diff options
Diffstat (limited to '16391-h')
| -rw-r--r-- | 16391-h/16391-h.htm | 4692 | ||||
| -rw-r--r-- | 16391-h/images/vanhan1.jpg | bin | 0 -> 27141 bytes | |||
| -rw-r--r-- | 16391-h/images/vanhan2.jpg | bin | 0 -> 21846 bytes | |||
| -rw-r--r-- | 16391-h/images/vanhan3.jpg | bin | 0 -> 17130 bytes |
4 files changed, 4692 insertions, 0 deletions
diff --git a/16391-h/16391-h.htm b/16391-h/16391-h.htm new file mode 100644 index 0000000..02d149e --- /dev/null +++ b/16391-h/16391-h.htm @@ -0,0 +1,4692 @@ +<!DOCTYPE HTML PUBLIC "-//W3C//DTD HTML 4.01 Transitional//EN"> +<html> +<head> +<meta http-equiv="Content-Type" content="text/html; charset=ISO-8859-1"> +<title>Vanhan päiväkirjan lehtiä, kirjoittanut Berta Edelfelt</title> +</head> +<body> + + +<pre> + +The Project Gutenberg EBook of Vanhan päiväkirjan lehtiä, by Berta Edelfelt + +This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with +almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or +re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included +with this eBook or online at www.gutenberg.org + + +Title: Vanhan päiväkirjan lehtiä + Episodi J. L. Runebergin elämästä + +Author: Berta Edelfelt + +Commentator: Werner Söderhjelm + +Release Date: July 30, 2005 [EBook #16391] + +Language: Finnish + +Character set encoding: ISO-8859-1 + +*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK VANHAN PÄIVÄKIRJAN LEHTIÄ *** + + + + +Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed +Proofreaders Europe. + + + + + + +</pre> + +<center><h1>VANHAN PÄIVÄKIRJAN LEHTIÄ</h1> + +<h2>EPISODI J. L. RUNEBERGIN ELÄMÄSTÄ</h2> +<p> </p> + +<h2>Berta Edelfelt</h2> +<p> </p> + +<h2>Johdannon kirjoittanut +Werner Söderhjelm</h2></center> +<p> </p> + +<h3>Ensimmäisen kerran julkaissut<br> +Kustannusosakeyhtiö Otava 1922.</h3> + + +<p> </p> + +<center> +<table cellpadding=3 cellspacing=3 border=0> +<tr> +<td><img src="images/vanhan1.jpg" alt="Emilie Björkstén"></td> +</tr><tr> +<td><center>EMILIE BJÖRKSTÉN<br> +70-vuotiaana</center></td> +</tr> +</table> +</center> + + +<p> </p> + +<center><h2>JOHDANTO</h2></center> +<p> </p> + +<center><h3>I</h3></center> + +<p>Kerran, niin kertoo perimätieto, kun Runebergin kodissa Porvoossa eräät +hänen läheisimmät ystävänsä laskivat leikkiä hänen monista +rakastumisistaan ja »niistä erilaisista asteista, joita hän itsekullekin +oli kustantanut», improvisoi runoilija, hetkisen kuunneltuaan, tämän +usein lainatun säkeistön:</p> + +<TABLE CELLPADDING=0 CELLSPACING=0 BORDER=0 ALIGN="CENTER"> +<TR><TD ALIGN="LEFT" VALIGN="TOP"> +<p>Älskat har jag många, många, än en ful och än en skön,<br> +Unga, gamla, korta, långa, vilken blev väl sen min lön.<br> +Tvenne feta, resten skrikor: en Augusta, en Sofi,<br> +Två Marior, två Fredrikor och en Emili.</p> +</TD></TR> +</TABLE> + +<p>Kotona puhuttiin näistä rakastumisista hyvin vapaasti, sekä niiden +kestäessä että jälkeenpäin, ja Runebergin oma leikillisen avomielinen +tapa käsitellä niitä taittoi kärjen toisten pahoilta ajatuksilta. Rouva +Runeberg sanookin, kun hän muistelmissaan koskettelee tätä, että +»ylipäätään hänen puoleltaan tämä lemmiskely ei useinkaan ollut niin +vakavasti tarkoitettua, vaikkakin ihmiset siitä hieman hälisivät ja +vaikkakin ne, jotka olivat sen esineinä, olivat välistä kylliksi +lapsellisia tunteakseen itsensä niin imarrelluiksi hänen +huomaavaisuudestaan, että he pitivät pientä mielikuvaleikkiä suurena +intohimona». (Helena Westermarck: Fredrika Runeberg, s. 71.) Tämä +käsitys on tullut määrääväksi, ja epäilemättä se on pääasiassa oikea, +huolimatta siitä, että sen on vakiinnuttanut henkilö, joka voi näyttää +vähimmin puolueettomalta, runoilijan oma vaimo. Kenties yhtyneenä +jonkinlaiseen vastenmielisyyteen kuvitella mitään muuta tämä selittää +sen, että Runebergin elämäkerran kirjoittaja, J. E. Strömborg, joka +muuten niin huolellisesti ja melkeinpä päivä päivältä kuvaa runoilijan +elämän pienimmätkin tapahtumat, ei näille episodeille anna teoksessaan +mitään merkitsevää sijaa. Kun kirjallisuushistorioitsijatkaan eivät ole +kiinnittäneet erikoisempaa huomiota runoilijan elämäkerran eroottiseen +puoleen, on äsken mainittu vakiintunut traditsio, siihen varmaan ollut +osaltaan syynä, kun vielä lisäksi on ollut puute luotettavasta +aineistosta. Mutta tärkeintä on kuitenkin tässä ollut, että koko +Runebergin tuotannossa, lukuunottamatta varhaisromanttista +nuoruusrunoelmaa Svartsjukans nätter, kihlausrunoja Friggalle ja +enintään paria muuta, ei huomaa mitään vaikutelmia näistä elämyksistä. +Ne jäljet, joita Goethen »flammat», – käyttääksemme tuota Runebergin +piireissä suosittua epämiellyttävää sanaa – jättivät hänen runouteensa, +eivät tosin ole erityisemmin monet eivätkä syvät; mutta on siellä +kuitenkin Lida-runot rouva von Steinille ja Suleika-laulut Marianne von +Willemerille, ja jotakin sen tapaista saa turhaan etsiä Runebergilla. +Tämähän näyttää antavan hänen runoilijaluonteensa kuvaajille tarpeeksi +syytä sivuuttaa hänen mielenkiintonsa noihin »moniin, moniin». Se ei ole +mitenkään vaikuttanut hänen runoilijapersoonallisuutensa muodostumiseen, +ja sen sisin olemus on jälkimaailmalle jäänyt hämäräksi.</p> + +<p>»Ylipäätään ei useinkaan niin vakavasti tarkoitettua», sanoo rouva +Runeberg hänen suhteestaan mielitiettyihinsä; täytyy myöntää, että tähän +sangen epäröivään sanamuotoon sisältyy jonkun verran pidättyväisyyttä. +Niinpä kertookin rouva Runeberg itse tuosta ensimmäisestä Mariasta, +Saarijärven morsiamesta, että sen jälkeen kuin hänellä ei enää ollut +sijaa runoilijan sydämessä, tämä kuitenkin katsoi kunniansa vaativan +olemaan peräytymättä, eikä rouva Runeberg tahdo puhua »niistä +taisteluista ja suruista, joita tämä aiheutti» (kirjoittamani +elämäkerta, II, 538). Se oli tosin nuoruusromantiikkaa, mutta olihan se +kuitenkin varsin paljon. Muistelihan hän ensimmäistä Fredrikaa, +(»Nordanbruden») vielä vanhuudessaankin ja lähetti tälle avustusta, kun +hän oli puutteessa. Toinen Maria, Maria Prytz, hänen entinen oppilaansa, +oli hänen avioliittonsa ensimmäisinä vuosina Helsingissä yksi +Lauantaiseuran naisia ja vieraili myöhemminkin runoilijan kodissa +Porvoossa. Maria Prytz kuoli kolmenkymmenenkolmen vuotiaana Turussa +1849, ja runoilija otti jäähyväiset häneltä hänen kuolinvuoteensa +ääressä. Tätä naista tässä julkaistujen päiväkirjanlehtien +kirjoittajatar tarkoittaa, kun hän puhuu jostakusta, »jolle hän oli +mustasukkainen aina hulluuteen saakka», ja päiväkirjan julkaisijattaren +tiedonannon mukaan on Runeberg vielä vanhana ja sairaana sanonut hänelle +tästä nuoruudenrakkaudestaan: »Hän oli alttiimpi kuin sinä, hänen +mielestään en minä koskaan rakastanut liiaksi.» Vaikkakin tämä olisi +ollut lausuttu kevyen leikillisesti, viittaa kaikki siihen, että tämä +kaunis ja ylpeä nainen, intohimoisine luonteineen, herkkine +mielenlaatuineen ja runollisuuden siivittämine luonnonpalvontoineen, +merkitsi Runebergille paljoa enemmän kuin »pientä mielikuvaleikkiä» ja +että, kuten myöskin elämäkerrassa olen viitannut (I, 304), tässä oli +kysymyksessä molemminpuolinen, syvä ja lämmin suhde. Tästä suhteesta +puhuttiin paljon, kertoo eräs samanaikuinen muistiinpano, ja jos tämä +nuori nainen säästyi siltä katkeralta moitteelta, joka sittemmin tuli +Emilie Björksténin osaksi, tapahtui se siitä syystä, että otettiin +huomioon hänen sairautensa (keuhkotauti) ja että hänen aikainen +kuolemansa toi mukanaan sovitusta ja unhoa. Hänen sanotaan olleen +mallina ylioppilaan sisarelle Runebergin Hannassa, ja eräs erinomaisen +kaunis luonnonkuva, jota Runeberg on käyttänyt Vanhan puutarhurin +kirjeissä, on hänen kynästään lähtöisin (Strömborg: Biogr. anteckn. IV, +1, 176). Hän on epäilemättä se varhaisempain aikojen rakastettu, jota +Fredrika Runeberg lähinnä ajattelee, kun hän edellä lainatuissa sanoissa +näyttää tekevän eräitä poikkeuksia. – Augusta (Lundahl), älyllä ja +taiteellisilla lahjoilla runsaasti armoitettu Lauantaiseuran ihastuttava +kaksikymmenvuotias »Hebe», oli J. J. Nervanderin suuri rakkaus eikä +Runebergin, niin paljon kuin tämä ihailikin häntä. Sofi (Kellgren) taas +oli vain hyvä ystävätär ja sukulainen. Ja vihdoin »Emili», joka ei ilman +tarkoitusta ole viimeisenä järjestyksessä – Emilie Björkstén, jonka +pitkä, onnenhurmaa ja tuskaa tulviva rakkaustarina on täyttänyt tuon +vanhan päiväkirjan lehdet hänen palavan sielunsa purkauksilla ja +lopuksi, kahdenkymmenen vuoden liekehtelyn jälkeen, kauniilla ja +syvällisen vakavilla ilmaisuilla siitä kohtaloon alistumisesta, jolla +hän luopuu siitä, mikä ei voinut jatkua tulematta hänelle +ylivoimaiseksi.</p> + +<p>Strömborg kertoo Elämäkerrallisissa muistiinpanoissaan (IV, 1, 274 ja +seur.) Emilie Björksténistä, tämän kuvailtua ensimmäistä tapaamistaan +Runebergin kanssa (1838): »Hän oli silloin viisitoistavuotias, kaunis ja +unelmoiva, täynnä tulta ja viehkeyttä ja sydän alttiina kaikelle +suurelle ja kauniille elämässä.» Ja Strömborg lisää: »Kirjailijattaren +antoisaan ihailuun vastasi Runeberg pian lämpimällä myötätunnolla, ja +niin tuli hän huomaamattaan lisäämään niiden lemmittyjen lukua, jotka +eri aikoina olivat runoilijan jatkuvasti nuorekkaan ja tunnekylläisen +sydämen ylitsevuotavan lämmön johdattimina. Lukuunottamatta rouva +Runebergia, joka aina oli ja pysyi hänen ’hjärtemutter’inaan – +Runebergin käyttämä kuvaava nimitys – ja joka vallitsi koko taloa ja +oli kaiken kilpailun yläpuolella, lienee kirjailijatar Runebergin +mielitiettyjen joukossa mainittava lähinnä Maria Prytziä... Lopulla +1840-lukua ja seuraavan vuosikymmenen alussa oli Runeberg verrattain +vilkkaassa kirjevaihdossa kirjailijattaren kanssa. Eräässä näistä +kirjeistä kirjoitti runoilija muun muassa, että tämä hänelle oli +’enemmän kuin kevät ja järvi ja kukat ja toukokuut’... Runebergin +kodissa oli ja pysyi hän ... myöskin Runebergin sairauden aikana usein +nähtynä vieraana, ja rouva Runebergin kanssa hän oli vilkkaassa +kirjevaihdossa 1850-luvun keskivaiheilta aina rouva Runebergin kuolemaan +saakka. Kirjailijatar lopettaa kuvauksensa niillä säkeistöillä, jotka +Runeberg heidän tuttavuutensa ensi vuosina kirjoitti hänen +muistokirjaansa. Kun ne erittäin hyvin luonnehtivat Runebergin +hyväntahtoista ja leikkisää tapaa seurustella hänen ja muiden nuorten +tyttöjen kanssa, lainaamme ne tähän. Ne kuuluvat:</p> + +<TABLE CELLPADDING=0 CELLSPACING=0 BORDER=0 ALIGN="CENTER"> +<TR><TD ALIGN="LEFT" VALIGN="TOP"> +<p>Vad mängd bekanta ren du hunnit samla,<br> +En vän från varje stad, från varje ort!<br> +Ser du dem hos dig alla? Nya, gamla?<br> +Säg, eller väntar du blott deras kort?</p> + +<p>Besinna dock, om hela denna skara<br> +En gång begärde att bli tagen mot,<br> +Hur brydd du skulle, som värdinna vara<br> +Att få serveringen på artig fot!</p> + +<p>Och om också ett ord, en min med mera<br> +Av socker ficks ihop åt en och var,<br> +Hur ville du väl alla härbergera<br> +Då två små kamrar blott ditt hjärta har?</p> + +<p>Men allra värst, hur gick det väl på stället<br> +Om, bäst man sluppit in, han kom burdus,<br> +Den rätte ägarn, som rår om hotellet,<br> +Och ville vara ensam i sitt hus?</p> + +<p>Det bleve artigt nog att se oss vandra<br> +För hans kapris på dörren par om par!<br> +Dock gärna, gärna må vi gå, vi andra,<br> +Blott lugn och glädje bli med honom kvar.»</p> +</TD></TR> +</TABLE> + +<p>Strömborgin yllälainatuissa riveissä asetetaan Emilie Björksténin ja +Runebergin välinen suhde tuon aikaisemmin mainitun traditsion +puitteisiin, joka ilmenee rouva Runebergin antamassa kuvassa runoilijan +lemmensuhteista. Jos tahtoo pitää todistusvoimaisina muistokirjan +säkeistöjä »heidän tuttavuutensa ensi vuosilta», niin tukevathan ne +jossakin määrin tuota yleistä käsitystä, vaikkakin edellä esitetty +kaunis rivi Runebergin kirjeessä tuntuu puhuvan toista kieltä. Siihen +aikaan, jolloin minä pyrin syventymään runoilijan elämänvaiheisiin, +tunnustelin traditsion jälkiä erikoisesti tähän suhteeseen nähden, mutta +kohtasin kaikkialla saman käsityksen. Tosin sai juuri tähän kohtaan +kuulla sovellutettavan sitä, josta rouva Runeberg sanoo, että »ihmiset +hieman hälisivät siitä» – pimeistä iltakävelyistä ja suudelmista +kadunkulmissa tai muissa enemmän tai vähemmän rauhoitetuissa paikoissa +– mutta lopputulos oli kuitenkin se, että kaikki oli ollut pelkkää +ystävyyttä, joka yhtä paljon ulottui Runebergin puolisoon ja jossa +pieniä hellyydenosoituksia lukuunottamatta – siihen aikaan ne olivat +sallittuja ystävien kesken – ei ollut mitään sopivaisuuden rajoja +rikkovaa muuta kuin Emilien kylläkin peittelemätön, »hupsu» +hurmaantuminen.</p> + +<p>Emilie Björksténin muistiinpanot olivat vielä silloin seitsemällä +sinetillä lukittu kirja, ja oli tuskin toivoa siitä, että sitä koskaan +julkaistaisiin. Runebergin lukuisat kirjeet hänelle olivat talletettuina +Helsingissä, ja testamentin määräys kielsi niitä aukaisemasta, ennenkuin +viisikymmentä vuotta oli kulunut hänen kuolemastaan. Se katsaus hänen +tunnemaailmaansa, jonka seuraavat sivut meille tarjoavat, tulee +oleellisesti muuttamaan käsitystämme hänestä ja hänen suhteestaan +Runebergiin sekä tämän suhteesta häneen. Me tulemme näkemään, että hän +hyvin pitkän ajan kuluessa vangitsi runoilijan tunteita voimakkaammin +kuin olisimme voineet aavistaakaan, ja sen kautta tulee myöskin +Runebergin olemuksessa paljastumaan eräs puoli, jota tähän saakka hänen +elämänsä ja hänen persoonallisuutensa kuvauksessa vain ohimennen on +kosketeltu.</p> + +<p>Julkaisijatar on kuvannut päiväkirjan kohtaloita ja niitä syitä, jotka +ovat saaneet hänet tekemään nämä otteet tunnetuiksi. Hän on onnellisesti +punonut yhteen poimintonsa referaattien ja viittausten avulla sekä +liittänyt niihin kirjailijatarta koskevia selityksiä ja mietteitä. +Merkittävää näissä lisäyksissä on kaiken kaunistelemisen karttaminen: +eräitä heikkoja puolia jopa alleviivataankin erikoisesti. Mutta +julkaisulla on kuitenkin tehty Emilie Björksténin muistolle kieltämätön +palvelus. Onhan tämä hänen suuren tunne-elämyksensä tunnustus ennen +kaikkea kappale naisen elämän historiaa. Se huvittaa ja liikuttaa meitä +vivahteluissansa leikistä vakavaan, romanttisesta haltioitumisesta +selväkatseiseen havahtumiseen, ja päinvastoin, kaikki hänen itsensä +väkevän välittömästi ja havainnollisesti erittelemänä sekä oivallisiin +puitteisiin pukemana. Se huipentuu lopuksi inhimillisesti järkyttävään +epilogiin, missä taistelu rauhan ja selvyyden saavuttamiseksi on +taisteltu loppuun, ja tämän heijastuminen kirjailijattaren sanoissa +vaikuttaa yhtä voimakkaasti kuin taiteellisesti harkittu kuvaus. +Mielenkiintoamme häneen tai hänen henkilöllisyytensä merkitystä ei +suinkaan vähennä se seikka, että mies, joka sitoo hänet itseensä +vuosikymmenien kuluessa, joka alati valaa öljyä hänen liekkiinsä eikä +voi olla ilman häntä, kun hän tahtoo paeta pois hyllyvältä pohjalta – +että se mies on Johan Ludvig Runeberg. Ja mitä runoilijaan tulee, +muodostavat kirjailijattaren muistiinpanot joka tapauksessa +todistuskappaleen, jota vaille ei tahtoisi jäädä. Ei ole tosin kysymystä +siitä, että tämä lisä hänen elämäkertaansa loisi jotakin uutta +valaistusta hänen runouteensa – kuten tapahtui, kun vihdoinkin +uskallettiin ilmaista, mitä oli liikkunut sisimmällä Tegnérin +tunne-elämässä; korkeintaan antaa se taustan hänen tuotannolleen eräänä +määrättynä ajanjaksona. Mutta se täydentää kuvaamme Runebergista, tuota +kuvaa, josta kaiken maallisen yläpuolelle korotetussa ylevyydessään ja +sädekehän ympäröimässä suuruudessaan monen mielestä kenties välistä +puuttuu inhimillisiä piirteitä. Että se, mitä Strömborg niin oikein +nimittää runoilijan »jatkuvasti nuorekkaan ja tunnekylläisen sydämen +ylitsevuotavaksi lämmöksi», olisi saanut tyydyttävän johdattimen vain +»hyväntahtoisessa ja leikkisässä» kuhertelussa, ei ole osoittautunut +yhtäpitäväksi hänen voimakkaan luontonsa kanssa. Emilie Björksténin +päiväkirja osoittaa joka tapauksessa, että tämä ylitsevuotava lämpö pani +liikkeelle voimakkaampia ja kestävämpiä virtauksia.</p> + +<p>Mutta kaikesta tästähän se puhuu kyllin itse puolestaan. Kun +julkaisijatar on toivonut, että minä varustaisin hänen julkaisunsa +johdannolla, voin tässä suhteessa ainoastaan viitata siihen ja hänen +omaan esipuheeseensa. Tehtäväkseni jää niinmuodoin vain historiallisesti +täyttää puitteet sekä liittää tekstiin muutamia reunamuistutuksia.</p> +<p> </p> + +<center><h3>II</h3></center> + +<p>Emilie Björksténiä pitivät hänen monien oivallisten ominaisuuksiensa +vuoksi suuressa arvossa ne, jotka tunsivat hänet läheltä eivätkä +kuitenkaan olleet sokeita hänen heikkouksilleen. Hänellä oli eloisa ja +nopea ymmärrys ja hyvä huomiokyky, hän oli erittäin hauska seuraihminen, +leikillinen ja iloinen, myöskin pelkässä naisseurassa, niin että hänen +juttujensa kuulijat olivat »katketa naurusta». Hän tunsi uskomattoman +paljon ihmisiä, tarkkasi heitä ulkoa ja sisältä ja kuvaili heitä mitä +hupaisimmalla tavalla. Ja kuitenkaan ei hän koskaan ollut ilkeä eikä +koskaan puhunut pahaa kenestäkään. Tämä antoi hänelle jo erikoisaseman +tuossa pikkukaupungissa, joka, kuten kaikki sellaiset, oli tietenkin +oikea juorupesä. Lisäksi tuli vielä, että hän senaikaiselle naiselle +sangen harvinaisella innolla otti osaa mitä erilaatuisimpien älyllisten +kysymysten pohtimiseen ja, täysin tuntien lujan asemansa herrojen +keskuudessa, minne hän tulikin, uskalsi heitellä esiin paradokseja ja +mahdottomuuksia, joista väiteltiin, joita ihailtiin tai ivattiin, mutta +jotka aina huvittivat. Hän luki kaikkea taivaan ja maan välillä ja +kaikilla kielillä, etupäässä luonnollisesti kaunokirjallisuutta: hänen +päiväkirjansa, sanoo julkaisijatar, vilisee kirjailijanimiä ja +lainauksia, Shakespeare, Goethe, Schiller, Victor Hugo, George Sand, ja +erikoisesti Byron – jonka muotokuvassa hän oli huomaavinaan +yhtäläisyyttä Runebergin kanssa! Mutta tämä älyllinen ja kirjallinen +harrastus, joka oli sammuttamattomampi kuin mikään muu tässä palavassa +olemuksessa, perustui tosi taiteelliseen lahjakkuuteen, joskaan hänen +makunsa ei saanut tilaisuutta kehittyä ja joskin ajansuunta johdatti sen +usein harhapoluille. Hän oli hyvin soitannollinen, ei laiminlyönyt +ainoatakaan konserttia ja lauloi itse. Hänen päiväkirjassaan on kaksi +pikku piirrettä, jotka ovat todistuksena hänen taiteellisesta +vaistostaan. Kun hän kertoo seurustelustaan Marcus Larssonin kanssa +Runebergin luona, mainitsee hän, kuinka Larsson tahtoi ruveta muuttamaan +jotakin eräässä maisemaharjoitelmassa, jonka joku hänen ystävättäristään +oli tehnyt ja antanut hänelle, ja kuinka hän yksinään ja vastoin +Runebergin mielipidettä puolusti maalaajattaren oikeutta ilmaista +ajatuksensa, ennenkuin mitään sellaista sai tapahtua. Ja kun Runeberg +luonaan pidetyssä musikaalisessa juhlassa, joka on kuvattu heti sen +jälkeen, improvisoi runon, sanoo hän, huolimatta siitä, että sen tekijä +oli hänen ihailemansa mestari, huolimatta kuohuilevasta tunnelmasta ja +omasta huomatusta asemastaan tilaisuudessa, että siinä »ei ollut mitään +erikoista» – huono säkeistö tuossa pikku pätkässä loukkasi häntä heti. +Että hän omissa tuotteissaan ei voinut tehdä oikeutta tälle +taiteelliselle vaistolleen, on toinen asia.</p> + +<p>Alituisesti, kertoo eräs nuorempi ystävätär hänestä, houkutteli häntä +hänen vilkkautensa harkitsemattomiin ja varomattomiin tekoihin, jotka +tosin eivät olleet erikoisemmin merkityksellisiä, mutta jotka +pikkukaupungin näkökulmalta katsottuina olivat yllättäviä. Hyvää +tarkoittavat ja tyrmistyneet tädit keräytyivät silloin hänen +ympärilleen, musersivat hänet peloituksillaan ja saivat hänet lupaamaan +parannusta. Seuraavalla kerralla hän oli kaiken tämän unohtanut. +Samanikäiset ihailivat häntä, mutta eihän tuntunut aina hauskalta olla +pakotettu astumaan varjoon hänen tieltään ja näkemään, kuinka hän heti +iski kiinni parhaaseen, missä vain sellainen oli tarjolla, ja piti sen +omanaan. Se mikä kuitenkin vähimmän miellytti hänessä, oli hänen +epävakaisuutensa, pieni turhamaisuus, jolle hänen ainainen suuri +menestyksensä miesmaailmassa antoi virikettä, ja vanhoilla päivillä +eräänlainen pinnallisuus hänen jo Runebergin aikana ilmenneessä, mutta +silloin vakavammassa uskonnollisuudessaan. Hänen mielenlaatunsa +liikakiihoittuneisuus oli hyvin tyynienkin ihmisten mielestä »hysteriaa» +ja teki hänet heille jotakuinkin käsittämättömäksi ilmiöksi.</p> + +<p>Kun Emilie Björkstén viisitoistavuotiaana tuli Porvoon seuraelämään, oli +hän jo lopettanut koulun, ja tiedettiin, että hän kouluaikanaan oli +kirjoittanut 1000-sivuisen romaanin. Myöhemmin supistui hänen +kirjallinen tuotantonsa vähemmän laajoihin teoksiin, mutta ne pääsivät, +päinvastoin kuin kouluromaani, ulos maailmaan.</p> + +<p>Runebergin oma rohkaisu näyttää antaneen hänelle uskallusta seuraamaan +taipumuksiaan tässä suhteessa. Eräässä kohden päiväkirjaa, mikäli +minulle on ilmoittanut julkaisijatar, jolta aikaisemmin oli jäänyt tämä +paikka huomaamatta, hän kertoo eräästä tilaisuudesta 22 p:nä marraskuuta +1852: »<i>Hän</i> oli lukenut viimeiset pikku lauluni ja puhui niistä mitä +suurimmalla osanotolla. Hän sanoi ääneen: ’Ne ovat erinomaisen +kauniita.’ Sitä en olisi sentään voinut uskoa. ’Onko se mahdollista?’ +huudahdin minä ja tartuin kiihkeästi hänen käteensä. Hän kertasi rakkaat +sanansa. ’Kiitos, kiitos’, sanoin minä puolitukahtuneella äänellä ja +riensin samassa pois, sillä tunsin ilonkyynelten nousevan silmiini. Hän +kysyi, saisiko hän näyttää niitä <i>hänelle</i> [rva R:lle], ja minä suostuin +siihen, vaikkakin vähän pelkään, mutta tiedänhän, että minkä hän +hyväksyy, sen hyväksyy hänkin [rva R.]. ’Sinun täytyy oikein kirjoittaa +paljon’, sanoi hän muun muassa, ’sillä kykyä sinulla kyllä on. Tule +tänne! Ole täällä ja kaikki on käyvä hyvin.’» Ei liene väärin otaksua, +että nämä rohkaisevat sanat oli esiinkutsunut enemmänkin tarkoitus +houkutella Emilietä Porvooseen kuin vakaumus hänen lahjakkuudestaan. +Myöhemmin, kun muuan näistä runoista julkaistiin eräässä sanomalehdessä, +kiiruhti eräs Emilien ystävätär ilmoittamaan hänelle, että Runeberg oli +kokonaan unohtanut lukeneensa sen ennen. Kun Emilie vetää runoilijan +tilille siitä, lohduttaa tämä häntä hellästi ja vakuuttaa heti ensi +hetkenä pitäneensä hänen laulujaan niin »hyvinä ja herttaisina».</p> + +<p>Hän on julkaissut neljä runokokoelmaa, kaksi suorasanaista +muistelmakuvausta ja yhden käännöksen. Ensimmäinen runokokoelma, +<i>Sandperlor</i>, ilmestyi toukokuun 1 p:n tienoilla 1864, siis muutamia +kuukausia Runebergin sairastumisen jälkeen. Että hän, kuten on oletettu +(Öller: Ett kvartsekel av vårt litterära liv, s. 329), jo 40-luvulla +olisi sanomalehdissä julkaissut nimettömän runon, on sangen epävarmaa. +Päiväykseltään aikaisin runo mainitussa runokokoelmassa on joka +tapauksessa »Till Runeberg, då han gästade Sverige», siis vuodelta 1851. +Se on mukailu Runebergin runosta »Till Franzén»: »Glömmer du att Suomis +lindar snöga sin blomdoft på dig ner...» j. n. e. Runo »G. J. L. +Almquist» on kirjoitettu tiedon saavuttua järkyttävästä tapahtumasta. Se +on muodoltaan moitteeton ja ilmaisee sitä suurta arvonantoa, jolla +Suomessa, eritoten Runebergin piirissä, suhtauduttiin Almquistin +runouteen:</p> + +<TABLE CELLPADDING=0 CELLSPACING=0 BORDER=0 ALIGN="CENTER"> +<TR><TD ALIGN="LEFT" VALIGN="TOP"> +<p>De »rosor» uti diktens lustgård brutna,<br> +vid Skandiens bröst de frysa bort till is.<br> +Det finns ett land, som ömmar vid Din smärta,<br> +som trycker Dina rosor mot sitt hjärta,</p> +</TD></TR> +</TABLE> + +<p>mutta loppu, jossa »kukistunutta henkeä» kehoitetaan pakenemaan murheen +maasta »taivaallisen isän lempeään helmaan», hävittää erinäisten hyvien +ajatusten aikaansaaman vaikutelman. Runo »Till Fjalars skald» herätti +huomiota ja tuli vilkkaan keskustelun aiheeksi, kun se 1855 julkaistiin +eräässä sanomalehdessä. Se on niin sanoaksemme aivan virallinen +kunnianosoitus, ja varsin arkipäiväinen. Seuraava säkeistö on siinä +paras, mikä kuitenkaan ei tahdo sanoa paljon:</p> + +<TABLE CELLPADDING=0 CELLSPACING=0 BORDER=0 ALIGN="CENTER"> +<TR><TD ALIGN="LEFT" VALIGN="TOP"> +<p>Skaldekonung! Skön Du jorden målar<br> +som den borde vara – gyllne strålar,<br> +Himlens klarhet vilar över den.<br> +I Din själ göms även himmelen!</p> +</TD></TR> +</TABLE> + +<p>Eräässä kohden päiväkirjassaan kertoo kirjailijatar Runebergin sanoneen +tästä runosta: »On merkillistä, kuinka se on ihastuttanut kaikkia.» Kun +kirjailijatar muistutti hänen mieleensä, että juuri hän itse siitä +kiittäessään oli sitä ylistänyt, vastasi hän: »Niin, niin tein +todellakin. Mutta en niin suuressa määrässä kuin kaikki muut ihmiset.» +Mitään suurempaa innostusta ei tuo lausunto juuri osoita. Mutta +kirjailijatar selostaa kohteliaisuuksia, joita hän tästä runosta on +saanut muilta huomattavilta henkilöiltä, kuten J. V. Snellmanilta, ja +Fr. Cygnaeus oli sanonut, »että näkee, että se on kirjoitettu kaksin +verroin con amore» – mikä puolestaan osoittaa, kuinka yleisesti +kirjailijattaren tunteet Runebergia kohtaan olivat tunnettuja (ilm. nti +Edelfelt). Eräässä runossa nimeltään »Störst bland dem alla», kulkevat +ohitsemme Tegnér, Franzén, Wallin, Stagnelius, Atterbom, Geijer ja +Oehlenschläger, mutta saavat väistyä syrjään Runebergin tieltä, jota he +kunnioittavat »laakerikruunuilla» ja nimittävät kuninkaakseen. +Runebergin oman runouden vaikutuksia kohtaamme jo runojen nimissä: »Vårt +fosterland», »Jägargossen», »Flyttfåglarna» – täytyy ihmetellä +kirjailijattaren rohkeutta, erittäinkin kun jo säkeistöjen rakenne +kahdessa viimemainitussa välittömästi johtaa ajatuksen esikuviin. Ainoa, +mikä herättää mielenkiintoa tässä, varmaa muotoa lukuunottamatta, +diletanttimaisessa ja useimmiten pelkkiä arkipäiväisyyksiä täynnä +olevassa kokoelmassa, on kolme persoonallista runoa, jotka kaikki +kohdistuvat Runebergiin – mutta tällä kertaa ilman että nimeä on +asetettu näkyviin!</p> + +<p>Ensimmäinen »Den nyckfulla», on luonnekuvaus tekijästä itsestään; se on +vain pantu toisen, hänen luontonsa vastakohtaisuuksia ihmettelevän +rakastajan suuhun. Muotokuvasta ei voi erehtyä, ei myöskään +rakastavaisen äänensävystä – runo on kauttaaltaan Runebergin tapaan +tehty. Koristelemattomassa rehellisyydessään tekee se miellyttävän +vaikutuksen, mutta loppukerto muunnoksineen, myönnytys eräälle tämän +ajan makusuunnalle, on sangen onneton keksintö. Koska se on +todistuskappale ja joka tapauksessa yksi kirjailijattaren kaikkein +parhaimmista runoista, painettakoon se tähän kokonaisuudessaan.</p> +<p> </p> + +<TABLE CELLPADDING=0 CELLSPACING=0 BORDER=0 ALIGN="CENTER"> +<TR><TD ALIGN="LEFT" VALIGN="TOP"> +<center><h3>Den nyckfulla.</h3></center> + +<p>Flicka! Säg vad är som vållar<br> +Att Du, fast av nycker full,<br> +Så min hela själ förtrollar,<br> +Ger mig än en stund av gull,<br> +Än av idel harm den andra;<br> +Ack, men bör jag väl Dig klandra?<br> +Ty med allt man kan förstå<br> +Att Du älsklig är ändå.</p> + +<p>Fast utur Ditt öga lågar<br> +Hjärtats djupa eld mot mig,<br> +Aldrig, aldrig dock jag vågar<br> +Lita fullt och fast på Dig.<br> +Varm Du tycks den ena dagen,<br> +Kall den andra. Och bedragen –<br> +Vill jag Dig ej förebrå;<br> +Ty Du älsklig är ändå.</p> + +<p>Än Du ler; än kan Du gråta,<br> +Tankfull är Du ock ibland;<br> +Stundom öppen, än en gåta,<br> +Tänder Du mitt bröst i brand.<br> +En Du stundom håller fången,<br> +Flere fängslar andra gången.<br> +Ljus och mörker hos Dig rå;<br> +Men Du älsklig är ändå.</p> + +<p>Än i valsens vilda yra<br> +Flyr Du bort med vågfull barm;<br> +Är ej nöjd en enda styra,<br> +Ger envar en blick så varm.<br> +Än vid stjärnors ljus du drömmer<br> +Vida världen så förglömmer,<br> +Men jag svära vill därpå<br> +Att Du älsklig är ändå.</p> + +<p>Ena timmen kan Du vara<br> +Full av liv i blick och ord;<br> +Andra timmen knappast svara<br> +På den fråga Dig blir gjord.<br> +Än av Söderns eld Du brinner,<br> +Isig köld man sedan finner<br> +I Ditt ögas klara blå,<br> +Men Du älsklig är ändå.</p> + +<p>Yr och barnslig kan Du leka;<br> +– Flicka! Sällsam är Din makt! –<br> +Med Din blick mitt hjärta smeka;<br> +Mig i bojor har Du lagt.<br> +Vek och svärmisk ena stunden,<br> +Blir Du trotsig i sekunden;<br> +Fast Du är än si, än så,<br> +Blir Du älskelig ändå.</p> + +<p>Ena stunden vill Du dröja<br> +Ständigt kvar i livets glans,<br> +Andra stunden vingen höja<br> +Upp till stjärnors gyllne krans.<br> +Flicka! Fast Du jämt mig plågar,<br> +Jag mig ständigt, ständigt frågar,<br> +Huru det sig komma må<br> +Att jag älskar Dig ändå.</p> + +<p>Svaret törs mitt hjärta viska,<br> +Glad jag lyssnar till dess röst:<br> +Gyllne korn och blommor friska<br> +Gömmes i Ditt varma bröst.<br> +Livets allvar tids nog hinner<br> +Taga bort allt ytligt skimmer<br> +Sen – när goda änglar rå –<br> +Blir Du älskligast ändå.</p> +</TD></TR> +</TABLE> + +<p>Kaksi muuta ovat suoranaisia ja intomielisiä rakkaudentunnustuksia, +jotka tietystikään eivät ole vapaat asiaankuuluvasta kirjallisesta +tartunnasta ja jotka ovat sangen ylimalkaisia, mutta kuitenkin +paikoitellen ilmaisevat, kenestä niissä on kysymys.</p> +<p> </p> +<TABLE CELLPADDING=0 CELLSPACING=0 BORDER=0 ALIGN="CENTER"> +<TR><TD ALIGN="LEFT" VALIGN="TOP"> +<center><h3>Blott Du.</h3></center> + +<p>Blott Du! Blott Du allena! Du bland alla!<br> +Dig vill jag älska, Dig, blott Dig tillbe!<br> +O! må mig världen än en dåre kalla,<br> +Förstår väl den mitt väsens väl och ve,<br> +Kan den väl djupet av mitt hjärta se?</p> + +<p>Mig tyckes stundom att jag endast drömmer<br> +Om all min kärleks underbara fröjd,<br> +Och att uppvaknandet åt mig blott gömmer<br> +Så mången sorg, fast än av mig ej röjd,<br> +På all min sällhets rika blomsterhöjd.</p> + +<p>Men när Din blick så mäktigt till mig talar,<br> +När Du mig varmt intill Ditt hjärta tar;<br> +Då all min lyckas verklighet hugsvalar<br> +Mig åter, och min själ ej ord mer har<br> +För all den sällhet som mig jorden bar!</p> +</TD></TR> +</TABLE> +<p> </p> + +<TABLE CELLPADDING=0 CELLSPACING=0 BORDER=0 ALIGN="CENTER"> +<TR><TD ALIGN="LEFT" VALIGN="TOP"> +<center><h3>Min himmel.</h3></center> + +<p>Jag jordens sorger glömmer vid din mund,<br> +O! Dit i tanken vill jag fly en stund!<br> +Där vill jag än engång min himmel finna,<br> +Än engång vid ditt hjärta glöda, brinna.<br> +Fritt kalla drivor må omkring mig stå,<br> +Ej snö, ej kyla känner jag ändå.</p> + +<p>Var finns en salighet så stor som min,<br> +Då tyst du viskar: »Dyra, jag är din!»<br> +Och då du till ditt varma bröst mig sluter<br> +Jag där en försmak ren av himlen njuter.<br> +Där är så ljust, så ljuvligt och så gott,<br> +Där allt är frid, och kärlek – kärlek blott!</p> +</TD></TR> +</TABLE> + +<p>Seuraa sitten säkeistö siitä, kuinka elämä monta kertaa tuntuu +katkeralta ja »hjärtat sjunger tyst sin klagosång», mutta silloin on +lohdullista omistaa ystävä, joka lahjoittaa hänelle taivaan maan päällä. +»Må åren tiden kasta bort – Med den min ungdom, som är skön fast kort; +Må åren svalka hjärtats heta flamma» – se ei tee mitään, on kuitenkin +jotakin, jota aika ja vuodet eivät kalvenna, ja se on muisto, ja siinä +muistossa on itse taivas!</p> + +<p>Omituista kyllä ei päiväkirjanotteista saa tietää mitään siitä, mitä +Runeberg sanoi juuri näistä runoista, jotka kuitenkin niin selvästi +olivat hänelle osoitettuja. – Runojen osaksi tulleesta vastaanotosta +kertoo kirjailijatar 19 p:nä kesäk. 1864: »Olen nähnyt pitkäaikaisen +toivomukseni täyttyvän: runokokoelmani Sandperlor on tullut +julkisuuteen. – Siinä kirjeiden paljoudessa, joka vapunpäivästä asti, +jolloin pieni runovihko ilmestyi, on minulle saapunut, olen nähnyt +pelkkää ystävällisyyttä ja kiitosta, onko se vilpitöntä vai ei, en +tiedä, sillä kuka näkee sydämen sopukkoihin? J. V. [Snellman] ja +Topelius ovat minulle lähettäneet ystävällisiä kirjeitä, jälkimmäinen +myös valokuvansa. Ah, aurinkoista aikaa ovat jonkun verran nämä viime +päivät olleet, ja se tuli kyllä tarpeeseen. Myöskin sanomalehdet ovat +vastaanottaneet nämä pienet laulut ystävällisesti, ystävällisemmin kuin +konsanaan uskalsin uneksiakaan. – <i>Hän itse</i> on F[redrikan] kautta +lähettänyt minulle ystävällisen tervehdyksen pienen kokoelmani +johdosta.» (Ilm. nti Edelfelt.) Ylipäätään oli kuitenkin +kirjailijaturhamaisuus hänelle vierasta, ja harvoin kuultiin hänen +puhuvan kirjallisista töistään.</p> + +<p>Nämä jatkuivat kuitenkin 1867 <i>Drottningar</i>-nimisellä vihkosella, joka +sisälsi kaksikymmentäneljä pientä runoa yhtä monesta ruhtinaallisesta +naisesta aina Semiramiksen ajoilta Hortense Beauharnais’hen saakka. +Kokoelma, joka ilmestyi tukholmalaisen kustantajan painattamana, oli +»omistettu Hänen Majesteetilleen Ruotsin ja Norjan leskikuningattarelle +Josefinalle» seuraavin säkein:</p> + +<TABLE CELLPADDING=0 CELLSPACING=0 BORDER=0 ALIGN="CENTER"> +<TR><TD ALIGN="LEFT" VALIGN="TOP"> +<p>En ton från Finlands undangömda skar<br> +Till Dig, o Drottning, över havet klingar,<br> +Ett ödmjukt hjärtas hyllning han Dig bär<br> +Och det är kärlek, som hans flykt bevingar;<br> +Det är en diktarinnas blyga bön<br> +Till en den ädlaste av hennes kön.