diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 3 | ||||
| -rw-r--r-- | 17900-8.txt | 14287 | ||||
| -rw-r--r-- | 17900-8.zip | bin | 0 -> 260132 bytes | |||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 2 |
5 files changed, 14303 insertions, 0 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..6833f05 --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,3 @@ +* text=auto +*.txt text +*.md text diff --git a/17900-8.txt b/17900-8.txt new file mode 100644 index 0000000..66eb406 --- /dev/null +++ b/17900-8.txt @@ -0,0 +1,14287 @@ +The Project Gutenberg EBook of Kotikuusen kuiskehia, by Theodolinda Hahnsson + +This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with +almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or +re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included +with this eBook or online at www.gutenberg.org + + +Title: Kotikuusen kuiskehia + +Author: Theodolinda Hahnsson + +Release Date: March 2, 2006 [EBook #17900] + +Language: Finnish + +Character set encoding: ISO-8859-1 + +*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KOTIKUUSEN KUISKEHIA *** + + + + +Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed +Proofreaders Europe. + + + + + + + + + +KOTIKUUSEN KUISKEHIA + + +Kertoellut +Theodolinda Hahnsson + + +Ensimmäisen kerran julkaissut +G. W. Edlund 1884. +Digitalisoitu kolmannesta painoksesta, +jonka on julkaissut Kustannusosakeyhtiö Otava 1920. + + + + +_Nämä "Kotikuusen Kuiskehet" tuovat terveisiä kirjallisuutemme +varhaisilta aamuajoilta. Sellaisina ne varmaan vielä löytävät ystäviä, +jotka ymmärtämyksellä osaavat niitä kuunnella. "Kansani hyväksi ne +kirjoitin", lausui kirjan tekijä kuolinvuoteellaan._ + +_Kirja on painettu melkein muuttamattomana toisen painoksen mukaan; vain +silmiinpistävimpiä kielellisen kehityksen ja oikeinkirjoituksen y. m. +vaatimia pieniä korjauksia on hellävaroen tehty._ + + + + +SISÄLLYS: + + +I. NOVELLEJA JA KERTOMUKSIA: + +Kuuselan Kukka...................................9 +Kaksoisveljekset................................77 +Muistoja Naantalista...........................189 +Mäkelän Liisu..................................291 +Haapakallio....................................354 +Torpan tyttö...................................397 +Pitkänniemen synty.............................414 +Rikas köyhänäkin...............................421 +Juhannusaatto mummon luona.....................426 +Köyhäinmajassa.................................444 +Mitä koski kohisee? Mitä kuuset kuiskailee?....452 + +II. NÄYTELMIÄ: + +Ainoa hetki....................................459 +Savonjääkäri...................................483 +Viinantehtailija...............................512 + + + + +I + +NOVELLEJA JA KERTOMUKSIA + + + + +KUUSELAN KUKKA. + + + + +1. NIEMEN UKKO. + + +Pohjois-Suomessa oli meren rannalla kaunis Niemen talo, jota hallitsi +kuudenkymmenen vuoden vanha ukko. Tämä talo ei ollut iso, mutta sen +haltija oli kuitenkin rikas ja mahtava, sillä hän oli uutterasti työtä +tehnyt, ja erittäinkin oli hän kalanpyynnillä rikastunut, sillä +kalansaalis oli hyvä, ja ukko lähettikin aina joka vuosi saaliistansa +monta veneellistä Ruotsiin, josta sai kiiltävät riksit takaisin. + +Vanhanpuolisella iällä oli ukko ottanut itsellensä nuoren, kauniin ja +hempeän vaimon, jota hän paljon rakasti, mutta jolta hän myös paljon +vaati. Ukko oli aina tottunut olemaan itsevaltaisena hallitsijana +talossaan, ja niin tahtoi hän vieläkin olla, vaikka nuori emäntäkin +taloon tuli. Hän oli vankka mies sekä ensimmäinen joka työssä; ja koska +isäntä kävi edellä, ei ollut emännän eikä palkollisten jälkeen jääminen; +mutta emäntä oli heikko ja tuli liiasta työstä vielä heikommaksi. +Naapurit kyllä varoittivat isäntää antamasta emännän liioin rasittaa +itseänsä, mutta silloin vastasi ukko: »Lapseni (niin nimitti hän +tavallisesti vaimoansa) annan minä työllä voimiansa vahvistaa, ja +seuratkaatte muutkin esimerkkiäni.» Vaan nuori vaimo lakastui, ja pian +täytyi isännän saattaa hänen kalpea ruumiinsa hautaan. + +Valitusta ei kukaan kuullut isännältä, kaikki vain teki hän samassa +vakavassa järjestyksessä kuin ennen, mutta silloin, kun hän haudalta +palasi, läksi hän oitis vähäistä kätkyttä kohti, jossa pienokainen +poikansa makasi. Syvä huokaus nousi hänen rinnastansa, silmissänsä +kiilsi jotain oudon näköistä, harvaan putosi muutamia raskaita +kyyneleitä pojan vuoteelle, ja hän lausui: »Lapseni, paljon on Jumala +minulta ottanut, mutta vielä enemmän sinulta. Suloinen, hellä äitisi on +poissa, jä jäljellä vain kova, jäykkä isä.» Mutta vuoden vanha lapsi +kätkyessä hymyili isällensä eikä tietänyt kaipauksesta mitään. + +Hellällä huolella kasvatti nyt Niemen isäntä poikaansa; rakkautensa tätä +lasta kohtaan oli suuri, näytti ikäänkuin hän olisi lapsellensa tahtonut +kahdenkertaisesta osottaa sitä rakkautta, jota ei hän lapsen äidille +ollut näyttänyt. + +Vuodet vierivät edellensä, ja poikanen, pieni Mikki, kasvoi kauniiksi, +soreaksi nuorukaiseksi. Kaikki häntä rakastivat, niin hyvin kylässä kuin +kotonakin. Luonnoltaan oli hän helläsydäminen, niinkuin äitivainajansa, +sekä iloinen ja vilkas, mutta useasti hänessä myös havaittiin isänsä +vakavuutta. Työssä oli Mikki aina isänsä sivulla, ja kun hän pyssy +olalla meni metsästämään, niin totta hänellä palatessa aina oli enempi +taikka vähempi lintuja toisella olallansa. Sama onni oli hänellä myös +kalanpyynnissä, eikä koko seudussa ollut niin hyvää uimaria kuin Mikki; +hänpä taisi niinkuin sorsa uppoutua veden alle ja taasen hiljaa +uiskennella sen pinnalla. Eipä kummaakaan, että kaikki miehet pitivät +häntä hyvänä kumppanina, ja tytöille hän oli oikea sydänkäpynen. Tälle +pojallensa koki nyt Niemi koota tavaraa niin paljon kuin mahdollista +oli; hän luuli sillä oikein perustavansa lapsensa onnen. + +Vähän matkaa Niemeltä oli Kuuselan talo; se oli rakennettu töyräälle, +vähäisen järven rannalle. Muutamia kivenheittoja talosta oli aukea meri, +ja sen sinertävä pinta pilkoitti sieltä ja täältä tuuhean kuusikon +lävitse. Tämä talo miellytti Niemen ukkoa, ja hän olisi halusta ostanut +sen, saadaksensa pojallensa isomman tilan, kun hän kerran oli isännäksi +tuleva, mutta Kuuselan isäntää ei haluttanut taloansa myydä; hän oli +hyvissä varoissa, niinkuin Niemen ukkokin, niin ettei hänen ollut mitään +pakkoa erota talostaan. Mutta Niemi oli nyt kerran saanut sen päähänsä, +että nämät talot olivat yhdistettävät, ja hän läksi eräänä päivänä taas +Kuuselaan kauppaa tekemään. Hän korotti hintaa ehtimiseen, vaan viimein +sanoi Kuusela: + +»Taloni on minulle rakas, enkä siitä luovu, mutta ottakoon poikasi +tyttäreni vaimoksensa, silloinpa tulevat he kerran molempain talojen +omistajiksi. Sepä on varsin niinkuin Jumalan säätämä, koska sinulla on +ainoastaan yksi poika ja minulla yksi tytär.» + +»Hm, en tuota ole vielä ajatellutkaan, koska poikani vasta on 21 vuoden +vanha, mutta ei saattaisi olla hullumpaa.» + +»Kaisu meidän on hyvä lapsi, vaikka hän on vähän jolsa muodoltaan», +sanoi Kuusela, »ja pari vuotta hän on myös Mikkiä vanhempi, mutta eipä +tuo mitään tee.» + +»Ei teekkään. Täytyypä nyt totuttaa poikaani ajattelemaan omaa +parastansa», vastasi Niemen ukko, ja sitte paiskasi hän oikein +ystävällisesti kättä ja läksi kotiapäin kulkemaan. Kotiin tultuansa hän +sanoi pojallensa: + +»Ei kaupasta tule mitään, Kuusela ei tahdo taloansa myydä, mutta kaunis +on talo, ja jospa se maailmassa olisi poikani oma, sepä vasta olisi +sopivaa.» + +»Kylläpä onkin se kaunis talo, niinkuin Niemikin, mutta onhan meillä +täällä tarpeeksi tilaa, mitä isä enemmästä huolii.» + +»Poikani, sinä ehkä joudut naimisiin, enkä silloin vaimoasi tänne tahdo; +minä vaadin paljoa, tunnen sen, eikä siitä olisi mitään hyvää, että +asuisimme samassa talossa, ja jos olisit kaukana -- sitä en kestäisi, +sillä, poikani, vaikka olenkin kova, niin sinä olet kumminkin ainoa, +jonka vuoksi vielä täällä elää tahdon.» + +Mikki oli vaiti ja kuunteli tarkasti isäänsä, vaan ukon puhuttua hän +sanoi: »Isäni, ei ole minun kiirutta naimisiin, eipä isäkään nuorena +nainut.» + +»Siinä ei sinun ole isästäsi esimerkkiä ottaminen; parempi olisi ollut +ja enemmän olisin rakastetun äitivainajasi mieleen taipunut, jos olisin +nuorempana nainut, ja 'silloinpa seppäkin takoo, kuin rauta on kuumana, +ja rakkaus syämmihin syttyy ain' nuoruuden aikana'». + +Mikki katseli kummastuen isäänsä, joka tavallista enemmän oli puhunut, +ja hänkin nyt paremmin rohkeni suoraan jutella isänsä kanssa. Silmänsä +olivat kirkkaat, kun hän vähän punastuen sanoi: »Isäni, kun minä otan +vaimon itselleni, niin pitää teidän olla hänellekin isänä, niinkuin +minulle; hän hellii teitä niin, kuin olisitte hänen oma isänsä, ettekä +voisi toivoa kenenkään tekevän työt paremmin, kuin hän ne tekee, ja hän +on oleva se kukkanen, joka kotomme kaunistaa. Mikä on teidän kotonne, on +myös oleva meidän kotomme, ja vanhoilla päivillänne hän on teitä +hoitava.» + +Nytpä Niemen ukko sai suuret silmät, hän näki ja kuuli, kuinka +innokkaasti Mikki puhui, ja aavisti, ettei Mikin sydämmessä ollut kaikki +vallan entisellään. »lieneekö Kuuselan Kaisu jo poikaani miellyttänyt? +Sepä olisi hupaista», ajatteli ukko; vaan samassa hän muisti, miten +Mikki oli vakuuttanut, ettei kukaan talon töitä paremmin tekisi kuin se, +joka hänelle oli vaimoksi tuleva, ja Kaisu oli vähän kömpelö, ja hidas +-- eipä se ollut hän. »Ei», arveli ukko, »rakkaudesta _vain minua_ +kohtaan poikani noin lämpimästi puhui.» + +Niin luuli ukko. Jos hän olisi tehnyt yhden ainoan kyselmän pojallensa +tässä asiassa, niin olisi hän saanut tietää, kuinka hän oli hairahtunut. +Mutta ukko jätti sen asian sillensä, sanoen: + +»Sinun täytyy mennä huomenna aamulla Kuuselaan kuulemaan, joutavatko +maanantaiaamuna tulemaan kalamajoille.» + +»Menen kyllä kernaastikin», vastasi Mikki iloisesti; vaan ukko katseli +häntä tarkasti ja läksi sitte pois mumisten itseksensä: »Kumma, miten +hän nytkin tuli iloiseksi, kun Kuuselaisten kanssa kalastamaan mennään, +eikä muita talontyttäriä ole likimaillakaan. Mutta Lyyli -- ei, mitä +vielä, köyhä tyttörentukka ja minun rikas komea poikani, se ei sovi, +rikkaan pitää Mikin vaimon olla.» + +Näin ajatteli Niemen ukko ja läksi tuvan takana olevaan kamariinsa, +luullen, että rikkaus oli hänen lapsensa paras onni. + + + + +2. KUUSELAN KUKKA. + + +Aurinko paistoi kirkkaasti pyhäaamuna, kun Mikki riensi metsän läpi +Kuuselaan vievää pientä polkua pitkin. Metsä oli kaunis; aamukaste +kimmelsi kuusen oksilla, tuhansia lintuja lauleli metsässä. Polkua +katkaisivat aina välimmiten pienet iloisesti lirisevät merenjuovat, +joiden poikki oli muutamista pölkyistä tehty siltoja, mutta Mikki ei +siltojen yli mennyt, vaan hyppäsi kiveltä kivelle ja pääsi niin noitten +porisevien juovien poikki; häntä vielä lapsetti, ja iloisena hän riensi +Kuuselaa kohti. Tultuansa sinne hän meni tupaan, jossa Kuuselan väki +juuri oli eineellä; isäntä itse istui pöydän päässä, ja häntä vastapäätä +istui Kaisu, mutta isäntä nousi heti, sanoen iloisesti: + +»Hyvää huomenta, naapuri! Mitäs nyt kuuluu? Kaisu, mene tuomaan +oluthaarikka ja tarjoo meidän nuorelle naapurillemme.» + +Kaisu nousi punastuen ja meni mielihyvillään kotikaljaa tuomaan sorealle +Mikille, mutta Mikki sanoi: »Ei, istukaa rauhassa, minulla vain oli +vähäisen asiaa, sillä nytpä alkaa kalansaalis, ja me puolestamme olemme +valmiit huomenna menemään merelle, jos teidän vain sopii tulla.» + +»Kyllä me tulemme», vastasi Kuusela, »mutta, Kaisu, kraatarin Lyylin +täytyy myös sana saada. Noh naapuri, juoppas nyt meidän Kaisun tekemää +vaahtoavaa olutta.» + +Kaisun vaaleat silmät tirkistelivät mielihyvällä Mikkiä, ihonsa hohti +punaiselta hänen pellavankarvaisen tukkansakin lävitse, ja hymysuin otti +hän tarjotun oluthaarikan vastaan, kun Mikki, antaen sen takaisin, sanoi +oluen olleen hyvää. + +Mikki jätti nyt hyvästi, lausuen: »Minä menen kraataritädin luo ja +samalla kyllä Lyylille vien sanan, että hänen on tuleminen kanssamme +nuotalle.» + +»Hyvä, hyvä», vastasi Kuusela, ja Mikki läksi. + +Hän meni Kuuselasta meren rannalle päin. Iloisena hän kulki, sillä tämä +polku oli hänelle rakas ja vanha tuttu aina hänen lapsuutensa ajoista. +Nyt hän oli ehtinyt rannalle, jonka reunoja aukean Pohjanlahden aallot +kastelivat. Rannalta muutaman sylenmitan päässä oli sileällä nurmella +pieni punaiseksi maalattu mökki, jonka vähäistä ruohopihaa kaksi lehevää +pihlajaa varjosi. Näitten pihlajain siimeksessä oli Mikki monta kesäistä +päivää viettänyt, sillä täällä hän kävi lapsena »kraataritädin» luona +lukemassa. + +Mökin asukas oli räätälin leski. Hänen miehensä oli eläessään rakentanut +huoneen itsellensä Kuuselan maalle ja teki siitä vuokraksi Kuuselalle +kaikki räätälintyöt, mitä isäntä tarvitsi. Räätäli itse oli jo kauan +maannut turpeen alla, vaan leski eli kraataritäti (niin häntä +tavallisesti mainittiin) asui vielä mökissä ja teki apupäiviä Kuuselaan, +aina kun niitä vaadittiin. Kotonaan hän teki räätälintyötä sekä opetti +lapsia ja tuli työllään hyvin toimeen. + +Kraataritädin luona oli Mikkikin käynyt lukemassa, kunnes osasi +aapisensa, katkismuksensa ja piplianhistorian; muuta ei tätikään +taitanut. Lomahetkinä Mikki oli saanut vähäisessä ruohopihassa +leikitellä kraataritädin ainoan tyttären pienen Lyylin kanssa. Tuossapa +oli pihlajain alla samat lavitsat vielä, joilla hän lapsena oli +kevätiltoina istunut aurinkoa katsellen siksi, että näki mihinkä se +levolle meni; ja kun se oli laskenut eikä enää muuta näkynyt kuin +punertava taivas aukean aaltoilevan meren takana, silloin Mikki huusi +iloisesti: + +»Aurinko nukkuu meressä, minä näin kun se levolle meni.» + +Päivät menivät, viikot joutuivat, vuodet kuluivat, koulunkäynti loppui, +ja Mikki oli sorea nuorukainen, mutta kraataritädin luona kulki hän yhä +vain. + +Mikki oli äiditön lapsi, mutta hänen rakastavainen sydämmensä kaipaili +äidin hellimistä, ja täti häntä helli niinkuin äiti, sillä hän oli ollut +Mikin äitivainajan paras ystävä. + +Mutta Pohjanlahden rantamökissä löytyi toinenkin olento, joka vielä +voimakkaammin johdatti Mikin askeleet sinne -- siellä oli silmäpari +kirkkahampi kuin tyyni merenpinta, siellä oli posket hohtavammat kuin +aamurusko, siellä oli Mikin lapsuuden leikkikumppani, kraataritädin +kahdeksantoistavuotias sorea Lyyli. Hän oli seudun ihanin neito, ja +häntä nimitettiinkin »Kuuselan Kukaksi.» + +Lyyliä nyt pyydettiin nuotalle Kuuselaisten kanssa, ja Mikki oli +iloinen, kun tiesi saavansa viettää monta päivää Lyylin parissa, koska +Niemen ukolla oli Kuuselan kanssa yhteinen nuotta. Hän riensi portaita +ylös, vaan seisahtui porstuaan, sillä hän kuuli tädin ja Lyylin +veisaavan: + +»Ne niitun kukat korjat, Ja laiho laaksossa, Niin ylpiät yrttitarhat, +Puut vihriät verassa, Ne meillen muistuttavat, Suurt' hyvyytt' Jumalan», +j. n. e. + +»Niin; paljon, paljon tulee meidän Jumalaa kiittää», sanoi Mikki +itseksensä. Hän istui portaille, ja hänen tietämättään vaipuivat hänen +kätensä ristiin. Maailma tuntui hänestä suloiselta, hänen sydämmensä oli +onnea täynnä. Kun virsi oli mökissä veisattu, meni Mikki sisälle; +täälläkin oli onnellisia ihmisiä. + +Kraataritäti oli kyllä koetellut maailmaa, hän oli nähnyt päiviä sekä +kirkkaita että pilvisiä, mutta hän oli näinä päivinä koonnut itsellensä +hyvän aarteen: tyytyväisen sydämmen ja vahvan luottamuksen Jumalaan; +vaan Lyyli ei ollut vielä mitään kokenut, ei, hän oli aina vain ollut +onnellinen. Nyt erittäinkin loisti tyytyväisyys hänen silmistänsä, kun +hän meni kättelemään ystäväänsä. + +Mikki sanoi: »Olen täällä jo vähän aikaa ollut, istuin niin kauan kuin +veisasitte tuolla portailla ihaellen luonnon kauneutta ja kuunnellen +teitä.» + +»Niin, Jumalaa saamme kiittää, joka antaa meidän tervennä nauttia kesän +kauneutta. Luonto pitääkin nyt häitään, sillä se on juuri täydessä +morsiuspuvussaan.» Näin lausui täti ja läksi kaljaa tuomaan sisälle. + +»Lyyli, koska me häitämme pidämme?» sanoi Mikki. + +Lyylin ihanat posket tulivat tulipunaisiksi, ja hän vastasi: »Siihen on +vielä pitkät ajat, me olemme nuoret vielä.» + +»Ei siihen tarvitse olla pitkiä aikoja, minäpä olen jo yhdenkolmatta +vuoden vanha, saanpa jo mennä naimisiin, ja emäntä meillä tarvitaan.» + +»Voi Mikki! Kuinka minä isäsi kanssa toimeen tulen? Tuota aina väliin +ajattelen, mutta kun ne ajatukset ovat minua vaivanneet, olen jättänyt +kaikki mietteet toistaiseksi, varmana, että se aika vielä olisi +kaukana.» + +»Eipä olekkaan niin. Tiedätkö, isäni sanoi eräänä päivänä minulle, että +minun pitää toimittaman emäntä taloon eikä jättämän naimista vanhuuden +päiviksi, niinkuin hän. Silloin, Lyyli, olin sanomaisillani, että +minulla jo oli morsian, että Kuuselan kaunis kukka oli omani, mutta en +tiedä, mikä suuni sitoi; isäni on niin kumma, että vaikka tiedänkin +olevani hänelle rakkaampi kaikkea muuta maailmassa, ja vaikka hän on +minulle sinua lähinnä kallein, en rohkene sentään paljon koskaan hänelle +asioistani jutella, ja ellei sinua, pieni lemmittyni, olisi, ja jollei +täti olisi äitinä minulle, saisin kyllä kaikki tunteeni tuulelle +tarjota, kuusikolle kuiskaella. Mutta äidillesi, Lyyli, tahdon +ilmoittaa, että olemme kihloissa.» + +Täti tulikin samassa sisälle, ja Lyyli vaaleni; nyt vasta, kun kihlaus +oli ilmoitettava, tunsi hän, että muutos hänen elämässään oli tapahtuva. + +»Täti,» sanoi nyt Mikki, »te olette ollut niinkuin äiti minulle, vaan +suokaa anteeksi, olen ollut teille kiittämätön lapsi, sillä minä olen +omistanut kalleimman tavaranne, olen Lyylin kihlannut!» + +Kraataritäti katseli hellästi lapsiaan, lausuen: »Tuon on äidin silmä jo +kauan nähnyt. Kun näin teidän kasvavan, silloin näin myös, kuinka +rakkautenne kasvoi, vaan pelkään, että tämä rakkaus ei onnea teille +tuota, sillä jos oikein Niemen ukon tunnen, ei hän Lyyliä tahdo +Mikkinsä, silmäteränsä vaimoksi.» + +»Miksi ei? Rakastanpa minä hänen Mikkiänsä enemmän kuin ketään muuta +maailmassa, -- äitini, rakas äitini -- vielä enemmän kuin teitäkin; +rakastanpa myös hänen kovaa, vaan rehellistä isäänsäkin, ja häntä +tahtoisin helliä. Kuinka hän saattaisi minulta ryöstää minun onneni?» + +»Lyylini, sinä et ole vielä maailmaa koettanut; tähän asti olet kulkenut +kuin kukka kedolla, iloisena, tietämättä, että joka ruusut poimii, sitä +okaat myös useasti pistävät. Minä kyllä olen tuota miettinyt, mutta +minun olisi ollut niin mahdotonta teidän rakkauttanne estää, kuin olisi +ollut mahdotonta sanoa, koska se alkunsa sai; sentähden ajattelin: tämä +varmaankin on Jumalalta, ja olkoonpa se sitte murheeksi taikka iloksi, +niin on se parhaaksenne. Mutta Niemen ukko ei tätä suvaitse. Hän +rakastaa paljon Mikkiä ja luulee, että suuri rikkaus on Mikille parhaan +onnen tuova, vaan tässä on kyllä hänen rakkautensa joutunut harhatielle, +itsekkäisyys on sen pilannut. Mitä hän on kerran päähänsä saanut, siitä +hän ei luovu, vaikka se mitä maksaisi. + +Älä pahastu, Mikki, vaikka näin suoraan puhun; tahdoin vain sanoa sen +tietääksenne, että ehkä piankin saatte luopua toisistanne. Kukatiesi +olisi parasta ollut, että jo ennenkin olisin puhunut, vaan pelkäsin, +että rakkautenne ehkä olisi vain kiihtynyt vastapintaisuudestani, ja +päätin jättää neuvoni siksi, kuin itse oman parhaanne ymmärrätte.» + +»Siinä, täti, oikein teitte; tyhjästä surusta olisivat Lyylin +kukoistavat posketkin lakastuneet, ja tässä asiassa teen minä, mitä +sydämmeni vaatii, vaikka maailma nurin kääntyisi. 'Vaikka maailman +kaiken saisin, en mä sinusta erii, vaikka tavarani kuluttaisin, sinun +sittenkin perin'». Näin lauloi Mikki, katsellen ihastuksella +morsiantaan. + +»Ei, meidän ei tarvitse toisistamme luopua», sanoi Lyyli, »minä en sitä +voi uskoa», mutta siitä huolimatta vieri kyynele toisensa perään hänen +silmistänsä, ja täti lausui: + +»Nuoret, taivaallanne on pilviä -- onko ukkosen, rakeen vai sateen +pilviä, sitä emme tiedä, kukatiesi ovat ne ainoastaan hajapilviä, jotka +pian haihtuvat pois, -- mutta mitä ovatkin ja mitä tulleekin, niin +ottakaa nöyryydellä vastaan, kysellen kaikessa Jumalan sanaa ja +omaatuntoanne, ja jos omatuntokin väärin johdattaa, vie sana kuitenkin +oikealle tielle.» + +»Kiitoksia, täti, neuvostanne», vastasi Mikki. »Mutta minähän olen nyt +viipynyt, olinpa unhottamaisillani Kuuselan asian, hän pyysi minua +kutsumaan Lyyliä maanantaina nuotalle.» + +»Kyllä minä valmis olen», vastasi Lyyli. »Voi, jospa tulisi nyt oikein +kaunis ilma! Silloin meidän olisi hupainen merellä olla. Mutta lähde nyt +jo, Mikki, isäsi ehkä sinua kaipaa.» + +»Niin kyllä, jääkää nyt Jumalan haltuun», sanoi Mikki ja läksi kotiin +kulkemaan. + +Hän oli nytkin iloinen, hän ei nähnyt uhkaavia pilviä onnensa taivaalla, +vaan kulki eteenpäin, hyppien purojen ja juovien poikki. Ainoastaan +matkan keskivälissä, siinä missä Surmasalmi yhdistää Kuuselan vähäisen +järven ja Pohjanlahden, täytyi hänen hiljakseen kulkea portaitten yli, +koska salmen syvyys ammotti hänen sivullaan; vaan sitte hän riensi taas +kiireesti polkuja pitkin, kunnes joutui kotiin. Niemen ukko tuli häntä +vastaan, sanoen: »Kauan olet viipynyt.» + +»Niin, minä olin Kuuselassa ja kraataritädillä.» + +»Hm, oli kai hupainen olo Kuuselassa?» Ukko katseli terävin silmin +Mikkiä sekä jatkoi: »Ehkä olet parhaaksi havainnut, että jäisit sinne +ainaiseksi, että ottaisit Kaisun vaimoksesi -- häh?» + +»Kaisun? Häntä en ikänä ota!» + +»Hiljaa, hiljaa, sinulla ei vielä ole tarpeeksi ikää noita asioita +päättämään. Ajattele nyt tätä asiaa. Kaisu on hyvä tyttö, ja vaikka ei +hän ole kaunis, on hän kuitenkin kauniin talon perillinen. En sinua +tietysti tähän naimiseen pakota, vaikka se olisi mieleni mukainen, +löytyypä niitä muitakin rikkaita _talontyttäriä_.» + +Tätä sanoessaan tarkasteli ukko taas Mikkiä, ja mitä hänen silmänsä +lienevät nähneet, sitä ei tiedä, mutta hänen äänensä kuului karkealta, +kun hän lausui: »Niin on laita, mieti asiaa.» + + + + +3. KALAMAJOILLA. + + +Kirkkaana paistoi päivä maanantaiaamuna, kun Niemen kalastajat laskivat +veneensä rannalta. Veneessä istuivat Mikki, piika ja renki. Mikin vankat +kädet tarttuivat airoihin, ja keveästi kuin vesilintunen järvessä kiiti +nyt vene meren pinnalla, ja pian se oli joutunut saarelle, jossa Niemen +sekä Kuuselan kalamajat olivat. Veneestä otettiin nyt eväät ja vietiin +majaan. + +Näillä merenrannan asukkailla on kaikissa saarissa kalamajat, joissa +kalastajat asuskelevat niin kauan kuin kalansaalis on hyvä. Huonekaluina +majoissa ovat tavallisesti vuoteet ja lavitsat sekä akkunan alla pöytä. +Vuoteet ovat kiinnitetyt seinään toistensa yläpuolelle; niissä on +tavallisesti olkia, raiti ja vanha ryijy peitteenä, välistä vain vanha +nuotanrepale raitina, -- mitä milläkin on. Majassa on heillä myös +vähäinen takka, jossa ruokansa keittävät ja josta lämpimän saavat, sillä +kalastajat useasti syksyin keväin ovat ulkona roskailmassa, jonka vuoksi +he hyvin tarvitsevat, nuotalta tultuaan, majan lämpimän suojan. + +Niemen ja Kuuselan kalamajat olivat rinnatusten samassa saaressa, sillä +heillä oli yhteinen nuotta, jota yhdessä vetivät. Majat olivat sekä +ulko- että sisäpuolelta mitä siisteimpiä. + +Mikki kuljeskeli rannalla odottaen Kuuselan venettä; jopa se nyt +näkyikin. Muutamia hetkiä kului vielä, ja vene oli rannassa. Mikki +auttoi Kuuselaisia veneestä maalle, ja Kaisu hymyili mielihyvissään +niin, että olisi saattanut laskea, oliko hänellä vielä kaikki hampaat +tallella. Kaikki he nyt läksivät Kuuselan majalle. Miehet oikoilivat +sitte ulkopuolella pihlajain varjossa, ja tytöt menivät päivällistä +toimittamaan. Eväät pantiin yhteen ja yhdessä aina syötiin, vaikka +heillä oli avaramman tilan vuoksi eri majansa. + +Nämät kalassakäynnit ovat oikein herkkupäiviä merenrannan asukkaille, +sillä silloinpa heillä on eväänä mitä Pohjan talonpoika parhaana pitää, +nimittäin leipää, voita, juustoa, viilipiimää ja kalaa. +Vähävaraisemmilta saa kyllä viili kotiin jäädä ja piimä vain mukaan +viedään, mutta meidän kalastajilla oli pöydällä niin paksua ja venyvää +viilipiimää, että se ikäänkuin suopa oli lusikasta takaisin +luiskahtamaisillansa. + +Syötyänsä tytöt menivät saarelle kuljeskelemaan. Siellä he taittelivat +vihdaksia, sillä juhannusaatto oli jo muutaman päivän päästä; siksi +heidän oli kotiin meneminen, ja kaikilla piti oleman uudet vihdat +saunassa juhannusaattona. Tytöt katkoivat oksia, eivätkä huomanneet, +että Mikki heitä lähestyi ainoastaan vähän matkan päässä. + +»Tiedättekö», sanoi Kaisu, »minä en juhannusaattona näistä ota vihtaa, +kun kylpemään menen, vaan minä otan yhdeksästä eri puulajista oksan ja +teen siitä vihdan. Sillä vihdon ja sitte puen itseni oikein siistiksi ja +menen vihdallani lakaisemaan polkua, jossa on kolme tienhaaraa. +Silloinpa näen sulhaseni -- niin sanoi eräs tietäjä, joka täällä tavasta +kuljeskelee.» + +»Kylläpä tiedän», virkkoi Niemen piika Sanna, »se on tuo mies tuolta +pohjois-Hämeestä. Hän on mainio tietäjä. Minunpa myös tuota täytyy +koettaa.» + +Mikki, joka kuuli heidän puheensa, ajatteli itseksensä: »Enpä minä vain +vastaanne tule», mutta nyt kuuli hän Kaisun kysyvän: »Lyyli, tuletko +sinäkin onneasi koettamaan?» + +»Eipä minua juuri haluta, mutta kyllä tulen katsomaan, kuinka teidän +käy.» + +»Eipä saakkaan olla monta yhtä aikaa», vakuutti Sanna, »mutta Lyyli +pelkää, hän ei uskalla olla yksin tienhaaralla juhannusaattona, se on +koko asia se.» + +»Minäkö pelkäisin?» lausui Lyyli. »En pelkääkkään, mutta tuo on +taikauskoisuutta. Vaan jos pelkäämisestä puhutte, niin kylläpä minäkin +leikin vuoksi tuonne saatan mennä lakaisemaan, jotta tomu tuoksuu, niin +näette etten pelkää.» + +»Silloinpa olen varallani», sanoi Mikki itseksensä; »että joudun +tienhaaralle, kun Lyyli tietä lakaisee.» Nyt meni hän tytöistä vähän +toisaalle ja huuhueli heille, ikäänkuin ei hän olisi tietänyt, missä +olivat. Pian kajahti vastaus saaressa, ja Mikki riensi tyttöjen luokse. + +»Vihtojako nyt teette?» kysyi hän ja rupesi heille oksia taittamaan. Hän +kuiskasi Lyylille oksia hänelle antaessansa: + +»Saa nähdä, onko meillä nyt hyvä kalaonni. Isäni on luvannut, että minä +saan kaikki rahat, mitkä tänä vuonna kaloista saamme.» + +»Onpa varmaankin sinulla onni», kuiskasi Lyyli vastaukseksi, »näyttääpä +ilta ihanalta, ja meren pinta tyyntyy varsin.» + +Näin oli Mikillä ja Lyylillä aina jotain kuiskailemista toisillensa. +Sannakin jo vähäisen heille ilvehteli, eivätkä Kaisun hampaat enää +näkyneet, sillä tuo ainainen hymyily oli huulilta poissa. + +Ilta tuli, ja kalastajat läksivät merelle; he laskivat nuottansa, +vetivät apajansa ja saivat kiiltäviä silakoita. Tätä tekoa he tekivät +puoliyöhön asti. Täällä ei hämärä heitä estänyt työstä, sillä yö on +valoisa niinkuin päiväkin; aurinko unohtaa levolle laskea Pohjan +kauniina kesäyönä. + +Kun toisen päivän aamu koitti, palasivat kalastajat runsaine saaliineen +majoillensa, joissa nyt keitettiin tuoreita kaloja merivedessä ja +pantiin vielä aika voinkönkkä sekaan. Nämät kalat nyt maistuivat +kalastajille niin hyvältä, kuin ikään paras herkkuruoka ylhäisten +pöydällä. Ruokansa nautittuaan he levittivät nuotan kuivamaan ja menivät +väsyneinä levolle. + +Toisena päivänä perattiin sekä suolattiin kalat ja illalla taas mentiin +nuotalle. Näin kuluivat päivät kalassa ollessa, ja se aamu koitti, +jolloin taas oli palattava kotiin. + +Kalat ja kapineet kannettiin veneisiin, ja viimein menivät +kalastajatkin. Vieno myötätuuli liikutteli laineita, ja veneet +purjeinensa olivat ikäänkuin joutsenet aalloilla. + + + + +4. JUHANNUSAATTO. + + +Juhannusaaton aamuna paistoi aurinko kirkkaana, valoisana taivaalla +kello neljältä, jolloin Sanna, Niemen emäntäpiika, heräsi. Sanna +kiiruhti askareillensa, jotta iltaan saisi kaikki pöydät ja lavitsat +puhtaaksi huuhdotuksi. Niemen ukko tuli pihalle, ja nähtyänsä Sannan +täydessä työssä, hymyili hän sanoen: + +»Kas noin virkkuna pitää nuoren tytön olla. 'Aamutyö kultaa kukkaroon +kuljettaa.'» + +»Hm, lopussa kiitos seisoo. Olenhan minä puolestani koettanut, vaan ei +ole piika emännän verta -- mutta ehkä kyllä kohta tänne jo emäntäkin +tulee.» Sanna yskähti ja aikoi puhettansa jatkaa, vaan ikäänkuin olisi +pala jäänyt kurkkuun, niin jäi sanat sanomatta, mutta ukko jatkoi +sanoen: + +»Niin, kyllä Mikki jo naimaiässä on, eikä häneltä puutu taitoa, muotoa +eikä tavaraa, kylläpä sopii valita paraita _talontyttäriä_.» Näin +puhuttuansa ukko läksi pois. Mutta samassa tuli eräs itsellisakka, joka +asui Niemen maalla, Sannan luo. Tälle nyt Sanna pakisi: + +»Minä pöllö, joka en sanonut tuolle isännälle, mitä nyt jo kaikki muut +tietävät, että kraatarin Lyyli on Mikin morsian. Ukko pöyhistelee ja +ylpeilee, mutta ei nyt saakkaan sen parempaa miniää. Mitäs kraatarin +Lyyli on? Ei yhtään parempi kuin piikatyttö; ei hänellä mitään rikkautta +ole.» + +»Ei, ei yhtään, eikä siitä suinkaan mitään tule. Kyllä kai ukko siitä +lopun tekee», vastasi akka. + +»Tekee maarin, kun vaan sen tietää saa, ja kyllä minä sen vielä sanon», +mutisi Sanna. + +»Hm, kumma tuo onkin, että Mikki Lyylin ottaa, kun hän kerran köyhään +tyytyy -- noh, kaunis se nyt on, mutta on niitä muitakin kauniita -- +minä tässä tuonain sanoin miehelleni, että tuo Sanna vasta olisi komea +emäntä Niemellä, ei yhtään rahaa tarvittaisi. Kaikki talon komennot sinä +hyvin teet.» + +»Minä? Mitäs minusta. Mutta kyllä mä sen tiedän, vaikka sen itse sanon, +että kyllä minä siinä työt teen kuin Lyylikin.» + +»No niin, vai ei. Kun muistan sitä kaakkua, jonka sinä leivoit, niin +oikein vesi suuhuni tulee. Onkohan sinulla nyt juhannuskaakku +leivottuna? Kyllä kai; sinä joka aina olet joutuisa.» + +»Tottahan nyt jo! Eilen aamulla sentään vasta kalasta kotiin tulin. +Tulkaa nyt, muori, niin saatte kaakun.» Muori seurasi Sannaa, ja +saatuansa kaakun hän pyysi vielä: + +»Tiukkase, Sanna kulta, vähän maitoa tähän kiviastiaan, otin sen +mukaani, koska ajattelin, että ehkä vähän ripoisi antaa.» Akka sai, mitä +pyysi, ja meni sitte matkoihinsa. + +Sanna jäi tuumaamaan, miten Niemen ukolle saisi sanotuksi Mikin +morsiamesta, mutta ei kauan ehtinytkään aprikoida, sillä ukko tuli +samassa. Sanna nielaisi, yskähti ja jopa jo puhkesi sanoihin: »Ettepä +tiedä, isäntä, mitä minä tiedän, että Mikillä on morsian.» + +»Vai niin, sittepä saan miniän, se hyvä.» + +»Niin, kyllähän sen kaikki jo tietävät, vaikka ei kukaan ole teille sitä +puhunut, että Mikki on kihlannut kraatarin Lyylin, mutta tuossa minä sen +nyt sanon.» + +»Olisit säästänyt sen siksi, kuin tapaat _toisia_ juoruämmiä, sopisipa +se puhe jutuksi heille; muut kaikki kyllä ymmärtävät, että _Niemen +Mikki_ saa morsiamen rikkahimmista taloista. Älä toiste tuo juoruja +minulle pojastani, sillä et siitä makeisia saa. Paremmin minä hänen +tunnen kuin te juoruämmät.» Näin lausuttuansa ukko jätti Sannan, joka +lavitsoita harmissaan vielä kiivaammin huuhtoi, ja läksi oikoisena pois. + +Ukko meni tuvan perässä olevaan kamariin. Siellä oli leveä keinutuoli, +johon ukko tavallisesti istui, kun hänellä oli jotain tärkeätä +tuumattavana, ja niinpä nytkin. Hän keinutti tuolia, jotta lattia +jyskyi, vaan sitä ei hän näkynyt huomaavankaan, sillä häntä kovin +harmitti, että Mikki oli rakastunut Lyyliin. Hän ei sitä epäillyt enää, +vaikka ei hän tahtonut muille näyttää, että hän sen uskoi, eikä hän +_sitä_ ollenkaan kärsinyt, että pojastansa hänelle mitään kanneltiin. +Tuokos nyt oli harmillista, että Mikki oli joutunut juoruämmien +paneteltavaksi! Ukko tuumasi sinne tänne, miten tämä asia olisi +autettava, vaan tuumat jäivätkin kesken, kun Mikki astui sisälle. Ukko +katseli terävin silmin soreaa poikaansa ja sanoi: + +»Katso, poikani! Tämä talo on hyvä ja kaunis. Huoneitten seinät ovat +vahvasta hongasta, seutu on ihana, katso, kuinka laineet auringon +loistossa välkkyvät meressä, ja siellä on kalansaalis hyvä. Niityt +kasvavat apilaheinää, ja pellot antavat runsaasti jyviä, kun vain Herra +hallalta varjelee. Tässä talossani olen aina työtä tehnyt ajatellen, +että sen kerran perinnöksi jättäisin rakkaalle pojalleni». Ukko oli +hetken ääneti, mutta nyt hän jatkoi vakavalla äänellä: »Yhtä kumminkin +vaadin sinulta, ennenkuin tämän sinulle annan. Kuuntele tarkasti! +Kunniallinen _talontytär_ pitää sinun taloon emännäksi tuoman, tuosta +kraatarin tytöstä en minä miniäksi huoli. Se puhe, että sinä olet +kihlannut Lyylin, on akkojen juorujuttuna; ole sen vuoksi paremmin +varoillasi, kun Lyylin seurassa olet.» + +»Isäni! Lyylin silmät ovat kirkkahammat kuin välkkyvä meri, Lyylin +posket hohtavammat kuin apilaniitty, ja hänen sydämmensä on parempi, on +minulle kalliimpi kuin Niemen talo.» + +»Tyhmä poika, kyllä vielä toisin ajattelet. Muista, että minä en +sanojani muuta», sanoi ukko ja läksi pois, paiskaten oven kiinni. + +Mikki jäi surumielin kamariin, surumielin hän meni päivälliselle, eikä +maistunut ruoka; vaan illan tultua hän läksi Kuuselaan päin, mennäksensä +muitten nuorten kanssa merelle tervatynnyreitä polttamaan. + +Mikki kulki alakuloisena eteenpäin. Hän tiesi, ettei isänsä turhaan +sanoja sanele; mitä hän kerran on päättänyt, siitä ei hän luovu. »Mutta +minäkin olen päättänyt», ajatteli Mikki, »minä olen perinyt isäni +luonnon: mitä olen sanonut, sen olen myös tekevä, ja Lyyli on omakseni +tuleva. Tällä kertaa täytyy isäni tahdostansa luopua. Muutoin olen +hänelle kyllä kuuliainen, vaan tällä kertaa en. En, vaikka kohta +täytyisikin jättää kotoni ja muualta hakea leipääni. Minä ja Lyyli +osaamme molemmat työtä tehdä.» + +Näin ajatellen Mikki läksi eteenpäin kaunista metsäpolkua, ja surunsa +haihtui haihtumistaan, sillä koko luonto hänen ympärillänsä iloitsi. +Lintuset laulelivat iloisesti, tuomet ja pihlajat tuoksuivat. Siellä ja +täällä näkyi valkea korkealle leimuavan palavista tervatynnyreistä. +Mikki kiiruhti askeleitansa. Jo näkyi se paikka, jossa polku haaroaa +kolmelle suunnalle: Niemelle, Kuuselaan ja kraataritädille. Tässä hänen +täytyi odottaa Lyyliä. Hän piilotteli pensaan takana ja näki hetken +kuluttua joukon nuoria tyttöjä tulevan Kuuselasta päin. Näistä hän pian +erotti sorean Lyylin. + +Lyyli oli siisteissä kotikutoisissa vaatteissa; ainoastaan +vaaleanpunainen esiliina, jonka tummanpunaisia silkkinauhoja tuuli +heilutteli, oli ostettu Kokkolasta. Hänen pitkät ruskeat hiuksensa +riippuivat kahdessa kauniissa palmikossa, joiden päät myös olivat +tummanpunaisilla silkkinauhoilla solmitut. Muut olivat melkein samaten +puetut. Tyttöjen heleä nauru kuului, heillä oli kädessä yhdeksästä +puunlajista sidotut vihdat, ja näillä oli heidän nyt aikomus lakaista +kolmihaaraista tietä, sillä silloin olisi sulho tuleva. Sannan ääni +kuului joukosta, kun hän sanoi: + +»Meneppä nyt Lyyli lakaisemaan, kyllä me sinut onnellisesti tänne olemme +saattaneet, mutta saa nähdä, kuka sinua täältä takaisin saattaa.» + +Lyyli naurahti sanoen: »Menkää nyt ja tulkaa vähän ajan päästä takaisin, +ei minua täältä kukaan saata.» Tytöt menivät, mutta samassa kuului +rapsahdus heidän takanansa; he katsoivat taaksensa ja näkivät, että +Mikki auttoi Lyyliä ylös maasta. Silloin he kääntyivät takaisin huutaen: +»Kuinka nyt kävi?» + +»Kompastuin polulla olevaan puunjuureen», vastasi Lyyli, »eikä nyt +tullutkaan koko lakaisemisesta mitään. Parasta se olikin.» + +»Lyyli on tyytyväinen nyt, kun hän Mikin näki», kuiskasi Sanna +kumppaneillensa, »mutta saattepa nähdä, että tuo kompastuminen ei hyvää +tiedä, joku onnettomuus siitä seuraa.» + +Sannan pahat aavistukset vaikuttivat tyttöihin niin, että hekin +ikäänkuin odottivat jotain näkymätöntä pahaa, eikä heitä ketään +haluttanut mennä luutinensa tienhaaralle. + +Mikki oli iloinen, hän ei enää suruansa muistanut, hän ajatteli vaan +merelle menoa ja sanoi kääntyen Kuuselan Kaisuun: »Nyt, Kaisu, lähdemme +Kuuselan isolla veneellä merelle, eikö niin?» + +»Vaikka vain, kyllähän se hyvin sopii», vastasi Kaisu. + +He menivät nyt kaikin. Kuuselasta tuli miehiä lisää, ja heidän +seurassansa oli myös viulunsoittaja. Useita tyhjiä tervatynnyreitä +otettiin mukaan, ja tytöillä oli kaikilla jotain kädessään; mikä kantoi +kahvipannua, mikä vehnäleipiä, mikä sokuria ja kahvia. Näin he menivät +rannalle, jossa Lyylin koti oli. Lyyli pyysi heitä odottamaan häntä +rannalla, koska hän ensin tahtoi vähän poiketa kotiinsa. + +Jouduttuansa porstuaan, kuuli hän mielestänsä sisältä puhetta. Samassa +aukeni ovi, ja Niemen ukko astui ulos tuvasta. Ukko säikähtyi vähän, kun +noin äkkiarvaamatta näki Lyylin edessänsä, mutta samassa nyykähytti hän +vähän päätänsä Lyylille ja meni. Lyyli läksi sisälle ja näki äitinsä +itkussa silmin; hän kysyi: »Mitä, äiti, itkette? Mitä on Niemen ukko +teille puhunut?» + +»Lapseni, älä pelästy, minun täytyy sanoa sinulle, mitä hän minulle +puhui. Hän vakuutti, ettet sinä ikänä Mikkiä saa, tai kukatiesi Mikin, +mutta ilman Niemen kartanoa, ja mikä vielä pahempi, ilman isän +siunausta! Tämä ukko pitää oman päänsä, häntä ei kukaan ihminen muuta.» + +»Ei ihmiset, mutta Jumala. Äitini, Jumalaan on toivoni, minä odotan +vaikka kuinka kauan, mutta Mikkiä rakastan aina.» + +Äiti pudisti päätänsä lausuen: »Suokoon Jumala, että kaikki hyväksi +muuttuisi!» + +Lyyli läksi nyt rannalla odottavien kumppaniensa luo. Hän oli vaalea, +kun hän palasi, sen Mikki heti huomasi ja arvasi myös syyn, sillä hän +oli nähnyt isänsä tulevan kraataritädin mökistä ulos. Mutta eipä hän nyt +joutunut surullisia asioita miettimään, koska vene lykättiin rannalta, +ja oli aika tarttua airoihin. Kun vene oli vähän matkan päähän +ennättänyt, viskattiin palavat tervatynnyrit mereen, jossa niitten valo +korkealle leimusi. Viuluniekka soitti iloista marssia, ja nuoret +soutivat saarelle, jossa sitten juotiin kahvia, tanssittiin sekä oltiin +leskisillä ja ruohonäkkisillä. Vielä lopuksi miehet hakkasivat poikki +nuoria koivuja ja pihlajia, jotka sitte kotona olivat maahan pistettävät +pihalle portaitten viereen, ja tytöt poimivat kukkasia ja lehtiä, +koristaaksensa tupain seiniä ja lattioita. + +Näin viettää Pohjan nuoriso juhannusyön. + + + + +5. LEIKKUUPELLOLLA. + + +Kesän kukkaset olivat jo vähenneet, ja kellastuneet vaimot ilmoittivat +syksyn tuloa. Raskaina, täysinäisinä seisoivat tähkäpäät Niemen +pellolla. Valmiina sirpillä olivat ne olleet jo pari päivää, mutta +kaikella työväellä oli kiire, ei saatu leikkaajia; tänä päivänä oli +kumminkin Niemellä talkoo, nyt oli leikkuu tehtävä. Väkeä kokoontui +Kuuselasta sekä likikylistä. + +Niemen ukko meni leikkuuväkensä etupäässä pellolle. Pelto oli ihanalla +niemellä, jaettuna kauniille saroille, vaan yksi sarka oli toisia +pitempi. Ukko katseli mielihyvällä viljavaa vainioa; se ei ollut suuri, +mutta kasvu oli vahva ja hyvä; vaan nyt hän näki uhkaavia pilviä +taivaalla, ja hänen muotonsa muuttui synkäksi. Kääntyen leikkuuväkeensä +päin hän sanoi: + +»Kyllä täyttä totta työtä tehdä saatte, jos vain ennätätte viljani +leikata ennen kuin sade tulee, mutta jos työnne hyvin käy, niin sitä +enemmän saatte tanssia illalla, eikä myös olutta silloin säästetä. Kyllä +Niemen ukon tunnette, ei hän sanaansa syö.» + +»Kyllä!» huusivat iloisesti kaikki, ainoastaan Mikki ja Lyyli +kuuntelivat surumielin näitä ukon viimeiseksi sanottuja sanoja. Mutta +kauan he eivät näitä muistaa joutaneet, sillä ukko lisäsi vielä: + +»Tuo yksi sarka on toisia paljon pitempi. Paraat leikkaajat menkööt +sille, ja muut noille toisille saroille. Mikki, sinä saat yhdeksi mennä, +äläkä jää muitten jälkeen. Minä olen itse aina ennen ollut väkeni +etupäässä työtä tekemässä, vaan nyt on selkäni vanha ja väsynyt, jonka +vuoksi poikani saa olla sijassani. Noh, kuka nyt menee Mikin +kumppaniksi?» + +Talolan Hanna, eräs iso, harteva talontytär, meni oitis saralle, sanoen: +»En ole ennenkään juuri jälkeen jäänyt, koetetaanpa nyt sitte, kuinka +tänä päivänä menestyy.» + +Lyyli seisoi heistä vähän matkan päässä, vaan hetkisen kohtelivat hänen +ja Mikin silmäykset toisiansa, ja sanaakaan sanomatta meni myös Lyyli +saralle; mutta samassa tuli Sanna sanoen: + +»Mene sinä, Lyyli, joka olet hoikka ja heikko, näille muille saroille, +minä olen paremmin oppinut Mikin kanssa kilpailemaan.» Ja naurahtaen hän +jatkoi: »Ei olekkaan minua suotta Niemellä syötetty; se päältänikin +näkyy, ettei minulta voimia puutu.» + +Lyyli vähän punastui harmista. Hän oikaisi sorean vartalonsa, vastaten: +»Iso voi, paksu painaa, mutta pitkä puolensa pitää.» Sitte hän alkoi +vikkelästi sirppiänsä käyttää. Joutuisasti kului työ, sillä ei kellään +ollut aikaa jutella, hikipäässä vain leikattiin. + +Päivä oli jo joutunut iltapuolelle, eikä sadetta tullutkaan, pilvet +olivat kaikki haihtuneet pois. Mielihyvällä katseli Niemi, miten +kuhilaita aina enentyi pellolle, ja nyt kun hän näki työn jo olevan +loppupuolella, huusi hän leikkuuväelle: + +»Nyt on aika käydä levähtämään, täällä on olutta, tulkaa juomaan, kyllä +nyt vähäisen virvoitusta tarvitaan.» + +Haluisesti tulivat leikkaajat, sillä jokaisen selkä oli väsynyt, kun +olivat puolipäivästä asti lakkaamatta kilpailleet. + +Nyt juotiin vaahtoavaa kotiolutta, ja ukko, joka oli oikein »hyvällä +tuulella», käski heitä istumaan nurmikolle, sanoen: »Kohta saamme +kahvia, istukaamme niin kauan. Eikö täällä nyt kukaan tiedä mitään satua +kertoa ajanvietteeksi? Tytöt, jutelkaa nyt, tehän aina parahiten satuja +tunnette, rukkinne rullatkin jo niitä teille hyrisevät.» + +Tytöt nauraa hiivistelivät, ja yksi sanoi: »En minä suinkaan osaa.» + +»En minäkään muista», virkkoi toinen. Mutta Lyyli, joka istui vähän +etäämpänä muista, nousi äkkiä ja meni istumaan Niemen ukon lähellä +olevalle kivelle, lausuen: + +»Minäpä tahdon sadun kertoa; jos ei se ole hupainen, niin ei se ole erin +pitkäkään.» + +Lyyli oli aivan vaalea, hänen poskiensa kukoistavat ruusut olivat +ikäänkuin iäksi kadonneet, kun hän alkoi kertoa: »Oli ennen eräs ihana +niitty; keskellä niittyä kasvoi suuri, kaunis honka, sen latva ulottui +korkealle, sen oksat olivat taajat ja viheriät. Näin seisoi honka kesät +talvet myrskyisellä ja kauniilla säällä yhtä viheriänä ja vakavana, +mutta vihdoin hän sentään rupesi vanhenemaan. Silloin puhkesi hänen +juureltansa nuori vesa, joka taas kasvoi ihanaksi puuksi ja vanhaa puuta +kauniimmaksi. Se oli hoikempi, vaan kuitenkin samaa lujaa, vakavaa +laatua; ja niittomies antoi heidän olla niittynsä kaunistuksena. Mutta +myös nuoren hongan juurella kasvoi puu, vaan se oli pieni koivahainen. +Se kasvoi nuoren hongan suojassa soreaksi puuksi. Maailma kiitti sen +leheviä oksia, vaan paras kaikista oli kumminkin, että hän Pohjan +kylmiltä tuulilta ja päivän polttavalta helteeltä suojeltuna sai kasvaa +nuoren hongan turvissa. Mutta onni vaihtelee -- vanha honka oli ylpeä, +hän ei kärsinyt köyhää koivua, vaan sanoi: 'Tuo koivu, miksi se meidän +turvissamme kasvaa? Se ei meihin kuulu, me olemme honkia ja hän vain +koivurenttu, en minä häntä kärsi, istutettakoon hän muitten koivujen +joukkoon.' + +Nuori honka ravisteli kaunista latvaansa sanoen: 'Isäni, minä ja koivu +olemme yhdessä kasvaneet; jos koivu revitään pois, silloin minunkin +juureni loukkaantuvat, enkä jaksa elää, jollen koivuani suojella saa, ja +jos minä kuolen, niin on sinunkin sydämmesi kovan vamman saanut, ja pian +sinun korkea latvasi kaatuu. Anna siis, oi isä, meidän rauhassa elää +yhdessä!' + +Minun satuni on nyt loppunut», sanoi Lyyli, »sillä satu ei kerro, mitä +vanha honka vastasi.» + +Hän nousi kiveltä ja meni taas etäämmälle istumaan. Talkooväki oli +ääneti, ikäänkuin he olisivat odottaneet Niemen ukon lausuntoa, sillä he +olivat kaikin kyllä ymmärtäneet sadun merkityksen. Mutta ukon muoto oli +synkkä, ja hän sanoi: + +»Huono satu tuo. Juodaan nyt kahvia ja lopetetaan sitte leikkuu.» + +Kahvia juotua hiottiin sirpit ja mentiin taas pellolle. Pian terävät +sirpit olivat kaataneet lopun viljaa, ja Mikki sekä Lyyli olivat ensiksi +saran päässä. Tästä ei Niemi joutunut paremmalle tuulelle, vaan synkkänä +hän läksi väkensä kanssa Niemen komeaan tupaan, jossa pitkillä pöydillä +kukkuraiset ruoka-astiat höyrysivät ja haarikoissa vaahtoeli väkevä +kalja. Ukko meni itse istumaan pöydän päähän, ja muut sovittelivat +itseänsä sitte vähitellen pöydän ympärille. Pian aleni kukkura +ruoka-astioista ja väheni kalja haarikoista, joita aina välimmiten +täytettiin. + +Ruoalta päästyä otti viulunsoittaja viulunsa, laski sen leukansa alle +virittääksensä sitä, eikä pitkä aika kulunutkaan, ennenkuin polskan +iloiset säveleet kutsuivat nuorisoa tanssimaan. Ei tunteneet nuoret, +että olivat raskaassa työssä päivän olleet, he tanssivat vain illan +loppuun asti eivätkä huomanneet, että oli aika kotiin palata. + + + + +6. KÖYRIMARKKINOILLA. + + +Marraskuun ensi päivän aamuna löi kello vasta kolme kraataritädin +huoneessa, kun Lyyli jo oli vaatteissa. Hän meni ulos, aukaisi alaluhdin +oven, nouti sieltä leipää, juustoa ja voita ja laski ne vähäiseen +vakkaseen. Sitte hän meni yliluhtiin, jossa hänen vaatteensa olivat, ja +otti arkustansa ison valkoisen villahuivin, jossa oli punakukillinen +reunus; tämä oli hänen paras huivinsa, ja paras oli nyt päähän pantava, +sillä tänään oli Kokkolassa köyrimarkkinat. Näistä markkinoista eivät +annakat ole tietäneet, mutta Kokkolan lähipitäjät kyllä niistä tietävät. +Silloin menee kaikki nuori väki markkinoille, ja sinne oli nyt Lyylikin +aikeissa lähteä. Kuuselan Kaisu oli luvannut, että Lyyli pääsisi heidän +hevosellansa markkinoille. + +Lyyli lukitsi luhdin oven ja meni tupaan; siellä hän pani villahuivin +päähänsä ja pisti sen leuan alta neulalla kiinni, mutta päät hän sitoi +vyötärölle. Nyt hän oli valmis lähtemään ja meni, sanoen jäähyväiset +äidillensä, -- ovesta ulos. + +Syksy ja talvi taistelivat ulkona, sillä lunta tuli ehtimiseen; Kuuselan +vanhat kuusetkin olivat valkoisina lumesta. Mutta eipä Lyyli ilmasta +huolinut. Iloisena, punaposkisena hän vain riensi eteenpäin, kunnes +joutui Kuuselaan. Täällä oli jo hevonen valjaissa, ja nyt istuivat Kaisu +sekä Lyyli rattaille. Kuuselan renkipoika Jaakko, joka oli ajajana, +istui heidän syliinsä, ja piika sai vielä sijan istuimen takana. Näin he +nyt läksivät markkinoille. Hitaasti kului matka, sillä lumi tarttui +pyöriin kiinni niin, ettei hevonen jaksanut juosta, mutta vähitellen +edennyttiin sentään. Eipä ollut enää pitkä Kokkolaan; jopa näkyi +patruuna Roosin kivimuurin katto, jopa jo koko kaupunkikin. Jaakko +huimasi vähän piiskalla hevosta, ja pian he joutuivat määränsä päähän. + +Kaupungissa oli vilkas väen liike. Maamiehillä ei ollut paljo myytävää +tavaraa, mutta kauppapuodeissa kulki edestakaisin nuoria tyttöjä ja +poikia; he kun nyt olivat saaneet vuosipalkkansa, tahtoivat ostaa mitä +millekin mieluista oli. Nisuleivänmyyjiä istuskeli joukottain torin +syrjällä, ja näitten ympärille kokoontui myös paljo ostajia. + +Niemen Mikkikin oli markkinoilla, mutta hän käveli vain kädet taskuissa +pitkin katuja, katsellen ympärillensä, ikäänkuin hän olisi jotakuta +hakenut. Muutaman hetken kuluttua oli hän löytänytkin mitä haki, sillä +nyt kulki Lyyli hänen sivullansa. Mikki pyysi Lyyliä tulemaan kanssansa +kauppapuotiin, mutta Lyyli piti vähän vastaan. Vihdoin hän meni +kumminkin. + +»Valitse nyt, Lyyli, silkkihuivi itsellesi», sanoi Mikki, »minä ostan +sinulle semmoisen, jota parahiten haluat.» + +Lyyli ujosteli vähän, mutta valitsi kumminkin vihdoin yhden, josta Mikki +maksoi 20 markkaa. Sitte he kulkivat taas yhdessä katua pitkin. Lyylin +posket punottivat ja hänen silmänsä loistivat ilosta, kun hän kulki +pitäen kädessänsä paperikääröä, jossa oli Mikin antama silkki. Hän oli +niin kaunis, että kaikki, jotka hänen sivutsensa kulkivat, katselivat +häntä, josta syystä hänen poskensa vielä enemmän punastuivat. Vähän +matkaa siitä, missä Mikki ja Lyyli kulkivat, tuli heitä kohden kaksi +nuorta miestä. He lähenivät, ja toinen huusi: + +»Hör du flicko der! Ä' du svensk?» (Kuuletko tyttö siellä! Oletko +ruotsalainen?) + +»Ole sinä vaiti, venskalainen», vastasi Mikki, »taikka mene pois venskas +kanssa.» + +Hän meni Lyylin kanssa ruotsalaisten miesten sivutse, mutta miehet +kääntyivät takaisin ja toinen sanoi taas: + +»No ä' he en stjyni grannan flicko ti' vara finnflicko» (Kyllä tuo on +hyvin korea tyttö suomalaiseksi tytöksi). Näin sanottuaan alkoi hän +suomea puhua, koska hän tätäkin osasi. Hän oli Kokkolan pitäjästä, ja +siellä kyllä suomeakin osataan. + +Mikki vei Lyylin nisuleivänmyyjän luo ja osti hänelle rinkilöitä. +Kokkolainen tahtoi myös ostaa hänelle makeisia, mutta Lyyli ei ottanut +vastaan. Kokkolainen kyseli, mistä Lyyli oli, ja Lyyli vastasi: »Siitä +ei saa selvää.» Mutta sittemmin kysyi Kokkolainen vielä eräältä akalta, +joka vähän aikaa oli Lyylin kanssa jutellut: + +»Kuka tuo tyttö oli, jonka kanssa puhuitte?» + +»Ettekö häntä tunne?» vastasi akka. »Se on Kuuselan Kukka, kaikkein +kaunein tyttö näillä paikoin ja Niemen pojan morsian, vaikka ei Mikki +sentään häntä saa, sillä isä on sen niin päähänsä pannut, ja mitä hän +kerran määrää, sitä ei kukaan muuta.» Tämän vastauksen kuultuansa läksi +Kokkolainen pois. Hän oli kyllä useasti kuullut puhuttavan Kuuselasta, +että se oli varakas talo, ja päätti akan puheesta, että Lyyli oli +Kuuselan tytär, ja ettei Kuusela Mikille antaisi tytärtään. + +Nyt hän meni mielihyvillään kortteeriinsa, katseli pöydällä olevaan +peiliin -- olivatpa hänen vaaleankeltaiset hiuksensa kauniit, +kähäräiset, ja hän itse -- noh kylläpä hän varsin hyvin sopisi Kuuselan +Kukalle. Hän meni taas ulos, käveli pitkin katuja, ja hyvä onnensa +saattoi niin, että hän juuri ennätti erään kauppapuodin portaitten +viereen, kun Lyyli tuli puodin ovesta ulos. Nyt hän pyysi »Kuuselan +Kukkaa» torille kahvia juomaan, sillä siellä oli kahvin myyjä. Lyyli +punastui, kun tunsi nimensä, jolla häntä kylän kesken mainittiin, ja +vastasi: + +»Kiitoksia vain, mutta ei minua nyt haluta makeat kahvit eikä makeat +kielet, minun on kiire pois, sillä me lähdemme heti kotiin.» Näin sanoen +Lyyli meni kortteriinsa, josta hän vähän ajan kuluttua kumppaniensa +seurassa läksi paluumatkalle. + + * * * * * + +Kuukausia oli kulunut siitä, kuin köyrimarkkinoilla oltiin. Ne olivat jo +varsin unhottaneetkin, kun eräänä kauniina pyhäiltana ison kellon ääni +kuului Kuuselan mäellä. Kaksi nuorta miestä astui reestä; he sitoivat +hevosensa portin pieleen, panivat heiniä eteen ja menivät Kuuselan +asuintupaa kohti. Kuusela sytytti kynttilän, tuli vieraitansa vastaan ja +sanoi, kun ei hän näitä tuntenut: + +»Hyvää iltaa! Mistä kaukaa ollaan?» + +»Kokkolasta», sanoi toinen. + +»Vai niin», vastasi Kuusela, »käykää istumaan. Mitä nyt Kokkolasta +kuuluu?» + +»Hyvää vain», sanoi Kokkolainen. + +»Yhtäpä toki puuttuu», virkkoi kumppani naurahtaen. »Paras puhua suoraan +asiansa. Tällä on talot ja tavarat, mutta emäntä taloon tarvittaisiin.» + +Kokkolainen hymyili, yskähti vähäisen ja lausui sitte: »Niin, minulla on +hyvä talo ja tavaraa kyllä, vaan talo emännättä on kuin suuri karja +paimenetta, ja mies vaimotta on kuin päivä ilman aurinkoa. Senpä tähden +minäkin nyt olen parhaaksi nähnyt hakea itselleni morsianta. Minä näin +tyttärenne köyrimarkkinoilla ja mielistyin häneen niin, että nyt olen +tullut tänne, pyytääkseni häntä vaimokseni. Tämä kumppanini kyllä +tuntee, että en minä tytärtänne huonoon taloon pyydä viedä, sillä +minulla on hyvä talo. Karjaa ei tarvitse laitumelle kauas kuljettaa, +sillä laidun on heti talon vieressä, ja niin hyvä onkin, että eläimet +sarvista saakka heinässä käyvät.» + +»Kylläpä kuuluu kaikki hyvinpäin olevan, mutta en tahdo vielä mitään +päättää, ennenkuin kuulen, mitä tyttäreni vastaa.» Näin sanoen meni +Kuusela tuvasta pois, aukaisi porstuanperäisen kamarin oven ja huusi: +»Kaisu! Täällä on vieraita, tuo kaljaa.» Kuusela meni taas vieraittensa +luo, mutta Kaisu, joka heti arvasi, mitä asiaa vierailla oli, katsoi +ensin peiliin, silitti valkoiset hiuksensa ja juoksi sitte kellariin, +jossa hän tynnyristä laski vaahtoavaa kotiolutta haarikkaan. Sitte hän +riensi haarikka kädessä tupaan päin, mutta portailla oli Lyyli häntä +vastassa. + +»Kävin sinua hakemassa meille», sanoi Lyyli, »mutta kuulin, että teillä +on vieraita; et nyt taida tullakkaan.» + +»Odota vähäisen, kohta tulen sanomaan, tulenko vai enkö», vastasi Kaisu +ja riensi sisälle. + +Tupaan tultuansa hän meni, punastuen korviin saakka, vieraille olutta +tarjoamaan. Vaan nuoret miehet katselivat toisiansa, ja kummastus oli +selvästi nähtävänä heidän kasvoissansa. He joivat kuitenkin olutta, jota +Kaisu tarjosi, ja kehuivat sitä; vaan kun Kuusela alkoi tyttärellensä +selvittää, mitä asiaa vierailla oli, niin silloin hätääntyi Kokkolainen +ja nousi istualta sanoen: + +»Älkäästä vielä puhuko, minun täytyy mennä katsomaan, seisooko hevoseni, +se on hyvin irstainen.» + +Kuusela katseli vähän pitkään vierastansa, mutta samalla tämä jo +puikahti ulos ovesta ja riensi pihalle ajatellen: »Mitä tämä merkitsee? +Tuossa tytössä ei ole rahtuakaan _sen_ Kuuselan Kukan näköä, jonka minä +markkinoilla näin, ja täälläpä piti oleman ainoastaan yksi tytär.» -- +Kokkolainen meni nyt hevosensa luo, vaan samassa hän näki Lyylin, joka +seisoi portailla kuun valossa. Hän tunsi heti tytön ja ajatteli: + +»Ahhaa, täällä tahdotaan ensin naittaa pois rumempi tytär, mutta ei +siitä, ukko mitään tule.» Nyt meni hän Lyylin luokse sanoen: + +»Hyvää iltaa, Kuuselan kaunis Kukka! Sinun tähtesi minä olen tänne +tullut. En tietänyt isälläsi olevan kaksi tytärtä, jonka vuoksi vain +puhuin, että omakseni tahtoisin hänen tyttärensä, mutta hämmästykseni +oli suuri, kun sijastasi sain nähdä tytön, joka ei ollut vähääkään +näköisesi, mutta --» + +Lyyli keskeytti hänen puheensa, sanoen: »Kuuselalla ei ole muuta tytärtä +kuin Kaisu. Te olette varsin pettynyt kaikin tavoin, sillä minua ette +suinkaan tahdo, kun kuulette, että minun kotini on Kuuselan maalla oleva +matala mökki, jossa ei muuta hopeata näy kuin kuun hopeinen valo eikä +muuta kultaa kuin auringon kultainen loiste.» + +Nytpä Kokkolainen tuli kovaan pulaan; hän oli joutunut yhdestä pahasta +toiseen. Hän silitti hevostansa, sanoen: »Niin, kyllä sen näen, Rusko +parka, että et sinä täältä emäntää saa viedä. Kaisusta en huoli, ja +Kuuselan Kukka minut hylkää; hullu että tänne tulinkaan!» + +»Kyllä se tosi on, että en teistä huoli, mutta, totta puhuen, ette +tekään huoli Kuuselan _köyhästä_ kukasta, vaan se olematon, se rikas, +josta haaveksitte, se olisi kelvannut.» + +Kokkolainen katseli Lyyliä. Hän näki edessänsä neidon niin kauniin ja +suloisen, jommoista harvoin näkee, ja sanoi nyt sydämmestänsä: »Tyttö, +minä tahdon sinut omakseni, vaikka olisit köyhempi kuin oletkaan. Minä +hain rikasta Kuuselan tytärtä, se on tosi, mutta nyt antaisin osan +rikkaudestani, jos sinut omakseni saisin.» + +Lyyli hymyili surullisesti, vastaten: »Puhuuko suunne mitä sydämmenne +ajattelee, sitä en tiedä, mutta omaksenne en saata tulla.» Sitte hän +sanoi hyvästi eikä odottanut enää Kaisua, vaan läksi kotiin. + +Kokkolainen näytti vähän alakuloiselta, mutta rohkaisi nyt mielensä, +ikäänkuin olisi miettimisessään joutunut päätökseen. Hän meni taas +tupaan. Kaisu oli mennyt tuvasta pois, sillä toinen vieras oli heti +Kokkolaisen mentyä sanonut: »Ei tämä se tytär ole, jota kumppanini +omaksensa tahtoo. Eikö täällä toista ole?» Vaan kuultuansa, että ei +toista tytärtä ollutkaan, sanoi hän taas: »Muistaakseni kumppanini häntä +nimitti Kuuselan Kukaksi.» + +»Se oli Lyyli!» huudahti Kaisu ja hiipi sitte pois tuvasta. Juuri +silloin tuli Kokkolainen sisälle. Ikäänkuin taakka putosi hänen +sydämmeltään, kun hän näki, että Kaisu oli poissa, ja hän sanoi: + +»Suokaa anteeksi, isäntä hyvä, että nyt tahdon puhua suuni puhtaaksi. +Sen tytön, jota morsiamekseni hain, tapasin tuolla ulkona, mutta hän ei +ollutkaan, niinkuin luulin, teidän tyttärenne.» + +»Kyllä me jo tiedämme kaikki», vastasi Kuusela, »enkä tiedä parempaa +neuvoa antaa, kuin että toiste jo edeltäpäin hankitte itsellenne +tarkempia tietoja siitä, jota morsiameksenne aiotte pyytää.» + +Tämän lausuttuansa hän sanoi jäähyväiset vieraillensa, jotka eivät +mitään niin toivoneet, kuin että heti pääsisivät pois Kuuselan +tienoilta. Pian he istuivat reessä. Kokkolainen huimasi piiskalla +hevostansa, ja hyvää kyytiä he läksivät pois. Vähän aikaa vielä kuului +ison kellon ääni, vaan aina etäämmälle se joutui ja taukosi viimein +vallan. + + + + +7. SURMASALMELLA. + + +Talvi oli kulunut, kevät mennyt, kesä oli loppumaisillansa, sillä nyt +oli elokuun ensi päivä. Kraataritädin huoneessa Lyyli istui +kangaspuitten laudalla, vaan sukkula lepäsi, sillä kutoja istui syvissä +mietteissä, nojaten päätänsä kättänsä vastaan. Vihdoin hän puhkesi +puhumaan, sanoen: + +»Oi äitini! Tänä päivänä Mikki lupasi isällensä sanoa, että hän on +päättänyt ottaa minut vaimoksensa, vaan kovin pelkään, ettei ukko siihen +päätökseen suostu. Kumma ukko, että hän köyhyyteni tähden minua noin +vihaa. Mutta vaikka emme toisiamme saisikaan, niin rakastan kuitenkin +aina Mikkiä. Kyllä Mikki sanoi minulle, että emme tarvitse hänen isänsä +tavaroita, koska meillä on voimia ja osaamme työtä tehdä. Isä saa jäädä +yksin taloonsa, ja me voimme itsekin kodin itsellemme valmistaa, näin +sanoi Mikki.» + +»Mutta sen huoneen nurkkakivet eivät lujina seiso, eikä onni siinä +kodissa asu, jossa ei ole isän siunausta. Paljon, lapseni, pidän +Mikistä, ja rakasta sinä häntä vaikka elämäsi loppuun asti, sillä hän +sen ansaitsee, vaan vaimoksi hänelle et saa mennä, jos ei Niemen ukko +teille siunaustansa anna.» + +»Ei, äitini, sitä en teekkään. Ukon viha olisi aina kalvavana matona, +polttavana tulena minun rinnassani. Mutta nyt on kello jo kuusi, minun +täytyy mennä Surmasalmelle, sillä Mikki käski minun tulla sinne +kuulemaan häneltä, mitä ukko on vastannut.» + +»Mene, lapseni, ja muista, että missä ei ole vanhempien siunausta, siinä +ei ole Jumalan siunausta.» + +Lyyli pyyhkieli silmiänsä esiliinallaan ja läksi surullisena +Surmasalmelle päin. + +Niemen vierastuvassa Mikki kulki edestakaisin lattialla. Hänen otsansa +oli tuskan hiessä, ja puoliääneensä hän sanoi: »Ei, tästä pitää loppu +tuleman. Mikä oikeus on isälläni estää minua naimasta sitä, jota +rakastan, ja olisinko minä mies, jos antaisin hänen itseäni estää? Hän +sanoo, että hän koko elinaikanansa on työtä tehnyt, nähdäksensä minut +kerran rikkaampana ja mahtavampana kuin kenenkään muun. Kumma isä! +Erilainen muista olet aina ollut, ja niinpä on sinun rakkautesikin. Minä +tiedän, että hän antaisi henkensäkin, jos sillä saisi minut onnelliseksi +mielensä mukaan, mutta kun minun onneni ei nyt satu olemaan sitä laatua, +kuin hän on toivonut, niin on hän kova ja kylmä kuin jää.» Mikki katsoi +kelloansa, se oli kuusi. »Lyyli minua jo odottaa,» ajatteli Mikki, ja +nyt läksi hänkin Surmasalmelle. + +Lyyli oli jo ennen siellä, ja kun Mikki tuli, näki tyttö heti sulhonsa +vakavasta muodosta, ettei hänellä iloisia uutisia ollut, ja lausui: +»Minä näen, ettei isäsi ole pyyntöösi suostunut.» + +»Ei ole», vastasi Mikki synkästi, »mutta vähätpä tästä, meillä on +terveet ja voimalliset kädet, me pidämme häät äitisi luona ja rupeamme +lampuodiksi. Me lähdemme kauas täältä pohjois-Hämeeseen ja olemme siellä +siksi kuin isäni viha lauhtuu, ja --» + +»Mutta sitä saatte odottaa», keskeytti Niemen ukon ääni. Jos olisi +salama kaatanut puun heidän jalkainsa eteen, olisivat he vähemmän +hämmästyneet, kuin nyt, jolloin ukko näin äkkiarvaamatta ilmestyi heidän +välillensä. Lyyli tointui ensiksi tästä hämmästyksestä; hän kääntyi ukon +puoleen, ja hänen sinisilmänsä olivat kesätaivasta suloisemmat, kun hän +sanoi: + +»Oi sulhoni isä, miksi minua vihaatte? Minä tahtoisin ja voisin teitä +rakastaa niinkuin lapsi isäänsä, mutta te vihaatte minua minun +köyhyyteni tähden, ja kuitenkin on köyhyys, niinkuin rikkauskin, +Jumalalta.» + +»En minä sinua vihaa, vaan poikaani et saa, muista se!» ärjäsi Niemi. +Mutta nyt oli Mikkikin taas tointunut ja sanoi: + +»_Minun_ omani pitää hänen olla niin totta kuin tässä olen. Minä olen +mies ja pidän sanani, minä olen luvannut hänet vaimokseni ottaa.» + +»Mikki, kuinka uskallat minun kuulteni noin puhua?» huudahti Niemi. +»Oletko raivossa, poika?» + +»Minulla on luja ja vakava luonne», vastasi Mikki, »sen minä olen +perinyt isältäni, ja semmoinen luonne onkin miehen kunnia.» + +Ääneti Niemi katseli soreaa poikaansa, ja hänen silmissänsä näkyi jotain +kimeltävän. Hanki kimeltää, kun auringon säteet sitä sulattavat, mutta +aurinko vetäytyy pilvien taakse, ja hanki jäätyy taas kovaksi, kylmäksi +jääksi. Niin oli myös Niemen ukon. Hetkeksi vain oli hänen kova +sydämmensä pehmennyt, ja samassa hän taas oli kylmä, jäykkä, niinkuin +ennenkin. Hän lausui nyt kovalla äänellä: »Pois saat mennä talostani, et +äyriäkään perinnöksi saa etkä myös isällistä siunaustani. Minulla ei +enää poikaa ole.» + +»Jääkää siis hyvästi!» vastasi Mikki kolkosti. Mutta Lyyli, joka ääneti +oli kuunnellut isän ja pojan keskustelua, lausui nyt: + +»Ei, Mikki! Minun tähteni ei sinun pidä isääsi jättämän. Sinua tahdon +aina, aina rakastaa, vaan omaksesi en voi tulla, sillä meillä ei onnea +olisi; isäsi viha sen tuhaksi polttaisi.» + +»Lyyli!» sanoi Mikki. »Tahdotko sinäkin minut hyljätä? Eikö siinä ole +kyllä, että isäni on minut hyljännyt?» + +»Minä en sinua hylkää, mutta omaksesi en tule ennenkuin isäsi meille +siunauksensa antaa», vastasi Lyyli. + +Mikki muuttui kalpeata kalpeammaksi, ja kamalalta kuului hänen äänensä, +kun hän huudahti: »Hoho! Semmoisiako naiset ovatkin, ja minä, hupsu, +joka sinua luulin paremmaksi. Kyllä ymmärrän -- kun minäkin olen köyhä, +niin en enää kelpaa -- siinäkö sinun rakkautesi sitte olikin? -- Isäni, +minä tahdon teitä seurata, teillä löytyy toki rakkautta, vaikka se onkin +kummallinen.» + +»Mikki», sanoi Lyyli, »älä tuomitse minua, sillä minä rakastan sinua! +Mutta äitinikään ei minua antaisi sinulle, koska se avioliitto, jota +isän kirous seuraa, ei saata olla Jumalalta.» + +»Niin, hän ei antaisi, kun en enää ole talon isännäksi tuleva. Hyvästi +vain, Lyyli, ei minulla enää morsianta ole.» Näin sanoen aikoi Mikki +isänsä seurassa lähteä kotiin. Hän oli nyt vakuutettu siitä, että Lyyli +oli enemmän rakastanut tavaroita kuin sulhoansa, ja Lyylin arvo halpeni +hänen mielestänsä niin, että hän luuli voivansa hänet unhottaa. Mutta +Lyyli raukka -- hän seisoi toivotonna, tätä ei hän odottanut. Haikeasti +hän huusi vielä Mikin jälkeen: + +»Oi Mikki, unohda minut, vaan älä luule minusta sitä, että tavarain +tähden sinun morsiamesi olin!» + +Mikki ei häntä tahtonut kuulla, hän oli mielestänsä kovin loukattu. +Lyyli väänsi tuskissaan käsiänsä; hänen päätänsä poltti, hänen ruumiinsa +vapisi, kun hän riensi kotiin päin. Mutta jouduttaansa pölkkysillalle, +joka vei Surmasalmen ylitse, ei hän muistanut niin varovainen olla, kuin +tarvis olisi ollut, vaan hoipertui, ja samassa kuului loiskahdus +salmesta. Se ennätti vielä Mikin korviin, ja nuolen nopeudella oli Mikki +rannalla, mistä loiske kuului. Hän näki vielä veden päällä Lyylin +palmikoista toisen, mutta samassa se katosi. Vaan Mikki oli myös heti +salmessa. Hän osasi sukeltaa veden alle, ja sen hän nytkin teki. + +Niemen ukko, joka tuli Mikin perässä, pelästyi kovasti nähdessänsä, +miten poikansa katosi veden alle. Hän luuli Mikin itsensä hukuttaneen ja +juosta hoiperoitti Kuuselaan päin hakemaan ihmisiä apuun. Tiellä kohtasi +hän kraataritädin, joka levotonna siitä, että tyttärensä viipyi, oli +aikonut lähteä häntä hakemaan. + +Niemen ukko tarttui tädin käsivarsiin kiinni, huutaen kovasti: +»Tyttäresi on Surmasalmessa, ja minun poikani meni perästä. Kuule! Minun +Mikkini uppoutui, joudu auttamaan!» Sitte hän meni taas kiireesti +Kuuselaan päin, jättäen kraataritädin, joka pelästyksestä oli +uupumaisillansa. Äidin rakkaus piti hänet kumminkin pystyssä, ja hän +riensi Surmasalmelle; vaan ennenkuin hän sinne joutui, kuuli hän +rapsahduksen metsästä. Hän katsahti sinne päin ja näki tyttärensä +makaavan nurmikolla lehevän leppäpuun suojassa, ja Mikin, joka häntä +siinä virvoitteli. Äiti riensi heidän luoksensa. Tämä hetki oli kova, +vaan kovemman sanoman oli jo Niemen ukko hänelle antanut, kun sanoi +heidän olevan salmen syvyydessä; nyt näki hän toki lapsensa maan päällä, +ja lapsi hengitti vielä. + +Lyyli makasi nurmella niinkuin kuollut, vaan yhtäkkiä aivasti hän, ja +vettä purskahti vielä suusta. Sitte aukaisi hän silmänsä ja sanoi, +nähtyänsä Mikin, surullisella äänellä: »Sinun olisin, vaikka olisit +kerjäläinen, mutta isäsi kirous ei anna minun omaksesi tulla» -- samassa +Lyyli näki äitinsä, ja silloin hän näkyi ikäänkuin miettivän, missä hän +oli. Hän nousi istualle, mutta nyt kuului Niemen ukon ääni sekä muita +ääniä, sillä ukko oli Kuuselasta saanut väkeä kokoon. Lyyli pyysi +tuskaantuneella äänellä: + +»Oi auttakaa minut kotiin! Viekää minut toista polkua, en tahdo nähdä +noita.» + +Hän nousi ylös ja pääsi äitinsä ja Mikin avulla kotiin; vaan silloin +hänen voimansa olivat loppuneet. Hän laskettiin vuoteelle, ja äiti meni +hänelle ottamaan kuivia vaatteita, sanoen Mikille: »Mene sinä +Surmasalmelle sanomaa viemään, etteivät suotta rupea hukkuneita +hakemaan, ja mene sitte sinäkin kuivia vaatteita ottamaan päällesi. Tule +sentään pian takaisin», lisäsi hän vielä, vähän kovakkaalla äänellä, +»sillä sinulta tahdon kuulla, miten kaikki tämä on tapahtunut, koska +näen, että lapseni ei jaksa puhua.» + +Mikki riensi Surmasalmelle. Siellä oli miehiä ja vaimoja hukkuneita +hakemassa; vaan nähdessään Mikin he kirkasivat hämmästyksestä, kuin +eivät olleet varmat siitä, oliko hän aave vai ihminen. Mutta Mikki +sanoi: »Älkää suotta salmessa mellastako, Lyyli on kotonansa hyvässä +korjuussa, ja tässä olen minä, niinkuin näette.» + +Kun he nyt näkivät, että Mikki todellakin oli elävä ihminen, juoksivat +he kaikin hänen tykönsä, ja kyselmiä sateli jokaisen huulilta, mutta +Mikki vastasi: »Lyyli putosi pölkkysillalta.» Muuta hän ei nyt asiasta +joutanut puhua, koska hän oli niin märkä, että hänen täytyi rientää +kotiin vaatteita muuttamaan, ja kääntyen Niemen puoleen hän sanoi: +»Isäni, menkäämme kotia, että minä saan kuivat vaatteet.» + +Niemi meni poikansa kanssa. Hänen muotonsa oli synkkä eikä vartalonsa +niin komealta näyttänyt kuin ennen, sillä ukko oli tämän päivän +mielenliikutuksista aivan voimattomaksi tullut. + +Ihmiset, jotka Surmasalmelle olivat apuun rientäneet, menivät nyt kukin +taas kotiinsa, mutta paljo oli heillä puhumista. He arvelivat sinne +tänne eivätkä kuitenkaan selvälle saaneet, mitä salmella oli tapahtunut. +Että Mikki Lyylin kuolemasta oli pelastanut, sen he tiesivät, mutta +miten Niemen ukko sinne oli tullut -- siitä nyt kävi kummia huhuja, +sillä ukko vihasi Lyyliä -- kukatiesi oli hän nyhäissyt Lyylin alas +sillalta -- vai oliko Lyyli itse tahtonut surmata itsensä? -- Näin +tuumattiin, mutta asian oikeaa laitaa ei kukaan arvannut eikä tahtonut +arvata. + +Tietämättä mitään kaikista näistä huhuista makasi Lyyli vuoteellansa +äitinsä huoneessa. Ruusut olivat poissa hänen poskiltansa, hän oli +valkoinen kuin kuolemaan nukkunut, vain hiljainen hengähdys ilmoitti +kumminkin, että ei kuolema vielä ollut häntä saavuttanut, hän vain +makasi horroksissa. Vihdoin hän aukaisi silmänsä ja katseli pienen +huoneen ympäri, ikäänkuin hän olisi kaipaillut jotakuta, vaan kun ei +kaivattua näkynyt, nousi hän istualle vuoteellansa, lausuen: + +»Rakas äitini! Jos Jumala tahtoo minut pois täältä maailmasta, niin +tahdon mielelläni lähteä. Minä olen varma siitä, että hän minulle antaa +sijan taivaassansa, sillä Kristuksen veri puhdistaa minut kaikista +synneistäni. Rakas äiti, et usko, kuinka tyhjältä maailma tuntuu +minusta, sillä Mikki halveksii minua.» Sitte hän kertoi kaikki, mitä +Surmasalmella oli tapahtunut, ja viimein hän sanoi: »Kun onnetonna +salmen ylikäytävälle jouduin, musteni maailma silmäini edessä, minä +hoiperruin enkä sitte tietänyt mitään, ennenkuin siellä kedolla silmäni +aukaisin ja näin teidät -- ja näin, että Mikki oli se, joka minut +vaarasta oli pelastanut. Mutta sen olisi Mikki tehnyt kenelle hyvänsä, +jonka hän vaarassa olisi nähnyt. Äitini, se minua raskaasti painaa, että +Mikki luulee minun häntä tavarain tähden rakastaneen.» + +»Ei, lapseni», vastasi kraataritäti, »ei Mikki saata niin luulla. Hän on +äkkinäinen, vaan kun hän joutuu asiaa oikein tyynellä mielellä +miettimään, on hän kyllä huomaava sinulle väärin tehneensä; siitä minä +olen vakuutettu. Minä olen jo tähän ikääni jotain nähnyt ja tunnen +nuorten mielen.» + +»Oi äiti, jospa minä hänen huuliltansa kuulisin, ettei hän usko niin +kuin hän sanoi, silloin olisi minulla rauha.» + +Lyyli oli puhunut, vaan voimansa loppuivat; hän kaatui taas +vuoteellensa, silmät vaipuivat kiinni, hän oli kalpea, vaan kaunis +kuitenkin, suloinen kuin keväällä valkovuokko. + +Näin makasi Lyyli hiljaa hengittäen, kun Mikki tuli sisälle. Mikki +katseli Lyyliä silmillä, joissa syvä murhe kuvautui. Hän katseli vähän +aikaa, vaan sitte vahva nuorukainen puhkesi katkeraan itkuun, ja +ennenkuin kraataritäti joutui häntä estämään, oli hän tarttunut Lyylin +käteen, huutaen: + +»Lyyli, herää, katso, minä olen taas tykönäsi!» Lyyli aukaisi silmänsä, +ja Mikki sanoi: »Anna anteeksi, Lyyli, että luulin väärin sinusta. Minä +tunsin sinun ja saatoin kuitenkin epäillä; siinä tein kovin pahasti. Oi +Lyylini, anna minulle anteeksi!» + +Lyyli ojensi kätensä sulhollensa, ja autuaallinen hymy näkyi hänen +huulillansa. Silloin äiti lausui: »Jumalan rauha olkoon teidän +välillänne!» + + + + +8. MUUTTO. + + +Muutamia päiviä oli kulunut siitä kuin onnettomuus Surmasalmella +tapahtui, mutta Lyyli oli jo varsin terve. Kun hänen sydämmensä sai +rauhan, niin hänen ruumiinsa voimatkin pian takaisin palasivat. + +Nyt oli lauantai-ilta, ja Lyyli lakaisi puhtaaksi vähäistä ruohopihaa +pyhän tuloksi. Ruusut kukoistivat taas hohtavina hänen poskillansa, ja +hän näytti onnelliselta niinkuin ennenkin. Hän oli juuri ennättänyt +pihan lakaista, kun näki sulhonsa tulevan. Lyyli laski pois luutansa ja +meni iloisesti Mikkiä vastaan; sitte he istuivat portaille, sillä ilta +oli ihana. Aurinko laski kultaisen loisteensa Pohjanlahden tyynelle +pinnalle, ja ehtookellon äänen kajahdus kuului kaukaa. Nuoret +kuuntelivat, vaan kun kellojen ääni taukosi, sanoi Mikki vakavasti: +»Lyyli, vielä minä kysyn: tahdotko omakseni tulla?» + +»Minä en sitä vastaan ole», vastasi Lyyli, »jos äitini vaan lupauksensa +antaa, sillä sinunpa olenkin, koska sinä minut Jumalan avulla kuolemasta +pelastit.» + +»Mennään äitisi luo», sanoi Mikki. »Minä vielä tänä iltana tahtoisin +mennä kuulutusta ottamaan.» He menivät sisälle, ja Mikki lausui: »Täti +hyvä, Lyyli on luvannut omakseni tulla, jos ei teillä mitään tätä +vastaan ole, mutta siinä väärin tekisitte, jos sitä vastustaisitte, +koska ette minussa tiedä mitään vikaa, joka Lyylin onnettomaksi +saattaisi.» + +»En tiedäkkään, se on tosi», vastasi äiti, »enkä häntä kellekkään niin +halusta antaisi kuin sinulle, jollei isäsi olisi tätä naimista vastaan. +Vaan sittekin olen minä nyt toiselle päälle tullut, sillä sinäpä olit +minun lapseni pelastaja, kun hän kuoleman hädässä oli. Sinä olit Jumalan +kädessä se välikappale, joka tyttäreni eloon saattoi. Olkoon hän siis +sinun, ja minä annan teille siunaukseni moninkertaisesti; ehkä äidin +siunaukset saattavat johonkin määrään isän puuttuvan siunauksen +korvata.» + +Kiitollisin sydämmin nuoret syleilivät äitiänsä, ja Mikki lupasi vielä +puhua isänsä kanssa. »Mutta», sanoi hän, »jos isäni tekee niin taikka +näin, tahdon kumminkin tänä iltana mennä pappilaan kuulutusta ottamaan.» + +Mikki ei nyt joutanut viipyä morsiamensa luona, vaan sanoi jäähyväiset +ja läksi kotiin. Taajaan sykki Mikin sydän, kun hän astui isänsä +huoneeseen, ja hänen äänensä värähti, kun hän lausui: »Isäni, +kasvattajani! Viimeisen kerran tulen luoksenne pyytämään, että +siunauksenne antaisitte Lyylille ja minulle. Miettikää ja punnitkaa +asiaa, älkää kieltäkö, sillä tänä iltana minä otan kuulutuksen ja +viimeisen kerran pyydän teidän suostumustanne. Katkeraa on jättää koti, +jossa joka kuusi kuiskailee lapsuuteni ajoista, joka lintu livertelee +lapsuuteni leikkilöistä; ja isäni -- jokaiseen muistoon on aina +yhdistetty kahden silmän suloinen katsanto -- ne silmät ovat Lyylin, ja +hänen tähtensä jätän kotini, jos te, isä, niin vaaditte, jos ei teidän +sydämmenne pehmene. Minä vien hänen kauas näiltä rannoilta tuonne +pohjois-Hämeeseen, jossa hänen äitinsä serkkukin asuu.» + +Ukko ei mitään puhunut, hänellä näkyi olevan kova taistelu oman itsensä +kanssa, mutta vihdoin hän sanoi kuitenkin: + +»Mitä sanonut olen, sen olen sanonut. Ei pidä kenenkään lausuman Niemen +ukosta, että hän on kuin viiri, joka sinne tänne häilyy.» + +»Eikä myöskään hänen pojastansa, että hän on kunniaton, huikentelevainen +sanansa syöjä», vastasi Mikki vakavasti ja jatkoi vielä: »Joka väärin +tekee, sen on aina paras sanaansa katua, vaan jos minä sanaani katuisin, +silloin vasta väärin tekisin.» Sitte hän otti taskustansa kukkaron +käteensä sanoen: »Tässä on rahat, jotka annoitte minulle kesän +kalansaaliista.» + +»Mitä sinun on ollut, pitää oleman sinun, minä en sinulta mitään ota, +etkä sinä minulta mitään saa -- sen olen minä sanonut.» + +Ukon ääni vapisi. Sydämmestään hän olisi toivonut, että niitä rahoja, +jotka hän Mikille oli antanut, olisi ollut toista vertaa enemmän; mutta +nyt ei hän enää tahtonut niitä lisätä -- sitä ei hänen ylpeytensä +antanut myöden. + +Mikki pisti kukkaronsa takaisin taskuunsa; sitte hän sanoi sorretulla +äänellä jäähyväisensä ja meni. + +Niemen ukko kulki edestakaisin kamarinsa lattialla. Hänen omatuntonsa +vaati häntä sanojansa peräyttämään, mutta hän koetti sitä tyydyttää, +ajatellen itseksensä: »Ihmisetkin sanoisivat, että Niemen täytyi viimein +myöntyä -- vaan sitä en minä tee, en.» Näin ajatteli Niemi, mutta Mikkiä +ei omatunto vaivannut, eikä hän kovin surraksensa pannut, vaikka hänen +täytyi kotinsa jättää; hänellä oli nyt muutamia satoja markkoja, hyvä +taito ja työvoima -- siinäpä oli tavaraa kyllä nuorelle alkavalle, ja +tyytyväisenä hän läksi kuulutusta ottamaan. + +Pyhänä, jolloin nuori pariskunta kirkossa kuulutettiin ja Mikin ja +Lyylin nimi mainittiin, silloin kirkko kohisi, sillä kaikilla oli +jotakin kuiskattavaa toisillensa, koska ei kukaan tietänyt, että +kuulutus oli otettu. Että kirkko kohisi -- se hyvää merkitsi, sillä se +pariskunta rikastuu, jota kuulutettaissa kohina kirkossa nousee. + +Pyhäiltana tuli Lyylin tuttavista monta kraataritädin huoneeseen +Lyylille onnea toivottamaan. Muutamia vaati sinne heidän uteliaisuutensa +koska tahtoivat kuulla, oliko Niemi nyt viimeinkin suostumuksensa +antanut. Näitten joukossa oli Niemen Sannakin, vaan hän ei muuta tietää +saanut, kuin että Mikin ja Lyylin piti muuttaman pois, ja kuultuansa +Mikin lampuodiksi menevän, sanoi hän Lyylille vähän ilvehtien: »Vai +lampuodin emännäksi sinä nyt tuletkin, mutta liukas on lampuodin portin +pieli.» + +»Jos se on liukas, niin kyllä mä sannoitan», vastasi Lyyli ja meni pois +Sannan tyköä. + +Sannan ei tehnyt mieli olla kraataritädillä, kun oli saanut johonkin +määrin uteliaisuutensa tyydytetyksi. Hän sanoi sentähden: »Ei, kyllä +minun, jo täytyy mennä kotiin iltatoimiani tekemään.» Sitte hän kääntyi +Mikkiin kysyen: »Koska sinä tulet kotiin?» + +Mikki ei tahtonut hänelle selvittää, ettei hän enää voinut kotiin +tullakkaan, vaan vastasi lyhyesti: »En tiedä.» + +Sanna meni, ja vähitellen myös kaikki muut. + +Kolme viikkoa oli kulunut siitä, kuin Mikki ja Lyyli kuulutettiin. +Kraataritädin huoneessa oli joka nurkka ja pieli puhdas ja siisti. +Lattialla oli riivittyjä katajanhakoja ja kukkakiehkuroita huoneen +seinillä, mutta kaunein kukka huoneessa oli Lyyli. Tämä ihana tyttö oli +nyt morsiuspuvussa. Hänen vaatteensa olivat mustat, joka olikin sopivaa +hänen päänsä koristuksen suhteen, sillä hänellä oli päässä +kiillekoruista ja kiekuroista tehty puolen kyynärän korkuinen kruunu. +Leveä valkoinen pitsi oli laskostettu kaulan ympärille, pitsin päälle +oli sinne tänne pantu punaisia kukkia, ja punainen silkkirihma oli +sidottu vyötäröille. + +Kaaso eli se, joka morsianta vaatettaa, oli nyt valmiiksi pukenut +Lyylin. Nuori pariskunta oli kirkossa vihittävä. Pohjanmaalla usein +tapahtuu, että morsiuspari jumalanpalveluksen jälkeen kirkossa vihitään. +Vähäinen oli hääjoukko, joka kirkolle seurasi mahtavan Niemen poikaa ja +hänen kaunista morsiantansa, mutta jos se oli vähäinen, niin sitä +suurempi oli kansanpaljous, joka jäi kirkkoon katselemaan morsiusparia, +sillä miesmuistiin ei ollut kukaan nähnyt näin kaunista pariskuntaa. + +Vihkimisen jälkeen läksi vähäinen hääsaattue taas Lyylin kotiin, jossa +päivällinen oli valmistettuna. Näissä häissä ei tanssittu, sillä huone +oli pieni, eikä muutoinkaan morsiuspari oikein saattanut iloita, sillä +he olivat nyt viimeisen päivän kotiseuduillansa; Lyyli oli tänä päivänä +jättävä hyvästi kaikki tuttavansa. Se kumminkin häntä lohdutti, että +hänen äitinsä oli heidän kanssaan tuleva. Kraataritäti oli luvannut +saattaa lapsiansa pohjois-Hämeessä asuvan, serkkunsa tykö, sillä nuoret +eivät hänen serkkuansa tunteneet. Heidän oli aikomus siellä asua siksi +kuin Mikki pääsisi lampuodiksi. + +Pohjanmaalla eivät talot yleensä ole suuria; siellä kukin itse hoitaa +omaisuutensa. Mutta Hämeessä usein talolliset pitävät lampuoteja, ja +senpä vuoksi Mikkikin sinne pyrki. + +Hääpäivä riensi loppuun, ja vieraat tulivat sanomaan jäähyväisiänsä. +Kaikki he olivat kovin liikutetut, kun menivät pois. Vieraitten mentyä, +istuivat Mikki ja Lyyli portaille. He tahtoivat vielä viimeisen kerran +sieltä katsella ilta-auringon loistoa. + +»Muistatko, Lyyli, vielä», sanoi Mikki, »kuinka lasna ollessamme täältä +katselimme, miten aurinko levolle laski? Me olimme lapset, mutta jo +silloinkin olimme onnelliset ainoastaan jos yhdessä saimme olla.» + +»Muistan», vastasi Lyyli, »ja mitä iloa minulla vain oli, sitä minun +täytyi sinullekin ilmoittaa, muuten en voinut olla tyytyväinen. Nyt +olemme aina yhdessä, ja toivon, että tulemme onnellisiksi, vaikka +jätämmekin lapsuutemme kodit.» + +»Ja kerran, se toivo on minulla varma», lausui Mikki, »me vielä tänne +takaisin palajamme.» + + +Näin kuiskailivat nuoret tämän viimeisen illan, vaan toisen päivän aamun +koittaessa oli kaksi, kuormaa valmiina pihalla. Kraataritäti lukitsi +huoneensa oven, ja tämä vähäinen perhe läksi kotiseuduiltansa kauas pois +onneansa hakemaan. + +Kappaleen matkaa maantiestä oli vähäinen vuoren kukkula. Siinä istui +vanha mies. Vaan kun matkustavaiset olivat ohitse menneet, nousi ukko +istualta ja läksi syvästi huoaten Niemelle päin. + + + + +9. VANHUS. + + +Vuosia menee, toisia tulee, ja ne katoavat taas. Aika joutuu, vaan se ei +kuin jälkiä jättämättä. »Vuosi vanhan vanhentaa, kaksi lapsen +kasvattaa», sanoo sananlasku. Kuusi vuotta oli kulunut, sitte kuin Mikki +nuoren vaimonsa kanssa läksi Kuuselan rannoilta, ja aina vielä oli +kraataritädin ovi lukossa, ja lukko oli jo varsin ruostunutkin. Huoneen +katolla kasvoivat sammaleet, mutta pihlajat pihalla olivat lehevät ja +kauniit, niinkuin ennenkin. Linnut visertelivät iloisesti, sillä nyt oli +kesäkuun alkupuoli. + +Vieno tuuli tuuditteli Pohjanlahden aaltoja, ja vähäinen vene näkyi +laineilla liikkuvan. Yksinäinen vanha mies istui veneessä, hän souteli +hiljaa rantaan päin. Rannalle tultuaan hän veti veneensä maalle. +Veneestä hän otti ongen ja vähäisen koppasen, jossa oli kaloja, ja +istahti sitte nurmelle. Vanhus istui siinä vaiti, ikäänkuin syviin +mietteisiin vaipuneena. Hänen hiuksensa olivat varsin valkoiset, ja +pitkä valkoinen parta riippui hänen rinnallensa. Ukko huokasi syvään, +ajatellen itseksensä: + +»Mikä olen minä? Olenko tottakin sama mies kuin ennen, jolloin Niemellä +isäntänä olin? En olekkaan. -- Minä olen kuin karsittu kuusi, kuin +kuorittu koivu, olen kuin lahonnut puu. Kuinka sanoi kraataritädin tyttö +sadussansa? -- 'Silloin on sinunkin sydämmesi kovan vamman saava, ja +sinun korkea latvasi kaatuu'. Niin, se kaatuu», lausui ukko ja nousi +istualta. Samassa kuului ratasten jyrinä, se läheni, ja jopa tulivatkin +rattaat pihaan. Rattailta hyppäsi vaimo, jonka Niemen ukko heti tunsi +kraataritädiksi, vaan täti ei ukkoa tuntenut, sillä ukko oli vanhentunut +tuntemattomaksi. Oikoinen selkä oli koukistunut, ruskeat hiukset olivat +valkoisiksi tulleet. + +Kraataritäti koetti vääntää ovensa lukkoa, vaan se oli ruostunut ja +kankea eikä tahtonut aueta. Niemen ukko katseli järkähtämättä tätiä +siksi, että tämä hänet huomasi. Sitte hän läheni kysyen: »Tunnetteko +vielä minua?» + +Täti katseli ukkoa ja sanoi sitte: »En tunne.» + +»Niin», vastasi ukko, »'murhe tuopi mustan muodon', ei ole Niemen ukko +enää sama kuin kuusi vuotta takaperin.» + +»Niemi!» huudahti täti, »no miten nyt jaksatte? Enpä olisi tuntenut +teitä!» + +»Hm, menee päivät, menee vuodetkin, vaikka eivät mene jälkiä jättämättä. +Taloni paloi poroksi, enkä minä enää jaksanut sitä rakentaa, sillä +vanhuus tuli ja nurkkamieheni oli poissa» -- ukon ääni vapisi vähän. -- +»Minä myin taloni, ja rahani tallensin huoneeseeni, mutta eräänä iltana, +kun kotiin tulin, oli huoneeni ovi auki ja rahat poissa, muuten oli +kaikki paikoillansa. Minä saan kyllä kohtuullisen muonan talosta, niin +ettei minulla hätää ole.» Nämät viimeiset sanat sanoi ukko äänellä, +jossa vielä vanha pöyhkeys ilmeni. + +»Kylläpä teillä murheita onkin ollut», vastasi täti. »Pojallanne sitä +vastoin on kaikin tavoin ollut menestystä. Hän pääsi ensin lampuodiksi +vähäiseen taloon, joka oli serkkuni oma, vaan sitte hän sai vuokrata +erään everstin virkatalon, jossa hän on hyvin toimeen tullut. Siellä +ovat tahtoneet minuakin viipymään vuodesta vuoteen, mutta teki mieleni +omaa pesääkin vielä katsella. Kaksi kaunista lasta Mikillä on; nuorempi +varsinkin on kaunis, sillä se on niin ympyriäiskasvoinen kuin nisukakku. +Niitä lapsia oikein ikäväni tulee, sillä aina he ympärilläni pyörivät.» + +Näin puhuttuansa täti meni taas tupansa oven lukkoa vääntämään, ja ovi +aukeni. Hän kutsui nyt ukkoakin sisälle, mutta tämä pudisti päätään, +sanoen, että hänen täytyi kotiin lähteä. Ukko aikoi mennä, mutta +kraataritäti huusi häntä vielä takaisin, kysyen: + +»Mitäs Kuuselasta kuuluu? Onko siellä vielä kaikki entisellään?» + +»Kaisu on naitu hyvään taloon, ja Kuusela on vanhentunut hänkin», +vastasi Niemi ja läksi sitte pois. + +Kraataritäti kummeksi Niemen ukon muuttumista. Hän ajatteli itseksensä: +»Maailma nuijii, vaan ukon sydäntä ei mikään nuija ole pehmittänyt +ennenkuin vasta nyt, vanhuuden päivinä -- nyt vihdoinkin on nuija +koskenut -- mutta pelkään, että vieläkin vanhaa ylpeyttä ukossa asuu, +koska ei hän tupaani tullut. Hänellä oli kyllä aikaa -- mihinkäpä hänen +olisi kiirettä ollut? Lyylistä hän ei puhunut, eikä hän pojastansakaan +olisi kysynyt, jollen vain muuten olisi puhunut.» + +Näin tuumasi täti korjatessaan kapineitansa huoneeseensa, mutta Niemen +ukko kulki syviin mietteisiin vaipuneena metsäpolkua pitkin +Niemellepäin. + +Kotiin tultuansa ukko istahti vuoteensa laidalle, syvä huokaus nousi +hänen rinnastansa, ja hän lausui itseksensä: »Yksin olen aina, aina +yksin, tämä on oma syyni. Poikani olisi kyllä takaisin tullut, jos +olisin tahtonut, mutta enkö silloin olisi alentanut itseäni, jos olisin +kutsunut hänet takaisin, kun kerran olin ajanut pois -- se ei mitenkään +olisi sopinut.» Hänen omatuntonsa kuiskasi kyllä välistä: »Joka ylpeää +luontoansa on seurannut ja väärin tehnyt, sen pitää myös nöyrtyä, jos +parannuksen tahtoo tehdä. Nämät tunteet hän kumminkin tukehutti pian ja +ajatteli: »Minä lähden poikani luo: varmaankaan ei hän minua tunne eikä +ikänä saa tietää, että entinen mahtava Niemen ukko, hänen ylpeä isänsä, +on kerjäläisenä tullut häntä katsomaan. Aamu on ollut, päivä mennyt, ja +jo iltakin joutuu, elämäni ilta. Minä tahdon vielä nähdä poikani, +ennenkuin päiväni päättyvät.» Näin ukko ajatteli ja meni väsyneenä +levolle. + + + + +10. MATKUSTAJA. + + +Viikon päivät siitä, kuin kraataritäti tuli kotiin, istui +pohjois-Hämeessä maantien ääressä vanha valkeapäinen ukko. Aurinko oli +juuri laskenut, ja viileä tuulonen humisi hiljaa kahden puolen maantietä +olevassa honkametsässä. Ukko pyyhkieli hihallaan hikeä otsastansa ja +nousi sitte istualle, sanoen itseksensä: »Ehkä taas jaksan eteenpäin +kulkea, koska päivän helle ei enää polta, mutta minunpa jo vähitellen +pitäisi tuleman sinne, missä poikani asuu», ja katsellen ympärillensä +hän ajatteli: »Täällä ei yhtään ihmisasuntoa näy -- ei mitään muuta, +kuin nuo ikivanhat hongat.» + +Hiljakseen hän kulki taas maantietä pitkin ja näki, vähän matkaa +kuljettuansa, yksinäisen mökin. Ukko meni mökkiin, siellä istui mies. +Hän katseli ukkoa sanoen: »Hyvää iltaa! Istukaa.» + +Näytti siltä, kuin mies olisi ollut hyvin tottunut ottamaan vastaan +tuntemattomia. Hän kyseli vanhukselta, mistä hän oli, ja vastauksen +saatuansa hän kysyi vielä muutamia kyselmiä ja näkyi sitte olevan hyvin +tyytyväinen. Hän tiesi nyt, kuka ukko oli, ja huomasi myös, ettei ukko +häntä tuntenut. Tämä mies oli olevinaan tietäjä ja oli kulkenut milloin +missäkin. Näillä kulkuretkillänsä oli hän myös ennen ollut Niemen +tienoilla. -- Hän otti nyt ukon käteen kiinni, lausuen: »Oi, kuinka +paljon ristejä ja viivoja kädessänne on! Kah! Tässäpä näen, että teillä +on likeisiä sukulaisia tässä pitäjässä -- hm, mutta mitä tuommoisia +juttelen, itse asianne parhaiten tiedätte.» + +»Mitä, oletteko tietäjä?» kysyi ukko. + +»Hm, vähän yhtä ja vähän toista tiedän enemmän kuin muut. Sillähän minä +paraasta päästä elän, että tietojani muillekin annan», vastasi tietäjä. + +»Niin, niin, kyllä ymmärrän», sanoi ukko ja otti