path: root/14774-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 14774 ***

PAINUVA PÄIVÄ; ELÄMÄN KOREUS; LEIRIVALKEAT; AJATAR; SYREENIEN KUKKIESSA

Eino Leino


1914, 1915, 1917, 1920.




SISÄLLYS:


PAINUVA PÄIVÄ

  Painuva päivä

  I.
  Viipurin vartio
  Savonlinnan laulu
  Oma syy
  Mies mieheltä
  Magna Charta
  Joulu Krestyssä
  Hautaus
  Kansalaisseppel

  II.
  Siellä puut punalle paistoi
    1. Veneretki
    2. Terhensaari
    3. Sininen lintu
    4. Metamorfosi
    5. Luonnonlapset

  III.
  Pyhäkkö
  Hyvä peto
  Leikkiä
  Rintasolki
  Neiti Inkeri
  Syyslehtiä
  Syyssäteitä
  Simon pylväspyhimys

  IV.
  Kummitus

ELÄMÄN KOREUS

  Elämän koreus
  Kukkialta
    Naissaari
    Kalamiehet
    Luonnon helmassa
      1. Kylmä ilta
      2. Pilvinen päivä
      3. Kuudan-yö
      4. Aamun sarastaessa
  Tuli ja rauta
    Joulu Belgiassa
    Europa 19115
    Valkeat hanget
    Surma hiihti suota myöten
      1. Kimmelsi kiteet
      2. Ratsumies
      3. Äiti ja lapsi
      4. Pääkallot
      5. Nykyaikainen Ikarus
  Maininkeja
    Maininkeja
    Oudot
    Kaksi köyhää
    Suvi-illan vieno tuuli--
    Paista, päivä
    Talvinen tarina
    Sydän-yön laulu
    Mielitietylleni
  Eri tilaisuuksiin
    Vapaus!
    Neljäs käsky
    Prologi Suomen Näyttelijäliiton yhteisnäytäntöön
    Pöytälaulu
  Väinölän väki
    1. Lemmenlaulu
    2. Yksinlaulu
    3. Vaimojen valituslaulu
    4. Miesten kostolaulu
    5. Lasten laulu
    6. Peltolaulu
    7. Kaiken kansan laulu

LEIRIVALKEAT

  Airut
  Heimokannel
    Heleä heimo
    Tervehdys Shakespearen kotimaahan
    Suomen sävel
    Kesäkantaatti
      1. Näky mereltä
      2. Suomen taru
      3. Nuori kansa
      4. Vanhojen varoitus
      5. Suvivirsi
    Suomen päivä
    Suomen linna
    Vapauden virsi
    Juhlavirsi
    Pekka Svinhufvud
    Vapaa Suomi
    Vapaa Viro
    Suomen partioväen marssi
    Eräs Pantheon
      Akseli Gallen-Kallela
      Pekka Halonen
      Jean Sibelius
      Ville Vallgren
      Kasimir Leino
      Robert Kajanus
  Iloista tiedettä
    Trubaduuri
    Kulkuset
    Syyskylväjä
    Kuvia Rautalammelta
      1. Iltatunnelma
      2. Yliskamarissa
      3. Venematka
    Uuden vuoden mietteitä 1916
    Conceptio artis
    Istuin ja itkin--
    Ukkospilvi
    Nimettömälle
    Rococo
    Eräs Kajaani-muisto
    Syyskuvia
    Niin kaukaa ja sentään läheltä niin--
    Talvipäivän painuessa
    Tähti
    Ritarit
    Meren rannalla
    Kalypson saari
    Totta ja pilaa
      1. Sopusointu
      2. Rovastin tupakkalakko
      3. Juhannus Helsingissä
      4. Helkalaulu
      5. Kevätmyrsky
  Käännöksiä ja mukaelmia
    Auringolle
    Shakespeare
    Lenore
    Ristilukin laulu
    Ilta rannalla
    Jotain tahdon tietää--
    Pikku neidit
    Nunna 1-4
    Pienoiskuvia
      1. Rannalla
      2. Lelulinnasi särkyi--
      3. Kuningas Börje
      4. Elo julmako on?
      5. Monelle
      6. Hautalaulu
    Eliel Aspelin-Haapkylä
    Suomen kansalle
    Arpakapula Amerikaan
    Marseljeesi

AJATAR

  Uuden Suomen laulu
  Aunuksen aamu
  Vapauden vilja
  Kustaa Aadolfin näky
  Tietäjän tarina
  Sydän-Suomen laulu
  Pyhä synnyinmaa
  Rauhan internatsionale
  Pohjan pojat
  Marssilaulu
  Uljas Unkari
  Kunnialaulu
  Vapauden valjetessa
  Esilaulu
  Kansain oikeus
  Suomi ja Puola
  Kuusenlehvä
  Leirin äiti
  Suomen messut
  Sankarilaulu
  Hengen mahti
  Maailmanpalo
  Pyhä Volga
  Vive la Pologne

SYREENIEN KUKKIESSA

  Syreenien kukkiessa
  Miekan taru
    Miekan taru
    Velisurmaaja
    Vapauden temppeli
    Perman päivä
    Vöyrin marssi
    Saksan kumpu
    Viron virsi
    Nuori sankari
    Kenraali Mannerheim
    Karjalan suojeluskuntien marssi
  Rauhan voimat
    Työn uhrien laulu
    Valkea vapahtaja
    Kutoi kangasta elämä
    Maamiehen rukous
    Rauhan herra
    Rauhan voimien vapautuessa
    Aboa vetus et nova
    Kansalaisrauha
    Presidentti Ståhlberg
    Tähtilippu
    Kansojen kevät
    Ihmisheimo
    Auringonsäteiden laulu
  Vaeltava kuusi
    Vaeltava kuusi
    Syys-aamu
    Syksyn synketessä
    Juhannus v. 1918
    Hakkapeliittain näyt
    Kalevan poika
    Keväthaltiatar
    Sydänkesän laulu
    Papitarten laulu
    Kreikkalainen korkokuva
  Lemmen lehtiä
    Löytökäinen
    Sydämen itku
    Paha omatunto
    Virvaliekki
    Liika lintu
    Öin ja päivin
  Muistorunoja
    Tervehdys O. Merikannolle
    Rehtori K.O. Lindeqvist
    Aug. H. Soinin haudalla
    Eräälle näyttelijättärelle






PAINUVA PÄIVÄ

(1914)




AINUVA PÄIVÄ.

--»Ah, painuva päivä, mi kiire on sulla?
En jaksa, en jaksa ma jäljessä tulla,
niin paljon, niin paljon ois tointa ja työtä,
ma pelkään pitkää yötä.»

--»Laps onneton, leiki, jos joudu et mukaan!
Mun orheini kanssa ei kilpaile kukaan.
Mut jos halu sulla on haaveesi luokse,
sa kiireemmin, kiireemmin juokse!»

--»Ah, painuva päivä, jo voimani vaipuu.
Kerra orheisi rientävi henkeni kaipuu,
mut tien kivet, kannot estävät jalkaa,
mun ruumiini raueta alkaa.»

--»Mies mieletön, heitä jo tuumasi turha!
Sun henkesi kaipuu on henkesi murha.
Miks ennemmin et sinä alkanut matkaa?
Nyt liian on myöhäistä jatkaa.»

--»Ah, painuva päivä, ma aamusta aloin,
jo lapsena leimusin, nuorena paloin,
mut tahtoni vielä ei tuhkaksi tulla,
jos vielä on valkeutta sulla!»

--»Polo ihminen, kuulunet siis sukukuntaan,
mi Luojalta lahjaksi saanut ei untaan,
siis taistele, iske ruskossa illan!
Jätän jälkeeni välkkyvän sillan.»

--»Ah, painuva päivä, sua pyydän ja vaadin,
siks varro kuin viimeisen lauluni laadin!
Olen kohta jo valmis, en paljoa palvo,
yks tuokio yössäkin valvo!»

Pois aurinko painui, lankesi ilta,
jäi taivahan rannalle säihkyvä silta,
mut kaukaa korven tummuvan yöstä
soi laulu ihmisen työstä.




I.



VIIPURIN VARTIO.

Siellä on vapauden haaveilo haikein,
missä sen puolesta taisto on vaikein.
Suomen lukkona vanhastaan,
vieläkin varjelet synnyinmaan,
sytytät toivoa, uskallusta
kesken yötä ja taantumusta;
miehet meillä jos moiset ovat,
silloin turhat on tuulet kovat,
silloin seisovi Suomen laki,
silloin herra on herrallaki,
sortaa ei esivalta saa;
silloin seisovi Suomenmaa.

On kuva, painuva sydämeen:
saapuvat juristit salkkuineen,
tuodaan tuomalla toiset herrat,
itse lain-tutut kymmenkerrat,
syyttäjät pöytäkirjaa pitää,
vastapuoli ei vastaa mitään,
toisille painetit arvon takaa,
toisille vain omatunto vakaa,
vala vannottu Suomenmaalle,
Suomen laille ja Ruhtinaalle.

On näky toinen juhlallinen:
istuu rykmentti iloiten,
kunniavieraana kunnian miesi,
jonka he syytetyksi jo tiesi;
juttu juoksevi, viiniä tuodaan,
varmaan Keisarin maljakin juodaan,
järjestysvalta ei neuvoa tiedä,
tahtoo rykmentin vieraan viedä,
vangita Viipurin kaupunginpään;
Keisarin upseerit estävät tään.

On kuva kuuluisa kolmaskin,
piirtyvä kansan mielihin:
maaherra, valvoja järjestyksen,
puolella vääryyden, villityksen,
lain ylin turvaaja turvanansa!
Hälläkö myös vala vannomansa?
Ei! Hän on vannonut Hallitsijalle
olla kunnia armeijalle,
oikeuden suojaksi miekkansa käyttää.
Näinkö hän tuon pyhän tehtävän täyttää?

Voi virat vaipua, maat voi hukkua,
vaan ei kansojen omatunto nukkua,
siellä on vapauden haaveilo haikein,
missä sen puolesta taisto on vaikein.
Viipuri! Seisot kuin kallio meressä,
seisonut ennen jo tulessa ja veressä,
kertoa voivat sun muurisi harmaat
isänmaan kohtalot kolkot ja armaat;
Viipuri! Et sinä sortua saa.
Jos sinä seisot, seisovi maa.

14/9 1912.



SAVONLINNAN LAULU.

Juhlaruno laulu- ja soittojuhliin 4-6/7 1913.

Oli kerran--ah mene mielestäin
  se milloinkaan ei ehtoo--
  näyn näin minä näillä silmilläin,
  kun katselin rannan lehtoon.

Tuli rantahan morsian seppelepää--
  oli salmi ja salmessa saari--
  suvi-illan ilmahan istahti tää
  kuin korkean taivaan kaari.

Hän lauloi laulun kummallisen--
  mene milloinkaan ei ehtoo--
  Hän lauloi: »Vei vesi kaunehen,
  sitä kaivaten kuljin ma lehtoon.

Sitä säilytin kerran ma sydämelläin--
  oli saari ja saaressa linna--
  minä elämän onnesta orvoksi jäin,
  en löydä ma riemua rinnan.

Minä luulen, se oli minun vapautein--
  suru milloinkaan ei suistu--
  mull' ei ole aamua, iltaa ei,
  jona ei se mielehen muistu.

Näät kun olin nuori ja onnellinen--
  mene milloinkaan ei ehtoo--
  oli vapaus solkeni sorjin, sen
  minä hukkasin rannan lehtoon.

Tai aaltojen alle se pudonnut lie--
  oli salmi ja salmessa saari--
  monen ritarin sinne on löytynyt tie,
  ei löytynyt onneni kaari.

Nyt istun ma iltani ikävissäin--
  oli linna ja linnassa impi--
  mut muistelen: ennen sydämelläin
  koru kiilteli kaunihimpi.

Olen surrut vuossadat itseksein--
  tule milloinkaan ei huomen--
  mull' aamua ei, mull' iltaa ei,
  olen sentään onnetar Suomen.

Mut tiedän, jos solkeni löytäisin sen--
  mene milloinkaan ei ehtoo--
  taas olisin nuori ja onnellinen,
  en kulkisi kuoleman lehtoon.

Näät ympäri minua kaartuvi yö--
  oli linna ja linnassa vahdit--
  ja siksi mun syömmeni synkästi lyö,
  kun raikuvat rattoisat tahdit.

Tämä hyvää on, tämä kaunista on--
  tule milloinkaan ei huomen--
  olen sentään ma ijäti onneton,
  jos löydy ei vapaus Suomen.

Ei aaltojen alle se jäädä saa--
  oli linna ja linnassa impi--
  jos unhoitan sen, mua muistuttakaa:
  olis taistelo kaunihimpi.

Olis taistelo edestä vapauden--
  oli saari ja saaressa linna--
  minä voisin sen, minä voittaisin sen,
  jos saisin ma rauhaa rinnan.

Jos löytäisin lepoa itsellein--
  tule milloinkaan ei huomen--
  mull' aamua ei, mull' iltaa ei,
  mua painaa kohtalo Suomen.

Jos saavuta en minä vapauttain--
  suru milloinkaan ei suistu--
  surun sävelet raikuvat rinnastain,
  ei aurinko mielehen muistu.

Olen kuitenkin kuoleva ihminen--
  mene milloinkaan ei ehtoo--
  oli vapaus solkeni sorjin, sen
  minä hukkasin linnan lehtoon.

Tai aaltojen alle se vaipunut lie--
  oli salmi ja salmessa saari--
  valon vaeltajien nyt sinne on tie,
  mut missä on onneni kaari?

Yhä huokailen, onneton, orjuuttain--
  oli linna ja linnassa impi--
  jos huolisi joku mun huoliain,
  sois kantelo kaunihimpi.»

Hän lauloi näin, hän näkyi näin--
  oli saari ja saaressa linna--
  hän elämän onnesta orvoksi jäi,
  oli laulu hän Suomen rinnan.

Hän suloinen, hän suruinen,
  hän ijäti itketty, ainoo,
  jota uneksin ain, jota unohda en,
  min muisto mun mieltäni vainoo.



OMA SYY.

Me oomme kuin luolassa ahtaassa. Tunnetteko?
Tääll' ihmisen kuihtuu joka aatos, tunnetteko.
Rikos täällä on riemuita, syy täällä on surra,
lupa vain vaikeroida ja toisia purra.

Me tukahdumme. Me itse tiedä emme,
miks meiltä ilma loppuu, me miksi suutelemme
sitä ruoskaa, mi meitä lyö iki, aina--
oma syy! Ei meitä vika vieraiden paina.

Oma syy, että oomme me orjat ja kurjat,
oma syy, että meille on onnen oikut nurjat,
oma syy, että suorinkin väärähän vääntyy,
kuihtuu, kituu täällä tai nälkähän nääntyy!

Mitä tehdä? Miks koko kansa tyytyy?
Miks kaikki sen kauneimmat alotteet vain hyytyy?
Miks nuoriso jäähtyy? Miks on koko suku
vain murtuvien kevättoivojen luku?

Siks että me itse emme itseemme usko,
siks että Suomi meille on iki-iltarusko,
siks ettemme uskalla itseemme luottaa,
nähdä onnea oman työn, tehdä ja tuottaa.

Miks tehdä? Miks tuottaa täällä koskaan mitään?
Ei, ei! Ulkomaista tääll' uuden olla pitää!
Me saammehan Saksasta kaikki uudet aatteet,
kuosit kaikki Ranskasta, Englannista vaatteet.

Me oommehan itse vain inha raaka-aine!
Me vasta hienostumme, kun meidät meren laine
on rannoilta vierailta kotitupiin tuonut,
meistä jotain muuta ja arvokasta luonut.

Mut itse me saamme sen ilojuhlan maksaa!
Ja maksamme siksi, kuin kukkaro jaksaa.
On totta: ei kelpaa vain olla suomalainen.
Mut miks meitä tee ei tahto kotimainen?

Siks ettäkö emme voi itseämme luoda?
Jos emme me voi, on turha muilta tuoda!
Siks ettäkö oomme me iki raaka-aine?
Jos emme me nosta, ei nouse Suomen maine.

Kas, muut meille nauraa! Se vaikk' on pieni haitta,
me tahdommeko olla vain muiden aarre-aitta?
Me tahdommeko ostaa, kun voisimme myödä?
Itse saada iskuja, kun meill' ois mahti lyödä?

On kukin oman onnensa seppä, myös kansa.
Mut kansa, mi arvosta ei tekojansa,
on tehoton, on kuollut, on iki muiden orja,
ei sini; meillä vapaus voi soida sorja.

Ei sini nousta notkosta Suomen kansa saata
kuin emme me viljele isiemme maata,
kuin emme me usko oman tahtomme tarmoon,
kuin jäämme työn vieraan ja ainehen armoon.



MIES MIEHELTÄ.

Mies mieheltä, mies mieheltä
soi taisto nyt kautta maan;
kenet taisto kaas, hän nousee taas,
ei petturi milloinkaan.
On kansojen oikeus ijäinen,
myös oikeus kansan tään;
jos seiso ken ei eestä sen,
hän kuollut on eläissään.

Mies mieheltä, mies mieheltä
väkivalta nyt maahan käy;
on Suomen yö, on yössä työ,
ei aamun toivoa näy.
Kun kansan parhaat kahlitaan
ja kansa onneton
ei estää voi, vain kestää voi,
se kärsimystä on.

Mies mieheltä, mies mieheltä
maa sankareita luo;
se ainoo on säde auringon,
mi lohdutusta tuo.
Mut voi, että poiat oman maan
vieraalle heitä vie,
ei vuoksi muun, vain palkan, suun--
se tuska tuimin lie.

Mies mieheltä, mies mieheltä
lähestyy turmio.
Maa silvotaan, laki poljetaan,
on poljettu kauan jo.
Joka kansanjänner vireesen,
muu tässä auta ei,
työ yhteinen, tuhatkertainen
tai surma Suomen vei!

Mies mieheltä, mies mieheltä
lyö tunteet kytketyt.
Kukin paikallaan, kukin kohdastaan
on maansa muuri nyt.
Kun sulho jättää morsion,
kotinsa harmaapää,
ja eestä maan käy vankilaan--
ken silloin kylmäks jää?

Mies mieheltä, mies mieheltä
pyhä lippu siirtyvi.
Monet taisto kaas, se nousi taas,
taas pilvihin piirtyvi.
Taas ylpeät olla saatamme.
Maan kansat: kunniaa!
On vaatteessa sen sana vapauden,
sitä suojaa Suomenmaa.



MAGNA CHARTA.

1863-1913.

    Tuo tottako ois:
  oli meillä kerran kansa,
  vapaa kansa vallassansa,
ja kansalla hallitus, mi tajusi sen tarpeen?
Ja ettäkö maalla ois mahtaja ollut,
  mi suureksi tullut
  on vuoksi sydämensä
  ja suuren lempeytensä
ja huolen, jolla liensi hän haavoja arpeen?
    Tuo tottako ois?

    Ei olla se vois:
  näät silloinhan oisi
  olot kaikki täällä toisin
ja kaikkihan seurais sen aurinkorataa;
ovat kansojen hengen ja elon siemenjyvät
  esivallan teot hyvät
  ja häirinnyt mikään
  ei täällä ijäst'ikään
ois ruhtinaiden onnea ja kansan vuosisataa?
    Totta olla jos vois!

    Ja maahanko ois
  myös Magna Charta luotu
  ja tänne vapaus tuotu
esivallan oman käskyn ja määräyksen mukaan?
Ja ettäkö vahtinut järjestysvalta
  ois sitä yltä, alta,
  ja laki yksin täällä
  ois ollut vallanpäällä
ja tohtinut loukata ei sitä oisi kukaan?
    Se tottako ois?

    Ei olla se vois;
  näät silloinhan täällä
  ois turva tuulissäällä
ja silloinhan täällä kai oisi vapaa kansa;
kun kuulemme tuosta, se soi kuin kaunis laulu,
  se on kuin kaunis taulu,
  mi sydämiä syttää,
  mut murhemielen jättää
ja nyky-olot näyttää tosi karvassansa.
    Totta olla jos vois!

    Josp' uskoa vois,
  maan hallitus että ois vielä maan hyöty
  ja että vapaus lyöty
vois turvata oikeuden, lempeyden mahtiin,
ja että elo kansojen kävis lain mukaan,
  jot' ei loukkaisi kukaan,
  joka on omatunto,
  on esivallan kunto,
ja että ajantieto soisi sydämien tahtiin!
    Josp' uskoa vois!

    Olot täällä toisin ois,
  ois Suomi suuri, vankka,
  ois vartio sankka
ja varmaankin valtakunnan kruunussa helmi.
Mut vainovuodet tulleet on tuimat ja kovat,
  ne vienehet ovat
  tuon meiltä lapsen-uskon
  ja elon aamuruskon
ja toivon, mi kauniina karkeloi ja telmi.
    Josp' uskoa vois!



JOULU KRESTYSSÄ.

Pian soivat joulukellot kaikkialla,
Jumalan rauha kulkee kautta maan,
näkymätönnä joka akkunalla
jo joulutonttu tanssii tanhuaan.
Mut mustat on vankilan muurit.

Jo siskot siskoihinsa yhtyy, taatot
taas perhepiireihinsä sulkeutuu,
ja maammo muistaa monet joulu-aatot,
kun kukki itsellekin ilonpuu.
Mut kolkot nyt on kodit Suomen.

On ilo poissa. Muistuu meillä mieleen
ne miehet, jotka väärin vangittiin,
ne kodit, joissa jäänyt ovenpieleen
on jouluksikin suru synkkä niin,
että kynttilät tahdo ei tuikkaa.

Ja he ei sentään ole tehneet muuta
kuin minkä tekee joka kunnon mies,
he suojanneet on Suomen joulupuuta,
meill' että oisi oma kotilies,
isänmaa, emonkieli ja laki!

Nään heidät selvään. Tunnen heistä monta.
Jokaisen käteen käydä tahtoisin,
sanoa--sana kuink' on arvotonta!--
ei, hiljaa ehkä pois ma hiipisin
ja virkkaa voisi en mitään.

Ma tiedän: tunteet politiikan vaa'ssa
ei paljon paina, ehkä sentään vähän.
Mut tiedän myöskin: ellei tunteet maassa
nyt liiku, ei meist' ole elämähän,
vaan käyköön kaikki kuin käykin!

Ne kunnon miehet! Isät, äidit heidän,
jo kuolleet taikka vielä elävät,
jos kenenkään, on tässä kiitos teidän,
tuhannet teitä tänään kiittävät,
kun annoitte urhoja maalle.

Ja mieleen heidän kun te istutitte
tuon tunnon, että oikeus on pyhä,
ja siinä uskonnossa kasvatitte
nuo miehet, jotka siihen uskoo yhä,
ja joista vuossadat kertoo.

Ja lapset, joill' on onni olla heidän,
te saitte muiston kadehdittavan,
tiedätte: Suomen vastaisuus on teidän,
sen isät loivat yössä vankilan,
ja huonommat liene ei pojat.

Sanoinko, kolkot kodit Suomen oisi?
Ei, joulurauha kulkee kautta maan.
Iloa eikö itsetunto loisi,
me että kunnon kansaan kuulutaan?
Ja siitä me kiitämme heitä.

Ja kolkko heille oisko Krestyn koppi?
On heillä sentään jouluseuranaan
se hyvän omantunnon vankka oppi,
joll' on he nostanehet Suomenmaan,
kun meilt' oli usko jo mennä.

Palavat heille kaikki kynttilämme,
jokainen kuusi heille kumartaa,
soi syvimmällä meidän sydämissämme
kuin jouluvirsi sana: isänmaa.
Mut kunnia, kunnia heille!

20/12 1913.



HAUTAUS.

Eellä ensin risti puinen,
sitten pappi partasuinen.

Sitten ruumisvaunut, sitten
lyhyt seura saattajitten.

Sekin kylmä, virallinen,
vaikka varsin toverinen.

Soittokunta sotilaita!
Ken nyt matkaa kuolon maita?

Painettien kylmä kärki
vastaa, jos ei keksis järki.

Kuka? Yksi miljoonista
valtakunnan kasarmista,

Puhuu tuima pohjatuuli,
siintyy soittajankin huuli.

On nyt aamu Uudenvuoden.
Tuonko tuli myötään tuoden?

Näky vaiko vertauskuva?
Ei! Vain taulu unhottuva.

Hautaa vain nyt valtakunta
poikaa kesken pohjan lunta.

Nimetöntä, suurta lasta
kivääriä kantamasta.

Marssimasta maita, soita,
elon lyhyen louhikoita.

Vierryt lie hän Venäjältä.
Täällä päättyi päivät hältä.

Kuka? Yksi miljoonista
takin harmaan kantajista.

Niistä, joiden hartehilla
mahti maan on mahtajilla.

Soitto soi niin suruisasti.
Katson kadun päähän asti.

Itkettäis, jos ilkeis. Huuli
vavahtaa, käy pohjatuuli.

Siittää sydän mieltä monta,
rakkautta rajatonta.

Myötämieltä miljoonien
lumen alle painuvien.

Uunnavuonna 1914.



KANSALAISSEPPEL.

Leo Mechelinin muistolle omistettu.

Varmaan hän oli myötäsään soutajaks luotu,
otsalla onni, sielussa sointu ja rauha;
sorjemmin sous hän, vaikk' oli vastasää suotu,
koittanut konsana vaikka ei lepo lauha.
  Myrskyssä seista hän tahtoi,
  taistella tohti ja mahtoi,
  työmies kuin ei kukaan,
  johtaja, tempaaja mukaan,
  mestari muodon ja sanain,
  kyntäjä valtaisten vanain,
hän, Päämies, min haudalla sorrettu kansa
voi vieläkin muistella vapauttansa.

Taiteita suosi hän, tieteitä viljellä ehti,
kansansa yhteys ain oli mielessä hällä;
kaunista kauniimpaa ei laakerilehti
kansalaiskuntoa kuin oli miehellä tällä.
  Korkeinna kaikista muista
  kumpunsa kunniapuista,
  myrskyt kun mylvii ja raastaa,
  puu pyhä oikeuden haastaa,
  laulaen lain ikikieltä,
  miettien sankarin mieltä,
Päämiehen, min haudalla sorrettu kansa
voi vieläkin toivoa vapauttansa.

Pystynä kulki hän: tiensä ja määränsä tiesi,
kaiutti kansansa oikeutta kuin jalopeura;
kunnian soi hälle ystävä kuin vihamiesi,
kolme miljoonaa oli sankarin seura.
  Sortajan suut hän suisti,
  kaukaiset maat hänet muisti.
  muodoissa lempeetä, mutta
  aatteissa karkaistunutta
  poikaa pohjolan peräin,
  miestä miekankin teräin,
Päämiestä, min haudalla sorrettu kansa
voi vieläkin vannoa vapauttansa.

Harmaa on taivas, halla mielihin hiipii,
raskaina riippuen itkevät puut sekä pilvet;
kuoleman tuuli kansamme toivoja riipii,
mutta kummuista kaikuvat kalvat ja kilvet.
  Kuulkaa! Se Suomen on soitto!
  Tuomiopäivän on koitto!
  Nousevat paatiset parmaat,
  veisaavat vainajat harmaat
  voittoa Väinölän rantain
  urhoa kilvellä kantain,
Päämiestä, min haudalla sorrettu kansa
voi vieläkin leimuta vapauttansa.

26/1 1914.




II.



SIELLÄ PUUT PUNALLE PAISTOI

Kesäkuvia.


1.

VENERETKI.

Kelmeä kesäinen yöhyt
yli maiden, merten;
veno vettä viiltämässä.

Kaunoista venossa kaksi;
toinen sulho suuri,
toinen morsian totinen.

Soutelevat, joutelevat.
Neiti vieno virkkaa:
»Minne matka morsiamen?»

Syttyvi urohon silmä:
»Katso kaikkianne,
nää etkö utuista nientä?»

Luo silmän selälle neiti:
»Kuin kuparilanka
hämärästä häämöttävi.»

Soutelevat, joutelevat.
Mies väkevä virkkaa:
»Etkö jo enempi nähne?»

Katsahtavi hiussorea:
»Kuin hopeasolki
idän alta kuumottavi.»

Soutelevat, joutelevat.
Onnen poika puhuu:
»Koht' eikö koti jo paista?»

Helkähtävi hienosormi:
»Niinkuin kultavanne
kaartuvi sylistä vetten.»

Meren sankari sanovi:
»Siell' on Terhensaari,
siellä korkea kotimme

nousussa punaisen päivän,
laulussa sinisen linnun;
siell' on matkan määrä.»


2.

TERHENSAARI.

Tuosta rantahan tulevat;
kultakaislat
kaikkialla häilyy,
soittavat somerot alla
askelien onnellisten,
hiekat heläjää,
mullat muhajaa,
veenvalamat,
raakunkuoret
jalan alla rauskaa;
laituri lahen perällä,
siinä ulpukat utuiset.

Polku lahden pohjukasta,
puron vartta
vastamaata nousu,
siinä on lempeä lepikko,
tuomilehto tuoksuvainen,
viita vipajaa,
kaste kimaltaa;
polun kaidan
kahdenpuolen
vesiperhot leijaa,
leikkivät sudenkorennot
lehdillä pajun ja raidan.

Kunnahalla kuusimetsä,
kuusten alla
talo niinkuin linna,
teräksestä portti tehty,
porras silkillä silattu,
sametilla tie,
marmorilla maa;
peräseinä
peuran luusta,
ovi osmon luusta,
akkunat merenvahaiset,
katot kissankultahiset.

Katselevat, kummastuvat:
»Oishan tuossa
tupa onnellisten,
vaan on mennä liian pieni,
liian pieni tulla tuonne,
kun on kyynärää
kahta kaikkiaan
koti korkeuinen.
Lieko linna
kääpiöiden,
lasten leikkimaja?
Ei meille sijoa siinä
meren suuren soutajille.»

Istuvat sydämin synkin
polun päähän,
linnan portin eteen.


3.

SININEN LINTU.

Se lauloi sininen lintu:
»Ihmis-, ihmiskullat,
kuinka teiss' on tuhma tieto
autuudesta elon!

Kuinka nousta nuori kukka
voisi vanhan mieleen,
suven henki heilimöidä
syksyisessä puussa?

Suljettu on suuri onni,
taivas kiinni hälle,
jok' ei lapsen lailla tule
Terhensaaren linnaan.

Lähtehessä kylpekäätte
kuusikummun alla,
virran vienon paaterella
päivää paistatelkaa.

Murhemuistot entisyyden
tuonne kaikki jääkööt,
tuskat öitten tummien
ja hikihelmet päiväin.

Elo niinkuin ensi kerran
silmillänne nähkää,
kun ei huolta huomenkoiton
eikä eilis-ehtoon.

Maan ei liene mahtajille
Terhenlinna tehty,
tehty vain on tulla niiden,
joill' on unhon lahja;

joill' on kyky kummastella,
ilo ihmetellä,
usko aina uudistua,
toivo toinen olla.»


4.

METAMORFOSI.

Kuulivat he virren kumman;
käsi kädessä
kulkivat kivistä tietä
linnunlaulu-laaksoon,
siinä lähde läikkyväinen,
vesi vailla pohjaa.

Katsoivat kuvastimehen;
kuvan näkivät
kumpainenkin itsestänsä,
elon entismuistot
otsillensa uurtunehet,
surut sielunsilmäin.

Koettivat kädellä vettä;
iho värähti,
valvahti pyhä vavistus
sydänkammioissa,
kulki verta kumpaisenkin
kasvot kalventaen.

Virkahteli valju impi:
»Sydän minulla
sykkyräksi sylkähtävi,
kun ma tuumin tuonne
syöksyä sylihin aallon
syvän, pohjattoman.»

Vastasi vakava sulho:
»Veri minulla
niinkuin seinä seisahtavi
auvon aavistusta,
uskallusta onnen uuden;
sylitysten syöstään!»

Verhot vaatteiden valahti;
hetevesihin
heilahti heleät varret,
painui alle pinnan,
nousi kohta päätä kaksi
virran vienon kalvoon.

Päätä kaksi kaunokaista,
hyvä-hymyistä,
auvon nuoren autuasta,
unho-onnellista;
katsoi taivahan sinehen,
sukeltausi jälleen.


5.

LUONNONLAPSET.

Leikkivät nyt lapset kaksi
Terhensaaren tanterella,
liepeellä utuisen linnan.

Kiittävät kiloa päivän:
»Armas aurinko,
antaja pyhän elämän,
aina paistaos,
ällös polttele poroksi
ihmis-onnea,
kukkia ijäisen niitun!»

Kumartavat Luojan kuuta:
»Kaunis kumppani,
kaitsija elon unien,
herätä haaveita,
älä ärjyjä sydämen,
sielun peikkoja;
ole oikea toveri!»

Yötäkin ylistelevät:
»Tähdet kirkkahat,
kynttilät Jumalan juhlan,
olkaa lempeät,
älkää ankarat ijäti
kuin on kohtalo,
kuin sen vaskiset vasamat!»

Kuuntelevat kuu ja päivä,
tähdet lempeät lupaavat.

Meri yksin ympärillä
huoahtaa ja huutaa
raskahasta rinnastansa:
»Luonnon laajan lapset!
Kaikki on katoova kerran,
unen saaret uppoo,
painuvi paraskin haave,
pilvilinna hienoin.»

Laulahtavat lapsikullat:
»Niinpä kauniisti nukumme
pohjalla meren sinisen,
lummekukkien lomassa.»




III.



PYHÄKKÖ.

Oli yö, kun astuin kammioos,
oli aamu, kun heräsin suuteloos,
miten kadulle pääsin, ma tuskin muistan;
ma seison ja katson ja päätäni puistan.

Ei varmaankaan lie totta tää.
Niin kaunis mun päätäni pyörryttää.
Niin ihana ollako ihminen voi?
Kuin joulukirkko mun sieluni soi.

Sa armas laps! Sa auringon laps!
Sa maailman kirkkaus kiharahaps!
Miten saatoit sa olla niin kaunis ja hyvä,
niin valoisa, lempeä, lämmin ja syvä!

Ah, luulin jo, että päällä maan
ei minulla onnea ollutkaan
ja ett' olin päivän nurjalla puolla,
ei eessäni muuta kuin jäätyä, kuolla.

Ja luulin jo, että syrjähän
olin syösty ma pöydästä elämän,
mua ettei muistaisi, lempisi kukaan,
ei ottaisi muiden ihmisten mukaan.

Ja tunsin jo, ett' olin kummitus vain,
hymyn huomasin hyytyvän huulillain,
ei käynyt leikki, ei käynyt työ,
yli sieluni lankesi ikuinen yö.

Ja nyt! Miten kaikki on muuttunut!
Taas kukkivat tuntehet tallatut,
taas lyö läpi rintani elämän helke,
käy unhotus murheen ja unien välke.

Mut kuinka ma arvata saatoinkaan,
sa että voit anteeksi antaa vaan
ja että mua muistaisit, lempisit sinä,
jolle niin olin tuskaa tuottanut minä?

Ja maailman polkuja matkaten,
miten uskalsin, onneton, uskoa sen,
mull' että ois ainainen koti siellä,
polo, josta ma poistuin niin korskalla mieliä?



HYVÄ PETO.

Peto on minun armaani, vaan peto hyvä,
ei haavoita silmänluontinsa syvä,
ei tahdo hän tappaa, kynsiä, purra,
vain hiipiä hiljaa ja kauniisti surra,
pään painaa olkahan lemmityn miehen,
elon siirtää kuin laskevan auringon tiehen;
hänet kiertää katseella hyväilevällä,
niin kärsimys-kirkkaalla, surun-kipeällä,
ja heittää maailman yli yön hunnun
ja tuntea kuolon ja rakkauden tunnun.

Peto on minun armaani, vaan peto arka,
hän askelta säikkyy, hän ääntä jo karkaa,
kun kutsut, hän pelkää, kun huudat, hän lymyy
ja silmänsä lehvien halki vain hymyy,
hänet saada voi saaliiksi ahdistamalla,
kun vuori on eessä ja jyrkänne alla,
voit vangita hänet ja kotiisi kantaa,
mut silloin hän saattaa iskunkin antaa,
voi hyväillen hyökätä, suudellen purra
ja itse sun haavojas haikeimmin surra.

Peto on minun armaani, vaan peto soma,
ei tahdo hän olla pyytäjän oma,
hän tahtovi tulla, kun hällä on mieli,
ei silloin kun kutsuu lempijän kieli,
jos väistyt, hän seuraa, jos hyökkäät, hän haihtuu,
jos etsit, hän elämän-murheeksi vaihtuu,
hänet parhaiten voitat, kun suot hänen mennä,
et itkuas näytä, et vastaansa ennä,
hän kärsiä tahtoo ja onneton olla
ja yöstänsä tummasta syliisi tulla.



LEIKKIÄ.

Leikkiä lyöden
  sun luoksesi tulin,
mutta mä murheesi
  hehkuhun sulin.

Nyt olet iloinen,
  nyt olet vapaa,
enkä mä tummaa
  neittäni tapaa.

Antanut oon
  ilon päärlyn mä sulle.
Miksi et murheesi
  huntua mulle?

Haihtui huntu,
  kun itse sa haihduit.
Vaihduin, kun itse
  sa valkeaks vaihduit.

Jälleen nään
  sinut entisin silmin,
naljaillen nauran
  ma lempeni ilmi.

Menneet on iltani
  itkun ja huolen.
Leikkiä lyöden
  sun eteesi kuolen.



RINTASOLKI.

Mi sulo, kun taloustoimissa liikut,
mi lempeys, kun leikkien polvella kiikut,
mi puhtaus mun sieluni ympäri saartuu,
mi kauneus, mi korkeus mun ylleni kaartuu!

Ma muistan, kun näin sinut ensi kerran:
Sa katsoit kuin katsoo enkeli Herran,
mut silmäsi nurkasta kyynele kiilsi;
niin raskaasti, ah, se mun rintaani viilsi.

Ma kysyin: »Miks itket sa ihana, sorja?»
Sa vastasit: »Oon pahan maailman orja,
ma itken ihmisten kovuuden vuoksi.»
--»Tule pois, tule hyvien ihmisten luoksi!»

Älä luule, sen että sun tähtesi tein ma!
Oman itseni vuoks sinut kotiini vein ma,
oman onneni vuoks sinut kukkasin koristin,
puin silkkiin ja kultaan ja soljilla soristin.

Mut ah, pian kuihtuvat kukkaset runon!
Siks uusia aina sun päähäsi punon.
Ja kohta ne laulun kullatkin putoo:
ei lempi, mi laulut ja kukkaset kutoo.

Sua lemmin, mut en kuin lempinyt oisin,
jos oisin sun kohdannut ennen ja toisin;
sua lemmin kuin kauniimman maailman kuvaa,
mun vuoks, pyhän pyyteeni vuoks punastuvaa.



NEITI INKERI.

Keinulaudoilla kesäisillä
nähtiin Inkeri-neiti tuo,
tukka keltainen Inkerillä,
kieli vilkas kuin virran vuo,
kissankellojen kilinä soi,
kussa katseensa karkeloi,
mutta naurunsa missä helkkyi,
kastehelmissä lehto välkkyi.

Hänellä veljiä kymmenkunta.
Veljet vierivät maailmaan,
satoi taaton jo päähän lunta,
maammo vietihin alle maan,
mutta puutarha Inkerin
kukki kaunis kuin ennenkin,
siellä asterit, kurjenmiekat,
suorat käytävät, hienot hiekat.

Kerran yö oli, ukkos-yö.
Valvoi Inkeri kammiossaan,
eessä silmien iskee, lyö,
tyttö seisovi hurmiossaan,
ei hän ukkosta pelkää; silloin
puiston polkua nousee mies,
hän, tuo itketty talvi-illoin,
josta vain sydän neidon ties.

Hän, tuo ainoa, jolle antoi
kerran lempensä nuoren hän,
joka kanssaan sen kauas kantoi,
viskas virroille elämän,
luotaan kuin kukan turhan heitti,
sitten sen syli aallon peitti,
eikä Inkeri saanutkaan
raukkaa konsana rakkauttaan.

Häntä vuosia itseksensä
itkenyt oli Inkeri,
vihdoin kuivannut kyynelensä;
sentään veljiltä tiedusti
vieläi joskus hän kirjeissänsä
miestä, min kuva sydämellänsä
neiti korkean kartanon
tahtoi kulkea kuolohon.

Mutta mies salamoiden kesken.
puiston polkua kohoaa
kohti huonetta lemmen lesken,
kohti Inkerin ikkunaa,
katsoo Inkeri kalpeana;
seisahtuu uros kumarana,
äänin kuiskivi murtuvin,
takaa kukkivan syreenin:

»Kulta Inkeri, keltatukka,
vaimo valkea nuoruutein,
kuihtui pois elon onnen kukka,
omas sentään on sydämein,
katso, ikkunas alle tänne
mun on lingonnut lemmen jänne
halki ukkosen, halki yön,
tuiman keskeltä arkityön.

Kulta Inkeri, keltakassa,
totta muistanet vielä mun?
Venhon muistatko valkamassa,
jolla kauaksi sousin sun?
Pienen muistatko Pyssyluodon,
missä sai punapursi vuodon,
täytyi yöpyä alle puun
kuun ja aaltojen kuunteluun?

Kulta Inkeri, keltahapsi,
miksi vastaa sa mulle et?
Olin nuori, sa olit lapsi,
meiltä särkyivät sydämet,
pois me leikimme lemmen onnen,
pois me tanssimme tuskan ponnen,
huomaan, vasta kun myöhäist' on
liian kalliiksi karkelon.

Kulta Inkeri, keltatukka,
kuule, kuuntele armas mua!
Vaikk' on syömmeni syönyt hukka,
ijät päivät ma rakastan sua.
Tiedän nyt, mit' en ennen tiennyt;
mult' on tää talo järjen vienyt,
ei, en lähde, ma poistu en,
ennen kuin sua suutelen.

Kulta Inkeri, kutrikelta,
anna anteeksi pyytehein,
varmaan vaikutan kuollehelta;
palajan jällehen purrellein.
Mutta uskoisit mua sa varmaan,
pääni nähdä jos voisit harmaan,
kuulla itkuni ijäisen
polon pohjasta sydämen.»

Poistui mies kuin oli hän tullut,
haihtui taivahan salamaan.
Silloin Inkerin huulet hullut
kiertyi nauruhun katkeraan,
nauroi hetken ja nauroi kaksi,
nähtiin aamulla sairahaksi,
mutta huulilta hourupään
nauru poistu ei vieläkään.

Pirtin portailla pimenevillä
nauraa Inkeri-neiti nyt,
tukka takkuinen Inkerillä,
katse kuin lasi himmennyt;
menneet onkin jo pitkät ajat;
peittyneet monet lehtimajat,
keinulaudoilta laulut laanneet,
naiset kaunihit maassa maanneet.


SYYSLEHTIÄ.

Syyslehdet pään päällä lentelee,
suru kulkijan rinnassa kumahtelee.

--Ah, lentävä lehti, sun laillasko lien
pian päässä ma lempeni, lauluni tien?

»Ole huoleti, vieras veljemme!
Tuhat vuotta tai hetki, on yhtä se.»

--Ah, lentävä lehti, sun laillasko jäin
ilonpuustani irti ja elämästäin?

»Pysy tyynenä! On elo unta vaan,
ilo ainoa itkeä unelmataan.»

--Ah, lentävä lehti, sun laillasko voin
päin haihtua haaveita nousevan koin?

»Tule viisaaksi, vieras veljemme!
Koi koittavi, mutta ei murheelle.»

Yli lentävät poloisen kulkijan pään,
mi kaipaa kaunista elämätään.



