diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 3 | ||||
| -rw-r--r-- | 16411-8.txt | 9855 | ||||
| -rw-r--r-- | 16411-8.zip | bin | 0 -> 189008 bytes | |||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 2 |
5 files changed, 9871 insertions, 0 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..6833f05 --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,3 @@ +* text=auto +*.txt text +*.md text diff --git a/16411-8.txt b/16411-8.txt new file mode 100644 index 0000000..a300327 --- /dev/null +++ b/16411-8.txt @@ -0,0 +1,9855 @@ +The Project Gutenberg EBook of Kahleeton vanki, by Heikki Meriläinen + +This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with +almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or +re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included +with this eBook or online at www.gutenberg.org + + +Title: Kahleeton vanki + Elämäkerrallinen kuvaus + +Author: Heikki Meriläinen + +Release Date: August 1, 2005 [EBook #16411] + +Language: Finnish + +Character set encoding: ISO-8859-1 + +*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KAHLEETON VANKI *** + + + + +Produced by Tapio Riikonen + + + + + + +KAHLEETON VANKI + +Elämäkerrallinen kuvaus + + +Kirj. + +HEIKKI MERILÄINEN + + +Werner Söderström, Porvoo, 1898 + + + +SISÄLLYS: + + I. Hanna nurpealla mielellä + II. Jukke myönyt rukiita Purolan Eljakselle + III. Jukke lukee Antin kirjettä + IV. Jukkea ei nukuta + V. Jukkea nukuttaa + VI. Hanna saa Antilta kirjeen + VII. Antti tulee kotiin + VIII. Antin tulijaiset + IX. Antti miettii Vaaralaan yhdeksi taloksi rupeamista + X. Jukke kielittelee Hannaa + XI. Antti lupautuu Vaaralaan yhdeksi taloksi + XII. Antti perheineen muuttaa Vaaralaan + XIII. Jukke Kopolassa kosimistuumissa + XIV. Jukke hankkii isännän nimeä + XV. Jukke ajelee Siirin kanssa + XVI. Jukke ja Kopolan ukko menevät kapakkaan + XVII. Jukke varastuttaa rahansa ja viedään korttikariin + XVIII. Jukke pääsee putkasta + XIX. Ruunikko kuolee + XX. Juken mieli Lahnasjärven neitosista + XXI. Antti saa tietää Ruunikon kuoleman + XXII. Antti tulee isännän henkirahalle + XXIII. Antti pyytää eroa + XXIV. Antti epätoivon vaiheella + XXV. Jukke näyttelee velkakirjoja + XXVI. Hanna houkuttelee Anttia hävittämään koulunsa + XXVII. Antti hyvittelee surumielistä Hannaansa + XXVIII. Vaarala myydään pakkohuutokaupalla + XXIX. Antti näkee unta + XXX. Jukke tulee väkisellä koulun rakennustyöhön + XXXI. Mikko Lihvonen vakuuttaa Juken vieraita miehiä + XXXII. Jukke tohtorin tutkinnossa + XYXIII. Jukke ja Antti poliisitutkinnossa + XXXIV. Antti oikeuden edessä + XXXV. Antti kuulemassa torvisoittoa + XXXVI. Antti pyytää Jukelta anteeksi + XXXVII. Antti tuntee sydämmen iloa +XXXVIII. Antti ja Jukke sopivat + XXXIX. Antti menee vankeuteen + + + + + + +KAHLEETON VANKI + + + + +I. + +Hanna nurpealla mielellä. + + +Uunissa puut palaa tuhisivat Tannilan pihan päässä tupottavassa, +vanhuuttaan luhistuneessa, matalassa tuvassa eräänä Lokakuun sateisena +iltana. + +Lapsukaisia kolme: Manti, Matti ja Kaisu kähertivät tulen luona, pienet +puikkoset käsissään. Puikkojensa nenät aina sytyttivät ja puhasta +töpsähyttivät sammuksiin, että pienet hiilet jäivät kiiltämään tikkujen +neniin, joista valkean harmaat savut mutkaisina nauhoina nousta +kiemurtelivat ilmaan. Hiilet kun sammuivat ja savut lakkasivat +kitkumasta, niin sytyttivät puikkonsa taas uudestaan; ja kun olivat +palaneet hiilelle, sammuttivat taas ja silmäilivät kenen puikosta nyt +kauniin ja pisin savunauha lähti. + +Matti luuli, että sentähden Mantin puikosta lähtee suorin ja pisin +savusäije, kun se jaksaa puristaa tikkuaan kovemmin kuin toiset. Niin +koetti hänkin sitä keinoa, mutta ei siitä lähtenyt apua, vaikka +puristi, että silmistä vesi tihisi. Mitä enemmän hän puristi, sitä +enemmän vapisi puikko ja savunauha meni kikkerälle viihdelle, jäi +matalaksi ja hajosi ilmaan. Mantia tahtoi naurattaa, kun näki Matin +puristaa rutistavan puikkoaan ihan hammasta purren ja aivan hartian +voimasta. Mutta ei hän kuitenkaan nauranut, kun tiesi sen Mattiin +tekevän pahaa. Kasvoissa näkyi vaan soma mieltymys ja aina puikkonsa +sammutettuaan ojenti hän kätensä suoraksi Mattiin päin varsin +näyttääkseen Matille, miten se hänellä onnistuu. Ja toisella kädellään +osotteli. Noin korkealle nousi nyt hänellä, mutta näin alas jäi +Kaisulla ja näin alas Matilla. Antti -- lasten isä -- ei ollut vielä +kotona. Hän viipyi yhä kesäansio-retkellään pohjolan tukkitöissä. +Työnjohtajana kun oli, niin ei päässyt irti, ennenkun kesätyö kokonaan +loppui ja lautat meren suulla saatiin varustelluksi oikein +talviteloilleen. + +Ikävä isää vähensi usein lapsiltakin iloisuuden. Manti se aina +salavihkaa silloin tällöin itkeä pihauttikin. Mutta kun se ei sillä +parannut, niin täytyi tyytyä. Ja siinähän se aika kului. Päivä meni, +toinen tuli. + +Äitiä rupesi nyt enemmän kuin koskaan ennen huolestuttamaan isän +viipyminen. Talvi antoi kättä ja huoneet tarvitsivat välttämätöntä +korjausta ennen talvelle lähtöä, varsinkin navetta. + +Pirttikin oli vaan kattopäällisenä, sillatonna, uunitonna kehikkona, +joka sekin piti saada talveksi asuttavaksi, kun ei ollut uunia, jossa +olisi voinut paistaa paistoksiaan. + +Tannila oli satoja vuosia ollut yhdellä asukkaalla, mutta nyt +perikunnan jaossa joutui alaikäisten osaksi toinen puoli, joka myötiin +huutokaupalla ja joutui Antille. + +Pirttiä ei ollut kuin yksi koko talossa. Se huoneitten jaossa jäi +entisille asukkaille. Antille tuli vaan kattopäällinen pirtin kehikko +ja se viisiseinäinen tuparakennus, jossa nyt Antin perhe asui. + +Tannilan vanhoilla asukkailla oli salainen veto saada vielä nytkin talo +yhdelle asukkaalle ja toivoivat sitä itselleen. Siinä tarkoituksessa +olivatkin hyvin kateellisia Antin perheelle ja koettivat ahdistaa +kaikella tavalla, että Antti kyllästyisi ja möisi heille talonsa +velkakauppaan, kun rahoja ei heillä ollut. + +Tällä kerralla ei muuta kiusaa osanneet, niin eivät luvanneet pirtin +uunia, että saisi huomenna paistaa leipätaikinuksensa, vaikka hän olisi +sen omilla puillansa lämmittänyt. + +Tästä oli Hannan -- lasten äidin -- mieli nurpea koko illan ja toivoi +että isä viimeinkään tulisi kotiin ja laittaisi oman pirtin +asuttavaksi, ettei tarvitseisi edes uunin puutoksessa olla. Ja +kälkäinenhän tuo tupa oli ainoaksi asuinhuoneeksi muutenkin, kun toisen +huoneen tarvitsi ruokahuoneeksi. + +Ilta-askareensa ulkokausteella oli Hanna saanut jo tehdyksi ja +vesisankko kädessä raskain askelin kankean näköisesti tulla ponkesi +tupaan. Ja märät helmat kahisivat oven pieliin. + +Vesisankkonsa hän laski oven poskeen pienelle ristikkojalkaiselle +jakkaralle, otti päästään sateesta likomäräksi kastuneen ruutukaisen +pumpulihuivin, räpsäyti sitä pari kertaa ilmaan, että irtanainen ja +enin märkyys karisi pois, ja ripusti sen uunin lähellä olevaan pitkään +naulaan. Riisuipa muutkin päällysvaatteensa, puisteli niistä enimmän +märkyyden ja laittoi tangolle levälleen. Otti tuolin uunin eteen ja +istahti siihen. Suurilla sinisenharmailla silmillään katsoi vaisusti +liekottelevaan tuleen eikä näyttänyt lähimaailmasta välittävän mitään. +Huokasi väsyneen tapaisen helpoittavan huokauksen ja kätensä heitti +hermottomaksi helmaansa. Tumma, paksu tukka oli liestynyt palmikolta ja +puolimärkinä suortuvina riippuivat korvallisilla ja väsymyksen laimea +punastus näkyi leveähköissä, lihavanpuoleisissa kasvoissa. + +Isä ei ollut kirjoittanut kotiin neljään viikkoon ja pitkä oli jo +Hannalla ollut viimeinen viikko odottaessa kirjettä. Mikä on syynä, +ettei hän kirjoita, ajatteli hän. Oliko hänen työnsä semmoisessa +paikassa, josta ei ole postikulkua, vai eikö hän tahtoisi enää +kirjoittaa, kun on kohta tulo kotiin, vai eikö hän ole terve? Mistä +tietää, jos tämmöisissä räntäsateissa on vilustunut ja saanut taudin? +Voisihan olla niinkin, ajatteli Hanna, ajatteli uudestaankin, vaan ei +se siitä sen selvemmäksi tullut. Mutta äkkiä ampuutui mieleen ajatus, +että mitähän jos isä kuolisi sinne... Voi hirmuista... Mikähän verkko +silloin peräksi pantaisiin! Hyi sentään!... Silloin ei muu auttaisi +kuin myydä tämä talo noille toisille ja mennä kotitaloon asumaan omalla +osallaan. En ottaisi isäpuolta noille lapsilleni. Leskenä olisin ja +asuisin velimiesteni kanssa yhdessä... Mutta eihän toki Jumala liene +niin sallinut, ettei Antti enää tulisi. Mutta kumma se vaan on, ettei +se kirjoita, ajatteli hän ympäri päänsä, ajatteli uudestaan, mutta ei +selvinnyt, ei tulevaisuus eikä nykyisyys, kaikki sekaantui yhdeksi +hämäräksi ja mielen avaruus vähitellen pimeni mustaksi ... kuni +myrsky-yö tuolla ulkona. Silmänurkkiin ilmaantui kyyneleet, kasvot +värähtelivät salaperäisesti ja kieli aina välimiten liikahteli hieman +raolleen unohtuneessa suussa. + +Vaarala -- Hannan kotitalo -- oli lähellä noin vaan pari tuhatta +askelta Tannilasta talvipäivän nousua kohti. Vaaralan kartano ei +kuitenkaan näkynyt Tannilaan. Noin kolme sataa askelta Vaaralan +kartanosta Tannilaan päin kohosi korkeammalle huoneitten kattoja +Pajasärkän nurmipeitteinen kalliokielinen kumpu, jonka suojaan +kätkeytyi Vaaralan kartano, ettei näkynyt kuin tyynellä pystyyn +kohoavat savut ja luhdin nurkkaan pystytetty korkea viiri. Tässä asui +Hannan kolme naimatonta veljeä Jukke, Topias ja Joona. Näillä +emännöitsijänä hulmusi punaposkinen, hieman kierosilmäinen sisar Elsa. + +Tannilan Hannalla eivät olleet sisarensa Elsan kanssa välit varsin +simasukaiset, kun Elsa varasteli kotiaan, vaikka hän oli jo saanut +perintö-osansa; nyt oli vaan määrätyllä vuosipalkalla emännöitsijänä +veljillään. + +Hän luuli, että hänelle on maksettu liian vähän osuutta, niin koetti +varastamalla ottaa lisää. + +Kylän huonemies, muijat ja mökkiläiset olivat Elsan kanssa hyvissä +väleissä. Niille hän kihvelti joka päivä talon ruokavaroja yhtä ja +toista, teki mykrän-kätköjä, joista muijat kävivät hakemassa omia +aikojaan, ottipa osansa talon villoista, hampuista, pellavista, +vaatepakoista ja kun sai tilansa, niin kävipä aitassakin ruishinkalosta +ottamassa säkillisen tai kaksi aina silloin tällöin ja möi aina kylän +mökkiläisille kellä sattui rahaa olemaan. + +Näistä kaupoista Hanna aina sai tietoja, kertoi niitä veljelleen +Jukelle ja kehotti häntä pitämään parempaa huolta avaimistaan ja +taloudestaan. Mutta tämä teki sisarensa Elsan ja itsensä välin niin +pahaksi, ettei Hannalla tehnyt mieli käymään Vaaralassa edes vanhaa +äitiään katsomassa, joka isän kuoltua oli joutunut virattomaksi +talouden hallinnosta ja sai kädet ristissä istua nurkassa. + +Joona veli oli äitinsä näköinen, matalaotsainen, leveämuotoinen, +pystynenäinen, lyhytkaulainen ja oli äitinsä sukuun tullut +lyhytjärkinenkin. Työtä hän verkalleen ja vastenmielisesti teki mitä +käskettiin, vaan jos ei ollut hänellä ohjaajaa, niin päiväkaudet seisoi +metsissä. Tuhkanharmailla silmillään katsella harreili kaikille +ilmansuunnille ja puhua pölisi kaikkea mitä ajatteli. Syrjästä +kuuntelija luuli, että siellä on vähintään kymmenen miestä. Vuosia +ennen arvannostossa käyntiään oli hän pelännyt sotapalvelusta, +pahoillut sitä; tämä enemmän tylsenti hänen mieltään ja sentähden hän +melkein aina puhui sotaväestä, sotatempuista, tappeluista ja vihollisen +kaatumisesta. Ja silloin kun hän ajatteli vihollisen olevan vastuksina +ja pelkäsi joutuvansa siihen riviin, hän hurjistui, viskasi lakkinsa +päästään, otti kiviä ja kantoja, syyti niitä metsän rinteeseen, löi +kirveellään puihin, ja synkeästi kiroillen ärjyi: »Sinä et voita minua! +Usko pois! Sinä et voita minua! Elä tule, muuten kalloosi kajahtaa! +Sinä et voita minua! Minä en ole linnun luista enkä pottuvoista. Sinä +et voita minua!» + +Mutta kun tähän joku meni ja jos ne sen huomasi, niin ase putosi +käsistä ja oli kuin ei mitään olisi tapahtunut, etsi lakkinsa, painoi +sen syvään päähänsä, alkoi katsella kahden puolensa kuni kuorman eteen +valjastettu hevonen, että milloin ja mihin häntä käsketään. + +Jukke ja Topias olivat vilkkaat ja vihlakat miehet ja hoitivat taloa. +Jukke, vanhin veli, oli isännän sijalla ja ohjaili talon asioita; +Topias talonmiehenä toimitti talon ulkotöitä. Juken lempityönä oli +kasvatella hevosten varsoja. Niitä hän lihotti, opetti niitä vetämään, +koetti niitten juoksukulkuakin ja puheen aine oli aina vaan hevosista, +niitten syönnistä, käynnistä, juoksusta, jalkojen luonteesta, +taipumisesta ja kaikesta, mikä sen asian kanssa taisi yhteydessä olla. + +Jukke kävi usein Tannilassa katsomassa sisarensa Hannan elettä ja +muutenkin hän piti Hannasta enemmän kuin Elsasta ja kenestä +veljistäänkään. Niin usein viipyi iltakaudet Tannilassa ja söi aina +iltasensakin siellä, että sitten aikojaan myöten milloin mieleen +juohtui sai palata suoraan yösijalleen. Ja niin, milloin vaan +kotitoimiltaan jouti, puitti Jukke aina Tannilaan. Mutta nyt oli jo +kolmas ilta kun ei Jukkea näkynyt Tannilassa eikä mitään sanomia ollut +kuulunut Vaaralan elämästä. Tämäkin seikka osaltaan mustensi Hannan +sortunutta mieltä. Elämä tuntui niin tuettomalta, perusteitaan myöten +horjuvalta ja valottomalta kuni sen myrskyn reutoman elosta ja kuolosta +taistelevan kuusen, joka seisoi siinä huoneitten takana harjulla ja +hurjistuneena riehui synkässä myrsky-yössä. + +Manti oli lapsukaisista vanhin. Oli Elokuussa täyttänyt jo kahdeksannen +ikävuotensa. Hän ymmärsi jo äitiä, istahti lattialle uunin viereen +pimentoon ja nojasi selkänsä uunin rintaan. Tuntui huvittavalta, kun +uunin sisästä kuului tulen huimina, painoi korvallisensakin uuniin +kiini ja samalla kuin kuunteli liekkien hulminaa, hienosti väreilevin +kasvoin lämpimästi silmäili väsyneen näköistä, raskasmielistä äitiä ja +ajatteli, mitä hän kysyisi äidiltä, että saisi hänelle jotakin sanoa ja +saisi sanan vastaan; vaan kun näki äidin niin umpimielisenä, niin ei +hän kuitenkaan rohjennut mitään virkkaa, vaikka kielen päällä pyöri +yhtä ja toista, jota tavallisissa oloissa olisi hyvinkin voinut sanoa, +vaan nyt jätti sanomatta. Odotti vaan äitiä eikö äiti hänelle itsestään +jotakin sanoisi, vaan sitä ei tullut. + +Pieni Kaisu, lapsista nuorin, hänkin lopetti tuherruksensa, kyhnähti +Mantin viereen ja silmäili enemmän hiljaista Mantia kuin uunin +paisteessa lumoutunutta äitiä. Mutta kun näki, että Manti niin kysyvin +silmin katseli äitiään, niin kääntyi hänkin äitiin päin, katseli äitiä, +mutta väliin aina Kaisun etsivät silmät lensivät Mantiin ja taas äitiin +eikä ymmärtänyt minkä tähden Manti niin kiinteästi katseli äitiä. Ei +ymmärtänyt äidin kasvoilla itsekseen vieriviä kyyneliä. Ei ymmärtänyt +värähtelevien kasvojen kieltä. Ei ymmärtänyt syväin huokaustenkaan +sanoja. Tuntui Kaisustakin vaan niin oudolta ja kaipasi jotakin, vaan +ei tiennyt mitä kaipasi, kun äitikin oli niin likellä. + +Nelivuotias Matti, lapsukaisista keskimmäinen, ei välittänyt mistään +mitään, jatkoi vaan yksinään tihkaustaan puikon kanssa. Aina sen +sytytti ja puhasta töpähytti sammuksiin. Mutta usein aina puhaltaessa +sattui menemään sylki puikon nenään, niin silloin silmänräpäyksessä +sammui sekä liekehtivä tuli kuin myöskin kirkas hiili puikon nenästä +aivan kypenettömään. Silloin ei tikusta lähtenytkään miellyttävää +savusäiettä, vaan tupsahti vähäsen ympärille hajoavaa harmaata höyryä. +Silloin Matti kiireimmän kautta joudutti puikkonsa nenän uuniin +hiiloksen rinteeseen ja pulleaposkisena tyytyväisesti odotti, kunnes +puikon nenään kilmahti taas näppärästi liemuileva tuli. Sattuipa kerran +sammutus onnistumaan hyvin, ja vakavasti, ihan silmiään räpäyttämättä +Matti piti puikkoaan ja mielihyvällä suurilla silmillään seurasi sitä +korkeuteen pyrkivää juovikasta savusuonta, joka vasta noin kyynärän +korkuisella alkoi hajota ja lientyä pieneksi leijailevaksi sinertäväksi +pilveksi. Sattuipa pilvi kallistumaan äidin puoleen. Silloin äiti +tietämättään hengitti sieramiinsa sen pilven kitkerää savua. Äiti +hypähti, heräsi unelmistaan, puhalti savua pois ympäriltään, katsahti +Mattiin kieltävän silmäyksen ja moittivalla painolla virkkoi: + +»Mitä sinä siinä tihkaat? Pane pois se puikko. Saatat vielä tulen +vaatteisiin siinä tuhertaissasi.» + +Matti hieman tyrmistyi, katsahti äitiin ja näki savupilven yhä +ahdistavan äitiä ja ikäänkuin pyrkivän äidin henkeen, vaikka se viuhtoi +käsillään ja puhalteli sitä ulkoutumaan, mutta se vaan hämmentyi +pyörteiseksi, aaltoilevaksi häkäräksi, jonka pulluilevat pyörteet +tunkeutuivat sitä likemmäksi mitä enemmän hän puhalteli ja viuhtoi. Ja +sittenkin, kun savu oli kokonaan poistunut, hakarti savu hänen +hengessään eikä kyynelten hämärtävillä silmillään nähnyt ilman +puhtautta; päin vastoin näytti se sumealta, niin luuli olevan savua +ympärillään enemmän kuin olikaan. Niin Matista tuntui pahalta, kun oli +hänen savustaan tullut äidille niin paljon vastusta, viskasi puikkonsa +uuniin, kopsahti sievästi lattialle uunin viereen istumaan, samoin kuin +tytötkin, ja pyöreillä silmillään hieman arasti silmäili äitiä. + +Siinä savun kanssa taistellessa hieman hämmentyi äidin syvämieliset +ajatukset ja ikäänkuin löysi luotaan märissä kengissä turtiutuneet +jalkansa, joita päivällinen kylmyys vielä jomotti ja luisteli +säärivarsia. + +Ensin hän kahden käden suki tuhraantunutta hiusmartoaan, katsahti +sitten tympeästi jalkoihinsa, nulisti jaloistaan pois lyhytvartiset +märät kengät, naposteli sukkarihmat irti kinttukivertimistään, riisti +sukatkin jaloistaan ja nakata rutjautti ne kenkäinsä päälle lattialle +ja kahden käden rupesi hierustelemaan jalkojaan ja nurpeamielisesti +virkkoi: + +»Aivan ovat ihan turtana nuo jalat. Ei tiedä ei omaksi ihokseen. +Myötäänsä märissä kengissä päiväkaudet kolottaa kuin koiran kulkussa.» + +Katsahti taakseen ja lisäsi herttaisesti: + +»Manti hyvä, tuoppa tuo jakkara tuolta akkunan luota tänne jalkaini +alle, että lämmitän tuossa uunin paisteessa noita jalkojani, että +pääsisivät vähänkään vertymään.» + +Manti hyppäsi seisalleen, kiimasi jakkaran luo, tarttui syliksi +jakkaraan ja kantaa ketuutti sen uunin eteen äidin viereen. + +Äiti otti kohennusraudan, työnteli sillä lämmitystä uunin perään päin +ja ylenkatseellisesti virkkoi: + +»Kylläpä nuokin osaavat palaa vaivan nähneen mieltä myöten. Vihasen +rupeaman ovat olleet hommassa eivätkä vielä ole kaikki kelpokuvalla +syttyneetkään. Suhisevat vaan kuin mato mättäässä.» + +Mantin kasvot ihastuivat, kun sai tilaa jotakin sanoa äitille. +Voittomielisen näköisenä katseli äitiin ja uuniin ja hyvillään kertoi: + +»Se teidän ilta-asioilla oloaikananne sammui kahteen kertaan, vaan me +keräsimme päreen tikkuja, lastuja, tuohen palasia ja minkä mitäkin +hitusia, sorhasimme niitä sinne halkojen väliin ja rupesimme joukollaan +puhua töhöttämään, niin siitä aina syttyi ja rupesi palaa kituroimaan.» + +Äiti ei jatkanut puhetta, siirti jakkaran uunin kielen alle, nosti +siihen märkyydestä ja vilusta turvottuneet, hohtavasti punottavat +jalkansa, rupesi niitä kahden käden hieroa nujuuttamaan, että pääsivät +kuontumaan oikealle tajulleen. + +Lapsia kummastutti, kun äiti tänä iltana oli niin vähäpuheinen. Eipä +hekään keskenäänkään tunteneet halua puhelemaan, istua kyhnöttivät vaan +ja urkkivilla katseillaan seurailivat äidin pienimpiäkin liikkeitä ja +ajattelivat: lieneekö äiti kipeä, kun niin kovasti lykkii ja hieroo +jalkojaan. + +Manti se aikoi kysyä, että pakottaako äidin jalkoja, vaan kielen päälle +kuitenkin suli se kysymys ja katseillaan vaan koetti saada tietoja +äidin mielestä ja terveydestäkin. + +Mutta viimein heitti äiti jalkojaan hieromasta, heitti kätensä +hermottomaksi helmaansa, nojasi hartiansa tuolin nojasinta vasten, +syventyi taas ajatuksiinsa eikä näyttänyt huolivan mitään ympärillään +olevasta maailmasta. + +Syvä hiljaisuus oli koko huoneessa. Ei muuta ääntä kuulunut kuin +uunissa hulmuava tuli, seinältä yksitoikkoinen kellon käynti; yön +raskas myrskytuuli juhisi nurkissa ja räntäsekaisten sateen pisarain +tiuhkea simahteleminen kuului tummista akkunan ruuduista. + +Tytöt liikkumattomina kyhnöttivät uunin pielessä ja yhä vaan katselivat +alakuloista äitiä. Vaan Matti oli unohtanut tuon yleisen +alakuloisuuden. Virkeänä ja pyörein silmin päätään punallellen +miettivän näköisesti katseli tuvan seinämällä uunin valossa syntynyttä +äidin jättiläiskuvaa, joka sinne tänne hieman liikahteli aina sen +mukaan miten liekit vaihtelivat lämmityksen rinteessä. + +Sitä kuvaa se vaan Matti kierteli suurilla silmillään ja mietti +itsekseen. + +Jos olisi äiti noin suuri kuin tuo kuva... Noin suuri jos olisi äiti, +niin se jaksaisi kantaa koko tämän huoneen sylissään tuonne tunturille +ja meidät tässä huoneessa... Pääkin on ammeen kokoinen... Matti +kallisteli päätään ja toimessaan supisi itsekseen: Jos olisi äiti noin +suuri ja oikein vihaista tekoa, niin ei uskaltaisi toisen pirtin isäntä +puhua niin pahasti kuin eilenkin äidille puhui... On tosi, että +tuppeensa viheltäisi toisen pirtin isäntä, jos äiti olisi noin suuri ja +se sattuisi piekautumaan. + +Mutta siihen hämmentyi Matin suuripohjainen mielikuvitus, kun havaitsi, +että äidin silmäripsissä riippui suuret kirkkaat vesikarpalot ja toiset +vierivät kasvoja alas jättäen jälelleen märät kiemaiset juovat. + + + + +II. + +Jukke myönyt rukiita Purolan Eljakselle. + + +Porstuasta kuului voimakkaita askeleita. Silloin äiti pyyhkäsi +esiliinallaan silmiään ja kasvojaan ja tekeytyi raikkaampimieliseksi. + +Ovi aukeni ja Vaaralan Juken sateesta kastuneet kasvot ilmaantuivat +ovelle. + +»No, veli kulta, kun tulit», virkkoi ihastuneesti Hanna. »Juuri olin +ikävöimässä sinua, kun et ole moneen päivään käynyt, mutta en +kuitenkaan uskonut näin pahalla ilmalla tulevan.» + +Jukke työntyi tupaan, seisahti keskelle lattiaa. Ei sanonut hyvää +iltaakaan eikä tervehtinyt ketään, ähkäili vaan karmeasti, otti +hattunsa päästään ja huiskautti siitä räntäsekaisen märkyyden pois. +Riisuipa pitkän nuttunsakin päältään, ähkäsi taas kuin jostakin +suuresta vaikeudesta tullessaan, kopisteli nuttuaankin ja ripusti sen +seinälle naulaan. + +»No, mitä sinulle nyt kuuluu?» kysyi Hanna ystävällisesti eikä ollut +Juken käytöksessä huomaavinaan mitään tavallista kummempaa. Hyppäsi +vaan kattolamppuun laittamaan tulta ja järjestelemään huonettaan. + +Jukke kupristeli partaista muotoaan ja väänteli paksuja huuliaan, että +pitkät ulkonevat petomaiset hampaat näkyivät juuria myöten, mutta +viimein vastenmielisellä painolla virkkoi: + +»No, ei tuota sanottavia muuta kuuluisi, vaan paha siivo nyt on +kulkupaikoilla. Maa on jo ennestään ihan huleisillaan ja taivaalta +tulee vettä räntää mitä sieltä mahtuu, että yksi lotina ja lätinä vaan +kuuluu. Siihen tuuli vielä tuommoinen. On se nyt palkeensa paikannut.» + +»Joko oli tarjona kuin entisellä miehellä kivi kainalossa ruveta +istumaan mättään kolossa, jos mieli pysyä näillä main», virkkoi Hanna +leikillään. Mutta Jukke ei tarttunut siihen puheeseen, kyllästyneen +näköisin kasvoin istahti uunin eteen tuolille ja katseli rapaisia +kenkiään. Niin Hannakin tekeytyi totiseksi ja tyyneesti jatkoi: »Talven +alusvesiä tuo mahtanee olla. On nähty ennenkin jo näillä ajoin talven +tulevan ja aikaansa se ajaa nytkin, eikähän tästä ole kesäksikään, +siinä vaan taistelevat kesä ja talvi.» + +Tätäkään puhetta ei Jukke näyttänyt kuulevan, niin Hannakin lopetti +puheensa, ei tahtonut yksipuolelta kuulemattomille korville ruveta +rupattelemaan, rupesi vaan kahmerehtamaan huoneensa siivoamisen +puuhassa. + +Jukke istui pitkän aikaa äänetönnä siinä uunin paisteessa. Ei tuntenut +erityistä puheen halua, mutta tuntui se mielestä kovin autiolta olla +aivankin puhumatta. Ajatteli hän kuitenkin jotakin virkkaa, niinkuin +puheen aluksi, vaan ei oikein tiennyt mitä virkkaisi, kun varsinaista +asiallista asiaa ei ollut. Ja kovin alentavaiselta tuntui +isäntämiehelle ruveta asiattomaankaan puheeseen, varsinkin naisten +kanssa. Mutta mitäpä ne naiset sentään asiallisistakaan, varsinkaan +isäntäväen asiallisista puheista ymmärtäisivät, jos niistä puhuisikin. +Ei hölyn pölyä. Ei enempää kuin pukki Venäjästä, ajatteli Jukke ja +katseli vaan uuniin. + +Mutta ei se kuitenkaan tuntunut hyvältä eikä sopivalta kovin kauvan +olla aivankaan puhumatta. Katsahteli ympäri laajahattuisen kattolampun +valaisemaa tummaseinäistä tupaa, näkyisikö mitään silmään pistävää +semmoista, josta tuota niinkuin isäntämiehen aistilla ja sen +näkökannalta voisi ruveta puhumaan. Mutta ei siellä mitään merkillistä +näkynyt. Valkeapuitteiset ikkunatkin mykkinä ja läpinäkemättömän +näköisinä seisoivat tuvan alastomilla seinillä, joita lampun +liekehtimätön tuli valaisi. Mutta ajatukset kiertyivät Anttiin ja +niihin aikoihin kun Antti, köyhä poika, sai pauloihinsa hänen +sisarensa, jolle olisi ollut tarjona semmoisiakin kosijoita kuin +esimerkiksi Tapanilan Santeri, semmoisen talon ainoa poika, jossa on +joka vuosi kahdeksan ajettavaa hevosta kuin hylettä, erittäin varsat, +ja neljäkymmentä nautaa ometassa ja talo kuin linna... Siellä olisi toi +senlaista käydä atimassa kuin tässä tuonlaista kurjuutta vaan +näkemässä... Se oli teko, joka ei lähde hampaani raosta, ajatteli Jukke +ja tunsi oikein jäytävän syvää halveksimista Anttia kohtaan eikä +mitenkään voinut sovittaa, että Antti olisi lähellekään hänen tai hänen +sisarensakaan vertainen koskaan tässä elämässä. Ja Jukke luuli, että +samaa ajattelee sisarensa Hannakin, ei mielessään pidä Anttia +vertaisenaan, vaikkapa onkin nuoruuden hulluudessa joutunut sen kanssa +naimisiin ja siinä tapauksessa täytyy näennäisesti pitää häntä +vertaisenaan, mutta se vertaisuus on kielessä eikä mielessä, ajatteli +Jukke. + +Tätä ulkokultaisuutta hän ei kuitenkaan ollut koskaan huomannut +Hannassa, joka aina totisesti rakasti Anttia, mutta onnen päivinähän +kaikki peittyy. Kun onni vuotaa oluena, silloin kaikki kaunihia, on +sananlaskukin. Mutta nyt kovan onnen päivinä arveli Jukke ottaa selkoa +minkälainen mieli on Hannalla Anttiin! + +Jukke venytteli turpeaa muotoaan, ajatteli itseään lihavaksi, +kauniiksi, viisaaksi ja kokonaan »ensimmäisen luokan» isäntämieheksi. +Otti oikein isännän ryhdin päälleen, tekeytyi pönäkäksi ja hyvin +ivallisesti ja kolkosti kysyi: »Eikö ala kuulua, milloin se +tukkipatruuni aikoo kotiutua?» ja silmäili salaisesti, mitä tämä sana +vaikutti sisareen. + +Hannan kasvot värähtivät, se kysymys kävi läpi ruumiin kuin olisi +kylmällä vedellä valanut, eikä hän voinut käsittää mistä tuo pönäkkyys +ja ivallisuus oli Jukessa kotoisin. Mitä se merkitsi, sitä jäi +mielessään punnitsemaan eikä tahtonut vastata mitään Juken kysymykseen. + +Mutta Manti kun näki, ettei äiti siihen mitään vastannut, kääntyi Juken +puoleen ja tutkivasti kysyi: + +»Mikä tukkipatruuni?» + +»Sepähän isäsi», vastasi Jukke yhtä pönäkästi kuin äskenkin. + +Mantin silmät kävivät pyörimään, kainouden punastus kihosi kasvoihin +eikä hän osannut virkkaa enempi mitään, kun ei ollut koskaan kuullut +isää siltä nimeltä sanottavan. Oli kuullut vaan tukkimieheksi eli +tukkilaiseksi sanottavan eikä koskaan tukkipatruuniksi, niin hän ei +sitä käsittänyt. Ajatteli vaan, että lieneekö nuo toisen pirttiläiset +keksineet isälle semmoisen haukkumanimen, kun ne muutenkin ovat niin +pahoja. Tietämättään meni sormi suuhun, mieli tuntui väkisenkin +painuvan pahaksi, pää painui alaspäin nyrkälleen, katseli vaan +punakoita pieniä varpaitaan ja hiljalleen pureksi hienoa sormeaan. + +Hanna tahtoi antaa Jukelle tietää, ettei hän sellaisesta nimityksestä +pidä, tyynesti ja yrmeästi vain virkkoi: »Mikäpä patruuni hän nyt on +paremmin kuin ennenkään.» Eikä jatkanut sen enempää puhetta, tekeytyi +vaan ynseän näköiseksi. + +»Lieneehän tuo jo joksikin ylennyt, kun hänessä kymmeniä vuosia on aina +enimmät osat vuodesta eikä kodistaan perusta mitään. Jättää joukkonsa +kuin susi poikansa oman onnensa nojaan», jatkoi Jukke röyhkeästi ja +keikisti itseään enemmän taakse päin että näyttäisi vieläkin +pönäkämmältä ja ryhdikkäämmältä. + +Hanna oli ajatellut, että nyt, koska Jukke tuli tänne, niin hän Jukelta +pyytää, että hän saisi huomenna käydä Vaaralassa paistamassa +leipätaikinuksensa; kun kerran Jukke lupaa, niin Elsan marmatuksesta ei +perusta mitään. Silloinpa saisi nähdä vanhaa äitiäänkin. Ja tunsi +mielensä hyväksi, ettei hän vieläkään tullut hätään leipäuunista. Mutta +nyt kun tunsi Juken karmeuden Anttiin, päätti hän pysyä erillään +Vaaralankin armoista. Ajatteli sanoa Jukelle suoraan nenästä nokkaan. +Tekeytyi puolestaan suoraluontoiseksi ja vakavasti lausui: »Se on vanha +sananlasku, että ei tiedä syöttisika juottoporsaan päivistä; +herrastellessasi isän jättämässä kodissa et sinäkään tiedä, mitä +ponnistuksia on sillä, joka tyhjästä lähtee mökilliseksi pyrkimään, +niinkuin mekin. Me olemme tyhjistä kynsistämme panneet kokoon sen, mitä +meillä on... Etpähän sinäkään ole kiireinen maksamaan minulle +perintöosuuttani. Varastutat vaan sillä siskohöperöllä koko eleesi +puulle puhtaalle, ettei ole kohta itsellesi eikä muille.» + +Juken kasvot värähtelivät hieman arasti ja ajatteli, ettei olisi +tarvinnut juuri loukata Anttia eikä puhua niin ylenkatseellisesti, vaan +joka on tehty se on tehty. Ei kuitenkaan kannata allekynsinkään ruveta. +Rykäsi parin kuivaa tekorykäystä, katsahteli Hannaan isännän silmillä +ja kolkosti virkkoi: »Kyllä sinä kerkiät kerjätessäsi saada perintösi, +sen maksamiseen ei ole ennen kiirettä.» + +»Pitkältä palaa kyntteli elävätä kuolettaessa, minkä meitä odottaessa +kerjuuseen», vastasi Hanna hieman kiuhtuneella painolla, leimautti +säihkyvän silmäyksen Jukkeen ja jatkoi: »Jos Jumalasta on myötiä ja me +tervennä pysyttäneen, niin me mennään rikasten rinnalla... Saamme nämä +huoneet tässä oikein asuttavaksi, niin silloin on pahin salmi soudettu. +Laitamme tämän maan nurkan oikeaan kuntoon, niin elämme tässä kuin +punapälvessä, kuuntelemme kuin kelloa muitten puutosta.» + +»-- Hym... Kuka sen on nähnyt, että tukkilainen on rikastunut. +Tukkilaisen toimilla ei ole enempi siunausta kuin mustalaisen +työnteolla. Ja se on vanha sananlasku, että joka neulalla saadaan, se +nuolulla syödään», virkkoi Jukke ylenkatseellisesti. + +»Vaan enemmän kuin tuhannen markkaa se tuopi tältäkin retkeltä. Olkoot +he sitten vaikka kapustalla saatuja ja olkoot sitten vaikka vielä +kirotumpia kuin tukkilaisen rahat, niin silmästään purevat kun tulevat +asiaan», virkkoi äiti karmeasti ja hieman kehuvaisesti eikä tahtonut +enää jatkaa puhetta Juken kanssa, koska Jukke oli niin omituisella +tuulella. Poistui vaan porstuaan, toi sieltä kimpun tuoreita varpuja, +joista rupesi latomaan luutaa. + +Mutta Jukke tahtoi vaan yhä jatustaa Hannan kanssa. Tekeytyi ivallisen +näköiseksi ja pilkallisesti virkkoi: »Näytä sinä sitä tuhatta markkaa +minulle sitten kuin Antti tuopi», näpisti paksut huulensa visuun ja +hymähti pilkallista naurua näyttääkseen, ettei hän usko sitä Antin +tuhatta markkaa olevankaan. + +»Tulet aikaan jos et näekään», virkkoi äiti ylpeästi, eikä jatkanut +puhetta, Muhkeasti latoa rosti vaan luutaansa eikä ollut näkevinään +koko Jukkea. + +Jukkekin tunsi, ettei tämä puhe vetele nyt, niin nousi kävelemään +lattialle, pisti kädet taskuihinsa, kekalla niskoin, rehtevän +näköisesti käveli lattialla edes takaisin ja hiljalleen vihelteli. +Kasvoista näkyi salainen hymy, mieli tuntui olevan hyvällä sijalla ja +soma itseensä tyytymys majaili povessa. Ja kaikki asiat tuntui olevan +niin hyvällä kannalla kuin voi olla. + +Viime yönä oli Jukke salaa muista antanut Purolan Eljakselle kaksi +tynnyriä rukiita ja saanut niistä viisikymmentä markkaa. Ne olivat +liivin povitaskussa ja tuntuivat ikäänkuin lämmittävän miehen mieltä. +Ajatteli, että jos sillä olisi vielä toiset viisikymmentä markkaa, että +antaisi sille vielä kaksi tynnyriä, niin siten saisi sata markkaa +omituista markkinarahaa... »Sen Jokelan Siirin kanssa ne ei vetele +tuumat, jos ei ole rahaa ja Topias se tulen takoo, jos talon yhteisiä +rahoja sellaisiin asioihin panisin.» + +Siinä jyvän kaupassa, markkinoissa, Jokelan Siirissä ne Juken ajatukset +nuojailivat. Mutta kiertyipä mieleen sekin aika, miten Siirin kanssa +vihillä seisotaan. Oikein pelottavalta tuntui sen onnen suuruus, mutta +suloiselta se toivo kuitenkin tuntui ja kuvaili mielessään, miten +tuolla isolla ruunikolla -- Antin ruunikkoa hän ajatteli ihan omanaan +-- tulla kuhnastaan Vaaralaan hääkartanoon ja miten luokin ottajat +usahtavat portin pielestä vastaan ja luokkiin käsiksi. Vaan ei siinä +pysy pottupojat, kun minä kiinnitän ohjaksia ja osotan ruunikkoa +toiseen porttiin. Silloin kiittävät kun pääsevät kunnialla erilleen -- +ajatteli Jukke ja tumman punertaviin kasvoihin levisi mieluinen loimo. + +Mutta hetken perästä vakautui kasvot ja tuhkanharmaat silmät katselivat +enemmän sisään kuin ulospäin. Ajatukset olivat urenneet niin kauvas +tulevaisuuden hämärään, että mieli ei voinut siitä tehdä kokoa +jokapäiväistä elämää varten, vaan lepäsi entisen tyytymyksen +kultaisella pohjalla ja antoi ajatusten vakoilla omilla teillään ja +tuoda mitä löytävät. + +Viimein kuitenkin alkoi äänettömyys tuntua pitkältä ja mieleen +tunkeutui salainen moite siitä, että hän oli ollut liian +ylenkatseellinen Anttia kohtaan, ja alkoi etsiä tilaa sitä +lieventääkseen, ja mieleen hiipi ajatus siitä Antin tuhannesta +markasta, josko siinä olisi totta, niin siitä pitäisi tavalla tai +toisella saada osa markkinarahaksi. + +Rykästen teko-yskää, tekeytyi ystävällisemmäksi ja lauhkealla painolla +kysyi: »Onko se Antti nyt sieltä kirjoittanut?» + +»Eipä ole kirjoittanut», vastasi Hanna tyynesti ja lakasi lattiaa +uudella luudallaan. + +»No, mistäs sinä tiedät sen tuhannet markat, joista äsken sanoit?» +kysyi Jukke ja katseli tutkivasti Hannan silmiin. + +Hanna arveli sanoa vaan ylpeästi, että tulet aikaan jos et tiedäkään, +mutta ajatteli kuitenkin, että parempi on sanomatta eikä virkkanut +mitään, ikäänkuin ei olisi kuullutkaan koko Juken kysymystä. Lakaista +sätki vaan lattiaa kuin kilvassa siten hämmentääkseen Juken urkkivia +kysymyksiä. + +Jukke kuuli ja näki, ettei nyt luista puhe, niin tekeytyi +umpimieliseksi, rupesi taas hiljakseen viheltelemään ja kääntyi omiin +ajatuksiinsa. + +Pääasiana oli Jukella ollut nyt tulla Tannilaan urkkiakseen tietoja +viimeöisestä jyvän kaupastaan Purolan Eljaksen kanssa, onko Eljas +saanut jyvät kuljetetuksi kotiinsa, niin ettei niitä olisi kukaan +nähnyt tai jos olisi siitä mitään tietoa, niin se pitäisi saada Elsan +niskaan. Koetteli poveaan ja hyvälle tuntui, että rahat olivat siellä. +Sitä hän ajatteli, että miten hän alottaisi siitä puheen. Mutta viimein +hän muisti, että Hanna äsken mainitsi Elsan varastuksesta, niin +tekeytyi ystävälliseksi ja lepposesti, hyvin tutkivasti kysyi: + +»Juolahti mieleeni, kun äsken mainitsit sen sisko Elsan varastuksesta, +niin onko siitä nyt kuulunut tai näkynyt mitään?» + +»Miksikä?» virkkoi Hanna tyynesti. + +»Siksi, että olisihan soma tietää, yhäkö se pitää tapanaan sitä +varastusta.» + +»No, se nyt viepi mitä hengestä on irti, siltä nyt ei säily kiljuvakaan +eikä se heitä sitä tapaa ennen kuin haudassa. Kuoltuaan koira tapansa +heittää. Tänäaamunakin pimeän hämärässä Purolan Eljas oli kantaa +pätkistänyt jyväsäkkiä ihan jalkatenästä», puheli Hanna kiuhkeasti. + +Juken kasvot leimahtivat hyvän tuulen näköiseksi, kun kuuli, että Elsan +pää kantaa sen jyvien liikuttelun, mutta tekeytyi totiseksi ja kysyi: +»Kuka sen on nähnyt?» + +»On ne silmät ja korvat metsälläkin», jatkoi Hanna ynseästi. »Ei niitä +näin kyläsessä kylässä niin salaa liikuta, ettei sitä joku näkisi... +Olipahan muuan kulkija, joka tänä aamuna tuli Leppimäestä, niin oli +juuri sattunut Rasilan tiehaaraan, kun Eljas oli Hiltusen aholta metsiä +myöten laskeutunut itse pituisensa jyväsäkki selässään ja Ruokolahden +tietä oli lähtenyt painumaan kotiinsa, mutta oli Siernakivelle laskenut +säkkinsä levähtääkseen. Ja hyvin oli mies huohottanut ja aivan oli +ollut märkä kuin uitettu ja höyrynnyt kuin saunasta tullut... On +kummallista, kun ei pidetä avaimistaan parempaa huolta, kun tuon luntun +annetaan kaivaa talonsa tyhjäksi ja elämisensä jakaa ympäri mieroa.» + +»Mikä sen kotisen varkaan varoo, on vanha sananlasku», virkkoi Jukke. +Mutta niissä sanoissa piili jotakin tyytymyksen tapaista. Sen huomasi +hän itsekin, että niissä kuului hienoa myötätuntoisuutta Elsan käytöstä +kohtaan, niin tekeytyi vakavaksi ja oikein perusteellisella painolla +alkoi kertoilemaan: »Se kun on siinä päällä päsmärinä ja emäntä kuin +emäntä talossa, niin saapi kait se, vaikka nurin kääntäisi koko talon. +Ei suinkaan sen jälessä jouda askelesta askeleeseen paimentamaan +kukaan. Eikä sitä varomalla varo kukaan, jos ei hänellä itsellään liene +järkeä. Mutta minä luulen, että niissä puheissa on enempi liikaa. Sitä +kun kestä mitä ruvetaan puhumaan, niin sitä puhutaan vaikka ei puheella +olisi pontta ei perää, ei hihaa ei helmaa.» + +Tuon viimeisen lauseensa lausui Jukke niin tylyllä painolla, että siitä +kuului, ettei hän enää tahdo jatkaa sitä puhetta. Ja muhkealta tuntui +mieli, kun povitaskussa oli viisikymmentä markkaa markkinarahaa ja +Elsan pää kantoi jyvän kaupan. Kääntyi taas omiin ajatuksiinsa ja +ikäänkuin väkisten tunkeutui ajatus, että tuo Antin iso ruunikko se +pitää saada omakseen. Sen huonomman hevosen rekeen ei Siiriä voi +ajatellakaan tahtoakseen. Ja siitä ruunikosta ajatteli panna puheen +käymään -- ja mietti, miten hän sen alottaisi. + +Hanna oli jo saanut lattian lakaistuksi ja muuten huoneensa niinkuin +järjestetyn näköiseksi, niin otti pöydän alta pienestä pärekorista +sukankudelmansa, istahti pöydän luokse tuolille ja alkoi neuloa. +Mielessä pakotti kuin ajos se uunin puutos, kun ei tiennyt missä saisi +huomenna paistaa leipänsä. Ajatteli vielä lähteä toiselta puolen +rukoilemaan uunia, mutta tuntui se kovin vaikealta ruveta semmoista +ihmistä ylönmäärin rukoilemaan, joka pahoissa sydämmissään heittäytyy +toista kiusaamaan. Ja jos se ei sittenkään antaisi, niin olisi vaan +turha vaiva ja se kiusantekijä saisi suuremman hyvän mielen. Mutta +arveli kuitenkin, että kun kauvan eletään, ehkäpä härkä jäniksen +tavottaa, ehkäpä ikää eläessä sattuvat hekin puuttumaan jotakin, niin +silloin on vuoro vieraina. Ajatteli kuitenkin vielä aamulla toisen +pirtin isännän ja emännän kutsua kahvelle ja pyytää uunia, ettei +tarvitsisi ympäri kylää lähteä taikinasaaviaan vetelemään, siellä +jäähtyisi taikina eikä kohoaisi leivät, niin siinä tulisi vielä +suurempi vahinko... »Mutta jos eivät sittenkään antaisi», jylähti +mielessä ajatus. »Onhan niillä valta olla antamatta. Ei niiltä +väkisellä saa... Voi sentään tätä maailmata, kun niin paljoa puututaan +kuin rakkautta», huokasi hän ja mieli ikäänkuin jähmettyi siihen samaan +kysymykseen, missä saa huomenna leivät paistetuksi. + +Mutta orit oli tallissa ruvennut kuoputtamaan lattiaa kuten se aina +lystikseen kuoputti. Se kopina alkoi kuulua tupaan, niin äiti säpsähti, +silmät leimahti hätäisesti ja virkkoi: »Mikäs nyt on oriille tullut, +kun sellainen jytinä kuuluu?» Koppasi lyhdyn, pisti siihen tulen ja +lähti talliin. + +Sinne lähti Jukkekin katsomaan ruunikkoa. Mutta eihän sillä mitään +hätää ollut; Hanna kun aukasi tallin oven, niin ruunikko taukosi +kuoputtamasta, kääntyi katsomaan tulijoita ja kun näki Hannan, niin +rupesi hörhättämään leipää. + +»Mitä se Pokke nyt täällä jytistää. Eihän sinulla ole täällä ei mitään +hätää. Voi sinua Pokke, kun sinä katselet niin koreasti. Sinun +silmissäsi ei näy vilppiä, ei ynseyttä, ei kateutta, ei ylenkatsetta, +ei katkeruutta. On puhtaat, ystävälliset. Voi sinua Pokke, kun sinä +olet minulle hyvä, olet sinä hyvä», puhutteli Hanna lempeästi ruunikkoa +ja siveli sen kasvoja. Kaivoi taskustaan sokeripalan, pisti sen +ruunikolle suuhun. Se siellä muutaman kerran karahti, mutta sen enempi +sitä ei kuulunut, hupeni sinne kuin tina tuhkaan, katseli vaan yhä +herttaisemmin Hannaa, että eikö se antaisi lisää, mutta Hannalla ei +ollut sen enempää, niin sukasi kädellään vielä kerran ruunikon +kiilteleviä kasvoja, sukasi ojassa olevaa leveää lautasta ja kääntyi +pois. + +Tulivat tallista tupaan. Hanna tunsi mielensä niin lauhkealle, +hilpeälle, oli kuin suurelle ystävälleen olisi saanut haastella +huolensa, kun sai puhutella ruunikkoa. Oli mielessä kuin olisi suuren +aarteen kätkenyt sinne talliin taas huomeneen asti. + + + + +III. + +Jukke lukee Antin kirjettä. + + +Mutta Jukke tunsi povessaan tuskallisen poltteen saada tuo Pokke ennen +markkinoita itselleen. Hän näki, että Hanna oli lauhkeammalla tuulella +kuin äsken, niin hänkin heittäytyi ystävälliseksi ja oikein +asiallisella painolla alkoi puhella: + +»Kyllä tuo Pokke on hyvä hevonen, mutta tyhjään se menee teillä. Sen +minä olen katsonut, että tyhjään se menee teillä.» + +Rykästeli tekoyskää, tekeytyi rohkeammaksi ja jatkoi: »Minä olen +ruvennut ajattelemaan, että minä sen sillä meidän Jeppe ruunalla +vaihdan ja annan hyvät päälliset, minä päällistän kyllä hyvästi.» + +Nyökäytti päätään asialle vakuudeksi, silmissä näkyi arkoja väreitä, +mutta tekeytyi rohkeaksi ja jatkoi: »Minä kyllä tunnen kalun, minä en +tahdo sitä tyhjällä, minä annan siitä oikein tupultihinnan semmoisen, +ettei kukaan anna siitä semmoista. Ja minulla se ei menisi tyhjään. +Minä siitä hevosen tekisin». + +Hanna heittäytyi hieman leikilliseksi, katsahti Jukkeen lystikkään +silmäyksen ja naurahtain virkkoi: »Ajaisihan se hiisi hyvälläkin, kun +kerran selkään pääsisi, minkä sinäkin.» + +Tästä Hannan leikillisyydestä sai Jukke vettä myllyynsä, luuli, että +asia onkin jo hänen puolellaan ja oikein ihastuksissaan rupesi +laskettelemaan: »Kyllä se on totta, että tyhjään menee Pokke +työhevosena, vaan meillä sillä ei ole pakko lähteä työhön, kun minun +ajokkaakseni joutuu. Ja sitten se on vasta hevonen, kun se on minun +hoiteissani muutaman vuoden. Nyt se vasta rupeaa ruumistumaan ja +miehistymään, kun se minun hoidolleni tulee. Meillä on toisin kuin +teillä. Sitten sinä vasta tuossa Pokessa hevosen näet, kun sitä minä +lihottelen muutaman vuoden. Minä siitä vielä teen juoksijankin, minä +olen sen nähnyt, että sillä on hyvä jalankäynti, vaan ohjaksissa pitää +olla mies semmoinen kuin minä. Antti ei ole hevosmies, sen minä sanon, +vaan minun edelleni ei ole käynyttä. Minä kykenen lähtemään +suitsimieheksi vaikka Hämeenlinnan kilpa-ajoihin. Kyllä se on totta, +että minun se pitää saada tuo Pokke, tyhjään se menee tuossa sijassa.» + +Jukke puheensa lopetettua salaisesti katsoi Hannan silmiin, katsoi +oikein tutkiakseen, mitä se hänen puheensa vaikutti. + +Mutta Hanna nyökäytti vaan Jukelle päätään ja totisesti lausui: »Vai +ajaisit sinä mielelläsi meidän Pokella. Eipä vähä mitään. Vanha +sanalasku sanoo, että saanut saappaat pitävi, saamatoin rajaiset +kengät. Et veli kulta sinä löydä niin koreita sanoja etkä tuo niin +kauniita rahoja, että meidän Pokke lähtee sinun matkaasi. Se on itse +kasvatettu eikä se maksa meille paljoa ja me olemme sen Antin kanssa +sanoneet, että sitä ei hävitetä ei äijällä, ei vähällä... Hyi sentään. +Meiltäkö Pokke vietäisiin pois.» Oikein inholla puistatti Hanna itseään +sanoessaan tuota viimeistä lausetta, näyttääkseen sillä, että hän ei +tahdo kuullakseenkaan koko puhetta Poken vaihannasta. + +Mutta Jukke ei ruvennut taivuttamaan mieltään siihen uskoon, ettei hän +saisi Pokkea. Vaikka epäilys tunkeutui mieleen, rupesi hän etsimään +varalta uusia keinoja, jos ei suorastaan kauppaan sopisi. + +Pitkän hetken käveli lattialla edestakasin, katsahteli huoneen kaikille +suunnille ylös ja alas eikä varsinaisesti mihinkään, käveli akkunan +luo, tähysteli siitä ulos pimeään yöhön, käveli toisen akkunan luo, +katseli siitäkin ulos, vaan eihän sieltä mitä näkynyt muuta kuin hämärä +kuvain, mutta ei hän katsellut sitäkään, silmät katselivat enemmän +sisään kuin ulospäin ja ajatukset mielen ympärillä kiehuivat yhtenä +myllynä, ettei niistä saanut selvää mitä ne oikeastaan tekivät. Mieli +rupesi painumaan levottomaksi ja tunsi halun lähteä pois, vaan hän ei +ollut Hannalle ilmaissut mitään asian nimeä, mitä vasten hän oli tullut +käymään. Hänelle juolahtikin mieleen näppärä tekosyy, kääntyi Hannan +puoleen ja ystävällisesti kysyi: »Niin, tuota, minun pitäisi lähteä +pois haromaan. Minä lähdin täällä käymään kuulostamassa, mitä sinä +täällä nyt olisit vailla. Kun se isäntämies ei ole siitään kotona, niin +mitä sinä nyt apua tarvitseisit? Tämä sinun eleesi on minulla huolena +ikäänkuin omanikin.» + +Hanna tunsi ihastusta tuommoisesta tarjouksesta. Hän muisti kenkänsä +ensimmäiseksi. + +»No, velikulta, joutaisitko sitten paikkaamaan minun kenkiäni? Ne ovat +aivan repaleina ja tuommoinen siivo kun on ulkona, niin niillä tietää +tarpovansa.» + +»Joutaahan sitä, kun lähtee», virkkoi Jukke. + +»Sitten minulla on toinen kimpeli. Kun nuo toisen pirttiläiset eivät +luvanneet pirttinsä uunia huomenna minulle leipiäni paistaa, niin +saisinkohan tulla sinne Vaaralaan?» + +»Sinne saat tulla», vastasi Jukke kiltisti. + +»Se siskohan siellä mahtaa silmille hypätä, kun minä sen varastuksista +en ole malttanut suutani pitää kiini, vaan lieneepä noita jo ennenkin +semmoisia tuiskuja nähty», jatkoi Hanna vakavasti. + +»Meillä ei ole akkavalta, meillä on miehiset haltijat, siellä ei ole +Elsa isäntänä, siellä olen minä isäntä ja minä kun lupaan, niin muilla +on suu poikki. Tulehan vaan sinne, kuin kotiisi», kehuili Jukke +ylpeästi. + +Juken mielessä tuntui oikein hyvältä, että ne toisen pirttiläiset niin +ahdistavat Hannaa, ja mielessä selvisi ihan kuin päivä, että nyt jos +Antilla on rahoja niin paljon, että tuhanteen markkaan tai vielä +enemmän, niin pitää Anttia ruveta tahtomaan yhdeksi taloksi. Siinä on +naula, joka vetää. Silloin lähtee Pokke ja vielä rahat jälkeen. Sen +koukun ne Antti ja Hanna kyllä nielevät, ajatteli. Jukke ja sydän +täytyi ihan kukkurilleen siitä toivosta. Oli oikein vaiva hallita, +ettei sitä Hanna näkisi. Kohosi taas kävelemään lattialle, pani kätensä +selkänsä taakse, suoristi itsensä oikein keihakaksi ja oikein herroiksi +astuskeli tuvan lattialla sinne tänne. Kasvot punertuivat entistään +punakammiksi siitä valtavasta mielihyvästä. + +Mutta kun siitä mielen ensimmäisestä huimauksesta oli suurin osa +sulanut sieluun, niin puheen aluksi oikein syvästi kummastellen virkkoi +Jukke: »Vai niin ne toisen pirttiläiset rupeavat teitä ahdistamaan, +etteivät anna pirtin uunia. Varsanko se siinä tekisi, jos tuossa nyt +leivät paistaisi... Noo, ei sillä pitkälle pääse. On meillä uuni, jossa +paistuu. Olen sen kyllä tiennyt, että ne sinua ahdistavat, mutta en ole +heitä noin joutavaksi uskonut.» + +Hanna ei tarttunut siihen puheeseen, niin Jukke yhä jatkoi: »Kyllä se +on viimeisen vierimmäistä elämää tuommoisten ihmisten parissa. En +suinkaan tulisi päivääkään toimeen heidän kanssaan... Ja sentähdenhän +minua enimmän huolettaakin tämä sinun joukkosi tuommoisten ihmisten... +Siitä minä juuri olen Antille enimmän karsasmielinen, kun se tämmöiseen +ahdinkoon laittoi joukkonsa ja itse on poissa enimmät ajat... Veri on +vettä sakeampi, sanotaan ja tosi se onkin. Olen ikäni sinusta pitänyt +enemmän kuin kestään muista koko pahnueessa, niin se nytkin tuntuu tämä +sinun eleesi olevan huolessa enemmän kuin ikään oma koti eikä sitä +mihinkään tee mieli kylään muualle kuin tänne.» Tuossa Juken paheessa +kuului jotakin semmoista teeskentelyn tapaista, jota ei hänen sisarensa +ymmärtänyt mitä sen alla oli. Oliko tarkoitus sillä tavalla paikata se +väli hyväksi, minkä hän äsken vaikutti Hannaan kylmäverisellä +puheellaan Antista, kun näki, että se vaikutti pahasti, vai oliko se +miellyttämistä häntä, että hän rupeaisi Antista enemmän puhumaan, kun +tuntui kuitenkin olevan yhäkin karvasmielisyyttä Anttiin? Vai oliko se +vaan tungettelemista lähempään ystävyyteen, päästäkseen siten hevosen +kauppaan? vai mitä se oli? Vaan oli siinä kuitenkin senlaista Venäjän +nahkan hajua, että Hanna ei tahtonut vastata mitään. + +Vaan varsin lopettaakseen sitä Juken puhetta viskasi neuleensa koriin +ketterästi, koppasi laattialta koossa rutjottavat kenkänsä ja alkoi +niitä näytellä. + +»Tämmöiset ovat ihmisen ainoat kengät.» + +Pisteli sormillaan reikiin. + +»Tällä tavalla on pohjat ihan kuin seulan pohjat. Ensikerran kun vaan +astuu rappusilta alas, niin hömähtää vesi kun vasuun, niin tietää siinä +päiväkaudet rutjasevansa. Mutta tuleeko näistä enää minkäänmoista edes +pahaistakaan kalua, kun niissä on reikiä aivan kuin hämähäkin verkossa. +Jalkani on semmoinen töppöisen lesta, että siinä kuluu kenkä joka +paikasta; siinä ei ole keskelläkään ontta niinkuin muiden ihmisten +jaloissa. Niinhän sitä sanotaankin, että onsijalka onnellisen. +Senpätähden lienenkin onneton, kuin jalkapohjatkin ovat niin suorat, +ettei ole ontta ollenkaan... Kyllähän nämä taitaa olla niin viimesti +rekivetoja nämä kengät, että joutavat rauniolle.» + +Juken ajatukset työskentelivät niin ahneesti Siirissä, Poken kaupassa, +Antin tuhannessa markassa ja Suvannon kaupungin markkinoissa, ettei +mieli joutanut ollenkaan käsillä oleviin asioihin. Ainoastaan +vaistomainen kaiku kuului Hannan puheesta ajatusten lukitsemiin +korviin. Ja hämärä unikuva niistä hajanaisista märistä kengistä näkyi +tulevaisuutta hapuileviin silmiin, ettei näkynyt käsittävän ollenkaan +sitä Hannan esittelyä; vaan kun tunsi, että hänen pitäisi siihen +jotakin sanoa, niin mukautteli: »Kyllä niistä sentään vielä. Tulee +niistä sentään. Saahan niistä jotakin. Tulee niistä ehkä. Ehkäpä niistä +tulee.» + +Otti ne kengät sisarensa käsistä, katseli niitä, mutta ei se niistä +mitään nähnyt. Mieli oli vaan Siirissä, Pokessa, markkinoissa ja Antin +tuhannessa markassa. + +Tämän huomasi Hannakin, että veljellä oli jotakin muuta tärkeämpää +ajattelemista kuin se kenkäasia, niin ei puhunut paikkanahkoista +mitään, kääntyi omiin askareihinsa. Kurkisti salaa sängyn päällä +kytjöttäviä Mantia ja Kaisua, jotka omia aikojaan olivat sinne +hiipineet ja kaikkine vaatteineen pyyskähtäneet nukkumaan. Katsahti +pientä Mattia, joka uunin vierellä hiljaisuudessa kahmerehti päreen +kaistaleen kanssa. Otti taas kudelmansa, istahti pöydän luokse tuolille +neulomaan kudelmataan ja mieli tuntui lievemmältä, kun ei kumminkaan +tule hätää leipien paistouunista, jos ei toisenpirttiläisetkään +antaisi... Olisi se kuitenkin tukalaa tulla tekemisiin Elsan kanssa, +mutta täytyy kai, kun ei muu auttane, ajatteli Hanna kumminkin +tyytyväisenä kohtaloonsa. + +Jukkekin oli saanut kerälle enimmät ajatuksensa, heitti kengät +ovenpieleen siinä mielessä, että hän ne ottaa mukaansa kotiin ja +paikkuuttaa ne Joonalla kotonaan. Mutta mielessä paloi saada vissimpää +tietoa siitä Antin tuhannesta markasta, ennenkun lähtisi kotiin. Istui +Hannan lähelle jakkaralle, katsahteli ystävällisesti häneen ja +lepposesti virkkoi: »Milloin se Antti on kirjoittanut siitä, kuinka +paljon hän tänä kesänä on ansainnut? Näytäppäs sitä kirjettä! Eihän +tuosta silmä osaa ota, minä vaan lystikseni katson mitä se siitä +kirjoittaa.» + +Hannasta tuntui hyvältä varsin vastapainoksi sille äsköiselle Juken +halveksivalle puheelle näyttää Antin kirjettä. Otti pöytälaatikosta +kirjeen, aukoi sen ja yritti pistää sen Juken ojennettuun käteen vaan +muisti, että on siinä semmoisiakin, joita ei tarvitse Juken tietää, +käänsi lehden, käänsi toisen, katsahti elävästi Jukkeen ja virkkoi: + +»En minä kokonaan tahdo tätä sinulle antaa lukeaksi, minä vaan luen +tästä sen kohdan, missä hän niistä rahoistaan puhuu. Se kirjoittaa +tässä lopussa näin: + +»On vielä sanottavaa se hauska uutinen, että tänä syksynä kotiin +tullessani on minulla kappaleen enemmän rahaa kuin koskaan ennen. +Minulle on kohotettu palkkaa, että nyt on jo minulla koossa melkein sen +verran kuin muina syksyinä koko kesän tienesti. Minulla on nyt jo yli +kuusisataa markkaa koossa puhtaana palkkana. Ja olen jo parina kesänä +matkoillani ja työni ohessa vanhoilta tietäjiltä ja runoniekoilta +kerännyt muinaisaikuisia taikoja ja kaikenlaisia syntyrunoja. Sen +kokoelmani lähetin Helsinkiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle, joka +lähetti siitä minulle kolmesataa markkaa palkkioksi ja kehutaan sen +kokoelman olevan hyvin suuresta merkityksestä tutkimuksille ja +kehotetaan minua lähtemään niitä oikein varttavasten kokoamaan. Sitä +varten aikovat lähettää minulle erittäin matkarahat. Niin minulla +näitten kolmensadan kanssa on jo enemmän kuin yhdeksän sataa koossa ja +vielä ainakin kolmisen sataa tulen saamaan. Siinä tapauksessa, vaikkapa +matkallekin rippuu, on minulla kotiin tullessa enemmän kuin tuhannen +markkaa. Tähän liitän sinulle kotitarpeisiisi tuon kaksikymmen +markkasen. + +Ole tervehditty. + +Hyvä Jumala siunatkoon rakasta perhettäni. + + Oma Anttisi.» + +Hanna silmäili vielä muitakin sivuja kirjeestä, sovitteli sen entisille +laskuilleen, pisti sen kuoreensa ja suikkasi pöytälaatikkoon. + +Juken aivoissa ponnisteli ja kangerteli sen kirjeen sisältö, ajatteli +alottaa jotakin puhetta sen kirjeen johdosta, mutta ei tiennyt mitä +oikein sanoisi. Mieli tuntui tavattoman somalle ja täyteläiselle, mutta +pää tuntui niin tyhjälle ja typerälle, ettei siellä kuulunut niin +asiallista sanaa, jota isäntämies olisi viitsinyt sanoa ja sanoa +kuitenkin pitäisi. Jo kääntyi sisareensa, ojensi kätensä, nyökäytti +päätään ja palavin silmin virkkoi: + +»Mitä se muuta siinä kirjeessä puhuu? Annahan minä tässä virokseni +katselen.» + +»Mitäpä sinä sillä teet, se on vaan kahden keskuista», kielteli Hanna. + +»No, no, siitä nyt ei silmä osaa ota, oli hän mitä oli. Olethan sinä +ennenkin antanut eikä siitä ole kylä käräjiä käynyt. En minä puhu +kellekään. No näytähän vaan tänne se kirje», liehakoi Jukke palavin +silmin ja työnti ottamaisilleen hajotettua kättään likemmäs ja likemmäs +Hannaa. + +»No, eihän tuossa juuri niin erittäin harkkoja ole, vaan en minä anna +kuitenkaan sitä sinun käsiisi», esteli yhä Hanna, Mutta se lisäsi +Jukkeen vaan tulta. + +»No ole nyt viisastelematta. Annahan nyt. Minä en heitä sinua rauhaan, +ennenkun annat. Olenhan minä sinun rakkauskirjeesikin lukenut ja +kaikki.» + +»Hupsista pussiin ja pussin suu auki. Eipä vähä mitään. Vai minun +rakkauskirjeeni sinä olet lukenut! Tuolla tavalla kärtät kuin paha +mustalainen, niin sitten kuin mielihyviksi kuni huimalle sikiölle antaa +jonkun lapun, jossa ei ole kuin amen ja plottis, niin sinä luulet +saaneesi koko kirjeen. Mitähän semmoisellakin rakastettavalla olisi +virkaa, jonka rakkauskirjeet olisivat luettavana kellä tahaan», porisi +Hanna tosissaan. + +»Eihän ne sentään ole kellä tahansa, jos minulla», lipasi Jukke ja +osotti yhä kättään ottamaan. + +»Niin, ystävä ystävälle ja ystävä koko kylälle», virkkoi tosissaan +Hanna ja koppasi pöytälaatikosta sen kirjeen, viskasi sen Juken syliin +ja kyllästyneesti virkkoi: »Sinä olet juuri kuin keväinen lampaan +karitsa. Se määkii ja määkii, mutta ei tiedä itsekään mitä hän määkii. +Samoin sinäkin tahdot ja tahdot, vaikka siinä ei ole sinulle ei tämän +taivaallista. Ei saapaa eikä lähtevää. Se on kaikki minulle mitä on.» + +Jukke kahden käden tapasi kirjettä helmastaan, silmissä valkeiset +volahtivat ympäri teräsistä näkyviin, silmät leimahti Hannaan ja +ihastuneesti hän virkkoi: + +»Etpähän saattanut olla antamatta. Tiesinhän minä sen.» + +»Eihän sitä mustalaisestakaan pääse erilleen kuin antamalla, kunhan ei +paljoa anna. Paljon sille jos antaa, niin se alkaa epäillä ja volista, +että ei hyvä emäntä tämä ole oikeaa antii», virkkoi Hanna +ylenkatseisesti ja pilkallinen naurun kihna näkyi kasvoissa. + +Jukke siirti jakkaransa uunin eteen, istui siihen ja kumartui uunin +valossa lukemaan kirjettä. Ahmivin silmin käänteli sen sivuja, silmäili +ja käänteli, käänteli ja silmäili, ikäänkuin olisi halunnut ensiksi +syödä makeimman kohdan eikä tahtonut päästä alkuun käsiksi. Mutta jo +viimein havaitsi alun. Silloin puoliääneen ja nuotilleen rupesi lukea +jammistamaan. Mielihyvästä vapisi kädet ja kirjeen lehdet käsissä +tutisivat kuni virrassa. + +Pitkän tuokion oli jo lukea jamannut eikä ollut vielä ensimmäinenkään +sivu luettu, katsahti Hannaan puoli hätäisen silmäyksen, punalti +päätään ja kiireesti virkkoi: + +»On niin kiireesti kirjoittanut, että...» Pyhkäsi nuttunsa hihalla +hikeä otsastaan ja voittomielisesti lisäsi: -- »No kyllä minä sentään +tämän jauhan selväksi, kunhan aikaa pannaan.» + +»Kyllä siinä nyt on hikoilemista ja puhkailemista. Taitaa käydä kuin +entisellä venäläispojalla, että 'ennen nurmie kynnäis ennenkuin +lukis'», virkkoi Hanna naurahtain ja ilvehymy vihotti huulissa. + +Jukke punalti päätään ja toimessaan virkkoi: »Kyllä minä ... kyllä minä +sentään... Vaan tuota tämä on... Se on tämän niin kiireesti +kirjoittanut, että nuo muutamat sanat... Vaan kyllä minä tämän, kunhan +aikaa pannaan, niin kyllä minä...» + +»Niin, niin, jos silmäkulta tekisi sen hyvän, että näkisi», Hanna +naurahtain pisti väliin. + +Jukke puistalti päätään ja tosissaan jatkoi: »Kyllä silmäkulta totta +tekee, vaan tämä kirjoitus on niin sekavasti... Nuo muutamat sanat. +Muutamat tässä kyllä seisoo selvänä kuin isämeidässä, vaan nuo +muutamat... Noo, kyllä tästä selvä tulee kun ei hätäillä.» Rupesi taas +lukea jäytämään. + +Uunissa palavat kekäleet jo möhähtelivät hiiliksi ja lämmitys muuttui +liekehtiväksi hiilokseksi, jonka valo vähitellen varveni +ruusunhohteiseksi koitteeksi. Kirjekkin Juken vapisevissa käsissä +kuvasteli soman näköiseltä. Rakkaalla muistolla silmäili sukkaa +neuloessaan Hannakin sen kirjeen kullanhohtavia tutisevia lehtiä. + +Mutta valo kun tummeni, niin Jukke siirtyi likemmäs uunia ja työnti +kirjettään likemmäs valoa. Uuni lämmitti että kasvot hiestyivät +hikihelmim ja korvallisilta jo tippua nolkkasi vesikarpalot lattiaan. +Mutta tästä ei Jukke näkynyt tietävän mitään. Tunkeutui vaan likemmäksi +ja likemmäksi valoa, sitä myöten kuin hiillos riutui. + +Hiki juoksi jo Juken kasvoista ihan virtanaan, mutta pyöreät silmät +katsoivat kirjeeseen, kuni naulatut, ja sana toisensa perästä monen +parsimisen takaa selvisi ilmoille että tupa kaikui. + +Jo viimein pääsi loppuun kirje ja vetäytyi ulommas uunista. +Hikoilevissa kasvoissa näkyi salaperäisiä väreitä. Katsahteli +syvämielisen näköisesti palavaan lamppuun, katsahteli uuniin ja +kirjeeseen. Ja taas lamppuun, uuniin ja kirjeeseen, vilkasipa +tyytyväisen näköiseen Hannaankin. Aukasi taas kirjeen ja lampun +himmeässä valossa lukea jamasi: + +»Enemmän, enemmän kuin yksi tuhatta ... tuhatta on ... on ... on ... +mark ... on markkaa.» + +Nyökäytti päätään, pani kirjeen laskulle, pujotti sen kirjekuoreen, +pyyhkäsi nuttunsa hihalla hikeä kasvoistaan, kääntyi Hannaan ja +mielihyvästä tyytyväisesti hymyillen työnti kirjeen hänelle ja +ihastuneesti virkkoi: »Sainpaan selvän kirjeestä.» + +Hanna naurahti ja jatkoi: »No, jo tuon nyt sai saadakkin. Olisi nelikon +maltaita jauhanut sillä vaivalla, kuin sinä luit tuon kirjeen.» + +Jukke katsahti uuniin: »Tuo uuni lämmitti tuossa, vaan en minäkään +uhallakaan heittänyt kesken.» Nousi kävelemään taas lattialle edes +takasin. Ajatukset ja mieli menivät taas Siiriin, Pokkeen, tuhanteen +markkaan ja markkinoihin. + +Matti oli tuoreen päreen taitellut monille mutkille ja puikkonaulojen +avulla tehnyt siitä uivan vesilinnun muotoisen laitoksen. Sen kanssa +tuli uunin eteen ja pyöreillä suurilla silmillään katsella remautteli +äitiin, Jukkeen ja vesilintuunsa ja taas äitiin, Jukkeen ja +vesilintuun, että eikö muut näkisi tätä hänen laitostaan. + +Mielihyvällä kiinnitti silmänsä äitikin vihantaan pulloposkiseen +poikapalkeroon ja herttaisesti virkkoi: + +»Mikäs uusi laitos se nyt Matilla on taas? Vesilintuko, laivako vai +mikä se on?» + +»Vetilintu. Suuli vetilintu tämä on, joutten tämä on», puheli +toimessaan vastaan Matti ja taivutteli siipeä toisen kanssa yhtä +mukaiseksi. Ja väliin tyytyväisesti katseli äitiin, Jukkeen ja +lintuunsa. + +Jukke ei välittänyt Matista eikä Matin linnusta mitään. Kekalla +niskoin, ryhti isäntämiehen, kädet selän takana käveli edestakaisin +lattialla ja ajatteli vaan Siiristä, ruunikosta, markkinoista, +tuhannesta markasta ja Jokelan kuuliaiskemuista. + +Mutta kello tuvan seinällä löi jo kymmenen; silloin havahtui Jukke, +alkoi laittautua kotiin lähtemään, koppoi päällysnuttunsa seinältä, +pani sen päälleen ja toimittautui tielle. Mennessään vaan hyvästin +asemasta nyökäytti päätään Hannalle ja anteliaasti virkkoi: + +-- »No, tulehan sinne huomenna paistamaan leipiäsi, siellä on uuni ja +sitä annetaan. Tule vaan sinne.» + +Sen sanottuaan työntyi ulos, lupsautti oven kiini ja pakenevat askeleet +kuuluivat porstuasta ja katosivat heti. + +Hannaa kummastutti Juken kiire lähtö, ajatteli sitä kieltää viipymään +iltasella ja ajatteli vielä mennä jälkeensäkin hoihkasemaan iltaselle, +mutta ei kuitenkaan tuntenut siihen varsinaista halua. Oli se niin +usein ollut iltasella, jota vastaan hän ei ollut vuosikausiin ollut +Vaaralan atrioilla. Jo tuntui väsyttävänkin ja mieli teki nukkumaan. Se +vaan siinä yhä lopiseisi ja viivyttäisi maata pääsyä myöhempään, niin +menköön matkaansa, ajatteli Hanna ja siirtyi sängyn luo laittamaan +lapsia yöteloilleen. Tytöt nukkua retkottivat henkihieverinä sikeintä +iltauntaan ja paljon sietivät puistelemista, ennenkun tointuivat +nousemaan siksikään, että sai vuoteen korjata. Manti sentään tointui +täydelle tajulleen ja riisui itse vaatteita päältään äidin vuodetta +laittaessa. Mutta Kaisu ei tiennyt tälle ilmalle. Äiti otti varatonna +retkottavan Kaisun syliinsä laskeakseen johonkin vuoteen tekoajaksi, +mutta