initial commit of ebook 18115HEADmain

5 files changed, 14998 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..6833f05
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,3 @@
+* text=auto
+*.txt text
+*.md text
diff --git a/18115-8.txt b/18115-8.txt
new file mode 100644
index 0000000..c9d8fd3
--- /dev/null
+++ b/18115-8.txt
@@ -0,0 +1,14982 @@
+The Project Gutenberg EBook of Veljekset, by Arvid Järnefelt
+
+This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
+almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
+re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
+with this eBook or online at www.gutenberg.org
+
+
+Title: Veljekset
+       Romaani
+
+Author: Arvid Järnefelt
+
+Release Date: April 3, 2006 [EBook #18115]
+
+Language: Finnish
+
+Character set encoding: ISO-8859-1
+
+*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK VELJEKSET ***
+
+
+
+
+Produced by Tapio Riikonen
+
+
+
+
+
+
+VELJEKSET
+
+Kirj.
+
+Arvid Järnefelt
+
+
+Otava, Helsinki, 1900.
+
+
+
+
+
+
+ENSIMÄINEN OSA
+
+
+
+
+I LUKU.
+
+
+Henrik asui pääkaupungin äärimmäisellä laidalla, missä kallioiden
+vuoksi ei enää ollut säännöllisiä katuja tai oli vastasuunniteltuja
+tulevaisuuden linjoja keskellä rikkiammuttujen kivien röykkiöitä; --
+näiden takaa muutamien paljaiden aallon nuolemien karien perästä
+avautui meri aavaksi ulapaksi maan näkymättä taivaanrannassa, ja
+alituisesti pauhasi. Ikkunasta näkyi oikealle eräs turvalaitos
+langenneita naisia varten ja suunnattoman korkea tiilitorni, josta aina
+tuprusi paksu musta savupilvi, tuulen suuntaa osoittaen. Se oli
+sähkövalaistuksen voimankeskus, jonka ansiosta kaupungin puodeissa,
+julkisissa laitoksissa, juhlasaleissa, kaduilla kirkkaat valot
+leimahtivat vaan pientä nappulaa siirtämällä. Vasemmalla näkyi lähinnä
+lapsensynnytyslaitos, enemmän merelle päin kaivopuiston vallit,
+maallepäin katolisen kirkon viheriäinen huippu ja sitten alkavan
+kaupungin säännöllisemmät piirteet. Edessä, paitsi joitakin katujen
+tekeleitä, oli, kuten mainittu, meri mataloine kalliorantoinensa,
+joilla oli kumoon kaadettuja veneitä vielä talviteloillansa.
+
+Talo, jossa Henrik, yksi tämän kertomuksen veljeksistä, asui, oli pieni
+puurakennus. Sen piha oli siisti, eikä siinä paitsi ulkohuoneita ja
+tallia ollut muita rakennuksia. Pihan ympärillä oli läpinäkymätön
+lankkuaitaus, ja sen suljetussa kaksoisportissa oli pikku ovi, josta
+mentiin kaupunkiin johtavalle tielle. Tämä oli ilman kivitystä ja vaan
+siellä täällä joku kallellaan oleva, puoleksi maahan uponnut kiviliuska
+osoitti katukäytävän paikkaa.
+
+Eteiseen johti pihalta korkeat puurappuset kahdelta puolen. Se oli
+pieni, pimeä kaiteinen kuutio, josta vei neljä ovea huoneihin:
+vasemmalla oli ovi Henrikin huoneeseen, suoraan eteenpäin oli kaksi
+ovea: toinen vei emännän ja hänen väkensä huoneihin, ja toinen
+kyökkiin; oikealla oleva ovi johti talossa asuvan issikan huoneeseen.
+
+Jo heti ensi päivästä, jonka Henrik kaupunkiin tultuansa tässä
+asunnossa vietti, harmitti häntä tuo pieni eteinen, jossa aina joku
+kävi ja ovet avatessa sattuivat toisiinsa. Sisällä ollessaan hän kuuli
+että siellä muut melusivat ja vaivoin selvisivät ovista; ja ulos
+tullessaan hän ei itse ihmeekseenkään voinut päästä tapaamasta jotakin
+talon asukkaista. Joko liikkui siellä suuri lihava emäntä, punasen
+ruskeassa, valkotäpläisessä puvussa, tai joku hänen punatukkaisista
+vilkkaista tyttäristään, taikka tuli issikka ruskeine leukapartoinensa
+kopsutellen raskaissa kengissään, tai sitten hänen vaimonsa tai
+tyttärensä; tämä viimeinen kävi hatussa, oli saanut kasvatuksen ja
+soitteli huonolla pianolla iankaikkisia skaaloja, joka kuului Henrikin
+huoneeseen. Vielä muitakin ihmisiä siellä hääräili, eikä niistä saanut
+selvää olivatko vieraita asioilla kävijöitä vai talonko asukkaita.
+
+Nyt hän oli piinautunut täällä kaksi lukukautta, mutta hän oli
+päättänyt muuttaa tämän lukukauden kuluttua siitä pois. Meri joka
+alituisesti pauhasi, teki sitä paitsi hänen mielensä alakuloiseksi.
+Syksyllä ei sen harmaa, saareton avaruus ollut antanut mitään
+kiintymisen tilaisuutta. Ja nyt keväällä se herätti kahta kaihoisamman
+ikävän vanhaan saariseen kotijärveen, joka auringonpaisteisena läikkyi
+muistossa.
+
+Henrikin oma huone oli pieni, neliönmuotoinen; siinä oli hyvin valkoset
+seinäpaperit. Huonekaluja oli uusi tummanruskea sohva, niin pinkkana,
+että vieterit eivät olleet tietääkseenkään kun istui. Oli vielä koviksi
+täytettyjä tuoleja pyöreine puuselustimineen, ja kirkkaaksi
+kiilloitettu pöytä, jonka jalat monenmoisilla koristuksilla
+kaareutuivat kiehkuroina yhteen pienoisen alustan ympärille ja erosivat
+sitten taas kiehkuroina maahan. Tämän tumman peilikirkkaan, liukkaan
+puolipyöreän pöydän päällä oli käsinkudottu valkonen pitsialus ja sen
+päällä yksinäinen pitkä korulamppu, ilman öljyä. Sekä liiaksi yhtyneet
+pöydän jalat että lampun pituus vaikuttivat, ettei pöytä sietänyt
+kosketusta, ja sen ympärillä piti liikkua suurella varovaisuudella.
+Sentähden joka kerta kun emännän punatukkainen tytär illoin aamuin
+ilmestyi suuren voileipä- ja maitotarjottimen kanssa syntyi juhlallinen
+mielenjännitys sekä tuojassa että Henrikissä. Henrik seurasi
+katseillaan menoa. Ensin oli tarjotin pantava pesukaapin päälle ja
+tutiseva öljytön korulamppu ja valkonen pitsialus siirrettävät
+kirjoituspöydälle, joka oli ikkunan luona. Sitten vasta asetettiin
+tarjotin varovasti tuolle epävakaiselle pöydälle ja tuolit työnnettiin
+tieltä, paitsi sitä tuolia, jolla Henrikin oli istuminen. Epämukavuus
+oli syödessäkin suuri pöytäliinan ja sen seikan vuoksi, ettei tiennyt
+minne jalat pistäisi.
+
+Mutta vaikka tämä pöytä oli näin epämukava, oli se kuitenkin melkein
+ainoa, mikä tähän kortteeriin kiinnitti Henrikiä. Syynä siihen oli se,
+että heidän entisessä hävinneessä kodissaan oli ollut juuri tämmöinen
+vanhanaikainen pöytä. Tämä tässä oli vaan vähän uudempi ja tuntui
+jäykemmältä rakenteeltaan. Henrik oli siihen niin kiintynyt, että hän
+melkein vaan sen vuoksi oli saattanut näin kauan pysyä tässä
+kortteerissa.
+
+Eräänä päivänä hän huomasi, että juuri sama pöytä oli tämänkin
+isäntäväen ylpeys ja ihastus. Huoneen muut huonekalut olivat paljon
+halvempia ja yksinkertaisempia: paitsi jo mainittuja, hyllykaappi
+nurkassa, kokoonpantava sänky ja Henrikin suorajalkainen kirjoituspöytä.
+
+Nähtävästi korupöytä oli täälläkin jäännös jostakin entisestä
+rikkaammasta huonekalustosta, joka oli hävinnyt sittenkuin isä oli
+kuollut ja leski ruvennut elättämään henkeänsä hyyryläisten
+pitämisellä. Kerran kun punatukkainen Hilma, joka muuten kaikkein vähin
+kiinnitti Henrikiä tähän kortteeriin, oli taas saanut tarjottimen
+onnellisesti pöydälle, kysyi Henrik häneltä:
+
+-- Mistä teillä onkaan tämä pöytä?
+
+Silloin Hilma vastauksen asemesta ihan aiheettomasti sai loukkaantuneen
+hymyn huulillensa, jonka piti ilmaista, että "kyllä he ovat parempiakin
+päiviä nähneet kuin nämä nykyiset ovat." Hän melkein kyyneltyi, ja
+olisi silminnähtävästi yhdellä purkauksella tahtonut syöstä sisästänsä
+kaiken sen sanomattoman vääryyden, mitä he olivat saaneet elämässä
+kokea. Löytämättä sopivia sanoja hän kuitenkin vaikeni, ja otaksuen
+että Henrik oli ymmärtänyt, puki sanoihin vaan ajatuksensa jatkon:
+
+-- Mutta jos maisteria tämä pöytä ei miellytä, niin kyllä meillä on
+toisiakin. -- Hän punastui loukkaantumisesta ja oli heti valmis
+toimeenpanemaan muutoksen.
+
+-- Ei, ei, antaahan olla, -- sanoi Henrik.
+
+-- Jaha, niinkuin tahdotte, -- vastasi hän, oikasihe ihan suoraksi ja
+läksi ylpeänä aivan kuin syytetty, joka on saanut perättömäksi jonkun
+kunniallekäyvän herjauksen.
+
+Tämä punatukkaisen Hilman hehkuva aiheeton kiivaus ja tuo erityinen
+jäykistymisen tapa, kun oli kysymys hänen oikeasta säädystään, oli
+Henrikille ylen vastenmielinen. Se saattoi hänet semmoiseen inhoon,
+että melkein raivostutti. Kaikki hänen vanhat vihansa plebeijejä
+vastaan, s.o. ei alhaisia, vaan semmoisia ihmisiä vastaan, jotka
+pyrkivät ylhäisiksi, kohdistuivat punatukkaiseen Hilmaan. Ja tämän
+Hilman tähden oli hänen nykyinen kortteerinsa sitäkin ikävämpi ja
+vieraampi hänelle -- pöydästä huolimatta.
+
+Henrikin omalla pöydällä oli muuten kaikki, mitä hänen vanhasta
+kodistaan oli enää tallella: kynttiläjalat punertavasta messingistä;
+kivi, jota pappa oli käyttänyt paperiensa painona, kun hän kuumina
+kesäpäivinä, istuen paitahihasillaan pöytänsä ääressä, kirjoitteli
+saarnojansa kaikkialla avattujen ikkunain ristituulessa; taskukellon
+alus, jossa oli tumman sininen, paikotellen harmaaksi kulunut
+samettisisus. Sitten oli vielä muita muistoja. Oli suurikokoinen
+valokuva pappilan rakennuksesta, otettuna rannan puolelta, niin että
+puutarhan tuuheat, rakennuksen seinää ja verantaa vastaan olevat
+ruusupehkot olivat mukana. Auringonpaisteella otettu valokuva teki
+varjon ja valon erotuksen kaksitaitteisessa pärekatossa, räystäissä,
+pystyynpäin kulkevien vuorilautojen reunoissa ja ikkunain laudoissa
+erittäin kirkkaaksi. Jokainen lehti erottui ruusupensaissa, ja samoin
+jokainen pyöreä sorakivi, sillä vähän ruohottuneella hiekkakäytävällä,
+jonka he pojat olivat mamman iloksi kerran perustaneet. He olivat
+peranneet lepikköihin ja pensaihin suoran aukon rannalle asti ja
+hiekkakäytävän tarkoitus olisi nyt ollut ylettyä sinne, mutta se oli
+takertunut jonnekin suurien leppäkantojen luo ja oli jäänyt
+keskentekoiseksi, niin että se nyt, ryhdikkäästi alkaen ihan kuistin
+rappusilta, selvään viittasi aijotun tarkoituksen suuntaa. Sen kauneus
+oli kuitenkin ollut pienellä päänkallistuksella helposti mieleen
+kuvailtu. Erittäin elävästi esiintyi valokuvassa myöskin tuo vanha
+tuttu, syvä räystäs, jonka alle pääskyset kilvan pesivät. Huikeasti
+huutaen: kivii -- kivii, ne piirtelivät edestakasin ryytimaasta yli
+katon pihalle, ja koko heidän kehityksensä ensimäisistä tulopäivistä
+asti, uusien pesien laitosta ja vanhoista pesäriidoista, varpusten
+sekaantumisesta, poikasten syöttämisestä ja ulos katolle
+houkuttelemisesta aina syksyn suuriin parveutumisiin ja lähtöön saakka
+oli ollut kotiväen tarkastuksen ja keskustelujen alaisena. Katon
+alemmassa, melkein pystyyn kulkevassa taitteessa oli pienoinen
+ikkunakatos ja sisäpuolelta näkyi valkoset uutimet aivankuin missäkin
+nukkikamarissa. Se oli sisaren kesähuone, sen raukan, joka sitten kuoli
+parhaassa iässänsä, 18-vuotiaana. Ei ollut jäänyt mitään valokuvaa
+hänestä. Mutta vaikka Henrik oli hämmästynyt, että sisaren kuva oli
+ensi päivinä kuoleman jälkeen mielestä aivan kuin poissa, oli se
+kuitenkin sittemmin itsestään tullut takaisin, ja selvennyt yhä
+enemmän. Sisarella oli ollut valkonen polkkatukka, joka kiertyi
+alhaalta sisäänpäin juuri sen verran ettei hiuksen päitä näkynyt. Kaula
+oli hieno. Kasvot olivat heikon kalpeat ja silmän ympärykset aina
+punaset. Kun häntä nyt muisteli, täytyi sanoa että hän oli ollut luotu
+kuin kuolemaa varten: aina hiljainen ja sairasteleva, ei mitään koskaan
+väittänyt, ei tehnyt tärkeäksi olentoansa, niinkuin semmoinen, joka
+tietää, ettei hän ole elämää varten, ja sentähden ei koskaan puhu
+tulevaisuudestansa. --
+
+Isästä sitävastoin oli valokuva, suurempaa kokoa, ja se oli nyt
+Henrikin pöydällä pienen takaapäin pitelevän messinkitelineen nojassa.
+Isä oli siinä parraton, kuten oli aina ollut juhlallisemmissa
+tilaisuuksissa. Tukka oli yksinkertaisesti, suoraan taaksepäin
+kammattu. Hänellä oli ollut tapa kastaa se joka aamu ennen harjaamista
+vedellä ja siten totuttaa ankaraan pysymiseen taaksepäin laossa. Jos
+hän solmiessaan kapsäkkiä tai muuten jossakin liikkeessä sattui saamaan
+tukkansa pörrölle, katosi hän kamariinsa ja vähän ajan kuluttua tuli
+takaisin tukka märkänä ja jälleen taapäin silitettynä.
+
+Kaikki pojat opetettiin samaan kampaustapaan ja Henrik yhä vieläkin
+sitä tarkkaan noudatti ja piti sitä kaiken tukankampaamisen ylimpänä
+sääntönä. Isällä oli korkea otsa ja hyvin ystävälliset, ohimoiden
+kohdalla rypistyvät silmät, joka seikka ei mennyt yhteen kasvojen muun
+ankaruuden kanssa. Leuka oli kuten sanottu, aina puhtaaksi ajeltu, ja
+se, yhdessä tuon suoran harmaan tukan kanssa, antoi hänen kasvoillensa
+omituisen, nuorekkaan näön. Kuollessaan hän ei ollutkaan vielä edes
+kuuttakymmentä täyttänyt.
+
+Mutta paitsi tätä valokuva-muistoa oli Henrikillä isästä vielä toinen,
+henkinen kuva, jossa isän ulkonainen muoto oli paljon elävämpi ja
+muuttelevampi kuin valokuvassa. Hiukset olivat siinä kuivuneet,
+kiillottomat ja pehmeät niinkuin seuraavana päivänä saunan jälkeen. Ei
+ollut juhlapukua eikä kirkkomieltä. Kaikki se hyvä, mitä isä oli
+eläessään tarkoittanut sanoa ja tehdä, oli hänen kasvojensa leppeässä
+ilmeessä eikä siinä ollut sijaa milleen muulle. Tätä kuvaa Henrik
+säilytti mielessänsä niinkuin jotakin pyhää, ja vaipuessaan sisällisiin
+tutkistelemuksiin, oli se siinä korkeimman rinnalla, neuvoi samaa,
+osoitti samaa, oli yhtä sen kanssa. Vielä enemmän: kun kaikkein korkein
+toisinaan tuntui kovalta suuressa oikeudenmukaisuudessaan, kääntyi
+Henrik mieluummin isän kuvan puoleen, joka aina silloin olikin vastassa
+rajattoman leppeine ryppyinensä ohimoissa ja kiillottomine harmaine
+hiuksinensa, niinkuin saunan jälkeen. Hänpä ei ollut vaativainen, hän
+koko ajan ikäänkuin selitti, ettei mistään vaatimuksista voinut olla
+kysymystä, että kaikki ponnistukset ja vaikeudet olivat Henrikin omaksi
+hyödyksi. Ja ilahutti mielen keskellä itkun halua, sillä järjellähän
+Henrikin täytyi ymmärtää, että kaikkein korkein, joka oli rakkaus, ei
+voinut puhua muuta kuin sitä samaa lohdutusta, mitä isäkin.
+
+Äiti oli elossa. Hän asui nyt vanhimman poikansa Johanneksen luona.
+Johannes oli kappalaisena eräässä kaukaisessa suupohjan pitäjässä;
+toinen, Gabriel, oli -- ikävä mainita -- joutunut vähän huonoille
+jäljille, ainakin harhaan, -- hän oli Turussa konetehtaalla jonakin
+viilarina; kolmas oli tämä Henrik, hän oli yliopistossa lukemassa;
+neljäs, Uuno, oli maamittarin oppilaana Viipurin läänissä
+Säkkijärvellä.
+
+Johannes piti oloansa pohjanmaalla ihan väliaikaisena. Hänen toivojensa
+toivo oli päästä kerran entiseen kotipitäjään Savoon, jossa isä oli
+kirkkoherrana ollut, ja aikaa myöten takaisin siihen pappilaan, jossa
+he olivat syntyneet ja lapsuutensa viettäneet. Kirkkoherran kuoltua
+olivat pitäjäläiset kovasti kehoittaneet Johannesta pyrkimään
+kotiseurakuntaan ja luvanneet yksimielisesti pyytää häntä papiksensa,
+jos vaan tulee kysymys.
+
+Näin kirjoitti kerran Johannes veljellensä Henrikille:
+
+"Jospa se aika kerran koittaisi (nimittäin että hän pääsee jälleen
+kotipitäjään ja saa haltuunsa vanhan kotipappilan)! Ja miksi se ei
+koittaisi, kun siihen koko elämä tähtäsi. Silloinpa kelpaisi äidin ja
+kaikkien veljesten jälleen kokoontua yhteen ja jälleen he viettäisivät
+omalla kotitantereellaan samallaisen kesän kuin oli ennenmuinoin,
+pääskysten, pihamaan, aittojen, metsien, niittyjen, hevoshaan,
+omenapuiden, keinun, venheiden, vesien, kahilikkojen kanssa. Eikä
+tarvitsisi, niinkuin nyt kappalaispuustellin ahtaissa huoneissa,
+sijoittaa vieraat saliin, jossa vuoteet laitettiin epämukavasti
+permannolle joka kerta siirtämällä raskasta harmoniota, tunkemalla
+syrjään helposti horjuvia kukkatelineitä ja muita arkoja
+juhlahuonekaluja, joka kaikki tuotti suurta hankaluutta, -- vaan saisi
+sijoittaa omaiset tilaviin suuriin vinttikamareihin, joissa saattoi
+hengähtää ja hoilaistakin. Jos vaikka kaikki pojat silloin olisivat jo
+naimisissa, riittäisi vanhassa kotipappilassa sijaa yllin kyllin.
+Jokainen saisi siellä oman osastonsa ja saisi elää vaimoineen ja
+lapsineen vaikkapa pientä erikoiselämääkin. Yhteisiä olisivat
+ruoka-ajat, huviretket veneillä, harhailut metsissä, kalastukset,
+heinänteot, leikkuu -- -- -- Voi, kuka ne kaikki luettelee ne entiset
+ihanuudet! Jospa vaan saisi edes kerran, vaan kerrankin vielä elää
+yhdessä niinkuin ennenmuinoin!"
+
+Tämä palautuminen entiseen kotipappilaan oli sekä äidin että kaikkien
+veljesten yhteinen elähyttävä lempiaate. Kaikki riippui siis
+vanhimmasta veljestä, Johanneksesta ja hän ei kyllä näkynyt olevan
+toiveissansa laimistunut.
+
+Tämä aate oli heidän Elsas-Lotringinsa, -- niin, se ei ole mikään
+sanaleikki. Henrik oli kerran kummaksensa huomannut tavattoman
+yhtäläisyyden ja ymmärtänyt ranskalaiset, -- ymmärtänyt kuinka koko
+tuon kansan elonvoima riippui siitä, että se toivoi kerran jälleen
+omistavansa sen, mikä oli kadotettu. Ihmiset, jotka eivät ymmärtäneet,
+sanoivat, että tämä kansa eli kostontunteissansa. Mikä väärinkäsitys!
+Takaisinvoitto eikä kosto, sen takaisinvoitto, mikä oli menetetty, mikä
+oli kallis, mikä oli niinkuin osa omasta itsestä! Jollei tätä
+takaisinvoiton toivoa, niin miksi sitten koko elämääkään! Mutta jos se
+on välttämättä kostoa, niin kostoa, jonka tarkoitus on jälleen yhdistää
+erotetut, jälleen kokoonpanna särkynyt, lohdutuksen ja toivon hienoilla
+kultalangoilla neuloa kiinni, mikä on haavalle repeytynyt.
+
+Ja miksei kostokin! Kaihoisain tunteiden, tyynten kotiunelmain rinnalla
+puhkesihan raivoisaan myrskyyn Henrikin mieli, kun hän vaan muisti
+heidän kotipappilassaan pidetyn huutokaupan!
+
+Siitä oli jo viisi vuotta.
+
+Uuno veli, se maamittarin oppilas, oli silloin vasta lyseon viidennellä
+luokalla. Hänestä ei sitten koskaan tullutkaan ylioppilasta. Henrik oli
+juuri suorittamassa pääsytutkintoja koulusta, ja näiden ja
+ylioppilastutkintojen väliajalla oleskeli kotona. Johannes oli myöskin
+tullut kotiin, samaten Gabriel, se, joka nyt oli Turussa, mutta joka
+silloin aijottiin maanviljelijäksi ja oli sentähden Mustialassa.
+
+Hautajaismieli isän kuoleman jälkeen ei ollut vielä haihtunut,
+armovuosi ei ollut vielä loppuun kulunut, -- silloin tuli kovin isku.
+Kuolinpesän velkojat eivät suostuneet mihinkään lupauksiin eikä
+tarjottuihin takuihin, vaan juonittelivat siksi, kunnes saivat
+huutokauppakuulutuksen aikaan.
+
+Määräpäivänä tulivat pappilaan jo aamulla pitäjän tavalliset
+huutokaupanpitäjät: eräs jotenkin renttumaiseksi tunnettu, kaupungissa
+asuva herrasmies, jolla ei ollut mitään vakituista tointa paitsi
+tämmöisiä satunnaisuuksia, -- ja harmaapäinen, lihava ukko -- myöskin
+jotenkin irtonainen olento, -- kasvot ruskeanharmaat, pöhötyksissä,
+ilman kulmakarvoja ja mitään partaa, silmät lasisina töröttäen ulkona
+kuopistansa. -- (Nyt saattoi Henrik näin arvostella heitä, -- silloin
+oli hän täynnänsä kunnioitusta ja pelkoa.) -- Samaan aikaan kuin nämät
+herrat tulivat, alkoi veräjillä ja portilla ja renkituvan nurkalla
+näkyä kylän väkeä, ensin vaan piikoja, tuttuja muonamiehiä ja poikia,
+yhä suurenevassa parvessa sitten pitäjän varakkaampia rusthollareita,
+jotka tulivat piikaparven läpi ja arastelematta lähestyivät pappilan
+päärakennusta, joka kerta tuoden perässänsä joukon rohkaistuneita
+katsojia portilta. Pian oli piha täynnä ihmisiä, niitä istui aitan
+rappusilla, renkituvan kuistilla, ja nuoria talonpoikia seisoskeli ihan
+pääkuistin luona, nojaten sen pieliin, poltellen piippujansa ja
+naureskellen leveästi, kasvot punaisina. Ja tuli olo semmoiseksi,
+niinkuin ei kukaan olisi tiennyt onko talossa mitään hallitsijaa, ja
+kaikki, ollen tuttuja keskenänsä tunsivat oikeudeksensa olla niinkuin
+tahtoivat.
+
+Äiti oli laittanut kahvipöydän herroille ulkomaiseen eteiseen, ja hänen
+aikomuksensa oli, että sitten mentäisiin renkitupaan toimitusta
+pitämään. Mutta herrat tulivat itsestään saliin, juotuaan kahvia aivan
+kuin kotonansa, ja rupesivat kyselemään pesän irtaimistoa tahtoen mennä
+sitä tarkastamaan. Ja äiti parkaan tuli vähitellen yhtäläinen pelko ja
+kunnioitus näihin herroihin. Hän ei ollut ajatellutkaan, että
+huutokauppa tulee kestämään kauan ja että oli tarpeen aamiaiset jopa
+ehkä päivällisetkin. Mutta nyt kestivät alustavat toimetkin jo
+niinkauan, että selvästi piti ajatella syöntiä. Joku tuttu, jonka
+puoleen hän kääntyi neuvoa kysymään, arveli, että olisi käskettävä
+ruualle ei ainoastaan näitä herroja vaan myöskin muutamia varakkaampia
+rusthollareita, jotka olivat joko pesän velkojia tai mahdollisia
+irtaimiston ostajia. Sitäpaitsi arveli sama neuvonantaja
+välttämättömäksi tarjota ryyppyä ja sitten joko viinaa tai konjakkia
+kahviin sekotettuna. Paitsi sitä, että se oli yleinen tapa tämmöisissä
+huutokauppatilaisuuksissa, -- sanoi hän, -- oli se tarpeen paremman
+ostohalunkin virittämiseksi.
+
+Äiti hätääntyi. Hän ei ollut tämmöistä yhtään ajatellut. Kuten
+tavallista, hänen silmänsä menivät hajalle ja posket alkoivat punottaa.
+Kädet edellänsä, valmiina asiain järjestelemiseen hän, voimatta päättää
+mikä olisi tärkein ja ensin tehtävä, rupesi hääräilemään yhtaikaa
+kaikkialla. Sekä äidistä että heistä pojista näytti, että he olivat nyt
+tietämättään yhtäkkiä joutuneet korkeimman esivallan eteen, joka heitä
+piti kourissaan, vaati kuuliaisuutta ja ylhäältäpäin katseli kuinka he
+suoriutuvat tehtävästänsä. Kysymys, kuinka he suoriutuvat, teki tämän
+hetken elämän tärkeimmäksi ja ratkaisevimmaksi hetkeksi. Sen mukaan
+kuin äidin pula ehti tulla tunnetuksi ilmestyi yhä useampia
+neuvonantajia ja apulaisia, alkoivat kuiskutukset ja osaaottavat
+päänpudistukset nurkissa; muutamat tulivat kyökkiin asti, vihkiytyivät
+kaikkien erikoiskohtien perille, ottivat tärkeän ilmeen päällensä ja
+alkoivat puuhata, antaen ylemmyytensä tuntua asiaan vihkimättömien
+rinnalla. Ihmeellisellä tavalla, tarmokkaiden, kiihkeiden,
+kekseliäisyydestä kilpailevien kyökkineuvottelujen jälkeen, kun
+jokainen, aivan kuin kaikki olisi riippunut hänen päättäväisyydestään,
+huolestunut ilme kasvoissansa, oli rientänyt omalle suunnallensa, --
+ilmestyi vähän ajan perästä eri tahoilta sekä paistit, lohet, puuttuvat
+eturuuat että tarpeelliset ryyppyviinat ja konjakki kahvia varten. Nämä
+viime mainitut oli Gabriel jostain hankkinut. Hän oli tullut
+hengästyneenä pihan yli, läiskyvät aineet puteleissa. Ja kyökissä nousi
+vielä suurempi puhelemisen melu, kun jokainen nyt kertoi mistä oli
+mitäkin saanut ja kuinka vähästä oli riippunut, ettei olisi saanut ja
+mikäs sitten neuvoksi! Äiti määräsi nyt jokaiselle pojista mitä kunkin
+oli tehtävä. Johanneksen ja Henrikin oli pitäminen seuraa ja
+palveleminen tiedonannoilla molempia herroja, avaaminen voudin kanssa
+aittoja ja ullakoita ja osoittaminen sisällä kaikkien kalleimpien
+tavarain säilytyspaikkaa; isävainajan kirjastoa, äidin vanhoilla
+tavaroilla täytettyjä kirstuja ja vierashuoneen ja makuuhuoneen
+huonekaluja. Gabriel lähetettiin hankkimaan karafiinejä ja viinilaseja
+ja ostamaan tupakkiaineita. Uuno oli yleisenä juoksupoikana.
+
+Vihdoin kello 11 oli aamiainen onnellisesti katettuna, ruokasalin ovet
+avautuivat ja mamma ilmestyi saliin, joka oli täynnä istuvaa miesväkeä,
+naurua, puhelua ja tupakinsavua. -- Kuinka pienenä ja näkymättömänä oli
+kellertävä koti-harmoonio heidän nojaavien käsivarsiensa ja ristiin
+pantujen jalkojensa keskellä, sinisen tupakinsavun takana, mullin
+mallin viskeltyjen lakkien alla. Jospa nyt olisi avautunut aurinkoisen
+kanslian ovi, -- sali oli verannankaton vuoksi aina hämärä, -- ja pappa
+tullut sieltä arvokkaana astuen. Hän olisi varmaan, joka suunnalle
+kumartaen, ystävällisesti ja kummastellen tervehtinyt tätä suurta
+vierasjoukkoa. Mutta vieraat olisivat kaikki kunnioituksesta hiljenneet
+ja heidän olisi pitänyt nousta seisaallensa. He olisivat hävenneet
+eivätkä olisi tienneet kuinka hiipiä pois, he olisivat, piiloutuen
+toinen toisensa selän taakse, lähteneet ja jättäneet salin tyhjäksi, ja
+sitten olisi taas pantu järjestykseen ja alettu elää entistä hiljaista
+elämätä. Mutta ei mitään isää enää koskaan tullut kansliasta. Hän oli
+poissa. Sen sijaan seisoi äiti hämillään, punottavana ruokasalin
+avatussa ovessa, aivan kuin anteeksi pyytämässä siitä, että oli saanut
+aamiaisen valmiiksi ja uskalsi nyt tarjota sitä vieraille!
+
+Vasta sittenkuin molemmat herrat ja muut pöytävieraat olivat ottaneet
+ryypyn ja tyytyväisinä alkaneet aamiaisen, tuli äitiin ja heihin
+poikiin rauhallisempi tunne: vieraiden suosio tuntui vähän jo
+voitetulta ja ne näyttivät rupeavan ikäänkuin kallistumaan talon
+puolelle. Mitä enemmän toimitusmiehet ottivat ryyppyjä, sitä vähemmän
+ankarilta ja pelottavilta he näyttivät. Ilomieli oli aamiaisen syötyä
+kaikissa vieraissa niin vallalla, että olisi luullut heidän valmistuvan
+tanssikemuihin. Nähtyään kuinka hämillään äiti ja pojat heidän tähtensä
+olivat, asettuivat kaupunkilaiset herrat vielä enemmän niinkuin
+kotiinsa ja koettivat alentuvalla tuttavallisuudella lieventää jäykkää
+väliä. Vanha herra koetti saada erittäinkin Johannesta nauramaan
+sukkeluuksillensa. Ja Johannes, kiitollisuudesta, nauroi! Kuitenkin oli
+Johanneksen suu hyvin luonnottomasti viistoon väännyksissä, kun hän,
+tutkien vanhan herran silmistä oman naurunsa vaikutusta, ääneensä
+hahatti. Oli Henrikin sitten kaikin voimin koettanut osoittaa, että
+häntä myöskin nauratti, -- ettei heissä kummassakaan suinkaan ollut
+semmoisia helliä tunteita hajoavaa kotia kohtaan, jotka olisivat
+estäneet heitä puhumasta pilaa, viheltelemästä ja nauramasta.
+
+Aamiaisen jälkeen alkoi huutokauppa ylimmilleen nousseen iloisuuden,
+pilapuheiden, sikarinsavun ja rähinän keskellä. Vanha herra rupesi
+sihteeriksi pihalle tuodun pöydän ääreen. Nuorempi otti vasaran ja
+rupesi huutavalla äänellä pitämään jotain pilasaarnaa, alkaen sanoilla:
+"koska me nyt olemme kokoontuneet..." ja höystäen järjetöntä loruansa
+jokaiselle tunnetuilla sanasutkauksilla. Kaikki nauroivat luonnottoman
+kovalla äänellä, ja kehuivat hänen suurta kykyänsä huutokaupan pidossa,
+hän kun ilveili vaan narratakseen ihmiset hyvälle ostotuulelle. Hän
+huusi vähä väliä nimeltä milloin mitäkin ympärillä seisovista, teki
+hänet ensin yleisen naurun alaiseksi ja asetti sitten niin, että tämän
+ei auttanut muu kuin lunastaa itsensä häpeästä korottamalla viimeksi
+tarjottua hintaa. Näin vähitellen muodostui kaksi puoluetta: ne, jotka
+olivat hyvillä ostoksilla jo saavuttaneet herrain suosion, -- jotka
+ylistelivät myytäviä tavaroita; ja ne, jotka koettivat pilkata ja
+alentaa kaikkea, mikä oli vasaran alla. Ja näin pappilan kotoiset
+esineet joutuivat kaikkien arvostelun, ivan, pilapuheiden ja
+halveksivien kosketusten alaisiksi. Tämä henki pääsi erittäinkin
+vallalle silloin kuin vinniltä tuotiin alas romutavarat. Ostajille ne
+olivat romua, mutta mitä rakkaita kotoisia muistoja ne olivatkaan
+mammalle ja pojille, koko tuo joukko tuttuja, pihalla nyt niin paljon
+pienemmiltä näyttäviä kapineita! Siinä oli vanha lintuhäkki, papan
+entinen viheriäkuuppainen pöytälamppu, sinileimaiset vehnäjauhosäkit
+täytettyinä mamman höyhenkeräyksillä, vikaantuneita viheriällä veralla
+peitettyjä nojatuoleja vanhasta huonekalustosta ja puhkimenneitä
+ruokasalin viiniläisiä tuoleja, sisarvainajalle kuulunut, nyt jo
+jalaton sohva, hirvensarvet, papan satula, jota hän oli nuorena
+käyttänyt virkaretkillään erämaissa, kukkavaaseja, hyljätty keltaseksi
+maalattu rautasänky -- se, johon sisarvainaja oli kuollut, kartiineja,
+lattiamattoja, vikaantunut Runebergin kipsikuva, kylpyamme, jossa mamma
+oli lapsia kylvettänyt. Tietysti tämä kaikki oli kulunutta, paikotellen
+särkynyttäkin, mutta juuri tuo kulutus, tuo kotoinen värin
+poishieroutuminen ja poleerauksen häviäminen olikin niin rakas.
+Ja kun pienikasvuinen Häyrynen, jonka nuorempi herroista sai
+pilapuheillansa kiihoitetuksi, tarjosi yhteensä kaikesta 10 markkaa
+ja huutokaupanpitäjä pudotti mielissään kolmannen kerran vasaransa,
+tuntui Henrikistä niinkuin osa hänen omasta olemuksestaan olisi
+irtileikattu ja tehty pilakaupan esineeksi. Hänen täytyi kääntyä
+poispäin salatakseen kasvoihin pyrkivää tuskaa ja sitä, ettei hän nyt
+ainakaan olisi milleen asialle voinut nauraa.
+
+Vinttitavarain jälkeen seurasi kaikki vähemmänarvoiset
+maanviljelyskalut, sitten mentiin vaunuliiteriin ja ilveillen ja
+väitellen ajokalujen arvosta, soimaten niitä ränsistyneiksi,
+koputellen, kolistellen trillain pyöriä pysähtyivät rusthollarit
+pitkiksi ajoiksi turisemaan joutavia ja kilpailemaan sukkeluuksillaan.
+Isän vanhanaikaiset vaunut joutuivat erittäinkin pilan esineeksi. Neljä
+hevosta muka piti olla niitä vetämässä, liikkeelle saadakseen. Ja
+kuitenkin oli aina ajettu kahdella, kun oli käyty naapuripitäjissä
+vieraisilla serkkujen luona. Huutokaupanpitäjä pani parastaan
+nostaakseen hintaa, mutta se oli juuri hän, joka kaiken aikaa ylläpiti
+tuota loukkaavaa ja haavoittavaa pilaa. Pelkästä pulisemisesta oli
+hänellä vaahtoa suupielissä ja silmät hajalla punasten kasvojen
+keskellä.
+
+Iltapäivällä myytiin muunmuassa veneetkin, ja viimeiksi hevoset. Karja
+oli myyty ennen päivällistä. Kun vanhan Pilpan varsaa alettiin tarjota,
+tuli Uuno ihan vasarapöydän viereen. Ei kukaan huomannut sanomattoman
+särjettyä ilmettä hänen kasvoissansa, ennenkuin hän, kolmannen
+vasaranlyönnin perästä, puristi kädellään suutansa, mutta ei voinut
+tukahuttaa kummallista ääntä sisästänsä: tr-tr-tr, siirsi äkkiä kätensä
+silmilleen ja päästi nyyhkytykset valloillensa.
+
+-- Mitä sinä nyt siinä --! sanoi vieressä seisova Johannes työntäen
+Uunon taakseen; hän teki niin kuin olisi itseään nuhdellut siinä
+tapauksessa että olisi itse ruvennut itkemään.
+
+-- No, no, -- sanoi joku rusthollareista, -- pojan on ikävä varsaansa!
+-- Ja kaikki huutokauppaväki alkoi kilvan sääliä poikaa, aivankuin se
+olisi ollut Johanneksen syy, että hän itki, ja he sitävastoin olisivat
+olleet armeliaita ja laupeita.
+
+Viimeiseksi, jo hämärtäessä, alettiin myydä sisätavaroita: ensin isän
+kirjastot ja huonekalut -- se keinutuolikin mattoineen, jossa hän,
+piipun savujen keskellä, oli elämänsä parhaimmat saarnat sepittänyt; --
+kulunut kirjoituspöytä, jonka kulmista oli irti kiertynyt vaalistuneen
+viheriä verka, täynnä naarmuja, jotka olivat syntyneet siitä, ettei
+pappa malttanut olla ottamatta pöytänsä ääreen pienoisia, kun joku
+tämmöinen ryömi hänen kamariinsa ja nousi pystyyn hänen tuolinsa
+varaan, syliin pyrkien. Ei malttanut kieltää kolistelemasta
+imupaperi-painimella, repimästä vähänkin mahdollisia papereja tai
+hakkaamasta teräväsärmäisellä linjaalilla lovia pöydän reunaan. Pöytä
+katsottiin nyt niin kuluneeksi ja niin perinpohjaista sekä höyläämistä,
+lakeerausta että uudestaan verhoittamista kaipaavaksi, että sen hinta
+nousi vaan 12 markkaan.
+
+Vasta salin huonekaluja myötäessä ehti mamma talousaskareiltansa
+huutokaupan pitoa lähemmin seuraamaan. Kun pojat hänelle osoittivat
+mitä jo oli myöty, -- kun hän näki sekamelskan pihalla ja aittain
+tyhjennyksen, näki omat vuosikausien keräykset, onnentoivotuskortit,
+kirjesalkut, pikkulasten kengät, koltut, vanhanaikasen silkkisaalin,
+häähameeseen kuuluneet koristukset, luuvarsi-viuhkan, vanhan
+kynttiläkruunun vitjat, nauhaset, rasiat, helmilangat säälimättömällä
+kädellä vedetyiksi esiin suurista, punasista, rautahelyillä
+varustetuista kirstuista, joissa nämä tavarat olivat vuosikausia
+järjestyksessä maanneet, -- vavahti hänen kätensä, jolla hän piteli
+Uunon kädestä. Mutta hän ei sanonut mitään. Johannes luetteli hänelle
+myymähintoja. Hänestä olivat useat niin alhaiset, että hän vaikeni vaan
+sentähden että sanat tuntuivat liian miedoilta ilmaisemaan loukkausta.
+Hän katsoi pois tavaroista, niiden yli, metsään päin ja kyyneleet
+täyttivät hänen silmänsä.
+
+Ihan viime hetkessä sai äiti tietää, että kaikkein rakkaimpia tavaroita
+saattoi huutaa omakseen tai ainakin siten nostaa niiden hintaa, ja että
+paras oli kääntyä semmoisessa tarkoituksessa jonkun varakkaamman
+ystävän puoleen, joka hänen puolestaan ja hänelle huutaisi halutut
+esineet. Niin oli sitten tehtykin.
+
+Kun ilta oli tullut ja vieraat jo lähteneet, istui äiti näin
+pidätettyjen ja pelastettujen lempitavarainsa keskellä ruokasalissa,
+kasvot itkusta punaisina, huokaillen ja toisella kokoon käärityllä
+nenäliinalla pyyhkien kyyneleitä, toisella, avonaisella, turhaan
+turistaen kovasta nuhasta tukkoon mennyttä nenää. Hänen tukkansa oli
+päivän kuluessa joutunut vähän epäjärjestykseen, yksi hieno suortuva
+roikkui päälaelta yli posken ja kiersi leuvan alle. Hänen silmänsä
+vilkkuivat toisesta esineestä toiseen, väliin pysähtyivät, väliin
+kääntyi pää äkkiä aivankuin muistaessa jotakin. Hänen ajatuksensa
+harhailivat näin sanattomina päivän tapauksissa ja hänen mieleensä
+muistui jokaisen erityisen esineen kohtalo.
+
+He pojat olivat hänen ympärillään ja äitiä nähdessä heidän suurin
+huolensa siirtyi myydyistä tavaroista ja hävitetystä kodosta siihen,
+että -- äiti itki.
+
+Gabriel toi sisälle kynttilän. Ei se ollut yhtään hänen tapaistansa, ja
+hän itse vähän häpesikin tätä huolenpitäväisyyttänsä, ja oli sentähden
+sihistävinään jotain laulunnuottia, asettaessaan kynttilän pelastetun,
+nyt alastoman korupöydän lakeeratulle pinnalle.
+
+-- Ei, ei, sammuttakaa kynttilä; näin on parempi, -- sanoi äiti jonkun
+ajan kuluttua heräten ajutuksistaan ja jälleen vaipuen niihin.
+
+Kauan aikaa ei puhuttu mitään. Kynttilävalon jälkeen näytti huone
+pilkkopimeältä, mutta kun silmä alkoi tottua, tulivat esineet
+vähitellen yhä selvempinä esille. Pimeään olikin jo tullut uutta valoa
+kuusta.
+
+-- Mutta eikö voisi ostaa takasin, sittenkuin me saamme rahaa? -- sanoi
+vielä lapsellinen Uuno, nykien mammaa hameesta.
+
+-- He, -- naurahti siihen Gabriel.
+
+-- Niin, mutta kun Johannes taikka Henrik tulee virkamieheksi ja saa
+palkkaa? -- selitti Uuno.
+
+Kukaan ei vastannut mitään.
+
+-- Mamma, mamma, -- alkoi hän taas herätellä äitiä hänen ajatuksistaan.
+-- Eikö voisi? Sano nyt mamma, eikö voisi?
+
+-- Mitä, lapseni? -- sanoi äiti hajamielisenä, irrottaen hetkeksi
+päänsä kädestä, johon oli sitä nojannut.
+
+-- Eikö me voida joskus ostaa takasin niitä tavaroita, niitä mamman
+kirstuja? Mitä? Voidaanko?
+
+-- Ah, lapsi, jätä minut hetkeksikin rauhaan.
+
+Ja hän painoi pään takasin kättä vastaan, huokasi ja rupesi hiljaa
+edestakasin kiikuttamaan ruumistansa. Hänen kasvonsa näkyivät jotenkin
+selvään kuutamovalossa. Kyyneleet vierivät jälleen hänen poskiansa
+myöten.
+
+Lapsellinen Uuno rauhoittui vihdoin. Hetken ajan kuluttua hän lyykistyi
+jonnekin lähelle lattiata ja sieltä alkoi kuulua hänen sihisevää
+hengitystään. Hän nukkui.
+
+Gabrielin puolelta ei kuulunut myöskään mitään. Hän oli pannut molemmat
+käsivartensa pöydälle, jonka ääressä hän istui, painanut päänsä
+mukavasti niiden päälle ja oli ihan hiljaa, silloin tällöin vaan
+vetäisten yhtäkkiä henkeensä ja kavahtaen valveille. Luultavasti hän
+häpesi, että häntä nukutti tämmöisenä surun ja onnettomuuden hetkenä,
+ja hän teki niin suurta vastarintaa unelle kuin mahdollista. Mutta
+luontonsa puolesta hän ei ollut altis millekään tunnelmille, niinkuin
+Johannes ja Henrik.
+
+Kuu oli noussut jo jotenkin korkealle. Sen ympärillä olivat etäiset,
+liikkumattomat pilvet monenlaisissa valaistuksissa. Lähimpänä kuuta,
+äärimmäisessä kaukaisuudessa, oli hienot, läpitsensä valaistut,
+kellertävän valkoset höyhenutuset, pitkinä, ulospistävinä niemekkeinä
+vaakasuorasti poispäin kuusta. Sitten oli kellertävämpiä ja
+kokonaisempia muotopilviä, ei niin kaukana maasta, reunat hyvin
+kirkkaasti valaistuina, ja vihdoin tummia varjopilviä, jotka näyttivät
+olevan lähellä, ihan tuossa edessä, kun joku palanen niistä erkani ja
+joltakin syrjältä kirkastui. Tähdet siristivät vaan heikosti voimakkaan
+kuuvalon rinnalla tumman sinisellä taivaalla.
+
+Haavanlehtikään ei värähtänyt pappilan ryytimaassa, niin oli tyyni.
+
+Ja kun Henrik katsoi sinne ylös, sinne liikkumattomien höyhenpilvien
+etäisyyksiin, rauhaisiin avaruuksiin, niin syntyi hänessä ajatus: ei
+siellä ole mitään muuttunut, ei ole mitään rikottu, ei mitään
+hävitetty, ei mitään muistoja herjattu, kaikki on entisellään, kaikki
+tallessa, tallessa isä, tallessa keinutuoli mattoinensa, tallessa
+kuhmuihin mennyt ja pohjasta ruostunut vanha rautainen kylpyamme,
+tallessa kesä ja pääskyjen liverrykset ja suuri onnellinen, loppumaton
+kotielämä. Niin valtaavasti tuli tämä ajatus häneen, että hän yhtäkkiä
+käänsi silmänsä alas taivaan laelta iloisena äitiin, ja odotti, --
+hänestä näytti, -- että äidin olisi pitänyt huokaista pois surunsa ja
+sanoa rohkaisevasti: "nyt, pojat, riittää jo itkut, mennään kävelemään
+tielle ja katsomaan kuutamoa, sillä onhan kaikki tallella." Mutta äiti
+ei sanonut semmoista, vaan itki hiljaa, kuten ennenkin. Kuu valaisi
+sisälle, ahtautuen epäjärjestyksessä seisovien huonekalujen välitse
+permannolle. Lakeeratun pöydän jalkakiehkarassa sen valo helkkyi
+kalpean sinertävänä ja teki surullisen, ikävän rajallisuuden
+vaikutuksen. Henrik mietti millä sanoilla hän olisi äidille voinut
+ilmaista oman iloisen lohdutuksen-tunteensa. Ensin hän oli jo
+rupeamaisillaan puhumaan ihan miettimättä, mutta ei löytänyt sopivaa
+alkusanaa ja sitten tuntui yhä vaikeammalta keksiä millä tavalla
+sanoisi, ja vihdoin, mitä enemmän hän ajatteli, kokonaan mahdottomalta.
+Mutta itse hän jälleen alkoi katsella ylös ja hänelle selvenemistääu
+selveni, että hänen lohdutuksensa oli todella oikeutettu eikä vaan joku
+hetken tunnelma. Se oli siinä ajatuksessa, että tuo sama kuu kumotti
+juuri tähän aikaan yli suuren, avaran maailman, näki tuhansia muita
+taloja, kyliä, kaupunkeja, pilkisti lukemattomien muiden ikkunaverhojen
+lomitse sisälle, ja että olihan samallaista monessa muussakin
+talossa, -- mutta kuupa pysyi kuitenkin aina samana, rauhallisena,
+salaperäisesti lohduttavana. Tai toisin sanoin: se, mitä kuu nyt näki
+heidän pienen pappilan-ikkunansa läpi, tuossa kun se surullisesti
+hipasi lakeerattua pöydän jalkaa ja valaisi rajoitettua paikkaa
+permannolla, ei ollut kuin aivan pienoinen osa siitä kaikesta, mitä se
+tuolta ylhäältä juuri tällä samalla haavaa näki muualla, ja senvuoksi
+myöskin kaikki se, mikä oli heille tänäpäivänä tapahtunut ja näytti
+niin tärkeältä ja ratkaisevalta, ei ollut kuin aivan pienoinen osa
+siitä suuresta, mikä yhtaikaa tapahtuu. Ja jos tuo kuu on kuollut, niin
+on joku näkymätön, joka tätä kaikkea yhtaikaa näkee, -- semmoinen oli
+olemassa yhtä varmaan kuin tuo kuu, -- joka ei ollenkaan muutu eikä
+vähene eikä kadota suuruuttansa ja rauhaansa, vaikka mitä tapahtuisi.
+Tätä juuri oli Henrikistä ihan mahdoton pukea sanoihin. Olisi pitänyt
+saada äiti ensin huomaamaan kuutamon kauneutta ja rauhaa ja kokemaan
+juuri samaa tunnelmaa. Mutta ehkä hän saattoi kiertoteitse selittää.
+Hän aikoi nyt sanoa näin: "minusta näyttää että oikeastaan elämä on
+jossain tuolla päin (hän olisi osoittanut kädellään kuuhun ja odottanut
+kunnes äiti olisi katsonut), ja siis meidän ei oikeastaan tarvitse nyt
+surra." Mutta nämä sanat eivät sentään ilmaisseet sitä, mitä hän
+tarkoitti, vaan tuntuivat sopimattoman opettavilta. Toinen ehdotus oli
+tämmöinen: "tuollapäin on kaikki hienous" --, ei: pitäisi sanoa
+"ymmärrys", siis: "tuollapäin on kaikki ymmärrys" -- tai vielä
+paremmin: "tuollapäin on se, mikä meitä ymmärtää;" voisi myöskin sanoa:
+"ne, jotka meitä ymmärtävät" ja siten viitata siihen, että siellähän on
+pappakin ja sisarvainaja. Mutta tämä lisäajatus, että isä ja sisar
+katselevat paraikaa alas avaruuksista tähän heidän pieneen
+huoneeseensa, hämmensi Henrikiltä itseltäänkin alkuperäisen ajatuksen,
+joka oli siinä, että he ja kaikki heidän tapauksensa ja kotisuhteensa
+olivat vaan pienen pieni osa siitä suuresta elämästä, joka yhtaikaa
+eli, ja joka sisälsi ja talletti kaikki eikä antanut minkään hukkua. Ja
+Henrik koetti ajatuksissaan uudestaan pukea tätä sanoihin: "Tuolla on
+kaikki se hieno, joka meitä ymmärtää -- -- minä tarkoitan: jätetään
+vaan tämä pappila, -- muutetaan vaan pois täältä, yhä kauemmas ja yhä
+ylemmäs, ja vihdoin tuonne! -- Kaikki nuo raa'at talonpojat, jotka
+kääntelivät meidän tyynyjämme ja arvailivat romun hintaa, ne jääkööt
+tähän elämään, jääkööt syömään läskiänsä ja kuorimaan perunoitansa"...
+-- Mutta tämä ajatus meni vielä enemmän harhaan. Tyynen rauhan sijaan
+Henrik tunsi sen mukana päinvastoin alkavansa yhtäkkiä vihasta kuohua.
+Ja sitten hän ei enää ollenkaan voinut keksiä mitään sanoja ajatuksensa
+ilmaisemiseksi. Kuun eteen tuli samassa pieni pilvi ja muutti
+näkötunnelman. Yhtäkkiä Henrik ikäänkuin kadotti itseltäänkin oman
+lohduttavan ajatuksensa. Ja niinkuin rintalapsi tarttuu äitiinsä,
+joka tahtoo häntä vieroittaa, niin haki Henrik takasin tuota
+kuutamotunnelmaa, joka oli häntä lohduttanut, haki muistista, kun ei
+sitä enää ollut taivaalla, ja kyyneltyi ilosta, kun luuli sen jälleen
+löytäneensä. Vaikka hän ei voisi koskaan sitä sanoilla ilmaista, hän
+kuitenkin tiesi sen: oli olemassa semmoinen lohduttava ajatus, joka
+saattoi voittaa kaikkein hirmuisimman surun. Ja hän päätti itsekseen
+näin: on vähän vaarallista koettaa sitä sanoihin pukea.
+
+Silloin tapahtui jotain odottamatonta.
+
+Hänen näin miettiessä Johannes, joka oli istunut sisään päin, selin
+akkunaan, melkein kertaakaan liikahtamatta ja asentoansa muuttamatta,
+nousi yhtäkkiä ylös, ja vähän juhlallisesti, nyykäyttäen päätään omien
+sanojensa vahvistukseksi, sanoi:
+
+-- Minä rupean papiksi!
+
+Kumma oli se vaikutus, minkä nämä hiljaisella äänellä, sekasorron
+keskellä lausutut sanat tekivät Henrikiin ja äitiin. Molemmat he ihan
+hytkähtivät. Mutta Johannes lisäsi vielä:
+
+-- Niin, se on päätetty.
+
+Hyvään aikaan ei äiti puhunut mitään, vaan odotti että Johannes olisi
+selittänyt. Johanneksen papiksi rupeaminen ei ollut koskaan ennen ollut
+puheena, semmoista ei kukaan heistä koskaan tullut ajatelleeksikaan.
+
+Isä oli ollut hyvin vapaamielinen uskonnollisissa mielipiteissään. Hän
+oli köyhtyneen, maalaisen aatelisperheen lapsi ja oli ylioppilaana
+ollessaan ottanut iloista osaa toverielämään, oli ollut kuuluisa tenori
+laulukunnassa, lukenut maisteriarvoa varten, aikalailla velkaantunut,
+kuten kaikki muutkin toverit, ja vasta ihan loppuaikoina yhtäkkiä
+kääntynyt sisäänpäin. Hänen huolettomat ilopäivänsä olivat nimittäin
+päättyneet siihen, että hän aivan mielettömiin asti rakastui ylhäiseen,
+vapaudessa kasvatettuun pääkaupunkilaisneitiin, joka kaikkien suureksi
+ihmeeksi nyt otti osaa sulhasensa kääntymiseen. He olivat molemmat
+saaneet jonkinlaisen "herätyksen", kuten silloin sanottiin. Ja ennen
+niin iloinen tenori erosi nyt yhtäkkiä kaikista laulukunnista ja
+tovereista ja kummastutti maailman uutisella, että rupeaa papiksi.
+Nuori morsian puolestaan -- vielä suuremmaksi kummastukseksi ihmisille,
+-- oli valmis ikuisiksi jättämään kaikki kaupungin huvit ja
+vaihtamaan ne hiljaiseen, vaatimattomaan ja hänelle ihan vieraaseen
+maalaiselämään. Sukulaisten varoitukset eivät auttaneet mitään.
+Rakastuneet kuvailivat vaan kuinka heidän pappilansa piipusta,
+luminietosten keskeltä, tyynenä talvisaamuna kerran nousee punertava
+savupatsas. Ja kaikki oli päätetty, voima vaikeuksia vastaan taattu.
+Tosin, heidän sitten päästyä vihdoin oman pappilan katon alle, oli
+huolia, velkasuruja ja todellista puutetta vielä niin paljon, että,
+talvipyryjen hetkeksi vaijettua ja tuulten tauottua, jos savu pappilan
+piipusta olisikin joskus patsaana punertanut, eivät he sitä olisi
+tulleet edes huomanneeksi. Mutta heidän elämänsä vuosien ja
+vuosikymmenien kuluessa tämän pappilan kotoisissa suojissa oli sitten
+lasten hoidosta ja niistä luonnollisista, yhä enenevistä iloista,
+joihin he alussa olivat tunteneet itsensä ikäänkuin pakoitetuiksi
+tyytymään, löytänyt vähitellen hiljaisen rauhan. Ja sitä olisi todella
+paraiten sopinut verrata juuri tuommoiseen tammikuun päivänpaisteisessa
+pakkasessa punertavaan, sinistä taivaanlakea kohden liikkuvaan
+savupatsaaseen. Heidän välillänsä oli aina ollut jotain sanatonta
+ymmärrystä, josta eivät lapset täysikäisiksi tultuaankaan päässeet
+oikein perille. Siinä ei ollut uskonnollisuudella tekemistä. Äiti ei
+edes puhunut koskaan uskonnollisista asioista. Ja isä puolestaan,
+vaikka oli mitä ankarimmin vaatinut lapsiltaan rehellisyyttä ja
+rangaissut valehtelemisesta, oli kaikessa, mikä koski uskonnollisia
+kysymyksiä, hyvin suvaitsevainen; muun muassa hän oli kerran
+Johannekselle selittänyt pelkäksi ihmisheikkoudeksi sen, että oli
+olemassa palkattuja ammattipappeja, semmoisia kuin hän, eikä sanonut
+pitävänsä pappeuttaan minään Jumalan säätämänä luonnollisena olotilana.
+Tämä hänen suvaitsevaisuutensa vaikutti, ettei lapsillekaan väkisin
+tyrkytetty opinkappaleita, ja he kasvoivat iloisessa kotihengessä,
+ominaistuneissa, sydämmellisissä kotitavoissa, melkein toveruussuhteissa
+vanhempien kanssa. Koko kasvatus oli tarkoittanut vaan saada heitä
+rehellisiksi, luotettaviksi ja sääliviksi toisiansa kohtaan, ja melkein
+ainoa jumalinen tapa, mikä heiltä vaadittiin, oli käsien yhteenpaneminen
+ennen päivällistä ja sen jälkeen. Kirkossa he tosin myöskin kävivät,
+mutta enemmän vaan silloin kuin heistä ja mammasta näytti, että papan
+olisi lystimpi, jos hän saarnansa aikana näki heidätkin siellä.
+
+Kun sentähden Johannes nyt yhtäkkiä nousi seisaallensa ja sanoi: minä
+rupean papiksi, hämmästytti tämä Henrikiä ja äitiä ennenkaikkea siitä
+syystä, että se oli niinkuin hän olisi yhtäkkiä ruvennut puhumaan
+Jumalasta, josta he eivät koskaan ääneen puhuneet. Mutta heti ensi
+hämmästyksen jälkeen, nämät sanat avasivat heille Johanneksen sydämmen
+selko selälleen, ja he olivat niinkuin äärettömän aukon edessä, jonne
+oli pimeä katsoa vaan siksi, että se oli niin syvä ja rajaton.
+
+Johannes ei koskaan arvostellut uskon asioita. Hänessä oli selvään
+näkyvissä niinkuin kaksi ihan eri Johannesta: milloin saattoi hänen
+käytöksestään, iloisuudestaan, satunnaisista sanoistaan ja niistä
+kirjoista, joita hän luki, päättää, että hän tahtoi ajatella hyvin
+vapaamielisesti, milloin taas hän kulki silmät rypistyksissä, oli hyvin
+jyrkkä sekä itseänsä että muita kohtaan ja käytti sanoja, jotka selvään
+ilmaisivat, että hän vaati uskomista johonkin ankaraan käskijään
+taivaassa. Nuo sanat: "minä rupean papiksi", ne nyt yhdellä kertaa
+ilmaisivat, että hän todella oli ajatellut kauas yli taivaan lakien ja
+muodostanut itselleen varman käsityksen jumalasta. Ne ilmaisivat vielä,
+että hän nyt tunnusti itsensä vaan jälkimäiseksi ja että se ilonen,
+huolettomassa asennossa istuva, leikkiin valmis Johannes ei enää ollut
+hän. Juuri tänä iltana, tässä huoneessa, kun äiti toivottomasti itki
+eikä pitänyt mitään lohdutusta mahdollisena, oli hän siis asettanut
+koko oman elämänsä vaa'alle, punninnut kaikki, mitä siellä oli
+tärkeintä, tehdäkseen yhdessä hetkessä päätöksensä. Nopeata,
+kiihoittunutta ja varmaan hyvin tuskallista sieluntaistelua oli
+tarvittu, ennenkuin hän saattoi nousta ja lausua nuo ratkaisevat sanat.
+
+Mutta kun ne nyt kerran olivat lausutut ja kun hän oli lisännyt: "niin,
+se on päätetty", loisti hän tyytyväisyydestä, niinkuin kestetyn
+tuskallisen leikkauksen jälkeen. Hän seisoi siinä niinkuin sankari,
+joka on voittanut juuri silloin kuin tappiosta jo kaikki olivat varmat,
+-- antanut itsensä voiton hinnaksi. Äiti nousi seisaallensa, tuli ihan
+Johanneksen luo, pani yhtäkkiä kätensä hänen olalleen ja purskahti
+hillittömään itkuun, ihan toisellaiseen kuin äsken, itkiessään myytyjä
+huonekaluja. Heillä ei ollut koskaan ollut tapana ulkonaisesti osoittaa
+tunteitansa, ja sentähden oli äidin kosketuksessa -- se tuli kömpelösti
+ja niinkuin liian äkillisesti -- jotakin tavattoman liikuttavaa.
+Johanneksen sanat saivat sen kautta vieläkin suuremman merkityksen, se
+oli niinkuin sinetti niiden alle. Ja heidän edessänsä sinä
+silmänräpäyksenä häämöitti uudet elämän mahdollisuudet ja uudet toivot.
+
+Niin oli sitten käynytkin, että Johannes oli ruvennut papiksi.
+Kahdessa vuodessa hän oli suorittanut kaikki tutkintonsa ja joutui
+papin-apulaiseksi kauas Pohjanmaan pitäjään, ja puolen vuoden perästä
+sieltä kuului, että hän oli mennyt kihloihin erään pohjalaisen neidin,
+Alina Bäckin kanssa, joka oli naapuripitäjän vallesmannin tytär.
+Johannes pääsi pian vakinaiseen apulaisen virkaan, mutta yhä vaan
+pohjanmaalle, vähän vaan etelämmäksi ensimäistä paikkaa. Kun häät
+olivat vietetyt, muutti äiti Johanneksen luo, elettyään siihen asti
+siirtolaisena eri sukulaisten kodeissa.
+
+Henrik ja muut veljet eivät olleet tavanneet Johannesta siitä saakka
+kuin tämä oli lähtenyt pohjoiseen päin, mennyt naimisiin ja perustanut
+siellä kodin, siis lähes neljään vuoteen.
+
+Mutta nyt tänä kevännä olivat he Uunon kanssa sopineet tavata toisensa
+lukukauden loputtua Helsingissä ja lähteä yhdessä pohjanmaalle
+Johannesta ja mammaa katsomaan. Mutta Uunoa ei Henrik ollut nähnyt
+viiteen vuoteen.
+
+
+
+
+II LUKU.
+
+
+Äsken vielä he juoksivat kaikki neljä, huristaen kuin peltopyyt,
+pihamäeltä alas uimarantaan. Nyt he olivat viskatut maailmaan eri
+tahoille, siroitetut erille toisistansa, ja ihan kuin tahallisesta
+kohtalon oikusta he olivat päälliseksi joutuneet jokainen mitä
+vieraampiin oloihin: Johannes aukealle pohjanmaalle, -- joka heistä
+enin Savon metsäisiä mäkiä ja vilppaita vesiä rakasti; Gabriel
+Turkuun konetehtaaseen, -- joka ei malttanut kahta viikkoa pysyä
+naapuripitäjässä serkkujen luona, vaan jo ikävöi kotikujia, tallia ja
+punaista renkitupaa; Uuno virkamieheksi Viipuriin, -- joka vasta ikään
+vielä oli veljien kurin- ja käskynalainen, ja Henrik Helsinkiin
+rikkiammuttujen kivimöhkäleiden, alituisesti pauhaavan meren ja
+kalliosärkkien ääreen, issikan, hänen tyttärensä skaalojen ja
+punatukkaisen Hilman seuraan.
+
+Jos ei olisi ollut sitä elähyttävää toivoa ja päämäärää, että kerran
+sitä vielä jälleen kokoonnutaan vanhaan kotiin, niin olisi ainakin
+Henrikistä tuntunut hänen elämänsä olot, semmoisiksi kuin ne olivat
+muodostuneet, jotenkin epätoivoisilta.
+
+Omituisessa ristiriidassa hän oli elänyt nämä viisi vuotta. Ei hän
+mitenkään voinut päättää miksi hän oli tuleva. Tämä kysymys, josta
+kaikki muut näyttivät niin helposti selviytyvän, tuntui hänestä ihan
+mahdottomalta ratkaista. Ja sitä mahdottomammalta mitä totisemmin hän
+sitä ajatteli. Usein hän iloisena hetkenä toverien seurassa ja heidän
+puheittensa vaikutuksesta oli jo päättävinään, mutta yksinäisyyteen
+päästyä ilmestyi ihan odottamattomia vastasyitä, jotka kumosivat
+päätöksen.
+
+Hän oli alkanut filosofialla ja arvellut, että samalla kuin hän lukee
+sitä omasta sisällisestä halustaan sattuu niin onnellisesti, että erään
+kirjamäärän luettua voipi saada laudatuuri filosofiassa, ja sitten
+tarvitsee lukea vaan muutamia lisäaineita saadakseen filosofian
+kandidaatin arvon. Mutta sen saavutettua olisi avautunut tilaisuus
+henkensä elättämiseen monella eri tavalla. Näin hän luuli ajatuksissaan
+ratkaisseensa tuon vaikean "leipäkysymyksen". Alan valitseminen
+leipäkysymyksen perustuksella tuntui nimittäin hänestä epärehelliseltä,
+mutta eihän ollut hänen syynsä, että nyt filosofia, jota hän luuli
+rakastavansa enemmän kuin mitään muita tieteitä, samalla valmisti
+hänelle tilaisuuden henkensä elättämiseen.
+
+Niinpä hän siis alkoi filosofian historialla:
+
+Siellä oli ensin puhe siitä, mitä vanhat tietoviisaat pitivät
+alkuaineena, -- mikä piti vettä, mikä tulta, mikä mitäkin. Henrik
+ymmärsi hyvin, että kysymys oikeastaan oli kaiken alkuperästä, s.o.
+jumalasta, ja häntä heti sykähytti ajatus, että filosofia siis oli
+oikeastaan tutkistelu siitä, mitä jumala on, jumala ja ihmiselämä. Niin
+että ensi rivit luettuaan hän tuli ihan haltioihinsa. "Jos minä saan
+valita tehtäväksi tutkia näitä asioita ja elää siitä, niin voinko
+mitään parempaa toivoa. En. Minä olen siinä löytänyt elämäni. Minulla
+on tekemistä tässä maailmassa, kaikki minulle hymyilee, minulla on
+tarmoa loppumattomasti." Näin ajatteli Henrik ja tässä ensi
+huumauksessa hän kirjoitti kirjeen kotolaisille, jossa selitti millä
+innolla hän oli filosofiaa ruvennut lukemaan, sekä mainitsi myöskin,
+että hän maisteriksi päästyään antautuu luultavasti opettaja-uralle.
+
+Tämän hän kirjoitti kotolaisten lohdutukseksi, sillä kokonaisen vuoden
+hän oli horjunut eri tieteiden ja eri alojen välillä voimatta tehdä
+mitään tiliä aikeistansa.
+
+Mutta tämä kaikki oli vaan ensi innostusta.
+
+Kuumeentapaisella kiireellä oli Henrik, seuraamatta yliopistoluentojen
+menoa, lukea hotkaissut filosofian historian pääpiirteet.
+Erikoisuuksiin hän ei voinut vajota, sillä hänen palava mielenkiintonsa
+yhä piti esillä pääkysymystä: mitä on jumala ja mitä elämä? Hän vaan
+riensi eteenpäin vanhasta ajasta uusimpaan aikaan asti ja pysähtyi
+Kantiin.
+
+Kant vastasi hänen kysymyksiinsä, että on ihan mahdotonta mitään tietää
+jumalasta, ja todisti että se on mahdotonta. Ja Henrik ymmärsi tämän
+todistuksen niin selvästi, ettei hän voinut lukea eteenpäin. "Mitä
+varten lukea filosofiaa, jos on mahdoton saada mitään tietää siitä,
+mitä jumala ja mitä ihmiselämä ovat?" Ne sivukysymykset hyveistä ynnä
+muista eivät huvittaneet häntä pääkysymyksen rinnalla.
+
+Yksi asia kehotti kovasti lukemaan sittenkin filosofiaa: Henrikille oli
+Kantin lukemisesta niin suurella voimalla selviytynyt filosofian
+probleemi, että oppia maisterintutkintoa varten vaadittu kurssi näytti
+nyt ihan vähäpätöiseltä asialta, muutaman kuukauden työltä.
+
+Mutta kun hän ryhtyi tähän työhön ja alotti jälleen alusta, pannakseen
+mieleen kaikki Xenofoneet, Empedokleet ja Anaxagoraat, kadotti hän heti
+sekä mielenkiintonsa että lukuhalunsa. Yhtäkkiä rupesi leipäkysymys
+jälleen kummittelemaan ja vaivaamaan. Tämä työ alkoi hänestä näyttää
+epärehelliseltä, koska sen tarkoitus silminnähtävästi ei enää ollut muu
+kuin maisteritutkinnon suorittaminen.
+
+Seuraavana vuonna hän, ilmaisematta omaisilleen muuttuneita
+suunnitelmiaan, koetti lukea teologiaa, mutta ei löytänyt siitä mitään
+vastausta sen lisäksi, minkä hän jo pääkysymykseensä nähden oli ennen
+uskonnosta tiennyt. Se oli sitä samaa, mitä pappa oli joka sunnuntai
+saarnannut ja pitänyt kansan vuoksi välttämättömänä, vaikkei omille
+pojilleen tahtonut "tyrkyttää". Ei Henrikin juolahtanut mieleenkään,
+että se Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin jumala, josta pappa oli
+saarnannut, olisi ollut missään yhteydessä hänen sisällisen
+kysymyksensä kanssa. Hän oli ruvennut teologiaa lukemaan ainoastaan
+nähdäkseen oliko siinä jotain enempää kuin papan saarnoissa kansalle.
+Ja hän näki aivan pian, ettei ollut. Hän päätti, että kaikki on
+niinkuin olla pitää: teologia on lähdetiede papeille, joiden täytyy
+opettaa kansaa. Ja hän pani sillä teologiset kirjat kiinni; niillä ei
+ollut mitään yhteyttä hänen sisällisen kysymyksensä kanssa.
+
+Mutta näissä tutkistelemisissa ja epäilyksissä oli mennyt taas yksi
+vuosi. Se meni yhä vielä filosofian kontolla, sillä olihan teologiakin
+vähän sinnepäin. Leipäkysymys vaan sukelsi esiin entistä uhkaavampana:
+kaksi vuotta olet sinä antanut mennä omiin mietteihisi, etkä ole tullut
+hituistakaan lähemmäksi Minua! -- Toisinaan tämä ajatus ihan vapisutti.
+Sen edessä seisoi niinkuin rikoksellinen Majesteetin edessä. Uskallatko
+elää ja ajatella Minun ohitseni!
+
+Sitten seuraavana vuonna Henrik luki luonnontieteitä ja rupesi
+ajattelemaan toiseen tiedekuntaan muuttamista. Hänellä ei ollut enää
+sitä rauhaa, mikä oli filosofiaa lukiessa. Hän heittelihe sinne tänne
+löytämättä perustaa. Mitä ikänä hän otti eteensä, siinä heti avaantui
+ääretön pohjattomuus, että ainoastaan silmät kiinni olisi saattanut
+kurssikirjoja eteenpäin lukea. Se kaikki tuli siitä, että hän tätäkin
+ainetta luki taaskin oman kysymyksensä tarkoituksessa. Hän alotti
+Darwinistä ja Haeckelistä, ja päästyään kehitysopin perille ei taaskaan
+nähnyt minne mennä eteenpäin. Sinä vuonna hän tosin koetti luopua
+tuosta haittaavasta "kysymyksestään", joka teki hänet niin erilaiseksi
+kuin kaikki muut. Hän koetti tehdä niinkuin muut olivat tehneet: lukea
+luonnontieteitä huolimatta siitä mihin ne vievät ja mitä ne selittävät.
+Erittäinkin sai hänet tähän suuntaan se ajatus, että luonnontieteet
+olivat välttämättömät lääkäriksi aikovalle, siis ainakin se, joka aikoo
+lääkäriksi, saattaa niitä lukea hakematta vastausta mihinkään
+kysymyksiin. Ja lääkärihän tekee työtä lähimmäisensä auttamiseksi eikä
+välttämättä leipää saadakseen. Sovittaen tämän itseensä hän nyt
+ajatteli: jospa minäkin rupeaisin lukemaan luonnontieteitä huolimatta
+kysymyksestäni, vaan tullakseni luonnontieteen opettajaksi, olisiko se
+työtä leivän vuoksi vai ei? Ja hän päätti, että hän epäilemättä
+palvelisi sillä lähimmäisiä, sillä luonnontieteet ovat kieltämättä
+hyödyllisiä kaikille ja lääkäreille välttämättömiäkin. Tyytyen tähän
+hän nyt ensi kerran antautui erikoistyöhön ja alkoi tuntea jonkinlaista
+tyytyväisyyttä. Toverilleen hän saattoi sanoa, kun illalla tapasi
+Aleksanterinkadulla: olenpa tehnyt aikalailla työtä tänäpäivänä. Ja hän
+tunsi omituista, suloista hengen yhteyttä kaikkien työtätekevien, koko
+tuon kiehuvan, kuohuvan maailman kanssa. Hän myöskin, niinkuin kaikki
+muut, rupesi leikkimään ateistia, alkoi käyttää hyväkseen tarjona
+olevia nautintoja, teki sievoisen velan tulevan opettajatoimen varalle
+ja uskoi toverejansa, jotka väittivät että nuoruuden pahe on
+vaihdettava säännölliseen sukupuoli-elämään, vaikkakin ulkopuolella
+avioliittoa.
+
+Mutta ennenkuin hän ehti toteuttaa uutta vakaumustaan siihen määrään,
+että olisi myöskin tottunut uusiin elämäntapoihin, ennenkuin hänelle
+oli ehtinyt kasvaa vatsaa, kääntyi kaikki jälleen toisin päin.
+
+Silloin hän oli jo viidettä vuotta yliopistossa. Hän istui silloisessa
+suuressa huoneessaan pöytänsä ääressä ja ajatuksissaan katseli ulos
+kattojen harjoja ja savupiippuja. Ilta-aurinko pyyhkäsi heikosti
+kaikkia kattoja, ja koko maailma ja elämä tuntui yhtäkkiä niin perin
+katoovaiselta.
+
+Silloin tuli Henrikiin tämmöinen ajatus:
+
+"Lukisinko minä luonnontieteitä ja aikoisinko ruveta niitä opettamaan,
+jos olisin varoissa ja saisin tehdä mitä tahdon?"
+
+Ensin hän oli valmis vastaamaan: miksen? Mutta sitten hänen piti
+ihan itsekseen punastua, kun hän ei sen paremmin osannut mennä
+sydämmensä pohjaan. Tietysti hän ei opettaisi siinä tapauksessa
+luonnontiedettä, vaikka se kyllä saattoikin olla hyödyllistä
+erittäinkin kaupunkilaislapsiin, jotka eivät osanneet erottaa varista
+haukasta. Hän ihan varmaan tutkisi omaa pääkysymystään, jos hän voisi
+tehdä todella mitä tahtoo. Mutta sen sijaan kuin tutkia oman sydämmensä
+kysymystä hän oli tullut ateistiksi ja oli suinpäin kiinni leipätyössä,
+oli tehnyt velan vastaisten tulojen toivossa. Ja uudestaan hänen piti
+punastua, tällä kertaa siihen määrään, että hiki nousi otsalle. Hän
+säikähti niin, että hänen piti turvautua vanhaan keinoonsa: panna kädet
+ristiin ja ruveta puhuttelemaan näkymätöntä olentoa, -- sitä samaa,
+jonka hän oli itse muodostanut itselleen tuona onnettomana kuutamoyönä
+keskellä hävinneen kodin sekasortoa.
+
+Ja hän lupautuikin takasin tälle jumalalle tuntematta mitään pelkoa,
+vaikka tiesi, että kaikki oli sen johdosta jälleen muuttuva. Hän vaan
+kysyi itseltään: mitä minun nyt siis on lukeminen, että voisin olla
+rehellinen omalle itselleni ja kuitenkin tulla toimeen ja maksaa velka?
+Mutta siitä korkeasta mielialasta, mihin rukous oli hänet nostanut, hän
+ei löytänyt vastausta tähän kysymykseen. Mitä enemmän hän ajatteli
+lukukysymystä, sitä suurempaan ristiriitaisuuteen ja epäselvyyteen hän
+tunsi alenevansa. Ihan näytti jo siltä kuin jumala olisi ollut
+väliäpitämätön siitä, mitä hän lukee. Silloin hän ihan epätoivoissaan
+ja melkein ääneen sanoi: mutta enhän voi maksaa velkaa, jos luen omin
+päin! Mutta ei hän saanut mitään vastausta tähän suoraan kysymykseen,
+päinvastoin hänestä tuntui niinkuin hänelle olisi vaan sanottu:
+ajattele itse.
+
+Ja hän rupesikin ajattelemaan itse. Ensiksikin kävi nyt selville, että
+ainoa keino velkaa vastaan oli menojen äärimmäinen supistaminen, se on:
+tyytyminen vähimpään. Aina hän pikkuisilla syrjätoimillakin saattoi
+ansaita hiukan enemmän kuin minkä kulutti, sillä hän tiesi, kuinka
+äärettömän vähän hän tarvitsee, jos vaan niikseen tulee. Tuo
+yritteleminen: kuluttaa äärimmäisen vähän, oli joskus häntä
+huvittanutkin. Ja jos nyt velasta pääseminen todella olisi
+kysymyksessä, niin saattoi hän sitä ihan vaan urheillakseen ruveta
+lyhentelemään milloin markalla milloin kymmenellä. Niinpian kuin hän
+oli tämän ajatellut, oli hänelle ihan selvä, että velasta pääseminen
+täytyi heti tulla yhdeksi hänen tarkoituksistaan, ja koko tuo entinen
+suunnitelma: tehdä vielä lisävelka, että pääsisi ensin tuottavaan
+paikkaan, näytti hänestä jo ilmeisesti väärältä. Tämä tienhaara
+oli sellainen, että toinen tie vei hänen sydämmensä halua,
+yksinkertaisuutta ja kieltäytymistä kohden, toinen taas ajallista
+tulevaisuudenkuvaa kohden ja lupaili nautintoa ja keveyttä elämässä. Ei
+Henrik kuitenkaan epäillyt kumman valitsisi, heti kun hän vaan oli
+selvyyteen päässyt, että siinä todellakin oli kaksi eri tietä. Hänelle
+oli vielä epäselvänä ainoastaan seuraava seikka: Kun hän nyt velkansa
+maksamiseksi ryhtyy syrjätöihin rahan ansaitsemista varten, niin
+minkälaatuinen on oleva se päätyö, joka ei saa tarkoittaa
+toimeentulokysymystä, vaan ainoastaan hänen sydämmensä kysymystä?
+
+Henrik jätti tämän seikan tuonnemmaksi, arvellen että kyllä se
+itsestään sitten selviää. Ja hän siis ryhtyi ensiksi hankkimaan
+syrjätöitä, ja rupesi heti hommaamaan itselleen halvempaa kortteeria.
+
+Kortteerin hän löysi syrjäisen merikadun varrella, juuri sen
+kortteerin, missä hän nyt asui. Eikä kestänyt kauan ennenkuin hän oli
+haalinut itselleen kaikellaisia syrjätöitä joka taholta: oli hänellä
+käännöstöitä, oli korjauksia, oli yksityistunteja. Ja kaikki tämä puuha
+innostutti ja huvitti häntä. Tuli kunnianasiaksi ehtiä jokapäivä kaikki
+säntilleen ja vielä vähän lisäksi ja seuraavana päivänä vielä vähän
+entisenkin lisäksi. Hän oli laskenut, että jos näin asiat menee, niin
+velka pitäisi olla maksettu viidessä vuodessa. Mutta nyt hän joka päivä
+ponnisti voimiaan, että tuli tehtyä hiukan ylimääräistä, ja häntä
+huvitti ajatella että hän ikäänkuin salaa itseltänsä -- kummastuttaa
+itsensä sillä, että suorittaakin velan ylimääräisten säästöjen avulla
+ennen tätä aikaa. Hän oli niin innoissaan näistä monimutkaisista
+ansio- ja säästöaikeistaan, että iltasin vielä sänkyyn tullessaan hän
+kuherteli niiden kanssa ja usein ei tahtonut saada niiltä unta. Ja hän
+kun oli pelännyt, että kenties hän oli laiska, ja että siinä muka
+saattoi olla koko vika hänen saamattomuuteensa lukuasioissa! Nyt hän
+toki näki selvästi, että hän oli ahkerampi kuin kukaan. Mutta taaskin
+tuli odottamaton keskeytys. Kerran hän itse huomasi kuinka hänen
+kaikki ajatuksensa olivat nyt kohdistuneet yksinomaan tämmöisiin
+rahanansio-kysymyksiin. Hän oli nimittäin tullut ajatelleeksi, että
+sittenkuin hän on velkansa näin maksanut, niin hän alkaa samalla
+tavalla säästää itsellensä vielä pientä summaa --. Edemmäs ei tarvinnut
+ajatella: Hän säpsähti, että tämä ajatus oli tullut hänelle niin
+luonnollisena ja niin viattomassa muodossa, ja sehän sisälsi kumminkin
+juuri sitä, mitä hän oli paennut. Panna kaikki ajatuksensa velan
+maksamiseen tai panna kaikki ajatuksensa omaisuuksien keräämiseen, --
+mikä eroitus oli näiden kahden asian välillä? Hän vihasi jälkimäistä
+niinkuin myrkkyä, mutta edellinen ei ollut yhtään parempi, sillä sekin
+anasti kaikki ajatukset. Ja Henrik näki nyt ihmeekseen, että hän oli
+todella aivankuin tottunut olemaan ihan ajattelematta niitä sydämmen
+asioita, joiden nimessä hän muka velastansa tahtoi päästä. Hänen ei
+ollut koko tänä aikana kertaakaan edes mieleen juolahtanut kysymys:
+mitä on jumala ja mitä tämä ihmiselämä. Taas oli mennä kaikki työhalu.
+Hän tiesi hyvin, että hänen täytyy ottaa asia tarkan punnitsemisen
+alaiseksi, sillä se ei ollut ajateltu loppuun, vaan jäänyt kesken.
+Mutta peläten, että tämä punnitseminen tulee vaikeaksi ja ehkä viepi
+vielä suurempiin mullistuksiin, hän jätti sen yhä tuonnemmaksi.
+
+Monta päivää hän oli peräkkäin ihan työtönnä ja, välttäen ajatuksiinsa
+vaipumista, vaan vihelteli, käveli kaduilla ja haki ulkonaista
+mielenvirkistystä.
+
+Näin eräänä iltana tultuaan kotiinsa hän heittäytyi pitkäkseen
+sängylle, ja tahtoen yhä lykätä ratkaisevan ajattelemisen tuonnemmaksi
+otti pöydältä ensimäisen käteen sattuneen kirjan. Se oli Flammarionin
+"Bebodda verldar", jonka hän oli joskus lainannut tuttavaltaan, mutta
+jättänyt tähän asti lukematta.
+
+Tämän kirjan johdanto alkoi näin:
+
+"Kun lähemmin tarkastaa ihmisten nykyistä mielialaa, näkee heti että he
+ovat kadottaneet muinaisen uskonsa ja varmuutensa, -- että meidän
+aikamme on taistelujen aikakausi, että ihmiskunta huolestuneena odottaa
+semmoista uskonnonfilosofiaa, mihin se voi jälleen luottaa."
+
+Tämä vähän vavahutti Henrikiä, sillä se saattoi olla ajatusten
+johtolankana niihin ajatuksiin, joihin hän ei tahtonut vielä tulla.
+Mutta samalla häntä viehätti tuossa lauseessa se, että siinä oli
+sattuvasti juuri hänen oma monasti tuntemansa asia lausuttu: filosofian
+ja uskonnon ykseys.
+
+Ja nyt seurasi kirjassa mahtava kuvaus uusista aurinkokunnista,
+kiertotähdistä, asutuista maailmoista, joissa elämän täytyi sykkiä
+voimakkaammin ja rikkaammin kuin meidän pienellä maapallollamme. Koko
+taivas tuntui aukeavan, ja oli aivan kun sieltä olisi tulvannut ihan
+uutta uskon ainetta. Henrikin oma, unohdettu tähtitaivas! Taas tuli
+eteen lapsuuden jumalankuva, ainoastaan äärettömän paljoa suurempana ja
+mahtavampana.
+
+Henrikin valloitti omituinen mieliala: "Sieltähän minä ennenkin löysin
+jumalani, sinä onnettomana huutokauppa-yönä, ja sieltä se on löydettävä
+eikä mistään muualta," ajatteli hän.
+
+Ja kun hän luki myöhään yöhön tätä kaunopuheliasta kirjaa, oli vihdoin
+niinkuin hän ei enää olisi mitään omia ajatuksia tarvinnutkaan, vaan
+kaikki selvinnyt itsestään.
+
+Hänessä heräsi yhtäkkiä aate, että hän rupeaa tähtitiedettä tutkimaan
+tämmöisessä uskonnollisfilosoofisessa tarkoituksessa.
+
+Sillä hetkellä sydän sykki melkein kuuluvasti. Hän antautuu niinkuin
+Flammarion pimeän yötaivaan mittaamattomiin syvyyksiin, hän on tekevä
+ahkeraan työtä, hän ei ole perääntyvä minkään vaikeuksien edestä, mutta
+aina on hänen tähtitieteellisen työnsä pohjana oleva tuo suuri,
+aatteellinen tarkoitus: kaikkivaltiaan tutkiminen.
+
+Ja leipäkysymys, se järjestyi tällöin ihan itsestään. Joku pieni palkka
+observatoorio-työstä, siinä kaikki, mitä Henrik tarvitsi, sillä hänhän
+tyytyi niin tavattoman vähäiseen, kun vaan löysi oikean alansa ja
+mieluisensa työn. Henki kasvakoon, liha vähetköön!
+
+Heti kun Henrik oli näitä asioita ajatellut, tuntui hänestä kaikki muu
+työ ihan sopimattomalta hänelle eikä häntä mikään muu olisi voinut enää
+viehättääkään.
+
+Hän hankki itselleen myöskin muut Flammarionin teokset ja luki niitä
+innokkaasti. Niiden huutomerkeillä, tuhansilla superlatiivisilla
+apusanoilla varustetut kaunopuheliaat lauseet eivät vaivanneet häntä,
+sillä hän alusta asti innostui itsestään juuri siinä kohden missä
+kirjoittajakin ja tuntuivat siis kaikki huutomerkit olevan ihan
+paikallaan.
+
+Tämä aika oli melkein onnellisin, mitä Henrik oli koko
+yliopistossa-olonsa aikana viettänyt.
+
+Tahtomatta antautua tutkimaan oliko hän saavuttanut ehdottoman
+varmuuden hän luuli tuntevansa, että se hänellä oli, ja piti siis
+lähempää ajattelemista tarpeettomana.
+
+Kun tähän tulee lisäksi, että kevät oli ihan jo käsissä ja siis saattoi
+minä päivänä tahansa odottaa Uunoa Viipurista heidän lähteäkseen
+yhdessä pohjanmaalle äitiä ja Johannesta katsomaan, niin alkoi
+Henrikistä näyttää ikäänkuin kaikki olisi nyt selvinnyt ja valennut, ja
+kaikki vaikeat miettimiset ikuisiksi häipyneet hänen tieltään.
+
+Ja oli vielä kolmaskin seikka, joka Henrikistä tuntui hauskalta. Se
+oli, että hän nyt keväällä, koko vuoden kärsittyänsä, vihdoinkin pääsee
+irti tästä hänen ikävästä kortteeristaan ja viimeisiä kertoja enää
+näkee vastenmielistä, punatukkaista Hilmaa.
+
+Hän melkein tahallaan haastoi pientä riitaa talonväen kanssa, "sanoi
+ylös," ja vähää ennen Uunon tuloa muutti tavaransa väliaikaisesti
+kesänajaksi yksikerroksiseen hienoon puurakennukseen Punanotkonkadun
+varrella, josta kortteerista hänen toverinsa oli matkustanut pois.
+
+
+
+
+III LUKU.
+
+
+Uuno tuli Säkjärveltä päivettyneenä ja pulleana. Hänen silmäinsä
+valkuaiset välähtelivät tummain silmäkulmain ja sinisten silmäkehäin
+ohella, ja hänen raikas naurunsa pyöristi punasenruskean poskilihan ja
+paljasti hänen hyvät hampaansa. Hän oli aivan miehistynyt ja puhui
+Henrikille aikaihmisen asioita. Riemulla hän kertoi niistä monista
+maamittarielämän yhteydessä olevista seikoista, joista he eivät
+Henrikin kanssa koskaan ennen olleet puhuneet. Henrikiä vähän nauratti
+tämä asia; nauratti se, että tuo lapsukainen, jota vielä ihan äskettäin
+oli pitänyt torua ja käskeä, nyt näytti kokonaan unohtaneen vanhat
+välit, puhui kovalla ja nauravalla äänellä kaikellaisista toverien
+kepposista ja omista virkatoimistaan, naputteli niinkuin ainakin mies,
+tupakin hiveniä pois paperossin kannasta, pisti paperossin hampaittensa
+väliin, alkoi sitä silmät rypyssä sytytellä mutta jatkoi samassa
+hampaat yhteen litistettyinä puhettansa niinkauan kunnes tulitikku ehti
+sammua, raapaistakseen sitten muka hermostuneesti tulen toiseen
+tulitikkuun.
+
+Uunolla ei ollut "virkavapautta" muuta kuin kaksi viikkoa, -- mutta
+tämäkin oli hänelle vaan lisäsyy puhua kovalla äänellä ja olla
+tyytyväinen. Hän aikoi käyttää tuon lyhyen ajan sitä hupaisemmin, laski
+tarkkaan (yhä samalla rähisevällä äänellä) kuinka monta päivää menee
+menomatkaan, kuinka monta paluumatkaan ja kuinka monta päivää saa
+siellä oleskella. Hän veti esiin matkailija-kirjasen, aikatauluvihon
+junankulkuja varten, -- tietysti ne kaikki hänellä olivat, --
+toimitteli, suunnitteli, ja kaikki oli hänellä kohta valmiina ja
+selvänä.
+
+-- Milloins myö sitt' männään? -- sanoi hän; tietysti hän oli jo
+ehtinyt omistaa viipurilaisen murteenkin.
+
+-- Perjantaina, -- sanoi Henrik ehdottelevasti ja epävarmasti. Uuno
+sanoi: Jaha, jaha! -- Ja kohta oli Uunolla kaikki järjestettynä niin,
+että juuri perjantaina eikä minään muuna päivänä olisi enää ollut
+mahdollistakaan lähteä. Sormet tulivat avuksi: Kahdeksan päivää hänelle
+jää siellä-oloa varten, lukien maanantaista, jolloin he saapuvat
+perille. Ja hyräillen ja tavoitellen matalimpia basso-äänejä hän mennä
+pyyhkäsi kaupungille asioilleen niin että ovet vaan paukahtelivat hänen
+jäljessään.
+
+Vasta perjantai-aamuna, kolmannen luokan vaunussa he varsinaisesti
+tapasivat toisensa. Kun he istahtivat vastakkain veti Uuno viimeisessä
+hetkessä entisellä nopealla ja meluavalla tavallaan Henrikiä mukaansa
+ikkuna-aukkoon ja osoittaen asemasillalla kävelevää kevytmielisen
+näköistä lettiniekka-neitiä sanoi:
+
+-- Kasso tuota kui se on sorja, -- voi, voi, kui se on sorja!
+
+-- Tycker du värkligen att den där är vacker? -- sanoi Henrik. Ja se,
+että hän käytti heidän vanhaa äidinkieltänsä, jolla he vaan joskus
+vaihtoivat kaikkein sisällisimpiä ja ihan kotoisia asioita, vaikutti
+että Uuno heti paikalla herkesi kurottamasta ulos, jätti ikkunan, istui
+Henrikiä vastapäätä ja junan lähtiessä liikkeelle he ensi kerran
+katsahtivat toisiansa silmiin.
+
+Juna alkoi vauhdin lisääntyessä meluta niin, ettei heidän tullut sillä
+kertaa mitään sydämmellisempää puhuttua. Ja niin Uuno veti taskustansa
+Suomettaren, jonka oli ostanut asemasillalta, pani tummareunaiset
+rillit nenällensä -- sekin oli aivan uutta Henrikille -- ja alkoi
+suustansa ruuan jätteitä mauskutellen lukea lehteä. Pian hän oli
+löytänyt mieleisensä palasen ja jo nauroi niin että vatsa hytkyi.
+Suomettaren Matti löylytteli Päivälehteä, joka silloin oli äskettäin
+syntynyt, todistellen tämän viikinkiläisyyttä.
+
+Kun Henrik ei nauranut sille paikalle, jota Uuno oli käskenyt hänen
+lukea, puisti Uunokin naurun kasvoistansa, niinkuin olisi sanonut: "no,
+leikit pois," ja rupesi äkkiä hyvin toimeliaan näköisenä ja junamelun
+tähden sangen kovalla äänellä puhumaan aijotusta rannikkoradasta. Hän
+osoitti Henrikin mielestä sangen suuria tietoja tämän rataehdotuksen
+vaiheista eri valtiopäivillä, vieläpä osasi tehdä selkoa erityisistä
+teknillisistä seikoista, jotka koskivat rautateiden rakentamista
+yleensä. Mutta lopultakin hän kiertyi takasin fenomaniaan ja rupesi
+taas puhumaan naurunsekaisesti. Sveesit olivat hänen mielestään
+iskeneet kirveensä kiveen. He toivoivat rannikkorataa oman ruotsalaisen
+väestönsä hyväksi "från Pyttisskär tili Hangöudd och två mil uppåt
+land," -- sanoi Uuno tutkien Henrikin silmistä oliko tämä sukkeluus
+hänelle ehkä uusi.
+
+-- Kuules, -- sanoi hän: -- från Pyttisskär tili Hangö -- --
+
+-- Kyllä minä olen sen kuullut, -- sanoi Henrik.
+
+-- Mutta he erehtyvät suuresti, -- sanoi Uuno; -- kulkuneuvojen edistys
+noilla seuduilla, joilla tähän asti ei ole ollut mitään erityistä
+merkitystä tai vetovoimaa sisämaasta päin, vaikuttaa, että niihin nyt
+rupeaa tulvaamaan suomalaista työväkeä ja liikemiehiä, se on: juna
+viepi läpi sen maan suomalaisvirran, joka huhtoo viikinkien
+viimeisetkin jäljet puhtaiksi, he -- he!
+
+Henrik sanoi käyneensä kerran Kirkkonummella ja Siuntiossa ja että ne
+paikat olivat hyvin häntä miellyttäneet, että siellä oli ollut hyvin
+kauniita ja vaihtelevia kumpuja, mainiosti viljeltyjä maita ja
+jokaisella mökilläkin oli oma pikku puutarhansa, pihalla suuret
+vaahterat tai pihlajat, istutettuina aivan vaan kauneuden nimessä, --
+mihin suomalaiset ani harvoin panivat mitään arvoa. Ja yleensä tuntui
+kehittyneemmältä.
+
+Silloin Uuno, aivan kuin olisi ollut vanha mies, naputtaen väitteensä
+vakuudeksi etusormen kynnellä johonkin penkkipuuhun, sanoi:
+
+Ja sinä saat nähdä, että vielä ne paikat kerran kaikki muuttuvat umpi
+suomalaisiksi.
+
+Henrik ei sanonut tähän mitään, mutta juuri sen vaitiolon Uuno ottikin
+vastaväitteeksi. Hän muuttui totiseksi ja vihasen näköiseksi, lakkasi
+käyttämästä viipurilaista murretta ja -- aivan kuin puolustaakseen
+itseään -- alkoi kiivaasti soimata ruotsinmielisiä, päättäen siihen,
+että parasta olisi kuin kaikki pantaisiin laivaan ja lähetettäisiin
+meren yli, "sittepähän pääsisivät emämaansa helmaan". Hän sanoi
+"emämaansa" erityisen suurella inholla.
+
+Mutta Henrik ei sittenkään sanonut mitään, sillä hänen vaitiolemisensa
+väitti juuri sitä, mitä hän tarkoitti, ja mikä olisi ollut epämukava
+sanoihin pukea. Hän tarkoitti että mammahan oli ruotsalainen, että he,
+-- ainakin Johannes ja Henrik, -- olivat lapsuudessaan käyttäneet vaan
+ruotsia ja vieläkin sitä käyttivät läheisimmissä veljessuhteissaan.
+Uuno tunsi, että Henrik vaitiolollaan tätä tarkoitti ja vetosi heidän
+kotioloihinsa ja sisällisiin tunteihinsa. Ja kun nyt Uuno sittenkin
+jatkoi ruotsalaisten murjomista, kiihtyi ja suuttui hän itse niin että
+suupielet kalpenivat ja värähtelivät. Piti senvuoksi vaijeta ja jatkaa
+sanomalehden lukemista.
+
+Veljesten väliin tuli näin jotakin epäsointua, ja he olivat pitkän
+aikaa puhumatta mitään toisilleen.
+
+Ennen muinoin oli kotona joskus naurettu alaikäiselle Uunolle, kun tämä
+oli selittänyt olevansa punanen fenomaani, ja todella osoittanut sen
+sillä, ettei häneltä ollut kukaan pitkiin aikoihin saanut ruotsin sanaa
+suusta. Olipa ne kotolaiset taikka vieraat, jotka häntä ruotsiksi
+puhuttelivat, hän vastasi aina suomeksi. Ja siksi hänestä joskus
+sanottiin "meidän fenomaani". -- Mutta kuka olisi luullut, että hän
+jatkoi samaan suuntaan vielä nytkin päästyään itsenäiseksi ja
+ruvettuaan elämään omaa elämäänsä!
+
+Henrik tuli yhä enemmän uteliaaksi Uunon suhteen ja mietti hänen
+elämäänsä, vaikka he ulkonaisesti olivatkin riitaantuneet. Muistellen
+Uunon lapsuutta ja heidän leikkejänsä Henrikiä rupesi salaa
+naurattamaan, että Uuno siinä oli hänelle suutuksissa. Ja saadakseen
+välin entiselleen Henrik nyt teki hänelle myönnytyksen.
+
+-- No, no, -- sanoi hän, kun Uuno pani sanomalehden penkille, -- voihan
+sinulla sentään olla jotain oikeinkin. Onhan tämä Suomenmaa.
+
+-- Laivaan ne pitäisi kaikki, ja Ruotsiin! -- jatkoi Uuno, mutta
+myönnytyksen johdosta ihan jo leppyneellä äänellä. -- Mitä ihmeitä ne
+täällä tekevät, jos ei heille suomi kelpaa! Mokomatkin herrat! Heh! --
+Mutta huomattuaan vähitellen jälleen kiivastuvansa hän pysähtyi ja
+rupesi puhumaan muusta.
+
+-- Tiedätkös että minä olen talven kuluessa aika lailla lukenutkin, --
+sanoi hän olkapäät koholla, kädet polvia vastaan ojona ja huulet
+yhteenpuristettuina.
+
+-- Mitä lukenut?
+
+-- Matematiikkaa, algebraata, trigonometriaa --
+
+-- Äläs nyt, mitä varten?
+
+-- Historiaa, saksaa, venäjää --
+
+-- No niin, niin, mutta mitä varten?
+
+-- Noh, mitä varten! -- matki Uuno: -- mitä varten luetaan?
+
+-- Se on totta, sinähän kerran aijoit vähän niinkuin polyteknikoon.
+
+-- Niinkö polyteknikoon -- mitäpä siitä olisi? Ei kyllä minä aijon
+ylioppilaaksi, jos totta puhutaan, sanoi Uuno terävästi ja vähän
+ankarasti katsahtaen Henrikiin. Siinä katseessa oli jotakin vanhaa.
+
+Henrikin silmät menivät selälleen, mutta hän ei sanonut mitään, jäi
+vaan miettimään eikä kuunnellut enää Uunoa, joka rupesi pitemmältä
+lukujansa ja aikeitansa selittämään.
+
+"Uuno privatistina ylioppilaaksi!" ajatteli Henrik. "Hän, joka oli
+jätetty keskeneräiseksi siitä syystä ettei ollut varoja, -- oli
+ajateltu, että kylläksi on kun Johannes ja Henrik saadaan
+ylioppilaiksi. Uuno siis ottaa kuin ottaakin sen mikä häneltä
+kiellettiin. Eikö tuossa hänen äskeisessä katseessaan ollutkin loukatun
+ihmisen ilmettä, silloin kun hän sanoi: 'ei, kyllä minä aijon
+ylioppilaaksi'. Omituista, omituista!" Henrik puolestaan ei olisi
+ymmärtänyt panna semmoista arvoa ylioppilaana olemiseen: hän oli vaan
+istunut koulunpenkillä kunnes tuli eteen tutkinnot, suorittanut ne ja
+päässyt ylioppilaaksi. Mutta Uuno pyrki omin ehdoin sinne, omalla
+tarmollansa, oli tehnyt itsekseen työtä koko talven. Ja kaikkea vaan
+tuosta pienestä alkusyystä, mikä oli räpäyttämän verran välähtänyt
+hänen silmäyksessään: "te luulitte muka että mitä siitä Uunosta, mutta
+minäpä näytän teille!" Henrikiä säälitti ja liikutti Uuno, mutta ei hän
+mitenkään tältä kannalta päässyt kovaäänisen Uunon kanssa puheisin. Se
+oli välähtänyt ja mennyt. Koko tuo luukku hänen sieluunsa oli, kuten
+sanottu, vaan hetkeksi auennut, ja se oli sitten niin sulkeutunut,
+ettei siitä näkynyt vähintäkään jälkeä. Ja Uuno puhui nyt luvuistaan ja
+töistään niinkuin olisi niihin ryhtynyt vaan iloisesta isänmaallisesta
+velvollisuuden tunnosta.
+
+Henrik alkoi nyt jostakin käsittämättömästä syystä käydä yhä enemmän
+alakuloiseksi, niin että Uuno rupesi, seuraa hakien, tekemään
+tuttavuuksia matkustajien kanssa, antautuen näiden kanssa kaikellaisiin
+käytännöllisiin keskustelu-aineihin. Jonkun maanviljelijän kanssa
+käytiin ensin läpi kaikki isonjaon järjestelyasiat. Mutta
+maanviljelijän erottua Toijalassa hän vasta tapasikin oikein
+mieleisensä otuksen. Se oli matkusteleva henkivakuutus-asiamies. Ja
+senjälkeen Uunosta ei enää paljon tietänyt. Keskustelu heillä syntyi
+tietysti henkivakuutus-asioista ja hän suorastaan nautti, hän ei
+tiennyt kuinka kyllin kyykistää vartalonsa toisen puoleen
+kuunnellakseen ja antaakseen vastauksia. Ei aikaakaan niin he jo
+nousivat pystyyn ja esittelivät itsensä toisilleen. Ja nyt alkoi heidän
+välillään ihan tuttavallinen keskustelu. He olivat sanalla sanoen
+löytäneet toinen toisensa. Uuno kyseli tuon toimen palkkaetuja ja
+"tantieemiä". Hänessä oli, kertoi hän naapurille -- jo kauan sitten
+herännyt ajatus, että jokin semmoinen toimi voisi olla väliaikaisesti
+hyvin sopiva hänelle, sittenkuin hän jättää maanmittarityön.
+
+-- Vai niin, herra ---- on maanmittari?
+
+-- Niin, olen vaan opikseni sitä vähin harjoitellut. Ei mikään toimi
+niin opeta tuntemaan kaikkia maalaisoloja, erilaisimpia taloudellisia
+kysymyksiä, kuin juuri maanmittaritoimi. Ja kyllä ne on sentään juuri
+tiedot maalaisista oloista, jotka lopultakin ovat kaiken perustuksena,
+-- sanoi Uuno.
+
+-- Kyllä se niin on, kyllä se niin on, -- sanoi toinen ja vaikka näytti
+Uunoa vanhemmalta, jotenkin Henrikin ikäiseltä, alkoi kuunnella häntä
+niinkuin olisi ollut nuorempi.
+
+Henrik ei voinut uskoa korviansa. "Maalaisolot", "taloudelliset
+kysymykset," -- kuulla tämmöistä sanoja Uunon suusta, se oli sama
+kuin ihan kokonaan kadottaa hänet käsistään. Hän harjoitteli
+maanmittaustöitä vaan "opiksi!" Minne asti hän siis tavoittelikaan?
+Siinä se istui aivan kuin joku tuntematon vilkas herra. Henrik nyt
+vasta tuli ajatelleeksi kohdelleensa Uunoa ehkä liiaksi niinkuin lasta.
+Hän aikoi tästälähin muuttua huomaavaisemmaksi Uunoa kohtaan. Muutenhan
+menee kaikki heidän väliset suhteensa ihan pilalle.
+
+Vasta Tampereelta erosi henkivakuutus-asiamies heistä.
+
+Uuno istui tyhjälle penkille vastapäätä Henrikiä, haukotteli ja teki
+istualtaan torkkumaan rupeamista, nojautuen selin ikkunanpuolista
+seinää vastaan. Hän asetti pehmeän matkalakkinsa pään taakse ja nosti
+toisen jalkansa ojoksi pitkin penkkiä.
+
+Henrikin korvissa soivat vielä eronneen asiamiehen sanat: "minne
+herra ---- matkustaa, jos saan luvan kysyä?" -- ja se matkan
+tarkoituksen merkityksettömyyttä, vähäpätöisyyttä ja satunnaisuutta
+ilmaiseva äänenpaino, jolla Uuno, toimimiehen tavoin otsaansa
+rypistäen, vastasi: "sukulaisiani vaan tässä käyn katsomassa", -- sekä
+heidän yhteinen ikäänkuin anteeksiantava naurahduksensa tälle asialle
+hyvästijättösanojen ohella.
+
+Henrik piti tätä matkaa tärkeimpänä, mitä hänelle voi tapahtua, -- ja
+ainakin lukujensa ja toimiensa rinnalla. Mutta Uunosta se oli vaan
+jotain pikku tapahtumaa hänen varsinaisen elämänsä rinnalla. Mamma,
+Johannes, Henrik, entisyyden muistot, ne olivat hänelle vaan: --
+"sukulaisiani katsomassa". Henrik tiesi, että niin ei ollut, mutta hän
+vaan ei mitenkään ymmärtänyt kuinka saada esille tuota entistä
+lapsuuden suhdetta, joka koko ajan tuntui pakenevan hänen käsistään.
+Kaikkein omituisinta oli, että hänestä tuntui niinkuin pitäisi sovittaa
+entisiä vääryyksiä osoittamalla entistä suurempaa hellyyttä Uunoa
+kohtaan. Mutta tähän ei enää ollut aikaa eikä hän keksinyt mitään
+keinoja siihen. Ja sentähden hän tuli yhä enemmän alakuloiseksi.
+Hänestä näytti, että Uuno on eksymäisillään jonnekin raakaan,
+röyhkeään, herjaavaan maailmaan, ja että voisi häntä siitä vieläkin
+estää ja pidättää, jos oikein panisi siihen kaikki voimansa. Mutta kun
+Henrik heräsi ajatuksistaan, näytti hänestä kummalta, että hän oli
+saattanut noin ajatella Uunosta. Eikö juuri Uuno päinvastoin ollut
+edellä häntä; Uuno oli tarmokas, toimelias, kiinni asioissa, eteenpäin
+pyrkivä ja varmaan eteenpäin pääseväkin, Henrik sitävastoin epäilevä,
+saamaton, ilman mitään varmoja aikeita. -- Henrikin tuli oikein hiki
+päähän, kun hän rupesi vertaamaan itseänsä Uunoon ja näki taas oman
+saamattomuutensa ja hataruutensa. Ja hän kun oli voinut ajatella että
+Uuno on eksyksissä ja että häntä täytyy jostakin pelastaa!
+
+Uuno ei torkkunut todella, -- ei tainnut saada ajatuksiltaan nukuttua.
+Tai oliko hän niin hyvillään, että hyvämieli teki estettä ja aukoili
+silmiä. Aivan kuin olisi muistanut jotakin tärkeätä, hän yhtäkkiä
+kavahti, veti povitaskustaan nahkaisen lompakon, -- se oli hyvin
+moniosainen ja sitä piti käännellä sinne tänne ennenkuin pääsi minne
+tahtoi, -- ja sieltä hän otti esille muutamia papereita, selaili niitä,
+mutta ei löytänyt mitä haki, ja rupesi tapailemaan muualta taskuista.
+
+-- Minne ihmeeseen minä paninkaan, -- puhui hän itsekseen syventyen
+povitaskuunsa ja tuijottaen eteensä.
+
+Samassa putosi hänen lompakostaan, jonka hän oli jättänyt hajalleen
+penkille, jotain taitettuja kirjeitä ja valokuva.
+
+Henrik nosti ne ylös ja katsahti valokuvaan. Siinä oli nuoren naisen
+pää, älykkäät, lapselliset, luultavasti hyvin vaalean siniset silmät
+suoraaan ja toimessaan eteenpäin katsovina ja vaalea tukka ehkä
+tahallisesti järjestetyissä mutta nähtävästi luonnollisissa pitkissä
+kiharasuortuvissa, jotka tupruelivat joka suunnalle kasvojen ympärillä.
+
+Henrikin vavahti sydän noihin kasvoihin katsahtaessa.
+
+-- Kuka tämä on? -- kysyi hän pidellen valokuvaa kädessään.
+
+-- Mitäs arvelet?
+
+-- Onko sinun tuttujasi?
+
+-- Niin, ajatteles, minäkin olen ollut opettajana. Olen tunkeutunut
+sinun alallesi, ha-ha, käykö kunniallesi?
+
+-- En minä enää aijo opettajaksi. --
+
+-- Etkö, miksikäs sitten?
+
+-- No puhutaan siitä sitten, mutta vastaa sinä ensin.
+
+-- Niin, näes, minä olen siellä Viipurissa ollut suomenkielen
+opettajana kolmelle impyelle, -- sanoi hän puoleksi piloilla, -- ja
+yksi niistä on tämä. Olisitko uskonut: minä! -- Mutta sanoppas nyt
+sinä, miksi aijot ruveta, kun et rupeekkaan opettajaksi?
+
+Henrik katseli yhä valokuvaa ja ihmetteli, ettei Uuno siitä sen enempää
+välittänyt.
+
+-- Jo siitä on kauan kuin minä ne aikeet jätin, sanoi Henrik
+välinpitämättömästi, mutta lisäsi lämpimästi: -- Kuinka sinä häneltä
+sait valokuvan?
+
+-- Hän antoi sen itse.
+
+-- Sinä pyysit!
+
+-- Enkä pyytänyt. Näes, jos nyt oikein tahdot tietää, niin meidän
+välillämme syntyi kerran "mankemangi". Ja juuri viimeisellä tunnilla.
+Tuli puhe suomenkielen sointuisuudesta, minä väitin, että se muistuttaa
+italiankieltä, -- sanotaanhan niin?
+
+-- Olen minäkin kuullut.
+
+-- Niin nämäkös, fiinit ruotsikot, alkavat kaikki kolme kikatella ja
+hakevat kilvan rumimpia sanoja mitä löytävät: "mitä se nyt on: rakkaus,
+ush! tulitikku, yksimieli, yksikieli! ush, ush!" Minä sanoin, ettei
+"kärlek" ja "tändsticka" ole ollenkaan kauniimpia. Mutta vieläkös mitä!
+Näiden mielestä on "kärlek" jotakin aivan suurenmoista. Ja he matkivat:
+kärlek! kärlek! Sanalla sanoen syntyi kova kahakka.
+
+-- No kyllä sinä, Uuno, osaatkin kiivastua.
+
+-- En minä kärsi semmoista joutavaa. Sanoin heille, etten ymmärrä mitä
+varten opitaan kieltä, johon ei tunneta sympatiaa, ehkä sen oppiminen
+olikin tullut vaan jotenkin "muotiin", -- ja nousin ylös, -- tosin oli
+tuntikin jo lopussa.
+
+-- Ja olit tietysti ihan vimmoissasi.
+
+-- No, en juuri voi sanoa. Hanna -- se on tämä valokuvassa -- hän taisi
+luulla että minä olin loukkaantunut, ainakin huomasin että hänellä oli
+vedet silmissä, kun minä lopetin keskustelun ja rupesin tekemään
+lähtöä.
+
+Henrik katsahti ehdottomastikin taas valokuvaan.
+
+-- Ja kun minä sitten seuraavana päivänä olin asemalla lähtemässä
+Helsinkiin, tuli hän sinne ja pyysi ottamaan hänen valokuvansa
+muistiksi.
+
+-- Tiedätkös, se on jotenkin paljon sivistyneeltä naiselta, -- sanoi
+Henrik.
+
+-- Taitaa, -- naurahti Uuno. -- Kyllä hän on tunnetusta perheestä. Ne
+on niitä T----ia, olet varmaan kuullut?
+
+-- En ole koskaan kuullut.
+
+-- Joilla vielä on nuo suuret maatilat juuri ennenkuin Viipuriin
+tullaan. Jaa, mitäs sanot, Henrik, se on rikas tyttö! -- Mihin
+ihmeeseen minä sen tuppasin, -- perhana! -- sanoi hän ja rupesi taas
+hakemaan.
+
+Uunon leikillinen ja perin tavallinen viittaus ei miellyttänyt
+Henrikiä. Se näytti hänestä loukkaukselta tuota naista kohtaan, jonka
+valokuva hänellä oli käsissään. Henrik olisi pitänyt itseänsä
+onnellisena, jos hänellä olisi ollut tämmöinen suhde: jos joku olisi
+tullut saattamaan, jos olisi antanut valokuvan ja pyytänyt muistamaan.
+Mutta Uuno näytti tätäkin asiaa pitävän pikkuseikkana. Joku taskuihin
+jäänyt paperilappu, johon oli asioita kirjoitettu, oli hänelle paljoa
+tärkeämpi!
+
+Henrik viivytteli antamasta valokuvaa pois, ja kun Uuno sen otti ja
+tähtäillen sopivaa rakoa lompakossa, lennätti kahden kirjeen väliin,
+pisti povitaskuunsa, ja kohta sen perään huusi pitkää haukotusta,
+niin Henrikin tuli valokuvaa ikävä. Uuno oli nyt hänelle vielä
+kiinnittävämpi sen toisen olennon vuoksi, jonka kuvaa Uuno piti
+takkinsa alla.