SYYSSÄTEITÄ.

Mikä valkeus äkkiä ympäri pääni?
    Mikä lempeä ääni
kuin kieliltä kantelon hopeisen?
Mun mieleni synkkyys haavehin haihtuu,
    suru kaihoksi vaihtuu
ja muistoksi päivien menneiden.

Ja valkeus kasvaa ja kasvaa yhä
    ja kantelo pyhä
soi helisten täydellä voimallaan,
veet veisaavat myötä ja kuuraiset puistot,
    ja mieleni muistot
pian peittävät minulta taivaan ja maan.

Noin laulaa ne sätehet syksyisen mielen:
    »Sun soittosi kielen
me tahdomme jällehen soinnuttaa:
kun kului pois elos kaunehin kulta,
    et tuntehen tulta
sa saa, mutta härmää sa saat, hopeaa.»

Ja vastaavat lempeät tyttäret taivaan:
    »Et taas elonvaivaan
saa pois meiltä mennä, et tummua pois;
vain valjeta saa polo, vaivattu pääsi,
    niin kohtalo sääsi,
sen huolimme huntuun kuin onnea ois.»

Jo tanssivat ilmassa taivaiset hunnut,
    jo saapuvat tunnut
nuo elämän mennehen arpeuneen.
Suo kohtalo joskus kaunihin ehtoon
    maan lapsien lehtoon,
elon onnea anna ei uudelleen.



SIMON PYLVÄSPYHIMYS.

(Varhainen aamu erämaassa. Päivä koittaa.)

Nouseva Aurinko,
ainoa ystäväin,
kuinka sua kiitän
sielusta, mielestäin!

Ah, miten armaat
on kasvosi mulle
jälkehen pitkän yön!
Kamppaelin taas peikkojen kanssa,
saapuivat suhisten luolistansa,
tahtoivat tyhjiksi tehdä
mun henkeni pitkän työn.
Ah, miten armaat
on valkeuden parmaat
sille, min maailma mustaksi meni
ja synkkeni syön!

Nouseva Aurinko,
uskoni, kirkkautein,
taivahan airut
synkälle sydämellein!

Kakskymmentä vuotta jo seisonut oon
ja mahtanut mahdotonta,
muut käyneet on leikkiin ja karkeloon,
ma kestänyt taistoa monta;
nyt enää kestä mä en,
ma tiedän sen,
olen uupunut, murtunut miesi,
lien sammunut,
lien tummunut
kuin hyljätty nuotio metsässä
tai kodin aution liesi.

Ja taasko mun täytyis
lämpöä, valkeutta antaa
ja kuormani yksin kantaa?

Ei, riittää jo.
Suo, kohtalo,
mun mennä pois,
pois sinne, pois,
lepo missä ois!
Kakskymmentä vuotta
olen ollut jo kansan pylväs,
kakskymmentä vuotta
pyhä, synnitön, syytön ja ylväs,
olen ollut suotta,
sen tunnen nyt,
sen tuntea sain
yön tuskissain,
tuon tunnen nytkin ma valveillain.

En rukoilla saata,
en etsiä maata
Isän ijäisen.

Siks rukoilen
sua Aurinko!
He tulevat jo,
kas, kansaa, kansaa, ne tulevat kohti!

Valo heille ma olin,
mi taivaalta hohti;
nyt pelkkää yötä ja epäilystäkö
tarjota heille?

En voi, en saata,
en palata myöskään
taas elämän teille.
Mitä tehdä, mitä?
Yhä toivoa sitä,
joka tule ei koskaan,
vai jättääkö kaikki
ja päänsä syöstä
paasihin korven?
Näin pääsen yöstä,
näin pääsen tästä
sydäntuskasta, kauhusta,
häpeästä!

Pyhä Aurinko,
ota vastaan minut!
Minut siunaa, niinkuin
ma siunaan sinut.

(Syöksyy alas pylväänsä päästä.)




IV.



KUMMITUS.

(Kohtaus nykyaikaisen sanomalehden toimituksesta.)

Tuli kummitus kerran toimistoon--
ihan oikea kummitus, keski-yöllä--
oli, toimitus viistänyt viidakkoon
ja tuuminut: Itse toimittakoon
lehti itsensä, ei elä ihminen työllä!

Vain toimitussihteeri raataa ja hikoo
ja kiroo ja pauhaa ja paitakin likoo
ja hermot jo on päin helkkariin.
Piti puhua Turkuun ja Viipuriin,
myös katsoa maaseutu-lehtien läjät,
nuo kauhun kalpean levittäjät
yli toimiston nuoren pokkulalauman.
Hän tuumia sai joka liitteen ja sauman,
kun taittaja toi sanan hymyilyllä:
»Kakskymmentä palstaa on liikaa jo kyllä!»

Kuten huomaatte, parhain paikka tuo
ei ollut saapua kummituksen.
Hän kuitenkin tuli ja astui luo,
veti visusti jälkeensä kiinni uksen
ja seisahtui sekä katsoi päin
läpi pääkallo-reikien hirveäin.
Hän tarkoitti totta, ei tullut hän suotta;
taas maannut hän maass' oli kymmenen vuotta,
oli alkanut luuvalo vaivata poloa,
siks liikettä vaati hän, seisaalla-oloa,
näin lähtenyt tuost' oli toikkaroimaan
hän luottaen kummitus-kauhunsa voimaan.

Hän tottunut ain oli efektiin,
näät hän oli mieltynyt teatteriin,
hän rakasti suuria vaikutuksia,
papinpaatosta, kuutamokuiskutuksia,
käärinliina-liikkeitä, tapeetti-ovia,
tikar-temppuja, haa! myös myrkkyjä kovia,
oli kummitus oikea näät, ei väärä,
mut väärä nyt sattui matkansa määrä.

Ei toimitussihteeri nostanut nokkaa,
ei huutanut, ei edes säikähtänyt.

Kun kummitus seisoo ja yskii ja pokkaa,
hän saa sanan vastaansa vain: »Mitä nyt?»

»Haa, haa!» hoki kummitus.

          --»Mitä siinä niin hahhah!»
sanoi sihteeri.

               --»Ois mulla uutinen.»

                                     --»Jahhah»,
sanoi sihteeri, viitaten stenofoniin,
»puhu tuohon, mun täytyy nyt taas telefoniin!»

Nyt kummitus suuttui: ma lemmolle näytän,
kun kaikki ma parhaat keinoni käytän,
kun kalistan hampaita vastakkain
ja tanssahtamaan saan sääreni vain.
Voin saarnata myös, voin messuta myös;
totta juukeli, heität ja hellität työs
tai ainakin senverran katsahdat tänne,
ett' tunnet kuin laukee järkesi jänne
ja lankeat peljäten polvillesi,
pyhimyksiä pyytelet turvaksesi,
tulet tuhmaksi taas, kiellät kirkkahan pääs,
kadut vaivaista syntistä synnyntääs!

Oli kummitus oikein vihoissaan.
Näät kummitus vaatii kunnioitusta
ja uskoa, maailmankatsomusta,
hän muuten ei kummitus olisikaan,
kukaties mikä ois tai ehk'ei mikään!
Sitä kestäis ei paras prestiisikään,
olis vaarassa varjojen eksistenssi,
koko korkea kummitus eksellenssi,
koko kirkkomaa, koko hautuumaa,
ties Herra, kuin kävis kirkonkaan
ja suntion, piispan ja pastorin
ja kirkkoherran ja kanttorin,
vois tulla hulluksi hippakunta,
ei lautamies saisi enää unta,
ei ehkä korkea raatikaan--
se onnettomuus ois kansan ja maan!

Ja stenofoniin hän uutisen
tuon ärjäisi: »Kummitus toimistossa!»
Ja vartoi nyt vihanhurmiossa,
miten sihteeri vastaan-ottais sen.

Mut sihteeri palasi puhelimesta
ja istui vanhalle paikalleen,
ei mitään merkkiä romantisesta,
hän vaipui vain yhä realiseen,
hän puhui Porvoosen, Raumalle, Poriin,
hän heitteli pinkkoja paperikoriin,
mut nähnyt ei vierasta vieläkään.

Nyt loppui jo tyysti tyyneys tään,
ohi sihteerin silmien luurangon käsi
nyt ojentui: »Olen ystäväsi.»

Tuli hiljaisuus, tuli vaitiolo.
Mut säiky ei sihteeri, ei ole nolo,
kynän nostaa hän kyllä ja katsoo kättä
luusormista, mutta peljästymättä,
käsvartta pitkin jo katseensa kulkee,
hän hirviön silmihin katsoa julkee,
tuon tutkia kiireestä kantapäihin.
Meni tuokio, kaksikin hommihin näihin,
kunis äänellä hieman värvähtävällä--
joka ei ole ainainen tapa hällä--
sanat painavat lausui: »_Onko joku_?»

Sanat historialliset: »_Onko joku_?»
Hän ei kieltänyt mitään, ei myöntänyt mitään,
hän tahtoi avoinna porttinsa pitää
joka mahdollisuuden mahtua sisään,
mut myös ulos, toisia jos tulis lisää.
Sanat korkeat niinkuin Kosmos, vaikka
hän huomasi, ett' oli vaaran paikka.

Tuli kummitus tuosta hulluksi aivan,
hän kalisti harvoja hampaitaan,
näki toisen hän vieläkin suuremman vaivan,
rupes riivattu tuossa hän tanhuamaan,
hän heitti säärtä ja sitten toista
ja, kumpikin ne oli reumaattiset,
se vast' oli vilskettä aikamoista,
kovin puuskutti putkensa pneumaattiset,
luut kalisi, löi nivel niveltä vasten,
yli tuolinkin karmin hän säärensä sai,
yli pöytien, hyllyjen arvokasten,
yli tolppojen, saksienkin, huihai!

Mut toimitussihteeri tyynenä pysyi,
papereitansa koki hän varjella vaan,
tosin hieman hän kalpea oli, kun kysyi:
»Eikö käy herra Kummitus istumaan?»

Ulos laukkasi kummitus, hirnahti kerran,
hävis päätänsä pidellen huomahan Herran.

Mut toimitussihteeri katsoi hetken
hänen jälkeensä, tuumien syytä tään retken:
Jaa, jaa, tais uutinen hänellä olla.
Hän stenofonihin mietteissään
nyt kääntyi, sai sieltä uutisen tään,
sanat: »Kummitus toimistossa!»--No jaa,
mut parempi otsake! Halloo, jaa jajaa,
ei »toimistossa», ei niin, ei niin,
me panemme: »Kummitus hunningolla.»
Voi ottaa sen--pikku-uutisiin!






ELÄMÄN KOREUS

(1915)




ELÄMÄN KOREUS.

Kiinni riipun elämässä
kaikin vaistoin, kaikin taistoin,
vaikka kaikki tuskat tunsin,
vaikka kaikki maljat maistoin.

Tartun elon sorjan tukkaan,
pidän kiinni enkä päästä,
sääli muita en, en itse
myöskään itseäin mä säästä.

Kiitän joka tuokiosta,
kiitän Sallimusta syvää,
minkä elää vielä salli,
minkä antoi pahaa, hyvää.

Teen sen itsetietoisesti:
rikon taikka kärsin,--kestän,
noin ma pelon peikot torjun,
noin ma kuolon kauhut estän.

Tiedän, että sorrun, sentään--
taikka kenties juuri siksi--
elän suurta sunnuntaita,
tunnen kaikki kaunihiksi.

Kenties juuri siksi mulle
taivaan tuliruskot palaa,
etten eespäin enää toivo,
etten taapäin enää halaa.

Tässä seison enkä taida
muuta: tällaiseksi loi mun
aika, ijäisyys ja luonto
suuri, joka elää soi mun.

Pyydä anteheks en mitään,
mitään en ma anteeks anna,
olen niinkuin luonto itse,
joka lausuu: kärsi, kanna!

Harmetkohot hapset, menköön
selkä poikki taakan alla,
sentään elämää ma laulan,
kiitän mieliä kirkkahalla.

Hyvät herrat, kauniit naiset,
kyynelin ma täältä lähden,
itken niinkuin syksy-ilta
peittyessä pohjantähden.

Rakastan ma raivoon saakka
tähteäni omaa tätä,
elon joka ilmausta,
maata sydän-sykkivätä.

Rakastajan lailla eroon
kerran elämästä tästä:
ikihyvästit kun heitän,
vielä nautin elämästä.

Pyhä, suuri Tuntematon,
turhaan mulle huntus nostat,
tiedän, että kuolen silloin,
koska näkös mulle kostat.

Siksi painan silmät kiinni,
umpiluomin uskon sinuun,
rinnoillesi pääni painan,
tunnen, että uskot minuun.

Ah, te kuolevaiset! Kuulkaa,
nähkää onnellista kahta,
jotka punapursin soutaa,
joutaa pitkin Lemmenlahta!

Kukat tuoksuu tuhtopuulla,
tähkät täyteläiset häilyy,
riemut rypäleinä tiukkuu,
päivä alla, päällä päilyy.

Miks en laulais, laikahtaisi,
koska sopii sorja raiku
siihen, mist' on miesten retki,
missä naisten naurun kaiku?

Rakas, pyhä, suuri Luonto,
sulle soitan, sormet liitän,
lumosit mun lasna kerran,
siitä miesnä nyt sun kiitän.

Sulle uskoton en olla
taida enkä tahdo,--helmaas
suutelen ja kuolen, vaivun
valheesees ja kuvitelmaas.

24/1 1915.




KUKKIALTA.



NAISSAARI.

Naissaaren niemessä valkea paas
merimiesten merkkinä loistaa,
karit ympäri sen monet purret kaas,
taru koitojen kohtalot toistaa,
    taru sun ja mun,
    kesä-illoin kun
niin kauniisti kajavat veen yli itkee.

Se nousee aalloista pystypäin
kuin nainen valkearinta,
se huutaa hurjana myrskysäin
kuin pyydettään palavinta,
    kuin kuolemaa
    sävel kuuluttaa,
--niin kauniisti kajavat veen yli itkee.

Mut kun meri heljänä heijastuu
ja loivina laineet läikkyy,
kuin kaukainen kantelo soipi sen suu,
merenkultana varsi sen väikkyy
    läpi mainingin
    öin valoisin,
--niin kauniisti kajavat veen yli itkee.

Tuo silloin laineilta laulu soi:
Ain ollut hän ei kivi kuollut,
hänet myös elonhehkuhun Luoja loi,
hän myös on lempinyt, huollut,
    mies saarelle nous,
    pois aamulla sous,
--niin kauniisti kajavat veen yli itkee.

Hän huomas sen vasta, kun valkeni yö,
hän rannalle rientäen juoksi,
hän kaahlaa, hän paasihin polvensa lyö,
hän kutsuvi armasta luoksi,
    mut aaltojen taa
    tää pois katoaa,
--niin kauniisti kajavat veen yli itkee.

Hän uhmaa tuulia tuskassaan,
hänen varttansa kuohut kaulaa,
rajatonta hän huutavi rakkauttaan,
taas lempeä vienoa laulaa,
    näy sankari ei,
    meri mahtajan vei,
--niin kauniisti kajavat veen yli itkee.

Sadat vuodet hän siinä jo seisonut on,
nyt vain hän on valkea paasi,
monet toivehet, itse toiveheton.
hän ympäri yössä kaasi,
    moni talvi ja syys
    veren lämpimän hyys,
--niin kauniisti kajavat veen yli itkee.

Mut kun suvi saapuvi suloinen,
veri jällehen paadessa vertyy,
hän muistaa lempensä muinaisen,
hänen mielensä kauas mertyy,
    mihin sankari sous,
    joka saarelle nous,
--niin kauniisti kajavat veen yli itkee.

Ja silloin jos tuhovirtensä soi,
ah, Herra armias auta,
pian haahdet aalloissa huppeloi,
pian pinnalla tuhto ja lauta
    vain yksin ui,
    moni orpoutui,
--niin kauniisti kajavat veen yli itkee.

Hän rakkauden voimaa kuuluttaa,
jok'ei armahda, sääli, ei säästä,
joka surmaa sen, keltä suukon saa,
joka ei elin-aikana päästä,
    joka kuin kulo lyö,
    min loi elontyö,
--niin kauniisti kajavat veen yli itkee.

Hän laulaa loihtua lemmen sen,
joka polttaa, polkee ja tallaa,
kodit korkeat jättäen kylmillen,
mökin liedelle kylväen hallaa,
    kun ihmistä kaks
    käy vierahaks,
--niin kauniisti kajavat veen yli itkee.

Ja siks moni poski kelmenee,
moni kauhistuu uros aimo,
kun huolensa ilmi huokaisee
Naissaaren valkea vaimo,
    surut sun ja mun,
    kesä-illoin kun
niin kauniisti' kajavat veen yli itkee.



KALAMIEHET.

Hämäläinen idylli.

Ruuhessansa liki kaislarantaa
istuu korpraali ja everisti,
vanhat kumpikin ja kuulunehet
kerran suomalaiseen ruotuväkeen;
kummankin jo harmennut on hapsi,
kummaltai jo paras miehuus mennyt,
mutta viel' on tuima silmän tuli,
huulten viiva vinha kummallakin,
jos ei onkeen iske ahven, koska
toinen kalan venheeseen jo veti.

Näin he istuneet on kaiket kesät;
everisti kaupungissa asuu,
mutta joka suvi sieltä saapuu
huvilaansa, päähän Huhtaniemen,
kalastamaan vellamoisten karjaa;
korpraali on kotimiesnä talvet.

Kalastetaan karit järven kaikki,
joka lahden soppi soudetahan,
riidellähän riipan laskennasta,
kummalle se purren puolle pannaan;
toisen onkea jos nyppäisevi,
toinen ehdottaa jo ensi paikkaa,
siihen taas ei suostu toinen; sentään
jousta liiaksi ei jännitetä,
ettei rikkuis kalarauha kaunis.

Näin he istuneet on kaiket kesät.

Mutta saunarantaan saavuttaissa
saalis tuiki tyysti punnitahan,
tirkistetään, tarkistetaan, viedään
kirjaan, jota everisti pitää--
koko saalis ynnä suurin kala;
kumpainenkin hyvin muistaa, kuka
sen on saanut, mutta vait on toinen
kateudesta, ylpeydestä toinen;
vihdoin tuutingin on tunti pyhä.

Everisti kuistillansa istuu,
pitkää piippuansa polttelevi,
katselevi kaukometsän rantaa,
maistaa maljastansa silloin tällöin;
korpraalipa kyökin akkunassa
avoimessa haikujansa vetää,
samoin katselevi kaukometsään,
samoin maistaa joskus maljastansa;
häiritse ei hiljaisuutta kukaan.

Hämärtyy jo suvi-yöhyt, päivän
viime puna iltapilveen peittyy,
järvi peilityynnä kimmeltävi,
raksahtavi rantalehdon rastas;
polskahtavi hauki ruohikossa,
kuuluu kauempata koiranhaukku,
aironsounti viiden virstan takaa;
eikä sitten enää kuulu mitään.

Näin he istuneet on kaiket kesät.

Mutta silloin juuri murhe saapui:
kerrotaanpa, kesä muuan tuli,
korpraali ei ollut entisellään,
käynyt hält' ei syönti eikä sounti,
usein unhotti hän airon aivan,
päästi pitkänsiiman purren alle,
vaarin ottanut ei, vaikka koho
kokonaan jo veden alle painui.
Tuumi everisti: »Vanhaks tullut
on jo Matti, honkiin horisevi,
mutta niinhän käypi meidän kaikkein.»
Mietti noin, ja koki miestä sietää.

Mutta kerran, koska Matti hältä
sotki sotkuksihin ongen parhaan--
synti suurin kalamiehen, jonka
tekee tomppeli vain tottumaton--
jaksanut ei sisuansa suistaa
enää everisti, vaanpa ärjäs
hälle silloin vihan-vimmoissansa:
»Matti p----le! Sua lempo riivaa!»

Vastannut ei Matti mitään, siiman
selvitteli seikkaperäisesti,
pani onkehensa uuden lieron,
siihen sylkäisi ja viskas veteen
alakuloisena kulmiltansa,
sitten vasta verkalleen hän virkkoi:
»Taitaa lempi riivata ei lempo,
sattua voi vielä sotkus vyyhteen.»

Eikä everisti ymmärtänyt,
katsoi vain kuin miestä mielipuolta.

Mutta aamunapa muutamana,
juur' kun oli kalaanlähdön aika,
juhlatamineissaan Matti oli,
univormussansa muinaisessa,
tehden kunniaa, kun kuistillensa
huonehestaan everisti astui;
hymyhuulin siinä Matti seisoi
selkä suorana kuin nuorukaisen.
Sanat virkkoi: »Jumal' antakohon!
mutta mielin tästä naimisihin.»

Langennut jos oisi kansi taivaan,
Luojan manner luja järkähtänyt,
kuu ja päivä radoiltansa ratki,
talon katto, seinät siirtynehet,
ei ois everisti hämmästynyt
kuin hän hämmästyi nuo sanat kuullen;
taapäin astahti ja miestä katsoi
hän kuin kummitusta kotvan, sitten
Matin muistain mielipuoliseksi
naurun kaikuvan hän päästi, kysyi:
»Sinä naimisiin! Ja kenen kanssa?»

Vastasipa vakavasti Matti:
»Kenen muun kuin tuolta Saaren Sannan,
viime yönä kaikki kaupat tehtiin.»
Täytyi uskoa jo miehen sanaan,
tuiki totiselta näytti Matti,
epäillyt ei everisti enää,
veti kerran kaksi viiksiänsä,
takaisin hän portahilta pyörsi
jalkaa polkaisten ja ärjähtäen:
»Mene sitten vaikka Hiiden kirnuun!»

Vastas Matti: »Jumal'antakohon,
pyydän viikon pari virkalomaa.»

Yksinään nyt everisti istuu
ruuhessansa liki kaislarantaa,
yksin puhisee, ja puntaroipi
saunarannassa hän saalistansa,
josta iloa ei hällä enää,
koska kadehdi ei tuota toinen;
yksin totiansa nyt hän maistaa,
miettii ainoata arvoitusta,
joka yöt ja päivät päässä pyörii:
»Kuinka saattaa, kuinka kehtaa olla
miehen mieli silloin naimisihin,
kun on kesän paras ahven-aika?»

Eikä päästä voi hän pulmastansa.

Usein miettii tuota yöhön myöhään,
katselevi kaukometsän rantaa,
päivän peittyessä iltapilveen,
järven peilityynnä kimmeltäissä,
raksahtaissa rantalehdon rastaan,
polskahtaissa ruohikossa hauvin,
kuuluessa koiranhaukun kaukaa,
aironsounnin viiden virstan takaa;
miettii, miettii, eikä keksi mitään.

Joku nousee aatos nuoruudesta,
elämästä elämättömästä;
hetken heijastuu ja jälleen haipuu.
Mutta kauan kamarissaan vielä
everisti kahtakäteen astuu.

Vieri noin nyt viikko pitkä, pari.

Mutta aamunapa muutamana,
kuistilleen kun everisti astuu,
taas on onkitamineissaan Matti
siinä kuin ei ollut oisi mitään;
katsahtavi everisti häneen,
mutta kysymättä mitään, mennään
rantahan kuin ennen, käydään ruuheen
niinkuin ennen, päivä ongitahan
niinkuin ennen, eikä kumpainenkaan
toisen mieltä kysy, kuulostele;
saavutaan kuin ennen saunarantaan,
puhumatta saalis punnitahan,
vaan kun tullut tuutingin on tunti,
everisti kuistillaan kun istuu,
Matti avoimessa akkunassaan,
eellimmäinen päätään kääntämättä
sanan vihdoin virkahtaa: »No Matti?»

Matti silmin tuimin tuijotellen
posken nojaa nyrkkihinsä, lausuu:
»Petti, p----le, kuin naiset pettää,
vaikka hälle varmat kihlat annoin!»

Sellainen se oli Saaren Sanna.

Kerrotaan, nyt everisti nousi,
täytti ensin itsellensä lasin,
toisen Matille ja niitä yhteen
kilahutti, vakavasti virkkoi:
»Tervetuloa taas miesten joukkoon!»

Kiertyy kyynel Matin silmäkulmaan:
»Kaunis sentään oli Saaren Sanna!»

Everisti laatuisasti lausuu:
»Viekkaus on nimi vaimon; paras
että ijäks siitä sillä pääsit.»

Matti vastaa: »Jumal'antakohon,
vaan on hyvä everistin haastaa,
tuntenut kun ette vielä koskaan
ensi rakkauden pyhää tulta!»

Kumpainenkin vaikenee nyt vallan.

Mutta uuden aamun tullen istuu
ruuhessansa liki kaislarantaa
jälleen korpraali ja everisti,
viekoitellen vellamoisten karjaa;
taas on Matti ennallaan kuin muinen,
onkeaan kuin palokärki sihtaa,
pääse hält' ei enää pitkäsiima,
unhotu ei airo eikä koho;
taas on ilo everistin saada
kala taikka toista kadehtia,
hältä kiistää kiviriipan paikkaa;
eikä tuosta hetken häiriöstä
enää elin-ajassaan he puhu.

Näin he kalastavat kaiket kesät.



LUONNON HELMASSA.


1.

KYLMÄ ILTA.

Kesken kesää syksyn valju valta;
hohkaa kylmän henki kaikkialta,
hallatuulen hammas luihin puree,
metsä, järvi murheellisna suree,
saaret seisoo liikkumattomassa
ikävässä ikiharmajassa,
puhuu kuolemaa jo puiden tohu,
uhkaa kadotusta korven kohu,
aalto lyijynraskas rantojaan
huuhtoo ikuisilla huulillaan.

Viiltää veno kesken luonnon karun;
vana kertoo orvon onnentarun,
joka tuskin päästen päivänkukkaan
kuihtui kylmyyteen ja joutui hukkaan,
vaan ei sentään elämästä laannut,
vaikk' on vuosia jo maassa maannut,
kulkee kummitellen ihmismaita,
muistaa aikojansa autuaita,
joskus laikahtavi laulamaan
kylmin rinnoin kevätriemujaan.

Saaret seisoo liikkumattomassa
ikävässä ikiharmajassa,
järvi jäähtyy, sydän synkkä hyytyy,
tahto taittuu, pikkutöihin tyytyy;
ah, ne päättyi elon juhlapäivät,
autius, tyhjyys, tuijotus vain jäivät,
pulmain päästely ja kummastelu,
kunne joutunut on lapsen lelu,
mietiskely, miksi inehmoin
elonlangat niin on, eikä noin.


2.

PILVINEN PÄIVÄ.

Jälkeen aamu-usmien
järvi hopeoituu,
päivätönnä päilyen
koreaksi koituu.

Kuvastelee koivu, kuus,
rannan viita viilee,
kummallinen hiljaisuus
syvyydessä piilee.

Sadekuurot kulkevat
kaukaa siellä täällä,
käy kuin aallon unelmat
virit vetten päällä.

Harras niinkuin ystävän
taivahan on tuntu,
vaihtuva kuin elämän
kaukometsän huntu.

Sataa munkin mielehein
hopeainen seule,
kaartuu kautta aatostein
samettinen neule.

Niinpä hunnun alle jään,
sillä peitän pääni,
uskon yhteen ystävään,
yhteen elämääni.


3.

KUUDAN-YÖ.

--Mitä laulatte Kukkian kultaiset laineet?
»Me hautaamme matkasi haaveet ja maineet.»

--Mitä tiedätte taivaalla yön sinipilvet?
»Me peitämme taistosi kalvat ja kilvet.»

--Mitä kerrotte pilvistä kuun kultajuovat?
»Ett' immet jo Salliman anteheks suovat.»

--Mitä virkat sa viitojen, lehtojen tuoksu?
»Jo että sun päättyvi päiväsi juoksu.»

--Ja Kukkian kuusten ja koivujen humu?
»Sun että jo häipyvi silmies sumu.»

»Taas saat elon nähdä kuin kehdossa kerran,
näin tuntea itsesi, tuntea Herran.»


4.

AAMUN SARASTAESSA.

Ja jos vähän mulla vain aikaa on,
mun mieleni kaari on mittaamaton,
taas riennän ma riemuun ja huoleen;
ovat kauniita Kukkian päivät ja yöt,
mut kauniimmat vaativat ihmisten työt
mua myrskyn ja maailman puoleen.

Levon lempeän lapset ei muistele mua,
mut kuitenkin, Kukkia, siunaan ma sua,
jos tartunkin sauvaan ja viittaan;
menen matkaani hattua heilauttain,
kun säilyi mun sieluni vapaus ain,
vähät muusta ma maan päällä piittaan.

Voin kuiskata sentään: jo orjasi olin,
kun, Kukkia, saartesi kumpuja polin,
elinkautinen valtasi vanki;
mut aamu kun koitti, se armahti lastaan,
sain voiman ma taistella rauhaani vastaan,
näin voittaen vaikeimmanki.

Oli tenhoa ilmassa, tiesin ma sen,
mut ett' ero oisi niin tuskallinen,
ei arvata saattanut kukaan;
ma pelkään, sun öin sekä päivin ma nään,
mut ennen kuin loihtusi lankahan jään,
vien kultaiset muistoni mukaan.




TULI JA RAUTA.



JOULU BELGIASSA.

He asuivat kaikessa rauhassaan,
he raatoivat, tekivät työtä,
tulet hehkuvat heidän tehtaissaan
ylt'mpäri valkaisi yötä;
he padoin sulkivat valtameren.
Ken sulkee, ken sulkee nyt syyttömän veren,
jota pellot poljetut huppeloi,
mi huutaa, min huuto taivohon soi?
Laps siellä nyt itkee taattoaan,
emo miestänsä miekkavyötä.

Tääll' lepäävät arki-askaret,
maa nauttivi joulurauhaa,
kyläteillä kaikuvat kulkuset
vain lapsuus-iloa lauhaa;
siellä soi sota täydellä voimallansa,
koko kansa on häädetty kodeistansa,
ei rauhan, vaan kuolon enkeli
yli talvisten tannerten kulkevi;
siell' lepää myös arki-askaret,
mut tykkien jylinä pauhaa.

Meille oikeutta, totuutta opetetaan
ja ijäistä ihmisyyttä,
miten miekkojen asia päällä maan
on suojata syyttömyyttä;
siellä itse on oikeus kattoa vailla,
monet hoippuvat haudoilla haamujen lailla,
yli kumpujen käy kuin huokaus:
ei koita kansojen vapautus!
Siellä miekan oikeutta opetetaan,
miten kansa kuolevi syyttä.

Ah, tähdet kaunihit, kirkkahat
vilun pohjolan viitojen yllä,
te _Karman_ korkeat taivahat,
sen näätte ja kuulette kyllä,
väkivalta nyt riehuu, on ihmiset hullut,
tää tähti, tää tähti on hulluksi tullut,
te sinne kauneimmin kaartukaa,
missä raunioina on rakkain maa;
tänä yönä on tähdet kirkkaimmat
polon Belgian kenttien yllä.



EUROPA 1915.

Sata vuotta sitten: Napoleon
ja Metternich, Pyhä liitto,
ei unhotu Waterloo, Wellington,
ei Moskovan surmaniitto,
ne painuivat maahan ja hurmeeseen,
ne nousevat aikojen takaa
kuin muistelot murheiden, vapauden,
kuin kansojen vartio vakaa.

Ne sortui ne soturit urheat,
se kaatui se vanha kaarti,
mut raukesi pilvetkin raskahat,
jotka Europan taivaan saarti,
jos hukkuikin hankihin _Grande armée_,
jos _Vive l'Empereur_ ei soinut.
jäi kansoille usko vapauteen,
jota murtaa ei vuossata voinut.

Taas surmaa pauhaavat tykkien suut,
rajat maiden ja kansojen siirtyy,
nyt Kitchner, Shilinski, Joffre ja muut
nimet Klion kirjahan piirtyy,
taas kärsivät, kuolevat miljoonat,
taas vaarass' on kansojen vapaus.
Mitä eessä on? Vaiensi profeetat
tää aikojen ankarin tapaus.

Koko Europa vaieten vartoo niin,
vain miekoilla on puhevuoro,
soi Ranskan virroilta Weikseliin
nyt vuossadan jättikuoro,
maat järkkyvät alla armeijain,
sota soi meren yllä ja alla,
ja päällä kirkkojen korkeain
käy taistelo taivahalla.

Mut kansain on vapaus loukkaamaton!
Miten vaihtuukin tappio, voitto,
ijät kaiket taivahan kaarista on
tuo kaikuva syyttävä soitto:
Itävalta hyökkäsi Serbiaan,
meni Saksa Belgian sotaan,
on häpeä iskeä heikompaan,
ken kaatuukin miekan otaan.



VALKEAT HANGET.

    Valkeat hanget
    mustan maan,
    toitteko rauhan
    maailmaan?

--»Emme, me peitimme vain veret, rauniot,
ruhjotut ruumiit, asunnot autiot'»

    Valkeat hanget
    mustan maan,
    teidät ken tänne
    kutsuikaan?

--»Tulimme tuulien, tähtien teiltä
tuomahan valkeita viestejä heiltä.»

    Kuinka kuuluvi
    viestinne?

--»Näe ja katso ja kuuntele!»

    Ymmärrä teidän en
    kieltänne mykkää,
    vaikka se tuhanten
    tuskia sykkää.

--»Tulimme tuomahan unhoitusta,
kaivannee sitä maailma musta.»

    Liian on viestinne
    varhainen!

--»Varromme, siks kuin on hetki sen.»

    Taidatte saada
    vartoa kauan,
    aika on myrskyn,
    aika on rauan.

--»Myrskyn ja rauan on tehtävä ratkaista,
ei elon ijäisen kulkua katkaista.»

    Voi suvi tulla
    ja talvi uus--

--»Palaamme jälleen kuin ikuisuus.»



SURMA HIIHTI SUOTA MYÖTEN


1.

KIMMELSI KITEET.

  Kimmelsi kiteet,
miekkoina iskivät mielipiteet,
välkkyi aattehen ankara teräs,
nukkuva nousi, hengetön heräs,
kasvoivat kansat jo oikeutta kohti,
kullakin vapaus tähtenä hohti.

Niin silloin tulikin Surma.

  Välkähti rauta,
aukesi myös monen aattehen hauta,
haihtuivat ilmahan tuulien tuvat,
lempeät haaveet, kaunihit kuvat;
taas oli taivas kirkas ja seijas,
kuoleman henki vain kummuilla leijas.

    Kimmelsi kiteet.


2.

RATSUMIES.

--Minne riennät, ratsumies?
»Kuolemahan kukaties.»

--Sinnekö niin kiire sulla?
»Tahdon eellä muiden tulla.»

--Tuonelaanko tummaiseen?
»Vievät voitonseppeleen.»

--Tuonko riennät riemun tähden?
»Seppelpäänä täältä lähden.»

--Vaan jos kaadut etkä voita?
»Tahtoani kunnioita!»

--Tahtoasi tuhkaks tulla?
»Ei lie vaalin valta mulla!»

--Jos ei sulla, kellä sitten?
»Tutki juoksut jumalitten!»

--Tutkin poves pohjaan asti.
»Sinne Luoja tiensä rasti.»

--Rakkaus on Luojan rata.
»Oppinut en parempata.»


3.

ÄITI JA LAPSI.

Tuli tuvan ovelle Surma.

Äkkäs äidin lapsinensa
istumassa ikkunassa,
viittas, nosti viikatteensa:
»Lempeä lepo Manalan.»

Liikahda ei äiti, lapsi.

Tutki Tuoni tarkempahan:
kuolleet kumpikin olivat!

Tuumi tuota hetken, kaksi,
jop' on muistui mielehensä
hiihtäjätoveri toinen,
Tauti, käyjä talviteiden.

Paukahteli kiuas kylmä:
»Nää ei Taudin tappamia.»

Tutki Tuoni tarkempahan:
»Niinpä Nälkä ne näversi.»

Hanki haastoi ikkunalta:
»Viel' oli kapea kakku.»

Tutki Tuoni tarkempahan:
näki reijän pienen-pienen
puhki äityen povesta,
halki lapsen hartioista.

Jop' on tunsi tuttavansa,
irvisti ikeniänsä:
»Sota, sorja veikkoseni,
aina eelleni ehätät,
kuljet tuulen teitä myöten,
riennät sa ratoja myrskyn,
isket inhat, isket vanhat,
poiatkin emon povelta.»

Läksi tuosta läylimielin
saloa samoamahan,
kentän poikki potkimahan,
eilisen kahakan kentän.


4.

PÄÄKALLOT.

Jo hanki haihtuu, lähtee jää,
pääkallot suosta irvistää,
ne kysyy toinen toisiltaan:
--»Mink' olet mies sa vieraan maan?»

Ei tunne toinen toistansa,
mut kaikki korjas kuolema,
nyt kaikk' on samankaltaiset:
--»Sua tunne en, mua tunne et.»

--»Ma sodin vuoksi synnyinmaan.»
--»Ma pyrin sankarkunniaan.»
--»Ma eestä ihmisyyden löin.»
--»Ma sotamiehen leipää söin.»

Suo sulaa, hanget haipuvat,
pääkallot mutaan vaipuvat,
vain poreet sieltä täältä käy,
ei kohta heitä ketään näy.


5.

NYKYAIKAINEN IKARUS.

Sain ma siivet aurinkoon,
itse ilman herra oon,
ukkoselta vaajat vienen;
jumalaksi luotu lienen.

Minkä tahdon, sen ma voin:
päiden päällä salamoin,
isken maihin ihmisien,
katot särjen kaupunkien.

Suitsen surmaa helmastain,
tapan, ketä tahdon vain,
aseellista, aseetonta--
niitä jo ma niitin monta.

Vuosisatain unelman,
toivon pitkän toteutan,
niinkuin lintu lennän, liidän,
kimppuun ihmiskunnan kiidän.

Kunniaani laulakaa
kaikki kansat, kaikki maa,
kiitostani veisatkaatte,
silloin tekin siivet saatte!




MAININKEJA.



MAININKEJA.

Pitkinä, loivina maininkeina
mieleni myrskyt päilyy,
elämänseikkailun, haaveen halut
vain kokemuksina säilyy.

Vanhenin vuosia kuukausissa.
Mistä sen saatan tietää?
Siitä että jo suuttumatta
voin loukkauksia sietää.

Siitä, että on mieleni murhe
mun suurempi tunteeni tulta,
että jo kiellän itseltäni,
mitä ennen en kieltänyt sulta.

Pitkät, kauniit aurinkopäivät
saattavat eessäni olla
taikka kuolema, köyhyys ja kurjuus--
kuolema tunkiolla.

Merkitse mulle ei enää, mi muille,
ei mulle se merkkitapaus,
ei rikkaus, ei rakkaus, ei arvo, ei valta,
vain sieluni ijäinen vapaus.



OUDOT.

Outoja ollaan ja oudommiksi
ain yhä käymme. Miks, ah miksi?

Tuskin sa muistat enää mua,
tuskin ma ymmärrän enää sua.

Sanat on saanehet toisen mielen,
sydän on oppinut oudon kielen.

Kauan vierailla ovilla ollen
olemme tullehet turmiollen.

Sulta mennyt on mieles herkkä,
multa kuihtunut kevään kerkkä.

Leiki et enää, et enää läiky,
mulle ei taivahankaaret väiky.

Etsimme toisesta itseämme,
entistä, kaunista elämätämme.

Et sinä löydä enkä minä.
Käyt niin minulle sääliksi sinä.

Suuri, summaton, tuhma lapsi!
Etkö näe, jo harmeni hapsi?

Etkö näe, jo elämä meni,
nuoruutes ja nuoruuteni?

Emme me toistamme koskaan tapaa.
Ah, mikä vaiva: olla vapaa!

Ah, mikä tuska: tuntea, että
elämme, kuolemme kyynelettä!



KAKSI KÖYHÄÄ.

Ääressä takkavalkean
me kaksi turvatonta,
sill' aikaa kuin on ihmisillä
niin monta turvaa, monta.

Ääressä takkavalkean
me kaksi koditonta,
sill' aikaa kuin on maailmalla
niin monta kotia, monta.

Tiedätkö, sentään en vaihtaisi
ma elämääni tätä:
jos sinne ma vieraihin vietäisiin,
mun siellä tulisi hätä.

Tulis hätä mun sieluni siveydestä,
sen vaikka ne muuksi sanoo,
tulis tuska olla kerjäläinen,
mi almuja pyytää ja anoo.

Ja sentään ma annan ja annan vain,
vaikk' ei sitä ihmiset huomaa,
suon alati sielusta, mielestäin
vain runsautta Luojan luomaa.

Ääressä takkavalkean
me mieronköyhää kaksi;
joka päivältä, joka vaivalta
sa käyt mulle kalliimmaksi.

Ääressä takkavalkean
me ruhtinaallista kaksi;
jos maailma ei sitä huomaakaan
me teemme sen rikkaammaksi.

Me teemme riemusta rikkaammaks
ja kaihosta kauniimmaksi;
ääressä takkavalkean
sua suutelen kerran ja kaksi.

Sua suutelen, itken ja iloitsen
ja tuumin: hän kaikki kantoi;
hän voi mua sietää tuokion,
siks ijäisyyden hän antoi.



SUVI-ILLAN VIENO TUULI--

Suvi-illan vieno tuuli
huokaa vuoren alta,
hongikon polkua hopeoipi
kuuhut taivahalta.

Hiljaa huojuu korven honka,
kaukana käkö kukkuu,
vaieten astuvi vaeltaja,
mielen murhe nukkuu.



PAISTA, PÄIVÄ!

Paista, päivä, köyhän päivä,
paista päälle päivän lapsen,
siniviitojen välitse;
paistat päälle yönkin poian,
halki mielen hallaisenki,
keltalehtien lomitse.

Paista päivä, suuri päivä,
paista suurta sunnuntaita
saarelle suven ijäisen;
paistat työnkin paahtajalle,
elon arki-askareihin,
joista voimani väsähti.

Paista, päivä, lämmin päivä,
paista mulle, paista muille,
koko kylmälle kylälle;
anna mulle uusi usko,
muille armas aamurusko,
enin orjille elämän.



TALVINEN TARINA.

Tuo tiainen, lieto lintu,
se hyvin vilussa viihtyi,
sentään kaipasi sisälle,
ihmislieden lämpimähän.

Tuo kanarialintu kaunis
se hyvin sisällä hyötyi,
sentään kaipasi ulomma,
luonnon laajan laulupuille.

Toinen toistansa rakasti,
toinen toisen maailmoita.

Tuo tiainen, lieto lintu,
usein istui ikkunalle,
kovin ruutuhun koputti;
niin kerran sisälle pääsi.

Tuo kanarialintu kaunis
näki akkunan avoimen,
sen takana talvipuiston;
uskalsi ulos jo tuonne.

Tavannut ei toinen toista,
oli kurjat kumpainenki.

Tuo tiainen, lieto lintu,
iski päänsä ikkunahan,
maahan kuolleena putosi.

Tuo kanarialintu kaunis
kiinni jäätyi oksallensa,
kuolinvirtensä viritti.

Rakastivat toinen toista.



SYDÄN-YÖN LAULU.

Kaikki on käynyt niin kummalliseksi;
uutta en enää ma uskoa keksi,
laulan ma siks, mitä ennen ma lauloin,
kun ijän kultaisen impiä kauloin,
mietin ma taapäin, taapäin ma taivun,
muistojen muinaisten helmahan vaivun,

Uskoin ma ennen ihmisten sukuun,
nyt olen joutunut tähtien lukuun,
jotka ei aattele, jotka ei tunne,
kiertävät, muistamatta mistä ja kunne,
kohta jo itsekin unhotan elon,
jään vilun valtaan ja jäätävän pelon.

