diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 3 | ||||
| -rw-r--r-- | 14388-0.txt | 5651 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 2 | ||||
| -rw-r--r-- | old/14388-8.txt | 6037 | ||||
| -rw-r--r-- | old/14388-8.zip | bin | 0 -> 89382 bytes |
6 files changed, 11704 insertions, 0 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..6833f05 --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,3 @@ +* text=auto +*.txt text +*.md text diff --git a/14388-0.txt b/14388-0.txt new file mode 100644 index 0000000..940052d --- /dev/null +++ b/14388-0.txt @@ -0,0 +1,5651 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 14388 *** + +NAISEN ORJA + +Kirj. + +Eino Leino + + +1913. + + +[Orja-romaanien järjestys: Työn orja, Rahan orja, Naisen orja, +Onnen orja.] + + + »Se laulu, se vierailta mailt' oli tullut, + miss' ihmiset voi olla lemmestä hullut.» + Wildenbruch. + + + + +1. + + +Pitkin erästä Köpenhaminan puistokäytävää kulki mies ja nainen +toistensa käsikynkässä. He keskustelivat niin vilkkaasti, että he eivät +näyttäneet ohikulkijoita huomaavan ollenkaan. + +Mies jo noin neljänkymmenen korvissa. Nainen jonkun verran nuorempi +häntä. + +Välillä he vaikenivat kuin hengähtääkseen. Kuin tullakseen +vakuutetuiksi, että tämä ei ollut unta, vaan totta, että he elivät +todellakin, että he kaksi tässä kävelivät todellakin! + +Pysähtyivät, vaihtoivat syvän silmäyksen ja puristivat lujasti kädestä +toisiaan. + +--Eikö totta? kuiskasi mies. Olemmehan _me_ kaksi onnelliset? + +Nainen ei vastannut mitään. Hymyili vain suullaan ja silmillään sekä +puserti vielä kerran ja vieläkin kovemmin hänen kättään. + +Sitten he jälleen hoipertelivat eteenpäin. + +He olivat hulluja rakkaudesta. Elämän onni ja tämä lämmin syyshämärä +oli heidät täydellisesti juovuttanut. + +Heidän nimensä oli Johannes ja Liisa. + +Kolme vuotta jo oli kestänyt heidän rakkautensa. + +Kolme pitkää vuotta, jotka he olivat viettäneet melkein +puustavillisesti kahden kesken. Olleet aina yksissä, yötä päivää, +lakkaamatta, sekunnista sekuntiin ja minuutista minuuttiin, ilman työn, +toverien, seura-elämän tai toimeentulon asettamien velvollisuuksien +häiritsevää keskeytystä. + +Niinkuin vain matkoilla ja niinkuin vain ulkomailla on mahdollista. + +Juuri siitä he nyt juttelivat. + +--Emmekä me sittenkään ole saaneet kylläksi toisistamme, virkahti Liisa +leikillisesti. + +--Emme saaneet sadatta osaa siitä, mitä me tahdomme toisistamme, +kuiskasi Johannes tulisesti. Emme tuhannetta siitä, mitä me tahdomme +antaa ja sanoa toisillemme. + +--Luuletko, että koskaan saamme toisemme kokonaan? + +--Minä olen sinun omasi kokonaan. + +--Mutta luuletko että koskaan voimme tyhjentää toisillemme rajattoman +rakkautemme ja riutumuksemme? + +Tuntui kummastakin kuin ei iankaikkisuus riittäisi siihen. + +Tuota samaa he olivat taukoamatta toisilleen kolme vuotta vakuuttaneet. +Eivätkä he vieläkään olleet saaneet siitä kylläkseen. + +Kukaan ei heidän mielestään koskaan ollut ollut niin onnellinen kuin +he. Eikä kukaan, ei missään maassa eikä missään aikakaudessa ketään +niin rakastanut. + +Olivathan he tutkineet yhdessä kaikki entisyyden suuret rakkaustarinat. +Se olikin ollut heidän ainoa työnsä näiden kolmen vuoden aikana. + +Työnsä teattereissa, konserteissa ja museoissa. Mutta ennen kaikkea +kotona, pitkinä iltoina, yksitoikkoisissa hotellihuoneissa, jolloin +heidän kummankaan ei ollut tehnyt mieli mennä ulos ja jolloin he olivat +lukeneet ja lausuneet ääneen toisilleen. + +He näkivät vain rakkautta, he lukivat vain rakkautta. Mikään muu ei +heidän mieltään koko maailmassa kiinnittänyt. + +Tarujen syvyyteen he olivat menneet. Etsineet historian ja legendain +hämärästä esille jokaisen, jonka sanottiin rakastaneen toista ihmistä +enemmän kuin elämäänsä, ja tulleet kuitenkin aina uudelleen siihen +samaan yksimieliseen johtopäätökseen, että heidän kahden rakkautensa +sittenkin oli suurin kaikista. + +Mikään ei ollut siihen verrattavaa. Mikään ei ihmeellisempää kuin se +eikä mikään niin kaunista, suloista ja korkeata. + +--Eikö totta? _Olenhan_ minä antanut sinulle elämäni? kysyi Johannes. + +--Olet, vastasi Liisa kostein, kiitollisin silmin. + +Työnsä, isänmaansa, perheensä, yhteiskunnallisen asemansa oli Johannes +uhrannut hänelle. Mitään, ei mitään hän ollut säästänyt itselleen. + +--Mutta myöskin sinä olet antanut kaikkesi minulle, huomautti Johannes. + +--Minulla on ollut niin vähän annettavaa, väitti Liisa hiljaisesti. + +--Vähän? innostui Johannes puhumaan. Ruumiisi ja sielusi sinä olet +antanut minulle... + +Eikä ainoastaan sitä, vaan vielä paljon muuta. Rauhan, omantunnon +rauhan oli Liisa antanut hänelle. Hänelle, jolla lapsuudesta saakka oli +aina ollut paha omatunto. + +Liisa salli hänen puhua. Painoi vain päänsä alas ja nautti +sanomattomasti. + +Ja katsoi häneen silloin tällöin syrjästä kirkkaalla, kiitollisella +silmäyksellä, joka nieli kuin vetävä koskenpyörre. + +Näin he hoippuivat edelleen. + +Kumpikin he olivat kotoisin samasta kylästä. Kumpikin kasvaneet samassa +talossa, Johanneksen isänkodissa, vaikka maailma, paha maailma, oli +heidät sitten toisistaan vieroittanut. + +Johanneksesta oli tullut maisteri, tohtori, valtiollinen henkilö ja +vihdoin liikemies. Liisa käynyt vain eräitä tyttökoulun luokkia ja +joutunut sitten maailmanrannan kouluun. + +Elämä, kärsimysten ja kovien koettelemusten väkäleukainen eukko itse, +oli siellä hänelle Herran pelkoa ja hyviä tapoja opettanut. + +Mutta Liisa ei ollut luotu kärsimään. Ja siitä oli ollut seurauksena, +että hän aluksi oli oppinut vain pahoja. + +Hänen verensä oli ollut kuuma, mutta hänen sydämensä oli pysynyt +kylmänä ja koskemattomana. + +Hänen hyvä opettajansa oli ollut vasta Johannes. Taikka oikeammin: +hänen rakkautensa Johannekseen, joka hänelle vasta oli oikean ilon ja +nautinnon opettanut. + +Liisa voi tulla hyväksi vain nauttimalla. + +--Jo lapsena rakastin minä sinua, sanoi, Liisa, hellästi Johanneksen +käsivarteen painautuen. + +Jo pienenä, keskenkasvuisena tyttönä hän oli hehkunut varhaisvanhaa, +epätoivoista intohimoa häneen. + +--Mutta se sammui sitten, virkahti Johannes. + +Hän tunsi itsensä hiukan noloksi. Sillä eihän hänellä ollut mitään niin +varhaista tunnetta Liisaa kohtaan omalta puoleltaan esille tuotavana. + +--Ei, väitti Liisa innokkaasti. Se vain peittyi. Se vain painui +syvemmälle, kun et sinä minusta ollenkaan välittänyt. + +--Välitinhän sinusta. Olithan jo silloin rakas minulle. + +--Enpähän. Mutta minä en sittenkään lakannut sinua rakastamasta. + +Heti kun Johannes oli perheen perustanut, hän oli ottanut Liisan +lapsenhoitajattarekseen. Ja silloin oli vanha rakkaus kahta +voimakkaampana leimahtanut tämän sydämessä. + +Ennen lapsena se oli ollut Liisalle jotakin pahaa, luvatonta ja +hävettävää. Nyt se oli ollut pyhää rakkautta, kun hän oli tullut +myöskin arkipäiväisen tuntemaan. + +Ennen hän oli rakastanut Johannesta aistillisesti. Nyt +yli-aistillisesti. + +Ennen hän oli tahtonut kieltää rakkautensa ja salata sen omalta +itseltäänkin. Nyt hän oli ollut ylpeä ja iloinen siitä. + +Ennen se oli täyttänyt hänet tuskalla ja kiduttavalla, +tyydyttämättömällä kärsimyksellä. Nyt sanattoman onnen ja mitään +pyytämättömän, vastalahjaa-vaatimattoman autuuden hekkumalla. + +Eikä hän ollut aluksi uskaltanut antaa mitään muotoa tuolle +tunteelleen. + +Kuin orjatar hän oli palvellut Johanneksen talossa. + +Lämmitellyt elämän pakkasissa paleltunutta sieluaan Johanneksen lieden +ääressä. Katsonut kuivin silmin, mutta murhe sydämessä hänen aviollista +kurjuuttaan. + +Tohtinut vain Johanneksen lapsen kanssa kahdenkesken ollen oman +rajattoman rakkautensa ilot ja surut ilmi jokeltaa. + +--Ja minä kun en tuosta tiennyt mitään! valitti Johannes. + +Hän oli miltei mustasukkainen omalle lapsivainajalleen, että tämä oli +saanut kehdossaan kuulla niin paljon kaunista ja elämän-tärkeätä. + +--Minä olinkin päättänyt ijäksi salata rakkauteni, vastasi Liisa. + +--Mikä mielettömyys! + +--Niin. Minä en nähnyt mitään muuta mahdollisuutta. + +Vanhoja, tunnettuja seikkoja he näin kukaties kuinka monetta sadatta +kertaa toisilleen muistuttelivat. + +Mutta he nauttivat kumpikin siitä. He palasivat aina uudelleen niihin +kuin liittyäkseen jälleen yhä lujemmin toisiinsa ja tunteakseen kahta +kiihkeämmin koko nykyisen täydellisen onnentilansa. + +--Mutta sitten kävi mahdoton mahdolliseksi, hymyili Johannes. + +--Niin, kolme vuotta sitten, virkahti Liisa hiukan surumielisesti. +Silloin sinä vihdoinkin huomasit minut. + +--Huomannut minä