</p> +</TD></TR> +</TABLE> + +<p>Tämän runomuotoisen kronikan jälkeen, jolla ei ole mitään runollista +arvoa ja jonka kohtalosta muuten en tiedä mitään, seurasi 1871 sikermä +suorasanaisia kuvauksia, <i>Några Minnen av e***</i> (nimimerkki, jota hän +käytti aina). Niillä on mielenkiintonsa niissä esiintyvien henkilöiden +vuoksi, vaikkakin todellisuuskuvaus välistä on vähemmän tukevaa ja +täsmällistä kuin toivoisi ja tunteellinen ote ikäänkuin tulee +pääasiaksi. Kuitenkin on esim. kertomuksessa hänen ensimmäisestä +tapaamisestaan Runebergin kanssa eräissä häissä 1839 (oikeastaan 1838) +– »Första gången» – näyttämö varsin havainnollinen ja samoin se +luonnos, jossa hän, laajemmin kuin päiväkirjassa, kuvaa soitannollista +illanviettoa Runebergin luona Marcus Larssonin seurassa. Vielä kahdessa +muussa palasessa on Runeberg päähenkilönä: hänen hopeahäistänsä +kerrotaan, ja viimeisenä on kuvaus hänen sairasvuoteeltaan – »Sista +gången» on kirjailijattaren antama otsikko sille, siinä hän ottaa +jäähyväiset runoilijalta. Suurella ja tahdikkaalla itsehillinnällä hän +välttää näissä muistelmissa jokaista vihjausta sisimpiin tunteisiinsa, +ainoastaan lämmin ihailu ja ensimmäisessä kohtauksessa nuoruuden +haavemieli puhuvat. – Kahdessa muussa luonnoksessa on keskipisteenä +Fredrik Pacius – yksi Emilie Björksténin hyvin innokkaita ihailijoita +– ja kahdessa viimeisessä vihdoin tarjotaan nähtäväksemme sisäkuvia +Topeliuksen ja Fredrik Cygnaeuksen kodista.</p> + +<p><i>Ännu en gång</i> on nimenä seuraavalla runokokoelmalla, joka ilmestyi +muutamia kuukausia Runebergin kuoleman jälkeen 1877 ja oli »omistettu +runoilija Runebergin leskelle kunnioituksella ja rakkaudella». Sen +sisällys on kovin mitätöntä ja persoonatonta, ja ainoastaan yksi runo, +»Runebergs stuga» – josta runoilija hänelle oli sanonut, että se hänen +kuolemansa jälkeen tulisi olemaan hänen leski-asuntonsa – kohdistuu +välittömästi runoilijaan. Mutta siinä on omistuksena eräs palanen +Fredrika Runebergille, joka on kylläkin merkillepantava. Siitä henkii +miltei kiihkomielinen kiintymys tähän, ja vaikkakin sekä päiväkirjasta +että Fredrikan kirjeistä voi nähdä, kuinka lähelle toisiaan nämä kaksi +naista jo Runebergin viimeisenä elinaikana olivat tulleet, ei voi torjua +luotaan sitä vaikutusta, että tuossa nöyrän lämpimässä äänensävyssä on +jotakin anteeksiantoa rukoilevaa. Runo osoittaa kuitenkin samalla, +kuinka yhteisen tappion tuska yhdisti heitä. Se kuuluu:</p> + +<TABLE CELLPADDING=0 CELLSPACING=0 BORDER=0 ALIGN="CENTER"> +<TR><TD ALIGN="LEFT" VALIGN="TOP"> +<p>Ödmjukt, vördnadsfullt dig här jag räcker<br> +Mina toners blyga hyllning nu,<br> +Och min famn med kärlek mot dig sträcker,<br> +Var mig blid som förr, du dyra, du!</p> + +<p>»Döden skiljer ej, men den förenar<br> +Fastare det band som knöts engång.»<br> +Så du sade; liksom sorgen renar<br> +Själen, under livets pilgrimsgång.</p> + +<p>Så hav tack, du stora, ädla hjärta<br> +För de ord du gav mig såsom tröst<br> +Då jag nedböjd av min djupa smärta<br> +Trycktes mot ditt rika, varma bröst.</p> + +<p>Älskade! jag ord, ej toner äger<br> +För att tolka vad för mig du är;<br> +Vad du var och städs förblir; jag säger<br> +För mycket ej om lov jag dig hembär.</p> + +<p>Men jag får ej säga vad jag känner,<br> +Jag det icke kan, ty tankars mängd<br> +Mig bestorma, och i hjärtat bränner<br> +Tåren, sucken, smärtan innestängd.</p> + +<p>Du förstår mig dock, och därför vågar<br> +Dig, som minnas skall en eftervärld,<br> +Här en själ, som tacksamt för dig lågar,<br> +ödmjukt ägna denna ringa gärd.</p> +</TD></TR> +</TABLE> + +<p>Lopuksi ilmestyi vielä 1886 runokokoelma, <i>De sista</i>, joka on vahvasti +uskonnollissävyinen ja, kuten edellinenkin, tulkitsee vaikutelmia +musikaalisista elämyksistä ja siten osoittaa, kuinka tämä harrastus +Emilie Björksténissä pysyi elävänä hänen vanhuuden päiviinsä saakka.</p> + +<p>Mitään asemaa Suomen kirjallisuudessa ei hän tällä +kirjailijatoiminnallaan kuitenkaan saavuttanut, ja kaikista hänen +julkaisuistaan sai ainoastaan »muutamia muistelmia» sisältävä kirja +suhteellisen laajan lukijapiirin – siihen liittyi myöhemmin erityisenä +julkaisuna ilmestynyt <i>Minne från Björkudden</i>. Sitävastoin oli hän +ainakin nuoremman sukupolven keskuudessa hyvin tunnettu ja suuressa +arvossa pidetty ahkerasta avustustyöstään Topeliuksen perustamassa +lastenlehdessä Trollsländan’issa. Sen vuoksi hän herätti niin tavatonta +mielenkiintoa, aina kun hän tuli käymään Viipuriin, missä hän usein +oleskeli veljensä luona, ja jännitys ja uteliaisuus lisääntyi vielä +siitä, että hän todenmukaisissa kotikuvauksissaan Trollsländan’issa oli +siirtänyt veljensä lapset nimineen kaikkineen kirjallisuuteen, nuo, +jotka olivat omia tovereitani ja jotka täten tuntuivat saaneen osakseen +huomattavan kunnian ja tulleen melkein kuolemattomiksi. Tästä kai +johtunee, että minä niistä harvoista kerroista, jolloin hänet näin, niin +selvästi muistan hänen hienot, uurteiset kasvonsa, hänen hiljaisen +eloisan olemuksensa ja hänen valkoisen huntumyssynsä.</p> +<p> </p> + +<center><h3>III</h3></center> + +<p>Kun vanhemman sukupolven keskuudessa Emilie Björksténin ja Runebergin +ystävyys on tullut puheenaineeksi, on kernaasti huomautettu, että +ensinmainittu liikakiihoittuneine, jopa »hysteerisine» +luonteenlaatuineen epäilemättä itselleen liioitteli tämän suhteen ja +erikoisesti runoilijan tunteiden laatua. Joskaan nyt, kun päiväkirja +oleellisilta osiltaan on julkaistu, ei tunnu olevan mitään syytä a +priori epäillä sen tunnustuksen ja itsetutkistelemuksen +todenperäisyyttä, jonka hän siinä esittää, voi kuitenkin olla syytä +korostaa paria seikkaa, joiden voi ajatella valaisevan tätä kysymystä. +Päiväkirjan kriitilliseen arviointiin nähdenhän on heikkous, ettei sitä +kokonaisuudessaan ole saatavissamme. Ja täyttä selvyyttähän ei koko +suhteesta voida saada, ennenkuin Runebergin kirjeet Emilielle tulevat +tunnetuiksi 1946.</p> + +<p>On siis tosin ensisijassa yksilöllinen, mutta ei silti aivan +merkityksetön kriteerio, että päiväkirja tekee niin vakavan ja toden +vaikutuksen. Ei ainoakaan lause viittaa mihinkään teennäiseen +tilanteeseen tai lemmensairaan mielikuvituksen ailahteluihin. +Psykologinen kokemus on varmaan kykenevä todistamaan rakkaustarinan +täydellisen sisäisen uskottavuuden sekä sen yleiseen kehitykseen että +yksityisiin käännekohtiin nähden. Kirjailijattaren henkilöllisyyden +tuntemus antaa lisävahvistuksen tälle teoreettiselle johtopäätökselle +osoittaen todennäköiseksi sen, mitä hän kertoo menettelytavastaan eri +elämänvaiheissa. Runebergin-tuntijaa taas hämmästyttää se, että sillä, +mikä esitetään hänen lausumakseen, on tyypillinen runebergilainen leima, +joka kohottaa sen aitouden kaiken epäilyksen yläpuolelle. Siihen aikaan, +jolloin Runeberg luki hänen muistiinpanojaan ja jäljensi ne – ja sehän +oli juuri ensimmäisen hurmion aikaa, jolloin mielikuvituksen saattoi +ajatella vievän hänet pisimmälle – olisi hänen ollut mahdotontakin +panna runoilijan tilille lausuntoja, joita hän ei ollut lausunut, eleitä +ja tekoja, joita hän ei ollut tehnyt – ja tunteita, joita hän ei ollut +tuntenut.</p> + +<p>Muuten on Emilie Björksténistä annettu se todistus, että hänellä oli +erinomainen taito panna merkille asioita ja suullisessa kertomuksessa +luonteenomaisesti kuvata sitä, mitä hän oli nähnyt ja kuullut: älyllisen +ihmisen kyky olla muuntamatta tai sivuuttamatta oleellisinta, kuten muut +niin usein tekevät. Usein, varsinkin kun hän kertoo tilanteesta, jossa +hän itse, hänen pukunsa j. n. e. on keskipisteenä, se antaa näytteen +huomattavasta taipumuksesta elävän havainnolliseen kuvaukseen.</p> + +<p>Kun hän heti Runebergin häntä lähestyessä tuntee itsensä voitetuksi, ei +hän kuitenkaan lainkaan joudu minkään »hupsun» huumauksen valtoihin, +vaan käsittää ainakin lähemmin asiaa ajateltuaan erinomaisesti, mikä +merkitys sekä hyvine että pahoine seurauksineen sillä on, mikä par’aikaa +on tapahtumaisillaan. Varmastikaan eivät hänen purkauksensa, jotka +johtuvat pelosta tehdä väärin, ole minkään pintapuolisen keimailun +esiinkutsumia, ja vaikkakin hän on piilosilla itsensä kanssa iloitessaan +siitä, että »hän on yhtä sydämellisesti kiintynyt runoilijan puolisoon» +ja »runoilijan omasta huomaavaisuudesta Fredrikaa kohtaan» ja saa siitä +itsepetoksellista tukea tunteilleen, on asian vakavuus kuitenkin ainakin +hetkittäin kokonaan vallannut hänen olemuksensa. Jollei hänen onnistu, +rukouksistaan huolimatta, sammuttaa »jokaista kielletyn rakkauden +kipinää» sydämestään, niin eihän hän ole muuta kuin ihminen voidakseen +torjua pois sellaisen miehen ihailua. Mutta itse suhteen laadusta johtuu +hänen tunnelmiensa ainainen vaihtelu, hänen erilainen tapansa +tarkastella sitä: harkinta väistyy haltioituneen hurmion tieltä, jolloin +ei mikään saa estää häntä päästämästä lämpöänsä valloilleen, tätä seuraa +vuorostaan – tai oikeammin tämän täydentää – syvä, koko hänen +olemuksensa läpitunkeva onni, sitten tulee kalvas pelko ja karkoittaa +hänet pois runoilijan läheisyydestä, sen jälkeen taas kausi, jolloin hän +luulee jälleen saavuttaneensa täydellisen tasapainon ja lähestyy +runoilijaa, kunnes hänen voimakkaassa, vaativassa ystävässään leimahtava +liekki ja kiihtyvä into uudelleen peloittavat hänet pois. Nämä vaihtelut +kuvastavat hänen luonnettaan, mutta tapaukset ovat mukana vaikuttamassa, +melkeinpä joka askeleella, kuten aivan luonnollista onkin tällaisessa +suhteessa. Pienen maaseutukaupungin uteliaisuus – aletaan sangen pian +»hieman hälistä», käyttääksemme rouva Runebergin sanaa – ja ennen +kaikkea ajatus hänen omasta suhtautumisestaan runoilijan puolisoon, +kaikki sellainen jättää voimakkaan heijastuksensa Emilie Björksténin +mieleen ja vaikuttaa hänen toimintatapaansa. On selvää, että se kuva, +jonka hän näiden edellytysten vallitessa antaa sisäisestä itsestään, ei +tule juuri yhtenäiseksi, ja onpa meidän välistä vaikea säilyttää +vakavuuttamme hänen nuoren intohimonsa kuvauksia lukiessamme. Mutta se +osoittaa juuri, että hän ei hetkeäkään ole ajatellut kuvata itseään +toisenlaiseksi kuin mitä hän oli.</p> + +<p>Hän on vasta 24-vuotias, kun hän jo on läpikäynyt kaikki nämä asteet – +sivumennen sanoen olisi päiväkirjaan liitetyissä selityksissä +paikoitellen toivonut suurempaa kronologista tarkkuutta – ja eräs +ulkonainen käänne tapahtuu, joka erottaa hänet Runebergista muutamaksi +vuodeksi. Minusta tuntuu, kuin se kausi, joka alkaa heidän +jälleennäkemisestään, olisi hänen rakkaustarinansa verrattomasti +mielenkiintoisin, niin, jopa ainoa vakavasti merkityksellinen ajanjakso. +Onhan aikaisemmin koko suhteella häneen nähden usein kovin häilyväinen +leima, ja runoilijan osuutta on ollut varsin vaikea määritellä. Nyt on +hänen olemuksessaan toinen ryhti samoinkuin hänen äänensä saa toisen +sävyn, ja päiväkirjan kieli saa tästä uuden värin. Myöskin ulkonaiset +olosuhteet muodostuvat toisenlaisiksi. Yleinen mielipide hyväksyy hänet +ikäänkuin jollakin tavoin Runebergin läheisyyteen kuuluvaksi, hän ei ole +enää pelkästään »flamma», vaan uskottu, joka istuu hänen +kirjoituspöytänsä ääressä ja jäljentää hänelle hänen virsiään tai +kuuntelee, kun hän lukee niitä lauluja, jotka ovat tarkoitetut Vänrikki +Stoolin tarinoitten toiseen osaan. Samaan aikaan Emilie Björkstén +lähentyy yhä enemmän Fredrikaa. Runoilijan puoliso omistaa myöskin +puolestaan hänet uskotukseen, ja ne kirjeet, jotka hän kirjoitti +Emilielle (ks. Helena Westermarckin kirjoittamaa elämäkertaa), +osoittavat, kuinka hän tälle paljasti koko sisimmän itsensä, jota hän +luultavasti ei tehnyt kellekään muulle. Tämä on erittäin +mielenkiintoinen, tämä suhde näiden molempien naisten välillä, joita +yhdisti rakkaus samaan mieheen. Sitä, jolle Fredrika paljastaa itsensä +niinkuin hän tekee – niinkuin yleensä tehdään vain harvoille +valituille, joista ei ainoastaan pidetä, vaan jotka tunteiden ja +ajatusten puolesta tuntee läheisikseen – sitä, jolle hän, tuo vakava, +kärsivä nainen, näyttää vertavuotavat haavansa, sitä henkilöä ei hän +mitenkään voi pitää häilyvänä keimailijattarena tai tunkeilevana +haaveilijattarena, josta toisin vuoroin voi suoriutua ironisella +välinpitämättömyydellä. Kun näitä kirjeitä vertaa päiväkirjanotteissa +viitattuihin tilanteisiin – jos koskaan, pahoittelee erikoisesti juuri +tässä sitä, ettei päiväkirjaa ole painettu kokonaisuudessaan – +osoittavat ne, minkä aseman Emilie Björkstén Runebergin kodissa oli +saavuttanut, sittenkuin ystävyyssiteet jälleen oli solmittu sen pitkän +väliajan jälkeen, joka seurasi tuota niin sanoaksemme lapsellisempaa +ajanjaksoa. Tämän aseman oli hänelle ilmeisesti Runeberg itse antanut, +ja sen oli hyväksynyt Fredrika, osaksi kylläkin runoilijan vuoksi, mutta +myös itsensä vuoksi; sillä on ilmeistä, että Fredrika oli kiintynyt +häneen yhä lämpimämmän henkilökohtaisen ystävyyden siteillä. Mutta kun +Emilie niin kuvaavasti sanoo, että tämä, huolimatta siitä että »rauha +oli palannut», oli »eriskummaista aikaa» tai, aivan toiseen äänensävyyn +kuin ennen, puhuu »levottomasta, tuskaisesta, mutta kuitenkin niin +runsaasta autuudesta, minkä viime vuodet ovat antaneet», tai siitä, että +hän on »kuitenkin sanomattomasti <i>rakastanut</i> tuota miestä», niin näkee +jo tästä, että aallot kävivät voimakkaina pinnan alla, ja ymmärtää, että +sellaista ei kauan voi jatkua. Päiväkirjasta ilmenee selvästi, niin +hienotunteisesti kuin siinä nyttemmin sellaisesta puhutaankin, että +Runeberg käy yhä vaativammaksi ja yhä kiihkeämmin syyttää häntä +kylmyydestä ja välinpitämättömyydestä, ja lopuksi kuvataan siinä +järkyttävässä muodossa Emilien päätös luopua tästä läheisestä suhteesta +– päätös, josta runoilija kuitenkin vasta paljoa myöhemmin saa tietää, +koska ulkonaiset olosuhteet vielä kerran olivat kovin käsin tarttuneet +heidän kohtalonsa kulkuun: runoilijan sairaus vaimensi äkkiä taistelut +ja katkaisi kärjen kaikilta mietiskelyiltä ja päätöksiltä.</p> + +<p>Näin päättyy tämä omituinen pieni draama, joka loppuun näyteltiin +Runebergin ja Emilie Björksténin yhdessäolon toisena vuosikymmenenä ja +jonka huippukohdan muodostaa viimemainitun suurenmoinen kirje +runoilijalle, asiakirja, jonka yksinään täytyy saattaa vaikenemaan +kaikki huomautukset päiväkirjan todistusarvosta tähän suhteeseen nähden. +Se sisältää vielä epilogin, viimeisen näytöksen, jonka kaihomielisessä +tunnelmassa menneiden aikojen kauniit muistot kuvastuvat monista +hiljaisista keskusteluista, joiden pohjasävynä on aina viimeiseen saakka +säilynyt ystävyys ja lämpö.</p> + +<p>Näillä viittauksilla en tahtoisi millään muotoa antaa ennakkokäsitystä +siitä, mihin lukija itse seuraavilla lehdillä saa tutustua. Mutta ne +ovat olleet välttämättömiä, jotta olisi käynyt mahdolliseksi korostaa +juuri sitä, mikä käsitykseni mukaan antaa päiväkirjan tekijättären +kuvalle sen kiinteimmät hahmoviivat ja niinmuodoin myöskin on varmimpana +takeena hänen kuvauksensa luotettavuudesta.</p> +<p> </p> + +<center><h3>IV</h3></center> + +<p>Edellä on mainittu, että Emilie Björkstén eräänä ajankohtana Runebergin +itsepintaisista pyynnöistä antaa tämän nähdä hänen päiväkirjansa ja siis +kaiken sen, mitä hän siinä on puhunut runoilijan tunteista ja mitä hän +on maininnut runoilijan hänelle lausuneen, ja Runeberg palautti sen +liittämättä siihen mitään arvostelua. Päiväkirjan sisällyksen voimme +siis tavallaan katsoa saaneen runoilijan itsensä hyväksymisen. Meillä ei +ole pienintäkään syytä epäillä, että Emilie Björkstén muistiinpanojensa +myöhemmissä osissa olisi ollut vähemmän tunnontarkka, erittäinkin kun – +mistä olen jo huomauttanut – kaikki, mikä esitetään runoilijan +sanomaksi, vaikuttaa yllättävän todenmukaiselta. Voi tosin myöskin +viitata Runebergin häntä koskeviin leikillisiin vuorosanoihin, kuten +siinä yhteydessä, jolloin hän, runoilijan maatessa sairaana, lähetti +terveisensä »Runeberg raukalle» ja tämä huudahtaa: »raukka on piru, +jolla ei ole sielua – sanottiin ennen Vaasassa»; mutta osaksi saattoi +Emilie luonnollisesti joskus olla harmittavan tunteileva, ja osaksi +käytti runoilija välistä myöskin henkilökohtaisesti häntä kohtaan +yliottein naljailevaa puhetapaa – Runeberg ei kuulunut niihin, jotka +ystäviensä poissaollessa ovat toisenlaisia ja käyttävät heistä toista +kieltä kuin puhuessaan heidän kanssaan.</p> + +<p>Sanalla sanoen: vaikka päiväkirja luonnollisesti ensi sijassa onkin +Emilien sielunelämän historiaa, sisältyy siihen myöskin kappale +runoilijan psykologiaa eräältä puolelta, jolta me niin vähän tunnemme +häntä. Ruveta tässä sitä analysoimaan olisi lukijan edelle ehättämistä; +muistiinpanojen tarjoaman aineiston nojalla voi kukin sen tehdä itse ja +luoda itselleen käsityksen myöskin Runebergin osuudesta suhteessa. Se on +jäävä, kuten jo on huomautettu, tilapäisluontoiseksi tai ainakin +epätäydelliseksi, niin kauan kuin kirjeet eivät ole käytettävissä. Joka +tapauksessa on välttämätöntä tässä muistuttaa muutamista runoilijan +elämän piirteistä, jotka voivat olla tämän suhteen kanssa yhteydessä.</p> + +<p>Fredrika Runeberg on jälkeenjättämissään muistiinpanoissa puolisostaan +kuvannut varsin intiimisti perhe-elämää Porvoossa, mikä tekee meille +mahdolliseksi täysin uskottavasti rakentaa uudelleen puolisoiden suhde +toisiinsa (vrt. kirjoittamaani elämäkertaa II, 18 ja seur.). Fredrikan +kuvaus asemastaan kodissa kantaa syvän alakuloisuuden leimaa. Kaikki +perheen käytännölliset huolet ovat sälytetyt hänen hartioilleen. +Runeberg ei kajoa mihinkään: eräs heidän ystävänsä sanoo kerran rouva +Runebergille, kun eräitten pitojen tulee alkaa eikä tämä aio ottaa +niihin osaa: »niin tahtoo olla tässä talossa kaiken kanssa, että huvi on +herraa ja vaivannäkö rouvaa varten». Fredrika pitää kaikin puolin huolta +poikiensa kasvatuksesta, ompelee heidän vaatteensa, lukee läksyt heidän +kanssaan ja on pakotettu tätä varten vielä vapaahetkinään opiskelemaan +latinaa. Hän hoitaa ainakin vaikeina aikoina talon kaikki raha-asiat. +Hän otti kovin vähän osaa siihen elämään, joka Topeliuksen mukaan teki +»Runebergin kukitetun asunnon ainaiseksi vierailupaikaksi». Hän istui +alhaalla kadun varrella pimeissä huoneissa eikä saanut siellä +vastaanottaa ketään, sillä välin kun yläkerroksessa vallitsi »iloinen +seuraelämä» ja Runeberg »hummaili» ystäviensä parissa yöt läpeensä ja +usein pitkälle seuraavaan päivään. Nöyrää ja hiljaista oli tämä hänen +uhrautuva palvelevaisuutensa kodissa, mutta sisimmässään tunsi hän +katkeruutta siitä, että hänen omat älylliset harrastuksensa – olihan +hän itse lahjakas kirjailijatar, jonka mieli paloi tuoda esille uusia +aatteita – täydellisesti tukahdutettiin tässä ilmakehässä, joka ympäröi +hänen suurta puolisoaan. Sitäpaitsi hän on sairaalloinen, hän kuulee +hyvin huonosti, ja hänen tilansa ennen monien lasten syntymistä +vaikuttaa paljon hänen mielialaansa.</p> + +<p>Runeberg ihaili häntä kaiken sen vuoksi, mitä hän oli hänelle, arvioi +hänet hyvin korkealle, oli rajattomasti kiintynyt häneen eikä voinut +olla ilman häntä. Mutta arkaluontoisuussyyt eivät olleet, kuten rouva +Runeberg sanoi, luodut häntä varten, eikä hän osoittanut aina edes +herkkätuntoisuutta puolisoaan kohtaan. Ja kun tuo hänen nuorekkaan +sydämensä ylitsevuotava lämpö, josta Strömborg puhuu, haki itselleen +ulospääsyä, niin se ei kohdistunut tätä uskollista ja uutteraa, mutta +ennen aikojaan kulunutta, kuuroa, käytännöllisiin askareihin vajonnutta +talontonttua kohtaan.</p> + +<p>Runeberg oli pari vuotta sivu neljänkymmenen siihen aikaan, jolloin +päiväkirjan mukaan tuttavuus Emilie Björksténin kanssa johti +lämpimämpien rakkaudenilmaisujen vaihtamiseen. Runoilija oli parhaassa +miehuuden kukoistuksessaan. Sen kunnianosoituksen jälkeen, joka tuli +hänen osakseen promotsioni-riemujuhlassa Helsingissä 1840, hän oli +julkaissut Nadeschdan, Joulu-illan, kolmannen kokoelman Runoja ja +Kuningas Fjalarin, hänen maineensa kasvoi kasvamistaan, ja hän itse oli +enemmän kuin koskaan tulvillaan elinvoimaa ja työintoa; Tarinat +syntyivät yksi toisensa perästä. Sillä nuorella naisella – häntä +yhdeksäätoista vuotta nuoremmalla – jonka hän tässä mielentilassa +kohtasi, oli eräitä hurmaavia ominaisuuksia, jotka hänet vähitellen +vangitsivat. Emilie Björkstén antoi hänelle sellaista, mitä hän muuten +tuskin löysi ympäristöstään, kauneusvaikutelmia hänen silmälleen, +askarrusta hänen mielikuvitukselleen, kaikupohjan hänen tunteilleen, ja +Emilien äärimmäinen naisellisuus vaikutti – vastakohtaisuudellaan – +vetovoiman tavoin hänen äärimmäisen miehekkääseen olemukseensa. Emilie +ei luonnollisesti ollut likimaillekaan sitä, mitä sellainen mies +sisimmässään tarvitsi. Mutta hän oli kuitenkin loistava poikkeus tuossa +lattean arkipäiväisessä maailmassa, joka ympäröi runoilijaa +pikkukaupungissa, ja vaikkakin hän, kuten runoilijakin, huomattavassa +määrässä oli sidottu sen tapoihin ja joutavanpäiväiseen sovinnaisuuteen, +toi hän siihen jotakin raikasta ja viehkeää välittömyydellään, +pirteydellään ja henkilökohtaisella miellyttäväisyydellään. Lisäksi +tuli, että Emilie alusta alkaen pidättymättä sekä ilmitoi ihailunsa +runoilijaa kohtaan että myöskin ihastuneena antautui siihen tehtävään +runoilijan »flammojen» luvun lisäämiseksi, jolla tämä näytti haluavan +häntä kunnioittaa. Hän ei salannut tunteitaan, ja jos hän empi noudattaa +kaikessa Runebergin tahtoa, niin se kannusti tätä vain sitä enemmän – +tuhansia kertoja todettu erotiikan psykologinen laki! Mutta jo +ensimmäisenä kautena on kuvaavaa, että runoilija, joka vaimonsa +todistuksen mukaan jokaisesta vastaansanomisesta kiivastuu ankarasti, ei +koskaan osoita sitä Emilietä kohtaan, vaan alistuu, kun hänen +huomautuksensa ja vaatimuksensa eivät auta. Ilmeisesti Emilie +»konstailee» sangen paljon, sekä aikaisemmin että myöhemmin, niin, +välistä se menee runoilijan mielestä liiankin pitkälle ja saattaa +huomata, että kapinanhenki on hänet vallannut; mutta Emilien tarvitsee +vain sanoa: »anteeksi», ja suorastaan liikuttavan helposti lannistaa tuo +voimakas mies suuttumuksensa ja mukautuu. Se todistaa sekä kiintymystä +että kunnioitusta, mutta osoittaa myöskin, kuinka riippuvainen hän on +Emilien tunteista ja kuinka vaikea hänen on olla ilman tätä.</p> + +<p>Päiväkirjanotteet antavat niukasti tietoa siitä, mitä aiheita heidän +keskusteluissaan käsiteltiin. Sensijaan ne koskettelevat sitä enemmän +tilanteita, enemmän tai vähemmän ohimeneviä, joissa helliä sanoja ja +rakkaudenosoituksia vaihdettiin. Tämä vaikuttaisi, ainakin mitä tulee +ensimmäiseen kauteen, enimmäkseen leikiltä ja kuhertelulta, ellemme koko +ajan näkisi taustassa Runebergin korkeaa hahmoa, joka tosin laskee +leikkiä Emilien kanssa, jopa Emiliestä itsestäänkin, on hyvin ihastunut +hänen ilmestykseensä ja hänen hyväilyihinsä, mutta samalla suojaa häntä, +sanoo kauniita ja tyyniä sanoja hänen vaikutuksestaan häneen, ympäröi +hänen häilyvän olemuksensa miehisen ylemmyytensä ilmakehällä. Kaikki +tämä ilmenee yhä voimakkaammin korostettuna toisena kautena, kun +pakollinen väliaika on antanut suhteelle selvempää valaistusta. Emme +nytkään kuule Runebergin lausuvan paljoa, ja siitähän Emilie saa +aihetta, kuten olemme nähneet, kerran toisensa perään kysyä itseltään, +kuinka vakavia ja pysyviä runoilijan tunteet oikeastaan ovat. +Luonnollisesti ei Runebergin tunteessa ollut mitään riuduttavaa eikä +sentimentaalista – sellainen oli hänen terveelle luonnolleen täysin +vierasta – mutta käy kuitenkin selville, että hän rehellisesti piti +Emiliestä ja, totuttuaan näkemään hänet joka päivä kodissaan sinä +aikana, jolloin hän oli Porvoossa, tunsi kaipausta, kun hän ei tullut. +Nyt tulee Emilie Björksténistä entistä enemmän hänen uskottu ystävänsä, +myöskin hänen runouteensa nähden. Kuitenkin tuntuu samalla kertaa, kuin +runoilijan tunteet, ainakin ajoittain, saisivat hänen läsnäollessaan yhä +kiihkeämpiä muotoja; ei niin, että hän ajattelisi mitään epäritarillista +– mikään sellainen ei koko hänen elämänsä aikana saanut sijaa hänen +tietoisuudessaan – tai tahtoisi tehdä hänelle pahaa, mutta Emiliehän +toistaa usein, kuinka runoilija moittivasti on puhunut hänen +kylmyydestään, ja tässä luulee huomaavansn sekä ihmettelyä että kenties +välistä eräänlaista katkeruutta siitä, että hän ei runoilijaa +ymmärtänyt. Jokainen mielenliikutus – ei ainoastaan vastaväitteet – +sai Runebergin kuohuksiin. Fredrik Pacius sanoo vielä 60-luvulla, että +»Runeberg oli mukana, nuorekkaana kuten aina» (Maria Beaurain: Fredrik +Pacius, s. 250); hän oli siis yhä säilyttänyt vilkkautensa ja +reippautensa. Emilie Björkstén puolestaan tuli vuosien vieriessä yhä +enemmän pelkästään »älylliseksi», ja silminnähtävästi saa hänessä +tapahtuva lopullinen murros juuri tästä alkunsa. Mutta vaikka runoilija +välistä oli intohimoinen siinä määrin, että hän peloitti Emilien luotaan +ja tämän täytyi paeta, niin hän pakotti toisaalta itsensä heti sen +jälkeen täydelliseen itsehillintään siitäkin syystä, että pelkäsi +menettävänsä hänet, ja rauha oli palautettu. Mutta purkaukset alkoivat +lopulta käydä liian tiheiksi Emilien viilenevälle luonnolle. Silloin +tämä kirjoittaa sen kirjeen, jossa hän hartaasti pyytää runoilijaa +vihdoinkin auttamaan häntä saamaan rauhan.</p> + +<p>Sellaisena näen päiväkirjan kuvauksen mukaan tämän suhteen, mitä tulee +Runebergin omaan osuuteen siinä. Palaan siihen, mitä olen tämän +kirjoitelman alussa sanonut: se kuva, jonka olemme runoilijasta +säilyttäneet, on tullut täydellisemmäksi hänen inhimilliseen +olemukseensa nähden ja sen kautta vain käynyt rikkaammaksi. Hänellä oli +toden totta varaa maksaa tunne-elämyksen tarpeensa riistämättä mitään +keneltäkään muulta ja tuottamatta omalle sielulleen vahinkoa. Tässä +puheena oleva suhde vaihtelee tunnevoimaansa, joskaan ei laatuunsa +nähden; se voi ilmetä viattomana leikkinä ja se voi myllertää ilmoille +myrskyjä, se huipentuu lähelle suurta ratkaisua ja se päättyy hiljaiseen +sopusointuun. Mutta kaikissa vaiheissa seisoo runoilija sen yläpuolella, +samalla kertaa kuin hän liittää siihen sydämensä ominaisuudet, sen +voimakkaan lämmön, sen puhtauden ja sen ritarillisuuden. Jos tulee +kysymykseen jonkun »syy», ottaa hän sen omalle osalleen parjaushaluisen +yhteiskunnan edessä, joka tahtoo käydä Emilien kimppuun, ja kun tämä +vielä viimeisinä aikoina tuntee omantunnonvaivoja ja tunnustaa ne +hänelle, lupaa hän toisessa maailmassa »vastata heidän molempien +puolesta».</p> + +<hr> + +<p>Eikö sitten todellakaan voi huomata mitään jälkiä kaikesta tästä +Runebergin tämänaikaisessa runoudessa?</p> + +<p>Paljoa niitä ei tosiaankaan ole, mutta niitä löytyy kuitenkin. On +luonnollisesti vaikea sanoa, missä määrin Runebergin vilkasta +tuotteliaisuutta 1840-luvulla voidaan pitää sen lämpöaallon +aiheuttamana, joka Emilien kautta tuli hänen olemukseensa, vaikkakin on +syytä otaksua, että niin oli asian laita, erittäinkin kun siihen vertaa +hänen pientä tuotantoaan niinä vuosina, jolloin he vähän sen jälkeen +olivat erossa. Mutta täydellä varmuudella voi joka tapauksessa tähän +yhteyteen asettaa sen merkittävän runon, joka on ainoa laatuaan hänen +myöhemmällä kaudellaan ja joka julkaistiin (salanimellä, se on +huomattava) kalenterissa Necken 1849 sekä oli siis syntynyt ajankohtana, +jolloin suhteet olivat kärjistyneet ja johtaneet tuohon edellä +viitattuun väliaikaan kevätkesällä edellisenä vuonna – »Otaliga vågor +vandra». Otan vapauden tähän lainata, mitä elämäkerrassa (II, s. 183) +olen sanonut tästä runosta: »Vielä merkittävämpi on se kuitenkin +todistuksena puhtaasti inhimillisestä aaltoilusta sydämessä, jonka +liikkeitä niin harvoin aavisti tuon tyvenen ylevyyden alla, joka oli +miehen niinkuin runoilijankin voimakkain luonteen piirre. Se vaikuttaa +näin ollen melkein vapauttavasti, ja se ilmaisee, että ei ainoastaan +hengen suuruus loitontanut runoilijaa ympäristöstään, vaan myöskin hänen +tunteittensa voima joka oli liekehtivä palo noiden hänen ympärillään +’valtameressä’ vaeltavien lukemattomien, yksitoikkoisten aaltojen +viileyteen verrattuna. Päiväkirjanotteet näyttävät minusta nyt +vahvistavan erittelyn oikeaksi.</p> + +<p>Näissä otteissa mainitaan eräs pieni ainekirjoitus: »Millä +edellytyksillä voi toivoa avioliiton tulevan onnelliseksi?» jonka Emilie +opettajaltaan lehtori Lindforsilta oli saanut tehtäväkseen kirjoittaa. +On varmaan enemmän kuin sattuma, että Runeberg on kirjoittanut – sangen +pitkän ja paikoitellen sangen hauskan – leikillisen kirjoitelman +nimeltä: »Erään nuoren rouvan vastaus maisterin kilpakysymykseen: +onnellisen avioliiton ehdot», joka on painettu Jälkeenjääneisiin +Kirjoitelmiin (s. 196 ja seur.). Strömborg sanoo, että hän tässä laski +leikkiä hyvistä tuttavistaan rouva Lindforsista ja eräästä toisesta +porvoolaisesta rouvasta. Mutta kun vertaa otsakkeita ja näkee, kuinka +Runeberg ivallisen itsepintaisesti väittää, että avioliitto tulee +onnelliseksi ainoastaan siten, että kaikki valta annetaan rouvan käsiin, +s. o. aivan päinvastaista kuin Emilie, jonka mielestä vaimon tulee +kaikessa olla miehelleen alamainen, ei voi olla ajattelematta, että +tässä on jotakin yhteyttä ja että runoilija, joskin hän lähinnä kohdisti +sepitelmänsä mainittuihin rouviin ja kenties tahtoi antaa pienen +letkauksen puolisonsa emansipatsioni-innolle, kuitenkin kaiketi +etupäässä tarkoitti laskea leikkiä nuoren ystävättärensä kanssa ja +huvittaa tätä, joka oli käynyt käsiksi hänelle niin vieraaseen +aineeseen.</p> + +<p>Kalenterissa Fjäriln julkaisi Runeberg 1851 pienen Heine-mukaelman, +jonka esineenä epäilemättä on Emilie (Jälkeenj. Kirj., s. 34). Se on +nimeltään »Vår kärlek» ja se tekee pilkkaa heidän molempien monista +rakastumisista. »Du stolta, strålande flicka», nimittää hän Emilietä ja +laulaa:</p> + +<TABLE CELLPADDING=0 CELLSPACING=0 BORDER=0 ALIGN="CENTER"> +<TR><TD ALIGN="LEFT" VALIGN="TOP"> +<p>Du nämnde dig min slavinna,<br> +Jag kallade mig din slav.<br> +Det var din femtonde kärlek,<br> +Som då åt mig du gav.</p> + +<p>Du ägde nötta löjen<br> +Från dess äldre bröders tid,<br> +Du hade färdiga suckar,<br> +En trång, en annan vid.</p> + +<p>Du klädde i dem din kärlek,<br> +Den syntes mig täck ändå!<br> +»Hon är så oerfaren,<br> +Och därför klär hon den så.»</p> +</TD></TR> +</TABLE> + +<p>Ja itsestään hän sanoo:</p> + +<TABLE CELLPADDING=0 CELLSPACING=0 BORDER=0 ALIGN="CENTER"> +<TR><TD ALIGN="LEFT" VALIGN="TOP"> +<p>Jag sökte uti mitt hjärta,<br> +Jag sökte nätter och dar;<br> +I ett hörn av den ena kammarn,<br> +Där fann jag en kärlek kvar.</p> + +<p>Det var min sextonde kärlek,<br> +Den sov så djupt och tungt;<br> +Jag ruskade väldigt om den,<br> +Då steg den opp helt lugnt.</p><br> +</TD></TR> +</TABLE> + +<p>Sekä viitaten heidän pieniin kohtauksiinsa:</p> + +<TABLE CELLPADDING=0 CELLSPACING=0 BORDER=0 ALIGN="CENTER"> +<TR><TD ALIGN="LEFT" VALIGN="TOP"> +<p>Så var det i solskens tiden,<br> +Sen kom en mulnare dag;<br> +Du försmådde min sextonde kärlek,<br> +Din femtonde kärlek jag.</p> +</TD></TR> +</TABLE> + +<p>Kymmensäkeisessä runossa »Le ej om jag rodnar», joka sävyltään +muistuttaa Idyllejä ja Epigrammeja, mutta hyvin todennäköisesti on +kirjoitettu myöhemmin kuin ne, löytää persoonallisen sävelen, joka +näyttää minusta viittaavan heidän suhteeseensa: siinä nuori, kaikkensa +uhraava avuton tyttö valittaa nuorukaisen yliolkaisuutta ja +välinpitämättömyyttä hänen huoliansa kohtaan, tunnelma, jonka useammin +kuin kerran kohtaamme päiväkirjassa:</p> + +<TABLE CELLPADDING=0 CELLSPACING=0 BORDER=0 ALIGN="CENTER"> +<TR><TD ALIGN="LEFT" VALIGN="TOP"> +<p>Allt åt dig jag offrat,<br> +Lycka, frid och hjärta,<br> +Knappt en blick, o yngling,<br> +Gav du mig tillbaka!<br> +Nu en bön allenast,<br> +Nu en enda önskan,<br> +Le ej om jag rodnar<br> +När nå’n gång vi träffas;<br> +Le ej åt den arma,<br> +Om hon skiljs och tåras.</p> +</TD></TR> +</TABLE> + +<p>Samaan ryhmään kuuluu myöskin pieni epigrammi »Den ena kyssen», joka +hyvin voi olla näiden tunnelmien esiinkutsuma ja kuuluu näin:</p> + +<TABLE CELLPADDING=0 CELLSPACING=0 BORDER=0 ALIGN="CENTER"> +<TR><TD ALIGN="LEFT" VALIGN="TOP"> +<p>Gossen till flickan så:<br> +Gode, en kyss nu blott,<br> +Varför mig neka den?<br> +Flickan till svar igen:<br> +Gärna jag gåve den.<br> +Ack, men om en du fått,<br> +Grymme, så tar du två.</p> +</TD></TR> +</TABLE> + +<p>Suuremmalla varmuudella voi siihen lukea runon »Den nekande». Se +muodostaa ikäänkuin tekstikuvituksen johonkin niistä päiväkirjan +sivuista, jotka kertovat, kuinka Emilie on empinyt, vaiennut, pyytänyt +runoilijaa olemaan tulematta enää ja kuitenkin samalla ilmaissut, kuinka +paljon hän tulisi tätä kaipaamaan, jollei hän tulisi:</p> + +<TABLE CELLPADDING=0 CELLSPACING=0 BORDER=0 ALIGN="CENTER"> +<TR><TD ALIGN="LEFT" VALIGN="TOP"> +<p>Vad din läpp var skön,<br> +Vad din mun var ljuv.<br> +När du svarte nej,<br> +Detta sorgsna nej.<br> +O, du teg vid allt,<br> +Vad jag frågte om;<br> +Fick ej kärlek ge,<br> +Lovte kärlek ej.</p> + +<p>»Giv av nåd ett svar,<br> +Blott det minsta ord:<br> +Skall jag komma än,<br> +Vill du se mig mer.»<br> +Vad din läpp var skön,<br> +Vad din mun var ljuv,<br> +När du svarte nej,<br> +Detta sorgsna nej.</p> + +<p>Därför bjöd du mig<br> +Icke komma mer,<br> +Att jag kommer blott<br> +För att fly igen.<br> +Därför ville du<br> +Icke se mig mer,<br> +Att du ser mig blott<br> +För att sakna se’n.</p> +</TD></TR> +</TABLE> + +<p>Lopuksi on meillä nelisäkeinen »Minnet», kirjoitettu 1847 syksyllä, +jolloin tunteet näyttävät olleen lämpimimmillään ja runoilija selittää, +ettei hän saa aikaa kulumaan, kun Emilie matkustaa pois:</p> + +<TABLE CELLPADDING=0 CELLSPACING=0 BORDER=0 ALIGN="CENTER"> +<TR><TD ALIGN="LEFT" VALIGN="TOP"> +<p>Till sorg blef minnet givet,<br> +Begär du frid så glöm;<br> +Vad minns du dock av livet,<br> +En suck, en tår, en dröm!</p> +</TD></TR> +</TABLE> + +<p>Niin, tässä lieneekin kaikki, minkä Runebergin runoudessa mahdollisesti +voi sanoa saaneen suoranaisia vaikutteita hänen yhdessäolostaan Emilie +Björksténin kanssa. Kaikilla näillä pienillä runoilla – myöskin +leikillisillä – on kaihomielinen pohjasävy: tunne suhteen hauraudesta +sen aiheuttaa.