tämä tointui kuitenkin siksi jaloilleen, että seisoa tökötti +lattialla unen töhmeröisenä horjahdellen sinne tänne kunnes äiti sai +vuoteen valmiiksi, riisui vaatteet päältä ja nosti vuoteelle. + +Manti oli vuoteen tekoajalla riisunut itsensä ja paiskautui seinän +vierimmäiseksi sänkyyn, että Kaisu tuli jäämään äidin viereen, koska +hän oli pienin. + +Pieni Mattikin huomasi tämän homman, viskasi lintunsa loukkoon, kävellä +vääkötteli sängyn luo, pudotti mekkonsa lattialle ja sanaa puhumatta +heittäytyi sijalleen, joka oli tehty sänkyyn jalkain puoleen. Kääntyi +syrjälleen selin toisiin, vetäsi jalkansa koukkuun, pisti kätensä +korvallisensa alle, silmät lupsahtivat raskaasti kiini, huulet +hervahtivat varattomasti hieman raolleen, koko ruumis lavahti +hermottomaksi ja hieman nytkähteli raskaan huokumisen mukaan. + +Hän nukkui. + +Samoin tytötkin olivat vaipuneet sikeään uneen, mieluisen unielämän +hymy näkyi kasvoissa, nytkeilivät ruumiitaan, liikuttelivat sormiaan ja +varpaitaan. Näkyi unielämässä olevan joku yhteinen leikkimistoimi +käsillä. Äiti pani kiini uunin pellit, arveli poistua ruokahuoneeseen +purasemaan jonkun voileivän illallisekseen, mutta ei tuntunut +haluttavan. Illan kuhjassa lapsia illastaessaan, oli hänkin pureskellut +voitaleipää maitopiimän kanssa, niin nyt ei kuulunut nälkää. + +Jukke lähtökiireessään unohti Hannan kengät siihen oven pieleen +lattialle, johon hän ne heitti ottaakseen lähtiessään ja viedäkseen +kotiin paikattavaksi. Hanna otti kenkänsä, pani sopelle halkoin nenään +edes vähänkään valumaan eikä niitten kuivaamisesta ollutkaan etua. + +Seisahti lattialle, katsahti huoneen ympäri näkyisikö mitään +korjattavaa, johdatteli mieleensä olisiko ulkona tai huoneessa mitään +epäkunnossa, mutta ei hän mitään senlaista keksinyt. Räntäsateisen +myrskyn pelottava jyrinä kuului nurkista, kellon yksitoikkoinen +soinnuton käynti kuului seinältä, jonka vanhuudestaan tummuneet kasvot +osottivat myöhäistä yötä. Tuo rauhaisesti nukkuva lapsiliuta suojasi +hieman arkaa mieltä ja hän tunsi vastustamattoman halun päästä itsekin +kehtoon, sammutti lampun ja kallistui Kaisun viereen. + +Mikähän sillä veli Jukella nyt oli, kun se oli niin omituisella päällä. +Eihän tuo milloinkaan ole Antista niin kylmästi puhunut sitten kuin +kerran on yhteen tultu. Muuten hän on aina niin tanakkatuntoinen ja +toimellinen mies, mutta nyt se oli niin kummallisen lapsellinen. Nuokin +kengät heitti tuohon, vaikka varmaankin sillä oli aikomus viedä ne +kotiinsa ja ennen päivää jo tuoda ne minulle päiväksi jalkaan. No, on +sillä joku erityinen ajatus mielessä, kun se oli niin hajamielinen. +Eihän tuolla vaan naintipuuhat liene? Joko kyllästyisi siihen +emännöitsijäänsä ja laittaisi omituisen emännän taloonsa? Vaan eihän +siitäkään hommasta ole vielä kuulunut mitään, hetipä kyläläiset saavat +viestin senlaisista asioista. Kun lienee vaan hiiskaustakaan +senlaisista, niin heti se on ympäri kylää... Kyllähän siinä Vaaralassa +on jonkunlainen menopaikka eikähän niillä suuria velka-asioita ole ja +kun ne ovat niin tarkkoja, ihan viinan maistamattomia ne veljekset, +niin jos ne vaan yhdessä pysyvät, niin mikäpäs niitten on eläissä +valmiilla tilalla, kunhan se Elsa ei vaan saisi ihan onnoksi kaivaa +koko taloa, ajatteli Hanna köllöttäessään lastensa vaiheella ja nukkui +hänkin. + + + + +IV. + +Jukkea ei nukuta. + + +Jukke ei saanut unta koko yönä. Makuuhuoneessaan Vaaralan +porttiluhdissa hän vuoteellaan viehkuroi, kääntelehti ja viehkuroi. + +Viimme yönäkin oli jo ollut uni hyvin katkonaista ja nukkuminen aivan +levotonta, mutta olihan kuitenkin muutaman tunnin puoliskon aina +silloin tällöin nukkunut edes korvakuulolta. Vaan nyt ei tullut unen +tapaistakaan kuuluviin. Mieli oli täyteläinen, asiat kaikki hyvästi ja +tulevaisuus tahattoman lupaava. Siirillä ei ollut tiettävästi kihloja +eikä lähitienoissa ollut senlaisia poikamiehiä, joista Siiri ennen +häntä huolisi. Pokke oli ihan kuin omassa tallissa, Antin tuhat markkaa +olivat niinkuin käsirahoja isomman kassan siiressä. Suvannon kaupungin +markkinat olivat lystimälleen kaukana, noin vaan kuukauden päässä, että +kerkiää juuri tulla oikea talvikeli ja puhdistella sekä vähän +lihotellakin ruunikkoa, Pokkea. Puhemieheksi oli Koposen ukko kaikista +sopivin, se oli jo pyritellytkin ja oli muutenkin tuttava ja +luotettava. Ja kaikki kävi kuin öljyssä, kaikki oli kuin kaavoin +valettua ja mieli oli täyteläinen. + +Mutta ajatukset eivät siihen tyytyneet, ne vaeltivat halki halean +maailman. Myrskyn vauhdilla kulkivat sekä mahdollisilla että +mahdottomilla vuorillaan. Purjehtivatpa aina väliin tähtitarhan +yläpuolellakin, autuasten sinisatamiin, aina kolmansihin taivosihin, +jossa on monta asuinsijaa. Mutta luistivatpa sieltä alas syvyyksiin, +joitten pimeissä luolissa oli asunto pettäjillä, pärjääjillä, +panettelijoilla, valheellisilla, valapattoisilla, varkailla, +huorintekijöillä, kateellisilla, toisen oman himoitsijoilla, +houkuttelijoilla ja kaikilla niillä, joilla syystä tai toisesta ei ole +osaa eikä arpaa taivaan valtakuntaan. Kohousivatpa sieltä ajatukset +taas yläilmoihinkin, tuoden mukanaan suuria syytöslaskuja, joitten +tuhraantuneissa tauluissa kuvastui koko entinen elämäkerta. Näitä hän +tahtoi työntää pois luotaan, viehkuroi ja kiemuroi vuoteellaan, +kyyristyi kokoon, kätkeytyi peiton sisään, ummisti silmänsä, koetti +hillitä ajatuksiaan ja nukkua koiran unta, eikö siihen tulisi oikea +uni. Mutta kun uusi myrskyn puuska riuhtasi räystästä ja jyristi +seiniä, niin silloin silmät remahtivat selkäpiilleen, ajatukset +pemahtivat kuni riekkoparvi metsäkoiran hätyyttämänä hurjaan lentoon ja +kiitivät hämäriin sokkeloihin, kunnes sieltä taas palasivat kotoisiin +seikkoihin ja toivat mukanaan joko ihastuttavaa tai harmittavaa löytöä. +Ja niin ei kukko käskien laulanut, ei tullut unta, vaikka olisi kuinka +koittanut taivutella. Vaikka tuntui yötä olleen jo enemmän kuin +seitsemän tavallisen yön verran, niin yhä Juken silmät kirkkaina +harreilivat sysimustaan korkeuteen. Sisäinen toiminta oli vaan +valloillaan, lakasi taivasta kuni myrskypilvet tuolla ulkona ja tahdon +voima tuntui kokonaan loppuneen. + +Viimein kuitenkin vaikeni sade, taukosi tuuli ja tummasti ullottavia +tähtiä ilmautui sinne tänne öiselle taivaankannelle. Jukke kavahti +istualleen, kuni säikähtynyt, kuuntelemaan kuuluisiko ulkona elon +merkkiä. Suu hömmötti auki, silmät seisoivat ja korvat terotetut +kuulemaan. Tallista kuului hevosten jalkain kopsetta ja vanha yskäinen +kulkumuori rykiä kalkutteli pirtissä. + +»Johan toki ovat yläällä, loppuihan viimein tämäkin yö», ihastui Jukke +ja kömpi ylös. Pani jalkaan märät, saviset kenkänsä ja työntyi +kartanolle. + +Töhmerölle tuntui elämä. Pää oli kuin puusta, ajatuksia ei ollut +ollenkaan, mieli oli kuin tervattu, suu maistui pahalle ja jäsenissä +tuntui lamauttava raukeus. + +Ei ollut vielä nousun aika, etelää kohti oli vasta otavan sarvet. Jukke +haukotteli pitkään ja moneen kertaan, haukotteli että vesi tihkui +silmistä ja luuli leukasaranain repiävän kahdeksi kappaleeksi. +Puistalti päätään ja kaihoisesti virkkoi: »Olisi pitänyt saada nukkua. +Ei tule muuten koreaa.» Palasi jälleen vuoteelleen, ajatteli: »antaa +heidän vielä nukkua muutaman tuntisen, niin ajan ne ylös. Ja jospa +tässä aamun korvassa tulisi unta, että saisin pikkusenkaan nurvahtaa +edes siksikään, että silmät menisivät kiini, niin olisi sekin tyhjää +parempi.» + +Kului tuntia muutama, unta ei vieläkään tullut, ikäväksi kävi +viehkuroiminen ja kadehdittavalle tuntui yhä antaa muitten nukkua. +Nousi Jukke ylös, ajoi kaiken rahvaan pystyyn ja toimitti, että tänne +tulee Hanna leipiään paistamaan heti päivän tultua. Elsalle varotti +kovasti, että ei saa Hannalle osottaa mitään kannemieltä ja pitää +auttaa häntä leipien leipomisessa. + +Tämän toimitettuaan lähti Jukke Tannilaan paikkaamaan Hannan kenkiä. +Rohkeasti astui Jukke Tannilan porstuaan. Hanna heräsi, kohotti +päätään, terotti korvansa kuulemaan ja seurasi korvillaan askeleita, +kunnes Jukke kiskasi oven auki ja työntyi tupaan. + +Keskelle lattiaa hän seisahti, puhalti voimakkaita henkäyksiä, +rykästeli ja virkkoi: -- »Yhäkö täällä nukutaan?» + +»Mitäs sitä yöllä tehdään... Mikä sinua nyt ajelee, kun yösydämmellä +olet kuhnamassa. Vasta ikään löi kello kaksi», virkkoi Hanna unen +töhmeröisesti ja painautui vielä nukkumaan. + +Mutta uni tuntui pakenevan, mieleen tuli ajatus, että ehkä se Jukke +ainakin tuli paikkaamaan kenkiä ja hyvälle tuntui että se niitä +vähänkään tukkii. Ei kuitenkaan kohonnut eikä ollut tietävinään Jukesta +mitään, oli nukkuvinaan vaan ja ajatteli, että sanokoon Jukke asiansa, +jos hän tuli sitä varten. + +Jukke käveli lattialla, rykästeli, karasteli kurkkuaan, rykäsi taas ja +ystävällisesti virkkoi: -- »Kummasti vähän tämä yö on vasta kulunut, +vaikka tätä on ollut olevinaan jo ihan nälkävuoden pituiselta. Minua ei +ole nukuttanut. En ole vielä nukkunut en silmäni täyttä. Tämäkö sinun +eleesi lienee huolestuttanut; tuntui niin pahalta, kun nuo toisen +pirttiläiset sinua niin ahdistavat ja jokapäiväiset puutokset siihen +pitävät likeltä, kuten tuokin kengän puutos. Tulin niitä paikkaamaan.» + +Siinä kirkastui Hannan silmät, kääntyi selälleen vuoteellaan, mieluinen +hymy lepäili kasvoilla ja tyytyväisesti virkkoi: -- »Tuskinpa tätä +elämätä kukkaisten ja ruusuin päällä saanee moni kulkea. Eikö ne liene +puutoksensa muillakin. Kunhan taas Antti joutuu kotiin, niin kyllä +meiltä puutokset pakenevat. Ja toisen pirttiläisetkään eivät ne meitä +purasematta nielase. Saahan nähdä, että aisoissaan pysyvät, kunhan isä +tulee kotiin, vaikka ne meitä kunnottomuuden päähän ahdistelevat.» -- +Nousi istualleen sängyn laidalle, hieroskeli kangistuneita +käsivarsiaan, peitteli lapset ja nousi laittamaan tulta lamppuun ja +hommaamaan kahvia suutarilleen, kun kuuli, ettei se ollut nukkunut koko +yönä. + +Jukke oli tuonut kotoaan härän pääkkönahkan paikkanahaksi, kasteli sitä +aina vesiämpärissä ja irvillä ikenin oikein hartian voimasta väänteli +ja varmasti lausui: »Tuossa on paikkanahkaa, että tukkeutuu reijät. Ei +tuule reijistä kuin tuolla paikataan. Se kestää tallailla kotvemmaisen +kuin minä tuosta näverrän paikat. Sen sanon, ettei tarvitse niitä +jälkiä heti parsia.» + +Hanna liemakehti hyväntuulen näköisenä, kahmerehti pieniä puita, joita +oli uunin ja seinän väliin syttöpuikseen varustanut kuivamaan. Pani ne +uuniin, viritti tulen niihin. Ne rupesivat oikein riehakasti palaa +rekottelemaan ja loimottavat liekit yhdessä lampun valon kanssa +valasivat koko huoneen ystävällisen näköiseksi. Näytti se mielestä +monta kertaa somemmalta kuin illalla. Hetipä siinä uunin kielellä +kiehahti kahvikin. + +Hanna ketterästi toimitti pöydälle kaksi paria valkoisia kultaranteisia +kahvikuppia, kerma-astian ja sokerikorpon. Pani parin lastua rinnakkain +pöydän nurkalle, niitten päälle nosti kullan hohtavan kahvipannunsa ja +kodikkaalle tuntui taas elämä. Hanna laski kahvia kumpaiseenkin +kuppiin, laski pannunsa siihen entisille teloilleen ja kehotti Jukkea +tulemaan pöydän luo. Jukke istuikin tuolille pöydän vierelle, jossa +kahvikupit höyrysivät ja vaahtisorot pyöriskelivät kahvin pinnalla. +Mitä vaahtisoreita tähysteli kumpaisenkin silmät mihin ne sammuu, mutta +ne kumpaisessakin kupissa tupsahtivat Juken puoleisiin laitoihin. + +Hanna hymyillen ystävällisesti virkkoi: »Sinun puoleesipa nuo näkyvät +kaikki rahatkin kiertyvän.» + +Jukelle hykähti nauru oikein sydämmen pohjasta, muisti Antin tuhatta +markkaa, leimautti iloisen katseen Hannaan ja lisäsi: -- »Minähän niitä +tarvitsenkin ja silloin ne ovatkin rahat kotonaan kun ne ovat minulla.» +-- Otti kahvikuppinsa ja hyvälle tuntui mieli. Mielestä oli +kahvikupissa kierteleväin vaahtisorojen hänen laitaansa sammuminen +aivan varma viittaus, että ne Antin tuhannen markkaa ovat niinkuin +tulevia hänelle, ja taskussa oli jo viisikymmentä markkaa aluksi, niin +kuka oli rikkaampi näissä kuuluvin. Kyllä sietäisi isännäksi sanoa eikä +Jukeksi, ajatteli hän ja ryypiskeli kahviaan. + +Kahvi oli juotu, Hanna korjasi kahvineuvot pois, Jukke siirtyi uunin +eteen tuolille istumaan, riisui jaloistaan kenkänsä, tarjosi ne +sisarelleen kehuen että: »Tuossa on täksi päiväksi kengät jalkaasi, +ettei turska niissä jalkineet, vaikka suossa seisoisit yhden päivän. Ne +ovatkin kotoisin nahkan vierestä ja ne ovat olleet voiteen luona, +etteivät sentään vääntele jalkojakaan.» + +Hanna kopperehti kuivia sukkia, pujotti niitä jalkoihinsa, vetää +kurautti Juken pitkävartiset, saveen tahrautuneet kengät niitten päälle +ja alkoi toimittautua karjaansa ruokkimaan. + +Jukkea siinä uunin paisteessa rupesi painostamaan, ajatukset olivat +ikäänkuin seisoneet, matalassa otsassa tumman punertava paksu nahka +vetäytyi ankaroille poimuille, musta tasainen harjastukkainen hiusmarto +laskeutui alas otsalle, että paksukehäinen nenä moslotti aivan +hiusmarron rajassa keskellä otsaa, puistalti päätään, ähkäsi ja +painavasti virkkoi: -- »Minulla tuntuu pää tulevan semmoiseksi pökiöksi +että se alkaa kannattaa seinästä seinään... Ei ollut kahvistakaan apua +eikä parannusta.» Katseli taas liekottelevaan uuniin, puistalti päätään +ja koetti virkistäytyä, mutta silmät vaan vetäytyivät välinpitämättömän +ja samean näköisiksi ja kasvoissa kuvastui lamauttava väsymys. Katsahti +sänkyyn, jossa lapset niin herttaisen näköisinä nukkua kyyhöttivät, +mutta äidin tyhjä sija sängyn laidassa näytti niin houkuttelevan +näköiseltä. Puistalti taas päätään. Silmät vetäytyivät sängyn puoleen +ja itsekseen virkkoi: -- »Mutta minua tuntuu nyt rupeavan niin ihmeesti +raukasemaan, että minä en jaksa kahta korvaani kantaa. Minäpä hieman +köllötän tuossa sängyn laidassa.» -- Sen sanottuaan kallistui siihen +äidin sijalle vuoteelle. Pari kertaa kankeasti lupisti silmiään, suu +vetäytyi auki, hengitys raskeni ja kohta muuttuikin raskaaksi +kuorsaamiseksi. + +Lasten unimielisiin korviin alkoi kuulua kuorsauksen jyrinä. Silmät +kirkastuivat, levesivät pyöreiksi kuni suitsirenkaat. Lapset yksi +kerrallaan kilmasivat lattialle, hieman arasti katselivat vielä +nukkuvaa. Ja kun tunsivat sen Jukeksi, niin jättivät siihen ja +rupesivat hilmerehtämään omissa askareissaan. + + + + +V. + +Jukkea nukuttaa. + + +Päivä oli jo valennut kohta valkeimmalleen. Jukke vielä nukkui +henkihieverinä sängyssä. Vaaralasta tuotiin sana, että uuni on jo +lämpiämässä, pitää tulla leipomaan. + +Äiti toimitti lapsille ruokaa, varusti ruokahuoneen pöydälle leivän, +voilautasen ja viilipytyn, josta käski Mantin osottaa Jukkea syömään +sitten kuin se heräjää. Muuten varotti lasten olemaan hiljaa, että +Jukke saa tarpeekseen asti nukkua, kun ei viime yönä kuulunut +nukkuneen. Ja eipä hänellä nyt ollut mihinkään kiirettä kun hänellä oli +jalassa Juken kengät, niin vaikka nukkuisi koko päivän, kerkiäisihän +tulevan yön seutuna paikata kengät huomiseksi jalkaan. + +Äiti valjasti oriin reen eteen, kantoi taikinasaavinsa rekeen ja meni +leipomaan Vaaralaan... + +Päivä oli jo jälellä puolen kun Jukke kuorsaili ja puhkaili ihan +hievahtamatta paikaltaan, mihin oli kerran kallistunut. + +Äiti oli jo tullut leivänpaistannasta kotiin, jakanut lapsille +voileivät lämpimäisleivästä ja istunut pöydän luokse päivän valossa +ompelemaan Matin puolivillaista mekkoa. Mutta Matti ihastuneena uudesta +mekon saamisestaan rupesi voileipää syödessään pitämään korkeampaa +puhetta. + +Tämä kuului Juken unenhoureiseen korvaan, silmät remahtivat auki ja uni +pakeni. Silloin hän hyppäsi istualleen, töllisteli ympärilleen, pyyhki +univettä suupielistään ja tyytyväisesti virkkoi: »Jopa se kerkesi tulla +päivä ihan valkeimmalleen... Nukahdin toki tuohon... Nukuin niin +makeasti... Oikein sikeästi nukahdin». Sujutteli ruumistaan, nousi +seisalleen, kävellä törkkäili lattialla, punalteli päätään ja +vakuutteli: -- »Selvisipähän pääni. Teki hyvää tuo nukahtaminen. Tuntuu +ihan toisenlaiselle elämä kuin äsken, vaikka niin vähän... Lienenkö +tuntia parin ollut tuossa pitkänäni». + +Hannan kasvoissa näkyi hauska hymy, mutta ei kuitenkaan virkkanut +mitään, ompeli vaan Matin mekkoa. + +Jukke yhä hiljalleen käveli lattialla, väänteli ruumistaan ja hieman +oudostellen virkkoi: -- »Ruumis tuntuu niin kankealle. Miten lienee +tuossa niin painunut. Vaan kaksipa siitä, kunhan pääni selvisi... +Nukunta se lääkettä on. Vaikka sitä ei toisinaan paljoakaan tarvitse, +vaan ilman sitä ei tule ei viikkoakaan aikaan». + +Aurinko selvisi pilven takaa. Tuvan sivuikkunasta paistoi se valkoiseen +uunin rintaan ja synnytti siihen ihanan, punertavan varjon. + +Juken silmät pyöristyivät. Hän siirtyi akkunaan. Oudostuen töllisti +aurinkoon, siirti silmänsä kaukana siintäviin vuoriin. Havaitsipa +etelän kohdalla seisovan mahtavan Koljon vuoren lähinnä kaikista +vuorista, jonka korkeimman kuhmun läntisessä syrjässä oli puolen päivän +piiru. Katsahti taas aurinkoon, joka oli jo kauvas jättänyt puolen +päivän merkin Koljon vuoressa ja läheni laskuaan, katsoi taas Koljon +vuoreen ja taas aurinkoon ja nolostuneena hieman äissään virkkoi: -- +»No iltako nyt... No kauvampa siinä». -- Punalti päätään. -- »Jo minä +arvelinkin... No sepä kumma... En muista, että minua olisi uni +pettänyt». + +Hannasta tuntui vaan hyvälle että sai koko päivän pitää Juken kenkiä ja +mieluisesti hymyillen mukautti: -- »Tallessa on ikä eletty elämätöin +tietämätöin. Tuleehan päivä toinen, jos yksi on mennyt». Otti uunin +suusta kahvipannunsa, jonka oli pistänyt lämpiämään, kun siinä vielä +oli tämän aamuista kahvia. Laski siitä pöydällä odottaviin kuppiin ja +kehotti Jukkea tulemaan unta huuhtomaan suustaan, että sitten paremmin +maistaisi ruoka. + +Juken puoleisessa kupissa pyöriskeli taas pari pientä vaahtisoretta, +jotka näyttivät rientävän Juken puoleiseen laitaan. + +Hanna muisti tänä aamuna vaahtisoreitten miellyttäneen Jukkea, niin +taas naurusuin virkkoi: »Sinun puoleesi ne aina vaan näkyvät rahat +kiertyvän. Minä en näy saavan en pennin kyökkää». + +Jukke muisti taas sitä Antin tuhatta markkaa. Sydän hyppäsi, että äsken +tosi kun toinen kerta. Tuntui aivan varmalta Siirin kihlaus, Poken +kauppa ja Antin tuhat markkaa. Siirti tuoliaan likemmäksi pöytää, istui +siihen ja hymysuin katsoi kahvikuppiin, jossa hienon harmaan höyryn +seassa vielä hiljaa kierteli muutama pieni vaahtisore. »Sano arpa syitä +myöten, elä miehen mieltä myöten». Ja yhä kiinteämmin terottui silmä +siihen kiertelevään ja pienenevään vaahtisoreeseen. Ja tarkasti, ilman +hengähtämättä seurasi sen kulkua, kunnes se viimein vierähti Juken +puoleiseen laitaan, johon se kokonaan sammua tupsahti ihan +silmänräpäyksessä. Paksut huulet vetäytyivät hienoon mieluiseen +naurunkihnaan ja silmissä loisti leppoinen ihastus, kun otti kuppinsa +käsiinsä ja rupesi siitä ryyppimään kahviaan. + +Kahvipannu teki sen häpeän, ettei tullut kuin yhdet kupit vaan ja +lapset jäivät aivan ilman. Tosin niille ei äiti halunnut paljoa +antaakaan, vaan kun lapsilla on osattuutta mieli karvas, eikä osan +vähyyttä, niin oli äiti jonkun herneen antanut kullekin. Mutta nyt +saivat tyytyä vaan sokeripalaan ja lämpimäisleipäisiin voileipiinsä, +joita tähteitä oli vielä heillä käsissään. Äiti korjasi kahvineuvonsa +pois, toi pöydälle kaksi lämpimäisleipää, vadillisen lihavuoluja, +voilautasen, viilihulikan ja lusikan sen viereen. Kehotti Jukkea +rupeamaan syömään. + +Jukke tunsi povessaan vinkeän hiukaistuksen, jonka vaikutti näkeminen +mieluista ruokaa niin lähellä. Odottamatta toista käskyä, tarttui hän +ruokaan käsiksi; unohtaen kokonaan nuoren sulhasmiehen ja arvokkaan +talonisännän ryhdikkäisyyden, rupesi syödä harnimaan oikein kilvassa. + +Pieni Matti seisattui lattialle katsomaan, kun Juken harjastukkainen +pää alituistaan nieskitti, sen mukaan kuin leuvat liikkuivat. +Kummeksien sitä Matti katseli pitkän hetken, mutta siitä ei Jukke +perustanut mitään, veti vaan kuohkeita leipäpalasia ja rasvaisia +lihakimpaleita ehtimiseen toista toisensa perästä puoleensa ja viiliä +heitteli sekaan kuni koneeseen. Suu myllysi myötään täynnä kuni +tiilentekijän savitynnyri. + +Mutta viimein Matti juosta kiimasi ruokahuoneeseen, tarttui äitiin +syliksi ja loistavin silmin pehmeällä lapsen kielellään toimessaan +virkkoi: »Tuo Jukke työpi monta viiti palatta». + +Äiti leimautti iloisen katseen Mattiin ja herttaisesti virkkoi: »Anna +Juken syödä. Sillähän on nälkä, kun se on vasta nukkumasta noussut. +Mikähän sinullakin on aina kun nukkumasta nouset». + +Matti ei vieläkään näkynyt ymmärtävän asian oikeata laitaa. Mietti +hetken ja sitten ketterästi virkkoi: »Minäpä noutenkin aamutella». + +»No Jukella on sitä nälempi, kun hän on nukkunut koko päivän syömättä», +virkkoi äiti hymysuin ja taputteli kädellään Matin punottavaan poskeen. + + * * * * * + +Ilta oli jo pimennyt melkein yöksi. Hieno päivän kajaksen kellahtava +juova häimötti lännen kaukaisella rannalla. Mutta pohjoisessa metsien +latvoilla loihuili valtavat revontulet. Ja kun päivän viimeinen kajas +kokonaan vaipui lännen vuorien helmaan, niin silloin revontulien +monivärisinä hulmuilevat liekit kulovalkean tavalla kohosivat aina +korkeimmalle taivaslaelle ja peittivät kokonaan pohjoisen taivaan +kannen. + +Tätä liekkien vallatonta taisteloa korkeuden vuorilla katselivat Hanna +ja Jukke Tannilan peri-ikkunasta aivan työttömin käsin. Huone sai +ikävän kaamean valon ja lapsetkin hyypiyksissään tulivat äidin viereen +istumaan. Mutta kun näkivät ettei äiti pelkää, niin eipä hekään +pelänneet. Tyynesti, äänettöminä vaan istua ketrottivat kuni kanan +poikaset yöpuullaan emänsä vieressä. Suurilla silmillään vaan +seurasivat taivaan kannella sinne tänne sinkoilevia liekkivirtoja ja +vuoroon aina katsoivat äidin silmiin, että mitä niistä äiti pitää. + +Mutta yhtäkkiä ilmautui sekaan punertaviakin liekkiviuloja. Jopa +huilahteli ihan veripunaisiakin suortuvia, jotka kuitenkin +silmänräpäyksessä vaalenivat toistenlaisiksi. Mutta uusia samanlaisia +siellä täällä kaukana ja likellä hulmahteli esiin aivan ehtimiseen. +Tämä rupesi äitiä kammottamaan. Rupesi hieman vapisemaan. Tarttui Juken +käteen ja hienosti väristen lausui: »Olipa hyvä, kun olit täällä... Tuo +ei ole oikeaa... En ikänäni ole nähnyt tuonlaisia... Huh... Mitä tuo +nyt merkitsee...» + +Koko pohjoinen taivaan kansi aaltoili veripunaisena kuni lainehtiva +meri, mutta Jukke ei ollut millänsäkään. Lystin tuulen näköisenä vaan +silmät rävähtämättä katseli liekkien hurjaa kilpa-ajoleikkiä ja odotti +mitä tuosta lopuksi tulee. + +Viimein rupesivat liekit hajoamaan ja muutamia niitä vieri aina etelän +vuoriin asti. Mutta silloin rupesivat harvenemaan ja tuokion kuluessa +sulivat kokonaan ja katosivat äärettömään tyhjyyteen. Ainoastaan +virkeät tuikkivat tähdet jäivät valvomaan ja niukasti valaisemaan +syksy-yön kuutonta taivaan kantta. Ja pimeään syvyyteen kätkeytyi +uneksiva maa. + +Hanna pani tulen kattolamppuun, asetti sen niin suurelle kuin taisi. +Haki vielä ainoan kynttilänsä pöydälle palamaan, että tulisi enemmän +valoa. Koko ruumista karsei salaperäinen pelon tapainen arkuus. Istahti +pöydän taakse penkille, otti sukan kudelmansa, puistalti itseään ja +syvästi kaihoen sanoi: + +»Huih, kun tuntui ilkeälle. Olivat niin kamalat nuo revontulet. Koko +ruumistani luistelee niin oudosti... Mitähän hänestä hyvä Isä +näyttänee. Ei se pateetta mene tuonlainen ilmestys... Sota mahtanee +tulla... Huih, miten tuntuu oudolta... Olipa toki onni, kun olit +täällä. Minua hurmasi yhden kerran silloin kuin hoilahti koko taivas +punaiseksi ja tämä huonekin näytti ihan punaiselta. Niin hurmasi +päätäni ja vihlasi sydäntäni että pyörtyväni luulin. Ja likeltä se +olisi pitänytkin, jos vaan olisin ollut yksin noitten lapsisirkkain +kanssa... Kuoluvuottahan ne vanhat tietäjät kuuluvat nyt ennustavan. +Sen edelläkö lienee tuo ollut. Ja minäkö kuolen ensimmäiseksi, kun +minuun kävi tuo ennustus niin pahasti». + +Matti ja Kaisu tulivat äidin viereen istumaan, panivat päänsä hänen +helmaan ja Matti nyrpeästi virkkoi: + +»Ei äiti taa kuolta». + +Äiti taputti Mattia poskelle: »Eihän toki Jumala salline sitä. Ei +joutaisi äiti vielä kuolemaan, kun on Matti ja Kaisukin niin +pikkuiset». + +Manti remautti iloisen katseen äitiin: »Enpä sitä ole minäkään vielä +hyvin suuri». + +»Et ole sinäkään vielä liian suuri. Kaikki tarvitsette vielä äitiä ja +isää, mutta milloin tulee isä... Kaukana ehkä on isä vielä... Jumala +pitäisi tervennä häntä siellä ja meitä täällä, niin sitä hauskempihan +pitkän ajan perästä taas olisi tavata isän meitä ja meidän isää», +lohdutteli äiti. + +Matin poskia pullisti hyvä ajatus. Silmät harreilivat, pää kallisteli +sinne tänne, puoleen ja toiseen, katsahteli sitten äitiin, Kaisuun ja +Mantiin ja iloisesti alkoi kertoilla: + +»Tittä kun itä tuopi nitua ja linkilöitä ja ja lutinoita ja ja tokelia +ja ja pipalia ja ja makeitia ja ja ... ja ja nitua, niin tittä myö +taahaan niin tuulia kämpäleitä nitua ja ja kolkean läjän kitinöitä ja +makeitia. Niitä tyyvään tittä monta viiti päivää». + +Äiti kutoi käsillään sukkaa ja hymyillen katseli toimessaan tuumailevaa +Mattia. + +Jukke ei vieläkään muistanut ruveta kenkien paikkuuseen. Oli vaan +eksynyt omiin ajatuksiinsa. Hän oli päättänyt, ettei hän siitä yhdeksi +taloksi rupeamisesta rupea puhumaan, ennenkun Antti tulee kotiin ja +sitten jos Antti ei muuten taipuisi ruunikon kauppaan eikä taipuisi +mitenkään antamaan sitä tuhatta markkaa markkinarahoiksi. Sillä Siirin +kanssa ne sujuisivat asiat sitä paremmin mitä enemmän olisi rahaa. Ja +eihän ne tyhjään menisi, jos niitä vähän tuhlautuisikin, kun Siirillä +on neljä tuhatta huoltajan takana, jotka ovat irti silloin kuin on häät +pidetty. Mutta nyt oli muuten sangen hyvä tilaisuus siitä yhdeksi +taloksi rupeamisesta ottaa puheeksi kun Hannalla tuntui olevan niin +suuri turvallisuuden tunne häneen ja puutokset täällä kotona ovat +suurimmallaan, jotka halventavat kodin arvoa. Niin näytti se olevan +ainoa paras tilaisuus ruveta siitä puhumaan. Katsahti lamppuun, +kynttilään, katsahteli Hannaan, lapsiin erikseen itsekuhunkin ja taas +lamppuun, kynttilään, Hannaan, lapsiin ja Hannaan. Karasti kurkkuaan ja +hieman arasti virkkoi: + +»Minulla tuli itsestään tässä mieleeni semmoinen ajatus... Semmoinen +soma aatos, että en malta olla sitä sinulle sanomatta». + +Hannan kasvot hieman punastuivat, vilkasi kiinteän kysyvän silmäyksen +Jukkeen ja tyynesti hymyillen hieman leikillisesti kysyi: + +»Mikäs aatos sieltä nyt tulee? Anna vaan tulla lämminnä käsiin». + +Jukke rykäsi. Suu vetäytyi niepseään naurun kihnaan ja hyväntuulen +näköisenä alkoi: »Niin... Minun mieleeni juolahti ajatus että, että me +rupeamme yhdeksi taloksi». + +Sen pitemmälle ei Jukke kerinnyt, kun Hanna leikin varjossa kysäsi: +»Niin, kuka ja kuka?» + +»Sinä ja minä!» virkkoi Jukke naurahtaen suusta sanaa katkasten +vastaukseksi. + +»Mistä sinä nyt semmoisen löysit?» + +»Tuli vaan omia teitään mieleen,» vastasi Jukke tosissaan. »Mutta se ei +olisi hulluinta, jos se oikein ajatellaan». + +Hanna ei jatkanut sitä puhetta, hymyili vaan itsekseen ja painoi päänsä +kumarruksiin ikäänkuin kätkeäkseen kasvojaan ja neuloi vaan neulettaan. + +Jukkekaan ei oikein arvannut mitä sanoisi, joka miellyttäisi. Odotti +eikö Hanna sanoisi aluksi jotakin, mutta sitä ei tullut, niin Jukke +alkoi kertomuksensa oikein taloudelliselta kannalta. + +»Sen minä kyllä sanon että Antista ei ole isännäksi... Siitä ei +tarvitse pahastua. Sen minä kyllä olen merkinnyt, että Antilla ei ole +isäntämiehen luontoa semmoista kuin esimerkiksi minulla on... Minulla +se juuri on isännän luonto». + +Ravisti hieman päätään ja lisäsi: + +»Minä saattaisin hallita vaikka kuinka suuren talon. Siihen on minulla +aivan syntymäluontainen taipumus... Niin -- katsohan kun minä selitän, +miten lautasiaan myöten ne menevät kaikki asiat. -- Nyt niinkuin sinä +tiedät, meillä on täysi ele. Joka puolelta ihan kukkuripää ele. Sanalla +sanoen Takkulaisen sanaan mitä meillä puututaan, sitä meillä ei +tarvitakaan... Mutta meillä kun on tuota vähän niinkuin tuota, niinkuin +velan suonta. Mutta tämä teidän eleenne aivan luineen lusikoineen +joutaisi rahaksi. Niillä maksettaisiin velat, tupsautettaisiin aivan +yhteen sanaan. Ja vieläpä jäisikin rahoja tuota niinkuin käsirahoiksi +talon hoitajalle, niin silloin ei olisi asiat enää kierossa. -- Mutta +katsohan. Jos nyt esimerkiksi Antti tuopikin rahoja, niin ne tässä tätä +pientä talon nurkkaa hoitaessa hupenevat kuni kuumille kiville ja +puutokset ovat arvollaan. Mutta meillä on toisin, meillä on talo +täyteläinen. Omat miehet tekemään työtä, niin meillä ne näkyy rahat, +meillä ei hupene tuhat markkaa kuin tina tuhkaan. Ja kyllä Antti sen +itsekin tietää, että minä olen isännäksi sopivampi kuin hän. Siihen on +minulla ihan luontainen luonnon taipumus. Se on minulla ihan luontaista +ja sen minä sanon, että se talo ei ole autio, jossa minä olen +isäntänä». + +Hannan mielessä tuntui, että pitäisi siihen jotakin sanoa, mutta ei +selvinnyt, mitä oikein sanoisi. Tuo tuuma yhdeksi taloksi rupeamisesta +jylähti mieleen niin somalta ja kummalliselta. Vaikka hän sitä aatetta +koetti karkottaa luotaan, niin kuitenkin se kodikkaisuus, +vieraanvaraisuus ja ystävyys, mitä Vaaralassa päivällä osotettiin, +paistoi mielessä niin kirkkaalta, herttaiselta, puhtaalta ja lämpimältä +kuin kesäaamu. Ja tuntui se aivan eksyksissä olemiselta asuminen +Tannilassa vierasten ja kateellisten ihmisten keskessä. + +Tätä mieltään ei kuitenkaan Hanna mitenkään ilmaissut. Ja tätä paitsi +olihan Tannilassa isällä koti, jossa hänen perheensä asui ja johon hän +oli perheelleen kodin laittanut, ja siltä puolen katsoen näytti vaan +houraukselta ruveta ajattelemaan Vaaralaan muuttamista. Mutta mielessä +yhä tuntui, että jotakin asiallista pitäisi sanoa Jukelle vastaan. Vaan +kun mielessä väkisinkin pyöri tuo selittämätön arvoitus, niin ei +parhaimmalla tahdollaankaan löytänyt varsinaista sanottavaa. Niin +tekeytyi leikilliseksi ja leikin varjossa virkkoi: + +»Aivanhan sinä nyt puhua leskuttelet kuin sinulla ei olisi +poskiluitakaan. Mies puhua vestelee kuin valmista asiaa, vaikka asiassa +ei ole hihaa eikä helmaa. Mikä isäntä se on, jolla ei ole emäntää?» + +Jukke kekautti päätään: »Kyllä isäntä emäntiä saa, jos haluaa. Kyllä +sitä hevosia saa, jolla talli on». + +»Ei se ole otettava niinkuin leipä kaapista». + +Juken mieli meni Siiriin ja hämmentyi siihen ne talousajatukset. Mutta +kun taas oli ajatellut muutamia kertoja päänsä ympäri, niin alkoi +tuntua liiaksi lyhyeen loppuneelta se yhdeksi taloksi hommaustuuma, ja +etsi hän taas syitä päästäkseen uudestaan alkuun, vaan kun oli äsken jo +puhunut puolestaan pääkohdat täydessä laveudessaan, niin tuntui se, +että siihen oli Hannan vastattava. Niin tekeytyi totiseksi ja tutkasi: + +»Mutta sanoppa todellakin ajatuksesi tässä asiassa. Eihän puhe asiata +pilaa, eihän siltä tarvitse siitä tulla kokoakaan, vaikka siitä +tuumitaan valmiiksi, mutta eihän tuo mahdotontakaan ole. Sanohan suusi +puhtaaksi». + +Hanna ei saattanut enää tekeytyä leikilliseksi eikä kuitenkaan tahtonut +mieltään ilmaista. Otti totisen muodon, venytteli sukankudelmataan, +mitteli sen pituutta ja venytteli sitä sekä leveydelleen ja +pituudelleen ja totisesti virkkoi: + +»Sehän on vanha sananlasku, että sinne naula menee, mihin kurikka ajaa. +Minä menen mihin Antti viepi... Mutta meillä on tässä tätä maan nurkkaa +siksi, että rypysijaksi, että kun Antti heittää pois ne kulut, kun on +päästy velattomaksi, ja rupeaa hoitamaan maataan, niin me eletään tässä +kuin mesi mättäässä. Paljon päälle me emme pyrikkään». + +»Hym! Anttiko heittäisi pois matkustukset. Ei, ehei veikkonen! Eihän +tukkilaisten aika kulu missään muualla kuin siellä. Tukkilaiset ovat +kuin omituinen kansa, ei niitten aika kulu maatyössä enempi kuin +mustalaisten. Anttikin on siihen siksi lyöpynyt, että sille tulee ikävä +maatyössä», virkkoi Jukke päättävästi. + +Tuo sana »tukkilaiset» hipasi Hannaan kolkosti. Ei hän koskaan soisi +Anttia tukkilaiseksi mainittavan, mutta minkäpä sille teki, kun se +kuitenkin oli tukkityössä, niin tukkilainenhan se oli. Mutta hänen +mielestään olisi kuitenkin Jukke voinut olla nimittämättä häntä +tukkilaiseksi. Tunsi mielensä hieman ynseäksi ja tympeästi vastasi: + +»Kyllä se ei siellä lystikseen ole, vaan mistähän runsaamman palkan +saa, niin siellähän sitä on. Ja ihmisiä ne ovat tukkilaisetkin». + +Tuon viimeisen lauseensa sanoi Hanna pontevasti, jotta Jukke kuulisi, +ettei hän siitä pidä, että Anttia sanotaan »tukkilaiseksi», näpisti +suunsa kiini, josta näkyi, ettei hän enää tahtonut puhua asiasta, ja +näytti kyllästyneen näköiseltä koko seuraan. + +Jukke kun näki Hannan pahentuneen, niin mielessään hieman katui sitä, +kun oli Antista niin sanonut, mutta arveli kuitenkin, että ei sen arvo +siinä alennut. Vaikkapa hänellä nyt olikin tuhannen markkaa rahaa, niin +eihän hän sentään periältään ole kuin petäjäleivällä huhmaren vieressä +kasvanut pahasen mökin poika. Viitalasta hän on kotoisin, se ei tule +paremmaksi, vaikka hänellä olisi kymmenen tuhatta rahoja. Joka lantiksi +lyödään, se lanttina pysyy. + +Mutta Hannalle mieliksi aikoi hän nyt puhua Antista parempaa. Ei niin +pahaa, jossa ei jotakin hyvää. Olihan Antissa hyvätkin puolensa; jos ne +hyvät puolet eivät olleetkaan niin erittäin suuresta merkityksestä, +niin oli ne jotakin ainakin Hannan mielestä. Ja totisesti alkoi: + +»Se sillä Antilla on kiitettävä puoli, että se on niin taipusa +eukkoonsa. Olen nähnyt, että sinä saat pyörittää vaikka ympäri sormesi, +sinä saatat sitä vetää nenästä, vaikka kaivoon taluttaisit. Sen olen +nähnyt, ja jos sillä sitä tapaa ei olisi, niin en puhuisi mitään +tästäkään yhdeksi taloksi rupeamisjutusta. Ja sinä kun kerran ruvennet +tähän asiaan, niin kyllä sinä saat Antin taipumaan... Minulla on tämä +sinun joukkosi huolessa ihan kuin oma joukkoni. Ja tuntuu minusta, että +tämä on enemmän sinun joukkoasi kuin Antin, niin haluan laittaa sen +semmoiselle jälelle, jossa ei ole honkien hosuttavana. Niin, Antti kun +tulee kotiin, niin sinä saatat sille tästä tuumata. Minulle on se ... +no en huoli sanoa... Sinun kanssasi kyllä sovin, sinusta olen aina +parhaiten pitänyt. Niin, Antti vaikka kulkekoonkin tukkitöissä, se on +sitä parempi, kunhan vaan rahaa tuopi, ja silloinhan hänellä ei ole +joukostaan huolta. Sanalla sanoen, se sillä Antilla on mainio +ominaisuus, että sinuun taipuu. Kun se kerran sinuun taipuu, niin kyllä +me se saadaan sujumaan mihin tahdotaan ja mihin tarvitaan. Hän kun on +nyt päässyt rahatienesteihin käsiksi, niinkuin näyttää, niin annetaan +tienata; kyllä me saatamme hoitaa rahat ja talot. Ja siinä tapauksessa +se Antti täyttää ihan miehen sijan tässä yhteiskunnassa, paremmin ikään +kuin muuten mitenkään.» + +Tuossa Juken puheessa ilmaantui jotakin semmoista epämiellyttävää, niin +Hanna toivoi sen loppuvan mitä lyhempään. Katkaistakseen Juken puhetta, +muistutti kenkäin paikkuusta, mutta Jukke sanoi hänellä olevan kotona +toiset kengät itselleen huomiseksi, lupasi ne kenkänsä Hannalle siksi +aikaa, kunnes hän kotonaan Joonalla paikkuuttaa ne kengät. Mutta +avojaloin hän ei voinut mennä kotiin. Kun ei sopineet Hannan repaleet +hänen jalkaansa, niin pani omat kenkänsä kotimatkaksi ja aikoi ne +aamulla tuoda tai lähettää. Hanna pelkäsi, että hän voisi jäädä aivan +kengittä huomiseksi, niin kielteli Jukkea viipymään täällä ja +paikkaamaan ne paikoillaan. Mutta Jukke vaan nyökäytti päätään ja +tarmokkaasti huomautti: + +»Jolla on kello kaulassa, sen on pää painossa. Minua tarvitaan +kotonakin. Ei pala kotonakaan kauvan tuli, jos minua ei alkaisi näkyä». + +»No eihän sinulla nyt siellä imevää ole kotonakaan, jos nyt tämän yön +täällä viipyisit?» esteli Hanna. Mutta Jukke ei totellut, toimittautui +vaan tielle, kun näki että kello oli kohta yhdeksän. + +Hanna saattoi Jukke-veljeään rappusille asti ja ystävällisesti virkkoi: +»Aivan tervapimeä. Miten sinä osaat mennä... Voi, voi, kun et ollut +yötä». Puistalti ruumistaan ja lisäsi: »Hyi, kun minulla on vielä +nahkassa se äsköinen kamaluus niistä revontulista. No, ole nyt täällä +yötä, voithan aamulla mennä varhain. Palaa vaan takaisin tänne +huoneesen minun huvikseni. Et tule turhiin, usko pois». + +»Akka tieltä pyörteleksen, ei mies pahainenkaan», virkkoi Jukke ja +jalkatarkalta lähti astua haromaan öistä kartanoa hieman häämöttävää +porttia kohti. + +Hanna paitahihaisilla käsivarsillaan rintaansa puristaen hieman +viluissaan seisoi rappusilla ja kuunteli kunnes Juken epätasaiset +askeleet pakenivat kuulumattomiin ja Juken peikkomaiselta näyttävä +mateleva olento kokonaan suli mustaan yöhön, palasi tupaan lasten +luokse ja revontulien kamakka muisto oli kylmänä kivenä povessa. Eikä +haluttanut enää valvoa, teki vuoteensa ja laittautui nukkumaan. + +Tavalliselle sijalleen lastensa vaiheille kallistui Hanna, jossa vielä +unettomat silmät johtuivat tuvan peri-ikkunaan tervehtimään pohjoisen +taivaanrannan välinpitämättömän näköisesti vilkuttavia tähtiä. + +Niitä autuaan otsan puhtaasti viattoman näköisiä silmiä katseli Hanna +ja pyhän hienosti sulavan mielen ylennyksen tunsi johtuvan sielunsa +himmeihin kammioihin. Käänti hieman päätään, niin silmiin avautui tuvan +sivuikkunasta etelän ja lännen rinta lukemattomine tähtineen. Siinä +laskeutuva ehtootähtikin iloisena liekehti levitellen kultasiipiään +jääneille iloiseksi hyvästiksi, rientäessään autuasten maahan. Siihen +asettui Hannan kuljeskeleva silmä. + +»Tuolla ... tuolla tuon sinikannen, tuon tarhan tuolla puolen on se +asumus, jossa ei päivän murehet eikä huomisen huolet paina mieltä. + +»Siellä on pieni Saimikin, se kultaperhonen... Vuosi sitten se +kultakäpynen kiikkui tuossa rinnoillani ja sommitteli kieltään sanomaan +ymmärrettävästi. Mutta siellä on hän. Ei paina mieltä ikävä, ei huoli. +Ei elon vuoria himmennä autere hämärän toivon. + +»Siellä on Saimi, sisaruksista nuorin. Siellä oli hänen osansa, mutta +missä on meidän, jotka ryvemme täällä elon tunkioissa. Missä on osa +näitten kolmen vieressäni nukkuvan, joitten liina on vielä puhdas, +mutta jos he viipyvät täällä, missä on heidän osansa -- missä...» + +Hiipivä uni ummisti silmät, käsi unohtui suoraksi lasten päälle kuni +hyvän enkelin suojeleva siipi. Kasvoihin palasi viehättävä hymy ja +rauhallisesti lainehti rinta. + + + + +VI. + +Hanna saa Antilta kirjeen. + + +Aamun hohtava koite oli jo itäisen taivaan poutaisella rannalla, josta +kainosti hymyilevä himmeä valo levisi vuoriin ja laaksoihin. Kummun +kuusetkin ihastuksissaan korvat pystyssä seisoivat tyynesti odottaen +päivän sanomia. + +Kointähtikin riemuisena liekehti koitteen rajalla ja kiirehti valoa +kohti. + +Silloin nousi Hanna, pukeutui päivän työpukuun ja hyräillen erästä +lasten aamuvirttä irtanaisin mielin riensi ulos. Mielessään muisteli +untaan, kun hän oli unissaan Antille kirjoittanut hyvin sievästi +kirjeen ja lähettänyt hänelle. Aikoi mennä navettaan karjaansa +hoitamaan. Kartanolle tultuaan seisahti katselemaan tuota miellyttävää +luonnon juhla-aamua. Mutta samassa huomasi hän vastaansa rientävän +erään pienokaisen köyhän mökin tyttösen, äitinsä repaleinen nuttu yllä +ja suuret äitinsä kenkäkolttoset jaloissa. + +Jo matkan päästä ojenti kättään Hannaa kohti. Hänen kättä pitemmän +repalaisen hihan suusta valkoinen monileimainen kirje työntyi esiin. Ja +loistavin silmin helkkeällä lapsen äänellä iloisesti virkkoi: + +»Tässä on teille kirje. Postineiti oli illalla antanut äidille ja +pyytänyt tuomaan kiireesti teille». + +Hanna koppasi kirjeen, katsahti päällekirjoitusta, suu vetäytyi +hauskaan hymyyn, silmät leimusivat syvästä ilosta ja oikein huudahti: +»Antilta kirje. Voi, voi...» Katsahti tyttöön iloisesti lämpimän +silmäyksen ja lisäsi: + +»Sinä lapsikulta, aamun enkeli, toit Antilta kirjeen... Sinä saat +suuren voileivän. Vai tahdotko sinä vielä muutakin?» + +Tyttö, joka ei vielä ennen ollut kuullut itseään niin hyvällä nimellä +mainittavan, vilpittömän puhtailla suurilla silmillään lämpymästi +katsella remautteli Hannaan ja kainosti vastasi: »En». + +Hanna talutti kädestä mukanaan tytön tupaan, toimitti voileivän käteen. +Toi vielä paksun leivän, laittoi sen tytölle nutun poveen ja muistutti: + +»Viehän tämä äidillesi». + +Tyttö kirkkain silmin vilkasi kiitollisen katseen antajaan ja pyörähti +lähtemään. + +Hanna aukasi tytölle oven, josta tyttö mujahti ulos ja suurine +kenkineen lähti astua koltostamaan kotiinsa. + +Toisella kädellään hallitsi leipää povessaan ja toisesta kädestään +syödä nyhti voileipää. + +Hanna koppasi saksinsa, leikkasi kirjeen kuoren auki, tempasi sieltä +kirjeen, katsahti ensin sen pituutta, mutta rupesi alusta lähtien +lukemaan ja silmät olivat ahmivan näköiset. Luki parin tai kolme riviä, +niin kasvoihin levisi syvästi uhkuva iloinen hymy. Ja kesken kirjeen +lukemista löi käsiään yhteen: »Tulossa jo!» Ei hyvältä mieleltään +joutanut enempi lukemaan, käsiään hykerrellen käveli ympäri tupaa ja +hoki: »Tulossa jo...» + +Toinnuttuaan siitä ihastuksesta, luki Hanna kirjeen moneen kertaan, +pani sen pöytälaatikkoon samaan pinkkaan, jossa oli jo kymmenen entistä +tämän kesäistä isän kirjettä, ja poistui karjansa hoitoon. + +Mutta Vaaralaan oli lentänyt sana, että Hannalle on ollut Romppalan +postitoimistossa leimattu kirje, luultavasti Antilta. + +Jukke koppasi aitasta vasta illalla palvisaunasta tuodun lampaanlavan, +pisti sen nuttunsa poveen ja lähti Tannilaan tiedustamaan, oliko kirje +Antilta ja mitä siinä oli. + +Hanna näki Juken toimessaan astuvan tupaan, niin riensi hänkin perässä. + +»Tuossa on sinulle palviaista, eilen oli meillä palvisauna, niin +koppasin tuon, että saat siitä lastesi kanssa keiton!» virkkoi Jukke +loistavin silmin ja työnsi lampaanlavan sisarelleen käteen. Mutta Hanna +ei siitä paljon joutanut välittämään, ei sitä eikä tätä, mielessä vaan +oli että se on matkalla kotiin. Meni pöytäkaapilleen, kopristi sen +laatikosta kirjeen ja palavin silmin virkkoi: »Minäpä sain tämmöisen.» + +Jukke oli aikeessa ottamaan käteensä, mutta pyysi kuitenkin lukemaan +mitä siinä sanotaan. + +Hanna makeasti hymyillen aukasi kirjeen. »Se ei tässä kirjoita muuta +kuin ilmoittaa tulostaan ja kutsuu hevosta Suvannolle ensi maanantaina. +Se kirjoittaa vaan näin: + +»Rakas Hanna. + +Olen matkalla kotiin. Viimeistään maanantaina tämän kuun +kolmantenakymmenentenä päivänä saavun Suvannon kaupunkiin. Jos voit +niin toimita oma hevonen sinne noutamaan. Olisi sangen hauska omalla +kauniilla hevosella tulla kotiin. + +Kuitenkin, kaikessa tapauksessa olen tiistai-iltana eli +kolmantenakymmenentenä yhdentenä päivänä kotona... + +On sangen vähä aikaa. Siis pitemmät puheet jääkööt äänen kantamalle. + +Ole tervehditty näkymättömällä lemmen syleilyksellä. + + Oma Anttisi». + +»Ensi maanantaina. Nyt on meillä torstai... Ensi maanantaina... Pyhänä +pitäisi lähteä... Olisi hieman alentavaista isäntämiehen lähteä +hakemaan tukkilaista, mutta kuitenkin se sietäisi minun lähteä +hakemaan, ettei se sitä tuhatta markkaa kerkiäisi panna mihinkään +asioihinsa», ajatteli Jukke ja puolen päältä niinkuin tarjoutuen kysyi: + +»Kenen aiot laittaa hakemaan Anttia?» + +»Olen ajatellut juuri sinua. Sinullehan voisin tuon oriin uskoa», +virkkoi Hanna. + +Jukke punalti päätään ja empien jatkoi: »Minä en kyllä mitenkään +joutaisi, mutta ei tuota oritta ole hyvä muille antaa, niin joko häntä +pitänee ottaa jouto kiireestäänkin ja lähteä?» + +Otti kirjeen sisarensa kädestä, katseli sitä ja itsekseen mutisi: + +»Kolmaskymmenes päivä... Ramppalassa kahdeskymmenes päivä ja täällä +kahdeskymmenes kuudes... Tiistai-iltana kotona.» + +Lapset toimisivat valveilla, kipelehtivät sängyssä, mutta näkivät, että +äidillä on jotakin verestä hommaa, niin tulivat uteliaiksi. Vaan äiti +ei tahtonut lapsille siitä virkkaa, että ne vaan paremmin ikävöisivät. +Otti sen lampaanlavan, leikkasi siitä vuolun ja pisti sen suuhunsa. +Mutta silloin lapset kirkkain silmin kilmasivat ympärille. + +Matti se tarrasikin täysin sylin äitiin ja pieni Kaisu ojenti kumpaset +kätensä äitiä kohti, sormet harallaan. Äiti palavin silmin katseli +lapsiin. + +»Mitä kissanpoikia sieltä pemahti, kun tunsivat lihan hajun... Kas +Matillakin kun on silmät pyöreänä ja suu ammollaan kuin variksen +pojalla... Ja entäs Kaisu nupukka... Tuolle pienimmälle paarmalle sitä +pitää antaa ensimmäiseksi... Kas tässä pikku sirkalle. Tässä Matille. +Ja vieläpä se on suu sulalle Mantillakin. Ja onpa se suu sorsallakin +jos sorsan pojillakin», virkkoi äiti sulavasti, pisti lihaviipaleen +omaankin suuhunsa ja vei lampaanlavan talteensa ruokahuoneesen. + +Jukke naurusuin käveli lattialla, levällään oleva kirje retalehti +heiluvassa kädessä, mielessä mutuili asiat hyvällä kannalla, mutta +Hannalle hän tahtoi jotakin kehua taloudestaan, ettei kokonaan +unhottuisi yhdeksi taloksi rupeus. Katsahti lapsiin, jotka mieluisen +näköisesti syödä nakertivat lihaa käsistään, ja kun äiti palasi +ruokahuoneesta, pureskellen hänkin lihakipenettä, alkoi kehuskella: + +»Meillä sitä on lihan viljaa. Eivät sopineet kerralla saunaan +palvautumaan. Kun teurastettiin kolmattakymmentä lammasta, suuria kuin +peuroja, siihen kaksi sarvipäätä, suurta kuin hirveä ja lihavaa kuin +hylettä; siihen kolme sika röhnää kuin virtahepoa, niin niistä röykkö +pääsi lihoja. Niin, siinä rasva räiskää, ennen kuin ovat kaikki luina +ne liharoviot. Ja vielä olisi ollut tapettava se kaksivuotinen +härkäkin. Se on koko peto. Ei uskoisi sitä kaksivuotiaaksi. Se kun +toisinaan piekautuu siellä karjassa ihan itsekseen vaan ja niin se +puskee mättäitä, ihan polvillaan jymyää. Siitä toisekseen rupeaa +möyrittämään, vääntää silmänsä nurin ja taas ärtyy puskemaan mättäitä +ja väliin taas kuopii maata, puuhaa ja puhaltaa niin tuhannesti, että +oikein hirvittää. Kykääseenkin se aina kun menee, niin ruotimummo ei +sitä suvahteisi. Se aina menee seipään kanssa pois hätyyttämään, niin +tämä veitikka vaan sarviaan näyttää eikä ole tietääkseenkään lähdöstä, +vaikka ämmä seipään kanssa terhentelee minkä taitaa.» + +Hannaa ei tuo Juken puhe hyvin miellyttänyt, hieman kummastellen kysyi: + +»No kykäässäkö se sitten saa ollakin koko päivät? Eikö se pidä kovin +pahaa siivoa?» + +»Minkä hän taitaa! Jos vähän tohertaakin, niin onhan se oma sika +oma taikina, ei niitä päälle kylkiensä syö», vastasi Jukke +välinpitämättömästi ja ajatteli lopettaa jo sen härkäpuheen, vaan vielä +tunsi mielessä hykerehtävän puhehalua, niin jatkoi yhäkin: + +»Minä sitä tässä kerran menin ilman lystikseni ajamaan siitä kykäästä +näkeiksi minkä tuo minulle tekee. Niin yrittihän se minullekin +näyttämään sarviaan, vaan kun minä nostin seipään pystyyn, niin heti +huomasi, että eri kannalla nyt ovat asiat kuin ämmän aikana. Pitkät +laukat otti härkä, vaan ei ollut kauvan, kuin astua julpotteli jälleen, +söi kylläkseen ja köllistyi maata kykkään viereen ja alkoi märehtiä +keukkasta.» + +Hanna puistalti päätään ja moittivasti virkkoi: + +»En minä kuitenkaan antaisi sen kykäitä tohertaa. Sian siivoa se toki +pitää kykäissä semmoinen pöljä.» + +Sen sanottuaan rienti hän ulos ulkoaskareilleen ja siihen loppui puhe +Antin tulemisesta. + +Hannan mielestä tuntui vaan pahalta se Vaaralan meininki. Kalu on halpa +haltiaton. Mitä on niistä suurista lihakasoista muuta hyötyä kuin että +Elsalla on enemmän varastamista. Mitä on niistä elokykäistä hyvää, +joita näillä vuosin vielä elukat pengostavat, mitä on hyötyä siitä, +että on isäntä toimellinen, kun asiat kuitenkin ovat rempallaan. +Vaivaista vahinkoa vaan, ajatteli Hanna, ja polttavammaksi tuntui +käyvän mielessä päästä mitä pikemmin Vaaralaan sen eleen silmäksi, +ennen kuin kokonaan levittävät. + +Jukke käveli tuvassa, katseli kirjettä käsissään, mutta ei siitä silmä +mitään keksinyt. Nyt oli tietty, että pääsee ruunikolla käymään +Suvannon kaupungissa. Mutta ikävä vaan, ettei ollut Jokela matkalla, +että saataisi käydä hevostaan huokasuttamassa. No, ei ne sentään ole +rekitamineet niinkuin Jokelan kautta kulkiessa pitäisi olla, mutta kun +Antin tuhat markkaa saadaan, niin korjautuvat rekitamineet. Eihän tuo +nyt tuhanteen suurta koloa tee, jos nyt laittaa hyvänkin reen ja +hyvänhän sen laittaa, kun kerran uudesta rupeaa laittamaan. No niin. +Senhän kerkiää markkinoiksi laittaa. Se että pääsi ajelemaan jo +ruunikolla, oli yksinään suuri asia. Jokaikinen sen arvaa, että omansa +se on, ja omahan se onkin, sen oli arpasorot kahvikupissa jo kahteen +kertaan sanoneet. + +Antin kanssa palatessa ajaminen yhdessä reessä ei ole oikein mieltä +myöten, mutta kunhan on itse ohjaksissa ja istuu oikealla puolen, niin +siinä se menee, eikähän sitä moni huomaakaan, että se on tukkilainen. +Ja jos on entojaan, niin onhan sillä hyvät vaatteet päällä ja mies yhtä +komea kuin minäkin. No ei sentään niin. Kyllä minä olen paljon +punakampiverinen. Ja onhan se talon isäntä muutenkin puuhkeampi kuin +tukkilainen, joka kesät rannoilla rujuu kuin kalamiehen koira. Ja +kaikin puolin sillä on eri ryhti talon isännällä kuin tukkilaisella, +ajatteli Jukke ja käveli lattialla edestakasin. + +Hannan mielestä oli Juken härkäpuheen takia tullut liian vähä puhutuksi +siitä Antin hakemiseen lähtemisestä, ja kun kiireimmät tehtävänsä oli +tallissa ja navetassa suorittanut, kiirehti tupaan Juken kanssa +päättämään lähdöstä. Ja päätettiin se pyhä-aamuna lähdettäväksi. Jukke +poistui ulos ja rikasmielisenä lähti astua hökeltämään kotiinsa. + +Mutta Hanna otti pöydältä kirjeen käsiinsä, katsahti taas kirjeen +alalaitaan ja tunsi rinnassaan lämpimän huumauksen, joka lumosi koko +olennon, että elämä tuntui vaan unelta. Horros kuitenkin kohta haihtui +ja mieleen siirtyi se jäytävä todellisuus, että Vaaralan eleestä ei +tule mitään, jos siihen ei tule emäntää, juuri semmoista kuin hän on, +joka ymmärtää koko talon toimia, sekä isännän että emännän. Ja nyt +selvisi kerrassaan, että juuri siitä syystä se Jukke tahtookin yhdeksi +taloksi, kun sillä on niin suuri luottamus häneen. Ja siinä tuokiossa +selvisi aivan todennäköiseksi, että se on välttämätöntä tulla sinne +asumaan ja hoitamaan sitä yhteistä elettä. + + + + +VII. + +Antti tulee kotiin. + + +Maanantaiaamu valkeni poutaisena ja pakkasen kireänä. Lunta oli satanut +edellisinä päivinä rekikeliksi asti ja nyt viime yönä kilistynyt +pakkaseksi. + +Kestikievarissa oli Antti majalla Suvannon kaupungissa. Oli siihen +tullut vasta myöhällä yöllä, mutta nousi jo päivän valetessa ja lähti +kotikyläläisten varsinaisesta majatalosta Makkosesta katsomaan eikö +olisi tuotu kotoa hevosta vai pitääkö tilata kestikievarista aikanaan, +ennenkun kerkiää muut matkustajat tilata kaikki. + +Mutta ulos tultuaan huomasi Antti pihan keskellä tavarakuorman ja +ihmistungoksen sen ympärillä. Poikkesi hänkin sitä katsomaan. Se oli +vaan kulkeva leivosten kauppias, jonka ympärille olivat ostajat +kokoutuneet. Antti seisahti kaupitsijan lähelle katselemaan olisiko +jotakin, jonka aamuraapiskossa saattaisi pistää suuhunsa. + +Mutta reen toisessa päässä ostajain vaiheella seisoi eräs rampa, köyhä +leski. Kainalosauvojensa varassa hän siinä seisoi, rinnalla kaksi +repaleista viluissaan värisevää orpoa tyttöstä, joille hän kauppiaalta +Jumalaa nimeen pyyteli pientä rinkeliä kullekin sekä itselleen leivän +palaa. + +Tuo nöyrä avunpyyntö sattui ensimmäiseksi Antin korvaan. Antin kasvot +värähtivät. Tummansinisistä, virkeistä silmistä lennähti kiinteä katse +niihin avunpyytäjiin. Mutta syvän säälin väreet palasivat Antin +kasvoihin. + +Kauppias ei ollut ollenkaan kuulevinaan avunpyytäjäin ääntä, +kohteliaasti hökelehti ostajain kanssa. + +Pitkän aikaa seisoi äänetönnä vanhus. Syvä tyytyväisyys ja hyvän +sydammen totinen loiste kirkkaasti valaisi taudin ja kurjuuden +kalvistamia kurttuisia kasvoja. Uudisti kuitenkin kerran vielä +pyyntönsä, ennenkun lähti pyrkimään pois väkitungoksen ahdingosta. +Mutta kauppiaan ruskeat silmät tulistuivat ja kiivaasti tiuskasten +lausui: + +»Luistakaa rikeneen siitä pois... Vielä varastatte, kun silmä välttyy.» + +Tuo viimeinen lause vihlasi Anttia, että veri kuohahti povessa. + +Leski orpoineen alkoi vetäytyä pois, mutta Antti viskasi parin lanttia +kauppiaan eteen, sieppasi leivoskorista neljä rinkeliä, antoi niistä +yhden kumpaisenkin tyttösen käteen ja kaksi vanhukselle. + +»Suuri Jumala on teitä siunaava satakertaisesti», lausui vanhus ja +kankeasti sujautti taudin syömää ruumistaan kiitokseksi Antille ja +lähti sauvainsa varassa siirtymään pois. + +Pienet matkatoverit lämpimästi jälkeensä Anttia silmäillen pitelivät +mummoa hameesta toisella kädellään ja toisesta kädestään syödä +nakertivat punertavaa rinkeliä. + +Samassa joukon seasta työntyi Jukke esiin ja työnsi kättään +tervehtiäkseen. + +»No terve mieheen», huudahti Antti ja loistavin silmin tarttui käteen. +»Toit varmaan hevosen kotoa, vai mitä?» jatkoi Antti iloisesti ihan +toiseksi sanakseen. + +»Tuotu on hevonen!» mukautti Jukke matalasti, ettei moni kuulisi. + +»No, tuo veikkonen tänne se hevonen, kun minulla ovat täällä +matkakapineet. Ja sillä aikana voin pyytää talosta ruokaa. Parempi on +pala suussa kuin haava päässä taipaleelle lähtiessäkin.» + +Jukke lähti hevosta hakemaan majatalostaan ja Antti astui reippaasti +sisälle pitkät uudehkot saappaat jalassa, lyhkönen puuhkahihainen ja +puuhkahelmainen turkki yllään, karvainen lammasnahkalakki päässään. + +Jukke toi hevosen kartanolle, johon matkakapineineen rienti talosta +Antti ja somalle tuntui istuminen oman oriin rekeen ja suuta veti +Antilla nauruun, nähdessään kaunista ruunikkoaan. + +Jukke nähtävästi piti huolta, että hän tulisi rekeen oikealle puolen. +Antti ei muusta huolinut kunhan pääsi rekeen ja ojennuttiin tielle. +Kartanosta kun pyörähettiin vaan kadulle, niin matka kääntyi pitkin +kaupungin sivulla juoksevalle koskelle myöjittävää katua, jonka päässä +jymisevä koski mahtavasti tuoksutteli harmaata usvaa poutaiseen +korkeuteen ja valkoiseen kuurapukuun kääri rannalla seisovat mykät +puut. + +Koskesta yli vei silta, jonka vieressä seisoi erään muinaisaikuisen +vankeuslaitoksen murtuneitten kiviseinäin osia. Ja kolkkoina luolina +ammottivat ne syvänteet, joissa ennen oli asumukset olleet, mutta +rakennusten murtuessa täyttyneet kivillä ja soralla. + +»Mitä ovat tunteneet, mitä ovat ajatelleet, mitä ovat kärsineet nekin +ihmiset, ketkä tuossakin ovat lämmitelleet? Ja kuinka moni viatoin sai +kauhean surmansa tuon rakennuksen murtuessakin? Yksi kuolee kuninkaana, +tuhansien murhaajana. Toinen kuolee kerjääjänä kaikkien ylenkatsomana. +Kolmas kuolee tuomittuna paljaan kirjoitetun lain sortamana. Tuhansien +murhaaja on viatoin, kunnioitettu yli kaikkien. Kerjääjä on kunniaton +yli kaikkien. Tuomittu on syyllinen oman oikeutensakin puoltajana, hän +on syyllinen, hän on vangittu. Mikä on ihminen?» ajatteli Antti +ajaessaan linnanraunioitten sivu. + +Sillan päässä kosken toisella rannalla kohosi tie suorastaan korkealle +mäelle, jossa koukistui tie ankaraan juuresta karsittuun männikköön. + +Antti kääntyi katsomaan jälelleen, nähdäkseen vielä sen linnan +muinaisaikuista rakennetta, sen mahtavuutta kolkkouksineenkin. Katsahti +vielä joen toisella rannalla seisovaa pientä kaupunkia valkeine +savupatsaineen, jotka kaupungin piipuista pulputen kohosivat tyyneen +pakkasilmaan. Ja kun metsän latvoilta paistava marraskuun aurinko +puhdisti ne patsaat läpihohtaviksi ja kosken rantakoivuissa kuuran +hilseet tuhansina tähtinä kiiluivat, niin Antin rinnassa liehahti +hauska puhtauden tunne ja ihastuksissaan katseli hän sitä mieluista +luontoa kosken vaiheella, kunnes vastamäkeen kävelevä hevonen veti reen +metsän verhoon, johon vaan kuului kosken mahtava kohina ja tien aukosta +näkyi poutainen talvitaivas. + +Tuota kuvaa usvaisine koskineen, savupatsaisine kaupunkineen, kosken +siltaa kolkkoine linnan raunioineen, rantoja härmäisine koivuineen +mielessään katseli kuni kuvataulua Antti samassa kuin matka tuntui +lyhenevän kotiin. Eikä tuntenut puhelemisen halua matkatoverinsa +kanssa, kun muistui mieleen, että tämä toveri kantaa ainaista +halveksivaa mieltä häneen sisarensa tähden, joka olisi viety ilman +häntä, Anttia, rikkaampiin naimisiin. + +Jukke se ajaa karitteli ruunikkoa kuni omaansa ja ajatteli Antin +tuhatta markkaa eikä hänkään tuntenut puhelemisen halua muuten kuin sen +tuhannen markan tähden. Muuten se Antti Juken silmissä näytti olevan +paljas entinen »sinä», vaikka hänellä olikin rahaa tuhat markkaa, ja +kuka tiesi jos se oli siitä jo osan hurvitellut. Ei ne kauan sataset +kaakastele ollessa tuommoisten ryökkinöitten ystävyydessä kuin tuokin +kestikievarin piika, joka toi kapineita rekeen. Tukkilaiset ovat +tukkilaisia, ne eivät somene siitä, ne ovat kaikki kuin yhdestä +pölkystä leikatut eikä niitten rahoillakaan ole mitään arvoa, niitä +syydetään kuin lastuja mihin vaan mielessä juolahtaa. + +Antti nosti turkkinsa kauluksen pystyyn, painoi lammasnahkaista +lakkiaan syvempään päähänsä, solautti ruumistaan alemmas ja heittäytyi +melkein hermottomaksi, ja somalta tuntui kun vilisten jäi metsä jälelle +ja reki vieri kotiin päin ruunikon juosta raapotellessa. Mieli haaveili +isänmaan koko laajuudessa, mutta väliin palasi ajatukset aina siihen +pisteeseen, että kohta pääsen kotiin. + +Mutta Jukke kaivoi taskustaan kaupungista ostetun sikaarin, sytytti sen +palamaan, pullutteli suustaan savuja, jotka pyörteisinä tuppaina jäivät +jälelle tien päälle leijailemaan tyynessä ilmassa. Katsahteli Anttiin +ja tekeytyi ystävälliseksi: + +»No, vieläkö arvelet vasta mennä niihin tienesteihisi?» + +»Vieläpä tietenkin», vastasi Antti päättävästi. + +Antin sanoista kuului semmoinen kaiku, ettei sillä tuntunut olevan +halua puhelemaan. Mutta Juken mielessä tuntui sitä enemmän halua saada +Antin mieltä selville kotiaan kohtaan ja koetti alottaa puhetta +toisesta laidasta. + +Vetäsi taas sikaaristaan kolmisen aika savua, otti sikaarinsa sormiensa +väliin, piteli sitä siinä oikein nuorten miesten tapaan ja umpimähkää +kysyi: + +»Aiotko itse pitää tämän hevosesi vai aiotko hävittää myömällä tai +vaihtamalla?» + +»En mitenkään», kuului Antin jyrkkä vastaus. + +»Mutta nyt tämä olisi paraassa lemmessään hintaa saada.» + +»Ja itsensä pitää», katkasi Antti kuivasti. + +»Tyhjään tämä itsellä pitäen ainoana hevosena menee.» + +»Ja hävittäen vielä tyhjempään», keskeytti taas Antti. + +»Et aio ollenkaan hävittää tätä hevosta?» jatkoi yhä Jukke. + +»En millään. En vähällä en paljolla, en sanalla en rahalla», kuului +taas Antin kylmä vastaus, näpisti suunsa visuun osottaakseen, ettei hän +tahdo jatkaa puhetta. + +Jukkekin heittäytyi äänettömäksi ja ajatteli: + +»Lieneekö siitä Antti noin vähäpuheisella tuulella, kun hän istuu tällä +puolen reessä, vaan kun lienee siitä, niin olkoon. Mistä tietää, entäpä +Jokelan kyläläisiä sattuu vielä vastaan tulemaan; kaupungissahan +heilläkin on asioita. Silloin olisi vahinko, jos tukkilainen istuisi +minun oikeallani.» + +Juken mieli tuli kuitenkin levottomaksi, kun ei päässyt pitempään +puheen alkuun ja koetti mielessään etsiä, mitä hän alottaisi, johon +Antti tarttuisi ja joka olisi asiallista, sillä isäntämiehelle ei sovi +aivan lapselliset eikä poikamaiset tuumat. Mutta siinä sitä kului +aikaa. Äänettöminä vaan istuivat matkalaiset reessä pitkällä tiellään, +mutta reki vieri tie lyheni. Metsäisiä kankaita, vaivaiskoivuisia +suonsalmia, luoppokuusisia korpinotkoja, mutkaisia purojentökröjä, +viitaisia lehtoja sammaleisine rinteineen jäi jälelle. Muuta ääntä kuin +jalaksien täristävä kolina ja hevosen jalkain voimakas kopina +routaiselta vähälumiselta tieltä ei matkueesta kuulunut. + +Antin mieli palasi muistelemaan kesäistä luontoa pohjolassa ja +mielessään katseli niitä pohjolan lumihuippuisia tuntureita yösydämmen +auringon ruusuvalossa, lummerantaisia kirkkaita lampia ja jokia, joihin +kuvastuu nuo hurmaavat vuoret, joissa verraton jylhyys ja ääretön +kauneus sulavat yhdeksi ihanteeksi. Noita muistellessaan tuli Antti +hieman haaveilijaksikin. Hänen kasvonsa loisti ihastuksesta ja silmissä +näkyi syvä mieltymys. + +Näissä ihanissa unelmissaan viipyi Antti. + +Mutta viitaisen lehdon helmasta kohosi tie korkealle vähämetsäiselle +selänteelle. Silmiin astui kaukana sinisenä öllöttävä korkea Koljon +vuori. Ja samalla kohdalla vähän matalampi Perttulan vaaran juontea +selänne, jonka korkeimmalta harjalta valjua taivasta vasten pikkuisena +piikkinä häämötti Tannilan ryhevä kuusi. + +Sydän hyppäsi Antin povessa. Yli ruumiin hulmahti lämmin virta ja +ihastuksissaan huudahti: + +»Tannilan kuusi tänne jo näkyy... Tikottaa kuin sormi vaaran laessa.» + +Jukke syrjäsilmällä katsahti Anttiin ja itsekseen hykähti: + +»No tukkilaisella ovat omat ihanteensakin. Ikäänkuin ei tuommoista +kuusta olisi muualla kuin tuo Tannilan kuusi.» Eikä tarttunut siihen +Antin ihastukseen sanallakaan. + +Sitä tosin ei Antti kaivannutkaan. Katseli vaan sitä Tannilan kuusta +sinisenä siintävän vaaran harjalla ja somalle maistui mieli. Tuntui +kuin akkunasta katsovien lasten iloiset kasvot jo näkyisivät ja Halli +kuultuaan tuttavan äänen häntäänsä leimuuttaen ja ilosta voksahdellen +rientäisi vastaan. + +Mutta laaksoon vajosi tie ja metsien taakse peittyi ne vaarat kuusineen +kukkuloineen ja epämääräiseksi unelmaksi raukesi näkeminen Tannilasta. + +Mieli kuitenkin loi itsekseen kuvia kotiintulohetkestä, miten isoiksi +ne Matti ja pieni Kaisu ovat kasvaneet kuuden ja puolen kuukauden +ajalla. Ja miten ne rientävät vastaan, kun