Mulla on pelko, ett' oon jo kuin kuollut,
että se Minä, jok' on riemuinnut, huollut,
kärsinyt, lempinyt, työtäkin tehnyt,
joskus jo ammoin on hautansa nähnyt,
tunne en enää itseä, muita,
laulelen muinaisen ajan lauleluita.

Näinkö käy kaikille? Siinäkö satu?
Niinkö on lyhyen elämämme latu?
Niin! soi yltämme, altamme kuoro;
mutta se, jolle jo sattuvi vuoro,
painavi päänsä kuin tehnyt ois murhan,
tuomiten turhaakin turhemmaksi turhan.

Yhtä en sentään ma laulamatta jätä,
en sydän-yötäni yksinäistä tätä,
missä mun ympäri suitsuvat soihdut,
muinaiset niinkuin muistojen loihdut.
vaikka ne oiskin vain virvatulta,
saakohot virteni viimeisen multa.

Huomaanhan, että jo kaikki on toisin;
mutta jos harmajapääkin jo oisin,
nousen ma vieläi laill' elon aaveen,
kuulutan kunniaa helkkyvän haaveen,
kuink' oli kaunista uskoa kerran
kukkahan kauneimpaan elon Herran!

Maaria, Maaria, ah, emo Luojan!
Löysin sun luonasi turvan ja suojan,
näin sinut ihmisten joukossa täällä,
lemmin ja lauloin pilvien päällä,
siksi kuin itsekin haihduin ma pilveen,
unhotin kaikkeni kuin unen ilveen.



MIELITIETYLLENI.

Tiedän, tiedän, mielitietty,
miksi luotain läksit pois:
kova, kolkko, lämmin, vieno
kuinka yhteen soida vois?

Sentään tässä sydämessä
asuu itse aurinko,
vaikka pohjan pilvet, hallat
kaihti siltä kasvot jo.

Voi en kantaa kämmenellä
enää esiin sydäntäin,
piilotan sen sinne, missä
mietin ypö-yksinäin.

Liekö lemmen aika mennyt,
kosk' en vihata ma voi,
vaiko tuska valkeaksi
muinen tumman mielen loi?

Paistan yhteis-ymmärrystä
yli kaiken kauniin maan,
elon ulkopuolla itse,
elämää luon maailmaan.

Taikka jos ma vielä virkan:
elän, vaikk' en entinen,
elän tähtein tuollapuolla,
tunnen kauhut tyhjyyden.

Mutta myöskin riemut, hurmat,
joist' ei tähdet tietää voi:
heill' on pakkokierto, mulla
vapaus, jonka taisto toi.




ERI TILAISUUKSIIN.



VAPAUS!

Oikeuden marttyyreille omistettu.

Jos on suurta tehty missä,
sit' on tehty sydämissä,
kautta tarmon, kautta kunnon,
hyvän kautta omantunnon;
siell' on Suomen juuret meillä,
jotka kestää elon teillä,
kestää, vaikk' on vaara vakaa,
kuuluu vuosisatain takaa.

Terve teille, Suomen suuret,
joill' on synnyinmaassa juuret,
syvät niinkuin Suomen puilla,
syvemmät kuin meillä muilla;
kuka enin kärsi, vasta
häll' on tieto maailmasta,
tunto isänmaankin oman,
armahan ja onnettoman.

Vapaus, sana meille soipa
Vainon virsi kaikkivoipa,
kauas kuulu, kauas kaiu,
Suomen rantamilla raiu!
Vapaus, teille vankilasta,
muille kerran koituu vasta,
mutta elää vapaa henki
halki Suomen surujenki.



NELJÄS KÄSKY.

Kalevala-päivän johdosta 28 p. helmik. 1914.

Kaukana, kaukana
  kansan on syntymäjuuret.
Tuskin isää, äitiä
  muistavi kukaan,
varsinkaan jos ei
  ole olleet ne suuret,
jos eläneet vain korvessa
  kontion mukaan.
Kaikk' unohtuu;
  myös kansojen kauneimmat virret,
Pois lahoaa
  kodin yhteisen korkeimmat hirret;
jäljelle jää
  vain vaistojen yhteisten touko,
Väinölä, jonka ei urhoa
  ampune Jouko.

Korvesta tultiin,
  kuultihin myös kodin kuusta,
kauniimpaa ei laulua
  laulettu koskaan;
ei runo raiu
  nyt pyhän pihlajan puusta,
raikuvi myrskyjä
  rautaisen vuossadan, joskaan
emme me ijäti
  inhasti uskoa saata,
ettei kauneus
  kerran kaitsisi maata,
sois pyhä virsi
  vieläkin henkisen mahdin,
sois yli tykkien jyskeen
  ja ratsujen tahdin.

Untenko kansa?
  Siinä me uskossa kuollaan.
Ei meitä auta
  höyry, ei sähkö, ei lento.
Siinä me surraan,
  siinä me huomenet huollaan,
siinä on myös vesa toivomme
  kultainen, hento.
Muistako sitten
  jälkehen jäänehet liemme
vai muut meistä,
  sen uskon me hautahan viemme:
ei sovi ihmisen
  olla ihmisen herra
muulla kuin hengellä vain,
  kuin Väinämö kerran.

Hulluuden kansako?
  Sitten on elo turhaa!
Sitten ne harhausi
  taatot ja taattojen haaveet!
Mutta niin kauan
  kuin on väkivaltaa ja murhaa,
kulkeva haudoilla
  on esikansamme aaveet,
etsien vieläkin
  virttensä armasta aikaa,
lempeyttä luonnon
  ja tahtonsa valtiastaikaa,
soittaen korviin
  maailman mahtavienki
korkeutta, jolle
  outo on tään ajan henki.



PROLOGI.

Suomen Näyttelijäliiton yhteisnäytäntöön
 7/4 1914.

Monet kulkee mielikuvat
sielussain, ei unhottuvat,
kun ma muistan kultahetket,
kaikki kauniit hengen retket,
jotka meille muille soitte,
elämän kun aateloitte,
teitte ihmisistä taulut,
kaiutitte kauniit laulut
kuulla yksinäisen mielen,
riemuita myös kotikielen.

Silloin oli onni elää!

Nyt vain kaihon kannel helää;
vaan ei taide kuole sentään,
vaikka elon hetket lentää,
vaikka murtuu mielikuvat,
pilvilinnat, tuulentuvat,
vaikka meidät jättäis aika,
silti elää taiteen taika,
elää parhain, minkä teimme,
ilo nuoruus-ihanteimme.

Herää sukupolvet uudet,
valkenevat vastaisuudet
suomalaisen hengen lennon,
myöskin taitehemme hennon;
olkoon heille helpompata
käydä tämän työmme rata,
syödä leipä leveämpi,
kantaa kuorma keveämpi.

Mitä vielä virkkaa voisin?

Taitehesta tarinoisin,
siitä, jok' on sydämissä,
miljoonissa ihmisissä.

Mitä auttais neron aivot,
ellei oisi kultakaivot
täällä, tuolla, kaikkialla,
joka kylmän kuoren alla?
Sinne, kumppanit, me käymme,
viemme virret, sinne näymme,
ihmisien uskoon uuteen,
ijäisehen hiljaisuuteen.

Mik' on nykyhetken usko?
Aamun vaiko illan rusko
punertavi päämme päällä?
Tuot' ei tohdi virkkaa täällä.
Mutta vaikka pimeneiskin
yö ja toivot totuus veiskin,
oomme sentään ihmisiä,
tuntevia, miettiviä,
emme luopua voi koskaan
unten-onnestamme, joskaan
toteutuis ei toivehemme,
vaikka särkyis sydämemme.



PÖYTÄLAULU.

Kiitos ja kunnia vatsamme hyvän,
aiomme ottaa naukun nyt syvän,
kiittäen Luojaa kaikista töistä,
niin elon päivistä kuin elon öistä.
    Hurraa!
Eläköön rakas syntymämaa!

Luojanpa jälkeen nyt luonnon on vuoro,
siis sitä kohden nyt kurkkumme kuoro,
kiitämme päivää, kiitämme kuuta,
myös kodin armahan pihlajapuuta.
    Hurraa!
Eläköön rakas syntymämaa!

Laulakaamme vihdoin nyt luomakunnan kukkaa,
naista, mi miestään ei heitä, ei hukkaa,
ruusuja kasvaa ne rakkauden vuoret,
olkohot vaimomme vanhat tai nuoret.
    Hurraa!
Eläköön rakas syntymämaa!

Viimeinen vihdoin on veikkouden malja,
olkohon eessämme viini tai kalja,
yhdessä istuen oomme me vahvat
kuin kädet, joissa on kalpojen kahvat,
    Hurraa!
Eläköön rakas syntymämaa!




VÄINÖLÄN VÄKI.

Kantaatti.


1.

LEMMENLAULU.

Lemmen aamu, rauhan huomen!
Katso, juhlii luonto laaja,
tunne, tuoksuu kukka tuomen,
kuule, laulaa lehto taaja!
Meidän aamu, meidän huomen!
Ennen häät on ortten alla,
kuin tuo kuihtuu kukka tuomen,
puuntuu puolat kankahalla.

Onnen aamu, armas huomen,
tuoksuu rinnan nuoren terttu,
katso, juhlii luonto Suomen,
laulaa lemmen leppäkerttu!
Meidän hetki, meidän kevät!
Ennen voittaa kuolo kesän
kuin nää kihlat himmenevät,
jäähtyy liesi meidän pesän.


2.

YKSINLAULU.

Meni sulho metsälle,
    veikko vieri kalaan,
kauempana taaton kaski
    kunnahalla palaa.
Minne, ah, mennen,
    mennen polo morsian
niin lietomieli ennen?

Äidillä on askareensa,
    siskosilla ilveet,
mulla mielet vaihtuvat
    kuin lehdon vienot vilveet.
Luulen, ah, luulen,
    menen karjan paimenehen,
kuusten virttä kuulen.


3.

VAIMOJEN VALITUSLAULU.

  Voi meitä, voi!
Tuossa taaton, tuossa veljen
  verta hanki joi.

  Voi meitä orpoja,
voi meitä kurjia,
  voi vihan päiviä,
päättömiä, hurjia!

  Kolme kertaa poltettihin,
kolme kertaa nousi,
  tuhkastansa taaton pirtti,
joikui kirves, jousi.

  Voi meitä, voi meitä!
Talvi-ilta lankee,
  kiihtyy pohjan pakkanen,
on eessä kuolo ankee.

  Voi, tuolla jo tulevat taas!
Uusi kurjuus!
  Kuoloakin ankaramp' on
orjuus, on orjuus!

  Voi meitä, voi teitä
kotilemmen, kotilieden
  koidon ryöväreitä!


4.

MIESTEN KOSTOLAULU.

Tämä kerta teidän kerta,
ensi kerta meidän,
tämä kerta meidän verta,
ensi kerta teidän!
Poltitte nyt meiltä tuvat,
poltamme me teiltä,
vaikka haavat arvettuvat,
armoa ei meiltä!
Tämä kerta teille voitto,
ensi kerta meille,
nousee punasurman koitto,
kodeistanne teille!
Veitte meiltä immet, vaimot
viemme vielä teiltä,
hiihtää koston urhot aimot
kohta teille meiltä!


5.

LASTEN LAULU.

Talven pitkän ahkerasti luimme,
nyt me niemen kainalossa uimme,
sitten kirjat kiirehesti loukkoon,
itse varsain, vasikoitten joukkoon,
    koska kevät on,
    elo huoleton,
    päiväkulta paistaa,
    kesämarjat maistaa.

Talven pitkän ahkerasti luimme,
nyt me yhtä uutterasti uimme,
piehtaroimme, pyytelemme kalaa,
myyröstämme niinkuin myyrät salaa,
    koska kevät on,
    huomen huoleton,
    kesä tulla taitaa,
    vaikka ilman paitaa!


6.

PELTOLAULU.

Kaitse, Luoja, köyhän karja,
  kaitse köyhän siemen,
että kauan kukoistaisi
  väki Väinön niemen;
jos et suone tyyntä säätä,
  suonet tuulta lauhaa,
ettei sota, rutto, halla
  raasta Suomen rauhaa;
meille, meidän lapsillemme
  rauhan askar anna,
ettei tänne maailmalta
  vihan viestit kanna;
tämän maan me varjellehet
  oomme vainon alta,
tääll' on ahot autuaiden,
  valoisien valta.
Kuin on rakas, rauhallinen
  toimemme ja työmme,
olkoon tyynet, onnelliset
  päivämme ja yömme;
kuin me teemme toukojamme
  hartahasti, hiljaa,
heiliköhön sydämemme
  hengen kultaviljaa;
kuin on soinut Väinön soitto
  riemuhun ja vaivaan,
kantakoon se kiitostamme
  korkeuteen nyt taivaan;
tämän maan me varjellehet
  oomme vainon alta,
olkoon täällä onnen lehto,
  valoisien valta.


7.

KAIKEN KANSAN LAULU.

Vaarass' on taattojen tanner,
vaarassa maammojen manner,
onni ja vapaus maan!

Raikuvat tornista torvet,
vastaavat Väinölän korvet:
Suomea suojelemaan!

Vaarassa on kotikieli,
on laki oikeamieli,
on isä, äiti ja laps!

Katso, jo rientävät uuteen
kaikk' asevelvollisuuteen,
vanhuskin harmajahaps.

Vaarassa on suku Suomen!
Koita ei konsana huomen,
voiton jos saa vihamies.

Vartion hetki on lyönyt,
vaikea eessä on työ nyt,
tiedätkö paikkas ja ties?

Vaarass' on valtion pylväät,
toivomme, muistomme ylväät,
viljelys vanhempien!

Haihtuvi haavekin orjain.
Maailma on oma sorjain,
valpasten, vapaiden!






LEIRIVALKEAT

(1917)




AIRUT.

Yli vyöryvän veen, yli myrskyisän maan
uros rientävi raisulla ratsullaan.
--»Mihin kiire sun, mies?»--»Minä viestiä vien.»
--»Kuka itse sa oot?»--»Joku joukosta lien.»

--»Mihin? Mistä?»--»Ma tiedän vain matkani pään,
kun joutanut muuta ma en kysymään,
ma tehtävän sain, polun äärettömän,
näet kirkkautta kohti mun kiirehtävän.»

--»Ja matkasi milloin jo alkanut on?»
--»Ajan aamussa uskoin jo aurinkohon!»
--»Siis päivänkö linnoihin päättyvi ties?»
--»Niin totta kuin oon pyhän auringon mies!

En tahdo, en voi epäonnistua!
Ma tiedän, mun viestini turvaa mua,
se on hyvä, se on hyvä! Siks riemuitkaat
mun kanssani maailman kansat ja maat!»

Hän rientää, hän kiitää, hänt' enää ei näy.
Mut kansassa synkeä kertomus käy,
hän määräänsä pääsi, hän paikkansa löys,
ja palkkansa hänen oli pyövelin köys!

Mut hetkellä, jolloin hän hirtettiin,
jo vapauden virsiä veisattiin.
Kuka oli hän? Haihtuja helmahan yön!
Hän vain oli ajatus alkavan työn.

Mitä miehestä muuta ois virkkaminen?
Hänen kertoivat kotiinsa saapunehen
yli myrskyisän maan, yli vyöryvän veen
pyhän Jumalan leimuavaan sydämeen.

Syksyllä 1915.




HEIMOKANNEL.



HELEÄ HEIMO.

Suomen Kansallismuseon avajaisten johdosta 30/1 1917.

Astuvat heleän heimon urhot
    entis-yöstä esiin,
tulevat taatot tapparoineen,
    maammot värttinöineen,
tyttäretkin töineen,
lapset päivänlaskun, jotka
    sortui sotakesiin.

Kulkee ylitse kuolon virran
    kansaa uutta, kummaa,
hämäräistä, himmeäistä
    kohti kuolon rantaa,
antimensa antaa,
kääntyy taasen takaisin
    pois porraspuuta tummaa.

Ah, te laskevan päivän lapset!
    Ettehän enää haihdu,
ettehän enää menne meiltä
    Tuonen tuollepuolen,
taakse huomishuolen?
Eikö jo kerran kansan yökin
    valkeudeksi vaihdu?

Eivät vainajat vastaa mitään.
    On kuin kimmeltäisi
hymy siellä, kyynel täällä,
    peittyy Tuonen lehtoon,
himmetessä ehtoon;
mutta on kuin valojuova
    jälkehensä jäisi.



TERVEHDYS SHAKESPEAREN
 KOTIMAAHAN.

Erääseen englantilaiseen muistojulkaisuun
 23/4 1916.

Astuivat jumalat kerran
tykö ihmistyttärien,
siittivät sukua suurta:
henki Hellahan yleni.

Tunnen toisetkin urohot,
kuvat kullan-kangastuvat
kautta maailman sydämen:
Shakespearen sekeiset hahmot.

Kolmannet kohoamassa
vasta on korvesta Kalevan,
täten teitä tervehtävät:
elä Englanti iloinen!

Astuvat saloilta Pohjan
Lappi kaikki lauluinensa,
Viron kansa virsinensä,
Karjala sävelinensä,
kaikuvat keralla Suomen
muistoa merisen miehen,
sadun sankarin väkevän,
velhon kaikki-katsehisen,
niin mieli tulena tuiski,
henki laajana lepäsi
kuin päivä merien päällä,
yö yllä inehmonlasten.

Vaikk' ei kaiku kauas kuulu,
kannel heimon kahlehditun,
soi kera vapaiden kerran!



SUOMEN SÄVEL.

Abraham Ojanperän muistolle omistettu.

Päivän poiat, laulun lapset,
heimo henkien ijäisten
tuskin muisti muinaistansa.
Kansa kantelon pyhäisen
ihaili, imehti noita
rikkahien rihkamia,
kauppasaksojen kaluja,
verkoja Venäjän, Ruotsin,
jumalia Juutinrauman.

Kuitenkin joka sydämen
kautta kulki tieto tumma,
soi sävel alinomainen:
»Emme liene eilisiä,
liemme suurtakin sukua,
kansoa valon väkevän,
tuutimata vuostuhanten,
oli meillä onni kerran,
aika auringon sävelten,
sukukilpi kirkkahampi,
sukukannel kaikuvampi.»

Astuivat alas urohot,
nuo suuret Kalevan sulhot,
neuvotonta neuvomahan,
orpoa opettamahan.

Ja se nousi Suomen päivä,
nousi kullaisna keränä,
ja se kaikui Väinön kannel
kuin koski keväisnä yönä,
keväthonkien humina;
ja se huomas heimo Suomen,
muisti itsensä ijäisen,
entisen elonsa tiedon,
armahan ja aurinkoisen:
lujin on lempi luottehista,
laulu lahjoista elämän,
elo Luojan antimista.

Kirkastui jo kansan kilpi.



KESÄKANTAATTI.


1.

NÄKY MERELTÄ.

Haaksi merta kyntelevi.

Helmasta meren sinisen
kaukotornit kangastuvat
paisteessa suvisen päivän;
virkahti tulija vieras:
»Lienevät tupia tuulen,
pilvilinnan liepehiä.»

Lausahti tulija tuttu:
»Varro, vierimme lähemmä!»

Helmasta meren sinisen
päädyt korkeat kohosi
keskeltä kesäisten puiden;
outo tuota tuumimahan:
»Ken pani palatsit tänne
maille pohjan pakkasien?»

Kotiin-saapuja sanovi:
»Laskemmepa laiturihin!»

Laski laiva laiturihin,
kaupunki etehen aukes,
liike kaunis ja iloinen;
mietti miesi muukalainen:
»Mistä on Lappi kullat saanut,
Suomi kirkkahat hopeat?»

Tiesi maan oman asukas:
»Takoi kaikki kansan tarmo.»



SUOMEN TARU.

Kertoi hän tarun totisen,
tarun kumman
kuulla miehen muukalaisen
kansasta välillä vetten
maasta hallan,
mahdista sanan ja taian.

Kansan kohtalot kuvasi,
taistokaudet,
kurjuudet alinomaiset
kunnes paistoi päivä hengen,
armo-luojat
antoivat ajan paremman.

Rauha siitti siunausta,
tarmo takoi,
rakkaus teki tehoa,
maa varttui, levisi leipä,
Suomen hongat
tulivat tueksi Suomen.

Hoiti korpi heimoansa,
Suomen kosket
luomislaulua kohisi,
saip' on pyörät pyörimähän,
kauppa kasvoi,
kirposi kipinät sähkön.

Tuosta työn virsi virisi,
loihtulaulu
noususta sorean Suomen,
kansan nuoren kasvannasta,
pää-kylästä
nenässä utuisen niemen.


3.

NUORI KANSA.

Vaikka on nuorta kaikki täällä, sure siitä emme,
lautuva niinkuin hongan latva kosk' on nuoruutemme.

Vaikka ei paista kauan päivä Suomen sydänvesiin,
ehti se luoda Suomen hengen ja Suomen onnen esiin.

Vaikka ne myrskyt mylvähtäisi huomentuulen tullen,
totta on täällä toimi-alaa sullen ynnä mullen.

Vaikka se seilais vastahankaan Suomen suuri pursi,
totta se aallot korkeammat muinoisin jo mursi.

Vaikka ei paina kansat paljon aikakautten va'assa,
varmaan on säilyvä laulun mahti kauan laulun maassa.

Vierivä kauan on maailmalle virsi pohjan yöstä,
kertova kauan aamunkansan toiveista ja työstä.


4.

VANHOJEN VAROITUS.

Kumahti kumpu, helähti hiekka,
taatot haudoista havasi:
»Mikä on miesten? Tajua emme
mieltä heimon noin puhuvan:

Kalevan kansako nuori?
Meidän laulumme, meidän loihtumme
nekö eilisen ikäiset?

Kuulkatte humua honkien:
ne on nuoremmat!
Kuulkatte kohua koskien:
olemme vanhemmat!
Tuolta me tulimme, mailta
ennen mahtavan etelän,
alta palmun päivälatvan:
suuri, suuri
Suomen on sukuperintö!»


5.

SUVIVIRSI.

Niinpä kaikki yhtykäämme,
työhön rinnan ryhtykäämme,
nuori, vanha kansa
vaikka haudastansa,
virkkaa vienot äänet sieltä
äidin kieltä, taaton mieltä.

Maa on meille armas suotu,
vaan ei valmihiksi luotu,
paikat täällä riittää
kylvää ynnä niittää,
heleässä Helsingissä
sekä Suomen sydämissä.

Vaan on vasta voimaa luovaa
mies, ken uudet muodot muovaa,
muodot hengen, aineen,
nostaa maansa maineen,
uskaltaa ja alkaa uutta
vaikeampaa vastaisuutta.

Heinäkuulla 1916.



SUOMEN PÄIVÄ.

Soi päältä Pohjan sankean
nyt taika talvi-yön,
maan kaiken kautta ankean
lyö liekki laulun voittoisan
kuin tähtikalpa Väinön-vyön
tai mahti hengen työn.

Jo rauta, vaski vaipuvat,
kun kultakannel soi,
yön tahdot julmat taipuvat
ja vainon haamut vaipuvat,
suur' Rakkaus, min Tieto toi,
myös Suomen päivän loi.

21/2 1917.



SUOMEN LINNA.

Prologi Kalevala-viikon yleiseen kansalaisjuhlaan
Suomen Kansallisteatterissa 25 p. helmik. 1917.

Turja, tuulien kuningas,
puki päälle vainopaidan,
suki varsansa valion,
huuti heimolle vihurin:
»Hoi, miehet, ulos urohot,
läkkän kaikki katsomahan
Suomen peltojen periä,
liepeitä Suvannon linnan!»

Pakkanen, Puhurin poika,
iski kahta kämmentänsä,
tempasi teräskurikan:
»Siispä saamme nyt tapella!»

Routa, ruhtinas nevojen,
nuoremmalle noin nimesi:
»Viel' älä liikoja iloitse,
eessä on tuhannet turmat!»

Toki suorivat sotahan
nuo sulhot sumean Pohjan,
sata kuuraista urosta,
tuhat miestä tuurallista;
kussa kulki Turjan tuima,
kypärät kyventä iski,
raaka raikui Talven taika,
soi säilät revontulien.

Se oli suuri Suomen linna,
Kalevan kuningaslinna,
alla kuusen kukkalatvan,
päivänpuolella mäkeä.

Kaleva, kuuluisa kuningas,
itse istui ikkunassa,
näki saartavat salamat,
lausui päästä pöytälaudan:
»Vainovalkeat palavi
etäisellä Pohjan puolla!»

Liikkuvat liki jo linnan
nuo peikot pimeän Pohjan,
katselevat, kuuntelevat,
sydän on sisälle syöstä:
»Kaikki on unessa kansa,
surma Auringon suvulle!»

Routa, ruhtinas nevojen,
nuoremmille noin nimesi:
»Saattavat salata meiltä
miehiänsä, miekkojansa!»

Toki ryhtyi rynnäkköhön
tuo väki väkevän Turjan,
vinkuivat Vihurin nuolet,
paukkui Pakkasen kurikka,
kovin lauloi Lappi laaja,
Halla harmaja saneli,
murtui muurit Päivän lasten,
linna Auringon aleni.

Kaleva, kuuluisa kuningas,
näki jo turmansa tulevan,
sinkosi sanan salaman
päästä pitkän linnansillan:
»Nousemme norosta kerran,
alta turpehen tulemme!»

Sortui jo sorahan linna,
kera kaatui kansan kaiken,
Auringon heleän heimon,
juuren, juuttaman jumalten.

Vuossadat samosi, kukki
kummulla viherjä viita,
nurmi peitti nukkuvaiset,
turve turpehen alaiset,
vain joku kävijä outo
kuuli kummia sanoja
maasta muinen mahtavasta,
kansasta perillä Pohjan,
joka uskoi Aurinkohon
yönkin yltyvän uhalla,
kesähän keskellä kinosten,
mahtihin manalle mennen.

Kansan kannel jäi jälelle
liki suuren Suomen linnan,
alle kuusen kukkalatvan,
päivänpuolelle mäkeä.

Tuo päreä Päivän poika
kulki tietä kuusipuista,
istahti ilokivelle,
käänti kanteleen kätehen:
»Siis mitä minulle kerrot,
soitto menneiden kesien?»

Puhui kannel puusta tehty:
»Kerron itsesi ihanan,
laulan sulle Päivän laulun.»

Tuo päreä Päivän poika,
pani sormet soittamahan,
laaja laikkui Väinön laulu,
virsi Auringon virisi;
kuni soitti Päivän poika,
sini sankarit heräsi,
loimusi väkevä loihtu,
kummut kuolleiden kumisi.

Tuo päreä Päivän poika
se vielä enemmän soitti,
kilvet maan alta kilahti,
kalvat kalskui Tuonelalta,
nousit maasta maan-venyjät,
tulivat turpehen alaiset,
sulhot hirnuvan hevosen,
neitsehet heleän helman.

Tuo päreä Päivän poika
sekä soitti että lauloi,
lakosi viherjä viita,
siirtyi sammal vuossatojen,
pyhät kaartui pylvähistöt
kantta taivahan tavaten,
seisoi seinät Suomen linnan
kuin pielet pihalla Luojan.
Kaikui mahti maan povesta:
»Nyt me nousemme, tulemme,
nyt on hetki Päivän heimon!»

Toinen raikui taivahalta:
»On nyt hetki Hengen iskun,
tuokio valon vasaman!»

Turja, tuulien kuningas,
Pakkanen, Puhurin poika,
Routa, ruhtinas nevojen,
kaikki tuota kauhistuivat:
»Mittyinen tämä on kansa,
tulevi Tuonelta takaisin,
Tiedon tapparat tanassa,
kilvessänsä kuolon-kirjat?»

Jumahti Jumalan kannel:
»Se on kansa kaikkivoipa
uskossa esi-isien,
heimo huomenen huminan
sekä illan himmenevän!»

Teki työnsä, tiesi tiensä,
jätti kansojen merehen
Väinämön venehen jäljen.



VAPAUDEN VIRSI.

Murheen, tuskan, uhman virsi
tottuneesti kaikuu täällä,
harvoin väistyi hallan kirsi,
paistoi päivä Suomen päällä,
minkä paistoi, petti senki,
jälleen jäähän, yöhön heitti,
minkä kukki kansan henki,
kaakon tuuli, tuisku peitti.

Kuinka? Meitä vaaditaanko
laulantaan nyt riemuvirren?
Valkeusko voitti? Maanko
mahti nousi alta kirren?
Suomen oikeus, Suomen vapaus
tunnustettu tuolta puolen,
mistä joka merkkitapaus
meille oli aihe huolen?

Kysyy, katsoo Suomen kansa:
Naapurissa nähdään unta!
Vaiko ollaan valveillansa,
vapaa koko kansakunta?
Ihmis-oikeus istutettu
maahan, missä äsken vainen
viihtyi hukka, viihtyi kettu,
vaan ei kunnon kansalainen?

Kaikuu hurraahuudot vastaan:
»Vapaus, vapaus meille, teille!
Vangit astuu vankilastaan,
mahti siirtyy marttyyreille,
katkes kahleet vuosisatain,
sortui vanhan vallan pylväs,
aamuruskoon uutten ratain
rientää Volgan heimo ylväs!»

Kuulee, katsoo Suomen kansa:
Tokko tuo nyt lienee totta?
Harvoin työssä haaveitansa
tarkistetaan tappiotta.
Moni näkee suurta unta,
löytää haudan hangen alta,
taivas heittää päälle lunta
ja hän kuolee maailmalta.

Raikuu miljoonitten mielet:
»Vapaus, vapaus! Etkö usko?
Palaa idän ilman pielet,
hehkuu ajan huomenrusko!
Pestään jäljet veljesveren,
koittaa päivä meille, muille,
rantaan Tyynen, Mustan meren,
Väinän, Vienan virransuille!»

Verkkaan nousee Suomen kansa.
Oisko onnen armas aika?
Kaiuttaako kanneltansa
tässä taivaan Luojan taika?
Vaikk' on teillä valta eri,
toinen kansa, toinen kieli,
sylkähtää mun sydänveri,
lämpenee jo läyli mieli:

»Tuota toivoin tuon ikäni,
katsoin kautta aikakauden
koittavaksi, voittavaksi
vapauden Venäjän maassa,
kun oli kaunis kansa siellä,
vaan oli orjana pidetty,
pantu rengiksi pajarin,
piestäväksi tsaarin piiskan.

Ja tuota ikäni toivoin
heräämistä kansan hengen
rannoilla Nevan rämeisen,
Donin, Volgan vieremillä,
kun oli kolkkoa asua,
outo olla naapurina
talon suuren ja pimeän,
liki tuiman linnanherran.

Löisin nyt käden kätehen,
virittäisin virren uuden
kunniaksesi, Venäjä,
veljien vapaudelle,
vaan olen itse orja vielä,
outo maassani isien,
kiviriippa rinnan päällä,
suukin suljettu minulta.»

Vastaa riemun raikahdukset:
»Eikö muuta? Sitten sulle
kohta aukee auvon ukset
kovan onnen koetetulle!
Katso! Katso! Vapaa olet,
vapaa sinä, vapaa minä,
polkuasi omaa polet,
yhdytähän ystävinä.»

Jop' on uskoi Suomen kansa,
kouraan tarjottuun jo tarttui,
lieto luontui laulantansa,
kaikkialla riemu karttui,
kuuli hongat kummaksensa,
kuinka lauloi maassa hallan
kansa virttä vapautensa
kerran kera vieraan vallan.

21/3 1917.



JUHLAVIRSI

Yleiseen kansalaisjuhlaan Kansallisteatterissa 25/3 1917.

Aron himmeän helmasta aurinko nous,
kuin oikeuden juhlaan sen soi sotajous,
se leimusi lempenä syntymämaan,
se vaati koko maailman valkenemaan,
ja vapautta, veljeyttä kansain se soi,
se työmiehen rintahan toivoa toi,
liki kansaansa liitti taas sotilaat
ja keveämmin hengähti heimot ja maat;
yli maanpiirin astuu nyt armeija työn
läpi myrskyn ja kauhun ja kuolon ja yön,
mut kasvoilla kaipuu ja uskonto uus
ja sydämissä valtioiden vastaisuus.

Säde singahti maahan myös talven ja jään,
sen sai sydänlähtehet lämpenemään,
moni haavekin vainottu valveutui,
viha väistyi ja kosto, mi nyrkkiä pui,
ja kyynelsilmin ihmiset yhtehen sai,
me kaunista unta vain nyt nähnemme kai,
sama sallimus oikeutta antane ei,
mi valtaherran valtikalla kaikkemme vei,
ei lahjaksi elämäänsä kansakunta saa,
sen vasta uljas uskallus valloittaa,
ja kauniimpi kuin tuli tarjottu lie,
on urholiekki uhman ja salamoiden tie!

Ei viel' ole meidän, min onnetar suo,
sen omaksemme vasta työ, taistelu tuo,
sua auta ei armo, jota ansaitse et,
siks hukkaan sa vapautta huokaelet,
mut nähty viel' ei aamua sen armaampaa,
jos itseensä uskoo mun unelmaini maa,
tää kansa on itkenyt, laulanut yöt,
se täyttääkö päivän myös paahtavan työt,
tään heimon nyt kourassa kohtalo on,
nyt Kalevalan kansa on kahleheton,
mut niin jos tahto taivahan on Jumalan,
se hurmehin kastaako maan vapahan?



PEKKA SVINHUFVUD.

Hän tuomaripöydästä vietiin pois--
hän, kansan mies,
joka oikeutta säätää ja muillekin jakaa ties,
ja oli kuin Suomesta sortunut ois
lujin turva lain,
väkivalta ja vääryys jäljelle jäänehet vain.

Hän tuomaripöytähän istuu taas--
mut hallitsemaan,
hän, oikeuden vartija, kalpa nyt kansan ja maan,
hän valvovi siinä kuin harmaja paas,
vakavarma niin,
teräskatse kantava myrskyihin kaukaisiin.

Kun tuomaripöydässä istuu hän--
ties Suomi sen,
ties valkeat vallat kansojen oikeuden--
valo on hän illankin himmenevän,
tulenpatsas yön,
jota seuraavat joukot hengen ja ainehen työn.

Kun äänensä tuomaripöydästä soi--
liet päällä veen
jylyn kuullut loitolla vyöryvän pauanteen--
niin rauhassa maamies raataa voi,
petos, vilppi vaan
käy piiloonsa mustaan peittäen muotoaan.

Siks ympäri tuomaripöydän tuon
lyö kansa nyt
kädet liittoon kuin kilpilinna taas ehjeynyt,
ja seisova aalloissa aikojen vuon
pyhä on se paas,
väkivalta min kaas, mut oikeus pystytti taas.

31/3 1917.



VAPAA SUOMI.

Niin on Väinön laulun taika
kuin on Suomen myrsky-aika,
jylhä niinkuin jyske korven,
soipa niinkuin kutsu torven,
viepä luota lehdon, viidan
virransuille vainon, riidan.

Eipä juokse jouten virta,
suotta suihka laulun pirta,
kertoo kevätvetten työstä,
talven maasta, kansan yöstä,
ottaa, ahmii yltään, altaan,
luottaa heimon vapaan valtaan.

Kas, kuin kaikki pyörät pyörii,
askar joutuu, joukot hyörii,
kaikkialla taisto tuima,
riemu työn ja riento huima;
kesken myrskyn, kesken vahdon,
seisoo paasi Suomen tahdon.

Vannokoon nyt mies ja nainen,
kansan vapaan kansalainen:
»Tahdon olla siinä myötä,
missä tehdään Suomen työtä,
tiedän suunnan, tiedän retken,
totta löydän paikan, hetken.

Yhteistyöhön työni liitän,
tuosta kaitselmusta kiitän,
että antoi päähän järjen,
jolla teljet tieltä särjen,
murran muurit, auon aidat,
ratkon vieraat pakkopaidat!»

Niin on Väinön laulun taika
kuin on Suomen myrsky-aika,
kaunis niinkuin kansan tarmo,
armas niinkuin taivaan armo;
missä kuljen, minne kaadun,
tuon ma tunnen laulun laadun.

6/5 1917.



VAPAA VIRO.

Terve, Eesti, terve, veljet,
terve, siskot Suomen sillan,
terve, että murtui teljet,
päättyi puhde pitkän illan!
Taara auta kansaa kahta,
jotka kaitsee Suomenlahta!

Kansa Kaupin, Lemmitynkin,
kauan kestit, kauan kärsit,
etpä kuollut, vaikka synkin
mielin orjan leipää järsit,
heilui heinä taikka olki
maata vieras valta polki.

Niin ne saartoi saksan-linnat
niinkuin raaka rautamyrsky,
niin ne nyyhki Lindan rinnat
niinkuin laulun laajan hyrsky,
säilyi valtas pihtipieli,
Eestin mieli, Eestin kieli.

Meillä ruotsi, teillä saksa,
sama vihdoin tsaarivalta!
Kertoa ei kieli jaksa,
kuink' ei kuoltu maailmalta,
riittää, että rinnan tiellä
kohdataan nyt riemumiellä.

Yhtä ollaan veljesverta,
puuta yht' on kanteleemme,
yhteen kuuluttiin me kerta,
siispä vapausliiton teemme,
tasavallat kansan kahden
poikki laajan Suomenlahden.

Vala suuri vannokaamme
Suomen, Eestin Jumalalle,
ettei koskaan meidän maamme
enää mahdu sorron alle
sortajankin sortumatta,
muukalaisen murtumatta.

12/5 1917.



SUOMEN PARTIOVÄEN MARSSI.

Me vapaan Suomen vartiot
maan vastaisuutta kannamme,
me sille suunnan annamme,
kun vanhain päättyy partiot,
siks viivat, kulmat, kartiot
me tarkallensa tiedämme,
säät myrskyisetkin siedämme
kuin vuoren harmaan hartiot.

Me turvaa tuomme heikkojen,
me tuumimme, me toimimme,
me oomme yhteisvoimimme
myös suoja yhteisseikkojen,
näin parvet siskoin, veikkojen
kun kasvavat, kun karttuvat,
maan vartioiks ne varttuvat
ja surmaks Suomen peikkojen.

Me armahdamme, autamme,
me emme pyydä hyötyä,
saa saalista, lyö lyötyä
ei kelpo keihäsrautamme,
on laaja astinlautamme
maailman santa raikuva,
siks vapaa viel' on kaikuva
tää laulu päällä hautamme.



ERÄS PANTHEON.

AKSELI GALLEN-KALLELA

26/4 1915.

Karjalan, Ruoveden ruhtinas! Singota
Sun oli tehtäväs, liekkejä lingota,
rauhan et raataja, vaan sodan heittäjä,
myrskyjen Kullervo, myrkkyjen keittäjä!

Europan, Afrikan emiiri! Vallata
maat monet, taidetta huonoa tallata
työs oli: kun sotavankkuris vyörivät,
päällänsä mustat ja valkeat pyörivät.

Herttua hengen ja ainehen! Taulumme,
templimme, patsaamme, soittomme, laulumme
kaikki nyt sinulle kantavat veroa:
On osa niissä sun henkesi neroa.


PEKKA HALONEN.

21/9 1915.

Syyspäivän tasaus: yhtä pitkät piirtyy
nyt vanat valkeuden ja pimeyden,
Neitseestä Vaakaan päivänkehrä siirtyy,
kuu täyttyy, kypsyy unet tähtien,

Ja suurta suutelemaan morsiantaan,
yön vallatarta, Jupiter nyt käy,
ja taivaan korkeudesta taivaan rantaan
häät pyhät häilyy, luonto terhentäy.

Tyventyy tyrskyt maailmankin, hartaat
vain hiljaisuuden sopusoinnut soi,
syventyy sydän, kuultaa kuolon partaat,
jumalat juhlii, kansa karkeloi.

Syyspäivän tasaus: metsät kirjavoituu,
maa merta, taivas maata heijastaa,
maan kaiken ylle kauneus puhdas koituu,
ijäisyys ihmissielut seijastaa.

Soi kuolemattomien kuoro, niissä
yö, päivä yhtä pitkän määrän sai,
elämä kaartui värein välkkehissä:
Halosen päivä! Taiteen sunnuntai!



JEAN SIBELIUS.

8/7 1917.

Dityrambi.

Varrella Sääksmäen
vienojen vesien,
kohteessa menneiden,
kauniiden kesien,
vuorella pyhällä
miettivi mies,
silmässä säkene,
rinnassa lies.

Kesä-yö ympäri
terhentä seuloo,
taivahan neiet
huntuja neuloo,
sinipuna-huntuja,
valkeita vaatteita,
tummia tuntuja,
maailman-aatteita
muinahisuudesta,
aamusta uudesta;
kuiskivat korvaan
miettivän miehen,
loihtivat, laulavat
sankarin tiehen
kukkia, kumpuja
houkuttavaisia,
untenkin umpuja,
kauniita naisia,
suvi-yön lempeä,
liljojen hempeä;
soittavat säveltä
toistenkin virsien,
soittoa pohjolan
hallojen, kirsien,
talvien taikaa,
revontuli-aikaa,
vaaroja, taistoja,
surmankin vaistoja,
valkeuden miekkoja,
Tuonelan hiekkoja,
maineita turhia,
sielujen murhia,
ilkeyttä tuhmaa,
jättien uhmaa;
näyttävät elämän
kaaret ja pielet,
maailman menon
ja ihmisten mielet.

Salama silmästä
sankarin lentää,
kauas ja kauemmas
henkensä entää,
honkien huminat
heimojen laulut,
luonnon ja elämän
kirjavat taulut
taipuvat yhteen
yksilön mielessä,
kaikuvat uudessa,
oudossa kielessä,
helkkyvät ijäistä
ihmettä monta,
kuultavat kauneutta
ainehetonta.

Maailma kuulee:
hulluksi luulee
miehen, mi miettien
valtoja viettien
kaikessa katsoo
vertausta vaan,
jättää jo suuren,
kukkivan maan,
sentään ei seppeltä
kulmiltaan.

»Minne on ties?»
monet äänet ne raikuu.
»Käänny jo mies!»
monet kansatkin kaikuu.
»Et mene eespäin,
taapäin sa kuljet,
onnesi, maineesi
tiet, ovet suljet,
suurt' olet tehnyt,
suuri sa lienet,
kunnias kuulun
nyt hautahan vienet!»

Saavuta äänet
ei etsijän korvaa,
sointuja uusia
sielunsa sorvaa,
lauluja armaita
auringon lasten,
kukkia, kulmilla
autuuden kaste,
soivat kuin heleät,
hohtavat kellot,
kuultaa kuin nukkuvat
nurmet ja pellot,
läikkyvät lähteet,
hiljaiset hirvet,
taivahan kullassa
lehdot ja virvet,
sinipuna-hunnut,
tummemmat tunnut,
valkeat vaatteet,
taivahan-aatteet.

Kesä-yö ympäri
terhentä seuloo,
Kohtalon neiet
kangasta neuloo
kanteloniekan,
mi vuorella kerran
sai pyhän miekan
armosta Herran,
toi tulen taivaalta
ihmisten tupiin,
uskonut, luottanut
muiden ei lupiin,
soitti kuin soi hälle
taivahan kaaret,
kotimaan luonto,
sen salmet ja saaret,
mut enin itsensä
luontoa kysyi,
yhtenä, ehjänä,
pyhänä pysyi.

Sankari Sääksmäen
vienojen vesien,
mestari menneiden,
kauniiden kesien,
muinahisuuden,
Suomenkin uuden!



VILLE VALLGREN.

15/12 1915.