</p> + +<p>Mikäli herättää kummastusta se, että tuo pitkä ja uskollinen ystävyys ei +heijastu täyteläisemmin Runebergin runollisessa innoituksessa, voi +siihen vain huomauttaa, että ylipäänsä hänen runoutensa, ensimmäistä +lyyrillistä kautta lukuunottamatta, liikkuu kokonaan hänen +persoonallisten elämystensä ulkopuolella.</p> + +<p>Tukholmassa, lokakuussa 1922.</p> + +<p><i> Werner Söderhjelm</i>.</p> + + +<p> </p> + +<center><h2>VANHAN PÄIVÄKIRJAN LEHTIÄ</h2></center> + + +<p> </p> + +<center><h2>ALKUSANA</h2></center> + + +<p>Emilie Björkstén kirjoittaa 30 p:nä marraskuuta 1856 päiväkirjaansa: +»Sinä kirjani, sieluni lehti, sinä olet oleva <i>hänen</i> ja hän on sinua +lukeva kun minua enää ei ole olemassa, – ja Jumala yksin tietää kuinka +lähellä tai kaukana se aika on.» <i>Hän</i> oli Johan Ludvig Runeberg. Jo +vuosikymmentä aikaisemmin oli runoilijalla ollut muistiinpanot +hallussaan, hän oli lukenut ne ja jäljentänyt niistä palasia. Kohtalo +oli kuitenkin päättänyt, että hän, joka oli yhdeksäntoista vuotta Emilie +Björksténiä vanhempi, oli myöskin yhdeksäntoista vuotta ennen tätä +pääsevä haudan lepoon.</p> + +<p>Kun Emilie Björksténin elämä 15 p:nä tammikuuta 1896 päättyi, oli hän +testamentannut nämä »muistelmansa» äidilleni, rouva Alexandra +Edelfeltille. Hänen kuolemansa jälkeen tulisivat ne jäämään meille, +sisarelleni ja minulle. Kun kirjan pääasiallisin mielenkiinto kohdistuu +suurimpaan mieheen, mitä Suomi koskaan on omistanut, ovat monet +arvovaltaiset kirjalliset henkilöt varmana vakaumuksenaan lausuneet, +että meillä ei olisi oikeutta kirjailijattaren toivomuksen mukaisesti +antaa näitä lehtiä liekkien saaliiksi, vaan että meidän tulisi jollakin +tavalla saattaa niiden oleellisin sisällys jälkimaailman tietoon. Tämä +pieni kirja, johon olen koettanut mahdollisimman suurta +hienotunteisuutta noudattaen koota yhteen muutamia otteita +päiväkirjasta, pyrkii täyttämään näiden lausuntojen antajain +toivomuksen.</p> + +<p>Mikäli minä tunnen Emilie Björksténiä, en luulisi myöskään olevan +vastoin hänen mieltään, että hänen muistoonsa täten kiinnitetään +huomiota, varsinkin kun hänen elämänsä romaanin tunsivat kaikki hänen +aikalaisensa ja siitä silloin laajoissa piireissä keskusteltiin. Hän oli +äitini läheinen tuttava, kernaasti nähty vieras kodissamme, ja hän puhui +täysin vapaasti ja ilman mitään vaitiolon vaatimusta tästä tunteestaan, +joka muodosti hänen elämänsä keskipisteen, ja vieläpä lukikin palasia +yllämainitusta päiväkirjasta. Jos hän olisi toivonut, että hänen +suhteensa siihen mieheen, jonka hän oli asettanut korkeimmalle +maailmassa, pitäisi vaipua unhoon, ei hän varmaankaan olisi puhunut +siitä meille, jotka kuuluimme vallan toiseen sukupolveen, eikä hän +koskaan olisi siinä tapauksessa testamentannut päiväkirjaansa meille. +Olen senvuoksi vakuutettu siitä, että häntä koskeva kirjoitelma, joka +nojautuu muistiinpanoihin, joiden tunnelmia selostuksissani olen +koettanut kuvastaa, ei olisi ollut vastoin hänen toivomustaan – +käsityskanta, johon ilokseni ovat myöskin yhtyneet ne häntä lähellä +olevat henkilöt, joiden mieltä minulla on ollut tilaisuus tiedustella – +sitäkin suuremmalla syyllä, kun tämän kirjoitelman tekijä oli häneen +mitä lämpimimmin kiintynyt ja nyt, luettuaan ensimmäistä kertaa nuo +monet tiheään kirjoitetut vihot, enemmän kuin koskaan pitää hänen +muistoaan säilyttämisen arvoisena. Me olemme hänelle velkaa lämpimimmän +kiitoksen siitä, että hän on antanut meidän, toisen ajan lasten, jotka +olemme oppineet arvioimaan inhimillisen aineksen jokaisessa ihmisessä +korkealle, näiden »muistelmien» kautta nähdä pilkahduksen myöskin niistä +tunteista, jotka kerran liikkuivat Johan Ludvig Runebergin voimakkaassa, +miehekkäässä sielussa. Elämämme suurimmat kauneusvaikutelmat olemme +saaneet Runebergiltä, ja kaikki, mikä syventää tuntemustamme hänestä, on +meille kallisarvoista ja pyhää.</p> + +<p>Vuonna 1923 on kulunut sata vuotta Emilie Björksténin syntymästä. +Lähestykäämme nyt, vuosisataa myöhemmin, hellävaroen ja ystävällisesti +hänen lämmintä, levotonta sydäntään, ja kun mitään nuoruudenaikaista +muotokuvaa hänestä ei ole olemassa, säilyttäkäämme muistossamme se kuva, +jonka hän tietämättään päiväkirjassaan on maalannut itsestään. En luule, +että mikään sivellin paremmin olisi voinut kuvata sen naisen sielukasta +suloutta, joka yli kahden vuosikymmenen ajan piti lumoissaan kirjallisen +suuruudenaikamme etevintä miestä.</p> + +<p>Helsinki, lokakuussa 1922.</p> + +<p><i> Berta Edelfelt</i>.</p> +<p> </p> + +<p> </p> + +<p>Hauhon rovasti, Johan Jacob Björkstén, oli leski mennessään naimisiin +Gustava Albertina von Hausenin kanssa. Hänen neljästä lapsestaan, joista +kaksi oli tyttöä, kaksi poikaa, pidettiin vanhinta tytärtä Amandaa +(naimisissa ensimmäisen kerran lääninsihteeri Solitanderin kanssa +Mikkelissä, toisen kerran valtioneuvos Lars Langenskiöldin kanssa +Viipurissa) perheen kaunottarena, sillä hänellä oli säännölliset +piirteet ja lempeä ja rakastettava ilme kaunismuotoisissa kasvoissaan. +Mutta että nuorempi, Emilie, syntynyt 26 p:nä heinäkuuta 1823, leimuava +ja hehkuva kuin tulenliekki, kauniine, haaveellisine silmineen ja +hohtavine hipiöineen teki voimakkaamman vaikutuksen kaikkiin, jotka +näkivät hänet, on aivan varma. Molemmat vanhemmat kuolivat varhain, +Emilie lähetettiin Porvooseen täysihoitoon eksentrisen Mlle Stenborgin +luo, joka enemmänkin oli tunnettu monenkaltaisista seikkailuistaan ja +haaveellisesta mielenlaadustaan kuin kasvattajalahjoistaan. Tuossa +liikahehkutetussa kouluilmastossa, jossa kaikki joutilaat hetket +käytettiin romaanien lukemiseen, laskettiin siis pohja tuon nuoren tytön +vilkkaan ja herkkäliikkeisen sielun kehitykselle, ja jos hänen +luonteestaan jo alun pitäin puuttui tervettä tasapainoa, niin ei hän +ainakaan sitä kouluajalla voinut hankkia, etenkään kun hän olosuhteiden +pakosta kokonaan oli vailla tukevaa jalansijaa elämässä. Isätön ja +äiditön kun oli, vietti hän suurimman osan elämästään vieraana milloin +siellä milloin täällä, ystävien ja sukulaisten luona. Sillä siihen +aikaan ei kukaan uskaltanut edes uneksiakaan, että nuori tyttö omilla +tuloillaan, olivatpa ne sitten kuinka vaatimattomat tahansa, voisi +työnsä avulla hankkia itselleen pysyväisen paikan jollakin määrätyllä +seudulla. Kuluksi ajetuilla kyytihevosilla matkusteli hän niinmuodoin +alituisesti ympäri, milloin Mikkeliin, milloin Viipuriin, milloin +Loviisaan, Helsinkiin ja Porvooseen ja sitten taas takaisin. Kaikkialla +hän sai ystäviä, jotka pitivät hänestä, ja ihailijoita, jotka +hakkailivat häntä. Sillä ei hän ollut muiden kaltainen, Emilie +Björkstén. Hän oli pelkkää tunnetta ja haavemieltä, hän oli tulta ja +liekkiä, hän oli innostusta ja iloa. Kaikkialla minne hän tulikin kylvi +hän mieliin levottomuutta ja sekasortoa. Hänen ihonsa oli kuin valkean +ruusun terälehdet, hänen kaulansa ja kuulut olkapäänsä kuin alabasteri, +hänen vartensa kuin sorvaillun nuken. Ja kun hän harsopuvussaan valssin +pyörteissä lensi käsivarrelta toiselle, lausuttiin aivan yleisenä +mielipiteenä, että hän oli täydellinen keijukainen. Ja sekä +»sinisilmäinen» että »tumma» ja kaikki muutkin olivat polvillaan tämän +olennon edessä, joka oli niin erilainen kuin pikkukaupunkilaistytöt +yleensä.</p> + +<p>Eikä se ollutkaan ihmeteltävää. Sillä Emilie Björksténillä oli, monista +hyvistä ominaisuuksistaan huolimatta, tuo vaarallinen halu ja kyky +vangita miessydämiä. Hän ei tavoitellut »sitä ainoaa», vaan tahtoi saada +monta, monta. Hän piteli niitä kuin perhosia lämpimässä kädessään ja +nautti tuntiessaan niiden lepattavat siivenlyönnit vankilansa sisällä, +kunnes hän äkkiä taas avasi kätensä ja antoi niiden lentää pois, mitä +kauemmaksi, sitä parempi. Sitten seurasi mitä haaveellisimpien +omantunnon soimausten hetkiä, romanttisia tuskan hetkiä, pitkiä +rukouksia Kaikkivaltiaalle, että Hän antaisi anteeksi hänen +epävakaiselle sydämelleen. Mutta seuraavalla kerralla tilaisuuden +tarjoutuessa oli kiusaus jälleen liian voimakas, hänen synnillinen +halunsa edes hieman päästä vakuuteen omasta vallastaan sai jälleen +yliotteen, ja unohtaen kaikki hyvät päätökset hän antautui uudestaan +siihen ajattelemattomaan, itsekkääseen, kiehtovaan leikkiin, jota +nimitetään keimailuksi.</p> + +<p>Välistä sattui myös niin, että hän itse sotkeutui omiin verkkoihinsa, +että myös hänen oma sydämensä joutui vangiksi, että hän tanssisalissa +tulisen galopaadin jälkeen luuli tuntevansa pyhän rakkauden tulta ja +unelmoi ikuisesta autuudesta rakastetun rinnalla. Mutta sitten taas +olosuhteet vieroittivat hänet ihanteestaan; uusia matkoja, uusia +vaikutelmia; ja kyynelöityään jonkun aikaa Fritiofin satu kädessään ja +kaihomielinen huokaus: »Ich habe genossen das irdische Glück, ich habe +gelebt und geliebet» huulillaan etäännytti hän jumaloimansa miehen kuvan +yhä enemmän ja enemmän pois mielestään tai myös työnsi sen hiljaa +muistojensa romukammioon vetääkseen sen sieltä päivänvaloon ainoastaan +silloin tällöin, mieluimmin niinä yksitoikkoisina viikkoina maalla, +jolloin »luonto oli hänen ainoa ystävänsä». Mutta tavallisesti onnistui +hänen päästä pelistä suuremmitta vaurioitta.</p> + +<p>Hänen kujeiluhalunsa ja huumorintajunsa poistivat kaiken traagillisuuden +monesta arkaluontoisesta tilanteesta, ja hän joutui yhtämittaa mitä +hullunkurisimpiin seikkailuihin, joita hän erittäin elävästi kuvaili +ystäville ja tutuille, niin että piankin kaikki paikkakunnan asukkaat +tunsivat ne. Niinpä tiesi koko Porvoo, että muuan vakavarainen kauppias, +jolla oli tarjota hänelle koti ja kontu, pani toimeen rekiretken +saadakseen vihdoinkin tilaisuuden puhua toiveistaan. Mutta Emilie +Björkstén oli valmistunut vaaraan ja hänen onnistui siinä määrin +lavertelullaan hämäännyttää tuo vakava mies, ettei hän koko matkalla +Kiialaan, jonne retki tehtiin, saanut sanotuksi ratkaisevaa sanaa. Vasta +paluumatkalla, kun Emilie Björkstén tanssista uupuneena ja hyvätuulisena +ja muistamatta vaaraa jälleen istuutui hänen vierelleen, tuotti miehen +sitkeä itsepäisyys hänelle yllätyksen. Mutta Emilie ei ollut neuvoton. +Yhdellä hyppäyksellä hän oli ulkona reestä, ennenkuin kauppias oli +ehtinyt sanoa sanottavansa loppuun, ja heittäytyi päätä pahkaa lähinnä +seuraaviin ajopeleihin, jotka sattuivat olemaan täynnä orkesterin +soittimia. Bassoviulun päällä istuen hän ajoi sinä yönä Porvooseen, +riemuissaan tästä onnistuneesta tempusta.</p> + +<p>Yhtä tunnettu oli juttu kymnaasinopettajasta, joka saattoi häntä kotiin +eräästä illatsusta ja jonka toivoa hän ylläpiti koko ajan, luvaten antaa +vastauksen seuraavassa kadunkulmassa. Kadut risteilivät kerta toisensa +perästä, mutta oikeaan kadunkulmaan he eivät ehtineet, ennenkuin Emilie +Björkstén livahti sisään omasta portistaan jättäen hämmästyneen +maisterin synkkiin mietteisiinsä. Samoin tarina siitä erinomaisen +kauniista kasakkaupseerista, jonka kanssa hän oli luvannut tanssia +seuraavissa tanssiaisissa, jos tämä toisi hänelle erään määrätyn kukan +verrattain kaukana olevasta metsästä. Upseeri heittäytyi tulisen +juoksijansa selkään, löysi kukan tanssiaisiltana ja kiiti takaisin – +havaitakseen, että tuo sydämetön tyttö oli kadonnut, matkustanut pois, +ei kukaan tietänyt minne.</p> + +<p>Että nämä ja sadat muut samantapaiset jutut herättivät mitä suurinta +kauhua ja närkästystä asianomaisissa piireissä, sitä ei tarvinne +huomauttaa. Mutta syntipukin katumus ja itsesoimaukset ja hänen +hassunkuriset todistelunsa taittoivat kärjen ankarimmiltakin tuomioilta, +niin että hän kuitenkin ennen pitkää sai anteeksi yksinpä noilta pahan +kohtelun alaisiksi joutuneilta ihailijoiltakin, joista hän tavallisesti +lopuksi sai hartaita ja uskollisia ystäviä koko elämänsä ajaksi.</p> + +<p>Jo aivan nuorena, viidentoista vuoden ikäisenä, Emilie Björkstén oli +kohdannut Runebergin ja jumaloinut häntä niinkuin kaikki muutkin +kohtuullisen välimatkan päästä. Piankin hän aivan luonnollisesti +Porvoossa oleskelunsa aikana joutui kuulumaan siihen ihailevain ystäväin +ja tuttavain piiriin, joka usein kokoontui runoilijan vierasvaraisessa +kodissa. Hän lienee jo silloin tehnyt jonkinlaisen vaikutuksen +runoilijaan, sillä useita kertoja Runeberg lähetti hänelle terveisiä, +kun hän oli kaukana poissa. Niinpä kirjoittaa Emilie Björkstén +tammikuussa 1845:</p> + +<p>»Mitä saattoikaan sieluni toivoa tänä uutena vuotena ihanampaa kuin mitä +oli Runebergin sydämellinen tervehdys. Oi, minä olen niin iloinen, niin +onnellinen siitä. Sydämeni, joka niin kauan on kaivannut jonkinlaista +ilontunnetta, tuli taas aivan lämpöiseksi, ja tuhansia kertoja saatoin +suudella noita rivejä, jotka hänen kätensä oli kirjoittanut +ilahduttaakseen minua jäätävässä kaukaisuudessa. Pian, pian saanen +jälleen nähdä hänet, ihailla häntä, hurmautua hänestä, rakastaa häntä – +ja se saa riittää minulle, kun niin moni toive on pettänyt.»</p> + +<p>Tuo »sinisilmäinen» leikitteli vielä hänen ajatuksissaan – hänen +vuoksensa »suru jälleen uursi merkkejään» Emilien sieluun; hänen +muistonsa – ei Runebergin – puhkaisi Emiliessä esiin runosuonen, kun +hän kuvaa esim. Stansvikin luontoa.</p> + +<p>»Minä muistan, muistan nuo siniset, väreilevät järvet kauniine +lehväisine rantoineen. Muistan nuo alpit, nuo syvät, hiljaiset, +tuoksuvat laaksot, joissa luonto viettää ikuista sabbattia, näen myös +tuon viehättävän puuryhmän ja kukkaset; näen kuutamon lahdella ja tähdet +yllä metsän rauhan. Kuulen myös Eolin-harpun sointuvan valittavat +sävelet. – Onneksi minulle, että voin viedä Stansvikin muistossa +mukanani!»</p> + +<p>Eräänä toisena päivänä kuuluvat sanat näin:</p> + +<p>»Nyt on rakkaus – ystävyys – kaikki lopussa! – Minä tahdon itkeä ja +kärsiä vaieten – ei kukaan saa tietää kaikista kamppailuistani, +ainoastaan Hän korkeudessa, joka varmaan kerran on antava minulle +lohdutusta. Kyyneleetkin, niin, nekin voivat olla nautintoa; ja ne ovat +virranneet tänä aikana, aikana, jossa on ollut niin ’runsaasti punaista +ja mustaa’. Raskaaksi ja pimeäksi käy minulle aika, raskaaksi käy +minulle elämä tästä lähin, sillä en näe enää ainoatakaan valonpilkettä. +Kunpa oppisin vain oikein rukoilemaan Rakkauden valtakuntaa, sillä +saahan rukouksesta niin paljon lohtua, ja sitten kärsimään nurkumatta +päivien taakan, joka kuitenkin enimmäkseen on omaa syytäni.»</p> + +<p>Muutamia päiviä myöhemmin hän kirjoittaa:</p> + +<p>»Ihmeellistä, että minulla vielä saattoi olla niin hauska. Mutta sen +vaikutti kai etupäässä mainio musiikki – innokas tanssiminen – elämän +elämä – taivaallisen ihana galopaadi, jonka tanssin aivan kuin elämän +reippaimpina päivinä, jolloin valtimot löivät taivaan korkealle ja sydän +samoin, ja jolloin hengitys katkesi, jolloin vain lensi eteenpäin, +eteenpäin, aivan kuin elämän onni olisi ollut maalina.»</p> + +<p>Nämä ovat kylläkin vaihtelevia tunnelmia, sitä ei voi kieltää. Mutta +»sinisilmäinen» ja romanttinen kaipaus häneen on kuitenkin pohjasävelenä +kaikessa, niin Stansvikin »alppien» keskellä kuin tuon jumalallisen +galopaadin aikana, ja yksinpä silloinkin, kun hän uudelleen tapaa +jumaloimansa runoilijan Porvoossa. Hän on jälleen sukulaisten luona +siellä ja kirjoittaa sieltä 9 p:nä marrask. 1845:</p> + +<p>»Miten tyytyväinen olin iltaani, sillä vietin sen henkilöiden luona, +joita ihailen, ja henkilöiden seurassa, joita niin suuresti rakastan. +Minä olin – Runebergeilla. Oli mielenkiintoista kuulla heidän puhuvan, +noiden kaikkien. Tuon viisaan, maailmaakokeneen rouva Runebergin, tuon +vilkkaan, sukkelan, intomielisen Anna Reuterskiöldin eli ’Genie R:n’, +joksi häntä syystä kylläkin nimitetään, tuon suuren runoilijan, jota voi +verrata ainoastaan – häneen itseensä, ja Sofin [Ottelin], tuon +harvinaisen, rikaslahjaisen tytön. Minä itse tunsin itseni niin +mitättömäksi, niin olemattomaksi noiden joukossa. Minä vain nautin, ja +runsaassa määrässä kylläkin. Sellaiset illat ovat sekä hupaisia että +opettavaisia, ja hauskaa on voida pitää kaikista näistä ihmisistä. +Tuntee itsekin tulevansa ikäänkuin paremmaksi niinä hetkinä, jolloin on +heidän kanssaan. Ja saada silloin tällöin hyväily, ystävällinen katse +tuolta puhtaalta, lämminsieluiselta Anna R:ltä ja sydämellinen sana +Fjalarin runoilijalta on suoranainen ilo sydän-raukalleni, joka janoaa +hyväntahtoisuutta ja joka paleltuisi pois ilman lämpöä ja aurinkoa. +Muistan niitä aikoja, jolloin ennen olin R:lla, jolloin elin ainoastaan +nykyhetkessä ja ammensin lämpöni ja valoni runoilijan silmästä ja +katsoin häneen niinkuin Jumalan korkeaan taivaaseen, jossa kaikki +ihanuus on, enkä sellaisina hetkinä ajatellut mitään muuta kuin häntä – +mutta nyt!»</p> + +<p>Emilie Björkstén tunnekylläisine, liehahtelevine luonteineen olisi +enemmän kuin kukaan muu tarvinnut tyyntä tahtoa, joka olisi hallinnut +häntä, voimakasta kättä, joka lempeästi olisi kuljettanut hänen sielunsa +pois siitä muodottomien mielikuvien harhasokkelosta, johon se oli +eksynyt, joka viisaasti olisi selventänyt ajatukset noissa herkeämättä +työskentelevissä aivoissa, jotka nyt olivat tupaten täynnä Eugène Sue’n +»jumalallisia» romaaneja ja atterbomilaisia sitaatteja. Hänen +vanhempiensa kuoleman jälkeen ei ollut ketään, joka olisi osoittanut +tarpeeksi mielenkiintoa hänen omaa itseyttään kohtaan ruvetakseen hänen +itsensä vuoksi hiljalleen kehittämään niitä mahdollisuuksia, jotka +asuivat hänen sisimmässään: hänen palavaa kauneudenkaipuutaan, hänen +runouden ja musiikin ihailuaan, hänen leimuavaa innostustaan kaikkeen +»suureen ja ihanaan» elämässä. Hänen juureton olomuotonsa oli saanut +aikaan sen, että hän itse oli saanut etsiä mistä sattui saamaan ravintoa +kaikelle sille, mitä hänen mielensä kaipasi, ja kaikki romantiikan +pingoittuneimmat aatteet olivat löytäneet erinomaisen maaperän hänen +päässään ja sydämessään. Tässä oikullisessa kiihtymistilassa oli +ihmisten mielestä juuri hänen viehätysvoimansa; miehet rohkaisivat sitä, +naiset moittivat sitä; hän heittelehti äärimmäisyydestä toiseen, ja +huolimatta ikuisesta ystävyydestä ja palavasta rakkaudesta, joista hän +niin usein puhui, sai hän kuitenkin yksin koettaa pitää huolta itsestään +ja epätasaisesta luonnonlaadustaan, mikä ei suinkaan hänelle onnistunut. +Koko hänen elämänsä oli tunteiden ja tunnelmien epäselvää kaaosta, josta +puuttuivat kaikki mittasuhdat ja josta kaikki todellisuus oli julistettu +pannaan. Kunnes Runeberg tuli. Ei enää loistavan sädekehän ympäröimänä, +ihailtuna runoilijana, vaan sinä voimakkaana, tyynenä, ylemmyydellään +hallitsevana miehenä, jota hän rakasti. Mutta hänen kanssaan tuli myös +ristiriita oikean ja väärän välillä hänen elämäänsä.</p> + +<p>Hän ei ollut vielä kahtakymmentä kolmea vuotta (1846), Runeberg oli pari +vuotta yli neljänkymmenen. Muutamat ystävälliset sanat, jotka tämä +joillekin toisille sanoi hänestä ja jotka hän sattumalta kuuli, olivat +se kipinä, joka sytytti tulen hänen herkkäliikkeisessä sydämessään +täyteen liekkiin. Runeberg oli siis kiintynyt häneen sillä tavoin. Hän +ajatteli ja tunsi niinkuin kuka muu mies hyvänsä. Sanomattomalla +riemulla Emilie kätki hänen sanansa sydämeensä.</p> + +<p>Aluksi hän pelkäsi tavata Runebergia, pelkäsi, että tämä huomaisi hänen +haltioituneen ihailunsa nyt kokonaan muuttaneen luonnetta. Hänen +sisimpänsä oli taas kuin myrskyävä meri. Ilo, onni, itsesoimaus siitä, +että hän tällä tavoin ajatteli toisen puolisoa, pelko ihmisten +tuomiosta, tuo usein palautuva tunne syvästä synnillisyydestä – kaikki +tämä riehui ja kuohui hänen sielussaan. Kyyneleitä ja pelkoa ja +vavistusta ja rukouksia Kaikkivaltiaan puoleen, jotta Hän armossaan +lainaisi voimaa taistelemaan kiusausta vastaan! Hän yritti olla +tapaamatta Runebergia ja palauttaa mieleensä menneisyydestä vanhoja +muistoja, jotka kerran olivat tulittaneet hänen mieltään. Mutta +muutamana kesäkuun päivänä sattuivat he yhteen eräällä huviretkellä.</p> + +<p>»Tuo päivä oli taas sellainen, joka ei milloinkaan hälvene muististani», +kirjoittaa hän. »Oikein iloisin ja levollisin mielin vaelsin minä tuolle +ihanalle seudulle, iloisessa seurassa, josta suurimman ilon minulle +tuotti takaisin palanneen Lotta Gaddingin ja runoilijan läheisyys. Jospa +edes puoleksikaan osaisin kuvailla seutujen kauneutta! Noiden korkeiden, +metsäpeitteisten kallioiden suurenmoista taulua tai noiden vehmaiden, +viheriäisten laaksojen hymyilevää näköalaa, joskin valkovuokot jo siellä +ottivat jäähyväisiään keväältä ja meiltä jo sentähden joutuivat unhoon +nupullaan olevain kielojen vuoksi, joita tervehdittiin todellisella +riemastuksella ja joita minä sain kimpun R:lta; sellaisen kimpun jota on +täytynyt <i>etsiä</i> löytääkseen ja jonka tuoksu ja kukkeus yhä seuraa +minua.» Ja hän jatkaa pitkän luonnonkuvauksen jälkeen: »Ja sitten – +sitten sain niin usein kuin tahdoin lepuuttaa juopunutta silmääni tuon +ihmeellisen miehekkäillä, sielukkailla piirteillä, kuitenkin hämmentyen +joka kerran, kun hän tavoitti tämän katseen, aivan kuin olisi ollut +synti katsella häntä. Kenties olikin niin, sillä riippuu niin äärettömän +paljon siitä, <i>miten</i> katsoo? Sydämeni pohjaan kätken kuitenkin kaikki +hänen sanansa, sillä senhän ainakin saan tehdä, ja kun tulen oikein +surulliseksi, saan uudestaan miettiä niitä hänen sanojaan, jotka tekivät +minulle niin äärettömän hyvää hetkellä, jolloin, epätoivo asui +sielussani.» –</p> + +<p>»Olkoon, että mielenkiintoni häneen on syvempää ja lämpimämpää kuin mitä +sen ehkä pitäisi, mutta ainakin iloitsen siitä, että pidän yhtä +sydämellisesti hänen puolisostaan. Iloitsen hänen levottomuudestaan, kun +hänen puolisonsa tänään viipyi niin kauan, sitä oli niin kaunis katsella +ja se todisti myös, kuinka väärin hänelle tehdään, kun sanotaan, että +hän ei <i>oikein</i> rakasta häntä. Niitä ei ole sentään monta, jotka niin +sanovat, ja he eivät voi käsittää rakkautta, jossa ei ole mitään +liehittelyä, rakkautta, joka harvoin näkyy, mutta aina tuntuu. Ja kuinka +olisi mahdollista olla rakastamatta tätä naista, hänhän on niin +erinomainen joka suhteessa ja puolisoonsa äärimmäisen kiintynyt. Kuinka +hän mahtaa olla onnellinen!»</p> + +<p>Hän kärsi itse yksinäisyydestään – siitä, että hänen oli niin vaikea +omin neuvoin selvittää sekavia käsitteitään, ja säälittää, kun kuulee +hänen uskovan surunsa eräälle ystävättärelleen: »Oi, ei ole juuri +ainoatakaan kotia, oikeaa lämmintä ja hyvää kotia, joka itsestään +tahtoisi avautua minulle. Mikä siis on oleva kohtaloni? Missä saanen +tervehtiä syysaurinkoa? Mahtaneeko se enää tapahtua tällä rakkaalla +seudulla, jota rakastan niin äärettömästi, sentähden että myös itse olen +saanut täällä rakkautta.» Ja hän itkee itseään ja hyljättyä asemaansa +elämässä. »Mutta», jatkaa hän, »juuri kun parhaillaan valitin, valtasi +minut autuus, sillä hän, joka suureksi osaksi, en uskalla sanoa, että se +on <i>yksinään hän</i>, joka tekee minulle eron täältä niin vaikeaksi, meni +samassa ohitse. Sydämeni löi pari kertaa rajusti nähdessäni hänet, ja +huuleni lausuivat suruisasti ja hellästi: Kas tuolla menee hänkin! Se +oli autuuden silmänräpäys, tuo sekunti, jolloin näin hänet, mutta sekään +sekunti ei ollut sekoittumatonta iloa, sillä muistin heti, että oli +synti tuntea sellaista iloa nähdessään henkilön, joka on toisen oma. +Hyvä, sinä määrättömän hyvä Jumala, älä langeta ylleni tätä vaikeaa +rangaistusta: ota pois jokainen rakkauden hiven, jokainen kielletyn +tunteen kipinä rinnastani ja pane sinne sijaan levollinen ja maltillinen +kiintymys! Se olisi niin hyvä minulle.»</p> + +<p>Mutta tunteet eivät aina ole kätkettävissä, kaikkein vähimmin +romantiikan aikakaudella, ja levon ja välinpitämättömyyden rukoukset +eivät kenties olleet tarpeeksi vakuuttavia tullakseen kuulluksi tuolla +ylhäällä. Valoisat kesäyöt ja ne monet serenaadit »huumaavine +sävelineen», joita laulettiin hänen ikkunansa alla, eivät tuoneet mitään +viilentävää tuulahdusta hänen »tuliseen rintaansa».</p> + +<p>Sellainen valoisa ilta oli silloinkin, kun Runeberg lupasi antaa hänelle +ensimmäisen käsikirjoituksen pariin runoonsa (Viapori ja Sven Dufva), +mutta yhdellä ehdolla: Emilien tuli omalla käsialallaan jäljentää ne +häntä itseään varten. Emilie Björkstén kertoi myöhemmin monta kertaa, +kuinka hän ensin hämmästyksissään, ajattelematon kun oli, vilkkaasti oli +vastustanut hänen pyyntöään ja huudahtanut: »Ei, ei, minulla on niin +ruma käsiala!» Mutta Runeberg oli järkähtämätön ja kieltäytyi +ehdottomasti antamasta käsikirjoitustaan ilman korvausta. Hämillään ja +epäröiden kysyi hän rakkaalta Anna Reuterskiöldiltään neuvoa, ja tämä +läksytti hänet perinpohjaisesti selittäen, mikä suosionosoitus sellaisen +lahjan tarjoaminen oli hänelle ja kuinka järjetön hän oli ollut. Jonka +jälkeen Emilie katuvaisena juoksi takaisin runoilijan luo, ja tämä +lupasi antaa hänelle ei ainoastaan runot – vaan kaiken, mitä hän pyysi.</p> + +<p>Runebergit muuttivat Kroksnäsiin, ja Emilie Björksténillä oli niin huono +onni, että hän saapui heitä tervehtimään sellaisena päivänä, jolloin +Runeberg oli poissa, ja hänellä oli tietysti mitä hirveimmät +omantunnonvaivat siitä, että hän, huolimatta hänen vaimonsa suuresta +ystävällisyydestä, tunsi itsensä syvästi pettyneeksi. Sitten matkusti +hän itse Hämeeseen ja vasta elokuussa hän näki Runebergin jälleen. Hän +kirjoittaa siitä itse:</p> + +<p>»Minä olen tavannut hänet tänään, sillä olin heikko; en voinut vastustaa +kiusausta. Ja hän oli entisensä kaltainen, aina on hänellä tuo sama +yksinkertainen, rakastettava sydämellinen olemus. Mutta kuinka tummaksi +hän on tullut! Kuinka aurinko on polttanut tuon posken ja tuon tyynen +otsan ruskeaksi kuin mahonki! Mutta miellyttävältä tuntui hän minusta +sentään. Näen hänet vieläkin edessäni sellaisena kuin hän seisoi +portailla katsellen luonnon suurenmoista näytelmää; kun ukkonen jyrisi +ja salamat iskivät tulta yli järven ja maan. Samassa silmänräpäyksessä +avasin minä oven, mutta suljin sen jälleen nuolennopeasti tietämättä +oikein miksi, kun huomasin hänet. Hän teki sitten pilaa siitä ja sanoi, +että minä pelkäsin häntä. Oi, olisipa hän aavistanut, kuinka totta hän +puhui! Niin, minä pelkäsin, pelkäsin niin, että sydän löi tuhatkertaisin +lyönnein rinnassani ja että kaikki veri syöksyi sinne tehden posket +aivan kalvaiksi. Omituista! Ja kuitenkin kaipaan joka hetki saada nähdä +häntä, saada virkistystä, lohtua, hurmaa hänen sanoistaan ja hänen +valoisista ajatuksistaan.»</p> + +<p>»Tänään annoin hänelle myös jäljennökseni hänen runoelmistaan ja hänen +käsikirjoituksensa jäi minulle! Nuo hänen kallisarvoiset ajatuksensa, +jotka on kirjoitettu samassa kuin ne ovat syntyneet, ovat minun, +yksinomaan minun! Jospa vain kaikki tietäisivät, minkä kallisarvoisen +aarteen minä omistan! Ja jospa hän vain itse tietäisi, kuinka monasti +nuo hänen kätensä piirrot hehkuvat kuin tuli hämmentyneiden katseitteni +edessä. Minun ihailuni häntä kohtaan on niin valtava, mutta samalla niin +ehdoton, se on kuin lapsen ihailua aurinkoa kohtaan, joka loistaa, mutta +siihen sekoittuu myös intohimoa. Jos minä rakastan häntä, niin se on +hänen syynsä. Hän tunsi vilkkaan, haaveksivan mieleni, hän tunsi minun +ihailuni kaikkea runoutta kohtaan, hän tunsi minun kahdeksantoista +ikävuottani. Miksi piti hänen siis kohdella minua sellaisella +hyväntahtoisuudella? Miksi lausua niin minusta, monta kaunista sanaa, +joita minä en, se täytyi hänen oivaltaa, voisi unhottaa, ja miksi aina +antaa minulle kaikkia noita todistuksia mielenkiinnostaan? Miksi? Miksi? +Eikö hän siis voinut aavistaa, miten kävisi, ja että minun palava +innostukseni runoilijaa kohtaan niin helposti voisi muuttua – +rakkaudeksi, sillä ihailusta on rakkauteen vain yksi ainoa lapsen-askel. +Eikö hän voinut aavistaa sitä, hän, jolla on niin syvä ihmissydämen +ymmärtämys, hän, joka niin hyvin näyttää tuntevan kaiken nuorison ja +nuorison kaikki ajatukset ja tunteet? Eikö hän voinut käsittää, että +minä hurmautuisin siitä kuvasta, jonka hän antoi minulle tuona +unohtumattomana syys-iltana, ja hänen – suuteloistaan! Sillä kolme +kertaa ovat minun huuleni koskettaneet hänen huuliaan, enkä minä sitä +unhota.»</p> + +<p>Kun muistaa, että hän eli keskellä panttileikkien ja kummisuudelmien +aikakautta, ei tämä liene kuitenkaan ollut mitään sen vakavampaa, joskin +nuori tyttö tunsi itsensä hämmentyneeksi ja onnelliseksi tuon suuren +miehen ohimenevästä hyväilystä. Oli vielä tuleva aika, jolloin hän oli +oppiva ymmärtämään eron leikin ja toden välillä tässäkin suhteessa.</p> + +<p>Emilie Björkstén pakeni tuon »ihmeellisen» vaarallisesta läheisyydestä +ja matkusti maalle, missä hän jälleen joksikin ajaksi vaipui +luonnonihailuun, joka ei kuitenkaan voinut karkoittaa levottuuttavia +muistoja.</p> + +<p>»Tuuli on niin vilpoinen ja tie niin kolea, mutta kuitenkin +rauhallinen», kirjoittaa hän 28 p:nä syyskuuta: »Oi, jospa sentään +voisin tuoda ilmi kaikki tunteeni, sillä minä tunnen niin paljon, niin +paljon. Koko luonto näyttää minusta tällä hetkellä olevan täynnä +runoutta; taivaassa, ilmassa, päivän kajossa, äänettömyydessä ja +kaihomielessä, kaikessa on runoutta <i>Hän</i> tuntisi sen, jos hän olisi +täällä. <i>Hän</i>, kaikkien noiden laulujen luoja, jotka ovat iloittaneet +minua niin monta kertaa. Oi, nyt – nyt on minulla kerrankin ollut +rohkeutta kieltäytyä nautinnosta saada nähdä hänet, ja minä olen ylpeä +siitä!»</p> + +<p>Kun hän kuukautta myöhemmin jälleen oli Porvoossa, näyttää +vastustusvoima tuntuvasti heikentyneen. Hän kertoo, kuinka hän eräänä +iltana kiiruhti pois eräistä vieraskutsuista »juosten niin hiljaa ja +salaperäisesti kuin olisi ollut kysymyksessä suuri synti, kimppu +valkeita, raikkaita, tuoksuvia narsisseja kädessäni <i>hänen</i> [rouva R:n] +luokseen – vieden makeisia <i>heidän</i> sairaalle lapselleen, ja jolloin +minulla ei ollut hänelle mitään ja kuitenkin kaikki, sillä hänelle +annoin minä sieluni ja sen lämpöisimmät, kuumimmat tunteet. Oi, se oli +ilta, joka vieläkin elävästi on muistissani: Muistan vielä, miten +silloin olin puettu, kuinka ilmava minun pukuni oli ja kuinka kukat +hiuksissani ikävöivästi tuoksuivat tummien lehtiensä lomissa. Tulin niin +pikaisesti, niin odottamatta ja viivyin niin vähän aikaa, että hän sanoi +nähneensä ’näyn’. Epämieluisa ei tämä näky hänelle ollut, sen tiedän.»</p> + +<p>Hänen rukouksensa muuttuvat itsetiedottomasti. Nyt hän makaa polvillaan +»Iankaikkisen» edessä ja kiittää häntä, ei siitä, että hän olisi +saavuttanut välinpitämättömyyden ja torjunut pois vaaran, vaan siitä, +että »Hän jälleen on lahjoittanut minulle autuuden päivän; Hän on +sallinut minun nähdä hänet ja puhua hänen kanssaan, jonka nimi on +minulle niin kallis, hänen kanssaan, jota en ikipäivinäni voi unhottaa».</p> + +<p>He kohtaavat taas toisensa, ja taas lupaa Runeberg antaa hänelle mitä +ikänänsä hän pyytää, jos hän vain saa hänen kuvansa. Nyt ei heidän +tapaamisensa enää aina riipu sattumasta. Emilie Björkstén pyytää häntä +tulemaan L:lle, ja hän tuli »ja minä luulen silloin kalvenneeni».</p> + +<p>»Hän tarjoutui eräänä päivänä saattamaan minua kotiin», jatkaa hän; +»enhän voinut kieltää, mutta mieleni oli sekä iloinen että suruinen. +Minä rukoilin tähtiä, tuota kaikkivallan ilotulitusta, valvomaan minua +ja minun sanojani, sillä tiesin kuinka syvä minun syntini olisi ollut, +jos olisin päästänyt huuliltani ainoankin sanan, joka olisi viitannut +sieluni tunteeseen, (en koskaan ollut vielä ollut niin yksin hänen +kanssaan kuin nyt); ja tähdet armahtivat minua, mutta paljon me +kuitenkin puhelimme ja lämpimästi, luottavaisesti. Hän sanoi, että – +minä olin rakas hänelle [rouva R:lle] ja – – hänelle itselleen! Ah, +minä tahdon, minun täytyy uskoa siihen. Tunsin itseni niin iloiseksi, +mutta en hymyillyt niinkuin ennen hyvin iloiseksi tullessani; minä en +voinut. Törnerooskin sanoo nuo niin todet sanat: ’Naisille eivät ne +riemut ole suurimmat, jotka saavat heidät hymyämään, eivätkä ne tuskat +suurimmat, jotka virtaavat pois kyyneleinä.’ Ei, ei, sillä kun ilo on +oikein syvä, hämmästyy siitä itsekin ja käy hiljaiseksi.»</p> + +<p>Hän puhuu kaipauksestaan niinä päivinä, jolloin hän ei näe runoilijaa, +ja sitten taas:</p> + +<p>»Kun sitten näen hänet jälleen, tuntuu minusta, että hyvin voisin olla +ilman hänen jokapäiväistä läsnäoloaan – niin kummallinen minä olen! Oi, +mitä antaisinkaan siitä, että jälleen saisin palata entisaikoihin, että +tunteeni häntä kohtaan jälleen muuttuisi sellaiseksi kuin se silloin +oli, ja että voisin katsoa häneen vain pelkällä ihailulla, tuolla +puhtaalla, täydellä, syvällä ihastuksella, jota <i>runoilija</i> ensin vaati +ja johon ei sekoittunut ainoatakaan kielletyn tulen kipunaista. Sillä +surulla ja tuskalla tunnen tekeväni syntiä, mutta tahdon panna turvani +Häneen, pilvien takaiseen, ja odottaa, mitä aika tuo mukanaan.»</p> + +<p>Mutta Iankaikkinen ei suojellut häntä, eivätkä hän ja Runeberg kumpikaan +pitäneet silmällä itseään.</p> + +<p>»Minun suhteeni häneen on jo tullut maailman tietoon, maailman, joka ei +sääli – ja joka ei milloinkaan tuomitse lempeästi», huudahtaa hän +kerran; ja hän menee niinkin pitkälle, että hän soimaa Runebergia.