olin sinut jo ennen, väitti Johannes. Mutta minä näin +kuin uusin, ensikertaisin silmin sinut. + +--Ja mitä näit minussa? keimaili Liisa. + +--Rakastavan naisen, vastasi Johannes vakavasti. Ja rakastuin itse +siinä silmänräpäyksessä. + +Se oli totta. Sokeasti, ehdottomasti, mielipuolisesti hän oli +rakastunut. + +Niinkuin mies, joka pitkää, pimeää vuorisolaa taivallettuaan äkkiä +näkee edessään taivaan valkeuden, kukkivat kedot ja solisevat, hopeiset +laaksopurot, lankeaa maahan polvilleen ja huutaa kiitosta kaiken hyvän +antajalle hengestään ja ihmeellisestä pelastuksestaan. + +Tuo oli tapahtunut Parisissa. Ja Parisi oli edelleenkin hänen lempensä +pyhä kaupunki hänelle. + +Siellä oli tapahtunut hänen koko olemuksensa syvä, perinjuurinen +vallankumous. + +Siellä hän oli tuntenut voiman murtaa kahleensa. Katkaista äkillisellä, +väkivaltaisella tempaisulla kaikki onnettoman avioliittonsa ja väärän +yhteiskunnallisen asemansa siteet, jotka jo kauan olivat täyttäneet +hänet sisällisellä kauhulla ja häpeällä. + +Siellä hän oli tullut ihmiseksi jälleen. Ja siitä oli alkanut hänen +rakkaustarinansa. + +Ei niin, että Liisa olisi Johannesta ja hänen vaimoaan toisistansa +erottanut. Se asia oli ollut kyllin kypsä jo ennen häntä. Mutta hän oli +ulkoapäin tulevana syynä, aiheena siihen syvästi vaikuttanut. + +Eikä vain ulkopuolisena syynä. + +Myöskin sisäpuolinen syy, sisäpuolinen aihe hän oli ollut +Johannekselle. Sillä eihän hän olisi ilman Liisaa tiennyt ollenkaan, +että oli niin hyvää ihmistä maailmassa. + +Liisa oli haihduttanut hänen ihmisvihansa ja ihmis-ylenkatseensa. Ja +siitä tunnusti Johannes olevansa hänelle ijät kaiket kiitollinen. + +Ensi kerran Johanneksen elämässä oli päivä paistanut hänen sydämeensä. + +Paistanut pimeihin, routaisiin onkaloihin. Etsinyt ennen tuntemattomat +voimat ja elämänvirrat esille sieltä. + +Himoinnut oli Johannes ensin Liisaa. Oppinut vasta myöhemmin häntä +syvästi ja kauniisti rakastamaan. + + + + +2. + + +Liisa oli ollut ensin kuin kuolla havaitessaan, ettei Johannes enää +nähnyt pelkkää kasvinsisarta hänessä. + +Sitten oli ääretön, suunnaton riemu täyttänyt hänet. + +Hänen ei ollut pistänyt päähänsä edes peittää riemuaan. Vielä vähemmän +vastustella tai keimailla hänelle. + +Aivan heti hän oli Johannekselle antautunut. Ikäänkuin se olisi ollut +luonnollisin ja yksinkertaisin asia maailmassa. + +Tuota he olivat usein itsekin yhdessä ihmetelleet. Johannes nauranut ja +tehnyt pilaa, Liisa luonut silmänsä alas ja ollut häpeissään. Mutta hän +oli aina löytänyt siihen saman selityksen, joka nytkin Johanneksen +korvaa hurmaten soinnahti hänen syyshattunsa tiheän harson takaa. + +--Olithan sinä jo lapsuudesta saakka, sanoi Liisa, ollut kuin korkeampi +olento minulle. + +Kuinka hän olisi voinut sysätä luotaan häntä, jota hän niin kauan oli +halannut sielullaan ja ruumiillaan? Kuinka evätä mitään niin pyhältä ja +aineettomalta olennolta, jonka hän oli luullut olevan kohotetun +kaikkien maallisten intohimojen yläpuolelle? + +--Jäljestäpäin tulit ehkä sentään huomaamaan erehdyksesi, naljaili +Johannes. + +--Kyllä, vastasi Liisa samaan nuottiin. Et sinä niinkään pyhä ja +aineeton ollut. + +Siinä hän oli sangen oikeassa. Johannes oli päinvastoin perin +aistillinen. + +Mutta Liisa oli iloinnut siitäkin ja ottanut vastaan hänen kuumat +hyväilynsä ikäänkuin hymyilevällä, äidillisellä lempeydellä ja +anteeksiantavaisuudella. + +Tällä alalla oli Liisa taituri. Ja hän tuli vielä suuremmaksi +taituriksi, kun hän tiesi siten tuota jumaloitua miestä ilahduttavansa. + +--Sinä oletkin ainoa nainen, joka koskaan on vaikuttanut aistillisesti +minuun, virkahti Johannes ikäänkuin puolustuksekseen. + +--Ja sinä ainoa mies, vastasi Liisa silmänräpäyksessä. + +--Sinulla on ollut niin paljon miehiä, uskalsi Johannes huomauttaa. + +--Juuri siksi minä olen heidän suhteensa niin palovakuutettu. + +--Minunkin suhteeni? + +--En. Mutta tosi on, ettei aistihurmaus juolahda ensimmäiseksi +mieleeni, kun sinua ajattelen. + +Syvemmät juuret kiinnittivät häntä Johannekseen. Yhteistunteen, +yhteenkuuluvaisuustunteen, luonnollisen valikoimisen ja +turvanlöytämisen tunteen ijäisyyteen ojentuvat, ajallisuutta uhmaavat +säikeet, joiden vuoksi hän ilolla antoi, mitä toinen voi ottaa hänestä. + +Muuten hän oli itse niin paljon aistirakkautta väärinkäyttänyt, että +hän oli oppinut sitä miltei vihaamaan ja halveksimaan. Johannes yksin +saattoi enää siinä suhteessa olla hänelle miellyttävä. + +Oikeastaan olisi Johannes voinut olla isä, olla vanhempi veli hänelle. + +Liisa olisi ollut siihenkin täysin tyytyväinen. + +Mutta Johannes ei ollut tahtonut niin. Tahtonut samalla olla hänen +sulhonsa ja rakastajansa. + +Siitä oli Liisa iloinnut vielä enemmän. Tuntenut siten tulevansa yhä +lähemmä häntä ja hänet itseensä aina lujemmilla siteillä +kiinnittävänsä. + +Ja alistunut hänen oudoimpiinkin pyyteisiinsä niinkuin alistutaan +rakastetun lapsen oikuille, koska hän kerran tahtoo niin. Sillä +rakkaudessa, aistillisessa rakkaudessa, oli Liisa todellakin kuin äiti +ja Johannes kuin pikkupoika hänelle. + +Näin he olivat kolme pitkää vuotta eläneet. + +Nyt heidän olisi ollut enää hyvin vaikea omaansa toisen omasta erottaa. + +He olivat kasvaneet yhteen. Heistä tuntui kuin ei heissä enää olisi +ollut yhtään solua, joka olisi ollut vain toisen eikä samalla toisen +omaa. + +Ei yhtään ajatusta, tunnetta tai mielenliikettä, jota he eivät heti +olisi rientäneet rakkaaksi, jakamattomaksi yhteis-omaisuudekseen +tunnustamaan. + +Myöskin heidän hermo-elämänsä oli monessa suhteessa yhteiseksi +muodostunut. + +Eikä vain eroottisessa suhteessa. + +Kun toisella särki päätä, alkoi pian särkeä päätä toisellakin. Kun +toinen valitti väsymystä tai tunsi itsensä tavallista virkeämmäksi, +vilkastui toisenkin koneisto tai joutui kokonaan epäkuntoon. + +Usein oli heillä myös samoja unia ja aavistuksia. + +Eivätkä he kuitenkaan päässeet koskaan kyllin lähelle toisiaan. Se oli +se ikuinen pilvi heidän onnensa taivaalla, josta olivat johtuneet +heidän ainoat riitansa ja sisäiset loukkautumisensa. + +Rakkaus oli ollut kaikki kaikessa heille. + +He eivät olleet muuta tehneet eivätkä muuta muistaneet. Eivät muuta +miettineet eivätkä muusta puhuneet. + +Rakkaus oli täyttänyt heidän koko elämänsä. Koko heidän henkinen +ilmakehänsä oli ollut rakkaudella tihennetty. + +Kumpikin he tunsivat vaistomaisesti, ettei aina voinut jatkua näin. + +Mutta kumpikin tarrautuivat he vain sitä lujemmin toisiinsa, mitä +selvemmin he aavistivat tämän tulvehtivan autuutensa lopun olevan +lähenemässä. + +He tahtoivat ummistaa silmänsä. He eivät tahtoneet muistaa sitä. He +tahtoivat vain hetki hetkeltä kerrata toisilleen: + +»Eikö totta? Me kaksi olemme onnelliset?» + +Niin oli ainakin näinä heidän hyvinä hetkinään. + +Tuokioina, jolloin he sulivat toisiinsa. Jolloin he elivät tätä +armainta, tätä autuaallisinta lakkaamattoman kosketuksen hekkumaa. Tätä +täydellisen, sora-äänettömän sopusoinnun mieli-alaa, jossa ei ollut +aikaa eikä paikkaa ja jossa kaikki ihmisyyden rajat tuntuivat +ratkeavan. + +Tänään heillä oli ollut koko päivän tuollainen yhtämittainen, +sydänpäiväinen hyvä hetki. + +He eivät itsekään tienneet, mistä se oli tullut. Yhtä vähän kuin he +ylimalkaan olisivat voineet sanoa, miksi he tällä hetkellä niin +rajattomasti toisiaan rakastivat. + +Se oli tullut tuulen mukana. Se oli koittanut syksyn korkean auringon +keralla. Se oli lemahtanut heitä vastaan heti aamulla, kun he olivat +hotellistaan kadulle astuneet. + +He olivat olleet koko päivän ulkona. Käyneet Eläintarhassa, katselleet +petoja, surkutelleet elefanttia, pelotelleet toisiaan jalopeuroilla ja +nauraneet katketakseen giraffin koomilliselle juhlallisuudelle. + +Ja olleet onnelliset. + +Ei pilveä taivaalla, ei etäisintä viriä, joka olisi voinut myrskyä +ennustaa. + +Tällaisia päiviä ei heille enää sattunut usein. Siksi he olivatkin +siitä sydämensä pohjasta nauttineet ja nauttivat vieläkin illan +hämärtyessä Frederiksbergin puistoteitä kaupunkia kohti rakkaudesta +juopuneina osotellessaan. + +Eivätkä he voineet ymmärtää ollenkaan, kuinka ja miksi he milloinkaan +olivat riidelleet. + +--Onhan nyt kaikki hyvin, oli Johannes aina vähäväliä sanonut, +ikäänkuin vakuuttaakseen itseään ja Liisaa, ettei kaikki tämä kaunis ja +suloinen suinkaan ollut vain hetken iloa, vaan nyttemmin, ainakin tästä +lähtien, halki elämän jatkuvaa. + +--On, hyvin on, Liisa joka kerta vastannut siihen, ellei aina sanoilla, +niin tuikkivilla, tummansinisillä silmillään ja huultensa +aurinkokukkaisella armaudella. + +Ja Johannes oli viehättynyt vielä kerran uskomaan, että kaikki oli +hyvin todellakin. + +Että kaikki voisi tulla vielä hyväksi jälleen! Ettei heidän koskaan +olisikaan tarvis erota toisistaan! Ettei intohimon aina olisikaan pakko +päättyä traagillisesti ja ettei suuren rakkauden olemukseen suinkaan +tarvitsisi välttämättä kuulua murheen, tuskan ja musertumisen! + +Hän oli jälleen, vielä kerran, tämän kiitävän aamupäivän, lumoutunut +sielullaan ja ruumiillaan Liisan viettelevästä, tuhatsärmin +säteilevästä olennosta. + +Jälleen, vielä kerran, sydämensä kipeimmän kaipuun riuduttamana, nähnyt +mielikuvansa täydellisyyden. Nähnyt sen tuossa edessään, +olennoituneena, tulleena lihaksi ja vereksi ja lämpimiksi, +kukoistaviksi ajatuksiksi. + +Niin narrautunut vielä kerran vaatimaan valoa ilman varjoa, päivää +ilman yötä. Mutta hän olikin siitä pian saapa rangaistuksensa. + +Hän ehdotteli, että he eivät vielä menisi hotelliin. + +--Mitä me siellä teemme? hän kysyi. Me vietämme nyt ulkona tämän illan. + +Hänellä oli heti ohjelmansa valmis. He söisivät nyt ensin päivällistä +ja menisivät sitten Tivoliin tai varieteehen. Tässä lähellä oli eräs +puutarharavintola. + +Liisa suostui luonnollisesti. + +Hän oli yleensä tottunut Johanneksen mielialoihin mukautumaan. Ja tällä +hetkellä hän itsekin todella tahtoi jatkaa tätä perhosleikkiä, pitentää +sitä äärettömiin, rajattomiin. + +Niin ettei siitä tulisi koskaan loppua! Niin ettei ehdottoman, +kaikki-syleilevän antaumuksen side koskaan heidän väliltään katkeaisi! + +He menivät puutarha-ravintolaan. + +He söivät lehtimajassa. He joivat viiniä ja leikkivät vasta-naineita. + +Samalla saavutti heidän mielialansa korkeimman eroottisen +jännityksensä. + +He rupesivat juttelemaan sangen rohkeasti ja julkeasti keskenään. Kuin +kaksi apashia, kuin kaksi katu-lasta. Ja kun he jälleen lähtivät sieltä +tuonne lämpimään syys-iltaan, he kulkivat tahallaan huolimattomasti. +Tyrkkivät toisiaan ja huojuttelivat ilakoiden ruumistaan. + +Liisa hyräili erästä kevytmielistä laulua. Johannes kysyi: + +--Mistä sinä tuon olet oppinut? + +--Sieltä, mistä muutkin taitoni, vastasi Liisa. + +Samalla heitti hän vartaloaan niin viettelevästi ja turmeltuneesti, +että Johanneksen olisi tehnyt mieli hetipaikalla, siinä kadulla, ottaa +hänet syliinsä ja suudella häntä. + +--Mitkä taitosi? hän kysyi, vaikka tiesi kysymättäkin. + +--Ne, joista sinä pidät, kuiskasi Liisa. + +Eikö hän osannut ehkä? Oliko Johanneksella jotakin valittamista? + +--Niissä ei kukaan ole sinun vertaisesi, vastasi Johannes +hurmautuneena. + +He rupesivat vallattomuudessaan arvostelemaan vastaantulevia miehiä ja +naisia. Etenkin naisia. Ja etenkin ottaen lukuun heidän pyöreimmät +ääriviivansa ja peitetyimmät mahdollisuutensa. + +Nauroivat ja kikattivat. Kertoilivat hävyttömiä juttuja ja nimittivät +yleensä kaikki asiat oikeilla nimillään. + +Sen he uskalsivat, hyvin tietäen, ettei kukaan tästä muukalaisesta +yleisöstä heidän ympärillään voinut tajuta heidän vieraskielisiä, +pakanallisia huudahduksiaan. + +Ja he tunsivat, että tämä alaston, älyllinen irstailu tuotti aivan +omituista ja ennen tuntematonta iloa heille. + +Oli vaikea sanoa, kumpi heistä sen oli ensin alottanut. Toinen +heittänyt vain pienen, tavallista vapaamman kompasanan ja toinen +vastannut siihen astetta ylempää. + +Niin sitä jatkui sitten. + +He tahtoivat kumpikin kuin tahallaan sukupuolisesti kiihottaa toisiaan. +Ja asettua kuitenkin samalla kyynillisesti kaiken sukupuolikiihotuksen +yläpuolelle. + +Riipiä rakkauden hennoimmat terälehdet, viskata ne ilmaan ja ikäänkuin +kädestäpitäen huomauttaa toisilleen: + +»Näetkö? Eihän se ole mitään! Palanen aistiherkuttelua vain. Tuokio +erinäisten molekyylien kosketusta!» + +Kumpikin he tunsivat näin tehdessään kiusaavansa jumalia. Lemmen +jumalia! + +He kaksi, jotka eivät olleet vuosikausiin mitään muita jumalia edessään +pitäneet, tahtoivat nyt kuin yksissä neuvoin ja selittämättömän, sokean +intohimon ajamina uhmata heitä. Osoittaa älynsä voimalla, kuinka vähän +he oikeastaan heistä välittivät ja kuinka naurettavan typerää, rivoa ja +vähäpätöistä olikaan itse asiassa heidän huudettu maailmanherruutensa! + +Pyhyydenloukkausta se oli. Rakkauden, pyhän rakkauden, heidän oman +ainoan uskontonsa hirveintä herjausta ja kieltämistä. + +Sen he kumpikin selvästi käsittivät. + +Mutta tuo musta messu oli tällä hetkellä liian suloista heille, että he +kerran vauhtiin päästyään olisivat voineet siitä luopua ja sen +lopettaa. + + + + +3. + + +Heidän poskensa olivat alkaneet hohtaa. He kieppuivat toistensa +käsivarressa ja nimittelivät uskalletuilla lempinimillä toisiaan. + +--Nyt me menemme varieteehen! + +He eivät olleet pitkiin aikoihin käyneet sellaisissa paikoissa. Liisa +suostuikin heti Johanneksen ehdotukseen. + +Vielä varieteessakin he koettivat aluksi jatkaa samaa kevytmielistä +tunnelmaa. Istuivat selin näyttämöön, kuhertelivat vain keskenään ja +kuiskailivat kieltä, jota Aadam ja Eeva mahtoivat käyttää ennen +syntiinlankeemusta. + +Liisa oli hurmaavampi kuin milloinkaan, Johannes rakastuneempi ja +sanasukkelampi. + +Yleensä ei Johannes mielellään nähnyt Liisaa moisessa mielentilassa. +Tuo viritys muistutti hänelle liian selvästi Liisan epäilyttävää +entisyyttä. + +Jumala ties kenen sylissä tuo nainen ennen oli samoin nauraa +hekotellut! Jumala ties minkä mieskonnan karkea himo oli ensi kerran +tuon irstaan silmänluonnin ilmi houkutellut! + +Tuli liian paljon esille entinen kapakka-nainen, yökukka siinä. + +Siksi se tavallisesti vaikutti niin vastenmielisesti Johannekseen. +Ainakin vakavimpina hetkinään hän tahtoi nimittäin käsittää heidän +suhteensa mitä ihanteellisimmin ja haaveilla sille myös jotakin pyhää, +elämän-kestävää tarkoitusta. + +Mutta annas kun hän itse oli sillä tuulella! Silloin vaikutti tuo +kaikki häneen varsin miellyttävästi. + +Nyt oli Johannes otollisessa mielialassa. + +Liisakin näytti tuntevan tuon ja siitä ikäänkuin vertyvän ja +virkistyvän. + +Yökukka aukeni. Tuhlasi välkkyvimmät värinsä ja huumaavimmat tuoksunsa +sille, joka oli hänet valinnut ja hänet ijäksi rintapieleensä +kiinnittänyt. + +Tuolle yhdelle, tuolle armaalle, tuolle ainoalle miehelle, joka ei +ollut niinkuin kaikki muut! Joka ei ollut tahtonut häntä vain hetkensä +iloksi taittaa, vaan hänet pohjalta pelastanut ja yöstä valkeuteen +vapauttanut! + +Eikä se tällä kertaa Johanneksenkaan mielestä mitään pahaa tai +sopimatonta ollut. + +Eihän rakkaus, eihän intohimo sellaisenaan vielä suinkaan ollut mitään +kevytmielistä. Olihan se juuri päinvastoin kaiken kevytmielisen +vastakohta, syvin, vakavin ja raskain uskonto koko avarassa maailmassa. + +Siis eivät olleet kevytmielisyyttä rakkauden muodotkaan. Ei keimailu, +ei veikeily, ei naljailu, ei alastomin ja kevytjalkaisin +lemmenleikkikään, kunhan se kaikki vain kohdistui _häneen_, +Johannekseen. Häneen, jolle rakkaus todella oli jotakin pyhää ja joka +samoin oli kaikkensa Liisaan keskittänyt. + +Liisa oli ainoa nainen, joka ihmisten tytärten seasta oli hänen +edessään hypännyt ja kelvannut hänelle. + +Siinä oli ero. Kaikki, mikä tapahtui heidän ja vain heidän kesken, oli +jo itsestään pyhää ja vakavaa kuin uhritoimitus. Mutta kevytmielisyyttä +oli pisaraakaan heidän ja ainoastaan heidän välisensä rakkauden +jumalallisesta ehtoolliskalkista maahan hylkyttää. + +Sitä hän vaati Liisalta, sillä hän tunsi itse siinä suhteessa puhdas +olevansa. + +Ei tarjota mitään, ei kerrassaan mitään, ensimmäiselle +vastaantulijalle, Pekalle tai Paavolle, joka ei kuitenkaan olisi +annetun lahjan kalleutta ymmärtänyt! Ei hymyä, ei katsetta, ei pienintä +päänliikettä tai kengänkeikahdusta. + +Eikä sallia myöskään Pekkojen ja Paavojen ihailla itseään! Vielä +vähemmän heitä siihen kiihottaa tai iloita ja nauttia siitä, vaan +kulkea ylpeänä, tunteettomana ja koskemattomana heidän ohitseen. + +Aivan niinkuin Johannes itse kulki vieraiden naisten ohitse. + +Aivan niinkuin Johannes itse kohteli kaikkia muita naisia. Paitsi tätä +yhtä, tätä omaa, tätä ainoaa, jota hän rakasti ja jota hän siksi olisi +tahtonut lakkaamatta pitää hyvänä, miellyttää ja huvittaa. + +Eikä Liisa saanut muuta epäilläkään Johanneksesta. Olihan se aivan +luonnollista. Eihän voinut muuten ollakaan. + +Jos kerran rakasti yhtä ihmistä, niin eihän voinut rakastaa kahta tai +kolmea. Täytyihän kaikkien muiden ja kaiken muun silloin olla arvotonta +hänen rinnallaan. + +Eivätkä he kumpikaan ansainneet siitä kiitosta eivätkä moitetta +toisiltaan. Olihan se