kukkarostansa +hopearahan, jonka hän antoi luiskahtaa tietäjän kouraan. Sitte kurkotti +hän kätensä tietäjälle, joka heti oli valmis puhumaan: + +»Pohjanmaalta tulette, niinkuin sanoittekin; rikas, mahtava olette +ollut, köyhäksi olette tullut, vaan köyhemmältä näytätte kuin todellakin +olette. Vähän matkaa täältä on teillä poika taikka tytär.» + +»Poika, vaan ei tytärtä!» keskeytti ukko. + +»No, pojan vaimo ja lapsenlapset», lisäsi tietäjä. + +»Missä on poikani? Mihinkä päin menisin, että hänen tapaisin»? kysyi +ukko. + +»Kulje ensin metsän läpi, mene sitte maantien poikki, souda vielä lahden +halki, niin näet rannalla talon. Siellä on lapset kuin ruusunkukat, +emäntä, jonka vertaista ei löydy näillä paikoilla, ja isäntä +toimellinen, jalo, hyvä, oivallinen.» + +»Kiitoksia neuvostanne! Huomenna lähden, kun vain ensin saisin täällä +yöni levätä; minä olen hyvin väsynyt.» + +»Kyllä, varsin halusta», vastasi tietäjä. + +Ukko lepäsi yönsä ja läksi aamulla taas matkalle. Hän kulki eteenpäin ja +näki, ennätettyänsä metsän läpi, lahden rannalla vähäisen kylän, ja +lahden toisella rannalla näkyi kartano, jonka ukko arveli siksi, jota +tietäjä oli tarkoittanut. + +Ukko meni nyt maantien poikki ja kulki kapeata polkua pitkin kylään. +Siellä väkeä liikkui edestakaisin, sillä nyt oli pyhäpäivä. Hän näki +muutamia nuoria menevän rannalle, josta aikoivat lähteä järvelle. Ukko +riensi sinne ja pyysi, että hänetkin ottaisivat veneeseen ja +saattaisivat hänet toiselle puolen lahtea. Nuoret suostuivat vanhuksen +pyyntöön, koska heidän muutoinkin oli aikomus lähteä lahden toiselle +puolen. + +Päivä oli jo yli puolen, kun vene rannalle ehti. Nuoret menivät tietä +pitkin, joka vei rannalla olevan kartanon ohitse erääseen kylään, mutta +ukko meni polkua myöten kartanoa kohti. Hän kulki muutamia askeleita; +mutta hänen polvensa värähtivät kummasti, kun hän ajatteli, että ehkä +muutaman hetken päästä hän jo näkisi poikansa. Ukko ei mennyt edemmäksi, +vaan istui tien vieressä olevalle kivelle. Hän katseli ympärillensä -- +seutu oli varsin ihana; tuolla tuo kaunis järvi saarinensa, täällä +viljavat pellot, joiden äyräitä kukkanurmet kaunistivat, ja talon +ympärillä ikivanhat koivut, jotka lehevinä seisoivat. + +Ukko istui ihmetellen seudun ihanuutta, ja samassa hän kuuli kauniin, +suloisen äänen laulavan: + + Tuoll' Pohjanlahden rannalla + on sileällä nurmella + mun kotoni. Vaikk' matala, + se ompi mulle kultala. + + Siell' ompi laakso lauhkea + ja lehto kaunis, tuuhea. + Mä siellä istuin, laulelin + ja ystävääni muistelin. + + Mun lauluni, kun kajahti, + toi ystäväni luokseni; + mä hänet omakseni sain + ja jouduin kauas kodistain. + + Vaan vaikka kotitienoilta + mä jouduin kauas armailta, + niin sinne toki mieleni + ja aatteheni lentävi. + + Ja jospa kerran takaisin + mä joudun vielä kotihin, + niin laulaisin mä ilolla: + oi kallis, kaunis Pohjola! + +Ukko oli kuunnellut, kummasti sykki hänen sydämmensä, ja nousten +istualta hän sanoi itseksensä: »Lyylin ääni. -- Sydän, miksi pehmenet? +Hän on ryöstänyt sinulta elämäsi ilon, vanhuutesi turvan.» -- Ukko +läheni nyt taloa -- ja mikä näky -- siellä istui ruohopihalla lehevien +puitten varjossa ihana Lyyli kahden kauniin lapsensa kanssa. Lapset +poimivat voikukkia, joista äiti sitoi kiehkuroita. + +Ukko tuli lähemmäksi, kumarsi ja pyysi ruoan apua. + +Lyyli nousi heti ja aikoi mennä tuomaan, mutta ukko sanoi vielä: + +»Saisinko, emäntä hyvä, täällä vähäisen levähtää? Olen kovin väsynyt.» + +»Kyllä», vastasi Lyyli, ja pyysi sitte ukkoa sisälle. Toinen lapsista +rupesi heti huutamaan: + +»Äiti, äiti! Älä jätä!» + +»Älä huuda, Maiju», sanoi Lyyli, »vaan tule sisälle -- ja Mikki, tule +sinäkin.» + +Ukko katseli poikaa, hän oli varsin isänsä kuva. »Tuommoinen oli +minunkin Mikkini pienenä», ajatteli ukko. Sisälle tultuansa hän kutsui +poikaa luoksensa, kysyi hänen nimeänsä ja koetti kaikin tavoin häntä +miellyttää. + +Poika oli iloinen ja vilkas eikä yhtään ujoksunut, vaan hyppäsi ukon +syliin, kysyen: »Mistä sinä olet?» + +»Pohjanmaalta», vastasi ukko. + +»Vai Pohjanmaalta! Siellä on isoisänikin; oletko häntä nähnyt?» + +»En tiedä. Kuka on isoisäsi?» + +»Etkö häntä tunne -- Niemen ukkoa?» + +»En tunne.» + +Heidän näin puhuessaan tuli Mikki, joka oli ollut vainioitansa +katselemassa, sisälle. Hän tarkasteli ukkoa ja kysyi sitte, mistä hän +oli, vaan pikku Mikki vastasi vanhuksen puolesta: »Vieras on +Pohjanmaalta, mutta ei hän tunne isoisää.» + +»Niin, poikani, Pohjanmaa on lavea, eivät kaikki pohjalaiset iässään +toisiansa näe», vastasi Mikki. + +»Voi jospa olisit tuntenut isoisäni», sanoi taas pikku Mikki, »hän on +pitkä, kaunis vanha ukko ja rakastaa isää ja meitä.» + +»Oletko sinä nähnyt isoisäsi, koska tiedät, että hän sinua rakastaa?» +sanoi vanhus pikku Mikille. + +»En ole», vastasi poika, »mutta äiti on niin sanonut; ja äiti sanoo, +että pitää joka ilta ja aamu siunata isoisää, että Jumala häntä +muistaisi -- mutta mikä sinun on, ukko? -- silmäsi ovat vettä täynnä.» + +»Ilta tulee, silmiäni sumuttaa.» Ukon ääni värähti, kun hän sanansa +sanoi. + +Poika puheli vielä: »Isä ja äitikin isoisää aina: siunaavat; äiti sanoo: +'Hyvä Jumala, siunaa häntä ja pehmitä hänen sydämmensä'». + +»Lapseni, sinä vaivaat vanhusta», sanoi Lyyli, »tule nyt pois.» + +»Antakaa hänen olla vain», vastasi ukko, »minä rakastan lapsia. Sitte on +jo aikoja kulunut, kuin olen niitä sylissäni pitänyt.» Pari kyyneltä +vieri hiljaa ukon poskille, ja poika huudahti taas: + +»Miksi ukko itkee?» + +Vanhus lausui: »Hm, räystäät tippuvat, kevät tulee, ukko tulee uudestaan +lapseksi.» + +Mikki oli järkähtämättä katsellut ukkoa, ja nyt kutsui hän poikaansa +luoksensa, sanoen: »Lapseni, pyydä vierasta siunaamaan isääsi ja +äitiäsi.» Kun lapsi viattomasti ukolle sanoi, mitä isä oli käskenyt, +niin Mikki lausui: + +»Isä, rakas isä, minä pyydän: anna lapseni rukouksen voittaa sydämmesi!» + +Vanha ukko ojensi heille kätensä, sanoen: »Jumala teitä kaikkia +siunatkoon! Siunattu sinä äiti, joka opetit lapsenilapsia minua +siunaamaan, ja sinä pikku Mikki, joka opetit minua tuntemaan kelpo +äitiäsi.» + +Onni oli nyt ylinnä tässä kodissa. Mikki jutteli ukolle, miten hänen +asiansa olivat hyvin menestyneet, ja ukko puhui myös, mitä koetuksia hän +oli saanut kärsiä. + +»Nyt varmaankin aina olette meillä», sanoi Lyyli. »Oi Mikki, nyt olemme +niin onnelliset, kuin vain maailmassa olla saattaa.» + +»Tiedän minä», lausui Mikki, »koska vielä onnellisemmat olemme -- +silloin, kun kaikin juhannusiltaa vietämme Pohjanlahden rannalla.» + +Mikki kertoi nyt ukolle, miten heidän oli ollut aikomus lähteä +juhannukseksi kraataritädin luo, jonka vuoksi täti jo ennen oli +lähtenytkin kotiin, laittaaksensa yhtä ja toista lapsiensa ja +lastenlapsiensa tuloksi. + +Juhannus tuli, ja kraataritädin huone oli taas juhannusaattona +koristettu niinkuin tavallisesti ennenkin Lyylin kotona ollessa. Pihalla +istuivat kukoistavien pihlajien suojassa täti ja Niemen ukko sekä Mikki +ja Lyyli lastensa kanssa. Onnellisina istuivat he tässä vielä myöhään +illalla, muistellen entisiä muistoja, nuoruuden armahia aikoja, ja +katsellen Pohjanlahden välkkyviä aaltoja siksi, kuin aurinko levolle +laski. + + * * * * * + +Muutamia vuosia vielä oli Mikki vuokratussa kartanossaan, vaan +Pohjanlahden rannoille oli hänen halunsa, jonka vuoksi hän +kotitienoiltansa osti itsellensä talon, jossa hän perheinensä sitte eli +onnellisena. + +Niemen ukko muutti poikansa taloon ja eli vielä kauan hänen tykönänsä. +Rauhallisina, niinkuin tyyni kesäilta, kuluivat ukon vanhuuden päivät +hänen lastensa luona, ja heistä oppi hän myös tuntemaan, että Jumalan +pelko, rakkaus ja työ onnen tuovat, vaan ei peritty rikkaus. + + + + +KAKSOISVELJEKSET. + + + + +ENSIMMÄINEN LUKU. + + +Eurajoen pitäjässä synkässä salossa vähän matkaa meren rannalta oli +yksinäinen torppa. Lähempänä rantaa olivat torpan peltomaat. Niistä +näkyi, että ahkeruus ja kärsivällisyys tässä olivat koettaneet voimiansa +ja myöskin viimein voitolle päässeet, sillä viljavat tähkäpäät pellossa +aaltoilivat sinne tänne. + +Elokuun ilta oli lämmin ja kaunis, ainoastaan hiljainen humina kuului +hongikosta. Torpan asuinhuoneitten portailla istui nuori vaimo. Hän +katseli metsään kapeata polkua kohti, ikäänkuin olisi hän sieltä jotain +odottanut. Tämä vaimo oli kaunis, vaikka hän jo oli jättänyt nuoruuden +varhaisimman kukoistusajan. Hänen keltaiset hiuksensa olivat sievästi +kammatut kahteen pitkään palmikkoon, jotka ulottuivat aina uumille asti. +Hänen silmistänsä loisti suloisuutta ja tyytyväisyyttä, ja nyt +erittäinkin hän oli kaunis, kun hän hymyillen katseli tuvan oveen päin, +josta pieni poikanen tuli ulos paitasillansa. Pienoinen laski +käsivartensa äidin kaulan ympäri, sanoen: »Äiti hyvä! Mannin on nälkä ja +uni, tule antamaan Mannille velliä.» + +»Kyllä tulen, lapseni,» sanoi äiti, »koska pitkä on odottaa isää, kun ei +vielä näykkään,» ja meni poikansa kanssa sisälle tupaan. Siellä tuli +hänen toinen poikansa häntä vastaan, itku silmissä, sanoen: + +»Äiti! Junno tahtoi maistaa velliä, pikkuisen sormellaan vain, mutta +Jumala poltti Junnon pikku sormen.» + +»Niin käy», vastasi äiti, »älä mene toiste kuuman vellipadan tykö, kun +äiti on kieltänyt.» + +»Ei Junno enää niin tee», vakuutti lapsi. Äiti pyyhki kyyneleet lapsen +silmistä ja samassa surunkin sydämmestä. »Oi, jospa aina saattaisin +pyyhkiä murheen kyyneleet silmistänne niin helposti kuin nyt, ja jospa +aina olisitte noin viattomat», ajatteli nuori vaimo mennessänsä +lapsilleen antamaan heidän iltaistansa. Sitte hän pesi heidät puhtaiksi, +laski molemmat yhdelle vuoteelle levolle ja käski heidän siunata. + +Manni sanoi heti: »Jumala siunaa isää, äitiä, Junnoa ja Mannia ja +kaikkia ihmisiä!» Siunattuansa hän painoi silmänsä kiinni ja oli samassa +jo unen helmoissa, mutta Junno tahtoi vielä puhua, Hän katseli taivasta, +joka näkyi vähäisestä akkunasta, ja kuuta, joka paistoi yhtä kirkkaasti +Salon torpan ylitse, kuin kaupungin kiiltäville akkunoille, ja nyt hän +näki mielestänsä kolme kirkasta tähteä, jotka varmaankin olivat +kirkkaammat kuin kaikki muut, ja hän huusi iloissansa: »Äiti, äiti, +katso, tuolla taivaalla on kolme kiiltävää tähteä; ovatko ne pikku +sisareni, jotka sieltä katselevat Junnoa?» + +»Ovat», vastasi äiti. »He ovat siellä Jumalan tykönä ja näkevät, milloin +olet kiltti, milloin paha. Jos koetat aina olla hyvä, niin Jumala ottaa +sinutkin kerran taivaaseen pikku sisarien tykö.» + +»Äiti, minä tahdon olla kiltti», sanoi lapsi, »nyt minä siunaan ja +nukun, mutta laula vielä, äiti, vähäisen.» Äiti lauloi: + + »Nuku, nuku, nurmilintu, + väsy, väsy, västäräkki --» j. n. e. + +Kauan ei äiti laulanut, ennenkuin Junnokin vaipui uneen. Nuori vaimo +nousi istualta ja läksi taas ulos, jättäen lapsensa rauhassa lepäämään. +Tultuansa portaille hän istui nytkin odottamaan miestänsä. Hän katseli +metsää, jossa ei muuta näkynyt kuun valossa, kuin pitkät hongat +varjoinensa. Yksin hän oli siinä, mutta kuitenkin onnellisempi kuin +moni, joka aina seurassa elää. Hän tunsi, että hänen lähellänsä oli se +turva, joka kaikista luoduistansa murheen pitää, niin hyvin salossa kuin +hovissa. Vaimo ajatteli lapsiansa, jotka viattomina levollisesti +nukkuivat, ja samassa hän jo kuuli rakkaan miehensä laulun äänen +metsästä. Laulun sanoista kuului, että mies oli onnellinen, niinkuin +hänen vaimonsakin, sillä hän lauloi: + + Salossa on mulla torppa, + siellä on mun kotini, + siellä minun iloni. + + Siell' on vaimo, kodin sydän, + siell' on lapsukaiseni, + kaksoisveljet, poikani. + + Siellä kätkytlaulujansa + aallot mulle pauhaavat, + metsän hongat kuiskaavat + + Suomi sulo, sorja, kaunis! + Oi, kun totta sanoo saan: + Suomi on mun kotimaan'! + +Nyt hän oli jo joutunut portaitten eteen, ja Leena, hänen nuori +vaimonsa, sanoi iloisesti: »Totta viimein tulit, olen sinua jo kauan +odottanut. Lapsetkin jo nukkuvat.» + +»Niinpä tuli viivytyksi, kun kävin nisuleivänmyyjän tykönä. Katso, tässä +on minulla pieni myttynen täynnä nisusia.» + +»Noh, mitä vielä! Eihän meillä tuollaista leipää vielä ole ollut, +sittekuin torppaan tulimme.» + +»Eipä olekkaan», vastasi Antti (se oli miehen nimi), »mutta nytpä olen +viimeisen velkani maksanut kartanon patruunalle, ja huomenna +kaksoispoikamme täyttävät neljä vuotta; lupasipa vielä kartanon +puutarhurikin tulla sisaresi ja heidän pikku Maissinsa kanssa tänne, ja +he jo tänä iltana tulevatkin.» + +»Noh, jopa peräti, että toki kerran tulevat. Onpa hyvä, että minulla +juuri osuu olemaan tuore juusto, hiljan kirnuttua voita ja äsken +suolattua siikaa.» Nyt kiiruhti Leena sisälle ja laittoi ruokaa pöydälle +valmiiksi sisarensa ja hänen miehensä tuloksi. + +»Oi Leena, kuinka olemme onnelliset!» sanoi Antti. »Katso tätä +rauhallista ja siistittyä tupaa ja noita poikasia tuolla vuoteella; ne +ovat juuri kuin kaksi kukkaa, ja sinä Leena olet oikein oiva vaimo. +Paljon olet sinä sisartasi somempi, mutta sisaresi tytär, pieni Maissi, +on juuri sinun muotoisesi, ja niin harras ja hyvänluontoinen. Mutta kah, +tuolla jo tulevatkin.» + +Nyt tuli puutarhuri sisälle vaimonsa ja lapsensa kanssa. Tämä vaimo, +joka oli Leenan nuorempi sisar, oli myös vielä kaunis, mutta näytti +hyvin kivulloiselta ja heikolta, eikä hänellä ollut sitä tyytyväistä +muotoa kuin Leenalla; vaan pieni Maissi, joka tiellä oli nukkunut +itsensä punaposkiseksi, näytti hyvin terveeltä, posket olivat +täysinäiset, ja kullankeltaiset hiukset putoilivat kiehkuroina hänen +pienten kasvojensa ympärille. Kun tervetuliaiset oli sanottu, otti Leena +Maissin sisareltansa ja vei lapsen makaamaan tuvanperäiseen kamariin, +jossa oli vieraille valmistettu leposija. Vuoteella olevan lakanan +syrjään oli Rauman pitsiä ommeltu, ja korea ryijy oli peitteenä. Tänne +Leena jätti lapsen lepäämään ja meni vieraittensa sekä miehensä kanssa +aterioitsemaan. Iltaiselta päästyä sanoi hän: »Tuleppa, sisareni, +katsomaan kaksoispoikiani.» + +»Kah, noita en ole muistanutkaan, kun eivät ole mitään hiiskuneet», +virkkoi Maija sisar. »Ovatpa, vaikka kaksoiset, toki kauniin- ja +terveennäköiset ja niin yhden yhtäläiset, vaikka toisella on keltainen +ja toisella musta kähärätukka. Se on vain onni», lisäsi hän vielä, »että +Jumala otti teiltä nuot kolme tyttölasta. Ensin kyllä mahtoi kovalta +tuntua, mutta millä sinä noita kaikkia olisit voinut kasvattaa? Oikein +minun tuli sinua sääli, kun ne kaikki pyörivät ympärilläsi jalkojasi +sotkemassa. Kyllä sitte kelpaa, kun heidät kerran isoiksi saa, mutta +pieninä heistä on paljo vaivaa.» + +»Maija hyvä», vastasi Leena, »vähäinen on meillä murhe silloin vielä, +kun lapset ovat kotona silmäimme alla jalkojamme sotkemassa, mutta kun +tulevat maailmalle ja polkevat sydäntämme, silloin vasta heistä murhetta +on. Oi kuinka useasti olen ajatellut: 'Mitä näistä lapsista tulee?' ja +silloin totta olen iloinen, että kolme on hyvässä korjuussa, mutta +vaivojeni tähden olisin heidät kyllä elossa pitänyt. Vaan mitä Jumala +tekee, on aina meidän parhaaksemme. Mutta nyt olemme jo kauan puhuneet», +lisäsi hän, »lähtekäämme siis levolle.» Pian olikin joka henki torpassa +unen helmoissa. Kuu paistoi torpan ylitse, tähdet säihkyivät, ja kolme +tähteä oli kirkkaampaa kuin kaikki muut. + + * * * * * + +Vierasten herätessä torpassa oli aamu jo joutunut pitkälle. Aurinko +paistoi kirkkaasti taivaalla kaksoisten syntymäpäivän kunniaksi. Leena +oli karjansa ajanut metsään ja tuonut valkoiset piimähulikat pöydälle. +Kaikki työaseet oli siivoon pantu, sillä nyt oli pyhäaamu. +Kirkonkellojen kajahdus ei kuulunut täällä salolla, koska pitkä oli +matka kirkolle, mutta Antti otti virsikirjansa ja rupesi veisaamaan +aamuvirttä vaimonsa ja vieraittensa kanssa. Kun he olivat virtensä +veisanneet, toi Leena kahvipannunsa sekä nisuleivät pöydälle. Antti otti +nyt poikansa, yhden kummallekin polvelle, ja antoi molemmille kaksi +nisuleipää käteen, sanoen: »Yhden saatte kumpikin itse pitää, mutta +toinen teidän täytyy antaa Maissi orpanalle.» Lapset tekivät ilolla +niinkuin isä käski, ja saatuansa makeiset Maissi kiitti nostaen +kättänsä. Sitte he rupesivat kukin pureskelemaan leipäänsä sekä katsoa +töllistelivät toisiansa; jopa jo alkoivat hypistellä toistensa +vaatteitakin, ja Junno sanoi: + +»Katso, äiti, kuinka Maissilla on kullatut hiukset, juuri niinkuin risti +isän virsikirjan kannessa, mutta hänen hiuksensa ovat vain paljon +pehmeämmät.» + +Pian tulivat orpanat hyviksi tuttaviksi, ja päivä kului hupaisesti +torpassa. Iltapuolella läksi puutarhuri jälleen pois vaimonsa ja +lapsensa kanssa. Salon torpassa ei taas kuulunut muuta, kuin miehen ja +vaimon puheleminen ja poikasten iloinen liverteleminen sekä ulkona +paimentorvien ja lehmänkellojen yksitoikkoinen ääni, johon meren aallot +ja metsän hongat vastailivat humullansa. + + + + +TOINEN LUKU. + + +Kaksi vuotta on kulunut siitä, kuin viimein näimme Salon-torpan +asukkaat, eivätkä vuodet ole vierineet muutoksia tekemättä tässä +vähäisessä torpassa. + +Ilta-auringon loisteessa näemme taaskin Leenan istuvan portailla. +Päätään hän nojaa kättänsä vastaan, ja suuret kyyneleet vierivät hänen +poskillensa. Kanervat hohtavat metsässä, hongat humisevat, vaan miksi +tämä kaikki ei enää ilahuta vaimoa? Miksi hän on noin surullinen? Missä +on hänen ilonsa? Mitä hän kaipailee? Hänen onnensa ja paras ilonsa lepää +haudassa, hänen rakastettu miehensä on kuollut! + +Tässä torpassa oli Leena ahkerasti työtä tehnyt miehensä kanssa, ja +hyvin he silloin tulivat toimeen. Heillä oli 10 ruplaa lainassa, ja he +olivat mielestänsä rikkaat, koska heillä oli kaikki mitä tarvitsivat ja +vielä vähä päällekin. Mutta onni vaihtelee. Eräänä kylmänä talvisena +päivänä tuli torpan isäntä kartanon työstä kotiin ja sanoi kovin +vilustuneensa; toisena päivänä hän oli sängyn omana poltetaudissa. Tässä +hän makasi kaksi viikkoa, ennenkuin hänen elämänsä lanka oli katkaistu. +Leena parka! Hänen turvansa oli poissa, ja nyt hänen täytyi palkata +mies, joka teki päivätyöt kartanoon. Pian meni nyt hänen 10 ruplaansa, +mutta hän teki työtä murheessansakin ja toivoi syksyllä saavansa työnsä +palkan. Vaan syksyä ennen tuli odottamaton vieras, kova halla jäädytti +viljavat pellot. Siinä olivat hänen työnsä ja toivonsa rauenneet +mitättömiksi. Hän pyysi patruunaa jättämään muutamia veronmaksuja pois. +Mutta kartanon herra, joka aina oli kuullut tämän torpan väkeä +sanottavan varalliseksi, ei ymmärtänyt, että yksi halla saattoi heidät +köyhiksi tehdä, vaan vastasi: »Kaikki täällä käyvät pyytämässä veron +vähennystä. Jos teidän tahtonne mukaan tekisin, joutuisin itse +maantielle. Tee työtä ahkeruudella, niinkuin miehesi aikana, äläkä opi +kerjäämään.» + +Leenan sydän oli täynnä surua, mutta hän ei enää voinut valittaa, vaan +läksi raskaalla sydämmellä köyhään kotiinsa ihmetellen, miksi tämä +muuten aina hyvä patruuna oli nyt näin kova. + +Patruuna Palmu oli hyvän- ja rehellisenluontoinen mies, mutta hänellä +oli myös vikansa ja niistä suurin, että hän, joka oli monen sadan +ihmisen haltijana, ei ikänä huolta siitä pitänyt, että olisi tarkoin +tullut tuntemaan alustalaistensa eloa ja oloa. Monta hän auttoi, jotka +oikein ryysyisissä vaatteissa ymmärsivät oivasti valittaa, vaikka niistä +useatkin olivat paremmissa varoissa kuin Leena. Patruuna oli miehistynyt +rikkaassa kodissa, mutta ylellisyys ei kuitenkaan ollut pilannut hänen +sydäntänsä; vaan työväen elämä jäi häneltä tuntematta, ja sen vuoksi +pettyi hän välistä niin, että joskus oli kovakin, niinkuin nyt Leenalle. + +Leena koetti vielä vuoden eteenpäin olla torpassa, mutta toinen syksy +toi uuden hallan vielä kovemman, ja Leenan, joka oli velaksi saanut +toiselta köyhältä, joka tarvitsi tavaransa yhtä hyvin kuin hän, täytyi +nyt myydä kaikki mitä torpassa löytyi. Torppaan tuli uusi isäntä, ja +Leenalla lastensa kanssa oli mieron tie edessä. Kyyneleet vierivät +Leenan poskille, vaan ne eivät muutu leiväksi, ja hänen pienet lapsensa, +jotka nyt näkivät kuudennen kesänsä, tulivat äitinsä tykö pyytäen +ruokaa. Leenalla oli vielä vähäisen vehkaleipää, sitä jakoi hän +lapsillensa ja pyysi torpan emännältä maitoa. + +»Vielä kerran antakaa», sanoi hän, »korttelin verta, sitte aion lähteä +pitäjälle hakemaan työtä; kentiesi saan siellä vähäisen kokoon ja +jossakin katon päällemme, jonka suojassa saatamme säilyä talven kylmiltä +kourilta.» + +Emäntä antoi vähästänsä kaksi korttelia maitoa, ja lapset söivät. + +»Voi äiti», sanoi Junno, »kuinka tämä maito on hyvää! Äidin leipäkin +tuli makeaksi, kun sitä siihen kastoin.» + +Leena ei maistanut palaakaan. Hänellä oli vielä yksi leipä, vaan sen hän +tallensi lapsillensa ja sanoi: »Lapsi raukat, lähtekäämme hakemaan +puolaimia metsästä, ehkä niitä vielä löytyisi.» Lapset olivat heti +valmiit tulemaan, mutta Leena, joka tiesi, että tämä rakas torppa ei +enää ollut oleva hänen kotonsa, läksi raskaalla sydämellä, vähäinen +vaatemytty kainalossa ja leipä myttyyn käärittynä, poikasten kanssa +metsäpolkua kulkemaan, ajatellen: »Mitä näistä lapsista tulee?» -- + +Manni ja Junno olivat vain iloisia, he juoksentelivat sinne tänne +metsässä. Missä joku punainen marja pilkoitti, siellä he jo mielestänsä +löysivät koko marja-aarteen, vaan marjoja ei enää paljon ollutkaan, ne +oli jo poimittu, sillä syksy oli joutunut lokakuun keskiväliin. + +Ilta oli tullut Leenan ja hänen pienten matkakumppaniensa kulkeissa, +mutta kuu laski loisteensa heidän tiellensä, ja eteenpäin pyrkivät +äitinsä kanssa pienet matkamiehet, vähäiset paimentorvet rinnalla: ne +olivat ainoat muistot heidän isävainajaltansa, isä oli ne itse antanut +heille. + +»Äiti», sanoi Junno, »minä väsyn; eikö jo tule koti?» + +»Ei, lapseni», vastasi äiti, »mutta täällä on metsässä toinen torppa, +johon kohta tulemme.» + +Jo pian näkyikin vähäinen metsätorppa. Sinne meni Leena ja pyysi +leposijaa, joka hänelle heti luvattiin; muuta ei hän tässä köyhässä +torpassa voinut pyytääkkään. Väsyneenä hän istui lattialla olevalle +olkivuoteellensa, ja samaten tekivät myöskin kaksoisveljekset. Kulkeneet +he olivat lähes puolen penikuormaa; siinä oli jo kylläksi näin pienille +lapsille. Äiti otti nyt leipänsä ja taittoi palasen lapsillensa. + +»Leipä on kovin karvasta; äiti, anna pikkusen maitoa», pyysi Junno. + +»Lapseni, ei ole äidillä tänä iltana, mutta ehkä huomenna, ja nytpä +pääset nukkumaan pehmeälle olkivuoteelle; ole nyt vain tyytyväinen!» +Leenan sydäntä särki, mutta hän koetti olla sitä lapsillensa +näyttämättä. + +»Äiti», valitti taas Junno, »en minä voi täällä maata, mennään kotiin.» + +»Täällä, lapseni, on nyt kotisi tänä yönä.» + +»Junno tahtoo kauas kotiin», sanoi lapsi ja parkaisi itkemään. Äidin +sydämmeen se kävi kipeästi ja hän lausui: + +»Oi lapsi, mieron tie on kotisi.» Lapset sitä onneksensa eivät +ymmärtäneet, ja Leena rupesi juttelemaan, miten heidän huomenna piti +pääsemän isoon kartanoon ja siellä näkisivät pikku Maissi orpanansa. + +Lapset kuuntelivat äitinsä rakasta, lohduttavaista ääntä siksi, että +viimein nukkuivat niin makeaan uneen, kuin viaton ja maailman murheista +vapaa lapsi nukkuu. + + * * * * * + +Aamulla herättyänsä Leena läksi taas kulkemaan lastensa kanssa; +vähitellen he joutuivat eteenpäin ja puolipäivän aikana tulivat +kartanoon. Leena mietiskeli, mihin hän menisi apua anomaan; puutarhuri +oli hänen sisarensa mies, mutta tämä sisar oli jo vuosi takaperin +kuollut. »Patruunalta tahdon kumminkin taas apua pyytää», ajatteli Leena +ja läksi kartanon kyökkiin. Siinä seisoi hän vaaleana kaksoisveljet +sivullansa. Ikäänkuin kaksi pientä viheriöitsevää vesaa kellastuneen +koivun juurella olivat nuo pienet poikaset. Leena pyysi puhutella +patruunaa, vaan samassa tulikin kartanon herra itse kyökkiin. Hän +lähetti yhden piioista käskemään puutarhuria sisälle, mutta silloin hän +näki Leenan ja sanoi: »No mitäs nyt tahdot?» + +»Pyytäisin jotakin työtä, patruuna hyvä, jolla saattaisin ansaita +elatusta näille lapsilleni.» + +»Työväkeä minulla on yltäkyllin, en minä koko maailmaa voi elättää. +Palkan maksan ja harmia vain saan kiitokseksi», vastasi patruuna. + +Leena sattui tulemaan pahaan aikaan, sillä patruuna ei ollut hyvällä +tuulella. Hän oli saanut huonon vuodentulon, niinkuin kaikki muut. Se +teki hänelle suuren vahingon, ja hänen täytyi elättää monta, joita ei +hän olisi tarvinnut työssänsä. Sitä ei hän tosin miksikään pahaksi +ottanut, vaan sanoi tavallisesti: »Tämä on meille tarpeellinen kuritus +Jumalalta.» Mutta nyt olivat varkaat vieneet suuren joukon omenoita +puutarhasta, ja sepä vasta patruunaa harmitti. Puutarhurin +velvollisuutena oli omenain vartioiminen varkailta syysöinä, mutta viime +kuluneena yönä oli ne vartijalta varastettu. + +Nyt tuli puutarhuri sisälle. Hän sanoi: »Patruunalla varmaankin on +vihastumisen syytä, mutta minä en voi ymmärtää, miten omenat on +varastettu, sillä portit olivat kiinni, eikä tuon korkean lauta-aidan +yli kukaan ole saattanut kiivetä ilman suuria tikapuita. Vielä kummempi +on, ettei Valpas haukkunut, vaikka se öisin tavallisesti ei kärsi muita +koko talossa kuin minua ja Kallea. Mutta koska nyt on käynyt näin, niin +on patruunan oikeus ottaa palkastani, mitä herra patruuna on vahinkoon +tullut.» + +»Huuti häpeä! Millä sinä sitte eläisit? En minä ennenkään ole väkeäni +nylkenyt», ärjäsi patruuna ja kääntyi kantapäillään. Samassa lauhkeni +hänen vihansakin, ja hän sanoi: »Mene nyt ja vartioitse toiste paremmin +puutarhaani. Tämä asia jääköön sillensä.» Sitte hän meni pois +kamariinsa. + +Leena jäi seisomaan kyökkiin. Aurinko paistoi kirkkaasti isoista +akkunoista, ja Leena rukoili itseksensä: »Oi Jumala, anna aurinkosi +paistaa minunkin pimeälle matkalleni, jotta tulevaisuus vähän +valoisammalta hohtaisi.» Puutarhuri oli juuri menemäisillänsä kyökistä +Leenaa näkemättä, kun Manni kysyi: »Eno, missä on Maissi?» + +»Kah! Leena ja pojat! Voi kuinka Junno on Maija vainajan ja Maissini +näköinen. Tule tänne, lapsi», sanoi puutarhuri Kylvö, »että saan sinua +katsella. Onpa sinulla Maissini keltakiharaiset hiuksetkin, vaan poskesi +ovat vähän kalpeammat. Taskussani on neljä markkaa, ne tahdon sinulle +antaa, että saat ruokaa vähäksi ajaksi; kun tulet toisen verran +vanhemmaksi, niin otan sinut puutarhurin oppiin, mutta nyt on minulla +kylliksi yhden äidittömän lapsen kasvattamisessa.» + +»Lankoni hyvä,» lausui Leena, »sinä olet minua jo monta kertaa auttanut, +mistä sitä aina tulisi? Ei sinullakaan liikoja varoja ole. Yösijan +pyydän kuitenkin saada huoneessasi.» + +»Halusta sen saat, niin lapsetkin näkevät toisensa.» + +Leena meni lapsinensa puutarhurin tupaan, jossa Manni ja Junno saivat +leikkiä Maissin kanssa siksi kuin nukkuivat suloiseen uneen. + + + + +KOLMAS LUKU. + + +Kello löi kuusi aamulla, kun patruuna Palmu heräsi. Hän kilisti pari +kertaa pientä kelloa, joka oli tuolilla hänen vuoteensa vieressä, ja +heti tuli tyttö tuoden kahvia sisälle. Kun tyttö oli mennyt pois, sanoi +patruuna vaimollensa: »Onpa oikein kumma, että minä en ole paljon saanut +unta koko yönä, Leenan pojat vain aina ovat pyörineet mielessäni. Nuo +kauniit lapset olivat kovin surkeannäköiset, ja mielestäni olin heille +kova. Jospa sentään olisimme ottaneet toisen niistä meille siksi, että +hän kelpaisi puutarhurin oppiin, tottapa Leena yhden lapsen ainakin +elättäisi; mutta he menivät ja ovat jo kukaties missä!» + +»Kyllä se tuuma pian menestyy», vastasi patrunessa, »sillä Leena on +vielä lastensa kanssa Kylvöllä.» + +»Vai on! Oikeinpa taakka sydämmeltäni poistuu», sanoi patruuna. Nyt hän +puki pikaisesti yllensä ja aikoi lähteä puutarhurin asuntoon, mutta +samassa sattui hänen silmäyksensä vähäiseen vuoteeseen, jossa hänen +pieni viisivuotinen tyttärensä Tyyne makasi. Patruuna seisahtui +katselemaan tyttöä, joka oli hänen ainoa ja rakas lapsensa. Hänen tässä +seisoessaan heräsi Tyyne ja kysyi: »Isä, mihinkä menet?» + +»Menen hakemaan sinulle leikkikumppania.» + +»Minä tulen isän kanssa», sanoi lapsi, ja puettuaan yllensä hän läksi +isänsä seurassa ulos. Puutarhasta tuli Leena heitä vastaan poikastensa +kanssa. + +»Hyvää huomenta, Leena!» lausui patruuna vakavalla äänellä. »Minä +tahtoisin ottaa toisen noista pojista, ehkä sinä yhden kera tulet +paremmin toimeen. Sen myös vakuutan sinulle», lisäsi hän vielä +liikutetulla äänellä, »että häntä rakkaudella kasvatetaan. Minulla on +myös lapsi, ja hän on kallein tavarani.» + +Leena ei voinut vastata mitään. Kirkkaat kyyneleet vain vierivät hänen +silmistänsä. Hän taisteli sydämmensä kanssa, sillä kova oli jättää +vieraalle lapsensa, jota oli hoitanut, kova oli erottaa kaksoisveljet, +mutta -- »lapseni pääsisi puutosta kärsimästä.» Taas hän ajatteli: »Äiti +jää vieraaksi ja unohtuu.» Hänen sydämmensä oli särkymäisillään, mutta +-- kuka on niin vähän itsekäs kuin äiti? Leena oli nyt tehnyt päätöksen. +Hän sanoi: »Kiitän herra patruunaa suuresti! Kallis on tavara tosin, +jonka minulta otatte, sillä nämät kaksi ovat kaikki, mitä minulla +maailmassa on, vaan tiedän, että lapsella on täällä parempi, ja lapseni +onni on myös minun. Mutta minä en voi määrätä, kumman heistä pitää tänne +jäämän.» + +»Äiti, älä jätä minua tänne»! huusivat molemmat lapset. + +»Etkö jäisi meille, pikku poika?» kysyi patruuna Junnolta. »Silloinpa +saisit leikitellä Tyynen ja Maissin kanssa, saisit leikkikaluja ja +makeisia paljon. Saisitpa pikku varsankin.» + +»Äiti, äiti!» sanoi Junno. »En minä jää äidistä.» + +»Saisinko minäkin varsan oikein omakseni, jos tänne jäisin?» kysyi +Manni. + +»Saisit», vastasi patruuna. + +»Minä jäänkin tänne, ja äiti tulee huomenna takaisin minua katsomaan», +sanoi Manni. + +»Niin, jos äiti joutuu», vastasi Leena; »älä kuitenkaan odota, sillä +minä en luule joutuvani. Jää hyvästi nyt, lapsukaiseni, ja ole +tottelevainen! Vaan varoituksia olet liika nuori muistamaan. Patruuna +hyvä, pitäkää huolta siitä, että lapsi kasvaa Jumalan pelvossa; jos +toisin kävisi, olisi minun tavarani joutunut turmiolle. Suokaa anteeksi, +että näin puhun, mutta lapseni on minulle rakas.» + +»Saat luottaa siihen, että minä teen, mitä suinkin voin», vastasi +patruuna. + +Leena aikoi nyt lähteä, mutta vielä kerran hän kääntyi takaisin ja +likisti rintaansa vastaan poikaansa -- kukatiesi aavisti hän, että se +oli viimeinen kerta. Sitte hän läksi, ottaen Junnon käteen kiinni, +kiireillä askeleilla pois. Kun hän kerran oli saanut hyvästi jätetyksi, +niin oli sydämmensäkin keveämpi, ja hän saattoi jo hartaasti kiittää +Jumalaa, joka oli toiselle pojalle antanut hyvän kodin. + +Leena aikoi lähteä Helsinkiin poikansa kanssa, sillä hän toivoi siellä +parhaiten saavansa työtä. Mutta jättäkäämme nyt Leena ja hänen pieni +matkakumppaninsa ja katsokaamme, miten Manni patruuna Palmun kartanossa +oleskelee. + +Ensin kyllä hänen oli ikävä, mutta kartanossa oli paljon katseltavaa. +Siellä oli joukko hevosia, ja niitäpä Mannin oli hupaista katsella. +Eurajoki virtaili kartanon puutarhan syrjässä, ja lastujen heitteleminen +sen pyörteisiin -- sehän oli oikein hauskaa. + +Eräänä päivänä kuului puutarhasta lasten heleä nauru, ja patrunessa +sanoi miehellensä: »Tule, Palmu, mennäänpä katsomaan, mikä lapsia noin +ilahuttaa.» Patruuna oli heti valmis lähtemään. + +Puutarhaan tultuaan he näkivät lasten puhaltelevan saippuakelloja. +Heillä oli kupissa vettä, johon olivat saippuaa panneet, ja siihen he +kastoivat vähäisiä olkipillejä, joihin sitte puhalsivat, ja niistä +lenteli kauniita monenvärisiä kelloja ilmaan. Se oli Mannin mielestä +hyvin somaa ja kummaa; hän nauroi heleästi, joka kerta kun kello +lenteli, mutta kun se samassa haihtui ilmaan, kysyi hän: »Mihinkä se +meni?» + +Patrunessa katseli lasten leikkiä, lausuen: »Oi kuinka monta toivetta +noiltakin lapsilta menee mitättömäksi maailman tuulessa, niinkuin nyt +nuot saippuakellot ilmassa», mutta hän keskeytti puheensa, kun näki +pikku Maissin konttaavan viinimarjapensasten alla, ja sanoi: »Mitäs, +lapseni, siellä konttaat?» + +»Katselen, onko täällä avainta, vai onko Matin-Mikko sen jo vienyt.» + +»Mikä avain?» kysyi patrunessa. + +»Kalle lupasi Matin-Mikolle illalla panna avaimen tänne ja sanoi +ottavansa sen taas aamulla täältä.» + +»Eilen illallako se oli?» + +»Ei, ei Maissi muista, koska se oli.» + +»Eiköhän Kalle muista?» sanoi Manni, joka samassa näki Kallen tulevan. + +»Mitä?» kysyi Kalle. + +»Sitä, koska panit avaimen pensaan alle», sanoi Manni. + +»Minkä avaimen?» kysyi Kalle punehtuen ja vihaisesti katsellen Mannia, +joka oli syytön kysyjä. »Mitä tuo vieras poika höpisee?» lisäsi hän +vielä. »En ole mitään avainta laskenut pensastoon.» + +Maissi, joka huolettomasti leikitteli sannassa, sanoi nyt: »Lupasit +minulle antaa omenoitakin, jos en puhuisi mitään avaimesta.» + +»En ole mitään sinulle puhunut», ärjäsi Kalle. + +»Älä mutkaile, poika!» sanoi patruuna. »Näissä asioissa näyttää olevan +jotakin sekasotkua, josta sinun on paha selville päästä itseäsi +tahraamatta; mutta nyt menkää, lapset, sisälle, Kalle tulee minun +kanssani.» + +Patruuna läksi puutarhurin luo, ja vähän aikaa keskusteltuansa Kylvön +kanssa, hän kysyi: »Tiedätkö, Kalle, kuka on omenat varastanut +puutarhasta? -- Jos sen tiedät ja todenmukaisesti minulle sanot, niin +annan sinulle anteeksi, vaikka itsekin olisit, niinkuin pahasti pelkään, +pääsyyllinen. Sinä olet vielä lapsi ja voit parantaa itsesi.. Pahan teon +tunnustus on jo suuri askel parannuksen tiellä.» + +Kalle seisoi vain röyhkeännäköisenä vastaten: »En tiedä mitään koko +asiasta.» + +»No nyt, Kylvö, mennään Matin-Mikon torppaan tiedustelemaan, mitä sieltä +kuuluu», sanoi patruuna. Sitte läksivät molemmat. + +Torppaan tultuansa lausui patruuna: »Nyt, Mikko, tahdon sinulta suoran +vastauksen kysymykseen: kuka on Kallelta saanut avaimen, joka oli +pensaan alla puutarhassa? Sano minulle totuus, taikka mene torpasta +pois.» + +Mikko, joka luuli Kallen kaikki kertoneen, koska patruuna tiesi +avaimesta, tunnusti heti eräänä päivänä tavanneensa Kallen puutarhassa, +ja että hän oli luvannut illalla, kun kaikki olivat nukkuneet, antaa +hänelle avaimen. »Sitte hän käski minun pistää sen pensaan alle, josta +hän aikoi sen ottaa takaisin aamulla porttia lukitaksensa. Maissi +leikitsi sannassa meidän keskustellessamme, emmekä huomanneet häntä, +ennenkuin se oli myöhäistä, mutta Kalle lupasi tytölle omenoita, jos +vain pitäisi suunsa kiinni.» + +»Hm, siinä näkijä kuin tekijä», sanoi patruuna. + +»No missä oli Valpas, kun ei haukkunut?» kysyi Kylvö. + +»Se makasi Kallen kanssa», vastasi Mikko. + +»Voi, tuommoista lapsi raukkaa!» sanoi Kylvö, »vasta kaksitoistavuotias +ja kuitenkin jo noin pitkälle joutunut pahuuden tiellä.» + +Pelonalaisella äänellä sanoi nyt Mikko: »Antakaa, patruuna hyvä, +anteeksi tämä kerta. En ikänä enää varasta. Omenat ovat perunakuopassa, +en ole uskaltanut niitä vielä myydä. Maksaa tahdon, mitä vaaditte, jos +vain annatte anteeksi.» + +»Ole nyt vaivainen vaiti ja pidä omasi sekä anna muitten omaisuuden olla +rauhassa! Sillä ehdolla saat jäädä torppaan, ja olkoon rangaistuksesi, +että itse tuot omenat kartanoon, mutta keskipäivällä, niin on se +muillekin varoitukseksi.» + +Mikko paran täytyi tähän myöntyä. + +Patruuna Palmu meni nyt kotiin puutarhurin kanssa. Kartanoon tultuansa +hän käski Kallen luokseen ja sanoi: »Tunnin päästä tuo Matin-Mikko +takaisin omenat, jotka yhdessä varastitte. Sinun täytyy ne rattailta +kantaa sisälle ja sitte saat mennä pois talostani.» + +Kalle vaaleni ja vastasi: »Vai niin. Mikko vaivainen on siis kaikki +tunnustanut.» + +»Lapsi, lapsi!» sanoi patruuna. »Missä sinä päiväsi päätät tuommoisella +luonnolla?» Sitte hän lisäsi: »Mutta tuollapa tulee Mikko kuormansa +kanssa, jota sinun täytyy mennä purkamaan.» + +Kalle meni, vaikka oli vaalea häpeästä ja vihasta. Pian oli heidän +rangaistustyönsä tehty, ja patruuna sanoi Kallelle: »Nyt saat mennä +pois, mutta muista, että jos et itseäsi paranna, päätät päiväsi kahleet +kaulassa.» + +Juuri patruunan puhuessa juoksivat Manni ja Tyyne Kallen sivuitse. Kalle +katsoi tuimasti Manniin sanoen: »Tuo paha penikka minulle tämän teki.» +Sitte hän meni pois muille hyvästi sanomatta, paitsi pikku Maissille, +jonka hän kohtasi portilla. Hän taputti tytön keltakiharoita, lausuen: +»Hyvästi Maissi, nyt Kalle menee pois.» Tämä lapsi oli ainoa, jota hän +rakkaudella kohteli, eikä hän sen vuoksi nytkään huomannut, että hänen +pahat tekonsa Maissin kautta tulivat ilmi, vaan piti Mannin siihen +syypäänä. + +Kallen mentyä sanoi patrunessa miehellensä: »Ikävältä tuntuu noin +turmeltua lasta nähdessä, kuin tuo Kalle on. Olisin suonut hänen jäävän +vielä tänne, ehkä hän olisi parantunut; nyt hänestä tietenkin tulee +pahantekijä. Tuo raukka ei muista isäänsä eikä äitiänsä, he kuolivat jo +hänen pienenä ollessansa; sitte on hän vain kulkenut tuulen tuomana, +tietämättä minne meni, ja yksi on ärjäissyt hänelle yhtä, toinen +toista.» + +»Onpa hän ollut täällä Kylvöllä jo kaksi vuotta ja aina vain on yhtä +uppiniskainen. Pahat tavat isossa väkijoukossa pahenevat eivätkä parane. +Hän olisi ollut täällä vallan pahennukseksi. Mutta Mannista minä aion +pitää huolen; hän on viisas lapsi. Olen päättänyt ottaa hänet omaksi +kasvatikseni. Hän saa oppia lukemaan Tyynen kanssa, kunnes joutuu niin +vanhaksi, että hän otetaan kouluun. Mitäs siitä sanot?» + +»Varsin hyvin se käy päinsä», vastasi patrunessa. »Manni sopii veljeksi +Tyynelle, hän on tytärtämme puolitoista vuotta vanhempi. Katso», lisäsi +hän vielä, »kuinka onnellisena ja surutonna pikku Manni tuolla leikkiä +laskee Tyynen ja Maissin kanssa, tietämättä, että hänen elämäänsä +koskeva tärkeä päätös on tehty.» + + + + +NELJÄS LUKU. + + +Hämeenlinnasta Poriin päin kulkevan valtatien vieressä Ronkan synkällä +kankaalla istui eräänä kevätaamuna keski-ikäinen vaimo ja poika, joka +oli noin neljäntoista vuoden vanha. Poika oli erinomaisen kaunis. Hänen +keltaiset kiharansa ja suloiset sinisilmänsä olivat erittäin ihanat. Kun +tarkemmin katseli vaimoa, niin huomasi, että hänkin kerran oli +kukoistanut ihanimpana kukkana, mutta maailman myrskyistä liika varhain +surkastunut. Hänen silmäinsä loiste oli vielä kaunis, kun hän +ihastuksella katsellen vieressä istuvaa poikaa sanoi: »Oi rakas poikani, +ei ole enää pitkä matka Eurajoen kartanoon. Ei aurinko toista kertaa +laske, ennenkuin olet nähnyt veljesi.» + +»Voi äiti, lähtekäämme nyt jo pian, että joudumme eteenpäin.» + +»Älä kiirehdi! Olen kovin väsyksissä ja tahdon ensin lukea Mannin +kirjeen», vastasi Leena, sillä se oli hän. + +Leena palasi nyt Junnon kanssa Helsingistä kotiseuduillensa. Helsingissä +hän oli tullut hyvin toimeen pyykinpesijänä ja sillä saanut kokoon sen, +minkä he elatukseksensa tarvitsivat. Vielä oli hänellä säästössäkin niin +paljo rahaa, että saattoi ruveta kulkemaan tätä pitkää matkaa. Nyt oli +kahdeksan vuotta kulunut siitä, kun Leena erosi Mannista. Useasti hän +oli kirjeitä saanut, mutta ne eivät estäneet häntä kaipauksella +muistelemasta poikaansa, jonka tähden hän nyt olikin lähtenyt matkalle, +saadaksensa syliinsä sulkea oman rakkaan lapsensa. Hän oli jo joutunut +matkansa loppupuolelle, mutta oli väsyksissä, eikä jaksanut mennä +edemmäksi levähtämättä. Tässä nyt istuessansa hän otti Mannin kirjeen +povestansa ja luki: + + »Äiti rakas! + +Ettepä usko, kuinka tulin iloiseksi saatuani teiltä kirjeen, josta näin, +että olette olleet tervennä ja tulette hyvin toimeen. Hupaista oli +myöskin kuulla Junnon saaneen oppia kirjoittamaan. + +Voi äiti, jos vielä saisin äidin sekä Junnon nähdä, sittepä vasta +iloinen olisin. Setä ja Täti Palmu ovat niin hyviä minulle, juuri kuin +olisin heidän oma poikansa, ja Tyyne on oikein hyvä sisar, mutta +sentäänkin aina toivon hartaasti näkeväni äitini ja Junnon. + +Onko Junno jo hyvin pitkä? Minä olen kasvanut niin pitkäksi, että äiti +ei tuntisi minua, ja tietääkö äiti, että myös Maissi jo on tullut hyvin +pitkäksi. Hänellä on kauniit keltakiharaiset hiukset, juuri semmoiset, +kuin minä vielä muistan Junnolla olleen. Aina välimmiten Maissi vieläkin +saa tulla Tyynen kumppaniksi, kun ei vain vieraita ole. Ei hän enää saa +opiskella meidän kanssamme niinkuin ennen, sillä Täti ei pidä sitä +sopivana, kun Tyyne on tullut isommaksi, mutta aina Enoni tykönä +ollessani minä opetan Maissille, mitä itse olen oppinut. Ei äiti usko, +kuinka Maissi on kiltti. + +Tulevana syksynä opettaja menee meiltä pois ja silloin toivon pääseväni +ylimmälle luokalle kouluun. Sitte luen niin, että pääsen virkamieheksi +ja saan äidin sekä Junnon tyköni, ja silloin pitää äidin saaman kaikki, +mitä äiti tahtoo. Voi, jospa se aika pian kuluisi! + +Äiti voi hyvin ja tervehtää Junnoa äidin omalta + + Mannilta.» + +Luettuansa kirjeen lausui Leena: »Jumalan kiitos! Lapseni sydän näkyy +olevan yhtä hellä ja viaton kuin ennen.» + +»Kuinka iloiseksi Manni mahtanee tulla, kun tulemme kartanoon hänen sitä +aavistamattansa», sanoi Junno, mutta samassa katsahti hän taivasta kohti +ja huudahti äidillensä: »Voi kuinka taivas menee pilveen!» + +»Niin näkyy», vastasi Leena, »varmaankin tulee myrskyilma. Nyt meidän +täytyy kiiruhtaa, että joutuisimme kestikievariin ennen sadetta. Sieltä +otamme kyytihevosen, sillä minä olen säästänyt rahani niin, että nyt +loppupuolella tietä, kun olemme väsyksissä, saamme kyydillä kulkea edes +muutaman penikuorman. Minun täytyy juuri katsoa, mitä minulla vielä on +kukkarossani.» Samassa hän kaatoi rahat kämmenellensä aikoen niitä +laskea, mutta Junno sanoi: + +»Tulkaa nyt pian, äiti, täällä on kovin ikävä. Kuulkaa, miten harakat +nauravat ja korpit huutavat.» Mutta ennenkuin Leena joutui pistämään +rahojansa kukkaroon, tuli kaksi miestä Porin puolelta ajaen aika kyytiä. +Nähtyänsä Leenan ja Junnon pidätti ajaja hevosensa. Hän näytti olevan +noin kahdenkymmenen vuoden ikäinen, ja hänen vilkkaat silmänsä +kääntyivät vuorottain Junnoon ja rahakukkaroon, jota Leena ei vielä +ehtinyt tallentaa. Hypäten alas rattailta hän sanoi: + +»Hoh, hoh! Etpä sinäkään tuolla kauniilla ja ulkokullatulla muodollasi +kauan säilynyt kartanossa. Joko sinunkin teki mielesi kielletyn puun +hedelmää?» + +»Mitäs puhut, mies?» kysyi Junno. »Minä en ymmärrä mitä tarkoitat, enkä +tiedä, oletko viisas vai hullu.» + +»Oletpa oppinut teeskentelemään, vai etkö muista enää, miten Kalle +kartanosta ajettiin? Kyllä minä opetan muistamaan», sanoi Kalle, sillä +se oli hän. Kalle luuli Junnossa näkevänsä Mannin, sillä veljekset +olivat hyvin yhdennäköiset, ja aikoi lyödä poikaa, mutta samassa aurinko +pilkoitti pilvien välistä laskien säteensä Junnon keltaisille +kiharoille, ja rosvon käsi vaipui alas. Muisto pienestä keltahiuksisesta +tytöstä, joka Eurajoen kartanossa kurkoitti hänelle kätösensä +hyvästijätöksi, pidätti hänen kätensä, ja hän mutisi itseksensä: »Kumma, +on juuri kuin Maissin kiharat. Muistin pojalla olleen mustat hiukset.» +Sitte hän kääntyi Leenaan, sanoen: »Anna tänne, akka, kukkarosi, niin +saat rauhassa mennä tuon penikan kanssa.» + +»Rosvo, voitko ottaa köyhältä vaimolta hänen viimeiset rahansa?» lausui +Leena. »Etkö muista äitiäsi? Eikö tuntuisi kovalta, jos häneltä +otettaisiin hänen suurella vaivalla kootut, viimeiset rahansa?» + +»Äiti! Hah, hah, hah, siitä en mitään tiedä. Joutuun, akka, anna tänne +rahat, taikka minä opetan sinua saarnaamaan.» + +Leena otti kukkaron käteensä vielä epäillen, antaisiko sen rosvolle vai +eikö, mutta samassa Kalle sieppasi sen Leenan kädestä, hyppäsi rattaille +ja ajoi huimaisten hevostansa kiiruusti pois. + +Leena oli niin pelästyksissä, että oikein vapisi, mutta koetti kuitenkin +poikansa kanssa eteenpäin pyrkiä. Junnon silmät iskivät tulta. Hän +puristi heikkoa nyrkkiänsä, sanoen: »Äiti, kun minun nyrkkini kerran +vahvistuu, niin koetan hakea tuota rosvoa, ja silloin on hän tunteva, +olenko voimia vailla.» + +»Lapsi, aina sinä olet kiivas! Koeta poistaa koston pyyntö sydämmestäsi, +semmoinen halu ei meitä auta, sillä se on syntinen. Jätä kosto Jumalan +haltuun, hän tietää, milloin hän kostaa ja milloin anteeksi antaa. Sinä +olet helläsydämminen ja hyvä lapsi, mutta pelkään, Junnoseni, että +kiivautesi on sinut kerran turmioon vievä.» + +»Kyllä koetan, äiti hyvä, vihaani hillitä, mutta jos hän tulisi eteeni +pian taas, en usko että voisin. Tuommoinen peto, joka vielä oli +tuntevinansa minut!» + +»Minä arvelen, että hän tarkoitti Mannia, koska kuulin hänen mutisevan +itseksensä: 'Kumma! On juuri kuin Maissin kiharat, vaikka minä muistin +hänellä olleen mustat hiukset.' Kartanossa varmaankin saamme paremman +tiedon tuosta miehestä, mutta -- koskapa sinne tulemme? Nyt ei ole +rahaa, että saisimme kyytihevosen. Kerjäten täytyy meidän hakea +ruokamme, väsyksissä olen myös, aivan uupumaisillani, ja ilma näkyy +tulevan aina pahemmaksi.» + +»Niin tulee. Katsokaa, äiti, tuolla jo sataa.» Samassa ennätti heidät +kova raesade, joka vähän ajan päästä muuttui vedeksi. Läpimärkinä he +joutuivat viimein kankaalta pois, ja Leena sanoi: + +»Tuolla näkyy kartano, pyrkikäämme sinne. Herrasväet ovat useasti hyviä +auttamaan köyhiä. Ehkä saamme siellä levähtää ja vaatteitamme kuivata.» +Kiiruhtaen kulkivat he nyt eteenpäin siksi, kunnes tuli vastaan eräs +mies, jolta Leena kysyi: + +»Mikä on tuon kartanon nimi?» + +»Se on Pöyhkeälä», vastasi mies, »ja siellä asuu eversti Pöyhkönen.» +Vastauksen saatuaan Leena läksi taas eteenpäin ja joutui vihdoin +kartanoon. Hän meni kyökkiin, kertoi siellä onnettomuutensa ja sanoi +olevansa läpimärkänä sekä niin väsyksissä, että ei jaksanut mennä +eteenpäin. Yksi piioista meni sisälle ja tuli samassa takaisin. +Everstinna itse seurasi häntä ja sanoi, kääntyen Leenaan: + +»Ei ole meillä yösijaa teille. Menkää tuonne kylään, se ei ole kaukana.» + +»Eikö olisi mitään ruoan apua meille, hyvä everstinna?» kysyi Leena. +»Meiltä kaikki varastettiin tuolla kankaalla, niin että nyt täytyy elää +ihmisten armolla siksi, kuin tulemme matkamme päähän.» + +»Yhdellä on yhdenlainen juttu, toisella toinen, se on vallan tavallista +tuommoisilla», mutisi everstinna, »mutta anna hänelle, Mari, toki +leipäpalanen. Minä en ikänä saata kieltää, vaan aina noille köyhille +tulee jotakin annetuksi.» Leena otti leipäpalan surullisella, vaan +kiitollisella mielellä vastaan, mutta Junnon silmät näyttivät synkiltä, +ja heidän tultuansa ulos, sanoi hän katsellen Pöyhkeälän komeaa +huoneriviä: »Hoh, hoh, tuolla rikkaassa komeassa talossa ei ollut +köyhille mitään leposijaa, ja äitini sanoi, että herrasväki on köyhille +hyvä. Mutta tulkaa, äiti, mennään pienimpään mökkiin tuolla kylässä, +niin siellä varmaankin saamme yösijan, sillä he tietävät paremmin, +kuinka tarpeellinen lepo on meille.» + +»Junnoni, sinä olet vähän vielä nähnyt. Tällä kertaa on kyllä niin kuin +sanot, mutta paljon löytyy niitäkin, jotka auttavat köyhiä, vaikka +valitettavasti vielä on niitäkin paljo, jotka eivät ollenkaan tunne +köyhäin ihmisten elämää eivätkä sen vuoksi myöskään tunne heidän +puutoksiansa. Vaan muista, lapsi, sanaani: älä vihaa rikkaita äläkä +köyhiä, molemmissa on jaloja ihmisiä, niinkuin molemmissa on huonojakin. +Mutta tuossapa on mökki. Voi, jospa pääsisimme sinne, minun tulee jo +vilu näissä märissä vaatteissa.» + +Mökin ovessa tuli akka heitä vastaan, ja Leena pyysi häneltä yösijaa, +kertoen samalla, miten heidän oli kankaalla käynyt, sekä että heillä ei +ollut mitään, millä yösijan maksaisivat. + +»Voi hyvänen aika, kuinka olette märät! Tulkaa sisälle», sanoi akka. +»Onpa minulla täällä risuja, tehdään valkea, että saatte vaatteitanne +kuivata. Minä annan vaatetta, mitä täältä löytyy.» Sitte hän laittoi +heille maitokeitosta, haki kylästä olkia vuoteeksi ja käski heidän mennä +lepäämään. »Olkaa täällä vain huomennakin vielä», sanoi akka. »Tuo +kaunis poika, joka näkyy olevan hyvin väsyksissä, tarvitsee kyllä +levähtää yhden päivän. Minua on käsketty Pöyhkeälän puutarhaan työhön +huomenna, niin kylläpä teille on täällä tilaa, vaikka mökkini on +ahdaskin.» + +»Täällä on varsin hyvä, Jumala siunatkoon hyvää antajaa +monenkertaisesti!» sanoi Leena ja laski vuoteelle raskaan päänsä. +Muutama hetki kului vielä, ja kaikki mökissä makasivat syyässä unessa. +Mutta kauan ei Leena nukkunut, ennenkuin taas heräsi. Hänen oli kovin +vilu, vaikka mökki oli lämmin. Hitaasti kului yö, joka tunti oli +Leenalle pitkä, mutta hän ei tahtonut herättää Junnoa, joka makasi +suruttomana makeassa unessa. Aamu tuli vihdoinkin, ja nyt oli Leenan +palava. Hänen päätänsä ja koko ruumistansa poltti. Ja Junno raukka, hän +istui vuoteen ääressä itkien. + +Mökin akka, jota tavallisesti kutsuttiin Mökki-Priitaksi, läksi +Pöyhkeälään työhön ja lupasi illalla tulla matkustavaisia katsomaan. +Ilta tuli ja vielä toinen, mutta Leena huononi vain, vaikka Priitakin +haki lääkityksiä, mitä maalla parahinta on. + +»Nyt saat hyvän ryypyn järnestestamenttia», sanoi Priita muutamana +päivänä, kun taas oli eräältä emännältä saanut noita »hyviä +lääkityksiä.» »Jos ei se auta, niin ei mikään auta», vakuutti hän vielä, +mutta Leenan polte aina vain yltyi. + +Priita oli taas poissa Pöyhkeälässä eräänä päivänä, jolloin Leena oli +kovin huono. Leena houraili ja sanoi tulevansa terveeksi, jos vain saisi +maitoa juoda. Junno, joka luuli äitinsä olevan tajuissansa, läksi maitoa +hakemaan Pöyhkeälästä. Emännöitsijä, joka Junnon tullessa oli kyökissä, +vastasi: »Emme nyt voi sinulle maitoa antaa.» + +»Mutta äitini ei tule terveeksi muutoin.» + +»Etkö kuule? En voi nyt antaa maitoa, tuossa on sinulle leivänpala, mene +nyt pois.» + +»Ei, ei, teidän pitää antaa, äitini muutoin kuolee. Teillä on suuri +talo, teillä on kyllä maitoa, antakaa pian!» + +»Menetkö kohta täältä, kelvoton!» ärjäsi emännöitsijä. + +Junno aikoi jo toivotonna lähteä pois, mutta näki samassa pöydällä +korttelinmitan, jossa oli maitoa. Siepaten mitan käteensä ja hypäten +ovesta ulos hän sanoi: »Tuon vien vain äidilleni», mutta piika juoksi +hänen jälkeensä. Juuri kuin Junno oli portissa menemäisillänsä, tuli +eversti Pöyhkönen häntä vastaan ja kuuli piian huutavan: »Poika varasti +maitokorttelin.» + +Everstillä oli piiska kädessä, ja sillä hän huimasi poikaa käteen, niin +että kortteli putosi maahan. »Tällä kertaa pääset näin vähällä, mutta +älä vain toiste tule varastamaan», sanoi eversti ja meni oikoisena +taaksensa katselematta komeaan kartanoonsa, tuntematta, että tuon köyhän +pojan sydän oli särkymäisillänsä. + +Junno kiirehti kipeän äitinsä luo. Leena näkyi pojan sisälle tullessa +lepäävän rauhassa. Junno katseli äitinsä levollista muotoa, ja hänenkin +aaltoileva sydämmensä tyyntyi. Hän rupesi mietiskelemään, oliko oikein, +että hän väkisin tahtoi ottaa maitokorttelin kartanosta. »Ei se ollut +oikein, olisin varastanut», ajatteli Junno. »Niin juuri varaskin tekee: +mitä ei hän muuten saa, sen hän ottaa väkisin. Ja kuinka olisin sitte +äidilleni voinut antaa varastettua juomaa? Ei, ei. En ikinä enää tahdo +niin tehdä!» Junnon näin mietiskellessä heräsi hänen äitinsä unen +horroksista ja sanoi: »Poikaseni, jos kerran näet veljesi, niin sano +hänelle nukkuvan äitinsä viimeinen tervehdys ja viimeinen neuvo: ettei +hän ikinä unohtaisi Jumalan sanaa ja että hän kaikella muotoa oppisi +tuntemaan köyhää kansaa. Jos hän joskus maailmassa saa alusväkeä, niin +pitäköön huolta niistä, niinkuin isä lapsistansa. Oi Junnoseni, minun +sydänkäpyseni! Jää hyvästi! Tuolla, tuolla ylhäällä näen kerran +kaksoisveljekset yhdistettyinä.» + +-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- + + »Täält lähden iloll' rauhassa, + ehk' kuolen, elän sinussa!» + +Nämät olivat Leenan viimeiset sanat. Hänen silmänsä vaipuivat kiinni, ja +hän nukkui kuin uneen, jättäen poikansa orvoksi itkemään. + + + + +VIIDES LUKU. + + +Aurinko loisti lämpimästi kesäkuun 22. päivänä. Nästin kankaalla +valtatiellä, joka Turusta Raumalle päin kulkee, näemme kyytihevosen, +joka vaahtoisena kesän helteessä eteenpäin juoksee. Rattailla istuu +nuorukainen, joka näkyy olevan noin seitsemän- taikka +kahdeksantoistavuotinen. Hän on sorea ja kaunis kuin kankahalla kasvanut +honka. Hänen mustat hiuksensa ovat kauniissa kiharoissa, ja mustat +silmänsä säihkyvät, kun hän vähän malttamattomasti sanoo kyytipojalle: +»Oih, eikö tuo Laitilan aukeus jo tule? Kuinka kauan tätä kangasta +kestää?» + +»Ei tämä pitkä ole», vastasi kyytimies huolettomasti. + +Tämän vastauksen saatuansa nuorukainen alkoi lauleskella: + + Suomi sulo, sorja, kaunis! + Oi, kun totta sanoo saan: + Suomi on mun kotimaan'! + +Laulu kuului somalta kyytimiehen korviin, ja heittäen silmäyksen +nuorukaiseen, joka oli laulanut, näki hän, että muutama kyynel hänen +mustista silmistänsä vieri kädessä oleville kanerville, ja kysyi: +»Mitäpä herra noilla kukkasilla tekee?» + +»Vien ne kotiini. Valkoiset kanervat ovat harvinaiset, ja muutoinkin +ovat kaikki kanervat minulle rakkaita. Ne muistuttavat minua ensimmäisen +lapsuuteni kodista, sillä niitä kasvaa paljon Salon torpan ympärillä.» + +»Onko herra torpan poika?» + +»Olen. Mutta nyt minä olen kasvattipoikana patruuna Palmulla Eurajoella. +Isäni kuoli jo aikoja sitte, häntä tuskin muistan enää, ja äitini meni +veljeni kanssa Helsinkiin. Nyt on jo kolme vuotta siitä, kuin olen +heistä tietoa saanut. Vaikka olen kirjoittanut, ei ole vastausta tullut. +Nykyään kävin pääkaupungissamme, mutta en sieltäkään muuta tietoa +saanut, kuin että hän oli pois muuttanut, mihinkä lienee mennyt.» + +»Eikö herra nyt tule Turusta?» kysyi kyytimies. + +»Tulen», vastasi nuori matkustaja, »mutta minä tulin ensin höyrylaivalla +Helsingistä Turkuun.» + +»Vai niin», sanoi kyytimies. + +Vaipuen ajatuksiinsa katseli nuorukainen taas kanerviansa siksi, että +kyytimies huudahti: »Jo näkyy Laitilan kirkontorni!» + +Nuorukainen, jonka lukija jo arvannee Manniksi, katsoi ylös ja näki +Laitilan kylän edessänsä. Omenapuut, joita täällä kylässä on melkein +joka mökin edustalla, olivat nyt täydessä kukoistuksessansa ja +levittivät lemuansa. Joka talon pihassa huuhdottiin pöytiä ja +lavitsoita; kaikki piti olla puhdasta kesän juhlaksi, juhannukseksi. +Manni ajoi kestikievarin pihaan, hyppäsi rattailta ja meni tupaan +huutamaan kyytimiehiä, jotka istuivat siellä huolettomina, lakit päässä +ja lakinnauhassa sekä valmuja että keltakukkia. Mannin huutaessa +kyytihevosta joutuivat kaikki miehet liikkeelle. Pian oli hevonen +valjastettu, ja Manni läksi eteenpäin iloisella mielellä. Hän oli +lukiosta päästyään käynyt Helsingissä ylioppilastutkintoansa +suorittamassa ja sitte ollut muutaman viikon erään hyvän ystävänsä +luona, mutta jo mieli hehkui kotiin päin. Hevonen ei juossut niin pian, +kuin Manni olisi tahtonut. Hän jätti ohjakset kyytipojan haltuun ja +alkoi katsella ympärillänsä olevaa maailmaa, joka juuri oli täydessä +kesän ihanuudessa. Tuolla hän näki tuomen vaahtasevan, täällä taas +pihlajan täydessä kukassa. Leivonen viserteli kiitosvirsiänsä ilmassa, +ja peipponen lauloi sulosäveleitään metsässä. Hän näki sekä kartanon +että mökin lasten leikittelevän ulkona, kaikki iloisina ja onnellisina. + +Vaan jättäkäämme Manni hänen matkallensa ja käykäämme Eurajoen kartanon +asukkaita katsomassa. + +Patruuna sekä patrunessa ovat vanhentuneet, ja pikku Tyyne, joka nyt on +nähnyt 17 kesää, on kasvanut soreaksi neidoksi. Hänen käytöksensä on +uljas, se täyttää kaikki, mitä korkeasukuiselta vaaditaan. Tänä päivänä +näemme hänen useasti käyvän edestakaisin eräässä kamarissa, johon ovi +vie eteishuoneesta. Mitäpä hänellä siellä on toimitettavaa? Välistä on +joku ryppy oikaistavana valkoisessa päällyspeitossa, väliin taas eivät +ikkunaverhojen laskokset ole oikein hyvin onnistuneet, täytyy niitäkin +paremmin järjestää. »Voih», sanoi hän itseksensä, »tuolla kirjahyllyllä +on vielä tomua, jota Lotta neitsyt ei ole pois pyyhkinyt.» Kaikesta hän +ottaa tarkan vaarin, mitä tuohon kamariin kuuluu, sillä se on hänen +kasvattiveljensä huone, ja tänä iltana hän odottaa Mannia kotiin. + +Hän katseli kamaria, ja kaikki oli nyt hyvässä järjestyksessä, +ainoastaan kukkamaljakot puuttuivat pöydältä. »Kylvön Maissi ne +parahiten laittaa», ajatteli hän ja läksi nyt puutarhurin luo, jolta hän +kysyi: »Missä on Maissi?» + +»Tyttö istuu ompelemassa joen rannalla», vastasi Kylvö. + +Tyyne meni rannalle. Siellä istui Maissi suuren lehevän vaahteran +suojassa ommellen. Hänellä oli siniset pumpuliset vaatteet, ja pitkät +keltaiset hiukset kiertyivät kauniissa kiharoissa hänen valkoiselle +kaulallensa. Tyyne katseli häntä vähän aikaa ihastuksella, sillä Maissi +oli hänen mielestänsä kaunein neito, mitä hän oli nähnyt. Tyyne ei +tietänyt, että hän itse oli yhtä kaunis, vaikka vallan toista laatua +sekä luonteen että muodon puolesta. Maissi oli hempeä ja hento kuin +ruoko, joka vaatii turvaa, mihin nojautuisi, mutta Tyynen ylevässä +muodossa huomasi heti sen lujan luonteen, joka maailman myrskyissäkin +voi seisoa maallisetta turvatta, Lieneekö juuri ollut tämä erilaisuus, +joka heidät ystäviksi teki, vaikka Tyyne oli korkeasukuinen ja Maissi +ainoastaan puutarhurin tytär. Kentiesi oli vielä toinenkin syy: olihan +Maissi kasvattiveljen orpana. + +Katseltuaan Maissia Tyyne sanoi: »Varmaankin sinun on hupainen olla +tuolla kedolla ompelemassa, mutta tule nyt sentään auttamaan minua että +saisin oikein somasti sidotuita kukkia näihin kukkamaljakkoihin. Sitte +on Mannin kamarissa kaikki valmiina siksi, kuin hän tulee.» Vieno ruso +nousi Maissin poskille, mutta pian se katosi taas. Hän meni Tyynen +kanssa ja poimi ihanimmat kukat puutarhasta. Sitte hän sovitteli ne +kukka-astiaan, vaan tänä päivänä eivät kukat tahtoneet oikein somasti +siihen soveltua. Maissi vain käänteli ja väänteli niitä. Noh tulivatpa +toki vihdoin kuntoon ja Mannin pöydälle. Tyyne katseli akkunasta, +toivoen näkevänsä kaivatun veljensä tulon, mutta häntä ei vielä +kuulunut. Patruuna, joka kamarinsa auki olevasta ovesta näki, miten +hartaasti Tyyne odotteli veljeänsä, sanoi hymyellen vaimollensa: »Jos +Tyynen ystävyys kasvattiveljeänsä kohtaan kasvaa noin vuodesta vuoteen, +niin muuttuu se kerran täydeksi rakkaudeksi, eikä se olisikaan +hulluinta, sillä Manni on kelpo poika ja toivon hänestä tulevan oivan +papin.» + +»Pelkään hänen jo liika paljon pitävän veljestänsä», vastasi patrunessa. +»Mannin sydän on aivan vapaa, tieto ja oppi ovat koko hänen maailmansa +ja niin pitää olemankin, mutta kerran hän varmaankin näkee kukan, jonka +hän omaksensa tahtoisi, eikä kukkanen kentiesi olekkaan Tyyne.» + +»Semmoista en minä ajattelekkaan. Tyyne on kaunis, saa myös hyvät +myötäjäiset, ja ystävät he ovat olleet lapsuudesta. Jos Manni, niinkuin +toivon, mieheksi tulee, ja Tyynen sydän silloin vielä on vapaa, niin +siunaan molemmat lapsikseni, eikä Manni silloin saa vähintä onnea +osaksensa!» + +»Ystäväni», lausui patrunessa, »rakkaus vaatii rakkautta, muusta ei se +lukua laske. Älkäämme päättäkö heidän onnestansa eikä tulevista +ajoistansa, ne eivät ole meidän kädessämme.» + +Tyyne, joka turhaan veljensä kamarissa oli kauan katsonut maantielle +päin, nähdäksensä Mannin tuloa, päätti nyt, koska ei kaivattua kuulunut, +mennä Maissin kanssa vähän matkaa maantielle häntä vastaanottamaan. Ilta +oli joutunut, auringon helle oli leppoisempi, ja ihaellen nauttivat +tytöt kesäillan ihanuutta. Mutta samassa kuului ratasten jyrinä. Rattaat +lähenivät -- ja totta todellakin! -- siinä nyt istui Manni viipottaen +neitosille lakkiansa, jossa oli pieni kultalyyry. Siitäpä näkyi, että +hän oli suorittanut ylioppilastutkintonsa. + +»No nytpä olet ylioppilas!» huusi Tyyne. »Voi kuinka olemme sinua +odottaneet! Pelkäsin jo, että olisit jäänyt pois meidän +juhannusilostamme.» + +»En suinkaan. Kukapa sitten olisi kanssanne kukkasriukua laittanut? +Mutta älkäämme täällä viipykö, tulkaa rattaille, niin riennämme kotiin, +setä ja täti jo varmaankin minua odottavat.» Manni ajoi aika vauhtia +kartanon pihaan. + +Patruuna ja patrunessa ottivat kasvattipoikansa vastaan niin hartaasti, +kuin jos hän olisi ollut heidän oma lapsensa, mutta Manni täyttikin +kaikki heidän toiveensa. Ylioppilastutkintonsakin hän oli nyt kunnialla +suorittanut, josta kasvattivanhempain oli syytä iloita. + +Kun Manni oli kaikki pääkaupungin uutiset jutellut, mitä patruuna oli +utelias kuulemaan, puhui hän surullisella äänellä: »Äidistäni ja +veljestäni en muuta tietoa saanut, kuin että he ovat muuttaneet pois +Helsingistä. Missä nyt lienevät?» Kyyneleet tulivat hänen silmiinsä, +mutta hän ei tahtonut niitä näyttää, vaan läksi viemään kapineitansa +kamariinsa. Nähdessänsä siellä kukkasia pöydällänsä hän sanoi: »Tyyne ja +Maissi varmaankin ovat nuo ihanat kukat tänne tuoneet. Oi miten hupaista +taas on olla täällä kotona! Mutta mihinkä joutuivat kanervaiseni, jotka +muassani toin?» + +»Tässä ne ovat», vastasi Maissi. »Ne putosivat pihalle rattailta +hypätessäsi.» + +Manni otti kukat, ja hänen silmänsä lepäsivät ihastuksella hetken tytön +kasvoilla. Sitten hän pani kanervat maljakkoon, sanoen: »Menkäämme +puutarhaan; tällaisena kauniina kesäaikana kaikki elolliset olennot +nauttivat kesän ihanuutta.» + +Vastapäätä Mannin kamaria toisella puolen eteishuonetta olivat patruunan +huoneet. Ovet olivat auki, ja Manni huusi: »Setä ja täti! Tulkaa nyt +kanssamme ulos, teillekin ulkoilma varmaan tekee hyvää.» + +»Kyllä tulemme, poikani», vastasi patrunessa, ja he menivät kaikki ulos +puutarhaan, jossa vanha Kylvö ahkerasti leikkeli nuoria puunvesoja. + +»Hyvää iltaa, eno, kuinka voitte?» lausui Manni. Kylvö katsoi ylös +työstänsä ja huomattuaan Mannin lakissa lyyryn hän vastasi vähän +tavallista syvempään kumarrettuansa: »Hyvin vain, mutta näenpä, että +työsi on menestynyt, koska olet ylioppilas. Hm, kyllä jo ansaitsisit +minulta herran nimen, mutta se nimitys kävisi vähän kankeaksi, kun olen +tottunut vaimoni sisaren poikaa aina sinuttelemaan. Saat sen vuoksi +tyytyä vanhaan nimitykseen.» + +»Sehän nimitys, enoni, onkin paras», sanoi Manni. + +Vähän aikaa puistossa käveltyänsä menivät patruuna sekä patrunessa +sisälle, mutta nuoret jäivät vielä puutarhaan. He istuivat +keinulavitsalle joen rannalle. Metsästä kuului paimentorvien ääni, ja +käki kukkui yksitoikkoista kukuntaansa. »Oi kuinka kaunis on kesä!» +sanoi Manni. »Kaikille on se hupainen aika. Kotimatkallani minä näin +tänään lapsia mökkien edustalla paitasillaan, nauttimassa päivän +lämpimyyttä. He leikittelivät posliini- ja saviastiain palasilla. +Kartanon lapsia näin kartanojen edustalla hienoissa vaatteissa +leikitellen somilla leikkikaluillansa. Kaikki iloitsivat kesän +kauneudesta, mutta kuitenkin oli heidän ilollansa erotus. Kuulkaahan! +Mökin lapsi pudotti kivelle rikkeimen astian palan, ja se meni kahtia; +hän nauroi ja sanoi taputellen ilosta pieniä käsiänsä: 'Nyt on minulla +kaksi palaa.' Kartanon lapsi pudotti myös leikkikalunsa, pienen +tarjottimen, jolla oli hienoja posliinikuppeja. Hän aikoi juuri tarjota +kumppanillensa niistä, vaan kompastui, ja nytpä hänen somat kuppinsa +menivät rikki, eivätkä palat häntä enää voineet huvittaa, vaan hän meni +itkien pois. Silloin minä ajattelin: ken vähään tyytyy, on onnellinen.» + +Kauan he olisivat kentiesi vielä jutelleet puutarhassa, mutta Kylvö tuli +sanomaan, että patrunessa tahtoi tytärtänsä ja Mannia sisälle. He +menivät heti, ja Maissi läksi isänsä kanssa puutarhurin vähäiseen +asuntoon. + +Toisena päivänä oli kartanon nuorilla paljon tointa kukkasriu'sta, jonka +piti valmistuman illaksi, mutta nyt se olikin valmistumaisillaan, ja +Manni sanoi: »Hupaista olisi, jos kartanon alustalaiset kutsuttaisiin +tänne riu'un ympäri tanssimaan, ja jos he sitte saisivat illallisen +täällä pihalla.» Samassa tuli patruuna katsomaan kukkasriukua, ja Manni +laski kätensä hänen olallensa, sanoen: »Setä hyvä, lupasitte antaa +minulle ylioppilaaksi päästyäni jonkun mieleiseni lahjan, kun teiltä +sitä pyytäisin, ja nytpä tiedän mitä hartahimmin haluaisin.» + +»No, jos voin pyyntösi täyttää, niin saat, mitä tahdot», vastasi +patruuna. Manni pyysi, että alustalaiset pääsisivät kartanoon tanssimaan +kukkasriu'un ympärille ja että saisivat illallisen. + +Patruuna hymyili, sanoen: »Sinäpä pyydät muille lahjaa, mutta mene vaan +toimittamaan, että kaikki kutsutaan, joille sanan saat. Minä lupaan +sinulle, että joka juhannusilta, niin kauan kuin elän, pitää ruokapöydät +oleman valmistettuna alustalaisilleni.» + +Ilta tuli, ja Manni oli onnellinen, kun näki köyhän kansan iloitsevan. +Hän oli tyytyväisempi levolle mennessään, kuin jos olisi jonkun +kiiltävän ja kalliin lahjan saanut. + + + + +KUUDES LUKU. + + +»Kesä kaunis, ihana kesä, kuinka olet lyhyt!», ajatteli Maissi +katsellessaan avoimen akkunan ääressä, miten puutarhassa jo siellä +täällä näkyi kellastuneita lehtiä. Kauan hän istui siinä ajatuksissansa, +mutta isänsä kysymys: »Maissi, mitä siellä nyt uneksit?» herätti hänet +haaveistansa, ja hän vastasi: »Ajattelin vain katsellessani noita +kellastuneita puita, että tämä kesä oli erin lyhyt. Jo muutaman päivän +päästä Mannikin lähtee pois.» + +»Hm, kyllä vuodenajat pian kuluvat, kun murheetonna ja terveenä olla +saa», sanoi Kylvö ja meni laulun nuottia hyräillen kamariinsa, ajatellen +itseksensä: »Tämä ei kelpaa. Ei kelpaa, että täällä työtä teen. +Kyyhkyseni sydän on vaarassa, pienestä kipinästä saattaa tulla ilmi +valkea. Kyllä olen huomannut, miten kukkani punastuu joka kerta, kun +Manni lähestyy -- mutta toiselle kukalle on se aurinko luotu loistamaan. +-- Hm, nyt on se päätös varma minussa, että lähden täältä Pöyhkeälään.» +Nyt hän huusi: »Maissi, muistatko, että eversti Pöyhkönen sanomalehdissä +ilmoitti tahtovansa puutarhuria. Eilen sain everstiltä kirjeen, jossa +hän sanoo kuulleensa minua mainittavan taitavaksi puutarhuriksi. Hän on +luvannut minulle suuren palkan, semmoisen, jota ei meidän patruunan +kannata antaa tästä puutarhasta, ja minä olen nyt päättänyt muuttaa +Pöyhkeälään.» + +»Voi, isäni, täältä on kovin ikävä lähteä pois.» + +»Kyllä onkin, mutta, lapseni, ei ole meillä suuria varoja, niin että +voisimme hylätä isomman palkan.» + +Maissi ei puhunut enää mitään, vaan silitteli surullisena kissaa, joka +makasi akkunalla päivän paisteessa. Mutta vilahdukselta katsottuaan +ulospäin punastui hän -- samassa kuului jalan ääni porstuasta, ja Manni +astui sisälle. + +»Noh, mistä sinä tulet pitkissä saappaissa ja sauva kädessä?» kysyi +Kylvö. + +»Olen ollut metsätorpissa katselemassa ja kuulemassa, miten toimeen +tulevat.» + +»Vai niin», sanoi Kylvö. »Kyllä on hyvä, että patruuna saa tiedon heidän +elämästänsä. Koko aluskunta tuleekin paljoa paremmin toimeen nyt, kuin +kymmenen vuotta takaperin, ja siitäpä on tullut kartanollekin hyötyä. +Torpparien juhdat ovat hyvässä voimassa, ja niin tulevat kartanonkin +maat paremmin viljellyiksi.» + +»Kuinka Salon torpassa voitiin?» kysyi Maissi. + +»Varsin hyvin. Menneenä vuonna, jolloin oli huono vuodentulo, ei setä +ottanut mitään veroa heiltä. Nyt tänä vuonna he maksoivat veronsa ja +vähän menneenvuotistakin. Mutta vetäen suuren ristin velkapaperille, +sanoi setä: Pyyhitään nyt pois vanha velka, kyllä hyvin tarvitsette mitä +veron maksettuanne torppaan jää.'» + +»Hm, kumma, miten hän on muuttunut sitte kuin äitisi täältä läksi.» + +»Niin, eno, ihminen ei pysykkään paikoillansa, ja setäni, hän menee aina +eteenpäin. Hyvä vain, ken osaisi käydä hänen jälkiänsä.» + +»Hyvä on patruuna minullekin ollut», sanoi Maissi. »Kuinka paljo +maailman ihanuudesta olisikaan jäänyt minulta tuntematta, jos ei hän +olisi antanut minun opiskella Tyynen kanssa. Ajatellessani kaikkea +hyvää, jota olen saanut nauttia, tuntuu täältä lähteminen kovin +ikävältä.» + +»Mihinkä sinä lähtisit?» + +»Olen päättänyt ruveta puutarhuriksi eversti Pöyhköselle», vastasi +Kylvö. »Kyllähän minä asiasta jo puhuin patruunalle, mutta siiloin ei +päätökseni vielä ollut oikein varma.» + +»Sepä oli ikävä sanoma. Tyyne varmaankin on Maissia paljon kaipaava; +mutta nyt olen täällä ollut jo kauan, täytyy mennä laittamaan +kapineitani kuntoon, sillä huomenna minun on Helsinkiin lähteminen. +Hyvästi nyt vähäksi ajaksi.» + +Manni meni. Maissi katseli vähän aikaa hänen jälkeensä ja lausui sitte +lämpimästi: »Tuo Manni on oikein onnen lapsi. Kaikki häntä siunaavat ja +sanovat, että torpan pojan kanssa tuli onni ja siunaus kartanoon ja sen +alueelle.» + +Kylvö ei puhunut mitään, vaan meni vastausta kirjoittamaan eversti +Pöyhköselle. + +Toisena päivänä oli Manni jo aikaiselta valmis lähtemään. Patrunessa oli +varustanut hänet hyvällä eväspussilla, ja kartanon hevonen, joka oli +vievä Mannin ensi kestikievariin, kaapi malttamattomasti maata, niin +että tomu tuoksui. Manni oli täydessä matkapuvussa, rinnalla +matkalaukku, jonka Tyyne oli ommellut. Ainoastaan nuo ikävät +hyvästijättösanat olivat vielä sanomatta, mutta vihdoin tulivat nekin +sanotuksi. Tyynen mustista silmistä vieri kyyneleitä, hän kaipaili +sanomattomasti kasvattiveljeänsä, mutta he lupasivat kirjoittaa +toisillensa, ja se oli kumminkin vähentävä kaipausta. Manni juoksi vielä +hyvästi sanomassa enollensa ja Maissille. »Kun tulen jouluksi kotiin», +sanoi hän, »poikkean Pöyhkeälään teitä katsomaan.» Maissi hymyili. Niin +hento kuin hän olikin, omisti hän kyllin voimaa pidättääkseen +kyyneleensä. Hetken kuluttua oli Manni jo lähtenyt näkyvistä. + +Patruuna istui taas keinutuolissansa, puhaltaen savupilviä, patrunessa +kutoi sukkaa, ja Tyyne luki ääneensä Castrénin matkamuistelmia. + +Puutarhassa Kylvö sitoi nuoria vesoja keppeihin kiinni, jotta olisivat +turvassa syksyn tuulilta, mutta joen rannalla istui Maissi laulellen: + + »Sua muistan syksysäällä + rajutuulen raivotessa, + puista lehtein lentäessä, + muistan, koska kuutamolla + kuvauupi taivo kirkas + jäisen järven iljanteissa; + milloin mua muistat -- milloin? + + Sua muistan kaikin ai'oin, + päivän puoleen pyrkiessä + sekä maille kulkiessa. + Muistan täällä, muistan tuolla + tähtitarhan tuolla puolla; + -- milloin mua muistat -- milloin?» + +Pöyhkeälän puutarhassa oli nuorukainen, joka otsansa hiessä kaivoi +multaa lapiollansa; hänen ympärillänsä maassa oli joukko istutettavia +puita. Nuorukaisen posket, jotka tavallisesti olivat kalpeat, punottivat +nyt, ja hänen keltaiset hiuksensa hohtivat kuin kulta. Eversti Pöyhkönen +tuli käytävää pitkin oikoisena ja yhtä ylpeän ja vaativan muotoisena +kuin tavallisesti. Hän katseli nuorukaista, ilmeensä kävi vähän +lempeämmäksi, ja hän sanoi: »Noh, työsi näkyy joutuvan eteenpäin, mutta +nyt sinun täytyy mennä kyytiin, sillä tänä päivänä on minun vuoroni +lähettää mies ja hevonen hollikyytiin.» + +»Voi, mutta nämät kalliit ja kauniit puut lakastuvat ja menevät +varmaankin hukkaan, jos jäävät istuttamatta», vastasi nuorukainen. Vaan +katsottuansa ylös hän pelästyi nähdessään everstin otsassa kaksi syvää +ryppyä, jotka eivät hyvää merkinneet, ja hän heitti kohta lapionsa pois, +sanoen: »Kyllä olen valmis, herra eversti.» Nuorukainen oli paraan +keinon keksinyt, sillä everstin viha lauhtui heti, kun hän huomasi +itseänsä pidettävän tarpeellisessa arvossa. Siitä ei hän lukua pitänyt, +tapahtuiko se pelosta vai rakkaudesta, vaan sanoi: + +»Tuo vastaus olisi sinun heti pitänyt tietämän antaa, kun olet jo monta +vuotta talossa ollut, ja muista toiste, kun itse sinulle käskyni annan, +että olet valmis sanaakaan sanomatta sitä täyttämään.» + +Nuorukainen meni kiireesti hevosta asettamaan ja ajoi kestikievariin. +Sinne tultuansa hän vei hevosen talliin ja antoi sille heinätukon. Sitte +hän istui pihalla olevalle pölkylle eikä keskustellut muitten +kyytimiesten kanssa, vaan alkoi mietiskellä itseksensä: »En tahtoisi +olla rikas», ajatteli hän, »sillä paljon he saavat kärsiä, aina heidän +ylpeytensä loukkaantuu. En myöskään tahtoisi olla vallan köyhä, köyhähän +on useasti rikkaan orja. Paras onni on sillä, jolla on oma pesä, +niinkuin linnuilla metsässä, ja jokapäiväinen leipä.» Kauan ei +nuorukainen istunut, ennenkuin porokellon ääni herätti hänet mietteistä, +ja samassa ajoi ylioppilas pihaan. Se oli Manni, joka nyt matkusti +Helsinkiin. + +»Tuokaa hevonen», huusi Manni, vaan samassa hän näki nuorukaisen, joka +istui pölkyllä. Manni säikähti vähäsen, sillä nuorukainen oli kovin +Maissin näköinen, posket vaan olivat kalpeammat. Nuorukainen katseli +myös Mannia tarkasti, sydämmensä sykki kummasti; hän oli mielestänsä +nähnyt tuon herran ennen, mutta missä? Hän oli outo ja kuitenkin tuttu. +Nuorukaisella oli oma peilikuvansa edessänsä, hiukset vain olivat +erilaiset. Hän olisi katsellut Mannia kentiesi vielä kauan, mutta +kestikievari sanoi hänelle: »Pane Pöyhkeälän hevonen kyytiin, niillä +toisilla hevosilla on jo ajettu paljo.» Hevonen oli pian valjastettu, ja +kyytimies ajoi kestikievarista. + +Manni kysyi nuorukaiselta, oliko hän Pöyhkeälästä. »Olen», vastasi hän. +»Minä olin vielä lapsi, kun tulin kerjäten tänne. Äitini kuoli tuolla +kylässä eräässä mökissä, ja mökin asukas, joka oli kristitty ihminen, +toimitti hänet hautaan. Minut hän toimitti Pöyhkeälän puutarhaan työtä +tekemään, ja sepä olikin kyllä hyvä minulle, jolla ei ollut niinkään +paljoa kuin taivaan linnuilla.» + +»Mitä sillä tarkoitat, että sanoit 'kristitty ihminen'? Eihän meillä +pakanoita olekkaan.» + +»Paljo on niitä vielä, jotka sydämmessään ovat pakanoita. Semmoiset ovat +nuo ylpeät rikkaat, jotka köyhälle sairaalle, joka yösijaa pyytää, +ärjäsevät: 'Mene pois, ei minulla ole sinulle huonetta.'» + +»Sinä puhut kovia sanoja rikkaista. Muutamista ne ehkä sopivat, mutta +älä kaikkia tuomitse. Minä tiedän sinulle antaa toisenlaisen esimerkin, +sillä minä olin köyhä poika, kun tulin äitini ja veljeni kanssa kerjäten +isoon kartanoon, ja sinne tultuani pääsin kasvattipojaksi. Eivätkä isä +ja äiti voi parempia olla, kuin patruuna ja patrunessa Palmu ovat +minulle olleet.» + +»Onko herra Eurajoelta?» + +»Olen», vastasi Manni, mutta hän ei huomannut, kuinka kyytimies vapisi, +ennenkuin näki ohjasten putoavan hänen kädestänsä. Silloin hän sanoi: +»Mikä sinua vaivaa?» + +Nuorukainen ei vastausta antanut, vaan kysyi: »Herra, näettekö mökkiä +tuolla vainiolla? Katsokaa sitä tarkoin. Siellä kuoli äitini siunaten +rikkaita ja köyhiä, siunaten minua ja kaksoisveljeäni!» + +»Nuorukainen!» huusi Manni. »Kuka olet? Junno? Maissin kuva! Kun en +tuota heti arvannut! Olen löytänyt veljeni, -- mutta äiti, sinä olet +poissa!» + +Kaksoisveljekset olivat nyt mökin kohdalla. He hyppäsivät rattailta ja +menivät mökkiin. + +»Priita», lausui Junno, »veljeni tahtoo nähdä mökin, jossa äitini kuoli, +ja sen hyvän vaimon, joka vähillä varoillansa koetti hänen viimeisiä +hetkiänsä huojentaa.» + +»Hyvänen aika! Onko tämä ylioppilas Leenan poika?» kysyi Priita +kummastellen, mutta veljekset syleilivät toisiansa itkien sekä ilon että +murheen kyyneleitä. + +Junno kertoi nyt Mannille elämänsä äitinsä kuolemaan asti ja sanoi +lopuksi: »Äitini viimeinen tervehdys sinulle oli, että aina muistaisit +Jumalan sanan ja pitäisit huolta köyhästä kansasta.» + +»Sen tahdon tehdä», vastasi Manni vakavasti. + +Kauan eivät veljekset mökissä joutaneet viipyä, vaan läksivät taas +matkalle. Ronkan kankaalla Junno näytti Mannille paikan, missä äitinsä +kanssa istui, kun rosvo heidät ryösti. + +»Voi, jospa äitini ei olisi matkalle lähtenyt, niin olisi hän kenties +vielä elossa», sanoi Manni. »Mutta», lisäsi hän, »miksi et sinä äitini +kuoltua tullut Eurajoelle, kun tiesit, missä minun kotini oli?» + +»Minä sain työtä ja ruokaa Pöyhkeälässä ja olin lapsi, -- ei ollut +silloin hyvä lähteä yksin kerjäten viiden penikulman pitkää matkaa. +Tultuani vanhemmaksi pelkäsin veljeni tuolla suuressa kartanossa tulleen +ylpeäksi ja ajattelin: 'kentiesi ei hän minua enää tuntisikaan.' Luulin +rikkaitten tehneen sydämmesi ylpeäksi. Mielestäni ei minulla ollut muuta +rakastettavaa maailmassa, paitsi äitini hauta ja vanha Priita tuolla +mökissä.» + +»Junno, älä kanna nurjaa mieltä rikkaita vastaan. Etkö nyt näe, miten +olet luulossasi erehtynyt?» + +»Kyllä koetan mieleni muuttaa», vastasi Junno. + +Pian täytyi veljesten erota toisistansa, sillä he tulivat jo +Lauttakylään, josta Junnon oli takaisin palajaminen. Vähän aikaa he +vielä istuivat kestikievarin vierashuoneessa juttelemassa, jolloin Manni +kertoi Kylvöstä ja Maissista, että Kylvö syksyllä oli tuleva Pöyhkeälään +puutarhuriksi. Sitte veljekset sanoivat hartaat jäähyväiset toisillensa +ja läksivät taas kumpikin eri haarallensa koettelemaan tuntemattomia +elämänvaiheitansa. + + + + +SEITSEMÄS LUKU. + + +Eräänä syysiltana istui Porin kaupungissa muutamassa krouvissa neljä +miestä. Heillä oli olutpulloja ja laseja pöydällä. Yksi heistä, joka +näkyi isännän virkaa tekevän, sanoi: »Juokaamme nyt läksiäisiäni! +Toiste, kun tulen pariinne, olen Pöyhkeälän everstin palvelija, ja +silloin juomme kentiesi everstin parasta viiniä yhdessä.» + +»Niin, Kalle on hyvä kaappaamaan itsellensä», virkkoi yksi tovereista. + +»Kyllä onkin», vakuutti toinen. »Muistan, kun kerran olimme yhdessä A--n +asioilla K--n pitäjässä, silloin kaappasi hän myös itsellensä +matkustavaiselta rahakukkaron niin näpsästi, että ei tarvinnut yhtään +näpähdystä antaa akalle, jolta kukkaron otti. Kauppamiehen asiat hän +toimitti hyvin ja sai rehellisen miehen kiitokset.» + +»Paljon viisaus tekee», lausui kolmas. »Muistan minäkin sitä, kun Kalle +tuli Eurajoen kartanosta tänne. Hän kulki edestakaisin kaupungissa +kerjäten, siksi että ensin pääsi juoksupojaksi erääseen ravintolaan, ja +nyt hän on jo herransa talossa ollut parhaana passarina suurissa +kesteissä.» + +»Saatpa nähdä, että vielä itsekin tulen herraksi», sanoi Kalle. +»Eteenpäin, eteenpäinhän sitä aina täytyy mennä.» + +»Ohoh! Älä pöyhistele, vaikka tuletkin eversti Pöyhkösen palvelijaksi», +sanoi taas kolmas kumppani. »Entä jos joutuisit vielä pahaan pulaan. +Kuinka sitte herraksi tulemisen kävisi?» + +»Kuka minun pahaan pulaan veisi? Sinäkö? Katso vain itse eteesi!» ja nyt +rupesivat kaikki ärjäsemään tuolle, joka oli Kallelle vastaan puhunut, +niin että hän näki parhaaksi pötkiä tiehensä. Toiset jäivät vielä +tyhjentämään olutpullojansa. + + * * * * * + +Pöyhkeälän puutarhaan oli rakennettu vähäinen huonerivi, johon Kylvö nyt +oli saanut asuntonsa. Kokemäenjoki virtaili sen vieressä, vaan virran +hiljainen kohina hämmentyi tuuleen, joka vinkuen raivosi puitten +lehdettömissä oksissa. Kylvön huoneessa paloi kirkas tuli pesässä ja +levitti lämpimän valonsa kamariin. Pesän edessä makasivat kissa ja +valkoinen villakoira hyvässä sovussa lämmitellen kylkiänsä, mutta Kylvö +ja Maissi istuivat kuunnellen Junnoa, joka kertoili heille +elämänvaiheitansa. + +»Paljon olet poika raukka nuorella iälläsi saanut kärsiä. Kuulimme jo +kyllä yhtä ja toista Eurajoen kartanossa Mannin kirjeestä, jonka +patruuna Helsingistä sai, mutta siitä ei kaikesta niin selvää saanut, +kuin nyt sinun omasta suustasi. Hyvä vain, että sydämmesi on säilynyt +puhtaana kaikissa vastoinkäymisissä, vaikka olit vielä oppimaton lapsi, +kun orvoksi jäit.» + +»Enoni, minä olin jo neljäntoista vuoden vanha poika. Olin siihen asti +Helsingissä saanut oppia eräältä herralta, ja minulla oli äiti, joka +Jumalan sanasta ne viisaat neuvot otti, jotka hän minulle antoi, eivätkä +hyvän äidin opetukset ikänä unohdu. Monta kertaa, kun olen vääryyttä +saanut kärsiä, on kova viha raivonnut sydämmessäni lähimmäisiäni +kohtaan, ja heille olisin suonut mitä pahinta, mutta silloin on +suloisena sävelenä kaikunut äitini varoitus: 'Poikani, muista, ettet +vihaa kanna sydämmessäsi, vaan anna anteeksi, sillä viha on synti', -- +ja sydämmessäni riehuvat aallot ovat tyyntyneet, olen sortamiset +unohtanut.» + +»Mutta nyt, Junno, saat olla isäni luona, saat aina olla hänen apunansa +puutarhassa», sanoi Maissi. Junno hymyili ja katseli Maissia ikäänkuin +jotain korkeampaa olentoa, sillä neito, vaikka juuri puhjennut +kukoistava kukka, oli hänen rakkaan äitivainajansa näköinen. + +Valo pesässä oli heidän jutellessaan jo loppunut, ja Maissi sytytti +tulen kynttilään. Juuri hänen sitä sytyttäessään aukeni ovi, ja hyviin +vaatteisiin puettu mies astui sisälle. + +»Hyvää iltaa!» sanoi mies. »Missä saisin kohdata everstiä?» + +»Kyllä hän on tuolla kartanossa; mutta kuka olette?» kysyi Kylvö. + +»Nimeni on Kaarlo Näpsä; olen tuleva everstin palvelijaksi.» + +»Junno, mene näyttämään Näpsälle, missä eversti asuu!» + +Kalle säpsähti vähän, nähdessään Junnon, jonka hän nyt vasta huomasi. +Tultuaan ulos hän sanoi itseksensä: »Manni!» + +»Tunnetteko veljeäni, koska hänen nimeänsä mainitsitte?» + +»Veljeänne? En, mutta eikö teitä juuri nimitetty Manniksi?» + +»Ei. Se on veljeni nimi, minä olen Junno.» + +»Hm, kuulin väärin. Teillä on veli?» + +»On. Hän on Eurajoella patruuna Palmun kasvattipoikana.» + +»Kutka olivat nuo tuolla sisällä?» + +»Puutarhuri Kylvö tyttärinensä.» + +»Ah! Pieni Maissi onkin jo neiti.» + +»Tunnetteko häntä?» + +»En, en suinkaan, mutta hän on näette, hyvin ihana, ja niistä aina paljo +puhutaan. Minäkin jo vuosia sitten olen kuullut puhuttavan puutarhuri +Kylvön pienestä ihanasta tytöstä, mutta nyt on hän jo, näen minä, +herrassäätyinen neiti.» + +»Tuossa on everstin huone», sanoi Junno, ja meni, jättäen Näpsän, +takaisin kamariinsa, joka oli Kylvön huonerivissä. Maailma tuntui +Junnosta ylen suloiselta nyt, jolloin hän aina sai, kun hänellä vain oli +aikaa, mennä Kylvön tykö juttelemaan. Tuulen vinkunakin kuului vain +soitannon säveleiltä. Hän oli onnellinen, ja sydämmensä katkerat tunteet +olivat kaikki poissa. Hänellä oli seinässä viulu, jota joutohetkinänsä +soitti; nyt hän otti sen ja alkoi soittaa kaunista polskaa. Hän ei +huomannut, että Maissi tuli sisälle. Neito seisahti vähän kuuntelemaan, +mutta sanoi sitte: + +»Junno, tänne tulee matkustavaisia, koska kello kuuluu; he ovat +varmaankin kartanon vieraita, jotka ovat ajaneet erehdyksessä tänne +puutarhaa pitkin. Mene nyt näyttämään heille oikeaa tietä.» Junno meni, +mutta matkustavaiset olivat jo portaitten edessä, ja heleä ääni reestä +kuului sanovan: »Äitini, nyt loppui tie. Ei suinkaan tuo ole Pöyhkeälän +kartano?» + +»Tämä on puutarhurin asunto, olette ajaneet vähäisen väärään, mutta +käännetään tässä», sanoi Junno. Ottaen ohjat käteensä hän istui +kuskipenkille ja ajoi kartanon pihaan; sitte hän läksi jälleen pois, +mutta matkustavaiset menivät sisälle. Everstinna tuli itse katsomaan, +kutka vieraat olivat, ja sanoi nähtyänsä heidät: + +»Ah! Milja Pohjantähti! Sepä oli oikein erinomaisen hupaista, että +kerran tänne tulit -- ja pikku Salli, kuinka hän on kasvanut!» + +Salli, joka oli saanut vaatteet päältänsä, syleili everstinnaa iloisesti +lausuen: »Täti, pikkuinen tulee isoksi, kymmenvuotias on tullut +kuudentoistavuotiaaksi.» + +»Niin, sinä olit kymmenvuotias, kun viimeksi sinut näin. Pian ne vuodet +kuluvat. Mutta astukaamme nyt sisälle»; ja aukaistuaan oven vei +everstinna vieraat komeaan saliinsa, jossa eversti kohteliaasti +tervehdittyänsä kehoitti heitä istumaan pehmeään sohvaan. Vähän aikaa +juteltuaan niitä ja näitä pääkaupungista jäsen läheisyydestä (paronitar +Pohjantähti asui lähellä Helsinkiä) menivät vieraat everstinnan kutsusta +iltaselle. Illallispöydällä oli monenlaisia herkkuja tarjona ja tee +kiehui kiiltävässä teekyökissä. Iltaselta päästyä paronitar meni pian +levolle, sillä hän oli väsynyt matkastansa. + +Aamulla vietiin vieraille seltterivettä juotavaksi, ja kello puoli +kymmenen, kun everstinna oli valmiiksi puettu, kokoontuivat kaikki +saliin kahvipöydän ympärille, toivottaen hyvää huomenta toisillensa. + +»Oi kuinka hupaista on, kun kerran saa jutella vertaistensa kanssa!» +sanoi everstinna. »Täällä maalla täytyy olla vallan sekalaisessa +seurassa. Tänä päivänä aion pyytää tänne vieraita, mutta pelkään, että +teidän tulee kovin ikävä, sillä saatatteko ajatella -- täällä ei ole +yhtään vapaasukuista. Mutta minä en kutsu heitä kahville, niinkuin +täällä maalla tapana on, vaan pyydän heitä tulemaan teelle, niin ei aika +käy kuitenkaan kovin pitkäksi.» + +Paronitar lausui hymyillen: »Varmaankin vain puhut pilapuheita. Minä +luulen ajan varsin hupaisesti kuluvan tuttaviesi seurassa.» + +»Voi äiti, minun sininen hameeni ei ole valmis», sanoi Salli, »olisin +halusta tahtonut sen uudistaa, mutta kuinka joudun sen valmiiksi +ompelemaan illaksi?» + +»Kyllä minä neuvon tiedän», virkkoi everstinna. »Meidän puutarhurillamme +on tytär, joka on hyvä ompelemaan. Käsketään häntä tänne sinun +avuksesi.» + +»Sepä, täti kultani, olisi hyvä», vastasi Salli, ja everstinna lähetti +käskemään Maissia. + +Tuokion ajan kuluttua Maissi tuli sisälle. Hän oli mustissa vaatteissa, +joissa hänen ihonsa näytti vielä tavallista valkeammalta, ja pitkät +keltaiset kiharat putoilivat hänen hartioillensa; hän näytti ylen +somalta ja siistiltä. Vierasten silmissä oli kummastus hyvin selvä. He +eivät odottaneet ompelijassa näkevänsä tuommoista kaunotarta, ja kun +everstinna sanoi Maissille: »Tahtoisimme teitä vähän auttamaan neiti +Pohjantähteä ompelemisessa», niin lausui Salli: »Antakaa anteeksi, neiti +Kylvö, että teitä vaivaan, vaikka olemme ventovieraat toisillemme; sitä +en suinkaan olisi rohjennut tehdä tätini käskyttä.» + +»No, tuopa ei ole mikään arveluttava asia, halusta teille vähäisen avun +teen», vastasi Maissi. Pian olivat tytöt täydessä työssä ja Salli oli +vallan ihastunut Maissiin. Hän kysyi, missä Maissi oli koulussa ollut, +ja kuultuansa, että hän oli opiskellut patruuna Palmun tyttären kanssa, +sekä että Maissin orpana, joka oli ylioppilas, myös oli hänelle paljon +oppia antanut, kysyi hän vielä: »Mikä orpananne nimi on?» + +»Manni Salo», vastasi Maissi. + +»Salo! Vai on hän teidän orpananne! Nikku Saari, joka on meidän rovastin +poika, on paljon puhunut Salosta. He ovat olleet lukiokumppanit, ja nyt +ovat yliopistossa taas yhdessä.» Ei monta hetkeä kulunut, ennenkuin +Sallin vaatteet olivat valmiit, mutta sillä aikaa tulivat neitoset +hyviksi