</p> + +<p>»Kyllähän se on hauskaa», sanoo hän, »onhan hän rakastettava ja onhan +minulle sieluni ilo nähdä häntä ja kuulla hänen puhuvan, mutta vähän +varovaisemmin pitäisi hänen käyttäytyä minua kohtaan.» Hän kiihoittuu +yhä enemmän ja puhuu katkerasti: »Kyllähän hänkin jossakin määrin tekee +syntiä, sillä totta kai on synti kasvattaa intohimoa poloisessa +naissydämessä, ja sitä hän tekee, minun täytyy – täytyy tunnustaa se.» +Ja toisen kerran: »Minä olen harhaantunut, lumoutunut – hurmaantunut. +Ja kenen on syy? Ah, sinä, sinä, joka houkuttelit luoksesi minun +lämpimän sydänparkani! Sillä sinä viekoittelit sen samalla kuin näytit +minulle koko myötätuntosi. Mutta voinko minä moittia sinua, minä, joka +itse olen niin moitittava. Ja kuitenkin, vaikka sekä tunnen että +tunnustan syyllisyyteni, en voinut olla kallistamatta korvaani hänen +lämpimille, sydämellisille sanoilleen: ’Vem styrde hit min väg?’ tässä +tuonnoin eräänä iltana. Sinä se olit. Ah, kohtalo, kuka toi niin monta +merkitsevää sanaa minun huulilleni? Kuka kuiskasi tuon ihmeellisen +unelman sydämeeni ja kuka teki sitten huulet sydämen tulkiksi?»</p> + +<center> +<table cellpadding=3 cellspacing=3 border=0> +<tr> +<td><img src="images/vanhan2.jpg" alt="Runebergin ensimmäinen koti Porvoossa"></td> +</tr><tr> +<td><center>RUNEBERGIN ENSIMMÄINEN KOTI PORVOOSSA<br> +Albert Edelfeltin akvarellin mukaan</center></td> +</tr> +</table> +</center> + +<p> </p> + +<p>Juoruamista ei ole helppo välttää pikkukaupungissa, ja kun pahat kielet +eivät uskaltaneet hyökätä Runebergin kimppuun, vuodattivat ne kaiken +sappensa sitä runsaammasti Emilie Björksténin päälle. Hänen +ystävättärensä varoittivat häntä nyt avoimesti, ja kaiken sen +syyllisyyden taakan musertamana, joka hänellä ihmisten tietämän mukaan +oli omallatunnollaan, koetti hän intohimoisen kiihkeästi karttaa +Runebergia. Mutta se ei ollut enää mahdollista, sillä he tapasivat +toisensa alituisesti iltamissa, lauluilloissa ja muissa tilaisuuksissa. +Silloin hän päätti olla olevinaan näkemättä häntä, olla puhumatta hänen +kanssaan. »Minä olen tehnyt mitä olen voinut», sanoo hän. »Minä olen +karttanut häntä, olenpa ollut epäkohteliaskin hänelle.» Kun Runeberg +ihmeissään katsoi häneen, käänsi hän pois päänsä, mutta kyyneleet +nousivat hänen silmiinsä ja alkoivat vuotaa. »Ihmiset näkivät sen – +kyselivät – arvailivat – näyttivät osaaottavaisilta.» Mutta hänen +ystävänsä paheksuivat tätäkin. Mitä hänen oli tehtävä? Hän tanssi, +tanssi tanssiaisissa, joissa Runeberg ei ollut, ja »nautti runsain +määrin kaikesta siitä karkelosta, imartelusta ja kimalluksesta, mitä +tanssiaiset voivat tarjota». Hän antoi hakkailla itseään viedäkseen +harhaan niitä tarkkaavia katseita, jotka seurasivat jokaista hänen +askeltaan – mutta »hänhän oli ainoa ajatukseni tanssiaisiin lähtiessä, +ensimmäiseni sinne tullessa ja ainoani siellä ollessa». Ja vähän sen +jälkeen hän huudahtaa: »Vaikka koko maailman ihanuus olisi jalkojeni +juuressa, enkä voisi ottaa ainoatakaan askelta astumatta kukkien päälle, +joita imartelu on eteeni sirotellut, niin en kuitenkaan hetkeäkään +tuntisi itseäni onnelliseksi, en, en, sillä nyttemmin tarvitsen jotakin +<b>aivan muuta</b> onneani varten». Hänen rehellinen pyrkimyksensä unhottaa, +irtaantua rakkaimmasta unelmastaan, ei ollut onnistunut. Ja äkkiä +oivaltaa hän, ettei se koskaan tulisi onnistumaan. Hän muuttaa äkkiä +mieltään. Hän ei enää tahdo olla vapaa. Riemumielin siteeraa hän 17 p:nä +marraskuuta Atterbomia: »Sanalla on rajansa ja ajatuksella on rajansa – +mutta tunteella ei!» Ja sitten: »Taas minä puhelin hänen kanssaan! +Kuinka ystävälliseltä tuntuikaan hän nyt, kun jälleen puhuin ja hymyilin +hänelle tuota tuttua hymyä, joka niin kauan on ollut poissa huuliltani, +ja kuinka sydämellisesti hän puhuikaan taas ’auringosta, joka oli +alkanut loistaa hänelle, oltuaan niin kauan pilvien kätkössä’. +Sydämessäni oli sunnuntai, autuus, ja tuskin lainkaan nyt syntiä +ajattelin. Mutta voiko nimittää synniksi sitä, että iloitsee hänen +sydämellisistä sanoistaan, hänen myötätunnostaan, hänen rakkaan silmänsä +lämpimästä, sielukkaasta katseesta, ja jos se on synti, niin täytyy +Jumalan antaa se minulle anteeksi!»</p> + +<p>Onnenhurmassaan hän polkee omantunnon varoitukset jalkoihinsa, repii +rikki sovinnaisuuden kahleet, jotka ovat sitoneet häntä viimeisinä +aikoina, ja huudahtaa:</p> + +<p>»Tänä iltana soi kohtalo minulle kahdenkeskisen hetken. Olisin nytkin +voinut hyvin välttää sen, mutta en tehnyt sitä. Sanoin hänelle, etten +<i>tahtonut</i> sitä ja että en enää tulisi niin tekemään. – Kuinka hauskaa +oli saada puhua jälleen hänen kanssaan ja saada puhua sanoja, jotka +lähtivät sydämen pohjasta. Mutta mitä tarkoitti hänen puheensa +teeskentelystä, naamiosta! Mahdoinko oikein ymmärtää sen? Oi Jumalani! +Olisikohan siis hänkin kantanut naamiota tällä viikolla ja olisikohan +myös hänen rikas, lämmin, ihana sydämensä sykkinyt lämpöisesti minulle?! +Niin, niin, tahdon uskoa sen. Hänhän sanoi pitävänsä minusta, ja minun +tulee uskoa ainoastaan häntä. Niin tahdon nyt tehdäkin. Älköön vain +kukaan hämmentäkö uskoani!»</p> + +<p>Päivä päivältä käy hänen tunteensa lämpimämmäksi. Hän ajattelee +ainoastaan häntä, hän kaipaa ainoastaan häntä; epäily raastaa häntä.</p> + +<p>»Kuinka elävästi muistankaan hänen sanansa, jotka kenties heti +unohtuivat, kun ne olivat kirvonneet niiltä huulilta, joita ne olivat +suudelleet; mutta minä en unohda niitä! Ne luovat mieleeni valoa, +sittenkin kun hän jo kokonaan on unhottanut minut. Miltähän sekin aika +näyttänee ja kuinkahan kaukana se lienee?» Tai: »Niin, monta, monta +kertaa kidutan sieluraukkaani sillä pelolla, että olen tullut hänelle +yhdentekeväksi, ja kuitenkin tiedän, että minä en ole sitä. Minä näen +sen, minä kuulen sen, minä huomaan sen, enkä kuitenkaan saa koskaan +kylliksi. Lakkaamatta kaipaan enemmän – enemmän. Ja kuitenkin on hän jo +antanut minulle niin äärettömän paljon.»</p> + +<p>Hän toistaa runoilijan sanoja vakuuttaakseen itselleen, että tämä on +sanonut, kuinka »hänen mielentilansa niin kokonaan riippui hänen +mielialastaan», kuinka hänen »taivaansa oli pilvessä, silloin kun hänen +aurinkonsa ei loistanut». Emilie kuvaa jälleen erästä tapaamista:</p> + +<p>»Tänään sain nähdä hänet ja puhua hänen kanssaan. Kuinka hän oli kaunis! +Kirpeän kylmä ilma oli nostanut väriä hänen miehekkäille, tummille +poskilleen, ja ilon hohde oli hänen sielukkaissa silmissään. Tuskin +saatoin irroittaa katseitani hänestä, ja vaikutin kuitenkin niin +vapaalta ja vaivattomalta, näytin niin huvitetulta puhuessani kaikkien +noiden muiden kanssa, että useat tuttavat saivat aihetta pistellä minua +parin henkilön vuoksi, joiden kanssa juttelin. Ja kaukana olivat he +kuitenkin sydämestäni.»</p> + +<p>Hän on heittäytynyt kuohuvaan pyörteeseen ja huomaa, ettei enää ole +mitään takaisinpaluun mahdollisuutta. Hän pelkää häntä ja hän pelkää +itseään. »Minä <i>kuulin</i> ainoastaan häntä. Koko sieluni oli hän kahlinnut +huuliinsa, mutta <i>katsoa</i> häneen en uskaltanut.» Ja kun Runeberg sanoo +hänelle, että hän kerran haluaa puhua <i>paljon</i> hänen kanssaan, ja kysyy, +minä päivänä hän olisi siihen valmis, säikähtää hän ja sanoo: »<i>Sitä</i> +päivää en määrännyt. Määrätköön sen sattuma. Mutta nyt tulee kysymys: +tuoko tämä keskustelu minulle hyvää vai pahaa?»</p> + +<p>Hän pelkää tätä keskustelua ja on kuitenkin levoton siitä, että se +lykkääntyy. Eräät mitättömät seikat asettavat voittamattomia esteitä +tämän tilinteon tielle, vieraat ihmiset ovat alituisesti läsnä silloin +kun he tapaavat toisensa. Hänet pyydetään Runebergeille, mutta muita +vieraita saapuu. Runeberg saattaa häntä kotiin – toiset tulevat mukaan. +Hän menee illanviettoon, »pyörii huimassa valssissa, kiitää polkan +askelin, syöksyy eteenpäin galopaadin hurjassa tahdissa, vilvoittelee +palavaa sydäntään jäätelöllä, etsii uutta elinvoimaa kuohuvasta +samppanjasta – mutta kaikesta tästä on pieninkin mielenkiinto +kaukana», sillä <i>hän</i> ei ollut siellä. Ja mikä hulluinta, sinä iltana +oli Runeberg vieraisilla siinä perheessä, missä hän asui. »Ei ole mitään +mahdollisuutta enää – kohtaloni on sellainen; en saa puhua hänen +kanssaan niinkuin tahtoisin!» huudahtaa hän epätoivoisena. Jos hänelle +tulee tilaisuus tällaiseen kahdenkeskiseen tapaamiseen, joutuu hän +kauhun valtaan ja on raivoissaan tästä luonteensa sangen inhimillisestä +»omituisuudesta».</p> + +<p>»Jälleen hämärtyvät päivät minulle ja onnettomalle kohtalolleni!» +kirjoittaa hän 17 p:nä joulukuuta. »Ainoastaan nähdäkseni hänet käyn +jokaisessa huvissa, ainoastaan kyllästääkseni sieluni hänen kuvallaan. +Ja kun voisin tavoittaa hänen katseensa, käännyn aina pois, ja jos hän +lähestyy minua, puhuttelee minua, niin vastaan lyhyesti ja kylmästi ja +poistun silmänräpäyksessä. Mitä hän mahtaa luulla? Mitä ajatella? +Mahtaneeko hän huomata, että minä olen niin omituinen ainoastaan häntä +kohtaan, jota minä kuitenkin sydämeni syvyydessä jumaloin? Minkä +johtopäätöksen hän mahtanee siitä tehdä? Minä tahtoisin antaa pois koko +poloisen elämäni, tahtoisin kernaasti heittää pois koko oikullisen +onneni saadakseni tietää hänen todellisen ajatuksensa minusta. Milloin +saan puhua hänen kanssaan – ja missähän se tapahtuu?»</p> + +<p>Mutta päivät vierivät. Emilie Björksténin on matkustettava pois +kuukaudeksi sisarustensa luo. Eron ajatus ja tuon ainoan keskustelun +kaipaus käyvät hänelle sietämättömiksi. Runeberg saapui hänen kotiinsa +sanoakseen hänelle jäähyväiset, mutta – voi kovaa kohtaloa! – muitakin +vieraita tuli sinne yht’aikaa. Pettymys riistää hänen joululahjojensa – +kalenteri »Necken». ja Nikanderin »Minnen från södern» tuottaman ilon. +»Jos en saakaan nähdä häntä, niin saanen kai nähdä muita, joihin olen +kiintynyt voimakkain sitein – tarkoitan sisaruksiani», huokaa hän +alistuvaisesti lähtiessään joulumatkalle.</p> + +<p>Mutta hän <i>sai</i> nähdä hänet! Runeberg tuli Loviisaan sillä viikolla, +jolloin hän oli siellä, ja hänen ihastuksellaan ei ole rajoja:</p> + +<p>»En tahdo edes yrittää kuvata tunteitani, kun hän ilmestyi eteeni. +Jolleivät hehkuva punastuminen, nopea hengitys, kiihkeä valtimo +tulkinneet ääneen sydämeni kieltä, niin ei sydän milloinkaan voi puhua. +Mutta mitä huuleni hänelle sanoivat, sitä en tiedä, mahtoivatko edes +sanoa mitään; – Ja sitten – kuinka suloista olikaan tavata hänet +tanssiaisissa, tietää olevani hänelle rakas, kuulla kaikkien sitä +toistelevan sanoin, jotka nostivat tuhannet ilon tulet poskilleni.»</p> + +<p>Hän kertoo taas, kuinka hurmaavaa oli tanssia, kun hän tiesi, että +runoilijan silmä seurasi häntä. Hän kuvailee pukuaan: »Vaaleansiniset +harsopilvet hulmusivat ympärilläni. Muistan vieläkin, kuinka olin +puettu: kolme suurta valkeaa lummekukkaa hiuksissani, siinä kaikki. – +Mutta kuinka voi olla niin lapsellinen, että ajattelee sellaista! Mutta +mitä se tekee. Kun on iloinen, niin kaikki tuottaa iloa, yksinpä +mitättömin seikkakin», lisää hän kuin puolustellen itseään.</p> + +<p>Hänen onnensa oli todellakin täydellinen sinä iltana, sillä noiden +huumaavien tanssiaisten jälkeen seurasi serenaadi, »jolloin <i>hän</i> seisoi +ikkunoitteni alla muiden mukana ja jolloin joukossa oli <i>se</i>, joka +lauloi ainoastaan minulle».</p> + +<p>Emilien rakkauden janoinen sydän ei voinut, kuten näemme, huolimatta +»tuon ainoan» läsnäolosta, olla tuntematta voitonriemua siitä, että myös +eräs toinen lauloi ainoastaan hänelle. Sellainen hän oli. Enemmän – +enemmän, aina vain enemmän! Ja alkaa epäillä, että tuo »kaunisääninen» +verrattain hyvin oli täyttänyt kaipauksen tyhjyyden, kun lukee hänen +ihastusta tulvivat sanansa:</p> + +<p>»Ja mitä vielä kirjoittaisin noista L-n päivistä, noista kultaisista +päivistä, ah, noista menneistä ilon päivistä! Voisin kirjoittaa niistä +kokonaisia kirjoja, sillä kaikki, kaikki oli niin erinomaista.»</p> + +<p>Sellaisia tunteita ei hiljainen perhe-elämä hänessä tavallisesti +herättänyt.</p> +<p> </p> + +<p> </p> + +<p>Emilie Björkstén aloittaa vuoden 1847 selostamalla erästä kyhäelmää, +jonka hänen opettajansa Lindfors on pyytänyt häntä kirjoittamaan +aiheesta: »Millä edellytyksillä voi toivoa avioliiton tulevan +onnelliseksi?» Se täytyy lainata in extenso sattuvana todistuskappaleena +siitä, kuinka vähän teoria ja käytäntö pitävät yhtä. Hän kirjoittaa:</p> + +<p>»Onnellisen avioliiton ehtoihin kuuluu ennen kaikkea sopusuhtaisuus +puolisoiden välillä, kunnioitukselle ja molemminpuoliselle, rajattomalle +luottamukselle perustuva rakkaus. Miehen sielun tulee levätä naisen +sielussa ja päinvastoin. Naisen tulee voida katsoa ylös mieheen eikä +milloinkaan kadottaa uskoaan hänen korkeampaan tietoonsa. Kulkekoon hän +tyynesti ja hiljaisesti maailman läpi, joutumatta milloinkaan vihan ja +kiivastuksen valtaan, sillä se rumentaa häntä eikä sovi hänelle. Lempeys +ja sävyisyys ovat naisen kauneimmat koristukset. Lempeydellä riisuu hän +aina aseista miehen väkivaltaisen mielen; tämä näkee sen, näkee, kuinka +voimakas hän on kaikessa heikkoudessaan, ja häpeää itseään ja ihailee +häntä. Naisen tulee antaa miehen tukea ja ohjata itseään, ja uskonnon +tulee olla hänen ensimmäinen ja viimeinen ajatuksensa. Kodin tulee olla +naisen ainoa maailma; onhan tämä maailma niin rikas ja riittävä! Kodissa +tulee hänen vaikuttaa äänettömästi ja hiljaa, koristaa ja kaunistaa sitä +niin, että se antaa miehelle viihtymystä ja hupia, niin että tämän +ensimmäinen ajatus sinne astuessaan on: Täällä on minun hyvä olla. +Älköön mikään uhraus olko hänelle liian raskas, mikään velvollisuus +liian vaikea. Rakkaus tekee kaiken vaivannäön helpoksi. Kenellä koko +avarassa maailmassa onkaan kauniimpi vaikutuspiiri, jalompi kutsumus +kuin naisella? Ja sellainen pitäisi hänen mielestäni olla tehdäkseen +miehen onnelliseksi.» –</p> + +<p>»Miehen taaskin tulee vaikuttaa ulospäin ja jättää koti kokonaan naisen +huoltoon. Kohdelkoon hän tätä aina hellyydellä ja luottamuksella; olkoon +naisen sydän hänen maailmansa, hänen silmänsä hänen ilonsa, hänen +onnensa, hänen päämääränsä ja uskonto myös hänen lämpimin aatteensa. +Iloisesti ja nurkumatta täyttäköön hän ammattivelvollisuutensa, ja se +ajatus, että hän ahertaa kodin, puolison ja lasten vuoksi, on antava +työlle enemmän voimaa. Ihania ovat sitten ne hetket, jolloin hän +toimiensa päätyttyä saa ajatella valoista, lämmintä kotia, rauhaa, onnea +ja niitä lämpimiä sydämiä, jotka sykkivät hänelle. Hymytköön hän +hellästi sille, jonka hän on valinnut elämänsä valoksi, ja ottakoon +lemmekkäästi vastaan niiden hyväilyt, joille hän on antanut elämän. +Yhteisesti tulee puolisoiden huolehtia noista hennoista olennoista, +yhtyä kuumiin rukouksiin heidän puolestaan ja kilpailla keskenään +rakkaudesta heihin, mutta rangaistus on jätettävä äidille, hänen +sydämensä tuntee parhaiten kuinka pitkälle se saa mennä. Jos heidän +elämänsä muodostuu sellaiseksi – on rakkaus ja rauha seuraava heitä. +Sopusointuisuus ja rajaton luottamus – siinä ennen kaikkea onnellisen +avioliiton ehto!»</p> + +<p>Kaikissa näissä tyhjänpäiväisissä korusanoissa on tuskin ainoatakaan +ajatusta, joka ilmaisisi hänen omaa käsitystään. Mutta hän ei tiedä, +että hän pettää itseään. Hän uskoo aivan varmasti, että hän, joka vaati +elämältä onnen hurmaa, ihaili kunniaa ja mainetta, kauneutta ja +lahjakkuutta miehissä ja naisissa, hulmuavia lippuja ja raikuvia +säveliä, kuvatessaan tätä pähkinänkuoreen suljettua onnea tulkitsee +rehellisesti myös itseään ja omia ajatuksiaan. Hän saarnaa, että säveys +ja lempeys ovat naisen parhaat koristukset ja tyytyväinen ahertelu +jokapäiväisen leivän puolesta miehen, hän, Emilie Björkstén, joka on +pelkkää mielikuvitusta ja unelmaa ja joka rakastaa ainoastaan niitä, +jotka voivat antaa näille unelmille ravintoa ja lentoa. Ja se aviollinen +onni, joka mahdollisesti saattoi viehättää häntä, oli kai jonkinlainen +tulenliekki pilvien palteilla korkealla yläpuolella tämän maailman +uurastelua ruoan, juoman ja kotoisen viihtymyksen vuoksi.</p> + +<hr> + +<p>Sen liekehtivän tulen hän sai nähdä niin läheltä ja niin voimakkaana, +että hän joksikin aikaa unohti sekä kirvelevän poltteen että palohaavat, +jotka aikaisemmin olivat tuottaneet hänelle tuskaa. Hän sai elää +valtavan tulivuorenpurkauksen, joka loimollaan punasi maan ja taivaan +hänen seisoessaan kraatterin reunalla ja tuntiessaan maan vapisevan +jalkojensa alla. Mutta hän pysyi pystyssä.</p> + +<p>Hän aloittaa vuoden »niin viileänä ja levollisena». Hän ajattele +kaikenlaista, koettaa olla ajattelematta häntä. Hän kaivaa esiin vanhoja +hehkuvia muistoja, jotka heräsivät eloon, kun hän äkkiarvaamatta taas +näki »tuon sinisilmäisen», ja kuvittelee menneitä aikoja, »puhtaan +rakkauden aikoja», kuten hän nimittää niitä. Kuluu kolme viikkoa ilman +että hän näkee sitä, jonka vuoksi hän on ottanut kantaakseen tämän +sisyphos-työn. Juorut tulevat ja lisäävät kiviä kuormaan; ystävättäret +varoittavat häntä ja valavat epäuskoa runoilijaa kohtaan hänen +sieluunsa. Hän epäilee tätä, hän epäilee kaikkea.</p> + +<p>»Jää hyvästi siis, Rbg:ni», kirjoittaa hän, »unelmani, iloni, +rakkauteni, sillä se sinä olit! Mutta hyvästi myös, synti, sillä kaikki +on muuttuva! Vielä kerran tahdon puhua hänen kanssaan, näyttää kuinka +paljon pahaa hän on tehnyt. Tahdon kertoa hänelle, kuinka minun maineeni +on kärsinyt hänen vuoksensa. Sillä minkätähden hän on niin käyttäytynyt +monta kertaa? Vain sentähdenkö aina, että esine – minä – oli +<i>mielenkiintoinen tutkimusaihe</i>! – Minkätähden pitää raukkaa rauhaani +niin mitättömän arvoisena; – enhän minä milloinkaan ole rikkonut häntä +vastaan. Minkätähden hän siis tahtoo kiusata minua – minähän en ole +tehnyt hänelle mitään pahaa.» – Ja hän karttaa häntä visusti.</p> + +<p>Mutta tulee päivä, jolloin he taas kohtaavat toisensa ja jolloin hän ei +enää voi välttää sitä. Hän kirjoittaa itse siitä 18 p:nä helmikuuta:</p> + +<p>»Minä olen niin iloinen, niin onnellinen, sillä olen taas elänyt +muutamia niin suloisia, niin ihania päiviä. Mutta älköön kukaan +kuvitelkokaan, että tanssiaiset, karkelon humu ja pyörre olisivat olleet +syynä siihen. Ei, kaukana siitä! Jotakin muuta tarvittiin, jotakin aivan +muuta, muuttamaan minut kädenkäänteessä surullisesta iloiseksi. Oi, en +voinut aavistaakaan, että sattumalta Thildalle [Sirén] lausumani sanat +niin pian täyttyisivät. Nyt perästäpäin muistan sen. Minä hymyilin ja +sanoin: ’Siellä minä olin ylen autuas, täällä olen vain autuas,’ Ja +kuinka toteen se kävikään, sillä autuutta kai on se, että saa osakseen +ymmärtämystä siltä, joka on vanginnut koko ihmisen sielun.»</p> + +<p>»Kuinka voinkaan kuvata tämän keskustelun, jota me molemmat viikkokausia +olimme toivoneet, sillä kaikkihan oli niin kummallista, niin pimeää joku +aika sitten. Sanoihan hän kyllä, että vika oli ainoastaan <i>minussa</i>. +Niin, niin, se oli minussa, sillä minä pyysin mahdottomia ja surin +sydämeni syntistä vaatimusta. Olin niin täynnä levottomuutta ja tuskaa +tunteeni vuoksi ja pelkäsin niin paljon maailman ankaraa tuomiota, että +esiinnyin hänelle synkässä ja raskaassa valaistuksessa. Hän itsekin tuli +niin umpimieliseksi ja muuttuneeksi; olemme puhuneet asian perinpohjin +selväksi. Hän sanoi, ettei hän enää tahtonut kiusata minua, että hän +luuli puheensa ikävystyttävän ja vaivaavan minua ja Herra ties mitä, +toinen toistaan mahdottomampia asioita. Mutta ainoaa oikeaa hän ei +keksinyt. Hän ei nähnyt, että tämä synkeys johtui liian paljosta +rakkaudesta, ja jos hän näki sen, niin hän varoi siitä puhumasta, ja +siitä olen hänelle niin lämpimästi kiitollinen. Nyt hän oli taas niin +iloinen, kun kaikki jälleen oli hyvin, ja kuinka onnellinen olenkaan +minä, sitä ei voi sanoin kertoa. Kiitos siitä, sinä – sinä! Oi, sinä, +joka leppeänä jälleen olet täyttänyt riemuni maljan kukkuroilleen, niin +ylitsevuotavasti, niin ihanasti! Hän sanoo, että hän ei kaipaa minua +nyt, kun kaikki on hyvin jälleen, ja että hän voi ajatella minua +ilomielin. Mutta niin ei ole minun laitani. Minä kaipaan häntä sentään +lakkaamatta ja minä tahtoisin aina vain nähdä häntä. Sen minä sanoinkin +hänelle. Kiitos kohtalon, etten sanonut enempää; mutta kyllä olivat +kaikki ajatukset jo karkaamaisillaan sydämestä ja monet jo huulillakin, +mutta minä peräännytin nuo vastaanhangoittelevat takaisin lämpöiseen +kammioonsa ja kielsin niitä milloinkaan enää karkuun lähtemästä. Niiden +täytyy, niiden täytyy totella.»</p> + +<p>»Kuinka monesta unohtumattomasta asiasta me puhuimmekaan keskenämme, +sekä ’Ruhe’lla että eilisessä iltamassa; kuinka hyvää tekivätkään +minulle hänen sanansa, ja kuinka pahaa samalla. Olihan sieluni ollut +niinkuin kukkanen, joka kuihtuu ja riutuu liiasta helteestä, sillä ei +ainoakaan kastepisara ollut pitkiin aikoihin pudonnut sen puoleksi +sulkeutuneille lehdille. Mutta hänen sydämelliset, lämpöiset, rakkaat +sanansa olivat kuin lankeava kaste – ja hiljaa elpyivät eloon +kalvenneet lehdet. Ne ovat terveet nyt. Jospa kuumat päivät vain +pysyisivät loitolla ja kastetta lankeaisi runsain mitoin, silloin olisin +onnellinen, niin onnellinen!»</p> + +<p>»Mutta minkätähden hän haluaa lukea kaikki minun ajatukseni, minun +muistelmani, jotka minä tahdoin kätkeä itselleni? Olenhan monta kertaa +antanut hänen ymmärtää, kuinka paha se olisi, kuinka en silloin enää +voisi suurin, avoimin katsein katsoa häneen. Ja kuinka paljon intohimoa +onkaan kätketty näihin riveihin! Mutta kuitenkin hän on itsepäinen, +pyytää sitä minulta lakkaamatta, ja minähän en voi, en tahdo täyttää +hänen toivomustaan, sehän on mahdotonta. Mitä hän silloin ajattelisi +minusta? Hän sanoo, että minulla ei ole luottamusta häneen, oi, hän +viekoittelee minua niin, ja minä tunnen hänen ihmeellisen +vaikutusvaltansa! Minähän tiedän kuinka vastustamaton hän on minulle. +Annanko siis houkutella itseni tekemään sellaista, jota kenties ajassa +ja iankaikkisuudessa katuisin, sillä tiedänhän, että se ei olisi oikein. +Hänhän saisi, jos hän lukisi nämä lehdet, sydämeni tunnustukset, täyden +varmuuden siitä, mitä hänen nyt täytyy aavistaa. Ja sitä hän juuri +tahtoo. Oi, kuinka hän on kummallinen sentään!»</p> + +<p>Hän ei voinut vastustaa Runebergin rukouksia. Runoilija sai päiväkirjan. +Hän oli pyytänyt sitä ensimmäisen kerran helmikuussa; 1 p:nä toukokuuta +on Emilie Björksténillä jälleen muistiinpanot käsissään. Hän kuvailee +itse tätä päivää, josta oli tuleva niin ratkaisevan kohtalokas hänelle.</p> + +<p>»Te olette siis lopultakin olleet hänen käsissään, te minun kalliit +lehteni, jotka olette kaksin verroin kalliita minulle nyt! Mutta +minkälaisia taisteluita tämä askel on maksanut minulle, sitä ei voi +kertoa. Hän on lukenut teidät kerran toisensa perästä ja jäljentänyt +teidät. Oi, kuinka hän sentään on lapsellinen! Hän on kiittänyt minua +sanoin, kirjein ja muulla tavoin, ja nyt on kaikki taas niin hyvin, niin +valoista, niin hauskaa!</p> + +<p>»Eilen oli sellainen päivä, joka ei koskaan häivy mielestäni. Me +vietimme, kuten tavallisesti, vappua Ottelinien luona, ja minä olin niin +äärettömän, niin räiskyvän iloinen, sydämeni ja sieluni hehkui. Minä +iloitsin maailmasta, ja maailma minusta. Siihen vaikutti niin moni +seikka. Minä lauloin laulun toisensa jälkeen ja annoin sydämeni +purkautua säveliin! Minä puhelin hänen kanssaan lämpimästi ja +sydämellisesti. Hän pyysi minua tulemaan heille saadakseni takaisin +muistiinpanoni, joita hän varovaisuuden vuoksi ei tahtonut muulla tavoin +palauttaa, ja minä lupasin hieman epäröityäni. Menin sinne Anna R:n ja +muutamien muiden kanssa, ja kohtalo soi minulle kahdenkeskisen hetken. +Otin vastaan lehteni hänen kädestään. Hän seisoi oven pieleen nojautuen, +kun minä nopeasti ja huolellisesti ne piilotin. – Sitten aioin mennä +hänen ohitseen toisten luo, mutta – hän veti minut luokseen, ennenkuin +aavistinkaan, olin hänen syleilyssään ja pääni lepäsi hänen rintaansa +vasten. Yhden ainoan lyhyen hetken siinä lepäsin, tunne oli voittanut +ajatuksen. Hänen huulensa polttivat huuliani. Se suudelma oli +täyteläinen ja lämmin kuin ainoastaan hänen suudelmansa voi olla. – +Sydämeni löi niin nopeasti, niin nopeasti. Mutta minä tunsin +Nordstjärna-ristin, joka riippui hänen rinnassaan, viilentävän poskeani, +irtaannuin hiljaa hänen käsivarsistaan, taivaastani, sillä tämän +taivaanhan piti ainaiseksi olla minulta suljettu, ja sielustani +tunkeutui esiin huokaus, äänetön ja kuulumaton, mutta se oli syvä, +pohjaton huokaus, johon sisältyi niin äärettömän paljon. Ja me erkanimme +eri suunnille, kunnes jälleen yhdyimme toisten luona. Tuskin uskalsin +kuitenkaan kohottaa katsettani häneen, ja mitä minussa tapahtui, sitä ei +aavistanut kukaan, tai kenties ainoastaan hän.»</p> + +<p>Sitten hän rupeaa puolustelemaan: »Mutta minkä tähden olisi sitten tämä +suutelo, tämä syleily syntiä? Sehän oli ainoastaan hänen kiintymyksensä, +hänen kiitollisuutensa osoitetusta luottamuksesta, joka hurmaannutti +hänet. Oi, minä olen paljon rikollisempi!» Hän yrittää rukoilla niinkuin +ennen, mutta hän ei rukoile enää anteeksiantamusta, hänen rukouksensa on +pelkkää riemuitsevaa kiitosta tästä ihmeellisestä päivästä. Hän lukee +sen kirjeen, jonka Runeberg on ojentanut hänelle, ja luettuaan sen hän +»risti» jälleen kätensä ja ylisti Jumalaa. »Tuona hetkenä olin niin +onnellinen, sillä en muistanut silloin mitään syntiä. Minä näin, että +tuo lämmin, suuri, jalo sydän ymmärsi minua ja piti minusta, ja minä +olin onnellinen – onnellinen – onnellinen!»</p> +<p> </p> + +<p> </p> + +<p>Mutta tämä suudelma sytytti palon hänen sieluunsa, eikä kumpikaan voinut +eikä tahtonut sammuttaa sitä enää. He eivät enää kaivanneet ainoastaan +keskustelua. He tapailivat yhtä mittaa, kaduilla ja kujilla, +tanssiaisissa ja vierailuilla, ja käyttäen hyväkseen rakkauden koko +kekseliäisyyttä he osasivat aivan ihmisten tutkivien katseiden alla aina +löytää jonkun hetken, vain muutamia minuutteja, jolloin he kätkössä +kaikilta saivat ilmaista toisilleen tunteitaan tavalla, joka vähitellen +muuttui heille tarpeeksi ja tottumukseksi. Että Emilie rajattomassa +onnessaan tähän aikaan kokonaan joutui pois suunniltaan, ei ole +kummeksuttavaa. Ihmeellisempää on se, että Runeberg, joka on »niin +levollinen, niin maltillinen», kuten Emilie sanoo, lakkaamatta keksii +uusia keinoja voidakseen herkeämättä toistaa näitä rakkaudenosoituksia. +Runeberg sanoo hänelle kellonlyönnin, milloin hän lähtee kävelemään +hämärissä, sekä neuvoo hänelle, mitä teitä hänen on mentävä johtaakseen +harhaan uteliaat katseet. Hän kohtaa hänet odottamatta, ja sillä +varomattomuudella, joka ainoastaan rakkaudelle on ominainen, sulkee +hänet syliinsä keskellä katua silmänräpäykseksi, sekunniksi vain, ja +rientää pois kuiskaten: »Meidät voidaan nähdä!» jättäen Emilien +onnellisena ja kauhistuneena jatkamaan matkaansa.</p> + +<p>Kauhistuneena, sillä hänhän tiesi, että maailman silmissä syyllinen oli +hän. Tarvitsiko Runebergin missään suhteessa pelätä ihmisten puheita? +Hän oli yläpuolella syytöksien, ja Emilie Björkstén tahtoi, että hän +olisikin sitä. Hän puolestaan saa jälleen tuntea koko tuon pienen +yhteiskunnan paheksumisen yllään ja hän sanoo sen Runebergillekin, sanoo +kaikki mitä hän on saanut kuulla ja kertaa niitä sanoja, jotka on +kerrottu runoilijan sanoina, nimittäin että hän olisi vain +mielenkiintoinen tutkimusaihe. Runoilija rauhoittaa häntä oitis, +hymyillen hänen epäluuloisuudelleen, »ja nyt seurasi taas kokonainen +sarja ihania hetkiä, mutta suru ja tuska väijyivät niiden alla», lisää +Emilie.</p> + +<p>Hän uskoi runoilijaan eikä kuitenkaan uskonut. Hän oli antanut tälle +koko sielunsa, koko sydämensä, päiviensä rauhan ja öittensä levon; tämä +antoi hänelle nuo intohimoiset suudelmansa, joita hän tosin rakasti, +mutta mistä tunteesta ne mahtoivat johtua ja kuinka kauan ne mahtoivat +kestää? Tämäntapaiset ajatukset raastoivat häntä aika ajoin, hänen yksin +ollessaan, mutta kun hän taas näki hänet, olivat kaikki epäilykset kuin +pois puhalletut.</p> + +<p>Eräänä päivänä Runeberg pyysi häntä sanomaan itseään sinuksi, »sillä +emme me nyttemmin enää voi nimittää toisiamme muulla tavoin», oli hän +lisännyt. »Ei, ei, sitä en tee koskaan!» huudahti Emilie. »Hän pyysi +minua vain yrittämään; hän pyysi, että kolme kertaa sanoisin sinä, sinä, +sinä! Mutta hän ei saanut minua sitä tekemään.» Ei vielä sillä kertaa. +Muutamia päiviä myöhemmin he tapasivat toisensa kadulla. »Jälleen pyysi +hän minua sanomaan itseään sinuksi. Hän pyysi niin kiihkeästi, niin +sydämellisesti, ’sillä muu ei käynyt laatuun’. Mutta minä olin niin +itsepäinen, minusta se oli mahdotonta. Hän saattoi minua sitten kotiin. +Tiesin, mistä tulisimme puhumaan. En milloinkaan elämässäni unhota noita +hetkiä, jolloin täysin ja kokonaan sain antautua siihen varmuuden +tuntoon, että minä olin hänelle rakas, ja tuhansia kertoja sain kuulla +sen, ja huulilta, jotka olivat tuon lämpimän, jalon sydämen tulkki.» –</p> + +<p>»Meidän näin kävellessämme», jatkaa hän, »toistemme rinnalla +keskustellen ja pimeän hiipiessä ylitsemme ja vaikenevan, kultaisen +uuden kuun kurkistaessa alas kiitävien pilvien lomista sain kuulla tuon +suloisen, huumaavan <i>sinä</i>! Ah, kuinka tuo pieni sana kuului hyvältä ja +kuinka se lämmitti sydäntäni. Minä sanoinkin, kuinka hyvää se teki. +Sanoin sen yhtä iloisesti kuin mitä tunsinkin. Mutta nyt pyysi hän myös +minulta tuota sinä-sanaa; hän pyysi minua lausumaan sen ainakin yhden +ainoan kerran, ja minä ajattelin: Olkoon menneeksi! Kun kätemme olivat +yhtyneet jäähyväisiksi, sanoin äkkiä, mutta punastuin sitä sanoessani: +’<i>Sinusta</i> minä pidän niin paljon!’ ja jätin hänet kiiruusti. Nyt tiesin +tehneeni hänet iloiseksi. Mutta kuinka olen tästälähin saava esille +tuota sinua, johon sisältyy niin paljon tuttavallisuutta, jos silloin +sanon sen hänelle, jota samalla kertaa pelkään ja – rakastan.»</p> + +<p>Runebergilla oli Emilie Björkstén nyt kokonaan vallassaan. Hän käski ja +tämä totteli. Hän pyysi häntä olemaan »yhtä varovainen ja suljettu kuin +hän itsekin». Mutta kuinka Emilie olisi voinut olla sitä, hän, jonka +sydän pyrki huulille ja jonka kaikki tunteet kuvastuivat kasvoilla! +Mutta hän lupasi koettaa hänen tähtensä. »Oi, miksi täytyy olla niin?» +huudahti hän. Ja eräällä toisella kerralla, jolloin runoilija kuiski +helliä sanoja hänen korvaansa, sanoi hän tälle epätoivoisena, että tämä +sanomattomasti vaivasi häntä, »tämä salamyhkäinen suhde, sillä kernaasti +ja ylpeästi tunnustaisin vaikka koko maailmalle kiintymykseni häneen. +Hän hymyili heikosti. Hän tuntui olevan sitä mieltä, ettei se maksaisi +vaivaa, että oli parempi näin. No niin, parempi, koska ei <i>voi</i> olla +toisin, mutta väärin se ainakin on, hyvin, hyvin väärin!»</p> + +<p>Runebergin, joka oli voimakas ja jolla oli valta, ei tarvinnut pelätä +kavaltavansa tunteitaan. Hän valitsi hetken niiden ilmituomiselle, ja +kun hän konsertissa istuessaan Emilien vieressä sävelten kaikuessa +hiljaa ja nopeasti toisti: »Minä pidän niin hirveästi teistä!» (sillä +ainoastaan kahdenkesken hän halusi kuulla tuon sinä-nimityksen, jota hän +niin oli tavoitellut) ja »Minkätähden minun täytyy pitää niin paljon +teistä?» ei hänen tarvinnut, kuten Emilien, pelätä kyynelten nousevan +silmiinsä ja punastuksen läikähtävän poskilleen, eikä tätä hetkeä +muistellessa ajatella kuten tämä ajatteli: »Minä olin sekä onnellinen +että onneton!»</p> + +<p>Emilie oli epätoivoinen ja autuas. Hän seurasi runoilijaa kuin koira +herraansa, pelokkaana ja huumautuneena. Joka päivä päätti hän itsekseen, +että näin ei saisi jatkua; joka päivä hän rikkoi lupauksensa riemun ja +viehtymyksen vallassa. Sattui joskus, että hän, peläten »maailman +tuomiota», ei noudattanutkaan R:n kehoitusta lähteä kohtaukseen, vaan +antoi hänen odottaa turhaan, mutta hyvä omatunto ei ollut hänen +jokapäiväinen vieraansa, hän itki epätoivoissaan, ja kun hän seuraavalla +kerralla näki Runebergin hänen luulotellusta välinpitämättömyydestään +johtuvan »synkän katsannon», kiersi hän ihastuksissaan käsivartensa +hänen kaulaansa.</p> + +<p>Runebergin onnistui tehdä hänen rakkautensa yhä enemmän omansa +kaltaiseksi, joka »janosi» näitä hetkiä, kuten hän lausui, ja Emilie +ikävöi häntä päivän joka hetkenä. Rajattomalla epäitsekkyydellä hän otti +kantaakseen koko sen syyllisyyden taakan, jonka heidän rakkautensa oli +kerännyt hänen hartioilleen, ja joskin jonakin hetkenä saattoi tuntua +hänestä siltä, että toinen »viekoitteli» häntä, ei hän hennonut edes +omassa mielessään ajatella tätä ajatusta loppuun. Runoilija oli +erehtymätön. Välistä Emilie toivoi omistavansa jonkun ystävättären, +jolle hän voisi ilmaista kaiken sydämensä ahdistuksen, mutta eihän hän +voisi sitäkään tehdä – »sehän ei ollut yksinomaan minun salaisuuteni». +Hän puhui siitä Runebergille, mutta tämä ei ymmärtänyt häntä. Olihan +hänellä hänet, »mitä hän siis tekisi muilla?» Hän johti kaikkia hänen +tekojaan, kaikkia hänen askeleitaan, ja Emilie mukautui hänen +toivomuksiinsa sokaistuna, lumottuna.</p> + +<p>Yhden ainoan kerran Runeberg tuli hänen luokseen sillä tekosyyllä, että +halusi antaa hänelle »Metsäruusun kirjan» (Törnrosens bok). Hän oli +tullut Emilie Björksténiä vastaan kadulla, mutta tämä oli ollut toisten +seurassa eikä ollut lainkaan ollut näkevinään häntä. Kun runoilija +seuraavana päivänä jälleen tapasi hänet, sanoi hän soimaavasti: »Mitä +varten sinä eilen kartoit minua?» Emilie selitti asian »totuuden +mukaisesti», ettei hän voinut erota toisista. »Minkätähden sinä et +tullut meille, kun minä pyysin sinua?» jatkaa toinen. »Sinä et välitä +minusta.» »Mutta mitä kannatti vastata sellaiseen», huudahtaa hän +päiväkirjassaan. Peloissaan siitä, että on pahoittanut R:n mieltä, sanoo +hän äkkiä: »Tule meille hetkiseksi tänä iltana kello 6. Eihän se ole +niin vaarallista, vai mitä?» »Hän oli kärkäs lupaamaan, hän tahtoi tehdä +minulle mieliksi ja kenties myös itsekin saada hetken, jota oli suloinen +muistella.» Niinä tunteina, jolloin hän odottaa runoilijaa sykkivin +sydämin, hän ruoskii itseään kaikilla rankaisevilla sanoilla siitä, että +on pyytänyt häneltä tällaista rikosta sovinnaisia tapoja vastaan. Mutta +nyt sitä oli myöhäistä muuttaa. Runeberg tuli, ja hänen ensimmäiset +sanansa olivat: »Oletko sinä yksin?» – »Olen.» »Ja taas sulki hän minut +syliinsä ja painoi suudelman toisensa jälkeen huulilleni. Olisinpa +silloin voinut kuolla! Mutta minä elin, tunsin, kärsin, kesken kaikkea +autuaallisuuttani.»