luonnonpakko, jos mieli heidän rakkautensa +ollenkaan olla rakkautta. Mutta juuri senvuoksi heidän tuli myös +täydellisesti luottaa toisiinsa ja tuntea joka hetki, lähellä tai +kaukana, läsnä tai poissa ollen, kaksin tai muiden seurassa, itsensä +toistensa suhteen täysin turvallisiksi. + +Ehdottomuus oli rakkauden olemus. + +Missä sitä ei ollut, siellä ei ollut oikeaa rakkautta. Siellä oli vain +irstautta ja kevytmielisyyttä. + +Erikseen oli sangen vähän heille sallittua. Mutta yhdessä he saattoivat +kiusata vaikka jumalia! + +Tämä oli Johanneksen rakkaus-ihanne. Taikka oikeammin: hänen uskonsa ja +hänen uskontonsa, sitten kun hän oli kaikki muut kadottanut. + +Mennyt oli häneltä jo ennen usko työn vapauttavaan evankeliumiin. +Mennyt sitten usko rahaan, valtaan ja yhteiskunnalliseen asemaan. +Hänellä ei ollut enää muuta kadotettavaa kuin rakkautensa. + +Juuri siksi hän niin kynsin hampain piti kiinni siitä. + +Siksi kuunteli hän niin tuskallisella jännityksellä, mitä ääniä +milloinkin nousi heidän sydämiensä syvyydestä. Siksi seurasi hän +henkeään pidättäen, kussa kulloinkin liikkui heidän elonsa arpa. + +Nyt arpa painui. Nyt sattui sora-ääni. + +Lavalla karkeloi juuri eräs keveäpukuinen, sirotekoinen tanskatar. +Nosteli helmojaan, sipristi silmiään ja mutristi huuliaan samalla niin +intiimisti, hävyttömästi ja rikkiviisaasti, ettei hänelle parhaalla +tahdollaankaan voinut olla vastaan hymyilemättä. + +Johannes istui jonkun verran edessäpäin eikä voinut nähdä Liisaa ilman +päätään kääntämättä. Liisa sensijaan saattoi koko ajan syrjästä seurata +hänen kasvon-ilmeitään. Ja Johanneksesta tuntui, että Liisan katse +silloin tällöin kuin salavihkaa hipoi hänen kulmaluitaan. + +Äkkiä käännähti Johannes. + +Hän tunsi kuin pistoksen takaraivossaan. Aivan oikein! Liisa ei +katsonut häneen enää samalla sydämellisellä silmäyksellä kuin ennen. + +Liisan katseessa oli jälleen tuo vieras, tuo vihamielinen, tuo +petollinen ilme, jonka Johannes oli joskus ennenkin niissä nähnyt ja +joka aina silloin oli järkyttänyt perinjuurin hänen hermostonsa. + +Miksi se tulikin, aina juuri hänen aseettomimmalla hetkellään? Tuli, ja +iski arimpaan. + +Tällä kertaa oli siinä vielä jotakin voitollista ja ilkkuvaa. Mitä hän +ilkkui? + +Johannes oli samassa silmänräpäyksessä jääkylmäksi sävähtänyt. + +Poissa oli tuossa tuokiossa kaikki herttainen, kaikki lapsellinen ja +avomielinen heidän väliltään. He olivat nyt kaksi vihollista. + +Kaksi sitäkin sokeampaa vihollista, kun he kumpikin rakastivat toisiaan +ja kun heidän vihansa syy ei ollut sanoin selitettävissä. Ei +poistettavissa eikä anteeksi pyydettävissä, vaan yksinomaan heidän +omasta tahdostaan riippumattomien vaistojen, perittyjen ominaisuuksien +ja sukupuoli-eroavaisuuksien aiheuttamaa. + +Pilvi se oli, joka heidän syystään tai ansiostaan vähääkään +välittämättä vaelsi heidän rakkautensa peilikirkkaan pinnan yli. Kupla +se oli, joka kohosi syvyyksissä. + +--Mitä katsot? kysyi Johannes jyrkästi. + +Liisa ei aluksi vastannut mitään. + +Katsoi vain edelleen häneen samalla ärsyttävällä, salakavalalla +silmäyksellä, jossa Johannes aavisti piilevän hänen voimansa syvimmän +salaisuuden. Aivan kuin hänen oma voimansa oli tuo kylmä, karski +ankaruus, jonka hän jälleen tunsi jähmetyttävän koko olentoaan. + +Kuin olisi kaikki äkkiä mennyt lukkoon hänen sisällään. Kuin olisi +kuurainen rautakanki syösty kiireestä kantapäähän hänen lävitseen. + +--Mitä katsot? kysyi hän toisen kerran, jyrkemmin ja jo valmiina +kuohahtamaan. + +--Ilman vain, virkahti Liisa viivytellen. Sinä näytit siinä äsken niin +lystikkäältä. + +--Koomilliselta? kysyi Johannes terävästi. + +--Enhän minä sitä ole sanonut. Eikä se mitään ollutkaan. + +Johannes vaikeni peläten sanovansa liikaa. Hän kääntyi sentähden selin +Liisaan ja mykistyi kokonaan. + +Mutta hänen aivonsa kiehuivat ja kihisivät. + +Että Liisa ilkesi! Että Liisa kehtasi! Että Liisa suorastaan _viitsi_ +pilata tämän onnellisen hetken häneltä! + +Häneltä ja itseltään. + +Olihan se rikos! Olihan se kaksinkertainen rikos. Rikos heidän kahden +rakkauttaan ja siis kaikkein pyhintä vastaan maailmassa! + +Eikö Liisa siis pelännyt ollenkaan? + +Eikö heidän rakkautensa siis merkinnyt mitään Liisalle? Kuinka Liisa +ollenkaan _uskalsi_ heittää hänelle vasten kasvoja tuon syytöksen, +jonka Johannes juuri oli ollut lukevinaan hänen silmistään? + +Sillä olihan se syytös. Eihän Johannes voinut siitä erehtyä. + +Kyllä hän tiesi asian. Hän oli kysynytkin vain näön vuoksi, mitään +oikeaa vastausta kysymykseensä odottamatta. Sillä eihän Liisa olisi +voinut vastata, jos olisi tahtonutkin. + +Eihän Liisa ollut mikään hiuksenhienojen sielunliikkeiden erittelijä. + +Mutta juuri se häntä aina niin tulisesti harmitti kohtauksissa Liisan +kanssa, että tämä ei myöntänyt hänen esitystään oikeaksi, vaikka ei +voinut itsekään mitään parempaa sijalle asettaa. + +Jos Liisa olisi sen tehnytkin, tehnyt suoraan ja vilpittömästi, kuten +Johannes olisi katsonut oman luonteensa vaatimuksen samantapaisessa +tuokiotilassa olevan, silloin ei tietysti mikään kauna olisi jäänyt +hänenkään, Johanneksen, sisälle kasvamaan. + +Silloin olisi Johannes tietysti antanut heti jalomielisesti anteeksi +eikä enempää muistellut asiaa. + +Olihan Liisalla tietysti heikkoutensa. Mutta Johanneksen olisi ollut +kovin helppo suvaita niitä, jos Liisa vain olisi ollut taipuvainen ne +heikkouksiksi tunnustamaan. + +Näin olisi Johannes aina tahtonut järjestää heidän yhteisen +rakkaus-elämänsä, jos se vain olisi riippunut hänen tahdostaan. Mutta +juuri tällaiseksi se ei ollut koskaan järjestäytynyt. + +Liisalla oli kummallinen, itsepintainen tapa pitää kiinni omasta +tahdostaan. + +Tuo oli Johanneksen mielestä sitäkin turhempaa, kun hänen oma tahtonsa, +hänen elämänkäsityksensä, hänen tapansa tuntea, havaita ja ajatella +hyvin olisi voinut riittää heille molemmillekin. Myös Liisa näytti jo +tuohon usein varsin tyytyväiseltä, kun kaikki muu vain oli hyvin heidän +välillään. + +Mutta annas kun sattui joku solmu lankaan! + +Silloin Liisa heti siinä silmänräpäyksessä itsenäistyi. Kävi +vastahakoiseksi, asettui poikkipäin, tahtoi siirtää taistelun omalle +tasolleen, ja olisi tuossa varmaan onnistunutkin, ellei myöskin +Johannes olisi yhtä itsepintaisesti pitänyt kiinni omastaan. Siitä +tasosta, jolla hän vaistomaisesti tunsi olevansa voimakkaampi. + +Ja juuri silloin oli Liisa Johanneksen mielestä aivan sietämätön. +Johannes aavisti hämärästi, ettei Liisa tuollaisina hetkinään ollenkaan +ollut taipuvainen tunnustamaan hänen yliherruuttaan. + +Nytkin hän luonnollisesti tahtoi kieltää kaikki, vaikka asia oli aivan +selvä. + +»Ilman vain!» »Eikä se mitään ollutkaan!» vaikka oli tapahtunut jotakin +Johannekselle hyvin loukkaavaa. + +Mutta juuri tuohan se oli niin Liisan tapaista. Loukata ensin ja +kieltää sitten! Ja juuri tuohan se saattoi kaikki hermosäikeet +Johanneksen takaraivossa pistämään ja tikkuilemaan. + +Eikä siellä tuntunut enää ainoastaan yhtä pistosta, vaan monta. +Kokonainen tulipora siellä tuntui käyvän, olevan täydellinen +sorvinpenkki, josta teräksiset lastut joka suuntaan singahtelivat. + +Johannes tiesi jo, että hänen iltansa kaikissa tapauksissa oli nyt +pilattu. + +Myöskin Liisa tuntui tietävän sen, sillä hän ei vastustanut +sanallakaan, kun Johannes, kooten kaiken itsehillitsemis-kykynsä, +jaksoi vielä jotenkin tyynesti ehdotella poislähtöä. + +Miksi hän ei vastustanut? Tuokin alistuvaisuus oli omiaan Johannesta +tässä mielentilassa ainoastaan suututtamaan. + +Nainen, jolla ei ollut omaa tahtoa ollenkaan! + +Joka ei koskaan ehdottanut mitään, ei vaatinut mitään eikä ensin +väittänyt mitään! Mutta nainen, joka kuitenkin vikuroi ja telkkusi, +vastusteli ja hangoitteli kuin hänellä olisi hyväkin oma tahto ollut ja +josta ei senvuoksi koskaan näyttänyt tulevan kunnollista rekivetoa. + +Jos hänellä oli oma tahto, miksi hän ei sanonut sitä sitten? Ja ellei +hänellä ollut, miksi hän ei sitä sitten tunnustanut ja ollut valmis +kaikessa Johannesta kuulemaan ja tottelemaan? + +Joko--taikka! Kolmatta mahdollisuutta ei ollut Johanneksen mielestä. + +Kuitenkin suuttui hän vielä enemmän, kun Liisa ulos mentäessä laski +kätensä hiljaa hänen käsivarrelleen ja kysyi lepyttävästi: + +--Oletko vihainen? + +Johannes ei vastannut mitään. Tuo pumpuloiva tekopyhyys, tuo laupias, +tuo laastaroiva samarialaisuus, nehän ne juuri voivatkin saattaa hänet +suunniltaan. + +Hänen olisi sillä hetkellä tehnyt mieli lyödä Liisaa. + + + + +4. + + +Mitä oli sitten tapahtunut oikeastaan? + +Mistä