+
+Kun Henrik ei enää ymmärtänyt minkä syyn nojalla voisi kysellä
+vieraasta neidistä, jätti hän asian. Mutta itsekseen hän ei voinut
+unohtaa tuota tapausta: ensin kyyneleitä ja sitten tuloa junalle ja
+valokuvan antamista.
+
+-- Kuules Uuno, onko sillä vähän rokonarpiset kasvot? -- piti hänen
+vielä kysyä.
+
+-- Niin neiti T:lläkö? On, mutta ainoastaan hiukan, ei se häiritse, se
+päinvastoin vähän sopii hänelle.
+
+Juuri niin oli Henrikkin ajatellut.
+
+Uuno asettui nyt todenteolla makuulle, pitkäkseen, ja hän nukkui
+Seinäjoen yöasemalle asti, jonne juna saapui illalla. Henrik herätti
+hänet.
+
+-- Jasoo, jasoo, -- sanoi Uuno, hypähti pystyyn ja kulki Henrikin
+kanssa lakki silmillä unen pöppörössä, mutta varmasti ja nopeasti
+hotelliin, jossa oli yökortteereja matkustajille. Hän työntäytyi esille
+tungeskelevien matkustajien välitse, jotka kiirehtivät vahtimestarilta
+anastamaan kukin parhaimman huoneen numeron, ja esitti vaatimuksensa
+niin rähisevällä äänellä, että vahtimestari heti merkitsi hänelle hyvän
+numeron.
+
+-- Mille puolelle tämä huone antaa? -- hän kysyi.
+
+-- Kyllä se on tänne radalle päin.
+
+-- Ei, ei, antakaa toiselle puolelle, aamusella ei saa unta kun junat
+huutavat.
+
+Henrik olisi tahtonut juuri sen huoneen, missä junain vihellykset ja
+jyrinä kuuluvat. Hän rakasti kuulla ja tuntea unissaan olevansa jossain
+erinomaisessa. Mutta Uuno -- hän tahtoi nukkua hyvin.
+
+Ja heille osoitettiin toinen huone, poispäin monikiskoiselta radalta,
+ja Uuno meni kapsäkin kanssa sinne.
+
+Henrikiä ei unettanut ja hän tahtoi ensin nauttia vähän raitista ilmaa
+vaunutomun jälkeen. Hän tuli ulos tasaisesti kivitetylle penkereelle,
+joka eroitti hotellin radasta.
+
+Oli jo pimennyt. Ei yksikään matkustaja liikkunut enää ulkona. Jossain
+kauempana asemamies sulki tavarahuoneen ovea ja mennä kolisteli ensin
+pitkin kivitettyä pengertä, laskeutui sitten kivettömälle maalle ja
+hupeni kuulumattomiin. Kaikki oli hiljennyt. Kostean kevätilman vuoksi
+kuului siellä täällä tipahduksia räystäistä ja tikapuilta. Ja jossain
+ei aivan kaukana rääkkyi tyynessä hiljaisuudessa ruisrääkkä. Ilmassa
+tuntui kytösavun hajua.
+
+Hämärässä ei selvään enää eroittanut kauas. Mutta sen verran kuitenkin
+näkyi, että edessä oli jokin suuri lakeus ja molemmille sivuille
+myöskin hyvin avonaista. Taivaan vaalean viheriä kirkas rantahohde
+ylettyi joka paikassa ihan kuin liian alhaalle. Tästä varmaan siis
+alkoivat Pohjanmaan lakeudet, mutta ne olivat nyt kostean yösumun alla.
+
+Omituinen vetovoima jonnekin tuonne kauas valtasi Henrikin, niinkuin
+johonkin, jota hän ei vielä ollut nähnyt vaikka se olikin hänen omansa,
+ja hän edeltäpäin sitä rakasti. Ja samassa hän muisti että tuonne
+poispäinhän asuivat mamma ja Johanneskin, ja hänen tuli vielä selvempi
+tunto, että tuo vieraan luontoinen hämärä, kosteassa sumussa salautuva
+maisema oli hyvin, hyvin likellä hänen sydäntään, -- ja yhtä likellä
+hänen sydäntään oli koko maailma, jonka ääriä ei näkynyt ja saattoi
+vaan osoittaa: tuonnepäin ovat mamma ja Johannes, ja tuonnepäin --
+Henrik ajatteli minnepäin Viipuri olisi hänestä katsoen, -- jonnekin
+tuonnepäin on se vähän rokonarpinen, vaaleansinisilmäinen, joka tahtoi
+pyytää anteeksi Uunolta ja tuli junalle.
+
+-- Etkö tule jo maata, Henrik? -- kuului samassa Uunon ääni. Hän seisoi
+paitahihasillaan hotellin ovessa.
+
+Henrikin olisi tehnyt mieli vielä nauttia kevätyön viileyttä ja kuulla
+ruisrääkkää, mutta hänen suhteensa Uunoon näytti väkisinkin muodostuvan
+semmoiseksi niinkuin Uuno olisi häntä vanhempi ja johtaisi hänen
+askeliaan. Tosin se Henrikiä vähän nauratti, mutta ei hän sentään
+jäänyt ulos, vaan meni sisälle.
+
+Uuno oli sytyttänyt molemmat kynttilät ja käveli takitta edestakaisin,
+peukalot liiviaukoissa ja paperossi hampaissa. Hän oli jo saanut
+huoneen täyteen savua. Nähtävästi hänellä oli jotakin sanomista
+Henrikille, mutta hän odotti, että Henrik rupeaisi riisuutumaan.
+
+Vasta kun Henrik oli vuoteessa, pysähtyi Uuno, heitti pois paperossin
+pätkän, istui vuoteelle ja vetäen ahtaita kenkiä jaloistaan sanoi
+ponnistuksesta pingoitetulla äänellä:
+
+-- Niin, mitä se olikaan, mitä sinä puhuit, -- ettäkö et aijo
+opettaja-uralle?
+
+-- Niin olen ajatellut.
+
+-- Se tahtoo sanoa, mihin siis olet ryhtynyt?
+
+Henrik mietti ennenkuin vastasi.
+
+-- Katsoppas, minä olen ruvennut harrastamaan astronomiaa, sanoi hän,
+ja lisäsi sitten selitykseksi: tähtitiedettä.
+
+-- Niin, niin, kyllä ymmärrän. Vai niin. Sinä aijot varmaan
+geodeesiksi?
+
+-- Niin -- onhan sitä monta tietä auki.
+
+-- On, on, -- sanoi Uuno miettien jotain. -- Olet siis käynyt
+observatoriolla?
+
+-- Kävinhän minä siellä, -- sanoi Henrik epävarmasti.
+
+-- Oletko professorin omalla johdolla tehnyt työtä?
+
+-- Enhän minä, tarkoitan vaan että olen käynyt siellä katsomassa.
+Oikeastaan en ole vielä niin pitkälle tullut.
+
+-- Mutta siitähän vasta aletaan?
+
+-- Aivan oikein, mutta katsos minä olen ottanut asian vähän toiselta
+kannalta, se tahtoo sanoa, olen vasta ikään tehnyt lopullisen
+päätöksen, enkä siis vielä ole ehtinyt -- --
+
+-- Vai niin, sinä vasta olet tuuminut, minä ymmärsin väärin. -- Mutta
+kuule, teetköhän vaan viisaasti, kun ryhdyt noin epävarmaan?
+
+Henrik ei tiennyt mitä vastata.
+
+-- Ja sitäpaitsi, -- aikoi Uuno jotain sanoa, mutta keskeytti ja
+lisäsi, -- niin no, itsehän sen paraiten tiedät.
+
+Henrik ymmärsi, että Uuno tarkoitti toimeentulokysymystä. Hän oli vähän
+niinkuin kuumilla hiilillä. -- Uunon edessä! Hän ei ollut koskaan
+ottanut asiata tältä kannalta. Tietysti hän ymmärsi, että kohta hänen
+piti ruveta observatoriolla käymään ja valita joku käytännöllinen,
+vastaista ansiota tarkoittava päämäärä. Mutta oikeastaan hän oli
+valinnut tähtitieteen ihan toisellaisista syistä, joita hän ei olisi
+mitenkään pystynyt Uunolle selittämään. Ehkä ne olivatkin epäselviä.
+Oikeastaan niitä olikin vaan yksi ainoa syy: yleensä vaan se vetovoima,
+minkä hän tunsi tähtiä kohtaan. Kun hän Uunon kysymysten johdosta nyt
+selvästi tuli ajatelleeksi vaikuttimiaan, niin hän ensi kerran huomasi,
+etteihän hänen vaikuttimillaan ollutkaan oikeastaan mitään yhteyttä
+niiden kuivien matemaatillisten avaruuslaskujen kanssa, joita
+astronomia tarkoitti. Hän oli tullut tähtitieteeseen vaan Flammarionin
+kirjoista.
+
+Olihan hänelle silloin asia ihan selvänä -- ja nyt: Uunon kysymys
+kaikki tyyni sekoitti. Henrikistä tuntui yhtäkkiä niinkuin koko tuo
+astronomiajuttu olisi ollut hullutusta hänen puoleltaan: niinkuin hän,
+ratkaistessaan kysymystä elämänsä tehtävästä, ei olisi ottanut asioita
+vakavalta täysikäisen kannalta, kuten jo Uunokin, vaikka oli häntä
+nuorempi, osasi ottaa, vaan olisi ottanut joltakin perin lapsekkaalta
+kannalta. Koko tuo ajatus kaikkivaltiaan tutkimisesta tähtitieteen
+yhteydessä nyt myöskin tuntui lapsekkuudelta.
+
+Geodeesiksiko, kuten Uuno ehdoitti? Se on: osata tähtien avulla määrätä
+kiinnepisteitä maan pinnalla, että näiden mukaan sitten voitaisiin
+piirtää oikeampia karttoja! Se kaikki oli kovin kaukana siitä, mitä
+Henrik tarkoitti, mutta toiselta puolen: jos nyt Flammarion jo on
+sanonut kaikki, mitä tähtitieteen perustuksella voi kaikkivaltiaasta
+sanoa!
+
+Henrikiä tällä hetkellä suoraan peloitti. Ja ne vuodet, jotka hän
+tutkintoja suorittamatta oli yliopistossa ollut, kammottivat häntä.
+Hänen oli nyt vuoteessaan pahempi kuin pillastuneen hevosen selässä.
+
+-- A propos -- oletko lukenut Flammarionia? -- kysyi Henrik
+äänettömyyden katkaistakseen.
+
+-- Sehän kuuluu olevan tavaton fantasti, -- vastasi Uuno.
+
+"Mikä onni, ettei toinen ihminen voi nähdä toisen sisällisiä
+vaikuttimia!" ajatteli Henrik. Hän tunsi itsekseen punastuvansa ja sitä
+Uunolta salatakseen hän veti peitteen silmiinsä asti.
+
+Riisuttuaan ja heittäytyessään voimalla pitkäkseen Uuno sanoi ikäänkuin
+lohdutukseksi:
+
+-- Sinun pitäisi neuvotella professorin kanssa ja päästä hyviin
+kirjoihin.
+
+-- No katsoppas, minä olen ajatellut hankkia sivutyötä. Voinhan minä
+suomentaa jotakin ja sitten olen ajatellut kirjoitella johonkin
+sanomalehteen -- vaikkapa pienempiä tähtitieteellisiä sepustuksia à la
+Flammarion.
+
+Henrik venytti päänsä jälleen peitteen alta ja ihmetteli ettei Uuno
+hyväksy hänen viimeisiä ehdotuksiaan.
+
+-- Se on kaikki hyvä, -- sanoi Uuno, -- mutta minä olen ainakin
+huomannut, että mihin kerran ryhtyy, siihen täytyy ottaa kiinni
+täydellä höyryllä, -- ei mitään sivutöitä, kaikki aika siihen yhteen,
+aina vaan täydentää tietojaan ja ottaa selvää ja päästä perille!
+
+-- Hm, -- pani Henrik.
+
+-- Aikaa ei saa piisata, saati että sitä vielä olisi sivutöihin panna.
+
+-- Mutta näetkös kun meidän tähtösemme esimerkiksi näin kesällä eivät
+paista, niin olen nyt ajatellut käyttää ainakin tätä aikaa sivutyöhön,
+-- sanoi Henrik tyytyväisenä sukkeluuteensa.
+
+-- No niin niin, miksei. Mitä olet ajatellut hommata?
+
+Henrik luuli jo luetelleensa, mutta hän lisäsi nyt vielä yhden:
+
+-- Esimerkiksi jotain kotiopettajan paikkaa, -- sanoi hän.
+
+-- Vai niin, sanoi Uuno hyväksyvästi ja kehuvasti. -- Jaha, jaha. No,
+puhutaan huomenna, vielähän meillä on pitkä taival edessämme.
+
+Hän sammutti kynttilän.
+
+-- Jaa no, hyvää yötä sitten, -- sanoi Henrik vähän ajan kuluttua ja
+vähän oudostellen, sillä ei hän eläissään ollut vielä Uunolle sanonut
+hyvää yötä.
+
+-- Hyvää yötä, -- sanoi Uuno huolimattomasti ja kääntyi sängyssänsä.
+
+Siinä he makasivat kaksi veljestä pimeässä ihankuin kaksi samaan
+huoneeseen sattunutta vierasta matkustajaa, jotka olivat vasta vähän
+tutustuneet keskenänsä. Ei kumpikaan tahtonut nukkua ensin eikä häiritä
+toisen nukkumista. Henrikissä oli jonkinlainen ahdistus: olisi tehnyt
+mieli sytyttää taas kynttilä, puhua jotain lapsellisempaa ja nauraa
+ennenkuin nukkui, mutta sen sijaan hän hyvin varovasti kääntyi toiselle
+kyljelleen ja rupesi teeskentelemään nukkuvan hengitystä. Hänen
+suuhunsa kerääntyi tällöin kuitenkin sylkeä, ja siitä päästäkseen hänen
+täytyi olla heräävinään, sitten hän taas oli nukkuvinaan, kunnes kuuli
+Uunon hiljaa kuorsaavan.
+
+Silloin hän vapautui ahdistuksestaan ja hänen ajatuksensa pääsivät
+valloilleen. Hän jäi heittelemään itseään sängyssään voimatta saada
+unta, kunnes lasketun rullakartiinin inhoittavan huonosti töhräisty
+maisema lumivuorineen, puroineen ja myllärinmajoineen alkoi kuultaa
+kirkastuvan päivän tähden, ja hän siihen katsoessa vihdoin nukkui.
+
+Seuraavana päivänä Henrik ilokseen huomasi, että yölliset synkät
+ajatukset saattoivat hyvin olla liioiteltuja: ei hän ehkä ollutkaan
+niin tarmoton, kuin oli näyttänyt, ja ehkä siitä tähtitieteestäkin
+vielä jotain tulee. Uuno on vaan toisenluontoinen ihminen, siinä
+kaikki. Jos Henrik löytää niin varmasti oman alansa kuin oli nähtävästi
+Uuno löytänyt, niin eikö hän muka voisi tarmokas olla! Kalliovuori ei
+estä häntä, jos niikseen tulisi. Siis koko vika oli vaan siinä, ettei
+hän vielä ollut varmaan löytänyt alaansa, -- tai ei ollut vielä
+perehtynyt siihen, jonka oli vasta löytänyt.
+
+Uunon oli hyvin vaikea nousta. Henrik sai häntä herätellä monta kertaa.
+Hän oli jo pessyt itsensä, mutta Uuno yhä virui voimatta tehdä
+päätöstä. Henrikin täytyi kiirehtiä ja torua häntä.
+
+-- Minua vaivaa aamusin omituinen väsymys, -- sanoi hän
+puolustuksekseen.
+
+-- Sinä tupakoit liiaksi, -- sanoi Henrik.
+
+Vasta aamukahvin jälkeen ja saatuaan tupakan suuhunsa tuli Uuno
+tolkullensa, alkoi vilkastua entisekseen ja sortaa Henrikiä taas
+tohvelin alle.
+
+Ouluun päin menevä juna läksi yöasemalta jo 7:ltä aamua.
+
+He ehtivät näpin rynnätä ulos hotellin ravintolasta, jossa kahvit
+juotiin, ja hyppäsivät jo liikkeessä olevaan junaan.
+
+-- Olipa vähällä ettemme jääneet, puhuivat he toisilleen, virkistyneinä
+tästä liikeponnistuksesta ja tulivat pitkään, ihan uuteen ja ihan
+tyhjään kolmannen luokan vaunuun.
+
+Henrik asettui käytävän keskelle ja kävi käsin penkkien välisiin
+rautatankoihin koettaen vetää itseään ylös. Mutta tangot olivat liian
+kaukana toisistaan. Hän ei voinut.
+
+-- Annas kun minä, -- sanoi Uuno ja koetti samaa. Mutta tuskin oli hän
+saanut jalkansa vähän maasta, kuin kädet pettivät ja hän oli pudota
+selälleen. Rilleistä vierähti toinen lasi permannolle.
+
+-- Eikös perhanassa, -- sanoi hän, antoi Henrikin hakea lasia ja itse
+teki uutta yritystä, kunnes todella riippui niinkuin tahtoi, vaikka
+tosin punaisena kuin krapu ja suonet pullollaan.
+
+-- Näätkös, näätkös, -- köhisi hän Henrikille, ja laskeutui vasta
+sittenkuin tämä oli katsahtanut penkin alta, jonne lasi oli kiirinyt.
+
+Tämä pieni tapaus oli yhtäkkiä tehnyt heidät taas tutuiksi keskenään.
+He sovittelivat yhdessä lasia takaisin kehään ja haukkuivat leikillään
+toistensa kykenemättömyyttä näin pienessä asiassa.
+
+-- Etpäs voinut vetää itseäsi ylös! -- sanoi Uuno, kun lasi oli
+paikoillaan ja rillit painetut nenälle.
+
+-- Gabrielille se tietysti olisi ollut ihan kuin leikin tekoa, -- sanoi
+Henrik, muistellen kuinka Gabriel, joka oli heistä kaikkein
+suurikasvuisin, oli ennen muinoin kotona vetänyt 24 kertaa käsivoimilla
+leukansa tankoon.
+
+-- Minäpä voitin Gabrielin hypyssä, -- sanoi Uuno.
+
+-- Oletko muuten saanut mitään tietoja hänestä, -- lisäsi hän vähän
+ajan perästä muuttuneella, totisella äänellä.
+
+Henrik huokasi syvään ja myöskin samassa muuttui totisen näköiseksi.
+
+-- Ei muuta kuin että häntä ei hyväksytty koneenkäyttäjä-tutkinnossa.
+
+-- Kas niin! -- sanoi Uuno harmistuneena. -- Ei nyt luulisi paljon
+vaadittavan!
+
+-- Älä viitsi hänestä noin --, minun on häntä hirveän sääli. Siinä
+taitaa olla joku rakkausjuttukin vielä mukana.
+
+-- Tietysti: où est la femme! Se nyt vielä puuttui, -- sanoi Uuno,
+aivan kuin olisi ollut valmis antamaan Gabrielille vitsaa. --
+Lopultakin siitä miehestä ei tule kuin tavallinen vetelys ja
+laiskottelija.
+
+-- Älä sano, ei sitä tiedä. Kun hän vaan kerran löytää oikean
+alansa -- --
+
+-- Alansa! Tuota sanaa en voi sietää. Mies on jokapaikassa alallaan.
+Mutta vetelykset eivät koskaan pääse oikealle alalleen, sillä heidän
+oikea alansa on laiskuus.
+
+Henrik punastui, mutta peitti sen siihen, että rupesi molemmin käsin
+hieromaan tomua kasvoistaan ja sanomaan, että hirveätä on istua näin
+kauan junassa.
+
+Hetken aikaa vaitioltuaan Uuno rupesi jälleen tiedustamaan Gabrielista.
+
+-- Eikö hän jo suorittanut jotain pannututkintoa, vai mikä se oli? --
+kysyi hän.
+
+-- Niin niin, mutta katsos niitä on kaksi tutkintoa, ja toisessa hän ei
+tainnut läpäistä.
+
+Sitten he eivät taas pitkään aikaan puhuneet mitään, vaan miettivät
+kumpikin itsekseen.
+
+
+
+
+IV LUKU.
+
+
+Gabriel oli perheen vanha suru.
+
+Hänen historiansa kulki jo entisen kotonaolon aikana niinkuin erillään
+muista veljeksistä. Mutta kotoa lähdettyä se erosi muista niinkuin
+virran haara, joka on kääntynyt omille urilleen ja jättäen muut
+laskenut ihan toiseen veteen. Sentähden, kun hänestä rupeaa kertomaan
+muiden veljesten rinnalla, on niinkuin äkkiä tulisi laajalta niityltä
+tiheään metsään, -- niityltä, josta on näkynyt taloja ja on ymmärtänyt
+paikat ja suunnat, -- metsään, jossa ei näy kuin läheisimmät puut eikä
+ole tietoa etelästä eikä pohjoisesta.
+
+Ja kuitenkin hän oli yksi veljeksistä, oli saman isän ja saman äidin
+poika, ja vaikka oli kookkaampi muita, muistutti kasvoiltaan äitiä
+enemmän kuin kukaan heistä.
+
+Muut veljekset häntä ikäänkuin eivät huomanneet, tai eivät ottaneet
+lukuun, sillä vaikka hän oli kaikkia heitä väkevämpi, hänellä ikäänkuin
+ei ollut omaa tahtoa, vaan hän leikki aina sitä mitä muut keksivät, ja
+totteli muita. Uunoakin, vaikka tämä oli nuorin.
+
+Hänellä ei ollut koskaan ollut halua lukuihin. Kesäisin hän oli
+kiiriskellyt haoissa, laitellut kaaripyssyjä ja tavoitellut käsiinsä
+kaikellaisia lintuja, hiiriä ja oravia, siirrellyt muurahaispesiä
+paikasta toiseen, pannut niitä tappelemaan keskenään. Talvisin hän taas
+mieluimmin oleskeli tallissa ja renkien mukana töissä. Ja saattoi olla
+ulkona aamusta iltaan. Ei hän tiennyt sen parempaa kuin istua
+multakuorman kuskina. Ja hänen hartain toivonsa oli muuttaa kokonaan
+renkitupaan, jossa ei joka kerta sisäänastuttua saanut toria siitä,
+että toi mukanaan tallin hajua, kuten nyt ruokasaliin ja saliin
+tullessa. Mamma ei voinut käsittää, mikä ihme sitä poikaa veti renkien
+luo, pappa ei ottanut asiaa ajatellakseen, vaan torui Gabrielia mamman
+pyynnöstä, kun ei mamman omista sanoista enää ruvennut olemaan apua.
+Gabriel lähetettiin kouluun niinkuin muutkin pojat. Mutta vuosi
+vuodelta kävi luku häneltä yhä huonommin. Toiselle luokalle hän oli
+jäädä kolmanneksi vuodeksi, pääsi kuitenkin armosta kolmannelle, mutta
+täällä hän peräti jätti lukemisen. Sitäpaitsi hän oppi yhä enemmän
+kujeilemaan, ikävää karkoittaakseen, ja vihdoin alkoi kuulua opettajien
+puolelta ehdotuksia, että poika otettaisiin kokonaan koulusta. Niin
+tapahtuikin. Pappa koetti alussa itse lukea hänen kanssaan, mutta
+hermostui tästä siihen määrään, ettei tuntenut lopulta itseänsä: hän
+näki, että rupeisi suoraan vihaamaan omaa poikaansa, jos vielä jatkoi
+opetusta. Ja niin jäi sekin asia. Gabriel oli jo kasvanut yli
+nuorukaisijän. Hän oli ehtinyt tottua pois renkien töistä ja osasi
+laiskotella. Eikäpä niistä töistä muuten kukaan kiittänytkään. Häntä
+huvitti sen sijaan kaikellaisten keksintöjen toimeenpaneminen. Siinä
+kaukaisessa toivossa että hän vielä saisi halua luonnontieteihin, kuten
+Linné muinoin, salli mamma hänen käyttää yhtä huonetta renkituvan
+vieressä jonkinlaiseksi lintutarhaksi. Gabriel asetti sinne kuusen
+näreitä ja keräsi punatulkkuja, tilhiä, ristinokkia ja muita
+talvilintuja, joita hän onkivavan päähän kiinnitetyn jouhiansan avulla
+osasi pyydystää elävinä käsiinsä. Mamma olisi kärsinyt huoneen
+hirmuista siivoa ja hajua, mutta se osoittautui muuten sopimattomaksi:
+linnut kuolivat savuun, joka kärysi huonosta uunista, ja kun ei
+parempaa huonetta voinut saada, jäi koko asia sikseen. -- Perpetuum
+mobilea hän myöskin koetteli laittaa, ja sai pienten sähköpatterien
+avulla kaksi pyörää käymään. Mutta heti kun ne kävivät, ei asia enää
+huvittanut häntä.
+
+Hänellä oli sitten aika hyvä käsiharmonikka. Sillä hän taisi soittaa
+koko pitkän iltapäivän jossain tallin vinnillä, kun isä oli poissa
+kotoa eikä voinut kuulla. Myöskin oli hän ottanut tavakseen käydä
+harmonikkansa kanssa jossain tuttavien poikien luona ja oli joskus jo
+renttuillutkin näiden kanssa. Vähitellen hän ei enää välittänyt siitä,
+että pappakin kuuli pihan perältä hänen harmonikkansa jankutuksia.
+
+Mutta kerran hän soitteli jo vintikamarissa, ja silloin se tuli hänen
+asioilleen ratkaisu.
+
+-- Käske Gabriel alas, hetipaikalla! -- sanoi pappa Uunolle. Uuno
+säikähti papan terävästi tuijottavaa silmää ja kalvenneita suupieliä.
+Hän meni nopein askelin, sydän kurkussa vinninrappusia ylös.
+
+-- Pappa käski sinun tulla alas, -- sanoi hän vintikamarin ovesta
+Gabrielille, joka virui vuoteessa, ja huoletonna soitteli liimalta
+haisevaa harmonikkaansa.
+
+Gabriel, ihan kuin olisi aavistanut jotain, nousi nopeasti, ja meni
+Uunon edellä alas, harmonikka kainalossa. Uunosta näytti, että
+Gabrielkin oli kalvennut.
+
+Pappa odotti alhaalla, vintikäytävän oven luona. Kun Gabriel oli tullut
+alas ja sulkenut oven jälkeensä, aikoi hän mennä pari askelta
+eteenpäin, mutta pappa seisoi ihan liikahtamatonna hänen edessään,
+niin että Gabrielin oli perääntyminen ja hän painoi silmänsä alas.
+
+-- Jo kauan olen minä katsellut sinun elämätäsi. Sinä näyt pitävän tätä
+kotia paikkana, jossa on mukava vetelehtiä ja renttuilla. Anna tänne
+tuo kapineesi!
+
+Pappa tavoitteli käsiinsä harmonikkaa silminnähtävällä tarkoituksella
+viskata se säpäleiksi. Mutta Gabriel väisti ylpeästi.
+
+Samassa mamma tuli hätääntyneenä kyökistä ja pysähtyi kynnykselle.
+Pappa huusi:
+
+-- Panet tuon luotasi, taikka menet ulos!
+
+Uuno vapisi papan julmistunutta ääntä. Hän oli jäänyt heidän väliinsä,
+eikä hämmästyksissään tiennyt kuinka pujahtaa pois. Mutta Gabriel nosti
+päänsä ja sanoi yhtä kovalla äänellä kuin pappakin:
+
+-- Lähden minä tästä vähemmälläkin huutamisella.
+
+Ja Uunoon tuli kauhea ajatus: voittaisikohan Gabriel papan, jos he
+rupeisivat tappelemaan? Hän pujahti nyt pois ja siirtyi mamman luo.
+Pappa sanoi Gabrielille:
+
+-- Minun puoleltani ei ole esteitä.
+
+Ja Gabriel meni harmonikka kainalossa tampuriin, lähteäkseen talosta,
+ja rupesi ottamaan palttoota naulasta. Ulkona oli syksyinen sadesää.
+
+Pappa tuli jo vähän lauhtuneena hänen jälessään tampuriin ja
+väittääkseen Gabrielin äkkinäistä lähtöä mahdottomaksi, sanoi
+palttoosta, jota Gabriel haki:
+
+-- Onkohan sekään sinun?
+
+Silloin Gabriel loukkaantui vielä enemmän ja tahtoi mennä ulos ilman
+palttoota. Mutta mamma ei voinut enää hillitä itseään, vaan kapsahti
+hänen kaulaansa ja rupesi estelemään ja sanomaan että pappa oli vaan
+kiivastunut.
+
+Pappa jätti nyt asiat mamman huostaan ja meni pois omaan kamariinsa
+sanomatta sanaakaan.
+
+Mutta Gabrielin mieli oli kuohuksissa, ja mamman estelyt vaan
+yllyttivät häntä.
+
+Vihdoin mamma toi kuitenkin hänelle hänen palttoonsa ja hän meni ulos
+ilmaistuaan lohdutukseksi mammalle, missä hän aikoi olla yötä ja missä
+mamma saisi häntä huomenna tavata.
+
+Suuri suru oli sinä yönä pappilassa, eikä lamppuja sammutettu koko
+yönä. Pappa ja mamma kuiskuttelivat keskenään papan kamarissa ja mamma
+nyyhkytti. Pappa puhui sortuneella äänellä ja yski usein. Uuno makasi
+yksin poikain kamarissa, valvoen, kylmä hiki säärissä. Johannes ja
+Henrik olivat siihen aikaan kaupungissa koulussa.
+
+Seuraavana päivänä, ennenkuin mamma oli lähtenyt Gabrielia tapaamaan,
+tuli Gabriel poikain kamariin ja kysyi hiljaa Uunolta: missä pappa on?
+
+Pappa oli lähtenyt ulos pitkävartisissa saappaissa, luultavasti
+ojatöitä katsomaan suoniitylle.
+
+Gabriel istui poikain kamarin vahavaate-sohvalle odottamaan. Uuno
+jatkoi läksyjen lukemista, vaikkei ajatellut mitään mitä luki.
+
+Vihdoin, kun pappa ei tullut, Gabriel laski päänsä alas sohvanpäädylle,
+nosti vähän ajan perästä jalkansakin, venyttäytyi pitkäkseen ja nukkui
+siihen.
+
+Pappa tuli kotiin, kulki oman kamarin läpi poikain kamariin, katsahti
+sohvalle, tuli kaapin luo, otti sieltä sisä-takkinsa ja meni jälleen
+omaan kamariinsa.
+
+Silloin Gabriel heräsi ja kavahti ylös. Hän meni suoraa päätä papan luo
+ja Uuno kuuli kuinka hän sanoi: anna minulle anteeksi, -- ja pappa
+siihen vastasi: anna sinäkin minulle anteeksi liiallinen kiivauteni, ja
+kuului kuinka pappa taputti häntä syleillen selkään.
+
+Sitten suljettiin ovi eikä kuulunut muuta kuin että he keskustelivat.
+Ja he keskustelivat kahden tunnin ajan.
+
+Sillä välin Uuno meni mamman luo ja kertoi mitä oli tapahtunut ja he
+yhdessä eivät tienneet kuinka kyllin riemuita pitkän suruyön perästä.
+
+Vihdoin pappa ja Gabriel tulivat pois papan huoneesta. He näyttivät
+onnellisilta. Gabrielin kasvot olivat punaiset, papalla oli punaiset
+täplät ohimoissa. He puhuivat jo vähäpätöisistä asioista ja pysähtyivät
+salissa muka ihmettelemään jonkun ruukkukasvin lehtien omituista
+kääntymistä ikkunaan päin.
+
+Myöhemmin, kun pappa meni päivällisunelle, kertoi Gabriel mammalle mitä
+he olivat keskustelleet. Oli tullut päätetyksi, että Gabriel lähtee
+maanviljelyskouluun, koska hänellä kenties oli juuri siihen enin
+taipumusta. Ja Gabriel oli luvannut koettaa parastansa.
+
+Kauas hän tulikin kotoa. Erityisten puuhien ja suositusten avulla hän
+vielä samana syksynä otettiin vastaan Mustialan maanviljelyskouluun. Ja
+sieltä ei hän päässyt seuraavana kesänäkään kotona käymään.
+
+Tosin kuului pian, ettei hän tässäkään koulussa menestynyt ja olisi
+tahtonut lukuja välttääkseen siirtyä voutiosastolle. Niinkauan kuin isä
+vielä eli, suoriutui hän kumminkin jotenkin hyvin. Mutta isän kuoltua,
+kun hän pappilan huutokaupan aikana oli käynyt kotonaan ja piti jälleen
+matkustaa Mustialaan, löyheni hänen vähäinen tarmonsa taas kokonaan.
+Johanneksen täytyi tehdä hänelle semmoinen viittaus, että jollei hän
+nyt suorita päästötutkintoa, niin voi käydä niin, että hän vielä jääpi
+köyhän mamman elätettäväksi. Ja mamma puolestaan sanoi, että jo
+kunnioitus papan muistoakin kohtaan vaatii Gabrielia lopettamaan
+määräkurssi. Näillä puheilla hän saatiin silloin lähtemään.
+
+Mutta ei ollut kulunut kuin pari kuukautta kuin tuli sana, että hän oli
+yhtäkkiä jättänyt Mustialan ja ruvennut -- konepuhdistajaksi
+veturitalliin Turussa. Kirjeessä hän mainitsi, että hänelle oli luvattu
+lämmittäjän paikka verrattain lyhyen harjoitusajan kuluttua ja pyysi
+vielä jonkun ajan kuluessa lähettämään rahoja niinkuin ennenkin, mutta
+että pian hän toivoi pääsevänsä omille jaloilleen. Ja kun hän sitten
+pääsi veturinlämmittäjäksi Turun radalle, lakkasi mamma lähettämästä
+hänelle niukkoja eläkevarojaan.
+
+Tässä virassa Gabriel sitten pysyi kaksi vuotta ja olisi tyytynyt
+pysymään kauemminkin, ellei olisi rakastunut erään tullivahtimestarin
+tyttäreen, Ingrid Vestlundiin Turussa.
+
+Neiti Vestlund rakastui myöskin, mutta ei suinkaan niin, että olisi
+hellittänyt vaatimuksiaan tavallisen lämmittäjän suhteen. Ei. Hän
+vaati yhdessä isänsä kanssa tiukkaan, että Gabrielin pitää päästä
+veturinkuljettajaksi ennenkuin avioliitosta voi tulla kysymystä. Heidän
+tutustumisensa tapahtui asemasillalla. Neiti Vestlundin oli tapana
+kävellä iltajunan tuloaikana siellä, ja ensimäinen, jonka hän näki
+junan tullessa halliin, oli Gabriel, joka pidellen tenderi-bromsista
+kallistui koko ruumiillaan ulos veturista antaakseen seisahdusmerkkiä
+masinistille. Neiti Vestlund oli kerran vaan vilkasemalla katsahtanut
+häneen. Gabriel hyppäsi vallattomasti asemasillalle, ja
+veturinkuljettajan nauraessa hyökkäsi tekemään tuttavuutta neiti
+Vestlundin kanssa, tehden kurillaan kaikellaisia herrasharppauksia
+tämän edessä. Ei hän silloin vielä itsekään tiennyt, että hän sitten
+kiintyy tähän ihmiseen. Hän vaan kujeili masinistin huviksi. Mutta
+ennenkuin hän oli ehtinyt poistua neiti Vestlundin vihasilta
+torjumisilta, hän oli yhtäkkiä nähnyt tämän kasvoissa sen, mihin hän
+sitten rakastui, ja silloin hän samassa heitti kujeet. Näkikö neiti
+Vestlund myöskin hänen kasvoissaan jotakin, sitä neiti Vestlund ei
+kyllä mitenkään osoittanut. Mutta vaikka neiti Vestlund ei yhtenäkään
+iltana junan tullessa katsahtanut enää ylös, niin Gabrielin ja hänen
+välillään kuitenkin oli niinkuin kummaltakin puolelta puhuttu lämmin
+sana, joka merkitsi: sinua, yksinäinen ihminen, minä suojelen ja
+hoidan, älä ole milläsikään, sinulla on ainainen turva minussa.
+
+Sentähden kun Gabriel vihdoin eräänä iltana junan tultua esitteli
+itsensä neiti Vestlundille ja tämä käytti mitä kylmimpiä ja vaativimpia
+sanoja, ei Gabriel uskonut häntä eikä pelästynyt, vaan pyysi seurata
+häntä kotiin.
+
+-- Ettekö ole saanut mitään sivistystä, kun ette ymmärrä, ettei sovi
+noin vaan tulla itseään esittelemään, -- ja sitten hän vielä pyrkii
+saattamaan!
+
+-- No, edes tuonne kulmaan, -- sanoi Gabriel, pannen liikkeelle ylimmän
+myhäilytaitonsa.
+
+-- Ei tule kysymykseen, ei koskaan! Hyvästi, -- sanoi neiti Vestlund
+venyttäen ja korottaen viimeistä tavua ja päällään kumartaen.
+
+Gabriel ei uskonut mitään näistä.
+
+Kun neiti Vestlund ei saapunut enää asemasillalle, rupesi Gabriel häntä
+muualta hakemaan, tapasi pari kertaa iltamassa, mutta aina oli hän yhtä
+ynseä ja karkoitti yhä Gabrielia luotaan. Gabriel ei sittenkään
+uskonut, vaan seuraavana päivänä erään pahan kohtauksen jälkeen meni
+suoraa päätä hänen kotiinsa.
+
+Neiti Vestlundia ei ollut kotona. Joku mies tuli häntä vastaan takitta,
+kaulassa musta sotamiesten kaulalappu.
+
+-- Mitä asiaa herralla on, -- kysyi tämä, kun Gabriel astui sisälle.
+
+-- Onko neiti Vestlund kotona?
+
+-- Ei ole, mutta minä olen hänen isänsä, jos on asiaa --
+
+-- Ehkä voin häntä odottaa täällä?
+
+-- Miksei, herra on niin hyvä ja tulee sisälle. Ja tullivahtimestari
+Vestlund vei Gabrielin pieneen huoneeseen, joka oli olevinaan sali.
+Siinä oli kuitenkin piironki ja sen päällä peili ja pieniä
+posliinitavaroita. Myöskin oli kokoonpantu sänky, siististi peitettynä
+valkoisella päällyksellä. Toisella puolella oli pieni, hyvin tiukoilla
+vietereillä pyöreäksi pullistuva sohva, pöytä ja lamppu, sekä uunisermi
+pronssatuilla puupuitteilla.
+
+Tämä oli silminnähtävästi yhtaikaa sekä sali että neiti Vestlundin
+huone. Gabriel huomasi sen, istuttuaan tuolille pöydän viereen, ja hän
+tuli hyvin hämilleen ajatellessaan, että oli näin tunkeutunut
+ventovieraan neidin kaikkein pyhimpään.
+
+-- Täällä alkaa olla vähän pimeä, -- sanoi tullivahtimestari,
+noudettuaan sillävälin virkatakin yllensä ja tuoden sisälle
+valkokuuppaista palavaa lamppua.
+
+Gabriel huomasi nyt, ettei huoneessa ollut kaikki semmoisessa
+järjestyksessä kuin sen haltiatar varmaan vaati ennenkuin päästi ketään
+sisälle. Ja hänen tuli vielä tukalampi olla.
+
+Kaksi tietä näytti hänestä olevan edessä: joko paeta pois tai sanoa
+tullivahtimestarille kaikki ja pyytää hänen suostumustaan. Gabriel
+muisteli jossain lukeneensa, että tyttäriä voi kosia suoraan heidän
+isiltänsä. Ja hän päätti tehdä sen heti.
+
+-- Minä olisin samalla kysynyt sopiiko teille, että minä menen
+naimisiin hänen kanssaan.
+
+Säikähdys ilmausi tullivahtimestarin kasvoilla. Hän rupesi änkyttämään
+ja hymyilemään.
+
+-- Vai niin -- juu, juu, -- he, he, -- kyllä hän tulee kohta kotiin, --
+herra on vaan niin hyvä ja odottaa.
+
+Gabriel huomasi nyt vasta, ettei hän ollut vielä edes esitellyt
+itseänsä.
+
+-- Nimeni on Gabriel ----, sanoi hän nousten seisaalleen.
+
+Tullivahtimestari ei ymmärtänyt esitystä.
+
+-- Herra on niin hyvä ja istuu vaan, -- sanoi hän niinkuin
+vaaralliselle mielisairaalle. -- Joko herra on kauankin Turussa ollut?
+
+-- Minä olen veturinlämmittäjä.
+
+-- Vai niin, lämmittäjä -- jassoo, -- sanoi tullivahtimestari
+rauhoittuen ja hitaasti, ja kiersi hänet hirmuiseksi muuttuvalla
+katseella kiireestä kantapäähän: -- Vai lämmittäjä, juu, juu! -- Eikä
+siitä katseesta osannut päättää valmistuiko tullivahtimestari ajamaan
+häntä ulos vai kepittämään.
+
+Samassa kuului avain käyvän ulko-oven lukossa ja neiti Vestlund tuli
+kotiin.
+
+-- Mitä -- mitä tämä nyt taas on! -- sanoi hän niinkuin olisi jatkanut
+eilistä toraa ja huomaamatta isäänsä.
+
+Tullivahtimestari oli todellakin siepannut jostakin kepin ja tuli nyt
+uhkaavasti esille.
+
+-- Niin. poika, mitä sinä täältä oikein haetkaan, alatko laputtaa --
+
+Mutta silloin neiti Vestlund purskahti itkemään ja otti Gabrielia
+kädestä.
+
+-- Kyllä se on niin, pappa, kyllä se on niin, -- puhui hän nyyhkyttäen.
+Gabriel loisti.
+
+-- No, olisit kohta sanonut, jos se niin on, minä luulin, että mikä
+mies se on --
+
+Neiti Vestlund esitti nyt Gabrielin papalleen, sanoi täydellisesti
+hänen etu- ja sukunimensä ja minkä pitäjän papin poika hän oli. Gabriel
+ei voinut kyllin ihmetellä, mistä hänen morsiamensa oli nämä tiedot
+saanut. Mutta tullivahtimestari rupesi häntä jälleen herraksi
+karahteeraamaan; sitten he joivat kolmisin teetä, hyvin juhlallisina ja
+harvapuheisina.
+
+Neiti Vestlund, vaikka oli sillä kerralla antanut valtaa
+tunteellisuudelle, noudatti sen perästä sitä tiukemmin ankaruutta
+käytöksessään Gabrielia kohtaan. Jos Gabriel vähänkin koetti panna
+käytäntöön hellempiä suhteita ja siinä tarkoituksessa nykäsi häntä
+hihasta tai vaati käymään käsikynkässä, niin neiti Vestlund kiivastui
+ja närkästyi.
+
+-- Älkää luulko että mitään on vielä päätetty, -- hän sanoi, ja lisäsi
+huokaisten: -- Kyllä sitä vielä saamme odottaa, jumalaparatkoon.
+
+-- Mutta sinähän puhut aivan niinkuin minä tahtoisin viivyttää asiata.
+Ingrid, kultaseni, miksi me oikeastaan viivyttelemme. -- Mitä sanot
+siihen että menisimme naimisiin jo huomenna?
+
+-- Niin, ehkä aivan ilman kuulutuksia!
+
+-- No, kolmen viikon perästä sitten. Mehän olemme vapaita kuin linnut.
+
+-- Kyllä kai ei teillä olisi mitään sitä vastaan, ei yhtään mitään,
+arvaan minä.
+
+-- Olisiko sinulla sitten? -- Ja Gabriel retuutti häntä kyynäspäästä.
+
+Silloin neiti Vestlund yhtäkkiä taas tulistui.
+
+-- Tuommoiset temput saatte jättää sikseen. Ei sormellakaan, sanon
+minä!
+
+-- Anna anteeksi, -- sanoi Gabriel nöyränä kuin vuona, huomattuaan,
+että Ingridin silmiin oli tullut kyyneleitä. -- Enhän minä, --
+leikillähän minä vaan. -- Mutta sano nyt, onko niin, että sinä itse
+tahdot viivytellä?
+
+-- Ja minusta on sama vaikka herra jäisi suutariksi. En tuon vertaa
+minä siitä välitä. -- Hän näytti etusormella peukalonsa päätä ja
+kääntyi hänestä ylenkatseellisesti, pannen: pyh, tuommoinen!
+
+Mutta Gabriel ei uskonut. Hän vaan erottuaan siksi kertaa Ingridistä
+mietti itsekseen ja muisteli Johannesta, joka oli aina niin halveksinut
+"epäjohdonmukaisia" ihmisiä. Mitäpä hän nyt sanoisi Ingridistä! Eihän
+tällä ollut yhtään mitään järkeä, ei järjestystä sanoissaan. Ensiksi
+Ingrid moitti siitä, että heidän avioliittonsa toteutuu jumalaties
+milloin, sitten hän suuttui, että Gabriel tahtoi kohta viettää häitä,
+sitten hän sanoi, että vaikka jäisit suutariksi, ei ole yhtään väliä!
+Mutta kurjan lämmittäjän ei auttanut ruveta hakemaan viisaita ja
+johdonmukaisia. Ja olihan Gabriel jo katkaissut muutenkin pään
+häpeältä. Hän sai siis kaikessa rauhassa olla rakastunut tuohon
+epäjohdonmukaiseen. Ja hänen oli taas lämmin olla, niin kuin tullessa
+pakkasesta höyryävään veturiin.
+
+Gabrielin suurena huolena oli päästä selville, oliko se
+tullivahtimestarin juonia, ettei Ingrid tahtonut ottaa ratkaisevaa
+askelta. Hän kysyi Vestlundilta suoraan asiata ja huomasi silloin tämän
+puheista, että isä oli ainoastaan yhtä mieltä tyttärensä kanssa, joka
+vaati, että Gabrielin täytyi päästä ensin veturinkuljettajaksi. He
+vaativat sitä yhteisesti.
+
+Siinä sitä sitten oltiin.
+
+Taas oli siis Gabrielilla edessä pakkotyö. Hänen oli ensin palveltava
+vähintäin kaksi vuotta jossain koneverstaassa ja sitäpaitsi
+suoritettava tutkinto Helsingissä.
+
+Ingrid ei hellittänyt vaatimuksiaan tuumankaan vertaa: ylin
+koneenkäyttäjätutkinto oli suoritettava. Hän tuli tässä suhteessa niin
+ankaraksi, ettei ruvennut ollenkaan sinnepäinkään puhumaan avioliitosta
+eikä mistään, mikä vähänkään oli sen yhteydessä. Hän yhä teititteli
+Gabrielia merkiksi, ettei asia ollut vielä päätetty. Ja vasta
+sittenkuin Gabriel oli todellakin mennyt koneverstaaseen päällelyöjäksi
+ja eräänä päivänä aivan nokisena ja häpeissään hymyillen tuli kadulla
+Ingridiä vastaan, sinutteli tämä häntä ensi kerran ja Gabrielin
+suureksi kummastukseksi saattoi häntä läpi kaupungin hänen
+kortteeriinsa asti. Ja silloin Ingrid myöskin ensi kerran kosketti sitä
+tulevaisuuden asiaa. Hyvästiä jättäessään hän vähän viivähti ja sanoi:
+"voi, voi, kuinka se aika sentään lentää pian: pari kolme vuotta, mitä
+se on!" -- ja hymähti tosin vähän, mutta hyvin ystävällisesti. Jos
+Gabriel oli ennen sidottu Ingridiin, niin nyt hän oli kahlittu.
+
+Mutta samalla alkoi Gabrielille kovan koetuksen aika.
+
+Työnjohtaja ehdotti, että hän olisi vuoden pajassa, toisen osaksi
+viilariverstaassa ja osaksi varvi- ja muiden koneiden ääressä.
+Ensimäinen vuosi oli kovin. Hän joutui kiukkuisen ja hermostuneen
+vanhan sepän apulaiseksi. Tämä seppä oli ollut hyvin vihoissaan siitä,
+että hänelle annettiin Gabriel päällelyöjäksi, sillä hän varoi, ettei
+olisi lupa haukkua ja komentaa herrasväen poikaa. Mutta pian hän
+huomasi, ettei ollut mitään pelkäämistä tältä puolelta ja
+karkoittaakseen apulaisestaan kaikki vaatimukset yhdellä kertaa, hän
+pani Gabrielin hyvin lujalle. Kiusalla pyöritytti selän takaa moukaria
+jäähtyneen raudan päällä ja muuta semmoista.
+
+Ei mennyt viikko umpeen, niin Gabriel jo kyllääntyi. Kun seppä ei
+saanut hitsiä onnistumaan ja alkoi haukkua Gabrielia, ettei tämä ollut
+ehtinyt karistaa kuonaa raudastaan, menetti Gabriel malttinsa.
+
+-- Saatana tässä sinua palvelkoon! -- huusi Gabriel kalveten, ja
+nakkasi moukarin päänsä yli kauas luotaan. -- Perkele -- lisäsi hän
+vielä mennessään pajan ovelle päin.
+
+Seppä katseli hymyillen hänen jälkeensä. Muut sepät molemmin puolin ja
+päällelyöjät kääntyivät ahjoiltaan ja alasimiltaan häntä kohti ja
+alkoivat nauraa virnistää.
+
+-- Kas osaa se poika kiroillakin, en mää sit tiennykkä, -- sanoi joku
+heistä.
+
+-- Mihkäs ny' menet, älä me, älä me, et pääse takaasin, -- ilkkuivat
+he.
+
+-- Pojan tarttee saara lämmint maitoo mammaltaas välill -- pani joku.
+
+Mutta Gabriel kulki sivuilleen katsahtamatta kiroillen pois. Ja vasta
+kun hän oli päässyt ulos pihalle ja kirkas päivänvalo tuli hänen
+silmiinsä, huomasi hän mitä oli tapahtunut.
+
+"Niin, niin, Ingrid", -- huokasi hän ja istui pajan suuren ränniammeen
+laidalle. -- "Menenkö konttoriin vaatimaan takasin työkirjaani, vai
+mitä pitää minun tehdä?" -- Hän päätti kuitenkin parhaaksi olla mitään
+tekemättä, ennenkuin oli kysynyt Ingridin mieltä.
+
+"Mustialaan minun olisi sittenkin pitänyt jäädä", ajatteli hän. "Mutta
+sitten en olisi tavannut Ingridiä. siis minun piti tulla tänne." Ja
+samassa heräsi hänessä mainio tuuma: jospa olisi palata Mustialaan,
+eiköhän Ingrid siihen tyytyisi yhtähyvin kuin veturinkuljettajan
+paikkaan. Paljon korkeammalle hän siten pääsisi. Inspehtoreja sanotaan
+ainakin herroiksi. Hän hyppäsi ammeen laidalta ja alkoi pitkin askelin
+harpata kaupunkiin päin, ja hän myhäili hienostaan jo edeltäpäin
+ajatellessaan minkä vaikutuksen hänen uusi ehdotuksensa tekee neiti
+Vestlundiin.
+
+Hän pistäytyi hätimmiten kotonaan, peseytyi, pani toisen takin yllensä
+ja läksi Ingridiä tapaamaan.
+
+Juuri kun Gabriel oli menemässä tullivahtimestarin asunnon portista
+sisälle, huomasi hän Ingridin kääntyvän kulmasta ja tulevan kotiin
+päin. Gabriel meni häntä vastaan ja he kääntyivät yhdessä poispäin
+kävelemään. Ingrid näytti ihmettelevän, mutta ei kysynyt ensiksi
+mitään.
+
+-- Ja minulla on sinulle hyvin tärkeitä asioita puhuttavaa, -- sanoi
+Gabriel, kun he olivat istuneet puistikon penkille.
+
+Ingrid katsahti häneen epäilevästi.
+
+-- Niin, niin, eikö minulla voi ollakaan mitään tärkeitä asioita, --
+sanoi Gabriel koettaen lyödä leikkiä ja edeltäpäin voittaa Ingrid
+puolelleen. -- Katsos nyt, ja kuuntele tarkkaan, mitä sinulle sanon.
+Koko tämä minun nykyinen tuumani koneenkäyttäjätutkinnon kanssa on --
+pelkkää hullutusta.
+
+-- Vai niin, -- sanoi neiti Vestlund lyhyesti, oikasihe ja jäykisti
+kaulansa. Ne oli kaikki pahoja merkkejä.
+
+-- Kuulehan ensin mitä sanon, -- hyvitteli häntä Gabriel.
+
+-- En ole kuuro, -- vastasi Ingrid yhtä lyhyesti.
+
+-- No niinpä niin, kosket ole kuuro, niin sanon sinulle, että minun on
+paljon viisaampaa jatkaa Mustialassa, jossa jo olen yli vuoden ollut ja
+varmaan pääsisin toisen vuoden kurssille takasin. Minulla olisi tie
+auki sieltä inspehtorin paikkoihin suurilla maatiloilla ja ehkä joskus
+voisin päästä omankin maatilan isännäksi, -- kuka sen tietää! -- Mitä?
+
+-- Teidänhän on valta tehdä niinkuin tahdotte, aivan niinkuin tahdotte.
+
+-- Niin, mutta mitä sinä sanot asiaan?
+
+-- Mitäkö minä sanon asiaan, ha-ha, sepä kysymys! Mitä ihmeen asiata
+minulla on? Ei minulla ole mitään asiata teille. Jos te menette
+Mustialaan tai vaikka johonkin insinöörikouluun tai tulette miksi
+suureksi herraksi tahansa -- mitä minulla on siihen sanomista! Jag har
+äran gratulera! -- venytti hän ja matki onnentoivotuskumarrusta.
+
+Silloin Gabriel huokasi ja hänen tarmonsa katkesi. Hän tiesi, että kun
+Ingrid kerran pääsee tuohon epäjohdonmukaisuuden kuiluun, niin ei häntä
+sieltä mikään uita selville vesille. Hän ei tehnyt edes yritystäkään.
+Sen sijaan hän kertoi kaikki mitä oli pajassa tapahtunut.
+
+-- Hävyttömät vielä nauroivat minulle, kun minä tifileerasin heidän
+ohitsensa, kyllä minä niille perkeleille näytän! -- sanoi hän.
+
+-- Herra ----, tuo puhe on sopimatonta teille, -- sanoi neiti Vestlund
+totisesti.
+
+Gabriel katsahti hämmästyneenä Ingridiin, sillä siinä oli jotakin muuta
+kuin epäjohdonmukaisuutta. Se sana kävi Gabrieliin kipeästi, ja
+yhtäkkiä hänen äskeinen pajassa liikkeelle päässyt raivomielensä alkoi
+jälleen kokoon kuohua.
+
+-- Minä tiedän itse mikä minulle sopii, mikä ei, -- sanoi hän ja hänen
+huulensa vapisivat ja hän meni ihan kalpeaksi. Hän muisti hämärästi,
+että juuri noin tuntui kerran ennen, silloin kuin hän nousi pappaa
+vastaan, ja että nytkin ehkä kaikki täytyy loppua anteeksipyyntöön.
+
+Neiti Vestlund nousi ylös.
+
+-- Niin no, minä olen siis tarpeeton, -- sanoi hän.
+
+Mutta kun Gabriel huomasi, että Ingrid teki näillä sanoilla lähtöä,
+nousi hän ja ennätti edelle ja teki niin että hän jätti Ingridin, eikä
+Ingrid häntä, -- tuli mitä tuli.
+
+Tosin hän oli kuulevinaan niinkuin joku olisi hänen jälkeensä sanonut:
+"Gabriel!" Mutta vaikka se tuntui hänestä hyvältä, sillä se oli
+hellyyden ilmaus, hän ei katsahtanut taaksensa. Penkillä vielä
+istuessaan hän oli jo ehtinyt päättää mennä kostoksi kapakkaan ja juoda
+itsensä juovuksiin, ja vaikka Ingridin hätäinen huudahdus ja entiset
+muistot nöyrtymisen välttämättömyydestä kehoittivat muuttamaan tätä
+päätöstä, ei hän enää malttanut hillitä jalkojaan, jotka jo nopeasti ja
+ylpeästi astelivat kapakkaan päin. Ja sitäpaitsi hän ajatteli, että
+ehkä pieni levottomuus hänen tähtensä tekee hyvää Ingridille ja saa
+häneltä esille vielä samallaisia odottamattomia hellyyden ilmauksia,
+jahka se vaan oikein ehtii pelästyä.
+
+Heti humalaan päästyään rupesi hän kuitenkin tekemään tyhmyyksiä. Hän
+meni pajaan jatkamaan. Siellä hän piti hyvin kovaa ääntä, haukkui
+kaikkia yhteisesti ja heitti kousulla vettä ahjoihin, kunnes sai pomon
+niskaansa ja vietiin pois. Illalla hän toisen kapakan edustalla, jonne
+pyrki sisään, joutui tekemisiin kolmen juopuneen herran kanssa, joita
+hän koetti kummastuttaa ja nolata tiedoillaan, mutta kyllästyi heihin
+ja survasi luotaan niin että ne menivät läjään päällekkäin ja
+rupesivat huutamaan polisia. Kaikki vietiin polisikonttoriin, nimet
+kirjoitettiin, mutta laskettiin menemään ja käskettiin tulemaan
+seuraavana aamuna kello 8.
+
+Kun Gabriel seuraavan päivän aamuna avasi silmänsä ja muistojen
+esirippu juhlallisesti kohosi, oli siinä yhtaikaa edessä melkein
+enemmän kuin Gabriel jaksoi kantaa. Mustimpana kaikesta oli väli
+Ingridin kanssa, ahjojen sammuttaminen ja käsky tulla polisikonttoriin
+kello 8.
+
+Hän kopasi tuolilta taskukellonsa. Se oli jo 1/2 8. Viime hetkenä
+hänessä syntyi semmoinen pelastava ajatus, että hän pukeutuu herraksi!
+Epätoivoisella kiireellä hän, päänsärystä huolimatta, pesi kasvonsa,
+tempasi kaapinlaatikosta jotenkin kiiltävät patinakengät ja monta
+kertaa pantattuna olleen pitkän verkatakin. Oli hänellä myöskin
+olemassa kaulus ja kaulustin. Ja yhtäkkiä hän oli jälleen
+herraspuvussa. Ei puuttunut kuin toinen mansettinappi, jonka sijaan hän
+pujotti tulitikunpuolikkaan. Peilissä hän kiireimmän kautta viimeisteli
+itseänsä. Kampasi tukkansa pystyyn ja harjoitteli vähän herrasryhtiä
+päänliikkeillä. Ja sitten issikalla polisikonttoriin!
+
+Hän tuli polisikonttoriin juuri kello 8.
+
+Odotushuoneessa oli paljon kummallista väkeä: muutamalla oli posket
+sidottuina, toiset seista jomottivat mietteissään, oli epäillyttäviä
+naisia, passittomia kulkijamia, likasia, kohmeloisia rantajätkiä, jotka
+olivat saaneet täällä viettää yönsä. -- Gabriel ei voinut mennä sisälle
+istumapaikkaa hakemaan, vaan jäi häpeissään ovensuulle, ikäänkuin ei
+olisi kuulunut tähän joukkoon. Veri nousi hänen päähänsä, kun hän tuli
+ajatelleeksi, kuinka pitkälle hän alentumistilassaan jo oli tullut. Ja
+hän päätti lujasti itsekseen, että jos hän vaan tästä jutusta nyt
+suoriutuu, niin kyllä hän vielä osaa kohota: hän menee kuin meneekin
+Mustialaan ja lopettaa tilanomistajana, vielä uhkeammassa verkatakissa
+ja istuvammassa kauluksessa. Ja jääkööt ikuisiksi kaikki sepät ja
+rantajätkät!
+
+Samassa tuli komisarjus sisäovesta ja kulki odotushuoneen läpi sitä
+ovea kohden, missä Gabriel seisoi.
+
+-- Mitäs herralla onkaan asiata? -- kääntyi hän ruotsiksi Gabrielin
+puoleen.
+
+Gabriel pisti karkeat kätensä selän taakse, ettei ne näkyisi, ja
+puoleksi nauraen puoleksi ikäänkuin nuhdellen itseänsä sanoi niinkuin
+vertaiselleen herrastoverille:
+
+-- Sattui tässä vähän ikävyyksiä eilen. --
+
+-- No jaa, no jaa, -- pani komisarjus ottaen heti samallaisen
+herrasmiinin kasvoihinsa. -- Nimenne, -- jos saan luvan kysyä? -- sanoi
+hän kohteliaasti ja anteeksianovasti.
+
+-- Gabriel ----.
+
+-- Gabriel ----, -- toisti komisarjus venyttäen, -- selaillessaan
+kirjastaan tätä nimeä. -- Mutta tässähän seisoo: lämmittäjä. Se on
+tietysti erehdys, -- lisäsi hän ennenkuin Gabriel ennätti sotkeentua,
+ja huusi sitten kirjastaan, kääntyen huoneeseen päin, peräkkäin noiden
+kolmen herran nimet, jotka Gabriel oli eilen läjään viskannut.
+
+-- Eivät näy olevan vielä täällä, -- sanoi hän, kun ei kuulunut
+vastausta. -- Kello on jo 1/2 9. No jaa, hm, herra on niin hyvä
+vaan --, hän teki päällään viittauksen, että Gabriel saa lähteä ja
+silmää iskien ja nauraen sanoi hiljaa: sattuuhan semmoista, sattuuhan
+semmoista. -- Ja he nauroivat molemmat kumartaessaan toisilleen:
+he-he-he, he-he-he, he-he-he.
+
+Juuri kun he olivat eroamaisillaan lähestyi heitä huoneesta kurjan
+näköinen, punanaamainen ja puoleksi kaljupäinen mies pitkässä
+kellastuneessa palttoossa, joka teki takin virkaa, punanen huivi
+sidottuna rusetiksi paljaan kaulan ympärille. Joku kunniamerkki oli
+hänellä rinnassa. Hän tuli ihan Gabrielin luo pitäen vaalistunutta
+hattuaan toisessa kädessään ja toisella antaen jotakin likaista,
+kokoontaitettua paperia.
+
+Komisarjus nauroi.
+
+-- Siinä saatte kohta kundin, kyllä niitä täällä on neuvonkysyjiä! --
+Mitä sinä tahdot, -- ärjäsi hän kaljupäiselle juopolle.
+
+Tämä alkoi änkyttää esille p:llä alkavaa lausetta ja pöpöttikin jotain
+hyvän aikaa komisarjuksen ymmärtämättä mitään.
+
+-- Jaa, jos herra hyväntahtoisesti rupee sinua kuuntelemaan. Minun
+kanssani puhutaan tuolla toisessa huoneessa, -- sanoi hän, uhkaavasti
+viitaten päällään polisioikeuden istuntohuoneen ovelle. Ja iskien taas
+keskinäisen ymmärryksen silmää Gabrielille läksi omalle puolelleen.
+
+Hänen mentyään tuli ilmi, että kaljupäinen olento osasikin mainiosti
+puhua ja selittää. Niinkuin iilimato hän tarttui Gabrieliin. Hänellä
+oli nyt kädessään kaksimarkkainen, jota hän näytti aikovan tarjota
+Gabrielille, päästyään puheensa päähän.
+
+Ja yhtäkkiä melkein kaikki huoneen yleisö ympäröitsi hänet. Jokaisella
+oli pyyntöjä esitettävänä, kunhan vaan pääsisi vuorolle. Jotkut eivät
+vuoroa odottaneet vaan löpisivät yhtaikaa. Erittäin tiukasti takertui
+häneen eräs viheriä-hameinen, hammastautia sairastava sidottu mummo,
+joka sysäili kaljupäistä tieltään ja väkisin työnteli viismarkkaista
+Gabrielin käteen, kunhan tämä vaan olisi ottanut häntä ensin
+kuullakseen.
+
+"Noin sitä vaan viisimarkkasia satelisi, jos olisi herrana", --
+ajatteli Gabriel, -- "se on toista kuin päällelyöjänä tienata
+hikipäässä 2 markkaa päivässä."
+
+Ja puoleksi väkisin irtauduttuaan rahantarjoojista hän riensi
+polisikonttorista ja läksi melkein juosten Ingridiä tapaamaan.
+
+Vaikka tuntui niinkuin kokonainen vuori olisi omaatuntoa painanut, näki
+Gabriel nyt kuitenkin edessään omituisen pääsyn siitä. Oli tullut
+jotakin, joka painoi yhtäpaljon toisessa vaa'assa ja näin voitti kaikki
+pahat muistot ja niiden muuten välttämättömät seuraukset. Tämä toinen
+oli hänen äskeinen uudistunut herraksi-tulemisen aatteensa. Hänestä oli
+nyt selvää, että hän oli hullu kun ei käyttänyt hyväkseen niitä suuria
+etuja, joita hänen syntyperänsä ja hänen verrattain hyvät tietonsa ja
+taitonsa tarjosivat. Miksi hän rupeaisi päällelyöjäksi, kun hän kerran
+osasi lukea, kirjoittaa, laskea murtolukuja, korkolaskua, panna kokoon
+velkakirja ja mikä hyvänsä kiinteimistön kauppakirjakin! Ja miksi hän
+antaisi immen odottaa vuosikausia, kun hän kuitenkin saattoi yhdellä
+nykäsyllä kohottautua melkein miksi tahansa! Etteikö hän muka pysty
+lukuihin! -- Gabriel naurahti itsekseen kaikille, jotka sitä luulivat?
+-- Hän vaan ei ollut tahtonut! Mutta nyt oli tullut jotain, joka sai
+aikaan, että hän tahtoi. -- Vaikka ylioppilaaksi hän vielä lukee, jos
+niikseen tulee. Ja se on menevä niinkuin leikki vaan.
+
+Yksi seikka sai kuitenkin hänen vauhtinsa vähenemään. Jos hän kertoo
+Ingridille kuinka tämä ajatus syntyi, niin tulee ilmi että hän oli
+polisikonttorissa. -- Mistä syystä? -- kysyy Ingrid. Gabriel koetti
+mielessään vastata niinkuin oli vastannut komisarjukselle: "sattui
+pieniä ikävyyksiä!" Mutta se ei käynyt ollenkaan päinsä Ingridiin
+nähden. Pitäisi sanoa asia niinkuin se oli: kävin uudelleen pajassa,
+priiskoitin vettä ahjoihin, minut ajettiin ulos, menin jälleen
+kapakkaan, sitten toiseen, mälläsin kolme herrasmiestä pitkäkseen, --
+huuh! Veri nousi Gabrielin päähän ja hän pysähtyi kokonaan.
+
+"Tämä asia on salattava tyystin Ingridiltä", -- ajatteli hän, ja
+saadakseen kauemmin miettiä, valitsi kiertotien torin ympäri. -- "Missä
+olit?" kysyy Ingrid. -- "Kotona minä olin koko illan," -- hänen pitää
+vastata. Se olkoon hänen ensimäinen ja viimeinen valheensa.
+
+Ennenkuin Gabriel ehti neiti Vestlundin asunnolle, tapasi hän tämän,
+ihme kyllä, juuri samassa puistikossa, missä oli hänestä eronnut, Hän
+tuli kauppatorilta, kori kainalossa.
+
+Gabriel hypähti hänen luoksensa ja niinkuin kohtelias herra sieppasi
+korin hänen käsistään.
+
+Toinen ensin vähän hätkähti ja punehtui, mutta pian voitti malttinsa
+takasin ja tervehti hyvin kohteliaasti, ainoastaan vähän vieraasti.
+
+-- Nyt alkaa tälle pojalle toinen elämä, tiedätkös Ingrid, -- sanoi
+Gabriel vilkkuen joka sanalla neiti Vestlundiin, joka ainoastaan
+yhdellä pitkällä katseella mittasi hänet kiireestä kantapäähän ja
+sitten nytkähytti tuikeasti päänsä pois.
+
+-- Niinkuin sanoin, toinen elämä tästä nyt alkaa, -- alotteli Gabriel
+uudestaan.
+
+-- Minä aijon, -- no, se on sama mitä aijon, -- pääasia vaan, että saat
+nähdä, että ihan toista tästä nyt rupee tulemaan.
+
+Neiti Vestlund oli katselevinaan pilviä tai puunlatvoja, joissa hän
+arvattavasti huomasi jotain tavatonta.
+
+-- Kolme vuotta olet antanut minulle valmistumisen aikaa, -- niin,
+niin, Ingrid, itse olet määrännyt tämän ajan. Hyvä. Minä en pyydäkään
+enempää. Mutta tietysti saan tehdä sillä ajalla vähän enemmän kuin mitä
+minulta vaaditaan, -- sanoi Gabriel koettaen taas lyödä leikiksi.
+
+Samallainen uudistettu mittaus kiireestä kantapäähän.
+
+-- Sanalla sanoen, minä näytän sinulle. Aikomukseni on jatkaa lukujani
+ja suorittaa ylioppilastutkinto. Ja mitä toimeentuloon tulee, niin eipä
+se mitään vaikeata ole, kun kerran osaa kirjoittaa ja muutenkin --
+
+-- Tästä minun täytyy mennä, -- sanoi nyt neiti Vestlund ja ojensi
+kätensä koria ottaakseen.
+
+Gabriel näki nyt, että leikit olivat kaukana. Neiti Vestlundin
+silmäluomet olivat paisuksissa ja silmät pyöreinä ja pieninä. Hän oli
+nähtävästi itkenyt. Mikä ihme siinä oli: kaikki Gabrielin suuret
+ehdotukset lyötiin yhtä kylmästi takaisin. Ainoastaan veturinkuljettaja
+kelpasi!
+
+-- Ingrid, et suinkaan ole minulle suutuksissasi? -- sanoi Gabriel
+anteeksi anovasti.
+
+-- Minulla ei ole oikeutta siihen, ettehän ole minua mitenkään
+loukannut.
+
+Tämä kohtelias vastaus oli pahin kaikista. Jos Ingrid olisi suinpäin
+töytäissyt hänen kimppuunsa ei se olisi ollut niin pahasti
+selitettävissä kuin tuo kolkon vieras ja kylmä kohteliaisuus.
+
+-- Minä pyydän korini.
+
+-- Ingrid, onko kaikki lopussa, -- sanoi Gabriel vapisevalla ja
+hiljaisella äänellä.
+
+-- Itsehän niin tahdotte.
+
+-- Minäkö, sanotko että minä niin tahdon!
+
+-- Niin, jos tuommoista olette miettinyt eilen, niin siitä kyllä näkyy
+-- Ja mitä tässä puhunkaan. Saanko korini.
+
+-- Ingrid, istutaan tähän penkille niinkuin eilenkin.
+
+Yhtäkkiä Gabriel lyyhistyi vartaloltaan ja syvään huokaistuaan sanoi:
+
+-- En minä mitään miettinyt eilen. Menin kapakkaan. Niin. Join itseni
+juovuksiin, renttuilin, kävin uudestaan pajassa, tein siellä
+tyhmyyksiä, niin että tulin ajetuksi ulos, sitten jouduin polisin
+kynsiin ja tänä aamuna olen käynyt polisikonttorissa, -- sieltä juuri
+tulen. Semmoista minä olen miettinyt eilen. Anna minulle anteeksi, jos
+voit!
+
+Sillaikaa kuin Gabriel epätoivoisella äänellä tätä puhui, kääntyi
+Ingrid penkkiin päin ja he todella istuivat siihen. Ingridin kasvot
+olivat Gabrielin puhuessa ihan muuttuneet ja hänen silmänsä
+kirkastuivat, kun Gabriel pääsi loppuun.
+
+-- Ai, ai, Gabriel, kuinka olet saattanut? -- nuhteli hän, voimatta
+salata onneansa.
+
+Gabriel katsahti kummastuneena ylös. Tuo sinutteleminen soi hänelle
+niinkuin suloinen lohdutuksen ja sovituksen sävel.
+
+-- Niin, mutta mitä minun siis nyt on tehtävä? -- kysyi hän.
+
+Ingrid pani kätensä hellästi hänen polvelleen ja sanoi:
+
+-- Eihän siinä ole muuta kuin pyytää anteeksi Viléniltä. (Vilén oli se
+seppä, jonka päällelyöjänä Gabriel oli.)
+
+"Anteeksiko?" -- ajatteli Gabriel iloissaan. "Silläkö vaan taaskin
+pääsee kaikista ikävyyksistä ja suhde Ingridiin tulee entiselleen.
+Hän oli taas ilonen ja onnellinen. Kuinka elämä oli sentään helppoa
+ja miellyttävää, kun vaan pyysi anteeksi ja koetti aina tehdä
+niinkuin joku oikein hyvä ystävä tahtoi. Veturinkuljettajaksi,
+veturinkuljettajaksi, veturinkuljettajaksi!" -- ajatteli hän ja löi
+itseään nyrkillä otsaan varmemmaksi vakuudeksi. Ainoa pilvi tällä
+hetkellä oli se ajatus, joka Gabrielissa ihan itsestään heräsi:
+"Mitähän äiti ja veljet sanoisivat, jos saisivat tietää että hän,
+Gabriel, on pakotettu pyytämään anteeksi -- sepiltä!"
+
+Ja kuitenkin, ei ollut mitään muuta pelastusta. Sillä Ingridistä hän
+ei koskaan voi luopua ja Ingrid ei myöskään koskaan voi luopua
+veturinkuljettaja-aatteestaan. Ja eikö sepätkin ole ihmisiä! --
+ajatteli hän, hakien pönkitystä horjumisilleen.
+
+Gabriel meni koreasti kotiinsa, riisui herraspukunsa, pani ylleen
+entiset pajavaatteet: polvista kiiltävät housut ja lyhyen työtakin
+tamperelaisen ruskean, tomuttuneen paidan päälle. Ja näin tehtyään ja
+kerran huoaistuaan alkoi astua pajalle päin.
+
+-- "Jag är nu hvad jag är," sanoi hän itsekseen vanhalla kotikielellä
+vastaukseksi niihin nuhteihin ja ihmettelyihin, joihin entiset
+kotolaiset hänen ajatuksissaan puhkesivat nähdessään hänen jättävän
+taas kaikki hyvät lukuaikeet ja kulkevan entistä alentumisen tietään.
+
+"Olen mikä olen. Menkööt he sielläpäin, minä menen täälläpäin.
+Eronneethan olemme kumminkin, ja eivät he minusta tarvitse mitään
+tietää. Minä olen Ingridin."
+
+Konetehtaalle päästyään hän ensiksi meni pajan värkmestarin luo, joka
+asui yläpuolella varastohuonetta, toisessa kerroksessa. Siellä oli
+värkmestarilla kaitojen puurappusten ylimmässä päässä eksyttävien
+ullakko-ovien keskellä pienoinen huone ja kyökki. Hänellä oli vaimo,
+mutta ei lapsia. Itse hän oli keuhkotautinen ja käytti kaikki
+lepohetket maatakseen selällään sohvalla, kukilla täytetyssä huoneessa,
+missä ei kuulunut mitään koneiden eikä vasarain melua ja vaimokin kävi
+tohveleissa, häiritsemättä häntä. Sepät vihasivat häntä niinkuin
+paholaista, sanoivat, ettei sen ilkeämpää miestä löydy taivaan alla.
+Hän oli ollut hyvä niinkauan kuin oli tavallisena seppänä, mutta
+värkiksi päästyään oli ihan muuttunut ja pelkästä kiukusta saanut
+keuhkotaudin.
+
+Nytkin kun Gabriel tuli, hän makasi selällään sohvallansa.
+
+-- Tässä minä olisin, -- sanoi Gabriel tervehdittyänsä. -- Vieläkö
+minua otetaan työhön, jos pyytäisin?
+
+-- Miksei, miksei, jos vaan Vilén huolii. Eihän nyt ensi kerrasta pois
+panna, kun et vaan juopottelemaan rupee, -- puhui värkmästari
+noustessaan ja sohvatyynyä korjaillessaan. -- Vai tulit takaisin, minä
+luulin, että olet viisaampi, etkä tule enää. Pakkokos sinun on näihin
+koiran virkoihin, huhhuu, -- ei mitään pakkoa yhtään, taitamattomuutta
+ainoastaan, huhhuu. -- Minä tulen mukaan, mennään pajaan, kysytään
+Viléniltä, jos se "suuri herra Vilén" huolii sinusta -- --
+
+Värkmestari puheli näin puoleksi itseksensä. Vilén oli ennen ollut
+hänen toverinsa ja ystävänsä. Nyt he vihasivat toisiaan kuin kissa ja
+koira. Hän pani lakin päähänsä ja he menivät alas.
+
+Kalisten nousi oviluoti ylös rullaansa kohden, kun värkmestari piloilla
+lennätti pajaoven selko selälleen Gabrielin edestä.
+
+Sepät ensin tavan mukaan tarttuivat työhönsä, kun kuulivat oven käyvän,
+mutta sitten vilkasivat kaikki tulijoihin.
+
+Värkmestari kulki edellä, Gabriel tuli perässä. Mutta sepät kääntyivät
+selin heihin, niinkuin eivät olisi mitään huomanneet. Ja ainoastaan
+pieni ja laiha Heikkilä -- jolla oli aina suuri vilttihattu päässä --
+näytti nauravan. Sen ilmaisi hänen pyöristyneet poskipäänsä, joita
+punainen ahjotuli valaisi. Joku tuntui myöskin rykäisevän, vaikkei
+yskittänyt.
+
+Vilénin luo päästyä Gabriel heti sanoi:
+
+-- Ei suinkaan Viléni pahaa tykkää siitä eilisestä.
+
+-- Jaa, jaa, sleka käteen vaan! Mitä täss' on enää puhumista! -- ärjäsi
+hän katsahtaen kulmiensa alta.
+
+Se poika, jolla oli moukari, kun he tulivat, antoi sen Gabrielille ja
+läksi pois. Värkmestari läksi myöskin, suu naurussa.
+
+Mutta Viléni veti puolikuuman pultin ahjosta ja alkoi lyöttää sitä
+moukarilla, aivan kuin olisi jatkanut eilistä keskenjäänyttä peliä.
+Gabriel aavisti pahaa ja säästi voimiansa, mutta ne alkoivat sittenkin
+jo pettää, kun seppä vihdoin napautti vasarallaan alasimeen taukoomisen
+merkiksi. Huohottaen kuin sonni Gabriel istui moukarinsa varaan.
+
+-- Kyllä minä pojat opetan, -- sanoi Vilén heittäen pultin ahjoon ja
+aukaisten tuulikraanan.
+
+-- Koksi on lopussa! -- tiuskasi hän. Gabriel otti suuren nokisen kopan
+niskaansa ja meni pihalle kivihiiliä hakemaan.
+
+Siellä hän pyhki likasella hihalla hikeä otsastaan. Mutta sydämmessään
+hän iloitsi suuresti, sillä kaikki oli taas entisellään ja Ingridin
+omistaminen tuntui varmemmalta kuin jos kultainen rinki olisi hänen
+sormessaan kiiltänyt. Hän olisi laulanut, jos olisi ilennyt, ja
+silmäluomia kutkutti niinkuin itkettäissä.
+
+Tämän koetuksen perästä Vilén muutti käytöksensä Gabrielia kohtaan.
+Entisen ylenkatseellisen röyhkeyden sijaan oli tullut tutunomainen
+luottamus. Eivät muutkaan sepät, kun he kaikki päivällistunnilla
+poikkesivat ruokapaikkaan, enää puhuneet entisistä, vaan ensi kerran he
+kohtelivat häntä niinkuin toveria.
+
+Ja Gabriel ajatteli taas: "jag är hvad jag är", ja hän oli
+ajatuksissaan panevinaan lukon taakse koko entisyytensä, veljensä ja
+muistonsa. Ja puolustaessaan itseään sillä, että "olisinhan minä voinut
+syntyä työmiehen perheessä", hän saattoi tuntea sitä turvallista iloa,
+jota hän oli rakastanut jo silloin kuin oli tahtonut pappilassa muuttaa
+renkitupaan.
+
+Illalla kun hän läksi työstään oli Ingrid konetehtaan portilla häntä
+odottamassa ja tuli saattamaan niinkuin kerran ennenkin, pait että hän
+nyt oli vieläkin ystävällisempi ja viehkeämpi, ja koko ajan sinutteli.
+
+Ja nyt hän ensi kerran myöskin rupesi puhumaan omista kotiasioistaan,
+joista hän ei ennen koskaan tahtonut puhua.
+
+Hänen äitinsä oli kuollut viisi vuotta sitten, -- sanoi hän, -- ihan
+vaan surusta. Heitä painoi suuri perheonnettomuus, sillä yksi
+sisaruksista, Heddi, oli joutunut ihan hunningolle. Se oli juuri äidin
+lempilapsi. Se sai ensin steederskan paikan eräässä konditorissa, jossa
+myytiin limonaadia, torttuja, liköörejä ja viinejä. Kun hän oli hyvin
+nätti kasvoiltaan, niin ne herrat, jotka kävivät siellä, huomasivat
+hänet ja rupesivat kujeilemaan. Konditorin emäntä tahtoi nyt Heddiä
+bufettineidiksi yhdessä sen pitkän ruotsikon kanssa, joka jo ennestään
+siellä oli. Konditorissa rupesi silloin käymään kaksi kertaa enemmän
+herroja, joilta Heddi ei saanut rauhaa päivällä eikä yöllä. Ja ne
+saivat sen tytön ihan suunnilta pois. Kahdesti koetti isä ja äiti ottaa
+hänet kotiin ja pitää silmällä, mutta ne kulkivat yöllä hänen huoneensa
+ympärillä, ja kerran hän karkasi ikkunan kautta heidän kanssaan
+keskellä yötä. Vielä olisi ollut toivoa, sillä eräs nuori käsityöläinen
+olisi ottanut hänet vaimokseen ja hän alkoi jo suostua. Mutta juuri kun
+hän piti viimeisiä läksiäisiä konditorin emännän luona, joutui hän
+yöllä polisin käsiin, ja sen jälkeen ei hän enää parannuksesta mitään
+tahtonut tietää, antoi rukkaset Lehtoselle -- se oli käsityöläisen
+nimi, -- ja jatkoi vielä hurjempaa elämää kuin ennen. Äiti kuoli
+suruun. Isä heitti kaikki toivonsa eikä enää koskaan hae häntä eikä
+tahdo tietää hänestä.
+
+-- Ja minä kun niin rakastin Heddiä, Heddi raukkaa, -- sanoi Ingrid
+purskahtaen itkuun.
+
+-- Onko hän vielä täällä Turussa? -- kysyi Gabriel.
+
+-- Helsingissä, taitaa olla jo polisin kirjoissa, -- itki Ingrid.
+
+-- Mutta ei ne herrat sentään kaikki semmoisia sikoja ole, -- sanoi
+Gabriel.
+
+Ingrid tempasi päänsä ylös nenäliinasta.
+
+-- Kaikki kaupungin hienoimmat herrat, kaikki, niin monta kuin niitä
+on, joka -- joka ikinen!
+
+-- Kyllä niitä sentään on toisenlaisia. Esimerkiksi minun veljeni eivät
+ole semmoisia.
+
+Ingrid ei sanonut mitään.
+
+-- Ei ne ole semmoisia, -- toisti Gabriel.
+
+Mutta Ingrid itsepäisesti oli vaiti, joka merkitsi yhtäkuin: en tahdo
+sinua loukata, mutta kyllä sinun veljesikin ovat yhtä sukua, sitä
+sukua jota minä inhoon ylitse kaiken, joka on minun ja minun isäni
+ja äitivainajani ja merillä olevan veljeni ja koko meidän
+yhteiskuntaluokkamme verivihollisia, ovat ja ovat iankaikkisesti
+olevat!
+
+Gabriel huokasi.
+
+Iltatähti oli juuri heitä vastapäätä, kun he tulivat pitkin katua ja
+Gabrielin tyhjän läkkikannun sanka vinkui hiljaa kannun heiluessa.
+Hänelle selvisi niin moni asia sillä kertaa, selvisi erittäinkin tuo
+Ingridin omituinen inho Mustialaa ja yliopistoa kohtaan. Siinä oli
+hänestä jotain surullista: ikäänkuin jokin juopa olisi tahtonut aueta
+Ingridin ja hänen väliin sentähden vaan, että hänessä ei ollut sitä
+inhoa kaikkia herroja vastaan, joka oli Ingridissä, ja joka nähtävästi
+oli suureksi osaksi tehnyt Ingridin siksi, mikä hän oli; ainakin oli
+alkusyynä tuohon Ingridille omituiseen sähähtämiseen ja kiivastumiseen
+ilman ymmärrettävää syytä. Kun olisi saanut Ingridille selväksi sen,
+että muutamat kyllä olivat semmoisia, joita saattoi vihata ja joita
+Gabrielkin vihasi, mutta ettei kaikki -- että löytyi herrassäädyssäkin
+sentään hienoja, hyvin hienoja, semmoisia esimerkiksi kuin hänen
+veljensä Henrik. Mutta eihän Ingrid tuntenut yhtään semmoista, ja
+turhaa oli koettaa häntä vakuuttaa -- sen Gabriel tiesi hyvin. Jos
+Ingrid olisi yhdenkin poikkeuksen myöntänyt, olisi hänen täytynyt
+luopua vihastaan koko herrassäätyä vastaan.
+
+Kun Gabriel pistäytyi heillä sisällä, otti Ingrid piirongin laatikosta
+valokuvan ja näytti Gabrielille.
+
+Siinä oli nuori, ylen määrin koristettu neitonen puoleksi loikovassa
+laiskan asennossa sohvalla, toinen käsi posken alla, toisessa sohvan
+tupsu. Tuuhea, kihara tukka oli kammattuna alas silmäkulmien tasalle,
+silmistä kiilui teeskentely.
+
+-- Se on Heddi se, -- sanoi Ingrid ja taas rupesi itkemään.
+
+Silloin Gabrielin tuli niin sääli häntä, että hän melkein oli mennä
+hänen puolelleen ja tunnustaa vihaavansa hänkin kaikkia järjestään,
+mutta hän muisti veljensä Henrikin, eikä voinut olla ihan Ingridin
+puolella, ja vaan huokasi uudestaan.
+
+Tämä asia oli ainoa varjo Ingridin ja Gabrielin välillä. Joskus se
+näytti Gabrielista tavattoman vähäpätöiseltä, mutta toisen kerran taas
+se omituisesti eroitti heitä toisistaan, teki niinkuin vieraiksi
+toisilleen. Ingrid rupesi puhumaan hänelle niinkuin hän, Gabriel, olisi
+vietellyt Heddin, ja Gabrielista tuntui niinkuin Ingrid olisi vihannut
+juuri häntä ja hänen sukuansa. He erkanivat tunteissaan silloin niin
+kauas toisistaan, ettei kaksi ihmistä voi toisistaan sen kauempana
+olla, eivätkä voineet puhua mitään keskenään. Mutta kun he kuitenkin
+olivat samassa huoneessa ja katselivat toisiansa, tuli heidän toisiaan
+sääli ja he kapsahtivat itkien toistensa kaulaan sekä rupesivat sitten
+puhumaan muista asioista, jotka eivät heitä eroittaneet. Gabriel
+ymmärsi nyt selvästi miksi hänen piti päällelyöjästä, sepästä,
+viilarista, varvarista, tulla vähitellen veturinkuljettajaksi, joka oli
+oleva hänen korkein huippunsa. Hän ei tosin olisi sitä syytä voinut
+kellekään sanoin selittää, mutta itsekseen hän sen tunsi ja ymmärsi
+täydellisesti. Ja itsekseen hän vielä tunnusti, että tämä oli ainoa
+tie, jolla hänestä saattaa tulla mies, ja piti sentähden sydämmessään
+Ingridiä tältäkin kannalta johtavana tähtenään.
+
+Gabrielin heikkoudeksi jäi ainoastaan se, ettei hän voinut luopua
+esiintymästä herrana silloin kuin häntä joku semmoisena piti. Oli
+muutamia herraspiirejä, joihin hän kuului ja joissa hän oli ihan toinen
+kuin tavallisuudessa, puhui varomattomasti, oli valmis pilkkaamaan ja
+keksimään hävyttömiä sukkeluuksia. Tämä piiri oli eräs metsästysseura,
+jossa hän hyvänä ampujana oli jäsenenä. Salaisuudessa hän olisi
+välttänytkin tätä seuraa, sillä hän ei itsekään ollenkaan rakastanut
+itseänsä tuona reippaana, jokseenkin tunnottomana ja aina pilkkaan
+valmiina herrasrenttuna, jommoisena hän siinä pakostakin esiintyi.
+Mutta kun he vaan hänet tapasivat ja ehdottivat jotakin yhteistä
+hommaa, oli hän olevinaan heti valmis kaikkeen ja ryhtyi itse panemaan
+toimeenkin metsästysretkiä. Ingridille hän ei olisi ikinä näyttäytynyt
+semmoisena kuin hän siellä oli. Sillä ne olivat kaikki ja hän heidän
+mukanansa sekä puheissaan että käytöksessään juuri niitä, joita Ingrid
+vihasi ja joita Gabrielkin oli Ingridille sanonut vihaavansa ja
+vihasikin, kun vaan ei ollut heidän seurassaan. Mutta kerran tultuaan
+heidän seuraansa hän antoi kaikki anteeksi ja hänestä olivat heidän
+puheensa ja pilkkansa hyvin sukkelia, samoinkuin ne vallattomuudet,
+joihin he juovuspäissään ryhtyivät. Ingridinkin vuoksi oli Gabrielilla
+sentähden vielä pahempi omatunto siitä, että hän ei irroittunut tästä
+metsästysseurasta.
+
+Mutta irrottautumisen sijaan hän yhä useammin joutui siihen seuraan. Se
+tuli hänelle ensin jonkinlaiseksi vastapainoksi raskaalle pajatyölle ja
+sitten varsinaiseksi keinoksi, jolla hän haki vapautusta tästä työstä
+muka seuran asiain vuoksi. Metsästysseura tuli näin vähitellen
+pääasiaksi ja pajatyö semmoiseksi ikäväksi velvollisuudeksi, josta aina
+teki mieli päästä. Seuraavana vuonna perustettiin vielä purjehdusseura,
+johon kaikki metsästysseuran jäsenet olivat itseoikeutetut kuulumaan.
+Gabriel oli silloin juuri tullut koneosastolle, ja sen vuoden kuluessa
+täytyi ruveta valmistumaan tutkintoihin.
+
+Näihin metsästys- ja purjehdusseuroihin kuului myöskin sen konetehtaan
+konttoristi, jossa Gabriel oli työssä. He eivät tosin tehtaassa paljon
+tavanneet toisiansa, mutta sitä enemmän seuroissa. Tämä konttoristi oli
+tunnettu "hulivili". Juomasyntejään hän hyvitti sillä, että oli sitä
+hienompi selvänä ollessaan. Hänellä oli silloin kaulassa aina
+tavattoman fiini valkonen silkkihuivi, jota hän pöyhisti esille
+palttoonsa alta ja maltillisilla päänliikkeillä varjeli rutistumasta.
+-- Hänellä oli tapa jättää konttori vähää ennen kuin Gabriel pääsi
+työstä, ja sentähden hän oli usein sattunut näkemään neiti Vestlundia,
+joka odotteli portilla Gabrielia. Joskus Gabriel sattui tapaamaan tuon
+puhtosen konttoristin portissa eikä häneltä jäänyt silloin huomaamatta,
+että tämä herra lähetti kevytmielisiä silmäyksiä Ingridille, -- tosin
+kääntämättä kaulahuivin vuoksi paljonkaan päätänsä, mutta sitä
+imelämmin silmiänsä pyöritellen ja itserakkaasti hymyillen.
+
+Gabrielin mielestä Ingrid ei osoittanut kyllin selvää inhoa näiden
+katseiden johdosta, mutta hän ei kuitenkaan sanonut vielä silloin
+mitään.
+
+Seuraava uutinen tässä asiassa oli Gabrielille se, että hän eräänä
+päivänä huomasi konttoristin tervehtivän Ingridiä. Tämä tervehdys
+tapahtui niin, että konttoristi sitävarten melkein pysähtyi ja
+Gabrielin mielestä inhoittavan sulavalla, hitaalla kädenliikkeellä
+kohotti hattuansa jääden semmoiseen asentoon niin kauan kuin Ingrid
+kulki ohitse ja koko ajan seuraten häntä silmillään. Ja -- Ingrid
+vastasi hänen tervehdykseensä, ja vasta sitten huomasi Gabrielin
+portissa, ja punehtui.
+
+-- Mikäs katututtavuus se on? -- kysyi Gabriel tuntien että hänen
+suupielensä kalpenivat ja sydäntä huimasi.
+
+-- Eikö hän ole sinun ystäväsi? -- kysyi Ingrid viattomasti ja
+tottelevaisesti katsoen Gabrieliin.
+
+-- Mutta sinä et ole esitetty hänelle.
+
+-- Niin, ajatteles, kuinka omituista, tutustuin hänen kanssaan juuri
+niinkuin sinunkin kanssasi: hän itse esitteli itsensä ja pyysi tulla
+saattamaan minua.
+
+Nyt Gabriel vuorostaan punastui. Hän katsoi syrjästä Ingridiä eikä
+voinut päättää tahallaanko tämä näin sanoi vai viattomasti. Ja
+kuitenkin juuri tämä asia olisi ollut hirmuisen tärkeä ratkaista. Sillä
+jos hän sanoi tahallaan, niin kenties koko juttu oli vaan aijottu
+Gabrielille jonkinlaiseksi opetukseksi, ja silloin olisi kaikki huoli
+lähtenyt hänen sydämmeltään. Mutta jos se oli sanottu vaan ilman sen
+suurempaa merkitystä, niin saattoi luulla, että Ingrid piti imelää
+konttoristia jotenkin yhtä suuressa arvossa kuin Gabrielia. Näin
+tärkeätä olisi ollut saada selville Ingridin oikea tarkoitus; mutta
+vaikka Gabriel kuinka katseli ja tutki, ei hän voinut vähimmässäkään
+määrässä ratkaista kysymystä eikä keksiä mitä kysyä tai kuinka urkkia
+päästäkseen totuuden perille. Ingridin kasvoilla leikki mitä viattomin
+ja hilpein mieliala.
+
+Gabriel lakkasi tervehtimästä konttoristia, jonka aikeiden
+vilpillisyydestä hän ei hetkeksikään ollut kahden vaiheilla.
+
+Mutta konttoristi ei ollut siitä millänsäkään, myhäili vaan
+ylenkatseellisesti kun tuli Gabrielia vastaan. Silminnähtävästi hän ei
+paljon välittänyt jonkun viilarin lakin-nostoista. Ingridiä hän sen
+sijaan hakkasi kahta sitkeämmin ja vahti häntä kaikissa mahdollisissa
+tilaisuuksissa.
+
+Eräänä iltana myöhään Ingrid kulki Gabrielin kanssa kadulla ja ennen
+eroamista sanoi salamyhkäisellä, paljon merkitsevällä hymyllä:
+
+-- Ja nyt saat kuulla vielä suuren uutisen: ystäväsi herra konttoristi
+on kosinut minua papalta -- jaapas!
+
+Gabriel, joka ei ollut yhtenäkään hetkenä uskonut konttoristin
+aikomusten rehellisyyteen, seisoi siinä kuin salaman lyömänä. Hänelle
+oli heti ihan selvänä, että tuon kosimisen tarkoitus oli vaan päästä
+Ingridiä niin lähelle kuin mahdollista, eikä sitten mitään muuta. Jos
+hän ei olisi satoja kertoja kuullut metsästysherrain puheita tytöistä
+ja keinoista näiden taivuttamiseen, niin hän olisi voinut ajatella,
+että konttoristilla oli tosi mielessä, ja olisi voinut antaa hänelle
+anteeksi tämä teko. Mutta nyt hän ei ollut ainoastaan kuullut, vaan
+itsekin ottanut osaa noihin juominkipuheihin; hän oli omin korvin
+kuullut heidän luettelevan, kuinka talonpoikaistyttö on otettavissa,
+kuinka piika, kuinka tehtaalainen, kuinka puotineiti, ja oli silloin
+nimenomaan ollut puhe siitä, että mestarien ja pikkuporvarien tyttäriä
+piti kosia heidän vanhemmiltaan, jotta vaan kaikki sopivaisuuden
+vaatimukset tulivat noudatetuiksi -- ja sitten vaan purkaa kihlaus
+niinkuin yleinen tapa vaatii.
+
+-- Ja mitä sinun isäsi vastasi hänelle? -- sanoi Gabriel vaivalla
+hilliten itseänsä.
+
+-- Pappa tuli vähän hämilleen, tienmä, eikä antanut mitään varmaa
+vastausta.
+
+Gabriel muisti oman kosimisensa ja näki nyt herra Vestlundin ihka
+elävänä edessään vastaamassa konttoristille samoilla hämmästyneillä
+sanoilla, kuin ensin hänellekin.
+
+-- Tietysti, tietysti, -- sanoi Gabriel, -- mitä syytä hänen olisi ajaa
+sitä ulos.
+
+Nyt purskahti Ingrid nauramaan, kun muisti kuinka pappa oli keppi
+kädessä uhannut ajaa ulos Gabrielia.
+
+-- Ylihuomenna meillä on metsästysretki, silloin kysyn itse
+konttoristilta mikä hänen meininkinsä oikein on.
+
+Näillä sanoilla kääntyi Gabriel lähteäkseen omalle suunnalleen ja jo
+ottikin pari askelta, mutta sitten kuitenkin pysähtyi, kääntyi takaisin
+ja sanoi vähän liian juhlallisesti.
+
+-- Hyvästi, Ingrid. -- Mutta hän itse huomasi, että se oli liian
+juhlallista, ja lisäsi: -- Tarkoitan, että voithan tämän lyhyen matkan
+yksinkin mennä kotiin.
+
+-- Kyllä, kyllä, -- sanoi Ingrid, ja Gabriel läksi.
+
+Puolikuu valaisi heikosti toista puolta katua, toinen, missä Gabriel
+kulki, oli varjossa, ja Ingrid näki hänen rotevan vartalonsa vähitellen
+katoavan hämärään. Ei hän kertaakaan katsahtanut taaksensa.
+
+Ingrid seisoi vähän aikaa kahden vaiheilla paikallaan, pani oikein
+kätensä sydänalalle pelkästä epävarmuudesta, mutta sitten läksi kiirein
+askelin kotiinsa päin.
+
+Seuraavana päivänä Gabriel vaihtoi vanhan revolverinsa uuteen, niin
+hyvään, että piti antaa 4 markkaa väliä. Hänen piti vielä hankkia
+koiria jostakin ulkopuolelta kaupunkia, mutta hän kieltäysi siitä
+puuhasta eikä ottanut mitään toimia vastaan. Rihlapyssyänsä hän rupesi
+illalla puhdistamaan, otti kaikki auki, katseli piipun läpi, veti
+parikertaa laastikulla edestakasin, katsoi taas, mutta silminnähtävästi
+ei ollenkaan ajatellut mitä teki, jätti pyssynpiipun polvelleen
+pitkäksi ajaksi ja tuijotti nurkkaan. Sitten ei hänellä ollut tahdon
+voimaa kootakseen pyssyn eri osat yhteen, vaan hän otti taskustaan
+paperia ja aikoi pyyhkäistä kaikki ruuvit ja rautaset toistaiseksi
+siihen. Mutta sitäkään hän ei tehnyt. Hän vaan jotenkin varomattomasti
+pudotti tukin ja piipun nurkkaa vasten, jätti kaikki semmoisekseen ja
+meni ulos. Hän kulki torille asti ja kiersi sen ihan ympäri; sitten hän
+pysähtyi siihen katukulmaan, mistä Ingrid tavallisesti tuli kotoansa,
+ja katsoi kelloonsa. Kymmenen minuuttia hän seisoi siinä kello kädessä.
+Kun ne oli kuluneet, hän pisti päättäväisesti kellon taskuunsa ja,
+viimeisen kerran katsahdettuaan Ingridin katua pitkin, kääntyi ja meni
+jälleen kotiinsa. Nyt hän todella otti paperin, rutisti siihen kaikki
+pyssyn pikku-osat ja heitti samaan nurkkaan, missä piippukin jo oli.
+Revolverin hän sitävastoin otti varovasti kotelosta ja tarkasteli.
+Sitten otti kaapin alalaatikosta, vanhojen saappaiden ja sinne
+eksyneiden, pyykkiin aijottujen alusvaatteiden seasta patruunarasian,
+ja latasi revolverin kuudella patruunalla. Tämän hän teki hyvin pian ja
+pani sitten revolverin kiireesti luotansa, ensin pöydälle, mutta
+sitten, kun hän heittäytyi vuoteelle ja se näkyi hänen silmäänsä, nousi
+ja vei sen piirongille, mutta siitäkin hän sen vielä siirsi samaan
+alalaatikkoon.
+
+Gabriel ei voinut sietää revolveria, se on, hän sitä aina vähän
+pelkäsi. Kerran pienenä poikasena hän oli saanut jonkun hyvin kalliin
+ja kauan halutun pikku kapineen käteensä ja sen kanssa hän oli kulkenut
+pitkin uimahuoneen siltaa. Yhtäkkiä hän otti tämän kapineen -- ei hän
+nyt enää muistanut mikä kapine se oikein oli, vaan ainoastaan, että se
+oli hyvin rakas hänelle, -- otti sen taskustaan, pysähtyi ja nojautui
+kaidepuita vasten katsellen alas veteen, joka oli korkeimmillaan ja
+siinä kohden sylen syvyinen. Hän otti tuon esineen peukalon ja
+etusormen väliin ja piteli sitä ulkopuolella kaidepuita veden
+yläpuolella. Ja ajatteli: kuinka omituista, sen kuin vaan aukaisi nuo
+sormet, niin esine putoo veteen eikä minulla enää sitä ole. Hän piteli
+ja piteli eikä voinut irtautua siitä ajatuksesta. Nyt jos päästäisi,
+nyt, nyt! Mutta sormet pitelivät hänen puolestaan. Ja vakuuttuakseen,
+että asia todella riippui hänestä itsestä eikä sormista, hän aukasikin
+ne ja esine pulahti veteen. Kauan hän katseli alas, kuunteli veden
+lotinaa uimahuoneen vihertynyttä pohjaa vastaan, ei tiennyt juuri
+surrakaan, oli vaan hyvin totinen, eikä koskaan kertonut tätä
+tapausta kellekään. -- Mutta sitten jo täysikäisenä, kun hän tuli
+ensimäisen revolverinsa omistajaksi -- hänellä oli silloin jo välit
+selvänä Ingridin kanssa ja hän vaan aiko ruveta harjoittamaan
+pilkkaan-ampumista revolverilla -- istui hän kerran kotona, ladattu
+revolveri kädessä, käänsi sen piipun piloilla kasvojansa kohden,
+lähensi, lähensi, avasi suunsa niin, että luoti olisi suoraan kitaan
+lentänyt, jos hän olisi painanut liipasinta. Ja ihan samallainen ajatus
+syntyi hänessä, kuin hänen poikana pidellessä rakasta esinettä veden
+päällä: ei muuta kuin vähän painaa sormella tuota liipasinta, niin on
+kaikki lopussa. Sormi ei painanut. Ja hän tunsi kuinka hänen sydämmensä
+kouristui, sillä hän oli juuri painamaisillaan, osoittaakseen itselleen
+että asia todella riippui vaan hänestä itsestään.
+
+Sen jälkeen hän pelkäsi revolveria.
+
+Ei kukaan ihminen voinut aavistaa kuinka lähellä hän silloin oli
+itsemurhaa. Ja häntä kummastutti ja pelotti tämän tapauksen muisto
+erittäin siksi, että silloin kaikki hänen asiansa olivat mitä
+loistavimmalla kannalla: hän oli juuri päässyt varmuuteen Ingridin
+suhteen, elämä hymyili hänelle ja oli nyt jos koskaan hänelle "rakas
+esine". Juuri siksi se myöskin niin muistutti tuota tapausta
+poikavuosilta.
+
+Gabriel heittäytyi vuoteellensa puolipukeissa. Ei hän nyt mitään
+osannut tehdä loppuun asti. Ei hän myöskään osannut nukkua, kun kuu
+kumotti huoneeseen ja valaisi hämärästi kaikki esineet, joita hän ei
+malttanut olla tarkastamatta.
+
+Harvoin Gabriel antautui miettimään pilventakaisia asioita, mutta nyt,
+kun hän saamatta unta makasi selällään ja nosti toisen säärensä
+koukistetun polven päälle, hän katsahti tähän sääreensä ja hänen tuli
+perin kumma olla: tuoko nyt olen minä, ajatteli hän. Hänen täytyi
+katsella myöskin käsiänsä, ja se oli yhtä kummaa. Toisen käden sormella
+hän paineli toisen käden selkäpuolta ja toisti ajatuksissaan: minä,
+minä! -- "Ihmeellistä! Ja tämä minä jostakin syystä takoo ja viilailee.
+Mitä varten? Elääksensä onnellisena Ingridin kanssa. -- Mutta jos nyt
+ei tätä tarkoitusta olisikaan, mitä varten hän sitten eläisi? Ei mitään
+varten. Siksi vaan että sydän itsestään tykkii ja pulpattaa verta
+suoniin, tai että sormi ei uskaltanut painaa revolverin liipasinta,
+että hän pelkäsi revolveria ja oli piilottanut sen laatikkoon. Vaan
+siksi."
+
+Ja Gabriel nousi ylös, meni ja otti revolverin laatikosta, asetti sen
+tuolille viereensä ja heittäytyi jälleen pitkäkseen. Hän ei olisi
+voinut ajatella vapaasti eteenpäin, jos revolveri ei olisi ollut nyt
+siinä hänen käytettävänään.
+
+Kannattiko hänen oikeastaan elää, kun oli tullut eteen semmoisia suuria
+sekaannuksia? Hänen täytyi -- sen hän oli päättänyt -- kysyä huomenna
+konttoristilta, mikä tämän aikomus oikein oli. Ja revolverin hän oli
+hankkinut sitä varten, että hän ampuu konttoristin, jos tämä ei voi
+tyydyttävästi vastata. Ei hän hetkeksikään epäillyt että hänen on näin
+menetteleminen, mutta se tuntui ainoastaan hyvin vaikealta, ja
+senvuoksi hän kysyi itseltään: eikö olisi parempi ampua itsensä, niin
+pääsisi kaikista sekaannuksista, eikä tarvitsisi mihinkään ryhtyä. Hän
+ottikin todella revolverin käteensä, koettaakseen miltä tällä kertaa
+tuntui tähdätä vasten kasvoja, mutta mitään ampumisen kiusausta ei
+tullut. Hän ei tahtonutkaan tappaa itseänsä, vaikka sormi puolestaan
+olisi nyt kyllä ollut valmis painamaan liipasinta, kun ei ollut mitään
+kallista menetettävänä.
+
+"Minun siis täytyy kuin täytyykin kysyä siltä perhanan konttoristilta.
+Voi sitä mies parkaa, jos se aavistaisi, kyllä se vapisisi!" --
+Pelkäämättä enää revolveria hän asetti sen jälleen tuolille, veti
+peitteen ylitsensä ja nukkui sikeästi.
+
+Aamulla hän heräsi niin myöhään, ettei olisi enää ennättänyt muiden
+seuraan. -- "Mutta se ei tee mitään, -- hän ajatteli, -- minä menen
+jälkeenpäin yksinäni ja tapaan hänet jossain jänistä väijymässä."
+
+Gabriel pukeutui kiireesti, otti revolverin vyölle takkinsa alle ja
+meni rantakadulle, missä saaristolaiva jo teki lähtöä ja oli eronnut
+laiturista. Hän hyppäsi rohkealla harppauksella höyryvenheeseen, joka
+läksi ensin jokea pitkin ja sitten rupesi kiertelemään sisäisen
+merisaariston ahtaita väyliä. Pannun edessä seisova perämies kertoi
+pyöränsä takaa, että hän oli ensi reissulla vienyt koko metsästysseuran
+koirineen ja eväineen -- "de va fina varor me', skall jag säga", sanoi
+hän silmää iskien Gabrielille, tarkoittaen juomatavaroita. Gabriel
+tapasi itsensä nauramasta entiseen herrasmalliin, mutta tämä nauru
+tympäsi häntä, hän tuli yhtäkkiä totiseksi ja siirtyi peräpuolelle
+laivaa. Siellä taas oli paikat täynnänsä huvilayleisöä ja Gabriel tunsi
+täällä vielä enemmän vieraisuutta pitkävartisissa saappaissaan ilman
+pyssyä, joka edes olisi ilmaissut hänet metsästäjäksi. Hän meni
+etummaiseen kokkaan, missä oli pieni kokkakaappi ja halkoja. Siihen hän
+seisahtui vasten vinhaa aamutuulta, niin ettei laivan tukutusta
+kuulunut, ja katseli saarien välistä siintävää avomerta.
+
+"Minä en ole mikään, -- ei missään ole minulla pohjaa. Saisin edes olla
+tuona tiirana ja liidellä noiden punasten kallioiden kohdalla ja tuolla
+tuulessa merenhajussa huutaa alakuloisesti niinkuin sekin: ti-rääy!
+
+"Ei olisi seppiä, ei Ingridiä, ei minun mustaa mieltäni, eikä ketään
+tarvitsisi tappaa."
+
+Ja Gabriel säpsähti. Oliko hän todella matkalla tappamaan? Mistä
+kummasta tuo ajatus oli häneen niin syöpynyt. Kysyähän hänen vaan
+pitää, mikä konttoristin tarkoitus on, eikä ampua muussa tapauksessa
+kuin että tämä vastaa pahasti. Sitäpaitsi hän ei ammu kaikkia
+patruunia, vaan säästää pari viimeistä itseänsä varten, ja sittenhän on
+hänen ollakseen jotenkin yhtä hyvä kuin tuon tiiran: surullinen, mutta
+huoleton.
+
+Höyryvene tuli vihdoin sille sillalle, missä Gabrielin piti nousta
+maihin.
+
+Se ei ollut saari, vaan mannermaa ja sieltä pääsi kaupunkiin myöskin
+maanteitse.
+
+Sillan yläpuolella oli pieni torppa, josta oli tie taloon. Mutta
+Gabriel läksi metsäpolkua myöten tiheän havumetsän läpi sille
+metsästysmaalle, jossa hän tiesi seuran olevan.
+
+Mitään ajoa ei kuulunut miltään suunnalta. Arvattavasti metsästyksen
+ensimäinen jakso oli lopussa, koirat ketjuissa ja aamiainen katettuna
+toisen metsätorpan tuvassa, -- kuten tavallisesti ennen.
+
+Gabriel lähestyi hiljaa ja haluttomasti tätä paikkaa. Ja jo alkoi
+kuulua torpalta päin iloisia ääniä. Aamiaista todella syötiin, mutta ei
+tuvassa, vaan nurmikolla, torpan pihan edessä. Hän tunsi leppien takaa
+vänrikin lakin, näki myöskin kaljupäisen kamreerin seisovan polvillaan
+maahan katettujen aamiaisruokien ja pullojen edessä ja konjakkilasi
+kädessä pitävän leikillistä puhetta nauraville syöjille ja juojille,
+näki hänen nostavan takajaloista jänistä ja kuuli samassa naurun
+remahtavan ylimmilleen, muutamat hurrasivat, ja kaikki joivat jonkin
+maljaa. Sitten rupesivat jotkut sanomaan, että metsästys alkaa
+uudestaan, joku näkyi nousevan, joku pujottavan pyssyä olallensa, joku
+alkoi laulaa glunttia, ja vähitellen kaikki olivat seisaallaan,
+lähtemässä.
+
+Gabriel perääntyi väijyksistään peläten että häntä huomataan.
+
+Koirat päästettiin irti ja vinkuen ja ulisten ne heti alkoivat
+kierrellä metsässä. Yksi tuli ihan hänen ohitsensa, katsahti häneen,
+heilahutti häntää ja jatkoi matkaansa.
+
+Ei kulunut kuin joku minuutti, niin alkoi ajo käydä, ja tuntien
+tarkalleen sekä maat että metsästäjät Gabriel läksi sinne, missä koirat
+kuuluivat kiertelevän.
+
+Tultuaan ahon reunaan, missä metsä alkoi harveta, hän kuuli takaansa
+huohotusta ja näki kuinka konttoristi juoksi punasena läähättäen yli
+näreiden ja risujen, haulikko ilmassa. Hänen kintereillään tuli toinen
+herra, jota Gabriel ei ollut ennen nähnyt. Tämä oli ihan kömpelö
+näreiden seassa, rillit yhtä mittaa putosivat hänen nenältään, niin
+ettei hän ennättänyt nostaa lakkia silmiltään, ja hän huohotti
+sentähden vielä tulisemmin kuin hänen johdattajansa. Molemmat herrat
+juoksivat Gabrielia huomaamatta hänen edelleen ja pysähtyivät siihen,
+missä metsä loppui. Jäljessä juossut herra rupesi heti järjestämään
+itseänsä, pyyhki vaalenneita suupieliään ja niskaansa ja tuskin tuli
+toimeen valloille päässeen hengästyksen kanssa. Hän oli nähtävästi
+ensikertalainen, sillä konttoristi piti kovaa huolta hänestä, määräsi
+hänelle seisontapaikan siirreltyään häntä sinne tänne, neuvoi hänelle
+mistä jänis arvattavasti tulee, käski vetää hanan auki ja pitää pyssyä
+ampumiseen valmiina. Ensikertalainen asettui ryntäävään asentoon, yhä
+vielä huohottaen.
+
+Gabriel katseli semmoisella nautinnolla heidän vehkeitänsä, että
+melkein unohti mitä hänen oli puolestaan tässä tehtävä. Hänen tuli
+jostakin syystä sääli tuota toista herraa, joka oli nähtävästi aika
+mammanpoika ja nyt oli ensikerran antautunut sotaan jänistä vastaan, --
+tuli sääli senkin vuoksi, että se muistutti vähän Johannesta, tai
+ainakin olisi Johannes tämmöisessä tilaisuudessa juuri tuolla tavalla
+pannut suunsa irveen, jos jänis millä hetkellä tahansa olisi ollut
+odotettavissa ja Gabriel olisi käskenyt hänen vahtia. Ja jonkinlainen
+anteeksi-anto levisi tästä syystä myöskin konttoristin osalle. Mutta
+samassa Gabriel muisti, että konttoristi oli pahoissa aikeissa kosinut
+Ingridiä, ja veri kuohahti taas hänen päähänsä.
+
+Konttoristi oli jättänyt toverinsa ja kiertänyt ahon syrjää polkua
+myöten tuonnemmaksi.
+
+"Antaa niiden sitten saada se jäniksensä ensin", ajatteli hän, ja jäi
+paikalleen, mistä näkyi ensikertalainen ja osa ahoa.
+
+Koirat lähenivät hyvin kaukana vielä, ainoastaan yksi kuului lähempää.
+Mutta jänis tuli jo hiljakseen toiselle puolelle ahoa, nuuski maata,
+harppasi pari askelta, pysähtyi, istui takajaloilleen, haisteli ilmaa,
+pörhisti korviaan, taas nuuski maata ja tuli pehmosesti koikaten
+sopivalle ampumavälille. -- Ensikertalainen oli yhä entisessä
+jännittyneessä hyökkäysasennossa, valmiina ampumaan jos vaan
+näyttäytyy, mutta hän ei huomannut jänistä ja katsoi tiukkaan toiselle
+suunnalle.
+
+Gabrielin metsämiesvaisto otti nyt voiton kaikista muista asioista,
+olipa ne mitä tahansa, ja hän veti esiin revolverinsa ampuakseen edes
+sillä jäniksen, kun se kohta juoksee ohitse.
+
+Jänis lähestyikin samassa, mutta kiersi kauempaa Gabrielista. Ja nyt
+sen huomasi myöskin väijyvä pyssymies, kun se oli jo melkein ohitse.
+Hätääntyneenä hän hyppäsi ympäri koko käänteen ja rupesi taisteluun
+edessä olevan kuusenoksan kanssa, johon pyssy ja rillinauha kaikeksi
+onnettomuudeksi takertui. Kun hän vihdoin olisi ollut selvä tähtäämään,
+ei jänistä näkynyt.