</p> + +<p>Mutta Runeberginkin silmissä kangasti »maailman tuomio», ja hän sanoi +heti, että hän saattoi viipyä ainoastaan yhden minuutin, hänet oli nähty +ja joku saattoi myös tulla. Mutta hän tuli kuitenkin sisälle ja antoi +hänelle kirjan. Hän kuiski hänelle puoli-ääneen mitä hellimpiä sanoja, +»ja», kirjoittaa Emilie Björkstén, »hän oli niin kaunis tuona +silmänräpäyksenä – piirre suun ympärillä – katse – hohde koko +olemuksen ympärillä». Runeberg pyysi häntä tulemaan heille, määräsi +päivän, ja huoaten: »Kuinka saan nämä päivät kulumaan!» lähti yhtä +äkillisesti kuin oli tullutkin.</p> + +<p>Hän tahtoi, että Emilien tuli olla kaikkialla, missä hänkin, vain +nähdäkseen hänet, ja tämähän taas ei koskaan saanut nähdä Runebergia +kyllikseen.</p> + +<p>»Tänään näin hänet ja kuulin häntä taas. Olimme kymnaasissa. Oli +rehtorinvaihdos. Öhman jätti raamatun, sinetin ja avaimet hänelle. Ö. +puhui. Hän puhui hyvin ja vapaasti, hänen äänensä on erinomaisen kirkas +ja sointuva, kaunis ja täyteläinen kuin surun sävelet, mutta tuhat +kertaa suuremman vaikutuksen teki minuun kuitenkin <i>hänen</i> äänensä, kun +hän nousi ja teki valansa ja senjälkeen rukoili Jumalaa. Hänen äänensä +ei ollut aivan niin suuri, ei niin kaunis kuin Öhmanin, mutta myös +kylmyys oli siitä kaukana, sillä se oli rikasvivahteinen ja syvempi, +vaikka hän puhui hiljemmin. Olen vieläkin kuulevinani tuon +sydämellisyyttä ja lämpöä uhkuvan äänen ja näkevinäni sen vakavuuden, +joka leimasi jokaisen hänen jaloista piirteistään. Minun rinnassani sai +jokainen sana vastakaiun. Thilda [Sirén] oli samaa mieltä kuin minä ja +sanoi, että tuo ääni vain tempasi meidät mukaansa enemmän, sentähden +että me pidämme hänestä. Myönnän, että hän oli oikeassa, mutta siitä +huolimatta täytyy minun kuitenkin tunnustaa, että hänen äänessään on +ääretön sulo, jonka täytyy vaikuttaa jokaiseen, joka kuulee hänen +vivahdusrikkaan, lämpimän puhesävynsä.»</p> + +<p>On täysi kevät, ja päivät alkavat yhä kiivaampaa vauhtia painua kesää +kohti, jonka piti tuoda mukanaan tuo pelätty ero. Eräänä kaihoisan +kauniina kesäkuun iltana Emilie istuu ruohomatolla syreenien alla +Runebergin vieressä. Narsissit ja kevätesikot kukkivat heidän +ympärillään, ja he puhelevat tunteistaan.</p> + +<p>»Hän sanoi muun muassa, että hän tahtoi tulla rakastetuksi siten, että +hänet asetettiin kaikkein korkeimmalle sijalle sydämessäni. Hän tahtoi +tulla jumaloiduksi. Hän puhui ’Ihmisen tuesta’, jota olen rakastanut ja +lukenut elävällä harrastuksella, mutta arveli, että Almquistin mielipide +oli liian kova, liian ankara, sillä ihminen tarvitsee ehdottomasti +elämässä jonkun toisen ihmisolennon, johon hän koko olemuksellaan voi +liittyä.»</p> + +<p>Eron ajatus tuntuu joka sanan takana, joka tuona hetkenä lausutaan. +»Minä sanoin, kuinka minä surin tuota kiintymystäni häneen, joka teki +minut ainoastaan vielä syntisemmäksi ja onnettomammaksi, ja sanoin, että +mielelläni tahtoisin unhottaa hänet. Mutta hän virkkoi, ettei tässä +mieltymyksessä ollut mitään syntistä, koskapa <i>hänkin</i> [rva R.] piti +minusta niin lämpimästi, niin sydämellisesti, ja mitä minun unohdukseeni +tulee, niin se olisi minulle helppoa, hän puolestaan ei voisi koskaan +unohtaa.»</p> + +<p>Runeberg pyytää häntä kirjoittamaan. – Hän kieltäytyy, mutta jos R. +välttämättä tahtoo, niin voihan hän itse aloittaa. »Olisi hyvin +omituista puhua hänelle noin jäykästi ja kylmästi, niinkuin on pakko +tehdä kirjeissä, joihin ei voinut kätkeä mitään salaisuutta.» Mutta R. +vastaa heti, että hän kyllä on kirjoittava, että hän ei pelkää, ja että +hän on käyttävä nimitystä »rakkaani» joka kirjeessä.</p> + +<p>Muutamia päiviä myöhemmin Emilie Björkstén matkustaa Helsinkiin +maisterinvihkiäisiin ja vielä kauemmaksi. Tulvillaan tuon erohetken +muistoja, jolloin Runeberg liikutettuna huudahtaa: »Kuinka saa ajan +kulumaan, kun ei saa nähdä sinua!» ja Emilie riistäytyy irti hänen +syleilystään, eroavat he moneksi kuukaudeksi.</p> +<p> </p> + +<p> </p> + +<p>Matkoilla uudessa ympäristössä jatkuu Emilien elämä niinkuin ennenkin, +ja uudet vaikutelmat vaihtuvat hänen mielessään. Helsingissä +maisterinvihkiäisten aikana hän näkee jälleen »tuon sinisilmäisen», +nuoruudenrakkautensa, ja suree sitä, että kohtalo oli erottanut heidät, +silloin hän olisi välttynyt kaikesta siitä, mikä sitten seurasi. Hän +tanssii yöt läpeensä, kuuntelee serenaadeja, herättää jälleen miehissä +tungettelevaa ihailua, haaveilee Mon Repos’ssa ja kirjoittelee +sivumääriä luonnon kauneudesta päiväkirjaansa. Hän lukee kaikkea, mitä +käsiinsä saa: Bulweria, Jean Paulia ja ennenkaikkea Almquistia +haltioituen sekä sanoista että sävelistä. Mutta unohtaa hän ei voi. +Rakastetun nimi on kaikkien huulilla; hän kuulee häntä mainittavan ja +ihailtavan kaikkialla, minne hän tulee, ja hän huudahtaa eräänkin +keskustelun jälkeen: »Tämäkin mies jumaloi häntä, kaikki, kaikki +rakastavat häntä; onko siis niin ihmeellistä, jos <i>minä</i> teen samoin.»</p> + +<p>Nyt kun hän ei näe häntä, syyttää hän häntä:</p> + +<p>»Sielu on niin täynnä kyyneleitä, sydän niin raskas ja ahdistettu, se ei +saa ilmaa. Se ei voi valittaa eikä itkeä ääneensä; ainoastaan täällä +sisällä, täällä sisällä minä tunnen, kuinka vaikea taakka on. Ja kaikki +tämä on hänen syytään! Sentähden että hän opetti minut itseään +rakastamaan, tunnen itseni niin onnettomaksi nyt! Minä suren sitä, että +en voi puhtaalla, viattomalla rakkaudella rakastaa häntä, että en enää +milloinkaan voi sitä, että en milloinkaan saa sieluni kaipuuta +tyydytetyksi. Koko poloisen elämäni täytyy täten muuttua vain yhdeksi +ainoaksi pitkäksi huokaukseksi, ainaiseksi valitukseksi, kaipaukseksi +autuuteen, jonka suloista huumaa hän on ollut kyllin kova antaakseen +minun maistaa, saamatta tyhjentää maljaa pohjaan, sillä sehän olisi niin +pahoin maailman silmissä, niin syntistä Jumalan edessä. Minkätähden +yhtään avata tuota rikasta sydäntä minulle, joka ahnaasti etsin sen +aarteita ja luulin löytäväni mitä etsin, minkätähden antaa minun katsoa +tuon ihmeellisen puhuvan silmän sisälle, minkätähden vetää minut tuota +rintaa vasten, noita lämpimiä, täyteläisiä, rakkaita huulia vasten, +joiden kosketuksen vieläkin tunnen – minkätähden kaikkea tätä? +Minkätähden antaa minun kurkistaa sisälle taivaaseen? – siinä nyt ovat +seuraukset.»</p> + +<p>»Olen niin välinpitämätön nyt monen asian suhteen, joka ennen olisi +iloittanut minua. Olen niin täynnä kaihoa ja kaipausta ja ajattelen +jok’ikinen minuutti niitä päiviä, jotka ovat olleet. Monasti puhkeavat +kyyneleet esiin; en voi pidättää niitä. Ja sitten kysytään minulta, +miksi itken. Enkö itkisi? Eikö se itkisi, jonka koko rauha on kadonnut?»</p> + +<p>Ei, hänen sairautensa ei ole parantunut hänen ollessaan loitolla +Runebergista. Lopulta hän ei voi enää kestää kauemmin. Hän matkustaa +takaisin. Voinee tuskin lukea mitään sen haltioituneempaa kuin hänen +viimeiset muistiinpanonsa ennen matkaa 8 p:nä syyskuuta.</p> + +<p>»Viiden, kuuden päivän kuluttua kenties näen kaiken tämän taas +ruumiillisilla silmilläni! Kenties, kenties! – Minkä vapisuttavan, +riemullisen ilon ja minkä pelon ja ahdistuksen samalla tuokaan tämä +ajatus sieluuni! Mutta käyköön miten tahansa, vaikka en saisikaan nähdä +häntä, niin en sentään tahdo valittaa. Sinä Kaikkivaltias siellä +ylhäällä, johdathan sinä kaikki minun parhaakseni – miten minä rakastan +sinua! Mutta kuinka paljon rakastankaan myös sinun – oi, älköön se olko +liikoja sanottu – sinun kuvaasi täällä alhaalla! Häntä, maallisesti +suurta, tuota kaikkien sielunlahjojensa puolesta suurta, jonka henki on +niin tyyni, puhdas, tosi, jonka lämpimän sydämen syvyyksissä piilevät +kaikki runouden jaloimmat helmet. Ja tämä rakkaus, joskin siihen +sekoittuu levottomuutta, katumusta ja omantunnontuskaa, on kuitenkin +niin kaunis. Minulla ei ole rohkeutta heittää sitä luotani.»</p> + +<p>Jälleennäkeminen antoi hänelle kaikkea, mitä hän suinkin saattoi +uneksia, ja onnessaan tunsi hän itsensä iloiseksi ja hilpeäksi taas. Hän +oli taas se ajattelematon ja välitön, jota Runeberg rakasti. Hän kertoo +eräästä tähtikirkkaasta yöstä, jolloin tämä saattoi häntä kotiin, häntä +ja Anna Reuterskiöldiä. Runoilija oli jättänyt hänet portille mennäkseen +vielä muutamia askeleita eteenpäin toisen kanssa. Mutta Emilie ei voi +erota hänestä, hän haluaa nähdä hänet vielä kerran. Hän juoksee kadun +poikki hänen tullessaan takaisin yksin ja huutaa hänelle: »Hyvää yötä!» +Ja runoilija sulkee hänet syliinsä ja painaa hänet yhä tiukemmin +rintaansa vasten ihastuneena kuiskaten: »Hyvää yötä, sinä suloinen, +rakas!» Hän ei tahdo ollenkaan päästää häntä menemään. Äkkiä Emilie +muistaa »maailman tuomion» ja huudahtaa: »Meidät voidaan nähdä.» Mutta +runoilija pitää hänestä kiinni ja kuiskaa: »Ei kukaan näe meitä.» Emilie +kiertää itsensä pois hänen käsivarsistaan lumottuna, huumautuneena ja +kuulee vielä hänen sanansa: »Hyvää yötä, hyvää yötä!» kaukaa. Ja tämä +äänenpaino, jota hän ei koskaan ennen ole kuullut, jossa oli niin paljon +»kiivautta», kuten hän sanoo, kaikuu vielä hänen korvissaan hänen siinä +seisoessaan ja nähdessään hänen häviävän pimeyteen.</p> + +<p>Tätä kypenien, tulen ja liekkien aikaa kesti kuukauden. Nyt se on +Runeberg, joka lietsoo tulta, joka tahtoo saada enemmän – enemmän! +»Sinä pidät minusta, mutta sinä et <i>rakasta</i> minua», sanoo hän Emilielle +eräissä tanssiaisissa, joissa tämä oli tanssinut paljon. Hän vaatii, +että Emilien on ajateltava häntä lakkaamatta, ja kun tämä sanoo, että +hän ajattelee Runebergia tuhat kertaa enemmän kuin Runeberg häntä, +laskee runoilija, että hänen ajatustensa luku on miljoonia kertoja +suurempi kuin Emilien. Kuukausi hurmiota – ja äkkiä Emilie tuntee +saaneensa kylläksi. Hän matkustaa maalle ja toteaa tuntevansa +»mielihyvää, huomatessaan voivansa ajatella muutakin kuin häntä. Hän +nauttii vilpittömästi hiljaisuudesta ja rauhasta maan sydämessä, jossa +hän saattaa heittää luotaan nuo levottomat ajatukset, ja ensimmäisen +kerran elämässä tuntuu hänestä vapauttavalta se, ettei hänen aina +tarvitse kantaa niitä kahleita, joihin runoilijan rakkaus oli hänet +kytkenyt. Koko voimakkaan vastavaikutuksen hyväätekevä väsymys kuvastuu +niissä sanoissa, jotka hän kirjoittaa 25 p:nä marraskuuta +maalla-oleskelunsa loppuessa:</p> + +<p>»On viimeinen ilta tätä hiljaista, levollista, yksitoikkoista elämää, +joka on tehnyt minulle niin hyvää. En käsitä, minkätähden minä muutama +vuosi sitten niin vihasin rauhaa ja yksitoikkoisuutta. Silloin kaipasin +palavalla innolla takaisin maailmaan, huvituksiin ja iloon, ilman lepoa, +ilman rauhaa. Mutta nyt ei ole niin, sillä minä olen ollut niin +onnellinen täällä maalla, niin rikas hiljaisuudessa ja rauhassa. Olen +niin paljon ajatellut, niin paljon uneksinut ja niin paljon tahtonut +unhottaa sellaista, josta minua taas elävämmin kuin milloinkaan +muistutetaan siellä maailman melussa.»</p> +<p> </p> + +<p> </p> + +<p>Hän toteaa itse tulleensa paljon levollisemmaksi, kun hän jälleen näkee +Runebergin tanssiaisissa. Se ei ole ihmeteltävää. Hän on nyt täysin, +erehtymättömän »varma» siitä, että tämä rakastaa häntä; hän voi tehdä +mitä tahtoo, tämä rakastaa häntä kuitenkin. Hän on kuten ennenkin +iloinen, kun runoilija näkee hänen tanssivan, kun tämä pitää hänen +hiuksiinsa kiinnitetyistä sammalruusuista, »jotka vaihtelevat +tummanpunaisesta vaaleanpunaiseen raikkaan eloisissa värivivahduksissa. +Sillä vain häntä minä ajattelen yksinpä silloinkin, kun järjestelen +tanssiaispukuani; hänen vuoksensa tahdon herättää mieltymystä, hänen +vuoksensa olla iloinen. Koko elämäni hukkuu minulta pois häntä +ajatellessa, sillä muuten on kaikki minulle sangen yhdentekevää, +tanssiaiset, tanssittajat ja tanssit, kentiespä hän itsekin +kohtapuoleen, sillä eihän mikään tämän maan päällä ole mahdotonta, ei +edes se, mikä nyt näyttää minusta niin uskomattomalta.»</p> + +<p>Hän luulee myös oppineensa sen teeskentelytaidon, jota ihmiset vaativat, +eikä se hänestä ole niin vaikea.</p> + +<p>»Maailma vainosi meitä terävillä silmillään. Sillä ei sentään liene +ollut mitään muistuttamista eilen, sillä ulospäin näytti kaikki niin +tavalliselta. – ’Sinä olet niin muuttunut, tullut niin rauhalliseksi’, +sanoi hän tuolla äänellä, jonka rakas sointu niin kauan on minulle +vaiennut, ja minä vastasin, että kaikki oli käynyt minulle niin +yhdentekeväksi.» Ennenkuin hän lähtee, kysyy Runeberg: »Milloin menet +S:lle?» »En tiedä, mutta voinhan mennä huomenna.» Runoilija oli +kuitenkin saanut kuolonsanoman eikä voinut tulla. Silmänräpäyksen ajan +se kiukutti häntä, sillä »hänhän juuri halusi tätä kohtausta», mutta hän +rauhoittuu pian. Kuinka olisikaan hän kärsinyt vielä kuukausi takaperin!</p> + +<p>Muutamia päiviä myöhemmin hän näyttelee mukana eräässä seuranäytelmässä, +ja Runeberg on katsojain joukossa. Hän on jälleen iloinen +menestyksestään hänen vuokseen, mutta sillä tyynellä tavalla, minkä +varmuus on hänelle antanut. Mutta runoilija ei ole rauhallinen. »Etkö +sinä enää pidä minusta?» kysyy hän levottomana »tuolla lämpimällä, +sieluun tunkevalla äänellä, joka melkein teki minut hulluksi entisinä +aikoina». »En, en niin paljon kuin ennen, sillä sinäkin olet muuttunut, +ja minä tahdon vastata kylmyyteen kylmyydellä», lisää Emilie +kiusoittelevasti. »Mutta hän vakuutti, että hän oli entisensä kaltainen, +että minä olin hänelle rakas, minä en tiennyt, kuinka suuresti, ja +pyysi, että antaisin kaiken olla ennallaan y. m. sanoin, jotka kaikuivat +niin suloisilta sielussani! Näen vieläkin edessäni hänen mietteliään +katseensa, hänen vakavan ilmeensä ja sen erikoisen tavan, jolla hän +puraisi kauniita huuliaan, ja sitten hänen vaikenemisensa, kun minä +sanoin, etten enää pitänyt hänestä niinkuin ennen.» Ihmisiä tulee ja +menee, ja syntyy yleinen, hilpeä seuralavertelu. »’Jumalan kiitos!’ +sanoi hän, kun taas jäimme yksin. Mutta silloin minä nauroin. Ah, koko +maailmahan on kuitenkin komediaa.»</p> + +<p>Runeberg pyysi häntä hartaasti tulemaan heille, pyysi <i>hänen</i> (rva R:n) +vuoksensa, »jotta hän ei epäilisi minun olevan suuttuneen hänelle. Hän +vakuutti minulle hänen ystävällisyyttään, mutta enpä usko sen enää +olevan erittäin suuren. Hän pyysi minua tulemaan maailman vuoksi.» +Emilie antoi hänen kiusautua hetkisen, mutta »kun nousin sohvalta, missä +olimme istuneet, lähteäkseni taas tanssiin, josta en lainkaan olisi +välittänyt, sanoin minä puoliääneen tuntien samalla, kuinka silmäni +kostui ja kuinka rikas, lämmin ja sula minun sydämeni oli sillä +hetkellä: ’Minä pidän sentään <i>paljon</i> sinusta!’ Ja silloin tunsin +selvemmin kuin koskaan, kuinka välttämätöntä minulle oli olla varma +hänen kiintymyksestään.»</p> + +<p>Hänen intohimonsa oli muuttunut hellyydeksi, mutta ei Runebergin. Hän +nauttii sielunsa tasapainosta, jota hän nyt ensi kertaa tuntee tämän +lähettyvillä, mutta runoilijaa se ärsyttää. Tämä ei ymmärrä sitä. Hän +tahtoo, että Emilien tulisi pitää »hänestä <i>tulisesti</i> kuten hän +itsekin». Hän valittaa sitä, että he tapaavat toisensa niin harvoin +kahden, ja tahtoo, että he jälleen uudistaisivat entisaikojen palavat +kohtaukset, mutta Emilie vastaa tyynesti: »Niin, keväällä kai tapaamme +toisemme useammin.» Hän tahtoo pakottaa Emilien siihen. Tämä on iloinen +siitä, että hän tahtoo sitä, mutta tuntee itsensä onnelliseksi +voidessaan vaikeuksitta luopua tästä synnistä.</p> + +<p>Tämä odottamaton käänne Emilien mielentilassa saa aikaan sen, että +Runebergin tunne häntä kohtaan yhä kasvaa niin voimakkaaksi, että hän +itse toivoo »heikentymistä». Mutta ei edes hänen voimakas tahtonsa voi +ravistaa pois iestä hänen niskastaan. Hän pelkää, että Emilie ehkä pitää +häntä »tungettelevana ja rasittavana». Hänen katseensa seuraavat häntä +alituisesti. Hän huomaa sen itse ja kysyy häneltä »kiusaako se häntä, +että hän niin paljon katselee häntä». Ja Emilie vastaa sydämensä +syvyydestä: »Ei!» ylpeänä ja voitonriemuisena siitä, että »minua, juuri +minua hän pitää rakkaana, tuo suuri, tuo kuuluisa ja jumaloitu, tuo +ihana runoilija, tuo verraton nero! Saatoinko koskaan sellaista +uneksiakaan!» Hän kertoo Runebergille tulleensa siihen huomioon, että +ihmiset eivät enää usko hänen tunteensa olevan yhtä lämpimän kuin +edellisenä keväänä, ja tämä vastaa iloisena, että silloinhan hän kenties +saattaa ilman moitteen sijaa istua hänen vieressään ja puhella hänen +kanssaan.</p> + +<p>Runebergin käytöksen määrää pikkukaupungin asukkaiden arvostelu!</p> +<p> </p> + +<p> </p> + +<p>Ei kukaan ihminen ole enemmän vartioitu, epävapaampi kuin suurmies, +etenkin jos hänet on koroitettu kansallis-ihanteeksi. Hänen täytyy olla +»suuri» maailmalla ja kotona, aamulla, päivällä ja illalla, aina. +Yleinen mielipide vaatii sitä. Tavallisesti on myös yleinen mielipide +mukautuvainen. Hän on saanut sen siunauksen. Hänestä ollaan varmoja. +Mutta voi sitä, joka vähimmässäkin määrin järkyttää uskoa hänen +suuruuteensa. Sen onnettoman ottaa yleinen mielipide hoiviinsa, kunnes +hän makaa lyötynä, muserrettuna, murskaksi jauhettuna. Sillä hän on +riistänyt ihmisiltä sen ainoan, mikä heille on oikein rakasta – kauniit +harhakuvitelmat.</p> + +<p>Emilie Björksténin läheisyys oli heittänyt ikäänkuin varjon aavistuksen +runoilijan päätä ympäröivään sädekehään. Maailma oli yrittänyt valaa +katkeraa myrkkyään Emilien onnen pikariin, ja hän oli tuntenut olevansa +suurin syntinen maan päällä. Viimeisen maalla-oleskelunsa jälkeen hän +luuli päässeensä vaikeimman ajankohdan ylitse; hän tunsi itsensä +rauhallisemmaksi. Maailma huomasi sen; sillä ei ollut nyt mitään +muistutettavaa häntä vastaan. Mutta se tunsi kuitenkin, että kaikki ei +ollut vielä niinkuin sen olisi pitänyt olla ja että tuo pieni varjo oli, +hänen moitteettomasta käyttäytymisestään huolimatta, kenties vain vähän +syventynyt. Se oli luonnollisesti hänen vikansa. Hän ei ollut tarpeeksi +rangaistu.</p> + +<p>Niinpä alettiin taas uudelleen, toisella tavalla. Annettiin hänen +ymmärtää, että runoilija kylläkin oli kiinnittänyt häneen erikoista +huomiota, mutta että tämä oli osoittanut sellaista huomiota myös muille, +ja sillä aikaa, kun hän oli ollut poissa, niin –! Aluksi ei mikään +voinut järkyttää Emilien vuorenlujaa uskoa runoilijan tunteisiin, – +hänhän tiesi! Mutta mainittiin nimiä. Ensimmäisen kerran näemme sanan +»mustasukkaisuus» hänen päiväkirjassaan. Hän kääntyy pelästyneenä +Runebergin puoleen. »Pidätkö sinä hänestä?» kysyy hän. Tämä vastaa +silmänräpäyksessä: »Minä pidän hänestä niinkuin hyvästä tuttavasta, +mutta minä en <i>rakasta häntä</i>.» Emilie uskoo häntä heti. Mutta kun hän +ei häntä näe, epäilee hän jälleen. Maa pettää hänen jalkojensa alla.</p> + +<p>»Minä tiedän, että hän pitää minusta enemmän kuin hänen pitäisi ja että +hän ei siinä asiassa valehtele, sillä jos hänkin pettää, hänkin +teeskentelee – silloin ei kannata luottaa itse aurinkoonkaan, isän +Jumalan omiin valoisiin kasvoihin. Voihan hänen tunteensa kylläkin pian +jäähtyä, ja aika tulee, jolloin minä merkitsen hänelle yhtä vähän kuin +se ruohonkorsi, jota hänen jalkansa polkee, mutta kuitenkaan hän ei +teeskentele, sillä ainakin <i>nyt</i> minä olen hänelle rakas.» Ja hän lisää: +»Hän pyysi minua niin hartaasti tapaamaan itseään klo 5 iltaisin, +ainakin seuraavana päivänä, niillä paikoilla, jotka hän oli valinnut +jokapäiväistä kävelyään varten, mutta minä en luvannut mitään, ja minä +tiesin kuitenkin, miten suuresti hän toivoi sitä.»</p> + +<p>Hänellä ei ole mitään syytä epäillä. Jokainen sana, jonka Runeberg sanoo +hänelle, on palava rakkaudentunnustus. Hän ympäröi hänet hellällä +huolenpidolla, kun Emilie sanoo tuntevansa tuskia rinnassaan. »Kuinka +sinä huohotat!» huudahtaa hän pelästyneenä, kun tämä tanssissa pysähtyy +hänen eteensä. Hän on levoton hänestä ja pyytää häntä hellyttävästi +jättämään tanssimisen vähemmälle. Emilie on hänen ajatuksissaan aina ja +alituisesti.</p> + +<p>Kaiken tämän hän näkee, kaiken tämän hän tietää ja kuitenkin hän palaa +epäilyksiinsä:</p> + +<p>»Jos se aika tulee, jolloin en enää rakasta häntä, en enää omista hänen +kiintymystään, joka nyt on minulle niin korvaamattoman kallis, niin on +myös koko elämä minulle tyhjää ja alastonta.»</p> + +<p>Runebergin sanat ovat kuumempia kuin ennen, hänen suudelmansa +polttavampia. Mutta epäusko on iskeytynyt kiinni Emilien sydämeen. +Silloinkin kun runoilijan tunne tempaa hänet mukaansa ja hän tuntee +miten lujasti hän on sidottu tähän, saattaa hän äkkiä havahtua +todellisuuteen ja pitää kaikkea hullutuksena. Tarkoittaako runoilija +todellakin sitä, mitä hän sanoo ja osoittaa?</p> + +<p>»Minä katsoin häneen. Hänen katseensa ja kasvonsa loistivat kirkkaina +taivaan säteilevässä valossa. Oi, kuinka nämä kasvot näyttivät minusta +sielukkailta ja jaloilta – mutta samalla tutkimattomilta. Ja me +erosimme. – Miten minä olen hullu! sanoin minä huoahtaen ja menin pois. +Niin kai olenkin!»</p> + +<p>Usein hän epää runoilijalta, mitä tämä pyytää, virkahtaen: »Mitä se +hyödyttäisi?» ja kun hän kuvaa erästä iltaa, jolloin he kävelivät +yhdessä: »Kello oli seitsemän illalla, ilma oli leuto ja sininen ja +valoisa, sillä Jumalan kultainen pallo kimmelsi puhtaalta taivaalta. Me +puhelimme kävellessämme, hän ja minä. Mutta hän oli vihainen tuolle +kultaiselle pallolle, jonka kirkkaus esti jokaisen hyväilyn», lisää hän: +»Ja minä siunasin sydämessäni tuota valoa.»</p> + +<center> +<table cellpadding=3 cellspacing=3 border=0> +<tr> +<td><img src="images/vanhan3.jpg" alt="J. L. Runeberg"></td> +</tr><tr> +<td><center>J. L. RUNEBERG<br> +R. V. Ekmanin tekemä muotokuva<br> +1849</center></td> +</tr> +</table> +</center> + +<p>Hän on kadottanut »sokean onnensa» eikä tiedä enää mitä uskoa. Sitten +tulee eräs toinen, oikeammin kolmas mukaan peliin. Tämä mies on hänen +mielestään ensin miellyttävä, sitten mielenkiintoinen, hän kuuntelee +häntä innostuneena. Että tämä henkilö on huvitettu hänestä, sitä hänen +ei tarvitse epäillä. Hetkellisessä kiemailun puuskassa hän antaa tämän +lähennellä itseään yhä enemmän, sitten tulee välttämätön räjähdys. +Tuskaa ja selkkausta, ja ihmiset saavat taas jotakin puheenaihetta, kun +he näkevät nuo äsken niin hyvät ystävät äkkiä jäykkinä ja vieraina +toisilleen. Ja hän, tuo jumaloitu, kärsii. Silloin Emilie huomaa +olleensa vähällä heittää pois parhaan, mitä hän omisti maailmassa, ja +hän katuu katkerasti.</p> + +<p>»Hän nuhteli minua siitä, etten ollut tosi», kirjoittaa hän 23 p:nä +huhtikuuta 1848. »Kuinka lämmin ja avomielinen samalla olikaan hänen +myöhempi kirjeensä siitä asiasta ja kuinka katkera ensimmäinen. Hänen +tähtensä olisin kuitenkin valmis mihin uhraukseen tahansa. Sillä +paremmin kuin milloinkaan olen tänä vaikeana aikana tullut huomaamaan, +kuinka tosi, kuinka lämmin, kuinka uskollinen hänen kiintymyksensä +minuun on.»</p> + +<p>Ja vähän sen jälkeen hän huudahtaa: »Oi, kuinka hirveän kevytmielinen +minä sentään olen ollut. Mutta nyt se kaikki on loppunut ja hän yksin +jää minulle, tulee olemaan sitä, mitä on ollutkin, se on: <i>kaikkeni</i>. +Minä tuotin hänelle paljon surua siihen aikaan. Hän on kuitenkin antanut +minulle sen anteeksi, mutta unohtaa, sitä hän ei voi niin pian.»</p> + +<p>Hän näkee, että runoilija on ollut tosi ja uskollinen, ja hän +hämmästelee sitä, että on ainoaksikaan minuutiksi voinut unohtaa hänet. +Hänen tunteensa runoilijaa kohtaan lämpenee jälleen. Hän kuvailee erästä +iltaa, jolloin hän istui »suruisena ja onnellisena hänen vierellään ja +kuunteli vuoroin soiton säveliä, vuoroin hänen lämpimästi sointuvaa +ääntään, joka puhui hellyydestä ja rakkaudesta. »Hän sanoi, että hän +kokonaan oli antanut itsensä minulle, ja minä vaikenin, sillä on +tunteita, joita ainoastaan vaieten voi ilmaista. Tuo ilta ei hevillä +haihdu muististani. Ja kuinka se olisi mahdollistakaan! Olla yhdessä sen +kanssa, josta sielu unelmoi öin ja päivin, saada kuunnella vastatun +rakkauden unohtumattomia sanoja. Ja kaiken lisäksi valon ja sävelien +keskellä. Mikä rikkaus!»</p> + +<p>Hän näkee, millainen Runeberg on, hän näkee kuinka väärässä hän itse on +ollut, mutta vieläkään ei ole äänensävy täysin vakuuttava. Se tulee +siksi lähipäivien kuluessa, aivan kuin aito tunnekin palaa ja sen kanssa +piittaamattomuus pelätystä »maailman tuomiosta». Viikkoa myöhemmin se +oli lyövä hänet maahan ja erottava heidät, kuten hän luuli, ainaiseksi.</p> +<p> </p> + +<p> </p> + +<p>5 p:nä kesäkuuta hän aloittaa muistiinpanonsa seuraavasti:</p> + +<p>»Kuinka rikas ja unohtumaton olikaan tuo viimeinen päivä, jolloin saimme +olla enemmän yhdessä ja osoittaa toisillemme hellyyttämme. Niinpä me +nautimmekin täysin mitoin kaikesta siitä, mitä rakkaus ja kiintymys voi +tarjota, aavistamatta silloin, että se ehkä oli viimeinen kerta, sillä +kaikesta täytyy nyt tulla loppu.» Ja muutamia rivejä kauempana sanotaan +samasta päivästä: »Se antoi minulle nautintoa, rakkautta ja alttiutta +niin runsaasti kuin maan päällä voi osakseen toivoa, ainakin tällä +taholla; ja kun minä nyttemmin en saa enää häneltä ottaa vastaan +hellyyttä enkä osoittaa hänelle sitä, ellei hän osaa lukea sitä minun +sydämestäni, niin en myöskään enää välitä kenenkään hellyydestä.»</p> + +<p>Näin kuvailee hän tätä viimeistä päivää: »Taas teimme huviretken +maaseudulle, muutamat meidän tuttavistamme, hän ja minä. Lämmin oli +päivä, lämmin oli sydän, täynnä rauhan tuntua. Ja vaikka taivas ei +ollutkaan kirkas, niin ei sentään ollut sieluissamme mitään pilviä nyt, +ne olivat kaikki jo hälvenneet, ja minä olin sekä omalta sydämeltäni +että häneltä pyytänyt anteeksi kaikkia niitä mustia pilviä, joilla +oikullinen, helposti ärsyttävä mieleni edellisinä päivinä oli +synkentänyt hänen ajatustaan. Kaikki oli nyt niin hyvää ja valoisaa ja +rakkautta täynnä kuin suinkin saattoi olla. Emme me voineet aavistaa +kuinka pilvet keräytyivät ympärillemme, tai oikeastaan minun +ympärilleni, sillä häneen ei kuitenkaan koskaan kajota. Me vaeltelimme +kaikki lämpimässä, pehmeässä kevätilmassa, ja usein muistui mieleeni +samantapainen huviretki kaksi vuotta sitten, huviretki, joka jo silloin +oli niin äärettömän ihana, vaikkakaan en vielä silloin ollut vaihtanut +niin paljon ajatuksia, hellyyttä, lupauksia hänen kanssaan kuin nyt. Ei, +ei, kaukana siitä! Minä vain aavistin silloin, mitä nyt tiedän varmaan, +enkä milloinkaan unohda ainoatakaan sanaa noista monista lumoavista +silmänräpäyksistä, joiden täytyi käydä edellä ja jotka hetkinä, joita ei +mikään kieli maan päällä pysty kuvailemaan, »hiljalleen valmistivat +ylimenoa korkeimpaan asteeseen». Ja tänä aikana, tänä keväänä, tänä +päivänä oli rakkautemme kypsä. Monen hiljaisen, lämpimän, sydämellisen +sanan saimme nyt vaihtaa, hetket olivat kylläkin nopeat kuin ajatus, +mutta vain sitä kallisarvoisemmat.»</p> + +<p>»Hänellä oli mukanaan ihana runonsa Maamme, jonka hän oli luvannut +minulle, ja hän kysyi minulta hiljaa, eikö minulla ollut mitään hänelle, +sillä edellisenä päivänä lupasin kirjoittaa joitakin sanoja sydämeni +ilmaisuksi. Myös hän oli luvannut minulle taas erään kirjeen, jos hän +ehtisi. Näin kyllä, kuinka vähän hänellä nyt oli aikaa sellaiseen, ja +tiesin, että hän kyllä muutenkin ajatteli minua ja että hän sitäpaitsi +oli kirjoittanut kirjeensä, mutta minun vaatimukseni tuli suuremmaksi, +mitä enemmän hän antoi, ja nyt hän on antanut minulle kaikki, mitä hän +on <i>voinut</i> antaa, eikö minun siis jo pitäisi olla tyytyväinen? Hänen +kysymykseensä vastasin minä samanlaisella, mutta hän vastasi, että +hänellä ei ollut mitenkään ollut aikaa. Se harmitti minua, ja minä +vastasin samoin, vaikka minulla oli kätkössä muutamia rivejä, tosin +verrattain lyhyitä, mutta jotka sisälsivät anteeksi-annon rukouksen, +sillä hän oli edellisinä päivinä niin ilman pienintä soimauksen sanaa +sietänyt vaihtelevaa mielentilaani. Hetkisen sen jälkeen vedin sentään +esiin tuon pienen kirjeen ja revin sen tuhansiksi palasiksi ja heitin +sen pois. Se oli pahasti tehty. Hän tulikin pahoilleen; olinhan minä +turmellut hänen ilonsa tältä päivältä. Mutta en itsekään ollut enää +iloinen, ja koetin sentään näyttää olevani mitä parhaimmalla tuulella; +niin käy usein.»</p> + +<p>»Sillä välin meni taivas pilveen. Alkoi hiljalleen sataa. Niin tulimme +perille siihen paikkaan, missä meidän oli määrä syödä päivällistä, me +molemmat alakuloisina, sillä en minäkään kauan jaksanut ylläpitää +keinotekoista iloani. Muut eivät sentään aavistaneet, miltä meidän +sieluissamme näytti. Näin hyvin, kuinka pahoillaan hän oli. Tunsin jo +tuon katseen, tuon ilmeen, ja levottomana kuulin hänen hiljaiset, +lyhyet, hajamieliset vastauksensa. Hän lähti huoneesta, ja minussa +heräsi kiihkeä sydämen tarve saada hyvittää se, mitä olin rikkonut. Jäin +vaiti ja mietteissäni hetkiseksi istumaan, sitten nousin nopeasti ja +lähdin hänen jälkeensä. Hän seisoi yksin portailla, noilla portailla, +joihin myöskin liittyi muuan muisto huimapäisimmältä, iloisimmalta +nuoruudenajaltani. Mutta kuinka olisi ollut mahdollista ajatella mitään +sellaista nyt, kun hän seisoi siinä, hän, joka oli ottanut minulta +kaikki, jokaisen ajatuksen, jokaisen muiston menneiltä päiviltä. Tartuin +hänen käteensä, jonka pusersin omieni väliin ja pyysin hartaasti: ’Älä +ole vihainen!’ – ’En, jos sinä jälleen olet hyvä.’ Hän hymyili heikosti +ja katsoi minuun tuolla katseella, joka voi tulkita kaiken elämän +kauneuden. Ja minä huomasin, että harmistuminen ja tuska alkoivat sulaa +pois ja että suloiset, samalla kertaa kaihoisat ja iloiset tunteet +tulivat niiden sijalle. Hän kiersi käsivartensa vyötäisilleni ja suuteli +minua. ’Sinä voit olla niin herttainen, jos vain tahdot’, sanoi hän. Ja +keveämmällä sydämellä jätin hänet taas, sillä kaikkihan oli jälleen +valoista.»</p> + +<p>Se oli onnen päivä heille molemmille. Sen tietoisuuden raskauttamana, +että oli tehnyt hänelle pahaa, ei Emilie nyt ajatellut mitään muuta kuin +koettaa miellyttää häntä ja tehdä kaikki, mitä hän tahtoi. Ja runoilija +vaati paljon sinä päivänä. Hänen tähtensä uskalsi Emilie nyt sellaista, +jota hän vain harvoin ennen oli tehnyt. Todistaakseen, että Runebergilla +ei ollut oikeutta valittaa rakkauden puutetta hänen puoleltaan, +kirjoittaa hän, »otin äkkiä hänen kalliin päänsä käsieni väliin, painoin +kuuman suutelon noille huulille, jotka olivat lausuneet niin monta +rakasta sanaa minulle, ja huudahdin: ’Enkö anna sinulle kaikkea!’ Sitten +juoksin pois. Väärin tein kylläkin – minä tiedän sen – minä tiedän +sen. Mutta kun kerran ensimmäinen askel on otettu, ei laske niin tarkoin +seuraavia.»</p> + +<p>Sillä välin sade lakkasi ja retkeä jatkettiin. Ilma tuoksui kostealle +mullalle ja raikkaalle vihannuudelle, ja kaksi onnellista sydäntä sykki +yhä nopeammassa tahdissa, mitä pitemmälle aika kului. Vihdoin päästiin +matkan lopulliseen päämäärään, paroni Rotkirchin maatilalle Stensböleen. +Nuorten parvi hajautui huoneisiin ja puutarhaan, ja hilpeää mielialaa +jatkui. Ainoastaan Emilie Björkstén, joka pelkäsi, ettei hän toisten +läsnäollessa voisi hillitä kasvojaan, jäi yksin salonkiin ihailemaan +»mestariteoksia seinillä». Silloin kuuli hän tuttujen askelten kaiun, ja +vaikka hänen olisi pitänyt olla niihin tottunut, joutui hän +»selittämättömän tunteen» valtaan, joka kerta, kun oli yksin hänen +kanssaan. Runoilija levitti käsivartensa sanoen rukoilevasti: »Kenties +ei meille milloinkaan enää suoda tällaista hetkeä!» Silmänräpäyksen hän +epäröi, sitten hän kietoi käsivartensa runoilijan kaulaan ja tämä painoi +hänet sydämelleen. Sinä hetkenä oli hänen onnensa mitta kukkuroillaan ja +hän toivoi taas, että olisi »saanut kuolla, ollessaan niin rakastettu». +Autuaallisuudessaan he unohtivat kaiken, maan ja taivaan ja ihmiset ja +heidän pahat silmänsä. Ja sekunnit vierivät pois –</p> + +<p>Mutta ihmiset eivät olleet unohtaneet heitä, eivätkä pahat silmät +laiminlyöneet tilaisuutta vaaniakseen heidän onneaan. Nyt oli hetki +tullut antaa Emilie Björksténille kuolinisku.</p> + +<p>Hän ihmettelee itsekin sitä, että hän on voinut elää niiden päivien yli, +jotka nyt seurasivat, kestää sen häväistyksen, sen likaisen panettelun, +jonka alaiseksi hän joutui. Hän näki ovien sulkeutuvan edestään, +ystävien kääntävän hänelle selkänsä, ja jokaista hänen askeltaan +vartioitiin kuin rikollisen. Hän muutti sukulaistensa luo, jotka +pakottivat hänet lupaamaan, ettei hän enää puhuisi Runebergin kanssa, ei +mainitsisi hänen nimeään, ei osoittaisi häntä kohtaan pienintä +harrastusta. Hän ei milloinkaan mennyt ulos yksin. Hän ei milloinkaan +saanut kuulla mitään hänestä. Runebergin tuli olla kuollut hänelle, ja +siten luultiin voitavan tappaa hänen tunteensa. Hänet lähetetään maalle, +yhäti vartioituna. Hän on perinpohjin musertunut. Kun pari hänen +lähimmistä ystävistään jälleen osoittaa hieman ystävällisyyttä häntä +kohtaan, kiittää hän siitä kuin armosta.</p> + +<p>»Ystävien sydämet ovat heltyneet, heidän ystävällisyytensä kaiken tuon +katkeran jälkeen, L:n syleily ja kyyneleet, minun syvä luottamukseni +Anna R:n sydämeen ja kodin mahdollisuus, kaikki tämä on tunkeutunut +syvälle sieluun, jolla ei vähään aikaan ollut mitään maallisen ilon +toivoa enää. Ne olivat päiviä, niin täynnä surua ja kyyneleitä – kuinka +on ihminen voinutkin kestää sellaista? Mutta nyt, kun katkerin on +ohitse, kiitän minä taivasta kaikesta, sillä jokainen tuska tuo sentään +jotakin hyvää mukanaan, ja mielestäni olen niin muuttunut nyt.»