Niin, Ville Vallgren! Aatoksemme lentää
nyt päiviin, joita tuskin muistat sa.
Elämä vierii, elonhetket entää,
mut sama lienet ollut poikana,
  Sinä ikuinen poika ja laps,
  vaikk' oletkin valkeahaps.

Hän meist' on ehjin! Hänen poskiltansa
punertaa aina uusi päivän koi,
hän itse on kuin suuri Suomen kansa,
maineensa vaikka yli maiden soi,
  hän meistä on suomalaisin,
  myös maailmankansalaisin.

Hän meist' on sitkein! Tuota nähkää selkää,
tuon päätä, tukkaa, vartta vantteraa,
näette miehen, jok' ei mitään pelkää,
mi sinuttelee vaikka s----naa;
  hän itse on lämmin ja hyvä,
  hänen taiteensa suuri ja syvä.

Mut enin häntä katsokaa, kun suuttuu
hän eestä taiteen oman, muidenkin,
hän hurjistuu, hän muodoltansa muuttuu,
hän lietsoo kaikki tuleen, liekkihin,
  jos vastustaa joku, lyö
  sen maahan ja silmin jo syö.

On hällä huumoria--niinkuin meillä--
mut enempääkin: tulisielu myös.
Se liikkuu suuren taiteen valtateillä,
maa toinen tunnusti jo toimes, työs,
  maa suuri ja mahtava, niin
  jätit saapuessas kotihin.

Rakensi Ranska jo sun voittokaares,
Parisin tähdet loisti taivollais,
kuin Robinson sa itse asuit saares,
lie ollut sullai omat Perjantais,
  me tiedämme vain, että tulit,
  taas maan tämän lapseksi ssuit.

Ja siksi silmääni nyt kiertyy vesi,
kun sinut piirrän sinne maailmaan,
sun poikasydämines, porsainesi
Boulognen metsän tietä kulkemaan,
  näen siellä mä sun, näen täällä,
  sama aurinko aina pääs päällä.

Me keskipolven miehet: meille suotu
ei Suomi enää yhtä ehjä, uus,
on monet meille ristiriidat luotu
ja mielten, miesten sekasortoisuus,
  mut heidän on taiteessa sulo
  kuin kevään ja kukkien tulo.

Niin, Ville Vallgren! Mitä täyttänetkin,
sun kauttas kaikki yhteen kuulumme.
Sa mitä näytteletkin, näyttänetkin,
on sentään aina loppusumma se:
  Ken kansoille kauneuden toi,
  hän maastamme maailman loi!



KASIMIR LEINO.

17/9 1916.

Alas astuvat immet taivaan
joskus ihmisten lasten vaivaan,
suovat lohtua, unhoitusta
sinne, missä on mieli musta,
polku yöllisin, yksinäisin,
talvi ankarin, tanner jäisin.

Laulaa lempeät immet taivaan
joskus ihmisten lasten vaivaan,
päivä paistavi, ruusut puhkee,
kaartuu kattohon templi uhkee,
pyhät nousevat maasta pylväät,
laulun laakerit kiertyy ylväät.

Tulkoon armaimmat immet taivaan
unten suurien urhon vaivaan,
kaartukoon elo kaunein hälle,
elämän kauneuden etsijälle,
jok'ei tinkiä tainnut, joskaan
haavehensa ei täyttyis koskaan!



ROBERT KAJANUS.

2/12 1916.

Kajanus, terve juhlapäivänäsi!
Suurpiirteinen on ollut elämäsi.
Et työtön koskaan ollut. Harmennuit
taiteesi taistoissa, ja varmennuit.
Päämääräs suora oli päivänkoittoon.
Sa viedä tahdoit Suomen taiteen voittoon,
itävän nähdä nuoren siemenen,
maan yli lainehtivan laihojen.
Työs pyhän täytit. Tarmos jännitit:
sydänten sillan maassa rakensit
sävelin, jotka kohtaloita tietää
tään karun maan, tää kansa min sai sietää...
Ja katso! Suomen hongat huminoi
ja uudet laihot uusin lauluin soi.

Sa talon teit! Sa itse veistit hirret,
ne vedit poikki nummen paatisen.
Vihisi sulle vastatuulten virret,
et vaipunut, vaan nousit nostaen.
Sun lämmin rakkautes, sun tarmos vakaa,
sun koskaan uupumaton uhraukses,
sun koskaan vankkumaton vakaumukses,
valoisa toivos vastustenkin takaa,
miehuutes, milloinkaan ei epäilevä,
iloa ympärilleen säteilevä,
kohotti korkeaks sen aatteen sijan,
min sulle sääti sielu taiteilijan.

Kas siinä ritar-aseet, joita käytit,
kun tietä Suomen säveltaiteen näytit!
Sa pellon perkkasit, Sa kylvit maan,
jo varhain näit sa toivot Suomen toukoin,
nyt kaikki riemuin sinne rientää joukoin
unelmas valtakuntaan valoisaan.

Sa joskus yksin seisoit. Vankkana
isäisi maahan juures juutit sa.
Olentos pyhäkössä, missä salat
on aartehes, Sa missä säihkyt, palat,
ylinnä riemun vapaa liekki lyö
kuin helkavalkee, jot'ei voita yö,
kaikelle päällä maan mi uljast' on,
suurtyötä, joka kestää tappion,
mi Luojan luonnossa on nuortuvaa,
ei erakkoista eikä orjaisaa.

Avajat akkunasi: sisään käy
keväinen pihkantuoksu, linnunlaulu,
veet välkkyy, loistaa luonnon suuren taulu,
maat, metsät, joissa päivä himmentäy.
Iloitset kedon kukka-ihmehistä,
jäät niiden eteen kauan ihaillen,
saat ilon yrteistä sa pienimmistä,
ne tunsit päivinä jo lapsuuden.

Sua hykähdyttää joka hyönteinenki,
sen viisas askar ja sen vilkas henki,
vain kultakuoriainen vihreä,
mi huomaamatta ruusun-lehtiin hiipii
ja nopeaan sen kukkeuden riipii,
saa sulta äkkisurman säälittä.
Sua aalto ailahduttaa, määrästänsä
mi tietoisena kotirantaan lyö,
kun kultapilvet iltaretkellänsä
mereltä kuultaa sekä saapuu yö.

Sun katsees näkee joka kauneus-asteen,
min luonto malliks ihanteelle luo,
sen milloin kätkee alle aamunkasteen,
taas kukkakuusin korkein ilmi tuo,
tok' enin Päivää lemmit, alkutulta
Aurinko-meren, voimaa ikiluovaa
titaanin tuon, mi kaikki siiltää, muovaa--
saa Zoroaster-palvelun hän Sulta.
Voit kuulla värähdyksen jokaisen,
mi nousee, kohoo ääneen korkeampaan,
sävelmään vyöryy aina valtavampaan
ja vihdoin sopusointuun kaikkeuden,
miss' soi: »kaikk' ihmiset on veljiä»,
kuin sinkois laulu enkel-siivillä.
Sa kuulet hiljaisuuden myös tuon aavan,
miss' elo tuntuu tarkoituksen saavan
sen runsauden suonenlyönnit parhain
sanovat julki salat tähtitarhain...

Sisäisin äänin kuulet kutsumuksen,
se raikuu takaa oman rintas uksen,
sen kuiskaa hiljaa kaikki piirit maan:
Pysähdy, vaikka tuokioksi vaan!
Tuo tunnelma sun syvyydessäs säilyy,
se mielessäsi miettivässä päilyy;
ajattelijan kauneus-elämää
alaista elät, suurta, kiihkeää...

Mut jos sun perus-äänes joskus soinut
on vastakaiutonna tyhjyyteen,
jos aattees lento oudoks jäädä voinut
on niille, jotka tyytyy vähäiseen,
kuin vahti kunnian nyt Suomen kansa
Sun ympär' yhtyy, aikakirjahansa
ijäisen kiitoksensa kirjoittaa
ja rakkauden, mi seuraa raatajaa,
iloisna kyntäessäs taiteen sarkaa--
jälkeenkinpäin, kun elon päivät karkaa.

(Tuntemattoman ruotsinkielisen tekijän käsikirjoituksesta muodostettu.)




ILOISTA TIEDETTÄ.



TRUBADUURI.

Talo puuntaa rantamalla,
kesä-ilta lankeaa,
hehkuu kuuset kukkulalla
päivän viime suudelmaa,
lahden laine pitkä päilyy,
kaukaa käenkukku soi,
ulapalla purje häilyy,
saaret hiljaa unelmoi.

Saapuu työstä niittykansa
päivän kortta kaattuaan,
istuu vallat kuistillansa
riippumatot maattuaan,
naiset kauniit, herrat hienot,
keskikesäin vierahat,
posket puhtaat, äänet vienot,
sormet hoikat, soreat.

Vait on metsä. Niityt, pellot
vartoo yötä valkeaa,
kilkattavat karjankellot
suven aikaa suloisaa,
saunan savu rannan alta
kertoo raatajista työn,
hattara vain taivahalta
haavehista pohjan yön.

Silloin, katso: pursi outo
puikoo kohti valkamaa,
vaan on kumma venhon souto,
siivet sitä kuljettaa,
ei, ne joikuu joutsenina,
kaartuu kaulat korkeat,
päilyy lahden lumpehina
linnut päivän-paistavat.

Viiltää rannan alle venho,
vieras maihin astuvi,
katsehessa kaukotenho,
ryhdiltänsä ritari,
hatun heiluu sulka, vyössä
olkapäällä luuttu on,
ja hän laulun laulaa yössä
kuulla kaiken kartanon:

»Notkui neiti nuori kerran,
kasvoi täältä kaukana,
kaunis niinkuin kukka Herran,
pyhä niinkuin Maaria,
liitti yhteen laulu meidät,
luutuin hänet hurmasin,
vaan hän toista lempi, heidät
säilälläni surmasin.

Kuolleet on he kumpainenki,
vaan ei kuollut rakkautein,
siksi niinkuin haudan henki
yhä harhaa sydämein,
siksi samoon maata monta,
vellon vettä vierastai,
laulan osaa onnetonta,
harvoin lempi säälin sai.

Eivät ajan lapset tunne
enää, mit' on murtumus,
tiedä itse eivät, kunne
heiltä haihtui rakkaus,
katoo uljuus, lempi, maine,
kaikki kaunis raukeaa,
menee niinkuin merten laine
kohti paatta harmajaa.

Laulunikin lie jo turha,
sentään virren viritän,
tunnollani vaikk' on murha,
murhasitte enemmän,
koska loppui lemmen loihdut,
heitän taistohansikkaan:
saitte elon suuret soihdut
sydämistä sammumaan.

Teitä kiehtoo hyöty lähin,
teitä aine tenhoaa,
nautiskella voitte vähin,
ette enää rakastaa,
ette surra, ette huolla,
ette luoda elämää,
siksi tarvis pohjan puolla
tiedettä ei hilpeää!

Ah, ne auvot kenpä tietää
kerran kahden autuaan,
maan ei mataluutta sietää
enää saata milloinkaan,
hän on mennyt maailmalta,
irti ihmisistäkin,
miesi, tullut tuonelalta,
tuonne käypä takaisin.»

Nukkuu talo rantamalla,
niityt, pellot unelmoi,
punapursi rannan alla,
kaukaa airontahti soi,
järvi peilityynnä päilyy,
peittyy lahdet terheneen,
illan, aamun ruskot häilyy
päällä metsän, maan ja veen.

Kesä-yön on hetki herkin,
aatos untuu unelmiin,
viittoo viita nuorin kerkin
tuulentupiin utuisiin,
liehuu lempi, herää hempi,
aitan uksi narahtaa,
tyttö, joka ennen empi,
sulhon kaulaan karahtaa.

Miesten, naisten mielialaa
hiiltää outo himmeys,
aaltoo aatoksissa salaa
niinkuin tähkän täyttymys,
poven polttaa nuoret kummut,
kuvat heljät heijastuu,
arat aukee unten ummut,
sielunsilmät seijastuu.



KULKUSET.

Muistan, kuinka lasna muinen
taivon tähtiä tähysin,
elon etsin arvoitusta
tuoltapuolelta elämän.

Mitä löysin? Miettehiä
raskasmielisen sydämen,
autiutta ilman aavan,
illan tummuvan tuloa,
varjoja piteneviä,
päiviä lyheneviä,
kaiken kaunihin menoa,
jähmetystä jään ikuisen.

En totuutta nimeksikänä,
viisautta vähemmän vielä.

Kuuntelen nyt kulkusia,
tiukuja elon iloisen,
soipien, sorea-äänten,
kyläteillä kiitävien.

Mitä löydän? Vaikka onkin
lumi valkea kujilla,
mennytkin minun kesäni,
löydän kukkivan elämän,
luonnon laajan, Luojan suuren,
kuulen kaikkeuden sävelet,
tunnen riemut ihmisrinnan,
tuhat tuskaakin totista.

Päivä päivältä enemmän
arvailen elämän arvat.

Enkä syrjässä alati
istu, kuule ikkunasta,
valjastan runonkin varsan,
istun itse korjahani,
annan tiukujen helistä,
joulukulkusten kulista,
käyn kera ilohon, ajan
taloihin Tapanin kanssa.



SYYSKYLVÄJÄ.

»Syys tullut on. Miks yhä kylvät, mies?
Pian peltosi kattaa jo talven ies.»

--»Kylvän ma keväitä uusia varten,
antaudun armoille kohtalotarten.»--

»Olet vanha jo, mennyt on kevääsi oma
Sun eikö jo maassa maata ois soma?»

--»Kannan ma kuorman riemun ja huolen,
siementä kylvän, siks kuni kuolen.»--

»Näin uskoen uutehen keväimeesi
sa uskotko myös ylösnousemukseesi?»

--»Tiedä en. Teen vain tehtävääni.
Soi läpi sieluni ijäinen ääni.»

»Mitä sulle virkkavi ääni tuo?
Se kauhua kuolon vai lohtua luo?»

--»Virkkaa: On valhetta vain moni verho.
Totuus on kotelo, toukka ja perho!»--



KUVIA RAUTALAMMELTA.


1.

ILTATUNNELMA.

Taa korpien päivä painuu,
vesi kultana kimmeltää,
mut kultaisempina kaislat
ja salmet ja saaren pää.

Ah, rinta rauhaton, jospa
levon täältä se löytää vois
ja muistoistaan jos pääsis
eik' ollut toivoja ois!

Tuon auringon kullan kenpä
vois kätkeä sydämeen
ja itselleen olla outo
kuin kaislat ja välke veen!


2.

YLISKAMARISSA.

Hiljaa, hiljaa, sydänparka!
Vaikk'en liene liian arka,
säikyn Suomen suvi-yötä,
siin' on tenho, taika myötä;
pelkään puita kukkivia,
valkamia valoisia,
punapurtta rannan alla,
kauneutta kaikkialla.

Hiljaa! Enin säikyn noita
posken nuoren purppuroita,
impeyttä silmän syvän,
lempeyttä huulen hyvän,
tuota kaulan kaareutta,
poven kummun kukkeutta,
pelkään pettymystä uutta,
ihmislemmen ihanuutta.


3.

VENEMATKA.

Tähdet yllä ja tähdet alla,
veen yli valju kuudan,
vierii äänetön pursi yössä,
purressa miesi muudan.

Metsät kaikki jo kellastuivat,
talvi jo tulla taitaa;
jättää ystävät yksiksensä,
aatoksiinsa aitaa.

Ihmiset hankihin hautautuvat,
miettivät talvitöitään,
tutkivat elonsa tarkoitusta,
synkkiä sydän-öitään.

Tuumivat, seulovat selviöitä,
jäljelle jää vain hyvyys,
ylle yöllinen taivaankansi,
alle tähtinen syvyys.

Häipyvät taakse jo talojen lamput
iltahan äärettömään;
purskahtaa mies purressansa
itkuhun äänettömään.

Kesällä 1915.



UUDEN VUODEN MIETTEITÄ 1916.

Upposi onni aikoinaan
synkkihin sydänvesiin
vaiko astuikin alle maan,
ei ole tullut esiin,
upposi unelmat, laulutkin
sydänsuruun syvään,
jäi vain aatos ijäisin,
usko ihmishyvään.

Voi en onnea toivottaa,
toivotan siis vain rauhaa,
vuotta suurta ja valoisaa,
uskoa uutta, lauhaa,
rauhaa muille ja itsellein,
rauhaa maailmalle,
ettei kylpien kyynelein
mentäis mullan alle.

Vaiko haudassa vasta tuo
valkea vuosi koittaa,
vuosi uus, joka rauhan suo,
rakkaudella voittaa,
vuosi kansojen, ihmisten,
ihmis-ijäisyyden,
tahto taivahan, tähtien,
ääni äärettömyyden?

Ei! Sen täytyy jo täyttyä
täällä maailmassa,
toivotun todeksi näyttyä
kuin sen näimme lassa.
Lapsenko uskohon uudestaan
lien jo tullut itse,
koska aivoilla tunnen vaan,
aattelen sydämitse?



CONCEPTIO ARTIS.

»Pohjalaisten Kirjallisuuskerhon» ensimmäiseen vuosijuhlaan '/, 1917.

Niinkuin rientelevät
kuohut virtojen maan
koskin kymmenin kohti kaukaista,
    siintelevää ikimerta,
tahto taitajan käy
kautta myrskyn ja yön,
kunnes aamuinen aatos muotonsa
    kirkkahan löytävi kerta;
sydänlähteistä tullen
korven voimaa se kantaa,
järjen järvien päällä
päivän päilyä antaa,
kunnes äärettömyydet
yllä kaartuvat aavat,
aallot aatteen ja tunteen
siinnon taivaisen saavat--
mutta kirkkainkin taide kätkevi
    taitajan ain sydänverta.

Niinkuin karkelevat
Pohjan kummuilla nuo
ruskot aamun ja illan, päärmeillä
    valkean yön punakelta,
yllä taitajan työn
tuska, hekkuma on,
sopusointunsa vasta saavat ne
    suurelta rakkaudelta;
vuorten, laaksojen poikki
hunnut kuultavat häilyy,
Isis koskematonna,
ikiverhottu, säilyy,
koura taitajan kohoo,
taasen raskaana raukee:
Isis armoton, milloin
mulle kauneutes aukee?--
Isis ilkkuvi hälle vaaran jo viidennen
    harjantehelta.

Niinkuin hiljenevät
äänet luonnon, kun saa
Turjan rannoille raisun pakkasen
    talven ja yön ikivalta,
tahto taitajan myös
tuiki tyyntyvi, kun
viestit tähtein hän kuulee taivaalta
    kylmänä kaareutuvalta;
hänen tarmonsa talttuu,
hänen myrskynsä suistuu,
päivät lapsuuden lauhat
hälle mielehen muistuu,
niinkuin taivalten takaa
hänen laulunsa helää,
siinä autius, tuska,
tunto tyhjyyden elää--
Hän yksin on! Eikä armoa saa hän
    ylhäältä, ei matalalta.



ISTUIN JA ITKIN--

Istuin ja itkin
vuoteeni laidalla,
muistelin jällehen Sua.
Miksi mun hylkäsit?
Miksi et sietänyt
sietämätöntä mua?

Istuin ja itkin
elämäni itkua
rinnassa rikos ja rauta.
Emmekö yhdy?
Emmekö tapaa?
Herra armias, auta!



UKKOSPILVI.

Ukkospilvi mun pääni päällä--
mitä se tietää sulle?
Outoja onnen vaiheitako
vaiko murhetta mulle?

Ukkospilvi sun pääsi päällä--
mitä se tietää mulle?
Onnea vaiko onnettomuutta--
saman se tietää sulle.



NIMETTÖMÄLLE.

Eräs elegia.

En tunne, en tiedä, en etsi ma Sua,
et tunne, et tiedä, et etsi Sa mua,
mut sentään mun on kuin ois suvi suuri,
kun tahtomattamme me tapaamme juuri.

Olet virpi Sa outojen viidakkojen.
Sua tuntenut en, Sua kaivannut en,
on kuitenkin kuin oisin kotiini tullut,
kun lasken ma helmaasi haaveeni hullut.

Ma tunnen: mun viisainta vieriä ois
Sun luotasi pois, ikipäiviksi pois,
ja sentään ma viivyn, ja yön hetket entää,
Sua katson ja katson, ja aatokset lentää...

Olen etsinyt, kaivannut, surrut ma Sua,
ja sentään on kuin oisit surrut Sa mua,
Sa tuttu, Sa tietty, Sa ijäinen iki,
jota aavistin ain, joka tullut ei liki.

Saat tehdä Sa mulle, mit' tahdot ja voit,
Sua aattelen yöt, Sua aamuni koit,
tulit tähtenä taivaalle tähdettömälle,
Sun kauttasi synnyin ma taas elämälle.

En etsinyt, tiennyt, en kaivannut Sua,
vain jotakin kaunista kadotettua,
siks seison Sun eessäsi silmät nyt veessä
kuin seisoisin lapsuuden Eedenin eessä.

Ma tahtoisin olla sun eessäsi nyt,
mitä kertoo sun katseesi kyyneltynyt,
uni kaipauksen, hämy mielesi, milloin
mua muistaen muista et itseäs illoin...

En tunne, en tiedä, en pyydä ma Sua,
vain jotakin kaunista kadotettua,
joka kulki mun ohi, joka tullut ei liki,
jota aavistin ain, joka pois meni iki.



ROCOCO.

Kesäkuva Helsingin saaristosta.

Yli Turholman tyynten vetten
sävel soiton ja karkelon soi;
vene valkea salmen suussa
kuin ulpukka unelmoi.

Sen tuhdolla impi istuu
niin kuulas kuin illan kuu,
min paiste piirtyvi mereen
kuin keijujen porraspuu.

Mut airoilla mies on nuori,
hän huokaa, hän haaveksii.
Hän vihdoin vienosti virkkaa:
--Ah, neiti de la Gardie!

Te tuntenut ettekö koskaan
elon kaihoa kauniimman,
ikävää elon seesteisemmän
kuin kummuilla pohjolan?

Teill' eikö mielessä soinut
sävel outojen maiden ois,
ahot kangastuneet, miss' Atis
Camillan kohdata vois?--

Hymy huulia immen kaartaa,
mut silmänsä sirkentäy:
--Ah, kreivi Creutz, niin kauas
ei miettehet minulla käy!

Toki tietää tahtoisin sentään,
mitä kuiskisi armaalleen
tuo Atis, jos Camillan
nyt kohtais hän yksikseen.--

Mies nuori vaieten katsoo
vain taivahan rantoja päin,
toki vihdoin vienosti virkkaa:
--Ma luulen, hän kuiskais näin:

»Ma mättähän tiedän, min kaiho
luo kutsuvi kulkijaa,
siell' leikkiä meidän on armas
ja autuas unhoittaa.

Nuo unhoittaa hovin herrat
ja naisetkin naurusuut
ja muistaa vain lumot luonnon,
tarut lemmen ja illan kuut.»--

--Ja jos Camilla nyt vastais:
»Mätäs onnelan miss' on tuo?»
mitä vastaisi Atis hälle?--
--»Sydän lempivä vain sen suo.»

--Ja jos Camilla nyt päänsä
hänen painaisi parmaalleen,
ja virkkais: »Vie minut sinne!»
mitä vastais hän armaalleen?--

Yli Turholman tyynten vetten
tuli tuuli ja äänet vei.
Mitä vastaisi silloin Atis,
sitä kukaan kuullut ei.

Mut päin Kulosaaren rantaa
vene valkea käännähtää.
Joku kitara kaukana helkkää;
vana aamunkultahan jää.

1916.

ERÄS KAJAANI-MUISTO.

Syystunnelma.

Paistaa kuuhut päältä Pöllyvaaran,
kohu Ämmän, Koivukosken soi,
valkeana takaa virranhaaran
terhen kylmä tienoon auteroi,
syksyn henkäys on maassa, puissa,
metsä harva huokaa verkalleen,
nurmi nukkuu talven haaveiluissa,
talot häipyy yöhön yksikseen.

Nousee rintaan niinkuin kaiho kumma:
jotain kallista on mennyt pois!
Elämäkö? Ei, on tuoni tumma...
tää on harmajaa kuin hallaa ois.
Haihtunut lie elon aika parhain,
toivot, taistot, tuskat päättyneet;
miesnä seison, mistä lähdin varhain,
eessäin öisen synnyinseudun veet.

Lehti keltainenko lensi? Tuolla
mua tahtovatko tervehtää
tienoot, joissa onnen päivänpuolla
elin rikkahinta elämää,
missä lauloin elon ensi laulut,
töitten suurten unta nähdä voin,
hehkuin niinkuin hehkui luonnon taulut
alla heinäkuisten aurinkoin.

Nytkö muistelo vain mulle eessä,
muistot siitä, mit' on takanain?
Kiilto kylmä myöskin kyyneleessä?...
Sammuneet on riehut rinnastain.
Katson elämään kuin ruumislautaan:
tähän asti, tästä eespäin ei!
Tänne jään, ma tänne hankiin hautaan
kaiken, minkä mielen murhe vei.

Siispä astua ma aion täällä,
siks' kuin kumpu kaartuu kodoksein,
katson kuuta Pöllyvaaran päällä,
vierittelen virttä sydämein,
muutun muuksi, olen mies jo toinen
kuin mun tunsi veikot, tuttavat,
armaskin tuo ainut... Ah, ma voinen
uudistua niinkuin unelmat!

Ei, en mitään voi! Mun täytyy tänne
jäädä sellaisna kuin saavuinkin,
tuonen-tyynnä joka hermo, jänne,
palaneena päin ja sydämin...
Värisyttää! Täältä pois! Mun täytyy
päästä maille päivän, laulun, työn!
Täällä järki hämyyn himmentäytyy,
täällä alkaa taika Turjan yön...


SYYSKUVIA.

Syyskirjavat kuvat
kuin tuulien tuvat
mun sieluni silmien ohitse käy,
monet mennehet muistot
kuin kuolevat puistot--
punahehkunta, jolle ei loppua näy.

Olen tottunut tuohon:
näin nääntyvän ruohon
ja kuolevan kukkien sydämestäin,
mut mistä, ah mistä
sävel soi kevähistä--
taru lempeni, jonka jo loppuvan näin?

Runon raikuvan kuulen
ja nuoreksi luulen
taas itseni, taas elon karkelo käy,
taas viittovi taistot,
veren kuohuvi vaistot--
punahehkunta, jolle ei loppua näy.

Taas nään sinut illoin
kuin näin sinut silloin
elonliekissä seisovan seppelepäin,
mua vaativan sinne,
mihin jyrkin on rinne--
taru lempeni, jonka jo loppuvan näin.

Taas voimiini uskon,
taas huomenen ruskon
kerä kultainen henkeni taivaalla käy
kuin auringon hymy,
jumal-aatosten jymy--
punahehkunta, jolle ei loppua näy.

Se leimusi kerran
kuin lempeys Herran,
taas onnesta orvoksi yöhön jäin
Pois tummunut multa
on maan-elon kulta--
taru rakkauden, jonka nyt rauniot näin.



NIIN KAUKAA JA SENTÄÄN
 LÄHELTÄ NIIN--

Niin kaukaa ja sentään läheltä niin
soi armas, tuttava ääni,
mun kiertäen unihin kirkkaisiin
ja päivyen kultahan pääni.

Niin kaukaa ja sentään läheltä niin
käy käteeni armas käsi
kuin kerran kuollut kätteleis
sua lapsuuden ystäväsi.

Niin kaukaa ja sentään läheltä niin
mua muistovalkea vainoo:
hän nyt on ylin ystäväin,
mut muinen armas ainoo.



TALVIPÄIVÄN PAINUESSA.

Te talvisen taivaanrannan puut,
mitä tiedätte meistä,
elon hallavan hankihin eksyneistä?
Punakeltaiset saaret ja salmien suut,
miten katsotte miestä,
jok' on kantanut ain ilonkaipuunsa iestä?

Ja aurinko itse, mi laskulle käyt,
mitä mietit minusta,
jok' en ymmärrä, saa en selkoa sinusta?
Kuin rakkaus sa minulle suurelta näyt,
sen uskoisin taikaan,
mut onneni painui jo entiseen aikaan.

Se painui, kun petti mun ystävä ylin;
minut jätti hän yöhön
ja päivien päättömien pakkotyöhön.
Vain talven nyt tunnen ja pakkasen sylin,
ah, aurinko meni,
mene pois, mene pois polo rakkauteni!

Hämy hangille lankee. Mut rantojen puut
ne laulavat laulun
kuin elämäni viimeisen, talvisen taulun;
ja tummuvat saaret ja salmein suut,
ne lohtua tarjoo
kuin kukkaa, mi vaivaisen kumpua varjoo:

»Miks murehdit, onneton, mieletön mies?
Sua lempivi hän
kuin haavetta valkean yön hämärän.
Olet hälle kuin hiljaa hiiltyvä lies;
sait rakkaudelta,
min päivältä saa nyt yön punakelta.»

Yö tummuvi yhä ja pakkanen kiihtyy.
Hän ei konsana tule,
en konsana häntä ma syliini sule.
Mun mieleni murhe niin oudoksi viihtyy ...
ah, aurinko meni,
mene pois, mene pois polo rakkauteni!



TÄHTI.

Yksi etsii viisautta,
toinen etsi rauhaa,
kolmannenpa sydämessä
veren kosket pauhaa,
nuorin on hän tietäjistä,
pyhyyteensä pyrkivistä.

Virkkaa vanhin viisas yössä:
»Vaikka vuodet painaa,
onpa rinnanriemu, että
viel' en ollut vainaa,
koska Herra salli hetken,
määräs tämän tähtiretken.

Tiedän, etten kotimaahan
koskaan enää palaa,
että täyttyy täällä kaikki,
mitä mieli halaa,
minkä vuoksi olin, elin,
mitä mietin, tutkistelin.

Totuutta on monta mulla,
enempiin ne jakoo,
ajatukset aivojani
niinkuin aurat vakoo,
yhtä vain en tietä keksi:
tulla yksinkertaiseksi.»

Huokaa toinen tietäjistä:
»Tunnen, että palaan,
vaan en tiedä: minne? mistä?
Toki tuonne halaan,
minne painui päivä ehtoon
taivaanrannan palmulehtoon.

Poltto povessain on täällä,
eikä ennen raukee
kuin mun kerran pääni päällä
kuolon kukka aukee,
mielen murhe, tuska tunnon
murtaa multa miehen kunnon.

Tiedän, etten maailmassa
enää muuksi muutu,
miesnä oon, mik' olin lassa,
elämään en suutu,
tahtoisin vain nähdä kerran
rakkauden ja rauhan Herran.»

Jatkaa kolmas jaksajista:
»Koska teitä kuulen,
heräjän kuin horroksista,
päättyneen jo luulen
tämän pitkän tähtiretken,
tulleen elon juhlahetken.

Autuaammat ootte mua:
teitä vaivaa Henki,
mua, maahan vangittua,
valta ainehenki,
kauneus ja kaiken kaiho,
mitä kukkii luonnon laiho.

Sielustain en vielä riistä
siemeniä vaiston,
vaikka tiedän, että niistä
varttuu vilja taiston,
nuo kun voitan voimat elon,
kukistan myös kuolon pelon.»

Pysähtyi jo tähti pyhä,
tietäjille näytti,
mitä kukin etsi yhä,
mikä mielen täytti,
kaikui heille kaikkialta
sopusoinnun suuren valta.

Heilimöivät henki, aine
heille kerran yhteen,
lauloi rinnan riemulaine
siemenestä lyhteen,
joka kelpas jumalille,
mutta kasvoi ihmisille.



RITARIT.

Ne lempi ne ritarit uljahat,
ne huokasi aamuin ja illoin,
he samaa impeä rakastivat,
tuo virkkoi vanhempi silloin:

»Mun palaa rinta ja palaa pää,
minä matkaan suurihin sotiin,
siell' aika on säiläni välkähtää,
sinun lie paras jäädä kotiin!»

Veli vanhempi matkasi maailmaan,
teki töitä hän miesten ja miekkain,
veli nuorempi jäi kotinurkkahan vaan,
mut hän oli veljistä viekkain.

Kun tähdet syttyy ja saapuu yö,
hän impensä ikkunan alla
niin hiljaa luuttunsa kieliä lyö
sydänhaaveella hartahalla.

Veritöistä hän veljensä laulut luo,
oman lempensä noihin liittää,
pian ikkunaan käy impi tuo,
sen aukaisee sekä kiittää.

--»Runo laulaos töistä Rodrigon taas,
sa ruhtinas lauluniekkain!»
--»Hän kunnia kaiken on kansas ja maas,
tarun kerron ma keskeltä miekkain.»

--»Ah, luuletko, uljas mun unhottaa
vois kalpojen karkeloissa?»
--»Jäis' ennen mult' unhoon taivas ja maa,
jos itse ma oisin noissa.»

--»Sun hehkuiko mielesi milloinkaan
myös haaveista sankaritöiden?»
--»Isabella, ma lemmestä hehkun vaan,
käyn aaveena kuutamo-öiden.»

--»Minä miekkojen leikkiä ihailen.»
--»Minä vain olen lempeni orja!»
--»Minä lemmin laulua vapaiden.»
--»Käy sydämessäin sota sorja!»

Hän jälleen luuttunsa kieliä lyö
niin kummalla kaipauksella,
ja tähdet viittoo ja tuoksuu yö,
ei torjua voi Isabella.

He muistavat veljeä taistelevaa,
he huokaavat hehkuvin rinnoin,
he suutelevat sata suudelmaa
he syleilevät sydän-innoin...



MEREN RANNALLA.

Istun, istun, neiti nuori,
katselen sinistä merta,
ajattelen armastani,
muistan suurta sulhaistani,
mennyttä meren ylitse
keskellä kesäistä yötä.
Vannoi hän takaisin tulla
syttyessä syksyn tähden.

Jop' on syttyi syksyn tähti,
ei tullut takaisin armas,
tuuli pohjoinen porotti,
ei tullut keralla talven,
meret suuretkin sulivat,
ei sulanut poveni poltto,
taas on Suomen yö suvinen,
ain on armas saapumatta.

Istun, istun, neiti nuori,
illan valkean hämyssä,
rannan kuohuilta kyselen,
tutkin taivon pilvilöiltä,
pettikö minun omani,
unhottiko uskollisen.

Rannan vaahto vastoavi:
»Niin on mieli miehen nuoren
kuin aalto meren selällä,
tuulen viemä, toisen tuoma,
viskoma joka vihurin.»

Hattarainen haastelevi:
»Tutki ennen, turha tytti,
tuulen tietä taivahalla,
polkua suvisen pilven,
pihat ilman piirtäväisen!»

Istun, itken, neiti nuori.

Kuulen saapuvan sanoman
ilman pitkiltä pihoilta,
Luojan lempeän tuvilta:
»Mitä itket, turha tytti,
Suomen suuressa kesässä?

Eipä sulhosi luvannut
tulla yössä valkeassa,
vannoi hän takaisin tulla
syttyessä syksyn tähden.»

Jop'on kuivui kyyneleeni,
mieli helläksi herahti;
vuotan vielä vuoden, kaksi.



KALYPSON SAARI.

Hän saaren rantoja yhäti käy,
Odysseus, sankari Hellaan,
hänen mielensä oudoksi synkistäy,
ei venhoa vapauttavaa vain näy,
Kalypso, neitonen saaren,
hänet kahlehti kauneudellaan.

Hän aistivi, kuinka myrskyssä
merimiehet aavalla laulaa,
miten haahdet heittyvät hyrskyssä,
veen päällä vellamot tyrskyssä,
ja kuinka kuohuista rannan
ne nostavat kättä ja kaulaa.

Niin raskaasti rintansa huoahtaa:
»Ahot Ithakan, ah, te armaat,
teit' enkö siis enää nähdä saa,
kotiliettä en koskea korkeaa,
mua tervehdi eivät koskaan
siis äidin, ei puolison parmaat?

Tuo tuhkahan sortui Ilion,
mut Ithaka mennyt on myötä,
olen tullut ma suureen turmiohon;
kuka voitettu nyt, kuka voittaja on,
en tiedä, mut tiedän, että
elo maineeton on manan yötä!

Akilleus, ah, olet miekkoinen mies,
joka Tuonen lehdoissa lepäät,
Agamemnon, hän tiensä varmaan ties,
Menelaoksen lauha on taas kotilies,
mult' yksin miks kodin armon
Poseidon ankara epäät?

Puna häpeän peittävi poskiain,
mun rintani kaihosta riutuu,
en viestiä saa sotaveikoistain,
en poiastain, jään tänne ain
kuin kurja mies, kuin Paris,
mi lemmen huolihin hiutuu!»

Hän huokaa, hän rantoja raisuja käy,
Odysseus, sankari Hellaan,
hänen katseensa kyynelin kylmentäy,
ei silmäänsä sirkeä neiti näy,
mi lähestyy, noin virkkaa
hänet valliten vienoudellaan:

»Sun käärin ma kutrein ja sulkkuvöin--
mitä on isänmaa, mitä maine?
Sun huokaan ma huulias päivin ja öin,
Odysseus, ah, sua ain ikävöin,
meri ääretön on, yli äärten
lyö lempeni kultainen laine!»

Ja päivät ja viikot ne vierivät pois,
kuut kulkevat niinkuin aaveet,
on joskus kuin kuoroa ilmassa ois,
kuin laineilta sankarilauluja sois,
taas pilvinä päivän tieltä
ne haihtuvat kuin kotihaaveet.



TOTTA JA PILAA.

Runonpäitä.


1.

SOPUSOINTU.

Terve rauha, rakkaus,
Suomen suuri kukoistus,
kohta tääll' ei vihaa kukaan,
mennään kaikki muiden mukaan.

Puske eivät puolueet,
onhan kaikki yhtyneet,
uni kaiken kansan taattu,
yöhön asti päivä maattu.

Joskus joku riehahtaa.
Silloin suuttuu koko maa,
yhtyy koko yhteiskunta
luomaan päälle unhon lunta.

Kuka lukee lehtiä?
Harva taitaa ehtiä.
Poistuneet on polemiikit,
aatepistot, sanapiikit.

Eihän toki loukata
saane kukaan toistansa,
siksi leikkii kiltit kilit,
missä muinen hulivilit.

Aattehia loukatkaa!
Siit' ei järky Suomenmaa.
Henkilöitä karttakaatte,
silloin itse rauhan saatte.

Kansanvalta vaikenee.
Kannel yksin helisee,
piirtäjien pilkkataito
vuotaa vaan kuin lämmin maito.

Yhdyn yhteissointuhun,
kutsun siihen sun ja mun.
Riidelköhön roskaväki!
Meillä kukkuu rauhan käki.

27/3 1914.


2.

ROVASTIN TUPAKKALAKKO.

Kielsi tohtori topakka
kirkkoherralta hyvältä
tuon tutun tupakanpolton.
Vaari sauhunsa veteli
niinkuin ennen iltiksensä.

Poiat, tyttäret puheli,
sukulaisetkin saneli:
»Eikö jo isä osaisi
hillitä himoja mielen?»

Ukko kuunteli, hymyili,
hyvät kiskoi rintasauhut.

Virkahti vävykin, nainut
vasta neien pappilasta,
kylän kiivas kappalainen:
»On häpeä vanhan miehen
olla noin halunsa orja!»

Urahti. hyväkin ukko:
»Voinen hallita haluni,
kun sinä hallitset halusi,
naurata et naista nuorta
koko kullaisna kesänä.»

Lupasivat kättä lyöden.

Tuli kolkkous talohon,
kova aika kummallekin,
kulki yksin ukko, yksin
maita maisteri vaelti,
kumpikin rypyssä otsin,
silmin synkin, syyttäväisin.

Kerranpa kesäisnä yönä
vävy istui ikkunassa,
tuumi kohtalon kovuutta,
saapui siihen nuorikkonsa,
näytti puutarhan polulle,
virkahteli virnahuulin:
»Katsopas isän iloja,
katso tuonne tuomen alle!»

Siellä istui vanha vaari,
veteli sauhuja sakeita
myhäellen, suu mytyssä.

Tuot' oli tehnyt yöt suviset.

Kauhistui jo kappalainen,
sentään itsekin älysi
turhaksi lupauksensa;
sopu säilyi pappilassa.

Huomenna hymyili kaikki:
luonto, luoja ja inehmot.


3.

JUHANNUS HELSINGISSÄ.

--»Juhannus on tullut, ja tule tyttö mukaan,
valmis ma oon, mua varro ei kukaan!»

--»Juhannus on minulla ja juhannus on sinulla,
vaan mitä kanssas on tekemistä minulla?»

--»Sua kaiken jo talvea katsoin ma, kulta,
silmäsi sytti mun sydämeni tulta.»

--»Entä jos seuraisin, siis mitä sinulla?
Minulla on riippuva mattokin, minulla!»

--»Minulla on vene, joka varmana kiikkuu,
vaikka sen laidoilla lempikin liikkuu.»

--»Vakavamman varaan mieli on minulla!
Lie kuten lainehet lempikin sinulla?»

--»Lempeni luja on kuin purressa ruori,
kun sitä kätesi sun kääntävi nuori.»

--»On joka sormella moisia minulla?»

--»Matkaan menen, jos on toisia sinulla!»

--»Älä mene vielä! Ma tahtoisin jatkaa...»

--»Jatkatko kanssani elämän matkaa?»

--»Juhannus on minulla ja juhannus on sinulla,
mutta ei muuta kai tekemistä minulla!»


4.

HELKALAULU.

Kaikki piiriin, kaikki myötä,
pyörikäämme pitkin yötä,
helkalaulu laulakaamme,
harvoin toisihimme saamme,
arki kuuluu ahkerille,
pyhä-illat iloisille.

Teemme päivät orjantyötä.
Karkelkaamme kaiken yötä,
laulakaamme lauantaita,
kun on kaksi sunnuntaita
peräkkäin nyt kerran meillä,
sekä meillä että teillä!

Näätkö varjotonta yötä?
Kaikki piiriin, kaikki myötä!
Heleällä helkakuulla
kaikukoon nyt kaikkein suulla
huoletonna laulu Suomen,
kunnes koittaa uusi huomen.

Huomen tuopi uutta työtä,
työll' on uusi huoli myötä,
huoletonna huojukaamme,
harvoin joutohetken jaamme,
harvoin köyhä lemmen saapi,
köyhän lapsi laulahtaapi.


5.

KEVÄTMYRSKY.

Mikä karkelo maassa? Mik' ilmassa soitto?
--Se on kevään ja nuoruuden voimien voitto.--
Mi virroilla viske? Mi metsässä ryske?
--Jäät lähtevät, on pyhä vapauden jyske!--

Mut tuolla, mut tuolla mitä maassa niin kierii?
--Mädät lehdet vain hautaansa vinhasti vierii!--
Mikä niillä niin kiire ja kauhu ja hätä?
--Elon uuden ne nousua kestä ei tätä!--

Siis kuulunko syksyyn vai kevät-aikaan?
--Saat uskoa vain oman tarmosi taikaan!--
Mut rakkaus jos sydänraukan jo särki?
--Se maahan siis hautaa, mut säilytä järki!--

Mihin muistoni haihdutan toivojen tieltä?
--Elon tiedoks ne muuta, saat onnesi sieltä!--
Mut tieto jos tuo vain onnettomuutta?
--Siis tarvitset tietoa, oppia uutta!--

Siis kertonet mulle, mik' kevään on oppi!
--Sa raivaa henkesi jokainen soppi!
Mik' on madonsyömää, sen mato syököön,
mi kestä ei myrskyä, myrsky sen lyököön!--

4/6 1916.




KÄÄNNÖKSIÄ JA MUKAELMIA.



AURINGOLLE.

(Edmond Rostand).