näkevät pellon alla tulossa. +Ja miten niillä puhtaat kaulaliinat liehuvat juostessa, miten Matti +langeta tupsahtaa juostessaan, mutta kimpoaa siitä ylös jatkamaan +matkaansa. Miten Manti kerkiää paljo ennen toisia isän syliin rekeen. +Miten äiti, tuo kodin sydän, puhtain ja iloisin kasvoin rientää +kartanolle vastaanottamaan ja nostamaan reestä. Miten puhtaaksi siellä +on kaikki laitettu. Miten kahvipannukin nököttää puhtaana ihan kullan +hohtavana. Miten Mantin pyöreä pieni pöytä on katettu puhtaalla +pöytäliinalla, miten siinä keskellä seisoo kellahtava kynttilä +puhtaassa jalassaan, miten kaikki on kodikasta ja ihmeen miellyttävää. + +Näissä unelmissaan eli Antti itsekseen ja olo tuntui kuin kotona +olevan. + +Mutta Jukke oli koonnut viimeiset parhaat valttinsa päästäkseen +ruunikosta puheen alkuun Antin kanssa, ennenkun tullaan kotiin: + +»Minulla olisi puhuttavaa sinun kanssasi eräästä taloudellisesta +asiasta. Maltatko sinä kuunnella?» + +»Tokihan tuota», virkkasi Antti mukauttaen. + +Jukke rykäsi ja jatkoi: »Muistathan että se meidän isä-vainaa sinun +naimisesi aikana aikoi Hannan tehdä perinnöttömäksi, kun se hänen +tahtoaan vastaan meni sinulle eikä Tapanilan Santerille. Mutta nyt on +isä kuollut ja mennyt lakineen, niin saattaisimme ruveta tuumimaan +toisenlaisia tuumia. Minun mielestäni on Hanna samanlainen sisar kuin +muutkin ja se sinun joukkosi on tullut minulle rakkaammaksi kaikkia +muita, että minä niille soisin parasta mitä voin. Ja kun meillä siinä +ei koko veljeskunnalla ole emäntää ja emäntää se talo kaipaa, se on +luonnollinen asia, niin olen Hannalle luvannut, että hän saa tulla +asumaan kotiin omalle maa-osalleen, kuten muutkin ja emännäksi taloon. +Siten pantaisiin nämä taloudet yhdeksi, kun ei ne näy kuitenkaan +tulevan aikaan Tannilassa, jos sinä et ole kotona. Jos tahtoisit +tienata rahoja, niin eipähän olisi huolehtimista, ettei tulot ja koti +tulisi hoidetuksi. Kyllä minä niistä huolen pitäisin. Oltaisiin aikansa +yhdessä mikä sovittaisiin ja erotessa jaettaisiin maat ja tavarat +miehiä myöten ja siinä saisi Hannakin osansa isän perintömaasta ja +taloudesta, kuten kaikki muutkin... Niin, mitä sanot tästä hommasta +sinä puolestasi?» + +Tuo Juken puhe tuntui Antista niin törkeältä ja se esitys niin syvään +vaikuttavalta että sen sisältö ei selvinnyt oikein, mitä se on, ja +tahtoi Antti päästä siitä mitä pikemmin, ja sanoi vaan että: + +»En sano mitään.» + +»Tallassasi olkoon», vastasi Jukke ylpeällä painolla ja jatkoi: »Koska +olet niin ylpeä, niin pannaan käytäntöön se isävainaan päätös, että +Hanna jääköön osattomaksi.» + +»Se on pieni asia. En minä ole Hannaa perinnön tähden ottanutkaan, vaan +sitä paitse se ukko-vainaan uhkaus ei ole mikään päätös. Ei ne kaikki +ole päätöksiä mitä vihapäissään sattuu sanomaan. Eikä se kannata puhua +ollenkaan.» + +Jukke, huomatessaan Antin mielen, heittäytyi äänettömäksi, pelkäsi että +Antti ehkä vihastuisi, jos hän vielä jatkaisi, ja päätti koettaa Hannan +kautta päästä vielä siihen asiaan käsiksi. + +Antti tahtoi vierottaa luotaan ne ajatukset, mitkä syntyivät Juken +puheen johdosta, ja palata takasin siihen äsköiseen ihanaan kuvitelmaan +kotiinpääsyhetkestä, mutta ne Juken esittämät asianhaarat kangertivat +mielessä niin kummallisesti, ettei hän niistä päässyt erilleen niinkuin +luuli. + +»Onko Jukke mieleltään nyt kokonaan muuttunut, kun näkee että minäkin +olen mies, joka pystyn joukkoani hoitamaan ja työntymään omin neuvoini +elämälle? Vai onko todellakin kotiväellä semmoinen ahdinko, etteivät +tule aikaan Tannilassa, ja säälistä olisi rakastunut minun perheeseeni? +Vai onko tuossa pelko siitä että minä rupeaisin riitelemään Hannalle +perintöä nyt, kun on ukko kuollut ja itsekin tietävät, että se +ukko-vainaan uhkaus ei ole mikään päätös, ja tuolla tavalla toivotaan +pääsevänsä helpommalla? Vai ovatko tulleet käsittämään että Hannan +laista emäntää tarvitaan talossa? Vai oliko tuo puhe vaan paljasta +sitä, että harkitaan minun mieltäni, miten minä kiehun sen Hannan +perinnön perässä?» ajatteli Antti pitkistään. Mutta viimein taas palasi +ajatukset kotikunnahille, ja niille kultaisten toiveitten rikkaille +vuorille eksyivät kokonaan siksi, kunnes matkakin loppui. + + + + +VIII. + +Antin tulijaiset. + + +Ilta oli jo myöhä. Tannilan vanhassa tuvassa palaa loihotti puhtaaksi +nuohottu kattolamppu, joka valaisi koko huonetta, mutta sitä paitsi +pöydällä paloi kaksi kyntteliä, jotka valaisivat pöytää, jossa oikein +istuvillaan juotiin isän tuliaisteetä. Antti, Hanna ja Jukke ne +istuivat kolmikynnessä pöydän ympärillä ja ristiin haastelivat +iloisesti. Oli Antillakin kieli nyt löytynyt, vaikka sitä Jukke ei +matkalla saanut käytäntöön. Mutta nyt Antti eillimmäisenä kertoili +matkansa vaiheita melkein pikkuseikkoineenkin. Hanna myöskin vuorostaan +kertoi kotiseikoista hauskimpia osia: ikävät puolet saivat nyt jäädä +toistaiseksi. + +Puhelivat pitkän hetken, huolimatta kuluiko yötä paljon tai vähän. +Lapsetkin unohtivat iltaunensa, kirkkain silmin vaan silmäilivät isää, +natustelivat isän antamia tuliaisnamusia ja seisoskelivat pöytää vasten +isän ja äidin vaiheilla. Ja somalta ja mukavalta tuntui, kun isä oli +kotona. Antistakin tuntui lystille ja lämpimälle kotona olo. + +Viimein kohosi Hanna pöydästä, alkoi tyhjentää pöytää teen +juontiastioista ja ystävällisesti muistutti: + +»Eipä arvaa isä, että meillä kotimiehillä odottaa valmis lintukeitto +isää.» + +»No aivanko todella?» kysyi ihastuen Antti. + +»No vielä paremmalla kuin todella. Tässä viikolla Aholan Maija toi +kaksi lintua, niin säästin ne isän tulemaan, kun tiesin, että +lintukeitto on isän lempiruoka.» + +»Siinäpä teit paremmin kuin hyvästi», lisäsi Antti hyvissään. »Laitappa +todellakin iltasta, kyllä se nyt kotiruoka maistaakin. Mutta minä käyn +ruuan laitanta-aikana oriin illastamassa.» Otti naulasta +matkaturkkinsa, pujotti sen päälleen, matkalakkinsa pisti päähänsä, +pisti lyhtyyn tulen ja lähti raikkaasti kävellä rapsimaan ulos. +Pitkävartiset saappaat olivat vielä matkajäleltään suorana jaloissa, +varsien suut kahta puolta kiinnitetyt valkeilla napeilla tumman +harmaisiin kangashousuihin, joten valkeat napit vilkkasivat kävellessä +saappaitten varsien suista. + +Hanna rupesi kapperehtamaan ruuan laittamispuuhassa. Mutta Jukke +syöksähti Hannan kimppuun, seisotti hänen lattialle ja kiireesti alkoi +kuiskutella: + +»Antilta on saatavat ne rahat pois aivan ensi tilassa. Ei hänessä ole +niitten haltiaa. Ei se ole mies, joka kalun saa, vaan se joka kalun +katsoo, sanotaan, ja tosi onkin. Tänä aamuna kun tapasin Suvannon +kaupungissa, niin oli rinkelinkauppiaalta rinkeliä ostamassa ja niitä +jakoi kelle sattui, yksin kerjäläisillekin. Ja kestikievarissahan sitä +oikein oltiin majallakin kuin suuret herrat. Minun piti herralle tuoda +sitten hevonen valmiiksi kartanolle, johon saatettiin herra sitten +tamineineen. Ja se saattajaneiti, joka toi sen kapineita, se kun +nauratteli ja oli hyvissään ja kutsui vastakin käymään. Siinä pidetään +niitä aivan varsinaisina, että herrat paremmin tulisivat taloon juomaan +ja tuhlaamaan rahojaan... Arvelin antaa hänelle potkun, vaan heitin +kuitenkin sillä kerralla semmoisekseen.» + +Hannan kasvot kuohahtivat punaiseksi. Leimautti kysyvän katseen Jukkeen +ja kuiskaten kysyi: + +»Oliko se Antti humalassa, vai miten se niin?» + +»No ymmärräthän sinä nyt sen verran... Selväkö se on, joka sillä +tavalla meinaa, ja selväkö sinne menee?» kuiskasi Jukke tosissaan, +nyökäytti päätään, silmät välähti hätäisesti ja lisäsi: »No, elä +suinkaan sano, että minä olen puhunut. Muista se, että elä sano minun +puhumakseni.» + +Hanna pyörähti ruuan laittamiseen. Poistaakseen itsestään sitä tietoa +ajatteli: »On se Jukke toisinaan liian tarkkasilmäinen. Ei se nyt +tuokaan asia toki niin liene kuin hän on huomannut. Ja oli miten oli, +oma asiansahan se on.» + +Jukke jäi tupaan kädet taskuissaan kävelemään edestakasin lattialla ja +hautoi hyvää ajatusta povessaan. Hyväntuulen näköisenä kävellä +törkkäili lattialla, ottipa sikaarin taskustaan, sytytti sen ja veteli +siitä, kupristeli mustia kulmiaan ja paksuja hieman vinoja +silmäluomiaan ja mukavasti pihautteli sinertävää savua paksujen +huuliensa raosta. + +Hannan iltasruuat olivat jo pöydällä, kun Antti tuli tallista, puhaista +tupsautti lyhtynsä kynttelin sammuksiin ja lyhdyn pisti naulaan. Ja kun +ei ollut muutakaan sen mieleisempää puheen aluksi, niin alotti +ruunikosta. + +»Hyvästi se on äiti oriin hoitanut, kyllä se nyt jaksaa pompotella. +Mutta ei se näy minua enää tuntevan, katsella nurjautteli, kuten +ainakin tuntematonta. Mutta kyllä se siitä tutustuu, kunhan muutamia +päiviä ollaan yksissä.» + +»Kyllä se on Pokke ensimmäiseksi mielessä aamusella kun nousee ja +iltasella viimeiseksi minä sen illastan. Ja hyvissä väleissä me +olemmekin Poken kanssa. Koreasti se katselee aina, kun minä menen +talliin. Minä kun en milloinkaan mene talliin niin tyhjänä, ettei olisi +jotakin niepseämpää makupalaista suuhun pistettäväksi. Milloin +leipäpala, milloin sokerimuru. Ja milloin minä vaan oven aukasen, niin +paikalla se kääntyy katsomaan. Silmät loistavat ja huulet höpäjävät, +että mitä sinä nyt annat. Ja kartanolta kun kuulee minun ääneni, niin +jo alkaa jalkojaan kopistella, että täällä sitä on hänkin», puheli +Hanna naurusissaan, kun kuuli Pokkea kiitettävän. + +Antti heitti turkin päältään, ripusti sen naulaan ja mielissään +lämpimästi katseli perhettään ja kun näki perheensä ystävälliset kasvot +vastassaan, niin unohti kokonaan ruunikon asiat ja lausui: + +»Nyt sitä ollaan kotona... Tuntuupa siltä kuin jommoisenkin taakan +olisi hartioiltaan pudottanut... Vasta omiensa luona on ihminen +kotonaan. Maailmalla, jos siellä on kuinkakin hyväin ystäväin keskellä, +niin samassa saa muistaa olevansa viekastenkin keskellä. Kodin rauha on +niin kaukana kuin kotikin...» + +Hannan leppoisille kasvoille vierähti kirkas kyynel ja lämpimästi +kysyi: + +»Ethän lähde isä enää?» + +Antti ei vastannut mitään, näki että ruoka oli pöydällä, niin istui +pöydän taakse ja kehotti Jukkeakin tulemaan pöytään. + +Jukke istui lavitsalle vastapäätä Anttia. Mutta isän viereen riensi +Matti ja toiselle puolen Kaisu. Manti jäi Matin ja äidin väliin. +Lämpimästi katsahteli niitä isä ja täytti niitten kädet ruualla, sitten +vasta rupesi itse syömään ja selittämättömän somalle tuntui olo. + +Jukke muisti äsköistä puhettaan Hannalle ja tunsi olevan pahan olla, +kun näki sen Antin perheolon niin lämpimäksi. Tunsi juuri hänelle +sanotuksi, mitä Antti äsken sanoi kyläisten ystävien keskessä pitävän +muistaa olevansa viekasten keskessä. Tunsi pistoksen povessaan, kun +tiesi, ettei tämäkään joukko ole niin puhdasta kuin Antti näkyi +mielessään kuvittelevan. Oikein painostavalta tuntui se, mitä hän äsken +Hannalle viskutteli, ja mieli teki pakenemaan. Sanan puhumatta lähtikin +Jukke kotiinsa, kun pääsi vaan syömästä. + +»Tukkilaiset ovat tukkilaisia, ei niistä liian pahasti saata puhua eikä +uskoa kukaan», ajatteli Jukke kävellessään Vaaralaan, ja hyvälle +tuntui, kun Hanna näkyi uskovan sen, mitä hän äsken viskutteli. Ja +mielessä näkyi vaan outo kuva siitä Antin perheen keskinäisestä +vilpittömyydestä, mikä on nykyään vallitsemassa. + + + + +IX. + +Antti miettii Vaaralaan yhdeksi taloksi rupeamista. + + +Huomisaamun aurinko näytteli jo kasvojaan, kun Tannilan tuvan +sivuikkunasta tunkeutuvaa ruusuvaloa kämmenen levyinen kaistale +kainosti seisoi tuvan tummassa periseinässä, isän vielä vuoteellaan +hervotonna levätessä, kasvoilla hymyilevä tyyneys ja tukeva rinta +hiljalleen lainehtien. + +Lapset hiljaa hiipien katselivat isää ja olivat mielissään, kun isä oli +kotona. Matti ja Kaisu ne mielivät ääneen puhelemaan keskenään, vaan +Manti se nyrkkiä puistaen ja kulmiaan kupristaen muistutti pysymään +hiljaa, että isä saisi nukkua. + +Mutta ovi aukeni kiireesti ja Juken ruskea muoto ilmestyi ovelle. +Katsahti sänkyyn ja kynnyksen yli astuessaan puoliääneen virkkoi: + +»Ka, vieläkö täällä nukutaan.» Ja samassa palasi takasi ulos, kun +Mantin nyrkistä näki kieltävän merkin, mutta oven lupsautti raskaasti +kiinni, että seinä jymähti. + +Silloin vavahti Antin koko ruumis, silmät remahtivat auki ja hieman +hätäinen silmäys lennähti ympärille. Mutta kun havaitsi, että on kotona +ja silmät sattuivat ympärillä oleviin puhdassilmäisiin lapsiin, niin +suuriin silmiin ilmautui nuortea ihastus ja pitkästä matkustuksesta +pakkasahvassa pöhöttyneet kasvot kuontuivat lauhkeaan hymyyn. +Matkustuksesta kangistuneen ja nukkuessa rauvenneen kätensä ojenti +lapsiinsa päin ja leppoisasti huomautti: + +»Ettekö nyt tahtoisi tulla isän syliin.» + +Silloin Matti ja Kaisu kilmasivat sänkyyn ja tukkeutuivat isän +kainaloihin kuin kananpojat emonsa siipien alle. + +Manti se oli jo mielevämpi, hän ei viitsinyt tulla joukkoon, seisattui +vaan sängyn vierelle ja naurusuin katseli toisia. + +Isä näki, ettei Manti viitsi tulla sänkyyn toisten joukkoon +piehtaroimaan, niin kysyi: + +»Onko äiti keittänyt kahvia? Jos on, niin Manti pikkanen, tuoppas sitä +minulle tänne.» + +Manti pyörähti kuin pulmunen ruokahuoneesen ja heti pienellä +tarjottimella kantaa kipsutteli isälle kahvia. + +Isä nousi istualleen sängyn laidalle, otti Mantin tuoman kahvikuppinsa, +laski sen sängyn vierellä olevalle tuolille ja ojenti seinälle, että +Manti ottaisi hänen nuttunsa taskusta sieltä naulasta paperikäärön ja +antaisi hänelle. + +Manti kiepasi heti ottamaan käärön ja toi sen isälle, josta isä jakoi +namusia kullekin. Ja sitten vasta rupesi kahvia itsekin juomaan, kun +sai lasten hampaat ratajamaan. Ja hauskalle tuntui seura. + +Jukke se navettakartanossa askarteli Hannan apuna, olipa puhdistanut +oriinkin, laittanut sille vuoteet, tehnyt appeen ja vaalinut kaikin +puolin, Hannalle kannellut vesiä avuksi, pilkkonut puita, korjannut +pitimiä ja autellut missä vaan taisi. Mutta nyt kun Hannallakin loppui +toimet navettakartanossa ja hän jouti tulemaan tupaan, niin tuli +Jukkekin mukana ja alkoi reippaasti kertoilla: + +»Orit oli pahansiivoinen. Se kun eilen hikosi eikä minultakaan illalla +tullut sitä harjatuksi, niin oli aivan talloihin kuivanut. Mutta nyt +minä sen puhdistin taas tuota niinkuin parhaamman jälkeen. Puhdistin +koko tallin, laitoin vuoteet uudet, että saattaa siellä nyt poika +pötköttää... Tuo ori se on minun huolenani enemmän kuin omat hevoset, +aivan joka päivä sitä pitää käydä katsomassa. Nytkin kun arvasin, että +sinä matkaraukeissasi nukut pitkään ja kun tiesin, että orit jäi +illalla puhdistamatta ja Hannalla ovat aamuasiansa tehtävät, niin +paikalla kun heräsin, täytyi lähteä oritta hoitamaan, ja nyt se on +kyllä hoidettu.» + +»Hyvä, hyvä, kunhan tuli hoidetuksi», mukautti Antti ja kääntyi lasten +kanssa viehkuroimaan sängyssä ja ottamaan osaa niitten piehtaroimiseen +ja leikkeihin eikä tuntenut halua Juken kanssa jatkamaan puhetta. + +Mutta Hanna toi isälle uudet, puhtaat sukat ja kengät, jotka oli jo +aamulla noustuaan voidellut, istahti hänkin sängyn laidalle, puristi +isän käden toiseen käteensä ja sulautuneena hänkin katseli niitä +iloisina piehtaroipia, isän antamia namusia nakertelevia, hyöteäverisiä +lapsia. + +Antti tunsi olevansa nyt täydellisesti kotona... + +Äidin käsi isän käteen puristui lujempaan ja herttaisemmin. »Ethän +lähde isä enää... Ethän raski heittää tuota pikkuista pulmusparvea +tänne ikävöimään... Ei kellään ole niin hyvä olla kotona kuin meillä +on... Ethän lähde?» + +Antin oli vaikea vastata, mutta ei kuitenkaan voinut nyt olla +vastaamatta, kun illalla oli jo samanlaisen kysymyksen antanut mennä +ohi. Oli pitkän aikaa ääneti, mutta viimein puristi vaimonsa kättä ja +päättävästi lausui: + +»Olen liian nuori vielä jäämään kotiin. Sananlasku sanoo: Laaja on +urohon tarha. Meillä nuorina, voimakkaina ollessa ei ole ainoastaan +hoidettava tämä pieni koti, meitä isänmaa kaipaa enemmän... Sitten kun +tulen vanhaksi, vapisevaksi, sitten vasta saatte kotiin viimeisiksi +päivikseni.» + +Hanna sekoitti vastaukseensa hieman leikkiä ja iloisemmasti jatkoi: + +»Hym, kuka sinua sitten vanhana viitsii nähdä kotona?» + +»Minusta ei ole mikään niin kaunis kuin vanha ihminen, jos se on +leimattu hyvyyden sinetillä. Eikä mikään niin ruma kuin vanha ihminen, +joka kantaa häijyyden todistusta», virkkoi Antti tyynesti. + +Hanna ei jatkanut puhetta, syventyi vaan ajattelemaan mitä mahtoi Antti +tarkoittaa sillä puheella isänmaasta, eikö kotona oleminen ole samalla +isänmaan palvelusta, kun siinä kaikin puolin on kelvollinen +yhteiskunnan jäsen. Vai onko silläkin tukkityöllä joku isänmaallinenkin +merkitys, eikä muistanut mitä Antti tuonoisessa kirjeessään oli +maininnut siitä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kehotuksesta ja +pyynnöstä. + +Tuo isän puhe kotoa poislähdöstä ja äidin totisuus vaikutti lapsiinkin, +että jokahisen kasvot kävivät totisiksi. Mantilla meni sormi suuhun, +siirtyi isän luokse sängyn viereen seisomaan ja nurpeasti kysyi: + +»Mihin se nyt isä lähtee?» + +Antti taputti Mantia poskelle ja naurusuin lupasi: + +»En minä nyt heti lähde mihinkään, hyvä Manti, ole huoletta.» + +Manti ei uskonut isän sanaa, luuli vaan häntä hyvittävän, yhä hieroi +sormeaan suussaan ja yhä raskaampimielisesti lisäsi: + +»Läbdettepähän.» + +Isä silitti Mantin päätä ja lämpimästi lisäsi: + +»En todellakaan minä nyt heti lähde mihinkään. Olen nyt monta viikkoa +kotona, levähdän teidän luonanne, hyvät lapset. Ja sitten kuin tulee +kova talvi, kylmää kaikki nuo järvet paksuun jäähän ja viitoitetaan +tiet, ettei eksy, ja tulee paljon lunta, että saattaa suksilla +hiihdellä, niin sitten vasta lähden... Ja sitten kevään kauniina +päivänä tulen teitä perhosia taas katsomaan. Ja sitten meillä on taas +yhtä lysti kuin nytkin.» + +Nyt Manti uskoi, kasvoihin palasi iloinen loiste ja hypähtäen kiepahti +äidin viereen sängyn laidalle istumaan ja halaili äitiä iloissaan, +vaikka ei tiennyt syytä minkä tähden hän halaili. Sisällinen mieli se +vaan sillä tavalla tunkeutui ulos. + +Jukke ei sekautunut sanallakaan perheen puheisiin, veteli sikaariaan, +kävellä törkkäili lattialla edestakasin, silloin tällöin heitti vaan +nurkkasilmäyksen sinne sängyn puolelle ja ajatteli: + +»On hupsun kummaa tuommoinen lekerrys.» + +Mielessään hykähteli aina väliin: »Tukkilaisen isänmaa, hym, +tukkilaisen isänmaa, missähän se on... Pajupensaan takanako joen +rannalla nukkuessa laukkureppu pään alla, kun nälkä suolissa huutaa... +Vaiko lautalla vorokkia kiertäessä, kun etuvartiosta on kuulunut huuto +huikea että ankkurin vei. Vai laukeavalla ruuhkallako, jossa joutuu +rälliä polkemaan tukkien päällä ja kilistelemään silmiään, että joko +pitää lähteä ahventen puolelta pölkkyä katsomaan vai vieläkö on toivoa +ihmisten ilmoista. Hym. Tukkilaisen isänmaa... Kaikkia sitä kuulee... +Ja toinen viisas uskoo sitten minkä tuo Hanna ... kyllä minä vielä +selitän sille, missä se on tukkilaisen isänmaa. Hym. Tukkilaisen +isänmaa... Vie koirille semmoinen valtakunta». + +Viimein alkoi kuitenkin tuntua pitkältä se yksinään oleminen. Ja kun ei +siitään kukaan hänestä perustanut, niin rupesi näyttämään, että hän on +liiaksi koko talossa. Niin sanan puhumatta astuskeli ulos ja lähti +kävelemään kotiinsa. Ja sillä matkalla haihtui mielestä se kumma +tukkilaisen isänmaasta. Vaan samassa selvisi kuin päivä se yhdeksi +taloksi rupeus. Että kun se nyt alkaa höperöidä kesänsä talvensa +maailmalla, niin mikä sen talon pidosta tulee. Mutta sama sille, missä +hän on milloinkin, kunhan vaan rahaa tuopi. Antaa sitten miehen +palvella isänmaata, vaikka pakran varrella tai tarpomalla +jokirämeitä... No, niin se on kuitenkin, että minun se on ruunikko. +Tottapahan arpa sanoi. Ja se on kuin sanottu, että Siirin kanssa kyllä +sovitaan. Ja siellä markkinoilla, siellä syntyy kestit. Silloin ei ole +paljas siipi ja haarikka pöydällä... Onni se on ihmisen purje. Sen alla +sitä ei tule ikävä elämän laivalla viilettäessä. Vaan ne ovat yhdet, +jotka sen saavat mastoonsa. Onni, se ei nouse joka miehen mastoon. Se +on sananlaskukin, että onni yksillä, kesä kaikilla, Jumala jokaisella. +Ja tosi se onkin, ajatteli mielessään Jukke ja muhkeilla mielin likeni +kotiaan. + +Hanna kun näki, että Jukke meni pois, niin jatkoi äsköistä puhettaan: + +»Onko se todellakin totta, että jo talven aikana lähdet pois kotoa?» + +»Kyllä se on totta, että tästä kelin tultua lähden matkoille. Täytyy +lähteä, ei auta», vastasi Antti vakavasti. + +»Mistä se on tullut senlainen määräys?» kysyi Hanna hieman oudoksuen. + +»Ei tuota virallista määräystä ole tullut mistään, vaan muuten se on +niin, että kyllä sitä täytyy lähteä. Annappas kun näytän tuota +Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjettä.» + +Antti hyppäsi sängystä, kaivoi matkalaukustaan kirjeen ja +virkeämielisenä istui Hannan viereen sänkyyn, aukoi kirjeen ja jatkoi: + +»Se Suomen Kirjallisuuden Seuran johtokunta kirjoittaa tässä muun +muuassa näin: + +Koska kansamme muinaistarusto on epäilemättä vailla niitä syntysanoja, +joilla Väinämöinen valmisti sotivenosensa, niin toivomme teistä +löytävämme niitten sanojen etsijän ja löytäjän, joilla kansamme +muinaisuuden satakaari valmistetaan. + +Verrattomasta arvosta ovat kokoelmanne rakkaalle isänmaallemme kansamme +muinaiskehdon tutkimisessa. + +Sydämmestämme toivomme teille runsainta myötäkäymistä matkallenne. + + Hyvin kunnioittaen + + j. n. e.» + +Hanna ei ymmärtänyt tuon kirjeen sisältöä. Ajatukset ihan seisoivat +siihen ja mielestä tuntui somalta, mutta ei tiennyt, minkä tähden se +niin somalta tuntui. Mielessä pyöri Väinämöisen sotivenonen, kansamme +muinaisuus, muinaistarusto, Kirjallisuuden Seura, isänmaa ja kaikkea +mitä vaan kirjeestä kuului. Mutta ei ollenkaan selvinnyt, mitä ne mikin +merkitsivät, tuntui se aivan mahdottomalta tullakaan sitä ymmärtämään, +vaikka kuinka koettaisi. Mutta somalta se vaan tuntui ja mieleen +vakautui se ajatus, että on kai se nyt paljoakin arvokkaampaa tointa +kuin tukkilaisen virka ja eihän aina tarvitse nimittää tukkilaiseksi. +Ja saattaahan vielä olla niin, että siitä hyvinkin suuri virka paisuu, +kun jaksaa retkeillä. Silloinpa veli-Jukkekin näkisi, että on ne +ihmisiä tukkilaisetkin. Ja yhä paremmaksi kuontui mieli ajatellessa, +kuin Antti pääsee toisenlaiseen toimialaan, ettei aina tarvitse olla +tukkilaisena. + +Nyt ei enää Hanna kieltänyt Anttia lähtemästä, mutta kääntyi häneen ja +alkoi vaikeroida: + +»Mutta minä en jaksa hoitaa tätä taloa. Saat myödä tai antaa arennille +tämän talon... Minä menisin Vaaralaan kotiini. Nyt kun isä on kuollut, +niin siihen on jäänyt maatilkku minullekin... Se isävainaan uhkaus, +että hän minut tekisi perinnöttömäksi, oli vaan turhanpäiväistä +uhkausta. Se on kuolintaudissaan sanonut, että pitää antaa osansa +Hannallekin, ja nämä velimiehet eivät tunnu sitä kieltävänkään. Mutta +Juken kanssa olemme hommanneet, että rupeaisimme yhdeksi taloksi. Nyt +sinä panisit rahasi Vaaralan velkoihin ja kaikki talous tulisi +yhteiseksi. Tätäkin maata, jos ei myötäisi, hoidettaisiin yhteisesti +niin kauvan kuin sovittaisiin. Siinähän kasvaisivat lapsemme isommiksi. +Ja kun ei alettaisi sopia, niin eroaisimme sitten tänne ja jakaisimme +Vaaralasta minun osani syrjämaaksi tai möisimme velimiehille. Tai jos +sopisimme yhdessä elämään ja kuolemaan, niin sehän olisi sen parempi. +Rahvaan kattilahan se on aina rasvasempi... Niin olemme Juken kanssa +tuumanneet... Ja hyvään tarpeeseen siihen nyt onkin minun menemiseni, +kun ei ole emäntää talossa ollenkaan. Se Elsan huuringainen siinä nyt +on, mutta kauvanko tuon aika tuossa kulunee. Ja kovin onkin mitätön +kappale taloa hoitamaan... Niin silloin sinä saisit huoleti viipyä jos +kuin kauvan poissa kotoa, kyllä ne kodit hoidettaisiin.» + +Hannan esitys tuntui Antista oudolta. Oli kuin kylmää vettä olisi +niskaan tiputtanut, niin pahaa vaikutti joka sana. Tuntui se uppoavan +aivan ytimiin, että pani ihan värisemään eikä kyennyt puhumaan mitään +vaimolleen vastaukseksi. Tuo asiallinen puoli tuntui aivan selvältä, +hyvältä ja edulliselta, mutta se oudolta kaikuva puoli oli +aivan selittämätöntä, mikä se oli joka sen teki niin syvästi +vastenmieliseksi. + +Ei sittenkään, vaikka Antti koetti oikein koettamalla ajatella, mitä +sanoisi vaimolleen vastaukseksi, kun tämä sitä juuri odotti, voinut +sanoa mihinkään päin. Mutta jotakin täytyi sanoa, sillä Hannan mieli +olisi muuten tullut pahaksi. Pitkän aikaa allapäin ja kasvot jähmeänä +mietittyään kääntyi hän vaimoonsa ja vakavasti alkoi: + +»Jukke se on tainnut muuttaa karvansa aivan toisenlaiseksi kuin ennen, +kun se nyt niin kohteliaana köpelehtää ja tuli minua hakemaankin +Suvannolta. Ennenhän tuo on ollut niin ylpeä, ettei minun aikanani ole +usein käynyt talossakaan.» + +»Kyllä se Jukke nyt sinusta pitää», virkkoi Hanna. »Se kun näkee, että +sinäkin olet mies ja elätät joukkoasi, niin täytyyhän sitä hänenkin +tulla ymmärtämään. Ja kun näkee, että sinusta muutkin pitävät, niin +siitähän sitä hänkin saattaa pitää. Eipähän se niin tyhmä mies liene, +ettei saata muuttaa karvaansa, kun näkee, että on muutettava.» + +»No eiköön se ala emäntää hommata?» kysyi Antti. »Siinä kait tuo nyt +olisi emännän tila.» + +Hanna punalti päätään ja ajatus alta vastasi: + +»Ei. Siitä ei ole kuulunut mitään. Ja kyllä se itsekin sanoisi minulle, +jos hänellä olisi mitään sellaista ajatusta. Eikähän se minua siihen +emännäksi niin hartaasti hommaisi, jos sillä olisi itsellään eukon +ottopuuhat. Luulen, että se ajattelee poikamiehen elämää kaikista +selvimmäksi, kun sillä on jo paras lapsen huimuus mennyt ohi. Ja mikä +on sen parempi kuin olla yksinään.» + +Antti taas ajatteli, miten hän jatkaisi puhetta, ettei tarvitsisi puhua +siitä yhdeksi taloksi rupeuksesta, vaan pää kun tuntui niin paksulta ja +ajatus jäykältä, että puhuminen mitään tuntui käyvän mahdottomaksi, +niin teki pienen tekosyyn päästäkseen toistaiseksi erilleen ja aikoi +lähteä oritta katsomaan ja raitistelemaan ulkoilmassa. Mutta ensin hän +tapansa mukaan tahtoi pestä kasvonsa ja karistella unen töhmeet +itsestään. + +Hanna joudutti Antille pesuvettä ja siirtyi taas askareilleen karjansa +hoitoon. + +Antti pesi kasvonsa, kampasi päänsä, pani pienen matkaturkkinsa +päälleen ja alkoi lähteä ulos. + +Mutta lasten silmät tulivat hätäisiksi ja surumielisinä kaikki yhdestä +suusta kysyivät: + +»Mihin se isä menee? Ettehän mene pois?» + +»En, en, hyvät lapsikullat, mene kauvas. Käyn vaan oritta katsomassa ja +tulen heti takasin», virkkoi isä ja katsoi lämpimästi lapsiin. + +Lasten kasvot tyyntyivät ja silmiin palasi iloinen loiste, vaan hieman +epäillen silmäilivät isää jälkeen, että olikohan tuo totta, ettei +menisi kauemmas. Ja Manti meni porstuaan katsomaan, että menikö se +talliin. Mutta talliin se meni, kuten aikoikin, niin palasi +rauhallisena toisten luokse tupaan. + +Kun Antti aukasi tallin oven, niin ruunikko kääntyi katsomaan tulijaa. +Viljaisen näköisenä hän seisoi puhdistettuna kiiltokarvaisena +hyväksi vuodennetussa piltossaan ja pitkien otsajouhiensa alta +välinpitämättömästi katsoa murjotti, kuten ainakin vierasta, jolle hän +ei tahtonut mitään lempiään teetellä. Antti kun näki, ettei ori ole +mitään vailla, niin palasi tallista ja lähti katselemaan kotia +ulkopuoleltakin. Ja kun tiesi, ettei siitä esityksestä yhdeksi taloksi +rupeamisesta pääse vastaamatta, ja että niin pian kuin Hanna ensi +kerran siitä puheeksi ottaa, täytyy siihen jotakin sanoa, niin otti +varsin tilaisuutta siihen valmistautuakseen ja sitä ajatellakseen +oikein kaikilta puolilta ja meni kävelemään vainioitten perille, +samalla nähdäkseen, miten kesätyöt ovat päättyneet. + +Nyt tahtoi Antti syventyä siihen kysymykseen aivan juurta jaksain. +Mutta mieli oli niin täysi ja ajatukset hapuilivat sitä ja tätä niin +raivokkaasti, ettei niitä tahdonvoimilla voinut saada asetetuksi +mihinkään määrättyyn tehtävään. Vaan täytyi niitten antaa aikansa +valloissaan hujailla tuulen teillä ja taittaa oksa sieltä, toinen +täältä. + +Tuo aineellinen puolihan on aivan selvä, eihän siinä mitään +ajattelemista olekaan. Jukke ja Topias ovat toimeliaat miehet ja +toiseksi aivan viinan maistamattomat, joka on suuri asia. Niillä on +talo täyteläinen kaikin puolin. »Jos niillä nyt tuhat kolminen on +velkaakin, niin se ei ole mitään, sitä en minä kauvan maksa +tienaamallakaan kun muuten maitten viljalla talot hoitavat. Ja mikäs +nyt olisi hoitaessa, jos tämäkin meidän ele siihen vielä tulisi +lisäksi. Tämähän joutaisi rahaksi ihan järkeään ja kun minulla nyt on +tuhat markkaa joutilaita rahoja aluksi, niin voipi lopettaa sen +vertaisen velan milloin tahtoo. Ja sittenhän tuosta velattomasta +pesästä saattaisi erotakin milloin näyttää asiat sen vaativan. Tämä +Tannilan puoli kun jätetään myömättä, niin tähän voipi siirtyä milloin +tahtoo. Ja se, että minä ensi vuosina en tule kuitenkaan olemaan paljon +kotona, niin minullehan se on sangen huoletonta. Tulen levähtämään vaan +aina kotiin ja saatan taas lähteä kuin jänis haavalta, milloin vaan +asiat vaativat. Ja mikä paras, niin on Hanna talouden päällä, jonka +tietää, ettei tarvitse jälkeen haravamiestä eikä honkiin horjahtele. +Sitten jos Jukke tai Topias ottaa emännän, eivätkä tyytyne Hannan +hallintoon, niin niitten perinnöllähän voivat sitten ostaa Hannan osan +ja meille jää koti Tannilaan. Köyhiä ne eivät ota. Sehän on merkki +siitä, kun Hannalle ovat kainia kantaneet sentähden, että se meni +köyhään naimiseen rikkaan ehdolla. Se on totta, että jos ne eivät saa +rikkaita, niin ne elävät ilman ja siltä varalta ne juuri siihen Hannaa +hommaavatkin... Se puoli, että minulle olisi se arvotonta muuttaa +Vaaralaan vaimoni kotitaloon asumaan, on kuitenkin pieni asia. Se on +kyllä vanha sananlasku, että vaimonsa kotona miniän lusikalla +syötetään, mutta enpä minä kauvan ole aina heidän miniänään. Sen +pikemmin malttaa taas lähteä. Niin sille, missä arvossa ne sillä kotona +oloajalla pitävät, on sama. Miniän lusikalla minua ei syötetä niin +kauvan kuin on Hanna emäntänä, se on vissi tosi. No niin... Mutta mikä +on kuitenkin tuo kammo, joka varistaa mieltäni?... Tuntuu kuin vankila +perisi, jos menisin Vaaralaan... Mutta se ei ole mahdollista... Mutta +mikä on kuitenkin tuo synkkä aavistus tunnon syvyydessä?... Lienee se +vaan joku syrjävaikutin, joka vaikuttaa veriin jotenkin estävästi +niitten säännölliseen kulkuun ja sieltä koituu sitten mieleen. Ja +tottapa se niin on, kun en jaksa ajatellakaan mitään, ei mitään +kokonaista. Lentelevät vaan ajatukset kuni poutapääskyset siintävässä +korkeudessa ja liitävät tietämättömään kaukaisuuteen ilman mitään +asiaa... Lienee se, kun illalla tuli valvotuksi myöhään ja toissa +yönäkin tuli vaan pari tuntia nukuttua. Sieltä se mahtaa koitua... +Mutta miksi se juuri tuolla tavalla vaikuttaa. Tuntuu kun menettäisin +kunniani, luotettavaisuuteni, rehellisyyteni, vilpittömyyteni ja vielä +isänmaan rakkautenikin. Mutta kaikki tämä on mahdotonta... Mahdotonta. +Seitsemän kertaa mahdotonta.» + +Nämä ajatukset tunkeutuivat itsestään Antin mieleen hänen +käyskellessään vainioittensa perillä ja kokiessaan miettiä asioita. Pää +tuntui paksulta ja tahdon voima kokonaan lamautuneelta. Ajatukset vaan +pieniksi pirstaleiksi hajauneina sinkoilivat siellä ja täällä, likellä +ja kaukana. + +Hän ei ollut vielä syönyt aamiaistaan. Tunsi ruuan halua ja muisti, +että Hanna huusi jälkeen, ettei mennä kauvas, hän laittaa ruokaa, niin +odottavat siellä syömään. Lapset ikävöivät kotona, kun hän aikoi käydä +vaan tallissa, ja hän palasi kotiin. + +Mieli tuntui täyteläiseltä, mustalta ja kömpelöltä. + + + + +X. + +Jukke kielittelee Hannaa. + + +Antti oli päässyt syömästä ja kallistui sängyn päälle pitkäkseen, että +eikö tulisi uni, jotta univelka tulisi kuitatuksi, ehkäpä siinä pääkin +selviäisi ja mieli puhdistuisi, ajatuksetkin kokoutuisivat ja +antautuisivat paremmin tahdon palvelukseen kuin nyt. Mutta ei siinä +tullut unta. Otti sen Kirjallisuuden Seuran kirjeen, katseli sitä siinä +aikansa kuluksi, kun muuten tuntui olevan siinä pitkänään niin soma +olla, tunsi verensä lämpenevän, silmät kävivät loistaviksi, hytkäytteli +ruumistaan, viskasi kättään ja ravisteli päätään. + +»Mitä on ajatella kotioloista, sen pikkumaisista, vähäpätöisistä +asioista, kun saa palvella koko isänmaata ja koko kansaa... Silloinko +tahtoisi kiintyä vaan pikku mättääseen, kun on omana koko kunnas... Ei, +ei... Lapsille on koti siinä, missä äiti asuu, ja minulle on matkamaja +siinä, missä lapset ja äiti ovat. Minun kotini on isänmaa.» + +Katseli taas kirjettä. + +»Suuresta merkityksestä isänmaallemme... Tuo on liioteltua. Jos saisin +olla edes pieninkään seiväs siinä rehdoaidassa, joka kiertää isiemme +verisiä ansioluetteloita. Tämä on suurta... Mitä maksaa tämä pikku +Tannila sen rinnalla, vaikka menisi Matin pellon ojaan... Vaikka menisi +kuin tina tuhkaan, ettei näkisi ei luun suremaa, niin se ei merkitsisi +mitään, kunhan perheellä on suojaa ja sijaa, missä ne voivat elää ja +asua. Se on vaan voitto minulle ja minun toimelleni, ettei minulla ole +haittaa kotoisista huolista», hykerehti Antti mielessään. + +Mielessä oli suuri aarre, kun tunsi omistavansa voimia, että voi lähteä +kokoilemaan muinaistaruja aina niin kaukaa, mihin vaan Suomen kielellä +voi päästä ja missä Väinölän kansaa on koskaan asunut. »Sielläpä saa +itse tunkeutua kansan syvimpään muinaisuuteen, omin silmin näkemään, +omin korvin kuulemaan niitä kärsimisiä, niitä ponnistuksia, mitä +isillämme on ollut kestettävänä erämaan metsissä, mitä iloja, mitä +mielen ylennyksiä on erämaan vilpitön luonto kaukana sivistyksestä, +kaukana opista, kaukana yhteiskunnan keskuuksista asuville asukkailleen +suonut. Ja mitkä toiveet heidän elämätään ovat tukeneet.» + +Mitä enemmän hän ajatteli matkastaan ja matkansa tarkoituksesta, sitä +enemmän seiviämistään selvisi, että oli Jumalan sallima eleen +muuttaminen Vaaralaan ja Hannan pääseminen lapsuutensa kotiin. Siinä +viihtyy hän monta kertaa paremmin kuin Tannilan yksinäisyydessä. Ja +vaikka mielen pohjalla tuntuikin yhä syvä kammo Vaaralaan +muuttamisesta, niin tuntui se aivan välttämättömältä sinne tuleminen; +hyvä vaan, että Jukke ja Topias rupeavat hoitamaan yhdessä tätäkin +Tannilaa ja hyvä, ettei ajatukset tahtoneet taipuakaan tekemään selkoa +sen asian vähäpätöisemmistä puolista. »Se arvo, pitäisivätkö minua +vertaisenaan tai miniän tai mieronkiertolaisen vertaisena, on +yhdentekevä. Perheeni pitää minusta aina ja missä tahansa rakastaa +minua ja ystäväni tuntevat minua. Siinä on kylliksi. Hyvä, ettei +ainakaan Jukke minulle erityistä myötätuntoisuutta osottaisikaan, joka +on aina kantanut halveksivaa mieltä», sovitteli mielessään Antti ja +kasvoissa näkyi rohkea eloisuus ja silmät säteilivät virkeästi +katsellessa lattialla leikkiviin lapsiin. Muuten vaan tuntui somalle ja +mukavalle, kun oli kotona. Siinä vakautui mielikin ja ajatukset +tuntuivat asettuneen. Mutta kun raukeus oli vielä ruumiissa, joka +tuntui kaipaavan lepoa, niin kääntyi syrjälleen, korjasi päänsä alle +pientä tyynypallukkaa, ummisti silmänsä ja heittäytyi hetkeksi +nukkumaan. + +Tällä aikaa tuli taas Jukke Tannilaan ja löysi Hannan +navettakartanostaan askarehtamasta ja näkyi hänellä olevan jotakin +sanomista. Katsahti ympärilleen näkyikö Anttia. Mutta kun ei näkynyt, +niin rykäsi, nyökäytti päätään ja alkoi: + +»Luulisi tuota Anttia outo muuksikin, kun se noin rakkaasti osaa +sukerehtaa perheensä kanssa, kuten äskenkin. Oikein ilkeäkseni kävi, +että pois piti lähteä.» + +»No, hyvänen aika», virkkoi Hanna totisesti. »Mitä siinä nyt oli +äskenkin sinun mielestäsi niin liikaa?... Mikä se sitten on Antti muu +kuin rakas perheelleen? Rakas ja hyvä hän on aina minulle.» + +»Hym ... kun ei olisi muita rakkaampia kuin sinä... Ei se ole kaikki +kultaa joka kiiltää», vastasi Jukke ylenkatseellisesti ja kylmästi. + +Hanna tunsi ilkeän väristyksen käyvän läpi ruumiinsa, puistalti itseään +ja syvällä inholla virkkoi: + +»Hyi... Minä en usko semmoista Antista... En usko, en vaikka.» + +»Usko eli elä, se on vallassasi. Vaan minä uskon ja sen tähden käypikin +minuun niin pahasti kun se sitten joukolleen näyttäytyy niin hyvänä», +kertoili Jukke tosissaan. + +Hanna inholla puistalti päätään ja kylmästi lisäsi: + +»Hyi... En minä viitsi kuunnella koko puhetta. Hyi... Mikä sinun nyt +pani puhumaan Antista sellaista?» + +Jukke rykäsi ja jatkoi: + +»Eipähän erityisesti mikään ole pannut puhumaan. Vähä kai siitä minulle +on saapaa tai lähtevää, kun ei sinua liikuttane. Sanoinpahan vaan sen +tähden, kun näyttää tuo elämä niin liposalta, että jos sinä siihen +humallut, ettet raskisikaan lähteä Tannilasta pois eikä tulisi siitä +meidän yhdeksi taloksi rupeuksesta mitään, ennenkun se kerkiää rahansa +hurvitella.» + +Hannan silmät tulistuivat, kasvot kuohahtivat ja vihaisesti lisäsi: + +»Huih... Sentähdenkö sinä sitä olet ruvennut puhumaan, että minä +paremmin taipuisin sinun kauppoihisi yhdeksi taloksi rupeamiseen... +Päinvastoin toki vaikuttaa se puheesi minuun... Olisinko hullu, kun +laittaisin Antin teidän halveksittavaksenne ja joka päivä +osotettavaksenne sellaiseksi. Jumala varjelkoon toki. Meillä on koti +tässä, pitäkää kotinne ja sillä hyvä.» + +Jukke murnisteli muotoaan, punalti päätään, rykäsi ja tekeytyi +asialliseksi: + +»En minä sitä luullut, että se sinuun niin koskee. Olisinhan minä tuon +nytkin niinkuin ennenkin voinut olla sanomatta, jos tuoksi olisin +tiennyt. Ja ensi kertahan tuo vasta olikin, se kuin illalla ja nyt +sanoin, ja saattaahan tuo olla viimeinenkin, kun se sinuun niin pahaa +tekee... Ja kukapa Anttia muuten miehenä sen vian vuoksi halveksii? +Kyllä Antti siltä miehenä menee. Kyllä minä pidän Antista. Jos minä en +Antista pitäisi enempi kuin tavallisesta tukkilaisesta, niin olisinko +minä lähtenyt sitä hakemaan Suvannoltakin ja mitäpä hänessä onkaan +moittimista, mieshän se on kuin mies. Ja kyllä me sovitaan Antin +kanssa.» + +Hanna ei puhunut mitään, ynseämielisenä vaan askarteli karjansa kanssa, +niin Jukke yhä jatkoi ja tekeytyi ystävällisemmäksi: + +»No, koska se sinuun niin pahaa teki, niin minä lupaan, etten enää +koskaan virka mitään Antin niistä asioista. Kyllä minä saatan pitää +suuni kiini tästäkin lähtien, kuten tähänkin asti. Jokahinen pitäköön +tapansa... Mutta sitä minun piti vaan sanoa, että niistä rahoista +pitäisit huolta, ettei se niitä kerkiäisi hurvitella.» + +»Minä pitäisin huolta! Hyh... Minä pitäisin huolta Antin rahoista! Se +joka tietää saaneensa rahat, niin se pitää huolen niistä itse», virkkoi +Hanna ylpeästi ja kävellä reimotti tupaan eikä perustanut Jukesta +mitään. + +Jukke oli kahdella päällä tullakko perässä tupaan ja mietti ympäri +päänsä tekosyytä, mitä hän asianaan pitäisi, Antin puheille tullessaan. +Mutta ei löytänyt mitään, niin kävi tallissa katsomassa oritta ja +omantunnon vaivaisena käveli metsään sieltä aikojaan myöten mennäkseen +kotiinsa, kun metsän yksinäisyydessä saisi mietityksi keinon, miten +Hannan saisi hyvitetyksi. Mutta pahalta se vaan tuntui, kun Hanna niin +sanoi kieltävästi siitä yhdeksi taloksi rupeamisesta. + + + + +XI. + +Antti lupautuu Vaaralaan yhdeksi taloksi. + + +Ilta oli jo kulunut myöhäiseksi, lapset olivat yöteloillaan nukkumassa. +Isä ja äiti valvoivat tuvassa, istuen tuoleilla lampun valossa, ja +puhelivat paremmin kahden keskisiä asioitaan. Mutta äiti ei voinut olla +ilomielinen, vaikka hän koettikin. Koko iltapäivän oli ollut mieli paha +ja umpinainen. Oli hän navetan loukossa itkenytkin, mutta ei se +siitäkään oikein selvinnyt, yhä se vaan oli raskas eikä edes tiennyt +syytä, minkä tähden se oli raskas. Siitä Juken puheesta hän ei +perustanut eikä ottanut ollenkaan ajatellakseen, olkoonpa miten +tahansa. Vaan sen puheen johdosta se kuitenkin tuntui olevan, vaikka ei +tiennyt oikein minkä tähden se oli. Vaikkapa hän oli jo ennen mieleensä +painanut Vaaralaan menemisen, mutta ei hän siitäkään huolinut, vaikkapa +ei tulisikaan sinne menoa. Ja kun yhä tunsi Juken mielen että se haluaa +saada kaikki rahat Antilta, niin arveli kerrassaan heittää pois koko +homman, sillä se tuntui pahalta, että Antti, joka on rahat tienannut, +ei saisi niitä määrätä, mihin ne tulevat pantavaksi. Mutta ei +sittenkään tiennyt, minkätähden se mieli tuntui apealta, että +puheleminen isän kanssa ei tahtonut sujua niinkuin aina ennen. + +Tämän huomasi Anttikin ja tahtoi tietää syytä, mikä se on tullut, mutta +sai vaan vastauksen: + +»En tiedä itsekään.» + +Antti tuli levottomaksi, luuli, että hän on sen sillä vaikuttanut, kun +päivällä ei antanut minkäänlaista vastausta vaimonsa esitykseen +Vaaralaan muuttamisesta: + +»Onko sinulla siitä paha mieli, kun et päivällä saanut minulta +vastausta siihen Vaaralaan menemistuumaasi. Mutta, hyvä äiti, minä en +voinut silloin siihen vastata, ennenkun sain ajatella, vaan nyt kyllä +voin sanoa jotakin. Onko sinulla todellakin siitä raskas mieli?» + +»Eikö tuo liene osaksi siitäkin», virkoi Hanna tyynesti, »ja paljokopa +tuolle toisinaan pitänee, mutta paraneepahan siitä taas, kun on aikansa +pahana... No, mitä siitä Vaaralaan muuttamisesta sitten olet +ajatellut?» + +»Siitä on minulla sanottavaa ainoastaan yksi sana», vastasi Antti +iloisesti ja päättäväisesti. »Se on se, että sen asian kanssa saat sinä +tehdä aivan mielesi mukaan. Jos Vaaralaan meneminen on sinulle hyvä, +niin se on minullekin.» + +Hannalta hyrähti sydämmellinen nauru. Se pullahti aivan sydammen +pohjasta, aivan omasta pakostaan, ennenkun itse kerkesi ajatellakaan +mitään ja sen naurun mukana tulvahti ulos kaikki ilmaan se mielen +raskaus, jonka syytä hän ei oikeastaan ennen tiennyt. Ja +silmänräpäyksessä remahti mieli hyväksi ja iloiseksi kuni kytevä tuli +kuiviin risuihin päästyään tuprahtaa ilmiliekeiksi ja synnyttää +riehakan hulmuavan tulen. + +Hanna tahtoi sanoa jotakin Antille vastaukseksi, mutta suuhun ei tullut +mitään asiallista sanaa eikä kuitenkaan voinut sanomattakaan olla, niin +kallisti päänsä Antin olkapäähän, kierti toisen kätensä hänen ympärille +ja lämpimästi virkkoi: + +»Voi, kun sinä olet hyvä.» + +Nyt Antti ymmärsi, että varmaan se Hannan raskas mieli oli siitä kun ei +päivällä saanut häneltä vastausta ja ymmärsi, että Hannan mielessä on +hyvinkin suuresta arvosta Vaaralaan muuttaminen. Ehkäpä oikein +tuskallisesti pelkäsi hänen estämistään. Niin mielessä syntyi pakko +puhua suunsa puhtaaksi omasta puolestaan, puristi Hannan käden käteensä +ja alkoi oikein vakavasti ja sydämmellisesti puhelemaan: + +»Äiti kulta. Enhän toki tahdo sinua estää siitä aikeesta. Minulla kyllä +tuntuu salainen kammo sitä vastaan, vaan se mahtanee syntyä siitä, kun +ne Vaaralaiset ovat minua köyhyyteni tähden halveksineet. Mutta nythän +ovat asiat toisin. Ukko on haudassa, josta tuon halveksimisen juuri +lienee ollutkin. Ja meillä on nyt koti, kuten heilläkin; siinäkin +suhteessa olemme yhdenvertaisia. Se puoli, miten talon hallinto +rupeaisi Jukella luonnistamaan, on vielä tietymätön, kun ukko on tähän +asti hoitanut, mutta ovathan Jukke ja Topias toimeliaat miehet ja kun +ovat vielä muun lisäksi aivan viinaan menemättömät, niin voipihan +niistä toivoa hyvääkin. Ja koeteltuaanhan sen näkee. Ei suinkaan siinä +pitkälle pääse. Jos ei ala näyttää talon hallinto vetelevän, niin +eroamme pois tänne omaan Tannilaamme. Kunpa onnistuisi edes +kymmenisenkään vuotta, jonka aikaa kestää minulla nämäkin +talvimatkustukset, että melkein koko vuodet tulen olemaan poissa +kotoa.» + +»Kymmenen vuotta! Voi hirmuista!» keskeytti Hanna kauhistuen. + +»Niin. Ainakin kymmenisen vuotta kestää minulla matkustusta», jatkoi +Antti. »Niin, sen ajan jos hoitaisivat taloja ja talouksia hyvästi, +niin olisi kiitos keikaus. Minä puolestani mitä ansaitsen antaisin +ilolla yhteisen talon hallintoon, ettei siitä syntyisi kannemieliä, +että minä omituista kassaa kokoon.» + +»No, antaisitko sinä yhteiseen pesään nyt nekin rahat mitä nyt sinulla +on?» keskeytti Hanna. + +»Aivan mielelläni. Mitäs minä näillä tekisin», jatkoi Antti, »kun +minulle tulee valmiit matkarahat Suomen Kirjallisuuden Seuralta, niin +mitäs minä näillä tekisin?» + +»Entäs tuon oriin?» + +»Taloonpa tietenkin. Mutta sillä välipuheella, ettei sitä saa hävittää. +Se vaan olisi minun nimikkonani, sitä käytettäisiin vaan talon työhön, +ja silloin kun olisin kotona, niin käyttäisin sitä missä tarvitsen. Ja +jos erottaisiin, niin toisimme mukanamme tänne.» + +»Kyllähän siitä Jukke pitäisi hyvän huolen. Sillä oikein mieli tekee +sitä, kun hänellä ei ole nimikkoa», jatkoi Hanna. + +»Senhän minä uskon», mukautti Antti. »Ja tällä tavalla ajatellen se +homma ei ole kuin paljasta hyvää ja minun puolestani on se päätetty, +että kun sinä et luule voivasi hoitaa tätä kotia, niin mennään +Vaaralaan.» + +Hanna puolestaan tahtoi sanoa jotakin, mutta se äsköinen väittely Juken +kanssa kangerti mielessä, ettei hän saanut sujumaan sanoiksi, niinkuin +olisi tahtonut, että mieli olisi tyhjentynyt kokonaan siitä Juken +kanssa väittelystä. Sanoi vaan: + +»Minullahan se on koti Vaaralassa ja minä menen sinne kotiini. Vaan +entäs isä?» + +Tuo sana »entäs isä» sälähti Antin mielessä kipeästi. Ei hän sitä olisi +suonut äidin suusta kuulevansa ja herätti se kokonaan eloon sen kammon +tunteen, mutta sen hän kuitenkin salasi ja ystävällisesti vakuutti: + +»Hyvänen aika. Minullehan on koti siinä, missä sinä olet. Löytäisin +sinut lasten kanssa vaikka kuusen juurelta tai kantoiselta aholta, niin +siinä olisi silloin kotini.» + +Jäi ajattelemaan: isänmaa on minun kotini. Sen lapsi minä olen ja jään +olemaan. + +Mutta ulkoa kuului kiireitä askeleita. Ovi aukeni ja sisään astui +Kokkolan Eero, Antin lapsuuden ystävä, joka tuli tervehtimään Anttia, +kun kuuli, että hän on jo kotona. + +Silloin Hanna siirtyi pois ja siihen katkesi keskustelu Antin kanssa ja +mieleen jäi yhäkin kangertamaan se äsköinen kiista Juken kanssa. + +Mutta miesten puhe kiertyi Jerusalemin suutariin. Se puhe veti +puoleensa Hannankin ajatukset. Hän oli aina kuullut sitä mainittavan, +vaan ei koskaan kuullut, minkälainen kulkija se oikeastaan on. Niin +saadakseen kuulla siitä enemmän kiinnitti korvansa miesten puheeseen. + +Antti kertoessaan matkustuksestaan mainitsi vertaukseksi: »Saa kulkea +myötään kuin Jerusalemin suutari, mistähän sitten se hokeminen +lieneekään kotoisin ja peräisin.» + +»Sillä on hyvin syvä peruste», selvitteli Eero. »Sehän on Vapahtaja +ennen aikoinaan täällä ollessaan ja käyskellessään köyhyydessä talosta +taloon pistäytynyt Jerusalemin takalistolla asuvan suutarin majaan tai +mökkiin vai mikä tuolla lienee ollut ja pyytänyt sijaa levätäkseen, +semmoista rehuvuodetta vaan ja eipähän niissä semmoisissa taloissa +höyhenpatjoja lienekään. Mutta suutari ei ollut antanut edes istuakaan, +sitä vähemmän huonoakaan vuodetta. Oli vaan ylpeästi käskenyt pois. +Vaan Vapahtajalle oli se pistänyt närille, oli hiukan karmistautunut ja +tiukasti sanonut ukolle: Koska sinä et suo minulle lepoa, et huonoakaan +vuoderania anna levätä kutjottaakseni etkä pahaistakaan jakkaraa +istuakseni etkä huonoakaan suojarähjää lämmitelläkseni, niin sinun +pitää kävellä yöt päivät maailman loppuun asti. Ukko ei ollut sen +enempi kuunnellut eikä ollut joutanut aprikoimaan. Oli vaan pistänyt +takki-ärmäkän päällensä, paahkilot jalkoihinsa, laukkurepun kainaloonsa +ja lähtenyt astua hynttäsemään. Ja sillä tiellä on mies kävelemässä +tänäkin päivänä... Sillä ei kuulu kuluvan kengät eikä vaatteet +ollenkaan. Ne samat tamineet kuuluvat olevan miehellä päällä aivan +samanlaisessa kunnossa kuin lähtiessäkin.» + +Antti heittäytyi hieman leikilliseksi ja naurahtaen keskeytti: + +»Mutta vaatteessa sillä ei paljoa kulu, jos tuolla ei liene isot +tulotkaan.» + +Eero näki, että Hanna kuuntelee hänen kertomustaan oikein pystystä +korvin, niin ei ollut kuulevinaankaan Antin puhetta, jatkoi vaan +kertomustaan tosissaan: + +»Kuuluu se joskus pistäytyvän talossa, vaan ei se kuulu kauvan +siekailevan eikä puhuvan mitään. Suurehko koukkuhartiainen +suuripartainen ukon kohjake se kuuluu olevan. Ja juutalaismuotinen +sinertävä, alle polven yltävä verkatakki-kauhtana kuuluu olevan päällä, +pieni laukkureppu kainalossa ja suuret koirakinttaat käsissä kesällä ja +tavella. Ja siitä sen kuuluu tuntevan, että sillä kuuluu valkeat +elottomat silmät kuin talipalaset seisovan päässä ihan rävähtämättä +yönsä päivänsä, ihan liikkumattomina. Että jos mielii katsoa ylös +esimerkiksi Otavan kulkua, niin pään pitää kääntyä niin paljon +niskoille, että silmät tulee vasten Otavaa. Ja samoin jos virstan +patsaasta tahtoisi katsoa vieläkö on monta jälellä, niin pään pitää +kiertyä kohti. Minun isäni sen oli kerran nähnyt. Paljas, kurttuinen +kaula ja musta kuin koukun varsi oli ukolla kumottanut.» + +»Tosi on asia. Elossa on viimeinen kertoja», keskeytti Antti +naurahtaen. + +Eero puistalti päätään ja toimessaan lisäsi: + +»Tosi se kyllä kuuluu olevan. Isä on puhunut monta kertaa ja se ei ole +mikään hokare mies, se ei kyllä jaarittele joutavia. Ja sen +suutarirahjuksen elämän tarinan se oli kuullut isänsä isältä, siltä +mainiolta Tarhalan tietäjältä. Siltä, joka oli palavassa uunissakin +saattanut käydä eikä ollut yksikään karva kärähtänyt, vaikka partakin +oli ollut kuin katajapensas. Siltä se kuului isä kuulleen, niin tosi se +kyllä asia on.» + +»Paraspahan olisi ollut ukolle kuin olisi antanut vieraan levätä +mökissään minkä hän olisi mahtanut viihtyäkin, niin olisi asiat +selvinneet vähemmällä kävelyllä», katkasi Antti. + +»Ei sillä kuulunut saavan pilkkautua. Se kuului panevan samalla tavalla +kävelemään. Jos ken ylimieli kuului ilventelevän, niin ukko kuului +kerran vaan vihasesti katsoa mulauttavan ja koirakinttaallaan +viittaavan matkan suuntaa, niin elä muuta kuin pane saapas heilumaan.» + +»Hui, kun on ilkeä koko tarina», keskeytti Hanna. »Kuoliaaksi kai minä +säikähtäisin, jos tulisi esimerkiksi tänne silloin kuin minä lasten +kanssa olen täällä tuvassa. Huh, kun käypi oikein iholleni.» + +Eero kun kuuli, että se Hannaan vaikuttaa pahaa, niin lopetti sen +suutarin tarinan ja kääntyi Antin kanssa jatkamaan puhetta entisistä ja +vereksistä retkeilemisistä. + +Mutta Hanna ei päässyt siitä suutarin kammosta erilleen, vaan mieleen +kantautui, että mistä tietää sitäkin kulkijaa milloin sattuu kohti, +niin säikähtää vaivaisen omiksi lapset ja itse. + +Tuo kammo tuntui olevan ikäänkuin kehottajana Vaaralaan menemään. +Siellä ei tarvitse koskaan olla yksinään. Ja toiselta puolen selvisi se +seikka, että sillä tavalla saa Vaaralasta jaetuksi hänen maaosuutensa +pois, johon ei muuten niinkään helposti pääsisi käsiksi. + +»Ja siihen nähden on Jukellakin pakko pitää Anttia vertaisenaan. Kun +Anttia rupeavat halveksimaan, niin silloin he antavat syytä eroamiseen. +Kas, siinä on nappula, jossa Jukke pysyy. Omiksi kaulavilloikseen se +takanakin Jukke panettelee Anttia. Minä osaan nyt muistuttaa Jukkea +ihan ensi kerralla, kun kuulen vaan Antista ylenkatseellisen sanan. +Sepä vasta kumma oli, etten äsken jo pukannut sille sitä temppua eteen. +Sen hän kyllä saa tietää, etten minä vastakaan Antista rupea uskomaan +senlaisia juttuja», ajatteli Hanna ja mieleen vakautui Vaaralaan +muuttaminen, mitä pikemmin sitä parempi. Ei kuitenkaan aikonut vasta +aluksi Jukelle sitä ruveta puhumaan. Jukke siitä tulisi vaan +ylpeämmäksi ja toisekseen mikäpä sinne nyt oli niin kiirekään, kun isä +oli kotona. + + + + +XII. + +Antti perheineen muuttaa Vaaralaan. + + +Välikirjat oli Vaaralan miesten kanssa tehty ja päätetty peikoine +perheineen muuttaa Vaaralaan asumaan. + +Viime yönsä vietti Antti Tannilassa. + +Katkonaisesti hän nukkui ja säikähtäen heräsi joka kerran. Oli kuin +henkihaltijattaret olisivat olleet vihoissaan eivätkä voineet suoda +lepoa. + +Paljon ennen päivää hän jo kokonaan valveutui ja mieli oli musta kuin +terva; hän ei tiennyt mistä se oli. Muusta kuin isänmaallisista +asioista hän ei antautunut puhumaan sanaakaan kenenkään kanssa. Mutta +siihen hänelle ei ollut toveria, niin sai olla aivan mykkänä, +ainoastaan itsekseen hyräili Suonion isänmaan virttä, hyräili useita +kertoja ja koko sielu oli auki sille virrelle. Kun lopetti hyräilynsä, +niin rinta pullistui, kasvot loistivat ja puoliääneen lausui: + + Vaan mitä mahtavinkin vois, + Jos voimaa sult' ei saanut ois. + +Havaitsi että päivän valkeus on alussa, niin alkoi toimittautua +lähtemään ja oli iloinen että sai itkeä muutamia kyyneliä hyvitteeksi +Tannilan henkihaltijattarille. Se puhdisti mieltä paljon. + +Valkeneva päivä oli jo hohtavana koitteena itäetelän taivaanrannalla. +Auringon kohdalla taivaanrantaa vuorien harjalla kimmelteli hohtava +soihtu, josta punertavan kumakka valo virtaili kaikkialle sekä vuoriin +että laaksoihin. Ja koko avaruus henkäili, sulouneen vaipuneena. + +Tämän hetken valitsi Antti tullakseen Vaaralaan. Mutta Vaaralan +kartanopellon vaiheella olevalla särkällä, sen korkeimmalla kummun +harjalla, vuosikymmenistä ennen seisoi paja, jonka jäätynyt ahjoraunio +nurmipeitteisenä näkyi vielä kummulla. Antti tunsi voimakkaan halun +nousta kummulle. + +Sen kolkon lumikattoisen ahjoraunion nurkalle pani hän aidaksen palasen +ja mitään erityistä ajattelematta istahti siihen aidaksen kappaleelle. +Mutta tunsi hyvän olevan olla. + +Ja kun heitti katseensa avaruuteen, niin ikäänkuin löysi itsensä +jostakin äärettömän suuresta valtakunnan salista, jossa säilytettiin +kaikki valtakunnan ikimuistettavat muistomerkit, jossa monien +pyhimysten ja kaikkien suurten miesten sankarikuvat vakavina seisoivat +muistuttamassa kansajoukkojen ikäkauteisia vaiheita. Mutta hymyhuulin +ja rauhan pyhä kajastus otsalla he seisoivat tänä hetkenä. + +Kaukana ja likellä, vuorissa ja laaksoissa vaelteli Antin rauhaton +silmä. Ja menneitten päivien muistoja, ikäviä ja hauskoja kertyi +avonaiseen sydämmeen. Tuo luonnon puhdas ja vakava rauha +tyynnytti mielen, rauhoitti sielun, unnutti melkein haaveileviin +lemmenhoureisiin. Olo siinä tuntui lystiltä, hauskalta, ettei itsekään +tiennyt minkä tähden se niin hauskalta tuntuu. Rinta hieman hytkähteli +ja suonissa virtaili lämmin veri. + +Kiertyipä ajatukset niihin päiviin, jolloin se ahjoraunio oli lämmin, +jolla istui. + +»Vuosikymmen taaksepäin kevään auer siniverhoonsa vaatehti kaukaiset +vuoret. Etelän lenseä tuuli raskaasti puhalteli auringonpaisteisessa +ilmassa. Räystäistä juoksi oistonaan vesi ja kuloiset mättäät kummun +liepeillä kiirehtivät näkyviin. + +»Tuossa, yksi askel tästä vaan, seisoi aarniopölkky ja pölkyllä ankara +alasin. Ja tässä kohisi säkeniä tupruutteleva, valtainen ahjo. Tässä +näitten vaiheella hikisenä ja tulehtuneena liehuin tulen ja vasaran +avulla kuonnutellen suuria rautoja kaikenlaisiksi työkaluiksi taloon. + +»Olin köyhä kiertelevä rautaseppä. Mutta poveni, rohkeutta ja intoa +täysi, uhkui eloa, uhkui voimaa. + +»Tuolla kartanon vaiheella päivänsä askareilla karjaansa hoitaen +käyskeli raikkaasti neitonen nuori, katseli ja kuunteli jyskettä pajan, +kuunteli kaikua raskaan moukarin, kuunteli kalketta virkeän vasaran ja +elon tuoreutta lainehti heleät kasvot. + +»Silloin tunsin ennestään minulle uppo-oudon rakkauden vastustamattoman +voiman... Silloinko... Oi silloinko jo onnetar kuiskasi: Tuossa on +kotisi, tuossa, jonka akkunat nyt leimuvat kuni tulessa, syttyneet +taivaan rannan hohtovalosta... Oi tuossako todellakin on minun +kotini... Se on selittämätöntä.» + +Ajatteli Antti niitä päiviä, jolloin hän Hannan tuli tuntemaan, +muisteli kaikkia vaiheita, mistä kautta oli elon tie kulkenut tähän ja +selvä johdonmukaisuus näkyi siinä matkassa ja näytti se jo ennen hänen +syntymistään määrätyksi. Ja tämäkin päivä vaiheineen näytti niin täysin +liitetyn siihen johdonmukaiseen elon rataan, ettei se voinut toisin +olla. + +Tunnon pohjalla kuitenkin kaikui maanalainen järisyttävä kaiku siitä +kammosta, että hän autioksi jätti ansaitsemalla saadun pienen kodon. +Mutta syvä nöyryyden tunne povessaan nousi seisalleen Antti. Katsahti +vielä Tannilan mykkiä huoneita ja lähti kaitasta peltojen välipiennarta +kulkevaa suoraa polkua astuskelemaan Vaaralan taloon. + +Vaaralan asukkaat ottivat Antin mielihyvällä vastaan ja johtivat +perikammariin, jonka kahteen akkunaan avautui idästä länteen kaikki +etelänpuolinen taivaan kansi. Ja sen alla silmän siintämä avaruus +täynnä vuoria, laaksoja, peltoja, niittyjä taloineen. + +Vähäpuheisena ja lyhyesti vaan vastaillen talonväen kyselemisiin +istuskeli Antti ja katseli ulos laajaan avaruuteen, jota taivaan +rannalla hiipivä aurinko ruusuhohteisella valollaan kultaili. + +Tämän kammarin hän tahtoi asuakseen, joka mielellään hänelle +luvattiinkin. + +Talon ihmiset näkivät, että Antti oli vähäpuheisella tuulella, niin +poistuivat kammarista ja jättivät yksinään. + +Jukke, joka oli jo ruunikon saanut silloin haltuunsa, kun välikirjat +oli tehty, ja tuonut sen Vaaralaan, näki, että Antti tuli jo +myötyrikseen, niin haki ruunikolla muun perheen Tannilasta. Pienen +tuokion oli vaan Antti ollut yksinään kammarissa ja nautinnolla +katsellut talven kahleisiin rauhaisesti kytkeytyvää luontoa, kun +juoksevan hevosen ja painokkaan reen kahaus kuului rappusten edestä. Ja +kohta sen perästä alkoi kuulua askeleita kammariin päin. + +Antti arvasi tulijat, aukasi kammarin oven ja iloinen ihastus levisi +kasvoihin kun näki perheensä rientävän vastaan. + +Matilla pieni myssy päässä, lyhkänen villanuttu päällä, sievästi +napissa kiini. Leveät, lyhytlahkeiset harmaat housut ja pienet +lippakengät valkeitten sukkain päällä töpötti jalassa. Pikkuiset +valkeat lapaset suorana käsissä ja suu sievässä mytyssä +pyöreäsilmäisenä astua hippasi äidin edellä. + +Pieni Kaisu, pitkäläntä kolttu päällä, pienet ruojukengät jaloissa, +naurusuisena vähän lengoilla jaloillaan astua teutaroi äidin rinnalla. +Ja Manti punaposkisena, pienet kirjasuiset lapaset käsissään, astua +sipsutti äidin perässä tullessa Vaaralan salissa isää vastaan, josta +isän saattamana tulivat kammariin. Äiti iloisena riisui +päällysvaatteensa pois, riisui Mattia ja Kaisua ja naureskellen +virkkoi: + +»Vai sanan puhumatta se isä lähti Tannilasta. Kyllä mekin arvasimme, +kun näimme isän lähtevän tänne päin, että tänne se tulee, niin heti +mekin panimme pillit pussiin ja...» + +»Minkälaiset pillit?» katkasi Manti äidin puheen ja katsoa leimautti +äitiin. Äiti taputti Kaisua punottavaan poskeen ja naurahtaen vastasi: + +»Tämmöiset pillit kuin tämä Kaisu ja tuo Mattikin.» + +Mantilta hykähti lysti nauru, pyörähti pois äidin luota ja +pyörähtäessään lystikkäästi virkkoi: + +»Ne onkin koko pillit.» Sen sanottuaan riisui hänkin päällysvaatteet +päältään, pani ne nauloihin ja kepsasteli kuni kotonaan. + +Äiti sai Matin ja Kaisun riisutuksi huonepukineilleen, niin istahti +isän lähelle tuolille. + +Siihen isän ja äidin luokse kokoutuivat lapsetkin ja kun näkivät isän +katselevan kauvas, niin hekin kyselivät kaukaa näkyvien talojen ja +vuorien, järvien ja virtojen nimiä. + +Niitä mielellään neuvoi isä ja tunsi olevansa taas kotonaan. Mielen +pohjaltakin se jäytävä tunne Tannilan jättämisestä tuntui haihtuvan. Ja +nyt hän ajatteli että tuo tunnon pohjalta kohoava ääni on vaan raskas +kaipion tunne, jonka vaelteleva mies tuntee povessaan kaikkialla +ollessaan kaukana kodistaan. Siten tukehdutti sielunsa syvyyteen ne +tunnon sanattomat kuiskaukset Tannilan kadottamisesta ja alkoi pitää +Vaaralaa kotinaan ja sitä korkealla kivijalalla, suurelle vaihtelevalle +luonnolle alttiina seisovaa suuriakkunaista kammaria asuntonaan. Kaikki +muu tuntui olevan mennyttä. Mutta siitä vähät, kunhan isänmaa oli +jälellä, jonka rauhasta läikkyvät emon kasvot nytkin hymyilivät +poikansa puoleen. + + + + +XIII. + +Jukke Kopolassa kosimistuumissa. + + +Siiri oli isätön ja äiditön tyttö. Häneltä oli ensin kuollut äiti, +joten hän isänsä uudelleen naitua, sai äitipuolen. Mutta sitten kuoli +isä, joten hän, äitipuolensa mentyä uusiin naimisiin, sai isäpuolen. +Äitipuolensa oli hurskas ihminen ja piti velvollisuutenaan kasvattaa +äiditöntä ja isätöntä Siiriä kuin omaa lastaan. Eikä Siirille äidin +vaihtumisesta ollutkaan mitään muuta vahinkoa kuin se, että täytyi +kaksiviikkoisena jättää äidin rinta ja nälän hätyyttäessä tyytyä +tuppoon. Ja vaikka äitipuolensa kaksiviikkoisesta lähtien häntä hoiti +ja kasvatti, niin ei penniäkään koskaan tahtonut palkkaa, joten +Siirin perintörahat saivat huoltajan takana kasvaa ja säilyä hänen +omaksi hyväkseen. Mutta sen hän lapsen kuuliaisuuden osotteeksi +kasvattiäitiään kohtaan Siiriltä vaati, että Siiri ei saisi mennä +naimisiin sellaiseen paikkaan, johon hän ei tahtoisi suostua. Ja ennen +kaikkea hän tahtoi Siirin tulevan Jumalaa pelkäävään ja hurskaasen +perheesen. Siinä tapauksessa olivatkin jo monet kosijat saaneet palata +nolona kotiinsa ja tyytyä Jokelan rukkasiin. + +Kopolan ukko se oli Siirin huoltaja ja hänkin oli Siirin rahoista +pitänyt hyvän huolen, että ne olivat kasvaneet korkoja. Olivat ne jo +kappaleessa viidennellä tuhannella, vaikka alussa ei ollut kuin vähän +yli kolmen. Ja hänkin toivoi puolestaan, että Siiri tulisi kelpo +naimiseen, ettei nuo hänen huolella hoitamansa orpolapsen rahat +joutuisi vettä juomaan. Tätä paitsi Siiri oli niin kelpo tyttö, että +muutenkin hän toivoi sille parasta mitä voi. + +Tämän kaiken tiesi Jukke. Niin nyt ennen kaikkea oli saatava ukko +Koponen puolelleen ja jos se onnistuu, niin sen avulla taivuttaa Siirin +kasvateäiti ja siten päästä likenemään Siiriä. + +Tämän aikeen