tuttaviksi. + +Maissi ei joutunut viipymään enää Sallin luona, vaan sanoi hyvästi ja +meni pois. + +Iltapuolella, kun Salli oli vieraita varten pukenut yllensä, sanoi hän +everstinnalle: »Täti, eikö Maissi tule tänne?» + +»Sallitko hänen tulla seuraasi?» kysyi everstinna. + +»Miksi en? Oikein halusta toivoisin hänen pian tulevan tänne.» + +»Mutta mitä sanot sinä, Milja?» kysyi everstinna. + +»Soisin kernaasti, että tyttäreni saisi olla tuon suloisen ja hempeän +tytön seurassa», vastasi paronitar. + +»Jos niin on, lähetän häntä käskemään.» + +»Minä juoksen itse hänen tykönsä», sanoi Salli. + +»Noh Salli! Kuinka se sopisi, että vapaasukuinen neito kävisi kutsumassa +puutarhurin tytärtä», sanoi eversti Pöyhkönen. + +»Miksi ei?» kysyi Salli naurahtaen. »Luuletteko, setä, vapaasukuisuuteni +joutuvan Maissille ja minun muuttuvan puutarhurin tytöksi? Älkää +pelätkö! Emme elä enää satujen ajassa, jolloin pahat noidat tuommoisia +ihmeitä tekivät.» Tämän sanottuansa hän juoksi, naurahtaen itseksensä +noille ylpeille ihmisille, puutarhurin asuntoon. Hän kuuli kaunista +soittoa ja meni sinne, mistä soitto kuului. Aukaistuaan Kylvön oven hän +näki ensiksi Junnon, joka istui viulu kädessä; valo kynttilästä lankesi +hänen keltaisille kiharoillensa. Salli katseli kummastuen hänen kauniita +huolenalaisia kasvojansa, mutta sitte hän kääntyi Maissiin, sanoen: +»Neiti Kylvö, tulkaa kanssani everstille. Sinne tulee vieraita tänä +iltana, ja ne ovat kaikki minulle tuntemattomia. Olisi hyvin hupaista, +jos saisin illan viettää seurassanne.» + +»Kiitoksia, kyllä tulen halusta», vastasi Maissi. Hän puki nyt vain +toiset vaatteet yllensä, ja sitte neidot läksivät iloisina kartanoon. +Näpsä seisoi pihalla, liikkumatta katsellen Maissia, mutta tyttöjen +ohitse mennessä hän sanoi itseksensä: »Muotonsa on yhtä suloinen nyt, +kuin hänen lapsena ollessaankin, vaikka minulle ei hän enää ikänä +kurkota käsiänsä. Mutta», -- lisäsi hän vielä, ja suunsa vääntyi pahaan +hymyyn, »sinua neitoseni ei kukaan saa niin kauan, kuin tämä käsi on +vapaana.» Sen sanottuansa hän aikoi lähteä pois, mutta käsi laskeutui +hänen olallensa; se oli Junnon. Hän oli tullut ulos ja kuullut Näpsän +puheen. Kalle pelästyi, jotta oli varsin hämmennyksiin joutumallansa, +vaan samassa hän keksi hyvän keinon ja sanoi nyt huolettomasti: »Mitä +tahdot, Junno?» + +»Tahdon kysyä: kuka oikeastaan olet? Mielestäni olen ennen nähnyt sinut. +Miksi uhkasit äsken noin kamalasti? Kuinka sinä tunnet Maissin?» + +»Mitäs nyt horiset? Olenhan eversti Pöyhkösen palvelija enkä Maissi +neidestä ole mitään puhunut. Ajattelin vain erästä porilaista sulotarta, +jota hänen lapsuudestansa olen armastellut. Hän ei minusta enää huoli, +mutta ajattelin itsekseni, että, häntä ei muittenkaan pidä saaman.» Nyt +hän läksi kartanon huoneisiin palvelijan virkaa täyttämään, mutta hänen +sydämmeensä nousi viha Junnoa kohtaan, ja hän ajatteli: »Kun ei vain +toinen veli nyt taas minua pahaan pulaan veisi. Täytyy hänet laittaa +tieltä pois.» + +Junno meni vähäiseen kamariinsa veistelemään kirjahyllyä, jota hän +kerran oli kuullut Maissin itsellensä toivovan. Eilen vielä tuntui +maailma Junnosta suloiselta, mutta tänä päivänä hän oli surullinen. Nyt, +kun tuon ison kartanon seinät erottivat hänet Maissista, tunsi hän +paremmin, että hän ei ollut orpanansa vertainen. + + + + +KAHDEKSAS LUKU. + + +Talvi oli kulunut, aurinko paistoi taas lämpimästi. Puissa lehdet olivat +puhkeamaisillansa, sillä toukokuu oli loppupuolella. Pajukerttu +viserteli puun oksalla kesän tulosta. Sen kuuli Maissikin, joka istui +kamarissansa kangaspuitten penkillä. Sukkula lepäsi hänen kädessänsä, ja +hän katseli puutarhaan, jossa isänsä Junnon kanssa teki työtä. Maissin +ajatukset lensivät kauas -- aina Helsinkiin; sitte muisteli hän +paronitarta ja Sallia, sekä miten hyviä he olivat olleet hänelle. +Paronitar oli viipynyt monta viikkoa Pöyhkeälässä, ja Maissi oli koko +ajan saanut olla Sallin kumppanina; olivatpa vielä luvanneet ottaa +Maissin luoksensa jolloinkin. Mutta heräten muistoistansa hän näki +Junnon, joka hienoista meriruovoista väänteli aitauksia kukkasille, ja +Maissi ajatteli: »Junno raukka, hän elää aivan muitten ilosta. Kun hän +isälleni taikka minulle voi tehdä jotakin miellyttävää, silloin on hän +oikein onnellinen.» Sukkula putosi Maissin kädestä, hän otti sen ylös ja +alkoi taas kiiruusti kutoa, sillä kankaan hän tahtoi valmiiksi sekä +kangaspuut huoneesta pois siksi, kun Manni Helsingistä tulisi. +Pikaisesti sukkula riensi edestakaisin, ja taajempaan sykki Maissin +sydän hänen ajatellessaan Mannin tuloa. Kankaan kutominen ei estänyt +hänen ajatuksiansa lentämästä, mihin hartahimmin pyrkivät. Hän muisti +nyt varsin selvästi, mitä Manni oli hänelle puhunut, ja tahtoi niitä +puheita tarkastella. Manni oli sanonut, että viimeinen joulu Eurajoen +kartanossa ei enää ollut niin hupainen kuin ennen, sillä kaikki he +olivat kaivanneet Maissia, -- »_kaikki_» -- niin hän sanoi. Sanoipa +vielä kaipauksella muistaneensa niitä hetkiä, jolloin kävi enonsa tykönä +orpanaa opettamassa. Näin ajatteli Maissi, mutta nyt hän tuli +häirityksi, sillä everstinnan neitsyt oli häntä pyytämässä peittoa +ompelemaan everstinnalle. Maissi lupasi tulla, mutta vähän hän oli +mielipahoillansa, kun täytyi jättää kangaspuut; mielestänsä ei hänen +kuitenkaan sopinut kieltääkkään. Hän siis jätti kutomisensa ja meni ulos +puutarhaan, jossa Junno aina vielä väänteli aitauksiansa. Näpsä seisoi +katselemassa Junnon työtä. Maissista näytti orpanansa työ aivan somalta, +jonka vuoksi hän sanoikin Junnolle: »Kaikki sinulta hyvin onnistuu. En +olisi uskonut sinun noin somia aitauksia kuvailukseni mukaan osaavan +valmistaa, kun et niitä itse ole nähnyt.» + +Junno vastasi ainoastaan tyytyväisellä katsannolla, ja Maissi meni +kartanoon huomaamatta Kallen pilkallista hymyä ja kateellista muotoa. + +Maissin sisälle tultua pyysi everstinna häntä tulemaan vinttikamariin +kanssansa. Täällä oli hänellä kehykset, joissa peitto oli ommeltava. +Everstinna näytti Maissille, missä pumpulit, vuori ja päällinen olivat. +Sen tehtyänsä hän meni pois, jättäen Maissin yksin työtänsä tekemään. +Päivä joutui pian, ja Maissi päätti levätä yön kartanon vinttikamarissa, +jotta hän sitte voisi aikaisin taas ryhtyä työhönsä. + +Maissi vaipui illalla makeaan uneen, niinkuin se ainakin, joka ahkeralla +työllä on päivänsä hyvin päättänyt. Mutta kauan ei hän nukkunut, +ennenkuin uneksi, että hän oli maannut puolipäivään asti, aurinko +paistoi korkealla taivaalla, ja everstinna ja koko talon väki huusivat: +»Maissi, nouse peittoa ompelemaan!» Tähän huutoon hän heräsi unestansa +ja näki kammottavan valon. Koko huone oli ikäänkuin valkean sisällä, ja +väkijoukko huusi pihalla. Siinä huudot, joita hän kuuli unissansa ja +jotka hänet herättivät. Maissi näki heti tulen olevan irti. Hän heitti +vaatetta yllensä ja kiiruhti ulos. Vähän matkaa vintille hän meni, mutta +palasi, nähtyään portaitten sivulla riehuvan valkean, takaisin kamariin, +hakkasi akkunat rikki ja huusi apua. Samassa näki hänet Junno, joka +vaatetettuna Kylvön nahkaiseen sadepukuun koetti voimiensa takaa valkeaa +sammuttaa. Huomattuaan Maissin hän huusi: + +»Minä tulen!» ja Junno teki, mitä ei kukaan muista olisi uskaltanut +tehdä. Hän riensi Maissin apuun, vaikka valkea riehui hänen +ympärillänsä. Portailla eversti otti häneen kiinni sanoen tuskallisesti: + +»Tule pian auttamaan! Kultani ja hopeani on vaarassa.» + +»Eversti, ihmisen henki on vaarassa. Maissi tuolla vinttikamarissa on +vaarassa.» + +»Mieletön! Sinne et enää voi mennä, se on myöhäistä. Tule, sanon minä!» +huusi eversti ankarasti. + +»Pois tieltä!» kiljasi Junno, »mene itse pelastamaan jumaloitasi», ja +riensi kuin lennossa portaita myöden vinttikamariin. Maissi oli niin +pelästyksissä, että ei saanut sanaa suustansa, vaan vaipui kurottaen +käsiänsä Junnolle, tainnoksiin. Kiiruusti sieppasi Junno ison huivin, +joka oli istuimella, kastoi sen kamarissa olevaan vesiastiaan ja kääri +sen Maissin kasvojen ympärille. Tämän kaiken hän teki muutamassa +silmänräpäyksessä. Sitte hän riensi taas kalliin taakkansa kanssa +nopeasti alas ja oli sanomattoman iloinen, kun tunsi kartanon seinät +takanansa ja maan jalkainsa alla. Mutta aika olikin jo täpärällä, sillä +Maissin vaatteisiin oli valkea syttynyt. Sen Junno nyt pian sammutti ja +vei sitte Maissin Kylvön huoneeseen, johon isä tuli lastansa +virvoittamaan. Ukon silmistä virtaili kyyneleet, kun näki rakkaan +lapsensa jälleen aukaisevan silmänsä. + +»Isäni, missä on Junno?» oli Maissin ensimmäinen kysymys, »että saisin +kiittää häntä, joka henkeni pelasti. Oi,» sanoi hän orpanansa +nähdessään, »iäti olen sinulle kiitollisuuden velassa.» Velka oli +suoritettu, sillä Junno oli ylen iloinen Maissin kiitoksesta. Maissin +tähden olisi hän halulla uskaltanut mitä vaarallisinta. Junno, kun nyt +tiesi orpanansa olevan vaaratta, riensi taas ulos valkeaa sammuttamaan, +mutta siellä ei enää mitään ollut tehtävänä, sillä rämähtäen vaipui koko +Pöyhkeälän huonerivi yhteen kokoon. Junnon katsellessa tuota komeaa +kartanoa, joka suurena kekäleläjänä makasi hänen edessänsä, tuli Näpsä +huohottaen hänen tykönsä sanoen: »Hoh, hoh, kuinka olen väsynyt!» + +»Noh, missä olet juossut?» + +»Minä? En ole missään juossut, mutta kantanut olen, niin että olen +varsin väsyksissä.» + +»Näin mielestäni sinun tulevan kylästä päin.» + +»En suinkaan. Täällä olen pyörinyt vain. Kovin surkeaa on nähdä», lisäsi +hän, »tuommoisen kartanon noin pian muuttuvan tuhaksi.» + +»Niinpä käy, noin mitättömäksi täytyi Pöyhkeälän kartanonkin mennä. Sen +sisällä oli kultaa ja hopeaa kyllin, mutta ei köyhälle kattoa», sanoi +Junno. + +Hän oli tuskin ennättänyt sanansa sanoa, ennenkuin eversti, joka oli +Junnon puhuessa paikalle tullut, huimasi häntä korvalle karjaisten: +»Mitä uskallat sanoa, mieletön?» + +»Mitä nähnyt olen», vastasi Junno ja lisäsi vielä: »Herra eversti! +Toisen kerran löitte minua, vaan harvoin kaksi kolmannetta.» Sitte hän +meni pois taaksensa katselematta. Eversti ei puhunut mitään, vaan puri +huuliansa vihasta. + + * * * * * + +Pöyhkeälän kartanossa oli tuli päässyt irti eräästä vaatehuoneesta, +jossa neitsyet olivat illalla käyneet palavin kynttilöin. Eversti +huomasi valkean ja kiiruhti kamariinsa ottamaan kultaansa ja hopeaansa. +Kalleimmat tavarat olivat pienessä lukitussa arkussa. Hän aukaisi +kaappinsa, jossa niitä säilytettiin, mutta nyt hän muisti, että väki oli +herätettävä, sillä yksin ei hän mitään aikaan saanut, ja riensi +makuuhuoneeseensa vetämään soittokellon nuorasta. Hän juoksi ympäri +huutaen: »Valkea on irti!» -- mutta tulen valo oli jo herättänyt koko +talon väen; he olivat jo täydessä työssä. Eversti pyrki takaisin +kamariinsa, mutta valkea riehui jo sielläkin. Nyt hän riensi tuskissansa +ulos. Silloin hän näki Junnon ja tahtoi häntä pelastamaan tavaroitansa, +mutta Junno ei niistä huolinut, niinkuin näimme, vaan riensi pelastamaan +kalliimpaa tavaraa -- ihmisen henkeä. + +Sillä aikaa oli Kalle ollut hyvin _näpsä_ kaappaamaan everstin kalliita +tavaroita, mutta everstinkö hyötyä varten -- se on eri asia. + +Kun Näpsä näki valkean olevan irti, päätti hän heti rientää everstin +kamariin, jossa tiesi kalleimpien tavarain olevan kätkettynä. Hän päätti +murtaa kaapin oven, sillä olipa hän kaluja vaarasta pelastamassa, jos +olisi joku sisälle tullut. Vaan jos niin onnistuisi, ettei tulisi +kukaan, silloin olivat kalut hänen, ja hän oli tuleva rikkaaksi, +kukatiesi mikä onni häntä vielä odotti. Näpsällä olikin onni pahassa +aikeessansa, sillä hän tuli everstin kamariin, juuri kun eversti oli +sieltä mennyt; kaapin ovi oli, niinkuin tiedämme, auki. Näpsä sieppasi +vähäisen arkun sieltä ja riensi sitä kätkemään kamariinsa. Sitte hän +meni taas valkean apuun ja joutui sinne juuri silloin, kun Junno oli +jättänyt everstin vallan toivottomaksi. Huomattuaan Näpsän sanoi +eversti: »Tuo Junno kelvoton ei minua totellut, mutta Näpsä, mene sinä +pelastamaan minun kultani ja hopeani, niin saat hyvän maksun.» + +Näpsä katseli vähän pelolla valkean liekkiä, vaan meni kuitenkin, sillä +pelkuri hän ei ollut. Pian hän tuli takaisin, kätensä olivat vähän +palaneetkin, mutta hän toi everstille, joka oli häntä odottamassa, +kaikki muut kalliit tavarat paitsi arkun. -- »Sitä ei siellä ollut», +vakuutti Näpsä. Eversti näki, että Kalle hänelle antoi kaikki, mitä +huoneesta toi, -- mutta mihinkä oli arkku joutunut? -- Juuri heidän tätä +ajatellessansa tuli Junno, Maissi sylissä. Näpsä näki, mikä autuus +loisti Junnon silmistä, kun oli onnellisesti saanut orpanansa +pelastetuksi, ja kateus hänen sydämmessänsä synnytti sinne ilkeän +päätöksen. Hän sanoi everstille: »Täällä ei enää ole mitään tekemistä. +Sallitteko, että nyt menen käsiäni voitelemaan?» + +»Mene vain», oli everstin vastaus. Kalle kiiruhti kamariinsa, lukitsi +ovensa ja aukaisi tiirikalla arkun lukon. Sieltä hän otti nyt, mitä +parahinta oli, kätki ne ja riensi yön hämärässä Junnon kamariin arkku +muassansa. Kalle pujahutti arkun hänen piironkinsa laatikkoon, väänsi +sen lukkoon, pudotti avaimet piirongin taakse ja läksi taas kamariinsa; +sieltä hän otti omat varastetut kalunsa ja riensi kylään erään pahassa +huudossa, olevan kahvinmyyjän luo. Akka oli jo ennaltaan Näpsän tuttava; +monta pussillista hän oli Kallen kädestä ottanut vastaan. Tälle Kalle +nyt jätti tavaransa talteen ja riensi taas Pöyhkeälään. Siltä matkalta +hän tuli Junnon luo, ja silloin eversti heidän keskustelunsa kuuli, +antaen Junnolle korvapuustin. + +Junnon mentyä pois sanoi Näpsä everstille: »Onko herra eversti mitään +ajatellut arkusta? Kentiesi on joku käynyt huoneessa sitä pelastamassa +ennen minua --» + +»Mitä tarkoitat? Puhu selvästi.» + +»Hm -- luulisin parhaaksi, että eversti antaisi nyt kiiruusti hakea joka +komeron omassa talossa, esimerkiksi tuolla puutarhurin huoneissa. Olen +kauan pahaa aavistanut, vaikka -- en tahdo mitään enää sanoa, mutta -- +raha paljon auttaa. Sillä kentiesi pääsee herraksikin, herrana ehkä saa +siistin neidonkin omaksensa, olletikkin kun hän on orpana.» + +»Ahaa, nyt ymmärrän. Nyt on selvä, miksi Junno riensi Maissin apuun.» + +Eversti läksi väkensä luokse, sanoen: »Yksi arkku täynnä kalliita +tavaroita on kadonnut. Nyt pitää joka hengen talteet haettaman alkaen +puutarhuristani vähimpään käskyläiseeni asti; silloin ei ketään ole +solvaistu.» + +Kaikki olivat päätökseen tyytyväiset, ja nyt alkoi hakeminen puutarhurin +huoneessa. Sitte mentiin hänen apulaisensa kamariin, mutta Junno ei +löytänyt avaimiansa. Eversti ja Näpsä vaihtelivat silmäyksiä. »Tuopa +näyttää pahalta», virkkoi eversti. + +»Se paha on pian nähty», sanoi Junno, jonka kuuma veri alkoi kiehua. Hän +otti kirveen ja hakkasi piironkinsa laatikkoa, jotta se rämähtäen +rikkui; ja mitä hän näki? -- arkku oli laatikossa. Kirves putosi hänen +kädestänsä, hän kalpeni ja lausui: »Mistä olen vihamiehen saanut, joka +tuon kurjan työn on tehnyt? Kenen sydän on ollut niin musta, että ei +säälinyt viatonta?» + +»Älä teeskentele!» huusi eversti. + +Kylvö meni Junnon luo, sanoen: »Poikani, älä epäile, viattomuus tulee +ennen taikka myöhemmin ilmi. Mutta katsokaa! Rasia on tiirikalla +aukaistu, onko siinä kaikki tallella?» Nyt vasta eversti huomasi, että +kaikki kalleimmat tavarat olivat poissa, ja hän kysyi Junnolta, missä ne +olivat. + +»Varmaankin siellä», vastasi Junno, »mihin varas on ne pannut. Vaan hän +on luultavasti liika viisas ilmoittamaan itseänsä.» + +Eversti huimasi Junnoa kepillänsä, karjaisten: »Kyllä sinut vielä saan +totta puhumaan.» + +»Harvoin kaksi kolmannetta, sanoin äskettäin; nyt on eversti kolmannen +kerran minua lyönyt, vaan kerran vielä saatte tietää sen syyttömästi +tehneenne.» + +»Näpsä, joudu tuomaan tänne kruununmiehiä», käski eversti. + +Näpsä läksi, mutta hänen sydämmensä oli levoton. Ensi kerran hän tunsi +tunnossansa kovan vaivan. Paha aavistus täytti hänen sydämmensä. +»Kumma», ajatteli hän itseksensä, »miten kamalaa on nähdä viattoman +kärsivän pahoista töistäni. Hm, en ole vielä täysi peto. Mutta nytpä +johtuu mieleeni sopiva seikka. Minun täytyy koettaa vapahtaa Junno +vankeudesta. Hän lähtee karkuun ulkomaille ja on sillä tavoin tieltäni +poissa. Ihmiset ovat silloin vielä varmemmat siitä, että hän on +varastanut, ja jättävät asian siksensä.» Näin ajatellen hän ajoi +eteenpäin. + +Pöyhkeälässä istui Junno surullisena. Hän kysyi orpanaltansa: »Luuletko, +Maissi, minua syylliseksi?» Kuultuansa, että Maissi ei ollenkaan sitä +uskonut, oli hän tyytyväisempi, mutta nyt kalpeni hän taas, sillä +kruununmiehet astuivat sisälle. Saatuansa selvän tiedon rikoksesta +miehet Junno raukan panivat rautoihin ja veivät pois. + +Syvän murheen jätti Junno jälkeensä puutarhurin asuntoon. Yksi ainoa +päivä oli nämät suuret muutokset Pöyhkeälässä tehnyt. Eversti ja +everstinna asuivat nyt vain väen huonerivissä yhdessä salissa, jossa +tavallisesti talvella pidettiin kukkasia. Heidän oli aikomus viipyä +Pöyhkeälässä muutama päivä, jotta saisivat kaikki tavaransa +järjestykseen, mutta päättivät sitte muuttaa Porin kaupunkiin asumaan +siksi, kuin uusi rakennus tehtäisiin Pöyhkeälään. + + + + +YHDEKSÄS LUKU. + + +Kalpeana Junno istui vankeudessansa. Näpsä oli ollut häntä saattamassa, +mutta hänen oli nyt pois lähteminen. Hän meni vielä vain hyvästi +jättämään Junnoa. »Älä nyt ole ylen surullinen, Junno raukka», sanoi +hän, »ehkä kyllä kaikki hyvin selviää», ja lisäsi vielä, antaen kättä +Junnolle: »Sinulle soisin mitä parahinta.» Niin sanoessaan hän pudotti +Junnon käteen vähäisen käärön, jota ei kukaan huomannut, sillä vanki +istui pimeässä loukossa. Näpsä läksi pois, ja Junno pisti käärön +taskuunsa. Hän istui loukossansa ajatellen: »Mitähän tuossa lienee?» +Junno odotti, kunnes kaikki huoneesta olivat menneet pois. Silloin hän +otti käärön ja aukaisi sen. Viila putosi hänen käteensä; paperi, johon +se oli käärittynä, oli kirje Näpsältä. Hän sanoi aina pitäneensä kovin +paljon Junnosta ja pyysi nyt ystävyyden nimessä Junnoa viilalla kahleita +rikkomaan, jotta sitte voisi lähteä karkuun ulkomaille. Junno heitti +kirjeen kädestänsä sanoen itseksensä: »Minä lähtisin kuin pahantekijä, +kuin varas, karkuun -- sitä en tee -- en!» -- mutta taas hän otti +kirjeen ja alkoi lukea: »Minä tiedän, että karkaaminen ei sinua haluta, +ylevä sydämmesi sotii sitä vastaan; mutta ajattele, että jos käy niin, +kuin nyt on luultava, saat raippavitsoja ja joudutpa vielä konttaamaan +kirkon lattialle; et ole silloinkaan ihmisten silmissä syytön. Ajattele +myös, mitä veljesi ja orpanasi saavat kärsiä. Sen ison kiven taakse, +joka on tästä vähän matkan päässä, jätän kukkaron, jossa on vähäisen +rahaa sinulle matkallesi. Vielä kerran sanon: parempi on lähteä kuin +tänne jäädä ihmisten syljettäväksi.» + +»Saattaa niin olla. Voi kuinka pahoin tein, kun jo vähän uskoin Näpsän +päähän tuon ilkeän työn, ja hän toivoo ainoastaan hyvää minulle», +ajatteli Junno ja ryhtyi nyt täyttä voimaansa viilaamaan. Samassa tuli +vanginvartija sisälle tuoden Junnolle ruokaa, vaan Junno sanoi: »Ei +minun ole nälkä, olen vain kovin väsynyt», ja alkoi nojautuen seinää +vastaan katkerasti itkeä. Vanginvartijan tuli häntä sääli, ja hän +lausui: »Jätän sinut nyt rauhaan, ehkä saat nukkua vähän.» + +Vartijan mentyä rupesi Junno taas viilaamaan. Raudat eivät olleetkaan +vahvat, ja Junno näki, että hän piankin olisi vapaa kahleistansa, mutta +-- mikä vapaus oli tämä? Hänen oli jättäminen kaikki, mitä maailmassa +rakasti, isän ja äidin hauta, veli, setä sekä orpana -- ja katkerinta +kaikesta -- hänen täytyi jättää kotimaansa. »Isä ja äiti unohtuu», +ajatteli hän, »aika vie murheen muassansa, jättäen suloisen muiston +sydämmeen. Ystävä saattaa unohtaa ystävänsä, sulho lemmittynsä, vaan +syntymämaa ei ikinä unohdu niin, ettei sitä aina kovin kaipaisi.» Näin +ajatellessaan oli Junno jo viilannut kahleensa poikki. Hiljaa hän otti +ne päältänsä ja katsoi ulos akkunasta, vaan siellä ei ketään näkynyt. +Helposti hän nyt irroitti akkunan puolikkaan ja hiipi sitte hiljaa ulos. +Hän katsoi vielä ympärillensä, olisiko hänellä mitään vaaraa, mutta ei +ketään näkynyt, ei liikahdusta kuulunut, kaikki ihmiset makasivat +sydänyön makeassa unessa. Nyt hän pakeni niin nopeasti kuin suinkin +ennätti, siksi että joutui sinne, mihin Näpsä oli luvannut kukkaron +jättää. Sitte hän riensi taas eteenpäin, kunnes Parmasta Merstolaan +palaava kyytipoika hänet saavutti. Tältä hän pyysi päästäksensä +rattaille. Siihen kyytimies kernaasti suostui, olletikkin koska Junno +lupasi hyvät juomarahat antaa. Pian he joutuivat Merstolaan, josta Junno +otti kyytihevosen ja ajoi sieltä aika vauhtia pois. Jo kello kolmen +aikaan hän oli Porin kaupungissa. Siellä hän näki joen rannalla veneitä +ja miehiä. Hän pyysi nyt eräältä mieheltä, joka oli juuri Reposaareen +lähtemäisillänsä, päästä hänen kanssansa sinne. Tähän mies suostui. +Heillä oli myötätuuli, joten he pian purjehtivat tämän matkan. Kello +kuuden aikana he olivat jo Reposaaren rannassa. Tultuaan sinne Junno +maksoi miehelle, mitä hän vaati, ja istui sitte rannalla olevalle +kivelle. Hän katseli meren aaltoja, jotka ikäänkuin syleilivät rantaa, +ja huudahti: »Oi maa, suloinen Suomi, minä tahtoisin, jos taitaisin, sua +syleillä niin, kuin nuo aallot syleilevät meren rantaa; vaan minulla ei +ole maata, ei kotoa», ja hän alkoi laulaa: + + »Lepääpä lintunenkin + omassa pesässään, + vaan mull' ei maailmassa + oo kotoa missäkään.» + +Hänen laulaessansa kulki eräs pulska merimies sivuitse. Mies löi häntä +olalle, sanoen: »Mitä sinä täällä sureskelet? Eivätkö sinun kultaiset +kiharasi ole miellyttäneet morsiantasi? Entäpäs tätä! Ota aalto +lemmikiksi ja laiva kodiksesi. Ei nuoren miehen sovi aikaansa viettää +suremisella. Täällä on englantilainen laiva, johon olen hyyryn ottanut, +siellä tarvittaisiin vielä yksi mies. Tule veikkoseni! Siellä saat hyvän +palkan.» + +»Vaikka vain», vastasi Junno. »Oppimaton olen siihen työhön, mutta +eiköhän tuohonkin opi.» + +»Tulet totta todellakin! Sepä olisi hupaista! Nyt ei minun tarvitse olla +ainoana Suomen miehenä englantilaisessa laivassa. Tuleppa nyt, niin vien +sinut katteinin tykö, hän on tuolla ravintolassa.» Junno meni +kumppaninsa kanssa. Merimies puhui nyt katteinille Junnon mielivän +merelle, ja katteini otti halulla tuon sorean ja kauniin pojan +merimieheksi. + +Junno otti hyyryn laivaan, kirjoitti pienen kirjeen enollensa ja pyysi +ravintolan neitsyttä toimittamaan sen Porin postikonttoriin; ja +ennenkuin päivä joutui puolelle, oli hän jo kaukana kotirannoiltansa +meren kuohuvilla aalloilla. + + * * * * * + +Kun Näpsä oli tullut kotiin Junnoa saattamasta, meni hän rauhattomana +levolle. Hän ei saanut unta silmiinsä, vaan odotti levottomasti aamun +tuloa, sillä silloinpa toivoi hän saavansa tiedon, oliko Junno karannut. +Yö tuntui Näpsästä pitkältä, mutta aamu tuli toki vihdoin, niinkuin myös +tieto vangin karkaamisesta. Jo aikaisin aamulla saapui vanginvartija +vaahtoisella hevosella Pöyhkeälään tuoden sanoman Junnon karkuun +menemisestä. Hän sanoi käyneensä viiden aikaan vankia katsomassa, mutta, +»kovinpa hämmästyin», lausui hän, »kun ainoastaan poikki viilatut +kahleet olivat jäljellä ja vanki tipotiessään. Arvelimme parhaaksi häntä +ajaa takaa Poriin päin, ehkä hän ei vielä ole kauas joutunut.» + +»Tuiki turhaa on häntä hakea», vastasi eversti. »Hän kulkee metsiä ja +saloja, ei hänen jälkiänsä niin löydetä, mutta paras on heti lähteä +vallesmannin tykö ja käskeä hänen antaa kuulutuksia kirkkoihin, että +otettaisiin vanki kiinni. Mies, jolla on semmoinen muoto kuin Junnolla, +on pian tunnettu.» + +Vanginvartija päätti tehdä, niinkuin eversti käski, ja riensi sitte +matkoihinsa. + +Kylvö ja Maissi olivat kovin suruissansa kuultuaan Junnon karanneen. +Heidän mielestänsä Junno nyt näytti enemmän syylliseltä. + +»Voi Manni raukka», lausui Maissi, »jonka täytyy saada näin surullisia +uutisia, kun hän meille tulee.» Hänen tätä juuri sanoessansa ajoi Manni +pihaan. Kylvö ja Maissi menivät häntä vastaan. + +»Voi mitä täällä on tapahtunut!» sanoi Manni. »Jumalan kiitos, että näen +teidän vaaratta pääsneen tulipalosta.» + +»Kyllä sopiikin Jumalalle olla kiitollinen», vastasi Maissi, »ja lähinnä +häntä saamme kiittää Junnoa, joka henkensä kaupalla pelasti minut.» Ja +nyt kertoi Maissi koko vaaransa Mannille, »mutta Junno raukkaa», lisäsi +hän, »on kova onni kohdannut.» + +»Mitä sanot? Onko valkea hänelle vahinkoa tehnyt? Missä hän on?» kysyi +Manni kiivaasti. + +»Junno on polkemassa teitä tuntemattomia», vastasi Kylvö ja kertoi nyt, +miten Junno oli joutunut kovaan onnettomuuteen. + +»Junno on karannut», valitti Manni. »Sitä en olisi uskonut. Ken +puhdassydämmisenä tahtoisi karkuun mennä?» Hänen tätä lausuessaan tuli +Näpsä, tuoden Kylvölle kirjettä, joka juuri oli tullut everstin +postilaukussa. Kylvö aukaisi kuoren, ja mikä kumma! Kirje oli Junnolta +ja kuului näin: + + »Eno hyvä! + +Haikealla mielellä ja raskaalla sydämmellä käyn nyt teille tietoa +antamaan, että olen lähtenyt pois vankeudesta, sillä koska näin, kuinka +mahdotonta minulle olisi ollut pääseminen noista ilkeistä syytöksistä, +päätin karkaamisella itseni vapauttaa, koska en tahtonut jäädä ihmisten +syljettäväksi. Kuinka se laatuun kävi, en nyt jouda pitemmältä +kertomaan, tahdon vain sanoa, että turhaa olisi minua hakea, sillä tämän +kirjeen saadessanne olen jo kaukana meren aaltoja purjehtimassa +englantilaisella laivalla. Takaisin en palaja, ennenkuin viattomuuteni +on ilmi tullut, -- vaan tapahtuuko se ikinä? Kuulenko enää kotimaani +honkien huminata ja paimentorvien kaunista ääntä? -- Mutta aika joutuu. +Sanokaa hartahimmat tervehdykset Mannille sekä Maissille ja älkää minua +pahoin tuomitko, pyytää + + Junno.» + +»Veli parka!» lausui Manni, kun kirje oli luettu. »Aina sinua kovat +onnet kohtaavat. Viaton hän on, siitä olen vakuutettu ja sen hänelle +tahtoisin kirjoittaa, mutta se olisi turhaa. Missäpä kirjeeni hänen +saavuttaisi?» + +Kylvö vei nyt Junnon kirjeen everstille, joka oli kovin harmissaan +siitä, että vanki oli laivaan päässyt. + +Manni ei tällä kertaa kauan viipynyt Pöyhkeälässä, sillä hänen mielensä +kävi siellä haikeaksi. Jo päivän päästä läksi hän taas matkalle Eurajoen +kartanoon päin. + + + + +KYMMENES LUKU. + + +Vuodet vierivät edellensä. Nyt oli jo neljä vuotta kulunut siitä, kuin +Junno läksi ulkomaille, ja kerran vain oli häneltä kirje tullut. Siinä +oli hän sanonut kaiken hänelle hyvin menestyvän ja nykyään pääsneensä +perämieheksi. »Katteini on minua pitänyt kuin omaa poikaansa», kirjoitti +hän, »vaan kotimaankaipaukseni on niin suuri, että voimani ja terveyteni +ovat riutuneet.» -- + +Pöyhkeälässä oli jo taas kaikki entisellään, paitsi että Näpsä oli +muuttanut Porin kaupunkiin. Eversti ja everstinna asuivat uudessa +komeassa huonerivissänsä. Kylvö veisteli asunnossansa kukkahasioita ja +keppejä kesäksi, ja Maissi, puutarhurin kaunein kukka, istui sykkivin +sydämmin ommellen kamarissansa. Välimmiten hän katsahti toiselle puolen +huonetta, jossa Manni kirjoitti pöydän ääressä. + +Manni oli suorittanut kandidaattitutkintonsa ja aikoi joulun jälkeen +taas lähteä Helsinkiin lukemaan papiksi. Nyt hän oli kotimatkalla, mutta +oli taas tavallisuuden mukaan poikennut Pöyhkeälään. Hän tahtoi viipyä +Kylvöllä muutaman päivän ja päätti saarnata pyhänä kirkossa. Nyt hän +kirjoitti saarnaansa, joka kohta olikin valmis. Työnsä päätettyään Manni +pyysi Maissia tulemaan kanssansa äitinsä haudalle. Mielellänsä Maissi +lähti hänen kanssansa. Vakavina kulkivat molemmat, kunnes tulivat +haudalle. Täällä alkoivat kyyneleet vieriä Maissin poskille, ja Manni +lausui syvästi huoaten: »Junno raukka, missä hän lienee?» + +»Häntä muistin minäkin juuri», sanoi Maissi ja lisäsi vielä: »Voi kuinka +surkeaa, kun hänen täytyy syyttömästi kärsiä noin paljo.» Samassa he +kuulivat yskähdyksen ja nyt näkivät myös akan, joka loi lunta +lapiollansa. + +»Tuo on Kahvi-Maija», sanoi Maissi. »Hän on hyvin ilkeännäköinen, ei hän +ikinä katso suoraan ihmistä silmiin.» + +Akka tuli heitä lähemmäksi, ikäänkuin olisi hänellä ollut jotain +sanottavaa, mutta sanat muuttuivat aina yskäksi. Vihdoin, kun hän taas +tuli heitä kohti ja jälleen kääntyi takaisin, meni Manni hänen +luoksensa, kysyen: »Onko teillä minulle tai orpanalleni mitään asiaa?» + +Kahvi-Maija yskähti ja vastasi: »Aioin vain kysyä, onko hauta, jonka +vieressä seisotte, Pöyhkeälän Junnon äidin hauta?» + +»On», vastasi Manni, »mutta miksi täällä tietä luotte?» + +»Lukkari on minun palkannut tätä tekemään», vastasi Kahvi-Maija. + +Manni ei sen enempää puhunut akalle, vaan läksi taas pois orpanansa +kanssa Pöyhkeälään. + +Kylvö istui ja luki kynttilän valossa, kun Manni ja Maissi kotiin +tulivat. Tyttärensä sisälle tultua hän sanoi: »Maissi, laita iltanen +pöydälle, sillä Mannin täytyy päästä aikaisin levolle, niin jaksaa hän +huomenna saarnata, että kirkon seinät kajahtavat.» Pian kului ilta, ja +kun kello oli yhdeksän, niin puutarhurin asunnossa jo kaikki makasivat +syvässä unessa. + +Pyhäaamuna kirkonkellojen soidessa kulki kansa kirkolle; kaikki pyrkivät +sinne, vaikka ehkä kyllä erinkaltaisella mielellä. Kahvi-Maija näkyi +myös joukossa, hän, joka tavallisesti myyskenteli kahvia kirkonajatkin. + +Mannin saarnatessa oli väki kirkossa hiljaa, ainoastaan joku yskähdys +kuului silloin tällöin. Manni puhui joulun tulosta, kuinka kaikki +maallisesti valmistautuivat sitä ottamaan vastaan. Hän pyysi kaikkia +myös hengellisesti valmistamaan itseänsä Vapahtajan tuloksi. +»Puhdistakaa sydämmenne», puhui hän, »niin hyvin nuoret kuin vanhat. Ja +sinä synnin velalla rasitettu ihminen, puhdista sinäkin sydämmesi, +ennenkuin menet kynttilääsi sytyttämään! Sinä, joka olet unohtanut +Vapahtajasi, muista, että kerran sinäkin nöyränä omistit hänen, kun ensi +kerran notkistit polvesi alttarin juurelle. Joudu tunnustamaan +syntivelkasi, vielä on armon aikaa. Puhdista sydämmesi, sytytä +kynttiläsi ja ole valmis ottamaan Vapahtajaasi vastaan.» + +Kun kirkonmenot olivat loppuneet, meni kansa tyytyväisenä kotiin; heillä +oli ollut hyvä pappi. Manni oli onnellinen, hän oli saanut saarnata +sydämmensä kyllyydestä, ja hän uneksi nyt tulevaisuudesta, kuinka hän +kerran olisi kansan opettaja. Silloin olisi hänellä myös oma koti, +vähäinen pappila, ja kukapa olisi sen vähäisen kodin sydän? -- Näin +ajatellessansa hän loi silmänsä Maissiin. Hetkisen vain kohtelivat +heidän silmäyksensä toisiansa, ja he aavistivat molemmat, mitä ei suu +vielä uskaltanut puhua. Kentiesi Manni vielä kauan olisi uneksinut, +jollei akka, joka juuri tuli sisälle, olisi häntä häirinnyt. Se oli +Kahvi-Maija. Hän pyysi Mannia kahdenkesken puhutella. Manni meni hänen +kanssansa Maissin kamariin. Sinne tultuansa sanoi Maija: »Herra +maisteri! Minä tahdon tulla syntivelkaani tunnustamaan; jo kauan on se +rasittanut omaatuntoani. Monesti olen aikonut tunnustaa pahat tekoni, +mutta olen pelännyt maallista häpeää. Eilenkin, kun näin teidät +kirkkotarhassa, aioin tunnustukseni tehdä, mutta en rohjennut. Kuulkaa +nyt: Veljenne on syytön. Näpsä tuon ilkeän työn teki, josta Junnoa +syytettiin. Hän laski arkun veljenne piirongin laatikkoon, ja ne kalliit +tavarat, jotka olivat arkusta poissa, tallensi hän minun tyköni, mutta +nyt on jo osa rahaksi vaihetettu.» + +»Miksi hän tahtoi Junnon päähän varkautensa?» kysyi Manni. + +»Pääsyy ehkä oli, että hän sillä tavoin luuli paremmin pääsevänsä +kaikesta huomiosta, mutta hänellä oli toinenkin syy. Hän luuli veljenne +kautta tulevan ilmi, kuka hän oikeastaan oli. Hän pelkäsi Junnon +tuntevan, että Näpsä ja rosvo, joka äitinne ryösti, oli sama mies; ja +tiedättekö: Kalle, joka Eurajoen kartanosta ajettiin pois varkauden +tähden, on tämä sama Näpsä.» + +»Siinä on kylläksi yhdelle ihmiselle ansioluetteloa», lausui Manni. +»Mutta teidän täytyy nyt mennä nimismiehelle kertomaan tämä asia. +Varastetun kalun tallentajalla on sama edesvastuu kuin varastajallakin, +mutta älkää pelätkö, tämä maallinen rangaistus ei kauan kestä. Rientäkää +vakavilla askelilla eteenpäin, niinkuin olette alkanut. Silloin saatte +kalliin tavaran omaksenne, semmoisen, jota turhaan muuten hakisitte, +nimittäin omantunnon rauhan.» + +Akka lupasi sen tehdä ja läksi pois. + +Kun Manni taas tuli Kylvön ja Maissin luo, oli hän kovin kalpea, niin +että Maissikin heti sen huomasi ja kysyi: »Voitko pahoin?» + +»Enpä oikein hyvinkään», vastasi Manni, »vaikka minulla on iloitsemisen +syytä», ja nyt kertoi hän Kahvi-Maijan ilmoituksen. + +Pari päivää tämän jälkeen tuli nimismieheltä tieto Pöyhkeälään sekä +Näpsän että Kahvi-Maijan kiinni panemisesta; tätä tietoa oli Manni juuri +odottanut, mutta sen nyt saatuansa ei ollut hänellä enää aikaa viipyä +Kylvöllä, vaan hän sanoi sydämmelliset jäähyväiset ja matkusti pois +Pöyhkeälästä. + + * * * * * + +Eurajoen kartanossa olivat jo joulukynttilät sytytetyt, mutta Mannia ei +vielä kuulunut. Patruuna kulki huoneesta huoneeseen. Hän oli levoton ja +sanoi: »Eihän poikamme vain liene kipeänä, kun ei jo tule kotiin. +Oudolta tuo näyttää, mutta odotetaan kumminkin vielä, ennenkuin alamme +juhlamme.» + +Tyyne katseli myös akkunasta ulos ääneti: aavistus nousi hänen +sydämmeensä. Hän meni kamariinsa, ja katkerat kyyneleet vuotivat hänen +silmistänsä. Patrunessa, joka tuli hakemaan tytärtänsä, löysi hänet näin +itkevänä ja lausui lempeällä äänellänsä, laskien pehmeän kätensä Tyynen +olalle: »Lapseni, sinulla on ollut vähäinen vastoinkäyminen; minä +arvaan, mistä murheesi tuli. Olisit toivonut Mannin kiiruummin rientävän +tykösi.» Tyyne nojasi kauniin päänsä äitinsä rintaa vastaan, sanoen: + +»Minä aavistan, missä hän on viipynyt; onhan se vallan luonnollista, +sillä Maissi on ylen ihana ja hempeä. Mutta, äitini, minä itken, se +huojentaa sydäntäni.» + +»Itke, lapseni, mutta muista, että monta toivetta meiltä elämässämme +haihtuu kuin saippuakellot ilmaan, ja meidän tulee kuitenkin jalosti +pyrkiä eteenpäin. Hänen näin puhuessansa kuului porokellon ääni. »Nyt +hän tulee», huusi Tyyne, »ja silmäni ovat punaiset itkusta. Minun täytyy +pestä ne, ettei hän mitään huomaa.» Näin sanottuansa hän meni pyyhkimään +silmiänsä raikkaalla vedellä, ja patrunessa riensi Mannia ottamaan +vastaan. + +Manni oli jo patruunan kanssa salissa, kun patrunessa tuli häntä +tervehtimään, sanoen: »No terve tultuasi! Kauan olet antanut meidän +odottaa. Luulin jo saavamme viettää joulujuhlamme ilman sinua.» + +»Kyllä vähällä pitikin», vastasi Manni ja kertoi nyt, miten oli saanut +tiedon Junnon viattomuudesta, sekä viipyneensä Pöyhkeälässä siksi, kuin +sai kuulla Näpsän kiinni pannuksi. Tyyne tuli myös tervehtimään Mannia, +ja kuultuansa, miksi kasvattiveljensä oli viipynyt, oli hän taas +tyytyväinen ja saattoi iloisella mielellä viettää joulujuhlaansa. + +Kolmantena joulupäivänä oli kutsut maanviljelijä paroni S--n luona. Tämä +paroni oli nuori rehellisenluonteinen mies; hänen käytöksensä oli jalo +ja miellyttävä. Hänellä oli kartano, jonka viljavat maat olivat +kuuluisat; emäntä vain puuttui vielä kartanosta. Nyt kuiskattiin joka +haaralta, että paroni oh mieltynyt Tyyneen, ja että kemut olivat aivan +Tyynen tähden. + +Ilta tuli, jolloin oli lähteminen paroni S--lle. Patruuna Palmu ja +patrunessa ajoivat toisella hevosella, Manni Tyynen kanssa toisella. Kuu +paistoi kirkkaana, tuhansia tähtiä tuikkaili taivaalla, ja härmäiset +puut seisoivat somina valkoisessa viitassansa. Tyyne katseli luonnon +kauneutta, ja kaikki oli hänen mielestänsä ylen ihanata. Hän oli niin +onnellinen, kun istui Mannin sivulla, että olisi toivonut matkan +kestävän hyvin kauan, mutta nytpä he olivat jo matkansa päässä, sillä +tuossapa oli S--n kartano. Manni auttoi Tyyneä pois reestä, ja sitte he +läksivät sisälle. Saatuansa päällysvaatteet yltänsä he menivät saliin, +jossa paroni otti heidät vastaan. Hän saattoi patrunessan sohvaan +istumaan, ja Tyyne meni muitten naisten joukkoon, loistaen parvessa +ylinnä. Hänellä oli valkoiset vaatteet ja mustissa hiuksissansa +purppurainen nauha, jossa kiiltävät helmet kimaltelivat. Tässä puvussa +hän näytti ylen sorealta ja kauniilta. + +Paroni S. kulki huoneissansa kohteliaasti puhutellen kaikkia +vieraitansa, mutta hänen silmänsä katsahtivat useasti yhdelle suunnalle +-- sinne missä Tyyne istui. + +Palvelijat kävivät edestakaisin salissa tarjoten virvokkeita, ja kun +ensimmäiset herkut olivat nautitut, kuului viulujen soitto. Nuoret +herrat kokoontuivat vähitellen salin keskelle, ja vetäen hansikkaat +paremmin käteensä he katsoivat neitosten parista itsellensä sopivan +kumppanin, jota sitte menivät pyytämään kanssansa tanssiin. + +Paroni meni nyt suoraan lattian toiselle puolelle, sinne missä Tyyne +istui, ja samassa pyörähti tuo sorea pari keveästi ympäri salin, ja +toiset seurasivat heidän esimerkkiänsä. Toisen kerran näemme taas Tyynen +pyörähtelevän lattialla, vaan nyt Mannin kanssa. Hän näyttää +onnelliselta, nyt olisi hän tanssinut vaikka kuinka kauan. + +Rouva P. ja rouva T., jotka aina paljon tiesivät maailman asioita, +puhuivat juuri keskenänsä näistä kahdesta. »Näetkö», kysyi rouva P., +»kuinka ihastuneelta Tyyne näyttää? Saapa nähdä että 'kotokissa hiiren +vie'. Sanoppa minua valehtelijaksi, jollei tuo kaunis maisteri Salo saa +häntä vielä omaksensa ja patruunan koko rikkautta myötäjäisiksi; paroni +saa rukkaset, että häilähtää vain.» + +»Äläpä sano», virkkoi rouva T--, »Tyyne on vartonut vain paronin +kosintaa eikä ole muista huolinutkaan. Minun tyttäreni kuuli juuri +pappilan Sannilta, että Palmun emännöitsijä-mamselli oli puhunut hänelle +Tyynen sanoneen, että hän ei ikinä ota muuta kuin vapaasäätyisen miehen; +ja saatpa nähdä, että tuota pikaa saamme häät.» + +Niin kuiskailivat rouvat, mutta Manni seisoi kynnyksellä, nojaten oveen. +Hän katseli Tyyneä ja ajatteli: »Tosiaan hän on kaunis, niinkuin ruusu, +joka kukkasten joukossa kauneimpana loistaa, mutta -- hempeämpi ruusua +on kuitenkin kaino lemmenkukka puron rannalla, ja hempeämpi Tyyneä on +Maissi tuolla Kokemäenjoen rannalla.» Patruuna herätti Mannin hänen +ajatuksistansa, sanoen: »Lähtekäämme nyt jo kotiin, ilta on joutunut.» +Mutta samassa tuli paroni ja pyysi heitä viipymään vähäisen, sillä +viimeinen katrilli oli vielä tanssittava. Nyt hän viittoi +viulunsoittajille, että alkaisivat soittaa, ja seisoi kohta, Tyyne +sivullansa, katrillia alkamassa. Sillä ajalla, kuin toinen puoli +katrillin tanssijoista pyörähteli lattialla, istui paroni jutellen +Tyynen kanssa, kunnes oli heidän vuoronsa mennä tanssimaan. Mitä he +juttelivat, sitä ei kukaan kuullut, eivät nuo kaikkitietävät rouvatkaan, +mutta tavallisuutta pikemmin katrilli loppui. Paroni näytti vakavalta, +eikä toivo enää loistanut hänen silmistänsä, niinkuin tanssin alussa. + +Paronin vieraat sanoivat jäähyväiset ja läksivät kukin pois. Kotiin +tultuansa sanoi Manni Tyynelle: »Minä pelkään paronin saaneen sinulta +rukkaset, sillä hän oli varsin muuttunut viimeisen katrillin +tanssittuansa. Hän on jalo mies, oikein sinun vertaisesi, Tyyne; olisin +suonut sinut hänelle.» + +»Minä en häntä rakasta enkä sen vuoksi tahdo häntä ottaa», vastasi +Tyyne. + +»Et suinkaan ilman rakkautta, mutta en ymmärrä, miksi et häntä +rakastaisi. Hän on korkeasukuinen, kaunis ja kaikin tavoin ylevä mies. +Jokaisen neidon pitäisi tämänlaiseen mieheen rakastuman, jos vain +sydämmensä vielä on vapaa.» + +Tyyne punastui ensin, vaan pian katosivat ruusut hänen poskiltansa. +»Manni olisi suonut minut paronille, ilman että se hänen sydäntänsä +vähääkään olisi haitannut; Manni ei minua rakasta», ajatteli hän ja +sanoi nyt: »Manni, älkäämme enää puhuko paronista, sillä minulle on se +ikävää.» + +Samassa tuli patruuna sisälle saliin, jossa Manni ja Tyyne istuivat. Hän +hymyili nähdessänsä heidän ystävällisesti juttelevan keskenänsä ja meni +mitään sanomatta huoneen lävitse. Mutta Tyyne toivotti Mannille hyvää +yötä ja läksi isänsä jälkeen. + +»Tyttöni», sanoi patruuna, »kuulin äidiltäsi, että olet hylännyt +paronin. No, noh, älä punastu, en minä tuosta huoli. Seuraa sinä omaa +mieltäsi. Torpan poika saattaa olla yhtä hyvä kuin vapaasukuinenkin, +sillä ainoastaan tieto ja taito ja sydämmen ylevyys miehen +jalostuttavat.» + +Tyyne ei puhunut mitään, hän vain taputteli isäänsä ja läksi sitte +kamariinsa ajatellen: »Isäni on aina vain siinä uskossa, että Manni +rakastaa minua, enkä minä henno ilmoittaa hänelle tämän toivon olevan +turhaa --» + +Tyynen mentyä jäi Manni vielä hetkeksi istumaan saliin. Hän sanoi +itseksensä: »Olisiko mahdollista, että Tyynelle olen veljeä rakkaampi? +Kuinka kumma, etten ole sitä ennen huomannut! Voi toki, että niin täytyy +olla.» Hän meni kamariinsa, ja yö joutui puolelle, ennenkuin uni tuli +vapahtamaan häntä noista sotaisista ajatuksista, jotka eivät selvälle +saaneet, oliko hän kiitollisuudesta velvollinen rakkautensa uhraamaan. + + + + +YHDESTOISTA LUKU. + + +Toista vuotta on kulunut siitä, kun Manni tuli kandidaatiksi. Hän oli +nyt suorittanut viimeisen tutkintonsa yliopistossa ja kulki iloisena +Mikonkadun varrella olevaa asuntoansa kohti, vaan tässä hän tapasi +kumppaninsa Nikku Saaren, joka sanoi: »Veikkoni, oletko pian valmis +matkustamaan Helsingistä? Minä aion heti lähteä.» + +»En joudu vielä tänä päivänä», vastasi Manni, »sillä minun on +kirjoittaminen veljelleni. Jo viime kesänä kirjoitin hänelle, että hän +on syyttömäksi julistettu, vaan häntä ei kuitenkaan ole kuulunut. +Nykyään sain häneltä kirjeen, jossa hän sanoo, ettei ole täältä mitään +tietoja hänelle tullut. Nyt olen päättänyt päällekirjoituksen panna +hänen katteininsa rouvalle Englantiin, ehkä kirje silloin löytää +omistajansa. Vaan tuleppa nyt sisälle asuntooni, niin saamme jutella.» +Ystävät menivät, ja Nikku sanoi sisälle tultuansa Mannille: + +»Sinun täytyy tulla meille, ennenkuin jätät Helsingin. Muista, että +olemme olleet kumppanit ja hyvät ystävät aina siitä kuin lukioon +tulimme, ja nyt olemme vielä yhdessä suorittaneet viimeisen tutkintomme +yliopistossa. Mutta täältä lähdettyämme + + »Harvoin yhtehen yhymme, + saamme toinen toisihimme + näillä raukoilla rajoilla, + poloisilla Pohjan mailla.» + +»Kiitos, Nikku, eihän kotisi ole täältä Helsingistä kaukana, ja halusta +tulen, vaikka olisi matka pitempikin.» + +»Vielä on toinenkin asia, jonka tähden sinun nyt erittäinkin täytyy +meille tulla, sillä parin päivän päästä vietetään minun kihlajaiseni.» + +»Sinun? Miksi et siitä ennen ole kertonut?» + +»Sen vuoksi, että vasta toissapäivänä sain varman tiedon siitä. +Katsoppas, yhden askeleen olen sinua edemmäksi joutunut, vaan kun sinä +tulet meille ja näet kaikki kaunottaret pitäjässämme, niin kentiesi ei +sinunkaan sydämmesi syki aina yhtä yksitoikkoisesti.» + +»En huoli niistä enempätä kuin tämän kaupunginkaan neitosista.» + +»Varo vain! Minä näin kotonani käydessäni niin ihanan neitosen, että +heti olisin häneen mielistynyt, jos vain minulla vielä olisi sydämmeni +tallella ollut, mutta se oli jo mennyt matkoihinsa.» + +»Pitkiä puheita pidät, mutta et muista sanoa morsiamesi nimeä.» + +»Sitä et saakkaan tietää, ennenkuin tulet kihlajaisiin. Mutta nyt, +näemmä, ihmiset jo rientävät asemalle; kohta juna lähtee. Hyvästi nyt, +veikkoni, ja terve tultua sitte kotiini!» + +Nikku meni, ja Manni rupesi kirjoittamaan Junnolle. Sitte oli hänellä +vielä yhtä ja toista tehtävänä Helsingissä, mutta toisena päivänä hän +läksi Nikun kotiin, jossa hänet otettiin sydämmellisesti vastaan. + +Rovasti pyysi heti Mannia kutsumaan itseänsä sedäksi ja ruustinna +tädiksi. Manni tunsi itsensä niin tutuksi täällä, kuin jos olisi +kotonansa ollut, ja rovastin kanssa hän oli pian vilkkaassa puheessa. +Mutta Nikku keskeytti heidät, sanoen: »Tule, Manni, katsomaan kotoani +ulkopuoleltakin.» Tähän oli Manni heti valmis, ja nyt ystävät menivät +ulos. + +Pappila oli kauniin järven rannalla, ja toisella puolen salmea pilkoitti +koivikossa valkoiseksi maalattu talo. Osottaen sormellansa tätä taloa +kohti sanoi Nikku Mannille: »Katso, tuossa valkoisessa talossa on minun +onneni. Siellä Niemelässä asuu Salli Pohjantähti.» + +»Salli Pohjantähti! Sen nimen olen kuullut jolloinkin. Hupaista olisi +häntä nähdä.» + +»Huomenna jo näet hänet», sanoi Nikku. »Toista hänen vertaistansa ei +löydykkään, jos ei juuri hänen ystävänsä, tuo ihana neito, josta +Helsingissä sinulle puhuin.» + +Manni ja Nikku kävelivät ulkona jutellen ja nauttien kesäilman +kauneutta, kunnes tultiin kutsumaan heitä illalliselle; vaan illalla, +kun olivat hyvää yötä toivottaneet rovastille ja ruustinnalle, kesti +heillä vielä juttua aina puoliyöhön asti. + +Aamulla heidän herättyään paistoi aurinko jo korkealla taivaalla. Nikku +iloitsi siitä, että päivä oli kirkas, sillä: »Niemelässä», sanoi hän, +»on vähän huoneita, mutta kauniilla ilmalla sopii vierasten istua +ulkonakin Niemelän kauniissa puistossa.» + +Nikku läksi aamupäivällä Niemelään, mutta Manni meni sinne rovastin ja +ruustinnan kanssa kuuden aikaan iltapuolella. He läksivät veneellä ja +pian olivatkin vähäisen lahden poikki soutaneet. Rannalla oli Nikku +heitä vastassa. Hän sanoi Niemelässä olevan jo paljon vieraita, ja +Mannille hän kuiskasi: »Varo vain sydäntäsi! Pelkään, ettei ole +rahtuakaan sinulla tallella, kun jätät Niemelän.» + +»En olekkaan vaarassa, siitä vaikka vetoa pitäisin», vastasi Manni. + +»Noh pidetäänpä vain», sanoi Nikku, »ja päätetään, että minä, jos +voitan, saan häissänne lukea vihkisanat, vaan jos toisin käy, tulet sinä +Sallin ja minun häihini meitä vihkimään. Eikö niin?» + +»Olkoon vain niin», vastasi Manni hymyillen. + +He menivät nyt sisälle, ja Nikku saattoi Mannin paronittaren luo, +esitellen hänet. Sitte hän vei ystävänsä morsiamensa tykö ja sanoi: +»Tässä, Salli, näet parhaan ystäväni.» + +»Minä olen jo kauan tuntenut teidät», lausui Salli. »Aivan sellaiseksi, +kuin olette, olen mielessäni kuvaillut teitä, sillä sulhoni on niin +eloisasti kertonut teistä minulle.» Sallin puhuessa aukeni ovi, ja +neitonen tuli salin viereisestä kamarista sisälle. Salli katsoi +hymyillen sulhoonsa ja sanoi sitte Mannille: »Katsokaa, maisteri, +vähäisen ympärillenne! Näettekö seurassamme täällä yhtään tuttavaa?» + +Manni loi silmänsä ympäri salia ja huudahti hiljaa: »Maissi!» ja meni +tervehtimään orpanatansa, joka punastuen tuli häntä vastaan. Maissi oli +ihanampi kuin koskaan ennen. Hänellä oli valkoiset vaatteet, ja kiehkura +sinisistä lemmikeistä oli sidottu hänen hiuksiinsa, mutta hänen +keltaiset kiharansa riippuivat tavallisuuden mukaan kiiltävinä ja +pehmeinä hänen olallensa. + +Manni puhui kauan orpanansa kanssa, ja kun hän vihdoin jälleen palasi +ystävänsä luokse, kuiskasi Nikku hänelle: »Kumpi meistä vedon voittaa?» +Manni hymyili vain eikä vastannut mitään. + +Illan ajalla hajosi enin osa nuorisosta puutarhaan. Useimmat olivat +piirisillä ruohostossa. Manni ja Maissikin pyörähtelivät mukana, mutta +vähän aikaa tanssittuansa he menivät Nikun ja Sallin kanssa +keinulavitsalle. Sulho ja morsian eivät saaneet kauan istua, sillä yksi +ja toinen tuli heitä hakemaan piiritanssiin, ja pian olivat Manni ja +Maissi yksin lavitsalla. Manni sanoi nyt: »Tämä päivä on ollut erittäin +hupainen minulle, sillä minä olen nähnyt parhaan ystäväni onnen ja +vieläpä sain nähdä sinutkin; sitä en olisi aavistanutkaan. Sano, Maissi, +miksi punastuit täällä ensin nähdessäsi minut? Oliko se ilosta?» + +»Mitä kysytkään? Enkö olisi ollut iloinen nähdessäni orpanani, ja +erittäin nyt, kun olin aivan vieraassa seurassa.» + +»Ymmärsinkö väärin punastumisesi, Maissi? Sano, ainoastaan +sukulaisuudenko vuoksi sinä iloiseksi tulit minua nähdessäsi?» + +Maissi ei ennättänyt vastata, sillä Nikku tuli juosten Mannin tykö ja +toi hänelle kirjeen, jonka päällekirjoituksen alle oli kirjoitettu: +»Tärkeätä.» Manni aukaisi kirjeen, luki ja sanoi sitte: »Kirje on +Eurajoelta, tädiltäni. Setäni on sairastunut, ja tätini sanoo +kirjeessänsä, että kiiruhtaisin kotiin, sillä setäni kentiesi ei enää +kauan elä, ja hän tahtoisi ennen kuolemaansa tavata minua.» + +»Täytyykö sinun nyt heti jättää meidät?» kysyi Nikku. + +»Täytyy kyllä, vaikka hupaista olisi ollut täällä vielä viipyä, jollen +olisi näitä sanomia saanut.» Manni ojensi nyt hyvästijätöksi Maissille +kätensä kysyen: + +»Viivytkö kauan täällä?» + +»En», vastasi Maissi, »minä olen jo pian aikonut lähteä kotiin.» + +»Kun vain kotoani pääsen», kuiskasi Manni, »tulen Pöyhkeälään, jos nyt +tahdot antaa minulle yhden muistokukan kiehkurastasi.» Maissi taittoi +kukkasen ja antoi sen orpanallensa. Manni tallensi sen ja kiiruhti +jäähyväisiä sanomaan. + +Nikku saattoi Mannin pappilaan ja palasi sieltä takaisin Niemelään, +mutta Manni ajoi täyttä laukkaa Eurajoelle päin. Hän ajoi yöt ja päivät, +kunnes joutui Eurajoen kartanoon. Ensi kerran hän tuli kotiinsa, niin +ettei kukaan ollut häntä vastassa. Hän tuli eteishuoneeseen, otti +vaatteet päältänsä ja aukaisi sitte varovasti salin oven. Siellä istui +Tyyne itkien, nojaten kaunista päätänsä käsiänsä vastaan. Nähtyänsä +Mannin hän lausui: »Ah, Manni! Olipa onni, että tulit. Isäni on sinua +odottanut malttamattomuudella. Hän elää vielä, mutta ei jaksa enää +puhuakkaan oikein selvästi, ja tohtori sanoo, että isä sairastaa +viimeistä tautiansa.» + +»Menkäämme häntä katsomaan», sanoi Manni. + +He menivät sairaan huoneeseen. Patruuna hengitti raskaasti vuoteellansa, +silmänsä olivat kiinni; hän ei nähnyt, että Manni tuli huoneeseen, mutta +Manni kuuli, kuinka hän hiljaa sanoi itseksensä: »Aika rientää loppuun. +Voi jospa Manni tulisi!» + +Manni lähestyi hänen vuodettansa sanoen: »Setäni, tässä olen.» + +Patruuna aukaisi silmänsä, ja vieno hymy näkyi hänen huulillansa. Hän +otti Mannin käsiin kiinni, lausuen: »Vieläpä saan nähdä rakkaan muotosi. +Minun poikani! Sinä olet aina -- -- minulle -- iloa tehnyt.» Sitte hän +sanoi vielä: »Tyyne, rakas lapseni, tule tänne», ja tarttuen tyttärensä +käteen kiinni hän puhui: »Lapseni, te olette olleet rakkaat +kasvinkumppanit, ja olkaa tästedes turvana toisillenne elämänne loppuun +asti.» Hän ei enää nähnyt, että joka veripisara oli poissa Mannin +poskilta, hän ei tuntenut, kuinka Tyynen käsi vapisi, vaan lausui +lempeästi katsellen heitä: »Jumala teille antakoon siunauksensa!» -- +Sitte hän sanoi jäähyväiset puolisollensa ja, nukkui kuin uneen. + +Suuresti kaivattiin patruunaa kartanon alueella, vaan vielä enemmän itse +kartanossa; mutta Mannilla ja Tyynellä oli paitsi kaipausta vielä +toinenkin murhe, joka rasitti heitä, ja tämän murheen tuotti heille +patruunan viimeinen pyyntö. He tiesivät nyt hänen hartaimman toivonsa +olleen, että he olisivat rakastaneet toisiansa, ja tämä hänen viimeinen +toivonsa oli pyhänä pidettävä. Ensimmäiset päivät kuluivat kuitenkin, +vaikka hitaastikin, kaikenlaisessa touhussa, siksi kuin hautajaiset +olivat ohitse, mutta sitte oli sekä Mannin että Tyynen ikävämpi. He +kaipailivat sanomattomasti patruunaa, mutta eivät kumpikaan puhuneet +kaipauksestansa; he olivat vieraammat toisillensa kuin koskaan ennen. +Tämä tuntui Tyynestä katkeralta, ja hän ajatteli itseksensä: »Vielä +vähän aikaa koetan taistella sydämmeni kanssa, mutta sitte täytyy +muutoksen tapahtua.» Niin ajatteli Mannikin, mutta hän ei ymmärtänyt, +mitä tehdä. Hän oli mielestänsä velvollinen täyttämään kasvatti-isänsä +viimeisen toivon, ja se tuntui kovin raskaalta. + +Hän istui eräänä iltana joen rannalla tätä miettien ja päätti kirjoittaa +Maissille syyn, miksi hän ei Pöyhkeälään tullut, vaikka lupasi. -- +Laulurastaan moniääninen viserteleminen kuului metsästä, ja Manni +kuunteli sitä ajatellen itseksensä: »Sinä, lintunen, olet onnellinen, +kun saat vapaana metsässä lauleskella. Voi, kun raukesi toivoni tyhjään! +Nyt vasta tunnen, kuinka kallis vapaus on.» + +Hänen näin ajatellessansa laskeutui pehmeä valkoinen käsi hänen +olallensa, ja Tyynen lempeä ääni sanoi: »Veljeni, kasvinkumppanini, etkö +tahdo uskoa minulle murhettasi? Puhu suoraan sydämmesi ajatukset +niinkuin ennen -- vaan ei -- älä puhu, minä tahdon ne sinulle sanoa. -- +Kuule! Lintunen häkissä kaipailee vapautta; veljeni sitä kaipailee -- +vaan niin ei pidä oleman. Lennä, lennä lintusena tuon hempeän kukan +luokse, joka kasvaa Kokemäenjoen rannalla, ja vie se pesääsi. Ota Maissi +omaksesi, ja minä tahdon hääpäivänä myrtin sitoa hänen päähänsä. Etkö +silloin ole onnellinen?» + +»Tyyne! Toisin oli isämme tahto.» + +»Hän tahtoi ainoastaan perustaa onnemme, ja näin hänen tarkoituksensa +parhaiten tulee täytetyksi. Kun sinä lähdet pois täältä, koetan astua +jälkiäsi niin, että pidän huolta köyhistä alustalaisistani. Sinulta +voitan täyden veljellisen rakkauden, ja silloin olen onnellinen!» + +»Tyyne, sinä tunsit minut paremmin kuin luulin, mutta nyt vasta minä +tunnen oikein _jalon sisareni_.» + +Tyyne riensi pois rannalta. Hän meni äitinsä luokse ja kertoi +vapisevalla äänellä, mitä hän Mannin kanssa oli päättänyt. Patrunessa +lausui: »Tyttäreni, sitä sinulta odotin; nyt olet minun oma ylevä +Tyyneni.» Mutta Tyynen voimat olivat loppuneet, ja hän meni kamariinsa +katkerasti itkemään. + +Manni ei enää kauan viipynyt Eurajoen kartanossa, sillä hänen oli +lähteminen Turkuun papintutkintoansa suorittamaan. Hän päätti kuitenkin +ensin lähteä Pöyhkeälään. + + * * * * * + +Pöyhkeälässä Maissi istui kamarissaan katsellen kädessään olevaa +kuivettunutta lemmikkikiehkuraa. Isänsä huusi häntä, mutta Maissi ei +kuullut muuta kuin varpusten livertelemisen katon räystäältä. Silloin +Kylvö huusi toisen kerran: »Maissi, kuuletko?» + +»Mitä, isäni, tahdotte?» kysyi Maissi. + +»Että menisit sitelemään kukkasia keppeihin.» + +Maissi meni heti, mutta Kylvö mutisi itseksensä: »Hm -- tyttöni pää on +vallan pyörällä, ei hän kuule ja tuskin hän enää näkeekään. Hm, kelpo +poika tuo Manni, mutta mitä hän täällä Maissia käy kurkistelemassa.» +Näin ajatteli Kylvö, vaan Maissi kulki puutarhassa sidellen kukkasia ja +ajatteli sitoessansa: »Missä viipyy Manni? Hän lupasi pian tulla, mutta +nyt on jo viikkojakin kulunut, ja näinpä laulaa suuri runoilijamme: + + »Lempivää mi pidättävi paula? + Sorsana hän soutaa järven poikki, + yli vuorten kotkan siivin kiitää, + palajaa jo ennen puolta päivää, + kun vast' yöksi tiettiin tulevaksi.» + +Juuri hänen näin ajatellessansa kuului jalan ääni, ja Manni seisoi hänen +vieressänsä, sanoen: »Kauemmin viivyin, kuin luulin, sillä setäni nukkui +viimeiseen uneensa, ja sentähden sain monta estettä, joista toiste +tahdon jutella; mutta niin pian kuin pääsin, tulin, sillä sydämmeni +vaati minua tänne. Maissi! Siitä asti, kuin ymmärsin, mitä rakkaus on, +ymmärsin myös, että _sinä_ olet sydämmeni lemmitty, ja nyt pyydän varman +vastauksen siitä, mitä tuo kaino muistokukka ainoastaan antoi minun +aavistaa!» + +Mitä Maissi kuiskaten vastasi, sen kuuli Manni ja oli onnellinen. Lintu, +joka istui oksalla, kuuli myös kuiskeen ja lauloi sen kullallensa. + + + + +KAHDESTOISTA LUKU. + + +Vuosi oli kulunut siitä, kun viimein näimme Maissin, ja nyt hän istuu +Tyynen kanssa Eurajoen rannalla ystävällisesti jutellen, juuri siinä, +missä Manni vuosi takaperin sai Tyyneltä sydämmensä vapauden. Tyyne on +pyytänyt äidiltänsä, että Maissin häät pidettäisiin Eurajoen kartanossa, +johon hänen äitinsä myös on suostunut. + +Manni on nyt pappina. Hän on saanut erään kappalaisviran, mutta on vielä +Eurajoen rovastin apulaisena. Hän on vuokrannut itsellensä kirkon +läheltä huoneet, joissa hän nyt asuu siksi, kunnes saa kappalaisvirkansa +ottaa vastaan. + +Kylvö on taas Eurajoen kartanossa ja asuu siellä entisessä asunnossansa. +Hän ikävöitsi aina tätä entistä kotiansa. Nyt erittäinkin, kun Maissi +oli naimisiin joutuva, ei hän enää viihtynyt olemaan Pöyhkeälässä. + +Tyyne ja Maissi istuivat rannalla, niinkuin jo mainitsimme, mutta +samassa heidän keskustelunsa keskeytti iloinen ääni, joka huudahti: +»Hyvää päivää, nuori morsian!» + +Maissi katsoi sivullensa ja lausui iloisesti: »Salli Pohjantähti!» + +»Salli Saari tästä puoleen», oikaisi Salli, sillä hänen häänsä olivat +äskettäin olleet. Manni oli vihkisanat lukenut ystävällensä ja Sallille, +mutta Maissi ei joutanut tulla häihin. Hänellä oli ollut paljo +laitettavaa itsellensä, sillä huomenna jo oli hänen hääpäivänsä. + +Paljo ei ollut vieraita pyydetty Maissin häihin, mutta Nikku Saari, +Mannin paras ystävä, oli kuitenkin rouvinensa kutsuttu. Hän oli myöskin +vihkivä Mannin ja Maissin. + +Tyyne meni nyt Sallin ja Maissin kanssa sisälle. Täällä olivat +patrunessa sekä Manni ja Nikku heitä vastassa. Patrunessa pyysi heitä +kaikkia saliin istumaan, ja pian he olivat vilkkaassa puheessa. Nikku +kysyi Mannilta, oliko hän kuullut Junnosta mitään. + +»En ole», vastasi Manni. »Minä pelkään, että veljeni ei enää elossa ole, +koska ei hänestä mitään kuulu. Nyt on jo kuusi vuotta kulunut, sitte +kuin hän läksi ulkomaille, ja kolmatta vuotta siitä, kun hänelle +kirjoitin hänen viattomaksi julistamisestansa.» + +»Entä Näpsä? Missä hän nyt on?» kysyi Nikku. + +»Näpsä on aina vain vanhaa työtänsä harjoittanut. Viimeiseksi on hän +täällä Eurajoella varastanut, josta hän nyt huomenna on rangaistuksensa +kärsivä ja viedään sitte pois vankeuteen.» + +»Junnoa minun oikein tulee sääli», lausui Salli. »Muistan aina, kuinka +ihanalta ja lempeältä hän näytti, kun hän eräänä iltana istui Maissin +kotona soittaen viuluansa.» + +Heidän niitä ja näitä jutellessaan kului ilta. Yö joutui, ja hääpäivän +aamu koitti kirkkaana. Kaikki näyttivät tänään ylen onnellisilta. Tyyne +yhdisti kauniita myrtinoksia Maissille kruunuksi, ja iltapuolella hän +sitoi sen Maissin päähän. Tyyne näytti tavallista kalpeammalta morsianta +pukiessaan, mutta kuitenkin loistivat hänen silmänsä tyytyväisyydestä, +sillä hän oli kovan taistelun voittanut, ehkä kovemman kuin moni +tappotanterella. Hän oli taistellut oman itsensä kanssa ja kauniin +voiton saanut. + +Morsiuspari oli kirkossa vihittävä, ja valmiiksi valjastetut hevoset +kaapivat pihalla malttamattomuudella maata, odottaessansa hääjoukkoa, +jota niitten oli kirkkoon vieminen. + +Maissi oli nyt valmiiksi puettu. Hän näytti hyvin ihanalta valkoisissa +vaatteissansa. Tyyne vei hänet Mannin luo, sanoen: »Veljeni, nyt olen +pukenut morsiamesi, niinkuin lupasin. Olkaa aina onnelliset!» Sitte +läksi vähäinen hääjoukko kirkolle. + + * * * * * + +Reposaaren satamassa oli vastikään ulkomailta tullut englantilainen +laiva. Laivan perämies sanoi sydämmelliset jäähyväiset katteinillensa +sekä merimiehille. Toinen otti nyt hänen sijansa, ja perämies astui +laivasta maalle. Hän istui rannalla olevalle kivelle, ajatellen +itseksensä: »Kuusi vuotta on kulunut siitä, kuin viimein tällä kivellä +istuin. Silloin oli vielä ruumiini raitis, mutta sydämmeni kipeä. Nyt +olen surkastunut, ja voimani ovat riutuneet, mutta sydämmeni on terve, +sillä minulla on taas _vapaus ja kotimaa_. Oi onnea sanomatonta!» + +Sitte hän nousi istualta ja meni vähäiseen höyrylaivaan, joka juuri oli +lähtevä Porin kaupunkiin. Kolme kertaa kuului vihellys, ja laiva läksi +suhisten Poriin päin. Pikaisesti kului matka, mutta Junnosta (sillä hän +se oli) tuntui se pitkältä, kun hän halasi kiireesti päästä +kotiseuduillensa. + +Tultuansa Porin rantaan hän riensi kestikievariin, otti sieltä +kyytihevosen ja ajoi aika vauhtia Eurajoelle päin. Jouduttuansa Luvian +ja Irjanteen väliseen metsään antoi hän hevosensa kävellä. Paimenet, +jotka kulkivat tien vieressä, soittivat torviansa, ja Junno tahtoi heitä +kuunnella; hänen mieleensä muistuivat muinaiset ajat, lapsuuden +suruttomat päivät. Hän kuuli myös metsän humun, kirkkaat kyyneleet +virtailivat hänen silmistänsä, ja hän huudahti: »Oi suloinen Suomi, mun +syntymämaani! Vielä kerran sain kuulla metsäsi sointuisaa huminata.» Nyt +hän huimasi hevostansa ja ajoi taas edellensä. Irjanteen kestikievarissa +hän vain muutti hevosen ja ajoi sitte eteenpäin aina lakkaamatta siksi, +että joutui Eurajoen pappilan tienhaaran ohitse. Täällä hän näki joukon +väkeä kokoontuvan kirkolle. Eräs akka, joka kulki maantiellä, näkyi myös +sinne pyrkivän, ja Junno pidätti hevosensa kysyen akalta: »Miksi tänä +päivänä ihmisiä kirkolle rientää?» + +»Siellä vihitään meidän nuori pappimme, maisteri Salo, ja puutarhuri +Kylvön ihana neiti.» + +»Vai niin», vastasi Junno ja ajoi myös kirkolle, ajatellen +sydämmessänsä: »Maissi on veljeni oma. Mannia on aina onnetar +suosiellut. Yhtä köyhinä läksimme ulos maailmaan, mutta hymyillen on hän +saanut kulkea eteenpäin, kun minulla ainoastaan katkerat kyyneleet ovat +huojennuksena olleet matkallani. En tahdo kuitenkaan hänen onneansa +kadehtia -- en, pois se! Hän on ylevä, ja siunaus seuraa häntä. Hän on +täyttävä äitimme toivon, sillä varmaankin hän pitää huolta köyhästä +kansastamme.» + +Junno oli mietiskellessään joutunut kirkolle. Hän hyppäsi nyt rattailta +alas, käski kyytimiehen odottaa ja läksi kirkkoon, jossa hän sekaantui +väkijoukkoon. Siellä oli morsiuspari polvillansa alttarin juurella. He +olivat ylen onnelliset ja unohtivat kaikki ympärillänsä. Rakkautensa +olivat he nyt valalla vahvistaneet Kaikkivaltiaan edessä, jolta juuri +siunausta anoivat. Manni ja Maissi eivät aavistaneet, että väkijoukossa +oli mies, joka kalpeana ja särjetyin sydämmin rukoili heille Jumalalta +onnea ja siunausta. + +Morsiuspari meni nyt pois kirkosta, ja väkijoukko seurasi heitä, vaan +heidän kirkosta tullessaan vietiin vanki kruunun kyydillä hääjoukon +sivutse. Vanginkuljettaja seisatti hevosensa, ja vanki katsoi +morsiusparia hetkisen vain, sitte painoi hän päänsä alas, mutta +morsiuspari ei häntä huomannut, he näkivät ainoastaan toisensa ja +ajoivat saattueen seurassa pois; vaan väkijoukko seisattui katsomaan +vankia, kysyen, kuka hän oli. + +Vanki nousi seisomaan rattaille, sanoen: »Kysytte, kuka olen. Minä olen +Pöyhkeälän entinen palvelija, joka itselleni tahdoin rahaa koota millä +tavalla hyvänsä, saadakseni tyydyttää turhamielisyyteni himoja. Katsokaa +nyt, minkäkaltaiseen tilaan pahat teot ihmisen saattavat. Älkää, +nuorukaiset, seuratko jälkiäni, sillä pahoja tekojanne saatte katua, jos +ei ennen, niin kumminkin silloin, kun iäksi jätätte hyvästi kaikki +viheriäiset nurmet, järvet, metsät ja sinertävän taivaan, silloin, kun +vankihuoneen pimeät, kolkot seinät teidät iäiseksi sulkevat syliinsä.» +Ja valittaen hän lausui vielä: »Oi, jospa kerran olisin saanut anteeksi +anoa siltä, jonka täytyi minun tähteni paeta kotimaastansa.» + +Junno, joka vankia nähdessään heti oli tuntenut Näpsän, tuli nyt hänen +luoksensa, sanoen: »Toivosi on täytetty, tässä olen. Minulla on nyt +vapaus ja kotimaa sekä omantunnon rauha; ne ovat ne kolme kallista +tavaraa, jotka saattavat omistajallensa onnen, ja kuinka saattaisi +onnellinen vihaa kantaa onnetonta ihmistä kohtaan. Ole vain rauhassa +minun puolestani, ja muista anteeksi anoa _Häneltä_, joka pahat teot +kostaa, mutta joka myöskin katuvaiselle anteeksi antaa.» Sen sanottuaan +hän meni pois vangin tyköä, hyppäsi rattaille ja ajoi taas Eurajoen +kartanoa kohti. Vanginkuljettaja ajoi myöskin pois, mutta heidän +jälkiänsä jäi kansa kummastellen katselemaan. Heitä ihmetytti, että +Junno noin sattumalta joutui tulemaan kaukaisilta mailta juuri silloin, +kun vanki sydämmestänsä halusi häneltä anteeksi anoa, ja he sanoivat +keskenänsä: »Totta tässäkin on ollut Kaikkitietävän viisaus +johdattajana.» + +Junno ajoi verkalleen; mielensä oli kovin liikutettu. Hän tuumaili +itseksensä, mitenkä hänen parhaiten kävisi ilmoittaa itsensä +omaisillensa, ja oli nyt sopivan keinon keksinyt. Vähän matkaa +kartanosta, erään torpan kohdalla, hän pidätti hevosensa ja lähetti +kyytimiehen torppaan kysymään, saisiko hän jättää kapineensa sinne +päiväksi, sillä hänen oli aikomus lähteä tästä jalkaisin häätaloon. + +Torpan emäntä myöntyi hänen pyyntöönsä, ja Junno vei omaisuutensa +torppaan, maksoi kyytimiehensä ja läksi sitte viulu kädessänsä kartanoa +kohti. Tultuansa häätaloon hän näki paljon vieraita portailla; niitten +joukossa oli myös Salli. Junno tunsi hänet heti, mutta Salli ei Junnoa +tuntenut. Kuusi vuotta oli hänen muotonsa varsin muuttanut; pitkä parta +erittäinkin teki hänet tuntemattomaksi. Junno katsoi Salliin, sanoen: +»Olisiko mahdollista, että saisin astua sisälle soittamaan morsiusparin +kunniaksi?» + +Salli meni sisälle ja tuli vähän päästä taas takaisin, tuoden +vastauksen, että viuluniekka saa mennä sisälle. + +Junno meni saliin. Hän oli matkoillansa paljon edistynyt soitannossa, ja +oivallisesti soivat nyt valssin vilkkaat säveleet; mutta salissa ei +kukaan tanssinut, vaan kaikki olivat hiljaa kuuntelemassa ihanaa +soitantoa. Nyt tulivat myös Manni ja Maissi sisälle. He olivat +onnellisina kuulleet soiton, istuessansa salin viereisessä huoneessa, ja +nyt he tahtoivat myös nähdä soittajan. Junno ei enää säveltä saanut +viulustansa, sillä hänen kätensä alkoi vapista. Hän katsoi alaspäin ja +oli viuluansa virittävinään, mutta alkoi sitte soittaa erästä polskaa, +jonka hän itse oli sepittänyt, ja joka aina ennen oli Maissia +miellyttänyt. Polskan säveleet kuuluivat salissa, mutta samassa +katosivat myös ruusut morsiamen poskilta. Hän katsoi vielä kerran +tarkasti soittajaan ja huudahti: »Junno! Niin eivät muut soita. Junno on +tullut!» + +»Kaksoisveljeni!» lausui ihastuksella Manni. »Totta todellakin olet +kotiin tullut! Kummapa oli, etten heti sinua tuntenut, mutta sen teki +tuo pitkä partasi.» + +»Ja kuusi raskasta vuotta, jotka eivät myöskään ole kulkeneet jälkiä +jättämättä», lausui Junno ja syleili nyt syvästi liikutettuna +omaisiansa. Sitte hän istui kertomaan heille, miten Näpsän kirje oli +vaikuttanut hänessä karkaamispäätöksen ja kuinka hänen onnistui päästä +englantilaiseen laivaan, jonka katteini häntä sitte aina suosieli. +»Minulla olisi pitänyt olla kylläkin hyvä oltava», sanoi hän, »mutta +suomalaiselle on turve, jossa hän on kasvanut, rakas, ja sitä minäkin +kaipailin. En kuitenkaan saattanut kotimaahani tulla, sillä vasta vuosi +takaperin sain Mannin kirjeen, jossa hän ilmoitti vapauteni, ja silloin +olin niin kaukana, että nyt vasta, vuoden kuluttua, tänne olen +ennättänyt.» + +»Etkö ole viimeistä kirjettäni saanut, jossa kihlauksestani kirjoitin?» +kysyi Manni. + +»En. Siitä en mitään tiennyt», vastasi Junno, »vallan sattumalta jouduin +nyt häihinne. Minä olin myös kirkossa väkijoukossa, kun teidät +vihittiin. Kirkosta tultuani näin Näpsän, joka vietiin vankeuteen.» + +»Kumma», sanoi Kylvö, »että samana päivänä kohtasit ne, jotka ovat +sinulle rakkaimmat, ja sen, joka kavaluudellansa on tehnyt itsensä +vihamieheksesi.» + +»Enoni, minä en hänessä nähnyt vihamiestä, vaan onnettoman ihmisen, joka +iäiseksi suljetaan pois maamme ihanuutta nauttimasta, ja minun tuli +häntä sääli.» + +»Se oli oikein, veljeni», sanoi Manni. »Nyt toivon, että kovat +kärsimisesi ovat loppuneet. Minulla on oma koti ja sen pitää myöskin +oleman sinun kotisi; siellä saamme yhdessä elää, sillä en usko, että +enää merelle mielit.» + +»En suinkaan», vastasi Junno. + +Hääpäivä oli loppunut, ja Manni lausui sydämmelliset kiitokset +kasvattiäidillensä sekä Tyynelle. Vieraat sanoivat jäähyväiset ja +läksivät pois. Nikku ei myöskään joutanut viipyä, sillä hän oli luvannut +olla Sallin kanssa päivän Pöyhkeälässä, ja pyhäksi täytyi hänen ehtiä +kotiinsa. + +Viimeiseksi sanoivat myös Manni ja Maissi sekä Junno hartaat jäähyväiset +ja menivät onnellisina omaan kotiinsa. + + * * * * * + +Soreana kulkee Tyyne Eurajoen kartanossa. Hänen poskiensa hehkuvat +ruusut ovat vaalehtuneet, vaan hänen silmistänsä loistaa ylevyys +niinkuin ennen, ja hellällä huolella hän täyttää äitinsä pienimmätkin +toivot, eivätkä köyhät häneltä turhaan apua ano. + +Tyytyväisenä asuu Junno Mannin ja Maissin kodissa. Eräänä kauniina +kesäiltana, jolloin Manni istui veljensä kamarissa jutellen muinaisista +ja nykyisistä ajoista, sanoi Junno: »Minulla on nyt kaikki mitä +tarvitsen. Tavaraa on minulla tarpeeksi, minulla on koti, jossa saan +olla teidän kanssanne -- teidän, jotka minulle olette rakkahimmat +olleet, sitte kuin äitini kuoli; sillä, veljeni -- sinä et yksin Maissia +lempinyt, minäkin häntä rakastin, vaan niinkuin kasvi rakastaa päivän +valoa, jota ilman se lakastuu, surkastuu ja kuolee pois. Niin, veljeni, +on minunkin laitani: minä olin onnellinen niin kauan, kuin sain elää +hänen lähellänsä, mutta nyt olen riutunut, ja kesän viimeisen kukan +lakastuessa olen jo poissa, ja kun puut pudottavat viimeiset +kellastuneet lehtensä, putoavat ne haudalleni. Vaan kaksoisveljeni, sinä +joka olet paremman onnen osan täällä maailmassa saanut, sinä et suinkaan +pahastu, jos pyydän, että Maissilta sen vähän hoidon saan, minkä vielä +tarvitsen.» + +»Junnoseni, sen sinulle halusta suon. Mitä ikinä voimme tehdä iloksesi, +sen halulla teemme.» + +»Minulla on kaikki, mitä haluan, kun saan nukkua omaisteni, +rakastettuini suojassa ja saan hautani kotimaassani.» + +Mökki-Priitalle Junno lähetti tuhannen markkaa päällekirjoituksella: +»Vähäinen kiitollisuuden todistus Leenan pojalta.» + +»Hyvänen aika tuota Junnoa!» sanoi Priita saadessansa lahjan. »Enhän +minä mitään hyvää tehnyt. Kuinka olisin saattanut olla heitä auttamatta +siinä kurjassa tilassa, jossa olivat.» + + * * * * * + +Onnellisena vietti Junno veljensä ja Maissin seurassa kesän lämpimät +ihanat päivät, vaan syksyn tultua kävi hänen ennustuksensa toteen, sillä +syyskuun viimeisenä päivänä hän makasi lakastuneena vuoteella. Maissi +hoiti häntä. Aurinko oli laskemaisillansa, ja Junno pyysi Maissia +aukaisemaan akkunan. Sitte hän sanoi: »Kuulkaa syntymämaani honkain +huminata ja paimentorvien ääntä. Kuulkaa, jo lehdet putoavat. Minä menen +pois, ennenkuin tähdet syttyvät taivahalla -- Isäni! Äitini! Siskoseni! +Jo tulen» -- -- -- -- + + * * * * * + +Nuori honkanen humisee nyt Junnon haudalla; sen ovat Manni ja Maissi +siihen istuttaneet, sillä Junno oli niin eläissänsä määrännyt. He +ottivat sen Salosta, kaksoisveljesten ensimmäisestä kodista. + + + + +MUISTOJA NAANTALISTA + +eli + +VANHAN TÄDIN KERTOMUS. + + + + +ENSIMMÄINEN LUKU. + + +Minä olin kuuden vuoden vanha tyttö, kun tulin isättömäksi, ja kuudesta +sisaruksesta ainoa, joka ei ymmärtänyt, kuinka turvattomiksi jäimme. +Useasti kyllä näin äitini ja sisarteni itkusilmissä tuumailevan +keskenänsä, mutta kun kysyin: »Mitä itket, äiti kulta?» silloin hän +hymyili vastaani, enkä minä jäänyt miettimään, oliko tuo hymyileminen +surunsekaista, vaan menin nukkeni kanssa juttelemaan ja olin taas +tyytyväinen. + +Isäni, joka oli vähäisen seurakunnan kappalainen, ei jättänyt mitään +perintöä meille, mutta eipä hän jättänyt velkaakaan, ja kun armovuodet +olivat menneet, ja meidän täytyi pappilasta muuttaa, oli äitini saanut +toimeen meille uuden vähäisen kodin, joten saimme asua oman katon alla. + +Vaikka äidilleni ei jäänyt maallista tavarata, oli hän kuitenkin rikas, +sillä hänellä oli vahva luottamus Jumalaan, hyvä terveys ja tyytyväinen +sydän. Sisareni hän opetti tekemään raskaimpiakin töitä, joten kaikki +tulivat hyvin toimeen, sillä heidän apuansa usein tarvittiin +varakkaammissa taloissa. Mutta minua, joka olin nuorin ja kehnoin, +säästettiin aina, ja totta olinkin kahdentoista vuoden vanhana niin +heikko ja pieni, että olisi voinut luulla minua kahdeksanvuotiseksi. +Useasti äitini sanoi: »Mitenkä sinä, Elsaseni, maailmassa toimeen tulet, +kun olet noin heikko ja pieni?» mutta kun enoni, joka usein meillä +oleskeli, sen kuuli, sanoi hän: »Älä murehdi! Elsa ja minä olemme hyvät +ystävät; kun hän vähän vielä on kasvanut äidin silmäin alla, pääsee hän +minun kasvatikseni. Kyllä minä takaan, että Elsasta saan hyvän vanhain +päivieni hoitajan. Eikö niin, Elsa?» + +Minä hyväilin enoani oikein herttaisesti ja lupasin aina olla hänelle +kuuliainen, mutta äitini sanoi: »Älä vielä, veliseni, puhu vanhoista +päivistäsi; ei ole pitkiä aikoja kulunut siitä, kun mieheksi tulit. +Kyllä sinä vielä naimisiin joudut. Jollet yhtä saanut, niin on toinen ja +kolmas jäljellä.» + +»Ei, sisareni, niin ei ole minun laitani», vakuutti eno, »unelmani +raukesivat kuin unelmat -- mutta älkäämme ikänä niistä puhuko. Minun +virkani ja taloni antavat minulle työtä, ja Elsan saan kumppanikseni; +silloin toivon, että aikani kyllä kuluu. Vanhoista muistoista ei puhuta, +sillä kipeältä tuntuu, kun haavaan koskee.» + +Minä ymmärsin nyt, että enollani oli joku salaisuus, josta hän ei +sallinut puhuttavan, ja kun minä kerran lapsen tavallisella +uteliaisuudella kysyin äidiltäni: »Mitä muistoja ne ovat, joista ei eno +anna puhua?» vastasi äiti: »Älä sinä niistä huoli, ole aina vaan hyvä ja +kuuliainen enollesi äläkä koskaan kysele noista vanhoista muistoista, +sillä silloin hänelle murhetta tuottaisit.» + +Tästäpä vastauksesta minä sain paljon tuumaamista. Joka ilta maata +pantuani, kun enoani olin siunannut, tuumailin kauan aikaa, mitä kaikkea +tuo mahtoi olla, josta äiti ja eno tiesivät, mutta josta ei minulle +sopinut puhua. Toivoin vain joutuvani niin vanhaksi, että saisin tietää +salaisuuden. Vuodet kuluivat, mutta samassa laimistui uteliaisuutenikin. +Minä tulin enoni tykö, ja äitini oli kovin iloinen siitä, että oli +saanut minut enoni turviin. Enoni olikin hyvä minulle, ja aikani kului +oikein hupaisesti hänen luonaan, vaikka meillä hyvin harvoin oli +vieraita, ja vielä harvemmin olimme vieraissa. + +Enollani oli kaunis puutarha, jossa hän itse teki työtä ahkeraan, sillä +hän piti paljon kaikista kasveista, ja siinä puutarhassa minäkin yhdessä +hänen kanssaan aina olin työssä. Kesällä kävelimme joka päivä enoni +mailla ja talvisaikana olimme hevosella ajelemassa, sillä enoni tahtoi +kaikin tavoin voimiani vahvistaa. Hän oli lääkäri ja tiesi, mikä +terveyttäni paraiten hyödytti. + +Minä olin ollut neljä vuotta enoni luona ja olin kuusitoistavuotias, kun +hän eräänä päivänä tuli minun tyköni, sanoen: »Kuules, Elsa! Kylpeminen +olisi sinulle hyvin hyödyllistä, ja minä olen nyt päättänyt viedä sinut +Naantaliin kylpemään, koska minunkin täytyy mennä Turkuun. Kirjoita nyt +sisarillesi, että tulevat tänne, niin saavat yhdessä sinun kanssasi +valmistaa sinulle, mitä kylpymatkallesi tarvitset.» + +Tämä olikin mielestäni varsin hupaista, koska usein olin toivonut +pääseväni Naantaliin, josta olin kuullut paljon puhuttavan. Sisareni +tulivat minua auttamaan, joten piankin valmistuin lähtemään, ja parin +viikon kuluttua olimme matkalla. + +Päivän kuljettuamme omalla hevosella, jouduimme jo matkamme päähän. +Mutta minäpä hämmästyin nähdessäni tuon »Armonlaakson», tuon kuuluisan +Naantalin kaupungin, sillä silmissäni se näytti enemmän jonkun suurehkon +kirkonkylän kuin kaupungin näköiseltä. + +Me ajoimme leskirouva P:n taloon. Tämä rouva oli enoni tuttu, ja eno oli +jo ennen pyytänyt saada jättää minut hänen turviinsa. Rouva P. otti +meidät ystävällisesti vastaan, ja minä sain pienen siistin kamarin +asuakseni. + +Enoni ei joutunut kauan viipymään Naantalissa, vaan kun minä olin saanut +kaikki kapineeni paikoillensa, tuli hän minua hyvästi jättämään, sanoen: + +»Nyt, Elsa, jäät ensi kerran omaisistasi; sinä tulet nyt enemmän olemaan +omassa vallassasi kuin tähän asti. Täällä on monenlaisia ihmisiä, paljon +näet ehkä turhuuttakin, mutta varo, ettei sinun mieli tee kaikkea, mitä +silmäsi näkee», ja syvästi huoaten sanoi hän vielä: »Turhuus on vienyt +monen nuoren onnettomuuteen.» + +Näin puhuttuaan enoni läksi pois, ja minä jäin huoneeseeni. Ikävä oli +minun nyt yksin jäätyäni, ja ilma tuntui raskaalta ja tukehuttavalta, +jonka vuoksi minä aukaisin akkunan ja annoin iltatuulen virkistyttää +itseäni. Tuokion aikaa istuttuani näin kaksi hevosta pyrkivän eteenpäin, +vetäen raskaita vaunuja perässään; ne lähenivät ja poikkesivat pihaan. +»Nuot matkustavaiset varmaankin ovat kaukaa», ajattelin minä, sillä +kapsäkki oli kovin tomuinen ja samati vaunutkin. Minä tuumailin juuri, +keitä nämät vieraat mahtoivat olla, kun rouva P. tuli kutsumaan minua +iltaselle ja ilmoitti saaneensa enemmän vieraita, nimittäin paronitar +S:n ja hänen veljensäpojan. Olin kovin väsynyt, jonka vuoksi ei minun +tehnyt mieli iltaselle mennä; minä sentähden vain kiitin emäntääni +kutsusta, sanoen, ettei minua haluttanut ruoka. Emäntäni mentyä panin +maata ja olin pian unen helmoissa. + +Aamulla herättyäni paistoi aurinko jo korkealla taivaalla, ja minä +luulin kellon olevan paljonkin, mutta se oli vasta kuusi. Pikaisesti +puin päälleni ja menin ulos kävelemään, sillä aamu oli lämmin ja kaunis. +Minä kuljin katua pitkin, mutta samassa näin polun, joka vei korkealle +mäelle, ja nyt päätin mennä sinne, koska arvasin sieltä olevan lavean +näköalan. + +Vähän aikaa olin kiivennyt ylöspäin, kun näin pieniä lapsia, jotka +riipivät katajia. Näiltä lapsilta kysyin: »Mikä tämän vuoren nimi on, ja +mihinkä tämä tie menee?» + +»Vuoren nimi on Kuparikallio», vastasivat lapset »ja tämä tie vie salmen +rantaan, joka on täältä vähän matkan päässä; lautalla pääsee salmen yli +Luonnonmaan saarelle.» + +Tämän kuultuani kiipesin taas aina ylös vuoren kukkulalle, josta olikin +hyvin kaunis näköala, sillä täältä näkyi meri saarinensa, vuoria, +kukkuloita ja alhaalla laaksossa Naantalin pieni kaupunki. Hetkisen +tässä oltuani päätin mennä salmelle asti. Polku vei vähäisen männistön +läpi. Lintuset lauloivat männistössä, ja minä niitä kuunnellessani +kuljin niin ajatuksissani, etten huomannutkaan olevani matkani päässä, +ennenkuin näin kaksi naista edessäni; he istuivat jyrkän äyrään +syrjällä. Nähtävästi nämätkin olivat tulleet tänne ihailemaan luonnon +kauneutta, sillä he istuivat siinä aivan vaiti katsellen merta, joka +olikin hyvin ihana, sillä se oli varsin tyyni. Kaukana näkyi veneitä +purjehtivan; niissä oli merensaarelaisia, jotka palasivat Turusta +kauppaa tekemästä, ja juuri edessämme oli salmi, joka erotti ihanan +Luonnonmaan saaren mannermaasta. + +Toinen näistä luonnon ihailijoista oli vanha harmaapäinen nainen, mutta +toinen oli vielä nuori. Hänen muodostaan saattoi arvata, että hän jo oli +jättänyt elämänsä keväimen, sillä hän näytti olevan kolmenkymmenen +vuoden paikkeilla, mutta hän oli vielä viehättävän kaunis. Hänen ihonsa +oli hohtavan valkoinen, eikä yhtään punaa rusottanut hänen poskillaan; +hänen hiuksensa olivat mustat ja kiiltävät, ja hänen suuret mustat +silmänsä katselivat ikäänkuin uneksien aavaan luontoon. Hänen sorea +vartalonsa oli puettu mustiin vaatteisiin, jonka vuoksi hänen valkoinen +ihonsa vielä paremmin silmiin pisti. Minä istahdin kivelle kappaleen +matkaa heistä, mutta kaunis näköala ei enää yksistään vetänyt huomiotani +puoleensa, sillä aina enentyvällä uteliaisuudella katselin naista ja +hänen vanhaa kumppaniansa. Hetken päästä nousi vanhus istualta, sanoen +nuoremmalle: + +»Hilja, tule nyt jo pois, meitä ehkä odotetaan eineelle.» + +He menivät nyt molemmat, ja jouduttuansa sille kohdalle, jossa istuin, +he vasta huomasivat minut. Sanaakaan sanomatta he menivät eteenpäin, +mutta minä jäin vielä hetken ajaksi katselemaan heidän jälkiänsä; sitte +menin minäkin pois, koska ajattelin, että emäntäni jo varmaankin kaipasi +minua. + +Kotia tultuani tapasin heti emäntäni, joka kutsui minua eineelle. Minä +menin, ja sisälle tultuani hämmästyin suuresti, kun näin samat naiset, +jotka tapasin salmen äyräällä. Rouva P. esitteli meidät toisillemme, +sanoen: »Neiti Lehtonen, neiti Tuovi ja paronitar S.» Mutta vanha neiti +tuli heti minun luokseni, ystävällisesti lausuen: + +»Minä olen aina tottunut tädin nimeen, ja koska me nyt täällä syömme +yhdessä jokapäiväistä leipäämme, niin soisin, että neiti Lehtonenkin +minua tädiksi mainitsisi.» Minä olin varsin kiitollinen, ja pian vanha +täti ja minä tulimme hyviksi tutuiksi. Paronitar ei monta sanaa kanssani +vaihettanut, mutta hänen veljensä poika, pikku Tommi, jutteli sensijaan +varsin halusta kanssani. Minä olin nyt joka päivä tädin ja paronittaren +seurassa, ja aina enemmän miellytti minua paronittaren lempeä, suloinen +olento. Enimmiten hän jutteli pikku Tommin kanssa, ja heidän puheistaan +kuulin, että hän aina koetti lapsen sydämmeen isänmaallisia tunteita +istuttaa. Harvoin hänen huulillansa hymyilyä näin, mutta kerran +kuitenkin hänen mustat silmänsä loistivat ilosta, kun hän tädillensä +sanoi: »Katsokaa, kuinka Tommi nytkin on minun poikavainajani näköinen». + +Paronitar oli leski, ja hänellä oli ollut pieni poika, joka hänen +suureksi murheeksensa kuoli parin vuoden vanhana; tätä lastansa hän +muisti kaipauksella vieläkin. + + + + +TOINEN LUKU. + + +Naantalin kylpylaitos on soma rakennus, ja sen sivulle on tehty kaunis +sali, jonka seinät ovat melkein pelkkinä akkunoina. Salin edustalla on +ihan meren rannassa katettu käytävä, jossa kylpijät tavallisesti +oleskelevat nauttien virvoittavaa meri-ilmaa. Täällä istuin minäkin +eräänä päivänä nurkassani, katsellen ihmisjoukkoa, joka käytävällä +enentyi enentymistään. Siellä tapasivat monet nuoruuden ystävät toisensa +vanhoina harmaapäinä. Monen oli muoto niinkuin luonnekin muuttunut +vuosien kuluessa. + +Minä näin pöyhkeän rouvan kulkevan edestakaisin käytävällä, ja eräs +toinen istui katsellen häntä. Tämä toinen sanoi vieressä olevalle +kumppanillensa: »Tuo pöyhkeä rouva L. oli nuoruuteni aikana minun +ystäväni, mutta nyt, vaikka hän tietää kuka olen, ei hän ole minua +tuntevinaan, koska en ole yhtä rikas kuin hän.» + +Tämä oli minusta varsin kummaa, ja mieleni kävi oikein katkeraksi. Mutta +sitte näin taas erään vapaasukuisen korkea-arvoisen virkamiehen tulevan +rantaan päin; hän oli varsin harmaapäinen, mutta hänen korkea vartalonsa +oli vielä sorea ja muotonsa kaikkiaan jalo. Tultuansa käytävälle hän +katseli vähän ympärillensä ja läheni sitte vanhanpuolista pappismiestä, +sanoen: + +»No, totta! Jollei silmäni petä, olet veli A., vanha koulukumppanini. No +nyt 'lyökäämme käsi kätehen, sormet sormien lomahan'» -- ja vanhukset +juttelivat entisistä ajoista, katsellen toisiansa silmillä, joissa vielä +nuoruudenystävyyden tuli paloi. Tästä näöstä tulin taas paremmalle +mielelle. + +Vähän aikaa vielä nurkassani istuttuani näin paronitar S:n, vanhan tädin +ja Tommin tulevan käytävälle. Kaikkein silmät seurasivat paronitarta, +mutta ikäänkuin ei hän olisi sitä huomannutkaan, kulki hän ihmisten +ohitse. Monen kuulin myös kuiskailevan, että paronitar oli ylpeä, mutta +minä tiesin heidän väärin luulevan. + +Paronitar istui Tommin viereen lavitsalle, mutta nähtyänsä minut, tuli +hän heti ystävällisesti tervehtien luokseni. Vähän ajan päästä hän meni +kylpemään, ja nytpä tuli moni niistä, jotka eivät ennen minua +huomanneetkaan, kyselemään, milloin paronitar oli tuttavakseni tullut. +Hyvin havaitsin arvoni siitä enentyneen, että paronitar oli kanssani +puhunut, mutta pian he jättivät minut, sillä nyt tuli rantaan veneitä, +joissa kylpijät pääsivät purjehtimaan. + +Oli päätetty lähteä Luonnonmaan saarelle, jossa oli aikomus pitää +kahvipidot. Sinne nyt meni koko kylpyseura, ja soittajia oli myös +muassa. Minä en saattanut seurata muita huvimatkalle, sillä en voinut +hyvin. Tuuli toi soiton sävelet korviini, ja minä surulla ajattelin sitä +iloa, josta minun täytyi olla poissa. + +Ikävissäni menin saliin ja aioin ruveta pianoa soittamaan, mutta samassa +kuulin jalan astunnan, ja täti tuli luokseni. Hän sanoi minulle: + +»Kuulin soiton tuolta mereltä, ja onpa kumma, miten soitto minussa aina +vaikuttaa omituisia tunteita; sitä kuunnellessani taistelevat ilo ja +ikävyys sydämmessäni.» + +»Minun on myöskin kovin ikävä», vastasin minä, »sillä halusta olisin +muiden joukossa saarelle lähtenyt, mutta pääni on kipeä, ja pelkäsin, +että kukatiesi se siellä olisi vielä kipeämmäksi tullut.» + +»Minun nuori ystäväni, kentiesi on sinulle joksikin hyväksi, että pois +jäit, koska nyt juuri kipeäksi tulit», sanoi täti ja lisäsi vielä: +»Sisarenitytär menee erään sairaan luo, mutta jos sinua huvittaa vanhan +seura, kutsuisin sinua kanssani salmen rannalle. Minä otan kahvipannun +mukaani, kukatiesi kahvi ja ulkoilma piankin saattavat pääsi terveeksi.» + +Minä kiitin ja seurasin vanhusta. Paronitar tuli myös kylpemästä, ja me +läksimme yhdessä. Tiellä tapasimme pojan, joka myi piparkakkuja. +Paronitar taputti lasta, sanoen: »Kuinka äitisi voi?» + +»Hän on paljon parempi ollut nyt sitte kuin te, rouva hyvä, lääkkeitä +toitte», vastasi lapsi, »mutta hän ei vielä jaksa leipoa.» + +Kotiin tultuamme paronitar läksi sairaan luo, mutta täti ja minä +latoilimme kahvipannun, kupit ja leivät koppaseen, ja minä juoksin vielä +ostamaan piparkakkuja, koska päätin puolestani ottaa niitä mukaani. +Mutta tultuani leipojan luo, oikein hämmästyin nähdessäni, miten +paronitar täällä laittoi piparkakkutaikinaa, enkä voinut olla +huudahtamatta: »Paronitar!» Hän vähän hymyili, sanoen: + +»Niin, täytyyhän meidän auttaa toisiamme. Tämä heikko vaimo varmaankin +tulisi huonommaksi, jos hän, joka nyt on juuri vähän paremmaksi päässyt, +taas rupeisi itseänsä rasittamaan.» + +Minä katselin ihastuksella paronitarta ja ajattelin: »Kuinka vähän +ihmiset ulkomuodosta tuntevat toisiansa! _Häntä_ sanovat ylpeäksi, mutta +kenessä on vähemmän ylpeyttä kuin hänessä!» + +Kakut ostettuani läksin kotiin, ja lähdin sitte tädin ja pikku Tommin +kanssa salmen rannalle. Tultuamme sinne, laittoi emäntäni valkean +kahvipannun alle, ja minä jäin katselemaan merta sekä kuuntelemaan +metsän hiljaista humua, mutta tästä ei mieleni iloiseksi tullut; minä +olin yhä vain alakuloinen. Siinä katsellessani näin veneen merellä. Se +purjehti aivan läheltä rantaa, ja minä tunsin, että ne, jotka veneessä +istuivat, olivat ylhäisimpiä kylpyvieraita ja niitä, jotka tavallisesti +pitäytyivät muitten seurasta erillään, ikäänkuin olisivat olleet eri +kansalaisia. Näitten puhe ja nauru kuului kukkulalle, jolla me istuimme, +ja minä kun olin ikävissäni, oikein