+
+-- Den kommer! -- hän huusi neuvotonna konttoristille.
+
+Samassa jo kuului pamaus tämän pyssystä ja vähän ajan kuluttua
+konttoristi tuli kiroillen ja kovin kiukuissaan selittämään toverilleen
+kuinka tyhmästi tämä oli menetellyt.
+
+Gabriel ajatteli, että nyt on paras hetki, muuten ne lähtevät
+matkaansa. Veri jätti hänen päänsä ja hän meni heitä kohden.
+
+Konttoristi huomasi hänet ensiksi. Hänen silmänsä pyöristyivät ja
+hänkin kalpeni, mutta kadottamatta hetkeäkään hän sieppasi toverinsa
+pyssyn.
+
+-- Si på den fan, -- hän sanoi ja ikäänkuin henkensä pelastukseksi
+nosti pyssyn ja pamahutti suoraan Gabrielia vastaan.
+
+Haulit pösähtivät Gabrielin pään yli. Gabriel ei tiennyt sattuiko
+häneen vai ei, ei myöskään tiennyt aikooko toinen ampua uudestaan, hän
+vaan tiesi, että nyt hänen täytyy ampua, muutoin hän ei tee sitä mitä
+pitää.
+
+Ja hän ojensi revolverinsa konttoristia kohden ennenkuin savu oli
+ehtinyt äskeisestä pamauksesta hälvetä. Konttoristin jalat jo näkyivät
+savun alta, mutta Gabriel odotti, että savu poistuisi päänkin kohdalta.
+
+Tämä odotus oli kaikille onneksi, sillä Gabrielin ehti taas tulla sääli
+ja hän muutti aikomuksensa ja tähtäsi jalkoihin.
+
+Laukaus sattui konttoristin vasempaan jalkaan, riipaisten pienen haavan
+pohelihaan.
+
+-- Hjälp, hjälp, -- alkoivat molemmat herrat huutaa, ja vastaukseksi
+kuului metsästyksen keskeyttävä torventörähdys jotenkin läheltä ja
+sitten halloo-huutoja miehestä mieheen.
+
+Gabriel kääntyi silloin skandaalin välttämiseksi pois ja läksi polkua
+myöten nopeasti taloon päin, josta maantie kulki kaupunkiin.
+
+Mitä kauemmas hän tuli sitä nopeammin hän kulki, kunnes lopulta juoksi.
+Yksi ainoa ajatus hänellä oli: nähdä Ingridiä ennenkuin tapahtuu
+jotain, joka panee sille esteen. Ja hänen mieleensä kuvautui
+polisikonttorin odotushuone ja lähestyvä komisarjus ja mahdottomuus
+puolustaa itseänsä sanomalla: "sattui pieni ikävyys," kuten kerran
+ennen.
+
+Kun hän nääntyneenä pääsi tullivahtimestarin asunnolle, oli tämä
+onneksi poissa kotoa, luultavasti sunnuntaikävelyllä uudessa
+virkapuvussa. Ingrid sitävastoin haki paraikaa lankarullaa, joka oli
+pudonnut ompelukoneen taa, ja oli kyykkysillään maassa.
+
+-- Sieltäkö se metsästäjä tulee, -- sanoi hän nousten ylös ja tyrkkien
+näkyvistä ompeluksia, jotka ilmaisivat hänen olleen työssä sunnuntaina.
+
+-- Ei mitään hyviä, Ingrid, -- sanoi Gabriel ja istui tuolille
+väsyneenä.
+
+-- No? -- sanoi Ingrid, pisti langan hampaihinsa ja sujutti sitä
+sormiensa välissä odottaen mitä Gabriel sanoo.
+
+-- Minä ammuin häntä.
+
+-- Ammuit? -- kiljahti Ingrid, mutta hänen kasvoilleen levisi samalla
+myöskin voitonriemu. Kaikki säikähdys katosi, kun hän sanoi ylpeästi ja
+hitaasti.
+
+-- No, Gabriel, ymmärrätkö nyt, että ne ovat kaikki sellaisia, kaikki,
+joiden kanssa sinä metsästät ja purjehdit!
+
+-- Mitä sinä tarkoitat, Ingrid?
+
+-- Tarkoitan vaan, että mitä hän aikoi tehdä minulle, sen he ovat jo
+tehneet Heddille, mutta sinä et suuttunut, kun minä silloin kerroin
+Heddistä.
+
+-- Silloin en ajatellut enkä ymmärtänyt, mutta nyt rupean ymmärtämään.
+Ingrid, en ikipäivinä mene enää heidän seuroihinsa.
+
+-- En minäkään menisi sinun sijassasi. Niidenkö seuraan, jotka eivät
+pidä meitä ihmisinä!
+
+-- Niin, niin -- sanoi Gabriel -- he halveksivat meitä.
+
+Ja sanoessaan tuon sanan meitä Gabrielista tuntui, että hän sanoi
+jotakin ihan uutta omalle itselleen, niinkuin hän olisi antanut
+lupauksen ainiaaksi siirtyä sieltä, missä hän oli ollut ennen, tähän
+uuteen, missä hän ei ollut vielä ihan kotona. Ja hän olisi mielellään
+selittänyt tarkemmin, mitä hän tarkoitti.
+
+Mutta yhtäkkiä Ingridin kasvoihin tuli taas entinen säikähdys ja hän
+juoksi Gabrielin kaulaan.
+
+-- Oma Gabriel, sanoitko että olet ampunut häntä? Herra jumala,
+Gabriel!
+
+-- Sattui jalkaan, muuta en tiedä.
+
+-- Anna anteeksi minulle, Gabriel, -- sanoi Ingrid vapisten ja itkuun
+valmiina. -- Olisinhan minä voinut heti karkoittaa hänet luotani -- --
+
+-- Olisit.
+
+-- Mutta minä tahdoin opettaa sinua, että sinä ymmärtäisit mitä ne ovat
+Heddille tehneet.
+
+Ja Ingrid ei voinut enää hillitä itseään, vaan purskahti itkuun.
+
+-- En ikipäivinä mene enää heidän seuraansa -- toisti Gabriel
+Ingridille lohdutukseksi, mutta tunsi heti vielä tärkeämmäksi selittää
+yhtä asiaa, sanoa ainakin se, että niiden joukossa saattoi olla
+sittenkin joku poikkeus, kuten esimerkiksi hänen veljensä, erittäinkin
+Henrik. Mutta katsoen siihen, että hänen lauseensa niin lohdutti
+itkevää Ingridiä, hän sentään jätti tällä kertaa mitään selityksiä
+tekemättä ja antoi Ingridin luulla, että hän oli nyt muuttanut rotua ja
+piti kaikkia vallassäätyisiä luonnollisina vihollisinaan, kuten
+Ingridkin.
+
+-- Mitä ne nyt sinulle tekevät, rakas, oma Gabriel! -- sanoi Ingrid
+puristautuen häneen kiinni.
+
+Mutta Gabriel ei nyt ajatellut sitä. Hän tunsi, ettei Ingrid vielä
+koskaan ollut niin lähellä häntä ollut ja niin selvästi ja
+peittelemättä ilmaissut rakkauttansa häneen. Ja tämä tunto teki
+Gabrielin onnelliseksi. Se oli tullut hänelle ihan odottamatta, juuri
+silloin kuin hän oli menetellyt tyhmästi. Ja kun hän nyt painoi
+Ingridin päätä hiljaa rintaansa vasten, ajatteli hän itsekseen sitä
+tietä, joka oli hänet tuonut Ingridin luo, ajatteli, että hänen täytyy
+ruveta yhä enemmän tuntemaan sitä, mitä Heddille oli tehty,
+loukkaukseksi häntä itseänsä vastaan. Ja koko kysymys näytti hänestä
+olevan siinä, miten kulkea tätä tietä Ingridin luo ja kuitenkin olla
+kiroomatta omia veljiänsä ja niitä muita poikkeuksia, joita ihan
+varmaan oli. Mutta tämä ristiriita ei tuntunut ihan mahdottomalta
+selvittää, vaikka siihen aikaa tarvittiin. Ja sentähden Gabriel koetti
+rauhallisena katsoa alas Ingridin tummatukkaiseen päähän, joka oli
+hänen käsiensä välissä.
+
+-- Jospa ne vievät sinut oikeuteen! -- sanoi Ingrid ja nosti
+pelokkaasti päänsä ylös katsoakseen häntä silmiin.
+
+Silloin Gabriel vähän säpsähti. Ja yhtäkkiä hänestä taas tuntui
+alakuloisesti huutavan tiiran elämä paremmalta kuin hänen. Oikeuteen!
+Verkatakissako vai viilarinpuvussä? Tulla julkisen huomion alaiseksi,
+sanomalehtiin! Ei, ennen kuula otsaan!
+
+Irroittuen Ingridistä hän huokasi, ja istui tuolille.
+
+-- Se ei saa milloinkaan tapahtua, -- sanoi hän: -- ei milloinkaan!
+
+Eihän mitään vaikeutta olisi tässä asiassa ollut, jos Gabriel olisi
+vielä ajatellut niinkuin ennen: että konttoristi on ammuttava. Hän
+olisi mennyt ja ampunut sen. Mutta Gabriel ei ajatellut enää niin.
+Siitä saakka kuin hän, odottaen savun nousemista ylemmäs, alkoi sääliä
+sitä perhanaa ja laski sitä jalkoihin, näki hän sydämessään, ettei hän
+voi vihata herrasmiehiä, niinkuin hän oli kuvaillut hankkiessaan
+itselleen revolveria. Ingrid ei ymmärtänyt sitä, että jos ne olivat
+vihattavat, niin ne myöskin olivat ammuttavat.
+
+"Mitähän tästä vielä tulee tästä asiasta", -- ajatteli Gabriel
+kauhuissaan tultuaan omaan huoneeseensa, kun aika kului kulumistaan
+eikä hän ampunut itseänsä.
+
+Sekaannuksia hän vihasi enemmän kuin kuolemaa, mutta nyt näytti kaikki
+menevän sekasin.
+
+Yhtäkkiä välähti hänelle aate. Anteeksi pyytämään! Sehän oli aina
+ennenkin auttanut, -- auttanut varmasti ja ehdottomasti. Ingrid ehkä
+voisi ihmetellä, mutta Ingridille ei tarvitse mitään sanoa. Eikä
+tarkoitus ole pyytää anteeksi mistään muusta kuin itse ampumisesta.
+
+Mitä jos silloin kaikki selviää ja Gabriel taas on vapaa, taas saa
+hengittää. --
+
+Hän tuskin malttoi odottaa huomista päivää, vaan jo aamulla varhain
+pukeutui siistiksi, kampasi tukkansa ja läksi konttoristin asunnolle.
+
+Konttoristi oli vielä aluhousuissa ja ilokseen huomasi Gabriel, ettei
+haava -- jos sitä paljon olikaan -- tehnyt mitään estettä
+liikkumiselle.
+
+Konttoristi oli ensin hyvin ylpeä, huusi ja uhkasi oikeudenkäyntiä,
+niin että Gabrielin oli hyvin vaikea olla lentämättä hänen niskaansa,
+ja hän jo läksi paiskaten oven jälkeensä ja aikoen siis elää ainoastaan
+oikeuden päivään asti.
+
+Mutta konttoristi aukasi oven hänen jälkeensä ja huusi:
+
+-- Maksa 300, niin sovitaan.
+
+Sillä kertaa ei Gabriel siihen mitään vastannut, ei edes kääntynyt
+takasin, vaikka ensin aikoi. Mutta kotiin päästyään ja mietittyään
+asiata kaikilta puolin, sekä keskusteltuaan tullivahtimestarin,
+Ingridin, värkmestarin ja Vilénin kanssa, hän tuli siihen päätökseen,
+että paras oli maksaa vaaditut 300, ja päästä hyvällä eroon koko
+asiasta.
+
+Hän vei konttoristille tullivahtimestarin ja värkmestarin takauksen,
+että summa tulee maksetuksi vuoden kuluessa, ja konttoristi lupasi
+odottaa.
+
+Tämä tapaus pani uuden pakon Gabrielin hartioille. Hänen piti ruveta
+säästelemään palkastansa, piti ruveta toden teolla lukemaan tutkintoa
+varten, ja ennenkuin hän ehti päätänsä kääntää, oli hän jälleen
+kaikellaisten semmoisten velvollisuuksien ympäröimänä, joita hän aina
+oli kammoen paennut. Ingridin tähden hän vielä olisi lukenutkin, mutta
+kun siihen tuli lisäksi nuo 300 markkaa, oli se aivan sietämätöntä
+hänelle, -- näytti niinkuin hän olisi viilaillut ja varvaillut vaan
+konttoristin käskystä, ja kaikki vapaus tuntui olevan poissa.
+
+Talvi kului Gabrielin saamatta mitään säästetyksi. Säästäminen oli
+hänelle aina ollut hyvin vaikea asia, mutta nyt konttoristin hyväksi se
+oli ihan mahdotonta. Kevätpuolella. kun lumet alkoivat sulaa ja
+Gabrielin lempiaika olisi muutoin ollut käsissä, hän päinvastoin alkoi
+yhä enemmän riutua. Hän oli kauhukseen huomannut, että vaikka hän
+puolet palkastaan säästäisi, ei hän enää ennättäisi määräajaksi koko
+summaa saada. Tosin hän olisi ehkä saanut jostain lainankin samoilla
+takuilla, mutta juuri tuo riippuvaisuus, jota takasinmaksamisen pakko
+synnytti, tappoikin hänen tarmoansa. Ei kukaan ihminen voinut sitä
+ymmärtää, eikä hän sitä siis kellekään voinut valittaa.
+
+"Merkillistä!" -- ajatteli hän sentähden itsekseen. "Merkillistä, ettei
+ihminen saa elää hiljakseen ja tehdä mitä tahtoo, vaan aina pitää
+sekaantua! Vaikka kuinka koettaisi välttää, aina lopultakin sekaantuu."
+
+"Tunnustaakseni sekaannus alkoi jo silloin kuin minä rakastuin ja
+rupesin ajattelemaan naimista ja häitä ja muuta semmoista, mihin sen
+johdosta pitää ryhtyä. Siitähän se veturinkuljettaja-historiakin on
+alkunsa saanut. Mutta veturinkuljettaja tai lämmittäjä on sentään
+melkein yhtä. Tämä ampumishistoria sitävastoin -- se se vasta on
+pirullisten sekaannuksien alku!"
+
+"En ikipäivinäni ammu enää ketään, annan kaikkien olla rauhassa, en
+suutu kehenkään, panen silmät ja korvat kiinni, puhukoot mitä tahansa.
+Tästedes ei mikään asia maailmansa kuulu minuun, ei ikinä mikään!" --
+Näin vannoskeli Gabriel itsekseen, mutta ajatteli vielä: "Vaikka mihin
+se minut auttaisi?"
+
+"Vaikka panenkin silmät ja korvat kiinni, en pääse leikistä sillä,
+vaan korkoa koron päälle kasvavat nyt sekaannukset, niinkuin se
+300-markkanen."
+
+"Kaikista entisistä sekaannuksista olen päässyt puhtaaksi sillä, että
+olen pyytänyt anteeksi. Niin oli papan kanssa, niin seppien ja niin
+Ingridin kanssa. Kaikki oli ensin näyttänyt menevän nurin, mutta kun
+pyysin anteeksi, selvisi asiat vielä paremmiksi kuin ennen olivatkaan.
+Mutta tässä asiassa ei auta anteeksi pyytäminen. Hän tahtoo itse 300
+markkaa ennemmin. Ja niin minä olen kuin olenkin joutunut satimeen,
+josta en pääse milloinkaan irti."
+
+
+
+
+V LUKU.
+
+
+Tämmöiset olivat Gabrielin asiat siihen aikaan kuin Henrik ja Uuno
+matkustivat pohjanmaalle Johannesta tervehtimään. He eivät paljon
+Gabrielista tienneet. Henrik oli kuullut muka epäonnistuneesta
+koneenkäyttäjä-tutkinnosta ja jostakin "rakkaushistoriasta." Edellinen
+tieto oli väärä, sillä Gabriel ei ollut vielä alkanutkaan suorittaa
+tutkintojaan, jotka sitäpait olivat suoritettavat Helsingissä.
+
+Kun Henrik ja Uuno itsekin tunsivat tietonsa Gabrielista kovin
+vaillinaisiksi, eivät he sen kauemmin panetelleet häntä, vaan
+lakkasivat puhumasta siitä asiasta.
+
+Ei kestänytkään kauan ennenkuin juna saapui sille pienelle asemalle,
+missä heidän oli nouseminen.
+
+Puolen minutin kuluttua juna vihelsi ja jätti heidät yksinäisyyteen ja
+hiljaisuuteen.
+
+Pieni asema oli suuren suokanervakankaan keskellä, vasta rakennettu
+tavanmukaisine ulkohuoneineen ja pienine asemasiltoineen, jonka kiville
+oli siististi ripotettu punasta hiekkaa. Suora maantie alkoi toiselta
+puolen ja vei ensin erääseen uutistaloon, jota asemamies sanoi
+keskievariksi ja jossa oli osaksi vanhoja punasia hirsiä ja osaksi
+uusia vastapiiluttuja. Siitä tie näytti jatkuvan suorana linjana
+eteenpäin jotakin tasaista tyhjyyttä kohden.
+
+Ei missään näkynyt ihmisiä, ei elukoita eikä mitään liikettä.
+Asemapäällikkö katosi heti junan lähdettyä huoneihinsa.
+
+Mutta Uunolla oli tietysti selvänä mitä piti tehdä.
+
+-- Jaha, sanoi hän. -- Mene sinä, Henrik nyt tuonne keskievariin
+hevosta tilaamaan, niin minä käyn sisällä vähän sähköittämässä.
+
+-- Mitä ihmeen sähköittämistä sinulla on?
+
+-- No katsoppas, niillä siellä Viipurin puolessa, joista oli puhe, on
+juuri kotiopettajasta puute.
+
+-- Entä sitten? -- kysyi Henrik ja hänen silmänsä pyöristyivät.
+
+-- Kysyn heiltä sähköteitse vieläkö ovat tarpeessa ja ehdotan sinua, --
+sanoi Uuno mennessään.
+
+-- Älä nyt hulluja, mitä sinä ajattelet? -- Henrik tuskin sai häntä
+takinliepeestä kiinni.
+
+-- No? -- pani Uuno, ja sen hän teki niin kummastuneena että Henrikin
+piti heti ruveta keksimään, mistä syystä hän on sitä vastaan. Mutta hän
+ei voinut keksiä. Sillä hän oli koko tuon kotiopettaja-aatteen saanut
+ensi kerran päähänsä ja kielellensä vasta eilen, puhuessaan Uunon
+kanssa, ja vaan tätä rauhoittaakseen.
+
+-- Enhän minä, -- mitä sitä nyt noin äkkiä --. Siinä kaikki mitä hän
+sai sanotuksi ensi hätään.
+
+-- Äkkiä! Eihän voi päästää käsistään hyvää tilaisuutta. Ne maksavat
+vähintäin sata markkaa kuussa sinulle ja sitäpaitsi vapaa ylöspito! --
+Uuno oli taas irti hänen käsistään ja jo puolimatkassa asemahuoneen
+ovelle.
+
+-- Mutta minä nyt en voi noin äkkiä päättää semmoisia asioita. Älä
+mene, sanon minä?
+
+-- Minähän vaan aijon kysyä, ei päättämisestä ole puhettakaan, -- sanoi
+Uuno, hänkin jo vähän kiivastuen, mutta yhä edeten.
+
+Henrik aikoi vielä jotain huutaa, mutta nähden sen turhaksi, pani vaan:
+tjah! kääntyi ja meni vihoissaan istumaan sillan reunalla olevan
+pakkilaatikon päälle.
+
+Uuno meni kuin menikin sisälle.
+
+Henrik ei voinut pitkään aikaan tyyntyä. Kerran hän jo nousi jälleen
+ylös mennäkseen vieläkin estämään, mutta istui kumminkin taas
+ymmärtämättä mihin purkaa kiukkuansa. "Tuolla lailla mennä toisen
+asioita järjestelemään!" kiukutteli hän. Mutta samalla hän ei voinut
+olla ihmettelemättä, että hän oli niin tavattomasti suuttunut, ja kysyi
+vihdoin itseltänsä syytä siihen. Tietysti syy oli se, että hän itse
+sydämmensä syvimmässä myönsi, että tämmöinen sivutoimi oli hänelle ei
+ainoastaan hyvä, mutta ihan välttämätön nykyisissä oloissa.
+Hänelläkö olisi varaa ja oikeutta viettää koko kesä vapaudessa ja
+tyhjäntoimittamisessa. Ja mitä hän uhrasi tähtitieteelle, jos hän ensi
+työkseen matkusti kesää viettämään! Uuno oli siis vaan huomauttanut
+hänelle hänen kevytmielisyytensä.
+
+Niin että kun Uuno oli asiansa toimittanut ja tuli pois, oli Henrik jo
+lauhtunut. Hän sanoi vaan:
+
+-- Enhän minä muuten, mutta mitä ne ajattelevat kun sinä suositat
+heille ihan vento vierasta.
+
+-- Älä huoli yhtään. He ottavat sinut avosylin vastaan. Minulla on
+vissiä takeita siihen, -- sanoi Uuno merkitsevästi korottaen ääntänsä.
+
+Samassa Henrik tuli ajatelleeksi, että silloinhan hän saa nähdä senkin,
+jonka valokuva oli ollut hänen kädessään ja hänen sydäntänsä hiipasi
+omituisesti.
+
+-- Etkö luule, että he kummastuvat suuresti tätä sinun hommaasi?
+
+-- Mitä ihmeitä he sitä kummastuisivat. He tarvitsevat kotiopettajaa ja
+minä ehdotan heille, asia on hyvin yksinkertainen. No lähtään nyt.
+
+Ja he tarttuivat molemmat kapsäkkiin toinen toisesta ja toinen toisesta
+pitimestä ja läksivät epätasaisessa tahdissa koikkelehtien keskievariin
+päin.
+
+He saivat suuren, kömpelöluisen hevosen linjaalirattaiden eteen ja
+vanhanpuoleisen miehen kyytiin. Hän alkoi kiivetä taka-istuimelle,
+mutta Uuno käski tulemaan eteen.
+
+-- Istu sie tähän miun sylliin, -- sanoi Uuno unohtaen ettei
+pohjanmaalla viipurinmurretta puhuta.
+
+-- Tästä minä plaan ajaa, -- vastasi kyytimies ja nousi
+taka-istuimelle.
+
+-- Plaan? -- sanoi Uuno. -- Sehän on ruotsia: plägar, älä sinä niin
+sano, sano: tässä on minun tapani ajaa. -- Hirveätä murretta! -- sanoi
+hän sitten Henrikille: plaan! Tunnustaakseni kuohuu minussa savolainen
+vastenmielisyys pohjalaisiin.
+
+Maantie kulki ihan suorana peninkulman verran, niin että saattoi
+yhtaikaa erottaa miltei kolme virstantolppaa.
+
+-- Tämähän on jotain kauhean yksitoikkoista, -- sanoi Uuno syventäen
+rillejään nenäänsä ja katseli arvostelevasti molemmille puolen tietä.
+Näinkö suorat teidän tienne aina "plaavat" olla? -- kysyi hän
+taaksepäin kyytimieheltä.
+
+-- Ei tämä ole meirän kylän.
+
+-- Pitkäkö tästä on vielä ihmisasunnoille?
+
+-- O'.
+
+Silloin Uuno jätti kyytimiehen ja alkoi koettaa saada Henrikiä
+puhelutuulelle, mutta Henrik oli vajonnut horroksiin rattaiden
+tärinästä, nyökytti päätään ja säpsähteli tuon tuostakin
+puolivalveille. Hän korvaili näin viimeöistä unettomuuttaan.
+
+Vihdoinkin rupesi maa kohoamaan ja lupaili jotakin vaihtelevaisuutta.
+Tie katkesi taivaanrannassa eikä sen takaa näkynyt mitään muuta kuin
+valkea pilvi. Mutta ei siitä kohoamisesta tahtonut milloinkaan loppua
+tulla, tie oli yhtä tasaista ja se, mikä oli näyttänyt harjalta pakeni
+edestä. Viisi virstaa näin oli ajettu, silloin vasta rupesi etäinen
+metsänsini pistämään esiin maantien katkeaman takaa, -- ajettiin vielä,
+jo häämöitti kaukana-kaukana niittyjen latoja, aivan kuin olisi ääretön
+kylä ollut nousemassa. Etäisyyden väräjävässä autereessa ne häipyivät
+näkyvistä yhteen metsäsinen kanssa, mutta tännemmäs ja tännemmäs ne yhä
+suurenivat, -- niitä oli satoja, tuhansia, minne vaan katsoi.
+
+Uuno katsahti taaksensa ja ihmetteli, että kyytimies siellä vaan pani
+käppyrässä tulta valkopesäiseen piippuunsa, niinkuin ei mitään outoa
+olisi auennutkaan eteen. Silminnähtävästi tämä oli hänelle
+jokapäiväistä. Se oli siis jotain mikä ehkä kuului pohjanmaan
+ominaisuuksiin.
+
+Nyt noustiin jo mäen harjalle, ja silloin aivankuin loihtimalla, aukesi
+eteen mahtava näky.
+
+Uuno nykäsi kyynäspäällään Henrikin hereille.
+
+-- Katso! sanoi hän.
+
+-- Merkillisen kaunista. Mainiota, -- sanoi nopeasti Henrik, havahtaen,
+ikäänkuin todistaakseen ettei hän ollutkaan nukkunut.
+
+-- Ei mutta katso sinä!
+
+-- Juu, juu, johan minä sanoin, että se on erinomaista. Kylläpä tämä
+lakeus on asuttua!
+
+-- Ne on veikkonen pelkkiä latoja.
+
+-- Latoja?
+
+-- Mutta katso tuonne! -- Uuno näytti kädellään vasemmalle. He olivat
+todella kohonneet ylängölle, sillä joka suunnalle näkyi maailmata
+vaikka kuinka pitkälle. Mutta vasemmalla laskeutui mäki kaikkein
+jyrkemmin.
+
+-- Oo! -- pani Henrik katsahdettuaan sinne ja nyt todellakin heräsi.
+
+Leveä virta kierteli siellä lakeutta, yhä pieneten etäisyydessä,
+milloin häipyen näkyvistä, milloin taas tullen esiin kaukaisten
+koivikkojen takaa. Kaikki sen äyräät olivat asutut, iloisessa ja
+loppumattomassa sekasotkussa, alkaen töyräistä kauas lakeudelle päin
+levisi punasia ja keltasia taloja valkosine ikkunalautoineen,
+maalaamattomia riihiä, aittoja, kaivojen vintejä, pieneten ja kadoten
+nekin etäisyyteen, silmän kantamattomiin niinkuin kaikki muu:
+viljavainiot, tummat kesannot, vihanoivat heinäpellot ja kirkkaan
+viheriät touot. Ihan kuin olisi joku soittanut ja helistänyt ilmoille
+elämän iloa, vaikka kaikki oli tyyntä.
+
+-- Ja sitten sanotaan Suomesta että se on köyhä maa! -- virkkoi Uuno.
+-- Mitä kyliä ne on nämä? -- kysyi hän kyytimieheltä.
+
+-- Nämä kuuluu Alaklemettilän kappeliseurakuntaan, ja mihnä kirkko
+näkyy, se on Frantsila.
+
+-- Frantsila! -- sanoi Uuno hiljaa Henrikille. Hänen halveksimisensa
+tarkoitti tuota F:ää, joka ei ollut suomenkielen mukainen.
+
+-- Odotappas, eikö se Johanneksen Alina ole juuri "Frantsilasta?" --
+muisteli Henrik.
+
+-- Mikä se onkaan Frantsilan nimismies? -- kysyi Uuno kyytimieheltä.
+
+-- Niinkö mikä?
+
+-- Mikä nimeltään?
+
+-- Pekki.
+
+Henrik ja Uuno katsahtivat yhtaikaa toisiinsa ja sanoivat nyykäyttäen
+päätä: -- Se se on.
+
+Ja samassa he ajoivat suureen kylään.
+
+Talot olivat vieri vieressä, toinen toisensa jäljessä. Maantielle näkyi
+tavallisimmasti karjapihat, navetat ja tarhat. Päärakennukset olivat
+joko samassa ryhmässä, aitauksen eroittamina tai olivat tuonnempana
+joen varrella. Toiselle puolelle maantietä näkyi talojen takaa
+loppumattomat viljavainiot.
+
+Paraikaa toimitettiin sonnan ajoa kesannoille, niin että näkyi väkeä
+paljon, piikoja kirjavissa alushameissa ja pitkäkasvuisia renkiä
+luomamiehinä sekä poikia ja tyttöjä ajomiehinä.
+
+-- Kyllähän se on hyvin rakennettua ja komeata, mutta jos ajattelen
+että pitäisi asua täällä, -- ilman järveä, ilman mitään mäkeä ja
+metsiköitä, niin en vaikka mikä olisi --! sanoi Henrik. -- Millä
+ihmeellä ne täällä itseään huvittelevat?
+
+-- No, onhan niitä muissakin maissa tasankoja, esimerkiksi Saksassa, --
+sanoi Uuno, ottaen asian yleisisänmaalliselta kannalta. Hän katseli
+ympärilleen aivan kuin hänen omaisuutensa olisi vaan odottamatta
+suurentunut. Ja ainoa, mikä häntä vihoitti ja kiihoitti, oli se, että
+ruotsalaiset F:t olivat tänne eksyneet tehden hänen omistusoikeuttaan
+epäilyttäväksi.
+
+Kun oli ajettu joen poikki punakaiteisen, sirotekoisen puusillan yli,
+tultiin Frantsilaan. Se oli kirkonkylä, ja komeus oli vieläkin
+suurempi. Täällä oli myöskin keskievari, jossa kyytihevonen oli
+vaihdettava, ja juuri sitä ennen osoitti kyytimies pitkää valkeaksi
+maalattua taloa, jonka edessä oli ryytimaa ja hyvin säännölliset
+hiekkakäytävät, ja sanoi että siinä asui vallesmanni Bäck. Jo silloin
+tulivat Henrik ja Uuno ajatelleeksi, ettei oikein sovi matkustaa ohi
+käymättä tervehtimässä, mutta vasta keskievariin tultuaan ja
+kirjoitettuaan nimensä päiväkirjaan he mainitsivat asiasta toisilleen.
+
+-- Olisit ennen sanonut, kyllä minäkin sitä ajattelin kun ohi ajettiin,
+mitäs sitä nyt enää.
+
+-- Mutta se näkee nimemme päiväkirjassa ja loukkaantuu.
+
+-- Onkohan tuo niin vaarallista, eihän hän oikeastaan ole meille sukua.
+
+-- Oho, ajatteles, että esimerkiksi Alinan veljet ajaisivat sen talon
+ohi, missä mamma asuisi!
+
+-- Saakeli sentään. Ettäs kirjotitkin kirjaan. Nyt se näkee.
+
+-- Ja ajatteles Johannesta sitten, ehkä se loukkaa häntäkin, ellemme
+käy.
+
+-- Niin, se on totta, no mennään sitten.
+
+Vähän siivottuaan itseänsä maantien pölystä he läksivät keskievarista
+valkoselle rakennukselle ja tasaisille hiekkakäytäville, jonne
+he pääsivät pienen pyörivän porttiristikon kautta. Suuri koira
+nousi sirenien takaa heitä haukkumaan ja samassa ilmestyi
+ryytimaanpuoleiselle verannalle joku rouvantapainen, avaimet
+vyötäryksillä ja uteliaalla kohteliaisuudella hitaasti kumarrellen
+tulijoille.
+
+Henrik ja Uuno nostivat lakkiansa.
+
+-- Voisiko saada tavata herra nimismiestä?
+
+Rouvantapainen vähän nolostui, etteivät tulijat ensin esitelleet
+itseänsä hänelle.
+
+-- Herrat ovat hyvät ja astuvat sisälle, -- sanoi hän ja vetäytyi pois.
+
+-- Olipa siinä lihavata! -- sanoi Uuno rouvasta.
+
+-- Se taisi olla emännöitsijä. Katsos kun Alina on poissa, niin ei
+täällä olisi ketään naisihmistä. Hänen on täytynyt ottaa emännöitsijä.
+Mamma kerran kirjoitti siitä.
+
+-- Hyvän on valinnut, -- ennätti Uuno sanoa, kun syrjäkamarin
+ovenkynnykselle ilmaantui pitkä ja roteva vanhus, piippu kädessä, savun
+seuratessa häntä pitkänä kiemurana huoneesta eteiseen. Hänellä oli
+tuuhea, joka suunnalle pyrkivä harmaa parta ja ruskean punertavat,
+vähän pöhöttyneet kasvot. Lapsekkaan siniset, pienet silmät pitivät
+itselleen vaivalla aukkoa löksöttävien silmälihojen välissä. Käynnissä
+ja kaikissa jäsenissä tuntui, ruumiin koosta huolimatta, pehmeä
+höllyys.
+
+Uuno esitti heidät.
+
+Nimismies ei ensin aluksi erottanut oikein nimeä eikä ymmärtänyt
+esityksen tarkoitusta. Hän katseli heitä jotensakin epäkohteliaasti.
+Mutta sen sijaan, kun hän hoksasi asian, ei hän voinut kyllin suurella
+lämmöllä, hämmästyksellä ja painolla huudahtaa:
+
+-- Jassoo!
+
+Hänen kasvonsa muuttuivat kokonaan ja hän tarjosi molemmat kätensä
+tulijoille, nosti heidän palttoonsa naulaan, vei työhuoneeseensa ja,
+kokonaan unohtaen vanhuutensa, palveli heitä kuin kuninkaan poikia.
+
+Ensimäisen pikku äänettömyyden synnyttyä, sittenkuin kaikki lähimmät
+kysymykset olivat tehdyt, hän jo nousi ja kurkki ovesta emännöitsijätä
+antaakseen tälle määräyksiä. Ja vähän ajan perästä kuului, kuinka hän
+toisessa huoneessa todellakin järjesteli asioita, puhui vuoteiden
+laittamisesta vintikamariin, ja totin tuomisesta sisälle.
+
+-- Hän luulee, että me jäämme yöksi! -- sanoi kauhuissaan Uuno.
+
+-- Sitä emme missään tapauksessa tee, -- sanoi Henrik.
+
+-- Tuo äkkinäinen ystävyys ei miellyttänyt minua.
+
+Nimismies tuli samassa sisälle.
+
+-- No, siis sinä olet Henrik ja sinä olet Uuno, jaha, jaha. No, minun
+rakkaat ystäväni, nyt saatte yhden illan viettää ukko Bäckin seurassa
+ja hän on oleva ylen iloinen siitä, -- ylen iloinen.
+
+-- Suokaa anteeksi, hyvä setä, mutta kyllä meidän on aikomus vielä tänä
+iltana päästä määräpaikkaan, -- sanoi Henrik.
+
+-- Älkää, älkää veikkoseni, älkää tehkö vääryyttä vanhalle sedälle.
+Eihän teitä odoteta siellä, muuten olisivat vastassa, mutta minulta
+viette suuren ilon, jos nyt jätätte minut, kun juuri sain teidät tänne.
+
+-- Ei, ei, se ei mitenkään sovi, -- koetti sekä Henrik että Uuno
+selittää, mutta nimismies ei ottanut kuuleviin korviinsa.
+
+-- Minne te yön selkään menisitte, -- sanoi hän, ja kun emännöitsijä
+toi totitarjottimen:
+
+-- No, pankaa lasiin, tehkää niin hyvin. Jaha, vai että olette nyt
+täällä, no, no, laittakaahan totit. Vai eikö nuori sukupolvi osaakaan?
+
+Ja hän näytti esimerkkiä viskaten kolme suurta sokeripalaa lasiin.
+
+Uuno teki samoin.
+
+-- No, entä sinä, Henrik?
+
+-- Minä en juo.
+
+-- Raittiusmiehiä? No, no, eläköön vapaus. Ja kyllähän täytyy
+tunnustaa, että paljon, hyvin paljon ovat raittiusmiehet hyvääkin
+vaikuttaneet. Mutta me täällä pohjoismaissa olemme semmoisia jöröjä,
+ettei ilman pientä totilasia tahdo suu aueta. -- Mutta, niinkuin
+sanottu paljon ovat raittiuspyrinnöt hyvää vaikuttaneet, erittäinkin
+yksinkertaisen kansan seassa. Minä olen vanha mies, minä tiedän entiset
+ajat ja tiedän nykyiset.
+
+Uuno oli jo pari kertaa puhaltanut ilmaa suustansa noille ikuisille,
+aina ja jokapaikassa uudistuville lauseille raittiudesta. Ja ainoastaan
+jotain sanoakseen hän sanoi:
+
+-- Vai on juoppous vähentynyt pohjanmaalla?
+
+-- Kuinkas sitten? Ei voi verratakaan entiseen.
+
+-- Ja herra nim... ja setä arvelee, että kiellot ovat sen vaikuttaneet.
+
+-- Ei laki yksin, vaan kaikki riippuu siitä kuinka sitä pannaan
+toimeen. Minä olen vanhan kansan mies, minulla on ollut vielä
+pamppumetoodikin käytännössä.
+
+-- Setä katsoo siis, että virkamies, joka ei ole mitään muuta kuin
+kansan palvelija, saa myöskin pamputtamisella palvella kansaa.
+
+-- Kuinka muuten? -- jos pamputtaminen vie hyvään? Kyllä sitä sanotaan
+ja kirjoitetaan nykyjään paljon kaikellaista roskaa, käräjöimään,
+edesvastuuseen, sakottamaan käsketään, mutta se on kaikki lorua. Minä
+annan selkään; ja annan oikeen porvoon mitalla, jos tarvitaan.
+
+Uuno puhalsi taas ilmaa ja osoitti suurta kärsimättömyyttä, aivan kuin
+olisi tahtonut nousta ja lähteä tiehensä. Tämä pykälä, joka koski
+suomalaisen kansan ja sen vanhojen ruotsalaisten virkamiesten väliä,
+oli hänen arimpiansa. -- Mutta lähtemisen sijaan hänen piti jotain
+sanoa, ja hän sanoi:
+
+-- Taitaa olla niin ja näin tämän ylpeäksi kehutun pohjolaisrodun
+kanssa. Itäsuomessa ei pamputtaminen kävisi päinsä.
+
+-- Ei, nuori mies, syy on se, että pamppu on hetken työ, mutta käräjät
+puolen vuoden. On sattunut, että olen pannut ehdolle: pamppu tai
+käräjät, ja aina on pamppua ennen otettu.
+
+-- En voi ymmärtää, kuinka sivistyneessä maassa saattaa toinen lyödä
+toista, täysikäistä! -- sanoi Uuno kärsimättömästi.
+
+-- Et sitte tunnekaan oikeita rakkareja. Juu, juu, -- sanoi nimismies
+miettien toista puheen ainetta. Ja syntyi pitkä äänettömyys, jota Uuno
+ei aikonutkaan lopettaa, vaan päinvastoin näytti ikäänkuin nauttivan
+siitä.
+
+Henrikiin oli tämä pamppuhistoria myöskin tehnyt hyvin pahan
+vaikutuksen, ja kun hänen oli muutenkin vaikea sulattaa vallesmanneja
+niinkuin muitakin sentapaisia virkamiehiä, -- ne olivat hänelle olleet
+vastenmieliset muinaisista pappilan huutokaupoista asti, -- niin hänkin
+olisi mielellään epäsoinnun osoittamiseksi antanut äänettömyyden
+jatkua. Mutta hänen tuli vähän sääli tätä vanhusta, joka semmoisella
+gaudiumilla oli heidät vastaanottanut ja niin paljon heistä odottanut,
+ja nyt niin äkkiä joutunut harhatielle keskustelussaan. Sentähden
+Henrik sanoi:
+
+-- Olette jäänyt ihan yksin sittenkuin Alina muutti pois.
+
+Ukko katsahti kiitollisesti Henrikiin ja sanoi ensin ajattelematta mitä
+sanoi:
+
+-- Niin, niin, kyllä minä jäin ihan yksin, -- eihän minulla ole muita
+lapsia. Nyt on minulla emännöitsijä täällä.
+
+Ja vähitellen hän rupesi itse ajattelemaan mitä puhui ja tuli yhä
+enemmän liikutetuksi omista sanoistaan.
+
+-- Ihan yksinhän minä olen. -- Niin, mitä minun pitikään sanoa, sen
+pampun suhteen saatatte olla ihan oikeassa, eihän ole hyvä lyödä
+ihmisiä. -- Juu, juu, yksin minä olen jäänyt. Hääiltana hän tuli minun
+luokseni, ihan luo, ja sanoi: pappa, pappa, annathan minulle anteeksi,
+että lähden sinun luotasi! -- Itsehän asiasi tiedät, sanoin minä, sinua
+varten tämä kaikki on, nämä permannot, sinua varten pihamaa, navetat,
+lehmät, pellot, aitat, yliset, sinua varten rengit, piiat -- sinun
+tahtoasi täällä kaikki palvelee, sinun mieliksesi kaikki tehdä
+pyrkivät. Sinä tahdoit jättää kaikki: Hyvä. Mitä meillä siihen on
+sanomista muutakuin: tee niinkuin tahdot.
+
+Samassa tuli sisälle joku mies, suuri avain kädessä.
+
+-- Kas tässä, Kuhna, tässä on Alina neidin lankoja.
+
+Mies katsahti Henrikiin ja Uunoon.
+
+-- Päivää, -- sanoi hän pitkään, totisena. Enempää hän ei puhunut, vaan
+kääntyi asioissa isännän puoleen.
+
+Kun hän oli mennyt, sanoi nimismies:
+
+-- Tämä sama vouti rakenteli kaksi vuotta rattaita Alinalle. Niiden
+piti tulla maailman parhaat. Mutta eipäs saanut valmiiksi ennenkuin
+neiti vietiin. -- Ja mitä minäkin, vanha mies, enää tässä teen, -- ei
+koskaan enää Alina kulje ovissa...
+
+Hän veti äkkiä henkeensä liikutusta hillitäkseen.
+
+Uuno nousi ylös.
+
+-- No, joko todellakin? -- sanoi nimismies kummissaan. Tämä lähtö
+riisti häneltä harvinaisen tilaisuuden purkaa sydäntään. Henrik ja Uuno
+olivat hänelle sukulaisuuden tähden niinkuin näkyvä muisto tyttärestä.
+Alina oli ikäänkuin lähempänä häntä, kun hän sai heitä katsella ja
+puhutella.
+
+Mutta Henrik ja Uuno puolestaan tunsivat, että he olivat vaan Alinan
+tähden jotakin tuolle "pehmeä-lihaiselle" vieraalle ukolle. Ja ukon
+suru tuntui heistä vähän epäkohteliaalta.
+
+-- Minä säälin Johannesta, mutta minun täytyy sanoa että jotakin niin
+epämiellyttävää kuin tuo vallesmanni, olen harvoin nähnyt. Uh! -- sanoi
+Uuno heidän mennessään pois nimismiehen luota.
+
+-- Se nyt oli kuitenkin vaan ensimäinen vaikutus.
+
+-- Paha vaan, että juuri ensimäinen vaikutus minulla on tavallisesti
+oikea.
+
+-- Eikö mitä, usein päinvastoin hyvät puolet tulevat esiin vasta pitkän
+tuntemisen perästä.
+
+-- Älä nyt ole olevinas, sinä vaan Johanneksen tähden --!
+
+-- Olkoon vaikka Johanneksenkin tähden. Minusta semmoista ei pidä
+ollenkaan sanoa, sillä heti kun on sanonut, niin se on niinkuin
+leimattua, eikä voi enää muuttaa ajatustaan.
+
+-- Sano mitä sanot, mutta minä sanon: uh!
+
+Henrik vaan huokasi.
+
+Ja he tulivat takasin keskievariin, jossa heitä jo odotti uusi
+kyytihevonen.
+
+Maantie vei joen äyräältä pois ja seudut alkoivat taas tyhjetä ja
+köyhtyä. Yötä he olivat epämukavassa pienessä keskievarissa. Ja
+seuraavan päivän he ajoivat yksitoikkoisia viljelemättömiä erämaita,
+kiertäen suurta, monen peninkulman pituista järveä.
+
+Oli jo iltapäivä, kun he saapuivat tarkoitetun pitäjän pieneen
+kirkonkylään. Se oli taas suurella lakeudella. Kyytimies lupasi viedä
+heidät perille asti, kirkonkylästä muutaman kilometrin päässä olevaan
+kappalaispuustelliin.
+
+Maantiestä erkani pienoinen kapea ruohottunut ajotie aidoitettujen
+pellonpiennarten välille, joita lampaat pureksivat ja joiden harvoihin
+leppiin ilta-aurinko vielä heleästi paistoi.
+
+-- Ajatteles sentään kuinka on kummallista, -- sanoi Henrik: -- kohta,
+ihan tuossa on se paikka, missä mamma ja Johannes ovat, -- keskellä
+näitä pohjolaisia lakeuksia ja vieraita ihmisiä.
+
+-- Hm! -- pani vaan Uuno.
+
+-- Eikö se ole merkillistä! -- ihmetteli Henrik yhä. -- Kaikki on
+vierasta ja sen keskellä on kotoinen paikka.
+
+Uuno haukotteli.
+
+-- Ja mikä kohtalon kumma leikki on juuri Johanneksen tänne
+toimittanut, joka oli niin perin pohjin savolainen, ja naittanut
+hänelle pohjalaisen vallesmannin tyttären --!
+
+-- Saamattomuus, -- sanoi Uuno, joka oli matkasta väsynyt.
+
+-- Ei, ei, et sinä ymmärrä mitä minä ajattelen.
+
+-- Mitä sinä ajattelet, en tiedä, tiedän vaan, että Johannes olisi
+voinut tulla omaan hippakuntaan ja saada ihan lähellä kotipitäjää
+samallaisen kappalaispaikan, mutta kas siihen olisi tarvittu hiukan
+niin sanottua puuhaa.
+
+-- Johannes tahtoi jättää asian kohtalon ratkaistavaksi.
+
+-- Äh, kuinka minä inhoon tuota sanaa: kohtalon ratkaistavaksi! Kohtalo
+vie hänet pois niistä seuduista, jotka ovat hänelle mieleen, kohtalo
+naittaa hänelle ventovieraan pohjalaisen tytön, kohtalo pitää häntä
+erämaassa ja estää tulemasta huomatuksi, estää hänen kykyjensä
+kehittymistä -- tätä kaikkea hän olisi voinut välttää, -- ja sittenkin
+sanotaan: hän tahtoi jättää kaikki kohtalon käsiin! Se ei ole totta,
+sanon minä: hän jätti asiansa kohtalon käsiin vaan siksi, että hän ei
+viitsinyt puuhata.
+
+-- Uuno, sinä et ymmärrä tätä asiaa.
+
+-- En, en ymmärrä, -- sanoi Uuno ylenkatseellisesti.
+
+-- Tuolla jo näkyy puustelli, osoitti kyytimies piiskan varrella.
+
+Ja sekä Henrik että Uuno samassa unohtivat mitä puhuivat, ja uteliaasti
+alkoivat tähystää osoitettuun suuntaan.
+
+Näkyviin oli ilmestynyt sininen metsänreuna ja sen kupeella punersi
+täplä. Se oli kappalaispuustelli.
+
+-- Mutta sehän on kuitenkin ihan metsän reunassa, -- sanoi Henrik.
+
+Ei koskaan vielä ollut heistä lakeus niin pitkältä tuntunut kuin nyt,
+mielen tehdessä pian päästä perille.
+
+Punanen täplä suureni verrattain pian, mutta metsä ei tullut
+lähemmäksi, vaan pysyi yhtä sinisenä. Ja pian näkyi ettei puustelli
+ollut lähimainkaan metsän laidassa, vaan että sinnepäin oli vielä saman
+verran lakeutta. Ei se myöskään ollut aivan yksinänsä siinä, vaan sen
+ympärillä oli kokonainen kylä harmaita rakennuksia.
+
+Kun tultiin vielä lähemmäs, nähtiin että puustelli oli sentään vähän
+erillään kylästä.
+
+-- Siellä ne nyt ovat, eivätkä aavista, -- sanoi Henrik.
+
+Ja jonkinlainen puutarha näytti olevan puustellin takana, ainakin suuri
+vaahtera ja piilipuu. Ikkunalaudat olivat täälläkin valkoiset. Keskellä
+rakennusta oli kuisti ja sen molemmilla puolilla ikkunoita, mutta
+toisen puolen ikkunoissa näkyi valkoiset uutimet.
+
+Jo näkyy, että joku istuu kuistilla.
+
+-- Se on mamma, -- sanoo Henrik.
+
+-- Ei se ole mamma, -- sanoo Uuno.
+
+-- On ihan varmaan, -- sanoo Henrik, -- minä näen jo sen harmaan
+tukankin.
+
+-- Ole nyt.
+
+Ja he ovat molemmat venyttäneet kaulansa ja suoristuneet, eivätkä näe
+mitään muuta kuin sen ainoan pisteen punaisen rakennuksen kuistilla.
+Sydän lyö pampattaen kummallakin.
+
+Puustellin edessä on aidoitettu ala, siinä on kymmenkunta riviä
+karviaismarjapensaita ja joku matala, harvaoksainen omenapuu. Pari
+ulkohuone-rakennusta on kummallakin puolella, sitten alkaa pellot. Ne
+puut talon takana ovat ainoita puita, mitä näkyy seutuvilla --
+luultavasti se on ainoa varjopaikka talossa. -- Johannes parka!
+
+Yhtäkkiä se olento, jota Henrik ja Uuno tähystelivät, näkyy nousevan,
+panevan jotain pois ja juoksevan sisään.
+
+-- Eipäs ollutkaan mamma, sanovat Henrik ja Uuno yhtaikaa.
+
+Vähän ajan perästä tulla tumppasee sisältä toinen olento, katsahtaa
+eteensä, heihin päin, ja alkaa nopeasti laskeutua kuistin rappusia.
+
+-- Se on mamma, -- huudahtavat Henrik ja Uuno.
+
+Hetkeksi he eivät eroita sitä omenapuurunkojen ja
+karviaismarjapensaiden tähden, mutta kun he kääntyvät sille
+tienhaaralle, joka eroaa kylätiestä puustelliin, selviytyy harmaapää
+mummo ryytimaan veräjästä tielle ja tähdäten silmillään heihin tulee
+puolijuoksussa heitä kohden ja huitoo tervehdykseksi käsillään,
+hämmästyksen ja riemun puna kasvoissa.
+
+Henrik hyppäsi jo rattailta, nostaa myöskin kätensä ilmaan riemun
+osoitukseksi ja juoksee häntä vastaan. Uuno pysyi rattailla ja joutui
+vähän ennen kohdalle, mutta ei ehtinyt hypätä alas, ennen kuin Henrik
+jo syleili mammaa. He seisoivat kauan sylikkäin, ja siinä
+silmänräpäyksessä heidän sielunsa yhtyivät ja poistivat väliltään
+kaiken sen ajan, joka oli heitä eroittanut, tutustuen samoiksi kuin
+olivat ennen pappilassa, niinkuin se kaikki olisi eilen ollut. Sitten
+he vasta erkanivat ja katsahtivat tuttuina toisiinsa.
+
+-- Ai, ai, mamma kuinka harmaaksi sinä olet tullut, -- ja niinkuin
+vähän pienentynyt --!
+
+-- Samallainen minä olen kuin ennenkin, -- mutta sinähän olet
+muuttunut, -- ja Uuno poikaseni! aivankuin täysikasvanut!
+
+Nyt syleilivät Uuno ja mamma toisiansa, ja kun aikoivat erota, mamma
+veti häntä toisen kerran luokseen, ja vielä kolmannen kerran, aivankuin
+hakien samaa äskeistä tutustumista heidänkin sielujensa välillä.
+
+Sitten hän katsahti Uunoon.
+
+-- Ohhoh, onpa sinusta todella tullut aika herrasmies ja kuinka siro
+sitten! -- sanoi hän leikillään, etsien Uunon myhähdystä ja heiluttaen
+edestakaisin hänen kättään. -- Sinä, sinä, -- jatkoi hän sitten,
+puistaen häntä lempeästi olkapäistä niinkuin säikkyviä lapsia
+herättäessä.
+
+-- Ja tiedätkö mamma, Uuno aikoo ylioppilaaksi, -- sanoi Henrik.
+
+-- No mitä minä kuulen?
+
+-- Jaa-a, olen jo aika pitkällä luvuissa, -- sanoi Uuno. Aloin
+matematiikasta ja huomasin, ettei se ole ollenkaan mitään vaikeata,
+sitten rupesin lukemaan historiaa ja se kerrassaan huvitti minua.
+Muutamassa kuukaudessa olin asioista perillä, ja nyt luen etupäässä
+kieliä.
+
+-- Hm --
+
+-- Saksa menee minulta jotakuinkin, mutta venäjä on vähän vaikeampaa,
+vaikka kyllä siitäkin vielä hyvä tulee. --
+
+-- Hm --
+
+-- No, entä Johannes, missäs hän nyt on? -- sanoi Uuno huomattuaan,
+että oli liian kauas omiin asioihinsa antautunut ja että oli ensin
+paljon muuta puhuttavaa.
+
+-- Tuolla hän tulee! -- huudahti Henrik, osoittaen taloon päin.
+
+He olivat tulleet ryytimaan veräjälle ja juuri rupesivat sitä avaamaan
+kuin Johannes jo laskeutui alas kuistin rappusia.
+
+Hän ei tehnyt mitään käden liikkeitä, vaan hänen kaikki kasvonsa olivat
+hymyssä ja punersivat niinkuin hämillä ollessa. Henrikin ja Uunon oli
+tilaisuus pitkän aikaa tarkastaa Johanneksen ulkonäköä, ennenkuin he
+ehtivät ryytimaan yli.
+
+Johannes oli aika lailla laihtunut ja näytti sentähden pitemmältä
+entistä. Hänen tukkansa oli saanut kasvaa jotenkin vapaasti ja oli
+kihartunut niskassa ja hyvin kovasti erittäin ohimoissa. Silmälasit
+hänellä myöskin oli, ennen ei niitä ollut, ja ruskottuneet kasvot
+olivat vähän teerenpilkulliset. Silmät olivat suurentuneet ja entistä
+enemmän auki, vähän niinkuin säikähtyneellä, ja posket tuntuivat kovin
+tottumattomilta siihen hymyyn, johon niiden nyt oli pyöristyminen,
+
+-- No terve, terve, -- sanoi Henrik suomeksi, kun he puristivat ja
+heiluttivat toistensa käsiä leikillään liian kovasti.
+
+-- Ja Uuno! ei mutta katsoppas mamma, kuinka meidän Uuno on
+miehistynyt, -- sanoi Johannes riemulla katsellen Uunoa.
+
+-- Mutta sinä veliseni olet aika lailla laihtunut, jos tässä syynäämään
+ruvetaan, -- sanoi Uuno.
+
+-- Olenko, -- sanoi Johannes nauraen.
+
+-- Niin, ja aikoo ylioppilaaksi, -- sanoi mamma: -- ihan ylioppilaaksi.
+
+-- Mitä, ylioppilaaksi? -- kysyi Johannes kummastuen ja hymy yhtäkkiä
+katosi hänen kasvoistaan. -- Se tahtoo sanoa: privatistinä tietysti?
+
+-- Niin, kuinkas muuten -- Ja Uuno kertoi luvuistansa saman kuin äsken
+mammalle. Ja samalla tavalla huomasi, että liian äkkiä oli tultu hänen
+asioittensa keskelle, ja sanoi: kas, mimmoinen sievä pikku ryytimaa
+sinulla täällä on. Mamma on tietysti ollut kaivelemassa, kaikesta
+päättäen.
+
+Johannes ja mamma katsahtivat toisiinsa.
+
+-- Niin, mutta eihän täällä saa aikaan, mitä ennen kotona, -- sanoi
+mamma. He seisahtuivat. -- Muistatteko minun karviaismarjapensaitani?
+
+-- Joka oksa oli nostettu ja pönkitetty eikä pienintäkään rikkaruohoa
+juurella, -- muisteli Henrik.
+
+-- Niin, ja kuinka ne kasvoivat! Suuria, peukalon kokoisia eikä mitään
+tuommoisia pieniä!
+
+-- Tässä pitäisi olla joku käytävä myöskin poikkipäin, niinkuin siellä
+kotona, ja joku penkki ja pöytä tuossa, -- huomautti Uuno.
+
+-- Jaa, jaa, -- sanoi mamma huokaisten, -- tämähän on kaikki vaan
+väliaikaista.
+
+He läksivät taas liikkeelle ja alkoivat nousta kuistin rappusia
+jutellen entisestä kotipappilan puutarhasta.
+
+Kun he olivat nousseet ja aikoivat astua sisälle, seisoi oven pielessä
+Alina, odottaen että Johannes esittelisi tulokkaat.
+
+Kaikki katsahtivat häneen, Henrik ja Uuno niinkuin olisivat unohtaneet,
+että hänenkin piti olla vastaan ottamassa.
+
+-- Niin, tässä nyt olisi Henrik, minun veljeni, -- esitteli Johannes,
+sama hymy huulilla, niinkuin olisi ollut hämillään.
+
+Henrik kumarsi ja antoi kättä, mutta vaikka hänen huulensa jotain
+höpisivät, ei hän keksinyt mitä sanoa, ja väistyi Uunon tieltä, joka
+myöskin tuli tervehtimään. Alina vähän jäykistyi, kun Henrik ei mitään
+sanonut hänelle.
+
+-- Ja tämä on Uuno, maamittari.
+
+Uuno tervehti suu kohteliaassa hymyssä ja reippaasti lyöden saappaiden
+korot yhteen.
+
+-- Tehkää hyvin, astukaa sisälle, -- sanoi Alina perääntyen ja
+kumartaessaan osoittaen kädellään sisäovelle.
+
+Mutta mamma istui samassa kuistin penkille, niin ettei Alinan pyyntöä
+noudatettu, vaan kaikki jäivät istumaan kuistille.
+
+-- Voimme sanoa terveisiä Alinan isältä, -- sanoi Uuno entisellä
+hymyilevällä kohteliaisuudellaan, jonka hän oli nähtävästi oppinut
+jossain Viipurissa.
+
+Alinan kasvot kirkastuivat.
+
+-- Vai niin, kävittekö siellä, -- sepä hauska, niin, se on minun
+entinen kotini, -- vai niin, te siis poikkesitte sinne, -- voi, voi!
+
+-- Ukko käski sanoa hyvin paljon terveisiä. Hän näyttää hyvin kaipaavan
+Alinaa, semmoinen hellännäköinen, miellyttävä ukko!
+
+Henrik tuli totiseksi ja kääntyi pois niinkuin Uunon kohteliaisuus
+olisi häntä haavoittanut.
+
+Mutta Alina lämpeni Uunoa kohtaan ja etsi sanoja jatkaakseen
+keskustelua isästä ja omasta kodostaan.
+
+-- Hän on niin -- niin hellä, -- sanoi Alina iloisessa vauhdissa ja
+pyyhki punehtuneilta kasvoiltaan suortuvia korvan taakse. --
+
+Alina oli jotenkin pitkä kasvultaan, niin että näytti Johannesta
+pitemmältä, kun he eivät olleet toistensa lähellä, jolloin näkyi, että
+Johannes oli sentään pitempi. Hänellä oli palmikko niskassa ja
+lyhyenlainen suora hame, musta nahkavyö ja valkoinen puseroröijy.
+Kasvot muistuttivat isää siinä kohden, että silmät painautuivat
+näöltään niinkuin turvonneiden luomien alle, mutta silmät olivat
+ruskeat eikä siniset, niinkuin isällä, ja kasvojen väri vaalea. Heti
+ensi silmäyksellä Henrik ymmärsi, mihin Johannes oli rakastunut
+Alinassa. Se oli siinä kapean saksalaisen nenän yhtymisessä pehmeihin
+silmäosiin, sen sievässä kaareutumisessa, ja vielä teräväsärmäisessä
+etenevässä ylahuulessa. Molemmat huulet olivat tumman punaiset ja
+jyrkästi eroittuivat vaaleasta ihosta. Korvissa hänellä oli pienet ja
+hienot renkaiset.
+
+Ja Alina ei voinut olla kertomatta esimerkkiä isän hellyydestä häntä
+kohtaan ja siitä, kuinka isä riippui kiinni hänessä. Ei isä esimerkiksi
+voinut milloinkaan nukkua, ellei tiennyt, että hän, Alina, oli mennyt
+viereisessä huoneessa levolle ja saanut unen päästä kiinni.
+
+Alina innostui kertomuksessaan yhä enemmän ja alkoi vihdoin selvästi
+liioitella, kun ei saanut hereille tarkoitettua myötätuntoisuutta
+kuulijoissa.
+
+-- Joskus -- sanoi hän, -- minä rupesin ihan tahallani kuorsaamaan,
+että sain papan nukkumaan, ja kun hän nukkui, puin minä päälleni ja --
+ikkunasta ulos, niin että hytsh vaan! ja ukko siellä vetelee eikä
+aavista mitään!
+
+Hän nauroi punehtuneena ihan liian kovaäänisesti koettaen saada muita
+nauramaan. Mutta ei kukaan nauranut ja mamma vaan sanoi:
+
+-- No, onkohan se hyvä noin isäänsä pettää.
+
+Syntyi äänettömyys, jonka kestäessä Alina vähitellen muuttui
+totisemmaksi. Puheenaineen puutteesta hän vihdoin sanoi huokaisten:
+
+-- Juu, juu. -- Ja lakkasi kokonaan nauramasta.
+
+Sen jälkeen oli taas pitkä äänettömyys. Vihdoin alkoi mamma puhua.
+
+-- No, Henrik ja Uuno, kertokaapa nyt jotain matkaltanne. Mitä,
+tuntuiko pitkältä?
+
+Alina nousi yhtäkkiä, ja pyöräyttäen itseänsä kantapäällään, aivan kuin
+uhkamielisenä tai suuttuneena, läksi sisälle paiskaten jälkeensä
+sisäoven jotenkin kovasti.
+
+Mamma katsahti Johannekseen ja kohautti hiukan olkapäitään. Vähän ajan
+perästä Johannes nousi ja meni myöskin sisälle, niinkuin jollekin
+asialle.
+
+-- Mitäs se oli? -- kysyi Uuno mammalta, Johanneksen lähdettyä,
+tarkoittaen Alinan käytöstä.
+
+-- Suuttui jostakin syystä. Millä tuulella aina sattuu olemaan. Ah,
+paljon on puhumista kaikista asioista, mutta en tahdo nyt heti, teidän
+tultuanne. Säälittää vaan vähän Johanneksen tähden.
+
+-- Omituista, -- sanoi Henrik ihmetellen, -- minä luulen, että hän
+suuttui siitä, ettemme menneet sisälle. Mamma, mennään nyt.
+
+-- Mutta olihan se ihan tyytyväinen jälestäpäin, nauroi ja jutteli. Ei,
+ei se voi olla sitä. Mutta voimmehan mennä. -- Ja mamma nousi
+mennäkseen Henrikille ja Uunolle huoneita näyttämään.
+
+Johannes tuli ovessa vastaan ja kun näki, että he tulivat, huusi
+sisälle ystävällisellä ja vähän luonnottoman reippaalla äänellä:
+
+-- Alina hoi, tuleppas nyt näyttämään vieraillemme pikku kotiamme.
+
+Mutta Alina ei vastannut eikä häntä näkynyt yhdessäkään niistä kolmesta
+huoneesta, joissa käytiin katsomassa.
+
+Ensimäinen huone oli sali, jonka suuruus vastasi jotenkin heidän
+entisen pappilansa eteistä. Se oli sisustettu vähän oudonlaisilla
+huonekaluilla, jotka muistuttivat nimismiehen luona nähtyjä. Erittäin
+outo oli kahden istuttavaksi tehty keinutuoli, jommoista he eivät
+olleet koskaan nähneet. Arvattavasti se oli tavallinen pohjanmaalla.
+Myöskin seinäpeili oli jotakin ihan erilaista kuin mitä olisi kuvaillut
+Johanneksen peiliksi. Mutta yhtäkkiä Henrik näki kaiken keskellä
+keltasen kotiharmoonion, jonka mamma oli huutanut itselleen. Ja sen
+nähtyään Henrikin tuli heti lämmin olla.
+
+-- Katsos tuota, -- sanoi hän ja tunnusteli harmooniota kädellään. --
+Voi sentään, -- tätäkin.
+
+Uuno istahti sen ääreen ja alkoi soittaa jotain yksinkertaista
+renkutusta, jonka hän oli aikoinaan oppinut lukemattomien harjoitusten
+perästä. Kaikki he rupesivat nauramaan.
+
+-- Muistatteko, muistatteko, -- puhui Uuno soittaessaan.
+
+-- Ja muistatteko kuinka pappa tuli aina kamaristaan, kun Uuno soitti,
+ja matki Uunoa, -- sanoi Johannes, näyttäen kuinka pappa matki.
+
+Hän vähitellen vilkastui äskeisen häiriön jälkeen, ja muistellen
+entisyyttä he nauraen ja jutellen tulivat ruokasaliin.
+
+Tämä oli vielä paljon saliakin pienempi, ja rikas mahonkipöytä täytti
+sen melkein kokonaan. Omituinen kaappikello naksutteli harvaan
+nurkassa.
+
+-- Tämä pöytä on aivan liian suuri tähän huoneeseen, -- sanoi mamma.
+
+-- Mamma ei voi olla sanomatta sitä jokaikiselle, joka käy meidän
+luonamme, -- sanoi Johannes vähän hermostuneesti.
+
+-- Sillä pöytä on liian suuri, rakas Johannes, -- sanoi mamma.
+
+-- Mutta eihän se tule sanomisesta pienemmäksi.
+
+-- Koetan olla ensi kerran vaiti, -- sanoi mamma hiukan pahastuneena.
+
+Sitten he puhuivat jotain supattaen keskenänsä, arvattavasti selitellen
+itseänsä, mutta kääntyivät jonkun ajan kuluttua tyytyväisinä ja
+sovinnollisina takaisin Henrikin ja Uunon seuraan.
+
+Mammalla oli erikoinen huone, ja sinne kun katsahdettiin, niin sieltä
+lehahti ihan tuttu kotoinen henki. Silmään vilahti ensimäisenä tuo
+vanhanaikuinen korupöytä kaareutuvine jalkoineen, joka oli Henrikille
+niin rakas muisto. Sitäkin hän nyt käsillään siveli. Myöskin piironki
+oli vanha rakas tuttu. Kukat olivat mammalla samanlajiset kuin ennenkin
+ja samanlaiset olivat myöskin valkoset peittotäkit kokoonpantavan
+puisen sängyn päällä. Kaikki nuo tutut esineet olivat vaan liiaksi
+liketysten, huoneen tavattoman pienuuden tähden.
+
+He ikäänkuin nyt vasta tutustuivat jälleen keskenään ja jokin omituinen
+hyvätuuli tapasi heidät: he olivat nyt kuin kotonaan täällä Johanneksen
+väliaikaisessa pikku pappilassa.
+
+Yksi huone oli vielä katsomatta. Ja se oli kaikkein jännittävintä,
+sillä siellä uinaili Johanneksen puolenvuotias pienokainen, Aarne.
+
+-- No ja nyt, -- sanoi mamma, lähestyen varpaillaan tämän huoneen ovea,
+-- nyt tulee pääasia.
+
+Hän tarttui oven kahvaan ja odotti että kaikki ensin saapuivat oven
+luo. Silloin hän sen juhlallisena avasi.
+
+Mutta siellä seisoi Alina käsi toisen puolen kahvassa.
+
+-- Aarne nukkuu, -- sanoi hän lyhyesti, ja pani oven melkein heidän
+nenänsä edestä kiinni.
+
+Henrik ja Uuno menivät, tietämättä mitä tehdä ja mitä sanoa, edellä
+takaisin kuistille. Mutta mamma ja Johannes jäivät saliin.
+
+-- Mitähän niillä on oikein? -- sanoi Uuno Henrikille, kun he olivat
+kuistilla.
+
+-- Varmaan oli jotain jo ennenkuin me tulimme.
+
+-- Se näyttää olevan aika lailla olevinaan.
+
+-- Älä nyt taas tee itsellesi mielipidettä ensimäisen vaikutuksen
+perustuksella, -- sanoi Henrik levottomana, sillä häneenkään ei Alina
+ollut tehnyt hyvää vaikutusta.
+
+-- Ja ihan pappansa näkönen, -- jatkoi Uuno.
+
+-- Hän on varmaan kasvanut hyvin vapaasti kotonaan, -- arveli Henrik.
+
+-- Ja ollut siellä hyvin lellitelty. Kuuluihan se jo isän puheestakin:
+Alina, Alina, oli hänellä joka toinen sana.
+
+-- Semmoinen ylpeä tyttö sopisi paremmin jollekin luutnantille kuin
+meidän Johannekselle, -- lankesi Henrik tuomitsemaan.
+
+Uuno valmistui juuri sanomaan jotain myrkyllistä ja alkoi jo tapansa
+mukaan heiluttaa sitä varten etusormeaan, mutta silloin Johannes
+ilmestyi sisäovelle ja sanoi ankarasti:
+
+-- Henrik ja Uuno, tulkaa nyt vaan katsomaan.
+
+Tosin hänen ankaruutensa ja rypyt silmien luona tarkoittivat nähtävästi
+jotain mikä oli siellä sisällä tapahtunut, mutta Henrik ja Uuno sen
+johdosta tottelivat paikalla ja menivät hänen jälessään.
+
+Mamma oli lapsen huoneessa ja levitteli jotain kapalovaatetta. Alina
+seisoi ikkunan luona, kasvot poispäin ja naputteli sormillaan pöytään
+ikäänkuin odottamisensa merkiksi. Keskellä huonetta oli lapsen vaunut
+ja lapsentyttö seisoi niiden ääressä, vähän neuvotonna.
+
+Johannes, yhtä ankarana kuin ennenkin, tuli päättäväisesti vaunujen luo
+ja tempasi hermostuneesti syrjään kuomu-uutimen, joka valon tähden oli
+laskettu nukkuvan, lapsen eteen.
+
+Tyttö läksi silloin pois.
+
+-- Tässä se nyt on, tulkaa lähemmäksi, -- sanoi Johannes Henrikille ja
+Uunolle.
+
+Henrik ja Uuno astuivat vaunujen ääreen.
+
+Hämillään siitä, ettei mamma eikä Alina puhuneet mitään eivätkä tulleet
+lasta näyttämään, ja myöskin siitä, että tottumattomina näkemään
+kapalolapsia heistä tuntui tuo turpeaposkinen ja lihavaleukainen,
+hiukseton olento jotenkin rumalta, tuijottivat he lapseen voimatta
+keksiä mitä sanoa. Henrikin kielellä pyöri lause: "kylläpä se on
+sievä," mutta hän ei uskaltanut päästää huuliltaan tätä valhetta tähän
+äänettömyyteen. Äänettömyys kasvoi ja Johannes alkoi osoittaa
+kärsimättömyyttä tehtäväänsä. Koko tämä katselmus, joka kuitenkin oli
+tuntunut olevan sekä Johanneksen, mamman että Alinan valtti, päättyi
+siihen, että Henrik väännellen itseänsä ja Uuno lyhyesti hokien: jaha,
+jaa-a, juu, juu -- perääntyivät vaunujen luota. Onneksi Uuno keksi
+sanoa vielä:
+
+-- Suu on aivan selvään Alinan, ja muutenkin taitaa olla enemmän Alinan
+näköinen.
+
+Niillä hyvillä he läksivät lapsenkamarista.
+
+Johannes tuli mukaan. Hän huokasi helpoituksesta, kun he olivat tulleet
+saliin. Ja täällä Henrik löi häntä olalle ja sanoi:
+
+-- No, Johannes, mitä sinulle nyt oikein kuuluu?
+
+Johannes huokasi vielä enemmän vapauttavasti ja otti Henrikiä molemmin
+käsin hartioista.
+
+-- Jaa, jaa, -- sanoi hän, -- tässä sitä nyt ollaan.
+
+Henrik sanoi sitten:
+
+-- Tiellä juuri Uunon kanssa puhelimme, että kuinka merkillistä on
+sentään, että sinä olet joutunut näille lakeuksille.
+
+Johannes naurahti kummastuneena, aivan kuin hän olisi ensi kerran
+tullut ajatelleeksi siinä olevan jotain merkillistä.
+
+-- Kuuleppas, etkö sinä olisi voinut muuallekin päästä, jos olisit
+hommannut, -- sanoi Uuno.
+
+-- Ei, kyllä minun asiani ovat käyneet niinkuin niiden pitikin. Minä
+alan yhä enemmän ymmärtää miksi se oli minulle tarpeen.
+
+-- Se tahtoo sanoa: kuinka niin "tarpeen?" -- kysyi Uuno: -- jos olisit
+puuhannut, niin olisithan muualla.
+
+-- Ei löydy mitään "jos". Että minä olen täällä, se on minun kohtaloni
+ja minun asiani on tyytyä siihen ja ymmärtää sen ajatus. Sinä tahdot
+sanoa: jokainen on oman onnensa seppä, mutta se ei ole totta; ihminen
+ei voi mitään järjestää itselleen, vaan kaiken järjestävät muut hänelle
+-- ja myöskin tapaukset, sanalla sanoen, kohtalo.
+
+-- No ei nyt vielä ruveta filosofeeraamaan, -- sanoi Henrik, kun
+huomasi että Uuno valmisteli vastaväitettä. Ja tahtoen pysyä siinä
+äskeisessä mielialassa, joka syntyi heidän tultuaan saliin, Henrik otti
+Johannesta kainalosta ja sanoi:
+
+-- Ja nyt sinä näytät meille vähän "ympäristöjä."
+
+Ja hän sanoi Uunolle, kun tämä jäi jälemmäs:
+
+-- Tule sinäkin.
+
+Ja Johannekselle:
+
+-- Emmekö voi mennä kolmisin?
+
+-- Kyllä, kyllä, -- sanoi Johannes ottaen avainta ovenpielestä.
+
+He tulivat ulos kyökkitietä ja menivät pihan yli.
+
+-- Siis ei ihminen ollenkaan olisi kohtalonsa herra, -- tarttui Uuno
+heti perille tultua.
+
+-- Ei olekkaan. Ihminen on ainoastaan niinkuin ajelehtiva lastu:
+laineet sitä heittelevät ja sen on vaan pysytteleminen pystyssä siellä
+missä kulloinkin on.
+
+-- Ja kuitenkin, jos olisit hiukan paremmin pitänyt varasi, niin et
+olisi täällä, vaan ihan toisaalla, -- ei Uuno voinut olla sanomatta.
+
+-- Sitä vastaan on minulla varalla väite, joka on hyvin pätevä, sanoi
+Johannes: -- jos olisin joutunut muualle, enhän silloin olisi tavannut
+Alinaa!
+
+Johannes katsoi Uunoon niinkuin olisi lausunut ihan peräymättömän
+todistuksen, ja odotti Uunon vastausta.
+
+Uuno puolestaan katsahti Henrikiin ja heidän katseensa tapasivat
+toisensa. He muistivat mitä juuri äsken olivat puhuneet Alinan
+sopivaisuudesta Johannekselle.
+
+-- Silloinhan se olisi vaan sattuma, että minä tapasin Alinan ja nyt
+olen hänen kanssaan naimisissa, -- toisti Johannes, kun epäili, ettei
+Uuno ymmärtänyt. Hän katsahti sitten Henrikiin, mutta tämäkin oli
+vaiti.
+
+-- Ei mutta näyttää todellakin niinkuin ette ymmärtäisi! -- Ja
+korottaen ääntänsä hän jatkoi tavu tavulta: -- Minä sanon, että eihän
+se voi olla sattuma, että minä ja Alina olemme tulleet yhteen! Se
+tahtoo sanoa: kaikki mikä nyt muodostaa minun elämäni, sehän olisi
+silloin vaan sattuma: Alina, Aarne --!
+
+Ja taas Johannes katsoi heihin, vastausta odottaen. Hän vihdoin
+kiivastui, ja hänen hermokkaat silmänsä tällöin vielä enemmän
+pyöristyivät.
+
+-- No sanokaa nyt mitä ajattelette!
+
+Henrik ei löytänyt mitä sanoa, sitä vähemmin, kun kiirehdittiin. Mutta
+Uuno keksi:
+
+-- Sinä sanot, että ihmisen kohtalo ei riipu hänestä itsestään, vaan
+jostain muusta. Hyvä. Mutta olethan sinä pappi ja se nyt kumminkin oli
+ihan sinun oma aikomuksesi ja tahtosi jo puolikymmentä vuotta sitten.
+
+Johannes nosti silmäkulmansa ja katsoen Uunoon sanoi:
+
+-- Kuka sen on sanonut?
+
+Uuno mietti vähän ja sanoi sitten varmasti:
+
+-- Sen sinä olet itse sanonut.
+
+-- Minä olen voinut sanoa paljon, mutta sen minä tiedän itsessäni, että
+minä, oikea minä, en ole koskaan aikonut erittäin juuri papiksi tai
+miksi muuksi. Mutta olot ja asianhaarat ovat minun puolestani
+päättäneet ja ratkaisseet kaikki.
+
+Uunon mielestä tämä lause oli epäselvä ja hän otti sen peräytymisen
+merkiksi ja sanoi voitonvarmana:
+
+-- Sinä sanot että niinkuin lastu laineilla, mutta minä sanon, että
+muodostan elämäni juuri siksi miksi tahdon: luen ylioppilaaksi, sitten
+maisteriksi, sitten ehkä vielä edemmäs -- ja antaudun sitten yleiseen
+-- valtiolliseen elämään. Niin teen minä ja sitä vasten vaan keinunkin
+laineilla.
+
+-- Sinä et ole vielä merellä ollutkaan, -- sanoi Johannes hiljaa, ja
+oli vähän aikaa vaiti, mutta sitten hän taas suuttuneesti sanoi: --
+Sehän nyt on merkillistä, etten saa ymmärtämään! Sinäkin Henrik!
+
+Henrik, joka oli suu auki kuunnellut tätä keskustelua ja ihmeissään
+tuijottanut Johannekseen, ihan säpsähti, kun tämä kääntyi hänen
+puoleensa ja hänen piti jotain sanoa.
+
+-- Katsos, Johannes, et sinä sentään ihan oikeassa ole. Voihan
+ihmisellä olla kaikellaisia haluja, jotka hänen elämäänsä
+määräävät -- --
+
+-- Johan sanoin, että mitään erityistä -- -- alkoi Johannes taas
+samalla pänttäävällä äänellä, mutta Henrik keskeytti hänet:
+
+-- Ei, odota, -- sanoi Henrik, -- en minä sitä tarkoittanut. Sanon
+vaan, että ihmisellä saattaa olla erityisiä haluja ja toiveita, jotka
+hänen tulevaisuuttansa luovat -- --
+
+-- Ei koskaan onnistu, -- sanoi Johannes väliin.
+
+-- Olkoon sitten, ei koskaan onnistu, mutta ainakin kaikki hänen
+pyrintönsä ja puuhansa tarkoittavat sitä yhtä, ja voihan ajatella että
+kun kaikki sitä yhtä tarkoittaa niin vihdoin toive toteutuukin.
+Esimerkiksi nyt tuo meidän toivomme, että kerran yhdymme jälleen
+vanhassa kodissa. Miksei se voisi toteutua, mutta jos se toteutuu, niin
+meidän halumme tähdenhän se silloin on toteutunut. Siis me olemme
+luoneet kohtaloamme.
+
+-- Tietysti, se nyt on niin päivän selvää, -- sanoi Uuno melkein
+ylenkatseellisesti, kun ei muka niin yksinkertaista asiaa ymmärretä.
+
+Mutta Johannes oli keskipaikoilla Henrikin puhetta yhtäkkiä vaipunut
+ajatuksiinsa. Hän meni ihan sanattomaksi, nyppi vaan pieniä viiksiään
+ja tuijotteli milloin minnekin.
+
+Ja sittemmin, koko aikana kun he olivat Johanneksen kodissa, Henrik
+huomasi, että joka kerta kun vaan tuli puhe tästä heidän
+tulevaisuudenhaaveestaan Johannes samalla tavalla vaipui ajatuksiinsa,
+meni sanattomaksi ja tuijottaen nyppi huuliaan.
+
+Hän, Johannes, joka sinä huutokauppa-yönä oli noussut ylös ja sanonut:
+minä rupean papiksi, hän nyt ei ruvennut puhumaan tästä heidän
+toivojensa toivosta! Ja eikö se kuitenkin ollut ratkaisevana juuri
+hänelle silloin? Oliko hän siis vähitellen kadottanut uskonsa siihen?
+
+He tulivat pois, ja Johannes oli koko ajan niin ajatuksissaan ettei
+pystynyt mihinkään puheihin.
+
+Vasta illallispöydässä, teetä juodessa, Johannes alkoi jälleen voida
+seurata mitä juteltiin, ja kun hän huomasi, että Alina on itsepäisesti
+vaiti, rupesi hän sitä peittääkseen epäluonnollisen puheliaaksi.
+
+Heti illallisen jälkeen Alina katosi ja Johannes tuli taas
+hajamieliseksi ja alkoi nyppiä viiksiään. Yhtäkkiä hän silmät rypyssä
+meni päättäväisesti siitä samasta ovesta, minne Alinakin oli mennyt.
+Silloin mamma sanoi Henrikille ja Uunolle:
+
+-- Ja tulkaa te nyt minun huoneeseeni.
+
+He menivät sinne.
+
+Mamman vuode oli jo laitettu. Ikkuna oli auki ja läpinäkyvät
+ikkunaverhot hiljaa pullistuivat tuulessa liikutellen sisäkukkien
+lehtiä.
+
+-- Istu vaan, -- sanoi hän Henrikille, joka haki itselleen paikkaa ja
+epäili istua pehmeälle vuoteelle.
+
+Uuno istui tuolille hänen suurilehtisten palmukasviensa väliin. Ja
+mamma itse nojatuoliin.
+
+-- Ja tuossa on kitarrikin vielä, -- sanoi Henrik huomattuaan seinässä
+mamman vanhan kitarrin. -- Ja siinä on kaikki kielet. Soita mamma, ei
+mutta todellakin --.
+
+-- Enpä taitaisi muistaa, vaikka olenhan minä sitä kielissä sentään
+pitänyt.
+
+-- Mamma soittaa nyt vaan, -- sanoi Uuno ja nousi ottamaan kitarria
+alas.
+
+Silloin oli vähän hämärä, sillä taivas oli mennyt pilveen niin ettei
+kesäinen koi valaissut. Avatusta ikkunasta kuului tuulen suhina
+vaahteran ja sireenien lehdissä ja ihan ikkunan luona kukkiva omenapuu
+tuoksahteli sisään.
+
+Mamma näppäsi sormillaan kitarrin kieliä ja jo tämä viritys viritti
+heti myöskin Henrikin ja Uunon mielen.
+
+-- Voi, voi, -- sanoi Henrik.
+
+-- Kuinka tuo on tuttua, -- sanoi Uuno.
+
+Mamma alkoi soitella vanhoja nuoruutensa ajan lauluja, joita ei enää
+kukaan nykyajan ihminen tuntenut. Ne olivat viattomia, reippaita, usein
+marssin tahtiin meneviä kappaleita, ja toisinaan, omituinen innostus
+tuntui niiden äkillisesti muuttuvissa repriiseissä. Kitarrin heikko,
+hymisevä ääni vei mielen kauas pois nykyhetkistä, kauas entisyyteen,
+hänen omiin, Henrikille ja Uunolle tuttuihin kertomuksiin hänen
+nuoruutensa päivistä, silloisista tavoista ja tapahtumista. Mitä mamma
+oli ennen näin kertonut, se oli niin painunut poikien mieliin, että he
+näkivät jokaisen yksityiskohdan ihan elävänä edessään -- jokaisen
+luonteen, jokaisen ulkonäön, jokaisen tilaisuuden, jonka mamma oli
+kuvannut. Kaikki hänen sukulaisensa olivat vanhoja aatelissukuja,
+maakartanoiden omistajia, ja kaikilla niillä oli omituiset vaiheensa,
+pitkät romaaninsa. Myöskin papan kosimishistorian hän oli monasti
+kertonut, -- kertonut oman romaaninsa, kuinka hän oli jättänyt papan
+tähden kuuluisan komean kotinsa, jossa hänellä oli valta tehdä mitä
+ikinä tahtoi, -- jossa kaikki olivat häntä palvelleet ja sanoneet
+"armolliseksi fröökinäksi", -- jättänyt ja muuttanut sydänmaan
+yksinäiseen pappilaan, jossa he usein saivat puutettakin kokea. Ja
+liikutuksella olivat lapset aina kuulleet tätä mamman kertomusta, se
+oli heille pyhä kertomus, sillä hehän olivat papan ja mamman,
+kertomuksen sankarien lapsia.
+
+Ja kun nyt kitarri alkoi soida, vyörähti taas kaikki tuo mieleen --
+kauan sitten olleet ja eläneet ihmiset, tapaukset, -- ne ihan kuin
+kuiskuttelivat huoneessa, ihmiset puhuivat yhä vieläkin sitä mitä ne
+silloin olivat puhuneet, -- elivät yhä vielä samoin kuin silloin,
+kärsivät, rakkauden nimessä jättivät sukunsa ja mukavuutensa -- --
+
+-- Ei mutta missä Johannes on, kun hän ei ole kuulemassa, -- sanoi
+Henrik haltioissaan, kun mamma oli lopettanut vanhan poloneesin: --
+Hänen pitää välttämättä tulla.
+
+Ja Henrik ei voinut pidättää, vaan meni toisiin huoneihin Johannesta
+hakemaan. Hän tuli saliin, mutta siellä ei ollut ketään; niin hän meni
+ruokasaliin. Siellä oli Johannes ja Alina.
+
+He seisoivat molemmat vieretysten. Ja Henrik huomasi, että Alina pani
+äkkiä kätensä pois Johanneksen kaulalta ja että he luultavasti olivat
+suudelleet toisiansa. Henrik tahtoi ensin vetäytyä takaisin, mutta
+sekään ei enää oikein sopinut. Silloin hän sanoi:
+
+-- Voi, voi, tulkaa nyt kuuntelemaan, mamma soittaa niin mainioita
+vanhanaikaisia kappaleita, teidän pitää tulla.
+
+-- Mennään vaan, -- sanoi Alina ja otti Johannesta kainalosta.
+
+Johannes tuli kovin hyvilleen ja he menivät kaikki mamman kamariin.
+
+Kun he tulivat, pani mamma kitarrin pöydälle.
+
+-- No, soitappas nyt vaan mamma, -- sanoi Johannes leikkisällä äänellä.
+
+-- Enhän minä niitä osaa, muuten vaan tässä hupsuttelin. Mutta Alina
+soittaa myöskin. No? Otappas kitarri.
+
+-- Minäkö? -- sanoi Alina sysäten kitarria luotaan, -- en vaikka! Johan
+nyt soittaisin noin monelle kuulijalle.
+
+Tuli jotakin toista kuin mitä Henrik oli tarkoittanut ja sentähden hän
+ei enää vaatinutkaan mammaa soittamaan. Henrikistä näytti asiat
+tämmöisiltä: Johannes ja Alina olivat sopineet keskenään, mutta mamma
+ei tiennyt heidän sopineen, sillä muuten hän ei olisi kieltäytynyt
+soittamasta. Parasta oli siis jättää tuo soitanto johonkin toiseen
+tilaisuuteen, jolloin Alinaa ei ollut saapuvilla, ja nyt ruveta pian
+puhumaan jostakin kaikille yhteisestä aineesta. Mutta kun Henrikin piti
+keksiä jokin semmoinen aine, ei hän sitä keksinytkään. Hän pani kaikki
+voimansa pakoittaakseen itseänsä löytämään, mutta vaikka hiki nousi
+hänen otsaansa, ei hän löytänyt. Sen sijaan hän vaipui mietiskelemään
+ihan joutavia asioita, kenkänsä kärkiä, siitä meni ikkunan läpi
+vaahteraan, tuli takaisin ja ajatteli että voisi ruveta puhumaan siitä
+hirveän suuresta palmikosta, jonka hän oli nähnyt eräällä neidillä. Jos
+alottaisi näin: tuosta Alinan palmikosta juontuu mieleeni -- j.n.e.
+Mutta näitä arvellessa aika kului eikä keskustelusta tullut mitään.
+Vihdoin hän teki viimeisen ponnistuksen ja suoraan käski itsensä
+puhumaan, tuli mitä tuli.
+
+-- Tämä pohjanmaa on kaikki vaan yhtä tasankoa, -- sanoi hän.
+
+-- Niin, eikö teillä siellä Savossa ole tasankoja, -- vastasi Alina
+katsahtaen kulmiensa alta epäilevästi Henrikiin, jonka kanssa hän nyt
+ensi kertaa puhui.
+
+-- Eikö Alina ole Savossa ollut? -- sanoi Uuno.
+
+-- En koskaan.
+
+-- Siellä on maa ihan epätasainen, mäkiä yhtämittaa ja laaksoja ja
+järviä jokapaikassa, -- se on niin vaihtelevaa ja hauskaa, -- pääsi
+Henrik puhumaan.
+
+-- Vai niin, -- sanoi Alina.
+
+-- Ja kun me matkustimme puolitoista päivää ja oli vaan yhtä lakeutta,
+ja kyliä, talot taloissa kiinni, minä ajattelin koko ajan: millä
+ihmeellä ne ihmiset tuommoisessakin kylässä saavat päivänsä kulumaan!
+
+-- Oi voi, -- sanoi Alina: -- joka tähän on tottunut, ei ikinä
+vaihtaisi muuhun. En minä missään, en missään muualla tahtoisi elää
+kuin Pohjanmaalla.
+
+-- Ihmeellistä, -- sanoi Henrik. -- Mutta kun Alina ei ole nähnytkään
+Savoa.
+
+-- Kyllä minä tiedän, se on semmoista pientä-nättiä, -- ei näe
+pitkälle, mäet ja metsät ovat edessä -- -- mutta täällä meillä on
+taivaanranta auki, näkee niin pitkälle kuin silmä kantaa, täällä tuntuu
+olo niin vapaalta, saa hengittää pohjaan asti, -- voi, voi!
+
+-- Niin, ja hyvä olisi, jos joskus vähän vähemmänkin näkyisi, että
+paremmin näkyisi mikä aina on silmäin alla, -- sanoi mamma tuntuvan
+hermollisesti.
+
+Alina sävähti punaiseksi.
+
+-- Ja sen minä sanon, etten ikipäivinä tahtoisi muuttaa täältä pois, --
+en vaikka! -- sanoi hän kiihkoisesti.
+
+-- Sen sinä olet sanonut niin monta kertaa, että kyllä se jo tiedetään,
+-- sanoi Johannes synkästi.
+
+Alina rupesi rummuttamaan sormillaan pöytään.
+
+Kaikki olivat vaiti.
+
+Ja tämän äänettömyyden aikana Henrikille selvisi paljon asioita. Siinä
+se siis oli syy, ettei Johannes ruvennut puhumaan heidän yhteisestä
+tulevaisuudenhaaveestaan!
+
+Äänettömyyden lopetti mamma. Hän nousi ja sanoi.
+
+-- Eiköhän meidän matkailijamme ole väsyksissä? Aika taitaa jo olla
+panna levolle.
+
+Kaikki muut nousivat nyt myöskin.
+
+Hyvää yötä sanoessa Alina pidätti Henrikin kättä niinkuin olisi
+tahtonut jotakin sanoa, mutta muutti sitten aikeensa ja vaan itsekseen
+huokasi. Hän meni ensimäisenä ulos huoneesta.
+
+Henrikille ja Uunolle oli makuusijat valmistetut saliin. Sänkyjen
+puutteesta oli toinen sija laitettu lattialle. Henrik sanoi
+rakastavansa maata lattialla ja otti siis sen sijan. Se oli oven
+vieressä, josta mentiin lapsenkamariin, eli Johanneksen ja Alinan
+makuuhuoneeseen. Johannes oli lapsen synnyttyä muuttanut työhuoneensa
+vinnille.
+
+Salissa oli suuri epäjärjestys syntynyt Henrikin ja Uunon vuoteiden
+vuoksi. Harmoonio oli siirretty uunin eteen, laaja keinutuoli
+nurkkaan. Henrikin tyynyn ympärillä seisoi korkeita kolmijalkaisia
+kukkatelineitä, jotka olivat sinne siirretyt Uunon sängyn tieltä.
+Täytyi liikkua varovasti, ettei jotakin maahan kukistaisi. Vesikarahvi
+ja kaksi juomalasia oli pantu pöydälle keskelle lattiaa.
+
+-- Kylläpä hänessä on pippuria! -- sanoi Uuno, heti heidän päästyään
+saliin ja ovien sulkeuduttua joka puolelta.
+
+Henrik huokasi ja alkoi riisuutua.
+
+Samoin teki Uuno, eivätkä he sen koommin mitään puhuneet, paitsi juuri
+mennessä peitteen alle Uuno sanoi:
+
+-- Kyllä minä Johanneksen sijassa sen opettaisin. "Vaimo seuratkoon
+miestänsä", ja sillä hyvä. Meidän Johannes se vaan liiaksi punnitsee ja
+ottaa sydämmelleen kaikkia pikkuseikkoja.
+
+Kun ei Henrik vastannut mitään, ei Uunokaan enää puhunut sitten muuta,
+vaan kääntyi äkkiä seinään päin ja hiljeni.
+
+Lakanat vuoteissa olivat uuden uutukaiset, -- hyvin hienot, ja niissä
+näkyi suurilla punasilla ompeluksilla merkittynä: A. B.
+
+Uunon puolelta jo alkoi kuulua hiljaista pihinätä, joka vähitellen
+muuttui rauhalliseksi kuorsaamiseksi.
+
+Mutta Henrikin päällä oli jokin kamala painostus. Jokin suuri suru teki
+tuloa, tai oliko jo tullut. Kauan hän ei saanut sanoja ilmaistakseen
+itselleen hänen oman surunsa syytä. Ja niinkauan hän saattoi toivoa,
+että se voi puhaltua poiskin. Mutta sitten ne sanat tulivat, -- tulivat
+säälimättöminä, musertavina ja kahlitsivat surun pysyväiseksi hänen
+sydämmeensä: "Johannes on onnettomasti naimisissa!" sanoi hän itsekseen
+ajatuksissaan.
+
+Ja niinkuin kahlittu, vaikka tietää kahleet rautaisiksi, ensi hetkenä
+koettaa riuhtoa itseänsä irti, niin Henrik, heti kun nuo sanat tulivat,
+viskautui niiltä pakoon.
+
+"Suutelivathan he toisiansa", -- ajatteli hän. Mutta kahle tempasi
+hänet takaisin: "Alina on kaunis, nenä niin nätisti pyöristyy ja musta
+etuhuuli niin viehättävästi tulee eteenpäin: -- se suuteleminen on ihan
+eri asia."
+
+"Mutta tämäniltainen tapaus saattoi olla sattuma, -- jotain ikävää oli
+varmaan tapahtunut ennen meidän tuloamme." Ja siihenkin oli heti
+vastaväite: "Huomattava oli päinvastoin kuinka kaikki, mamma, Alina ja
+Johannes koettivat jotakin salata, puhuivat vähän epäluonnollisesti ja
+usein joutuivat tuskalliseen äänettömyyteen. Selvä on, että he
+salasivat juuri tätä onnettomuutta."
+
+"Mutta Johanneshan niin kiivaasti väitti avioliittoa kohtalon
+määräämäksi välttämättömyydeksi, -- sanoi sitä ainoaksi
+elämäkseen!" -- Ja vastaväite sanoi: "Voihan onnettomuuttakin
+pitää välttämättömyytenä."
+
+"Kuinka voisi ajatellakaan, että tämä avioliitto olisi muuta kuin
+onneton! Johannes sanoi, että hän on papiksi tullut päästäkseen papiksi
+kotipitäjään, eikä ensiksi sisällisestä vaalista. Se on: hän tahtoi
+toteuttaa heidän yhteisen elämänihanteensa. Mutta Alina teki tämän
+toteutumisen mahdottomaksi, -- onnellisen toteutumisen. Tässä on siis
+edessä suuri, syvä tragediia."
+
+Näitä miettiessä Henrik kuuli, että viereisen huoneen toisessa ovessa
+joku kulki ja ikäänkuin vihaisesti, vaikkei kovasti, paiskasi oven
+kiinni. Askeleista päättäen se oli Alina. Arvattavasti oli lapsi,
+vieraiden tähden, siirretty tästä huoneesta mamman huoneeseen, koska
+Alina liikutteli esineitä hyvin kovalla kolinalla, aukasi ja taas
+työnsi kiinni jonkun laatikon, sitten kolisteli muualla ihan kuin olisi
+pannut jotain kokoon.
+
+-- Joko taas! Tuskin on entisestä selvitty, -- kuului nyt Johanneksen
+hillitty, synkkä ääni saman seinän takaa.
+
+Alina ei vastannut mitään vaan jatkoi entistä kolinaa.
+
+-- Ajattele vähän mitä vieraammekin tästä sanovat.
+
+-- Saattepahan sitten rauhassa istua mammanne ympärillä. Mutta sen minä
+näytän, että semmoisia sanoja ei sanota minulle!
+
+-- Mitä hän sitten sanoi erinomaista, en minä mitään erityistä
+huomannut.
+
+-- Et huomannut! Sinä et huomaakaan mitään, kun minua loukataan ja kun
+se vaan on sinun mammasi, joka loukkaa.
+
+Nyt kuului se toinen ovi jälleen avautuvan. Ja mamman ääni sanoi:
+
+-- Pyytäisin, ettei minun tähteni riideltäisi. Jos tässä joku lähtee,
+niin kyllä minäkin olen valmis siihen. Sanoissani pysyn, enkä voi ottaa
+niitä takaisin: Alinan käytös oli "raaka".
+
+Nyt kuului jalanpolkasu permantoon ja vimmastuneella äänellä Alina
+huusi:
+
+-- Jassoo, te vielä toistatte! Mutta minä kiellän sen! Ei kukaan ole
+koskaan uskaltanut minulle semmoista sanoa, ei kukaan!
+
+-- Minä pyydän vaan, ettet huutaisi Alina, -- sanoi Johannes, --
+sinähän herätät heidät.
+
+Mutta mamma sanoi kiihoittuneella ja omituisen kylmällä äänellä,
+jommoista Henrik ei ollut vielä koskaan kuullut:
+
+-- Ja jos ei kukaan ole tähän asti uskaltanut, niin hyvä on että
+vihdoin joku uskaltaa.
+
+-- Minä kiellän sen, kuuletteko minä kiellän!
+
+-- Mitä sinä oikein luulet olevasi, ettei sinulle saa puhua. Sinä --
+sinä olet tavallinen -- huonosti kasvatettu sinä ainakin olet!
+
+-- Vait!
+
+Se oli Alinan raivokas ääni. Henrikin sydän kouristui, sillä hänestä
+näytti, että sen sanan kanssa oli tehty joku ruumiillinen uhkaus. Tämän
+perästä hiljeni kaikki. Joku tuntui rupeavan liikkumaan. Mutta se
+olikin vaan Uuno toisella puolella huonetta. Hän heräsi puoli
+valveille, katsahti pelästyneesti Henrikiin ja sanoi:
+
+-- Mitä se oli?
+
+-- Ei mitään, ei mitään, olet varmaan nähnyt unta, -- sanoi Henrik
+hiljaa hänelle.
+
+-- Aha, -- pani Uuno ja nukkui taas, pari kertaa rauhallisesti
+nielaistuaan.
+
+Mutta seinän takaa kuului taas jotain sanoja, joita Henrik ei
+eroittanut Uunon kanssa pidetyn välikeskustelun tähden. Hän eroitti
+vaan Alinan loppusanat:
+
+-- omassa huoneessani, niin minä lähden matkaani.
+
+Ja Alina kulki, avasi oven ja meni toiseen huoneeseen.
+
+-- Alina! -- sanoi Johannes hänelle, mutta hän ei vastannut. Siinä
+äänessä oli surua, nöyrtymistä, hätää, rukousta.
+
+Sitten kaikki menivät siitä huoneesta ja tuli haudan hiljaisuus.
+
+Ei epäilemistäkään enää! Kaikki on rikki. Henrikiä rupesi niin
+itkettämään, että hänen piti painaa kasvonsa tyynyyn tukahuttaakseen
+tyrskähdykset.
+
+Ikäänkuin paetakseen sitä rajatonta surua, joka häntä uhkasi, hän
+katsahti vaistomaisesti ulos, näkyisikö siellä yhtäkään tähteä, ja
+löytäisikö hän sieltä saman lohduttajan, kuin huutokauppayönäkin. Mutta
+taivas oli harmaassa puolihämärässä ja se pilkutti epäselvästi
+kukanlehtien välitse. -- Hän koetti ajattelemalla pakottaa esille
+vanhan tunnelmansa. Silloin hän muisti, että hänen lohduttajansa sanoi
+muinoin: "minä olen teidän kaikkien yläpuolella, kaikki mitä on nyt
+tapahtunut, on vaan pienen pieni osa siitä, mitä tällä hetkellä
+tapahtuu maailmassa". Tämä oli tarkoittanut lohdutusta silloisen
+huutokaupan vuoksi. Mutta jos saman sovittaisi tähän tapaukseen tänä
+yönä, silloin pitäisi ajatella: kaikki, mitä tuolla seinän takana äsken
+tapahtui, on vaan pienen pieni osa samallaisista tapauksista, jotka
+tapahtuvat maailmassa. Ja ihanhan se sopiikin. Eihän tässä oikeastaan
+ollutkaan esillä mitään muuta kuin kaikkialla tavalliset asiat: anopin
+ja miniän väliset suhteet, joista hän oli niin paljon ennen kuullut ja
+lukenut. Siis tämäkin todella oli "pienen pieni osa"!
+
+Tämä ajatus tuntui ikäänkuin arvostelevan myöskin mammaa, ja sitä
+Henrik ei ollut vielä ikänään tehnyt. Sentähden koko ajatus tuntui
+hänestä katkeralta ja kolkolta ja hän olisi mielellään torjunut sitä
+luotaan, mutta se tuli itsestään, sillä se oli selitys ja tavallaan
+lohdutus. Mamman ei olisi pitänyt pistellä Alinaa! Miksei mamma
+soittanut! Miksi mamma soimasi Alinaa niin moneen kertaan, vaikka näki
+Alinan olleen poissa suunniltaan! Eikö mamma nähnyt, että tämä
+ristiriita repii Johanneksen sydäntä, että Johannes vaan siksi on niin
+kurjan näköinen.
+
+Ja Henrikin ajatukset toivat yhtäkkiä niin paljon syytöksiä mammaa
+vastaan, että hänen piti ruveta etsimään puolustuksia hänelle:
+
+Mamma raukka rakasti Johannestansa ylitse kaiken, ja kun hän tiesi,
+että Alina on esteenä Johanneksen sisimmän toivon täyttymiselle, ei hän
+voinut rakastaa Alinaa, vaan luultavasti vihasi tätä.
+
+Siinähän tämän ristiriidan synkkyys onkin, että sen syyt ovat niin
+selvät ja niin mahdottomat muuttaa: Alina on pohjalainen, pohjalainen
+luonteeltaan, kasvatukseltaan, puheenparreltaan, ajatuksiltaan,
+mieliteoiltaan; -- Johannes sitävastoin elää vanha koti mielessä, ja
+riutuu hiljakseen kadottaessaan päivä päivältä luottamustaan siihen
+tulevaisuuteen, jonka nimessä hän on valinnut elämänsä tehtävän, mamma
+taas näkee selvästi ristiriidan eikä voi sulattaa sitä, että
+onnettomuus pesiytyy Johanneksen elämään heille kaikille vieraan,
+kehittymättömän olennon vuoksi.
+
+Mitä enemmän Henrik ajatteli, sitä selvemmäksi hänelle tuli, kuinka
+mahdoton on sopusointu noiden niin erilaisten ihmisten välillä. Ja hän
+vaan ihmetteli, kuinka hän ennen ei ollut tullut asiaa tältä kannalta
+ajatelleeksi, vaan oli kuvaillut suhteita täällä erinomaisiksi ja
+luullut vaan tekevänsä pienen huvimatkan veljensä lämpimään kotiin.
+
+Oli kulunut jo hyvä aika Henrikin näitä miettiessä.
+
+Silloin ovi seinän takana taas aukeni ja kaksi astui hiljaa sisälle,
+Johannes ja Alina. Henrik kuuli selvästi, että Alina itki katkerasti.
+Sitten kuului, että he riisuutuivat ja menivät vuoteihinsä, mutta eivät
+puhuneet sanaakaan keskenään.
+
+Henrik oli otaksunut, että Alina lähti aikeessa jättää kotinsa, ja hän
+oli luullut, että jokin suuri ratkaisu oli tapahtunut. Mutta nyt hän
+huomasi, kuinka järjetön hänen otaksumisensa oli ollut. Mihin olisi
+Alina yöllä voinut lähteä? Ei suinkaan maantielle! Ja eihän heillä
+ollut edes muita huoneita, jossa hän olisi voinut viettää yönsä
+erillään. Ja miksi hän olisi oikeastaan erillään maannutkaan!
+
+"Se on sentään suuri onni, että he ovat pakoitetut olemaan yhdessä
+huoneessa," -- tuli Henrik ajatelleeksi. "Ja eivätkö he jo sanoneetkin
+jotain toisilleen?" Henrik oli pelkkänä korvana.
+
+Tämä takaisin-tulo kovasti rauhoitti Henrikin mieltä, niin että hän
+yhtäkkiä suu auki nukkui, jaksamatta ottaa selvää rupesivatko Johannes
+ja Alina keskenään puhumaan vai ei.
+
+Seuraavana aamuna, kun he tulivat ruokasaliin kahville, tutki Johannes
+hyväähuomenta sanoessa Henrikin silmistä oliko tämä mitään kuullut, ja
+jäi nähtävästi siihen uskoon, että kaikki oli siltä puolelta hyvin.
+Tämän jälkeen hän kuiskutteli jotain mamman kanssa, ja heidän
+mielialassaan ei koko sinä päivänä saattanut huomata mitään erilaista
+verraten eiliseen. Alina, joka näyttäytyi vasta päivällisen aikaan, oli
+myöskin aivan samallainen kuin ennen.
+
+Kolme päivää kului näin ilman mitään erinomaista. He tekivät visiitin
+vanhan rovastin luo, sitten kävivät yhdessä pappilanväen kanssa
+kuuluisalla Suomensodan taistelupaikalla ja toisena päivänä kävivät
+muutamien sivistyneiden talonpoikien luona, joissa paikoissa kaikkialla
+aterioittiin ja kestitettiin sanomattomasti ja Alina osoitti tavatonta
+sukkeluutta seurustelukeskustelussa, -- ominaisuus, joka heidän muiden
+luonteelle oli ihan vieras. Alina jätti sentähden heidät kaikki täällä
+kovin pieniksi ja ihan takapajulle, ja Henrik teki kaikessa
+hiljaisuudessa sen johtopäätöksen, että täällä Alina vasta oli sitä
+mitä hän oli, ja että hänen mielitekonsa oli juuri seurustelu ihmisten
+kanssa, jota vastoin Henrik ja erittäinkin Johannes vetäysi mielellään
+pois paljojen ihmisten läheisyydestä ja nautti luonnosta. Mutta kun nyt
+pohjanmaalla ei luonnosta mitään nautintoa ollut, niin olihan se ihan
+luonnollista että täkäläisten ihmisten nautinto oli oleva jotain muuta.
+
+Kotimatkalla Henrik kysäsikin mammalta, jonka kanssa hän ajoi,
+rakastiko Alina seuraelämää.
+
+-- Ensin alussa, -- sanoi mamma ja hänen kasvoissaan värähti kylmyys ja
+epäystävyys, -- juoksi meillä alituiseen kaikellaisia tyttöjä, Alinan
+tuttavia, rupesivat tulemaan suurissa seuroissa hänen entisestä
+kotipitäjästään asti. Kyllä oli naurua ja kikatusta kaikissa huoneissa
+silloin, -- olivat kuin kotona meillä, ja Johannes raukka pakeni ja
+piiloutui niin hyvin kuin taisi. Alina otti asian hyvin leveästi, --
+sinä tiedät, hän on niin kasvanut isänsä luona, -- aina kahvi pöydällä,
+monenlaista leipää -- menot nousivat ihan uskomattomiin. Noh, se on
+totta, omasta kodistaanpa hän rahat on tuonut, se ei kuulu minuun, --
+mutta Johannes raukka, häntä minun oli sääli. Kuitenkin, -- se
+tunnustus minun täytyy Alinasta antaa, -- kun hän vihdoin huomasi
+kuinka vastenmielistä tuo alituinen seuraelämä Johannekselle oli,
+lopetti hän kerrassaan kaikki, mutta -- niinkuin hän on
+äärimmäisyyksien ihminen -- meidän talomme muuttui melkein liiankin
+yksinäiseksi.
+
+-- Se on kummallista, -- sanoi Henrik, -- ja hän näyttää kuitenkin niin
+säälimättä panevan vastaan muutamissa muissa asioissa, joita Johannes
+toivoo.
+
+-- Sinä huomasit? Niin, niin, -- huokasi mamma, -- hänessä on tuota
+inhoittavaa pohjalaista itsepäisyyttä ja ylpeyttä.
+
+-- Mutta minä en ymmärrä, mitä siinä ylpeydellä on tekemistä?
+
+-- Minua vastaan, rakas Henrik, minua vastaan hän on. Hänestä näyttää,
+että niinkauan kuin Johannes on pohjanmaalla, niin Johannes on hänen,
+mutta jos he muuttavat meidän puolelle, niin hän ikäänkuin luopuu
+Johanneksesta ja antaa hänet minulle. Sitä hän pelkää, rakas Henrik,
+sitä vaan. Parempi ikuinen sota, näetkös, kuin sitä. Parempi kiduttaa,
+riuduttaa --
+
+-- Mamma, sinä puhut hänestä niinkuin hän olisi hyvin paha ihminen?
+Kuinka se nyt oikeastaan onkaan?
+
+-- Oh, Henrik, jos se mies kestää tätä kaikkea, niin minä ihmettelen.
+
+-- Niin, minä kuulin kaikki, mamma, -- tunnusti nyt Henrik.
+
+-- Sen arvasin. No, oliko kaunista?
+
+-- Se oli hirmuista.
+
+-- Te raukat, tulitte tänne, ja semmoista pitää teidän näkemän! Se on
+anteeksiantamatonta!
+
+-- Mutta mamma, -- sanoi Henrik vähän ajan kuluttua, -- ehkä olisi
+parempi, jos sinä vetäytyisit täältä pois?
+
+Mamman silmät vettyivät ja sen huomattuaan lisäsi Henrik:
+
+-- Joksikin ajaksi vaan --
+
+-- Olen paljon sitä ajatellut, mutta sitä en voi, -- sanoi mamma
+kyynelien läpi. -- Ja ajattelehan itse, minä olen ainoa, joka täällä
+tuen Johannesta, ymmärrän häntä ja toivon sitä, mitä hän toivoo. Muuten
+kaikki sekin menisi ikuisiksi hukkaan.
+
+-- Mutta jospa se saakin mennä, -- sanoi Henrik ja hän sanoi, mitä nyt
+itsekin ensikertaa tuli ajatelleeksi: -- jospa se on meneväkin hukkaan!
+-- sanoi hän.
+
+-- Niin ei ajattele Johannes, minä tiedän sen, hän elää yhä, yhä
+samasta toivosta.
+
+-- Oletko varma siitä? -- sanoi Henrik. Mutta vastauksen sijasta mamma
+sanoi:
+
+-- Ja minne minä menisin?
+
+Henrik koetti ajatella minne, mutta hän ei keksinyt.
+
+Hänen piti oikein katsahtaa mammaan, sillä ensikerran eläissään hän
+tuli ajatelleeksi, että tämä mamma on samalla myöskin yksi ihmisistä,
+-- että hänen todella täytyy jossakin erityisessä paikassa asua ja
+tulla toimeen.
+
+-- Ja sitten olen minä ihan turha kapine maailmassa, -- sanoi mamma yhä
+enemmän kyyneltyen. -- Te muut olette hajallanne, sinä asut
+Helsingissä, jonne minun on hyvin, hyvin vaikea tulla, -- Johannes on
+ainoa, jota minä voin auttaa ja palvella. -- Mutta sama se, voinhan
+kysyä Johannekselta itseltään.
+
+Henrik tunsi, että hän oli tullut alalle, jossa hän ei ollut
+ratkaisija, ja hän vaikeni.
+
+Kotiin tultua ja illallisen syötyä, kun he istuivat kuistilla ennen
+maatapanoa ja Alina oli sisällä Aarnea kylvettämässä, kysyikin mamma
+Johannekselta, kuitenkin teeskennellen asian ihan keveäksi itselleen:
+
+-- Ja mitä sinä sanoisit, Johannes, jos minä alkaisin niinkuin lähteä
+teidän luotanne?
+
+Johannes vilkasi ensin Henrikiin epäillen, että tämä oli jossakin
+tekemisissä mamman kysymyksen kanssa. Mutta kun hän ei löytänyt sieltä
+mitään perustusta epäilykseensä, sanoi hän iloisesti mammalle:
+
+-- Ja milloin sitten?
+
+Ennenkuin mamma ehti vastata, tuli Alina samassa ulos kuistille.
+
+-- Kuuleppas Alina ihmeitä, -- sanoi Johannes: -- mamma kun aikoo
+lähteä matkoille.
+
+Alina samalla tavalla ensin käännähti ja vilkasi ympärilleen kaikkiin.
+Heti sen perästä veri syöksähti hänen kasvoihinsa ja terve riemastuksen
+puna tuli hänen poskiinsa, jota peittääkseen hän kääntyi muka
+korjaamaan kuistin pylväiden väliin ripustettua verhouudinta.
+
+-- Vai niin, -- sanoi hän poispäin kääntyneenä, pitkään, teeskennellyn
+ihmettelevällä äänellä: -- Milloin mamma sen on päättänyt?
+
+Mamma ei vastannut mitään, vaan penkkiin katsoen hieroi sormellaan
+siinä jotain rakoa.
+
+Henrikiin teki tämä keskustelu kovin kipeätä, sillä mammahan oli vaan
+aikonut Johannekselta kysyä mitä tämä ajattelisi jos hän lähtisi, mutta
+Johannes ja Alina otaksuivat hänen jo miettineen minne matkustaa ja
+tehneen päätöksensä. Ja ainakin Alinan riemastus oli jotenkin huonosti
+salattu.
+
+Samassa Alina kuitenkin näytti huomaavan asian outouden, ja yhtäkkiä
+kääntyen päin hän sanoi todellisesti kummastelevalla äänellä.
+
+-- Mutta minne mamma sitten matkustaisi?
+
+-- Ehkäpä sitä minullekin paikka löytyisi missä olla, -- sanoi mamma.
+
+-- Jassoo. Minä luulin että se oli tosipuhetta, -- sanoi Alina
+tuikeasti, kääntyi ja meni jyskyttäen sisälle.
+
+Mamma kalpeni eikä voinut kiihoittumisensa vuoksi mitään sanoa.
+
+Johanneksen kasvoihin ilmaantui taas tuo omituinen rikki revityn
+ihmisen ilme, niin että Henrikin teki ihan mieli juosta hänen
+avuksensa.
+
+Kaikki olivat vaiti. -- --
+
+Jonkun ajan kuluttua tuli lapsentyttö eteisen ovensuulle ja sanoi:
+
+-- Pastorska käski pyytää ruustinnaa sisälle.
+
+-- Sano, että minä olen täällä, -- sanoi mamma suuttuen omista
+sanoistaan vielä enemmän.
+
+Tyttö meni.