perille ajamiseen ryhtyminen ei ollut koskaan sen parempi +kuin nyt ja yhdenkin päivän viivyttäminen saattoi tuottaa sen, että +toinen kerkesi päästä eteen. + +Rommakkoon oli Vaaralan ukko-vainaalla tuhannen markan velka ja +rommakkolainen oli ukon kuoltua kutsunut Jukkea ja Topiasta puheilleeen +edes uudistamaan velkakirjan, kun entinen velkakirja oli vainaan +antama. Jukke ja Topias Antin kanssa yhdeksi taloksi ruvetessa olivat +tuumanneet, että ne Antin antamat tuhannen markkaa viedään sinne +Rommakkoon. Antista se tuuma oli aivan mieleen. Nyt Jukke ei +viivyttänyt asiaa, vaan tänä iltana puhdisti ruunikon ajokalut ja +laittoi reen valmiiksi, että huomeisaamuna ylös noustuaan lähtisi +sinne. Ja Rommakkoon kulki tie Kopolan kautta. Siten oli yksi tie, +kaksi asiaa. Mutta ensin oli mentävä Kopolaan saamaan tietoja, miten on +meinattava. + +Kopolan ukko oli Juken isävainaan hyvä ystävä ja lupasi toimia asian +hyväksi Jokelassa niin paljon kuin taisi. Aikoi toimittaa, että Siiri +kasvateäitinsä kanssa tulee Suvannon markkinoihin jo markkinain +aattopäivänä, jossa sitten annetaan kihlat ja pidetään pienet kekkerit. +Ja sentähden varotteli Jukkea, ettei saisi hävitellä rahojaan vähäksi. + +»Semmoisissa asioissa ei saa olla naukumaijan poika eikä viiden pennin +mies. Parempi on antaa rommakkolaisen odottaa siksi kuin tämä asia on +läpi menty. Raha on jäämähän parempi, kuin on kesken loppumahan, on +sananlaskukin. Eikähän rahat ruokaa tahdo, eikä paljoa paina. Kyllähän +ne helposti miehen mukana kulkevat», vakuutteli ukko. + +Jukke nyökäytti päätään ja mukautteli: + +»Juu, juu, kyllä minä käsitän asian. Juu, kyllä käsitän ja ymmärrän. +Minä teen aivan, kuten te tahdotte. Mulla ei muutama satamarkkanen +kalketa, ei sinne eikä tänne, sen saatte sanoa Siirillekin.» + +Kaivoi povestaan paperikäärön, jossa oli suoraltaan kymmenen uutta +satamarkkasta, joita ei ollut vielä koskaan laskulle taitettu, ja +lisäsi: + +»Katsokaas tätä kääröä, tätä ei ole joka pojan taskussa. Ja tämmösiä +rahoja, ne ovatkin lekeitä ne.» + +Ukko Koponen naskutti suutaan mieltymyksen osotteeksi ja hyvän tuulen +näköisenä mukautteli: + +»Kyllä on, kyllä on siinä kauniita rahoja ja paljo. Kyllä ovat +kauniita.» + +»Ja entäs tuo hevonen, siinä on kalu että sen rekeen viitsii istua», +lisäsi Jukke. + +»Kyllä on, kyllä on teillä, hyvästi on teillä. Kyllä sen näkee, että +hyvästi on teillä», mukautteli ukko ja naskutteli suutaan vakuudeksi. + +Jukke vielä muistutti ukkoa olemaan miehenä, Jokelassa käydessään, +lupasi Suvannon markkinoilla laittaa ukolle punaisen pöydän, ja lähti +ajamaan Rommakkoon. + +Jukke kertoili kahden kesken rommakkolaiselle asiain menosta, sanoi +kyllä olevan vähäsen rahaa mukanaan. Vaan Kopolan ukko käski antaa nyt +olla rahojen itsellä. Ja itsekin sen toki ymmärtää, että niinhän se on +tehtävä semmoisten asiain aikana. Pyysi rommakkolaista odottamaan vielä +vähän aikaa ja kielsi kiven kovaa kellekään hiiskahtamasta hänen +aikeestaan Siirin kanssa. Kertoili sitten loistavasti raha-asioistaan, +miten heillä tuhannen markkaa, että yksi kaksi eikä tämä ole kuin +lystin päällistä vaan muutaman tuhannen markan velan pitäminen. + +Rommakkolainen uskoi kaiken tämän, antoi Juken kirjoittaa nimensä +siihen isä vainaansa velkakirjaan ja niin velka sai jäädä taas +toistaiseksi. + +Nyt oli Juken mielessä asiat paremmalla kannalla kuin koskaan ennen. +Tuhannen ja viisikymmentä markkaa oli taskussa, Tannilan ruunikko +edessä, Jokelan Siiri kierroksessa ja Suvannon markkinat vähemmän kuin +kuukauden takana. + +Nyt istuskellessaan ruunikon reessä Rommakosta palaillessa aukesi +maailma ja elämän tien suunta maailmassa Juken silmiin aivan täydessä +valossaan. Tyhmiltä näyttivät kaikki muut ihmiset, jotka niin ahtaasti +että puutosten keskellä menivät maailman läpi. Se on tyhmyyttä, että +ihminen on köyhä. Se on tyhmyyttä, paljasta tyhmyyttä, hiiskahti Jukke. + +Nyt mielessään näki hän Siirin Vaaralan emäntänä narisevassa kengässä +käyskelevän kyökin ja kammarin väliä. Pienokainen kun kirahti +kehdossaan, niin heti äiti kiirehti luokse ja ryöpsähti kehdon päälle +sitä syöttämään. Niin, Siiri se oli Vaaralassa emäntänä ja Hanna hoiti +karjaa. Hannan lapset ne saattoivat olla pirtissä. Kammarit tarvitsi +isäntä ja emäntä. Ja navetan haju sinne kulkeutuisikin karjan hoitajan +mukana. + +Mutta ennenkun Siiri tuli ensi kerran käymään Vaaralassa, oli +laitettava suuret kattolamput joka huoneeseen ja erittäin pöytälamput +parasta lajia. Ne kun kerran laittaa hyvät, niin ne ovat sitten +ikuiset. Ja jos niihen nyt muutaman tai parin satamarkkasta panee, niin +se ei ole mitään, kun niissä on ijäksi ja vielä pojan pojallekin kalua, +kun ne hyvät laittaa. Ja sitten kun öljyä ottaa tynnyrin kerrassaan, +niin se tulee helpommaksi. Jos markan edestä tai ei sitäkään +yönseudussa tulisi menemään. Vierasten aikana voisi tarvita vielä +teariinikynttilöitä. No, sen tietää Siiri... + +Kaikki ihmiset näyttivät niin äärettömän tyhmiltä, jotka polttivat +esimerkiksi pärettä, jota heilläkin isävainaan aikana poltettiin. Mikä +työ siinä oli niitä laittaessa ja miten huoneet menevät paikalla +nokisiksi, kuin riihi tai paja. Siihen sijaan kun lamppuun panee tulen, +niin ei tarvitse tuhertaa, pyöräyttää ruuvia vaan sen mukaan kuin +tarvitsee isompaa tai pienempää valoa. + +Niin ajatteli Jukke ja mahtava itseensä luottavaisuuden ja oman arvonsa +tunto lainehti povessa palatessa Vaaralaan. + + + + +XIV. + +Jukke hankkii isännän nimeä. + + +Talvi koveni, järvet olivat jo jäätyneet ja tiet viitoitetut. + +Antille oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta tulleet matkarahat ja +lähtö tuli Antilla ihan polttavaksi. Ei kulunut aika kotona, vaan +jouduttautui matkalle. Tervasi ja paahtoi suksensa, laittoi laukkuunsa +uuden viilekkeen, että se kestäisi. Hanna puhdisti muutamia paitoja ja +laittoi muutamia sukkaparia. + +Yöllä oli satanut siitettä, joka oli kylmänyt lumen pinnalle hienoksi +jääkuoreksi ja kimalteli se jääkuori nyt nousevan auringon valossa kuin +puhtain silkki. Ja jäiset puun oksat ratisivat hennossa aamun tuulessa. + +Silloin Antti oli laittanut suksensa kartanolle lähtevään asemaan ja +kaksi sompanekka-sauvaa seisoi vieressä. Hän oli vetänyt pitkät +saappaansa suoraksi jalkaansa ja kiinnittänyt niitten suut napeilla +housuihin. Pieni puuhkaniekka-turkkinsa oli päällä, lammasnahkalakki +päässä, pieni matkalaukku selässä, hohtavin kasvoin ja raikkain askelin +käveli kammarista suksilleen. + +Äiti ja lapset saattoivat isää ulos ja seisahtivat katsomaan isän +lähtöä. Mutta isä pisti jalkansa suksien varpaallisiin, otti sauvat +käsiinsä, katsahti iloisen silmäyksen puhdaskasvoisiin lapsiin, +nyökäytti päätään ja potalti matkalle. Tuulen nopeudella lähti +pakenemaan itää kohti viistoon viettävää vainiota pitkin. Kaksi +rinnakkaista pientä viirua jätti kahisevat sukset kiiltävälle hangen +pinnalle ja pikku tuokio vaan, niin hiljeni suksien kahina +kuulumattomaksi ja kaukana vainioitten perillä vesakon läpi vilkkoi +isän karvainen lakki ja silmänräpäyksessä katosi kokonaan pensaitten +suojaan. + +Silloin irtautuivat äidin ja lasten silmät isästä ja hyypiyksissään +palasivat kammariin takasin. + +Outo tyhjyys tuntui nyt taas kotona. Alakuloisina keräytyivät lapset +akkunaan katselemaan sinne päin, mihin isä meni. Sormi suussa avoin +silmin katseli lapsukaiset ja liki itkua murtui mielet, kun tiesivät, +että isä meni kauvas. + +Äitikin tahtoi itkeä. Mutta salasi kyyneleensä lapsilta, niin poistui +ulos, meni navettaan ja navetan pimeään loukkoon, antoi juosta muutamia +kuumia kyyneliä, sitten pesi kasvonsa. Hetken perästä tuli kammariin, +toi lapsille voileivät käsiin ja yhden jätti itselleen pureskellakseen +lasten mukaan ja lapsille ja itselleen huviksi. + +Jukke käveli kartanon tienoilla sinne tänne, ja kova hallitseva ääni +kuului kaikkialle ylitse koko kotoisen tienoon. Jos vieraskin sattui +tulemaan, niin heti sekin huomasi, että Jukke on isäntä. Ja heti se +Jukke noin kautta rantain ilmoittikin vieraalle, että hän sitä kantaa +isännän nimeä. + +Ei koskaan ennen ollut Jukke niin pitänyt isännän nimestä huolta kuin +nyt. Mutta nyt kun ihmiset tiesivät, että Antti oli tullut yhdeksi +taloksi, antanut rahansa taloon, oli nainut ja vanhempi mies ja Hanna +oli emäntänä, niin Jukke pelkäsi, että ihmiset rupeavat emännän miestä +kutsumaan isännäksi. Se olisi hirmuinen vahinko ja anteeksi antamaton +rikos, jos esimerkiksi Siirin kuuloon sanottaisiin häntä paljaaksi +Jukeksi. + +Tämä oli kaikkein helpoin nyt saada vakautumaan, kun Antti oli vasta +vähän aikaa ollut talossa ja sitä paitsi ei ollut nyt kotonakaan. + +Nyt täytyi ottaa jotakin asian nimeä ja lähteä kuljeskelemaan kylillä +aivan talosta taloon kertoilemassa asiain menoa, jossa puheessa saattoi +ilmoittaa, kuka on isäntä. + +Kun taloon tultuaan otti puheen aineeksi sellaisia kylän yhteisiä +asioita, joista ainoastaan isännillä saattoi olla keskusteluja, niin +hetihän se siten tulikin kuulluksi, kuka isäntä on. Ja jos ei talossa +tahdottu häntä kestitä, niin joutui heti lähtemään toiseen taloon. + +Mutta jos talossa kestittiin, niin hyvästi jätellessään isäntää ja +emäntää hän kiltisti kutsui muistamaan käydä hänen kotonaan ja +vakuutteli: + +»Minä olen isäntä. Minä olen meiltä. Meillä ei ole akkavalta. Minä olen +isäntä. Minä en pane rautahampaana vierasta tielle. Meillä on muonaa. +Minä olen isäntä kotonani.» + +Tämä ei kuitenkaan mennyt ihmisten päähän, vaan Jukke kun oli vaan +lähtenyt talosta pois, niin sanottiin: + +»On se rento poika tuo Vaaralan Jukke.» + +Ja jos muutamia päiviä jälempää sattui taas tulemaan, niin kysyttiin +kuulumiset: + +»Mitäs Jukelle kuuluu?» + +Silloin oli Jukella uusi työ selittäessä talon väelle kaikki +asianhaarat päästäkseen muistuttamaan, että »minä isäntä olen». + +Markkinat alkoivat liketä. Oli vaan kaksi viikkoa markkinoihin. Mutta +reki oli liian käymätön Siirin kanssa ajeltavaksi, oli siksi ikävoitto +ja vanhanaikasta tekoa, että se täytyi saada ajanmukainen. Ja sen +tekijää ei ollut kuin kaupungissa. + +Se täytyi lähteä tilaamaan aikanaan, että kerkiää valmistua +markkinoiksi, tehdä oikein kirjallinen urkko, että se pitää olla +markkinain aattopäivinä valmis. Täytyi lähteä kaupunkiin. Ei ainoastaan +reen tilauksen tähden, mutta tarvitsi saada taloon uudenaikaisemmat +kahvikojeet, tarjottimet, sokeriastiat, kerma-astiat ja kahvikupitkin, +semmoiset kultaranteiset kuin metsäherrallakin näkyi olevan, vieläpä +ruoka-astioitakin sekä pöytäveitsiä, hankoja ja muuta sellaista. +Lamppuja piti tuoda useita ja parasta lajia, ettei niitä tarvitseisi +heti laittaa toisia. Ruunikolle uudet ajokalut piti välttämättömästi +saada. Jos ei niitäkään nyt olisi hyviä, niin pitää eturahoja antamalla +tilata ne markkinoiksi. + +Näistä kaikista ei tarvinnut nyt olla käteistä rahaa, vaan kaikki, mitä +oli kauppahuoneista otettavaa, annettiin mielellään velaksi. Ainoastaan +reestä ja ajokaluista täytyi olla markkina-aikana viimeinen hinta +käteen. Niin ei tullut suuri kolo tuhanteen markkaan, vaikka kaikki nuo +tarpeelliset kalut tuotiin. Ja siihen lisäksi muutamia leivisköitä +kahvia, sokeria, nisujauhoja, veskunia, luumuja, rusinoita, siirappia +ja muuta sellaista, niinkuin vieraan varalle, ja ettei niitä +tarvitseisi Siirin kanssa markkinoilta tuoda, vaan Siiri näkisi niitä +olevan talossa ennestään. Ei nekään rahoissa tuntuneet ollenkaan, kun +tulivat velkakauppaan. Iloisesti hengähti Jukke tavarakuormansa päällä +kaupungista palatessaan. + +»Hyvästi on taas äidin leivät uunissa. Eivät pala eivätkä paistu.» + +Ja suuri itseensä tyytymys lainehti Juken toivorikkaassa povessa. + +Hannaa hirvistytti se tavaran paljous, mitä tuotiin kaupungista. +Hänellä kävi salainen aavistus, että ei rahoja olekaan viety Rommakkoon +ja harkitsi hän sen Rommakosta päin tiedoksi, miten on asiat. + +Ja kun sai tietää, ettei Jukke ollut vienyt penniäkään rahoja +Rommakkoon, niin nurisi hän siitä Jukelle. + +Mutta Jukke oli pannut päähänsä, että Hannallekin pitää ajoissa näyttää +näyttämällä, että se on yksi, joka on toteltava ja se toteltava on hän +eikä kukaan muu, niin vastasi ylpeästi: »Se piti niin tehdä. Minä +isäntä olen.» Ja jos vielä toisen kerran muistutti, niin sai aivan +samanlaisen vastauksen. Ja vaikka uhkasi sanoa Antillekin, niin kuului +vastaus: »Minä isäntä olen.» + +Tämä seikka katkasi Hannalta elämän livun. Koti ei enää tuntunutkaan +kodilta, vaan joutui jo ensi viikolla kantamaan ikävää mieltä Antin +suhteen, kun sen rahojen kanssa niin menetellään. Ainoana +lohdutuksenaan säilytti sitä, että erotaan pois ja palataan Tannilaan +takaisin ja silloin jaetaan hänen osansa Vaaralan taloudesta pois, +kuten Jukke oli hommannutkin ja itse sen esittänyt sille jälelle +yhdeksi taloksi ruvetessa. Ja kun mieli meni hyvin pahaksi, niin sanoi +hän sen aatteensa Jukellekin, vaan Jukke ylpeästi vastasi että +»lähtisihän se kärpänenkin tervasta, mutta siinä on mutta.» Sen +pitempään ei Jukke siinä suhteessa ilmaissut mieltään, eikä sitä mitä +se »mutta» merkitsi. + +Hanna uudisti tuon uhkauksensa, vaan siihen sai Jukelta vaan sen +lisäyksen että: + +»Tästä kammarista saat perheinesi kyllä siirtyä pois. Tukkilaisen perhe +kyllä tulee aikaan perheen pirtissä. Muusta muuttamisesta ei ole +puhetta mitään. Täällä tietään, täällä on isäntä.» + +Tuo pisti Hannan sieramille. »Tästä kammarista pois!» virkkoi hän +kiuhkeasti. »Se olikin sanan paukonen. Niitä ei mene monta kymmeneen. +Tästä kammarista perheineni pois... Puhu toki koirille sellaista ja +muista, että minä en ole sinun ruotilaisesi, että sinä työnnät mihin +soppeen tahdot. Tästä kammarista pois! Suuret sanat eivät suuta +halkaise... En lähde kuin polttamalla tästä kammarista, koska se niiksi +tulee, että sinä käskemällä aiot pakottaa siirtymään, sen saat uskoa +tällä sanalla.» + +»Kyllä minä näytän», mutisi Jukke ja meni pois. + +Mutta Hanna huusi jälkeen: »Näytä vaikka tulta ja rakeita, tule vaikka +tulen väkenä, niin en hievahda askeltakaan...» + +Tämä oli ensimmäinen kinastus yhtenä talona ollessa. + +Eikä tämä suuri riitakaan ollut. Tuommoisiahan toki lienee sisarella ja +veljellä ollut jos kuin paljon jo elämässä. Kinastelevathan lapset jo +usein keskenään ja ne kun jäävät jälelle, sulavat heti kuni ampiaisen +purema, vaikkapa se ensin kokoaakin vähän pahkalle ja kihelmöipi +haavaa. Mutta tämä ei sittenkään sulanut. Tämä pistos oli myrkyllisempi +kuin ampiaisen purema. Tämä vaikutti sydämmeen, tämä vaikutti sielun +hermostoon. + +Tuo hyväin toiveitten pettyminen, Antin onneton kohtalo ja lapsien +tuleva orjuus koski nyt Hannan sydämmeen, niin että monta päivää makasi +kipeänä. Mutta sängyssä oli hyvä tilaisuus itkeä ilman lasten +tietämättä. + +Että Jukke ei vienyt Antilta saatuja rahoja Rommakon velkaan, vaan +tuhlasi noihin ylellisyyslaitoksiin, oli paha asia. Mutta suurien +lamppujen valaisemat huoneet joulukuun pitkinä iltapuhteina näyttivät +niin tavattoman hauskoilta, ettei sitä tiennyt aavistaakaan. Sekin +kohta vertyi melkein hyväksi ja tunnusti Hanna mielessään, että +asiassahan nuo vielä ovat nekin rahat. + +Mutta se haava, mitä hän itkien sairasti, ei koskaan parantunut +terveeksi. Pieninkin viittaus siihen suuntaan, että hän on orja ja +lapset orjan lapsia ja näkeminen, ettei hän ole oma herransa, vaikutti +haavaan ärsyttävästi ja esti sen paranemista. Eikä veli koskaan +tuntunut veljelle. Mutta sitä hartaampi kiitos kohosi sydämmestä +Jumalan puoleen siitä, että Hän oli siunannut hänelle lapsia, jotka +häntä rakastivat ja joita hän sai rakastaa, ettei rakkaus ollut vaan +kuollut sana, vaan sai pitää ja nähdä sitä käytännössäkin. + + + + +XV. + +Jukke ajelee Siirin kanssa. + + +Suvannon kaupungin markkinat olivat käsissä. + +Jukke lähti yksinään ruunikolla markkinoille ja meni se sinne jo +markkinain aaton aattona. + +Uusi reki oli nyt valmis ja ihan samanlainen kuin se oli tilattukin. +Samoin ajokalut olivat aivan semmoiset kuin oli tilattukin, ja vieläpä +oli ohjasperäin nenissä, jotka liitettiin ratastimeen, punasen ja +valkean kirjavat suuret tupsut liikaa mitä puheessa oli ollut. Mutta +sillä ne eivät olleet pilassa, päinvastoin oli satulan tekijä arvannut +asian paremmin kuin oikein. Sillä ilman niittä olisi hevonen ollut kuin +alaston. + +Kihlakalut olivat nyt ostettavat. Mutta ne olivat paremmat ostaa ukko +Koposen kanssa yhdessä. Se tietää, minkälaiset ne pitää olla ja mitä +kaikkea sitä tarvitaan oikein kuninkaallisiin kihloihin. + +Landerissa se Kopolan ukko oli aina majalla ja siihen se aikoi nytkin +tulla markkinain aattopäivänä, Landerissa Jukke odotteli nyt Kopolaista +tulevaksi. + +Ei alkanut sitä heti päivän valjettua näkyä, niin ikävä istuissa tuli +Jukellekin. Hän meni aina portille katsomaan, katsoi pitkät ajat +vilisevää, sinne tänne kiirehtivää joukkoa, mutta ei yhdestäkään +välistä ilmestynyt esiin Kopolan ukon laukkipäätä ruunaa ja sitä +vähemmän ukkoa. Ja kun kylmä pakkaisvinkka puhalti vasten porttia, niin +täytyi palata aina lämpimiin ja juoda talon emännältä toppakahvit, että +pääsi lämpiämään ja saattoi lähteä taas portille katsomaan, milloin +tulisi. Ja tulihan se kuin tulikin. + +Koirankaulusturkkineen, koirakintaat käsissä, hän muorineen ajaa +korotti laukkiruunallaan valtakatua pitkin ja kun pääsi Landerin portin +kohdalle, niin pyöräytti ruunan porttia kohti. Ja melkeinpä ruuna näkyi +itsestäänkin osaavan, jo kaukana alkoi pitäytyä sille puolen katua ja +pälyi porttiin, etteihän tuosta vaan sivu mentäne. Ja heti kun sai +luvan kääntyä porttiin, niin korvat nousivat pystyyn ja ihastuneen +näköisenä lähti juoksun hypäkässä rientämään kartanoon. + +»No, jopahan tulette ja ihan niinkuin oli puhekin», kiljasi Jukke ja +ojennetuin käsin ja loistavin silmin riensi tervehtimään ukkoa. + +»Ei sitä toki sanaansa saa syödä. Ennen se pitää maansa myödä, +ennenkuin saa sanansa syödä», virkkoi ukko vastaan tervehtiessään +Jukkea ja hauska ystävyyden hymy levisi ukon pakkasessa kangistuneisiin +kasvoihin. + +Hevonen oli riisuttu, pantu talliin, korjattu kapineet pois reestä ja +juotu lämpimässä Juken tilaamat toppakahvit ja ukon kuppiin talon +emännän pullosta tipautettu vähän karvaampaakin. Niin Jukke vetäsi +ukkoa kyynäspäästä vähän syrjempään. Ukko hyvin osaa ottavan näköisenä +odotti, mitä se Jukke sanoisi, siksi kunnes Jukke muutamia kertoja +nyökäytteli päätään tuota niinkuin vakuudeksi ja hieman hätäisesti +punastunein kasvoin virkkoi: + +»Tuota minä en ole osannut niitä kihlakaluja laittaa. Jätin tuota ne, +että yhdessä ostettaisiin tuota ja...» + +Jukke ei kerinnyt sen enempää kertoa, ukko kun kuuli mistä on kysymys, +niin katkasi heti. + +»Sehän oli paras. Kyllä ne osataan ottaa minkälaiset vaan itse haluat.» + +»Ne tuota otetaan hyvät, ihan kuninkaalliset», vakuutti Jukke. + +»Sen parempihan se on antaa parempia, hyvähän se, ei hävetä. Otetaan +vaan hyvät, otetaan vaan ihan kuninkaalliset», mukautteli ukko. + +»Niin kuninkaalliset me otamme. Minä olen isäntä, kuninkaalliset, ne +otetaan. Meillä on rahaa, minä olen isäntä», toisteli Jukke ja palavin +silmin paimenti ukkoa, kun se lähti ottamaan turkkia päälleen. + +Kihlakalut oli ostettu ja päätettiin ne antaa iltapuhteella sitä varten +laitetussa rauhallisessa paikassa, jossa muutamien ystävien kesken +pidetään pienet kekkerit. Mutta nyt poikettiin Siirin majapaikkaan +tervehtimään Siiriä. + +Jukella paloi mieli päästä Siirin kanssa ajelemaan päivän aikana, että +Siiri saisi nähdä hänen tamineitaan, ennen kun ruvetaan suurempiin +asioihin. Ja muutenkin oli tilaisuutta ajeluretkellä tutustua +toisiinsa. + +Siiri ei tahtonut mitenkään lähteä, kun oli niin pakkanenkin ja viima +kävi idästä semmoinen vonkka, että tuleen luuli syttyvän koko maailman. +Vaan kun ukko Koponenkin kehotti ja Siirin kasvateäiti -- joka oli +lähtenyt markkinoille juuri Siirin tueksi -- lähti mukaan, niin lähti +Siirikin. Ja kävellen joukollaan -- ettei kukaan huomaisi mitään -- +mentiin Juken majataloon, jossa Jukke valjasti ruunikon ensi kerran sen +uuden kiiltävän reen eteen ensikertaisilla tupsukkailla ajokaluilla. +Eikä kenenkään mieli niistä tuhansista markkinamiehistä, jotka +kiehuivat kaduilla, ollut paremmalla sijalla kuin nyt Juken. Eikä +kenenkään elämän päivä valkene lupaavampana kuin nyt Juken. Jukke se +istui ajotuolille ja Siiri ja Siirin kasvate-äiti rekiperään. + +Kuoston järvestä pistää moniaita virstoja pitkä lahti Suvannon +kaupunkia kohti, jonka pisimpään sopukkaan Muken koski pudottaa +kaupungin kohdalla vetensä. Tämän Muken kosken alla niin kutsutulla +Tihisen lahdella oli vähälumista ja kyllin kantavaa jäätä ja +rauhallinen ajella. Sinnepä laskeutuivatkin nyt Jukke näyttämään +ruunikon kulkua. Viima ja pakkanen ei johtunut mieleenkään, että +senlaista elementtiä olisi olemassakaan. + +Ruunikko oli hatarassa tallissa, josta ihan tuiskutti, läpi vilustunut +ja tuntui nyt juokseminen oikein mieluiselta. Ja kun lahdelle tultua +Jukke vaan oikasi pitkin lahtea ja kiinnitti suitsia, niin silloin +lähti reki kuin lentoon. Ennenkuin kukaan niissä monenlaisissa +ajatuksissa kerkesi huomatakaan, oltiin jo virstojen päässä eikä +pakkasesta tietty mitään, kun oli myötätuuli. Lystille se vaan tuntui. + +Mutta viimein alkoi Siiri ja Siirin kasvateäiti tahtoa kääntymään +takaisin, vaan Jukke ei siihen taipunut, kehotti vaan katsomaan miten +se ruunikko, hänen kotikasvattinsa, ihan hänen pienestä lähtien +hoitamansa hevonen juoksee ja miten siltä nyt vasta alkaa lähteäkin +askeleet, kun se hiostuu. + +Siiri ja Siirin kasvateäiti kävivät kyllästyneeksi, jopa tuskaiseksikin +ja Siirin kasvateäiti nykäsi Jukkea olkapäästä ja oikein päättävästi +sanoi: + +»Nyt pitää, ihan nyt pitää kääntyä pois, me menemme ihan iättömiin +tällä kyydillä.» + +Jukke katsahti pyörein silmin, ajotuolilla istuessaan, ja kehotteli: + +»Mutta katsokaahan, oletteko nähneet tämmöistä? Siinä on semmoinen +hevonen. Nyt sillä vasta askeleet ovat. Oletteko nähneet tuommoista. +Tämä on minullakin ensimmäinen, vaikka minä olen tuhansia, no ei juuri +tuhansia, vaan paljo minä olen kasvattanut varsoja, vaan tämä on +ensimmäinen minun hoitamistani tämmöinen. Katsokaahan.» + +Siirin kasvateäidiltä pääsi tuskainen huuto ja hätäillen alkoi: + +»Herra Jumala siunakkoon, käännä nyt pois... No, oletko sinä hullu. +Hyvä ihminen, käännä nyt pois.» + +Tämän ymmärsi Jukke ja pyöräytti höyryävän oriin kotiin päin. Mutta +samassa silmänräpäyksessä puhalti vihanen viima vastaan. Ja samassa +tuokiossa kylmä hurmasi kasvoissa jääksi sen märkyyden, mikä oli reen +jälestä kiehtautuvasta lumesta suihkunnut kasvoihin ja sulanut siihen +ja siten turtinttanut kasvot. + +Siirin kasvopäitä vihlasi kuni kuumalla raudalla ja tunsi rupeavan +palelemaan, niin kyyristi päänsä kumaraan ja käsineillään suojeli +kasvojaan. Ja kun niitä ei enää palellut, niin luuli, ettei ole mitään +hätää, toivoi vaan pääsevänsä pois mitä pikemmin. Eikä Jukkekaan +kyennyt kehumaan oriin askelia, kiitti kun turkkinsa kauluksen sisään +painaen säilytti kasvojaan. Turkkinsa kauluksen jamasta tirkisti siksi, +että näki hevosen jaloista vasten silmiä pölisevältä lumelta matkan +suuntaa. + +Juken majatalon kartanolle tulla kurahdettiin. Reestä hyppäsi Siiri +äitipuolensa kanssa kartanolle ja puistelivat itsestään vaatteihinsa +kiehtoutunutta lunta. + +Mutta yht'äkkiä hätäisesti huudahti Siirin kasvateäiti: + +»Ai, ai. No nyt sinun välttää, kun kasvosi on paleltuneet. Ihan +kasvopäät valkeana kuin nauris. Voi tokiisa. No kaikkia häntä.» + +Siiri ei säikähtänyt, sanoi vaan: »Eihän toki.» Minä lapasillani +painoin koko matkan suojellakseni pakkaselta, niin niistä on veri +paennut, niin sentähden kylmässä näyttää valkealta. Otti lapasen pois +kädestään ja paljaalla kädellään koetteli kasvopäitään. Mutta kun +sormet kapsahtivat kasvopäihin kuin jääpalaseen ja koko kasvopäät +liikkuivat yhtenä harkkona, niin silloin Siirin silmät vetäytyivät +hätäisiksi ja kauhistuneena itkusissaan huudahti: + +»Voi, voi. Hyvä Jumala sentään. Voi voi minua onnetonta, voi, voi...» + +Lähtivät Siiri ja hänen äitipuolensa hätäisinä rientämään +majapaikaansa, ehkä siellä on joku hyvä keino asian eduksi. Mutta Jukke +riipasi hevosen valjaista irti, työnti sen kaikkine ajokaluineen +talliin, pisti oven kiini ja jouduttautui Siirin jälkeen. Ja paikalla +hän jo portin ulkopuolella tapasikin. + +Silmät pyöreinä ja suurina että valkeaiset näkyivät ympäri silmistä, +kävellä hökelti Siirin rinnalla ja lohdutteli: + +»Ei ole hätää, elähän hätäile, siansappiviinaa kun olisi ja on sitä +jollakin. Ei ole hätää, siansappiviina siihen on hyvää. Elähän hätäile, +siansappiviinaa tai paljasta siansappea. Ei ole hätää, elähän hätäile. +Siihen ei tule, ei, hikirupea vähän kihelmoipi. Siansappiviina se on +hyvää. Minulta on monasti paleltunut, niin äidillä kun on +siansappiviinaa ja sillä on aina sitä, se on palon jälkeenkin hyvä. +Meillä on kaikkea sitä semmoista rohtoainetta. Elähän hätäile, +siansappiviinaa kun saadaan, niin saat nähdä, että hyvä kaunis. Se +siansappiviina, se on moneen hyvää. Elähän hätäile.» + +Siiri ja Siirin äitipuoli eivät olleet kuulevinaankaan Juken hökötystä. +Juoksun hypäkässä vaan mennä hynttyyttivät majapaikkaansa. + +Majapaikkansa kartanolla hieroi Siiri lumella kasvojaan miten hänen +äitipuolensa opetti. Ja kun oli kasvopäät saatu sulaksi lumella +hieromalla, niin työntyivät majahuoneeseensa, jossa ukko Koponen oli +kotimiehenä. + +Mutta kun ukko Koponen näki Siirin hätäiset ja itkun sekaiset kasvot, +niin ukko kauhistuen kiljahti: + +»No mikä kumma? Kaaduitteko vai mitä? Todellakin, mikä on tullut? +Ajoiko joku päälle vai miten?» + +Kauvan ei kuitenkaan kerinnyt ukko hätäillä, ennenkuin Jukke puhalti +asiaan ja alkoi kertoa: + +»Tuuli niin vihakasti ja tuo minun hevonen... Vähäsen paleli +kasvopäitä. Vaan siansappiviina siihen on hyvää. Se parantaa, ettei +tule ei rakoakaan. Se siansappiviina, se on hyvää, se on ihan +mainiota.» + +Ukko ei malttanut kuunnella Jukkea, vaan kääntyi niitten hätäileväin +Siirin ja Siirin äitipuolen puoleen saamaan tietoa oikein asiasta. + +Sillä aikaa Jukke hätäisesti kyseli yhdeltä ja toiselta siansappiviinaa +tai siansappea, johon sai vastaukseksi: Kysele sialta. Sillähän sitä +on. Tai että sika tarvitsee itse sappensa pakkasella ja viina pannaan +luusäkkiin, ja mikä mitenkin vastasi. Sitä etsittävää lääkettä, sitä ei +vaan tullut tietoon. + +Mutta sillä aikana sai kuitenkin ukko Koponen talon emännältä tilkan +viinaa, pani sitä pahkakuppiin. Kupin pani hattuunsa vasemmalle +polvelleen, tulirautansa otti tuluksistaan, sillä hämmenteli sitä +viinaa, puhalteli siihen ja päätään kallistellen silmät suurina ja +kasvot totisina luki pakkasen synnyn kolmeen kertaan. Tätä paitsi +ukolla oli tiaisen sulka tuluksissa. Sillä sulalla veteli ensin +kolmesta kohti ristiin paleltuneita kohtia Siirin kasvoissa. Sitten +kasteli sulan viinassa ja siveli kasvoja, että tulivat märäksi +viinasta. Ja sivellessään luki kipujen poistosanat. + +Tähän kerkesi Jukkekin sieltä siansapen tiedustelusta. + +»No, se oli oikein. No, sepä sattui, että teillä oli niitä kojeita. Nyt +ei ole hätää. Nyt on hätä kaukana. Neuvona se on vanha veneessä, +sanotaan, minkä tuo ukko. Ja satuittekin tänne. No, jopa se nyt kävi +käteen. No on sitä onneakin, jos pahojakin päiviä», laverteli Jukke +ihastuksissaan. + +Vaikka ukko kokosi kaikki syntysanansa ja vaikka hän yhä voiteli Siirin +kasvoja viinalla, johon oli luettu pakkasen synty, ja siveli ristiin +tiaisen sulalla, niin mitä enemmän ukko voiteli, siveli ja luki +kipusanojaan, sitä suuremmaksi tuska yltyi Siirin kasvoissa. Ne +paloivat kuin tulessa, ihan koko kasvojen luuli lohkiavan pois. + +Siiri ei voinut kuin huutaa voivotella ja pyöriä kuin tulisten hiilten +päällä ja kasvopäät kävivät mustan puhuviksi ja hohtaviksi, mutta siitä +rupesivat muuttumaan öljäköiksi, paremmin kuolleen veren näköisiksi ja +kiilteleväksi kävi pinta. + +Ukko Koponen kävi ulkoa hevosen kaviosta leikkaamassa kolme vuolua ja +lunta ja sitten paineli niilläkin Siirin kasvoja, mutta ei siitäkään +ollut mitään etua. Tuska tuntui vaan yltyvän. + +Nyt oli ukko tehnyt mitä oli voinut pakkasen vihoja vastaan, niin lähti +majataloonsa hevostaan hoitamaan ja muorinsa kanssa tuumailemaan +markkina-asioista. + +Mutta Jukke näki, että Siirin kasvateäiti oli kylmällä tuulella +hänelle, niin hänkin lähti ukon matkaan. Ja epätoivosta vapisten ja +hätäisin silmin seurasi ukkoa ja kyseli mitä nyt on tehtävä. Mutta ukko +ei nyt ensi aluksi tiennyt muuta kuin että lähdetään tässä illan +pimettyä sinne Siirin majataloon puhumaan asiasta Siirin kasvateäidin +kanssa. + +Sen hän kyllä vakuutti, että kihlauksesta tänä iltana ei tule mitään. + +»Eikö sitten myöhemmälläkään?» kysyi Jukke hieman vapisten. + +»Ei tänä iltana», vakuutti ukko tosissaan. + +Jukke ei tätä kuitenkaan voinut uskoa todeksi. + +»Eihän siihen nyt kovin tervettä tarvitse, joka tuommoiset +kuninkaalliset kihlat saattaa ottaa», ajatteli Jukke. »Ja siihenhän se +kerkiää paratakin hyväksikin, vaikka se nyt ensinnä vähän kihelmoipi, +kuten aina sormen neniäkin, jos palelee kovin, ja sitten kuin tulee +lämpimään, niin niitäkin kynnäröipi, että pois luulee katkeavan. Vaan +se ei kestä kauvan, ennenkun on paremmat entistä. Sama se on Siirin +kasvoissa. Varsinkin nyt kun pakkasen jälki katsottiin, niin se on yksi +kaksi terve ja Siiri makeasti muistelee komeata kyytiä ja että sai olla +minun reessäni. Ja kun hän sen muistaa, ettei saisi enää koskaan olla +siinä kyydissä semmoimoisessa reessä ja minä ajajana, jos ei ottaisi +kihloja minulta, niin mielellään taipuu tyttö. Siihenhän se ihastui ja +hurmautui siihen komeuteen, kun nekin tupsut ohjaksissa ruunikon +kupeilla tutisivat ja pelmusivat ruunikon juosta kahnastessa. Niin, +niitähän se katsoi eikä malttanut suojella kasvojaan... Maltoinpahan +minä, vaan ne nuo naiset hupsut. Niille ei paljoa tarvitse kummaa... +Eikä niille paljoa tarvitse kipujakaan, ennenkun ne volinan päästävät, +minkä tuo Siiri nyt noitten kasvoinsa kanssa. Kerranko sitä nyt +vihavoipi kasvojakin, vaan ei tuota toki viitsi tuonlaista volinaa +pitää kotonakaan, sitä vähemmän kylässä», hyvitteli Jukke itseään, +vaikka mielessä oli syvä epätoivo. + + + + +XVI. + +Jukke ja Kopolan ukko menevät kapakkaan. + + +Ilta oli jo pimeimmällään, kun Jukke pyysi taas ukkoa lähtemään Siirin +pakinoille. Sitä lähdettiinkin. Mutta ennen tahtoi Jukke käyttää ukkoa +kapakassa saattamassa oikealle puhetuulelle, ja kutsui ukolle +puhemiehen ryypyiksi parasta mitä talosta löytyy ja kehui rahalla +maksavansa. + +»Se ei suureen kuulu tuhannen markan laidassa, jos tämmöisissä asioissa +ottaakin jonkun pullon, joka tuntuu tukan juuressa.» + +Pullon ääressä istuessaan kapakan pöydän takana humisevan rahvaan +vaiheella, Jukke terotteli ukon päähän kaikkia niitä hyviä puolia mitä +hänessä ja hänellä on aviosiippaa kohtaan, jos tuota niinkuin +puhemiehen tarvitsisi tehdä niistä selkoa. Mutta ensin oli saatava se +kannemieli hyvitetyksi, mikä tuli siellä ajoretkellä käydessä. + +Näin karastuina lähdettiin nyt Siirin pakinoille ja verraton muuri +tuntui Jukella olevan ukko Koposessa. Nyt ei ollut hänellä kuin katsoa +valmista ja tarkata vaan ukon viittauksia ja tehdä sen jälkeen. + +Siirin kasvot olivat tuskassa, kuten äskenkin, vaikka lääkäriltäkin oli +käyty neuvoa kysymässä. Siiri oli ihan vuoteen omana, johon +kasvateäitinsä häntä kylmien kääreitten kanssa hoiti miten lääkäri oli +käskenyt. + +Siirin kasvateäiti ja Siirikin olivat tyytyväiset kohtaloonsa ja +iloitsivat hengessään siitäkin tapauksesta. + +He tiesivät, ettei mitään tapahdu ilman Jumalan sallimatta ja nyt +näkivät he hengessään, että Jumala esti siten tänä iltana Siirin +kihlauksen. + +Nyt oli aivan nähtävä, ettei kihlauksesta ole tänä iltana puhumista. +Mutta se oli sangen tarpeellista tietää, mitä kasvateäiti nyt ajattelee +asiasta. Ja kasvateäiti pyydettiin nyt ukko Koposen huoneeseen, jossa +viinipullon ympärillä rauhallisesti saataisiin puhella asiasta. Siihen +kasvateäiti suostuikin ja jätti sairaansa itsekseen vähäksi aikaa. + +Mutta Siirin kihlauksesta, vaikka ei ollut puhuttu, ei hiirelle eikä +heinälle, sen kuitenkin tiesi puolet markkinamiehistä ja tiesivät +senkin, että sulhanen on palelluttanut morsiamensa, että se makaa +vuoteen omana eikä kihlauksesta kuulu tulevan mitään. + +Sillä aikaa kuin Jukke ja ukko Koponen olivat omilla asioillaan, oli +eräs Juken naapureista käynyt Siirin ja Siirin kasvateäidin puheilla. +Tältä oli kasvateäiti kysellyt kaikkia, Juken kotia, kotisuhteita, +Jukkea miehenä, sen sukulaisia, kotilaisia, peltoja ja niittyjä. + +Ja nyt Siirin kasvateäidillä oli Juken syntiluettelo aivan valmis. Niin +pian kun siis asiasta ruvettiin puhumaan, otti se sen heti käsille ja +kertoi Jukelle itselleen ihan juurten jaksain. Pahimpia osia siinä +olivat ne, että Juken kanssa yhtenä talona asui Tannilan Antti, joka on +tukkilainen. Ja sitä paitsi semmoinen suruton maailman mies, että +harrastaa kansakoulujakin, joissa kuulutaan vaan opetettavan lapsia +tanssimaan ja laulamaan maailmallisia lauluja sekä harjoittamaan +kaikkia ilkeyttä. Ja Jukke itsekin on aivan uskoton maailman mies?» + +»Minäkö uskoton maailman mies», kivahti Jukke ja keskeytti kasvateäidin +puheen. Pani päänsä kallelleen ja sydämmellisesti jatkoi: »Minulle on +uskonto kallis oman kuolemattoman sieluni pelastukseksi. Se on ollut +kallis sitä myöten kuin rippikoulusta päästäissä rovasti vainaa -- +siellä maan mustassa mullassa lepää sekin hurskas mies -- sanoi, että +nyt teillä oma niska paljastuu eteen. Nyt ei enää ole isä eikä äiti, ei +kummit eikä holhojat takuussa. Vaan aivan ypöyksin täytyi seista +tuomiolla. Ja kun vielä omalla puhtaalla suullani tunnustin ja vannoin +ja sitouduin luopumaan pois pahasta ja pahan kielastuksista, niin sitte +myöten minulle on uskonto ollut suuresti kiitettävä. + +»Rippikouluun asti minä kyllä olin huoleton siitä asiasta, kun oli muut +vastaamassa. Olin kuin nokipoika, en perustanut sitä, en tuota, en +tätä, vaan nyt. Nyt se ei jouda rikkoihin. Ei päiväänä saa olla +ajatelematta siitä... Ja tuossa sanon, että jos se uskonnon asia ei +olisi ensi sijassa ja minun ensimmäiseni ja viimmeiseni, niin en olisi +ajatellutkaan Siiriä. Vaan olen kuullut, että Siirillä on se asia aivan +samalla sijalla kuin minullakin, nimittäin ihan sydämmellä, juuri ihan +sydämmellä». + +Nyt kasvateäiti ei tiennyt mitä sanoa. Mutta ukko Koponen jatkoi Juken +puhetta ja viittasi siihen, että nuo äsköiset Juken panettelijat ovat +olleet niitä ainaisia pirulta riivattuja ihmisiä, jotka aina rientävät +kahden rakastajan väliin kylmiä kiviä kantamaan. Mutta ne eivät ole +kahta totista rakastajaa saaneet erotetuksi eivätkä ne saa nytkään. + +Sitten ukko muistutteli vanhain miesten kokemuksia. Miten Mooses vei +joukkonsa yli Punaisesta merestä, vaikka sitä maailman mahtavin +sotajoukko ahdisti. Muistutteli Iisakin kosimista, miten se uskoi +palveliansa hakemaan morsiamekseen tyttöä, ihan tuntematonta, +tietämätöntä huntaletta. Mutta hyvin kävi. Ja miten nuori Topias +tarvitsi taikakaluja -- kalan maksaa, sydäntä ja sappea +kosintaretkellä, kuten mekin nyt tuluksia ja tulirautaa». + +»Ja siansappea», keskeytti Jukke. + +Tuota Juken muistutusta ei ollut ukko kuulevinaan, vaan jatkoi +muistelustaan, miten Simson tuli vahvaksi Jumalan voimalla, miten +ketutkin antautuivat kiini ja antoivat sitoa kekäleitä häntiinsä ja +polttivat kykäitä kuin hurjat. + +Näitä muinaisia ihmeitä hän vertauskuvina sovitteli nykyisiin asioihin +ja syvästi huokasten hän lopuksi lausui: + +»Ne ovat ihmeitä ne. Ja ihmeitten aika ei ole vielä kaikki... Se ei ole +vielä kaikki.» + +»Ne minustakin ovat ihmeitä ne. Ne minustakin ovat kalliita paikkoja +raamatussa ne», jakoi Jukke loistavin silmin. + +Ukko Koposen raamatun selitys tuntui Jokelan emännän mielestä +pintapuoliselta ja ajatteli siitä hieman muistuttaa, mutta aikaa kului +niin paljon että täytyi kiirehtiä kipeän Siirin luokse, ryyppäsi +lasinsa pohjaan, kiitteli seurasta ja lähti. + +Juken ihastuneet silmät seurasivat emäntää siksi, kunnes se astua +löpösteli oven suuhun ja siirtyi toisiin huoneisiin ja askeletkin +sekautuivat muitten liikkujain kävelyyn. Sitten kääntyi ukkoon ja +turvallisella mielellä alkoi: + +»Niin se on, voidellen nahka lauhtuu. Vihamiehet pahuukset ne vihallaan +koettavat kaikkea. Miten nyt ovat tuolle emännälle valhetelleet ja +saattaneet uskomaankin. Vaan nyt kun saatiin puhua totuuden sanoja ja +tuo viinilasi se teki kanssa luultavasti paljon, niin nyt se on +entisellään. Voidellen nahka lauhtuu, sanotaan ja tosi se onkin». + +Ukko kaatoi pikarinsa viiniä täyteen, täytti Jukenkin lasin, +kalistettiin niitä ja maistettiin. Puheltiin Siiristä, kihlauksesta, +Siirin perinnöstä. + +Huomeniltana päätettiin laittaa oikein kihlajaiset. Ja jos vielä tulisi +puhetta Juken uskottomuudesta ja muista sellaisista niinkuin esteistä, +niin oli huomautettava siitä, miten Juken vanhukset olivat heränneitä +ihmisiä. Miten ukko-vainaakin ihan viimmeiseen hengenvetoon rakasti +körttiröijyä ja piti päällään sitä milloin vaan sillä tarkeni ja +äidillä, vaikka on jo vanha ja voimaton, on vielä körttiröijy tänäkin +päivänä, semmoinen mörkkipohjainen, tummaruutunen pumpuliröijy. Ja +milloin vaan kylään tulee Korhosen Kusti seuroja pitämään, niin silloin +nähdään ämmä körttiröijy päällä menevän seuroihin. Ja kun sieltä on +tullut, niin riisuu hän heti, käärii sen hyvästi myttyyn ja pistää +pussiin talteen. Niin siitäkin näkyy, miten herännyt hän on. Ja +semmoisen äidin lasten on mahdoton olla uskottomia. + +Kalistettiin taas lasia ja maistettiin, lisättiin pullosta ja +kalistettiin ja maistettiin. Eikä unhotettu Kopolan muoriakaan, joka +istui joukossa pöydän luona, kuunnellen muitten tarinoita ja hymyillen +ystävällisesti. + +Mutta viini alkoi tuntua tuimalta ja niin pieni seura yksitoikkoiselta +markkinaelämäksi. Ukko Koponen ja Jukke päättivät siis pistäytyä +kapakassa ottamassa iltasen alle karkeammat naukut. Ja siellähän +muutenkin sai nähdä markinameininkiä. + +Kapakka kiehui täynnä väkeä kuni muurahaiskeko. Oli siellä monta Juken +tuttuakin, mikä oli tullut kellon vaihantaan, mikä saadakseen osan +tuttavien harjakkaista, mikä itse ottamaan kapakan ryypyn, mikä +lystikseen katsomaan sitä kapakan iloista meininkiä. + +Tuttavat kun vaan näkivät Juken, niin huusivat: »Onnea kihlaukselle» ja +samassa manasivat kihlajaisia. Jukke ja ukko eivät olleet sitä +kuulevinaan, tungettelivat vaan läpi nuojuvain väkijoukkojen, mistä +löytäisivät tyhjän pöydän, johon saisivat kutsua jonkun omituisen +pullon. + +Jopa yhden pöydän ympäriltä lähellä oven poskea kohosi pois muutama +kellojen harjakaisten pitäjäjoukko. Sen pöydän otti nyt Jukke ja ukko +Koponen ja siihen nyt Jukke tilasi ukon ehdotuksesta parasta konjakkia +pullon ja kaksi lasia. + +Mutta kun Juken tuttavat näkivät aikeen niin, ennenkun pullo ja lasit +tuotiinkaan, kokoutuivat aivan seinäkseen pöydän ympärille tervehtimään +ja toivottamaan onnea, jopa innostuivat ja nostivatkin Juken +sulhasmieheksi ja Vaaralan isännäksi. + +Tästä seurasi se, että piti tuoda pöydälle lisää lasia ja toinen pullo +konjakkia. Mutta lasit kävi vielä vähäksi. Niitä piti tuoda vielä +lisää, ennenkun riitti joka mieheen, niille, jotka olivat Jukkea +nostamassa. Ja Pihkamäen Niilo, se oli pisin mies joukossa, sille +viittasi Jukke ja päätään nyökäyttäen virkkoi: »Sinä Pihkamäkeläinen, +minun koulukamraatini, ole sinä laskijana. Sinä olet isäntä niinkuin +minäkin, me olemme isäntiä me.» + +»Kyllä me olemme isäntäväkeä ja veljet ja ystävät», virkkoi Niilo +iloisesti ja rupesi täyttämään lasia. + +»Veljet ja ystävät, ihan veljet ja ystävät kuin saman äidin kantamat!» +toisti vielä Jukke ja katseli mielissään joukkoa. + +Sitten Kopolan ukon esityksestä juotiin Juken malja ihan pohjaan asti, +niin yksi kuin toinenkin. + +Ylimmäinen juomanlaskija ei ollut huoleton virassaan, vaan laski heti +täyteen lasit, mutta ei tullut kaikkiin. Täytyi saada talosta lisää, +jota heti tuotiinkin. + + + + +XVII. + +Jukke varastuttaa rahansa ja viedään korttikaariin. + + +Jukke ei ollut ennen ollut humalassa eikä hän aikoinut olla nytkään. +Mutta muutama ryyppy se kuitenkin tämmöisissä asioissa seuran tekemisen +tähdenkin oli tarpeellinen. + +Nyt esitti ukko Koponen Siirin maljan -- ajateltu Siirin terveydeksi, +vaikka siitä hän ei virkkonut. Tämäkin piti juoda ihan kuivaksi joka +miehen. Joka kallistettiinkin ihan kumolleen. Ja yli koko humisevan, +reuhaavan joukon kuului raikas yhteishuuto: »Siirin onneksi». + +Taas ei riittänyt kaikkiin laseihin ainetta, sitä huudettiin lisää ja +enempi kerrassaan. Joten tuotiinkin viisi pulloa lisää, mutta +pyydettiin maksu paikalla kaikista. + +Juken kasvot kuohahtivat, silmät kiiluivat vihasta, hyppäsi seisalleen +pöydän takana ja kivahti: »Niin vähä aikaako tässä talossa velkaa +uskotaan». Koppasi povestaan punasen juhtinahkaisen, vastaostetun +lompakon, löi sen pöytään ja kiljahti: + +»Ymmärrättekö mikä tuo on», purki sen auki, otti sieltä neljä +suorallaan olevaa kirkasta satamarkkasta, löi ne pöytään ja taas +kiljahti talon neidille, joka kainona seisoen odotti maksua: »Ota +tuosta, ota korkoineen. Siinä on rahaa. Minä isäntä olen, joka maksan +ja jaksan.» + +Neiti otti yhden satamarkkasen, aikoi tuoda vastaan tähteet, mutta sitä +ei Jukke kuunnellut, otti ne kolme satamarkkasta, löi ne taas pöytään +ja kivahti: »Nuo lekeitä ovat. Näyttäkääpä pojat, onko teillä +tuommoisia. Juuri tuommoisia. Niitä ei ole vielä taiteltu... Juuri +tuommoisia, vasta pankosta nostettuja juuri tuommoisia, näyttäkääpä +pojat!» + +Löi taas ja huudahti: »Juuri tuommoisia! Näyttäkääpä pojat!» + +Jokainen tunnusti ei olevan kellään semmoisia kuin Vaaralan Jukella. + +Sitten Jukke pani ne satamarkkaset lompakkoon, lyödä läiskäytti sitä +pöytään ja lisäsi: »Tuossa lompakossa on semmoista kuin rahaa. Ja minä +isäntä olen, joka osaan rahan hallita.» + +Toiset todistivat kaikki oikeaksi ja kehuivat Jukkea »ensimmäisen +luokan isännäksi». + +Mutta samassa tunkeutui väen tungoksen läpi talon neiti kourassa +muutamia hopearahoja ja ojenti ne Jukelle. Jukke kaivoi housuin +taskustaan pienen kukkaron, jossa kiilsi entisiäkin hopearahoja, pani +ne talonneidin tuomat hopeat siihen, kääntyi ihmisiin ja heläytti +sitäkin ja virkkoi kiivaasti: + +»Tässä poika, jonka kukkarot kulisee kuparina, housut hopeina soivat.» +Pani sen kukkaron housuinsa taskuun ja kääntyi pöytään päin ottaakseen +lompakkotaan, lyödäkseen taas pöytään ja sanoakseen: »Onko teillä +tuommoista». Mutta oi ihmettä, lompakkoa ei näkynytkään, ei pöydällä +eikä pöydän alla. + +Jukke tunsi kummallisen huumauksen käyvän läpi ruumiinsa, mutta ei +uskonut mistään siihen varkaan tulleen, vaan luuli jonkun +narikoidessaan hänen silmäinsä välttyessä pistäneen lompakon talteensa +häntä säikäyttääkseen. + +Mutta tuo leikki näin markkinatiloissa ei tuntunut hänen mielestään +oikein sopivalta. Ja varsinkin kun konjakin vaikutuksesta tunsi +olevansa kylliksi rohkea kysymään omansa itselleen, päätti kysyä +tiukasti lompakkotaan, katseli tulisesti kaikkien silmiin ja äkäsesti +kivahti: »Missä on lompakkoni? Kuka otti?» + +»Ei minulla, ei minulla, ei minullakaan, eikä minullakaan», kuului +kiinteät vastaukset. + +»Mitä leikittelette? Sanokaa heti, kellä on ja antakaa se minulle. Se +on minun lompakkoni», kasahti yhä Jukke. + +»Ei minulla, ei minulla, eikä minullakaan ole», kuului yhä kieltävät +vastaukset. Eikä kukaan sen paremmin ilmaissut mieltään, vaikka kaikki +uskoivat, että ukko Koponen oli pistänyt lompakon talteen, kun näki +Juken menettelevän sopimattomasti sulhaismiehen menettelyiksi, ja +lystikseen vaan tahtoivat katsoa, miten Jukke on kovana lompakkonsa +puolesta. + +Mutta ukko Koponen uskoi, että juomanlaskija oli pistänyt lompakon +talteensa, joka olikin kaikista rauhallisin, laski vaan lasia täyteen +ja muistutti ryyppyjen väliä liian pitkiksi, kehotti ottamaan ja lupasi +sitten löytyvän lompakon, kun ryypyt kallistetaan lompakon muistoksi. + +Tehtiin juomanlaskijan esityksen mukaan, että lompakon maljat +kallistettiin tyhjäksi. + +Mutta jokahisen mielessä oli samana arvoituksena se lompakkojuttu, kun +sitä ei kukaan nähnyt eikä varmaan tiennyt, kellä se on. Kaikki +tahtoivat päästä selville, missä se oikeastaan oli ja otettiin puheiksi +heti lompakon maljan kallistettua. + +Mutta lompakkoa ei ollut kellään. Ei kellään. Kaikki hämmästyivät ja +pitivät mahdottomana, että ei lompakko olisi heidän joukossaan, eikä +ketään voitu epäillä varkaaksi, vaan se kuitenkin oli totta, että ei +kellään ollut lompakkoa. + +Viimein kuitenkin selvisi, että silloin kuin Jukke räiskytteli +lompakkoaan pöytään, tunkeutui Juken selän takana muuan tuntematon mies +hyvin lähelle. Ja kun Jukke talon neidiltä otti vastaan sen tuomia +rahoja, ukko Koponen näki menevän sen tuntemattoman miehen ulos. + +Nyt selvisi, että kun talon neiti toi Jukelle satamarkkasesta vastaan, +niin jokahisen silmät kiintyivät siihen herttaiseen, hienosti puettuun +neitiin, ja samassa kurkottivat katsomaan, minkä verran se toi vastaan +rahaa, nähdäkseen siitä, minkä verran tämä kekkeri Jukelle maksaa. +Siten siinä keskenään hälistessä ja tunkeillessa toisiaan, välttyi +lompakosta kaikkien silmät, joten tuntematon mies Juken ja +juomanlaskijan välistä pisti kätensä lompakkoon käsiksi, +silmänräpäyksessä livautti puoleensa ja puitti tiehensä. + +Kaikista tuntui tuo tapaus hieman kummalliselta ja vaikutti se +masentavasti. Jukestakin tuntui pahalta, kun meni ne kuninkaalliset +sormukset, joihin oli piirretty Siiri Jokelan nimikirjaimet. Mutta +näkyipä niitä samanlaisia kuninkaallisia sormuksia vielä jäävän +kultasepälle. Ja pianpa se näkyi ne nimikirjaimet niihin piirtävän. Ne +rahatkin tuntuivat niin helposti saaduilta. Eikä huomenna tunnustanut +olevan lujassa velaksi saadessa senlaiseen asiaan kuin Siirin +kihlarahoiksi miehellä semmoisella kuin Vaaralan isännällä muutama +kolme tai neljäsataista siksi aikaa -- kunnes Antti kotiutuu. Sitä +paitse oli nyt naapureille ja ukko Koposellekin näytettävä, miten +hänellä on jalo luonne, joka ei pikku pienistä ole millänsäkään. Niin +Jukke tekeytyi iloiseksi, kehotteli vaan ottamaan ryyppyjä lompakon +peijaiksi ja kehahteli: + +»Ei se meissä mitään, vaan köyhiä se koettelee. Tässä on poika, joka ei +itke satamarkkasen kuolemaa, ei kahden eikä kolmenkaan. Minulle äiti +sanoi jo pienenä, että elä itke.» + +Miehet kallistivat ryyppyjä lompakon peijaiksi ja kehuilivat Juken +luonnetta mainioksi, miten tuonlaisen luonteen kanssa on hyvä elää +pahana päivänä ja miten monelta jo tuonlaisen tapauksen sattuessa olisi +itku päässyt tai tullut ihan hulluksi, mutta tämä veitikka ei ole +millänsäkään. + +Tämä kiihotti Jukkea. Oikein riemastui kertoilemaan: + +»Minulla on voimakas luonne, ihan juuri semmoinen kuin talonisännällä +pitää olla. Talonisännälle sattuu eteen tuultakin, tuiskuakin, +myötäistä jos vastaistakin, niin sillä pitää olla luja luonne. Juuri +semmoinen kuin minulla. Ihan juuri semmoinen kuin minulla», kehui Jukke +ja muistutti ylimmäistä juomanlaskijaa tietämään, mitä virkansa vaatii. + +Juomanlaskija pitikin huolen virastaan ja konjakki puolestaan teki +tehtävänsä. + +Miehet kerta kerralta tulivat iloisemmiksi, terveemniiksi, rikkaammiksi +ja rakkaammiksi. Ja puheleminen kiihtyi innokkaammaksi. Mutta sekaan +alkoi yhdeltä ja toiselta singahdella pisteleviä komppasanojakin +naapurusten vanhoista känistä. Niitä ei kukaan sietänyt kahta sanaa, +ennenkuin otettiin kiini ja toisen syntiluettelosta etsittiin vielä +pistävämpi sana, semmoinen joka selvänä ei koskaan olisi tullut +sanotuksi. Ja sitä paitsi olivat ne jo kerta sovitutkin, vaan nyt +löytyivät sentään uudestaan käsille. + +Tästä syntyi se, että ne äsköiset iloiset ja toisiaan halailevat veljet +rupesivat siirtelemään ja töykkimään toisiaan pois tieltään. + +Ukko Koponen huomasi, että tästä ei lopussa tule hyvää, niin alkoi +hommata lähtöä pois ja tahtoi Jukkea mukaansa. Mutta Jukke tahtoi +näyttää, kuka isäntä on ja tahtoi asettaa ensin sen riitelevän joukon +ja näyttää ukollekin, miten häntä pitää naapurien miesten totella. +Arjasi suun täydeltä: + +»Hiljaa miehet... Minä isäntä olen!» + +»Niin sukillesi ja kengillesi», kuului joukosta pistävä vastaus. + +Tuo kiukustutti yhä Jukkea ja uhemmasti lisäsi: »Hiljaa miehet, minä +isäntä olen!» + +»Herra hengellesi, itsepäällesi isäntä», kuului taas joukosta ivallinen +sana. + +Tästä kiukustui Jukke ja syöksyi riiteleväin joukkoon erottamaan niitä +käsivoimilla, pukki niitä sinne tänne ja kirkui: »Minä isäntä olen. +Minä näytän teille että minä isäntä olen!» + +Mutta muutama otti Jukkea rinnasta, töytyytti pöydän luo soppeen, +sanoen: »Nuole kapustata semmoinen isäntä, eläkä tule mieheen käsiksi.» +Jukke hyppäsi kuni harakka aivan tajutonna vihan ja konjakin +vaikutuksesta, löi nyrkillään pöytään minkä jaksoi ja ärjäsi: »Minä +isäntä olen!» Mutta pöytä särkyi, lasit ja pullot menivät kolisten ja +rimisten lattiaan. Talonväki kirkui sitä hätää, että kaikki kaatavat +alleen, ja muutamat naiset rukoilivat asettumaan ja ottamaan sen +kiinni, joka pöydän särki. Ääntä, sekä talonväen rukouksia että +riitelijäin kirouksia ja muuta pauhua, oli huone aivan halkeamassa. + +Talonväki kun oli nähnyt riidan syttyvän, oli kuitenkin pannut hakemaan +poliisia paikalle varalta, ja juuri kun kuului pöytä rämähtävän +palasiksi ja syntyi tuo suuri hätäileminen, syöksyi kymmenen poliisia +sisään, joitten kynsiin joutui ensimmäiseksi Jukke ja repäsivät kuni +kotka saaliinsa ja lähtivät viedä retuuttamaan vankihuoneelle. Ja +samassa sammui ääni kapakassa, kuni ei mitään olisi ollut. + +Jukke kahden poliisin keskessä torin halki astua toikkaroidessaan +kuiskutteli poliisia: + +»Ettehän minua mihinkään pahaan. Ne muut ne siinä. Minkätähden te +minua? Minulla on morsian, ettehän minua. Lähtekääpäs takasin, minä +neuvon, kutka ne. No lähdetään, eihän nyt mitä kiirettä... Tuota, +ettehän minua vie, eihän toki korttikaariin. Kulkaapas, kuulkaapas. +Ettekö kuule?» + +»Kuulemme», virkkoi poliisi ja riuhtasi vastustelevaa Jukkea taipumaan +matkan mukaan. + +Toiset poliisit jäivät kapakkaan hämilleen joutuneessa joukossa +tekemään selkoa, onko muita syypäitä kuin se joka vietiin. Vaan kun +ukko Koponen maksoi Juken vahingon, niin talonväki ei kantanut toisten +päälle, niin saivat mennä matkaansa. + +Ukko tunsi ikävää mieltä Juken kohtalosta ja koetti kaupungin +järjestysmiestä saada taipumaan päästämään sitä irti, vaan sai +vastauksen: + +»Ei ennen kuin huomisessa tutkinnossa.» + + + + +XVIII. + +Jukke pääsee putkasta. + + +Huomenna Suvannon kaupungin torilla kuhisi markkinat parhaillaan. Väkeä +lainehti koko tori kuin meren selkä ja tavarakuormatkin peittyivät väen +suojaan. Ainoastaan muutamia tavara-ulkuja kohosi väen seasta näkyviin, +kuni luotoja meren pinnalle, joita vastaan laineet särkyivät ja +toisella puolen syntyi pieni tyynenholma. Tämä näkyi Juken pohmeloiseen +silmään vankihuoneen rautaristikkoisesta ikkunasta ja vapaaksi +pääseminen pelotti enemmän kuin vankihuoneen kammo siellä vankina +ollessa. + +Tuli kuitenkin hetki, jolloin Jukke laskettiin vapaaksi ja täytyi tuon +kauppatorin kautta kulkea majapaikkaansa. + +Portin pielessä seisoi Jukke kauvan miettien, miten päästä tuon salmen +yli ja sitten tuota poikkikatua tuonne kosken rannalle majapaikkaansa. +Jokahinen jäsen vapisi kuni virrassa häpeän kauhusta ja pohmelon +heikkoudesta. Jokahisen ihmisen luuli hänet tuntevan ja osottavan +sormellaan: »kas tuossa se nyt on, Jokelan Siirin sulhanen, palaa +korttikaarista...» Viimein kuitenkin puri hampaansa yhteen, lukitsi +korvansa, ettei niihin mitään kuuluisi ja puhaltautui ikäänkuin +tulipalon läpi kauppatorille, josta väkijoukkojen läpi mennä pökkerehti +poikkikadulle, jossa harveni väki. Sitten juoksujalassa melkein +hengähtämättä kepyesti juosta vökelti majatalonsa talliin, jonka +loukossa koukkusiinsa kyyristyneenä vilusta väristen seisoi ruunikko +parka, eiliseltä jäleltään, suitsi suussa, länki päässä, karvat +pystyssä vaahden kanssa tallostuneina ja kuurettuneina. Ruunikko kun +näki viimein Juken, niin päästi oikein rakkaasti valittavan +hörhötyksen, katseli koreasti Jukkeen ja rupesi tulemaan Jukkea +vastaan, vaan jalkojaan ei tahtonut saada mitenkään kuontumaan +liikkeelle. Hiljalleen kuitenkin vetäytyi Juken luokse lattialle. Jukke +seisoi eikä tajunnut, maassako hän on vai taivaassa. + +Päässä jyskytti kohmelo kuni seitsemän seppää, korvissa kuhisi kuni +koski, sydän juhmitti kuni pellavasaunassa ja mielessä kuohui tuskainen +epätoivo. Ajatukset eivät saaneet selville, mikä on tehtävä, mikä +jätettävä. Ruunikko kuitenkin hörhöttäen likeni ja alkoi nykiä, niin +siitä tointui Jukke ja toimitti ruunikolta ajokalut pois päältä, loimen +selkään, ruokaa eteen ja seisattui taas ajattelemaan -- mikä on +tehtävä, mikä jätettävä. + +Otti taskustaan pyöreän kuvastimen, johon katseli onko hän miten +muuttunut. Punalti ihastuneena päätään: »Ei tuota siksikään, kun vaan +saisi pestä kasvojaan. Ehkäpä talon väki ei tiedä koko asiasta, koska +täällä ei näy ihmisiä.» + +Se oli totta. Talossa ei tiettykään Juken seikoista mitään. + +Tämä talo oli lasarettikartano, eikä ollut ketään muita majamiehiä kuin +Jukke, joka vanhustensa tuttavuuden takia sai lasaretin hoitajan +huoneessa olla majalla. Tallissakaan ei siinä tapauksessa ollut muita +hevosia. Eikä käynyt ihmisiä ketään, niin siten välttyi kuulemasta +Juken seikkailuja. + +Jukke meni sisälle ja heti sisälle mentyä huomasi emännän käytöksestä, +että se ei tiedä mitään, niin alkoi kertoilla: + +»Asioita on muutamalle ihmiselle luotu enemmän kuin toiselle. Saa olla +kuin tulisten hiilten päällä yönsä päivänsä.» + +»Missä olette olleet yötä?» keskeytti emäntä. »Me odotettiin illalla +tänne. Vaan kun ei alkanut näkyä, niin lukitsimme ovet, arvasimme että +jossakin se on muualla.» + +Jukke vavahti, vaan tekeytyi rohkeaksi ja kertoili: + +»Tuolla Landerin kamarissa, Kopolan ukon huoneessa minä kutjotin, se +alkoi pyytää väkivetoon jäämään sinne, niin jäin kuin jäinkin.» + +»Mutta jo tuo teidän orit on ylpeä», lisäsi emäntä, »lienee se koko +iltikka, kun se illallisen illan ja koko yön on hirnua pauhannut ja +kuoputtanut lattiata, että on luullut tallin särkyvän. Vaan tänä aamuna +ei ole kuulunut mitään. Miten se mahtaa pysyä käsissä semmoinen +äytäri?» kertoili emäntä, eikä tiennyt, että orit hirnui vilussa ja +nälässä. Kun aina kuuli liikettä ulkoa, niin rupesi telmimään, että +eikö kuultaisi, mutta kun ei ollut apua, niin täytyi kyyristyä +loukkoon. + +Jukke ei oikein keksinyt mitä sanoisi tuohon emännän puheeseen +vastaukseksi, mukauttihan vaan, että kyllä se sentään pysyy käsissä ja +käänsi puhetta toisaanne. + +Emännän kanssa puhelusta elpyi Jukke, pesi kasvonsa, kopisteli +vaatteitaan ja lähti taas tapaamaan ukko Koposta. Mutta portista +kadulle astuessa taas sävähti koko ruumis kylmäksi, kuni vedellä +valaen, ja tuntui, että jokahinen häntä katsoo ja osottaa sormellaan: +kas tuossa. + +Meni kuitenkin Kopolan ukon luokse. Ukko näki, että Jukke on arkana, +niin heittäytyi ystävälliseksi ja leikillisesti alkoi kysellä: + +»Mitä sinne yhteiseen majaan kuuluu?» + +Jukke ei jatkanut eikä kertonut kuulumisia, alkoi vaan selitellä: »Koko +homma oli niitten oman kyläläisten syy. Ne varsin laittoivat poliisit +oven taa kuuntelemaan, että he kun riidan alkavat, niin silloin +poliisit hyökkäävät minun niskaani. Eihän siihen minun syytäni ollut, +ei napin eestä. Se oli aivan niitten pirullisten vihamielisten +naapureitten, jotka kadehtiessaan tuota Siiriä minulta sen tekivät. +Mutta katsotaanhan kannasta rekeä, vielä se käypä härkä jäniksen tapaa. +En ole Vaaralan akan poika, jos en vielä kerran kosta niille.» + +»Siirin sen kävi onnettomasti», keskeytti ukko. + +Jukke pöllistyi: »Miten niin?» + +»Sen kasvot oli kylmännyt niin pahoin», jatkoi ukko. »Ne kohosivat +suurille vesirakoille ja kuka tietää miten käypi... En kuitenkaan usko +kovin pahaa, kun saatiin kuitenkin katsoa pakkasen jälki.» + +Juken tuhkan harmaista silmistä näkyi valkeaiset ympäri terästen ja +kesken ukon puheen vapisten kysyi: »Mutta miten arvelette kihlauksen +tänä iltana?» + +»Se kyllä on tällä kertaa jäänyt», vastasi ukko varmasti. »Siirin piti +mennä pois. Huppukorvissa meni rekeen ja äitipuolensa kanssa lähtivät +äsken kotiinsa.» + +»Kotiinsa?» huudahti Jukke epätoivoisesti. + +»Kotiinsa», jatkoi ukko. »Ja parastahan se oli. Siellä se kyllä +paranee. Minä käskin panna jäniksen sappea viinaan ja sillä voidella.» + +»Eikö sian sappea?» kysyi Jukke. + +»Ja sitten käskin jäniksen kuulla paistella», jatkoi ukko. »Sen minä +olen nähnyt hyväksi. Ja luulen nytkin, että kun niin tekevät, niin +tuskin tulee arpea ollenkaan. Se kun tuli alussa kuitenkin katsotuksi +pakkasen jälki, ettei tuska pääse sydämmeen painumaan niin siinä +jäniksen kuussa on semmoinen hiimosti, että se ajaa tuskan pois. Siinä +on tuulen väki.» + +»Kotiinsa? Aivan huppu korvissa?» keskeytti Jukke. »No tiesiköön ne +minusta, missä minä olin?» + +»Ei suinkaan. Mistäpä ne sen tiesivät?» mukautti ukko. + +»Vai ei toki», jatkoi Jukke ihastuneesti. »Sitä ei pidä sanoa Siirille +eikä Jokelan emännälle. Jos joku siitä sattuisi kertomaan, niin +teidänhän sopii sanoa, että se on valhe, minä olin paikoilla, niin +kyllä ne nuo vihamiehet eivät pääse pitkälle sillä juorulla, kyllä ne +Siiri ja Jokelan emäntä teitä uskovat. Minä jos esimerkiksi itse +kieltäisin, niin luulisivat minun vaan puoleeni puhuvan. Kyllä se niin +pitää tehdä.» + +»Kyllähän se on paras niin», mukautteli ukko. »Parempihan se on paha +valheena, sanotaan. Ja kukapa sitä kertookaan? Eikä se nyt ole mikään +kumma koko asia. Olen minäkin ollut korttikaarissa yötä, vaan miessä +minä sentään menen», vakuutti ukko, kun tiesi Juken olevan ilkeissään. + +»Sitähän minäkin», ihastui Jukke. »Ettehän luule Siirin olevan +milläänkään?» + +»En luule», vakuutti ukko päästäkseen Jukesta erilleen ja alkoi +toimittautua asioilleen. Sanoi pitävän tänä päivänä lähteä pois +markkinoilta. Mutta Jukke ei päästänyt ukkoa käsistään, ennenkun ukko +lupasi hyvittää Siirin ja Jokelan emännän ja antaa tiedon +kihlauspäivästä ja paikasta. + +Sen ukko lupasikin oikein kättä puristaen. Joulun pyhinä aikoi antaa +siitä jo tiedon. + +Nyt Jukke ei tuntenut halua markkinoimaan. Enemmän pelotti kuin +halutti. Yhä vaan tuntui, että jokahinen häntä sormellaan osottaisi +markkinatorilla, että kas tuossa. Ja kun Siiri oli mennyt, niin eihän +sitä asiallista asiaa ollutkaan markkinoitavana. Meni nyt katsomaan +ruunikkoa ja aikoi lähteä pois. Mutta ruunikko seisoi yhä yhtä kurjan +näköisenä. Ei ollut syönyt heiniään, joita äsken annettiin. + +Janottaa mahtaisi, vaan mikäpä viitsi tuolta koskelta käydä +juottamassa, kun on niin kurjan näköinen ja siellä voisi sattua +tuttuja, jotka osoittaisivat että: »Kas tuossa», ajatteli taas Jukke. +»Sai jäädä sen juottaminen hämärään. Mutta pimeällä ei kukaan tunne. Ja +sitä paitsi, eihän sitä kauvan mene kotiin, jos pimeälläkin lähtee, kun +antaa ruunikon mennä senlaista kyytiä kuin eilen Tihisen lahdella. +Sitten kyllä kotona kelpaa ruoka. Ja nyt se kyllä jaksaa juosta, kun se +on hoikistunut. Nyt siltä pääsee askelet ... jos nyt olisi Siiri +reessä... Jos olisi... Koukkusissaan se nyt tuossa seisoo käyköttää, +vaan kyllä siltä löytyy jalat, kun pannaan aisoihin, ja vielä kotiin +päin... Jos olisi Siiri reessä... Ah, jos olisi... No, vielähän kerran +onkin... Joulun pyhinä siitä saadaan tieto. Luultavasti itse tulee ukko +silloin meille sanomaan, ajatteli Jukke hämärää odotellessaan tallissa. +Ja väliin aina katseli pyöreään kuvastimeensa, onko tuota muuttunut. No +ei tuota siksikään. On tuota nuo silmät vähän pöheiset. Se konjakki se. +Ja eihän se ollut se nukunta oikein... No, kotona sitten... Kyllä minun +sentään pitää kotona olla helpommalla ja saada hyvää ruokaa, että veret +tulisivat helakammiksi, niinkuin esimerkiksi Siirillä, nuo veret ne ne +kaunistavat paljon... No, kotona sitten...» + +Ilta oli jo hämärtynyt jotenkin pimeän kuhjaksi. Jukke veti aisoihin +kankeasti kömpivän ruunikon. + +Mitäpä tuosta juottanee. Ei vedestä väkeä lähde, sanotaan, ja tosi se +onkin. Paremmin jaksaa juosta kun on hoikempi. Kyllä sen ruunikon +pitääkin nyt näyttää askeleensa, kun pääsemme selälle. Ei me rupea +siellä kauvan paleltumaan, ajatteli itsekseen Jukke, kahden sadan +markan reen eteen valjastellessaan koukkusissaan värisevää, kurjaksi +hoikistunutta ruunikkoa. + +Istui Jukke sitten rekeen, vetäsi mustan nahkapeitteen jalkainsa päälle +aina kainaloihinsa asti, pisti sen puoleen ja toiseen kaustassa oleviin +koukkuihin, sitä vasten laitetuista renkaistaan, ja ajatteli: »Jos +olisi Siiri tuossa rinnalla. Jos olisi... No sitten vasta ehkä uunna +vuonna.» + +Sitten otti villalankaiset taplukkaat palmikko-ohjakset käsiinsä ja +oikasi ruunikkoa matkalle. + +Ruunikko oikein hartian voimasta rupesi liikuttelemaan aivan +tajuttomaksi kangistuneita jalkojaan. Jukke nyki ohjaksilla, että +juoksemaan, mutta ruunikko ei voinut. Se vaan kaiken vointinsa koetti +kävellä, kun vielä näki että kotiin päin lähdetään, jossa kuitenkin +vielä toivoi hoitoa. + +Jukke nyki, riuhtoi ja reutoi ohjaksilla, mutta ei se parannut. Mitä +enemmän nyki ja riuhtoi, sitä enemmän