</p> + +<p>Hän on pukenut pakkopaidan ylleen napisematta, sillä tulla karkoitetuksi +»maailmasta» on sentään nuorelle tytölle jotakin kauheaa – mutta +pakkopaita on vain päälläpäin. Hänen ajatuksiaan ei mikään mahti +maailmassa voi sitoa. Muutamia päiviä myöhemmin, 13 p:nä kesäkuuta, hän +kirjoittaa:</p> + +<p>»Ei ainoatakaan hetkeä päivästä ole vielä kulunut ilman että olen +ajatellut häntä. Varmasti on hän myöskin ajatellut minua ja meidän +ajatuksemme ovat yhtyneet. Kuinka rakasta on minulle uskoa niin! Eikä +ainoastaan uskoa sitä, minä <i>tiedän</i> sen. Hän rakastaa minua nyt +lämpimästi, uskollisesti, vilpittömästi, mutta kestääkö se kauan tai +vähän aikaa, sitä en tiedä. Kyllähän hän itse on väittänyt edellistä ja +lisännyt, että vain yksi ainoa asia maailmassa saattaisi kylmentää hänen +tunteensa minuun, nimittäin se, että minä itse kylmenisin. Mutta se +tuntuu niin mahdottomalta ajatella nyt.»</p> + +<p>Ja eräänä toisena päivänä, 15 p:nä kesäkuuta:</p> + +<p>»Täällä maalla luen mieluimmin hänen kirjeitään. Ja kuinka monta kertaa +olenkaan lukenut nuo hänen sydämensä tunnustukset. Saan nähdä hänet +ainoastaan muiston silmin, muiston harson läpi. Missä mahtanee hän nyt +olla ja mitkä ajatukset asunevat nyt hänen rinnassaan?» –</p> + +<p>Juhannusyönä hän poimi yhdeksänlaisia kukkia sekä solmi niistä kimpun, +jonka hän asetti päänalaisensa alle toivoen saavansa uneksia +Runebergista. »Mutta toivoni petti, sillä hänestä en uneksinut, ja +kaikki muu tuntuu minusta tarkoituksettomalta. Samoin koko elämäkin. +Mielestäni on kaikki minulle niin yhdentekevää – kaikki muu paitsi hän. +– Jonkun kerran kuulen hänen nimeään mainittavan, ja sydämessäni +lausuilen sitä ääneen. Mutta muuten en milloinkaan puhu hänestä – +eikähän se mitään hyödyttäisikään.»</p> + +<p>Päivät vierivät eteenpäin raskaina ja tyhjinä, ja kesä lähestyy +loppuaan. 21 p:nä elokuuta hän aloittaa päivänsä siteeraamalla: »’Vad är +vårt liv? Blott ett försök att leva.’ Ja sen olen niin täysin kokenut +tänä kesänä, vaikkakin ympärilläni on ollut kaikkea sitä, mitä voidaan +nimittää iloiseksi ja veikeäksi tässä meidän maailmassamme. Mutta köyhä +olen sentään ollut. – Tuskin on ainoakaan päivä ollut niin +mielenkiintoinen, että olisin tahtonut merkitä sen muistiin. Ja +kuitenkin ovat ystävät ja tuttavat entisiltä iloisilta päiviltä +piirittäneet minut ylt’ympäri, olen kokenut ystävällisyyttä ja +hyväntahtoisuutta joka taholta ja ottanut osaa monenlaisiin huvituksiin, +joihin tämä kesä on antanut aihetta. Olenko siis kiittämätön, kun en voi +saada iloa kaikesta tästä? Mutta kuinka olisi ilo mahdollinen, kun sydän +on poissa? Hän otti sen mukaansa eikä enää anna sitä takaisin. Monta +kertaa kesän kuluessa olen toivonut saavani nähdä edes vilahduksen +hänestä – mutta niin ei ole tapahtunut, ja se on ehkä ollutkin parasta. +Kaipaukseni on aika ajoin niin voimakas, mutta olenhan sieluni silmillä +sentään joka päivä nähnyt hänet sellaisena kuin hän aina oli minulle, ja +se on kauniimpaa kuin kaikki kaunis, ylevämpää kuin kaikki ylevä.»</p> + +<p>Näemme, että hänen katumuksensa alkaa kantaa hedelmää. Hänet on saatu +polvilleen, ja nyt hän voi siis vähitellen taas ruveta nousemaan, kiitos +olkoon toisten suvaitsevaisuuden.</p> + +<p>Entä Runeberg? Hänkin lienee saanut oman kuormansa kannettavakseen, +sillä hän käsittää myös, että tämä »lämmin suhde ei voi jatkua». Mutta +se ei ole aivan helppoa hänelle. Hän sanoo Emilie Björksténille eron +hetkellä: »Jos sinä rakastat minua, niin et varmaankaan pääse ilman +surua, mutta tämä suru korvaa runsaasti tuottamansa katkeruuden sillä +ylennyksellä, jonka se antaa sielulle. Sellaista surua tahdon minäkin +kernaasti kantaa sinun tähtesi!»</p> + +<p>Kerta toisensa perästä toistaa Emilie noita hänen sanojaan itsekseen ja +lisää:</p> + +<p>»Niin, minä rakastan häntä vielä, kenties syvemmin, puhtaammin, paremmin +kuin ennen, mutta sekä rakkauteni että uskoni tahdon painaa alas +sydämeni syvimpään kätköön. Maailmallahan ei ole sen kanssa mitään +tekemistä, kunhan vain täytän ne vaatimukset, jotka minulle on +asetettu!»</p> +<p> </p> + +<p> </p> + +<p>Ne hyväntahtoiset ystävät, jotka olivat ottaneet hänet ja hänen +moraalinsa silmälläpitonsa alle, olivat nyt, kun muutamia kuukausia oli +vierähtänyt, sitä mieltä, että he vähitellen saattoivat hellittää noita +liian kireälle vedettyjä suitsia. Hänet vietiin seuraelämään, hänet +vietiin tanssiaisiin, aina vartioituna ja valvonnan alaisena. Yhdessä +ainoassa suhteessa hän oli järkähtämätön – hän ei tanssinut. Se oli +hänelle mahdotonta, ja hän toivoi vain tuon sietämättömän kidutuksen +loppuvan. »Koko elämä tuntui minusta niin yhdentekevältä ja tanssi niin +vastenmieliseltä», kirjoittaa hän. + +Sitten tuli syksyllä se hetki, jolloin hän kerran sellaisissa +tanssiaisissa jälleen näki Runebergin. Heidän silmänsä yhtyivät; Emilie +käänsi päänsä pois. He istuivat kaukana toisistaan, »minä olin niin +vartioitu», sanoo hän. Mutta runoilija vei sormen huulilleen ja lähetti +hänelle suudelman toiselta puolen huonetta. »Hiljaa ja nopeasti minä +vastasin hänen rakkaudenmerkkiinsä, mutta sitten vaivuin syviin +ajatuksiin, jotka saivat minut unohtamaan kaikki ympärilläni. Vasta kun +kyyneleet alkoivat sumentaa katsettani, heräsin tajuihini. Olinhan +keskellä ihmisjoukkoa, jonka ei pitäisi saada nähdä kyyneleitäni eikä +myöskään hajamielisyyttäni. Kohotin siis katseeni ja pakotin itseni +tyyneksi, mutta nytkään, yhtä vähän kuin niin monasti ennen, en mistään +hinnasta voinut pakottaa kasvonpiirteitäni iloisiksi, huuliani hymyyn +enkä antautua hilpeän leikillisiin keskusteluihin tuttavieni kanssa. +Olin äänetön ja vakava, mutta olinhan sairaskin. Sen ainakin saattoi +huomata tavattomasta kalpeudestani. Ilmoitin syyksi sen, että minua +vilutti, ja kietouduin yhä tiukemmin mustaan samettiviittaani, joka +riippui olkapäälläni.»,</p> + +<p>»Se oli omituinen tanssitilaisuus, mutta vailla sekä huvia että +nautintoa. Olla häntä niin lähellä ja kuitenkin leikkiä vierasta, se +lisäsi surua sydämessäni. Sillä asiain tällä kannalla ollen me emme +tahtoneet emmekä uskaltaneet uhmata yleistä mielipidettä. Merkitsihän +minun nimeni maailman silmissä sentään nyt jotakin hänellekin, ja +olinhan minä kärsinyt niin paljon hänen tähtensä, tuon kalliin ja +rakkaan.»</p> + +<p>Ihmisvilinässä lienevät he sentään joutuneet yhteen, sillä hän jatkaa: +»Minä puhuttelin häntä nyt maailmankin edessä tuolla tuttavallisella +<i>sinä</i>-sanalla, joka ennen oli kuulunut ainoastaan meidän hiljaisimpiin +hetkiimme. Hän säpsähti vähän, sillä minä korostin tätä sinä-sanaa, ja +kun kerran sain puhua hänen kanssaan minuutin muitten kuulematta, sanoin +puoliääneen: ’Säilyttäkäämme nyt myöskin maailman edessä tämä nimitys, +se aavistetaan kuitenkin.’ Mutta hänen mielestään olisi meidän ensin +muodollisesti pitänyt tulla <i>sinuksi</i>, johon minä kuitenkaan en tahtonut +suostua, sillä <i>nyttemmin</i> sellainen antaisi aihetta muistutuksiin, +kenties soimauksiin, joita tästä lähin voimieni mukaan koetan välttää. +Kuitenkaan emme saaneet tilaisuutta sen pitemmälle keskustella tästä +asiasta. Mutta minä olin saanut nähdä hänet ja lukenut hänen silmästään +saman kirjoituksen kuin ennenkin. Sentähden toivoin hartaasti, että +tanssiaiset loppuisivat. Tunsin itseni niin surulliseksi, ja rinnassani +oli sellainen ahdistus, että kenties epäkohteliaasti kiirehdin niitä +paria herraa, jotka auttoivat ylleni päällystakkia. Ja mikä ainakin on +varmaa, on se, että vedin monimerkityksellisen huokauksen, kun +vihdoinkin sain painautua syvälle vaununkulmaukseen ja pehmeillä +joustimilla ajaa keinuttelin kotiin.»</p> + +<p>»Seuraavana päivänä vietin muutamia hauskoja tunteja paroni R:n luona», +jatkaa hän, »jossa en ollut käynyt sitten viimekeväisten unohtumattomien +hetkien hänen seurassaan. Monta ajatusta, monta muistoa omistettiin +tuolle retkelle. Kolmantena päivänä ajoimme jälleen tänne, ja suloisen +hyvinvoinnin tunteen vallassa heittäydyin kotiin tultuani sohvan +kulmaani ja ajattelin hiljaa huoaten: Täällä on sentään rauha!»</p> +<p> </p> + +<p> </p> + +<p>Maailma oli saanut tahtonsa perille. Tuo ylpeä tanssiaiskuningatar, joka +äsken oli tuonut mukanaan elämää ja iloa kaikkialle, minne hän tuli, +virui nyt ristin juurella, kiitollisena siitä, että kunnialliset ihmiset +sallivat hänen asua kattonsa alla.</p> + +<p>Mitä tunsi siis Runeberg nähdessään tämän kaiken silmiensä edessä?</p> + +<p>Hän oli tietänyt, että heidän täytyi erota, mutta kaipaus oli kai ainoa +tuska, minkä hän oli tuntenut; muuten oli hän edelleenkin »tuo suuri», +enemmän kuin koskaan kokonaisen kansan rakkauden nostama, sillä sinä +syksynä tiedettiin, että Vänrikki Stoolin tarinoiden piti ilmestyä.</p> + +<p>Mutta kun hän jälleen näki Emilien vartioituna kuin rangaistusvanki, +valtasi hänet harmi ja yksi ainoa ajatus näytti täyttävän hänen +mielensä: hän tahtoo tavata hänet jälleen, puhua hänen kanssaan, kenties +toistaa ne sanat, jotka hän kerran on sanonut hänelle: »Sinullahan on +minut, mitä siis teet noilla muilla.» Hän yrittää kerta toisensa perästä +rynnätä sitä muuria vastaan, joka ympäröi Emilien vankilaa, mutta hän ei +onnistu siinä. Hän etsii häntä kaikkialta: noilta vanhoilta tutuilta +kaduilta, yhteisten ystävien luota, joissa he ennen tapasivat toisensa, +mutta hän ei löydä häntä mistään. Lopulta hän näkee hänet ulkona eräänä +päivänä, eikä mikään voi enää estää häntä puhuttelemasta häntä ja +ilmaisemasta hänelle, mitä hän tuntee. Emilie kuvaa itse tätä kohtausta. +24 p:nä syyskuuta merkitsee hän päiväkirjaansa:</p> + +<p>»Mitä enemmän vastustusta, sitä enemmän rakkautta, ja tätä ei ymmärretä. +Vartioidaan niin tarkasti minua ja kaikkia minun askeleitani, tahdotaan +niin paljon kuin suinkin estää meitä milloinkaan sattumasta yhteen; +luullaan, että tämä sammuttaa sen tulen, joka hehkuu minussa. Oi, ne, +jotka niin menettelevät, eivät ole milloinkaan tunteneet todellista +rakkautta! Mitä se merkitsisi, jos me jonkun kerran saisimmekin kohdata +toisemme niinkuin ennen. Viileämpiä ja tyynempiä olisimme me molemmat +silloin, mutta minulta on kielletty kaikki, ja minun täytyy, täytyy +totella.»</p> + +<p>»Eilen olin ulkona. Vähän senjälkeen tuli hänkin samaa tietä eikä +tietänyt, että hänen askeleitaan vartioitiin. Eikä hän siitä välitäkään +itsensä vuoksi, mutta kenties minun vuokseni, sillä minä yksin joudun +kärsimään, jos hän ei ole varuillaan. No niin, minä olin ulkona; mutta +kun etäältä näin hänet, käännyin ympäri. Hän riensi heti jälkeeni. +Autuutta ja tuskaa oli tuossa ensimmäisessä varomattomassa katseessa, +jonka me niin pitkän kaipauksen ajan jälkeen saimme vaihtaa. Minä pyysin +niin lämpimästi, että hän ei saattaisi minua, mutta hän teki sen +kuitenkin. Mitä oli minun tehtävä? Hän pyysi minulta jälleen noita +kohtauksia, jotka ennen niin runsaasti korvasivat meille kaikki +ikävyydet, mutta minun täytyi kieltäytyä. Hän pyysi minulta jälleen +kirjeitä, noita sydämen tunnustuksia, jotka olivat käyneet meille niin +kallisarvoisiksi, mutta tämäkin pyyntö minun täytyi hyljätä, surumielin +mutta vakavasti. Hän toivoo siis vielä, miksi hän toivoo? Meidän +suhteemme ei <i>voi</i> eikä <i>saa</i> enää tulla samanlaiseksi kuin ennen. Minä +en voi panna poloista mainettani alttiiksi, jos kaikki mahdollisesti +taas tulisi ilmi, ja Jumalankin edessä se olisi niin väärin. Miksi hän +houkuttelee minua? Lisää, lisää! on miehen alituinen pyyde. Hänenhän +pitäisi olla tyytyväinen tietäessään, että sydämen tunteet ovat +muuttumattoman samat.»</p> + +<p>»Tänään olin yhdessä M:n ja A:n kanssa H:n puutarhassa, sillä yksin ei +minua enää päästetä kävelemään; pelätään, että voisimme kohdata +toisemme! Kohtalo satutti kuitenkin niin, että hän näki meidän menevän, +ja hän tuli pienen rupeaman kuluttua sinne parin muun herran kanssa. Hän +puhui minulle ilmasta, kukista, mutta katseet puhuivat aivan muusta. +Tämä hetki ei tosin ollut rikas, mutta se oli sentään rakas. Mutta M. ei +suonut minulle edes näiden harvojen minuuttien äänetöntä iloa. Hän +erehtyy aivan tämän asian hoitamistavasta. Hänellä näytti olevan +sellainen into saada minut mukanaan pois (sillä hänen itsensä piti +poimia kukkia), että hän kaksi kertaa mainitsi siitä. Mitä saatoin minä +tehdä? Enhän tohdi uhmata! Suru ja harmi ja katkera närkästys +kuohuttivat mieltäni. Lähdin A:n kanssa ja otin kumartaen jäähyväiset +häneltä. Hän ymmärsi kyllä, minkätähden me lähdimme niin pian. +Senjälkeen olenkin itkenyt tänään koko päivän.»</p> + +<p>Pari viikkoa myöhemmin näkee Emilie Björkstén hänet uudestaan ja +kirjoittaa siitä 8 p:nä lokakuuta:</p> + +<p>»Menin eräänä päivänä ulos kaupungille tilatakseni itselleni kukkia +Virginian ja Mauritzin häihin. Pian keksin hänet kintereilläni. Minä +kiirehdin askeleitani, mutta hän tavoitti minut. ’Älä kiiruhda!’ pyysi +hän, mutta minä arvelin, että minun täytyi niin tehdä karttaakseni +häntä. Hän saattoi minua sentään, mikään ei auttanut. Me puhelimme minun +nykyisestä elämästäni, siitä pakkotilasta, mihin suhteeni häneen oli +saattanut minut, ja sen semmoisesta. Hän oli tyytymätön siihen ja pyysi +minua tekemään siitä lopun. Ah, sitä en tahdo. Olenhan saanut kodin, +vaikkakaan se ei ole samanlainen kuin oma äidinkoti, kaukana siitä. +Mutta he luulevat täyttävänsä kaikki ehdot ja toimivat oman +katsantokantansa mukaisesti. Hyviä he ovat minulle ja tarkoittavat +hyvää, ja monta ikävyyttä siedän sentähden mielelläni, sillä olenhan +täällä kuitenkin juuri hänen tähtensä. Mutta hänen näyttää olevan vaikea +tottua siihen uuteen suhteeseen, jonka täytyy vallita välillämme. +Lakkaamatta pulpahtavat hänen huuliltaan esiin entiset sanat, entiset +toivomukset, ja <i>nyt</i> minun on sanottava ei <i>kaikkeen</i>. Jälleen pyysi +hän minua kirjoittamaan. ’Saadakseni nähdä sinut tulen häihin’, sanoi +hän, ’sitten matkustan Helsinkiin’.»</p> + +<p>Häissä he näkivät jälleen toisensa, mutta vasta tanssiaisten loputtua he +saivat silmänräpäyksen olla kahden.</p> + +<p>»Hän puhui taas tuosta kirjeestä, ja pyysi sitä minulta sielukkaalla +äänellään. ’Minä en uskalla. Olen luvannut välttää kaikkea’, vastasin +minä lujasti ja vakaasti. Hän sanoi, että olin turmellut koko hänen +ilonsa tältä illalta. – Tuo kirje näkyy todellakin olevan niin hänen +sydämellään. ’Mutta minkätähden minun siis oikeastaan pitäisi se +kirjoittaa?’ kysyin minä vihdoin. ’Minä tahdon tietää, miten sinun +laitasi nykyään oikein on.’ Ja minä sanoin, että hän kuitenkin tiesi +parhaan asian. Ei, ei, minä en uskalla kirjoittaa, enkä minä sitä +tehnytkään.»</p> + +<p>»Seuraavana päivänä palasimme taas maalle», jatkaa hän, »ainoastaan M. +jäi vielä sinne ja vietti senkin päivän iloisissa kesteissä +vastanaineiden luona. Siellä olisin minäkin kernaasti, kernaasti +tahtonut olla, sillä hänkin oli ollut siellä, ja M. kertoi kotiin +palattuaan aivan ihastuksissaan siitä, kuinka hauskaa siellä oli ollut +ja kuinka häntä [Runebergia] jälleen oli juhlittu. Kuinka oli juotu +maljoja ja laulettu hänen ihanaa Maamme-lauluaan ja lopuksi hurrattu ja +kannettu häntä riemusaatossa. Ja kuinka hän sitten oli kiittänyt +harvoin, mutta valituin sanoin, hän, joka niin epäkernaasti tahtoo puhua +julkisesti. Vilkkaalla mielenkiinnolla kertoili M. kaikesta tästä. Mutta +en käsitä, minkätähden minä aina mykistyn, kun häntä kiitetään, +minkätähden se samalla kertaa tekee niin pahaa ja niin hyvää sydämelle. +Hän on niin juhlittu, niin ihailtu, niin mainehikas! Mutta hän rakastaa +minua – minua!»</p> + +<hr> + +<p>Vielä kerran tapaa Emilie hänet yksin tuona syksynä. Se tapahtuu 11 p:nä +joulukuuta 1848. Samana päivänä oli Runeberg julkaissut uuden teoksen, +jonka hän halusi lahjoittaa Emilielle. Teos oli Vänrikki Stoolin +tarinat. Missä ja miten tämä tapahtui, sitä ei Emilie kerro, mutta että +hänen ei ollut onnistunut salata iloaan, on ilmeistä, sillä terävät +soimaukset, »epähienot» sanat satavat jälleen hänen ylitseen. Hän ei +enää peitä katkeruuttaan.</p> + +<p>»Minä en <i>voi</i> enää lakata häntä rakastamasta», kirjoittaa hän, »en +ainakaan niin kauan kuin hänen tunteensa vielä on yhtä lämmin ja syvä +minua kohtaan. Mitä enemmän kärsii, sitä enemmän rakastaa, sanotaan, ja +nuo sanat toteutuvat tässä suhteessa täydellisesti. Minä olin saanut +tänään paljon, jonka olisi pitänyt tehdä minut onnelliseksi, joskin +kaihoisan onnelliseksi. Hän antoi minulle viimeiset laulunsa, ja jälleen +luin rakkautta hänen katseestaan, rakkautta hänen äänestään. – Mutta +sitten tuli se, joka sai minut sekä surulliseksi että harmistuneeksi +sydänjuuriani myöten. Jospa olisin teräksestä tai kivestä, niin että +mitkään hyökkäykset eivät minuun koskisi, mutta onnettomuudeksi on +minulle annettu liian paljon tunnetta. – Hänelle en henno kertoa +kaikesta, mikä minua painaa. Hänelläkin on kyllä oma ristinsä +kannettavanaan, ei kukaan ole osaton. Minulla ei ole halua mihinkään ja +minä otan vastaan sekä surulliset että iloiset päivät ja säilytän ne +kaikki muistissani.»</p> +<p> </p> + +<p> </p> + +<p>Sydäntäsärkevän eron jälkeen Porvoosta ja runoilijasta Emilie Björkstén +muutti keväällä 1849 pysyväisesti Savijärven tilalle Sipooseen. Hän sai +nyt sen kodin, jota hän niin kauan oli kaivannut. Hän sai siellä kuten +kaikkialla hyviä ja uskollisia ystäviä paikkakunnan naapureista. Hän +lukee heidän kanssaan ääneen, hän laulaa heidän kanssaan, hän käy +ahkerasti kirkossa. Ja kun entisaikojen katkera, kärsimätön kaipaus on +asettunut, rupeaa hän viihtymään, osaten hänelle ominaisella tavalla +mukautua olosuhteisiin, paremmin kuin olisi voinut odottaakaan, myös +tässä henkisessä köyhyydessä. Vain jonkun harvan kerran näkee +päiväkirjassa jonkun puoli-ivallisen huudahduksen, kun joku pitäjän +kavaljeereista on saattanut häntä kotiin, selitellen hänelle elämän +tarkoitusta, ja hän äkkiä muistaa iltakävelyt Porvoossa tähtikirkkaan +taivaan alla. Hän on siipirikko nyt, ja hänestä tuntuu, kuin ei hän enää +koskaan voisi kohota siihen ilmapiiriin, joka kerran oli hänen omansa. +Mutta hän uskoo, että kaikki tämä on sovittava hänen syntinsä, ja se +ajatus auttaa häntä läpi yksitoikkoisten päivien, kuukausien, vuosien.</p> + +<p>Porvoossa hän käy nyttemmin tuskin milloinkaan. Jonkun kerran hän +matkustaa sen kautta monilla retkillään milloin minnekin. Pari kertaa +hän tapaa sen, jota hänen täytyy pakoilla, mutta ainoastaan aivan +ohimennen. Ja niin jatkuu tuo hiljainen elämä maalla kuten ennenkin. +Vähitellen hän katsoo olevansa tervehtynyt, ja parin kolmen vuoden +poissaolon jälkeen hän matkustaa tuohon vanhaan kaupunkiin pitempää +oleskelua varten ja näkee hänet jälleen.</p> + +<p>Kuinka turha onkaan hänen kamppailunsa ollut!</p> + +<hr> + +<p>Myöskin Runebergin tiet olivat menneet kauas erilleen hänen tiestään +näinä eron vuosina. Hänen nimensä loisti nyt säteilevimmässä +kirkkaudessaan yli Pohjolan. Hän oli tehnyt kuuluisan voittoretkensä +Ruotsiin, ja hänen ympärillään oli siellä kohissut se juhlariemu, joka +tulee maailman suurimpien osaksi. Silmänkantamaton kansanjoukko oli +tervehtinyt häntä Djurgården’issa, johon oli kokoontunut 10-20 tuhatta +ihmistä ainoastaan saadakseen nähdä häntä. Upsalan ylioppilaat olivat +kunnioittaneet häntä laulujen maan kuninkaana. Matkalla pohjoiseen hän +oli joka satamassa, mihin höyrylaiva hetkeksikin pysähtyi, nähnyt häntä +odottavan ihmispaljouden ja kuullut laulukuntien virittävän +Maamme-laulun. Ja kotimaassa piirittivät vieraat läheltä ja kaukaa hänen +talonsa. Hänen elämänsä oli täyteläistä ja rikasta, ja hän nautti sen +rikkaudesta. Emilie Björksténin kuva oli ehkä joutunut uusien +vaikutelmien varjoon. Mutta unohtanut häntä hän ei ollut.</p> +<p> </p> + +<p> </p> + +<p>Oltiin nyt 50-luvun alkupuolella. Tuo pieni yhteiskunta oli +rauhoittunut. Se levottomuus, jota kaikki olivat tunteneet nähdessään +tuon kiihkeän palon äkkiä syttyvän suurmiehen sydämessä, oli asettunut, +vaarallinen polttoaine poistettu lähettyviltä. Ihmiset olivat unohtaneet +oman pelkonsa, ja kun tuota aikaa jolloinkin mainitaan, käsitellään koko +juttua mitättömänä pikkuseikkana, joka enemmän on ollut mielikuvitusta +kuin todellisuutta. Tuon pitkän katumusajan jälkeen voi Emilie Björkstén +kernaasti tulla takaisin. Hänelle ollaan ystävällisiä, häntä pyydetään +kutsuihin niinkuin ennenkin; ja kun Runeberg kerran kotonaan suutelee +häntä jäähyväisiksi, katselee hänen vaimonsa sitä hymyillen – kaikkihan +oli vain sellaista joutavanpäiväistä. Senhän tiesi koko maailma.</p> + +<p>Mitä tiesikään maailma? Tiesikö se niistä kuumista sanoista, jotka +runoilija jälleen vuosia uhitellen hänelle lausui? Tiesikö se niistä +»tulisuudelmista», jotka hän painoi Emilien huulilleen sulkiessaan hänet +syliinsä, tuhansia kertoja hokien sanoja: »Armaani! Armaani!» Kuuliko se +sitä värisevää hellyyttä hänen äänessään, kun Emilie matkusti pois +rankkasateessa, ja tukahdettu huudahdus »Lapsi raukkani!» pääsi hänen +huuliltaan? Näkikö se hänen työntyvän jalan talviseen lumipyryyn +nähdäkseen Emilien ajavan ohitse ja vielä kerran saadakseen sanoa +hänelle jäähyväiset yksinäisellä maantiellä? Oliko se mukana silloin, +kun hän antoi hänelle pienen piirroksen Runebergin tuvasta Kokkolassa ja +sanoi hänelle: »Täällä sinä saat asua sitten kun minä olen kuollut ja +sydämeni on kylmennyt. Se on oleva leskiasuntosi?» Kuuliko se Runebergin +synnintunnustusta: »Minä en voi olla vähääkään harras Jumalan huoneessa, +silloin kun sinä olet siellä. Minä ajattelen vain sinua!» Ei, maailma +kaikkine viisauksineen ei tietänyt mitään kaikesta tästä, sillä +näyttihän kaikki ulospäin niin »tavalliselta».</p> + +<p>Sen väkevän onnentunteen valtaamana, jollaista jokaisen suuren +runoilijan täytyy tuntea kuolemattomia mestariteoksia luodessaan, oli +Runeberg ollut yhtä vähän riippuvainen hänen kuin kenenkään muunkaan +jokahetkisestä läsnäolosta. Mutta nyt kun Emilie taas risti hänen +tiensä, heräsi hänen entinen hehkunsa eloon tulisempana kuin ennen, ja +hän halusi jälleen aina pitää hänet vierellään. Hän liikkui yhä +harvemmin ulkona seuroissa, mutta kotona hänen luonansa piti Emilien +olla muiden mukana. Hän pyysi tätä tulemaan. Emilie ei tahtonut. Hän oli +mustasukkainen hänen kuuluisuudelleen, niille kunnianosoituksille, joita +tulvi hänelle joka taholta, ihmisille, jotka kiistelivät hänen +seurastaan, sille ihailulle, jota naiset hänelle suitsuttivat. Hän sanoi +sen runoilijalle. Mutta tämä nauroi ja sanoi: »Sinä olet hassu!» ja +pyysi ja pyysi – ja niin hän sitten tuli.</p> + +<p>Jonkinlainen häveliäisyys, joka kielsi häntä ottamasta vastaan +vieraanvaraisuutta »siltä naiselta, jota hän niin syvästi oli +loukannut», teki hänet alussa epäröiväksi. Mutta vähitellen hänen +onnistui voittaa takaisin tämän entiset ystävälliset tunteet, ja hänestä +tuli piankin molemmille mieluisa vieras. Tietäen varmaan omistavansa +puolisonsa syvän kiintymyksen lähestyi Fredrika Runeberg ilman mitään +pikkumaista kaunaa Emilie Björksténiä, jonka lämmintä, sydämellistä +olemusta hän piti yhtä suuressa arvossa kuin hänen innostustaan +kirjoihin ja runouteen. Siinä eristäytymistilassa, siinä »henkisessä +nälässä», missä runoilijan kirjailijapuoliso melkein täydellisen +kuuroutensa vuoksi eli keskellä tätä ajatusten kotia, tuotti hänelle +iloa saada tuolle aina asiasta innostuneelle Emilielle lukea +julkaisemattomia novellejaan, halukas kun hän oli kuulemaan, mitä tämä +niistä piti, ja kun he olivat erossa, kirjoitti Fredrika Runeberg +hänelle pitkiä, harvinaisen tuttavallisia kirjeitä. Emilie Björkstén +nimittää häntä »enkeliksi, jonka hyvyyttä ja jalomielisyyttä minä en +milloinkaan ole unohtava». Ja kun hän taas näkee hänen miehensä hehkuvan +tunteen, sanoo hän itselleen: »Enhän kuitenkaan riistä mitään häneltä +[rva R:lta]. Hänellä on kaikki.» Ja hän toteaa, että Runeberg on +»onnellinen kodissaan, onnellisempi kuin ennen».</p> + +<p>Kuitenkin vaivaa häntä tämän suhteen kaksinaisuus. Sillä Runeberg, +suhtautuen koko yli-ihmisen halveksinnalla profanum vulgus’iin, ei enää +vähääkään välittänyt joukkojen tuomiosta. Päivän juorut eivät yltäneet +hänen korkeuteensa, ja kunhan hän vain ei pannut Emilietä alttiiksi +panettelulle ja tuskalle, oli hänelle täysin yhdentekevää, mitä mieltä +ihmiset olivat ja mitä he ajattelivat. Hän otti Emilien väkevien +siipiensä suojaan. Heidän »ystävyytensä» muuttui niin sanoaksemme +viralliseksi, ja Runebergin kunnioitusta herättävä arvovalta esti +kaikkia yrittämästä tutkistella, mitä mahdollisesti oli kätkettynä sen +pohjalle. Sen tiesivät ainoastaan Runeberg ja Emilie Björkstén. +Ainoastaan he molemmat tiesivät, että runoilijan tunnepurkaukset nyt, +kun hän näki Emilietä niin harvoin, olivat hurjempia kuin milloinkaan, +ja että tämä, joka niin kauan oli saanut olla ilman hänen hellyyttään, +jälleen ilolla ja vavistuksella antoi myöten tunteelleen; »sillä», +kirjoittaa hän, »minusta tuntui, kuin olisin ollut luotu vain yhtä +tarkoitusta varten – nimittäin rakastamaan häntä».</p> + +<p>Hän puhuu usein »tuskasta ja intohimosta» runoilijan äänessä näinä +aikoina, jolloin he jälleen olivat yhdessä, ja hänenkin tunteensa +loimusivat pilvenkorkuisina liekkeinä, joiden heittelehtivä levottomuus +karkoittaa kaikki muut ajatukset hänen sielustaan. Hän on rakastunut +omaan rakkauteensa, hän hellii sitä, hän erittelee sitä ja nauttii +niistä onnen ja kauhun tunteista, mitkä se hänessä herättää.</p> + +<p>»Jumalani, miten olet antanut minulle paljon! Miten olet tehnyt minut +rikkaaksi, minun Jumalani, mutta samalla niin rauhattomaksi. Mutta itse +olen syypää siihen. Minun <i>täytyy</i> saada joku rangaistus!» huudahtaa hän +kerrankin erottuaan runoilijasta.</p> + +<p>Hän huomaa, että kaikki vaikutelmat hänen elämässään johtuvat +Runebergista, ja loppumatonta kehää kiertäen palauttaa hän taas kaikki +tähän keskipisteeseen. Hänen tunteensa ei anna hänelle hetkenkään +rauhaa. Jokainen vaikutelma synnyttää ajatuksen, ja se ajatus on <i>hän</i>.</p> + +<p>»Kun kuulen jostakin kuolemantapauksesta tai sairauskohtauksesta, +etenkin Porvoossa», kirjoittaa hän kerran palattuaan maalle, »niin +valtaa minut aina sanoin selittämätön tuska ja levottomuus hänestä, +hänen terveydestään, hänen elämästään, tuosta kalliista elämästä, jota +tahtoisin suojata ja säilyttää omani hinnalla. Kuinka kuumia ja palavia +rukouksia olenkaan noina omituisen ahdistuksen hetkinä lähettänyt +Jumalalle. Olen rukoillut hänen elämänsä puolesta yhtä suurella +hartaudella kuin muut rukoilevat sielunsa autuuden puolesta. Se on ehkä +synti, luulen niin, mutta en voi ajatella elämää, kun hän olisi poissa. +Olen tutkistellut sisintäni ja kysynyt itseltäni, voisinko myös ilman +hänen kiintymystään minuun rukoilla yhtä lämpimästi, ja vastaukseksi +tuli: Voisin! Sillä sellainen egoisti en ole. Mutta nyt tulee taas +ristiriitaisuus, pelkään minä, kun tunnustan, että tietoisuus siitä, +että hän on olemassa, on välttämätön minun olemassaololleni. +Puolustuksekseni tahdon kuitenkin esittää, että en milloinkaan ole +tahtonut ajatella häntä <i>kylmänä</i> minua kohtaan, vaan ainoastaan +<i>ystävänä</i> – pahimmassa tapauksessa, ja silloin en ole epäröinyt +rukoilla taivasta varjelemaan häntä. Oi, millaista olisikaan kuvitella, +että hän olisi aivan välinpitämätön ja kylmä minua kohtaan ja sentään +täysissä voimissa ja terveenä! En oikein tiedä, kuinka kävisi. Mutta +sentään tahtoisin rukoilla hänen elämänsä puolesta, maan vuoksi, sen +kodin vuoksi, jota vastaan olen niin paljon rikkonut – mutta itse en +enää haluaisi häntä nähdä! Tahtoisin hiljaa elellä edelleen surullista +elämääni muistellen sitä, mikä on ollut ja mikä on tehnyt sen niin +äärettömän rikkaaksi. Huu! tulla vanhaksi ja harmaaksi ja tuntea päivä +päivältä vuosien kylmyyden lisääntyvän ja sitten luonnollisestikin nähdä +hänen rakkautensa viilentyvän! Olla pakotettu tyytymään pelkkään +ystävyyteen, sillä sääliä en tahtoisi kantaa! Raskas tulevaisuus on +edessäni, jos ei Herra anna minulle rauhaa ja voimaa.»</p> + +<p>Kuinka kaikki hänen käsitteensä ovat muuttuneet perinpohjin tänä +kuumehoureisena aikana! Nyt hän pelkää vuosia, kylmyyttä, talvea, joka +seuraa tätä polttavankuumaa kesää. Mutta vielä ei ole syytä pelkoon.</p> + +<p>»Kun minä toivottelin takaisin itselleni seitsemäntoista vuoden ikää, +sanoi hän, että hän ei suinkaan tahtonut sitä, sillä silloin en olisi +hänen, vaan niin monen muun. Varmaankin on paras niinkuin on.» Ja hän +jatkaa: »Hän saattoi minua kotiin. Vielä kerran kuljimme yhdessä noita +polkuja, jotka olivat olleet meidän suruntäyteisen, intohimoisen +rakkautemme todistajina! Hän puhui niistä kerroista, jolloin hän eniten +oli minua rakastanut. Ah, ne eivät olleet harvat, ne hetket! Ja kun minä +nyt katson taapäin menneisiin aikoihin ja muistan ainoastaan nuo ihanat +hetket, tuntuu minusta, että elämäni on ollut kultainen unelma.»</p> +<p> </p> + +<p> </p> + +<p>Kun Emilie Björkstén tuli Porvooseen marraskuussa 1852, oli Runeberg +muuttanut asumaan uuteen kotiinsa. Emilien kaipaus entiseen on niin +voimakas, että hän eräänä päivänä lähtee tuohon vanhaan huoneistoon, +jossa nyt asui muita. Päiväkirjassaan hän puhuu tästä »voyage +sentimental’ista».</p> + +<p>»He [Rbgt] olivat muuttaneet vanhasta kodistaan, joka oli minulle niin +unohtumaton ja kallis, jossa joka nurkka oli niin täynnä muistoja. +Näissä samoissa huoneissa asui nyt muita, tuttaviani, joita myös kävin +tervehtimässä verestääkseni muistojani. Katselin niin oudostellen +ympärilleni, ja syvä, pohjaton huokaus hiipi esiin ahdistetusta +rinnastani. Taaskin seisoin tässä salissa, joka nyt oli niin +toisenlainen; pieni punainen sohva, missä se nyt oli? Kuinka monta +sielukasta hetkeä olinkaan elänyt hänen kanssaan sen pehmeässä sylissä. +Hänen entinen huoneensa oli niin surullisen erilainen, näki, että henki, +joka elähdytti kaiken, oli poissa; nuo kirjat, kuolemattoman runoilijan +teokset, eivät enää olleet hyllyillä, taulut eivät enää hymyilleet +seiniltä – tunsin kaipausta kaikkialla! Mutta tuossa pienessä +suloisessa kabinetissa valtasi minut sentään kipein kaihomieli. Sisään +astuessani lensi katseeni heti seinälle, jossa Almquistin muotokuva +kerran riippui, siinä oli nyt joku muu taulu, en tiedä mikä. Yhdellä +kertaa tulvahtivat kaikki meidän rakkautemme muistot sieluni silmien +eteen, ja päästäkseni näkemästä muuttunutta ympäristöä peitin molemmin +käsin kasvoni; halusin siten säilyttää harhakuvitelman vielä hetkisen. +Niin, minusta tuntui siinä tuokiossa, kuin pitäisi hänen astua sisään +tuosta ovesta, joka niin usein oli avautunut hänelle. Mutta mitä +kannattaa puhua ajoista, jotka ovat menneet! Mitä näissä huoneissa olen +kärsinyt ja mitä nauttinut, sitä ei kukaan voi aavistaa, ja +välinpitämättömänä en voi milloinkaan, niin kauan kuin hengitän, kulkea +niiden läpi.»</p> + +<p>Kuukautta myöhemmin on hän Runebergin kanssa Siréneillä ja se tunne, +joka lähivuosina niin kokonaan oli kahlitseva hänen sisimmän +olemuksensa, on väkevässä väreilyssä sinä iltana. Se on vähää ennen +joulu-aattoa. Kolme, neljä tuon nuoren, kauniin rouvan ystävättäristä +oli päättänyt istua ylhäällä koko yön joululahjoja ompelemassa. Ja +muutamat herrat, niiden joukossa Runeberg ja tuo Porvoossa niin suuresti +ihailtu näyttelijä Stjernström, pitivät naisille seuraa. Emilie +kirjoittaa siitä:</p> + +<p>»Kuinka paljon nuoruudenrohkeutta ja onnea voikaan mahtua sydämeen.» +(Andersen.)</p> + +<p>»Kello on 10 aamulla, ja olen juuri äsken tullut kotiin Siréneiltä, +läpivalvotun yön jälkeen. Se oli niin ihana ja sielukas, niin iloinen ja +hauska samalla, että en kertaakaan tuntenut olevani unelias. Tarvitseeko +minun sanoa muuta kuin että <i>hän</i> oli siellä. Stjernström ja A-n +myötävaikuttivat yön hupaisuuteen, etenkin edellinen, joka oli +loistavimmalla tuulellaan. Me uudistimme tuttavuutemme, joka oli alkanut +Viipurissa. – Sanon sen, mitä aina olen sanonut: Ainoastaan Porvoossa +osataan oikein elää, sillä täällä vallitsee paljon vaivattomampi, +vapaampi käytössävy, sielukkaampi seurustelutapa kuin muualla, ainakin +pikkukaupungeissa. Ja kuitenkin, mitä olisi kaikki tämä ilman +runoilijaa, joka kohottaa ja nostaa ja elävöittää kaiken. Hän oli ensi +alussa vähän pahastunut minuun, joka olin luvannut enkä sentään ollut +tullut hänen kotiinsa, sillä muuten ei hän anna minulle takaisin +laulujani, noita onnellisia pikku lauluja, jotka ovat hänen luonaan! +Mutta kuka olisi voinut olla nyreissään kauan! Kaikkialla piti olla iloa +ja elämää. Ja taas tuli tuollainen äänetön ja yksinäinen hetki, ja minä +join autuutta jälleen! Kuinka kauan mahtaneekaan jatkua näin?»</p> + +<p>»Kello oli 3 aamulla, kun herrat hyvästelivät ja lähtivät. Me naiset +jäimme kabinettiin joululahjojamme ompelemaan. Tuo pieni kabinetti, +minun lempihuoneeni, näytti hauskemmalta kuin milloinkaan; salissa paloi +takkavalkea, kaikki huokui viihtyisyyttä. Paljon, sanomattoman paljon +tulen kaipaamaan S:ejä, kun he jättävät Porvoon, sillä heidän luonaan +olen kuitenkin useimmiten viettänyt sellaisia kultaisia hetkiä, jotka +minua mitä suurimmassa määrin viehättävät.»</p> + +<p>Muutamia viikkoja myöhemmin, 2 p:nä helmikuuta 1853, huudahtaa hän: +»’Glücklich allein ist die Seele die liebt.’ – Tänä iltana kohtasimme +taas toisemme. Iankaikkinen Jumala, kuinka kauan tätä on jatkuva? Kuinka +kauan olen näin vapiseva ja kärsivä, ja lopuksi kuitenkin aina myöntyvä +hänen toivomukseensa, näihin kohtauksiin; ja kuinka voi hetki, joka on +niin kukkuroillaan levottomuutta, tuottaa niin suurta onnea? En ymmärrä +sitä. Enhän tohdi näyttäytyä sellaisena kuin olen, kun aina saan pelätä +vakoilua, ja millaiseksi silloin kohtaloni muuttuisikaan? Luullaan +kaiken olevan lopussa – sen ovat nämä pitkät vuodet sentään +vaikuttaneet; nyt ollaan huoletta. Hän nuhtelee minua ’turhan pelkoni’ +vuoksi, sillä hän ajattelee noina hetkinä minua, ja minä taaskin +ihmisten silmiä. Voi, ettei minulla ole enemmän voimaa kieltää!»</p> + +<p>Päivät, jotka maalla olivat olleet niin loputtomat ja pitkät, lentävät +nyt nopeasti ja vaihtelevina, Emilien tehdessä tiheitä käyntejä +Porvooseen, jossa hänen tunteensa joka kerralla saa uutta ravintoa +jokapäiväisestä kosketuksesta Runebergiin, joka jälleen on vallannut +koko hänen olemuksensa. Näistä päivistä punoutuu kolmesataa +kuusikymmentäviisi epätasaisesti loistavaa rengasta käsittävä ketju. Ja +niin alkaa uusi vuosi 1854. Eräästä noista monista käynneistä Runebergin +luona hän kirjoittaa 8 p:nä toukokuuta samana vuonna:</p> + +<p>»Menin siis sinne toisen kerran saadakseni lukea rehtorin puheen. Ei +kukaan nähnyt, kun tulin. Äänettömästi ja hiljaa menin salongin läpi ja +pysähdyin hetkiseksi makuuhuoneen ovelle. He söivät päivällistä, mutta +minä istuuduin levottoman odotuksen vallassa kabinettiin ja selailin +Lidnerin teoksia, jotka olivat esillä siellä, tietämättä mitä luin. +Kuulin veitsien ja lusikoiden kalisevan; kuulin pikku pojan äänen ja +vanhempienkin, kuinka he koroittivat ääntään puhuessaan kuuron äitinsä +kanssa. Kuulin tämän äänen ja hänen [R:n] äänensä vain yhden ainoan +kerran. Oli niin kummallista olla heitä niin lähellä, ja eräs ajatus, +jolle harvoin olen antanut jalansijaa itsessäni, nousi nuolennopeasti +rintaani, mutta katosi yhtä nopeasti jälleen. Salonki ja makuuhuone +olivat sen kabinetin toisella puolen, jossa istuin. Kuulin heidän +työntävän tuolit irti pöydästä ja vedin syvään henkeäni. Hän tuli yksin, +seisoi hetkisen salin kynnyksellä, näytti miettivältä ja veti hiljaisen +huokauksen. Silloin nousin ja menin muutamia askelia kabinetin ovelle +päin, mutta sydämeni löi niin kiivaasti, että en voinut sanoa sanaakaan. +Pieni huudahdus pääsi häneltä, kun hän näki minut. En koskaan unohda +myöskään, kuinka iloisin kasvonilmein ja nopein askelin hän tuli +luokseni. Ja samalla oli kuin olisi aurinko, valo ja taivaan ilo +säteillyt sieluuni. ’Sinä! Minä tiesin, että sinä tulisit’, sanoi hän ja +sulki minut syliinsä. Ja noina sekoittamattoman autuuden sekunteina +katosi minulta maa –. Pyysin häntä hakemaan hänet [rva R:n] ja puheen. +’Ei vielä’, tuumasi hän. Mutta nyt taas muistin itseni, ja hän meni ja +toi mukanaan puheen ja puolisonsa. Ja vaikkakin nyttemmin olen +vakuutettu siitä, että en riistä <i>mitään</i> häneltä [rva R:lta], niin +tuntuu minusta kuitenkin, kuin tahtoisin ikäänkuin langeta tomuun hänen +jalkojensa edessä. – Minä sanoin, että olin tullut takaisin, koska +hänen miehensä vain sillä ehdolla oli luvannut minulle puheen, ja hän +myönsi, että tämä <i>siten</i> oli tahtonut houkutella minua sinne vielä +kerran. Hän [rva R.] nauroi sille, sillä hän oli niin tottunut siihen +hyväntahtoisuuteen, jota runoilija aina oli osoittanut minulle, ja +sitäpaitsi hän tietää niin ehdottoman varmasti, kuinka kallis hän on +tälle nyt. Hän [rva R.] oli niin monta kertaa sanonut minulle, kuinka +onnelliseksi hän tuntee itsensä nyt; se näkyykin hänestä. Niin, tiesin +kyllä, että taivas oli säästänyt hänelle parhaan hänen elämänsä +syksyksi.»</p> + +<p>»He pyysivät molemmat minua jäämään ja lukemaan (puheen) siellä, mutta +minä halusin pois. Sain sen siten mukaani sillä ehdolla, että itse +toisin sen takaisin.»</p> + +<p>Samana vuonna lokakuussa kertoo hän eräästä toisesta käynnistä +runoilijan kodissa. Silloin hän ei luullut saavansa nähdä häntä.</p> + +<p>»Minulle oli kerrottu, että hän oli metsästysretkellä, jonne hänet oli +kutsuttu, ja minä surunvoittoisin tuntein häntä ajatellen lähdin ulos +kävelemään L:n kanssa. Me kuljimme hänen kotinsa ohitse. Me puhuimme +noista hänen uusista virsistään, jotka ovat niin äärettömän kauniita ja +joiden kanssa hän paraillaan niin uutterasti askartelee, ja minä lupasin +pyytää jäljennöksen eräästä. Me kävelimme kappaleen matkaa ja käännyimme +taas takaisin, sillä tuntui kylmältä, enkä minä ollut laisinkaan terve. +Kuka tulikaan meitä vastaan, jos ei juuri hän, jonka minä luulin olevan +kaukana! Mutta minä en punastunut, en kalvennut, tunsin itseni vain +iloiseksi ja hämmästyneeksi. Hänen metsästysretkestään ei ollut tullut +mitään tänään. Kiitos olkoon minun onnellisen tähteni! Hän pyysi minua +niin hartaasti viettämään iltaa heillä sekä pyysi L:ää mukaan. Minä +epäröin, mutta seurasin häntä. Minä näin, että hän niin mielellään +tahtoi minua sinne. Minä elvyin taas hetkeksi. – Oi, minä tiedän, että +teen niin pahoin, mutta olen liian heikko tekemään toisin. Minusta +tuntuu, että minulla nyttemmin on niin vähän maailmassa, että olen +tullut niin köyhäksi, minä, joka ennen olin niin rikas, joten en henno +työntää pois pienintäkään iloa, vähäisintäkään murusta.»</p> + +<p>»Istuin hänen kirjoituspöytänsä ääressä nuo ihanat virret edessäni, +mutta en ehtinyt lukea niitä. Jäljensin vain yhden, jonka ylhäinen +kauneus erikoisesti vaikutti minuun. Mutta rinnassani tuntuva vaiva, +joka aina päivisin oli lievempi, yltyi pahimmilleen. En voinut kestää +kauemmin edes hänen lähellään. Sanoin, että olin sairas, ja otin +jäähyväiset lähteäkseni.»</p> + +<p>Joulun 1855 vietti Emilie Björkstén Porvoon piispan luona. Vähän +aikaisemmin oleskeli hän jonkun aikaa Kiialassa ja matkusti sieltä +kaupunkiin nähdäkseen draamallisen esityksen Kuningas Fjalarista, josta +tilaisuudesta myös Fredrika Runeberg puhuu kirjeissään. Emilie kertoo +päiväkirjassaan vaikutelmistaan, jotka näyttävät herättäneen suurta +paheksumista niiden joukossa, jotka olivat järjestäneet juhlan. Annamme +hänen itsensä puhua:</p> + +<p>»Oleskellessani siellä [Kiialassa] näin Rbgn ihanan teoksen Kuningas +Fjalarin esitettävän näytelmänä, s. o. pari laulua siitä. Mutta olisi +ollut parempi, jos en ollenkaan olisi nähnyt sitä. Arvostelu <i>saa</i> ja +sen <i>täytyykin</i> tässä suhteessa olla ankara, sillä kyllä oli uskallettua +ja ylenmäärin rohkea yritys edes koettaa ilmentää Oihonnan kuvaa sekä +moniaita muita Fjalar-runoelman ihanteellisia hahmoja, sitä suuremmalla +syyllä, kun niihin liittyi toiminta ja lausunto, jotka minun mielestäni +ja usean muunkin – epäonnistuivat. Ensimmäinen näkövaikutelma +Oihonnasta oli kuitenkin kaunis, kun hän keveässä puvussaan ja valkein +metsäruususeppelein koristettuna leijaili »luolan viileydessä» ja samoin +Gallin (Lorenzo Runeberg) ensimmäinen esiintyminen. Jos se olisi +supistunut edes pelkkiin kuvaelmiin, niin se olisi vielä mennyt mukiin, +mutta kyllä kaikki illusioni sitten oli tipotiessään, vaikkakin +näyttelijät tietenkin panivat aivan kaikkein parastaan. He olivat +odottaneet minun joutuvan ihastuksiini, he olivat paljon ajatelleet +minua, sanoivat he sitten, mutta minä en tuntenut vähintäkään tuota +omituista väristystä, jonka muuten saan kaikesta kauniista, ja siksi +tiedän varmaan, että se ei ollut onnistunutta; minun tunteeni sanoi sen +minulle. Jos minä yksin olisin ollut sitä mieltä, niin olisin vaiennut, +mutta kun monet muutkin, ja sellaiset henkilöt, joilla on +arvostelukykyä, tunsivat niin ja saivat siitä aivan saman vaikutelman, +en minuuttiakaan empinyt lausua ilmi ajatustani, kun minulta näytännön +jälkeen niin monelta taholta kysyttiin, mitä minä pidin. Ne, jotka +olivat kaiken järjestäneet, näyttivät niin tyytyväisiltä +aikaansaannokseensa, joten minun vastaukseni sitten ’oli kuin kylmää +vettä heidän niskaansa’, sanoivat he. Ne olivat Sofi N., Anna R., Mimmi +ja lopuksi runoilijan puoliso. Minä en voinut pakottaa itseäni +näyttelemään iloisuutta, jota en tuntenut, ja sen he panivat pahakseen. +Rbg itse kysyi minulta heti, mitä minä pidin. ’Olisi ollut parempi, jos +he eivät olisi ollenkaan sitä esittäneet’, oli minun vastaukseni. Mutta +hän tuumi, että se meni niin hyvin kuin se saattoi mennä, ja että hän ei +voinut kieltää heitä, kun he olivat nähneet niin paljon vaivaa. Mutta +sydämessään oli hän varmasti samaa mieltä kuin Alexandra Edelfelt, minä +ja moni muu, etenkin herrat, sen huomasin niin monesta seikasta ja +siitäkin, että hän kaiken tuon selkkauksen jälkeen sitten tuli minua +kohtaan vieläkin sydämellisemmäksi kuin ennen.»</p> + +<p>»Me luimme ääneen Kuningas Fjalaria saman päivän aamupuolella Kiialassa. +Sitä luettiin yksinkertaisesti ja lämpimästi, sillä sen runoelman +yksinkertainen ja ylevä kauneus ei siedä mitään korulausuntoa, ja +silloin, silloin jouduimme kaikki haltioihimme ja tunsimme tuon +salaperäisen väristyksen, joka on kaiken kauniin pettämättömin merkki. +Ehkä olisi ollut parempi, jos emme olisi lukeneet sitä ennen, niin sanoi +Fredrika Rbg, ja niin minäkin nyt ajattelen. Kuitenkin oli joku sanonut, +että tyytymättömyyteni syyt olivat olleet vähemmän kauniit, ja kertonut +hänelle, että se oli johtunut jonkinlaisesta kateudesta kaunista Z:tä +kohtaan, joka esitti Oihonnaa, koska minä muka pelkäsin, että Rbg niin +ihastuisi häneen, että unohtaisi minut, mielettömin päähänjuohtuma +maailmassa, mutta joka kuitenkin sekä harmitti että vaivasi minua. Hän +[rva R.] oli siihen vastannut: ’Sitä en lainkaan usko, se on ainoastaan +jonkinlaista harrasta kunnioitusta Kuningas Fjalaria kohtaan’, joskin +hän joka tapauksessa piti sitä vähän lapsekkaana. – Entä hän itse? Minä +kerroin siitä sitten hänelle. Hän vain hymyili ja sanoi, ettei hän +koskaan olisi voinut uskoa mitään sellaista ja että kyllähän minä hänet +tunsin. Ja minä tunnenkin hänet niin hyvin, ettei mikään aika, ei +mitkään vaiheet, ei kukaan, ei kukaan, kuinka kaunis hän olleekin, +nyttemmin enää voi järkyttää hänen monivuotista kiintymystään minuun ja +että ei kukaan voi ottaa minun paikkaani hänen sydämessään. Kuitenkin on +kaikki hyvä, mikä on tapahtunut, enkä kadu hetkeäkään sitä, mitä olen +sanonut, vaikkakin O:n perheen kuvaus on tuntunut minulle raskaalta. +Rauha on joka tapauksessa nyt palautunut kaikkiin noihin kuohuviin +mieliin, ja kaikki on hyvin taas – sentään voisin täyttää kokonaisia +arkkeja tämän eriskummaisen ajan kuvauksilla. Mutta jääköön nyt sikseen. +Ei jaksa kuitenkaan kertoa kaikkea –»</p> + +<p>»Toisena joulupäivänä oli kaupungissa tanssiaiset, mutta minä en mennyt +sinne, vaan sensijaan Rbg:lle, jonne olin luvannut hänelle tulla. Se oli +kaunis ja hiljainen ilta, samantapainen kuin ne monet, joista ennen +siellä olin nauttinut, mutta tuskin ainoatakaan hetkeä saimme olla +itseksemme. Häntä se kiusasi, mutta ei minua. Kun minä vihdoin klo puoli +11 lähdin sieltä, saattoi hän minua portaille. – Hän pyysi minua +jälleen kohtaamaan itseään seuraavana päivänä eräässä noista entisistä +paikoista, mutta minä en voinut, en tahtonut luvata. Ja milloin nyt +näenkään hänet taas?»</p> + +<p>Paitsi virsiä oli Runebergilla nyt tekeillä toinen osa Vänrikki Stoolin +tarinoita. Emilie Björkstén oli yksi niistä, jotka useimmiten +ensimmäiseksi saivat kuulla hänen itsensä lukevan niitä. Sinä päivänä, +jolloin hän on kirjoittanut Porilaisten marssin, hän antaa Emilien +hiljaa laulaa säveltä ja istuu itse hänen vieressään ja koettaa saada +sanoja sopimaan marssin epätasaiseen poljentoon. Eräällä toisella +kerralla on hänellä useampia uusia runoja hänelle näytettävänä. Emilie +puhuu ihastuneesti tästä illasta tuossa pienessä kabinetissa salongin +vieressä, 8 p:nä maaliskuuta 1857:</p> + +<p>»Hän luki ylevän kauniin runoelmansa Veljekset sekä Hans Munterin ja +tuon pienen suloisen Sotilaspojan, jota ei voi kuunnella heltymättä ja +johon hän itse on tehnyt sävelen. Sydämeni tykytti ihailusta kuuluvasti, +ja minä ajattelin, kuinka ylpeä maamme sentään mahtaa olla saadessaan +sanoa tuota suurta runolaulajaa omakseen. Sillä niin kuin hän laulaa, ei +laula kukaan muu, kenties koreasanaisemmin ja loisteliaammin, mutta ei +koskaan niin kaikessa yksinkertaisuudessaan suurenmoisesti ja ihanasti. +Hän pyysi minulta palkintoa ’siinä tapauksessa, että pitäisin hänen +lauluistaan’. Ja minä annoin mitä ikänä hän vain halusi minulta.»</p> +<p> </p> + +<p> </p> + +<p>Sen väkevän tunnekuohunnan jälkeen, jonka tuota pitkää keskeytystä +seuraavan yhdessäolon ensi ajat toivat mukanaan, oli Emilie Björksténin +mielentila jonkun aikaa verrattain rauhainen. Hän oli taistellut omaa +onneaan vastaan enemmän tai vähemmän voimakkaasti, niittäen voittoja ja +tappioita. Hän voi ajatella Runebergia ilman sydämentykytystä. Hän sanoo +sen. Hän tuntee sen. Ei vain silloin, kun hän on kaukana hänestä, vaan +myös hänen lähellään. Hän puhuu siitä hänelle. Runoilija tarttuu hänen +käteensä ja tunnustelee hänen valtimoaan. Se lyö hiljaa ja tasaisesti, +ja huoaten päästää hän käden irti. Hän ei <i>tahdo</i>, että Emilie tuntisi +itsensä rauhalliseksi.</p> + +<p>»Oi, te miehet», huudahtaa Emilie, »miksi nainen on niin toisenlainen +kuin te!»</p> + +<p>Muutamia päiviä myöhemmin (maaliskuussa 1859) hän kirjoittaa taas tästä +levollisuudesta:</p> + +<p>»Minä istuin hänen lähellään. Me puhelimme rakkautemme ensimmäisestä +kuumasta vuodesta. Hän painoi minut rintaansa vasten niinkuin silloin ja +nimitti minua ’armaakseen’. Ja minä tunsin, että hän oli minulle hyvin +rakas ja että ei kukaan muu maailmassa voi olla sen rakkaampi. Mutta se +oli levollinen tunne, niin kokonaan toisenlainen kuin tuo kuuma, +leimuava intohimo muinoin. Minä tunsin nyt syvästi, että olin Herralle +velkaa lämpimimmän kiitoksen niistä ajoista, jotka olivat olleet, ja +hänelle, joka istui vierelläni, minä selitin miten olin ennen tuntenut. +Mutta hän sanoi vieläkin kerran, että hän ei koskaan ollut oikein voinut +uskoa minun vilpittömyyteeni ja tunnealttiuteeni, koska minä aina olin +ollut kylmintä, mitä hän oli nähnyt. Sellaisen tuomion hän langetti, ja +Jumala tietää parhaiten, kuinka minä olen taistellut ja kamppaillut.»</p> + +<p>Mutta hänen kylmyydestään huolimatta ei Runeberg lainkaan voi tulla +toimeen ilman häntä, kun jälleen on mahdollista heille olla yhdessäkin. +Liikutettuna kertoo Emilie samoissa päiväkirjamuistiinpanoissa eräästä +illasta, jolloin hän oli tervehtimässä runoilijan vaimoa. Runeberg oli +kutsuttu vieraaksi erääseen suurempaan seuraan, johon hän oli luvannut +tulla, mutta nyt ei hänellä ole vähintäkään halua lähteä kotoaan. Hän +antaa heidän odottaa tuolla »nuorten seurassa». Lopuksi tulee itse +isäntä häntä hakemaan. Mutta tämä ei saa häntä mukaansa. Päästyään irti +hänestä palaa runoilija takaisin ja istuutuu molempien naisten pariin, +ja heillä on kolmisin oikein hauska ilta.</p> + +<p>»Mutta tämänkin Porvoossa-oleskelun täytyi kerran loppua», jatkaa hän, +»ja kun viimeisen kerran syleilin häntä [rva R:ia] ja sitten käännyin +hänen [R:n] puoleensa, tunsin minä, että olin sentään sanomattomasti +rakastanut tuota miestä, ja että hän aina eronhetkellä oli minulle +rakkain. Niin nytkin. ’Ej så ljuvlig syntes du nånsin mig, vän, som då +du avsked för lång tid tog.’ Ja sentään on meillä kummallakin toivoa +siitä, että tämä ero ei tule pitkäksi.»</p> + +<p>»Rakastanut», sanoo hän menneessä ajassa. Nyt on hänellä jäljellä +ainoastaan hellyys, lämpö, levollisuus.</p> + +<p>Hellästi rakastetun sisarensa Amanda Langenskiöldin kuoleman kautta oli +Emilie Björkstén nyt myös ensimmäisen kerran saanut kokea, miltä +»todellinen suru» tuntuu. Tämä odottamaton tuska oli opettanut hänelle, +että on olemassa muitakin tunteita kuin rakkaus, jotka tarttuvat kiinni +ihmisen elämään ja jotka ainakin joksikin aikaa uudelleen arvioivat +kaikki arvot. Se kuuma pyörremyrsky, joka oli syöksynyt hänen lävitseen, +asettuu nyt lepoon. Onko hän onnellinen? Hän ei tiedä sitä. Joka +tapauksessa hän on tyytyväinen ja hänen omatuntonsa on keveämpi.</p> +<p> </p> + +<p> </p> + +<p>Tapahtuipa sitten – tammikuussa 1861, jolloin Emilie Björkstén pitemmän +aikaa on oleskellut Helsingissä – että eräs toinen mies, myös yksi ajan +mainehikkaimmista, äkkiarvaamatta painaa kirjeen hänen käteensä ja +tunnustaa hänelle rakkautensa. Hän hämmästyy ja pelästyy siitä +»kummallisesta kohtalosta», joka vainoaa häntä. »Mutta sinä yönä en +nukkunut rahtustakaan. Oi, minä en ollut suinkaan onnellinen, sen tietää +Jumala!» Toinen on tunkeileva ja hellittämätön, Emilie kiusaantunut ja +kuitenkin vähän imarreltu. Sitten hän palaa takaisin pääkaupungista ja +viipyy muutamia tunteja Porvoossa, ennenkuin jatkaa matkaansa Sipooseen. +Yksi ainoa kaipaus täyttää hänen sielunsa, nimittäin saada jälleen nähdä +hänet, tuo rakas, joka juuri on noussut vuoteesta pitkän sairauden +jälkeen. Hän kiiruhtaa sinne.</p> + +<p>»Eteisessä ei näkynyt ketään», kirjoittaa hän. »Se oli outoa entiseen +verraten. Salongissa näkyi olevan useita uusia tauluja, ja muuan +puseroon puettu mies, jolla oli punertava parta ja viikset, mutta +katseessa ja tukan kuosissa jotakin, joka elävästi palautti mieleen Van +Dyckin kuvan, käyskenteli siellä kukkien ja taulujen keskellä. Ahaa, +ajattelin minä, siinä meillä on tuo suuri ruotsalainen maalari Larsson. +Ja hän se oli. Taiteilijan tuntee aina. Hän ei sekaannu ihmisjoukkoon. +Kuninkaita ja ruhtinaita imarrellaan sillä, että majesteetillisuus aina +lepää heidän otsallaan osoittaen Herran voideltua. Mutta tämä on niin +usein osoittautunut tyhjäksi puheenparreksi, siitä johtuvaksi, että +ihmisten mielestä niin tulee olla. Taiteilijalla sensijaan on aina +silmässään kipuna, joka ilmaisee, minkä hengen lapsi hän on. Niin +Larssonillakin.»</p> + +<p>Innossaan saada tavata sen, jota hän on kaivannut, unohtaa hän +sovinnaisuuden, joka olisi vaatinut häntä ensin kysymään tuolta +vieraalta mieheltä talon emäntää. Hän sanoo ainoastaan: »Onko Runeberg +kotona?» Vieras pyytää häntä koputtamaan hänen huoneensa oveen, ja +Emilie hymyilee, sillä tätä ei hänen milloinkaan ennen ollut tarvinnut +tehdä, mutta noudattaa kuitenkin hänen kehoitustaan.</p> + +<p>»Emilie! huudahti hän pettämätön ilo äänessään. Hän sulki minut lujasti +syliinsä ja peitti minut suuteloilla, joihin innokkaasti vastasin. +Hyväilin hänen kallista päätään, hänen poskiaan. Tämä tapaaminen oli +sydämellinen ja rakas meille molemmille, ja minusta tuntui siltä, kuin +olisin saanut takaisin jonkun ikävöidyn ystävän. Mutta kuinka hän oli +käynyt huonon näköiseksi, kuin itsensä varjo hän oli!»</p> + +<p>Vain yksi ainoa tunti, ja Emilie oli onnellinen – mutta rauhallinen ei +hän ollut enää.</p> + +<p>Hän matkustaa Viipuriin ja on poissa jonkun aikaa, mutta näkee +runoilijan taas heti palattuaan. Hän on vielä tuon toisen monien +kirjeiden ja hellien purkausten vaikutuksen alaisena ja hän kertoo +kaikesta tästä Runebergille. Tämä kysyy »kiihkeästi», miten hänen +laitansa on, ja tahtoo kuulla kaikki yksityiskohdat. »Mutta hän saattoi +joka tapauksessa olla turvallinen», lisää hän, »sillä se, joka kerran on +rakastanut häntä ja voittanut sellaisen sydämen kuin hänellä on, ei +niinkään helposti enää anna pois omaansa.»</p> + +<p>Sitten hän kuvailee paria vieraskäyntiä Runebergeilla tältä ajalta:</p> + +<p>»Vanhassa P:ssa viivyin pari viikkoa ja asuin kuten melkein aina piispan +luona; mutta melkein joka päivä olin ainakin pienen hetken Rbg:lla. Olin +luvannut sen heille, ja tätä lupausta ei tosiaan ollut vaikea pitää, kun +sydän veti vain sinne. Olin äskettäin saanut pienen maisemaharjoitelman +Sofi N:ltä. Larsson, joka näki sen, tuumaili, että saattoihan se olla +laatuunkäypä, hän halusi vain tehdä muutamia pieniä korjauksia siihen. +Minä kiitin häntä ja sanoin, että jo yksikin hänen kätensä suorittama +siveltimen veto olisi liian paljon minulle, mutta että en kernaasti +voisi suostua mihinkään korjaukseen, koska en ollut varma siitä, etteikö +maalaajatar pahastuisi y. m. Rbg huomautti silloin siihen, että hänen +pitäisi päinvastoin tuntea itsensä imarrelluksi siitä, että L. halusi +muuttaa jotakin hänen maalaamassaan taulussa, ja minä vastasin siihen, +että ainoastaan hänen suostumuksellaan tahdoin ottaa vastaan L:n +imartelevan tarjouksen. Sofi oli tietenkin, kuten saattoi otaksuakin, +erittäin mielissään, sillä hän ihailee L:ia ja hänen taulujaan, ja +seuraavana aamuna, jolloin L. oli luvannut maalata, menimme me Rbg:lle, +jossa hänellä oli atelieerinsa.»</p> + +<p>»Oli sunnuntai-aamupäivä. Minun mielestäni olisi sen voinut käyttää +toisellakin tavalla, mutta Sofi, jolla oli harras kunnioitus maalausta +ja kaikkea suurta kohtaan elämässä, tuumasi, että siinä olisi +jumalanpalvelusta kylliksi nähdä L:n maalaavan ja lisäksi vielä tuon +suuren runoilijan kodissa! Ja suuremmankin synnin saattoi ihminen tehdä +kuin tämän. Pieni maalikankaan palanen oli jo pingoitettu, mutta Sofin +taulusta en kuullut mainittavan. Minä kysyin. Hän ei vastannut +kuitenkaan siihen juuri mitään, veti vain esiin minulle viereensä +nojatuolin ja pyysi minua istumaan, muut saivat seisoa ja katsella. Oli +kaunis aamupäivä. Sisällä oli aurinkoista ja valoista. Rbg antoi minulle +nimimerkinnällä varustettuna viimeiset »tarinansa», joita hän ei vielä +ollut antanut kenellekään muulle kuin sotavanhukselle, majuri A-offille. +Kaikki hymyili minulle, ja tottuneella kädellä kastoi L. siveltimensä +tuleen ja kultaan loihtiakseen mitä rohkeimpia liekkejä kankaalle. Minä +luulin ensin, että siitä tulisi palanen Vesuviusta tai jotakin muuta +tulista, mutta siitä tulikin hehkuva auringonlasku, myrskyisiä pilviä, +hyrskyäviä aaltoja, joiden harjoille ilta-aurinko valoi ikäänkuin +karkeloivia kultahelmiä. Se oli hänen ensimmäinen ja tavallisin +taidemuotonsa. Hän maalasi ainoastaan kaksi ja puoli tuntia, mutta sitä +oli mielenkiintoista katsella. Kun taulu oli valmis, piti hänen panna +siihen nimensä: M. L. ’Ei, koko nimi esiin’, pyysin minä. Hän teki niin +ja kääntyi sitten minun puoleeni kysyen etunimeäni. Toiset olivat heti +arvanneet, mikä tarkoitus tällä taululla oli, mutta minä en osannut +ajatella mitään sinnepäinkään, sillä en tietänyt millään ansainneeni +sellaista suosionosoitusta tuolta vieraalta mestarilta, etenkään niin +lyhyen tuttavuuden jälkeen. Hänen kysymyksensä kuullessani tartuin hänen +käsivarteensa ja huudahdin: ’Herra Larsson!’ – ’Ei, ei’, jatkoi hän +hymyillen hämmästykselleni, ’minä kysyin teidän ristimänimeänne’. Sofi +mainitsi sen, ja hän kirjoitti taulun reunaan: E. B:lle M. Larsson. +Minulla ei ollut sanoja ihmetykselleni ja kiitollisuudelleni. Niin +hemmoiteltu kuin olinkin huomattujen henkilöiden suosionosoituksilla, +oli tämä niin odottamatonta. Mutta minä tiedän ja uskon, että se lämmin +harrastus, jota Runeberg osoitti minua kohtaan ja jonka hän arvatenkin +huomasi, oli tarttunut häneen ja että hän tahtoi tehdä jonkinlaista +kunniaa sille, johon tuo suuri runoilija oli kiinnittänyt niin paljon +huomiota, sillä en minä niin itserakas ole, että laskisin sen omaksi +ansiokseni. ’Minkätähden minä saan tämän taulun?’ kysyin minä vihdoin, +ojentaen käteni mestarille sydämelliseksi kiitokseksi. ’Minä tahdoin, +että te muistaisitte myös muita kuin Runebergia’, sanoi hän vakavasti.»</p> + +<p>Mitä teki nyt taulun onnellinen omistajatar? Hän jätti kaikki omaan +arvoonsa, maalarin ja muut vieraat, juoksi Runebergin luo, joka oli +salongissa, kietoi hänet käsivarsillaan ja sanoi:</p> + +<p>’En olisi koskaan voinut uskoa sitä!’ Ja runoilija nauroi ja huudahti: +’Kas siinä minä nyt sain syleilyn, joka olisi pitänyt tulla toiselle!’</p> + +<p>Tämä oli Emilien niin sanottua rauhallisuutta; ja jos jokin sinä päivänä +sai »tartunnan» – mutta ei rauhan-tartunnan – niin se oli kai juuri se +mies, jota hän kaikin tavoin halusi jäähdyttää.</p> + +<hr> + +<p>Marcus Larssonista hän kirjoittaa seuraavat mietelmät:</p> + +<p>»Jos L. ei olisi se suuri maalari, mikä hän on, niin ei mikään hänessä +ansaitsisi suurtakaan huomiota, ellei kenties hänen vähemmin siistitty +käyttäytymisensä, ja sääli on sentään sellaista kykyä ja niin +erinomaista päätä. Mutta toivotaan, että jokapäiväinen seurustelu +runoilijan sivistyneessä kodissa myös on vaikuttava hyvää L:n +jokapäiväisiin tapoihin, sillä hienostuksen <i>täytyy</i> lopulta tarttua, +ellei ihmisluonto ole aivan kova ja vastaanottamaton, ja sitä ei +kuitenkaan ole syytä uskoa L:sta.»</p> + +<p>Huolimatta tämän sangen vähän hienostuneesta käytöksestä oli Emiliellä +vieläkin kerran hyvin hauskaa hänen seurassaan Runebergeilla. Emilien +kirjassa »Några minnen» on kertomus tästä illasta, mutta kun tämä kirja +luultavastikin on sangen vähän luettu, saattaa olla syytä katsoa, mitä +hän päiväkirjassaan 30 p:nä maaliskuuta kertoo tästä improvisoidusta +tilaisuudesta.</p> + +<p>»Viimeisenä oleskelupäivänäni Porvoossa pidettiin siellä konsertti. +Meissner, Lindberg ja Jacobsson tulivat Helsingistä antaakseen kuulla +itseään, ja Filip v. Schantz seurasi mukana. Se oli kaunis konsertti, ja +sen päätyttyä oli Larsson pyytänyt taiteilijoita Rbg:lle, jotta tämäkin, +joka sairautensa vuoksi oli estetty olemasta läsnä konsertissa, saisi +kuulla heitä. Larsson mainitsi siitä minulle ja kysyi, enkö tulisi sinne +mukaan, mutta Rbg:t olivat jo pyytäneet minua ennen. ’Tänne ei tule +ketään muuta’, sanoi Fredrika ja tuumasi, että hän ja minä istuisimme +hänen huoneessaan, jossa minä kuulisin soiton kuitenkin. Minä kiitin ja +suostuin. Mutta se ei suinkaan ollut isännän eikä Larssonin mieleen, +vaan minun piti tulla sisälle. Minä en tahtonut, koska Fredrika oli sitä +vastaan, mutta L. avasi molemmat ovenpuoliskot, tarttui minun +vastahakoiseen käteeni ja tahtoi välttämättä viedä minut sisään +esittääkseen minut Meissnerille. Hän oli kovin innokas: ’Te ette saa +taulua, jos kauemmin kieltäydytte’, sanoi hän. Minä kysyin nauraen, +oliko hänen tapansa ensin antaa ja sitten ottaa takaisin, mutta +suoriuduin hänestä siten, että lupasin tulla sisälle vähän myöhemmin +rouva Rbg:n kanssa. Viimein illan kuluessa, kun ilo ja innostus siellä +sisällä olivat ylimmillään, ei mikään auttanut, meidän täytyi tulla +sisälle, ja mielelläni meninkin, sillä musiikki houkutteli niin +ihmeellisesti.»</p> + +<p>»Se oli ihana yö, tuo yö runoilijan kodissa, ja melkein kaikki miehet, +jotka olivat siellä, olivat <i>taiteilijoita</i>, kuten Rbg sanoi. Siellähän +oli, paitsi Pohjolan suurinta runoilijaa, myöskin Pohjolan suurin +maalari, sitäpaitsi kolme musiikkitaiteilijaa, Filip v. Schantz, eräs +runoilija ja pari muuta hyväpäistä ja lämminsydämistä nuorta miestä. +Yhdeksän oli heitä kaikkiaan, mutta ainoastaan me kaksi naista. L. +maalasi taulun soiton säestyksellä ja lampun valossa. M. seisoi siinä +kello kädessä. Oli kummallista silloin katsella L:ia. Katse loisti kuin +innoitettuna, kasvot olivat aivan kalpeat, ja tarmokkaasti lensi hänen +rohkea siveltimensä musiikin tahdissa kankaalla. Hän vaikutti velholta +ja suurelta hän näytti noina innoituksen hetkinä. Tuskin oli tunti +kulunut – ja taulu oli valmis. Siinä oli sama aihe kuin minunkin +taulussani. Mutta kuka oli sen omistava? Runoilijakin innostui niin, +että hän vetäytyi syrjemmälle ja kirjoitti runonpätkän, myös sävelten +soidessa, ja se oli paljon häneltä, joka ei viimeisen sairauden jälkeen +ollut lainkaan pitänyt kynää kädessään. Siinä oli ainoastaan neljä +säettä, jotka alkoivat näin: »Konstnärer äro vi alla.» Minä luin ne +ääneen; ei niissä itsessään ollut mitään erikoista, mutta kun ne olivat +syntyneet sellaisena yönä ja yleisen innostuksen vallitessa, merkitsi se +paljon sentään. Huudettiin Schantzia säveltämään siihen musiikkia, mutta +siihen hän ei ollut taipuvainen, vaan lupasi tehdä sen myöhemmin ja +antaa yhden kappaleen sitä muistoksi itsekullekin meistä; tuleeko se ja +milloin, en tiedä.»</p> + +<p>»Varmastikaan ei kukaan unohda tätä yötä. Ja kuinka sydämellisiä nuo +ihmiset olivatkaan minulle! – Kello kolmeen asti aamulla viivyimme +kaikki tässä taikapiirissä, jolloin oli syytä otaksua, että isäntä oli +jo väsynyt, vaikkakaan ei siltä näyttänyt ja vaikkakin hän +itsepintaisesti halusi, että kaikki jäisivät. Me erosimme, kohdataksemme +taas missä? milloin? ja miten?»</p> + +<p>Samana vuonna 1861 syksyllä istuu Emilie Björkstén maalla +yksinäisyydessään ja lukee vanhoja kirjeitä, joita hän itse on +kirjoittanut eräälle nuoruudenystävälle, jonka nimen hän kätkee – +samoin kuin hän tekee useimpien nimien suhteen päiväkirjassa – +salaperäisten kirjaimien varjoon. Tämän lukemisen aiheuttamassa +mielentilassa hän kirjoittaa muistiin muutamia nopeita mietelmiä +itsestään ja tunteistaan, jotka ovat huomionarvoisia.</p> + +<p>»Siitä on monta vuotta, kun ne kirjoitettiin», sanoo hän kirjeistä. »Ja +minä olin niin nuori silloin vielä, 17:n ja 21:n välillä. Ja vaikka ne +kaikki todistavat mitä hurjimmista nuoruudenhaaveista, voi kuitenkin +jossakin määrin olla mielenkiintoista palata muistoissa taapäin noihin +huimiin aikoihin ja panna merkille, miten silloin ajatteli. Mutta +tanssiaisten huvituksissa ja keimailuissa, rakkauden harhakuvitelmissa +ja vakavassa rakkaudessa, kaikessa tuossa nuoruuden huumassa, josta +harva on nauttinut niinkuin minä, olen kuitenkin aina johdonmukaisesti +seurannut yhtä ajatusta, ja se on <i>vapauden</i> ajatus. Rakkautta minä +tahdoin, sillä ilman sitä en voinut elää. Ja hyvin mielelläni tein +valloituksia, mitä vaikeampia, sitä parempi. Mutta koskaan en tahtonut +sitoa itseäni vakavasti; <i>vapautta</i> pyysi aina tämä levoton sielu. Oi, +kyllä oli hauskaa siihen aikaan! – Mitä toivoin, sen sainkin, n. b. +tältä elämän leikiltä. Mutta kuitenkaan en tahtoisi vaihtaa kaikkeen +tähän tyhjään, ohimenevään riemuun sitä levotonta, tuskaista, mutta +sentään niin rikasta autuutta, jonka myöhemmät vuodet ovat minulle +antaneet.»</p> + +<p>Äkkiä hän näkee sielunsa edessä sen hädän ja katumuksen, jonka tämä +»tuskainen autuus» aina on tuonut mukanaan, ja taas, kuten tuhansia +kertoja ennenkin, hän heittäytyy polvilleen ja rukoilee kuumia +rukouksia, että Jumala vihdoinkin lahjoittaisi hänelle rauhan.</p> + +<p>»Minä rukoilin vain lämmintä ystävyyttä, kaikkea muuta hyvää elämässä, +kunhan ei vain rakkautta enää, ei ainakaan sydämiltä, joille on rikos +tuntea sitä. Mutta rukoilin myös, ettei minun milloinkaan itseni +tarvitsisi tuntea sitä, ei ketään kohtaan maailmassa enää, vaan että +saisin säilyttää viimeisen muistoni puhtaana ja pyhitettynä, sillä +sitähän ei enää kukaan tuomitse.»</p> +<p> </p> + +<p> </p> + +<p>Aika kulkee levotonta, oikullista kulkuaan ainaisessa taistelussa niitä +kiusauksia vastaan, joita Emilie Björkstén tuntee täytyvänsä ja +tahtovansa vastustaa. Hän puhuu »lumesta hiuksissaan», mutta lunta se ei +mitenkään voi olla, pikemminkin sydänkesän odottamatonta hallaa, joka +levittää enemmän kimmellystä ja loistoa, mutta ei mitään kylmyyttä, +sillä lämpö on jäljellä hänen sydämessään; sellainen lämpö, joka vielä +polttaa siivet monelta niistä, jotka tulevat hänen lähelleen.</p> + +<p>Hänen elämänsä menee tavallista menoaan. Hän matkustaa paljon, oleskelee +pitkiä aikoja Helsingissä. Hän ottaa vilkkaasti osaa pääkaupungin +soitannolliseen elämään, kuuntelee kaikkia oopperoita, joita hän +perusteellisesti kuvailee, käy kaikissa konserteissa. Hän on mukana +kaikissa musikaalisissa illanvietoissa, joissa Fredrik Pacius +palvelevana kavaljeerina osoittaa innokasta huomiota tuolle »die liebe +kleine Sirene, die alles an sich zieht», joka hänen mielestään on »rein +wie das Licht, sanft wie die Blume und unschuldig wie ein Kind», kuten +hän lausuu eräässä kirjeessä. Lakkaamatta kerää Emilie Björkstén +ympärilleen uusia ystäviä, lakkaamatta näyttelevät tunteet, hänen omansa +ja muiden, suurta osaa hänen elämässään. Hän alkaa itsekin pohtia sitä +valtaa; mikä hänellä vielä on yksinpä niihinkin, joille hän ei ole +lahjoittanut palastakaan sydämestään. Kuitenkaan ei tämä häntä +suurestikaan huolestuta.</p> + +<p>Mutta kun hän jälleen on Porvoossa ja näkee intohimon vuosi vuodelta +kuvastuvan yhä vaativampana, yhä pakottavampana niiltä kasvoilta, jotka +ovat hänelle rakkaimmat kaikista, tulee hän epätoivoiseksi. Hän on +onnistunut voittamaan takaisin ei vain rouva Runebergin +hyväntahtoisuuden, vaan myös hänen lämpimän ja hartaan ystävyytensä. Ja +tämä ystävyys, jota hän pitää melkein yhtä suuressa arvossa kuin +runoilijan rakkautta, painaa kuin kivi hänen omaatuntoaan. Hänen +uskonnolliset taistelunsa käyvät yhä vaikeammiksi, ja hänestä tuntuu, +että hänen syntitaakkansa kasvaa vuosi vuodelta. Hän tahtoo kaikin +voimin päästä siitä ja samalla hän tietää, että hän on heikko ja toinen +voimakkaampi kuin milloinkaan. Minkätähden ei hän tahdo auttaa häntä? +Onko hänen pitkä kamppailunsa saadakseen rauhan ollut turha? Hän +johdattaa mieleensä kaikki ne kerrat, jolloin hän on kieltäytynyt +kohtauksista hänen kanssaan, sanonut ei hänen kirjeisiinsä, ei hänen +»odottaviin suuteloihinsa», ei kaikkeen siihen, mikä hänelle merkitsi +maallista autuutta, vain päästäkseen irti siitä synnin ja kadotuksen +verkosta, joka polttaa häntä kuin tuli. Runeberg on ainoa, joka voi +antaa hänelle takaisin hänen sielunsa autuuden, minkätähden hän ei tee +sitä? Ja Emilie vapisee tuon väkevän liekin edessä, jonka yli hänellä ei +enää ole mitään valtaa ja joka on käynyt vaaralliseksi ja peloittavaksi.</p> + +<p>Hän kysyy runoilijalta kerran, kun hän taas kärsimättömästi on +riistäytynyt irti tämän sylistä:</p> + +<p>»Milloin lakkaat rakastamasta minua tuolla tavoin?» – »Kun tulet +neljänkymmenen vuotiaaksi», vastaa hän. Ja Emilie huudahtaa: »Jumalan +kiitos, silloin se aika on lähellä!» Mutta Runeberg vain hymyilee ja +sanoo, että Emiliellä on »tarpeeksi kukoistusta jäljellä», sanoo +rakastavansa häntä enemmän kuin ennen, sanoo että hän on kylmä, että hän +ei ole koskaan rakastanut häntä. »Enkö <i>minä</i> ole rakastanut!» huudahtaa +Emilie kauhistuneena. Ja hän ajattelee, kuinka hän on heittänyt +rauhansa, levollisuutensa, ajallisen ja iankaikkisen hyvän hänen +jalkoihinsa.