+
+Alina kulki jyskyttäen eteisessä, avasi kolinalla nurkkakaapin oven ja
+rupesi ottamaan jotakin rohtopulloa.
+
+Silloin mamma kääntyi säikähtyneenä sinnepäin.
+
+-- Mikä nyt on?
+
+Alina vastasi kolkolla alttoäänellä:
+
+-- Aarnen vatsa on taas viheriä. -- Ja kulki takasin.
+
+Mamma nousi nopeasti, ja mennä tumssutti tohveleissaan sisälle Alinan
+jälkeen.
+
+Kun he sitten molemmat sieltä tulivat, puhuivat he Aarnesta, tuoden
+kumpikin esiin asianhaaroja, joiden nojalla ulostuksen viheriäisyys oli
+muka selitettävissä ja vaaraton.
+
+Henrikiä ihmetytti, että Johannes ei ilostunut nähdessään heidän
+äskeisestä huolimatta juttelevan keskenään Aarnen asioista. Mutta
+Henrikin katsahdukseen Johannes kohautti ja taas laski päänsä niin,
+että Henrik ymmärsi, että vaikka mamma ja Alina puhuvatkin sovussa
+Aarnesta, se ei kuitenkaan merkitse mitään.
+
+Tämän mykän ajatusten vaihdon kautta Johannes ikäänkuin antoi
+Henrikille luvan ajatella ja arvostella heidän perheellisiä asioitaan,
+ja Henrikistä tuli entistä lämpimämpi olla. Hän oli nyt ikäänkuin
+osakas tämän perheen elämään ja sai miettiä keinoja olojen
+parantamiseen.
+
+Ensimäinen yritys, mihin Henrik päätti tämän johdosta ryhtyä, oli se,
+että hän koettaa saada aikaan keskustelun Alinan kanssa.
+
+Kun oli sanottu hyvää yötä ja he Uunon kanssa taas olivat sulkeutuneet
+saliin ja Uuno nukkunut, otti Henrik tämän asian oikein miettiäkseen.
+Hän ajatteli, että pitäisi Alinalle huomauttaa, kuinka Johanneksen
+elämä voi mennä pilalle, ellei hänen toiveensa toteudu ja kuinka Alina
+siten itsekin joutuu onnettomaksi.
+
+Hirmuisen lujaa tahdon voimaa tähän yritykseen vaadittiin Henrikiltä.
+Kuinka hän ensiksikin alkaisi puheensa, kuinka pyytäisi saada
+puhutella, hän kun ei vielä kertaakaan ollut Alinan kanssa kahdenkesken
+ollut eikä suurin mitään hänelle erikoisesti sanonut tai edes tarttunut
+koskaan hänen sanaansa. Ja kerran, kun rovastin luona oltaessa oli
+pyydetty illalliselle ja he jäivät muiden mentyä viimeisiksi
+verannalle, kahdenkesken, niin Henrik oli tuntenut olonsa sangen
+tukalaksi, ei ollut voinut katsoa Alinaa silmiin eikä keksiä mitään
+puhuttavaa.
+
+Johanneksen tähden hän kuitenkin tahtoi tehdä ankaran yrityksen ja
+pakoittaa itsensä puhumaan, niin vaikealta kuin se näyttikin.
+
+Mutta seuraavana päivänä -- se oli jo perjantai ja sunnuntai-iltana he
+olivat tulleet, -- ennenkuin hän vielä ehti mitään tehdä aikeensa
+toteuttamiseksi, kävi niin, että Alina itse pyysi saada puhua hänen
+kanssaan kahdenkesken.
+
+Se tapahtui niin odottamatta, ettei Henrik ehtinyt valmistua ja oli
+ensin hyvin hämillään, ei voinut sinnepäinkään nostaa silmiänsä
+Alinaan; hän näki ainoastaan mitä oli maassa, eikä olisi sentään
+sitäkään katsellut.
+
+-- Kun minusta näytti, että Henrik voi ymmärtää mitä toinen, -- taikka,
+minä tarkoitan, kun Henrik -- kun minä näen että Henrik on huomannut
+kaikki, -- alotti Alina, mutta hylkäsi esipuheensa, ja sanoi suoraan:
+-- -- Eikö Henrikistäkin tämä elämä ole ihan kauhea!
+
+-- Mutta eikö sitä voisi parantaa, -- sanoi Henrik ja vilkasi Alinaan,
+jonka jälkeen hänen silmänsä pysyivät jo metrin verran ylempänä
+maanpintaa.
+
+-- Parantaa? Niin no mitä muuta tässä koetetaankaan? Mutta se on --
+huh, se on vaan niin mahdotonta, niin mahdotonta --.
+
+-- Niin, sanoi Henrik, -- teillä taitaa olla niin erilaiset
+sympatiat --
+
+-- Mitä Henrik tarkoittaa?
+
+-- Muuten vaan, kun Alina esimerkiksi ei mitenkään tahtoisi asua
+muualla kuin Pohjanmaalla.
+
+-- Oi voi, senkö Henrik on pannut mieleen mitä silloin puhuttiin --
+silloin mamman kamarissa? Minulle on aivan yhdentekevä missä me asumme,
+tässäkö puustellissa vai Savossa, -- ihan yhdentekevä. -- Johan minä
+olen kotini jättänyt, lisäsi hän hiljaisemmalla äänellä ja Henrik
+huomasi, että hänen sieramensa liikahtivat ja alaleuka värähti. --
+Kyllä se oli minulle vaikeata, minä rakastin niin kotiani, -- voi, voi,
+-- kaikkea mikä oli kotona, ja ystäviäni. -- Voi tietääkö Henrik,
+meillä oli Putte niminen hevonen, joka tunsi niin minua -- minä kun
+annoin sille sokeria ja leipää, mitä sattui olemaan taskussa ja minä
+kannoin aina jotain taskussa vaan sitä varten, -- niin se tunsi niin
+minua, että kun vaan näki, heti paikalla rupesi tulemaan luokseni,
+valjaissakin, voi, voi, ja kerran minä viettelin sen rappusille, se
+nousee ensimäiselle asteelle, sitten toiselle, sitten kolmannelle, ja
+voiko Henrik ajatella! tulee kuin tuleekin porstuaan, -- palkit
+ryskäävät ja narisevat, -- mutta Putte astuu vaan yhä edemmäs ja minä
+sain sen narratuksi papan kamarin ovelle asti, mutta ne kuulivat --
+meillä oli vieraita, kuten aina, meillä kävi hirveän paljon vieraita,
+aina talo täynnä vieraita, -- niin, ne kuulevat ja juoksevat
+kauhistuneina, kädet ilmassa porstuaan. Syntyi hirveä hälinä, joku
+rupesi huutamaan apua. Pappa ei saanut Puttea kääntymään, porstua oli
+ahdas, piti viedä omaan kamariinsa ensin ennenkuin sai Puten
+kääntymään, ja ukko -- (tässä Alina nauroi niin ettei voinut kertoa
+edemmäs) -- ja ukko -- hahahaha -- ja ukko -- hahahaha. Enhän minä voi
+-- hahahaha --
+
+Henrik rupesi nyt nauraen mainitsemaan heidän samantapaisesta
+hevosestaan Pollesta siellä vanhassa kotipappilassa. Silloin vasta
+Alina sai naurunsa hillittyä, ja melkein totisena saneli Henrikin
+kertomukseen: jaa, -- jaa. Mutta heti sen loputtua hän muuttui ihan
+totiseksi ja jatkoi siitä, missä ei vielä ollut hevosesta puhunut:
+
+-- Kaikki minä jätin, ja päätin elää vaan Johannesta varten. Minun
+ystäväni eivät ensin ymmärtäneet että minä olin niin päättänyt. He
+tulivat usein meidän luoksemme tänne ollakseen minun kanssani niinkuin
+ennenkin. Mutta vähitellen he ovat huomanneet, että minä tahdoin
+heistäkin erota. Ei minulla ole mitään muuta kuin Johannes. Kuinka
+Henrik siis luulee, etten minä olisi valmis muuttamaan hänen kanssaan
+tästä puustellista toiseen! Mutta jos olen jättänyt kaikki, joille minä
+olen jotakin ollut, niin tahtoisin nyt olla sen sijaan jotakin hänelle,
+mutta sitä minä en saa, en, sillä mamma tekee hänelle kaikki, mitä hän
+tarvitsee, melkein kaikki, hoitaa hänen lapsensakin. -- Enhän minä
+sano, kyllä meillä on hirveän paljon apua mammasta, mutta kuitenkin. Ja
+jos nyt me vielä muutamme sinne, niin mitäs minä sitten --! Ei Henrikin
+pidä luulla, että minä tahtoisin että mamma muuttaisi meiltä. Minä vaan
+en tahdo sinne muuttaa; kyllä Johanneksen kanssa sinnekin, mutta ei
+hänen. Kun mamma eilen sanoi, että hän matkustaa, niin minä tulin
+iloiseksi, niin, en tiedä itsekään miksi, mutta minä luulin, että hän
+aikoo vaan joksikin ajaksi --. Mutta kyllä minä suostun, että hän asuu
+meillä täällä, mutta ei vaan siellä. -- Ymmärtääkö Henrik? -- sanoi
+Alina lopuksi, kun Henrik, vastaamatta mitään, pysähtynein katsein
+tuijotti häneen.
+
+-- Kyllä, kyllä, -- tokasi Henrik heräten ajatuksistaan. Hän ei ollut
+kuullut monimutkaista loppuosaa Alinan puheesta. Sen sijaan oli
+alkuosa, eli kertomus Alinan kodista, niin elävästi vaikuttanut häneen,
+että hän ikäänkuin nyt vasta tutustui Alinaan. Tähän asti hän oli
+Alinasta ajatellut vaan: Johanneksen vaimo, mutta nyt hän ensi kerran
+ajatteli: ihminen. Ja siitä hetkestä saakka hän taisi katsoa Alinaa
+silmiin, eikä ainoastaan että taisi, vaan vieläpä tuijotti niihin
+voimatta kääntää katsettaan pois. Tuolle vieraalle, nuorelle, elävälle
+ihmiselle hän saattoi sanoa "sinä" ja sai olla ihan-ihan tuttava! Se
+tuntui Henrikistä tällä hetkellä tavattomalta etuoikeudelta ja
+suorastaan onnelliselta. Ja kaikki hänen ajatuksissaan kääntyi ihan
+nurinpäin: Sehän olikin Alina, joka oli kadottanut vanhan kotinsa,
+tutut uksen ulvahdukset, kotivaahterat, aitat ja yliset, -- ei tosin
+minkään huutokaupan tähden, vaan rakkaudesta Johannekseen, Henrikin
+tuttuun veljeen, -- jättänyt omin ehdoin, jättänyt vanhan pappansa ja
+nuoret ystävänsä, joiden kanssa seurusteleminen oli ollut hänen
+elämänsä.
+
+Henrik olisi vieläkin suu auki tuijottanut Alinaan, mutta kun tämä
+kysyi: ymmärtääkö Henrik? -- täytyi hänen pian vastata: kyllä, kyllä,
+-- ja teeskennellä niinkuin hän olisi kuullut kaikki.
+
+Alina rupesi jatkamaan, mutta silloin Henrik vajosi taas omiinsa. Ja
+kun hän jälleen heräsi, puhui Alina jo ihan toisista asioista, -- kesän
+lämpimyydestä, Henrikin tietämättä milloin hän oli mennyt yli tähän
+aineeseen.
+
+Ollakseen näyttämättä tyhmältä Henrik sanoi:
+
+-- Minusta vaan tuntuu, että kaikki tulee vielä hyväksi.
+
+Alina katsahti vähän kummastuen, mutta iloisesti Henrikiin.
+
+-- Hyväksikö? Kuinka niin? -- sanoi hän.
+
+Siis Henrikin sanat eivät olleet mikään vastaus Alinan viimeiseen
+puheeseen. "Mitä ihmettä hän onkaan minulle puhunut?" -- ajatteli
+Henrik, mutta itse asiassa ei hänestä tuntunut tarpeelliselta saada
+sitä tietää, sillä Alinan alkusanoista hän oli tämän niin perin pohjin
+ymmärtänyt, että kaikki seuraavat sanat olivat tarpeettomat, -- ymmärsi
+yhtä hyvin kuin olisi ymmärtänyt oman sisarensa tai itsensä.
+
+-- Minusta Alina niin sopii Johannekselle, ettei kaksi ihmistä voi sen
+paremmin toisilleen sopia, -- sanoi Henrik.
+
+-- Niinkö? -- sanoi Alina eikä voinut pidättää itseään kyyneltymästä:
+
+-- Ja minä aijon puhua noista asioista mamman ja Johanneksen kanssa, --
+sanoi Henrik.
+
+-- Mitä Henrik aikoo puhua? -- sanoi Alina säikähtyneenä ikäänkuin
+peläten, ettei Henrik ollut sittenkään kuullut mitä hän oli puhunut.
+
+-- Ole vaan ihan rauhassa.
+
+-- Niin, -- sanoi Alina, -- tiesinhän minä, että sinä ymmärrät minua.
+
+Ja hän antoi kättä Henrikille kyynelten puhjetessa hänen silmiinsä.
+Heidän mennessään, kutitti myöskin Henrikin nenää.
+
+Henrik oli nyt kaksinkertaisesti perheen sisäisimpiin asioihin vihitty.
+Ja se teki hänet tavallaan onnelliseksi tässä onnettomuudessa.
+
+Puhumaan hän ei sentään tullut tilaisuuteen Johanneksen kanssa koko
+seuraavana päivänä. Sillä se oli lauantai ja Johannes istui aamusta
+asti ylhäällä vintikamarissaan työskennellen seuraavan päivän
+jumalanpalvelusta varten. Hän sen kuin pistäysi vaan syömässä ja kahvia
+juomassa.
+
+Nyt kun veljet olivat tulleet, tahtoi hän valmistaa jotain
+erinomaisempaa, sillä he eivät olleet vielä koskaan kuulleet hänen
+saarnaavan.
+
+Hän koetti sovitella kokoon parhaimpia paikkoja entisistä saarnoistaan
+ja keksiä uusia ajatuksia.
+
+Mutta vaatiko hän itseltään liikoja, vai mikä siinä oli, ei hän
+tahtonut saada aikaan mitään tyydyttävää: kaikki tuntui niin
+kaukaiselta. Teksti oli 1 Joh. 4: 16-21:
+
+"Ja me tunsimme ja uskoimme sen rakkauden, jolla Jumala meitä rakastaa.
+Jumala on rakkaus, ja joka rakkaudessa pysyy, hän pysyy Jumalassa, ja
+Jumala hänessä. -- Siinä täytetään rakkaus meissä, että meillä olisi
+turva tuomiopäivänä; sillä niinkuin hän on, niin olemme me myös tässä
+maailmassa. -- Ei pelko ole rakkaudessa, vaan täydellinen rakkaus ajaa
+pois pelvon, sillä pelvolla on vaiva; mutta joka pelkää, ei hän ole
+täydellinen rakkaudessa. -- Me rakastamme häntä, sillä hän rakasti
+meitä ensin. -- Jos joku sanoo: minä rakastan Jumalata, ja vihaa
+veljeänsä, se on valehtelia; sillä joka ei rakasta veljeänsä, jonka hän
+näkee, kuinka hän taitaa Jumalata rakastaa, jota ei hän näe? -- Ja tämä
+käsky on meillä häneltä: joka Jumalata rakastaa, hänen pitää myös
+veljeänsä rakastaman."
+
+Tekstin toinen osa oli kertomus rikkaasta miehestä, joka helvetin
+liekeissä tuskaillen pyysi Abrahamia lähettämään kerjäläinen Latsarus
+kastamaan sormensa pää veteen ja jäähdyttämään sillä hänen kuumaa
+kieltänsä. Se on: ettei Jumalan edessä ollut eroitusta kerjäläisen ja
+rikkaan välillä.
+
+Yhdistää näitä aineita tuntui Johanneksesta tällä kertaa
+tarkoituksettomalta. Sillä ei hän tahtonut puhua siitä kuinka rikkaan
+täytyy köyhää rakastaa ja tälle osoittaa hyväntekeväisyyttä. Hän aikoi
+puhua jotain omista kokemuksistaan, rakkaudesta yleensä, -- ylemmästä
+ymmärryksen langasta ihmisten välillä, samalle tasalle kehittyneiden
+ihmisten sielujen yhteydestä.
+
+Katsoessaan vintikamarin ikkunasta Johannesta vei milloin mikin ajatus
+mukanansa äärettömiin syvyyksiin. Näin eivät ajatukset olleet vielä
+koskaan häntä temponeet, kuin nyt, hänen tietäessään että veljet
+tulevat kuulemaan. Hänellä tuntui olevan ihan äärettömät ainehistot, --
+mistä lienevätkään nyt yhtäkkiä esiinkumpuneet. Hän koetti kirjoittaa
+ne niin hyvin kuin taisi paperille ja pani suurta huolta muotoon. Aina
+hänellä oli jotakin vielä korjattavaa, ne eivät tyydyttäneet häntä
+semmoisina kuin olivat paperilla. Ei hän myöskään saanut niitä
+tyydyttävästi yhdistetyiksi, sillä vaikka kauniina itsessään, ne
+sisällisesti rikkoivat toisiansa. Sen monimutkaisen, hienon kutouksen
+asemesta, jota hän taisi pitää koossa ajatuksissaan, hänelle tahtoi
+tulla paperille jonkunlaista köyhää, kömpelöä, epätasaista ja ikävää
+filosofiaa.
+
+Sentähden mitä enemmän aika kului, sitä tuskallisemmalla
+voimainponnistuksella Johannes koetti saada jotain kokonaista
+syntymään. Hän soimasi itseään, ettei ollut ennen alottanut, ja hän
+vihdoin päätti ryhtyä vieläkin johonkin toiseen tavallisempaan
+aineeseen, mutta samassa taas sanoi itselleen, ettei hän toisesta
+aineesta enää ehtisi mitään kunnollista saamaan. Niin että Johanneksen
+kasvot olivat jotenkin rypyssä ja hermot valloillaan, kun hän
+sunnuntaiaamuna varhain tuli alas ja yhtyi siellä oleviin
+kirkonmatkapuuhiin. Kaikki häntä hermostutti, enin kuitenkin mamman
+kunnioitusta ja ihailua säteilevä kysymys:
+
+-- No, ja mistä sinä saarnaat tänään?
+
+Sen sanottuaan mamma, ihan kuin pelästyen, katsoi häntä silmiin.
+
+Johannes hillitsi itseänsä kuitenkin jotenkin hyvin, paitsi juuri
+lähtiessä hermostus taas oli päästä purkautumaan, kun hänen mielestään
+ihan turhaan viivyteltiin ja tehtiin liian suuria varustuksia. Aivan
+kuin hän olisi luvannut jotain erinomaista! Hän itse oli jo kauan ollut
+lähdössä, ryytimaan keskipaikoilla.
+
+-- Eikö siitä nyt vihdoinkin päästä liikkeelle, -- sanoi hän kääntyen
+taloon päin ja antaen molempien kämmeniensä retkahtaa vauhdilla alas.
+
+Vähän aikaa hän seisoi ja hengitti nenäänsä, mutta kun mamma kuistilta
+taas kääntyi sisälle jotakin vielä hakemaan, sanoi Johannes kaiken
+malttinsa menettäen:
+
+-- Ja nyt minä menen. -- Kääntyi ja läksi menemään.
+
+Näin hän tuli kulkemaan muiden edellä, jotka huomattuaan hänen
+kärsimättömyytensä kiiruhtivat perässä.
+
+Päivä oli jo aamusta asti kovin lämmin. Pelloilla oli vielä eilinen
+tukahduttava kuumuus, joka tyynen yön aikana ei ollut ehtinyt hälvetä.
+
+Uuno oli saavuttamaisillaan Johanneksen, ja mamma tuli kiirehtien,
+punaisena ja hengästyneenä, liian pitkillä askeleilla, pidellen
+rinnallaan astuvan Henrikin käsivarresta. Kun hekin olivat
+saavuttamassa, kääntyi Johannes taaksensa.
+
+-- No, entä Alina? -- sanoi hän suurin silmin ja tilille vaativasti
+katsoen mammaan, ikäänkuin mamma olisi estänyt Alinaa tulemasta.
+
+-- Ei hän tullut.
+
+Henrik tiesi, että mamma oli päinvastoin kehoittanut Alinaa tulemaan
+mukaan. Mutta Johannes nähtävästi kuvaili, että mamma ei ollut sitä
+tehnyt, kohautti hermostuneesti olkapäitään ja läksi edemmäs.
+
+Mamma rupesi nyt nopeasta astunnasta epävakaisella äänellä takaa
+kertomaan tarkasti kuinka asia oli, mutta Johannesta hermostutti tämä
+kertomus vieläkin enemmän.
+
+-- Kulkekaa te edellä, -- sanoi hän yhtäkkiä, ummistaen suunsa ja
+päästäen pitkän hengityksen nenänsä kautta, ja pysähtyi.
+
+Mamma ja pojat pujahtivat edelle.
+
+Johannes jättäytyi tahallaan kauas jäljelle.
+
+-- Älkää olko tietääksennekään, -- sanoi mamma Henrikille ja Uunolle,
+-- se tapahtuu joskus hänelle, hän raukka on niin hermollinen, ja
+sitten se vaivaa häntä itseään niin kauheasti jälestäpäin.
+
+"Mikä eroitus!" -- ajatteli Henrik näiden mamman sanojen johdosta,
+ehdottomasti pannen rinnakkain nämä sanat ja sen, mitä mamma olisi
+sanonut, jos Alina olisi näin hänelle hermostustaan osoittanut. "Miksi
+mamma siis ei voinut rakastaa yhtäpaljon Alinaa? Kun mamma kuitenkin
+tietää, että kaikki olisi toisin, jos hän rakastaisi Alinaa yhtäpaljon,
+niin miksi hän ei rakasta? Mamma luulee, että hän alentuisi, jos
+Alinankin edessä olisi yhtä nöyrä kuin oli äsken Johanneksen, mutta
+Henrikin silmissä hän ei ollenkaan alentuisi, vaan päinvastoin olisi
+juuri silloin se oikea mamma. Voisihan mamma itsekseen kuvailla, että
+Alina on hänen lapsensa. Eikö mamma siis todellakaan näe, miksi
+Johannes, jota hän rakastaa, on niinkuin kahtia revitty. Siis mamma,
+joka rakastaa Johannesta, tuottaa hänelle hirmuisia kärsimyksiä."
+
+Henrikille oli selvänä, että mitään onnettomuutta ei ollut Johanneksen
+ja Alinan välillä, vaan että kaikki paha tuli siitä, että mamma ei
+voinut rakastaa Alinaa yhtä paljon kuin Johannesta.
+
+Sentähden Henrik yhä enemmän varmistui siinä, että mamman pitäisi
+välttämättä jättää heidät, ja että silloin ei olisi mitään estettä
+olemassa Johanneksen ja Alinan onnelle. Tämä ero oli tavalla tai
+toisella saatava aikaan, -- päätti Henrik itsekseen.
+
+Johannes, siellä perässä, synkkeni synkkenemistään. Kaikki hänen
+aikeensa tuoda saarnassaan esiin jotain erinomaista näytti
+auttamattomasti menevän myttyyn. Seista puolen tunnin kuluttua
+saarnastuolissa ja puhua -- rakkaudesta! Rakkaudesta tämmöinen tunne
+sydämmessä!
+
+Johannesta tympäsi hirmuisesti. Kirkkoon meneminen tuntui hänestä nyt
+äärettömän vastahakoiselta.
+
+Mutta kirkkoväkeäkin jo näkyi joka suunnalta. Varmoina ne ajoivat
+sinne, selkä koukussa. Olihan heillä palkattu pappi, joka oli heille
+saarnaava puolen tunnin perästä. Sukeltua sammakoksi ruislaihoon
+viileiden ojaruohojen siimekseen olisi hänestä tuntunut nyt ainoalta
+toivottavalta, -- kadota näkymättömäksi ja levätä, levätä, levätä. --
+Kuka on tehnyt sen, kuka on luonut sen vääryyden, että minun täytyy
+saarnata määrättyinä aikoina, avata suuni silloinkin kuin mieli on
+syttä pimeämpi. Sen suurempaa vääryyttä ei maailmassa ole. Tekisi mieli
+huutaa apua, paeta, tai ottaa itsensä vaikka hengiltä, -- ja kuitenkin
+täytyy astua kirkkoa kohden, tervehtiä ystävällisesti pitäjäläisiä,
+heittää ohi mennessä heille pari sanaa, suu luonnottomassa irvessä,
+avata sakastin ovi, pukea yllensä musta viitta ja nousta
+saarnastuoliin.
+
+Kirkkomäelle tultuaan, hymyiltyään tutuille, hän astui sakastiin. Ja
+tervehdykseksi lukkari ilmoitti sen harmillisen uutisen, että
+rovasti ei tule saapuville. Johanneksen oli siis toimittaminen
+alttaripalveluskin.
+
+Lukkarin mentyä Johannes istui masentuneena tuolille, toinen käsi
+pöydälle ja toinen polvelle. Ohimo painui pöydän reunaa vasten ja silmä
+katsoi lakastuneena jotain rakoa permannossa.
+
+"Jumala sinä, auta minua, -- anna minulle anteeksi kaikki minun
+syntini! Minä tiedän että sinä sanot: mene ja sovi ensin sen kanssa,
+jolla on jotain sinua vastaan. Mutta enhän voi mennä nyt heitä
+puhuttelemaan, kun täytyy ensin saarnata. Minä teen sen jälestäpäin,
+kunhan nyt vaan autat minua, niin että voisin pitää ajatuksiani koossa
+ja onnistuisin."
+
+Mutta ei hän tuntenut mitään vahvistusta. Päinvastoin, Hän ikäänkuin
+tuli vaan varmemmin vakuutetuksi siitä, ettei Jumala ollenkaan käskenyt
+hänen mennä nyt laulamaan alttarille ja saarnaamaan. Hänen silmänsä
+painuivat väsymyksestä kiinni. Ajatus liikkui pimeässä tyhjyydessä,
+niinkuin avaruudessa, jossa ei ole päivää eikä yötä eikä mitään
+rasitusta.
+
+"Taitaisi se olla suuri urotyö Sinun kunniaksesi, joka olet totuus, jos
+minä pakenisin täältä. Tai menisin kirkkoon ja sanoisin, etten voi
+saarnata, en nyt, enkä koskaan, ja selittäisin syyn siihen.
+Selittäisin, että koko tämä kirkko ja se, että kello on 10, on pelkkää
+lasten leikkiä totuuden rinnalla. En menisi alttarille, vaan istuisin
+poikittain kaiteelle, jalat kirkkoon päin; tai palmunoksa kädessä
+kulkisin ja huiskisin ja huutaisin: ulos, ulos täältä! Ei totuus ole
+täällä!"
+
+Johannes kavahti ajatuksistaan, jotka alkoivat huimaisten hämmentyä
+uneksi. Ja hän näki taas tutun sakastin ja kuuli urkujen sävelen ja
+ihmisjoukon astuntaa ylös rappusille ja sitten sisälle kirkkoon.
+
+"Sitä en minä voi tehdä", -- ajatteli Johannes ja rupesi
+koneentapaisesti pukeutumaan asianomaiseen pukuun. -- "Puhun mitä sylki
+suuhun tuo. En välitä onnistuuko taikka ei."
+
+Kirkosta kuului jo viimeinen virrenvärssy. Väkeä oli kokoontunut
+vähänlaisesti, enimmäkseen vaimoväkeä ja vaan harvakseltaan ukkoja
+oikealle puolelle. Lehterit olivat melkein tyhjät.
+
+Henrik ja Uuno istuivat oikealla, neljännellä penkillä ensimäisestä,
+mamma istui eri tuolilla vasemmalla, penkkien edessä.
+
+Kirkko oli valkonen sisältä, ristiin rakennettu ja valkoset
+kahdeksankulmaiset pilarit kannattivat lehtereitä. Kirkossa oli
+viileämpi kuin ulkona. Suuret ikkunat olivat auki ja niistä näkyi
+kirkas, auringonvalaisema puiden vihreä. Pääskyset lentelivät vapaasti
+ulos ja sisään.
+
+Tämä seikka Henrikin mielestä hyvin muistutti heidän kotikirkkoansa.
+Sielläkin kesäisinä sunnuntaina vaahteran lehdet paistoivat kirkon
+varjoisaan sisustaan ja pääskyset lentelivät ikkunasta sisälle.
+
+Ukot näyttivät hänestä myöskin samallaisilta, ja hän taisi hyvin
+kuvailla kuinka nämäkin olisivat ostelleet heidän vintitavaroitaan ja
+liikkuneet heidän pappilassaan niinkuin kotonaan, koska se oikeastaan
+oli heidän talonsa, heidän varoillaan rakennettu ja kunnossa pidetty.
+Eivät he ainoastaan olleet samallaisia, vaan ikäänkuin enemmän
+itsetietoisia veisatessaan ja odottaessaan paimentaan, joka oli heidän
+palkkaamansa.
+
+Kun Johannes vihdoin tuli esille, Henrik melkein säpsähti ja veri jätti
+hänen kasvonsa. Hän pelkäsi Johanneksen puolesta. Ja kuinka hän olisi
+toivonut, ettei tätä tilaisuutta olisi tarvinnut olla! Johanneksen
+tukka oli entistä enemmän irrallaan päästä, hänen kasvonsa näyttivät
+tavattoman kapeilta, laihoilta ja kalpeilta. Hän kääntyi tavan mukaan
+ensin selin yleisöön ja asettui rukousasentoon. Ristiinnaulitun
+alttarikuva riippui hänen yläpuolellansa, Maria ja joitain muita naisia
+kuvattuina jalkain juureen itkemään.
+
+Johannes suoritti alttaritoimituksen yhä sama riutumus sydämmessä.
+Kaikkein vastenmielisintä oli hänelle tällä kertaa laulaminen. Hän
+katseli suoraan eteensä, mutta sittenkin pilkotti hänen silmiinsä
+toiselta puolen Henrik ja Uuno, ja toiselta mamma. Ääni katkesi pari
+kertaa, tehden vähän oudonlaisen taitteen. Johannes nosti nenäliinan
+otsallensa ja pyyhki pois hiostuksen.
+
+"Enhän minä voi!" -- jatkoi hän entistä ajatustaan, -- "älä jätä minua,
+vaikka minä kuljenkin omia teitäni!" Hän kohottautui, oikasihe ja
+kasvojen ilme kylmeni.
+
+Lukiessaan alttarilta tekstin molempia osia Johannes jo huomasi, ettei
+hän voi jättää Latsarus-historiaa saarnansa ulkopuolelle, kuten hän
+kotona oli ajatellut. Se tuli luetuksi yhtä kovalla äänellä, ihan yhtä
+tärkeänä osana ja kesti saman verran aikaa kuin edellinen osa. Vieläpä
+se, viimeiseksi luettuna, teki odottamattoman voimakkaan vaikutuksen ja
+löi kerrassaan kumoon ne erikoiset ajatukset, jotka hän oli solminut
+ensin luetun epistola-tekstin yhteyteen.
+
+Teksti kuului näin:
+
+"Niin oli yksi rikas mies, joka vaatetti hänensä purppuralla ja
+kalliilla liinavaatteella, ja eli joka päivä ilossa herkullisesti. Oli
+myös yksi kerjääjä, nimeltä Lazarus, joka makasi hänen ovensa edessä
+täynnänsä paisumia: Ja pyysi ravittaa niistä muruista, jotka rikkaan
+pöydästä putosivat: mutta koirat myös tulivat, ja nuolivat hänen
+paisumansa. Niin tapahtui, että kerjääjä kuoli ja vietiin enkeleiltä
+Abrahamin helmaan: niin kuoli myös rikas, ja haudattiin. Ja koska hän
+helvetissä vaivassa oli, nosti hän silmänsä, ja näki Abrahamin
+taampana, ja Lazaruksen hänen helmassansa. Ja hän huusi, sanoen: isä
+Abraham armahda minun päälleni, ja lähetä Lazarus kastamaan sormensa
+pää veteen, että hän jähdyttäisi minun kieleni; sillä minä kovin
+vaivataan tässä liekissä. Niin sanoi Abraham: poikani, muista, että
+sinä sait sinun hyväs, niin myös Lazarus pahaa: mutta nyt hän
+lohdutetaan, ja sinä vaivataan. Ja paitsi kaikkia näitä, on meidän ja
+teidän välillä suuri juopa kiinnitetty, että ne, jotka tahtovat täältä
+sinne teidän tykönne mennä, eivät he voi, eikä sieltä tännekään tulla.
+Niin hän sanoi: minä rukoilen siis sinua, isä, ettäs lähetät hänen
+minun isäni kotoon: Sillä minulla on viisi veljeä, todistamaan heille:
+etteivät hekään tulisi tähän vaivan siaan. Sanoi hänelle Abraham:
+heillä on Moses ja propheetat; kuulkaan niitä. Mutta hän sanoi: ei, isä
+Abraham: vaan jos joku kuolleista menisi heidän tykönsä, niin he
+parannuksen tekisivät. Hän sanoi hänelle: elleivät he Mosesta ja
+propheettaita kuule, niin eivät he myös usko, jos joku kuolleista
+nousisi ylös."
+
+Lukiessaan tätä tekstiä Johannes tuli ehdottomasti ajatelleeksi:
+tarvitsisinkohan minäkin, että joku kuolleista nousisi ylös ja
+vakuuttaisi minulle, että kerjäläisen rakastaminen on todella
+välttämätöntä? -- Hänelle oli samassa ihan selvä, ettei hän voi mennä
+tekstin ohi.
+
+Tultuaan takaisin sakastiin hän nojautui kyynäspäin korkealla olevaa
+ikkunalautaa vasten ja ajatuksissaan muodosti ihan uuden saarnan
+pääpiirteet.
+
+Sen sijaan kuin puhua tuosta hienosta ymmärryksen langasta eli
+jonkinlaisesta ylemmästä rakkaudesta ihmisten välillä, aikoi hän nyt
+kokonaan hylätä tuon aineen ja mennä pohjaan asti, tuoda esiin sen
+äärimmäisen päämäärän, johon inhimillinen elämä tähtää: kaikkien
+ihmisten veljistymisen. Hän oli ikäänkuin suuttunut itselleen, että hän
+oli aikonut veljiensä tähden puhua muka jostakin vielä hienommasta
+rakkaudesta kuin siitä, minkä on yhdistäminen kaikkia ihmisiä
+eroituksetta. Hän oli -- nyt hän sen huomasi -- ajatellut saarnaansa
+veljiensä edessä eikä Jumalan. Mutta hän päätti muuttaa asian, ja jo
+tunsi kuinka rauha vuoti hänen sydämmeensä.
+
+Oikea syy, miksi hän ei tahtonut kerjäläisestä puhua, oli se, ettei hän
+tahtonut näyttäytyä erittäinkään Henrikille semmoisena, mimmoisiksi
+hänen mielipiteensä olivat heidän erottuaan muodostuneet. Sydämmensä
+syvimmässä hän jo oli itsekin luopunut vanhasta päämäärästään:
+palaamisesta kotipitäjään. Eikä hän ollut tehnyt sitä Alinan tähden
+yksistään, vaan omasta puolestaan. Hän näki tässäkin asiassa kohtalon
+johtoa ja tahtoi vapaaehtoisesti taipua sen alaiseksi. Että siinä
+todella oli kohtalon käsialaa, selvisi hänelle silloin kuin hänelle
+selvisi hänen nykyisen elämänmuodostuksensa tarkoitus. Tarkoitus oli
+se, että hänen piti oppia rakastamaan vieraita ihmisiä ja vieraita
+seutuja. Että tämä tuotti hänelle kärsimyksiä, siihen hän oli itse
+syynä. Siihen oli syynä se, että hän oli aina "potkinut tutkainta
+vastaan", aina niin kauas kuin hän muisti, tahtonut välttää kohtaloa
+ja järjestää elämänsä oman erikoisen makunsa mukaan. Kohtalo oli
+vienyt häneltä voiton, kääntänyt kaikki mitä hän teki aikeensa
+toteuttamiseksi, erittäinkin hänen pappeutensa, omaksi hyväkseen ja
+asettanut hänet keskelle Pohjanmaata. Hän kärsi yhä edelleen ja
+kuitenkin hän yhtaikaa tyytyi. Hän tunsi, ettei hän vieläkään, ei
+lähimainkaan, tahdo sitä mitä kohtalo tahtoo, ja sentähden hän piti
+ihan luonnollisena, että hänen on yhä kulkeminen kärsimyksen tiellä.
+
+Kun hän kirjoitti saarnaansa, oli tämä hänen sydämmensä totuus kumma
+kyllä joutunut ihan unohduksiin. Hän oli alkanut kirjoittaa koristeltua
+kukkaiskieltä jonkinlaisesta korkeammasta yhteydestä sielujen välillä,
+antanut hienon surunleiman lauseillensa, kun muka tämä elämä polkee
+jalkainsa alle sitä, mikä on todellisesti hienoa. Hän oli saanut kokoon
+mitä ihanimpia lauseita, viimeistellyt, huiputtanut ne, -- ja nyt tunsi
+yhtäkkiä selvästi, etteivät ne kelpaa mihinkään. Nyt hän ei tarvinnut
+mitään valmistaa, eikä mitään kaunistaa. Hän tiesi mitä hänen oli
+sanominen tekstien johdosta: yksinkertaisesti vaan, mitä ne sisälsivät.
+Ja ne vastasivat täydelleen hänen omaa totuudentietoansa.
+
+Ajan tultua hän sentähden meni päättäväisesti saarnastuoliin, luki
+tavalliset rukoukset, esipuheet, päivän molemmat tekstit ja Isämeidän.
+Sitten hän alotti puhua näin:
+
+"Jumala on rakkaus. Joka sanoo tuntevansa Jumalan, eikä rakasta, hän
+valehtelee. -- Näin sanotaan tekstissä. Meidän pitää siis rakastaa,
+että me tuntisimme Jumalaa.
+
+"Ketä meidän pitää rakastaa?
+
+"Rikas mies, jolle pitkin koko hänen elämänsä aikaa oli saarnattu
+rakkauden välttämättömyydestä, luuli, että hänellä oli rakkautta. Sillä
+hän rakasti veljiänsä, jotka hänen kanssaan seurustelivat ja istuivat
+hänen pöytänsä ympärillä, joille oli yhtä lämmin, ja yhtä valoisa, kuin
+hänelle, jotka olivat yhtä sivistyneet kuin hän.
+
+"Mutta vaikea, mahdoton on minun ajatella, että se ryysyinen, likainen
+kerjäläinen, joka avaa minun kyökkini oven, on minun veljeni! Ja
+kuitenkin puhuu päivän teksti lahjomatonta kieltä. Se on niin. Jumalan
+tahto on, että kaikki ihmiset tuntisivat toisensa veljikseen.
+
+"Rakasta kerjäläistä, mitä se on? Antaako hänelle niistä muruista,
+jotka putoavat minun pöydältäni? Sitä minä kyllä ehkä teenkin. Mutta se
+ei ole rakastaa kerjäläistä. Rakastaa kerjäläistä se on tunnustaa hänet
+todelliseksi veljekseni. Ja sitä minä en tee. Sillä jos minä kenen
+tunnen veljekseni, niin enhän salli että minun oloni on parempi kuin
+hänen, en salli että hän nälkäisenä katsoo kuinka minä syön, vaan me
+syömme saman pöydän ääressä ja jaamme kaikki keskenämme. Siksi että
+rakastan veljeäni. Mutta vieraan kerjäläisen sallin seista ovellani ja
+olen ilonen kun hänestä pääsen niillä muruilla, jotka pöydältäni
+putoovat.
+
+"Onko siis Jumalalla sukulaisia, tai onko minun lihallinen veljeni
+Jumalalle läheisempi kuin se ihminen, joka on jäänyt minun oveni
+taakse? Ei, ja tuhat kertaa ei. Vaan Jumalan edessä ovat kaikki yhtä ja
+sentähden Jumala ei salli että me keskenämme pidämme erilaisuutta,
+niinkuin rukoilemme: tapahtukoon sinun tahtosi niin maassa kuin se
+tapahtuu taivaassa.
+
+"Mutta onkohan asia sittenkään niin? Oudolta kajahtaa korvaan sana:
+rakasta tuota vento vierasta niinkuin omaa lihallista veljeäsi. Emme
+usko sitä, ja kuitenkin se on niin. Tekstimme opettaa sen meille, jonka
+mukaan yksi meistä rikkaista, kuoltuaan ja jouduttuaan helvetin
+tuskiin, pyytää että Abraham lähettäisi hänen vielä eläville
+sukulaisilleen erikoisen sanan, että se on niin. Rikas mies tietää,
+että nämä hänen sukulaisensa eivät usko tavallisia puheita ja
+kirjoituksia, ja sentähden vaatii, että joku kuolleista kummastuttaisi
+heitä ylösnousemisella ja saisi niin heidät uskomaan tätä ylen tärkeätä
+asiaa, josta koko autuus ja kadotus riippuu. Mutta -- Aabraham hylkää
+hänen pyyntönsä ja sanoo, että asia on kylläksi ilmoitettu ja saarnattu
+maailmassa.
+
+"Jos siis asia kerran on niin, niin kaiken elämän tarkoitus on
+lähestyttää meitä sinnepäin."
+
+Sitten Johannes alkoi puhua siitä kuinka elämä vastoin ihmisen
+tahtoakin viepi häntä tätä päämäärää kohden, ja tuli tällöin hyvin
+lähelle itseänsä. Vihdoin hän puhui suoraan itsestänsä.
+
+"Niin, te katsotte ylös minuun, -- sanoi hän, -- ja ajattelette: sinä
+puhut kauniisti rakkaudesta, mutta syökö kerjäläinen sinun omassa
+pöydässäsi sinun rinnallasi? Ja minä vastaan ja tunnustan: ei, ei syö,
+vaan kuivan leipäkannikan saatuansa palautetaan kyökistä takasin
+mierontielle. Minä olen yksi heikoimmista ja huonoimmista tässä
+saapuvilla olevista. Minä tiedän asian, eikä tarvitse että joku
+kuolluista nousee ylös minulle sitä ilmoittamaan, ja kuitenkaan minä en
+rakasta kerjäläistä niinkuin veljeäni. Minä, niinkuin ehkä moni muu
+tässä seurakunnassa, kuljen Jumalaa kohden niinkuin uppiniskainen,
+pakosta. Minä tahdon aina poiketa tieltä omille poluilleni, kuoleman
+poluille, mutta kärsimykset tuovat minua jälleen takasin ja pitävät
+minua pakostakin elämässä.
+
+"Jumala on rakkaus, niinkuin tekstissä sanotaan. Se on: Jumalan tuntee
+ainoastaan se ihminen, joka rakastaa lähimmäistänsä. Ja niitä on
+ollut ja on ihmisiä, jotka kokonansa antautuvat Jumalalle eli
+lähimmäisillensä, palvellen näitä erotuksetta ja vapautuen omista
+himoistaan ja toiveistaan. Nämät kulkevat täydellisyyden tietä. Heillä
+ei ole kärsimyksiä, sillä mikä ikänä heille tapahtuu, he ottavat sen
+vastaan niinkuin Jumalan tahdon. Heillä ei ole kärsimyksiä, sillä
+heillä ei ole omaa tahtoa, jota kohtalo voisi rikkoa. Jumalan tahdon
+mukaan he rakastavat ja palvelevat vieraita ihmisiä niinkuin olisivat
+kaikki heidän omiaan. He jättävät omaisensa ja kotinsa. Ja heille käy
+niinkuin kirjoitettu on: 'Totisesti sanon minä teille: ei ole kenkään,
+joka jätti huoneen, taikka veljet eli sisaret, taikka isän eli äidin,
+taikka vaimon eli lapset, taikka pellot minun ja evankeliumin tähden;
+ellei hän saa jälleen satakertaisesti nyt tällä ajalla, huoneita, ja
+veljiä, ja sisaria, ja äitejä, ja lapsia, ja peltoja, ja tulevaisessa
+maailmassa iankaikkisen elämän.' -- Tämä on täydellisyyden tie. Mutta
+on myöskin kärsimyksen tie. Niitäkin ihmisiä, jotka eivät voi luopua
+pyrkimästä järjestämään elämäänsä oman tahtonsa mukaan, viepi
+elämänkoulu eteenpäin, vaikkakin vastoin heidän tahtoansa. Ketä meistä
+ei kohtalo ole eroittanut rakastetusta ympäristöstä ja vienyt
+vieraaseen tai erilaiseen tai vastenmieliseen ympäristöön. Ja kuka
+meistä voi sanoa, että hänen on käynyt niinkuin hän vuosi sitten
+ajatteli, -- että se elämä, missä hän nyt elää, on se tulevaisuus, jota
+hän muinoin itse tarkoitti. Ei kukaan. Se, mikä tapahtuu ulkopuolella
+tai vastoin meidän tahtoamme, sitä sanomme kohtaloksi. Mutta jolla on
+silmät nähdä, se näkee, että kaikki on tapahtunut ja tapahtuu vaan
+kohtalon käskystä, ja on tuottanut ja tuottaa kärsimyksiä sille, joka
+ei omasta tahdostaan luovu.
+
+"Puhun tätä ei niinkuin opettaja, vaan niinkuin se, joka tunnustaa oman
+erhetyksensä ja kertoo oman kokemuksensa. Sanon vieläkin: minä en voi
+luopua omasta tahdostani, vaikka näen, etten sitä voi saavuttaa ja
+vaikken tarvitse, että joku nousee kuolluista minulle siitä
+ilmoittamaan. Mutta minä iloitsen kärsimyksestä, sillä ymmärrän, että
+joku minua taluttaa -- taluttaa kiertoteitse oikealle polulle. Ja kun
+minä tunnustan, että minun pitää vierasta kerjäläistä rakastaa
+veljenäni, niin minä tunnustan oman kehnouteni. Sen vaan voi sanoa:
+älkää koskaan unohtako tätä Latsarus historiaa; älkää koskaan
+lakatko uskomasta että elämänne päämäärä on veljistyminen kaikkein
+viimeisimpäin, vieraimpain ja kurjimpain ihmisten kanssa."
+
+Sitten Johannes taas palasi alkuperäiseen aineeseensa, että Jumala on
+rakkaus ja että Jumalaa ei muuten voi tuntea. Hän sanoi, että
+Jumalaa on turha hakea viisaustieteestä, turha myöskin pilvistä ja
+tähtimaailmoista, ja jälleen teroitti, että Jumalan ilmoittaa vaan
+rakkaus toiseen ihmiseen ja maailmaan.
+
+Tämä oli pääasia Johanneksen saarnasta.
+
+Hän piti tavalliset päättäjäisrukoukset ja meni alas.
+
+Virren aikana Henrik mietiskeli Johanneksen sanoja siitä, ettei Jumalaa
+saa hakea tähdistä, ja oli vähän tyytymätön niihin. Hän päätti
+sopivassa tilaisuudessa ottaa asian puheeksi, ja kehoittaa Johannesta
+lukemaan Flammarionin kirjoja. Johanneksen kanta tuntui muutenkin
+Henrikistä vähän niinkuin ahtaanlaiselta ja hänen käsityksensä
+Jumalasta ikäänkuin liiaksi sidotulta tähän maailmaan.
+
+Hän läksi mamman ja Uunon kanssa kirkosta kotiin ilman Johannesta,
+jonka täytyi ajaa ensin rovastin luo ja ottaa sieltä posti.
+
+Kun he läksivät, rupesivat he kohta puhumaan saarnasta.
+
+Uunonkin mielestä tuntui tämä saarna vähän oudolta, se ei ollut hänestä
+ollenkaan saarnan näköinen ja sentähden hän ei voinut sanoa oliko se
+hyvä vai huono.
+
+Mamma sanoi, että täytyi tuntea Johannesta, ennenkuin hänen saarnojaan
+saattoi oikein käsittää. Ja sanoi vielä, että kirkossa käyvä rahvas ei
+tainnut oikein niistä pitää.
+
+-- Sopiikohan papin noin alentaa itseänsä? -- arveli Uuno. -- Miksi
+puhua itsestänsä? Tulee ajatelleeksi: mitä varten hän sitten saarnaa
+muille, jos hän on huonoin kaikista.
+
+-- Katsos, hänellä nyt on aina tuo aate mielessä, että on ikäänkuin
+kaksi tietä: toinen täydellisyyden tie, jota myöten valitut kulkevat,
+ja toinen kärsimysten tie, jota myöten hän sanoo kulkevansa.
+
+-- Mutta jos on kerran pappi, niin pitäisi toki olla valittujen tiellä,
+-- sanoi Uuno.
+
+-- Kyllä hän on, rakas Uuno, -- on jos kukaan, mutta hän itse sitä ei
+näe, eikä hän kärsi toista puhuttavan. Ja kansa taas ei tiedä mitä
+ajatella.
+
+-- Se nyt on niin Johanneksen näköistä tuo, -- sanoi Uuno nuhtelevasti
+etusormellansa takoen.
+
+Henrik kulki heidän vieressään eikä puhunut mitään, mutta hän oli
+taipuvainen yhtymään Uunon mielipiteeseen, eikä myöskään oikein tiennyt
+miltä kannalta saarnaa arvostelisi. Johannes säälitti häntä vähäsen,
+sillä ei hänen saarnansa ollut juuri mitään innostusta kuulijoihin
+herättänyt. Nämä tulivat ulos kirkosta silmät rypyssä, kovin
+ajatuksissaan, ja näyttivät iloisilta, kun saivat kirkonmäellä taas
+ruveta pakinoimaan jokapäiväisiä, istua rattaille ja lähteä kilvotellen
+kotimatkalle. Eikä Henrik myöskään voinut kieltää, että Uuno oli
+oikeassa kun sanoi: mitä varten hän sitten saarnaa muille, jos hän on
+huonoin kaikista?
+
+Hän päätti itsekseen jollakin sopivalla tavalla huomauttaa
+Johannekselle myöskin sen, että vähän suurempi itseluottamus, -- tai
+miksi sen sanoisi, -- ei haittaisi, kun kerran oli seurakunnan pappina.
+
+Kun Johannes tuli kirkonkylästä kotiin, meni hän ensimäiseksi mamman
+luo ja pyysi anteeksi, sitten pyysi myöskin muilta, syyttäen itseänsä
+pahaksi ihmiseksi. Hän antoi postilaukun mammalle ja meni itse ylös
+vintikamariinsa, kahvia juomatta. Alinaa hän suuteli ohimennen.
+
+Kahvin juotuaan Henrik nousi ja meni hänen jälkeensä. Siellä Johannes
+pesi kasvojaan, pärskyttäen vettä ympärilleen, josta tavasta hän siis
+ei vieläkään ollut oppinut pois. Henrik tiesi, ettei hänen kanssaan
+auta puhua, ennenkuin pesutoimitus on kaikella säntillisyydellä tehty
+ja suoritettu. Hän istui sentähden odottamaan ja mietiskeli, kuinka ja
+missä järjestyksessä hänen oikein oli sanominen kaikki ne asiat, joita
+oli kerääntynyt.
+
+Kun Johannes oli pärskytyksensä lopettanut ja ryhtyi kuivaamaan
+itseään käsiliinalla, katsoi Henrik ajan tulleen, ja sanoi muka
+välinpitämättömästi:
+
+-- Kuules, Johannes, et suinkaan sinä ole lukenut Flammarionin teoksia?
+
+Johannes kuivasi juuri korvantaustoja, eikä sentähden heti ehtinyt
+vastata.
+
+-- Flammarionia? Mikä se on?
+
+-- Näetkös nyt, et ole edes nimeäkään kuullut, -- sanoi Henrik ja alkoi
+selittää: -- Flammarion, se on minun mielestäni yksi aikamme suurimpia
+neroja. Hän on kääntänyt ihmisten huomion siihen, että tämä heidän
+maapallonsa ei ole suinkaan ainoa paikka, missä on elämää.
+
+-- Vai niin, -- sanoi Johannes yhä äänellä, joka osoitti, että hän piti
+pesua tärkeämpänä kuin Flammarionia. Hän kuivaili nyt nenänpieliä.
+
+-- Minun mielestäni, -- sanoi Henrik, -- se on äärettömän tärkeätä,
+että ihmisten tietoisuuteen painuu se totuus, että elämä ylettyy
+muihinkin planeetteihin kuin vaan meidän köyhään pikkuiseen
+maapalloomme.
+
+-- Hm -- pani Johannes sovitellen henkselejänsä ja ruveten sitten
+potkimaan ja täristämään jaloistaan pois tärkätyn paidan johdosta
+syntyneitä epämukavuuden tunteita.
+
+Henrikiä koko lailla harmitti tämä välinpitämättömyys, mutta ei
+auttanut muu kuin koettaa vielä selvemmillä sanoilla herättää
+Johanneksen mielenkiintoa.
+
+-- Erittäinkin tärkeätä se on siksi, että koko käsityksemme jumalasta
+silloin muuttuu.
+
+-- Kuinka niin, -- sanoi Johannes ja koetti nähdä viiksiänsä.
+
+Henrik hermostui ja sanoi kiivaasti:
+
+-- Siksi vaan, ettei voi kuvailla, että jumala on vaan meitä ajatellut
+ja lähettänyt tänne ainoan poikansa.
+
+Nyt Johannes todellakin käänsi huomionsa Henrikin puheeseen.
+
+-- Jaha, jaha, -- sanoi hän ja istui tuolille panematta takkia
+päälleen, -- kuinka sinä sanoitkaan?
+
+-- Että miksi jumala olisi ainoan poikansa juuri meille lähettänyt.
+
+-- Kellekäs sitten?
+
+-- No samallaisia eläviä olentoja, kuin me, on muuallakin.
+
+-- Mistä sen tietää?
+
+-- Koska tietää, että on toisia maailmoita, jotka ovat suurempia,
+rikkaampia, valoisampia ja tuhat kertaa sopivampia elämälle kuin meidän
+maapallomme.
+
+-- Saattaa olla, mutta emme me niihin asioihin voi mitään perustaa,
+sillä emme voi koskaan saada niistä tietoa.
+
+-- Siinäpä juuri erehdytkin. Me voimme saada niistä tietoa ja saamme
+yhä enemmän. Ja minä sanon sinulle: se, mikä elättää minua, on juuri
+toivo, että kerran saamme siitä tiedon, -- jollei minun eläessäni, niin
+ainakin minä tahdon parhaan kykyni mukaan myötävaikuttaa sinnepäin.
+
+-- Niin, -- sanoi Johannes miettiväisenä, -- Uuno sanoi minulle, että
+sinä aijot ruveta työskentelemään observatoriolla?
+
+-- Minä en riipu observatorioista, -- sanoi Henrik.
+
+Sitten oli vähän aikaa äänettömyyttä heidän välillään. Johannes rupesi
+hiljaa silittämään etusormellaan pöydän reunaa ja katsoi samaan
+paikkaan. Sitten hän sanoi:
+
+-- Tiedätkös, minä luulen, että tuo tähtitiede on yksi niitä hienoimpia
+viettelyksiä: se lupaa niinkuin muka tietoja jumalasta, mutta itse
+asiassa lykkää kaikki tyyni tulevaisuuteen. "Emme vielä tiedä, mutta
+saamme tietää," -- sanot sinä. Mutta Jumala eli totuus, pitää kuitenkin
+olla semmoinen, jota jokainen aina voi oppia tuntemaan, jos vaan tahtoo
+katsoa ja kuunnella.
+
+-- Katsoa ja kuunnella?
+
+-- Henkisellä silmällä ja henkisellä korvalla. Jumalaa voi nähdä siten,
+että näkee kuinka jokainen tapaus, jokainen otettu askel minun
+elämässäni ja sen seuraukset on vaan hänen johtoansa, -- se on niin
+kummallista, mitä enemmän sitä vaan katsoo, -- niin äärettömän
+kummallista! Ja kuulla taas jumalata voi siten, että ymmärtää hänen
+tahtoansa: rakkauden käskyä. Muuta tietoa jumalasta meillä ei voi olla.
+
+Henrikin mielestä Johannes oli nyt takertunut tämän maapallon asioihin
+ja tuntui juuri sentähden raskaalta ja vähän ahdasmieliseltä. Ja hän
+mietti sopivaa vastaväitettä. Myöskin tahtoi Henrik vähän kostaa
+hänelle tähtitieteen puolesta, ja alkoi sentähden toisesta päästä,
+näin:
+
+-- Kuinka sinä Johannes puhuit, että veljistyminen kerjäläisen kanssa
+olisi ihanne, päämäärä, mutta sittenhän pitäisi luopua kaikesta
+omaisuudesta, sillä kerjäläisiä on aina.
+
+-- Eikös ole sitten sanottu: "anna pois kaikki mitä sinulla on ja
+seuraa minua?"
+
+-- Mutta ethän sinä itsekään luovu omaisuudesta?
+
+-- Koko tänpäiväinen saarna ei ollut mitään muuta kuin tämän asian
+selitystä, etkä sinä sitenkään ymmärtänyt. Minähän sanoin itsestäni,
+että minä en kulje täydellisyyden tietä, niinkuin pitäisi, vaan
+kärsimysten. On kaksi tietä: toinen se, jolla ihminen itsetietoisesti
+kulkee jumalan tahdon täyttäminen mielessä, ne on niitä harvoja
+valittuja, ja toinen, jolla ihminen liikkuu eteenpäin vaan siksi että
+kärsimykset häntä liikuttavat. Ja minä kuljen tätä toista, kiertotietä.
+Minä ainoastaan ymmärrän sen oikean tien, mutta olen itsekäs, täynnä
+himoja, ja rakkautta ei minussa ole juuri ollenkaan; tiedätkö, minä
+olen ihan sympatiiojen ja antipatiiojen vallassa, minä voin hirveästi
+pitää muutamista, mutta inhoon toisia, -- ja talonpoikia kohtaan ei
+minulla ole juuri mitään tunteita. Se on hirveätä, mutta niin se on.
+
+-- Sinä olet vaan rehellisempi kuin muut.
+
+-- Älä sekoita. Sinä et ollut tyytyväinen minun saarnaani, ja tosin
+minä ensin aijoinkin puhua vähän toista, mutta nyt sanon, että se mitä
+puhuin, on ainoata, mitä hyvällä omallatunnolla voin puhua, se tahtoo
+sanoa, puhua siitä, että minulla ei oikeastaan olisi mitään oikeutta
+puhua.
+
+-- Mutta kuinka sitten voit ollenkaan olla pappina, -- sanoi Henrik,
+niinkuin Uunokin oli sanonut.
+
+Johanneksen kasvoihin tuli taas tuo Henrikille jo tuttu rikkirevityn
+ilme.
+
+-- Sehän se on minun elämäni suurin ristiriita. Nyt sinä kerrankin
+osasit ytimeen. -- Älä koeta parantaa, -- sanoi hän, kun Henrik tahtoi
+ruveta lieventämään. -- Minä en voi enkä saa olla pappina, ja kuitenkin
+olen. Sehän se minua kiduttaakin, mitäs muuta sinä luulit?
+
+-- Mutta eihän sitten kukaan voi olla pappina. -- Miksei? Sanovathan
+muut, että he ovat sisällisestä kutsumuksesta tulleet papiksi. Mutta
+minä en ole tullut sisällisestä kutsumuksesta, -- jos mennään oikein
+pohjaan asti. -- Minähän tein päätökseni silloin -- sinä tiedät. Ja nyt
+kun tuo silloinen vaikutin alkaa olla poissa, niin ilmaantuu, että minä
+olen pappina vaan toimeentulon vuoksi.
+
+-- No mutta Johannes --!
+
+-- Älä sekoita. Ei suinkaan totuudesta mihinkään pääse. Silloin kuin
+päätin, olin lapsellinen; nyt ymmärrän asian, ja minun pitäisi
+takaisin, mutta -- toimeentulo!
+
+Niin kuin Henrikiä surettikin, että kaikkialla Johanneksen ympärillä
+oli näin rikkinäistä ja särjettyä, tunsi hän kuitenkin omituista
+riemastusta siitä, että siis Johanneksellakin, juuri niinkuin hänellä,
+oli toimeentulokysymys ikäänkuin kaikkien muiden kysymysten keskuksena.
+Heillä oli siis pohjaltaan ihan sama kysymys ratkaistavana.
+Johanneksella vaan vielä selvempänä ja voimakkaampana. Ja se kiinnitti
+häntä Johannekseen. Hänen teki mieli tarttua Johannekseen yhtaikaa
+niinkuin veljeen ja opettajaan.
+
+-- Tiedätkö mitä, Henrik? -- sanoi Johannes hetken kuluttua, ihan
+rauhallisesti: -- elämässäni on yksi merkillinen asia: minulle ei
+onnistu mikään. Niin kauas kuin muistan lapsuuteen, muistan myöskin
+tämän asian. Jos lyötiin krokettia tai erittäin jos jossain leikissä
+heitettiin arpaa, minä aina hävisin. --
+
+-- No jokohan? -- sanoi Henrik epäilevästi nostaen päätänsä.
+
+-- Ei, ei, älä nyt luule että minä jotenkin säälin itseäni, -- sanoi
+Johannes valmiina hermostumaan, -- se on minun huomioni: aina minulle,
+ihan kuin tahallaan, ei onnistu. Se on ollut niin silmiinpistävää, niin
+tuntuvaa. -- Muille edes joskus onnistuu, yhtä usein onnistuu kuin ei
+onnistu, mutta minulle aina ei onnistu. Ja niin se on aina ollut.
+
+-- "Silmiinpistävää ja tuntuvaa" -- ja minä en ole koskaan mitään
+semmoista huomannut sinun suhteesi! -- väitti Henrik.
+
+-- Siksi, että sinä et voi mennä minun sisääni. Se on minun asiani ja
+sinun pitää uskoa, kun minä sanon. Ymmärrätkö, siinä saattaa olla jokin
+tarkoitus, sillä se on epäilemättä ihan tahallista. --
+
+-- Voi, voi, mitä sinä puhut, -- sanoi Henrik.
+
+-- Katso muita: he elävät onnellisina, menevät naimisiin, saavuttavat
+tarkoituksensa, -- mutta minä -- kaikki käy ihan päinvastoin kuin mitä
+tarkoitin! -- Uuno sanoo, että minun olisi pitänyt puuhata, mutta hän
+ei tiedä, että minä jo silloin olin rakastunut. Ja tietysti minun piti
+rakastua pohjalaiseen, -- tietysti.
+
+-- Mutta sinähän se olit itse, joka rakastuit.
+
+-- Minä en voinut olla rakastumatta, tai ainakaan en ymmärtänyt, että
+siitä tuli jokin este minulle. Katsos siinä on taas esimerkki. Minulle
+ei saa mikään onnistua. Ja se nyt on juuri niinkuin olla pitää, se on
+juuri sitä, mitä minä sanon elämän kouluksi: minun täytyy luopua
+tahtomasta mitään. Minä ymmärrän sen hyvin, ja sittenkin tahdon
+itselleni kaikellaista. Eihän siinä voi olla muuta edessä kuin
+kärsimyksiä. Ne polttavat minusta vähitellen pois minun oman tahtoni,
+itsekkäisyyden.
+
+-- Mutta onkohan tuo oikein, -- sanoi Henrik happamesti. -- Mitä varten
+ihmisen pitää luopua omasta tahdostansa, jos se ei ketään vahingoita.
+
+-- Siksi, että hän oppisi tahtomaan vaan muiden ihmisten hyvää.
+
+-- En minä semmoisia ymmärrä.
+
+-- No että hän oppisi rakastamaan kaikkia ihmisiä.
+
+-- Niin, niin, kyllä minä tiedän, sinä jo puhuit siitä, -- sanoi
+Henrik.
+
+-- Ja kun minä en voi kulkea oikeata tietä, niin minulla pitää olla
+kärsimyksiä, minä voin oppia vaan kärsimysten kautta.
+
+Henrik huokasi.
+
+Johannes mietti taas hyvän aikaa. Sitten oli juuri alkamassa puhua,
+mutta pani suunsa kiinni ja jatkoi miettimistä.
+
+Henrik rupesi puhumaan muusta.
+
+-- Kuules, Johannes, sinulla pitäisi olla täällä oma hevonen, -- sanoi
+hän, -- että pääsisit edes ajelemaan milloin haluttaa.
+
+-- Odotappas, -- sanoi Johannes keskeyttäen. Hän tahtoi nähtävästi
+vieläkin selittää. Sanoppas, Henrik, -- alkoi hän, -- onko maailmassa
+ketään vierasta, jota sinä rakastat?
+
+-- Kuinka niin? Eikö olisi? -- sanoi Henrik kummastuen ja hän selaili
+ajatuksissaan tärkeimmät tuttavistaan, mutta ymmärtäen että Johannes
+tarkoitti: rakastaisit niinkuin veljeäsi, hän ei todella löytänyt
+yhtäkään heistä, joita olisi voinut sanoa rakastavansa.
+
+-- Näetkös nyt. Mutta avioliitossa tutustuu ihan vieraaseen ihmiseen,
+jota rupee rakastamaan.
+
+-- Niin, semmoisella rakkaudella!
+
+-- Ensin semmoisella, mutta sitten semmoisella että pelkää esimerkiksi
+rattaiden kaatuvan, jos hän lähtee yksin, -- tuntee mitä hän meinaa ja
+rakastaa hänen ajatuksiaan. Näetkös, vierasta ei tahdo tulla ihan
+lähelle, sen ruumis on vastenmielinen. Mutta kun on semmoinen rakkaus,
+niin päinvastoin rakastaa toisen ruumista, ja samassa nyt oppii myöskin
+rakastamaan hänen ajatuksiaan ja yleensä mitä hän meinaa, ja niin hän
+tulee vähitellen yhtä läheiseksi kuin veli tai sisar. Katsos nyt: hän
+oli vieras, mutta muuttui yhtä läheiseksi kuin veli; siinä se juuri on
+plus. Ja huomaa vielä, tämä Jumalan tahto: vieraiden ihmisten
+veljistyminen, tapahtui tässä tapauksessa ihan ilman minun osanottoani.
+Minä vaan rakastuin.
+
+Nyt Henrik myhäili tyytyväisyydestä. Hän oli yhtäkkiä päässyt
+Johanneksen ajatuksen perille ja ymmärtänyt nuo Johanneksen "kaksi
+tietä", -- ymmärtänyt aivan niinkuin se olisi ollut hänen oma
+ajatuksensa, jota hän olisi ennen itsekin ajatellut, vaikkei koskaan
+ollutkaan.
+
+-- Sinä varmaan kysyt, -- jatkoi Johannes, -- miksi minä sanon tätä
+kärsimyksen tieksi; siksi, että minä tarkoitin naimisella omien
+toiveiden toteutumista, mutta sijaan on tullut, että minun on täytynyt
+luopua kaikista omista toiveistani. Nyt minä kyllä ymmärrän iloita
+siitä, että on tapahtunut tämmöinen "plus", joka on elämän ainoa
+tarkoitus, mutta koko elämäni tähän asti on ollut toiveiden silpomista
+pala palalta. Ja se on niinkuin olla pitää. Jospa tietäisit kuinka
+paljon minulle on maksanut tulla tähän päätökseen. Ohhoh.
+
+-- Jaha. sitäkö sinä tarkoititkin, -- sanoi Henrik, ja nyt hän alkoi
+puhua Johanneksen kanssa ei väitellen, vaan jatkaen Johanneksen
+ajatusta omallansa: -- Ihminen niskoittelee, mutta luonto itse vie
+hänet yhteen. Se on todella merkillistä! Ja siksihän useimmin
+juuri niin erilaiset ihmiset rakastuvat toisiinsa, ihan eri
+yhteiskuntaluokasta, -- ja aina se kummastuttaa ihmisiä, että juuri nuo
+kaksi rakastuivat toisiinsa, mutta sillä onkin tarkoituksensa.
+Ihmeellistä! Koska sinä olet tuon aatteen keksinyt?
+
+-- Lienenkö sitä keksinyt, elämä on itse opettanut, -- sanoi Johannes.
+
+-- Ja täydellisyyden tie taas on, -- jatkoi Henrik, -- kun ihminen
+luopuu omista toiveistaan ja vapaaehtoisesti antautuu palvelemaan
+kaikkia ihmisiä veljinänsä. Semmoiselle ihmiselle on tietysti
+avioliitto merkityksetön. Hän ei hae sitä.
+
+-- Niin, niin, -- sanoi Johannes. -- Se ei ole enää kärsimyksen tie,
+vaan elämän.
+
+-- Mutta se vaan ei ole oikein inhimillinen tie, -- sanoi Henrik.
+
+-- Jaa, -- pani Johannes, vaikkei enää ajatellut niin; hän vaan ei
+tahtonut joutua heti taas väittelyyn.
+
+-- Se tahtoo sanoa, ainoastaan semmoiset kuin Kristus on sitä kulkenut,
+-- lisäsi Henrik.
+
+-- Niin, mutta onhan Kristus sanonut: seuraa minua.
+
+-- Niin, jaa, eiköhän se ollut tarkoitettu enemmän vaan opetuslapsille,
+-- sanoi Henrik kallistellen arvostelevasti päätään.
+
+-- Ei, -- sanoi Johannes, voimatta enää salata totuutta. -- Sinä olet
+ihan väärin ymmärtänyt minua. Minä tarkoitan, että jollei pyri
+täydellisyyden tielle, jollei joka päivä pidä sitä silmiensä edessä,
+niin ei sillä sitten ole mitään merkitystä.
+
+Mutta Henrikiin ei vaikuttanut tämä oikasu.
+
+-- Noh, -- sanoi hän vaan: -- minä nyt ainakin olen niitä syntisiä.
+
+-- Ja mitä syntisempi, sitä tärkeämpi, että on selvä päämäärä, -- takoi
+Johannes: -- Ymmärrätkö, koko asia on siinä, ettei anna perää
+päämäärästä.
+
+-- Juu, juu, kyllä, kyllä, mutta tarkoitan: ihmiset sentään aina
+kulkevat sitä toista tietä, jota sinä sanot kärsimyksen tieksi.
+
+-- Hm, -- pani Johannes ja venytti huuliaan peittääkseen ihmettelyään,
+ettei Henrik sittenkään ymmärtänyt.
+
+-- Se on sentään suurenmoista, -- sanoi Henrik innostuneena. -- Kun
+ajattelee, mitä on todella ihmiselämä muuta kuin yhtämittaista
+pakollista yhtymistä kesken kaikkea vihollisuutta. Suvut ovat
+vihollisia keskenään, Romeo rakastuu Juuliaan ja luonnon mahtava voima
+solmii vihollismieliset suvut yhteen. Kyllä se on sittenkin tuo vanha,
+ylistetty sukupuolirakkaus, joka on kaikki kaikessa, -- joka synnyttää
+uusia suhteita, joka luopi uutta elämää. Ja kun kaikki käy ympäri, niin
+se on sittenkin ihmiselämän suurin onni.
+
+Johannes mietti, mitä hän voisi sanoa Henrikin innon mukaista, ja
+sanoi:
+
+-- Enhän minä sano, kyllähän kärsimyksen tielläkin voi olla onnea, --
+onhan omasta lapsestakin suuri ilo, kun se alkaa hymyillä ja puhella,
+mutta ei se ole sitä onnea, mitä me tavoittelimme, vaan se on sitä,
+mitä Jumala armostansa tahtoo sirottaa kärsimyksenkin tielle.
+
+Henrik ei kuunnellut Johannesta, vaan mietti pukua omille yhä
+uhkuvammin esille pyrkiville ajatuksilleen, jotka kaikki rikkaana
+suihkuna johtuivat tuosta yhdestä Johanneksen aatteesta, että
+sukupuolirakkauden merkitys oli yhdistää kaksi toisilleen ventovierasta
+ihmistä.
+
+-- Niin, -- niin, -- hoki Johannes epäilevästi Henrikin innokkaaseen
+puheeseen, niinkuin hän olisi koko ajan tahtonut lisätä "mutta" --.
+Hänen ajatuksensa ei ollut aijottu niin varmaksi, kuin Henrik oli sen
+ottanut. Henrik oli nähtävästi tehnyt sen pääajatukseksi, jonka
+rinnalla ei näkynyt mitään muita asianhaaroja, mutta Johanneksella
+olisi näitä ollut paljon ja osaksi semmoisia, jotka puhuivat ikäänkuin
+vastaankin.
+
+-- Mutta, katsos, tie menee kuitenkin kärsimyksen kautta, -- sanoi hän
+taas; -- täytyy luopua omista haluistaan ja tuumistaan. --
+
+Henrik tosin katsahti häneen, mutta ei nytkään ottanut miettiäkseen
+mitä Johannes oli sanonut.
+
+-- No niin, niin, -- hän vaan sanoi, -- tietysti täytyy luopua, kummin
+puolin, sitähän rakkaus juuri onkin, että luovutaan itsekkäisyydestä,
+-- intoili hän.
+
+Hänen mielestään oli tuo "kärsimyksen" tie paljoa viehättävämpi kuin se
+toinen. Hänelle oli tullut päivän selväksi Johanneksen huomautus, että
+hänellä, Henrikillä, ei ollut ainoatakaan vierasta ihmistä, jota hän
+olisi ehdottomasti ja ilman mitään rajoituksia rakastanut, niinkuin
+rakasti omaisiaan. Ja nyt yhtäkkiä herännyt ajatus, että hänkin kerran
+rakastuu johonkin vento vieraaseen naiseen, hurmasi häntä. Hän ei
+voinut enää paikallaan istua, vaan hänen piti kävellä ja puhuessaan
+huitoa käsiään, ja hän aukasi ikkunan ja hengitti välillä sireenien
+tuoksua, sitten taas puhui, sitten lauloi, ja oli ihan kuin toinen
+mies.
+
+-- Pojat, tulkaapas alas! -- kuului mamman ääni alhaalta vinnin ovelta.
+
+-- Mamma huutaa meitä, -- sanoi Henrik. -- No, Johannes, mennään nyt!
+-- Ja Henrik otti Johannesta puoleksi leikillä ja puoleksi niinkuin
+lohduttamisen aikeessa kaulasta ja rupesi vetämään mukanaan.
+
+Johannes nousi heti, ja he menivät vinninrappusia alas.
+
+Mamma seisoi ovella, silmälasit työnnettynä kauas nenän päähän, ja
+odottaen katseli ylöspäin, joku kirje kädessä.
+
+-- Mitä? -- sanoi Johannes puolivälistä rappusia. Mamma ei vastannut,
+vaan odotti kunnes he tulivat ihan alas, ja sanoi sitten:
+
+-- Kauniita uutisia!
+
+-- No? -- sanoivat yhtaikaa Johannes ja Henrik.
+
+-- Lukekaa itse, -- sanoi mamma ja antoi heille kirjeen.
+
+Se oli Gabrielilta, -- ainoastaan muutama rivi.
+
+    "Rakas mamma.
+
+    Täten pyydän mammalta 300 markkaa. Lähetä niin pian kuin
+    mahdollista. Ellen saa rahoja, ammun minä itseni.
+
+                                            Gabriel."
+
+-- Hm, -- pani Johannes ja antoi kirjeen Henrikille.
+
+Henrik kalpeni eikä voinut sanoa mitään.
+
+Johannes vaipui mietteihin ja hänen silmänsä pysähtyivät yhteen kohti.
+
+-- Se poika tarvitsisi vitsaa, eikä mitään muuta, -- sanoi Uuno tullen
+salista etehiseen, peukalot liivin aukoissa. Hän oli nähtävästi jo
+puhunut mamman kanssa ja sanonut mammalle samaa.
+
+-- Mitä sanotte tähän? -- kysyi mamma, liikahtamatta katsoen heihin.
+
+-- Minulla on vaan 50, -- sanoi Henrik, vetäen lompakkonsa esiin.
+
+-- No, no, ei ole kiire rahojen kanssa, kysymys on siinä lähettääkö
+ollenkaan, -- sanoi Uuno.
+
+-- Uuno! Mitä sinä sanot, etkö ole lukenut kirjettä? Sehän ampuu
+itsensä ellei saa, -- sanoi Henrik kauhuissaan.
+
+-- Eikö mitä, -- sanoi Uuno.
+
+-- Minulla ei ole penniäkään, -- sanoi mamma, -- ja pensioonirahat
+tulevat vasta ensi kuussa.
+
+-- Jos ei ole rahoja, -- sanoi vihdoin Johanneskin ikäänkuin
+mietteittensä johtopäätöksenä, -- niin emme voi lähettää. Ja sattuu
+todella niin, ettei minullakaan ole nyt.
+
+-- Täytyy hankkia jostain, -- sanoi Henrik. -- Ja pian.
+
+-- Posti menee vasta torstaina, -- selitti Johannes.
+
+-- Kyllä siihenkin neuvo keksitään, jos vaan yleensä on syytä lähettää,
+-- sanoi Uuno.
+
+-- Mikä neuvo?
+
+-- Mehän matkustamme Henrikin kanssa jo tiistaina. Panemme postiin
+Toijalassa.
+
+-- Niin, se on totta, -- sanoi Henrik, vaikka hän ei ollut suinkaan
+ajatellut matkustaa Uunon kanssa.
+
+-- Lähteekö Henrikkin? -- kysyi Johannes kummastuen.
+
+-- Niin, saa nyt nähdä, puhutaan siitä sitten, -- kaikissa tapauksissa
+Uuno lähtee.
+
+-- Odottakaas, -- sanoi mamma, -- onhan minulla ne Hildan säästörahat,
+200 markkaa. Ne voimme ottaa.
+
+-- Johan olen sanonut, että niistä asioista kyllä suoriudumme, -- sanoi
+Uuno: -- Minulla on vaikka koko summa, jos niikseen tulee. Mutta
+kysymys on vaan siitä, onko tarpeellista lähettää tuommoisten kirjeiden
+johdosta. Se on lievimmin sanoen hävytöntä Gabrielilta.
+
+-- No Uuno, mistä sinä tiedät! -- sanoi Henrik moittivasti.
+
+-- Ensiksikin on jo sopimatonta pyytää rahaa, erittäinkin kun se ei ole
+suinkaan ensikerta, kuten mamma sanoo. Mutta suorastaan hävytöntä on
+tuommoisella uhkauksella pelottaa mammaa.
+
+-- Mutta ajatteles nyt, Uuno, -- sanoi Henrik, -- jos hän todellakin on
+päättänyt ampua itsensä, niin täytyyhän hänen silloin pyytää!
+
+-- Pyytäköön, ja ellei saa, ampukoon, mutta älköön uhatko, -- sanoi
+Uuno ylpeästi. -- Ei yksikään gentlemanni olisi noin menetellyt.
+
+Uunon varma esiintyminen vaikutti, että kaikki ehdottomastikin
+rupesivat kallistumaan samaan mielipiteeseen, ja jotenkin
+epäedullisesti ajattelemaan Gabrielista.
+
+Johannes sanoi:
+
+-- Kun ymmärtäis edes, mistä syystä hän tarvitsee yhtäkkiä noin paljon.
+
+-- Varmaan joku velka, jota haetaan ulos, -- arveli mamma.
+
+-- Mutta sehän on kauheata, -- sanoi Henrik. -- jos todellakin haetaan
+ulos eikä hänellä raukalla ole.
+
+-- Minä luulen, että se on jotakin toista, -- sanoi Uuno. -- Hän on
+varmaan suorittanut jotain semmoista, josta voi vaan rahalla päästä. Se
+on kanssa kaunista, ettei mainita syytä, vaikka kirjoittaa. Me
+vastaamme vaan yhtä lyhyesti, että rahoja tällä kertaa erityisistä
+syistä ei lähetetä.
+
+Johannes ei voinut olla naurahtamatta Uunon varmoille päätelmille, ja
+kun Johannes, niin mammakin ja Henrik naurahtivat.
+
+Ja he menivät kaikki saliin, jo vähän rauhoittuneina.
+
+Mennessä sanoi Johannes Henrikille:
+
+-- Kummallista, ensi silmänräpäyksessä, kun luin Gabrielin kirjeen,
+heti ajattelin: mitähän kallista minulla on, jota voin myydä ja
+lähettää rahat Gabrielille. Enpä olisi niin ajatellut, jos joku vieras
+olisi pyytänyt; olisin vaan tyytyväisenä sanonut: ei minulla ole.
+
+-- No onhan siinä sentään suuri eroitus.
+
+-- On tosin eroitus, -- sanoi Johannes ja mietti kuinka hän voisi
+selittää asiaa käyttämättä sanaa jumala, tai käyttää sitä niin, ettei
+se hieno ajatus, jota hän aikoi sanoa, menisi piloille. -- On tosin
+eroitus, eroitus on, paha kyllä, mutta jumala tahtoo, ettei olisi.
+(Hän sanoi "jumala" nielasemalla ja nopeasti.)
+
+-- Tjah! -- sanoi Henrik ja meni jotain Uunolta kysymään.
+
+Gabrielin asia ei kuitenkaan voinut näin sammua, vaan mamma yhä
+uudestaan rupesi siitä puhumaan ja yhä suuremmalla huolestumisella.
+
+-- Ajatelkaa, jospa hän todella on tehnyt jotain luvatonta, --
+kiivastuksissaan, -- hän on aina ollut niin vaarallinen, kun joskus
+tulee sille päälle, -- ja nyt ehkä tarvitaan nuo 300 markkaa asian
+parantamiseksi. Semmoinen olisi ihan Gabrielin tapaista.
+
+Mamman levottomuus kasvoi vihdoin niin, että toisten piti keksiä
+kaikellaisia lohdutuksia hänen tyynnyttämiseksi, ja hän rauhoittui
+vasta sittenkuin Uuno lupasi toimittaa rahat postiin heti kun pääsi
+rautatielle. Hän tahtoi mennä heti hakemaan Hildan säästörahoja, mutta
+Uuno ei suostunut, vaan sanoi panevansa kaikki omastaan, kunnes muut
+ehtivät antaa osansa tähän yhteiseen uhraukseen. Tietysti ei
+takaisin-maksamista voinut Gabrielilta odottaa.
+
+-- Ja pane postiin, heti rautatielle tultuasi, -- eikä vasta
+Toijalassa, jossa et ehkä ehdi, ja niin se myöhästyy. Minä kirjoitan
+samalla Gabrielille.
+
+-- Ole ihan huoletta mamma, kyllä minä toimitan, -- sanoi Uuno. -- Me
+matkustamme tiistaina.
+
+Taas Henrik kuuli, että hän matkustaa tiistaina. Ja kun hän katsahti
+Uunoon, tämä hymyili ja veti esiin kirjekuoren, jossa oli postin kautta
+saapunut sähkösanoma.
+
+-- Tämmöisen olen minä saanut, -- sanoi hän ja täristi paperia ilmassa.
+
+-- Mitä se on? -- kysyi Henrik hypähtäen tuoliltaan, sillä häntä jo
+aavistutti pahat.
+
+Uuno antoi hänelle sähkösanoman.
+
+Se oli kuin olikin Viipurista, kauppaneuvos T:ltä. Ja siinä oli sanat:
+
+_Veljenne tervetullut. Odotamme_.
+
+Se tahtoo sanoa: Henrik oli hyväksytty kotiopettajaksi, asia päätetty,
+ja nyt vaan odotettiin. Henrik käänsi kysyvän katseensa Uunoon, mutta
+tämä ei voinut katsoa häntä silmiin.
+
+-- Tästähän tulee hyvin vaikeaksi perääntyä, jollen minä suostukaan, --
+sanoi Henrik.
+
+-- Mitä vielä, -- sanoi Uuno kevyesti, albumia selaillen, -- voihan
+siinä tapauksessa sähköittää uudestaan. Kyllä ne nyt aina saavat
+kotiopettajia, vaikka kymmenen joka sormelle.
+
+Mutta nyt oli tullut jotakin lisäksi tähän kysymykseen -- ei Henrik
+itsekään ymmärtänyt mitä se nimenomaan oli, -- joka vaikutti, että
+hänelle matka Viipuriin, kauppaneuvoksen suurelle maatilalle, josta
+Uuno oli kertonut, ei tuntunutkaan enää vastahakoiselta. Tuntui
+niinkuin hän äskeisen keskustelun jälkeen Johanneksen kanssa jo olisi
+saanut kaikki, mitä hän voi saada häneltä -- ainakin niin paljon, ettei
+hän yhdellä kertaa huolinut enempää mukaansa ottaa. Se omituinen keveä
+ilo, jonka Johannes oli sytyttänyt, yhä lakkaamatta kyti hänessä, niin
+että hänen oli koko ajan ikäänkuin vilppaampi olla ja avarampi nähdä,
+Gabrielinkin juttu tuntui sivuasialta. Hän meni ja aukasi taas
+täälläkin ikkunan ja se tuulahdus, joka lehahti sisälle, uudinta
+kohottaen, tuntui hänestä tulevan jostain kaukaa meriltä, jossa suuret
+ulkomaan matkustajalaivat kyntävät vettä, ja tuntui niin hauskalta ja
+vapaalta, kun hän ei ollut sidottu mihinkään tämmöiseen nurkkaan, kuten
+Johannes. Hän sanoi Uunolle sykähtävällä sydämmellä:
+
+-- Me siis matkustamme.
+
+-- Mikäs siinä on, -- sanoi Uuno ja nousi venytellen itseään.
+
+-- Ihanko todella matkustatte tiistaina, sinäkin Henrik? -- sanoi
+mamma.
+
+-- Niin, mamma kulta, mikäs siinä auttaa, eihän minulla ole varaa
+kustantaa itselleni kesälomaa. Täytyy -- sanoi hän aivankuin virkamies,
+ja kohautti olkapäitään.
+
+-- Luulimme ainakin että olisitte juhannuksen yli, -- sanoi Johannes,
+ja lisäsi surullisesti: kuka sen tietää milloin enää tapaammekaan!
+
+Siinä Johanneksen sanassa oli monta värettä, jotka heti kajastivat
+Henrikin mielialassa, mutta ennen kaikkea tuntui, niinkuin hän olisi
+sanonut: hyvästi siis, ja anna anteeksi minulle, että olen ikuisiksi
+luopunut vanhan kodin takaisinvoittamisen ajatuksesta.
+
+Henrik tahtoi häntä lohduttaa. Henrik ymmärsi Johannesta ja olisi itse
+menetellyt samoin Johanneksen sijassa.
+
+-- Kylläpä teillä on sentään hyvin kodikasta täällä, -- sanoi hän
+Johannekselle, katsoi sanoessaan ympärilleen ja tuli ajatelleeksi, että
+täällä todellakin oli erinomaisen siistiä ja sievää, niin ettei hän
+siis suoraan valehdellut.
+
+Johannes ymmärsi hänet ja hänen silmäluomiensa reunat vertyivät, ja hän
+räpytteli silmiänsä kääntyen poispäin.
+
+"Mikä paradiisi noilla kahdella voisi olla täällä, Johanneksella ja
+Alinalla!" -- ajatteli Henrik. -- "Molemmat he ovat eronneet vanhoista
+rakkaista kodeistaan, ja heillä on nyt pieni yhteinen uusi oma koti,
+jossa he ikäänkuin elävät vaan toisilleen. Mikä ääretön onni on
+kätkettynä tähän pieneen taloon! Se on liian lähellä heitä, ja
+vaan siksi he eivät sitä löydä. Kaksi toisiansa ymmärtävää,
+toisiinsa tutustuvaa vierasta ihmistä samojen seinien sisäpuolella,
+kahdenkesken --!"
+
+Henrik päätti puhua mamman kanssa vielä kerran näistä asioista ja hakea
+siihen sopivaa tilaisuutta. Kahdenkesken täytyi Johanneksen ja Alinan
+olla, siinä se oli koko juttu.
+
+Heti kun hän löysi tilaisuuden eikä ollut pelkoa häiritsemisestä, sanoi
+hän mammalle nostaen tämän kerää ja istahtaen hänen viereensä:
+
+-- Älä nyt vaan pahastu, mamma, mutta minä vieläkin sanoisin sitä
+samaa: kaikesta mitä olen huomannut minä luulen sittenkin, että jos
+sinä -- esimerkiksi joksikin ajaksi -- jättäisit heidät, niin se voisi
+olla hyödyksi Johanneksen ja Alinan kehitykselle.
+
+-- Et ole sitten huomannut kaikkea, -- sanoi mamma.
+
+-- Ei, ei, älä ymmärrä väärin, -- sanoi Henrik, -- minä juuri puhelin
+Johanneksen kanssa --
+
+-- Minun lähdöstänikö? -- keskeytti mamma vähän loukkaantuen.
+
+-- Ei, ei yhtään siitä, vaan siitä, että avioliiton oikea tarkoitus on
+yhdistää toisilleen vieraita ihmisiä, vieraita elementtejä, ja siten
+toteuttaa elämän tarkoitusta, ihmisten yhdistymistä ja veljistymistä.
+
+-- Kaikki olisi niin hyvä, mamma vaan on esteenä, -- sanoi mamma
+hymähtäen.
+
+Henrik vähän hermostui.
+
+-- Ei mutta mamma, miksi sinä otat asian tuolta kannalta. Johannes
+ajattelee niin suuremmoisesti ja jalosti. Ja minun mielestäni ja
+tietysti myöskin sinun mielestäsi kaiken, mikä suinkin estää heidän
+täydellistä yhtymistänsä, pitäisi väistyä.
+
+-- Sinusta, rakas Henrik, voi näyttää kummalta, että minä sittenkin
+olen toista mieltä, mutta niin se nyt vaan on.
+
+Sitten hän oli vähän aikaa vaiti, jolla ajalla kyyneleitä alkoi kertyä
+hänen silmiinsä, ja liikutukselta hän vaivoin sai vapisevalla äänellä
+sanotuksi:
+
+-- Kesken ei saa koskaan mitään jättää.
+
+Henrik ei ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti tuolla keskenjättämisellä, ja
+ihmetteli, että vaikka hän oli sanonut niin suuren ja selvän aatteen,
+siinä oli jotain sanomista sen ylitse ja sen ulkopuolella. Mutta ei hän
+katsonut voivansa mammaa vastaan väitellä.
+
+-- Minä ottaisin niin mielelläni sinut luokseni Helsinkiin, -- sanoi
+hän vaan: -- ainakin nyt aluksi.
+
+-- Entä jos sinäkin sitten menisit naimisiin, minne minä joutuisin? --
+kysyi mamma puoleksi leikillä.
+
+Henrikille pani tämä kysymys vaikean arvoituksen eteen. Hänelle oli
+juuri äsken tullut selväksi, ettei äitien sovi asua naineiden poikiensa
+luona, joiden täytyy vaimonsa kanssa kehittää rakkauselämä kahden
+sielun välillä korkeimpaan huippuunsa. Mutta mamman kysymys teki
+hänelle samalla selväksi, että jossainhan mammankin täytyy olla. Ja
+sentähden Henrik luopui alkuperäisestä vaatimuksestaan ja sanoi
+mammalle näin:
+
+-- Kun osaisi olla niin, ettei missään asiassa tekisi oman mielen
+jälkeen, vaan antaisi heidän tehdä ihan niinkuin he tahtovat, vaikka he
+tekisivätkin alussa väärin.
+
+-- Niin, Henrik, "kun osaisi". Mutta tiedätkö sinä, ettei maailmassa
+löydy mitään niin vaikeata, kuin oppia palvelemaan toista, vaikka
+näkeekin tämän käskyt vääriksi ja kokemattomiksi. Ei löydy. Ja onhan
+lapsi myöskin minulle läheinen.
+
+Henrik ei ollut ajatellutkaan lapsenhoitoa. Ja sentähden tämä mamman
+sana taas selvitti hänelle paljon asioita. Myöskin tuntui mamman
+vastauksessa, että hän on kyllä pannut parastaan voidakseen olla
+tahdoton. Henrikin juolahti tämän johdosta mieleen, että miksei mamma
+voisikin asettua kokonaan samalle kannalle kuin palvelija, joka
+kaikessa tottelee emäntää. Mamma on niin korkealla kehityksen kannalla,
+ettei sen pitäisi tuntua hänestä nöyryyttävältä.
+
+-- Jos olisikin asettua niinkuin vaan palvelijaksi, -- sanoi Henrik
+arasti hymähtäen.
+
+Mamma sanoi tähän:
+
+-- Vanhat palvelijat tekevät silmäin edessä rouvan mukaan, mutta selän
+takana aina niinkuin heistä näyttää oikealta, mutta minä en voi
+teeskennellä, enkä voi tehdä vastoin selvää tietoani. -- Ehkä pitäisi
+voida, en tiedä.
+
+Hän pani näin sanottuaan neuleen kainaloonsa ja kätensä poskelleen.
+Hänen silmänsä katsoivat surullisissa mietteissä kauas pois.
+
+-- Ja tietysti pitäisikin, -- sanoi hän sitten, ja rupesi taas
+kutomaan. Vähän ajan perästä hän huokasi pois surunsa ja katsahti
+silmälasiansa yli Henrikiin.
+
+-- No Henrik, kerroppa nyt tarkemmin aikeistasi ja tuumistasi. Nyt
+lähdet ensin Viipuriin; entä sitten?
+
+Henrik aikoi kertoa tähtitieteestä, mutta oli kumma kyllä epävarma,
+aivankuin olisi itsekin epäillyt koko hommaa, ja kun mamma mitään
+sanomatta valmistui tarkkaan kuuntelemaan, ei hänellä ollutkaan mitään
+siitä asiasta selittelemistä. Hän ei mitenkään enää muistanut omia
+vaikuttimiansa tähtitieteen suhteen.
+
+-- Minä aijon vaan yleensä ryhtyä ankaraan työhön. Katsos minä olen
+semmoinen, että tarvitsen kauheasti miettimisen aikaa. Mutta nyt olen
+miettinyt kyllikseni, ja alan tuntea, että seison vihdoin itsenäisesti
+jaloillani. Tästä tämmöisestä teen nyt kerrankin lopun.
+
+-- Niin, -- sanoi mamma, -- voihan se olla hyvä. Kuitenkin riippuu
+kaikki siitä, mitä työllä tarkoittaa.
+
+Henrik katsahti yhtäkkiä mammaan ja tapasi hänen lempeät silmänsä
+katsomassa lasien yli häneen. Henrik painoi katseensa samassa alas.
+"Olisiko mamma todellakin nähnyt hänen läpitsensä." Pujahtaakseen pois
+mamman katseen alta ja myöskin hyvittääkseen mammaa, jota vastaan hän
+hämärästi tunsi tehneensä vääryyttä, käänsi Henrik puheen Gabrieliin.
+
+-- Mutta mitähän me sen Gabrielin kanssa oikein teemme, -- sanoi hän.
+
+Mamma heti kaikkineen siirtyikin taas tälle alalle ja he keskustelivat
+uudestaan asiasta juurta jaksain. He kutsuivat vihdoin Uunonkin esille,
+ja Gabrielin suhteen tuli nyt päätetyksi niin, että Henrik, ennen
+Viipurin matkaa, poikkee Turkuun ja itse viepi hänelle rahat. Samalla
+hän ottaa selkoa yleensä Gabrielin asioista, ja kirjoittaa viipymättä
+tänne mammalle ja Johannekselle. Kaikki tämä suuresti rauhoitti mammaa.
+
+Ja niin lähestyi vihdoin lähdön aika, -- lähestyi juuri silloin kuin
+Johanneksen elämä rupesi yhä uusilta puolilta avautumaan Henrikille.
+
+Vasta viimeisenä päivänä Henrik huomasi, että olisi pitänyt paremmin
+tarkastaa Alinan lasta, jota he kolme olivat tuontuostakin pujahtaneet
+katsomassa, -- että olisi pitänyt kysellä monista muistakin heitä
+koskevista asioista, ja että se, mitä Henrik luuli tietävänsä heidän
+elämästänsä, ei ollut lähimainkaan koko heidän elämänsä. Ennen kaikkea
+häntä myöskin vaivasi se, että hänen olisi välttämättä pitänyt ruveta
+Alinan kanssa uudestaan puhumaan, sillä olihan asiat jääneet sille
+kannalle, että Henrikin piti puhua mamman ja Johanneksen kanssa siitä
+mitä he olivat Alinan kanssa puhuneet. Alina epäilemättä odotti saada
+tietää tuloksen. Mutta kun kaikki tuo oli niin monimutkaista ja
+vaikeata selittää, oli Henrik yhä lykännyt tuonnemmaksi ja vihdoin oli
+ikäänkuin olevinaan myöhäistä parantaa asiata, vaikka hän vaan ei
+viitsinyt.
+
+Tosin hänellä vilahti ajatus: "koeta nyt itse rakastaa tuota vierasta
+niin, ettet häntä laiminlyö." Mutta hän oli liiaksi kiintynyt omaansa,
+että olisi tuohon sen enempää huomiota pannut. Hänellä oli olevinaan
+kiire lähteä, ja kuitenkin tuntui, ettei pitäisi lähteä. Kiire oli sen
+vuoksi, että aavistutti, että se sanoin selittämätön ilo, joka pysyi
+yhä siitä saakka kuin hän oli Johanneksen kanssa puhunut ja jota hän
+aikoi kaikin tavoin hoitaa ja häviämästä varjella, ei tuntunut voivan
+enää kasvaa Johanneksen luona olemisesta, vaan uhkasi päinvastoin
+ruveta vähenemään. Hänen ilonsa ja reippautensa, alituinen halunsa
+hoilottaa tai ainakin viheltää ei enää sopinut täällä vallitsevaan
+surunsekaiseen ja hiljaiseen mielialaan.
+
+Merkillistä: äsken vielä hän itse oli juuri samallainen: epätietoinen,
+epävarma, hapuileva. Mutta nyt, vaikka tähtitiedekin oli horjahtanut,
+kaikki häntä ilahutti, ilahutti linnun piiperrys, hattara, ja
+muurahainen, joka ponnistellen voimiansa raastoi eteenpäin tikkua,
+ilahutti sekin, että toinen hänelle suruansa valitteli. Hän ei
+tarvinnut muuta kuin muistaa sitä ainoaa: vieras nainen, johon hän
+rakastuu!
+
+Erittäinkin juuri viimeisenä iltana, kun he istuivat kuistilla, tuli
+tämä muiden ja hänen mielialojen eroavaisuus esille, ja Henrikin täytyi
+suorastaan hillitä itseään pysyäkseen toisten mielialassa ja ollakseen
+osoittamatta tavatonta iloaan melkein juuri eronhetkenä. Kun oli
+istuttu ja hiljaa jutellen selailtu surunvoittoisia tunteita, kun
+kostea kastesumu jo alkoi tuntua öisessä ilmassa, ja mamma nousi, sanoi
+Henrik, joka oli ollut vaan puoleksi mukana, -- sanoi ikäänkuin
+lähtijäisiksi:
+
+-- Ja mitä sitä suree, ehkä tässä vielä kerran yhdymmekin, kuka sen
+tietää!
+
+Mutta hän heti huomasi, kuinka tyhmästi se oli sanottu, sillä eihän
+Johannes ollut leikkiä puhunut, vaan se oli hänen todellinen
+kohtalonsa, ja toiveiden toteumattomuus ei ollut hänen pelkkä luulonsa,
+vaan uskonsa. Ja nämä Henrikin ilosanat tahtoivat sentähden viedä hänet
+vähän takaisin siitä keskinäisen ymmärryksen korkeudesta, mihin hän
+tunsi Johannekseen nähden päässeensä, ja hän olisi mielellään sanonut
+taas jotain totisempaa, häivyttääkseen edellisen vaikutuksen, mutta ei
+keksinyt.
+
+Niin he menivät viimeisen kerran kukin huoneihinsa, Henrik ja Uuno
+saliin yhä samalla tavalla syrjään työnnettyjen kukkien ja huonekalujen
+väliin laitettuihin vuoteihin, ja Henrikistä tuntui lystiltä, että he
+kohta Uunon kanssa taas matkustavat.
+
+Seuraavana päivänä jo varhain seisoi hevonen valjaissa pihalla ja
+Henrikin ja Uunon kapsäkki oli sidottu nuorilla istuimen taakse.
+
+He joivat aamutuimaan kuumaa kahvia. Kaikki olivat ruokasalissa, Lapsi
+kuului rupeavan itkemään, mutta Alina ei säpsähtänyt eikä juossut pois
+kuten tavallisesti ennen. Siellä oli lapsentyttö.
+
+-- No, ja mitäs nyt muuta kuin vaan hyvästiä sanomaan, ja -- alkoi Uuno
+sanoa ojentaen kättä mammalle, joka heti veti hänet luokseen ja upotti
+syliinsä ennenkuin hän oli loppuun päässyt.
+
+Henrik antoi kättä ensin Alinalle, ja hän huomasi kummakseen, ettei hän
+taaskaan voinut katsoa häntä silmiin, vaikka Alina nähtävästi juuri
+sitä haki.
+
+Mamma oli tietysti yhtenä kyynelvirtana.
+
+Viimeiseksi Henrik tuli Johanneksen luo hyvästiä sanomaan. Silloin he
+olivat jo kuistilla.
+
+Johannes pani kätensä Henrikin olalle ja sanoi liikutettuna:
+
+-- Voi sinua, kun olet vapaa!
+
+Henrik ihmetteli Johanneksen kaihoisaa, kyyneltyvää katsetta, eikä
+oikein ymmärtänyt sitä. "Ei suinkaan Johannes vaan tarkoittanut
+avioliittoaan! Pitikö hän siis todellakin vapautta korkeampana kuin
+avioliittoa?" Tuo puhe täydellisyydentiestä oli Henrikistä tuntunut
+enemmän vaan teorialta, johon ei hän luullut Johanneksen täydellä
+todella uskovan. Ja kuitenkin Henrikiä epäillytti, että Johannes oli
+tarkoittanut avioliittoa, eikä hän puolestaan voinut nytkään semmoista
+kantaa hyväksyä.
+
+Kun he olivat rattailla ja kiertäen pihalta tielle ajoivat ryytimaan
+ohi ja vielä kerran katsahtivat jääneihin, seisoivat nämä kuistilla,
+ensin Alina, sitten harmaapäinen mamma ja rappuista alempana Johannes,
+-- seisoivat erillään kaikki kolme ja liikahtamatta katselivat
+poisajavia. Puut juoksivat heidän ohitsensa, ensin yksi: vielä he
+näkyivät, sitten toinen ja kolmas: vilahtivat vieläkin peräkkäin Alina,
+mamma, Johannes; sitten tuli tuuhea tuomi ja kaikki muut puut, -- eikä
+heitä enää näkynyt.
+
+Ensimäisen osan loppu.
+
+
+
+
+
+
+TOINEN OSA.
+
+
+
+
+I LUKU.
+
+
+-- No, oliko lystiä? -- sanoi Henrik Uunolle, niinkuin heillä oli
+tapana ennen lapsena kysyä toisiltaan. He olivat juuri kääntyneet
+rattailla oikein päin istumaan, kauan katsottuaan taakseen jäävää
+kappalaispuustellia, joka jo alkoi muuttua taas punaseksi täpläksi
+metsän reunaan.
+
+-- O-ja, o-ja, -- sanoi Uuno, -- erittäinkin se käynti tappelukentällä.
+-- Siitä on vaan joku 80 vuotta -- ajatteles! 80 vuotta vaan, kuin
+siinä taisteltiin. "Jos kielin voisi kertoa näkönsä vanhat puut!" -- Ja
+vähän ajan perästä Uuno yhä saman ajatuksen valtaamana saneli
+intohimoisesti: "äl' yli päästä piruja, sä poika urhoinen!" Hän huusi
+niin, että kyytipoika pelästyi.
+
+-- Mutta jos ajatellaan niinkuin Johannes, -- sanoi Henrik, -- niin
+pitäisi ryssiäkin rakastaa.
+
+-- Ja ni ponimaju po ruski, -- sanoi Uuno.
+
+-- Niin, mutta sinä vihaat myöskin ruotsalaisia.
+
+-- Vihaan, sillä niillä ei ole mitään tässä maassa toimittamista.
+
+-- Sinä voit rakastaa vaan semmoisia ihmisiä, jotka ovat suomalaisia.
+Se on puutteellisuus sinussa, ja kuitenkin sinä siitä ikäänkuin
+ylpeilet.
+
+-- Rakastaa voi vaan niitä, joita rakastaa. Tiedätkös minä asuin yhteen
+aikaan erään nuijalaisen kanssa, joka oli ollut religeerattu Lederlapin
+vuoksi, niin se sanoi aina: bää, bää, bää, -- kun joku rupesi puhumaan
+suvaitsevaisuudesta, ja käski pukeutua hameihin.
+
+-- Aha, -- sanoi Henrik, -- hänkö onkin sinun ihanteesi, -- minä koko
+ajan ajattelin, että joku se varmaan on, joka on sinut kääntänyt.
+
+Uuno rupesi nauramaan.
+
+-- Kyllä se ainakin on reima poika, jota kelpaa kuunnella. Suomen suku,
+-- sanoo hän, -- on yhtä laaja kuin mikä muu tahansa Euroopan
+kansoista. Ei pidä vaan antaa vähentää itseään kaikellaisilla punasilla
+rajaviivoilla, joita vedetään Laatokasta ujosti pohjoista kohden.
+Viroon on silta yli Suomenlahden ja pohjoisessa Vienan meri huuhtoo
+Suomen leijonan kylkeä, itään ei rajaa ole ollenkaan. Me olemme Suomen
+suvun edustajat Euroopassa, ei meillä ole aikaa ajatella jonkun
+rannikkoväestön kohtaloa. Joka ei tässä maassa tahdo olla suomalainen,
+se maasta pois!
+
+Henrikiäkin tempasivat nämä väkevät sanat, ja hänen mieleensä kohosi
+yhtäkkiä suuri Suomen valtakunta, jommoista hän ei milloinkaan ennen
+ollut ajatellut, niin että hänkin nyt yhtäkkiä katseli ylpeästi
+pohjalaisia lakeuksia.
+
+"Rakastaa kaikkia kansoja, ryssiä ja ruotsalaisia -- se saattoi olla
+tuo Johanneksen täydellisyyden tie" -- ajatteli Henrik, -- "mutta
+hedelmälliseksi tämä aate tulee vasta sitten kuin täydellisyyden
+huipusta laskeudutaan vähän alemmas, ihmiselle mahdollisille aloille,
+niinkuin Uuno: rakastetaan ensin omaa kansaa. Ihan samalla tavalla oli
+Johanneksen aate, että pitää rakastaa kerjäläistä, minulle hedelmätön,
+kunnes ymmärsin, että voin oppia vierasta rakastamaan rakastumalla
+johonkin naiseen. Minä innostuin ja olen vieläkin innoissani. Täytyy
+ensin oppia rakastamaan omaa kansaansa, ennenkuin voi olla kysymys
+yleismaailmallisesta rakkaudesta ihmisten välillä. Mitä jos Uuno onkin
+minun edelläni, eikä jäljessä, kuten olen tähän asti luullut! Minussa
+varmaankaan ei ole sitä rakkautta Suomen kansaan kuin hänellä."
+
+Ja pahan tapansa mukaan vaipuen ajatuksiinsa kesken toisen puheita
+Henrik, kuuntelematta Uunoa, koetti tehdä itselleen selväksi
+tätä kysymystä. Silmiinpistävää oli, että se, mitä Uuno sanoi
+isänmaanrakkaudeksi, ei oikeastaan tarkoittanut eri ihmisiä, sillä Uuno
+saattoi olla hyvinkin tyly jollekin kyytimiehelle ja arvosteli kaikkia
+ihmisiä jotenkin armottomasti. Mutta hän oli ikäänkuin luonut itselleen
+eri käsityksen jonkinlaisesta suomalaisuudesta, ja sitä käsitettä hän
+rakasti. Enemmän kuin ihmisiä tarkoitti hänen käsitteensä suomen
+kieltä, ja vielä itse maata. Henrik koetti nyt tutkia itseltään, eikö
+hän sitten rakastanut kieltä ja maata. Suomenkieli oli hänen
+koulukielensä, he veljekset olivat keskenään puhuneet sitä ja hän
+ajatteli useimmiten tällä kielellä. Kaikkia sen omituisuuksia, sitä,
+ettei siinä ollut sukuja, sitä, että korko oli aina ensimäisellä
+tavulla, sitä, että kieltosana vei päätteet tekosanalta, -- näitä sen
+omituisuuksia hän sydämmessään rakasti ja rakasti myöskin sen
+kaksoisääntiöitä, ja onomatopoeetisiä sanoja, rakasti Kalevalaa ja
+Kanteletarta. Myöskin mitä maahan tulee rakasti hän Suomea, erittäinkin
+senvuoksi, että siihen kuuluu myöskin Savonmaa. Hänen mieleensä
+muistui, kuinka hän oli joskus tyynellä melonut saaren rantaan, jossa
+tervalepät kasvoivat pyöreiden, vedestä vaalistuneiden rantakivien
+takaa ja laskeva aurinko valaisi punertavan kirkkaasti etumaiset lehvät
+ja rungot, mutta sisemmäs metsään jätti syvät, aavistuksia herättävät
+varjot, -- kuinka hän tuli ihan-ihan rantaan ja katseli sitä
+rajaviivaa, jossa vesi hipoi kiviä ja harvakseltaan lotkahteli veneen
+pohjaan. Jos hän ei rakastanut Suomenmaata, niin kuka rakasti! Tunteet
+maata ja kieltä kohtaan heillä oli kummallakin samat. Henrik tiesi
+hyvin, ettei Uunolla ollut mitään sen ylitse.
+
+Jotain muuta täytyi siis olla vaikuttamassa siihen, että Uuno taisi
+pitää niin suurta melua isänmaanrakkaudestaan, jota vastoin Henrik ei
+voinut ollenkaan meluta erikoisesta rakkaudestaan leppärantaan ja
+Kantelettareen. Ja syynä täytyi olla se, että kun Uuno tämän yhden
+tunteen rinnalla ei antanut sijaa muulle, teki sen ainoaksi
+päätunteeksi, vieläpä tahallaan tappoi kaikki muut, oli taas Henrikillä
+sen rinnalla muitakin tunteita, ja erityisesti ruotsinkieltä kohtaan,
+jolla he puhuivat mamman kanssa ja usein keskenäänkin käyttivät
+erityisten ajatusvivahdusten ilmaisemiseksi. Tämän tunteen oli Uuno
+repinyt pois itsestään, tai ainakin luuli repineensä, tahallaan pannut
+suomenkielen etusijaan kaiken muun rinnalla ja sanoi vihaavansa
+ruotsia. Nyt tuntui Henrikistä, että omalta kannaltaan hänen olisi
+pitänyt säilyttää molemmat tunteet, koska ne kerran hänessä olivat
+eivätkä vielä koskaan olleet ristiriitaan tulleet. Ja jos Johanneksen
+kannalta asiaa ajatteli, niin vielä vähemmän sai tukehuttaa toista
+tunnetta, päinvastoin: jos ei suosiolla laajentanut tunteitansa, ihan
+"ryssiin" asti, ja luopunut erikoisesta rakkaudesta vaan omaansa, niin
+joutui "kärsimyksen tielle", kuten Johannes sanoi, jossa pakko opetti
+vierasta rakastamaan. --
+
+Mutta Johanneksen täydellisyyden tietähän Henrik ei oikein hyväksynyt.
+Niinkuin siinä, että pitäisi rakastaa kerjäläistä, niin siinäkin, että
+pitäisi rakastaa vierasta kansaa, Henrik ei voinut nähdä mitään
+tulevaisuuden suuntaa, mihin tämä tunteiden tasapuolisuus olisi häntä
+vienyt. Hänen täytyi tunnustaa, että juuri tuo tasapuolisuus teki hänet
+jotenkin värittömäksi, eli "hedelmättömäksi", kuten Uuno oli hänestä
+sanonut. Täytyi myöntää, että Uunossa oli pontta, tarmoa, elämää,
+reippautta, tyytyväisyyttä ja kaikkia niitä ominaisuuksia, joita Henrik
+ihmisiltä enin kadehti. Ja se kaikki tuli siitä, että Uunolla oli selvä
+tulevaisuuden päämäärä, jotavastoin Henrikillä ei oikeastaan ollut
+mitään aikeita ensinkään. Sentähden hän, kierreltyään ajatuksissaan,
+tuli jälleen ja yhä suuremmalla vakaumuksella siihen päätökseen, että
+hänenkin, ollen ihminen, joka ei voi täydellisyyteen päästä, on ehkä
+sittenkin valitseminen yksi löytyvistä tunteista ja pantuaan syrjään
+muut puhaltaminen erikoiseen liekkiin tämä ainoa, sekä perustaminen
+sitten siihen toimintansa. Hän voisi siis tulla joko svekomaaniksi tai
+fenomaaniksi, koska hänellä oli edellytykset molempiin, ehkä mieluummin
+fenomaaniksi, katsoen siihen että Uunokin sitä jo oli, ja eihän hänen
+tarvitsisi tulla niin jyrkäksi, että kieltäisi ihan kaikki oikeudet
+ruotsalaisilta. Ei hän kuitenkaan näin yhtäkkiä voinut ratkaista
+kummaksiko hän tulisi, fenomaaniksiko vai svekomaaniksi.
+
+Oliko hän jo kuinkakin kauan miettinyt näitä asioita, ei hän voinut
+tietää, mutta kun hän herättyään ajatuksistaan ajatteli taaksepäin,
+taisi hän selvästi kuulla, että Uuno oli melkein koko ajan jotain
+puhunut. Henrik havahti silloin kuin Uuno, lopettaen jotain lausetta,
+sanoi:
+
+-- Nyt tietysti voi vielä näyttää epävarmalta, mutta ei mene montakaan
+vuotta, ennenkuin suomalaiset ovat enemmistönä hallituksessa, -- ja kas
+silloin!
+
+-- Juu, juu, -- sanoi Henrik, ettei Uuno luulisi hänen olleen
+kuuntelematta.
+
+Uuno, nähtävästi ilostuen siitä, että oli vihdoinkin saanut
+jonkinlaisen myöntävältä kuulostavan vastauksen, löi Henrikiä
+käsivarrellaan takaa selkään ja sanoi:
+
+-- Ja kyllä sitten kelpaisi sinunkin virkoja valita, etkä tarvitsisi
+geodeesiksi ruveta.
+
+Henrik ei uskaltanut kysyä, mitä virkoja? sillä tietysti Uuno oli juuri
+niistä puhunut. Hän antautui arvion mukaan keskusteluun.
+
+-- Tokkohan suomenmieliset sentään enemmistöön pääsevät.
+
+-- Siinä uskossa sitä eletään. Ja jotain toki täytyy tehdä koetuksenkin
+päälle. Täytyy olla valmiina sopivia henkilöitä astumaan esille kun
+kerran tarvitaan. Sillä kaikki portit aukeavat yhtaikaa. Saat nähdä,
+että meillä ennen pitkää syntyy omat kansalliset laitokset, omat
+pankkiyhtiöt ja muut, -- se kaikki on jo alulla, jos tahdot tietää, --
+kohta kaikki kääntyy ihan nurin. Ja silloin sitä miehiä tarvitaan.
+
+Henrikin päässä ei voinut olla syntymättä hullunkurinen kuva: Uuno on
+suurena maffena korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa ja hän Henrik,
+koettaa Uunon kautta onkia itselleen edullista paikkaa.
+
+-- Minkä sinä sanoitkaan olevan jo alulla? -- kysyi Henrik. Uuno
+katsahti päätänsä kääntäen häneen.
+
+-- Tokko sinulle uskaltaa puhuakaan, kuka sinun tietää, oletko edes
+fenomaani.
+
+-- Ole nyt! -- sanoi Henrik.
+
+-- Jaa, jaa, -- pani Uuno, mutta vähän ajan perästä kuitenkin selitti:
+-- Perustamme suunnattoman kansallisen osakeyhtiön. Sinä arvaat mitä
+siitä tulee, kun koko kansa panee rahansa siihen!
+
+Hän katsoi voitonriemuisena Henrikiin.
+
+-- Mistä sinä muuten olet sen saanut, etten minä olisi fenomaani? --
+sanoi Henrik.
+
+-- No etköhän sinä pidä yhtäpaljon ruotsista kuin suomesta.