täyttyi sydän kiukusta, puri +hammasta ja toivoi kunnes päästäisiin metsään. Kyllä ruunikolta lähtisi +juonet. Lähtisi varmaan. + +Jo päästiin metsään, josta sai koivuisen kaarakan. + +Oikein irvellä ikenin ja vihasta puhisten tuli kaarakoineen Jukke +rekeen ja uhkaili: »Nyt et ole akkain edessä ruunikko. Nyt et +juonittele akoille, nyt lähtee juonet.» + +Ruunikko näki homman ja ymmärsi mitä nyt hänelle tulee, niin +ystävällisesti hörhöttäen ja lempeästi katsellen koetti tehdä +ymmärrettäväksi vaivaansa, ettei hän voi paremmin kulkea. + +Mutta mieletön ei ymmärtänyt kielettömän kipeästä. + +Ruunikko jo pelvosta, kun vaan Jukke otti ohjakset, potalti laukan ja +rupesi laukata suohmittamaan minkä jaksoi, kun ei jalat sujuneet +juoksemaan. + +Mutta tämä ei Jukelle välttänyt. Tie laskeutui järvelle, jossa ei ollut +haittaa vastaantulijoista eikä myötämenijöistä, niin Jukke asettui +oikein polvilleen rekeen, josta saattoi opastaa. Reutuutti ohjaksilla +asettumaan juoksemaan ja kähisten vihasta irvellä ikenin kirkui: »truu, +soo, truu soo, truu soo. Etkö saata juosta? Truu soo, etkö juokse? Truu +soo... Tokko juokset. Truu soo»... Otti kaarakkansa ja rupesi +pieksämään. »Vai et juokse, vai et juokse. Lähtee sinulta nyt juonet. +Vai et juokse. Luuletko akkain edessä nyt olevasi. Vai et sinä juokse, +vai et juokse. Tässä on semmoista, joka opettaa juoksemaan. Vai et +juokse. Tokko loppuu juonesi. Vai et juokse.» + +Väliin aina Jukke reutuutti ohjaksilla ja koetti hillitä juoksemaan, +mutta ruunikko oli siitä kurin hirmuisuudesta niin raivostunut ja +mennyt oikealta tajultaankin pois, ettei ymmärtänytkään enää muuta +tehdä kuin laukata. Siitä taas Jukke uudestaan pieksämään ja +uhittelemaan: »Vai et juokse, vai et juokse, etkö juokse, vai et +juokse.» + +Tällä tavalla tultiin pitkin Päsämän selkää. Mutta viimein rupesi +ruunikko päristämään ja turskuttamaan hirveästi. + +Tämän kuuli Lampilan Tahvo. Markkinoilta palatessaan sattui edelle. +Tahvo luuli olevan jonkun humalaisen palaamassa markkinoilta, joka +silmisikana päissään rääkkää hevostaan. Sääliessään hevosta asettui +Tahvo Juken eteen ja kun pääsi lähelle, niin hyökkäsi ruunikon turpaan +ja ärjäsi: »Et saa tappaa hevosta. Mikä helvetistä karannut sinä olet. +Tapat hevosen pieksämällä. Varo vaan nyt sitä, että kun nykäsen itsesi +tuohon hangelle ja annan tuossa taivaan kasvojen edessä siitä samasta +kepistä että naukuu, niin tiedätpä käyneesi markkinoilla.» + +Lampilan Tahvo oli Jokelan emännän, Siirin kasvateäidin, veli. + +Tämän tunsi äänestä Jukke jo kun ensi kerran Tahvo ärjäsi. Se ääni meni +salaman tavalla läpi jäsenien ja silmänräpäyksessä pani vapisemaan +miehen. Mielellään olisi Jukke ottanut selkäänsä sen luvatun +selkäsaunan, kun tietäin sillä pääsevänsä, ettei tule tämä Siirille ja +Siirin kasvateäidille tiedoksi. Jukke tiesi Lampilan Tahvon sellaiseksi +mieheksi, joka ei kesken päästä käsistään, ja onneton se, ken Tahvon +suututtanee. + +Oli kuitenkin keinoja jälellä: pimeän päähän tekeytyminen toiselle +nimelle ja toiselta kirkolta kotoisin. + +Ruunikko vapisi kuni tuskassa, tunsi olevansa turvan takana, kun Tahvo +piteli suitsen päähisestä. Oikein painoi päänsä Tahvoon kiinni, ja +siinä hartiain voimasta huokua rehmitti, että joka jäsen meni mukaan ja +veri juoksi sieramista lumihangelle. + +Tämän huomasi Tahvo ja kauhistuen virkkoi: + +»Voi hirmuista, kun veri tulee aivan tohtonaan sieramista +hevosparalta... No noita pöljiä Jumalan vaivasia, niitä ei tarvitse ei +kylvää eikä kyntää, niitä, kasvaa itsestään kuni sieniä metsään. Mennyt +on siitä hevonen.» + +Jukke ei virka sanaakaan reessä, painoi vaan kasvonsa turkkinsa +kauluksen sisään umpipäähän ja ajatteli antaa luulla humalaiseksi ja +puhukoon mitä tahtoo, kyllä korvat kestää. + +Tahvo otti tulitikulla tulen nähdäkseen hevosparkaa minkälainen se +oikeastaan on, mutta paikalla välähti ruunikon otsassa tuttu pilkku +Tahvon silmiin ja koko pää oli tuttu, että paikalla huudahti: »Mitä +kummaa. Tannilan Antin oriko tässä? Voi hirmuista. Seitsemän kertaa +hirmuista. Pitääkö todellakin uskoa että Tannilan Pokke on tuossa?» + +Rupesi katselemaan tarkemmin ja olihan se kun olikin. + +Nyt hän kävi kyytimieheen käsiksi. Hän oli eilen nähnyt Vaaralan Juken +ajavan sisarensa ja Siirin kanssa tällä Tannilan Pokella. Ja silloin jo +hän oli aikonut pistää likasen sormensa Siirin ja Juken väliin, sillä +hän toivoi Siiriä omalle pojalleen. Nyt se uhkaus ei saanut jäädä +kalain päähän, vaan oli paras panna käytäntöön. Otti taas tulitikulla +tulen, antoi sen kouransa sisässä syttyä suurimmalleen ja +kirkkaimmalleen, sitten käänsi kouransa aukon rekeen päin ja tunsikin +Juken Jukeksi ja reen siksi reeksi, jolla eilen Jukke kyyditsi Siiriä +ja sisartaan Jokelan emäntää. Nykäsi ohjasperät pois Juken käsistä, +ettei pääsisi ajamaan silloin kun hän heittää suitsen päähisen +käsistään. + +Hän luuli Juken niissä harmissaan, kun viime yönä pidettiin +korttikaarissa, juoneen itsensä siaksi humalaan ja siten raivostuneen +tuolla tavalla ajamaan hevostaan ja aikoi nyt säikäyttää. Hyökkäsi +Juken turkin kaulukseen, tarrasi niskasta, kiskasi Juken ihan kimppinä +hangelle ja ärjäsi: + +»Nyt korttikaariin vielä kerta», otti käteensä sen koivuisen patakan, +jolla Jukke oli ruunikkoa löylyttänyt, tarjosi sillä ja lisäsi: »Mutta +selkääsi täytyy ensin saada ruunikon puolesta.» Juken silmät eivät ole +koskaan olleet niin suuret ja hätäiset kuin nyt ja parkasemalla +huudahti: »Elä Tahvo kulta. En minä vasta.» + +Tahvolta olisi päässyt nauru, kävi niin somasti mieleen tuo Juken +lapsellisuus, mutta oli ruunikon kurjuudesta niin läpitsensä +kauhuksissa, että jaksoi pidättää naurunsa ja huusi: »Mutta mitä, sen +lurjus, teit kuitenkaan, kun menetit tuommoisen hevosen. Tämä on +Jokelan Siirin kosiomies, konttoaa korttikaarit, tappaa hevoset ja elää +kuin paha mustalainen...» + +Nyt tunsi Jukke parhaaksi heittäytyä kuni kettu selälleen metsäkoiran +käsissä, päästäkseen helpommalla. Niinpä Jukkekin ei virkkanut mitään, +vaikka Tahvo olisi mitä porissut. Siten Tahvoltakin meni viha, ettei +saanut syytä lyödä yhtään kertaa. Uhkasi vaan sanoa Antille tuon +hevosen pitelyn ja Siirille, minkälainen mies Jukke on. Joka on julma +juhdalleen, on varju vaimolleen, on sananlaskukin ja vakuutti sen, että +Jokelan Siiri ei ole Juken reessä syltäkään enää. + +Sen sanottuaan meni rekeensä ja lähti ajamaan kotiinsa. + +Sama tie oli Jukellakin. Hän pyöräytti ruunikon Tahvon jälkeen ja +ruunikko koetti mennä ihan kynttä kantta Tahvon reen perässä. Verta +päristi Tahvon rekeen ja valoi Tahvon ihan verellä. Mutta Tahvo ei +raskinut ruunikkoa estää tulemasta niin likelle, kun näki, miten se +turvautui häneen. Arvasi, että juuri pelvon tähden se nytkin tahtoo +niin likellä asua. + +Juken povessa oli ääretön sekamelska. Se pyörteili kuin kosken alla +järämässä vesi pyörteilee. Pyörteet hyökyilevät edes ja takaisin, +puoleen ja toiseen, ne sivuuttavat toisensa, muuttavat taas suuntaa +eivätkä tiedä, kenen vuoro on ensimmäiseksi sukeutua suoraksi virraksi +ja lähteä kiitämään toiseen putoukseen. + +Jukenkin povessa pyörteili korttikaarissa olo, lompakon menettäminen, +ruunikon kohtalo, Tahvon uhkaus, Siirin paleltuminen, Kopolan ukon +lohduttavat sanat: »ei suinkaan» ja »en luule» -- eikä tiennyt mikä +niistä pyörteistä voittaa toisensa ja joutuu virran kuiluun +ensimmäiseksi. + +Järki oli aivan sekasin, ettei voinut ajatella mitään. Tuntui oikein +pahalta, kun jäi vastaamatta Tahvolle siihen uhkaukseen Siirin +kohdasta. Se ei mitenkään saisi jäädä vastaamatta ja selittämättä +toinen puoli, mutta ei selvinnyt, mitä sanoisi. Olisihan siihen nytkin +tilaisuus juosta vaan Tahvon reen kannoille ja siinä puhua. Vaan +kummallinen kumma, kun ei selviä mitä sanoisi. + +Siten kului taival, että Tahvo pyörähti kotitielleen, johon ruunikko +yritti mennä perässä, mutta Jukke käänti ruunikon suoralle omalle +tielleen. + +Ruunikko hirnahti ystävällisesti Tahvosta erotessa ja hirmuinen pelko +povessaan lähti rientämään kotiin ja jokahiselle huokaisulleen päristi +verta sieramistaan. + + + + +XIX. + +Ruunikko kuolee. + + +Juken tullessa kotiin vielä valvoi Hanna ja kuuli reen kahauksen ulkoa. +Hän arvasi, että markkinamies tuli, pisti tulen lyhtyyn ja jouduttautui +katsomaan, ketä sieltä nyt tuotiin ja myöskin hevoselle jouduttamaan +hoitoa pitkältä taipaleelta tultua. + +Tallin edessä riisui Jukke ruunikkoa, kun sisarensa joutui sinne. Hanna +ei tuntenut ruunikkoa, kun oli niin hoikka ja ruumiskin erilainen, niin +epätoivoisesti huudahti: + +»Kaupittuko ruunikko?» Mutta ruunikko kun kuuli äänen, niin pääsi +iloinen hirnahdus ja kääntyi koreilla silmillään katsomaan Hannaa. +Sitten tunsi Hannakin, mutta kauhistuneena huudahti: + +»Hyvä Jumala! Mikä Poken on tuommoiseksi pannut? Neljä jalkaa yhdessä +ja hoikka kuin läpi pihdin vedetty, ettei liene suoliakaan sisässä... +No, missä sinä onneton tuon nyt tuommoiseksi menetit?» + +Jukke irvellä ikenin oikein matkimalla vastasi: + +»Missä sinä nyt sen menetit! Jossakinpa sinä nyt sen menetit mokoman +laukun... Pitäisikö tietää missä se nyt on ollut.» Sen sanottuaan meni +huoneeseensa ja jätti ruunikon sisarensa huostaan. + +Hanna aukasi tallin oven. + +Tallin oven poskessa oli vesiamme hevosten juomiseksi. Sen ääreen +pyörähti ruunikko itsestään, kun vaan pääsi talliin ja rupesi juoda +harnimaan. + +Hanna tiesi, ettei nyt, kun on näin märkänä, saisi antaa paljon vettä +ja tahtoi estää sitä juomasta. Ei kuitenkaan raskinut lyödä, kiskoi +sitä vaan marhaminnasta, minkä jaksoi, ja kiljui: Heitä pois, heitä +pois, elä juo kuoltaksesi, mutta ruunikko oikein jalkatenästä painoi +päätään veteen ja joi että kolke kuului kaulasta ja korvat menivät +mukaan. Viimein kun Hanna yhä riuhtoi, hellitti juontinsa ja taipui +Hannan mukana menemään pilttoonsa. + +Sitten Hanna toimitti hyvän appeen ruunikon eteen, pani sylyyksen +heiniäkin, kampasi, pani loimen selkään ja ystävällisesti säälitellen +puhutteli: »Pokke, voi sinua, Pokke parka, minun hyvä Pokkeni, voi, voi +sinua Pokke parka.» Mutta Pokke ei sitä nyt näkynyt malttavan +kuunnella, söi vaan apettaan, oikein vihasen näköisesti, niin Hannakin +lopetti hyvittelynsä, katsahti vaan lyhdyn valossa vielä kerran ja +lähti pois. + +Mutta huoneeseen tultuaankin tuntui syvä säälin tunne Pokkea kohtaan ja +se Poken ensimmäinen niin rakkaalta kajahtava hirnahdus tuntui mielessä +niin somalta, että vaikka oli jo nukkuma-aika, ei voinut ruveta +nukkumaan, ennenkun kävisi vielä ruunikkoa katsomassa. Päätti odotella +siksi, kunnes ruunikko söisi appeensa, niin veisi sille leivän ja sitä +murentaissaan saisi vielä hyvitellä Pokke parkaa. + +Juken ruuasta ei Hanna perustanut mitään, koska niin ilkeästi äsken +hänelle vastasi. Ajatteli vaan, että saapipa hän ruokaa, kun +ruokahuoneen suulla on avain. Ja odotteli milloin luulisi ruunikon +saaneen appeensa syödyksi. + +Mutta tallista rupesi kuulumaan komina. + +Hannalla jylähti pahasti, mutta uskoi, että Pokke sai appeensa syödyksi +ja kun aisoista päästyä ei annettu ulkona pehtaroida, niin se rupesi +piltossaan pehtaroimaan. Otti lyhtynsä, otti ruokahuoneesta leivän ja +juoksi talliin. Silmät meni ensimmäiseksi Poken pilttoon, josta kuului +outo jytinä. + +Ruunikko oli pitkällään piltossaan, kieli ulkona suusta, silmät pahasti +väännyksissä ja tajuttoman näköiset. Maha oli kohistunut ja hirveästi +tuskitellen pieksi hevonen jalkojaan ja päätään lattiaan ja kamalan +voimakkaasti aivan mahan pohjasta asti puhalteli harvasteeseen +korahtavia henkäyksiä ja sieramista roiskahti punanen veri jokaisella +huokauksella. + +Tätä seisattui katsomaan Hanna. Ensi silmäys vei niin sekasin mielen, +ettei paikalla käsittänyt, mitä tämä on. Mutta sitten huomasi, että +kipeä on Pokke ja tuo pieksäytyminen on tuskan pakosta, niin löi +kädellään rintaansa ja oikein parahtaen huudahti: »Voi, voi. Mikä on +Pokella», heitti lyhtynsä, leipänsä lattiaan ja tahtoi mennä Poken +turpaan käsiksi puhuttelemaan sitä ja houkuttelemaan ylös. Mutta Pokke +pieksi jalkojaan, päätään ja koko ruumistaan niin hirveästi, että ei +päässyt sen turpaan mistään kautta. + +Tallista kuului hätäilemistä, niin kaikki rahvas kokoontui talliin eikä +kukaan voinut olla hätäilemättä muut kuin Jukke. Hän katseli vaan +huuhkaimen silmillään rauhallisesti ja Hanna kun hätäili ja itki, niin +Jukke vaan ivallisesti mukautti: »Olisit antanut enemmän vettä. Mahdoit +antaa enemmän juoda. Sen siitä sait.» + +Tämä lisäsi Hannan tuskaa, tunsi omaksi syykseen, kun ei edes lyönyt +jollakin, kun ei muuten saanut keskeyttämään juontiaan. + +Hanna ei voinut olla enää Poken luona, puristui kahden käden rintaansa, +itki huutaen ja voivotellen, meni ulos ja huurakehti tuskissaan +kartanolla sinne tänne. + +Tuli taas talliin muitten joukkoon, vaan siellä taas kuuli Juken +kertoilevan toisille: + +»Tuommoista se on tuo akkain hevosen hoito. Ne ovat olevinaan. Nytkin +niin ylpeästi otti minulta tuon hevosen, tuodakseen talliin ja minä +hullu annoin. Olisin potkassut moista hoitajaa, että olisi seinästä +palannut, niin ei olisi tuota tullut.» + +Hanna kun jotakin virkkoi puolustuksekseen, niin Jukke irvistäen ja +katkeran ivallisesti vastasi: + +»Mahdoit antaa enemmän vettä.» + +Pitkän ajan perästä siirtyi kaikki rahvas tallista pois, tuntien +kamalaa vavistusta. Mutta Jukke muisti Lampilan Tahvon Päsämän selällä +sanomat sanat, että »siitä on hevonen mennyt». Muisti, miten se verta +päristi koko matkan, niin nyt tunsi mielessään sangen hyvälle, kun sai +toisen syyksi ja vieläpä Hannan syyksi Poken kuoleman. + +»Tulkoonpas vielä puhumaan ja menköönpäs nyt Antillekin sanomaan, kuten +se aina uhkaa, jos mikä tulee, sanoa Antille, kuin paremmallekin +turvapuulle... Sanokoonpas nytkin Antille, että se on muitten syy», +sovitteli mielessään Jukke ja tuntui kuin kaikki asiat olisivat +hyvästi. Siihen ruunikon kuolemaan kiertyivät nyt kaikki Juken +ajatukset, kaikki muut seikkailut markkinaretkillä tuntuivat paenneen +kaukaiseen muinaisuuteen ja oli kuin Siirikin olisi sovitettu sillä, +kun Lampilan Tahvo saa tietää, että Hanna on tappanut ruunikon. + +Sitä paitsi vahinko tuosta ruunikon kuolemasta tuli aivan pieni, ei +oikeastaan mitään. Eihän se maksanut mitään. Ei enempää kuin sekään +tuhannen markkaa. Samahan niillekin on, missä ne ovat. Ei tukkilaisen +rahoilla ole koskaan paljon arvoa. Se vaan, että tuo ruunikko jos olisi +kuollut hänen eteensä, niin ihmiset pitäisivät sen pahana. Ja Antti +olisi siitä karkealla päällä, vaan sanokootpas nytkin ihmiset minun +syykseni. + +Näin ajatteli Jukke venyessään vuoteellaan joulukuun pimeänä yönä ja +nukahti rauhaisaan uneen. + +Mutta ei nukuttanut Hannaa. Tuskan hiki kohosi ruumiista. Itkien ja +voivotellen käveli ulkona sinne tänne eikä tuntenut kylmää, vaikka +pakkasvinkka humisi nurkissa ja kylmettyneet kengät narisivat +tanteressa. + +Kantoi aina mieleen, ettei se ole totta, että Pokke olisi kuollut. +Tuntui se vaan, että siellä tallissa se piltossaan seisoo loimi selässä +ja syödä rouskuttelee mieluista apettaan. + +Se tuntui niin todelta, että täytyi aina mennä katsomaan. Mutta +liikahtamatta kuni kivi makasi pitkällä pituuttaan ruunikko, jalat +ojennettuina suoraksi kuni puikot. + +Tuli aina kammariinkin Hanna, jossa lapset sikeästi nukkuivat. Mutta ei +ollut huvempi sielläkään. Ei voinut olla ääneen valittamatta. Jos +voivotuksensa olisi puristanut äänettömäksi, niin itkun puuskat +kuitenkin parahtivat ääneen, että lapset siitä vaan olisivat heränneet. +Täytyi lähteä ulos, jossa yön pakkastuuleen sopi huokaukset, sopi +voivotukset, sopi itkun purkaukset, sopi tuskainen sydänkin. Mutta ei +sopinut sydammen tuskat, ei haikea mieli. Tallin seinällä naulassa +paloi lyhty. Ja kun taas tuntui mielessä, että Pokke seisoo piltossaan, +päätään puistellen ja pemautellen apettaan purra rouskuttelee ja +siirtelee jalkojaan toisiin sijoihin, meni hän taas talliin, ja silmät +menivät yli pilton seinän pilttoon, josta aina Poken leuhuava harja +näkyi ja johon aina Pokke työnti koreasilmäisen pilkkaotsaisen päänsä, +kun kuuli hänen äänensä tallin ovella. Mutta sitä ei nyt siihen tullut. +Aivan hievahtamatta makasi vaan Pokke entisessä paikassaan. + +Kävi vielä koettamassa päätä vieläkö oli notkea ja lämmin. Mutta jäykkä +ja kylmä oli kuin jäinen ranka, veripuraat olivat hyytyneet sieramiin +ja ulos jäänyt kieli oli hampaitten välissä kuni pihdissä. + +Täytyi ruveta vakaantumaan, että Pokke oli kuollut. + +Otti lyhtynsä pois seinältä, lähti sen kanssa pois. Tallin edessä +katsahti lyhtynsä valolla Juken kumaltelevaa nahkapeitteistä rekeä ja +tunsi kammon siihen. Jos viisi hirtehisen raatoa olisi ollut siinä, +niin ei vapisuttavampaa kammoa olisi tuntenut kuin siihen rekeen sinä +talviyönä. + +Huokauksien seasta kuului sanat: »Kun kurja annoin liiaksi vettä, +onneton annoin liiaksi vettä. Olisin jollakin lyönyt, että olisi +heittänyt juomasta. Voi, voi onneton, kun annoin liiaksi vettä.» + +Pokke kuitenkin kuolleenakin tuntui rakkaalta. Ja tuntui se anteeksi +antaneelta. Sen pään pohjiin meni hän taas istumaan vuodatellen +kyyneleitään. Ja tuntui se kuin olisi saanut Pokelle puhua jotakin, +saadakseen varmemman anteeksi antamisen vakuutuksen. + +Siten hiljalleen huojistui mielen kaiho, taukosivat itkun purkaukset ja +saattoi palata kammariinsa ja kallistua lastensa vaiheelle sänkyyn +sulattelemaan lisää pakahtunutta sydäntään ja ainoastaan hengen +silmällä katselemaan tuota kovan onnen kutomaa verkkoa, johon tällä +kerralla hän oli kaikista kamalammin kytketty. Eikä huomannutkaan, kun +uni vei puoleensa, ja unissaan näki hän Juken yltä päältä verissä, +aivan samanlaisessa veressä, jota roiski Poken sieramista, +pieksäytyessä kuoleman tuskissaan. Sitä koetti Jukke puhdistella +itsestään, mutta se kihosi ikäänkuin vaatteitten alta, että jos sai +vähän vähemmäksikin ja välistä melkein puhtaaksikin, niin kohta oli +aivan entiseltään ihan yltä päältä veressä. + +Tästä unestaan heräsi Hanna ihan kuni joku olisi nykäissyt ja samalla +selvisi mielessä kuni päivä, että Jukke oli syypää Poken kuolemaan. + +Ja päivän valjettua tulikin tieto, että Lampilan Tahvo on Päsämän +selällä ottanut Jukelta hevosen kiini, kun on humalapäissään ollut +ajamassa hevosen kuoliaaksi. + +Tämä helpotti enemmän kuin puolen. Mutta mieleen kuitenkin jäi +sulamatta se kysymys, että millä hyvitetään Antin mieli... Millä +hyvitetään... Millä... + + + + +XX. + +Juken mieli Lahnasjarven neitosissa. + + +Siirin kasvot paranivat entiselleen. Joulun pyhinä ei ollut muuta +paleltumisen jälkeä kuin hienoa hilsettä kasvopäissä ja näkyi sekin +siliävän yhtä sileäksi ja ihanaksi kuin ennenkin. Ja Siiri kiitti +Jumalaa siitä, että Jumala sillä tavalla johti asiat, ettei tarvinnut +tulla Juken kanssa minkäänlaisiin tekemisiin. + +Mutta Jukke piti kaikkea tuota Antin syynä, että hän joutui noihin +seikkailuksiin. Eihän tukkilaisten rahoilla ole siunausta. Jos hänellä +ei olisi ollut markkinoilla enempi rahaa kuin se viisikymmentä markkaa, +minkä omilla rukiillaan sai Purolan Eljakselta, niin hän ei olisi +saanut sitä komeaa rekeä, ei olisi ollut tuota tukkilaisen kirottua +tuhatta markkaa millä mennä kapakkaan ja joutua sieltä korttikaariin +kunniataan menettämään. Ilman Antin kanssa yhdeksi taloksi rupeamista +ei olisi ollut tuota kirottua kovaonnista ruunikkoa hänen edessään, +jonka kuolemasta nyt häntä syytetään. Ei olisi se jumalaton Antti +pilaamassa taloni mainetta. Niin ajatteli Jukke ja piti aivan varmana, +että kun hän olisi kotonaan isäntänä ilman Anttia, omain entisten +jumalisten vanhempainsa kelpo lapsena, niin ei Siiri eikä Siirin +kasvateäiti voisi olla hänestä pitämättä. Mutta nyt ovat menneet rahat, +hevoset ja päällepäätteeksi kunnia, että tuskin Siiri huolinee hänestä. + +Tämä vahinko ei tuntunut olevan muulla palkittu kuin sillä, että Antti +laittaa toisen tuhannen markkaa ja samanlaisen hevosen, että pääsee +jostakin vieraalta kirkolta -- jossa häntä ei tunneta -- hakemaan +morsianta, kaksi kertaa rikkaampaa kuin Siiri on. + +Ne ukko Koposen sanat: »Ei suinkaan, en minä luule» puhuivat sentään +paljon Juken mielessä. Ja kun ukko Koponen oli Juken isän ystävä, vanha +hevoslanko -- ne olivat kerran vaihtaneet hevosiakin -- ja markkinoilla +näkyi hänestäkin paljon pitävän, niin oli Jukella kuitenkin hämärä +toivo saada Siiri kihloihinsa. + +Tuo toivo kuitenkin usein pimeni aivan mustaksi yöksi. Sitä ei hän +itsekkään tiennyt, minkätähden se niin aina itsestään pimeni ilman +ihtoaikojaan. + +Ei tullut joulun pyhinä tietoa Siirin kihlaushommasta, ei uunna vuonna, +ei vielä loppiaisenakaan. + +Nyt täytyi Juken ihan jalan syten käydä Kopolassa tiedolla asiain menoa +ja selittämässä aivan juurten jaksain, minkälainen kirouksen ruutana +niissä tukkilaisen rahoissa on. Sieltä se kaikki johtuu. Ilmanko eivät +tukkilaiset rikastu! Joka jumalattomassa elämässä ja kirouksessa +saadaan, se siunauksetta menetetään. + +Mutta ukko vakuutti Jukkea, että turha on hänen ruveta Siiriä pitämään +mielessäkään. Ja piti poikamaisena tekona semmoisen talon kuin Vaaralan +poikana, vieläpä Vaaralan isäntänä, ruveta yhtä tyttöä paljon +suksuttelemaan, joita on tyttöjä kuni sieniä metsässä, ja kertoili, +miten Lahnasjärven pitäjäässä on paljon rikkaita tyttöjä. + +»On Honkamäessä, on Kukkolassa, on Pöyhösessä, on Anttilassa, on +Kassilassa, on Timosella, on Tuoppalassa, on Kivelässä, on +Säynetlahdessa, on Kosulassa. Siinä on jo tasanen kymmen ja ne ovat +kaikki rikkaampia kuin Siiri.» + +»Rikkaampia?» keskeytti Jukke ihastuen. + +»Rikkaampiapa tietystikin!» lisäsi ukko varmasti. »Ja sen sanon, että +sinne kun ajaa, niin siitä metsästä ei tarvitse tyhjänä lähteä. Ja ne +eivät ole niin tarkkoja, esimerkiksi uskonnon asioissa, kuin tämä +Siiri. Tämä se niin nenällä haistellen valihtee, vaikka kaikkein +vähimmän kai sillä uskonnolla velliä höystetään.» + +»Sitä minäkin samaa sanon», keskeytti Jukke. »Vähän kai siitä vatsa +täyttyy, vaikka pitäähän sitä hupsuille mieliksi olla olevinaan +niinkuin markkinoillakin.» + +»Hm. Markkinapuheista sitä ei ole paljon taikaa», mukautti ukko ja +kehotti Jukkea: »Menehän Lahnasjärven kirkolle. Tuo sieltä emäntä +taloosi, joka näkyy kaivolta kotiin ja jätä Siiri oman onnensa nojaan.» + +Nyt valkesi Jukelle uusi päivä. + +Nyt tarvitsi olla kotona helpommilla töillä, syödä hyvää ruokaa, että +lihoisi, tulisi puuhkeammaksi, verevämmäksi ja kaikin puolin +julkeammaksi, että vieraalla kirkolla näyttäisi erotetummalta kuin +tavallinen talon poika. + +Hän tiesi sen, että hänen sisarensa Elsa on sen tähden lihava ja +punaverinen, kun lehmiä lypsäessään juopi lämmintä maitoa. Ja aina sen +lehmän maidon, jossa on rasvasin ja voimakkain maito. Ja ennestään jo +tiesi sen, että kerma on terveellistä ja hyvää. + +Nyt hän alkoi juoda lämmintä maitoa. Joka kerran kun lehmät olivat +lypsetyt ja maito laitettu hulikoihin, luikasi Jukke kuin rosvokissa +maitohuoneeseen ja joi hulikan tai kaksikin lämmintä maitoa. + +Ja sillä välin kun ei ollut lämmintä maitoa, hän kuori vanhempain +hulikkain päältä kermat ja voileivän kanssa söi suuhunsa. + +Tästä seurasi, että karjan antia ei riittänyt perheenkään syödä, sitä +vähemmin ollenkaan myödä. Tämän tulkitsi Jukke siten, että Hanna +lapsilleen juottaa maidon ja syöttää kerman ja sentähden kuivaa emännän +kynsiin lehmien anteet. + +Tämän uskoi Topias hyvin ja rupesi vihaamaan Hannaa ja Hannan lapsia. + +Hanna koetti puolestaan selittää, että syy on siinä, kun Jukke juopi +maidon ja syöpi kerman, mutta Topiaskin tahtoi enemmän uskoa Jukkea +kuin Hannaa. Sitä paitsi, olihan se mahdotonta, että yksi mies +jaksaisikaan juoda koko talon maidot ja kermat, vaan olihan +luonnollisempaa, että Hanna kolmen lapsensa kanssa voipi sen tehdä. + +Nyt laittoi Hanna omituisen lukon maitohuoneesensa, säilyttääkseen +siten maitonsa ja kermansa, mutta Jukke laittoi oman avaimensa ja kulki +omalla ajallaan, ja se sieltä tultuaan aina kävellä vökästeli hyvällä +tuulella. + +Porstuan ovessa oli yläosa lasista laitettu ristikkopuitteisiin. Se +avatessa kääntyi pimentoon soppeen, jossa takana oli musta seinä, ja +siten tuosta oven ristikkolasista syntyi kuvastin, johon Jukke näki +melkein koko ruumiinsa. Tämän luokse seisattui aina Jukke sovittelemaan +itseään oikein isännän ryhdille. Hän sovitteli koko ruumistaan miten +sitä parhaiten näyttäisi isännältä. Pani kasvonsa jäykäksi, päänsä +pystyksi, vähän kekalleen taakse päin. Mutta se suuri, paksuhuulinen +suu täytyi olla vähän väärässä, ennenkun se oikein isännältä näytti. Ja +hartiat täytyi olla vähän kierossa ja oikealle jotenkin kallellaan ja +kenkäin kantapäät ulospäin lintassa. Silloin se vasta koko olento +kantoi isännän kuvaa. Sellaisessa asemassa käyskeli Jukke, annellen +ankaroita käskyjä työväelleen ja kun muilta silmät välttyivät, tuli +taas kuvastimensa ääreen tarkastamaan, onko ruumis pysynyt siinä +asennossa. Jos se ei ollut, niin laitettiin se taas uudestaan. Kohotti +kätensäkin ylös, puisti sitä ja huomasi, että niin on tehtävä työväelle +käskyjä annellessa. + +Mieli oli nyt kokonaan eronnut Siiristä ja oli se siirtynyt +Lahnasjärven kymmeneen Siiriä rikkaampaan neitoseen, jotka eivät niin +välitä uskonnosta eikä muusta vähäpätöisyydestä, kuten Siiri. + +Mutta sitä ennen oli vielä saatava poskiinsa enemmän punotusta ja +muutenkin pitäisi lihoa vähän turkin täyteisemmäksi. Ja työtä ei saanut +tehdä, että kädet hienoneisivat, valkeneisivat ja pehmeneisivät, että +kuontuisivat mukavasti ja lepposesti Lahnasjärven tyttöjä tervehtimään. + +Mutta hevosta ei ollut Jukella nyt semmoista, jolla olisi viitsinyt +lähteä kosintaretkelle Lahnasjärvelle, eikä saanut keltään velaksi. +Taipaleen Jörkin kanssa oli oriin kauppa jo valmis, että kun Antti +tulee kotiin, niin se ostaa Poken sijaan. Ja kyllä se Antti ostaa kun +saadaan uskotetuksi, että Hanna tuhmusissaan tappoi Poken. Ja sitten +siihen ei Hannalla olekaan puhumista, kun se Antti nyt Poken sijaan +ostaa hevosen nimikokseen ja antaa sen hänen hoitoonsa. + +Mutta talvi kulki kevättä kohti päivä päivältä eikä Anttia näkynyt eikä +kuulunut. Ei kukaan tiennyt, missä on mies ja milloin kotiutuu. + +Topias ja Joona tekivät hevostöitä ja hoitelivat hevosia. Kirvestyöt ja +käsityöt teetettiin kaikki vierailla viikkotyömiehillä ja +urakkamiehillä. Ei rekeä hevosen perään tehneet talon miehet, se +ostettiin, jos entinen särkyi. Eipähän tuo paljoa maksane, antaa vaan +muutamia jyväkappoja. Astiasta kun vanne katkesi, niin ei kannattanut +panna sen sijaan uutta, astia sai särkyä. Eihän tuo uusikaan paljoa +maksa, muutaman jyväkapan tai parin vaan. Halkoja ei kannattanut +itsensä pilkkoa. Eihän tuo paljoa maksa, muutaman parin jyväkappaa vaan +syli. Kotipinollakaan ei kannattanut hakata rankoja haloiksi. Eihän +noitten hakkuutus paljoa maksa, muutamia jyvätynnyriä vaan. Metsässä ei +kannattanut karsia seipäitä, ei aidaksia, ei rankoja eikä mitään +kirvestyötä tehdä. Eihän nuo paljoa maksa vieraallakaan teettäessä, +muutamia elotynnyriä ja liharaajoja vaan. + +Ja niin tarvittiin Vaaralassa kymmeniä vieraita työmiehiä joka päivä. +Jukke maksoi niille palkan runsaasti, että ne kiittäisivät häntä +hyväksi isännäksi, kiittäisivät, että kuuluisi Lahnasjärven kirkolle +asti. Ja hyvältä se tuntui, kun työmiehet sanoivat häntä isännäksi. + +Kun Jukke tuli aina työpaikoille käskyjään ja neuvojaan antamaan, niin +työmiehet olivat valmiit kehumaan, että tässä talossa nyt menee työt +eri tavalla; ne menee ihan kuin laukalla siihen ehtoon kuin ennen +ukko-vainaan aikana, kun omilla miehillä tehdä kitkutettiin vaan mikä +kerittiin. Mutta nyt, nyt on eri hurakka. Ei luulisi, että onkaan +entisen Vaaralaisen, sen tarkan kinnarin poika tuo nykyinen Vaaralan +isäntä. + +Niin kehuivat työmiehet aina Jukelle itselleen ja vakuuttivat ei +löytyvän toista koko kirkolla semmoista. + +Tästä Jukke aina riemastui kehumaan itseään: »Semmoinen se juuri pitää +olla isäntä kuin minä olen. Siihen on minulla ihan syntymäluonne, +siihen on ihan synnynnäinen taipumus. Se menee minulla ihan kuin vettä +valaen tuo isännän toimi. Ne ovat nuo asiat ihan kuin otsaan +kirjoitetut, että mikä nyt pitää ensin tehdä. Ja nuo akat ne eivät +meillä kauvan riitele, kun minä kerkiän sanoa, että minä isäntä olen. +Meillä ei ole akkavalta.» + +»Kyllä sen näkee aivan ensi päivänä, että kyllä tämä talo on nyt saanut +isännän», vakuuttivat työmiehet, ja samassa olivat valmiit jahkailemaan +sitä, kun Hanna tappoi isännältä niin hyvän hevosen. + +»Elä sun sano enää», mukautti Jukke, päätään punaltaen, ja innostui +selittämään: »Ne ihmiset ovat hulluja valeita uskomaan, kun Lampilan +Tahvo vihallaan on nostanut sen puheen, että minä olisin markkinoilta +palatessa ajanut sen henkimeneyksiin ja pakahduttanut, ikäänkuin minä +en olisi hevosella ajanut niin monta kertaa ja paremmalla kuin Lampilan +Tahvo. Vaan se sen sisarensa kasvatetytön, sen Jokelan Siirin, päältä +kantaa vihaa minulle, niin se nostelee kaikkia.» Ja muistutti vielä +Jukke, että on hänellä Taipaleen Jörkin kanssa hevoskaupat. Kunhan hän +sen noutaa sieltä, niin sanoo hän Tahvolle, että tuleppa nyt ottamaan +kiini, kun olet sanonut ennenkin ottaneesi. + +Työmiehet siihen vakuuttivat: »Kyllä tämmöisen talon isäntä saa hevosen +sijaan, vaan onhan se ilkeä, kun se menee niin ylenkäden, kun toisen +tähden, semmoinen hevonen kuin ruunikko oli.» + +»Se on tullut, joka on tullut», mukautti Jukke päätään nyökäytellen ja +kehui luonnettaan lujaksi, oikeaksi isännän luonteeksi, joka kovankaan +onnen kohdatessa ei murehdu yhden hevosen kuolemasta. Ja muistutti +työmiehiä, että Antti kun tulee kotiin, niin sille kertoisivat ruunikon +kuoleman niinkuin se oli, ettei Antti pääsisi uskomaan Lampilan Tahvon +vihallaan nostamia valheita. + +Hanna se hoiti kuitenkin emännyyttä Vaaralassa. + +Hänen päivänsä eivät ilostuneet. Ei kyyneletöntä päivää viettänyt siitä +kaihosta, kun ruunikko on mennyt ja millä viihtyy Antin mieli ruunikon +kuolemasta. Se ainoa oli joka hyvitti mieltä, että nyt on niin paljon +syytä eroamiseen, että kun Antti tulee kotiin, niin tahdotaan eroa ja +jaetaan Vaaralan maasta osansa ja mennään Tannilaan jälleen. Sillä +toivolla hyvitti lapsiakin, silloinkun ne saivat kovia sanoja +enoiltaan, että mieli murtui itkuksi. + +Mutta isää ei tietty, missä hän on ja milloin hän tulee kotiin. + +Ainoastaan yksi kirje Vienan rannalta tuli Maaliskuussa, joka kuukauden +vanhana saapui kotiin. Siinäkään hän ei puhunut kotiintulostaan mitään +eikä siitä mihin päin hän kulkee, kun vaan sen että hän on terve ja +työssään onnistuu hyvin... + + + + +XXI. + +Antti saa tietää ruunikon kuoleman. + + +Huhtikuun päivät olivat puolessa. Suojasti puhalteli lounas ja hienosti +tihkutteli pilvinen taivas, kun Antti kulkeutui kotiin päin. + +Hiihtäminen oli raskas vesisateen sipsulla hyyhmäistä sohjuista tietä, +niin tullessaan Lampilan kohdalle pistäysi taloon huoahtamaan. Tahvo +kiirehti tervehtimään väsynyttä miestä ja iloisesti virkkoi: + +»Tuleepahan mies meren takainen, vaan ei tule turpehen alainen.» + +»Näkyyhän se maa omansa perivän», virkkoi Antti vakavasti ja käänti +puolimärän karvalakkinsa takaraivolleen, kädellään pyyhkäsi punertavaa +hikistä otsaansa ja lämpimäisen näköisenä istahti penkille. + +Lampilan ihmiset olivat kaikki pirtissä, mikä kankaittensa, mikä +rukkiensa takana, mikä ompelustensa kanssa askartelivat. Samoin miehet, +mikä kutoi verkkoa, mikä korjailla kaperteli vanhoja astioita. Mikä +mitäkin kahmerehti; märän ilman takia eivät olleet lähteneet +ulkotöihin. + +Kaikkien kasvoissa liikkui veret Antin astuessa pirttiin ja +umpimielisinä askarrellessaan salaperäisesti silmäilivät Anttia, +silmäilivät aivan herkeämättä, eikä kukaan kiirehtinyt puhelemaan niin +avonaisella tavalla kuin aina ennen Lampilassa. + +Tämä kummastutti Anttia ja tuntui se oudolta, mutta tästä kuitenkaan ei +Antti ollut tietävinään mitään, sanoi vaan tyynesti: + +»Täytyy hieman huokasta, pyrkii väsyttämään tämmöisellä takkalalla +talvitamineissa hiihtäessä.» + +»Tokihan sietänee levähtää. Mistä asti lienetkään hiihtää pakannut jo +tänä päivänä ja kelilläpä kelin päiväiselläkin tuommoisella rutjulla», +mukautti Tahvo ja kehotti riisumaan ketineitään vähemmäksi. + +»Ei nyt tämmöisellä sipsulla viitsi pitkältä kulkea. Tuolla +Puiroaniemellä olin yötä, sieltä olen hiihtää lykellyt aivan yhtä +myötään», virkkoi Antti ja alkoi päästellä laukkuaan ja turkkiaan irti. + +»No jo tuota siinä on taivalta täksi keliksi. Yli kolmen peninkuorman. +Jo jäisi minulta tekemättä se matka tällä kululla», toisteli Tahvo ja +kehotteli heittämään kaikki päällysvaatteensa pois, etteihän nyt tulta +kiireempää ole. + +Antti riisui pois laukkunsa ja turkkinsa, kopisti lakistaankin +irtonaisen veden, pisti sen naulaan ja käsillään pyyhkien hien kanssa +tuhraantunutta hiusmartoaan istahti penkille. Mutta tuo kaikkien yhä +kestävä salaperäinen silmäileminen tuntui väkistenkin hieman +oudostuttavan, että ei tuntunut puhelemiseen halua. Otti taskustaan +pienen valkean kampansa ja alkoi lyhköisiä tukkiaan kampailla otsalta +suorastaan takaraivolle päin. Ja tuntui se hyvältä ja raitistavalta. + +Tahvo näki, että kaikilla oli se sama mielessä, mikä hänelläkin, niin +pelkäsi, että jos hän alottaisi pitemmän keskustelun matkasta ja matkan +vaiheista, niin joku ehkä hyvinkin tyhmästi ja äkkipäätä sanoa +pollistaisi sen oriin kuoleman, niin päästäkseen ennen muita asiaan +käsiksi alkoi: + +»Oletko saanut äskettäisin kirjettä kotoasi?» + +»En, en koko matkallani.» + +»Etkö muutenkaan ole kuullut mitään kotoasi?» lisäsi Tahvo. + +»En mitään. Miksikä?» lisäsi Antti ja katsoi tuikeasti Tahvon silmiin. + +Tuo Tahvon uudistettu ja asialliselta kajahtava kysymys ja sitä paitsi +kun kaikkien silmät katsoivat niin tutkivalla tavalla Anttiin, se +vaikutti pahasti ja tuntui väristävän läpi ruumiin. Mutta Antti pelkäsi +olevan tulossa ilmi hyvinkin pahaa, ehkä jonkun lapsen kuolema, ja +olisihan mahdollista pahimmassa tapauksessa Hannankin kuolema, niin +jäykisti itsensä ottamaan vastaan, tuli mitä tuli, ja jouduttautui +kysymään: »Onko siellä mitä erinomaista tapahtunut, sanokaa jos +tiedätte.» + +Tahvo ajatteli vielä kierrellä, eikä olisi tahtonut sanoa aivan +suoraan, vaan Antin tuikea kiinnitetty katse ja tiukka kysymys tuntui +vaativan suoraa vastausta, niin kiirehti ennenkun muut kerkiäisi +sanomaan: + +»Ei muuta sanottavaa, vaan se Juken körppö tappoi oriisi.» + +»Tappoi?» kysäsi Antti kiinteästi ja suonissa kulki kuni kuuma virta +läpi ruumiin. + +»Tappoi kuin susi, niinkuin emäsusi», lisäsi Tahvo vastaukseksi ja +vihasta kiehui tummat silmät. + +Antti koetti pönkittää itseään, ettei hän toki niin lapsellinen ole, +että nyt yhden hevosen kuoleman antaa itseensä mitään vaikuttaa, vaan +väkistenkin valtasi lamauttava paino eikä tiennyt mitä sanoisi, tuntui +se vaan, ettei se ole totta. Sanoihan viimein Tahvolle hyvin nurkuvalla +painolla: + +»Elä nyt viitsi niin paljon narikoida. Onhan työtä tosissakin.» + +»Ei jouda leikiksi. Kyllä näet, kun menet kotiisi», virkkoi Tahvo +päätään punaltaen. Samassa koko rahvas puhkesi ääneen ja jokahisesta +suusta kuului: + +»Kyllä se on tosi, kyllä se on tosi, niin se teki, kyllä se on tosi.» +Ja siitä kiuhtuivat oikein kilpaan kertoilemaan, että heittivät työnsä +ja työttömin käsin, mikä ivaten mikä surkutellen, alkoivat Juken +markkinaretkestä selkotella, että yhtenä porinana meni koko pirtti. + +Antti ei virkkanut sanaakaan, puri hampaansa yhteen ja ravisteli +päätään. Mieli oli vaan kiini oriissa, oriin kamalassa kuolemassa ja +siinä, että ei saa enää nähdä sitä kaunista ja rakastettua ruunikkoaan, +niin että ne Lampilan ihmisten yhteiskertomukset menivät vaan humisten +läpi päästä ja tunsi olevansa kuni myllyssä. Vähitellen tunsi +raskenevan mielensä aivan liki kyyneliä, niin koppasi turkkinsa, +pujotti sen päällensä, pani laukkunsa selkäänsä, tupsautti suortuvaisen +lakin päähänsä ja kuuntelematta isännän ja emännän ystävällisiä +puolipäivälliselle pyytämisiä nyökäytti päätään hyvästiksi ja työntyi +suksilleen. + +Lampilaan tullessaan ajatteli hän viipyä talossa niin kauvan kuin +iltamassa ehkä jäähtyisi lumi siksi, ettei olisi sukseen niin takkala, +jolloin heti lopettaisi matkansa, mutta nyt tunsi halun kiirehtiä +kotiin, halun, joka oikein taikavoimalla veti kotia kohti ja teki koko +olennon keveäksi, että tuntui kuni lentoon riitelisi. + +Mutta sydämmessä oli kamala pelottava kammo juuri kuin rakastetun +haudalle rientäessä, jossa tiesi tapaavansa vaan haudan syvyydessä +makaavan puoleksi lahonneen luurangon, jonka epämääräiseksi muodostunut +hämärä kuva vielä kumminkin muistutti entistä olemusta. Ja missä ikänä +silmänsä lensi tiepuolen metsäryhmiin, luuli näkevänsä siellä ruunikon +luurangon ja lauman riiteleviä kotkia kiskomassa viimeisiä lihan +suonia. Ja pelko siitä, että hiljankin ennen kotiin pääsemistä sattuvat +hänen silmänsä siihen kamalaan näköön, jossa hän voisi ainakin pyörtyä, +jo vapisutti kamalasti. + +Mutta sitä hän ei kuitenkaan nähnyt. Se oli viety toisaalle päin vaaran +louhiseen rotkoon, jossa kotkat, koirat, ketut, ahmat ja ilvekset +olivat tehneet tehtävänsä. + +Ja nyt siellä vaan yläällä ilmassa joutilaana loikaili joku kotka, +muistellen vaan entisiä onnellisia päiviä laakson pohjassa ja silmäili +alas laaksoihin ja vuorien rinteisiin eikö kova onni lähettäisi sinne +taas uutta lahjoitusta yhtä runsasta kuin entinenkin. + +Niin tuli Antti kotiin ja kammaristaan löysi hän lapset, jotka +hyppäsivät kuni pulmusparvi vastaan avosylin ja ilahtivat: »Isä, isä, +oi isä tuli.» Ja tarrasivat syliksi isään. + +Antti kun oli laukkunsa riisunut, ripustanut naulaan ja heittänyt +päällysvaatteensa päältään, istui keinutuoliinsa, pyyhkimään oistonaan +juoksevaa hikeä kaulastaan ja kasvoistaan. Kaisu ja Matti tunkeutuivat +niin likelle kuin taisivat. Mutta Manti juoksi navettaan äidille +sanomaan ja kartanota juostessaan jo huusi: »Isä tuli, isä tuli, isä +tuli», ja räpitti käsiään kuni lentäjä. + +Hanna pesi kasvonsa, riensi iloisena tervehtimään isää ja koetti salata +kaihoista mieltään. Mutta ei mihinkään voinut panna niitä punaisia, +itkusta hämärtyneen näköisiä silmiään eikä pitkällisen kaihon +kalvistamia kasvojaan. Ne puhuivat yksinään totisempia sanoja, kuin +kenenkään kertoileva kieli. Se näkö jähmetytti Antin yhäkin enemmän. Se +jähmetytti koko olennon, ettei hän tajunnut, missä hän oikeastaan on. +Iloiset, lähelle tunkeutuvat lapset, äidin herttainen, iloinen +puheleminen, äidin kärsineet, kalvistuneet kasvot, Tahvon kertomukset +ruunikosta, tunteminen kodin rakasta kodikkaisuutta suli yhteen aivan +selittämättömäksi arvoitukseksi, että elämä tuntui vaan kamalalta +unelta, joka ei merkitse mitään, vaan herättyä menee kuni tuuleen ja +silmäin auettua avautuu eteen elämän todellisuus. + +Antti koetti kätkeä itseensä kaiken, ettei näyttäisi perustavan mistään +mitään, sillä tavalla lieventääkseen Hannan mieltä. + +Hanna istui Antin viereen ikäänkuin pitelemään häntä, ettei pääsisi +livahtamaan ulos, jossa se menisi ensimmäiseksi katsomaan ruunikkoa. Ja +siellä säikähtäisi kuoltakseen kuultuaan ruunikon kohtalon, ja tahtoi +siitä saada ilmoitetuksi Antille. Mutta miten se menisi niin keveästi, +ettei se kotiintulohetkeä kovin kauhistavaksi saisi. Kotvasen +mietittyään kysyi: + +»Kävitkö missään talossa tullessasi tällä kylällä?» + +»Pistäysin Lampilassa!» kuului lyhyt alakuloinen vastaus. + +»Kuulitko siellä mitään meidän kotiseikoista?» jatkoi äiti. + +»Kuulin... Kyllä se Tahvo kertoi», vastasi taas Antti lyhyesti. + +Hannasta tuntui hyvältä, kun Antti sattui Tahvon puheille +ensimmäiseksi, että sai kuulla asiain oikean laidan, ennenkun Juken +lumoamat ihmiset pääsevät kertomaan. Ja mietti jatkaa siitä vielä +puhetta. Mutta Antti kun tunsi; että Hanna tahtoisi siitä puhua, niin +laittoi tekosyyn lähteäkseen ulos ja saadakseen siten keskeytymään +toistaiseksi siksi, kunnes hän voisi oikein kuunnella ja ottaa osaa. + +Ulos tultuaan jo lähimmällä halkorantteella joutuikin Antti Juken +työmiesten pariin, jotka joutuivat heti ilmoittamaan haikeaa mieltään +sen kamalan vahingon yli, mikä kohtasi sillä aikana taloa. Ja joutuivat +juurten jaksain kertomaan, miten Hanna polonen oli sattunut antamaan +märäksi hionneelle ruunikolle liiaksi vettä, josta oli se kamala +seuraus, että ruunikko kuoli ja vietiin tuonne Teiriharjun rotkoon, +jossa tuo kotka vielä nytkin lentelee. + +Antti pysyi vaan umpimielisenä. Ei virkkanut sanaakaan vastaan eikä +myötä. Katseli vaan, kun Jukke käyskeli hartiat kaltossa oikealle, suu +vähän väärässä, ja kättään puistaen anteli työmiehille neuvoja ja +määräyksiä. Anteli varsin näyttääkseen Antille, että se on hän joka +johtaa töitä. Ja joutui Antillekin kertomaan, miten nyt ovat työt niin +hyvällä jälellä, että ei koskaan ukkovainaan aikana ole näillä vuosin +olleet siinä määrässä. + +Tätä vakuuttivat työmiehetkin, että tähän taloon ei ole ollut kuin +voitoksi isännän kuolema. Että kyllä nyt on isännän puutos kaukana +Vaaralasta. + +Tähänkään ei Antti Jukellekaan vastannut mitään. Tuntui vaan tuo Juken +läsnäolo niin pahalta, että tahtoi lähteä kävelemään päästäkseen +erilleen moisesta puhetoverista. Etsi aitan avaimen ja meni aittaan +katsomaan elovaroja. Mutta Jukke arvasi mitä vasten Antti menee +aittaan, niin luikasi perässä ja alkoi kertoilla: + +»Tuota, minun on täytynyt tässä noille työmiehille annella vähän eloja. +Tässä on ollut vähän rahan puutos, niin olen annellut vähittäin eloja, +että vähenevän ne näkyvät. Hannan joukko suurentaa paljon elon menoa, +lapset päiväkaudet jauhavat kuni mylly ja Hanna ei niitä opeta pitämään +rupeamata ja syömään vaan silloin kuin muutkin syövät. Vaan nyt ei ole +elo hyvin kallista ostaissa, ainoastaan kolmekymmentä markkaa +ruistynnyri.» + +Juken liurosteleva puhe ja se, kun näki aitassa hinkalot tyhjinä näillä +vuosin, vaikutti Anttiin katkeran vihan ja harmin, että tuskin olisi +veri lähtenyt, jos olisi puukolla pistänyt. Mutta puri hampaansa yhteen +eikä päästänyt sanaakaan, vaan meni kylän tielle käyskelemään kunnes +povi hiemankaan huoppeneisi, että voisi palata perheensä luokse +puhumaan niitten kanssa muutamankaan sanan. + +Viimein tulikin kammariinsa ja istui keinutuoliinsa. Silmäsi laukkuaan +naulaan ja kun muisti siinä piilevän aarteen olevan jostakin arvosta +isänmaalle, niin kaikki muu näytti vähemmältä ja mieli tuntui +kuontuvan. + +Lapset kiertyivät ympärille niin likelle kuin taisivat. Mantilla näkyi +olevan jotakin sanomista. Se sormi suussa kainosti nojasi päänsä isän +kylkeen ja hiljalleen keinutteli isän keinutuolia. Eikä kuitenkaan +rohjennut sanoa mitään. Niin isä kääntyi Mantiin ja ystävällisesti +kysyi: + +»Mitä se Manti tahtoisi sanoa isälle?» + +»Tuota sitä, että milloinka sitä mennään Tannilaan asumaan?» virkkoi +Manti kainosti. + +»Pitäisikö sinne mennä?» + +»Pitäisi», jatkoi Manti ja pyöritteli sormea suussaan. + +»Minkä tähden?» + +»Sentähden kun nuo Jukke ja Topiaskin ovat meille ja äidille pahoja. +Eivät anna meidän syödäkkään.» + +Isä taputti Mantia kasvoon ja lupasi: »Tulevana syksynä, sittenkun +kesällä ensin kasvaa pellot kauniita eloja ja niityt heiniä, mennään +sitten Tannilaan. Kyllä se äiti antaa teille ruokaa, jos ei Jukke ja +Topias antaisikaan.» + +Siihen Mantikin rauhoittui, luuli tulevan syksyn olevan hyvinkin +likellä, muutamien viikkojen päässä vaan. Ja tuntui hyvälle kun +tulevana syksynä päästään Tannilaan, jossa ei olekaan Jukke +varastelemassa kermapyttyjä ja juomassa maitohulikoita tyhjäksi eikä +kiroilemassa, jos on voileipä käsissä. + + + + +XXII. + +Antti tulee isännän henkirahalle. + + +Huomenna oli henkikirjoitus. + +Jukke nousi ylös aikaisemmin kuin muina aamuina, peseytyi, ajoi +partansa, anteli neuvoja työmiehille tämänpäiväisissä töissä ja +laittautui henkikirjoitukseen. + +Mutta Antti huomasi tämän, niin pisti matkavaatteensa päälleen, sanoi +päättävästi: »Minä menen henkikirjoitukseen.» + +Jukke tämän kuultuaan hieman lamautui, mutta alkoi leppoisesti +sommitella: + +»Minulla on siellä muitakin asioita. Minulla on tulevia, isävainaan +tulevia ihmisiltä, niin minä saatan siellä nyt, kun ne ovat siellä...» + +Antti ei kuunnellut pitemmältä Juken sommittelua, vaan jäykästi lisäsi: +»Minä menen.» Sen sanottuaan meni. + +Jukke ei uskaltanut tehdä vastarintaa Antille, pelkäsi, että jos hän +Antin suututtaa, niin Antti ei antaisi rahaa eikä hän pääsisi sitten +Taipaleen Jörkin kanssa hevoskauppaan. Eikä ostamaan eloja eikä +näyttelemään taas satamarkkasia. + +Lohdutteli sillä itseään, että ei siellä Anttia panna isännäksi, jos se +tahtoisikin. »Eei, ehei toki tukkilaista panna isännäksi, joka vaan +kanssa-asukkaan nimellä oli Tannilassakin. Ei, ehei... Mitäs joutavia, +että Antti isännäksi!» päätteli itsekseen Jukke ja sovitteli, miten se +ihan luonnostaan menee. Hän on ukko-vainajan vanhin poika, siis hän +pannaan isänsä sijaan isännäksi. Ja sitten hän on vasta oikein +lakimääräinen isäntä. Sitä häpeää ei toki kyläläisetkään salli hänelle, +että tukkilainen pantaisiin Vaaralaan isännäksi. Väliin kertoili +työmiehille, että nyt hän vasta on oikein lakimääräinen isäntä. Ja taas +väliin ajatteli miten nyt, kun hän tulee oikein lakimääräiseksi +isännäksi, Taipaleen Jörkki uskoo hänelle hevosensa tulevaan syksyyn +asti velaksikin. Sitten kun taas Antti tuopi tukummassa rahaa, niin +sitten ei ole vaikea maksaa. Sitten ei taas tarvitse elon ostoon rahaa, +kuten nyt. Ja miten Lahnasjärven tytöt pitelevät häntä likeltä, kun +hänellä on taas uusia satamarkkasia ja kuulevat, että hän on oikein +lakimääräinen isäntä. + +Mutta henkikirjoituksessa tulikin Antti Vaaralan isännäksi, Jukke, +Topias ja Joona talonmiehiksi. + +Nyt aikoi Antti panna rajoja Juken isännyydelle ja siihen kehotti häntä +moni kylänmies, erittäinkin Lampilan Tahvo, jolla tuntui Jukkeen olevan +vähän sapen hajua. + +Tästä aikeestaan ei kuitenkaan Antti puhunut kotona mitään, antoi +muutamia markka-kymmeniä vaimolleen omituiseksi käytelläkseen omiin +asioihinsa eikä virkkanut muulle väelle kuin vaimolleen ja lapsilleen, +kun huomenna lähti matkalle kesätienestiinsä pohjolan tukkitöihin, otti +muinaistarustokokoelmansa mukaansa ja aikoi koota niille lisää silläkin +matkallaan. + +Parin päivän takaa hän kirjoitti vaimolleen kirjeen, jossa lohdutteli +häntä tähän tapaan: + +»Rakas Hanna! + +Ollessani kotona, niin äkkiarvaamattomasta onnettomuudesta ja perheeni +kohtalosta oli sydämmeni siksi täysi, etten voinut sinullekaan puhua +kuin ainoastaan muutaman sanan. Mutta nyt olen taas täällä isänmaan +aarteitten keskellä. Eikä kuulu korviini ruunikon pakahduttajan +raa'asti kaikuva ääni. Tunnen nyt sydämmeni sulemmaksi ja voin puhua +enemmän. + +Paras neuvo, mitä voin sinulle kotievääksesi jättää, on se, ettet ota +ajatellaksesi taloutemme nurinniskoin menemisestä mitään. Menköön se +vaikka Matin pellon ojaan, niin se ei merkitse mitään, kun se kerran on +näiksi lähtenyt. Me olemme tyhjästä saaneet tämän mikä on, niin saamme +me vieläkin. + +Jos Jukke rupeaa vielä kovin suurentelemaan, niin sano hänelle minun +sanoneen, että hänen ohjaksensa on sidottu kantoon, hänen isännyytensä +päivät ovat luetut ja ruunikon veri on huutava hänelle kostoa... + +Se kirottu sovinto meidän talousvälikirjoissa sisältää, että ei saa +ennen erota, ennenkun ovat talon yhteiset velat maksetut. Niin koetan +tällä retkelläni ansaita ja säästää niin paljon, että syksyllä kotiin +tultuani maksan Vaaralan ukko-vainaan aikuiset velat, jotka ovat teidän +kaikkien sisarusten ja veljesten yhteisiä, ja silloin eroamme jälelleen +sinne minun rakkaaseen Tannilaani. Tämä toivo viihdyttäköön teitä +siellä kotona. Minä viihdyn sangen herttaisesti täällä näitten +kultaisten aarteitteni lämmittävillä vaiheilla. Enkä muista, vaikka +koko Vaarala menisi kuin Sodoma ja Gomorra, kunhan sinä vaan +pelastuisit paremmin kuin Lotin emäntä. + +Minä ukko Loti olen jo pelastunut ja joudun ajallani teitäkin +pelastamaan, kunhan tällä välin varotte itsenne suolapatsaaksi +joutumasta. + +Olen raitis ja ripeä, ja riennän pohjolan vuoria kohti kuni keväinen +peura. + +Siellä joutsenten kotimaassa soipi minun lempeni, kaukainen kantelo, +siellä virsiäni vetävi riemuisa luonto. Sielläpä, siellä mä viihdyn. + +Sydämmen lemmellä tervehtii sinua + + Oma Anttisi.» + +Tämän kirjeen sai Jukke Hannalta varastetuksi. + +Tästä hän näki Antin aikeet ja näki, ettei Antti aio hänelle antaa +rahaa enää koskaan. Ja ne sanat, että hänen ohjaksensa ovat sidotut +kantoon ja hänen isännyytensä päivät ovat luetut, kaivelivat Jukkea +enimmän ja panivat oikein vapisemaan. Hän ei päässyt Taipaleen Jörkin +kanssa hevoskauppaan. Eloja hän saisi velaksi sen päähän, että kun +Antti tulee kotiin, niin sitten maksetaan. Vaan rahasta rahaa, sitä ei +antanut kukaan, ei Kopolan ukkokaan. + +Tosin siellä Lahnasjärvellä oli ukko Koposen laskun mukaan kymmenen +tyttöä, joita nyt ei luultavasti tänä kesänä kaikkia viedä. Mutta +kerityssä ei olisi kerkiämistä. Ja paremmin olisi vara valita, kun +aikanaan joutuisi. + +Nyt ei ollut Jukella muuta keinoa kuin täytyi ruveta Hannalle hyväksi, +että Hanna rupeaisi Antilta houkuttelemaan rahaa ja lähettämään kotiin +jo heti edes puolisenkaan tuhatta. + +Hanna hymyili itsekseen, että nyt sinä kettu olet kuitenkin +käpylaudassa, mutta kylmästi ja ivallisesti kuitenkin nykäsi että +»Rommakkoonko sinä veisit ne rahat, kun saisit?» Tuo sana pisti Jukkeen +kuin olisi puukolla vihlonut, hänen kasvonsa punasteli, hän ravisteli +päätään ja tuntui, että pitäisi nyt taas sanoa, että »minä isäntä +olen». Mutta ei se tuntunut nyt sopivan ohjelmaan. Hän tekeytyi vaan +lauhkeaksi ja tuumaili: »Tuota, kyllä minä Rommakon velasta huolen +pidän.» Ja rupesi kertoilemaan: Tässä on nyt äärettömän tärkeitä töitä +teetettävänä, työmiesten palkoiksi tarvitaan rahaa. Tässä on suuri +huoli isännällä, ennenkun saadaan kaikki asiat jälilleen. Muistutti +miten hänellä on hirveän paha mieli siitä ruunikon kuolemasta, ettei +tahdo öissä tulla unta silmään. Miten se hänen mieltään painaa, kun +silloin markkinoilta tultua oli niin huoleton, ettei hoitanut itse sitä +ruunikkoa, ettei olisi saanut liiaksi vettä. Miten hän ei saa rauhaa +ennen kuin saa Antille nimikoksi laittaa samanlaisen hevosen. Miten +hänellä on jo Taipaleen Jörkin kanssa valmis kauppa, ettei puutu muuta +kuin rahaa. Että nyt kun Antti lähettää vaan puolen tuhatta markkaa, +niin saa nähdä, että ensi syksynä on tallissa samanlainen hevonen kuin +ruunikkokin. Ja miten kaikki asiat pääsevät käymään kuni öljyssä, +kunhan vaan saadaan edes puolikaan tuhatta markkaa rahaa. + +Hanna lupasi vasta sitten, kun Antti tulee kotiin, esittää rahojen +antamista Jukelle. Mutta samassa ajatteli toista. Ajatteli, että Juken +täytyy muuttaa nahkansa ja tulla toiseksi mieheksi, ennenkun hänen +näppiinsä rahat pantaisiin... + +Jukke oli nyt koko kesän hyvä Hannalle ja Hannan lapsille. Ei koskaan +kieltänyt lapsilta ruokaa eikä muuta toimeentuloa. Ja mieli oli +kiinnitetty Lahnasjärven neitosiin. Oli kait se kuitenkin totta, että +niitä on kymmenen, että niitä on jälellä vielä ensi talvenakin. Ja +tällä välin kyllä kerkiää kasvotkin enemmän punakoitua ja ruumiskin +lihoa täyteläisemmäksi ja muutenkin taipua isännän ryhdille -- arveli +itsekseen Jukke ja heitti mielestäänkin Lahnasjärvellä käynnin tulevaan +talveen. Mutta usein meni aina rekihuoneeseen istumaan uuteen komeaan +rekeensä. Istui reen oikeanpuoliseen laitaan. Hymyillen katseli +sivulleen ja kuvitteli mielessään, miten tuossa tulevana talvena +Lahnasjärven punaposkinen, mustatukkainen ja sinisilmäinen neiti istuu +ja kainosti katselee muhkeaa Vaaralan isäntää tähän viereensä, koska +Taipaleen Jörkiltä ostettu liinakko juosta holpottelee Rajamäen +metsäisiä taipaleita. Ja miten se siirtää kätensä lähelle, josta hän +ottaa käteensä ja lämpimällä, pehmoisella kädellään puristaa sitä, +puristaa kauvan. Hellittää väliin vähän ja puristaa taas. Ja toisella +kädellään hoitaa ohjaksia. Siitä hän viimein puhkiaa puhumaan +sydämmensä syvimmistä salaisuuksista, sen rikkauksista, sen +tunteikkaista mielen ylennyksistä, sen tähän asti salatuista +kokemuksista nuoruuden maailmassa, sen vakaantuneesta, murtumattomasta +rakkaudesta luoma-päivänä valittua aviosiippaa kohtaan, siitä, miten +ensimmäinen silmäys todisti povessa, että »sinä olet se ennen maailman +luomista valittu osani. Juuri sinä olet se, jonka kanssa on jo aikojen +alussa elämän tieosa pantu yhteiseksi.» + +Otti taskustaan pyöreän peilinsä, johon aina katsoi, miten se lihominen +edistyy. »No, jopa sitä sentään on jotenkin, kunhan syksyllä joutuu +uutisperunat ja lehmät tulevat nurmiin ja lypsävät kermaisempaa maitoa, +niin kyllä tulee hyvä. Aivan hyvä.» + +Näissä mietteissään ja toiveissaan vietti Jukke kesän ja koetti kaikkia +työmiehiä pitää mielissään, että ne kutsuisivat häntä isännäksi ja +kiittäisivät aina Lahnasjärvelle asti kuulumaan. + + + + +XXIII. + +Antti pyytää eroa. + + +Joulukuu oli jo käsissä, kun Antti vasta kotiutui. Työansioistaan ja +tarukokoelmistaan oli saanut rahaa, että oli päälle parin tuhannen. +Näillä hän nyt aikoi maksaa Vaaralan ukkovainaan velat ja pyytää eroa +perheeseen, jakoa tavaraan. Ja vaikka hän näki, että on talouden asiat +niin nurin, että elot ovat mitatut työmiesten palkoista ja toisia +työmiehiä oli kymmenittäin, joille vielä piti mitata, jos hän ei +rahalla maksaisi, niin hammasta purren puristi poveensa sitä mielen +kauhua, mikä tahtoi purkautua ulos, ja koetti sävyisästi ruveta +tuumimaan Juken ja Topiaksen kanssa erosta. + +Muistutti vanhaa sananlaskua, että »sukea on sovinnon poski», että +erotaan sovinnossa. + +Mutta Jukke vaan tahtoi pyöritellä, että hän saisi haltuunsa Antin +rahat ja kertoili, miten hän nyt juuri on saanut työt kaikki jälilleen, +miten ukkovainaan jäleltä on moni kohta ollut korjattava, miten tuo +kärrytiekin tuohon Pihkamäen välille oli tarpeellinen, että pääsee +kärrillä taloon, miten tässä nyt on täytynyt kestää ja kertoili, miten +tarkasti hän on elojakin pitänyt, vaan ne kuluvat sentään; ja kun +vuosikin tuli nalosampi kuin ennen, niin vähäänhän ne vähät kuuluvat ja +että hän nyt tarvitsee saada rahaa runsaammalta kerrassaan. + +Antti ei ottanut korvaansakaan noita Juken laskettelemisia, sanoi vaan, +että »Minä panen rahat asiaan omasta kädestäni.» + +Tästä ei Jukke heltynyt, vaan enemmän innostui kertomaan, minkälainen +isäntä hän on, miten työmiehetkin hänestä pitävät ja miten +kyläläisetkin kehuvat häntä, miten hänellä on ihan syntymäluontainen +taipumus isännäksi eikä tahtonut antautua erosta puhumaan. + +Antti ei voinut kuunnella Juken selitystä, kääntyi katselemaan ulos +laajaan avaruuteen, jossa lähellä vuorien harjoja alakuloisesti +säteillen kulki joulukuun vaisu aurinko ja hortunut luonto nukkui +talvikehdossaan. + +Mutta viimein, kun Jukke oli kylläkseen asti lasketellut esityksiään, +kääntyi Antti ja muistutti taas erosta, että mitenkä ruvettaisiin +eroamaan sovinnossa. + +Mutta Jukke ja Topias muistuttivat sovinto-välikirjasta, jonka mukaan +kaikki talon yhteiset velat ovat maksettavat yhteisesti, mutta vaativat +että ennen kaikkia on Antin maksettava työmiesten palkat. Kun he ovat +talon töitä kotona toimittaneet, niin Antin oli maksettava syrjäisten +työmiesten palkat. Kiven kovaan siis kieltäytyivät taipumasta eroon, +ennenkun niin on tehty. + +Antti jäi miettimään, miten on paras. Mutta sai tietää, että niitä +työmiesten palkkoja on niin paljon, että hän ei voi niitä maksaa eikä +tuntunut ollenkaan oikealtakaan, että hän ne kaikki maksaisi. Niin +lunasti kaikki ukkovainaan velkakirjat. Sitten haastatti lankonsa +erosta oikeuteen ja oikeudessa siihen välikirjassa näkyvään sopimukseen +nähden pyysi eroa, kun nyt ovat perikunnan yhteiset velat maksettu. + +Mutta oikeus tulkitsi sopimuksen siten, että ovat kaikki nekin velat +maksettavat, mitä kukin talousosakkaista on taloa hallitessa tehnyt, ja +niin tuomittiin kaikki pysymään yhtenä talona niin kauvan kuin pesä on +aivan velaton, ja sitä paitsi kaikki saaliit ovat yhteisiä niin kauvan. + +Ei koskaan ollut ennen Antin mieli niin mustunut kuin nyt. Ei näkynyt +mitään tietä pelastamaan perheolojaan Vaaralan orjuudesta. + +Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran palvelusmatkoille täytyy lähteä ja +jättää talo näitten isäntien huostaan. Koska on elohinkalot tyhjät, +että elo on ostossa koko vuodeksi, niin on aivan mahdoton ensi +syksynäkään maksaa kaikkia velkoja ja toisena vuotena on vielä +mahdottomampi. Ja nyt kun ovat rahat menneet joka penni vanhoihin +ukko-vainaan velkoihin, niin jos jäisi kotiin, niin ei voi maksaa. Jos +lähtee tienaamaan, niin ei voi maksaa. »Voi minua onnettomista +onnettominta», huokasi Antti kipeästi hampaitaan kirauttaen palatessaan +käräjistä ja ajatellessaan sen tuomion painoa. Ei voinut tulla sinä +iltana kotiin. Talvisen yön käveli synkän korven helmassa, etsien +sieltä sydämmelleen lievitystä, vaan se pysyi yhtä synkkänä kuni +pilvien käärimä korven yökin. Tuntui kuni haamu manalasta kerjuusauvaa +käteen ojentaisi varaksi vanhuuden voimattomille päiville... + +Mutta Jukke hykerteli käsiään riemusta ja hyvästä mielestä, levottomana +vietti yönsä käyskellen Vaaralan kartanon vaiheella ja miettien, miten +hän nyt laittaa kaikkea, mitä ikänä osaa vaan, niin tulevana syksynä +täytyy Antin maksaa. Sittenkun ne Antti maksaa ja eroaa, niin sitten +hän tuopi Lahnasjärveltä rikkaan komean emännän tähän valmiiseen +taloon. Sen perintörahoilla erottaa toiset osakkaat. No, nyt se vasta +on oikein äänellään! Ei luulisi onnenkaan osaavan laittaa niin +lautasiaan myöten menemään. Oikein teki mieli huutamaan paljaasta +ilosta. + +Antin mieli pysyi mustana ja synkkänä kuni syksyinen yö. Ei hän enää +monta päivää viihtynyt kotona. Ei koti kodilta tuntunut. + +Isänmaan liesi kuitenkin häntä lämmitti, valaisi, viihdytti ja +rauhoitti. + + + + +XXIV. + +Antti epätoivon vaiheella. + + +Helmikuun kireänä pakkaspäivänä, koska lumen pinta kiilui täynnä +pakkasen silmiä ja metsä oli lymyssä raskaan huudetaakan alla, käänti +suksensa Antti pohjoista kohti ja virkkoi Hannalle ja lapsille: »Jääkää +Jumalan haltuun», tunsi kuumain kyynelten pitävän tietään kasvoja alas, +mutta pakkasviima kylmi ne heti ja teki niistä pieniä puraita lyhköseen +partaan ja turkin rintakaulukseen. + +Pitkän tuokion hiihdettyään, hän seisahti suksillaan, karisteli puraita +leuvastaan ja turkkinsa rintakauluksesta ja pyyhki hikeä otsastaan. +Tunsi olevansa irti kaikesta ja melkein orpo. Ainoastaan hieno säije +kiinnitti häntä kotiin. Mutta tuon kodon ympäryskehto oli niin +kamalasti muutteleva, että sekin viimeinen säije tuntui katkeavan. + +Tuo pelko säikähdytti Anttia ja pani vapisemaan joka jäsenen. Uusi +kyyneltulva purkautui ja sydämmensä pohjasta huokasi: »Eihän toki. +Eihän toki.» + +Kyyneleet kuitenkin puhdistivat sydäntä niin paljon, että perhe tuosta +kodon myrskyistä kohosi kuni sumusta. Siihen sumun mustaan yöhön +kätkeytyi ja hukkui kaikki. Mutta rakkauden kultainen side jäi näkyviin +ja palkitsi kaiken muun... + +Sillä matkallaan oli Antti kesätöissäänkin pohjolassa tukkipäällikkönä +ja tuli vasta kotiin Marraskuun lopussa, kuten tavallisesti ennenkin. + +Jukke oli tällä aikana kulkenut useita kertoja Lahnasjärvellä kosimassa +rikkaita tyttöjä. Mutta sen sijaan, että olisi hän saanut kihlatuksi +morsiamen, oli hän saanut itseensä »maailmantaudin», joka hänestä +tarttui Topiakseenkin. Nämä veljekset nyt makasivat siinä taudissa +vuoteen omina, kun Antti tuli kotiin. + +Antti toivoi, että Jumala on ne nyt taivuttava sovinnossa eroamaan. Ja +byvittääkseen niitä antoi niille rahaa, että pääsivät lääkärin hoitoon +Suvannon kaupunkiin. + +Siellä ne viipyivät kuukauden, jolloin sitten jouluksi tulivat kotiin +viimeistä parantelemaan kotonaan. + +Nyt Antti tahtoi sovintoeroa, vaan siihen Jukke ja Topias vastasivat: +»Ei, kun ei. Sen saat kerralla uskoa, että ei ennenkun olet maksanut +kaikki velat» ja viittasivat entiseen tuomioon. + +Nyt oli velkoja jo niin paljon, ettei Antti voinut niitä mitenkään +maksaa. Ja sen sijaan kuin Antti toivoi, että tauti olisi Juken ja +Topiaksen sydäntä puhdistanut, oli entinen saastaisuus kohonnut +pinnalle, käärinyt kapaloonsa koko sydammen ja tukehduttanut sydämmessä +kaiken hyvän. Tunteminen hyvää lähimmäisestään ja itsestään sekä +puhuminen hyvää lähimmäisestään ja itsestään oli heille aivan mahdoton; +joten kaikki puheet kaikissa tiloissa olivat vaan mitä inhoittavimpia +ja rivoimpia. + +Nyt tunsi Antti kaikkine perheineen olevan ikäänkuin haudattu lokaiseen +hautaan, josta nouseminen itseään saastuttamatta näytti mahdottomalta. + +Jos itse voikin tukkia korvansa kaikelle tuolle roskalle, niin +viattomain lasten herkät korvat olivat auki. Jota aina kuulivat, niin +alkoi se kuulua somalta. Ja lapset ennen pitkää alkoivat kertoa Juken +ja Topiaksen hävyttömiä sanoja, vaikkapa niitten merkitystä eivät +ymmärtäneetkään. + +Tuo kuuleminen lastensa suusta kävi isän läpi kuni kylmä virta ja +jäähmetytti sen kokonaan. »Kuka kiertää helvetin?» huokasi hän +epätoivoisesti tätä nähdessään ja kuullessaan. + +Hän koetti miettiä keinoja, miten saada lapsensa pois Juken ja +Topiaksen parista, mutta ei löytänyt keinoja. + +Jos ne laittaisi johonkin taloon ja hoitaisi sinne omilla rahoillaan, +mietti ja ajatteli hän, niin