äkkiä tämä ukkonen ja salama? tämä vihamielisten voimien +vastakkainen ryntääminen? + +Johannes oli sen selvittänyt itselleen tuossa tuokiossa. Olipa hän +vielä kaivannut saman pikkutapahtuman synnyt syvätkin esille, joten hän +oli aivan varma asiastaan. + +Pikkutapahtumanko? + +Suuri tapaus, maailmantapaus se oli Johanneksen mielestä. + +Eihän hänellä ollut muuta maailmaa kuin Liisa. Eihän ollut hänelle +mitään suurempaa ja tärkeämpää kuin heidän kahden sisällinen +sielunelämänsä. + +Sieltä kuunteli hän elämän salaisia oraakkelisanoja. + +Sieltä otti hän osviittaa myös ulkonaisille elämänkohtaloilleen ja +koetti joka hetki tuskallisella, hermoja kiusaavalla jännityksellä +urkkia, mitä hämärä vastaisuus hänelle ja heille kummallekin mahtoi +kätkeä helmassaan. + +Eihän voinut ijäti jatkua näin. Täytyihän tulla joku ratkaisu, piste +pitkän lauseen jälkeen. + +Ja ongelma, jolle Johannes ratkaisua odotti, jonka ratkaisusta kaikki +riippui ja jota ennen ei voinut mitään varmaa ja kestävää alottaa, oli +tämä: Menisivätkö he kaksi naimisiin? Asettuisivatko he kaksi toisin +sanoen pysyväisesti yhteen asumaan vai olisiko heidän kenties jo +piankin erottava? + +Eikä tuo ratkaisu voinut enää viipyä kauan. + +He eivät voineet enää kauan jatkaa tällaista mustalais-elämää. Sen +kielsi Johanneksen kukkaro ja osaksi myös hänessä päivä päivältä +kasvava henkisen työn, ulkopuolisen toiminnan, älyllisen ja +käytännöllisen askartelun tarve. + +Heidän oli ennen pitkää juurruttava, paikalleen asetuttava. Otettava +lusikka kauniisen käteensä ja lakattava leijailemasta rajattomuudessa. + +Mutta juuri sitä ei Liisa näyttänyt Johanneksen mielestä tahtovan +ymmärtää ollenkaan. Hän luisui aina ohi siitä kysymyksestä, kun +Johannes varovasti ja hienotunteisesti tahtoi siihen koskettaa. Myönsi +kaikki, mitä Johannes sanoi, mutta teki sen niin hajamielisesti ja +ulkopuolelta itseään, ettei Johannes hänestä tullut hullua +hurskaammaksi. + +Hän olisi kuitenkin niin halusta tahtonut tehdä Liisan mielen mukaan. + +Mutta Liisalla ei näyttänyt olevan siitä asiasta mieltä ollenkaan. +Kuitenkin katsoi Johannes, että sen juuri Liisalle olisi pitänyt olla +kaikkein oleellisinta ja merkitsevintä maailmassa. + +Mikä hänelle sitten merkitsi jotakin, ellei hänen oman rakkautensa +tulevaisuus? Sen tukeminen, sen vahvistaminen, sen jokapäiväinen +varjeleminen ja viljeleminen? Sitä, juuri sitähän, kaikki Johanneksen +pyrinnöt vain tähtäsivät. Ja juuri siksi hän myös niin usein suuttui +Liisalle, kun hän oli huomaavinaan, ettei heidän yhteinen asiansa +ollutkaan toiselle yhtä kallis. + +Nyt oli Johannes ollut Liisan katseesta lukevinaan, että tämä epäili +hänen äskeisen kevytmielisen hymynsä johtuneen tuon puolialastoman +varietee-diivan viehätyksestä. + +Olihan se loukkaus. Olihan se maailmantapaus. Mitään sellaista ei ollut +ikinä sattunut Johannekselle. + +Mikään ei olisi voinut häntä tällä hetkellä pahemmin loukata. Mikään ei +ilkeämmin eikä myrkyllisemmin haavoittaa. + +Hän, Johannes, joka oli uskollisuus itse! + +Hän olisi luonut silmänsä mokomaan renttutanssijattareen häntä +himoitakseen! + +Hän, joka ei tahtonut nähdä ketään muuta naista, ei kuulla ketään muuta +naista kuin Liisaa ja oli tehnyt tämänkin ehdotuksen varieteehen +menemisestä ainoastaan Liisaa huvittaakseen, kun tämä joskus +puolipiloillaan oli väittänyt sellaisesta pitävänsä ja ikävystyvänsä +tässä heidän ainaisessa erakkoisuudessaan! + +Johannes tunsi, että Liisa jollakin muotoa oli tahtonut häntä alentaa. +Siitä hänen äkillinen suuttumuksensa. + +Juuri niin, alentaa! Vetää omalle tasolleen, porton, naaraan, +kapakkapiian tasolle, joka ei ollut oikeastaan taso ollenkaan, vaan +pohjaton kuilu, luotu miesten päänmenoksi! + +Kaikki miehisen ylpeyden ja ylenkatseen vietit olivat heränneet +Johanneksessa. Hän tunsi itsensä tällä hetkellä niin tuhatkertaisen, +niin sanomattoman paljon paremmaksi ja puhtaammaksi ihmiseksi kuin tuo, +joka tuossa kulki hänen vierellään. + +Irti hänestä! Se oli oleva tästä lähtien Johanneksen tunnussana, tuima +ja järkkymätön. + +Jo joskus ennenkin oli Johannes tuontapaisia päätöksiä tehnyt, mutta +huonolla menestyksellä. Hän ei ollut koskaan voinut pitää niitä. + +Kuitenkin hän uskoi edelleen niiden ehdottomuuteen. + +Joka kerta, tuossa mielialassa ollessaan, hän tunsi syvimmällä +sisäisellä mahtiponnellaan, että juuri tämä oli jotakin lopullista, +ratkaisevaa ja peruuttamatonta. Eikä tarvittu kuitenkaan kuin hetkinen +lepyttävää, naisellista lirkkausta Liisan puolelta, kun hän jo oli +valmis jättämään kaiken pateettisen asenteensa ja mitä suurimmalla +mielihyvällä entisiin valjaisiinsa astumaan. + +Naisen orja hän oli. Sen hän itsekin tunsi selvästi ja halveksi tuon +vuoksi joskus ankarasti itseään. + +Orja, joka kalisteli kahleitaan! + +Ja niinkuin kaikki orjat valmis vihaamaan, kiroamaan ja sadattelemaan +sitä, jonka hän tunsi ja tunnusti itseään voimakkaammaksi. Mutta myös +yhtä valmis tottelemaan siinä silmänräpäyksessä, kun kuului käskijänsä +ääni. + +Kumpikin tuotti hänelle yhtä suuren, mutta varsin vastakkaisen +mielenliikutuksen. + +Vihata Liisaa? Se oli pistävin tuska hänelle. Rakastaa ja ihannoida +häntä? Se oli ylin onni ja autuus hänelle. + +Ihmekö siis, että Johannes mieluummin rakasti kuin vihasi Liisaa? Että +hän ennemmin suli herkäksi, hyväksi ja leikkiväksi pikkupojaksi jälleen +kuin paatui häntä kohtaan pahaksi, kylmäksi ja itsepintaiseksi? + +Eikä hän mistään ollutkaan niin vihainen kuin siitä, ettei Liisa häntä +heti lepyttänyt. + +Että Liisa ollenkaan päästi hänet suuttumaan ja tuohon harmajaan, +hallaiseen ilmakehäänsä vetäytymään! Hän itse kärsi kipeästi +siitä, mutta kuitenkin se oli ainoa puolustuskeino, minkä hänen +itsesäilytys-viettinsä voi tarjota hänelle. + +Ja varsinkin siitä kasvoi hänen vihansa aivan vimmatuksi, että Liisa +hänen mielestään usein aivan kuin tahallaan viivytteli anteeksipyytävää +lepyttelyään. Ikäänkuin olisi tahtonut antaa hänen ensin oikein kovaksi +kohmettua, sitten sitä lämpimämmäksi ja pehmeämmäksi hyvitelläkseen! + +Ja saatuaan hänet jälleen sellaiseksi? + +Vain sitä syvemmin, sitä vihlaisevammin uudestaan haavoittaakseen. + +Tuo oli heidän keskinäisen suhteensa ikuinen kiertokulku. Oli ollut jo +kolme vuotta, ilman että sen pääpiirteet olivat ollenkaan muuttaneet +muotoaan tai näkynyt edes etäisyydessä mitään mahdollisuutta päästä +siitä surmanrenkaasta, jonka rakkaus oli heidän elämänkeinukseen +rakentanut. + +He herkistyivät, mitä enemmän he kärsivät. Ja he nauttivat, mitä +enemmän he herkistyivät, joka jälleen oli omiaan lisäämään heidän +hirvittäviä kärsimyskykyjään. + +Sillä Johannes ei suinkaan yksin kärsinyt. Hän uskoi aivan varmasti, +että Liisa kärsi yhtä paljon kuin hänkin, vaikka tämä osoitti sen vain +itkullaan, katseillaan ja koko käytöksellään eikä sanoilla, joihin +Johanneksen useimmin täytyi turvautua. + +Mutta juuri tuo Liisan äänetön tapa kärsiä vaikutti mitä tuskallisemmin +Johannekseen. + +Hän tuli siitä aivan hulluksi. Silloin tuntui kuin olisivat kaikki +sillat heidän väliltään katkenneet. Mennyt poikki viimeinen sähkölanka, +jonka kautta hän vielä sai viestit ulkomaailmasta, ja hän jäänyt +yksinäiseksi pisteeksi, tyhjään, autioon avaruuteen. + +Sitähän ei _voinut_ kestää! Tavallista, inhimillistä kylmyyttä kyllä, +mutta ei kosmillista, maailmankaikkeuden pakkasta, joka tuollaisina +hetkinä tuntui hänet joka taholta ympäröivän ja käärivän hänet +kuolettavaan syleilyynsä. + +Miksi ei Liisa sanonut mitään? Miksi hän ei ilmaissut itseään? + +Miksi hän _salli_ hänen kovettua näin paatiseksi patsaaksi, vaikka hän +hyvin tiesi, ettei olisi aluksi tarvittu muuta kuin yksi ilme, yksi +sana Johannesta lepyttämään? + +--Mitä mietit? kysyi Johannes äkkiä töykeästi lopettaakseen tämän +tuskallisen äänettömyyden. + +Liisa ei ensin vastannut mitään. Käänsi vain häntä kohden suuret, +surulliset silmänsä ja katsoi rukoilevasti häneen. + +--En mitään, vastasi hän sitten hiljaisesti. + +--Minä ajattelin mennä illalliselle. + +Johannes puhui tahallaan tavallista kovemmin peittääkseen sisällistä +liikutustaan ja voidakseen ylimalkaan puhua ollenkaan. + +--Niin, sinä kaiketi menet sitten, vastasi Liisa kuten äsken. + +He olivat tulleet Tivolin varieteesta ja seisoivat torinkulmassa +epätietoisina. + +--Tarkoitan tietysti, selitti Johannes, että menisimme yhdessä. + +Liisa ei sanonut siihen enää mitään, vaan seurasi verkalleen +Johannesta. + +He menivät Wiveliin. + +Johannes odotti joka silmänräpäys, että Liisa sanoisi jotakin, mitä +hyvänsä, johon hän voisi vastata ärtyisästi ja osoittaa onnetonta +mielipahaansa. Mutta Liisa vaikeni itsepintaisesti. Vaietkoon sitten! +ajatteli Johannes. Kyllä hänkin tämän keinon taisi. + +Illallinen syötiin synkän hiljaisuuden vallitessa. + +--Tahdotko viiniä? kysyi Johannes. + +--Tahdotko sinä? vastasi Liisa vastakysymyksellä. + +--Minä kysyin, tahdotko _sinä_ viiniä, huomautti Johannes. + +--Tilaa sinä vain, vastasi Liisa jälleen yhtä välttelevästi ja +alistuvasti. + +Viini tuli, sillä Johannes tahtoi itse sitä, helpottaaksen sen avulla +edes siedettäväksi hermojännitystään. Mutta hän ei voinut olla laseihin +kaataessaan virkahtamatta: + +--Olet sinä omituinen. Eikö sinun itsesi tee koskaan mieli mitään? + +--Minun tekee mieleni sitä, mikä on sinulle mieleen, vastasi Liisa. + +Nyt hän on varuillaan, ajatteli Johannes. Kas vain, miten taitavasti +hän osaa hillitä itsensä ja sanansa sovittaa! + +Nyt ei ole hyvä käydä hänen kimppuunsa. Nyt hän on vaarallisin kuin +lepäävä voimalähde, josta ei tiedä vielä, kuinka paljon energiaa se voi +seuraavassa silmänräpäyksessä ympäristöönsä lähettää. + +Mutta juuri tuollaisena, hiljaisena, toimettomana, tutkimattomana hän +parhaiten hallitsi Johanneksen koko hermokeskustaa, joka +välttämättömästi pyrki päästä kosketukseen tuon toisen, vastakkaisen +sähköpatterin kanssa. + +Miksi? Siksi että jännitys laukeaisi, että sininen liekki singahtaisi, +että syntyisi ukonilma ja iskisi kaksi maailmaa vastakkain! + +Mutta kumpikaan ei tahtonut alottaa taistelua. He tiesivät, että siinä +joka hetki oli kysymys elämästä ja kuolemasta, itsensä säilyttämisestä +ja toisen musertamisesta. + +Tämä taistelu, tämä ikuinen aaltoileminen, sepä juuri olikin heidän +rakkautensa. + +Johannes tiesi, että hänen oli alotettava. Liisa ei sitä kuitenkaan +tehnyt koskaan, hyvin tietäen, mikä hänen voimansa oli. + +Aktivisen, ulospäin kohdistuvan iskun tarve souti Johanneksen joka +sormen päässä. + +Sitä vastaan ei Liisalla ollut muuta asetettavaa kuin oma naisellinen +passivisuutensa. Ja siitä hän tiesi, ettei Johannes tällä alalla +voittaisi häntä milloinkaan. + +Liisa jaksoi kyllä odottaa, mitä tuleva oli, jos Johannes vain jaksoi +pidättää purkautumasta voiman, joka synkisti hänen silmänkulmiaan. + +Tunsihan ja tiesihän Liisa, ettei se mitään oikeata vihaa ollut. +Eroottista vihaa se oli, rakkauden leimuavaa vaatimusta vallita +kokonaan olento, johon se oli kohdistunut. + +Mutta hänelläkin oli oma ylpeytensä, oma itsenäisyytensä. Siitä hän ei +ollut valmis ilman taistelua hetkeksikään luopumaan ja se juuri +vaikutti niin ärsyttävästi Johannekseen. + +Oma tumma, salaperäinen syvyytensä, jota Johannes vihasi, koska hän ei +saanut sitä tietonsa ja tahtonsa piiriin milloinkaan täydellisesti +valloiietuksi. Niinkuin voi tiedemies epätoivon hetkellä vihata työnsä +pettävää, kangastelevaa päämäärää tai taideniekka unikuvaa, joka alati +väistyy hänen edessään. + +Ja jos hän pääsisi päämäärään, saisi tulkituksi, mitä mielikuvitteli? + +Silloin ei se enää hänelle merkitsisi mitään ja hän heittäisi sen +luotaan kuin tyhjän raakunkuoren. + +Mutta täytyihän sanoa jotakin. Eihän voinut jatkua enää kauemmin tätä +hiljaisuuden helvettiä. + +--Minulle olisi mieleen, virkahti Johannes, että sinäkin tahtoisit +jotakin. + +--Taitaa käydä minulle vaikeaksi, vastasi Liisa hymyillen vaikeasti. +Mitä minun pitäisi tahtoa sitten? + +--Mutta juuri sehän sinun olisi itse keksittävä, iski Johannes +epätoivoissaan. + +--En minä keksi mitään, vastasi Liisa, kuten äskenkin. Keksi sinä! Sinä +tiedät paremmin ne asiat. + +Ei, Liisan suhteen ei päässyt puuhun, ei petäjään, kun hän tuolle +tuulelleen rupesi. + +Mutta täytyihän Johanneksen päästä purkautumaan. + +--Ja sinä? Sinä et mitään tiedä? hän sanoi koettaen ivallista +äänenpainoa teeskennellä. + +--En mitään muuta kuin että rakastan sinua, vastasi Liisa kyyneltyvin +silmin. + +--Rakastat? ähkäsi Johannes. Mahtaako sekään olla totta? + +--Kuinka saatat sitä epäillä? + +--Usein tuntuu minusta kuin et sinä rakastaisi minua ollenkaan. + +Nyt se alkoi käydä jo. Johannes pääsi nyt hyökkäämään ja syyttämään +Liisaa, jolloin Liisan tehtävä taas oli puolustautua. + +Mutta jokaisessa puolustuksessa piili samalla syytös, joka antoi +aihetta uuteen syytökseen. Se olikin ainoa muoto, johon saattoi +purkautua heidän sisällinen jännityksensä. + +Kaikki kävi kuin matemaattisen kaavan mukaan. Ja Liisan onnistui +jälleen saada Johannes leppymään. + + + + +5. + + +Mutta se kävi päivä päivältä aina vaikeammaksi. + +Tosin he kumpikin koettivat vilpittömästi välttää noita kiusallisia +yhteentörmäyksiä, jotka järkyttivät heidän koko elimistöään. Mutta +niitä sattui vain sitä tiheämmin. + +Kumpikin kuunteli ja kuunteli, mitä nousi oman ja toisen sydämen +syvyydestä. Ja kumpikin oli yhtä valmis rakkaudestaan viimeiseen +hengenvetoon saakka taistelemaan kuin syrjään ponnahtamaan, ettei vain +tuottaisi tuskaa ja vaivaa toiselleen. + +Juuri siten he toisiaan enimmän kiusasivat. Sillä kumpikin tiesivät he +sentään, että toinen oli joka hetki varuillaan ja tarkkasi alituisesti +toisen sanoja, ilmeitä ja sielunliikkeitä. Niistä etsivät he kuin +tähdistä kohtaloaan. + +Tekivät sen hartaudessa, pelvossa ja pyhässä vavistuksessa kuin heille +uskottua temppelipalvelusta suorittaen. + +Eihän heillä toistaiseksi mitään muuta tehtävää ollutkaan. Eikä ollut +ollut siitä lähtien, jolloin he kerran otollisena hetkenä ja oikeassa +mielialassa olivat toisensa Parisissa löytäneet. + +Kahdeksan vuotta oli Johannes aluksi laskenut rahansa riittävän viettää +tällaista elämää. Kenties kymmenenkin, jos he olisivat oikein +säästeliäästi eläneet. + +Nyt he olivat viettäneet vasta kolme. Ja Johannes laski jo +tuskallisesti mielessään, tokko ne enää riittäisivät edes jouluun +saakka. + +Jotakin täytyi siis tapahtua. Mutta mitä? + +Kumma kyllä, ei tuo asia näyttänyt Liisaa vähintäkään liikuttavan. Hän +kulki kuin unessa. Hän eli päivänsä kuin kukkanen kedolla huomisesta +huolta kantamatta. + +Hänellä näytti olevan huoli vain rakkaudestaan. Sitä kantoi hän kuin +lasta sydämensä alla, ollen itse oman rakkautensa pyhä lipas. + +Johannes ei ollut vielä milloinkaan nähnyt sellaista naista. Niin +neitseellistä ja samalla niin äidillistä. + +Ja kuitenkin sanottiin, että hän oli ollut kapakkanainen ja monelle +miehelle ennen Johannesta antautunut. Kuinka se oli mahdollista? + +Johannes oli tuuminut sitä usein itsekseen. Myöskin keskenään he olivat +siitä mielipiteitä vaihtaneet. + +--Kuinka sinä saatoit? oli Johannes joskus sanonut ja pudistanut +päätään lempeästi sekä nuhtelevasti. Vieraiden miesten kanssa! + +--En tiedä, Liisa vastannut siihen. En minä mitään tehnyt. He tekivät. +Enkä minä koskaan ole ketään muuta kuin sinua rakastanut. + +Se oli aina hänen loppupontensa, johon Johannes olikin vähitellen +ruvennut uskomaan, niin uskomattomalta kuin se tuntuikin ja niin +vastakkaista kuin Liisan entiset elämänmuodot hänestä todistivatkin. + +--Olisit sinä voinut minua odottaa, Johannes taas toisen kerran +leikillä sanonut. Oliko sinulla niin kiire? + +--Minulla ei ole ollut kiirettä milloinkaan, Liisa jälleen vastannut +siihen. Mutta minä en tuntenut sinua silloin. Kuinka minä siis olisin +voinut sinua odottaa? + +--Tunsithan minut, Johannes siihen sanonut. Kun lapsuudentovereita +olemme! + +--Niin sillä tavoin. Mutta enhän minä koskaan uskaltanut sinua omakseni +toivotella. + +--Ja sentään rakastit minua jo silloin? Olet joskus kertonut minulle. + +--Tietysti rakastin, koska kerran en ole rakastanut ketään muuta +ihmistä maailmassa. + +--Ja voit sentään antautua muille miehille? + +--Olethan sinäkin muita naisia rakastanut. + +--Mutta minä en rakastanutkaan sinua vielä silloin. + +--Sinun olisi pitänyt rakastaa. Mutta parempi myöhään kuin ei +milloinkaan. + +Tuollaisia he keskustelivat. + +Kun ei heillä muutakaan työtä ollut, he alituisesti vain erittelivät, +osittelivat ja repostelivat rakkauttaan. Eläen irti maasta, irti +yhteiskunnasta, irti ystävistä ja kaikesta jokapäiväisen elämän +ympäristöstä, he jauhoivat joka hetki vain toisiaan, jopa siihen +määrään, että heidän omat ajatuksensakaan eivät enää olleet +yksinpuheluja, vaan kaksinpuheluja. + +Tämä oli ollut aluksi taivas Johanneksen mielestä. Hän, joka ei koskaan +ennen ollut rakastanut, oli nyt ensi kerran tullut tuntemaan oman +olentonsa syvyydet alituisen naisellisen läsnä-olon kummallisessa, +aavistuttelevassa valohämyssä. + +Kesä, täysikesä, ei pohjolan valju, varjoton kesä-yö, vaan etelän +kuuma, tuoksuva, omaa runsauttaan pakahtuva kukkimis- ja heilimiskausi +oli kulkenut läpi hänen sydämensä. + +Monet kukkaset olivat sieltä ilmi kummunneet ja jälleen karreksi +palaneet. Monet suloiset ja makeat lähdesuonet esille läikähtäneet ja +jälleen kuin erämaan hiekkaan haihtuneet. + +Sillä mitä korkeammalle heidän rakkautensa oli kohonnut, sitä +kuumempina olivat sen säteet Johanneksen päälakeen sattuneet. Nyt +paistoi se jo kuin Saharan aurinko, pystysuoraan, peljättävänä, +hirvittävänä pätsitulena, joka uhkasi polttaa poroksi heidät molemmat +ja kaikki keitaat heidän sydämestään autioittaa ja hävittää. + +Jotakin oli tehtävä, mutta mitä? Tuo oli kysymys, joka päivä päivältä +yhä enemmän mietitytti Johannesta. + +Hän oli jo monesta katkerasta kokemuksesta huomannut, ettei ollut +mahdollista hänen voimilleen erota silmänräpäyksessä Liisasta. Jos hän +yritti sitä, jos hän hetkeksikään koetti itsensä hänestä irroittaa, +silloin kävi kärsimys liian suureksi ja hän oli seuraavassa tuokiossa +valmis jälleen kahta nöyrempänä ja alttiimpana samaan rauhansatamaansa +sisälle purjehtimaan. + +Niin päätti hän ruveta vähitellen, vitkalleen, pala palalta ja +perisuomalaisella sitkeydellä itseään Liisalta pois ottamaan. + +Oikeastaan hän oli tehnyt tuon päätöksensä jo paljon aikaisemmin. Jo +heidän ensimmäisen tulisen riitansa jälkeen, jolloin usko ehdottomaan +oli hänessä ensi kerran järkähtänyt ja samalla usko rakkauden ainoaan +autuaaksitekevään voimaan muiden elämänvaltojen seassa. + +Mutta heti kun rauha heidän välillään oli jälleen rakentunut, oli tuo +usko hänessä virinnyt uudestaan. Eikä hän nyt, kohta kolmen vuoden +ponnistelujen jälkeen, ollut päässyt noissa eristymispyrkimyksissään +sen pitemmälle kuin että hän joskus, pikemmin mielenosotuksena kuin +todellisesta itsekseen-olon tarpeesta, voi aamuisin tehdä yksinäisen +kävelyretken. + +Silloinkin hän aina vielä tunsi pistävää kaunaa povessaan siitä, ettei +Liisa tullut mukaan, kuten hän ylimalkaan kärsi kovasti siitä, ettei +tämä hänen mielestään viisaammin ja tehokkaammin koettanut estää hänen +sisäistä itsenäistymistään. + +Miksi Liisa tahtoi päästää pois hänet, vaikka hän itse oikeastaan niin +mielellään olisi jäänyt ikeesensä? + +Tuo kysymys katkeroitti suuresti Johannesta. Eikä hän voinut tulla +muuhun johtopäätökseen kuin ettei Liisa sittenkään mahtanut häntä +rakastaa, ei ainakaan niin paljon kuin Johannes häntä rakasti. + +Jokainen epäsointu kasvatti Johanneksessa tätä Liisasta poispäin +pyrkivää mielialaa. Ja kun uusi kiista sattui ja vihan peikko jälleen +heitti hänen silmäänsä nurinkurisia kuvia luovan lasi-sirun, silloin +muistuivat hänen mieleensä kaikki entisetkin samantapaiset sattumat ja +niiden aiheuttamat mielialat. + +Liittyivät toisiinsa kuin rengas renkaasen ja muodostuivat omaksi +maailmakseen, jossa vallitsivat aivan toiset lait ja vaikuttivat aivan +toiset elämän-arvot kuin tuossa toisessa, rakkauden, sopusoinnun, +keskinäisen ymmärryksen ja aistillisen hekkuman maailmassa. + +Niin eli Johannes ja oli jo kotvan elänyt oikeastaan kahta eri +rinnakkais-elämää. + +Toista päivän, toista yön, toista rakkauden, toista vihan, toista +lähentymisen, toista eristymisen mieliala-ketjua, joista edellinen +tosin vielä oli voitolla, mutta jälkimmäinenkin kasvoi hetki hetkeltä, +viikko viikolta ja kuukausi kuukaudelta vahvemmaksi. + +Ei ollut mitään siltaa niiden maailmoiden välillä. Mikään tie hänen +sydämessään ei toisesta toiseen johdattanut. + +Tuossa toisessa, ehdottoman rakkauden ja sopusoinnun mielialassa, hän +ihaili, kunnioitti ja jumaloitsi Liisaa, ei nähnyt yhtään vikaa hänessä +ja oli valmis hänet maailman ihanimmaksi, puhtaimmaksi, jaloimmaksi ja +älykkäimmäksi naiseksi vannomaan. + +Tuon toisen, sisäisen kauna-tunnelman yösilmillä katsottuna oli +Liisassa vain vikoja. + +Silloin hän suorastaan inhotti Johannesta. Silloin olisi Johannes +tahtonut lyödä, rääkätä ja haavoittaa tuota kevytmielistä naikkosta, +tuota kapakkatyttöä, tuota Baabelin lohikäärmettä, joka oli hänen +ylitsensä niin rajattoman vallan saanut ja uskoi nähtävästi, että hänen +valtansa oli kestävä iankaikkisesta iankaikkiseen. + +Ei! Juuri siitäpä harhaluulosta tahtoi Johannes hänet vieroittaa. + +Eikä hän koskaan tahtonut sitä niin kiinteästi kuin tuollaisen +tuprahduksen jälkeen, joka heille niin äkkiarvaamatta oli varieteessa +tapahtunut. Silloin hän aina seuraavana aamuna teki yksinäisen +kävelyretken. + + + + +6. + + +Näin vieri muutamia viikkoja. + +Johannes jatkoi sisällistä eristäytymistään. Usein kiertyi hänen +sydämensä kerälle nähdessään, miten sanomattomasti Liisa kärsi siitä, +mutta silloin lohdutti hän itseään aina sillä, että tämä sittenkin oli +paras heille molemmille. + +Eihän eron tarvinnut olla ikuisen. Voisivathan he erota vain hetkeksi, +muutamiksi viikoiksi, eräiksi kuukausiksi, ja sitten yhtyä jälleen, jos +niin hyväksi näkisivät. + +Mutta silloin olisi heidän välttämättä myös mentävä naimisiin. + +Johannes oli alkanut omalla tahollaan, huomaamatta ja aivan vähin erin +jälleen yhteiskunnallistua. Hän kaipasi työtä, toimintaa. Jotakin +ulkopuolista, jotakin reipasta, kovaa ja vaikeata, missä jälleen +koettaa voimiaan. + +Sitäpaitsi hän kaipasi omaa kotia. Eikä mitään kolkkoa, kylmää +nuorenmiehen kotia vain, ei neljää seinää, joiden sisällä autius ja +tyhjyys asuisi, vaan oikeata, kotoista, lämmintä ja turvallista +tunnelmaa, jonka voisi luoda vain rakas nainen rakastavan miehen +rinnalla. + +Sellaisina hetkinään hän aina tunsi ikäänkuin etääntyvänsä Liisasta. +Hän oli sittenkin kotikissa ja Liisa kyläkissa, vaikka he kumpikin nyt +kodittomina ja siinä suhteessa yhdenvertaisina maailman matkoja +taivalsivat. + +Näitä ja monia muita asioita Johannes ajatteli yksinäisillä +kävelyretkillään. + +Ne olivat nyt käyneet jo niin tavallisiksi, ettei Liisakaan näyttänyt +enää niihin mitään erikoista huomiota kiinnittävän. Tosin tapasi +Johannes joskus hänet itkettynein silmin kotiin tullessaan. Mutta kun +hän kysyi syytä siihen, hymyili Liisa vain ja sanoi, ettei se ollut +mitään taikka että hän oli tullut vanhaa äitivainajaansa ajatelleeksi. + +Päivä päivältä eli Johannes yhä enemmän omaa elämäänsä. Tosin hän tunsi +täten rikkovansa verisesti vasten Liisaa ja heidän yhteistä +rakkauttaan, mutta hän oli kerran joutunut rikoksen polulle eikä +hänellä ollut enää mitään mahdollisuutta pysähtyä. + +Kerran jäi hän pois koko päiväksi. Hän oli tavannut erään tuttavan +kotimaasta ja syönyt tämän kanssa yhdessä aamiaista, päivällistä ja +illallista. + +Se oli aluksi suuri tapaus heidän elämässään. Mutta sitten sekin +mureni, pienentyi ja silisi vähäpätöisyydeksi. + +Nyt voi jo sellaista sattua tuhkatiheään. Johannes kuljeskeli +kaupunkia, pistäytyi kahviloihin ja lueskeli sanomalehtiä, sillä aikaa +kuin Liisa istui yksin heidän yhteisessä hotellihuoneessaan. Ja +Johannes tunsi mielensä kummallisesti keventyvän ja voimistuvan tästä +uudesta asioiden järjestyksestä. + +Eikä Liisa valittanut koskaan. Hän pysyi yhtä hiljaisena, syvänä ja +salaperäisenä. + +Mitä hän mahtoi miettiä sitten? + +Oikeastaan ei Johanneksella ollut siitä aavistustakaan. Aikoinaan hän +oli luullut tuntevansa Liisan. Nyt, mitä enemmän hän itse muodostui +takaisin omaksi maailmakseen, sitä enemmän täytyi hänen tunnustaa +itselleen, että tuo toinen tuossa hänen vierellään oli uppo-outo ja +vieras hänelle. + +Mutta silloin hän kauhistui. Silloin hän tunsi jäätävän hallanhengen +kouraisevan sydäntään, ja hänelle tuli hätä, tuskallinen sielunhätä, +jälleen päästä Liisaa lähemmäksi. + +Liisa otti aina hänet vastaan yhtä avoimesti, tyynesti ja herttaisesti. + +Oli ikäänkuin hän olisi ollut aina paikallaan. Johannes puolestaan +tunsi aina liikkuvansa, aina kieppuvansa tuon kiintopisteen ympärillä, +milloin vihaavansa, milloin rakastavansa, milloin lähenevänsä, milloin +loittonevansa siitä, tietysti oman tahtonsa mukaan, mutta tahdon, jota +tuo toinen tuntui sittenkin täydellisesti hallitsevan. + +Eihän se ollut miehen arvoista. Täytyihän hänen toki jälleen päästä +vapaaksi ja itsenäiseksi yksilöksi. + +Johannes sanoi nuo sanat melkein ääneen itselleen eräänä aamuna +herätessään. Sitten hän säikähti, aukaisi silmänsä ja vilkaisi +vierelleen, missä Liisa vielä nukkui voitollinen, autuaallinen ilme +kasvoillaan. + +Nousi, peseytyi hiljaa, pukeutui sekä otti hatun, kepin ja hansikkaat +ulos lähteäkseen. + +Liisakin oli jo herännyt ja seurasi sanaa puhumatta hänen liikkeitään. + +He olivat valvoneet eilen-illalla sangen myöhään, riidelleet, +selittäytyneet