+
+Näin Uuno nyt sanoi juuri sen, mitä Henrik oli itsekin miettinyt, eikä
+ollut enää epäilemistäkään, että hän oli tullut äsken oikeaan
+päätökseen erotuksesta fenomaanin ja svekomaanin välillä.
+
+-- Jos pidänkin yhtäpaljon, niin voinhan työskennellä kuitenkin
+etupäässä yhtäänne päin.
+
+-- No niin, niin, miksei, -- sanoi Uuno myönnytellen, ja hänen silmänsä
+syttyivät Henrikin tähden: -- niinkauan kuin ruotsi ei tee estettä
+suomen kohoamiselle, olkoon vaan minun puolestani siellä missä on.
+Suottahan minä vaan.
+
+Ja Uuno piti tästä hetkestä asti päätettynä, että Henrik on fenomaani
+ja yhtyy yleiseen virtaan. Hän oli innoissaan tästä asiasta. Varovasti
+hän pitkin matkaa koetti yllyttää Henrikin mieltä yhä enemmän
+puolueelliseksi. Ja Henrik puolestaan, vaikkei sisällisesti suinkaan
+ollut vakuutettu asiasta, antautuikin Uunon mielialaan. Se oli niin
+vapauttava, ja se niin selvästi osoitti hänelle suuntaa, päästi
+epätietoisuudesta ja ehdotti hänelle uusia tehtäviä.
+
+Hänen entiset epäilyksensä siitä, mitä hänen oikeastaan oli tekeminen,
+näyttivätkin tässä uudessa Uunon valossa hyvin tarpeettomilta. Ja
+kolmannen kerran Henrik tunsi, kuinka tämä asia oli omituisella tavalla
+yhtä hänen Johanneksen luona saamansa aatteen kanssa, että ihmiselämän
+suurin onni on rakastuminen ja yhtyminen vieraaseen naiseen. Molemmat
+vapauttivat, innostuttivat ja sytyttivät häntä.
+
+Kun he seuraavana päivänä ajoivat Alinan isän talon ohitse eivätkä
+pysähtyneet käymään vallesmannin luona, pääsi Henrik omantunnon
+nuhteista sillä, että rupesi taas puhumaan fenomaniasta.
+
+Ilmaantui, että Uunolla oli jo kaikellaisia suhteita puolueen
+tunnettuihin vaikuttaviin henkilöihin ja että hän työskenteli
+maamittarina ja aikoi suorittaa ylioppilastutkinnon tämmöisten
+henkilöjen kehoituksesta ja heidän antamansa suunnitelman mukaan.
+
+Sen mukaan kuin Uuno tuli omissa asioissaan avonaisemmaksi Henrikiä
+kohtaan, hän kasvoi Henrikin silmissä, eikä Henrik voinut olla
+ihmettelemättä hänen älykkyyttänsä. Mutta sen mukaan sammui myöskin
+Henrikin luottamus omaan entiseen itseensä ja hän piti nyt Uunosta
+kiinni niinkuin uudesta johtolangasta, -- rakasti häntä entistä enemmän
+eikä olisi mitenkään tahtonut päästää häntä käsistään.
+
+-- Sinun pitää välttämättä tulla minun luokseni asumaan, kun tulet
+Helsinkiin tutkintoja suorittamaan, -- sanoi Henrik Toijalassa, missä
+heidän oli eroominen. -- Asut minun luonani ja minä luen ja teen ihan
+mitä sinä tahdot.
+
+Uuno lupasi.
+
+Uunon viimeiset sanat, kun hän jäi asemasillalle ja antoi Henrikille
+kättä Turkuun lähtevän vaunun etuselle, olivat:
+
+-- Ja muista nyt panna se Gabriel oikein lujalle, pidä siellä oikein
+kenraalisiivous. Ehkä me sen vielä saamme ihmisten ilmoille.
+
+-- Kyllä koetan parastani, -- sanoi Henrik.
+
+Sitten juna vihelsi ja läksi.
+
+Vasta kun Henrik oli pitkän aikaa matkustanut yksin, palasi hänen
+tietoisuuteensa jälleen myöskin Johanneksen vaikutus ja asettui Uunon
+vaikutuksen rinnalle, joka oli ehtinyt anastaa kaiken tilan.
+
+Niinkuin kaksi suurta, vastakkain seisovaa vuorta kuvautui hänelle
+Johanneksen ja Uunon erilaiset puheet. Päävaikutus Johanneksesta oli,
+että ihminen ei voi mitään kohtalollensa, että jokaisella hänen
+askeleellaan on hänestä riippumattomat, jumalan asettamat seuraukset.
+Päävaikutus Uunosta taas oli ihan päinvastainen: jokainen hänen sanansa
+uhkui vakaumusta siitä, että hän itse on oman kohtalonsa herra, ja
+vielä enemmän: hän tahtoi omin päin luoda ja järjestää kokonaisen uuden
+valtakunnan maan päälle.
+
+Siitä, mitä Henrik itse ajatteli näiden kahden vuoren välillä, ei hän
+tahtonut tehdä itselleen tiliä. Ennen matkaa Johanneksen luo hän
+ajatteli jotenkin samalla tavalla kuin Johannes ja oli sisässään
+surrut, että Uuno tuntui hänestä menneen ikäänkuin alaspäin. Nyt hän
+taas ei olisi voinut ollenkaan sanoa kumpi oli oikeassa, ja tiesi vaan
+sen, että häntä vastustamattomasti veti Uunon puoleen.
+
+Kun Henrik koetti katsella vaunussa istuvia ihmisiä ja ajatella
+kustakin erikseen: voisinko rakastaa tuota niinkuin veljeä, tai tuota,
+tai sitten tuota, -- oli hänestä ihan selvä, ettei hän voinut, ja
+siispä hänellä Johanneksenkin kannalta ei ollut edessä muu kuin
+"kärsimyksen tie", jota Henrik kaikessa hiljaisuudessa piti elämänä ja
+onnena ja tietämättään riemuitsi siitä, että tunsi ikäänkuin jo
+kulkevansa sillä.
+
+Johanneksen ajatuksia vastaan hänen täytyi yhä enemmän asettua
+väittelevälle kannalle; hänellä oli ikäänkuin tarve todistaa ne
+perusteettomiksi ja halu asettua Uunon kannalle ajattelemalla rakkautta
+naiseen elämäksi ja onneksi, johon saattaa tieten tahtoin pyrkiä.
+
+Kovin häntä olisi haluttanut nyt tavata joku vanhoista tutuistaan.
+Juttelussa olisi kaikki selvinnyt ja hänen olisi helppo ollut saada
+kannatusta uudelle mielialalleen. Yksin hänen sitävastoin oli jotenkin
+ikävä istua. Hän koetti kurkistella ulos asemilla ja kävi jokaisessa
+vaunussa, mutta ei ihmeeksikään ollut ketään. Vihdoin hän eräällä
+asemalla keksi ostaa kirjalaatikosta lasin alta erään novellin, ja
+rupesi sitä lukemaan, voidakseen olla vaipumatta ajatuksiinsa ja siten
+ratkaisematta, oliko Johannes vai Uuno oikeassa. Novelli kesti ihan
+Turkuun asti.
+
+Se novelli oli uuden uutukaisen hengen mukaan kirjoitettu. Se ylisti ja
+ihannoitsi sukupuolirakkautta. Sen tendenssi oli väittää, että
+todellinen rakkaus miehen ja naisen välillä on ylempänä kaikkea muuta,
+niin että sen rinnalla kaikki muut siteet särkykööt. Kerrottu oli,
+kuinka nainen, joka oli joutunut naimisiin ilman varsinaista rakkautta,
+rakastuu vieraaseen mieheen, joka myöskin rakastuu häneen, mutta
+myöskin on jo naimisissa. Rakastuneet yhtyvät luonnon lain
+riippumattomalla oikeudella, niinkuin koski syöksyy eteenpäin kysymättä
+lupaa äyräiltänsä. Kaikki muu saa sitten koettaa soveltua niin hyvin
+kuin taitaa elämään niiden uusien suhteiden ympärille, jotka rakkaus on
+luonut. Mutta rakkauden majesteettia ei saa mikään loukata.
+
+Henrik tunsi, että hän olisi ollut aivan haltioissaan luetun johdosta,
+ellei junassa olisi ollut niin tukahduttavan kuuma.
+
+Juna pysähtyi vihdoin Turun asemasillan eteen.
+
+"Pystyneeköhän kohtalokaan tämmöisen rakkauden rinnalle, kun se oikein
+leimahtaa", -- ajatteli Henrik noustessaan istualtaan ja pannen kirjan
+taskuunsa.
+
+
+
+
+II LUKU.
+
+
+Henrik tuli Turkuun keskipäivällä ja meni asemalta Jalkasin Gabrielin
+kortteeria hakemaan, sen osoitteen mukaan, joka oli merkitty mammalle
+tulleen kirjeen yläreunaan.
+
+Aurinko paahtoi täydeltä terältä kivimuureihin ja maalattujen
+puutalojen seiniin. Vaaleat peltikatot loistivat kaukaisista
+rakennuksista ja katukäytävän litteä kivi ihan nenän alta, niin että
+poskilihojen täytyi kohota silmiä suojelemaan, nenä rypistyi, huulet
+erkanivat ja suu irvisti esille kaikki hampaat.
+
+Kuolleelta näytti kaupunki tässä paahteessa. Joku pakaripoika kulki
+korin kanssa, läkkiseppä kiiltäviksi kuluneissa vaatteissaan kiersi
+kulmaa peltejä rämistellen, ajuri torkkui määräpaikallansa, muuta ei
+näkynyt. Useat hienompien talojen ikkunat olivat liitukiehkuroissa,
+osoittaen että huoneet olivat tyhjät ja niiden asukkaat jossakin
+viileässä saaristohuvilassa.
+
+Henrik tunsi olevansa niinkuin erämaassa tässä hänelle tuntemattomassa
+kaupungissa. Gabrielin löytäminen tuntui hyvin kaukaiselta asialta, ja
+hänen olisi kovasti tehnyt mieli levähtää, ennenkuin antautui mihinkään
+jännittävään kohtaukseen.
+
+Hänellä oli yksi ainoa tuttava Turussa, nuori lääkäri, jolla oli kolme
+komeaa huonetta hallussaan. Hän päätti ensin käydä tämän luona. "Ihan
+varmaan se lähettää kylmää seltteriä hakemaan ja me sitten juttelemme
+varjoisessa huoneessa ikkunain ristivedossa liivinnapit avattuina. --
+Ja minun suorastaan täytyykin mennä hänen luoksensa, sillä häneltähän
+saan varmaan tietää, missä konepajassa Gabriel voi mahdollisesti
+työskennellä, enkä tarvitse turhaan mennä Gabrielin kortteerille, joka
+ehkä on kaukana."
+
+Hän löysi tämän asunnon helposti, Se oli kaksikerroksisessa
+kivimuurissa, jonka leveissä, kaikuvissa kivirappusissakin jo oli hyvin
+viileä ja hyvä olla. Toisen kerroksen totisissa, korkeissa
+kaksoisovissa oli suuret, yksiruutuiset lasit, joiden taakse oli
+vedetty kuvitettu punertava uudinharso. Tämän harson läpi saattoi nähdä
+pitkänlaiseen, valkoseinäiseen eteiseen, jossa oli seinäpeili ja
+viiniläisiä tuolia. Eteisen oviaukosta näkyi sisään salin
+parkettipermanto, jonka kiiltäviin, vahattuihin tammiruutuihin
+kuvastuivat mustansinisellä sametilla vuorattujen nojatuolien jalat.
+Ikkunaa vastaan näkyi naisen veistokuva raskaiden tummien ja keveiden
+valkoharsoisten uudinten alla.
+
+"Merkillistä!" -- ajatteli Henrik katsellen sisälle, -- "yhteen aikaan
+näytti, että mies joutuu deekikselle, mutta sitten hän perii 50
+tuhatta, eikä häntä vastaan ole mitään muistuttamista, ja noin hän
+elää."
+
+Kun Henrikin ensimaiseen soittoon ei tultu avaamaan, soitti hän toisen
+kerran, ja odotti maltittomana, jo edeltäpäin nauttien ajatuksesta,
+kuinka hän asettuu ystävänsä luo. Tämä hänen ystävänsä oli yksi niitä,
+jotka ensimäiseksi olivat tulleet Henrikin mieleen, kun Johannes oli
+kysynyt, rakastiko hän ketään vierasta niinkuin veljeänsä. Ja sentähden
+Henrik tahtoi nyt mielellään nähdä tätä ystävää ja tehdä uudestaan
+havaintoja mainitussa suhteessa. Hänellä ei ollut mitään vastaan oppia
+rakastamaan lääkäriystäväänsä niinkuin veljeänsä ja alkaa nyt kohta
+tällä näkemällä. Hän aikoi sentähden olla hyvin avonainen, kertoa
+kaikki ja saada hänetkin yhtä avonaiseksi, että he entistä enemmän
+lähestyisivät toisiansa.
+
+Henrik soitti vielä kolmannen kerran ja henkeä vetämättä kuunteli eikö
+kuuluisi piian askeleita. Vihdoin alkoikin kuulua, ja hän jo sanoi
+itseksensä: aha, -- mutta se muuttuikin sitten muuksi ja oli vaan
+jotain paukutusta alhaalta pihalta.
+
+Juuri kun hän epäili, soittaisiko vielä neljännen kerran, hän huomasi
+ihan nenänsä edessä lapun ovessa, jossa seisoi, että tohtori
+poismatkustaneena ei ollut tavattavissa ja osoitettiin toisessa
+paikassa asuvan sijaisen puoleen.
+
+"Sepä nyt harmillista", -- ajatteli hän, ja tunsi nolostuneensa. --
+"Tietysti jossain maalla virvoittelemassa! Eihän täällä ole yhtäkään
+oikeata ihmistä tähän aikaan." Ja kaupunki tuntui hänestä kahta
+kuolleemmalta ja ikävämmältä, kun ei ollut tätäkään ainoata tuttua.
+
+Hän oli taas kuumalla kadulla, suu irvessä.
+
+"Mikäs siinä on muu edessä kuin mennä vaan Gabrielia tavoittamaan", --
+ajatteli hän.
+
+Taas hän otti kirjeen esille ja luki kadun nimen, sitten lähestyi
+seisovaa valkotakkista polisia ja kysyi minnepäin piti mennä
+löytääkseen semmoisen kadun.
+
+Matka oli hirveä. Piti mennä ensin torin poikki, sitten nousta erästä
+mäkikatua ja kiertää kolmannella katuristeyksellä vasemmalle. Tätä
+katua sitten ihan kaupungin päähän.
+
+Henrik kulki puolitorkuksissa, mutta yksi osa hänen ajatuksistaan
+liikkui. Hän kulki veltosti, uneliaasti, silmät valon tähden melkein
+ummessa, ja ajatteli näin:
+
+"Johannes sanoi, että jokainen askel on kohtalon määräämä ja
+pienimmälläkin tapauksella on tarkoituksensa. Niin minäkin ajattelin,
+kun seisoin äsken oven edessä. Minä soitin ja soitin, mutta eipäs ollut
+kotona, vaikka minun kehitykselleni olisi ollut hyvin tärkeätä tavata
+häntä. Ja sentähden luulen, että suuri joukko tapauksia on pelkkää
+sattumaa, jolla ei ole merkitystä minun suhteeni. Tosin kyllä on tällä
+kertaa se merkitys, että minä nyt tätä rupesin ajattelemaan, mutta
+olisinhan voinut olla ajattelemattakin. -- Ja miksi minä oikeastaan
+kuljen näin kovaa, vaikka on ylämäki!"
+
+-- "Anniskeluyhtiön raittiusravintola" -- luki Henrik rasittuneilla
+silmillään sinisestä kyltistä toiselta puolen katua, eikä pitkään
+aikaan ymmärtänyt mitä oli lukenut. "Anniskeluyhtiön?" Mitä se on? --
+On yhtiö, joka anniskelee viinaa pienissä määrissä, etteivät
+humaltuisi, -- vastasi hän itselleen. "Raittiusravintola?" -- Aha: ei
+mitään väkeviä, ainoastaan limonaadia, seltteriä. -- Seltteriähän minä
+halusinkin. Ei mikään estä minua poikkeemasta sinne.
+
+Ja Henrik meni kadun yli, nousi neljä-viisi rappuista, avasi lasioven,
+jossa kohta kilahti monet kellot, ja tuli hämärään huoneeseen, jossa
+oli maalaamattomia pöytiä ja jakkaroita, toisella puolella tiski, jonka
+takana näkyi vehnäsiä ja sokeroituja korvapuusteja, sekä sarja
+limonaadipulloja. Tiskillä oli kaksi lautasta, molemmat täynnänsä
+suuria ruisleipä-voileipiä puna- ja valkotäpläisien makkarain ja
+kiiltävän juuston kanssa. Oli yksi, jossa näytti olevan mustaa peuran
+lihaa. Sen otti Henrik, istui tuolille pöydän ääreen ja alkoi syödä.
+Verhon takaa ilmestyi lyhyt lihava bufettityttö, jolla oli jakaus
+toisella puolen päätä.
+
+-- Seltteriä, -- sanoi Henrik saatuaan vihdoin tukehtumatta
+nielaistuksi molemmat sitkeät peuranlihapalat. Seltteri tuotiin. Hän
+kaatoi ja ajatteli pyreistä, että luonnonlaki kyllä löytyy, mutta
+kohtaloa ei löydy.
+
+Juodessaan seltteriä Henrikin silmät katsoivat pitkin nenää ja
+kallistuvaa lasia huoneen sisempään nurkkaan ja sattuivat kahteen
+työmieheen, jotka istuivat jo tyhjennetyn limonaadipullon ääressä ja
+katsoa töllöttivät mitään puhumatta häneen. Toisella oli suu ihan
+auennut pelkästä töllöttämisestä.
+
+Henrik koetti olla katsomatta heihin ja nauttia vaan omasta
+seltteristään, josta oli vasta yksi lasi juotu. Mutta hän tunsi
+päällään miesten katseet ja häntä alkoi yhä enemmän harmittaa. Tietysti
+ne inhoittavat vaan odottivat, milloin hän kaataa toisen lasin ja rupee
+sitä juomaan. Eikä Henrik kiusallakaan tahtonut tehdä sitä mitä he
+odottivat... Inhoittavat! -- ajatteli hän vielä kerran, nousi, maksoi
+ja läksi miesten katseiden seuraamana.
+
+Taas hän jatkoi matkaansa samaa kuumaa katua myöten, ja jatkoi myöskin
+entistä omavaltaista ajatusjuoksuaan.
+
+"Mitä nyt silläkin tapauksella saattoi olla merkitystä, että minä olin
+tuolla ravintolassa? Ei ikinä mitään."
+
+Vähän ajan perästä hän ajatteli:
+
+"Johannes käskee rakastaa noita, jotka töllöttivät, niinkuin veljiä.
+Hyi sentään, kuinka ne olivat inhoittavia!" -- muisti hän taaskin. --
+"Se on täydellisyyden tie, sanoo Johannes," -- ajatteli hän edelleen.
+-- "Ei ikipäivinä. On ihan varmaan satunnaisuuksia, pikkutapauksia,
+joissa ei tee mitään, jos vähän inhoittaakin."
+
+Jonkun matkan käytyänsä Henrik pysähtyi ja alkoi järkiperäisesti
+pyyhkiä kuivaksi niskaansa, kaulaansa, otsaansa ja lakkiansa, sekä
+puhalsi pari kertaa keuhkot tyhjiksi. Lähdettyään taas, jatkui sama
+ajatus:
+
+"Minun olisi kai pitänyt ruveta ystävällisesti juttelemaan heidän
+kanssansa, avata liivinnapit ja vilvoitella --"
+
+"Totisesti!" -- ajatteli hän samassa ja hänen piti taas pysähtyä. --
+"Nehän olivat sepän näköisiä työmiehiä ja ne olisivat varmaan tienneet
+Gabrielista ja siitä konepajasta."
+
+"Sepä nyt kiusallista, etten kysynyt," -- ajatteli hän, ja aikoi jo
+palata, mutta se olisi osoittanut perääntymistä hänen ajatussuunnastaan
+ja myöntymistä siihen, jota vastaan hän oli koko ajan itsekseen
+väittänyt, niin ettei hän palannut ravintolaan, vaan itsepäisesti
+jatkoi matkaa Gabrielin asunnolle, vaikka häntä kyllä epäillytti, ettei
+tämä työaikaan voinut olla kotona.
+
+Tahallisesti reipastuttaen itsensä ja kooten ryhtiä hän meni
+kuumuudesta välittämättä paljoa nopeammin eteenpäin, eikä entiset
+ajatukset enää tulleet takasin.
+
+Noin puoli tuntia käytyänsä hän huomasi jo olevansa lähellä matkan
+päätä, sillä rakennukset harvenivat ja muuttuivat mataliksi ja
+ränsistyneiksi. Vihdoin oli yhdessä portissa haettu numero. Henrik meni
+pihalle ja arvion päältä kiersi piharakennuksen maantasalla olevaan
+oveen sekä, koputtamatta kellarikerran tummia porstuaovia, kiipesi
+kaitoja puurappusia myöten ylempään kerrokseen. Siellä tuli eteen monia
+ovia ja pimenevä pitkä välikäytävä. Ei Henrik kajonnut yhteenkään
+näkyvistä ovista, vaan yhä arvion päältä meni pimeää kohti, ja jonkun
+verran hapuiltuansa tunnusteli käteensä ovenkahvan sekä koputti oveen.
+
+Heti se avattiin ja asumuksen tapaisesta kyökistä tuli esille
+punakasvoinen, pelästyneen näköinen naisihminen.
+
+-- Asuuko täällä Gabriel ----, -- kysyi Henrik.
+
+Silloin naisihminen, vastaamatta sanaakaan, pujahti nopeasti takaisin
+ja pani oven jälleen kiinni. Oven takaa kuului supatusta. Henrik
+odotti. Ovi aukeni jälleen ja toinen, vanhempi naisihminen esiintyi,
+hyvin tutkivasti katsellen Henrikiä.
+
+-- Kyllä hän asuu täällä, -- sanoi hän varovasti. -- Kukas herra on?
+
+-- Minä olen hänen sukulaisensa. --
+
+-- Jassoo, jassoo, -- sanoi vanhempi naisihminen ihan muuttuneella
+äänellä, nuoremman myöskin anteeksianovasti hymyillessä hänen takanaan.
+-- Juuri ikään hän pistäytyi ruokatunnilla täällä kotona, tuli
+juoksujalassa, kirjoitti kirjeen ja taas läksi. Mutta herra on hyvä ja
+astuu sisään hänen huoneeseensa, koska herra on hänen sukulaisiansa.
+Ehkä herra onkin veli?
+
+-- Niin, veli.
+
+-- Jassoo, jaa, kyllä hän on kertonut paljon veljistänsä. Herra on vaan
+niin hyvä -- sanoi hän, kun huomasi, ettei Henrik aijo antautua
+pitempiin puheihin ja johdatti hänet takasin käytävään.
+
+Henrikille avattiin yksi niistä ovista, joiden ohi hän oli tullut. Hän
+astui vihertävällä, kuluneella seinäpaperilla sisustettuun huoneeseen,
+ja sulki oven jälkeensä. Huoneessa tuoksahti koneöljylle ja hiukan
+ummehtuneelle. Henrik avasi ensimäiseksi ikkunan, niinkuin hän aina
+teki missä vaan saattoi, ja katsoi vasta sitten ympärilleen.
+Seinänaulassa hän huomasi takin ja housut, jotka hän jo heti poimuista
+tunsi Gabrielin omiksi, sillä Gabrielin kaikissa vaatteissa oli aina
+samallaiset synnynnäiset poimut.
+
+Henrik tuli nyt oikeastaan ensikerran täydellä huomiolla ajatelleeksi,
+että Gabriel, se sama roteva ja hyväluontoinen oma veli, asui täällä
+vieraassa Turussa ja kävi jossain nokisessa ja rasvaisessa
+konetehtaassa tavallisena työmiehenä. Kaukaa ajatellen se ei ollut
+koskaan niin omituiselta ja suoraan hämmästyttävältä näyttänyt.
+Gabrielin asioita koskevien tietojen sattuessa korvaan Henrik oli vaan
+aina ajatellut: no niin, mitäs merkillistä siinä, Gabriel on nyt kerran
+semmoinen. Mutta nuo vaatteet puhuivat elävästä, näkyvästä
+todellisuudesta. Noita hän siis piti yllänsä, hänellä oli oma
+jokapäiväinen elämänsä, omat tuttavat, omat kokemukset, omat suhteensa
+asioihin ja ihmisiin!
+
+Vaatteista silmä siirtyi sänkyyn. "Tuossa hän makaa ja mietiskelee omia
+asioitansa. Kas kun se on sentään niinkin siististi korjattu. Kukahan
+täällä häntä palvelee, varmaan se nuorempi niistä kahdesta, -- ja se
+tuntee hänet ja hänen asiansa paremmin kuin minä, hänen veljensä. Ne
+ovat ottaneet hänet itselleen, nämä ja se, jonka kanssa hänellä on
+rakkausjuttu. Mitähän suhteita siinäkin oikein on!"
+
+Pöydällä ei ollut paljon tavaroita, kokoonpantava keltanen metrimitta,
+avattu algebran oppikirja ja vanha sirkkelin puolikas, jolla
+arvattavasti pöytä oli piirretty täyteen naarmuja. Oli vielä jotakin
+romua patruunoista, ruuveista ja muttereista, niiden keskellä pieni
+pinkka postipaperia ja hajanaisia kirjekuoria, joista yhdellä näkyi
+onnistumaton mamman osoite. Pienellä pöytätelineellä Henrik vihdoin
+huomasi valokuvan ja näki ihmeekseen, että se oli valokuva hänestä
+itsestään, Henrikistä, joka oli otettu hänen tultuaan ylioppilaaksi,
+valkonen lakki päässä. Henrikiin vaikutti tämä löytö lämpimästi. --
+"Kas että se noin muistelee meitä, sillä on kai hänellä ollut suuri
+vaiva säilyttää tätä valokuvaa kokonaista viisi vuotta kaikissa hänen
+monissa vaiheissaan," -- ajatteli Henrik. Sitten hän vaipui hetkeksi
+tarkastelemaan itseänsä valokuvasta. Hänestä hän näytti vähän
+itserakkaalta siinä: tuskin näkyvät viikset, leuka taakse vedettynä,
+että syntyi pieni toinen leuka. Muistettuaan siitä olleen jo kokonaista
+viisi vuotta ja ettei hän vieläkään ollut mitään, hän pani valokuvan
+pian pois ja jatkoi huoneen tarkastusta.
+
+Nurkassa näkyi hajoitettu pyssy.
+
+"Se on totta, -- ajatteli Henrik, -- aikoihan Gabriel ampua itsensä,
+ellei saa rahoja." Henrik tunnusteli äkkiä poveansa. Siellä se oli
+lompakko.
+
+"Mitä ihmettä sekin kaikki on!" -- ajatteli Henrik aivan kuin hän nyt
+vasta olisi lukenut Gabrielin oudon uhkauksen ja ymmärtänyt mitä se
+sisältää.
+
+"Siinähän on kokonainen elämä, -- viiteen vuoteen en ole häntä nähnyt,
+-- kuinka paljon olen kokenut tällä ajalla itse, ja miksei hän olisi
+kokenut yhtäpaljon, kokenut ja muuttunut yhtäpaljon kuin minä!
+Täytyyhän muistaa, että hän on minun oma veljeni! Hän on pelastettava
+ja se on minun tehtäväni. On otettava tarkka selko hänen elämästään,
+seurapiireistään ja erittäinkin tuosta rakkausjutusta. Häntä täytyy
+sanalla sanoen johtaa, hienosti hänen huomaamattansa johtaa pois
+tämmöisestä elämästä."
+
+Henrik katsahti vielä kerran ympäri huonetta, likasiksi tahraantuneita
+ja paikotellen kiiltäviä seinäpapereja, kulunutta kaappia, jonka
+avonaisesta alalaatikosta törötti pyykkiin aijottuja alusvaatteita, ja
+tuli ajatelleeksi, että missähän hän makaa, jos jääpi Gabrielin luokse.
+"Arvattavasti he hilaavat tänne jonkun epäilyttävän sängyn ja
+matrassin, tai ehkä vaan sohvan, jossa ihan varmaan on lutikoita ja
+tyyny pannaan lakanan alle. Missä saa sitten käydä syömässä, ja jos
+pitää syödä täällä, niin mitähän ne kaksi oikein kokkaavat siellä
+kyökissä, jossa he samalla myös asuvat!" Hänelle oli ylen
+vastenmielistä koko tämä kortteeri. Mutta vaikeata olisi toiseltapuolen
+myöskin muualle mennä.
+
+"Jääköön siis kerrankin 'kohtalon' ratkaistavaksi. Jos tapaan Gabrielia
+ja hän vaatii minua luokseen, niin tulen tänne, mutta jollen tapaa,
+niin menen johonkin hotelliin. Paras on että kirjoitan hänelle lapun
+varmuuden vuoksi."
+
+Henrik nousi päättäväisesti, otti muistikirjan takkinsa ylätaskusta, ja
+kirjoitti siihen:
+
+"Rakas Gabriel. Olen käynyt luonasi. Rahat mukana. Ellen tapaa sinua,
+tule sinä luokseni Phoenixin hotelliin." --
+
+Tässä Henrik pysähtyi ja mietti: "Mitä jos eivät päästä Gabrielia
+sisälle niin hienoon hotelliin? Minun pitäisi puhua portierin kanssa."
+Hän kirjoitti riviä alemmas: "Veljesi Henrik", repäsi lehden ja pani
+sen pöydälle.
+
+Sitten hän tuli pois Gabrielin huoneesta ja meni takasin käytävän
+pimeyttä kohden, missä löysi saman oven.
+
+Molemmat naisihmiset olivat entisessä kyökissä ja näiltä Henrik sai
+tietää missä Gabrielin työpaikka oli. Selityksistä kävi ilmi, että
+juuri samaisesta sinikylttisestä Anniskeluyhtiön raittiusravintolasta
+piti kääntyä poikkikadulle ja matkaa oli siitä ainoastaan 10 minutin
+verran konetehtaalle.
+
+Henrik sanoi jättäneensä kirjelapun pöydälle ja meni pois.
+
+Hänen huolensa oli nyt ajurin saaminen, sillä kuumuus tuntui yhä
+yltyneen. Mutta ajuria ei koko tällä syrjäisellä kadulla näkynyt.
+Käveltyään jonkun verran Henrik tunsi olevansa kovin haluton jatkamaan
+vaellusta. Hän istahti hetkeksi tolpalle kadun kulmaan ja katseli
+lohdutukseksi edes toista katua myöten, ettei näkisi sitä inhoittavan
+pitkää katua, jota myöten hänen oli kulkeminen. Ja istuessaan hän
+ajatteli:
+
+"Jos jokaisella askeleella on tarkoituksensa, niin mitähän tarkoitusta
+voi olla sillä että minun pitää tässä näin kuumassa avuttomana madella!
+Ja kuitenkin minä tarkoitan jonkun toisen hyvää enkä omaani."
+
+Samassa sattui hänen silmäänsä kaukainen-kaukainen issikka ajamassa sen
+kadun yli, jota myöten hän katseli. Henrik hyppäsi pystyyn.
+
+-- Isvossik! -- huusi hän, vihelsi ja taas huusi kuin vimmattu. Ja
+juuri viimeisessä nipussa issikka katsahtikin ympärinsä, pyörsi hevosen
+ja alkoi täyttä vauhtia ajaa Henrikiä kohden.
+
+"Pelastettu!" -- ajatteli Henrik. -- "Olimpa sentään viisas kun istuin
+juuri tähän levähtämään, muuten en olisi issikkaa saanut käsiini."
+
+Henrik retkahti istumaan mukaviin roskiin, ja issikka, kysymättä minne
+ajetaan, alkoi ajaa keskikaupunkiin päin. Ajosta syntyvä tuuli teki
+Henrikiin kovin hyvää. Hän päätti olevansa ylen väsynyt, niin että kun
+issikka kääntyi kysymään minne ajetaan, hän yhtäkkiä jonkinlaisesta
+kevytmielisyydestä keksi vastata konetehtaan sijaan: hotel Phoenix.
+Tosin hän heti jälestä katui sitä, sillä nyt oli siis päätetty, että
+hän ei asetu Gabrielin luo, vaan syö päivällistä tässä kalliissa
+ravintolassa ja ottaa siellä myöskin huoneen pestäkseen itsensä ja
+jäädäkseen sinne yöksi, sillä eihän hotellissa anneta huoneita muuta
+kuin koko vuorokaudeksi, -- mutta mikä oli tehty, se oli tehty.
+Syötyään ja levättyään hotellissa hän menee konetehtaalle Gabrielia
+tapaamaan. Ei siitä asiasta siis sen enempää.
+
+Hotellissa Henrik otti kolmen markan huoneen, kiillotutti saappaansa,
+puistatti ja harjautti vaatteensa ja käveli pelkissä alusvaatteissa
+sukkasillaan hienossa numerossaan, valeltuaan itseänsä hyvänaikaa
+kylmällä vedellä, ja suurella nautinnolla ja tarkkuudella pestyään
+kasvonsa, kaulansa, kätensä ja käsivartensa hyvänhajuisella, helposti
+vaahtoavalla saippualla.
+
+Kaikki näytti palvelevan häntä: puhtaat posliiniset saippua-alustimet,
+marmorinen pesukomoodi ja sinisen ja valkosen kirjava tilava pesuvati,
+jalanpolkaistava, sukkela suihkukone, josta vesi painettaissa pulpahti
+esille, vilposet käsiliinat, hämärä alkoovi, matot, joiden päällä hän
+liikkui, suurten ikkunain reekelilaitos, jonka avulla molemmat
+jättiläispuoliskot yhtaikaa aukesivat, maasta ylettyvä seinäpeili, --
+kaikki ilosella mielellä ja auliisti palveli häntä.
+
+Ja Henrik oli mitä parhaalla tuulella. Hänen oli tavattoman keveä olla,
+hänellä oli kuin olikin jonkinlainen luottamus kaikkeen, itseensä,
+yhteiskuntaan, kykyyn järjestää omia ja muiden asioita. Siitä saakka
+kuin hän istui issikkaan muisti hän alkaneensa ikäänkuin matkia Uunoa,
+ja hän jatkoi tahallaan tätä matkimista yhä edelleen. Uunon tavalla hän
+oli tilannut itselleen huonetta, Uunon tavalla juoksuttanut
+palvelijoita soitoillansa ja Uunon tavalla hän nyt vihellellen ja
+lauleskellen tassutteli edestakasin huoneessaan. Sama varmuus, sama
+elämänhalu, sama tarmokkaisuus! Ja miksi hän ei voisi aina jäädä
+tämmöiseksi, iloseksi, toimeliaaksi. Helei vaan!
+
+Hän tapasi itsensä katsomasta seinäpeiliin ja huomasi tehneensä sitä jo
+tarpeeksi kauan, jonka tähden hän alkoi pian pukeutua, ja
+järjestettyään asunsa parhaimpaan mahdolliseen kuntoon, meni alempaan
+kertaan yleiseen ruokasaliin päivällistä syömään. Nyt eivät palvelleet
+enää ainoastaan kuolleet esineet, vaan ihmisetkin: pitkä hovimestari
+opasti häntä kallistetuin päin alakäytävästä salin ovelle asti ja
+kumartaen viittasi astumaan saliin. Kyypparit riensivät tilausta
+vastaanottamaan ja tarjoomaan pöytiänsä, kantoivat ruuat esiin ja
+talrikit katosivat pöydältä milloin tarvittiin ja puhtaat ilmestyivät
+pöydälle milloin tarvittiin. Ja Henrik söi ja joi.
+
+Yhtäkkiä ilmestyi Johanneksen kuva hänen eteensä -- ilman vähintäkään
+syytä -- juuri silloin kuin Henrik oli saanut järjestetyksi
+vasikanpaistin talrikilleen salaattien, gurkkujen ja puolukkasyltin
+keskelle ja oli rupeemaisillaan sitä leikkaamaan, -- ilmestyi kaikessa
+surkastuksessaan, haparoivana, rikkirevityn ilme kasvoissa, siellä
+kaukana-kaukana Pohjanmaalla. Henrikin täytyi hetkeksi pysähtyä ja
+vetää suunsa totiseksi. Mutta sitten hän heitti koko kuvan. -- "Se on
+Johannes se," -- ajatteli hän eroittaen Johannesta itsestään, ja pisti
+tihkuvan paistipalasen suuhunsa. -- "Se on juuri tuo hänen
+täydellisyydentie-aatteensa, joka muuttaa koko hänen elämänsä
+jonkinlaiseksi ikäväksi paastoksi. Ja hyvä on, että minä hänet näin,
+sillä oikeastaan minulla itselläni oli paljon taipumuksia tuommoiseen
+munkkilaisuuteen, mutta nyt minä toki käännyn siitä jyrkästi!"
+
+Vasikanpaistin perästä oli jotain hyytelöä, joka nielaistessa omituisen
+virkistävästi suljahti kurkusta alas.
+
+"Hänen aatteensa aviorakkauden merkityksestä on suurenmoinen, mutta
+usein aatteen keksijät eivät osaakaan toteuttaa omaa aatettansa, vaan
+se jää muille tehtäväksi," -- ajatteli Henrik hyytelöä syödessään.
+
+Kahvia juodessaan ja pureskellessaan hammastikkua hän taas yhä
+enemmän syventyi tähän ajatukseen omalta kannaltansa ja, melkein
+silmänkostumiseen saakka liikutettuna, sanoi itselleen: miksi pyrkiä
+saavuttamattomaan korkeuteen? miksei tyytyä siihen onneen, joka on
+ihmiselle mahdollinen: rakkauteen kahden sielun välillä? miksi sanoa
+kärsimyksen tieksi sitä, joka on ihmisen korkein onni? Voi sinä, minun
+ihana, tuntematon, umpivieras morsiameni! Ihan näen sinun kasvosi,
+sinun silmäsi katsoo minuun, sinun sielusi puhuu minun kanssani, me
+olemme jo kihloissa, olemme jo toistemme omat!
+
+Henrik nousi niin ajatuksissaan, ettei tiennyt minne panna serviettiä
+käsistään. Esiin hypähtänyt kyyppari hänet herätti. Maksettuaan
+päivällisestä ja odottaessaan rahoja takaisin hän ajatteli, että kovin
+paljon tämä kaikki nyt tuleekin maksamaan, päivälliset, huoneet,
+portierit, -- ja muisti myöskin ohimennen tähtitieteen, ja että hän oli
+joskus päättänyt supistaa menonsa äärimmäisen vähiin, mutta nyt oli
+kaikki ikäänkuin muuttunut: hänellä oli ihan toinen elämänhalu, ei
+pilventakainen, vaan täkäläinen; hänellä ei ollut enää epäilyksiä
+siitä, mikä hänen oikea alansa on, kaikkeen hän tunsi halua, ihan
+niinkuin Uuno oli sanonut: mies on jokapaikassa alallansa.
+
+Henrik meni ylös huoneeseensa, paneutui pitkäkseen mukavalle
+vieterivuoteelle puoli pimeään alkooviin ja heitti takin löysästi
+päällensä. Taskukello jäi naksuttamaan viereen pikku pöydälle suuren
+sinisen puhtaan juomalasin ja matalan samanvärisen vesikarahvin
+viereen. Ja Henrik nukkui makeasti ruoka-unta kokonaista kaksi tuntia.
+
+Kun hän raskaan unen jälkeen heräsi, kavahti hän pystyyn niinkuin olisi
+jotain pahaa tehnyt. Mitä se oli? Onko hän lyönyt Johannesta unissaan?
+Ei. Se tunne tuli siitä, mitä hän oli äsken päivällistä syödessään
+ajatellut. Otan kaikki takaisin, Johannes raukka! -- Jumala johti minua
+äsken, vei Anniskeluyhtiöön seltteriä juomaan, istutti kadun kulmaan
+nähdäkseni issikan, ja minä kuitenkin hylkään hänet!"
+
+"Ja kuinka on mahdollista, että minä makailen tässä, vaikka Gabriel on
+ihan lähelläni, jota minä en ole nähnyt viiteen vuoteen! Onko joku
+antanut minulle unijuomaa!" -- ajatteli Henrik ja hän itse näytti
+hänestä niin kummallisen pahalta, että hänen teki mieli vääntää käsiään
+tuskasta.
+
+Mutta sitten hän nousi vuoteeltaan ja pyyhki silmistään unen. Kaatoi
+matalasta sinisestä karahvista vettä lasiin ja joi, katsahti
+marmoriseen pesukomoodiin ja yhtäkkiä kaikki esineet rupesivat
+jälleen palvelemaan häntä, ensin arasti, ikäänkuin peläten hänen
+hylkäämistänsä, mutta sitten entisellä mairittelulla ja ylpeydellä,
+ikäänkuin olisivat sanoneet: tottahan olet niitä, joita meidän on määrä
+palvella?
+
+Henrik tuli pimeästä alkoovista.
+
+"Se oli omituinen painajainen," -- ajatteli hän siitä mitä oli äsken
+unenpöpperössä tuntenut. --
+
+"Onko siinä mitään pahaa, että minä olen ajatellut rakkauden kahden
+sielun välillä elämän korkeimmaksi huipuksi? Ei voi olla, sillä koko
+luonto on vaan sitä, linnut, kukat, -- ja se on ihmistenkin ihanne,
+runoilijain ainainen aine; kuinka sitä pyöritäänkin, aina sitä siihen
+lopulta tullaan. Ja niin minäkin olen pyörinyt ja hakenut ja haparoinut
+ja olen nyt tullut siihen. Mitä väärää siinä olisi! Se, että vaikka
+mieleni on iloinen, tunnen niinkuin olisin laskeutunut, täytyy siis
+johtua jostain muusta' --"
+
+Henrik rupesi yhtäkkiä viheltämään ja meni ikkunasta katsomaan ulos,
+ettei tarvitsisi ajatella enää. Mutta hänen silmänsä pysähtyivät
+sittenkin ja hän monta kertaa turhaan koetti viheltämisellä ja
+ohikulkevia katselemalla uudestaan päästä ajatuksistaan, onnistumatta.
+
+Ilta oli kaunis ja tyyni, jostain puistosta kuului torvisoittokunnan
+soittoa, ja Henrik olisi taas niin sanomattomasti kaivannut mennä ulos
+ja tavata joku toveri puhellakseen tämän kanssa. Voi kun ei se tohtori
+sentään ollut kaupungissa! Ei ole minne mennä. Sitäpaitsi, täytyyhän
+odottaa Gabrielia.
+
+Mutta jos taas hän jääpi tänne, niin hänen täytyy ajatella loppuun, ja
+sitä hän ei millään muotoa tahtonut.
+
+Hän vihdoin väkisin tempasi itsensä ikkunan luota, järjesti pukunsa ja
+meni pahalla tuulella kiireesti ulos lähteäkseen Gabrielia hakemaan
+konetehtaasta, ennenkuin työaika päättyy.
+
+Konetehdas löytyi pian.
+
+Henrik läheni suurta tiilirakennusta, jonka sisästä kuului kalsketta,
+räminää, pyörien surinaa ja jokin vonkuva yhtämittainen ääni. Hän avasi
+pikkuportin ja tuli pihalle, joka oli ihan mustana kivihiilestä ja
+rautaromusta. Kaksi suurta tehdasrakennusta oli edessä. Henrikistä
+tuntui selvästi, että pitäisi mennä vasemmanpuoliseen, mutta hän tahtoi
+olla viisaampi ja päätti mennä oikeanpuoliseen, koska se näytti
+suuremmalta ja sieltä jyskyi enemmän.
+
+Takinliepeitään ja käsiään varoen hän koetti avata nokista ovea kaukaa
+etusormen ja peukalon avulla, mutta kun se ei auennut riuhtasi hän sitä
+koko kädellään. Se aukesi, mutta sulkeutui nopeasti jälleen ja veti
+Henrikin perässään luokseen. Hänen täytyi nyt molemmin käsin kiskoa ovi
+auki ja pujahtaa pian sisälle ettei se ehtinyt paiskautua päälle.
+
+Henrikin edessä oli pitkä pajahalli, jonka molemmilla puolilla oli
+kattoon asti ylettyvät pikkuruutuiset, mustiksi nokeentuneet ikkunat,
+ja keskellä kulki kaksi riviä ahjoja, joissakuissa paloi häikäisevät
+hehkut. Muutamalta alasimelta, jonka ympärillä useita miehiä moukaroi,
+lensi kipinät suurena tulisuihkuna joka taholle.
+
+Henrik yritti mennä eteenpäin saadakseen kysytyksi joltakin sepältä
+asiaansa, mutta ensimäinen seppä ei joutanut hänen puheilleen, toinen
+ei katsonut häneen, ja edemmäs oli mahdoton mennä kipinäin tähden.
+
+-- Ei se polta, herra menee vaan, -- huusi joku sepistä.
+
+Henrik rohkasi mielensä ja eteni.
+
+Kun hän jo lähestyi pahinta kohtaa, jossa kipinät hänen ilokseen
+vähenivät, vedettiin toisesta ahjosta samallainen valkosena hehkuva
+pallo, niin että -- moukarin siihen käydessä Henrik joutui täydelliseen
+tulimereen ja antautui juoksemaan pakoon eteenpäin.
+
+Häpeissään siitä, että hän oli näin kadottanut ryhtinsä, ja
+ymmärtämättä, miksi kohtalo oli tahtonut tehdä häntä naurunalaiseksi,
+Henrik lähestyi viimeistä seppää.
+
+-- Missä täällä on Gabriel ----? -- kysyi hän sepältä.
+
+-- Jaha, kyllä minä tunnen sen, herran olisi pitänyt mennä toisesta
+ovesta, se on juuri masinahuoneen vieressä, varvikoneen luona.
+
+Henrik aikoi kääntyä takaisin.
+
+-- Herra tulee sentään täältä, kyllä minä viisaan.
+
+Seppä saattoi Henrikiä pienestä ovesta viilariverstaaseen ja käski
+menemään tämän läpi toiseen osastoon.
+
+Täällä tuli Henrik tuhansien pyörien, hihnojen ja koneiden keskelle.
+Täältä sai alkunsa myöskin se vonkuva ääni, joka oli niin pitkälle
+kuulunut kaupungille.
+
+Pelkästä kävelystä ja huomion kiinnityksestä Henrik oli ihan märäksi
+hikoontunut. Mutta hän lähestyi nyt kuumenevaa paikkaa, josta kuului
+säännöllinen suuren höyrykoneen käynti.
+
+Lautaseinä eroitti höyrypannun ja koneen tehdasosastosta. Tämän seinän
+pienellä avonaisella ovella seisoi selin Henrikiin päin joku mies,
+nojaten ovipieleen ja jutellen sisäänpäin jonkun toisen, tuolla puolen
+istuvan miehen kanssa.
+
+Henrik ei mennyt sinne asti sen tukahduttavan kuuman vuoksi, joka
+sieltä löyhkäsi, vaan kääntyi ympäri ja saavutti pajapojan, jolta kysyi
+asiaansa.
+
+Poika meni lautaseinän ovella seisovan miehen luo, nykäsi sitä hihasta
+ja osoitti kädellään Henrikiä.
+
+Mies katsahti pojasta ylös Henrikiin päin, hänen silmänsä suurenivat,
+kulmakarvat nousivat otsalle ja yhtäkkiä koko naama pyöristyi iloiseen
+hymyyn.
+
+-- Henrik! -- sanoi mies, nostaen molemmat kätensä riemun merkiksi.
+
+-- Gabriel! -- sanoi Henrik tunnettuaan hänet. Ja he kiirehtivät
+toistensa luo, kättä antamaan.
+
+-- No mitä? Täälläkö sinä nyt vaan --? -- sanoi Henrik.
+
+-- Täällähän minä, -- vastasi Gabriel. -- Ja mi-mistä sinä?
+
+-- No pohjanmaalta...
+
+-- Po-pohjanmaalta? Johanneksen --?
+
+-- Johanneksen luota. Tulin kirjeesi johdosta.
+
+-- Jassoo, -- niin, katsos -- se on pitkä historia, minä näet ammuin
+yhtä konttoristia jalkaan -- --
+
+-- Mitä sinä sanoit? Ammuit? -- sanoi Henrik kauhuissaan.
+
+-- Ei se mitään sen vaarallisempaa, tuli pieni naarmu vaan pohkeeseen,
+ja hän ampui minua ensin.
+
+-- Mutta Gabriel, mitä sinä sanot?
+
+-- Ei, ei, et sinä sitä ymmärrä, minun piti niin tehdä, -- mutta en
+minä olisi sittenkään ampunut, ellei hän olisi ampunut ensin.
+
+-- Mutta miksi hän ampui sinua?
+
+-- Hän luuli, että minä tahdon ampua häntä. Hän näetkös rupesi
+hävyttömästi kosimaan -- niin, katsos sinähän et tiedäkään, että minä
+olen kihloissa.
+
+-- Olen vähän kuullut. Kenen kanssa?
+
+-- Se on yksi Ingrid Vestlund.
+
+-- Kuka se on? --
+
+-- On vaan.
+
+-- Kuka hänen isänsä on?
+
+-- Se on tullivahtimestari ja Ingridin äiti on kuollut. Kyllä minä
+näytän sen sinulle. Kuinka kauan viivyt?
+
+-- No kyllähän minä --, mutta selitä nyt vielä sitä ampumishistoriaa.
+
+-- Niin, näetkös, hän rupesi hävyttömästi kosimaan ja minä päätin kysyä
+häneltä noin että mitä hän oikein meinaa. -- Ai, odotappas, -- sanoi
+Gabriel ja meni nopeasti koneensa luo, joka oli alkanut rätistä. Hän
+laskeutui kyykkysilleen, tarkasteli jotakin, väänsi pyörää ensin
+yhtäänne päin, sitten toisaanne, kiroili itsekseen suuttuneesti, siirsi
+pyöräremmiä ja alkoi vasaralla kolistaa jotakin irti.
+
+Henrik lähestyi konetta ja koetti ymmärtää sen tarkoitusta.
+
+-- Sinäkö tätä konetta hoidat? -- kysyi Henrik.
+
+-- Minä.
+
+-- Mitä siinä tehdään?
+
+-- Se on varvi.
+
+-- Mitä se on.
+
+-- Siinä varvataan koneakseleita. Meneppäs vähän tieltä.
+
+"Gabriel parka," -- ajatteli Henrik, -- "kyllä hän on tavalla tai
+toisella saatava pois tästä alennuksen tilasta."
+
+-- Ja se uhkasi sitten haastaa minut raastupaan, se pirun penikka, --
+sanoi Gabriel polviltaan, vasemmalla kädellään vääntäen kiinni
+ruuvimutteria ja oikealla pidellen kantaa. -- Vaatii kolmesataa
+sovintorahoja.
+
+-- Minulla on rahat mukanani, -- sanoi Henrik tuntien, että tällä hän
+juuri piti Gabrielia vallassaan.
+
+-- Mammaltako?
+
+-- Niin.
+
+Gabrielin silmissä välkähti jotain kosteata.
+
+-- Kyllä minä sen tiesinkin, -- sanoi hän. -- Kiitoksia nyt sinulle
+Henrik paljon, mutta asia on järjestetty ja juuri tänä päivänä. Kaikki
+on hyvin. Mammalle jo kirjoitin, ettei tarvita.
+
+-- Vai niin, sepä hyvä, -- sanoi Henrik, mutta oikeastaan hän ajatteli,
+että häneltä oli horjahtanut koko se holhoja-asema, jonka perustuksella
+hän juuri oli aikonut vaikuttaa. Nyt täytyi jotenkin muuten, nöyremmin,
+suuremmalla varovaisuudella ja valtioviisaudella panna vireille tuuma,
+jonka tarkoitus oli: vieläkin koettaa johtaa Gabriel sivistyneiden
+ihmisten elämän-urille.
+
+Samassa alkoi tehtaan torvi huutaa, koneet pysähtyivät, kaikki yhtäkkiä
+hiljeni ja ennenkuin ehti katsoa ympärilleen oli verstas tyhjä
+ihmisistä.
+
+-- Mitäs se oli? -- kysyi Henrik kummissaan.
+
+-- "Sapaas," -- sanoi Gabriel pyyhkien rasvaisia käsiään.
+
+-- No nyt mennään, -- sanoi hän ja ensi kerran Henrik kuuli selvään
+hänen tutun äänensä.
+
+Gabriel heitti jakkunsa hartioilleen, otti tyhjän läkkikannun käteensä
+ja he menivät pitkin tehtaan pihaa suuren työmiesparven keskellä.
+
+Kadulla alkoivat Gabrielin puukengät kalkattaa käytävän kiviä vastaan
+ja hänen kasvonsa olivat ihan nokiset, niinkuin kaikkien muidenkin
+seppäin.
+
+Mutta kun he tulivat kauemmas kaupunkiin ja muut työmiehet vähitellen
+olivat hajonneet eri suunnille, huomasi Henrik, että ihmiset kääntyvät
+heitä katsomaan, oudostellen, että hieno herra ja nokinen seppä
+kulkevat rinnatusten.
+
+Kulmassa Henrik pysähtyi.
+
+-- Tänneppäin, -- sanoi Gabriel ja aikoi kääntyä ylämäkeen.
+
+-- Ei, katsoppas, minä olen asettunut Phoenixeen. Minulla on siellä
+huone.
+
+-- Voi, voi sinua, olisithan minunkin luona olla saanut, -- sanoi
+Gabriel. -- No minä tulen ainakin saattamaan.
+
+-- Ei, kyllä minäkin voin sinua saattamaan tulla, -- sanoi Henrik
+kääntyen valmiiksi menemään Gabrielin kortteeriin päin. Hän ei tahtonut
+mielellään näyttäytyä Gabrielin seurassa keskellä kaupunkia ja
+erittäinkin Phoenixin portierille.
+
+He päättivät niin, että huomenna, kun oli juhannus-aatto ja tehtaasta
+oli iltapäivästä saakka vapaus, Henrik tulee työn loppuessa jälleen
+konetehtaalle ja he menevät yhdessä Gabrielin kortteeriin, josta sitten
+menevät tullivahtimestari Vestlundin luona käymään ja Ingridin kanssa
+tutustumaan. Sieltä he menevät kaikki yhdessä juhannusaaton vietolle
+kaupungin puistoihin tai venheellä katsomaan tervakokkoja. Tämä kaikki
+oli Gabrielin mielestä suurenmoista ja hän oli ihan haltioissaan, kun
+he eräästä kulmasta erkanivat.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Henrik viipyi Turussa pyhien yli, tällä ajalla tarkkaan tutkien
+Gabrielin elämää, hänen tuttavapiirejään, ja rakkaushistoriaansa,
+niinkuin oli tullessa päättänyt.
+
+Mitä rakkaushistoriaan tulee, niin Ingrid ei häntä lainkaan
+miellyttänyt.
+
+Jo heti ensi näkemästä, kun he juhannusaattona tulivat
+tullivahtimestarin luo, tympäsi Henrikiä Ingridin ulkonainen
+käytöstapa, -- tympäsi erittäinkin siitä syystä, että Ingrid suuresti
+muistutti sitä punatukkaista Hilmaa sieltä Henrikin vanhasta Helsingin
+kortteerista, joka Hilma oli ollut hänen pahimpia antipatiojansa. Sama
+aiheeton tulistuminen, sama epäjohdonmukaisuus, sama sanotun
+monikertainen toistaminen ja jonkun asian itsepäinen päähänsä saaminen,
+ilman mitään mahdollisuutta sitä sieltä poistaa. Sanalla sanoen: sama
+piikamaisuus. Mitä hyvänsä Henrik olisi sanonut, Ingrid otti sen
+tahalliseksi hyökkäykseksi häntä tai hänen piiriänsä vastaan ja asettui
+puolustusasemaan, luottamatta mihinkään leppeyteen, jolla Henrik koetti
+häntä kesyttää.
+
+Ja niinkuin heidän ensimäinen teenjuontinsa oli muodostunut piinaavaksi
+salataisteluksi ulkonaisesti viattomilta näyttävien sanojen alla, niin
+jatkui tätä taistelua edelleen silloin kuin Henrik jälleen tuli
+puheihin hänen kanssaan.
+
+Henrik olisi Gabrielin tähden tahtonut kyllä teeskennellä, että Ingrid
+miellyttää häntä, mutta Ingrid itse teki tämän aikeen tyhjäksi, ja
+Henrik joutui vastoin tahtoansa koviin kahakkoihin hänen kanssaan,
+jotka enemmän kuin kylläksi osoittivat mitä Henrik oikeastaan hänestä
+ajatteli.
+
+Gabriel koetti sovittaa, milloin kääntäen kinastukset leikiksi, milloin
+taas ottaen muka osaa ja hakien puolueetonta näkökohtaa, ja kokien
+suostuttaa molemmat siihen.
+
+Yhtä tyytymättömäksi jäi Henrik Gabrielin muihin tuttaviin, vaikka
+hänen oli tässä helppo peittää Gabrielilta vastenmielisyyden tunteita.
+
+He kävivät sekä Vilénin että värkmestarin luona, koska Gabriel
+nimenomaan esitti ne tuttavikseen.
+
+Viléni jäykistyi kokonaan, kun Gabriel tuli Henrikin kanssa heidän
+kellarikerrokseensa, joka sijaitsi eräälle hovioikeusneuvokselle
+kuuluvan puutalon kivijalassa. Vilénillä oli yksi pieni huone ja hyvin
+paljon lapsia, eivätkä he olleet tulleet huonettaan siivonneeksi
+juhannuksen varalle. Viléni itse sattui olemaan hyvin likainen, samoin
+hänen vaimonsa. Henrikille levitettiin karkea, verrattain puhdas lakana
+vuoteen yli, ja pyydettiin siihen istumaan, ettei likaantuisi. Hän
+koetti keskustella, mutta siitä ei tullut mitään, Viléni töllötti ihan
+juuri niinkuin se mies siellä raittiusravintolassa. Jokaiseen Henrikin
+lauseeseen hän huusi: joo, joo, -- eikä mitään sen enempää. Ja oli
+vaiti, kun oli toista mieltä, antaen Henrikin parhaansa mukaan
+arvoitella, mitä hän ajatteli.
+
+Värkmestarin luona taas oli sen puolesta ikävä, että tämä luuli
+keksineensä hyvin sopivan keskusteluaineen, kun rupesi puhumaan
+nykyisen elinkeinovapauden ala-arvoisuudesta verraten vanhaan
+ammatti-aikaan, ja jauhoi sitä ainetta herkeämättä.
+
+-- Eikö sinulla todellakaan ole mitään tuttavuuksia sivistyneiden
+joukossa, -- sanoi Henrik, kun he kulkivat pois värkmestarin luota.
+
+Gabriel joutui vähän hämilleen.
+
+-- Kyllähän minulla alussa olikin, mutta minä olen vähitellen jättänyt
+ne kaikki. Meillä on niin erilaista, ja -- minähän olen tämmöinen --
+
+-- Olisit koettanut vaan pysyytyä sivistyneiden piireissä niin kauan
+kuin mahdollista. Katsos, ihminen rupee helposti menemään alaspäin, jos
+hän joutuu huonompiin seuroihin, -- enhän minä tarkoita "huonompiin",
+mutta noin, -- sinä ymmärrät.
+
+-- Niin, niin, kyllä minä ymmärrän, -- sanoi Gabriel ja otti
+sydämmelleen harkitakseen, oliko hän todellakin mennyt alaspäin.
+
+-- "Olen tietysti," -- ajatteli Gabriel. -- "Alaspäinhän minä aina olen
+mennyt, ja Ingridille olen vannonut, etten koskaan edes pyri ylöspäin.
+Voi, voi, jospa sinä Henrik aavistaisit, -- ajatteli hän edelleen, --
+kuinka minä tahtoisin, ettet sinä olisi täällä, ettet kulkisi minun
+vieressäni, ettet huolisi minusta. Olisit kaukana, ja minä rakastaisin
+sinua kaukaa niinkuin ennenkin. Mutta nyt sinä olet tullut tänne, ja
+sinä revit rikki minut, ihan tietämättäsi. Sillä ethän sinä tiedä, että
+minulla voi olla vaan sinä taikka Ingrid, jompikumpi, mutta molempia
+ei."
+
+-- Eihän Vilénissä tavallisesti noin likaista ole, mutta kuinka sattui
+juuri tällä kertaa, -- koetti Gabriel puolustaa, vaikka ei hän siitä
+puolustuksestaan paljokaan apua luullut lähtevän. Sanoihan vaan.
+
+-- Hm, -- pani Henrik.
+
+Gabriel oli viime aikoina erityisesti kiintynyt Viléniin, ja syynä
+siihen oli se, että Viléni, kun Gabriel joutui ampumishistoriansa
+vuoksi pulaan, pani parastaan auttaaksensa Gabrielia. Hänen ainoa
+keinonsa oli uhata erota työstään, ellei tehtailija saa pakotetuksi
+konttoristia kohtuulliseen sovintoon, -- mutta Viléni oli tehtaan paras
+seppä. Tehtailija ei tahtonut sekaantua asiaan. Silloin Vilén meni
+värkin luo sanomaan, että hän eroo. Ja olisi eronnut ja jäänyt
+työttömäksi suuren perheensä kanssa. Mutta värkki oli myöskin Gabrielin
+ystävä ja nyt ne yhtyivät Vilénin kanssa, vaikka tavallisessa työssä
+olivat kuin kissa ja koira keskenään. Värkki meni tehtailijan luo ja
+sanoi että sekä Vilén että hän eroovat molemmat, ellei tehtailija
+pakota konttoristia sopimaan. Silloin tehtailija sanoi konttoristille,
+että joko sopii taikka muuttaa muualle. He määräsivät 25 markkaa
+sovintorahoiksi, ja Viléni ja värkki tyytyivät siihen sekä menivät
+päivällistunnilla yhdessä Anniskeluyhtiön raittiusravintolaan
+limonaadia juomaan tukahduttavan kuuman ilman ja oman harvinaisen
+sopunsa johdosta. Mutta Gabriel juoksi kotiin mammalle kirjoittamaan,
+ettei tarvittu rahoja, ennättääkseen laskea kirjeen ajoissa laatikkoon.
+
+-- Etköhän sinä, Gabriel, tahtoisi päästä polyteknikoon, -- sanoi
+Henrik, alotellen näin panna vireille ennakolta mietittyä tuumaa.
+
+-- Kuinka niin?
+
+-- Arvelen vaan, että sinulla nyt on käytännöllistä kokemusta kylläksi
+mekaanisella alalla, ja pitäisi ehkä täydentää teoreettisia tietoja.
+
+-- Kohtahan minä suoritan tutkinnon.
+
+-- Minkä tutkinnon?
+
+-- Ensimäisen koneenkäyttäjä-tutkinnon.
+
+-- Niin, mutta ethän sinä sillä tutkinnolla voi esimerkiksi
+insinöörinpaikkoja saada.
+
+-- En.
+
+-- Näätkös nyt. Mutta polyteknikumi valmistaa insinöörejä. Eikös se ole
+suuri erotus?
+
+-- Tunnen minä sen sepän, joka on kaartinmaneesin rautaisen välikaton
+rakentanut, eikä se ollut mikään insinööri vaan ihan tavallinen seppä,
+samallainen kuin minäkin, -- tosin vanhempi.
+
+-- Mitäs erinomaista siinä välikatossa on?
+
+-- Et ole sitten nähnyt sitä. Siinä ei ole ainoatakaan pylvästä, joka
+sitä kannattaisi.
+
+-- Mutta sen on insinööri piirtänyt --
+
+-- Insinööri on laskenut kuinka paljon se tulee maksamaan --
+
+-- No mutta kuinka sinä noin sanot, Gabriel?
+
+-- Sanon niinkuin asia on: insinöörillä ei ole mitään tekemistä, mutta
+seppä rakensi ja ymmärsi sen asian ihan yhtä hyvin.
+
+-- Polyteknikumi on siis tarpeeton?
+
+-- Ei ainakaan niin tarpeellinen kuin luulet, -- sanoi Gabriel.
+
+He vaikenivat. Heille molemmille oli ihan odottamaton tämä kahakka,
+jossa he yhtäkkiä kiivastuivat.
+
+Henrik huomasi siitä, että Gabriel vainusi hänen aikeitaan ja oli niitä
+vastaan.
+
+-- Minkähän tähden sinulle lukeminen on aina ollut niin vastenmielinen,
+Gabriel? -- sanoi Henrik entisellä rauhallisella äänellä, niinkuin
+mitään kiivastumista ei olisi ollutkaan.
+
+-- Sehän on jo vanha asia, sanoi Gabriel kärsimättömästi; hän ei vielä
+ollut voittanut itseänsä.
+
+-- Oletko todella jostain suuttunut? -- kysyi Henrik niinkuin ei olisi
+mitään ymmärtänyt.
+
+-- Sinä vaan pidät kaikkia työmiehiä nollana.
+
+-- Suo anteeksi, siinä erehdyt suuresti. Rehellinen työmies, olipa
+millä alalla tahansa, on minusta yhtä kunnioitettava.
+
+-- Kuitenkin tahdot välttämättä minua polyteknikoon.
+
+-- Sinua tahdon, siksi että olet veljeni.
+
+Gabrielilla oli tähän jotain väittämistä, mutta hän ei mitenkään saanut
+selitetyksi mitä tarkoitti.
+
+-- Jos sinä tahdot minua polyteknikoon siksi että minä olen sinun
+veljesi, niin sittenhän sinä pidät lukenutta ihmistä parempana ja vaan
+siksi tahdotkin minua sinne.
+
+-- En minä nyt oikein ymmärrä mitä sinä tarkoitat, mutta sinua tahdon
+myöskin siksi, että sinä olisit voinut tulla lukutielle ja päästä
+eteenpäin, mutta silloin kuin olisit voinut, et viitsinyt, olit laiska.
+Ja nyt minä sanoin sinulle, ettei vieläkään ole liian myöhäistä ja minä
+ja Uuno kyllä voisimme toimittaa sinulle tilaisuuden päästä
+polyteknikoon.
+
+-- Minä olen ihan sama kuin ennenkin, en kärsi lukemista, konetutkinto
+piinaa minua niin, että olemme -- että olen päättänyt, ainakin melkein
+päättänyt, että jään tänne enkä rupeekaan veturinkuljettajaksi, --
+sanoi Gabriel yhä kiivaasti. -- Niin, sinähän et tiedäkään, että me,
+että minä aijon veturinkuljettajaksi, -- lisäsi hän leppeällä äänellä.
+
+-- Kyllä, kyllä, mutta siitä lukemisesta vielä. Ei sinulla ole mikään
+huono pää, ei ensinkään. Mamma kertoi, että papalle kaikki opettajat
+sanoivat, ettei päässä mitään vikaa ollut. Sinä vaan olit kouluaikana
+hirveän laiska. Mutta nyt kun olet oppinut työtä tekemään, nythän sinä
+voisit jälleen lukuakin koettaa.
+
+-- Siihen et sinä minua saa. Asia on sitäpaitsi jo päätetty.
+
+-- Päätetty?
+
+Henrik siinä silmänräpäyksessä käsitti, mitä se merkitsi. Hän oli jo
+heti Ingridin seuraan tultuansa huomannut, että tämä se oli, joka
+määräsi Gabrielin aikeet ja asiat, ja erittäinkin hän pani merkille
+Ingridin itsepäisen vastarinnan kaikkeen, mikä vähänkin herrassäätyä
+koski. "Se oli siis Ingrid, joka kannatti Gabrielin huonoa puolta", --
+ajatteli Henrik, ja jo entisen valmiin vastenmielisyyden lisäksi
+hänessä nyt kiehahti selvä viha Ingridiä kohtaan.
+
+-- Missä merkityksessä päätetty? -- toisti Henrik. -- Etkö sinä ole
+vapaa ihminen?
+
+-- O-olen. Mutta me olemme tulleet siihen päätökseen, että minun täytyy
+tulla veturinkuljettajaksi, paitsi että jos tutkinto menee huonosti,
+silloin jään tänne konepajaan.
+
+-- Mikään ei voi olla päätetty niinkauan kuin et vielä ole vihitty. Ei,
+kuuleppas Gabriel, -- sanoi Henrik, pysähtyi ja otti kiinni Gabrielin
+rintanapista. -- Vastaa minulle äskeiseen kysymykseen: mistä syystä
+lukeminen on sinulle niin vastenmielinen, että ennen voit 12 tuntia
+seista kuumassa tehtaassa, kuin olla joku 6 tuntia lukutyössä?
+
+Gabriel ei ennen ollut erityisesti tätä kysymystä ajatellut, mutta
+Henrikin tähden hän nyt pinnisti voimansa ja koetti ajatella. Hän alkoi
+kulkea silmät rypyssä miettien. Henrik antoi tahallaan hänelle aikaa
+eikä kiiruhtanut vastausta.
+
+-- Siitä syystä, -- alotti Gabriel vihdoin pontevasti, mutta keskeytti
+yhtäkkiä ja sanoi: -- Ei, odotas. -- Ja taas jatkoi miettimistä. Henrik
+odotti maltillisesti.
+
+Mikä teki Gabrielille vaikeaksi selittää, oli se, että osaksi se oli
+Ingridin tahto, että hän oli lopullisesti jättänyt luvut, osaksi taas
+hän todella omasta puolestaan tunsi, että lukeminen kouluaikana ja
+vielä nytkin, kun oli kysymys konetutkinnosta, oli hänellä
+voittamattoman vastenmielinen. Hän olisi nyt voinut näin sanoakin, että
+kaikki luku oli hänelle vastenmielinen. Mutta se ei olisi ollut totta,
+sillä kun hän jotain itse tahtoi tietää, luki hän kylläkin mielellään.
+Äskenkin hän esimerkiksi oli algebraata tarvinnut omissa asioissaan;
+hän oli lainannut kirjan ja lukenut sen kannesta kanteen ja oppinut
+yhtäkkiä kaikki tärkeimmät asiat. Se oli häntä vielä jälkeenkin päin
+niin kiinnittänyt, ettei hän pitkiin aikoihin voinut iltasin panna
+maata, ellei katsonut kirjaan ja jotain uutta siitä oppinut. Selville
+oli siis saatava: milloin luku oli hänelle vastenmielinen ja milloin
+ei. Ja sitä Gabriel nyt miettikin. "Silloin luku ei ole vastenmielinen,
+kun minä itse tahdon tietää jotakin", -- ajatteli hän. -- "Siis se on
+vastenmielinen, silloin kuin minä en tahdo tietää ja kuitenkin pitää
+lukea. Juuri niin. Mutta se ei ole vielä riittävää, sillä luku ei ole
+ainoastaan vastenmielinen, vaan se inhoittaa minua. Ihan niinkuin
+silloin kuin Vilén taotti minulla turhan päiten kylmää rautaa. Minun
+pitää lukea muka tullakseni joksikin, eikä siksi että tahdon tietää. Se
+se on, jota minä en kärsi." Nyt oli Gabrielille itselleen asia selvänä.
+
+-- Minkä tähden välttämättä pitää tulla joksikin. Minä en kärsi tuota:
+-ksi, -ksi, -- sanoi hän.
+
+Henrik ymmärsi hyvin, mitä hän tarkoitti.
+
+-- Mutta jos sinä olet konetehtaassa ja varvailet akseleita, -- sanoi
+Henrik, -- niin teethän sinä sitäkin vaan tullaksesi vihdoin joksikin,
+-- tullaksesi veturinkuljettajaksi. Siis myöskin -ksi.
+
+-- Siinäpä se juuri onkin, -- sanoi Gabriel. -- Nyt itse sanoit
+semmoista, joka selittää asian. Johan sanoin sinulle, etten voi edes
+koneasioita lukea, jos sitä varten että veturinkuljettajaksi. Mutta
+akseleita mielelläni varvailen ja teen kaikellaista muuta mitä täytyy
+tehdä, mutta en siksi että veturinkuljettajaksi, vaan siksi, että
+laitan akseleita; ymmärrätkö? Ja minä olenkin jo Ingridin kanssa
+puhunut, että ehkä jäänkin tehtaaseen.
+
+-- Siis sinä et tahtoisi olla veturinkuljettajana?
+
+-- Sama se minulle on olenko lämmittäjä vai veturinkuljettaja.
+Lämmittäjänä on vapaampi. Mutta Ingridin tähden olen sentään luvannut
+koettaa. Ymmärrätkö? Mutta minä itse tahtoisin tehdä vaan sitä mitä
+minä tahdon tehdä.
+
+-- Siinäpä sinä näet, heti kun menet naimisiin, saat luvan tehdä hiukan
+toisin kuin tahtoisit.
+
+-- Etkös sinä sitten koskaan aijo mennä naimisiin?
+
+-- Mi-minäkö? -- änkytti Henrik. -- Ehkä. Luultavastikin.
+
+-- No?
+
+Tämä Gabrielin kysymys saattoi hänet niin hämille, että hän punehtui
+korvia myöten, eikä todella tiennyt mitä sanoa. Hieno hiki nousi hänen
+otsallensa ja poskien alle. Hyvä oli, että he kävelivät ja Gabriel
+katsoi eteensä eikä häneen.
+
+-- Minä aijon mennä naimisiin, mutta semmoisen kanssa, joka ihan
+ymmärtää minua ja tahtoo mitä minä tahdon.
+
+Nämät sanat olivat Henrikille kuolleita sanoja, joita hän käytti
+joistakin entisistä jo hyljätyistä ajatuksista ja paremman sanottavan
+puutteesta.
+
+Gabriel taas otti ne ensin kovin sydämmelleen. Ne tuntuivat hänestä
+väitteeltä, että hän, Gabriel, menee naimisiin semmoisen kanssa, joka
+ei häntä ymmärrä eikä tahdo mitä hän tahtoo. Ensin hänestä näytti, että
+niin se onkin, ja hän ja Ingrid työntäytyivät yhtäkkiä erille
+toisistaan. Mutta heti hän kuitenkin huomasi, ettei asia ollut niin, ja
+rauhoittui, jopa rupesi myhäilemään. Hän tunsi sydämessään yhtä hyvin
+kuin päivän näki silmillään, miksi Ingrid tahtoi häntä juuri
+veturinkuljettajaksi: Juuri siksi, että Ingrid oli pannut merkille,
+millä nautinnolla Gabriel silloin piteli tenderibromsista ja kallistui
+ulos veturista, kun juna vieri asemahalliin. Mutta eiväthän he voineet
+elää ilman tuloja, jos kerran menivät naimisiin.
+
+-- Miksikäs sinä sitten aijot? -- kysyi Gabriel.
+
+Tämä kysymys heitti lopullisesti Henrikin alas siitä ylemmyydestä,
+johon hän oli Gabrielin suhteen asettunut. Yhtäkkiä häntä hävetti että
+hän oli semmoisessa suhteessa ollutkaan. Yhtäkkiä tuntui, että sen
+sijaan kuin isällisesti neuvoa hänen olisi parempi itkeä Gabrielin
+edessä julki koko ääretön kehnoutensa ja päinvastoin pyytää neuvoa.
+Gabriel oli mies, joka tiesi mitä tahtoi, mutta hän, Henrik, -- viisi
+vuotta hän oli turhaan kuluttanut yliopistossa, löytämättä "alaansa",
+ja kuudennella saanut villin aatteen -- mennä naimisiin!
+
+Henrikin tuli vallan omien ajatustensa vuoksi niin tukala olla, ettei
+hän voinut olla kenenkään seurassa. He tulivat juuri sopivaan
+kulmapaikkaan, josta edempänä puuttui rakennuksia ja alkoi plankkuaita.
+Henrik pysähtyi ja antaen kättä Gabrielille sanoi:
+
+-- Anna nyt anteeksi, Gabriel, etten minä tule sinun luoksesi --
+
+-- Noh, mitäs siitä, ymmärränhän minä, että sinun on mukavampi
+hotellissa.
+
+Mutta Henrik ei eronnut nyt sentähden, että hänen oli mukavampi
+hotellissa, vaan sen vuoksi, että hänen välttämättä täytyi olla yksin.
+
+-- Huomenna minä odotan sinua tehtaan portilla ja tulen sinun luoksesi.
+Niinkö? -- sanoi Henrik.
+
+-- Hyvä vaan, tehdään niin, -- sanoi Gabriel. Ja he erosivat.
+
+"Mitäs mieltä minä siis olen Gabrielin suhteen?" -- ajatteli Henrik.
+"Mitä varten minä olen tullut tänne? Kuinka minä voin olla niin varma
+siitä, että Ingrid on sopimaton Gabrielille? Ja että Gabriel menee
+hunningolle, ellen minä häntä pelasta? Joko uskoa Gabrielin asiat
+kohtalolle, pitää Ingridiä kaikkien muiden ihmisten veroisena, etsiä
+hänestä hyviä puolia, -- tai tarmokkaasti ryhtyä toimeen, niinkuin olin
+alkanutkin ja niinkuin Uuno varmaan olisi tehnyt. Hän ei olisi lähtenyt
+kaupungista ennenkuin Gabriel olisi suostunut polyteknikumiin tai
+muuhun sellaiseen. E-ei! Mutta minulta äsken ihankuin kaikki aseet
+kirposivat käsistäni."
+
+"Minä olen taas hukannut itseni ja iloni. Kuinka se nyt taas olikaan?"
+
+Mutta ajatukset eivät hänen käydessään totelleet häntä.
+
+Alakuloisena hän palasi hotellihuoneeseensa.
+
+Ja se tunto, että hän on jotakin loukannut, -- se sama tunto, joka
+hänellä oli äskettäin tässä samassa huoneessa raskaan päivällisunen
+jälkeen ja jota hän oli luullut vaan tavalliseksi painajaiseksi, tuli
+nyt uudestaan hänen ollessa ihan valveilla. Eikä voinut olla mitään
+epäilystä, että ne olivat hänen omia esiinpyrkiviä ajatuksiaan, ja että
+niitä ei enää sopinut välttää.
+
+Huoneessa oli ikkunat auki. Laskeva aurinko paistoi suoraan sisälle ja
+taas kuului tuo kaukainen soitanto jostakin puistosta. "Merkillistä kun
+ihmiselämässä samat hetket voivat uudistua!" ajatteli Henrik. Tuntien
+että hän voisi jälleen ruveta nojalleen ikkunaa vasten ja katsomaan
+ulos, hän meni ja sulki ikkunat, ollakseen uskollisempi omalle
+itselleen kuin silloin, veti vielä tummat uutimet eteen, niin että
+huoneeseen tuli jotenkin hämärä. Hän heittäytyi istumaan pehmeälle
+sohvalle, venytti käsiään, ja haukotteli; huomasi että häntä janottaa,
+meni ja joi ja tuli samaan paikkaan jälleen istumaan. Sitten tuntui,
+että toinen saapas vähän puristaa; hän veti molemmat jalasta ja heitti
+pois, sekä riisui samalla myöskin takin, ja istui uudestaan.
+
+"No tulkaa nyt sitten", -- ajatteli hän omista ajatuksistaan ja piteli
+käsiään silmiensä edessä.
+
+Ensin oli vaan pimeä ja jonkinlaista kaksi rinkiä kulki vasemmalta
+oikealle. Henrik seurasi niitä, mutta hänen huomionsa kiintyi hyvin
+kirkkaaseen vihertävään ristintapaiseen kuvioon, joka seisoi paikallaan
+pimeässä. Hän tuijotti siihen. Silloin sen väri muuttui muuttumistaan,
+tummeni punaiseksi ja siitä rupesi kellertämään, kirkastui jälleen ja
+aukeni niin omituiseen, ihanaan, uuteen valoväriin, ettei Henrikillä
+ollut ikinä ollut semmoisesta väristä aavistusta. Hän katsoi
+suljettujen silmäinsä pimeään, ja ihmetteli.
+
+"Mitäpä jos taivaassa, meidän herättyämme, saamme kokea juuri näin
+jotakin ihan, ihan uutta", -- ajatteli Henrik. -- "Johannes sanoi,
+ettemme voi taivaasta mitään tietää, ja että meillä on ihan kylläksi
+näkemistä ja ajattelemista tämän maan asioita. Hän sanoi, että jumalaa
+voi vaan tuntea eikä ajatella. Ei, hän sanoi, että sitä voi kuulla, --
+varmaankin juuri näin omain silmäin pimeydessä --."
+
+Henrik avasi yhtäkkiä silmänsä, käännähti, katsahti sivuilleen ja
+vihelsi keskipaikan eräästä laulunpätkästä.
+
+"No, ettehän te tulleetkaan", -- ajatteli hän taas omista ajatuksistaan
+ottamatta lukuun edellistä, joka oli tapahtunut jossakin vielä
+syvemmällä tavallisia ajatuksia.
+
+"Missähän se on se minun keltanen ristini", -- ajatteli hän ja pani
+silmänsä taas kiinni. Siinä ei ollut enää kuin heikko sininen viiru,
+joka toisinaan näkyi, toisinaan hälveni. Hän avasi silmänsä ja aikoi
+nousta avaamaan myöskin uutimia, mutta häntä raukasi tänpäiväiset
+pitkät kävelyt. Olisi voinut mennä maatakin, mutta oli vähän liian
+varhaista. Hän nosti jalkansa sohvalle ja asettui mukavammin, puoleksi
+makuulle. Ajatukset tulivat ja menivät. Hän muisti jostakin syystä sen
+issikan, joka oli hänen vanhassa kortteerissaan seinän takana asunut,
+muisti lukunsa, sitten: kuinka hän kerran haki valkoista kaulahuivia ja
+jäi tanssihuveista pois, kun ei sitä löytänyt. "Olisinhan minä voinut
+mennä ostamaan, minä hölmö, mutta minä en tullut sille päällekään. Minä
+kuvailin, että se oli ihan ratkaiseva este. Olikohan se minun luontoni
+syy, vai oliko se kohtalo?"
+
+"Johannes sanoo, että paitsi _kuulla_ Jumalaa, voi myöskin _nähdä_
+Jumalaa, se on: nähdä kuinka kohtalo johtaa kaikkia tapauksia.
+Johanneksen mukaan minun pitäisi pysyä yhä edelleen hiljaa paikallani,
+ja antaa asiain muodostaa minua miksi tahtovat. Johanneksen mukaan
+jumala ei yhtään moiti minua siitä, etten minä ole löytänyt alaani.
+Päinvastoin minun pitäisi vieläkin vaan pysyä hakevalla kannalla, eikä
+turvautua edes tähtitieteeseen, sillä olihan sekin oikeastaan
+keksittyä. Johanneksen mukaan minulla ei ole mitään omaa tulevaisuutta,
+vaan kaikki on annettava kohtalon käsiin: siis myöskin tuo
+rakastuminen. Pitäisi jättää kaikki ajatuksetkin sinnepäin. Ehkä se
+tulee itsestään; ehkä ei. Nyt heti pitäisi jättää. Tästä hetkestä
+riippuu kaikki. Kaikki riippuu siitä jätänkö nyt vai en --"
+
+"Mutta minun iloni, minne se sitten joutuu?"
+
+Henrikin nousi tuskallinen hiki otsalle.
+
+Sohvan yläpuolella seinässä oli valkonen sähkönappi ja hänen
+ajatuksensa, paeten vaikeaa ratkaisua, kiintyivät siihen.
+
+"Tuohon jos painan, tulee kyyppari ja kysyy mitä tahdon, ja minä pyydän
+sanomalehtiä. Painanko siis vai enkö paina? Kuinka hullunkurista!
+Riippuuko nyt kaikki todellakin siitä että minä painan tai en paina?"
+
+"Joutavia! Voinhan minä lukea vähän sanomalehtiä välillä. Tietysti
+voin."
+
+Henrik painoi valkoista nappulaa ja kuuli kaukaa seinien ja käytävien
+takaa vastaavan kellonkilinän. Hän nousi sohvalta, huokasi keventyen,
+ja työnsi uutimet ikkunan edestä. -- Aurinko oli juuri laskennut. Hän
+avasi molemmat puoliskot ja ulkoa lehahti tuore illan-ilma ja rattaat
+rämisivät kadulta.
+
+Kyyppari tuli sisälle.
+
+-- Tuokaa minulle sanomalehtiä -- Nya Pressen, Åbo Tidning.
+
+-- Jaha -- sanoi kyyppari ruotsalaisella murteella ja meni.
+
+"Kun en minä kerran ymmärrä, mitä väärää siinä olisi, että minäkin
+rakastun, kuten kaikki muut ihmiset!"
+
+Kyyppari koputti, tuli sanomalehdet kädessä, asetti ne pöydälle,
+kumarsi ja läksi.
+
+Henrik otti turkulaisen lehden ja meni ikkunan ääreen lukemaan. Mutta
+hän ei vielä ehtinyt taittaa lehteä sopivaan muotoon kuin hänen
+silmänsä ensi sivulla sattuivat tutun lääkärin nimeen, ja hän luki
+ilmoituksen, että lääkäri C---- on jälleen saapunut kaupunkiin ja ottaa
+sairaita vastaan.
+
+"Sepä mainiota!" -- ajatteli Henrik. -- "Jospa minä nyt paikalla
+lähdenkin hänen asuntoonsa, ehkä tapaan hänet. Kello on vasta vähän
+yli 9".
+
+Sen enempää hän ei vitkastellut. Ahtaanlaiset saappaat olivat tuossa
+tuokiossa jälleen jalassa, kaikki napit kiinni ja takki yllä. Hotellin
+rappusia alas mennessään hän oikein tahallaan koetti kuinka pian hänen
+jalkansa taisivat siirtyä portaalta portaalle. Alhaalla vestibyylissä
+kaikille vieraille ystävällinen portieri, huomattuaan Henrikin
+tyytyväiset kasvot, avasi ovet ja päästi myhäillen hänet ohitsensa.
+
+-- Skön afton! -- ei hän voinut olla sanomatta.
+
+-- Härlig, -- vastasi Henrik pysähtymättä ja meni vihellellen ja
+rintaansa pullistellen kaupungille.
+
+Kaikesta siitä mitä hän äsken oli ajatellut, ei ollut jäljellä muuta
+kuin tämmöinen tunne: äsken istuin itsekseni ja ikävöin, nyt elän
+jälleen.
+
+Henrik oli juuri avannut sen kaksinkertaisen kivimuurin alaoven ja
+tullut hengästyneenä kiviportaille, kun yläkerrasta kuului kovaäänistä
+puhetta. Sanoja tosin ei voinut erottaa tavattoman kaikumisen vuoksi,
+mutta Henrik kuitenkin heti tunsi sen ystävänsä ääneksi. Tohtori puhui
+ovelta sisään palvelijallensa, jonka ääni kuului yhtaikaa. Sitten
+kuului kuinka ovi naksahti kahdesti lukkoon ja askeleet tulivat
+nopeasti rappusia alas.
+
+-- Mitä minä näen? Henrik! -- huusi iloisesti keskikokoinen herra
+pysähtyen kummastuksesta ylemmäksi Henrikiä ja levittäen hansikoidut
+kätensä. Hänellä oli vaalea ranskalainen suippoparta, silinterihattu
+päässä, vaalea kesäpalttoo auki ja toisessa kädessä kävelykeppi.
+
+-- Mistä, kuinka, miksi, minne? -- sanoi hän iloisesti.
+
+-- No, muuten vaan, minulla on täällä sukulaisia.
+
+Sinä olet menossa kävelemään?
+
+-- Ei, ei, tule ylös vaan Henrik! Sepä odottamatonta! Kyllä tulit
+kreivin aikaan. Minä juuri mietiskelin kenen saisin käsiini.
+
+Hän veti Henrikiä vastustamattomasti ylös, soitti, ilmaisi yhä
+hämmästystään, ja kädellään työnsi Henrikiä takaa, kun tämä siekaili
+ovessa.
+
+-- Käy sisään, käy sisään vaan!
+
+Sievä palvelustyttö auttoi Henrikiltä palttoon naulaan, ja he menivät
+saliin ja sieltä keltaväriseen vastaanottohuoneeseen.
+
+-- He-hei vaan, -- sanoi Henrik kehuvasti, -- kylläpä sinä oletkin
+asettunut komeasti. -- Ja hän katseli ihmettelevällä uteliaisuudella
+ystävänsä työhuonetta. Ikkunan luona pienillä mustilla pöydillä oli
+kaikellaisia lasipurkkeja ja lääkärin tarvekaluja, samoin lasisessa
+kaapissa, sinisamettisilla aluksilla. Paitsi tavallista turkkilaista
+sohvaa ja matalia tuolia ilman selustimia, oli huoneessa vielä
+kaikellaisia sairaan-istumia ja suuri sairassohva.
+
+-- Katsos, katsos vaan! -- pani Henrik.
+
+-- Mitä niin? -- kysyi tohtori tyytyväisyyden hymy huulilla, sillä hän
+vallan hyvin tiesi toisen ihailevan näitä hänen laitoksiaan.
+
+-- Täällä sinä vaan Turussa? -- sanoi Henrik katsellen kuviteltuja
+seiniä, omituisia naisten valokuvia, joilla oli kellä vaan jokin harso
+yllä, kellä tukka hajalla, kellä jalat vedessä, -- yksi liehui ilmassa
+pienten kiharatukkaisten enkelien kanssa, toinen oli menossa uimaan,
+kolmas muuten loikoili ilman vaatteita joutsenien parissa.
+
+-- Turkulainenhan minä oikeastaan olenkin. Mutta jo minä olen tähän
+pesään kyllästynyt.
+
+-- No?
+
+-- Muutan Helsinkiin.
+
+Tohtori oli jo istunut, mutta nousi jälleen ylös, tuli Henrikin luo ja,
+puistaen häntä olasta, sanoi:
+
+-- Minä olen kihloissa, mies. Hurraa!
+
+-- Hurraa, hurraa! -- sanoi Henrik, mutta ajatteli itsekseen: "noin ne
+kaikki menevät kihloihin, eikä se tälle ainakaan ole mikään kärsimyksen
+tie". -- Ja he huusivat yhtaikaa:
+
+-- Hurraa! -- ja ottivat toisiaan hartioista.
+
+-- Ei, ei se käy tämä nuoren miehen elämä enää, naimisiin sitä pitää
+mennä, -- sanoi tohtori istuen nojatuoliin.
+
+-- Niinkö arvelet, heh, -- sanoi Henrik.
+
+-- Minä saan ehkä paikan kirurgissa. Täällä Turussa minä olen liian
+tuttu ihmisille -- niin ja syyskuussa menen naimisiin. Minulla on jo
+kortteeri Helsingissä. Häiden jälkeen matkustamme kuukaudeksi Italiaan.
+
+-- Mutta kenen kanssa, kenen kanssa?
+
+Tohtori nimitti morsiamensa ja näytti valokuvan.
+
+-- Henrik vähän ihmetteli, että juuri semmoiseen voi rakastua. Neiti
+oli kyllä kaunis, tai ainakin hyvin maukkaasti puettu, mutta hänellä
+oli Henrikin mielestä aivan liian paksut huulet.
+
+-- Juu, juu, -- sanoi Henrik katsellen valokuvaa.
+
+-- Mitäs sanot?
+
+-- No mitäs muuta kuin onnea vaan! Milloin sinä häneen tutustuit?
+
+-- Oikein hävettää vastata, -- ainoastaan pari kuukautta sitten.
+
+-- Sinä rakastuit paikalla?
+
+-- Ihan paikalla näin että siinä se on minun.
+
+-- Mitäs kummaa siinä on! Voihan rakastua valokuvastakin, sanotaan, --
+sanoi Henrik katsellen kysyvästi ja jännityksellä ystäväänsä. Mutta kun
+tämä ei vastannut, hän kysyi:
+
+-- Etkö ollut ennen ajatellut naimisiin-menoa?
+
+-- Katsos, se on minulle aivan välttämätöntä, -- sanoi tohtori, vaipuen
+hetkeksi mietteihinsä.
+
+Henrik katsahti tohtoriin ja ymmärsi, että se oli tälle välttämätöntä
+siveellisistä syistä. Henrikillä ei ollut tämmöisiä syitä. Hän huokasi,
+ja jatkaakseen keskustelua sanoi:
+
+-- Ja kaikki on päätetty?
+
+-- Katso! -- sanoi tohtori vastaukseksi ja näytti paksua kultasormusta.
+-- Häät vietetään Heinolassa. Tiedätkö, se on pikkuinen nätti kaupunki
+lahtien, salmien ja lehtojen keskellä. Lähdemme sieltä laivalla, sitten
+junalla Hankoniemeen ja siellä Lyybekkiin. -- Mutta hauskimmaksi
+ajattelen sentään tuloa uuteen kotiimme Helsinkiin. Tiedätkö ne on
+kerrassa erinomaiset huoneet, korkeat, hyvin maukkaasti maalatut. Ne
+tulevat sisustettaviksi Iiriksen johdolla. Niin -- sivumennen sanoen:
+mehän tulemme kumpikin kaksi kertaa rikkaammiksi, kun yhdymme.
+
+-- Vai niin, hänkin on varakas.
+
+-- Tuoda vaimo omaan kotiin ja ruveta asumaan, se mahtaa olla
+taivaallista.
+
+-- Sen nyt arvaakin, -- sanoi Henrik.
+
+Tohtori kääntyi nyt Henrikiin päin, löi kämmenillään polviinsa ja
+sanoi, niinkuin uutta puheainetta alottaessa:
+
+-- No, entä sinä, Henrik?
+
+-- Minäkö? Minä olen ajatellut antautua lakitieteen alalle.
+
+Henrik keksi tämän asian juuri nyt ja ihmetteli, ettei hänelle
+ilmestynyt mitään vastaväitteitä tämmöistä aijetta vastaan, jos se
+olisi ollut tosi.
+
+-- No mikä sinut juristiksi on saattanut, -- sanoi tohtori; -- sinä
+olit ennen semmoinen filosoofi ja luonnontieteilijä.
+
+-- Ei filosofia elätä.
+
+-- Ei, se nyt on varma, -- sanoi tohtori yhtyen leikkiin, mutta samalla
+pitkään katsellen Henrikiä. -- Vai juristiksi, vai juristiksi. Hm, hm.
+-- Tohtori etsi mitä hän voisi sanoa muuta kuin mitä ajatteli. -- Niin,
+olenhan minäkin yhden termiinan juristina ollut, -- sanoi hän. --
+Meidän vanha professorimme sanoi aina: juridiikka se ei ole mitään
+muuta kuin "läran om mitt och ditt". -- Hm, vai niin, vai niin. --
+Vaikka kyllähän se niin on, että kun kerran muuten on kypsynyt, niin
+antautuipa mille alalle tahansa, se menee puolta lyhyemmässä ajassa.
+
+-- Tietysti, -- sanoi Henrik. -- Grölssi, esimerkiksi! Hän suoritti
+oikeustutkinnon puolessatoista vuodessa, ja sitä ennen hän ei ollut
+juriidista kirjaakaan avaissut. Eikä kuulu menevän sitäkään, jos oikein
+lujalle pannaan.
+
+-- Apropos: hän on naimisissa, -- sanoi tohtori.
+
+-- Grölssi?! -- huusi Henrik.
+
+-- Niin-niin. Mitäs kummaa siinä on.
+
+-- No en olisi ikinä uskonut. Grölssi naimisissa! -- ihmetteli Henrik,
+suu mehellä.
+
+-- Ja hänellä on ainakin kuudentuhannen tulot. Kuuluu makselleen jo
+velkojansakin.
+
+-- Niin se maailma menee ylösalasin.
+
+-- Kuuleppas, Henrik, sinä et varmaankaan ole vielä syönyt. Me menemme
+ulos kaupungille, kun on näin kaunis ilma. Mutta muista, sinä et lakkaa
+olemasta vieraani.
+
+He nousivat ja menivät etehiseen.
+
+Kun Henrik heitti palttoota hartioillensa, huomasi tohtori sen taskussa
+kirjan, veti sen ulos ja katseli kansilehteä.
+
+-- Jaha, tuo. Minä olen sen lukenut. Mainio novelli.
+
+-- Pidätkö?
+
+-- Juuri ihan niinkuin se onkin: me ihmiset olemme todellakin hulluja,
+laitamme itse lakeja itsellemme ja kuvailemme olevamme niiden sitomia.
+Mutta kas rakkauttapa et vaan sitonutkaan!
+
+-- Kuinka tarkoitat, mitä niin lakeja?
+
+-- No esimerkiksi: ei sinun pidä rakastuman veljesi vaimoon. Mutta
+rakkaus tulee, eikä kysy onko se veljesi vaimo vai ei.
+
+-- Ja sinä ajattelet, että vaikka se on -- että se ei ole mitään pahaa,
+-- että vaikka se on veljen vaimo --
+
+-- Ajattelen, että rakastumisen faktumi on ylin laki, -- sanoi tohtori
+pannessaan ovea ulkopuolelta lukkoon.
+
+-- Sinä et siis luule, että sitä voi voittaa?
+
+-- Ei ikipäivinä. Se tahtoo sanoa: kyllä voi, mutta se ei ole ihmisen
+tehtävä. Se kostaa itsensä: ihminen kadottaa terveytensä. Ja useimmissa
+tapauksissa se on sitäpaitsi ihan mahdotontakin.
+
+Kun he tulivat ulos kadulle, jatkoi tohtori puhettaan edelleen:
+
+-- Minulla on tämmöinen teoria: kaikki mikä vaikuttaa haitallisesti
+ihmisen terveyteen, se on pahaa; kaikki mikä vaikuttaa siihen
+edullisesti, se on hyvää,
+
+Henrik ei ollut ennen koskaan asiata tältä kannalta ajatellut. Ja se
+tuntui hänestä hyvin selvältä ja yksinkertaiselta. Myös tuli hänen
+eteensä taas hakeva, rasittuneen näköinen Johannes. "Ehkä Johannes ei
+olisi semmoinen, jos hän toisella lailla ajattelisi avioliitostaan; --
+ottaisi sen reippaammalta, kevyemmältä kannalta", -- ajatteli Henrik.
+
+-- Kuihtuva ihminen, -- puhui tohtori, -- siinä on aina jotakin väärää
+pohjalla, siitä saa olla varma.
+
+Ja hän innostui omaan teoriaansa yhä enemmän.
+
+-- Luonto se on meidän kaikkien äitimme, -- sanoi hän. -- Se antaa
+meille rakkauden, ja sitä vastaan älä mene sotimaan. Kaikki lakisi ja
+laitoksesi ja yleiset mielipiteet alistukoot sen alaisiksi.
+
+"Kuinka ihan päinvastoin tämä on kaikkeen siihen, mitä Johannes puhui",
+-- ajatteli Henrik iloiten itsekseen, että hän oli löytänyt tämmöisen
+tieteellisen tukeen omille väitteilleen Johannesta vastaan.
+
+He menivät Samppalinnaan kävelemään. Söivät ja joivat ravintolassa ja
+kuuntelivat musiikkia. Talrikit kilisivät edestakasin liehuvien
+kyypparein käsissä, maukas biffin haju sekaantui musiikin ääniin, ja
+kaikki tuntui Henrikistä niin perin keveältä, selvältä, iloiselta ja
+toivehikkaalta.
+
+Merkillistä oli myöskin, ettei häntä ollenkaan mitkään ajatukset
+vaivanneet, kun hän myöhään yöllä palasi hotelliin ja laittautui
+alkoviin vuoteellensa. Ei ollut vähintäkään kysymystä siitä, että hän
+nyt yksinäisyydessä olisi muka vajonnut toisellaisiin ajatuksiin. Hän
+ajatteli edelleen ihan niinkuin oli ajatellut Samppalinnassa, ja
+iloitsi suuresti.
+
+Seuraavan päivän aamulla hän oli yhtä hyvällä tuulella, ja vaikka hän
+koetteeksi tahallaan rupesi ajattelemaan entiseen ankaraan suuntaan, ei
+ajatukset menneet sinnepäin.
+
+Ja Henrik kohotti päänsä ja ajatteli näin: "Jos niin, niin minä nyt jo
+hankin itselleni juriidista lukemista sinne Viipuriin."
+
+Hyppäsi istuiltaan, rupesi kävelemään ja ääneensä hyräilemään, -- ja
+sama Johanneksen luota tuotu ilo oli täydellisesti palannut, vieläpä
+saanut ikäänkuin perustan ja pohjan. Hän vietti koko tämänkin päivän
+lääkäriystävänsä seurassa, ja hyvästiä sanoessa he ottivat toisiltaan
+lupauksen, että Helsingissä rupeavat usein käymään toistensa luona.
+
+Illan suussa Henrik meni konetehtaalle Gabrielia tapaamaan. Hän oli
+päättänyt puhua viimeisen kerran suoraan tämän kanssa hänen asioistaan.
+Ja nyt sen viimeistään pitikin tapahtua, sillä huomis-aamuna oli
+Henrikin määrä lähteä Turusta.
+
+Hän tapasi Gabrielin tulemasta jo hyvän matkaa tehtaalta poispäin.
+Gabrielilla oli tällä kertaa tavalliset nahkakengät jalassa, ja nappiin
+pantu takki työpaidan päällä. Kasvonsa hän oli nähtävästi tehtaasta
+lähtiessä pessyt, sillä tukan reuna oli korvan luota märkänä; siihen
+paikkaan oli jäänyt vähän nokea. Mitään kannua ei hänellä myöskään
+ollut nyt mukana. Gabriel tuli vastaan suu toiselle puolelle vinossa,
+niinkuin hänellä aina oli nauraessaan ja vähän hämillä ollessaan.
+Henrik selitti sen syyksi nyt tuon hänen peseytymisensä, joka oli
+ilmeisesti tapahtunut Henrikin vuoksi, ja hän rupesi sentähden pilalla
+tarkastamaan Gabrielin päätä ja nosti ylemmäs hänen lakkiansa.
+
+-- Tuohon on vielä jäänyt, -- sanoi hän näyttäen nokea korvan luona.
+
+Gabriel rupesi nauramaan ja ilmaisi sillä, että hän todellakin oli
+ollut loukkaantunut Henrikiin ja siitä syystä peseytynyt. He tällä
+ikäänkuin sopivat, ja rupesivat juttelemaan keskenään entistä
+avonaisemmin ja tuttavallisemmin.
+
+He juttelivat Johanneksesta ja Henrik kertoi Johanneksen saarnasta,
+koettaen tehdä selkoa noista kahdesta eri tiestä, täydellisyyden ja
+kärsimyksen, ja siitä, kuinka Johanneksen mielestä kaikki riippuu
+kohtalosta.
+
+Sitten sanoi Henrik:
+
+-- Miten sinä, Gabriel, oikein jumalaa ajattelet?
+
+-- En minä mitään jumalaa usko, vaan kaikki riippuu minusta itsestäni,
+-- vastasi Gabriel, ja Henrik ihmetteli, että hänellä oli vastaus näin
+kohta valmiina.
+
+Henrik tuli hyvin uteliaaksi.
+
+-- Etkö yhtään mihinkään, et mihinkään, -- kysyi hän.
+
+-- En.
+
+-- Mutta kuinka sinä sanot, että kaikki riippuu sinusta itsestäsi?
+
+-- Niin juuri, sillä minähän itse ajattelen jumalaakin, ja jos tahdon,
+voin olla hyvä, ja jos tahdon, voin olla paha, ja voin tappaakin
+itseni.
+
+-- Etkä kuitenkaan tapa. Luulet voivasi, etkä sittenkään voi.
+
+-- Usko minua, kyllä voin, mutta en tahdo.
+
+-- Mikset tahdo?
+
+-- Siksi, että on tullut semmoisia asioita. --
+
+-- Sepä se.
+
+-- Ei yhtään "sepä se", vaan siksi, että toiset tarvitsevat minua. Vaan
+siksi.
+
+Henrikin teki mieli kysyä, "ketkä toiset", mutta se tuntui
+sopimattomalta. Henrik kääntyi takasin yleisemmälle kannalle:
+
+-- Sinä sanot: kaikki riippuu sinusta, ja kuitenkin sinä olet vaan
+pieni atoomi maailman kaikkisuudessa. Huomaa, että ei edes meidän
+maapallomme ole kuin pieni hitunen äärettömän maailman rinnalla. Ja
+niitä on asuttuja maailmoita muitakin kuin tämä; vieläpä paljon
+suurempiakin kuin meidän maapallomme. Ihan hurjaa on ajatella, ettei
+olisi mitään jumalaa, joka johtaa kaikkea.
+
+-- Johtakoon vaan, mutta minua ei johda kukaan muu kuin minä itse.
+
+Henrik alkoi tulla jo itsensäkin vuoksi uteliaaksi, sillä tämä oli
+juuri hänen omaa kysymystänsä, jonka edessä hän paraikaa oli
+kahdenvaiheella.
+
+-- Etkö siis ole huomannut, että kohtalo johtaa sinua ja omin päin
+järjestää sinun elämäsi? -- kysyi hän.
+
+-- En ole koskaan mitään sellaista huomannut.
+
+-- Sinä siis väität, että voit järjestää elämäsi ihan niinkuin tahdot?
+
+-- En minä ole koskaan tahtonutkaan järjestää, muut ne tahtovat.
+Sinäkin tahdot minua polyteknikumiin, että minä tulisin joksikin.
+
+Henrik ei tiennyt mitä tähän sanoa. Hänelle oli aivan uutta se, että
+Gabriel osasi keskustella tällaisissa järjen kysymyksissä, jopa saada
+hänet kiinni epäjohdonmukaisuudesta. Eikä hän voinut olla ihailematta
+Gabrielin selvänäköisyyttä. "Kuka hänen tietää, minkälaisia taipumuksia
+hänessä ehkä piilee", -- ajatteli hän itsekseen. "Ja tännekö hänen
+pitää hautaantua sivistymättömien ihmisten keskuuteen ja vähitellen
+tylstymistään tylstyä!"
+
+-- Koska "minä" sinusta merkitsee niin paljon, että kaikki on sen
+käsissä -- alkoi Henrik, mutta Gabriel keskeytti:
+
+-- Ei kaikki minä, mutta semmoinen erityinen, luonnollinen -- kuinka
+sanoisin.
+
+-- Niin, niin no -- jos se nyt merkitsee niin paljon, niin sinä siis
+uskot sielun kuolemattomuuteen?
+
+-- Ei, mutta minä uskon, että sama luonnollinen minä on aina maailmassa
+ja vaikka minä siis kuolen, niin minä kuitenkin elän niinkuin ennenkin,
+vaikkei minun nimeni tietysti tarvitse enää olla Gabriel, niinkuin nimi
+ei nytkään oikeastaan mitään merkitse.
+
+-- Mistä sinä olet tuon ajatuksen saanut? -- kysyi Henrik.
+
+-- Omasta päästäni vaan olen siihen tullut. Tai oikeastaan se oli niin,
+että minä kerran ostin karpaloita puodista ja niiden ympärillä oli mikä
+lie rikkinäinen painettu paperi, -- niin siinä oli siitä, että minä on
+aina maailmassa -- ja se selvitti minulle tämän asian. Eikä siitä
+olekaan kauan. Mutta siitä saakka minulle se on niin -- niin selvä,
+etten voi sanoakaan.
+
+Henrik käänsi puhe-aineen toisaanne.
+
+-- Kävin eilen ja tänään erään ystäväni luona täällä Turussa. Ehkä
+tunnetkin tohtori C----.
+
+-- Kyllä tiedän.
+
+-- Puhelimme hänen kanssaan sinustakin. Hän sanoi, että hyvin
+mielellään ottaa sinut vastaan, jos käyt hänen luonansa niinkauan kuin
+hän on vielä Turussa.
+
+-- Vai niin.
+
+-- Ja hänen kauttaan voisit sitten tutustua muidenkin intresanttien
+ihmisten kanssa, joita täällä ihan varmaan on.
+
+-- Se sama tohtori on kuitenkin eleskellut jotenkin huonosti täällä
+Turussa, -- sanoi Gabriel, ja Henrik ei huomannut, kuinka hänen
+huulensa tällöin kalpenivat ja vavahtivat.
+
+-- No jaa, no jaa, -- pani Henrik, niinkuin olisi sanonut: "mitäs nyt
+siitä!" -- Henrik tiesi hyvin, että hänen ystävänsä oli ollut
+äärimmäisiin asti kevytmielinen naisasioissa. Mutta ei hän koskaan
+ollut tullut sille päällekään, että olisi sen johdosta moittinut häntä
+tai pitänyt vähemmin ystävänä. Päinvastoin tuo vapaa elämä ikäänkuin
+sopi hänelle, teki hänestä sen, mikä hän oli.
+
+-- Hän on nyt sitäpaitsi kihloissa, -- puolusteli Henrik.
+
+-- Vai niin, -- sanoi Gabriel: -- sitä pahempi.
+
+-- No, Gabriel, ei sitä pidä asettua noin tuomitsevalle kannalle. Onhan
+jokaisella virheensä.
+
+Gabriel aikoi jotakin sanoa, mutta pidätti itsensä.
+
+-- Hän on erinomaisen intelligentti ja sinulle voisi monessa suhteessa
+olla hyötyä hänestä, -- jatkoi Henrik.
+
+Siihen päättyi heidän avonaiset välinsä.
+
+Gabrielilla oli jotakin sanottavaa, jota hän ei sanonut. Henrik taas,
+kun kerta oli tullut tälle alalle, päätti niin jatkaa loppuun asti ja
+sanoa kaikki sanottavansa.
+
+-- Merkillistä on, -- sanoi Gabriel pitkän äänettömyyden perästä, kun
+he jo lähestyivät hänen kortteeriansa, -- että sinä annat kaikki
+anteeksi semmoisille kuin hän on, mutta toisilta taas kylläkin vaadit.
+
+-- Keiltä toisilta?
+
+-- No eipä ne sinua vaan miellyttäneet, joiden luona kävimme.
+
+-- Miksei. Semmoisinaan ne kyllä voivat miellyttää minua, mutta ei vaan
+sinun tuttuinasi.
+
+-- Mikäs minä sitten olen?
+
+-- Sinä olet sivistyneestä perheestä.
+
+-- En ole käynyt koulua.
+
+-- Olkoon, mutta kaikki sinun käsityksesi, koko sinun ajatustapasi, on
+jotakin toista.
+
+-- Ethän sinä niitä tunne.
+
+-- Noh, ei ole vaikeata nähdä.
+
+-- Ja mitä erinomaista on minun käsityksissäni. Viléni on paljon
+viisaampi minua.
+
+-- Sehän nyt kumma on, ettet tahdo ymmärtää.
+
+-- En ymmärrä.
+
+-- Vaikka hän olisi kymmenen kertaa viisaampi sinua, niin teidän
+välillänne sittenkin on suuri eroitus -- ja kyllä sinä sen itsekin
+tiedät. Älä nyt viitsi, Gabriel, kinata.
+
+-- Hm, -- sanoi Gabriel.
+
+He olivat molemmat niin kiinni siinä, mistä puhuivat, että ihan koneen
+tapaisesti tulivat kortteerille, avasivat oven, astuivat sisälle ja yhä
+puhuivat, huomaamatta että olivat tulleet.
+
+-- Sinä et ole koskaan tuntenut ainoatakaan semmoisista ihmisistä --
+sanoi Gabriel kuumasti, koko ajan ajatellen "semmoisten ihmisten"
+joukkoon myöskin Ingridiä.
+
+-- Ei mutta, Gabriel, ihanko sinä todella vielä väittelet! Olkoon
+sitten. Sitä erotusta sivistyneen ja sivistymättömän välillä ei voikaan
+niin sanoilla selittää, mutta se tuntuu. Ja minä tiedän hyvin, että
+sinä sen tunnet yhtä hyvin kuin minäkin.
+
+Nyt vasta Gabriel hoksasi, että hehän jo olivat hänen huoneessaan.
+
+-- Istuhan, Henrik, -- sanoi hän ja veti tuolin erille pöydästä. Itse
+hän istui sänkynsä laidalle.
+
+Henrik meni ikkunan luo ja avasi sen.
+
+Ilta oli yhtä tyyni ja kaunis kuin eilenkin. Hän muisti luvanneensa
+ystävälleen, jos suinkin ehtii ja muuten soveltuu, tulla Samppalinnaan
+vielä tätäkin iltaa yhdessä viettämään. Hänen piti vaan saada ensin
+sanotuksi Gabrielille kaikki mitä oli päättänyt. Ja pääasia oli vielä
+sanomatta.
+
+Hän kääntyi ikkunalta muka vähän hyräillen, suuntasi askeleensa
+Gabrielin ohi, mutta luo tultua istahti hänen viereensä sängyn
+laidalle.
+
+-- Kuules nyt, Gabriel, -- sanoi hän tutunomaisesti ja pani kätensä
+Gabrielin harteille. -- Älä pane pahaksesi, että minä sanon sinulle
+suoraan niinkuin ajattelen. Se on tietysti minun velvollisuutenakin
+veljenäsi.
+
+-- Sano vaan, mikäs siinä on! -- sanoi Gabriel kohottautuen vähän ja
+sitten taas laskien käsivartensa vastakkain polvilleen.
+
+-- Katsos, minun mielestäni, ei se neiti Vestlund sovi sinulle, ei se
+voi ymmärtää sinua, -- hän nyt on kasvanut ihan toisenlaisissa
+piireissä ja toisenlaisissa käsitystavoissa, -- ja ennen tai myöhemmin
+sinä sen ehkä tulisit huomaamaan, kun perääntyminen voisi olla jo
+mahdoton. Sentähden olin päättänyt varoittaa sinua ajoissa.
+
+Gabriel huokasi syvään ja nosti toisen kätensä otsaa vastaan, niin että
+hänen pitkänlainen taapäin kammattu etutukkansa jäi sormien väliin.
+
+-- Miksi sinä niin luulet? -- sanoi hän hiljaa.
+
+-- Noh, en tahdo ruveta väittelemään, -- sanoi Henrik ja otti kätensä
+Gabrielin harteilta. -- Pidin vaan velvollisuutenani sanoa syvimmän
+vakaumukseni, ja sen olen tehnyt ja tarkoittanut sillä sinun omaa
+onneasi.
+
+-- Niin, niin, -- kiirehti Gabriel lohduttamaan Henrikiä, ja vaikeni
+siihen.
+
+Henrik katseli häntä ja odotti hänen vielä jotain sanovan, eikä hän
+voinut olla näkemättä kuinka syvältä tämä asia koski Gabrieliin.
+
+Henrikin piti silloin ruveta hakemaan puolustuksia ja lisäperustuksia
+siihen, että hän oli näin neuvonut Gabrielia. Hän ajatteli itsekseen:
+
+"Minähän olen sanonut ainoastaan mitä olen ajatellut. Se ottaa tosin
+ensin alussa kovalta, mutta lopuksi on Gabriel kiittävä minua. En vaan
+mitenkään saa antautua heikkouteen ja säälistä peruuttaa jotakin. --
+Parasta sentähden on, että poistun ja jätän hänet nyt itsekseen
+miettimään tätä asiaa."
+
+-- Sanon vieläkin sinulle, -- kääntyi hän Gabrielin puoleen nousten
+hänen vierestään, -- älä pane pahaksesi minun suoruuttani, ja anna
+anteeksi minulle, jos olen erehtynyt, mutta minun piti sanoa se mikä
+oli sydämmelläni.
+
+Henrik puhui niin kauniisti, ja oli niin huolissaan siitä, että Gabriel
+mahdollisesti loukkaantuu, -- että tämän täytyi lopulta ruveta taas
+lohduttelemaan ja näyttää huolettomalta.
+
+-- Niin, niin, ymmärränhän minä, -- sinä sanoit niinkuin sinusta
+näyttää, -- sanoi Gabriel myöskin nousten ylös.
+
+-- Minä sanoin vaan ajatukseni ja sinä tietysti teet niinkuin parhaaksi
+näet.
+
+-- No niin, niin.
+
+-- Eikä siitä siis sen enempää.
+
+Ja veljekset ottivat toisiansa olasta ja Henrik vähän taputti Gabrielia
+sovinnon merkiksi.