sekin on mahdotonta. Sillä Jukke ja Topias +sillä lainvoiman voittaneella tuomiolla pakottaa pysymään yhdessä ja +panemaan rahansa talon yhteiseksi. Jos rahansa panisikin talon +asioihin, niin ei sekään pelasta. Sillä velkaa on niin paljon, että +rahat menevät kuni suola suureen mereen. »Kuka kiertää helvetin?» +huokasi taas Antti ja levottomana käyskeli monta päivää kuni aituukseen +salvattu elukka, etsien veräjää tai heikkoa kohtaa aidassa, josta hän +pääsisi omalle syntymälaitumelleen. Mutta ei löytänyt ei veräjää ei +heikkoa paikkaa aidassa. Kaikki näytti olevan kuni uhasta aidattua. + +Lapsien kohtalo ei lähtenyt mielestä, ei lievennyt, vaikka katsoi mihin +päin. + +Oli Tammikuun iltahetki. Nousevan myrskyn vihainen tuuli ravisteli +pensaita, ravisteli kummun huudehuntuisia kuusia ja kiskoi niistä +mukaansa kuuran kiteitä, jotka usvana pölisten pyörteisinä laumoina +kiirehtivät viidakon helmaan. + +Myrsky oli syntymässä ulkona. Samanlaisen tunsi nousevan Antti +sielussaan. + +Viikkokausia kestänyt raskas mieli pyrki sydämmestä ulos jotakin tietä. +Sillä kyynelten tietä ei enää se päässyt. Kyyneltä ei enää tullut +silmään. + +Järkensä tunsi jähmettyvän. Ei voinut ajatella mitään, ei tuntea +mitään, ei puhella mitään, ei rakastaa mitään. Ainoastaan vihata hän +voi. + +Elämä oli kokonaan kuni sammunut. Hämärtyvä sumuinen illankuhja +vaikutti mieleen hämärryttävästi ja mustensi viimeisenkin elämän valon. + +Hän muisti erään kokeneen miehen sanoneen, että jaloudesta hulluuteen +on vaan yksi askel... Tämän muistettuaan Antti epätoivoisesti huudahti: +»Enkö saisi astua sitä askelta... Ah, enkö...» Ja toivon lohduttavan +voiman tunsi virtailevan suonissaan. + +Monta kertaa onnellisempana itseään katseli hän niitä mielettömiä +ihmisiä, joilla ei ole mitään ajatusta, ei mitään tunnetta. Ei tietoa +elämästä, ei kuolemasta, ei pahasta, ei hyvästä, ei Jumalasta, ei +perkeleestä, ei ajasta, ei iankaikkisuudesta. He ovat saaneet armon +siirtyä pois näitä kaikkia näkemästä ja tuntemasta... + +Tätä siirtymistä toivoi nyt Antti sydämmensä pohjasta. Mutta ennen +kaikkea olisi tahtonut nähdä jonkun ukkosen salaman sytyttävän tuon +kirotun Vaaralan tuleen ja yhdellä leimauksella polttavan tulena +taivaalle ihan juuriaan myöten, ettei jäisi ei rikkaa ristiin. + +Tästä pienestä aatteen viittauksesta liikahti Antin mieli eri alalle ja +syntyi koko pitkä sarja ajatuksia. Ja mielikuvitus loi siitä koko +juhlallisen näytelmän. Mitä enemmän hän ajatteli mahdolliseksi sitä +tapausta, että ukkosen salama sytyttäisi Vaaralan, sitä todellisemman +näköiseksi selvesi sen tapauksen vaikuttava puoli. Hän ihan näki ne +kohisevat tulipatsaat, jotka hillittömässä raivossa riehuen +syöksyilivät siintävään korkeuteen, tupruuttaen tervamustaa savua ja +riuhtoen kokonaisia kekäleitä mukaansa. Liekkien hurjissa pyörteissä +kohosivat ilmaan, mutta sieltä humisten viskautuivat matkan päässä +alas. + +Tämän vaiheella hän näki Juken taudin pahkottamine kasvoineen hätäisenä +pöllistelevän ja juosta pökkerehtävän sinne tänne, väliin kirkuvan +hätäisen epämääräisiä sanoja. Tätä vastaan hän itse katseli mitä +rauhallisemmin niitä järisyttävän kamalia, mutta verrattoman hauskoja +vasta siintävässä korkeudessa sammuvia liekkiouruja. Tuntien rinnassaan +riemuisia liehauksia, että haihtuupa nyt maailmantauti Vaaralasta, +haihtuu sen nurkista ainainen sydäntä ellosteleva, inhoa herättävä +taudin rohtojen vinkerä katku. Haihtuu ainiaksi, ainiaksi, ainiaksi... + +Näki hän tuskin palosta pelastuneen lehmikarjan pötkyssä hännin +laukkailevan vainiolla ja väliin aina yhteen ryhmään seisattuvan +pystyssä korvin katsomaan sitä hirmuista näkyä, siitä taas kamalasti +suhahtavan sieramiinsa, siitä taas pölähtävän laukkailemaan kiilivässä +kimmassa siksi, kunnes taas seisoivat kylki kylkeen kiini ja terottivat +korvansa ja silmänsä kohti jyrisevää paloa. Näkipä parin hevosiakin +korskuen laukata vihlasevan vainioitten perille metsäin rinteeseen, +jossa vasta pyörähtivät hätäisin silmin katsomaan takansa, josta taas +potaltivat metsään että kellojen räikinä vaan kuului tömisevästä +metsästä. Näki salamia räiskyttelevän ja ankarasti jyrähtelevän +ukkospilven käärivän savenharmaaseen huntuun koko tienoon. Kuuli +kohisevan sateen maata jyristäen lähenevän, joka pienessä tuokiossa +tukahdutti sen hurjana riehuvan palon suhiseviksi kekäleiksi. Niitten +vaiheella hurjina aaveina näki käyskelevän epätoivossaan tuskittelevat +ihmiset, mutta kuitenkin pakenevan etsimään sateen suojaa palamatta +jääneessä lautakattoisessa riihiladossa. Ainoastaan Juken näki +pöllistelevän huuhkaimen silmillään niitä ruskean tuhkan peittämiä +uuniraunioita ja suhisevia kekäleitä, murenneita muodottomia +kivijalkoja, joilla äsken seisoi vielä rakennukset, mutta nyt vaan +muutamia lapiollisia tuhkaa ja märkiä sysiä. Näki hän välähtävän +salaman, kuuli jyrähtävän pilvessä ukkosen, tunsi kiihtyvän yhä tuulen +ja rankkenevan sateen. Mutta Juken, eräs kuonaiseksi palanut +sarantorauta kädessään, näki hän yhä kaahkailevan raunioitten vaiheella +eikä tajuavan mitään siitä lätisevästä sateesta, joka valoi kuni +ämpäristä eikä siitä kaatavasta tuulesta, joka seurasi ankaraa pilveä. + +Tuo mielikuvituksen luoma mahdollisuus oli kuin selvää merkillistä +unta, jonka toteutumisesta voisi olla aivan varma. Kysymys vaan, että +miten se toteutuu. + +Mutta Antti nähdessä tuota mielikuvituksen loitsimaa paloa ja +syventyessä sen armottomaan vaikutukseen, keräytyivät hänen ympärilleen +turvattomat lapset etsimään suojaansa kuni puun juurella lähetessä +kohisevan sateen. + +Mutta samassa vetäytyi esiin kuni kätköstään ajatus: + +Lapsille on perustettava kansakoulu. + +Tästä ajatuksesta syntyi toinen satumaailma, toinen se ihmeellinen +palo. Mutta tämä ei haihtunut kuin uni. Vaan voittamattomalla mahdilla +rupesi tunkeutumaan todellisuuteen ja yksi kaksi voitti alleen sielun, +voitti tahdon, voitti sydammen. Eikä ennen päästänyt rauhaan, ennenkun +oli päätös valmis, että perustetaan kansakoulu säilyttämään lapsia +sortumasta siihen likahautaan, minkä partaalla ne nyt ovat kotona, ja +kasvattamaan niitä elämää varten, sillä aikana kuin veloista syntynyt +ukkospilvi salamoillaan sytyttää ja hävittää yhteisen kodin... + +Antti päätti nyt jättää Vaaralan aivan Juken valtaan. Ei ajatellut +katsoa päin, ei perin. Pysyköön se Juken hommilla pystyssä vähän tai +kauvan. Ja aikoi siis Antti perustaa omille ja kylänsä lapsille +kansakoulun ja antaa sille mitä hänellä on. + +Suurena voittona katseli nyt Antti kotirettelöitä, joiden tuottama oli +tämä kansakoulu-aije. Sillä jos koti olisi ollut onnellinen, ei koskaan +olisi pälkähtänyt päähän kansakoulu-aijetta. + +Totinen pyhälle tuntuva ilo elämän voitosta täytti nyt Antin sydammen. +Ja kammarinsa akkunasta katsellessaan talvisen myrskyn huuhtomaan +ilmaan ihastuneena huudahti: Oi suuri Jumala, ole kiitetty. Joka annoit +minulle kokonaisen sydammen, että voin iloita, voin surra, voin elää, +voin kuolla... Hän muisti Daavidin sydämmelliset sanat: »Hän kätkee +pyhäinsä sielut jumalattomain käsistä ja vanhurskaille koittaa valkeus +ja ilo hurskaille sydämmille...» + + + + +XXV. + +Jukke näyttelee velkakirjoja. + + +Kului päiviä, viikkoa kolminen, kun kansakoulu oli olemassa kylän +keskellä, päivään kaltevalla rinteellä. Kun opettajaneiti päästi +oppilaansa aina välitunnille, niin kymmenittäin näkyi punaposkisia +nuorukaisia suksillaan ja kelkoillaan kiitävän mäkeä alas. Tuokion +perästä rinnakkain hiihtäen ja kelkkojaan työnnellen hauskan +kanssapuheen kestäessä palailivat takaisin sekä rakentelivat hyppyriä +ja teiskuja alasmenoladulleen. Kello kun soi, niin silloin tuli kilpa, +kuka ensimmäiseksi joutuu paikalleen. Mutta tullessaan ei kuitenkaan +unohdettu jättämättä suksiaan ja keikkojaan lähtevään asemaan. Ja taas +kun tunti oli mennyt ja lupa tullut lähteä, niin silloin kirkastui +kaikkien kasvot, usahtivat kuni pulmuset pälvestä ja yksi humahdus +kuului kuin olivat ulkona ja yksi huokasu vaan, niin taas näkyi +lettinään hilpeitä nuorukaisia luistavan alas mäkeen kuni tuulispään +ajamina. Siellä joukossa Manti, Matti ja Kaisukin. + +Tätä katseli nyt mielihyvällä Antti. + +Nyt oli Antilla koulu ja koulu vaan elämän palkkana, sitä hän hoiti +kuni lintu poikasarjaansa, metsän varjoiseen pesäänsä kantaen niille +ruokaa; jos ei likeltä saanut, niin etsi kaukaa eikä tyhjänä tullut +koskaan. + +Rahojaan ei koskaan Antti enää antanut Vaaralan talouteen kuin +ainoastaan Hannan kipeimpiin tarpeisiin. Mutta kouluun hän antoi +kaikki, mitä hänellä oli. + +Jukke ei uskonut, että Antti antaisi hävitä sen yhteisen talouden, vaan +luuli, että Antti kokoaa rahoja, sitten kerralla maksaakseen kaikki +velat ja päästäkseen siten erilleen. Niin nyt hän teki uhasta velkaa, +siinä ajatuksessa, että Antti kun ryhtyy maksamaan, ei jaksaisi kaikkia +maksaa, että jäisi vielä kiini. Tai jos ei rupeaisi maksamaan, niin sen +tuomion voimalla pakotetaan antamaan rahansa taloon. + +Tätä tuomiota piti Jukke passinaan aina velkaa saadessaan ja selitti +velan antajille, miten se Antti pakotetaan antamaan rahansa taloon, +joilla tämä velka aivan silloin ja silloin, juuri sinä päivänä, +maksetaan. Ja uskotteli miten Antilla on rahaa jo kolme tai neljäkin +tuhatta kasassa, vaan se kokoaa niitä siksi, kunnes hän maksaa kerralla +kaikki velat, niinkuin sen täytyykin tehdä, ennenkun pääsee erilleen. +Siihenhän on jo valmis tuomio, siitä ei pääse mihinkään, sen täytyy, +sen täytyy maksaa kaikki. Siitä ei pääse puuhun ei pitkään. Sen täytyy. + +Kauppias Frants oli Suvannon kaupungissa mies, johon kaikki +turvautuivat, aina silloin kun ei muualta saanut velkaa pitemmäksi +aikaa. Hän oli hyväsydämminen mies ja tahtoi auttaa, kun kuuli olevan +tositarpeen. + +Tämän puoleen kääntyi nyt Jukke, kun muut alkoivat kyllästellä +antamasta. Sieltä hän sai aina mielellään velkaa, minkä verran +milloinkin tarvitsi, milloin kuormallisen tavaraa tai kaksi, aina sen +mukaan kuin tarvitsi. + +Muut velkamiehet alkoivat ikävöidä maksua eikä alkaneet uskoa Juken +selityksiä, että Antti tulisi maksamaan, ei sitäkään kihlakunnan +tuomiota, joka pakottaa Antin maksamaan kaikki velat. Alkoivat vaatia +lain kautta Jukelta saamisiaan. + +Nyt meni Jukke kerrassaan suuremman asian kanssa kauppias Frantsin +pakinaan. Nyt kertoili taas aivan alusta alkaen kaikki taloussuhteet +Antin kesken. Kertoili, miten Antilla on nyt kohtsillään, aivan nyt +ihan kohta, muutaman parin kuukauden perästä monen tuhannen markan +saalis. Luki taas sen kihlakunnanoikeuden tuomion, oikein sormellaan +viilettäen, erinomaisella painolla ne kohdat, jossa Antti pakotetaan +maksamaan kaikki velat. Loistavin silmin osotti kauppiaalle, miten tämä +tuomio on jo lainvoiman voittanut. Miten nyt, jos Antti ei mielellään +antaisi kaikkia rahojaan, niin voidaan pakottaa häntä siihen. + +Nyt kun kaiken tämän oli saanut Jukke uskottavaksi, niin esitti hän +asiansa, että hänen täytyy saada nyt kerrassaan seitsemän tuhatta, että +pääsee kaikista muista velkojista. Ja että kaikki velka tulee yhteen +paikkaan, niin se on parempi sopia aina sen yhden kanssa. + +Tämän seitsemän tuhannen markan velan hän saikin, mutta sai sen muilta +perittävinä, Jukelle siirrettyinä velkakirjoina. + +Nyt oli Jukella suuri pakka velkakirjoja, joitten kanssa hän kulki +velkamiestensä luona. Otti sen pakkansa aina povestaan loistavin silmin +ja hehkuvin kasvoin, löi pöytään ja kehahti: + +»Katsokaa ihmiset, miten miehessä on mötyä. Tässä on poika, joka maksaa +velkansa, katselkaa noita papereita mitä niistä löytyy. Niistä löytyy +enemmän kuin kymmenen tuhatta.» + +Näytteli niitä siirroksia, miten ne ovat kaikki hänelle, juuri hänelle +yksinään, miten niissä ei ole Antin nimeä, vaikka se on isännän +henkirahalla ja miten kauppias Frants ei uskoisi Antille ei +tupakkinaulaa. Vaan juuri hänelle, Jukelle, siellä uskotaan vaikka sata +tuhatta. Löi niitä papereita taas pöytään ja kehahti: + +»Nuo lekeitä ovat. Ei ole noita joka pojalla. Ne ovat rahaa ne, vaikka +ovat vielä paperina.» Nämä samat temput hän teki jokahisen +velkamiehensä luona ja kehotti velkamiehiään ottamaan velastaan niitä +velkakirjoja, ettei muka tarvitseisi näin vähärahaisena aikana ruveta +hätyyttämään ihmisiä. Velkamiehet rupesivat mieluummin odottamaan kuin +perimään muilta tuntemattomilta ihmisiltä ja antoivat Juken itsensä +periä velkansa. + +Nyt Juken hartiat vetäytyivät enemmän kalttoon, suu enemmän väärään ja +pää enemmän taakse päin kekalleen, käyskellessä kotinsa tienoilla +kertoillen työmiehilleen miten häntä pidetään miehenä tuolla muussa +maailmassa ja näytellen työmiehille sitä velkakirjapakkaa ja +vakuutteli: »Minä isäntä olen, minä sitä isäntä olen.» + +Nyt sai Jukke asian nimeä kyläilemiseen. Nuo hänen perittävät velkansa +olivat perittävät monesta pitäjäästä. Olipa Lahnasjärven pitäjäästäkin, +jossa hänen entiset kosittavansa olivat, mikä naimisissa, mikä vielä +tyttönä. Niille hän tahtoi näyttää sitä velkakirjapakkaa ja muistuttaa, +että tuonlaista ei ole muilla. + +Niitä saamisiaan hän aina sai mistä sata, mistä viisikymmentä, mistä +kymmenen markkaa, jotka olisi pitänyt viedä velkamiehille. Mutta tuo +entinen nukkaviero päällysnuttu oli liiaksi vanha näin isäntämiehelle +matkustellessa vieraissa pitäjissä. Se piti ostaa uusi, eihän tuo +suurta koloa tee seitsemään tuhanteen, ja nuokin kenkien kannat olivat +vähän liiaksi kallistuneet linttaan. Nekin olivat laitettavat uudesta, +ei sekään suurta koloa tee seitsemään tuhanteen. Turkkikin oli liiaksi +vanha, se oli laitettava uudesta, eihän tuo suurta koloa tee seitsemään +tuhanteen. Hevosvaljaat kaikkineen oli saatavat uudesta, eihän se +suurta koloa tee seitsemään tuhanteen. + +Lamput olivat käyneet liian vanhanaikaisiksi ja vetävät paljoa enemmän +öljyä kuin nämä uudenaikaiset. Niitä oli ostettava uusia, eihän tuo +suurta koloa tee seitsemään tuhanteen. + +Työmiehillekin oli nyt kerran lysti maksaa rahalla palkkoja, joita +ennen oli pitänyt maksaa eloilla. Ja kaikkia talon tarpeita oli nyt +hyvä ottaa rahalla enemmän kerrassaan. Viinaakin oli hyvä tuoda +kerrassaan isompi astia, josta oli työmiehille mieliksi hyvä antaa +ryyppy aina silloin tällöin. Eikä vierastakaan tarvitse päästää +rautahampaana luotaan. Se oli otettava parasta lajia. Jos se on +kalliimpaakin, niin se on sitä parempaakin. Tupakitkin, sikaarit ja +paperossit olivat otettavat parasta lajia. Jos ne ovat kalliimpia, niin +ovat ne parempia. + +Viina ja tupakit sekä muut talontarpeet kun aina loppuivat ja rahat +olivat asioissa, niin täytyi taas lähteä velkamiehiltään puristamaan +saamisiaan, että sai rahaa. + +Rahalla oli paljoa parempi ottaa kaikenlaista. Ja kun otti enemmän +kerrassaan, niin sai kappaletta helpommalla, kuin vähittäin, ja +varsinkin velaksi ottaessa. Että jos antelikin työmiehille ja jollekin +vieraalle kaupunkituliaisia, niin se ei merkitse mitään. + + + + +XXVI. + +Hanna houkuttelee Anttia hävittämään koulunsa. + + +Nyt ei kuitenkaan vuosikausiin joutanut yhtään markkaa Juken +velkamiehille. Nämä rupesivat taas kiirehtimään saaliitaan, mutta Jukke +otti käsille sen mustaksi nuhrautuneen ja repaleiksi muokatun +velkakirjapakkansa. Rupesi sitä näyttelemään, miten hänen saamisensa +ovat lujilla perusteilla. Miten hän on tuohon ja tuohon vaatinut +takuuseen sen ja sen, ihan kylän rikkaimman ja monessa kuvernöörin +läänissä mainitun ja tunnetun miehen. + +Sitten hän tekeytyi tunnolliseksi ja huoahtaen lausui: + +»Minulla on sanomattoman hirveää ajatella ryöstämällä ottaa. +Lähimmäiseltään ryöstämällä ottaminen, vaikkapa velka, tuo oikea +laillisesti tuleva saaminen, se on hirveää. Hirveää se on, ei se minun +luonnolleni sovi. Minä koetan vaikka mitä ennen. + +»Antilla on nyt heti tässä muutaman kuukauden perästä monen tuhannen +markan saalis, joka pakotetaan tämän valmiin tuomion voimalla panemaan +rahansa talon asioihin. Ja nyt juuri kun se ensi kerran tulee kotiin, +niin otetaan rahat pois ilman armoa, juuri ilman armoa. + +»Sellaiselle minä olen vihainen, joka juonittelee, mutkittelee, kuten +tuo Antti. Sitä minä en kärsi. Sitä minä en kärsi. Olen itse suora +mies, en kärsi toisessakaan mitään vippakonstia. En mitään kujetta, en +kiertelemistä, en kaartelemista, minä en kärsi, en kärsi, en +pienintäkään kiepausta, en kärsi, en kärsi», vakuutteli Jukke päätä +puistaen ja uhkasi ottaa Antin lujalle niin pian kun se vaan ensikerran +tulee kotiin. + +Näin kului vuosia kolme. + +Jukelta oli jo velkakirjat loppuneet yhettömään. Ei ollut niitä enää +mistä näytellä kellekään. Talontarpeita täytyi saada kauppias +Frantsiita velaksi velan päälle. Juken kotipuoleiset velkamiehet eivät +nyt enää uskoneet Juken laverruksia Antin rahoista, vaan alkoivat +lähetellä Jukelle kuvernöörin viraston välipäätöksiä saamisistaan. + +Näihin kuitenkin Jukke vastasi ja sen kihlakunnan lainvoiman voittaneen +tuomion ja kunnan virastosta saadun todistuksen nojalla selitti, että +Antti on isäntä ja sen ovat maksettavat velat, joten sai aikaan sen, +että kuvernöörin virasto määräsi asiat kihlakunnan oikeuden tutkintoon. + +Nyt tiesi Jukke, ettei enää pitkälle päästä. Hän pani liikkeelle +viimeisen valttinsa ja rupesi houkuttelemaan Hannaa, että se hommaisi +Antille niin, että Antti maksaisi nuo velat, sillä lailla saisi +haltuunsa isännyyden. + +Hanna näki nyt tulevan yleisen häviön. Hirmuisen kauhistuttavana +näyttäytyi kerjuulla vietettävät vanhuuden päivät, kun näki, että Antin +rahat nielee koulu. + +Jukke ei ollut vielä parantunut aivan terveeksi, vaan silloin tällöin +aina ilmestyi tauti uudelleen, milloin minkinlaisina paiseina. Niinpä +nytkin pöhöttyi pää ihan kuin leili. + +Veli oli veli Hannan mielestä, vaikka pahakin. Tunsi hän Jukkeen syvää +sääliä ja uskoi olevan aivan totta, että Jukke antaisi mielellään +isännyyden Antille ja heittäytyisi katsomaan valmista kun on nähnyt, +ettei hänellä luota isännyys. Ja rupesi oikein sydämmellisillä +rukouksilla pyytämään Anttia hävittämään koulua pois, myömään vaikkapa +polkuhinnastakin koulun kaluston, saadakseen siten lisää käsissä +oleville rahoille, ja maksamaan velat. + +»Koti on koti, vaikkapa riitainenkin. Vaikka koti olisi kuinka paha, +vaikka olisi minkälainen tautiluola, kuten tämä nyt onkin, niin koti on +koti sittenkin, enkä lähtisi toisen hyvää kerjuulla hakemaan», +huomautti Hanna pyytäessään miestään sovittamaan Juken velkoja. Ja +muistutti että »saattaahan Jukke muuttua sinulle ystäväksikin ja +hyvinkin hyväksi kun näkee, että sinä pelastat talouden perikatoon +joutumasta. Eihän hänkään tahdo vaivaisena kerjäämään joutua.» + +Anttiin teki niin verrattoman pahaa tuo Hannan puhe. Hän tunsi vaimonsa +kamalan pelvon vanhuuden päivien köyhyydestä, tunsi syvän säälin häntä +kohtaan, kun ei voinut antaa mitään luotettavaa vakuutta siihen, ettei +sitä tarvitse pelätä. Ja se ajatus, että panisi koulunsa, rahansa ja +kaikkensa Juken velkoihin, saadakseen Vaaralan isännyyttä itselleen, +pani vapisemaan joka jäsenen. Eikä tiennyt mitä sanoa. Viimein hän +kuitenkin syvällä painolla virkkoi: + +»Kuoltuaan koira tapansa heittää, minkä Jukkekin. Jos nyt taas antaisin +hänelle rahani, niin huomenna olisi sama mies kuin ennenkin. Sitä +paitsi ei minun rahani enää Juken asioissa vaikuta enempi kuin sannan +hitunen meressä. Ne ovat jo niin suuret.» + +Jukke makasi vuoteen omana taudissaan, johon Hanna häntä hoiti. Siellä +häntä hoitaessa Jukke vaikutti sisareensa, että hän kaikella tavalla +ahdistaisi Anttia hävittämään koulunsa, ja kertoili, miten monta +tuhatta se vetää vuodessa rahoja ja miten, jos Antti ei siihen panisi +rahojaan, oltaisiin kohta ihan rikkaat miehet. Miten hänen oikeana +tunnollisena ihmisenä olisi velvollisuuskin antaa hänelle, juuri +hänelle rahansa, kun hän hoitaa kumpaistakin taloa. Miten hän tuon +vaikeista vaikeimman aseman, isännän viran, antaa mielellään muille. + +Tuo Juken alituinen selitys kävi Hannan mielessä viimein todeksi. +Niinhän työmieskin tehtaan jyskyttävän koneen ääressä -- jonka +jyskytystä hän päivät kuuntelee -- nukkuu kuni lapsi äidin tuutilaulua +laulaessa. Ja kuuluu se nukkuessakin somalta korviin. Samoin Hannan +mielessä vakautui aatos, että Antti oli saatava taipumaan koulunsa +hävitykseen. + +Sen hän tiesi, että Anttia ei kovuudella saada luopumaan +mielipiteestään, niin hän rupesi rukoilemaan eikä sanonut voivansa +lakata ennenkuin Antti olisi hävittänyt koulunsa ja pannut ne rahat +talon velkoihin. Antti kiersi kätensä Hannan kaulaan ja lausui: »Äiti +kulta, ethän toki raski kiusata minua. Kouluani en voi hävittää, vaikka +rukoilisit yötä päivää... Kaikkihan on meillä yhteistä, ilot ja surut, +onni ja onnettomuus, köyhyys ja rikkaus. En enempää toivo elämältä kuin +tuon koulun. Iloitse sinäkin minun kanssani, että meillä on +semmoinenkin lapsi. Ja yhteiseksi iloksemme ja lastemme lasten +iki-iloksi hoitakaamme tätä kouluamme. Hyvässä työssä löydämme +Jumalamme, Jumalassa löydämme rauhamme, rikkautemme, ilomme ja +onnemme.» + +Selitti vielä Antti aivan juurten jaksain mikä sen on vaikuttanut että +koulu on hänelle tullut niin rakkaaksi, ettei hän voi mitenkään +hävittää kouluaan. + +Mutta kouluahan kaikki viisaat miehet vihasivat, yksin tuo herännyt +rovastikin ja tuokin Korhosen Kusti, joka hengellisiä hartaushetkiä +kulkee myötään kylissä pitämässä, tuomitsee kansakoulun helvetin +esimajaksi. Ja kun sitä paitsi hän itse kuuli koulussa laulettavan +lauluja, joissa ei edes sävelkään ollut semmoinen kuin virsissä, joita +kirkossa ja Korhosen Kustin seuroissa laulettiin, niin tuntui se Hannan +mielestä aivan todelta mitä Jukke oli hänelle päähän iskettänyt. + +Jukke kun näki, että Antti antaa hävitä talon kokonaan, tuli aina +varmemmaksi siinä uskossa että Antti kouluunsa kätkee senlaisen +erikoiskasan, jonka hän sitten, kun on muu yhteinen talous kokonaan +hävitetty, saa siitä omakseen. + +Tämä aate synnytti hänessä yhä enemmän pelkoa ja harmia. Yltyi se yhä +enemmän kiihottamaan Hannaa käymään Antin kimppuun, kun tiesi, ettei +hänen oma sanansa vaikuta Anttiin. + +Viikkokausia oli Hanna rukoillut Anttia ja vuodattanut paljon +kyyneleitä, mutta siitä ei Antti muuttanut mieltään. + +Tämä ihmetytti Hannaa. Kun ei koskaan ennen ollut Antti häneen +taipumaton, niin uskoi, ettei Antti häntä rakasta sydämmestään. Ja +Jukke kerran vaan muistutti: »Nyt sen näet tukkilaisen rakkauden. +Uskotko nyt mitä olen sanonut Antin rakkaudesta sinuun? Muistatko mitä +sanoin sinulle kerran Tannilassa? Ja arvaappa kuinka monta sillä nyt on +jo sinua rakkaampaa, joille tarvitsee rahansa viimeiset mitä koulusta +jääpi. Semmoisia ne tukkilaiset ovat.» + +Enempää ei tarvittu. Noitten Juken sanojen kanssa meni Hannan sydämmeen +tulinen viha kuin käärmeen myrkky. Hän syttyi kuin tuli tappuroissa. + +Hän räväytti käsiään yhteen, repäsi tukkiaan, kasvot kauhean näköisinä, +ja vihasta kirkuen juoksi kammariin Antin luokse kuin kukko repimään +Anttia. + +Antti säikähti kuni salaman lyömä, että vapisi joka jäsen eikä tiennyt +mitä tehdä. + +Otti kuitenkin Hannan syliinsä, hallitsi siinä häntä ja hätäisesti +huudahti: + +»Hyvä Jumala! Oletko järkesi menettänyt? Toinnu toki! Elä kuitenkaan +tule hulluksi!» + +Hanna riuhtoi vaan itseään ja tahtoi lyödä ja repiä ja kirkui: + +»Sinä hullu olet, näytän minä hullun sinulle, hulluin hullulle. Jos et +anna rahoja, niin tapan sinut. Lyön sen tulen porttoa, niin että +tunnet. Vai hullu sulle pitäisi olla tässä.» + +Antti luuli ainakin että Hanna oli menettänyt järkensä. Kyynelsilmin +hallitsi sitä riuhtoilevaa vaimoaan ja sydämmellisellä painolla +virkkoi: + +»Rahasi? Saathan sinä ne, hyvä ystävä. Asetu siksi että annan.» + +Hanna asettui, mutta silmät paloivat vihasta kuni kekäleet, rinta +aaltoili väsymyksestä, tukat olivat hajallaan kuni kotkan repimät, että +koko pää oli kuin tuulen kopra. + +Antti kaivoi povestaan kukkaronsa, antaaksensa rahansa ja vapisevilla +käsillään rupesi aukasemaan, mutta Hanna tommasi siihen, repäsi sen +miehensä käsistä kuin haukka linnun ja juoksi sen kanssa Juken luokse +toiselle puolen kartanoa. + +Juken sydän hyppäsi kun näki Hannan juoksevan Antin täysinäinen +rahakukkaro kourissa ja huudahti: »No nyt sinä oikein teit. No sinä +ihminen olit... Mitä se sanoi kun sinä otit tämän?» + +»Mitäpä hän sanoi. Minä kiskasin tämän kynsistä ja lähdin juoksemaan. +Eihän se mitä kerinnyt sanoa», selitti Hanna ja huohotti. + +»Tulkoonpa nyt ottamaan. Nyt se onkin miehen käsissä», virkkoi Jukke, +punalti päätään ja hyvästä mielestä vapisten tunki poveensa sen +kukkaron. Ja lihavalle tuntui taas mieli. + +Hanna ei tullut sinä iltana Antin puolella käymään eikä Anttikaan +toivonutkaan, kun sai vaan tietää, ettei se ollut järkeään menettänyt. + +Antti oli koko illan ja yön niin täysi harmista, että luuli +pakahtuvansa. Mutta toivoi kuitenkin voittavansa ja itsekseen arveli: +Onko ihmisen sydämmessä niin likellä pohja, ettei sinne kaikki elämän +surut ja huolien tuskat kaikkine katkeruuksineen mahtuisi. Itkuhan oli +jo syntyessäni ensimäinen ääneni, mutta äitini sylissä jo hymyilin. +Hymyiltyäni taas itkin, mutta kohta hymyilin jälleen. Miksi en nyt +tekisi samoin. Olenhan lapsi isänmaan. + +Tätä ajatellessaan tunsi mielensä hieman lauhtuvan ja kyyneleensä +väsäytyvän, mutta kun taas kiertyi mieleen ne äsköiset Hannan sanat: +portto, hullu, niin ne viilsivät taas niin syvältä, että aukesi uusi +kyyneltulva. Mutta ennen kuin viereisessä huoneessa löi kello kolme, +hän nukkui ja päivän sarastaessa herätessään tunsi mielensä +tyhjentyneeksi. Pään alusensa huomasi kastuneen hyvin syvältä, sen +tyynynsä kuivasi lämmintä uuninrintaa vasten, ettei sitä märkyyttä +huomaisi kukaan ja tuntui hyvin hyvälle kun sai olla yksinään tämän +yön. + + + + +XXVII. + +Antti hyvittelee surumielistä Hannaansa. + + +Pilvinen päivä oli huomenna jo valkeimmallaan, kun Antti meni ulos ja +tapasi Hannan päivänsä askareissa karjakartanon vaiheella. Hanna ei +ollut näkevinään Anttia, mutta kuuli Antin ystävällisen sanan: »Tuoppas +äiti puita ja laita lämpiämään se huone, kylmän kolakaksi on jäähtynyt +näin tuulella.» + +Tuo Antin suusta kuuluva ystävällinen »äiti» sana meni Hannalla ihan +läpi ruumiin ja lamautti kokonaan, että tunsi syvää häpeää mielessään +illallisen elämänsä suhteen ja halkohuoneeseen puita ottamaan mentyään +seisoi sopessa kauvan ja mietti miten hän viitsisi mennä Anttia niin +lähelle että veisi halkoja kammariin, mutta ajatteli, että jospa se +kuitenkin lienee totta, että hän on semmoinen kuin Jukke sanoo. Eihän +kumminkaan Jukke viitsisi niin paljon valehdella. Ja mitäs hän ei +taipunut minuun. Siitä sai rohkeutta, otti syliinsä pilkotuita puita, +vei ne rohkeana kammariin ja alkoi panna roppelehtaa niitä uuniin, +mutta siinä valtasi senlainen painustaja, että tunsi halun joutua ulos +ennenkuin Antti kerkiäisi alottaa mitään keskusteluja. Sen näki Antti +luonnosta, että Hanna tahtoo päästä ilman puhelemista ulos, niin Antti +varsin nähdäkseen onko Hanna yhä vihassa, tarttui Hannaan syliksi ja +istutti viereensä, puristi kätensä Hannan käteen ja tunsi Hannan käden +vapisevan jostakin levottomuudesta. Hanna ei kuitenkaan tahtonut +riistää kättään Antin kädestä, vaan koetti kuitenkin pysyä ölvinä ja +kolkosti murahti: »Mitä tämä nyt on?» + +»Ei erityisesti mitään, vaan kun näin, että sinulla on niin kiire ulos, +niin otin kiini, että istutaan nyt se kiireen aika», kuului Antin +puolileikillinen vastaus ja katseli Hannaa silmiin. Hannan silmissä +huomasi Antti jotakin arkuutta ja kainoutta, niin päästäkseen puheen +alkuun kysyi: »Eikö äidillä nyt olisi minulle mitään sanottavaa?» + +»Miksikä? Eikös sinulla olisi?» kuului Hannalta tylsä vastaus. + +»On minulla paljonkin», sanoi Antti ystävällisesti. + +»No sano sitten», kuului Hannan puoleksi ylenkatseellinen, tyly vastaus +ja jäykisti itseään kuulemaan Antin puhetta, että se menisi toisesta +korvasta sisään ja toisesta ulos, eikä vaikuttaisi mitään. + +Tämän huomasi Antti, niin tekeytyi ystävällisen leikilliseksi ja hieman +nauraen sanoi: »Olisi soma tietää, mistä se illallinen tuisku tuli, +mistä se syntyi?» + +»Vähä tuisku. Enemmänkin olisi sietänyt olla», kuului taas Hannan +kylmä, hiljainen murahdus. + +»Kyllä, kyllä se oli koko pyräkkätä aikanaan. Katsohan tuolla lattialla +näkyy minun tukkiani, tuommoisia kuontalolta, ja katsoppas tätä liivin +etupuolta, on tästäkin muutama vihurin puuska kulkenut, kun tällä +lailla on remahtanut, ja katsohan tätä niskaani, siihen vissiin on joku +malko jyrähtänyt räystäältä, kun siitä on noin pitkältä orvasketta +lähtenyt kuni auralla. Onhan se ollut koko pelmakkata», puheli Antti +leikillisesti ja lystikkäästi nauraen ja katseli Hannaa silmiin, mitä +se siihen vaikuttaisi. + +Hanna ei ollut kuulevinaan, kiirehti vaan ulos. Jukke oli ollut ulkona +vartoilemassa, kuuluisiko kamarista riitaääniä sen illallisen rahajutun +johdosta ja palavin silmin ja päätään mukaan nyökyttäen kuiskasi: +»Houkutteleeko se sinulta niitä rahojaan?» + +»Eipähän vaan ilman!» virkkoi Hanna naurusuissaan ja kiirehti +asioilleen karjakartanoon, mutta Jukke vökelti rinnalla ja kättään +puistaen ja päätään nyökyttäen toimessaan puhua sopotti: »Kyllä minä +arvaan, että kyllä se niitä tahtoo, mutta kyllä ne nyt pysyy, ne +ovatkin minun takanani. Kun se tahtoo näitä rahoja takaisin, niin sano +sinä että ne ovat tallessa ne, ovat seitsemän alakiven alla, +yhdeksännessä maaemässä ja niillä on miehinen haltia.» + +Hanna ei kuunnellut Juken sopotusta, meni vaan askareihinsa ja hyvälle +tuntui, että Antti oli ystävällinen, päätti nyt pysyä jäykkänä eikä +leppyä Antille, ennenkun lupautuu koulunsa hävittämään ja ottamaan +isännyyden. Sittenhän ei ole Juken syytä talon häviämiseen. Ja tuntui +se aivan, että nyt on Antin ohjakset jo hänen vallassaan, että kunhan +niitä taidolla hallitaan, niin Antti menee mihin ohjataan. Ja Juken +mieli myöskin ei ollut tervalle. Se hartiat kaltossa käyskeli sinne +tänne kartanon vaiheella, painoi aina poveaan povitaskunsa kohdalta ja +itsekseen höpisi: »Tällä miehellä on taas rahaa, on sellaista kuin +rahaa. Tässä on poika, jolla on sellaista kuin rahaa, on rahaa, on.» Ja +työmiestensä luokse kun meni, niin nyrkillään kopisti rintaansa ja +vakuutteli: »Tässä povessa on taas sellaista kuin rahaa. Tältä pojalta +ei lopu raha, vaikka se joskus vähenee, on taas sellaista kuin rahaa.» + +Antti oleili kammarissaan ja tuntui se hyvälle, että oli saanut +vaimonsa leppymään, ja kun tiesi varmaan, että turha oli se illallinen +pelko, että hän olisi järkensä menettänyt, niin ei aikonut tehdä mitään +puhelemisen syytä Hannalle, ennenkuin Hanna itse haluaa. -- Otti +laukustaan kokoelma-paperiaan ja rupesi niitä kirjoittamaan puhtaaksi. +Mutta ei ollut pitkä aika kun kuului juoksevia askelia lähenevän ulkoa +päin ja Hanna iloisesti hätiköiden kiskasi kammarin oven auki ja huusi: +»Suuri haukka on aitan katolla, tule isä ampumaan, se vaanii meidän +kyyhkysiä; tule heti, se vielä iskee meidän kauniit kyyhkyset, se +lienee yhden jo tappanut; tule!» + +Antti koppasi seinältä perästä ladattavan pyssynsä, pisti siihen +latingin ja juoksi halkohuoneeseen, jonka ikkunaan näkyi aitan harja. +Olihan siellä kuin olikin suuri harmaa haukan ruhvake, istui tyynessä +ja katseli navetan edustalla kipelehtäviä kyyhkysiä, jotka kilpaan +nopostelivat Hannan antamia hampun siemeniä. Haukka odotteli eivätkö +tulisi lähemmäksi sinne aitan eteen kun syöminen loppuu. + +Antti varovasti hiipien pisti pyssynsä suun halkohuoneen ikkunan +kynnykselle ja samassa pamahti. Silloin haukka lähti varatonna pyöriä +rutalehtamaan kattoa alas ja räystäältä pudota runtsahti lumihangelle. + +Hanna juoksi sitä ottamaan, tarttui siipispankkaan ja juosta hynttyytti +verta tippuvan haukkaruhvelon kanssa halkohuoneen eteen Antin luokse ja +hyvissään kertoili: »Satutpa sinä veitikka, mokoma pyyntimies. Heitit +sinä kyyhkyset rauhaan; sinä olet yhden jo syönyt. Viime viikolla +katosi yksi, niitä oli kuusi ja nyt ei ole kuin viisi enää.» + +Tämän kuuli ja näki Jukkekin, niinkuin hyvänäkin miehenä tuli hymyillen +ja kummastellen katsomaan sitä otusta, vaan kun Antti näki Juken +lähestyvän, niin lähti pyssy kädessä astumaan huoneeseensa ja heitti +Hannan ja Juken ihmettelemään keskenään. Mennessään arveli sanoa +Jukelle että kun nyljet sen haukan, niin siitä nahkasta saat oivallisen +rahakukkaron kihlarahoillesi Lahnasjärvelle lähtiessä. Mutta ei +kuitenkaan virkkanut mitään, nauraa myhähti vaan sille mielensä +viittaukselle, meni kammariinsa, pisti pyssynsä naulaan ja istui +kirjoituspöytänsä ääreen. + +Mutta Manti, Matti ja Kaisu tulivat koulusta, menivät perheen pirttiin +ja siellä saivat käsiinsä sen ammutun haukan. Kun kuulivat, että isä on +sen ampunut, niin Matti ja Kaisu toinen toisesta siivestä kantaa +retuuttivat isän kammariin haukkaa, Manti aukoi ovia niille tulijoille +ja kammarin oven auetessa jo Matti ja Kaisu huusivat: »Kun isä on +ampunut näin komean linnun. Miten isä raski ampua näin ihmeen kauniin +ja suuren linnun. Ettäkö olisi elävänä saaneet kiini, kyllä me olisimme +elättäneet, katsokaa kuinka tämä on kaunis ja suuri.» + +»Ei sitä saa elävänä kiini kukaan, ja se on petolintu, se syöpi muita +lintuja, on syönyt jo yhden teidän kauniita kyyhkysiäkin», puollusteli +isä itseään. + +»Onko tämä se huuhkaja, josta opettaja selitti tuolla koulussa?» kysyi +Manti ja katseli haukan käyränokkaista keltasilmäistä päätä. + +»Ei tämä ole huuhkaja, tämä on vaan koppelohaukka, joka iskee jäniksiä, +jäniksen poikia, koppeloita, metsoja, kanoja ja kaikkia mitä näkee +voittavansa», selitti isä ystävällisesti. + +»Koppelohaukka», huudahti Manti. »Siitä ei ole opettaja puhunut mitään, +tokko lienee nähnytkään. Me viemme tämän opettajalle. Viemmekö isä?» +kysyi Manti iloissaan. + +»Viekää vaan, jos tahdotte, ehkä se täyttää sen vielä, jos saa +täyttäjän,» mukautti isä. + +Sen enempää ei Manti ja Matti siekailleet, vaan lähtivät saaliineen +ulos. Mutta jo etuhuoneeseen tultuaan alkoivat kiistellä: »Minä kannan, +minä kannan, et sinä, vaan minä kannan.» Se hälinä kuului kammariin, +niin Antti pyörähti jälkeen ja sanoi päättävästi: »Kantakoon Manti, se +jaksaa paraiten, ja se pitää kantaa hyvästi, ilman ryvettämättä.» + +Siihen tyytyivät toiset, Manti otti haukan kaulasta kahteen käteensä, +rötkäytti sen olalleen, vilkasi isään ja loistavin silmin kysyi: +»Näinkö minä kannan?» + +»Kanna niin, vaan älä lankia kinokseen, että hierautuu lumeen», kuului +isän lupaus. + +Silloin ne lähtivät joukollaan juosta viikettämään koululle päin, Manti +haukkoineen edellä, Matti ja Kaisu rinnakkain jälessä. Antti +lystimielisenä katsoi rappusilta menijöitä, kun ne ryhmissään juosta +luikkasivat ja jalkoja oli alus täynnä kun karhissa. Seisahti äitikin +karjakartanon puolella katsomaan niitä matkalaisia. Tähän ilmestyi +Jukkekin lähelle ja päätään nyökäytellen kuiskaili: »Rouvalle +lähetettiin lintu. Kohta se illan pimitessä lähtee herrakin sinne +lintukeitolle.» Sitten inhottavasti ketkistellen ääneensä nauraa +rähäytti sille keksinnölleen ja taas kuiskaili: »Opettajalle +lähetettiin metso, metsolla vaihdetaan koppelo» ja taas nauraa +rähäytti. Jukke oli kuiskailevinaan niin hiljaa, ettei Antti yli +kartanon kuulisi, vaan ne kuuluikin selvään ja tunkeutuivat Anttiin +syvempään anteeksi antamisen rajoja. Antti pysyi nyt monta päivää +ahneesti kirjoituspöytänsä luona, Manti tuoda kipsutteli aina ruokaa +isälle ja korjasi syötyä tähteet. + +Lauvantai-iltana meni väki kylpemään, käytiin käskemässä Anttiakin, +mutta hän ei lähtenyt; käytiin kohta uudestaan käskemässä, vaan Antti +ei lähtenyt eikä virkkanut mitään. Kun oli kaikki väki kylpenyt, +käytiin taas käskemässä; mutta Antti ei virkkanut mitään, kirjoitti +vaan kuni kone. + +Väki oli kaikki syöneet iltasensa, Hannakin oli jo syönyt ja tuli +kammariin, ilman mitään virkkamatta istui keinutuoliin ja hiljalleen +keinutteli itseään, kun Antti lamppunsa valossa kirjoitti. + +Antista tuntui kuin Hannalla olisi halu puhella jotakin, mutta kun +Hanna ei virkkanut mitään, niin ei tuntunut olevan hänelläkään syytä +ruveta alottamaan ja niin äänetönnä kirjoitti tuntikausia ja istui +selin Hannaan. + +Viimein kuitenkin lopetti kirjoituksensa, nousi seisalleen ja istuessa +tönkistyneitä jalkojaan verrytelläkseen käveli muutamia askelia, mutta +käänti pöydän sivulta tuolinsa keinutuolin lähelle ja istui siihen +vastapäätä Hannaan, otti Hannaa kädestä kiini ja ystävällisesti kysyi: +»No, mitä se äiti nyt ajattelee niin pitkään ... mitä, sanoppas!» + +»Ajattelepahan, ettei ihmisen tarvitsisi olla niin jäykän kuin sinä +olet», virkkoi Hanna nureksien. + +»Jäykkä? Minäkö jäykkä? Minähän olen lauhkea kuni lammas-nahkainen +tuppi!» huudahti Antti ja puristi lujemmin Hannan kättä. + +»Olet missä olet, mutta et siinä, missä minä tahdon», kuului Hannan +varma, nurjamielinen ääni ja noista Hannan sanoista kuului, ettei hän +kaipaa leikkiä. + +Antti otti kahteen käteensä Hannan käden ja ystävällisesti virkkoi: + +»Äiti kulta. Jos olisin ollut sinulle jäykkä, niin näissä ei oltaisi, +ei oltaisi kenenkään kynnestä katsomassa. Oltaisiin Tannilassa isäntänä +ja emäntänä.» + +Hanna riuhtasi kätensä irti Antin käsistä, kumpasenkin kätensä tuppasi +kasvoihinsa ja samassa parahti huutava hillitön itku. Itkunsa seasta +tuskaisesti saneli: »Olenhan sen arvannut, että siitä sinä olet minulle +niin paha. + +»Sitä olen sinun ja lasteni tähden itkenyt silmäni puolisokeiksi, eikä +ole se mielestä lähtenyt, niin sinä nyt vielä tuommoiseksi tulit.» Suu +aukesi ja aikoi sanoa, että en minä kestä kauvan, järki minulta menee, +mutta uusi yhäkin syvemmästä puhkeava itkun purkaus valtasi niin ettei +voinut sanoa mitään. + +Antti ei tahtonut virkkaa mitään, ennenkun Hannalta menisi ohi katkerin +itku ja itsestään hieman lieventyisi mieli. Vaan Hanna luuli, että +Antista tuntuu vaan lystiltä hänen itkunsa, koska ei hyvitykseksi virka +mitään, niin hyppäsi keinutuolista seisalleen ja aikoi lähteä ulos +mennäkseen navetan loukkoon itkemään, josta ei kukaan kuulisi. Mutta +Antti otti Hannan kiini, istutti sijalleen keinutuoliin ja sanoi +vakavasti: »Nyt et saa lähteä mihinkään. Minulla on sinulle sanomista +enemmän kuin koskaan ennen.» + +Antin vakava, ystävällinen sana meni Hannasta aivan läpi. Nyt +vihdoinkin tunsi saavansa Antilta kuulla aivan vilpittömiä sanoja ja +mieluinen tunteen liehaus tukehdutti kyyneltulvan. + +Antti nojasi itsensä selkäkenoon tuolinsa nojasinta vasten, otti +itselleen niin vakavan muodon, että Hannakin huomasi puhuvan hänen +järkähtämättömiä sanoja ja alkoi: + +»Olen uskonut sinun jo minua tulleen tuntemaan, kun näinkin kauvan +olemme olleet yksissä, että olemme kolmen jo koulua käyvän lapsen isä +ja äiti. Mutta et kuitenkaan näy minua vielä ymmärtävän. Sanot minun +olevan pahan sinulle ja näyt uskovan itsekin, että olen sinulle paha, +mutta kuitenkin olen sinulle ollut ja olen parempi kuin koskaan olet +aavistanutkaan.» + +»Mutta miksikä kuitenkin niin vähän puhelet ja senkin vaan leikilläsi», +muistutti Hanna alamielisesti ja tuhki vielä itkuaan ja pyyhiskeli +kasvojaan esiliinallaan. + +»Olen sentähden puhellut niin vähän, kun olen nähnyt, että sinä niin +hyvin viihdyt tuon kavalan Juken kanssa», jatkoi Antti. »Olen antanut +vapaasti seurustella Jukkea, että etköhän viimeinkään tulisi itse +huomaamaan tuon katalan käärmeellistä kavaluutta, mutta se näyttää +siltä, että olet niin likellä Jukkea -- kun se on sinun veljesi -- +ettet voi nähdä häntä joka puolelta ja sentähden, koska Jukke on tehnyt +niin paljon pahaa, että minun anteeksi antamiseni on loppunut, täytyy +minun sinulle sanoa jäykkä totuus. -- En tarvitse puhua siitä, mistä +syystä sinä varsinaisesti sanot minua pahaksi, sen kuulin viikollakin +omilla korvillani, kun Jukke herjasi minua opettajaan ja vielä niin +katkeran katalasti nauraa rähäytti sille viisaudelleen. Noita kaikkia +hän on saanut sinut uskomaan sen lisäksi, että saattaa meidät +talottomaksi ja ajattelee lainvoimalla minut pakottaa kantamaan hänelle +rahaa kuni peikon, ettei minulla itselläni ole mitään valtaa mihin minä +rahani panen. Tähän kaikkeen sortumiseen olet sinä ollut välikappaleena +ja aseena Juken kädessä. Tähän kaikkeen on ollut Juken syy ja sentähden +olenkin sinulle kaikki antanut anteeksi, sillä voipihan toki veli +pettää sisarensa ja minä söin Evan omenan.» + +Hannan herkällä kannalla oleva mieli murtui, uusi itkun purkaus +hyrskähti rinnasta ja karvaat kyyneleet tulvahtivat silmiin ja itkien +virkkoi: »Emmehän vielä ole talottomat. Antaahan Jukke sinulle +isännyyden, koeta sinä sitten hoitaa taloa kun olet viisaampi... Heitä +pois tuo mieron kierto, hävitä tuo koulusi ja rupea hoitamaan taloasi, +kuten muutkin ihmiset.» + +»Koulustani ei tarvitse murehtia», jatkoi Antti. »Koululla on valtion +apu, niin annan sen kunnalle, kunnan täytyy se ottaa kannattaakseen, +sen annan heti johtokunnalle sovittavaksi kunnan kanssa sen +kannattamisesta. Mutta taloa, joka on jo multahirsiään myöten +umpipäässä velassa, ruveta hoitamaan ja tyhjin käsin siitä kohottamaan +on mahdotonta, seitsemän kertaa mahdotonta, senhän toki sinäkin +ymmärrät.» + +»Tyhjin käsin. Kyllä minä ne rahasi hankin itsellesi», myhähti Hanna +lupaavasti. + +»Itselleni!» huudahti Antti. »Arvaan, että rahani ovat joutuneet Juken +käsiin ja silloin ne eivät polttele ei sinun eikä minun näppiäni. Kun +sudelle suuhun niin vatsaan, on vanha sananlasku.» + +»Sitten uskon vasta Juken kavalaksi, jos hän ei anna niitä rahoja», +sanoi Hanna vakavasti ja aikoi jatkaa, että eihän Jukke ole sanonut +olevan velkaa kuin kolme tuhatta. Mutta etuhuoneen ovi kuului aukenevan +ja juoksun kopina lähestyi kammarin ovea. Hanna arvasi tulevan jonkun +lapsia, niin ei tahtonut niitten kuuloon puhua mitään sellaisista +seikoista ja keskeytti siihen sanomisensa. + +Manti aukaisi oven ja kiireesti kysyi: »Tuletteko äiti meidän kanssa +nukkumaan, vuoteet ovat jo valmiit?» + +»Tulen, tulen, alkakaahan sinne pahnoillenne asettua!» vastasi Hanna +kiireesti. + +Sen kuultua Manti lupsautti oven kiini ja juoksi takaisin toisten +luokse. + +Hanna aikoi nyt vielä alottaa puheen, mutta kun Antti muistutti, että +»Tuo nyt, äiti, minulle vähän syömistä, ennenkun menet nukkumaan», niin +lähti hakemaan ruokaa, eikä hyvin pakottavaa sanomista tuntunut +olevankaan, kun kuuli, että Antti aikoo hävittää koulunsa, ja tuntui se +varmalta, että kun hän huomenna ottaa Jukelta Antin rahat ja tuopi ne +Antille takaisin, niin se rupeaa hoitamaan taloa ja vastustamaan +velkoja. Ruokaa tuodessaan sanoi ystävällisesti: »Siitähän se Jukke +marisee, kun sinä et syö perheen pöydältä.» + +»Mielelläni sen tekisin, mutta tuo niin inhottavan taudin rohtojen +katku on niin katkeran vastenmielinen, etten voi siinä hajussa syödä, +en, vaikka mitä sanottaisiin», sanoi Antti vakavasti ja kääntyi +syömään. + +Hanna istui keinutuoliin ja tuntui olevan hyvä tilaisuus jatkaa +puhetta, mutta syvällä kupelehtava hyvä mieli koulun hävittämisestä ja +siitä, että hiljankin se Antti ottaa talon hallinnon, sekä itkun +vaikuttama tyhjyys sekotti mielen, ettei saanut mitään asiallista +keskustelua alkuun, ja kun näki, että Antti on nyt niin asiallisella +tuulella, eikä mitään vähäpätöistä viitsinyt alottaa, niin tunsi +parhaaksi olla äänettä; hymyili vaan siitä hyvästä mielestä, mikä +väkisinkin tuntui mielen pohjalta kohoavan. Ja kun Antti sai syöneeksi, +niin vei ruuat pois ja siltä tieltään meni lasten luo porstuan +peruskammariin nukkumaan. Nukkuessaan näki unta, että heillä Antin +kanssa oli iso, kaunis ja kauniilla paikalla oleva talo. Siinä ei +näkynyt Jukkea eikä muitakaan veljiä, eikä sisaria, kauniit vainiot +lainehtivat kartanon ympärillä, tuoksutellen mieluista heilimän hajuaan +kauniin kesäpäivän ja herttaisen etelätuulen hiljalleen liekotellessa. +Herättyään tunsi Hanna unensa sangen somalta ja lupaavalta, että +väkisinkin se painui syvälle mieleen. Eikä koko yönä tullut enää unta, +vaan mieli ja ajatukset viipyivät niissä kauniissa omituisissa +vainioissa sen kauniin oman talon ympärillä. Koko oleminen tuntui +olevan onnen lupauksilla täytettyä. + +Huomenna kutsui Hanna Juken kahdenkeskiseen tilaan navettaan ja +pyyteli: »Sinä, Jukke veli veikkoseni, anna sinä pois ne Antin rahat! +Se...» + +»Antin rahat? Poisko Antin rahat?» huudahti Jukke, suusta sanaa +katkaisten. Haamu tulistui yhä vihaisemmaksi, harmaista silmistä +välähteli valkeiset ympäri teräsiä ja ennenkun Hanna kerkesi jatkaa, +päätään punaltaen jatkoi: »Antin rahat pois? No kaikkia! Ne nuo akat +pe----leet, ne ovat kaikki kuni yhdestä pölkystä, niitä saapi +hämmennellä ja pyöritellä kuni kutsua. Antin rahat pois?! Ei suuri sana +suuta halkaise!» kertoi yhä Jukke ja lähti pois Hannan luota. + +»No, elä nyt suutu, kuulehan vielä, minulla on sanomista!» kielteli +Hanna, mutta Jukke vaan tulisesti säihkyvin silmin äsähti: »Minä en +kuule semmoisia hommia. Sen saat kerralla uskoa, että minä en kuule +semmoisia hommia. Minä en ole pyöriteltävä niinkuin akat.» Sen +sanottuaan kiireesti astua vöklehti pereen pirttiin päin ja uudisteli: +»Antin rahat pois! Kaikkia kuuleta! Eipä muuta kuin pois! Vai Antin +rahat pois?» + +Hannaa kummastutti tuo Juken käytös ja tuli siitä levottomaksi. Oikein +sydän rupesi lyömään, että korviin kuului juhmitus. Tuota kaikkea +voittaakseen rupesi roppelehtamaan askareissaan. Mutta ennenkun itse +tiesikään, seisattui yhteen kohti ja ikäänkuin löysi itsensä seisomasta +milloin heinävihko sylissään, milloin joku astia kädessä, ja lehmille +ruokia antaessaan vei sen vihkon härälle mikä piti viedä vasta +kantaneelle lehmälle ja koko elämä tuntui olevan kuin uninäköä. + +Ei tuntunut tulevan aikaan, jos ei saisi jonkun kanssa puhua ja tuntui +se parhaiten soveltuvan Antin kanssa. Niinpä lähtikin juoksun hypäkässä +mennä leimottamaan kammariin. + +Kammariin tullessa hengitys huohotti ja kasvot leimusivat jostakin +syvästä levottomuudesta. Sen huomasi Antti, katsahti kiinteän +silmäyksen Hannaan ja kysyi: »Mikäs nyt äidille on tullut?» + +»Jukke ei antanut rahoja», sanoi Hanna ja ääni vapisi. + +»No, johan minä sanoin, että joka sudella suuhun, se vatsaan!» sanoi +Antti. + +Hanna ei tiennyt mitä sanoa, tuntui mieli aivan hätäilevän. Itse +tahtomattaan ja ajattelemattaan läheni Anttia ja rukoilevalla äänellä +huudahti: »Mitä se isä kuitenkin sanoo, kun en saa takaisin niitä +rahoja?» + +Antti näki Hannan hädän, niin tarttui syliksi, istutti syliinsä ja +sydämmellisesti virkkoi: »No hyvä äiti. Eihän se ollut sinun syysi. +Kavala Jukke villitsi sinut ja sinä teit, niinkuin ymmärsit olevan +oikein.» + +»Etkö todellakaan ole minulle paha niistä rahoistasi?» sanoi Hanna ja +kiersi kätensä Antin kaulaan: »Voi kun sinä olet hyvä.» Ja kuumat +kyyneleet alkoivat valua Antin polville. + +Kihosi kirkas kyynel Antinkin silmän nurkkiin, kun tunsi, että Hanna +viimeinkin tulee ymmärtämään Juken kavaluutta. + +Antti jäi kammariinsa Hannan mentyä, tunsi Jumalaa kiittävän liehauksen +sielussaan, joka ikäänkuin muistutti pyhäpäivää ja veti silmät hyllyllä +makaavaan raamattuun. Sen otti samassa käsiinsä. Ensi avauksessa aukesi +eteen Davidin Psalmit. Silmät jo avatessa sattuivat lauseeseen: »Herra +on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu.» + + + + +XXVIII. + +Vaarala myydään pakkohuutokaupalla. + + +Juken velkamiehet eivät nyt enää uskoneet Juken laverruksia, vaan +hakivat velkansa tuomioksi ja panivat tuomionsa käytäntöön. Tannila +maineen mantuineen sekä kaikki Vaaralan irtaimet myötiin jo +ennen kesää, ja kun nämä ei riittäneet, niin kauppias Frants +velkakiinnikkeensä nojalla haki pakkomyöntioikeuden Vaaralan +kiinteimistölle ja oli se myönti määrätty toimitettavaksi heinäkuun +ajalla Suvannon kaupungin kruunun virkatalossa. + +Antti ei nyt mennytkään tukkitöihin, vaan oli tänä kesänä koko kesän +kotona, varsin nähdäkseen kotinsa perusteellista häviötä ja +turvatakseen perhettään jollakin tavoin silloin kuin joutuvat aivan +suojattomiksi. + +Juken alituinen riiteleminen siitä, ettei Antti mennyt rahaa +ansaitsemaan, ja Hannan jokapäiväinen murhe vanhain päiväin köyhyydestä +painoi Anttia raskaana taakkana ja vei alas kuni hivutustauti. Antin +kasvot kävivät kalpeiksi. Työ oli ainoa, jossa parhaiten viihtyi, ja +sitä hän raatoikin kuni orja, mutta levähtäessä antautuivat silmät +pitkiksi hetkiksi ilman rävähtämättä katsomaan yhtäsuoraa kaukaisimpaan +esineeseen. Kaikki tunteen lämpimyys tuntui pakenevan. Ei tuntenut +mitään intoa mihinkään. Isänmaakin oli vaan kuollut sana ja tieto sen +kannasta, sen muinaisista verisistä taisteluista, sen nykyisistä +pyrinnöistä oli vaan uni. Ei mikään saanut ilostumaan, eikä kyennyt +enää lohduttamaan Hannaa hänen raskaimpinakaan hetkinä. Jos koettikin +sitä tehdä, niin oli se vaan vastenmielistä teeskentelyä, joka enemmän +pahoitti kuin hyvitti. + +Kuluivat kuitenkin päivät ja viikot. Huomenna oli jo se päivä, jolloin +Vaarala joutuu vieraalle. Tätä -- kuka on Vaaralan uusi isäntä -- +riensi Antti katsomaan ja kuulemaan Suvannon kaupunkiin. + +Mieli tuntui vaan raskaalta ja kolkolta. Ei heinäkuun helteinen +päiväkään auteresta punertavalla paisteellaankaan suvennuttanut mieltä, +niin tuntui se tyhjältä ja kuitenkin pakottavalta. + +Suvannon kaupungin kohdalla kosken putouksen toisella rannalla oli +muhkea luonnon kasvattama metsä. Sen rinteeseen juuri kosken äyräälle +aarniopetäjän kömmöttävälle juurelle istui Antti odottamaan päivän +kulumista kello kymmeneen ja ikäänkuin upoksiin hautautui siihen +humisevaan kosken kohinaan, joka täytti sen tyynen rantametsän. Siinä +tuntui olo niin somalta, viihdyttävältä, kuin ei olisi missään. +Vesilintuja pari uiskenteli ja sukelteli putouksen niskalla, missä vesi +tyynenä virtana riensi putousta kohti. Virran mukana soluivat +vesilinnutkin alaspäin, aina ihan putouksen niskaan, mutta kun putous +rupesi nielemään, silloin iloisesti narahtaen pyrähtivät lentoon, +lensivät puoliympyrän kaaren ja laskeutua liemahtivat ylemmäksi samalle +suvannolle, jossa taas alkoivat pulikoida, milloin sukeltaen pohjaan +milloin veden pinnalla keskenään kisaellen, ja antoivat virran kantaa +siksi kunnes taas lähenivät putouksen hammasta. Silloin taas +silmänräpäyksessä pyrähtivät lentoon ja sileälle veden pinnalle jäi +pienet värepilkat, jotka heti sammuivat nielevään putoukseen. Näitä +vesilintuja katseli Antti ja huokasi. Niin -- heitä auttoi siivet. + +Silloin huomasi Antti onkimiehen pitkine vapoineen kiveltä kivelle +hyppien häntä lähenevän, niin lähti ikäänkuin pakoon ja kierti metsää +myöten niemen toiselle puolen, meni siltaa myöten kaupungin puoleiselle +rannalle, jossa Suvannon päivän kaltevalla ranta-ahteella seisoi +viehättävästi kodikkaan näköinen uusi kartano, jonka valkopuitteisesta +ikkunasta näkyi pari valkohapsista pyhäpukuista vanhusta. + +Kierti hän katselemaan toistakin sivua tuon rauhaisan kartanon, mutta +ulko-oven päällä huomasi suurilla valkoisilla kirjaimilla kirjoitetun +kirjoituksen, jota seisattui katsomaan. Silmänräpäyksessä kuohahtivat +veret kasvoissa tuskaisen näköisiksi ja huokauksen seasta kuului sanat +»Vaivaistalo... Tuossako vanhuuteni turva ... tuossako... Mitä +kertoiletkaan päivistä satavuosien, koska ajansyömä päätösi murtuu alas +kuni tuon linnan tuolla kosken helmassa? Mitä kertoilet silloin?... +Huokauksia ja huokausia vaan ja kovuutta kiukkuisen onnen, tuskia +elämän... Mutta veljesihän on kuitenkin hauta rauhaisa ja tyven.» +Kyynel valahti Antin kasvoille, hän pyyhkäsi sen ja lähti kävelemään +huutokauppapaikkaan. Mutta huutokauppatalon lähelle tultuaan huomasi +miehiä purkautuvan kruunun virkatalosta ulos. Hän oli myöhästynyt. Jäi +katuviereen seisomaan ja virokseen hyvitteli sen kohdalla olevan talon +suurta harmaata koiraa. Kauppias Frants poikkesi Antin luo ja +sivukävellessään voittomielisellä painolla kuiskasi: »Vaarala on +meidän.» + +Tuo sana kiskasi Antin ihan kohoksi ja lähti kuin käsketty kauppias +Frantsin mukana kävelemään sen kotiin. + +Kotiin tultuaan kauppias Frants lisäsi: »Erosi siitä nyt Juket ja Juken +takaiset rehentelemästä.» Sen pitempään ei kauppias Frants puhetta +jatkanut, istahti tuolilleen ja näkyi ajattelevan. + +Antti ei virkkanut mitään, vaan tuntui mielessä että kauppias +Frantsilla on hänelle jotakin sanomista, niin ei kiirehtinyt +poislähtöön, vaikka olikin tullut huoneeseen ilman kutsumatta, istui +vaan tuolille oven pieleen odottamaan, mitä talon herra sanoo. Ne +ensimmäiset sanat »Vaarala on meidän» tuntuivat mielessä somalta. Jos +siinä ei olisi ollut mitään syrjätarkoitusta, niin olisihan hän sanonut +»Vaarala on minun», mutta se »meidän» sana tuntui somalta, että mieli +tuntui ylenevän aivan väkistenkin. + +Kauppias Frants puhui aina vähän. Niinpä hän nytkin ennen ajatteli +ennenkuin puhui. Viimein nousi seisalleen, tummista silmistä leimahti +ystävällinen katse Anttiin ja ystävällisesti virkkoi: »Menkää nyt +kotiinne Vaaralaan ja hoitakaa sitä kaikin puolin, kuten ainakin +kotianne. On postipäivä, en jouda kanssanne enempi puhelemaan, mutta +tulen teitä tervehtimään, koska joudan.» Tarjosi kätensä +hyvästelläkseen, puristi Antin kättä lämpimästi ja lisäsi: »Toivon +teille iloista mieltä, rauhaa ja myötäkäymistä.» + +Antin sydän hytkähti, ilosta silmiin kihosi vesikiehteet. Tahtoi +jotakin sanoa, mutta ei niin pikueeltaan osannut muuta kuin kuiskasi: +»Kiitos, kiitos.» + +Sen sanottuaan lähti ja ulos tultua vasta silmien vesikiehteet +syntyivät kyyneliksi, mutta niistä hän ei perustanut. Hän ei tahtonut +nähdä ketään, lähti rientämään kotiin saamaan Hanna yhtä iloiseksi kuin +itsekin oli. Koko matka kului kuin unissa, koko olento tuntui keveältä, +että tuskin jalkoja tarvitsi ja loppumatta soi mielessä sanat: »Menkää +kotiinne ja hoitakaa sitä... Kotiinne... Kotiinneko vielä?... +Vaaralaan, kotiinne... Oi, Jumalan kiitos... Kotiinne... Kotiinne +Vaaralaan...» + +Juken veljineen täytyi nyt erota Vaaralasta, mutta Jukke kantoi +leppymätöntä vihaa ja kateutta Antille siitä kuin Antti sai jäädä +Vaaralaan ja etsi kostoa joka päivä kuni aitomussika reikää päästäkseen +pahatekoon. + +Vanhan äitinsä tahtoi Hanna pitää luonaan Vaaralassa, mutta sekin +kantoi nurjaa mieltä Antille siitä kuin Jukke, hänen mieluisin +lapsensa, joutui Antin tähden pois kotoaan tukemasta hänen vanhuuttaan. +Vihasta muotoa kantaen söi hän ruokansa joka päivä, mutta ahneesti +kuitenkin laukkasi muorin leveä hampaaton leuka, istuessa pöydän +latvalla aina vielä kauvan jälkeen muitten. Mutta viimein hän kylmästi +nakkasi lusikkansa pöydälle, ynsein kasvoin kääntyi pois ja pureskellen +viimeistä palaansa lyhvine suppuhelmaisine hameineen astua töpösteli +karsinloukkoon sänkyynsä. Siihen hän sanan puhumatta köllistyi ja +ummisti silmänsä heti, mutta usein hän siitä kavahti ylös, pahasti +kirkuen, silmät suurina pöllistellen, siunaillen ja syleksien katseli +kaikille suunnille näkyisikö sitä pahaa petoa, joka häntä hätyytti. Ei +sitä näkynyt, niin sylkäsi vielä kerran, kallistui uudelleen ja kohta +taas uusista kuorsauksista tärähteli seinät aina sinne asti kunnes väki +kokoutui syömään. Silloin hän aina silmät pöheisinä, kasvot +turvoksissa, töhmeröisesti horjuen astua tallusteli pöytään, +puolivihasesti kiskasi kannikan ja rupesi syödä mylkkäsemään. Tuhkan +harmailla lasittuneilla silmillään aina silloin tällöin mulautti +tuikean silmäyksen yli pöydän ja kylmästi jylähti povessa kun ei +näkynyt Jukkea. + +Muorissa oli Juken elävä kuva Antin silmissä joka päivä, sillä Jukke +oli äitinsä näköinen kuin kissan poika. Ja jos Antti milloin näki +muoria, niin muisti hän Jukkea, mutta tuo muisto ei koskaan tehnyt +mieltä pahaksi. Olihan sen yhteys loppunut ja taloudessa näkyi +myötäkäyminen ja rauha, joka piti mielen tyytyväisenä ja virkeänä. +Kaikki tuntui vaan suotuisalta, tuntui kuin päiväkin paistaisi +Vaaralaan toiselta sijalta kuin ennen Juken aikana. + +Koulunkin oli kunta jo ottanut omakseen, ettei siitäkään ollut huolta, +jouti aina toimimaan kotinsa eduksi ja onnelliselle tuntui aina mieli. +Ainoastaan joskus muistaessa Juken kostonhimoa värähti mielessä synkkä +kammo. Mutta sekin kammo aina haihtui kuni tuuleen, kun muisti kuningas +Davidin sanat: Sillä Hän pelastaa minun väijyjän paulasta. + + + + +XXIX. + +Antti näkee unta. + + +Oli tammikuun ilta. Päivän viimeinen kajas hieman häimötti lännen +rannalla. Kuun puolikas kynsistään kiikkuen kiipeili etelän taivaalla +ja tähtien uilottavat silmät vilkahtelivat siellä täällä yltympäri +taivaan kantta. Mutta pohjoisesta metsien latvoilta näkyi revontulien +viehkeä loimo. Näitä katseli Antti kahmerehtaessaan viimeisiä +ulkoaskareitaan päivänsä töistä. Mutta viimeisiksi iltahetkiksi siirtyi +kammariinsa, jossa hän aina otti käteensä kirjan, yhden tai toisen. + +Mutta nyt tunsi itsessään kummallista levottomuutta. Läpi ruumiin kävi +outoja väristyksiä ja mieli painui pahaksi. Antti ei ollut koskaan +sellaista tuntenut eikä tiennyt mikä sen vaikutti. Ei ollut päivällä +töissä liian lämmin eikä liian kylmä, eikä nyt huone ollut liian lämmin +eikä kylmä. + +Ei ollut sen syytä, mutta se vaan oli ja silloin tällöin humautteli +ruumista väristyksen tapaiset virtaukset ja mieli painui yhä +alakuloisemmaksi. Vasemman silmän alla alkoi liikkua ihohiiri ja +potkitteli se että silmäluomet liikkuivat. + +Mitä nyt pitää itkeä? Enhän ole itkenyt sitten kuin Juken aikana, mutta +mitä nyt? arveli Antti itsekseen ja mietti yhä mikä tuohon olisi syynä. + +Ei löytänyt syytä, mutta mieli se vaan oli pahana, että tahtoi +kyyneleet tulla. Antti toivoikin, että ne tulisivat, niin sitten se +mielikin sulaisi. Mutta eivät tulleet kyyneleetkään. + +Ei haluttanut ruokakaan, niin iltaisen syömättä painui vuoteelleen ja +toivoi unta. Ennen hän kuitenkin luki ulkomuistista Davidin 91:nnen +salmin sanoja: »Hänen tykönänsä olen minä tuskassa, siitä minä hänen +tempaan pois ja saatan hänen kunniaan», muisteli hän vielä uneen +vaipuessaankin. + +Hän nukkui heti ja näki unta että oli vanhanlainen, valoisa, hyvin +likainen huone. Sen seinillä ja hyllyillä, lasissa ja lattiassa oli +mitä inhoittavinta likaa, jota näkyi jo kauas ikkunoittenkin läpi. +Sinne pakotettiin menemään Antti. Hän koetti varoa itseään +pilautumasta, mutta se oli mahdotonta ja niin tarttui sitä likaa +vaatteisiin. Vaan hän ei kuitenkaan ollut siitä paljon milläänkään, +arveli että kyllä se heti lähtee, kun pääsee veden luokse. + +Mutta hänen jälestään tuli sinne huoneeseen suuri joukko +puhdassilmäisiä ja iloisia lapsukaisia, joitten kasvot ja silmät +loistivat puhdasta viattomuutta. Oli niitten joukossa monta hänen +koulunsa oppilaitakin. Ne kaikki pilasivat itsensä ja jäivät sinne. +Siitä tunsi hän pahaa mieltä, että ne jäivät sinne ryvettymään enemmän +ja enemmän. + +Sitten ilmestyi Antti aukealle, laajalle nurmitasangolle, johon +puolipäivän aurinko paistoi lämpimästi ja hiljalleen leppoisesti +lainehtiva meri oli tasangon oikealla sivulla. Siellä meren rannalta +näkyi outo kartano, joka häntä kammotti, kun kuuli että siellä pitää +käydä. Se kuitenkin jäi sillä kerralla sikseen. Tuntui kuin joku olisi +häntä syrvännyt että hän heräsi. + +Herättyään hän valpastui. Hän tiesi varmaan, että se uni ei mene ilman +mitäkään ja syvä suru valtasi mielen. Pitkään ajateltuaan huokasi: +»Mitä minusta itsestäni. Mutta ne lapset... Kouluni oppilaatkin... +Mitähän tarkoitti unikakkinen sillä?...» + +Pitkän aikaa oli Antin mieli pinnistyksissä siinä unessa ja siinä, mitä +mahtoi merkitä, että ne lapset jäivät sinne likaiseen huoneeseen. +Viimein kuitenkin kului pois unikuva lapsista ja joutui ajattelemaan +sitä ihanaa päivänpaisteista nurmitasankoa, jonka laitaan aava meri +niin lempeästi liekotteli hiljaisia värelaineitaan. Siitä hiljalleen +rauhoittui mieli ja nukkui uudestaan... + +Huomisen koko päivän oli mieli töhmerö ja raskas eikä ajatukset +päässeet viimeöisestä unesta erilleen. Tänä päivänä oli kuntakokous, +jossa päätettiin rakentaa uusi, oma kartano Antin antamalle koululle +Antti määrättiin rakennuttajaksi ja Rantalan Taneli rahastonhoitajaksi. +Tästä päätöksestä tuli Antille tieto samana iltana. Tuo tieto oikein +jähmetytti Anttia. Hän ei tiennyt pahako se on vai hyvä, mutta oudolta +se vaan tuntui. Päätään hieman kallisteli ja silmät rävähtämättä +tuijotteli alangon huuteiseen pihlajaan, jossa urpiaiset nakertelivat +punaisia marjaterttuja. Pyrähtivät aina lentoon, siristen lennellä +kiipuilivat sinne ja tänne ylös ja alas, kunnes tuokion perästä taas +tuikasivat pihlajaan ja kynsin hampain tarttuivat marjarypäleihin +käsiksi. Niitä hän katseli, mutta ei hän niitä nähnyt, ajatukset olivat +niin sekaisin. + +»Rantalan Taneli rahastonhoitajaksi ja minä rakennuttajaksi», aina +väliin virkkoi hän kummastellen, istuessaan kammarissaan, katseli yhäti +vaan niitä pikkusiipineen lipiskoivia sirilästäjiä, punarintaisia +lintusia alangon huuteiseen pihlaikkoon ja hieman vapisi koko ruumis. + +Koetti hän sovittaa sitä viimeöistä untaan tähän uutiseen, mutta ei se +siihen sopinut. Arveli hän itsekseen että onko totta, mitä Korhosen +Kusti ja muutkin körttiläiset kansakoulusta sanovat, että siellä +turmeltuu lasten sielu ja ruumis. Eihän toki, eihän toki, kuului tunnon +pohjalta vastaan salainen ääni eikä siitä sen selvempää tullut. +Ajatukset takertuivat kuni verkkoon ja mieli hämärtyi kuni pilvinen +iltakin ja semmoisekseen jäi se arvoitus mitä uni merkitsi. + +Kului