kadehtien kuuntelin heidän nauruansa +ja sanoin niin, kuin en ennen enkä sen jälkeen olisi sanonut: »Voi +kuinka onnelliset nuo rikkaat ja ylhäiset ovat.» + +Täti katsoi minuun, lausuen: »Elsa, luuletko sinäkin niin? Ei, ei, +lapseni, sinä olet väärässä, mutta ylhäiset osaavat paremmin elää +näyttelijän elämää, kuin me tavalliset ihmiset. Heillä on särky sormessa +ja kuitenkin hymy huulilla, heillä saattaa olla karvas sydän, mutta +makea kieli, siinä on koko erotus. Minä olen vanha ja olen paljon +nähnyt; minä tahdon kokemuksistani kertoa sinulle vähäisen kertomuksen.» + +»Oi, sepä on hupaista», sanoin minä enkä nyt enää ikävästä mitään +tiennyt, vaan istuin tätiä kuuntelemaan. Tuli leimusi kalliolla, +kahvipannu porisi, ja täti alkoi kertomuksensa. + + + + +KOLMAS LUKU. + +_Vanhan Tädin Kertomus_. + + +Parikymmentä vuotta takaperin asui Naantalin kaupungissa erään talon +ylikerrassa herrasmiehen leski sisarensa ja kahden lapsensa kanssa. +Leski oli kovin köyhä. Hän leipoi noita kiitettyjä Naantalin +piparkakkuja, mutta eivätpä ne käyneet kaupaksi paitsi kesällä. + +Silloin, kun kylpijöitä ja vedenjuojia oli kaupungissa, täytyi lesken +koota talvivaransakin, mutta niukalla tahtoivat varat talvella olla, +vaikka kylpijät kesällä tavallisesti ostivat lesken piparkakkuja enemmän +kuin muiden leipojain. Lesken lapset olivat aina kakkuja myymässä, ja +ken vain näki nämä ihanat lapset, ei saattanut olla heiltä ostamatta. He +olivat kuin kaksi kasvavaa lehteä yhdellä oksalla, niin ihanat ja +yhdennäköiset. Kukkiin en tahdo heitä verrata, sillä heidän ihonsa oli +kalpea, köyhyys ei kylvänyt ruusuja heidän poskillensa; mutta ken kerran +katsoi näitten lasten silmiin, hän tahtoi vielä toisenkin kerran niitä +nähdä. + +Minä muistan erään kesän, jona kaupunkiin kokoontui tavallista enemmän +vieraita. Niitä tuli silloin Viipurista, Helsingistä ja aina Pohjan +periltä. Helsingistä oli paljon ylhäisiäkin, ja nyt oli saaliin aika +Naantalilaisilla; kaikki he toivoivat hyvää kesätuloa. + +Köyhä leski ja hänen sisarensa ylikerrassa leipoivat piparkakkujansa, ja +lapset pukivat yllensä puhtaat vaatteet, sillä heidän oli meneminen +piparkakkuja myymään. Niilo, vanhempi lapsi, oli silloin +neljäntoistavuotinen, mutta Hilja ainoastaan kymmenvuotias. + +Niilo kävi Turun koulua, josta hänellä aina oli hyvät todistukset. Hän +olikin kaikin tavoin ahkera. Kun hänellä lukemisestaan oli vain vähänkin +loma-aikaa, kävi hän erään porvarin talossa pesäpuita hakkaamassa. Tämä +porvari lahjoitti hänelle myöskin aina välimmiten kynttilöitä, joten +Niilo sai kynttiläinkin valossa lukea. Näin hän muitten avulla pyrki +eteenpäin, mutta ruoka tahtoi kuitenkin olla niukalla, vaikka äitikin +koetti antaa, mitä työllään irti sai. Kotona ollessaan Niilo kävi +piparkakkuja myymässä, vaikka kyllä moni hänen iässään oleva poika olisi +tätä häpeänä pitänyt. Mutta Niilon äiti oli aina sanonut: »Kaikki työ +tuottaa arvoa tekijällensä; kunkin pitää tehdä työtä sen mukaan, kuin +hän jaksaa ja ymmärtää, silloin Jumala kyllä siunauksensa antaa», ja +äitinsä sanoihin Niilo luotti, sillä hän rakasti kovin äitiään. + +Tyytyväisenä hän meni nytkin Hiljan kanssa myymään piparkakkuja. He +menivät Viluluotoon asti, joka on kaupungista vähän enemmän kuin +venäjänvirstan päässä. Siellä on kaunis huonerakennus, jossa on sali, +kamari ja kyökki; kamarissa on lähde ja sen ympärillä soma aitaus. Tästä +lähteestä silloin juotiin terveysvettä. Vahtipalvelija ammensi vettä +laseihin, ja ottaaksensa näitä vastaan kurkottivat ylpeät röökinät +hienoja sormenpäitään. Nämät vedenjuojat aamuisin enimmiten ostelivat +piparkakkuja, ja senpä vuoksi Niilo ja Hiljakin sinne riensivät. + +Lämmin oli kesäinen aamu, kastehelmet kimaltelivat puissa ja ruohossa. +Kissankäpälät nurmikolla kukoistivat, ja Hilja olisi halusta viipynyt +kukkia poimimassa, mutta Niilo joudutti häntä pois. Pian he tulivatkin +Viluluotoon. Täällä oli kaunis keto, johon käytäviä ja lehtimajoja oli +tehty vedenjuojien huviksi. + +Paljo oli nyt herroja, rouvia ja neitosia kuljeskelemassa käytävillä. He +näkivät Niilon ja Hiljan tulevan ja huusivat heitä lähemmäksi. Lapset +lähenivät, ja pian vähentyivät kakut koppasista. Niilolla ei enää ollut +mitään kopassa, mutta Hiljalla oli vielä vähäisen. Hän istui nyt +käytävällä olevalle lavitsalle odottamaan, että hänenkin piparkakkunsa +tulisivat ostetuiksi. Kissankäpäliä oli hänellä vielä kädessä ja hän +sitoili niistä kiehkuraa, mutta tätä tehdessään hän katseli aina +välimmiten neitosten somaa vaatetusta, ajatellen: »Mistä nuot tehtyjä +lienevätkään, kun ne noin loistavia ovat?» Hänen näin ajatellessaan tuli +eräs somasti vaatetettu neito hänen luoksensa, kysyen: + +»Sanoppa, kaunis lapseni, mitä tuosta kiehkurasta tahdot?» + +Hilja ei vastannut mitään; hän ei kuullut mitä kysyttiin, sillä hän +katseli vaan neitosen vaatetusta, joka hohti niin siniseltä kuin +kesäinen taivas. Hän kurkoitti kättänsä, hypistääksensä edes vähän tuota +kaunista hametta. Neito huomasi lapsen ihastuksen ja hymyili +alentuvasti, mutta kysyi sitte toisen kerran: »Sano nyt, kaunis +tyttöseni, myytkö tuon kiehkuran minulle?» + +Hilja antoi kiehkuran, ja neiti pudotti muutaman pennin lapsen käteen, +mutta kiehkuran hän laski päähänsä ja meni sitte hyppien pois +kumppaniensa luoksi, joille hän sanoi: + +»Tulkaa katsomaan tuota kaunista tyttöä, joka piparkakkuja myy; minä +ostin häneltä tämän kukkakiehkuran, saadakseni häntä katsella vähän +aikaa.» + +»Mennään», he huusivat kaikin, ja nyt Hilja näki, miten monta neitoa +tuli hänen luoksensa. Kaikki he tahtoivat ostaa hänen kakkujansa, ja +sillä aikaa, kuin Hilja koppansa tyhjensi, tarkastelivat häntä nämät +ylhäiset neitoset ja kuiskailivat toisillensa: + +»Ah, tuopa vasta on ihana lapsi.» + +Hilja ei kuullut, mitä neidot ajattelemattomuudessaan kuiskailivat, ja +sepä oli onni, sillä pian on turhuuden siemen kylvetty viattomaankin +sydämmeen. + +Lapset olivat nyt saaneet koppansa tyhjiksi ja läksivät kotiin, mutta +toisena päivänä he menivät taas ja palasivat jälleen, tuoden tyhjät +kopat takaisin. Näin oli jo enemmän kuin puoli kesää kulunut, kun eräänä +päivänä Niilo ja Hilja menivät tänne salmen rannalle poimimaan kukkia +männistöstä. Herrasväki osti halusta metsän kukkia. Vanamot olivat hyvän +tuoksunsa vuoksi heille erittäinkin mieluisia, ja näitä lapset nyt +poimivat männistöstä. Hiljalla oli jo niitä koko joukko, ja hän meni +istumaan tänne kalliolle, suoriaksensa kukkia pienille kimpuille. Sen +tehtyänsä hän sitoi vielä itsellensä kiehkuran, laski sen päähänsä, +niinkuin hän oli nähnyt vieraan neitosen tekevän +kissankäpäläkiehkuralla, ja otti sitte kukkakimppunsa polvillensa. Meren +aallot loiskivat hiljaa vuoren kylkiä vastaan, ja Hiljan suuret mustat +silmät katselivat niitä, mutta hänen toiveensa ja ajatuksensa lensivät +kauas tulevaisuuteen. Samassa tuli hänen veljensä, huutaen: + +»Hilja, mitäs siellä teet? Istut kökötät kuin vanha kanto metsässä.» + +»Niin, minä ajattelin vain sitä, että noilla rikkailla mahtaa olla hyvin +hupainen oltava. Ne ostavat piparkakkuja niin paljon kuin tahtovat, kun +me saamme äidiltämme ainoastaan yhden kumpikin, ja senkin niistä, jotka +ovat enimmin rutistuneet taikka palaneet. Ja noilla ylhäisillä on niin +kauniita vaatteitakin, että, että! -- Voi kuinka hupaista mahtaneekaan +olla semmoisissa vaatteissa!» + +»En uskokkaan yhtään, että rikkailla on hupaisempi olo kuin meillä. Kun +minä talvella puunhakkuusta olen maksun saanut ja sillä itselleni ruokaa +ostanut, silloin maistuu ruokani niin hyvältä, etteivät piparkakut +suinkaan paremmilta maistuisi, ja sitte voin taas iloisena lukea. Ja kun +äitiämme saamme auttaa, eikö meidän aina ole silloin ollut hupainen +oltava -- niin hupainen, ettei rikkailla ole niin paljon iloa. Jos he +jotain apua tarvitsevat, ottavat he vain palkkaihmisiä töitänsä +tekemään, ja kun työt ovat valmistuneet, antavat he maksun, eikä se +heille iloa tuota. Minä en ymmärrä, että niillä saattaa mitään suurta +iloa olla.» + +»Mutta niillä on niin kauniit vaatteet, juuri kuin kukkasilla.» + +»Niin, tytöt toivovat aina kaikkea, mikä silmiin pistää», mutisi Niilo, +»mutta äiti sanoo, että se on onnellisin, joka tyytyy siihen, mitä +hänellä on. Tule nyt kotiin, että saamme sitte mennä kukkasia myymään.» + +Hilja meni veljensä kanssa, mutta kun he kotiin tulivat, sanoi leski, +että hän tarvitsi Niiloa halkaisemaan vähän puita uuniin, jonka vuoksi +Hiljan oli yksin lähteminen. + +Hilja meni yksin, ja tultuansa Viluluotoon hän kulki kukkakimput +kädessänsä edestakaisin käytäviä pitkin. Ei ketään nyt näkynyt +lehdikoissa, sillä vieraat olivat kaikki koristamassa tanssisalia +kukkakiehkuroilla, koska illalla oli aikomus pitää tanssit. Hilja olisi +halusta mennyt sisälle, mutta ei uskaltanut, vaan istui siimeeseen puun +juurelle. Siinä lapsi katseli, miten sääskiparvi tanssi, ja perhosia, +jotka lentelivät kukasta kukkaan. Mehiläiset surisivat, ja pikku Hiljan +silmät vaipuivat kiinni. Näin unen helmoissa näki hänet kenraalinna +Simssi, joka muutamain ystäväinsä seurassa tuli kävelemään käytävää +pitkin, ja kenraalinna huudahti: + +»Ah katsokaa, tuohon on pikkunen kukkakauppias nukkunut nurmikolle. +Tietämättä kauneudestaan on hän itse kukkainsa joukossa ihanin. Tämä +suloinen lapsi minua miellyttää, ja minä olen jo kauan tuumaillut, että +jos hänen äitinsä sallii, otan minä lapsen kasvatikseni.» + +Kenraalinnan puhuessa Hilja heräsi, ja lempeästi katsellen häntä sanoi +kenraalinna: »Lapseni, anna nyt minulle nuot vanamot, niin saat taas +vähäisen rahaa. Eikö sinun mielestäsi ole hupaista saada rahaa?» + +»On, sillä äitini ja tätini saavat sitte taas ostaa puita, maitoa ja +kaikenlaista, mitä he tarvitsevat.» + +»Mutta jos sinä itse saisit ne rahat, eikä kotona niitä tarvittaisi, +mitä niillä sitte tekisit?» + +»Antaisin ne veljelleni, ettei hänen tarvitsisi nälissään olla, kun hän +koulua käy.» + +Kenraalinnan silmissä vesihelmet kimaltelivat, ja hän sanoi: »Oikein +tekisit, lapseni. Mutta etkö sinä kauniita vaatteita tahtoisi?» + +»Tahtoisin», vastasi Hilja loistavin silmin. »Jos olisi meillä kaikilla +semmoiset vaatteet kuin rikkailla, sepä olisi hupaista!» + +Kenraalinna hymyili lapselle, lausuen: »Mene nyt kotiisi ja ilmoita +äidillesi, että kenraalinna Simssi tulee huomenna hänen tykönsä.» + +Hilja niiasi ja meni aavistamatta, mitä asiaa kenraalinnalla hänen +äidillensä olisi. + + + + +NELJÄS LUKU. + + +Ylikerrassa asuva leski oli aikaisin aamulla kypsentänyt piparkakkunsa, +täti oli siivonnut huoneen, ja lapset olivat saaneet paremmat vaatteet +yllensä, sillä kenraalinnaa odotettiin. Leski istui akkunan ääressä +sukkaa kutoen ja tuumasi juuri, mitä asiaa kenraalinnalla saattaisi +olla, kun samassa kuului silkkihameen suhina ullakon portailta. +Kenraalinna astui sisälle, ja leski pyysi häntä istumaan. + +Istuttuaan lausui kenraalinna: »Minä olen kuullut teidän, rouva hyvä, +olevan niin köyhissä varoissa, että teidän on työläs kasvattaa +lapsianne. Useat kerrat tänä kesänä olen heitä katsellut ja puhutellut +ja minä olen heihin hyvin mieltynyt; senpä vuoksi olen tuumannut, että +halusta ottaisin teidän pikku Hiljanne kasvatikseni, jos ei teillä eikä +lapsella mitään olisi asiaa vastaan. Suokaa anteeksi, että tätä teille +ehdottelen; minä arvaan, että sen kummallisena pidätte.» + +»Ansaitsematon hyvyys ventovierailta on kyllä kummallista», sanoi leski +kyynelsilmin ja lisäsi vielä: »Vaikka meidän Hiljaa kyllä ikävä tulee, +ymmärrän kuitenkin sen hänelle onneksi olevan, että hän kodista pois +pääsee, sillä mitäpä hänellä täällä on muuta kuin köyhyyttä. Hilja, +tuleppa lapseni tänne. Tahtoisitko seurata tätä hyvää vierasta ja mennä +hänen kasvatiksensa?» + +Hilja ei mitään puhunut, vaan rupesi itkemään. Mutta Niilo huudahti: +»Hilja otettaisiin meiltä! Ei, äiti; ollaan vain kaikki yhdessä. Minä +hakkaan puita ja luen öisin, silloin ei äidin tarvitse minusta +paljonkaan murhetta pitää.» + +»Mutta äidilläsi olisi kuitenkin helpompi oltava», lausui kenraalinna, +»jos hänen ainoastaan sinusta tarvitsisi huolta pitää. Kukatiesi minäkin +sitte saattaisin äitiäsi joskus auttaa sinun kasvattamisessasi, ja kun +sinä pääset ylioppilaaksi, tapaat sisaresi Helsingissä.» + +Kenraalinnan puhuessa olivat Hiljan kyyneleet laanneet vierimästä, ja +hän sanoi vakavasti: + +»Minä tahdon mennä kenraalinnan kasvatiksi. Äidilläni ja veljelläni on +silloin parempi oltava. Veljeni ei enää tarvitsisi nälkäisenä kouluun +mennä, ja äiti saa itse syödä parhaat palansa, jotka hän nyt aina on +minulle säästänyt.» + +Niilo ei ollut oikein tyytyväinen, mutta Hilja, kun kerran ymmärsi, että +hänen poislähtemisensä oli kaikille hyödyksi, pysyi vain järkähtämättä +päätöksessään. + +Niin, päätös oli tehty, ja leski kiitti kenraalinnaa, joka oli niin +hyvä, että otti kasvatiksensa hänen lapsensa. Mutta kenraalinna vastasi: + +»Minulla ei ole ketään omaista, joka minua hellii, kun vanhaksi tulen, +ja toivon, että Hilja minua rakkaudellansa silloin palkitsee, kun minä +hänen apuansa tarvitsen.» Sitte hän sanoi, että muutaman päivän päästä +olisi hänen jo lähteminen, ja lupasi siksi toimittaa lapselle +tarpeellisimmat vaatteet. Näin asiansa toimeen saatuansa jätti +kenraalinna hyvästi ja läksi pois. + +Suru ja ilo taistelivat ylikerran asukkaissa, sillä ikävältä tuntui +Hiljan pois muuttaminen. Mutta he toivoivat, että lapsi ylhäisessä +kodissaan tulisi onnellisemmaksi kuin köyhän äitinsä luona, ja tämä +toivo tuotti levon heidän sydämmillensä. + +Pian olivat ne muutamat päivät päättyneet, jotka kenraalinna vielä +vietti Naantalissa; hänen oli nyt lähteminen pois. Hilja sai +kenraalinnalta uudet vaatteet ja oli iloissaan, kun sai niihin pukeutua. +Mutta kun hyvästijättäminen tuli, silloin hänen kyyneleensä virtana +vuotivat. Tädistä eroaminen oli ikävin. Hilja rakasti tätiänsä melkein +vielä enemmän kuin äitiänsä, sillä aina pienestä lapsesta asti hän oli +ollut tätinsä hoidossa. Mutta ensimmäinen vihellys kuului laivasta, joka +oli Turkuun menevä, ja kenraalinna joudutti Hiljaa tulemaan. He menivät +nyt kaikin rantaan. Kiiruusti kannettiin kapineet laivaan, ja viimein +meni sinne myös kenraalinna taluttaen Hiljaa kädestä. Ken Hiljan näki +silloin, kun laiva hänet erotti kotirannasta, ei se ikänä hänen +muotoansa unhota. Siinä hän seisoi laivan kannella. Raitis tuuli +heilutteli hänen mustia kiharoitaan, mutta se ei saanut ruusuja hänen +kalpeille poskillensa. Lapsen syvämieliset mustat silmät katselivat +hänen rakkaita omaisiansa, joiden kanssa hän oli kärsinyt silloin, kun +leivänpala puuttui, ja iloinnut, kun saalis oli runsaampi. + +Soittajat, jotka Naantalissa olivat olleet tanssissa soittamassa ja nyt +palasivat Turkuun, alkoivat marssia soittaa. Laiva vihelsi viimeisen +kerran ja läksi sitte matkallensa. + + * * * * * + +Helsingin kaupungissa, lähellä Kaisaniemen puistoa, oli komeassa +rakennuksessa Hiljan nykyinen koti. Täällä hän istui pienessä +kamarissansa, jonka kiiltävissä huonekaluissa hän näki kuvansa, jos +vaikka minne päin katseli. Mutta kaikki nämä loistavat kapineet, jotka +häntä ensi päivinä olivat ihastuttaneet -- ne olivat nyt unohduksissa, +sillä hänen ajatuksensa lensivät kauas hänen entiseen, köyhään kotiinsa. +Hän kaipaili nyt kaikkia omaisiansa. Heitä muistellessansa hän avasi +vähäisen piirongin laatikon ja otti sieltä kaikenlaisia makeisia, jotka +olivat hänen säästämiänsä. Ne hän jakeli kolmeen osaan. Samassa +kenraalinna tuli sisälle, ja Hilja sanoi: + +»Täti, katsokaa, minä olen säästänyt kaikki makeiseni ja tahtoisin ne +lähettää kotiin Naantaliin. Pikkuisen olen niistä kaikista maistanut, +mutta eihän se mitään tee?» + +Kenraalinna koetti pidättää hymyilyänsä ja vastasi: »Ei suinkaan. Sinä +olet kiltti lapsi, kun muistat omaisiasi, mutta syö sentään toiste +makeisesi, sillä täältä on vaikea saada niitä Naantaliin asti. Mutta nyt +menee pian höyrylaiva Turkuun, ja minä lähetän äidillesi yhtä ja toista; +silloin sopii myös lähettää nämät sinun säästämäsi, jotka varmaankin +heille tuottavat paljo iloa. Mutta joudu nyt, lapseni, maata, että +huomenna jaksat kouluun mennä oikein virkkuna.» + +Kenraalinna jätti hyvästi pikku kasvattinsa ja meni pois. Pian oli lapsi +unen helmoissa. + +Kun toisen päivän aamu koitti, heräsi Hilja ja nousi heti vuoteeltaan, +sillä hän ajatteli kouluun menemistänsä, ja tämäpä oli niin hupaista, +ettei hän enää voinut nukkua. Hän puki vaatteet yllensä ja meni sitte +kenraalinnalle hyvää huomenta sanomaan. Hitaasti kuluivat tunnit, mutta +ne kuluivat kuitenkin, ja Hiljalle tuli kouluunmenon aika. + +Leppoisesti paistoi syksyinen aurinko, kun Hilja ensi kerran läksi +kouluun. Kenraalinnan kanssa hän oli jo ennen käynyt opettajattaren +luona, ja tämän muoto oli niin hyvä ja lempeä, että Hilja nyt häntä +muistaessansa ilomielin riensi eteenpäin. Hänen astuessaan portaita +ylös, sykki sydämmensä sentään tavallista pikaisemmin. Hän aukaisi oven +ja meni sisälle. Koulussa oli jo paljo lapsia koossa, mutta opettajatar +ei vielä ollut siellä. Hilja katseli ujosti ympärillensä, mutta samassa +loistivat hänen silmänsä ilosta, kun hän näitten vieraitten lasten +joukossa näki erään tytön, joka kesällä Naantalissa oli hänen kanssaan +leikitellyt. Tämä tyttö oli ylhäisestä kodista, ja hänen nimensä oli +Anna K--. Hilja noikkasi iloissaan Annalle, mutta Anna purskahti nauruun +ja kuiskaili sitte kumppaniensa kanssa. Hilja katseli kummastellen +Annaa; hän ei ymmärtänyt, miksi ei Anna heti tullut häntä tervehtimään, +ja kysyi viattomasti: »Eikö Anna minua tunne?» + +»Tunnen», vastasi Anna, ja hänen huulensa vetäytyivät pilkalliseen +hymyyn, »olethan sinä piparkakunmyyjä Naantalista. Onko sinulla nyt +kyllä paljo piparkakkuja?» Hän nauroi taas ja kuiskaili kumppaneillensa, +mutta Hilja katseli pitkään Annaa ja ymmärsi nyt, että Anna häntä +pilkkasi ja halveksi. + +Ihmisen elämässä on väliin tapauksia, jotka, vaikka ulkonaisesti ovat +varsin vähäpätöisiä, kuitenkin vaikuttavat voimallisesti luonteeseen, +koko elinajaksi. Niitä tapauksia oli tämäkin. + +Hilja tunsi Annan puheesta piston, joka tunki syvään hänen viattomaan +sydämmeensä. Hänen suuret ihanat silmänsä, jotka äsken loistivat +lapsellisesta ilosta, olivat nyt kyyneleitä täynnä, mutta hän koki estää +kyyneleitänsä vierimästä. Eräs pieni valkotukkainen tyttö, Alma Tuomi +nimeltä, katsoi nuhtelevin silmin Annaa ja meni sitte ystävällisesti +tervehtimään Hiljaa. Hän kysyi mistä Hilja oli, ja Hilja, joka Alman +ystävällisestä kohtelusta tuli rohkeammaksi, kertoi, että hän +Naantalista oli kotoisin, että hänellä siellä oli äiti, veli ja täti, ja +että ne olivat kovin köyhät, jonka vuoksi kenraalinna Simssi nyt oli +ottanut hänet kasvatiksensa. Alma kysyi, mikä Hiljan nimi oli, ja sanoi +sen kuultuansa: »Minun nimeni on Alma.» Sitte jutteli hän myös, että +äitinsä oli kauppamiehenleski, jolla oli iso talo, mutta että hän +vuokrasi useimmat huoneet ylioppilaille. Näin olivat nämät kaksi tyttöä +nyt tutustuneet, ja siitä alkoi ystävyys, joka ei ikänä sammunut. Hilja +katseli tuota sinisilmäistä Almaa ikäänkuin jotakin korkeampaa olentoa, +joka tuli häntä ystävyydellänsä lohduttamaan, juuri kun hän luuli, että +kaikki hänet hylkäsivät. + +Alma meni nyt muitten kumppaniensa luo ja kertoi, että Hilja oli rikkaan +kenraalinna Simssin kasvattitytär. Mutta opettajatar tuli sisälle, ja +kaikki puheet jäivät toistaiseksi. + +Opettajatar alkoi nyt virren: »Sun haltuus rakas Isäni» j. n. e., johon +lapset yhtyivät heikoilla äänillänsä. Hiljan ääni kaikui kauniisti, +sillä tämä virsi oli hänelle vanhastaan tuttu, sen hän oli monta kertaa +kotona omaistensa kanssa veisannut. Kun virsi oli loppunut, piti +opettajatar rukouksen ja määräsi sitte kullekin lapselle läksyn; sen +jälkeen he saivat lähteä kotiinsa. + +Kun Hilja meni kotiinpäin, juoksi Alma hänen perässään, huutaen: »Hilja, +Hilja, odotas, minä tulen kanssasi, minun kotini on sielläpäin kuin +sinunkin kotisi.» + +Hilja odotti siksi, että Alma hänet saavutti; sitte tytöt menivät +yhdessä ja päättivät, että he myös yhdessä kouluun palaisivat. + +Kun Hilja tuli kotiin, ei hän enää muistanut kertoa, mitä koulussa oli +tapahtunut, vaan meni iloisena läksyänsä kenraalinnalle näyttämään. +Mutta illalla, kun hän istui yksin kamarissaan eikä nähnyt lukea enää, +silloin muisti hän taas, miten Anna oli tehnyt, ja hänen mielensä kävi +surulliseksi. Kuu laski hopeisen valonsa kamarin akkunalle, josta Hilja +katseli Kaisaniemen puistoon, miten siellä puista lehdet putoilivat ja +miten tuuli niitä lennätteli sinne, tänne. Hilja parka! Hän oli itse +kuin lehti, jonka tuuli oli temmannut outoihin oloihin. Hiljan tässä +näin katsellessa, tuli kenraalinna sisälle. Hän huomasi heti, että lapsi +oli surullinen, ja kysyi: + +»Mikä Hiljaani vaivaa, onko sinun ikävä?» + +Hilja purskahti itkuun ja kertoi sitte, miten Anna K-- oli käyttäytynyt +häntä kohtaan. + +Kenraalinna tuli vakavaksi. Hän näkyi miettivän jotakin ja lausui +ikäänkuin itseksensä: »Taisinpa tyhmästi tehdä, kun hänet kouluun +panin.» Sitte hän sanoi Hiljalle: »Minä puhun opettajalle, ettei sinun +enää tarvitse mennä kouluun. Minä otan sinulle jonkun kelvollisen +opettajan tänne kotiin.» + +Nyt koetti kenraalinna lohdutella Hiljaa, kehoittaen häntä unhottamaan +koko asian, ja sanoi: »Vaikka Anna käyttäytyi tyhmästi, saithan sinä +Alman sen sijaan ystäväksesi. Alman pitää usein pääsemän sinun tykösi, +ja minä luulen, että Annakin vielä joskus halustakin tahtoisi olla +ystäväsi, ja silloin hän varmaankin katuu, ettei hän sinua tänään niin +kohdellut kuin Alma.» + +Hiljan suru haihtui vähitellen, eikä illalla, kun hän maata pani, +yksikään ikävä muisto enää estänyt häntä unen helmoihin vaipumasta. + + + + +VIIDES LUKU. + + +Kirkkaasti paistoi aurinko toukokuun ensi päivänä. Puut Kaisaniemen +puistossa viheriöitsivät jo, ja linnut visertelivät iloiten kesän +tulosta. Ihmisiä kulki joukottain puiston käytäviä pitkin. Mutta eivätpä +he tänään kuunnelleet leivosta, joka ilmassa liverteli, eikä myöskään +pajukertun suloista viserrystä. Ei, tänään oli ihmisjoukko kokoontunut +kuuntelemaan Suomen ylioppilaitten neliäänistä laulua. Kauniisti +kaikuivat nuorukaisten äänet, ja ihastuksella kansa kuunteli, sillä +Suomen ylioppilaat ovat kaikkien suosimat, ja heitä kansa odottaa +toteuttamaan meidän tulevaisuutemme toiveita. + +Puistossa kuljeskeli nuoria ja vanhoja, rikkaita ja köyhiä; joukko +joukon perästä läheni laulajia ja meni heidän ohitsensa. Jo taas näkyi +käytävällä vähäinen joukko, rouva ja kaksi tyttöä. He lähenivät ja +menivät istumaan erääseen lehtimajaan. Ylioppilaat katselivat heitä +ihastuksella ja alkoivat sitte laulun: + + »Näki poika ruususen, + ruusun kankahalla.» + +Kuuntelijat lehtimajassa olivat kenraalinna Simssi, hänen +kasvattityttärensä ja Alma Tuomi. Hilja oli nyt kuusi vuotta ollut +Helsingissä. Tällä aikaa hän oli kerran käynyt äitinsä luona, sillä +vuosi takaperin kenraalinna kävi Naantalissa kylpemässä ja Hilja hänen +seurassansa. Sinä kesänä Hiljan äiti oli onnellinen, kun näki tyttärensä +viattomana ja kukoistavana ja kuuli Niilon ensi kerran saarnaavan. Täti +oli myöskin iloissaan, nähdessänsä Hiljan, sillä Hilja oli aina ollut +hänen lemmikkinsä; ja kun kenraalinna sanoi tarvitsevansa taloudellensa +hoitajaa ja pyysi tätiä tähän tehtävään, oli hän heti valmis tulemaan, +eikä siihen ollut palkka paraana kehoituksena, vaan se, että hän silloin +sai olla Hiljan lähellä. + +Täti seurasi kenraalinnaa ja Hiljaa Helsinkiin. Siellä hän hoiti +kenraalinnan taloutta ja sai oman huoneen, jossa hän oli erotettuna +maailman touhusta. + +Hilja oli nyt kuudentoistavuotinen neito, ja toukokuun ensi päivä oli +hänen syntymäpäivänsä. Onnellisena hän istui lehtimajassa kenraalinnan +ja Alman vieressä, kuunnellen laulajia, joitten joukossa hänen +veljensäkin oli. Niilo oli pari vuotta ollut ylioppilaana ja asui Alman +kodissa. + +Alman ja Hiljan ystävyys oli vuodesta vuoteen kasvanut ja juurtunut, ja +useasti heidät nähtiin yhdessä, vaikka Alma kävi koulussa ja Hiljalla +oli kotiopettaja. Tässä he istuivat nytkin lehtimajassa yhdessä, +kuunnellen nuorukaisten laulua. Vähän ajan kuluttua lisääntyi heidän +seuransa, sillä Niilo tuli toisen ylioppilaan kanssa heidän luoksensa. +Tämä toinen oli Hiljan opettaja, Paavo nimeltä. Hänen muotonsa oli +miellyttävä, vaikka hän ei ollut kaunis, niinkuin Niilo; mutta +vartalonsa oli sorea, olentonsa miehuullinen, ja hänen silmänsä olivat +vakavat ja älykkäät. Seitsemäntoistavuotisena hän oli tullut +ylioppilaaksi ja pääsi silloin Hiljan opettajaksi. Se olikin hänen +onnensa, sillä hän oli köyhä poika. Hiljan opettajana oli hänellä +kenraalinnan tykönä koti, ja samalla hän saattoi itsekin opittavansa +oppia, koska kenraalinna lukukaudenajat asui Helsingissä. + +Paavo oli nyt jo vapaa opettajanvirastansa, sillä Hilja ei enää opetusta +tarvinnut. Mutta kenraalinna oli pyytänyt häntä viipymään siksi, kuin +Hiljan syntymäpäivä oli ohitse. Paavo teki sen mielellään. Hän viipyi, +sillä oppilaansa lähellä hän oli onnellisin. Hilja piti myös paljon +Paavosta, ja ilosta loistivat hänen mustat silmänsä, kun hän Paavon ja +Niilon tullessa meni heitä tervehtimään, sanoen: + +»Varmaankin Paavoa siitä saan kiittää, että ylioppilaita aamulla oli +laulamassa minun syntymäpäiväni kunniaksi, eikö niin?» + +»En voi yksistäni sitä ansiokseni ottaa», vastasi Paavo, »vaikka minä +sitä ensiksi kumppaneilleni ehdottelin. Meitä oli pieni joukko +soutelemassa eilen illalla, ja vähän aikaa merellä oltuamme menimme +maalle eräälle saarelle. Ilta oli tyven ja ihana. Me istuimme rannalla +siksi, että kello oli lähes yksitoista. Sitte menimme saaressa olevaan +torppaan; siellä söimme iltaista. Kun kotiin läksimme, oli kello jo +kaksitoista. Minä muistutin kumppaneitani, että oli syntymäpäiväsi, ja +nyt päätimme kaikin herättää sinut laululla. Ensin läksimme Niilon luo, +ja saatuamme vielä muutamia hyviä ääniä lisäksi, tulimme kello kahden +aikana laulamaan.» + +»Toimita, Paavo, että he kaikki, jotka olivat laulamassa, saavat +kutsumuksen meille Hiljan syntymäpäivän illaksi», sanoi kenraalinna. + +»Aivan kernaasti sen teen», vastasi Paavo. + +Kenraalinnalla ei enää ollut aikaa viipyä Kaisaniemessä, jonka vuoksi +hän päätti lähteä kotiin. Mutta neitosten ei suinkaan tehnyt mieli +kotiin mennä, sillä heidän vieressänsä olevat nuorukaiset, viheriöitsevä +puisto ja ylioppilasten laulu olivat kaikki sopivia miellyttämään +kuusitoistavuotisia neitosia, jotka juuri olivat elämänsä keväimessä. +Vähän vastahakoisesti he sentähden lähtivät, mutta illaksi oli kutsuttu +paljo vieraita, sillä kenraalinna tahtoi isoisesti viettää +kasvattityttärensä syntymäpäivää, ja senpä vuoksi heidänkin oli +meneminen, koska heillä vielä illaksi oli kyllin tekemistä. + +Paavo ja Niilo seurasivat neitosia vähän matkaa, mutta palasivat sitte +takaisin kumppaniensa luo. + +Kotiin tultuaan Hilja näki pöydällänsä kauniisti sidotun kirjan, jonka +nimi oli: »Rukouksia ja Kristillisiä mietteitä vuoden kunakin päivänä. +Kun hän sen aukaisi, putosi siitä paperi, johon oli kirjoitettu: »Muista +aina, mitä lapsena opit, että Jumalan pelko on kaiken viisauden alku -- +ja rakasta isänmaatasi, sillä Suomen lasten rakkaus on meidän köyhän +maamme ainoa rikkaus.» + +Hilja katseli paperia, muutama kyynele vierähti siihen, ja hän sanoi +itseksensä: »Paavo! Paavon antamat ovat nämä muistot.» Hän riensi vanhan +tätinsä kamariin lahjojansa näyttämään. Täti katseli niitä lausuen: + +»Sinä olet saanut hyvän lahjan, sillä se ei ole katoavainen; hyvällä +kirjalla ja hyvällä neuvolla on aina arvonsa.» + +Hilja meni sitte myös kenraalinnalle näyttämään, mitä oli saanut, ja +kenraalinna katseli kirjaa sanoen: »Varsin kaunis lahja, oikein somasti +sidottu kirja.» Sitte hän nousi istualta ja meni vaatehuoneeseensa, otti +sieltä uudet valkoiset hohtovaatteet, jotka hän oli antanut valmistaa +Hiljalle, toi piironkinsa laatikosta uuden kultakellon vitjoinensa ja +antoi ne kaikki Hiljalle, lausuen: »Tyttäreni, nämät tahdon sinulle +antaa syntymäpäivälahjaksi, ja tänä iltana pitää sinun ne uudistaman.» + +Hilja kiitti ja syleili kenraalinnaa, mutta vielä eivät kenraalinnan +komeat lahjat saaneet häntä halveksimaan Paavon antamaa lahjaa, sillä +tähän asti oli Paavon kasvatus enemmän vaikuttanut Hiljaan kuin hänen +kasvattiäitinsä. + +Kenraalinna oli hyvänluontoinen ihminen. Hän ei ollut ylpeä, mutta +turhamainen; koreutta ja kauneutta hän rakasti ylellisesti. Tämän tunsi +Paavo, ja hänen sydämmensä vavahti, kun hän ajatteli, että Hilja, tämä +puhdas, hohtava helmi, oli tykkänään tuleva kenraalinnan johdettavaksi +juuri nyt, kun hän alkoi oloansa maailman näyttökentällä. Paavo rakasti +Hiljaa, mutta ei tahtonut rakkauttansa ilmoittaa, sillä Hilja oli liian +nuori, ja Paavolla myöskin vielä oli lavea oppimäärä suoritettavana, +ennenkuin hän voi saavuttaa päämaalinsa, sillä hän pyrki lääketieteen +tohtoriksi. + +Paavo oli jalo nuorukainen. Hän rakasti isänmaatansa enemmän kuin mitään +muuta maailmassa ja vaati, että se neito, johon hän sitoutuisi, olisi +sellainen, joka tiesi elämällänsä olevan paremman tarkoituksen, kuin +tanssisalien muotinukkena oleminen; hän vaati, että sen neidon +sydämmessä asuisi palava isänmaanrakkaus. Hiljan sydämmeen oli hän +koettanut tätä rakkautta sytyttää ja olikin onnistunut; mutta oliko tämä +sytyke sammuva maailman touhussa -- siihen sai tulevaisuus vastata. + + + + +KUUDES LUKU. + + +Ilta-aurinko laski viimeiset säteensä kenraalinna Simssin loistavaan +vierassaliin, jossa Hilja kulki edestakaisin odottaen vieraitten tuloa. +Kenraalinna tuli sisälle, silmänsä tarkastelivat kasvattitytärtä, ja +tyytyväinen hymy lepäsi hänen huulillansa, kun hän katseli tätä ihanaa +neitosta. Hilja oli pukeutunut uusiin valkoisiin vaatteisiinsa, ja hänen +mustiin hiuksiinsa, jotka kiharoina putoilivat hänen lumivalkealle +kaulallensa, oli oikealle puolen pistetty valkoinen ruusu; tässä +puvussaan hän oli viehättävän suloinen. + +»Tänään, minun tyttäreni», sanoi kenraalinna, »pitää sinun olla +kohtelias kaikkia vieraita kohtaan; et saa enemmän olla Alman kuin +muitten nuorten parissa.» + +»Voi jospa minä vain muistaisin ja osaisin!» vastasi Hilja naurahtaen. +»Pahoin pelkään, että eksyn Paavon, Alman ja Niilon seuraan.» Enempää ei +Hilja joutanut puhumaan, sillä vieraat jo rupesivat tulemaan. Kynttilät +kruunuissa sytytettiin, ja kenraalinnan komeaan saliin enentyi +enentymistään vieraita, joista toinen joukko oli puvussaan toistansa +loistavampi. Nuoria herroja samosi myöskin sisälle. He tulivat Hiljalle +onnea toivottamaan, kumarrellen ja lausuen yhtä ja toista mitätöntä +lorua; vähän oli kumminkin kaikkein huulilla hunajaa. + +Paavo, joka seisoi Niilon vieressä vähän matkaa noista +onnentoivottajista, kuunteli heitä pahoilla mielin ja kuiskasi Niilolle: +»Minua inhottaa noitten makeat kielet; jos hän tuommoisia päiväkaudet +kuuntelee tästälähin, niin ken takaa, ettei hänkin vielä tule niitten +monien naisten kaltaiseksi, jotka kasvavat suuressa seuraelämässä, ja +joiden onni katoo silloin, kun heidän poskiensa ruusut lakastuvat.» + +»Ei, Paavo», sanoi Niilo, »sitä en voi uskoa; paremmin on sinun hyvä +kylvösi juurtunut hänen sydämmeensä, niin on minun toivoni.» + +Paavo pudisti päätään, mutta samassa Hilja tuli hänen luoksensa sanoen: + +»Noh, miksi noin alakuloisena?» + +Lempeästi katsellen Hiljaa Paavo lausui: »Kun Hilja on hyviä siemeniä +kylvänyt taimilavaan ja näkee kanalauman sotkevan niitä sikin sokin ja +rapsivan riipin raapin, silloin varmaankin olet pahoilla mielin ja +pelkäät, että paljo noita hyviä siemeniä joutuu hukkaan.» + +Hilja katseli vakavasti Paavoa ja vastasi: + +»Älä pelkää, Paavo, siemenet ovat syvään kylvetyt, ei niitä kanat pois +rapsi.» Muuta hän ei joutanut sanoa, sillä samassa tuli naisväkeä +tervehtimään eräs nuori paroni, ja kenraalinna esitteli hänet nyt +Hiljalle. Paroni tervehti kohteliaasti Hiljaa, mutta meni sitte rouvien +kanssa juttelemaan. + +Hilja sanoi Paavolle: »Tottapa paronilla oli enemmän ymmärrystä kuin +noilla muilla vierailla, koska hän ei mitään mitätöntä puhunut.» Tähän +ei Paavo vastannut, ja Hilja meni pois neitosten joukkoon. + +Anna K--, joka ennen koulussa Hiljaa oli halveksuen kohdellut, koetti +nyt päästä hänen ystäväksensä, mutta Hiljan sydän oli kylmä tälle +ystävyydelle, vaikka Anna koetti livertää, miten paraiten saattoi. + +Anna oli kaunis neito, mutta myöskin suuri keikailija, ja sen kautta hän +menetti paraan osan kauneudestansa. Mutta hän oli rikas ja ylhäisimpien +vanhempain lapsia, ja niitä oli monta, jotka sentähden pyörivät hänen +ympärillänsä. Näin on tapa isoisten seurassa, mutta vaivainen hän, joka +tämmöisen ystävyyden esineeksi joutuu. + +Anna istui Hiljan vieressä; hänen silmänsä lensivät ympäri salia, ja hän +sanoi Hiljalle: »Ah, tuo veljesi vasta on kaunis, hän on ilmetty +kuvasi.» + +Hilja ei siihen mitään vastannut, vaan läksi toisten neitosten pariin. +Hänen mentyänsä tuli nuori paroni Annan kanssa juttelemaan, mutta salaa +hänen silmänsä seurasivat Hiljaa, vaikka ei hän ollut häntä näkevinään. +Sitte hän meni taas rouvia puhuttelemaan. Tämä paroni oli kaikkein +ylhäisten rouvien mielikki, sillä hänellä oli aina heille jotain +sanomista, ja hän osasi juuri niin sattuvasti sanojansa sovitella, että +ne sopivat jokaisen luonteen mukaan. Neitosia hän puhutteli harvoin, +vaikka hänen silmänsä heitä kyllä tarkastelivat; mutta neitosten suurin +ihastus tanssisalissa oli paronin kanssa jutteleminen ja tanssiminen, +sillä koska tämä ei usein tapahtunut, tuotti se heille sitä suuremman +kunnian, ja tanssisalissa on kunnianhimo pian syttynyt kaunotarten +sydämmiin. Onnellinen hän, joka sieltä lähtee ennen, kuin se on +tukehuttanut hänen sydämmensä jaloimmat tunteet! + +Anna oli puhunut paronin kanssa, ja siitä oli hänellä koko illaksi +ylpeilemistä; mutta hänen onnensa oli vielä suuremmaksi kohoava. + +Paroni istui jutellen Annan äidin kanssa, ja tämä sanoi: »Paroni hyvä, +kuinka saatatte olla noin kylmäsydämminen, että tuskin huomaattekaan +tässä seurassa olevaa nuorta kaunotarta? En ole eläessäni nähnyt niin +ihastuttavaa naista kuin kenraalinnan kasvattitytär on. Minä olen +kuullut, että kenraalinna on tehnyt testamenttinsa ja ottanut hänet +perilliseksensä.» + +Jos joku ihmismuodon tuntija nyt olisi tutkinut paronin kasvoja, olisi +hän varmaankin hänen silmissään huomannut kummallisen loisteen, jonka +hän olisi selittänyt näin: »Tässä on minulla jotakin voitettavana.» +Hetkisen vain näkyi tämä loiste paronin silmissä, ja hymyillen hän +vastasi rouvalle: + +»Oh, täällä on monta kaunotarta, mutta aikani on aina paremmin kulunut +rouvien seurassa kuin neitosten parissa. Ehkä sentään», hän lisäsi, kun +soittoniekat taas tulivat saliin ja alkoivat soittaa, »täytyy vähän +neitostenkin seuraan mennä.» + +Paroni astui nyt lattian poikki, ja pian pyörähti hän Hiljan kanssa +tanssissa. Mutta katrillin hän tanssi Annan kanssa, ja Anna oli niin +onnellinen, ettei ollenkaan huomannut, miten paronin silmät seurasivat +Hiljaa. Tanssi näkyi tänä iltana erinomaisesti huvittavan paronia, sillä +hänet nähtiin joka tanssissa, ja kun neitoset ihmettelivät, mikä hänessä +tämän muutoksen oli vaikuttanut, silloin Anna hymyili, ajatellen +itseksensä: »Eipä paroni turhanpäiten minun kanssani ensi katrillia +tanssinut.» + +Syntymäpäivä kului hupaisesti, ja kaikki olivat tyytyväiset. Paavokin +oli kovin ilomielinen, sillä vielä hän sai nähdä Hiljan viatonna, +suloisena -- semmoisena, jona hän toivoi Suomen neidon olevan, -- ja hän +kuiskasi Niilolle: »Niilo, katso sisartasi, kuinka hän on hempeä, +vaatimaton, ja kuitenkin noita loistavia neitosia paljon kauniimpi.» + +»Niin», vastasi Niilo, »sepä juuri onkin hänen suurin kauneutensa, ettei +hän vielä itse pidä siitä mitään. Anna K-- olisi kyllä ihana, mutta hän +on keikailija, ja hänen muotoonsa kyltyy, sillä itse hän on kauneutensa +suurin ihailija. Katso, miten hän nytkin paronin edessä teeskentelee.» + +Paroni istui taas Annan vieressä, sillä hän oli illan loppupuolella +paljon tanssinut ja puhunut Hiljan kanssa ja pelkäsi, että rouvat +kukatiesi sen olisivat huomanneet ja tehneet tämän johdosta päätelmiä +tulevista ajoista. Viedäksensä tätejä harhateille hän oli taas mennyt +Annan kanssa juttelemaan. Mutta heidän puheensa ei kauan saanut kestää, +sillä rouvat ilmoittivat lähdön ajan olevan käsissä. + +Tyytyväisinä iltaansa vieraat läksivät pois, mutta tyytyväisin kaikista +oli kenraalinna, sillä hän oh huomannut, että paroni oli ihaillut +Hiljaa. Kenraalinna parka! Hän ei tietänyt, mikä tämän ihailun oli +vaikuttanut; sen tuo tanssisalien oloihin oppinut keikari kyllä ymmärsi +salata. + +Vieraitten mentyä kenraalinna tuli Hiljan luo. Hän silitti tytön +pehmeitä kiharoita, lausuen: + +»No, tyttäreni, eikö tämä ollut hupainen ilta?» + +»Olipa kyllä. En saattanut ajatellakkaan, että näin hupaista olisi ollut +niin suuressa seurassa kuin meillä nyt oli. Paavokin oli ilomielisempi +kuin ennen.» + +»Mitä nuoresta paronista pidit? Hän oli sinulle hyvin kohtelias.» + +»Sitä en minä ollenkaan huomannut.» + +Kenraalinna hymyili vain ja sanoi sitte: »Mene nyt jo maata, kyllä sinä +olet tanssistakin väsynyt.» + +Hilja meni, mutta pistäytyi kuitenkin ensin vanhan tädin kamariin ja +luki siellä iltarukouksensa kirjasta, jonka hän oli saanut Paavolta. +Muutama hetki tämän jälkeen olivat kenraalinna Simssin loistoisat +huoneet aivan pimeät, ja kaikki lepäsivät unen helmoissa. Silloin kulki +eräs nuorukainen kiirein askelin siitä sivuitse; hetkisen katseltuaan +kenraalinnan kaunista taloa, sanoi hän itseksensä: »Onpa tuossa koko +suuri omaisuus -- totta tosiaan, minunpa pitää hänet saaman!» Sitte hän +meni taas eteenpäin, kunnes joutui erääseen ravintolaan. Siellä istui +hän pöydän ääreen muutamien kumppanien pariin, jotka huusivat: »Olipa +hyvä, että paroni tuli.» + +Pian kortit lentelivät edestakaisin pöydällä, ja niihin kiinnitettyinä +olivat kortinlyöjien silmät sekä mielet. Näin kului heidän aikansa +ravintolassa siksi kuin toisen päivän aurinko koitti, mutta -- tämmöinen +näky inhottaa, ja sen vuoksi on paras jättää heidät ravintolaan. + + + + +SEITSEMÄS LUKU. + + +Paavo oli suorittanut kandidaattitutkintonsa ja oli seuraavana päivänä +valmis lähtemään Helsingistä. Aamulla noustuansa hän aukaisi akkunansa, +josta raitis ilma tulvi sisälle. Hän tunsi itsensä virkistyneeksi +ilmasta ja yön levosta, mutta huokasi kuitenkin, sillä tänään oli hänen +muuttaminen pois, eikä hän sitte enää koko kesänä saisi nähdä Hiljaa, +koska hänen oli lähteminen kauas Helsingistä sukulaisiensa luo. +Kenraalinnan oli myöskin aikomus lähteä Hiljan kanssa maakartanoonsa, +joka oli muutaman virstan päässä Helsingistä. + +Paavo seisoi akkunan ääressä katsellen Kaisaniemen puistoa, kun +palvelustyttö tuli kutsumaan häntä eineelle, ja hän meni. Kenraalinna +oli jo ruokasalissa, ja hetken päästä tuli myöskin Hilja sisälle, +kauniina kuin juuri puhjennut ruusu. Hyvää huomenta sanottuaan +toisillensa he rupesivat aterialle. Vaiti he istuivat pöydän ääressä, +mutta kenraalinna katkaisi vihdoin äänettömyyden, lausuen Paavolle: +»Paljon me varmaankin mentyänne kaipaamme teitä, koska jo lähtöänne +ajatellessakin ikävältä tuntuu.» + +Kenraalinna kiitti Paavoa kaikesta työstä ja vaivasta, jonka hän oli +nähnyt Hiljan tähden niiden kuuden vuoden kuluessa, joina hän oli ollut +heillä. Hilja ei saattanut mitään sanoa, mutta ikäänkuin kastehelmi +kukan lehdellä välkkyy keväisenä aamuna, niin välkkyi pari +kiitollisuuden kyynelhelmeä Hiljan pitkissä silmäripsissä, ja niiden +merkityksen Paavo kyllä ymmärsi. + +Eineeltä päästyänsä Paavo sanoi: »Katso, Hilja, miten ilma on ihana ja +raitis; tuleppa vielä kerran kanssani kävelemään.» + +»Varsin halusta», vastasi Hilja, ja kenraalinna lupasi pitää kahvipannun +kuumana siksi kuin he kotiin palaisivat. + +Hilja puki vain päällysnutun yllensä ja meni sitte Paavon kanssa +Kaisaniemen puistoon. Aurinko laski kultaisen hohteen puitten latvoille, +joissa tuhansittain lintuja lauleli, ja nurmikolla kukoisti jo siellä +täällä muutamia orvokkeja sekä vilukukkia. Koko luonto oli viehättävän +ihana, ja Paavo lausui: + +»Hilja, kuule lintusten laulua, ne ovat jo tulleet ihailemaan maatamme. +Vaikka meidän talvemme on kylmä, niin etteivät ne silloin voi täällä +pysyä; ne kuitenkin kevään tullessa rientävät tänne. Oi jospa ihmisetkin +kaikki rakastaisivat tätä köyhää äitiänsä! Mutta valitettavasti monet ja +kukatiesi useimmatkin enemmän muistavat omaa yksityistä hyötyänsä, kuin +tämän äitinsä ja hänen perheensä yhteistä parasta.» + +»Saattaa olla niin», vastasi Hilja, »mutta mielestäni ei kenenkään olisi +mahdollista olla tätä maata rakastamatta, joka vain on katsellut sitä +sen kesäisessä loistossa.» + +»Ja sanoihisi minä lisään vielä», sanoi Paavo: »Ken vain on nähnyt sen +kurjuudessaan, nälkävuosina, hänen sydämmensä varmaankin olisi kivestä, +jollei hän voimiensa takaa koettaisi tehdä työtä maansa hyödyksi.» + +»Mutta mitäpä me naiset saatamme isänmaamme hyväksi tehdä? Kaikella +rakkaudellamme emme voi juuri mitään saada aikaan.» + +»Sanomattoman paljon voitte tehdä. Sitä kaikkea en nyt saata luetella, +tahdon vain esimerkiksi mainita yhden asian. Sinä varmaankin huomasit, +miten siinä seurassa, joka vietti syntymäpäivääsi, melkein kaikki olivat +ylen turhamaisissa vaatteissa; tämmöistä ei meidän maamme kannata. Jos +olisi säästetty kaikki ne rahat, jotka oli maksettu siitä, mitä heidän +vaatetuksessansa oli ylellisyyttä, olisi niitä karttunut koko joukko -- +ja tämä oli ainoastaan vähäinen seura. Arvaatpa sitte, miten paljo +tavaraa karttuisi tulevien tarpeitten varaksi, jos maamme kaikki +turhamaiset naiset sitä ylellisyyteen vähemmän tuhlaisivat.» + +»Mutta minä luulen», vastasi Hilja, »että miehet tuhlaavat enemmän kuin +naiset.» + +»Se ei vähennä naisten vikaa. Minä en tahtonutkaan teitä meihin verrata, +sillä aikomukseni olikin vain mainita yksi tapa niistä monista, joilla +saatatte isänmaatanne hyödyttää, ja mainittu seura tuotti tämän +esimerkin mieleeni. Asia kukatiesi ei mielestäsi ole suuriarvoinen, +mutta minä tiedän, että moni turhamainen nainen on tehnyt kelvollisen +miehen onnettomaksi tuhlariksi, kun sitä vastoin oiva nainen on saanut +tuhlaajan säästäväksi, kelvolliseksi mieheksi.» Naurahtaen lisäsi Paavo +vielä: »Näin suuri on teidän voimanne, ja senvuoksi onkin tärkeä asia, +että tätä voimaanne hyvin käytätte.» + +»Paavo hyvä, turhamaisuutta tahdon ja luulen kyllä saattavani välttää, +mutta eihän tämä hyödytä muita kuin itseäni ja niitä, joiden pariin +joudun.» + +»Yksi siemen, joka hyvään maahan kylvetään, kasvaa ja kantaa runsaita +hedelmiä, jopa niinkin runsaita, että niitä vuosien kuluttua on kyllin +koko maassamme; ja varma on, että yhdenkin ihmisen jalo esimerkki paljon +hyvää matkaan saattaa, ja sitä enemmän, mitä laveampi vaikutusala +hänellä on.» + +Tarkasti Hilja kuunteli Paavon puhetta, sillä hän tiesi tämän olevan +viimeisen kerran, jona Paavo näin opettaen häntä puhutteli. Hänen +sydämmensä sykki tavallista taajempaan, ja kun Paavo vaikeni, lausui hän +innostuneena: »Paavo, minä ymmärrän sanasi, tiedän ne tosiksi ja koetan +tehdä työtä tämän maani hyväksi siinä vähässä, mitä minun työalakseni on +maailmassa suotu. -- Mutta menkäämme nyt jo kotiin, sillä meitä jo +varmaankin odotetaan.» + +Kiirehtien he nyt läksivät kotiin. Siellä kenraalinna heitä jo oli +kaipaillut ja oli saliin valmistanut kahvipöydän, jonka ääreen he nyt +kaikin istuivat; vanha tätikin oli joukossa. Mutta ei kenelläkään ollut +paljo sanomista, olipa ikäänkuin kaikilla olisi ollut jotakin tärkeätä +tuumattavana. Kun kahvi oli juotu, meni Paavo kamariinsa, kokosi vähät +kapineensa ja palasi tämän tehtyänsä jäähyväisiänsä sanomaan. Silloin +kenraalinna antoi hänelle muistoksi kultakellon, jonka Paavo +kiitollisella ja liikutetulla sydämmellä otti vastaan. Katkeralta tuntui +Paavosta hyvästijättäminen, sillä kuutena vuotena oli hänellä ollut koti +kenraalinnan luona, ja kun hän Hiljalle hyvästi sanoi, silloin nousi +hänen silmiinsä pari kyyneltä, joita ei hän voinut pidättää. + +Hilja katseli akkunasta ja näki vielä vilahdukselta Paavon, kun hän +kaupungista ajoi. Mutta pian ei enää näkynyt mitään, ja silloin Hilja +sanoi huoaten: »Paavo on poissa! Oi miten ikävältä ja tyhjältä kotini +nyt tuntuu!» + + + + +KAHDEKSAS LUKU. + + +Tammipakkanen paukkueli ulkona, mutta kenraalinna Simssin salissa paloi +valkea pesässä ja levitti lämpimän loisteensa koko huoneeseen. Suuren +seinäpeilin edessä olevalla pöydällä paloi kaksi kynttilää, ja pöydän +vieressä seisoi Hilja. Hän koetteli uutta vaaleansinistä silkkipukua, +jonka ompelija juuri äsken oli valmiiksi saanut. Lähes neljä vuotta oli +kulunut siitä, kun Hilja täytti kuudennentoista vuotensa. Silloin hän +oli vielä ikäänkuin juuri puhjennut kukka, tietämättä kauneudestaan. +Mutta ken nyt olisi nähnyt Hiljan, kun hän peilin edessä tarkasteli +uutta pukuansa ja näki miten sopivasti se soveltui hänen soreaan +vartaloonsa, hän varmaankin olisi huomannut, että Hilja mielihyvällä +viipyi peilin edessä. Vuosien kuluessa hän oli tullut tanssisalien +loistavaksi kaunottareksi, ja se oli hänessä vaikutuksen tehnyt, sillä +Hilja loisti halusta. Hän katseli kallista pukuansa, joka valkoisilla +silkkipitseillä oli koristettu, ja ajatteli: + +»Tämä on tosiaankin kaunis puku. Paroni sanoi minulle: 'Anna on aina +somemmissa vaatteissa kuin te, ja kuitenkin voitatte kauneudessa hänet. +Kerran tahtoisin nähdä teidätkin oikein somissa vaatteissa; kuinka +viehättävä silloin olisittekaan!' Nytpä minulla on oikein soma puku.» +Näin ajatellessaan Hilja, ikäänkuin peläten, että joku hänen ajatuksensa +kuulisi, katsoi taaksensa ja näki -- Paavon. Paavo oli juuri tullut +sisälle. + +»Ah!» huudahti neito, »minä koetin uusia vaatteitani enkä muistanut, +että ovi oli auki.» + +»Tuskin sinua tunnen tuossa puvussa», sanoi Paavo. »Sepä kahiseekin +ikäänkuin lumi köyhän lapsen rikkeinten jalkineitten alla, kun hän +tammipakkasessa kulkee --» + +Paavon sanat tunkeusivat Hiljan sydämmeen, hänen omaatuntoansa pisti +vähän, mutta Paavolle hän lausui hymyilevin huulin: »Noh, eikö tämä ole +kaunis, oikein soma puku, ja eiköhän se minuakin kaunista?» + +»Hilja! Sinä olet ihana, sen sanon ensi kerran sinulle, mutta samassa +täytyy minun myöskin sanoa, että paljon suloisempi olisit halvemmassa ja +vähemmän turhamaisessa puvussa.» + +»Oih tuota vanhaa veisua! Istu nyt, Paavo hyvä, minä menen toisia +vaatteita pukemaan ylleni.» + +Hilja meni, ja Paavo jäi yksin. Vähän ajan perästä tuli Hilja sisälle +tavallisessa siistissä puvussa. Samassa kuului kadulta lapsen itkevä +ääni, joka huusi: »Voi äiti, minun on vilu! On niin kovasti vilu!» + +Paavo katsoi vakavin silmin Hiljaan, lausuen: »Hilja, sinun +kasvattiäitisi on rikas, ja sinä saat häneltä, mitä ikinä tahdot. Oletko +muistanut pyytää köyhille apua, ja oletko käynyt heitä auttamassa?» + +»Tätini on apua lähettänyt monelle köyhälle, ja olen minäkin joskus +ollut heitä katsomassa, vaan nyt en kuitenkaan muutamaan aikaan, -- minä +en ole juuri joutunutkaan, -- -- mutta, Paavo, siitä asti kuin +lääkäriksi tulit, olet sinä aina minua moittinut, välistä yhdestä, +välistä toisesta syystä. Kyllä minä sen huomaan, että sinä nytkin olet +pahoillasi siitä, etten itse ole joutunut menemään köyhäin tykö.» + +»Hilja! Jos olisitkin tammipakkasessa käynyt köyhyyden ja kurjuuden +majoissa, olisit varmaankin jättänyt tuon kalliin silkkipuvun ostamatta. +Minä tiedän, että sydämmessäsi vielä löytyy jaloja tunteita, mutta ne +ovat joutuneet vähän harhatielle. Hilja, rakas Hilja, älä pahastu, +vaikka näin puhun.» + +Hilja oli tuntenut vähäisen piston omassatunnossaan ja tunsi sen nyt +vielä paremmin, mutta hän oli harmissaan ja sanoi Paavolle: »Jos minä +tahdon niin pukeutua kuin muutkin, enhän minä siitä pahene -- mutta +tottapa et sinä enää pidä minusta mitään, koska aina olen silmissäsi +moitteenalainen.» + +Lempeästi katsellen Hiljaa lausui Paavo: »Hilja, sinun paras ystäväsi +tahtoo sinulle neuvonsa antaa nyt, niinkuin silloinkin, kun olit lapsi. +Jollen olisi ystäväsi, en suinkaan tulisi sinua nuhtelemaan.» + +»Eipä se ystävyydeltä näytä», arveli Hilja. »Kyllä minulla on +toisenlaisia ystäviä. Paroni on aina hyvä minulle, ja kun hän joskus +vähän tahtoo parantaa käytöstäni, tekee hän sen aina sillä tavalla, +ettei sitä moitteeksi saata sanoa, ja paroni on kyllä yhtä ymmärtäväinen +mies kuin joku muukin. Hän on ylhäisten sukujen lapsia ja varmaankin +oikein jalo mies, sillä kaikki, sekä vanhat että nuoret, häntä +kiittävät.» + +Paavo oli vaiti hetken aikaa, mutta lausui sitte vähän vapisevalla +äänellä: »En tahdo sinua moitteellani enää vaivata. Jää siis tuon +paremman, jalon ystäväsi haltuun. Hilja, jää hyvästi!» + +Paavo meni, ja Hilja jäi lattian keskelle seisomaan; hänen sydämmensä +tykytti levottomasti. Ikäänkuin myrskyisessä meressä aallot aaltoja +ajelevat, niin riehuivat tunteet Hiljan sydämmessä. Hän aikoi mennä +pyytämään Paavolta anteeksi, mutta seisoi kuitenkin paikallansa. Hän +kuuli, miten Paavo eteishuoneessa otti päällysnutun yllensä, ja aikoi +huutaa häntä takaisin, vaan ei huutanutkaan. Paavo läksi pois, mutta +aina vieläkin seisoi Hilja paikallansa. Vihdoin hän meni hitaasti +kamariinsa. Hän tunsi kovaa tuskaa. Poskensa hehkuivat ikäänkuin +kuumeessa olevan sairaan, ja hän painoi ne pakkasesta kylmettyneeseen +akkunaan ja rupesi sitte itkemään. Hänen sydämmensä pehmeni, ja hän +ajatteli itseksensä: »Paavo on kumminkin paras ystäväni; miksi pahoitin +hänen mielensä? Toiste en sitä tee, mutta -- miksi hän aina minua +nuhtelee, juuri kuin olisin lapsi vielä!» + +Hiljan näin ajatellessa tuli kotiin kenraalinna, joka oli ollut erään +tuttavan luona. Hilja meni häntä vastaan ja kertoi, että Paavo oli ollut +heillä. + +»Noh, joko hän nyt ennätti mennä pois; miksi hänellä noin kiire oli?» +kysyi kenraalinna. + +»Meillä oli vähän riitaa», vastasi Hilja. »Minä sain uudet vaatteeni +kotiin ompelijalta ja koettelin niitä juuri kun Paavo tuli. Ne olivat +hänen mielestänsä liian turhamaiset, jonka vuoksi hän moitti minua niin, +että minun täytyi vähän puolustaa itseäni. Sentähden ei hän täällä +viitsinyt olla, mutta enpä minä olisi sentään niin tahtonut hänen +mieltänsä pahoittaa. Oikein on paha ollakseni.» + +»Mitä vielä, älä tuosta huoli; kyllä hän pian leppyy ja tulee muutaman +päivän päästä varmaankin jo taas tänne.» Mutta tässä luulossaan +kenraalinna pettyi, sillä Paavoa ei kuulunut. Päivät ja viikot kuluivat, +mutta aina vieläkin hän pysyi poissa. + +Eräänä päivänä Hilja istui ommellen kamarissaan. Hitaasti joutui työ, +sillä vähän päästä lepäsi neula, ja Hilja oli syvissä mietteissä. +Vihdoin hän nousi istualta, sanoen itseksensä: »Alman luo minä menen, +hän varmaankin tietää, miksi Paavo ei enää tule.» Hilja pukeutui +kiiruusti päällysvaatteisiinsa ja läksi sitte Alman luo. + +Alma tuli loistavin silmin Hiljaa ovessa vastaan, sanoen: »Oi Hilja, +olipa hyvä, että tulit. Minä olen sinua kovasti kaipaillut ja pelkäsin, +että olit minut jo unhottanut, kun näin harvoin tulet luokseni. Minä +päätin myöskin olla tykösi tulematta, -- mutta tänään olisin kuitenkin +lähtenyt sinulle uutisia kertomaan. Tiedätkö, Hilja, -- Niilo ja minä +olemme kihloissa!» + +»Olipa se iloinen sanoma! Odottamaton se ei kuitenkaan ollut, sillä jo +kauan olen huomannut, että toisianne olette rakastaneet.» + +He puhelivat yhtä ja toista kihlauksen johdosta, kunnes Hilja äkkiä +kysyi: + +»Tietääkö Paavo teidän kihloissa olevan?» + +»Tietää, hän oli äsken täällä.» + +»Meillä ei Paavo ole ollut moneen aikaan. Minä pahoitin hänen mielensä, +mutta en minä sitä olisi tahtonut tehdä enkä luullut hänen noin kovasti +pahastuvan.» -- Hilja kertoi nyt ystävällensä, mistä Paavo oli +suuttunut, ja Alma vastasi: + +»Kyllä hän vielä leppyy, mutta sinun täytyykin häneltä pyytää anteeksi, +sillä sinussa syy oli. Oi Hilja, varo, ettet kadota hänen ystävyyttänsä +eli rakkauttansa, sillä se on totinen. Usein olen mielipahalla näinä +viimeisinä aikoina nähnyt sinut kävelemässä paronin seurassa ja --» + +Hilja keskeytti Alman puheen, vastaten: »Älä usko paronin minusta +huolivan. Mutta jos hän sen tekisi, eihän sitä voisi sanoa muuksi kuin +onneksi, sillä hänpä on maamme jaloimpain sukujen lapsia ja on varmaan +itsekin jalo, koska häntä kaikki kiittävät. Jos näin mahtavan miehen +vaimoksi tulisin, kykenisin hänen avullaan kukatiesi moniakin jaloja +pyrinnöitä edistämään.» + +»Oh Hilja, tuo puhe kyllä kuuluu kauniilta, mutta vieläkin varoitan +sinua: älä liiaksi ihaile paronin hienoa käytöstä! Sillä hän on kaikki +tädit miellyttänyt, ja kovasti pelkään, että hän vielä sinutkin kietoo. +Hilja, varo, ettet vasta silloin, kuin jo on myöhäistä, huomaa, että +lapsuuden rakkaus on sydämmessäsi kätkettynä!» + +»Älä pelkää. Mitäs minä Paavosta huolisin, eipä hänkään minusta mitään +pidä. Hän ei ikänä ole sanonut minua rakastavansa.» + +»Älä sano, Hilja, ettet sitä tiedä. Sinä näet kyllä, kun hän vikojasi +ojentaa, miten hän sen rakkaudesta tekee, mutta sinä olet nyt +närkästynyt Paavoon sen vuoksi, että jo olet tottunut noihin +hunajahuulisten tanssikeikarien puheisiin.» + +Hilja naurahti surullisesti ja sanoi: »Paavolla on sinussa hyvä +puhemies, mutta jätetään tämä asia nyt, sillä minun täytyy jo lähteä +kotiin.» + + + + +YHDEKSÄS LUKU. + + +Oli toukokuun alkupuoli, ja meri aaltoili taas vapaana jääpeitteestään. +Huoneitten seinuksilla näkyi jo muutamia nokkosruohon ja koiranputken +alkuja, ja leivonen ilmassa viserteli, ilmoittaen että kevät oli tullut. +Ihmisiä kuljeskeli edestakaisin kaupungin kaduilla, ja Hilja oli myöskin +ulkoilmaa nauttimassa muutamain ystäväinsä seurassa, mutta riensi nyt +kotiin, koska päivä oli jo puolessa, ja Hiljalla oli vielä yhtä ja +toista valmistettavana illaksi, sillä hän oli kutsuttu pitoihin Anna +K--n vanhempien luo. + +Illalla Hilja meni kamariinsa, aukaisi vaatekaappinsa ja tuumasi, mikä +puku hänelle nyt olisi sopivin. Hän valitsi kauan aikaa, sillä näistä +vaatteista oli toinen toistansa somempi, ja otti sitte sen +vaaleansinisen silkkipuvun, jota hän silloin sovitteli yllensä, kun +Paavo niin äkkiarvaamatta sisälle tuli; se oli vielä uudistamatta. +Pikaisesti hän pukeutui ja sitoi mustiin kiharoihinsa valkoisen +kukkakiehkuran. + +Kenraalinnan täytyi olla kotona, sillä hän ei voinut hyvin, ja Hiljan +oli sen vuoksi yksin meneminen. Hän oli juuri valmis lähtemään ja aikoi +mennä hyvästi sanomaan tädillensä, kun eteishuoneesta kuului kellon +helisyttäminen. Hän meni nyt itse ovea aukaisemaan, ja Paavo tuli +sisälle. Hilja punastui ja hämmästyi, niin että tuskin saattoi hyvää +päivää sanoa. Hän häpesi Paavoa, sillä nytpä tuo onneton silkkipuku taas +oli hänen yllään. Paavo loi heti silmänsä Hiljan vaatetukseen. Hilja +huomasi sen ja luuli nuhteita saavansa, mutta siinä hän erehtyi, sillä +Paavo sanoi vain: + +»Sinä olet näemmä pitoihin menossa, mutta en pyydäkkään sinua viivyttää, +sillä minä tahdoin vain tulla hyvästi sanomaan, koska ylihuomenna aion +lähteä ulkomaille.» + +»Ulkomaille!» huudahti Hilja. + +»Niin, minä lähden vuodeksi ja kukatiesi pariksikin.» + +»No tule toki kamariini hetkiseksi», sanoi Hilja. »Enhän ollenkaan +osannut tätä ajatella. Ja miksi näin kauan olet meiltä poissa ollut?» + +Vakavasti katsellen Hiljaa, lausui Paavo: »Minulla on ollut, niin paljo +työtä, etten olisi helposti joutunutkaan, enkä luullut, että sinä minua +kaipaisit; senpä vuoksi oli mielestäni paras pysyä työssäni.» Tämän +sanottuaan katseli hän muutamia kirjoja, jotka olivat vähäisellä +kirjahyllyllä, ja hänen käteensä sattui tulemaan se kirja, jonka hän oli +Hiljalle syntymäpäivälahjaksi antanut. Kirjan kannella oli vähän tomua, +jonka Paavo pyyhkäisi pois. Tätä tehdessään katseli hän taas Hiljaan, +mutta ei puhunut mitään. Hilja punastui, sillä hän tiesi, että kirja oli +monta aikaa ollut viljelemättä. Hän oli maailman touhussa sen unhottanut +ja luuli nyt tästä nuhteen näkevänsä Paavon silmissä, vaikkei se +kuulunutkaan sanoissa, sillä lempeät olivat Paavon sanat, kun hän +kirjasen pois laski, lausuen: + +»Hilja, älä pahastu, vaikka sinua joskus olen moittinut, sillä sen +vuoksi, että sinä olet minulle -- että olen sinun ystäväsi, senpä tähden +sen tein.» + +Paavo aikoi sanoa: sen vuoksi, että sinä olet minulle rakas; mutta hän +pidätti sanansa, sillä hän tahtoi vielä nähdä, oliko Hiljalla ne +ominaisuudet, joita hän vaati sillä olevan, jonka omaksensa pyytäisi. + +Hilja ojensi kätensä Paavolle, sanoen: »Ystävyytesi on minulle +kallisarvoinen, ja minä tiedän kyllä, että sitä paljonkin kaipaan sinun +poissa ollessasi.» + +Vähän aikaa oli Paavo ääneti, hänen sydämmessään liikkui sotaisia +ajatuksia, mutta vihdoin hän lausui: »Nyt täytyy minun jo mennä pois, +että sinäkin pääset, kuhun aiot. Sano kenraalinnalle paljon terveisiä, +koska en häntä nyt voi tavata -- ja hyvästi, Hilja, muista minua!» Tämän +lausuttuaan hän riensi pois, ikäänkuin hän olisi pelännyt enemmän +sanovansa. + +Hilja oli nyt yksin. Hänen sydämmessään tuntui tyhjyys ja ikävyys. Hän +kulki lattian poikki, katsahtaen samassa sivulle päin, ja näki peilissä +kuvansa; silloin seisahtui hän, sanoen itseksensä: »Oh, tuota +turhamaista naista! Eipä Paavokaan sinua rakasta; jos hän sen tekisi, +olisi hän rakkautensa varmaankin nyt ilmoittanut, kun hän pois läksi, -- +ystävänänsä hän vain minua pitää. Noh, samaten olkoon hän vain _ystävä_ +minulle! Kuinka saattaisi Paavo minusta mitään pitää -- olenko minä +kalliin Suomen vaatimaton hempeä neito? En, en. Pois nuo turhat +koristukset!» Hilja meni ja riisui kiiruusti pois kalliit vaatteensa, +pukeutui sitte valkoisiin hohtovaatteisiin ja oli nyt valmis lähtemään. +Ensin hän meni kuitenkin kenraalinnaa katsomaan ja sanomaan Paavon +jäähyväisiä. + +Mielihyvällä kenraalinna katseli Hiljaa ja toivotti hänelle hupaista +iltaa. Hilja sanoi hyvästi ja läksi pois. + +Hänen sydämmessään vallitsivat nyt hänen hyvät hengettärensä, mutta +maailman kohinassa semmoiset pian pois karkoitetaan. -- + +Hilja tuli nyt Anna K--n loistavaan kotiin, jossa jo tanssittiin +paraikaa. Hän riisui päällysvaatteet yltänsä ja kuuli silloin +eteishuoneen viereisestä kamarista, miten eräs neito sanoi Anna K--lle: +»Oletko huomannut, kuinka paroni on ollut vakava tänäpäivänä? Onkohan +kumminkin totta, mitä puhutaan, että hän on rakastunut Hiljaan? Hän on +monelta kysynyt, tietävätkö, miksi ei Hilja ole täällä.» + +»Paroni? Hän on kohtelias kaikille, mutta älä luulekkaan, että hän +piparkakunleipojan tyttärestä huolii. Kyllä paroni saa muitakin. -- +Hilja on koko nätti tyttö mutta --» enempää ei Hilja kuullut, sillä +häntä inhotti olla kuuntelijana, jonka vuoksi hän kiirehti tanssisaliin. +Annan äiti siellä otti hänet vastaan, ja kohta riensi Annakin häntä +simahuulin tervehtimään. + +Katrillin sävel alkoi soida. Soreana, loistavana meni paroni lattian +poikki Hiljan luokse ja pyysi häntä kanssaan katrilliin. »Miksi näin +myöhään tulitte?» hän kysyi. »Me olemme kaikin teitä kaivanneet.» + +»Minun entinen opettajani oli minulle hyvästi jättämässä, ja sepä minua +viivytti», vastasi Hilja. »Hän lähtee ylihuomenna ulkomaille.» + +»Ah Paavo, tuo suomikiihkoinen ylenintoinen kirjatoukka» -- + +»Että suomalainen myös on suomenmielinen, siinä ei ole mitään +moitittavaa. Jos toisin olisi, sitä vasta sopisi moittia.» + +»Ahaa, oppilas on oppia ottanut», ajatteli paroni, »noh annetaanpa +myötätuulen puhaltaa» -- ja nyt vastasi hän Hiljalle: »Sepä juuri on +minunkin ajatukseni. Ei Paavossa ole moitittavaa, enkä tiedä kuinka +sanani kuuluivat, mutta minä olen häntä aina pitänyt suuressa arvossa +juuri senvuoksi, että hänen sydämmessänsä asuu palava isänmaanrakkaus. +Tämä asia on meitä juuri tutustuttanutkin toisiimme. Mutta vähän +ylenintoinen hän on ja aina kirjoissaan ikäänkuin toukka. No, sehän on +kaikki kiitettävää, sillä kyllä tuo liiallinen intoisuus vielä jäähtyy, +ja ellei sitä edes jollakulla olisi, eipä eteenpäin jouduttaisikaan.» + +Näin koetti paroni Hiljan mielen mukaan puhua ja onnistuikin. Kun tanssi +oli loppunut, istui paroni vielä juttelemaan Hiljan kanssa, ja ensi +kerran koetti nyt Hilja puheellansa paronia huvittaa, sillä hän näki, +että Annan silmät heitä seurasivat, ja Hiljan mieleen muistui se hetki, +jona hän pienenä tyttösenä kouluun tuli, ja Anna häntä halveksien +kohteli. Hän muisti myös ne sanat, jotka hän äsken oli sattumalta +kuullut Annan lausuvan, ja ajatteli: »Entä jos leipojan tyttö paronin +voittaa.» + +Kauan ei Hilja kuitenkaan yksin saanut paronin kanssa jutella, sillä +Anna lähestyi heitä. Hänellä oli nyt yhtä ja toista sanottavaa Hiljalle, +ja samassa hän sai paroninkin kanssa puhetta alkuun. Silloin Hilja jätti +heidät ja meni juttelemaan muutamien neitosten kanssa, jotka eivät +olleet ylhäistä säätyä, mutta jotka muuten olivat suloiset ja +sivistyneet. Vähän aikaa hän oli näitten kanssa puhellut, kun Anna, +jonka paroni juuri oli yksin jättänyt, tuli Hiljan luokse ja vei hänet +muista vähän erilleen sanoen: + +»Tule, ystäväni, tuonne ylipuolelle salia, siellähän istuvat kaikki +vapaasukuiset, ja niiden joukkoon minä sinutkin luen, koska olet +kenraalinnan kasvatti; ja ystäväni, kun vapaasukuisten parissa olet, +silloin sinua suuremmassa arvossa pidetään.» + +»Minun arvoni seuraa minua, kuhunka menen ja kussa olen. Minä en tahdo +teidän siipeinne varjoa, eikä minun tarvitse teiltä loistoa itselleni +lainata.» + +»Ohhoh, sinun sanoistasi saattaisi luulla, että olisi yhdentekevä, +mimmoisten ihmisten seurassa olisit.» + +»Niinpä onkin, sillä varmaan ei teidän paremmin kuin meidänkään seuraan +oteta mitään epäkunniallisia ihmisiä», vastasi Hilja. + +»Ei suinkaan. Kuinka se olisi mahdollista?» sanoi Anna. + +»Niin minäkin luulen», virkkoi Hilja, »ja kun vain kunniallisten ja +sivistyneitten ihmisten seurassa olen, on mielestäni yhdentekevä, ovatko +he vapaasukuisia vai ei.» + +»Mutta vapaasukuiset ovat kuitenkin suuremmassa arvossa pidettävät», +sanoi Anna ja korotti päätään. + +»Ei yhtään», vastasi Hilja. »Suuremmassa kunniassa pidettävät ovat ne, +jotka sielunsa ominaisuuksien puolesta ovat jaloimmat, sillä he ovat +saaneet vapaasukuisuutensa itse Jumalalta ja ovat vapaat kaikista +ulkonaisista turhuuksista ja vähäpätöisyyksistä.» + +»Hilja hyvä», lausui Anna, »minäpä ymmärrän nyt kyllä, että sinä, joka +olet köyhän, alhaisen äidin lapsi, tahdot tuolla puheellasi kunnioittaa +äitiäsi, joka varmaankin on ylevä ja rehellinen ihminen, ja että niin +teet, se onkin oikein kaunista. Senpä vuoksi en minäkään tahdo sinua +vastustaa, vaikka minun puolellani kyllä on oikeus.» Näin lausuttuaan +hän meni pois, eikä Hilja ennättänyt enää mitään vastata, mutta hänen +sydämessään sotivat hyvät ja pahat hengettäret. Annan ylpeys oli +saattanut Hiljankin ylpeyden liikkeelle, ja vaaralliseen aikaan, sillä +Annan mentyä tuli paroni taas Hiljan luokse, ja Hilja ajatteli: + +»Vaikka en Annan enkä hänen ylhäisten ystäväinsä siipein varjossa ole, +hakee paroni kuitenkin seuraani. Hän on varmaan ylevä sekä nimensä että +luonteensa puolesta.» Hilja parka! Hän ei ollut ihmistuntija -- ja mikä +vielä pahempi -- hän ei tuntenut itseänsä, ja nyt se olisi ollut kyllä +tarpeellista, sillä paroni ei kauan istunut Hiljan sivulla, ennenkuin +hän Hiljalle ilmoitti rakkautensa ja pyysi häntä omaksensa. Tätä pyyntöä +olisivat tanssisalin kaikki kaunottaret kadehtineet Hiljalta, sillä niin +yleensä oli tämä loistava, kaunis paroni heidän lemmikkinsä. Senpä +paronikin kyllä arvasi, ja kun Hilja ei tahtonut heti vastausta antaa, +hämmästyi hän vähän, sillä sitä hän ei odottanut. + +Hilja meni vähän aikaisemmin kotiin kuin muut vieraat, sillä nytpä +hänellä oli tärkeä asia tuumattavana ja päätettävänä. Hyvästijättäessään +hän sanoi sen vuoksi aikaisemmin lähtevänsä, että kenraalinna oli kipeä, +mutta paronille hän kuiskasi: »Parin päivän päästä tahdon lähettää +teille vastauksen.» + +Kun Hilja tuli kotiin, oli kenraalinna vielä valveilla, ja Hilja meni +hänen kamariinsa. Kenraalinna oli nyt vähän terveempi ja sanoi: + +»Noh, pianpa tulit kotiin. Ei sinun, rakas Hiljaseni, noin olisi +tarvinnut kiiruhtaa, sillä ei minulla täällä mitään hätää ollut. Minä +voin nyt koko hyvin, ja vanha täti minua kyllä olisi hoitanut, jos +pahoinkin olisin voinut.» + +»Täti hyvä, tulin minä teidänkin vuoksenne, mutta tulinpa toisenkin +asian vuoksi. -- Täti, paroni on minua omaksensa pyytänyt.» + +»Hilja, mitä sanot? Oi, sitä olen kauan toivonut! Minun tyttäreni, sinä +tuotat minulle paljon iloa. Että paronin, tämän uljaan miehen, saan +kasvattityttäreni puolisoksi, sepä tuottaa minullekin kunniaa.» + +»Mutta täti -- en tiedä varmaan rakastanko häntä. Tanssisalissakin, +jossa hänestä aina enemmän kuin muutoin olen pitänyt, tuli kuitenkin +mieleeni, että minä kukatiesi en häntä rakastakkaan. Minä sanoin sen +vuoksi, että vasta parin päivän päästä annan hänelle varman vastauksen.» + +»Oi Hiljaseni, sinä olet kyllä niinkuin muutkin häntä ihaillut, mutta +hän on niin ylhäinen, että sinä, joka aina olet ollut nöyrä ja +vaatimaton luonnostasi, tuskin olet ajatellut, että hän sinua omaksensa +pyytäisi. Vaan kun tämä nyt kuitenkin on tapahtunut, ja muutos on +elämällesi tuleva, olet sinä vähän levoton.» + +»Levoton! Niin olenkin, toden sanoitte. Sydämmeni on sangen rauhaton, +sillä, täti -- minun mielessäni on nyt toinen kuva, enkä tiedä +rakastanko sitä vai ystävyydenkö vuoksi häntä vain muistan. Tämä toinen +on Paavo.» + +»Paavo on kelpo mies, mutta mitä hän on paronin rinnalla! Että häntä +muistat, ei ihmettäkään ole, sillä hän on aina ollut ystäväsi, mutta älä +sekoita rakkautta ja ystävyyttä. Mene nyt ja nuku rauhassa; minä toivon, +että jo huomenna annat paronille vastauksen.» + +Hilja meni, mutta unta ei hän saanut koko yönä, hän vain väänteli ja +käänteli itseänsä. Kun aamu tuli ja vanha täti heräsi, meni Hilja +hänenkin kanssaan puhumaan, sillä hän ajatteli saavansa huojennusta +sydämmellensä. Mutta vanha täti sanoi ainoastaan: »Hilja rakas, tutki +tarkoin sydäntäsi, ennenkuin on myöhäistä, äläkä vain anna ylpeyden +rakkauttasi voittaa.» + +Hilja ei tullut lohdutetuksi. Alman luoksi olisi hän vielä voinut mennä, +mutta kyllä hän Alman mielen jo edeltäpäin tiesi. Päivä kului, ja Hilja +ajatteli: »Entä jos en paronista huolisikaan», mutta silloin oli paronin +kuva niin loistavana ja kauniina hänen muistossaan, että hän taas +ajatteli: »Tämä olisi kiittämätöntä kasvatusäitiänikin kohtaan.» Samassa +hän katsoi kadulle ja näki Annan, joka meni muutamain ylhäisten naisten +seurassa kenraalinnan talon sivuitse. Anna nyökähytti vähän päätään +Hiljalle ohitse mennessään, ja Hilja katsoi hänen jälkeensä, sanoen +itseksensä: + +»Hoh, ole vain ylpeä, ei se minua haittaa -- kohta olen ylhäisempi +sinua. Mutta silloin näytänkin, etten ulkonaiselle ylhäisyydelle mitään +arvoa anna.» Näin ajateltuaan meni hän vastausta paronille +kirjoittamaan; ja muutaman päivän päästä tiesivät kenraalinnan kaikki +tuttavat, että paroni ja Hilja olivat kihloissa. Ylpeys oli saanut +voiton. + + + + +KYMMENES LUKU. + + +Lähes vuosi oli jo kulunut siitä, kun Hilja paronille kihlattiin, ja nyt +oli hän kolme kuukautta ollut naimisissa. Kenraalinna oli pitänyt +loistavat häät, ja morsian oli niin ihana, että tuskin kukaan oli hänen +kaltaistaan nähnyt. Pitoja pidettiin nuoren parin kunniaksi, sillä +heidän tuttavansa koettivat toinen toistansa loistavammalla tavalla +kestittää paronia ja hänen rouvaansa. Vieraita tuli ja vieraisiin +mentiin, ja ompelijat saivat valmistaa komeita pukuja, sillä paroni +vaati, että Hiljan piti uljaissa vaatteissa oleman. + +Hilja eli nyt ainaisessa tohussa. Jollei hän kemuissa ollut, ajeli hän +paronin kanssa komeassa reessä, jota veti kaksi kiiltävää, mustaa +hevosta. Niin he ajoivat eräänäkin päivänä, kun heitä vastaan tuli köyhä +mierontietä kulkeva vaimo, lapsi sylissä; hän veti kelkkaa, jossa istui +vielä kaksi lasta huonoihin repaleihin käärittynä. Hilja, joka reessä +istui päästä päähän puettuna kahisevaan silkkiin, katseli surkutellen +näitä kerjäläisiä, ja kun ne olivat menneet ohitse, sanoi hän paronille: +»Oi, Herman, näitkö noita vaivaisia? Oikein on paha ollakseni, kun +ajattelen, kuinka paljon turhuutta meillä jo ainoastaan tässä reessä on, +eikä noilla pienillä raukoilla ole lämpimiä repaleitakaan.» + +»Niinpä on tässä maailmassa lahjat epätasaisesti jaettu», vastasi +paroni. + +»Mutta ylellisyyttä on meidän kuitenkin velvollisuus välttää. Tämä minun +kallis vaatetukseni nyt oikein minua rasittaa.» + +»Sinun opettajasi ylenintoisuus on, luulen, sinuun vähän tarttunut, +mutta minä toivon sen kyllä vähitellen katoavan.» + +Hilja ei puhunut mitään, mutta hänen mielensä kävi levottomaksi. Hyvä +siemen iti sydämmessä, maailman rikkaruoho ei saanut sitä varsin +tukahutetuksi. + +Kotiin tultuaan hän meni kamariinsa. Ensi kerran tuntui hänestä hänen +olonsa tässä kodissa ikävältä, sillä nyt olisi hän tarvinnut ystävän, +joka olisi voinut antaa hänen sydämmellensä lohdutusta ja hänen +mielellensä johdatusta, mutta sitä ei hänellä ollut. Hilja ymmärsi nyt, +että paroni, jonka olisi pitänyt olla hänen paras maallinen ystävänsä, +pitäisi häntä haaveksivana, lapsellisena naisena, jos hän hänelle +puhuisi sydämmensä vaivasta. Tässä neuvon puutteessa Hilja otti muutamia +kirjoja käteensä, ja niitten joukossa oli myöskin Paavon antama +rukouskirja. Hilja aukaisi sen, ja siitä putosi paperi, jossa oli Paavon +kirjoittamat sanat: »Muista, mitä lapsena opit, että Jumalan pelko on +kaiken viisauden alku, ja rakasta köyhää isänmaatasi, sillä Suomen +lasten rakkaus on meidän köyhän maamme ainoa rikkaus.» Tämän luettuansa +rupesi Hilja ensin katkerasti itkemään, mutta sanoi sitte itseksensä: +»Mitä minä itken? Oi, miksi on minun näin ikävä? Minä tahdon lukea. Oi +Jumala, anna minun saada neuvoa sanastasi.» Hilja katseli kirjaansa ja +luki: + + Mailmallisten joukossa + etsit turhaan onneasi, + sillä mailman tohussa + unohtuupi Jumalasi; + ja ken ei muista Herraansa, + hän kadottaapi onnensa. + +»Niin -- maailman tohussa olen unhottanut Jumalani -- minä en ole +rukouskirjaanikaan lukenut. Oi Jumala, ylpeys on varmaankin sydämmessäni +asunut, mutta karkoita se pois ja ota minut taas lapseksesi.» Hilja +käänteli kirjan lehtiä ja luki taas: + + Jos unhottaisi rakkaansa + äiti joskus poikansa, + ei kuitenkaan Jumala + sinua koskaan unhota. + +Hilja tunsi näistä sanoista erinomaisen levon ja lohdutuksen +sydämmessään. Jos ainakin, niin erittäinkin nyt oli tarpeellista, että +Hilja turvasi häneen, joka murheessa on paras lohduttaja, sillä samassa +tuli kenraalinnan palvelustyttö Hiljan tykö, tuoden sanoman, että +kenraalinna oli kovin sairastunut, ja että paronin ja Hiljan pian piti +tuleman häntä katsomaan. Tämä oli kova sanoma. Hilja riensi paronille +sitä ilmoittamaan ja pyysi häntä kiiruusti tulemaan kenraalinnan luokse. +Paroni oli heti valmis. + +Hiljan askeleita joudutti hänen rakkautensa kasvattiäitiinsä, ja paronin +askeleita joudutti -- tavaran pyyntö. »Nytpä varmaankin saan nähdä, mitä +hän meille on testamentissaan määrännyt», ajatteli tämä tuhlaajamies. + +Kenraalinna voivotteli vuoteellansa, kun paroni ja Hilja tulivat hänen +kamariinsa. Hänellä oli kova polte ruumiissansa. Mutta nähtyänsä paronin +ja Hiljan hän kurkotti heille kätensä, sanoen: + +»Herman hyvä! Minä tiedän, että Hiljalla on hyvä turva, kun sinä olet +hänen turvanansa. Sinulla on tavaraa kyllä, mutta minä olen jo aikaa +kuitenkin tehnyt testamenttini ja olen teille määrännyt kaiken +omaisuuteni. Sen olettekin ansainneet, sillä Hilja on aina tehnyt +minulle iloa, enkä ketään niin halusta olisi vävykseni ottanut kuin +sinut. Sinä aikana, jona likeisimmässä tuttavuudessa olemme olleet, olet +sinä aina osottanut minulle nöyryyttä ja kohteliaisuutta; kiitos sinulle +siitä!» + +Paroni pyyhkieli kyyneleitä, joita hän pusersi silmiinsä. Tohtorilta, +joka myöskin istui huoneessa, hän kysyi: + +»Mitä tästä kivusta luulette?» + +Tohtori ei puhunut mitään, hän pudisti vain päätään. + +Kun yö tuli, valvoivat sekä paroni että Hilja, mutta päivän koittaessa +oli kenraalinna nukkunut pois maailman sekä todellisista että +petollisista ystävistä. + +Kovan murheen tuotti kenraalinnan kuolema Hiljalle, mutta sepä oli +kuitenkin onni, että vanha täti nyt oli hänen luonansa, sillä täti +toimitti peijaiset ja kaikki mitä Hiljan toimitettavana olisi ollut, +niin että Hilja parka pääsi niistä murheista. Hän tunsikin aina suuren +lohdutuksen siitä, että täti oli hänen luonaan. Sen vuoksi hän, kun +peijaiset olivat ohitse ja kaikki perintöasiat selvällä kannalla, sanoi +paronille: »Onpa onni, että täti nyt on meillä.» + +»Hm, niin, minun mielestäni sentään olisi sopivampaa, että joku vieras +olisi talouttamme hoitamassa, sillä -- kun hän on sinun tätisi, +muistuttaa se aina -- -- aina -- että sinä olet -- että ei kenraalinna +ollut sinun äitisi.» + +»Herman, mitä sanotkaan? Senhän kyllä kaikki tietävät -- enkä +tahtoisikaan sitä salata. Minulla on kunniallinen ja rehellinen äiti, +joka on yhtä hyvä kuin joku toinenkin. Mutta Herman, saatatko sinä +halveksia äitiäni sen vuoksi, että hän on köyhä? Ei, ei, se ei ole +mahdollista!» + +»Nyt joudun pahaan pulaan», ajatteli paroni, »mutta minä keksin keinon» +-- ja kääntyen Hiljaan hän lausui suloisimmalla hymyilyllänsä: »Oma +Hiljaseni! Kenraalinna oli minulle niin rakas, että aina tahtoisin +muistella häntä sinun äitinäsi, eikä se olekkaan ihmettä, sillä hänpä +minulle kasvatti suloisen vaimoni. Mutta jos tahdot, että tätisi olisi +täällä, menen itse häntä pyytämään jäämään meille.» + +»Kiitos, Herman,» lausui Hilja iloisesti, ja paroni meni tädin tykö, +jolle hän lausui: + +»Minun vaimoni soisi, että te nyt kenraalinnan kuoltua olisitte meillä +talouttamme hoitamassa, sillä meidän on nyt tänne muuttaminen, ja +minäkin sen soisin, koska teitä kyllä tarvitsemme -- mutta sillä +ehdolla, että aina muistatte alhaista säätyänne -- muistatte olevanne +_ainoastaan_ taloutemme hoitajana -- ymmärrättekö?» + +»Kyllä, _aivan hyvin_», vastasi täti, »ja Hiljan vuoksi tahdon jäädä.» + +»Ainoastaan hänen vuoksensa», mumisi paroni, »hm -- myöskin noilla on +heidän ylpeytensä.» + +Vanhan tädin seura oli nyt hyvin tarpeellinen Hiljalle, sillä muuten hän +olisi useasti saanut olla yksin, varsinkin illoin, koska paronin elämä +melkein siitä asti, kuin kenraalinna kuoli, oli varsin muuttunut. Aina +hänellä oli asioita kaupungissa toimitettavana, ja niitä eneni +enenemistään niin, että hän useinkin tuli kotiin vasta päivän +koittaessa. Ja mitä ajatteli tästä Hilja? -- Hänen päänaluksensa oli +usein kyynelistä kastunut, mutta -- aika joutuu joutumistansa surun ja +murheenkin päivinä, ja niin viikot vierivät nytkin eteenpäin. Talvi oli +jo mennyt ja kaunis kevät tullut. Hilja muutti maakartanoonsa kesäksi, +ja täti läksi hänen kanssaan. Koko luonto oli ihanimmillansa, pellot +viheriöitsivät ja lahden rannalla nuori ruovikko aaltoili tuulessa. +Kartanon lähellä oli kaunis koivisto, johon oli tehty lehtimaja; tänne +asettivat täti ja Hilja kahvipöydän, sillä Hilja odotti paronia +kaupungista maalle. + +Odottaessaan Hilja otti kirjan käteensä ja rupesi sitä lukemaan, mutta +pian painui kirja kiinni, ja hän katseli luontoa, joka viehättävän +kauniina oli hänen silmäinsä edessä. Käen kukunta kuului meren +saaristossa, ja Hiljan mieleen muistui se aika, jolloin hän lapsena +Naantalissa oli Niilon seurassa käynyt salmen rannalla kuuntelemassa +tuota yksitoikkoista, mutta kuitenkin miellyttävää ääntä. Hän muisti +äitiänsä, josta ei hän moneen aikaan ollut mitään tietoja saanut. Juuri +hänen tätä ajatellessaan näkyivät maantiellä vaunut, joita paronin +mustat hevoset vetivät. + +»Herman tulee!» huusi Hilja ja meni tulijaa vastaan ottamaan. +Tervehdittyänsä miestään Hilja vei hänen lehtimajaan, ja paroni sanoi: + +»Olipa oikein hupaista tulla tänne maalle! Täällä on ilma paljon +raittiimpi kuin kaupungissa. Mutta jopa olin unohtamaisillani, että +minulla on sinulle kirje, joka tänään postissa tuli.» + +Hilja otti kirjeen, se oli Niilolta. Hän luki, vaaleni ja sanoi sitte +paronille: »Kuules, mitä Niilo kirjoittaa: + + 'Sisar rakas! + +Äitimme on kovin sairas. Minä olen nyt hänen luonaan, mutta hänen +hartahin toivonsa on, että myöskin sinä tulisit tänne. Hän hourailee +sinusta, ja kun hänellä joskus on selkeitä hetkiä, puhuu hän aina +sinusta. Tohtori sanoi, että jos sinä tulisit, saattaisi äiti kentiesi +tulla paremmaksi. Tämä on ainoa keino, jota vielä sopisi koettaa. Tule, +Hilja hyvä, mutta pian, sillä aika joutuu, joka hetki on tärkeä! Minä +olen valvonut yöt päivät, mutta nyt täytyy minun jo täältä lähteä, sillä +siellä, missä minulla on virkani, vaaditaan jo läsnäoloani, ja minun on +siis sanottava viimeiset jäähyväiseni rakkaalle äidille. Oi Hilja! +Nytkin hän huutaa pikku Hiljaansa ja luulee sinun olevan suuressa +vaarassa. Tule, tule pian!» + +Hiljan luettua kirjeen, huudahti paroni: »Tämä on mahdotonta!» + +»Herman, mitä sanot! Miksi olisi tämä mahdotonta? Eikö minun ole +velvollisuuteni mennä kuolevaa äitiäni katsomaan, koska hän sitä +hartaasti toivoo? Mitä saattaisin halukkaammin tehdä, kuin tämän toivon +täyttää?» + +»Esimerkiksi noudattaa minun mieltäni -- sen pitäisi olla sinulle +tärkeämpää, ja minun tahtoni on, että sinä jäät kotiin.» + +»Minä tahdon hartaasti täyttää sinun tahtosi kaikessa, joka ei sodi +omaatuntoani vastaan, mutta tässä -- Herman! Sydämmessäni tunnen, että +nyt olen velvollinen tekemään sinua vastaan, koska ei sinulla ole mitään +syytä estää lähtöäni.» + +»Sinä et syytäni ymmärrä, ja minä tahdon säästää sinua sitä kuulemasta.» + +»Minä tahdon sen tietää, sillä muutoin ei minua mikään estä äitini tykö +menemästä.» + +»Noh, älä pahastu sitte, kun minä nyt sanon, että _minun_ vaimoni ei +sovi olla piparkakunleipojan hoitajana. Jos olisin tietänyt tahtovasi +siksi, silloin et ikänä olisi vaimonani ollut. Kenraalinna, Simssin +kasvattitytär on minun vaimoni, vaan ei leipojan tyttö. Kaikki täällä +sanoisivat, että paronitar on äitiänsä, leipojaa hoitamassa; ymmärrätkö +nyt, että se on varsin sopimatonta.» + +Paronin puhuessa oli Hilja tullut kalpeaksi kuin lumi, ja nyt hän +lausui: »Oh, te vapaasukuiset! Kovin te olette turhuuden ja ylpeyden +kahleissa!» Sitte hän meni sisälle huoneisiinsa eikä enää maininnut +mitään koko matkastansa. + +Paroni ja täti menivät myöskin sisälle, ja paroni luuli Hiljan nyt +rupeavan itkemään ja rukoilemaan häntä. Mutta siinä hän pettyi, sillä +Hilja oli varsin vaiti. Hänen mustat silmänsä kiilsivät vain erinomaisen +loistavina, ja hän teki kaikki toimituksensa niinkuin ennenkin, vaikka +hän oli niin kalpea, että olisi saattanut luulla hänen pyörtyvän. +Välistä hän oli syviin ajatuksiin vaipuneena, mutta iltapuolella hän +näytti jo varsin tyytyväiseltä. + +Paroni katseli tarkastellen Hiljaa. Hän huomasi, että Hiljassa oli +muutos tapahtunut, ja ajatteli: »Hän on viisas nainen; kyllä kaikki +hyvin käy, kun hän vain vähän tottuu meidän oloihimme.» + +Illalla paroni taas läksi kaupunkiin, ja hänen lähdettyänsä tuli vanha +täti Hiljan luoksi, sanoen: »Hilja parka, sinä et onnellinen ole.» + +»Täti, mitä kylvää, sitä niittää. Ylpeys on minut tähän tilaan +saattanut, sen nyt hyvin tunnen, enkä tahdo valittaa, vaan koetan, niin +paljon kuin on mahdollista, elämäni nykyiseen tilaan tyytyä.» + +Hilja luki illalla rukouksensa tädin huoneessa ja meni, sanottuansa +sydämmelliset yöhyväiset, kamariinsa. Aamulla, kun täti heräsi, toi +palvelustyttö hänelle pienen kirjeen Hiljalta. Täti aukaisi kirjeen ja +luki: + +»Oma tätini! Minun sydämmeni vaatii, että menen äitini luo. Kun kirjeen +saatte, olen jo kaukana. Kamarini pöydällä on miehelleni kirje, jota +pyydän teitä hänelle viemään. Kysykää häneltä, mihinkä hänen mielestään +olisi paras sanoa minun lähteneeni. Tätä pyytää teidän murheellinen + + Hiljanne.» + +Täti puki kiiruusti vaatteet yllensä ja käski asettaa itsellensä +hevosen, sillä hänen täytyi lähteä kaupunkiin. Pian hevonen olikin +valjaissa. Täti otti Hiljan kirjeen paronille mukaansa ja läksi +Helsinkiin. + +Paronilla oli ollut vieraita, joiden kanssa hän koko yön oli korttia +lyönyt, ja hän oli vasta muutaman tunnin nukkunut, kun kuuli oveensa +naputettavan. + +»Kuka siellä?» kysyi paroni. + +»Vanha täti», vastasi täti. »Minulla on tärkeä asia puhuttavana.» + +»Tulkaa sisälle», sanoi paroni, mutta mumisi samalla itseksensä: +»Pitäisipä hänen ymmärtämän, ettei minua sovi unestani herättää. Mitäpä +asiaa hänellä nyt ollee? Arvattavasti ei juuri mitään, joka +mainitsemista ansaitsee.» + +Täti tuli sisälle, antoi paronille Hiljan kirjeen ja kertoi sitte, että +Hilja yöllä oli lähtenyt Naantaliin. Muuta hän ei joutunut sanomaan, +ennenkuin paroni kiljasi: + +»Naantaliin! Kuinka uskalsitte antaa hänen sinne lähteä, vaikka minä +kielsin?» + +»Paroni hyvä, minä en hänen lähdöstään mitään tietänyt, ennenkuin +aamulla, jolloin tämän kirjeen sain.» Täti jätti nyt kirjeensä +paronille, ja paroni luki ensiksi tädin kirjeen ja sitte omansa, joka +kuului: + + »Herman hyvä! + +Sinä kielsit minua lähtemästä äitiäni katsomaan, ja minun oli +velvollisuus tehdä sinun mielesi mukaan, koska olen sinuun sidottu, +mutta minun on myöskin velvollisuus noudattaa kuolevan äitini viimeistä +pyyntöä -- ja mitä tehdä -- -- kuinka saattaisin molemmat velvollisuudet +täyttää? Tätä ajattelin koko päivän, kunnes vihdoin tulin selville. Nyt +tiedän, mitä teen. Minä lähden Naantaliin, mutta siellä ei kukaan saa +tietää, että paronitar on äitinsä luona. Yöt päivät olen häntä hoitava, +mutta kun joku vieras tulee, kätkeydyn äitini huoneessa olevaan pimeään +vaatekomeroon. Tämän tahdon sinun vuoksesi tehdä, ja sano sinä +tuttavillesi, että olen lähtenyt Tukholmaan sukulaisiemme luo. Kun +äitini minua ei enää tarvitse, lähdenkin sinne, ettet joudu vallan +perättömiä puhumaan. Anna, Herman rakas, anteeksi minulle, että vastoin +mieltäsi teen, ja minä lupaan, vaikka mitä kärsisin, ettei kukaan saa +tietoa siitä, että olen Naantalissa. Mutta -- Herman! Herman, ajattele +toki, että meidän kaikkien pitäisi pyrkimän yhden Isän lapsiksi.» -- -- +Tähän asti paroni luki tädin kuullen, mutta hänen äänensä rupesi +värähtämään, ja hän luki lopun hiljaa. Sitte hän mietti kauan itseksensä +ja sanoi vihdoin: + +»Noh, koska tämä nyt näin on tapahtunut, saahan niin olla, mutta sekä +kotiväelle että vieraille on paras sanoa paronittaren lähteneen +Tukholmaan -- ymmärrättekö?» + +»Kyllä», oli tädin vastaus. + +»Muuta ei ole minulla nyt sanottavaa», lausui paroni, »te saatte taas +lähteä maalle toimituksiinne.» Täti meni, ja paroni jäi yksin. Hän luki +nyt vielä Hiljan kirjeen ja sanoi sitte itseksensä: »Hän on yhtä +hyväsydämminen kuin hän on kaunis. Hm, kumma, -- -- entä jos todellakin +olisin häneen rakastunut -- rakastunut -- ha, ha, haa -- oikeinpa oiva +rakastaja, joka on hänen perinnöstään jo tuhlannut monta tuhatta!» + +Paroni puki vitkallisesti vaatteet yllensä, otti sitte sanomalehden +käteensä ja silmäili sitä, mutta se ei häntä huvittanut. Pitkä oli hänen +päivänsä. Vaan illan tultua hän istui tavallisuuden mukaan taas eräässä +ravintolassa lyöden korttia, ja niissä oli nyt koko hänen halunsa ja +mielensä; ne paremmat tunteet, jotka äsken hämärästi liikkuivat hänen +sydämmessään, olivat jo kaikki taas tukehuksissa. + + + + +YHDESTOISTA LUKU. + + +Ukkonen jyristeli, tavan takaa salamoitsi ja vettä satoi, niin että +virtana juoksi Naantalin katuja pitkin. Juuri tässä kovassa +myrskyilmassa tuli eräs nainen kyydillä ajaen kaupungin tullista +sisälle. Hän seisautti hevosensa, astui maahan rattailta ja maksoi +kyytimiehensä; sitte hän otti vähäisen matkalaukun ja kantoi sitä +toisella kädellään, ja toisessa oli hänellä sateenvarjo, joka oli +likomärkä. Niin varustettuna hän poikkesi erääseen taloon ja kiipesi +sitte portaita myöden talon ylikertaan. Hän naputti ovea, ja sisältä +kuului ääni, joka sanoi: + +»Kuka nyt tämmöisessä rankkailmassa liikkeellä on?» Ovi aukeni, ja kun +tulija astui sisälle, sanoi hän: + +»Hyvää iltaa, vanha Tiina! Ettekö minua tunne?» + +»En, vai kuinka? No olette maarin Hilja -- paronitar -- no Jumalan +kiitos! Nythän äitinne saa levon ja lohdutuksen.» + +»Onko äitini kovin huono?» kysyi Hilja kiiruusti. + +»Huono kyllä», sanoi Tiina, »ja hän on teitä kovasti odottanut, sitte +erittäinkin, kuin Niilo maisterin täytyi pois lähteä.» + +»Vai on veljeni jo lähtenyt pois! Voi, etten häntä saanut tavata! Tiina +hyvä, minä olen kovin märkä, antakaa minulle kuivia vaatteita siksi kuin +omani kuivavat, että minä pian saisin mennä äitiäni syleilemään.» + +»Aivan halusta», vastasi Tiina ja toi nyt Hiljalle vaatteita, joista +muutamat olivat Hiljan äidin, toiset Tiinan omia. Paroni varmaankin +olisi pyörtynyt, jos hän olisi nähnyt Hiljan tässä vaatetuksessa. + +Tiina oli Hiljan äidin vanha ystävä; hän oli nähnyt Niilon ja Hiljan +kasvavan ja piti heitäkin rakkaana. Hän oli nyt jo muutaman vuoden +asunut yhdessä lesken kanssa, ja tälle vanhalle luotettavalle ystävälle +Hilja nyt sanoi: + +»Tiina hyvä, te ette saa kenellekään ilmoittaa, että minä olen täällä. +Jos joku vieras tulee, täytyy minun rientää tuohon pimeään +vaatekomeroon. Te varmaankin tämän kummana pidätte, ja niinpä se onkin, +mutta -- älkää kysykö, miksi näin teen, sillä minä en kysymykseenne +kuitenkaan vastausta antaisi. Sen vain sanon, että jollen niin tekisi, +en myöskään voisi olla täällä.» + +»Jos näin on asiain