Oi sinä, joka kuivaat itkut pienten kukkain,
teet lehdestä kuolleesta perhon elävän,
kun Pyrenean tuulet mandelpuiden hajatukkain
värisyttävät sydämiä kuin ihmisrukkain
näät kohtalon kourissa vääntelevän.

Sua jumaloin, Aurinko! Sinä, jonka valo
otsat kaikki seppelöi, mehut kaikki kypsyttää,
min sätehissä säihkyy joka kukka ja talo,
joka kuin Luonto-äidin ja rakkauden palo
ain itseänsä jakaa ja kokonaiseks jää!

Sua laulan, sa saat minut ottaa papiksesi,
sa sinivetten, punapurtten päilyjä, oi,
mi valitset niin usein, kun painut laskullesi,
vain mökin köyhän ikkunan airueksesi,
mi hyvästisi viimeisen viskata voi!

Sun paisteestas pappilan päivänkukat aukee,
sun sätehesi kiiltämään kirkonkukot saa;
läpi niinipuun lehvien, ilta kun raukee,
valonuoles niin kirkkaina eteeni laukee,
ett' tuskin maata polkea uskaltaa.

Sa rusottamaan saat ruukun tummankin pinnan,
joka kuivavan rääsyn lipuks kunnian teet,
sa kultaat vilja-auman kuin kuningasten linnan,
sen pikkusisko, mehiläiskeko, siinä rinnan
saa sulta sivumennen myös kultahetaleet.

Sulle kunniaa niituilla, metsissä, mailla!
Sa siunauksen tarhoille, tanhuile suot.
Mitä sisiliskon silmät ne ois sua vailla,
mitä joutsenen siipi?--sa mestarin lailla
joka viivat suuret, mutta myös pikkuseikat luot!

Sinä leikkasit irti tuon kaksoissiskon tumman,
mi luona lepää sen, ken on luotu kiiltämään,
soit kaikelle kauniille kaksoisluvun kumman,
kun annoit joka asialle varjon tuon summan
mi usein on kauniimpi kuin se itsekään.

Sua jumaloin, Aurinko! Ruusut ilmi loitset,
tuot lähteesen tulet, luot luojat pensaston!
Puun pimeän sa punaat, mielen halvan haltioitset!
Oi Aurinko, mi kaikki muuksi muutat, arvioitset,
jota ilman ois kaikki--vain sitä kuin se on!



SHAKESPEARE.

Prologi hänen vuosisataisjuhlaansa Helsingissä
 23 p. huhtik. 1864.

(Zachris Topelius.)

Ken ruhtinas tuo laulun maan
noin sitoi valtakourallaan
runouden, neron valtikkaan
titaanit uhmaisimmat
ja myrskyt intohimojen
löi säännön, muodon kahleesen,
elämän valtamerien
näin viihdytellen vimmat?

Hyvä ja paha taisteli,
taivaasta tähti putosi,
suur' oli aika, suurempi
se sydän myrsky-huima,
humussa tuulten kasvoi se
kuin liekki, laulu, sytyke
ja paistoi vuosisadoille
kuin tulenpatsas tuima.

Maan tomuhun, maan harhoihin
se sinkos, mutta kuitenkin
se kuului tähtitarhoihin
ja korkeuden kotiin,
tuon tulen löysi mieron mies:
inehmo, heikko vain, kenties,
hänessä hehkui Luojan lies,
hän kuului jumal-sotiin.

Kuin hän ei kukaan kuoleva
tajunnut pahaa, parasta,
ei pientä, suurta, jaloa,
ei keskinkertaisinta,
ei kumaraa, ei ylpeää,
ei pimeydessä piilevää,
ei jyrkännettä jylhimpää,
min kätki ihmisrinta.

Ja kukaan mies ei päällä maan
viel' ole vilpin, murhankaan
jo itse saanut sanomaan
niin tunnon-tuomioitaan,
ja koskaan viel' ei ihmisen
niin hyve käynyt hymyten,
kun kuolemaankin kulkien
nyt sai se palkinnoitaan.

Kuvattu aikakirjoja
niin rohkeilla ei vedoilla,
niin hahmoja ei haudasta
viel' ole ilmi tuotu,
ei eteen kansan kasvavan
vaiheita entismaailman
puvussa elon purppuran
niin ihanasti luotu.

Siks suuruutta jos lempii ken,
hän kohta oma onpi sen,
on mahti maitten, kansojen,
ei jouda mullan alle:
vaikk' urhon kattaa kummun yö,
on kansain suuri rauhantyö
se liitto, jossa Suomi lyö
nyt kättä Europalle.

Näät ihmisyyden laulaja
hän oli Herran armosta,
tuon lahjan piti arvossa
ja palveli näin Luojaa;
Hän, lähde kaiken valkeuden,
myös Shakespearen loi seppelen,
soi kuolevalle säkenen,
mi kuolemalta suojaa.



LENORE.

(Bürger.)

Lenore nousi, koitti koi,
hänt' uni raskas painaa:
»Kuin kauan viivyt, Wilhelm oi,
liet uskoton tai vainaa?»--
Keralla Fredrik kuninkaan
hän lähti sotaan Böhmin maan,
ei mitään miekan tieltä
ees kirjoittanut sieltä.

Väsyivät pitkään riitahan
kuningas, keisarinna,
tekivät rauhan rakkahan,
ol' kevät kaunehinna;
soi rummut, torvet toitottaa,
kotihin joukot samoaa,
hei, sotalauluin soivin
ja virvin vihannoivin.

Ja pitkin teitä, polkuja
ja maita kaikkialla
nyt nuori, vanha vastassa
on miellä riemuisalla.
Iloitsi moni morsio.
Ah, taatto! huusi lapset jo,
Lenore suruissansa
vain vartoo sulhoansa.

Rivistä riviin kulki hän
ja nimet kaikki kysyi,
ei vieri viesti elämän,
salassa sulho pysyi.
Pois joukot riensi riemuineen;
hän heitti hapset hajalleen
ja maahan syöksyi raivoin,
hän enää eli vaivoin.

Luo äiti kyllä kiirehti:
»Ah, armahtakoon Luoja!
Laps armas, kuink' on laitasi?
Mun sylissäin on suoja!»
»Oi äiti! Kaikk' on mennyttä,
maailma, onni, elämä,
myös Luojan armo mennyt,
ma kuolen murheesen nyt!»--

»Ah, Luoja auta, armahda!
Laps, isämeitä lue!
Kaikk' oikein ohjaa Jumala;
nyt, Herra, meitä tue!»--
»Oi äiti! Harha houkkion!
Jumala väärin tehnyt on,
lie turha Häneen luottaa,
myös rukous on suotta.»--

»Ah, Luoja, tiedän, tunnen sun,
sa autat armos tautta,
pois huolet haihtuu siunatun
tuon sakramentin kautta.»--
»Ei, äiti, turru tuska tää,
ei kuollehelle elämää
voi sakramentit suoda,
ei hoivaa mulle tuoda.»--

»Laps, entä jos tuo viekas on
maan muukalaisen puolla
avion uuden, uskoton,
jo solminutkin tuolla?
Laps, sydän tuo sa unhota!
Ei siitä hälle onnea;
kun täyttyy elon määrä,
myös painaa vala väärä.»--

»Oi, äiti! Kaikk' on hukassa!
Mi mennyt on, ei palaa.
Mun onneni on kuolema,
en muuta enää halaa.
Ah, että tänne synnyinkään!
Ah, sammu, valo sielun tään,
on Luojan armo mennyt,
ma kuolen murheesen nyt!»--

»Ah Luoja, ethän tuominne
sa tuota lapsirukkaa!
Ei järjissään hän haastele
hänt' ällös heitä hukkaan!
Laps, huoles maiset unhota!
On sulla taivas, Jumala,
sa muista sielus ylkää,
mi milloinkaan ei hylkää.»--

»Oi, äiti! Mit' on taivaskaan!
Oi, äiti! Mit' on Horna?
Wilhelmin luon' on taivas vaan
ja häntä ilman Horna!
Ah, että tänne synnyinkään!
Ah, sammu, valo sielun tään!
Hänt' ilman jää en eloon,
käy taivahan en iloon.»--

Näin tuska häntä tuiversi
nyt kautta suonten, aivoin,
näin Sallimusta syytteli
ja herjasi hän raivoin;
löi rintaa, kättä väänteli,
siks kunnes päivä himmeni,
kuu taivahalle sousi
ja kultatähdet nousi.

Mut kuule! kuule! Ulkoa
kuin ratsun kopse kaikuu,
ritari nousee portaita,
sen kannusraudat raikuu;
ja kuule! kuule! kolkutin
jo helkkää äänin hiljaisin,
ja portin takaa soipi,
niin että kuulla voipi.

»Halloo! Laps, miksi avaa et?
Nukutko, valvot siellä?
Sa itketkö vai hymyilet?
Mua millä muistat miellä?»--
»Sa, Wilhelm, ah! Näin myöhällä?
Mult' ollut mielen särkeä
on valvokki ja uni!
Mist' tulet, kaivattuni?»--

»Vain sydän-yöllä samoomme.
Ma Böhmin maasta kulen.
Ma myöhään lähdin matkalle,
sua ottamaan nyt tulen.»--
»Ah, armas, ensin tänne käy!
Yön tuuli tuima viilentäy,
sua sisään pyydän käymään,
syliini lämmittäymään.»--

»Laps, laulaa anna tuulien,
suo ulvoa sa niiden!
Soi kannus, korskuu hevonen
kuin ois se orhi Hiiden!
En jäädä tohdi! Nopeaan
mun taaksein nouse satulaan,
on peninkulmaa sata
häävuoteeseemme rata.»--

»Ah, sadan peninkulmanko
häämatka meill' on, luulet?
Löi yksitoista kello jo,
min soinnun vielä kuulet.»--
»Kuu paistaa! Ratsut raisut ain
on meidän ynnä vainajain,
sun tänään vielä, lupaan,
vien hiljaiseen häätupaan.»--

»Tuo tupa miss' on, millainen?
Häävuotees missä piilee?»--
»Etäällä! Lautaa kuus! Mut sen
on suoja tyyni, viilee.»--
»Ma mahdunko?»--»Me kumpikin!
Mut joudu, juokse, armahin,
häävierahat jo hartoo,
häävuode meitä vartoo.»--

Lenore lensi, kiirehti,
nous povi niinkuin palkein;
hän ratsumiestä syleili
jo käsivarsin vaikein;
jo heittyi orhin selkähän.
Hihhei ja hei! Ei pelkää hän,
vaikk' onkin vauhti huima,
lyö tulta laukka tuima.

Kuin kahden puolen tien nyt puut
ja niitut, nummet kiitää,
kumahtaa sillat, virransuut
ja viidat ohi liitää!--
»Kuu kirkas on! Ah armahain,
on raisut ratsut vainajain,
sua kammottaako kuolleet?»--
»Ah, ei! Mut jätä kuolleet!»

Mi tuolla laulu, soitto soi?
Nuo kaarneet niitä tuumii?
Soi kellot, kuolinvirsi, oi:
»Me hautaan viemme ruumiin!»
Jo saapuu kalmansaatto luo
ja paarit, arkun tuopi tuo;
kuin kurnu sammakoiden
on laulu kantajoiden.

»Kesk'yöllä ruumis haudatkaa,
te soiden laulun, surun!
Nyt sulho suuri ratsastaa,
vien kotiin kullanmurun!
Hei, lukkari! Sa kuoros tuo,
häälaulua mun kuulla suo!
Hei pappi! Siunaa meidät!
Ma häihin kutsun teidät!»

Katosi paari, vaikeni
myös laulu, soitto; heitä,
hurraa! kaikk', kaikki seurasi
nyt pitkin maita, teitä.
Ja eespäin vaan, hihhei ja hei!
tuo vauhti tuima heidät vei,
yöss' orhin harja huiskaa,
tien kivet tulta tuiskaa.

Kuin kahden puolen tien nyt puut
ja pensaat, kummut kiitää;
kylät ja kaupungit ja muut
asunnot ohi liitää!
»Kuu kirkas on! Ah armahain!
On raisut ratsut vainajain!
Sua kammottaako kuolleet?»--
»Ah! Jätä maahan kuolleet!»--

Kas, kas! Tuoll' yössä tanhu käy
kuin ratas kehräpuinen,
se milloin näkyy, taas ei näy,
on joukko omituinen.--
»Hihhei! Sa kansa karkelon,
vien vuoteesen ma morsion
häätanhu tanssikaatte,
niin kera tulla saatte!»

Ja kohta kumma kansa tää
kahisten myötä hiipii
kuin pensasto, kun tuulispää
sen lehdet kuivat riipii.
Ja eespäin vaan, hihhei ja hei!--
tuo vauhti tuima heidät vei,
yöss' orhin harja huiskaa,
tien kivet tulta tuiskaa.

Kuin kiitää kuudan-maisemat,
kuin kaukometsät väikkyy,
kuin yllä tähdet, taivahat
ja taivaanrannat läikkyy!
»Kuu kirkas on! Ah, armahain!
On raisut ratsut vainajain!
Sua kammottaako kuolleet?»--
»Ah. voi! Sa jätä kuolleet!»--

»Hei! Hei! Jo kukko kiekuihan?
Pian tuntihiekka loppuu.
Ah, tunnen aamun koittavan!
Hei, orhi, nyt on hoppu!
Hihhei! Päämäärä tässä on.
Jo aukee vuode morsion,
on raisut kuolon ratsaat!
Täss' ovat portin patsaat.»--

Ja kohta rautaportin luo
hän suistain ratsun sinkoo,
lyö piiskallaan, ja portti tuo
pois telkimensä linkoo.
Kilahtaa auki aidat sen,
käy juoksu yli hautojen,
ylt'ympär' ristit yössä
vain välkkyy kuudanvyössä.

Haa, katso, katso! silloinpa,
huh, seikkaa hirveätä!
ritarin putoo haarniska
kuin ruumisliina mätä.
Miss' oli äsken hällä pää,
nyt paljas kallo irvistää,
luuranko viikatteineen
ja tunti-mittareineen.

Hypähtää hepo, korskahtaa,
sen turpa iskee tulta,
ja hei! sen alla aukee maa,
jää sulho vain ja kulta.
Huu! ulvoo ilmat autiot,
huu! vastaa hauta-onkalot,
Lenore tuntee pelon
välillä kuolon, elon.

Ja kummitukset kuutamon
nyt kehään järjestäyvät,
kajahtaa laulu karkelon,
he piiritanssiin käyvät:
»Vaikk' katkee sydän, kärsi se!
Äl' Luojan kanssa riitele!
Hän sielus armahtakoon;
käy ruumis maan nyt rakoon.»



RISTILUKIN LAULU.

(Adolf Paul.)

Aho vihreä paahteessa auringon
salon harhaisan helmassa on,
siell' istuvi lukki niin musta kuin yö,
vain vaaninta häijyllä työ.
Kas, auringon välkkeitä väijyvi tuo,
ne kelmeiksi kehrää ja verkon hän luo
niin voimallisen,
ah, niin kevyen,
min silmuihin sielut hän pauloo ja lyö
ja kiusaa ja surmaa ja syö.

Ja valkeus ja päivä niin valjuksi käy,
yli maailman yö pimentäy,
siell' ihmiset sieluttomat haparoi,
mut toimehen tulla he voi.
Yö heistä on kirkas kuin huomenen koi,
mut huomen jos koitti, se yönpelon toi,
he aaveilevat,
he haaveilevat,
kuin henkensä vankka ja valtava ois,
ja hukkuvat, nukkuvat pois.

Mut lukki se kehrää ja tummuvi maa;
ei sielua yhtä hän saa,
halk' aikojen astuu se seppelepäin,
käy urholta urholle näin,
se valtikan heille ja herruuden suo
ja voiton ja herjan ja kuoleman tuo
ja tuskan ja yön
vuoks sankarityön,
kaikk' kamppailevat lukinlangoissa nuo,
ja kaikilta hurmeen hän juo.



ILTA RANNALLA.

(Arvid Mörne.)

Rannan honka vaeltavan
varjonsa näkee vesiin:

»Tumma puu sysimusta-latva,
ken sa oot?»

Merien mainingit vastatkoot!
Taas on kaikki hiljaa.
Yksinäinen
tuuli yön vain vielä käy,
haavanlehtiin leyhyy, nukkuu,
metsät vait on vallan.
Yksinäinen pilvi liukuu
ilman alla,
päällä pohjoisimman harjanteen.
Rauha saartaa taivaan, maan ja veen.

Taivas tummuu.
Rannan honka vaeltavan
varjonsa näkee vesiin:
»Kaunis puu, sa oudonsynkkä-oksa,
vailla pohjaa, suojaa, ohjaa,
mistä voimaa imi juures, mistä
heimos heilinyt on ylhäisistä?

Tummuus tutkimaton latvas peittää.
Runkos vapisee, se varjon heittää,
vartoneeko helmas himmee, musta
tähden tai yötuulen kohtausta?
Kaunis puu,
kaltaisein sa oot!
Ken sa oot?»

Rannan puu nää varjoaan ei enää,
vedet viihtyy, nurmet nukkuu,
metsät mykistyy. Yö kaikki kattaa.
Pimeys hiipii puiden runkoin väliin,
väikkyy rantaan, läikkyy vesiin,
kaartaa kannet taivaan,
syttää korkeudessa, syvyydessä
tähdet helmen-heljät, tuikkivaiset.



JOTAIN TAHDON TIETÄÄ--

(Arvid Mörne.)

Jotain tahdon tietää,
enkä liikaa,
salaisuutta tahdo en
hohtokivi-kaunehen,
sanain merkitystä en
laulussa, jot' ihailen,
tarkoitusta elon en
nykyisen, en entisen.

Jotain tahdon tietää,
enkä liikaa,
en, miks hyisen ruudun kukka niin on
tähden lainen,
en, miks Herran kaaren piirtää pilvi satavainen,
en, miks runon poljento kuin kedon
vilja keinuu,
en, miks loppusoinnun umput laulun
puussa uinuu.

En, miks itse laulan tässä pitkin kesäpäivää,
runous on kukkanurmi, kulkee monta häivää,
katse kiiltää, kukka tuoksuu, laulaa
leivo pilvein,
ett' on kesä, ett' on elo hällä ilon ilvein.



PIKKU NEIDIT.

(Hjalmar Procopé.)

Ne pikku neidit teikkaa,
ne katuviertä kapsaa,
ja kengänkannat keikkaa
ja kukat hattujen,
nuo kautokenkä-janat
kuin rannan kaislat rapsaa;
vain hulmuhame-vanat
jää heistä jälkehen.

Ne käy kuin karavaanit,
ei heitä paina mure,
ne kiikkuu kuin banaanit
parein ja joukoittain,
on saaneet viran vakaan,
he eivät silti sure,
ei palkan pienuuttakaan,
mut kiire heill' on vain.

He etsii tärkein elein
pian konekirjaimia,
he rientää poskin helein
pian puhelinten luo,
ne pikku neidit pyörii,
ne tietää, rattahia
on kaikki, kaikki hyörii,
kun käskee kello tuo.

He käyvät elon läksyyn,
sen päivätyöhön pitkään,
rikasten ääneen äksyyn
ja korkolaskelmiin,
he uurtaa ja he puurtaa,
ei kestä voimat mitkään,
jo vanhuus selän kuurtaa
ja hylyks jää he niin.

Mut siitä viis, he tuumaa:
hapata lailla lesken
tai ruokarouvan, huumaa
ei myöskään onni se;
osaamme emme myö me,
vaikk' katukansan kesken
me automaatiss' syömme
vähäisen palamme.

Me emme istu, neulo
myös koruompelusta
ja kosijoita seulo
sadoin ja tuhansin,
mut rakkahalle riittäin
me raoitamme usta
kai niiaten ja kiittäin
kuin iso-äitikin.



NUNNA.

(Ernst V. Knàpe.)


1.

    Lyö, lyö, lyö,
nyt lyö epätoivon pyörremyrsky
merta sielujen kiusattujen.
    Yö, yö, yö!
Valkeutta ohjaavaa ei näy.
    Yö, yö, yö
yli ihmissielujen kiusattujen.

Rauhaa, unta ja rauhaa vain!
Rauhaa sieluille ahdistetuille!
Rauhaa tuskien tummuuteen,
rauhaa kalvavan kaihomielen!
Rauhaa, unta ja rauhaa vain!
--Nyt myrskyt meidät kuolohon laulaa.


2.

Puun heelmää emme maistaneet,
mut paratiisin kadottain
me kauan oomme harhailleet
jo teitä orjantappurain;
ah, onko portin enkeli,
mi meitä uhkaa miekallaan,
sen airut, joka armossaan
parantaa haavat lupasi?
Ma sinne, sinne kaihoan
luo elon lyhyen unelman,
miss' unhoitusta laulut soi,
puu tumman-vehryt huminoi.
Tuon katumuksen tunnen vaan:
kun meidät liitti mahti maan,
miks tuhat vuotta eläneet
me emme, tuhat lempineet
ja nousseet vielä haudastamme!
--Niin raukes hukkaan unelmamme.


3.

Sun saapuvan kuulen, et rauhaa suo,
tulet hiljaa tummassa yössä,
sinä saavut kuin liekki ja leimaus luo
tai vyöryväin vetten vyössä.
Pois väisty, kiusaaja, pois, ah pois!
--Pyhä Maaria, päästä, auta!
Suo tuokio rauhan, jos lyhytkin ois,
tai taistoni pitkän hauta!

    Herra, Herra!
Verin hehkuvin täytyy mun itkeä, vartoa
niinkuin eksynyt laps,
näin haavehin ijäti kalvavin hartoa;
kaunis sielu on kuollut ja harmaa on haps.
Ja koskaan ei syli lempivä saavu,
ei armas--Pois!

Taas yö minun tuskaani ilkamoi,
taas helkkyvä lapsennauru soi.
Pyhä Maaria, köyhä ja hurskas, oi,
oli rikkaus sulla, mi lohdun toi,
oli sulla laps!--

    Herra, Herra!
Mua uhkaa maallisen lemmen uni,
sa näät minun tuskani, kamppailuni,
et rukousta kuule sa milloinkaan!
--miks teit niin kauniiksi, kauniiksi maan?


4.

Käy elon taulut ohi himmeten
kuin iltataivaan varjot vaihtuvaiset.
Mun tieni on kuin tiet on puistojen,
kun kuoli päivän viime ruskot maiset.
Soi ympär' elon laulut vaieten
kuin puiston tumman lehviin kuiske tuulen,
vait astun, askeliain kuule en,
todeksi unta, uneks totta luulen.
--Etäältä oksain alta portti häämöttää,
käyn kohti kummastellen hiljaa, mit'
                                on tää--



PIENOISKUVIA.

(Ernst V. Knàpe.)

1.

RANNALLA.

Tyyn' oli ilta ja yöhön siirtyi,
vesiin hehkuvat pilvet piirtyi.

Et antanut sanaa, vain silmäyksen,
mut syvemmän kuin meren syvyyden.

Soi sävel kumean mainingin
myrskystä, menneestä ammoisin.

Aurinko aaltojen valkeuteen
vaipui taa meren viihtyvän veen.

Yöpilvet palaa,
hehkuu ja halaa,
verta ne valaa
ja sammuvat pois.


2.

LELULINNASI SÄRKYI--

Lelulinnasi särkyi ja katkeraan
nyt itket sa vuoksi sen.
Itke, itke, mun ystäväin,
surun tuon minä tuntenen.

Ma kerran leikkiä tahdoin, ma myös,
tuvan tein minä kaunoisen.
Itke, itke, mun ystäväin,
surun tuon minä tuntenen.


3.

KUNINGAS BÖRJE.

On vanha jo kuningas Börje, jää
jo häneltä valtikka, valta.
Pyhän haudan hän matkaa haaveksii
ja pääsyä synnin alta.

Hän jättää nyt kotinsa, kontunsa,
vuoks sielunsa murehtivi.
Korun yhden hän ottaa myötä vain:
se sormus on kolmi-kivi.

Ens kivi kuin kastehelmi on,
ei kaipaa se kirkastusta.
On toinen kuin veri punainen
ja kolmas kuin yö musta.

Ens kivi on nuoruus kuninkahan
ja toinen on kuningasrata,
mut kolmas kaikkea merkitsee,
mitä hällä on kaduttavata.

On vanha jo kuningas Börje, jää
jo häneltä valtikka, valta.
Hän haudan jo matkaa haaveksii
ja pääsyä taakan alta.


4.

ELO JULMAKO ON?

Elo julmako on? Me väitämme niin,
kun varpunen maahan putoo,
mies sortuu sorjihin unelmiin.
Se ei kysy tahtoa sun, ei mun,
se ruusujen tuoksuun tappaa tään,
tuon ruhjovi ruusunpiikeillään.
Tomuhiukkanen, tähti tai mato maan
ikirauhaan polkien polkuaan
se kaikki ne siittää ja murskaa vaan.


5.

MONELLE.

Olemuksesi pohjasta etseit
elon pulmien avainta.
Mitä sen oli ulkopuolla,
ylenkatsoit ja torjuit sa.
Mut siinä kun uursit ja puursit,
se pieni, min henkesi syrjähän heitti,
niin suurtui, että muun kaiken se peitti.
Sa itsesi katkerin vihamies!


6.

HAUTALAULU.

Sävel: Integer vitae.

Vaikerrusta ei: elon, kuolon kuormat
mieliä miehekkääll' ovat kannettavat.
Hehkuu helka-yöt, tulet toivon tuikkaa,
haipuvat
hautaan.

Hetket kiitää, vuos unen lailla vierii,
unhon varjoihin sukukunnat vaipuu,
päivät ihmisten levotonna lentää
hautojen
rauhaan.



ELIEL ASPELIN-HAAPKYLÄ IN MEMORIAM.

(S. Wettenhovi-Aspa.)

Egyptin kuolonkirja sanoo: sielu käy
kotiinsa Aurinkoon kautt' töiden hyvien,
muumio ehjä vaikka hautaan himmentäy,
niin kauan kuin lyö arpa aikain syvien,
mut Henki, jok'on sielun korkeampi Minä,
jää sinne, missä suret yöt ja päivät sinä.

Tää usko varma vakuudestaan olla voi,
näät Henki aina muovaa muodot ainehen.
Ylevä kuinka viisaudessaan salamoi
tuo Totuus, joka sietää maassa mainehen,
mit' että elämässä enin lemmit sinä,
aina läsnä on kuin sielun korkeampi Minä.

Ei sovi meille ujot jäähyväiset nyt,
käsissä seppeleet me vaikka seisomme,
siks virkamme: on kaunis sielu lähtenyt
tapaamaan Tuonen ikituttaviamme,
valkeita vainajia, joiksi tulet sinä,
jos kaikki uskomme sen kuin nyt uskon minä.

Teoistas kiitos, poika Pohjan korea,
mies Suomen, urho Lapin laajain unien;
yön kirkkaan kieltä kertoi silmäs sorea,--
mi uskoi maahan kuusten, maahan lumien;
tään kansan tulkki pienin ehkä lienen minä,
mut kiitos siitä, että siihen uskoit sinä.



SUOMEN KANSALLE.

(S. Wettenhovi-Aspa.)

Sa laulun kansa, korven kansa karu,
maailman pahan riitain tuolla puolen,
sa petäjäin, sa pettuleivän taru
täys tyyntä toivoa myös alla huolen:
  On aikas tullut. Katso, päivä koittaa!

Sa kansa, jonka muisteloissa päilyi
maailman luominen, sen alkumuna,
Egyptin usko oli se. Se säilyi.
Sa hengen voimiin uskoit herjattuna.
  On aikas tullut. Katso, päivä koittaa!

Hymyilee sfinksi erämaasta sulle
isäisi pyramiidein pyhää taikaa,
uus valo paistaa maalle siunatulle,
se uhmaa kansoja ja uhmaa aikaa.
  On aikas tullut. Katso, päivä koittaa!

Jo kyllin kukkas piili pohjolassa,
se kyllin kyynelistä kastui täällä,
mut mainees nouseva on maailmassa,
sun kantelees on soipa kansain päällä.
  On aikas tullut. Katso, päivä koittaa!



ARPAKAPULA AMERIKAAN.

(S. Wettenhovi-Aspa.)

Veikko, merten yli purjehdit,
Niagaraan dollar-muodit murhaa,
kullan sointu, jolla sammutit
henkes hehkun muun, on turhaa, turhaa...

Lienet hartiakas, suuri mies,
kunnon orja mammonankin siellä,
otsas hiessä leipäs saat kenties
taikka taivaltanet vilpin tiellä.

Syntynyt et konnaks »splendidiksi»,
heitä »trustit», heitä »bussines»,
sinusta ei lännen lurjuksiksi,
Suomi luottavi sun palauksees.

Tallin tauskin tääll' on kultainen,
tääll' on ruista kyllin hampahilles,
ihmeitä voi aura jokaisen,
maat' on lehmilles ja lampahilles.--

Peru isäin, pyhä peltotyö:
tuhat suota ojitettavata--
jos me tahdomme, pois halla-yö
väistyy, karttaa kansaa rikkaampata.

Katso, maa, jok' oli isäisi--
imeneet sen vaikk' on muukalaiset--
sinne lapsillensa laulavi
kuin sen kosket, vielä kotimaiset:

»Suomen mies ja nainen! Pääskykin
keväin aina kotihinsa palaa.
Tulos heti, tullos takaisin
äitis luo, mi ikävöi ja halaa!»

Rahaa jos sull' on, se tänne suo,
täälläkin sun säästyy dollarisi,
tänne mahtuu miljoonat--mut tuo
uudet aatteet uusiin koteihisi!



MARSELJEESI.

(Rouget de L'Isle.)

Lapset synnyinmaan, marssikaamme
päivä koittanut on kunnian!
Hirmuvaltain, vaaraksi maamme,
liput hurmeiset näätte liehuvan.
Vainioilta huudot jo vainon
tänne raikuu raivoisat,
meiltä tappaa he tahtovat
isät, äidit, puolison kainon.
Aseihin ryhtykää!
Riveihin yhtykää!
Eespäin, eespäin! Juoda nyt saa
sortajainsa verta maa.

Mitä tahtoo tää valtiaiden,
valapattoin palkkalauma tää?
Keitä varten kautta on maiden
kahleraudat kauan tehty nää?
Kansalaiset! Oh, häpeäämme!
Meitä varten on ne vain,
meistä luullahan, ruhtinain
ijät kaiket me rengeiksi jäämme.
Aseihin ryhtykää!
Riveihin yhtykää!
Eespäin, eespäin! Juoda nyt saa
sortajainsa verta maa.

Kuinka? Täällä siis vallitseisko
laki laumain ventovierasten?
Rosvot, ryövärit meitä hallitseisko,
löisi maahan nuoren vapauden?
Jumal'auta! Orjainko halpain
meitä tahto taivuttais
ja me itsekö vaivuttais
alle taas tyrannien kalpain?
Aseihin ryhtykää!
Riveihin yhtykää!
Eespäin, eespäin! Juoda nyt saa
sortajainsa verta maa.

Vallat, peljätkää, vaviskaatte,
mustat sankarit salamurhien!
Palkan varman töistänne saatte,
tohdin taata jo nyt teille sen.
Joka mies sotamies on silloin
teitä vastaan taistelemaan,
uudet nousee helmasta maan,
vaikka vanhat kaatuisi milloin.
Aseihin ryhtykää!
Riveihin yhtykää!
Eespäin, eespäin! Juoda nyt saa
sortajainsa verta maa.

Muistakaa, sotaveikot sorjat,
vapaus teitä velvoittaa:
säästäkää nuo ostetut orjat,
heidät pakko vain taistohon saa.
Mutta valtias tuo täys saastaa
ynnä kumppanit nuo Bouillen,
pedot, tiikerit pentuineen,
jotka äitinsä rintoja raastaa...
Aseihin ryhtykää!
Riveihin yhtykää!
Eespäin, eespäin! Juoda nyt saa
sortajainsa verta maa.

Pyhä rakkaus synnyinmaamme,
nouse, nostata kättä kostavaa!
Vapaus, vapaus varjelkaamme,
on sun alttaris armas isänmaa!
Alla viireimme hengetär voiton
rientäköön kera riemuamaan,
vainolaises nähköhöt vaan
maamme juhlan ja maineemme koiton.
Aseihin ryhtykää!
Riveihin yhtykää!
Eespäin, eespäin! Juoda nyt saa
sortajainsa verta maa.






AJATAR

(1920)



UUDEN SUOMEN LAULU.

Ei silloin paistanut päivän kulta,
kun puhkes kukkahan Suomen puu,
jäät järkkyi, tunturit iski tulta,
veet verta vyöryi ja maat ja multa,
oli kansojen yö, oli surman suu,
surupilvessä maailma muu.

Eik' ollut oikeuden valta vankka
kun syntyi Suomesta laulu uus,
oli vainon vuossata synkkä, sankka,
rae lankes, rangaistus kulki rankka,
monet heimot ja kieletkin Herraansa huus,
paha voitti ja maan mataluus.

Se vaappui Salliman vaskivaaka,
kun arpa lyötihin kansan tään,
jo riemuin raivosi lauma laaka,
jo uhkas hirmu ja rauta raaka
joka kukkaa, mi tääll' oli reunalta jään
vain pälvestä nostanut pään.

Sen tunsi lapsi kuin valkotukka,
--nyt lankes kohtalon kolkoin yö,
ses aukes ain yhä kuolon kukka,
tuo ulvoi ain yhä Manalan hukka,
se hiipii, se saapuu, se saartaa, se syö,
mitä loi tuhatvuosien työ.

Jo kuuli kuolonsa kellot kansa.
Nous silloin valkea Suomenmaa;
nyt huoahtain hurmeesta, haavoistansa
se seisoo jylhässä voimassansa,
nyt miekoin, nyt miehin se valloittaa,
mit' ei auroin, ei aattehin saa.

Ei ollut outo se taiston tiellä,
sen muinen ruotsi kuin ryssä ties,
miss' iski yhteen ne miehen miellä,
teki totta Suomenkin säilä siellä,
mut missä, miss' oli Ruotsin mies,
kun meill' oli orjuuden ies?

Myös hengen taistoa hehkuvinta
tää kansa kauan jo käynyt on:
kun valtaa kahta sen kantoi rinta,
sen raskas ollut on rauhan hinta.
Nyt itsensä voittaja voittamaton
valon vuoresta päästänyt on.

Taas tunnen kansani: kalliolla
sen valtakunnan on kulmapaas,
taas synnyinmaassa on armas olla,
ois ilmaa kaikua kantelolla,
kun loihtisi laulu vain elohon taas
sen kaiken, min kuolema kaas!



AUNUKSEN AAMU.

    Miettehet kummat
kulkevat mielessäin kuni tuulien tuvat,
    muistelot tummat,
aikojen ammoin menneiden kultaiset kuvat:
    nuo olen rannat
jossakin nähnyt, rannoilla saunat ja talot,
    valkeat sannat,
saaret ja salmet ja ympäri huokaavat salot.

Tuoll' olen kiikkunut
    kivillä lapsena, mansikanmarjoja syönyt,
tääll' olen liikkunut,
    lehdoissa lempinyt, laulanut, leikkiä lyönyt,
noit' olen soutanut
    virtoja, järviä, ajellen karjoja Ahdin,
soutanut, joutanut,
    joikunut heimosta hengen ja kauneuden mahdin.

    Milloin ja missä?
Jossakin, jolloinkin, vuostuhat-taivalten yössä,
    himmenevissä
illoissa, aamuissa, päivänkin päätyvän työssä,
    kun sukukantani
vallitsi Vienan ja Väinän ja Laatokan maita,
    soi kotirantani
sointuja, joita ei tään ajan lapsoset laita.

    Aurinko koittaa,
puhkeevat pilvet, haihtuvi orjuuden haamu,
    valkeus voittaa,
käy yli Aunuksen korpien korkea aamu,
    louhien lomasta
nousevat entiset, yhteiset muistelot esiin,
    onnesta omasta,
vaipunehesta Venäjän virtojen vesiin.

    Saarina, nieminä
pyrkii nyt päivähän päin suku Väinämön pyhä,
    pirstoina pieninä,
laulaen laulua, loitsua yhteistä yhä:
    kuulen ma sieltä
kumpujen kumua, helkettä hautojen hiekkain,
    maammojen kieltä,
taattojen mieltä ja kalsketta veljien miekkain.

    Uusi on rusko
ranteilla taivaan säihkyvä säilien teriin,
    uusi on usko
tunkeva nyt Viron, Vienan ja Inkerin veriin:
    ei iki laukee
yltämme orjuuden yö, vihamiehen ei vaino,
    jos iki raukee
ei ies Moskovan, Pihkovan, Pietarin paino.

    Ah, useasti
virtoja Suvannon kaahlasi kasakan hepo
    ääriltä asti
Turjankin tuulisen poistui rauha ja lepo!
    Kerran jos poistuis
myös aron poijilta, urhoilta Uraalin takaa
    ei taru toistuis
hurmeinen tuo, ja Suomen ois viljelys vakaa.

10/6 1919.


VAPAUDEN VILJA.

Ajan ei meri tyynny, sen syysmyrskyt myrää,
tulet Kalevan kaameat taivaalla palaa,
teräs tuoll' yhä lyö, tykit tääll' yhä jyrää,
yhä vaanivi julmuus julki ja salaa,
yön peitossa käy viha, karsaus kyrää,
kyyn kähyjä keittää ja myrkkyä valaa:
se kuuluvi heille! Mut meidän on tapaa
vain muistaa: Nyt Suomen kansa on vapaa!

Oman ortemme alla nyt leipäämme syömme
kuin ei tuhatvuotehen tääll' ole syöty,
se puhkesi kukkahan, laulumme, työmme,
se oikeni oikeus maahan jo lyöty,
se valkeni, orjuuden, kurjuuden yömme,
se ilmeni, ihmishaaveiden hyöty:
näki maa vähä, pohjoinen vapauden unta,
kun maanpiirin pimensi keisarikunta.

Sen vaipui jo valta, se sortui jo soraan,
tuo maailmanpuu, tuo kansojen kauhu,
sen tuhkasta nousevan uuden jo oraan
me näämme, mut uhkaa kuin ukkosen pauhu;
nuo valtiot uudet jos joutuvat toraan,
ne jällehen kasken sen kattavi sauhu,
ja jällehen Moskova pettää, ja jälleen
me orjia ollaan kuin ennenkin tälleen.

Kuin syyttäjät seisomme aamussa ajan,
Ukraina ja Puola ja Suomi ja Viro,
tuli tuiskavi myös Lätin, Liettuan pajan,
yks meillä on yhteinen tunnus ja kiro,
me selvän nyt vaadimme raakuuden rajan,
kuin lieneekin valtioviekkaus sen siro,
näät Moskova pettää, on pettänyt ennen,
ja pettävi tuhanten vuosien mennen!

Siks ain yhä yksi on suurin ja tärkein:
Isänmaa, isänmaa olet vapaa nyt kerran!
On onnesi vallassa lastesi järkein,
siks rukoile heille nyt viisautta Herran:
kevätmyrskynä nousi he, kahleensa särkein,
syysmyrskyjä sietää he voinee sen verran,
ilon että sen itsellensä he suovat
ja vapauden korjatun kotiinsa tuovat.

Maamies, joka sänkeä keltaista astuu,
jo mielessä ehkä ens-syksyiset sadot,
hän vaieten miettii, mi hällä on vastuu,
jos tyhjät on talviset riihet ja ladot,
mut katso, nyt äkkiä silmänsä kastuu,
on kuin poven murtuisi muurit ja padot,
ja hiljaa hän kätensä yhtehen liittää:
hän Luojaansa vapauden viljasta kiittää.

Mut poian, mi tarttuvi kirjaan ja lukuun,
hajamielisen huomaatko otsalla leiman.
On kuin hän ei mahtuisi pulpettipukuun,
mut jos hänen ryhtinsä oivallat reiman,
ole varma: hän kuuluvi urhojen sukuun,
hän unhotti kirjat ja keikailun, keiman,
kun soi sota syntymämaasta--kentiesi
hän on Vilppulan, Raudun tai Ahvolan miesi!

Ja tuomari, tuomiopöytänsä takaa
mi kamppailun kakskymmenvuotisen kesti,
lain vartia harmaa, min hartaus vakaa
väkivallan ja vääryyden voimia esti,
kun oikeutta nyt hän kansalle jakaa,
hänen kenties muistuvi mielehen Kresty
ja sankarikumppanit Perman ja Vjatkan--
hänen silmänsä seestyy, hän muistaa sen matkan.

Vait! Kuulkaa, hän haastaa: »Min tietäjät tiesi,
mitä suurmiehet arpoivat aikojen yössä,
miten kaikunsa korkeimman sai kotiliesi,
miten haaveemme hartaimmat täyttyivät työssä,
kun Pohjolan poika ja Karjalan miesi
nous harteilla haulikot, kirvehet vyössä,
sen näimme: siks voimmekin olla nyt hiljaa,
ja hiljaa nyt siunata vapauden viljaa.»

7/9 1919.



KUSTAA AADOLFIN NÄKY.

On kylmä ja kirkas tähti-yö.
Veet himmeät laivan laitaan lyö;
ylt'ympäri huokaa korpien vyö
ja halla harmaja suo-maan.
Nuor' kuningas juuri on laivallaan
Nevan suulle saapunut oppimaan
sodan vaikean taitoa urhoiltaan
ja heille apua tuomaan.

Heill' eessään heikko on Moskova,
on vallattu Novgorod, Pihkova,
Viro, Inkeri viety ja Liettua
pois Puolan ja Venäjän maista.
Itämeri on Ruotsin!--Ja de la Gardie,
taas voitoista uusista uneksii
ja Venäjän tsaariksi tervehtii
jo prinssiä ruotsalaista.

Kajutassa on ollut kokous;
mitä päättänyt, tietää Sallimus
ja valtakuntien vaellus,
min tuo tuhatvuodet julki.
Mut vielä kauan sen jälkehen
soi kannelta kaiku askelien,
kun kuningas vilkkaasti haastaen
kera Eevert Hornin kulki.

Hänen luontonsa on kuin leijonan:
hän vallata tahtois maailman,
maan tehdä Ruotsista mahtavan,
sill' ettei mittaa, ei määrää.
Hän merestä ryssän jo työnsi pois,
nyt vuoro Puolan ja Tanskan ois,
ellei jo Saksasta torvet sois,
päin vaatien uskoa väärää.

Wien saapa on tuiman tuomion:
kukistettava kuuluisa Habsburg on,
protestanttiset saatava liittohon,
ett' ois evangelium vakaa;
ja itse hän ois sen liiton pää--
eik' Europa ahdas riitä tää,
uus maailma hänelle häämöittää
jo Atlannin aaltojen takaa.

Kuvat kummat, valtavat vaeltelee...
Nyt äkkiä kuningas kalpenee,
hän valkenee, hän vaikenee:
kuu virralle hohtonsa heittää;
lumon oudon luo suomaisemaan,
sen korpehen, rimpehen koleaan,
jota Suomenlahdesta Laatokkaan
nyt huuru hallava peittää.

Mut huurusta katsehin hurmaisin
nyt näkee hän nousevan kaupungin,
ylös pyrkivän tornein ylpehin
ja kaunehin pylväin ja kaarin.
Ja hän kuiskivi vallassa tenhon tuon:
»Pääkaupungin näätkö sa keskeltä suon?
Mä tänne Tukholman uuden luon,
mi pitää silmällä tsaarin.»