päiviä kolme, niin rakennustyö pantiin alkuun. + +Koulun johtokunta valitsi koulun paikan päivän kaltevalle lepikkoiselle +rinteelle. Kaukaa lännestä näkyi tähän vuoret, jotka sinertävinä, +tuskin silmän erotettavina liittyivät kaukaisuuden hämärryttämään +taivaanrantaan. Mutta ennen vuoria joutui katselijan silmä ison +Luovakan järven saarikkaalle selälle, jonka lähimmäinen ranta tunkeutui +lehtoisien kumpujen suojaan. Lounaan ja etelän suulla mahtavana kohosi +yli kaikista monilakinen Koljon vuori. Tämän juurella kaarteili +lahdikas Kaaresjärvi, jonka välkkyvään pintaan aina kesäiltoina +Koljonvuori kurkisteli ruusunhohteisia, muhkeita kasvojaan. + +Kaakossa ja idän korvalla kierrellen monitaloista kirkonkylää, +mutkitteli salmikas Kotajärvi, joka loivana Tepenin virtana johdatteli +runsaan vetensä tähän lähinnä lepäävään Kaaresjärveen. Mutta lähinnä +kaikista aina Kaaresjärven kukkaluhtaiseen rantaan oli taloja ja +talojen hiljalleen alenevia peltoja ja niittyjä, ainoastaan siellä +täällä joku metsäinen kumpu ja lehdikkoinen saareke. Pohjoisen puolella +noin sadan askeleen päässä kohosi kaikuva Turusen vaara, jonka +tuomikkometsäiset kukkarinteet aina kesäiltoina henkäilivät +kukkatuoksuaan kauvas alankojen viileään ilmaan. + +Vaikka kylmästi hymyili nyt talvinen luonto, niin oli tämä paikka Antin +mielestä viehättävä ja mitä useamman päivän hän siinä työskenteli, sitä +kiinteämmin siihen rakastui. Ja hyvälle tuntui mieli, kun koulu saa nyt +pysyväisen aseman, riippumattoman kenenkään yksityisen onnesta tai +onnettomuudesta, rikkaudesta tai köyhyydestä... + + + + +XXX. + +Jukke tulee väkisellä koulun rakennustyöhön. + + +Kivijalka oli jo valmis ja ensimmäisiä hirsiä aseteltiin paikoilleen. +Antti nahusi työssä, autellen miehiä hirsien asettelemisessa, ja +merkitsi mihin sillanniskat ovat salvettavat. Mutta kuni salaman +iskusta silmänräpäyksessä värähtivät Antin kasvot ja silmistä leimahti +outo tuli, kun miesjoukossa huomasi Juken taudinarpiset, rauhattomat +kasvot ja hänen omin lupinsa kähentelevän työhön. Antti seisattui kuni +ukkosen lyömä, koko ruumis vapisi eikä tiennyt mitä tehdä, sillä hän +näki Juken haamusta, että se on tullut ihan ärsyttääkseen eikä tottele +sanaa. Meni kuitenkin Juken luokse ja kysyi: »Oletko aikeessa työhön?» + +»Olenpa tietenkin, kuinkas muuten!» vastasi Jukke ylpeästi ja +kirveskynällään rupesi tokertelemaan hirttä. + +»Sinussa ei ole tämän työn tekijätä. On paras, kun et kyhäilekään», +jatkoi Antti säyseästi. + +»Hah, hah, hah. Minäkö en osaa tehdä työtä. Se olikin sana. Minä en +osaisi tehdä työtä! Uskotteko, te miehet, että minä en osaa tehdä +työtä?» jatkoi Jukke, ivallisesti nauraa rehauttaen. + +Antti tunsi, ettei hän voi jatkaa puhetta, vihaan syttymättä, niin +heitti semmoisekseen ja lähti Rantalaan sanomaan Tanelille, että +Jukelle ei saa maksaa palkkaa, niin eroaa siitä itsestään, jonkun +päivän oltuaan. Mutta Rantalan Taneli vastata jorautti: »Jukke on +minulle velkaa, niin siten saan sen saamiseni. Antaahan Juken tehdä +työtä.» + +»Mutta Jukke ei osaa tehdä rakennustyötä. Kuinka sille voisit maksaa +palkan?» + +»Se nyt kunnan kassassa ei paljon tunnu, antaahan Juken olla työssä!» +jorautti taas Rantalan Taneli ja tapansa mukaan nujautti vankkoja +hartioitaan asian vakuudeksi, mutta leveistä kasvoista näkyi syvä +mielen lystiys, josta Antti huomasi Tanelin varsin lystikseen +laittaneen vaan riitakapulaksi Juken sinne Antin työpaikalle, kun tiesi +että Antilla ja Jukella on pahat välit. + +Antti ei tainnut mitään. Täytyi Juken antaa olla työssä. Mutta tästä +sai Jukke uutta vettä myllyynsä. Nyt hän rupesi saarnaamaan toisille +työmiehille, että se on Rantalan Taneli, jota pitää kuunnella ja +totella, eikä Antista ole tarvis perustaa mitään. Tämän uskoivat miehet +ja ennen pitkää huomasi Antti, että työmiehet enemmän tai vähemmän +rupesivat pitämään häntä pilkkanaan ja nauramaan Juken ilveilyille. + +Antti meni nyt valittamaan kunnan hallitusmiehille, että Jukke on +ominlupinsa työssä ja tekee kaikenlaista häiriötä. Mutta ne sanoivat: +»Sinäpä mitätön työnjohtaja olet, kun saa tulla työhön kuka tahaan. +Sehän on sinun asiasi. Aja pois sellainen työmies, joka tuottaa +vahinkoa.» + +»Mutta se ei lähde minun käskylläni. Kun rahaston hoitaja maksaa sille +palkan, niin se ei välitä mitään minun sanoistani!» toisteli yhä Antti. + +»Mutta keppi ei ole lurjus. Päästele saparolautaan että soipi, niin +oikiaa kyllä tielle», lisäsi kunnan esimies kiuhkeasti. + +»Ei siitäkään hyvää tule», virkkoi Antti tyynesti ja pää painui alas. + +»No kunpa sille ei ole hyvästä tehtoa», jatkoi esimies tosissaan ja +siveli lyhyttä, ruskeaa leukapartaansa. + +Tuo neuvo ei tuntunut Antin mielestä somalta, niin pitemmittä puheitta +lähti pois, tuli rakennuspaikalle, tekeytyi sävyisäksi ja siivolleen +virkkoi Jukelle: »Kun sinä itsekin näet, ettet osaa tehdä tätä työtä, +niin on paras että hyvällä erkanet tästä työstä.» + +Jukke irvisti ikenensä ja ilkeällä tavalla alkoi jätkytellä: »Hyvällä +erkanet, hyvällä erkanet, hyvällä erkanet. Puhu koirille hyvästäsi +semmoinen isäntä.» + +Antin veret kuohahtivat, tunsi palavan halun lyömään Jukkea, hallitsi +kuitenkin itsensä, ettei lyönyt, mutta jalkaa polkasten vihasesti +ärjäsi: »Jos et heti laita luitasi pois hyvällä, niin minä laitan +pahalla. Näytän isännän käskyn.» + +Silloin moni työmiehistä nauraa kahautti pilkallisen naurun ja Jukke +jatkoi ilkeästi jätkytellen: »Pahalla, vai pahalla näytän isännän +käskyn, näytäppä isännän käsky, näytä heti, näytäppä!» + +Antti täyttyi enemmän vihasta ja harmista ja tunsi yhä polttavamman +halun lyödä Jukkea ja ajaa pois työstä, mutta hammasta purren hallitsi +itsensä, ettei se viha päässyt puhkeamaan ilmituleen. Ei virkkanut +sanaakaan, sillä hän tunsi, että jos hän rupeaisi puhumaan, niin olisi +mahdotonta hallita itseään. Kun oli jo ilta, niin lähti kävelemään pois +koko työpaikalta. + +Jukke kun sen näki, niin ivallisesti huusi jälkeen: »Joko lähdit +häpeämään? Hah, hah, hah! Joko menet häpeämään? Mene vaan häpeämään +semmoisia puheitasi! Häpeä oikein katkerasti. Pane luuta silmillesi ja +häpeä sitte, että rutisee. Hah, hah, hah!» + +»Kyllä Jukke tekee Antista mieluisensa. Tekee se. Ei sille Antti taida, +ei tään taivaallista. Ei se saa, ei hiki rupea. Mutta sydämmelle sillä +kävi, kun lähti pois. Kyllä sitä kaiveli. Sen näki vaan, että ei +tainnut pappi paremmalleen mitään. Ei tainnut!» kuului työmiesten +joukosta kuiskeita. + +Tästä yltyi nyt Jukke kertomaan miten se ei ole hänelle ilmo eläissään +saanut mitään eikä siinä ole miehelle vastusta. + +»Elähän sano. Etpä tiedä vielä, mistä tuulee, ennenkun olet leikistä +luopunut. Tyynessä vedessä ne suuret kalat kutevat. Antti on vanhastaan +tukkilainen, sillä on keskellä ruumista sydän. Se ei ole kiireinen, +vaan kunhan tuolla lailla karhot, niin elä pane pahaksesi, jos kuumana +kihisee korvallisesi kerran!» kuiskaili Jukelle vastineeksi toiset +joukosta. + +»Eei, eheei», jatkoi Jukke käsiään levitellen, »siinä ei ole, ei +märällä sormella koskijaa. Eei, eheei Se on arka kuin jänis. Sitähän +minä toivoisin, että se löisi, että saisin linnaan.» + +»Niin sinä antaisit lyödä?» kuului miesjoukosta kysyvä muistutus. + +»Antaisin» -- lisäsi päätään punaltaen Jukke -- »antaisin kahdestikin, +antaisin monastikin. Ai, ai että se löisi. Silloin sanottaisiin +Vaaralan isännälle, että kuka käski. Ei muuta kuin kruunun kinttaat +käteen ja tuonne noin Kakolata kohti tai Siperiaan. Ai, ai, jos se +löisi. Se olisi lystiä. Se olisi lystiä.» + +»Vaan jos kävisi kipeästi?» kuului taas miesjoukosta huomattava +muistutus. + +»Se ei tekis mitään», lisäsi Jukke innoissaan. »Se olisi kuin +Pelkosella, että sitä kirjat kirkkahammat, mitä kirjotus kovempi. +Ai, ai, että se löisi.» + +Alkoi hämärtyä ilta, niin yksin alkoivat miehet läheskellä pois. Sen +huomasi Jukkekin, niin lähti hänkin, vielä vakuutellen: »Saatte nähdä, +että en pelkää Anttia.» + +Uusi Hellberg oli Juken ystävä. Sille hän vielä erittäin kättä puistain +terotti, että hän ei pelkää Anttia ja jos Antti häntä hipasee, niin +panehan mieleesi. + +»Juu, juu, kyllä, kyllä. Juu, kyllä nähdään», vakuutti Uusi Hellberg, +päätään nyökäyttäen, punoen punaisia viiksiään ja kieroon katsovaa +silmäänsä pitäen hipallaan. + +Nyökäytti päätään Jukelle hyvästiksi huomeneen asti, varmuudeksi vielä +ystävällisesti murahti: »Juu, juu kyllä nähdään, juu, juu», ja lähti +majataloonsa kävelemään. + +Tämä tuntui Jukesta hyvälle ja oikein juoksun hypäkässä lähti +vökeltämään majapaikkaansa. + +Antilla oli rauhaton mieli koko illan, mutta toivoi toki Juken eroavan +työstä kun kuuli, että pannaan pahalla pois, jos ei hyvää tottele. +Tuntui se aivan varmalta ettei huomenna enää näy Jukkea työpaikalla. + +Huomisaamu valkeni poutaisena. Kirteä aamupakkanen paukahteli nurkissa. +Laakson helmaan laskeutui pakkasen usva harmaaseen lavaan ja kuuretutti +kumpujen tuuheita puita. Helisten kiiri rakentajain moukarin iskuista +huikea kaiku kaikkialle laaksoihin ja vuoriin auringon nousun +punertavassa ilmassa. + +Kuivasti kirnasivat kengät pakkastuneella kierällä tiellä Antin +astuessa rakennukselle, kädessään nivaskaisesta koivun kylestä tehty +mittakeppi, johon oli merkitty tarkasti sekä kyynärä että metrimitta +kaikkine osineen. + +Jukke oli rakennuksen sivulla tantereella kirveellään tokertelemassa +helisevää, kaunista hirttä. Tämä näkyi olevan vartta vasten laitettua, +sen näki Uuden Hellbergin lystikkäistä kasvoista ja tulisesti pälyvista +silmistä, joilla hän salaisesti varttoi, mitä se Anttiin vaikuttaa kun +se havaitsee Juken. + +Kuni salaman lyömä silmänräpäyksessä lensi Antin kasvot punaisiksi, +kuni tulikekäle, kun havaitsi Juken nykyisessä työssään. Ja kuni +viskattu lensi Juken eteen, voimakas käsi nostettu ylös ja mittakeppi +korkealla ilmassa odottamassa viimeistä sanaa. Samassa ärjäsi: + +»Kuka on käskenyt sinua siihen... Kävele nyt paikalla pois työstä.» + +Jukke tunsi ja tiesi ennestään Antin luonteen, että viimeisellä +kerralla olisi parempi paeta ja näki nyt olevan leikin kaukana, niin +nosti kirveensä pystyyn, väänti muotonsa hirveäksi, hampaansa puri +yhteen, paksut huulensa irvisti kuni karhua ärhentävä koira, +maailmantaudin kiillottamat silmät paloivat kauheasti ja hammastensa +välistä kähisi: »Nyt kasahtaa.» + +Samassa silmänräpäyksessä muisti Antti, että Jukke on murhamiehen +sukua, että hänen isänsä veli on miehen tappaja ja hänen vanhimman, jo +kauvan toisista eronneen veljensä poika on miehen tappaja, niin sälähti +läpi sielun kauhistava tunne: »Tuossako on minulle murhan isku?» + +Samassa sivalti hän mittakepillään Jukkea käsille, että kirves kolisten +putosi tantereelle ja mittakeppi nujahti korvalliseen, että korva meni +räpäleiksi ja veri räiskähti kauvas. + +Mutta Jukke puhisten kuni paholainen tavotteli kirvestään käsiinsä, +sillä kuitenkin lyödäkseen, koska ei vähemmästä ollut apua. + +Silloin hurmasi vielä voimakkaampi huumaus läpi Antin kaikkien elimien. +Lensi turraksi kuni taintunut ja järjen määräävä voima pakeni, ettei +tuntenut itseään eikä tekoaan. Sielun vuosikymmeniä paisutetut virrat +pääsivät purkautumaan veriin. Kuohuneet veret ja lujan luonteen +vaistomainen laki pani jäsenet käytäntöön. Ja teon määrääjänä oli nyt +vaan kohtalon epämääräiset rajat ja raivostuneen luonteen säälimätön +käsky. + +Tuokion perästä tointui Antti kuni horroksista ja näki edessään Juken +verissään ja hoiperrellen hätäisesti pakenevan ihmisten turviin ja +ruikuttavan kuni satimesta päässyt riekon poika. + +Nyt Antin järki palasi, sielu sai elon voiman, sydän omisti tunteensa +ja mieli palveli sielua. + +Nyt hän kauhistuen käsitti, että kuitenkin toteutuu se kamala uni. +Tahtoi tulla kyyneleet silmiin, mutta niitä salatakseen lähti +kävelemään kotiinsa. + +Oikeuden tuntoa kuitenkin todisti se, ettei yksikään työmies tullut +auttamaan Jukkea eikä sanonut hänen väärin tehneen. Olivat vaan kuni +kynsille lyödyt ja syypään näköiset itsekukin. + + + + +XXXI. + +Mikko Lihvonen vakuuttelee Juken vieraitamiehiä. + + +Päivä oli jo joutunut puolen rintaan ja paistoi se nyt suopeasti, että +lumi suli hirren selässä. Jäätynyt kuura puitten oksista putoili alas +pieninä kappaleina ja harmaat usmalavat laaksoista oli haihtuneet +ilmaan. + +Mikko Lihvonen, Peltolan isäntä, se oli Juken rippikoulutoveri, ja oli +pysynyt aina hyvänä ystävänä. Hän oli toimittanut Juken tohtorin +tutkintoon Suvannon kaupunkiin. Sen tehtyään tuli nyt rakennukselle ja +näkyi olevan miehille asiampaa asiaa sanottavana. Pitkällisen +keuhkotaudin kalvistamat tuhkan harmaat lyhytpartaiset kasvot olivat +hartaan, oikein rukoilevan näköiset ja pää hieman vinosti kallellaan +vasemalle korvalliselle. + +Uuden Hellbergin luokse hän nyt asettui. Mutta samassa lakkasi kaikkien +miesten kirveet kapsamasta ja kokoutuivat Lihvosen ja Uuden Hellbergin +ympärille rakennuksen seinähirsille istumaan kuni varikset aidalle +syksyisen toukopellon vaiheella, korvat terotettuina, mitä nyt kuuluu. +Ja moni aavisti, että Juken kuoleman sanoma piilee nyt Mikon raskaasti +hengittävässä rinnassa. + +Puhalteli nyt Mikko muutamia ahtaasti vinkuvia huokauksia, pani päänsä +enemmän kallelleen ja hampaansa asetti niin, että sanat saivat +kauniisti sissahtavan soinnun ja alkoi: + +»Tuo Jumala, se on viisas, se on viisas. Se on viisautta ja miehuutta +täynnä. Se on pitkämielinen, hurskas ja vakaa. Mutta sen pyydyksestä ei +karkaa otus.» + +»Kyllä, kyllä, ei karkaa sen pyydyksestä otus, ei karkaa», vakuutti +Uusi Hellberg, päätään nyökyttäen ja yhtä hartaalla painolla kuin +Mikkokin. + +»Tuo Vaaralan Antti», jatkoi Mikko, »on tehnyt osansa jo pahaa.» + +»Se on tehnyt, se on tehnyt», toisti taas Uusi Hellberg, nyökäyttäen +päätään. + +»Synti aikansa menestyy», jatkoi Mikko. »Aikansa menestyy ... aikansa +menestyy, mutta viimein se pudottaa selästään. Ja se pudottaa +korkeammalta kuin luudan päältä lattiaan.» + +»Kyllä, kyllä. Se on totta, se on totta», vakuutti Uusi Hellberg. + +»On luultu, että tuolla Antilla menestyy ikänsä», lisäsi yhä Mikko. »Se +sieluton hävitti näiltä langoiltaan talon. Saatti ihmiset tuonne +maailmalle, kuin suden poikaset. Ei auttanut laki eikä oikeus. Nyt +pieksi, rusikoi ja raiskasi tuon Juken vaivaisen omiksi. Mutta Jumalan +kiitos, se oli viimeinen paha teko... Jo tarttui nyt.» + +»Jo tarttui, jo tarttui nyt ja pysyy nyt kissa selässä», toisti Uusi +Hellberg. + +Mikko puhalteli taas useita tiukkoja huokauksia. Mutta asetti taas +kuloharmaan leukansa entiseen asemaan ja alkoi: + +»Olen paljon ollut vieraanamiehenä oikeudessa. Olen ollut +murha-asioissa, olen ollut lapsen ruokkoasioissa, olen ollut +kunnianloukkaus-asioissa. Olen ollut akkojen korentojutuissa, olen +ollut semmoisissakin kuin Pekkalan piian kihlauksen purkamis-jutuissa +ja kaikissa tärkeimmissä asioissa. Juuri tärkeimmissä kylän asioissa +kaikissa. Ja olen tullut ymmärtämään sen kalliin valan, mikä +vieraallamiehellä teetetään, että en ole puhunut liikaa. Sen vaan, +minkä vala sisältää, sen vaan, juuri sen vaan. Ja sitä juuri terotan +nyt teillekin, kun on varma, että tulette vieraaksimieheksi todistamaan +ja ilmi antamaan kaikkia tässä Jukke raiskan, kärsivän Jukke raiskan +onnettomassa asiassa.» + +»Kyllä, kyllä, sen ymmärrämme, kyllä, kyllä sen ymmärrämme», vakuutti +Uusi Hellberg, nyökyttäen päätään. + +»Tottahan valaansa vastaan todistaa kaikki todistajat», sanoi joukossa +Risto Kyllönen ja alla päin istuen vuoleskeli puikkoa. + +»Ei suinkaan siellä viitsi horista joutavia ja selvähän tuo on +asiakin», virkkoi joukosta Halosen Teppo. »Meitä neljänäkymmentä miestä +katsoi silmillä kuin helmillä tuohon, juuri tuohon tantereelle, kun +Antti löi Jukkea, hakkasi ihan kuin riihen puija, että vaara helisi +vastaan tuossa. Ja Jukke ähki, parkui, kirosi ja ähelti kuin pikku +Iikka tulen palavassa saunan löylyssä. Ja pökkerehti sinne ja tänne +kuni kukkopoika pimeässä. Mutta Antti vaan lauvisti takalihoille kuni +vierasta sikaa ja kiljui: Mene pois työstä. Nyt on viimeinen käsky. +Tässä on viimeinen käsky.» + +»Hyvä kai tuonlaisessa asiassa on olla vieraanamiehenä, kun noin +selvästi näkee asian», lisäsi vielä joukosta Tannilan Aapeli ja +nytkäytti ruumistaan vakaumuksen merkiksi. + +Huokasi taas Mikko ja jatkoi: »Sitä vierasmiehen valaa ei moni ymmärrä. +Siinä luetaan: Minä omantuntoni mukaan todistan ja ilmi annan kaikki, +mikä voipi asialle antaa valistusta. Se kolunki siinä on, jota ei moni +ymmärrä. Omantuntoni mukaan. Se siinä on paras kohta, siinä se on koko +asian ydin. Omantuntoni mukaan... Ajatelkaapa sitä kohtaa... +Omatunto... Se se meitä kaikkia kerran on todistamassa, Jumala +varjelkoon... Omantuntoni mukaan kuuluu valassa... Niin, omantuntoni +mukaan...» + +»Kyllä, kyllä», kuului Uuden Hellbergin mukautus. + +»Te tiedätte Antin pahuuden», jatkoi Mikko. »Miten se kalmasi ja +hävitti talon langoiltaan. Miten tämäkin laitos on hänen hommastaan. +Olettehan nähneet miten järjettömät luontokappaleetkin kärsivät märkinä +vaahtisina kiskoessaan raskaita hirsikuormia tänne. Ja niitä lyödään +vaan jos eivät jaksa vetää. Kaikista näistä hän on syypää saamaan +rangaistuksensa. Ja se on todistaja, joka on oikeuden tuki ja turva. +Ilman todistajaa joutuu oikeudella peukalo keskelle kämmentä. Mutta nyt +niinkuin omatuntonne sanoo, ettette puhu mitään sen laista, joka Anttia +puolustaa. Senhän tiedätte, ettei Jukke vie teitä Anttia puolustamaan, +kuten omatuntonnekin sanoo.» + +»Kyllä, kyllä, kyllä käsitämme, kyllä käsitämme. Kyllä, kyllä +käsitämme. Aivan oikein käsitämme», vakuutti Uusi Hellberg, nyökyttäen +päätään ja toinen silmä lupotti puoleksi kiini. + +»Kyllä se niin on, kyllä se niin on, kyllä se on oikein mitä isäntä +sanoo, kyllä se on oikein», kuului miesjoukosta varmat vakuutukset. + +Kauvan keskusteli siitä vielä miehet, miten hirmuista olisi, jos ei +tuommoinen pahantekijä saisi rangaistustaan. Ja aivan oikealta tuntui +että todistajana ollessa ei saa puhua muuta kuin sitä mikä puolustaa +Jukkea. Muutoin jos todistettaisiin Juken rikoksia Anttia vastaan, niin +voisi oikeus joutua tasapainoon ja asia menisi vaan akoille. Ja sitten +Antti pääsisi irti ja kukatiesi jälkimmäinen villitys tulisi pahemmaksi +ensimmäistä. Sitä paitsi, onhan soma nähdä miten mies raudoissa +kalisee. Miten kruunun kihlakalut miehen käsissä napottavat. Miten se +uopea sankari lähtee nöyrästi vankikuljettajan mukaan. + +Ai, ai, miten hauskaa... Silloin on Antilla toista kuin täällä +annellessa meille kaikuvia käskyjään ja viittoessa mittakepillään. Ai, +ai, miten hauska. Joutuisi se päivä jo heti, innottelivat miehet ja +hykertelivät käsiään. + +»Kyllä sen näette, kyllä näette miehen raudoissa. Kyllä näette kunhan +Jukke kotiutuu kaupunkimatkaltaan», vakuuttelivat Mikko Lihvonen ja +Uusi Hellberg ja päättivät, että kahdeksitoista vuodeksi se Antti +kaikkein vähintään tuomitaan, jos ei iäksi. Mutta voipi se mennä iäksi. + +»Kahdeksitoista vuodeksi!» huudahti Halosen Teppo. »Kylläpä, kylläpä +kerkiää sydän lauhtua. Olikin äsken täysi kuni Piiraisen Kaisan massi. +Mutta Jukke otti selkäänsä. Otti kuin poika.» + +»Otti kuin poika», toisti Rinteelän Sipo, päätään punaltaen. »Otti kuin +poika eikä ollut mies linnun luista, kun ei jo jalkotallukaksi joutunut +siinä leikissä. Mies vaan kävellä toppuroi, vaikka pää oli verissä kuni +karhun repimä ja korva repaleina kuni ylimmäisen papin palvelijalla.» + +»Jukke kiemuroi kuin makkara kattilassa» -- keskeytti Timolan Salu -- +»niin toinen ei muuta kuin ruotasi selkäpuolen päällimmäiseksi ja laski +kuin laudan veistäjä, että metsä raikui ja kenttä tömisi.» + +»Juhlallinen kylpy, juhlallinen kylpy. Täytyy sanoa, että juhlallinen +kylpy», vakuutti Kerilän Jaska. »Monen täytyy ottaa selkäänsä metsän +syvyydessä ainoastaan nähdessä neljän silmän. Meitä kolmekymmentä ja +seitsemän naamaa katselimme täältä pyhästä korkeudestamme alas +kärsivään ihmiskuntaan kuin pulliaishaukat syksy-iltana viirin +tangosta. Mutta rietas olisi sentään perinyt Juken, jos ei Antti olisi +itsestään heittänyt siteiksi vanhaa henkeä ja päästänyt vielä +hynttäilemään omine jalkoineen tämän elämän tietä.» + +»Sen minäkin sanon», todisti Lehto Pekka, »että Antin armosta elää +Jukke vielä tänä hetkenä. Meistä ei olisi koskaan heltinyt Jukelle +apua. Sydämmet pamppailivat ja läkättivät kuin Pekka Retusen laukun +kieli, juostessa Piilimäkeä alas karhua pakoon.» + +»Ja hyvä että pysyimme alallamme», lisäsi Lanton Niilo. »Jos olisimme +mielineet lähestyä sitä sadetta, niin emme olisi tervein nahoin +palanneet. Ei ole hyvä hillitä aseellista miestä, joka on unohtanut +lait ja asetukset ja hurjistunut koston työhön, viikkokausia +valmistetun ja kätketyn koston työhön. Onpa Jukke itse koonnut nuo +tappurat, jotka nyt paloivat. Ja nuolkoon nyt koira itse haavansa.» + +»Sen minäkin sanon», vakuutti vähäpuheinen Niilo Pekonen ja alkoi +kaperrella työtään. + +Uusi Hellberg ja Mikko Lihvonen kuulivat, että on vielä joukossa, jotka +puolustelevat Anttia enemmän tai vähemmän. Niin tahtoivat nyt lopettaa +yleisen puheen. Mutta Uusi Hellberg kuiskaten lupasi Lihvoselle, että +hän pitää siitä huolen, että kaikki tulevat vaikuttamaan Juken hyväksi. + +Mikko Lihvonen laskeutui rakennukselta alas, lähti astua kaarittamaan +kotiinsa. Mielessä lauhkea lienne, mutta rintaa kahlehti tauti +leppymätön. + +Rakennuksellakin rupesi kirves toisensa perästä kalkahtelemaan, mutta +monen miehen mielessä tuntui kaipio kun ei näkynyt Anttia tulevaksi +rakennukselle. Ja silmät pätivät Vaaralaan päin milloin näkyisi Antti +pitkävartisine saappaineen pieni reunusniekka turkki päällään reippaana +laskeutuvan alas rinteen metsänvarjoista tietä. + + + + +XXXII. + +Jukke tohtorin tutkinnossa. + + +Jukke surkeasti voihkaen oli saanut kaikki vaivansa kerrotuksi +tohtorille. Oli kolmasti kaatua rojahtanutkin tohtorin huoneessa, +silmiään pahasti väännellen ja hampaitaan kirautellen älissyt kuin +teurastettava vasikka. Siitä aina tointunut kertoilemaan vanhoja ja +nykyisiä tapahtumia ja taas sekaisin nykyisiä sekä vanhoja. + +Vähäpuheinen, ylpeä tohtori, joka oli nähnyt ennenkin kujeilijoita, +katseli nyt haavat, jotka eivät olleet vielä kerinneet ajettua eikä +tuskittua. Sanan puhumatta kirjoitti todistuksen, pisti sen vapisevaan +ja kipeästi voihkavan Juken käteen ja virkkoi: + +»Kymmenen markkaa.» Jukke osotti kumppalilleen -- joka häntä muka +talutti ja hallitsi -- taskuaan, josta tämä kaivoi rahan, antoi sen +tohtorin valkoiseen käteen ja lähti taluttamaan Jukkea pois, ettei enää +neljättä kertaa kerkeäisi eikä tarvitseisi pyörtyä. + +Rekeen tultuaan otti Jukke käsilleen tohtorin todistuksen ja luuli +näkevänsä siinä oikein hienolla herraskäsialalla kirjoitettuna ihan +jokahisen sanan, mitä hän oli puhunut, ja sitten lopussa luettelevan +kipujen ja haavojen vaarallisuuden ja sitten vasta nimi alla, ehkäpä +hänen nimensä siinä rinnalla, koskapa hän kysyi nimeä. Kauvan hän sitä +katseli, koetti jankata sanoja, mutta ei niistä tullut kokoa. + +Mutta viimein tulvahti rintaan hyvä mieli ja toverilleen huudahti: + +»Oikein ruotsalainen. Oi, oi, oikein ruotsalaisen todistuksen antoi. +Ilmankos se niin... Kyllä sen näki, että hyvän se antaa... Ei olisi +uskonut, että se niin hyvän. Oikein ruotsalainen.» + +»Sentähden kai se maksoikin niin paljon», keskeytti toveri. + +»Totta kai sen tähden», jatkoi Jukke. »Hyvähän se aina maksaa... Mutta +kun oikein ruotsalaisen todistuksen antoi... Miehinä se piti meitä ... +näkihän sen, vaikka se ei puhunut paljoa, mutta tyynessä vedessä ne +suuret kalat kutevat.» + +Pani kuitenkin viimein huolellisesti taskuunsa todistuksen ja tuntui +nyt olevan verraton aarre povessa. Nyt ei muuta kuin tätä näytetään +nimismiehelle, niin sen täytyy paikalla Antti vangita, kaksilla +kahleilla vangita ja kolmen vankikulettajan saattamana lähettää +linnaan, jossa se pannaan kaulastaan, jaloistaan ja käsistään kiini. +Niin ne kuuluvat elinkautisia vankia pitävän -- kuvaili mielessään +Jukke. + +Kuvaili hän myöskin Vaaralaan isännäksi pääsemistä. Kun Antti viedään +iäksi päiväksi pois, niin ei ole pitkä aika siihen, ennenkun hän on +Vaaralassa isäntänä. Ehkäpä ensi kesänä jo... No, ehkäpä ensi kesänä +jo... + +Majataloonsa Tannilaan tuli nyt Jukke. Sisarensa Elsan laittoi sitä +tohtorin todistusta viemään nimismiehelle ja ilmoittamaan asia. +Nimismiehen virkavelvollisuus on sitten tulla sitomaan Anttia. Itse +Jukke jäi nyt hengen heikkona makaamaan Tannilan pirtin penkille +laitetulle rehualustaiselle vuoteelle odottamaan nimismiehen tuloa. Ja +joka kerran kun kartanolta kuului liikettä, hevosen tiukujen kilinää, +askelia, rauta-aseitten helähdyksiä tai jotain sellaista, luuli hän +nimismiehen jo tulleen miesjoukon kanssa kolmilla kahleilla sitomaan +Anttia. Ja joka kerran kun ovi aukeni, kääntyivät hänen heikon, ihan +kuolevan näköiseksi laitetut silmänsä oveen ja luuli hän näkevänsä +nimismiehen teräväsilmäiset, punakkaposkiset, pulleat kasvot. Ja +ikäänkuin tunsi hänen keskikokoisen muhkean olentonsa hieman kauhistuen +lähenevän hänen vuodettaan ja rupeavan tarkastelemaan hänen hengen +rajoja myöten raiskattua, tässä nyt kuoleman kielissä makaavaa +ruumistaan. Ja kyselemään mitä Antille pitäisi tehtämän. Mutta hän ei +voisi muuta puhua kuin vaivoin sen että »kiinni ... lujasti kiini... +kuolen ... kohta kuolen.» + +Mutta nimismies ei tullut ei ensimmäisellä käskyllä, eikä vielä +toisellakaan... Ei ensimmäisenä, eikä toisena, eikä vielä kolmantena +päivänäkään. + +Jukella siinä selkänsä tiessä hengen heikkona sairastaminen kävi +polttavan ikäväksi. Kun ihmisiä kulki päiväkaudet katsomassa, ettei +saanut kuin yösydämmellä vaan syödäkkään ja olla jalan viljassa, niin +kärsimys odottamiseen tahtoi loppua kokonaan. Ja sama levottomuus +kuohui Juken ystävissäkin, jotka hengen hartaasti odottivat nähdäkseen +Antin kolmiin kahleisiin kytkettynä lähtevän kruunun reessä ikuiselle +matkalleen. Levisipä jo puhe, että Antti on lahjonut nimismiehen, että +se on jo Antin puolella. Tämä kauhea väärinkäytös kuohutti enemmän ja +enemmän Juken puolueen mieliä. Ja nyt uhattiin virkarikoksen uhalla +käydä ahdistamaan nimismiestä. + +Mutta ennen kaikkea lähti vielä Elsa käymään pyytämässä nimismiestä +siihen tärkeään toimeensa. + +Silmät itkusta turvoksissa ja läähöttäen, että joka jäsen notkui +hengityksen mukaan, seisahti Elsa nimismiehen salissa kukkapöydän +vaiheelle. Ja kun nimismies aukasi kammarinsa oven ja tuli kysymään, +mitä on asiaa, parahti kohtikurkkuaan itkemään. Ja itkunsa seasta +pasusi: + +»Taappavathaan nuo toisensa... Viimein taappavat... Ensin söi talon ... +häävitti... Nyt pieksi, repi ... poikki luiksi... Nyt taappaa +viimeiset...» + +Sitten koetti asettaa itkuaan, puristi itseään, mutta leuka oli vielä +tuohisen nurkan näköisenä rutistuksissa. + +Oikesi viimein leukakin ja kasvot vakautuivat. Nenäliinallaan pyyhki +vesiä kasvoistaan ja hyrskähteli hiljaista itkua, mutta viimein taas +jatkoi vapisten: + +»Lähtisitte herra vangitsemaan sen Antin. Se on uhannut käydä... +Taappaa se sen Juken.» + +»Eikös jotta? Mitäpä hän hänestä tappaa, vaikka on vähän lihan kipua +antanut!» virkkoi nimismies välinpitämättömästi. + +Mutta Elsan leuka rupesi kupristumaan tulikupille, kasvot pyyristyivät +kokoon kuni puserrettu pesutukko ja rinta ponnahteli katkeria itkun +hyrskeitä. Ja jatkoi: + +»Ei suinkaan Ju ... Jumalakaan salli ... o ... lemaan i ... irti se ... +semmoisen ... ka ... kauheampi mu ... urhamies ... tä.» + +Parahti taas valtavaan itkuun. Tahtoi kyllä jatkaa, mutta ei voinut, +itki vaan ääneensä, vollotti kuni susi saaressa. + +Nimismies tekeytyi ystävälliseksi ja hyvitti Elsaa. »Olkaa nyt +huoletta. Minä tulen sinne. Sanokaa Jukelle, että minä tulen sinne.» + +Elsa kiitteli syvästi, polviaan notkistaen, ja lähti takaisin. Mutta +matkallaan hän nureksi itseään siitä, kun ei voinut puhua enempää +nimismiehelle. Tosin hän tullessaan oli aikonut itkeä nimismiehen +kotona, että asia näyttäisi kamalammalta. Mutta ei olisi itkun +tarvinnut niin kovin voittaa, ettei saanut enempää puhutuksi Antin +pahuuksista, kun oli muuten niin hyvä tila. Mutta kunhan tulee sinne, +huokasi Elsa tietä käydessään ja kertoi mielessään nimismiehen vakavia +sanoja: »Sanokaa Jukelle, että minä tulen sinne. Minä tulen sinne.» + +Ei vieläkään tullut nimismies. Ei sinä päivänä, ei toisena, eikä vielä +kolmantenakaan. + +Nyt uskottiin varmaksi, että Antti on lahjonut nimismiehen ja oli sitä +ruvettava pakottamaan lain voimalla, mutta nyt tarvitsi asia sitä +terävämpiä ja valaisevampia todistajia. Ja oli nyt Mikko Lihvosella +työtä saadessa kaikkia rakennustyömiehiä käsittämään asia samalla +tavalla kuin Uusi Hellberg oli sen käsittänyt. + +Mikko Lihvonen muun lisäksi oli kuullut, että Antti on kerran tiellä +hätyyttänyt Jukkea, pukannut sitä ja ahdistanut palaamaan takaisin. + +Tätä Mikko Lihvonen oikein käsiään taputtaen ja levitellen kertoi ja +selitti, että: + +»Se siellä tiellä. Se se tapaus on se siellä tiellä, kun kylän tiellä. +Ihan keskellä kylän tietä. Se se seikka on kylän tiellä hätyyttää +ihmistä. Se se asia on.» + +»Hym. Onpa jotakin», hyngähti vähäpuheinen Niilo Pekonen, salainen +Antin ystävä. + +»Samaa minäkin sanoa», lisäsi Lanton Niilo. »Oli Antti kerran tavannut +Juken kantamassa hyvää rakennuksen puuta kotiinsa, niin oli +käännyttänyt tuomaan takaisin ja antanut Jukelle vähän kiireen +voidetta. Niin syystähän oli sepälle palkka.» + +Mikko Lihvosen kasvot tulistuivat ja rupesi oikein sydammen pohjasta +selittämään: + +»Hyvät ihmiset. Tuommoisia ne ovat ihmiset, eivät ymmärrä asioita. +Eihän se ollut hänen puutaan, sehän oli rakennuksen puuta. Ettekö +ymmärrä, hyvät ihmiset. Ettekö ymmärrä, että nämähän ovat rakennuksen +puita? Eihän nämä ole Antin puita. Ettekö ymmärrä?» + +»Juu, juu, kyllä ymmärrämme. Juu, juu, me ymmärrämme», vakuutti Uusi +Hellberg päätään nyökyttäen. + +Ja yleensä taas tunnustettiin, että nämä ovat rakennuksen puita, eikä +Antin puita, eikä Antti olisi saanut pakottaa Jukkea sitä takaisin +tuomaan. + +Mutta Niilo Pekonen lupsautteli vaan pitkiä silmäripsiään ja ajatteli +itsekseen: »Tehkäähän nyt mieluistanne, kyllä vielä kääntyy kello +lampaan kaulassa. Kyllä härkä jäniksen tavottaa, jos ei ennen, niin +kattilassa.» + +Nimismies oli hiljainen, rauhaa rakastava mies, eikä olisi mitenkään +tahtonut tulla tekemisiin noitten härskejuttujen kanssa. Ja toivoi +nytkin että sopisivat Antti ja Jukke asiansa, ettei tarvitseisi hänen +sekautua ollenkaan heidän seikkoihinsa. Sitä paitsi hän tunsi Anttia ja +Jukkeakin niin paljon, että tiesi Juken syystä saaneen sen selkäsaunan, +niin ei kiirehtinyt pitämään poliisitutkintoakaan. Odotteli vaan, eikö +tulisi sovinnon sanomat. + +Sitä ei kuitenkaan tullut. Ja kun kuuli, että ruvetaan ahdistamaan +virkarikoksen uhalla, niin lähti viimein. Mutta hän ei tullut Juken +tautivuoteelle, johon Jukke sitä mielessään kuvitteli tulevaksi ja +makasi selkänsä tiessä kokonaista kahdeksan päivää. Mutta hän tuli +Sipolaan, rakennuksen lähimpään taloon, ja kutsui sinne Antin ja Juken. + + + + +XXXIII. + +Jukke ja Antti poliisitutkinnossa. + + +Oli lenseä maaliskuun päivä. Taivas oli hienossa pilven kihnassa, jonka +läpi suopeasti paistoi puolisen jälkiaurinko. Nätänä nurisi jaloissa +tie ja vetenä kiirehti katoilta alas riutuva lumi, kun nimismies +palvelijansa kanssa asettui Sipolan kammariin Juken ja Antin asiassa +poliisitutkintoa pitämään. + +Kaksi miestä keskessään taluttaen toivat sinne oihkavaa ja kipeästi +parahtelevaa Jukkea. Repaleiseen, puolipuhtaaseen ryysyyn oli +käärittynä pää, että kurjat silmät vaan näkyivät muutamasta aukosta. +Toinen käsi oli kannettavana viilekkeessä, toisella hallitsi turkkia +hartioillaan, jonka hihoihin ei saatu muka sujumaan käsiä. Jaloissa +vanhat, suuret, puolivillaiset, harmaat housut ja jalkineina paikkaiset +turkkitöppöset, raasuisilla siisnoilla kiinnitetyt nilkkoihin, että +pysyivät jaloissa. + +Tuolille lähelle nimismiehen istuinta asettivat miehet Juken istumaan +varovasti kuin paperinuken. Ja suuri pusa oli miehillä sitä saadessa +siihen asettumaan, sillä pieninkin kosketus tuotti kipeän voivahtavan +kirkaisun. + +Antti istui toisella puolen kammaria nimismiehen palvelijan vieressä. + +Nyt kuitenkin uskoi Jukke olevan sen hetken käsissä, jolloin Antti +pääsee kruunun kihloihin. Tuosta se ei nouse enää vapaana. Rautoja +kantaa mies jaloissaan, kun lähtee tuosta, ajatteli Jukke nyt, +istuessaan tuolilla, varatonna kuin lankaviihti, ja voihkaessaan +kipeästi, miehien siinä pidellessä päätä kohollaan. + +Nimismies kirjoitti paperiarkin yläosaan pöytäkirjan alkulauseen, +kääntyi Juken puoleen ja hieman jäykästi sointuvalla, järeällä +äänellään kysyi: + +»Mitäs tähän nyt Jukke sanoo?» + +Jukke oihki ja voihki kipeästi eikä voinut puhua muuta kuin: + +»Vielat miet, uih, voih. Todistaja, uih, voih, Uusi Hellberg, uih, voi, +tietää tämän, voih, uih.» + +Hän ei voinut muka ärrää sanoa, kun kielikin oli saanut niin ankaran +tärähdyksen, että mökelehti suussa aivan tajutonna. + +Sisään kutsuttiin nyt Uusi Hellberg. + +Hän seisattui seinustalle lähelle ovea, josta tuli sisään. + +Punaiset viikset olivat nyt jo taipuneet paraamman mallin tapaiseksi, +punainen turriparta oli pitkän leuvannenässä kääntynyt jo ulos päin, +kuten sitä oli taivutettukin. Ohkainen juutalaisnenä seisoi nyt hyvässä +asemassa, toinen silmä lupotti melkein kiinni juuri niinkuin oli +tarkoitus, somimmalleen vaan kiini. Ja hiivistelevissä laksomaisissa +kasvoissa kuvastui peitetty mielihyvä. + +Muuten pystynä ja oikeutta kunnioittavan näköisenä terävästi kuunnellen +mitä kysytään, hän siinä seisoi kuni tauluun maalattu. Kädetkin +asetetut suoraksi sivuun kuni sotamiehellä. + +Nimismies kirjoitti muutaman sanan pöytäkirjaan, katsahti ikkunasta +ulos tietä myöten tulla kupeltavia ihmisiä, jotka lystin ja kammon +sekainen aavistus povissaan riensivät katsomaan sitä ihmettä, kun +Anttia lähdetään raudoissa viemään linnaan. Ja jospa senkin saisi +nähdä, kun sitä vangitaan. Kääntyi hän sitten huoneelle päin ja kysyi: + +»Mitäs Uusi Hellberg osaa nyt sanoa?» + +Uusi Hellberg huokasi ensin. Siirti toista jalkaansa hieman eteenpäin +ja kasvot saivat totisen, hieman noin tunteekkaan muodon, huokasi +vielä, asetti äänensä oikein laupiaaksi ja alkoi parhaalla +herrasmurteellaan: + +»Eileisestä viikko taaksepäin aamulla olimme tuolla rakennuksella +työssä, juuri parhaaltaan olimme kaikki arpeetissa. Tämäkin Jukke, joka +on aina ensimmäinen ja viimeinen, ahnein ja nöyrin, sanalla sanoen, +paras arpeetimies, oli veistämässä hirttä. Niin tämä Antti juoksi kuin +mieletön Juken luokse ja löi päähän seipäällä.» + +»Päähän seipäällä», keskeytti nimismies hieman kammostuen sitä +selitystä, ja luihautti salaisen katseen Anttiin, mitä tuo siihen +vaikuttaa. + +»Juu, juu, herra vallensman, seipäällä päähän, seipäällä päähän että +veri roikasi kauvas!» vakuutti Uusi Hellberg, päätään nyökyttäen. + +»Juuri niin, uih, voih. Pankaahan kiljaan, uih, voih»! lisäsi Jukke. + +Nimismies kirjoitti kaiken tämän ja kääntyi kysymään lisää, mutta Jukke +pelkäsi, että jos ei nimismies kirjoittane kaikkia, niin muistutti: + +»Tuliko se kiljaan, voih, uih?» + +Nimismies nyökäytti päätään Jukkeen ja vakuutti: + +»Kyllä on.» + +Uudelta Hellbergiltä kyseli lisää. Tämä huokasi, rykäsi ja huokasi ja +rupesi taas jatkamaan: + +»Tämä Jukke yritti pakoon, vaan tämä Antti kaatoi maahan.» + +»Kaatoi?» keskeytti nimismies. + +»Juu, juu, herra vallensman, kaatoi aivan maahan makkaraksi ja siihen +pieksi, tukkusi aivan näin juuri, noin, tällä tavalla. Voi hirmuista. +Aivan näin, hakkasi kuin kirvesmies, aivan näin, tällä tavalla», +vakuutti Uusi Hellberg näyttäen oikein käytännöllisesti miten Antti löi +Jukkea. + +»Juuri niin, juuri niin!» toisti Jukke perästä. + +Jukke virkistyi vieraanmiehensä perinpohjaisuudesta, että ärrä kuului +jo terveenä juuri sanaa sanoessa eikä muistanut voihkaistakaan. + +Nimismies ei ollut tätä huomaavinaan, katsoi vaan Uuteen Hellbergiin ja +virkkoi: + +»Sillä kepillä se löi?» + +»Juu, juu, herra vallensman. Sillä staakalla se vaan löi ja löi ihan +kun madon tappaja... Tämä Jukke kiemuroi, pyörtyi ja pökkerehti, mutta +Antti vaan löi ja löi.» + +»Pyörtyi ja yhä löi?» muistutti nimismies. + +»Juu, juu, herra vallensman!» vakuutti yhä Uusi Hellberg. + +»Juuri niin, juuri niin, uin, voih», myönsi Jukke perässä. + +Nimismies kirjoitti tämän pöytäkirjaansa ja kysyi vielä todistajalta +tietäisikö muuta. Mutta se ei tiennyt, niin sai mennä ulos. Jukke vaan +surkealla äänellä muistutti: + +»Tuliko kiljaan? Uih, voih, uih, voih.» + +»Tuli, tuli», kuului nimismiehen varma vakuutus. + +Kaikissa ihmisissä oli nyt vakautunut se mieli, että nyt Antti +kahlehditaan ja viedään pois ijäksi päiväksi. Ja kaikki rakennuksen +työmiehet uskoivat, että Uusi Hellberg tulee työnjohtajaksi. -- Olihan +sen jo Rantalan Taneli sanonutkin työmiehille. -- Niin, nyt kun ei +tässä todistuksessa ollut valan tekoa, niin Uudelle Hellbergille +mieliksi päättivät kaikki sanoa vaan tietävänsä saman mitä Uusi +Hellberg on jo puhunut. + +Tätä temppua vielä vakuudeksi iski nyt Mikko Lihvonen miesten päähän +siellä ulkona ja Uusi Hellberg myöskin kuiskautteli todistamasta +tultuaan niitten miesten korviin, joitten epäili puhuvan Antin puoleen +ja lupasi sen palkita. + +Niinpä kävikin. Sisään kutsuttiin mies toisensa perästä ja kysyttiin +mitä hän tietäisi, niin se vaan sanoi tietävänsä saman mitä Uusi +Hellberg on jo puhunut. + +Antti toivoi jonkun, edes jonkun puhuvan asian oikean puolen. Ja +muistuttikin muutamia miehiä, joitten luuli antavan totuudelle jotakin +arvoa, että eikö asiassa olekaan toista puolta. Mutta ne vaan hieman +punastuivat ja vakuuttivat ei muuta tietävänsä kuin mitä Uusi Hellberg +on puhunut. + +Antin kasvoihin ilmaantui arkoja, kiehuvia väreitä ja povessa tuntui +tuskallinen levottomuus, että pyrki siirtelehtämään istuimellaan ja +punaltelemaan päätään. Pelkäsi takanakin käyvän hullusti. Tunsi +ruumiissaankin arkaa vapistusta, mutta koetti salata niin paljon kuin +mahdollista ja pysyä vaan tyynenä. + +Asiaan kuuluvat miehet olivat loppusilleen käyneet tutkintopaikalla ja +loistavin kasvoin vakuuttaneet sanoneensa vaan sen mitä Uusi Hellberg +oli sinne puhunut. Kuumeen tapaisella kiihkolla odotti nyt suuri +ihmisjoukko Sipolan kartanolla ja porstuissa sitä ilmestystä, kun +Anttia tuodaan raudoissa ulos. Ja voimakkaammat henkilöt asettuivat +ovien poskiin rappusille sekä muualla matkan varteen, josta tiettiin +sitä tuotavan. Muutamat katselivat ja penkoivat nimismiehen rekeä, +nähdäkseen minkälaiset ne kahleet ovat, joihin Antti pannaan. Mutta ei +siellä ollut. Tottapa ne on jo viety sisälle. Tottapa ne on viety, +arvelivat niitten etsijät. + +Nyt ei enää Mikko Lihvonenkaan paljoa lipattanut. Huomautti vaan +jännityksessä seisovalle ja odottavalle joukolle: + +»Paha aikansa menestyy... Aikansa se menestyy. Menestyy aikansa, mutta +siitä tulee loppu, kurja loppu, kurja loppu.» + +Nyt tuli jo viimeinen mies sisältä reippaasti ja loistavin kasvoin +vaakuutti tullessaan sekin sanoneensa vaan ei tietävänsä mitään muuta +kuin sen mitä Uusi Hellberg on jo sinne puhunut. + +Nyt se oli valmista. Nyt lähestyi se viimeinen hetki. Kaikki seisoivat +vakavina kuin tuomitut, terottivat korvansa kuulemaan mitä kuuluisi ja +moni luuli jo salin peräkammarista kuuluvan rautojen liikuttelun. +Silmät pyöristyivät ja suut vetäytyivät hämmölleen. Toiset kuiskailivat +joko kuuluu, vaan nämä ei muuta kuin nyökäyttivät päitään kehotukseksi +pysymään hiljaa. Ja pieninkin liike salin peräkammarissa kuulosti +rautojen liikuttelemiselta. + +Nimismies nyt kirjoitti kaiken tutkimuksen tuloksia pöytäkirjaansa. Ja +katseli miettien mitä tämä olisi vielä vailla. + +Jukke luuli nyt olevan käsissä sen silmänräpäyksen, jolloin tartutaan +Anttiin käsiksi, niin tahtoi lisätä vauhtia sille seikalle kipujensa +suuruudella. Aikoi pyörtyä ja silmät menivät jo nurin ja parahteli +kipeästi. Mutta luuli nimismiehen rupeavan jotakin puhumaan, niin +vakautui kuitenkin, kipeästi tuskitellen ja sydäntä särkevästi oihkaen +kuulemaan nimismiehen puhetta. + +Juken parahteleminen kuului salin yli porstuaan, jossa ihmisjoukko +odotti. Nämä hiljaa kuiskailivat: »Eipä ole leikki enää Antilla» ja +terottivat vaan korvansa enempää kuulemaan. + +Nyt kun näin oli todistettu, näytti nimismiehen mielestä melkein +pahalta ja katseli Anttia suurena rikoksen tekijänä. Ja kokonaan tunsi +erehtyneensä, ennen uskoessaan Anttia tavalliseksi ihmiseksi. Olipa +äskettäisin Antin eräässä käräjäasiassa tehty väärä valakin Antin +puolustamiseksi, luultavasti Antin houkutuksesta -- mitenkäs muuten -- +niin tämäkin asia paljasti nyt nimismiehen mielessä Antin +kunnottomuutta. Ja tuntui se nyt aivan oikealta, että olisi Antti +pantava kiini, mutta tuo tohtorin todistus oli niin huono tuki, ettei +Anttia kuitenkaan voinut ruveta kahlehtimaan. Kokosi vaan paperinsa +pöydältä ja kehotti Anttia sovittamaan Jukkea. + +Nyt näki Jukke, ettei taida tullakaan vangitsemista, niin rupesi tuska +kiihtymään. + +Silmät rupesivat vääntymään nurin ja hampaat kirahtelivat, ryysyinen +pää retkotti jo varatonna, voivotus kävi kovemmaksi ja alkoi sekasin +yhtä ja toista höpistä. + +»Kiini, uih, voi Antti kiini. Uih, voih! Lujasti kiini. Voih, uih. Se +mojoo, uih, voih. Se mojoo, voih, uih. Tästä niskasta se mojoo, voih, +uih. Se mojoo läpi, uih, voih. Aivan läpi ytimien ja munaskuiden, voih, +uih. Kiini Antti, uih, voih. Kuolta täytyy, uih, voih.» + +»Kuolehan nyt ensinnä», lohdutti nimismies Jukkea. »Tämä tohtorin +todistus sisältää niin vähän, ettei Anttia voida vangita, ennenkun +kuolet. Tässä sanotaan vaan, että on huomattu ruumiissa vähäisiä +väkivallan merkkiä, mutta ne heti paranevat.» + +Nyt tuli Juken hätä suurimmalleen eikä tiennyt mitä tehdä, kun kuuli, +että pyörtyminen ei auta, kuin ainoastaan kuolema, ja kuoleminen +vähäksi aikaa oli mahdotonta. Niin jätti pyörtymisenkin semmoisekseen. +Rupesi hätäisesti selittämään, miten hänessä ei ollut tohtorille +tautinsa selittäjää, miten hän kolmasti pyörtyi. Miten hänen tilansa +nyt on vaarallinen. Miten se mojoo tuota niskasuonta, miten kopristaa +sydäntä. Ja väliin aina parahteli kipeästi, kun se, jolta päätä +leikattaisiin, ja nimismiestä pakotti sitomaan Anttia. Silmät paloivat +kun tuskassa ja koetti puristaa itkua. + +Tämä Juken poru kuului porstuaan, niin kuiske kulki miehestä mieheen, +hengestä henkeen että: + +»Lujallepa pannaan Antti. Lujallepa pannaan. Ei ole kohta helppo. Ei +ole helppo, ei ole leikki, ei ole.» + +Mutta nimismies koppoi lakkinsa, ja aukasi kammarin oven mennäkseen +ulos. Silloin samassa avauksessa lähti Antti ja nimismiehen +palvelijakin. Salista kuului tömiseviä askelia, niin porstuassa oleva +väkijoukko odotti milloin vanki lähtee rautoineen tulla helkkäsemään +ulos. Ja kun salin ovi työnnettiin auki, niin koko porstua ja puoli +kartanoa paistoi silminä, jotka renkaisilleen pyöristyneinä olivat +valmiit ottamaan vastaan sitä lystin kamalaa näkyä kun Anttia tuodaan +vankina kolmissa kahleissa. + +Mutta yhä suuremmiksi repesivät silmät ja kasvot vaalenivat, kun +havaitsivat Antin hauskasti hymyillen ja nimismiehen kanssa iloisesti +puhellen työntyvän vapaana ulos. + +Kartanolle tultuaan huomasi Antti ihmisjoukossa niitä nuorukaisia, +jotka ovat olleet hänen koulussaan oppilaina. Tulleet hekin katsomaan +entistä rakastajaansa pahantekijänä vietävän vankeuteen. + +Nyt muisti Antti unensa. »Tässähän juuri se likainen huone, johon minut +vietiin pakottamalla, jossa vaan vähäsen pilasin vaatteitani. Mutta te +olette tulleet vapaina ja jäätte tänne... Oi lapsi kullat!» -- huokasi +Antti, nähtyään lasten rakkaudettomat, epäpuhtaat kasvot, ja tunsi +sääliä. Mutta viipyminen tuntui pahalta, tuntui kuin ilma ympärillä +olisi tukahtunut, niin pisti nimismiehelle kättä hyvästiksi ja kaikkien +hämmästyttäväksi ihmeeksi lähti uleisen ilta-auringon paistaessa +reippaasti astumaan nurisevaa tietä kotiinsa Vaaralaan. Ja muisti nyt +olevansa sillä aukealla tasangolla, jolle hän unissaan joutui, tultuaan +likaisesta huoneesta. Ja ne kaukaa meren rannalta näkyvät kammottavat +huoneet hän tiesi vankilaksi, josta häntä ei pelasta mikään. + +Mutta olihan siinä sen kamalan huoneiston edustalla hauskasti +liekotteleva meri ja toisella puolen viehättävä kukkanurminen tasanko. +»Niitten vaiheellahan toki viihtynen vankinakin», hyvitti mieltään +Antti, yhä ajatellessaan unensa toteutumista. + +Antti otti nyt eronsa rakennustyön johtajan virasta ja asettui olemaan +kotona toimimaan kotitöissään. Mutta siitä, kun ei Anttia vangittu +poliisitutkinnossa, levisi ankara huhu, että Antti on lahjonut +nimismiehen. Tätä huutoa oli nyt maailma niin täysi, että sitä +puhuttiin lähellä ja kaukana, ettei nuorilla eikä vanhoilla ollut +muusta puhettakaan, ja jokahinen ennusti asian sillä vaan pahentuneen +ja joutuvan Antin vaan tuhatta lujempaan, kun kuvernööristä tulee oikea +käsky. + +Tuollaisen toivon esineenä oleminen tuntui tukehduttavalta. Oli +kuolettavinta mitä Antti oli ikänään tuntenut. Ei ollut yhtään, joka +häntä olisi täysin ymmärtänyt, jolle olisi saattanut haastella +mielihaikeistansa, niin tuntui kuni sielu hiljalleen vuotaisi ulos. +Koko tunteellinen ajatus sekä elämän elävyys vähitellen haihtui kuni +viljan tähkästä haihtuu vihannuus ja nuorteus syksyn tuuliin ja päivä +päivältä muuttuu tyhjänä ahavan syömänä kortena heilumaan sinne ja +tänne mihin milloinkin tuulen henki kallistaa, kunnes vihdoin +ytimettömänä kulona murtuu alas, josta ei koskaan nouse. + +Tällaiseksi aavekuvaksi oli alenemassa Antti, mutta Hanna ja lapset +pysyivät ystävällisinä ja ottivat Antin huoliin osaa, minkä taisivat, +joten kuitenkin koti pysyi eheänä ja mieluisena loppuun asti ja lyhensi +paljon niitä pitkiä viikkoja kulkiessa sinne, jolloin oikeus tutkii +asian. + + + + +XXXIV. + +Antti oikeuden edessä. + + +Käräjäpäivä -- jona Antin ja Juken asia oli määrätty tutkittavaksi -- +oli vihdoinkin tullut. Syyskuun alakuloinen aurinko paistoi korkean +männikkömetsän latvoilta käräjäkartanoon. Korkean männikön ja kartanon +vaiheella lakson pohjassa väreili päivän tuulesta pieni lampi, jonka +rannoilla lipisi kellastuneet lumpeet ja sinne tänne huojuvat, +surkastuneet kaihilat. Lammin töyräällä seisovasta pajasta kaikui sepän +vasaran totinen kolke, kun Antti astui santaista tietä käräjäkartanoon. +Sepän vasaran kolkkeen kuultua jylähti pahasti Antin sydän ja muisti +hän nyt ne kauvan jo hänelle ennustetut kahleet. Mutta hän työnti +kamaluuden pois luotaan ja huokasi: + +»Minun toivoni ja linnani on minun Jumalani, johon minä uskallan.» + +Käräjätalon kartanolla oli sadottaisin ihmisiä isommissa ja pienemmissä +ryhmissä. Jokahisella oli asiaa jollekin toiselleen. Mikä kiikkui +velkamiehensä kaulassa, pyytäen vielä odottamaan, ettei ottaisi +tuomiota. Mikä kiisteli perintönsä päältä, kun luuli sitä lain varjossa +tahdottavan vetää puoleensa, mikä puhui vierasmiehelleen asian +tärkeydestä ja terotti hänen muistiaan vielä erityisemmästi siinä +suhteesa. Eikä kukaan näyttänyt huomaavan Antin tulemista joukkoon. + +Tämä tuntuikin Antista hyvälle, kun tällä tavalla sai ikäänkuin sulaa +muutamaksi rattaaksi siihen suureen koneeseen, jonka enimmät rattaat +olivat jo käynnissä. Mutta tiesi siirrettävän voimahihnaa senkin +akselin lumppioon, joka viimeisetkin rattaat panee liikkeelle, ja +silloin joutuu pyörimään hänkin, ja seisattui joukkoon kartanolle. + +Mutta eipä hän ollutkaan niin huomaamatta jäänyt kuin luuli. Sieltä +täältä alkoi ystävällisesti hymyillen vetäytyä hänen luokseen yksi ja +toinen sellainen henkilö, joka murhasta tai varastuksesta tai väärästä +valasta tai jostakin törkeästä rikoksesta oli ollut vuoden tai kaksi +tai kaksitoistakin vuotta vankeudessa. Nämä lähestyivät häntä +ystävällisesti tervehtimään kuni virkaveljeään ja antamaan tärkeitä +ohjeita asiansa ajossa. + +Tämä kammostutti Anttia, että sydän vapisi povessa, nähdessään +minkälainen joukko häntä kunnioittaa ystävänään ja vertaisenaan. Mutta +silloin Antti huudettiin sisään oikeushuoneeseen. + +Oikeus pöytäkirjoineen seisoi keskellä huonetta, jonka perältä meni +kaksi ovea peremmäisiin huoneisiin. Sivuseinillä kaksi isoa akkunaa, +mutta oviseinän keskikohdalla itsepintaisena seisoi valkoinen uuni +rautapeltillä tukittuine suineen, että ulko-oven täytyi olla melkein +likellä soppea. + +Vasemman puoleisen sivun akkunain kohdalla seisoi pienoiset kukkapöydät +pienine kukka-astioineen ja mataloine osaksi surkastuneine kasvineen. +Ja oikean puoleisella sivuseinämällä johotti pitkä lavitsa, jolla +pestyine päineen tiheässä rivissä istui lautamiesjoukko. Mutta +oikeuspöydän päässä keinutuolissaan istui tuomari. + +Rauhallisena hän siinä istui ja hieman keinutteli kookasta ruumistaan. +Laajat, lihavan puoleiset parrattomat kasvot loihottivat levollisina. +Mutta tuikeita ruskeanharmaita silmiä ympäröi tummat leveät kiehkurat, +jotka nuo itsestään tuikeat silmät loivat vieläkin tuikeammiksi. Siten +koko kasvotkin saivat aivan lahjomattoman jyrkän luonteen. + +Jukke ja hänen apumiehenään nimismies seisoivat uunin toisella puolen +rinnakkain ja avoimet paperivihkot kumpaisenkin käsissä. Antti astui +sisään pitkävartiset saappaat jaloissaan ja seisahti oikeushuoneen +lattialle lautakunnan ja uunin keskusvaiheella. + +Tuomarin pitkät silmäripsit seisoivat pitkän tuokion yhdessä kohti kuni +jäätyneet. Mutta muuten hänen katseensa liikkuivat ylös ja alas pitkin +Antin rotevaa vartaloa, aina saappaista kasvoihin ja kasvoista +saappaisiin. Onko hän saanut mitään sivistystä? Ehkä on... Mutta jos +hän onkin saanut, niin se on -- suomalaista... Niin -- se on +suomalaista. + +Kääntyi kiiltokenkäiseen hienosti puettuun nimismieheen, jonka pukukin +osotti oikeaa ruotsalaista sivistystä. + +Tämä työnti nyt paperivihkonsa tuomarin käteen ja ilmoitti olevan siinä +sen poliisitutkinto-pöytäkirjan, jota myöskin seurasi tohtorin +todistus, Juken antama. + +Tuomari otti sen paperivihkon, räpsäytti sitä tapansa mukaan ilmaan, +että tomu ja roskat karisevat, vaikka eihän sitä olisi tarvinnutkaan +kun ne olivat herrasmiehen antamat, mutta sen muisti hän sitten vasta, +kun oli jo räpsäyttänyt. + +Luki nyt tuomari poliisitutkinto-pöytäkirjan. Luki Uuden Hellbergin +todistuksen ja kun näki että kaksikymmentä ja kuusi oli muita, jotka +olivat saman todistaneet kuin Uusi Hellberg, niin jo silmiä ympäröivät +tummat kiehkurat rupesivat mustenemaan ja valkeankajakkeisiin +kasvopäihin alkoi kohota syvästä kuultavaa verevyyttä; silmätkin saivat +kiiltävän värin. + +Hän kun sai sen luetuksi, niin silmät palasivat alkuosaan +tutkintopöytäkirjassa, nyökäytti päätään ja itsekseen myhähti: +»Seipeelle peehen», leimautti Anttiin kuivan silmäyksen ja kasvot +olivat jyrkät; mutta kääntyi vielä nimismiehen puoleen, mitä hän vielä +sanoisi. Vaan nimismies oli jo mennyt pois kantajan asemalta, jättänyt +Juken siihen yksinään ja seisoi nyt perihuoneen ovella aikansa kuluksi +punoen tummanruskeita viiksiään ja työnsä tehneen näköisenä +levollisesti katseli oikeushuoneelle. Niin tuomari kysyi Jakelta: »mite +tehen hen sano veele?» + +Jukke tekeytyi taas surkeaksi, paineli käsillään päätään, asetteli +vanhoja tautinsa arpia ja kertoili: + +»Siitä on herra vallensmannilta jäänyt pois. Siitä on jäänyt pois. Minä +en silloin kyennyt selittämään, olin kipeä. Siitä on jäänyt pois. Se +mojoo tätä niskasuonta ja pitkin selkäruotoa. Tämä pää se on ihan +mäsänä, rotisee kuin pärekori. Se on jäänyt pois. Tämmöisiä arpiakin +tässä.» + +»Mite sine vaadi sitten?» kuului tuomarin kysymys huonolla Suomen +kielellä ja ruotsalaisella soinnulla. + +»Tuomiota, tuomiota, laillista tuomiota, viimeistä tuomiota», jatkoi +Jukke ja vapisevin käsin työnti tuomarin käteen paperivihkon, johon oli +kirjoitettu mitä ikänä laitointa sanaa olisi Antin kuullut sanoneen, +siten näyttääkseen Anttia, miten paha ihminen se on. + +Nämä luki vielä tuomari ja kääntyi sitten Antin puoleen: »Mite Antti +tehen sanoisi?» + +Antti otti povitaskustaan neljäksi taitetun paperivihkon, aukasi sen ja +syvällä kunnioituksella antoi sen tuomarin käteen. Mutta samassa tuli +toisesta perähuoneesta tuomarin kirjuri, hoikkanen nuori mies, joka +suurilla silmillään hulmautti katseensa kaikkiin asiallisiin, istahti +istuimelleen oikeuspöydän lähelle ja kun ei ollut muuta osotettua +työtä, niin hienosormiset kädet vetäytyivät punomaan pieniä tummia +viiksen alkuja ylähuulessaan. Terävin kasvoin silmäili arkakasvoista +Anttia. + +Mutta tuomari näki, että Antin antamassa paperipakassa oli paljon +lukemista, niin työnti sen kirjurinsa käteen ja käski sen lukea. Itse +nojautui selkäkenoon keinutuolissaan ja alkoi hiljalleen keinutella +itseään. Lupsautteli pitkäripsisiä silmäluomiaan, mutta kasvot pysyivät +jäykkänä. + +Anttia kohti tulivat juuri hänen kasvonsa, että kun hän vaan aukasi +silmänsä, niin ne silloin sattuivat Anttiin. + +Nyt hän varsin piti kasvojaan tuomarin kasvoina ja katseensa tuomarin +järkähtämättöminä katseina, että Antti jo ajoissa tulisi huomaamaan +oikeuden äärettömän painon ja kaikkivoittavan voiman. + +Tuomarin kirjuri rupesi nyt kauniisti sointuvalla äänellä raikkaasti +lukemaan kirjoitusta, johon oli koko asia lyhyissä piirteissä alusta +alkaen kirjoitettu, selittäen kaikki syyt, mitkä riidan vaikutti. Sitä +paitsi oli asia sovitettu sisältörikkaisiin ja sulavasti sujuviin +lauseisiin, että raikkaan lukijan suusta kuului se aivan runolta. Ja +ensimmäiset lauseet veivät jo tuomarin huomion puoleensa, että tunsi +itsessään hienoa kateutta, kun kirjuri sai sen lukea, ettei hän itse +sitä lukenut. + +Ei päässyt pitkälle, ennenkun tuomarin silmät kävivät loistaviksi ja +kasvot alkoivat elpyä. Kohta keskeytti lukemisen, katsoi pystyvästi +Anttiin ja virkkoi: + +»Ja te olitte rakennusmestari?» + +»Niin olin», kuului Antin väräjävä vastaus. + +Taas sai kirjuri jatkaa lukemistaan, mutta ei päässyt pitkälle, +ennenkun tuomari keskeytti, katsahti Anttiin ja lisäsi: + +»Teme kantaja tuli omine lupine tööhön?» + +»Niin teki», virkkoi Antti. + +»Ja varasti rakennushirsie?» jatkoi tuomari. + +»Niin teki», mukautti Antti. + +Taas sai lukija jatkaa lukemistaan, mutta ei päässyt monta lausetta, +ennenkun tuomari viittasi pysähtymään ja virkkoi: + +»Hen keelitsi töömeehiss.» + +»Niin teki», vakuutti Antti. + +»Hen teki site monta peeve, tammikuu kaksikymmenes peeve, helmikuu +kaksikymmene neljes peeve», jatkoi tuomari. + +»Niin teki», vakuutti yhä Antti. + +Tuomari näpisti hampaitaan yhteen, hieman nyökäytti pariin kertaan +päätään ja viittasi lukijaa jatkamaan lukuaan. + +Nyt sai keskeytymättä lukea loppuun. + +Mutta tuomari ei ymmärtänyt tarkoin kaikkia lauseita, niin kirjoituksen +loputtua puheli hetken kirjurin kanssa ruotsiksi. Koskettivat aina +korvaansa, sivelivät lanteitaan. Katselivat tohtorin todistusta ja taas +sivelivät lanteitaan, hypelöivät korvallisiaan. Viimein näkyi tuomari +saavan asiasta täyden käsityksen, niin nyt saivat todistajat tulla +valan tekoon. + +Kolmekymmentä ja seitsemän miestä kokoutui nyt oikeuspöydän ympärille +tekemään todistusvalaansa. + +Ne eivät siihen muuten sopineet kuin kaksinkertaiseen piiriin, josta +toistensa välistä takimaiset pujottivat kättään saadakseen sormensa +raamattujen lehdille, joita oli pöytä ihan luokonaan levitetty toinen +toiseensa kiini. + +Nyt ne kolmekymmentä ja seitsemän miestä jamottivat yhdessä kuhilaassa +kuni niotut toisiinsa. + +Uskollisina siinä miehet ryhöttivät kuni taikurin laittamat, koska +taikuri metsän rikkeistä päästäessään on muuraiskeon ympärille +asettanut yhdellä kerralla koko talon rahvaan ja määrännyt ne käsiään +pitämään muuraiskeon päälle ojennettuna sen aikaa kun hän +havuhattuineen ja naavaturkkineen, kädessä yksikantoinen juuriltaan +reväisty pihlaja, on saanut kolmasti kierretyksi ja luetuksi ukko +Tapion ja Mielikin metsän emännän hyvityssanat. Sitten saavat poistua, +että hän saa uhrilukuja lukien kätkeä sen pihlajan siihen muuraiskeon +sydämmeen ja kolmannen kuninkaan aikuisesta rahasta vuoleskella +yhdeksän hopeahituista metsän emännän korvakoltuskoiksi, sinipiian +kaulahelmiksi ja välkkyviksi koristeiksi ukko Tapion juhlavyöhön. + +Kaikuvien yhteistunnustuksien kestäessä oli nyt saatu valat tehdyiksi, +joten muut kaikki saivat mennä ulos. Ainoastaan Uusi Hellberg sai jäädä +sisään. + +Tämä seisattui nyt uunin eteen Juken ja Antin keskivaiheelle. + +Pystynä hän siinä seisoi. + +Viiksien latvat sirhottivat nyt somasti ylöspäin, punainen leukaparta +oli kääntynyt ulospäin, kuten sen pitikin, ja toinen silmä lupotti +enemmäksi kuin puoleksi kiini, kuten oli tarkoituskin. Muuta hän ei +katsellut, kuin ainoastaan oikeuspöytään päin olivat hänen kasvonsa, ja +siihen hän katselikin, korvat laitetut oikein avoimiksi kuulemaan mitä +nyt kysytään. + +Poliisitutkinto-pöytäkirja luettiin nyt kokonaan Uudelle Hellbergille. +Sen luettua kysyi tuomari: »unku teme ny rihist todistet, vala peelle +todistettu?» + +Uusi Hellberg kumarti syvään ja hartaalla äänellä vakuutti: »Juu, juu, +herra korkia oikeus, juu, se on oikein, se on oikein, juu, juu, se on +rihisti todistettu.» + +»Unku veele mite?» kysyi tuomari katsellen yhä Uuden Hellbergin +teeskentelevää olentoa, mutta Uusi Hellberg kumarti vielä kerran ja +lisäsi: »Ei muuta, juu, ei muuta tällä kerralla, se on rihisti +todistettu.» + +»Tahtoko sine kulunki?» kuului tuomarin koleaääninen kysymys. + +»Juu, juu, kulunkia ja kipurahoja se tahtoo», lisäsi Uusi Hellberg. + +»Mite kipuraha sine tahto?» kysyi tuikeasti katsellen tuomari. + +»Juu, juu, että häntä lyötiin, juu, juu, seipäällä lyötiin», vakuutteli +yhä Uusi Hellberg eikä ymmärtänyt, että tuomari kysyi, tahtooko hän +itselleen palkkaa. + +Oikeuden palvelija huomasi Uuden Hellbergin hämmästyneen, niin aukasi +oven ja käskevästi murahtaen viittasi Uutta Hellbergiä astumaan ulos. +Sen kuultuaan astui Uusi Hellberg ulos, kasvot tuhostuksissa. Ulos +tultuaan hätäisesti virkkoi: + +»En ymmärtänyt oikein, juu, en ymmärtänyt oikein, mitä se tuomari +tarkoitti, juu, no, hyvä siitä kuitenkin tuli, juu, hyvä siitä tuli.» + +Toiset todistajat tahtoivat päästä niin vähällä selityksellä kuin +suinkin, niin sanoivat vaan tietävänsä saman minkä Uusi Hellberg on jo +todistanut. Siten ei viipyneet muuta kuin pistäytyivät sen sanomassa ja +samalla sai vaihtua toinen. + +Nyt oli jo kaikki todistajat käyneet oikeuden edessä ja saaneet palata +ulos. Todisteeksi asialle jäi nyt vaan tuo Uuden Hellbergin +valheellinen todistus. Tämä pani Antin vapisemaan eikä tiennyt mitä +sanoa, mutta samassa kuin käskettiin astumaan ulos tuomion tekoajaksi, +tuli suuhun sanat ja ennenkuin kääntyi ulos hieman vapisevalla äänellä +virkkoi: »Minun kirjallisen selitykseni on kantaja tunnustanut +oikeaksi.» + +Sen sanottuaan astui ulos ja mieleen palasi hyvä toivo. Tuntui kuin +sillä sanalla hän olisi puhunut enemmän kuin kukaan koko asiassa. + +Tuomari katsoi terävästi Antin jälkeen ja ajatteli: »Jos hän olisi +saanut sivistyksen, oikean ruotsalaisen sivistyksen... Niin ... mutta +ne suomalaiset...» + +Kaikki oikeudenjäsenet jäivät nyt lukittuin ovien sisälle harkitsemaan +asiaa ja -- jos ei näytä olevan syytä lykätä toisiin oikeuksiin -- +tekemään lopullinen tuomio. + +Pitkän aikaa ne siellä itsekseen jahusivat, ei muuta kuin hiljaista +puheen purinata kuului läpi hataran ulko-oven. + +Tämä oli sangen jännittävä odotusaika monelle. Usea oli kummissaan, kun +Antti sai tuomion tekoajaksi tulla ulos ilman poliisin vartioimista, +kävivät oikein kuiskailemaan tokkohan Anttia vangitaan, mutta Uusi +Hellberg vakuuttavasti kuiskaili: »Kyllä tarttuu, minä todistin +hyvästi, kyllä tarttuu, nyt on viimeiset hetket, kyllä kohta tarttuu.» + +Jukke taputti Uutta Hellbergiä olkapäähän: »Sinä todistit hyvästi, sinä +olit miestä, sinä se sillan teit, että toisilla ei ollut kuin pistäytyä +sanomassa yksi sana; sinä olit pylväs tälle asialle», ja sanomatoin +hyvä mieli kutkutti povessa. + +Tämä kuiske ja tuo Juken ilo teki Anttiin pahaa ja tunsi salaperäistä +väristystä jäsenissään, vaan ne viimeiset oikeudelle sanomat sanansa +pönkittivät mieltä, ettei se päässyt painumaan tavattoman +alakuloiseksi. Tuntui kuitenkin kovin pitkälle tuomion odotusaika. +Saadakseen korvistaan pois nuo Juken ja Juken ystäväin mieluiset +kuiskuttelemiset, lähti odotushuoneesta ulos ja aikansa kuluksi kävellä +törkkäili nurmikkoisella kartanolla, missä ei ketään muita näkynyt. + +Mutta aukesi viimein oikeushuoneen valkea ovi, ovelle ilmestyi +oikeudenpalvelijan ruskeat, liehakoitsevat kasvot ja heti kajahti +koleasti nenään homahtava ääni: »Nyt sisään kaikki.» + +Neljäkymmentä miestä kuhitti nyt oikeushuoneeseen, että koko huoneisto +jyrisi kuni ukkonen ja pihtipielet roskivat tungoksen pakosta, kun +jokahinen tahtoi mennä ensiksi ja päästä rinnimmäiseksi. + +Hiljeni viimein jyry, kaikki seisoivat hiljaa vieri vieressään kiini, +hiljaa, että tuskin hengittivätkään. Olisi kuullut neulan putoamisen +yli huoneen. + +Tuomari möllötti rauhallisena keinutuolissaan ja silmäili joukkoa, +näkyisikö asiallisia. + +Juken vääräsuinen, hyvämielinen muoto lämötti rinnimmäisessä rivissä. +Mutta missäs Antti? + +Näkyipä muutamasta lomasta Antinkin arasti värähtelevät, tyynet kasvot, +niin tuomari otti pöytäkirjan käteensä ja rupesi sitä kankealla +ruotsinvoittoisella kielellään lukea mölittämään: + +»Kihlakunnanoikeus on ottanut asian lopullisen tutkinton ja on nehty +selveksi ette vastaja Antti Waarala on siihen meeren reekennyt ihmiste, +ette kihlakunnanoikeus tuumitse henelle kuusi kuukautta kahleetonta +vankeutta, josta hen valittakon kolmeskymmenes peives, jos hen site +tahto.» + +Tämän kuuleminen lamautti kuulijajoukon kuin ukkosen lyönti. Ei +tienneet mitä sanoa. Mutta enin kaikista koski se Uuteen Hellbergiin. +Se pöllisteli sitä ja tätä. Kieroon katsovat silmät renkaisillaan, +kiiriskeli toinen lakeen, toinen lattiaan, ja toisekseen toinen oveen, +toinen uuniin eikä hän tahtonut tajuta mennä ulos. + +Ja ulkona kävi mies mieheen jahkaileva kuiske: + +»Sen verranko. Sen verranko vaan... Mitä se siitä pitää... Sen +verranko. Kahleetonta vankeutta... Mitä se siitä välittää? Kuusi +kuukautta vaan kahleetonta vankeutta? Sama kuin ei mitään. Sen verran +vaan... Jos sen joku teki, niin pää meni, mutta ei hänelle... Sen +verran vaan...» + +Kaikki olivat nyt kuni hallan panneita, päät painuivat alaspäin ja +häpeän arka punastus näkyi kasvoissa. + +Antti ei viivytellyt käräjäpaikassa, lähti kävelemään samaa santaista +tietä kotiinsa. Sama äsköinen seppä takoa kaikutteli pajassaan lammin +töyräällä. Lammin rantaan lipottelivat pienet aallon väreet samoin kuin +äskenkin. Mutta mäntyisen harjun hartioilla kiipeilevä samea aurinko +oli kulkenut enemmän kuin yhden sormihaaran lännemmäksi äskeistään. Ja +vieri se jo laskuansa kohti. + +Käräjäpaikasta lähtiessä kevensi ja hyvitti Antin mieltä paljon ne +masentavat kuiskeet, mitkä kuuluivat hänen vihamiestensä huulista +tuomion julistettua. Mutta matkalla painui mieli synkäksi, kun näki +hiljankin sen unensa siten toteutuvan. Kamala kuva tuli mieleen niistä +äskeisistä ystävistä, jotka häntä ympäröivät ennen oikeushuoneeseen +kutsumista. Samanlaiset veikothan tulevat hiljankin tervehtimään +virkaveljenään. Eihän siitä pääse mihinkään. Mutta olihan toki +lempeästi liekotteleva meri, jonka pintaan liittyi tyynesti sinertävä +taivaan ranta. Sen liepeellä hiljalleen kalteva rantatasanko +kukkanurmineen ja kaukana siintävine lehdikkoniemineen. Siinä loivalla +ranta-ahteella se kammottava huoneisto kolkkona seisoi, johon kerran +oli mentävä, ajatteli Antti allapäin kävellessään kotiinsa ja +muistellessaan sitä merkillistä untaan, joka nyt oli kokonaan +toteutunut. Ja huokasi: + +»Niin... Sinne oli mentävä... Sinne... Oi sinä kohtalo... Mistä on +sinun valtasi...? Mistä...? Mistä käskyjesi päätös...? Mistä...? Oi +mistä...?» + +Kaikki pitivät sitä Antin syytöstuomiota liian lieveänä. Mutta Antti +piti sen liian ankarana ja kantoi mustaa mieltä kohtalonsa kovuudesta. +Usein tahtoi tulla kyynelkin silmänurkkaan, mutta sen hän kielti +tulemasta. »Minäkö itkisin? Onhan tyytymisessä korkein onneni», arveli +hän ja kaikissa tiloissa näyttäytyi raikasmielisenä ja reippaana. + + + + +XXXV. + +Antti kuulemassa torvisoittoa. + + +Kului viikkoja, kuukautta pari. Nuori keisari piti häitään. Hän +hääpäivänsä muistoksi vähensi kolmannen osan tuomittujen rangaistusta. +Siinä meni kaksi kuukautta tuuleen Antin vankeudesta. Mutta olihan sama +kuusi kuukautta kuin neljäkin kuukautta, kun ei se kaikki mennyt. Mutta +tämän puolennuksen johdosta jatkui Antin vapaus kokonaisen vuoden. +Tuntui se niinkuin sen kammo hiljalleen kuluisi mielestä. Oli hetkiä, +päiviäkin, ettei hän sitä muistanutkaan, mutta muisti hän sen taas ja +värähtämättömin kasvoin hän ei sitä muistoa koskaan ottanut vastaan. + +Niinpä eräänä kevätiltana istui hän muutaman ison kaupungin puistossa. +Siinä ensi kerran sinä kevännä kuunneltiin ulkoilmassa torvisoittoa, +jota kuulemaan kauniin ilman houkuttelemana kokoutui väkeä, nuoria ja +vanhoja tuhatmääriä. + +Nyt tunsi hän puoleentoista vuoteen ensikerran olevansa paikassa, jossa +ei häntä tunneta, jossa ei häntä kukaan sormellaan osota: »Tuossa on +kahleeton vanki, hän on tuomittu.» + +Tuo ääretön ihmisjoukko ainoastaan, tuota kaikuvaa soittoa kuunteleva +joukko tuntui niin sanomattoman hauskalta; olisi saattanut itkeä +paljaasta mielen ylennyksestä. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt. Oli vaan +kuni kaulaansa myöten vajonneena ihmismereen, jossa silmän kantamalta +näkyi vaan kasvoja, päitä ja päähineitä, että koko tuo meren pinta oli +vaan värivaihtoista, pientä taplikkoa, kuni kesän herttaisen tuulen +synnyttämä lipotteleva väreaallokko. + +Ei koskaan elämästään Antti uskonut enää löytävänsä tällaista hetkeä. +Niin vapaata, niin virkistävää, niin elähyttävää, niin kohottavaa +vuosikauteisesta alennuksesta, niin puhdasta kuni kevätillan taivas, +niin hienosti sulavaa kuin tämä. + +Tästä hän nyt nautti ja luki monista kasvoista heidän sielujensa +kirjoituksia. Ja monista löysi hän kärsimysten syviä jälkiä, jotka +olivat tulleet tänne etsimään virkistystä, raikastusta mielelleen. +Mutta toiset olivat tulleet vaan sentähden, kun oli siinä paljon muita +ja kasvoista näkyi selvä huikentelevaisuus. Mutta moni näkyi tulleen +vaan sen tähden kun oli siinä tottunut joka kesä käymään. + +Tästä nautti nyt Antti, hengitti oikein syvälle keuhkoihinsa tään illan +raikasta eloisuutta ja elämä tuntui löytäneen entisen arvonsa. + +Mutta väkijoukon sivuitse kahden harmaan hevosen vetämänä kulki +kattopäälliset raitiovaunut, joitten yläreunassa näkyi vaskenvärisillä +latinakirjaimilla kirjoitus: »Linnanmäelle». Tuon havaitseminen löi +kuni puulla päähän. Hänen kasvonsa kauhistui, hampaat puristuivat +yhteen ja syvästi huovahti: »Oi kirous ja helvetti...» + +Enempää ei hän puhunut, nousi istuimeltaan ja lähti synkkämielisenä +kävelemään kivistä katua. Se äsköinen ylennys, se sielun elähyttävyys, +se mielen virkistys oli mennyt kuni tuhka tuuleen. Elämä pukeutui taas +entiseen mustaan verhoonsa. Koko maailma kaikkine lakineen -- joilla +voidaan viatonkin tuomita -- oli vaan kirottu kadotus, jossa viipyminen +on vaan paljasta tuskaa... + +Huomenna oli sunnuntai. Rukoushuoneella saarnasi laajalti kuuluisa, +mutta paljon vainoa kärsinyt hengen mies. Tuntui Antista lohduttavalta +käydä tuon vainon kärsineen miehen uskon saarnaa kuulemassa. Ja meni +hän sinne kokoushuoneeseen paljon ennen muita. Istahti aivan lähelle +saarnatuolia, jossa myöskin seisoi iso harmoonio, jolla tietysti +säestetään laulua. Varsin sen tähden hän istui siihen lähelle, että +kuulisi tarkemmin harmoonion sävelet ja myöskin saarnaajan sanat. + +Yksinään hän siinä istui kauvan. Mutta ei se yksinäisyys ikävää +tuottanut, tuntui se vaan kätkeytymiseltä erilleen muista. + +Kadulta kuului virkeää elämää. Siellä jyrisi rattaat, siellä kiisteli +katu-pojat, sieltä kuului iloista puhetta, sieltä naurua, sieltä +alituista kävelijäin jalkojen kapsetta ja kaikkea kaupunkielämän +liikettä. Mutta siitä ei Antti välittänyt. Ei mennyt akkunasta +katsomaan, ei kuulemaan sen tarkemmin. Istui vaan penkissään +liikkumattomana ja nautti siitä, että oli yksinään. Hän katseli pientä +virsikirjaa, joka oli kirjalaudalla, ehkä unohtunut joltain siihen +edellisellä kerralla. + +Määrätty tunti alkoi liketä. Pihan puolella alkoi ovet jyrähdellä, että +kumisi koko rakennus ja askelten kopina yhtenä jyrynä alkoi kuulua +etuhuoneesta. Kohta remahti kaksipuolinen ovi selälleen ja tulvanaan +alkoi tulla kuhista väkeä sisään, että ainoastaan pikku tuokio kului, +kun huone oli täpösen täytenään miestä ja naista, nuorta ja vanhaa. + +Mutta joukosta selvisi eräs hattupäinen neiti, joka päätäsuoraa astua +hötkytteli puhuntalavalle, osotti laulun numeron ja istahti harmoonion +eteen ja alotti virren, johon yhtyi useimmat kuulijoistakin, että huone +oli täynnä humisevaa laulun ääntä. + +Laulu oli loppunut, niin puhuntalavalle ilmestyi pienehkö +pystyruumiinen mies, raamattu käsissään. Näkyi ihastuvan, kun oli nyt +kuulijoita huone aivan tungoksessa ja vieläpä eteisessäkin, miten +paljon lienee ollutkaan. + +Hän heitti yli rahvaan loistavan silmäyksen. Mutta samassa liitti +kätensä ristiin, nosti tummansiniset silmänsä korkeuteen ja rukoili +taivaan siunausta tälle kokoukselle, ettei hänen sanansa lankeaisi +kivistöhön, ei orjantappuroihin, ei tien oheen, vaan hyvään maahan, +joka kantaisi sadankertaisen hedelmän. + +Sitten otti hän vakavan muodon ja raikkaasti helähtävällä äänellä +lausui: »Elkäät olko pahaa vastaan, vaan voittakaat paha hyvällä.» + +Nämä olivat hänen saarnansa alkusanat. Näihin sanoihin hän sitoi koko +saarnansa ja elävien vertauskuvien kautta toi esiin miten paha on +voitettava. Miten onneton on se ihminen, jolta puuttuu rakkautta, +ainoata pahan voittamisasetta. Miten viha lisäytyy vaan vihalla samoin +kuin tuli lisäytyy tulesta ja palavasta aineesta sitä suuremmaksi mitä +enemmän siihen sitä pannaan ja viimein yltyy raivoon, ettei voida +hillitä, mutta sen sijaan, jos pannaan siihen vettä, niin se sammuu +helposti. + +Samoin on laita, jos toisen paha sana vastataan rakkauden sanalla, niin +sen viha muuttuu rakkaudeksi, jos toisen paha teko vastataan rakkauden +työllä, niin se vaikuttaa rakkauden ja viha sammuu. Miten ei yhtään +ihmistä ole niin pahaa, jossa ei olisi hyvää ja rakastettavaakin, +vaikka vihalla kohdellun vihamiehen hyvät puolet kätkeytyy vihan +verhoon. Ja näytti valoisasti selväksi miten ainoastaan rakkauden +voimalla voitetaan paha ja miten juuri vihamiestään rakastamalla ja +siunaamalla niitä voitetaan paljon, jota vastaan ystäviään rakastamalla +ei voiteta mitään, ei sanottavasti mitään. Sitä tekivät publikaanitkin. + +Tuo saarna tuntui Antin mielestä siltä kuin se juuri olisi hänelle +saarnattu. Yksinään vaan hänelle. Sydämmessä kuului Amen joka +sanalle... + +Vapisten tunsi hän nyt itsensä syypääksi kaikkeen tuohon mistä hän +syytti maailmaa. Kaikki tuo kylmyys, mitä maailma osotti, oli vaan +vastaava kaiku hänen omasta rakkaudettomuudestaan. + +Tuo kahleeton vankeus ei ollut nyt enää syytön rangaistus. Se oli nyt +vaan pieni armollinen veljen viittaus erehtyneelle ystävälle, joka +synnyttää vilpittömimmän vastarakkauden. + +Hän oli tähän asti uskonut itsensä hyväksi ihmiseksi. Paljoa paremmaksi +muita. Hän oli rakastanut isänmaataan enemmän kuin moni muu. Uhrannut +sille enemmän kuin moni muu. Harrastanut kansan sivistystä enemmän kuin +moni muu. Uhrannut sille enemmän kuin moni muu. Tehnyt oikein kaikille, +vihannut vääryyttä, kaikessa auttanut köyhiä, ollut armollinen, säälivä +ja hellätuntoinen kärsiviä kohtaan. Ollut armollinen elukoille, ollut +hyvä perheen isä. Ollut vilpitön ystävä ystävilleen. Rakastanut niitä +puhtaasti ja tulisemmin kuin moni muu. Rakastanut Jumalaa ja luottanut +siihen enemmän kuin moni muu. Ollut kaikessa itsensä kieltävä enemmän +kuin moni muu. + +Mutta nyt tämä kaikki oli mennyttä. Hän kauhistuen huomasi nyt, että +häneltä puuttui yksi, jota paitsi kaikki nuo muut eivät ole mitään. +Häneltä puuttui _rakkaus_ ja anteeksi antamus, tuo pyhyyden avain, joka +on uskoa ja toivoa suurempi. + +Perin masentuneena palasi nyt Antti hartauskokouksesta rukoushuoneelta. +Mutta käyskellessään kevätauringon paisteista kivistä katua ja +nähdessään kaikkialla vilisevää ihmisjoukkoa, katseli hän niitä ihan +toisilla silmillä, kuin eilen illalla huomattuaan raitiovaunujen +kirjoituksen. + +Nyt hän katseli niitä rakastettavana yhteiskuntana, joka ajallaan ohjaa +eksyneen jäsenensä oikealle tielle. Nyt jos joku osottikin häntä, että +hän on tuomittu, hän on kahleeton vanki, se ei vihlassut hänen +sydäntään, vaan voi hän mielellä hyvällä sanoa: »Sehän minä olenkin.» + +Mieli kuitenkin pysyi hämmentyneenä sotkoksena koko yön eikä suonut +varsinaista lepoa, niin aamulla tunsi Antti palavan halun päästä +paremmin tutustumaan sen saarnaajan kanssa ja lähti hänen asuntoonsa. +Saarnaajan terävä silmä näki, että Antilla on hänelle asiaa, niin meni +jo oven suussa vastaan kuin suurta ystäväänsä ja herttaisesti huudahti: +Terve tuloanne. Näin teitä eilen rukoushuoneella ja tunsin halua saada +teitä puhutella erikseen, vaan livahditte siitä ulos, etten väen +tungoksessa löytänyt. Kiitos nyt että tulitte ja kädestä talutti +viereensä sohvalle istumaan. + +Tuo saarnaajan ystävyys vaikutti Anttiin, että hän tuntematta mitään +kainoutta alkoi puhella kaikista seikoista ja niistä johtuvista +mielensä painoista. + +Näitä kuunteli saarnaaja pitkän hetken sanomatta sanaakaan, ei kuin +osanottavaisesti hyngähteli, kuullessaan Antin kertomuksia. Mutta kun +tunsi, että Antti on jo pääpiirteet kertonut, niin katkasi Antin puheen +ja herttaisesti lausui: Sellainen se on maailma, sellainen se on meille +kaikille maailma, jossa meidän täytyy rypeä. Mutta meidän sielumme +voipi kohota korkeamalle kaikesta tästä ja silloin tuo roska ja kurjuus +ei suuresti paina meidän mieltämme, me voimme kotkan siivillä kohota +ylemmäksi kaikkea tätä. Kristus tuli jo täällä ajassa pelastamaan +omansa kaikesta tästä ja lopuksi kaikille häneen uskovilleen antamaan +ijankaikkisen elämän. Otti pöydältään kuluneen raamattunsa, jonka +kaikilla sivuilla näkyi viivoituksia, luki siitä erityisiä lauseita, +mitkä selvimmin sisälsivät Vapahtajan työt syntisten hyväksi. Nämä +ratkoivat Antin sydämmestä kuni kahleita rengas renkaalta ja +sanomattoman hyvälle se tuntui, mutta vasta kun saarnaaja laski +raamattunsa pöydälleen, liitti kätensä ristiin ja ääneensä rukoili +Antin puolesta, aukesi Antin sydän niin kummallisella tavalla, ettei +hän sitä itsekkään tiennyt mitä tämä on. Hänen ruumiinsa voimatkin +katosivat että sohvalla tuskin pysyi istuallaan. Hengitys oli syvästi +hyrskähtelevä ja silmistä vuoti koskena kyyneleet. Mutta mitä enemmän +juoksi kyyneleet, sitä enemmän täyttyi sydän sanomattomalla ilolla, +että Antti luuli tulevansa kipeäksi ja kohta kuolevansa. + +Saarnaaja oli lopettanut rukouksensa ja makeasti hymyillen antoi Antin +kyynelten vuotaa ilman häiritsemättä. Mutta kun Antti puristi kahden +käden rintojansa ja huudahti: »Oi suuri Jumala; kuolen paljaasta +ilosta», tarttui hän Antin käteen ja naurusuin virkkoi: »Ei tämä tauti +ole kuolemaksi, vaan Jumalan kunniaksi. Ylösnoussut Vapahtaja ei jää +asumaan vanhassa tomuisessa majassa. Hän purkaa ja puhdistaa vanhan +rakennuksen, tekee heikoksi kuni lapsen, kuten hän juutalaisille +sanoikin: Ellette tule niinkuin lapset, ette suinkaan tule taivaan +valtakuntaan.» + +Nämä saarnaajan sanat yhä lisäsivät Antin iloa, että tuskin jaksoi +pidättää ettei huutanut paljaasta ilosta. + + + + +XXXVI. + +Antti pyytää Jukelta anteeksi. + + +Tämän huomasi saarnaaja, niin ei tahtonut jatkaa puhettaan eikä lisätä +Antin yli äyräittensä paisuvaa iloa, vaan nousi lattialle kävelemään ja +lauleli: »Jos virtana rauha mua noudattavi, Tai murheet kuni lainehet +lyö, Mik' onneni lie, sulo varmuus on mull'. Ett' oon autuas -- mennyt +on yö. -- Hyvin on asiat. Hyvin on, hyvin on asiat.» + +Antti ei olisi nyt tahtonut viipyä missään niin mielellään kuin täällä. +Mutta asiat pakottivat eroamaan, jos mieli joutua iltasella junaan ja +kun nyt vihdoin olivat silmät kuivaneet ja suurin riemun tulvaus hieman +asettunut, niin ojenti hän kättä saarnaajalle, mutta saarnaaja ei +huolinut kädestä, vaan tarttui syliksi ja lausui: »Kallis veli, muista +että rukoilen puolestanne joka päivä, ettei maailma enää teitä +voittaisi.» + +Antti oli yhä ilosta niin täysi, että suullinen kiitteleminen tuntui +aivan mitättömältä, niin ei sanonut edes kiitoksia, vaan saarnaaja kuin +päästi hänen sylistään, niin työntyi ulos ja kadulle tultuaan hukkui +vilisevään ihmisjoukkoon, jotka eivät kukaan näkyneet toisistaan +välittävän, kiirehtivät vaan toiset sinne toiset tänne. Anttikin kulki +kuni siivillä, ei nähnyt ketään eikä edes muistanut kyynelistä +tuhrauneita kasvojaan eikä huomannut, vaikka vastaan tulevat ihmiset +niihin heittivät kiinteän katseensa, mennä huristi vaan ja koko elämä +tuntui niin sanomattoman keveältä, tuntui ihan kohoksi riitelevän. + +Vaikka saarnaaja ei ollut siitä puhunut mitään, että sinun pitää +riitaveljeltäsi pyytää anteeksi, päästäksesi kokonaan vapaaksi, niin +kuitenkin muutamien päiväin kuluttua rupesi mielessä kangertamaan, että +Juken kanssa ei ole vielä sovittu ja tuntui se välttämättömältä, +saadakseen pysyväistä rauhaa sieluunsa. + +Tätä ääntä hän ei kuitenkaan totellut, vaan viivytti sitä päivästä +toiseen, että ehkäpä se katoaa itsekseen. Eipähän saarnaajakaan sitä +minulle käskenyt, vaikka kerroinhan minä sillekin koko jutun. Tämä ei +kuitenkaan haihtunut, vaan yhä selvemmin rupesi kuulumaan: »Sovi +nopeasti riita veljesi kanssa, koska vielä tiellä olet», mutta päivä +päivältä rupesi tuntumaan mahdottomammalta mennä Jukelta anteeksi +pyytämään. + +Tästä puhui hän erään uskovaisena pidettävän ystävänsä kanssa ja kysyi +häneltä, onko tarpeellista tuonlaiselta pahantekijältä mennä anteeksi +pyytämään, joka on enemmän kuin kolmetoista vuotta joka päivä +ärsyttänyt ja kaikella tavalla kiusannut. + +»Ei, ei missään nimessä se ole tarpeellista!» vastasi toveri. + +Mutta raamatussa on kirjoitettu: »Sovi nopeasti riitaveljesi kanssa, +koska vielä tiellä olet», muistutti Antti. + +»Niin, koska vielä tiellä olet, sepä se juuri on. Mitäpä nyt enää +anteeksi pyytämisestä on etua, kun sinä olet jo tuomittu», kuului +toverin varmasti kajahtava huomautus. + +»No niin, mutta rukoilihan Vapahtajakin tuomitsijainsa ja +ristiinnaulitsijainsa edestä anteeksi», huomautti Antti. + +»Vapahtaja oli koko maailman vapahtaja», huomautti toveri, »ja +sitäpaitsi ei hänkään rukoillut niiltä itseltään, vaan rukoili +taivaallista isäänsä antamaan heille anteeksi; senhän voit sinäkin +tehdä jos omatuntosi on sairas.» + +Tämä tuntui oikealta, mutta ei se kuitenkaan mieltä tyydyttänyt. Ja +tästä kaipiosta vähitellen kasvoi masentava painajainen, joka Antin +sielusta hivutti pois sen ilon ja rauhan, minkä hän omisti kaupungista +lähtiessään. Kotiin tultua alkoi mieli päivä päivältä jähmettyä ja +painua entiseen alennustilaansa. Antti rukoili Jumalaa päästämään +tästä, rukoili hartaammin kuin koskaan ennen, mutta kaikki oli turha. +Raamattua hän luki sieltä ja täältä. Mutta se oli kuni lukittu. Ei +siitä lievitystä lähtenyt, sanat olivat vaan kuolleita kirjaimia, +joista ei jäänyt muistoon mitään; tuntui se vaan eksyneen toivottomalta +haparoimiselta. Itse ajattelemattaan kiintyivät hänen silmänsä +lauseeseen: »Jos me tunnustamme meidän syntimme, niin hän on uskollinen +ja hurskas, joka meille synnit anteeksi antaa ja puhdistaa kaikesta +vääryydestä.» (1 Joh. 1:9). Silloin hytkähti Antin sydän, että liikahti +koko ruumis. Hän muisti saarnaajan sanomat sanat, mitä hän sanoi +puhdistamisesta, niin ääneensä huudahti: »Puhdistaa, oi puhdistaa meitä +kaikesta vääryydestä.» Samassa hyppäsi seisalleen, laski raamattunsa +aukinaisena pöydälleen ja lähti Juken luokse. + +Oli iltahämärä kun Antti saapui Juken köyhän näköiseen asuntoon ja +istahti oven suuhun kolmijalkaiselle, kurjalle jakkaralle. + +Jukke huomasi Antin kasvoista, että Antilla on hänelle asiallisempaa +asiaa, niin tekeytyi hyvin kolkoksi ja vihamielisen näköiseksi eikä +vastannut Antin hyvän illan sanomiseen mitään, istui kuni kivettynyt ja +ajatteli vaan, että Antti näkyy tulleen tänne saadakseen täältä +lievitystä vankeusasiaansa, vaan lisätään täältä löylyä, lisätään +täältä löylyä, kiinnitetään täältä nööriä, päätteli Jukke itsekseen, +päätään hieman nujautellen ja harmaat silmät kävivät tulisiksi. + +Antti koetti etsiä sanoja miten päästä puheen alkuun, mutta luonnosta +tuntui aivan voittamattoman vastenmieliseltä koko homma ja Juken jyrkkä +käytös ja vihaiset katseet jähmetyttivät koko olennon, että aivan +leukasaranatkin tuntuivat kontottuvan yhteen paikkaan. Ja kun Juken +käytös osotti, että puhuminen sellaisista asioista tällä kerralla on +turha, niin alkoi tehdä mieli lähtemään pois. + +Tuntui se kuitenkin sangen mitättömältä lähteä siltään takaisin ja +sydämmessä jylähti, että se kaipio tulisi yhä raskaammaksi eikä sitä +voisi paeta mihinkään. Ja kun onneksi oli Jukke yksin asunnossaan, +ettei ollut hänen suulas sisarensa siinä sekaan rähisemässä, niin +päätään punaltaen murti hän itsestään tuon kankeuden, rykästä kuhjautti +kuivan, mitättömän rykäyksen ja matalasti arveli: »Minulla olisi +sinulle puhelemista jos kuulisit.» + +Noista Antin sanoista ja äänen soinnusta kuului jotakin outoa änkytystä +ja hätäisen tapaista vapistusta, niin tämä vahvisti Juken uskoa, että +Antti on tullut häneltä kerjäämään armoa. Jukke punalti tuimasti +päätään, kasvot kuohahtivat tulisiksi, suu vetäytyi enemmän tavallista +väärään ja paksujen huuliensa raosta oikein uhkaavan jyrisevällä +painolla lausui: »Taitaapa Vaaralan isännällä ruveta tuulemaan +housuihin. Taitaa linnaan lähtö alkaa lähestyä. Lähestyköön vaan, kyllä +täältä autetaan.» + +»Siitä asiasta minulla ei ole mitään sanomista, muuta minulla olisi», +kuului Antin hiljainen ääni. + +»Hym, muuta, mitä muuta?» kysyi Jukke, niskojaan ylpeästi ketkauttaen +ja katseli tuimasti Anttiin. + +Antti sommitteli sanoakseen jotakin ennen, ettei niin suoraan menisi +pääasiaan, mutta ei tullut esille muuta sopivaa sanaa, niin rykäsi +kuivan, mitättömän rykäyksen ja nöyrästi sanoi: »Olisi suoraan sanoen +anteeksi pyytämistä.» + +»Hahaa, anteeksi pyytämistä, vai anteeksi pyytämistä. Sellainenpa sinä +olet mieskin», huudahti ivallisesti Jukke kesken Antin puheen ja +ylpeästi jatkoi: »Vai sillä luulet minut pettäväsi. Saat uskoa, että +minua ei tähkällä tanhuaan vedetä. Minua et petä niinkuin luulet. +Menehän linnaan, kyllä täältä evästetään.» + +Antti tunsi, että Jukke on erehdyksissä, niin tahtoi puhua vieläkin ja +vakavasti lausui: »Se puoli asiasta on valmista, siinä on laki tehnyt +jo työnsä, etkä sinä voi sitä jouhenkaan vertaa lisätä etkä vähentää. +Mutta toinen syvempi puoli on asiassa vielä koskematta.» + +»Syvempi puoli, syvempi puoli, vie koirille se syvempi puolesi», +katkasi taas Jukke Antin puheen ja käänti päätään halveksivan +näköisesti näyttääkseen siten, ettei hän viitsi kuulla koko puhetta. + +»Sinä näyt yhäkin olevan minulle vihassa, mutta minä en ole sinulle +enää vihassa ja pyydän anteeksi entistä vihaani», sanoi Antti +ystävällisesti. + +»Minä olen vihassa», tikasi Jukke, »ja pysyn vihassa, minä en tarvitse +sinun lempeäsi.» + +»Mutta minäpä en usko että sinä yksinäsi voit olla vihassa», lisäsi +Antti. »Yksi kivi ei tee myllyssä jauhoja, sanotaan, etkä sinäkään +yksipuolelta voi kauan kantaa vihaa, kun näet, etten minä ole vihainen. +Yksinään ei puu pala, on sananlasku.» + +»Minä olen sinulle vihainen ja minulla on syytä olla, sitä todistaa +tämä repaleinen korvanlehteni», sanoi Jukke jyrkästi ja käski Antin +paeta pois huoneestaan. Antista se äsköinen kankeus oli nyt hävinnyt +kokonaan, sielun syvyyteen tuntui virtaavan uusi voima ja anteeksi +pyytäminen ei tuntunut enää kainostuttavan, mutta näki ettei pitemmästä +puheesta tällä kerralla kuitenkaan olisi apua, niin nousi seisalleen, +tarjosi Jukelle kättä ja herttaisesti hymyillen virkkoi: »Tuohon +käteen, minä puolestani annan sinulle kaikki anteeksi. Hyvästi nyt.» + +»Mene tiehesi ja heti siitä lörpöttelemästä», ärjäsi Jukke ja näytti +rupeavan katselemaan asetta, jolla korvanlehtensä palkkioksi löisi, +eikä tarjonnut kättään Antille. + +Antti ei jatkanut, pyörähti pois ja lähti kotiin. + + + + +XXXVII. + +Antti tuntee sydammen iloa. + + +Kotiin tultuaan tunsi Antti olevan hyvän olla, sydämmestä se +painajainen oli kadonnut. Viimeisen päivän hämärän ja täyden kuun +himmeästi valaisema huonekin näytti silmissä niin somalta, ettei sitä +sellaisena ollut koskaan huomannut, oli kuin pumpuleilla sisustettu ja +ne loistavat tähdet näyttivät vartioivan kaikelta pahalta, sytytti +kynttilän, otti sen aukinaisen raamattunsa käsiinsä ja silmäili sen +sivuja, niin erittäin pystyi silmiin lause: »Joka veljeänsä rakastaa, +se pysyy valkeudessa eikä hänessä ole pahennusta. Mutta joka veljeänsä +vihaa, hän on pimeydessä eikä tiedä kuhunka hän menee, sillä pimeydet +ovat hänen silmänsä sovaisseet.» + +»Oi kiitos Jumalan!» huudahti Antti tämän lauseen luettuaan. Samassa +tuli Hanna kammariin, niin Antti tarttui häneen syliksi, puristi ja +huudahti: »Oi äiti, et usko kuin minun on hyvä olla.» + +Hanna oikein tyrmistyi, eikä ymmärtänyt mitä se on, huudahti vaan että: +»Hyvä Jumala mikä sinulle nyt on tullut? Oletko mieletön.» + +Antti ei kuin halaili ja nosteli kohoksi Hannaa ja iloisesti lisäsi: +»Ei mitään, hyvä äiti, ei mitään ole tullut, mutta minun on vaan nyt +niin hyvä olla.» + +»No mistä se nyt on tullut?» keskeytti Hanna ja epäili mielessään yhä, +että jos tuo on Antilla järkensä menettämisen oireita, kun sitten +kaupungista palattuaan näki aina Antin erimielisenä kuin koskaan ennen +ja pelkäsi Antin pahoilevan linnaan lähtemisen takia. + +»En tiedä itsekkään», vastasi Antti. »Luin tuossa raamattua, niin +siitäkö lienee tullut, vai lieneekö siitä kun äsken kävin Jukelta +anteeksi pyytämässä.» + +»Jukelta anteeksi pyytämässä!» huudahti Hanna ja tahtoi riistäytyä pois +Antin sylistä. + +Antti piteli kuitenkin Hannaa ja jatkoi: »Niin. Eikös sinunkin +mielestäsi ollut se oikein.» + +»Mutta lupasikos Jukke ruveta toimimaan, että sinun ei tarvitseisi +linnaan lähteä?» virkkoi Hanna ja kasvoihin hulmahti hauska ihastus. + +»Ei, äiti kulta, en minä sitä tahtonutkaan», virkkoi Antti herttaisesti +hymyillen. + +»No mitäs sitten?» kysyi Hanna taas tutkivasti. + +Antti heitti nyt Hannan irti, otti raamattunsa käsiinsä, osotti sen +muutamia lauseita Hannalle ja virkkoi: »Kuuleppas, äiti, kun kerron. +Minulla on monta päivää ollut paha mieli siitä kun en ole Jukelta +pyytänyt anteeksi, niin äsken iltapäivällä luin tässä raamattua, niin +tämän lauseen luettuani tunsin pakon lähteä Juken luokse, sitten +tultuani luin tämän lauseen, tästä sain tämän ilon ja nyt tunnen +anteeksi antamisen täydellisen voiman. Oi kiitos Jumalan, kiitos +Jumalan. Hallelujaa.» + +»No antoiko Jukke sinulle anteeksi?» keskeytti Hanna ja kyyneleet +kiiltivät silmien nurkista. + +»Ei hän äsken antanut», vastasi Antti. »Hän oli hyvin vihainen eikä +kärsinyt paljon minun puhettani, mutta kyllä minä tunnen sielussani, +että hän on kuitenkin antanut, kun minä sain suullani vakuuttaa, että +minä puolestani annan hänelle anteeksi.» Oli pitkän aikaa äänetönnä, +jonka perästä hän jatkoi: »On totta, kun eräs hengen mies siellä +kaupungissa saarnasi, että yksikään ihminen ei voi niin syvälle vajota +syntiin ja pahuuteen, ettei sen syvimmässä vielä piile joku Jumalan +kuvasta karissut hyvän siemen, joka rakkaudella ja anteeksi +antamuksella saadaan esiin Jumalan armon paisteessa itämään, vesomaan +ja kasvamaan Jumalan valtakunnan siunatuita ijankaikkisuushedelmiä... +Eikös ole ihanaa kun sellaiset kuin minä ja Jukkekin, nuo verisesti +riitelevät kurjat, voimme niin syvästä alennustilasta kohota Jumalan +lasten kunniaan. Oi suurta armoa Jumalan.» + +Hanna ei kysellyt enää mitään, jäi vaan miettimään, mistähän Antti on +saanut tuon uuden mielen, ja joku kyynel aina silloin tällöin vierähti +kasvoille. Kysyi hän viimein: »Eikö sinusta kuitenkin ole hyvin paha, +kun täytyy lähteä vankeuteen?» + +»Hanna kulta, älä huolehdi», huudahti Antti, »minulle on vaan ilo +siitä. Se vankeus on liian pieni oppiraha sen suhteen, mitä minä olen +sen johdosta oppinut ja tullut käsittämään, se on ei vähemmän kuin +sieluni johtanut pimeydestä ihmeelliseen valkeuteen, synnin ja kuoleman +vallasta ijankaikkiseen elämään. Ilman tätä en vieläkään tuntisi +anteeksi antamuksen ihmeellistä voimaa.» + +Hanna ei enää jatkanut kyselemistä, tuntui se hyvältä, kun Antti ei +enää sure vankeuteen menoa, mutta istui kuitenkin tyynenä ja ajatteli +miten mahtoi Antille olla mahdollista mennä Jukelta anteeksi pyytämään, +joka oikeastaan olisi pitänyt Juken tehdä. + +Antti oli yhä niin iloinen, ettei voinut pysyä yhdessä kohti, niin +tahtoi Hannankin saada yhtä iloiseksi, tarttui Hannaan taas syliksi ja +iloisesti huudahti: »Oi äiti, kuin olen nyt onnellinen, minä suutelisin +vaikka kiveä tai kannon palasta ja halailisin tuota uunia tai metsän +puita, jos sinua ei olisi tässä. Ole sinäkin yhtä iloinen.» + +Hanna ei siitä tullut iloisemmaksi, oli vaan herttainen ja melkein, +niinkuin kuiskaamalla sanoi: »Ei kukko käskien laula eikä märkä pala +tulessakaan.» + +»Ai, ai, hyvä äiti, kun sanoit hyvästi», huudahti Antti, »ei märkä pala +tulessakaan. Se on aivan totta. Suossa makaava hako on synnin alle +myyty pelastumaton ihminen. Se ei voi palaa, ei voi iloita. Ja jospa +sen pinta joskus jonkun onnen paisteessa kuivaisikin siksi, että +joksikin hetkeksi tuprahtaisi ilon tapaiseen ilmituleen, niin se ei +mitenkään voi olla niin syvää, palavaa ja puhdasta kuin vanhurskauden +auringon lämmittämässä sydämmessä syttynyt Jumalan armotulen sytyttämä +ilo. Sillä vanhurskauttamattoman ihmisen ilo -- olkoon se kuinka +raikasta ja viatonta tahaan -- tuottaa jälkeensä kahta suuremman surun, +jota vastaan vanhurskautetun ilo puhdistaa sydammen kaikesta surusta ja +surun tuottamista sairauksista, siten valmistaakseen sitä taivasta +varten, kuten Jesus sanoo vuorisaarnassaan: Iloitkaat ja riemuitkaat, +sillä teidän palkkanne on suuri taivaissa.» + +Hannan mielestä tuntui tämä vaan somalta, muuta ei hän siitä +käsittänyt. Kummalliselta se vaan kuului, kun hän ei koskaan ollut isän +suusta tällaista kuullut, ainoastaan vaan isänmaallisia olivat hänen +innostuspuheensa ennen olleet. + +Kun Hanna ei ilostunut Antin ilosta, niin heitti hän viimein, otti +raamattunsa, katseli siitä näkisikö jonkun lauseen joka sopisi Hannalle +lukea. Mutta mieli oli niin irtanaisella sijalla, ettei silmät +vakauneet yhteenkään lauseeseen, jotta sen olisi voinut ajatusalta +lukea, niin heitti sen pöydälleen, kohosi lattialle kävelemään ja +hymyilevä loiste kasvoissaan rupesi laulamaan: »Ma etsein kauvan +päästäksein, myrskyn alta suojahan, vaan Jesus vasta rinnallein tuotti +turvan rauhaisan. + +»Niin, Jesus ompi kallio, Hän vahvistaa ja Hän virvoittaa, miss' on +erämaa. Jesus ompi kallio tään erämaan, on vahva turva myrskyssä. + +»Oi kiitos kun ma kuollutkaan turvatonna myrskyyn en, Hän ennätti mun +nostamaan kalliolle autuuden, niin Jesus ompi kallio tään erämaan, on +turva myrskyssä.» + +Hanna istui yhä tyynenä sängyn päällä selkä kenossa, hän vaan istui ja +hymyillen katseli Anttia ja somalle se vaan tuntui, kun Antin ei ollut +koskaan kuullut tällaisia lauluja laulavan kuin ainoastaan Kalevalasta +Väinämöisen virsiä ja muita isänmaallisia kansakoululauluja. + +Antti olisi tahtonut päästä Hannan kanssa puhelemiseen, vaan ei tiennyt +Hannan nykyistä äänetöntä mieltä, mistä puhuminen päästäisi hänen +kielensä irti. Istui keinutuoliinsa ja katseli taivaalle täysinäistä +kuuta, katseli synkkää pilveä kuun alla ja sen pimittämää taivaan +rantaa ja lausui: »Oi, kuinka synkkä on luonto kuin pilvi peittää +taivaan valon. Mutta monta kertaa synkempi on se sielu, josta taivaan +valo on kokonaan poissa. Aurinko on pimennyt ja kuu ei anna valoansa. +Synnin pimeys peittää maan. Eipä kumma jos tällaisessa pimeydessä +eksytään... Oi kiitos, että Jumala on sanansa antanut meille +valkeudeksi. Alussa oli sana ja se sana oli Jumalan tykönä ja Jumala +oli se sana. Tämä oli alussa Jumalan tykönä. Hänessä oli elämä ja elämä +oli ihmisten valkeus ja se valkeus pimeydessä paistaa, jota ei pimeys +käsittänyt... Tuo kuu tuolla taivaan avaruudessa saa valonsa +auringosta, mutta hän ei pidä sitä itse, hän valistaa sillä meitä yön +pimeydessä. Samoin Jumalan sanassa on valo kotosin Isästä, +iankaikkisuusauringosta, niin se valistaa meitä, vaikkapa itseään +aurinkoa emme näekään kuin ainoastaan uskonsilmillä.» + +Hanna ei tarttunut tähän puheesen eikä vähäpätöisimmistä asioista Antti +nyt saattanut puhua, niin jäi tyynenä istumaan. + + + + +XXXVIII. + +Antti ja Jukke sopivat. + + +Kului viikkoa kaksi. Tällä ajalla hän ei Jukkea nähnyt, mutta nyt kulki +Antti mutkaista polkutietä metsäisellä taipaleella ja laulella +lurkutteli erästä hengellistä laulua, kun Jukke äkkiarvaamatta tien +mutkassa metsän suojasta pallahti vastaan. Antti samassa ojenti kätensä +Jukkea kohti ja iloisesti huudahti: »No terve mieheen.» + +Antin iloiset ja hämmästyttävän loistavat katseet tyrmistyttivät +Jukkea, ettei huomannutkaan evätä kättään antamasta Antille, vaan +työnti kuin ainakin vastaan ja huomasi vasta sitten kun Antti puristi +käden käteensä ja ystävällisesti uudisti: »No terve, terve, nyt sinä +Jukke hyvä. Ethän nyt ole enää vihassa vai mitä arvelet?» + +Jukke punastui eikä viitsinyt katsella Anttia silmiin, koetti tekeytyä +kolkoksi ja mutisi jotakin sanoakseen, mutta ei mitään kokonaista sanaa +tullut. Yhä pahemmalta rupesi vaan tuntumaan, kun hän antautui +ollenkaan tekemisiin Antin kanssa ja lähti vetäytymään pois. + +»Elä nyt kiirehdi, puhellaan vielä», muistutti herttaisesti Antti. »Elä +luule minua kiusaavasi sillä, ettet anna minulle anteeksi. Olen sinulle +tunnustanut rikokseni ja Jumala on rakkaan poikansa Jesuksen tähden +antanut minulle anteeksi, joten se ei minua enää paina enkä sentähden +puhu, vaan puhun sääliessäni sinua, joka tuon pienen seikan tähden +pysyt pimeyden orjuudessa, että sinun tähtesi on Kristus hukkaan +kuollut. Jota vastaan, jos sinä suullasi tunnustat sen mitä nytkin +sydämmesi todistaa, niin vapaudut orjuudestasi ja iankaikkisen elämän +valo pääsee heijastamaan sieluusi, jossa valossa sitten tulet tarkemmin +näkemään itsesi mikä olet». + +Tarttui sitten Juken käteen ja silmiin ystävällisesti katsoen sanoi: +»Eikös todellakin tunnu oikealta suullasi tunnustaminen, että annat +minulle anteeksi.» + +Jukke rupesi jotakin mutisemaan, mutta ennenkuin kerkesi mitään sanoa, +livahti suusta hänen huomaamattaan murahtava sana: »Annatkos sinä?» + +»Hyvä Jukke», huudahti Antti. »Aikoja sitten olen jo antanut sinulle +anteeksi ja sen tähden voin olla nytkin näin iloinen ja onnellinen.» + +Jukke joutui aivan ymmälle eikä tajunnut mitä sanoisi, niin rupesi +vetämään--kättään Antin kädestä irti ja vetäytymään lähteäkseen pois, +niin Antti ei tahtonut enää estää, puistalti vaan Juken kättä ja +virkkoi: »No hyvästi nyt eläkä tahdo potkia tutkainta vastaan... Käyn +heti kotonasi.» Silloin päästi käden irti ja lähtivät kävelemään toinen +toisaalle päin. Miellyttävä kuva jäi Jukesta Antin mieleen, kun lähti +kävelemään metsän varjoista tietään ja alotti laulunsa siitä mihin +äsken katkesi. + +Huomenillalla kotiin palattuaan muisti Antti, että oli aikonut heti +käydä Juken luona, mutta ei ollut mitä saada asian nimeksi. Hetken +mietittyään havahtui ja itsekseen virkkoi: »Eläs vielä», otti yhden +uusimmista raamatuistaan, kirjoitti sen kansilehteen Juken nimen ja +raamatunlauseen: »Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi +hänen ainoan poikansa, että jokainen kuin uskoo hänen päällensä, ei +pidä hukkuman mutta ijankaikkisen elämän saaman.» (Joh. 3:16). Tämän +raamattunsa vei hän nyt Jukelle, tarjosi sen jo tervehtiessään Juken +käteen ja sanoi: »Toin tämän sinulle, kun tiesin että sinulla ei tätä +ole.» + +Jukkea hävetti, oli oikein vaikea olla eikä käsittänyt, mitä tämä on, +otti kuitenkin verkalleen raamatun käteensä ja murahti: »Mitäpä hänestä +sinä! Milläpä minä tämän maksanen.» + +»Enhän minä sitä ole sinun maksettavaksesi tuonut. Toin sen vaan +luettavaksesi», vastasi Antti tyynesti. + +Jukke ei jatkanut puhetta, istahti vaan huoneensa lasin poskeen, +katseli ensin ulkoa ympäriinsä sen mustia koristettuja kansia ja +kirjavia päitä, sitten aukasi ja kansilehdessä näki punaisella +kirjoitusmusteella kirjoitetuksi nimensä. Sitten rupesi lukea +jatustamaan sitä siihen kirjoitettua raamatunlausetta, sitä lukiessa +alkoivat kasvot ikäänkuin sulaa jähmetystilastaan ja kun sai sen +lauseen luetuksi, niin hymyillen katseli sitä kirjaa ja tunsi halun +jotakin sanoa kiitokseksi sen kirjan antamisesta. Vaan ei hän sitä +kuitenkaan viitsinyt, katseli vaan kirjaa ja aukoili sitä sieltä ja +täältä, mutta ei hän siitä mitään nähnyt. Tuntui vaan että Antille +pitäisi jotakin sanoa, mutta mitä sanoisi, sitä ei löytänyt kun ei +Anttikaan mitään alottanut, istui vaan tyynenä. Viimein Jukke rykäsi +kuivan rykäyksen ja matalasti virkkoi: »No milloin sinulla on se tuomio +suoritettava?» + +»Ei mahtane olla kaukana», sanoi Antti suusta sanaa katkaisten. + +»No tahtoisitko sinä sitten, että minä puollustaisin sinua siinä +vankeusasiassa?» jatkoi Jukke hieman lupaavalla äänellä ja vilkasi +Anttiin mitä tämä siihen vaikuttaa. + +»En mitään, en mitään minä tahdo sinulta siihen asiaan», vastasi Antti +iloisesti. + +»Vaan enköhän minä jotakin voisi siihen tehdä? lisäsi yhä Jukke +tarjoilevalla äänellä. + +»Et mitään sinä voi valmiille tuomiolle», lisäsi Antti. »Etkä sinä +tarvitse voida, se on syystä sepälle palkka. Se on suurin lievitys +sille tuomiolle, että annat minulle anteeksi ja nurkumatta ja karsasta +mieltä pitämättä kannat repaleisen korvanlehtesi pelättävänä muistona +entiseltä pahoin eletyltä ajalta.» + +»Eihän se ollut yksinään sinun syysi», murahti Jukke nurpeasti. Aikoi +vielä jatkaa, mutta mieli murtui ja silmän nurkkiin herahti kyyneleet, +niin jätti sanansa siihen, oli katselevinaan raamattua, mutta ei hän +siitä mitään nähnyt. + +»Vaikkapa niinkin», lisäsi Antti. »Mutta ainoastaan anteeksi antamuksen +pyhä voide voi sen parantaa aivan kivuttomaksi, ettei se aina silloin +tällöin synnyttäisi pahaa tunnetta, muu ei siinä tepsi.» + +Jukke tunsi halun yhäkin tehdä Antille hyvää, niin keskeytti Antin +puheen virkkamalla: »Mutta enköhän minä kuitenkin koeta saada puretuksi +sitä tuomiota? Onhan se meidän kahden asia.» + +»No, hyvä Jukke, elä vaivaa itseäsi», keskeytti Antti ja kun tunsi, +että Jukke ei nyt muusta tahtoisi puhua kuin siitä vankeusasiasta, niin +tarjosi hyvästiksi kättä ja ystävällisesti lausui: »Toivon näkeväni +sinut anteeksi antaneena.» + +»Kyllä», virkkoi Jukke ja häpeästä punastuen ojenti kätensä Antille. Se +Antin hyvä tahto häntä niin hävetti. + +Tuo Juken tarjous auttamaan vankeusasiassa oli Antin mielestä varma +todistus, että Jukke on hänelle antanut anteeksi ja sitten lopettanut +kartuttamasta itseensä sellaista vihaa, joka aikojen kuluessa voisi +puhjeta hyvinkin kamalaksi koston työksi. Tuntui Antin mielestä kuin +ympäri kiertävä, kiljuva jalopeura olisi voitettu kun Juken viha oli +lepytetty. Nyt koti vasta sai kodin arvon, jommoista hän ei koskaan +uskonut tapaavansa. + +Hanna tuli Juken ja Antin sopimisesta niin hyvilleen, ettei hän +tahtonut voida hallita itseään. Kaiket päivät näkyi hän hymyilevänä +keveästi kopperehtavan askareissaan ja silloin tällöin aina +lähestyessään Anttia kavahti Antin kaulaan ja loistavin silmin +huudahti: »Et usko, isä, kuin minulla on lysti olla kun Juken kanssa ei +tarvitse enää riidellä.» Silloin Antti hauskasti hymyillen taputti +Hannaa kasvoille, siten näyttääkseen, että se on hyvä hänestäkin. + + + + +XXXIX. + +Antti menee vankeuteen. + + +Luvattu vapaavuosi oli nyt kulunut loppuun. Ja virallisesti ilmotettiin +Antille, että vaaditaan suorittamaan rangaistustaan Suvannon kaupungin +vankilassa. Samalla ilmoitettiin, että jos ei menisi mielellään, niin +vietäisiin kruunun mahdilla. + +Antti valitsi nyt paremmaksi mennä itse, kuin antautua kruunun kynsiin +ja pyysi nimismieheltä matkapassin. + +Kello yhdeksän aikaan aamupäivällä oli vankien varsinainen vastaanotto +ja irti laskenta-aika. + +Antti pani kellonsa juuri yhteen kaupungin yleisen kellon kanssa, josta +näki milloin se aika on sisällä. Mutta meni kuitenkin jo paljoa +aikaisemmin vankilan läheisyyteen näkemään sitä ulkoakin päin. + +Mutta ulkoa katsellen siinä ei ollut mitään erityistä silmään pystyvää. +Korkea puinen, ruskeaksi maalattu, kattopäällinen valliaita ympäröi +laitosta, että asumuksia sen yli ei näkynyt ei harjaakaan eikä +sisältäkään kuulunut yhtään elonmerkkiä, tuntui kylmältä kuin jäinen +hauta. + +Laitosta ympäröi kahdelta sivulta juuresta karsittu mäntymetsä, jonka +juuressa oli viistoon kohoava, sammalsekainen käpyinen tanner. + +Mutta laitoksen toisia sivuja ympäröi louhinen kallion kieluinen, +metsätön tasanko, jonka yli yhdeltä sivulta noin parin kiven heiton +päästä näkyi kaupungin mustat katot ruskeine valkeasaumaisine +tiilipiippuineen. + +Toiselta sivulta yli sen karun vietteen näkyi noin tuhannen askeleen +päästä laakson pohjalta kainona hiipivä, pienoinen Ilveslampi. Ja sen +takana kannaksen yli vaan näkyi niemiensä ympärillä kaitaisena +luikerteleva Palojärvi, jonka vaalean sinertävän pinnan metsäiset +niemet peittivät toisin paikoin, että näkyi se vaan muodottomana +kätköönsä pyrkivänä kaistaleena. + +Valliaidan tumman sinertäväksi maalatun korkean portin kohdalla oli +sammalkattoinen paasikivi. Siihen tuuheitten mäntyjen kattamalle +kosteasammaleiselle kivelle istui nyt Antti odottamaan määrättyä tunnin +lyömää ja katseli kaupungin yli näkyvän korkean metsän latvoilta +hiljalleen kohoilevaa aamuruskoista syyskuun aurinkoa, jota yön +viimeinen hämärä häveten pakeni laakson syvimpiin sopukoihin, mutta +haihtui sieltäkin heti tietämättömään tyhjyyteen. Katseli kaupungin +piipuista verkalleen kohoovia, harmaita savuja, katseli laakson +pohjalla tyynesti hymyilevää Ilveslampea ja tuolla kauvempana +suippukärkisinä kaistaleina kaukaisuuteen urkenevaa Palojärveä. Katseli +hän pohjoiselle taivaalle myrskyä ennustavia tuulen kynsien +monihaaraisia, vaaleanharmaita haitaleita. + +Näitä kaikkia hän katseli, mutta ei hän mitään niistä nähnyt. Mieli oli +syvennyksissä elämän olleisiin päiviin, niitten myrskyisiin vaiheisiin, +joissa kaikissa näkyi kaikkivaltiaan Jumalan ihmeellinen johto ja jotka +liittyneinä toisiinsa taluttivat elämän halki kuni askeltietä aina +nykyiseen kohtaloon asti. + +Mutta kello oli nyt juuri yhdeksän. + +Antin tyynesti totiset kasvot hieman värähtivät, mutta hyppäsi +seisalleen, kaivoi povitaskustaan esille nimismiehen antaman paperin. +Se neljäksi taitettu paperiarkki kädessään siirtyi Antti valliaidan +portille. Soitti ovikelloa. Ei kuulunut hiiskaustakaan enempi kuin +haudasta. Soitti kovemmin ja rupesi odottamaan. + +Silloin alkoi kuulua likeneviä voimakkaita askelia. Lukko karahti, ovi +aukeni ja ovelle ilmestyi keskikokoinen, keski-ikäinen, pieniviiksinen +mies, punapontaisine lakkineen, jonka jäykistä kasvoista voi selvästi +lukea, että hän on vankilan johtaja. + +Oven auettua astui Antti reippaasti sisään. Mutta vankilan johtaja +seisoi virallisesti takakeikkana ja ennenkun painoi oven kiinikään +tummilla silmillään katsoi pystyvästi Anttiin ja kysyi: + +»Mikä on asia?» + +Antti ei puhunut mitään, ojenti vaan sen paperin hänen käteensä +ja seisoi tyynenä katsellen vaan vankilan johtajan virallista, +laajapäälakista, punapontaista, sinertävää lakkia, sen +keltareunuksista, virallisesti pitkää, harmahtavaa päällysnuttua +ja hankasten päälle leimattuja ankkurin kuvia. + +Mutta vankilan johtaja luki nimismiehen virkasinetillä leimatusta +paperista hienokäsialaisen, tiheän kirjoituksen ja hieman päätään +nyökäyttäen lausui: + +»Jahaa. Neljä kuukautta kahleetonta vankeutta.» + +Silloin painoi kiinni raskaan oven, että koko valliaita kumahti vastaan +kolkosti ontelon kumahduksen. + +Parin kertaa pyörähti avain lukossa ja pakenevat kahden miehen +karskavat askeleet kuuluivat vankilan pihan someroiselta käytävältä. + + + + + + + +End of the Project Gutenberg EBook of Kahleeton vanki, by Heikki Meriläinen + +*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KAHLEETON VANKI *** + +***** This file should be named 16411-8.txt or 16411-8.zip ***** +This and all associated files of various formats will be found in: + https://www.gutenberg.org/1/6/4/1/16411/ + +Produced by Tapio Riikonen + +Updated editions will replace the previous one--the old editions +will be renamed. + +Creating the works from public domain print editions means that no +one owns a United States copyright in these works, so the Foundation +(and you!) can copy and distribute it in the United States without +permission and without paying copyright royalties. Special rules, +set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to +copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to +protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project +Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you +charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you +do not charge anything for copies of this eBook, complying with the +rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose +such as creation of derivative works, reports, performances and +research. They may be modified and printed and given away--you may do +practically ANYTHING with public domain eBooks. Redistribution is +subject to the trademark license, especially commercial +redistribution. + + + +*** START: FULL LICENSE *** + +THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE +PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK + +To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free +distribution of electronic works, by using or distributing this work +(or any other work associated in any way with the phrase "Project +Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project +Gutenberg-tm License (available with this file or online at +https://gutenberg.org/license). + + +Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm +electronic works + +1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm +electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to +and accept all the terms of this license and intellectual property +(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all +the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy +all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. +If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project +Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the +terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or +entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. + +1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be +used on or associated in any way with an electronic work by people who +agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few +things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works +even without complying with the full terms of this agreement. See +paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project +Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement +and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic +works. See paragraph 1.E below. + +1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation" +or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project +Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the +collection are in the public domain in the United States. If an +individual work is in the public domain in the United States and you are +located in the United States, we do not claim a right to prevent you from +copying, distributing, performing, displaying or creating derivative +works based on the work as long as all references to Project Gutenberg +are removed. Of course, we hope that you will support the Project +Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by +freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of +this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with +the work. You can easily comply with the terms of this agreement by +keeping this work in the same format with its attached full Project +Gutenberg-tm License when you share it without charge with others. + +1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern +what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in +a constant state of change. If you are outside the United States, check +the laws of your country in addition to the terms of this agreement +before downloading, copying, displaying, performing, distributing or +creating derivative works based on this work or any other Project +Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning +the copyright status of any work in any country outside the United +States. + +1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: + +1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate +access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently +whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the +phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project +Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, +copied or distributed: + +This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with +almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or +re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included +with this eBook or online at www.gutenberg.org + +1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived +from the public domain (does not contain a notice indicating that it is +posted with permission of the copyright holder), the work can be copied +and distributed to anyone in the United States without paying any fees +or charges. If you are redistributing or providing access to a work +with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the +work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 +through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the +Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or +1.E.9. + +1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted +with the permission of the copyright holder, your use and distribution +must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional +terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked +to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the +permission of the copyright holder found at the beginning of this work. + +1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm +License terms from this work, or any files containing a part of this +work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. + +1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this +electronic work, or any part of this electronic work, without +prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with +active links or immediate access to the full terms of the Project +Gutenberg-tm License. + +1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, +compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any +word processing or hypertext form. However, if you provide access to or +distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than +"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version +posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org), +you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a +copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon +request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other +form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm +License as specified in paragraph 1.E.1. + +1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, +performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works +unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. + +1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing +access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided +that + +- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from + the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method + you already use to calculate your applicable taxes. The fee is + owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he + has agreed to donate royalties under this paragraph to the + Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments + must be paid within 60 days following each date on which you + prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax + returns. Royalty payments should be clearly marked as such and + sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the + address specified in Section 4, "Information about donations to + the Project Gutenberg Literary Archive Foundation." + +- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies + you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he + does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm + License. You must require such a user to return or + destroy all copies of the works possessed in a physical medium + and discontinue all use of and all access to other copies of + Project Gutenberg-tm works. + +- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any + money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the + electronic work is discovered and reported to you within 90 days + of receipt of the work. + +- You comply with all other terms of this agreement for free + distribution of Project Gutenberg-tm works. + +1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm +electronic work or group of works on different terms than are set +forth in this agreement, you must obtain permission in writing from +both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael +Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the +Foundation as set forth in Section 3 below. + +1.F. + +1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable +effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread +public domain works in creating the Project Gutenberg-tm +collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic +works, and the medium on which they may be stored, may contain +"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or +corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual +property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a +computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by +your equipment. + +1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right +of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project +Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project +Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project +Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all +liability to you for damages, costs and expenses, including legal +fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT +LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE +PROVIDED IN PARAGRAPH F3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE +TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE +LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR +INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH +DAMAGE. + +1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a +defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can +receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a +written explanation to the person you received the work from. If you +received the work on a physical medium, you must return the medium with +your written explanation. The person or entity that provided you with +the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a +refund. If you received the work electronically, the person or entity +providing it to you may choose to give you a second opportunity to +receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy +is also defective, you may demand a refund in writing without further +opportunities to fix the problem. + +1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth +in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO OTHER +WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO +WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. + +1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied +warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. +If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the +law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be +interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by +the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any +provision of this agreement shall not void the remaining provisions. + +1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the +trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone +providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance +with this agreement, and any volunteers associated with the production, +promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works, +harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, +that arise directly or indirectly from any of the following which you do +or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm +work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any +Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause. + + +Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm + +Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of +electronic works in formats readable by the widest variety of computers +including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists +because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from +people in all walks of life. + +Volunteers and financial support to provide volunteers with the +assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's +goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will +remain freely available for generations to come. In 2001, the Project +Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure +and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. +To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation +and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 +and the Foundation web page at https://www.pglaf.org. + + +Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive +Foundation + +The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit +501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the +state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal +Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification +number is 64-6221541. Its 501(c)(3) letter is posted at +https://pglaf.org/fundraising. Contributions to the Project Gutenberg +Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent +permitted by U.S. federal laws and your state's laws. + +The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S. +Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered +throughout numerous locations. Its business office is located at +809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email +business@pglaf.org. Email contact links and up to date contact +information can be found at the Foundation's web site and official +page at https://pglaf.org + +For additional contact information: + Dr. Gregory B. Newby + Chief Executive and Director + gbnewby@pglaf.org + +Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg +Literary Archive Foundation + +Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide +spread public support and donations to carry out its mission of +increasing the number of public domain and licensed works that can be +freely distributed in machine readable form accessible by the widest +array of equipment including outdated equipment. Many small donations +($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt +status with the IRS. + +The Foundation is committed to complying with the laws regulating +charities and charitable donations in all 50 states of the United +States. Compliance requirements are not uniform and it takes a +considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up +with these requirements. We do not solicit donations in locations +where we have not received written confirmation of compliance. To +SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any +particular state visit https://pglaf.org + +While we cannot and do not solicit contributions from states where we +have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition +against accepting unsolicited donations from donors in such states who +approach us with offers to donate. + +International donations are gratefully accepted, but we cannot make +any statements concerning tax treatment of donations received from +outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. + +Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation +methods and addresses. Donations are accepted in a number of other +ways including including checks, online payments and credit card +donations. To donate, please visit: https://pglaf.org/donate + + +Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic +works. + +Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm +concept of a library of electronic works that could be freely shared +with anyone. For thirty years, he produced and distributed Project +Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support. + +Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed +editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S. +unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily +keep eBooks in compliance with any particular paper edition. + +Most people start at our Web site which has the main PG search facility: + + https://www.gutenberg.org + +This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, +including how to make donations to the Project Gutenberg Literary +Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to +subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks. + +*** END: FULL LICENSE *** + diff --git a/16411-8.zip b/16411-8.zip Binary files differnew file mode 100644 index 0000000..82eaad5 --- /dev/null +++ b/16411-8.zip diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6312041 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This eBook, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..8c4f601 --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1,2 @@ +Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for +eBook #16411 (https://www.gutenberg.org/ebooks/16411) |