laita, niin kyllä vanha Tiina vaiti osaa olla», +vastasi Tiina. + +Hilja riensi nyt äitinsä luo, joka makasi levottomassa unessa. Hän näki +kivusta riutuneen äitinsä ja vaipui itkien polvillensa hänen vuoteensa +ääreen. Samassa leski huudahti: + +»Minun Hiljani! Auttakaa, auttakaa! Käärme pistää häntä sydämmeen -- +juuri sydämmeen sen myrkkyhammas puree. Voi, kun en pääse apuun!» + +Sairas aukaisi silmänsä ja tirkisteli huoneessa olevia. Hän aikoi nousta +istualle, mutta voimat puuttuivat, ja hän vaipui takaisin vuoteellensa. +Hilja laski kätensä sairaan otsalle, lausuen: + +»Äiti, rakas äitini! Tässä on sinun Hiljasi; tunnetko minua vielä?» + +»Hilja! Oi kiitos, Jumalani, joka annoit minun vielä tämänkin lapseni +nähdä! Jumala siunatkoon sinun ylhäistä ja hyvää miestäsi, joka antoi +sinun tulla köyhää äitiäsi katsomaan, ja Jumala häntä palkitkoon. Oi, +oikeinpa olen iloinen siitä, että sinut tässä nyt vaaratta näen. Hyi +tuota kamalaa untani! Minä näin mielessäni, että käärme sinun sydäntäsi +myrkytti.» + +»Äiti, sinun lapsesi on ollut vaarassa; ylpeyden ja turhuuden myrkky oli +sydämmeeni jo tunkenut, mutta silloin muistui mieleeni äitini, hyvä +köyhä äitini, joka hyvästijättäissäni sanoi: 'Älä ikänä sellaista iloa +hae, jossa Jumala unohtuu.' Minä kuulin nämät sanat korvissani, mutta +unohdin ne taas, vaan tavan takaa kuulin tämän kuiskeen, ja sydämmeni +kävi levottomaksi. Oli minulla vielä toinenkin, joka minua neuvoi -- +hän, joka tuli minun opettajakseni toisessa kodissani. Nyt vihdoinkin on +sydämmeni saanut levon. Älä enää, äiti, pelkää, että vaaraan joudun; +minä tiedän, kusta avun löydän, mutta -- minun on kovia täytynyt kokea, +ja vaivainen hän, joka niin tekee kuin minä.» + +Leski laski laihat käsivartensa Hiljan kaulan ympäri, lausuen: »Lapseni, +sinä et ole onnellinen; heitä sydämmesi murhe äitisi helmaan, sillä jo +piankin se voisi olla myöhäistä. Sydämmeni sykkii vielä, mutta kohta se +jo kukatiesi on kylmänä.» + +Hilja kertoi kaikki murheensa äidilleen ja tunsi suuren huojennuksen. + +Yöt päivät hän nyt hoiti Tiinan kanssa äitiänsä, ja hänen poskensa +tulivat aina kalpeammiksi. Ulkoilmaa nauttimassa ei hän uskaltanut käydä +paitsi yöllä, kun kaupungissa ihmiset nukkuivat; mutta silloin hän meni +niittypolkua pitkin kirkonmäelle eli Nunnamäelle, joksi sitä myöskin +nimitetään. + +Eräänä yönä, jona leski oli saanut nukkua ja Tiina valvoi meni Hilja +hiipien ovesta ulos ja riensi taas Nunnamäelle. Siellä istahti hän mäen +notkolle. Meri oli tyyni kuin peili, ja laulurastaan ääni kuului +saaristosta. Vähäinen vene näkyi merellä; siinä souti kaksi poikaa. Vene +läheni rantaa, ja pojat tulivat maalle lähellä sitä paikkaa, missä Hilja +istui. Hilja näki heidät, kun he hänen sivutsensa kulkivat, mutta hän ei +vähääkään liikahtanut. Pojat katsoivat Hiljaa; hän oli mustissa +vaatteissa, ja hänen kasvonsa olivat valkeat kuin lumi; ja peläten tuota +kalpeata olentoa he läksivät juoksemaan kotiinsa, minkä vain ennättivät. +Kotiin tultuansa kertoivat lapset äidillensä, että he Nunnamäellä olivat +nähneet kummituksen. »Jos uskotte taikka ette», sanoi toinen poika, »on +toden totta, että me näimme naisen mustaan pukuun puettuna; hänen +kasvonsa olivat valkeat kuin haudasta nousseen. Hän istui kökötti +kivellä liikahtamatta; mustat silmät vain kummasti kiilustivat.» + +Poikien äiti, joka jo tuokion ajan oli maannut, nousi nyt vuoteeltansa, +lausuen: + +»Minäpä myöskin menen katsomaan, onkohan se siellä vieläkin. Kukaties se +on jonkun pyhän nunnan henki, joka ei ole saanut haudassansa lepoa, vaan +käyskentelee katsomassa tätä syntistä maailmaa. Täälläpä onkin muutamien +vuosien kuluessa kaikki varsin muuttunut; pyhällä mäellä nyt kulkevat +pöyhkeät röökinät ja krikastavat nuorten herrain parissa juuri kuin +taitamattomat harakat, eikä yhtään muisteta, mitä vanhaan aikaan +opittiin, että kirkon ympärystä on pyhä paikka.» + +Tämän lausuttuaan riensi akka Nunnamäelle päin, vaan poikkesi kuitenkin +ensin naapuriakan luo uutista kertomaan ja pyytämään häntä kanssaan, +koska yksin lähteminen tuntui vähän kammottavalta. + +Jonkun aikaa naapurissa oltuaan meni akka kumppaninsa seurassa +kummitusta katsomaan, ja tiellä kertoilivat molemmat, mitä aaveita äiti +ja äidinäiti entisaikoina olivat nähneet, ja niitä juttujapa johtuikin +muistoon varsin paljo. Jutellessaan akat jo ennättivät Nunnamäelle, +mutta turhaan he hakivat sieltä nunnaa, sillä mäellä ei näkynyt enää +muuta kuin muutama sinne istutettu nuori puu, joka tuulessa huojui. +Tyhjäntoimittajina täytyi akkain kotiinsa jälleen palata. Vaan jopa +muutaman päivän perästä taas toisaalta kuului huhuja, että keskiyön +aikana oli nähty mustiin puettu nainen Nunnamäellä; ja kun Tiina eräänä +päivänä meni kaivolle vettä ammentamaan, tuli hänen luoksensa vanha +akka, joka hänellekin kertoi tuon kaupungissa kulkevan jutun ja lisäsi +vielä, että eräs ukko, joka ei juttua uskonut, oli sanonut: »Minä menen +tulevana yönä vahtiin Nunnamäelle, ja jos nainen on ihminen, niinkuin +luulen, niin kyllä minä hänelle aika kyydin annan, koska hän täällä käy +ihmisiä pelottelemassa.» + +Tiina arvasi heti, että nunna ei ollut kukaan muu kuin Hilja. Hän riensi +sen vuoksi vesisankoinensa ylikertaan, ja puhui, tavattuansa Hiljan, +mikä huhu kaupungissa oli noussut, sekä varoitti Hiljaa menemästä +Nunnamäelle. Varoitus oli kuitenkin tarpeeton, koska Hilja ei olisikaan +voinut mennä kotoa pois, sillä jo seuraavana yönä kuolema korjasi hänen +rakkaan äitinsä. + +Lesken kuoltua Hilja läksi Tukholmaan, eikä kukaan aavistanut, että hän +oli äitiänsä ollut hoitamassa. Mutta kauan puhuivat Naantalin akat, että +nunna oli istunut Nunnamäellä, koska ei hän saanut ihmisiltä rauhaa +haudassansa. + + + + +KAHDESTOISTA LUKU. + + +Syyskuu oli loppupuolella, tuuli vinkueli ja ravisteli kellastuneita +lehtiä puitten oksilta maahan, ja sadepisarat rapisivat vasten paronin +maakartanon ikkunoita. + +Hiljan huoneessa paloi valkea pöydällä olevassa lampussa, ja Hilja istui +pöydän ääressä. Hän muisteli äitivainajatansa, joka nyt oli jo vähän +kolmatta vuotta ollut maan povessa, ja ajatteli itseksensä: »Äiti käski +minun kärsivällisyydellä koettaa saada mieheni mieltä kääntymään pois +maailman huonoista menoista, ja tätäpä olenkin koettanut, vaan turhaan +-- -- mutta en tahdo valittaa -- onpa minulla kumminkin yksi, joka minua +hellii, jolle elämäni on kallisarvoinen.» + +Näin ajateltuaan hän meni erääseen kamariin, jossa pieni poika +lylleröinen tallusteli. Poika oli muutaman kuukauden toisella vuodella +ja asteli juuri ensimmäisiä, horjuvia askeleitansa. »Tuleppa tänne, +Tommiseni!» sanoi Hilja, ja poika koetti kiiruhtaa äitinsä luokse. Hilja +otti lapsen syliinsä ja rupesi juttelemaan hänen kanssansa, mutta +samassa tuli paroni sisälle ja huudahti kiivaasti: + +»Merkillistä, että sinä saatat lapselle puhua tuota raakaa suomenkieltä! +Eikö siinä ole kyllä, että hänen täytyy sitä koulussa oppia, jos hän +elää -- -- noh, se ei nyt olekaan varsin luonnotonta, sillä kyllähän +sitä joskus tarvitsee, -- mutta että _sinä_ hänelle, pikku _paronille_, +saatat puhua semmoista kieltä, jota joka talonpoika puhuu, se ei sovi. +Etkö ymmärrä, että sitä kieltä hän oppii, jota äiti hänelle puhuu.» + +Hilja katseli nöyrästi, vaan vakavasti paronia ja lausui: »Herman! +Hartaasti olen toivonut hänen suomea oppivan ja sitä varten olen hänelle +tätä kieltä puhunut. Sinun sukusi, Herman, on Suomen jaloimpia, sinunhan +siis pitäisi oleman etupäässä kaikkia jaloja pyrinnöitä edistämässä, ja +näistä pyrinnöistähän kansalliset ovat suuriarvoisimpia. Miksi siis olet +sitä vastaan, että poikamme oppii maamme kieltä? Minä en voi olla +hänelle sitä puhumatta, sillä omatuntoni minua siitä soimaisi.» + +»Noh, jos puhutkin, älä sitä kuitenkaan minun tai muitten sivistyneitten +kuullen puhu», varoitti paroni ja meni pois, paiskaten oven kiinni. + +Hilja jäi taas poikansa kanssa yksin huoneeseen. Tuuli vinkueli ulkona, +ja Hilja istui alakuloisena miettien elämäänsä. Hän ajatteli itseksensä: +»Melkein aina täytyy neidon noudattaa tärkeimmissä asioissa muitten +mieltä. Silloin kumminkin, kun hän sydämmensä ystävän valitsee, valitsee +hän oman mielensä mukaan. Mutta voi, useinpa hän tässä valitsemisessaan +pettyy!» + +Pikku Tommi katseli äitiänsä ja äänteli vähäisen, mutta koska Hilja yhä +vain istui mietteissään, nykäisi lapsi äitinsä hameesta ja rupesi +narisemaan. Tämäpä auttoikin, sillä Hilja otti lapsen syliinsä ja +hyväili pientä lemmittyänsä. Hän istahti keinutuoliin ja rupesi +pojallensa puhumaan, sanoen: »Istu, kiltti, sylissäni ja kuuntele, kun +äiti laulaa: + + Oma kiltti poikaseni! + Nuku äitis helmassa, + siinä olet turvassa. + + Siinä surutonna olet + niinkuin kukka lehdossa, + pieni lintu pesässä. + + Minun sydänkäpyseni! + Nuku unta makeaa, + uni voimat vahvistaa. + + Mailman kiistatanterella + usein myrskyt raivoaa, + vastatuulet puhaltaa. + + Kukatiesi kohtaavat ae + sinuakin, lapseni, + oma pienokaiseni. + + Vahvistu, mun poikaseni! + Nuku, sydänkäpyni! + Vielä valvoo äitisi. + +Hiljan laulaessa pikku Tommin silmät vaipuivatkin kiinni, ja Hilja +katseli mielihyvällä nukkuvaa lastaan. Mutta hetkisen vain sai hän näin +rauhassa istua, sillä palvelija tuli sisälle, ilmoittaen, että ulkona +oli eräs herra, joka maantiellä oli pimeässä ajanut kivelle kumoon ja +loukannut itsensä niin, ettei hän nyt voinut edemmäksi mennä, vaan pyysi +päästä paronin kartanoon siksi, että hän vähän toipuisi. + +Hilja nousi heti istualta, laski nukkuvan lapsensa kätkyeen ja riensi +sitte paronin luo kertomaan, mikä onnettomuus matkustavaiselle oli +tullut. + +Paroni käski palvelijan kysyä kyytimieheltä, mikä mies matkustavainen +oli, ja saatuansa tiedon, että tämä oli tohtori, käski hän heti piian +mennä vuodetta hankkimaan tohtorille toiseen vierashuoneeseen. + +Vieras tohtori talutettiin nyt sisälle, mutta juuri huoneeseen +ehtiessään hän pyörtyi. Palvelijat riensivät apuun, ja tohtori +kannettiin hänelle hankittuun vuoteeseen. Hilja toi lääkkeitä, joita +ensi hädässä piti käytettämän, mutta lähestyessään sairasta kalpeni hän, +hänen kätensä vapisi ja hän huudahti hiljaa: »Oi Jumala! Paavo!» + +Paavo oli tullut ulkomailta ja aikoi lähteä erääseen pitäjään, jossa +hänen sisarensa asui, mutta silloin sattui matkalla onnettomuus, ja nyt +hän oli Hiljan, entisen rakastettunsa, kartanossa. + +Kun Hilja tointui hämmästyksestään, toimitti hän heti, että mentiin +kaupungista lääkäriä noutamaan, ja pyysi sitte tätiä kylmällä vedellä +hautomaan sairaan päätä, mutta riensi itse lapsensa kätkyen viereen. +Siinä hän istui kalpeana, kädet ristissä, lausuen: »Oi Herra minun +Vapahtajani, vahvista voimani!» + +Paavo virkosi pian, mutta hän oli saanut päähänsä reiän, josta oli paljo +verta vuotanut, ja hän oli sen vuoksi kovin väsynyt. Tainnoksistaan +herättyänsä hän katseli ympärillensä ja näytti, tädin nähtyänsä, +ikäänkuin vähän kummastuneelta, mutta tarttui sitte kipeään päähänsä. +Hän näkyi huomaavan, missä oli, ja sanoi heikolla äänellä: »Täti, missä +on Hilja?» Vastausta odottamatta hän painoi taas silmänsä kiinni. + +Tohtori tuli kaupungista ja meni nyt paronin kanssa Paavon tykö. Hän +tarkasteli sairasta ja sanoi sitte: »En luule tässä mitään vaaraa +olevan, vaikka sairas luultavasti useita päiviä tulee olemaan vuoteen +omana.» + +Paroni huusi Hiljaa, sanoen: »Tule kuulemaan, mitä tohtori Paavolle +määrää, sillä minulla on asioita kaupunkiin ja aion nyt lähteä sinne +tohtorin seurassa.» + +Hilja tuli, kuunteli tarkasti tohtorin määräyksiä ja meni ne kuultuansa +jälleen pois. Kohta hänen mentyänsä aukaisi Paavo taas silmänsä. Tohtori +koetti puhua hänen kanssaan, mutta Paavon puhe oli sekanaista, hän +houraili. Tohtori antoi vielä muutamia tärkeitä määräyksiä ja läksi +sitte paronin seurassa pois. + +Täti istui sairashuoneessa, ja Hilja meni hänen tykönsä, sanoen: »Ehkä +teidän tulee väsymys, menkää lepäämään, kyllä minä tulen valvomaan ja +otan toisen sisäneitsyen kanssani. Ehkä sitte aamupuoleen taas paremmin +jaksatte valvoa.» + +Hiljan puhuessa Paavo heräsi; hän katseli huoneeseen ja huudahti +iloisesti, havaittuansa Hiljan: + +»Hilja!» vaan samassa hän sanoi taas: »Et sinä olekkaan Hilja. Kuinka +kehtaat sinä, Pariisin muotinukke, pitää minun Hiljani silmiä?» + +Hilja hiipi Paavon luokse, sanoen: »Etkö minua tunne?» Paavo katseli +tuimilla silmäyksillä Hiljaa ja huudahti taas: + +»Mene pois, sinä muotinukke, ja anna minulle minun Hiljani ääni ja +silmät.» + +Hilja ei voinut olla huoneessa, vaan meni pois siksi, että Paavo taas +ennätti vaipua unen horroksiin. + +Paronin tahdosta täytyi Hiljan aina käydä komeissa ja viimeisen muodin +mukaan valmistetuissa vaatteissa, vaikka ne kyllä olivat hänelle +rasituksena. + +Pari päivää oli Paavo hyvin huonossa tilassa, mutta sitte hän sai nukkua +levolliseen ja virvoittavaan uneen. Hilja ja täti istuivat huoneessa, +kun hän unestansa heräsi. Hän katseli kamarissa olevia ja sanoi sitte: +»Ah, nyt muistan, miten olen tänne joutunut. Teillä on ollut paljo +vaivaa minusta! Kuinka kauan olen täällä ollut?» + +»Nyt kolmatta päivää», vastasi täti. »Te olette ollut varsin houreessa, +mutta nyt kyllä voimat jälleen pian entiselleen palajavat.» + +»Hilja, missä on Hilja?» kysyi Paavo. + +Hilja, joka huoneessa istui vähän syrjempänä, tuli nyt Paavon luoksi, ja +Paavo lausui: + +»Hilja, oletko minua muistanut poissa ollessani? Oi jos olisit, jos +tahtoisit --» Muuta ei Paavo ennättänyt puhua, sillä Hilja, joka seisoi +kalpeana ja vapisevana kuin haavanlehti, sai kuitenkin voimia niin +paljon, että hän Paavon puheen voi keskeyttää vastauksella: + +»Minä sekä paroni, minun mieheni, olemme molemmat muistaneet sinua +kiitollisuudella kaikesta siitä, jota minulle opetit.» + +Paavo ei enää mitään puhunut. Hänen silmänsä vaipuivat kiinni, ja niin +hän makasi pitkät hetket sanaakaan sanomatta. + +Viikon päivät oli Paavo paronin kartanossa, mutta matkusti sitte pois, +vaikka hänen voimansa vielä olivat jotenkin heikot. Hilja tunsi Paavon +lähdettyä ikäänkuin taakan putoavan sydämmeltänsä, ja hän saattoi taas +lempeästi hymyten liverrellä pienen poikasensa kanssa. + + + + +KOLMASTOISTA LUKU. + + +Kylmä oli talvinen yö helmikuun keskivälissä. Härmäisinä seisoivat puut +Kaisaniemen puistossa. Kuu paistoi kirkkaasti, ja sen valo laskeutui +vuoteelle, jossa lepäsi pieni poikanen. Tämä lapsi oli paronin pikku +Tommi. Hilja istui vuoteen vieressä itkien, sillä hänen rakas lapsensa +oli kipeänä. Koko pitkän yön hän istui lastansa katsellen; mutta kun +päivä vähän hämärsi, tuli täti hänen luoksensa, sanoen: + +»Mene nyt vähäisen levähtämään. Sinun voimasi loppuvat, kun tässä aina +istut; kyllä minä lasta katson, ja jos hänessä joku muutos tapahtuu, +kyllä sitte heti sinut herätän.» + +Hilja läksi lepäämään, mutta kauan ei hän voinut nukkua. Hän meni taas +lapsensa vuoteen äärelle ja lausui tädille: + +»Oi täti, jos voisin rukoilla, silloin saisin vähän huojennusta, mutta +minä en nyt saata sanoa: 'Tapahtukoon sinun tahtosi' -- enkä uskalla +toisinkaan rukoilla. Mutta täti, te ette ole heikko äiti niinkuin minä, +rukoilkaa minun puolestani!» + +Täti teki niinkuin Hilja pyysi; hän rukoili: »Oi Herra, jos ei tämä ole +pyhää tahtoasi vastaan, niin anna poikasen elää vanhempainsa iloksi ja +turvaksi ja sinulle kunniaksi; vaan, Herra, tapahtukoon sinun tahtosi!» + +Pieni Tommi vaikeroitsi koko pitkän päivän, mutta illalla lakkasi +vaikeroiminen, ja hänen voimansa näkyivät vähenemistään vähenevän. +Paroni tuli sisälle. Hän kysyi, kuinka lapsen laita oli, ja sanoi +aikovansa lähteä tuttaviensa luo. + +»Herman, älä mene tänä iltana», sanoi Hilja. »Tohtori ei anna meille +mitään toivetta lapsen parantumisesta, ja -- ja minä pelkään, että tämä +on viimeinen ilta, jona lapsemme näemme elossa.» + +»Sinä jumaloitset lastasi ja luulet sen vuoksi häntä heikommaksi, kuin +hän onkaan. Näethän sen, että lapsi nyt on paljon parempi, hänpä nyt on +varsin vaiti.» + +»Oi Herman, minä pyydän, minä rukoilen sinua, tämä ainoa ilta vain ole +kotona!» + +»Oi, älä minua nyt vaivaa; täällähän tulisin teidän seurassanne aivan +ämmämäiseksi. Saat nähdä, että lapsella ei ole mitään hätää. Hyvästi +nyt.» + +Paroni meni ulos. Hän lähestyi ravintolaa, jossa hänen kumppaninsa +istuivat. Levottomasti sykki hänen sydämmensä, ja hän ajatteli +itseksensä: »Entäs jos poikani sentään kuolisi tänä yönä -- mutta tuskin +-- mitäpä hän nyt juuri kuolisi, sillä olihan hän parempi.» Paroni meni +edemmäksi ja tuli jo ravintolan portaitten eteen, mutta nyt hän oli +vielä levottomampi ja päätti jo palata takaisin; vaan samassa hän +katsahti ylöspäin ravintolan akkunoihin ja näki erään kumppaneistansa, +joka noikkasi hänelle. Nyt ei hän enää kehdannut takaisin palata, vaan +meni ravintolaan kumppaniensa luo. Mutta kortit eivät sinä iltana +paronia huvittaneet. Aina välimmiten hän tunsi tunnossaan vaivan, ja +huonosti onnistui kortinlyönti. + +Tavallista aikaisemmin paroni meni pois ravintolasta, ja hänen +levottomuutensa enentyi, kun hän kotiansa läheni. Hän tuli kamariinsa +ketään tapaamatta ja riensi sieltä Hiljan huoneeseen. Täällä kohtasi +häntä näky, joka sai miehen kalpenemaan. + +Vähäisellä vuoteella lepäsi pieni Tommi; kuolon enkeli oli jo suudellut +hänen huuliansa. Kuu laski hopeisen valonsa kuolleen lapsen kasvoille. +Hilja istui vuoteen ääressä kalpeana kuin vahakuva, ja kyyneleettömät +olivat hänen mustat silmänsä. + +Paroni läheni Hiljaa, lausuen: »Myöhään taisin tulla. Onko hän jo +kuollut?» + +»Kuollut!» vastasi Hilja kolkosti, vaan lausui sitte: »Herra antoi, +Herra otti, siunattu olkoon Herran nimi.» + +Näin lausuttuansa rupesi hän katkerasti itkemään, ja kyyneleet +huojensivat hänen surevaa sydäntänsä. + +Hilja parka! Häntä kovasti koeteltiin, ja surkea oli häntä nähdä +silloin, kuin lapsi laskettiin pieneen, kukkasilla seppelöityyn +arkkuunsa. + +Paroni piti suuret peijaiset pojallensa, ja kun lapsi hautaan pantiin, +näytti hänkin vähän liikutetulta. Mutta Hilja oli niin surullisen ja +heikon näköinen, että vieraat sanoivat: »Kyllä hänkin pian haudassa +kotinsa saa.» + +Näin oli ihmisten tuumat, mutta toisin kävikin. Ainoastaan pari +kuukautta tämän jälkeen oli paroni kutsuttu pitoihin, ja sieltä tuotiin +Hiljalle sanoma, että hän oli saanut halvauksen. Hän eli vain muutaman +hetken sen jälkeen, kuin hän kotiin oli saatettu. + +Näin sai Hilja kärsiä katkerimmat murheet, jonka vuoksi hän sanoikin +tädillensä: »Lapsena luulin, että ylhäisillä rikkailla ihmisillä ei +mitään murhetta olisi. Lapsella on lapsen mieli -- sitte olen paljon +kokea saanut, ja 'kokenut paljon tietää, mutta vaivainen hän, joka +kaikki kokee.'» + +Tämmöinen oli Hiljan onni hänen jouduttuansa maailman mahtavien +kukkuloille, ja tähän nyt kertomukseni loppukoon. -- + + * * * * * + +Ilta oli tullut tädin kertoellessa, vaan olisin halusta vielä tahtonut +kuulla yhtä ja toista, jonka vuoksi häneltä kysyin: »Mihin Hilja paronin +kuoltua joutui, ja miten Niilon kävi?» + +»Kysymykseesi, Elsaseni, voin kohta vastata», sanoi täti. »Paronin +kuoltua meni hänen omaisuudestansa kaikki muu velkoihin, paitsi hänen +maakartanonsa, ja siellä elää nyt Hilja, auttaen monta köyhää perhettä. +Hänen veljellänsä on oma pappila; hän on oiva pappi, ja Alma on hänen +onnellinen vaimonsa. Hänen tykönänsä oleskelee Hilja usein.» + +»Kiitos kertomuksestanne», sanoi rouva P., »mutta nyt saamme näihin +tietoihimme tyytyä, sillä aika on jo mennä kotiin.» + +»On kyllä», sanoi täti; »tuollahan toisetkin kylpyvieraat palaavat +Luonnonmaan saaresta.» + +Me kokoilimme nyt kapineemme koppaseen ja läksimme sitte pois. Kotiin +mennessämme muistin onnetonta Hiljaa ja päätin vakavasti, etten suinkaan +ikänä naimisiin menisi. Olinhan minä jo seitsemäntoista vuotinen, ja +täytyihän sillä iällä päätösten jo lujina pysyä. Tiellä muistin vielä, +että minulla on orpana, joka minusta paljon pitää, ja joka on niin +suloinen, etten ole toista semmoista nähnyt, -- mutta vain orpanan +rakkaus meidän välillämme pitää oleman, ei rahtuakaan enempää -- niin +minä päätin. + +Ilta-auringon viimeiset säteet laskivat loisteensa meidän portaillemme, +kun kotiin tulimme. Paronitar istui portailla; hänellä oli kädessä iso +kukkakimppu, jonka hän antoi Tommille. Tässä me nyt erosimme ja +yöhyväiset lausuttuamme menimme kukin huoneeseemme. + + + + +NELJÄSTOISTA LUKU. + + +Kesä oli jo loppupuolella, ja vainioilla näkyi kuhilaita. Meressä rupesi +vesi kylmenemään, ja kylpijät ajattelivat kukin kotiin palaamistansa. + +Minä istuin vähäisessä kamarissani ja tuumailin myöskin poislähtöäni, +ajatellen: »Kenenkähän eno nyt lähettää minua täältä noutamaan.» Juuri +tätä ajatellessani tuli paronitar huoneeseeni, sanoen: + +»Hyvää päivää, Elsani! Tiedätkö, me olemme nyt päättäneet jo huomenna +täältä lähteä, ja illalla menemme salmen rannalle jäähyväisiä sanomaan. +Haluttaisiko sinua tulla meidän kanssamme sinne?» + +»Haluttaa kyllä», vastasin minä, »kiitoksia vain kutsustanne.» + +»Minä menen nyt kylpemään», sanoi paronitar, »sillä kello on jo puoli +neljä; hyvästi siis -- puoli seitsemältä lähdemme salmen rannalle.» + +Paronitar meni, ja minä istuin akkunan ääreen katselemaan ihmisiä, jotka +kulkivat kadulla. Aioin juuri lähteä pois, kun näin vaunut ja hevoset, +jotka tunsin enoni omiksi; ne tulivat pihaan ja minä riensin vastaan. +Nytpä vasta iloiseksi tulin, kun näin enoni hyppäävän vaunuista alas. +Minä huusin: »Oi, voi, olipa oikein hupaista, että eno itse tuli minua +noutamaan!» + +»Hiljaa, hiljaa, Elsa», lausui eno. »Onko sinun ikävä ollut, koska noin +ilakoitset minua nähdessäsi?» + +»Ei ole ollut juuri ikäväkään, mutta kyllä kotona sentään on hauskempi», +vastasin minä. + +»No Jumalan kiitos», sanoi eno. »Sinulla on sitte ollut hyötyä +kylpyajastasi, sillä muodostasi näen, että olet reipastunut, ja koska +koti on paras, huomaan, ettei sydämmesi ole turhuuksiin kiinnitetty.» + +»Ei ollenkaan, sillä tiedättekö, eno, minulla on ollut täällä niin +hyviä, viisaita ystäviä, etten ole voinut heidän seurassansa +turhamaiseksi tulla.» + +Emäntäni katkaisi puheeni, sillä hän tuli meitä pyytämään sisälle kahvia +juomaan. Me menimme, ja kahvin juotuamme läksi eno talliin hevosiansa +katsomaan, mutta minä jäin kapineitani kokoon panemaan, sillä toisena +päivänä meidän oli pois lähteminen. + +Kun eno taas tuli sisälle, olin jo kapsäkkini täyteen tupannut ja pyysin +nyt enoani tulemaan kanssani kylpyvieraitten seurasaliin. Enoni lupasi +tulla, sillä häntä halutti nähdä kylpylaitostakin. Me menimme, ja minä +oikein ylpeilin, kun sain kulkea enoni rinnalla. + +Eno oli nyt kolmenkymmenenseitsemän vuohen vanha, juuri parhaassa +miehuuden iässä, ja hänen jalo muotonsa veti heti ihmisten huomion +puoleensa. Jouduttuamme käytävälle, joka on kylpyvierasten seurasalin +edustalla, kuulin, kuinka ihmiset kuiskailivat: »Kuka on tuo sorea +herra, joka Elsan rinnalla kulkee?» mutta tähän eivät vastausta saaneet. +Me menimme saliin, ja eno katseli ensin huonetta vähän, mutta istahti +sitte erään pöydän viereen ja rupesi pöydällä olevaa sanomalehteä +lukemaan. Minä istuin akkunan ääressä olevalle tuolille ja katselin +käytävällä kulkevia ihmisiä. Juuri sen akkunan ulkopuolelle, jonka +ääressä istuin, oli käytävälle asetettu lavitsa, ja siihen nyt istahti +paljo nuoria neitosia, jotka lipersivät keskenänsä. Hetken perästä tuli +paronitar myös käytävälle. Hän oli kylpemästä päästyänsä ollut Tommin +kanssa kävelemässä ja meni nyt istumaan samalle lavitsalle kuin +neitosetkin. Tommilla oli kukkakimppu kädessä, ja hän kyseli kukkasten +nimiä tädiltänsä. Paronitar sanoi lapselle niiden nimet, ja +tavallisuuden mukaan kävi heidän puheensa suomeksi. + +Tämä puhe kuului saliin, jossa eno ja minä istuimme. Paronittaren +puhuessa eno laski pois sanomalehtensä. Hän istui niin, ettei hänen +sopinut nähdä paronitarta eikä Tommia, mutta sanat hän kuuli varsin +hyvin. Hän kuuli myös, kuinka eräs neiti C. sanoi: »Tuota suomea en minä +ollenkaan osaa puhua.» + +Siihen vastasi toinen: »Pitäisipä sinun sitä osaaman; sinähän olet +paljon ollut maalla setäsi kartanossa, jossa kaikki palvelusväkikin on +suomalaista.» + +»Niin», sanoi neiti C, »kyllä sitä olisinkin oppinut, jos olisin +tahtonut, ja kyllä sitä niin paljon osaan kuin tahdonkin -- niin paljon +että juuri toimeen tulen, sillä minä en enempää tahdokkaan tuommoista +rumaa kieltä puhua. Ruotsista minä pidän, ja Ruotsissa on minulla vielä +paljo sukulaisiakin, enkä tahdo kuulua niihin, jotka puhuvat suomea ja +näin unhottavat, että Ruotsista ovat kaiken sivistyksen saaneet.» + +Enoni punastui harmista, kuunnellessaan neidin puhetta, ja sanoi: +»Jollen olisi täällä niin outo, että minun tarvitsisi itseni esitellä +noille raukoille, menisin kyllä heille vastaamaan.» + +Toinen oli myöskin, johon tuo puhe vaikutti, ja se oli paronitar. Hänen +mustat silmänsä säihkyivät, ja hänen kalpeille poskillensa nousi +hohtavat ruusut, enkä unohda, kuinka ihana hän oli, kun hän lausui: + +»Tule, Tommi, tänne, minä tahdon kertoa sinulle sadun. Kuuntele +tarkasti, lapsi: + +Oli ennen kaksi perhettä, joilla oli eri kieli. Toinen näistä perheistä +oli sivistynyt, mutta toinen vielä raakalainen. Perheen lapset tulivat +kuitenkin tutuiksi keskenänsä, ja raakalaisesta perheestä sai kaksi +poikaakin olla oppia saamassa sivistyneessä perheessä. Molemmat pojat +lukivat innolla kirjoja, joissa puhuttiin sivistyneen perheen esi-isien +suuresta opista ja taidosta, ja kun he itse olivat oppia saaneet, sanoi +vanhempi: + +'Minä en enää viihdy täällä raakalaisessa kodissani. En, sivistyneitten +joukkoon tahdon mennä, siellä sivistyneitten kielellä oppia ottaa ja +oppia antaa. Tule, veikkoni, Ja tee samaten!' + +'Veli! Hylkäisitkö äitisi?' kysyi nuorempi. + +'Äitini on raakalainen', vastasi vanhempi, häneltä en ole oppia saanut +enkä hänen kieltänsä tahdo puhua. Niitä tahdon työlläni kunnioittaa, +joilta oppia sain.' + +'Oi veljeni', lausui nuorempi, 'minä kunnioitan ja ylistän sitä +perhettä, jolta sivistystä olen saanut; mutta äitiäni, jonka lapsi olen, +ja joka minua lapsena kasvatti, rakastan enemmän kuin mitään muuta +maailmassa. Äitini kieltä minä koetan sivistyttää, sillä silloin voin +myös sivistyttää veljiäni ja sisariani, rakkaan äitini lapsia. Me, jotka +olemme paremman onnen lapset, jotka olemme sivistystä saaneet -- me +olemme velvolliset sitä perheessämme levittämään, ja kun äitimme +lapsista ja heidän jälkeläisistänsä kasvaa valistuneita, jaloja ihmisiä, +silloin tuottavat he myös kunniaa sille perheelle, joka ensimmäisen +sivistyksen siemenen meihin kylvi. Niin, veljeni, on ajatukseni, ja näin +olen tekevä niin kauan kuin veri suonissani juoksee, ja toivon, että +Jumala on työlleni siunauksen antava!' + +'Hyvästi, me kuljemme eri tietä', sanoi vanhempi.» + +Suomalaisuutta halveksivaan neitiin kääntyen lisäsi paronitar: »Neiti, +te joka tässä äsken suomalaisuutta harrastavia moititte -- onko teille +selvä, kumpi näistä lapsista teki oikein?» + +Neiti punastui ja rupesi kumppaniensa kanssa säpisemään ranskankieltä +sekä läksi sitte pois. Paronitar nousi myöskin ja aikoi mennä. Eno, joka +tarkasti oli kuunnellut koko ajan, kun paronitar satuansa kertoi, läheni +nyt akkunaa, sanoen: »Kuka on se nainen, joka noin suoraan lausui, mitä +Suomea rakastavan sydän ajattelee?» + +Minä en ennättänyt vielä vastata, ennenkuin eno joutui akkunan tykö ja +näki paronittaren, joka juuri meni pois Tommin kanssa. »Hilja», huudahti +eno ja istui sitte pöydän ääreen. Minä hämmästyin ja kysyin: + +»Tunteeko eno paronittaren?» + +»Tunnen», vastasi eno ja nojasi otsaansa kättänsä vastaan, joten käsi +jäi ikäänkuin varjostimeksi hänen silmäinsä eteen. Me olimme kahden +salissa, ja minä kerroin nyt enolleni, miten olin tullut paronittaren ja +vanhan tädin tuttavaksi, ja miten arvokkaita, hyviä ihmisiä he olivat. +Eno pyyhkieli salaa muutamia kyyneleitä silmistänsä, mutta minä näin sen +kuitenkin ja ihmettelin, miksi hän noin liikutettu oli. En kysynyt +sentään mitään, koska huomasin, että hän koetti minulta sitä salata. +Minä mainitsin nyt vain, että paronitarkin aikoi huomenna lähteä, sekä +että hän oli kutsunut minua puoli seitsemän ajaksi salmen rannalle. + +Eno katsoi kelloansa ja sanoi sitte: »Kello on jo kuusi; ollaan täällä +niin kauan, että he ennättävät lähteä, sillä minua haluttaa mennä sinun +kanssasi paronittaren vieraaksi. Kyllä minäkin olen tervetullut, koska +jo olen hänelle vanhastaan tuttu.» + +Kello seitsemän läksimme kotiin, ja silloin olivat täti ja paronitar jo +menneet. Me lähdimme perästä, ja kun salmi rupesi näkymään, näimme +tädin, paronittaren ja Tommin, jotka istuivat äyräällä kalliolla. +Kalliolle oli levitetty puhdas, valkoinen vaate ja sen päälle laskettu +teekupit, sokerit sekä leivät, ja kiiltävä teekeittiö seisoi kalliolla +suhisten ja poristen. + +Paronitar katseli meitä pitkään, kun näki minun herran seurassa tulevan, +vaan huudahti, lähemmäksi jouduttuamme, iloisesti: »Paavo», mutta +samassa, ikäänkuin hämmästyen omaa ääntänsä, hän punastui ja tuli +kainosti enoa tervehtimään. + +Enoni sanoi: »Minun teki mieleni tulla sisarenityttären seurassa tänne +luoksenne, ja toivon, ettei Hilja eikä täti siitä pahastu.» + +»Ei suinkaan», vastasi Hilja. »Tämäpä oli yhtä hupaista kuin +odottamatontakin.» + +»Nyt tahdon myös kiittää Hiljaa», sanoi eno, »siitä kauniista sadusta, +jonka kerroit. Minä olin kylpyvierasten seurasalissa, satua kertoessasi, +ja kuuntelin sitä ihastuksella, mutta kun sitte menin katsomaan, kuka +puhuja oli, ja näin, että sinä se olit, ajattelin sanojasi, jotka kerran +minulle lausuit: 'Älä pelkää, Paavo; siemenet on syvään kylvetty, ei +niitä kanat pois rapsi'». + +Hilja hymyili, lausuen: »Hyvät ja hyvin kylvetyt siemenet itävät +heikossakin maassa.» Sitte hän meni kuppeihin kaatamaan teetä, jota me +kaikin rupesimme juomaan. Juodessani kuiskasin tädille: + +»Paavo ja Hilja. Nyt, täti, minä tiedän, kutka Paavo ja Hilja ovat, +joista täti kertomuksessansa puhui.» Täti naurahti ja nyökkäsi päätään. + +Ilta oli ihana. Kalastajat palasivat Turusta, jonkavuoksi merellä näkyi +paljo veneitä purjehtivan. Eno lähestyi Hiljaa, sanoen: »Kumma, että +monien vuosien perästä toisemme tapaamme juuri täällä, jossa sinä +lapsena olet kasvanut. Muistatko vielä, kuinka sinä tulit iloiseksi, kun +minä sinulle vanamoita toin, ja sanoit, että ne ja kanervat olivat sinun +lapsuutesi tuttuja. Vanamot ovat jo lakastuneet, mutta kanervilla on nyt +juuri hohtavin kukoistusaika. Tule kanssani hakemaan niitä.» + +Hilja meni, mutta tuli muutaman hetken kuluttua enoni parissa takaisin, +pitäen kädessään koko joukon kanervia. Enolla oli myöskin kukkasia, +mutta ne hän antoi Tommille, sanoen: »Vai olet sinä Niilo Tammisen +poika! Tulkoon sinusta kerran semmoinen mies, kuin isäsi on.» + +Enoni oli koko illan kovin iloinen; en muista, että häntä ennen niin +iloisena olisin nähnyt. Hän ei ollenkaan kiiruhtanut pois, vaikka meidän +piti aamulla aikaisin lähtemän, mutta vanha täti muistutti, että aika +oli jo mennä kotiin. Me kokoilimme kaikki kapineet ja läksimme. Enolla +ja Hiljalla oli kovin paljo puhumista keskenänsä, mutta he kulkivat +meidän edellämme, niin etten kuullut, mitä he puhuivat. Kun olimme +tulleet kotiin ja hyvästi sanoneet toisillemme, pyysi eno tätiä ja +Hiljaa tulemaan aamukahville meille. He lupasivat tulla, ja nyt menimme +kukin asuntoomme. + +Koko yön Hiljan elämänvaiheet olivat mielessäni, niin etten tahtonut +unta saada, mutta vihdoin kuitenkin nukuin ja heräsin vasta myöhään +aamulla, kun eno koputti ovelle, huudahtaen: + +»Nouseppa nyt jo, Elsa! Kohta jo vieraamme tulevat.» Minä kiiruhdin +vuoteeltani ja puin pikaisesti vaatteet ylleni. Kun huone oli siivottu, +juoksin kutsumaan vieraitamme. He tulivat, ja nyt juotiin kahvia ja +puhuttiin niitä ja näitä. Muutaman hetken päästä eno ilmoitti, että hän +eilen illalla oli kihlannut Hiljan, nuoruutensa rakastetun. Onnellisilta +he nyt näyttivät, mutta kauan eivät saaneet yhdessä olla, sillä +lähdönaika oli käsissä, ja hevoset, jotka jo olivat valjaissa, kävivät +malttamattomiksi. + +Rouva P. sai myöskin tiedon enoni kihlauksesta, ja onnea toivotettuansa +hän sanoi iloisesti: »Onpa kumminkin yksi pari taas tänä kesänä +Naantalissa joutunut kihloihin.» + +Sydämmelliset jäähyväiset sanottuamme toisillemme, lähdimme kukin +Naantalista, ja tähän nyt loppui kylpyaikani. + + * * * * * + +Joulun aikaan olivat enoni ja Hiljan häät; ne eivät suuret olleet. Vuosi +on siitä nyt jo kulunut. Heidän onnensa on niin täydellinen, kuin täällä +maailmassa saattaa olla, sillä heillä on »yksi mieli, yksi kieli», ja +sydämmen hartaudella he tekevät työtä rakkaan isänmaansa hyödyksi, +vahvasti toivoen, että Herra heidän työllensä on siunauksen antava. + +Minä asun aina vieläkin heidän luonansa, ja nähtyäni, kuinka onnelliset +he ovat, olen varsin mieltä muuttanut, niin etten enää naimista pelkää. +Jos orpanani tulee tänne jouluksi, ja niinkuin hän jo puoleksi puhui, +minua omaksensa pyytää, niin -- mitäpä silloin vastaan? Enpä hänelle +vain rukkasia anna! + + + + +MÄKELÄN LIISU. + + + + +1. KOSIJA. + + +Vähäisellä mäen töyräällä kauniin metsäjärven rannalla oli Mäkelän +torppa. Se oli rakennuksiltaan uhkea, sillä siinähän oli kaksi tupaa +vastakkaisin ja porstuan perässä kamari. Ulkohuoneet olivat myöskin +tarpeenmukaiset. + +Etelä-Suomen kunnaat ja kukkulat viheriöitsivät, ja jopa voikukatkin +olivat puhjenneet kedon kaunistukseksi rannan äyräälle, johon Liisu, +torpan vanhin tyttö, nyt levitteli pyykittyjä pellavalankojaan. Tuota +punaposkista, lempeäsilmäistä tyttöä kaikki rakastivat hänen hyvän +luonteensa vuoksi. Liisun vanhemmat olivat varakkaita, vaikka heillä oli +ollut kuusi lasta; niistä eli ainoastaan neljä, kaksi poikaa ja kaksi +tytärtä. Mutta palatkaamme Liisuun, joka juuri on saanut lankavyyhtensä +kedolle levitetyksi. Mitä hän ajattelee tuossa mielihyvällä +katsellessaan lankoja, jotka ahkeralla työllään on kokoon saanut? -- +Mitä ajattelee tyttö, kun hän valmistaa vaatetta, jota vasta _omassa_ +kodissaan on pitävä? -- Liisu nuot langat oli itseänsä varten kehrännyt, +sillä olipa hän jo pari vuotta ollut kartanon Jaakon kihloissa. Tämä +palveli nuorta kartanon omistajaa, patruuna Pohjosta. Patruunan +lapsuuden aikana oli Jaakko kartanossa juoksupoikana; sittemmin hän kävi +muuallakin onneansa koettamassa, mutta kun nuori patruuna vanhempainsa +kuoltua tuli tilan omistajaksi, rupesi Jaakko taas kartanossa +palvelemaan, ja täällä hän Mäkelän Liisun tuttavuuteen tuli, sillä +torppa oli kartanon aluetta. Liisun vanhemmat, varsinkin äiti, eivät +tahtoneet Jaakkoa tyttärensä sulhaseksi, koska hän oli vain köyhä +renkimies; mutta vihdoin muori kuitenkin, vaikka vastahakoisesti, antoi +ruveta kapioita valmistamaan. + +Oli lauantai-iltapuoli, ja Liisun täytyi rientää äyräältä pois +ehtooaskareillensa. Hän rupesi pihaa lakaisemaan ja aikoi sen tehtyänsä +panna nuoria kuusenoksia portaitten eteen, mutta lihava juottoporsas yhä +esteli, se kun juoksi hänen perässään, ravistellen hänen hameensa +liepeitä. Liisu torjui porsasta pois, mutta se aina vain seurasi häntä, +ja samassa vieras ääni huusi: + +»Kas vain! Kylläpä näkyy, että hyvin hoidettu elukka ruokkijansa +tuntee.» + +Liisu katsahti sinne päin, josta ääni kuului, ja sanoi punastuen: »Ka, +Jussilan isäntä!» + +»Niin oikein, minä palaan kaupungista, mutta poikkesin tänne katsomaan, +kuinka Mäkelässä voidaan.» Hän antoi hevosellensa heiniä, otti niistä +tukkosen, pyyhkäisi sillä hien hevosensa selästä ja virkkoi: »Saathan, +Liinaharjaseni, tässä vähän huoata.» + +»Käykää sisälle», sanoi liisu ja saattoi isäntää tupaan, jossa Mäkelän +muori juuri oli lakannut villoja kehräämästä ja paraikaa laski rukkinsa +tuvan äärimmäiseen nurkkaan. Vieraan tullessa koira muristen hyppäsi +penkin alta, jopa haukahtikin. Kissa pelästyksissään pystytti +selkäkarvojansa ja riensi akkunalle. Mutta muori, nähtyänsä vieraan, +meni iloisesti vastaan, sanoen: + +»No kah! Itse Jussilan isäntä! Terveeksi! Huuti, Valpas, lakkaatko +haukkumasta! Mikko siellä, älä akkunasta ulos syökse! Tässä juuri +ajattelin: kukahan tänne tulee, koska Mikko ehtimiseen silmiänsä pesee. +Istukaa, isäntä hyvä, kohta Matti ja pojatkin metsästä palaavat.» + +»Kuinkas täällä naapurissa muori on voinut?» kysyi Jussila. + +»Hm, eipä tämä voiminenkaan juuri hyvänpuolista ole, mutta kun lapset jo +aikaihmisiksi rupeavat tulemaan, niin saavathan he tehdä, mitä eivät +vanhemmat jaksa. Pojat auttavat isää, ja Liisu kyllä tekee kaikki, mitä +vaimoväen työhön kuuluu; eikä Mantakaan enää hukansyöpä ole.» + +Jussila vilkaisi mielihyvällä Liisuun, silitteli parempaan kuntoon +päälaella olevia harvoja hapsiaan ja pani paitansa kaulusta suorempaan. +Hän oli leskimies, ja tuo kukoistava, toimekas tyttö olisi hänen +mielestänsä sopinut rusthollin emännäksi. Nyt hän koetti päästä puheen +alkuun Liisun kanssa, mutta muori pakisi niin paljon, ettei ukon +aikeista tahtonut mitään syntyä. Jo miehetkin kotiin tulivat, ja muori +sanoi: + +»Katsos, Liisu, onko kahvipannu takassa vielä kuumana. Tuon kahvin +nojalla tässä pystyssä pysyn, se aina vähäsen virkistyttää voimia.» + +Liisu meni kahvia kuppeihin kaatamaan ja tarjosi sitten tuota makuisaa +nestettä kaikille. Tytön muuten iloinen muoto näytti nyt vähän +alakuloiselta. Hän toimiskeli levotonna, ikäänkuin pääskynen, joka +myrskyilman uhkaillessa sinne tänne lentelee. Kahvin juotuansa miehet +rupesivat tupakkaa polttamaan, ja pian vahvat savupilvet nousivat tuvan +kattoon asti. + +»Mitenkä nyt Jussilassa voidaan?» kysyi Matti. »Eihän teiltä ole mitään +kuulunut. Noh, tämä meidän ja teidän välinen matka ei olekkaan aivan +lyhyt, vaikka kuitenkin olette lähin naapurimme.» + +»Hm, eipä meillä voiminen niin hyvä juuri ole, kun ei työt eikä toimet +käy, kuten pitäisi, -- emännän ohjaava käsi olisi ainakin tarpeen.» Sitä +sanoessaan hän katsahti taas Liisuun. Senpä nyt muori huomasi ja +kiiruhti sanomaan: + +»Tiettyhän se on, että semmoisessa rusthollissa emäntä tarvitaan. Kumma +kyllä, että kaksi vuotta leskimiehenä oltuanne vielä naimatonna olette, +sillä tottahan kumppanin kanssa elämä hauskemmasti kuluu kuin yksin +ollessa.» + +»Hm, vanhan askeleet ja tuumat eivät ole niin nopeat kuin nuorten. +Katsellut olen, ajatuksissani valittuni valinnut, mutta -- kentiesi hän +ei minusta huolisi, koska hän vielä on varsin nuori ja hehkuvaposkinen.» +Näin sanottuaan Jussila loi Liisuun silmäyksen, josta selvään huomasi, +ketä hän valitullansa tarkoitti, mutta Liisu puikahti punastuen ovesta +ulos, ja muori virkkoi: + +»Mikä vanha te vielä olette! Hohho! Ja tottahan sitä huonompaankin +rustholliin kelpaisi emännäksi mennä.» + +»Kylläpä vain», virkkoi Matti, »jollei sattumus olisi epäsuosiollinen, +niin että valittunne jo olisi toisen morsian.» + +Nytpä muori hätääntyi; hän nyppäsi miestänsä takin liepeestä, kuiskaten: +»Älä millään muotoa, Matti hyvä, mitään puhu; ajatteleppas, kokonainen +rustholli!» Tähän ei Matti ennättänyt vastata, sillä Jussila sanoi: + +»Kerran tuo kumminkin täytyy selville saada, enkä minä puhemiestä huoli. +Sanonpa siis suoraan, mitä jo kauan olen aikonut: minä olen Liisua +katsellut siinä toivossa, että hänet saisin vaimokseni. Kyllähän minulle +on kaupattu rikkaampia, mutta eipä ne ole muuten mieleisiäni.» + +»Noh, älkää nyt pilkkaa puhuko», virkkoi muori iloissaan. + +»Totta puhun enkä mitään pilkkaa», vastasi Jussila. »Minulla on kyllin +tavaraa, siitä ei puutetta, mutta kelpo emännän tarvitsen, ja senhän nyt +toivoisin saavani Liisusta.» + +»No niin, vaikka en ole kaukainen kehuja, niin uskallanpa sanoa, että +kyllä kehtaan meidän Liisuamme töittensä ja tapojensa vuoksi pannakkin +vaikka rustholliin emännäksi. Köyhä hän on -- eipä sentään köyhimpiä, +vaan kyllähän torpan tilat tiedetään, ettei niitä suuriin taloihin +verrata sovi. Mutta koska ette tavarasta huolikkaan, niin olkoon tuo +Liisulle onneksi, ja ottakaa tyttäremme vaimoksenne.» + +»Hei, muoriseni, pian sinä asiasta päätöksen teet», virkkoi nyt Matti, +»mutta täytyyhän siinä kuitenkin kysyä tytönkin mieltä.» + +»Kyllä minä hänen puolestaan vastaan», pakisi muori. »Tyttö on vähän +mielihyvällä katsellut erästä poikanulikkaa, mutta jo alusta asti olen +heidän ystävyyttään vastustellut, eikä siitä asiasta mitään tule. Anna +sinä, Matti, minun ottaa asiat haltuuni, niin kyllä kaikki hyvin käy.» + +»Tässä asiassa vastatkoon tyttö itse», väitti Matti ja huusi, tuvan ovea +raottaen: »Liisu, tule lapseni tänne!» + +Liisu tuli ja asettui isänsä turviin, kuten pelästynyt kyyhky, ja muori +lausui: »Kuules nyt, Liisu, kummoinen onni sinulle on suotu, kun itse +Jussilan rusthollari tahtoo sinua vaimoksensa.» + +»Niin, sinua vartenpa nyt olen tänne tullut», sanoi Jussila. »Jos +suostut kauppaan, tuon heti kihlat esille, eivätkä ne tyhjänpäiväiset +olekkaan.» Ja nyt sulhasmies aukaisi käärön toisensa perästä. »Tässä +silkit, tässä kultavitjat, tässä sormukset, tässä --» + +»Älkää vaivatko itseänne suotta», lausui Liisu vakavasti. »Tosin tämä +olisi minulle suuri kunnia, semmoinen, jota moni minulta kadehtisi, +mutta -- pieni on torpan tytön vaatearkku, ei sinne kahden kihlat +mahdu.» + +»Viedään entiset pois ja lasketaan uudet uhkeammat sijaan», sanoi +Jussila. + +»Arkkuni lukko on hyvä, kyllä sen takana tallella pysyy, mitä sinne +kerran on pantu», vastasi Liisu ja läksi ulos ovesta. Mutta äiti +huudahti perään: + +»Semmoiset kihlat! Kyllä ne pian pois saadaan. Älä nyt, Liisuseni, +onneasi hylkää!» Liisu meni menojaan, ja Matti lausui: + +»Olisinhan minäkin, naapuri hyvä, tyttöni teille suonut, mutta tehköön +hän tässä asiassa miten itse tahtoo; se on minun mielestäni paras.» + +»Vai on! Tarvitseehan meidän neuvoa lastamme, joka ei itse parastaan +ymmärrä. Olkaa vain huoleti, Jussila, kyllä vielä kaikki hyvinpäin +kääntyy.» + +Jussila jätti kihlat muorin haltuun, sanoen: »Noh, siinä toivossa, että +vielä kaikki käypi, kuten sanotte, jätän kihlat tänne toistaiseksi. +Puhukaa, Mäkelä hyvä, tekin sananen minun parhaakseni.» Matti lupasi, ja +Jussila läksi ulos. Ukko kiipesi kääseihin, löi Liinaharjaa selkään ja +ajoi matkoihinsa. + + + + +2. KIRKKOMATKA. + + +Ihmisiä tulvaili pyhäaamuna kirkolle, muutamat heilutellen komeissa +kääseissä, toiset kulkein keppinsä nojalla. Kaikki vain pyrkivät samaan +suuntaan. Mutta kukapa tuo, joka häkkirattaissa juuri ajoi kaikkein +ohitse? Sepä oli Mäkelän muori. Pojat istuivat myöskin rattailla, mutta +muori itse ohjia piteli, ja heijoo! nopeasti Musta juoksikin; jo +ennätettiin kirkolle. Muori hyppäsi rattailta, sanoen: + +»Kustu, anna tuo vaatepakka minulle ja pumpulikäärö myöskin. Katso, +ettet pudota lankakeriä etkä munakoppaa -- se on käärön sisällä. So, +saappa tänne nyt nuo kaikki. Kallu, pidä huolta Mustasta! Minä kiiruhdan +pappilaan.» + +Pojat tekivät, kuten äiti käski, ja nyt muori kiirehti astumaan kirkon +lähellä olevaan pappilaan. Sinne tultuansa hän astui kyökkiin, josta +häntä kutsuttiin ruustinnan kamariin. Muori meni kuin menikin, ja +terveiset lausuttuansa hän antoi munakopan ruustinnalle, sanoen: + +»Toin vähän tuoreita munia ruustinnalle, kun oli tänne muutoinkin +asioita.» + +Ruustinna kiitti tuliaisista ja käski muoria istumaan. + +»Kiitoksia! On sitä istuakkin saanut, rattailla kun tulimme», vastasi +muori, mutta istui sentään samassa tarjotulle tuolille ja kysyi: »Ovatko +röökinät kotona? Minä otin mukaani peitonaineita ja pyytäisin röökinöitä +meidän Liisulle morsiuspeittoa ompelemaan.» + +»Kyllä he ovat kotona», vastasi ruustinna ja huusi tyttäriään, joista +toinen heti tuli muoria tervehtimään ja lupasi peiton kauniiksi +pistellä. Mutta nähtyään peittovaatteen, joka oli mustapohjaista, +punaisilla kukilla hienosti pilkutettua karttuunia, sanoi neito: + +»Noh, miksikä tuommoista mustanväristä vaatetta olette Liisun +morsiuspeitoksi ostaneet?» + +»Onhan ihmisellä usein murhettakin», vastasi muori, »ja silloin on musta +hyvä olemassa.» + +»Ei peitolla ikänä tarvitse murehtia», väitti neiti. + +»Onpa siinä punaisia kukkiakin, joten se sopii ilossa ja surussa. Mutta» +-- lisäsi hän ikäänkuin itseksensä -- »jos Liisu rusthollarin ottaa, +laitan hänelle punaisen peiton ja teen tästä itselleni häävaatteet -- +vaan Jaakolle -- hänelle on tämä liiankin hyvää.» + +»Kenenkä kanssa tyttärenne naimisiin menee?» kysyi ruustinna, kun +huomasi muorin puheesta, ettei siitä oikein varmaa tietoa ollut. + +»No niin, ruustinna hyvä, kylläpä tuon pitäisi olla varma asia, koska +Jussilan rusthollari tytärtäni on vaimokseen pyytänyt, mutta tyttö +hupsu, joka, vaikka sen itse sanon, on hyvinkin viisas muissa asioissa, +on kumminkin nyt tässä niin tyhmä, että tahtoisi ottaa renkinulikan, +jolla ei ole ikään mitään muuta kuin vaatteet yllänsä tuommoinen tyttö +hupsu, sanon vieläkin -- mutta kaikilla vain pitää olla heikot puolensa +-- niin, niin se on», ja nyt muorin suru nousi korkeimmillensa ja hän +purskahti itkemään. Rovasti tuli samassa sisälle, ja meni, nähtyään +tunnetun vieraan itkevänä, sääliväisesti häntä tervehtimään ja kysyi: + +»Mikähän Mäkelän muorille on tapahtunut?» + +Muori kertoi nyt rovastille, mitä jo ennen oli ruustinnalle puhunut, ja +lisäsi siihen: »Liisu on rovastin rippilapsia, ja minä tiedän, että +rovastin sanat ovat hänelle suuremman arvoiset kuin muitten. Senpä +vuoksi pyytäisin, että rovasti neuvoisi häntä luopumaan tuosta entisestä +tyhmästä naimistuumastaan, kun hänelle näin selvä onni on tarjona.» + +»Tuommoisiin asioihin on vieraan vähän sopimaton sekaantua», vastasi +rovasti. »Paras on, että ne, jotka naimisiin menevät, keskenään +liittonsa tekevät. Ainoastaan silloin, kun selvästi näemme lapsemme +syöksevän itsensä onnettomuuteen, olemme velvolliset estämään, jos +hyvillä neuvoilla sen voimme tehdä.» + +»No niin, sitäpä minäkin juuri tarkoitan, että rovasti hyvillä neuvoilla +estäisi häntä menemästä kartanon Jaakolle.» + +»Onko tämä nuorukainen tunnettu hurjaksi ja huonoksi elämässään?» kysyi +rovasti. »Onko hän juomari?» + +»He ei, kyllä hän on siivo poika -- eihän nyt meidän Liisu hurjasta +olisi huolinutkaan -- mutta varsin tyhjä nuorukainen; tottahan +rusthollin emäntänä paremman onnen saisi.» + +»Jos nuorten rakkaus on vakava, niin kyllä Jumalalla on rikkautta, jota +hän jakaa kaikille sen mukaan, kuin hän parhaaksi näkee. Ei yksin +maalliset tavarat ihmisen sydäntä voi onnelliseksi saattaa, ja älköön +siis kukaan vaatiko lastaan naimisiin ilman hänen vapaata tahtoaan, se +on minun neuvoni. Mutta nyt, muori hyvä, minun täytyy rientää kirkkoon; +jääkää hyvästi ja muistakaa sanani. Viekää kotiväelle paljon terveisiä!» + +»Kiitoksia», vastasi muori; ja ollen vähän nopolla nokin, hän sanoi: +»Luulin minä täältä saavani apua, mutta turhaa, näemmä, se olikin.» + +Rovasti läksi virkansa toimiin kirkkoon, mutta muori jäi vaivojansa +valittamaan ruustinnalle, joka, ystävällisesti muoria kuunnellen, +tarjosi hänelle kahvia sydämmen lohdutukseksi. + +»Voi hyvänen aika, otanko vielä?» -- sanoi muori mielissään, kun +kolmatta kuppia tarjottiin. + +»Totta kaiketi», vastasi ruustinna, »mitäs liikaa tuo nyt sitten olisi, +olettehan pitkän matkan tullut, kyllä sen verran jaksatte juoda.» + +Muori, joka muisti yhtä kyytiä juoneensa seitsemän kuppia, -- sehän oli +hänen pannunsa mitta, -- otti halustakin kolmannen kuppinsa, vastaten: + +»No, kyllähän sen jaksan, mutta tämä on nyt jo liikaa hyvyyttä, ja +röökinä on kaatanut kupin niin täyteen, että tassikin on puolellaan, +vähempikin jo olisi riittänyt. Mutta tässä nyt vain kestailen enkä +muista, että jo on kirkkoonkin rientäminen»; ja nyt oli kahvi tuota +hätää juotu. Vaan kuppia pois pannessansa huomasi muori tarkalla +silmällään, että pappilan nuorella neitosella oli uudet vaatteet yllä, +ja tarttuen neidin hameeseen, hän kysyi: »Onko tämä ostovaatetta vai +kotokutoista?» + +»Kotona se on kudottu», vastasi neiti. + +»No olipa hyvä, että osuin näkemään», virkkoi muori, »tuommoista minäkin +laitan meidän Liisulle, mutta turkinpunaisen sijaan panen keltaista, +sitä painetta saatan itse tehdä nuorista koivunlehdistä. Itselleni panen +valkoisen sijaan markansinistä ja raidaksi keltaista; niin teen kuin +teenkin.» + +»Mutta eihän se ollenkaan tule tällaista», intti neiti. + +»Tulee kyllä, käynhän raidoissa perässä», vakuutti muori ja pyysi nyt +vähäistä mallitilkkua, jonka saatuaan hän sanoi sydämmelliset +jäähyväiset ja läksi kirkolle. + + + + +3. HAJAPILVIÄ. + + +Mäkelässä oli kaikki hiljaista, äänetöntä, sillä olihan kirkonaika. +Torpan ukko, viikon töistä väsyneenä, veteli unta sängyssä, ja kodassa +tapaamme Liisun keittämässä velliä. Hänen pyöreät kasvonsa hehkuivat +valkean loistosta tulipunaisina, ja tuo puna, vaikkei ruusun kaltaista, +soveltui kauniisti hänen ahvettuneisiin kasvoihinsa. Mutta tytön silmät +eivät nyt, kuten tavallisesti, kirkkaina loistaneet; niitä sumensivat +viljavat kyyneleet, jotka virtana vierivät hänen poskillensa. Tyttö +rukka koetti tavan takaa pyyhkiellä silmiänsä vyöliinallaan, mutta eipä +vain kyynel tulva tauonnut. Hän sekoitti sentään ahkeraan velliä, jotta +se ei pohjaan palaisi, eikä huomannut, että kotaan astui nuori mies. +Tämä kursailematta sieppasi tytön syliinsä, ja nytpä Liisun silmät +ilosta loistivat, vaikka kyynelhelmet vielä poskilla kiiltelivät. Vähän +hämillään hän oli tuosta odottamattomasta syleilystä ja sanoi siis: + +»No Jaakko paha, älähän nyt toki noin vallaton ole -- mitä, jos nyt +vellini pohjaan palaa.» + +»Entäpä sitten, en suinkaan minä vellistä välitä, nyt kun sinun luonasi +olen -- mutta Liisu, mikähän sinun on? Kyyneleitä on poskillasi -- mitä +sinulle on tapahtunut?» + +»Eipä vielä mitään, mutta -- -- mutta --» + +»No mutta, -- mitä sitte? Sinä mutkailet etkä ole suora kuten ennen -- +mitä tuo nyt tietää?» + +»Hyvänen aika, kuinka nyt oletkin kiivas! Enhän minä vielä joutunut +muuta kuin puheen alkuun, kun jo puutut sanoihini. Minä aioin vain +kertoa, että Jussila kävi täällä eilen, ja äitini tahtoo pakottaa minua +menemään hänelle emännäksi, mutta sitä en tee --» + +»Entä isäsi, mitä hän sanoo?» + +»Hän on minun puolellani.» + +»No mitä siis itket? Isälläsi tässä suurempi valta on.» + +»Niin, mutta äiti saa tavallisesti kaikki kääntymään oman tahtonsa +mukaan.» + +»Ja siis sinunkin -- no niin -- köyhä olen tosiaankin rusthollarin +kilpailijaksi -- enkä tahdo olla onneasi estämässä, kyllä poistun +tieltäsi. -- Hyvästi!» + +»No mutta Jaakko! Mitä tuo nyt on?» + +»Ei sinun tarvitse enää itkeä sitä, ettet rustholliin pääse. Kyllä minä +menen matkoihini.» + +»Mutta Jaakko, et saa mennä. Sanoinhan, etten ota Jussilaa, ja sitä +itken, että siitä nyt syntyy eripuraisuus kotiimme. -- Kun sinä tulet +kotivävyksi, katselee äiti sinua aina nurjalla mielellä.» + +»Ja kaiken tuon tähden menisit nyt halukkaammin Jussilan emännäksi -- +kyllä ymmärrän --» + +»Jos sen tekisin, kukapa estäisi minua menemästä? Ilolla sekä isäni että +äitini siihen suostuisivat. Mutta minua ei kukaan voi pakottaa menemään +Jussilan vaimoksi eikä kenenkään muun omaksi kuin _sinun_. Sinun +kanssasi olisin onnellinen vaikka metsän korvessakin; ollessani sinun +lähelläsi, tuntuisi kaikki työ huokealta, vaikka se kuinkakin raskasta +olisi. Jollet usko minun totta puhuvani, niin lähde sitte. Kylläpä +minulla on voimia tallentaa rakkauteni jonnekin sydämmeni soppeen, en +sitä sinulle tyrkytä; mutta vastedes saat nähdä, että väärin olet minua +tuominnut.» + +Näin vastaten Liisu käänsi selkänsä Jaakolle ja rupesi taas velliä +sekoittamaan. Hänen mielensä oli syvästi loukattu, ja kyyneleet tunkivat +hänen silmiinsä, mutta tyttö raukka koetti kaikin voimin estää niitä +tulvailemasta. + +Jaakko ei mennytkään, vaan viipyi yhä ja sanoi hetken päästä: + +»Liisu hyvä, suo minulle anteeksi! Mieleni oli niin toivoton, etten +huomannutkaan sanojeni katkeruutta, minä kun ajattelin sitä loistavaa +kohtaloa, joka sinulle oli tarjona, -- ja itseäni, -- minua, jolla ei +ole muuta kuin rakkauteni sinuun ja nämät kaksi vahvaa kättä, mutta -- +niitä en tosiaan ole säästävä. Kaikki mitä voin, tahdon hyväksesi tehdä. +Kotivävyksi en myöskään aio, ja tulinpa juuri sinulle kertomaan, miten +olen tuumannut ruveta raivaamaan itselleni torppaa. Olen saanut maata +patruunalta, joka aina on ollut kovin hyvä minulle.» + +»Sehän vasta olisi hupaista! Me tekisimme yhdessä työtä, ja minulla +olisi lehmä ja porsas ja lampaita, sinulla hevonen, -- ja vähän +kaikenlaista, mitä tarvitsemme, saisin kodistani.» + +»Oi Liisu, oikeinpa suloista on nähdä sinua noin iloisena! Niinpä olin +minäkin tänne tullessani -- olihan minulla jo koko rikkaus tuossa +aiotussa uutisasunnossa, joka vain mielikuvituksessani häälyi, kosk'ei +minulla siilien vielä ollut edes nurkkakiveä. Siksihän tuo sinun puheesi +Jussilasta supistutti haaveksitun rikkauteni niin mitättömäksi, että se +minusta näytti ainoastaan tuulentupaselta, joka tyhjään raukeaa! Nyt on +taas kaikki toisin, nyt tehdään torppa eikä mitään tuulentupaa. Pyydän +patruunaa antamaan minulle palveluksestani eron, jotta syksyyn voisin +valmistaa meille asumuksen.» + +»Asumuksen, joka on varsin meidän omamme! Sehän on paljon hauskempaa, +kuin jos minun olisi ollut kotiin jääminen.» + +»Entäs Jussilaan -- eiköhän sentään sinne olisi hupainen mentävä? -- +häh?» + +»No Jaakko, suutunhan minä, jos vain kerrankin tuommoisia puhut.» + +»Älähän toki, tahdoin sinua vain vähän kiusata, mutta se oli viimeinen +kerta.» + +»Niin ehkä, jos lisäät: 'tällä erällä', -- mutta vastedes?» + +»Vastedes -- no niin -- sehän on taas sen ajan murhe.» + +Näin nämät nuoret olisivat livertäneet kentiesi kuinka kauan, ellei +kartanon Vahti, joka Jaakkoa oli seurannut, olisi ruvennut haukkumaan. +Vahdin haukunta herätti heidät rakkaista tulevaisuuden unelmista, ja +Liisu, joka oli valkean hävittänyt padan alta, jotta ei velli pohjaan +palaisi, huudahti nyt: + +»Kirkosta tullaan, eikä velli vielä ole valmista; mitäpä äiti sanoo? -- +Lähde nyt jo pois!» + +Jaakko kiireimmiten syleili Liisuansa, ja nyt oli kaikki veitikkamaisuus +poissa hänen silmistänsä, kun hän lausui: + +»Liisu, pysy vakavana päätöksessäsi -- ole minulle uskollinen!» + +»Totisesti uskollinen! Siihen saat luottaa!» oli Liisun vastaus. + +Jaakko meni, mutta ei vielä kirkkoväki kotiin ennättänytkään, vaikka +ratasten jyrinä kuului. Liisu suurusti ruoan ja kohensi sitten valkeaa, +jotta velli pikemmin rupeisi kiehumaan, mutta eipä ruoka valmistunut, +ennenkuin muori kotaan puikahti. Liisu nyt ei kuitenkaan saanut toria, +muori vaan kertoi, miten hyvänä häntä oli pappilassa pidetty, sekä +lisäsi sitten: + +»Röökinä lupasi peiton ommella, ja vieläpä punaisenkin laittaa, jos +Jussilaan emännäksi menet.» + +»Mitä hyvää heillä siitä olisi, että Jussilalle menisin, -- miksikä he +minulle punaisen peiton antaisivat?» + +»No heh ei, sinäkös nyt kummia mietit, minähän aineen antaisin, mutta +pappilassa ommeltaisiin.» + +»Sen kyllä tekevät, vaikka Jaakollekin menen, kuten menenkin.» + +»Siitä asiasta saamme vielä jutella. Eihän tuo niin aivan varmaa +lienekkään, -- mutta toimita tupaan ruoka, jotta päivälliselle +pääsemme.» + +Näin sanoen muori läksi kodasta pois, ja Liisu meni myöskin, hänen kun +tuli asettaa tuvan ruokapöydälle heidän yksinkertainen päivällisensä. + +Muori, joka kirkosta palattuaan tavallisesti päivällistä syödessä tiesi +perheellensä jutella paljon uutisia, oli nyt varsin vaiti, jonka vuoksi +isäntäkin kummastellen lausui: + +»No, eikö nyt pitäjässä ole mitään tapahtunut, koskei sinulla, +muoriseni, ole uutisia?» + +»Ikäänkuin olisinkin joku uutisten kerääjä. En minä niistä ikänä ole +huolinut, vaikka joskus sattumalta jotain kuulee --» + +»Niin, niin, muoriseni, sattumalta tietysti -- etkö kuullut mitään +sattumalta?» + +»En, en mitään.» + +»Kuulin minä», sanoi Kustu, »että kartanon Miinan ja Nikkilän Juhon +naimiskauppa on mennyt myttyyn, siitä ei tule mitään.» + +»No mikähän siihen on syynä?» kysyi Liisu ihmetellen. + +»Mikäs muu kuin nuoruus ja hulluus», sanoi muori. + +»No, no, akkaseni! Ei kaikki nuoret eroa tahdokkaan tehdä, eikä se aina +hulluutta ole, jos erot tehdäänkin.» + +»He ei, siinäpä Miina juuri viisaasti menetteli, että eron teki. Juho +näet humalapäissään oli joutunut tappeluun ja saa nyt juopuneen sakot ja +muut, -- mutta niin käypi, kun nuoruuden hulluudessa kiinnittää itsensä +tuommoisiin hulivileihin. Mitäs niistä nuorista on tähän aikaan, jolloin +sitä viinaa niin viljavasti tulvailee! Sen vain tiedän, että onnellinen +se, joka tasaantuneen miehen omaksensa saa -- nuoret ne ovat tänään +tämmöisiä, huomenna tuommoisia, mutta vanhanpuoleinen hän paikkansa +pitää.» + +Tämän sanottuaan muori siunasi sekä nousi ruoalta, ja muut kaikki +tekivät samoin. + + + + +4. VIULU-MIKKO. + + +Verkalleen kulki Jaakko Mäkelästä kartanoon päin vievää metsäpolkua +pitkin. Hän näytti kovin alakuloiselta -- lienee tuo ollut ilmankin syy, +sillä sehän kävi yhä raskaammaksi. Mustia pilviä kokoontui taivaalle, +etäältä kuului hiljainen ukkosen jyrinä, ja yhä yltyi humina tuuheassa +kuusimetsässä, mutta Jaakko ei taajempaan astunut, hän oli niin syviin +mietteisiin vaipuneena, ettei huomannut uhkaavaa ilmaa, ennenkuin ripeä +sateenkuuro hänet ennätti. Jaakko meni kuusikkoon sateen suojaan ja +rupesi, siinä seisoessaan, miettimään tulevaista elämäänsä; sehän näytti +aivan synkältä. Liisu kyllä oli luvannut olla uskollinen, -- mutta +olihan tuo suuri rustholli hyvin viettelevä, sepä aivan luonnollista -- +niin luuli Jaakko. Vaan Liisulle olisi koko maailman rikkaus ollut +mitätöntä, ellei hän sitä olisi saanut valittunsa kanssa nauttia. + +Sateen suojassa ollessaan kuuli Jaakko rakkikoiran haukunnan ja näki +samassa ukon, joka vielä kepeillä askelilla astua kepsutteli märkää +niittypolkua pitkin. Ukko kapusi aidan ylitse, ja tultuaan metsään, +riensi hänkin saman tuuhean kuusen turviin, missä Jaakko piti suojaa. +Ukko oli ihan märkä, sillä hän oli takkinsa kietonut kalleimman +tavaransa, viulunsa, ympärille. + +»No mihinkä Mikko nyt on menossa tämmöisessä sateessa?» kysyi Jaakko. + +»Aion mennä Niemen kylään, mutta poikkesin ensin kartanoon, tavatakseni +sinua -- sillä tahdonpa tarjota itseäni soittajaksi, jahka häitä pidät. +Sinä olet kelpo poika ja Liisu on oiva tyttö, oikein hyväsydämminen -- +ja niin kaunis -- eikö ole? häh? Hänelläpä on niin punaiset posket ja +huulet, että hän tosiaankin hohtaa kuin puolukka metsässä.» + +»Niinpä kyllä» -- vastasi Jaakko ja lisäsi ikäänkuin itseksensä, mutta +kuitenkin niin ääntevästi, että Mikko sen kuuli: »Soisinpa hänen +vähemmin hohtavan, ettei pistäisi kaikkien vanhojen leskirusthollarien +silmiin. En voi enää olla onnellinen.» + +»No mitäpä nyt tuumaat -- älä vain ole mustasukkainen! Ole sinä huoleti, +Viulu-Mikko on paljon nähnyt maailmassa -- erottaa kullan hopeasta; +tyttö ei myy rakkauttansa rikkauteen, ennen sinä mustasukkaisuudesta +jätät hänen. Luota tyttöön! Sen neuvon minä annan, ja sitte tulen +varmaan sinun ja Liisun häihin soittamaan tätä rakasta viuluani.» Näin +sanoen Mikko painoi viuluansa rintaansa vasten ja lisäsi: »Olin minäkin +ennen yhtä rakastunut ja rakastettu kuin sinä, mutta mustasukkaisuuteni +turmeli onneni -- nyt ei ole minulla enää muuta rakastettavaa kuin tämä +-- -- viuluni.» + +»Mistä tiedätte, kuinka rakastettu olen? Varma kuitenkin on, etten ole +onnellinen. Aina kun ajattelen tuota vähäistä kotia, joka äskettäin +mielessäni kuvasteli ylen herttaisena, muuttuu sydämmeni synkäksi -- +minä ajattelen, että Liisu tupaani halveksii, hän kun rusthollin +emännäksi olisi päässyt. Täällä kuusen alla seisoessani tuli mieleeni, +että paras ehkä olisi, jos ottaisin kartanon Miinan vaimokseni. Hän on +kaunis, iloinen tyttö, eikä suinkaan minun kotiani halpana pitäisi -- +mutta luulenpa, etten saa Liisua mielestäni -- en milloinkaan.» + +»Jopa joutavia juttelet -- sanoinhan, että sinä mustasukkaisuudesta +saatat itsesi onnettomaksi. Miina on tehnyt eron juoposta sulhasestaan +ja ottaa kyllä halusta toisen paremman, mutta Liisu sinua rakastaa, ja +katso ettet suotta sitä rakkautta hylkää, sillä totinen rakkaus onnen +tuo. Ota, poika, vaari vakaasta neuvostani.» + +Jaakko oli vaiti vähän aikaa, mutta sanoi sitte: »Kyllä käsitän neuvonne +hyväksi ja halusta sitä seuraankin -- mutta Mikko, kertokaa elämästänne +minulle vähäisen; olen yhtä ja toista kuullut siitä puhuttavan, vaan en +koskaan ole oikein selvää saanut elämänvaiheistanne.» + +»Hm -- noh, vaikka vain -- Liisun tähden sen teen, olkoon se sinulle +opiksi ja varoitukseksi. + +Liisulla oli täti -- hän oli morsiameni. Tyttösi on aivan tätinsä +näköinen, vaikka Anna-Liisan posket eivät olleet yhtä punaiset, sillä +hän ei enää ollut ensimmäisen nuoruutensa kukoistuksessa. Mutta hänen +silmänsä, -- olisit vain nähnyt, kuinka ihanasti ne loistivat! Kaikki +pitivätkin häntä ylen hyvänä, mutta tuostapa tulin minä luulevaiseksi. +Kerran eräänä pyhäiltana kävin hänen kodissansa. Viulu oli muassani, +minä rupesin soittamaan, sillä Anna-Liisa kuunteli halusta viuluni +ääntä. Tuvassa oli koko joukko kylän nuorisoa ja niiden seassa eräs Timo +niminen torpanpoika, joka minun mielestäni useammin, kuin tarpeellista +oli, katseli Anna-Liisaa. Minä painoin viuluani vasten leukaani, poljin +jalkaa ja soitin kuin vimmattu. Kiihkoni tarttui kuulijoihini, sillä he +eivät enää malttaneet istua, vaan rupesivat tanssimaan; ainoastaan +Anna-Liisaa ei tanssi huvittanut, ei, vaikka tuo mainittu poikakin häntä +tahtoi polskaan, niin istuipa hän sittekin paikoillaan. Tuokos oikein +oli minulle mieluista! Mutta iloni ei kauan kestänyt. Timo istui aivan +Anna-Liisan viereen ja näytti mieltyneeltä kuten ainakin; mutta +Anna-Liisan silmät olivat haaveelliset, hän kuunteli soittoa ja ajatteli +minua, niin että tuskin huomasikaan vieressä istuvan pojan puhetta -- +sen sittemmin ymmärsin aivan hyvin, vaikka silloinen mielentilani toisin +selitti noitten silmien suloisuuden. Minä ajattelin: tyhmäpä olen, kun +uskon tuota naista, joka, päästäksensä Timon kanssa juttelemaan, jäi +tanssista pois. Mielikuvitukseni kiihtyi yhä, mutta minä soitin -- +soitin niin etten ymmärtänyt lakatakkaan, ennenkuin Anna-Liisa, +lempeästi katsoen minuun, tuli luokseni, sanoen: 'Mikko, etkö jo väsy +soittamasta?' Siihen vastasin: 'Jospa väsynkin, niin mikäpä sitte?' Hän +katsoi kummastuen minuun eikä puhunut sen enempää, vaan meni taas +lavitsalle istumaan -- mutta nyt minä lakkasin soittamasta ja pyyhkien +hien otsastani menin haarikasta olutta juomaan; sitte läksin pois. +Ovessa vilkaisin hätimmiten Anna-Liisaan. Hän oli kalpea, ja hänen +ihanat silmänsä -- oi Jaakko -- kiven ne olisivat sulattaneet, mutta +eivät minua -- niin oli mustasukkaisuus minut valloittanut. + +Kuluipa muutamia päiviä -- sydämmeni rupesi pehmenemään, ja minä +ajattelin: 'Entä jos olisin erehtynyt' -- ja läksin kuin läksinkin +tyttöni kotiin. Sattuipa niin, että tapasin hänet yksin tuvassa +kehräämässä. Tuo suloinen olento tuli heti vastaani, ja tarjoten kättään +minulle, lausui hän surunsekaisella äänellä: 'Kyllä tiesin sinun +tulevan, sillä olen hartaasti rukoillut Jumalaa sinun sydäntäsi +pehmittämään. Sano, rakas Mikko, miksi minulle suutuit? Oi, sinä et +usko, kuinka äärettömän paljon surua olet minulle tuottanut!' Minä +kerroin mitä jo tiedät, ja hän vakuutti totisesti, ettei hän milloinkaan +mieltyisi Timoon, vaan että minä iäti olisin hänelle rakkahin. Minä +uskoin hänen sanansa, ja nyt olimme taas onnelliset. Mutta eipä se onni +kauan kestänyt. Anna-Liisan sisar oli jo silloin naimisissa ja emäntänä +Mäkelässä, kun minä eräänä päivänä kuljin juuri tätä samaa Mäkelään päin +vievää polkua pitkin. Minä kiiruhdin eteenpäin -- Oi Jaakko! Se oli +onneton matka -- mutta loppuun, loppuun täytyy kertoa, koska kerran olen +alkanut -- niin -- meninpä tietäni ja näin etäällä edessäni kaksi +ihmistä, jotka seisoivat polulla, keskenään jutellen. Minä luulin ne +tuntevani, ja varmuudekseni kiiruhdin lähemmäksi, -- ne olivat -- Timo +ja Anna-Liisa. Päätäni pyörrytti, enkä muuta uskonut, kuin että nuot +molemmat olivat salaisessa liitossa toistensa kanssa -- ja kiiruusti +riensin heidän sivuitsensa, mutta samassa myöskin ärjäsin: 'Uskoton! Jää +hyvästi -- en tahdo olla sinun pilkkanasi!' Sitte riensin Niemen kylään +vievälle polulle, enkä korviinikaan ottanut Anna-Liisan rukoilevaa +ääntä, kun hän huusi: 'Mikko, oi Mikko, kuule minua, kuule vielä +kerran!' mutta minä olin silloin kuuro! + +Viikkoja kului -- minä en mennyt Anna-Liisaa 'en kuulemaan enkä +kurkistamaan' -- mutta arvaappas, mikä ilkeä päätös vielä päähäni +pälkähti! Minä tunsin erään nuoren tytön, joka paljon kulki kylää ja oli +hyvin valmis lyömään nippiä ja näppiä nuorten paarissa -- kieli oli +hänellä myöskin hyvin sukkela, ja nytpä ajattelin: Riikan kanssa rupean +seurustelemaan -- Anna-Liisan kiusaksi -- saapa hän nähdä, etten häntä +yhtään kaipaa -- en yhtään -- häntä en ollenkaan rakasta! Näin +luulottelin itseäni -- -- näin saatoin itseni harhailemaan, etten enää +tuntenut oman sydämmeni tunteita. Minä kuljin nyt Riikan seurassa -- +tansseissa olimme yhdessä ja nuukareina joka häissä, ja minä luulin +olevani onnellinen; mutta voi -- mitenkä olisin saattanut olla +onnellinen Riikan parissa, kun minulla kerran oli ollut semmoinen +morsian kuin Anna-Liisa! + +Eräänä pyhänä olin kirkossa, ja siellä istui Anna-Liisa. Hänen poskensa +olivat käyneet kalpeata kalpeammiksi, ihonsa oli aivan läpihohtava, ja +silmät -- niin, semmoisia en ole ennemmin enkä sittemmin nähnyt. Hän +katsahti minuun kerran, mutta sitä katsetta en unohda, se oli puhtaan +omantunnon katsanto, ja siinä kaikki hänen kärsimyksensä kuvastuivat. +Minä en suurempaa rangaistusta tarvinnut, saadakseni selvän siitä, että +harhatietä kuljin. Riikan seura ei minua enää miellyttänyt, sillä häntä +en millään muotoa voinut rakastaa, eikä hän erittäin pahaksensa pannut, +vaikka häntä väistin. Anna-Liisa oli nyt yöt päivät mielessäni. Minä +oleskelin hänen kotinsa metsissä, mutta hänen luoksensa en uskaltanut +mennä. Kerran sain sattumalta tietää, että hänen oli aikomus lähteä +Mäkelään. Minä kiiruhdin tälle samalle polulle, ja kuten tuomittu +odottaa tuomiotansa, josta hänen elämänsä taikka kuolemansa riippuu, +niin odotin minä sitä hetkeä, jona hänet olin tapaava -- minä odotin -- +ja hän tuli. -- -- -- Suo minun levähtää, ennenkuin jatkan.» + +Mikko pyyhki otsaansa paitansa hihaan, oli vähän aikaa ääneti ja jatkoi +sitte taas: + +»Oli kesäinen päivä, semmoinen, jona ei tuulen henkeä tunne, jolloin +luonto ikäänkuin kuuntelee sen turvissa asuvien lintusten ääntä. Minä +kuulin Anna-Liisan kepeän astunnan ja riensin häntä vastaan. Hän vavahti +vähäisen nähdessänsä minut, mutta sanoi sitte: 'Olipa hyvä, että +tapasin, sinun täytyy kuunnella mitä sinulle kerron, sen oikeuden +itselleni vaadin.' + +'Oi Anna-Liisa! Minä sinua kuuntelen sekä nyt että aina vastedeskin', +vastasin minä ja tartuin hänen käteensä, mutta hän irroitti itsensä +minusta, lausuen: 'Ei; mitään liikanaista, kuuntele vain: Sinä _olit_ +minulle _niin rakas_, ettei maailmassa ollut minulla _mitään_ niin +kallista, ja kuitenkin minut uskottomaksi julistit. Silloin, kun täällä +metsässä minut tapasit, olin Mäkelään menossa, kuten nytkin. Timo tuli +minua vastaan ja aikoi palata kanssani, mutta minä päätin tehdä lopun +tuosta seuraamisesta ja sanoin: Timo, minä olen Mikon kihlattu morsian, +älä minua seuraa, -- samana hetkenä sinä tulit. -- Nyt tiedät, kuinka +syytön olen ollut, ja niin totta kuin minulla on Luoja, ovat nämät +sanani todet.' + +'Minä olen jo aikaa sen tuntenut, että olit syytön. Oi rakas Anna-Liisa! +Voitko antaa minulle anteeksi? Etpä usko, kuinka minäkin olen kärsinyt! +Vaan mitäpä tuosta puhun, omahan oli syyni, minä olin kovin luulevainen +ja suutuksissani päätin seurustella Riikan kanssa, jotta sinäkin muka +tulisit tuntemaan tuota hirveää tuskaa, jota minä kärsin. Älä usko, että +häntä milloinkaan rakastin. Minä en voi sinutta elää; ollaan taas +ystävät kuten ennenkin.' + +'Ystävät, -- niin, ollaan aina ystävät, muuksi en ikänä voi tulla. Oi +Mikko, sinua minä pidin arvoisampana kaikkea, mitä maailmassa löytyy. +Kun sinua kuuntelin viulua soitellessasi, ajattelin: onpa onni minua +seurannut, koska noin ylevän miehen rakkauden olen voittanut. Itse olin +mielestäni aivan vähäpätöinen, mutta se juuri oli ihanaa, että +vähäpätöisenä sain kulkea mahtavan rinnalla, olihan silloin heikommalla +turva ja suoja tiedossa. Mutta nyt -- Mikko, Mikko! Elämäni onnen sinä +minulta veit! Kun näin sinut tavan takaa Riikan seurassa, silloin kyllä +ymmärsin, että hetkessä ei sydämmesi saattanut muuttua. Minä tiesin, +että kerran olit takaisin palaava, mutta samassa tunsin myös, että +meidän välimme iäksi päiväksi oli muuttunut -- sinä olet sama, vaan +kuitenkin toinen. Tällä hetkellä, vaikka lähelläni seisot, ja vaikka +näen rakkauden loistavan silmistäsi, tuntuu minusta siitä huolimatta, +ikäänkuin erämaassa yksin vaeltaisin, sillä sen vahvan puun sijasta, +jonka olin tuekseni valinnut, näen nyt ainoastaan horjuvan ruovon.' +Suuret kyyneleet vierivät hänen poskillensa, ja hän antoi minulle +kätensä jäähyväisiksi. + +Oi Jaakko, sinä et ymmärrä, mimmoinen tuskani oli. Minä rukoilin häntä +uudestaan omakseni tulemaan, mutta hän vastasi vain: 'Sydämmeni on +särkynyt, sitä en enää voi kenellekään antaa. Älä etsi minua, sillä +sinua nähdessäni haavojani pahemmin kivistää. Vielä kerran jää hyvästi. +Ystävyyteni sinua seuraa. Kun sydämmeni on terve, sitte kutsun sinut +luokseni. + +Näin me nyt erkanimme. Minun toivoni kiintyi hänen viimeisiin +sanoihinsa; en silloin ymmärtänyt niitten oikeaa merkitystä. Ajat +kuluivat, minä en nähnyt Anna-Liisaa -- en mennyt häntä etsimään, sillä +hänen viimeistä pyyntöänsä minä pidin niin pyhänä, että sitä tahdoin +noudattaa, vaikka se kyllä katkeralta tuntui. Kerran kuitenkin, eräänä +iltana, kun ikäväni valloitti minut, niin etten tästä rakkaasta +viulustanikaan huojennusta saanut, läksin kohti Anna-Liisan kotia. Sinne +tultuani hiivin pimeässä hänen akkunansa luokse, saadakseni +näkymättömänä häntä katsella. Hän istui kehräämässä ja lauloi -- +Anna-Liisalla oli kaunis ääni, mutta nyt se soi ylen surulliselta. Sanat +kuuluivat näin: + + »Oi lumi tuiskuile, + tee hauta minulle! + Tää sydän polttava + jo etsii lepoa. + + Kun hautaan lasketaan, + mua, lumi, peitä vaan + ja unhotettua + niin helmaas tallenna. + + Oi lumi, jäiseksi + sä laita hautani, + ett' lemmenliekkini + siell' ijäks' sammuisi.» + +Näin hän lauloi -- mutta minä hiivin taas pois yhtä hiljaa kuin olin +tullutkin. Muutamia viikkoja myöhemmin minua kutsuttiin hänen luoksensa. +Anna-Liisa makasi kalpeana vuoteellaan; vaan kun häntä lähenin, katsoi +hän minuun suloisesti hymyillen ja lausui: 'Tule lähemmäksi! Sinussa +näen taas tuon vahvan puun, ja sydämmeni on aivan terve. Minä pääsen nyt +pois elämän taisteluista ja sinua muistan -- tuolla tähtein tuolla +puolla -- siellä ei mikään meitä erota!' -- -- + +Niin, hän lähti, tuo hempeä olento -- ja minä -- minä odotan aikaa, +jolloin pääsen hänen luoksensa. Siksi soitan viuluani -- ja kun näen +nurjuutta nuorten rakastavien välillä, kiiruhdan heti heitä sovittamaan. +Nyt ymmärtänet, miten minuun koski, kun näin, ettei sinun ja Liisun, +_hänen_ sisarensatyttären, väli ollut semmoinen, kuin sen tuli olla.» + +»Kiitoksia, Mikko! Kylläpä tämä kertomuksenne on hyvä varoitus minulle, +sillä kuka tiesi mikä päähäni pälkähtäisi, kun synkälle mielelle joudun, +-- niinkuin äskenkin, jolloin minua kovin rasitti, että Jussila +kilpailijakseni tuppasi.» + +»Ole huoleti vain ja laita tupasi syksyyn valmiiksi! Sitte tanssitaan +Mäkelässä semmoinen polska, että vielä muorikin tanssista hikoilee. +Mutta nyt hyvästi! Ilma on jo selkenemässä, täytyy rientää pois.» + +»Kyllä täytyykin», sanoi Jaakko, ja kumpikin meni eri haarallensa. + + + + +5. ISÄNTÄ JA PALVELIJA. + + +Oli maanantai, kun patruuna Pohjonen istui aukaistun akkunan ääressä, +juoden aamukahviansa. Tavan takaa hän laski kupin kädestään; hänen koko +mielensä oli niin kiintynyt luontoon, joka ihanuuttaan levitteli hänen +silmiensä eteen, että tuo yleensä rakastettu ruskea nestekin joutui +unohduksiin. Nuori rouva tuli ja laski kätensä miehensä olalle, sanoen: +»Mitä, ystäväni, mietiskelet?» + +»Katselen vain luontoa ja ajattelen: olenpa onnen lapsi, koska minulla +on suloinen vaimo, herttaiset lapset ja oma kartano näin ihanassa +seudussa!» + +»Ja onpa sinulla vielä suurin rikkaus: onneensa tyytyväinen sydän! Kyllä +nureksiva ihminen aina puutteita löytää, vaikka Luoja hänelle armostansa +lahjoja jakaa -- mutta ainoastaan hän on rikas, joka kohtaloonsa +tyytyy.» + +»Kyllä kiittämätön olisinkin, jollen tyytyisi! Tunnenpa itseni niin +onnelliseksi tällä haavaa, etten suinkaan hentoisi apua anovalta mitään +kieltää, jos vain suinkin hänen toivonsa voisin täyttää.» + +»Kumma, että tuommoinen miete juuri johtui mieleesi.» + +»Hm -- niinpä ne ajatukset lentävät. Mutta arvaappas, mikä nyt päähäni +pisti?» + +»No mikä?» + +»Että lähtisimme katsomaan apilaniittyjä. Ilma on niin kaunis, ettei nyt +sovi täällä sisällä loikoilla tämmöisenä päivänä.» + +»Mutta sinne on pitkä matka --» + +»Ei huolita kävellä, vaan pannaan Valko valjaisiin ja lähdetään sitte. +Oletko tunnin päästä valmis?» + +»Olen kyllä; minä menen kohta katsomaan, että pienokaisilla on mitä +tarvitsevat poissa ollessamme, ja sitte puen päälleni.» Näin sanoen +rouva kiirehti toimiinsa. + +Patruuna soitti kelloa pari kertaa, ja hetken perästä Jaakko tuli +sisälle, kysyen mitä patruuna tahtoi. + +»Tunnin päästä pitää Valkon olla valjaissa, sillä minä aion lähteä +apilaniitylle.» + +»Kyllä», vastasi Jaakko, mutta jäi vielä seisomaan ovelle. Hän väänteli +ja käänteli lakkiaan, ikäänkuin olisi siitä puheen alkua hakenut. +Patruunakin sen huomasi ja kysyi: + +»Onko sinulla mitään sanottavaa? Puhu vain suusi puhtaaksi.» + +»Kyllä tarvitsisi, mutta pelkään patruunan suuttuvan.» + +»Mitä tuo tuommoinen olisi, josta et uskalla puhua isännälle, entiselle +leikkitoverillesi?» + +»Niin, kyllähän patruuna aina on ollut hyvä minulle, mutta --» + +»No, 'mutta' -- jätä nyt pois 'mutta' ja puhu asiasi.» + +»Patruuna lupasi Niittymäen minulle torpan maaksi, sitte kun tahtoisin +rakentaa kodin itselleni. Nyt minä haluan omaa asuntoa, sillä syksyllä +aion naimisiin mennä. Mutta senpä vuoksi pyytäisin, että patruuna, jos +suinkin mahdollista olisi, antaisi minulle eron palveluksestani, jotta +saisin hankkia tupasen itselleni ja viljelysmaata vähän viljemmältä.» + +»Kylläpä kummia pyydätkin, mutta en minä kuitenkaan suutu, sillä +sopiihan sinun pyytää, minun kieltää, ja siitä sitte on päästy. Nyt +tulee juuri kiirein työnaika; mitenkä siis voisin laskea sinut pois?» + +»Kyllä minä luulen saavani Mäkelän Kustun sijaani, ja häneen patruuna +varmaankin tyytyisi, sillä Kustu on hyväntapainen ja sukkela kaikissa +töissään; ehkä puheissaan liiankin sukkela ja rohkea.» + +»Tuo kuuluu hyvältä; aivan semmoisen pojan minä tahtoisinkin sitte, kun +sinua en enää saa pitää. Mutta syksyllähän sinun vasta sopii erota ja +tulevana vuonna naida -- eikö niin?» + +»Ei, sillä onpa niitä minua mahtavampia, jotka tahtovat väkisin viedä +morsiameni.» + +»Ai! Onko niin? No anna hänen mennä, jos hän vain katsoo ihmisen +ulkonaista mahtavutta.» + +»Eipä katsokkaan, mutta sitä enemmän hänen äitinsä sitä katsoo, ja senpä +vuoksi tahtoisin ottaa tytön pois kaikista noista kiusauksista ja +rettelöistä, joita hänellä siellä kotona on. Kyllä Mäkelän muori jo oli +päättänyt ottaa minut kotivävyksi, mutta sitte kun Liisua pyydettiin +Jussilan emännäksi, ei muori minua enää oikein kärsi, ja siksipä +tahtoisin, jota pikemmin sitä parempi, oman kodin itsellemme.» + +Patruuna käveli miettien lattialla, laski sormensa nenälleen ja +sytytteli tuon tuostakin sikariansa, joka ehtimiseen sammui. Vihdoin hän +puhkesi puhumaan, lausuen: + +»No kukapa saattaisi kieltää tuommoista pyyntöä, josta ihmisen elämän +onni riippuu! Jos poika, josta puhuit, on semmoinen, joksi häntä olet +kuvaillut, olet vapaa menemään, vaikka tietysti paljon sinua kaipaan. +Kun asuntoasi rakennat, saat metsästäni ottaa hirsiä, ja elikä voin +sinulle joksikin päiväksi antaa nurkkamiehiäkin. Mutta älä tuota +asuntoasi aivan pieneksi laita; vaikka et nyt ensin sisustaisikaan muuta +kuin yhden huoneen, ovat ne kuitenkin tulevan ajan varalle +rakennettuina.» + +»Tuhansia kiitoksia, patruuna hyvä!» sanoi Jaakko, pyyhkäisten äkkiä +kätensä nurjalla puolella jotakin silmistänsä. + +»Ei kiittämistä mitään. Sinä olet rehellisesti minua palvellut ja +ansaitset rehellisen palkan. Mutta lähde nyt hevosta valjastamaan ja +toimita tuo poika jonakin päivänä puheilleni.» + +»Kyllä minä», vastasi Jaakko ja läksi ulos. + +Rouva tuli samassa sisälle valmiiksi puettuna, ja patruuna kertoi +hänelle Jaakon tuumat sekä lisäsi: + +»Olen varsin kahdella päällä eräästä asiasta. Minä nimittäin tahtoisin +antaa Jaakolle muistoksi suuremman rahalahjan, mutta en ole oikein +varma, milloin se parhaiten sopisi. Nyt se huojentaisi hänen vaivaansa, +kun hän asuntoansa rakentaa, mutta tekee sekin hyvää, että ihminen oppii +luottamaan omiin voimiinsa.» + +»Anna lahjasi vasta toiste, se on minun neuvoni. Silloin he oikein sen +arvon käsittävät, kun vaivalla ja ahkeruudella ovat kodin itsellensä +hankkineet.» + +»No, hyvinpä meidän tuumamme yhteen sopivat; jätetään siis tämä asia +toistaiseksi. -- Mutta tuossapa Valko jo on portaitten edessä; lähdetään +nyt.» + +Näin sanoen sieppasi patruuna lakin päähänsä, ja sitte he läksivät +ajamaan apilaniityille. + + + + +6. SUORA PUHE AINA PARAS. + + +Vanha akka kulki keppinsä nojalla Mäkelää kohti. Tultuansa torpan +pihalle, katseli hän etsiskellen ympärillensä; mutta kun ei näkynyt +muuta elävää olentoa kuin kaakottava kana, astuskeli akka portaita ylös +ja laski kaksiperäisen pussin olaitaan porstuan nurkkaan ja meni sitte +tupaan, missä Mäkelän muori istui villoja kehräämässä. Akka kumarsi, +sanoen: + +»Hyvää päivää! Ohho kuinka olenkin väsynyt.» + +»Istukaa. Mistä kaukaa Maija tulee?» + +»Niemen kylästä. Hohho, hyvältä tämä istuminen tuntuukin väsyneille +raajoilleni. Oletteko ihan yksin kotosalla, kosk'ei tuolla ulkonakaan +ketään näkynyt?» + +»Matti ja pojat ovat ulkotöissään, Liisu ja Manta askaroivat kodassa; +meillä oli tässä leipominen aamulla, ja tytöillä on sen vuoksi vähän +yhtä ja toista toimitettavana.» + +»No minäpä kuulin uutisia Niemen kytässä. Siellä sanottiin, että Liisu +tulee Jussilan emännäksi, ja että Jaakko nai kartanon Miinan, joka on +tehnyt eron sulhasestaan.» + +»Vai niin -- paljon tiedättekin. -- Kyllä Jaakko Liisusta kiinni pitää, +kuten hämähäkki verkostaan, vaikka hän tietää, että Liisulla on Jussilan +kihlat.» + +Liisu, joka juuri tuli sisälle, kun hänen äitinsä mainitsi Jussilan +kihloista, katseli arasti ympärilleen; mutta nähtyään vanhan Maijan, +otti hän kädessänsä olevista pehmeistä leivistä yhden ja antoi sen +Maijalle, sanoen: + +»Tässä, Maija, on teille lämmintä leipää.» + +»Kiitoksia! Kokonainen leipä! Sinä Liisu olet kelpo tyttö. Ohoo sentään, +kuinka hyvän käy hyvin tässä maailmassa, -- vaan jota mahtavammaksi +ihminen pääsee, sitä enemmän on panettelijoita, varsinkin kun torpan +tyttö korotetaan rusthollarin emännäksi. Mutta yhden hyvän neuvon annan, +jota sinun on muistossa pitäminen, kun suureen taloon tulet: Anna +lahjoja _aina ja runsaasti_, niin kyllä sinua kiitetään.» + +»Vai niin; kyllä Maija maailman tuntee -- mutta säästäkää nuo neuvonne +toiselle, sillä minun majani tulee olemaan pieni uudistorppa, jossa saan +monta vuotta kuokkia ja kaivaa, ennenkuin vähäisiäkään lahjoja muille +riittää.» + +»No mitäs nyt pilkkaa lasket -- kyllähän minä tiedän, mitä jo kaikki +tietävät, että sinä Jussilan emännäksi menet ja että Jaakko kartanon +Miinan nai.» + +»Turhia puheita vain», väitti Liisu. »Minä en koskaan ole Jussilan +emäntänä --» + +»Mene päivällistä toimittamaan, miehet tulevat jo kohta kotiin», sanoi +Mäkelän muori, sillä hän hätääntyi, kun Liisu kulkevalle akalle, joka +tiesi pitäjän kaikki tapahtuneet ja tapahtumattomat uutiset, noin +suoraan vakuutti, ettei hän huolisi Jussilasta -- saattaisihan tämä +vielä joutua Jussilan korviin. + +Liisu meni ulos päivällistä toimittamaan. Hänen mielensä oli kovin +raskas, eikä hän tietänyt oikein, mikä häntä vaivasi, -- joku uusi, +katkerampi tunne kuin entinen. Se ei ollut hänen itsekkään äitinsä +vaatimus, -- ei, tämä tunne oli niin katkera, että se vei kaikki hänen +voimansa -- ja kotaan tultuansa hän sanoi Mantalle: + +»Vie sinä ruokaa pöytään, päätäni kivistää, minä menen tuonne järven +rannalle, siellä on vilpoisempi.» + +Sen sanottuaan Liisu riensi kuusistoon ja sieltä kapeata metsäpolkua +pitkin järven rannalle. Täällä hän laski kätensä sykkivälle +sydämmellensä ja heltyi itkemään. »Oi, mikä minua vaivaa?» -- sanoi hän +itseksensä. Mutta samassa kaikuivat hänen korvissaan Maijan sanat: +»Jaakko nai kartanon Miinan» -- ja nytpä hän ymmärsi, mikä niin +raskaalta tuntui. Turhaa puhetta tämä tietysti oli, mutta kammottavan +aaveen kaltaisena nuo sanat yhä olivat hänen mielessään, ja hän sanoi +itseksensä: »Voi, onko rakkaus aina tällainen? Juuri kun luulee olevansa +onnellisin maan päällä, tulee taas tuskia ja huolia, joita ei ennen +aavistanutkaan. Oi kunpa saisin rauhani takaisin! Jos olisi sydämmeni +tuon tyynen järven kaltainen!» -- ja hän rupesi laulamaan: + + Ah ihana on ilta + ja metsä vilpoinen, + on tyyni järven pinta, + jo nukkuu tuulonen. + + Vaan sydämmeni, miksi + sä olet rauhatoin? + Kun luontokin on tyyni, + miks' sykit, riehut noin? + + Ah, sydämmein on lempi + niin saanut sykkimään; + oi tullos rauhan henki + jo mua viihtämään! + +Laulettuaan hän painoi päänsä käsiinsä ja rukoili Jumalalta rauhaa +sydämmellensä. Samassa hän tunsi, miten kylmä koiran kuono nuuski hänen +poskiansa. Liisu hypähti seisoalle, tämähän oli kartanon Vahti -- siis +oli Jaakkokin lähellä -- ja lähellä kyllä olikin, sillä tuollapa hän +tuli rientäen tyttönsä luokse. + +»Oikeinpa Vahti minua ohjasi. Se ei tahtonut mennä Mäkelään, vaan nuuski +tätä polkua ja juoksi, hieputtaen häntäänsä, tänne päin. Minä aavistin +heti, että sinut täältä löytäisin. Tiedätkö, Liisuseni! Saan kohta +ruveta rakentamaan asuntoamme, jos vain Kustu menee sijaisekseni +kartanoon. Mutta ethän sinä mitään vastaa -- etkä ollenkaan ihastu! Mikä +sinua vaivaa?» + +»Ei mikään. Tahdoin vain kysyä -- Jaakko, pidätkö minua vielä +rakkaimpana kaikkea?» + +»Tuo nyt on kysymys! Onko se teeskentelemistä vai mitä? En semmoista ole +sinussa ennen havainnut.» + +»Ei ole se teeskentelemistä, vaan käypä niitä kaikenlaisia huhuja; +sanovathan, että sinä olet mieltynyt kartanon Miinaan. En sitä ole +uskonut, mutta enpä saanut mieltäni rauhoitetuksikaan, ennenkuin sinulta +suoraan kysyin.» + +Jaakko muisti nyt, mitä hän oli Viulu-Mikolle puhunut, ja vaikka tuo +tuuma oli ollut luulevaisen sydämmen pimeän hetken synnyttämä ja siis +tuulen tuoma, tuulen viemä -- punastui hän varsin, mutta vastasi +kuitenkin vakavasti: + +»Minä en yhtäkään tyttöä rakasta, paitsi sinua. En koskaan! Ole +vakuutettu siitä.» + +»Kyllä», vastasi Liisu, mutta Jaakon punastuminen oli niin kummallinen, +ettei tyttö iloiseksi muuttunut. Jaakko myöskin oli alakuloinen, eivätkä +jutut nuorten välillä oikein sujuneet. Vihdoin hän kysyi: + +»Onko Viulu-Mikko käynyt täällä?» + +»Ei», vastasi Liisu. + +»Mistä hiidestä ne tuon jutun ovat saaneet, sen on Maija varmaankin +kokoon pannut omasta päästään», sanoi Jaakko ja rupesi sitte suoraan +kertomaan, mitä hän Mikolle oli puhunut, lisäten: »Nyt sen tiedät, +oikean asianlaidan, suutu nyt minulle sitte, jos voit; ymmärräthän sinä, +että minä vain, kun pelkäsin sinun kotiani halveksivan, tuskissani +jotakin puhuin.» + +»Kiitoksia, Jaakko, siitä, että puhuit kaikki suoraan. Punastumisesi +jätti mieleeni jonkunlaisen epäilyksen, mutta nyt on välimme taas ihan +selvä.» + +»No, tyttöseni, mennään nyt kotiin kuulustelemaan, mitä Kustu sanoo.» Ja +kiiruhtaen he läksivät Mäkelään, jossa väki juuri aikoi ruveta +päivälliselle. Keppi-Maija oli mennyt matkoihinsa, mutta Viulu-Mikko, +hyvänsuopa vieras, oli tullut sijaan. + +Mäkelän muori katsoi vähän harmistuneena tulijoihin ja tuskin +vastasikaan, kun Jaakko hyvää päivää mainitsi. Mutta Jaakko ei ollut +tätä huomaavinaankaan, vaan lausui rohkeasti: + +»Minä aion ottaa eron palveluksestani, jotta saisin talveksi varustettua +itselleni oman kodin. Patruunan metsästä saan hirsiä, sen mitä +tarvitsen, ja lupasipa vielä nurkkamiehiäkin joksikin päivää, mutta +sillä ehdolla vain pääsen kartanosta, että laitan sinne toisen +sijaisekseni, ja siksi olen ehdotellut Kustua, koska välistä olen +kuullut hänen haluavan palvelukseen.» + +»No sinne minä menenkin», vastasi Kustu. + +»Etpä menekkään. Kyllä täällä kotonakin; on sinulle sijaa -- joutaahan +Jaakko palvella vuotensa loppuun, kyllä kartanossa leipää tietysti +riittää, mutta uudistorpassa sitä tuskin lienee nätimmästä tärkimpään.» + +»Jos ensin onkin vähän, niin koetetaan sitä lisätä vuosien kuluessa. +Kyllä minä torpan rakennan -- ja hyvän rakennankin kuten patruuna +neuvoi.» + +»Mutta älä meidän Liisua varten, kyllä hänellä on parempi koti +katsottuna. Minä en anna tytärtäni pettuleipää syömään.»» + +»He -- muori -- mitäs nyt! Älä noin jyrkästi kiellä», -- sanoi Matti +mutta muori läksi ulos ovesta eikä tahtonut kuulla mitään. Silloin +Viulu-Mikko, talon vanha ystävä, seurasi muorin jälkiä ja tapasi hänet +luhdissa. + +»Muori hyvä», lausui Mikko, »älä pitkitä nuorten kihlausta. Kihlausten +usein käy siten, että 'kun ne pitkistyvät, niin ne mutkistuvat', ja +vihdoin tulee mistä kaiketi loppu.» + +»Sitä juuri toivon ja vaadinkin.» + +»Kuules -- muista minun ja Anna-Liisan kärsimisiä! Älä erota rakastavia +-- se kuolemalla kostetaan. Vaikka en ole aikonut mitään puhua, niin +sanonpa Jaakon ja Liisun onneksi, että köyhyyteen ei sinun tarvitse +lastasi jättää, kyllä heille on tavarat katsottuna, mutta antaa heidän +vain vähällä alkaa. Laske Kustu palvelukseen, se on minun neuvoni.» + +Mikko oli iskenyt parhaaseen paikkaan. Muisto Anna-Liisa vainajasta +pehmitti muorin sydämmen -- ja kukatiesi vielä tuo Mikon viimeinenkin +viittaus tehokkaasti siihen vaikutti. + +»Hm -- kummallista», sanoi muori ikäänkuin itseksensä ja lausui sitte +Mikolle: »Menköön vain Kustu kartanoon onneansa koettamaan; mutta kerran +minun vielä täytyy tyttöäni puhutella, ennenkuin kihlat pois lähetän. +Tällä kertaa kuitenkaan ei enempää tästä asiasta lausuta, tule nyt +päivälliselle.» + +Vakaana muori lähti tupaan ja sanoi sinne tultuansa: + +»Kustu saa lähteä Jaakon kanssa kartanoon. Jos kelpaat patruunalle, niin +otat pestin.» + +Liisun katse kirkastui, kuten taivas aamuruskon noustessa, ja +kiitollinen silmäys lensi Viulu-Mikkoa kohti, sillä sen hän heti +huomasi, että sieltä apu oli tullut. + +Enempää ei asiasta puhuttu, ja kohta päivällisen jälkeen Kustu lähti +Jaakon kanssa kartanoon, ja Viulu-Mikko meni myöskin pois. + + + + +7. RAKKAUS KAIKKI VOITTAA. + + +Patruuna Pohjosen rouva istui kartanon kuistilla, leikkien lastensa +kanssa, ja näki samassa Jaakon, joka lähestyi nuoren kumppaninsa +seurassa. Lakki kourassa ja syvästi kumartaen Jaakko kysyi: + +»Saako patruunaa puhutella?» + +»Onni, juokse katsomaan, onko isä valveilla», sanoi rouva. Hetken +perästä poika palasi huutaen: + +»Isä käski Jaakkoa puheillensa.» + +Jaakko läksi saattamaan palvelijaksi pyrkivää Kustua patruunan +huoneeseen. + +»No, sinä aiot minun palvelijakseni?» kysyi patruuna. + +»Niin kyllä, jos kelpaan», vastasi Kustu. + +»Osaatko totella? Se on ensimmäinen ehto.» + +»Kyllä! Ja vielä vähän muutakin.» + +»Vai niin», sanoi patruuna, katsellen mielihyvällä pojan kirkkaita, +veitikkamaisia silmiä. »Osaatko niittää? Heinänteko alkaa kohta, ja +palvelijani saa myöskin niityllä käydä silloin, kun en häntä kotona +tarvitse.» + +Hymyillen vastasi Kustu: + +»Siihen olen aivan tottunut. Kun niittyä lähenen, vapisee jo heinän +korsi, ja kun viikatteellani sivallan -- hei! silloin heinä jo maassa +makaa.» + +»Saatko laitumelta hevosen pian kiinni, vai nahjustatko kauan niitä +hakemassa?» kysyi taas patruuna, joka halusta pitkitti puhetta pojan +kanssa. + +»Hevoset ruokin niin, että viheltäessäni juoksevat luokseni.» + +»No, jos nyt olet vähänkin sinne päin, kuin olet sanonut, niin kyllä +minulle kelpaat, ja Jaakko on vapaa menemään asuntoansa rakentamaan.» + +»Nämät käteni ovat vähän kömpelömäiset _pikentin_ käsiksi», virkkoi +Kustu vielä; »semmoisiksi ne ovat tulleet raskaassa työssä, mutta jahka +täällä vähän helpommalle pääsen, niin varmaankin hienonevat, että vielä +sopivat vaikka _klasee_-hansikkoihin.» + +»Pidetään varalla, etteivät pääse liiaksi hienontumaan. Tässä on sinulle +nyt 12 markkaa pestiksi; se on määrä, joka minun on tapana antaa. Mutta +mitä sitte palkaksi vaadit?» + +»Mitä patruuna itse tahtoo antaa, sitte kun näette, mihin kelpaan», +vastasi Kustu ihan nöyrästi. + +Patruuna taputti poikaa olalle, lausuen: + +»No hyvä! Toivon että molemmin puolin tulemme tyytyväisiksi. Nyt, +Jaakko, olet, kuten sanoin, vapaa palveluksestani, ja tässä saat koko +vuosipalkkasi.» + +»Patruuna hyvä, sehän on varsin liikaa.» + +»No, no, älä puhu mitään, uutisasukkaalle on se kyllä tarpeen, ja +olithan sinä aina ennenmuinoin minulle avulias ja hyvä leikkitoveri.» + +Jaakko ei mitään vastannut; mutta kun patruuna hänelle hyvästijätöksi +antoi kätensä, puristi Jaakko sitä oikein vankasti. Sitte he aikoivat +mennä, mutta patruuna sanoi vielä: + +»Ennen lähtöäsi täytyy sinun Kustulle neuvoa kaikki, mitä hänen +tavallisesti tulee tehdä, jotta hän tietäisi olla mielikseni samoin kuin +sinäkin.» + +»Aivan kernaastikin», vastasi Jaakko ja läksi sitte ulos nuoren +kumppaninsa kanssa. + +»Kyllä nyt jo kaikki hyvin käy», sanoi Kustu pihalle päästyään. »Minä +olen kovin iloinen siitä, että jollakin tavoin voin edistää meidän +Liisun onnea. Sisar parkani vallan kalpenee joka kerta, kun äiti +Jussilasta puhuu, ja harmipa olisikin, jos kaunis, hyvä sisareni +työnnettäisiin tuolle vanhalle kaljupäälle. Mutta arvaatko sinä, Jaakko, +millä Viulu-Mikko äitini mielen sai kääntymään noin äkkipäätä?» + +»En, sitä itsekin ihmettelin, mutta kyllä kai siitä vielä selko tulee.» + +»Kysyä ei uskalla --» + +»Ei suinkaan enkä siitä välitäkkään, kun tytön vain saan; mutta enpä ole +oikein varma, ennenkuin kuulutuksessa ollaan.» + +Näin tuumaten Jaakko meni ohjaamaan nuorta toveriaan talon töihin. + + * * * * * + +Jaakon ja Kustun mentyä Mäkelästä muori istui rukkinsa ääreen ja kehräsi +siinä, ikäänkuin jos kaikki olisi käynyt varsin tavallista rataansa. +Hänen puhelias kielensä nyt kumminkin oli vaiti, hän näytti miettivältä, +eikä kukaan muorin mietteitä tahtonut häiritä. Matti pisti tupakkaa +piippuunsa, istahti sängyn laidalle, veti nysästään muutaman vahvan +savun ja laski sitte huokoolle. Kallu toimieli ulkona, ja Manta meiskasi +portaitten vieressä juottoporsaan kanssa, mutta Liisu istui penkillä +akkunan ääressä katsellen ulos kesän vihantaan maailmaan. Ilma näytti +kauniilta, raittiilta, mutta Liisun mieli oli haikea. Ukkosen ilman +tullessa on luonto tyyni, mutta ilma raskas, ja jotakin sentapaista, +jotakin uhkaavaa Liisukin tunsi sydämmessään, kun hän ääneti istui +äitinsä kanssa tuvassa. Täällä oli tukehuttavaa, vaan ulkona raitista; +sinne siis täytyi rientää. Liisu istahti keinulavitsalle tuuhean +pihlajapuun suojaan. Hänen lempeät silmänsä katselivat järven tyyntä +pintaa, mutta ajatukset lentelivät pois hänen nykyisistä tukaloista +oloistaan, kuvaillen mitä suloisimmasti tuota vähäistä uutisasuntoa, +jonka hänen sulhonsa aikoi rakentaa. Eipä hän kauan saanut näissä +viehättävissä unelmissaan viipyä, ennenkuin äidin kutsuva ääni kuului: + +»Liisuseni, tuleppa tänne, olisihan minulla kahdenkesken sinulle vähän +puhuttavaa.» + +Liisu meni tupaan, syvä huokaus nousi hänen rinnastansa -- ja vaiti hän +istui kuuntelemaan, mitä jo ennaltaan arvasi äitinsä puhuvan. + +»Minä lupasin Jussilan kihlat tallentaa siksi, että sinä ne ottaisit +vastaan. Sillä, lapseni», sanoi nyt muori hyvin leppeästi, »olethan sinä +viisas tyttö, ja kun oikein maltillisesti asiaa ajattelet, niin +ymmärräthän, että vanha paikkansa pitää, ja aina sinulla hänessä on +parempi turva kuin tämänaikaisissa nuorukaisissa.» + +»Oi äitini, älkää suotta itseänne vaivatko tuommoisella puheella. Ei ole +vanhan ilo siellä, missä nuoren, eikä nuoren siellä, kussa vanhan; jos +häntä seuraisin, olisin kuin häkissä lintu.» + +Muori otti nyt kihlat esille: »Katsoppas näitä kaikkia, mitä sinulle, +torpan tyttärelle on tarjona! Eiköhän toki minun tyttäreni ymmärrä +ottaa, mitä vain _kerran_ hänelle tarjotaan.» + +»Äiti hyvä, kyllä parastani tarkoitatte, mutta -- valju on sulho +kullasta kyhätty, vaan lämmin sydämmen oma valittu -- ja siis kaikki +nuot korut ovat minulle arvottomia. Jaakko rakentaa kartanon maalle +torpan, siellä saamme yhdessä työtä tehdä, ja kun Jumala työmme siunaa, +on meillä siitä iloa paljon enemmän kuin rikkaalla kaikista +tavaroistaan.» Nyt lankesi Liisu polvilleen ja lausui, katsoen +rukoilevin silmin äitiänsä: »Oi äiti, viekää pois nuo kihlat! Ne minua +oikein inhottavat. Älkää rakastako tavaraa enemmän kuin -- --» + +Liisu ei sanottavaansa saanut loppuun lausutuksi, ennenkuin muori +hämmästyksissään huudahti: + +»No hyvänen aika, älähän toki komeliantiksi rupea! Tyttö hupsu! Jumalaa +rukoillessa polville lasketaan, vaan ei ihmisten eteen. Hyvänen aika +tuota lasta! Pidä sitte tuo Jaakkosi, koska se niin hirveän hyvä on.» + +»Jumalan kiitos, että vihdoinkin äiti luopuu turhasta toivostaan. Nyt +voin iloiten mennä Jaakkoa vastaan, kun hän luokseni tulee! Oi äiti, nyt +olette minulle toista vertaa rakkaampi kuin äsken, jolloin luulin teidän +enemmän rakastavan rusthollia kuin omaa lastanne!» + +»Hm -- parastasi minä vain tarkoitin, mutta jätä minut nyt yksin; en voi +tässä tällä kertaa enempää jutella. Mene sinä ulos linnuille livertämään +iloasi.» + +Liisu meni, ja muori jäi miettimään. Vähän aikaa ääneti oltuaan hän +rupesi itseksensä puhumaan: + +»Kuka noita tämänaikuisia nuoria ymmärtää -- laskea polvillensa! Oikein +komeliantin temppuja tuommoiset! -- Oih, oih! -- suutelot vielä -- sitte +olisi kaikki ihan täydellistä!» + +Matti, joka rupesi heräämään raskaasta päivällisunestaan, kuuli muorin +puhuvan ja kysyi: + +»Mitä sinä nyt, akkaseni, yksin juttelet? Mitä ihmeitä?» + +»Minä vain ihmettelen tämänaikuisten nuorten tapoja ja mieliä. Liisulle +tässä juuri äsken sanoin, että hän saa ottaa Jaakkonsa, koska se nyt on +maailman paras hänen mielestään, ja tyttö kiitti siitä niin, että +polvilleen lankesi. Hupsun tapoja -- mutta hyvä lapsi hän on. Oikein +nöyräksi hänen olen kasvattanut, ja ikävä tuota tyttö raiskaa tulee, se +on aivan varma.» + +»No nytpä uni makealta maistuu, kun kuulen, että Liisu on päässyt +kaikesta tuskastaan. Nyt vasta, akkaseni, oikein viisaasti teit.» + +»Vasta nyt? En tiedä ennenkään hullusti tehneeni!» + +»He, et, mutta teithän tällä kertaa vielä viisaammin», sanoi Matti +kääntyen toiselle kyljellensä, ja hetken päästä hän jo kuului +kuorsaavan. + +Mutta miten oli Liisun laita, kun hän tuolla ulkona kepeillä askelilla +astuskeli metsäpolkua pitkin? Hänen sydämmensä onnesta sykähteli, hän +oli mielestään niin vapaa kaikesta huolesta kuin lentävä lintunen, ja +rohkeasti hän asteli kartanoon päin, josta hän arveli Jaakon piankin +palaavan Kustun kanssa. Kun ei kaivattuja kuulunut, istahti Liisu +kivelle heitä odottamaan. Ihmetellen hän siinä katseli keväisen +kuusimetsän kauneutta, niin heleän vihreältä ei se ennen hohtanut -- ja +mikäpä siinä, että linnutkin tänään paljoa iloisemmasti visertelivät -- +ne oikein kilpailivat toinen toisensa kanssa, ainakin se siltä kuului +Liisun korviin. Mutta nytpä jo kajahti Metsässä koiran haukunta; varmaan +se oli Vahti, joka jäniksiä ajoi takaa. Olipa niinkin, sillä samassa +tuli Jaakko jo näkyviin. Kustu oli jäänyt kartanoon. Kiiruusti riensivät +nuoret toinen toisellensa ilosanomaa viemään; ja sinne luonnon helmaan +heidät jätämme onnestansa juttelemaan -- eikä tämä ole ensimmäinen eikä +viimeinen kerta, jolloin luonto yksin saa olla näkemässä kahden +rakastavan täydellistä onnea. + + + + +8. HÄÄPÄIVÄ. + + +Kirveen kalske oli jo lakannut kuulumasta Niittymäeltä, jossa Jaakon +uutisasunto seisoi valmiiksi rakennettuna. Suuri kuokkamaakin jo oli +kauniilla orailla. Jaakko oli hikipäässä koko kesän tehnyt työtä +torpassansa, ja usein Mäkeläisetkin kaikin olivat hänen apulaisinansa +olleet. Kartanoa patruunakin oli, kuten lupasi, antanut muutamaksi +päiväksi nurkkamiehiä. Mutta kylläpä näkyikin työn jälkiä. Nyt ei +kuitenkaan Niittymäessä työtä tehty, vaikka olikin arkipäivä, sillä +tänään Jaakko oli häitänsä viettämässä. + +Mäkelässä tuvan katto ja seinät olivat koristetut katinlieoilla ja +pihlajanoksilla, joista punaiset marjat riippuivat. Mutta +porstuakamarissa istui Liisu morsiuspuvussaan, kauniina kuin +kevätkukkanen, ja kylläpä Jaakkokin itseänsä näyttää kehtasi: hänellä +oli sorja vartalo ja oivan, rehellisen miehen kasvot, jotka olivat +työssä ahavoittuneet. Viulu-Mikko kulki edes takaisin viulu kädessänsä +ja näytti oikein onnelliselta tänään. Usein hän kurkisti paperiin, jonka +hän otti taskustaan, ja hymyili sitte itseksensä. Mäkelän, muori +puuhaili, ja muotonsa oli tavallista tyynempi kun hän kurkisti +porstuakamariin, sanoen: + +»Mene, Jaakko, katsomaan, joko rovastia näkyy, jotta Mikko tietäisi olla +pihalla soittamassa.» + +Jaakko meni, ja näki pihalle jouduttuaan rovastin jo lähenevän +kääseissään. Mutta tulivatpa sieltä vielä toisetkin kääsit. Jaakko +tarkasteli niitä vähän aikaa, vaan juoksi sitte sisälle, iloisesti +huutaen: + +»Mikko, menkää pian soittamaan, rovasti tulee ja kartanon patruuna +myöskin.» + +Mikko riensi heti pihalle viuluansa vinguttamaan, ja nyt oli ilo ylinnä +Mäkelän halvassa majassa, kun patruuna tuli entisen palvelijansa onneen +osaa ottamaan. + +Torpan harvalukuiset häävieraat olivat nyt kaikki koossa viheriäiseksi +koristetussa häätuvassa. Vanha rovasti meni paikallensa vihkituolin +yläpuolelle ja toiset vieraat ympäri huonetta. Morsiusparia vain +odotettiin; -- mutta jopa se nyt tulikin. Ei ollut Liisu mikään sulotar, +mutta kenpä ei mieltymyksellä olisi katsellut tuota raittiinkaunista +morsianta, kun hän sorean sulhonsa rinnalla asettui vihkituolin eteen? +Rovasti luki vihkisanat juhlallisesti, ja kun morsiuspari polvillensa +laski, levitettiin suuri silkkihuivi teltaksi heidän päänsä ylitse. +Tuota silkkihuivia neljä telttapoikaa ja telttatyttöä piti niin +korkealla, kuin suinkin saattoivat, sillä jos se olisi koskenut +morsiamen kruunuun, ei se hyvää olisi ennustanut. + +Vihkimisen jälkeen rovasti puhui ensin muutamia kauniita sanoja nuorelle +pariskunnalle, ja sen jälkeen sukulaiset menivät heille onnea +toivottamaan. Sitte läksi patruuna morsiusparin luokse ja antoi heille +kättä, sanoen: + +»Sydämmestäni toivon teille onnea! Ken on uskollinen rakkaudessa, sille +kyllä Jumala lainaa rikkautta.» Ja kääntyen sulhasen puoleen hän lausui +vielä: »Tässä annan sinulle vähäisen muistolahjan entiseltä +leikkitoveriltasi; ehkä se on sinulle hyvänä apuna, kun jatkat työtä +uutisasunnossasi. Näinhän voin nyt auttaa sinua, joka ennen aina autoit +minua, kun löimme leikkiä toverien kanssa.» + +Kaste kimmeltää kevätaamuna ruohostossa ja lehdikoissa, kaunistaen +luontoa, kun se on pukeutunut häävaatteisiinsa, ja niinpä kaunistivat +nuorta pariskuntaa kiitollisuuden kastehelmet, jotka vierivät heidän +poskillensa. + +Kun Jaakko avasi tuon pienen käärön, jonka patruuna hänelle antoi, ja +näki siinä kolme sadan markan seteliä, silloin ei hän saanut suuhunsa +sanoja, millä olisi kiitollisuuttaan osottanut; kyyneleet vain vierivät +hänen silmistänsä -- hänellehän patruunan antama lahja oli jo koko +rikkaus! Kuiske kävi tuvassa suusta suuhun, että patruuna oli antanut +Jaakolle kolmesataa markkaa, ja siitä kyllä olisi puhetta kestänyt. +Mutta muori tuli kutsumaan vieraita päivälliselle, ja nyt kaikki +läksivät toiseen tupaan, jossa kukkuralliset ruokavadit olivat +asetettuina pitkille pöydille. Näitä tyhjentämään muori hyväntahtoisesti +vieraitansa kehoitti, ja siinäpä hän vaivat näki. Muutamia hän veteli +käsikynästä, toisia tuuppaeli selkään -- aina kehoittaen menemään +eteenpäin -- eihän kukaan tahtonut ilman noita ystävällisiä tuuppauksia +olla ensimmäinen ruokapöydän ääressä. Kylläpä päivälliset kestivätkin, +sillä jos muutamista astioista ruoka aleni, niin toisia täysinäisiä +tuotiin sijaan. + +Päivällisten jälkeen pyysi Viulu-Mikko Mäkelän isäntää ja emäntää sekä +nuorta pariskuntaa seuraamaan itseänsä porstuan peräkamariin. Täällä hän +nyt otti paperin taskustansa, sanoen: + +»Tässä on laillisesti vahvistettu kirjoitus, jossa olen määrännyt Jaakon +ja Liisun perillisikseni. Te saatte kuoltuani kaiken omaisuuteni, ja +sitä on nyt minulla rahaa lainassa kaksi tuhatta ja sata markkaa sekä +kotona 25 markkaa 45 penniä ja vielä sitte kaikenlaista irtainta tavaraa +vähäisen.» + +»Näetkös, muoriseni, hm, siinä käy patruunan puhe toteen: Kyllä Jumala +lainaa rikkautta --» + +»Kyllä näen, että kaikki käy, kuten on sallittu», vastasi muori. +»Kiittäkää, lapset, Mikkoa, joka tulevista päivistänne on noin runsaasti +huolta pitänyt.» + +Jaakko ja Liisu puristivat Mikon kättä ja kiittivät vielä hänen +antamistansa hyvistä neuvoista. + +»Kyllä nyt jo tarpeeksi olette kiittäneet», sanoi Mikko, »tämän tein, +jotta muistaisitte minua ja Anna-Liisaani! Mutta menkäämme häätupaan, +sillä tietysti siellä jo morsianta kaivataan.» + +He läksivät nyt kaikki. Tuvassa sytytettiin paraikaa kynttilöitä, sillä +päivällinen oli kestänyt niin kauan, että jo varsin hämärsi. Kahvia +tarjottiin vieraille; mutta kun sitä oli juotu, katsoi patruuna +kelloansa ja sanoi sitte: + +»Mikko, ottakaa viulunne, niin saanhan polskaa tanssia morsiamen +kanssa.» + +Mikko otti viulunsa, sovitti sen leukansa alle ja rupesi soittamaan +iloista polskaa. Patruuna pyöritti morsianta, ja nyt alkoi iloinen +tanssi. Samassa tuli muorikin näkyviin, ja patruuna huudahti: + +»No, muori hyvä, tanssitaan nyt oikea ristipolska. Tulkaa vain, ovathan +nämä vanhimman lapsenne häät, kyllä vielä jaksatte pyöritellä. Jaakko, +tule sinäkin -- no niin, nyt meitä on neljä.» + +»Hei! Eipä tässä enää viulun ääni yksin riitäkkään», sanoi Mikko, +»tarvitseehan minun laulaakin.» Ja nyt hän rupesi rallittamaan: + + Tuii -- tuli tuli tuli tui tuli tullaa, + tui tui tuuli tui tuli tui. + Tui tuli tallaa tuli tuli tullaa, + tui tui tuulii tui tuli tei. + Tuii -- j. n. e. + +Mikon laulu herätti yleistä mieltymystä, ja kaikki, sekä nuoret että +vanhat, iloiten pyörivät lattialla. + +Polskan tanssittuaan sanoi patruuna: + +»Nyt on minun jo aika lähteä. Kustu, mene valjastamaan hevosta. Sinä +pääset takaisin tänne, kun olet saattanut minut kotiin.» Sitte hän +lausui Mäkelän väelle: »Hauska on minun ollut täällä teidän parissanne, +kun olen nähnyt iloa ja tyytyväisyyttä kaikin puolin. Jääkää hyvästi!» +Ja käteltyään heitä hän läksi pois. + +Kohta patruunan mentyä rupesi myöskin rovasti lähtöä tekemään. Muoria +hyvästi jättäessään hän sanoi: + +»No muori, te näytätte nyt tyytyväiseltä; se on oikein! Kyllä sitä olen +toivonutkin, sillä Jaakko on kelpo poika.» + +»Niin on, rovasti hyvä! Kylläpä minun olisi pitänyt tietämänkin, että +meidän Liisu valita ymmärsi, mutta erehtyyhän sitä vanhanakin.» + +Rovasti hymyili, vastaten: »Oikein sanoitte!» ja sitte hän jätti hyvästi +kaikki häävieraat. Mutta myöhään yöllä, kun tähdet jo valaisivat synkkää +syystaivasta, kuului vielä Mikon viulun ääni Mäkelän häätuvasta. + + + + +9. NIITTYMÄEN ASUKKAAT. + + +Jo kaksi vuotta oli Jaakko Niittymäessä itsellensä kuokkinut ja kaivanut +viljelysmaita, ja Liisu oli aina ollut hänen ahkerana työkumppaninansa. +Viulu-Mikko asui nyt tämän nuoren perheen luona ja viihtyi hyvin. Ukon +päivät kuluivat hupaisesti, kun hän leikki pienen poika-lylleröisen +kanssa, joka lattialla konttasi. Välistä hän nosti pikku Jaakon +olallensa, välistä taas toussutti häntä polvillansa, ja pienokainen +siitä hyvästä pisti kaikki kymmenen sormeansa Mikon vahvaan tukkaan, +josta sitte veti voimiensa takaa. Näin Mikko nytkin leikitteli pienen +Jaakon kanssa, koska lapsen äiti oli leipomisen toimessa. Oli +helluntaiaatto, ja Liisu odotti vieraita pyhiksi, nimittäin Mäkelän +väkeä, ja leipoi näitä rakkaita vieraitansa varten rieviä kaakkuja; +munajuuston hän myöskin paistoi. + +Pian päivä kului Liisun toimiessa, mutta kaikki hän oli saanut hyvin +menestymään. Jaakko tuli kotiin metsästä, tuoden muutamia vihtoja +kainalossaan, sillä helluntai-lauantaina aina »uusi vihta vihdotaan.» + +Liisu seisoi portailla, pienokainen sylissä, ja sanoi: »Olipa hyvä, että +toit vihtoja, sillä nyt on sauna valmis.» + +Saunasta tultuaan kaikki pukivat puhtaat vaatteet yllensä ja istuivat +sitte odottamaan Mäkelän väkeä. Pikku Jaakko, joka kylvystä oli väsynyt, +nukkui kätkyessään puhtaana ja punaposkisena. Liisu oli juuri lakannut +tuutimasta pienokaistansa ja pani paraikaa nauhalla palmikkoansa kiinni, +kun Jaakko sanoi: »Jo Mäkelästä tullaan»; ja nyt he riensivät pihalle. +Jaakko riisui hevosen, mutta Liisu otti vastaan, mitä muori ja Manta +hänelle lahjoittivat, sillä rattailta nostettiin ehtimiseen pyttyjä ja +myttyjä. Vihdoin he kuitenkin kaikin pääsivät tupaan ja asettuivat +istumaan. Mikko näytti muorille kätkyessä makaavaa pienokaista, sanoen: + +»Katsos, muori, tänne, ethän ole nähnyt lasta sitte ristiäisten! Eivätkö +ole pojan posket pulleat ja kauniit, häh?» + +»Onpa hän kyllä terveen ja raittiin näköinen», vastasi muori. »Mutta, +Liisu hyvä, tuossa on myttynen, johon olen käärinyt sinulle punaisen +peiton. Nähdessäni lapsen tuossa, se muistui mieleeni, sillä lupasinhan +jo ristiäisissä, että sen sinulle lahjoittaisin. Minä sain sen kotiin +juuri vähän ennen kuin tänne läksimme.» + +Liisu kiitti sydämmestänsä äitiänsä. Tämä lahja tuotti hänelle paljon +iloa, sillä olihan se ikäänkuin todistuksena siitä, että äiti nyt tyytyi +vävyynsä. Pantuansa kaikki saadut lahjat paikoillensa, meni Liisu +asettamaan ruokaa pöydälle; ja olipa hänellä oikein valkoista +juhlapuuroa, josta ei suinkaan maitoa puuttunut. Illallisen jälkeen +Liisu valmisti kaikille vuoteet, ja äidillensä hän pani uuden punaisen +peiton. Vähän aikaa vielä juteltiin niitä näitä, mutta sitte Jaakko +istui pöydän ääreen, luki raamatusta kappaleen ja sanoi sen tehtyänsä: + +»Kyllä nyt jo olemme väsyneet, ja aika siis on levolle mennä.» + +Matti vastasi haukotellen: + +»Kylläpä olemmekin, mennään vain maata.» + +Pian olivat Niittymäessä kaikki unen helmoissa ja ulkona myöskin +hiljaista, tyventä; ainoastaan laulurastaan yksinäinen raksutus kuului +metsästä. + +Helluntaiaamuna Liisu nousi varahin lypsämään, mutta juuri kun hän oli +saanut maidon, ruokahuoneeseen ja sihvilän läpi lasketuksi astioihin, +tuli muori häntä hakemaan, sanoen: + +»Riensin lehmiäsi katsomaan, nähdäkseni ne, ennenkuin metsään menevät, +sillä iltapuolella on meidän kotiin lähteminen.» + +»Ja minä kun toivoin saavani teitä pitää huomeniltaan asti! Mutta tulkaa +nyt katsomaan, niin saatte nähdä, että Punike on yhtä lihava kuin +Mäkelästä lähteissään, ja Reipas vahvistuu ja koristuu aina vieläkin. +Katsokaa, täällä kopissa on minulla kaksi suurta porsasta.» + +Nyt Liisu avasi oven siihen pieneen koppeloon, jossa porsaat makasivat +pahnoissa. + +»No näetkös hylkyjä, kuinka lihavia! Ovatko ne kartanon lajia?» + +»Ovat; Jaakko ne sieltä toi kerran, kun hän kävi Kustua tervehtimässä.» + +Liisu painoi taas oven kiinni, ja nyt he menivät katsomaan lehmiä, joita +muori mielihyvällä silmäili, sillä tiesipä hän kylläkin arvostella noita +lihavia elukoita. Liisu laski lehmät metsään ja meni sitte juottamaan +vasikoita, jotka haassa kirmasivat. + +»Kylläpä näyttää siltä, kuin kaikki olisi täällä hyvin päin sekä tuvassa +että tarhassa», sanoi muori. + +»Äiti rakas, minulla on niin hyvä oltava, etten kenenkään kanssa onneani +vaihettaisi! Jospa tietäisitte, kuinka hyvä Jaakko on, ja niin ahkera -- +no saattepa nähdä, kun peltojamme katselette, kuinka paljo niitäkin on +tullut lisää. Syksyllä hän kuokki suuren maan, jossa nyt kasvaa kaunista +perunaa. Mutta saahan Jaakko itse mennä peltojansa teille näyttämään +iltapuolella, ja menkäämme nyt sisälle, sillä minun täytyy toimittaa +vähän einettä pöydälle, ennenkuin kirkkoon mennään.» + +Kun tupaan tulivat, oli väki jo kaikki liikkeellä, ja Manta puki +paraikaa pikku Jaakon ylle uutta nuttua, jonka hän oli pojalle tuonut. +Sitte poikaa vietiin sylistä syliin ja kiitettiin uusia vaatteita niin, +että pieni Jaakko jo itsekin rupesi tarkastelemaan mekkoansa, arvellen +siinä olevan jotakin katsottavaa. Muorin muoto oli tavallista leppeämpi, +kun hän otti pojan syliinsä, sanoen: + +»Tule lapseni muorin syliin; minä sinua tänään huvittelen, sillä kuka +tietää, koska taas saanen sinua nähdä?» + +Kirkolle läksivät sitte kaikki muut paitsi Mäkelän Matti ja muori sekä +Liisu ja pikku Jaakko, joka hyvin viihtyi muorilla koko kirkonajan. + +Kun kirkkoväki tuli kotiin, oli Kustu heidän muassaan. Kello oli jo +kolme, ja siis ruvettiin heti päivälliselle. + +»Eipä kukaan ole uutisiakaan vielä puhunut», sanoi Kustu, »mutta +täytyyhän minun puhua, ennenkuin Keppi-Maija ennättää, sillä kohta hän +on täällä; me ajoimme hänen sivutsensa.» + +»Mikä uutinen se on?» kysyi muori. + +»Jussila ja Mikkolan Miina kuulutettiin tänään.» + +Jaakko loi silmänsä Liisuun; hetkisen he katsoivat toisiinsa, mutta +sitte Liisu sanoi: + +»Sepä hyvä, että Jussila saa äidin lapsillensa.» + +»Tuolla Maija jo tulee!» huudahti Kustu. + +»Eipä häntä täällä nyt olisi tarvittu», virkkoi muori. Samassa tuli +Maija sisälle, ja sanoen hyvää päivää hän istahti penkille levähtämään, +mutta Liisu käski häntä pöydän ääreen ruoalle. + +Päivällisen jälkeen miehet menivät peltoja katselemaan ja Maija rupesi +nyt kertomaan, että Jussila tänään kuulutettiin sekä että jo parin +viikon päästä Mikkolassa häitä vietetään. + +»Mikkolan emäntä sanoi», virkkoi Maija, »täältä Niittymäestäkin häihin +käskettävän. Minä sitä itsekseni oikein ihmettelin, että käskevät.» + +»Kutsuvathan halustakin», vastasi muori, »meidän Liisuahan Mikkolan +Miina siitä saa kiittää, että hän nyt emännäksi Jussilaan pääsee.» + +»No niin, kyllä niin», myönsi Maija. Lieneekö hän tästä puheesta saanut +jotakin onkeensa, koska ei hän enää kauan viipynyt Niittymäessä, vaan +meni taas pois jatkamaan matkaansa. + +»Ettekö, äiti, nyt tahdo tulla peltoja katsomaan?» sanoi Liisu, »kyllä +Manta Jaakkoa hoitaa sillä aikaa.» + +»Kyllä minä ne jo näin aamulla sen verran, että tiedän teillä täällä +olevan kaikkea, mitä tarvitsette, ja nyt katselen halukkaammin lastanne. +Kun omani kaikki ovat aikahisena, on tuo pienokainen minulle äärettömän +rakas.» + +Miehet tulivat nyt sisälle. Liisu oli keittänyt kahvia, ja siis +ruvettiin juomaan tuota makuisaa nestettä, joka on niin välttämättömän +tarpeellista silloin, kun perheen kesken tahdotaan oikein nauttia +kotielämän suloa. + +Ovi oli auki, ja ulkoa tuli kesäinen tuoksu sisälle. Pääskynen istui +viirin päässä livertäen; kauniin metsäjärven pinta oli aivan tyyni, ja +vanhan muorin sydän kävi niin kumman pehmeäksi. Täällä tuntui hänestä +kaikki kodikkaalta -- tyveneltä -- ja hän lausui: + +»Niin, nyt menee Jussila naimisiin, mutta en enää ollenkaan ajattele, +että siellä sopisi Liisun olla emäntänä. Kyllä patruuna totta puhui, kun +hääpäivänä sanoi: 'Olkaatte uskolliset rakkaudessa, kyllä Jumala antaa +rikkautta.' Täällä on Liisulla kaikkea, mitä hän tarvitsee, ja Jaakko, +sinä olet hyvä, kelpo mies!» + +Jaakko meni muorin tykö ja tarttui hänen käteensä, lausuen: + +»Kiitoksia, muori, noista sanoistanne, ne vain onnestani puuttuivat. Nyt +minusta tuntuu, ikäänkuin rauhan enkeli kulkisi tuvassani.» Liisulle hän +lisäsi vielä: »Kyllä tiedän, ettet sinä koskaan Jussilan rikkautta ole +kaivannut; kun työstä väsyneinä kotiin tulimme, lauloit vain ja olit +tyytyväinen.» + +Viulu-Mikko katsoi viuluansa, joka seinässä riippui, ja sanoi: + +»Tuossa on viuluni kauan saanut levätä, mutta tämän päivän kunniaksi +otetaan se alas»; ja Mikko rupesi soittamaan kaikenlaisia kansanlauluja. + +Näin kului ilta pian loppuun Niittymäessä, ja vieraat läksivät pois. +Jaakko ja Liisu menivät heitä saattamaan vähän matkaa, ja kun takaisin +palasivat, näkyivät laskevan ilta-auringon viimeiset säteet metsän +lävitse. Kuusien latvoista kuului hiljainen humina, talvikit levittivät, +tuoksuansa metsään, ja tuossa oli heidän _oma_ kotinsa, jossa kaikki oli +aivan _heidän omaansa_; se viittasi niin ystävällisesti heitä +herttaiseen suojaansa. Kun sinne tulivat, sanoi Jaakko: + +»Oi Liisu, onpa tämä kotimme sentään hyvin hauska! Laula tuo laulusi, +joka ennenkin aina oa minua ilahuttanut, tänään sitä halusta +kuuntelisin.» Liisu lauloi: + + Oi kuinka ompi herttainen + tää oma koti pienoinen! + Ken täällä kultaa kaipaapi, + kun parempi on lempesi? + En tiedä koko mailmassa + mä tavaraa niin kallista.» + +Mikko istui penkillä, viulu oli vaipunut hänen polvillensa, ja ikäänkuin +ajatuksissaan hän toisti Liisun viimeiset sanat: »En tiedä koko +mailmassa mä tavaraa niin kallista!» -- Hänen ajatuksensa lensivät kauas +menneisiin aikoihin. -- -- + +Näin onnellisina elivät Niittymäen asukkaat. Viulu-Mikko, joka aina asui +heidän luonansa, näki vielä monta helluntai-aurinkoa nousevan ja +laskevan, vaan vihdoin hän sai, kuten toivoi hautansa Anna-Liisan +viereen. + +Mäkelässä on Manta emäntänä. Hän on saanut hyvän miehen, ja vanhukset +ovat jättäneet kaikki toimet nuorille. -- Niin käy, polvet katoavat, -- +toiset tulevat sijaan -- useimmista ei näy muuta jälkeä, kuin vähäinen +hautakumpu, jossa ruoho kesällä rehevästi kasvaa. + + + + +HAAPAKALLIO. + + + + +1. PAPPILA. + + +Hämeenmaassa kartanot useasti ovat rakennetut järvien rannoille, ja se +onkin luonnollista, koska tämä osa Suomea juuri on »maa tuhatjärvinen.» +K--n pitäjän pappila on myös rakennettu lähelle K--veden rantaa. +Pappilan asuntohuoneitten akkunoista on näköala erittäin kaunis, sillä +suuren puutarhan vanhojen puitten välistä näkyy sieltä ja täältä +K--veden lahti. Asuntorivin toisella puolella on piha, ja siitä on vain +muutama askele maantielle, joka kulkee vähäisen koivumetsän lävitse. +Tässä kauniissa seudussa kasvoi rovasti Honkasen seitsemäntoistavuotias +tytär Maaria niin vapaana kuin kukka koivun juurella tuolla metsässä. + +Maarian äiti oli kuollut jo hänen pienenä ollessansa. Yksi vanhempi +sisar ja veli oli hänellä elossa; mutta Eeva, joka oli viisitoista +vuotta häntä vanhempi, oli jo monta vuotta ollut naituna Tuomelan +kartanoon Tyrvään pitäjässä. Vaan Aatu veli oli kahdenkolmattavuotinen, +iloinen kuin lintu ja tavallisesti Maarian kumppanina. Vanha rovasti, +joka paljon rakasti lapsiansa, oli itse opettanut Maaria tytärtänsä. Kun +ilma oli kaunis ja raitis, sai hän juoksennella ulkona, mutta kun se oli +pilvinen, luki hän ahkeraan isänsä kamarissa. + +Maarian sisar Eeva oli nyt lastensa kanssa pappilassa. Lapset +leikitsivät puutarhassa, ja Eeva istui Maarian kanssa lehtimajassa +katsellen pienoisia. + +»Maaria, sinä olet täällä niin yksin», sanoi Eeva. »Huomenna, kun lähden +kotiin, täytyy sinun tulla kanssani Tuomelaan. Täällä vain kasvat ilman +äidillistä ohjausta.» + +»En tahdo jättää vanhaa isääni yksin», sanoi Maaria, »mutta muutamaksi +viikoksi tulen mielellänikin». + +»Isä kyllä antaa sinun tulla vähän maailmaa katselemaan», vakuutti Eeva, +»ja vanha Leena talon toimet pitää yhtä hyvin kuin sinä». + +»Eivät ole Tyrvään kuohuvat kosket niin suloiset kuin Hämeen saariset +järvet», vastasi Maaria, »enkä usko, että aikani kuluisi siellä +kauemmin. Taas jos äidillistä ohjetta tarvitsen, juoksen vain +koivumetsän lävitse Koivumäelle. Siellä majurin rouva on kuin äiti +minulle ja Hanna kuin sisar. Sielläpä välistä minulta kuluu päiväkin». + +»Entä Hemmi», kysyi Eeva vähän nauraen, »onko hän mielestäsi kuin veli?» + +Maaria ei ennättänyt vastata, sillä lapset huusivat: »Tulee vieraita, +Koivumäen herrasväki!» ja samassa näkyikin jo Aatu tulevan Hemmin ja +Hannan kanssa puutarhaan. Eeva ja Maaria läksivät iloisesti heitä +vastaan. Nyt tuli myös rovastin kanssa majuri rouvineen puutarhaan, ja +kaikki päättivät viettää illan siellä, koska ilma oli lämmin ja tyyni. + +»Noh, Maaria kukkani», sanoi majuri, »sinäpä aina päivästä päivään tulet +koreammaksi. Olet kohta yhtä muhkea kuin Tuomelan patrunessa, jos vain +joudut saamaan itsellesi kartanon.» + +»Kotini on minulle hyvä kartano, ja isäni suojassa on herttaista olla», +vakuutti Maaria, »en tiedä mitään parempata.» + +»Hm, niin tytöt aina sanovat, mutta toista ajattelevat», vastasi majuri. + +Nyt tuotiin kahvia. Sen juotua nuoret läksivät pallonheittoon, ja seuran +vanhempi puoli istui lehtimajassa katsellen nuorten iloa. Eevan +vanhimmat lapset saivat myös olla pallonheitossa, mutta pienemmät +leikitsivät sannassa ja katselivat, miten koreat pallot kilpailivat +pääskyjen kanssa ilmassa. + +Pian oli ilta kulunut, ja vieraat sanoivat jäähyväiset. Majuri ja hänen +rouvansa läksivät hevosella pois, mutta Hemmin ja Hannan oli jalkaisin +meneminen. Hemmi haki sisartansa, mutta rovasti sanoi hänen jo menneen +Maarian kanssa. Kuultuansa sen Hemmi jätti hyvästi ja kiirehti heidän +jälkeensä Aatun kanssa. + +Hanna ja Maaria olivat vähän matkaa joutuneet edelle. Jo kuului illan +hiljaisuudessa haapain suhina Haapakalliolta. Tämä kallio oli muutaman +askeleen päässä maantiestä ja melkein puolimatkassa pappilasta +Koivumäelle. Siihen asti nuoret useasti saattoivat toisiansa, ja sinne +nytkin Hanna ja Maaria poikkesivat. He päättivät jutella siellä siksi, +kunnes veljet sinne joutuisivat. + +Kauan eivät jutelleet, ennenkuin Maaria sanoi: »Eivätkö veljemme tule +jo? Kuulen äänen. Se on Aatu, joka laulaa.» + +Tytöt kuuntelivat. Aatu lauloi raikkaalla ja selvällä äänellänsä Oksasen +kaunista laulua: »Mun muistuu mieleheni nyt suloinen Savonmaa» j. n. e. +Hanna ja Maaria juoksivat kilpaa veljiänsä vastaan. Maarian posket +hehkuivat, hän oli iloinen ja innostunut. Hemmi ei saanut silmiänsä +neitosesta. Hän sanoi Aatulle: »Miksi lauloit Savonmaasta? Mikä on +suloisempi kuin Hämeenmaa?» + +»Laulan, niinkuin laulun sanat kuuluvat», vastasi Aatu, »ne ovat ihanat, +ei niitä sovi parantaa. Olisin kenties paraiten sinun mielestäsi +onnistunut, jos olisin laulanut: 'Mun muistuu mieleheni nyt suloinen +Maaria.' + +Hemmi naurahti vähän. Hän oli Aatun lapsuudenystävä eikä piitannut +mitään Aatun pienestä pilasta. + +»Aatu on aina vallaton», sanoi Maaria, »älä pahastu, Hemmi, hänen +puheestansa. Huomenna taidan lähteä pois Eevan kanssa Tuomelaan; +senpätähden erittäinkin täytyy meidän nyt hyvässä sovussa eritä». + +»Tuomelaan, -- vai lähdet sinä Tuomelaan! Mutta älä unohda +lapsuudenystäviäsi, Maaria!» + +»Mitä vielä», sanoi Maaria. »Vaikka kaikki muu unohtuisi maailmassa, +niin lapsuuden ystävät eivät unohdu. Voi kuinka rakkaat ovat kaikki +nämät puut minulle ja tuo Haapakalliokin ja puro, joka sen sivutse +juosta lirisee.» + +Hemmi juoksi ottamaan muutamia lemmenkukkia puron rannalta ja antoi ne +Maarialle, sanoen: »Jää hyvästi ja ota nämät muistoksi». Maaria kiitti +ja pisti ne neulalla rintaansa. Nuoret erosivat ja läksivät kukin +kotiinsa. + +Hemmi ei ollut tyytyväinen. Hänen mielestänsä ei Maaria näyttänyt +erittäin iloiselta muistokukkia ottaessansa. Sen hän kertoi +sisarellensakin, mutta Hanna sanoi: »Ei ole Maaria lapsi enää. Eikö +nuoren tytön pidäkkin tunteitansa salata?» + +»En tiedä», vastasi Hemmi. »Toivoisin Maarian olevan pienen tytön vielä. +Silloin hän tuli aina ilolla vastaani ja taputteli poskiani.» + +»Ole huoletta! Maaria kyllä pitää sinua rakkaana», vakuutti Hanna. + +Hemmi pudisti päätänsä, mutta tuli kuitenkin tyytyväisempänä kotiin +keskusteltuaan sisarensa kanssa. + + * * * * * + +Aatun ja Maarian kotia tullessa sanoi Eeva: »Ah, lemmenkukkia! Ne ovat +varmaankin Hemmin antamia.» + +»Niin ovat», vastasi Maaria, »ne kukat ovat aina olleet lemmikkejäni. +Hemmi sen tiesi ja antoi ne sen vuoksi minulle». + +»Ja Maaria oli iloinen», vakuutti Aatu. »Etkö ymmärrä, Eeva, että hän on +varsin mielistynyt Hemmiin.» + +»Aina sinä olet paha», sanoi Maaria. »Hemmi on minulle rakas +lapsuudenystävä, mutta rakastunut häneen en ole. Jos hän menee taikka +tulee, en ole siitä liioin surullinen enkä iloinen.» + +»Saammepa nähdä», oli Aatun vastaus. + + + + +2. ORPO. + + +Tyrvään pitäjässä Meskalan kosken rannalla oli pieni mökki. Siinä asui +korpraali Teräsen leski kolmentoistavuotisen tyttärensä kanssa. He +olivat suuressa köyhyydessä. Teräsen Riika (se oli lesken nimi) oli +heikko ja kivulloinen. Kun hän oli terve, silloin ei heillä ollut +puutosta, sillä Riika oli taitava kaikenlaisessa ompelutyössä. + +Riika oli lukkarin tytär. Jo pienuudesta oli hän Tuomelan patruunan +äitivainajalla ollut kasvattina, kunnes joutui naimisiin Teräsen kanssa. +Riika oli nuorena ollut ihana ja miellyttävä tyttö. Siihen aikaan, +jolloin hän oli Tuomelassa, eli vielä nykyisen patruunan velivainaja, +luutnantti Kaarle. Tämä nuorukainen oli silloin Riikaan kovin +rakastunut, mutta se rakkaus ei ollut vanhan patrunessan mielen mukaan, +ja kun luutnantti läksi Venäjälle, vaati patrunessa Riikaa naimisiin +Teräsen kanssa. Vaikka Riika oli tottunut kaikki aina tekemään emäntänsä +käskyn mukaan, tuntui kuitenkin tällä kertaa käsky kovalta; mutta +kaukana oli ystävä, joka häntä olisi suojellut. Hän taipui patrunessan +tahtoon; ja kun luutnantti saapui taas kotiin ja kyseli Riikaa, sanoi +patrunessa: »Riika on naimisiin joutunut. Hän on saanut rehellisen +miehen, joka on hänen vertaisensa.» Silloin oli luutnantti vaalistunut +ja sanonut: »Oi äiti, minun vertaisekseni hänet kasvatitte; miksi +minulta hänet ryöstitte?» Eikä siitä asti ollut luutnantilla tervettä +päivää, ja pian hän makasi vaaleana ja kylmänä. Hänen vanha äitinsä +seurasi pian hänen jälkiänsä, ja kuolinvuoteellansa hän sanoi: »Mitä +Jumala on yhteen saattanut, ei pidä ihmisten erottaman. Eri säädyn ei +pidä estämän rakastavia toisiansa saamasta, jos vain ovat samalla +sivistyksen kannalla. Minä olen erehtynyt, koska olen erottanut kaksi +rakastavaista sydäntä; se on minulle paljon maksanut.» + +Nyt he makaavat, äiti ja poika, rauhassa, ja Teränenkin on kuollut, +mutta Riika asuu tyttärensä kanssa tuolla pienessä mökissä, -- hän, joka +kentiesi oli luotu Tuomelan kartanon emännäksi. + +Nyt oli syyskuun alku. Ilta oli pimeä, eikä yhtään kynttilää ollut +Riikan huoneessa; ainoastaan takassa paloi vielä vähäinen valkea, jolla +Riika oli keittänyt kehnonpuolisen illallisensa. Hän oli ollut +Tuomelassa pellavia lihtaamassa, ja se oli hänen heikolle ruumiillensa +raskasta työtä. Väsyneenä hän vaipui vuoteellensa ja nukahti. + +Kekäle takassa oli sammumaisillansa. Riikan tytär, nuori Niini, puhalsi +kekälettä, ja valkea loisti taas kirkkaammin. Hän otti kaksi kirjaa ja +luki tulen loistossa sieltä ja täältä vuorotellen molempia. Äiti heräsi +unestansa ja sanoi: »Niini, varo silmiäsi! Aina, aina sinä luet. -- Mitä +on kaikki lukeminen auttanut minua?» puhui hän itseksensä. »Mitä luet, +lapsi?» sanoi hän Niinille. + +»Lännetärtä ja Runebergin runoelmia», vastasi Niini. + +»Niin, niin!» sanoi Riika. »Runebergin runoelmat -- ne antoi *hän* +minulle. Se oli silloin, ne ajat ovat olleet ja menneet. -- Miksi opetin +lapseni ruotsia lukemaan? Sinä olet suomalainen tyttö, lue suomalaista +raamattuasi, lapsi. Jumalan sana on ainoa lohdutus, kun kärsimme täällä +maailmassa, ilman sitä vaipuisimme mitättömiksi. Sinä olet köyhä lapsi +ja saat vielä ehkä kärsiä paljonkin elämäsi matkalla». + +»Olen mielelläni lukenut pientä raamattuani», -- vastasi Niini, -- +»mutta en sitä aina halua lukea, ja nyt katsoessani Lännetärtä, jonka +sain Tuomelan Helmiltä, sattui eteeni erittäin kaunis runoelma +Mustalaispojasta. Minä nyt olen tässä koettanut, kuinka se kuuluisi +meidän kauniilla suomenkielellämme. Tahdon teille, äiti, lukea ensi +värsyn.» -- Ja Niini luki, niinkuin sanat kuuluivat hänen +käännöksessänsä: + + »Etelässä kaunis Spanja, + Spanja on mun kotimaa; + siellä lehevä kastanja + Ebron rannall' humuaa; + mandelkukat punertavat, + hedelmöitsee viinipuu; + siellä ruusut kaunihimmat, + siellä kirkkahampi kuu». + +»Niin, niin!» sanoi Riika. »Siellä ruusut ovat kaunihimmat, siellä -- +siellä -- sinä minun sydämmeni ainoa rakastettu täällä maailmassa, ehkä +pian näemme toisemme --» + +»Äiti, hyvä äiti, miksi olette välistä niin kummallinen?» kysyi Niini. +»Mikä teitä vaivaa? En ymmärrä puhettanne.» + +»Sinä olet lapsi, Niini, etkä ymmärrä, vaikka äitisi sinulle kertoisi +kaikki kärsimisensä maailmassa ja kaikki ilonsa. Mutta nyt joudu +levolle, lapsi, äitisi ei voi hyvin ja iltayön lepo on ruumiille paras.» + +Niini meni levolle, mutta hänen silmiinsä ei tullut unta. Hänen +ajatuksensa lentelivät kauas ahtaasta mökistä. Hän ajatteli kaunista +Espanjaa, josta hän oli lukenut, ja muisti samassa myös kiitettyä K--n +pitäjää Hämeenmaassa, josta hän oli kuullut Tuomelan lasten paljon +puhuvan. Hän ajatteli: »Voi jospa kerran pääsisin sinne, noille Hämeen +korkeille kunnaille! Siellä laulaisin, jotta laaksot kajahtelisivat!» +Näin ajatteli Niini ja oli onnellinen ajatuksissansa. Hän istahti +vuoteellensa, ja mustat silmänsä kiilsivät kuun valossa. Mutta mikä +loiste näkyi tuolta mökin akkunasta? Niini sen jo arvasi. Se tuli +ravustajien pärevalkeista. Niitä aina syysöisin näkyy Meskalan kosken +ympärillä. Niini katseli rapuvalkeita ja kuunteli sirkkaa, joka lauleli +takankolossa. Moni ison kartanon lapsi olisi kamalana pitänyt sirkan +sirinää, mutta Niinille se oli vanha tuttu. Se oli hänen kumppaninansa +yksinäisyydessä, se oli hänen lapsuutensa ystävä. + +Niinin katsellessa pärevalkeita ne lähenivät ja joutuivat ohitse, mutta +tuossa taas tuli joukko rannalle, päresoitot kädessä. Niini tunsi nuot +ravustajat, ne olivat Tuomelan lapset. Mutta kukapa tuo vieras nuori +tyttö oli, joka kuului heidän seuraansa? Niini muisti kuulleensa, että +Tuomelan patrunessa oli tullut kotiin ja tuonut nuoren sisarensa +kanssansa, ja hän päätti vieraan neitosen patrunessan sisareksi. + +Valkeat katosivat vihdoin, ja Niini läksi levolle ja nukkui. Aamulla oli +kello viisi, kun hän heräsi äitinsä vaikeroimiseen ja kysyi: »Oletteko, +äiti, sairastunut?» + +»Olen», vastasi Riika. »Rinnassani on kova polte. Jos vain tulisi päivä, +lähettäisin sinut Tuomelaan lääkettä hakemaan itselleni.» + +Niini hyppäsi vuoteeltansa ja puki pikaisesti yllensä, sanoen: »Äiti, +minä menen oitis Tuomelaan.» + +»Ei, lapseni», sanoi Riika, »patrunessa ei vielä ole ylhäällä». + +Kun päivä vähän hämäröitsi, läksi Niini Tuomelaan. Hänen sydämmensä +tykytti. Kiiruusti hän astui, tavan takaa pyyhkiellen esiliinallaan +silmiänsä. Herrasmies ajoi hänen sivutsensa Tuomelaan päin. »Voi jospa +olisin päässyt tuolla hevosella!» ajatteli Niini, mutta se oli jo +mennyt. Niini rupesi juoksemaan, ja pian hän oli joutunut kartanoon. Hän +meni kyökkiin, ja tuossapa oli sama neito, jota hän eilen oli katsellut +rapuvalkean loistossa. Se olikin, kuten Niini oli arvannut, patrunessan +sisar Maaria. + +Maaria kuori rapuja kyökissä Niinin tullessa. Tyttö pyysi saada +patrunessaa puhutella. + +»Nuotkin ovat aina pyytämässä», ärjäsi kyökkipiika. »Ei nyt kukaan joudu +patrunessaa kutsumaan, täällä on vieraita. Tule toiste.» + +»Äitini on sairas», valitti Niini, »pyytäkää häntä pian, pian». + +»Aina se on sairas», mutisi kyökkipiika. Mutta Maaria, joka näki tytön +tuskan, lausui lempeällä äänellänsä: »Minä menen toimittamaan sinulle +apua, lähde vain kotiin. Äitisi ehkä tarvitsee sinua.» + +Niini kertoi nyt, miten kova polte oli hänen äitinsä rinnassa, ja itkien +meni hän sitte kotiin. + +Vieras, joka oli Tuomelassa, oli piirilääkäri Aarni Vakanen. Tohtori +Vakanen oli etevimpiä miehiä. Hän oli virassansa muita taitavampi ja +teki työnsä suurella tarkkuudella. Hän oli myös parhaassa iässänsä, ja +hänen suora luonteensa miellytti kaikkia, mutta vielä ei kukaan neitonen +ollut häntä sitonut kultakahleihinsa. + +Tohtori Vakanen puhui paraikaa patruunan ja Eevan kanssa, kun Maaria +tuli sisälle. + +»Orpanani, tohtori Vakanen, ja vaimoni sisar», sanoi patruuna. + +Tohtori tarkasteli vähän Maariaa, mutta pian hän oli unohtanut koko +tämän kukoistavan tytön. + +Maaria kääntyi Eevaan, sanoen: »Teräsen tyttö oli täällä ja sanoi +äidillänsä olevan kovan poltteen rinnassa. Mitä apua olisi hänelle +hankittava?» + +Tohtori kuuli Maarian puheen ja kysyi: »Missä hän asuu? Kyllä minä menen +häntä katsomaan.» -- Saatuansa tiedon hän jätti hyvästi ja läksi +kiiruusti ajamaan sinne. Eeva käski kyökkipiian mennä Niiniä auttamaan +Riikan hoitamisessa. + +Ei kauan viipynyt, ennenkuin tohtori tuli Tuomelaan takaisin. Hän +pudisti päätänsä ja sanoi: -- »Teräsen leski ei kauan elä. Mutta, Eeva +hyvä, eikö ole mitään parempaa hoitajaa kuin tuo suurisuinen piika, +jonka sinne lähetit?» + +Eeva tuumaili, mutta ei muistanut ketään sopivaa. Silloin Maaria sanoi: +»Kyllä minä menen häntä hoitamaan.» + +»Mene vain», lausui Eeva, »kyllä se on hyvä, että Riika parka saa jonkun +ymmärtäväisen ihmisen kanssa puhua; hänellä ei ole sopivaa puhekumppania +vertaistensa seassa». + +Tohtori katsoi epäillen Maariaan ja sanoi sitte: »Joka paraiten loistaa +tanssisalissa, se on usein kehnoin hoitaja sairashuoneessa.» + +Maarian posket punastuivat. Häntä harmittivat nuot tohtorin sanat, ja +hän vastasi: »Paremman hoitajan puutteessa pidän kumminkin päätökseni ja +lähden Niiniä auttamaan.» Ja Maaria läksi. Hän tuli Riikan mökkiin, +jossa Niini istui äitinsä vuoteen ääressä itkien. Maaria pani kätensä +hänen olallensa ja kuiskasi hiljaa: »Niini hyvä, minä tulen auttamaan +sinua äitisi hoitamisessa. Maija saa mennä kotiin.» Maija meni, ja +Maaria jäi lohduttamaan tyttöä. + +Niini itki katkerasti ja sanoi: »Äitini, rakas äitini, mihinkä joudun, +jos kuolette?» + +»Jumala on orpoin isä», vastasi Maaria. + +Riika katsoi kummastellen tuota kaunista neitosta ja lausui: »Niin nuori +ja sentään jo niin vahva luottamus Jumalaan. Oletteko papin tytär?» + +»Olen», vastasi Maaria. + +»Niin se on», vakuutti Riika, »Jumala on orpoin isä; ja muista, lapseni, +häneen turvata!» + +»Miksi hän ottaa minulta äitini?» valitti Niini. + +»Älä pyydä, mato, joka maassa matelet, hänen salaisia neuvojansa +tutkistella», sanoi Riika, »vaan ota tyytyväisyydellä vastaan sekä +murheet että ilot. Kaikki ne ovat meidän hyödyksemme.» + +Näin kuluivat illat ja päivät mökissä. Maaria ja Niini hoitivat sairasta +kaikella huolella, ja kun Riikalla oli paremmat hetket, antoi hän +viisaita neuvojansa lapselleen. Neljä päivää oli Maaria ollut +sairashuoneessa, kun Vakanen taas tuli rantamökkiin. Täällä oli kaikki +käynyt hyvässä järjestyksessä, jonka Vakanenkin huomasi; mutta hän ei +siitä mitään muuta maininnut, kuin että sairasta piti niin hoidettaman +kuin tähänkin asti. + +Vakasen mentyä Maaria jäi ihmettelemään tuota miestä, joka hänestä ei +mitään piitannut. Se oli hänelle outoa, hänelle, jolle kaikki +kilpailivat sanoa, mitä korviin olisi makeimmalta kuulunut. + +Riikan hiljainen ääni herätti Maarian hänen ajatuksistansa. Riika pyysi +istumaan. Samassa hän yskähti, ja kirkas veri virtaili hänen suustansa. +Hän makasi nyt vaaleana vuoteellansa ja sanoi vähän aikaa +levähdettyänsä: »Lapseni, jo jätän sinut ilman maallista turvaa. Ja +muista myös, että puhdas maine on köyhän paras ja ainoa tavara. Jää +hyvästi, pieni Niiniseni! -- Minä tulen pian -- pian -- siellä on ilo +loppumatta, lakkaamatta.» Ja huoneessa, jossa vastikään oli kuulunut +sairaan tyytyväinen ääni, kuului nyt ainoastaan sirkan laulu ja orvon +hiljainen itku. Riikan kärsimiset olivat loppuneet. + + + + +3. HUUTOKAUPPA. + + +Syyskuu oli keskivälissä. Lehdet koivikoissa olivat kellastuneet. Kirkon +kellot kajahtelivat surullisesti pyhäaamuna. -- Kenen kellot soivat? +Ketä haudataan? -- kyseli kansa, joka kuljeskeli kirkolle. -- Teräsen +Riikaa haudataan, -- kuului vastaus. -- Tuolla tulee saattoväki. -- Ja +siellä näkyikin vähäinen joukko mustiin vaatteisiin puettuja ihmisiä. Ne +olivat kaikki Tuomelaan kuuluvia. + +Niinin posket olivat kalpeat, ja hänen mustat silmänsä näyttivät vielä +tavallista mustemmilta. Hän oli itkenyt paljon, mutta nyt hän ei saanut +kyynelettä silmiinsä. Hän oli murtumaisillansa, sillä mustalla mullalla +peitettiin kaikki, mitä hän oli maailmassa rakastanut, hänen äitinsä. + +Ihmiset, jotka katselivat lasta, sanoivat: »Tuo Teräsen joukko ei ikinä +ollut vertaistensa kaltainen, ja kummapa tuo tyttö nytkin on, kun ei +edes äitiänsä itke.» + +»Kyllä minä ne tunnen», lausui eräs leveä lihava akka, »ne ovat +kovanlaatuisia. Muistaakseni olen kuullut heidän olevan mustalaissukua, +ja niin se onkin, kylläpä sen näkee tuosta tytöstäkin, joka on niin +musta kuin kekäle. Ja äitikin noitui Tuomelan patruunan velivainajan +niin, että jo olisi päässyt luutnantin kanssa naimisiin, ellei vanha +patrunessa olisi siitä loppua tehnyt ja naittanut Riikaa Teräselle. +Teränen oli silloin vain vankka työmies, vaikka sittemmin meni +sotaväkeen. Mutta luutnantti kuoli sulasta rakkaudesta.» Nyt kulki akan +juttu suusta suuhun ja korvasta korvaan, sekä tosi että valhe yhteen +sekoitettuna; mutta valhe Riikan noitumisesta ja +mustalaissukulaisuudesta oli erittäinkin halullista kuulijoille. + +Hautajaisten jälkeen Niini meni Tuomelaan. Patrunessa oli luvannut, että +Niini saisi heillä olla siksi, kunnes hänelle koti hankittaisiin. + +Nyt oli maanantai. Niini istui Tuomelan lasten kamarissa katsellen +Meskalan kosken kuohua ja äitivainajansa pientä mökkiä rannalla. Voi, +kuinka rakas oli hänelle ollut tuo pieni köyhä koti Nyt ei hänellä ollut +kotia enää. Tyttö arveli huutokaupalle joutuvansa, ja minkäkaltaisen +kodin hän sitte oli saava, se oli tietämätöntä. Hän itki katkerasti, +mutta samassa hän kuuli salista puhetta. Se oli patruunan ja tohtorin +ääni. Patruuna sanoi Niinin olleen huutokaupalla ja Niemen Marttiinin +vähimmällä maksulla ottaneen hänet. »Olisin minä tyttöraukalle paremman +kodin suonut», lisäsi patruuna vielä. + +»Ohoh», sanoi tohtori, »tuopa on kummaa! Täytyykö meidän maassa vielä +ihmisten lasten olla huutokaupalla?» + +»Niinpä se on», vastasi patruuna. »Kun kerran vaivaisten kassasta maksu +tulee, niin pitää lapsen sille menemän, joka hänen vähimmästä maksusta +ottaa vastaan.» + +»Olisin minä pitäjän miehiä», vakuutti tohtori, »niin se ei tapahtuisi, +vaan minä panisin lapsen tunnettuun hyvään kotiin ja maksaisin +köyhäinkassasta kohtuullisen maksun. Kyllä niitä aina löytyy, jos ei +yksi, niin toinen, jotka määrätystä rahasta ottavat lapsen +kasvattaaksensa, emmekä myös vallan ole kelvollisten kasvattajien +puutteessa; mutta huutokauppa on vain totuttu paha tapa.» + +Niinin sydän sykki kummasti. Hän oli tuomittu rikkaalle Marttiinille, +jonka rouva ja lapset olivat tunnetut kovin pahoiksi. Se oli kova +tuomio, mutta tuo tohtorin puolustus, sepä oli kuin lääke haavalle. +Olihan joku maailmassa, joka olisi tahtonut lievittää orvon elämää. + +Yksi oli vielä huoneessa, joka kuunteli tohtorin puhetta. Se oli Maaria, +joka oli tullut Niiniä lohduttamaan. Nyt tuli patruuna ja sanoi Niinin +pian pääsevän uuteen kotiinsa, sillä Niemen Marttiinin herrasväki oli +luvannut tulla Tuomelaan ja sitte illalla viedä Niinin kanssansa. + +Niini rupesi taas katkerasti itkemään, mutta Maaria sanoi: »Älä itke, +Niini, koeta vain aina tehdä emäntäsi tahto, niin kentiesi ei sinulla +ole yhtään hätää.» + +Kauan ei Maaria joutunut lohduttamaan Niiniä, ennenkuin komeat vaunut +ajoivat pihaan. Niemen Marttiini siinä oli perheinensä. + +Marttiini itse oli ennen ollut kauppiaana pienessä merikaupungissa, +jossa hän tervan myynnistä oli tullut rikkaaksi. Hän ei muusta tietänyt +kuin rahasta. Rahan mukaan hän ihmisetkin punnitsi. Mitä oli kaikki oppi +ja taito -- tyhjiä lörpötyksiä vain, jos eivät tuoneet suuria voittoja +taskuun. Virkamiehistä ei hän pitänyt mitään; eihän niillä tavallisesti +ollut paljo kolikoita. Pöyhkeänä hän kulki kuin tyhmä kalkkuna, ja +perheensä oli samaa laatua. Hänellä oli vaimo ja kolme tytärtä, joista +kaksi jo oli naimaijässä, ja kaksi poikaa, joista toinen oli alaikäinen. +Hänen nuorin tyttärensä Ruusa oli tuleva Niinin hoitolapseksi. Siinä oli +koko perhe, josta nyt näemme Tuomelassa kaikki muut paitsi kaksi +nuorinta lasta. + +Marttiinin rouva istui leveänä sohvassa katsellen mielihyvällä +tyttäriänsä. Vanhin, Emilia, olikin komea muodoltansa, mutta tyhmä ja +ylpeä kuin vanhemmat. Toinen tytär, Hilda, oli taitava pianonsoitossa ja +tahtoikin sillä loistaa. Nytkin hän seisoi pianon ääressä nuottikirjoja +tarkastellen, mutta sieltä ehtimiseen silmänsä lentelivät ympäri, +ikäänkuin hän olisi odottanut jotain. Jopa hän viimein kysyikin, eikö +tohtori Vakanen ollut Tuomelassa, ja kun Eeva sanoi hänen paraikaa +olevan heillä, näytti hän tyytyväiseltä. Tuo lihava rouvakin tuli heti +puheliaammaksi ja sanoi: + +»On se toki onni, että piirissämme on niin taitava tohtori kuin Vakanen. +Monta monituista kertaa hän minutkin on parantanut, kun olen tullut +kipeäksi harmista noitten pahain piikain tähden. Ennen olin myös joka +päivä pelossa, että mieheni, joka on ylen lihava, voisi saada +halvauksen, mutta kyllä nyt saa olla hyvässä turvassa, kun on tuo viisas +tohtori meillä. Se vain on paha, että hän ei ole nainut vielä. Meidän +Emilian olisi jo kauan tarvinnut häntä puhutella, mutta hän on niin jo, +ettei hän voi naimattoman tohtorin kanssa puhua.» + +»Onko Emilia kipeä?» kysyi Eeva. »Eipä hän siltä näytä.» + +»On», vastasi rouva. »Jo kauan hän on sairastanut sydämmentykytystä. +Mutta johtui mieleeni, mitä äskettäin kuulin, että patrunessalla on +sisar täällä.» Rouva ei ehtinyt sanoa enempää, ennenkuin kaksi ovea +aukeni; toisesta herrat tulivat sisälle ja toisesta Maaria. + +Emilian ja Hildan silmät pyörivät. Heillä oli paljo katseltavaa. +Tuollapa oli nyt tohtori, joka olisi ollut hyvä saalis, sillä hänellä +oli suuri palkka; olisipa kyllä kelvannut olla tohtorinnana. Tuo ihana +tyttö taas, joka heitä tervehti, niin suloisesti katsellen suurilla +sinisilmillänsä, hänkin välttämättömästi vaati heidän huomiotansa. +Marttiinin Lassikin seisoi kuin korpikuusi eikä muistanut tervehtiä, +vaan jäi katselemaan Maariaa. Tohtorikin näkyi ihastuksella silmäilevän +häntä ja sanoi vähän hymyillen: »En ole teitä vielä nähnyt tänä +päivänä.» Maaria kumarsi vähän ja kääntyi heti pois, ajatellen +itseksensä: »En voi hänen kanssansa puhua; kumma, miten häntä pelkään», +ja iloinen Maaria tuli oikein vakavaksi nyt kuten aina, milloin tohtori +oli seurassa. + +Tervehdittyänsä Maaria kääntyi Hildan luo, joka nojaten pianoa vastaan +tarkasteli nuottikirjoja, ja kysyi: »Soitatteko pianoa?» + +»Soitan», vastasi Hilda. »Enkä muuta halua tehdäkkään kuin aina soittaa, +se on työni aamusta iltaan.» + +»Kyllä soitto on ihanaa, kun sillä itseänsä huvittaa moninaisten +töittensä jälkeen», sanoi Maaria, »mutta aivan yksipuolista olisi +mielestäni tehdä sitä aamusta iltaan asti». + +Hilda, joka halusta tahtoi tohtoria juttelemaan kanssansa, vastasi: »Ei +suinkaan. Tohtori, tulkaa minua puolustamaan! Eikö ole tosi, että yhtä +työtä saattaa tehdä aina aamusta iltaan; niinpä tohtorikin parantaa +sairaita päivät pitkät.» + +Tohtori Vakasen suu kävi vähän ilvenauruun, kun Hilda häntä vertaili +itseensä, ja hän sanoi: »Se on minun ammattini. Jokainen, jonka on +onnistunut valita itsellensä sopiva ammatti, tekee työnsä halulla, sillä +silloin hän tietää olevansa pieni ase maansa hyödyksi. Varmaan tekin +opetatte muille tuota ihanaa soittotaitoa, muutoin työnne olisi aivan +yksipuolista ja itsekästä, jos sitä tekisitte vain oman itsenne huviksi +eikä kenenkään hyödyksi.» + +»Minäkö muita opettaisin? En suinkaan», vastasi Hilda. »Kuka sitä +tekisi, jonka siihen ei pakkoa ole?» + +»Eihän sitä muut tee kuin köyhät», sanoi Marttiinin rouva, »melkein +kaikki koulunopettajatkin, näette, ovat köyhiä». + +»Ja kuitenkin», vakuutti tohtori, »uhraa moni varallinenkin nuorukainen +halulla rahansa saadaksensa opettajavirkaan tarvittavaa oppia ja taitoa. +Hän tietää olevansa ase, eikä vähinkään, kansansa hyödyksi, ja sepä +tieto täyttää hänen sydämmensä tyytyväisyydellä ja antaa hänelle voimaa +hänen raskaaseen työhönsä». + +Maaria katseli ihastuksella tohtoria. Hän ajatteli: »On tuo mies +todellakin jalo ja järkevä. Hän ei olekkaan ylpeä, niinkuin luulin.» + +Nyt tuli Eeva ja sanoi: »Minä tahdon katkaista riitanne ja pyydän Hildaa +soittamaan meille vähäisen, ja ehkä Emilia laulaa.» + +»Aivan kernaasti tahdon soittaa», vastasi Hilda, ja tohtoriin katsahtain +hän lisäsi: »jos vain sillä voin huvittaa muita kuin ainoastaan +itseäni». + +Tohtori ei ollut enää kuulevinansa, hän vain puhui Marttiinin kanssa +laivoista ja kaupasta. + +Maaria toi uusia nuottivihkoja. Siinä heillä oli monta kaunista +suomalaista ja ruotsalaista laulua valittavana, mutta Emilia sanoi: »En +ole tottunut laulamaan paljon muita kuin saksalaisia lauluja.» Koska +niitä ei täällä löytynyt, täytyi heidän kumminkin tyytyä erääseen +ruotsalaiseen lauluun, joka olikin erittäin kaunis. + +Lassi, joka Maariaa oli puhutellut melkein koko laulun ajan, kyseli nyt +häneltä: »Ettekö te soita? Vai laulatteko?» + +Maaria vastasi sekä laulavansa että soittavansa, mutta kanteletta eikä +pianoa, ja nyt kaikki pyysivät häntä soittamaan. Maaria meni ottamaan +kanteleensa ja rupesi laulamaan Runebergin runoelmaa Talonpojan pojasta. + +Kun Maaria oli laulunsa lopettanut, olivat kaikki salissa ääneti, +ikäänkuin olisivat pelänneet puheen häiritsevän niitä suloisia tunteita, +joita ihana soitto ja laulu oli tuottanut heidän sydämmiinsä. Tohtori +katkaisi viimein äänettömyyden, kysyen Maarialta, kuka tämän laulun oli +ruotsista suomentanut. + +»Niini Teränen», sanoi Maaria. + +»Niini Teränen! Vai se!» huusi Marttiinin rouva kummastellen. Tohtori +sanoi lisäksi: »Onpa oikein vahinko, että se lapsi ei saa mitään +kasvatusta.» + +»On», lausui Maaria; »hänellä on erinomainen tiedonhalu». + +»Niinpä sen sanotaan olevan turhamainen», sanoi Marttiinin rouva. »Mitä +hän tuommoisella taidolla tekee? Paras tytölle olisi, että häntä +pidettäisiin kovassa työssä, niin hän kelpaisi ihmisille ja saisi +maailmassa vaatetta ja ruokaa.» + +»Vaate ja ruoka on hyvä asia, mutta ne eivät ole kaikki tässä +maailmassa», virkkoi tohtori. »Olisi ainakin suotava, että se, jolla on +kykyä ja halua kaikenlaisiin taitoihin, saisi opilla halunsa tyydyttää.» + +Heidän niitä ja näitä jutellessansa oli jo ilta kulunut, ja vieraat +läksivät pois, vieden kalpean Niinin kanssansa. Iso Vahti haukkui vielä +muutaman haukunnan, ja Marttiinin komeat vaunut eivät enää näkyneet. + +Vierasten mentyä sanoi patruuna tohtorille: »Ei sillä tavalla pidä +rikkaita naisia kohdella, kuin sinä teet.» + +»Kuinka niin?» kysyi tohtori. + +»Noh, ainapa sinä mutisit vastaan, jos isä, äiti taikka tyttäret +puhuivat. Näkyi selvään, että sinua ei miellytä kauppamiehet eikä heidän +perheensä.» + +»Ei suinkaan, sinä olet väärässä. Minä kyllä annan joka säädylle +arvonsa. Ei ole virkamies porvaria parempi, kaikki olemme yhtä +tarpeelliset ja yhtä arvokkaat, kun vain kukin teemme työmme +kunnollisesti; mutta nuo pöyhkeät ihmiset, jotka rahalla kaikki +punnitsevat, olkoot ne vaikka missä säädyssä taikka ammatissa, ovat aina +naurettavia.» + +Se oli tohtorin viimeinen ilta Tuomelassa tällä kertaa. Jo seuraavana +päivänä hän jätti jäähyväiset ja lähti kotiinsa ajamaan. + +Suitset makasivat höllänä hevosen selässä, ja Vakanen tuumaili +itseksensä yhtä ja toista. Hän hieroi silmiänsä, ikäänkuin olisi sillä +saanut ajatukset selvenemään, mutta turhaan -- punaiset posket ja +siniset silmät pyörivät aina hänen edessänsä. Vihdoin hän tuli perille. +Kotinsa tuntui hänestä tyhjältä, hän oli väsynyt eikä viitsinyt olla +ylhäällä, vaan pani maata, mutta uni ei tahtonut tulla hänen silmiinsä. +Kauan hän käänteli itseänsä, ennenkuin vihdoin nukkui uneksien sinisistä +silmistä, kanteleesta ja suloisesta laulusta. + + + + +4. ODOTTAMATON KOHTAUS. + + +Kesäaurinko paistoi taas kirkkaasti. K--veden aallot loiskivat +hiljaisesti pappilan rantaan. Vieno länsituuli tuuditteli vanhojen +puitten latvoja pappilan puutarhassa, jossa Maaria käveli poimien +sireenikukkia. + +Maaria oli viipynyt Tuomelassa enemmän, kuin ensin oli aikonut. Hän oli +saanut esteitä, jotka hänen kotiinlähtöänsä viivyttivät. Niini Teränen +oli siihen ollut aiheena. + +Niini oli joutunut pahaan paikkaan, niinkuin Tuomelan patruuna +pelkäsikin. Marttiinin nuorempi poika varsinkin oli paha ja ilkeä +hänelle. Hän oli huomannut Niinin useasti lukevan niitä muutamia +kirjoja, jotka hän oli perinyt äidiltänsä, ja niistä erittäinkin +rakastavan Runebergin runoelmia. Poika oli ottanut kirjan ja uhannut +heittää sen pesään. Niini istui juuri pieni Ruusa sylissä, kun hän näki +kirjansa vaarassa, tuon kirjan, jonka hänen äitinsä oli saanut +ystävältänsä ja jota hän aina oli suuressa arvossa pitänyt. + +Niini huusi kerran kovasti ja hyppäsi ylös pelastaaksensa kirjaansa; +mutta mikä tapahtuikaan? Pieni Ruusa putosi sylistä, ja jalka niveltyi. +Nyt tuli Niinille pahat ajat. Hän oli syyllinen, se oli tosi ja hän sen +itsekin tunsi, mutta siitä häntä myös piestiin ilman armoa. Hänen rakas +kirjansa oli joutunut tulen omaksi, ja pieni Ruusa, ainoa, joka hänelle +oli rakas tässä perheessä, vaikeroitsi hänen tähtensä. Tuo ilkeä poika, +joka oli kaiken alkusyy, pääsi rangaistuksesta vapaaksi, niinkuin ei +mitään olisi tehnyt. + +Tohtori Vakanen, joka noudettiin Niemen kartanoon, oli pian lapsen jalan +sijallensa laittanut, mutta pahempi oli Niinin. Hän oli pelästyksestä ja +kovasta pieksemisestä niin runneltu, että joutui sairaaksi. Tohtori +Vakasen, joka oli tunnollinen ihmisystävä eikä tehnyt eroa rikkaan ja +köyhän välillä, kävi sääli Niini rukkaa. Hän kuuli kyllä Marttiinin +perheen puhuvan sitä ja tätä »kelvottomasta Niinistä, joka ei viitsinyt +lasta hoitaa, vaan luki tuiki turhamaisia kirjoja»; mutta Vakanen kysyi +Niiniltä itseltään, miten tämä onnettomuus oli tullut, ja Niini puhui +kaikki niin, kuin tosi oli. Niemeltä tohtori läksi Tuomelaan, jossa hän +kertoi, miten kurjassa tilassa Niini oli, ja sanoi Maarialle: »Eikö +olisi mahdollista, että kävisitte häntä katsomassa? Niemellä ei hänelle +paljon hoitoa anneta, mutta se olisi lapselle sangen tarpeen.» + +Maaria hymyili ja lupasi sen tehdä halusta, koska lapsi oli hänelle +rakas. + +Tohtori sanoi vielä: »Kun ensi kertoja seurassanne vietin, mittasin +teitä väärällä mitalla. Antakaa se minulle anteeksi.» + +»Sen olen jo aikoja sitte tehnyt», vastasi Maaria, mutta hän ei +uskaltanut katsoa tohtoriin, vaan riensi pois huoneesta ja läksi +Niemelle. Siellä hän kävi nyt joka päivä, siksi kuin Niini parani. Mutta +vielä oli yksi onnettomuus tapahtuva. + +Emilia oli ollut Tuomelassa. Siellä tytöt olivat vaihetelleet +sormuksiansa, eikä Emilia pois lähteissään huomannut, että hänen +sormuksistansa yksi oli unohtunut Maarian sormeen. Illalla levolle +mennessään hän laski sormuksensa pöydällä olevalle neula-astialle. +Aamulla puettuansa vaatteet yllensä otti Emilia sormuksensa -- mutta +kumma -- yksi oli poissa. Missä se oli? Niini oli ollut kamarissa. -- +»Hän sen varmaankin on vienyt», -- ajatteli Emilia ja käski Niinin hakea +sitä; mutta kun se ei löytynyt, sanoi hän: »Sinä kelvoton sen varmaankin +olet varastanut.» + +Kauhistuksella Niini kuunteli näitä syytöksiä ja vastasi: »Varastanut en +ole, ja Jumala varjelkoon minua sitä ikänä tekemästä.» Hän oli +vaalistunut, ja siitä tuli Emilia vielä enemmän vakuutetuksi, että tyttö +oli syyllinen. + +Illalla oli Niini tavallisuuden mukaan nukuttanut Ruusan, mutta kun +maata pantiin, ei löytynyt Niiniä mistään. Marttiini ja hänen perheensä +luulivat tytön karanneen, varastettu kalu mukanaan, ja lähettivät +palvelijansa häntä hakemaan. Palvelija ei hakenutkaan, kun toivoi vain +Niinin pääsevän karkuun; hänenkin tuli sääli tyttö rukkaa. Tultuansa +maantietä pitkin Tuomelaan hän meni väentupaan ja kertoi siellä, että +Niini oli karannut, kun häntä oli syytetty kultasormuksen +varastamisesta. Kyökki-Maija juoksi oitis uutisia juttelemaan +herrasväelleenkin. Kuultuansa Maijan puheen muisti Maaria heti +sormuksen, jonka Emilia oli unohtanut hänen sormeensa, ja lähetti sen +palvelijan mukana Niemelle. Kun palvelija toi sormuksen Emilialle ja +sanoi, missä se oli ollut, punastui Emilia, sillä nyt hän muisti +unohtaneensa sen Tuomelaan. Vähän silloin pisti hänen omaatuntoansa. -- +Maaria viipyi vielä jonkun aikaa Tuomelassa, hän toivoi saavansa tietoja +Niinistä, jonka yhteyteen kohtalo hänet niin useasti oli vienyt; mutta +Niini oli poissa, hänestä ei mitään kuulunut. + +Kaikkein näiden asiain tähden tuli Maarian lähtö viivytetyksi. Mutta nyt +hän oli kotona, ihanassa, rakkaassa kodissaan. Hän poimi kukkia ja +ajatteli, miten aika oli vierinyt, sitte kun hän kotoa läksi. Syksyn +tuulet olivat raivonneet, talvi luonut kinoksiansa ja kevätaurinko ne +säteillänsä sulattanut, ja nyt oli taas lämmin, ihana kesä; tuo aika, +jonka hän oli poissa ollut, vaikka pitkäkin, tuntui hänestä kuitenkin +varsin lyhyeltä. Hän ajatteli itseänsä -- hänkin oli mielestään +muuttunut. Hän oli iloinen ja suruton kuin lapsi, kodista lähteissänsä, +mutta nyt hän tiesi mitä oli kaipaus; kaikki ei ollut enää niin +täydellistä kuin ennen. Syvällä hänen sydämmessään oli tallennettuna +kuva, jonka jalo ja vakava muoto häntä ihastutti. -- Hänen näin +ajatellessaan oli koppa, johon hän kukkia poimi, tullut täyteen, ja hän +läksi pois puutarhasta Koivumäelle päin. + +Maaria oli kaunis kuin kukkanen kesällä, kulkeissansa kukkakoppa +käsivarrella, lyhyt takki olalla ja päässä valkoinen hattu, jonka +punaisia nauhoja länsituuli heilutteli. Kun hän oli joutunut +Haapakallion lähelle, tuli Hanna häntä vastaan. Iloisesti +tervehdittyänsä tytöt riensivät yhdessä Haapakalliolle. Heillä oli +aikomus koristaa kallion kahvipaikka kukkasilla, sillä he odottivat tänä +päivänä veljiänsä kotiin yliopistosta. Nyt he sitoilivat kukista +kiehkuroita pöydän koristeeksi ja asettivat siihen myös kiiltävät +kahvikupit. + +Tytöt eivät vielä saaneet koristuksiansa valmiiksi, ennenkuin jo +kuulivat pikaisesti astuvien jalkojen äänen, ja samassa nuoret +ylioppilaat syleilivät kumpikin sisartansa. + +Hemmi ja Aatu näkivät ihastuksella, miten Haapakallio oli koristettu +heidän tähtensä, ja miten sisaret olivat paljon vaivaa nähneet sitä +tehdessään. Nyt he istuivat mielihyvällä kahvipöydän ääreen ja rupesivat +uutisia juttelemaan Helsingistä. Hupaista olikin tytöille kuulla yhtä ja +toista tuolta komeasta pääkaupungista. + + * * * * * + +Parin virstan päässä Haapakalliolta kulki eräs kalpean näköinen tyttö. +Hän oli hoikka ja vähäläntäinen kooltansa, mutta hänen erin viisaasta +muodostansa näki hänen kumminkin olevan noin viidentoistavuotisen. Hänen +hiuksensa olivat syysyötä mustemmat, ja hänen suurista mustista +silmistänsä näkyi, että kärsimiset tälle lapselle eivät enää olleet +outoja. Hän pyyhkieli aina tavan takaa kyyneleitä silmistänsä, syvä +huokaus nousi hänen rinnastansa, ja hän rupesi kauniilla äänellä +laulamaan: + + »Tuoll' pilvet rientää turvatta + nyt tuulen huvina, + ja ilman maatta, kodotta + mik' ompi elämä?» + +Vähän matkaa hänen edellänsä kulki positiivinsoittaja. Tämä, kun kuuli +tytön laulun, kummasteli hänen kaunista ääntänsä ja seisahtui +odottamaan. Puhuttuansa tytön kanssa ja kuultuansa hänen mierontietä +kuljeskelevan, hän kehoitti häntä mukaansa soiton vaihteeksi laulamaan. +Soittaja lupasi siitä rahasta, minkä hän ansaitsisi, antaa tytölle osan. + +»Saapa tuotakin koettaa», sanoi tyttö huoaten. Sitte he kulkivat +edellensä, kunnes kuului haapain suhina Haapakalliolta ja näkyi iloisia +nuoria. + +»Menkäämme tuonne soittamaan», sanoi positiivinsoittaja. Muutaman +askeleen päähän kalliosta he nyt seisahtuivat, ja Niini, joka seisoi +selin kallioon, lauloi: + + »Etelässä kaunis Spanja, + Spanja on mun kotimaa, + siellä lehevä kastanja + Ebron rannall' humuaa; + mandelkukat punertavat, + hedelmöitsee viinipuu; + siellä ruusut kaunihimmat, + siellä kirkkahampi kuu. + + Rinnassani huokaukset + poijes vaatii minua; + jätän kaikki huvitukset, + jos vain pääsen kotia. + Kotimaani ompi Spanja; + riennän kotikunnaille, + missä lehevä kastanja + varjon antaa haudalle.» + +Maaria, joka tytön laulaessa oli ajatellut: »Missä olen tuon äänen ennen +kuullut?» -- tuli nyt tytön luo ja huusi samassa: »Niini!» -- »Maaria!» +sanoi tyttö, ja hänen silmänsä näyttivät erinomaisen iloisilta. Mutta +pian katosi ilo hänen muodostaan. Hän muisti kultasormusta ja ajatteli: +»Ehkä Maariakin luulee minua syylliseksi.» Maaria sen huomasi ja arvasi +syyn, jonka tähden puhuikin heti Niinille, miten sormuksen laita oli. +Niiniltä putosi ikäänkuin taakka sydämmeltä. Hän oli taas ihmistenkin +edessä puhdas ja viaton. + +Positiivinsoittajan hän jätti ja seurasi Maariaa ja hänen +kumppaneitansa, joille Maaria muutamilla sanoilla koetti selittää Niinin +elämänvaiheet. + +Niini nyt kertoi myös itse, miten hän läksi karkuun. Hän juoksi koko +yön, sanoi hän, tietämättä, mihin meni. Sen hän vain tiesi, että pois, +kauas pois hänen piti menemän. Sitte vasta, kun hänen tuli vilu ja +nälkä, huomasi hän pahasta pahaan joutuneensa. Hänen täytyi kerjätä, »ja +raskas on mieron tietä kulkea», lausui hän. »Kun kesäpuoli rupesi +tulemaan», jatkoi Niini, »oli minulla vähän parempi olo. Silloin sain +hiukan työtäkin monessa paikassa, ja nyt viimein parin virstan päässä +täältä tapasin tuon positiivinsoittajan, jota hänen pyynnöstään aioin +seurata ja laulamisella ansaita leipäni. Mutta onneni johdatti tänne +askeleeni, ja nyt rukoilen teitä pitämään minut luonanne. Älkää panko +minua tuonne outoon maailmaan!» + +»Kyllä saat kodin täällä», sanoi Maaria, »mennään vain isäni kanssa +tuumailemaan, mitä tehtäisiin». + +Maarian sydämmessä syntyi päätös. Hän tahtoi tehdä Niinin niin +onnelliseksi, kuin mahdollista olisi. Hän tahtoi olla ase *sen* kädessä, +joka ihmisten onnet jakaa. Hartaasti hän pyysi isältänsä saada pitää +Niiniä luonansa. Hemmi ja Aatu olivat luvanneet antaa Niinille opetusta; +isän lupa vain vielä puuttui. + +Rovasti tuumaili. Häntä ei oikein miellyttänyt tuo asia; hän piti sitä +vain nuorten hullutuksena. Mutta vihdoin, kun Maaria puhui, miten oli +havainnut Niinillä olevan erinomaiset lahjat, sanoi hän: »No, jääköön +sitte tänne teidän oppilaaksenne.» + +Maaria saattoi Niinin vähäiseen kamariin, sanoen: »Nyt, Niini, saat +oppia ja taitoa niin paljon kuin haluat. Minä tiedän sinun sitä +kaivanneen; ja kun sinulla vain on aikaa, tulet kanssani juttelemaan.» + +»Oi, tämmöistä onnea en ole saattanut uneksiakkaan», lausui Niini. +»Sitte kun äitini mullalla peitettiin, ei ole minulla iloista päivää +ollut, ennenkuin tänään, kun teidät näin. Oi, nähneekö äitini nyt, miten +köyhä tyttönsä on onnellinen? Jumala siunatkoon teitä! Te olette minun +onneni enkeli.» + +»Älä siitä puhu», vastasi Maaria, »ja jää hyvästi, sillä nyt sinun +täytyy levätä». + +Niini istui kamarissa olevan vuoteensa reunalle, ja harras kiitos nousi +hänen sydämmestänsä Luojalle, joka hänen askeleensa tänne oli +johdattanut. Hän otti vielä pienen raamattunsa ja luki siitä vähäisen. +Sitte hän meni levolle; hän oli väsynyt sekä matkastansa että +mielenliikutuksista. Ja seuraavana päivänä alkoi hänen koulunkäyntinsä. + + + + +5. KIHLAUS. + + +Vuodet vierivät edellensä ilman mitään erinomaista tapausta. Maaria vain +aina välimmiten oli jonkun viikon Tuomelassa, jossa hän yhä enemmän oppi +tuntemaan sitä jaloa miestä, jonka kuvaa hän tallensi sydämmessänsä. +Niini oli ahkerasti lukenut, ja Maariaa hän oli myös paljon työllänsä +auttanut. + +Nyt oli kolme vuotta kulunut siitä, kun Niini tuli pappilaan. Hän oli +erinomaisella tarkkuudella ja ymmärryksellä opittavansa oppinut, jonka +tähden Aatu ja Hemmikin ilolla hänelle jakoivat tietojansa. + +Niini oli nyt kahdeksantoista vuoden vanha; hän ei enää ollut lapsi, +vaan nuori neitonen. Sen tunsi hän itsekin -- ja jota paremmin hän sen +tunsi, sitä enemmän syntyi hänen sydämmessänsä halu saada joku +itsenäinen työala. + +Niini istui vähäisessä kamarissansa kehräten ja ajatellen, mitä hänen +piti tekemän. Hän oli useasti ajatellut: »Voi, jospa kansan lapset +kaikki olisivat niin onnelliset kuin minä, että saisivat oppia ja +taitoa!» Nyt muistui hänen mieleensä Jyväskylän seminaari; »entä jos +pääsisin sinne», ajatteli hän, »ja sieltä sitte vihdoin ehkä K--n +pitäjään kansakoulunopettajattareksi. Sittepä voisin jotakin hyvää +vaikuttaa.» -- Niinin silmät kiilsivät ilosta, hän jo näki tulevaisuuden +edessänsä, näki itsensä opettamassa kansan lapsia. Oi iloinen +tulevaisuus! Mutta saattoiko hän jättää tämän ihanan K--n pitäjän? -- +Mikä piti näitä tuumia vastaan? -- Yksi tunne Niinin sydämmessä, jonka +hän nyt vasta huomasi. Se oli sinne kasvanut hänen tietämättänsä päivä +päivältä, viikko viikolta ja vuosi vuodelta. Hän rakasti toista +opettajaansa, hän rakasti Hemmiä »Hemmiä minä rakastan», sanoi hän +itseksensä, »Hemmiä, joka Maarian tähden tuli minun opettajakseni. +Maariaa *hän* rakastaa -- ja kukapa saattaa nähdä Maarian ja olla häneen +rakastumatta -- mutta hänen sydämmessänsä asuu jo toinen. Hemmi rukka! +Yksin kuljet sinä, yksin minä, etkä ikinä saa aavistaakkaan +kerjäläistytön, jolle oppia annoit, rakastuneen opettajaansa.» -- Näin +hän ajatteli ja alkoi taas kiiruummin kehrätä. Kehrätessänsä hän rupesi +laulamaan; laulu oli Runebergin »Palveleva tyttö», jonka Niini oli +suomentanut. Hän lauloi: + + »Jos pyhäkellon soidessa + jo oisin juhlavaatteissa, + ja jospa yö jo joutuisi + ja pyhäpäivä koittaisi! + + Ja viikkotyöni tehtyä + mä aamusaarnall' käydessä + nyt näkisin sen kirkolla, + ken kaivannut on kultaansa! + + Jo yksin kirkkomäellä + hän seisoo ennen minua + ja katsoo pitkin järveä + nyt kansan suurta joukkoa. + + Hän siellä etsii minua; + jo lähestymme kirkkoa, + ja kohta tulen joukosta + ja kättä annan ilolla. + + Nyt laula, sirkka iloinen! + Kun päre näkyy palaneen, + niin minä saan jo nukkua + ja näen kullan unissa. + + Mä istun täällä, kehrään vaan, + ei ole rulla puolellaan. + Ja koska loppuu kehruuni, + ja koska ilta joutuvi?» + +Laulunsa lopetettuaan hän oli taas iloisempi ja päätti mennä Maarian +kanssa juttelemaan Mutta ensin hän läksi puutarhaan ja näki, +poiketessansa käytävältä toiselle, Hemmin ja Maarian istuvan +keinulaudalla. Nuorukainen oli vaalea kuin lumi, ja Maarian poskilla +kyyneleet välkkyivät. Heidän välillänsä oli jotain tapahtunut. Hemmi oli +rakkautensa ilmoittanut Maarialle, sen Niini heti huomasi, ja heitä +pikaisesti tervehdittyänsä hän kiirehti sisälle asuinhuoneisiin, mutta +Maaria seurasi häntä, ja Hemmi jäi yksin puutarhaan. Hän istui siellä +vakaana, ääneti; vihdoin hän sanoi itseksensä: »Aavistukseni kävi toteen +-- sinä et rakastanut minua, Maaria. Maaria! Miksi oli rakkautesi +ainoastaan ystävän rakkaus? Miksi et voinut tulla omakseni?» Nuorukainen +itki, vaan pian hän nousi ylös; vielä hän oli vaalea, mutta hän oli +tehnyt päätöksen. »Valitus ei ole miehen», ajatteli hän. »Työtä tahdon +tehdä, pois tahdon mennä takaisin Helsinkiin ja siellä viisauden +lähteestä itselleni tietoja ammentaa; ehkä sitte jotain voin tehdä maani +hyödyksi.» Ja nyt hän meni samaa tietä kuin äsken tytötkin. + +Salissa Hemmi kohtasi rovastin ynnä Maarian ja Niinin. Niini oli +tuumaillut seminaariin lähtemisestänsä, ja rovasti oli sen sopivaksi +nähnyt, koska Niinillä siihen oli halua. Nyt sanoi myös Hemmi +päättäneensä lähteä pois Helsinkiin, vieläpä aivan heti; hän tahtoi vain +sanoa jäähyväiset ensin. + +»Kaikkipa nyt aiotte meidät jättää», lausui rovasti. + +Ja nyt Hemmi jätti hyvästi ja kiirehti pois, mutta portailta hän palasi +vielä takaisin ja sanoi, katsoen saliin, jossa Maaria seisoi: »Vielä +kerran hyvästi, Maaria, rakas lapsuuteni ystävä! Muista joskus minua!» +Vähän aikaa vielä kuului ratasten jylinä, ja Hemmi oli matkoissaan. + +Muutaman hetken kuluttua siitä, kuin Hemmi läksi, tuli posti ja postissa +kirje Maarialle. Kirje oli Tyrvään pitäjästä. Maaria aukaisi sinetin ja +luki vähän aikaa. Ruusu ruusun perästä nousi ja katosi hänen +poskillansa. Hän vei kirjeen isällensä, ja Niinille hän sanoi: »Kirje on +Aarni Vakaselta; tuo *jalo* mies rakastaa ystävätäsi. Oi Niini, kuinka +olen onnellinen!» + +Niini iloitsi ystävänsä onnesta, mutta pois hän tahtoi, tuonne pieneen +kamariinsa taas. Hän kaipasi yksinäisyyttä. Tultuansa kammioonsa hän +istui tuolille ja painoi päänsä käsiinsä katkerasti itkien; vaan hetken +perästä hän pyyhkieli kyyneleet silmistänsä, lausuen: »Pois tahdon +riipiä surut sydämmestäni ja tehdä työtä ahkerasti!» + +Kiire oli pappilassa. Kangaspuut jyskivät, rukit hyrisivät, ja vanha +Leena levitteli palttinakankaita kedolle valkenemaan. Kumma ei +ollutkaan, että kiire oli, koska Maaria oli morsian ja vuoden päästä +aiottiin pitää häät. Niinin myös oli lähteminen Jyväskylään jo heinäkuun +loppupuolella. + + + + +6. HÄÄT. + + +Taas oli vuosi kulunut, ja kesäaurinko paistoi lämpimästi. Sireenit ja +pihlajat olivat täydessä morsiuspuvussansa, ja pihalla oli portaitten +ympärille taajaan koivuja pistetty. Joku juhla oli tulossa. + +Pappilan salissa aukaistun akkunan ääressä istuivat mies ja neitonen, +joitten silmistä onni ja autuus loisti. Nämät nuoret olivat Aarni +Vakanen ja Maaria. Kaikki tuntui heistä niin suloiselta. Leivosen +viserteleminenkin kuului ikäänkuin onnentoivotukselta, sillä tänä +päivänä oli heidän hääpäivänsä. Kukkaset tuoksuivat heidän ympärillänsä, +ja he istuivat siinä kuiskaten onnestansa toinen toisellensa. + +Salin viereisestä kamarista kuului iloinen puheen liperteleminen. Pöytä +siellä oli asetettu lattian keskelle, ja sen ympärillä istuivat Hemmi ja +Aatu, jotka nyt olivat kandidaatit, Hanna ja Niini sekä Eevan vanhimmat +lapset Ilmiö ja Helmi. Suuri kasa myrtinoksia oli pöydällä heidän +edessänsä. He sitelivät kruunua Maarialle. Tytöt sitoilivat myös +itsellensä myrttikiehkuroita, sillä he olivat valitut morsiusneitosiksi. +Hemmi, Aatu ja nuori Ilmiö olivat kutsutut sulhaspojiksi, ja heidätkin +piti merkittämän myrtinoksalla, joka oli pistettävä takin rintapieleen. + +Niini oli paljon muuttunut, sitte kun viimeksi hänet näimme K--n +pappilassa. Hän oli sekä ruumiin että hengen puolesta aivan toinen. +Hänen silmänsä loistivat ilosta. Hän tiesi elämällänsä nyt olevan jonkin +tarkoituksen, sillä hän oli tuleva kansakoulunopettajattareksi. + +Kaunis hän oli istuessaan tuolla pöydän ääressä kiehkuroita sitoen, sen +huomasi Hemmikin, kun hän, valiten myrtinoksia Niinille, katsoi hänen +mustiin säihkyviin silmiinsä. »Hän on kaunis kuin Espanjan +mustasilmäiset kaunottaret», ajatteli Hemmi. + +Aatu, jonka silmät aina olivat, valveilla, huomasi pian, miten ihastunut +Hemmi oli, ja sanoi pilaillen: »Kukapa nyt taas ensiksi kihlataan K--n +pitäjässä? Sanotaan: 'Häät ovat aina toisten alku'.» + +»Aatu varmaankin», vastasi Hemmi. »Sinä olet ensimmäinen sulhaspoika, ja +niin on sinulla matka lyhyin vihkituoliin.» + +Näin heidän jutellessaan tunnit riensivät. + +Eeva tuli sisälle ja lausui: »Nyt on jo aika pukea morsianta. Hetki +lähestyy, jolloin vieraat tulevat.» Sitte hän meni tohtorin tykö, +sanoen: + +»Vähäksi ajaksi, Aarni, ryöstän sinulta Maarian.» + +»Vie vain», vastasi tohtori, »pianpa taas saan hänet takaisin ehkä vielä +suloisempana ja sitte ainaiseksi onnekseni». Maaria meni Eevan kanssa. + + * * * * * + +Jo oli morsian täydessä puvussansa, ja morsiusneitosetkin seisoivat +valkoisissa juhlavaatteissaan, myrttikiehkurat päässä. Pappilan salin +seinät olivat koristetut viheriäisillä lehdillä, ja vihkituoli oli +valmiina lattialla. Vieraat istuivat ympäri salia. Pappi, pitäjän +kappalainen, joka vihkisanat oli lukeva, käveli edestakaisin lattialla, +ja tohtori Vakanen seisoi juhlallisena katsoen oveen päin, ikäänkuin +joka hetki sieltä onneansa odottaen. Ja nyt näkyikin, mitä hän odotti. +Vieraatkin nousivat kaikki seisaalle, sillä ovesta tuli vanha +valkopäinen rovasti taluttaen kaunista morsianta. Maaria oli ihana. +Hänellä oli valkoiset hohtovaatteet, pitkä valkoinen huntu riippui +kruunun alta hameenpalteisiin asti, ja myrtinkukista sidottu kiehkura +oli hänen päässänsä kruunun ympärillä. Ikäänkuin pilvissä tuli Maaria, +kun hän hiljaa astui isän rinnalla lattian yli tohtorin luo. + +Morsiusneitoset ja sulhaspojat tulivat jäljessä ja menivät seisomaan +kahdenpuolen morsiusparia. Pian oli pappi vihkisanat lukenut, ja +selvästi olivat Aarni ja Maaria vastanneet papin kysymykseen, +tahtoivatko rakastaa toisiansa myötä- ja vastoinkäymisessä. + +Nyt toivotettiin onnea, ja vihdoin kuuluivat viulun säveleet. Tanssi +alkoi. Monenlaisia herkkuja tarjottiin aina välimmiten, ja niin joutui +ilta. + +Niini oli paljon tanssinut; hänen tuli palava, ja hän oli väsynyt. Hän +meni portaille ja istui siellä olevalle lavitsalle. Mieleensä muistui +nyt päivä, jolloin hän köyhänä kerjäläistyttönä seisahtui Haapakallion +lähelle. Kuinka kummasti oli hänen onnensa kasvanut aina siitä! Hän +päätti mennä tuonne Haapakalliolle. »Täällä häitten tohussa», ajatteli +hän, »ei kukaan huomaakkaan minun olevan poissa, ja siellä saan muutaman +hetken olla rauhassa yksin ajatuksieni kanssa»; ja Niini otti takin +yllensä ja hatun päähänsä ja läksi Haapakalliolle päin. Pian hän juoksi +tuon lyhyen matkan. Ennätettyänsä kalliolle hän istuutui, ja moni asia +muistui hänen mieleensä. Hän kuunteli haapain suhinaa ja pienen puron +lirisemistä. Ne muistuttivat häntä Tyrvään kuohuvista koskista ja hänen +kodistansa, tuosta pienestä mökistä kosken rannalla. Näin hän istui +unohtaen kaiken hääväen paitsi yhden, joka häntä paraikaa haki; se oli +Hemmi. + +Hemmi kysyi Aatulta: »Etkö Niiniä ole nähnyt?» Aatu vastasi nähneensä +hänen menneen Haapakalliolle päin, ja sinne nyt läksi Hemmikin. + +Kulkeissansa tuolla koivumetsässä hän ajatteli: »Kuinka kummallinen +ihmissydän onkin. -- Vain vuosi takaperin rakastin Maariaa ja luulin, +että en ikinä sitä rakkautta voisi sydämmessäni tukehuttaa, mutta hyvä +tahto voi, näenmä, paljonkin. Vähemmän vielä aavistin silloin, että +Niinin mustat säihkyvät silmät saattaisivat minut kahleisiin kietoa. Ah, +tuollapa hän istuu, ikäänkuin metsän impi!» + +Siellä istuikin Niini Haapakalliolla valkoisissa vaatteissa ja, pieni +myrttikiehkura mustissa hiuksissansa. Hemmi meni hänen luoksensa, +sanoen: »Olen sinua kaivannut. Pappilassa jo rupesi hääväki +illalliselle, mutta yksi morsiusneitosista oli poissa.» + +»No, rientäkäämme sinne», vastasi Niini ja aikoi samassa lähteä, mutta +Hemmi lausui: »Ei vielä, Niini. Sitä ennen tahdon täällä, jossa sinut +ensi kerran näin, muutaman sanan sanoa.» -- -- Haavat suhisivat, puro +lirisi; Hemmi ja Niini ilmoittivat kuiskaten toisillensa sydämmensä +suloisimmat tunteet. -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- + +Muutama hetki sen jälkeen seisoivat tohtori ja Maaria katsellen ulos +akkunasta pihalle päin. He hymyilivät toisillensa ja katsoivat taas +ulos. Aatu sen huomasi ja kysyi: + +»Mitä siellä näette? Minäkin tulen katsomaan.» Siellä näkyivät Hemmi ja +Niini tulevan käsitysten. Aatu naurahti vähän ja läksi ulos heitä +vastaan. Hetken siellä keskusteltuansa he tulivat yhdessä sisälle. + +Aatu kaasi viiniä laseihin ja puhui: »»Vielä päivän päätteeksi juokaamme +yksi malja! Nuot suhisevat haavat Haapakalliolla ovat kuiskeellansa +ilmoittaneet kahdelle nuorelle heidän rakkautensa. Nämät nuoret ovat +Hemmi ja Niini. Juokaamme heille onnentoivotuksen malja!» Ja nyt +kilistettiin laseja ja toivotettiin onnea noille kahdelle nuorelle, +jotka näyttivät ylen onnellisilta. + +»Niinillä oli parempi onni kuin äidillänsä», sanoi Eeva patruunalle, +»koska sai rakastettunsa omaksensa ja pääsi ison Koivumäen emännäksi». + + * * * * * + +Pian kulki tuo uutinen, että Hemmi ja Niini olivat kihlatut, suusta +suuhun, ja akat kyselivät kirkonmäellä toisiltaan: »Oletteko kuulleet +kummempaa? Tuo mustalaistyttö, joka kerjäten tänne tuli ja pappilassa +kasvatettiin, on nyt tuleva ison Koivumäen maisterin rouvaksi.» + +Koivumäen majuri ja hänen rouvansa eivät sitä kummana pitäneet. He +tiesivät, mitä Tuomelan patrunessa vainaja vasta liian myöhään tuli +tuntemaan, että »mitä Jumala on yhteen saattanut, ei pidä ihmisten +erottaman. Eri säädyn ei pidä estämän rakastavia toisiansa saamasta, jos +vain ovat samalla sivistyksen kannalla.» + + * * * * * + +Niini nyt onnellisena elää Koivumäen emäntänä. Hän on alustalaisillensa +toimittanut koulun lähelle Haapakallioa. Tuo kallio on hänelle aina +rakas; siellä hän viettää kesällä Hemmin kanssa monta onnellista hetkeä. +Haapain suhinassa ja puron lirinässä hän kuulee kosken kuohun +lapsuutensa kotirannalta. + + 1868 + + + + +TORPAN TYTTÖ. + + + + +1. ANNI. + + +P--n pitäjässä P--veden rannalla oli pienoinen torppa, jonka maa kuului +lähellä olevaan Syrjän taloon. Torpassa ei ollut paitsi tarpeellisia +ulkohuoneita muuta kuin kaksi asuinhuonetta, nimittäin tupa ja kamari +tuvan takana. Asuinhuoneitten ympärillä oli aitaus, ja aitauksen +sisäpuolella kasvoivat lehevät pihlajat, nyt täydessä kukoistuksessa. +Vielä muutamia koivujakin oli portaitten viereen pistetty ja latvat +kauniisti yhteen sidottu, sillä nyt oli juhannusaatto, ja huomenna +torpan tytön, nuoren Annin, piti ensi kerran Herran ehtoolliselle +pääsemän. + +Annin isä ja äiti istuivat portailla odottaen tytärtänsä kotiin +pappilasta. Anni oli heidän ainoa lapsensa, ja jo senkin vuoksi he häntä +hyvin rakastivat, mutta erittäinkin hänen hellä ja lempeä luonteensa +teki hänet heille rakkaaksi. + +Annin äiti Liisa, joka oli jo hetken aikaa odottanut tytärtänsä, +kuunteli tarkasti, eikö jo kuuluisi airojen loisketta. Viimein, kun ei +kaivattua kuulunut, hän sanoi miehelleen: »Mene, Matti hyvä, katsomaan, +eikö lapsemme jo tule. Minä lähden illallisen toimeen. Tänä iltana +olkoon Anni vapaa maallisista askareista.» Näin sanoen Liisa riensi +iltatoimiinsa, ja Matti läksi rannalle. + +Jo näkyi Annin vene; hän istui ja souteli hiljaa. Tyynesti kuului +airojen loiske. Hänen huivinsa oli luiskahtanut niskaan, ja hänen +keltaiset hiuksensa näyttivät ilta-auringon loistossa ihan kullan +kaltaisilta. Hänen poskensa olivat verevät ja kauniit, ja vakavat +sinisilmänsä näyttivät tuumailevaisilta. Hän ei huomannut, että jo oli +pienen lahden yli soutanut, ennenkuin vene töytäsi rantaan. + +»Hyvää iltaa, tyttöseni», sanoi Matti ja veti venettä paremmin rannalle. + +»Jumal' antakoon», vastasi Anni, astuen ulos aluksesta. Samassa tuli +myös äiti heitä vastaan, ja nyt he läksivät tupaan, johon Liisa oli +valmistanut illallisen. + +Tupaan tultuansa Anni otti kainalostansa ison raamatun, jonka näytti +vanhemmillensa, sanoen: + +»Katsokaa, mitä vanha rovastimme antoi minulle.» + +»Hyvä, hyvä», lausui isä. »Mutta muista, lapseni, että maa vaatii +viljelijänsä, muutoin ei se hedelmää kanna, ja niin vaatii raamattukin.» + +Liisa pyyhkieli silmiänsä sanoen: »Siinä, lapseni, sinulla on +neuvonantaja vielä silloin, kun vanhempaisi haudalla sammalet kasvavat.» + +»Oi, äiti», sanoi Anni, »jos olisitte kuulleet, kuinka rakas rovastimme +puhui meille, ette olisi saattaneet itkemättä olla. 