+
+-- Kyllä minä pääsen tehtaasta sinua saattamaan huomen-aamuna, -- sanoi
+Gabriel hyvästiksi.
+
+Mutta Henrikin mentyä hän taas istui sängyn laidalle ja huokasi vielä
+syvemmin kuin äsken; -- ei sen vuoksi, että olisi itse ruvennut
+epäilemään suhdettansa Ingridiin, vaan senvuoksi, että "mitä Ingrid
+olisi sanonut, jos olisi saanut tietää Henrikin puheesta!" Henrikiähän
+Gabriel piti ainakin varmana poikkeuksena niistä herroista, joista
+Ingrid sanoi: "kaikki, joka ikinen he ovat samallaisia". Ja nyt juuri
+Henrik --!
+
+Ei. Gabriel sittenkin ymmärsi Henrikiä. Henrik ajatteli "me" itsestään,
+Gabrielista ja kaikista muista heikäläiseen piiriin kuuluvista, joiden
+ajatuksia hän tunsi, mutta Vilénistä, vahtimestari Vestlundista,
+Ingridistä, värkmestarista ja muista semmoisista hän ajatteli "he",
+eikä ollenkaan tuntenut heitä samoiksi kuin "me". Sen Gabriel hyvin
+ymmärsi. Eikä hän siitä surrut. Vaan ei voinut voittaa suruansa siitä,
+ettei siis koskaan, ei koskaan voi syntyä mitään ymmärrystä Henrikin ja
+Ingridin välillä. Tämä asia poltti ja repi häntä ja hivutti hänen
+voimiansa.
+
+"Kun vaan voisin olla kertomatta tätä Ingridille", -- ajatteli hän.
+"Mutta minä olen niin tyhmä, että minun aina pitää saada kaikki
+kerrotuksi, mitä vaan on omissa ajatuksissani."
+
+"Ja se on Ingridin oma syy. Hän aina katsoo ja kysyy: mitä sinä taas
+suret? Minä sanon: en mitään, mutta silloin juuri rupeankin totiseksi.
+-- Etkö sinä tahdo sanoa minulle, mitä on sinun sydämelläsi? -- kysyy
+hän, ja silloin minä en voi olla kertomatta."
+
+"Jos minä nyt menen hänen luoksensa, niin on ihan varma, etten voi
+pitää naamaani niin, ettei hän huomaa. Tietysti vähän väliä rupean
+ajattelemaan ja tulen totiseksi."
+
+Gabriel nousi ja pani ikkunan Henrikin jäljiltä kiinni. Aurinko jäi
+seinälle hänen sänkynsä yläpuolelle.
+
+Sitten hän meni kaapilleen ja veti sieltä kartonkilaatikkoon
+huolellisesti suljetun harmoonikan, puhalteli siitä tomua, katsoi, onko
+joku kulmalappu irtaantunut, veti pari valtavaa akordia ja istui sitten
+taas sängyn laidalle hiljaa soittelemaan.
+
+Hän soitteli ensin joitakuita vanhoja valssia, ja sitten alkoi,
+tavoitellen sinne tänne, muistella erästä nuottia, jota hän olisi niin
+kovin halunnut juuri nyt osata. Pitkien yritysten jälkeen hän vihdoin
+pääsi perille ja onnistui mielestään mainiosti. Siinä oli erittäinkin
+yksi käänne, joka hiipasi hänen sydäntään ja jokin suloinen,
+saavuttamaton surunsekainen tunne aukeni hänelle muistojen maailmasta
+joka kerta kun hän sen paikan soitti. Tämän käänteen vuoksi hän soitti
+uudestaan ja yhä uudestaan samaa kappaletta, soitti hyvin kauan samalla
+nautinnolla. Vihdoin ei auttanut enää soittaa. Hän nousi huokaisten,
+pani harmoonikan yhtä huolelliseen talteen kaappiin ja alkoi hiljakseen
+riisuutua levolle.
+
+
+
+
+III LUKU.
+
+
+Kauppaneuvos T:n maatila Viipurin läheisellä merenrannalla oli
+yhtäpaljon ja enemmänkin aijottu vaan hänen ja hänen perheensä
+kesähuvilaksi kuin taloudelliseksi tuottopaikaksi. Rahoja oli etupäässä
+pantu puistoon ja puutarhaan, sen kukkalavoihin, nurmikenttiin,
+käytäviin, tekolammikkoon, kauniiseen laituriin meren rannalla, kahteen
+uimahuoneeseen, joista toinen seisoi sileäksi hakatun kivijalan päällä,
+vasten aavaa ulappaa, ja toinen, tuulilta suojatulla puiston
+varjoisella rannalla, valkosena, reunalistat sinisinä, katto tötterönä,
+huipussa peilipallo ja metallinen piikkiriuku.
+
+Niin tarkkaan laskeva kuin kauppaneuvos oli kaikissa pienimmissäkin
+kauppa-asioissa, niin runsaalla, jopa tuhlailevallakin kädellä hän
+sirotti rahoja tähän maatilaansa ja erittäin kaikkeen siihen mikä oli
+lähinnä asuntotaloa. Se oli hänen miellyttävä heikkoutensa, sanottiin.
+Se oli hänen elämänsä aate tämä puisto ja tämä puutarha, sanoivat
+toiset.
+
+Mitä suurinta huolta oli pantu myöskin talleihin ja niiden hevosten
+kasvatukseen, sukimiseen ja syöttämiseen, joiden oli vetäminen
+kauppaneuvosta, hänen perheeseensä kuuluvia jäseniä ja niitä lukuisia
+sukulaisia ja muita vieraita, joita heillä aina oli. Karjapiha,
+ruispellot, vuoroviljelys ja lehmärodut eivät olleet erinomaisia, eikä
+niiden ollut tarkoituskaan tuottaa enempää kuin juuri palvelusväen ja
+tallihevosten elättämistä. Kauppaneuvokselle, hänen perheelleen ja
+vierailleen hankittiin suurin osa ruuasta kaupungista sillä pienellä
+saaristohöyrylaivalla, joka poikkesi joka aamu laiturille.
+
+Mutta kaikkein suurinta huolta oli pantu itse asuntotaloon, sen
+balkongeihin, suljettuihin ja avonaisiin verantoihin, terasseihin,
+kukkapylväihin, kevyeihin huonekaluihin ja muuhun sisustukseen.
+
+Sillä niissähän oleskeli ja liikkui hän itse, kauppaneuvos T----,
+suuri, punertavakasvoinen, vyötäryksistä kolmen miehen mittainen herra,
+kultasankaiset rillit nenällä, paksu, kultainen kellonketju mahalla, --
+hän ja hänen perheensä, joita varten oli olemassa koko talo ja kaikki
+sen vuosikausien kuluessa mietityt, keksityt ja toimeenpannut ja yhä
+lisääntyvät mukavuudet.
+
+Kauppaneuvosta kehuttiin ja ylistettiin kaikin puolin, ja enimmin juuri
+siitä, ettei hän ollut monen muun kauppamiehen tavoin unohtanut
+asioittensa tähden omaa ja perheensä elämää, vaan oli osannut
+itsellensä ja perheellensä järjestää täydellisen paratiisin maan
+päälle.
+
+"Niin sitä pitää elää, eikä koko ikäänsä vaan säästää ja säästää", --
+sanottiin hänestä. Hän oli suorastaan ihannekuva siitä, miten ihmisen
+on samalla sekä yhä rikastuminen että rikkauksiansa nauttiminen.
+
+Niin sukurakasta ihmistä, kuin kauppaneuvos T---- oli, harvoin saattoi
+enää nykyaikoina tavata. Jos hän sai vihiä jostain henkilöstä, olkoonpa
+kuinka vähäpätöisestä tahansa, joka vaan oli jollakin lailla sukua
+hänelle itselleen tai hänen vaimolleen, niin heti hän otti tästä
+henkilöstä selvän; -- ja jos samainen henkilö sattui olemaan
+lähiseuduilla, kutsui hän sen aina taloonsa, tai jos se oli
+puutteen-alaisessa tilassa, toimitti hänet tavalla tai toisella
+takaisin jaloilleen. Ihmiset sanoivat, että kauppaneuvoksen
+sukulaisista saattoi kuka tahansa ruveta liikemieheksi ja saada heti
+joka paikassa täydellisen luoton, sillä kauppaneuvos ei missään
+tapauksessa olisi sallinut kenenkään heistä tehdä vararikkoa.
+
+Ei löytynyt toista niin kohteliasta ja huomaavaista isäntää ja emäntää
+kaikkia vieraitakaan talossakävijöitä kohtaan, vaikka kauppaneuvos
+muuten tosin kuului raha-asioissa usein kieltäytyneen auttamasta ja
+kannattamasta vieraita. Ja hänellä oli silloin pysyväisenä syynä:
+"minun täytyy ennen kaikkea pitää huolta sukulaisistani".
+
+Mitä sitten perheen keskinäisiin väleihin tulee, niin siinäkään ei
+kukaan koskaan ollut vähintäkään moitteen sijaa löytänyt. Kauppaneuvos
+oli rouvallensa aivan samalla hurskaudella kohtelias, kuin vierailleen,
+ja rouva puolestaan vastasi samallaisella lempeällä arvonannolla.
+Toisinaan tuntui -- että he vieläkin olivat ikäänkuin rakastuneet
+toisiinsa.
+
+Muita perheenjäseniä oli: kaksi kauppaneuvoksen tätiä, molemmat hyvin
+vanhoja; yksi rouvan veli, joka ei ollut alallaan onnistunut ja nyt
+palveli ylimääräisenä kirjurina lankonsa konttorissa, silloin tällöin
+todellakin käyden siellä; sitten kolme tytärtä, joista vanhin oli
+ulkomailla harjoittamassa kaikellaisia taiteita ja kieliä ja muuten
+sivistymässä, keskimäinen, Hanna, -- se, jonka valokuvan Henrik oli
+nähnyt Uunolla, ja joka oli kotona, samoinkuin nuorin, juuri koulun
+päättänyt, sukulaisten luona vierailemassa oleva Lissi; ja vihdoin
+kaksi poikaa, Voldemar ja Aksel, joiden ikäväli oli vaan vuosi ja joita
+kotiopettajan oli auttaminen ylemmälle luokalle, lukemalla heidän
+kanssaan erityisiä aineita. Vähempiä sukulaisia ja ystäviä vilisi
+kauppaneuvoksen kesälinnassa niin paljon, ettei niistä kaikista osannut
+lukua pitää.
+
+Mitä tulee kysymykseen, miten kauppaneuvos oli rikkautensa ansainnut,
+niin se oli hyvin tunnettu asia. Hän oli koonnut omaisuutensa, ja yhä
+sitä kartutti, taitavilla leveranssikaupoilla, toimittaen Suomen
+tuotteita, erittäinkin halkoja, aluksi Suomeen sijoitetulle
+venäläiselle sotaväelle, mutta sittemmin myöskin Pietariin ja
+Kruunstattiin. Hyvin suuressa määrässä hän myöhempinä aikoina myöskin
+harjoitti viljakauppaa, tuottaen leveranssilaivoillansa venäläistä
+jauhoa Suomeen.
+
+Mielipiteiltään vihdoin oli kauppaneuvos kaikin puolin vapaamielinen ja
+suvaitsevainen: elinkeinovapaus muutamilla rajoituksilla, tullivapaus
+pienillä poikkeuksilla. Hän oli järjellisesti "vapaa" kaikessa, missä
+vaan saattoi vapaa olla. Myöskin oli hän suuri patriootti ja otti osaa
+kaikkiin isänmaallisiin juhliin ja päivällisiin merkittävien henkilöjen
+kunniaksi. Asiat ja afäärit ne olivat erikseen sinänsä, ne toimitettiin
+eri äänellä, eri liikkeillä ja eri mielentilassa, mutta erikseen oli
+patriotismi, joka otettiin esiin lepohetkinä kotosalla, juhlissa ja
+satunnaisissa pyräyksissä, joita vastaan seuraa rakastava kauppaneuvos
+ei koskaan ollut.
+
+Kielikysymykseen nähden ei kauppaneuvos kuulunut kumpaankaan
+puolueeseen. Hän piti molempien olevan oikeassa, vaikkei hän
+suomenkieltä paljon ollenkaan tuntenut. Ja kovasti hän varoitteli
+riitelemästä, sanoen että milloin emme aavistakaan, saattaa kolmas
+tulla ja ottaa osansa.
+
+Henrik saapui kauppaneuvoksen kesälinnaan kauniina iltapäivänä. Jo
+silloin kuin hän maantiellä näki kaksi sammaltunutta kivistä
+porttitolppaa, joiden päässä oli mustat pallot, ja ajoi näiden välitse
+tuuheaan, hämärään puistoon, sykähti hänen sydämmensä. Puut molemmin
+puolin tietä olivat niin kauhean korkeat, iänikuiset vääräoksaiset
+koivut sekaantuivat valtavien kuusien kanssa, ja ainoastaan hiukan
+taivasta näkyi latvain yläpuolella. Jättiläisrunkojen ja oksien alla
+puhdas, pehmeä sammaltanner pimeni ja pimeydestä oudon suuret sanajalat
+vihersivät. Rattaiden rätinä ja hevosen juoksu tasaisella sileällä
+tiellä tuntui vähäpätöiseltä tämän majesteetisen metsän syvyydessä.
+Kaikki oli Henrikille täynnä satumaista aavistusta siitä, mikä oli tien
+päässä, metsän takana, -- siitä, minne johti punaset kaideaidat ja
+sievät ojasillat, joiden yli menoa rattaat eivät tunteneet, vaan
+ainoastaan erilaisella hurahduksella ilmaisivat.
+
+Eräässä käänteessä jo pilkisti valkoinen päärakennus puiden välistä ja
+ennenkuin aavisti oli siinä taikalinna esiinloihdittuna tiheimmän
+metsän reunaan.
+
+Kyytimies ei uskaltanut ajaa hiekkakäytävälle, joka kaarena kiersi
+pylväskattoisten portaiden eteen ja toisena kaarena pois, vaan tahtoi
+ajaa vasemmalle, josta näkyi etäämpänä talousrakennuksia ja näiden
+takaa peltoja. Henrik nousi rattailta, maksoi kyytimiehelle, otti
+kapsäkkinsä ja meni jalan vallasportaita kohden.
+
+Ei ollut ketään vielä eteisessäkään, josta kaksoisovet johtivat joka
+haaralle. Kaikki muut ovet olivat suljetut paitsi yhdet, joiden läpi
+näkyi varjoiseen, melkein pimeään huoneeseen. Sen lattia oli peitetty
+paksulla matolla ja pimeydestä hohti kultakehyksinen seinäpeili. Siitä
+huoneesta näkyi sitten avatun oven läpi ulos balkongille, joka oli
+auringolta suojattu alas asti ylettyvällä markeesilla ja jossa valo
+läpäisi jonkin kirkkaankeltaisen varjostimen suurilehtisten
+palmukasvien keskellä. Balkongilla näkyi kolmella jalalla seisova pikku
+pöytä, sen vieressä matala, hienoista virpilöistä nidottu nojatuoli ja
+jotain pöydälle jätettyjä ompeluksia, mutta ei ketään ihmistä.
+
+Omituinen, miellyttävä sekoitus ruusuntuoksusta ja inhimillisistä
+hajuvesistä tuntui tulevan tästä pimeästä huoneesta, jossa, silmän
+totuttua pimeään, alkoi näkyä mitä viettelevimpiä lepotuoleja ja
+loikoilusohvia.
+
+Henrik jätti kapsäkkinsä eteisen oven suulle, harjasi hiukan pukuansa
+harjoilla, suki vähän päätänsä ja päätti avata keskimäisen suuren
+kaksoisoven, jonka takaa hän oli jostakin kauempaa kuulevinaan nauravia
+ihmisääniä.
+
+Kun hän kurkisti sisälle oli siellä suuri komea sali, parkettipermanto,
+valkosia tuolia pitkin seiniä, suunnaton flyygeli, pikku laseista
+kimalteleva suuri kruunu katossa ja ovet auki avonaiselle terassille,
+jonka kaiteiden takaa näkyi sypressin tapaisia tummia tötteröpuita ja
+sitten alkava puutarha.
+
+Salissakaan ei ollut ihmisiä, mutta viereisessä vastaanottohuoneessa
+tuntui nais-ääniä, ei kuitenkaan herrasväen, vaan suomalaisten
+palvelustyttöjen, ja silloin tällöin mörähteli miesäänikin leikkisästi
+joukkoon.
+
+Henrik eteni niin että saattoi nähdä siihen huoneeseen, ja rykäsi.
+
+Silloin tässä huoneessa kaikki vavahti; jokin hyökkäsi, jokin hyppäsi
+pystyyn, jokin lensi ulos, ja samassa silmänräpäyksessä hiljeni kaikki.
+
+Salin ovelle ilmestyi nyt vierashuoneesta hengästynyt palvelustyttö
+kysymään mitä asiaa Henrikillä oli.
+
+Herrasväki oli poissa huviretkellä, sanoi hän.
+
+Henrik ilmoitti olevansa odotettu kotiopettaja ja alkoi puhua tytölle
+suomea, kun huomasi hänen huonon ruotsinsa. Silloin tyttö tuli
+vapaammaksi ja ollakseen emännän sijaisena, pyysi istumaan, pahoitteli
+yhtämittaa, että sattui näin hullusti, tarjosi lopulta maisteria varten
+aijotun huoneen yläkerrassa hänen käytettäväksensä, ja lupasi toimittaa
+pesuvehkeet kuntoon, jos herra tahtoi peseytyä.
+
+Tyttö puhui tuttua savonmurretta.
+
+-- Kyllä minä en ou teältä päin, -- vastasi hän Henrikin kysymykseen.
+
+-- Et. Sin oot Savosta, -- sanoi Henrik.
+
+-- Niinpä kyllä, -- sanoi tyttö ja veti suunsa nauruun. Ja vähäksi
+ajaksi katosi heidän väliltään kokonaan palvelijan ja herran suhteet ja
+he katsahtivat toisiinsa niinkuin kaksi savolaista. Mutta palasivat
+heti takasin oleviin oloihin, kumpikin osaansa.
+
+Herrasväki oli odotettavissa kotiin vasta illaksi. Mutta Anna -- se oli
+tytön nimi -- selitti Henrikille, missä se saari oli, johon herrasväki
+oli mennyt ja lupasi lähettää pojan soutamaan, jos maisteria halutti
+päästä sinne.
+
+Henrik sanoi menevänsä rantaan katsomaan, mutta poikaa ei huolinut
+mukaansa. Hän kulki salin läpi terassille ja laskeutui sen rappusia
+myöten alas puutarhaan. Täällä leikkeli vanha puutarhuri polvillaan
+ollen tekonurmikkoa ja hänen vieressään seisoi taaskin kaksi joutilasta
+palvelijaa, jotka huusivat nauraen jotain muille palvelijoille
+puutarhan toiseen päähän. Hekin ensin hytkähtivät vieraan nähtyään,
+mutta sitten rauhoittuivat, ja vaan vähän epätietoisin ja epäilevin
+silmäyksin seurasivat Henrikiä, sekä rupesivat keskenään nauramaan, kun
+hän oli päässyt ohitse.
+
+Puutarhan kauneuksia ei Henrik nyt viitsinyt katsella, kun hän tunsi
+olevansa ainoana vallassäätyisenä ypö yksinänsä tässä palvelusväen
+meressä, ja hän koetti vaan kiireimmän kautta paeta pois niinkuin
+vihollisten keskeltä, jotka olivat kaiken alan valloittaneet.
+
+Rannalla oli talon venheitä, jotka eivät olleet lukittuina. Henrik
+työnsi yhden semmoisen vesille ja alkoi soutaa neuvottuun suuntaan.
+
+Vasta päästyään pitemmälle lahden pohjukasta Henrik huomasi, kuinka
+tavattoman kaunis se puistoranta oli, jolta hän oli lähtenyt, ynnä sen
+sinivalkoinen uimahuone puiden varjon vastassa, joka kuvastuksellaan
+teki tyynen veden mustaksi. Hänen piti heittää airot hetkeksi
+valloilleen.
+
+"Tuossa ne siis käyvät uimassa -- ja siinä minäkin rupean uimaan.
+Järjestän elämäni säännöllisesti: aamulla menen ensimäiseksi uimaan,
+sitten tulee ehkä opetustunnit, sitten ehkä aamiainen, sitten menen
+kävelemään, sitten luen loppuajan, panen kaikki voimani lukuun, --
+illalla, kuudesta asti, olen vapaa, mutta koetan lukea vielä yli
+päivämääränkin. Niin teen."
+
+Pikku kalliosaarten välitse, missä Henrik souti, pilkotti tuon
+tuostakin avomeri, väräjävänä, äärettömänä, täyttäen hänen sydämmensä
+kummallisella uutuuden ilolla, joka alkoi airon edestä sysätyn
+viheriäisen, raittiin veden pyörteistä ja levisi joka suunnalle, minne
+hän katsoi, -- etäisyyteen asti.
+
+Erään niemen ohi päästyä hän kääntyi, nousi varovasti seisaalleen
+veneessä ja alkoi tähystellä siihen saareen päin, jossa
+huviretkeläisten piti olla.
+
+Sydämmen kyllyydestä Henrik ei malttanut olla itsekseen puhumatta.
+
+-- Tuolla eivät ole, tuolla eivät ole, mutta tuolla ovat, ja ovat ihan
+varmaan. Onpa sinne matkaakin, -- sanoi hän ääneen.
+
+Sitten hän istui taas selin saareen päin ja alkoi soutaa, pantuaan
+suunnan merkiksi erään kalliosärkälle jäävän vaivaisen petäjän. Olisi
+ollut parempikin merkki, mutta hän valitsi säälistä tämän raukan, koska
+se tietysti, vaatimattomana ja vaivaisena siellä kivien välissä, oli
+onnellinen, että joku oli ottanut sen merkiksensä.
+
+Kun hän seuraavan kerran lakkasi soutamasta ja kääntyi katsomaan
+eteensä, näkyi saaren rannassa, kallioita ja metsää vasten, ihan jo
+selvästi punasia ja valkosia ja muunvärisiä pilkkuja, sekä savupatsas
+nuotiosta.
+
+-- Aha, siinä ne ovat, -- sanoi Henrik, asetti melkein ympäri
+kääntyneen veneen jälleen vanhan merkin mukaan, ja taas alkoi soutaa.
+
+Ensi katsahduksella erotti jo liikkuvia kirjavapukuisia olentoja, ja
+vielä lähemmäksi tultua näkyi hiekkarannalla nuotion ääressä
+puuhailevia naisia, sitten vähän ylempänä, kallion kupeella, ryhmä
+herroja ja naisia ja siellä täällä metsässä yksinäisiä valkosia
+liikkujoita. Joitakin lapsia juoksenteli sinne tänne ja niiden huudot
+kuuluivat selvästi pitkin tyyntä vettä.
+
+Henrik ei voinut olla muistamatta äskeisiä huviretkiään
+juhannuskokoilla Turussa. Silloin häntä soudettiin ja hän istui
+kuninkaana perässä, ja kaikki olivat vaiti, ja ujostelivat ja
+arastelivat häntä, odotellen mitä hän suvaitsee sanoa. Nyt,
+sitävastoin, hän souteli itse, ja oli levotoin niinkuin kuninkaan
+portin edessä.
+
+Näky oli tavattoman kaunis, mutta Henrik ei enää malttanut
+rauhallisesti katsella. Hän tuli levottomaksi ajatellessaan, että hän
+kohta on suuressa seurassa, jossa ei tunne ainoatakaan sielua.
+
+Ottaen taas suunnan ja pantuaan toisen merkin petäjän sijaan, jota ei
+enää näkynyt, Henrik alkoi taas soutaa.
+
+"Nyt ne ovat ehkä jo huomanneetkin minut", -- ajatteli hän. "Täytyy
+pysyä hyvin suunnassa, etteivät luule huonoksi soutajaksi."
+
+Henrik huomasi vähän ajan kuluttua soutavansa aivan liian kiihkeästi ja
+olevansa siksi hengästynyt. Hän hiljensi. Myöskin oli hän ihan
+tarpeettomasti jännittänyt kaikki jäsenensä. Hän koetti päästää
+jännityksen auki ja soutaa luonnollisesti. Entiseen luonnolliseen
+mielentilaan päästäksensä hän haki vieläkin sitä vaivaispetäjää, mutta
+sitä ei voinut enää eroittaa. "Enkö todella voi olla luonnollinen,
+vaikka tahdon", -- ajatteli hän, ihmetellen sitä voimaa, joka vastoin
+hänen tahtoansa jännitti ja jäykisti koko hänen olentonsa. --
+"Koketeeraankohan minä?" -- ajatteli hän katsellen luonnottoman
+miehekästä soutuansa ja tuntien kuinka hänen päänsä kekottaa pystyssä
+ja kääntää profiilia saareen päin.
+
+Hän katsahti eteensä ja näki, että äärimmäisellä rantakallion
+kielekkeellä seisoi kaksi neitosta, toinen punasessa, toinen valkosessa
+puserossa, -- seisoivat käsikynkässä, ja joka oli kokonaan valkosessa
+puvussa, varjosti toisella kädellään silmiänsä katsellen Henrikin
+venheeseen päin.
+
+"Se se on!" -- ajatteli hän, ja hänen sydämmensä alkoi jostakin syystä
+jyskyttää, niin että hänen täytyi vetää monta kertaa syvään henkeä ja
+olla katsovinaan pilviin. Hän valitsi paikan kallion luona, jonne aikoi
+laskea, ja otti takaansa viimeisen kerran merkin. Luonnollisuutta hän
+ei enää ollenkaan ehtinyt ottaa lukuun, vaan eli jo kokonaan siinä sen
+ajatuksen vallassa, mitä hän on sille seuralle, jonka katseet tuntuivat
+selässä, päässä, käsissä, jopa korvain nipuissakin. "Kumartaako jo
+venheestä, vai nousta ensin maalle?"
+
+"Merkillistä, mikä minun sydämmelleni on tullut! Onhan tämä
+vähäpätöisimpiä asioita, mitä maailmassa voi tapahtua, enkä minä voi
+asettua sen yläpuolelle!" Vene tuli rantaan. Henrik katsahti taakseen,
+mutta nousi sitten tervehtimättä maalle, veti venheen hiukan ylös,
+kääntyi ja vasta sitten nosti kaarevassa liikkeessä ja vähän jäykästi
+lakkiansa, parhaimman taitonsa mukaan.
+
+Naiset vastasivat hymyillen uteliaalla hämmästyksellä.
+
+Se, joka oli valkosissa, oli todellakin se, jonka Henrik oli nähnyt
+Uunon valokuvassa. Hänellä oli samalla tavalla kuin valokuvassa
+kihartuneita tukansuortuvia irrallaan pään ympärillä. Tukka oli vaalea,
+samoin kasvot vaaleanveriset, ihossa terve kellertävä väri ja poskien
+alla jonkinlaista hienoa rokonarpisuutta, niinkuin Henrik oli jo
+valokuvastakin huomannut. Kuitenkin näytti hän nyt nuoremmalta ja
+vähemmin vaativalta kuin valokuvassa, -- joka seikka hyvin rohkaisi
+Henrikiä ja yhdellä kerralla antoi hänelle varmuuden.
+
+-- Nimeni on Henrik ----, -- esitteli hän itseään. -- Kotiopettaja --
+
+-- Vai niin, -- sanoi valkopukuinen neiti nähtävällä ilolla ja vähän
+hätääntyen, erosi punaisesta ja tuli Henrikiä vastaan, tarjoten kättä.
+-- Terve tuloa!
+
+Hänen katseensakin oli juuri semmoinen kuin Henrik oli ajatellut
+valokuvasta: sininen ja kiilloton, ja jonkinlaiset lisäringit olivat
+silmäkeskuksen ympärillä.
+
+-- Pappa, mamma, se on maisteri ----, -- huusi hän taaksensa.
+
+Jotkut seurasta, joka oli sijoittunut metsän reunaan, olivat jo
+alkaneet nousta, niiden joukossa suuri, lihava herra, pieni kangaslakki
+päässä. Henrik arvasi, että se oli papaksi puhuteltu kauppaneuvos.
+Vaivaloisesti ja varovasti pujotellen jalkojaan kivien välitse se teki
+tuloa alas hiekkarannalle päin. Vielä yksi nuorempi herrasmies seurasi
+häntä, edellä odotellen. Muut, naisväki, jäi ylhäältä tähystelemään
+tapauksien menoa.
+
+-- Kuinka ihmeessä, maisteri olette tänne osannut? Se nyt oli hyvä että
+tulitte. Sinnehän ei jäänyt ainoatakaan ihmistä, -- puhui valkonen
+neiti.
+
+-- Siellä oli paljon ihmisiä, -- sanoi Henrik.
+
+-- Niin, niin, -- nauroi neiti.
+
+-- Hyvin tehty, herra maisteri, hyvin tehty, -- huusi kauppaneuvos
+päästyään hengästyneenä tasaiselle maalle ja tuli täyttä vauhtia
+Henrikiä kohden. -- Terve tuloa, terve tuloa. Veljellenne kiitos, että
+hän toimitti teidät tänne. No, pojat, -- tulkaapas tänne, -- pojat hoi!
+
+Lapsien joukosta, jotka leikkivät rantahiekassa erottautui kaksi
+yhdenkokoista poikaa, haluttomasti kiemurrellen ja hakien
+viivyttelemisen syytä.
+
+-- Tässä esitän tyttäreni, Hannan, -- sanoi kauppaneuvos, -- ja neiti
+Selig. Tässä lankoni -- herra Stråhlman. Pojat, pojat!
+
+Neiti Selig oli se punapuseroinen. Hänellä oli omituinen veitikan vino
+hymy, kun hän antoi Henrikille kättä, ja vaikka hymy oli ihan aiheeton,
+niin se kuitenkin pani Henrikin ajattelemaan: "no tuosta nyt saadaan
+ainakin ensi hätään ystävä".
+
+Herra Stråhlman oli tavattoman kohtelias nuori mies, silmät epävakavina
+päässä, nauru omituisella tavalla tuleva ja samassa taas menevä,
+jättäen kasvot yhtäkkiä ihan totisiksi. Tervehtiessä hän sähisi kovasti
+pelkästä kohteliaisuudesta, mutta ei siltä sanonut mitään. Päässä oli
+hyvin vähän hiuksia. Hän muuttui totiseksi, kun kaikki oli tehty, sekä
+rupesi katsomaan merelle.
+
+-- Pojat! -- huusi nyt kauppaneuvos, tällä kertaa vaan rahtusen
+erilaisella äänenväreellä, jolla oli se kummallinen seuraus, että pojat
+tulivat kuin piilit paikalle.
+
+-- Tässä on nyt maisterinne.
+
+Pojat kumarsivat päällänsä ja löivät saappaan korot yhteen, ja kättä
+antaessa kumarsivat toisen kerran erinomaisella huomaavalla ja
+arvonantavalla kunnioituksella. Tehtyään tämän velvollisuudentyön he
+kertaakaan katsahtamatta edes minkä näköinen Henrik oli, poistuivat ja
+olivat jälleen leikeissänsä.
+
+"Lapset eivät osaa peittää välinpitämättömyyttänsä", -- ajatteli Henrik
+kadottaen osan ilostansa ja rupesi heti tutkimaan olivatko nuo
+aikaihmisetkin hänelle vaan kohteliaat, vai todella ystävälliset
+niinkuin näyttivät.
+
+Naiset metsänrinteellä olivat niin täynnänsä ystävällisintä hymyä ja
+niin luonnolliselta tuntuvaa huomaavaisuutta, että Henrik siellä unohti
+tarkastuksensa ja saavutti jälleen entisen hyväntuulen.
+
+Neiti Selig oli tavattoman sievä. Hän oli puettu kuin kevein
+keijukainen, vaaleanpunaseen lyhyeen hameeseen ja samanvärisiin
+sukkiin, käsivarret puoleksi paljaina. Hän oli tummaverinen, ja
+punavuorinen hattu yhdessä punasen liivin kanssa heijastuivat hänen
+kasvoihinsa, jotka siitä saivat taikamaisen viehättävyyden.
+
+Kauppaneuvoksetar otti vastaan maisterin istualtaan. Hän oli lihava,
+vaatteilla hyvin pingoitettu; kasvot olivat vertyneet, harmaan
+punertavat. Otsatukka oli pantu hienoihin kiharoihin, päässä
+pitsilaitoksia, samoin kaulassa, vaalean, sinipunervan silkkiliivin
+päällä.
+
+Kaksi hyvin vanhaa, arvostelevannäköistä, tummapukuista tätiä istui
+kauppaneuvoksettaren kummallakin puolella. Toinen katsoi lornjetilla
+Henrikiä.
+
+Vielä oli muita ihmisiä kauempana, mikä metsässä mikä rannalla, joiden
+kanssa Henrik tutustui myöhemmin tai ei tullut ollenkaan
+esitetyksikään.
+
+-- Suokaa anteeksi, maisteri, että olette saaneet nähdä niin paljon
+vaivaa meitä löytääksenne, -- sanoi kauppaneuvoksetar.
+
+"Tästä hetkestä riippuu kaikki!" -- ajatteli Henrik.
+
+-- Oh, mikä vaiva se oli minulle! -- sanoi Henrik niinkuin olisi ollut
+maailman vapain seuramies. -- Minä rakastan soutua, ja matka tänne on
+todellakin erinomaisen --
+
+-- Mutta kuinka osasitte, -- kuka teille neuvoi?
+
+-- Oo, siellä oli kyllä neuvojia. Minä otettiin vastaan sangen
+ystävällisesti, näytettiin huone yläkertaan, -- odottakaapas: -- Anna
+oli hänen nimensä, jos oikein muistan.
+
+-- Aivan oikein. Olipa onni, ettei hän ollut sulkenut ovia ja lähtenyt.
+
+-- Mitä vielä, päinvastoin, minä kun tulin, luulin ensin, että talossa
+on kestit: kuulen naurua, kikatusta, mitä vilkkainta konversatsioonia.
+Avaan oven saliin, ei ketään. Vierashuoneessa! ajattelen. Rykäsen:
+psiuh, kuuluu kuinka kaikki vieraat hajoovat niinkuin akanat tuuleen.
+
+Kaikki purskahtivat nauruun ja Henrik ihan tunsi kuinka paljon hän oli
+voittanut tällä vilkkaalla kertomuksellaan, jonka hän tosin oli jo
+venheessä ajatellut jotenkin näin kertoa.
+
+-- Istukaa maisteri, olkaa niin hyvä, -- sanoi kauppaneuvoksetar
+osoittaen kiveä vieressänsä. -- Tuoli on kovanlainen, eikä meiltä ole
+kysytty sen mallia. -- Niin että te siis tulette pidoista pitoihin? --
+sanoi hän tarjoten teelasia. -- Kenties pidot siellä olivat tanssin
+kanssa?
+
+-- Arvattavasti puuttui vaan pianisti, -- jatkoi Henrikkin leikkiä, --
+mutta muuten tuntui siellä kyllä olleen kaikki tanssiin tarpeelliset
+sukupuolet.
+
+-- Todellakin.
+
+Kauppaneuvos ja kauppaneuvoksetar vaihtoivat keskenään katseen ja tädit
+koettivat Henrikin huomaamatta supattaa toisilleen.
+
+-- Eikö totta, tee maistuu mainiolta näin saaressa, ulkoilmassa? --
+sanoi emäntä yhä kääntyen Henrikiin ja muuttaen jyrkästi puheaineen. --
+Mutta ottakaahan toki leipää.
+
+-- Mainiolta, -- sanoi Henrik keräten teeleipää kuppivadin reunalle.
+Hän oli alkanut omasta mielestään sangen vapaasti ja sujuvasti, ja ilo
+sen johdosta lisäsi yhä hänen vauhtiansa ja sukkeluuttansa.
+
+-- Mutta rakas Emelie, -- puuttui nyt kohtelias lanko puheeseen, --
+sinä et ole kysynyt, olisiko maisterilla ehkä nälkäkin.
+
+Henrik ei olisi epäillyt tämän kohteliaisuuden alla mitään pahaa,
+mutta hän oli näkevinään, että kauppaneuvoksetar rypisti varoittaen
+silmiänsä kohteliaalle veljelleen ja tämä sen johdosta kääntyi
+väliäpitämättömästi pois. Henrikiin iski nyt ajatus, että tuo oli
+piikki hänen runsaan leipäkokoelmansa johdosta ja hän vasten tahtoansa
+ja ponnistuksistaan huolimatta alkoi punastua.
+
+Jonkun ajan kuluttua oli vilkas keskustelu täydessä käynnissä ilman
+Henrikin osanottoa, eikä hän enää ollut huomion keskuksena, vaan
+päinvastoin, -- hänellä oli hyvä aika itsekseen hävetä äskeistä
+riehahdustaan.
+
+Ja istuessaan nyt siinä teensä kanssa ja järjestäessään noita
+onnettomia leipiä polvelle, hän yhtäkkiä muisti mamman ja kuinka mamma
+ennen latoi heille leivoksiaan, ja hänen tuli niin ikävä, että leuka
+tahtoi värähtää. Ikävä oli siksi, että kaikki tuntui yhtäkkiä vieraalta
+ja yksinäiseltä tässä ihmispaljoudessa.
+
+Hän haki pian ajatustensa joukosta oman lohduttajansa, johon hänen
+tämmöisissä tapauksissa oli aina tapana tarttua, ja löysikin, mutta
+siihenpä ei nyt voinutkaan tarttua, sillä sen kanssa hänellä oli
+Turusta asti epäselvyyksiä eli ikäänkuin huono väli, jota ei nyt
+joutanut selvittämään, niin että hän kääntyi apein mielin siitäkin.
+
+Mutta kun hän oli juonut teensä ja kieltäytynyt toisesta lasista ja
+noussut seisaalleen muka näköalaa katsellakseen, kohtasi hän neiti
+Hannan katseen, joka ikäänkuin vähän levottomasti tarkasteli häntä.
+Saman ilmeen oli Henrik ennenkin hänessä huomannut, ja jo silloin se
+tuntui hänestä selittämättömältä ystävyydeltä.
+
+-- Te varmaan hyvin rakastatte luontoa; jos tahdotte minä näytän teille
+mainioita paikkoja, -- sanoi neiti Hanna.
+
+Tämä oli Henrikille kovin iloista ja lohduttavaa, sillä epäluulo, että
+kaikki tyyni oli vaan kohteliaisuutta ei ollenkaan sopinut neiti
+Hannaan, jonka ehdotus oli ystävyyttä; se tuntui erehtymättömän
+varmalta. Neiti Hanna näytti vaan pitävän huolta siitä, ettei Henrikin
+olisi mitenkään paha olla.
+
+-- Tulkaa minun kanssani rantaan, minä näytän teille.
+
+He menivät, ja Henrik hengähti vapaasti niinkuin satimesta päästetty.
+
+"Tietysti minä olen erehtynyt," -- ajatteli hän. -- "Minä olen vaan
+niin kauhean epäluuloinen välistä. Nämä ihmiset ovat mitä
+herttaisimpia."
+
+-- Nyt menemme vaan tuon kallion yli ja sitten koetamme voimmeko kulkea
+vähän matkaa pitkin rantaa, -- sanoi neiti Hanna.
+
+-- No miksi se olisi niin vaikeata? -- kysyi Henrik.
+
+-- Ettekö näe? missäs siinä kulkee, kun oksat ovat ihan veden päällä!
+-- Mutta me otamme veneen, eikö niin? Tulkaa.
+
+He ottivat sen ruuhen, jolla Henrik oli tullut ja soutivat pitkin
+lahden rantaa. Henrik souti ja neiti Hanna käänteli melalla venettä
+minne tahtoi. Hän katseli omituisen luonnollisesti ja avonaisesti
+Henrikiä silmiin, vaikka puhui kaikellaisista vähäpätöisyyksistä,
+niinkuin siitä, että valkoset lumpeet olivat hänen mielestään paljon
+kauniimpia kuin keltaset, tai että kahilan lehti kerran leikkasi syvän
+haavan hänen sormeensa, ja muusta semmoisesta.
+
+Henrik oli olevinaan myöskin ihan luonnollinen ja heillä oli hyvin
+lysti. Mutta koko ajan tuntui Henrikistä, että neiti Hanna ei ole vielä
+päässyt puhumaan siitä, mistä oli tahtonut.
+
+He soutivat jotenkin pitkälle. Lahti kärkeytyi pieneen niemeen, jonka
+päässä oli matala, ainoastaan pari korttelia ylempänä vedenpintaa oleva
+kallio, joka tyynen aikana oli kuivanut vaaleaksi. Keskellä kasvoi
+muutamia miehenpituisia vanhoja tervaleppiä, ja oli pieni lätäkkö.
+
+-- Välistä saa kummallisen halun: tekisi niin mieli olla juuri tuossa
+ja astua jalallaan tuon sileän valkosen päälle, -- sanoi neiti Hanna.
+
+-- Siis lasketaan sinne, -- sanoi Henrik ja rupesi kääntämään venettä.
+
+-- Ei, ei, antakaa olla, minähän vaan sanoin. -- Ja hän koetti melalla
+voittaa Henrikin soutua.
+
+-- Mutta minua myöskin haluttaa kävellä siinä.
+
+-- No se on eri asia se.
+
+He nousivat tuolle matalalle kalliolle, ja kun neiti Hanna oli kävellyt
+sen ympäri, istui hän ihan veden rajan luo.
+
+Henrik istui ruuhen kokan varaan.
+
+-- Kuka se olikaan, se nuorempi herra, kyllä hän esitettiin minulle,
+mutta minä en huomannut, -- sanoi Henrik alkaakseen keskustelun.
+
+-- Ah se on mamman veli, -- sanoi neiti Hanna äänellä, joka osoitti,
+ettei se henkilö ole pidettävä minään tärkeänä olentona täällä. -- Hän
+on vaan semmoinen. -- Mutta sanokaa nyt vihdoin minulle, mistä te
+oikein tulette?
+
+Tämä oli sanottu niinkuin nyt vihdoinkin olisi päästy oikeaan
+aineeseen.
+
+-- Turusta viimeksi, -- vastasi Henrik.
+
+-- Ettekö te siis ollutkaan Pohjanmaalla? -- sanoi neiti Hanna avaten
+silmänsä niinkuin peljästyessä.
+
+-- Olin kyllä, sitä ennen.
+
+-- Niin, niin: sitä ennen. Tuota noin -- sehän taisi tulla lyhyeksi se
+visiitti?
+
+-- Olisin ehkä jäänytkin, mutta kun tämä tuuma tässä tuli väliin --
+
+-- että teidän piti lähteä? -- ja te läksitte ihan yksin?
+
+-- Veljeni kanssa.
+
+-- Aha. No -- no -- tuota noin -- te matkustitte sitten yhdessä
+Turkuun?
+
+-- Niin.
+
+-- Teillä oli varmaan asioita Turkuun?
+
+-- Niin, minulla on siellä sukulainen.
+
+-- Kuka niin?
+
+-- Veli.
+
+-- Todellakin, sitä en ole tiennytkään. Mikä hän on siellä?
+
+-- Hän on mekaanikeri.
+
+-- Mekaanikeri, mikä se on? Ah niin, se on insinööri?
+
+-- Kas kuinka kaunista tuonnepäin todellakin on! -- sanoi Henrik.
+
+-- Juu, onhan se. No tuota te asetuitte sitten sen veljenne luokse?
+
+-- Ei, hänellä on vaan pikkuinen huone. -- Mutta katsokaahan tuonne,
+neiti, se on suuremmoista, -- sanoi Henrik koettaen jo muuttaa
+keskustelun ainetta toisaalle.
+
+Neiti Hanna katsahti taas ja sanoi vaan: "ai kuinka kaunista". Sitten
+kääntyi taas takasin ja hänellä oli selvästi mielessä vielä kysellä
+samoja asioita, mutta hän ikäänkuin epäili, ja sanoi vaan yleisesti:
+
+-- No kertokaa minulle jotain Turusta. En minä ole koskaan siellä
+käynyt.
+
+Neiti Hanna kuunteli Henrikin kertomusta kuitenkin vaan puolella
+korvalla. Muutamin paikoin hänen uteliaisuutensa tosin näytti ihan
+odottamatta heräävän, Henrikin pääsemättä perille missä nimenomaan,
+mutta se sammui yhtä odottamatta. Silminnähtävästi neiti Hanna ei
+vieläkään ollut tullut pääasiaan.
+
+-- Ja sitten te matkustitte yksin Viipuriin?
+
+-- Niin.
+
+-- Vai niin, -- sanoi hän huokaisten.
+
+Henrik rupesi ajattelemaan, että neiti Hanna ehkä ei löydä keskustelun
+ainetta.
+
+-- No soudammeko siis sitä kaunista paikkaa katsomaan? -- sanoi hän.
+
+-- Ah se on totta, sitähän meidän piti --
+
+Neiti Hanna nousi istualtaan, mutta veneeseen menosta ei tahtonut tulla
+mitään. Hän istui vuorostaan sille paikalle, josta Henrik oli jo
+noussut pois.
+
+Taas neiti Hanna huokasi alakuloisesti ja vaikeni, mutta ei noussut
+veneen kokalta.
+
+Henrik ajatteli, että häntä varmaan huvittaa kuulla ihmisistä, ja
+rupesi kertomaan veljestänsä Johanneksesta ja Alinasta, mutta
+huomasi pian, että neiti Hanna tahtoi olla tarkkaavainen vaan
+kohteliaisuudesta. Silloin hän rupesi kertomaan eräästä
+helsinkiläisestä tuttavastaan, mutta sitä neiti Hanna silminnähtävästi
+ei ollenkaan kuunnellut.
+
+-- Onko veljenne Johannes vanhin? -- kysyi hän kesken kaikkea.
+
+-- On.
+
+-- Ja nuorin se, joka jäi Turkuun?
+
+Henrik luuli hänen tarkoittavan Gabrielia, ja sanoi:
+
+-- Ei, nuorin on Uuno.
+
+Neiti Hanna sai silmänsä suuriksi.
+
+-- Mutta eikös hän juuri jäänyt Turkuun?
+
+-- Ei hän edes ollutkaan Turussa.
+
+Neiti Hanna vilkastui suuresti. Hän rupesi nauramaan ääneensä.
+
+-- Mutta tehän juuri vastikään sanoitte: _me_ matkustimme Turkuun!
+
+-- Kuinka, sanoinkohan minä?
+
+-- Ihan varmaan sanoitte. Te sanoitte: me matkustimme Turkuun. Niin te
+sanoitte.
+
+-- Mahdotonta.
+
+-- Ja minä vielä ajattelin: hän on siis jäänyt sen lääkärin luokse.
+
+-- Uunoko?
+
+-- Niin.
+
+-- Ei, hän erosi jo Toijalassa minusta.
+
+-- No sitähän minäkin. -- Ai, mutta pitihän meidän soutaa sitä paikkaa
+katsomaan.
+
+Henrik työnsi veneen jälleen vesille ja neiti Hanna asettui istumaan
+soututuhdolle.
+
+Ja tästä lähin hän oli ihan kuin muuttunut: ilo tulvi kaikista hänen
+sanoistaan ja liikkeistään, eikä ollut yhtään huokausta.
+
+Henrik ei voinut päästä nytkään asian perille, mutta tuntui, että tuo
+pääasia nyt jo oli ohitse.
+
+-- Osaatteko tekin laulaa? -- kysyi neiti Hanna. Hän oli vuorostaan
+ruvennut soutamaan ja Henrik meloi.
+
+-- Kukas vielä osaa? -- kysyi Henrik.
+
+-- Ei, mutta osaatteko te?
+
+-- En minä niinkään, mutta veljeni Uuno -- hän laulaa jotenkin hyvin.
+
+-- Vai niin?
+
+-- Kuinkas, kertoihan se minulle laulaneensa täälläkin? -- sanoi
+Henrik.
+
+-- Jaa niin, se on totta, -- sanoi neiti Hanna hienosti punastuen. --
+Voi, voi, kun ei teidän vaan tulisi ikävä meillä, -- sanoi hän koettaen
+voittaa punastustansa.
+
+-- Minunko ikävä?
+
+-- Ei sitä tiedä.
+
+-- Tämmöisessä kesälinnassa ei voi tulla ikävä.
+
+-- Pidättekö? Niin, kyllähän täällä on kaunista.
+
+-- En minä ainakaan ole sen vertaista ennen nähnyt.
+
+-- Hm, onhan se.
+
+-- Juuri noin minäkin järjestäisin oman kotini, jos olisin -- jos
+voisin.
+
+-- Ja minä taas tyytyisin vaan pieneen, pieneen mökkiin.
+
+Henrik olisi kohta sanonut, että niin hänkin tyytyisi: pieneen-pieneen
+mökkiin, -- jos olisi vaan sopinut heti äskeisen jälkeen niin sanoa.
+Äskeinen ei ollutkaan sitä paitsi totta. Ei Henrik ollut tarkoittanut
+sitä, mitä Hanna näytti tarkoittavan: elämää ystävän kanssa.
+
+Nyt katsahti Henrik -- aivan kuin olisi yhtäkkiä muistanut jotain --
+Hannaan. Ei katsahtanut enää ainoastaan hänen päähänsä, vaan hänen
+ulkonaiseen olentoonsa kokonaisuudessaan. Hanna veti katseensa pois ja
+taas vähän punastui. Hän souti hiljaa, jalat ojennettuina ruuhen
+pohjakaarta vasten ja äskeisen punastumisensa vuoksi katseli poispäin
+vedelle. Henrik näki yhtaikaa kaikki: hänen hienot sormensa vierekkäin
+puristamassa airoa, hänen vartalonsa, -- tukan, hatun -- nenän ja
+huulien, leuan ja kaulan linjan, ja ihmeellisen sievän, leveän
+nahkavyön hänen vyötäryksillänsä, -- yhtaikaa koko hänen olemuksensa.
+
+Ja se, mitä hän oli tuntenut jo silloin kuin hän Uunolla näki
+valokuvan, -- se, mikä sitten Johanneksen luona oli kaukaisena mutta
+sykähtävänä aavistuksena liikahtanut hänen sydämmessään, -- se, mitä
+hän vielä äsken Turussa oli yhä selvenevällä tajunnalla ja hurmauksella
+ajatellut, pukenut sanoihin, nimellä nimittänyt, -- se oli nyt ihan
+elävänä hänen edessään, vaan pienen välimatkan päässä, samassa
+ruuhessa, tuossa mustan tervapohjan eroittamana, ainoastaan kahden
+kaaripuun takana.
+
+Tuo, tuo on se vieras nainen -- ajatteli Henrik, -- vieras ja kuitenkin
+niin äärettömän tuttu nainen, jonka vieressä hän tahtoo seista ja
+suudella häntä, niinkuin Johannes ja Alina seisoivat ruokasalissa, ja
+suutelivat toisiansa, ja Alina piti kättään Johanneksen kaulan
+ympärillä.
+
+Henrikin sydän alkoi oudosti sykkiä ja veri syöksähti voimakkaasti
+hänen suonissansa. Hän pelkäsi, että Hanna kääntää päänsä häntä kohden,
+ja rupesi sentähden itse katsomaan ruuhen toiselle puolelle.
+
+Samassa heitä huudettiin rannalta, Hanna käänsi päänsä, mutta Henrik
+käytti tilaisuutta kääntyäkseen taakseen, katsomaan huutajia.
+
+-- Kas niin, emme ehtineetkään perille. Se olisi ollut tuon niemen
+takana, -- sanoi Hanna. -- Nyt täytyy palata, muutoin he kaikki
+hermostuvat.
+
+-- Ja minä tulen soutamaan, -- sanoi Henrik nousten seisaalleen.
+
+-- Ai, ai, varovasti ruuhessa, älkää nousko; pappa sanoo aina, että
+täytyy näin vaan kyykkysillään siirtyä toisensa ohi. Tulkaa te nyt
+ensin hiljakseen tännepäin.
+
+Henrik teki niinkuin neiti Hanna pyysi. Ja nyt nousi neiti Hanna
+myöskin, ja painaen molemmin käsin hänen olkapäitänsä vasten
+pujottautui hänen ohitseen perätuhdolle.
+
+Tämä kosketus huumasi Henrikiä, -- eikä hän sen jälkeen enää ollenkaan
+voinut katsoa luonnollisesti Hannaan; silmät hakivat hänen katsettansa,
+mutta pakenivat sitä, kun löysivät.
+
+Kun he tulivat rantaan, olivat muut jo lähdössä.
+
+-- Kiitoksia, -- sanoi Henrik tarjoten kättä Hannalle.
+
+Hanna ensin antoi kätensä, mutta sitten katsahti vähän kummastuen
+Henrikiin.
+
+-- Mistä te oikeastaan kiitätte? -- sanoi hän.
+
+-- Halutti vaan kiittää teitä, -- ja kiitän vieläkin.
+
+-- Mistä täällä nyt ollaan niin kiitollisia, -- sanoi sievä neiti Selig
+tullen heidän luokseen ja sekaantuen puheeseen. -- Mennään me kolmisin
+tällä ruuhella, -- ehdotti hän ja rupesi työntämään ruuhta jälleen
+vesille.
+
+Henrik hyppäsi ruuheen ja rupesi sitä airolla työntämään sopivan
+nousukiven luo.
+
+-- Hanna ja Olga tänne! -- huusi kauppaneuvos. -- Olkaa niin hyvä,
+maisteri, teillekin on tilaa suuressa venheessä, -- sanoi hän
+Henrikille. Molemmat neidit samassa jättivät ruuhen ja menivät muiden
+seuraan, jotka jo suurimmaksi osaksi olivat sijoittuneet paikoillensa.
+
+Kaksi renkiä, jotka olivat tähän asti pysyytyneet jossain piilossa,
+pitelivät venettä kohdallaan, seisten sen kummallakin puolen, polvia
+myöten vedessä.
+
+-- Kukas tämän sitten soutaa? -- sanoi Henrik.
+
+-- Olkaa huoletta, tulkaa vaan tänne.
+
+-- Ei, ei, kyllä minä hyvin mielelläni soudan tämän, koska sen toinkin.
+
+-- Herra maisteri, se ei tule kysymykseen, minä pyydän.
+
+Tämän sanoi kauppaneuvos semmoisella omituisella hiljaisemmalla mutta
+samalla ehdottomasti käskevällä äänellä, että Henrik heti heitti
+ruuhensa ja asettui muun seuran yhteyteen veneeseen.
+
+Ruuhi sidottiin perään, rengit kiipesivät vedestä etutuhdolle ja
+alkoivat seuran selkäin takana äänettöminä soutaa pitkillä airoillaan
+suurta venettä, jossa Henrikin ruuhen hidastuttavat nytkähdykset tuon
+tuostakin tuntuivat. Seura oli heti hyvin vilkkaassa ja sotkuisessa
+puhelussa. Muutamat nauraa kikattivat keskenään, toiset puhuivat
+käsittämättömillä lyhennyksillä ja viittauksilla, ja ainoastaan
+kauppaneuvos, jonka ääni hallitsi koko seuraa, jakeli armollista
+huomiotansa yhdestä toiseen.
+
+Pojat oli käsketty Henrikin viereen. Ne istuivat yksi kummallakin
+puolen häntä ja puhelivat keskenään kurottautuen hänen ohitsensa.
+
+Henrik puolestaan tunsi turvallisuutta vaan siksi, että tiesi Hannan
+istuvan kohta toisella puolella neiti Seligiä, jota herra Stråhlman
+hakkasi toiselta puolen. Muuten hän olisi ollut taas painuksissa, sillä
+kun pojat komennettiin lähtiessä hänen viereensä, tuntui hänestä
+yhtäkkiä niinkuin hänelle olisi sanottu: tiedä sinäkin asemasi ja
+tehtäväsi! Mutta kauppaneuvoksen kohteliaat seurustelusanat, jotka
+kummallisella tavalla puhuivat ihan toista, antoivat hänen luulla
+loukkaantumistansa taaskin erehdykseksi.
+
+Kesken Stråhlmanin, neiti Seligin ja koko muun seuran kovaäänistä
+seurustelupalpatusta, kumartui neiti Hanna rivin ulkopuolelle ja
+katsahti kauniilla silmillään Henrikiin sekä sitten ulapalle, vaatien
+näin häntä huomaamaan kuinka tyyni ja suurenmoinen meri oli. Henrik
+teki niin ja sitten pudisti Hannalle päätä, merkiksi ettei sen näön
+ihanuutta voi kielin kertoa.
+
+Mutta hänen oli niin äärettömän hyvä olla tämän mykän ajatuksenvaihdon
+jälkeen, ettei hän ollenkaan enää tuntenut yksinäisyyttä eikä
+loukkaantumista, vaan koskettaen kädellään eväskorin päällä olevaan
+vaippaan kysyi kauppaneuvoksettarelta eikö olisi syytä viileyden vuoksi
+ottaa sitä hartioilleen.
+
+-- Todella, antakaa vaan tänne, -- sanoi rouva peräpenkiltä, ojentaen
+kätensä vaippaa ottamaan.
+
+Henrik tunsi tällä vähäpätöisellä huomaavaisuudellaan saavuttaneensa
+menestystä ja kohottautui jälleen seurahengen pinnalle. Mutta pohjalla
+tuntui koko ajan vaan hänen suhteensa Hannaan, ja se, mitä ja miten hän
+puhui perässä-istujille, oli vaan siksi, että Hanna, joka istui
+keskellä venettä eikä puhunut samalla kertaa toisten kanssa, täytyi
+kuulla hänen puhettansa; kaiken puhelumelun takaa hän tunsi, että Hanna
+koettaa erottaa hänen ääntänsä ja kuunnella sitä.
+
+Kun Henrik illallisen syötyä tuli omaan huoneeseensa, oli hän yhä vielä
+samassa jännittyneen virkeässä mielentilassa.
+
+Huone oli sievä ja rikkaasti, kaikilla mukavuuksilla sisustettu. Hän
+tunsi taas täälläkin samaa kuin hotellissa, että kaikki häntä palveli
+ja sama omanarvon tunto nytkin jousti hänen jäseniään ja liikkeitään.
+Hän ryki ääneensä ja kolisi ylenmäärin, hypisteli olemattomia
+viiksiään, eikä huomannut siinä mitään luonnotonta.
+
+Hän avasi kapsäkkinsä ja paiskasi pöydälle juriidiset kirjat, jotka hän
+oli ottanut Turun kirjakaupasta; sitten ripusteli kaappiin vaatteensa
+ja oli vaativinaan, että siinä olisi pitänyt olla hyllyjä.
+
+Ikkunasta näkyi sireenien ja pehkojen sisältä toinen, matala,
+valkoinen rakennus, jossa oli taitekatto ja suuri, kolmiosainen
+vintikamari-ikkuna.
+
+Juuri kun hän oli vetämässä alas mukavaa vieterikartiinia -- tai
+oikeastaan leikki sen kanssa, vedellen alas ja taas päästäen ylös, --
+kuuli hän kovalta santakäytävältä keveitä askelia, ja samassa näki
+Hannan ja Seligin sipsuttavan nopeasti samaa vastapäätä-olevaa
+valkoista rakennusta kohden. He aukasivat oven ja kääntyessään
+pysähtyivät ja katsahtivat Henrikin ikkunaan. Henrik katsoi takaisin.
+Silloin Hanna pujahti nopeasti pois sisälle, mutta neiti Selig tietysti
+ei voinut olla ensin nyykäyttämättä päätä ja vasta sitten meni sisälle.
+
+Vähän ajan kuluttua he näyttivät tulleen ylös vintikamariin, vetivät
+uutimet ikkunan eteen ja sytyttivät lampun, jonka valo näkyi selvästi
+uutimien läpi, ja jos tarkkaan katsoi saattoi erottaa liikkuvien
+hahmot.
+
+Henrik sytytti myöskin lamppunsa ja veti tumman vieterikartiininsa
+alas. Mutta raosta, joka jäi sen ja ikkunan väliin, saattoi hän nähdä
+kuinka kauan vastapäisessä ikkunassa oli valoa. Ja hän sammutti vasta
+jälkeenpäin.
+
+Näin alkoi Henrikin olo rikkaan kauppaneuvoksen kesälinnassa.
+
+Se opettajatoimi, jota varten hän oli tänne tullut, ei häntä kuitenkaan
+oikein miellyttänyt. Nuo lihavat pojanlylleröt, erittäinkin toinen
+heistä, olivat hyvin haluttomia lukuihin, ja armottoman hitaita
+käsittämään. Tottuneina kotiopettajiin he heti paikalla asettuivat
+samalle kannalle kuin sairasvoimistelija, joka antautuu liikuteltavaksi
+ja pudisteltavaksi ja hytkyteltäväksi aikomatta tehdä omasta puolestaan
+pienintäkään ponnistusta. Mutta Henrikin tehtävä oli kerran kaikkiaan
+määrätty: hänen oli toimitettava niin, että nuo molemmat pytyt pääsivät
+luokalta; sitä varten hänelle maksettiin sata markkaa kuussa paitsi
+hyvää ylläpitoa.
+
+Kun hän huomasi, että pojat kohtelivatkin häntä vähän niinkuin
+palvelijaansa, alkoivat ne häntä inhoittaa. Mutta tämän taas
+huomattuansa hän rupesi tahallaan herättämään itsessään hellempiä
+tunteita heihin, joka oli mahdollista sen ymmärryksen perustuksella,
+että ne kumminkin olivat lapsia. Toisinaan hän semmoisissa tapauksissa
+saikin heidän silmistään kiinni sen, mitä haki: lapsiraukan. Mutta heti
+oli hänelle silloin selvänä, että ne pitäisi panna johonkin ihan muuhun
+työhön, viedä johonkin kauas, jylhään Suomen erämaahan, kertoa heille
+totisia muinaissatuja, että heidän silmänsä suurenisivat ja he
+laihtuisivat henkisemmiksi. Ja tuntui vielä, että kaikki se vaiva,
+jolla hän otsa hiessä koetti päntätä heidän päähänsä yleistä
+sivistystä, ei ollut missään yhteydessä tämän heidän todellisen
+olentonsa kanssa, vaan yhteydessä ainoastaan hänen palkatun tehtävänsä
+kanssa.
+
+Kauppaneuvos oli tekevinään Henrikiin mitä parhaan vaikutuksen. Se
+esiintyi hänelle jonkinlaisena mallina onnellisesta ihmisestä: siinä
+oli iloisuutta, siinä arvonsa tuntemista, siinä varmuutta, siinä
+riippumattomuutta. Omituisella tavalla tämän ihmisen ruumiillinenkin
+suuruus ja vankkuus herätti pienempikokoisessa ala-arvoisuudentunnon
+hänen rinnallaan ja pani tekemään mielisteleviä ja hätäileviä
+kohteliaisuuden harppauksia hänen edessään. Hän oli kuin ruhtinas
+maatilallaan. Hänen pienimmätkin toivot tulivat toteutetuiksi, mutta
+myöskin jos rouva huomautti mitä tahansa puutetta puutarhassa tai
+rappeutumista rakennuksissa, kohta oli tuo paksuilla kultasormuksilla
+koristettu käsi viitannut työmiehet paikalle asiata auttamaan ja yks
+kaks oli kaikki tehty. Ei Henrik voinut ymmärtää, mikä salainen mahti
+ylläpiti tätä ihanteellista järjestystä ja komeutta kaikkialla. Ei
+koskaan paiskattu mitään ovea, ei koskaan kuulunut mitään ääntä tai
+näkynyt mitään vastahakoisuutta palvelijoissa, ja kuitenkin kaikki
+tapahtui nopeasti ja nöyrästi niinkuin olisi piiska uhannut.
+
+"Mitä ihmettä täytyy ihmisen tehdä, saavuttaakseen tällaista onnea!" --
+ajatteli Henrik lakkaamatta. Se oli hänen pysyväinen kysymyksensä, joka
+aina uudistui, mihin ikinä hän katsahti täällä.
+
+Mitä emännyyteen tulee, niin ei se ollut vähemmän ihmeteltävä, ja
+taaskin tuon omituisen sulavuuden, meluttomuuden vuoksi, joka talon
+kaikissa liikkeissä oli huomattavana. Päivällispöydässä oli Henrikistä
+todellinen nautinto tarkastella, kuinka tämä rouva pelkillä
+silmänkäänteillä ja huomaamattomilla, vaikkakin ankaroilla mulkaisuilla
+hallitsi palvelijarykmenttiänsä, samalla hetkeksikään keskeyttämättä
+mitä ystävällisintä ja hymyilevintä vuoropuheluaan lukuisten
+päivällisvieraiden kanssa. Palvelustyttöjen poskipäät punottivat heidän
+suhahtaessa kuulumattomasti ruokasalista kyökkiin ja kyökistä
+ruokasaliin. -- Henrik, jolla poikien keskellä istuessa oli kyllä
+tilaisuus tehdä havaintojansa, ei voinut ensin päästä perille, miten
+palvelustytöt ymmärsivät juuri ajallansa hyökätä sisälle, kun lautaset
+olivat vaihdettavat, tai muu nopea toimitus suoritettava. Vihdoin hän
+sen kumminkin huomasi: pöydässä, emännän kohdalla oli salainen
+sähkönappula, joka antoi kuulumattoman merkin kyökkiin. Emäntä ei koko
+päivällisaikana vaihtanut ainoatakaan sanaa yhdenkään palvelijan
+kanssa, muutakuin silmillään.
+
+Henrikin ensi havaintoja oli myöskin seuraava:
+
+Se savolainen palvelustyttö, joka oli ottanut Henrikin vastaan, oli
+myöskin Henrikin huoneen siivoojana.
+
+Henrik koetti yhä edelleen ylläpitää ystävällistä suhdetta hänen
+kanssaan, mutta hän näyttäytyi jo seuraavana päivänä hyvin omituiseksi.
+Jo aamulla, kun hän tuli kenkiä hakemaan kiilloitettaviksi, herätti hän
+Henrikin huomion itsepäisellä vaikenemisellaan. Henrikin leikkisiin
+aamutervehdyksiin hänellä ei ollut pienintäkään myhähdystä, vaan läksi
+hän pois välttämättömimmät palvelukset suoritettuansa.
+
+Seuraavina päivinä Henrik kummakseen näki hänen silmänsä ihan
+turvonneiksi itkusta, ja jonkun päivän kuluttua häntä ei enää
+ilmestynyt ollenkaan huonetta siivoomaan, vaan oli hänen sijassaan
+toinen, jota Henrik ei ollut ennen nähnytkään. Samaan aikaan, vaikka ei
+ollut mikään muuttoaika, tapahtui kuitenkin monen muunkin palvelijan
+eroittaminen, -- kaikessa hiljaisuudessa: entiset äänettömästi
+hävisivät ja uudet ilmestyivät vähitellen sijalle.
+
+Henrik kysyi nyt asiata neiti Seligiltä, ja tämä, vannotettuaan häntä
+ensin mitä ehdottomimmalla vaitiolon lupauksella, kertoi, että
+palvelijat olivat erotetut palveluksesta, kun kuuluivat herrasväen
+poissa ollessa pitäneen iloa sisähuoneissa, päästäneen muun muassa
+vesirengin sisälle.
+
+-- Ja te olette ilmiantaja, -- sanoi neiti Selig, mutta kun huomasi,
+että Henrik hämmästyi, lisäsi: -- no, no, kyllä minä tiedän ettette
+tahallanne, se oli vaan teidän sisääntulo-valttinne -- hha-ha-ha-ha.
+
+-- Minä en todellakaan aavistanut, -- sanoi Henrik peittäen
+hämmästystään sen johdosta, että neiti Selig oli nähnyt hänen
+läpitsensä: -- En olisi ikinä luullut, että tämä ystävällinen
+isäntäväki on niin ankaria.
+
+-- Oo, -- pani neiti Selig nostaen päätänsä ja silmiään ummistaen: --
+Järjestys ennen kaikkea!
+
+Henrik ei oikein ollut varma miltä kannalta hänen oli ottaminen tämä
+asia. Hänen tuntui kyllä kipeältä se, että hän oli syynä niin monen
+ihmisen onnettomuuteen, mutta ei hän nytkään voinut olla ihmettelemättä
+ja ihailematta sitä hiljaisuutta ja tarmoa, millä noin suuret
+mullistukset talossa pantiin toimeen. Kun ennen muinoin mamma sattui
+joutumaan jonkun palvelijan kanssa riitaan, ja tuli kysymys sen
+eroittamisesta, niin vaati tämä asia sekä aikaa että punasia poskipäitä
+ja kyyneleitä, eikä sittenkään tullut varmaa päätöstä, mutta
+täällä ei näkynyt edes pienintäkään keskeytystä hymyilevässä
+seurustelukohteliaisuudessa, ja kuitenkin ne hävisivät kuin akanat.
+
+"Ainoastaan tämmöisellä isännyydellä ja emännyydellä on mahdollinen
+tämmöinen järjestetty onnela", -- päätteli Henrik.
+
+Innolla Henrik ryhtyi omiin juriidisiin lukuihinsa. Tottuneena ottamaan
+selvää ja käsittämään monenlaisia tieteitä ja niiden perusteluja ei
+Henrikille ollut mitään vaikeata päästä hyvin pian myöskin lakitieteen
+perille.
+
+Yhtäkkiä hänen eteensä avautui aivan kuin uusi maailma, josta hän ei
+ollut aavistanutkaan, vaikka oli elänyt sen keskellä.
+
+Hän oli aina ennen ajatellut tästä yhteiskunnasta, että se on jotakin
+perin pahanpäiväistä, joka täytyisi kiireimmän kautta laittaa parempaan
+kuntoon. Mutta nyt hän tuli ihan toiseen käsitykseen: tämän
+yhteiskunnan tarkoitus oli varjella juuri hänen omia oikeuksiansa niitä
+vastaan, jotka mahdollisesti aikoivat niitä loukata. Ja hänellä todella
+oli oikeuksia: joita ei hän ennen tiennytkään, suuria, laajoja
+oikeuksia, oli personaoikeuksia, oli perheoikeuksia, oli
+kansalaisoikeuksia, oli yhteiskunnallisia, oli valtiollisia oikeuksia.
+Hän tosin ei näitä oikeuksia itse puolestaan paljon tullut
+käyttäneeksi, kun oli hiljainen mies, mutta sitä enemmän hän niitä
+tulee tarvitsemaan, jos hänkin kerran pääsee niin merkitseväksi
+olennoksi kuin esimerkiksi tämä kauppaneuvos.
+
+Mutta vielä suuremman vaikutuksen teki Henrikiin se kaikilta suunnilta
+valaistu ja paksusti alleviivattu ilmoitus, että koko tämän uuden
+maailman: valtion, kansan ja yhteiskunnan perustus on _Perhe_. Eli että
+perhe on kuin onkin ihanne!
+
+Hänen silmänsä avautuivat.
+
+Johannes oli siis yksin ei ainoastaan Luterusta, vaan myöskin kaikkea
+tiedettä vastaan!
+
+Henrik alkoi lukea yhä suurenevalla huomiolla.
+
+Kirjoista tulvi niin paljon uutta hänelle, niin voimakkaasti, niin
+vakuuttavasti, että hän tunsi kaikki entiset ajatuksensa ja
+perustelunsa kukistuvan.
+
+Perhe oli se pohja, se "valtio pienessä", johon ihmisen ennen kaikkea
+oli rakentaminen; kaikki muu: yhteiskunta, valtio, isänmaa ne olivat
+vaan rakennuksen huippu. Ja Johannes kun sanoi perhettä "kärsimyksen
+tieksi!"
+
+Tämä oli Henrikille ihan odottamaton kannatin sille suunnalle, mihin
+hänen mielitekonsa muutenkin nyt kallistui.
+
+Tavatoin elämänilo tempasi Henrikin uudella voimalla, eikä hän mitään
+epäillyt enää, -- ei välittänyt entisistä epäilyksistään.
+
+Hän oli rakastunut korvia myöten.
+
+Hän ei voinut mitään muuta ajatella kuin vaan Hannaa; ne paikat ja
+polut, missä hän tiesi Hannan kulkeneen, olivat hänelle rakkaita, -- ne
+ovenkahvat, joita Hannan käsi oli koskettanut, ne krokettinuijat, joita
+Hanna valitsi, ne sanat, joita Hanna sanoi, ne huviretkiehdotukset,
+joita Hanna teki, ne romaanit, jotka Hanna luki, kaikki, kaikki se oli
+Henrikille rajattoman rakasta.
+
+Mutta rakkainta oli se hänen utukuvansa, että hän seisoo Hannan
+vieressä ja Hannan käsi on hänen kaulassansa!
+
+"Sitä ei Johannes sittenkään osannut selittää", -- ajatteli Henrik,
+tultuaan eräänä iltana omaan sievään kamariinsa yläkertaan, -- "sitä,
+että minä niin äärettömästi, niin rajattomasti haluan palvella tuota
+naista, -- sitä, että minä olisin valmis antamaan kaikki, henkenikin."
+
+"Niin hullunkuriselta kuin se näyttääkin, mutta minä melkein toivon,
+että hänelle sattuu joku onnettomuus, josta minä hänet henkeni uhalla
+pelastan!"
+
+"Oikea rakkaus on sitä, että uhraa toiselle, ja sitähän minä juuri
+tahdon, -- en ainoastaan tahdo, vaan se on minun suurin onneni, minä
+elän ainoastaan voidakseni palvella häntä, -- niin juuri: palvella
+häntä!"
+
+"Tämä rakkaus on siis oikea, pyhä rakkaus."
+
+Hanna ei ensin huomannut mitään Henrikin suhteen, mutta itse hän
+puolestaan kiintyi Henrikiin päivä päivältä yhä enemmän eikä mitään
+niin rakastanut kuin jutella kahden kesken Henrikin kanssa kaiken
+maailman asioista, enin kuitenkin omistaan.
+
+Kun hän sitten vihdoin huomasi Henrikin tunteiden laadun, alkoi hän
+usein punastua tämän seurassa ja näytti epätietoiselta, ei enää niin
+vapaasti hakenut kahdenkeskisyyttä, ja piteli mielellään Seligin
+käsivarresta, kun tämä oli läsnä, pysyytyen itse taaempana.
+
+Kävi niinkuin joskus näyttämöllä, kun jonkun näyttelijän erehdyksen
+takia kaikki sekaantuvat eivätkä tiedä mitä sanoa.
+
+Sillä samaan aikaan huomasi Henrik, joka ei tiennyt Hannan tehneen oman
+huomionsa, että neiti Selig oli rakastumaisillaan ellei jo rakastunut
+häneen, Henrikiin.
+
+Tämä Henrikin huomio, omituista kyllä, ei lainkaan kiinnittänyt häntä
+neiti Seligiin eikä herättänyt palvelemisen halua, vaan ihan
+päinvastoin: neiti Selig alkoi häntä vähän niinkuin hermostuttaa,
+erittäin senvuoksi, että alinomaa katseli häneen, kääntämättä silmiään,
+-- ihaili häntä.
+
+Neiti Selig muuttui tästä syystä vähän totisemmaksi, kun hänkin
+puolestaan huomasi kestä toinen piti, ja he kävelivät Hannan kanssa
+haaveksien metsissä, niinkuin semmoiset, jotka ovat uskoneet surunsa
+toisilleen, tai semmoiset, joiden aikeet ovat menneet nurinpäin.
+
+Asiat kävivät vielä monimutkaisemmiksi, kun herra Stråhlman huomasi
+Seligin suhteet. Hän tuli mustasukkaiseksi ja alkoi kaikin tavoin
+kiusata neiti Seligiä ja vainota Henrikiä.
+
+Niin että kesän loppuosa uhkasi tulla ulkonaisissa suhteissa sangen
+pilviseksi ja myrskyiseksi.
+
+
+
+
+IV LUKU.
+
+
+Juuri siihen aikaan saapui Uuno Viipurista parin päivän käynnille.
+
+Hän tuli varhain aamulla.
+
+Henrik oli silloin suuressa salissa kauppaneuvoksen kanssa puhumassa
+poikien luvuista, kun Uuno avasi oven ja tuli terveenä, punertavana,
+nauravalla rähinällä sisälle. Ei tiennyt loistivatko hänen valkoset
+hampaansa vai siniset silmänsä enemmän.
+
+-- No terve, Heikki, -- sanoi Uuno ensin Henrikille, antaen hänelle
+kättä, ja tervehti sitten vasta kauppaneuvosta.
+
+Kauppaneuvos remahti iloiseksi Uunon tulosta ja otti molemmin käsin
+hänen kädestään, sekä rupesi kohta huutamaan koko taloa kokoon.
+
+Suuresti Henrik kummastui, miten Uuno oli täällä asettunut
+tuttavalliselle pohjalle. Kauppaneuvos hääri hänen ympärillään
+vähintäin niin nöyränä kuin vertainen. Uuno puhui kovemmalla äänellä
+kuin kauppaneuvos ja yleensäkin -- hallitsi mielialaa.
+
+Hanna ja Uuno eivät tavanneet toisiansa ennenkuin aamiaisilla, jotka
+tavan mukaan syötiin seisoalta.
+
+Henrikin suureksi kummastukseksi Uuno tuli esiin kukkavihon kanssa ja
+vei sen, taitavasti kumartaen, Hannalle. Uunolla oli vähän suurenlainen
+pään takaraivo, ja tässä tilaisuudessa se erityisesti pisti Henrikin
+silmään, kun Uuno, annettuaan kukkavihon, perääntyi.
+
+Ottaessaan vastaan Uunon kukkavihkoa Hanna katsahti Henrikiin ja
+punastui niin onnettoman rajusti, ettei se voinut keltään jäädä
+huomaamatta.
+
+Hän oli sitten koko päivän poskipäät punasina, nauroi onnellisena Uunon
+sukkeluuksille ja punastui punastumistaan.
+
+Henrik katseli tätä asiaa ihmetellen.
+
+Hänessä kiehahti yhtäkkiä outoja, repiviä epäilyksiä esille.
+
+Hän kierteli heitä kuin tiikeri kierteli peuraparia siinä kuvakirjassa,
+joka oli aina ollut vanhan pappilan lastenhuoneen pöydällä. He lapset
+kyselivät huolestuneina mammalta, hyökkääkö se peurojen kimppuun vai
+ei, ja vaikka mamma lohdutteli että kyllä peurat vielä ehtivät paeta,
+niin oli heihin kuitenkin jäänyt jäytävä epäilys. Unissa he vielä
+näkivät tiikeriä ja surivat viattomien peurojen puolesta. -- Nyt oli
+Henrik itse tiikeri, ja vaikka muisti heidän entisen kauhunsa ja
+epätoivonsa peurojen puolesta, antoi hän kaikkien suhteiden mennä rikki
+ja tämä rikkoontuminen vielä enemmän kasvatti ja nostatti häntä
+tiikeriksi.
+
+"Nyt, Henrik, pois ujous, pois turha, lapsellinen riippuvaisuus
+ihmisten katseista! Jollet nyt ota, mikä on sinun, niin kadotat
+ainiaaksi kaikki!"
+
+Henrik tunsi kummallisen väreen käyvän ruumiissansa, niinkuin kylmän
+tullessa, tai niinkuin rohkean hypyn edellä.
+
+Hän oikasihe. Hän kasvoi. Hänen huulensa vetäytyivät hienosti kurttuun,
+pää kohosi, olat antoivat tilaa hänen vartalollensa. Ei hän ollut enää
+Henrik. Ilman pelkoa, varmana kuin kallio hän lähestyi Hannaa. Mutta ei
+hän sanonut mitään tavatonta, sanoipa vaan:
+
+-- No neiti Hanna, minä hävisin viime kroketissa, minun täytyy voittaa
+takasin!
+
+Mitä merkillistä oli näissä sanoissa? Ja kuitenkin: Hanna, joka ensin
+oli antamaisillaan leikillisen vastauksen, yhtäkkiä alistuvasti
+pysähtyi ja pelästyneenä katsahti hänen silmiinsä.
+
+Silloin oli jo ilta tulemassa. He läksivät krokettikentälle.
+
+-- Uunon täytyy saada parhain nuija, -- sanoi Henrik sinne tultua: --
+Saanko valita?
+
+-- Tietysti, valitkaa, -- sanoi Hanna urkkien vilkaisten häneen.
+
+-- Ja tämä neiti Seligille, -- jakeli Henrik.
+
+-- Ohhoh, -- sanoi neiti Selig, -- tehän olette tänään jalomielinen,
+kun valitsette vihollisillenne.
+
+-- Me olemme parempia pelaajia, -- sanoi Hanna muka naurahtaen, -- me
+tulemme toimeen huonommilla.
+
+-- Suokaa anteeksi, mutta minä aijoin pelata neiti Seligin kanssa, --
+sanoi Henrik.
+
+Hanna katsahti taas kummastuneena ja kysyvästi Henrikiin, arasti,
+niinkuin olisi epäillyt jotenkin loukanneensa häntä.
+
+Mutta Henrik, yhä sama mahtava varmuuden ja päättäväisyyden tunto joka
+jäsenessään, ei ottanut huomatakseen mitään vivahduksia kenenkään
+kasvoissa.
+
+Hän määräsi vuorot ja pyysi Uunoa alottamaan.
+
+Uuno, tuntien taitavuutensa ja aikoen tietysti voittaa, alkoi pelin
+loistavasti, mutta keskiporttien luona, kun piti kulkea viidennen läpi,
+oli ruoho niin kasvanut, että Uunon pallo kimposi ohitse ja hänen
+pelinsä pilaantui. Uuno ei osannut salata harmiansa, vaan suuttui
+syyttömästi Henrikiin.
+
+Neiti Selig ja Hanna hermostuivat vähän toisiinsa samojen ruohojen
+tähden, kun neiti Selig rupesi repimään niitä pallonsa edestä pois,
+mutta Hanna väitti semmoista luvattomaksi.
+
+Ainoastaan Henrik pysyi yhä alkuperäisessä maltissaan. Hän repi nyt
+tarkasti ruohot Hannan pallon edestä, mutta tuli itse viimeisenä ja
+sivuutti kaikki, lennättäen Hannan pallon kentän ulkopuolelle ja
+auttaen neiti Seligin asentoon.
+
+Uuno teki parastaan, mutta kun hänen aikeensa tulivat tyhjäksi,
+hermostui hän taas Henrikille, joka ei ollut kuitenkaan siitä nytkään
+tietääksensä.
+
+Kun peli oli loppumassa, oli Uuno, Hanna ja Selig ilmeisesti
+kiihoittuneet.
+
+Henrik koetti kaikin tavoin sovittaa.
+
+Vihdoin kun Hanna oli jo palannut ja hänen pallonsa seisoi Uunoa
+odottamassa pari kyynärää puikosta ja Henrik oli antanut Seligin tappaa
+itsensä, tuli Henrik Uunon palloon kosketettuaan Hannan pallon viereen.
+Hän olisi voinut koskettaa Hannan palloon ja taas lennättää se pois,
+mutta hän katsoi Hannaa naurahtaen silmiin ja löi samalla pallonsa
+syrjään, ikäänkuin muka osumatta.
+
+-- Aha, aha, -- huusi nyt Uuno työntäen innoissaan rillejään nenälleen
+ja valmistuen lyömään. Hän löi ja he voittivat.
+
+-- No kyllä osasitte pilata pelin, -- sanoi neiti Selig happamesti
+Henrikille.
+
+-- Kaikki syy on minun, -- sanoi Henrik.
+
+Niin että ainoastaan Hanna tiesi hänen vaan rauhan nimessä tahallaan
+luopuneen voitosta.
+
+Siitä saakka kuin Henrik ensin pyysi krokettia pelaamaan, mutta
+erittäin tämän pelin loppuessa Hanna koko ajan katseli häntä ja
+ihmetteli, koetti lähestyä ja tahtoi osoittaa erityistä ystävyyttä,
+mutta ei tiennyt mitä sanoa, kun Henrik ei ottanut häntä vastaan.
+Hänestä se ei ollut Henrik, Se oli joku ihan toinen, voimakas henkilö,
+joka yhtäkkiä oli ottanut hänet valtaansa, josta hän riippui, -- jota
+hän olisi pitänyt onnena rakastaa, jos olisi uskaltanut, ja tiennyt
+ettei se ole vihoissaan hänelle.
+
+Henrik ei koko aikana millään tavalla osoittanut muuta kuin
+kohteliaisuutta, ainoastaan että illalla hän ei katsahtanut ulos, kuten
+oli tullut tavaksi Hannan ja Seligin mennessä makuulle valkoiseen
+rakennukseen, vaan veti rullakartiinin jo edeltäpäin alas omassa
+huoneessaan.
+
+Ja tiesi että hän sillä vaan yhä enemmän vangitsi Hannaa.
+
+Seuraavana päivänä Hanna lähestyi taas Henrikiä alistuvalla ja
+etsivällä katseella, niinkuin olisi kysynyt millä voisi palvella, millä
+lepyttää, millä hyvittää. Mutta Henrik, vaikka näki kaikki, ei ollut
+mitään näkevinänsä, ja katseli Hannaa avonaisella, riippumattomalla,
+ikäänkuin muita asioita ajattelevalla katseella.
+
+Sisässään hän tunsi, että yksi ainoa hellä sana, jolla hän kutsuisi
+Hannan luoksensa, tekisi kaikki, ja sitten Hanna seisoisi hänen
+vieressään ja painaisi päänsä hänen rintaansa vasten ja kiertäisi
+kätensä hänen kaulansa ympäri. Ainoastaan siksi, että hän oli niin
+varma siitä, ei hän kiirehtinyt.
+
+Ei Henrik tänäkään iltana katsahtanut ulos. Raosta hän näki, että Hanna
+ja Selig katsahtivat.
+
+Uuno makasi Henrikin kanssa hänen huoneessaan.
+
+He eivät olleet vielä alkaneet juttelujaan, jotka edellisenä iltana
+olivat kestäneet yli puolen yön.
+
+Uuno riisuutui äänetönnä ja kiipesi vuoteeseensa. Siellä hän rutisti
+pehmeän tyynyn kyynäspäänsä alle ja nojautui poskellaan kättänsä
+vasten.
+
+-- Kuules, Henrik, -- sanoi hän: -- mitä sinä oikein pidät Hannasta?
+
+Tämän hän sanoi ei yhtään tavallisella Uunomaisella, vaan viattoman
+lapsellisella, melkein tytön äänellä, eli semmoisella kuin hänellä oli
+ennen muinoin kotona.
+
+-- Ooja, -- sanoi Henrik: -- onhan se. -- Ja kävi kädellään leukaansa.
+
+-- Niin minustakin, -- sanoi Uuno: -- se on oikein hyvä tyttö.
+
+-- On se, on se, -- myönsi Henrik.
+
+-- Niin ihmeesti, noin, kuinka sanoisin --
+
+-- Niin juuri. No kuule ja sinähän toit sille kukkavihon.
+
+Uuno hämmästyi ja keikahutti itsensä toiselle kyljelle.
+
+-- Ha-ha-ha-ha, -- nauroi hän. -- Ei, nyt täytyy ruveta maata.
+
+-- Kuka sinun tietää? -- sanoi Henrik muka leikkien.
+
+-- Ole nyt. Ei, no hyvää yötä vaan.
+
+-- Sammuta toki ensin.
+
+-- Jaa se on totta, -- sanoi Uuno ja puhalsi kynttilästä tulen. --
+Hyvää yötä.
+
+-- Hyvää yötä.
+
+Ihan samalla tavalla he taas makasivat pimeässä kuin silloin
+yöasemalla, eivätkä kumpikaan nukkuneet. Jotakin oli kuitenkin ihan
+päinvastaista silloiseen verraten. Ja se oli, että Uuno oli nyt Henrik
+ja Henrik oli Uuno.
+
+Henrikin sänky oli semmoisessa asennossa, että Uuno ei voinut nähdä
+häntä, mutta Henrik taisi nähdä Uunon. Vähän aikaa nukuttuansa hän
+heräsi siihen, että Uuno raapasi jälleen tulen kynttilään ja nousten
+puoli koholle kääntyi hiljaa katsomaan oliko Henrik hereillä. Ja oli
+sillä lailla vähän aikaa liikkumatta. Sitten kohosi istuilleen, otti
+tuolilta, takkinsa povitaskusta lompakon, ja taas kuunteli kauan oliko
+Henrik valveilla. Henrik oli varjossa kynttilältä, melkein pimeässä, ja
+teeskenteli nukkunutta, vaikka silmät olivat raollaan.
+
+Uuno ottaa nyt lompakosta esille valokuvan, Hannan valokuvan, ja katsoo
+sitä kauan, käännähtää välillä äkisti päänsä Henrikiin päin, ja sitten
+taas katsoo, katsoo ja katsoo. Sitten hän lähentää valokuvaa suutansa
+kohden, mutta taas kääntää päänsä Henrikiin, kuuntelee, jättää
+tekemättä mitä aikoi, ja panee valokuvan takasin lompakkoonsa. Hän
+huokaa ja heittäytyy selälleen makaamaan, korkealle tyynylle, kädet
+pään alle, kyynäspäät pystyssä. Näin hän makaa kauan-kauan.
+
+Henrik on heräävinään.
+
+Uuno sammuttaa kynttilän, kääntyy seinään päin ja parin minutin päästä
+nukkuu.
+
+"Ei ole epäilemistäkään", -- ajattelee Henrik, -- "Uuno on rakastunut,
+on ollut jo ennen minua."
+
+Ensin oli Henrikistä kaikki niin kummallista ja uskomatonta. Puoleen
+yöhön hän vaan ihmetteli ja toisti toistamistaan ajatuksissaan kaikkea
+sitä, mikä oli tapahtunut valokuvan ensimäisestä näkemisestä näihin
+päiviin asti.
+
+Sitten tuli kauhistus: Seuraukset kuvastuivat mieleen toinen toisensa
+jälkeen.
+
+Suhde Uunoon täytyy rikkoontua.
+
+Henrik ymmärsi nyt paremmin kuin ennen, että rakkaus todella oli se
+voima, jonka rinnalla, kuten tuossa Turun matkalla luetussa, hänen
+ystävänsä ylistämässä novellissa sanottiin: kaikki muut suhteet ja
+siteet saavat alempiarvoisina väistyä ja murskaantua.
+
+Niin se todella oli. Ei mikään, ei mikään maailmassa saa estää Henrikin
+yhtymästä Hannaan ja ottamasta vastaan Hannan rakkautta, joka jo oli
+syttynyt!
+
+Tuossa makaa Uuno eikä aavista mitään, ei aavista, ettei hän koskaan,
+ei koskaan Hannaa saa, ei aavista mitä on edessä, -- että Henrikin ja
+hänen suhteensa kohta rikkoutuvat! Henrikin teki niin kipeätä, että
+hän väänteli itseään vuoteessaan. Mutta muuta keinoa ei ollut:
+huomispäivänä oli Uunolle sanottava suoraan kuinka asiat olivat.
+
+Ja monella tavalla kuvautui Henrikin mieleen se keskustelu, joka
+aamulla oli syntyvä hänen ja Uunon välillä. Milloin hän oli
+säilyttävinään rauhallisuutensa, milloin taas yltyvinään, jolloin tuli
+sanotuksi ratkaisevat katkeruuden ja eron sanat. Henrik tapasi itsensä
+kiihoittuneesti hengittämästä, täynnänsä intohimoista vihaa Uunoa
+vastaan. Ja kuitenkin häntä itseänsä kauhistutti tämä viha. Päästyään
+siitä hetkeksi vapaaksi, hän koetti huokaista sen pois niinkuin
+olemattoman ajatuksen.
+
+"Enhän minä ainakaan vielä vihaa häntä, omaa Uunoani, ja voihan olla
+että hän ottaa asian tyynesti, ja kaikki selviää itsestään kun aamu
+tulee," -- ajatteli hän ihankuin painajaisen tuskissa.
+
+Ja aamu tuli Henrikin saamatta unta koko yönä. Aamu tuli ja valaisi
+huoneita kartiinin läpi. Kyökistäkin, joka oli Henrikin huoneen alla,
+alkoi jo kuulua jotakin jyskytystä, ja kardemumman hajua levisi
+huoneeseen.
+
+"Tänään on Hannan syntymäpäivä, varmaan on aikomus kaakkua leipoa," --
+ajatteli Henrik. -- "Hannan syntymäpäiväksihän Uuno siis onkin
+saapunut."
+
+Jo kuului pihamiehen vihellys, joka valjasti hevostaan, ja sitten hänen
+tynnyrinsä kumina, kun hän ajoi kaivolta vettä ammentamaan.
+
+Vielä kaksi tuntia, ja jo oli muidenkin nousuaika.
+
+-- Hehei -- sanoi jo Uunokin, venytellen käsiään. -- Huomenta.
+
+-- Huomenta, -- vastasi Henrik kääntymättä päin.
+
+-- Etkö aijo vielä nousta? -- kysyi Uuno.
+
+-- Kohta. Anna minun vähän vielä nukkua.
+
+Uuno rupesi, hiljaa viheltää sihistäen, hyvällä mielellä pukeutumaan;
+nähtävästi hän kiirehti pian puutarhaan, jossa tytöt tavallisesti
+olivat aamulla.
+
+"Nyt minun täytyy puhua, nyt ennenkuin hän menee, tai se tulee kymmentä
+kertaa pahemmaksi," -- ajatteli Henrik.
+
+Hän alkoi myöskin pukeutua, ja saavutti Uunon silloin kuin tämä oli
+pesuhommissa. Mutta kun piti sanoa, tuli niin sääli Uunoa, ettei sana
+syntynyt.
+
+"Minun täytyy sanoa, juuri nyt täytyy", -- ajatteli Henrik.
+
+-- Sinä taidat olla vähän pahalla tuulella? -- sanoi Uuno kuivatessaan
+itseänsä.
+
+-- En nukkunut. Päätä kivistää.
+
+-- Ai-ai, kun ei vaan olisi ollut häkää, täällä tuntuukin jonkinlaista
+kyökkikäryä.
+
+-- Ei se tee mitään.
+
+Nyt oli Henrik sanomaisillaan, mutta sydän löi liian kovasti.
+
+Uuno pani vikkelästi liivin napit kiinni, sujahutti takin yllensä ja
+sanoi mennessään ovessa:
+
+-- No sinä tulet sitten.
+
+Näin Henrikiltä jäi kuin jäikin sanomatta.
+
+Kaksi kertaa hän oli ollut aukasemassa suutansa, mutta sydän oli
+molemmilla kerroilla lyönyt niin, ettei hän voinut alottaa. Ei voinut
+koko sinä päivänä.
+
+Sanoa Uunolle -- se olisi ollut sama kuin ikuisiksi määrätä kaikki.
+Uunon olisi senjälkeen täytynyt jollakin erityisellä tavalla suhtautua
+tähän ilmoitukseen, eikä mitään voinut enää koskaan peruuttaa. Joka
+kerta kun hän koetti lähestyä Uunoa sanomisen aikomuksessa, tuntui
+Henrikistä selvään, että vaikeneminen on parempi kuin puhuminen, sillä
+vaikenemisesta ei voi mitään pahaa seurata, mutta puhuminen lähettää
+sarjan määrättyjä, kylmiä, luonnonlaeista riippuvia seurauksia
+tulevaisuuteen.
+
+Hän ajatteli sitten, että antaa Uunon itsen huomata. Olkoon puhuminen
+tämän huomion seurauksena. Ja vaikka hän tiesi sen vielä vaikeammaksi,
+oli se kuitenkin tulevaisuuden asia, ja siksi tuntui helpommalta.
+
+Koko päivänä hän ei ollut lähestynyt Hannaa, ja kuitenkin kaukaa
+hallinnut tätä vielä suuremmalla voimalla kuin edellisenä päivänä.
+
+Illalla, kun he kaikki olivat puutarhassa ja Hanna seisoi erillään, hän
+vihdoin lähestyi. Nyt oli tullut ratkaiseva hetki. Hän tuli ihan hiljaa
+Hannan luo, niinkuin ei olisi ollut mitään erinomaista heidän
+välillään, ja seisahtui ensi kerran tänäpäivänä hänen viereensä.
+
+Hanna kääntyi puolittain poispäin ja koko hänen ruumiinsa vapisi niin,
+että Henrik taisi sen nähdä.
+
+Henrik aikoi juuri sanoa hänelle jotain, mutta jäi sen sijaan katsomaan
+häntä, eikä sanonutkaan. Sanomisen sijaan tuli kovasti surku Hannaa ja
+taas Henrikistä tuntui niinkuin hän olisi ollut tiikeri, joka on ajanut
+toisen vuonan kalliojen väliin vapisemaan ja toisen jo tappanut
+metsään. Taas tuntui myöskin, että vaikeneminen oli paljon, paljon
+parempi kuin puhuminen.
+
+"Jätä, Henrik, hänet", -- ajatteli hän.
+
+Tätä ajatusta vastaan tulvahti ensin joka haaralta voimakkaat, palavat
+vastalauseet, muistui luettu novelli, muistui tohtorin "rakkauden
+faktumi", välähti oma nouseva tulevaisuus, alotettu lainoppi, -- näkyi
+unohtuminen, näkyi entisen epätietoisuuden, vähäpätöisyyden harmaa
+hämärä, vasta voitetun tarmon herpoutuminen. Mutta tämä sama ajatus,
+niin uusi ja niin perin mahdoton kuin se olikin, ei jättänyt häntä,
+vaan yhä enemmän hämmensi hänen mieltänsä.
+
+Kaikkein syvimmässä sydämmessä tuntui, että tämä ajatus vei häntä
+ikäänkuin kotiin päin, mutta puhuminen vei johonkin vieraaseen.
+
+"Olkoon sitten", -- ajatteli Henrik: -- "minä olen erilainen kuin
+kaikki muut."
+
+Niin hän ei sanonutkaan mitään, ja tunsi päästävänsä käsistään
+tilaisuuden, joka ei ole enää koskaan palaava.
+
+Hän meni pois erilleen, puutarhan ympäri kulkevan syrjäisen käytävän
+käänteeseen, yksinäiselle penkille, ja siellä rupesi itkemään.
+
+Itkun kanssa tuli ensimäinen lohdutus:
+
+"Minne sinä aijoitkaan lentää! Aijoitko unohtaa vanhat polkusi,
+tutut maat vaihtaa vieraihin korkeuksiin! Pysy vaan alallasi Henrik.
+Tunnustele, tunnustele, sinun alasi on tämä tuttu, tasainen,
+näkymätöin --"
+
+Ennen pitkää hän huomasi itkun asemesta tavoittelevansa sirenin lehtiä
+käsiinsä ja paukahuttavansa niitä rikki toisen käden nyrkin päällä.
+
+Hän alkoi miettiä, että pian tullaan häntä hakemaan. Mutta ihmisiä ei
+hän nyt tahtonut millään tavalla nähdä.
+
+Ainoa keino oli sanoa itsensä sairaaksi, -- päätä kivistää -- tai
+jotain sellaista. Niin ainakin sai olla häiritsemättä yksinäisyydessä,
+kunhan vaan ensi kysymykset olivat onnellisesti vastatut ja sivuutetut.
+
+Henrik meni puutarhasta ylös omaan huoneeseensa ja heittäytyi
+vuoteelleen välittämättä siitä mitä huomiota tämä herätti.
+
+Pian tultiinkin kysymään, mikä häntä vaivaa, ja Uuno toi Hannalta
+terveisiä ja kukkia ja rupesi, voimatta samalla hillitä onneansa,
+ehdottamaan lääkärin kutsumista sekä pitämään kovaa ääntä.
+
+-- Jos sinä rakastat minua Uuno, niin älä puhu lääkäristä, -- sanoi
+Henrik hänelle.
+
+-- No, no, -- sanoi Uuno, -- antaa olla ellet tahdo, mutta minä istun
+sinun luonasi, koko illan istun tässä.
+
+-- Minä voin jo paremmin Uuno, kiitoksia vaan, -- sanoi Henrik ja
+puristi hänen kättänsä.
+
+-- Tulet ehkä illallisellekin.
+
+-- En, en. Mene sinä vaan.
+
+-- No ehkä sitten menenkin. Siellä jo käskettiin.
+
+Uuno meni.
+
+Se palvelija, joka tuli vuodetta laittamaan, toi illallisella olevalta
+herrasväeltä kaikellaisia ehdotuksia toimenpiteistä sairautta vastaan,
+sekä lasillisen kuumaa kamomillateetä.
+
+Henrik seisoi pöydän luona odottaen kun palvelija muihin toimiin
+kiirehtien kohenteli häthätään alusta, löi tyynyjä ja laitteli
+vuodetta. Yksinäinen kynttilä tuikki sameasti hänen silmäänsä
+komoodilta.
+
+Kun vuode oli laitettu ja Henrik mennyt makuulle, ajatteli hän
+itsekseen:
+
+"Jos on joku jumala, niin vaan semmoinen, joka antaa ihmisten elää
+onnekseen. Mutta minulta on onni mennyt. Missä tarkoituksessa siis enää
+eläisin."
+
+"Voi jospa todellakin nyt voisin sairastua ja vähitellen kuolisin pois
+maailmasta. Jospa olisi joku jumala, jolta voisin sitä pyytää."
+
+       *       *       *       *       *
+
+Uuno matkusti, mutta sanoi tulevansa syksyllä vielä uudestaan käymään.
+Kenties hän oli jo tällä käynnillään aikonut kosia ja mennä
+salakihloihin, mutta nyt hän nähtävästi siirsi asiansa syksyyn.
+
+Uunolle hyvästiä sanoessaan Henrik vielä varmemmin ymmärsi, että hänen
+on luopuminen kaikesta.
+
+Hän pysytteli niinpaljon kuin mahdollista yksinäisyydessä, jätti kaikki
+lukunsa ja käytti vapaat hetket kuljeskelemiseen metsissä ja
+kaukaisilla takamailla, sillä paikallaan istuessa hän ei voinut hallita
+ajatuksiaan, mutta kävellessä ja vastaanottaessa ulkoa tulevia
+vaikutuksia hänen oli paljon helpompi.
+
+Se, mikä ensi hetkellä oli tuntunut niin tuiki mahdottomalta, alkoi
+vähitellen antautua mahdolliseksi.
+
+Hän huomasi hyvin pian, että hänellä oli kahdenlaisia hetkiä: toiset
+semmoisia, joina todella ei ollut ajattelemista vastaansotimisesta,
+vaan oli paras luvata itselleen nähdä Hannaa ja seurata häntä, mutta
+toiset semmoisia, jolloin hän oli vapaampi ja saattoi pitää
+kaikellaisia filosoofisia keskusteluja itsensä kanssa.
+
+"Jos minä häntä rakastan", -- ajatteli hän silloin, -- "miksi tarvitsen
+että hän minua rakastaisi? Oikea rakkaus on semmoinen, ettei se riipu
+vastarakkaudesta. Minun pitäisi voida tehdä hänelle hyviä töitä vaikka
+hän olisi toisen morsian."
+
+"Voisin tehdä niin, että hän tahtoisi lähestyä minua. Tunnen selvään
+että voisin. Silloin hän jättäisi Uunon ja varmaan sekä itse sitä
+surisi että Uuno tulisi onnettomaksi; minä taas kadottaisin
+lohduttajani ja siirtyisin ihan toiseen elämään, -- tulisin juristiksi,
+voisin olla sydämmetön enkä välittäisi olla edes rehellinen. Jos
+ajattelen silmät ummessa, pimeyden edessä, niin se on vaan tuo
+syleileminen, joka minua tenhoo. En ollenkaan minä ajattele hänen
+parastansa, vaan ainoastaan seista hänen vieressänsä kädet hänen
+kaulansa ympärillä ja suudella hänen päätänsä. Mutta jos ajattelen
+hänen hyväänsä, silloin en ollenkaan tarvitse syleillä häntä, en edes
+näkyä hänelle; päinvastoin teen paraiten, jos estän hänen mieltymästä
+minuun samalla kummallisella tavalla, jolla minä olen häneen
+mieltynyt." --
+
+"En ennen ole ymmärtänyt, mutta nyt ymmärrän, että se on tuo
+syleilemisen tyhmä kuva, joka minua estää voittamasta itseäni. Koetan
+siis siitä päästä."
+
+Ja tämmöisistä päätöksistä huolimatta, kun hän sitten tuli tuohon
+toiseen mielialaan, niin se tempasi hänet niin, että hän olisi ollut
+valmis paikalla juoksemaan Hannan luo ja pyytämään häntä omakseen. Ja
+ainoastaan ihan ulkonaiset asiat estivät häntä siitä.
+
+Sentähden koko Henrikin taistelu muodostui taisteluksi tähän mielialaan
+tulemista vastaan.
+
+Tässä auttoi häntä se seikka, että ihan samallaista taistelua
+mielialoja vastaan hän oli ennen voitollisesti käynyt paljon
+alhaisemmilla asteilla, ja hän saattoi nyt käyttää hyväkseen kaikki
+silloiset kokemukset tähän.
+
+Niimpä hän tiesi panna suurimman painon kaikkiin pikkuseikkoihin,
+esimerkiksi: katsoako ulos ikkunasta, kun hän illallisen jälkeen tuli
+huoneeseensa ja vähän ajan perästä kuuli tyttöjen sipsuttavan
+hiekkakäytävällä valkoiseen rakennukseen päin, -- katsoako vai ei.
+Halutti niin, että silmät melkein väkisin kääntyivät. Hän piti suurena
+voittona, ettei hän katsahtanut, josta hän iloitsi vielä seuraavana
+aamuna. Ja ensi kerroilla se oli jo paljon helpompi, ja sai ryhtyä
+vaikeampiin.
+
+Melkein vaikeinta oli Henrikistä puhua luonnollisesti Hannan kanssa,
+niinkuin he puhuivat silloin kuin Hannan puolelta ei vielä mitään
+ollut. Tahtoi väkisinkin antaa hänen aavistaa sanojen alla jotakin
+salamyhkäistä, osoittaa katkeruutta, tehdä viittauksia. Mutta joka
+kerta kun Henrik vähänkään sai itsensä tässä suhteessa voitetuksi, näki
+hän kuinka Hanna ikäänkuin vapautuu niistä kahleista, joihin Henrik oli
+hänet kahlinnut, muuttuu taas iloiseksi ja luonnolliseksi ja he tulevat
+ikäänkuin entisiksi ystäviksi toisilleen.
+
+Nämät ankarat ponnistukset tekivät Henrikin muuten ympäristölleen
+käsittämättömäksi. Kaikki luulivat, että hän on aina pahalla tuulella,
+niinkuin hän tavallaan olikin; ja tämä selvä aleneminen muiden silmissä
+oli Henrikille myöskin tavattoman vaikea kantaa, -- erittäinkin mitä
+Hannaan tulee.
+
+Neiti Selig jätti hänet tähän aikaan kokonaan, ja suostui Stråhlmaniin.
+
+Juriidisia kirjojaan ei Henrik voinut enää nähdä silmiensä edessä. Hän
+ei voinut ymmärtää kuinka hän oli siihen määrään saattanut valehdella
+itsellensä. Tietysti hän oli ostanut ne ja ruvennut lukemaan niitä vaan
+saadakseen merkitystä ja voidakseen kosia Hannaa. Mutta vielä ihan
+äsken lukiessaan niitä, hän oli todellakin kuvaillut lukevansa siksi,
+että hänellä oli muka tiedonhaluinen henki!
+
+Myöskin muuttuivat suhteet kauppaneuvokseen, jota Henrik oli ollut niin
+ihailevinaan. Se oli kaikki ollut vaan siksi, että niistä piti tuleman
+hänen sukulaisiansa kärsimyksen tiellä. -- Nyt hän ei voinut ymmärtää
+kuinka hän oli saattanut ihailla tätä miestä. Kuinka ihmeessä hän ei
+ollut ottanut lukuun, että kauppaneuvos ylläpiti kesälinnaansa eli
+onneansa semmoisella toimella, joka ei olisi koskaan voinut tyydyttää
+Henrikiä. Hankkia halkoja, lihaa, patruunakoteloita Pietarin
+kasarmeihin ja Viaporin linnaväelle! Niillä rahoilla hän palvelutti
+itseänsä ja perhettään, palvelutti rengeillä, piioilla, puutarhureilla,
+kuskeilla, bonneilla ja kotiopettajilla!
+
+Merkillisintä oli, että Henrikille tuli myöskin poikien opettaminen
+yhtäkkiä ihan sietämättömän vastenmieliseksi, tuntui tyhmältä ja
+tarkoituksettomalta.
+
+Kaikki kreikkalaiset, roomalaiset, germaanilaiset, saksalaiset,
+ranskalaiset, englantilaiset kansat, joiden urotöitä, kuninkaita,
+tappeluja ja näiden vuosilukuja hänen oli opettaminen, rupesivat
+näyttämään hänestä tavattoman itserakkailta. Ne olivat kirjoittaneet
+jokainen oman historiansa, ja nuo heidän kuninkaittensa sukutaulut,
+hallitusvuodet ja naurettavat ylistelemiset tuntuivat kokonaan
+tarpeettomilta opetusaineilta. Kun Henrik ei parhaalla tahdollakaan
+voinut löytää käytetystä historian oppikirjasta mitään muuta kuin vaan
+tämmöistä kansallisen itserakkauden valhetta, olisi hän, ollen
+muutenkin pahalla tuulella, mielellään viskannut koko kirjan mäsäksi
+permantoa vasten. Suomenkin historia inhoitti häntä, koska se tuntui
+olevan kirjoitettu matkimalla muiden kansain historioita, ja
+kaikellaisista olemattomista asioista oli vaivaisesti parsimalla tehty
+suurtapauksia.
+
+Kaikki tämä olisi tosin saanut jäädä Henrikiltä muuten rauhaan, mutta
+kun sitä piti opettaa noille lihakkaille, pani se Henrikin sisälliseen
+raivoon ja hammasten kiristykseen.
+
+Myöskin maantieteen opetus rupesi hänestä yhteen menoon näyttämään
+pelkältä palvelustyöltä, johon rikas kauppaneuvos palkkasi vaivaisia
+lukumiehiä, semmoisia kuin Henrik oli. Kirjassa ei ollut sanaakaan
+vieraiden maanosien luonnosta, muukalaisista roduista, näiden
+uskonnoista, ajatus- ja elämäntavoista, vaan oli pelkkiä paikannimiä ja
+luetteloja teollisuuden tuotteista, -- vastaisten kauppaneuvoksien
+tarpeiksi!
+
+Luvunlaskukin ja kirjoitus inhoitti, sillä hän ei voinut olla
+mielessään ajattelematta kuinka hänen oppilaansa vastaisuudessa
+siirtelevät sormillaan laskulaudan luunappuloita tiskin takana tai
+kirjoittelevat verolistoja rahatoimikamareissa.
+
+Syksyn lähestyessä, kun Henrik jo luuli olevansa tunteittensa herra,
+tulikin hänelle kovin taistelu vielä eteen.
+
+Uuno ilmoitti kirjekortilla tulostansa.
+
+Henrik tahtoi lähteä ennenkuin Uuno tulee, mutta tämä juuri oli
+vaikeata, ja kun hän tutki itseltänsä, miksi se oli vaikeata, pääsi hän
+selville, että hänestä tuntui niinkuin hän silloin ratkaisevasti
+luopuisi Hannasta ja antaisi hänet Uunolle.
+
+Heti kun hän tämän asian ymmärsi, päätti hän matkustaa ennen Uunon
+tuloa, mutta helpommalta ei se siltä tuntunut.
+
+Hanna näytti olevan hänen lähtöpäivänänsä ikäänkuin taas epäselvillä
+hänestä. Tämä tuotti vieläkin Henrikille jonkinlaista mielihyvää, sillä
+se antoi hänelle tunnon, niinkuin yhä vieläkin olisi joku mahdollisuus
+jäljellä kääntää asiat toisin päin.
+
+Kun hän oli jo jättänyt muille hyvästi ja tuli Hannan luo, sanoi tämä
+tahtovansa tulla häntä saattamaan parkkiin kivisiin porttipylväihin
+saakka.
+
+He menivät.
+
+Parkin tielle oli jo pudonnut paljon kellastuneita lehtiä.
+
+He antoivat hevosen kulkea edellä ja tulivat käyden jälempänä.
+
+Ja tällä tiellä, mahtavien, pimentävien puiden alla, oli Henrik nyt
+antautumaisillaan kiusaukseen. Hän ei ruvennut luonnolliseksi, vaan
+antoi Hannan käydä rinnallaan ja tunsi hänen taas huolestuneen
+epätietoisena katselevan syrjältä hänen kasvoihinsa.
+
+Henrik tiesi, ettei hän itse alota mitään, mutta hän tunsi, että hän
+voi vaitiolollaan pakoittaa Hannan puhumaan ja että se sitten voi antaa
+syytä hänellekin purkaa tunteitansa, hänen olematta enää vastuunalainen
+siitä. -- Tässä pimentävässä parkissa, kenenkään näkemättä, pysähtyä,
+ottaa häntä kädestä, katsoa häntä silmiin -- --
+
+Kuitenkin, se oli jo kuollut ajatus Henrikille, se oli jo ikäänkuin
+irrallaan ja sen aistillinen vaikutin näkyi hänelle selvästi.
+
+Kun Hannan huolestunut levottomuus oli korkeimmillaan, sanoi Henrik
+iloisesti:
+
+-- Ei mutta Hanna! Sanoinko minä hyvästi herra Stråhlmanille?
+
+Hanna tuli iloiseksi kuin lapsi, nauroi ja puhui kauan siitä asiasta.
+
+Kuitenkaan ei Henrik vielä voinut laskea kaikkea käsistänsä. Kun
+Hanna näin selvästi ilmaisi iloansa, vaikeni Henrik taas ja antoi
+Stråhlman-aineen vähitellen häneltä loppua.
+
+Taas he olivat molemmat vaiti ja kulkivat rinnakkain.
+
+Kivitolppain luona Henrik sanoi hyvästi ja nousi rattaille.
+
+Hevonen läksi liikkeelle.
+
+Jos hän nyt käänteessä ei katsahda taaksensa Hannaan ja nyykäytä
+ystävällisesti päätä, niin epäselvyys jää heidän välillensä ja asia
+pysyy ikäänkuin ratkaisematta.
+
+Kaikki nousi vielä kerran vimmattuun taisteluun Henrikissä: "En katso,
+en katso!" -- ajatteli hän. -- "Minullakin on oikeuteni!"
+
+Mutta juuri käänteessä hän ajatteli: "Henrik, katso nyt vielä kerran
+Hannaan." Hän käänsi päänsä, ja iloisena voitosta saattoi ihan
+luonnollisesti ja ystävällisesti hymyillä. Hän heilutti hattuansa
+loppuun asti ja näki kuinka Hanna hätäisesti tempoi hameensa taskusta
+sinne takertunutta nenäliinaansa ja saatuaan sen esille alkoi
+innokkaasti huitoa, taas ihan selvänä Henrik-ystävästänsä. Silloin se
+oli kaikki tehty ja ratkaistu.
+
+Toisen osan loppu.
+
+
+
+
+
+
+KOLMAS OSA.
+
+
+
+
+I LUKU.
+
+
+Henrik matkusti Helsinkiin.
+
+Hän ei poikennut Viipuriin vaan ajoi lähimmälle rautatieasemalle, jonka
+odotushuoneessa, mustaksi maalatulla pöydällä, suuren posliinisen
+vesikannun vieressä hän kirjoitti sähkösanoman tapaisen kirjelapun
+Uunolle. Hän alkoi kirjoittaa:
+
+    "Rakas Uuno. Lähtenyt tänään Helsinkiin. Toivotan onnea."
+
+Mutta sitten hän pyyhki pois viimeiset sanat, koska huomasi, että
+niihin oli sekoittunut vähän pahansuopuutta, kirjoitti muita kirjaimia
+niiden päälle, ettei voisi eroittaa mitä siinä alkujaan oli, ja jatkoi
+sitten täydellä välittömyydellä ja rakkaudella:
+
+    "Jos saan hyvän kortteerin, niin tulethan luokseni asumaan?
+
+                                           Oma veljesi Henrik."
+
+Sitten hän hyppäsi junaan ja tunsi itsensä irtaantuneeksi kaikesta mikä
+jäi taakse, jota hän jo sanoi entisyydeksi.