</p> + +<p>Päiväkirjan kellastuneiden lehtien väliin on pistetty kirje, ohut kuin +silkkipaperi ja hänen käsialallaan kirjoitettu. Vuosiluku 1863 on +lyijykynällä merkitty arkin kulmaan. Hän on jälleen tavannut runoilijan +eräällä tuollaisella lyhyellä käynnillään Porvoossa ja erään sellaisen +hetken vaikutelman johdosta hän useita viikkoja myöhemmin istuutuu +kirjoittamaan hänelle kaikesta siitä rakkaudesta, kaikesta siitä +levottomuudesta, kaikesta siitä pelosta, mikä täyttää hänen sydämensä. +Ja hän rukoilemalla rukoilee runoilijaa, että tämä saisi loppua, että +hän ei enää kauemmin viettelisi häntä syntiin. Tuo syvästi järkyttävä +kirje kuuluu, muutamia poisjättöjä lukuunottamatta, seuraavasti:</p> + +<p>»Varmaankin hämmästyt suuresti siitä, että vielä kerran täten saat +kirjeen minulta, mutta minun täytyy sanoa Sinulle jotakin, pyytää +Sinulta jotakin ja ottaa Sinulta lupaus, jonka toivon Sinun pitävän. +Sitten yhdessäolomme viime syksynä ei minulla ole ollut mitään rauhaa +sielussani, ja Sinä se olet, joka riistit sen. Sinä, Sinä, aina Sinä! +Oli jo niin rauhallista ja tyyntä muutamat vuodet, ja minä saatoin +ajatella Sinua kylläkin mitä lämpimimmällä kiintymyksellä, mutta +intohimo oli asettunut lepoon ja tuli oli sammunut, jonka vuoksi kiitin +Jumalaa ja luulin voivani pienemmällä synnintunnolla saada olla Sinun +kodissasi ja hänen [rva R:n] rinnallaan, jota samalla rakastan ja +ihailen, vaikkakin minun oikea paikkani oikeastaan olisi hänen +jalkojensa juuressa. Mutta <i>tuo</i> ilta! Voi, et tehnyt Sinä oikein, kun +uudestaan järkytit minun niin vaikealla taistelulla saavuttamani rauhan +ja jälleen sytytit tulen sieluuni ja kaikkiin valtimoihini. – +Omatuntoni on kuolemansairas, ja minä tunnen kuinka rikollinen olen!»</p> + +<p>»Sinä lähetit minulle leikillisen tervehdyksen F:n kirjeessä, että Sinä +et päivällä etkä yöllä saa rauhaa, kun niin ajattelet minua, mutta minä +voin, mitä minuun tulee, lausua nuo sanat syvällä vakavuudella, sillä +yötä ja päivää ajattelen minä Sinua, omaa syntiäni ja Jumalan hyvyyttä, +kun hän niin kauan voi suvaita ja antaa anteeksi, mutta nyt en enää +tahdo kauemmin kiusata Jumalaa! – Etkö Sinäkin lopulta halveksi minua, +Sinä? Sillä on hetkiä, jolloin inhoan itseäni. Sinä et aavista, kuinka +täynnä ahdistusta minä olen, sillä minä olen tottunut teeskentelemään, +minä. Ja Sinä! Mitä ajattelet Sinä rauhallisempina hetkinä minusta, joka +täten rikon Jumalaa ja ihmisiä vastaan?»</p> + +<p>»Minä en milloinkaan saa anteeksi Herralta, jos näin jatkuu. Etkö tahdo +auttaa minua oikealle tielle, rakkaani? Olla houkuttelematta minua enää +kiusaukseen? Vaiti sydämessäni saan rakastaa Sinua, sitä tunnetta ei +enää voida hävittää, se on kasvanut kiinni sinne; ja Sinäkin saat pitää +minua rakkaana, jos tahdot ja voit. Mutta kaikista sen ulkonaisista +merkeistä täytyy meidän ainaiseksi luopua, jos me molemmat tahdomme +tulla autuaiksi kerran, sen tiedän niin varmaan.»</p> + +<p>»Sinä et saa enää noin <i>varkain</i> sulkea minua syliisi, et panna huuliasi +minun huulilleni etkä lietsoa sisäistä tultani palavaan liekkiin, +niinkuin viimeksi. Sinä et uskonut minua, mutta minä tunsin, miltä +sisälläni näytti, ja minä – vapisin. Jos maailmalla olisi +aavistustakaan tästä, olisin auttamattomasti mennyttä kalua, sensijaan +että nyt saan osakseni mitä suurinta ystävällisyyttä joka taholta. Mutta +sitä, että me rakastamme toisiamme puhtaasti ja hiljaa, sitä ei kukaan +enää tuomitse. Päinvastoin sanoi joku, että meille molemmille tuottaa +kunniaa se, että se on kestänyt niin kauan! Mitä luulet minun mielessäni +ajatelleen?»</p> + +<p>»Monta vuotta on korkein iloni ollut saada olla Sinun kodissasi, +tuttavallisena kotiystävänä, ja viime vuosina se on ollut minulle +rakkaampaa kuin muuten, sentähden että olen istunut luonanne +puhtaammalla omallatunnolla ja vain nauttinut nykyhetkestä. Mutta <i>tuon</i> +illan jälkeen on kaikki muuttunut.»</p> + +<p>»Jos tahdot, että vielä tulen teille, niin lupaa minulle pyhästi ja +juhlallisesti, ettet johdata minua syntiin! Jos Sinä rikot tämän +lupauksen, en tule enää teille silloin kun tiedän Sinun olevan kotona, +enkä enää milloinkaan jättäydy kahdenkesken Sinun kanssasi. Jumala on +kyllä auttava minua, ja Sinä – jos Sinä todellakin rakastat minua – +älä johdata minua kiusaukseen! <i>Ainoastaan</i> Sinun sielusi rakastettu +minä tahdon olla! Toisella on paras, pyhin paikka – minulla vain +ulkonainen – eikö niin? Mutta minä en välitä muusta kuin Sinun +sielustasi. Jos annat minulle sen, en koko maan päällä pyydä enempää. +Oi, jospa saisin varmuuden siitä, ja minä lymyäisin jonnekin maailman +nurkkaan, rikkaana rikkaista muistoistani.»</p> + +<p>»Oli toinenkin, jota Sinä rakastit suuresti! Hän oli minua arvokkaampi, +ja hänelle minä olen mustasukkainen hulluuteen asti. Minun olisi pitänyt +toimia niinkuin hän, mutta minä olen ollut niin turhamainen, liian +heikko, ja minä olen rakastanut liian paljon!»</p> + +<p>»Sinä rakastettu! Sinä vaarallinen! Sinä ihailtava! Minä olen lukenut +sinun ’Kuninkaasi’ kerta toisensa perästä ja tuntenut itseni ylpeäksi +siitä sijasta, mikä minulla on sellaisessa sydämessä! Minua, minua! +Kuinka Sinä olet voinut rakastaa minua? Joka olen niin mitätön, niin +täynnä vikoja ja syntiä. Mutta meidän kohtalomme oli kai sellainen.»</p> + +<p>»– Näin pitkästi olen kirjoittanut, ja kuitenkin olisi vielä jäljellä +tuhansia sanoja, mutta lopputulos kaikesta on kuitenkin se, että sallit +minun niinkuin ennenkin käydä teillä, sillä Sinusta se riippuu. +Rakkaani, jää hyvästi! Vielä viimeinen suudelma, lämmin kuin rakkauteni, +ja viimeinen syleily, tulinen kuin se! Ikuisesti olen Sinun sydämessäsi. +Sen Jumala kyllä antaa anteeksi. Tunnen sen väkevästi tänä hetkenä.»</p> + +<hr> + +<p>Tämä kirje kirjoitettiin 19 p:nä joulukuuta Bodomissa, Emilien ollessa +käynnillä vapaaherratar Marie Langenskiöldin, Fabian Langenskiöldin +lesken luona. Hän halusi itse jättää sen Runebergin käteen tavatessaan +hänet.</p> + +<p>Samana päivänä kohtasi Suomea hirvittävä ukkosen isku. Tuli viesti +Porvoosta, että runoilija makasi kuolemansairaana kodissaan.</p> +<p> </p> + +<p> </p> + +<p>Vasta monta kuukautta myöhemmin saa Emilie Björkstén rohkeutta tarttua +kynään. 18 p:nä maaliskuuta 1864 hän kirjoittaa päiväkirjaansa:</p> + +<p>»Me matkustimme vanhan, synkän Porvoon läpi ja minä riensin tykyttävin +sydämin tuohon rakkaaseen Rbg:n kotiin. Hiljaa hiivin etuhuoneeseen ja +lähetin sanan hänelle [rva R:lle]. Hän tuli ja sulki minut sanattomana +syliinsä. Nyt vasta ’vilvoitti valittavaa mieltäni silmän sateen +vesitulva’. – ’Jos olet tuollainen, et saa nähdä Rbg:ia’, sanoi silloin +Fredrika. ’Saanko sitten muuten?’ – ’Saat, jos hän haluaa sitä. Minä +menen kuulemaan.’ Hän meni. Jäin siihen sanattomana. Hetken kuluttua hän +palasi ja tarttui äänettömänä käteeni, ja pian seisoin sisällä tuossa +huoneessa, jossa niin usein olin istunut heidän molempien seurassa. +Lorenzo oli siellä. Minä tervehdin hiljaa ja lähestyin vuodetta huoneen +perällä. Mutta en milloinkaan, niin kauan kuin elän, ole unohtava sitä +vaikutusta, minkä siellä lepäävän hahmo teki. Se oli Rbg eikä sentään +ollut hän!»</p> + +<p>»Jo kaukaa hän ojensi tervettä vasenta kättään minua kohti, jonkinlaisen +sanomattoman onnellisen ja rauhaa huokuvan ilmeen kirkastaessa hänen +kasvojaan ja heittäessä heijastuksen siihen silmäykseen, jolla hän +katsoi minuun. Kumarruin alas tervehtimään, mutta en hengenahdistukselta +voinut saada esiin sanaakaan. Hän piti kättäni omassaan, ja minä +istuuduin tuolille hänen viereensä. Muut istuivat ympärillä, ja minä +puhelin sellaista, jonka luulin huvittavan häntä, Lorenzon avustaessa. +Kun hänen piti ottaa lääkettä, sanoi Fredrika: ’Nyt voit kernaasti ottaa +vähän pahempaakin, kun olet saanut niin paljon hyvää.’ – ’Kyllä, anna +tänne’, sanoi hän aivan selvästi ja nieli tuon kitkerän lääkkeen.»</p> + +<p>»Mutta aika riensi ja minun täytyi lähteä. Hän ei pitänyt siitä. Minä +lupasin silloin tulla takaisin Viipurista. ’Niin, joka päivä’, sanoi hän +ja niin erosin. Mutta hänen kuvansa seurasi minua sitten alituisesti, ja +hänen omat sanansa Kuningas Fjalarissa tulivat väkisinkin mieleeni +muistaessani tuota muserretun inhimillisen suuruuden ja voiman kuvaa: +’Höga Gudar, vad är mänskan att mot er hon stormar?’»</p> + +<p>Mutta tulee valoisampikin aika, vaikkakin se tulee hitaasti. Runeberg +voi istua ylhäällä pienessä sohvassa sairashuoneessa. Puhekyky on +palautunut, ja vaikkakin käsivarsi on lamautunut, on »ajatus kirkas ja +selvä». Joka kerta Porvoossa käydessään on Emilie Björkstén hänen +luonaan joka päivä hetkisen, vuosi vuodelta. Hän istuu runoilijan +vieressä toisessa sohvan kulmassa, kuten niin monta kertaa ennen, ja hän +kuuntelee tuota ääntä, jonka hän alituisesti pelkää vaikenevan +ainaiseksi.</p> + +<p>»Hän puhui niin usein siitä lyhyestä ajasta, joka hänellä oli jäljellä», +kirjoittaa hän eräänä päivänä muutamia vuosia myöhemmin, »ja hän näytti +minulle käsiään, miten ne olivat tulleet laihoiksi, niin että sormus +melkein oli pudota. Ja todellakin, hän oli hyvin huonon näköinen.»</p> + +<p>Kesäkuun valoisassa illassa liukuu keskustelu kuten niin usein niihin +muistoihin, jotka koskevat vain heitä kahta ja jotka vielä hehkuvat +tuhkan alla. »Minä olen rakastanut sinua yli kaksikymmentä vuotta, ja +nyt en saa tehdä sitä enää», sanoo runoilija. »Minä olen hänen aamu-ja +iltarukouksensa, niin hän sanoi, sillä aivan varmasti olen minä hänen +ajatuksissaan aamuin ja illoin ja siinä välillä usein päivänkin +kuluessa. Huono aamu- ja iltarukous, huokasin minä.</p> + +<p>Hiljainen sairashuone saa kerta toisensa perästä kuulla toistettavan +noita vanhoja sanoja, kun Runeberg puhuu, kuinka rakas Emilie on ollut +hänelle ja on yhä vielä. »’Minä ajattelen sinua herkeämättä, silloin kun +olet poissa.’ – ’Mutta <i>hänellä</i> on koko sinun sielusi’, virkahdin +minä. ’Sielu!’ kertasi hän puoliääneen ja lyhyesti. En uskaltanut ruveta +tulkitsemaan tämän ainoan sanan merkitystä.»</p> + +<p>Fredrika Runeberg, joka näki, että hänen kuuroutensa välistä väsytti +sairasta, ja tiesi, että Emilie Björksténin läsnäolo ilahdutti häntä, +kirjoitti useita kertoja pyytäen häntä tulemaan heille pitemmäksi aikaa. +Kerran joulukuussa 1865 Emilie noudatti hänen kehoitustaan ja viipyi +siellä viikon.</p> + +<p>Omituisin tuntein asui Emilie Björkstén nyt ensimmäisen kerran tässä +talossa ja oleskeli runoilijan ainaisessa läheisyydessä näissä +huoneissa, jotka olivat niin tulvillaan muistoja heille molemmille. Ja +sairas viipyi kuten tavallisesti mielellään näissä muistoissa.</p> + +<p>»Et milloinkaan sinä ole rakastanut minua niin paljon kuin minä sinua», +sanoi tämä hänelle kerran tuona viikkona. Ja Emilie hämmästyi. Oliko +mahdollista, että ihmissydämeen saattoi mahtua suurempi rakkaus kuin +hänen?</p> + +<p>5 p:nä helmikuuta 1866 oli hän Runebergin syntymäpäivillä. Runoilija +täytti silloin 62 vuotta. Emilie mainitsee siitä päivästä muutamin +sanoin: + +»Sitä päivää vietettiin puhein, lauluin ja runosäkein, jotka +runoilijatar Vilhelmina Nordström oli tehnyt. Ne olivat kauniita. +Lämpimän onnittelu-sähkösanoman lähettivät hänelle porilaiset ja +taiteilijaseura laakeriseppeleen. Kaikki tämä ilahdutti häntä +ilmeisesti. Hän sanoikin kerran: ’En tahtoisi, että he unhottaisivat +minut, ennenkuin olen kuollut.’ – ’Välitätkö sinä todellakin +sellaisesta?’ kysyin minä vähän ihmeissäni. ’No niin, sama kai se on’, +oli nyt hänen vastauksensa, mutta minä näin, että se ei tullut +sydämestä. Hän oli niin sairas noina päivinä. Tavallisesti sai hän +illalla kuumeen, levottomuuden ja monta vaivaa.» Ja Emilie jatkaa: »Kun +hän oli parempi ja me istuimme siellä kaikki kolme, tai myös ainoastaan +hän ja minä, tuntui minusta välistä oikein hyvältä. Hän kertoi minulle +eräänä päivänä siitä uudesta runosta, jonka hän juuri oli suunnitellut, +silloin kun hän sairastui. ’Siitä olisi tullut kaunis’, sanoi hän. Ja +niin minunkin mielestäni. Mutta hänen maansa ei ole koskaan saava +ihailla sitä.»</p> + +<p>Senjälkeen on monta kuukautta, jopa vuosiakin, päiväkirjamuistiinpanojen +välillä.</p> + +<p>Oman syntisyytensä ajatus painaa häntä yhtä mittaa, ja kiihkomielinen +kun on, näkee hän siinä onnettomuudessa, joka on kohdannut sitä, jota +hän maan päällä eniten on rakastanut, taivaan rangaistuksen siitä, mitä +hän itse on rikkonut. »Minkätähden ei minua rangaista?» huudahtaa hän.</p> + +<p>Eräänä päivänä näyttää hän Runebergille sen kirjeen, jonka hän kirjoitti +tälle samana päivänä, jolloin hän sairastui. Hän kertoo hänelle, miten +epätoivoinen hän silloin oli, kuinka epätoivoinen hän on vieläkin, +kuinka hän pelkää kuolemaa ja tuomion päivää, jolloin hänen synnin +raskauttamine ominetuntoineen on seisottava Herramme kasvojen edessä. +Runoilija lukee kirjeen, kuuntelee hänen sanojaan, toistaa samaa kuin +ennen, että »heidän rakkaudessaan ei ole mitään syntiä». Ja jälleen +tuntuu hänen yllään ikäänkuin tuulahdus siitä antiikkisesta suuruudesta +ja itseluottamuksesta, joka hänellä oli voimansa rikkaimpina päivinä, +kun hän lausuu Emilielle nuo miehekkäät sanat:</p> + +<p>»Minä kyllä vastaan meidän molempien puolesta.»</p> + +<p>Toukokuun 21 p:nä 1870 kirjoittaa Emilie:</p> + +<p>»Vielä kerran on hän sanonut, että ’hän ei milloinkaan ole rakastanut +ketään niinkuin minua’. Ja vielä kerran levittivät nuo sanat riemua +sydämeeni, vaikkakin tämä riemu maistui kyyneliltä. En koskaan saa enää +luultavasti kuulla niitä ja tuskin nähdä häntä, sillä hänen voimansa +murtuvat yhä enemmän.»</p> + +<p>Ja 19 p:nä marraskuuta samana vuonna:</p> + +<p>»Ei, nyt tulee kaiken olla lopussa, jotta minä saisin rauhan elämässä ja +levon kuolemassa. Amen.»</p> +<p> </p> + +<p> </p> + +<p>Lähes kaksikymmentä vuotta eli Emilie Björkstén vielä hänen jälkeensä, +jota hän oli nimittänyt »auringokseen, valokseen, koko maailmakseen». +Hänen hipiänsä oli tullut vielä valkeammaksi ja lunta oli satanut +runsaasti hänen hiuksilleen. Mutta sen hän kätki sen valkean hunnun +peittoon, jota hän aina piti. Silmien ympärille, jotka kerran olivat +katsoneet niin haaveellisina, ja suun ympärille, joka oli lausunut niin +monta hehkuvaa sanaa, olivat pitkät vuodet uurtaneet paljon hienoja +poimuja, mutta hänen kasvoissaan oli eloa ja eloa oli sielussa, joka +loisti niistä esille. Ne ystävät, jotka hänen nuoruutensa kultaisina +päivinä niin katkerasti olivat soimanneet häntä, olivat kauan sitten +jälleen kokoontuneet hänen ympärilleen, samoin ne monet uudet, joita hän +aina onnistui saamaan, ja nuori polvi katsoi lämpöisin mielin tuohon +tuleen, jota seitsemänkymmentä vuottakaan ei jaksanut sammuttaa. +Jännittyneellä mielenkiinnolla kuunteli se hänen eloisia, innokkaita, +tunnekylläisiä kuvauksiaan menneisyydestä. Se sai tietää osan, ja se +aavisti osan. Mutta kuinka suuri se rakkaus oli ollut, jonka onni ja +tuska oli täyttänyt hänen elämänsä, sen uskoi hän ainoastaan tuon pienen +päiväkirjan äänettömille lehdille.</p> + + + + + + + +<pre> + + + + + +End of Project Gutenberg's Vanhan päiväkirjan lehtiä, by Berta Edelfelt + +*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK VANHAN PÄIVÄKIRJAN LEHTIÄ *** + +***** This file should be named 16391-h.htm or 16391-h.zip ***** +This and all associated files of various formats will be found in: + https://www.gutenberg.org/1/6/3/9/16391/ + +Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed +Proofreaders Europe. + + +Updated editions will replace the previous one--the old editions +will be renamed. + +Creating the works from public domain print editions means that no +one owns a United States copyright in these works, so the Foundation +(and you!) can copy and distribute it in the United States without +permission and without paying copyright royalties. Special rules, +set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to +copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to +protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project +Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you +charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you +do not charge anything for copies of this eBook, complying with the +rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose +such as creation of derivative works, reports, performances and +research. They may be modified and printed and given away--you may do +practically ANYTHING with public domain eBooks. Redistribution is +subject to the trademark license, especially commercial +redistribution. + + + +*** START: FULL LICENSE *** + +THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE +PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK + +To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free +distribution of electronic works, by using or distributing this work +(or any other work associated in any way with the phrase "Project +Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project +Gutenberg-tm License (available with this file or online at +https://gutenberg.org/license). + + +Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm +electronic works + +1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm +electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to +and accept all the terms of this license and intellectual property +(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all +the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy +all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. +If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project +Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the +terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or +entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. + +1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be +used on or associated in any way with an electronic work by people who +agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few +things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works +even without complying with the full terms of this agreement. See +paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project +Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement +and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic +works. See paragraph 1.E below. + +1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation" +or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project +Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the +collection are in the public domain in the United States. If an +individual work is in the public domain in the United States and you are +located in the United States, we do not claim a right to prevent you from +copying, distributing, performing, displaying or creating derivative +works based on the work as long as all references to Project Gutenberg +are removed. Of course, we hope that you will support the Project +Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by +freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of +this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with +the work. You can easily comply with the terms of this agreement by +keeping this work in the same format with its attached full Project +Gutenberg-tm License when you share it without charge with others. + +1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern +what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in +a constant state of change. If you are outside the United States, check +the laws of your country in addition to the terms of this agreement +before downloading, copying, displaying, performing, distributing or +creating derivative works based on this work or any other Project +Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning +the copyright status of any work in any country outside the United +States. + +1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: + +1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate +access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently +whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the +phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project +Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, +copied or distributed: + +This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with +almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or +re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included +with this eBook or online at www.gutenberg.org + +1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived +from the public domain (does not contain a notice indicating that it is +posted with permission of the copyright holder), the work can be copied +and distributed to anyone in the United States without paying any fees +or charges. If you are redistributing or providing access to a work +with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the +work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 +through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the +Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or +1.E.9. + +1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted +with the permission of the copyright holder, your use and distribution +must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional +terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked +to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the +permission of the copyright holder found at the beginning of this work. + +1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm +License terms from this work, or any files containing a part of this +work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. + +1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this +electronic work, or any part of this electronic work, without +prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with +active links or immediate access to the full terms of the Project +Gutenberg-tm License. + +1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, +compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any +word processing or hypertext form. However, if you provide access to or +distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than +"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version +posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org), +you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a +copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon +request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other +form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm +License as specified in paragraph 1.E.1. + +1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, +performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works +unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. + +1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing +access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided +that + +- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from + the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method + you already use to calculate your applicable taxes. The fee is + owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he + has agreed to donate royalties under this paragraph to the + Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments + must be paid within 60 days following each date on which you + prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax + returns. Royalty payments should be clearly marked as such and + sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the + address specified in Section 4, "Information about donations to + the Project Gutenberg Literary Archive Foundation." + +- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies + you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he + does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm + License. You must require such a user to return or + destroy all copies of the works possessed in a physical medium + and discontinue all use of and all access to other copies of + Project Gutenberg-tm works. + +- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any + money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the + electronic work is discovered and reported to you within 90 days + of receipt of the work. + +- You comply with all other terms of this agreement for free + distribution of Project Gutenberg-tm works. + +1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm +electronic work or group of works on different terms than are set +forth in this agreement, you must obtain permission in writing from +both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael +Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the +Foundation as set forth in Section 3 below. + +1.F. + +1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable +effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread +public domain works in creating the Project Gutenberg-tm +collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic +works, and the medium on which they may be stored, may contain +"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or +corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual +property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a +computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by +your equipment. + +1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right +of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project +Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project +Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project +Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all +liability to you for damages, costs and expenses, including legal +fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT +LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE +PROVIDED IN PARAGRAPH F3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE +TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE +LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR +INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH +DAMAGE. + +1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a +defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can +receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a +written explanation to the person you received the work from. If you +received the work on a physical medium, you must return the medium with +your written explanation. The person or entity that provided you with +the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a +refund. If you received the work electronically, the person or entity +providing it to you may choose to give you a second opportunity to +receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy +is also defective, you may demand a refund in writing without further +opportunities to fix the problem. + +1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth +in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO OTHER +WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO +WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. + +1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied +warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. +If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the +law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be +interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by +the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any +provision of this agreement shall not void the remaining provisions. + +1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the +trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone +providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance +with this agreement, and any volunteers associated with the production, +promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works, +harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, +that arise directly or indirectly from any of the following which you do +or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm +work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any +Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause. + + +Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm + +Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of +electronic works in formats readable by the widest variety of computers +including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists +because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from +people in all walks of life. + +Volunteers and financial support to provide volunteers with the +assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's +goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will +remain freely available for generations to come. In 2001, the Project +Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure +and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. +To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation +and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 +and the Foundation web page at https://www.pglaf.org. + + +Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive +Foundation + +The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit +501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the +state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal +Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification +number is 64-6221541. Its 501(c)(3) letter is posted at +https://pglaf.org/fundraising. Contributions to the Project Gutenberg +Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent +permitted by U.S. federal laws and your state's laws. + +The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S. +Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered +throughout numerous locations. Its business office is located at +809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email +business@pglaf.org. Email contact links and up to date contact +information can be found at the Foundation's web site and official +page at https://pglaf.org + +For additional contact information: + Dr. Gregory B. Newby + Chief Executive and Director + gbnewby@pglaf.org + +Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg +Literary Archive Foundation + +Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide +spread public support and donations to carry out its mission of +increasing the number of public domain and licensed works that can be +freely distributed in machine readable form accessible by the widest +array of equipment including outdated equipment. Many small donations +($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt +status with the IRS. + +The Foundation is committed to complying with the laws regulating +charities and charitable donations in all 50 states of the United +States. Compliance requirements are not uniform and it takes a +considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up +with these requirements. We do not solicit donations in locations +where we have not received written confirmation of compliance. To +SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any +particular state visit https://pglaf.org + +While we cannot and do not solicit contributions from states where we +have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition +against accepting unsolicited donations from donors in such states who +approach us with offers to donate. + +International donations are gratefully accepted, but we cannot make +any statements concerning tax treatment of donations received from +outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. + +Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation +methods and addresses. Donations are accepted in a number of other +ways including including checks, online payments and credit card +donations. To donate, please visit: https://pglaf.org/donate + + +Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic +works. + +Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm +concept of a library of electronic works that could be freely shared +with anyone. For thirty years, he produced and distributed Project +Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support. + +Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed +editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S. +unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily +keep eBooks in compliance with any particular paper edition. + +Most people start at our Web site which has the main PG search facility: + + https://www.gutenberg.org + +This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, +including how to make donations to the Project Gutenberg Literary +Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to +subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks. + +*** END: FULL LICENSE *** + + + +</pre> + +</body> +</html> diff --git a/16391-h/images/vanhan1.jpg b/16391-h/images/vanhan1.jpg Binary files differnew file mode 100644 index 0000000..fc3a416 --- /dev/null +++ b/16391-h/images/vanhan1.jpg diff --git a/16391-h/images/vanhan2.jpg b/16391-h/images/vanhan2.jpg Binary files differnew file mode 100644 index 0000000..a0ba636 --- /dev/null +++ b/16391-h/images/vanhan2.jpg diff --git a/16391-h/images/vanhan3.jpg b/16391-h/images/vanhan3.jpg Binary files differnew file mode 100644 index 0000000..7aee33f --- /dev/null +++ b/16391-h/images/vanhan3.jpg |