'Rakkaat lapset', +sanoi hän, 'te lähdette tuntemattomaan maailmaan. Muutamille teistä voi +elämän tie olla tasaisempi, toisille hyvinkin teräviä kiviä täynnä; +toisilla teistä ehkä on keveämpi taakka kannettavana, muutamilla taas +raskaampi. Monelta teistä kenties jo nuoruuden iässä temmataan pois +rakkaat vanhemmat, jotka teitä ovat ohjanneet. Mutta muistakaatte, että +Jumalan sana on se aarre, josta saatte oppia ja neuvoa niin ilossa kuin +murheessakin. Ja vielä minä muistutan teitä', sanoi hän, 'että kansi, +johon sana on suljettuna, ei saa tomuiseksi joutua; niin useasti pitää +teidän sitä viljelemän.' Näin puhui rovasti», sanoi Anni, »ja käski +meitä vielä huomenna kokoontumaan pappilaan ja sieltä sitte lähtemään +hänen kanssansa kirkkoon». + +»Mutta nyt on jo ilta kulunut», sanoi Matti, »lähtekäämme iltaselle». -- +Ruoalta päästyä Matti luki raamattua vähäisen, ja sitte he läksivät +levolle. + +Aamulla oli aurinko jo korkealla taivaalla, kun Anni heräsi. Kiiruusti +hän puki päälleen mustat vaatteensa ja läksi isänsä ja äitinsä kanssa +pappilaan. + +Pappilassa olivat jo rippilapset koossa Annin sinne joutuessa. Samassa +tuli myös rovasti, ja nyt läksi rakastettu opettaja laumansa kanssa +kirkkoon. Kun hän siellä luki esipuheeksensa valitut sanat: »En tästedes +puhu paljon teidän kanssanne» (Joh. 14:30), silloin kaikki lapset +itkivät. He tunsivat, että kohta olisivat erotetut paimenestansa, ja +että lauma sinne tänne hajoisi. Kallis rippikouluaika oli ohitse. + +Kirkosta tultua kukin meni eri haarallensa. Anni kulki vanhempainsa +seurassa. Vieläpä yksi oli, joka myöskin seurasi häntä vähän matkan +päässä; vaan kun ennättivät torppaan vievälle tienhaaralle, silloin +läheni jäljessäkävijä, joka oli yhdeksäntoistavuotinen, rehellisen- ja +siistinnäköinen nuorukainen, Syrjän talon ainoa poika. + +Anni katsoi taaksensa ja sanoi: »Kah, Vilho.» + +»Niin olen», vastasi Vilho, »ja tulen isäni ja äitini puolesta kutsumaan +teitä kaikkia meille päivälliselle». + +Anni kiitti, ja nyt he menivät yhdessä rantaan. Sitte he läksivät kaikin +Syrjän taloon. Siellä oli iso vierastupa koristettu seinänrakoihin +pistetyillä tuomen- ja pihlajanoksilla, ja lattialla oli vasta +riivittyjä katajia. Tuvan perällä oli pitkä valkeaksi pesty pöytä, jossa +kukkuralliset ruoka-astiat höyrysivät, ja seinässä naskui komea kello. +Tuvan oven viereen seisahtuivat nyt vieraat torpasta, mutta Syrjän +emäntä heidät vähitellen veti kädestä tuvan perälle, johonka heidät +jätämme. + + + + +2. RISUJEN KOKOOJA. + + +Jo olivat syksyn tuulet raivonneet, ja P--veden aallotkin makasivat +jääpeitteissänsä. Jo oli lumihöyteistä kasvanut suuria kinoksia +metsämaihin, ja kohta ne sulamaankin rupesivat. Maaliskuu oli +keskivälissä, aurinko paistoi jo hyvin keväisesti. + +Härmäiset puut olivat ikäänkuin tuhansia tähtiä täynnä. Syrjän talon ja +torpan välisessä metsässä kuului iloinen laulu, joka oli tuttuja +kansanlaulujamme. Sanat kuuluivat: + + »Mitäs minä itseäni surulliseks heitän, + kyllä minä pienet surut ilollani peitän» j. n. e. + +Laulaja kulki metsässä ja kokoili kuivia risuja isoon kelkkaan. + +Metsässä kuului myös toinen ääni. Puunhakkuu siellä kajahteli; mutta +pian se vaikeni, ja muutaman hetken perästä sanoi iloinen ääni: »Hyvää +päivää, Anni!» + +»Kah, Vilho! Mihinkä menet?» kysyi Anni, ja hänen poskensa, jotka +pakkasesta jo olivat punaiset, tulivat vieläkin punaisemmiksi. + +»Tähänpä loppui matkani», vastasi Vilho, »mutta nyt aion vetää tuon +raskaan risukuorman kotiisi, niin saan kanssasi vähän jutella». + +»Älä tule, Vilho. Isäni on siitä vihainen. Kun sinä viimein saatoit +minua kotiin, vihastui isäni ja sanoi, että minä en enää saa kanssasi +jutella, sillä äitisi on luvannut ajaa isän torpasta pois, jos me vain +olemme ystävät. Siitä asti kuin isäsi kuoli, ei minua ole halullisesti +otettu Syrjällä vastaan. Isäsi oli aina hyvä minulle, mutta 'ei ole +ajat, niinkuin oli ennen'», sanoi Anni vähän naurahtaen. Ei hän +voinutkaan olla surullinen nähdessään Vilhon seisovan vieressänsä +soreana ja vakavana kuin honka metsässä. + +»Vai niin», lausui Vilho, »enkö minä sitte ole kukaan? Enkö aina ole +ottanut sinua ilolla vastaan? Ja äskettäin, kun äitini sanoi minulle: +'Miksi sinä Annin jälkiä aina kävelet? Et sinä häntä kumminkaan voi +naida -- ja mitäs ajattelet, sinä kun kyllä saat rikkaita *talon* +tyttäriäkin, saat kenen hyvänsä', -- niin silloin minä vastasin: 'En +tahdo ketä hyvänsä, tahdon vain Annin', ja sitte tulin tänne metsään +puita hakkaamaan, kun en halusta riitele äitini kanssa. Täällä kuulin +sinun äänesi ja kiiruhdin luoksesi.» + +»Mitäs tulitkaan, mahdoit vain hakea rikkaampia ja parempia.» Annia +vähän närkästytti tuo, että Vilhon äiti luuli hänen saavan kenen +hyvänsä. Kyllä Anni sen todeksi tiesi, mutta häntä kuitenkin harmitti, +että Vilho sen niin suoraan puhui. + +»Älä pahastu, Anni!» sanoi Vilho. »Jospa saisinkin rikkaampia, niin en +suinkaan saisi parempaa ja kauniimpaa, kuin sinä olet, ja kylläpä tiedän +sinun osaavan emännyyttä pitää siinä kuin joku muukin. Senpätähden +oletkin minun Annini nyt ja aina.» + +Anni oli taas iloinen, ja nyt he vetivät yhdessä risukelkkaa hänen +kotiinsa. + +Isä ei ollut kotona, mutta äiti lausui: »Jopa nyt peräti, kun +talonisännät risuja vetävät! Ei se ole sopivaa.» + +»Ei työ miestä pahenna», vakuutti Vilho, »enkä vielä isäntä olekkaan. +Jospa olisinkin, niin ei Annikaan olisi risujen vetäjänä, sillä kun minä +olen isäntänä, niin on Anni emäntänä.» + +»Ole vaiti, älä lapseni korviin turhia kuiskaa. Tänä päivänä yhtä ja +huomenna ehkä toista.» + +»Ohoh, vai niin luulette. Katsokaa honkaa tuolla metsässä, miten se +vakavasti tuulessa seisoo. Niinpä minäkin pysyn sanassani.» + +Nyt kysyi Vilho, eikö Annilla olisi mitään asiaa Hämeenlinnaan, sillä +hän aikoi sinne lähteä äitinsä kanssa. Vähäisen ajateltuansa Anni +vastasi tarvitsevansa kampaa ja aikoi mennä rahaa ottamaan; mutta Vilho +sanoi: »Kyllä minä rahan sitte saan, kun kamman tuon», ja läksi nyt +iloisena pois. Vilho päätti antaa kamman lahjaksi Annille ja tuumasi +ostaa hänelle vielä silkkihuivinkin. Hän ajatteli tytön iloa ja oli +onnellinen. + +Anninkin sydän oli iloa täynnä. Hän tuumasi: »Eiköhän Vilho minulle +kampaa lahjoita? Olisipa sentään hupaista saada Vilholta lahja.» Juuri +hänen näin ajatellessaan tuli nuorukainen, nimeltä Heikki, sisälle. Hän +oli lukkarin poika ja isänsä oli jo aikoja sitte kuollut, mutta äiti eli +vielä. Tämä poika oli sievä nuorukainen, mutta hänen äitinsä, jota +nimitettiin Lukkarin Ullaksi, oli paha kielestänsä. + +Heikki palveli pappilassa, ja koska pappilan maat olivat Syrjän maiden +läheisyydessä, kulki Heikki useasti Syrjän torpan ohitse. Siellä hän +näki herttaisen Annin ja mielistyi häneen. Aina Heikin täytyi talvella +poiketa torppaan lämmittelemään. Annin isäkin jo huomasi Heikin käsien +palelevan aivan lämpimälläkin ilmalla. Heikki oli Matin mieltä myöten, +ja hän olisi halusta ottanut tuon pojan vävyksensä, sillä sitä ei hän +milloinkaan uskonut, että Annin piti talon emännäksi pääsemän. Mutta +Anni oli jo kauan Vilhoa rakastanut eikä huolinut Heikistä ollenkaan. + +Kun nyt Heikki taas tuli torppaan, istui Anni rukkinsa ääressä katsellen +tarkasti lankaa, jota kehräsi. Heikille ei ollut hänellä mitään +sanomista; mutta Liisa kysyi: »Mistäs tulet, ja mitä kuuluu?» + +»Eipä mitään erinomaista», vastasi Heikki, »vien vain heinäkuormaa +pappilaan ja poikkesin tänne. Tullessani», lisäsi hän, »tapasin Syrjän +Vilhon tiellä. Hän lupasi lähteä Hämeenlinnaan.» Heikki vilkaisi Anniin, +mutta Anni vain kehräsi. Vihdoin hän läksi pois, kun ei päässyt puheen +alkuun Annin kanssa. + +Heikki vei heinäkuormansa pappilaan. Siellä hän tapasi äitinsä. Lukkarin +Ulla, joka aina muita ihmisiä panetteli, rakasti paljon poikaansa. +Puhuttuansa vähän aikaa Heikin kanssa, huomasi Ulla pian Heikin olevan +pahalla mielellä; hän arvasi myös, mistä syystä. Hänen sydäntänsä +karvasteli, kun ei poikansa, hänen silmäteränsä, ollut onnellinen. Ulla +läksi kotiin. Kotimatkallansa hän tuumasi, miten voisi poikansa saattaa +onnelliseksi, miten Annin saisi Heikin omaksi. Nyt johtui hänen +mieleensä, että Heikki oli sanonut tavanneensa Vilhon ja että tämä aikoi +äitinsä kanssa lähteä Hämeenlinnaan. Ullalla oli päätös tehty. Hän ei +mennytkään kotiin, vaan käänsi matkansa Syrjän taloa kohti. Ulla kyllä +tiesi Syrjän emännän olevan Annin ja Vilhon ystävyyttä vastaan. Hän oli +myös kuullut emännän tahtovan Mattilan rikasta tytärtä miniäksensä. Tämä +Mattila oli juuri Hämeenlinnan tien vieressä naapuripitäjässä; sepä sopi +hyvin Ullan tuumiin. + +Pian oli Ulla matkansa päässä, ja hänen astuessansa talon tupaan oli +onneksi emäntä yksin tuvassa. Tervehdittyänsä Ulla sanoi: »On, näenmä, +matka mielessä, koska on kirkkoreki pihalla.» + +»Niin on», vastasi emäntä. »Lähden poikani kanssa Hämeenlinnaan.» + +»Niin aina, niin», lausui Ulla, »saattaa vielä olla tuttujakin tiellä. +Olen kuullut Vilhon aikovan naida Mattilasta, ja sepä onkin sopivampaa +hänelle, kuin että Annin olisi ottanut. Niinpä Annikin lienee ajatellut, +kun toisen sulhasen otti itsellensä.» + +»Vilho ei vielä ole naimista ajatellut», sanoi emäntä, »eikä hän torpan +tytärtä ainakaan ole aikonut ottaa. Mutta kukapa sitte Annin sulhanen +on?» + +»Hm, paha on puhua», vastasi Ulla, »kun olen äiti enkä tiedä poikani +tuumista muuta kuin muitten puheista». + +»Heikkikö?» sanoi emäntä. »No sepä onkin sopivaa.» + +»Heikki ei ole minulle mitään puhunut», virkkoi Ulla, »enkä ole mitään +kysynyt. Olen ajatellut: odotan siksi, kuin hän itse ilmoittaa asian +minulle. Sen vain olen huomannut, että hän aina metsästä tultuansa +tietää jotakin puhua torpan asioista». + +Ulla ei tahtonut poikansa päähän näitä valheita. Hän vain sanoi, +niinkuin valhettelijat tavallisesti, että »oli puhuttu». + +Emäntä ei Ullan puhetta oikein uskonut, mutta päätti kuitenkin sopivalla +ajalla Vilholle ilmoittaa Annilla olevan sulhon. Sitäpä Lukkarin Ullakin +juuri oli toivonut. + +Nyt hän meni taas kotiin päin, mutta poikkesi vielä Syrjän torppaan. +Anni oli päivällisen toimessa, mutta isänsä ja äitinsä istuivat tuvassa +Lukkarin Ullan sisälle tullessa. Liisa käski Ullaa istumaan. Ulla istui +tuvassa olevalle lavitsalle. Hän yskähti vähän, koska ei tietänyt, millä +piti puhetta alottaman, mutta vihdoin sanoi Matti: »Mitäs Ullalle +kuuluu?» + +»Eipä mitään juuri», vastasi Ulla. »Vanhuus vain tulee.» + +»No, mitäs kirkonkylästä kuuluu?» kysyi Matti taas. + +»Eipä erittäin mitään», lausui Ulla. »Kuolleet haudataan, lapset +ristitään ja nuoret kihlataan.» + +»Vai niin», sanoi Liisa. »Onko uusia naimiskauppoja tehty?» + +»Hm, en tiedä, onko teille mitään uutta, että uuden emännän saatte. +Kyllä kai sen jo tiedätte, vaikka minä sen vasta nykyään kuulin.» + +»Vilhoko naimiskaupassa on?» kysyi Matti, ja hänen silmänsä näyttivät +teräviltä. Häntä oli aina harmittanut Vilhon ja Annin ystävyys. Hän ei +koskaan luullut siinä olevan ikäpäiväistä vakavuutta. Anni tuli samassa +sisälle. + +Ulla pakisi: »Enpä minä tahdo olla ensimmäinen uutisten tuoja. Koska +ette näy mitään tietävän, niin olen puhumatta.» + +Anni katseli, ikäänkuin olisi kyselmä huulilla ollut. Ja Matti sanoi: + +»Puhu suusi puhtaaksi, Ulla. Joka alottaa, saa myös lopettaa», mutta +nähdessään, että Ulla ikäänkuin Annin vuoksi ei tahtonut puhua, kysyi +hän suoraan: »Kuka siis Syrjän Vilhon morsian on?» + +»Äitinsä nepaan tytär, Mattilan Henna», vastasi Ulla. »Sanottiin Vilhon +menevän äitinsä kanssa talonkatsojaisiin -- ja sieltä sitte +morsiaminensa Hämeenlinnaan kihloja ostamaan.» + +Anni, joka Vilhon morsiamella oli luullut itseänsä tarkoitettavan, tuli +ensin punaiseksi, mutta pian olivat hänen punaiset poskensa vaaleat kuin +lumi tuolla ulkona. Hän ei uskonut, hän ei tahtonut uskoa akan puhetta +todeksi, mutta kaikki oli niin kummasti kokoonpantu. Olikohan kuitenkin +mahdollista, että puheessa oli perää? Hän ei jaksanut olla sisällä, vaan +meni ulos, ja suuret kyyneleet virtailivat hänen sinisistä silmistänsä. + +Ullan uutiset olivat loppuneet. Hän läksi kotiinsa. Ulla oli asiansa +hyvin toimeen saanut, mutta ei hän kumminkaan näyttänyt tyytyväiseltä; +pistävä tunto vaivasi häntä. Hän kyseli itseltänsä, oliko hän voittanut +pojallensa mitään, oliko hän tehnyt tuon sievän, hyväntahtoisen Annin +onnettomaksi. + + + + +3. SEONNUT VYHTI SELVENEE. + + +Muutamia päiviä oli kulunut, Vilho äitinsä kanssa oli tullut kotiin +kaupungista. He olivat olleet Mattilassa, ja äiti oli Vilholle puhunut +Lukkarin Ullan jutut. Vilho ei kuitenkaan uskonut niitä. Hän vain nauroi +äitinsä puhetta ja sanoi: »Sen on joku akka teille lörpötellyt.» + +»Saatpa nähdä», vastasi emäntä. + +Kotiin tultuansa Vilho meni heti torppaan, kampa muassa. Silkin hän +jätti toistaiseksi. Vilho näki torppaan tullessansa Matin ja Heikin +menevän tupaan. Hänen silmänsä mustenivat; epäluulon siemen oli jo hänen +sydämmessään, vaikka hän ei sitä ennen huomannut. Vilho meni sisälle. +Hän näki Annin punastuvan ja taas vaalenevan. Hän näki Heikin istuvan +lavitsalla Annin lähellä, ja nyt luuli Vilho äitinsä puheen todeksi ja +pahan omantunnon tekevän Annin vaaleaksi. + +Matti kysyi vähän jäykästi: »Mitä Syrjän isännällä on asiaa?» + +»Toin Annin kamman, jonka hän kaupungista tilasi», vastasi Vilho. Hän +päätti antaa Annin maksaa kamman, sillä ei hän tahtonut toisen +morsiamelle mitään lahjoittaa. + +Anni oli vaalea ja hänen kätensä vapisi, kun hän otti kamman Vilhon +kädestä ja maksoi sen. + +Vilho meni heti taas kotiin. Anni näki hänessä muutoksen tapahtuneen, ja +Vilho olikin muuttunut. Työtä hän teki niinkuin ennenkin, mutta oli +näräinen ja kiivas. Hänen äitinsä huomasi sen myös ja ajatteli: »Jos +saisi Vilhon naimisiin, ehkä kaikki sitte kävisi paremmin.» Mutta kun +hän vain puhui Mattilan Hennasta, ärjäsi Vilho heti: »Minä en ikänä +huoli naimisesta.» Sitte ei ollut äidin enää mitään sanomista. + +Annin iloiset päivät olivat myös loppuneet. Eräänä iltana, kun hänen +isänsä sanoi aikovansa ottaa vävyn, koska hänelle oli miehen apu +torpassa tarpeen, hämmästyi Anni ja vastasi olevansa nuori vielä +naimisiin menemään. + +»Ole vaiti», sanoi isä. »Vävy tekee työnsä suuremmalla tarkkuudella kun +palkkalainen. Olen havainnut lukkarin Heikin sinusta paljon pitävän, ja +hän onkin kelvollinen ja sopiva mies.» + +»Heikki kyllä on kelpo mies, mutta minä en häntä rakasta», vastasi Anni. + +»Et sinä ymmärrä omaa hyötyäsi», lausui Matti ja läksi taas ulos +töihinsä siinä päätöksessä, että Heikin vävyksensä ottaisi. Mutta eipä +niistä tuumista tullut mitään. Tuo pieni pilvi, joka auringon hämmensi, +oli pian pois haihtuva. + +Matin mentyä Anni rupesi katkerasti itkemään. Hän tiesi, että mitä isä +kerran oli sanonut, siitä ei hän luopunut. Juuri kun kyyneleet paraikaa +virtailivat Annin poskille, tuli Syrjän emäntä sisälle. Anni pyyhkieli +vyöliinallaan silmiänsä ja meni ulos tuvasta. + +»Kuinka täällä jaksetaan?» kysyi Syrjän emäntä. Liisa ei siihen +vastannut juuri mitään, jotain vain mumisi itseksensä. Hän oli vihainen +emännälle. Hän muisti, miten rehelliseltä Vilho oli näyttänyt silloin, +kun vertaili itseänsä metsän vakavaan honkaan. Emännän syyksi hän päätti +sen, että Vilho ei sanaansa pitänyt, ja emännän syy oli sekin, että +Annin posket olivat vaaleat. Kun emäntä vielä sanoi: »Mikä Annin on? Hän +näyttää mielestäni niin surulliselta», silloin ei Liisa enää voinut +harmiansa hillitä, vaan lausui: »Kyllä on suremisen syytä minullakin. +Lapsi meidän oli iloinen kuin lintu laulaessa ja kukoistava kuin kukka +kesällä, mutta nyt näette itse, miten vaaleaksi ja surulliseksi hän on +muuttunut, ja se on poikanne syy. Viikko takaperin vain oli Vilho täällä +ja todisti tahtovansa Annin vaimoksensa. Minä ja Matti olemme aina +olleet Vilhon ja Annin ystävyyttä vastaan, mutta koska Vilho aina yhäti +oli luja päätöksessään, niin uskoin minäkin vihdoin hänen puheensa. +Puheesta sitä ennenkin on perää tullut, mutta hänen vakavuutensa olikin +turhaa, näenmä, hänen rehelliset silmänsä valehtelivat. Sitä en silloin +olisi uskonut.» + +Emäntä alkoi monta kertaa puhua, mutta ei saanut suun vuoroa. Nyt hän +sanoi: »Onko sekin poikani syy, että Anni on lukkarin Heikin morsian?» + +»Ei sentään niin pitkällä olla», vastasi Liisa. »Isä kyllä sitä aina on +tahtonut, mutta Anni ei unohda rakkauttansa niin pian kuin Vilho. Se on +poikanne syy, että hän on ottanut Mattilan rikkaan Hennan ja hyljännyt +köyhän lapsuudenystävänsä.» + +»Hm», lausui emäntä, »tässä on joku sekoitus ollut. Vilho ei ikänä ole +aikonutkaan Mattilan Hennaa naida, vaikka se olisi paremmin ollut minun +mieleni mukaan, mutta Lukkarin Ulla minulle sanoi Annin olevan Heikin +morsiamen. Minäkin sen luulin ja kerroin Vilholle. Hän ei sitä uskonut, +mutta viime kerralla täältä tultuansa hän oli vallan toisenlainen kuin +ennen ja sanoi minulle: 'Äiti, puheessanne oli kuitenkin perää.' Siitä +asti hän on ollut äreä ja vallan muuttunut. Annista kuulin sanottavan, +että hän oli vaalistunut ja aina itkusilmissä. Ajattelin sitte +itsekseni, ettei onnellinen morsian niin olisi, ja päätin tulla +kuulemaan, miten asian laita oli.» + +»Nytpä sekainen vyhti selvenee», vastasi Liisa. »Lukkarin Ullapa +Vilhonkin naimisesta meille jutteli.» Ja nyt hän puhui, mitä Ulla oli +heille sanonut. + +Syrjän emäntä lausui: »Olkoot nuoret onnelliset! Olisin kyllä halusta +rikkaan miniän ottanut, mutta en sillä kuitenkaan tahdo lapseni onnea +estää. Annikin on taitava tyttö, ja työ ja toimi talon rikastuttaa.» + +Nyt tuli Mattikin sisälle. Hän katsoi vähän pitkään nähdessänsä Syrjän +emännän, mutta pian hän sai kuulla, miten asiat olivat. Emäntä lupasi +mennä Vilholle näitä kaikkia selittämään. Sitte hän sanoi: »Eipä kauan +viipynekkään, ennenkuin poikani on täällä.» + +Emännän mentyä Annikin tuli taas tupaan. Hän näki ihmeeksensä isänsä ja +äitinsä olevan kovin iloisennäköisiä. Matti lausui: + +»Anni rukka, heitä nyt pois tuo surullinen muotosi ja siivoo huonetta +vähäsen! Pian taitaa tänne tulla kauan kaivattu vieras. Vilhon +kihlauksessa ei olekkaan mitään perää, ne ovat vain olleet Lukkarin +Ullan lörpötyksiä.» + +Anni katsoi kummastellen ympärillensä. Mitä hän kuuli? Kuinka saattoi +hänen suuri murheensa niin pian iloksi muuttua? Hänen tätä vielä +ajatellessansa tuli Vilho. Hänellä oli sama rehellinen, suora muoto kuin +ennenkin, ja hän sanoi: + +»Anni, me olemme molemmat olleet epäluulossa, olemme uskoneet turhia +puheita. Siitä olemme kyllin kärsineet.» + +Anni itki ja nauroi kysyessään: »Mitä tämä nyt kaikki on? En tiedä, +uneksinko vai olenko valveilla.» + +»Niin se nyt on», vastasi Vilho, »että illalla lähden isäsi kanssa +pappilaan kuulutusta ottamaan». + +»Tule tänne, jalo mies, metsän honka», sanoi Liisa, »ja ota siunaukseni! +Halusta jätän rakkaan lapseni sinun turvaasi.» + +Onni oli ylinnä Syrjän torpassa, ja sinne nyt jätämme Annin ja Vilhon +asioitansa selittämään ja onnestansa juttelemaan. + +Lisäämme vain, että Anni todellakin Syrjän talon emäntänä työllä ja +toimella rikastutti taloansa, eikä Vilho koskaan katunut, että oli +ottanut *torpan tytön* vaimoksensa. + + 1868. + + + + +PITKÄNNIEMEN SYNTY. + +(TARINA.) + + +Ennen muinoin asui Hämeessä Katumaa-järven pohjoispuolella korkean +Kappolanvuoren takana eräs mahtava hämäläinen, Aimo nimeltä. Hän oli +pitkä ja sorea kuin metsässä honka, kasvot verevät, ja kähäräiset +hiukset valkoiset kuin ketopellavat. Aimo oli hyvä metsästäjä, metsot ja +teeret hän ampui, sudet ja karhut kaatoi, ja samoin tekivät hänen +kumppaninsa myöskin, sillä Aimon seurassa oli suuri joukko metsästäjiä, +jotka uskollisesti häntä seurasivat ja palvelivat ja kunnioittivat häntä +johtajanansa ikäänkuin suurta päällikköä. Katumaan eteläisellä puolella +Mantereenvuoren takana asui myöskin mies: kova, ankara Kammo. Vaan hänen +asuntoansa ei kukaan uskaltanut lähestyä, sillä hänellä oli suuri joukko +kamaloita palvelijoita, jotka pitkät keihäät kädessä olivat varjelemassa +hänen kotoansa, eikä kukaan tietänyt, mistä hän oli tullut; hän oli +muukalainen. Välistä hän kulki kaukana ryöstöretkillä, kunnes taas oli +saanut runsaat ryöstösaaliit, joita hän sitte asunnossaan rauhatonna +säilytti. Mutta Aimo kulki seuroinensa metsästäjäretkillänsä +rauhallisena, vapaana kuin lintunen, ja missä hän vain joutui muitten +ihmisten pariin, oli hän tervetullut, sillä hän lahjoitti heille aina +metsäsaaliistansa runsaita lahjoja. Moni punaposkinen neitonen oli +suosiolla katsellut soreaa Aimoa, vaan eipä heidän punaposkensa, +sinisilmänsä eikä sulohuulensa voineet Aimon sydäntä kahlehtia -- vapaus +ja metsästäminen oli hänelle aina vain rakkahinta. + +Eräänä kauniina kesäisenä iltana, kun Aimo väsyneenä oli palannut +metsästysretkiltänsä, meni hän korkealle Kappolanvuorelle lepäämään. +Täällä hän katseli nyt mielihyvällä Katumaan välkkyvää vedenpintaa ja +tuuheaa metsikköä, joka ikäänkuin kiehkurana ympäröitsi järveä; mutta +siinä hänen katsellessaan tuuditteli metsän hiljainen humu hänet makeaan +uneen. Unissaan hän kuuli kanteleen surullisen äänen kaukana kaikuvan. +Hän katseli sinne päin, josta soitto kuului, ja näki Mantereenvuorella +nuoren ihanan neidon, joka nyt kurkoitti hänelle käsiänsä, huutaen +suloisella äänellä: »Aimo, sorea, väkevä Aimo, auta minua! Pelasta Lempi +raukka Kammon kahlehista!» Ilta-aurinko laski viimeiset säteensä neidon +keltaisille kiharoille, juuri kun Aimo häntä katseli, ja tunne ennen +tuntematon nousi Aimon sydämmeen. Hän huusi, nyt ihastuneena: »Lempi, +minä sinut pelastan, vaikka viimeiset voimani menettäisin!» + +Nämät sanat huusi Aimo varsin ääneen ja heräsi unestaan. Hän katseli +ympärilleen -- ilta-aurinko säteili vielä läntisellä taivaanrannalla, +mutta Mantereenvuorella ei neitoa näkynyt. Aimo hieroi silmiänsä ja +katseli taas vuorelle päin, vaan eipä Lempeä näkynyt. »Minä hohko!» +huudahti nyt Aimo, »olenpa uneksinut, mutta tuo unennäkö on vienyt +rauhani.» -- Näin ajatellessaan hän kuuli varsin läheltä metsiköstä +laulun äänen, ja laulun sanat kuuluivat: + + »Ensin on metsä, + ja sitten on vettä, + ja sitten on korkea vuori, + ja sen korkean vuoren takana + on neito kaunis ja nuori». + +»Mistäpä tuo laulaja on?» sanoi itseksensä Aimo, »eipä hän minun väkeni +joukosta ole.» Hän meni nyt sinne, josta laulu kuului, ja näki +nuorukaisen, joka istui puun juurella. + +»Mistä sinä olet? Miksi täällä laulelet? Ja mitä laulusi merkitsee?» +kysyi Aimo. + +Nuorukainen vastasi: »Paljon sinä kyselet, väkevä Aimo, mutta vielä +enemmän tahdon sinulle vastata: Lauloinpa sen vuoksi, että laulullani +toivoin voittavani sinun huomiotasi, koska en rohjennut lähteä luoksesi. +Kovan Kammon palveluksesta tulen. Olen siellä vähän aikaa ollut, vaan en +viihdy hänen luonansa. Lauluni merkitsee, että tuolla Mantereenvuoren +takana on neito niin ihana kuin keväinen aamu. Kammo on +ryöstöretkillänsä hänet tuonut kaukaisilta mailta jo hänen pienenä +ollessaan. Neito kammoksuu Kammoa ja tahtoo pois vankeudestansa, mutta +Kammo aikoo hänet myydä orjaksi, saadaksensa suuret rahat. Tyttö raukka +ei pääse laveammalle yksin kulkemaan kuin tuonne Mantereenvuorelle, +sillä Kammon vartijat ovat hänet niin ahtaalle piirittäneet; mutta +väkevä Aimo, sinä, joka olet urhoollinen ja mahtava, pelasta Lempi +Kammon kahleista!» + +»Lempi, sanot sinä! Onko hänen nimensä Lempi?» + +»Onpa niin.» + +»Ah, unennäköni kaunotar, hän siis on olemassa! Kuinka saisin Lemmen, +oman ihanteeni nähdä?» + +Nuorukainen vastasi: »Joka ilta vähän ennen auringon laskua tulee Lempi +Mantereenvuorelle itseänsä ulkoilmassa virkistyttämään. Ole niihin +aikoihin täällä vuorella, silloin hänen saat nähdä.» + +»Sen teenkin», sanoi Aimo iloisesti, »mutta mene sinä, nuorukainen, +takaisin Kammon palvelukseen, koe Lempeä puhutella ja ilmoita hänelle, +että Aimo, vaikka sydänverensä vuodattaisi, on hänet pelastava Kammon +kahleista. Tulevana iltana, ennenkuin aurinko on maillensa mennyt, pitää +minulla joku pelastuskeino olla ajateltuna. Lähde nyt; toimita +tehtäväsi, ja onnea matkallesi!» + +Nuorukainen meni, jättäen Aimon syviin mietteisiin. Kun toisen päivän +aamu koitti, kokosi Aimo kaikki väkensä Kappolanvuorelle, kertoi heille, +mitä nuorukainen oli puhunut, ja sanoi: »Mikä nyt olisi paras +pelastuskeino?» + +Yksi joukosta vastasi: »Pian on vene kokoon kyhätty, tuokaamme siinä +Lempi.» + +»Ei sovi», sanoi Aimo. »Kammo ja Ahti ovat yksissä liitoissa; pian hän, +veden isäntä, karille veneen viskaisi ja muruiksi musertaisi. Parempi +neuvo tarvitaan.» Taas tuumattiin, ja vihdoin Aimo lausui: »Nyt olen +keinon keksinyt: Katumaan läpi on polku tehtävä.» + +»Viisas Aimo on keinon keksinyt», sanoivat miehet, »kaunis nurmipolku on +Lemmelle tehtävä». + +Nyt ruvettiin järveen ajamaan kiviä ja kantoja, multaa ja soraa. +Sukkelaan joutui työ, vaan illan tultua, kun aurinko juuri oli +laskemaisillansa, jätti työväki hämmästyneenä työnsä ja huusi osottaen +sormillansa Mantereenvuorelle päin: + +»Katso, väkevä Aimo! Tuolla on Luonnotar!» + +»Se on varmaankin Tellervo, metsän kaunis tyttö!» huusivat muutamat. + +»Ei, ei, se on Lempi suloinen», vastasi Aimo. »Minä hänet tunnen, +unelmani kaunottaren.» Sitte hän huusi: »Lempi, sinun vapautesi hetki +lähestyy!» -- ja kaiku vei sanat Lemmelle. + +Päivä kului; jo oli polku niin pitkälle valmistunut, että se kauniina, +pitkänä niemenä lepäsi Katumaassa. Mutta eipä sitä nyt pitemmäksi +saatukaan, -- työntekijät koettivat työtänsä jatkaa, mutta turhaan, -- +järvi oli syvä ja pohjaton, sitä ei voinut täyttää. »Pois, pojat», sanoi +Aimo, »Älkää turhaan työtä tehkö, jääköön Pitkäniemi nyt sillensä. Ahti +ei suvaitse työtämme, hän on tehnyt järven pohjattomaksi; vaan eipä +tästä niemen päästä ole pitkä Mantereenvuorelle. Katumaa on nyt tyven, +ja Ahti nukkuu, minä uin Mantereelle ja tuon Lemmen vapaana tänne.» + +»Tee se, väkevä Aimo», sanoivat hänen seuralaisensa, »silloin olet +suurimman urhotyösi tehnyt». + +Jo rupesi aurinko lähenemään läntistä taivaanrantaa. Järvi lepäsi +tyynenä, välkkyvänä. Aimo katseli Mantereenvuorelle päin ja jopa näki, +mitä toivoi näkevänsä, sillä Lempi seisoi vuorella. + +»Nyt on pelastuksen hetki!» huudahti Aimo, ja Lempi viipoitteli punaista +ruususeppelettä vastaukseksi Aimolle, joka nyt hyppäsi järveen ja +pikaisesti ui toivottuun rantaan, jossa hän Lempensä tapasi. Vaan nytpä +oli heillä toinen toisellensa niin paljo sanottavaa, etteivät +huomanneet, että se aika, jonka Lempi vuorella sai olla, jo oli kulunut. +Silloin nuorukainen, joka jo ennenkin oli Lemmen puolesta puhunut, tuli +kiiruhtaen heidän luoksensa, huutaen: + +»Joudu, Aimo, pelasta pian Lempi, sillä kohta on Kammo täällä!» + +Pikaisesti sieppasi Aimo rakkaan taakkansa sylihinsä ja riensi järven +helmaan. Mutta samassa tuli Kammo vuorelle, ja nähtyänsä, että Lempi nyt +oli toisen omana, julmistui hän kovasti ja kirkasi: »Aimo! Lempi! +Jollette kohta takaisin palaja, niin Ahti, aaltojen isäntä, on teidät +järven syvyyteen upottava.» + +»Lempi on minun, hän ei takaisin tahdo», vastasi Aimo, uiden eteenpäin. +Mutta nytpä nousi aaltojen kuohu järvelle, ja jota enemmän Aimo pyrki +Pitkäänientä kohti, sitä enemmän aallot hänet veivät toisaalle. Vielä +Kammo kerran kirkasi: »Lempi, palaja, taikka vaivut järven pohjaan!» -- +mutta Lempi nosti ihanaa päätänsä, huutaen suloisella äänellä: + +»Vapaus ja rakkaus, teidän eestä kuolla voi!» + +Samassa tuli suuri laine, peittäen järven syvyyteen Aimon ja Lemmen, +mutta kaiku vei Lemmen sanat metsään, joka järveä ympäröitsi. Tapio, +metsän kultainen kuningas, kuuli sanat ja ihastui niin, että kasvatti +siihen paikkaan, johon Aimo ja Lempi vaipuivat, kauniin saaren. Vaan +Kammo seuroinensa läksi vihoissaan muille maille kaukaisille. Mutta +saaressa puut kauniina kasvavat, ja Tuulikki, Tapion tytär, on vienyt +niistä siemeniä lehdosta lehtoon, metsästä metsään, ja on vuosien +kuluessa niistä kasvattanut puita kaikkiin maamme metsiin. Kun Suomen +nuorukainen tyvenenä, kauniina kesäiltana maansa metsissä kulkee, kuulee +hän puitten latvoista hiljaisen huminan -- se kuiskaa hänen korviinsa +Lemmen sanat: »Vapaus ja rakkaus, -- niitten eestä kuolla voi!» + + + + +RIKAS KÖYHÄNÄKIN. + + +T--n kaupungin katuja pitkin ajoi komeissa vaunuissaan eräs rikas, +ylhäinen nuori rouva. Kaksi somasti vaatetettua lasta istui hänen +kanssaan vaunuissa. + +»Äiti», sanoi näistä vanhempi, »ajakaamme maalle, siellä jo kaikki +lehdikot ovat viheriäiset, ja siellä jo käkikin kukkuu.» + +»Menkäämme Annaa katsomaan», pyysi nuorempi, »hän sanoi asuvansa +kaupungin lähellä.» + +Rouva kysyi palvelijaltansa: »Tiedätkö, missä Annan asunto on?» +Palvelija vastasi tietävänsä, ja nyt he ajoivat, niin että kivikadut +tärisivät, pois kaupungista maalle päin. + +Anna oli ennen ollut tämän ylhäisen rouvan nuoremman lapsen hoitajana. +Silloin hänellä oli iso palkka, hyvät vaatteet ja hyvä ruoka, mutta +vapaus häneltä puuttui, sillä hän oli toisen palvelija. Annan +kunnollisuus ja hyvä luonne saattoivat hänet pian erään nuoren +rehellisen työmiehen tuttavaksi ja morsiameksi. Hän joutui naimisiin ja +sai oman kodin; siinä hän oli onnellisena elänyt jo kaksi vuotta. Tämän +entisen palvelustyttönsä asunnolle rouva nyt käski palvelijansa ajamaan. + +Vähän aikaa ajettuansa palvelija seisahdutti vaunut vähäisen mökin +edustalle. Mökki oli niin pieni ja matala, että melkein oli +peittymäisillänsä sen vieressä kasvavien pihlajain leheviin oksiin. + +»Tässäkö Anna asuu?» kysyi rouva. + +»Niin, tässä», vastasi palvelija, ja aukaisi mökin oven, pyytäen +herrasväkeänsä astumaan sisälle. + +Komea rouva meni lastensa kanssa matalasta ovesta tupaseen ja katseli +säälien nuorta vaimoa, joka heidän sisään tullessaan liikutti kätkyessä +makaavaa pientä lastansa. + +»Voi Anna parka!» huudahtivat tytöt, »tämä sinun kotisipa ei ole paljon +isompi kuin meidän ison kahlekoiran koppelo.» + +»Vaiti, vaiti, lapset!» sanoi rouva, »älkää noin puhuko, Anna raukalla +kyllä ilmankin on kärsimistä, hänellä, joka ennen asui meidän komeissa +huoneissa, ja jolla oli kyllin kaikkea.» Mutta Anna meni ilosilmin +vieraitansa vastaan ja sanoi: + +»Rouva hyvä, teidän luonanne oli minulla hyvä palveluspaikka, mutta te +ette saata aavistaakkaan, kuinka suuriarvoinen oma koti on sille, jonka +aina on täytynyt toista palvella. Tämä vähäinen mökki on minun oma +kotini, ja minä olen onnellisempi tässä kuin koskaan ennen.» + +Rouva katseli kummastellen nuorta vaimoa. Annan kukoistavat posket ja +onnesta loistavat silmät todistivat, että hän oli totta puhunut; mutta +rouvan mielestä oli mökki niin ahdas, että hengitystäkin tukehutti, ja +pian hän taas istui vaunuissaan ajaen kaupunkiin päin. + +Vuodet kuluivat. Anna istui mökissään kangaspuissa, palttinata kutoen, +hänen miehensä oli työssä, ja kolme vähäistä lasta leikitteli lattialla. +Anna kutoi, niin että kangaspuut jyskyivät, eikä huomannut, että vaunut +olivat seisahtuneet mökin edustalle, ennenkuin ovi aukeni, ja hänen +entinen emäntänsä lastensa kanssa taas astui matalaan huoneeseen. + +»Kah, minun hyvä rouvani!» huudahti Anna, ja pyyhkiellen hikeä +otsastansa hän sanoi: »Kudoin niin, etten huomannutkaan teidän tuloanne. +Käykää istumaan -- lapset, menkää pois tieltä, että pikku neiditkin +istumaan pääsevät.» + +»Voi Anna», sanoi rouva, »on sinulla paljo vastuksia varmaankin. Oikein +säälini tulee sinua, kun muistan, kuinka poskesi punottivat meillä +ollessasi, ja nyt olet noin laihtunut ja kalpeaksi käynyt.» + +»Rouva hyvä, silloin on kana huonoimmallansa, kun on poikaset +pienimmällänsä. Ei ole minulla yhtään hätää. Mieheni saa hyvän +päiväpalkan, ja minä, kun tämän kankaani valmiiksi saan, lähden +kaupunkiin sitä myymään; siitä tulee taas rahaa hyvästi elatukseksemme.» + +Rouva antoi Annan lapsille makeisia, sanoi sitte hyvästi ja läksi pois, +kummeksien, miten tuommoisessa mökissä, kuin Annan koti oli, saattaisi +elää kolmen lapsen kanssa. + +Taas oli muutamia vuosia kulunut, ja nämät vuodet olivat Annalle monta +kärsimystä tuottaneet. Hänen miehensä oli kuollut ja köyhiä vuosia +ollut, jonka vuoksi Annallakin oli työn puute. Hänen täytyi lastensa +kanssa mennä ihmisten armoa anomaan. Eräänä päivänä, kun he kulkivat +T--n kaupungin katuja pitkin, nuori tyttö, joka koulusta palasi, heidät +tapasi ja huudahti: »Anna!» Tämä tyttö oli Annan entinen hoitolapsi. +»Voi Anna hyvä!» sanoi tyttö, »tule äitini tykö, hän sinulle kyllä +jotakin antaa.» Vaimo meni, ja hänen tultuansa tuohon komeaan taloon +muistui hänen mieleensä selvästi se aika, jolloin hän ennen siellä +palveli. + +Rouva tuli Annan luo ja antoi hänen lapsillensa vanhoja vaatteita ja +heille kaikille ruokaa. Anna otti ne vastaan lausuen tuhansia kiitoksia. +Nyt sanoi rouva: »Oi Anna parka, etkö tunne itseäsi kovin onnettomaksi +täällä, näissä huoneissa, joissa ennen olet suruttomia päiviä elänyt?» + +»Rouva hyvä», vastasi Anna, »mieron tie on joka paikassa raskas, mutta +onneton en kuitenkaan ole, en, en suinkaan. Minä tiedän, että kaikki +vastoinkäymiset, mitkä Jumala minulle lähettää, ovat iäiseksi onnekseni; +ja sydämmessäni asuu tunne, joka on minun maallinen onneni. Se seuraa +minua kuhunka menemme. Se tunne on äidin rakkaus. Jokainen hymyily +näitten pienten huulilta tekee minun sydämmelleni sanomattoman ilon. +Kuinka siis saattaisin sanoa itseäni onnettomaksi?» + +»Äidin rakkaus!» sanoi rouva. »Oikein sanoit, se on väkevä tunne +sydämmessämme. Minä katselin lapsiasi ja ajattelin: Kuinka kovaa +olisikaan, jos minun täytyisi nähdä omat lapseni tuossa tilassa -- ja +päätinpä ottaa sinut ja lapsesi asumaan tuonne meidän leivintupamme +takana olevaan kamariin. Siellä saat työtä tehdä ja olla minun +ruoassani. Katso, Anna, tämän lahjan antoi sinulle *äidin rakkaus*.» + +Annan silmistä vieri kyyneleitä, ja hän kiitteli sydämmellisesti entistä +emäntäänsä. Mutta rouva sanoi: + +»Älä minua kiitä. Anna, sinä olet köyhyydessäsi rikkaampi kuin minä, +sillä sinulla on tyytyväinen sydän, mutta minä olen usein tyytymätön, +vaikka minulla on maallista tavaraa kyllä. Sitä tahdon sinullekin antaa, +mutta hyvällä esimerkilläsi ja'a sinä sen sijaan minulle parempaa +tavaraasi: sitä täydellistä tyytyväisyyttä, joka kaikissa +elämänvaiheissasi sinut noin onnelliseksi tekee.» + + + + +JUHANNUSAATTO MUMMON LUONA. + + +Pieni joki juosta luikerteli niityn poikki, ja joen äyräällä pilkoitti +lehevien koivujen välistä vähäinen asunto, jota nimitettiin Lehtolaksi. +Sen edustalla näemme ruohopihan, jossa ruusupensaat kukkivat, ja +koivujen varjossa on viheriäiseksi maalattu keinulavitsa. Akkuna on +auki; siellä sisälläkin näemme ruusuja monenvärisiä, mutta hohtavan +valkoiset uutimet estävät meitä näkemästä enempää. Ken vain kulkee tämän +asunnon sivuitse, hän seisahtuu katsellen uteliaasti tuota kotia, jossa +tuoksuvat ruusut ja notkea keinulavitsa ikäänkuin vaativat häntä +levähtämään, varsinkin jos päivän paahtava kuumuus matkustajan voimia +uuvuttaa. + +Helteiseltä ilma tuntui, kun eräs nuori ylioppilas juhannusaattona tuli +kävellen maantietä pitkin. Nähdessään tuon vähäisen asunnon, hän +seisahtui ja katsahti akkunaan päin, josta toivoi edes vilahdukselta +näkevänsä jonkun ihanan neitosen, sillä sellaisten asunnoksipa hän heti +tämän määräsi. + +Tuossa on keinulavitsa ja koivujen siimeksessä olisi vilpoista, +herttaista; nytpä tuntuu hänen kurkkunsa varsin kuivalta -- lasillinen +vettä -- oi miten se nyt virvoittaisi. Hän tuumaa, jopa rohkaisee +mielensä, astuu portaita ja menee sisälle -- mutta jää hämmästyen +miettimään, elääkö hän vielä satujen maailmassa, jossa ilkeät noidat +useinkin muuttivat sulottaret vanhoiksi akoiksi ja miksi milloinkin. +Niin, syystäpä hän miettii, sillä eihän akkunan ääressä istukkaan neito, +vaan vanha, maailmaa kokenut mummo, jonka hiukset aivan hopealta +hohtavat. Suuri koira, joka vieraan tullessa oikoili pöydän alla, +haukahti vähän; mummo katsahti tulijaan ja lausui hänelle kättään +tarjotessaan: »En teitä tunne, ken olette?» + +»Ylioppilas Nummi. Suokaa anteeksi, että tulin häiritsemään. Olen +kulkenut pitkän matkan, ja tässä helteisessä ilmassa rupesi jano minua +vaivaamaan -- rohkenen siis pyytää lasillisen vettä.» + +»Tässä on juuri raitista vettä, ja suvaitsetteko, että kaadan vähän +vaaraimen mehua sekaan?» Nummi kiitteli, tyhjensi lasinsa ja aikoi sitte +lähteä pois, mutta mummo pyysi häntä viipymään hetkeksi, sanoen: +»Istukaahan vähän levähtämään. Katsokaa näitä ruusujani, ne tavallisesti +nuoria ihastuttavat. Minä niitä myöskin rakastan; ovathan ne minulle +suureksi huviksi vanhoilla päivilläni.» + +»Tosiaankin teillä on kauniita ruusuja -- ken niitä hoitaa? Onko teillä +tytär, jonka lemmikkejä nuo kukat ovat?» + +»Ei ole», sanoi mummo vähän hymyillen. »Minä sekä vanha +palvelusneitsyeni olemme ainoat asujamet täällä, ja uskollinen Halli +koira on minun ainoa kotieläimeni. Nuoria näen kuitenkin tuon tuostakin +luonani; he rakastavat mummoa, kuten mummo heitä.» + +»Keitä asuu täällä naapuritalossa?» + +»Eräs porvari Hyöriinin leski lapsineen. Hänen maatansa oli tämä +minunkin vähäinen maatilkkuni ennen, mutta nyt se on omani.» Mummon +kertoessa astui mainittu leski sisälle, ja hänet nyt esiteltiin +Nummelle. Kuultuaan nuorukaisen nimen leski virkkoi: »No onhan niitä nyt +kummia nimiä -- ennen oli Nummeliinit ja muut sellaiset, nyt sanotaan +vain Nummi -- ikäänkuin olisi puhetta maasta eikä miehestä.» + +Nummi naurahti ja rupesi nyt pois pyrkimään. Hyvästi jätettyään hän +kysyi vielä: »Pitkäkö matka tästä on pappilaan?» + +»Venäjän virsta», vastasi mummo. + +»Aiotteko sinne?» kysäisi leski. + +»Aion. Rovasti, joka on setäni, kutsui minut pappilaan juhannusta +viettämään.» + +»No kyllä minä neuvon teille oikotien», sanoi leski. »Kun nyt menette +vähän matkaa äyrästä pitkin, niin tulette vainion veräjälle. Siitä sitte +kuljette polkua myöten vainion läpi, kunnes tulette koivuhakaan, josta +poikkeatte oikealle ja kävelette hakapolkua siksi, että olette aivan +pappilan puutarhan portin edessä.» + +Hymyillen vastasi Nummi: »Kiitoksia hyväntahtoisesta neuvostanne. Kunpa +nyt vain tuon oikotien kaikki mutkat muistaisin.» Nostaen lakkiaan hän +vielä kerran kumarsi ja läksi sitte matkoihinsa. + +»Vai pappilaan hän meni», sanoi leski. »Hän siis on rovastin tyttöjen ja +Joose maisterin orpana -- vai niin. Kyllä minä heti huomasin hänen +olevan samaa sukua, sillä hän oli aivan Aino neiden näköinen.» + +»Ennemmin pitäisin häntä Ilman muotoisena, sillä mustakutriset ovat +molempien hiukset. En sentään huomannut heissä muuta keskinäistä +sukumuotoa.» + +»Huomasin minä heti ja tunsin kohta hänen olevan samaa pappilan slähtiä. +Mutta tässä minäkin vielä höpisen, vaikka jo kyllä olisi kiire kotia; +tulinhan vain katsomaan, kuka tuo vieras herra oli.» + +»Muistakaa, että täällä juodaan teetä juhannusaattona, kuten ennenkin on +tapana ollut.» + +»Kiitoksia, kyllä sen muistan ja aivan halusta tulen, koska lapsenikin +ovat poissa kaupungissa tuttaviensa luona; pikku Sanni vain on +kumppaninani.» Näin sanottuaan rouva Hyöriin jätti hyvästi ja pyöri +kiiruusti kotiinsa. + +Lämmin ja ihana oli juhannusaaton ilta. Aurinko rupesi jo lähenemään +taivaanrantaa, mutta koko luonto oli täynnä eloa ja virkeyttä -- ken +saattaisikaan uneen uupua kesän kauneimpana iltana! -- Kokkovalkeita +näkyi sieltä ja täältä, käki kukkui läheisessä koivikossa, ja etäämpää +kuului laulurastaan monisävelinen liverrys. Mummo istui ruusutarhassaan. +Vanha Leena asetti emäntänsä eteen pöydän ja levitti siihen +lumivalkoisen vaatteen, jonka päälle hän sitte laski porisevan +teekeittiön, kupit ja vehnäset y. m. Siinä nyt istui mummo odottaen +vieraitaan ja miettien -- niin mitä hän mietti ja mitä hän muisti -- +varmaankin elämänsä monivaiheisia kohtaloita. Mutta kauan hän ei saanut +olla ajatuksiinsa vaipuneena, sillä jopa kuului iloisia ääniä, ja +samassa hän näki pappilan nuoret, jotka kilpaa juosten tulivat mummon +asuntoa kohti. Ennätettyään portille, huusivat kaikki yhtä haavaa: +»Hyvää iltaa, mummo!» + +»Terve tultuanne! Käykää istumaan. Kas tuollapa tulevat naapurimmekin, +terve tultuanne nyt kaikki! Istukaa, rouva Hyöriin, ja pikku Sanni, tule +tähän viereeni! Joose maisteri ja Nummi herra! Tuossa on tuolit. Aino, +istuppa tähän. Ilma tyttöseni, kaada teetä nuoremmaksesi! Ja juokaa nyt, +ennenkuin jäähtyy.» + +»Ei mummo voi uskoa, kuinka hauska tämä juhannusaatto on ollut», sanoi +Ilma, ottaessaan itsellensä teekupin. »Me olemme olleet ulkona aina +siitä asti kuin Nummi orpana meille tuli, ja nyt viimeiseksi kävimme +sitelemässä monivärisiä silkkilankoja rukiin korsiin. Huomenna ennen +auringon nousua mennään taas katsomaan, miten ne ovat kasvaneet.» + +»Kylläpä voin uskoa», vastasi mummo. »Onhan niissä oltu maailmassa.» + +»Oletteko turpeita kääntäneet?» kysyi leski. + +»Olemme», sanoi Joose maisteri, »ja minä olen vakuutettu siitä, että +saan muurahaisen kuoppaani, sillä niitä siellä oikein kihisi.» + +»No sepä hyvä», virkkoi mummo, »sittepä saatte vaimon, joka ahkeraan +hyörii ja pyörii, sulostuttaen kotianne.» + +»Mutta enpä huolikkaan tuommoisesta hyörijästä. Minä tahdon oppineen +naisen vaimokseni.» + +»No, tuossahan viisaan sanan kerrankin kuulee nuoren miehen suusta», +huudahti leski. »Sitä minäkin olen sanonut, että naisten juuri samoin +kuin miestenkin tarvitsee olla oppineita. Siksi olenkin antanut +tytärteni oppia kaikkea, mitä vain opiksi tarjotaan. He taitavat +kieliäkin monenlaisia» -- ja nyt pani rouva sormensa pystyyn sekä +rupesi, niihin osottaen, lausumaan: »Niin -- he taitavat tyskaa, saksaa, +venskaa, venäjää ja ryskaa ja mitä kaikkia niitten nimet lienevätkään.» + +»Olipa niitä siinä jo yhtä monta kuin sormea oikeassa kädessänne», +virkkoi Nummi ja lisäsi vielä: »Pidä vain, Joose, silmäsi auki! -- +Mihinkä virkaan nuo oppineet tyttärenne aikovat?» + +»Vanhin pääsi jo Oopuun tilikraaffiin, toisella on kuvernantin virka. +Kylläpä olisi tilaa ja tavaraa kotonakin, mutta eipä heitä kotitoimet +ikinä ole huvittaneet.» + +»Siinähän se on», kuiskasi Nummi orpanalleen. »Mitäpä sinä tuommoisella +vaimolla tekisit, joka ei kodissaan työskentele?» Ääneensä hän sanoi: +»Jos minä kumppanin löydän, kuten toivon, tahdon itse toimittaa virkani +työt, ja vaimoni -- hän tehköön kotini suloiseksi, herttaiseksi, jotta +työni tehtyäni siellä viihdyn.» + +»Nuori herra on vielä vanhanaikaista mieltä», virkkoi leski. + +»Minä en vain voisi onnellinen olla», vakuutti Joose, »ellei vaimoni +olisi oppinut eli sivistynyt». + +»Sivistys! Tuosta sanasta nyt paljo puhutaan», virkkoi leski, »jopa +sanomalehdissäkin melkein joka toisella rivillä.» + +»Siitäpä näkyy, mihin päämaaliin ihmiset pyrkivät», vastasi Joose. + +Mummo, joka ääneti oli kuunnellut muitten puhetta, lausui nyt: »Olen +minä nähnyt oppineita, jotka eivät ansaitsisi sivistyneen nimeä, ja +olenpa myöskin nähnyt sivistyneitä, jotka eivät kuitenkaan ole oppineita +-- ja jos te, nuoret herrat, molemmat pysytte mielipiteissänne, ennustan +minä Nummi herralle onnellisempaa kotielämää kuin Joose maisterille. +Saattaisinpa kertoa teille kertomuksen, josta näkisitte puheeni +perustuvan tosioloihin». + +»Kertokaa, mummo hyvä», pyysivät Aino ja Ilma. + +»No koska tässä iltaa riittää, niin kerronpa sitte. Minä tunsin erään +perheen, jonka nimi oli -- no niin -- sama se, olkoonpa Tuominen. +Perheen isäntä oli virkamies ja maanviljelijä. Viljavasti kasvoi hänen +peltonsa, joten hänelle karttui tavaraa kyllin. Rouva Tuominen oli +toimekas emäntä, joka kunnioitti ja rakasti miestänsä. Jokaisessa +työssään hän ajatteli: 'Tämän teen näin ja tämän näin, jotta miehenikin +siitä ihastuu.' Kun Tuominen sitte ilmoitti tyytyväisyyttään, oli rouva +ylen onnellinen ja koetti aina uudelleen noudattaa miehensä mieltä -- ja +niin he elivät keskinäisessä rakkaudessa. Heillä oli myöskin neljä +lasta, kolme tytärtä ja yksi poika. Kolmas tytär, pieni Toini, oli +lapsista nuorin -- olipa vanhimman ja nuorimman välillä koko +seitsemäntoista vuotta. Noille kolmelle vanhemmalle lapsellensa hankki +nyt Tuominen kasvatuksen, joka hänen ja maailman nähden oli mitä +parahin. Hän koulutti heitä, jotta saivat oppia, mitä vain halusivat, ja +opettajien todistukset ilmoittivatkin, ettei heiltä puuttunut ymmärrystä +eikä opinhalua. Saattoivathan siis vanhemmat iloita onnistuneesta +kasvatuksestaan, ja kyllä he iloitsivatkin. -- Kun lapset kotiin +tulivat, no eipä tietänyt äiti, mitä teki heidän iloksensa. Talouden +toimissa hän yksin hääräsi. Miten hän olisi noita nuoria tyttäriä +hennonnut apuun ottaa? Nythän oli lepoaika heillä, jotka paljon vaivaa +olivat koulussa nähneet. Joka pienimmänkin reiän heidän vaatteissaan +äiti korjasi, sillä kuinkapa hän noita armahia olisi vaivannut +tuommoisilla vähäpätöisillä töillä -- ja mitä ei äiti ehtinyt valmiiksi +saada, sen valmistivat ompelijat. Tulipa sekin aika, jolloin nuoret +tyttäret, oppikoulut kunnialla suoritettuaan, kodin herttaiseen helmaan +palasivat. Vaan miten kävi kotitointen -- -- rupesivatko tyttäret niitä +nyt toimittamaan itsellensä opiksi ja äidillensä huojennukseksi? Ei +suinkaan! Liinalla oli erinomainen soitannonhalu -- hänen opettajansakin +oli sanonut: 'Soittotaidossa tulee Liina oikein eteväksi'. Sitä hänen +siis tuli harjoitella -- ja välimmiten tietysti huvitella. Maaria +harrasti vieraita kieliä -- sanottiinpa hänen osanneen kreikkaakin. Hän +luki oppineiden miesten teoksia -- ja niin kului hänen aikansa. Mutta +eräänä päivänä hän sanoi isällensä: 'Isä hyvä, minä en viihdy täällä +yksitoikkoisissa kotioloissa, pyrkisinpä halusta opettajattareksi.' 'Tee +mitä sydämmesi vaatii', vastasi isä, ja niin oli se asia päätetty. +Maaria pääsi, kuhunka pyrki, erään koulun opettajattareksi. Vapaa-ajat +hän aina vietti kodissaan. Silloin myöskin nuori Ilmari oli kotona. +Samanlahjaisena kuin tytötkin, oli hän myös saanut samanlaisen +kasvatuksen -- mutta -- hän oli mies, oikeinpa oiva miehen alku. Kauan +nuot nuoret tyttäret eivät saaneet kodissaan olla, sillä heidän oppinsa, +uhkea muotonsa ja etenkin vanhempien *suuret varat* toivat pian sulhasia +taloon. Maaria joutui kaupunkiin naimisiin, ja Liina sai pappismiehen +maalla. Häätoimet ja häät minä jätän sikseen kertomatta, koska ne ovat +sivuseikkoja -- ja arvelenpa, että Joose maisteri jo on utelias +tietämään, miten nämät hänen suosimansa oppineet naiset sulostuttivat +kotiansa. Me siirrymme muutamia vuosia eteenpäin, saattaaksemme paremmin +arvostella, olivatko nuot emännät tosiaankin sopivia hyvin kasvatetun +naisen esikuvaksi. + +Oli talvinen päivä. Tammikuun pakkanen painoi jääkukkia ikkunoille, ja +puut seisoivat härmäisinä. Tuominen käveli lattialla, ja puhaltaen +savupilviä piipustansa hän seisahtui tuon tuostakin akkunan ääreen. +'Mitä katselet?' kysyi rouva. 'Hm, luontoa vain, ja sitä katsellessani +ajattelin, että nytpä reki hyvin luistaisi -- entä jos tekisimme +vähäisen huvimatkan kaupunkiin, sillä tahtoisinpa nähdä, vieläkö +Maarialle äidin huolet ja emännän toimet raskailta tuntuvat, vai onko +hän niihin jo perehtynyt.' + +Toini taputteli iloissaan käsiänsä ja huudahti Ilmarille: 'Nyt, veikko, +pääsemme Maaria sisaren luo!' + +'Älä vielä iloitse, kuulkaamme ensin, mitä äiti sanoo.' + +'Kyllä äidin vuoksi sopii', vastasi rouva, 'tuota hätää laitan kaikki +matkakuntoon'. Eipä kulunut montakaan tuntia, ennenkuin Tuominen +perheineen oli matkalla. Reki luisti, kulkuset kilisivät, ja heijoo, -- +eteenpäin mentiin, kunnes jouduttiin kaupunkiin Maarian kotiportaitten +eteen. Neitsyt tuli ovea aukaisemaan, ilmoittaen että herra Vuori vielä +oli poissa virkatoimissaan ja rouva jossakin kokouksessa. Vieraat +menivät sisälle. Pieni tyttönen seisoi huoneessa, ja nähtyänsä heidät +lausui lapsi: 'Äiti poissa, isä poissa', ja parkasi itkemään. Ilmari +otti lapsen, nosti hänet korkealle ja vei hänet sitte Tuomiselle. Näin +joutui tyttö sylistä syliin, tullen siten tyydytetyksi. Mutta nyt kuului +nuorimman lapsen vaikeroiminen, ja se koski rouva Tuomisen hellään +sydämmeen. Hän riensi toiseen kamariin pienokaisen luo ja rupesi sitä +viihdyttämään. Hoitaja toi lapselle maitoa. Rouva maistoi sitä ja sanoi +sitte: 'Tämä on hapanta, onko lapsi sitä saanut?' + +'On, kyllä maar se pian happanee, kun sitä aina tarvitsee panna takalle +lämpenemään', vastasi tyttö ja meni matkoihinsa. Nyt tuli Maaria kotiin +ja tervehti iloisesti omaisiansa. Nähtyään rouva Tuomisen olevan +lastenkamarissa riensi hän sinne äitiään syleilemään, vaan purskahti +samassa itkuun. 'Mitä tuo tietää?' kysyi äiti. + +'Niin, nähdessäni teitä en saattanut olla itkemättä, sillä muistin, +kuinka hauskaa meidän oli kotona. Täällä vain aina on kiirettä ja +rauhatonta. Tuskin joutuu mihinkään henkiseen elämään, kun on noita +lapsiakin jo noin monta. Jos toisen on tyydyttänyt, niin toinen taas +huutaa, ja tämä pieni itkee aina.' + +'Hän on kelvollisen ruoan puutteessa. Maito on hapanta; katso, ettei +lapsi semmoista saa! Lämmitä vain sen verran, mitä hän kerralla +tarvitsee, ja pidä puhtaana astiat.' + +'Saako niitä palkollisia tekemään, mitä käskee -- itse olen poissa monta +tuntia. Minä olen perustanut ompeluyhdistyksen, jossa ommellaan +vaateapua köyhille lapsille -- annanpa vielä tyttökoulussa muutamia +tunteja niissä aineissa, joita enimmän harrastan.' + +'Jätä kaikki koulutunnit, pane toimeen ompeluseurat, mutta ompele sinä +kotona, sillä lasten pienenä ollessa on äidin helma heille paras suoja.' + +'Minä en ikinä voi uuvuttaa itseäni jokapäiväisen elämän +yksitoikkoisuuteen, vaan tahdon myös elää henkistä elämää.' + +Maarian puhuessa oli Tuominen tullut kamariin. Hän katsoi surullisesti +tyttäreen ja lausui: + +'Voi lapsi parka, paljon olemme sinun kasvatuksessasi laiminlyöneet, +koska emme ole opettaneet sinua ymmärtämään, että kodissa on naisella +lavea työala. Jos oikein käsittäisit velvollisuutesi, tietäisit myöskin, +että sinulla kodissasi on kylläksi vaihtelevaa työtä. Joka päivä saat +tutkia niitä eri luonteita, joita huonekunnassasi löytyy, ja ajatella, +miten heitä parahiten voisit saattaa onnellisiksi. Se on perheenemännän +kallis ja vaikea tehtävä; mutta kun hän työssään onnistuu, ken on häntä +onnellisempi? Hän on kodin sydän, johon kaikki turvaavat, sekä +palkolliset että lapset; ainoastaan hänelle perheenisäntäkin ilonsa ja +huolensa uskoo.' + +Maaria puhui jotakin miehen ja vaimon samanlaisista oikeuksista, mutta +samassa tuli hänen miehensä kotiin. Vuorio nähtävästi iloitsi appensa ja +anoppinsa tulosta, puristi veljellisesti Ilmarin kättä, kysyi Toinilta, +montako kananpoikasta hänellä oli, ja lausui sitte vaimollensa: 'Noh +Maariaseni, ovatko vieraamme saaneet kahvia?' + +'Ei vielä, nuo piiat ovat niin hitaat.' + +'Toimita nyt, ystäväni, joutuun -- oikeinpa se minullekin hyvältä +maistuisi, sillä muistathan, ettei eine aamulla ennättänyt tulla +valmiiksi, ennenkuin minun jo täytyi rientää virkani toimiin.' + +Punastuen Maaria meni kyökkiin, ja muutaman hetken perästä tuotiin +kahvia. Mutta päivällinen -- se nyt ei milloinkaan tahtonut valmistua. +Kun jo kolme kajahusta oli kuulunut seinäkellosta, silloin Vuorio +levottomasti lattialla kävellen katseli tavan takaa ruokasaliin päin. +Vihdoin pyydettiin päivälliselle. Siinä nyt oli pöydässä yhtä kutakin +lajia, mutta ensiksikin kilohailit olivat ihan happamat. Maaria +hätääntyi ja sanoi neitsyelle: 'Mitenkä tämmöisiä olet pöytään tuonut? +Nämäthän ovat pahentuneita!' + +'Käskipä rouva minua ottamaan kilohailia, eikä niitä parempia ollut. Kun +kala-astia on pidetty lämpimässä kyökkikonttoorissa, niin ihmekö se, +että ovat pahentuneet.' + +'Vie nämät kohta pois äläkä enää toiste jätä kaloja lämpimään.' + +'Ei niitä minun aikanani sinne ole pantu, entinen piika ne jo jätti', +sanoi tyttö ja läksi kyökkiin. + +'Oikein on harmillista, kun täällä saa noin huonoja palkollisia', +valitti Maaria. + +'Niin, meillä on siinä kohden ollut paljo vastahakoisuuksia', sanoi +Vuorio. 'Tuo on jo kolmas tänä vuonna -- mutta jättäkäämme tämä puhe +huonoista palkollisista -- se ei ole mitään hauskaa. Maaria hyvä, anna +tänne vähän paistia -- kastike on kovin karvasta!' -- + +Näin olivat melkein kaikki kalliit, hyvät ruoka-aineet pilatut; -- mutta +minä arvelen, että tarpeeksenne olette kuulleet tästä perheestä, ja +luulenpa, että Vuorion sijassa Joose maisteri varmaankin olisi suonut +vaimollansa olevan vähemmän kirjallista ja enemmän taloudellista oppia.» + +»Hm. -- Kentiesi. -- Mutta kuinkapa heidän sitte lopullisesti kävi? +Lopussahan kiitos seisoo.» + +»Niin kyllä», sanoi mummo, »mutta sanotaanpa myöskin, että alku työn +kaunistaa -- ja kun alussa kaikki menee kodissa nurin, niin silloin ei +tule loppukaan oikein hyvä. Lohdutukseksenne toki saatan sanoa, että +Liinan kävi paremmin. Hänen luonteensa oli taipuvaisempi kuin Maarian, +ja hänen viisaat vanhempansa saivat hänet vähitellen ymmärtämään, että +pianon ääressä istuminen ei ollut hänen suurimpia velvollisuuksiansa. +Mutta monta kovaa sai Liina parka kokea ja monta kyyneltä vuodattaa, +joista hän olisi päässyt, jos kodissa hänen olisi täytynyt seurata +äitiänsä kyökkiin ja aittaan.» + +»Miten Toinin kävi?» kysyi Aino. »Minä siitä tytöstä toivon paljon +hyvää. Kertokaa hänestä vielä.» + +»Toinista!» sanoi mummo, ja hänen silmänsä oikein kirkastuivat, kun hän +lausui: »Niin, mitenkä muuten kuin hyvin. Toini oli niitä hempeitä, +herttaisia naisia, jotka harvoin itseänsä muistavat; muitten onni on +heidän onnensa. Hänestä olisi koko kertomus kerrottavana, mutta ilta +joutuu -- tahdonpa vain mainita, että Tuominen, huomattuansa vanhempien +tytärtensä kasvatuksen vaillinaiseksi, päätti kokonaan toisella tavalla +kasvattaa Toinia. Tämä lapsi sai kyllä oppia paljon, mutta hänen tärkein +opittavansa oli tutkiminen, millä tavalla hän voisi muita tehdä +onnelliseksi. -- Kuulkaa, nuoret tyttöset! Silloin vasta voitte oikein +tyytyväiset olla, kun muitten onnelliseksi saattamista pidätte +suurimpana onnenanne. Toini oli tuon tärkeän opittavansa hyvin oppinut. +Minä näin hänet aina tyytyväisenä; perheensä onni säteili hänenkin +silmistänsä. Kun hänen miehensä joskus oli raskaalla mielellä ja tahtoi +olla itseksensä, silloin Toini meni soittamaan ja laulamaan lauluja, +joitten hän tiesi ihastuttavan miestänsä -- ja pianpa hänen onnistuikin +poistaa rakastettunsa raskas mielentila. Tällä en suinkaan tahdo sanoa, +että kaikkien miesten raskasmielisyyttä pitäisi samalla tavalla +viihdyttää -- en suinkaan! Jospa se kävisikin yhdellä tavalla, +silloinhan tuo naisen tärkeä tehtävä olisi helposti opittu!» + +»Entäs Toinin lapset?» kysyi Nummi. »Eivätkö ne ollenkaan huutaneet?» + +»Kyllä maar», vastasi mummo, »vaan kun tohina lastenkamarissa nousi +korkeammillensa, silloin Toini riensi joukkoon ja puhui kauniin sadun, +jota lapset istuivat ääneti kuuntelemaan. Sadun kerrottuaan hän käski +heitä kiltisti leikkimään, jotta saisivat vielä toistekin tarinan +kuulla, ja pujahti sitte taas toimiinsa. + +Nyt olkoon kertomukseni loppunut, sillä muuten teekyökissä vesi kiehuu +kuiviin. -- Kaada, Ilmaseni, toinen kupillinen teetä.» + +Ilma teki kuten mummo käski, ja nyt tuli hetken äänettömyys, kun kaikki +rupesivat teetä juomaan. Joose maisteri, joka ensiksi sai kuppinsa +tyhjäksi, sanoi hymyillen mummolle: »Niin, nyt minä saan kiittää sekä +teestä että kertomuksesta. Tahdonpa myöskin myöntää, että vanha on aina +viisain, ja halusta kyllä ottaisin Toinin tapaisen naisen vaimokseni -- +mutta mistäpä semmoisen löydän?» + +»Siitä saatte itse huolta pitää», vastasi mummo. + +»Kyllä tuo kertomuksenne oli hyvä eksemppeli», vakuutti leski. »Minä +olen myöskin aikonut kasvattaa meidän Sannia aivan toisella tavalla kuin +vanhempia tyttäriäni; olen päättänyt noin eksperimenteerata -- jotta +saisin selväksi, mikä keino on parahin.» + +»Hyvin kaunis ajatus tuo», sanoi Nummi, »aivan uusi oppi +jälkimaailmalle, josta keksinnöstä se varmaankin on teitä kiittävä», -- +ja hän kuiskasi Jooselle: »Kyllä sinä vielä saat anopin rouva +Hyöriinistä.» + +»Ole huoleti», vastasi Joose ja nousi istualta, lausuen: »Ilta käy jo +kosteaksi, ulkona viipyminen saattaa olla haitaksi mummon terveydelle, +mennään nyt siis kotiin.» + +»Niin kyllä», sanoi leski. »Sanni tyttöni, mennään mekin jo pois. Sanni +on vähän arka kylmälle.» -- Ja rouva Hyöriin jätti hyvästi ja läksi +tyttönsä kanssa kotiin. Heidän lähdettyänsä Ilma kysyi: + +»Miksikä mummo aina näin viettää juhannusaattoa?» + +»Se on, lapseni, minun salaisuuteni», vastasi mummo. + +»Minulla myöskin on salaisuus», sanoi Ilma, »mutta, mummo, sen nyt +tahdon teille ilmoittaa. Juhannusaatto tulee aina olemaan minullekin +erityinen merkkipäivä, sillä tiedättekö, orpanani Nummi ja minä olemme +tänään menneet kihloihin.» + +»Toivotan teille sydämmestäni onnea ja siunausta! Olen ennustanut Nummi +herralle onnellista kotielämää, ja nyt olen varsin vakuutettu siitä, +että meidän pikku Ilma teidän kotinne herttaiseksi luo, sillä Toinin +tytär sen tehtävänsä kyllä ymmärtää --» + +»Toini! Oliko Toini äitimme?» kysyi Ilma. + +»Oli, vaikka minä tietysti hänen nimensä Toiniksi muutin. Hänen arvoansa +ja hyvyyttänsä te kyllä kaikin olette saaneet kokea.» + +»Ja me kun emme ollenkaan sitä aavistaneet!» -- sanoi Aino. »Oi mummo, +kertokaa vielä meille jotakin, kertokaa omasta elämästänne!» + +»Niin, kertokaa, mummo kulta!» pyysi Ilma. + +Mummo hymähti, vastaten: »Katsokaa jokea, joka tuolla juoksee eteenpäin +-- se juoksee tyynenä, vaan paikoin se kohisevana koskena vyöryää. +Silloin on sen voima mahtavin -- mutta silloin se myöskin on +vaarallisin; se saattaa paljon hyödyttää, vaan saattaapa myöskin +vahingoittaa, -- jos sen voimia väärin käytetään. Te seuraatte joen +juoksua vieläkin eteenpäin. Tuo hurmaava pyörre tyyntyy vähitellen -- te +näette sen taas tyynenä. Kosken kohina humisee vielä korvissanne, mutta +viimein on se vain hämäränä muistona mielessänne. Tuollainen on +useimmiten ihmiselämä, ja siinä myöskin mummon elämäkerta.» + +»Kiitoksia, mummo hyvä, kertomuksestanne», sanoi Nummi. »Ehkä toiste, +jos eletään, viette meitä tarkastamaan tuota joen juoksua.» + +»Kentiesi -- sanoinhan, että useimmiten ihmisten elämä on joen kaltainen +-- ehkä tiedän teille joskus jutella jonkun elämästä.» + +Kokkovalkeat sammuivat vähitellen, nuoret sanoivat sydämmelliset +jäähyväisensä vanhalle ystävälleen, ja niin loppui juhannusaatto mummon +luona. + + + + +KÖYHÄINMAJASSA. + + +Erään pikkukaupungin kadun varrella oli sievä rakennus, jonka +aukaistusta akkunasta nuori ylioppilas näkyi katselevan kadulla olevaa +liikettä. Hän nojaili akkunalautaa vasten hyräillen: + + »Suomi, armas synnyinmaamme + tuhatjärvinen --» + +»Antakaa, hyvä herra, penni», huusi vähäinen poikanulikka surkealla +äänellä. + +»Älä teeskentele», sanoi ylioppilas. »Tuossa saat pennin, mutta jos +olisit luonnollisella äänellä pyytänyt, olisit saanut 5 penniä.» Poika +meni, ja eräs rikas herra, joka samassa tuli paikalle, tervehti +nuorukaista, sanoen: »Hyvää päivää! Älkää noille rahoja tuhlatko, kyllä +kerjäläisiä on niin kauan kuin on laiskureitakin. Tehkööt ihmiset työtä, +niin ei heidän tarvitse kerjätä.» + +»Se kyllä paljon kurjuutta estäisi», vastasi nuorukainen, »sillä +valitettavasti löytyy köyhiä, jotka eivät oikein ole käyttäneet +aikaansa, yhtä hyvin kuin rikkaitakin, jotka eivät ole oikein käyttäneet +tavaraansa. Mutta moni on köyhä, olematta itse siihen syypää.» + +»Hm--hm, niin kyllä», vastasi herra ja läksi matkoihinsa. Ylioppilas +rupesi taas hyräilemään lauluansa alusta alkaen ja oli juuri laulanut: + + »Täällä kehdon, kodon saamme, + haudan rauhaisen --» + +kun eräs sievännäköinen, hoikka nuorukainen, joka tuli kävellen katua +pitkin, seisattui akkunan eteen, sanoen: »Hyvää huomenta, Keto!» + +»Huomenta, huomenta! Minne matka?» + +»Aion mennä etsimään kansan joukosta sopivia malleja, jotta saattaisin +maalata oikein alkuperäisiä muotokuvia. Tuleppa mukaani! Mitäs tuolla +kuumuudessa venyskelet? Täällä ulkona aamuilmassa on virkistävää +kävellä.» + +»Maltas, heti olen valmis tulemaan.» Keto otti lakkinsa, riensi ulos +kadulle ystävänsä, nuoren maalarin luokse, ja nyt molemmat läksivät +kävelemään. »Mistä aiot kuviasi etsiä?» kysyi Keto. + +»Köyhäinhuoneesta», vastasi maalari; »minä olen siellä jo käynyt +ennenkin juttelemassa monen sekä nuoren että vanhan kanssa ja havainnut, +että minulla saattaa olla paljo hyötyä heistä». + +»No niin, tuo hyöty -- sehän sitte vasta tulee ilmi, kun saadaan nähdä +ja arvostella pensselisi tuotteita.» + +»En tarkoita ainoastaan heidän ulkomuotoaan. Myöskin heidän sisällinen +elämänsä, johon vähitellen tutustun, on monessa suhteessa opettavainen.» + +»Halukkaimmin minä olisin kävellyt maalle päin», sanoi Keto, »mutta +koska tuossa nyt jo olemme määrän päässä, niin mennäänpä vain +kurjuudenkin majaa katsomaan.» + +Ystävät astuivat havutettuja portaita pitkin ja tulivat tupaan, missä +joukko köyhyyttä kärsiviä oli saanut suojansa. Siellä oli kaiken +ikäisiä, ja kullekin oli annettu hänen kykynsä mukaista työtä. Eräs +yhdistys oli lahjoittanut lapsille vaatteita, joten he olivat +ulkonäöltään jokseenkin siistit. Muuten näiden köyhäin kasvot ilmaisivat +hyvin erilaisia tunteita. Lapset yleensä näyttivät suruttomilta ja +tyytyväisiltä, mutta vanhemmista toiset olivat surullisen, toiset nöyrän +ja kärsivällisennäköisiä, toiset taas ikäänkuin suuttuneet koko +laitokseen. Muutamat näyttivät ihan tylstyneiltä ja välinpitämättömiltä, +aivan kuin mennyt aika olisi vienyt heiltä kaiken toivon. Eräs vanha +mummo erittäinkin veti nuorukaisten huomiota puoleensa. Hän suori +höyheniä ja teki työtänsä kovin ahkeraan, hänen vaatteensa olivat +siistit, ja hänen ulkomuodossaan ilmaantui sellainen tyytyväisyys, joka +on ainoastaan sillä, ken tietää sekä ilon että surun päivien olevan +Jumalalta ja siis nöyryydellä vastaanotettavia. Lapset istuivat halusta +hänen ympärillään, sillä muori kertoi heille satuja, ja näin oli hänellä +pieni ystäväjoukko, jolle hän tuli kalliiksi. Nuori maalari rupesi +piirtämään vanhuksen kuvaa, mutta ylioppilas halusi tietoja hänen +elämänvaiheistaan, jonka vuoksi kysyikin häneltä: »Mitenkä olette tänne +joutunut, te kun olette noin ahkera? Eikö teillä ole omaisia?» + +»Kyllä on montakin, mutta he eivät ole erin hyvissä varoissa hekään», +sanoi muori, ja syvä huokaus nousi hänen rinnastaan. + +»Jollette pahastuisi», sanoi Keto, »pyytäisin teitä kertomaan jotakin +elämänvaiheistanne. Olette suvainnut, että ystäväni maalaa kuvanne; +suokaa nyt minunkin piirtää muistiini jotakin kokemuksistanne.» + +»Hyvä, oppinut herra! Minun elämäkertani on aivan tavallinen», vastasi +vanhus, »sillä tasaisesti ja onnellisesti on eloni aika yleensä vierinyt +-- vaan ainahan noita kovempia säitäkin on täytynyt välistä kestää. +Mutta koska haluatte kuulla jotakin elämästäni, tahdon teille kertoa, +miten se on kulunut näihin asti, ja miten tänne jouduin: + +Minäkin olin ennen nuori ja iloinen. Palveluspaikkoja en juuri +muutellut. Palveltuani 10 vuotta isäntäväkeäni sain hopearahan rintaani, +-- se annettiin oikein kirkossa juuri Mikonpäivänä, -- ja rahaan oli +kirjoitettu: 'uskollisesta palveluksesta'. -- Tässä sen näette.» Muori +otti kaulastansa nauhan, jossa tuo rakas muisto hänen isäntäväestään +vielä kirkkaana riippui. »Kun sen sain», jatkoi hän, »oli minulla +juhlahetki. Ette voi ymmärtää, mitä silloin tunsin -- ehkä sentään -- +näinhän ennen, kuinka iloisena isäntäni nuori maisteri tuli kotiin, kun +oli saanut lakkiinsa tuollaisen kultatähden, joka teilläkin nyt on -- +tottapa tuo on teille onnen tunteita tuottanut? -- Mutta jatkanpa +kertomustani. -- Sittemmin joutui isäntäni vanhin tytär naimisiin +eräälle papille, ja minä rupesin heidän palvelukseensa. Mutta pian +jouduin itsekin naimisiin. Minä ja mieheni teimme ahkeraan työtä ja +pääsimme hyvään torppaan tämän kaupungin maaseurakuntaan. Jumala siunasi +meille kuusi perillistä, ja me tulimme jotenkin hyvin toimeen, vaikka +varat eivät suuret olleet. Mutta lapset kasvoivat eivätkä tyytyneet +siihen, mitä heille kotona saatoimme hankkia, vaan menivät palvelukseen +ja joutuivat sinne tänne nekin. Mieheni kuoli, -- kun Matinpäivään +päästään, on hän jo 12 vuotta mullassa maannut. Kova oli eronhetki, me +kun olimme onnelliset olleet -- mutta -- hänet otti Jumala! Kaivata +sain, vaan en valittaa. Nuorin poikani piti nyt torppaa -- minun oma +rakas Tuomoni -- niin, minä ja hän hoidimme tölliä, kaikki oli hyvin; +hän oli hellä lapsi ja ainoa, joka ei pesästään lentänyt. Vaan +hänellekin oli luotu kumppani -- poikani meni naimisiin -- ja minä +olisin pitänyt hänen vaimoaan tyttärenäni, mutta miniäni oli aina ynseä +minulle ja ikäänkuin kadehti minulta sitä hellyyttä, jota poikani +minulle osotti. Minä huomasin sen ja läksin kaksi vuotta sen jälkeen, +kuin miniän sain, muiden lapsieni luo. Kolme vuotta olin poissa. Joka +paikassa havaitsin olevani 'liika kalu sälyjen seassa', ja itse myöskin +ikävöitsin takaisin entistä kotiani katsomaan. Palasinpa siis nuorimman +poikani luo. Torppaan tultuani tuli Tuomo minua vastaan ja oli kovin +iloinen, kun sai jälleen nähdä äitinsä. Miniäni, joka myöskin ensin +kyllä osotti hyväntahtoisuutta kohtaani, kävi piankin taas kylmäksi +minulle ja heitteli tuon tuostakin pistosanoja sekä miehellensä että +minulle. Minä sitä en ollut huomaavinani, vaan tein ahkerasti työtä, ja +koska hänellä oli minusta hyvä apu, kärsi hän minua sentään. Näin vuodet +kuluivat. Mutta kerran eräänä syksynä olin puoloja poimimassa takamailla +ja silloin vilustuin kovin, joten jouduin vuoteen omaksi. Minä sairastin +kauan, mutta kuitenkin pääsin siitä vuoteesta jaloilleni; voimani vaan +eivät enää tulleet entiselleen. Poikani perhe kasvoi, ja kuulinpa +miniäni usein sanovan: 'Ahtaus täällä on joka haaralla, kun väkeä on +liikojakin.' Tuomo ei puhunut mitään, mutta näytti synkältä, ja eräänä +päivänä hän ilmoitti saaneensa minulle paikan *köyhäinhuoneessa*. -- Se +oli salamanisku se ja kovin kohtaus elämässäni, kun rakas poikani, oma +Tuomoni, minut hylkäsi; vaan Jumala häntä siunatkoon ja varjelkoon, +ettei hänen tarvitsisi kärsiä, mitä minä sillä hetkellä kärsin. Se oli +ainoa kerta, jolloin olin onneton, sillä minä soimasin itseäni siitä, +että olin huonosti kasvattanut poikani. Rakkautta ei minulta puuttunut +häntä kasvattaessani, mutta jotakin kuitenkin olin laiminlyönyt, ja +silloin on ihminen onnettomin, kun hän havaitsee erehtyneensä ja näkee, +ettei sitä katuenkaan voi parantaa. + +Siinä nyt on elämäkertani kaikessa yksinkertaisuudessaan; mitäpä hyötyä +teillä siitä on, teillä, jotka olette viisaat ja oppineet?» + +»Ja te voitte sydämmestänne antaa anteeksi pojallenne?» sanoi maalari. + +»Herra hyvä», vastasi muori, »anteeksi antaminen on paljoa helpompaa +kuin anteeksi pyytäminen». + +»Muori, kuulkaa», sanoi maalari innokkaasti, »kun olen kuvanne +maalannut, pidän sen muistona teistä. Jos joskus hairahtuisin siten, +että tahtoisin olla ynseä köyhille vanhemmilleni, niin katselen teidän +kuvaanne. Se kyllä muistuttaa minulle teidän kertomustanne ja kuinka +pitkälle itsekkäisyys voi mennä.» + +»Ja onpa», lausui Keto, »meillä yhteinenkin äiti, jota meidän myös tulee +rakastaa, ja jonka onneksi olemme velvolliset tekemään työtä. Se, joka +tylysti ajattelee ainoastaan omaa itseänsä eikä työskentele tämän +äitinsä hyväksi, hänkin on kiittämätön lapsi! Teidän kertomuksenne, +muori, minä piirrän paperille, jotta se, jos itsekkäisyys viettelisi +minua, olisi hyvänä muistuttajana siitä, että minun tulee tehdä työtä +rakkaan äitimme, armaan Suomemme hyväksi, sillä muuten olen minäkin +äitini hylkääjä!» + +Näin lausuttuaan nuorukaiset sanoivat jäähyväiset ja läksivät +köyhäinmajasta. + +Muori ajatteli itsekseen: »Oppinut, näenmä, osaa kaikesta oppia ottaa.» + + + + +MITÄ KOSKI KOHISEE? MITÄ KUUSET KUISKAILEE? + + +Tuuheassa kuusikossa oli erään myllärin asunto ja siitä ainoastaan +muutama sylenmitta kohisevan kosken rannalle, jossa vesimylly ankarasti +hyöri ja pyöri. Tuon kosken partaalla istui useasti nuori kasvava tyttö +-- hän istui avojaloin, avopäin, ja tuuli sai vapaasti liehutella hänen +kiharoitaan. Siinä hän oleskeli aina tuntikaudet, kunnes kuusikosta +myllärin vaimon kutsuva ääni vaati häntä pois tulemaan. Eräänä aamuna, +kun kastehelmet vielä kimaltelivat ja linnut tuhansittain visertelivät, +läksi myllärin Helmi taas ahtaasta tupasesta, katkismus kädessä, avopäin +juoksemaan metsään. Hän juoksi, kunnes ennätti lähellä olevan lähteen +reunalle. Siihen hän istahti kaatuneen puun rungolle lukupätkäänsä muka +lukemaan. Hetkisen vain hän kirjaan silmäili, vaan laski sen sitte pois +ja nousi matkimaan lintujen ääniä; mutta eipä sekään kauan häntä +huvittanut, sillä nyt kuului kuusien latvoista hiljainen tuulen humina, +ja heti Helmi vakavana taas istahti puun rungolle. Hän kuunteli +tarkkaan, ja sormensa vaipuivat ristiin. Kesäisen luonnon ihana +juhlavirsi oli kokonaan voittanut Helmen sydämmen. Mutta äkkiä hän nousi +istualta, huudahtaen: »En, minä en ymmärrä, mitä te kuuset minulta +vaaditte! Mihin te niin hellästi hyväillen minua käskette? Juoksenpa +kosken rannalle, kosken kohina puhuu samoin, ehkä siitä paremmin saan +selkoa» -- ja Helmi juoksi rannalle. Siinä hän nyt istui kuunnellen +kosken lakkaamatonta, yksitoikkoista pauhinaa, välistä laskien kätensä +silmilleen, jotta kuulonsa siten tulisi tarkemmaksi. Näin hän olisi +taaskin istunut monet hetket, jollei eräs nuorukainen, joka tuli +myllytietä pitkin, olisi hänelle huutanut: »Kuules, tyttö, missä kotisi +on? Varmaankin olet näiltä paikoin, kosk'ei sinulla ole edes huivia +päässä.» + +»Tuolla kuusikossa on kotini», vastasi Helmi ja kiirehti samassa herran +edelle kotiin päin. + +»Onko teillä lehmiä?» kysyi herra. »On kyllä.» »Saako äidiltäsi ostaa +ruokaa?» »Saa kyllä.» »Osaatko sinä muuta puhua kuin: saa kyllä ja on +kyllä?» »Kyllä», vastasi tyttö, mutta jätti herran sikseen ja rupesi +juoksemaan kotiin. + +»Nuo mökin lapset ovat hyvin jäykkiä», ajatteli nuorukainen. »Lieneekö +heissä mitään hienompia tunteita?» -- Täten miettien hän ennätti +myllärin asunnolle ja kuuli samassa Helmen sanovan: »Tuolla tulee +valkolakki.» + +Nuorukainen oli ylioppilas ja luonnontutkija, joka kulki metsissä kukkia +ja hyönteisiä etsiskelemässä. Hän astui tupaseen ja pyysi ruokaa +ostaaksensa. Myllärin vaimo valmisti heti vieraalle yksinkertaisen +aterian, mutta sen tehtyänsä hän sanoi Helmelle: »Tuo kirjasi tänne, +että luetan lukupätkäsi.» + +»Kirjani jäi lähteelle», sanoi Helmi punastuen, »enkä vielä ole +lukenutkaan.» + +»No hyvänen aika tuota lasta! Ei sinusta koskaan ihmistä tule. Sillä +ehdolla juuri pääsit ulos, että luettavasi lukisit.» + +»Niin, mutta siellä kuuset taas humisivat minulle kovin kauniisti, ja +minun täytyi niitä kuunnella, ja sitte unhotin koko kirjan, -- mutta +juoksenpa sitä noutamaan kotiin.» Näin sanoen Helmi puikahti ulos +ovesta, ja myllärin vaimo valitti nyt vieraalle, miten tytön ulkoluku +kävi huonosti, kun hän vain aina tahtoi oleskella luonnon ääniä +kuuntelemassa. -- »Helmi on jo Vapusta kolmannellatoista. Kyllä hänellä +on ikää, vaikka hän on vähäinen kooltaan ja niin äärettömän lapsellinen, +että luulee kosken kohinassa ja kuusien huminassa kuulevansa paljon, +josta hän ei selvää saa. 'Mutta jahka tulen vanhemmaksi, kyllä kai sitte +niitä ymmärrän' -- sanoo tyttö.» + +Äidin vielä puhuessa Helmi jo palasi kotiin, kirja kädessä. Ylioppilas +kysyi, oliko myllärin väellä sanomalehtiä. »Ei ole», vastasi vaimo. + +»Osaako Helmi sisälukua, vai onko sekin vaikeaa hänelle?» + +»Kyllä sisäluku hänen suustaan vierii, kuten pavut pussista -- sehän nyt +lukeekin latinaiset ja kaikki.» + +»Tässä on minulla sanomalehti, jonka otin mukaani kaupungista. Tuleppas +sitä lukemaan, jotta saan kuulla, miten osaat.» + +Helmi tuli ujoksumatta. Siinä kappaleessa, josta nuorukainen käski häntä +lukemaan, kehoitettiin lämpimästi ja innokkaasti kaikkia rakastamaan +isänmaata. -- Tyttö luki selvästi ja sujuvasti vähän aikaa, vaan +yht'äkkiä hän huudahti: + +»Äiti, nyt minä tiedän, mitä koski kohisee ja mitä kuuset kuiskaavat! +Voi äiti, ne sanovat: 'rakasta isänmaatasi!' Nyt sen tiedän, sillä aivan +samoja sydämmeni tuntee tuolla ulkona niitten kohinaa kuunnellessani, +kuin nyt tätä lukiessani. Joka kerta kun tässä isänmaanrakkaudesta +puhutaan, niin sydämmeni lämpenee; tuntuupa ikäänkuin kesäinen tuuli +sinne virtailisi. Voi äiti, minäkin tahtoisin rakkautta osottaa +isänmaalleni, mutta olen niin pieni, niin pieni, etten voi mitään!» + +»Lapsi, tee työtä ja kokoo viisautta. Ensiksikin tulee sinun muistaa, +että Jumalan pelko on kaiken viisauden alku, ja siitä kaikki hyvyys +tulee. Jos sen muistat ja aina ahkerasti työtä teet siinä, missä sinulle +on työala määrätty, niin tulee sinustakin isänmaallesi hyödyllinen +jäsen, ja siten voit sinäkin osottaa rakkauttasi.» + +»Kyllä minä tästä lähtein rupean ahkeraksi», vakuutti Helmi, ja +lupauksensa hän myöskin on pitänyt; mutta luonnon helmassa hän, vieläkin +halusta lepohetkensä viettää, »*kuunnellen sen kuusen huminata, jonka +juurella hänen on asuntonsa*». + +Ylioppilaasta tahdon mainita sen verran, että hänen ajatuksensa »mökin +lapsista» olivat ihan muuttuneet, kun hän myllärin tupasesta pois meni. + + + + +II + +NÄYTELMIÄ + + + + +AINOA HETKI. + + + + +HENKILÖT: + +HEIKKI, merimies. +MÄNNISTÖN EMÄNTÄ. +TIINA, Männistön maalla olevan Metsälammen torpan emäntä. +HANNA, Tiinan veljentytär. +ERÄS JUORUAKKA. +ERÄS MERIMIES. + +Tapaus: Metsälammen torpan luona. + + + + +ENSIMMÄINEN NÄYTÖS. + + +Metsäinen seutu; vähäinen lampi näkyy oikealla puolen, ja vasemmalla +vilkuttaa honkain välistä Metsälammen torppa. Heikki tulee metsäpolkua +pitkin lammen rannalle. + + +_Ensimmäinen kohtaus._ + +HEIKKI. + + Suomi sulo, sorja, kaunis! + Oi, kun totta sanoo saan: + Suomi on mun kotimaan'! + +Niin, täällä nyt olen kotimaassani ja kotiseuduillani! Sydämmeni +lämpenee nähdessäni näitä paikkoja, joissa lapsuuteni ajat olen +viettänyt. Tuossahan on torppa, entinen kotini. Oi, selvästi nyt muistan +sen kesän, jolloin orvoksi jäin, kun poltetauti Manalaan vei isäni ja +äitini. Torppaan tuli uusi isäntä, ja hänellä oli ainoastaan yksi tytär, +pieni Hanna. Minä orpo sain jäädä Hannan isän luo, mutta muutaman vuoden +kuluttua Hannankin isä kuoli, ja silloin minä lähdin merille. Oh, sitte +on jo vuosia kulunut -- kahdentoistavuotias olin silloin, ja kaksitoista +vuotta olen ollut poissa. Missä lienee nyt pieni Hanna? Olleeko jo +naimisissa? Keitä nyt torpassa lienee? Entä jos lähden sinne. En mene +kuitenkaan vielä. Olen kovin väsynyt, sillä neljä penikuormaa olen +tänään kulkenut. (_Hän katselee puitten varjossa olevaan vuoreen päin._) +Tuonne vuoren pehmeille sammalille tahdon mennä lepäämään; siellä olen +lapsena monta kertaa kuunnellut honkain huminaa. (_Hän menee._) + + +_Toinen kohtaus._ + +HANNA. _Sitte_ TIINA. + +HANNA (_tulee kantaen pesusoikkoa ja laskee sen lammen rannalle, tuo +sitte kiululla vettä kodasta, joka on puitten varjossa näkymättömänä, ja +laulaa_):[1] + +[1] Laulun nuotti löytyy nuottivihosta: »Det sjungande Finland.» + + »Voi, voi, kuin kullallein on niin pitkä matka! + Kappale on kangasta ja virstan verta vettä. + + Kaukana mun kultan' on jo kauas taisi mennä. + Eipä sinne pienet linnut iässänsä lennä.» + +Kaukana mun kultani on -- tuommoista, hupsu, laulelen, juur' kuin +minulla olisi kulta, vaikkei olekkaan -- ja vaikken rakastakkaan. +(_Tiina tulee, kädessä ämpäri, jossa on pesuvaatteita._) Täti, enpä minä +vain orpanieni siassa olisi naimisiin mennyt, heillä kun täällä kotona +olisi ollut hyvä oltava. Kumma, että tuo kaunis Miinakin otti Mikkolan +Matin, joka on varsin mustanmuotoinen ja niin vakava, että tuskin ikänä +nauraa. (_Molemmat rupeevat pyykkiä hieromaan._) + +TIINA. Sinä puhut kuin lapsi, mutta tiedä, että minä en olekkaan +kasvattanut tyttäriäni niin, että ulkomuotoon olisivat rakastuneet. He +ajattelevat: Tavat miehen kaunistavat, vaan ei muoto. + +HANNA. Rakkaus! Tuosta rakkauden voimasta aina puhutaan -- mutta täti, +mitä se rakkaus oikein on? Selvittäkää se nyt minulle. + +TIINA. Ole vaiti, sinä pilkantekijä. Pahoinpa pelkään, että ennen pitkää +olet rakastunut. Tuommoiset tyttöraiskat piankin ovat ilmi tulessa, +mutta sen sanon, että älä ensimmäistä ota äläkä vielä toistakaan, mutta +ota sitte kolmas, jos hän muuten on kelvollinen. + +HANNA (_hymyillen_). Mutta jollen saisi kolmatta, niin jäisin ilman. + +TIINA. Hoho, mitä vielä! Silloin kuin minä olin hehkeimmilläni, niinkuin +sinä nyt, niin kyllä sulhasia oli tarjolla. Kolmannen otin, eikä ollut +minulla ikänä katumisen syytä. Minä ja Mikko olimme aina hyvässä +sovussa. + +HANNA. Mutta Miina orpanani kertoi, että eräs akka kerran oli sanonut +tädillä olleen sulhasen, joka oli merimies ja kaunis kuin enkeli, mutta +hän oli sitte kuollut, ja täti oli häntä murehtinut niin, ettei enää +tahtonut miestä ottaakkaan. Kuinka mones hän oli? + +TIINA (_juhlallisesti lausuen ikäänkuin itseksensä_). Niin, hän -- hän +oli ensimmäinen. Se rakkaus oli kuin lemmenkukka, joka tuoksuvana, +lumipuhtaana päivän kukoistaa, vaan vaipuu sitte kuolemaan. + +HANNA. Mutta, täti, enpä minä vain ketään maailmassa niin rakastaisi, +että tätini jättäisin. (_Taputtaa Tiinaa._) En, täti hyvä! Jollette vain +väsy minuun ja syökse minua pois maailmaan. + +TIINA (_pyyhkäisee salaa kyyneleen silmistänsä_). Sinä tyttö hempukka, +kuka sinua maailmaan hentoisi syöstä. Siellä olisit kuin oksalta +varissut lehti, turvatonna, tuulten viskaamana. + +HANNA. Turvatonna! Niin olisinkin. Mutta, täti, älkää nyt suotta +käsiänne väsyttäkö vaatteitten huuhtomisella, kyllä minä yksinkin pesen. + +TIINA. No, minä jätän ne sinulle. Minulla onkin kotona vähän tehtävää. +Täytyy laittaa pannukakku valmiiksi siksi, kuin Männistön emäntä tulee; +hän lähetti naapuritorpparin kautta sanan, että hän tänään tulee meille. +Mitä asiaa hänellä nyt lienee? -- (_Hän menee._) + + +_Kolmas kohtaus._ + +HANNA. _Sitte_ HEIKKI. + +HANNA. Miksi olenkin näin yksinäiseksi luotu? Miksi? Mitä, raukkanen, +kyselenkään? Kuka voi Luojan töitä tutkistella! (_Hän jättää vaatteitten +pesun ja lähenee lampea_). Oi lampi välkkyvä, sinä metsän kaunis silmä! +Sinäkin olet yksin täällä metsämaassa, ja sinun pintasi on aina +levollinen, tyyni -- niinpä on minunkin sydämmeni. Vaan jos olisin +kasvanut maailman tohinassa, enkä niinkuin lampi, täällä metsän suojassa +yksin, niin kentiesi ei sydämmeni silloin olisi saanut sykkiä niin +levollisesti kuin nyt. Silloin olisi se ehkä ollut kuin nuo suuret +järvet, joiden laineet välistä vaahtopäisinä, riehuvina aaltoilevat. +Täti on hyvä minulle, mutta sentäänkin kaipailen samanikäistä ystävätä. +Jospa Heikki, minun lapsuuteni leikkikumppani, vielä olisi täällä, mutta +-- hän on meren aaltoja purjehtimassa; lieneekö enää elossakaan? Vaan +mitä minä kumppanista huolin -- pianpa päivät kuluvat, viikotkin +vierivät, ja jos välistä on ikävä, laulan sen pois. (_Hän laulaa_):[1] + +[1] Lauletaan kuin: »Nyt kesän viime kukka.» + + Kun kuljen yksinäni + täss' lammen rannalla, + niin täällä huvikseni + mä tahdon laulella. + Kun metsä sitten kaikaa + ja mulle vastaapi, + niin luulen, että laulaa + mull' siellä kumppani. + + Kun hongikossa tuolla + puut kaikki humisee, + mä luulen, että siellä + ne mulle kuiskailee. + Näin haaveksien kuljen + ja tyydyn päivääni, + ja onneni mä suljen + ain', Herra, haltuusi. + +(_Hän menee taas pyykkiä huuhtomaan, ja Heikki nousee sammalvuoteeltaan. +Puunoksa sattuu hänen hattuunsa, ja siitä vähäinen rapsahdus kuuluu. +Hanna katsoo taaksensa_). Mikä rapsahti? Kah, outo -- merimies. + +HEIKKI (_itseksensä_). Ah, tuo ihana tyttö on siis Hanna! (_Ääneensä._) +Hyvää päivää, kaunis tyttöseni! Onko pyykinpesu kyllä hupaista työtä? + +HANNA. Eipä erittäin ikävääkään. Mutta mistä kaukaa olet? + +HEIKKI. Olen varsin läheltä ja kuitenkin aivan kaukaa. + +HANNA. Varsin läheltä ja aivan kaukaa, mitä se puhe merkitsee? Se on +minusta hyvin kummallista. + +HEIKKI. Ehkäpä se asia vielä selvenee. (_Erikseen._) Mutta minun täytyy +vähän koetella hänen luonnettansa, minkä laatuinen hän on. (_Ääneensä._) +Oh, siitä on pitkiä aikoja kulunut, kuin minä olen saanut nähdä noin +kauniin neitosen! (_Hän menee varsin lähelle Hannaa._) + +HANNA. Edemmäksi kohta! + +HEIKKI. No, no, tyttöseni, sinä olet niin kaunis -- saahan sinua +katsella silmiin hieman. (_Pistää päänsä Hannan nenän alle, kurkistaen +häntä silmiin._) + +HANNA (_huimasee kädellään Heikkiä korville_). Saa, tuommoista saat, +hävytön! (_Aikoo juosta pois._) + +HEIKKI. Hanna, Hanna! Älä mene. + +HANNA (_palajaa hiljakseen_). Mitä? Hanna -- Kuinka nimeni tiedät? + +HEIKKI (_vakavasti_). Oi Hanna, sinä Metsälammen kukkanen! Sinun nimesi +on säilynyt muistossani, vaikka olen jo kaksitoista vuotta ollut poissa. +Katso minua, eikö muistu mikään hämärä muisto mieleesi lapsuutesi +ajoista? + +HANNA. Heikki! Ethän vain ole Heikki? + +HEIKKI. Olenpa Heikki, lapsuutesi leikkikumppani, ja nyt lyö kättä +oikein hyvänsopuisesti ja anna anteeksi äskeinen rohkea käytökseni. Sen +tein vain koetellakseni, oliko Hannan sydän säilynyt puhtaana. + +HANNA. Kas veijaria! Noh, siitäpä sait palkan, ja nyt olemme kuitit. +Mutta, Heikki, mitenkä sinä tänne pääsit? Koska olet kotiin tullut? + +HEIKKI. Toissapäivänä tulimme Rauman satamaan. Arvaatpa, että sydämmeni +sykki ilosta, kun laskin jalkani armaalle syntymämaalleni! Mutta -- +sinä, joka aina olet kotonasi ollut, et sitä saata ymmärtää. + +HANNA (_hätäisesti_). Saatanpa kyllä, se sykki varmaankin niin, kuin +minun sydämmeni nyt, kun sinut sain nähdä -- (_ujosti_), niin, onhan -- +onhan -- aina hupaista nähdä lapsuutensa leikkikumppaneita. + +HEIKKI. Oi Hanna, onpa todellakin! Näetkö muodossani mitään, joka +muistuttaisi entistä ystävätäsi? + +HANNA. Sinun silmäsi ovat senlaatuiset kuin ennenkin. Välistä ne +katsovat oikein veitikkamaisesti, mutta samassa taas niin vakaisesti ja +rehellisesti, että niihin juuri täytyy uskoa. Mutta muuten on muotosi +muuttunut. Sinä olet paljon kau -- -- (_hypistelee esiliinaansa ja +katselee ujosti alaspäin_) niin, tahdoin vain sanoa, että en sinua olisi +tuntenut, jollen olisi muuten arvannut, kuka olit. Mutta voi, tässä nyt +puhun ja unohdan pyykkini. (_Hän menee taas hieromaan vaatteita._) + +HEIKKI. Hanna, tiedätkö, miksi nyt olen täällä? + +HANNA (_aina vain vaatteita hieroen_). Varmaankin katsellaksesi näitä +kotiseutujasi. + +HEIKKI. Tämä oli yksi syy, mutta toinen oli vielä voimakkaampi. Etkö jo +arvaa? + +HANNA. En ollenkaan. + +HEIKKI. No tahdonpa sen sinulle sanoa. Minä tulin tänne kuulustelemaan, +mistä sinut löytäisin, sillä minä tahdoin nähdä, sopisiko hän, joka oli +lapsena leikkikumppanini, nyt minulle morsiameksi. Hyvä onneni saattoi +niin, että sain sinua katsella, kun tässä tätisi kanssa puhuit, ja ensi +hetkellä huomasin, mitä nyt tahdon sinulle ilmoittaa. Hanna, sinua +sydämmeni lempii. Tahdotko tulla merimiehen morsiameksi? + +HANNA (_nostaa kätensä, katsellen lempivällä katsannolla metsään päin_). +Ah lintuseni, minun kumppanini yksinäisyydessä! Tahdotteko viedä +tervehdykseni armaalleni, kun hän on merellä purjehtimassa kaukana +lempivästä Hannastansa? (_Heikin ja Hannan huomaamatta menee eräs +juoruakka näyttämön poikki. Hän katselee heitä, viipottaen päätänsä, ja +katoaa sitte metsään._) + +HEIKKI. Hanna! Minä ymmärrän vastauksesi, sinä tahdot lempiä minua! +(_Aikoo syleillä Hannaa._) + +HANNA (_vetäytyy sivulle_). Ei niin -- Heikki, lempiä tahdon sinua aina, +mutta vielä en lupaa omaksesi tulla, ennekuin tädilleni puhun asiasta ja +hänen suostumuksensa saan. Mutta voi, nyt saan varmaankin toria, kun +näin kauan olen pyykillä ollut. Nyt täytyy viedä vaatteet sangolla +lähteelle ja siellä ne virutella. + +HEIKKI. Miksi et, kultaseni, viruttele niitä täällä lammessa? + +HANNA. Lammen pohja on rutainen, mutta lähteessä on kirkas vesi. + +HEIKKI. Minä tulen kanssasi. + +HANNA. Tule vain. Sinä saat levitellä vaatteet kuivumaan, että pikemmin +joudun kotiin. (_Kokoo vaatteet sankoon._) No nyt saamme mennä. +Katsokaa, pienet lintuset, nyt on minullakin kumppani! (_He menevät, ja +esirippu lasketaan alas._) + + + + +TOINEN NÄYTÖS. + + +Metsälammen torpan huone. Seinässä on hylly ja siinä muutama puinen +lautanen; kitattuja sekä posliinilautasia, kauhoja, puulusikoita ja +kahvikupit. Pöydällä leipäkoppa ja silakkakuppi. Tiina, Metsälammen +emäntä, istuu rukin ääressä, pellavia kehräten. + + +_Ensimmäinen kohtaus._ + +TIINA. _Sitte_ JUORUAKKA. MÄNNISTÖN EMÄNTÄ. + +TIINA. Pysyneekö pannukakku kuumana? (_Hän menee aukaisemaan pesän ovia +ja katselee kakkua, joka on lautasella._) Oi, kuinka se on hyvä! Sitä +kyllä kehtaa emännälle tarjota. Jospa hän nyt vain tulisi! Mitäpä asiaa +hänellä nyt lienee? (_Juoruakka tulee sisälle._) Kas, hyvää päivää +muori, luulin Männistön emännän tulevan. No istukaa nyt, muori. Mitäs +teiltä kuuluu? (_Akka istuu tuolille, Tiina rukkinsa ääreen._) + +AKKA. Eipä juuri mitään erinomaista. Mutta jopa nyt on Männistö myyty; +oletteko kuullut? + +TIINA. Männistö myyty! Eihän vielä! No kenellekkä? + +AKKA. Eräs merimies sen osti ja maksoi hyvästi, en muista, kuinka +paljon, mutta sanottiin vain, että hyvä hinta saatiin. Kyllä nyt taas +Männistön emännän kelpaa pelata, mutta jahka vävy ne rahat kynsiinsä +saa, niin kyllä niistä pian