+
+Henrik seisoi vaunun etusella ja junan kiitäessä eteenpäin, peltojen ja
+niittyjen ja metsien lentäessä hänen ohitsensa, häneen tuli vanha
+mahtavuuden tunto. Se oli samaa kasvamisen ja oman voiman tuntoa kuin
+hänen silloin lyödessä krokettia. Ainoastaan toisesta syystä. Hän
+ajatteli:
+
+"Kohtalo muka hallitsee ihmistä! Ei. Niinkuin minä olisin voinut saada
+Hannan, jos olisin tahtonut, niin minä myöskin hallitsen kohtaloani."
+
+Hänen oikea kätensä oli avatun palttoon taskussa ja hän puristeli sillä
+jotakin avainta. Vasen käsi oli rentonaan pitkin sivua.
+
+Sitten hän meni sisälle vaunuun ja heittäytyi istumaan, nostaen
+jalkansa vastapäiselle penkille, vaikka siinä istui joku nainen. Hän
+haukotteli, hieroi silmiänsä ja aikoi ruveta torkkumaan, välittämättä
+kestään, sillä kaikki olivat ikäänkuin hänen vallassansa, -- koko
+maailma.
+
+"Voi kuin sinä olet vapaa!" -- oli Johannes sanonut. Ja vapaa Henrik
+nyt olikin: saattoi tulla hyväksi tai pirulliseksi, miksi vaan tahtoi.
+Kaikki riippui hänestä itsestään.
+
+Siinä oli jotakin hauskaa siinä ajatuksessa, että nyt saattaa siis
+rakastuttaa itseensä jonkun muun, kenen vaan tahtoo valita, --
+rakastuttaa ja rakastua ja nauttia elämästä.
+
+Ja jos Johanneksenkin kannalta tahtoi asiata ajatella, niin oli hauskaa
+ja uteliaisuutta herättävää kysymys: mihinkähän oloihin ja minkä
+ihmisten yhteyteen kohtalo nyt häntä vie? Kun ei hänellä vieläkään
+ollut mitään halua Johanneksen täydellisyyden tielle, pitää kai jonkun
+uuden rakastumisen olla sittenkin edessä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Henrikin Helsinkiin tulon aikaan olivat ilmat jo muuttuneet hyvin
+kolkoiksi. Kylmät ankarat syystuulet puuskuivat pitkin katuja,
+nostattivat pölypilviä ilmaan ja tanssittivat kellastuneita
+lehmuksenlehtiä käytävillä. Telefooniverkko vonkui kaupungin päällä,
+alinomaa kuului tuulessa paukahtelevia ovia, ihmiset rientelivät
+kehenkään katsahtamatta sinne tänne asioillaan, ja naiset, unohtaen
+asunsa ja asentonsa pitelivät vaan hattujaan ja hameitaan.
+
+Kortteeria oli hyvin vaikea löytää. Väen tulva kaupunkiin oli niin
+tavaton, että kaikki mahdolliset asuntopaikat olivat anastetut. Henrik
+juoksi rappusia ylös, toisia alas, -- missä oli juuri otettu, missä jo
+asukas sisälle muuttanut. Erään kortteerin kivitalon kolmannessa
+kerroksessa Annankadulla Henrik vihdoin löysi, joka häntä erikoisesti
+miellytti. Taloudenpitäjä vai mikä lie ollut, joka ovea aukasi, otti
+hänet tosin jotenkin kylmästi ja ylpeästi vastaan, mutta itse huone'
+oli ihan tavattoman miellyttävä, korkea, totisen ja hienon näköinen;
+seinäpaperi oli siinä samean vihertävä, Uuni oli kellertävillä ja
+valkeilla korukaakeleilla muovailtu, kiiltävä, jossa Henrikiä
+erityisesti kiinnitti göötiläiseen muotoon suippeneva syvennys;
+sisempänä oli tummilla uutimilla peitetty makuu-alkoovi, jommoiseen hän
+oli aina pannut hyvin suurta arvoa; huoneen kaksi ikkunaa oli hyvin
+korkeita, ja ne sen juuri tekivätkin niin totiseksi. Sisustus oli hieno
+ja näytti korkeassa huoneessa miellyttävän matalalta, -- erittäinkin
+kirjoituspöytä. Ikkunoista näkyi hyvin hauskasti talojen kattoja ja
+bulevardin puiden kellastuneita latvoja.
+
+Henrik itsekseen jo päätti, että tässä eikä missään muualla. Hänestä
+näytti työskentely tässä huoneessa niin viekottelevalta ja lämpimältä,
+että vaan senkin vuoksi hän oli työskentelevä kaksinkertaisella
+tarmolla.
+
+Erityisellä ystävyydellä ja hempeydellä hän kääntyi sievänlaisen vaikka
+kylmän taloudenhoitajattaren puoleen hintaa tiedustellen, ja saikin
+esille tältä vihdoin pienen hymyilyn, seuraavan selityksen ohella:
+
+-- Täällä on käynyt jo eräs toinenkin herra katsomassa, ja pyysi, että
+huonetta ei annettaisi pois ennen kello viittä tänään, silloin hän
+tulee sanomaan ottaako hän.
+
+-- Mutta minä voisin maksaa vaikka vähän enemmän hyyryäkin.
+
+-- Jaa, en tiedä, -- ehkä herra tahtoo vähän odottaa.
+
+Taloudenhoitajatar meni sisähuoneihin, nähtävästi varsinaiselta
+emännältä tiedustamaan. Hän palasi sanoen:
+
+-- Jos herra ehkä tahtoo käydä uudestaan kysymässä kello 5.
+
+-- Mutta te, arvoisa neiti, varmaan pidätte minun puoliani, eikö niin?
+
+Nyt hymähti taloudenhoitajatar jo vallankin leppeästi, ja Henrik läksi
+sieltä hyvillä toiveilla, eikä enää mennyt muita kortteereja katsomaan.
+
+Hän oli tässä juoksussa ja näissä tuulissa aikalailla vilustunut.
+Rintaa painoi, poskipäitä epäillyttävästi kuumotti, silmät eivät
+tahtoneet mitään katsella, aivastutti, ja vielä oli omituinen,
+epämiellyttävä vaiva niskassa.
+
+Kun hän sentähden tuli väliaikaiseen hotellihuoneeseensa, heittäytyi
+hän sohvalle ihan tahdotonna kello viittä odottamaan. Ruoka ei
+maittanut, päivällisen ajatuskin inhoitti. Kun hän koetti nukkua,
+valahtivat kuumeentapaiset, sekaiset, huimasevat ajatukset hänen
+tietoisuuteensa, silmien tuontuostakin puoleksi ummistuessa ja
+pyörähtäessä nurin, hänen kuitenkaan voimatta oikealla tavalla päästä
+uneen. Ei ollut enää kysymystäkään siitä mahtavuudesta, jolla
+varustettuna hän oli tullut kaupunkiin. Kaikki uudet mielialat
+unohtuivat ja kesken raukasevaa, levotonta kuumetta hän yhtäkkiä oli
+taas entinen turvaton Henrik. Ei hän voinut mitään muuta ajatella, kuin
+vaan tuskalla kortteeriasioitaan. Havahtaessaan hereille hulluista
+unikuvista, hän huolestuneena muisti, että hänen täytyy pitää vaaria
+määrätystä kellonlyömästä, ja katsahtikin kelloonsa joka viides
+minuutti. Ja huolimatta siitä, ettei hän koko kesäaikaan ollut missään
+selvissä väleissä vanhan lohduttajansa kanssa, hän lankesi semmoiseen
+lapsellisuuteen, että rupesi lukemaan rukouksia, ja pani kätensä
+ristiin niinkuin pienenä. Herransiunauksen perästä hän saneli:
+
+"Tee niin, että minä saan sen kortteerin; en minä pyydä paljon, tee
+nyt niin, minä uskon että sinä teet, kun minä pyydän, tee niin, tee
+niin, rakas, rakas, -- -- Isä meidän, joka olet taivaissa, pyhitetty
+olkoon sinun nimes, lähestyköön sinun valtakuntas, anna meille --
+ei: tapahtukoon sinun tahtos niin maassa kuin taivaissa, anna
+meille meidän jokapäiväiväinen leipämme, niinkuin mekin meidän
+velvollisillemme -- --"
+
+Henrik sekaantui ja nukkui samassa sikeästi.
+
+Kun hän heräsi oli hänen ikäänkuin vähän parempi olla, mutta ikävä
+vaan, että kello oli jo yli viisi.
+
+Hän hyppäsi ylös ja kovasta päänkivusta huolimatta puki palttoon
+yllensä ja meni kadulle. Kun hän taas tuli tuuleen, puistatti vilu koko
+hänen ruumistansa, mutta hän kiirehti vaan kortteerilleen.
+
+"Heti kun pääsen asettumaan, käsken laittamaan vuoteen ja menen suoraan
+yölevolle", -- ajatteli Henrik.
+
+Hän poikkesi vielä apteekkiin ja osti 5 kiniinikapsellia, joista 2
+nielasi jo apteekissa.
+
+Sitten hän tahallaan reipastutti itseään siihen määrään, että perille
+tultua juoksi ylös kolmen kerroksen rappuset.
+
+-- No? -- kysyi hän astumatta kynnyksen yli samalta
+taloudenhoitajattarelta, joka nytkin avasi ovea hänen soittoonsa.
+
+-- Mutta herrahan tulee myöhään. Kellohan on jo 1/2 6. Juuri äsken kävi
+se toinen herra täällä ja otti kortteerin. Hän on paraikaa huoneessaan.
+
+-- Vai niin. No minkäpäs sille teki. Hyvästi vaan.
+
+-- Hyvästi, -- sanoi neiti korottaen ja venyttäen viimeistä tavua, ja
+lukitsi itsensä jälleen oven taa: triks-traks.
+
+Mutta Henrik kulki hitaasti rappusia alas, pää kumarassa, eikä voinut
+tukehuttaa harmiansa. Sitä asiaa, että hänen lapsekas rukouksensa ei
+tullut kuulluksi, ei hän erityisesti ajatellut, se oli niin tavallista.
+Mutta että hänen piti nukkua yli ajan, se loukkasi häntä.
+
+"Ihan kuin kiusalla!" -- ajatteli hän vihasena jollekin epämääräiselle
+kohtalolle, joka silminnähtävästi oli vähitellen asettunut häntä
+vastaan.
+
+Ja omasta puolestaan hän nyt myöskin "kiusallakin" reipastutti itsensä
+jälleen ja päätti sittenkin mennä vielä jotain uutta kortteeria
+hakemaan. Hänellä oli pari tiedossa, jotka hän oli aikaisemmin
+hylännyt, ja sitäpaitsi oli tämänpäivän Hufvudstadsbladet vielä
+tutkimatta: ehkä siinä oli jotain uusia ilmestynyt eilisten lisäksi.
+
+Hän kulki Robertin katua ja, tuntien kovaa janoa, mietti minne ensin
+pistäytyä juomaan.
+
+Silloin hän näki hämärässä suuren sinisen kyltin ja valkoiset
+kirjaimet. Se oli: "Anniskeluyhtiön Raittiusravintola", juuri
+samallainen kuin siellä Turussakin, ja hän muisti yhtäkkiä koko sarjan
+silloisia tapauksia ja omia ajatuksiaan kohtalon osanotosta hänen
+askeleihinsa.
+
+"En mene kiusallakaan," -- ajatteli hän jostain syystä taas.
+
+Mutta kuljettuaan jonkun verran eteenpäin hän huomasi, että siellähän
+ehkä saisikin nähdä Hufvudstadsbladetin, nöyrtyi ja kääntyi takasin
+ravintolaan.
+
+Ei siellä ollut ketään sisällä, mutta lamppu paloi kirkkaasti ja
+kodikkaasti katosta, ja ovikellon soinnista tuli pieni vaatimaton tyttö
+tiskin taa.
+
+"Ei ainakaan täällä ole mitään työmiehiä, joita minun pitäisi
+rakastaa," -- ajatteli Henrik.
+
+Hän tilasi teetä, aikoen koettaa sitä juoda huolimatta päänsärystä ja
+korvainhuminasta.
+
+Kun hän löysi hyyryilmoitukset Hufvudstadsbladissa, ei hän ensin
+huomannut mitään uusia kortteereja eilisten lisäksi. Mutta sitten
+kuitenkin tapasi yhden, hyvin pienillä kirjaimilla painetun. Se oli
+merikadun varrella, numero... Maltas, mikä numero olikaan hänen
+vanhalla merikadun kortteerillaan? Aivan oikein. Juuri sama
+numero -- 16.
+
+"Ei ikipäivinä!" -- ajatteli Henrik, ja punatukkainen Hilma oli ihan
+elävänä hänen edessään, kuumeen, nenän ja korvain tukkeutumisen vuoksi
+vielä entistäkin vastenmielisempänä.
+
+Henrik maksoi teensä, juomatta sitä enempää kuin puoleksi, ja läksi
+jälleen kadulle.
+
+Oli alkanut tulla kylmää sadetta vinosti tuulen kanssa ja kadullakin
+oli jo pimennyt. Henrik huusi issikan.
+
+Ensimäinen niistä kahdesta kortteerista oli sotkuiselta pihalta
+löydettävä. Talonmiestä hakiessaan Henrik eksyi johonkin pilkkopimeään
+kellarikäytävään, jossa taisi koputella asumattomiin kumiseviin
+kammioihin ja tuskin löysi takaisin pihalle. Eräältä portille menevältä
+vaimoihmiseltä hän kyseli, tämä vastasi: "en minä tiedä," ja meni pois;
+hän nousi umpimähkään pimeitä kyökkirappusia, avasi erään kyökki oven,
+josta kimakka-ääninen rakki töytäsi häntä vastaan eikä antanut hänen
+kuulla edes omia kysymyksiänsä. Vihdoin hän ymmärsi vastauksista yhden
+sanan, ja meni pois. Se sana oli: "kivitalo". -- Pihalla oli siis
+myöskin kivitalo. Ja niin olikin, kolmekerroksinen. Henrik kiipesi
+ylimpään kertaan, varmana siitä, että kortteeri oli suurimman
+mahdollisen vaivan takana. Mutta se olikin toisessa kerroksessa ja niin
+inhoittavan surkea, että hän hintaa kysymättä läksi pois.
+
+Hän ajoi nyt viimeiseen toivoonsa, -- sitä toista kortteeria kysymään.
+
+Sekin oli pihalta haettava, mutta pieni piha oli kaikki asfaltilla
+pantu, sähkölamppu oli porttiholvissa ja iloisesti vilkkuivat valot
+korkeitten kivitalojen lukemattomista ikkunoista. Joku poika tuli
+vihellellen ulos pihalle antaen oven paiskautua kiinni räminällä
+jälkeensä. Hän oli livahtaa ohitse, mutta pysähtyi Henrikin kysymykseen
+ja sanoi luulevansa, että oli mentävä kolmanteen kertaan.
+
+Aivan oikein oli poika neuvonut. Mutta kortteeri ei vaan enää ollut
+saatavissa.
+
+Nyt Henrikillä ei ollut valittavana kuin joko tuo inhoittava likanen
+taikka hänen entisensä, merikadun varrella. Hän ajoi vielä kerran
+siihen likaseen, nousi taas toiseen kertaan samoja kyökin rappusia ja
+pyysi näyttämään uudestaan huonetta. Se tympäsi nyt vielä enemmän, ja
+hän kysyi sen hintaa vaan siksi ettei kehdannut lähteä samalla tavalla
+kuin äsken.
+
+-- Ei, kyllä se on minulle liian kallis, -- vastasi hän hinnan
+ilmoitukseen ja aikoi lähteä.
+
+-- Mutta mistä herra luulee saavansa halvempia tähän aikaan, kun hyyryt
+ovat niin nousseet, -- puhuttiin hänelle pimeästä tampurista vihasella
+äänellä.
+
+-- Täytyy koettaa, täytyy koettaa, -- sanoi Henrik perääntyen, tarttuen
+oven kahvaan ja astuen jo kynnyksenkin yli.
+
+-- No mitäs herra sitten maksaisi tästä huoneesta?
+
+Henrik laski puoleen pyydettyä.
+
+-- Semmoisia kortteeria saa herra mennä Antipoffilta hakemaan, --
+sanottiin Henrikille ja ovi paiskattiin kiinni hänen nenänsä edestä.
+
+Henrik aikoi ajaa takasin hotelliin, mutta tunsi olevansa niin sairas,
+että mahdollisesti pitäisi jäädä vuoteeseen muutamiksi päiviksi, ja
+hotelli sentähden pelotti. Hän päätti käydä ensin ainakin kysymässä
+oliko merikadun kortteeri vielä vapaa, että jos huomenna ei jaksaisi
+enää hakea uusia, niin voisi hätätilassa vaikka nyt sitten asettuakin
+sinne.
+
+Hän ajoi ja koetti kuvailla, ettei hän vielä ole mitenkään antautunut.
+
+Kortteeri oli tietysti vapaa.
+
+Kaikki tutut olennot ilmestyivät ahtaaseen neliskulmaiseen eteiseen
+sekasin avattujen ovien kanssa, kun kuulivat Henrikin nimeä
+mainittavan: issikka, emäntä, nuorempi tämän punatukkaisista
+tyttäristä, issikan vaimo. Ylhäällä pienen nurkkahyllyn päällä
+paloi eteisessä vähän savuava lamppu. Emäntä oli yhä samassa
+punasenruskeassa, valkotäpläisessä puvussa. Hän mittasi Henrikiä
+katseillaan voitonriemuisesti senjohdosta, että tämä oli palannut,
+vaikka oli riidalla lähtenyt. Mutta otti hänet kuitenkin heti takasin
+holhooja-suosioonsa, joka holhous oli Henrikiä ennenkin jo harmittanut,
+koska siinä ilmeni ikäänkuin asettumista ulkopuolelle tavallisten
+hyyryläis suhteiden rajoja.
+
+Henrik jätti kaikki eteiseen ja meni huoneeseensa, sekä sytytti toisen
+niistä kynttilöistä, jotka niinkuin ennenkin seisoivat pöydällä
+molemmin puolin lamppua.
+
+Hän olisi mielellään palannut takasin hotelliin ja jättänyt tämän
+hyyrykysymyksen vielä ratkaisematta, mutta hän oli niin väsynyt ja vilu
+puistatti niin ankarasti hänen ruumistaan, ettei hän tuntenut voivansa
+enää minnekään mennä.
+
+-- Hilma olisi niin hyvä ja laittaisi minulle kohta vuoteen, minä en
+ole terve, -- sanoi hän Hilmalle, joka jo toi uunin eteen sylillisen
+pieniä koivuhalkoja.
+
+-- Minä näen sen, että maisteri on sairas, -- sanoi Hilma osanottavasti
+huolestuneena.
+
+Henrik kulki edestakasin huoneessa ja hampaat kalisivat hänen suussaan.
+Kauan hän ei jaksanut kävellä, vaan istui tutulle paikalle sohvalle ja
+käpristi jalat alleen.
+
+Siinä istuessa Henrikissä käväsi ajatus, että joskus on ennenkin näin
+ollut, -- että taas jotain toistuu -- että noin on kynttilä tuikkinut
+sameasti pöydältä ja palvelija ollut vuodetta laittamassa. Mutta hän ei
+jaksanut muistaa missä ja milloin se oli.
+
+Hilma, saatuaan halot uuniin ja sytykkeet palamaan meni pöydän luo ja
+sytytti viheriäkuuppaisen lampun, mutta kynttilän sammutti. Sitten hän
+rupesi kohta laittamaan vuodetta, pöyhisti alustimia ja löi tyynyjä.
+
+-- Kun vaan tietäisin kuinka sen hotellin kanssa tehdä, -- sanoi
+Henrik.
+
+-- Minkä hotellin?
+
+-- Jossa olen asunut. Se ei ole vielä maksettu, mutta minä en nyt
+jaksa.
+
+-- No kyllä täältä joku voi mennä sitä asiaa toimittamaan.
+
+Ja Hilma katosi. Hän tuli hetken kuluttua:
+
+-- Fabu lähtee yöajolle, hän vie rahat hotelliin, -- sanoi Hilma.
+
+Fabu -- se oli se issikka, joka oli vuosikymmenen tässä talossa asunut
+ja jota Hilma ja hänen sisarensa sanoivat Fabuksi. Hänen oikea nimensä
+oli Fredrik Fabian Karlsson.
+
+422
+
+Henrik antoi rahat Hilmalle.
+
+-- Mutta eikö pitäisi käskeä tohtoria, jos se on jotain vaarallista?
+Fabuhan voisi senkin tehdä, -- sanoi Hilma.
+
+-- Ei, ei, ei suinkaan. Tämä menee kyllä ohitse.
+
+-- Pitääkö olla jotain syötävää?
+
+-- Ei, en huoli mistään.
+
+-- Mutta jos munia sentään keittäisi?
+
+-- Ei, ei.
+
+-- No teetä saa kumminkin tuoda?
+
+-- Kiitoksia, minä en voi nyt mitään syödä enkä juoda, kun vaan
+pääsisin nukkumaan.
+
+Hilma katsahti häneen huolestuneena.
+
+-- Minä tulen kyllä panemaan pellit kiinni, maisteri on niin hyvä vaan
+ja panee levolle, -- sanoi hän ja meni.
+
+Tuskin oli Henrik riisuutunut ja mennyt sänkyyn, kun emäntä itse tuli
+sisälle, paksu viltti mukana. Hän rupesi kertomaan, että eräänlainen
+teekeitos ihan varmaan auttaisi tässä tapauksessa, -- että hänellä oli
+semmoisia ja semmoisia tapauksia tiedossa, joissa kaikissa tuo
+mainitunlainen teekeitos oli auttanut.
+
+Kun tuli puhe teekeitoksesta, niin Henrik nyt muisti kuinka hänelle
+tarjottiin kamomillateetä kauppaneuvoksen luona ja että siitähän
+tapauksesta tämä nykyinen olikin toisinto.
+
+Hän rupesi sen johdosta nytkin ajattelemaan, niinkuin silloin, ettei
+hänellä ole mitään sitä vastaan, että hän kuolee, ja että hän kenties
+nyt saakin sen, mitä oli silloin pyytänyt.
+
+Ainoa, mikä häntä huolestutti, oli se vanha velka, joka olisi pitänyt
+saada suoritetuksi ennen kuolemaa. Mikään muu ei tuntunut pidättävän
+elämässä.
+
+Henrik hylkäsi teekeitoksen, mutta ollakseen loukkaamatta rouva
+Forsbergia -- niin oli emännän nimi: Johanna Forsberg, -- salli hänen
+levittää yllensä viltin, peitteen lisäksi. Kun Henrik oli hylännyt
+myöskin hänen ehdotuksensa, että lääkäri haettaisiin, läksi rouva
+päätänsä pudistellen pois, sammutettuaan Henrikin pyynnöstä lampun.
+
+Koivut pohahtivat iloiseen vetotuleen, ja uunista tuleva valo leikki
+lattian tilkkumatoilla ja seinillä. Henrik tunsi lämpenevänsä ja unen
+lähestyvän.
+
+Rouva Forsberg tuli vieläkin sisälle, tällä kertaa kysymään eikö
+maisteri suostuisi panemaan vesikäärettä ruumiinsa ympäri, jota Fabun
+vaimo neuvoo ja jossa tapauksessa hän itse tulisi sitä panemaan.
+
+-- Ei, ei, -- sanoi Henrik: -- tämä kaikki menee kyllä ohitse ilman
+vesikääreitä.
+
+Taas läksi rouva pois huomautettuaan, että jos yöllä vaan mitä
+tarvitsee, niin koputtaa seinään, kyllä he heräävät.
+
+Henrik nukkui eikä enää kuullut kun Hilma kävi uunia hämmentämässä ja
+sulkemassa peltiä.
+
+Seuraavana päivänä Henrikillä oli yhä kova päänkivistys ja vaiva
+niskassa, niin ettei hän jaksanut olla paljon pystyssä, ja jo neljältä
+iltapuolella meni yövuoteeseen. Kuitenkin saattoi hän sinä päivänä
+vielä menestyksellä torjua yhä uudistuvia vaatimuksia lääkärin suhteen.
+Mutta seuraavina päivinä, kun hän ei enää ollenkaan jaksanut nousta
+sängystä ja pitkin päivää houraili, päättivät he omin ehdoin kutsua
+lääkärin.
+
+Lääkäri tuli, tunnusteli nukkuvaa Henrikiä, tutki termomeetterillä
+kuumetta, kyseli oireita ja sanoi, että Henrikiin oli tulossa
+lavantauti, joka oli kaupungissa hyvin liikkeellä. Hän sanoi vielä,
+että hoito täällä kotona tulee vaikeaksi ja että tauti oli jotenkin
+tarttuvaa laatua, jonka kaiken vuoksi parasta olisi toimittaa Henrik
+klinikkaan, niinkauan kuin hän ei vielä ollut ihan heikontunut.
+
+Lääkärin lähdettyä pidettiin neuvottelu. Kun Henrik heräsi, sanottiin
+hänelle lääkärin jo käyneen ja että kysymys oli hänen siirtämisestään
+klinikkaan. Taudin laatua he eivät hänelle sanoneet.
+
+Henrik oli kovassa kuumeessa tullut lapsekkaaksi, ja kun klinikkaa
+mainittiin sai hän vedet silmiinsä.
+
+Tämän huomattuaan pitivät he toisen neuvottelun emännän puolella, ja
+tuli päätetyksi, että tohtorin vaatimaa hoitoa voi kyllä täälläkin
+saada toimeen, ja että siis Henrik jääköön vaan, koska hän sitä haluaa.
+Tämä oli rouva Forsbergin mielipide, ja Hilma ja Fabun vaimo sanoivat
+samaa. Fabun tytär lupasi olla soittamatta niinkauan kuin sairautta
+kestää. Tarttumisen suhteen ei emännällä ollut itsellä mitään pelkoa,
+mutta hän kysyi kuitenkin hyyryläisiltään, oliko näillä mitään vastaan.
+Ei kellään ollut muistuttamista, ja Fabu itse arveli, että "jos on
+kuollakseen, niin kuolee, tarttuipa tauti eli ei".
+
+Henrik tuli iloiseksi kuin lapsi kuultuaan, ettei häntä viedäkään
+klinikkaan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Näin sairasteli Henrik elämän ja kuoleman välillä pari kuukautta, kun
+tauti vihdoin teki käänteen ja hän alkoi hiljalleen parantua.
+
+Henrik oli kaiken tämän ajan harhaillut lapsekkaissa mielikuvissa,
+unohtanut kaiken sen, mikä oli häntä terveinä päivinä vaivannut, ei
+ymmärtänyt selvään missä oli, vaan juonikkaan lapsen tavoin vaati
+palveluksia ympärillä olevilta.
+
+Niinpä hän vaati Hilman istuvan alati luonaan, eikä tyytynyt muihin.
+Kun Hilman piti mennä asialle kaupunkiin, rupesi Henrik itkemään.
+
+Tohtorin käskystä oli Henrikille annettu korkean kuumeen vuoksi kylmiä
+puolikylpyjä suuressa kylpyammeessa, jonka rouva Forsberg oli jostakin
+hankkinut. Fabu haettiin joka kerta nostamaan häntä ammeeseen ja sieltä
+pois. Fabun rotevissa käsissä näyttikin laihtuneen Henrikin koukistunut
+ruumis todella pieneltä lapselta.
+
+Häntä syötettiin hyvin varovasti, lämpimällä maidolla ja
+vehnäkorpuilla, jotka sekotettiin velliksi maitoon. Henrik alkoi yhä
+kiivaammin riidellä itselleen korppuja enemmän kuin oli luvattu. Ja
+vaikka hänen kanssaan oli silloin vaikea tulla toimeen, iloitsivat
+kaikki siitä, että tämä juonitteleminen ja kasvava ruokahalu selvästi
+todistivat parantumista.
+
+Tauti oli hänessä raivonnut tavattoman kovasti, niin että vasta joulun
+lähestyessä päästettiin hänen luokseen muita kuin jokapäiväisiä
+hoitajia.
+
+Uuno oli pitänyt suurta huolta Henrikistä ja lähettänyt säännöllisiä
+ilmoituksia mammalle, mutta Henrikin puheilla ei hän paljon ollut,
+koska tohtori siitä kielsi.
+
+Kun Henrik ensikerran taisi ottaa täydellä järjellä häntä vastaan, oli
+hän jo ylioppilas ja kovassa työssä eteenpäin. Hän oli kirjoittautunut
+fyysillis-matemaatiseen osastoon.
+
+-- Miksi sinä puhut niin hiljaa minun kanssani? -- sanoi Henrik
+hitaasti kääntäen päätänsä tyynyllä: -- enhän minä enää kipeä ole.
+
+-- No, no, -- sanoi Uuno, taputtaen häntä polvelle niinkuin lasta, --
+ethän sinä tervekään ole, mutta toivotaan nyt, että pian paranet.
+
+Uuno toi aina tuoreen ja voimakkaan ulkoilman mukana ehdottomastikin
+niin paljon elämän touhua omasta maailmastansa, että Henrikillä oli
+hänen käyntinsä jälkeen joka kerta posket punaisina, jonka vuoksi
+lääkäri ei Uunon käyntejä hyväksynyt.
+
+
+
+
+II LUKU.
+
+
+Erään hyvin nukutun yön jälkeen Henrik vihdoin ensikerran taas näki
+ajatuksissaan oman elämänsä, mutta ei se esiintynyt hänelle enää sinä
+vaikeana nykyisyytenä, jona se oli ollut ennen sairastumista, vaan se
+esiintyi jo elettynä entisyytenä ja liittyi vanhempien muistojen
+sarjaan.
+
+Hän naurahti vaan itseksensä, kun muisti muutamia koomillisia
+olosuhteita, joissa oli ollut, mutta ei hän jaksanut sillä kertaa sen
+enempää ajatella.
+
+Seuraavalla kerralla hän jaksoi ajatella enemmän ja yhä suuremmalla
+huomiolla hän asetteli kokoon ja järjesteli kaikkea sitä, mikä oli
+äsken eletty.
+
+Kohtalon käsi -- semmoinen, josta Johannes oli puhunut -- näkyi nyt
+hänelle niin selvästi, ettei siinä ollut vähintäkään epäilystä enää.
+Tämä oli todellakin Johanneksen "kärsimyksen tie", vielä päälliseksi
+niin että Henrikin piti sairastella, se on, sanasta sanaan: kärsiä.
+Itse hän oli tämän tien ensin valinnut, pitäen sitä paljon
+viehättävämpänä kuin täydellisyyden tietä, sillä hän kuvaili saavansa
+Hannasta alkaa. Nyt oli kuitenkin tullut selväksi, että siinä
+tapauksessa piti alkaa Hilmasta.
+
+"Mutta se on myöskin selvä, että minun nyt on jättäminen tämä
+kärsimyksen tie ja vapaaehtoisesti meneminen toista tietä", -- ajatteli
+Henrik.
+
+Henrik vaati iltapäivällä Hilman luoksensa, jolloin tiesi hänellä
+olevan aikaa, ja rupesi kyselemään häneltä hänen lapsuudestaan.
+
+Se oli ihankuin avaimen löytäminen Hilman olentoon.
+
+Hän rupesi mielellään kertomaan, ja Henrik, ennenkuin aavistikaan, oli
+jo unohtanut nuo molemmat tiensä, ja suurella uteliaalla huomiolla
+kuunteli, mitä Hilma puhui. Ilmaanrui, että Hilman lapsuuden koti oli
+juuri samalla tavalla hävinnyt kuin Henrikinkin. Velkojat olivat
+isän kuoltua tulleet ja ottaneet kaikki. Isävainaja oli ollut
+rakennusmestari, ja taisivathan he elää vähän yli varojensa, mutta jos
+isä vaan ei olisi noin aikasin poistunut, niin kyllä hän olisi asiat
+järjestänyt. Hänen aikomuksensa oli antaa tyttärilleen täydellinen
+sivistys, he seurustelivat sivistyneissä piireissä ja kävivätkin jo
+tyttökoulussa. Hilma itse oli jo neljännellä luokalla. Mutta konkurssi
+keskeytti kaikki. Ihmiset, entiset tuttavapiirit kääntyivät pois
+heistä, ja he joutuivat unohduksiin muutettuaan tänne merikadun
+varrelle, jossa he ottivat koko talon arennille ja elivät siitä
+voitosta, minkä hyyryläisten hoito heille tuotti, -- puhumatta
+koruompelutöistä, jotka olivat Hilman erikoinen työala.
+
+Merkillistä tässä kaikessa oli Henrikin kokemusten ja tunteiden
+täydellinen yhtäläisyys, joka jokaisessa Hilman kertomuksen käänteessä
+huokui häntä vastaan; mutta vieläkin suuremmassa määrässä se, että
+Hilmakin oli jo lakannut toivomasta entisyyden uudistumista. Hän tuntui
+Henrikistä olevan tässä suhteessa paljon pitemmällä kuin Henrik.
+
+Heillä tahtoi vaan tulla riita siitä, että Hilma, huomattuaan Henrikin
+poskien alkavan punottaa, lopetti kaikki kertomukset eikä vastannut
+enää hänen kysymyksiinsä.
+
+-- Enhän minä enää ole sairas, -- sanoi Henrik närkästyneesti.
+
+-- Ei, ei, tohtorihan se vaan käskee olla vuoteessa, -- sanoi Hilma.
+
+-- Minä nousen huomenna, sen saatte nähdä.
+
+Hilma rupesi nauramaan ja jätti hänet yksin. Silloin Henrik,
+koetellakseen voimiansa, kohosi istuvilleen, pujotti jalkansa maahan ja
+nousi lattialle seisomaan. Jalat kannattivat. Paitasillaan hän astui
+varovasti ikkunan luo ja katsahti ulos. Ei mitään hätää. Huimasee vaan
+pikkusen. Hän pitelee toisella kädellään ikkunalaudasta ja toisella
+aukasee ikkunaruudun, ja haistelee suojaista kosteaa sumuilmaa, joka
+höyrynä tulee hämärästä ulkoa. Sitten hän panee ikkunan kiinni saatuaan
+tehdä tuon mielitekonsa, avata ikkunaa. Mutta takasin hoiperrellessa
+huimasi niin, että Hilma, palattuaan huoneeseen, löysi hänet lattialta
+pyörtyneenä.
+
+Hilma kauhuissaan nosti suuren melun, huusi koko talon kokoon ja Fabu
+nosti Henrikin takasin, jonka jälkeen Henrik, kun hänen polviansa
+kasteltiin kylmällä vedellä ja hierottiin, virkosi.
+
+Vielä useamman päivän perästä Hilma itki, syyttäen itseänsä. Mutta
+Henrik lohdutti häntä ja kertoi kuinka asia oikein oli, sekä mainitsi,
+että se oli hänen puoleltaan itsepäisyyttä, jommoista oikeastaan oli
+heissä kaikissa veljeksissä, ja oli papalta perittyä.
+
+Hilma vähitellen rauhoittui ja niin Henrik vuorostaan rupesi kertomaan
+omasta entisyydestänsä ja kotolaisistaan.
+
+Sen mukaan kuin Henrik parani ja voimistui, alkoi kuitenkin eräs seikka
+yhä enemmän kaivaa hänen mieltänsä.
+
+Katsellessaan Hilmaa ja ihmetellessään, kuinka kaikki se, mikä oli
+tässä ihmisessä ollut hänelle vastenmielistä, nyt oli muuttunut
+puoleensavetäväksi, muisteli Henrik Gabrielin Ingridiä, joka niin
+monessa suhteessa oli hänestä ihan Hilman kaltainen. Yhä raskaammalta
+tuntui Henrikistä muistaa sitä neuvoa, jonka hän oli Gabrielille
+Turusta lähtiessään antanut: että Gabriel luopuisi Ingridistä. Kuinka
+hän oli voinut semmoista neuvoa! Jos Gabriel rakasti Ingridiä, niin
+tottapa Ingridissä oli rakastettavia ominaisuuksia. Ja varmaan ne
+olivat juuri samoja rakastettavia ominaisuuksia kuin Hilmassakin, jota
+Henrik ankaran sairautensa vaikutuksesta nyt vasta oli oppinut
+tuntemaan. Ei hän voinut keksiä mitään keinoa hyvittääkseen Gabrielia
+ja Ingridiä, sillä kirjoittaminen tuntui liian kömpelöltä hyvitykseltä
+näin suuressa asiassa. Hän tottui siis siihen ajatukseen, että tämä
+omantunnonvaiva oli hänelle hyvin ansaittu rangaistus, jota hänen
+täytyi nurkumatta kantaa, -- ja suri vaan hiljakseen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Vasta joulun jälkeen pääsi Henrik ensikerran ulkoilmaan kävelemään.
+Silloin olivat pyryt juuri asettuneet ja aurinko pilkisti esiin tyyneen
+talvimaailmaan.
+
+Hänestä tuntui oudolta tulla lumisille kaduille ja kävellä valkoista,
+laastua katukäytävää myöten. Kaikki nämä tunnelmat olivat aivan kuin
+ensikertaisia. Koko maailma oli uusi ja teki häneen uudestaan
+vaikutuksensa; sähkötorni ja sen itään painuva savu, turvalaitos,
+kirkko; sitten suuremmalla kadulla ajuri, joka lyhyessä ja korkeassa
+reessään kiidätti töyhtöpäistä everstiä, juopunut, nokinen seppä,
+kalpea pappi ja hänen liian väljät silmälasinsa, kolmimiehinen
+sotilaspatrulli, joka kivärit olalla kulki keskellä katua, -- kaikki
+tämä yhtäkkiä toi hänen eteensä kuvan siitä suuresta maailmasta, jossa
+hän eli, semmoisena kuin se oli. "Me kaikki, kaikki palvelemme
+toisiamme rahasta, eikä sen ymmärryksen mukaan, minkä olemme jumalalta
+toistemme palvelemista varten saaneet", -- ajatteli Henrik, jatkaen
+taudin keskeyttämiä ajatuksia.
+
+"Me palvelemme niitä isäntiä, joilta saamme rahaa: keisaria,
+kauppaneuvoksia, yleisöä, ja usein emme edes kysy ovatko ne palvelukset
+hyviäkään, joihin he meitä palkkaavat.
+
+"Mielissä pitäisi tapahtua yhtäkkiä näkymätön, mutta suuri muutos, niin
+suuri, ettei jäisi entisestä kiveä kiven päälle: Kaikki rupeisimme
+näkymättömän isännän palvelukseen, jonka käskyt ovat ymmärryksessämme.
+Kyllä varmaan tulisi parempia asioita palvelluksi ja parempi valtakunta
+syntyisi.
+
+"En minä toivollani voi sitä luoda, mutta minun pitää elää niin, että
+jos kaikki eläisivät niinkuin minä, niin uusi valtakunta toteutuisi.
+
+"Ja nyt minä olen nähnyt, että tämmöinen elämä vaan voikin olla minulle
+onnellinen. Kaikki muu on kärsimystä, niin minulle kuin jokaiselle
+ihmiselle."
+
+Illalla vuoteessaan Henrik vielä ajatteli:
+
+"Kun nyt vaan en enää tulisi takasin entiseen, nyt kun minä paranen, --
+en tulisi enää mahtavaksi, vaan että olisin aina näin niinkuin
+sairaana, etten ymmärtäisi muuta kuin sitä valtakuntaa."
+
+Päästyään ulkoilmaan kävelyille Henrik parani hyvin pian ja voimiensa
+mukaan heti ryhtyi kaikellaisiin toimiin.
+
+Hänen tarkoituksensa oli selviytyä asioistaan niin pitkälle, että voisi
+päästä jonnekin maalle, muita häntä sekoitti tästä hommasta tuo vanha
+velka, joka sairauden aikana ei ollut suinkaan vähentynyt. Näytti tosin
+teorian kannalta, että jos hän menettelisi oikein, se on: muuttaisi
+maalle ja siellä antautuisi semmoiseen itsenäiseen työhön, jota hänen
+ymmärryksensä käski, niin hänen velkansa siten kaikkein pikemmin
+pitäisi tulla maksetuksi. Mutta kun hän ei sinnepäinkään voinut
+kuvailla, millä tavalla hänen työnsä siellä voisi muuttua rahoiksi,
+päätti hän, tunnustaen heikkoutensa ja epäjohdonmukaisuutensa, jäädä
+toistaiseksi varmuuden vuoksi kaupunkiin ja mahdollisimman rehellisellä
+työllä saavuttaa tarkoituksensa täällä.
+
+Ensi aluksi hän ryhtyi taas suomentamistyöhön ja antoi yksityisiä
+tunteja.
+
+Kesäksi Henrik sai paikan erään jokapäiväisen sanomalehden
+toimituksessa, mutta sitten syksystä hän otti vastaan viran sijaisuuden
+eräässä yksityisessä koulussa. Hänen aineensa oli luonnontiede kahdella
+korkeammalla luokalla ja maantiede ja historia kahdella alemmalla.
+
+Tämmöisissä toimissa Henrik eleli useita vuosia, yhä pitäen
+silmämääränään velan maksamista.
+
+Kaiken aikaa hänessä kyti nuo samat ajatukset, ja paloi ulkonaisesti
+tyynen kuoren alla hillitsemätön halu kerran vapautua ja päästä
+tekemään sitä mitä hän uskoi olevan tehtävän. Ja tämä halu oli niin
+suuri, että hän sen nimessä saattoi kieltäytyä melkein mistä hyvänsä,
+saattoi supistaa tarpeensa ja menonsa tavattoman vähiin. Siksi hän
+vihdoin maksoikin velkansa, ja maksoi työllä, jota hän piti olevissa
+oloissa siveellisesti mahdollisimpana.
+
+Koko tämän ajan, viisi vuotta yhtämittaa, Henrik asui samassa vanhassa
+merikadun kortteerissa, sillä erotuksella ainoastaan, että hänellä oli
+toinen huone, vielä pienempi entistä; se oli Fabun tyttären entinen
+huone; siinä oli myöskin ihan valkoset tapetit ja siitä näkyi koko aava
+meri, jota Henrik huomasi kummakseen rakastavansa. Fabu oli muuttanut
+tyttärineen ja vaimoineen -- ikävä kyllä -- pois. Sijaan oli tullut
+siivo juutalaisperhe: isä, kaksi poikaa ja yksi tytär. Ne olivat
+melkein koko päivän asioilla, ja illalla heidän palattua kuului seinän
+takaa vaan hiljaisella, hiukan korisevalla äänellä lausuttuja
+saksalaisia lukuja: ein mark, zwei mark, siebzig, achtzig,
+funfundzwanzig mark, penni, -- ja sitten paneutuivat raukat levolle. --
+Myöskin se muutos oli tapahtunut, että Henrik söi nyt kaikki ateriansa
+täällä rouva Forsbergin pöydässä, yhdessä rouvan, Hilman ja Signen
+kanssa. Heillä oli aina juttelemista ja erittäinkin Hilman kanssa
+jatkui entinen luonnollinen ystävyyden suhde, niin että Henrik monasti
+päivässä tuli huoneestaan häntä hakemaan ja juttelemaan hänen kanssaan.
+
+Viimeisellä vuodella Henrikin kuitenkin täytyi jättää tämä kortteeri,
+joka oli hänen varsinaiseksi kodiksensa tullut. Sille tontille
+ruvettiin näet rakentamaan kivimuuria ja kaikkien hyyryläisten täytyi
+laittautua pois. Rouva Forsberg perusti erään kaivopuisto-huvilan
+tiiliseen kellarikertaan pienen ruokapuodin, jossa heillä oli paitsi
+puotihuonetta ainoastaan yksi huone asuttavaksi, eikä siis voinut
+hyyryläisistä olla puhettakaan.
+
+Eräänä iltapäivänä kevätpuolella talvea Henrik läksi kävelemään
+merikadulle päin nähdäkseen oliko hänen vanhaa kortteeripaikkaansa jo
+ruvettu purkamaan. Sinne tultua häntä kohtasi suuren hävityksen näky.
+Piha oli täynnänsä vanhoja hirsiä, lautoja, plankkuja, kattolevyjä ja
+kaikellaista tiiliromua. Asuinrakennus oli puolilleen purettu: näkyi
+vielä osa Henrikin kamarin valkoisia seiniä. Tapettiliuskoja heilui
+revityssä yläreunassa, ja rappausporoa tuli esiin paperin ja hirsien
+väliltä. Ylhäältä tulevassa kirkkaassa valossa näkyi kaikki tutut
+seinäkuviot, joita Henrik oli muinoin sairaana ollessaan ulkoa oppinut
+ja sittemminkin loikoessaan aina katsellut. Uuni oli myöskin puoleksi
+jo alhaalla, ja permannolla oli suuri kasa tiilitörkyä.
+
+Siinäpä katsellessa juolahti hänen mieleensä, että juuri noin hävisi
+kerran vanha pappilakotikin. Ei sen seiniä tosin revitty, vaan
+sydämmestä se juuri noin revittiin kuin tämäkin. Ja muistui vielä
+entinen lohduttaja kaikkea hävitystä vastaan. Ei elämässä mikään pysy,
+kaikki häviää, mikä silmillä näkyy, mutta lohduttaja pysyy, joka on
+näkymätön ja aina mukana.
+
+"Ei ole mitään suuntaa eikä mitään tulevaisuuden tietoa tässä elämässä.
+Kaikki muuttuu ja vaihtuu, ihmiset siirtyvät asunnoista toisiin, uusia
+sukupolvia kasvaa, ja minä kohta alan tuntea itseni vanhaksi. Kotia ja
+turvaa ja lohdutusta ei ole olemassa muuta kuin olemisessa uuden
+valtakunnan jäsenenä, tietäen vaan siitä, mihin sen näkymätön isäntä
+joka hetki käskee."
+
+Näin ajatteli Henrik kulkiessaan pois, ja keskellä näkyvää hajaannusta
+hänen sydämmensä sitoi kaikki jälleen yhteen, niinkuin akseli kokoo
+hajalle menevät puolat keskukseensa.
+
+Ja tästä hän alkoi ajatella, että tämäkin rikkirevitty rakennus
+oikeastaan muistutti hänelle, kuinka tarpeellista oli irroittua jälleen
+siitä totutusta, mikä oli viiden vuoden kuluessa ehtinyt kerääntyä. Se
+tosin oli olevinaan vaan hiljainen, vaatimaton, ahkera elämä, mutta
+itse asiassa siinä oli hyvin paljon mukavaa toimettomuutta, niin että
+päivä vaan tuli toisen perästä Henrikin voimatta pysyä siinä
+ajatuksessa, jossa hän tahtoi pysyä: että jokaisen päivän kanssa pitää
+alkaa ikäänkuin oma erityinen elämä.
+
+Nyt oli vihdoinkin tullut se aika, jolloin Henrikin olisi pitänyt
+ajatella maalle muuttamista. Mutta hän oli tottunut kaupungin elämään.
+Vaikka hän kuinka ymmärsikin, että hänen pitäisi päinvastoin totuttaa
+itseänsä elämään luonnon yhteydessä, aina tuli ajatuksia, jotka olivat
+puolustavinaan sitä, mihin hän jo oli tottunut. Joskus hän päälliseksi
+ihan selvään ymmärsi, että hänen oli hyvä ja mukava kaupungissa
+vaan siitä syystä, että hän itse vapautuu niistä varsinaisista
+kaupunkilaistoimista, jotka juuri tekivät hänen olonsa niin mukavaksi,
+kuten enimmät ja välttämättömimmät ruumiilliset kaupunkityöt: katujen
+lakaseminen, kasteleminen, rakentaminen, ajurina oleminen ja niin
+edespäin. Mutta nämä toimet olivat kaikki semmoisia, että hänen olisi
+lakannut olemasta hyvä ja mukava, jos hän olisi niihin antautunut.
+
+Kaikki se vapaa henkinen työ taas, jota hän itsellensä ajatteli, oli
+sitä laatua, että sitä sopi tehdä maalla yhtä hyvin ja vielä
+paremminkin kuin kaupungissa. Hän ajatteli nimittäin ruveta
+kirjoittamaan uudenlaista oppikirjan koetta historian opetusta varten,
+semmoista, joka ei olisi eri kansallisuuksien historia, -- jossa ei
+olisi puhetta vaan kuninkaista, tappeluista ja kansojen etevämmyydestä
+toistensa rinnalla, vaan joka osoittaisi tasa-arvoisuuden ja veljeyden
+aatteen vaivaloista ja melkein näkymätöntä kehitystä vanhimmista
+ajoista uusimpaan aikaan asti, ja siis tarkoittaisi selventää ja
+vahvistaa ihmisen uskoa tähän ihmiskunnan yhteiseen, ihanteelliseen
+tarkoitusperään -- uutee valtakuntaan, jonka kuningas on näkymätön.
+
+
+
+
+III LUKU.
+
+
+"Koska kaupunkeja kerran on, niin tottapa siinä minullakin voi olla
+toimialani", -- ajatteli Henrik, taas kulkiessaan kerran tuttua katua
+myöten.
+
+Se seikka, että hän ei oikein hyväksynyt olemistansa kaupungissa, ja
+kuitenkin yhä kaupungissa viipyi, vaikutti, että hänen oli pakko
+alinomaa näin väitellä itsensä kanssa.
+
+"Minä en voi vielä kokonaan jättää tulolähdettäni ja lähteä
+kaupungista; minulla täytyy siis löytyä myöskin täällä jotakin
+tekemistä, oikeata tekemistä, tekemistä uuden valtakunnan jäsenenä.
+Sillä uuden valtakunnan aate täytyy olla paikkansa pitävä juuri siinä
+kohden, että se joka hetkenä osoittaa mitä on tehtävä nyt."
+
+"En tahdo mitään järjestää itselleni, en edes puuhata itselleni
+olinpaikkaa maalle, -- jättäydyn kokonaan kohtalon haltuun. Ja
+sentähden juuri kysynkin: mitä minun pitäisi tehdä nyt, tässä missä
+olen?"
+
+Henrik katsahti ehdottomastikin ympärillensä ikäänkuin vastausta
+hakien.
+
+Hän näki edessään suoran linjan toinen toisensa vieressä seisovia
+rakennuksia, sekä käytävälle ulkonevan viirullisen sotamies-vahtikojun
+sillä puolen katua, missä kulki, -- ja toisella puolella vaan erään
+epäillyttävän naishenkilön, joka otti itseensä hänen katsahduksensa ja
+mennessään nyykäytti kevytmielisissä aikeissa hänelle päätä sekä
+kääntyi tuontuostakin taaksensa katsomaan.
+
+Tämähän oli aivan kuin kohtalo itse olisi hänen kanssaan puhunut:
+
+"Jos kerran kaupungissa, niin tuossa on sinulle toimiala: levitä
+henkeäsi niiden kesken, jotka tämän kaupungin lapsista enin sitä
+tarvitsevat."
+
+Henrik punastui itseksensä.
+
+Mutta hän ei myöskään tahtonut enää perääntyä.
+
+Häntä sykähytti ajatus, että voisihan todella mennä ja puhua tuon
+kanssa ihmisiksi, kysellä hänen elämäänsä ja ehkä auttaa häntä
+parempiin pyrintöihin. Ensin hän säikähti tätä mieleenjuolahdusta ja
+hylkäsi sen kokonaan. Mutta hän ei voinut tyydyttävästi selittää
+itselleen syytä, miksi hän ei menisi, kun juuri oli muka ollut valmis
+vaikka mihin hyvänsä.
+
+Ei ollut elävää sielua muita tällä kadulla.
+
+Se, että tuommoiset naiset inhoittivat häntä, ei tässä saanut merkitä
+mitään. Tässä täytyi perustua siihen, mikä kaikkialla piti paikkansa:
+ajatella, että antaisinko minä oman sisareni mennä ohitse, jos hän
+olisi näin onnettomassa tilassa. Henrik muisti sen vaaleaverisen
+sisarvainajansa, jolla oli kiertyvä polkkatukka ja punaiset
+silmäluomet.
+
+"En päästäisi käsistäni, ennenkuin olisin liikuttanut hänen mieltänsä
+ja saanut hänet muuttumaan, mutta tuon päästän, -- ja kohta onkin jo
+myöhäistä." --
+
+Yhtäkkiä Henrik harppasi pari askelta eteenpäin ikäänkuin
+saavuttaakseen kevytmielisen naisen. Mutta hän pysähtyi ja keksi:
+
+"Jos minun täytyisi jokaista tuommoista naista kohdella niinkuin
+sisartani, niin enhän sitten joutaisi muuta tekemäänkään, -- en pääsisi
+kaduilla kulkemaankaan", -- ajatteli hän ja oli jo rauhoittua. Mutta
+toinen ajatus ehti heti jälkeen:
+
+"Siksipä et voikaan asua kaupungissa. Joko asut kaupungissa etkä muuta
+tee kuin seurustelet noiden kanssa, taikka sitten mene pois kaupungista
+äläkä ota siihen osaa."
+
+Henrikiä ahdisti kummallinen pelko, että kohta on kaikki myöhäistä.
+
+Hänen sydämmensä alkoi lyödä kiivaammin ja hän taas lisäsi vauhtia, ja
+vihdoin melkein juoksi.
+
+Nainen huomasi hänen kiireensä ja heti pysähtyi pyöritellen ruumistaan
+toisella kantapäällään, kädet lanteilla, ja hymyili silmät suurina,
+kevytmielisinä.
+
+Vielä kerran tahtoi Henrik seisahtua, niin voimakkaasti pani tämän
+asian outous vastaan. Mutta hän tuskin enää olisi voinutkaan pysähtyä
+näyttämättä jonkinlaiselta mielipuolelta tytön silmissä. Hän tuli luo
+ja nosti lakkiansa.
+
+Tyttö ojensi hänelle kätensä ja nykäsi häntä leikillä vastaansa.
+
+-- Mikäs lintu sinä olet? -- sanoi hän nykäistessään.
+
+-- Sinähän lintu olet, koskon siivetkin, -- sanoi Henrik tarkoittaen
+hänen hattuansa, ja katsellen ympärilleen ajatteli: "antaa sen vaan
+luulla minusta mitä tahtoo."
+
+-- Missä ihmeen kapakassa minä olenkaan sinua ennen nähnyt? -- sanoi
+Henrik luonnollisella äänellä, muistutellen todellakin mieleensä näitä
+kasvoja.
+
+-- Kadulla tietysti, missäs muualla.
+
+-- Ei, muualla se taisi olla: -- ellei vaan Alppilassa?
+
+-- Ole sinä! Minnes mennään, hä?
+
+-- Missäs sinä asut?
+
+-- Kas vaan, kohta kysyy missä asut. Mutta vie sinä ensin minua ja
+tarjoo jotakin hyvää. Eikös mennä johonkin oikein fiiniin paikkaan,
+mitä?
+
+-- Mitäs me siellä?
+
+-- "En kehtaa", sano niin. Kyllä minä jo näenkin mikä lintu sinä olet.
+
+-- Ei mennä ravintolaan, mutta mennään kävelemään, minä tulen vaikka
+minne.
+
+-- Etpä tule esplanaadille.
+
+-- Tulen vaikka esplanaadillekin, -- sanoi Henrik vähän punastuen.
+
+-- Koetetaans! Mennään!
+
+Kun he olivat kulkeneet vähän matkaa ja tyttö huomasi, että siitä voi
+tulla tosi, pysähtyi hän ja sanoi.
+
+-- Ei, ei mennä sinne. Hyvästi nyt.
+
+-- No nytkö jo jättäisit minut?
+
+-- Herra tekee vaan pilkkaa minusta, hyvästi.
+
+-- En yhtään tekisi pilkkaa, mutta sinäpä itse et kehtaa tulla
+esplanaadille.
+
+-- Eihän siellä tämmöiset voi kulkea.
+
+-- Mimmoiset?
+
+-- Tämmöiset.
+
+-- Mimmoinen sinä sitten olet?
+
+-- Nosh, älkää siinä --
+
+-- Oletteko te erilainen kuin muut?
+
+-- Ei, ei, hyvästi nyt, tästä minä menen.
+
+-- Enkö saa tulla saattamaan?
+
+-- Ha-ha-ha. Miksei, tietysti, herra tulee vaan.
+
+Hän lähti kulkemaan jotenkin nopeasti, ja Henrik seurasi rinnalla,
+koettaen löytää sopivaa puheen jatkoa, mutta ei keksinyt muuta kuin
+tulla suoraan asiaan:
+
+-- Oletteko te koskaan koettanut ruveta muuksi? -- kysyi hän ihan
+luonnollisella äänellä.
+
+Tyttö kulki pää kumarassa, mutta hiljensi vauhtia.
+
+-- Ei se ole niin helppo, kun on näin pitkällä, -- sanoi hän.
+
+-- Niin, niin, joka koettaa, hän on yhtä hyvä kuin kaikki muut, --
+sanoi Henrik.
+
+Tyttö katsoi ylös häneen ja sanoi:
+
+-- Herra taitaa olla pelastusarmeijalainen?
+
+Nyt Henrik ei enää voinut jatkaa. Jo silloin kuin hän sanoi edelliset
+opettavaiset sanat, hänen tuntui tukalalta. Mutta tytön arvelu, että
+hän oli pelastusarmeijalainen, kokonaan tukki häneltä suun.
+
+Tämä kuva, että hän elelee mukavasti kaupungissa ja harjoittaa
+ammattinaan sielujen pelastusta saman kaupungin langenneiden joukossa,
+hävetti häntä siihen määrään, että hän taas punehtui itsekseen.
+
+Kaikki oli kuin katkaistu.
+
+Vähän ajan perästä hän katsoi kelloonsa ja sanoi toisella, arkiäänellä:
+
+-- Ei, kyllä minunkin tästä täytyy lähteä. No meistähän ei tullut
+tuttavia.
+
+Tyttö nauroi ja ojensi hänelle kätensä.
+
+-- Hyvästi, -- sanoi Henrik, nyykäytti hänelle päätä ja erosi takasin
+omalle suunnallensa.
+
+"Onko siis ihan mahdotonta, -- ajatteli hän mennessään, -- puhua
+tuommoisen kanssa niin, ettei se huomaa minun opettavan. Siinä
+kuitenkin on koko asia. Hän huomaa minun opettavan, sillä minä todella
+opetan ja asetun hänen yläpuolellensa. Mutta jos oikein suhtautuisin
+häneen, niin en lainkaan tuntisi olevani yläpuolella. Sillä ensiksikin
+olisin ihan varmaan samallainen, jos olisin ollut samoissa oloissa. Ja
+toiseksi, jos hän olisi ollut sisareni, niin minä olisin ajatellut:
+kyllä hän itsekin tietää, että hänen elämänsä on paha, ja olisin vaan
+kaikin tavoin koettanut auttaa häntä käytännöllisesti, edes vähän
+parempaan. Mutta nyt minä luulin pääseväni vaan pienellä opetuksella,
+ja hän huomasikin sen, eikä minulla ollut mitään vaikutusta. Siinä taas
+todistus, etten voi olla kaupungissa, sillä elääkseni täällä oikein
+minun pitäisi elää aina noiden seuroissa ja vielä turmeltuneempien,
+enkä minä sitä ainakaan vielä voi. Tai oikeastaan: ihmisten tähden en
+uskalla, vaikka voisin."
+
+Henrik ei voinut pitkään aikaan unohtaa tätä kohtausta. Hän alkoi nyt
+vasta ajatuksissaan tuntea rakkautta sitä vierasta henkilöä kohtaan,
+jolle hän oli kylmästi vaan puhunut ja päästänyt sitten menemään.
+"Opinkohan koskaan olemaan itse näkymätön. Äsken ainakin näin vaan
+itseni, kun päinvastoin olisi pitänyt katsoa ja nähdä toista."
+
+Vähitellen hänelle nyt selvisi, missä hän oli ennen nähnyt tämän saman
+ihmisen.
+
+Se oli kuin olikin vanhassa Alppilassa, ja hyvin ikävissä oloissa.
+
+Siitä oli jo monen monta vuotta:
+
+Henrik oli lähtenyt varhain aamulla kävelemään Eläintarhaan ja poikkesi
+ylös ravintolaan, aikoen nousta verannalle syksyistä auringon nousua
+katsomaan. Silloin hän huomasi jonkun herran istuvan lakitta päin
+verannan kaideaidan luona ja tunsi heti sen siksi toverikseen, jonka
+hän oli sittemmin Turun retkellä tavannut. Tämä oli silloin juuri
+suorittanut lääketieteen-kandidaattitutkinnon. Henrik ensin juoksi
+iloisena rappusia ylös tervehtimään, mutta huomasi heti, että hän oli
+ihan päissään.
+
+Rappuisten yläpuolella olevasta huoneesta kuului kovaa melua, lasien
+kilinää, sekasin mies- ja naisääniä, naurua, pianonsoittoa,
+laulunhoilotusta. Henrikille oli silloin selvinnyt kaikki: tämä oli
+kandidaattiviftin jatkoa.
+
+Liian myöhään Henrik huomasi asiat, sillä päihtynyt toveri tarttui
+hänen käteensä ja veti väkisin mukaansa juomaseuraan, siihen
+huoneeseen, josta melu kuului.
+
+Huone oli täynnä tupakinsavua. Keskellä oli katettu pöytä, täynnänsä
+laseja, kuppeja, pieniä kahvikannuja, likööripulloja, paperossin
+pätkiä, tuhkaa, sokeripaloja. Kaikki huoneessa-olijat olivat niin
+päissään, etteivät huomanneet uutta tulokasta, ei vaikka saattaja huusi
+Henrikin nimeä kohtikulkkua ja vaati hiljaisuutta.
+
+Naisten joukossa, jotka kirkuivat ja ottivat osaa meluun, oli yksi ihan
+tämän äskeisen näköinen, ja se oli ollut kaikkein pahimmin päissään.
+
+Näistä muistoista Henrikin ajatukset vähitellen siirtyivät hänen
+lääkäri-ystäväänsä, jonka asiat olivat hyvin huonolla tolalla. Kihlaus
+oli aikaa sitten purettu. Kerrottiin, että hänen heinolalainen
+morsiamensa oli, ibseniläisen kirjallisuuden vaikutuksesta ja saatuaan
+tietää sulhonsa entisyydestä, hylännyt tämän. Ikävintä oli, että mies
+oli sittemmin taas heittäytynyt huonoon elämään, niin että hän oli jo
+paikkansakin menettänyt, eikä ollut enää juuri missään työssä.
+
+Henrik oli käynyt monasti hänen luonansa, mutta voimatta mitenkään
+vaikuttaa häneen.
+
+-- Ihmisiä on erilaisia, -- sanoi hänen toverinsa, -- sinä voit olla
+puhdas, mutta minä en voi.
+
+Henrik pani parastaan selittääkseen että kaikki riippuu sisällisestä
+elämän intressistä, että ilman sitä ei voi olla mitään vastustusvoimaa,
+että senvuoksi olisi parasta mennä sittenkin naimisiin ja perustaa oma
+koti.
+
+Mutta kaikki heidän keskustelunsa olivat aina loppuneet painostavaan
+sanattomuuteen ja alakuloisuuteen, eikä niistä ollut tullut mitään sen
+enempää.
+
+Viimeksi oli Henrik tavannut hänet kotona, pienessä, pitkulaisessa,
+kylmässä hyyryhuoneessa. Henrikin tullessa hän loikoi vuoteellaan ihan
+yksin, mutta totutusta, yhä säilyneestä gentlemannisuudesta aikoi
+hypähtää ylös. Hän oli kuitenkin tullut vuosien kuluessa hyvin
+lihavaksi, niin ettei se hänelle ensi yrittämällä onnistunut. Henrik
+kiirehti antamaan hänelle kättä ja vaati häntä vaan loikomaan, sekä
+oikasihe itse sohvalle, jolloin hänkin suostui jäämään paikoilleen.
+
+Mieliala oli jo heti alussa tukalan ikävä. Hän ei näyttänyt ollenkaan
+tahtovan puhua.
+
+Henrik siitä huolimatta tavallisuuden mukaan rupesi puhumaan hänelle
+samasta asiasta, mutta kohta tuli itse taas alakuloiseksi, sillä hän
+joka sanalla tunsi vaativansa ystävältään semmoista askelta, jota hän
+itse ei milloinkaan ollut tehnyt. Ja kuitenkaan hän ei ymmärtänyt
+neuvoa muuta. Sillä neuvoa "täydellisyyden tietä" tuntui tässä
+tapauksessa mahdottomalta.
+
+-- Ei, Henrik, -- sanoi hän, vetäen povitaskustaan pienen pännäveitsen:
+-- katsos tämä tässä on hyvin terävä, -- suurempaa ei tarvita.
+
+-- Mitä tarkoitat?
+
+Hän osoitti pienellä liikkeellä vasemman käden valtimoa.
+
+-- Se on hyvin helppo kuolema, -- sanoi hän.
+
+Ei keskustelusta tullut mitään.
+
+Sen jälkeen ei Henrik ollut häntä tavannut.
+
+"Senkin luona minun pitäisi välttämättä käydä," -- ajatteli Henrik nyt,
+huokaisten. -- "Tuon langenneen naisen puhutteleminen kadulla saattoi
+olla erehdys, sillä hän oli minulle vento vieras, ja tietysti luuli
+pelastusarmeijalaiseksi, mutta toista pitäisi olla vaikuttaa ystävään,
+jonka tuntee ja joka myöskin tuntee minua. Minun esiintymisessani on
+joku vika, ja minun täytyy koettaa uudestaan."
+
+Ennenkuin Henrik kuitenkaan ehti panna toimeen uutta ristiretkeänsä,
+sai hän Johannekselta kirjeen, joka antoi hänelle muuta ajattelemista
+ja sai hänen toistaiseksi unohtamaan tämän aikeensa.
+
+
+
+
+IV LUKU.
+
+
+Sen jälkeen kuin Henrik useita vuosia sitten Uunon kanssa kävi
+pohjanmaalla Johannesta tervehtimässä, olivat tämän asiat paljon
+entisestään muuttuneet. Mamman kehoituksesta ja hänen luvattua ottaa
+omaan hoitoonsa puolivuotiaan pienokaisen, (joka oli Johanneksen neljäs
+lapsi), olivat Johannes ja Alina ensin tehneet huvimatkustuksen
+erityisiin paikkoihin Suomea, käyneet Imatralla, Valamossa,
+merenrannalla, ja pistäytyneet vihdoin Savossa vanhaa kotipappilaa
+katsomassa.
+
+Alina oli kovin innoissaan kaikesta mitä näki. Imatraa katsellessa hän
+ensin kalpeni, ja sitten sanoi, ettei hän niiin suurenmoista ollut
+voinut mieleensä kuvailla, ja piteli koko ajan Johanneksen hihasta. --
+Vuoksen tuuheat ja mehevät lehtimetsät miellyttivät häntä niin, ettei
+hän voinut silmiänsä niistä kääntää. Meri häntä enemmän kummastutti
+kuin miellytti. Se seikka, ettei maata lainkaan näkynyt, oli hänestä
+niin ihmeellistä, ettei se näin lyhyessä ajassa voinut ruveta
+näyttämään kauniilta. Ja aaltojen pauhu se oli niin uutta, vei tunteet
+ihan vieraihin maailmoihin, sekoitti kaikki entiset, niin että ihailun
+sijaan rupesi raukasemaan ja nukuttamaan.
+
+Savo sen sijaan miellytti häntä, ja ennätti näyttää kauniilta,
+erittäinkin matka höyrylaivalla Lappeenrannasta pitkin Saimaan vesiä.
+Hän matkusti silloin ensi kerran höyrylaivalla. Johannekselle hän omin
+ehdoin tunnusti, ettei ollenkaan tämmöiseksi kuvaillut Savon luontoa ja
+ihmisiä, ja myönsi, että vuoristossa saattoi olla yhtä paljon
+mahtavuuden tunnelmaa kuin lakeudessakin.
+
+Mitä taas Johannekseen tulee, jolle Imatrat ja Valamot eivät olleet
+mitään uutta, niin hän ensin voittamattomalla kiihkolla halusi vaan
+pian saada nähdä vanhaa kotia, mutta kun hän sen sitten oli nähnyt, ei
+se vastannutkaan hänen odotuksiansa.
+
+Kaikki näytti vanhassa kodissa kumma kyllä paljoa pienemmältä kuin hän
+oli tottunut ajattelemaan. Renkitupa ja päärakennuskin, jotka hänen
+muistissaan olivat heijastaneet mahtavina rakennuksina, näyttivät nyt
+todellisuudessa kuin leikkikaluilta. Olikohan siihen syynä se, että hän
+oli pohjanmaalla tottunut näkemään yleensä suurempia ja komeampia
+rakennuksia, vai ehkä se, että kotipappila oli painanut häneen
+vaikutuksensa silloin kuin hän itse vielä oli pienikokoinen lapsi, ja
+pappila häneen verraten siis suurempi? Johannes katseli ja katseli,
+eikä voinut kyllin ihmetellä.
+
+-- Mikä sinun on? -- kysyi Alina, joka seurasi häntä kintereillä ja
+tahtoi nähdä kaikkea mikä saattoi olla Johannekselle kallisarvoista.
+
+-- Ei, eihän tämä, -- sanoi vaan Johannes harhaillen silmillään sinne
+tänne.
+
+Renkitupa oli maalattu punaiseksi ja pappilarakennukseen oli tehty
+uusi, ihan outo, paljon laveampi kuisti, joka oli keltaisessa
+vernissassa. Ei ollut enää sitä harmaata kuistia, jossa mamma aina
+kahvia joi. Ystävällinen, naimaton v.t. kirkkoherra, joka kuului olevan
+myöskin erinomainen maanviljelijä ja hevosmies, -- kun sai kuulla keitä
+vieraat olivat ja missä asioissa tulleet, pyysi sisälle ja tarjosi
+kahvia salissa, jossa ei enää ollut kukkia ja jäykkä sohva seisoi
+nurkassa vinottain, eikä keskellä seinää, kuten heidän vanha syvä
+kotisohvansa ennen muinoin.
+
+Tämäkin sali näytti matalalta ja pieneltä verrattuna Johanneksen
+mielikuvaan, jonka mukaan sen olisi pitänyt olla suurimpia saleja mitä
+yleensä oli. Hajamielisesti pidetyn keskustelun jälkeen ilmaisi
+Johannes halunsa katsahtaa muihinkin huoneihin.
+
+V.t. kirkkoherra avasi auliisti entisen papankamarin oven. Se oli nyt
+hänelläkin työhuoneena, mutta uusilla seinäpapereilla vuorattu ja
+permanto maalattuna punertavan ruskeaksi; tämä kiilsi uutuuttaan niin
+että ikkuna kuvastui siihen. Ruokasalin ovea kirkkoherra vitkasteli
+avata, mutta teki sen kuitenkin, pyydettyään anteeksi. Siellä seisoi
+näet pöydän päällä valkoisiin pilkkuihin priiskoittunut tapiseeraaja ja
+siveli kattoa, paperiliuskojen kiemurrellessa lattialla liisteriastiain
+ympärillä, ja oven läpi näkyi mamman kamariin, joka oli valmis: tumman
+sinisillä seinäpapereilla vuorattu. Muuta ei Johannes sitten enää
+pyytänytkään saada katsoa.
+
+Sattui vielä, että oli vinha pohjoistuuli, niin että pihaltakin oli
+ruma katsella: se niitty, joka alkoi veräjästä ja loppui sankkaan
+lepikköön, näytti kylmältä, -- kaikki lehdet käänsivät tuulessa
+ikävästi nurjan, vaaleamman puolensa.
+
+Puutarha oli ihan uudestaan suunniteltu ja järjestetty; se ei
+huvittanut Johannesta.
+
+Näistä asioista hän sittemmin kirjoitti Henrikille ja oli kirjeessä
+sanottu muun muassa näin:
+
+"Vanhaa kotia olin lähtenyt katsomaan, sanoakseni hyvästi sille,
+ilmoittaakseni sille raukalle, ettemme koskaan enää tule sinne. Mutta
+minä en löytänytkään sitä ollenkaan. Se oli mennyt ennen minua. Ei
+mitään semmoista ole enään olemassa, Henrik. Se kaikki on vaan muistoa.
+
+"Kun me Alinan kanssa matkustimme sieltä, tuntui minusta vähän niinkuin
+olisin irroittunut koko elämästä. Varmaan tuntuu samallaiselta
+laivalla, kun ranta lakkaa siintämästä. Mutta toiseltapuolen, -- ja
+juuri sitä tahdoin sinulle erityisesti kirjoittaa, -- minusta tuntui
+niinkuin olisin vapautunut. Saatoin nyt vapaasti asettaa laivalleni
+kurssin, riippumatta enää rantamerkeistä. Ensin tosin tuntui vähän
+turvattomalta keinua ulapalla, epäillytti voinko todella luottaa
+yksistään siihen kompassiin, joka on vaan tuossa ihan minun luonani.
+Mutta mitä kauemmin olen aavalla purjehtinut, sitä ihastuneempi olen
+nyt siihen. Ja se seikka, että rannat ovat olemattomat ja seuraavat
+mukana näkymättöminä muistoina sydämmessä, se vaan lisää turvallisuutta
+ja riippumattomuutta. Kaikki on minulla niin perin pohjin muuttunut
+siitä asti, etten tiedä kuinka sen sanoilla selittäisin. Sanon vaan:
+koko asia on siinä, että kompassiin täytyy luottaa täydellä
+rohkeudella, niin että kun se pikkusenkin kääntyy, on koko laiva ilman
+vähintäkään epäilystä sen mukaan käännettävä.
+
+"Minä sain heti tilaisuuden kokea tätä. Kotimatkalla selitin Alinalle
+kaikki mitä tunsin, -- ja ajattele kuinka merkillistä: -- ensi kerran
+tulin hänelle puhuneeksi sen, mikä sinulle on hyvin tuttua, -- sen,
+että minua vaivaa pappeuteni, ja mistä syystä vaivaa. Ja me antauduimme
+pitkään keskusteluun, joka on minun elämäni siunatuimpia tapauksia.
+Kuinka se on mahdollista, etten minä Alinan kanssa ollut ennen puhunut
+siitä, mikä oli aina sydämmelläni, sitä en voi ollenkaan ymmärtää. Ehkä
+minä pelkäsin, että hän ottaa asian taloudelliselta puolelta. Mutta
+juuri tässä keskustelussa, kun koetin hänelle selittää ja kun hän teki
+kysymyksiänsä, selvisi minulle itselleni ne asiat, jotka lähes
+vuosikymmenen kuluessa olivat epäselvinä painaneet ja vaivanneet minua.
+Alina ymmärsi kohta kaikki ja me puhuimme molemmat ihan rohkeasti,
+ollenkaan lukuunottamatta, mihin se voi johtaa. Erittäinkin ymmärsi
+Alina sen, etten minä voi olla muiden ihmisten opettajana, ainakaan en
+nauttia palkkaa semmoisesta toimesta, ja kaikkein vähin opettaa palkkaa
+saadakseni, niinkuin asia kuitenkin on, jos ihan rehellisesti katsoo
+pohjaan asti. Alina itse sanoi, ettei hän ymmärrä muuta kuin että pitää
+ottaa ero virasta.
+
+"Et usko, Henrik: -- olin tottunut elämään siinä käsityksessä, että
+kohtalo hallitsee minua, -- en voinut ottaa askeltakaan tuntematta sen
+painoa päälläni. Mutta tämän keskustelun jälkeen oli ihan kuin sulut
+olisivat avautuneet minun edestäni. Ei, tahdon käyttää entistä
+vertausta: ihan kuin olisin tullut aavalle ihanalle ulapalle, jossa
+maata ei mistään siintänyt ja jossa ensi kerran vapaasti oman
+kompassini mukaan määräsin suuntani.
+
+"Sinä jo tiedät, että minä olen jättänyt papillisen toimeni, mutta älä
+vaan luule minua todella niin sankarilliseksi, että ihan tietämättä
+tulevaisuudesta ja toimeentulosta olisin päätökseni tehnyt. Luultavasti
+oli siihen suurenakin apuna se, että toimeentulomme on kaikissa
+tapauksissa jotenkin taattu Alinan omaisuuden tähden. Me muutimme
+Frantsilaan, Alinan isän luo, joka ei enää jaksanut hoitaa
+maatalouttansa. Alina tahtoi ensin, että olisimme ottaneet isän
+luoksemme ja ostaneet toisen talon jossain Savossa, mutta -- niin
+kummalta kuin se sinusta kuuluukin -- minä olen jo niin kiintynyt
+täkäläisiin oloihin ja asioihin, etten omin ehdoin täältä lähde.
+
+"Ei, kyllä pohjanmaa on nyt jo meidän kotimme. Sitäpaitsi olimme mamman
+kanssa niin kiintyneet Alinan vanhaan isään, ettemme hänenkään tähtensä
+olisi raskineet muuttaa. Nyt ovat asiat toisin. Ilmoitamme sinulle sen
+surusanoman, että tämä jalo vanhus on nyt jo vainaja. Hän kuoli noin
+puoli vuotta sitten, rauhallisesti, Alinan ja meidän ympäröimänä.
+
+"Frantsilaa et sinä ole nähnyt muuta kuin ohiajaessa, jos muistat ja
+tulit silloin huomanneeksi. Täällä on syvä joki ja ihan lähellä hyvin
+hauska havumetsä. Täällä on aika suuri kylä ja meillä alkaa syksystä
+oma pikku lastenkoulu, jossa aijomme itse opettaa ja eräs Alinan tuttu
+neiti, joka on sivumennen sanoen ihan erinomainen lasten opettaja. Hän
+on aina hakenut semmoista tilaisuutta, jossa saisi opettaa vapaasti
+oman vakaumuksensa mukaan, ja nyt hän aikoo meillä tehdä tätä työtä
+palkatta, pelkästä ylläpidosta, -- joka tietysti on tavattoman suuri
+hyvätyö, meidän Aarnelle ja Gertrudille, jotka molemmat ovat jo
+kouluijässä. Olemme jutelleet ja haaveksineet, että laajennamme koulua
+sen mukaan kuin lapset kasvavat ja koko ajan pidämme kylän lapsia
+mukana. Alina tahtoo opettaa oikokirjoitusta, historiaa ja maantiedon
+alkeita. Minun osalleni tulee luvunlasku ja luonnontieto, muut aineet
+ottaa se neiti.
+
+"Mutta ei tulisi loppua, jos näistä kaikista alkaisin kertoa. Ennen
+kaikkea pyydämme: tule sinä tänne käymään, olisi niin kovin paljon
+puhumista ja neuvottelemista. Tulethan? Älä kiellä, jos suinkin
+mahdollista. Mamma raukkakin on jo kovin vanhentunut. Terveisiä
+kaikilta.
+
+          Veljesi
+
+              Johannes.
+
+J. K. Koska tiedän, että varasi ovat hyvin niukat, lähetän minä sinulle
+matkarahan heti kun vaan voit tulla ja siitä ilmoitat.
+
+                                                 Sama."
+
+Tämä kirje saattoi Henrikin suunniltaan. Hänen rupesi kovin tekemään
+mieli matkustaa Johanneksen luo. Hänestä rupesi se näyttämään ihan
+välttämättömältäkin: piti muka olla apuna Johannekselle koulun
+järjestämisessä, -- tai piti kiiruhtaa näkemään mammaa niinkauan kuin
+tämä vielä oli elossa, ja oli niitä monta muutakin tärkeätä
+matkustamisen syytä. Mutta jokin häntä siitä pidätti: hän ei voinut
+olla näkemättä, että kaikki matkustamisen syyt olivat keksittyjä,
+syntyivät hänen halunsa voimasta ja oikeastaan olivat vähäarvoiset
+muiden tehtävien rinnalla, joita hänellä oli. Hän ymmärsi, että jos
+näin antautuu halujansa palvelemaan, niin tieten tahtoin luopuu siitä
+uudesta toiminnan määrääjästä, jonka hän oli omistanut. Oli sentähden
+aikoja, jolloin hän sydämessään iloitsi vapautuneensa aikeesta
+matkustaa Johanneksen luo; mutta oli toisia aikoja, jolloin tämä halu
+jälleen tuli viettelemään ja sekoittamaan häntä syiden ja vastasyiden
+sotkuisaan verkkoon, josta hän uudestaan ja yhä uudestaan sai sitten
+vaivalla selviytyä.
+
+Kuitenkin tapahtui vihdoin eräs hänestä riippumaton seikka, joka
+tavallaan pakoitti hänet lähtemään haluamalleen retkelle pohjanmaalle.
+
+Siihen oli syynä Uuno.
+
+
+
+
+V LUKU.
+
+
+Uunon kohtalo näytti muodostuvan ihan siihen suuntaan kuin hän itse oli
+ennustanut jo vuosikausia sitten, jo silloin kuin hän nuorena
+maamittarin-apulaisena kävi Henrikin kanssa Johanneksen luona ja siellä
+sanoi: "minä järjestän elämäni juuri sellaiseksi kuin tahdon, luen
+ylioppilaaksi, sitten maisteriksi, ja antaudun yhteiskunnalliseen ja
+valtiolliseen elämään".
+
+Päästyään ylioppilaaksi hän kahden vuoden kuluttua suoritti
+kandidaattitutkinnon matemaattisessa osastossa ja vihittiin maisteriksi
+samana kevännä. Vaikka ylioppilaselämä oli hänen aikanansa hyvin
+meluista ja kaikkien ihmisten huomio oli heidän kokouksiinsa kääntynyt,
+otti Uuno ainoastaan hyvin varovaisesti siihen osaa. Hän oli tosin
+muutamissa radikaalien suljetuissa puoluekokouksissa, ei puhunut
+julkisesti, vaan ainoastaan yksityisissä keskusteluissa johtajien
+kanssa, ja vaikutti yksityisillä, käytännöllisillä neuvoillansa.
+Johtajat tunsivat hänet hyvin ja heidän välillään oli ikäänkuin
+sovittu, että Uunon onkin paras olla ääneti katsoen niihin
+valloitusaikeihin, joihin he häntä valmistivat ulkopuolella
+ylioppilaspiirejä. Uuno oli heidän joukossaan ihan ensimäisiä, vaikkei
+kukaan syrjäinen kuullut hänen ääntänsä, -- henkilö, josta ainoastaan
+he olivat perillä, ja johon muut katsoivat jonkinlaisella
+salaperäisellä kunnioituksella.
+
+Ei edes promotsionissakaan hän pitänyt ainoatakaan julkista puhetta.
+
+Se, mikä teki hänet kuitenkin yleisen puheen ja huomion alaiseksi, oli
+hänen kihlauksensa seppeleensitojattarensa, rikkaan neiti Hanna T----n
+kanssa.
+
+Kihlaus julaistiin tässä tilaisuudessa.
+
+Neiti T---- oli tavattoman sievä valkoisessa puvussaan, kukissa,
+siniset rinkiteräiset silmät ilosta säihkyvinä. Hän tanssi paljon,
+tanssi itsensä ihan kuumaksi, semmoisella innolla niinkuin tämä sama
+ilontunne olisi lupautunut hänelle koko elämänajaksi. Hän oli niin
+huomattu, että kavaljeerit kilvan tavoittelivat häntä käsiinsä, ja
+lapsekkaalla luottamuksella hän heittelihe sylistä syliin tanssien
+jatkuessa aamunkoittoon asti.
+
+Mutta siitä ilosta tuli loppu sillä kertaa.
+
+Heti maisterinvihkijäisten jälkeen Uuno vetäytyi nuoren vaimonsa kanssa
+hiljaiseen pikkukaupunkilaiselämään, jossa heidän seurapiirinsä
+muodostui vaatimattomista, säästävästi elävistä kolleegoista ja
+lehtoreista, jotka kaikki pitivät seurustelua ainoastaan
+virkistyskeinona väsyttävien opetustuntien jälkeen ja joita rupesi
+nukuttamaan jo kello 11-12 välillä.
+
+Ensin tämä elämä kovasti tympäsi Hannaa, mutta Uuno, joka ei vaimonsa
+kanssa yleensä puhunut valtiollisista aikeistaan, selitti hänelle, että
+ihmisen täytyy oppia tyytymään vähään, ja eräänä heikkona hetkenään
+viittasi siihen, että kaikki tyyni oli oikeastaan valmistusta johonkin
+suurempaan. Tästä luottamuksesta, joka oli Hannalle odottamaton, oli
+tämä niin kiitollinen ja niin ilonen, että ikävän kestäminen tuntui
+hänestä enää leikin asialta. Hän kätki tämän tapauksen syvälle
+sydämmeensä ja eli siitä pitkiä vuosia, näkymättömässä elämässä.
+
+Hanna muuttui sen jälkeen kokonaan. Niinkuin Uunon oma elämä oli
+rakennettu tulevaisuudelle, niin oppi nyt Hannakin käyttämään
+nykyhetkeä ainoastaan asteena tulevalle. Uunoa ajatellen ja hänen
+tulevaisuutensa nimessä Hanna tuli äärimmäisen säästäväiseksi,
+seurusteli vaatimattomasti lehtoorskien kanssa ja puvussaankin noudatti
+suurta yksinkertaisuutta. Säästämisen into saattoi hänet hyvin pian
+ottamaan tehokasta osaa kyökkiasioihin, niin että hän nähtiin itse
+liikkuvan torilla kori kainalossa, ja kotona tuli päivällisille usein
+suoraan hellan äärestä, posket hohtavina, eikä aivan vapaana rasvan
+kärystä. Entisestä hienopukuisesta, valkohöyhenisestä Hannasta ei
+ollut pian mitään jäljellä, vaan oli käytännöllinen, hiljainen,
+terveennäköinen, tummapukuinen rouva, jonka muuten kaikki näkivät kohta
+tulevan äidiksi.
+
+Mitä Uunoon tulee, niin olivat monet ihmiset ensin vähän aikaa
+ihmeissään, että nuori lupaava maisteri muka oli valinnut tämmöisen
+näkymättömän työalan opettajana pikkukaupungissa, mutta sittemmin
+unohtivat hänet useimmat. Ei kestänyt kuitenkaan kauan ennenkuin hän
+nousi yhtäkkiä vedenpinnalle, ja silloin huomasivat kaikki, että
+hiljaisuus oli vaan edeltäpäin mietitty shakkiveto, jota ensimäisen
+rivin mahtavat tornit ja juoksijat olivat suojelleet: Kaksi vuotta
+oltuaan näkymättömissä tämä tanakka maisteri väitteli tohtorinarvoa
+varten, ja suoritettuaan tutkinnot muutti takasin Helsinkiin,
+kutsuttuna suuren kansallisen osakeyhtiön toimitusjohtajaksi.
+
+Pääkaupungin puolueklubissa otettiin tämä homo novus riemulla vastaan.
+Juuri semmoisia miehiä tarvittiin nyt, kun oli juuri alettu suuri
+valloitusretki kaikille kansallis-taloudellisen ja hallinnollisen
+elämän aloille, missä vastapuolueella oli tähän asti ollut yksinomainen
+sananvalta.
+
+Tie kulki voitosta voittoon.
+
+Niinkuin Uuno oli ennustanut omaa tulevaisuuttansa ja toteuttanut
+sanasta sanaan ennustuksensa, niin oli toteutumassa myöskin hänen
+puheensa suuresta suomalaisesta valtakunnasta, jonka hän ja hänen
+suomenmieliset toverinsa olivat luovat.
+
+Kerran oli Henrik käskettynä Uunon kutsuihin, joissa hän tapasi kaikki
+nuo tulevaisuuden miehet. Siellä oli sanomalehtimiehiä, asianajajoita,
+kirjailijoita, kansallismielisiä liikkeenharjoittajia, nuoria
+yliopistonmiehiä, jotka kaikki puhuivat puolueasioista aivankuin omista
+yksityisistä asioistaan. Henrik oli ollut niin pitkän väliajan poissa
+tämmöisistä piireistä, ettei hän nyt voinut edes oikein seurata heidän
+puheitansa eikä ymmärtää niitä suhteita, jotka muille läsnäolijoille
+olivat pienimmistäkin viittauksista selvät ja panivat heidät milloin
+vaihettamaan merkitseviä katseita, milloin purskahtamaan yhteiseen
+nauruun, milloin taas näyttämään huolestuneilta.
+
+Hän tunsi itsensä jo heti alussa kovin pieneksi heidän joukossaan.
+Esitysten ja niitä seuraavien lyhyeiden kohteliaisuuskeskustelujen
+jälkeen, joissa enimmäkseen kosketettiin hänen veljyyttään tohtoriin ja
+hänen nykyistä olinpaikkaansa sekä vielä tuota ikävää kysymystä hänen
+"toimialastaan", hän vetäytyi nurkkaan ja vaikeni.
+
+Hänen ensimäinen ajatuksensa täällä oli: ja minä raukka kun olen
+keksinyt "valtakuntani"! Tuossahan ne ovat, jotka pitävät koossa kaikki
+tyyni ja joita paitsi täydellinen sekasorto syntyisi maailmaan! -- Ja
+mitä minä kuvailen kaikkimääräävästä kohtalosta ihmisen elämässä:
+tuossahan ovat ne, jotka hallitsevat paitsi omaa kohtaloansa vielä
+päälliseksi koko kansankin kohtaloa!
+
+Henrikin tuli ihan tukala olla, sillä koko hänen uskonsa tahtoi
+kutistua yhtä olemattomaksi kuin hän itse oli nurkassansa.
+
+Hän alkoi puolustuksekseen hakea heissä virheitä ja tekikin sen
+havainnon, että he järjestään puhuivat muka esiintyäkseen toistensa
+edessä eikä ollenkaan asian vuoksi. Koukkunenäisen asianajajan huolena
+näytti olevan, ettei hänen vatsansa pönköttänyt vielä kyllin mahtavasti
+esille, vaikka hän sillä kuinkakin koetti pöyhistellä.
+
+Ollakseen tasapuolinen, Henrik otti veljensä Uunonkin arvosteltavakseen
+samalla mitalla, mutta huomasi heti, ettei voinut eikä raatsinut tätä
+nauraa, ja niin hänen tuli kaikkia muitakin sääli.
+
+Uuno oli kasvattanut itselleen neliskulmaisen pukinparran, semmoisen
+kuin heidän puolueensa vanhalla johtajalla oli, -- joka teki hänet
+sangen perusteellisen ja itseensäluottavan näköiseksi. Erinomaisesti
+sopi tämä parta hänelle erittäinkin silloin kuin hän silmät rypyssä,
+hidastuttaen sanojaan ja etusormeaan täristäen käytti usein toistuvaa
+sanaa "arvelen" jostakin poliitisesti muka tärkeästä asiasta
+puhuessaan.
+
+Uuno oli sekä kohtelias ja huomaavainen isäntä että myöskin
+silminnähtävästi hyvin arvonsatunteva puolueenjäsen heidän joukossansa.
+Häntä sanottiin usein vanhan johtajan nimellä, lisäämällä eteen sana
+"pikku". Jo nyt, verrattain nuorena, hän ikäänkuin piteli käsissään
+yleisten asiain langat ja järjesteli niitä mikäli hänestä riippui.
+
+Luulla, että Uuno oli päässyt korkeimpaan huippuunsa, kun oli tehty
+kansallisen osakeyhtiön tirehtöriksi, olisi kuitenkin ollut suuri
+erehdys. Hän oli ajateltu erääseen paljon vaikuttavampaan
+yhteiskunnalliseen asemaan, vaikka se suurelle yleisölle oli vielä
+salaisuus ja riippui eräästä manööveristä vastapuoluetta vastaan, jolla
+oli tähän paikkaan oma ehdokkaansa. Nämät kaikki täällä olivat asiaan
+vihittyjä, ja kysymys, vaikkei siitä puhuttu, keskitti Uunon ympärille
+kaiken huomion, teki hänestä kaksinkertaisessa merkityksessä illan
+sankarin.
+
+Kuitenkaan ei Henrik voinut salata itseltään, että Uuno, niin korkealle
+kuin muuten olikin kohonnut, tuntui hänestä menneen ikäänkuin
+päinvastoin alaspäin. Tai oikeastaan Henrik oli usein vieläkin
+kahdenvaiheella hänen suhteensa, ihan niinkuin oli jo silloin kuin ensi
+kerran tapasi hänet maailmassa, vanhasta kodista erottua: milloin
+hänestä, kuten äsken, näytti, että Uuno on todella korkealla, milloin
+taas ihan selvään tuntui, että Uuno on suistunut raakaan, röyhkeään,
+herjaavaan elämään, ja ainiaaksi häipynyt Henrikin käsistä. Ei Uuno
+enää koskaan näyttänyt sitä puolta itsestään, joka ilmeni kotona, kun
+hän itki myytyä varsaa, tai sittemmin pohjanmaan matkalla, tai
+viimeiksi siinä lapsellisessa äänessä, jolla hän kerran sanoi:
+"kuules, Henrik, mitä sinä oikein pidät Hannasta?" -- Nyt hän taisi
+elää vaan silloin kuin kysymys oli politiikasta ja kun hän seurusteli
+puoluelaistensa kanssa. Henrikin seurassa hän ei oikein viihtynyt, ei
+tiennyt mistä puhua. Samoin hän omassa kodissaan ei tiennyt paljon
+lapsistaan ja oli jotenkin tyly Hannalle. Hanna kuitenkin yhä entiseen
+tapaansa katsoi häntä huolestuneena silmiin, niinkuin peläten
+loukanneensa, ja niinkuin Henrik kuvaili hänen tehneen silloin kuin
+muinoin toi Uunolle valokuvaansa asemalle.
+
+Herrain keskustelu tuli Henrikille yhä sekavammaksi sen johdosta, että
+yhä useampi puhui yhtaikaa ja kaikki yhä kovemmalla äänellä. Voimatta
+seurata mitä sanottiin Henrik taas vaipui arvostelemaan heitä
+kaikellaisten ulkonaisten merkkien, puhetavan, kasvojenilmeen ja
+liikkeiden perustuksella, ja kun hänen arvostelunsa jälleen kääntyi
+tuomitsevaksi ja ivaavaksi, teki hän viimeisen ponnistuksen siitä
+vapautuakseen. "Tässä minä istun ja ivailen, mutta he ovat kuin ovatkin
+kohtalon herroja, siksi että he rakastavat enemmän kuin minä. He
+palvelevat kansaa, mutta minä en palvele ketään."
+
+Tämän ponnistuksen perästä Henrikiä rupesi vähän nukuttamaan, ja hän
+lankesi taas tuomitsemaan:
+
+"Koko illan istuvat ja haukkuvat vastustajiansa", -- ajatteli hän, --
+"eikä ainoastaan vastustajiansa, vaan oman puolueen vierimmäistä
+klikkiä!"
+
+Lopulta, kun herrain puhe tuli yhä vaan äänekkäämmäksi, -- kun
+sikarinsavu paksunemistaan paksuni ja totivesiä yhä tuotiin uusia,
+alkoi Henrikiä niin nukuttaa, ettei hän millään tahtonut saada silmiään
+pysymään ummistumatta.
+
+"Palvelevat", -- ajatteli hän, heräsi ja huomasi, että hän oli
+arveluttavasti nuokauttanut päätään. Onneksi ei ollut kukaan huomannut.
+
+Henrik nousi ja meni pois suuresta vastaanottohuoneesta. Samassa hän
+heti virkosi.
+
+Hän kulki Uunon korkean, valkosen salin läpi, johon oli myöskin
+sijoittunut muutamia herrasryhmiä, -- meni ja raotti ruokasalin ovea.
+
+Siellä oli kaikki jo järjestyksessä. Ainoastaan joku palvelijoista
+kiiti kuulumattomasti sipsittäen korkkimattoisella permannolla
+viinilasien kanssa, ja toinen, seisten varpaillaan, koetti kurottautua
+ottamaan jotain mahonkisen bufettikaapin ylimmältä hyllyltä. Pitkä
+ruokapöytä oli komeasti katettu seisovaa illallista varten. Kaksi
+korkeata hedelmämaljaa oli sen kummassakin päässä, ja omituinen,
+kukilla koristettu desäärilinna keskellä. Servietit olivat mitä
+merkillisimmällä tavalla pystyssä, taitettuina viuhkojen muotoon.
+Veitset ja kahvelit kiilsivät kuin sotarinta.
+
+Henrik pujahti ovesta varpaillaan sisälle ja sulki sen hiljaa
+jälkeensä.
+
+Molemmat palvelijat tunsivat hänet ja ottivat vastaan kuin kotolaisen.
+Toinen näistä oli se sama savolainen Anna, jonka Henrik oli nähnyt
+kauppaneuvoksella ja jonka Hanna hänen mieliksensä oli jälleen hakenut
+esille ja ottanut omaan palvelukseensa.
+
+-- Ehei, onpa teillä täällä laitoksia -- ja mimmoiset vaasit! --
+ylisteli Henrik, ja palvelijat tulivat ja unohtuivat hänen kanssaan
+pöytää ihailemaan.
+
+Samassa Hanna tuli punaisena kiireissään kyökistä.
+
+-- Täälläkö te vaan, -- ah, Henrik, sinäkö? Kuules, hyvä Henrik, tule
+tänne minua auttamaan.
+
+Ja hän vei Henrikin kyökkiin.
+
+Jos oli ruokasalissa hiljaista, niin kyllä ei kyökissä ollut. Siellä
+rienteli olentoja sinne tänne. Mikä tuhersi jotakin jauhossa, mikä
+hieroi sinappia, mikä leikkeli sipulia, mikä kaatoi jotakin astiasta
+toiseen, mikä veti paistia uunista. Hellan luona pihisi ja pohisi ja
+paukkui, ja sakea paistetun voin savu nousi höyrykuuppaan.
+
+Hanna pisti Henrikin käteen astian ja vispilän ja pyysi vispaamaan
+munaa ja maitoa omelettia varten.
+
+-- Teethän sen, rakas Henrik?
+
+Henrik löysi viileän paikan kyökin ja ruokasalin välisessä
+solahuoneessa ja istui siihen vispaamaan, jutellen alituisten
+ohikulkijain kanssa ja saaden koko kyökin hyvälle tuulelle.
+
+Hän jätti kyökin silloin kuin siellä pahin taistelu vasta alkoi: -- kun
+ruokasalin ovi avattiin ja herrat täyttivät sen, tullen salista ja
+vastaanottohuoneesta isännän opastamina, jatkaen kovaäänistä
+jutteluansa.
+
+"Jos te palvelette, niin kyllä vaan teitäkin palvellaan!" -- ajatteli
+Henrik sen vankan ihmismuurin takana, joka nyt yhtäkkiä erotti hänet
+illallispöydästä, -- ajatteli noita lukemattomia koksia, palvelijoita,
+tarjoojia, ja Hannaa itseänsä, joka Uunon tahtoa arvaillen ja palvellen
+oli koko olemuksensa kohdistanut hänen kyökkiinsä.
+
+Illallisen loppupuolella Uuno, tyytyväisenä onnistuneiden kestien
+johdosta ja tietämättä kenen puoleen erityisesti kääntyä, pyörähti
+sydämmen yltäkylläisyydestä Henrikiäkin puhuttelemaan. Hänen iloinen,
+valloille päässyt mielialansa sai pitkän aikaa asetella läikkymistänsä,
+ennenkuin hän löysi sen väreen, joka hänestä sopi Henrikille.
+
+-- No ja mitäs sinä, Henrik veli? -- sanoi hän, venyttäen suoremmiksi
+liiallisen tyytyväisyyden pyöristämiä poskilihaksia.
+
+-- No mitäs minä, olenhan vaan, -- sanoi Henrik.
+
+-- Muistatkos sinä vielä kuinka me kerran sinun kanssasi kävimme
+pohjanmaalla?
+
+-- Kuinka en sitä muistaisi.
+
+-- Joo, joo, oli nekin aikoja, -- sanoi hän, puhaltaen itsensä
+tyhjäksi.
+
+-- Mitenkäs se onkaan, siitä on kohta kuusi vuotta, -- muisteli Henrik.
+
+-- Niin se aika kuluu. Mutta etkö aijo vielä toisten siellä käydä?
+
+-- Menisin vaikka huomenna, jos soveltuisi.
+
+-- No miksei sovellu?
+
+-- On muita asioita.
+
+-- Mitä asioita sinulla on? Sanoithan että olet tällä haavaa koulusta
+vapaa? -- kysyi Uuno kummastellen.
+
+Henrik mietti kuinka selittää Uunolle, ettei halu nähdä Johannesta
+ollut hänelle riittävä matkustamisen syy.
+
+-- Siitähän tulisi vaan huviretki, -- sanoi hän.
+
+-- Entäs sitten? -- sanoi Uuno ja hänen silmänsä pyöristyivät.
+
+-- En minä voi tehdä huviretkiä, -- sanoi Henrik.
+
+-- Noh, jaa, no-no, katsotaan, katsotaan, -- hoki Uuno siihen, ja
+näkyi, että hänen nenäänsä kutkutti ja että hän teki jonkun päätöksen.
+
+Enempää eivät he puhuneet keskenänsä, ja Uuno taas sekaantui mustien
+verkatakkisten syövään, nauravaan ja toinen toisensa ohi puhuvaan
+joukkoon.
+
+Seuraavana päivänä toi kaupunginlähetti Henrikille Uunolta kirjelapun,
+jossa oli kiertopiletti tutulle Oulun radan asemalle ja sieltä takasin.
+
+Henrik ei ensin älynnyt mitä tämä merkitsi, mutta löi sitten yhtäkkiä
+kädellään otsaansa.
+
+"Se ymmärsi minut väärin!" -- ajatteli hän ja hänen tuli samalla sekä
+sääli Uunoa että vähän vaikea olla hänen tähtensä.
+
+"Merkillistä, kuinka se sentään rakastaa veljiänsä! Ja kuinka erilainen
+hän on Hannalle!" -- ajatteli hän taas.
+
+Koska näin kerran kävi, eikä hän olisi voinut loukata Uunoa hylkäämällä
+hänen hyväntahtoisuuttansa, päätti Henrik mennä kiittämään Uunoa, ja
+matkustikin lyhyelle käynnille kauas pohjanmaalle.
+
+
+
+
+VI LUKU.
+
+
+Omituista oli Henrikin tulla Frantsilaan nyt kun se oli Johanneksen
+koti.
+
+Ennenkuin hän ajoi portaiden eteen ja näyttäytyi kellekään, hän
+itseksensä pyysi anteeksi nimismies-vainajalta, sanoen hänelle: "enhän
+minä silloin ymmärtänyt!" -- ja tunsikin kohta niinkuin vanha Bäck
+olisi taputtanut häntä olalle tai päähän ja ystävällisesti sanonut: "ei
+se tee mitään, tule vaan!"
+
+Hän ilahtui ja käski kyytimiehen ajaa esille.
+
+Tuskin hän oli ehtinyt rattailta päästä ja suorittaa kyytimaksunsa, kun
+joku hänet huomasi sisältä, katosi ikkunan luota, ja Alina ja mamma
+kolistautuivat ovelle ja alkoivat riemuiten päivitellä.
+
+Henrikin vielä tervehtiessä heitä, käski Alina yhtäkkiä olla hyvin
+hiljaa ja keksi, että Henrik saatetaan läpikäytävän kautta pihalle, ja
+että mitähän Johannes sanoo, kun äkkiarvaamatta näkee Henrikin.
+
+Niin tehtiinkin.
+
+Alina vei hänet perässään. Mamma tuli varpaisillaan jäljessä,
+viekkaasti hymyillen ja sormella varottaen olemaan hiljaa. He tulivat
+rakennuksen läpi pihaovelle, jonka yläpuoli oli auki, mutta alapuoli
+haassa.
+
+-- Tuolla se on, -- kuiskasi Alina innoissaan, ja työnsi Henrikiä
+katsomaan ulos.
+
+Kun Henrik katsahti pihalle, oli siellä tallin oven eteen sidottu
+hevonen; joku mies piti sen takajalkaa koholla, ja Johannes istui
+polvillaan maassa, selin Henrikiin, vasarallaan lyöden naulaa sen
+kenkään.
+
+-- Johannes! -- huusi Alina hillitsemättömällä riemulla.
+
+-- Mikä on? -- pani Johannes, kääntymättä katsomaan ja valmistuen
+naulanpäitä lyyhistämään.
+
+-- Mutta Johannes, katsohan tänne! -- huusi taas Alina.
+
+Silloin Johannes, päästämättä pihtiä ja vasaraa käsistään ja
+kengitysasentoaan muuttamatta vilkasi sinnepäin.
+
+Hänen kasvoissaan kävi riemullinen hämmästys.
+
+-- Katos, katos, -- sanoi hän.
+
+Mutta nousematta työstään hän väänsi ensin poikki kaikki naulat, ja
+sitten vasta, heittäen pihdit ja vasaran käsistään, ja viitaten rengin
+odottamaan, alkoi tulla luo, loistaen tyytyväisyydestä, lakki
+takaraivolla, hikihelmet otsalla.
+
+-- Terve, terve!
+
+Johannes olisi heti vienyt kaikkia paikkoja katsomaan, mutta Alina
+välttämättä tahtoi ensin istumaan ja juotatti kahvia sekä näytti lapset
+ja pani ne kumartamaan Henrikille. Mamma käytti kaikissa huoneissa.
+
+Sitten ei Johannes enää voinut malttaa, vaan valloitti Henrikin
+itselleen ja kuljetti joka sopessa, pellot, riihet, myllyt, navetat,
+läätit, eloaitat, tallit, halkoliiterit, verstastuvat ja vihdoin vei
+vinnille.
+
+-- Tämäpä on mahtava vinti, -- sanoi Henrik, -- en ole semmoista vielä
+ikinäni nähnyt.
+
+-- Ja seisoo ihan tyhjänä! Eihän teitäkään sieltä saa lähtemään hyvällä
+eikä pahalla.
+
+Sitten Johannesta haettiin ulos jollekin asialle, ojatöistä sopimaan.
+
+-- Äläs nyt vielä, -- sanoi Henrik pidätellen häntä liivinnapista. --
+Ja ihanko sinä siis itse teet työtä ulkonakin, ihan noin vaan --?
+
+-- Ihan. Ja mitäs sanot minusta?
+
+-- No hyvin laiha sinä olet, mutta olet kuitenkin ikäänkuin
+sitkistynyt.
+
+-- Kun löytäisi vaan sen tasapainon, -- sanoi Johannes, -- tasapaino
+tässä on tärkein, näes, ettei innostu liiaksi ulkotyöhön, mutta ei
+myöskään laiminlyö sitä henkisen työn rinnalla. Oi voi, paljon on
+näistä asioista meillä puhumista, mutta anna anteeksi, minun
+täytyy -- --
+
+Ja Johannes saattoi Henrikin alas, mutta meni itse asioille.
+
+Vasta päivälliseksi Johannes taas ilmestyi näkyviin, iloisena ja
+vallattomasti leikkien Aarnen kanssa, joka koetti saada häntä muka
+kumoon nostamalla hänen toista jalkaansa.
+
+Heillä oli laitettu niin, että he söivät tuvassa, jossa oli hella
+pienen väliseinän takana, mutta avonainen tulisija ja leipoma-uuni
+tuvassa.
+
+Juuri kun he olivat istumaisillaan pöydän ääreen, huomasi Henrik, että
+muilla oli jotain keskenään, koska he katsahtelivat toisiinsa ja
+naurahtelivat.
+
+Kun he jo istuivat kysyi Henrik puoliääneen Johannekselta, että mitä se
+oli.
+
+Johannes pani kätensä suunsa eteen, ettei kuuluisi, ja sanoi
+aukasematta paljon huuliaan:
+
+-- Ei mitään, ei mitään, Mari vaan ei kehdannut tulla samaan pöytään,
+kun sinä olet täällä.
+
+-- Kuka Mari? -- kysyi Henrik.
+
+-- Mari hoi, etkö sinä ole vielä vierasta tervehtinytkään? -- huusi
+Johannes väliseinän taa.
+
+Sieltä tuli kiharatukkainen palvelustyttö, nauraen, punastuen, ja
+ujostellen niin, että hänen ruumiinsa näytti vyötäisistä ihan kahtia
+irtautuvan.
+
+Johanneksella näytti olevan todella niin paljon touhua, että Henrik
+vasta parin päivän perästä löysi tilaisuuden ottaa esille se asia,
+josta he ensiksi olivat puhuneet ja joka suuressa määrin kiinnitti
+hänen huomiotansa.
+
+-- Mitä sinä Johannes sanoitkaan siitä tasapainosta, muistatko siellä
+vinnillä?
+
+-- Tasapainosta? Odotas. Niin, katsoppas tämmöinen talous vie kauheasti
+aikaa. Siihen voi innostua aivan liian paljon eikä siinä koskaan työt
+lopu. Taikka sitten ihan päinvastoin: voi jättäytyä huolimattomaksi ja
+vapautua siitä. Niin näetkös, vaikeus on siinä, että osaa löytää sen
+oikean määrän: tehdä ulkotyönsä rauhallisesti joka päivä tahtomatta
+välttämättä päästä itse jokapaikkaan, niin että siten voi jonkun tunnin
+päivästä todella vapautua kokonaan kaikista taloudellisista ajatuksista
+ja tehdä puhtaasti henkistä työtä. Se se on vaikeata, enkä minä tahdo
+mitenkään siihen päästä.
+
+-- Mitäs henkistä työtä sinulla sitten on? -- kysyi Henrik.
+
+-- Henrik! Luulitko sinä todellakin, että minä olen sillä tavalla
+jättänyt?
+
+-- Niin no --
+
+-- Voi sitä muutakin kuin saarnata. Ja minä sanon sinulle, että
+papillinen toimi ei olekaan mitään jumalanpalvelusta. Mutta
+jumalanpalvelus on ainoastaan tehdä Jumalan tahtoa.
+
+-- Mitä sinä sillä tahdot sanoa?
+
+-- Sitä vaan, että jos tahdon opettaa, niin kyllä minulla on
+opettamista muuallakin, esimerkiksi omia lapsiani, koska olen niitä
+kerran hankkinut, ja samalla opetan muitakin ympärilläni olevia lapsia.
+
+-- Niin mutta se ei sitten ole erikseen uskonnon opettamista.
+
+-- Uskontoa ei tarvitse eikä saakaan erikseen opettaa.
+
+-- Se nyt on vähän merkillistä.
+
+-- Sillä kaikki muut aineet tarkoittavat vaan uskonnon opettamista,
+maantiede, luonnontiede, historia, joilla kaikilla täytyy opettaa
+lapsille elämäntarkoitusta.
+
+-- Historian opetus on ihan väärällä kannalla, -- myönsi Henrik
+mielellään.
+
+-- Ihan väärällä. Se on myrkkyä, -- kovensi Johannes.
+
+-- Mutta hauska olisi tietää miten sinusta maantietoa voi opettaa
+uskonnollisessa tarkoituksessa, -- sanoi Henrik.
+
+-- Täytyy opettaa etupäässä mitä eri kansoja on eri maanosissa ja mitä
+nämät ajattelevat jumalasta ja elämästä, ja mitä ne ymmärtävät
+jumalanpalveluksella. Sen ymmärtämiseksi täytyy antaa eri maista
+oikeita luonnonkuvauksia. Se on maantiede.
+
+-- Hyvä, mutta sittenkin minua kummastuttaa, ettei itse uskontoa
+erikseen opetettaisi.
+
+-- Kyllä, kyllä, mutta ainoastaan niitä elämisen ohjeita, joita Jeesus
+on antanut. -- Jeesus opetti, että Jumalaa voi palvella vaan työllä ja
+teolla ja kuulla häntä vaan omassa hengessä ja nähdä vaan uskossa hänen
+tahtoonsa. Ja samaan päätökseen täytyy oppilaan tulla, kun hän oppii
+vertailemaan koko maailman jumalankuvia ja jumalanpalveluksia
+toisiinsa. Hänen terve järkensä on sanova hänelle, ettei yksikään
+olevista käsityksistä ole oikea, ei edes se, jota meillä opetetaan,
+vaan että oikea on ainoastaan se Jumala, jonka johtoa näkee omin
+silmin, ja oikea on vaan se jumalanpalvelus, joka tapahtuu omin korvin
+kuullun jumalankäskyn voimasta. Kaikki ulkonainen jumalanpalvelus on
+siis erehdystä ja syntiä. -- Voi, voi, meillä on siitä vielä paljon
+puhumista, -- sanoi Johannes, kun huomasi innostuvansa eikä kuitenkaan
+voivansa kaikkea yhtaikaa sanoa.
+
+-- Kuules, -- sanoi hän lauhtuneena, -- vieläkö sinä tähtitiedettä
+harrastat?
+
+-- Ehei, -- naurahti Henrik. -- Viime vuotena olen lukenut paljon juuri
+noita aasialaisia uskontoja, joista puhut.
+
+-- Vai niin, -- sanoi Johannes. -- Kerran se kaikki tulee vanhan
+testamentin sijaan.
+
+Niinkuin kaikki, mitä hiljainen Johannes sanoi ajatuksen alalta, oli
+kaikkea muuta kuin hiljaista, oli mullistavaa, täynnä melkein raivoisaa
+hehkua, -- niin kuulosti tämäkin nyt-sanottu Henrikistä ensikuulemalta
+hämmästyttävältä ja oudolta. Hän tarvitsi ainakin sulatus-aikaa. Mutta
+se, että hän Johanneksen sanoissa tapasi niin paljon juuri sitä mitä
+hän itsekin oli ajatellut, kiinnitti häntä tenhovasti näihin sanoihin
+ja hän tunsi taas, kuinka uutta, ihan uutta ainetta oli Johannekselta
+vuotanut hänen ajatusmaailmaansa.
+
+Mamma oli aivan mummoksi vanhentunut. Tukka oli ihan valkonen. Hän oli
+aivan hampaaton ja syödä mutusteli huulillansa.
+
+-- Niin, -- sanoi hän, istuen lasiverannan laveiden rappusten asteelle,
+sukanneule kädessä ja silmälasit alhaalla nenän päässä: -- kuka olisi
+uskonut, mutta näin sitä on meille käynyt.
+
+-- Teillä kaikilla, -- jatkoi hän vähän ajan perästä, -- on jotakin
+papasta. Jokainen teistä edustaa yhtä osaa hänen luonteestansa, niin
+Gabriel, niin Uuno, niin sinä Henrik --
+
+-- No millä lailla minä? -- sanoi Henrik.
+
+-- Sinä erittäin kaikessa ulkonaisessa. Sinulla, tiedätkös on niin
+kokonaan papan tavat puhua, nauraa, liikkua, että usein katsoessani
+sinua ajattelen: siinähän sinä olet, Gustaf, ihan semmoisena kuin olit
+ennen. -- Et voi aavistaa, Henrik, missä määrin olet sama.
+
+-- Niinkö?
+
+-- Mutta enin kaikesta on Johanneksella yhteyttä papan kanssa.
+Tiedätkö, Henrik, minä sanon sinulle, se oli papan alituinen ajatus:
+luopua kerran papin virasta. Juuri niinkuin Johannes, niin hänkin
+sanoi: minä olen pappina palkan vuoksi. Ja vaikka minä kuinka koetin
+lohduttaa ja osoittaa hänen työnsä hedelmiä, pudisti hän vaan päätänsä.
+Minun tähteni hän ei ottanut eroa, ei siksi etten olisi suostunut, vaan
+siksi, ettei hän jaksanut niin suurta askelta enää ottaa. -- Nyt on
+Johannes tehnyt sen, mitä hän ei jaksanut.
+
+Mammalla oli silmät täynnä kyyneleitä.
+
+Näissä muistoissa ja vertauksissa ja punnitsemisissa hän eleli enimmät
+aikansa, ja ryhtyi mielellään ajatuksiaan kertomaan, jos joku tahtoi
+kuunnella. Mutta ei hänelle ollut kertominen pääasia, vaan miettiminen.
+Usein tuli mummoon kuitenkin omituinen tarve lähestyä toisia. Niinpä
+Henrik kerran näki, kuinka hän tapasi Alinan eteisen ja lasiverannan
+kynnyksellä ja ilman mitään syytä pysäytti tämän, otti kaulasta ja
+liikutettuna taputti selkään.
+
+-- Sinä minun Alinani, minun Alinani.
+
+-- No mitä nyt, mamma kulta?