Horn kumman kuulee, hän hätkähtää.
Mut Kustaa Aadolfin nousee pää,
hänen leijonamielensä lennähtää,
sen tähtihin sinkoo säen,
ja kansojen kohtalot näkee hän:
maan suuren pieneksi piirtyvän,
mut onko se Ruotsin vai Venäjän?--
Hän virkkaa: »Huonosti näen.

Olen kuoleva vaan mä ihminen.
Mut kuitenkin neuvosherrojen
tään annan tutkia aatoksen,
mitä tuosta he tulevan luulee.»
Hän vaikenee. On kylmä yö.
Veet himmeät laivan laitaan lyö;
kuin kuoloa korpien huokuu vyö,
kuin kalmaa kaakko tuulee.

25/10 1919.



TIETÄJÄN TARINA.

On ollut kansa outo kaukana,
on ollut maa ja suuri valtakunta,
vaikk' uinuu nyt se vuosisatain unta
arojen autioiden hiekassa;
sen lakkas laulu, sammui viime lies,
tien sinne löytää vain nyt tiedemies,
mi kurkistellen kumpuin patsahia,
tavaillen kielen kumman kirjaimia
näin muinaisista muovaa uudestansa,
mik' oli outo maa ja outo kansa.

Hän maata kaivaa, löytää aarnion:
on ollut kansa seppäin, tietäjien,
mi tunsi rauhan työn ja toimen hien,
mut sotaa ei, ol' aivan aseeton
kaluja, kaunisteita takoi vaan,
ei murhan astaloita milloinkaan,
näin itseksensä raatoi, rauhass' eli,
ijäisyys-aatoksin vain askarteli,
mut naapurit jos joutui taiston teille,
se usein antoi neuvon viisaan heille.

Myös ollut maailma on outo niin,
tuot' ettei hätyyttänyt kansaa kukaan,
vaan kaikki taipuivat sen tahdon mukaan
ja siihen turvas niinkuin tuomariin;
näin kansain kesken kunniaa se sai,
myös varmaan monta kadehtijaa kai,
mut kateet, kaunat voittain hyvyydellään
se kaikki suostutteli sopuun hellään,
ja--mik' on kumma suurin kertojalla!--
se kuoli luonnon lempeen kuolemalla.

Ja päätään pudistaen tiedemies
arolla aatoksiinsa hiljaa vaipuu:
»Mik' ihanin on ihmiskunnan kaipuu,
sen kaiken kansa tuo jo tuns ja ties.
Miks elää enää polven nykyisen?
Jo kerran täyttyi haave parhaiden.
Tääll' yhtyi suuri taito, suuri tieto
ja suuri rakkaus, niiden lähde lieto;
on ollut maa ja kansa onnen lauhan,
mi muilta sai ja muille antoi rauhan.»

Mut aron tuuli hiljaa huminoi:
»Tie sama kaikkien on kulkeminen.
Jos oli kerran kansa onnellinen,
sen kaltaisiks myös toiset tulla voi.
Mi kerran täyttyi aroill' Aasian,
lie mahdotont' ei mailla Europan,
ja vaikka heimon tuon jo hiekka peitti,
niin varmaan monta jälkehensä heitti
se hengenheimolaista maailmaan
tuot' aikaa vanhaa uudeks uskomaan.»

Ja tuulen kuiskeen kuulee tiedemies,
hän tulen uuden tuntee rinnassansa:
»Oon heitä myös, on mullai maa ja kansa,
on maailma, ja tiedon, taidon lies.
On aava eessäin ajan uuden maa;
sen tahdon rauhaiseksi rakastaa.
Mun vaikk' on yksinäiset päivät, yöni,
mun kuuluu ihmiskuntaan hengentyöni,
oon pyhä liekki toivon uuden, säen
totuuden, jonka sielunsilmin näen.»

Heräsi haaveistansa tiedemies;
päin pystyin korvesta hän kotiin läksi,
kohosi aikakauden tietäjäksi,
mi vastaisuuden suunnat selvät ties,
myös salat mustan muinaisuuden yön,
päämäärät kauneuden kaihon, työn.
Näin unta näki, uskoi ihmisrukkaan;
kun kuoli, kummullaan nous nurmi kukkaan,
säteili päällä niinkuin päiväntähti;
hän hengenheimolaisten luokse lähti.



SYDÄN-SUOMEN LAULU.

Voi löytää riemun rikkaamman
ja runsahamman huvin,
myös murheen ruusut mustemmat,
ken haaveksii ja halaa,
mut rauhaa, sopusointua
ken etsii Suomen suvin,
sen miel' on maansa sydämeen
ja sinne aina palaa;
kun uhkaa unten yö
tai taivaan myrskyt lyö,
sen vastaan ottaa, varjelee
siell' ahkeruus ja työ.

Ja tuntureille tuskan ken
jos uhman urho aikoo,
tai huiput vallan, kunnian
jos hurjimusta kiintää,
ne loitompaa hän löytänee,
ne täältä kauas kaikoo,
tääll' laaksot viljaa lainehtii
ja metsää vuoret siintää,
veet virtaa viihdykkäät,
puut lautuu lakkapäät,
ja vetten, vaarain vierillä
työn tyynen jäljet näät.

Äl' usko, että tyhjästä
nuo niitut, pellot nousi,
nää suuret, kauniit kartanot,
nää pihlajaiset pihat!
Ei niitä miekka miettinyt,
ei vainon nuoli, jousi,
ei tehneet taiston tapparat
tai vihollisten vihat:
ne nousseet rauhan helmast' on,
ne taika auran taistelon
loi kunnahille kukkimaan
kuin tähkät sovinnon.

Ja äänet pääskyn älyytkö,
mi puhuu viiripuusta,
tai kielet ruohon kasvavan,
mi kastehelmin päilyy?
Ne virttä samaa suurta soi,
mi kaikuu kansan suusta,
soi kaipausta kauneuden,
mi sydämissä säilyy,
mi nostaa povet poikien,
ja punat neitten poskien,
mi aikaan toiseen, armaampaan
viritti kantelen.

Jos Suomen sydän sulkeuu,
se huokaa huolta mykkää
tai mylvähtää kuin myrsky-yö,
kuin leimaus ja palo;
mut jos se kelle avautuu,
se ailahtaa ja sykkää,
se siltä sielun tenhoaa
kuin kesä-öinen salo,
miss' sinipiiat karkeloi
ja metsän simapillit soi
ja ilma illan valkean
jäät järjen viedä voi.

Siks sydän vasten sydäntä!
Niin syvin valta vaatii.
Tuo tiedon kaiken summa on,
on elon laajin laki.
Sen lain jos epää ihmislaps'
ja itsekkäämmän laatu,
niin henki hällä jähmettyy
ja jäähtyy toiseltaki,
jää oudoks onni, rakkaus,
työn jalon kumma kutsumus,
ja ihmisyyden, isänmaan
myös korkein kukoistus.



PYHÄ SYNNYINMAA.

Suomen Tasavallan itsenäisyyspäivänä 6/12 1919.

Sua muistamme ain, pyhä syntymämaa,
mikä lieneekin toimemme, työmme,
ylin onni Sa oot, minkä ihminen saa,
elon aurinko, tähtönen yömme;
Sun korpies kuisketta kuulimme läsnä,
sitä unhota emme me harmajahasna,
Sun valtaasi tahdomme vahvistaa,
Sua lempien leipääsi syömme.

Oli kielesi kirkkaus jo vertaamaton,
kun soi sitä äiteimme huulet,
sen kauneus nyt karttunut, varttunut on,
tänä päivänä kun sitä kuulet:
se kaikuu nyt huipuilta valtion vapaan,
mut kaikuvi maammojen, taattojen tapaan,
käy tietona, taitona taistelohon,
miten muuttuukiu maailman tuulet,

Ja mielesi meille se suurna jo soi,
kun orjuus uhkasi maata,
se rintaamme rautaa ja rakkautta loi,
jok' ei konsana sammua saata;
kun vallitsi kerskaten keisarivalta
ja uhrinsa otti jo orttemme alta,
me tunsimme: et sitä sietää Sa voi,
jos tahdo et voimasta laata.

Siks syöksyimme kuin sinivirtaisi vyöt,
siks seisoimme kuin valon vahdit,
siks tulta ne tuprusi pohjolan yöt,
soi mielten ja miekkojen tahdit,
mut Sulta me tahtomme, tarmomme haimme,
Sult' yksin me voimamme, voittomme saimme,
Sun hangistas nous unet, urhojen työt,
nous taattojen, maammojen mahdit.

Ylt'ympäri Sun, nyt katso ja nää,
pyhä lippusi pystynä liehuu,
voi leijona viirinä lennähtää,
jos taas kirot sortajan kiehuu,
mut muuten se vapauden, rauhan on vaate,
kuin risti sen rinnassa rakkauden aate,
jos ei sitä turmele tuuliaispää,
ei riitojen myrsky, mi riehuu.

Valan vannomme juurella viirisi sen
yht' olla ain kansaa maamme,
tätä heimoa pohjolan pakkasien,
min tuskat ja riemut me jaamme,
mi talvessa taistellen itsensä nosti,
mi kalliisti kalleimman onnen sen osti
nyt seisoa parvessa parhaiden,
jost' ylpeät olla me saamme!



RAUHAN INTERNATSIONALE.

Kun aika kaikki pahempaan vain kääntyy,
kun ahdistuu ain yksilöiden olo,
kun kansat toiset vuotehellaan vääntyy,
kun toisen niskaa polkee toinen polo,
kun toiset tautiin, toiset nälkään nääntyy,
ois tunnus ainoo: olemassaolo.
Oh, _Pax Britannica!_ Käy kärsivien
korviini huuto, niinkuin ihmisien.

Ei vielä leikitty se leikki, jonka
he alkoivat, he, joilla täss' on vastuu;
se meitä uhkaa niinkuin ukkoslonka,
hikeä, verta monet maatkin kastuu.
Mut kuulkaa, huminoipi Suomen honka:
ken armon, rauhan, säälin tietä astuu,
kumartaa sille kuusen, hongan havut,
kun säästyy kodit, karjat, karjain savut.

Oh, _Pax Britannica!_ Sun eessäs seisten
niin monet kulkee mielen runokuvat,
tahtoisin haastaa peittyessä peisten,
mut mitä merkitsee nyt tuulentuvat,
kun Suomi itse välkkeess' seisoo veisten,
vaikk' on sen haaveet niinkuin houreet huvat
ajasta toisesta, min kynnyksellä
me kuullaan, kuinka haastelee se hellä:

»Tulkaatte tänne, kaikki kansat maiset,
ei teillä enää kiistaa keskenänne,
tulkaatte miehet, tulkaa nuoret naiset,
jo täällä laukee tuskienne jänne,
min virititte niinkuin orjamaiset
tään ajan lapset, eikä iässänne
teilt' enää puutu maine urhon urheen,
mut kyllä kyynel sielun säälin, murheen.»

Oh, _Pax Britannica!_ Ei soi tää ääni
kuin sois se, jos mull' oisi toinen kieli,
se ainoaa on sentään elämääni,
sen eestä seison niinkuin pihtipieli;
mun synkkä sydämein, mun synkkä pääni
on täysi nyt kuin tään on laulun mieli:
Oh, _Pax Britannica!_ Sa ollos jalo,
käy korkealta niinkuin pohjanpalo!

22/12 1919.


POHJAN POJAT.

Eversti Kalmille omistettu.

Saapuu vuosisatain yöstä
joskus viesti miesten työstä,
jotk' on olleet entisiä,
sankareita mennehiä,
urohia kansan kahden,
kahdenpuolen Suomenlahden.

Minkä teitte, varmaan pysyy.
Kerran Eestin heimo kysyy,
myöskin suku Suomen puolen:
elänkö ma vaiko kuolen?
Silloin tulee kansaa kaksi
toisillensa tuttavaksi.

Eikö riitä? Milloin saamme
liittoon meidän kahden maamme?
Rakas, rakas heimokunta,
josta nähtiin suurta unta,
eikö koskaan Pohjan mailla
yhdy muiden lasten lailla?

Murhe mielen täyttää. Eri
meill' on kieli, sama veri.
Herra Eversti! Ma teille
laulan niin kuin kyyneleille,
jotka silmän täyttää multa:
valkkakaatte Walkin tulta!

12/1 1920.



MARSSILAULU.

Suomen Tasavallan armeijan järeälle tykistölle omistettu.

Ja koska me kurkkumme aukaistaan,
me laukaistaan,
me paukaistaan,
mut nytpä me marssimme, laulamme,
kun kaikuvi kaulamme.

Me ensiksi muistamme syntymämaan,
tään ainoan maan,
tään armahan maan,
min laihot niin kaunihin leivän suo,
kun päivä ja kuu valon luo.

Ja sitten me muistamme tyttömme,
tuon ainoomme,
tuon armaamme,
mi kauniimpi on kuin päivä ja kuu,
kun suukkoja antaa sen suu.

Mut aina me muistamme tykkien työn
kuin kuoleman yön,
kuin kunniavyön,
jos maahankin kerran me maadumme,
maan eestä me kaadumme.

Suo anteeksi Luojani taivainen,
jos vaivainen,
jos maan matonen,
oon rikkonut, itse mä kärsin sen,
mut armoille antau en!

28/1 1920.



ULJAS UNKARI.

Jos Unkari vetoo Suomen puoleen,
niin Suomi joutuu suruun ja huoleen:
me millä autamme heitä?--
Ei itkua, kyyneleitä.

Samat tähdet on päällämme täyttyneet kerta,
samat tantereet juonehet meidän verta,
mut hädässä ystävä tutaan--
kun kylläksi tutustutaan.

Me tunnemme Petöfin raikuvan radan,
me tunnemme läpi monen vuosisadan,
ken on Europan vartia ollut,
kun on Turkki ja Aasia tullut.

On tehtävä, mitä voi tehdä Suomi--
mut kastua ei saa silmäluomi--
nyt Unkarissa on hätä,
ei turhaan nyt huudeta tätä.

Nyt auta ei »eljen» Unkarin urheen,
nyt Suomikin saanut on suuren murheen;
min voimme tehdä, sen teemme,
siks kaikuvi kanteleemme.

Sinä urhea Unkari, uljas ja pyhä,
Sinun Tapanin-kruunusi loistavi yhä,
yli tuikkii se Pohjankin taivaan,
jos vaivuitkin sortoon ja vaivaan.

Mut sortua saa ei heimosta parhain,
jos itsekin sorrumme myöhään tai varhain,
siks uljas Unkari elää
ja Väinämön kantele helää!

Minä vain olen köyhä laulaja Suomen--
nyt kastua ei sovi silmäluomen--
mut ratsun selkään ma nousen,
kuin Unkari, jännitän jousen.

Minun ratsuni on runoratsu vainen,
ei vierellä isä, ei äiti, ei nainen,
mut Unkarin puolesta puhun,
kun kuulin ma kaamean huhun.

Nyt ei ole leikki, nyt siellä on hätä,
siks kuulkaa, siks kuulkaa nyt ääntäni tätä!
Ken tehdä voi, hän tehköön--
ja sielunsa silmillä nähköön!

7/2 1920.



KUNNIALAULU.

Helsingin Suojeluskunnan Ikämiespataljoonalle.

On kaunista kaatua
    maan eestä varhain,
mut sentään sen kuolo
    on kaunein ja parhain,
ken vanhana vaipuu,
    kun harmajahapsi
on kaunis kuin sankari,
    nuori ja lapsi.

Hän tietävi tiensä,
    min eestä hän kaatuu,
hän perheensä puolesta,
    maan eestä maatuu,
vuoks vaimonsa valkean,
    lasten vuoksi,
hän lähtevi taattojen,
    maammojen luoksi.

Hänen rinnassa sykkivi
    tuorehin tunne,
mikä on isänmaa, mihin
    kulkee se, kunne,
ja jospa hän miekkahan
    miestyvi kerta,
hätä maassa on häijy,
    ja vuotavi verta.

Mut muuten hän on rakas,
    rauhainen, armas,
kuin on hänen vaimonsa
    valkean parmas,
jos vaarakin vaanii, hän
    käy sitä kohti,
kuin päivä, mi lapsena
    päällänsä hohti.

Siks kunnia hälle!
    Se on iki soipa
niin kauan kuin Suomi
    on suuri ja voipa,
niin kauan kuin syntymä-
    maan sydän kaikuu,
ja Suomessa suuruus ja
    ja rakkaus raikuu.

19/2 1920.



VAPAUDEN VALJETESSA.

Turun tulevan Suomalaisen Yliopiston kunniaksi
 kirjoitettu.

Oli aika kerran,
oli hetki Herran,
kun Suomi suureksi suurtui,
kun Suomen kansa
oli seisaallansa,
kun jumaliinsa se juurtui,
mut pienet sielut,
kaiken kauniin nielut,
taas sotkivat meidät soraan,
siks näe me emmi,
mitä tarvitsemme,
mikä onni on vapauden oraan.

Yks sentään meille
jäi elämän teille:
isänmaan, isänmaan pyhä vapaus!
Oli suuren se ajan,
ajan, paikan ja rajan
rakas, rakkahin, kaunehin tapaus.
Nyt Suomen on laulu,
ajan alkavan taulu:
maat, metsät ja rannatkin raikuu,
kun Auran on voitto
kuin Auroran koitto,
opin kauneus sen varrelta kaikuu.

Taas suurtuvi Turku,
sen soi sävel-urku,
sen vanhuus ja viisaus viihtyy;
tuli tuikkivi tiedon
ajan liukkaan ja liedon
läpi tään, joka kirkuu ja kiihtyy;
taas tiedon on avain
kateederin, lavain,
salat kaikki miss' ilmoille tuodaan,
miten Suomen on mieli,
sen heimo, sen kieli,
sen henki, sen suuruus, mi luodaan.

Ei menneisyyttä
näin nosteta syyttä:
nyt soi sana syntymämaamme!
Sen seisomme eessä
me silmät veessä,
sen kohtalot korkeat jaamme.
Mut muistelot armaat,
sukupolvetkin harmaat
nyt sielujen silmissä kulkee,
pii iskee ja rauta,
isänmaa, kehto, hauta,
mi meidätkin helmaansa sulkee.

Tule, Turku, ja suurru,
taas Suomehen juurru,
käy kohti sa korkeaa päivää!
Paikka Pietari Brahen,
Suomen haaveen ja haahen,
älä katso sen häpeää, häivää.
Mut jos sinä kerta
myös itkisit verta,
niin sielusi murheessa muista:
kun maassa on hätä,
kun kansa on mätä,
sanat saamme me tietäjäin suista.

19/2 1920.



ESILAULU.

Suomen Tasavallan Kalevalajuhliin 28/2 1920.

Me olemme vanhaa, vakaata verta,
on meilläkin ollut maa vapaa kerta;
se meillä on taas, mut jos sitä emme huolla,
emme seiso me isäimme, äiteimme puolla.

Se maa oli kaunis kuin luode ja vuoksi,
mut tulleet kun emme toinen toisemme luoksi,
se meni kuin mereen, kuin Vellamo vereen,
jätti jäljelle vain sydänhelkkeensä hereen.

Jos sieltä se nousee uudestansa,
niin täällä on uusi ja vapaa kansa,
mi ei mene pilalle pikkumaisuudesta,
vaan nauttii ja loistaa uskosta uudesta.

Sen kulmille kuuluu Kointähtikin silloin,
sitä armastan aamut ja itken ma illoin,
sen miehet ja naiset on sukua sorjaa,
eikä maass' ole yhtään herraa, ei orjaa.

Ja lapsien, jotka on suurempi suku,
on lauma kuin tuhanten laulujen luku,
jotka syys-yössä syntyy ja surun-yö siittää,
mut jotka myös rintamme lohduksi riittää.

Siks olkosi onnellinen, isänmaani,
jota uhkasi orjuus, vaino jo vaani,
kun istut nyt isäisi orsien alla,
ei vie sinun viljaasi vierahan halla.

Mut jos opi et sinä onnellisuudesta,
opit varmaan uudesta onnettomuudesta,
jos seiso et isäisi, äiteisi puolla,
sua seppäs ei sepitä, kukaan ei huolla.

Kai nähnyt oot taivaalla Kalevan tulet?
Ne siirtyvät sinne, kunne sa kulet,
mut jos sinä erhetyt etsikko-aikas,
on menneitä tietos ja taitos ja taikas.



KANSAIN OIKEUS.

Hollannin pienen, mutta henkisesti suuren kansakunnan
ynnä sen jalojen oikeus-oppineiden kunniaksi
 kirjoitettu.

Maa pienikin voi olla mahtava, suuri,
kun sillä on Jumalan ja Oikeuden juuri;
yks tähti nyt tuikkavi Hollannin yllä,
se on kansojen oikeus, mi koittavi kyllä.

Maa mahtava! Vastustit valtamerta.
Olet yhtä Sa suuri ja suurenet kerta,
kun murheesta nouset, jos murhetut mereen,
jos Englanti suistaa Sun nyt vihan vereen.

Niin kansoille karsaille nyt panit padot
kuin lempeät ovat oman leipäsi sadot,
niin selvänä seisot Sa maas pyhän puolla
kuin eest' elät sen, mink' eestä voit kuolla.

Saksan keisari vaikka ois turmion tuoja,
ei häntä voi tuomita muut kuni Luoja,
ne varmasti ei, joita vastaan hän soti,
kun vaarassa oli isänmaa, emon koti.

Saa aina ei määrätä kauppiashyöty,
voi olla myös arvossa voitettu, lyöty,
maa pienikin, valjennut vapaaksi kerran,
mi helkkää nyt suulla ja hengellä Herran.

Olit kaunis Sa maa pyhä, maa jumal-juuren,
kun säilytit Saksan Sa keisarin suuren
ja kansojen pientenkin kesti-ystävyyden,
jota ei ylenanneta ostain, ei myyden.

Maa Rembrandtin, Grotiuksen ja Spinozan!
Tajus maailma taiteesi, oppisi otsan,
ei ymmärtänyt, että niin olet ylhä,
Sun mielesi miehuus niin jyrkkä ja jylhä.

Oli Sullakin Bobrikov-Albasi kerta!
Hän syöstihin, silloin ei säästetty verta.
Oli Schauman: Oli Wilhelm Oranialainen,
jota armasti laps, isä, äiti ja nainen.

Jos Englanti murtaa nyt valtasi vapaan,
se toimii vain Buonaparten aikojen tapaan.
Mut missä on raakuuden, rahavallan raja?
Maanpiiriin ei mahtane sen rajoittaja.

Jos »Entente» Hollannin kimppuun nyt käypi,
silmä Suomenkin kyynelin kimmeltäypi,
on Suomessa suru, olo onneton, vaikka
hyvin tiedämme, missä pienen kansan on paikka.

Ei suotu ole suuria lahjoja meille.
Toki saimme sen armon me Salliman teille,
ett' tiedämme, taidamme nyt sanan sanoa:
Saksan päämiestä saa ei nyt Albion anoa!

Me ollahan vanhoja hakkapeliittoja.
Nyt teemme vain auran ja aattehen liittoja.
Me luotamme Grotiukseen ja Spinozaan,
meiltä Hollannin murhaaja saa sanan otsaan.

Ei ain ole rikkaalla oikeus, ken riisti,
voi olla myös sillä, ken on köyhä ja siisti,
voi olla myös oikeus voitetun puolla,
sitä vaikka ei voittajat vaali, ei huolla.

Siks ilmoille iskemme sydäntemme murheen
ja salamoimme uskoa Hollannin urheen.
Yö maailman saartaa. Jos tähti-yö oisi,
Sana suurtuisi Suomen, Laki Hollannin loisi.

Mut ei ole kaunis nyt Suomi, ei sen kansa.
Anna anteeksi, Hollanti, anna uudestansa,
että päällämme päily ei päivän nyt koitto;
se on murheemme maa, mutta sielumme soitto.

Suru Suomen on suureksi laatinut kerran,
siks laulamme suulla nyt Suomen ja Herran,
taru toistuisi että ei Ranskan Buonaparten,
maanpiiri ei ois Pirunsaaria varten.

Nyt Albion erhettyy. Gentlemannin
ei ain ole genius sama kuin Englannin.
_Imperium Britannicum!_ Missä on mieles?
Taas keisarin vankeutta vaativi kieles.

Sen Hollanti kielsi! Siks sitä kunnioitamme,
sen mainetta kuulutamme, laulamme, soitamme,
mut missä Lloyd Georgen nyt mielen on kärki,
hienon Wilsonin viisaus, jäisen »Tiikerin» järki?

Yhden ymmärrän: nekin voi puuttua, pettää.
Mut tahtomatta ketään nyt soimata, kettää
vain virkamme: kansain on Oikeus ja Laki
pyhät kuin ovat pyhyys ja--Hollannin Laki!

8/3 1920.



SUOMI JA PUOLA.

Samat meille on soinehet Salliman kellot,
meill' yhteiset olleet on orjuuden pellot,
myös eivätkö vainiot vapauden,
jos vaatii sen moisiot molempien?

Olet, Puola, sa puhdasta, kaunista juurta,
me vain surun lapsien lajia suurta,
mut laulaa me voimme ja laajeta myös;
yös ymmärrämme ja toimes ja työs.

Esimerkki sa ollut oot Europalle,
miten sorru ei sankarit orjuuden alle,
miten seisoa, voittaakin voi ritarit,
kun hehkuvi henki ja soi kitarit.

Olet vapaus-uskomme valppahin suoja!
Tuli meillekin vapaus kuin valkeuden tuoja
Mut vallat jos valkeuden auta nyt ei,
pian Puolan ja Suomen yö Moskovan vei.

Ja uljuus jos auta ei toivon, ei uskon,
kai urheus on auttava ain Kosciuszkon;
rakas meille on rauha, mut jos sota soi,
kai yhdessä virrata hurmeemme voi.

Siks liittohon lyökämme nyt käsi käteen!
Lois meihinkin sähköä onnen se säteen,
jos vapaudenkaipuun kaunehin lies
meill' yhtä ois, kuin oli orjuuden ies.

Yks meillä on uhka ja yhteinen työmme.
Jos iskemme, edessä iskuinme lyömme.
Mut Suomen ja Puolan jos sortuvi työ,
myös Europan saartavi orjuuden yö.

Sa suur' olet Puola! Me pieniä liemme.
Mut maamme, mut maineemme, murheemme, tiemme,
jos yhdessä ei elon myrskyissä käy,
pian Suomea pientä, Suur-Puolaa ei näy.

Meit' uhkaa Moskova! Kerranko juotti
sota-orheja tuo, joka tuskaa vain tuotti
verivirroilla Suomen ja Puolankin maan,
vaikk' kumpikin vaati vain vapauttaan?

Ja kerranko vain on nähty se vaino,
mihin meidät on saattanut pajarien paino?
Meill' lapset on murhatut keihäin ja seipäin;
isät itki ne Puolankin laihoin ja leipäin.

Rotu rohkea siks, suku Europan ylpein,
niin vapaus on valjennut kyynelin kylpein,
äl' unhota uhmaas, mi säihkyvi taas,
päin käyden sun voimaasi voittoisan maas!

Maa kauneimman vapaudenvartion! Kerta
me varmaankin yhdessä vuodamme verta,
jos yllemme yltyvi taas idän yö,
mi meit' yhä tappaa ja pettää ja lyö.

29/3 1920.



KUUSENLEHVÄ.

Tampereen valloituksen muistoksi.

Kuusenlehvä, lemmenlehvä,
    isänmaamme päivä.
Milloin näyt, niin häipyy Suomen
    häpeä ja häivä.
Kuusenlehvä, kukkalehvä,
    muistuu suurin murhein,
milloin muistuu Suomenmaassa
    miesten uljuus urhein.

Kuusenlehvä, kukkalatva,
    laulu Suomen vapaan!
Sulle suurrun, innostun
    kuin esitaattoin tapaan;
koska korpi liikkuu, silloin
    kiinn' on ihmiskielet,
mutta mielet iloitsee
    ja pitkät ilmanpielet.

Kuusen-oksa, onnen merkki,
    Suomen suurin tapaus!
Kasvoi siitä kansan onni,
    orjakansan vapaus.
Katkes kahleet sortovallan,
    koska korpi liikkui,
Suomenmaassa Suomen kuuset
    kimmahti ja kiikkui.

Kerran syntyi Suomi vapaa,
    niinkuin syksy-yöstä
syntynyt ois heimon sydän
    hengestä ja työstä;
kerran suurtui Suomi, kerran
    pääsi päivää kohti,
kerran sille taivonkannen
    kaikki tähdet hohti.

Kiitos olkoon Messukylän
    jäykkäin jääkäreiden!
Kiitos olkoon kaikkein kyläin
    miesten kylmenneiden,
Moni sammui silmä nuori,
    Suomen poika nukkui,
monen taaton, maammon toivo
    Suomen hankiin hukkui.

Vaan ei haihdu hangen alle
    valta Suomen vapaan.
Ollaan siksi onnelliset
    taaton, maammon tapaan,
joist' on monta mennyt meiltä,
    nukkuu nurmen unta
uskossaan, ett' oisi Suomi
    vapaa valtakunta.

Siksi terve teille, lehvät
    Suomen uskon urheen,
kuusen-oksat Suomen kunnon,
    onnen ynnä murheen!
Siksi terve, valkea mies
    Suomen Vapauttaja!
Kussa kuljet, siellä kulkee
    Suomen rakkaus, raja.

30/3 1920.



LEIRIN ÄITI.

Suomen »Lotta Svärdien» kunniaksi omistettu.

Näin taru kertoo: Rooman rohkeen aikaan
siell' eli nainen, vaimo, keisarinna,
mi uskoi leikin niinkuin lemmen taikaan,
mut tuossa nähtiin kaikkein kaunehinna,
kun seuras armeijaa ja miestään taistoon,
vain luottain lujaan äidin, vaimon vaistoon.

Faustiina nimeltään. Mut puolisonsa
Marcus Aurelius, tuo viisas, hyvä,
--min jalous vieläi meille loistaa, konsa
kointähti nousee, sieluun sisältyvä,
mi sanoo, ett' on työ ja tieto pyhin,
kuin tie on Tuoneen elonteistä lyhin.

Armeija kauas kulki Böömiin, Määriin,
ja maihin muihin, sotiin barbaarien,
lens legioonat Slesiankin ääriin,
kautt' outoin, tiettömien tienohien,
miss' sankat seisoi aarnimetsät, missä
vihisi virrat surman pyörtehissä.

Ain' eespäin astui armeija, ain yhä
sen kanssa eespäin Rooman kotkat kulki,
kuin kulkee kunto, henki pysty, pyhä,
min jumaluutta soi maanpiirit julki;
eell' astui keisari, mut kanssaan rinnan
myös kasvot nähtiin kauniin keisarinnan.

Hän miesten karkaistujen mielet voitti,
hän heidän tunsi joka tuskan, tarpeen;
kun näkyi hän, niin korven päivä koitti,
hymyili urhot, meni haavat arpeen,
ja moni kolkko, kova, hyinen mieli
taas muisti, mit' on kodin pihtipieli.

_Mater Castrorum!_ Leirin äiti! Tuolla
nimellä hän ol' leirin kaiken lempi.
_Matres Castrorum_ täällä pohjan puolla,
on osa teillä vieläi vienoisempi:
ken yössä sotii, jäässä, ystävättä,
lyö Leirin äiti hälle lemmen kättä.



SUOMEN MESSUT.

Juhlaruno.

Ensi kerran Suomen suku
    esiin astuu omin töin,
orjaellut vuosisadat,
    surrut pitkin päivin, öin,
isän vuollen kirvesvartta
    puhtein leivän puuttuvin,
äidin vääten värttinätä
    kimmeltävin kyynelin.

Suruin tehtiin Suomen touko,
    murhein pellot perkattiin;
murhe särkyi säveliksi,
    sävel syöpyi sydämiin,
sävel synkkä, syksy-öinen,
    sentään lämmin, lempeä,
niinkuin kesäpäivän lasku,
    hehkussansa hempeä.

Suomen suru, Suomen soitto,
    Suomen riemu, Suomen työ!
Siin' on mahdit maamme tämän,
    päällekkäin kuin päivä, yö.
Olkoot aina eellehenkin,
    että toinen toistamme,
katsoisimme kaunihisti,
    kuin nyt loitos loistamme.

Ensi kerran Suomen suku,
    kansa vapaan valtion,
pyytää alle orren oman
    vilkkaan vierasjoukkion.
Terve, Ruotsi, terve, Tanska,
    terve, Norja nouseva,
terve, Saksa, terve, Ranska,
    terve, Suur-Britannia.

Sentään enin terve teille,
    Suomen heimot, herttuat,
sulhot uljaan Unkarimme,
    Eestin veljet ehtoisat.
Emme teitä unhoittaneet
    öin ja päivin orjuuden.
Kuink' ei vieris teille virsi
    vapaan sota-sorjuuden?

Vielä muistan muutkin kansat:
    kauniin Puolan heimon, maan,
itkenyt mi meidän kanssa
    vuossadat on vapauttaan.
Muistan Lätin, Liettuankin,
    Ukrainan myös urhean.
Tervetullut Suomen maahan,
    heimo heljän Gruusian!

Tervetullut, tähtilippu,
    takaa meren myrskyisen!
Yhdyit meihin ystäväksi
    aikaan suurten surujen.
Jää ei unhon järveen koskaan
    täällä tähti Wilsonin,
kansakuntain veljeydestä,
    noussut verin, kyynelin.

Terve, armas Argentiina,
    meille mesileivän maa,
mistä tositarpehessa
    Suomi avun aina saa.
Terve, kansa kaunihin
    Brasiilian, Austraalian.
Saamme suhteet suorat kerran
    kanssa kaiken maailman.

Eikä joutsenjärveen jouda
    ihana Itaalia,
jolta oppineet me oomme,
    mik' on kauniin maailma,
Espanjako? Eipä suinkaan.
    Sen on seijas kansan työ,
niinkuin tuikkaa tehdastulin
    Belgiassa pimein yö.

Tervetullut, Hollanti! Ain
    valppahasti vartioi
kansain pyhää oikeutta,
    siinä suurna äänes soi!
Kuultiin, kun se maailmalle
    haastoi selvää kieltäsi,
ihaeltiin ihanteitas,
    miehuuttas ja mieltäsi.

Entä rakas, rauhallinen
    Venään korven kontio?
Eikö aika unhoittaa ois
    meillä vanhat vainot jo?
Oltiin yhtä onnettomat.
    Viihtykäämme vierekkäin!
Vapaat vallat kansan kahden,
    kauneudessa ystäväin.

Maailman nyt markkinoille
    astuu Suomen suku uus,
sentään vanha niinkuin taivas,
    taikka murhe, muinaisuus.
Tulemme kuin turpeen alta,
    nousemme kuin notkosta,
orjan yöstä, orjan työstä,
    rotu kuolon rotkosta.

Sentään kerran Perman haahdet
    halkoi vettä vaahtoisaa,
auki vieri Venään virrat
    saakka ain Araabiaa:
sentään tääll' on työtä tehty
    kirvesvartta vuollenkin,
isän istuin itseksensä,
    äidin kylpein kyynelin.

Mutta vienyt muukalainen
    meilt' on työmme heelmät ain.
Ensimmäiset meillä rahat
    oli nahat oravain.
Milloin riittäneet ne eivät,
    ketut meiltä ketettiin,
itseämme inhottihin,
    peitottiin ja petettiin.

Vaan ei suotta Suomen hongat
    lakkalatvat laulakaan,
eikä turhaan kosket kuohu
    tuhansien järvein maan,
laulaa maalle mahtipontta,
     kerran pyörii pyörät sen,
raikuu rattaat hyvinvoinnin,
    hyödyn, hengen, vapauden.

Jälleen ahjot Ilmaristen
    kipeneitä kirpoaa,
punapurret Lemminkäisten
    maille muille matkustaa,
jälleen vanha Väinämöinen
    tarttuu kalpaan Kalevan,
murtaa maasta Louhen mahdin,
    päästää päivän paistavan.

Suruin syntyi Suomen laulu,
    sävel synkkä niinkuin yö:
sävelistä riemu riensi,
    kasvoi kansan tarmo, työ.
Mahda eikö maailmalle
    sama olla Sallimus,
jok' on ollut Suomen surma,
    kuihtumus ja kukoistus?

Maailman ei rauhaa synny,
    ellei kansat yhdistäy,
tiedon tietä, taidon tietä,
    kaupan tietä kanssaan käy;
eikä muuta yksilölle
    suotu suurta onnea:
tehdä työtä, työnsä heelmää,
    hengen valtaa vaalia.

20/6 1920.



SANKARILAULU.

Suomen olympialaisille voittajille omistettu.

Henkensä heittäjä tai elon antaja syntymämaalle,
kauan saakohon hän kiitosta syntymämaan,
varsinkin vaivaisen, polon, poljetun, vainotun, köyhän,
kuitenkin syntymämaan, taattojen, maammojen maan!
Teitte sen suureksi taas, pojat pohjolan, tarmot Olympon,
kun oli maailma niin, kaipasi syntymämaa
katsoa kauneuttaan, mitä mahtaa henki ja ruumis,
kun ruma kaukana on, vain liki maammojen maa.
Kerrankin maanpiiri sai taas nähdä, mik' on kesä Suomen,
konsa sen välkkyvät veet, yhdessä päivä ja yö,
yhdessä taivas ja maa, suvun vanhan valtiasvoima,
koska sen koittanut on koi pyhän syntymämaan.
Oltihin orjia ryssän ja oltihin renkejä ruotsin,
nyt pyhä kaikuvi vaan tuo sana syntymämaan,
kaikille kallihin tuon, isän, äidin ja lapsien itkun,
myös hymyn taivahisen, autuas, armahin maa!
Kun pojat ponnisti sen, tuli Suomesta taasen Ateena,
jällehen läksivät jäät, kumpusi kukkien vyöt,
myös ihanteet monen immen ja Suomen sankarinaisen,
kauneus kasvojen tuo, silmien aamu ja yö,
koska ne ponnistaa pojat pohjolan kuin pedot korven
puolesta kultaisen maan, sykkivän syntymämaan,
miss' oli autuas olla ja aikamme armahin elää,
kärsiä, nauttiakin, kuolla ja syntyä taas,
tään suvun keskellä hirmuisen, jok' on rahvasta raakaa,
vaan jumalissa min on juuri ja alku ja työ.
Siksi kun syntyi taas sen kunnon ja onnen Olympo,
poiat te pohjolan, hei! me armoille antau ei!
Oltihin ennenkin ja ollaan vieläkin. Kaukaa
kaari on syntymämaan, kulkee sen päivä ja kuu.
Hei, pojat pohjolan, hei! Hei, hei, Marathon sekä kaikki,
puolesta syntymämaan, synkeän syntymämaan,
Kainin ja Aabelin maan iki-itketyn vuoks velisurmain,
kuitenkin kultahisen, taattojen, maammojen maan,
Rakkaus taivahinen, rajaton, jos voi rajariidat
vieläkin ratkoa sen, hei, pojat pohjolan maan!
Silloinpa kauniimmin on kaikuva kantelo Suomen,
toinen on touko ja maa, myös surun kyynel ja yö.
Sankarit! Ei sana laulajan kauaksi kanna, ei riitä,
kauemma kulkeva on kunnia syntymämaan,
jos pojat pohjolan ponnistaa, kuten teitte, jos yllä
maailman oisi ei yö, ei velisurmien suu,
vaan jalo, jalkava kiista ja ihmistahtojen taisto,
ken enin kunnia on taattojen, maammojen maan.
Sankarit! Siunailkoot iki tietänne vaimot ja lapset,
Suomi kun suurtui taas, laajeni laulujen maa,
tää polo, poljettu niin, karu, paatinen, parka ja köyhä,
että se eksynyt on veljien myös verehen.
Olkatte onnelliset, Olympon te sankarit! Seuraa
teit' ikikiitollisuus, siunaus maan kirotun.

1/9 1920.



HENGEN MAHTI.

    _Tunnussana_: Kaikkien maiden
    sivistyneistöt, yhtykää!

Yö uhkaa. On pelko.
Mut kellä on selko,
mitä vaativi aika,
ihmisrakkauden taika,
ei pelkää: nyt koittaa
se voima, mi voittaa,
ne maanpiirin mahdit,
valtakuntien vahdit,
jotka on omatunto,
hengen kunnia, kunto;
ja tieto ja taito,
ajatuskin myös aito,
ja työn teho, tarmo,
pedon ihmisen armo.

Yö uhkaa. Nyt huutaa
se huuhkain ja hukka,
min kummulla uusi
on kasvava kukka,
se kauhujen, mutta myös kauneuden lilja,
jota tarkoitti tietojen, taitojen vilja,
ja tahtokin myös monen hengen, mi heili,
kun maat oli tyynet ja veet kuni peili
ja kansatkin kulkivat kauneutta kohti,
hämy yllänsä ylväs ja koi, joka hohti.

Yö uhkaa, se raju!
Mut kellä on taju,
mitä arpoo nyt aika
ja tietäjän taika,
hän tietää: Nyt yhteen,
lapslaumat sen lyhteen
eri kielin ja mielin,
mi joka ilman pielin,
vain rakkautta halaa,
sydänvalkeutta valaa,
me, joita ei miellytä olla mielin kielin
tään ajan eessä,
sen renkitupareessä,
vaan kauemma katsoo kuin tämä aika
ja joilla on tietojen, taitojen taika.

Yö uhkaa. On maattava.
Laulunko laattava?
Ei koskaan, ei koskaan!
Me laulamme, joskaan
ei ain elo paista
kuin auringon maista,
vaan näyttää ne nielut,
pedon ihmisen sielut,
joka on kuni huuhkain ja huutava hukka,
mut kuitenkin kruunu ja luomisen kukka.



MAAILMANPALO.

Se on maailmanpalo, hyvät herrat. Se talo
joka palaa, on mennyt jo menneisyys.
Kenen syy? Minun syy, hänen syy, Sinun syys
Me ollaan jo mennyttä, menneisyys.
Hyvät herrat ja kaunihit naiset! Se talo,
joka palaa, on synti, ei synnittömyys,
oli kerran se suuri ja kaunis ja jalo.

Atlantis, Atlantis! Minun syy, Sinun syys.
Atlantis, Atlantis! Nyt mennet Sa mereen
kuin mennyt jo oot velisurmien vereen.
Olit kaunis Sa katsoa tähtien yössä,
niin tiedossa, taidossa kuin elontyössä,
siks ylpenit ehkä, siks sortuu Sun pylvääs.
Nyt auta ei aattehes armaat, ei ylvääs.

Menet mereen kuin vereen. Sinun syy! Minun syyni.
Oli aikasi. Ollut et armas, et tyyni.
Menit veljien veriin kuin mennet nyt meriin.
Taru päättyvi pitkien taistojen teriin.

Atlantis, Atlantis, myös mullekin armain!
Nyt nään Sinun sielusi hapsin jo harmain.
Minä vanhenin suotta. Kenen syy? Sinun syys,
Sinä maailman tään sukuveljettömyys.
Teit kuoleman synnin. Se on maailmanpalo.
Mut tää oli ainoa, armahin talo,
isän, äidinkin koti, jo sortunut sotiin.
Nyt mennään, me menneet, luo Luojan jo kotiin.

Ei kannata elää, kun katkee ne hartiat,
nuo Atlahan maailman muinaisen vartiat,
työ, kunto ja rakkaus ja rauha, ei viha,
kun riittää vain aine, ei henki, vaan liha.

Siks sorru ja murskau, ja vieläkin murru,
kun et Sinä suuresta tuskasta turru!
Se on maailmanpalo, hyvät herrat! Se talo,
joka palaa, on mennyt jo menneisyys.
Se on synteimme vuoksi, kun hallinnut siinä
ei rakkaus, ei henki, vaan hengettömyys.
Atlantis, Atlantis! Sun sortua pitää.
Mut kenties Sun haudallas haavehet itää
ijankaikkisen rakkauden, kauniin ja urheen,
kun olit oma uhris ja mielemme murheen.