tulee kuitti. Emäntä on ylpeillyt kovin, +mutta »joka kuuseen kurkottaa, se vielä katajaan kapsahtaa». + +TIINA. Niin, se siitä tuli, kun hän tahtoi herraa vävyksensä. + +AKKA. Niin kyllä. Sitäpä minäkin sanoin, että hänen olisi sopinut ottaa +esimerkkiä sinusta, vaikka kohta oletkin torpan emäntä. Sinä opetit +tyttäresi työtä tekemään, ja he saivat hyvät miehet ja ovat nyt jo +taloon päässeet. Männistön pojat kulkevat pitkin kylän raittia +vapriikkiverassa, papirossit suussa ja kädet taskuissa. Tyttärelle +opetettiin venskaa, asetettiin kalanverkko päähän, teetettiin vaatteita +kaupungin mallin mukaan ja vihdoin viimein hän laitettiin kauppias +Kauppasen rouvaksi. Kauppasen kanssa nyt juovat pullo-olutta, ja +Männistön tavarat ovat menneet kuin koskelta alas heidän kurkustansa. +(_Akan puhuttua tulee Männistön emäntä sisälle, ja akka sanoo +itseksensä._) Kah, tuossa hän on. Jospa hän ei vain olisi kuullut, mitä +puhuin. + +EMÄNTÄ. Hyvää päivää! + +TIINA. Jumal' antakoon! + +AKKA. Hyvää päivää! + +EMÄNTÄ. Hoho, kun olen oikein palavissani! (_Aukaisee leuan alta +silkkinsä solmun._) + +TIINA. Emäntä hyvä, tulkaa istumaan! (_Nostaa tuolin pöydän päähän._) + +EMÄNTÄ. Kiitoksia vain. (_Tiina menee ottamaan pesästä pannukakun ja +rupeaa sitä osille leikkaamaan._) Minä tulin nyt tänne puhumaan, että +olen taloni myynyt, ja että teidän, Tiina hyvä, on täältä muuttaminen, +sillä -- + +TIINA. Minun? Tottapa uusi isäntäkin torppareita tarvitsee, ja olenhan +minä aina rehellisesti veroni maksanut. + +EMÄNTÄ. Olet niinkin, mutta tämä söökapteeni eli styyrmanni -- hän, joka +taloni osti, aikoo rakentaa asuntorivin tänne Metsälammen torpan maalle +ja tulee siinä itse asumaan. + +TIINA. No hyvänen aika! (_Tarjoo emännälle lautasta, jossa on pannukakun +pala ja kahveli._) + +EMÄNTÄ. Kiitoksia. + +TIINA (_tarjoo kahvikupin tassilla myöskin akalle pannukakun palaa_). +Tässä on, muori, teillekin pala. (_Akka ottaa sormin tassilta palan._) +Ottakaa, muori, tassikin! + +AKKA. En minä huoli. Kynsistänsä haukkakin on monta hyvää palaa syönyt. + +TIINA (_istuu tuolille, syvästi huoaten_). Voi toki, että nyt täytyy +täältä muuttaa! (_Miettien._) Mutta -- jos Metsälampi taloksi tehdään, +tehdään kaiketi Männistö torpaksi. Minä muutan sinne sitte. + +EMÄNTÄ. Ei se käy laatuun. Vävyni, handelsmanni Kauppanen, on Männistön +vuokrannut, sillä minun tyttäreni, handelsmannin rouva, tahtoi halusta +sinne asumaan. + +AKKA (_mielinkielisesti_). No, sehän onkin sopivaa, että rouva taas +pääsee entiseen kotiinsa. Niin, niin sanon, kyllä kelpaa semmoisessa +kartanossa heilua, ja mikäs on heiluessa ja toimittaessa, kun on ison +kauppamiehen rouvana ja on tavaraa kyllin. + +EMÄNTÄ (_ylpeästi, vaan samalla huoaten_). Onhan sitä kokoontunut +tavaraa meille. + +AKKA (_erikseen_). Eipä hän onnekseni sentään saattanut kuulla, mitä +äsken puhuin. (_Ääneensä._) Onhan sitä tavaraa teillä, ja Kauppaselle +karttuu myöskin -- hän onkin oiva kauppias, mutta mikäs on ollessa, kun +teiltä mukaman tavaran sai ja semmoisen rouvan. + +EMÄNTÄ. Kyllähän minun tytärtäni ottaa kelpasi, vaikka minä sen itse +sanon. Mutta minun täytyy mennä. Kun, Tiina hyvä, nyt olen sinulle +puhunut, miten asiain laita on, tiedät tuumailla, mitä sinulla on +tehtävänä. Hyvästi nyt, voikaa hyvin! (_Hän menee._) + + +_Toinen kohtaus._ + +TIINA. JUORUAKKA. + +TIINA. Oih mokomia, mitä nyt tulivat ja tekivät. Olisivat eläneet +ihmisten lailla, niin ei olisi tarvinnut myydä Männistöä, ja minä olisin +saanut elää rauhassa torpassani. Mikähän tuo olikaan, joka talon osti? +Söökapteeni eli tyyrmanni. Ei, oli siinä ässäkin -- äs'tyyrmanni -- näin +se kuului. + +AKKA. Niin, suoraan sanoen, se oli merimies tahi laivan perämies, mutta +emäntä ylpeydessään ei osaa enää selvää suomea, vaan sanoo: (_osottelee +kimeällä äänellä_) Söökapteeni ja tyttäreni, handelsmannin rouva, -- +oohoo sentään! + +TIINA. Niin kyllä, viitsis häntä, rouvaksi nimitellä omaa tytärtänsä, +vaikka hän mimmoinen rouva olisi, en maarin sitä tekisikään. Voi mitä +nyt sanonee Hannakin, kun täältä täytyy muuttaa. Tyttö hupakko, missä +hän nyt viipynee? Kylläpä hän nyt jo olisi ehtinyt tulla pyykiltä. + +AKKA. Hanna -- hän lipertelee, tienmä, sulhasensa kanssa lammen +rannalla. Teillä vain on ollut hyvä onni. Tyttärenne tulivat hyviin +naimisiin, ja nyt on taas kasvattinne morsiamena. + +TIINA. Hannako? Ei maarin. Hän ei vielä morsiamena ole, eikä hänen ole +kiirutta naimisiin; tyttö on lapsi vielä. + +AKKA. Ei sitä salata tarvitse -- näinpä itse omin silmin, että hänellä +oli sulhanen. Lammen rannalla puhuttiin ja kuiskattiin, niin etteivät +huomanneetkaan minua. + +TIINA. Ei, ei, se ei saata olla totta! + +AKKA. Nyt ovat silmänne pettyneet, mutta jos tahdotte Hannaa, tuommoista +vilkkusilmää, uskoa enemmän kuin minua -- niin ei se minua haittaa. +(_Nousee istualta ja aikoo lähteä pois._) + +TIINA. Mene vain, sinä kaksikielinen lipertelijä. (_Rallitus kuuluu +ulkoa._) + +AKKA (_oven suusta huutaen_). Jopa rallitus kuuluu -- nyt saatte kysyä +tuolta *sievältä viattomalta*, minkä vuoksi hän on viipynyt. (_Hän +menee._) + + +_Kolmas kohtaus._ + +TIINA. HANNA. _Sitte_ ERÄS MERIMIES. + +HANNA (_tulee ovesta sisälle, laulaen nuotilla »ei ole ajat niinkuin oli +ennen»_): + + »Mitäs minä itseäni surulliseks heitän, + kyllä minä pienet surut ilollani peitän. + Tralla lalla lalla lalla lalla lalla lalla, + tralla lalla lalla lalla lallal la lalla.» + +Oi täti, kuinka olen iloinen. Koko maailma on niin suloinen, ja kaikki +ihmiset ovat niin hyviä, että tahtoisin niitä sydämmestäni rakastaa. + +TIINA. Vai niin, vai niin -- mutta sitä en minä tahtoisi. Tiedätkö mitä +minä tahtoisin? + +HANNA. No mitä, tätiseni? + +TIINA. Minä tahtoisin torua -- ja hyvällä lailla. Kuule! Miksi et ole +ennen kotia tullut? Luuletko, etten minä ymmärrä, kuinka kauan sinulle +pyykkiä riitti? Olet siellä laiskana liehakoinnut. (_Itkee._) Enkö ole +sinua työhön opettanut pienuudesta pitäen? Sano, tyttö, onko se minun +syyni, että sinä olet kelvoton? + +HANNA. Mutta, täti, miksi täti nyt noin kovasti toruu? Antakaa minun nyt +puhua! + +TIINA. Teeskentelijä, mielittelijä! Tiedänpä nyt, miksi sinä minua +tahdoit pyykiltä pois -- saadaksesi sulhosi kanssa liverrellä. Mutta +eipä Tiina olekkaan sokea -- minä tiedän kaikki. Kavalapa olit, kun +viattomalla muodollasi kysyit: »mitä tuo rakkaus oikein on»? Hyi +tuommoista! + +HANNA (_vakavasti ja lempeästi_). Täti! Jollen olisi niin onnellinen +kuin nyt olen, niin totta teille harmistuisin ja menisin pois tyköänne, +sillä kovasti olette minua soimannut ja varsin syyttömästi. Te olette +kovin pettynyt, mutta kuinka se on tapahtunut, sitä en tiedä. Uskokaa +minua kun sanon: Silloin, kuin rannalta lähditte, en tiennyt rakkaudesta +mitään -- vaan nyt! -- Täti, kohta teidän lähdettyänne rannalta tuli +sinne Heikki, lapsuuteni leikkikumppani. Hän on palannut mereltä ja tuli +katsomaan kotiseutujansa ja minua. Hän on muistanut minua tuolla +kaukaisilla merillä, ja nyt ensi hetkellä, kun hänet näin, tiesin, että +häntä rakastaisin, vaan en ketään muuta. Hän pyysi minua omaksensa, ja +minä annoin lupaukseni, jos te, täti, liittoomme suostutte. + +TIINA. Minä! En suinkaan. Tuommoinen vekkuli tulee mereltä ja tiesi +mistä -- mielittelee minun herkkäuskoista hempukkaani, ja tämmöisiin +minä antaisin suostumukseni! En maar! (_Taputtelee Hannaa._) Hohho, +Hannaseni, oikein sydämmeni keveni, kun taas saatan sinua uskoa! Ei +tarvitsisi noita juoruakkoja kuunnella, heillä on aina turhia juttuja. +(_Vakavasti._) Mutta Hannaseni, tuota meripoikaa et sinä saa ajatella; +se on varsin turhaa. + +HANNA. Oi täti, saattaako estää lintua lentämästä puun yli? + +TIINA. Sitä ei saata. Mutta sinä saatat estää lintua tekemästä pesäänsä +puuhun. Selvemmin sanoen -- sinä saatat estää noita rakkauden ajatuksia +tekemästä pesäänsä sydämmeesi. (_Merimies tulee ovesta sisälle._) + +MERIMIES. Hyvää päivää; onko täällä näkynyt merimies Heikkilää? + +TIINA. Onpa vain, tunnetteko häntä? + +MERIMIES. Tunnen kyllä. Olimme samassa laivassa ja yhdessä tulimme +muutamien kumppanien seurassa Männistöön. Mutta nyt tuli Männistöön +kapteeni, joka meitä tahtoisi laivaansa, ja senpä vuoksi haen Heikkilää. + +TIINA. Minkälaatuinen mies tuo on? Olisipa oikein hupaista tietää. Hän +tuli tänne kuin tuuliaispää ja tahtoi kihlata kasvattini. + +MERIMIES. Hohho, vain niin! Raumalla hänellä on jo aikaa ollut kihlattu +morsian. + +HANNA. Mitä sanotte? Ei, se ei ole tosi. Hänen silmänsä eivät voi +valhetella! + +TIINA. Onpa kyllä se tosi, kas sitä nyt! Ei tuommoisia hulivilejä ole +uskominen. + +MERIMIES. Kyllä asia tosi on, mutta minun täytyy nyt mennä kumppaniani +hakemaan, jääkää hyvästi! (_Hän menee._) + + +_Neljäs kohtaus._ + +TIINA. HANNA. _Sitte_ HEIKKI. + +HANNA. Voi täti! Miksi uskotte tuon vieraan miehen puhetta? Jospa +näkisitte Heikin, kuinka rehellinen muoto hänellä on, silloin varmaankin +häntä uskoisitte. (_Heikki tulee sisälle._) Kas tuossa hän on. + +HEIKKI. Ah, tässä nyt olen entisessä kodissani! + +TIINA. Olet kyllä, mutta tänne et enää tule niin kauan, kuin minä näissä +huoneissa asun. Tulit tänne mielittelemään minun kasvattiani, lasta, +jota olen rakastanut niin kuin omianikin, enkä ymmärrä, kuinka hänen +noin sait itseesi mielistymään. Mutta mikäpä sinusta tietää, mitä +silmänkääntäjän temppuja sinä siellä ulkomailla olet oppinut. Mutta et +niin pitkälle nyt pääse, nyt tiedän jo, että sinulla Raumalla on toinen +morsian. + +HEIKKI. Minulla? Kuka teille tuommoisia on uskotellut? Raumalla en ole +oleskellut sitte kuin täältä läksin, ja Hannaa rakastan enkä ketään +muita. Uskokaa minua, tässä entisen kotini kynnyksellä en voi valetta +puhua. + +HANNA. Heikki, minä uskon sinua, eikä meitä kukaan erota! + +TIINA. Vai ei? (_Sanoen tuimasti Heikille._) Menetkö pois täältä pian, +ennenkuin minunkin silmäni käännät! + +HEIKKI. Hyvästi, Hanna, kyllä toisemme näemme! (_Hän menee ulos._) + +HANNA. Voi, kuinka nyt kotini tyhjältä tuntuu! Ulos tahdon minäkin +mennä, siellä suruani tuulelle tarjota. (_Hän menee._) + +(Esirippu lasketaan alas.) + + + + +KOLMAS NÄYTÖS. + + +Metsäinen seutu, torppa näkyy etäältä. + + +_Ensimmäinen kohtaus._ + +HANNA, _sitte_ HEIKKI, TIINA ja MERIMIES. + +HANNA (_istuu kivellä._) Mihinkä meni kaikki iloni? Oi, nyt tunnen +rakkauden voiman! Se on suloinen, taivaallinen, vaan jos sitä vastaan +sotii, silloin on se hirveä, polttava kuin tuli! (_Hän on hetken ääneti +ja kuuntelee, kun metsästä kuuluu Heikin laulun ääni._) + +HEIKKI. + +[1] Tralla la la la la + tralla la la la la, + missä on kultani, + ruusukukkani? + +[1] Lauletaan samalla nuotilla kuin: »En gång i bredd med dig.» + +HANNA. + + Kulkeepi lehdossa, + muistelee kultasta, + tule, mun sulhoni, + luokse Hannasi. + +HEIKKI (_tulee metsästä ja antaa kätensä Hannalle, laulaen_): + + Nyt minun omani + olet sä ijäti. + Sinua rakastan + minä ainian. + +HANNA. + + Sinun oon kultana, + siksi kuin kuolema + vie minut hautahan, + tuonen majahan. + +TIINA (_tulee torpasta päin ja huudahtaa Heikille_). No jopa peräti! Vai +uskallat sinä vielä täällä viivyskellä! + +HANNA. Täti, Heikin morsiameksi tahdon, sillä hän on varmaankin jalo! +Merimiehellä täytyy olla puhdas omatunto ja vahva luottamus Jumalaan, +muutoin ei hän uskaltaisi vähäisellä heiluvalla aluksella purjehtia +suurten merien riehuvia aaltoja. Katsokaa, täti, Heikkiä, kuinka jalolta +hän näyttää. + +TIINA. Ei kaikki kultaa kuin kiiltää, ei kaikki hopeaa kuin hohtaa. +(_Merimies tulee metsästä, ja Tiina huudahtaa_): Kas tuossa hän on, joka +tietää, että Heikillä on morsian. + +HEIKKI (_kiivaasti kääntyen merimieheen_). Vai sinä täällä olet ollut +valheita kantamassa. + +MERIMIES. Seis poika! Maalla puhaltaa ilkeämmät tuulet kuin merellä, +mutta ehkä tästä vielä onnen satamaan päästään, kun asiat selvenevät. +Heikistä en minä ole sanaakaan puhunut, vaan Heikkilästä; mutta minä +hoksaan nyt, että vaimoväki ei ole siitä lukua pitänyt, että nimi oli +vähän pitempi, kun se vain oli sinne päin. Näette sen, että tämä on +Heikki Lampinen, ja hän, josta minä puhuin, on Heikki Heikkilä. Niin, +niin, muori, älkää siinä jörötelkö, vaan laittakaa häät. Tyttö on oikein +kaunis, olisinpa hänet vaikka itse ottanut -- no, kyllä minä sinut, +tyttöseni, sentään ystävällenikin suon. Mutta, Heikki, toimita nyt +asiasi pian ja tule minun ja Heikkilän kanssa Männistöön, sillä siellä +on kapteeni, joka tarjoo meille hyyryä laivaansa. + +HEIKKI. Minä en hyyryä otakkaan ennen kuin tulevana kevännä. + +MERIMIES. No hyvästi sitte. Minä lähden, mutta toimita häät ennen kuin +merille menen! (_Hän menee._) + + +_Toinen kohtaus._ + +HEIKKI. HANNA ja TIINA. + +HANNA. No täti, nytpä on kaikki selvän selvää! + +HEIKKI. Ja nyt tiedätte, etten ole mikään silmänkääntäjä. + +TIINA. Niin, mistäpä minä olisin tiennyt, mikä mies sinä olet -- ja +mistä se rakkaus noin hetkellä tuli, kuin raiska silmään? + +HEIKKI. + + »Kun salama lyö, + se hetken on työ, + mutta iäks jäljen se puuhun syö». + +HANNA. Niin se on, näinpä laulaa runoilijakin: (_Hän laulaa_) + +[1] »Mä hetken vain + sua nähdä sain, + vaan kuvas ei katoa muistostain. + + Näin hetken on työ, + kun salama lyö, + mut iäks jäljen se puuhun syö. + + Oi riemuisaa, + oi katkeraa, + oi hetkeä yhtä ja ainoaa! + + Unhottaa pois + sit' en mä vois, + vaikk' kuolon mulle se muisto tois!» + +[1] Ne nuotit, joitten mukaan tätä lauletaan, ovat »Peipposen Viserrys» +nimisessä nuottivihossa painettuina. + + +TIINA (_joka Hannan laulaessa on pyyhkiellyt kyyneleitä silmistänsä, +lausuu nyt juhlallisella äänellä_). Lapseni! Laulusi on saattanut +mieleeni entiset ajat -- minä muistin, että minäkin kerran olin nuori -- +-- -- Olkaatte, lapset, onnelliset! Mutta, Hanna, minun täytyy nyt +onneasi häiritä, sillä minulla on sinulle ikävä sanoma sanottavana. + +HANNA. No mitä? En nyt pelkää mitään. + +TIINA. Istukaa kuulemaan. (_He istuvat kukin kivelle._) Männistön emäntä +kävi täällä sanomassa, että meidän täytyy muuttaa torpasta pois, sillä +eräs merimies on ostanut Männistön ja rakentaa talonsa tänne Metsälammen +torpan maalle. + +HEIKKI (_nousee seisoalle, sanoen iloisesti_). Eipä tarvitsekkaan teidän +muuttaa torpasta pois, sillä minä olen se merimies, joka talon osti. + +HANNA (_iloisesti_). Vai sinä! + +TIINA (_ihmetellen_). Sinä? (_Iloisesti._) No nytpä saan kasvattinikin +talon emännäksi! Hyvänen aika! Ja näin äkkiarvaamatta! Hetken aikaa +sitte oli sydämmeni surua täynnä, ja nyt on kaikki iloksi muuttunut. + +HEIKKI. Niin, täti, näette nyt sen, että hetkessä saattaa paljo +tapahtua. Ja kuulkaa nyt, mitä olen tuumannut: Tähän minä rakennan +kauniin kartanon, jossa Hanna on emäntänä, ja täti jää hänen luoksensa, +sillä minä varmaankin usein lähden merille, vaikka en enää pitemmille +matkoille mene. Mutta kun kesä tulee ja järvet ja meri aaltoilevat +vapaana jääpeitteistään, silloin merimies, ikäänkuin lintusetkin, jotka +keväällä kohottavat siipensä lentoon, tahtoo aluksellansa rientää meren +aaltoja purjehtimaan. + +HANNA (_laskien kätensä sydämellensä_). Ja silloin, kun myrskyt ja +tuulet pauhaavat, silloin tiedät, että täällä lempivä sydän rukoilee +puolestasi. + +HEIKKI (_juhlallisesti_). Niin, Hannaseni! Me olemme nyt toinen toisemme +emmekä siis orpoja enää, ja täällä Suomen humisevain honkain keskellä on +meillä oma koti. Oi onnea suurta! + +HANNA. Ja runoilijan kanssa saatamme laulaa (_He laulavat molemmat_): + + »Honkain keskellä mökkini seisoo + Suomeni soreassa salossa, + honkain väliltä siintävä selkä + vilkkuvi koittehen valossa. + Hoi, la la la la laa, + hoi, la la la la laa: + kaikuu mun suloinen Suomeni maa!» + +(Esirippu lasketaan alas). + + + + +SAVONJÄÄKÄRI. + + + + +HENKILÖT: + +PARONI TÄHTINEN, kartanonomistaja. +ANNA, hänen tyttärensä. +MAIJU, Paroni Tähtisen palvelustyttö. +PASTORI KIVINEN. +KAARLO, hänen veljensä, Savonjääkäri. +KALASTAJAUKKO. +SANNI, hänen tyttärensä. + +Tapaus Savossa. + + + + +ENSIMMÄINEN NÄYTÖS. + + +Paroni Tähtisen sali. Huonekalut uhkeat. Eräällä pöydällä piippuja ja +tupakkaa. Anna istuu sohvassa, pieni kirja helmassa, ja paroni kulkee +lattialla. + + +_Ensimmäinen kohtaus._ + +PARONI. ANNA. + +PARONI. Tuo kirkkoherran apulainen käy täällä aina harvemmin, häntä ei +näe enää muualla kuin kirkossa, eikä hänen veljensä Kaarlokaan ole +täällä ollut moneen päivään. + +ANNA (_iloisesti_). Ah, isäni kaipaa häntä, eikä se ihmettä olekkaan, +sillä Kaarlon seura on kaikille hupainen. Hän on jalotunteinen mies -- +ja -- + +PARONI. Soh, soh, riittää jo -- siinä jo oli kyllin nuorukaisen +kiitokseksi. Tuo ylioppilas on tavallansa kelpo mies ja kylläkin sopiva +opettamaan pappilan kasvavia vesoja. Hän osaa samaten kuin veljensäkin +käyttäytyä sivistyneitten lailla, jonka vuoksi olenkin halusta nähnyt +heitä seurassamme, olletikkin koska tiedän, että tyttäreni muistaa +olevansa vapaasukuinen neito, muistaa, mikä erotus on *hänen* ja +halpasäätyisen nuorukaisen välillä. + +ANNA. Hm -- -- kun pastorin kanssa juttelen, muistuvat mieleeni ne hyvät +opetukset ja neuvot, jotka olen häneltä saanut, ja minä tahtoisin häntä +kuunnella päivät pitkät; vaan kun Kaarlon kanssa juttelen kukkasista, +linnuista, tähtitaivaasta ja kaikesta mitä maailmassa on suloisinta, +silloin tunnen, että olemme varsin yhtäläiset, ja etteivät päiväni +kenenkään seurassa kulu niin hupaisesti kuin hänen. + +PARONI (_itsekseen_). Tavattoman lämpimät sanat -- hm, rakkauden enteitä +-- mutta jos hänellä on minun luonteeni, voi hän tuosta rakkaudesta +luopua, kun hän sen tarpeelliseksi havaitsee. -- (_Annalle._) Annaseni, +minä luulin voivani sinua kaikesta vaarasta parahiten säilyttää täällä +sydänmaassa näinä sotaisina aikoina, mutta pelkäänpä, että olenkin +vienyt sinut vaaraan. (_Katselee tarkasti Annaa._) + +ANNA. Mikä se vaara olisi? + +PARONI. Hm, -- vai niin, sinä tahtoisit sen kuulla -- noh niin -- paras +onkin. Minä pelkään, että olet rakastunut -- Kaarloon -- + +ANNA (_vakavasti_). Niin olenkin, isäni, ja Kaarlo rakastaa myöskin +minua, ja pastori, joka isällisellä hellyydellä on huolta pitänyt +veljestään, on kovin iloinen siitä, että saa minut sisareksensa. + +PARONI. Anna, Anna! Näin pitkälle en luullut asiain joutuneen -- minä +olen ollut sokea. -- Oi sydänkäpyseni! Minä en olisi suonut sinun +joutuvan semmoiseen taisteluun, johon olet nyt tuleva, sillä tiedä; että +ainokaista tytärtäni en minä anna kenellekään muulle, paitsi sille, +jonka nimeä polvesta polveen on kunnioituksella mainittu. Vapaasukuisen +kauniisti kajahtava nimi pitää oleman hänellä, joka tyttäreni omaksensa +saa. + +ANNA. Kunnioituksella mainittu nimi, puhdas maine -- siihen minäkin +panen arvoa -- ja sehän on Kaarlollakin -- vaan tuo nimen kaunis kaiku +-- oi isäni, mikä on se -- lasten koru -- usvakuva, joka tyhjään raukee! +Mutta sydämmen ylevyys -- siinä se, joka kaikki voittaa. + +PARONI. Sydämmen ylevyys kaikki voittaa, toden sanoit -- ja sillä, jolle +tyttäreni annan, pitää olla maine -- nimi -- josta heti tietää, että sen +omistajalla on nuot ominaisuudet. Lapseni! Ei ole yksikään Tähtinen +säästänyt itseänsä, kun taistelutanterelle häntä on kutsuttu, enkä +myöskään luule, että neiti Tähtinen epäilee, mitä hänen tulee tehdä, kun +isänsä häntä vaatii taistelemaan oman itsensä kanssa, vaatii, ettei hän +enää mene rakastettunsa näkyviin. + +ANNA (_rukoillen_). Oi isäni -- -- + +PARONI. Minä jätän sinut tätä asiaa miettimään ja toivon, että tyttäreni +on isällensä kuuliainen, kuten ainakin. (_Antaa Annalle kätensä +suudeltavaksi._) Hyvästi, tyttöseni! (_Menee kamariinsa._) + + +_Toinen kohtaus._ + +ANNA, _sitte_ MAIJU. + +ANNA (_yksin_). Oi toki! Koska on tuo säätyerotus tasoitettu -- +sukuylpeys poistuva? Ah, siksi on monta sydäntä särkynyt -- ja kuinka +käynee minun -- -- -- Ennen lapsena ollessani, kun isäni jolloinkin +rankaisi minua jostakin itsevaltaisuudestani, koetteli hän +tottelevaisuuttani sillä, että käski minua suutelemaan kättänsä, kun se +minua oli rangaissut. -- Ah! -- silloin se oli helppo tehtävä, vaan nyt +-- oi kuinka katkeraa! (_Maiju tulee sisälle._) + +MAIJU. Tässä, Anna neiti, on teidän silitettyjä vaatteitanne. Eivätkö +ole somia ja kiiltäviä? + +ANNA (_ajatuksissaan_). Ovat. + +MAIJU. Ettehän, neiti kulta, niitä katselekaan. Minä panin tärkin sekaan +oikein ranskansaippuaa ja valkoista vahaa, ja siitäpä kiilto tuli -- +mutta, armollinen neiti, ettehän yhtään kuulekkaan minua! Ah, kyllä minä +syyn tiedän -- tiedän, miksi ette kuule -- jos vain uskaltaisin sanoa -- + +ANNA. Oh, mitä nyt sitten, Maiju rukka, olet tietävinäsi? Puhu, puhu +vain, lapsi. + +MAIJU. Neiti hyvä, te ajattelette sulhasia -- -- Pappilan Pentti sanoi +minulle, että heidän nuori maisteri on neiti Annan sulhanen -- »mutta +älä siitä vain mitään virka», sanoi Pentti -- enkä olekkaan mitään +puhunut, ennenkuin nyt vasta tässä. Pentti sanoi: »maisteri», mutta minä +vastasin heti: et sinä oikein tiedä, pastori se on. + +ANNA (_naurahtaen_). Noh miksi luulet pastorin sulhasekseni? + +MAIJU. Pastorihan nyt muuttaa kappalaisentilallensa syntymätienoilleen +tuonne Oulun lähelle ja tarvitsee siis emäntää. + +ANNA. Mutta entä jos minä pitäisin enemmän hänen veljestään. + +MAIJU. Ei, armollinen neiti, kyllä sen verran ymmärrän -- pastorihan +saarnaakin -- ja pastori saa suuren talon, jossa on paljo lehmiä, +hevosia ja kaikkea. + +ANNA. Jättäisitkö sinä Pentin, jos joku, jolla on karjaa, tahtoisi sinua +omakseen? + +MAIJU (_ajattelee_). Hm -- en suinkaan -- me olemme köyhät molemmat, +mutta toista on ylhäisten -- ne tarvitsevat rikkautta. (_Menee akkunan +luo._) + +ANNA (_itsekseen_). Ah, Maiju on ehkä oikeassa -- meikäläiset usein +sydämmensä myyvät nimeen, arvoon taikka rikkauteen -- vaan niin ei Anna +Tähtinen. + +MAIJU. Voi armasten aika! Nyt tulee sulhaset, täytyy rientää pois. Ja +maisteri on ruvennut sotamieheksi, koska näkyy olevan Savonjääkärin +univormussa. + +ANNA. Mitäs sanot! (_Katsahtaa ulos akkunasta ja sanoo erikseen_): Ah, +Kaarloni, kuinka jalo, ja minä voisin unohtaa hänet? En ikänä -- mutta +voi, nyt en saa häntä nähdä! (_Ääneensä._) Maiju, riennä sanomaan +paronille, että tänne tulee vieraita. Sano myöskin, että Anna neiti ei +voi hyvin. + +MAIJU. Kyllä, neiti hyvä! (_Rientää paronin kamariin oikealle puolen ja +Anna vasemmalle omaan kamariinsa._) + + +_Kolmas kohtaus._ + +MAIJU, PASTORI, KAARLO, _sitte_ PARONI. + +(Maiju tulee paronin kamarista, vieraat ulko-ovesta sisälle, Kaarlo +puettuna Savonjääkärin univormuun.) + +MAIJU (_kumartaa_). Istukaa, paroni tulee kohta. + +KAARLO. Onko Anna neiti kotosella, ja kuinka hän voi? + +MAIJU. Hyvin vain, hän meni vastikään kamariinsa ja käski minun sanoa, +ettei hän voi hyvin. + +PASTORI. Kuinka? Hyvin, sanoit sinä, ja kuitenkin hän käski sanoa, ettei +hän voi hyvin! + +MAIJU. Niin -- kyllä hän tässä tervennä oli -- (_Erikseen._) Mitä nyt +sanoa töpsähytin! Kuinka tästä nyt selville tulen? (_Ääneensä._) Kaarlo +maisteri -- eli väntrikki taikka luutnantti -- kysyi niin paljon +yhtaikaa, että menin varsin sekasin vastauksissani -- vaan sopiihan sitä +joskus olla kipeänä, vaikkei olekkaan, ja tervennä, vaikka sydäntä +särkee. (_Kumartaa ja puikahtaa ulos ovesta._) + +KAARLO. Mikähän Annan lienee -- täällä on jotakin tapahtunut -- (_Paroni +tulee._) Mutta tuossahan paroni. + +PARONI. Hyvää päivää! Istukaatte. Hupaista, että tulitte, olenpa kauan +kaivannut teitä. (_Osottaa pöydällä olevia piippuja._) Olkaa hyvät, +tupakoitkaa vähäsen. + +PASTORI (_kumartaa ja ottaa piipun_). Paroni hyvä; minulla on ollut +erittäin paljo toimia, tiliä, kuten tiedätte, olen saanut +kotitienoillani kappalaisentilan, johon minun nyt tulee muuttaa, ja +veljeni on, kuten näette, ruvennut isänmaan suojelijaksi. + +PARONI (_Kaarlon käteen tarttuen_). Vai niin, minä en huomannut, että +olitte univormussa. -- Se on oikein -- tuommoinen päätös ansaitsee +kunnioitusta, sillä isänmaa tarvitsee suojelijoita. Vielä itsekin riviin +menisin, jollei ikäni olisi minua liika kankeaksi tehnyt sotakomentoja +oppimaan. Mutta, nuori herrani, yhdestä asiasta tahdon kanssanne jutella +kahden kesken, yhdestä asiasta -- josta en teitä kunnioita -- + +KAARLO. Paroni hyvä, puhukaa -- veljeltäni ei tarvitse mitään salata. +(_Erikseen._) Paroni tietää jo kaikki. (_Pastori katselee pöydällä +olevia kirjoja._) + +PARONI. No, suoraan sanoen, nuori herraseni, te olette korusanoja +kuiskaellut tyttäreni korviin ja olette, kummallista kyllä, voittanut +hänen sydämensä. Mutta teidän olisi pitänyt tietämän, että minä en ikänä +tytärtäni teille anna. Siis oli väärin, että tulitte lapseni rauhaa +rikkomaan ja minulle surua saattamaan. + +KAARLO. Minä rakastan Annaa vilpittömästi. Miksikä olisin sitä salannut? +Sitä en ollenkaan ajatellut, että teillä, herra paroni, olisi mitään +minua vastaan, koska aina suosiollisesti olette minua kohdellut. + +PARONI. Seuralaisenani olen teitä suosiellut, kuten ainakin +kunniallista, sivistynyttä nuorukaista -- vaan vävykseni -- ah -- mitä +ajattelette? Minäkö antaisin *tyttäreni*, neiti *Tähtisen* +nuorukaiselle, jonka toinen tasku on tyhjä, toisessa ei mitään -- jonka +nimi on maineeton, soinnuton. + +KAARLO. Minä, herra paroni, en ole köyhä, sillä minulla on isänmaa, joka +tarvitsee minua. Nuoruudeninnosta sykkii sydämmeni, minulla on käsi, +vahva tarttumaan miekkaan tämän kalliin maani puolustukseksi, ja Annani +rakkaus on voimiani kahdenkertaisesti vahvistava. Enkö siis ole rikas? +Myöskin lupaan, että joko voitan kunniakuoleman tappotantereella taikka +palajan urhoollisena sotilaana. + +PARONI. Suotava on, että saattaisitte todeksi näyttää, mitä nyt +vakuutatte. Mutta tyttäreni teidän täytyy unhottaa. + +PASTORI (_menee paronin luo_). Herra paroni! Älkää estäkö nuorten +uskollista rakkautta, sillä ihminen ei ole onnen ohjaaja -- Luoja +kullekin kohtalot jakaa. + +PARONI. Minä olen vanha enkä siis enää, kuten nuoret kiihkossaan, tee +päätöksiä, joita tulevalla hetkellä kadun. + +KAARLO. Aika rientää, meidän täytyy mennä, vaan paroni, te ette +varmaankaan tahdo kieltää minua sanomasta jäähyväisiä Annalle. + +PARONI. Tarpeetonta, ystäväni, se häiritsisi vain nuoren sotilaan +urhoollista mieltä. (_Antaa kättä veljeksille._) Hyvästi, toivotan +teille onnea molemmille -- (_Kaarlolle._) Kun takaisin palaatte, saamme +nähdä, mitä silloin on tehtävänä. (_Kilistää kelloa. Maiju tulee +sisälle, paroni osottaa pöydällä olevaa kynttilää._) Ota kynttilä ja +valaise sillä, että herrat näkevät mennä eteishuoneen lävitse. Hyvästi! +(_Paroni menee kamariinsa, ja Maiju tarttuu verkalleen kynttilään._) + +PASTORI. Oi vanhus, sinä sukuylpeyden pimittämä, joka et huoli, vaikka +oman lapsesi sydämmen särkisit! + +MAIJU (_katselee oveen päin, josta paroni meni_). Jopa jo uskallan +antaa. (_Kurottaa Kaarlolle paperikäärön._) Tämän käski Anna neiti antaa +teille hänen hyvästijätöksensä. + +KAARLO. Ah! (_aikoo aukaista käärön_). + +MAIJU (_hätäisesti_). Ei täällä, rientäkää. (_Ottaa kynttilän, ja kaikki +rientävät pois._) + +Esirippu lasketaan. + + + + +TOINEN NÄYTÖS. + + +Torppa Kallaveden rannalla. Kalastajaukko istuu tuvan edustalla verkkoa +kutoen, ja Sanni purkaa liinanöyhtää vanhasta repaleesta. Avoimesta +tuvan ovesta näkyy sotilaanvaatteita ja miekkoja. Oikealla puolen pihaa +on kukkapenkere. + + +_Ensimmäinen kohtaus._ + +UKKO. SANNI. + +UKKO. Kuinka kauan sotaa kestänee? -- Hm, verkkoa kudon minäkin, vaan +mitäpä sillä teen -- pakenevathan kalatkin Kallavedestä peloissaan, ja +ken tietää, laskenko ikänä verkkoa lahteen. + +SANNI. Miksikä isäni on nyt noin alakuloinen? Eipä ole meillä hätää niin +kauan, kuin Savonjääkärit ovat täällä. + +UKKO. Onko kumma, että olen alakuloinen? Onhan tappotanterelle jäänyt +sinun kaksi kukoistavaa veljeäsi; (_Osottaa seinässä riippuvia +sotilaanvaatteita._) tuossahan vaatteet, jotka aina muistuttavat heistä. +Siitä päivästä, jona sen sanoman sain, olen ollut kuin karsittu kuusi -- + +SANNI. Oi isä, ole iloinen siitä, että olet niin kalliin uhrin saanut +antaa isänmaallesi! + +UKKO. Niin, niin, kyllä, kyllä saankin olla tyytyväinen, kun tässä asiaa +oikein ajattelen, sillä monen on täytynyt kuolla kaukana kotimaastaan, +Vaan nämät saivat nukkua oman äitinsä helmaan -- mutta -- (_Nousee +istualta ja koputtaa rintaansa._) mutta tuo itsekäs sydän, sekin vaatii +osansa. + +SANNI (_itsekseen_). Niin, niin -- sekin vaatii osansa. + +UKKO (_istuu_). Siitä olen myöskin pahoillani, että otin sinut pois +pappilasta, jossa sinua kasvattina pidettiin. Täällähän olet ainaisena +sairaanhoitajana, eikä ole sinulla mitään iloa niinkuin muilla nuorilla. + +SANNI. Olenko koskaan ollut tyytymätön? Ah, olenhan minä kovin +onnellinen isäni luona. + +UKKO. Kummallinen tyttö, koko kesän olet sairaita auttanut ja viisi +viikkoa hoitanut luutnantti Kaarloa, ikäänkuin äiti lastaan, mutta aina +olet tyytyväinen kuin visertävä lintu. + +SANNI (_menee kukkapenkereen luo_). Hoidanhan kukkasiakin ja iloitsen, +kun kasvavat; tottahan sitte ilomielin huolellisesti tahdoin hoitaa +Kaarloa, häntä, jota kaikki jääkäritkin rakastavat ja sanovat +urhoollisimmaksi luutnantiksensa. Ja oikea sotilas hän onkin; sotaan +hehkuu hänen mielensä. Silloin kun hän täällä sairaana makasi, sanoi hän +useasti: »Oi Sanni, jos tietäisit, kuinka hartaasti minä toivon +terveeksi pääseväni, jotta minun ei tarvitsisi jälkeen jäädä, kun +kenraali Sandels Toivalasta lähtee!» Mutta missä nyt luutnantti +viipynee, kosk'ei hän ole täällä ollut moneen päivään? Kuka tietää, mitä +huomenna tapahtuu -- ja mitä tänään. -- Kas, kuinka paljo lehtiä on +maahan karissut -- täytyy mennä niitä haravoimaan Muurikille talven +varaksi; lähden haravaa hakemaan. (_Menee._) + + +_Toinen kohtaus._ + +UKKO, SANNI, _sitte_ KAARLO. + +UKKO. Hm -- hänen silmissänsä palaa outo tuli -- poskensa hehkuvat, minä +pelkään, että hänkin joutuu kuumeeseen. + +SANNI (_tulee harava kädessä_). Isä, menkää jo tupaan, ilta tulee, +syysilma käy jo nihkeäksi, eikä se vanhukselle hyvää tee. + +UKKO. Toden sanoit, lapseni, mutta tehneekö se sinullekaan hyvää. Sinun +poskillasi on outo hohde. + +SANNI. Kun sydän onnesta sykkii, silloin ruusutkin poskilla hehkuvat. +(_Erikseen._) Onneni. ah! (_Painaa kätensä rinnallensa._) Tämä +levottomasti sykkivä sydän -- onko se onnellinen? (_Pudistaa päätään. +Kaarlo tulee._) Kas, luutnantti. + +KAARLO. Nyt on kiireet käsissä! Tänä iltana vielä marssitaan Iisalmelle +päin. Joutukaa, vanhus hyvä, tekin meitä auttamaan, kuormat ovat +kiireesti tehtävät. Kohta meillä olisi pilkko pimeä, mutta onneksi nyt +tulee kuuvalo. + +UKKO (_osottaa taivasta kohti_). Niin tulee, tuossahan on kuu jo +nousemassa. (_Antaa Sannille verkon._) Tuossa, Sanni, vie tämä tupaan ja +anna luutnantille mitä kapineita vielä on meillä, minä riennän edellä. +(_Luutnantille._) Kyllähän te minun saavutatte nuorilla jaloillanne. + +KAARLO. Kyllä. (_Ukko menee, ja Sanni vie verkon tupaan._) + + +_Kolmas kohtaus._ + +KAARLO. SANNI. + +(Kaarlo kulkee edestakaisin näyttämöllä, ja Sanni palajaa varsin +kalpeana, tuoden takin sekä vähäisen kirjan Kaarlolle.) + +KAARLO. Ah, tuo kallis rukouskirjani, jonka veljeltäni sain! (_Pistää +sen taskuunsa._) Mutta aika rientää! Nyt, Sanniseni, vastaa minulle, -- +voinko luottaa siihen, että olet minulle uskollinen ystävä? + +SANNI. Kaarlo luutnantti, mitä kysytte! Kuka pakotti minua teitä +hoitamaan viikkokaudet sairaana ollessanne? Teinhän sen ystävyydestä +vain. + +KAARLO. No niin, minä luotan sinuun ja pyydän sinua säilyttämään +aarretta, joka on minulle niin kallis, etten tahdo sitä enää +sotatanterelle viedä, sillä jos kaatuisin, niin ken tietää, minne se +silloin joutuisi; se on aina levännyt rinnallani, vaan nyt -- -- en +tiedä, mikä pelko on minun valloittanut. -- (_Ottaa poveltaan hienon +mustan nauhan, jossa riippuu sievä kultainen kotelo; painaa sitä +rintaansa vastaan._) Ah kallis, kallis lahja mun Annaltani, jää hyvästi! +(_Antaa kotelon Sannille, joka hajamielisenä ottaa sen vastaan._) +Tallenna tämä, varjele sitä kuten silmäterääsi, kunnes sodasta takaisin +palajan. Vaan jos kuolen, vie kotelo N:n pitäjään Leppäniemen kartanoon +nuorelle Anna Tähtiselle, sano hänelle tervehdykseni, sekä että minä, +hänen kuvansa sydämmeeni kätkettynä, lähdin sotatanterelle uroon nimeä +voittamaan. + +SANNI (_kolkosti_). Minä tallennan sen. + +KAARLO. Kiitoksia! (_Antaa kättä Sannille._) Ah, sinun kätesi on aivan +kylmä, sinun on ehkä vilu. + +SANNI. (_katkerasti_). Entäpä! Ken siitä huolisi -- koska olen köyhä +tyttö vain. (_Rummun ääni kuuluu._) + +KAARLO (_hätkähtäen_). Jo rummun ääni kuuluu, sotaväki kutsutaan kokoon. +Kiitoksia, Sanni, uskollinen ystäväni, jää hyvästi! (_Rientää pois._) + + +_Neljäs kohtaus._ + +SANNI (_yksin._) + +SANNI. Haa -- kylmät ovat käteni (_nostaa kätensä poskillensa_) ja +kylmät ovat poskeni, -- (_painaa kätensä sydämmellensä_) vaan täällä -- +täällä tuli polttava -- Höh -- halpasäätyinen tyttö! Houkkiohan olit, +joka rakastuit sotaurooseen -- (_Nauraa kolkosti_) Ha ha haa, kylmät +kiitokset sait sinä vain, (_näyttää koteloa_) kun tämä tähtönen sai +sijan hänen sydämmessänsä. Entä jos uskaltaisin kuun kalpeassa valossa +katsella tuota kuvaa. (_Menee valoisampaan paikkaan ja katsahtaa +kotelossa olevaa kuvaa_). Eikö minun rakkauteni ole yhtä voimallinen +kuin sinunkin -- ja minun pitäisi kuten silmäterääni tallentaman tätä -- +(_polkee jalkojaan maata vastaan_) tätä, jonka tahtoisin jaloillani +muruiksi musertaa! (_Lähenee Kallaveden rantaa._) En -- minä viskaan sen +tuonne -- mutta en -- en, en, se on levännyt *hänen* rinnallansa! +Tottapa on tuo neito suloinen, loistava kuin tähtinen tuolla taivahalla, +koska luutnantti Kaarlo häntä rakastaa. Entä jos vielä paremmin häntä +katselisin -- (_Katselee koteloa._) Ah, tosiaan olet suloinen -- sinä +olet kultakutrinen ja elät auringon loistossa, vaan minä mustahapsinen +olen synkkäkohtaloinen. Mutta kaunis on syksyinenkin ilta, (_osottaa +kuuta_) kun taivaan valo sitä valaisee. (_Laskee kätensä ristiin._) + + Ah valo, tule avuksi, + ett' voitan itseni. + +Niin, niin, minä voitan itseni. (_Istuu kivelle ja laulaa._) + +[1] »Istun rannan kivelle ja kuiskaan ikäväni; + totta on hän verrempi, ken vei mun ystäväni. + Istun rannan kivelle ja annan surun luistaa, + enkä enää milloinkaan mä häntä tahdo muistaa. + +(_Rummun ääni kuuluu, ja Savonjääkärien marssia soitetaan._) Ah, nyt he +lähtevät. (_Kuuntelee. Soitto kuuluu aina etäämmältä. Ojentaa kätensä +sinne päin, mistä soitto kuuluu._) Onni, onni -- sinua -- teitä -- +seuratkoon -- (_Soitto taukoo._) Tule, tuulonen, ja jäähdytä tämä +polttava rintani! Oi jos voisin unohtaa -- mutta -- + +[1] »En voi sua unhottaa poijes, + vaikk'en ikänä sua saa: + sä sydämmessäni olet + ikuisessa muistossa. + Jos arvossa mä oisin + ja rikkahitten rinnalla, + niin totta varmaan voisi + viel' onnenikin kukoistaa. + En voi sua unhottaa poijes» j. n. e. + +[1] Kansanlaulu. + +Niin, en voi enkä tahdo häntä unhottaa. (_Katselee taas kotelossa olevaa +kuvaa._) Oi kuva taivahinen! Minä tahdon olla sinulle ja Kaarlollesi +uskollinen ystävä -- minä koetan häntä vaaroista varjella -- niin, nyt +tiedän, mitä teen -- + + +_Viides kohtaus._ + +UKKO. SANNI. + +UKKO (_tulee näyttämölle_). Hohho! Olenpa kovin väsynyt. Kah, tuossa +harava vielä. (_Nostaa puuta vastaan haravan._) + +SANNI. No, jopa isäni vihdoin kotiin pääsi. Menkää, isä kulta, maata, +olette varmaankin hyvin väsynyt. + +UKKO. Kyllä olenkin -- mutta, Sanniseni, oletko kipeä, poskesi ovat +kovin kalpeat? + +SANNI. Iltatuuli ne jäähdytti -- + +UKKO. Sinä olet aivan oudon näköinen -- mikä sinua vaivaa? + +SANNI. Ei mikään, istuin ehkä liika kauvan täällä kuuvalossa. Mutta, isä +rakas, siunaa minua, ennenkuin maata menet! Minä vielä vähän aikaa +viivyn kuun valoa katselemassa. + +UKKO (_erikseen_). Hän on tyyni ja lempeä -- vaan kuitenkin hän näyttää +levottomalta. (_Ääneensä._) Tule tänne, tyttöseni. (_Laskee kätensä +Sannin pään päälle._) Rauha olkoon kanssasi. + +SANNI (_kumartaa_). Kiitoksia, isäni! (_Ukko menee tupaan._) + + +_Kuudes kohtaus._ + +SANNI (_yksin._) + +SANNI (_menee kukkapenkereen luo_). Minun kukkaseni pienet, kun takaisin +palajan, olette jo kaikki kuihtuneet! (_Kurkistaa tupaan._) Hän nukkuu +jo. Nyt menen vaatteet ottamaan. (_Menee tupaan ja tulee heti takaisin +sotilaanvaatteet kainalossa._) Nyt olen valmis, kun tuolla metsässä vain +olen nämät päälleni pukenut. (_Laskee polvillensa tuvan oven eteen._) +Suo anteeksi, mun isäni, että vanhoilla päivilläsi sinut yksin jätän -- +mutta -- kuten sanoit, (_painaa kätensä rintaansa_) tämä itsekäs sydän, +sekin vaatii osansa. Luoja sinua, isäni, varjelkoon! (_Kiiruhtaa pois.) + +(_Esirippu lasketaan_). + + + + +KOLMAS NÄYTÖS. + + +Huoneet samat kuin ensimmäisessä näytöksessä. Peräseinässä suuri akkuna, +ja pesässä palaa valkea. Anna istuu pöydän ääressä kirjoittaen. + + +_Ensimmäinen kohtaus._ + +PARONI. ANNA. + +PARONI (_kulkee edestakaisin lattialla._) Mitä siellä paperille +piirtelet, Annaseni? + +ANNA. Mä tähän nimen kirjoitin. + +PARONI. Nimen -- minkä nimen? + +ANNA. Sen, mikä mulle on kallehin. + +PARONI (_katselee paperia._) Hm, Kaarlo -- kumma tyttö, aina vain +vieläkin häntä muistat, ikäänkuin ei muita ihmisiä olisi maailmassakaan. +Estä ajatuksiasi lentelemästä semmoisiin esineisiin, joista häntä +muistat. + +ANNA. + + Kun tähtilöitä katselen, + silloin häntä muistelen. + +PARONI. Älä katsele tähtösiä. + +ANNA. + + Kun istuskelen yksinäni, + hän on aina mielessäni. + +PARONI. Älä hae yksinäisyyttä. Alakuloiselle mielelle ei se ole +terveellistä. Seurustele muitten kanssa. + +ANNA. + + Seurassa on pahempi. + Siellä kätken sydämmeeni + kuvan kalliin Kaarloni. + +PARONI (_erikseen_). Hm -- hän on aina vain vieläkin luja rakkaudessaan. +Noh, ken tietää, kuinka asiat vielä kääntyvät. Olinkohan sentään liika +kova lapselleni? (_Annalle._) Vaan isääsi -- etkö häntä enää milloinkaan +muista? (_Menee kamariinsa._) + + +_Toinen kohtaus._ + +ANNA, _sitte_ MAIJU. + +MAIJU (_tulee sisälle ja rupeaa pyyhkimään tomua huonekaluista, vaan +vilkaisee tavantakaa Annaan._) Anna neiti -- (_erikseen_) eipä hän taas +kuulekkaan; (_korottaa äänensä_) Anna neiti! + +ANNA. Ah, oletko täällä, Maiju, mitä on kello? + +MAIJU. Käy vasta seitsemää, ja Anna neiti on jo liikkeellä. + +ANNA. En saanut unta enää. + +MAIJU. Minä olisin niin iloinen, että, mutta -- mutta nyt olen niin +surullinen, niin että... (_itkee._) + +ANNA. No miksi? + +MAIJU. No siksi, kun Anna neitikin aina vain on surullinen -- ja kukapa +minulle ja Pentille nyt häät laittaa -- + +ANNA (_hymyillen_). Ole huoleti, kyllä sinulle häät pidetään, ja kyllä +sinut morsiameksi hankitsen. Mutta meneppä nyt tuomaan kahvia sisälle, +minä halusta joisin kupillisen. (_Maiju menee._) + + +_Kolmas kohtaus._ + +ANNA, _sitte_ MAIJU _ja_ PARONI. + +ANNA (_yksin_). Isäni oli vähän harmissaan -- minun on syyni, voi, mutta +minä en saata ilolintuna oleskella. + +MAIJU (_tulee sisälle, tuoden pöydälle kahviasettimet._) Saanko kaataa +kahvia Anna neidille? + +ANNA. Kaada pisara. Kuules, Maiju, osaatko selittää, mitä unet +merkitsevät? + +MAIJU. Muutamia kyllä osaan. Kun näkee susia, silloin saa sulhasia. Kun +Pentti tuli sulhasekseni, puri minua susi unissani. + +ANNA. Mutta minä näin unissani Kaarlo luutnantin. Hänen vaatteissaan oli +yltympäri veripunaisia ruusuja, ja hän sanoi minulle: »Ah Anna, näin +olen ruusuihin käärittynä, näin hyvä on minun olla; veljeäni vain odotan +leposijaani siunaamaan.» Samassa hän katosi, mutta siinä, jossa hän oli +seisonut, kasvoi kaunis ruusupuu punaisia kukkia täynnä. + +MAIJU. Olipa tuo kummallinen uni, en semmoista ole kuullutkaan. Mutta +missähän paroni on, kun ei tule aamukahviansa juomaan. + +PARONI (_tulee taas saliin ja hieroo käsiään_). Oikein on kylmä tänään, +eipä kahvipisara pahaa tee. + +MAIJU (_menee valkeaa kohentamaan_). Kyllä tänään vieraita tulee, Mirri +pesee silmiänsä tavan takaa. + +PARONI. Noh, Annaseni, kaadappas nyt kahvia kupillinen, ei minua haluta +odottaa, kunnes Mirrin ennustama vieras tulee. + +ANNA (_kaataa kahvia kuppiin_). Tässä, ottakaa, isä hyvä. + +MAIJU. Saisin vain pellin kiinni, että tulisi lämmin siksi, kuin vieras +tulee. + +PARONI. Ainako Maiju vain vieraita odottelee? (_Nauraa_) Hah, hah, hah. + +MAIJU. Totta kaiketi, kaukaisia tuleekin, sillä poukka lenteli aina +kyökin keskilaattialle. (_Kopina kuuluu._) Kas, jopa joku tulee. +(_Lähtee ovea aukaisemaan._) Hyvänen aika, pastori! (_Pastori Kivinen +tulee sisälle, ja Maiju menee._) + + +_Neljäs kohtaus._ + +PARONI, PASTORI, ANNA, _sitte_ MAIJU. + +PARONI. Ah! Mistä nyt tulette? Hyvää päivää! (_He kättelevät._) Mikä +teidät meille nyt näin äkkiarvaamatta on saattanut kaukaisilta Pohjan +periltä? + +PASTORI. Tärkeät asiat vaativat minua matkalle. (_Ottaa päällystakin +yltänsä._) + +ANNA (_lähenee pastoria ja huomaa mustan suruharson hänen takkinsa +hihassa_). Ah pastori, mitä merkitsee tuo musta suruharso? +(_Äänettömyys._) Te ette vastaa -- sanokaa -- oi sanokaa! (_Istuu +tuolille valittaen._) Hän on kuollut! (_Painaa päänsä käsiinsä._) + +PASTORI. Te ette siis tietäneet? -- Vaan te arvasitte oikein; hän on +kuollut urhoollisen sotilaan kuoleman. + +PARONI. Hm -- hän oli hyvä miehen alku -- (_Yskähtää._) + +ANNA. Voi pastori! Kertokaa minulle tarkemmin hänen kuolemastaan. -- Oi +Kaarlo, Kaarlo! + +PASTORI. Ouluun sain kuulla surusanoman, että hän Iisalmella oli Virran +sillan luona kaatunut tappelussa. (_Huokaa._) Tämän suruni katkeruutta +lisäsi vielä sekin seikka, etten tietänyt, oliko hänen hautansa +siunattu. Se ajatus minua vaivasi alinomaa -- -- + +ANNA. Ah, nyt muistan uneni. + +PARONI. Kyllä kuolleet rauhassa lepäävät. + +PASTORI. Suotavaa olisi. Mutta kuulkaa:[1] Kolme yötä peräkkäin tuli +veljeni unissani luokseni sanoen: »Veli, tule siunaamaan hautani, että +saan rauhan.» Sitte viipoitti hän kolme kertaa sormellaan minulle ja +katosi, ja sormessa oli hänellä sormus, joka meidän suvussamme on +säilynyt polvesta polveen. + +[1] Tarun mukaan. + +ANNA. Sen sormuksen minä kyllä muistan. + +PASTORI. Minä päätin lähteä etsimään hänen hautaansa Iisalmelle; vaan +siellä ei kukaan saattanut minulle siitä varmaa tietoa antaa. Nyt menin +tappelukentälle Virran sillan luo, ja siellä rupesin hakemaan +hautakumpuja, vaan en löytänyt. Kun nyt noin kuljin ajatuksissani, niin +olipa ikäänkuin Savonjääkärien marssia olisin kuullut hiljaa +soitettavan. Minä kuuntelin tarkasti, vaan en enää kuullutkaan mitään. +Sitte kuljin vielä verkalleen eteenpäin, ja näin jääkärinpuvussa olevan +haamun. Minä hätkähdin ja sanoin: »Kuka siellä?» mutta kun lähenin, +tunsin Kaarlon ja huudahdin: »Veljeni!» vaan samassa hän katosi, ja +hänen sijassaan oli vähäinen kumpu ja kummun päällä sormi, jossa oli +veljeni sormus; mutta kun ennätin kummun luo, oli kaikki kadonnut, +paitsi kumpu. Siinä minä hänet nyt siunasin rauhassa lepäämään maassa, +jonka puolesta hän niin urhoollisesti taisteli, ja minä olen sitte +myöskin saanut levon. (_Maiju tulee sisälle._) + +MAIJU. Täällä on vieras tyttö, joka tahtoo tavata Anna neitiä. Minä +kysyin, mitä asiaa hänellä on, mutta hän sanoi vain: »Oi laske minut +pian neiti Annan luo, laske, niin kauan kuin vielä puhumaan kykenen.» + +ANNA. Oi saata hänet pian tänne! + +MAIJU. Hän on kovin kipeä. (_Menee._) + +PARONI. Ihmeellistä -- mitä asiaa tuolla tytöllä lienee? + +ANNA. Niin, mitäpä hän tahtonee? (_Erikseen._) En tiedä, mikä aavistus +minun valloittaa -- entä jos Kaarlo vielä eläisi. (_Sanni tulee +ovesta._) + + +_Viides kohtaus._ + +SANNI, ANNA, PARONI, _sitte_ PASTORI. + +SANNI (_kiiruhtaa Annan luo_). Tehän olette Anna neiti! Minä tunnen nuo +kirkkaat silmät. + +ANNA. Mistä olet sinä, kaunis kalpea tyttö? En muista nähneeni sinua +ennen. + +SANNI. Olen Sanni, kalastajan tyttö Kallaveden rannalta, ja tuon +luutnantti Kaarlon terveiset. Vaan auttakaa -- (_horjuu_) mä lepoa +tarvitsen -- voimani jo riutuvat -- + +PARONI (_taluttaa Annan kanssa Sannin nojatuoliin istumaan._) Sanni, +sinä hoidit luutnantti Kaarloa, kun hän Toivalassa sairaana makasi -- +eikö niin? (_Sannin silmät vaipuvat kiinni, ja Anna juoksee tuomaan +viiniä lasillisen. Palajaa kohta._) + +ANNA (_laskee Sannin huulille lasin_). Juo, Sanni, tämä uupuneet voimasi +virkistyttää. + +SANNI (_avaa silmänsä ja juo. Huivi luiskahtaa päästä, ja hänen mustat +kiharansa valuvat alas hartioille._) Kiitoksia, Anna neiti -- Oi onnea, +nyt voin taas puhua, saan tuoda teille luutnantti Kaarlon viimeisen +tervehdyksen. (_Ottaa kaulastaan silkkinauhan, jossa kotelo riippuu._) +Tämä on levännyt Kaarlo luutnantin rinnalla -- + +ANNA. Ah, minun antamani kotelo! Oi puhu, Sanni! Kuinka tämä tuli +sinulle? Missä Kaarlo? -- + +PARONI. Anna, sinun kuvasi luutnantti Kaarlolla! Kuinka uskalsit sen +antaa? Petitkö sinä isäsi? + +ANNA. En. Koska en saanut olla hänen morsiamenansa enkä edes +jäähyväisiäni hänelle sanoa, lähetin tämän kotelon muistoksi siltä +ystävältä, joka iäti oli häntä muistava -- eikä se ollut mikään petos. + +SANNI. Kun Kaarlo luutnantti Toivalasta läksi, käski hän minua +varjelemaan kuten silmäterääni tätä koteloa siksi, kuin hän takaisin +palajaisi. »Vaan jos kuolisin», sanoi hän, »vie se Leppäniemelle neiti +Anna Tähtiselle ja sano hänelle, että, hänen kuvansa sydämmeeni +kätkettynä, lähdin sotatanterelle uroon nimeä voittamaan» -- ja sen hän +voittikin -- kunniakuolemallaan. + +ANNA. Voi, hän on siis kuollut! (_itkee._) + +PARONI. Älä itke, Annaseni! + +ANNA. Ah isäni, anna kyyneleitteni runsahasti vieriä, nehän ovat +muistokukkia vain minun Kaarlolleni -- Mutta, Sanni, jos jaksat, jatka +puhettasi vielä -- + +SANNI. Kaarlo luutnantin lähdettyä Toivalasta, pukeusin velivainajani +vaatteisiin ja seurasin Savonjääkärien jälkiä, kunnes Iisalmella Virran +sillan luona kova tappelu alkoi. Minä luulin saattavani hengelläni +varjella häntä, vaan sen olisi Luoja voinut tehdä minuttakin -- mutta +*Hän* oli toisin päättänyt -- luoti sattui luutnantti Kaarloon -- se +sattui kovasti -- hän kaatui, silloin kuiskasin hänelle nimenne -- hän +katsoi tarkasti minuun, sanoen: »Sanni», sitte korotti hän vielä kerran +äänensä ja lausui: + + Nyt, Annaseni, suurin on rakkauteni, + kun isänmaani eestä mä uhraan henkeni. + +ANNA. Hän oli uskollinen -- Ah! + +PARONI. Hän lepää nyt rauhassa. + +SANNI. Kun luutnantin silmät vaipuivat kiinni, sattui luoti myöskin +minuun. Tainnoksista herättyäni oli tappelu jo tauonnut. Häntä hain, +mutta turhaan, sillä kaatuneita oli yltä ympärillä. Sitte laahasin +itseni Partalan kylään, sain siellä eräältä tytöltä vaatteet -- nyt olen +vähitellen tänne kulkenut, olen kärsinyt vilua, kipua, janoa -- + +ANNA (_tarttuu Sannin käteen_). Oi, Sanni, kuinka olet voinut kärsiä +noin paljon muitten tähden? -- Yksi tunne kuitenkin löytyy, joka on +voimallinen -- joka mahdolliseksi mahdottomankin tekee -- se on rakkaus +-- + +SANNI (_aukaisee silmänsä_). Niin, se on rakkaus. -- Oi, kuinka olen +väsynyt, mutta minä olen matkani päässä, olenpa työni tehnyt -- +lupaukseni täyttänyt -- vienyt Kaarlo luutnantin viimeiset terveiset +hänen morsiamellensa. + +ANNA. Ah, maailman nähden ei neiti *Tähtinen* saanut olla hänen +morsiamensa, vaan sydämmessäni olen iäti oleva hänen Annansa. + +SANNI (_istuu_). Nyt ymmärrän. Ah, eivät ole komeat huoneetkaan aina +onnen asuinsijana. Oi sukuylpeys -- oi säätyerotus, milloin olet +tasoittuva? Koska jalot tunteet liikkuvat niin halpa kuin +korkeasäätyisenkin sydämmessä, miksikä siis ihmiset tahtovat toinen +toisensa onnen särkeä? + +ANNA. Niin miksi, -- miksi? + +PARONI. Älkää minua kovin tuomitko, sillä mikä vielä minun nuoruudessani +oli kunniatyö, on teidän mielestänne armotonta. Teidän jälkeenne tulee +myöskin toinen polvi. Aika menee eteenpäin, ja ihmiset ajan muassa. +Uudet polvet, uudet mielet, niin on mailman meno. -- Jo minäkin nyt +tässä elämäni ehtoolla näen monta asiaa toisin kuin ennen. + +ANNA. Pois se, että minä isääni tuomitsisin! (_Rientää syleilemään +paronia ja suutelee hänen kättään._) + +SANNI (_nousee innoissaan_). Niin, kerran, kerran kaikki muuttuu. +Silloin ei erotusta enää ole, yksi ääni kaikuu yli koko Suomenmaan -- +joka korvessa, joka laaksossa. (_Akkunasta näkyy nouseva aurinko._) Ah, +aurinkoinen nousee; se todistaa, että uusi aika koittaa. -- (_Vaipuu +tuolille._) + +PASTORI. Aamen, tapahtukoon niin. + +SANNI (_puhuu itseksensä_). Hän lepää nyt rauhassa, ja kaikki muuttuu, +kaikki -- Kuulkaa, jo hengettäret laulavat -- (_Vienoa laulua kuuluu +kulissien takaa_): + +[1] Ah, yksi ääni Suomessa + on kerran kaikuva, + niin korvessa kuin laaksossa, + niin torpassa kuin hovissa, + ja ihanana kukkana + on Suomi kukkiva. + +[1] Lauletaan samalla nuotilla kuin »Maamme». + +(_Laulun kuuluessa on Sannin pää vaipunut tuolin nojaa vasten._) + +PASTORI. Vaiti, vaiti, hän nukkuu viimeistä untaan. Hän on työnsä tehnyt +ja päivänsä ovat päättyneet. Mutta me älkäämme veltostuttako surulla +voimiamme, vaan pyhittäkäämme näitten vainajain muistoa työllä, jalolla +työllä. Koettakaamme mekin puolestamme, että maamme kerran kukoistaisi +ihanana kukkana! + +_Esirippu lasketaan._ + + + + +VIINANTEHTAILIJA. + +NÄYTELMÄ KAHDESSA NÄYTÖKSESSÄ + + +HENKILÖT: + +HOIKKA, viinantehtailija. +ROUVA, hänen vaimonsa. +ALFRED, heidän poikansa. +MARKKU, Alfredin palvelija. +ERÄS OMPELIJA. +Vieraita viinantehtailijoita ja palvelijoita. + +Tapaus: Eräässä kaupungissa sekä sen lähistössä muutama päivä ennen +joulua. + + + + +ENSIMMÄINEN NÄYTÖS. + + +Näytelmäpaikkana on viinantehtailijan sali, jossa on komeat huonekalut +ja kauniita tauluja seinässä. Hoikka istuu nojatuolissa ja Rouva +sohvassa, molemmat teetä juoden. Pöydällä on kartuusi ja piippu. + + +_Ensimmäinen kohtaus._ + +HOIKKA. ROUVA. + +HOIKKA (_iloisena hieroen käsiään_). Rahaa kokoontuu aina vain. Viinaa +on mennyt kelpo lailla, ostajien määrä puodissa lisääntyy, ja tänä +vuonna olen jo saanut 35 tuhatta markkaa puhdasta voittoa. + +ROUVA. Tuosta viinan tekemisestä nyt jutellaan jo kaikissa +sanomalehdissäkin, että se muka olisi joku paha työ, mutta kuinkahan se +oikein lienee? Onhan sitä lupa tehdä -- mutta kummallista -- en ymmärrä, +miksi tuo viinanpoltto aina saattaa mieleni levottomaksi. (_Laskee +kuppinsa pöydälle ja ottaa sukankutimen._) + +HOIKKA. Hm, niin, sen asian minä pian selitän. Teillä naisilla ei ole +oikein selvä käsitys asioista, te uskotte kaikki, mitä luette ja +kuulette ja olette liika herkkäluontoisia, joten heti tunnette +levottomuutta sydämmessänne, kun vain joku osaa hyvin kauniisti +lörpötellä. Te puhutte aina tunteistanne ja tunnette hullusti, mutta me +miehet, -- me tiedämme, että mitä laki määrää ja säätää, se on aina +paras, ja siinä on meillä ohje. + +ROUVA. Mutta tuntoni. + +HOIKKA (_äkäisesti toistaen_). Mutta -- tuntoni -- Vaimoväen suusta ei +*mutta* minua miellytä; tunto ja tunto, en sitäkään viitsi kuulla +*näissä* asioissa. Jutellaan nyt muusta. (_Laskee kuppinsa pöydälle._) +Kuuleppa, kultaseni, parin päivän päästä on jouluaatto, ja minä olen +hankkinut sinulle hyvän joululahjan, ketunnahkaisen kapan. + +ROUVA (_iloisesti_). Ja silkkipäällisen varmaankin! + +HOIKKA. Tietysti! Oikein »atlaskia». Kohta tulee ompelija sinusta mittaa +ottamaan, jotta sen jo jouluksi saat valmiiksi. + +ROUVA. Oi Hoikkaseni, kuinka sinä olet hyvä! Noh, olemmehan rikkaimmat +koko kaupungissa, eihän minun sopisikaan kulkea muussa kuin +atlaskikapassa. (_Ompelija tulee sisälle._) Kas, neiti! Olipa hyvä, että +tulitte heti. Laittakaa nyt kaikella muotoa kappani jouluksi valmiiksi! + +OMPELIJA (_ottaa muotilehden ja levittää sen pöydälle_). Tässä on +muotilehti. Minkä mallin mukaan minä sen nyt laitan? (_Osottaa yhtä +mallia._) Tämmöisen minä laitoin maaherran rouvallekin. + +ROUVA (_vilkaisee muotilehteen_). Sepä juuri on minunkin mieleiseni. +Katsoppa, Hoikka! (_Osottaa muotilehteä._) Tuommoinen se pitää tehtämän, +semmoinen on maaherran rouvankin. + +HOIKKA (_pistää tupakkaa piippuunsa ja haukottelee_). Aivan semmoinen +kuin on maaherran rouvankin. (_Lähtee kamariinsa, joka on oikealla +puolella._) + +OMPELIJA (_ottaa hätäisesti mittaa nauhalla ja kumartaa sitte +nöyrästi_). Kiitoksia. Kyllä minä laitan tämän valmiiksi pian. Hyvästi, +rouva hyvä! + +ROUVA. Hyvästi! -- (_Ompelija menee, ja Rouva huutaa hänelle vielä_:) +Muistakaa vain, että laitatte kapan juuri semmoiseksi, kuin maaherran +rouvan on. (_Lähtee vasemmalle kamariinsa._) + + +_Toinen kohtaus._ + +HOIKKA, ROUVA _ja_ JUKKA. + +HOIKKA (_kurkistaa kamarinsa ovesta saliin, huutaen_): Rouvaseni, onko +ovi lukossa? + +ROUVA (_vastaa toisesta ovesta_). Ei, Hoikkaseni, vaan lukitse se. +(_Jukka putkahtaa samassa sisään._) + +JUKKA (_on vähän pöhnässä ja katselee ympärillensä_). Hohho, kuinka +täällä kynttilät loistavat. Näin valoisaa ei köyhällä ole jouluna edes. +Kylläpä tämä on komea asunto, ja kaikki nuot taulut ja koristukset ovat +viinalla kootut -- hahha -- + +ROUVA. Huh -- hän on pöhnässä. Mitäpä hän täällä tekee? (_Istuu ja +rupeaa taas kutomaan sukkaa._) + +JUKKA (_kumartaa_). Tackar som frågar, juon vaikka vähän lisää, jos +Rouva niin suvaitsee. Kyllähän viinantehtailijalla tuota makuisaa +viinannestettä löytyy; senhän vuoksi tulinkin, että saisin sitä vähän +joulukseni. + +HOIKKA. Mene tiehesi! Mitäs täällä teet? + +JUKKA (_ei ole kuulevinaan_). Kelpo tavaraa tuo viina muuten, mutta +vähän epätasaisesti se rikkautta jakaa; kun yksi rikastuu, silloin +tuhansia köyhtyy. + +HOIKKA, (_kiivaasti_). Menetkö kohta tiehesi! Minä en kärsi juomareita. + +JUKKA (_ivaten_). Vai niin! Viinantehtailija ei kärsi juomareita, hahhah +-- vai niin -- mutta niitä kolikoita, jotka juomarin taskusta tippuvat +pois ja täyttävät teidän taskunne -- niitä varmaankin kärsitte, vai +kuinka, häh? Ette suinkaan muuten rakentaisi noita viinapuoteja, jotka +niin herttaisesti tarjoovat vilustuneelle lämmitystä, että ei sivuitse +pääse, jos suinkin vähän kilinää taskussa kuuluu. + +HOIKKA (_näyttää ulko-oveen päin_). Tuolla on ovi, josta sisälle tulit. +Mene -- taikka keppini näyttää sinulle tien! + +JUKKA. Enkö joulukseni rikkaalta saa edes ryyppyä? (_Hoikka menee +kamaristansa noutamaan keppiä._) Antakaa, Rouva kulta, kakunpala +pojalleni. Teillähän myöskin on poika, niinkuin minullakin, mutta se on +erotuksena vain, että teidän poikanne on aika veitikka, joka tuhlaa, +mitä isä viinalla kokoo, mutta minun pieni Mattiseni hakea tassuttelee +ruokansa, kun isä rahjus juo eikä saata hänelle leipää toimittaa. + +ROUVA. Sitte saat, kun selkeällä päällä tulet pyytämään. Nyt sinä olet +niin hävytön, että et ansaitse mitään. + +JUKKA. Oi teitä! Ja minulla on kuitenkin kolme lasta, joille murusia +pyydän. Olisin edes Matille saanut. (_Puoliääneensä._) Ei viinarahoissa +siunausta ole. Jollei ensi, niin kyllä jo toisessa polvessa hukka ne on +perinyt. (_Menee. Alfred tulee samassa ja Hoikka kamaristansa, keppi +pystyssä._) + + +_Kolmas kohtaus._ + +HOIKKA. ALFRED. ROUVA. + +HOIKKA. Jopa hän meni, tuo hävytön. Olisipa saunan ansainnut. + +ALFRED. No mitäpä täällä nyt on tapahtunut? + +HOIKKA. Tuo lurjus, joka täältä läksi, oli niin hävytön, että minun +täytyi keppiäni näyttää. + +ALFRED. Jukka, se juopporatti! Mikä hänen nyt hävyttömäksi teki? +Tavallisesti hän on tyytyväinen, kun vain ryypyn ja muutaman hopearahan +saa. + +ROUVA (_istuu syvissä ajatuksissa, sanoen itseksensä_): En saa noita +ukon sanoja mielestäni. + +HOIKKA. Sen kyllä uskon, että hän silloin on tyytyväinen, kun ryypyn ja +rahaa saa, mutta en minä hänelle rahojani jakelemaan ruvennut, viinaan +hän ne heti olisi pannut. + +ALFRED. Ja isäni olisi rahansa takaisin saanut, hahahaa! + +HOIKKA (_närkästyneenä_). Vaiti, poika! + +ALFRED (_äitiinsä kääntyen_). No äitiseni, oletteko vallan pelästyksissä +vielä, koska ette mitään virka? (_Kävelee lattialla._) + +ROUVA (_itseksensä._) Hän sanoi: *Jollei ensimmäisessä, niin toisessa +polvessa hukka ne perii* -- Alfred -- Alfred! Oletko sinä tuhlaajapoika? + +ALFRED. Mitä sanotte, äitini? + +ROUVA (_herää ajatuksistaan_). Mitä kysyt, lemmittyni? + +ALFRED. Kysyn vain: mikä teitä kaikkia nyt vaivaa? Mökinukko on teidät +vallan noitunut. + +ROUVA. Niin, totta tosiaankin olen varsin pelästyksissä vielä. + +ALFRED. Mutta isä, ettekö häntä tuntenut? Hän on monta kertaa tuolla +viinatehtaalla minulle jutellut, kuinka hän ennen muinoin oli isäni +leikkikumppanina, ollessaan juoksupoikana isäni kodissa. + +HOIKKA (_laskee sormensa nenälleen_). Ah, nyt muistan. Olisiko tuo +rahjus sama Jukka -- hm -- hän oli sorea, hilpeä poika, kun meni +naimisiin ja muutti appensa torppaan, ja nyt -- + +ROUVA. Ja nyt on hänellä juomarin muoto, huh -- + +HOIKKA (_katsoo kelloansa._) Minun täytyy lähteä pois, meillä on pieni +kokous kauppias Pohatalla. + +ROUVA. Viivytkö kauan? + +HOIKKA. En, hetken perästä palajan takaisin. (_Menee._) + +ROUVA. Täytyy minunkin mennä illallista toimittamaan. (_Lähtee pois +sanoen itseksensä_): Kumma! Olen niin levoton, ettei tuo ketunnahkainen +kappakaan minua enää oikein saata miellyttää. + + +_Neljäs kohtaus._ + +ALFRED, _sitte_ MARKKU. + +ALFRED. Lieneekö isäni jo saanut kirjeen velkojiltani, koska äiti näytti +niin surulliselta? Aina minuun vähän koskee, kun vain äitini surullisena +näen, mutta -- täytyyhän sitä nuorena elää -- oojah -- elää sitä täytyy +ainakin -- kun rahat tulevat ja menevät, sehän hupaista! (_Kilistää +kelloa; Markku tulee sisälle_). Markku, tuo minulle tyyny tänne sohvalle +pääni alle. + +MARKKU. Paikalla. (_Lähtee vasemmalle ja palajaa kohta, tuoden tyynyn +muassaan._) + +ALFRED (_panee tyynyn päänsä alle_). Kas niin, nyt on hyvä. (_Markku +menee. Alfred ottaa sanomalehden ja rupeaa ääneensä lukemaan._) »Tuota +turmelevaa viinaa tulvailee viinatehtaista» -- Hohho -- täällähän +vedetään samaa virttä kuin aina ennenkin; viitsis tätä lukea, parempi, +kun käännyn kyljelleni. (_Laskee pois sanomalehden. Hoikka tulee._) + + +_Viides kohtaus._ + +HOIKKA. ALFRED. + +HOIKKA. Joko sinua unettaa? + +ALFRED. Kah, isäni! (_Nousee seisoalle._) Minä luulin vain Markun siellä +toimiskelevan. Olin hieman väsynyt, kun tapasin ravintolassa muutamia +ylioppilaita, entisiä koulutovereita. He söivät siellä iltapalaa, ja +minä kestitin heille muutaman pullon samppanjaa. + +HOIKKA. Vai samppanjaa, samppanjaa, niinkuin ei mikään muu olisi +herroille kelvannut. + +ALFRED (_huolettomasti_). Entäpä -- muutama pullo samppanjaa! Mutta voi +kuinka minua naurattaa! (_Nauraa._) Kun kuulivat, että isälläni on +viinatehdas, ja että minäkin siellä välistä työskentelen, silloin he +sanoivat viinantehtailijoita kansan myrkyttäjiksi ja mitä kaikkea +saarnasivat, että minun muka tulisi hankkia itselleni parempi ammatti. + +HOIKKA. Mutta samppanjasi kelpasi heille! + +ALFRED. Totta puhuen ei se niille hupsuille kelvannut, mutta kun olin +pullot aukaissut, niin -- kylläpä niitä oli, joille kelpasi. -- Minä +vain viisaasti tein, kun lukiosta jo eron otin, sillä muuten varmaankin +olisin tullut tuommoiseksi puolipöhköksi kuin nuo ylioppilaat. + +HOIKKA. Lopussa kiitos seisoo. Huono kukkaronhoitaja sinä kuitenkin +olet. + +ALFRED. Enpä liioin -- (_Itsekseen_). Täytyy lähteä pois, sillä muuten +saan hyvät torat, tuossa oli vain alkulause. Ei ukko hyväksynyt, kun sai +maksaa velkojilleni viisituhatta markkaa. Viisituhatta markkaa -- ei tuo +suurikaan raha ole. (_Ääneensä._) Nyt minun täytyy yöksi lähteä +tehtaalle. Hyvästi, isä. (_Menee._) + +HOIKKA. Minä en voi häntä oikein nuhdella. En ymmärrä, mikä siinä vikana +lienee. Ja kumminkin hän on taas menettänyt viisituhatta markkaa +tietämättömiin. Hm -- noh, tosi on, etteivät nuo minun kukkarooni suurta +lovea tee -- mitäpä noita ajattelen, ne häiritsevät vain lepoani. Kello +on jo paljo, paras että menen maata. + +(_Esirippu lasketaan._) + + + + +KUVAELMA. + + +(Metsäinen seutu kaupungin lähellä. Talvinen yö, kuuvalo, metsätien +varrella lumikinoksia. Etäällä metsässä näkyy vähäinen mökki, ja +toisaalla vilkuttaa komea viinatehdas. Pieni mieron tietä kulkeva poika +makaa kinoksella pussonen olalla. Jukka tulee tietä pitkin.) + +JUKKA. Hyi kuin on kylmä, enkä edes ryyppyä saanut lämmityksekseni. Tuo +tasku pahanenkin on aina tyhjä -- juuri kun siellä jotakin kilisee, niin +ne riivatut menevät tuonne krouviin. Mutta eipä Jukka tällä kertaa +kaikkia menettänytkään viinaan, onpa kelpo vehnänen Matille taskussani. +Poika raukka on monta leipäpalaa isälle antanut, mutta nytpä hänen +silmänsä iloisiksi tulevat. (_Seisattuu ja ottaa vehnäsen taskustansa._) +Onpa tämä oikein makuisa kaakku pojalle. (_Pistää taas leivän taskuunsa +ja katsoo lumikinokseen päin._) Mitä? Mikä hiisi tuolla on? (_Hieroo +silmiänsä._) Mitä näen? Ei ole mahdollista -- enkö ole pöhnässä -- +viinahan tuo kaikenlaisia näkyjä. Mutta voi, näky ei muutu! (_Laskee +kätensä päälaellensa._) Ja pääni on nyt aivan selvä. (_Lankee +polvillensa ja painaa kätensä kuolleen lapsen sydämmelle._) Voi minun +poikani, minun poikani! Myöhään sinulle antimia säästin, kun en ennen +sitä tehnyt. Mieron tiellä kulkenut, nyt olet vilusta ja väsymyksestä +uupunut. (_Nousee seisoalle ja lyö nyrkkinsä vasten rintaansa._) Isä, +isä, huonosti olet lapsiasi hoitanut -- viina on sinun vimmannut -- +(_näyttää kuollutta_) ja tuossa jo on toinen uhri. Äiti oli ensimmäinen. +(_Kääntyy viinatehtaan puoleen, puristaen nyrkkiänsä._) Te kirotut +viinatehtaat, jotka myrkkyänne maailmalle viekotellen jakelette, te +olette myöskin syypäät noihin viinanuhreihin. Oi poikani, sinä olet +kaikista viettelyksistä lepoon päässyt, mutta tässä sinun muistoksesi +minä lupaan, etten ikinä enää viinaa maista. (_Ottaa lapsen syliinsä._) +Oi poika, kylmä -- kylmä olet! (_Menee torppaan päin._) + +(_Esirippu lasketaan._) + + + + +TOINEN NÄYTÖS. + + +(Viinantehtailijan sali.) + + +_Ensimmäinen kohtaus._ + +HOIKKA, _sitte_ ERÄS PALVELIJA. + +HOIKKA. Tuosta pojastani pelkään tulevan aika tuhlarin. Hän viettää +paljon aikaa ravintoloissa ja kallistaa pulloa luulen liiemmäksi -- ei +ole hyvä -- Vaimoni puhuu aina noista Jukan ennustussanoista, että +viinasta tullut raha ei siunausta tuota -- hm, entä jos se olisi niin -- +-- -- Minä olen tyhmä, joka tuommoisia ajattelen, vallanhan olen +ämmämäinen -- taikauskoinen kuin vaimoni. Mutta -- kumma levottomuus +minussa vallitsee -- hm, tuo on vain ilman vaikutusta; päivä on ollut +niin synkkä ja pilvinen, tuskin tätä hämärää päiväksi saattaa +nimittääkkään. (_Kilistää kelloa. Palvelija tulee._) + +PALVELIJA. Mitä tahdotaan? + +HOIKKA. Valkeaa kynttilään, minä odotan tänne vieraita, kaksi +viinantehtailijaa. (_Palvelija sytyttää pari pöydällä olevaa kynttilää +ja menee._) + + +_Toinen kohtaus._ + +HOIKKA, _sitte_ JUKKA. + +HOIKKA. Noh, nytpä huone vähän iloisemmalta näyttää. Missä nyt +vaimonikin lienee? Hänellä on aina niitä joulutoimia. (_Kopinata +kuuluu._) Kuka siellä porstuassa kopistaa. Häh? (_Jukka tulee sisälle +siistissä vaatteissa._) + +JUKKA. Suokaa anteeksi, että astun sisälle, mutta -- Joulu tulee niin +köyhälle kuin rikkaalle, ja minulla ei ole lapsilleni mitään jouluksi. +Teidän rouvanne lupasi minulle antaa almun, jos selkeällä päällä häneltä +sitä anoisin. Nyt olen varsin selkeä, eikä kukaan enää ole näkevä, että +Jukka viinaa ryyppää. + +HOIKKA. Ja sinä olet sama Jukka, joka Mannilan torppaan vävyksi meni? + +JUKKA. Sama -- ja myöskin sama, jolle te lapsena ollessanne lupasitte, +että jos kerjäläisenä tulisin almuja anomaan, antaisitte minulle juustoa +ja voitaleipää. Muistatteko sitä vielä? + +HOIKKA. Kyllä. (_Ottaa rahaa kukkarostansa._) Tuossa sinulle muutama +markka, mutta pahoin pelkään, että ne viinaan menetät. + +JUKKA. Vai pelkäätte -- se on turhaa! Viinasta olen jo kylläni saanut. +Sepä on minut mierontiellekin saattanut. + +HOIKKA. Kuinka olet tuohon tilaan joutunut? + +JUKKA. Kertomus elämästäni on kyllä surullinen. Niin kauan kuin +Mannilassa olin, kävi kaikki hyvin, mutta sitte muutin tänne kaupunkiin +ajuriksi. Vilu tuli tuolla ulkona, ukko viinapuodin ovitaulussa kehotti, +pikari kädessä, minua lämmitystä ottamaan. Eräänä päivänä menin ensi +kerran, ja sitte tiesin tien. Ukko pikari kädessä nauroi, kun ajoin +sivuitse, ja tiesinhän poiketa taaskin. Viinatehtaista tulvaili viinaa, +jota puodeissa ja kapakoissa kaupittiin, ja miehistä on tullut +juomareita. Vaimoni koetti elättää ja vaatettaa lapsiamme, mutta minun +oli viinanhimo valloittanut niin, että join hänen vaatteensakin. +(_Äänettömyys. Jukka pyyhkii silmiänsä._) Vaimoni sai levon haudassa, +mutta silloin omaatuntoani pisti, koska tiesin olevani syypää hänen +aikaiseen kuolemaansa. + +HOIKKA. Noh, sen ymmärsit, etkä vain lakannut tuosta ilkeästä juomisesta +-- + +JUKKA (_kolkosti_). En, yhtä ahnaasti join viinaa, kuin viinantehtailija +kokosi rahaa, mutta -- viime yönä, kun pieni Mattiseni jäätyneenä makasi +lumikinoksella, silloin vihdoinkin sai sydämmeni kolauksen semmoisen, +että teidän viinanne, herra, ei minulle enää maistu. + +HOIKKA. Sinä olet hävytön. Mitä se minuun koskee, että sinä olet +juomari? + +JUKKA. Herra! Lakatkaa aikanansa viinalla rahaa kokoomasta, sillä kerran +täytyy teidän ja krouvarin, yhtä hyvin kuin juomarinkin, tehdä työstänsä +tiliä. (_Kovasti._) Herra, teidän työnne kylvää kyyneleitä, jotka +kuumina kerran polttavat sydäntänne. Älkää myöhästykö parannuksessa +niinkuin minä! (_Ompelija tulee sisälle._) + + +_Kolmas kohtaus_. + +ENTISET. OMPELIJA, ROUVA, PALVELIJOITA JA VIERAITA VIINANTEHTAILIJOITA. + +OMPELIJA. Hyvää päivää. Tässä on rouvan kappa. Se on nyt valmis, ja +varsin hyvin se sopii, sen vakuutan. (_Rouva tulee juosten sisälle._) + +ROUVA (_huutaa_). Voi! Minun poikani! (_Vaipuu tuolille._) + +OMPELIJA. Mikä Rouvaa vaivaa? Tässä on kappanne. + +ROUVA (_kiljaisee_). Viekää pois, pitäkää itse tuo, minä en siitä huoli, +se on viinarahalla ostettu. Oi Hoikka, mihin vietiin minun Alfredini, +issikalla hän vietiin minun akkunani ohitse, hän makasi reessä aivan +kuin kuollut! (_Vääntelee käsiään._) + +OMPELIJA. Tämähän kumma! Sen vain tiedän, etten koskaan työstäni näin +hyvin ole tullut palkituksi. (_Ottaa kapan päällensä, kumartaa ja lähtee +ulos._) + +HOIKKA (_vapisten_). Kuule, sinä -- et varmaankaan nähnyt oikein. + +ROUVA. Oih! Kuules -- (_ääniä kuuluu_) jo tulevat! (_Juoksee vasemmalle +puolelle. Ovi avautuu ja Alfred kannetaan näyttämön yli myöskin +vasemmalle puolelle._) + +HOIKKA (_pitäen tuolista kiinni_). Onko hän kuollut? + +ERÄS PALVELIJA. Ei, hän vain humalapäissään ajoi niin riivatusti, että +reki keikahti kumoon, ja hän sai siinä semmoisen kolauksen, että +pyörtyi. Kyllä hänen sydämmensä kuitenkin vielä sykkii. + +JUKKA (_osottaen kamariin päin, johon Alfred vietiin_). Siinä taaskin +yksi viinanuhri. (_Kaksi viinantehtailijaa tulee sisälle._) + +HOIKKA (_nostaa kätensä ohauksillensa, huutaen raivoisasti_). Pois +täältä! Kaikki on viinaa -- viinapullot tanssivat seinillä. Voi +onnetonta! Ei ne anna minulle rauhaa, ennenkuin koko viinatehdas on +hajoitettu. (_Juoksee pois kamariinsa._) + +VIINANTEHTAILIJAT. Mikä herran on? -- Mikä herran on? + +JUKKA. Hän raivoaa, vaan myrskyt ja rajutuulet puhdistavat ilman, ja +sitte seuraa tyyni, kirkas päivä. Mutta teille, hyvät herrat +viinantehtailijat, tässä vielä sanon: + + Te ihmisiä vietellä + tahdotte viinamyrkyllä, + vaan -- miltä teille tuntuukaan, + kun tili kerran vaaditaan? + Sit' ajatelkaa aikanansa! + +(Esirippu lasketaan.) + + + + + + +End of Project Gutenberg's Kotikuusen kuiskehia, by Theodolinda Hahnsson + +*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KOTIKUUSEN KUISKEHIA *** + +***** This file should be named 17900-8.txt or 17900-8.zip ***** +This and all associated files of various formats will be found in: + http://www.gutenberg.org/1/7/9/0/17900/ + +Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed +Proofreaders Europe. + + +Updated editions will replace the previous one--the old editions +will be renamed. + +Creating the works from public domain print editions means that no +one owns a United States copyright in these works, so the Foundation +(and you!) can copy and distribute it in the United States without +permission and without paying copyright royalties. Special rules, +set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to +copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to +protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project +Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you +charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you +do not charge anything for copies of this eBook, complying with the +rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose +such as creation of derivative works, reports, performances and +research. They may be modified and printed and given away--you may do +practically ANYTHING with public domain eBooks. Redistribution is +subject to the trademark license, especially commercial +redistribution. + + + +*** START: FULL LICENSE *** + +THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE +PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK + +To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free +distribution of electronic works, by using or distributing this work +(or any other work associated in any way with the phrase "Project +Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project +Gutenberg-tm License (available with this file or online at +http://gutenberg.org/license). + + +Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm +electronic works + +1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm +electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to +and accept all the terms of this license and intellectual property +(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all +the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy +all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. +If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project +Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the +terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or +entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. + +1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be +used on or associated in any way with an electronic work by people who +agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few +things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works +even without complying with the full terms of this agreement. See +paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project +Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement +and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic +works. See paragraph 1.E below. + +1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation" +or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project +Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the +collection are in the public domain in the United States. If an +individual work is in the public domain in the United States and you are +located in the United States, we do not claim a right to prevent you from +copying, distributing, performing, displaying or creating derivative +works based on the work as long as all references to Project Gutenberg +are removed. Of course, we hope that you will support the Project +Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by +freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of +this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with +the work. You can easily comply with the terms of this agreement by +keeping this work in the same format with its attached full Project +Gutenberg-tm License when you share it without charge with others. + +1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern +what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in +a constant state of change. If you are outside the United States, check +the laws of your country in addition to the terms of this agreement +before downloading, copying, displaying, performing, distributing or +creating derivative works based on this work or any other Project +Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning +the copyright status of any work in any country outside the United +States. + +1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: + +1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate +access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently +whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the +phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project +Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, +copied or distributed: + +This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with +almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or +re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included +with this eBook or online at www.gutenberg.org + +1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived +from the public domain (does not contain a notice indicating that it is +posted with permission of the copyright holder), the work can be copied +and distributed to anyone in the United States without paying any fees +or charges. If you are redistributing or providing access to a work +with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the +work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 +through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the +Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or +1.E.9. + +1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted +with the permission of the copyright holder, your use and distribution +must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional +terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked +to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the +permission of the copyright holder found at the beginning of this work. + +1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm +License terms from this work, or any files containing a part of this +work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. + +1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this +electronic work, or any part of this electronic work, without +prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with +active links or immediate access to the full terms of the Project +Gutenberg-tm License. + +1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, +compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any +word processing or hypertext form. However, if you provide access to or +distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than +"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version +posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org), +you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a +copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon +request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other +form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm +License as specified in paragraph 1.E.1. + +1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, +performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works +unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. + +1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing +access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided +that + +- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from + the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method + you already use to calculate your applicable taxes. The fee is + owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he + has agreed to donate royalties under this paragraph to the + Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments + must be paid within 60 days following each date on which you + prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax + returns. Royalty payments should be clearly marked as such and + sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the + address specified in Section 4, "Information about donations to + the Project Gutenberg Literary Archive Foundation." + +- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies + you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he + does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm + License. You must require such a user to return or + destroy all copies of the works possessed in a physical medium + and discontinue all use of and all access to other copies of + Project Gutenberg-tm works. + +- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any + money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the + electronic work is discovered and reported to you within 90 days + of receipt of the work. + +- You comply with all other terms of this agreement for free + distribution of Project Gutenberg-tm works. + +1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm +electronic work or group of works on different terms than are set +forth in this agreement, you must obtain permission in writing from +both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael +Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the +Foundation as set forth in Section 3 below. + +1.F. + +1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable +effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread +public domain works in creating the Project Gutenberg-tm +collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic +works, and the medium on which they may be stored, may contain +"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or +corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual +property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a +computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by +your equipment. + +1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right +of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project +Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project +Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project +Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all +liability to you for damages, costs and expenses, including legal +fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT +LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE +PROVIDED IN PARAGRAPH F3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE +TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE +LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR +INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH +DAMAGE. + +1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a +defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can +receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a +written explanation to the person you received the work from. If you +received the work on a physical medium, you must return the medium with +your written explanation. The person or entity that provided you with +the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a +refund. If you received the work electronically, the person or entity +providing it to you may choose to give you a second opportunity to +receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy +is also defective, you may demand a refund in writing without further +opportunities to fix the problem. + +1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth +in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO OTHER +WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO +WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. + +1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied +warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. +If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the +law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be +interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by +the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any +provision of this agreement shall not void the remaining provisions. + +1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the +trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone +providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance +with this agreement, and any volunteers associated with the production, +promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works, +harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, +that arise directly or indirectly from any of the following which you do +or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm +work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any +Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause. + + +Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm + +Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of +electronic works in formats readable by the widest variety of computers +including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists +because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from +people in all walks of life. + +Volunteers and financial support to provide volunteers with the +assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's +goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will +remain freely available for generations to come. In 2001, the Project +Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure +and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. +To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation +and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 +and the Foundation web page at http://www.pglaf.org. + + +Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive +Foundation + +The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit +501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the +state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal +Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification +number is 64-6221541. Its 501(c)(3) letter is posted at +http://pglaf.org/fundraising. Contributions to the Project Gutenberg +Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent +permitted by U.S. federal laws and your state's laws. + +The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S. +Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered +throughout numerous locations. Its business office is located at +809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email +business@pglaf.org. Email contact links and up to date contact +information can be found at the Foundation's web site and official +page at http://pglaf.org + +For additional contact information: + Dr. Gregory B. Newby + Chief Executive and Director + gbnewby@pglaf.org + +Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg +Literary Archive Foundation + +Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide +spread public support and donations to carry out its mission of +increasing the number of public domain and licensed works that can be +freely distributed in machine readable form accessible by the widest +array of equipment including outdated equipment. Many small donations +($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt +status with the IRS. + +The Foundation is committed to complying with the laws regulating +charities and charitable donations in all 50 states of the United +States. Compliance requirements are not uniform and it takes a +considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up +with these requirements. We do not solicit donations in locations +where we have not received written confirmation of compliance. To +SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any +particular state visit http://pglaf.org + +While we cannot and do not solicit contributions from states where we +have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition +against accepting unsolicited donations from donors in such states who +approach us with offers to donate. + +International donations are gratefully accepted, but we cannot make +any statements concerning tax treatment of donations received from +outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. + +Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation +methods and addresses. Donations are accepted in a number of other +ways including checks, online payments and credit card +donations. To donate, please visit: http://pglaf.org/donate + + +Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic +works. + +Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm +concept of a library of electronic works that could be freely shared +with anyone. For thirty years, he produced and distributed Project +Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support. + +Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed +editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S. +unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily +keep eBooks in compliance with any particular paper edition. + +Most people start at our Web site which has the main PG search facility: + + http://www.gutenberg.org + +This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, +including how to make donations to the Project Gutenberg Literary +Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to +subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks. + +*** END: FULL LICENSE *** + diff --git a/17900-8.zip b/17900-8.zip Binary files differnew file mode 100644 index 0000000..15e3892 --- /dev/null +++ b/17900-8.zip diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6312041 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This eBook, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..5b7d8d1 --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1,2 @@ +Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for +eBook #17900 (https://www.gutenberg.org/ebooks/17900) |