+
+-- Muuten vaan, muuten vaan, -- sanoi mamma ja he erosivat molemmat
+vähän naurahtaen.
+
+Mitä Alinaan tulee, niin oli hän Henrikistä niin miellyttävä, ettei
+sitä voinut sanoin sanoa. Pienet hyväntahtoiset ikäviivat hänellä
+jo oli kummankin silmän pielessä, mutta saksalainen nenä ja
+teräväreunainen tummanpunanen ylähuuli yhä samalla tavalla kuuluivat
+yhteen. Samallaiset pienet renkaat hänellä oli vieläkin korvissa ja
+tukka siinä hyvin kiharana. Hänellä oli arkipukuna mustan-sininen
+kiiltävä leninki ja kaulassa näkyi hieno valkonen kauluksen reuna. Näin
+hän oli melkein aina.
+
+Alina ilmaisi kuitenkin aivan odottamatta jälkiä entisestä pikaisesta
+tulisuudestaan, vaikka Henrik jo oli alkanut luulla hänen siitä
+päässeen kokonaan vapaaksi.
+
+Asia oli tämmöinen.
+
+He olivat kaikki jo kauan sitten aikoneet tehdä kanttarelliretken
+erääseen metsään ei aivan kaukana talosta. Vihdoin siitä tuli tosi.
+Johannes ja Henrik hankkivat navetan parvesta korit itsellensä, ja
+mennessään tarhan ohi, Johannes huusi aitauksen takaa Alinalle, joka
+leninki kohotettuna teki varovasti matkaa karjakon jäljessä läävään,
+että nyt mennään, ja heilutti merkiksi tyhjää käsikoppaa ilmassa.
+
+-- Jaha, jaha, -- sanoi Alina, -- menkää te edellä, minä tulen sitten.
+
+Niin he menivät, ja heillä oli jo kopat puolillaan kun Alina tuli.
+
+-- Täällä on hirveästi sieniä! -- ehti Johannes sanoa hänelle.
+
+-- Entäs mamma? -- kysyi Alina.
+
+-- Eihän se --
+
+-- Pyysitkö sinä edes?
+
+-- Emmehän me pyytäneetkään, -- vastasi Henrik Johanneksen puolesta.
+
+Alina punastui ja meni lähemmäksi Johannesta, ja sanoi siellä:
+
+-- Se on kanssa kaunista itsekkäisyyttä! Sinä tiedät, että mamma on jo
+kuinka kauan puhunut että pitäisi mennä --
+
+Hän kääntyi kiivaasti, lopettamatta lausettaan, ja meni pois metsästä,
+kuuntelematta Johanneksen väitteitä. Hän meni itsepäisesti kotiin ja
+toi kuin toikin sieltä vanhan mamman mukanaan metsään.
+
+-- Karkasitte, -- sanoi mamma hengästyneenä Johannekselle ja
+Henrikille.
+
+-- Niin no kun me luultiin -- alkoi Johannes sanoa.
+
+Alina meni heidän ohitsensa ja vieläkin rypisti ankarasti silmänsä
+Johannekselle, joka oli yhtäkkiä saanut jonkinlaisen vasikan-ilon,
+hyökännyt Henrikin kimppuun ja ruvennut häntä retuuttamaan.
+
+-- Menkää nyt te kaikki hakemaan, minä istun tähän ja heti puhdistan
+mitä te tuotte, niin emme tarvitse kantaa kotiin matoisia, -- sanoi
+mamma.
+
+-- Ai, tietääkös mamma, niitä on niin paljon, ei mamma ehdi kaikkia
+puhdistaa. Minä jään myös tänne, -- sanoi Alina ja istui maahan
+vastapäätä mammaa levittäen esiliinan polviensa yli.
+
+Aarne, Johannes, Mari, jonka Alina oli tuonut myöskin mukaan ja joka
+oli melkein kaikista iloisin tästä sieniretkestä, ja Henrik menivät
+koppineen metsään. Ja heidän mennessä mamma oli jo pannut silmälasit
+alas nenälleen nähdäkseen sienten runkoja, ja puhui paraikaa jotain,
+katsoen lasien yli ja naurattaen Alinaa, joka kaatoi sieniä kopasta
+syliinsä esiliinalle.
+
+Johannes kertoi Henrikille myöskin tarkemmin -- siitä koulusta, jonka
+he aikoivat perustaa omille ja kylän lapsille omassa tuvassaan.
+
+-- Oppilaan työ, -- sanoi hän, -- on heti alussa järjestettävä niin,
+että hän tulee ruumiillisen ja henkisen työn tasapainoon. Katsos, minä,
+ja sinä, ja tuo renkiraukkani, me emme ole tasapainossa, me olemme
+yksipuolisia ja vaivaisia, mutta oppilaat täytyy ainakin auttaa
+tasapainoon, se on äärettömän, äärettömän tärkeätä. Kaikilla voimilla
+mitä on, ruumiillisilla ja henkisillä, täytyy palvella Jumalaa, eikä
+kuunnella ketään mistään.
+
+-- Voi teitä onnellisia! -- sanoi Henrik huokaisten.
+
+Johannes katsoi häneen ja punnitsi mielessään jotakin, ikäänkuin olisi
+epäillyt Henrikin häntä jossain kohti väärin käsittäneen.
+
+Hän sanoi:
+
+-- Sinä taidat luulla, että meillä on kaikki niin hyvin -- puutarhat --
+pellot -- hevoset -- rengit. Mutta sinä erehdyt suuresti. Koko meidän
+nykyinen elämämme on nurinpäin, ja me pyrimme ihan toiseen kuin miltä
+näyttää. Katsos minä nyt olen kerran semmoinen, että voin mennä
+eteenpäin vaan ihan vähitellen, askel askeleelta. On niin vaikea tulla
+vähemmällä toimeen ilman totuttuja papin tuloja. Ja niin hullusti on
+käynyt, että me muka pyrkisimme kaikkien palvelijoiksi, mutta olemme
+vasta käskevä isäntäväki. Me kuitenkin pyrimme aina, aina vähentämään.
+Me tahdomme Alinan kanssa supistaa taloutta, -- ensiksikin että olisi
+vähemmän käskyläisiä, yhä vähemmän.
+
+Henrik ajatteli tähän: "Tuohan on aivankuin ensi rakkauden ajoilta,
+että tyytyisi vaikka mökkiin."
+
+Mutta ääneensä hän vastasi Johannekselle näin:
+
+-- Vähät siitä taloudesta, mutta kun sinua katsoo, sinua ja Alinaa,
+niin näyttää niinkuin te olisitte saavuttaneet korkeimman maallisen
+onnen -- ja tekee mieli ruveta pyrkimään samaan.
+
+Johannes yhtaikaa sekä huokasi että naurahti.
+
+-- En minä saa sinua koskaan tätä asiata ymmärtämään, -- sanoi hän.
+
+Henrik ymmärsi hyvin, mutta vaan nauttiakseen Johanneksen vaivaloisista
+selityksen ponnistuksista hän ei ollut ymmärtävinään ja vaikeni.
+
+-- Jos tahdot tietää, -- sanoi Johannes hiljentäen ääntään ja katsahti
+ympärilleen ikäänkuin tahtoen, ettei kukaan syrjäinen heitä kuulisi, --
+niin me olemme Alinan kanssa jo kauan sitten tulleet siihen päätökseen,
+että meidän täytyy päästä vapaaksi toisistamme, ymmärräthän, sillä
+tavalla vapaaksi.
+
+-- No miksi niin?
+
+-- "Miksi?" Siksi vaan.
+
+-- Tottapa sinulla pitää olla jokin syy.
+
+-- Siinäpä se juuri onkin, ettei ole mitään syytä, -- muuten vaan
+pitää. Ja vasta siitä saakka me olemme ruvenneet tulemaan oikein
+onnellisiksi, nimittäin lähestyneet toisiamme. Voi, voi, kyllä tämä
+ihmiselämä on sentään merkillinen, -- niin syvä ja mittaamaton.
+
+Johannes vaipui hetkeksi ajatuksiinsa, suu vähän auki, tiedoton hymy
+huulilla.
+
+-- Ja tässä on taas sama asia, -- jatkoi hän: -- me pyrimme pois siitä
+elämästä, jossa elämme, mutta ihmiset luulevat, että tämä elämä on se
+korkein onni, mihin me pyrimme. Jos meidän elämämme on onni, niin ei
+siihen kuitenkaan pääse kukaan, joka siihen pyrkii. Kunpa maailma sen
+kerran ymmärtäisi!
+
+Taas hän huokasi ja vaipui ajatuksiinsa.
+
+Henrik pani kätensä silmiensä yli muka liikanaisen valon vuoksi, mutta
+oikeastaan hän sen teki salatakseen silmiensä kostumista. Hänen olisi
+tehnyt mieli sanoa Johannekselle: "ymmärrän, ymmärrän sinua, olen
+ymmärtänyt siitä saakka kuin ensi kerran kävin luonasi, -- sinun oppisi
+on siitä saakka ollut minun elämäni." Mutta peläten taas omaa
+näkymistänsä hän ei sitä sanonut, vaan sanoi:
+
+-- Tiedätkö, minä luulen, että hyvin moni ihminen sentään ymmärtääkin
+tämän asian, mutta kaikki semmoiset ajatukset hukkuvat siihen pauhuun,
+jolla maailma opettaa omaansa.
+
+-- Niin se on, niin se on, -- sanoi Johannes, ja nousi istualtaan,
+taaskin johonkin mennäksensä.
+
+
+
+
+VII LUKU.
+
+
+Vasta kotimatkalla alkoi Henrikille selviytyä, että kaikki mitä
+Johannes oli puhunut koulunsa johdosta historiasta, maantieteestä ja
+uskonnosta oli todella Henrikin omia ajatuksia, vähän vaan toisilla
+sanoilla esitettyinä.
+
+Hän oli kirjoitellut uudenlaista historian oppikirjaansa vaan enemmän
+kokeena, ja usein epäillyt sen merkitystä, se kun niin arveluttavasti
+ja yhä suuremmassa määrässä alkoi poiketa tavallisista. Nyt hän sai
+uutta luottamusta ja vauhtia aatteellensa, ja itsekseen istuessaan
+tärisevässä vaunussa hän innostui suurenmoisiin laajennus- ja
+täydennysaikeihin. Myöskin hän rupesi ajattelemaan uskonnon oppikirjaa,
+-- eli Johanneksen mielestähän sen siis pitäisi tulla maantieteen
+oppikirjaksi, ja tavattomalla selvyydellä hänelle kuvautui semmoisen
+teoksen suunnitelma. Hän päätti heti Helsinkiin tultuansa sukeltua
+yliopiston kirjastoon ja lukea siellä löytyvät kirjat, ja myöskin hän
+tunsi muutamia teosoofeja, joilla tiesi olevan tätä alaa koskevia
+kirjoja.
+
+"Kuinka äärettömän suuret työalat aukenevat senmukaan kun vapaudun
+leipätyöstä," -- ajatteli Henrik, nauttien yksinäisyydestä vieraiden
+matkustajien keskellä.
+
+Myöskin ajatteli Henrik käydä heti kaupunkiin tultuaan lääkäriystävänsä
+luona.
+
+Keskustelut Johanneksen kanssa olivat tässäkin suhteessa paljon
+selventäneet hänen ajatuksiansa.
+
+Erittäin oli hänelle selvinnyt, kuinka Johanneksen täydellisyyden
+ihanne todella sopi ihanteeksi mitä erilaisimmilla kehitys asteilla.
+Ensin hänestä oli näyttänyt ihan mahdottomalta ruveta neuvomaan tätä
+ihannetta onnettomalle lääkäritoverilleen, joka eli porttojen kanssa.
+Hänelle oli ollut epäselvänä, kuinka niin laskeutunut ihminen voisi
+yhtäkkiä muuttua täydelliseksi. Mutta nyt hän ymmärsi, että löytyy
+lukemattomia asteita alhaalta ylöspäin, ja että ihminen kyllä voi nähdä
+ylimmän asteen yhdellä katsahduksella, mutta tulla sinne hän voi vaan
+astumalla jokaiselle erityisesti, alimmasta alkaen, jokaiselle
+vuorotellen yhä ylemmäs ja ylemmäs. Toverinsa suhteen hänen siis piti
+menetellä niin, että saisi hänelle yhtaikaa sekä näytetyksi ihanteen
+että myöskin osoitetuksi mikä oli lähin aste ylöspäin siitä asteesta,
+millä hän oli. Siinä asiassa piti tarkkaan punnita, ennenkuin saattoi
+ryhtyä toimeen. Huono on se kelloseppä, joka suurilla hohtimilla tonkii
+hienon hienoissa pyöräsissä. Sitä varovammin ja huolellisemmin täytyy
+katsoa eteensä sen, jonka pitäisi virittää jälleen ihmissydämmen. Mutta
+mitä kauemmin Henrik ajatteli onnetonta ystäväänsä, sitä rakkaammalta
+jo kuvautuivat tämän piirteet hänen mieleensä ja hänen epäilyksensä sen
+mukaan väistyivät.
+
+Oli vaan yksi ainoa seikka, joka kovasti painoi Henrikin sydäntä.
+
+Hän oli Johanneksen luona saanut ihan odottamattaan kuulla sen uutisen,
+että Gabriel oli jo aikaa sitten viettänyt häänsä Ingridin kanssa. Kun
+muut puhuivat siitä iloisesti ja hänen tietysti olisi myöskin ollut
+syytä iloita, seisoi hän erillään murretuin mielin. Tietysti tämä asia
+todisti, että Gabrielilla oli yhä muistissa Henrikin silloinen
+sydämmetön neuvo, jonka Gabriel tietysti oli kertonut Ingridille ja he
+nyt olivat jättäneet ilmoittamatta Henrikille häistänsä.
+
+Ensin, kun Henrik läksi Johanneksen luota, valloittivat iloiset
+ajatukset ja työsuunnitelmat hänen mielensä, mutta mitä kauemmas hän
+tuli, sitä painavammin kalvoi häntä taas tämä suru, josta hän ei voinut
+keksiä mitään pääsyä.
+
+"Mutta se taitaa kuulua minun tasapainooni, että minulla aina on
+elämänilon rinnalla myöskin joku suru painamassa. Ja varmaan se niin
+pitää ollakin, koska se niin on," -- ajatteli hän ja tyytyi taaskin
+rangaistukseensa eikä miettinyt miten vapautua siitä.
+
+Henrik oli juuri innokkaasti antautunut töihinsä, juuri saanut kaiken
+huomionsa hereille ja uponnut kirjoihin, kun hän muisti, että hänenhän
+piti käydä ystävänsä luona. Ensin hän yksinkertaisesti vaan jätti asian
+tuonnemmaksi, mutta hän muisti uudestaan, ja niin se asia alkoi häntä
+siihen määrään häiritä, että hän vihdoin väkisin irtautui mieluisasta
+työstä, ja läksi kuin läksikin ystävänsä luokse.
+
+"Kun nyt vaan osaisin olla kyllin näkymätön", -- ajatteli hän koettaen
+koko sielullaan asettua uudestaan siihen tehtävään, jossa hänen
+sielunsa oli jo kerran elänyt. Hän kokosi muistosta kaikki ne
+ajatukset, jotka hän silloin oli synnyttänyt.
+
+"Niin, niin se oli, ja niin minun on menetteleminen: yhtaikaa siis sekä
+korkein ihanne että myöskin lähin ja luonnollisin askel sitä kohden. Ei
+mitään alempaa ihannetta, kuten minä ennen neuvoin, vaan täydellisyyden
+ihanne ja lähin askel sitä kohden. Niin, niin se oli."
+
+Kun Henrik lähestyi rappusia myöten ystävänsä ovea, kuuli hän jo kaukaa
+sieltä iloisia, epäillyttäviä ääniä -- naisääniä, ja huomasi, ettei
+asianomainen ollutkaan siis yksin. Henrikin tuumat menivät hukkaan,
+sillä mahdotonta oli tällä kertaa ottaa puheeksi semmoisia
+monimutkaisia asioita, kuin hän olisi tahtonut, -- jos sinne ollenkaan
+nyt sopi mennä.
+
+Mutta hän ei enää uskonut tämmöisiä omia epäilyksiä, vaan ajatteli,
+että tottapa näin pitää olla, koska se kerran näin on. Ja koputti.
+
+Äänet heti vaikenivat, ja syntyi kuolonhiljaisuus. Hetken kuluttua
+kuului eteisestä kopinata ja aivan oikein: tohtori avasi oven.
+
+Henrik huomasi, jo eteisen ja sisäoven välitse, että pöydällä oli
+pullo, -- suuri, keltaista viiniä sisältävä.
+
+-- Suo anteeksi, hyvä mies, minulla on täällä pari tyttötuttavaa, mutta
+ellet välitä, niin tule vaan sisälle.
+
+Huoneessa oli yhä täydellinen hiljaisuus.
+
+-- Miksen minä tulisi.
+
+-- No tule sitten.
+
+Tavallisella gentlemanisuudella hän auttoi Henrikiä ripustamaan
+palttoon naulaan, ja kumarteli hänet edellänsä sisälle.
+
+Kaksi hyvinpuettua naista oli asettunut ikkunaan päin seisomaan, selin
+tulijaan.
+
+Tohtori tuli tyttöjen luo ja rupesi toimittamaan esittelyä, puoleksi
+piloilla ja puoleksi tosissaan.
+
+-- Tässä on hyvä ystäväni, -- esitti hän Henrikiä tytöille, ja
+tässä on --
+
+Toinen tytöistä löi häntä kädelle, mutta hän jatkoi:
+
+-- Jaa, sukunimeä ei minulla ole kunnia tietää, vaikka jo kahdeksan
+vuotta olen sinua tuntenut. Henrik, kahdeksan vuotta me olemme
+tunteneet toisiamme, tämä tyttö ja minä.
+
+Nyt vasta Henrik huomasi, että se oli sama tyttö, jonka hän oli nähnyt
+Alppilassa tämän toverinsa ja muiden seurassa, ja jota hän sitten oli
+kadulla puhutellut.
+
+-- Ympäri käydään, yhteen tullaan, -- sanoi Henrik hänelle naurahtaen.
+
+Tyttö oli tuntenut hänet jo ennen ja katseli häneen vähän arasti.
+
+Sitten he supattivat jotain toisen tytön kanssa ja rupesivat yhtäkkiä
+lähtemään.
+
+-- Älkää minun tähteni menkö, -- sanoi Henrik, mutta he rupesivat
+nauraa hihittäen tunkeutumaan pois ovesta.
+
+Toinen tyttö pääsikin pujahtamaan pois, mutta toisen, sen, joka oli
+Henrikille tuttu, sai isäntä kädestä kiinni ja veti sisälle takaisin.
+
+Heidän ilonsa oli nähtävästi juuri ollut alkamassa silloinkuin Henrik
+tuli, sillä huoneessa oli verrattain vähän savua ja muutenkin oli
+jotenkin siistiä. Pullo oli juuri alotettu.
+
+-- Ei tämä minun ystäväni publikaaneja halveksi, -- sanoi Henrikin
+toveri tytölle ja retkahti sohvalle istumaan, vetäen tytön mukaansa. --
+Kaadappas sinä Henrik meille.
+
+Mutta ennenkuin Henrik ennätti mitään tehdä, nousi tyttö seisaalleen ja
+kaatoi lasit täyteen, ja istui uudestaan, yhä enemmän ujostellen
+Henrikiä. Hänen ohimonsa punottivat ja hän aina käänsi silmänsä pois,
+kun Henrik katsoi, mutta katsoi itse herkeämättä Henrikiin, silloin
+kuin tämä ei katsonut.
+
+Isäntä koetti ylläpitää leikkisää ja vapaata suhdetta ja kiirehti
+juomista. Henrik ei juonut omaa lasiansa, vaan istui hajareisin
+tuolilla, kädet selustimella.
+
+-- Tämä minun ystäväni, -- sanoi isäntä tytölle, osoittaen Henrikiä, --
+kehoittaa aina minua naimisiin.
+
+Näistä sanoista Henrik nyt selvästi näki neuvoneensa ennen väärin. Ei
+hänen olisi pitänyt neuvoa naimisiin, vaan siihen mitä Johannes ja mitä
+Henrikkin piti ylimpänä itselleen. Ainoastaan se seikka, ettei hän
+ollut antanut toverilleen täyttä arvoa, saattoi hänet neuvomaan tälle
+jotakin muuta kuin mitä itselleen piti ylimpänä.
+
+Tyttö nousi, aivankuin pinteestä päästen, istualtaan, ja täyttäen taas
+lasit sanoi rohkealla ja huolettomalla äänellä:
+
+-- Tietysti naimisiin. Värner, enkös minäkin ole sitä sanonut sinulle:
+mene sinä naimisiin. -- Kippis! -- sanoi hän sitten nostaen lasiansa,
+Henrikin kanssa juodakseen.
+
+Henrik otti lasinsa, kilisti tytön kanssa ja vei huulillensa.
+
+-- Ei, ei, -- sanoi nyt hänen ystävänsä hätääntyneenä, estäen häntä.
+
+-- Nosh! -- pani Henrik, työntäen hänen kättään pois, ja joi.
+
+-- Mikäs nyt on? -- sanoi tyttö muka kummastuneena.
+
+-- Eihän hän juo, -- sanoi tohtori tytölle nuhtelevasti.
+
+Tyttö käännähti korollaan ympäri.
+
+Henrik pani suunsa selustinta vasten ja katsoen silmäkulmiensa alta
+sanoi toverilleen totisesti:
+
+-- Kuka on sinulle sanonut, että minä neuvon sinua naimisiin?
+
+-- Kuinkas muuten? Tietysti olet neuvonut.
+
+-- Ehkä olen ennen, mutta en nyt neuvo, enkä pidä edes hyvänä.
+
+-- He-he, et suinkaan sinä luule, että minä voin tulla viattomaksi kuin
+enkeli!
+
+-- Et ehkä ihan yhtäkkiä. Etkä sinä yksin, mutta yhdessä hänen
+kanssaan. -- Henrik viittasi tyttöön.
+
+He ensin äimistyivät, mutta sitten keksivät ruveta molemmat nauramaan.
+
+-- Jassoo että me menisimme naimisiin? ha-ha-ha-ha.
+
+Mitään sen hassumpaa ei Henrik olisi voinut sanoa.
+
+Mutta eivät he kumpikaan nauraneet luonnollisesti loppuun asti, vaan
+nauru keskeytyi ja molempien suut jäykistyivät.
+
+Ainakin tyttö punastui. Toinen taas, tietämättä mitä sanoa, sihisteli
+nolona hengitystään, ja hieroi kiivaasti keskisormellaan sohvapuuta.
+
+Syntyi epämiellyttävä äänettömyys, ja kun he eivät voineet nauraa, otti
+Henrik tällä ajalla kaikki ohjat käsiinsä. Huomattuaan molemmat kyllin
+nöyrtyneiksi, jatkoi hän samalla rauhallisella äänellä:
+
+-- Enhän minä tarkoita, että te menisitte vihille eli että noin oikein
+papin kanssa --, mutta vaan että päättäisitte olla elämättä kenenkään
+muun kanssa.
+
+Tohtori istui punaisena ja äänetönnä eikä kehdannut katsoa minnekään.
+Heidän viinipullonsa seisoi avattuna, siitä oli vaan vähän juotu.
+Pullon suusta otettu tinatötterö makasi rutistettuna vieressä, ja siinä
+oli suuri, pinnistyksen jälkeen paisunut ja murentunut korkki. Tyttö
+istui sohvan toisessa päässä ja katseli pois syrjään, toisella
+kädellään hermollisesti repien sohvapäädyn tupsua.
+
+-- Mitäpä se siitä paranisi, -- sanoi tohtori vihdoin, liikahtaen, ja
+katsomatta Henrikiin.
+
+-- Ei muuta, mutta ajattelen, että te koettaisitte toistenne avulla
+päästä vapaaksi liikanaisuudesta, -- ja ehkä sitten kokonaankin
+vapaiksi toisistanne.
+
+Tohtori veti yhtäkkiä pari kertaa omituisesti ja kuuluvasti henkeensä,
+ikäänkuin itkun purskahdusta hillitäkseen. Tyttö taas kavahti pystyyn
+ja tahtoi mennä heti pois.
+
+-- Katso nyt, hän itse jättää minut, -- sanoi tohtori.
+
+-- Ei, ei, älkää lähtekö, -- sanoi Henrik: -- minä lähden.
+
+Ja hän noustessaan pidätti kädellään tyttöä, ja rupesi itse panemaan
+päällystakkia ylleen.
+
+-- Niinkuin sanottu, enhän minä tarkoita avioliittoa, -- sanoi hän
+uudestaan, -- vaan että päättäisitte molemmat, ettei kenenkään muun
+kanssa. -- Ei mitään muuta.
+
+-- Sitten olisi parempi -- koetti tohtori sanoa, mutta hytkytyksiltä ei
+taaskaan voinut.
+
+Henrik arvasi hänen tarkoituksensa ja kiirehti sanomaan:
+
+-- Tietysti on paras kokonaan vapautua, -- tietysti. Mutta jos ette
+aluksi voi, -- kuten sanoit, ja kuten minä luulenkin, -- niin ainakaan
+ei kenenkään muun kanssa.
+
+Tyttö meni nyt tohtorin luo ja peittääkseen tämän liikutusta asettui
+neuvotonna ja hämillään hänen eteensä. Sitten hän pyyhkäsi kädellään
+ylös hänen otsatukkaansa ja sanoi hiljaa:
+
+-- No, -- Värner!
+
+Henrik sillävälin poistui, pani hiljaa oven kiinni, kuunteli vähän
+aikaa ja hiipi sitten, koko sielullaan vielä eläen jääneiden kanssa,
+rappusia myöten alas kadulle.
+
+
+
+
+VIII LUKU.
+
+
+Useampaan kuukauteen ei Henrik sitten näyttäytynyt Värnerille, vaan
+ainoastaan muiden toverien kautta huomaamatta tiedusteli hänestä. Nämät
+ensin pudistelivat päätään eivätkä tienneet mitään entisen lisäksi,
+mutta vähitellen yksi ja toinen alkoi sanoa puoleksi leikkisällä ja
+puoleksi todella iloitsevalla äänellä, että "se meidän Värner-paha kun
+kuuluu taas muuttuneen vähän niinkuin parempaan päin."
+
+Tytön ja hänen suhteesta toisiinsa ei Henrik sentään parhaalla
+tahdollakaan saanut mitään urkituksi, kun tahtoi pitää näitä asioita
+tyystin salassa kaikilta. Ja jostakin syystä, joka ei tosin ollut
+hänelle aivan selvä, mutta tuntui kuitenkin ihan varmalta, hän ei
+pitänyt hyvänä tahallaan tavata Värneriä.
+
+Mutta asiasta tuli selvä ihan odottamattomalla tavalla.
+
+Se tapahtui näin.
+
+Eräänä päivänä hän saapi kirjeen Gabrielilta, jossa tämä kirjoittaa
+seuraavasti:
+
+    "Nyt kirjoitan sinulle rakas Henrik vaimoni tahdosta ja käskystä
+    ja koska minä itse en osaa niin kirjoittaa kuin ajattelen, siis
+    kirjoitan niinkuin hän sanoo. Että kirjoittaisin että hän kiittää
+    sinua ja kyynelillänsä siunaa sinua ja on aina muistava sinua.
+    Että Heddi kävi meillä täällä Riihimäellä ja hän oli ihan
+    kuin toinen ihminen ja kertoi meille. Sillä minä olen nyt
+    veturinkuljettaja ja me asumme Riihimäellä. Ja me vielä rukoilemme
+    sinua sanoo Ingrid, tulkaa käymään meidän luonamme täällä
+    Riihimäellä, mutta jos sinä tahdot tavata minua niin tule
+    perjantaina tai maanantaina Helsingin asemalle, kun minä tuon
+    kello puoli 11 junan ja vien taas yöjunan kello puoli 12.
+
+                                                Veljesi
+
+                                                    Gabriel."
+
+Niin iloista kuin Henrikin olikin saada kirje Gabrielilta ja lukea
+tämmöisiä ystävyyden sanoja Ingridiltä, jonka hän luuli ikipäiviksi
+jäävän hänelle vihamieliseksi, oli tämä kirje Henrikille kumminkin
+aivan käsittämätön, täydellinen arvoitus. Hän luki ja luki sitä, osasi
+sen vihdoin ulkoa ja kertoi sitä itselleen voidakseen näin ehkä
+paremmin ymmärtää, koetti erilaisella painolla lukea samoja paikkoja.
+Ei tullut mitään valoa. Mutta sitten hän rupesi toistamaan: Heddi,
+Heddi, ja alkoi hämärästi muistella Gabrielin kertoneen jostakkin
+Heddistä, Ingridin sisaresta, joka oli joutunut harhateille.
+
+Ja silloin Henrikin sydän yhtäkkiä lämähti.
+
+Hän ei uskaltanut loppuun ajatella heräävää aavistustansa, siinä
+pelossa, ettei se sitten kuitenkaan niin ole.
+
+Hän meni suoraa päätä ystävänsä luokse.
+
+Tämä oli kotona.
+
+Hän tuli avaamaan ovea Henrikin koputukseen.
+
+Oli lähes puoli vuotta siitä kuin he viimeiksi tapasivat toisensa.
+
+Hänellä oli nyt alaspäinen kaulus. Tukka oli kammattu sivujakaukselle
+ja vedellä kasteltu. Kasvot olivat entisiltään punaiset, mutta
+kiillottomat, niinkuin pesun jälkeen, ja kaikki vaatteet tuntuivat
+väljentyneiltä.
+
+Tervehdysten jälkeen hän sanoi lapsellisella iloisuudella:
+
+-- Tiedätkös minä aijon antautua apteekkialalle, ja muutan täältä pois.
+Minä voin saada pienen apteekin eräässä kauppalassa. Siellä ei häntä
+kukaan tunne eikä minua. Niin, -- sillä minä luulen asian loppuvan
+siihen, että me ehkä sittenkin menemme naimisiin, -- ymmärräthän, on
+vähän vaikea ihmisten tähden -- tai en tiedä sentään. Saa nyt nähdä.
+
+-- No niin, niin, -- sanoi Henrik, vaivalla salaten iloansa. -- Mutta
+kuulehan, rakas Värner, sano minulle kerrankin, kuka on se tyttö.
+
+-- Niin, älä nyt ihmettele, mutta sitä en todellakaan tiedä, hän ei
+koskaan tahdo puhua omaisistansa. Turussahan minä sen kanssa jo
+tutustuin, mutta kuka niistä bufetoista ottaa selkoa.
+
+-- Turussako?
+
+-- Sinua hän sanoo tuntevansa hyvin ja tietää kaikkien omaisiesi nimet.
+
+-- No etunimi vaan?
+
+-- Lulu'ksi on häntä sanottu, mutta hänen oikea nimensä on Hedvig.
+
+Kun Henrik tuli kadulle oli suuri riemu hänen sydämmessänsä.
+
+"Voi teitä, kun kuljette siinä ettekä aavista!" -- ajatteli hän
+ihmisiä, jotka liikkuivat kadulla jokapäiväisissä asioissaan ja
+ajatuksissaan.
+
+Huoneeseensa tultuaan hän olisi mielellään langennut vaikka polvilleen,
+mutta tuntui että se olisi vienyt häntä kauemmas siitä missä hän oli.
+
+Hän kävi ajatuksissaan läpi kaikki tähän asiaan kuuluvat tapaukset ja
+suhteet, luki uudestaan Gabrielin kirjeen ja Ingridin liikuttavat
+kiitollisuuden purkaukset, ja hänen ihmetyksensä kasvoi kasvamistaan
+eikä sille vihdoin ollut rajoja -- --
+
+"Tämä on sitä mistä Johannes sanoi: nähdä omin silmin," -- ajatteli
+hän.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Tietysti meni Henrik perjantaina tapaamaan Gabrielia.
+
+Hän tuli junalle hyvissä ajoin ja pääsi syrjätietä asemasillalle.
+Siellä käveli vaan muutamia odottajia, jotka olivat, samoinkuin
+Henrikkin, osanneet käyttää hyväkseen satunnaisesti auki ollutta
+syrjäporttia. Ennen junan tuloa oli ihan hiljaista. Sähkölamput
+levittivät kuutamollista valoansa korkeitten tolppien päästä, niin että
+jokainen sillan lankku ja rakoset selvästi näkyivät, mutta lamppujen
+yläpuolella oli tumman pimeä taivas. Ja siinä kävellessä kuulumattomin
+askelin Henrikillä oli pelko Gabrielin puolesta: kuinka muka hänen
+tulonsa onnistuu. Juuri noita kiiltäviä, pimeyteen katoavia kiskoja
+myöten Gabrielin juna kohta tulee, mutta nyt hän on vielä tulemassa
+jossain pimeydessä, sumuisten niittyjen ja metsäin läpi.
+
+Henrikin sydän oikein sätkähti kun yhtäkkiä alkoi kuulua kaukaa pitkä
+vihellys. Nyt tuli juna siis jo kaihojen läpi Töölön lahdelle. Vihellys
+kesti niin kauan että ihan selvään tuntui nopea läheneminen. Jo rupesi
+kuulumaan jyryä. Se koveni kovenemistaan. Ja yhtäkkiä syntyi kolme
+kirkasta säteilevää valosilmää keskelle pimeyttä.
+
+Siinä se oli, -- läheni, kasvoi kasvamistaan, jo erotti mustan
+möhkäleen ja vaskisia vanteita, -- pitkin maata lähestyy valojen edellä
+kulkeva kiskolakasija, kuuluu vihaset höyrysihahdukset, ja, pimeydestä
+kokonaan esiin sukeltaen, suureneva veturi lentää Henrikiä kohden, joka
+seisoo sillan melkein äärimmäisessä päässä.
+
+"Kun hän nyt vaan osaisi pysähtää hyvissä ajoin," -- ajatteli Henrik
+sydämmen sykkiessä levottomasta jännityksestä.
+
+Ennenkuin hän ennättää ajatellakaan kiitää veturi hänen
+ohitsensa. Siellä, siellä oli Gabriel, -- näkyi sivultapäin hänen
+masinistilakkinsa, näkyi hänen tuttu nenänsä ja parroittunut leukansa,
+-- hän seisoi sisäpuolella lämmittäjän takana, joka katseli ulospäin,
+seisoi ja siirsi kätensä toisesta kiertimestä toiseen, ja sitten veturi
+katosi ohitse höyryjen taa.
+
+Henrik läksi kiireesti harppasemaan sillan toiseen päähän, mutta kaikki
+vaunut ehtivät hänen ohitsensa.
+
+Juna pysähtyi. Matkustajat töytäsivät asemasillalle. Odotussalien ovet
+aukenivat ja sieltä tulvi odottajat. Entisen hiljaisuuden sijaan oli
+melua kaikkialla, puhetta, tervehdyksiä, huutoja, tavarakääryjen
+kolinaa, juoksua.
+
+Henrik, töytättyään arveluttavasti yhteen useamman erisuunnalle
+pyrkivän matkustajan kanssa, pääsi vihdoin siihen pimeämpään osaan
+asemahallia, missä veturi, nyt enää hiljaa sihisten, seisoi.
+
+Veturikopin aukossa seisoi parroittunut Gabriel ja rauhallisesti
+pyyhkieli rasulla öljyä käsistään, puhuen jotakin lämmittäjälle
+taaksensa.
+
+-- No Henrik! Terve! -- sanoi hän ja tuli Henrikiä vastaan eikä voinut
+olla ottamatta Henrikiä kaulasta.
+
+He katselivat kauan, säteilevin silmin toisiansa upottaen toisensa
+kymmeniin kysymyksiin ja ehtimättä kuin ihan hätäisesti vastata.
+
+He löysivät istumapaikan asemahallin sisimmässä päässä, seinän
+vieressä, missä kohosi ylös raakoja seinäpylväitä ja oli melkein pimeä.
+
+-- No kuuleppas, miten sinä hänet oikein tapasit? -- sanoi Gabriel
+uteliaalla jännityksellä.
+
+-- Niin, ajatteles kuinka merkillistä!
+
+-- Sinä tunsit häntä ennen?
+
+-- En ollenkaan. Mutta omituisinta on, että tapasin hänet kerran
+ennenkin kuin tohtori C----:n luona.
+
+-- Niin, niin, kyllä hän siitä kertoi. Mutta mistä syystä sinä silloin
+menit häntä puhuttelemaan?
+
+-- Noh, katsos, se nyt oli --
+
+Henrik vähän punastui eikä tiennyt kuinka selittää.
+
+-- Se nyt oli -- sanoi hän koettaen sanoa huolettomasti -- katsos
+toisinaan sattuu päähän semmoinen ajatus että pitäisi muka tehdä hyvää
+-- noin vaan, ilman mitään muuta syytä --
+
+-- Niin, niin, sattuuhan sellaista, -- sanoi Gabriel nopeasti,
+vapauttaakseen Henrikin, ja lisäsi sitten hitaasti toisella,
+ihmettelevällä äänellä: -- Vai niin, vai niin. -- Ja vaipui
+ajatuksiinsa, suu vinossa hymyssä.
+
+Asemasilta oli sillävälin ihan tyhjentynyt.
+
+Gabriel nousi ja katseli pitkin siltaa.
+
+-- Tule mukaan, vekslataan yhdessä, -- sanoi hän vetäen Henrikiä
+kädestä veturiin.
+
+-- Onkohan se luvallista?
+
+-- No ei tee mitään, tule vaan.
+
+Henrik tuli ensikerran eläissään veturikoppiin kiiltävien ja
+monimutkaisten koneiden eteen.
+
+Yhtäkkiä pamahti ihan korvan juuressa lyhyt, kimakka vihellys, Gabriel
+jotakin väänsi ja toisella kädellään käänsi, kuului sihahduksia, --
+sitten kauhea pohahdus, rupesi jalkojen alla kolisemaan, asemahuoneen
+halli liikkui, -- yhtäkkiä toinen hirveä pohahdus, -- se, missä Henrik
+seisoo, rämisee ja tärisee, -- kolmas pohahdus, neljäs, viides, kuudes
+-- ne seuraavat toisiaan yhä taajemmin, yhä nopeammin ja äkkiä
+lakkaavat. Asemahalli on aikaa sitten hävinnyt, sähkölamput lentäneet
+ohitse, ja pimeä taivas tullut sijaan. Nyt vasta näkyy että veturi
+liikkuu.
+
+-- Oletko sinä mammalta saanut kirjeitä? -- kysyy Gabriel.
+
+-- En-en, -- tai juu-juu, olenhan minä.
+
+Ei Henrik osannut tämmöisessä jännityksessä puhua kirjeistä.
+
+Mutta Gabriel jatkoi tämmöisiä kyselyjä, välillä yhä väännellen ja
+käännellen, vihellyttäen milloin tyynellä, lyhyellä bassokumahduksella,
+milloin kimakkailla hihkauksilla, milloin pysäyttäen, milloin taas
+liikkeelle pannen veturinsa. Muutamin paikoin oli ramina, jyske ja
+tärinä niin armotoin, että Henrik ajatteli: nyt, nyt kaikki hajoaa.
+Mutta eikös mitä! Selvisi se siitä, ja Henrik alkoi kuin alkoikin
+tottua.
+
+-- Eikö tämmöisestä hirveästä tärinästä hermot pilaannu? -- kysyi
+Henrik.
+
+-- Noh, -- sanoi Gabriel, -- kuuluvathan ne vanhemmat kuljettajat
+pilaantuvan, mutta en minä ole vielä ainakaan mitään tuntenut.
+
+-- Mihinkäs toimeen ne sitten tulevat, kun eivät enää kelpaa
+kuljettajaksi?
+
+Gabriel ja lämmittäjä katsahtivat toisiinsa ja naurahtivat.
+
+-- Jotkut pääsevät varastonhoitajiksi talleihin, -- sanoi Gabriel.
+
+-- Ei semmoisia paikkoja ole kuin juuri muutama, -- sanoi lämmittäjä
+jylhällä, korisevalla äänellään.
+
+Taivas ei ollutkaan niin pimeä kuin näytti sähkölamppujen päällä, vaan
+oli hieno kuutamo, ja kuu paistoi toiselta puolelta kopin ikkunan läpi
+ja voitti silläpuolen himmeän lampun valon. Kuun viheriäinen kiilto
+näkyi erään vaskisen konepislaakin päällä, ja sitä katsellessa
+Henrik muisti jossain ennen nähneensä ja tunteneensa samoin. Se oli
+kauan-kauan sitten kotona pappilassa, mamman korupöydän lakeeratulla
+jalkakiehkuralla.
+
+Ja kun hän nyt katsahti Gabrieliin, tuntui Gabriel hänestä suurelta
+sankarilta heidän muiden rinnalla.
+
+Ennenkuin Henrik huomasikaan, oli veturin jäljessä pitkä jono korkeita
+ja totisia boggievaunuja, ja juna liukui hiljaa takaperin jälleen
+asemahalliin. Ei hän myöskään huomannut milloin oli tapahtunut se, että
+Gabriel ja lämmittäjä olivat alkaneet syödä, mutta lämmittäjällä vaan
+oli esiinvedettynä mytty, joka oli auki ja jossa näkyi myöskin
+paperitötterö, lihapalanen ja maidolla täytetty olutpullo. Gabriel vähä
+väliin pisti kätensä sinnepäin ja puhuessaan Henrikin kanssa sitten
+syödä mutusteli.
+
+-- Koska siis tulet käymään? -- sanoi Gabriel vihdoin, osoittaen sillä
+myöskin, että Henrikin jo oli lähteminen veturista.
+
+-- En voi tulla ennenkuin ehkä kesällä, mutta sinua käyn kyllä täällä
+usein katsomassa, jos saan.
+
+Kun Henrik sitten kulki pois, avattiin juuri odotussalien ovet, ja
+matkustajat alkoivat tulvata asemasillalle, toinen toisensa ohi
+kiirehtien.
+
+Tämähän tapahtui ihan jokapäivä samalla tavalla: matkustajat
+tulvahtivat esille, samalla tavalla sähkölamput valaisivat vaunujonon,
+jonka etupäässä kiilui veturin vaskivanteet ja kohosi sen musta piippu.
+Eikä kukaan ajatellut erikseen juuri veturia ja sen kuljettajaa. Mutta
+Henrikille oli tällä kertaa kaikki outoa ja uutta, ihmeellistä,
+juhlallista, -- näytti niinkuin koko elämä olisi ollut yksi ainoa,
+suuri kirkko.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Henrik pitikin sanansa, ja matkusti loppupuolella kesää Riihimäelle.
+
+Gabrielilla oli siellä hyvin pieni, mutta kaksikerroksinen rakennus
+korkean lauta-aitauksen sisällä. Kun hän saattoi Henrikiä junalta
+luoksensa, ei Henrik aavistanut mitään ennenkuin eräässä kohdin
+kyläkadulla Gabriel yhtäkkiä pysähtyi ja sanoi:
+
+-- Tässä.
+
+Hän avasi aitauksen oviportin ja he pujahtivat pienelle pihalle, jossa
+oli kuljettava lautaista käytävää myöten kanakopin, läätin, tuuheitten
+georgiinein, taimilavan ynnä muun sekaisen ahtauden välitse.
+
+Kun Henrik seisahtui katselemaan ympärilleen, sanoi Gabriel.
+
+-- Äläs nyt, äläs nyt, -- tämä kaikki on minun, mutta me katsomme sitä
+sitten, tule ensin sisälle.
+
+Mentiin sisälle.
+
+Heidän astuttuaan eteiseen, vilahti siellä jokin naishenkilö ovesta
+oveen. Sillä oli valkoinen esiliina ja valkoinen myssypäähine. Gabriel
+saavutti sen, ja Henrik kuuli Gabrielin hätäisesti kysyvän:
+
+-- "Kuinka on?" -- sekä näki hänen kalpenevan saatuaan jonkun
+kuiskauksen vastaukseksi.
+
+-- Noh? -- kysyi Henrik.
+
+-- Se alkaa! -- vastasi Gabriel vapisevin huulin, aivan hajalleen
+hämmentyneenä.
+
+Henrik oli tullut tavallaan "sopimattomaan aikaan", vaikka Gabriel
+väitti asemalla iloisena, ettei parempaan aikaan olisi voinut tulla. He
+odottivat pienokaista Ingridille.
+
+Tuo sama Gabriel, jonka Henrik oli nähnyt niin miehekkäänä ja
+rauhallisena pimeässä yössä lennättelevän kiskoilta kiskoille mahtavaa,
+rämisevää, höyryissään sihisevää ja pohahtelevaa veturia, hän nyt,
+kuultuaan kätilöltä, että "se alkaa", taittui kuin ruoko ja hätääntyi
+kuin lapsi.
+
+Henrik tahtoi vetäytyä pois jonnekin muualle siksi aikaa, mutta Gabriel
+ei päästänyt ja piteli hänestä kiinni niinkuin viimeisestä turvastaan.
+
+Molemmat he olivat ensikertaa tämmöisessä tilaisuudessa.
+
+Ja kun iltapuoleen alkoi oven takaa kuulua voivotuksia, jotka toisinaan
+yltyivät repiviksi tuskanhuudoiksi, hätääntyivät he molemmat: Gabriel
+riuhtaantui sisälle ja tuskin saatiin palaamaan; Henrik taas seisoi
+vapisten ikkunaa vasten ja kokosi voimia maltin säilyttämistä varten.
+
+Aina kun kätilö vähänkin näyttäytyi ovella, hyökkäsi Gabriel
+tiedustelemaan. Kätilö vastasi lyhyesti aina samalla tavalla, että
+asiat menevät säännöllisesti, mutta että luultavasti tulee kestämään
+kauan. Hän ei tarvinnut kuin vähänkin kiirehtiä ovissa tai
+hermostuneesti pyytää jotakin, niin Gabriel jo luuli että kaikki tyyni
+on hukassa.
+
+Illalla he olivat yhdessä, Gabriel ja Henrik, viereisessä huoneessa.
+Gabriel milloin nousi kävelemään milloin taas istui tuskallisessa
+levottomuudessa. Lamppu paloi hiljaa sihisten ja ulkona soi ränni
+yksitoikkoisesti sadeveden tippuessa.
+
+Henrik istui ja mietti mitä hän voisi sanoa kaikkein parasta
+Gabrielille lohdutukseksi. Hän tuli ehdottomastikin vanhaan
+filosofiaansa:
+
+-- Ajatteles, -- sanoi hän, -- että se mikä tässä nyt tapahtuu on
+oikeastaan ihan jokapäiväinen asia, -- on laskettu, että ihmisiä syntyy
+noin kaksi joka minuutti.
+
+-- Mitäs se tässä auttaa, -- sanoi Gabriel ja nousi huokaisten jälleen
+kävelemään.
+
+-- Ettet panisi noin sydämmellesi, -- sanoi Henrik.
+
+-- Mutta minustahan tämä kaikki on riippunut! -- sanoi Gabriel, istui,
+ja pidätetty itku rupesi häntä tärisyttämään.
+
+Kummakseen ei Henrik voinutkaan enää lohduttaa Gabrielia, sillä hän
+tuli ajatelleeksi, että jos hän olisi mennyt Hannan kanssa kihloihin ja
+naimisiin, niin se kaikki olisi, aivan niinkuin Gabriel sanoi,
+riippunut todellakin melkein yksin hänen tahdostaan. Hän nyt yhtaikaa
+sekä iloitsi, ettei ollut mennyt naimisiin, että olisi lohduttanut
+Gabrielia, joka soimasi itseänsä. Mutta niin hirveästi kuin olisikin
+tehnyt mieli lohduttaa, mitään lohdutusta hän ei voinut keksiä.
+
+Kello 10 aikaan illalla, kun oli jo varustuttu yövalvomista varten,
+kuului portilta kova kolkutus. Gabriel meni aukasemaan. Se oli käsky
+ylimääräiselle junalle. Hänen täytyi jättää kotinsa koko yöksi. Henrik
+ei voinut tukahduttaa ajatusta, että tämä oli sentään liian kovaa
+kohtalon puolelta. Mutta Gabrielissa ei tämän viimeisen iskun vaikutus
+kuitenkaan näkynyt niin kuin olisi odottanut. Hän tuli päinvastoin
+yhtäkkiä päättäväisen näköiseksi, ja rupesi vetämään pitkävartisia
+jalkaansa. Hän kävi Ingridinsä luona ja Ingrid oli kesken tuskia
+taputtanut häntä kädelle ja sanonut:
+
+-- Jumala siunatkoon sinua, ellemme enää tapaa!
+
+Gabriel tuli sieltä huulet yhteen puristettuina, rotevana ja pelotonna,
+eikä hänessä näkynyt vähintäkään nureksimista kohtalon kovuudelle. Joku
+antoi hänen käteensä pienen korin, josta taas näkyi maidolla täytetty
+olutpullo; hän veti mustan sadetakin yllensä, otti korin käteensä ja
+rupesi lähtemään.
+
+Henrik silloin myöskin heitti ylleen palttoonsa ja läksi häntä
+saattamaan asemalle.
+
+He kulkivat nopeasti puhumatta keskenään sanaakaan. Ajatukset menivät
+niin yhtäänne, ettei tarvinnut puhua.
+
+Vasta kun he jo lähestyivät suurta, puolipyöreää veturitallia, sanoi
+Gabriel:
+
+-- Ja jollen palaisi aamuksi, niin lähetä kirje Pietariin päin,
+vastaantulevalle junalle numero 12.
+
+-- Minä sähköitän.
+
+-- Ei, ei, se maksaa paljon ja on vaikeampi toimittaa.
+
+Yksi veturitallin suurista porteista oli auki ja pimeydestä tuikki
+pienen lampun valo.
+
+-- Mene sinä tuosta ja odota minua, -- sanoi Gabriel osoittaen porttiin
+ja meni itse johonkin konttorihuoneeseen, josta loisti vähäinen valo
+uutimen takaa.
+
+Kun Henrik tuli lähemmäksi porttia, jomotti ihan sen suulla Gabrielin
+veturin mahtava hahmo. Sen etulyhdyt eivät olleet vielä sytytetyt,
+mutta se pihisi hiljaa ja levitti lämpimyyttä ympärilleen. Henrik meni
+sisälle talliin. Siellä erotti pimeydestä myöskin muiden veturien
+muodot, jotka kaikki näyttivät satumaisen suurilta tässä pimeässä
+hiljaisuudessa. Mutta ei yksikään pihissyt niinkuin Gabrielin. Lamppu
+paloi peräseinällä, jonka nokeentunutta rappausta se valaisi pitkälle
+ylöspäin. Lämmittäjä kulki öljyastian kanssa vandrinkilla, pieni lyhty
+kädessä. Sitten hän hyppäsi alas ja meni veturinlyhtyjä sytyttämään.
+Muita ääniä ei kuulunut.
+
+Gabriel palasi ja alkoi tarkastella veturiansa.
+
+-- Omaa veturia voi rakastaa ihan kuin lastansa, -- sanoi hän,
+kumartuen katselemaan pannun alle, molemmat kädet takkinsa taskuissa.
+
+-- Mutta eikö ne kaikki ole ihan yhdenlaisia?
+
+-- Ei, kyllä niissä on suuri ero. Minä tunnen tämän kaikki tavat ja
+ominaisuudet.
+
+Sitten Gabriel ojensi kätensä Henrikille.
+
+-- No ei muuta kuin näkemiin asti!
+
+Otti molemmin käsin veturin rautakaiteista ja hyppäsi ylös.
+
+Veturi läksi hiljaa ulos tallista kiertosillan päälle, ja siitä lisäten
+vauhtia eteni pian asemalle päin. Sitä ei näkynyt pimeässä, mutta vielä
+kaukaa kuului sen nopeat pohahdukset ja lyhyet vihellykset.
+
+Vahti tuli panemaan tallin porttia kiinni, ja Henrik läksi takasin
+Gabrielin asunnolle.
+
+Kulkiessaan sateessa Henrikistä tuntui kaikki tyyni niin juhlalliselta
+ja totiselta. Gabrielin sankarillinen rohkeus ja nurkumattomuus
+hämmästytti häntä. Siinä oli jotakin ihan uutta hänelle. Ei hän ollut
+omissa piireissään vielä koskaan nähnyt ihmistä, joka olisi niin
+epäilemättä asettanut yhteiskunnallisen tehtävänsä omien
+yksityissuhteittensa tasalle, -- tai hän ei voinut edes keksiä
+ainoatakaan muuta tointa, joka olisi ollut yhtä vastuunalainen ja yhtä
+selvästi välttämätön ihmisille, kuin Gabrielin.
+
+Henrikin piti ehdottomastikin kysellä itseltään: "mitäs minä sitten
+teen? olenko minä hyödyllinen maailmalle?" Kaikki hänen koulutuntinsa
+juoksivat ohitse, voimatta kannattaa häntä Gabrielin rinnalla. Ja ainoa
+mikä tuntui tukevan oli se, että hänhän kirjoitti tuota uudenlaista
+oppikirjaansa, jonka välttämättömyyttä ei hän hetkeksikään voinut
+epäillä.
+
+"Mutta sittenkin jokin minulta puuttuu. Minun täytyy vielä paljon,
+paljon totisemmin ryhtyä siihen tehtävääni, että olisin Gabrielin
+rinnalla; -- voi kuinka äärettömästi minä tahtoisin palvella ihmisiä
+myöskin näillä oman ruumiini voimilla, niinkuin Gabriel. Ne ovat
+kuihtuneet minulla, kun en ole käyttänyt. Mutta kuka tietää, ehkä ne
+vielä voisivat elpyä, jos rupeisin harjoittamaan. -- -- Jättäisin
+koulutunnit ja tekisin sekä järjelläni että käsivoimillani vaan sitä,
+mikä minusta itsestäni näyttää tehtävältä!"
+
+Henrik kiirehti käyntiään ja oli pian Gabrielin asunnon portilla, jonka
+hän avasi Gabrielin antamalla avaimella.
+
+Sisällä eivät asiat olleet entisestään muuttuneet. Kuului joskus
+voivotuksia, joskus taas hiljeni kaikki.
+
+Myssypäinen kätilö-mummo toi Henrikille hymyillen tohvelit ja sytytti
+pöytälampun.
+
+-- Käski maisterin panna maata tuonne ylähuoneeseen, mutta kun minä
+kerroin, että maisteri sanoi tahtovansa valvoa, sanoi hän olevansa
+siitä hyvillään -- puhui kätilö.
+
+-- Ja sanokaa, etten ummista silmiäni ennenkuin kaikki on onnellisesti
+päättynyt, ja että olen valmis auttamaan, jos vaan suinkin missä voin.
+
+-- Niin, ajatelkaas, matami kun jätti minut yksin tänne. Jos vaikka
+mitä tapahtuisi, enhän minä täältä jouda --
+
+-- Onko siis jotakin, jota minä voisin tehdä? -- sanoi Henrik innolla.
+
+Mummo kursaili vähän sanoa.
+
+-- Olisihan sitä -- mutta eihän maisteri toki semmoista --
+
+-- Sanokaa vaan, minä koetan.
+
+-- No kun se matami jätti meidät ihan ilman halkoja, eikä olisi
+tarvinnut kuin liiteristä tuoda, vai liekö siellä hakattujakaan -- en
+tiedä.
+
+-- Minä menen, -- sanoi Henrik.
+
+-- Voi, voi sentään sitä maisteria -- jäi mummo päivittelemään,
+saatettuaan Henrikin kuitenkin kyökin läpi ulko-ovelle.
+
+Henrik tuli pihalle sateeseen, mutta oli innoissaan unohtanut kysyä
+missä liiteri on, ja oli niin pimeätä, ettei hän nähnyt eteensä.
+Tahtomatta kääntyä takasin hän koetti hapuroida eteenpäin tunnustellen
+käsillään esineitä, oli kompastua johonkin pakkilaatikkoon, sitten
+poikkiteloin asetettuun lankkuun.
+
+Huomattuaan mahdottomaksi tottua pimeään ja nähdä, hän palasi kyökkiin
+neuvoa kysymään, mutta mummo oli jo mennyt sisälle eikä Henrik tahtonut
+mitenkään koputtaa siihen huoneeseen, missä Ingrid makasi.
+
+Hän huomasi lyhdyn, haki uunin reunukselta tulitikut, sytytti ja meni
+uudestaan ulos.
+
+Pieni vaja löytyi.
+
+Hakattuja halkoja ei ollut, vaan ainoastaan pitkiä rankoja.
+
+Henrik asetti lyhdyn varovasti maahan lastujen päälle ja rupesi
+hakemaan kirvestä, joka vihdoin löytyi rankojen välistä. Sahaa ei ollut
+näkyvissä.
+
+Hän asetti yhden rangon maahan eteensä ja alkoi hakata sitä kirveellä
+poikki.
+
+Aiheeton riemastus täytti yhtäkkiä hänen sydämmensä, syyttä, niinkuin
+joskus ennen muinoin.
+
+Hän iski voimiensa takaa. Vaja tuntui liian matalalta, sillä
+tuontuostakin kävi kirves lakeen, kun hän sitä varren päästä molemmin
+käsin ilmaan kohotti. Ei myöskään tahtonut osua samaan paikkaan.
+
+Ranka kaivautui vihdoin poikki, erittäinkin sittenkuin Henrik alkoi
+jyrsiä sitä myöskin toiselta puolen. Hän ryhtyi nyt uuteen, ja sai
+senkin vähitellen poikki. Mutta lyhdyssä syttyi nyt se paperi, joka oli
+loppuun palaneen kynttilänpätkän ympärillä. Valo loimotti entistä
+suurellisempana, valaisi joka lastun, mutta uhkasi sitä pikemmin sammua
+ja jättää Henrikin pimeään. Puut olisivat vielä olleet halottavat,
+mutta peläten ettei hän pimeässä osaisi liiteristä, Henrik kiirehti
+loimottavan lyhdyn kanssa kyökkiin.
+
+Heti sinne päästyään hän kumminkin huomasi, että asiat olivat sisällä
+muuttuneet pahempaan päin. Kuului kovia tuskanhuutoja, jotka tosin
+vaikenivat, mutta sen sijaan säikähytti Henrikiä kätilön nopeat
+askeleet huoneessa. -- Se avasi oven ja tuli kyökkiin, selvästi
+hätäisenä, jotakin hakemaan. Huomattuaan Henrikin hän sanoi:
+
+-- Eihän meillä ole vettäkään, voi-voi sitä matamia.
+
+Ja ennenkuin Henrik oli ehtinyt tiedustella tarkemmin, pujahti takasin
+sisälle.
+
+Samassa alkoi tuskanhuuto uudestaan.
+
+Henrik otti tulitikkulaatikon sekä ämpärin ja hyökkäsi ulos.
+
+Hänen mielessään hämärästi väikkyi päivänvalossa nähty kaivon kansi. Ja
+sateesta huolimatta hänen onnistuikin useampien tulitikkujen avulla
+löytää se, kiivetä esteiden yli ja päästä sen ääreen. Vielä yksi
+tulitikku ja hän ehti nähdä kaivokiulun ja nuoran.
+
+Saatuaan veden ylös hänen piti ensin kiivetä edestakasin taas samojen
+tuntemattomien esteiden yli, sillä hänen oma ämpärinsä oli epähuomiosta
+jäänyt mukaan ottamatta. Ja nyt oli pahin koetus jäljellä, kun oli
+täyden ämpärin kanssa päästävä yli. Tulitikkua ei saanut enää
+syttymään, sillä laatikon molemmat raapasupuolet olivat kastuneet
+märissä käsissä. Henrik jännitti kaikki voimansa, nosti täysinäisen
+ämpärin jonkin päälle, kiipesi varovasti itse sen ylitse, sitten vielä
+jonkin korkean ja horjuvan ylitse, ja oli onnellisesti sileällä maalla,
+josta näkyi kyökin oven valoisa rako. Perille päästyä Henrik oli sekä
+sisällisesti märkä että märkä sateesta ja veden läikkymisestä. Mutta
+mitään semmoista hän ei nyt huomannut. Hän oli yhtaikaa sekä
+riemuissaan, kun oli nyt saanut palvella noilla voimillansa, että
+myöskin peloissaan siitä, mitä sisällä tapahtui.
+
+Mutta ei tässä ollut aikaa mietteihin. Hän löysi kyökkipöydän
+laatikosta kynttilän pätkän, pani sen lyhtyyn, sytytti ja hyökkäsi
+jälleen ulos halon hakkuuta lopettamaan. Hän huhtoi kuin hullu.
+
+Mutta tuotuaan halot kyökkiin, kuuluikin tuskanhuutojen asemesta
+huoneesta nyt vaan kätilömummon iloista puhelua ja vastasyntyneen ääni:
+bäy -- yäy -- äy -- äy.
+
+Kaikki oli ohitse.
+
+Pitkän jännityksen perästä tämä vaikutti Henrikiin niin tärisyttävästi,
+että hän oli kadottaa koko malttinsa ja purskahtaa itkuun. Onnellisena
+hän meni entiseen huoneeseensa ja yhä kuulosteli kaikkia ääniä siitä
+toisesta huoneesta. Pitkän aikaa tuntui kätilö yhä liikkuvan ja
+puuhaavan jotakin. Vihdoin kuului Ingridkin puhuvan.
+
+-- Voi, voi sinua raukkaa, -- sanoi Ingridin ääni omituisen hellästi ja
+liikuttavasti.
+
+-- Ihan pappansa näköinen, -- sanoi kätilö.
+
+Henrik istui kirjoittamaan Gabrielille riemukirjettä, jonka aikoi
+lähettää, jos Gabriel ei pääse kotiin aamuksi.
+
+Mutta hän itsekään ei ollut näin suurta onnea vielä eläessään tuntenut.
+
+Tuskin oli hän lopettanut kirjeensä, kuin mummo ilmestyi tuomaan
+virallista viestiä tytön syntymisestä.
+
+Hän toi samalla teekannun ja astiallisen kiehuvaa vettä sekä lasin ja
+asetti tarjottimen Henrikin eteen.
+
+"Sitäköhän varten puita ja vettä tarvittiin", -- ajatteli Henrik.
+
+-- Lapsi näytetään vasta huomenna, -- sanoi mummo hymyillen: -- nyt
+täytyy kaikkien levätä.
+
+-- Mutta olisiko todella ihan mahdotonta saada nähdä äitiä, -- edes
+senverran että ovenraosta nyykäyttäisin päätä?
+
+-- No jos senverran, miksei.
+
+Henrik raotti ovea ja näki Ingridin. Hän makasi niin, että lamppu
+pöydältä hiukan valaisi häntä pään takaa. Kasvot olivat hämärässä,
+mutta Henrik näki, että ne jotain sanoivat ja tervehtivät häntä ja käsi
+ojentui häntä kohden.
+
+Silloin Henrik meni sisälle ja suuteli hänen laihtunutta, vaaleaa
+kättänsä, jonka nimettömässä kalisi kaksi sormusta. Ja kun hän katsahti
+hänen kasvoihinsa, muisti hän kohta Hedvigin.
+
+-- Kiitoksia teille, -- sanoi Ingrid silmät täyttyneinä kyyneleillä.
+
+Henrik ymmärsi mistä hän kiittää ja koetti heti keksiä miten kääntää
+puheen toisaanne.
+
+-- Ja minä kun äsken luulin, että minuakin tarvittiin.
+
+-- Kuinka niin?
+
+-- Luulin että jostakin syystä tarvitaan ihan välttämättä kuumaa
+vettä -- --
+
+Ingrid naurahti.
+
+-- Minä hyökkäsin kuin vimmattu, ämpäri kourassa, ulos -- --
+
+Ingrid yltyi hillittömästi nauramaan.
+
+-- En nähnyt tietä ja aloin kompuroida suoraan eteenpäin. Mitä herran
+nimessä siinä oli edessä --
+
+-- Ne oli vissiin niitä Gabr -- Gabrielin kan -- kanak --
+
+Ingrid ei saanut naurulta mitään sanotuksi ja pyyhki vaan
+kyyneleitänsä.
+
+-- Minä kiipesin ylitse, tulen kaivolle: -- oma ämpäri unohtui!
+
+-- Ei, ei, -- sanoi nyt kätilömummo, -- tämä ei käy laatuun.
+
+-- No minä menen, minä menen -- sanoi Henrik. -- Mutta näyttäkää
+sentään vähän lastakin.
+
+-- Se nukkuu nyt. Huomenna.
+
+Henrik olisi kovin mielellään vielä jäänyt Ingridin luo, mutta mummo
+lykki häntä väkisin ulos ja hyvääyötä toivottaen rupesi panemaan ovea
+kiinni.
+
+-- Olen kirjoittanut Gabrielille, -- ennätti Henrik sanoa, ja Ingrid
+ennätti nyykäyttää hänelle päätä kiitokseksi.
+
+Juotuaan teensä Henrik meni yläkertaan.
+
+Heillä oli omituisella tavalla avonaiset rappuset lämpimästä eteisestä
+kahteen ylähuoneeseen.
+
+Täällä ylhäällä oli vuode laitettu jonkinlaiseen puoli-verstaaseen,
+joka tilaisuutta varten oli siistitty. Mutta senverran kuin Henrik
+ymmärsi tarkoittivat kaikki nuo rauta- ja messinkilangat, pyörät,
+purkit ynnä muut -- joitakin sähkökoneen tekeleitä.
+
+Vähän erillämpänä oli pienellä ruuvipenkillä eräänlainen "konsertiini",
+se on: kehittyneempi laji harmonikkaa, jossa oli kahdeksankulmaisissa
+päälautasissa pieniä nappulapainimia, mutta niiden monimutkaisesta
+äänijärjestelmästä ei Henrik voinut mitään selvää saada, vaikka hän
+hiljakseen koetteli niitä vuorotellen painella.
+
+Toinen huone, ilman mitään huonekaluja, oli melkein täynnänsä
+erinomaisesti hoidettuja ja harvinaisia ruukkukasveja, enimmäkseen
+palmuja. Silminnähtävästi olivat nämä ylähuoneet Gabrielin
+erikoisosastoa.
+
+Kun Henrik riisuutui ja meni vuoteeseensa, huomasi hän seinässä juuri
+yläpuolellaan revolverin.
+
+Hän otti sen naulasta, tarkasteli sitä ja aukasi: se oli kuudella
+patruunalla ladattu. Ihmeellistä, että Gabriel saattaa näin maata
+ladatun aseen alla. Henrik nosti sen pois ruuvipenkille.
+
+Sitten hän päätti herätä kello 7, viedäkseen kirjeen junalle. Ripusti
+taskukellonsa varmuuden vuoksi tikuttamaan seinään. Ja nukkui sikeästi,
+tietäen heräävänsä silloin kuin oli päättänyt.
+
+Mutta kun hän määrähetkellä heräsi, oli Gabriel jo kotona.
+
+Henrik kuuli hänen äänensä hänen oltua nähtävästi jo kauan aikaa
+kotona. Joku ovi aukeni alhaalla ja hetkeksi kuului selvästi mitä
+puhuttiin.
+
+-- Antakaa se viltti, pannaan ympärille --
+
+Se oli Gabriel.
+
+-- Ei älä vie, kylmettyy.
+
+Se oli Ingridin ääni kauempaa.
+
+-- Minä vaan vähäsen tänne valoisempaan. Tuitui, tuitui, atututui. Kas,
+kas, kuinka se vääntää kasvojansa, atututui, äläs nyt, äläs nyt -- se
+taitaa ruveta itkemään, pupukka raukka, sypykkä, lipukka. -- Se nauroi,
+kuules Ingrid, se nauroi!
+
+-- Tuo hyvä Gabriel jo pois.
+
+-- Minä tuon, minä tuon. Ja koetas kuinka tavattoman hieno iho sillä
+on, ihan kuin silkkiä, koeta tästä näin, minä tuon --
+
+Ovi sulkeutui taas eikä enää erottanut muuta kuin vaan että siellä
+puhuttiin.
+
+Vähän ajan perästä ovi taas aukeni ja rappusia myöten kuului kaksi --
+kolme jättiläisharppausta: Gabriel oli ylhäällä Henrikin kamarissa.
+
+-- Hoo, hoo, -- pani hän huutaen, kädet ilmassa, ja tuli
+semmoisella vauhdilla Henrikiä kohden, että tämän täytyi käpristyä
+puolustuksekseen.
+
+Gabriel istui Henrikin vuoteen laidalle ja he purkivat toisilleen
+molemminpuoliset ilontunteet.
+
+-- Sehän oli suora onni, että sinun piti joutua junalle, -- sanoi
+Henrik: -- et sinä olisi ehkä kestänyt viimeisiä hetkiä.
+
+-- Sinä olit salissa koko ajan? -- kysyi Gabriel.
+
+-- Kyllä minä vähän kuulin, -- sanoi Henrik, huomaten että olihan hän
+itsekin ollut pahimman ajan poissa.
+
+Kun Henrik jo oli pukeissaan, sanoi hän osoittaen Gabrielin
+verstaspöytää:
+
+-- Ja mitä tämä kaikki on?
+
+-- Sekö? -- sanoi Gabriel ja tuli totiseksi: -- se on, se on --
+
+Vastaamisen sijaan hän kuitenkin vaipui ajatuksiinsa ja rupesi
+selailemaan erästä kirjaa, jossa kirjoitetun ohella näkyi ekvatsioneja
+ja juuria.
+
+-- Mitä se on?
+
+-- Mikä niin?
+
+-- No tuo kaikki tuossa pöydällä.
+
+-- Se on minun sähkö-osastoni. Mutta kas kun revolverikin on tänne
+pantu.
+
+-- Niin, Gabriel, miksi sinä pidät ladattua revolveria ihan pääsi
+päällä?
+
+-- Anna sen vaan olla siinä.
+
+-- Eikö se yhtähyvin voi olla jossain laatikossa?
+
+-- Ei. Minä en osaa selittää sinulle, mutta sen pitää olla seinässä,
+missä sen aina näen.
+
+-- No mitä tuo nyt on!
+
+-- Näetkös, jos minä kerran voin tappaa itseäni milloin tahdon, mutta
+en kuitenkaan tapa, niin tietysti elän vaan siksi, että eläisin
+jotenkin erikoisesti.
+
+Henrik katsoi häntä pitkään ja uteliaasti.
+
+-- Tuota noin, vieläkö sinä et usko kohtalon johtoon, niinkuin ennen?
+-- kysyi Henrik.
+
+-- Ei mutta olen tullut siihen päätökseen, että jos vaan voi pysyä
+sekaantumatta mihinkään, niin tässä elämässä saa tehdä juuri sitä mitä
+ihminen rakastaa.
+
+-- Se tahtoo sanoa: kuinka niin "sekaantumatta"?
+
+-- No niin vaan, ettei sekaannu kenenkään asioihin ja elää niinkuin
+kaikki olisivat hyviä ihmisiä.
+
+-- Ja silloin pääsee veturinkuljettajaksi?
+
+-- Katsos sinua, -- sanoi Gabriel naurahtaen: -- sinä osaat aina
+kohdalleen. Veturinkuljettaja minä olen siksi, että melkein jokainen
+ihminen jossain kohti sekaantuu. Ja minäkin sekaannuin. Mutta en
+minä nurku: olisin voinut paljon pahemmin sekaantua. Ja juuri
+Ingrid on pelastanut minua pahemmin sekaantumasta, kun vaati
+veturinkuljettajaksi. Minä olen aina rakastanut koneita.
+
+-- Niin, niin, kyllä minä muistan. Mutta siellä kotona sinä rakastit
+myöskin kovasti maatöitä.
+
+-- Rakastinko todella? Ihmeellistä.
+
+-- Kuinkas muuten. Sinä istuit aina multakuorman päällä. Mamma vielä
+torui.
+
+-- Niin, me Johanneksen kanssahan taisimme olla maanviljelijöitä.
+
+-- Johannesta sanottiin pehtoriksi.
+
+-- Ja sinä Henrik vaan aina mietiskelit. Mamma sanoi että sinusta tulee
+pappi.
+
+He menivät näin jutellen alas kahvia juomaan.
+
+Sitten he olivat yhdessä Ingridin luona, eikä Henrik ollut vielä
+eläissään Gabrielia niin onnellisena nähnyt.
+
+Henrik nyt tämän keskustelun jälkeen ensikerran katsahti Ingridiin
+siltä kannalta, että tämä oli se, joka oli kasvattanut Gabrielin ja
+tehnyt hänestä tuon miellyttävän, tyynen, voimakkaan ja oloonsa
+tyytyväisen miehen. Kun hän katsoi ja näki Ingridin hienot
+silmäpiirteet ja laihtuneen nenän, tuli hänen, entisen kylmyytensä
+vuoksi, hirveän sääli Ingridiä ja hän tunsi tätä kohtaan niin
+loppumatonta rakkautta, että ainoastaan sisarvainajaa kohtaan oli
+joskus semmoista tuntenut. Teki mieli tulla ja hyväillä Ingridin tukkaa
+ja otsaa, ja kun se ei sopinut, alkoi silmissä kutkua ja kostua.
+
+Päivemmällä, kun sää selkeni ja aurinko alkoi helakasti paistaa, näytti
+Gabriel Henrikille kaikki pihalaitoksensa.
+
+Tavattoman paljon hän oli saanut mahtumaan pienenlaiselle pihalle, jota
+lankkuaitaus joka taholta ympäröitsi. Siinä oli kanakoppeja, --
+muutamien yli oli Henrik yöllä kiivennyt, -- siinä oli useita
+omenapuita, taimilavoja, kukkapenkkejä, ja mehukkaina rehoittivat
+punajuurikkaiden täyteläiset, suonikkaat lehdet auringonpaisteessa.
+
+Gabriel oli innoissaan tämän kaiken keskellä. Hän milloin oli
+kyykkysillään maassa, milloin harppaili edestakasin. Oli hänellä siellä
+muun muassa pieni omenapuukoulu, ja hän näytti kuinka ympätään ja
+kuinka okuleerataan, selitti kuinka saadaan vähällä lannalla mainioita
+komposteja, vei katsomaan omaa keksimäänsä, sahajauhoihin laitettua
+kellaria, jossa jäät säilyivät melkein koskaan sulamatta.
+
+-- Sinulla pitäisi vaan olla vähän enempi maata, -- sanoi Henrik.
+
+-- Ei, ei, tässä on Ingridille ja minulle ihan kylläksi työtä. Se on
+juuri hyvä, että on näin vähän.
+
+-- Pelkäät sekaantuvasi? -- sanoi Henrik.
+
+Gabriel rupesi nauramaan.
+
+-- Niin, niin, katsos, jos olisin tilan omistaja tai vaikkapa vaan
+pehtorikin, niin enhän minä saisi näin mielin määrin mylleröidä, vaan
+pitäisi tehdä laskuja ja hoitaa taloutta, -- ei se työ minua lainkaan
+viehätä. Mutta tässä emme tarvitse pitää mitään käskyläisiä, ja
+ansaitsemme aika lailla: näistäkin ympätyistä omenapuista saamme 2
+markkaa kappaleelta ja niitä on tässä nyt valmiina 60, taimina on 120,
+katso: koko tuo penkki on pieniä koulutettuja omenapuuntaimia, ja kohta
+panemme taas siemeniä talven yli itämään.
+
+Gabriel alkoi joitakin pensaita laskemaan, ja Henrik sillävälin rupesi
+keräilemään maasta ja valikoimaan erivärisiä ja -muotoisia lehtiä.
+
+-- 25, -- sanoi Gabriel: -- Mitä sinä noita lehtiä poimit?
+
+-- Vien malliksi eräälle ystävälleni. Katso kuinka ne ovat kauniit,
+erittäinkin nämä kellastuneet vaahteranlehdet!
+
+-- Ahaa, -- sanoi Gabriel, ja venyttäen päätänsä eteenpäin rupesi
+lävistämään Henrikiä katseellaan: -- Vai niin, jaha, jaha, "eräälle
+ystävälleni", hm!
+
+-- Mitä tarkoitat?
+
+-- Morsian?! -- huusi Gabriel.
+
+Henrik purskahti nauruun.
+
+-- Jaa, jaa! -- sanoi Gabriel pysyen omassaan.
+
+-- Niin no sen verran siinä on perää, -- sanoi Henrik, -- että jos
+menisin naimisiin, niin en menisi kenenkään muun kanssa.
+
+-- Ja kuka hän on?
+
+-- Onpahan vaan eräs "neitsyt".
+
+-- Neitsyt? Eikö neiti?
+
+-- Tjah! En tiedä kuinka sanoisin.
+
+Gabriel vaikeni.
+
+Henrik jatkoi lehtien keräilemistä. Kun hän sitten kohottautui, kohtasi
+hän Gabrielin katseen, ja huomasi Gabrielin koko ajan tutkivasti
+tarkastelleen häntä. Ja vaikka Gabriel heti käänsi silmänsä muuanne,
+oli Henrik tuossa miettivästi pysähtyneessä katseessa ehtinyt nähdä
+elävän, syvän, riemuitsevan hämmästyksen.
+
+
+
+
+IX LUKU.
+
+
+Kun Henrik matkusti takasin Riihimäeltä, oli väentulva koululaisten
+tähden rautatiellä hyvin suuri. Ei ollut enää kuin muutama päivä
+lukukauden alkuun. Ja kuitenkaan ei Henrik ollut vielä varma
+tunneistaan. Asiat olivat kääntyneet niin, että hän saattoi mielensä
+mukaan joko jättää tai pitää entiset tuntinsa. Tahallaan hän oli
+jättänyt tämän asian ratkaisemattomaksi ja odotti, vanhan luontonsa
+mukaisesti, että jokin ulkonainen seikka sen ratkaisee hänen
+puolestaan. Mutta aika kului eikä mitään ulkonaista tapahtunut: Ja nyt
+oli niinkuin hänkin olisi matkustanut muiden mukana Helsinkiin
+lukukautta alkamaan.
+
+Muuten ei koululaisten tulo pääkaupunkiin ollut tällä kertaa mitään
+riemullista. Suuria oli tapahtunut valtiollisessa suhteessa viime
+vuoden kuluessa. Ja lapsetkin vainusivat, että tähän aikaan täytyy olla
+tavallista hiljaisempina ja totisempina, niinkuin olivat heidän
+vanhempansa, jotka kävivät mustissa puvuissa, veivät surukukkia
+senaatintorille ja lauloivat virsiä kivipatsaalle.
+
+Henrik tapasi matkustajien joukossa useita tuttuja opettajia ja näillä
+kaikilla oli pysyvänä sanana: -- Pian tulee kai koulujenkin vuoro!
+Jäätyään itsekseen Henrik ei tiennyt pitikö hänen kiittää vai moittia
+itseänsä. Tunnustaaksensa olivat kaikki nämä suuret käänteet kansan
+kohtalossa tapahtuneet ikäänkuin ulkopuolella hänen sisäisintä
+tietoisuuttaan ja elämäänsä. Hän kyllä seurasi sanomalehtiä ja puhui
+ihmisten kanssa "päivän suurista tapahtumista", mutta ei se koskenut
+hänen ytimeensä. Hän eli yhtäällä ja nämät tapahtuivat toisaalla.
+
+Kun hän siinä istui ja näki noita lapsia, jotka toisiinsa katsahdellen
+leikkivät totisia, -- kun hän näki peltojen ja puutarhojen ja
+metsätilkkujen niinkuin ennenkin vilistävän vaunu-ikkunan ohi ja jo
+laskeneen auringon muuttumatonna ruskottavan pilvissä, ja kun hän
+ajatteli että koko tämän suuren maan tähänastinen elämä oli kohta
+entisyyttä ja tulevaisuus oli jokaiselle tuntematon, -- silloin hän
+tunsi salaista iloa sydämmessänsä: koko kansan nykyinen tila oli niin
+kovasti hänen oman elämänsä näköistä. Hänellä oli ollut kuva omasta
+elämästänsä: kaikki siinä oli niin nättiä ja pientä ja hyvää; sen alku
+ja sen pää oli auringonpaisteinen kotipappila; siitä lähti kaikki elämä
+niinkuin säteet lähtevät keskuksesta. Mutta tuli aika, jollon tämä
+keskus hävisi. Sen kanssa kaikki säteet pimenivät, hajosivat, -- kaikki
+sekaantui. Ei näkynyt mitään suuntaa enää, entisyys ei ollut tukemassa,
+tulevaisuudesta ei ollut mitään tietoa, se ammotti tyhjänä, pimeänä.
+Kunnes hän, erittäinkin sairautensa jälkeen, heräsi ihankuin unesta, ja
+iloisella hämmästyksellä tunsi, että kaiken keskus oli lähempänä kuin
+koskaan, -- oli siirtynyt hänen omaan sydämmeensä. Kaikki elämä olikin
+ihan toista kuin hän oli ennen ajatellut. Kotipappila ja hänen entinen
+kuvansa elämästä oli vaan niinkuin rikkinakutettu munankuori, josta hän
+oli tullut ulos. Ja tuon ahtaan asumuksen jättäminen, joka ensin
+suretti, muuttui riemuksi, kun uuden kodin katto taivaan laeksi väljeni
+ja seinät eteni siniautereeksi.
+
+Näin juuri ajatteli Henrik koko kansankin nyt siirtyvän vanhasta
+elämänmuodosta uuteen laajempaan. Vanha, iloisesti säteilevä elämänkuva
+autonoomisesta pienoisvaltiosta omine senaattineen ja eduskuntineen oli
+mennyt rikki, -- oli käsissä hetki, jolloin näytti kaikki sekaantuvan,
+entisyys ei ollut tukemassa, tulevaisuudesta ei ollut mitään tietoa.
+Mutta hämmennys ja epätoivo syntyi vaan siitä, etteivät ihmiset,
+kotoiseen munankuoreen tottuneina, ja sen jätettyään, olleet vielä
+katsahtaneet ympärillensä eivätkä nähneet uuden elämänmuodon sytyttävää
+suuruutta.
+
+Henrikistä näytti, että tämä aika oli suuri uudestisyntymyksen aika,
+suurin ylimenon aika, mitä maailmassa vielä koskaan oli ollut. Suuri
+oli tosin ylimeno muinoin, kun keskenään vihamieliset heimot
+tasoittuivat ja yhtyivät kansallisuudeksi: mutta vielä suurempi on
+ylimeno nyt, kun ihmisten on kansallisuuksista nouseminen
+maailmalliseen kokonaisuuteen.
+
+Tosin jos ulkoapäin katsoi asioita, niin ajan merkit eivät viitanneet
+sinnepäin: Maailmallisen sovinnon sijaan ovat maailmalliset sodat
+syttyneet, maailman suurimpain kansain hallitukset ovat mahtavuutensa
+kukkuloilla, ja hävittävät tieltään kaikkea, mikä ei heitä kannata,
+hävittävät pienempien kansallisuuksien erikoishallitukset, ja omassa
+kansallisuudessaan verisesti sortavat kaikkea, mikä osoittaa uuden elon
+merkkiä. Mutta tätä tekevät vaan kansallisuuksien vanhentuneet
+hallitukset. Ihmiset ovat jokapaikassa jo paljon edellä, ja sillä aikaa
+kuin hallitukset meluavat, ihmiset niiden takana näkymättömästi
+yhtymistään yhtyvät. Niin että kun ylimielisten hallitusten puolelta
+nykyään sama sorto kohtaa erotuksetta kaikkia valoon pyrkiviä ihmisiä,
+kuuluivatpa pieniin tai suuriin kansallisuuksiin, niin se seikka juuri
+edistää näiden ihmisten keskinäistä yhdistymistä heidän kansallisesta
+eroavaisuudestaan riippumatta. Tämä tie ei ollut itsetietoisuuden, vaan
+"kärsimyksen".
+
+Surra ja kärsiä muiden tavalla Henrik ei voinut myöskin siitä syystä,
+että juuri tähän aikaan hänessä puolestaan kuohui ennen tuntematon
+elämän ja toiminnan halu. Hän oli ennen kuvaillut olevansa vaan
+erilainen kuin kaikki muut ihmiset, niin ettei ollut voinut toisten
+tavalla ilman muuta valita toimialaansa ja ruveta esimerkiksi
+valtion virkamieheksi. Hän oli luullut tähän syyksi yksistään
+saamattomuuttansa. Mutta nyt hän ymmärsi olleensa tavallaan ihan
+oikeassa, -- olkoon vaan, että oli saamatonkin. Sillä siinä uudessa
+valtakunnassa, jossa ei palvella mitään näkyvää hallitusta, ei
+hallituksen palveleminen eli virkamiehenä oleminen voinutkaan olla
+minään ihanteena, kuten se oli nykyisissä, nyt jo häviävissä
+kansallisvaltioissa. Uudessa valtakunnassa saattoi olla ihanteena
+ainoastaan se toimi, jota jokaisen oma henki piti tälle valtakunnalle
+kaikkein välttämättömimpänä.
+
+Tämmöisen toimen oli Henrik omasta puolestansa löytänyt, ja mitä
+enemmän hän siihen oli perehtynyt, sitä tärkeämmältä se tuntui ja sitä
+laajemmalle etenivät sen äyräät. Sentähden hän ei voinut surra.
+
+Näistä mietteistä Henrik heräsi, kun pimeän tähden ei enää näkynyt ulos
+ja lamput sytytettiin vaunuihin.
+
+Juuri ennen Helsinkiin tuloa hän tapasi koulunsa johtajan, joka tuli
+vaimonsa seuraamana hakemaan koria siitä vaunusta, missä Henrik oli.
+
+-- No, sepä hyvä että teidät tapasin. Muistaakseni jäi päättämättä
+otatteko täksikin lukukaudeksi entiset tuntinne, -- sanoi rehtori.
+
+-- Kyllä, mutta ainoastaan luonnontieteessä.
+
+-- Niin, katsokaas, mutta luonnontieteet ottaa haltuunsa maisteri
+V----. Teille aijoin tarjota historiatunnit yhä edelleen, ja myöskin
+kahdella korkeammalla luokalla.
+
+-- En luule olevani tilaisuudessa.
+
+-- Vai niin, sepä ikävä. Mutta saammehan vielä puhua -- minun täytyy,
+-- kuten näette, -- suokaa anteeksi -- näkemiin asti!
+
+Johtajan vaimo kiirehti häntä koria hyllyltä nostamaan, nyki hihasta ja
+veti lopulta kesken puhetta pois.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kulkiessaan rautatietorin yli Henrik yhtäkkiä pysähtyi. Hänen
+ympärillään ei ollut ketään. Sirius-tähden tenhoisa välkähteleminen
+korkean katonharjan päältä herätti ensin hänen huomionsa. Siitä silmä
+valahti yli koko taivaan. Siristen katsoivat miljoonat tähdet
+taivaanlaelta kohtisuoraan alas, ja Henrik huokasi keventyen, niinkuin
+olisi muistanut kauan sitten unohtuneen ilon. Siinä se oli taas,
+syvänä, äänetönnä, loppumatonna.
+
+-- "Enkös vaan pelästynyt, kun se kysyi minulta, ja pidätin ainakin
+luonnontieteen tunnit. Minun olisi pitänyt sanoa: en ota mitään tuntia
+vastaan."
+
+"Ja minä sen vielä sanon, sanon huomispäivänä", -- päätti hän yhtäkkiä,
+ja omituinen, sykäyttävä vapauden liekki leimahti hänen sydämmessänsä.
+
+Hän asui eräässä Eläintarhan huvilassa, ja kulkiessaan sinne
+Pitkänsillan yli rupesi taas tähtiä katselemaan sekä muisti, kuinka hän
+aina ennen oli sieltä hakenut jumalaa ja sinnepäin rukoillut. Nyt
+hänelle sen sijaan oli pääasia, että keskus on ihmisessä, ja se tieto,
+että sama jumala on myöskin noissa tähdissä, ainoastaan lisäsi hänen
+iloansa. Se sama Isämeidän-rukous, jota hän oli ennen käyttänyt
+kaikellaisissa pikku tilaisuuksissa, ymmärtämättä sen sisältöä ja
+sentähden usein sekoittaen ja unohtaen sen eri lauseiden järjestystä,
+-- se oli nyt osoittautunut hänen omien ajatuksiensa selvittäjäksi,
+hänen oman henkensä tulkiksi. Siinähän oli puhe juuri vaan tuosta
+hänen "uudesta valtakunnastaan". Vastakohdaksi kaikelle näkyvälle
+hallitukselle sanottiin: sinä meidän Isäntämme, joka olet
+näkymättömissä, Sinun nimesi yksin olkoon pyhitetty, Sinun valtakuntasi
+läkestyköön, Sinun tahtosi tapahtukoon meidän keskellämme, niinkuin se
+tapahtuu kaikkialla tuolla!
+
+"Anna meille meidän jokapäiväinen leipämme", -- se lause merkitsi
+Henrikille nyt: opeta meitä olemaan pelkäämättä leipäkysymystä. Sekin
+oli siis käynyt koko hänen elämänsä läpi, ollut melkein hänen
+alituisimpana ajatuksenaan.
+
+Mutta palavimpana rukouksena olivat Henrikille viimeiset lauseet, jotka
+merkitsivät hänelle: älä nyt vaan johdata meitä pois tästä sinun
+ymmärtämisestäsi takasin näkyvän valtakunnan palvelemiseen, vaan päästä
+meitä pahasta, sillä ainoastaan Sinun on valtakunta, voima ja kunnia
+iankaikkisesti.
+
+Tultuaan kotiinsa, pieneen kamariin huvilan toiseen kerrokseen Henrik
+raapasi tulitikkuun tulen ja heti jo sen valossa huomasi pöydällään
+kirjeen, jonka päällekirjoituksen tunsi Johanneksen käsialaksi. Kun
+tuli oli siirtynyt kynttilään, pienennyt ja jälleen vakaantunut, istui
+Henrik uteliaana lukemaan kirjettä, riisumatta edes päällysvaatteita.
+
+Mutta ensimäiset sanat luettuaan hän paheksui omaa uteliaisuuttansa,
+pani kirjeen pöydälle, riisui rauhallisesti päällysvaatteensa,
+peseytyi, harjasi tukkansa rautatien tomusta, kasteli ja kampasi
+ylöspäin, sytytti lamppunsa, asettui sitten säännölliseen asentoon
+istumaan pöydän ääreen ja luki kirjeen.
+
+"Emme tule toimeen, rakas Henrik", -- kirjoitti Johannes pohjanmaalta:
+-- "koulun alotimme elokuun keskiväliltä, ja kylän lapsia tulvaa niin
+paljon, että meidän on ihan mahdoton suoriutua kunnolla. Tähän tulee
+vielä lisäksi se seikka, että olemme joutumaisillamme ihan sekasin
+siitä, mitä on opetettava ja kuinka on opetettava. Vaikka me jokainen
+olemme yhtä mieltä yleisestä suunnasta emmekä ole lakanneet
+innostumasta kaikista uudistuksista, joista sinunkin kanssasi
+puhelimme, niin tuntuu näiden käytännöllinen toimeenpaneminen
+tuskastuttavan vaikealta. Siihen on syynä etupäässä se, että
+käsilläolevat oppikirjat sekä historiassa että myöskin muissa aineissa
+joko vievät ihan päinvastaiseen suuntaan kuin me tahdomme, taikka eivät
+anna mitään johtoa peruskäsitteiden opettamiseen.
+
+"Sentähden olemme päättäneet kääntyä sinun puoleesi ja pyytää sinun
+apuasi. Vastaa meille: voitko yhtyä meidän kanssamme ja antaa meille
+apuasi. Minä tiedän, että sinä olet työskennellyt juuri niillä aloilla,
+jotka meille ovat suurimpina kysymyksinä käytölliseen toimeenpanemiseen
+nähden. Etkö siis voisi tulla tänne? Ja etkö voisi tulla nyt heti?
+
+                                                          Veljesi
+                                                         Johannes."
+
+Henrik otti vastaan tämän kirjeen kaksinaisella tunteella. Hän ei ollut
+nyt ajatellut matkustamista Johanneksen luo, vaan ajatteli ihan toista,
+-- ajatteli, että nyt hän riippumatta leipäkysymyksestä ja valmiina
+äärimmäiseen köyhyyteen antautuu rohkeasti koko voimallaan niihin
+töihin, jotka hän tunsi tehtäväksensä, ja muuttaa myöskin maalle
+säännöllistä ruumiillista työtä harjoittamaan. Mutta hänen täytyi
+myöntää, että vaikka Johanneksen luo asettuminen veikin hänen
+aikeeltaan kaiken näkyvän puolen, niin ettei se enää tuntunut miltään
+urotyöltä, niin tämä asettuminen sitävastoin itse asialle saattoi olla
+vaan suureksi eduksi. Sillä jos hän jotain oli kaivannut, niin se oli
+juuri tilaisuutta uusien oppikirjojensa käytännölliseen sovittamiseen.
+Ja mitä muuta kuin asiaa oli hänen silmällä pitäminen!
+
+Hän siis päätti kuin päättikin matkustaa Johanneksen luo -- tällä
+kertaa asian tähden.
+
+Ensimäinen paikka, mihin Henrik meni tämän uutisensa kanssa, oli hänen
+vanha hyyryemäntänsä, rouva Forsberg, jolla nyt oli Kaivopuistossa
+pieni myymälä.
+
+Käytyään päivällä ensin rehtorin luona, Henrik meni kaivopuistoon
+illalla, jolloin lyhdyt jo olivat sytytetyt. Kiertäessään pimeää
+hiekkakäytävää myöten puiden ja pensaiden ohi huvilarakennuksen
+alakerran ovelle kahisivat hänen askeleensa pudonneiden lehtien
+suuressa parvessa. Tiilisessä kivijalassa, matalan oven kyljessä oli
+pieni, tuttu, tumma kyltti, jossa seisoi keltaisilla kirjaimilla:
+Matvaruhandel, ja sen alla hyvin pienillä valkoisilla: J. Forsberg.
+
+Henrik tuli auki-olevaan eteiseen, kulki varovasti sinne pinottujen
+jauhosäkkien ohi, tunsi taas tuon tutun lamppuöljyn- ja sillinhajun,
+näki luukusta että sisällä oli valkeata, avasi kilahtavan oven ja astui
+puotiin.
+
+Lamppu paloi tavarahyllyyn kiinnitettynä ja valaisi kirkkaasti
+ympäriltänsä hyllyn rihkamatavarat: paperirasioita ynnä näiden
+kiiltäviä nappeja, pientä 25 pennin peiliä, Rettigin paperossipuntteja
+ynnä muuta kirjavaa, sekä erihyllyllä leipiä ja vehnäsiä. Alhaalla
+tiskillä, vähemmässä valossa oli voita, suolalihaa, munia ja
+maitohinkka. Sivuhyllyillä ja maassa oli ruoka-aineita tynnyreissä ja
+laatikoissa. --
+
+Kun ei kukaan tullut puotiin sisähuoneesta, meni Henrik tiskin ja
+joidenkin tynnyrien välitse peremmälle ja avasi oven.
+
+Siellä istui Hilma lampun ääressä. Hän nousi ihmeissään ja iloissaan
+Henrikin tulosta. Kun hän nousi, valaisi lamppu alhaalta päin hänen
+poskiansa, leukaansa, silmäsyvennyksen yläpuolta, ja Henrik lämpeni
+hänen ystävällisestä hymyilystään.
+
+Hilma sanoi luulleensa, että puodissa kävi mamma. Rouva Forsberg oli
+poissa Signen kanssa. Hilma istui taas paikallensa, rupesi ompelemaan,
+ja Henrik istui häntä vastapäätä, pani tapansa mukaan molemmat
+kyynäspäät pöydälle ja sormien selkäpuolet ohimoita vasten, sekä Hilman
+ommellessa kertoi missä oli käynyt ja minne nyt aikoi matkustaa, ja
+luki Johanneksen kirjeen.
+
+-- Kyllä se olikin parasta, että se niin kävi, -- sanoi Hilma.
+
+-- Kuinka niin?
+
+-- Ei Henrik olisi kuitenkaan maalla yksin viihtynyt.
+
+-- Niin, niin, en tahdo koskaan enää mitään aikeita itseni suhteen
+pitää, vaan missä minua tarvitaan, sinne menen.
+
+Henrik otti nyt taskukirjastaan esiin ne lehdet, jotka hän oli
+Gabrielin luona kerännyt, ja antoi ne Hilmalle.
+
+He katselivat niitä hyvän aikaa ja arvostelivat.
+
+-- Voi, voi, sentään, Hilma, kyllä minun tulee teitä kaikkia ikävä, --
+sanoi Henrik ikäänkuin hyvästiksi.
+
+-- No, ehkä Henrik vielä joskus tulee takasinkin, -- sanoi Hilma, ja
+purtuaan pian rihman poikki alkoi valoa vasten sovitella sen päätä
+neulan silmään. Hän sovitteli sitä vähän liian kauan.
+
+-- Olen niin tottunut tähän kaupunkiin ja näihin tuttuihin
+välimatkoihin teiltä meille ja meiltä teille, -- sanoi Henrik.
+
+-- No Henrik tietää, että näin minä aina tulen istumaan.
+
+-- Niin minäkin.
+
+-- Kuinka? -- sanoi Hilma nauraen, ja selvisi rihmastansa.
+
+Henrik rupesi myöskin nauramaan omaa vastaustansa ja alkoi tehdä
+lähtöä. Hän lupasi käydä vielä hyvästillä ennen matkaansa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ennenkuin Henrik matkusti pohjanmaalle, joutui hän taas tänäkin vuonna
+vielä Uunon tavallisiin herrain kutsujaisiin.
+
+Mutta kuinka toisenlaista oli siellä tällä kertaa!
+
+Tänä yhtenä vuonna oli kaikki mennyt nurinpäin Uunon laskuissa. Hänen
+puolueensa kadotti yhtäkkiä merkityksensä hallituksessa, ja se paikka,
+johon hän oli koko totutulla varmuudellansa tähdännyt, meni hänen ja
+hänen puolueensa käsistä. Kaikki oli mennyt rikki.
+
+Ja tähän olivat syynä Uunon omat aatteet, joille hän oli pysynyt
+uskollisena viimeisiin saakka, -- ne aatteet, joiden mukaan kaikki,
+mikä ei ollut suomalaista tässä maassa, oli suomalaisuuden edistymisen
+vuoksi painettava niin paljon kuin mahdollista alas. Nämät aatteet
+olivat nimittäin ajanmukaiset, ja olivat jo ennen kuin ne Uunoon
+tulivatkaan muuttuneet luuksi ja vereksi paitsi hänen vastapuoluessaan,
+joka samalla tavalla ajatteli ruotsalaisuudesta, -- myöskin muualla,
+vielä mahtavammilla aloilla. Juuri sinä hetkenä kuin suomalaisen
+puolueen oli ruotsalaiselle puolueelle kuolinisku annettava, ilmaantui,
+että samat aatteet olivat nimittäin Venäjälläkin päässeet leviämään,
+ja, ensin oltuaan vaan intoilevan nuorison elähyttäjinä, tämän nuorison
+parroittuessa muuttuneet yhteiskunnalliseksi voimaksi, saaneet vihdoin
+jalansijaa hallituksessa ja täyttäneet sen kokonaan tulvallansa. Näiden
+aatteiden mukaan kaikki, mikä ei ollut venäläistä, oli niin paljon kuin
+mahdollista painettava alas ja yksikielinen ja yksimielinen Venäjä
+kohotettava valtiuteen.
+
+Kaikki oli käynyt niin äkkiarvaamatta, niin pian, että yhden vuoden
+kuluessa näkyi jokapaikassa vaan pelkkiä raunioita.
+
+Neuvotonna, harmistuneena, alakuloisena oli Uuno nyt päättänyt
+noudattaa muutamien henkiheimolaistensa kehoitusta ja käyttää tätä
+epätietoisuuden ja toimettomuuden aikaa perehtyäkseen venäjänkieleen ja
+Venäjän oloihin.
+
+Hän oli matkalla Pietariin, ainakin vuoden, ehkä parinkin ajaksi.
+
+Nykyinen koti hajoitettiin ja Pietariin oli muutettava koko perhe ja
+talous.
+
+Nämä kestit olivat Uunon läksijäisiä. Järjestetty oli niin, että Uuno
+lähtee jo huomenna, edeltäpäin, ja Hanna tulee lasten ja kodin kanssa
+sittenkuin on saanut kaikki pakatuksi. Eivät he kuitenkaan kaikkea
+vieneet, sillä he aikoivat asettua siellä ihan vaatimattomasti eikä
+ylläpitää luonansa mitään seurusteluelämää.
+
+Kun Henrik tuli kutsujaisiin, olivat vieraat jo kaikki kokoontuneet.
+
+Uuno ja Hanna tulivat häntä vastaan tampuriin, ja heidän kolmen kesken
+syntyi siinä pieni keskustelu.
+
+-- No sinähän lähdet lopullisesti pohjanmaalle, -- sanoi Uuno.
+
+-- Niinhän tuota lähden, en voi sanoa kuinka kauaksi.
+
+-- Saa nähdä emmekö mekin, Hanna, ensi kesänä pistäydy siellä.
+Johanneksella on siellä suuri talo, -- ja sitten vielä, -- kääntyi hän
+Henrikin puoleen: -- minulla olisi kovin paljon puhumista sekä
+Johanneksen että sinun kanssasi, Henrik.
+
+-- Mitäs muuta kuin tulette. Gabriel uhkasi myöskin lähteä Ingridin
+kanssa mammaa katsomaan.
+
+-- Gabriel, -- sanoi Uuno hymähtäen ja nyykäyttäen mietteissään
+päätänsä.
+
+Sitten hän pani kätensä Hannan olkain yli ja puristi hänet lähemmäksi
+itseään.
+
+-- Niin, niin, näin sitä on meille käynyt, -- sanoi hän katsoen ihan
+läheltä Hannaan, ja he heiluivat yhdessä edestakasin.
+
+Hanna koetti tehdä surullista ilmettä, mutta loisti onnesta.
+
+Mutta Henrik ajatteli itsekseen:
+
+"Et sinä Uuno rukka ole mistään korkeudesta alas pudonnut, sillä nyt
+sinä olet vasta niillä alkuasteilla, missä elämä opettaa miestä
+rakastamaan vaimoansa."
+
+Sisällä olivat myöskin vieraat toisellaiset kuin ennen. Siellä oli
+monta entistä, Henrikille tuttua, ja näiden joukossa hän huomasi
+erittäinkin asianajajan: tämä oli omituisesti solakistunut, ja kaikki
+muutkin olivat sekä huomaavaisempia että kuuntelevaisempia, ja vähemmän
+äänekkäät.
+
+Illan kuluessa Henrik teki huomion, että Uuno oli avannut sen laatikon
+sydämmessänsä, jonne hän oli lukinnut vanhan lapsuudenrakkautensa
+ruotsinkieleen. Hän lausui kyynelsilmin erästä Tegnérin runoa, ja
+puhkesi ihastuksiin eräästä "sovintopolitiikkaa" koskevasta
+sanomalehtikirjoituksesta. Kaikki muutkin myöntelivät.
+
+Totien aikana, loppu-iltana, piti tämän johdosta eräs sanomalehtimies,
+-- yleistä mielipidettä arvaillen, -- innokkaan puheen jostakin
+uudenlajisesta isänmaasta, johon mahtui sekä suomalaisuus että
+ruotsalaisuus.
+
+Henrik huomasi, että Uuno istui vähän kyllästyneenä eikä näyttänyt
+hyväksyvän. Samoin vaikenivat muutamat muut. Toiset taas huusivat ja
+jatkoivat puhetta yhä hehkuvammilla sanoilla, ylistellen kaikkien
+suomalaista "yhteistä" isänmaanrakkautta.
+
+Henrik rupesi silloin taas istumaan nurkkaan.
+
+Ei häntä tällä kertaa nukuttanut, päinvastoin, puheita kuunnellessa
+hänen omat ajatuksensa liikkuivat voimakkaina ja hillittömästi. Hänestä
+tuntui, että hänen ajatustapansa oli ainakin tärkeä osa siinä
+alkuaineiden äkkinäisessä temmellyksessä, joka arvaamatta oli maassa
+noussut ja kuvastui tässäkin pienessä seurassa.
+
+Mutta hänestä oli aina tuntunut kummalliselta, kun kehuttiin omaa
+isänmaanrakkautta, -- yhtä kummalliselta kuin jos joku olisi ruvennut
+kehumaan rakastavansa omaa äitiänsä ja veljiänsä enemmän kuin vieraita
+ihmisiä. Henrik oli päinvastoin kalliilla elämällä kokenut ja saanut
+tietää, että se todella oli puute hänessä, että hän ei rakastanut muita
+ihmisiä niinkuin äitiään ja veljiään. Ja niin hänestä nyt myöskin
+näytti puutteellisuudelta, jos hänellä ei ollut rakkautta muuhun kuin
+omaan kotimaahansa.
+
+Tuo puhe oli kaikki sitä vanhentunutta elämänymmärrystä, joka katsoi
+olevansa kutsuttu hallitsemaan kansaa ja sen kohtaloa.
+
+Niinkuin Henrikin asia ei ollut murehtia kenenkään ihmisen kohtaloa tai
+koettaa järjestää kenenkään asioita, ei mamman kohtaloa eikä Gabrielin
+asioita, vaan hänen täytyi uskoa, että heidän kohtalonsa oli yhtä
+hellässä kädessä kuin hänen omansakin, niin juuri ihmisen asia ei ollut
+järjestää ja johtaa isänmaankaan asioita. Jos oli olemassa suomenkieli,
+niin tottapa sillä oli merkityksensä ja tarkoituksensa: Miljoonien
+ihmisten täytyi sen kielen avulla päästä korkeimman totuuden tietoon,
+mikä on olemassa, ja antaa luotansa tämä totuus omalla omituisella
+tavalla valaistuna ja uudella tavalla selvitettynä. Tämä tehtävä on
+jumalan antama maailman hyväksi, eikä sitä mikään mahti tee tyhjäksi.
+Siihen ei voida koskaan panna edes mitään esteitä. -- Jos ei voi
+ihminen johtaa edes omaa yksityistä kohtaloansa, niinkuin Henrik oli
+varmasti ja horjumattomasti kokenut, niin kuinka saattoi olla
+kysymystäkään koko kansan kohtalon hallitsemisesta. Ainoa, mitä Henrik
+saattoi ajatella tässä suhteessa mahdolliseksi, oli sitä samaa, mitä
+hän oli itsensä suhteen kokenut, kun oli tietämättänsä Heddiä
+puhutellut ja sitten saanut todistaa niin merkillisen kohtalonkäänteen:
+Hän ajatteli nyt, että jos ne, jotka pitävät itseänsä kutsuttuina
+menettelemään kansan nimessä, ottaisivat menetelläkseen oikein,
+ainoastaan siksi, että se on oikein, ja ihan kysymättä minne se viepi,
+niin ehkä tulisikin vastaan aavistamattomia kohtalon käänteitä,
+pimeimmällään ollessa ihan uusi valo koittaisi ja uudet näköalat
+aukeaisi. Mutta valtioviisaudella ei nykyaikaan voi enää johtaa muuanne
+kuin karille.
+
+Yksi asia oli tässä suhteessa Henrikin mielestä ihan varma: se, että
+jos kohtalo kerran asetti jonkun henkilön, -- kuten punatukkaisen
+Hilman -- hänen viereensä, niin ei siitä päässyt muulla kuin
+perustamalla hyvät suhteet tämän henkilön kanssa. Ei auttanut valhe
+ja itsensä pettäminen: suhteen täytyi olla sydämmen pohjasta
+rakkaudellinen. Niin kansallisuuksienkin sijoituksessa toinen toisensa
+viereen, Henrik tunsi niin varmaan kuin hän näki päivän, ettei mitään
+muuta tietä päässyt eteenpäin. Hän tiesi, että jos koetti välttää,
+kiertää tai vastustaa kohtalon tahtoa, niin joutui "kärsimyksen
+tielle", jossa pakko vei sinne, mihin ei vapaaehtoisesti tahtonut
+mennä.
+
+Sentähden Henrikin tuli oikein sääli Uunoa, kun hän ajatteli, että
+vähän ajan kuluttua Uunon pää ynnä sen suurenlainen takaraivo tärisee
+junavaunussa hänen istuessa selin Helsinkiin matkalla Pietariin --
+venättä oppimaan. Sillä näytti selvältä, että Uuno oli astunut
+kärsimyksen tielle, sen ensimäisille asteille: kadottanut entisen
+varmuutensa oman tulevaisuutensa suhteen ja näki kaiken sekaantuvan
+edestään eikä voivansa enää mitään hallita, ei edes omaa kohtaloansa.
+
+Ja Henrik tiesi kokemuksesta, että ensimäiset askeleet kärsimyksen
+tiellä olivat tuskalliset.
+
+Hän ihmetteli suuresti, kuinka sattuvasti myöskin Uunon kohtalo kuvasi
+koko kansan kohtaloa, ja kuinka kansakin oli yhtäkkiä kadottanut
+entisen varmuutensa, näki kaiken sekaantuvan edessään eikä voivansa
+enää mitään hallita.
+
+Mutta hän lohdutti itseään sillä varmalla tiedolla, että kärsimyksen
+tieltä voi koska tahansa päästä oikealle tielle, ja silloin, ihankuin
+taikasauvan kosketuksesta, kaikki muuttuu.
+
+Loppu.
+
+
+
+
+
+
+
+
+End of the Project Gutenberg EBook of Veljekset, by Arvid Järnefelt
+
+*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK VELJEKSET ***
+
+***** This file should be named 18115-8.txt or 18115-8.zip *****
+This and all associated files of various formats will be found in:
+        http://www.gutenberg.org/1/8/1/1/18115/
+
+Produced by Tapio Riikonen
+
+Updated editions will replace the previous one--the old editions
+will be renamed.
+
+Creating the works from public domain print editions means that no
+one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
+(and you!) can copy and distribute it in the United States without
+permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
+set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
+copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
+protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
+Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
+charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
+do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
+rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
+such as creation of derivative works, reports, performances and
+research.  They may be modified and printed and given away--you may do
+practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
+subject to the trademark license, especially commercial
+redistribution.
+
+
+
+*** START: FULL LICENSE ***
+
+THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
+PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
+
+To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
+distribution of electronic works, by using or distributing this work
+(or any other work associated in any way with the phrase "Project
+Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
+Gutenberg-tm License (available with this file or online at
+http://gutenberg.org/license).
+
+
+Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
+electronic works
+
+1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
+electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
+and accept all the terms of this license and intellectual property
+(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
+the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
+all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
+If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
+Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
+terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
+entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
+
+1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
+used on or associated in any way with an electronic work by people who
+agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
+things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
+even without complying with the full terms of this agreement.  See
+paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
+Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
+and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
+works.  See paragraph 1.E below.
+
+1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
+or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
+Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
+collection are in the public domain in the United States.  If an
+individual work is in the public domain in the United States and you are
+located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
+copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
+works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
+are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
+Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
+freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
+this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
+the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
+keeping this work in the same format with its attached full Project
+Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.
+
+1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
+what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
+a constant state of change.  If you are outside the United States, check
+the laws of your country in addition to the terms of this agreement
+before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
+creating derivative works based on this work or any other Project
+Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
+the copyright status of any work in any country outside the United
+States.
+
+1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
+
+1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
+access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
+whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
+phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
+Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
+copied or distributed:
+
+This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
+almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
+re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
+with this eBook or online at www.gutenberg.org
+
+1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
+from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
+posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
+and distributed to anyone in the United States without paying any fees
+or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
+with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
+work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
+through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
+Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
+1.E.9.
+
+1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
+with the permission of the copyright holder, your use and distribution
+must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
+terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
+to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
+permission of the copyright holder found at the beginning of this work.
+
+1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
+License terms from this work, or any files containing a part of this
+work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.
+
+1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
+electronic work, or any part of this electronic work, without
+prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
+active links or immediate access to the full terms of the Project
+Gutenberg-tm License.
+
+1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
+compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
+word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
+distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
+"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
+posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
+you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
+copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
+request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
+form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
+License as specified in paragraph 1.E.1.
+
+1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
+performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
+unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
+
+1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
+access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
+that
+
+- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
+     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
+     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
+     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
+     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
+     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
+     must be paid within 60 days following each date on which you
+     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
+     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
+     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
+     address specified in Section 4, "Information about donations to
+     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."
+
+- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
+     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
+     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
+     License.  You must require such a user to return or
+     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
+     and discontinue all use of and all access to other copies of
+     Project Gutenberg-tm works.
+
+- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
+     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
+     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
+     of receipt of the work.
+
+- You comply with all other terms of this agreement for free
+     distribution of Project Gutenberg-tm works.
+
+1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
+electronic work or group of works on different terms than are set
+forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
+both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
+Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
+Foundation as set forth in Section 3 below.
+
+1.F.
+
+1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
+effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
+public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
+collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
+works, and the medium on which they may be stored, may contain
+"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
+corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
+property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
+computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
+your equipment.
+
+1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
+of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
+Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
+Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
+Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
+liability to you for damages, costs and expenses, including legal
+fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
+LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
+PROVIDED IN PARAGRAPH F3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
+TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
+LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
+INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
+DAMAGE.
+
+1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
+defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
+receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
+written explanation to the person you received the work from.  If you
+received the work on a physical medium, you must return the medium with
+your written explanation.  The person or entity that provided you with
+the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
+refund.  If you received the work electronically, the person or entity
+providing it to you may choose to give you a second opportunity to
+receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
+is also defective, you may demand a refund in writing without further
+opportunities to fix the problem.
+
+1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
+in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO OTHER
+WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
+WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
+
+1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
+warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
+If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
+law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
+interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
+the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
+provision of this agreement shall not void the remaining provisions.
+
+1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
+trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
+providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
+with this agreement, and any volunteers associated with the production,
+promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
+harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
+that arise directly or indirectly from any of the following which you do
+or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
+work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
+Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.
+
+
+Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm
+
+Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
+electronic works in formats readable by the widest variety of computers
+including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
+because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
+people in all walks of life.
+
+Volunteers and financial support to provide volunteers with the
+assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's
+goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
+remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
+Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
+and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
+To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
+and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
+and the Foundation web page at http://www.pglaf.org.
+
+
+Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
+Foundation
+
+The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
+501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
+state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
+Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
+number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
+http://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
+Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
+permitted by U.S. federal laws and your state's laws.
+
+The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
+Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
+throughout numerous locations.  Its business office is located at
+809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
+business@pglaf.org.  Email contact links and up to date contact
+information can be found at the Foundation's web site and official
+page at http://pglaf.org
+
+For additional contact information:
+     Dr. Gregory B. Newby
+     Chief Executive and Director
+     gbnewby@pglaf.org
+
+Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
+Literary Archive Foundation
+
+Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
+spread public support and donations to carry out its mission of
+increasing the number of public domain and licensed works that can be
+freely distributed in machine readable form accessible by the widest
+array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
+($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
+status with the IRS.
+
+The Foundation is committed to complying with the laws regulating
+charities and charitable donations in all 50 states of the United
+States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
+considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
+with these requirements.  We do not solicit donations in locations
+where we have not received written confirmation of compliance.  To
+SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
+particular state visit http://pglaf.org
+
+While we cannot and do not solicit contributions from states where we
+have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
+against accepting unsolicited donations from donors in such states who
+approach us with offers to donate.
+
+International donations are gratefully accepted, but we cannot make
+any statements concerning tax treatment of donations received from
+outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.
+
+Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
+methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
+ways including checks, online payments and credit card
+donations.  To donate, please visit: http://pglaf.org/donate
+
+
+Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
+works.
+
+Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm
+concept of a library of electronic works that could be freely shared
+with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
+Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.
+
+Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
+editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
+unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
+keep eBooks in compliance with any particular paper edition.
+
+Most people start at our Web site which has the main PG search facility:
+
+     http://www.gutenberg.org
+
+This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
+including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
+Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
+subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
+
+*** END: FULL LICENSE ***
+
diff --git a/18115-8.zip b/18115-8.zip
new file mode 100644
index 0000000..09b78ef
--- /dev/null
+++ b/18115-8.zip
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6312041
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This eBook, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..b38c8bf
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for
+eBook #18115 (https://www.gutenberg.org/ebooks/18115)