Hyvät herrat ja kaunihit naiset! Se talo,
joka palaa, on maailma, maailmanpalo.
Se menee, se menee, Atlantis, se aika,
vaan ei mene sydämien synnittömyys.
Jos jaksamme, alkaa nyt uus aikakausi,
niin tietäjät tiesi ja laulajat lausi,
ei orjain, ei herrain. Kenen syy? Minun syyni,
Nyt maailma palaa. On oltava tyyni.

Jos mahdu nyt ihmisten päihin ei järki,
ne päät suru lyö tai painetin kärki.
Nyt hulluus on iki. Nyt maailma palaa,
vaikk' ihmiset vain ihanuuttansa halaa.

4/9 1920.



PYHÄ VOLGA.

Mestari Ilja Rjepinille, suurelle taiteilijalle ja Suomi-ystävälle,
omistettu.

Kuin Volga, kuin Volga
on Venäjälle pyhä,
on meille Luojan lapsi,
Ilja Rjepin ain ja yhä.

Kuin Volga, kuin Volga
Hänen voimansa vyörii,
Hänen eessänsä eellehen
pikkujoet pyörii.

Kuin Volga, kuin Volga
Hän syntyi, Hän halaa,
Hän maailman kauneutta
katsoo ja palaa.

Kuin Volga, kuin Volga
Hän Venäjän on sielu.
Hänen kauttansa puhuu
monen vuossadan nielu.

Kuin Volga, kuin Volga
Hänen taiteensa piirtyy,
Hänen tieltänsä kansojen
kavaltajat siirtyy.

Kuin Volga, kuin Volga
on voimakas, vakaa,
niin rakkautta, rauhaa
Hänen taiteensa takaa.

Kuin Volga, kuin Volga
on Venäjälle pyhä,
me uskomme pyhään
Hänen sieluunsa yhä.

Kuin Volga, kuin Volga
on voimakas yössään,
niin on Ilja Rjepin
myös murheessa, työssään.

Kuin Volga, kuin Volga
käy Suomenkin suru,
sen vaikka on murtunut
nyt sydänmuru.

Kuin Volga, kuin Volga
lyö aikojen laineet.
Hei, hei, Ilja Rjepin,
ja hengen mahdin maineet!

Kuin Volga, kuin Volga
on Venäjänkin huomen.
Hei, hei, Ilja Rjepin,
ja myös suru Suomen!

Kuin Volga, kuin Volga,
Sinä ruhtinas Ilja!
Hei, hei, Ilja Rjepin!
Hei, heili, hengen vilja!

6/9 1920.



VIVE LA POLOGNE!

Ministeri Sokolnickille omistettu.

Surun laps olet, Puola,
vaan maailman suola,
kun Europan taas pelastat,
Sinä suuri ja sorja,
et enää nyt orja,
ja maatas kun niin rakastat.

Alta Aasian hallan,
yltä yön väkivallan
Puolan armeijat astuu
kuin rauta ja kuin
terä välkkyvä taas.
Surun laps olet, Puola,
vaan maailman suola,
kun kaitset Sa kaunihin kansas ja maas.

Siks Suomenkin silmä
nyt kyynelin kastuu,
kun on edesvastuu,
miten yhtyisi yössäkin kansoa kaks,
suru Suomen ja Puolan,
tuon maailman suolan,
tuskan teilläkin käyvän
vain kalliimmaks.

Hengen herttua, Puola.
Surun ruhtinas, Suomi!
Nyt kostuu, nyt kastuu
niin moni luomi,
kun armeijat astuu
maan suuren ja sorjan,
ei enää nyt Moskovan, Pietarin orjan,
vaan valppahan, vapaan,
taas Kasimirin tapaan,
kun Europa säilyy
ja Puolan päivä päilyy.

7/9 1920.






SYREENIEN KUKKIESSA

(1920)




SYREENIEN KUKKIESSA.

Syreenit hiljaiset kesä-yössä, kuulkaa:
minusta herkkää, heleää nyt luulkaa,
en liene korppikotka alla taivaan,
ma itseäin vain ihmiseksi raivaan.

Syreenit valkeat kesä-yössä, teille
ma uskon itseni kuin säveleille,
te hiljaa tuoksutte kuin tuoksui kerran
mun tielläin kukka kesäpäivän Herran.

Syreenit synkeät kesä-yössä, elkää
mua pelotelko, ellen itse pelkää
tään tähkäpääni päivän täyttymystä,
tään elon, lemmen lyhyen lyhennystä.

Syreenit syyttävät kesä-yössä, teistä
ma löydän lohdun niinkuin säveleistä,
kuin tekin kukin, menen maata varhain;
jää meistä jälkeen, mikä meist' on parhain.

Syreenit anteeks-antavaiset yössä,
en teistä luovu, muistan päivän työssä
jokaista ystävyyden, lemmen kukkaa,
jokaista orvon oudon riemurukkaa.

6/7 1918.




MIEKAN TARU.



MIEKAN TARU.

Oli miekka vanha mun taatollain,
vain tylstynyt virkakalpa,
mut sentään vartia Suomen lain,
siis arvoltaan ei halpa.

Se kulkenut isästä poikahan
oli suvussa vuosisadat,
monen rastinut tuomarin toiminnan
ja rauhan miesten radat.

Taru kertonut polvesta polvehen:
ol' ennen se taistomiekka,
kun maassa soi sota hurmeinen,
monen ruskotti rannan hiekka.

Ja virkkanut, viel' oli tarina tuo:
kunis vankkana hoidat virkas,
sinis rintasi sinulle rauhan suo,
terä säilän kiiltävi kirkas.

Mut maassa kun väkivalta käy
ja sorto ja surma uhkaa,
ei missään toivon tähteä näy,
vain rikosta, saastaa ja ruhkaa,

ja voimaton kun on oikeus,
ei lakia kuuntele kukaan,
ja mielet valtaa ahdistus--
on miekan mieli sen mukaan.

Se silloin uhaten leimuaa
kuin urhojen mieli jalo,
mut punaiseksi se purskahtaa
kuin surma ja kylien palo.

Tuon tarinan eilen mä muistin, kun
ma kalpahan katsoin kerta.
Yhä tuota katson ja kauhistun:
se ruskottaa kuin verta.

Keväällä 1917.



VELISURMAAJA.

Mistäs saavut, myöhään saavut,
poikani metsämies?--
Isänmaan illasta, erämaan aamusta,
äitini lempeä-lies.

Miksi niin kasvosi kalpeilta paistaa,
outo on äänesi, laps?--
Paistoi hangilla kuoleman kuudan,
valkeni poski ja haps.

Miksi niin rintasi raskaasti huokaa,
suihkaen suonesi lyö?--
Hiihdin mä kilpaa hiisien kanssa,
ympäri surma ja yö.

Miksi niin silmäsi tuimasti tuikkii,
autio otsasi on?--
Vilkkuivat vinhemmin taivaalla tähdet,
tuomarit turmion.

Minne on jäänyt sun luontosi lempee,
hellyytes herttainen?--
Sauhun kentille, kauhun kentille,
valtahan vainajien.

Syöksyikö vieras syntymämaahan,
kansaako kaas vihamies?--
Ei, oma heimo herjaksi muuttui,
oma oli orjuuden ies.

Nousitko vastaan sortajavaltaa,
kun sotatorvet soi?--
Lasken lautsalle raudan raa'an,
veljien verta se joi.

Voitonko liet vai tappion viesti,
saata et ilosanomaa.--
Itkeä ikäni tahtoisin, vaikka
vapaa on kansa ja maa.

Auta, armias! Rikki on rintas,
hurmeesi huppeloi!--
Sain ma itsekin surman iskun,
kuoleman kellot jo soi.

Kaikkiko kadotan lapseni armaat,
taasko on taistohon ties?--
Lähtevi rauhaan Tuonen rannan
poikasi murhamies.

Heitätkö äitisi raukan ja rakkaan,
myös pyhän syntymämaan?--
Kohisevat korvaani Manalan kosket,
siellä ma saan isänmaan.

1918.



VAPAUDEN TEMPPELI.

Kuin airuet Taaton taivaisen,
kointähdet korkean aamun,
palas Suomen joutsenet jälkeen yön,
jään, hallan ja hirmujen haamun,
haki muinaista metsälampeaan,
sen laineista laulun saarta,
näki siellä nyt temppelin valkean
päin pyrkivän taivahan kaarta.

»Tuo meille on mielehen!» joikuivat
nuo joutsenet auringon kullan,
»tuo varmaan on temppeli Vapauden,
sen laatinut lapsi on mullan,
se että ois merkkinä meillekin,
mihin päätyä pilvien tieltä,
kun Rakkaus korkein koskettaa
polon pyydettä, miettijän mieltä.»

Ja koskena toivojen korkeimpain,
valomyrskynä luomisen valtain,
alas laski ne lampehen kimmeltävään
kivin kallein, marmorikaltain,
voi, silloin, voi, veri punainen
yli purskui puhtaiden kaulain,
kohos korkeuden vieraat siivilleen,
pois läksivät laulua laulain:

»Ies konsana kirpoa kansan ei,
ei erkane orjuus maasta,
min järvillä huuruu hurmeen yö,
min mielissä sääli ei haasta,
sen turhia templit on Vapauden,
sen julmia juhlien hurmat,
kun alttarin äärillä ähkyy vain
veriteurahat, veljessurmat.»

Soi virtensä vitkaan vaikertain,
pois haipui tähtien tarhaan,
mut oli kuin myötänsä vienyt ois
se vapausriemumme parhaan.
Ja kuule! kuin kuorona vankien
soi kalske nyt kahlerautain,
ja Vapauden temppeli vaipuu pois,
sen paikalla paikka on hautain.

31/5 1918.



PERMAN PÄIVÄ.

Eversti A. Sihvolle omistettu.

Ajat ammoiset mieleen muistuu nyt,
tuhatvuosien häipyy häivä,
moni tarina päättyi, päättynyt
ei vielä Perman päivä.

Ja muisto Aunuksen autuaan
lie muille vain tyhjä lehti,
mut meille, lapsille laulun maan,
sydänjuuriin se syöpyä ehti.

Ken kuuli soutaen Laatokkaa,
miten lauloi sen laineet surren,
hänen sielunsilmissä kuumottaa
vain valkamat vainopurren.

Ja kuulitko Kuutamolahdellai,
miten kilisi kirkonkellot,
saman tuskanhuudon sa tunsit kai
kuin Hurtan ja pajarin pellot?

Siks siitä jos nyt taiston tie,
jos Vienan virroilla souto,
ei varmaan se Sammon ryöstö lie,
vain korkean kotihin nouto.

Ja viita jos soi sotakirvehin,
kun Uhtuan urhot viiltää,
ne tuovat vain tarun takaisin,
joka aikakirjoissa kiiltää.

Näät Jumalan temppeli tenhoinen
oli saaressa virran vinhan,
kuvan poluilta maljan kultaisen
vei heittiöt herjan inhan.

Ja upposi Perman kunnia
kuin aurinko Vienan vesiin;
tuhat vuotta on uinunut aalloissa,
nyt uutena astuu esiin.

Nyt säihkyvi säilin ja tapparoin,
mitä heimonhenkenä säilyi,
mikä kaikui lauluin ja kanteloin
tai kyynelhelminä päilyi.

Nyt Jumalan temppeli tenhoinen
on rinnoissa Suomen nuorten,
kotikansan lempenä leimuten
kuin valkeat helkavuorten.

Tuon tauonnut temppelin taika ei,
ei loihditun maljan mahti:
sen muinoin ahnahat jaarlit vei,
nyt valpas on Perman vahti!

1918.



VÖYRIN MARSSI.

Missä marssi Vöyrin koulu
muistaa Ristiina ja Oulu,
Pohjanmaat ja mantereet;
kuinka kuului Suomen usko,
kertoo Ruoveen rantain rusko,
Tampereenkin tantereet.

Missä vaara suurin saarti,
siinä nähtiin Vöyrin kaarti,
kaikui jääkäreiden työt;
harvoin maattiin, harvoin syötiin,
päivät päälle käytiin, lyötiin,
seistiin vartiolla yöt.

Monta Hämeen hankiin haipui,
Messukylään kylmään vaipui,
monta Kurun metsät vei.
Aina eespäin! käsky kaikui.
Voittoon, kostoon! korvet raikui--
taikka kuoloon, taapäin ei!

Kunniata kaatuneille!
Hetki vannoa on heille
kautta kauniin synnyinmaan:
Sen jos vapaus vaipuu milloin,
nousee Vöyrin kaarti silloin,
taasen meitä tarvitaan.

1918.



SAKSAN KUMPU.

(Sankarihautaa Helsingin Vanhankirkon puistossa katsellessa.)

Lempeät lehtivi puut, miss' uinuvat sankarivainaat,
vartio äänetön tuo järvien, metsien maan;
taivahat leimuavat, punapilvihin aurinko vaipuu,
kohta jo kattavi veet valkea, varjoton yö,
yhtäpä kultailee yhä kumpua pohjolan päivä,
päällä sen karkelohon kulkevi ilta ja koi;
helkkävät ihmisen hengessä noin ilot, muistot ja toiveet,
sieluissa kansojen myös kantelo korkeuden,
kauniimmin kaiu se ei kuin kaikuu se hetkenä Herran,
kun veriliittohon käy veljinä kansoa kaks,
kumpikin uljaat, uhraten maalleen poikansa parhaat,
toinenpa uhraten myös onnelle vierahan maan,
siks sinä ilmoisna ei ikän' unhotu heimossa Suomen
kalleus kunnahan tään: kansojen kiitollisuus.
Nukkuos rauhassa siis, sinä Saksan sankarijoukko,
ympäri kumpusi tään Saksa ja Suomi on yks',
ette te turhaan tullehet, ei mene muistonne hukkaan,
vuossadat kertova on maassamme maammo ja laps',
kuinka se kuitattiin se Saksan kunniavelka,
hakkapeliittojen tie, Kustaa Aadolfin työ
puolesta aattehen, vapauden, pyhän yksilö-uskon,
jonk' oli vain kotimaa teillä ja meillä, mut ei
muualla: milloinkaan ei maksettu kansojen velkaa
kauniimmin, kirkkaammin kuin te teitte sen nyt;
kiittää Ruotsikin sais, mut ellei kiitä, se jääköön,
on Viro kiittävä viel', Aunus ja Inkerinmaa:
ei sinä ilmoisna ei ikän' orjana astu ne maataan,
joiden puolesta vuos tään jalon hurmehen vuo.

27/7 1918.



VIRON VIRSI.

Marssii miestä niinkuin peistä,
yksin, kaksin, monta rinnan.--
Minne matka miesten nuorten?
»Liepehille Paidelinnan.»--
Paljon lähtee, harva palaa!--
»Tuota tutkineet me emme,
niinkuin Lappi loihtulauluin,
tapparoin me taistelemme.»

Vuoksi synnyinmaanko taisto?--
»On nyt vuoksi veljen oman,
mutta myöskin vuoksi äidin
yhteisen ja onnettoman.»--
Eikö äiti teille Suomi?--
»Löysimme sen laajemmalta,
takaa Vienan, Suomenlahden,
Peipusjärven rantamalta.»

Kenpä kurja kyntää tuolla?--
»Kyntää Suomen suuri suku,
jonk' on aavat hengen alat,
jonk' on laaja lasten luku.»--
Eikö suojaton nyt Suomi,
kun sen poiat parhaat läksi?--
»Täten Suomen suojelemme,
teemme verin tiettäväksi:

Suur' on aika, tuntureilta
kajastaa jo päivänkoitto.
Yhtyy Väinön heljä heimo,
veljet: kuolema tai voitto!
Vast' on Suomen kansa vapaa,
kun sen vapaat laululehdot,
kun sen kuuluu kunniassa
haavehien haudat, kehdot.»

Lähtekää siis Luojan nimeen
kodin rakkaan rantamilta!
Itkenemme teitä niinkuin
itkee kasteen kesä-ilta.
Vuosisatain toivot teitä
seuraa: Suomi suurentakaa!
Sentään muistakaa tuo yksi:
vaino voi myös tulla takaa.

9/1 1919.



NUORI SANKARI.

Hän nuor' oli, mieheksi mainittiin--
veriruusut nyt haudalla itkee--
oli outoa laatua viisautens:
hän Viroon matkusti, ei hän lens'
se ollut ei hänen matkansa ens'--
orjantappurat Onnetar kitkee.

Sen tunsi Saksan kuin Vienan maa--
veriruusut nyt haudalla itkee--
ett' oli hän valtias vuosiltaan,
nous kunniaksi hän kaiken maan,
hän taisteli, kaatui kauneuttaan--
orjantappurat Onnetar kitkee.

Taru, laulu seppel on sankarin--
veriruusut nyt haudalla itkee--
kun näin hänet, käärehet peitti pään;
kuustoista täytti hän eläessään,
hän, meitä viisaampi mieleltään--
orjantappurat Onnetar kitkee.

1919.



KENRAALI MANNERHEIM.

Hän ratsasti armeijan voittoisan päässä,
oli aurinko uus hänen otsallaan,
kuin kruunu se kimmelsi tuiskussa, jäässä,
kuin leimaus se lens yli yöllisen maan.
»Mikä on tuo?» jo tiedusti toiselta toinen.
Kävi kansassa vastaus kuin vavahdus:
»Ilon itkulta tuskin sen tuntea voinen,
mut luulen, mut luulen, se on Vapaus!»

Ja kussa hän kulki, siell' ihmiset suli,
sydänlähtehet läikähti, korkeni koi,
kuin juhla hän halk' elon harmajan tuli,
sotatorvet ja rummut ja karkelo soi,
maa vapauden ruusuja kukki, mut eipä
vain ruusuja, ruskotti kukkeus uus:
hänen jäljissä lainehti laiho ja leipä
ja lempeys ja miel'alan aatelisuus.

Kuin kointähti Suomen hän taivaalle nousi,
kuin ehtoon ei tähtensä sammuva lie,
maan tään hän on kilpi ja kalpa ja jousi,
kuin kulkeekin Salliman sankean tie;
kuin lyöneekin aikojen lyijyiset laineet,
kuin rautainen kaartuukin kansojen yö,
on vuossadat virkkava maailman maineet,
mikä tääll' oli Valkean Kenraalin työ.

29/7 1919.



KARJALAN SUOJELUSKUNTIEN MARSSI.

Laelta vaarojen lakkapäiden
ja virtain varsilta miestä käy,
kuin juhlajuoksuun on kiire näiden,
vaikk' kainalossa ei kannel näy,
ne rientää ryhmihin, joukkueihin,
kiväärit liittyvät kivääreihin.

Ja niitä välkkää kuin tulta: tuolta
yks soutaa aaltoa ankaraa,
tää pitkospuitansa pinkoo suolta,
tää laakson polkua poimettaa,
näin kasvain, karttuen armeijoiksi
käy valtakunnan he vartioiksi.

Se nousee, Karjalan kansa vapaa,
kun uhkaa orjuuden uuden yö,
se tahtoo suojata Suomen tapaa,
se Suomen oikeuden eestä lyö,
kuin sähkö silloin se ilman lataa,
sen rauta iskee ja rakeet sataa.

Ja kuulkaa! Haastavat urhoin haudat:
»On vapaus ainoa aateluus!
Ne silloin katkesi kahleraudat,
kun luotiin Karjalan kannel uus,
kun alta Ahvolan, Raudun lunten
nous ruusut ruskeat sankar-unten.»

Käy kansan nousu, käy kansan myrsky
kuin Vuoksi valtava voimassaan,
käy vaahtoon Laatokan laajan hyrsky,
soi virttä Aunuksen, Vienanmaan,
ja suulta suurtuvan Suomen Nevan
se korjaa Inkerin koitonevan.

Syksyllä 1919.




RAUHAN VOIMAT.



TYÖN UHRIEN LAULU

Työ, kunnia korkein ihmisen,
myös voima ja voitto ja valta,
mut päämäärä ei, johon taistellen
hän pyrkivi puuttehen alta,
se kaukana on,
on loppumaton
rata kultainen Rakkauden auringon,
tie, täydellisyys,
mitä pyhintä pyys
kevät kerkee ja kypsytti sydämen syys--

  Työ, kunnia korkein ihmisen,
  myös voima ja voitto ja valta!

Työ synteimme vuoks muka säädettiin,
me siunaukseksi sen teemme,
kun yltävät määrihin ylhäisiin
sydän, järki ja jäntereemme,
kun muistamme vain,
mihin matka on ain
ja taistelu tahtojen leimuavain,
mikä tarkoitus tien
läpi helteen ja hien
ja hehkunta hetkien kiirehtivien--

  Työ synteimme vuoks muka säädettiin,
  sen siunaukseksi me teemme!

Työ muuttavi muodot maailman,
myös laajemmaksi sen laatii,
mut tunnon myös yhä tuimenevan
tekijältä sen valmius vaatii,
työ kartuttaa,
työ vartuttaa,
työ vain yhä vaikeemmin velvoittaa,
kunis maahan lyö
tekijänsä työ,
mut ympäri vaaksan jo valkeni yö--

  Työ muuttavi muodot maailman,
  myös laajemmaksi sen laatii!

Työ, veljeys, siskous ihmisten,
side onnen ja onnettomuuden,
yli maanpiirin yhtyvät miljoonien
kädet, mieltehet uskon jo uuden,
kuka kouransa suo,
kuka tiedolla luo,
kuka ammattitaitonsa tarkimman tuo,
kaikk' kiirehtäin
ajan aamua päin,
päin valkeutta vuorien kimmeltäväin--

  Työ veljeys, siskous ihmisten,
  side onnen ja onnettomuuden!

Työn uhrit, me vainajat varhaiset,
myös lienemme liitossa myötä,
vaikk' kuulu ei varjojen askelehet,
me astumme aukaisten yötä,
me kuljemme kuin
uni unhotetuin,
mut singoten uskomme silmin ja suin:
työ voimamme vei,
mut voittoa ei,
min lautuvi latva työn lapsillei--

  Työn uhrit, me vainajat varhaiset,
  myös lienemme liitossa myötä!



VALKEA VAPAHTAJA.

Meksikolainen legenda.

Hän saapui, hän neuvoi, hän hallitsi heitä,
lait laati hyvät,
somat siroitti tietojen, taitojen jyvät,
näin viittoen valkeuden Jumalan teitä
hän edellä kulki,
Isän korkean tahtoa julisti julki.

Ja valkea hän oli varreltansa
kuin poutapilven
on hohto tai kirkkaus on hopeakilven,
sini silmien oli--niin kertoi kansa--
kuin meri, min rintaan
kesäpäivä on mennyt ja päilyvi pintaan.

Mut illalla kerran hän ihanimmalla;
meni valkamahan
ja käskyt ihmisten hyvän ja pahan
hän kirjoitti kaislalla kahisevalla
helohiekkaan rannan
ja virkkoi: »Nyt aarteeni viimeiset annan.

Taas matkani tuonne on aaltojen taaksi,
ma mistä tulin,
mihin kaihoni lens monin kultaisin sulin,
mut kerran on aaltoja halkova haaksi
päin maanne rantaa,
mi kansoa uutta ja uskoa kantaa.

Ja teille he uudet jumalat tuovat
mun kaltaiseni,
mun vertaiseni, mun valtaiseni,
ja maastanne uuden he Eedenin luovat;
jos käskyt nämä
te pidätte, silloin on täyttyvä tämä.»

Hän purjehti pois, meni merien teitä;
kovin kaipas kansa
kuin parhainta, kauneinta olemustansa.
Toki lakinsa lempeät lohdutti heitä
ja riimut rannan--
mut ah, pian haihtuvat sanat ne sannan!

Ja ihmisten mielet on kuin meren hiekka:
kas, viikot vieri,
monet päivän ja kuun kehät kultaiset kieri;
jäi unhoon jo tietojen, taitojen niekka,
ja niinkuin vaha
suli viisaus ja tuhmuus ja hyvä ja paha.

Ja niinkuin Niniven lapset he tuli.
Mut kaipaus säilyi,
mi kauniina kansan sielussa päilyi;
he heimojen vieraiden verehen suli,
mut illanruskoon
he katsoi kuin uuden aamunsa uskoon.

Niin kerran aamulla armaimmalla
tuli miehet oudot,
soi aavalta huudot ja airojen soudot,
näki kansa sen mielellä arastuvalla,
tarun täyttyvän luuli,
esivanhemmilta min kerran he kuuli.

Tuli uskonto uus, tuli jumalat uudet,
mut julmat, kovat
kuin kansan poljetun kohtalot ovat,
tuli sorto ja sortajan armottomuudet
ja raakuus ja rauta
ja orjuus ja kurjuus ja kuolo ja hauta.

Ja katosi kansa, ei kansan kaipuu.
Se kulkee merta
kuin Mestarin henki, mi heill' oli kerta;
ja laineet nousee ja laineet vaipuu
kuin ihmisrinta,
mi itkevi unelmataan ihaninta.

1917.



KUTOI KANGASTA ELÄMÄ.

Z. Topeliuksen 100-vuotisjuhlaan 25/1 1918.

Kutoi kangasta elämä
taruloimin, taikaniisin,
polki auvon polkusimin
päivän nousevan punassa.

Kaaloi lapsi katsomahan,
silmät suurina kyseli:
»Kelle kultaista kutonet,
helmellistä helskyttänet?»

Vastasi vakava vaimo:
»Kudon sulle kultapaidan
mielen kulkevan kuvista,
omantuntosi oraista,
iloista isän ja äidin.»

Kuuli lapsi kummastellen.

Ja ne katsoi kaikki peikot
korven louhien lomasta,
ja se pelkäs, poika pieni,
polkuansa piipertäissä;
puut puheli, kuuset kuiski,
hongan-oksatkin osoitti
erämaihin eksyvätä,
saloja samoavata!
toki tähti tietä neuvoi,
opasti kotihin koivu,
haltia hyvä talutti
kotilieden lämpimähän.

Kutoi kangasta elämä
kuudanloimin, kukkaniisin,
polki unten polkusimin
Lapin lyhyessä kesässä.

Mies nuori kyselemähän:
»Mitä suihkit, sukkulainen,
suihkitko suruja lemmen
vaiko sankarin satua?»

Vastasi vakava vaimo:
»Helskytän hopeapaidan
sulle hehkusta sydämen,
synnyinmaalle sykkiväisen.»

Nuori uskoi ja uneksi.

Ja ne hehkui, hengen miekat,
taivonkaaria tavaten,
Ja ne uhkui, unten purret
purppurata kaukomaiden,
veet sinerti, maat viherti,
ilman lintuset liverti,
suut sadat suruja lemmen,
tuhannet tarua urhon,
joka itsensä unohti,
muisti vain isien maata,
kohotti kotoisen kansan
mainehesen, kunniahan.

Kutoi kangasta elämä
vaskiloimin, valtaniisin,
polki vaivan polkusimin
synketessä syksy-illan.

Katsoi miesi miettiväinen:
»Mitäpä kutonet, kumma,
täyttymystäkö tekoni
vaiko tarmon taittumusta?»

Vastasi vakava vaimo:
»Kudon ma kuparipaidan
sulle pelvosta Jumalan,
jota ei katehet kaada.»

Mies suori sotisopahan.

Ja ne viuhui, viimat kaikki
vasten valtaisan povea,
ja ne kalskui, kalvat kaikki
vasten sankarin sydäntä,
ja ne päätyi, arkipäivät,
työn pitkän pimeät hetket,
epäuskotkin elämän,
oman voiman voipumukset,
vaan oli ylempi voima,
joka johti eksyvätä,
näytti tietä, täytti tähkän,
salli heikon heilimöidä.

Kutoi kangasta elämä
rautaloimin, loppuniisin,
polki kuolon polkusimin
hallan harmajan tuloa.
Vanhus katsoi kaihomielin:
»Tuoko on tulos elämän,
päätös päivän kaunihinkin?»

Vastasi vakava vaimo:
»Kudon sulle kuolinpaidan
armosta Isän Jumalan,
parahasta palttinasta.»

Vanhus valkea nukahti.
Vaan ei mahti maahan mennyt,
lauloi latvoissa petäjän,
kuiskeessa kotoisen kuusen
soipa Suomen on saloilla,
vierillä tuhanten vetten,
ilona isän ja äidin,
neuvona pojan ja neien,
lauluna Suvannon lasten,
taikana teon ja tarmon
synnyinmaamme sykkiessä,
armona Isän Jumalan
kuolon portin kuumottaissa.



MAAMIEHEN RUKOUS.

Maan me miekoin varjelimme,
auralle nyt astutaan:
sama meille, hurmehessa
vaiko hiessä kastutaan.

Monta pois on mennyt miestä,
sentään jälki jäänyt on,
perukirjat, jos ei muuhun,
Suomen kivipeltohon.

Maa on vapaa! Siksi orjan
ole ei nyt rukous,
minkä huokaa taivahalle
sielun syvä luottamus.

Jos ma kynnän, jos ma kylvän,
tuota aina aattelen:
teen, min tiedän oikeaksi,
enemp' ei voi ihminen.

Eipä suotu ihmislapsen
nousta taivaan jumaliin,
mutta suotiin päivänpilke
miljoonien sydämiin.

Suotiin surun kyynelkaste,
ilon raikas ihmisyys,
rakkauden kirjokaari,
toivon toukokuu ja syys.

Tuuman tiedän Tuonelasta,
vaaksan verran elostain,
ymmärrän vain yhden: jätän
sarat suuremmat kuin sain.

Totta elonleikkuun Herra
tajuaa mun mieleni,
koska yössä, päiväntyössä
Häntä kiittää kieleni.

Seisoin taiston tuoksinassa,
seisoin alla taivahan
samana kuin lasna muinen
eessä Isän rakkahan.

Tapahtukoon tahto Sinun
eikä minun, rukoilen,
koska kylvän, kyyhättelen
kautta Luojan sormien.

Vaan jos järkkyy maassa laki,
jälleen sotatorvi soi,
silloin tehdään toinen touko,
rauhan askar jäädä voi.

Silloin verin varjelemme
perkaamamme pellot taas,
rakkaudella rakennamme,
minkä sota, nälkä kaas.

1918.



RAUHAN HERRA.

Hän kulkee diadeemi otsallansa
ylitse maailman ja kansain yön,
Hän, rauhan Herra, joka rinnassansa
kaikk' kätkee taistelot ja ihmistyön,
jumala joulun, joll' on yks vain kansa,
yks valtakunta yllä tähtivyön,
ja ken sen näkee kultakruunun säteen,
ei hälle kalpa enää nouse käteen.

On vierimässä sodan viides vuosi
ja yhä turhaan rauhan Herra käy,
ken voittikin, ket' onni, voima suosi,
on varmaa vain: ei taiston päätä näy,
miljoonat hukkui, hurmevirrat vuosi,
Euroopan päivä mailleen ennättäy,
mut aina kulkee rauhan Herra turhaan
vedoten rakkauteen, ei veljesmurhaan.

Ah, nyt jos koskaan tiedän: korkein oppi,
mi koskaan kaikunut on päällä maan,
min kuuli valtalinna, vangin koppi,
mist' yössä kauhun vielä iloitaan,
min äänt' on soinut minkään rinnan soppi,
min ihmiskunta tietää kuollessaan,
on kunnia, mi korkeudess' on Herran
ja maassa rauha, hyvä tahto kerran.

1918.



RAUHAN VOIMIEN VAPAUTUESSA.

Kuin vankeina hallan
ja hyyn
ovat kauan kahlitut
järvien, lampien laineet
pohjoisen maan,
niin vankeina on väkivallan
ja vääryyden, vainon ja riidan
ja surman ja syyn
nuo vuosia maanneet
maanpiirin henget ja aineet,
ja maailmaan
vain itkua, vaivaa,
verta ja haavoja luoneet,
sydäntuskaa tuoneet,
myös ruumiiden runsautta
kentille kunnian
kimmeltäville,
mut puutetta leivän
ja lemmen ja lämmön
leskille, orvoille
osattomille.

Kuin hangenkin alta
ja jään
puin, nurmin ja kukkasin
puhkee maan ikimahti
taas vapauteen,
niin vapautuu pyhä valta
taas hengen ja aineen työn,
teko tyynen sään,
myös tieto ja taito,
tuo kansojen kunniavahti,
ja voimat sen
taas virkoovat laihoja,
heelmiä, viljoja kantain
vieraiden rantain,
ja maailman kauniimman
luo väki sähkön
ja liekin ja malmin:
niin Suomikin suurtuu
rauhasta raskain
laihoin ja soiluvin
saarin ja salmin.

Ja kuin sepon toimin
ja töin
tuo nous tarun Sampo,
antaja auvon ja onnen
muinahisen,
niin voittava kansan on voimin
sen henkikin, heilivä hiljaisin
päivin ja öin,
taas nuorissa nostaen
taattojen tarmon ja ponnen
ja rakkauden,
pyhän, hehkuvan, täyden
tähän maahamme karuun,
sen sankaritaruun,
mi enää ei konsana
katoa kannelta
pohjoisen taivaan:
siks isketty syvään
se on sydänveriin
ja veljesten vihaan
ja vainoon ja vaivaan.

29/11 1918.



ABOA VETUS ET NOVA.

Vieras virpi, erämaahan tuotu,
niin ol' Alma Mater Turun ajan,
kreivin jalon lempeydellä luotu,
pantu työlle kansan kasvattajan;
ja ne soivat Ruotsin rummut, torvet,
koska kumman kuuli Suomen korvet,
ajoi Phoibos kautta Auran rantain
aikaa uutta kilvellänsä kantain.

Tuosta maille Thulen kolkon, loiton
leijui Gratiain ja Musain seurat,
kuuli kultakieltä Orpheun soiton
kohta Suomen karhut, Pohjan peurat,
nousi yöstä valta vanhan Hellaan
maata kaitsemahan kauneudellaan,
saapui viisaudenkin juhlasaatoin,
astui Aristotelein ja Platoin.

Kumma virpi, vihannoiva kukkaa
ihaninta ihmishengen kerta!
Vaikka vainot kaasi kansarukkaa,
vieri virrat kyynelvettä, verta,
sentään säilyit nälän, hallan uhmin,
etkä maata tuominnut sa tuhmin,
maan et voimaa, kunne juures johti:
voimaa nousta jumaloita kohti.

Nousi kansa, vaikka virsin toisin,
kumahtivat kilvet kummun alta,
kulki kuvin uusin, aurinkoisin
korven yöstä vanhan Väinön valta,
samos päästä pitkäin vuosisatain,
hehkui kautta kaikkein hengenratain,
eikä ollut oppi outo meille,
tie ei vieras ihmis-ihanteille.

Oman sielun onkaloista uuden
Suomi tahtoo luoda taikapajan,
suojaks valkenevan vastaisuuden,
jalon jatkajaksi Turun ajan,
kuulla kieltä, mieltä omaa, mutta
aikaa unhottaa ei kadonnutta,
jolloin kansalliset haihtui kaiteet,
missä haastoi kansain tieteet, taiteet.

6/12 1918.



KANSALAISRAUHA.

Työn tyynen ne aikoja ollehet ei,
oli vainon se vuossata sankka,
sota soi, veri vuos, viha veljiä vei,
rae rautainen lankesi rankka,
kun suurtuivat kohtalot Suomellei,
sen luotihin vapaus vankka.

Eik' olleet ne lahjoja laupeuden,
oli saalista sankaririntain
nuo kointähdet huomenen hurmeisen,
oli kauppaa se kalliiden hintain,
päin tulta kun ryntäsi patterien
pojat pohjolan kourin ja kintain.

Eik' katsottu, ken oli mieleltä mies,
kun vaan oli kumppani vakaa,
eri kieltä jos haastoikin, tiensä kun ties
ja tahtoi hän vaaramme jakaa,
kun hällekin inha ol' orjuuden ies,
joka uhkasi eestä ja takaa.

Mikä nyt? Miks rintama rikki on tää?
Mihin syöksyvi valkea valta?
Sitä vaara vaikk' ympäri piirittää,--
ei silti se mieltänsä malta,
vaan riitansa, kaunansa kahleihin jää,
jos pääsikin sortajan alta.

Taas taistelo uhkaa, jo taivahat käy
yli maanpiirin pilveen ja yöhön,
ei viel' levon lempeän tähteä näy,
ei rauhaa, ei rakkautta työhön,
vaan kalskuen kansat ja maat terästäy
miesmurhaan ja miekkavyöhön.

Isänmaa polo, poljettu, etkö jo saa
sä kylläksi, eikö jo riitä
sun tuskas, mi pohjolan tummentaa?
Mut näyttää kuin nauttisit siitä.
Nälän, taiston ja ruttojen ruhjoma maa,
sopusointuun jo lapsesi liitä!

Suvi saapuvi uus, pian koivu ja kuus
taas Suomen aalloissa päilyy:
jos rinnan sen kumpikin kansallisuus
käy kukkaan, ne kumpikin säilyy,
mut kiistaan jos käy, se on onnettomuus,
min yllä jo yön hämyt häilyy.

Germaani! Sun kunnias korkea on,
kun soi sana syntymämaasta.
Olit taistossa pelvoton, nuhteeton,
urotöitäs ei umpehen laasta.
Taru, laulu sun kumpusi kaartakohon
ei maanpetos, vilppi, ei saasta.

Suku Suomen! Sa maan pyhän, vapaan sait,
sitä älkösi ahtaaksi aitaa,
vaan laatios laajoiks sen hengen lait--
väki Väinämön ei ole saitaa--
niin kaikille täällä on tilaa kait,
joka tilansa tietää ja taitaa.

Ja poikas jos myös monen eksyi tie,
sai palkan he harhailuista:
vuos hurme ja kyynel. Jo lohtua vie,
jo suruja vaali ja suista!
Lumet mennehen talven jo mennehet lie--
älä pahalla pahaa sa muista!

Ole ylimys, vaikk' olet nousukas!
Sun vanha jo on sukujuuri.
Ole ruhtinas ruumiilta, sielultas,
ole ylhäinen, ylväs ja suuri,
niin varmaan sun säilyvi valtikkas,
olet Europan kunniamuuri.

1919.



PRESIDENTTI STÅHLBERG.

Kiireesti kierii ajan kehräpuu,
välemmin kansa käyttää voimiansa,
nopeimmin uskot, toivot uudistuu.

Rakensi kansanvalta rintamansa,
kun meitä uhkas harvainvallan ies,
jo repii, rakentaa sen uudestansa.

Käy valtakunnan ohjaksiin nyt mies
työn tyynen, vaan ei miekan; tuosta raaka
ei väkivalta riemuinne kenties.

Jos vaappuu oikean ja väärän vaaka,
jos nousee jälleen punahirmun pää,
saa tuta tuiman miehen lauma laaka.

Hän järkkymätön on kuin järjen jää,
ken yksin soutaa tuulet, myrskyt tohti,
voi tyynet kestää ilman ystävää.

Hän, joka voittoon kansan tahdon johti,
jos mahdit pimeet maassa piileksii,
ne ohjaa oikeuden, työn valtaa kohti.

Hänessä yhtyy teräs ynnä pii:
liestulta pyhää uuden rauhan ajan
hänessä Suomen heimo tervehtii.

Ja tervehtii myös liekit laulun pajan.

29/7 1919.



TÄHTILIPPU.

On maailman yö, toki maailman yllä
yks' viiri on tähtinen, voitollinen,
viel' äsken se hurmehin hulmusi kyllä,
nyt liehuu se lippuna lempeyden,
maan kansat se tahtovi yhtehen liittää,
nälän jäytävän jälkiä lääkitä pois,
sodat estää ja sorron, mi sortoa siittää,
kuin oikeuden korkeimman viitta se ois.

Sen tangossa viirin käsvarret on vankat,
eess' astuvi kuin pyhän auringon mies,
mut jäljessä joukkiot taajat ja sankat,
joill' yksi on aatos kuin liekkivä lies:
ei maailma nouse, jos nouse ei mielet
yli koston ja kaunan ja vainon ja yön,
jos kaiuta kansojen parhaiden kielet
ei kauneutta rakkauden, rauhan ja työn.

Ja katso! Mik' eilen ol' laulajan unta
tai ennettä tietäjän verhouneen,
nyt päämäärä on, mihin ihmiskunta
kaikk' katsoo kuin tähtehen kultahiseen,
ja tähdet ne tuikkii ja tuikkii yhä
läpi loistaen kansojen kamppailevain,
yli maailman lippu se liehuvi pyhä
kuin oikeus, kuin täyttymys laupeuden lain.

Siis ollut ei unta kuin ennen me luultiin,
ett' oikeus valtiot ohjata vois,
siis ollut ei totta kuin ennen me kuultiin,
väkivalta ett' ihmisten kunnia ois,
siis saa siitä haastaa myös runoniekka,
kun haastavat harmajat kansojen päät,
siis maan päällä kaikkea mahda ei miekka,
sen vierellä vienommat vallat jo näät.

Mut mies, joka juurella viirin sen kulkee,
min kourassa kansain nyt kohtalot on,
hän rintaansa maailmantuskan nyt sulkee,
yli-ihmisen taakan hän ottanut on.
Kuin kauan hän kestää? Kenties koska horjuu?
Taas silloin on tähdetön eessämme tie.
Hän päältämme yösydän-peikkoja torjuu,
suvun suuremman hän lipunkantaja lie.



KANSOJEN KEVÄT.

Jäät järkkyvät, paisuvat maat sekä veet,
nyt kansojen käy kevätmyrsky,
veri virtoina vierii ja kyyneleet,
soi itkun ja tuskan tyrsky,
ja vankkumatonna kuin kuoleman yö
niin suurta kuin pientä nyt surma lyö.

Ei auta nyt rauta, ei ruuti, ei muu,
ei pankit, ei pennit, ei punnat,
ajan ankaran myrskyyn murskautuu
lahot valtiot, yhteiskunnat,
vain kestää, mi tuoresta, tervettä on
ja käy kera kuoleman taistelohon.

Uus maailma syntyy. Mut varmaan ei
sen kauniimpi, viisaampikaan
kuin entinen, min viha taivahan vei,
mi tahrautui verenvikaan:
sinis saavu ei maan päälle kansojen suvi,
kunis muutu ei ihmisten murhe, ei huvi.

Taas tultu on arvoihin alkeellisiin,
väkivaltahan, voimaan raakaan,
ei hengen, vaan ainehen hekkumiin;
kuka miekkansa heittää vaakaan,
heti suurempi, suorempi oikeus on hällä,
kuin ennenkin ollut on--väkevämmällä.

Sota kaikkien kaikkia vastahan soi,
vaikk' kaikki vain rauhaa halaa,
viel' loppua murhien nähdä ei voi,
koko maanpiiri hehkuu ja palaa,
suru taivahat saartaa, ja ihmiskunta
vain hulluna hourivi hurmeista unta.

Taas milloin se järkiinsä järjestyy?
Kesä kansojen, milloin se koittaa?
Ei ennen kuin oman sydämen syy
käy raskaaks, ja raudankin voittaa
suur' Rakkaus, mi pehmentää pedot julmat--
vain Rakkaus ratkaisee ajan pulmat.

Uus uskonto syntyy. Mut varmaan ei
sen kauniimpi, viisaampikaan,
kuin kirvesmiehen mi ristille vei,
mi tallattu nyt on likaan,
mut varmaankin vähemmän vaikea käyttää
ja keveempi kantaa ja helpompi täyttää.

Tiet laajat on laumojen taivaltaa
polut yksilön vain ovat kaidat;
vain joukossa jokainen käydä nyt saa,
miss' esteenä ei raja-aidat,
ja korkeella vaatimus-viiriä pitää--
vain itseltänsä ei vaatia mitään.

Kesä kansojen, milloin se koittaakaan?
Ei koskaan, elleivät muutu
pian yksilökansoiksi kansat maan,
maan lapsina maahan juutu,
ja rakasta maata kuin äitinsä nisää
ja taivasta kuin elon korkean isää.

1919.



IHMISHEIMO.

    »_Uljas kaikkea uhmaamaan
    heimo ihmisen käy herjahan, vääryyteen_.»
                                     Horatius.

On luonnon sydänloitsut ilmi luotu,
on herätetty henget veen ja maan,
on tuli itse pilven päältä tuotu
ja vuorten vanhat voimat piilostaan,
jo aalto vanki on ja tuuli työssä,
jo koski toivojamme tottelee,
kas, kuinka pyörät laulaa laakson yössä
ja väkipaljat säihkyin säestelee--
mut missä, missä on onni?

Maa kaikki meille verokuormaa kantaa,
päät tähkäin täyttyy, laihot lakoaa,
myös meille riistaa metsä, aalto antaa
ja merten aitat suolaa sakoaa,
vain meille varttuu hiehot, varsakarjat,
vain meille uuhten villat uhkeaa,
puut heelmän kantaa, nousee noron marjat
ja kukat kunnahilla puhkeaa--
mut missä, missä on onni?

On ilma vallattu ja radat raattu,
on vesi viitottu ja auki maa,
kaikk' esteet eestä ihmisheimon kaattu,
ett' yhteen kaupungit ja kansat saa,
kas, kuinka tuolla haahdet merta halkoo,
tääll' autot ajaa, vaunut vilisee,
käy kauppa täällä, tuolla tanssii talkoo,
reet kilvan kiitää, tiuvut kilisee--
mut missä, missä on onni?

Me oomme tehneet talot suuret, laajat
ja kodit korkeoiksi kaartaneet,
me oomme lyöneet maahan malmivaajat
ja paadet paksut seiniks saartaneet,
jääkylmät liedet nuo me lämmitimme,
nuo asutimme suojat autiot,
ne kruunuin, sähkövalkein valaisimme
ja pehmeiks peittelimme permannot--
mut missä, missä on onni?

Me oomme tehneet Herran temppeleitä,
maan lunnait' taivahille maksaneet,
me oomme kilvan käyneet kirkkoteitä
ja uskollemme hyvin uhranneet,
maanpiirin täyttänyt on kansain kuoro,
on nousseet luostarit ja alttarit,
nyt tullut vihdoin ihmisten on vuoro:
sa turhaan taivahille suitsutit--
ei siellä, siell' ole onni.

Uus kannel kaikuu, uusi aika koittaa,
uus tuuli käy, uus huomen huminoi,
se heikot herättää, se vahvat voittaa,
se veljeyttä yli vetten soi,
ja ihmisille ilon viestin kantain
se syöksee elon, taiston tuoksinaan,
soi rakkautta kautta taivaanrantain:
maan päälle tänne taivas taotaan--
vain täällä, täällä on onni.

Se taivas kaunihina kaartuu kerran,
kun kansat merten poikki kättä lyö,
kun joka mökkiin paistaa päivä Herran,
kun joka lapsi lemmen leipää syö;
ja itse Luoja jättää taivahansa,
käy alas onnenkruunu otsallaan,
ja jokaisell' on joulu rinnassansa,
jumalat vanhat syntyy uudestaan--
vain silloin, silloin on onni.

1896-1919.



AURINGONSÄTEIDEN LAULU.

Koti meill' ikikirkas ja korkea lie,
mut yöhön on ympäri kaihomme tie,
me tahdomme valkaista autiot aavat
ja nähdä, ne kuink' elon kauneuden saavat.
siks syöksymme pilvien pimeyteen,
läpi säikymme seesteen ja ilman ja veen,
ne loihdimme kaariksi kimmeltäviksi,
jumal-ihmeiksi, taivaiden imantehiksi.

Halu meillä on maailmat valloittaa,
enin kuitenkin suuri ja mahtava maa,
ota emme me mitään, vaan annamme aina,
kun kaikkemme on vain Luojalta laina,
me luomme sen ruohon ja pensaat ja puut,
värivälkkehet nuo, sävelhelkkeet ja muut,
siks' meitä se kiittävi kirjavin kedoin,
ja laulavin linnuin ja leikkivin pedoin.

Peto leikkivin, lempein ja vaarallisin
toki ihminen lie, maan laps ihanin,
hänet voitamme hyväillen poskea, kättä,--
kunis olla hän ei voi hymyilemättä,
mut jos joku vieläkin onneton ois,
hänt' emme me enää päästäne pois,
vaan suljemme piiriin ja vierellä käymme
ja riennämme rintaan ja silmistä näymme.

Jos meidät hän tahtovi karkoittaa,
me pyydämme, palvomme näin Jumalaa:
»Ota pois hänet täältä, tai suo hänet meille,
hänet ohjaamme ikuisen onnelan teille!»
Isä ylhäinen vastaa: »Hän vankinne on.»
Hänen kahleensa silloin on katkeematon,
hän on iki-autuas auringon lapsi,
min uurru ei otsa, ei harmene hapsi.

Laps auringon jos joku itkevi tuo,
sadekaariksi saartuvat kyynelet nuo,
jos murhe on hällä, hän murheesta suurtuu,
jos kärsimys, hän jumaluutehen juurtuu,
näin kasvaen kaltaiseks jumalain
kadotuksesta aarteiden kalleimpain,
mitä maan elo kylvävi kuolevan vaivaan,
hän valmis on tarhoihin auringon taivaan.

4/6 1919.




VAELTAVA KUUSI.



VAELTAVA KUUSI.

Ne hakkasi pois minut juuriltain--
kohu korven soi minun korvissain--
mun saattoivat salihin kimmeltävään,
joka puolelta peileistä itseni nään,
ne hellivät oksani helyihin
paperkukkasin, omenin kultaisin,
ja kirjovöin ja kynttilöin
niin kirkkain kuin taivahan lamput on öin,
ne hymyilivät, ne lymyilivät,
ne naavaista partaani pitelivät,
ne pyörivät piirissä ympäri mun
ja lauloivat: »On hyvä olla sun!»

Ma valvonko vai näen unta vain?
kohu korven soi minun korvissain
mä kuulen laulelot lasten nää,
mut ikkunaan minun pälyy pää:
siell' ulkona, piilossa pimeyden,
on heimoni suuri ja hirmuinen,
suku hallava hangilla kuutamon,
ja monta jo hangenkin alla on;
siell' ei kuki haavehet kultamaan,
siell' elämä paistavi paljaaltaan,
siell' lyö elon myrsky, ja murhe syö,
ja ympäri paukkuvi pakkas-yö.

Siell' ollahan lapsia luonnonlain--
kohu korven soi minun korvissain--
ei siskoja sinisten toiveiden,
vaan veljiä kuoleman yhteisen;
siell' armoa saada ei, suoda ei,
siell' lempeät tunteet jo tuuli vei,
siellä paadutaan, siellä kaadutaan,
siellä maaksi jällehen maadutaan,
siellä jyske käy, siellä ryske käy,
ei muita kuin pedot metsän näy,
ja korven kuus, ja kuudan uus,
ja Salliman aution salaisuus.

Olen eksynyt pois, polo, heimostain--
kohu korven soi minun korvissain--
olen korvessa syntynyt, kasvanut.
Ken minut on korvesta karkoittanut?
Olen syntynyt, kasvanut synkkyyteen.
Mitä täällä ma ihmisten iloissa teen?
Olen kappale korpea kohisevaa,
miks tahtoo he muuksi mun muodostaa?
Olen ilmestys luontoa ijäistä,
en ihmistä, en ilvettä,
en naljailla voi, en nauraa voi;
kun koen, niin ähkyltä ääneni soi.

Olen huokaus salojen humisevain--
kohu korven soi minun korvissaan--
olen heimon vaatimus valkeuteen,
mut itse ma kuulun pimeyteen,
olen lapsi ma suon ja laaksomaan,
mi pääse ei päivähän milloinkaan,
veli kaikkien yksin-yöpyväin,
vaan vapauden tuuli on ystäväin:
kuin raakuus se tulkoon rakeinakin,
sitä katson ma suoraan silmihin,
ja jos se mun kaatavi kannollein,
saan sammalen pehmeän peitoksein!

On vapaana latvani laulanut ain--
kohu korven soi minun korvissain--
on veisannut yössä ja myrskyssä.
Nyt minne sai ylin ystävä?
Kenen orja ma oon, että tänne jään?
Minä kuulun iltahan pimenevään,
minä kuulun kansahan kaatuvaan,
mut orjakansaan en milloinkaan,
minä kuulun valtahan vapaaseen
niin totta kuin lauluni korkeuteen,
mun suullani puhuu Jumalan suu,
mut mieleni minun vain ahdistuu...

Niin nousen ja suutun ja suoristain--
kohu korven soi minun korvissain--
kas, kuinka ne kirpoo kahlehet,
paperkukkaset, omenat kultaiset,
mies, vaimo ja laps miten kalpenee,
kun tuskan huutonsa huokaisee,
kun tuulispäässä ma tohisen pois;
ja on kuin ei kattoa, seiniä ois,
kuin sammuisi kynttilät oksiltain,
ne kestivät kehnoa ilmaa vain,
mut päälläni syttyvät tähdet yön,
jää jälkeeni tyhjyys ihmistyön.

Alat lumiset eessäni aukee vain--
kohu korven soi minun korvissain--
käyn sinne ma, kussa on kantani,
kotirimpeni, kotirantani;
taas juutun ma vanhoille juurillein,
saan suden ja kontion seuraksein,
surut suuret ja tuskat tulla voi,
taas vapaana latvani laulu soi,
taas puuta puhdasta, yhtä oon,
käyn kanssa taivahan taisteloon,
en armoa pyydä enkä saa,
olen kova kuin valkean talven maa.

1917.



SYYS-AAMU.

Pitkät, hallavat hopeahunnut
päällä pellon päilyy,
päällä keltaisen maan ja metsän,
puiden oksilla häilyy.

Tuosta tiedän, on päivä noussut;
nostan itseniki,
istun hiljaa ikävöiden
ikkunata liki.

Näen ma maantien, maan ja metsän,
punaisen virstapylvään,
näen ma pitkät piilipuut
ja aamunkoiton ylvään.

Näen ma elon ees ja taaksi--
ah, mua värisyttää!
Tuska onnesta ollehesta
sydäntä sykerryttää.

Ah, te hallavat hopeahunnut,
tulkaa povelleni,
ettei hyljätyn lemmen muistot
hiipis ovelleni;

ettei huutohon yksinäisen
varjot yksin vastais,
ettei poloisen pään-alaista
kyynel kylmä kastais.

1917.



SYKSYN SYNKETESSÄ.

Elegia.

Laine rauhaton,
lyö, ah lyö!
kohta kattaa
sun talven yö,
vankia valkean hallan
tuska, murhe
ja muistot syö.

Kuohu henkeni,
käy, ah käy!
kohta ei taivasta,
maata näy,
kohta vaikenet vallan,
hehku hiilesi
himmentäy.

Kannel kaukainen,
soi, ah soi!
Vaikka en laillasi
laulaa voi,
heijastan hetkinä hurman
kaunehinta,
min kaipuu loi.

Virta kohtalon,
vie, ah vie!
Kohta jo päättyy
päivän tie,
kuulin kulkevan surman,
taikka tauti
vain ollut lie.

Mutta tunnen,
ah, tunnen sen:
en ole enää
entinen,
muille ei soittoni soikaan,
muista murhetu,
ilahdu en.

Siitä tiedän,
ah, tiedän tuon:
unissa kulkien
unia luon,
itseni joikuja joikaan,
itselleni
vain iloa suon.

Sentään ihmehen
näin, ah näin!
Virisi virva
mun sydämessäin,
puhkesi puutarha uhkee
ruusuin, tuntehin
tuskapäin.

Tuima on tuomari
lemmen syys,
synkkeni pois
ilon itsekkyys,
nainen nuori ja muhkee
mun oli murheinen
ihmisyys.

Nyt hän on mennyt
merten taa,
hältä en viestiä,
sanaa saa,
elääkö ees, en tiedä:
kyselen, mykkä
on taivas, maa.

Virrat, järvet,
ah, jäähtykää!
Tulkoon Tuonen
ja tyynen sää,
syksyn en kukkia siedä,
koska en koskaan
häntä nää.

Kuolkaa, kuolkaa,
ah, metsät, puut!
Tulkoot talviset,
kylmät kuut,
järkeni jäähän nyt hautaan
lemmen leimut
ja muistot muut.

Tahdon olla
ma talven mies,
harteilla hallan
ja tähtien ies,
iskeä routaan ja rautaan,
ruusu musta,
sun murheties.

1918.



JUHANNUS V. 1918.

Kaikki palas: Suomen linnut,
Suomen kesä, kukkaset,
taas kuin ennen kirkkahina
kisaa järven lainehet.

Jälleen yössä valkeassa
saaret, salmet uneksii,
jälleen päällä metsänpuiden
punapilvi purjehtii.

Kaikk' on niinkuin ennen: eipä
mieleni mun tuiretun.
Mikä sorti äänen sorjan?
Miks on sydän synkkä mun?

Kadotin ma kerran naisen,
jota raukka rakastin,
silloin saman tunnon tunsin,
silloin samoin aattelin:

Tulee kesä, tulee talvi,
eipä hetket autuaat,
jolloin käsi kättä vasten
unhotimme taivaat, maat.

Taas on sama tuntu mulla:
kadotin nyt kallihin
uskon kansaan, isänmaahan,
jota raukka rakastin.

Tulee kesä, tulee talvi,
eipä enää milloinkaan
mieleheni haave heljä
hengen, laulun kotimaan.

Siks ei elon juhlat mulla,
vaikka juhlii juhannus,
syän ei syttä valkeampi.
Mistä silloin pelastus?

Taas kuin ennen tuosta yksin:
täytyy kestää yksinään,
yksin nousta Suomen suosta
korkealle kärsimään.

Yksin surra, yksin käydä;
käsin työhön totuttuun,
löytää ilo itsestänsä,
murhettuen kaiken muun.



HAKKAPELIITTAIN NÄYT.

He tulehen ääneti tuijottivat.
Tulenliekit lietoina leimusivat,
moni kangastui kuva kultainen,
moni muistelo päiviltä lapsuuden,
kotilehdot, joissa he liikkuivat,
kivet kirjavat, joilla he kiikkuivat,
maan lumisen metsät ja vetten vyöt,
sydäntalvet synkät ja valkeat yöt.

Yks virkahti noin: »Minut vietiin pois,
kun taattoni juur' mua tarvinnut ois,
kävi vanhaks jo, käsi raukes jo,
meni rempalleen koko kartano,
kas, pirtin on ovi kallellaan,
paja painumassa jo alle maan,
myös saunan kiuas on kitkuinen,
taus rikkinäisenä ritkui sen,
vesikaivo vyöryvi sisäänpäin,
tuvankatto vuotavi syksysäin,
ken niityt niitti, ken kasket kaas,
on sydämelläin kuin paksu paas,
ties kiekuuko enää kukkokaan
kotipaikalla, tuonne jos kerran saan!»

Näin toinen: »Tään sain kohtalon,
kuin juuri ma aioin aviohon,
oli morsian minulla keltahaps,
nyt jäivät jälkeeni nainen ja laps,
ma itse kiertelen maailmaa,
otan miekalla mitä en muuten saa,
tulen kaupunkiin, syön kaupungin,
tulen luostariin, juon luostarin,
pyhän uskon puolesta taistellen,
elon oudon maljoja maistellen
näin jäähdytän poven polttoain,
mut sentään, sentään ma kuulen ain
tuon itkun haikean, etäisen,
näen häilyvän kutrien keltaisten,
kuin Maaria on hän muodoltaan,
kuin Kristus-lapsi on polvellaan...
mua Herra armahda, paavin lie
nää pauloja; täst' on Hornan tie!»

Mut hän joka hoiteli haavojaan,
noin äänteli vitkaan vaivoissaan:
»Tuo orvolla yksi onni lie,
ei häntä tarvitse mieron tie,
on muutenkin monta kulkijaa,
ei mull' ole maata, ei mammonaa,
pesä suotihin taivaanlinnullei,
mua kukaan missään kaipaa ei,
peto korven luolahan laskee pään,
minä mieluummin tähtien alle jään,
ne kylmät on kuin kyynelkin,
min joskus saan minä silmihin,
ne Luojan telttana kaartaa mun,
kun murhe sankea saartaa mun,
olen ihmisistä ma irrallain,
elon ankean löytölapsi vain,
mun rakkaimpain on ratsuni,
olen kalvan ja kilven kumppani,
ja ystävä yksinäisen yön,
en lemmenleikin, en murhatyön.»

He tulehen ääneti tuijottivat.
Jo hiiletkin hiljaa tummenivat,
siniliekki vain sieltä täältä nous
kuin noidan veitsi, kuin velhon jous.

Yks virkahti: »Viime yönä näin
toki unta, mist' olen mielissäin,
näin kulkevan kuningasvainajan
läpi leirin raskaasti nukkuvan,
minä yksinäin ylös valvahdin,
hän katsahti minua silmihin,
käden laski pääni päälle mun
ja lausui näin: 'Ma tunnen sun.
Koti, kontu on sulla huolena.
Miks murehdit? On talos tallella.
Siks valtakunnassa kuningas on,
vako ett' on murtuva vainiohon,
mut siks on Suomen ja Ruotsin mies,
hän että myös sotatiensä ties,
kun vaatii valtion onni sen
ja asia uskomme yhteisen.
Talos ehkä autio ammoin lie,
kotimaahan kun vihdoin sun kohtalo vie,
mut muista: se seisoo paikallaan
niin totta kuin laki Ruotsinmaan,
ja jos luotat sa sanaan kuninkahan,
näet kaksinkerroin sen karttuvan;
kun vainiolta sun kuningas vei,
sua unhoita Oxenstjerna ei,
saat tilaa kaksikin kaunista,
sotilaan on saatava palkkansa.'
Näin lausuen verkkaan pois hän läks,
mut mieleni niin kävi virkeäks
ja vielä aamulla naurusuin
ma päälleni rautapaidan puin.»

Muut tuota kuunteli kummakseen.
Tuli toinen jo tuohon taruineen:
»Mitä siitä! Mut minäpä unessa näin
isä Lutherin itsensä kalottipäin,
hän saapui juuri, kun huuliltain
pois sarkan laskin ja toista hain,
mut sattuikin neito polvellein,
heti hälle ma tuossa laulun tein;
no niin, hänet silloin ma huomasin,
ylös syöksyin ja syvään kumartelin
ja pyytelin anteeksi käytöstäin,
mut tunnustin, että mielessäin
kuva kuultavi naisen kuin Maarian,
mill' luulen mua pahan paulovan,
ja paavin ja Rooman ja Hornan yön,
pyhän uskon puolesta vaikka lyön.
Hän hymyili, istui pöytähän
ja sarkkansa pohjaan siemas hän,
hän katsoi neidon silmihin
ja laatipa laulun itsekin.
Nyt nous hän ja virkkoi viisaasti:
'Piru jos sua joskus vietteli
tai munkki tai paavi tai peikko muu,
tään laulun tieltä ne lannistuu,
jos auta ei, sarkka siemaise
ja suulle neitoa suutele,
pian näät heidän karkkoovan kauhulla pois,
kuin maailmanloppu jo tullut ois.'
Minä kiitin ja hengitin helpommin
ja maljaa maistoin ja--heräsin.»

Nyt hillitä enää itseään
ei kolmas voinut, vaan kohotti pään
ja illan autiuteen hän huus
kuin kuoleman kammo, kuin usko uus:
»Miks kangastu minulle milloinkaan
ei kasvot sankarikuninkaan,
ei pappien eikä piispojen,
isä Lutherista nää unta en,
lien unissain, lien valveillain,
näen eessäni luurankomiehen vain
ja viikatteen, jolla niittää hän,
kun päivä on taistelon päättyvän,
ja tuntilasin, min hiekka jo
on lopussa kuin moni kohtalo.
Mitä hourin? Mun houria sallikaa!
Heit' ehk'en ma koskaan nähdä saa,
mut nähdä ma kerran tahtoisin
tuon sieluni valkean enkelin,
mi kulki jo lasna mun kupeellain
mun mieron polkuja polkeissain,
hän täälläkin jossain lähellä on,
mut haihtunut kalvan katselohon,
hän verta, haavoja inhoaa,
näät hänen on rakkauden, rauhan maa.»

Tuo tuskin pääs hänen huuliltaan,
jäi kaikki kummaa katsomaan,
valo välkähti kirkas, kaukainen
yli yöllisen tappotanteren,
mut katso, se kasvaa, se lähemmä käy,
koht' enää ei mitään muuta näy,
maat, taivahat täyttää se paisteellaan,
sen ympäri yössä veisataan
kuin kuoro ääretön, ylhäinen
kera kaikuisi ihmis-unelmien,
se saavuttaa sotajoukon jo,
joka hengen valtaa hurmio,
se tunkevi tummahan Tuonelaan
ja vainajat vastaavat haudoistaan,
se syöksyvi sieluhun jokaiseen
kuin ukkosen nuoli syvyyteen,
sävel sähköinen, sana voittoinen,
ja niinkuin ihminen ijäinen:
»Ylösnoussut on valkea Vapahtaja!
Taas maa on rakkauden, rauhan maja.»

Ja katso, hän tuossa on itsekin
kuin ilmestys, uni suloisin,
käsi palmunlehvää kantelee,
mut toinen sieluja siunailee,
ja mikäli eestyy hän matkallaan,
maan kansat kaikki siunataan,
sota sortuu pois, viha viihtyy pois
kuin ihminen taas kuva Jumalan ois.

Kuin saapuikin, hän poistui niin.
Jäi hakkapeliitat rukouksiin,
vast' aamulla huomas he huolissaan,
heit' ett' oli elossa--kaksi vaan.

11/9 1918.



KALEVAN POIKA.

Tuop' oli Armi antimuori,
istui aitan portahalla,
se suki suruista päätä,
huolellista huojutteli.

Tuo kulki Kalevan poika
kuusikkoa kuulevata,
lauloi laulua sydämen
elokuisen illan alta:

»Etsinen minä emoa,
enpä tiedä, löytänenkö,
mont' oli veljeä minulla,
vieri maille vierahille,
taatto kaatui kannaltansa,
kuoli kuuluisa Kaleva,
yksin yöpynen salohon,
äidin ääntä kuulematta.»

Kuuli tuon kujertavaksi
emo aitan portahalla,
lauloi laulua sydämen
alla taivon tähtikirjan:
»Oli mulla onnen poika,
lie ollut surunkin poika,
yksi vierähti Virohon,
toinen sai Suvantolahan,
itse vierin Inkerihin,
päädyin päiville pahoille,
orjan illat istumahan
orjan aamut oppimahan.»

Kuuli tuon kujertavaksi
se kaunis Kalevan poika,
sylkähti sydänalansa,
raikui rinnan riemulaulu:
»Äidin tunnen, äänen tunnen,
virrenkin sävelen vienon,
kuulin sen kotona kerran
pärevalkean valossa!»

Syöksyi hän sylihin äidin,
kauan itki kumpainenkin.

Tuop' oli armas antimuori,
istui aitan portahalla,
kyseli poialta pololta,
kunne kulki lapsikullat,
tokko maassa maailmassa
oli hän tuntenut, tavannut
sukuansa suurempata,
lajiansa laajempata.

Tuo kertoi Kalevan poika:
»Kuulin virren vieriväksi
kerran ma kesäisnä yönä,
polun poikki mun tapasi
eteläisen ilman alta,
tunsin kuin sinutkin tunsin,
äänen äitini kodista,
laulun laajemman minua,
rotuvirren rohkeamman.»

»Et käynyt säveltä kohti?»

»Olin outo veljelleni.»

Tuop' ali Armi antimuori
istui aitan portahalla,
lauloi hän lajinsa virren,
sukuvirren suomalaisen:
»Kerran ne kesät tulivat,
kerran keikkuen menivät,
koska yhdessä elivät
emon yhden kantamoiset;
tuli syksyn synkät ilmat,
talvet tuota tankeammat,
vierahan viluiset ilmat,
myrskyt mustat muukalaisen
koppoivat koreat multa,
ottivat omaksi lapset,
poiat kuuluisan Kalevan,
siskot sillan suomalaisen;
vaan ei vielä virsi kuollut,
sana kaunoinen kaonnut,
soipi virroilla Venäjän,
Nevanlinnan liitoksilla,
aavan Aunuksen takana,
Vienan hyisen vieremillä;
sinnepäin sinä kulekin,
mistä soi sorea ääni,
laulu lapset liitelevi
poikki laajankin lahelman.»

Ei eksynyt enempi poika,
veti purjehen punaisen,
löysi veljensä verevät,
saivat toinen toisihinsa.



KEVÄTHALTIATAR.

Hän tuli mua vastahan vuorilla
kuin taivahan valkea hattara.

Hän tuli mua vastahan laaksoissa
kuin koski, kuin virta vaahtoova.

Tuli niityillä, tuli metsässä
kuin pälvi, kuin viita vihreä.

Kuhun kulkenen, kuhun kääntynen,
näen eloni kerkeän keijusen.

Menen rantahan meren ma myrskyisän:
kuin kimmel jo aalloilla kisaa hän.

Puun alle puistossa istahdan:
hänen kuulen jo tuulessa karkelevan.

Ma istun pöytäni äärehen:
kuin kaiho hän täyttää sydämen.

Kuin leimaus hän siellä jo sisällä on,
mut turha on vangita tunteheton!

Hän toivoja, hehkuja herättää,
mut itse kylmäksi ijäti jää.

Hän kiihtävi lempehen taivaan ja maan,
sen viihdä ei haavoja milloinkaan.

Tulenliekkeihin toiset hän tuomitsee,
taas toiset hän haaveilla huikaisee.

Näin liikkuu, kiikkuu hän hurmaten,
näin läikkyy hän suudellen, surmaten.

Hän, keijutar elämän, kuoleman,
hän, vallatar hämärän valkean.

Hän, velhotar kauneuden kaipauksen.
Sua seuraan, vaan sua usko en.

Sa, haltiatar sulohaaveilon:
Sun heimoas myös oma henkeni on!

Sun luontoas on sävel lauluni:
Sinut siksi se liioin tuntevi.

30/6 1919.



SYDÄNKESÄN LAULU.

Kuin kulkee pursi lehtipurjehin,
niin samoo aatokseni salaisin
sun luokses, aallon impi ihanin,
mi koskaan tenhos miehen mielialaa;
ja niinkuin kukkii tuomet, pihlajat,
mun povessani tunteet kukkivat,
ja niinkuin kohoo kokkovalkeat,
niin sulle unelmaini uhrit palaa.

Sun kerran yössä kesäisessä näin,
siit' asti aina liikut likelläin,
ain asut, elät, ennät mielessäin
kuin suru suloinen tai kaunis kaipuu;
vaikk' astuit helmaan aallon heljän taas,
syvällä miss' on linnas, synnyinmaas,
sua muistan, rakastan kuin rannan paas
veen välkettä, mi valkohiekkaan vaipuu.

Siis välky, onnenkuva kultainen,
sua vaikka koskaan omaks saane en,
kuin päivä vaikka menit merehen,
jäi jälkees ilmain ihanuus ja pyhyys,
jäi rinnan kumma, kuulas riutumus,
kuin kesä-yössä kuun on kumotus,
tai ajatusten outo armaus,
kun niissä hehkuu elonhetkein lyhyys.

Nyt kaikki toinen toisihinsa saa,
mut kuka aallon neittä armastaa,
sen mieli aallon lailla aaltoaa,
sen sydän haavanlehden lailla sykkää;
vain tullen joskus illan valkean
se tuntuu unelmiinsa uupuvan
ja käyvän lepoon lailla Metsolan,
mi hetken huoahtaa kuin huolta mykkää.

Ah, toivo turha! Eipä rauhaa suo
ees tuokioksi sulotuska tuo,
vain uutta aina ahdistusta luo
ja uutta uskallusta haaveen hurjan:
taas päivä koittaa, linnut livertää,
kasteiset kummut, viidat vihertää,
maa kaunis kukkii, meri sinertää--
ja kaikki surmaa aallon sulhon kurjan.

Siis muuta ei nyt mulle jäänyt lie
kuin mennä, minne kesä meitä vie,
se vaikk' ois sydämeni syksyn tie,
kun kaikki kuihtuu kukat, laulut lakkaa;
ja koska päättyy päivät katkerat,
ma muistan, kuinka kukki unelmat,
kohosi laulun kokkovalkeat:
sua muistan niinkuin talven-käyjä takkaa.

Sun itsesikin silloin peittää jää,
sun kutris hallan kitein kimmeltää,
sydämes kuoli, tuskin elää pää,
oot vanki vaivan ynnä kuolon kammoin;
mut kun sa heräät uuteen kevääseen,
se sulle kertoo kaikin kukkineen,
tiet sulhon, aallotarta suudelleen,
mi ajatuksistasi poiss' on ammoin.

21/6 1919.



PAPITARTEN LAULU.

(Tekeillä olevasta tarunäytelmästä »Vienan valta».)

Aurinko armias,
painuva mereen,
kuin tuli taivahan
tuskahan, vereen!

Noin paras ihmisen
paatuvi, vaipuu,
jos sitä ei tue
kauneuden kaipuu.

Aurinko armias
Permian taivaan,
et iki lähtene
ilmojen laivaan?

Jos tulet jälleen
huomenen tullen,
veisaamme vienoimmat
virtemme sullen.

Kauneuden kaipuu
Permian lasten,
et iki turtune
vaivoja vasten.

Vaikka sä turtuisit
tuhannen vuotta,
ei ole laulumme
kaikunut suotta.

Vaikka sä vaipuisit
tuskahan, vereen,
ei huku kauneus
kansojen mereen.

Jää taru, taika
laulujen laineen,
kuin uni lemmen
tai teko maineen.



KREIKKALAINEN KORKOKUVA.

Prof. Waldemar Ruinille omistettu.

Se oli Roomassa: laps oudon suvun
rukoili hiljaa taideteelmän eessä,
kuin ois hän yöstä tuhatvuotten luvun
tavannut ystäviä silmät veessä,
ja takaa toisten tapain, toisen puvun
kuin nähnyt kyyneltensä kimmelteessä,
mit' oli oma sykähdellyt rinta,
vaikk' ollut hälle unta utuisinta.

Ei kumma ollut teelmän muoto: uurna
vain vanha, kirjaeltu korkokuvin,
mut salaperäinen kuin kuolon kuuma
ja vakaa, kuin on päätös päiväin huvin:
siin' eli vanhan Hellaan henki suurna,
se haastoi haavein kaukaa kangastuvin,
kuink' elon pulmat ymmärrettiin ennen
ja kuinka urhot kulki kuoloon mennen.

Kaks ystävää siin' antoi kättä, tuopa
heist' istui, tuopa seisoi, pois jo kääntyin,
uhonnut heist' ei kammo kauhun luopa,
ei ilmi itkeneet he hahmon vääntyin,
mut hänen, jonk' ol' eessä haudan juopa,
soi vielä viime sanat hiljaa ääntyin,
ne kuuli kummakseen laps oudon suvun,
ne tunki yöstä tuhatvuotten luvun.

Ne sattui: »Maan, ah, kuink' armaat kummut,
kun niitä katsoo katseell' lähteväisen,
kun heittää täytyy heljät unten ummut
ja käydä maille Manan tiedon jäisen,
kun tunnet, että hiljaa hyydyt, tummut,
on eessäs yöt ja päivät yksinäisen
ja aisteis maailma kuin huntu hajoo,
kun sitä kuolon kylmä koura kajoo.

Ei sentään tumma Tuonen virta hälle,
ken päärlyt näkee päiviensä laineen;
on totuus selvä tiensä tietäjälle,
ken etsii hengen helmet alta aineen,
ei uhraa rahvaan raa'an hyörinnälle,
ei ilmiöille ajan eikä maineen,
vaan kaiken tutkii, läpi kaiken nähden,
ja kaiken nauttii elon täyden tähden.

Ja iki kiittää kaikkeutta aavaa,
sen salaperäisyyttä kunnioittain,
sen ajatusta, aina muodon saavaa,
sen pikku-ihmehistä ilmi koittain
ijäistä kaartaa kaikkeuden kaavaa,
näin vihdoin viisautta nöyrää voittain,
ett' ihmiskohtalot jos onkin kovat,
syyt niillä syvemmät ja synnyt ovat.»

Noin vieri virsi Hellaan hengen helon;
mut outo mies, mi taideteelmän eessä
tavaili hiljaa tarkoitusta elon,
hän vielä hetken viipyi silmät veessä,
ei enää kammitsoissa kuolon, pelon,
vaan niinkuin kyyneltensä kimmelteessä
hän oisi nähnyt utuisinta unta,
jot' oli koskaan nähnyt kansakunta.

19/9 1919.




LEMMEN LEHTIÄ.



LÖYTÖKÄINEN.

Löysin, löysin löytökäisen
elämän aution aholta,
naisen nuoren, naurusilmän.

Ei hän ilkkunut ilosta,
naljamieltä naurahellut,
hyvyyttänsä hän hymyili,
puunsi rinnan puhtautta,
läikkyi lämpöä sydämen,
paistetta siveän sielun
niinkuin kukka syyskesällä,
elokuisen illan kuudan.

Häntä ma rakastin, raukka.
Hälle, hullu, huokaelin
murhetta elon menevän,
pelkoa polun pimeän.

Minä, miesi mieronkierto,
hän liesi hyvä ja lämmin,
minä, talven tuima tuuli,
hän salon sinisen terhen,
minä, soittaja sokea,
hän kannel helähtäväinen
illassa elon ikävän,
Kaikkivallan polven päällä.

Häntä ma rakastin, raukka,
hälle virteni viritän,
sielun särkyvän sävelet,
haaveheni haikeimman.



SYDÄMEN ITKU.

Yövyin ma salolle yksin,
kaksin kapsahdin hereille,
näin ma vienon vierelläni,
kumppanin kupehellani.

Tuota tutkin, tunnustelin;
»Lienetkö tytär Tapion,
sinipiika sielun synkän?»

Kuulin kuiskaeltavaksi:
»Lienen onnesi unelma,
kauneus kadottamasi,
runo kerkeän kesäsi,
vaiva rinnan vanhenevan.»

Itkin kauan katkerasti.



PAHA OMATUNTO.

Taas tulin surulliseksi
muistellen sinua, armas,
muiden kanssa ailakoiden.

Lienen tehnyt synnin suuren.

Virkoit pois sa vieriessä:
»Nyt älä tuhmin tuhlaele!
Aarre on sinulla, siirsin
sen sinulle sydämestäni,
sinulta tahdon sen takaisin,
kun konsa takaisin tullen.»

Lupasin lujasti: »Saat sen
kera korkojen takaisin.»

Lienen tuhmin tuhlaellut,
kun suun surulliseksi,
liioin itkenyt, iloinnut,
koska tuska tunnon täytti,
hätä häistä sielun kahden,
tiukasta tilinteosta
silmän kahden katsehessa,
sykkeessä sydämen kahden,
toinen toistansa vetävän
veren kahden vellamoihin.

Toki tunnen toisen tunnon:
tuhlaten rikastun, tuhma,
muille sähköä säteillen
sähkötän elämätäni.

Siks ällös minulle suutu!
Saa en olla saita, annan,
kannan korkoa Jumalan,
kuin tähti pimeän taivon,
aurinkoa ammentava.



VIRVALIEKKI.

Lienet ollut virvaliekki,
olit mulle onnen liekki,
oikeaan minut opastit,
aarteille elon ijäisen.

Yöstä mun ylensit, nostit
veljeksesi, verraksesi,
muista mun erotit, estit
minut maantieltä elämän;
viittasit minulle, virva,
polun muista poikkeavan,
uran uuden, käymättömän,
halki hallaisten nevojen.

Siitä ma sinua kiitän:
se oli onni, orvon onni
tuta tuskat ihmislasten,
auvo astuvan erakon
nähdä näillä silmillänsä
armaassa ajallisessa
kappale katoomatonta.



LIIKA LINTU.

Taas tunnen sydämessäni
tuon tuskan kuluttavaisen:
voinko alkaa ma alusta?

Liioin vaadit, vaivan lintu.

Vaadit mun visertämähän
taas iloja ihmisviidan,
minut laadit laulamahan,
jällehen kipuja järjen,
minut, miehen tuonen-tyynen,
minut, jo elämän-oudon,
hapsin ammoin harmenneisin
leikeissä suvisen lemmen.

Mykistyisin myös sinulle.

Vaan et salli, Tuonen saalas:
vaadit mun valittamahan
kesä-öitä entisiä,
suloja menneiden suvien,
alenneita aurinkoja;
kulki kultaisna keränä
pois minun poloisen mieli,
murhe yksin jäi jälelle
yöhöni hämärtyvähän,
ilottoman ikkunahan
kukka kylmien kiteiden.

Se oli kukka muiston kukka,
lie jo kohta kuolon kukka,
taikka kuollut jo olenkin,
kummitus tupani tumman.
Päästä, säästä jo minua!
En sinua enempi kestä,
elon tuhman tuomiota,
katumusta kaiken turhan.



ÖIN JA PÄIVIN.

Öin ja päivin, illoin, aamuin
sinua aattelen alati,
saman tunnen tuskan tunnon.
Liemme luodut toisillemme,
emme toistamme tavanne.

Näin sinut vapisevaksi,
silloin ma vapisin itse,
tyynnyit taasen tyynemmäksi,
jäähdyin jällehen sinulle;
liemme luodut toisillemme,
meitä ei ikä erota,
erottavat entismuistot,
tuskat tunnetun elämän.

Vaiko kaksin kahlehtivat?

Öin ja päivin, illoin, aamuin
tuota aattelen alati
pihlajata kukkivata
syksyn synkeän pihoilla,
maata marjan kantavata
alta kirren ja kinosten.

Ja tuota enemmän tuumin
lemmen myöhän leimausta,
uhkausta ukkoshetken,
syksyn rakkauden rakeita,
niinkuin kosto kolhaisevat,
niinkuin rauta rankaisevat,
niinkuin tuomio tulevat,
tuskan päivä päälle saavat.

Soisin että oisit toisin.

Soisin, enkä soisi, sillä
tuollaisna sinut ma tunnen,
tuollaisna sua rakastan:
orjana oman elosi,
vankina vapahan vaalin,
velvoituksesi velassa,
tehtäväsi täytännössä,
suistaen sydänsurusi
heleällä hengelläsi.

Jos toisin tekisit, armas,
armastaisin sua vähemmän,
vaikka näin tekevän tiedän
mulle sun murhetta enemmän.

Öin ja päivin, illoin, aamuin
sinua itkenen ijäti!

Kuitenkin iloitsen, armas,
että näin elossa kerran
kevätlempeni unelman,
itsellensä uskollisen.




MUISTORUNOJA.



TERVEHDYS OSKAR MERIKANNOLLE

hänen 50-vuotispäivänään.

Rautainen aika
raikua kultaisen kielen,
talvinen taika
kukkia laulavan mielen,
sentään sun soittos
ain yhä herkemmin helää,
siitä on voittos,
että sun ilos on elää.

Aurinko paistoi,
kun sävelpurtesi sousi,
mansikat maistoi,
kunnahat kultaiset nousi,
maass' oli huomen,
riemua kaikille riitti:
kauttasi Suomen
Luonnotar Luojaansa kiitti.

Siivitit monta
laulua Väinämön lasten,
kuolematonta
myös ajan vaiheita vasten,
maammojen kielin
kirkkahin nostit sa maata,
taattojen mielin
tahdoit sen onnen sa taata.

Mylvähti myrsky,
turmio tuuliaispäässä,
hyökäsi hyrsky,
rangaistus löi raesäässä:
auringon lasna
astuit sä myrskyjä kohti,
harmajahasna,
jost' ikinuorteus hohti.

Siks isänmaasi
rakkaus nyt rantaasi kaulaa:
myrsky min kaasi,
tahdomme taas ylös laulaa.
Siks runon huomen
päivääsi päärmeensä liittää:
kauttani Suomen
Kieletär lemmestäs kiittää.

5/8 1918.



REHTORI K.O. LINDEQVIST.

60-vuotias.

Kuut kulkee, vuodet vaipuu
ja vuosikymmenet,
jää jälelle vain kaipuu
ja muistot muinaiset.

Yks mull' on kaunis muisto:
kaupunki, linna sen,
ja linnan luona puisto
niin vanhanaikainen.

Ja koulutie ja katu--
monelle ikävä--
minulle laulun latu,
tie tiedon hilpeä.

Mut ettei ikävälle
sen muiston sävel soi,
nyt siitä kiitos hälle,
ken koulun hengen loi.

Opetti mieltä nuorta
hän mielin nuorekkain,
ei katsonut vain kuorta,
vaan alle pinnan ain.

Hän kirkkaan äidinkielen
sai meille rakkahaks
ja ajan tiedon, mielen
niin aatteen-avaraks.

Ja kun hän ihmissuvun
kuvaili ihanteet,
unohti luokan, luvun--
se silmään nosti veet.

Tuhanten kesken tapaa
vain harvoin ihmisen,
mi vakaa on ja vapaa,
mies pään ja sydämen.

Sen näimme kerran Teissä,
siks Teitä kiitämme.
Jos näy ei kyllin meissä,
ei ole syynne se.

9/9 1918.



AUG. H. SOININ HAUDALLA.

Sorea sortui Manan maille miesi,
ylhäinen, yksinäinen sielultaan.
Vaikk' kaiken kansan kesken kulki tiesi,
Sun kaltaistas en nähnyt milloinkaan:
niin hyvää, lämmintä, niin hymyilevää,
niin laajamieltä, laajakättä myös,
niin omaa kiitostansa lymyilevää,
sen vaikka hyvin kesti toimes, työs.

Rakastit synnyinmaatas, missä lepäät,
sen kieltä, kansaa, kansan kunniaa.
Vaikk' kaikki kiitokset kai nytkin epäät,
nyt sentään kaikuu sitä kansa, maa:
ei aine, henki Sulle ollut eri,
kaikk' kaunis kuului Sulle yhtehen,
Sull' oli suomalainen suonten veri,
ja sydän suuri, inhimillinen.

Siks olet mentyäskin merkki meille,
kuink' elon päivänpuolta etsitään.
Kuink' emme eksyä saa eri teille,
jos mieli nousta maan ja kansan tään;
en haasta murheesta, mi hautas varjoo--
jää tyhjä tila, mistä poissa oot--
vaan haastan toivosta, min muistos tarjoo,
sen seppelkukat kumpus kattakoot.

19/3 1919.



ERÄÄLLE NÄYTTELIJÄTTÄRELLE.

Ois helinä harppujen etäisten
iki soipa Sun ikkunas alla
ja juhliva aurinko jumalien
ain taitehes taivahalla.

Mut kuoli jo jumalat, eloon jäi
vain jumalten lapsista muudan.
Ah, josp' edes kaukaa kullata vois,
hänen tietään lauluni kuudan!

Mut kuu sekä päiväkin painuu pois,
pian yllä on pimeys suuri.
Pois itkien käy ikijumalten laps,
pois harmaapää trubaduuri.

6/4 1919.





End of the Project Gutenberg EBook of Painuva päivä; Elämän koreus;
Leirivalkeat; Ajatar; Syreenien kukkiessa, by Eino Leino

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 14774 ***