ja sopineet. Liisa rukoillut ja itkenyt, Johannes aluksi +pysynyt jyrkkänä ja lahjomattomana. Sulanut vihdoin Liisan hehkuvien +syleilyjen voimasta ja Liisa hänelle onnellisena ja säteilevänä +antautunut. + +Näytti kuin hän vieläkin olisi ollut samassa tunnelmassa. Kuin olisi +hänen silmiensä hymyilevä, aurinkoinen syvyys tahtonut joka hetki sanoa +Johannekselle: + +»Mene vain, kultapoikaseni! Mene kävelemään! Sinä palajat kyllä +takaisin, ja silloin suljen sinut jälleen syleilyyni.» + +Johannesta harmitti tuo voitonvarmuus. + +Entäpä minä en palajaisikaan, ajatteli hän. + +Entäpä minä nyt menisinkin menojani? Tämän kerran minä vielä olen ollut +heikko, mutta ehkäpä minä olen vahvempi ensi kerralla? Sinä luulet jo, +että olen elinkautinen orjasi, mutta mitäs sanoisit, jos minulla +sittenkin olisi voimaa sinusta vapautua? + +Liisa ei tiennyt näistä Johanneksen mietteistä mitään. Taikka ehkä hän +sittenkin oli niitä jonkun verran aavistanut, sillä kuin tahallaan +ojensi hän juuri silloin peiton alta pyöreät, täyteläiset käsivartensa +pitkään, raukeaan ja tyytyväiseen haukotukseen. + +Niin, näyttele vain käsivarsiasi! ajatteli Johannes. Minä tiedän, että +ne ovat kauniit ja että sinulla on siellä paljon muutakin kaunista +näytettävää. Minä en halveksi sitä ollenkaan. Mutta minä en ole luotu +vain pelkästä aisti-ilosta niinkuin sinä enkä aio käyttää koko ikääni +sinun kauneutesi ihanteluun. + +Hän nyykäytti päätään jäähyväisiksi ja lähti ulos raikkaaseen, +syksyiseen aamu-ilmaan, joka kuulakkaana kierteli Köpenhaminan ahtaiden +katujen yllä. + +Ulkona jatkuivat hänen mietelmänsä. + +Se oli varmaan pitkien, kristillisten sukupolvien sarjahenki, joka +mietti hänen aivojensa kautta. + +Turhaan hän oli tullut opin tielle. Turhaan hyväksynyt nykyaikaisen +maailmankatsomuksen. + +Turhaan maailmaa nähnyt ja kokenut. Turhaan Amerikassa käynyt, +sosialismia saarnannut, istunut rinnan naisten kanssa Suomen +yksikamarisessa eduskunnassa, koettaen kirkon ja yhteiskunnan +monisataisia juuria järkyttää. + +Turhaan hän oli ollut naimisissa. Turhaan ottanut avio-eron, karannut +lapsenpiikansa kanssa, toteuttanut yksilöllisen sensualismin oppia ja +itse naisen orjaksi tunnustautunut, samalla kuin hän oli julistanut +rakkauden, terveen ja väkevän sukupuoli-rakkauden, korkeimmaksi +uskonnokseen. + +Kaikki turhaan! Tuolta syvältä, hänen olentonsa alkulähteistä puhui +ääni, joka sanoi, että rakkaus oli syntiä ja että synnin siemen oli +tullut maailmaan naisen kera. + +Suloisen, alastoman, ensimmäisen Eevan keralla. Hänen, joka ei osannut +hävetä edes, vaikka Jumala, suuri, kaikkivaltias Jehova itse, oli +luonut hänet sellaiseksi! + +Koko naisruumis oli Johanneksen mielestä tällaisina hetkinä tuiki +synnillinen. + +Myöskin miesruumis oli synnillinen, mutta ei siinä määrin. Ja olisihan +se ollut melkein synnitön, ellei olisi ollut olemassa tuota toista +ruumista, joka niin naurettavan pienillä eroavaisuuksillaan oli saanut +niin äärettömän paljon pahaa ja kauhistavaa aikaan maailmassa. + +Saman käsittämättömän syyn takia oli Johannes jo koulunpenkillä +istuessaan tuntenut oman ruumiinsa ihmishengen korkeimmille +pyrkimyksille vihamieliseksi. Ymmärtänyt, että sitä oli rangaistava ja +kuritettava, jos mieli miehenä pysyä ja sielunsa vapaana, puhtaana ja +jäntevänä säilyttää. + +Tältä kannalta hän myös myöhemmin, yliopistollisia historian-opintojaan +suoritellessaan, oli ymmärtänyt muinaisten pyhien miesten raivon +lihansa himoja vastaan, heidän paastonsa, rukouksensa, ruoskimisensa ja +itsekidutuksensa. + +Eikä vain heidän itsekidutuksensa, mutta myös heidän tarpeensa kiduttaa +muita, ennen kaikkea tuota samaa kaunista, valkeaa naisruumista, joka +niin salaperäisellä ja salakavalalla tavalla oli omiaan houkuttelemaan +itse pyhän kirkon päämiesten mieliä yöhön, maahan ja pimeyteen. + +Riisukaa se! Ruoskikaa se verille, polttakaa roviolla ja häväiskää! + +Johannes huomasi äkkiä siirtyneensä mielikuvituksessaan keskelle +synkintä keski-aikaa. Mutta hän ei kärsinyt tuosta muutoksesta, vaan +nautti, sillä hänen mielialansa oli munkin, joka pelkää, mitä hän +vihaa, ja vihaa, mitä hän sammumattomalla intohimolla rakastaa. + +Miten oli tuo kaikki mahtanut muinaisessa todellisuudessa tapahtua? +Miten väristä nuo silloiset hengenmiehet pidätetystä, polttavasta +aistillisuudesta ja millä huohottavalla, mielipuolisella +hermojännityksellä ottaa osaa noidanvainoihin ja pyhän inkvisitsionin +istuntoihin? + +Johannes kulki yli pienen torin, joka tuoksui tuoretta maalais-ilmaa, +kasviksia ja vihanneksia. Sievine myymäpöytineen ja kirjavine, +kiertelevine ihmisjoukkoineen se näytti oikein miellyttävältä ja +koristeelliselta. + +Tuntui mereltä suolainen tuuli, joka toi tullessaan kalan ja +laivakonttorien lemua. + +Mikään ei auttanut. Mikään ei voinut haihduttaa hänen keski-aikaista, +naisvihaavaa ja naishalveksuvaa mielialaansa. + + + + +7. + + +Sama mieliala jatkui vielä sittenkin, kun hän oli päässyt pois +pahimmasta ihmisvilinästä erääsen kaupungin puistoon, suurten puiden +alle taivaltamaan. + +Messut ja kuorolaulut kaikuivat hänen korvissaan. + +Hän näki näkyjä.--Vanha munkki voihki kuolinvuoteellaan. Viisikymmentä +vuotta oli kulunut siitä kuin hän oli luostarin portille kolkuttanut. +Viisikymmentä vuotta hän oli palvellut Herraa, kiduttanut itseään ja +voittanut kaikkien kanssaveljiensä kunnioituksen, jotka jo pitivät +häntä suorastaan pyhänä ja valmiina taivaan tarhoihin astumaan. + +Mutta mitäpäs tapahtui? + +Saapuu ripittäjä kuolevan luo. Viipyy kauan siellä, muut munkit käyvät +jo ihmettelemään. Onhan tuo vanhus hurskain ja moitteettomin heistä +kaikista. Mitä saattaa hänellä olla niin paljon synninpäästäjälle +puhuttavaa? + +Soitetaan iltamessuun. Munkit menevät kappeliin. Polvistuvat, +kumartavat ja rukoilevat kuolevan edestä. Silloin soinnahtaa etäinen, +valittava laulu, jonka synkkä kaiku täyttää heidät salaperäisellä +pelvolla ja vavistuksella. + +Mitä se on? On kuin se kuuluisi kuolevan kammiosta. + +Mutta eihän se ole messua! Eihän se ole virttä, ei mitään hurskasta +eikä pyhää ollenkaan. Täysin maallinen, ajallinen ja synnillinen laulu +se on, joka saa heidät omituisessa kauhussa toisiinsa katsomaan ja +kalpenemaan. + +Nyt syöksyy ripittäjä itse kappeliin. Piru itse on luostarin vieraana! +Saatana itse tahtoo ryöstää pyhän vanhuksen sielun heiltä! + +Priior tempaa kynttilän alttarilta. Munkit seuraavat hänen +esimerkkiään. Kaikki rientävät kuolevan munkkikoppiin. Kulkevat +veisaten läpi pitkien, kolkkojen käytävien, joiden kaiku raskaasti +vastaa heidän synkkään valitusvirteensä: + + »Ah, ansoilta synnin, saatanan, + meitä varjele, valkeus Jumalan!» + +Kammion ovi on auki. Veljet näkevät vanhuksen lepäävän lautsallaan. +Laihana, riutuneena, kuolemantuskaisena, mutta... + + »kädet ristissä, raivolla rukoillen, + ylös silmin hehkuvin tuijottaen, + ja huulilta, joilla jo kuolema on, + soi laulu hurja ja lakkaamaton!» + +Veljet kuuntelevat. Mikä onkaan tämä merkillinen kuolinvirsi?... + + »Sävy sen oli outo kuin rakkaus, + kuin tuska, kuin pilkka, kuin lankeemus, + kuin tuoksunut kaukaa huumaten + ois kukkaset maiden vierahien; + sävel tuntematon, sävel laulamaton, + sävel ihmiskurkusta kuulumaton, + se tuskaa soi, se onnea soi, + se kauhuun ja riemuhun kuulijan loi----» + +Munkit heiluttavat pyhiä kynttilöitään ja laulavat kaksinkertaisella +voimalla omaa manausmessuaan. Mutta myös kuolevan huulet hurjentuvat ja +hänen syntinen, herjaisa laulunsa soi syvälle kauhistuviin +munkkisydämiin... + + »Kuin kalvava kaiho se munkkeihin tarttuu, + se kadotetun elon murheeksi karttuu, + he muistavat kaiken, mi päässyt ei kukkaan, + ajat nuoruuden, ammoin jo mennehet hukkaan ...» + +Mitä tämä oli? Oliko Johanneksesta äkkiä tullut runoilija ja suuri +runoilija? + +Hän itse kysyi sitä hämmästyen itseltään. + +Ah, nyt hän muisti! Wildenbruchin »Noidan laulu» se oli, jonka hän +kerran oli kuullut Wienissä ja joka nyt äkkiä hänen mielialansa +ahdistavasta pakosta oli ruvennut kaikumaan hänen korvissaan. + +Kuinka se taas oli ollutkaan? Munkit vähitellen vaienneet, oman pyhän +kirkkomessunsa unohtaneet ja jääneet vanhuksen pakanallista laulua +kuuntelemaan. + +Luostarin priior tuosta säikähtänyt, suuttunut ja huutanut kuolevalle: + + »Pyhät veljeni jos sinä viettelet multa, + olet kirottu, saat tuta helvetin tulta!» + +Ja katso! Vanhus noussut vuoteeltaan. Hänen kasvonsa kirkastuneet, hän +tuijottanut kaukaisuuteen... + + »kuin kuvaan, kuin korkeimpaan ihanuuteen.» + +Puhjennut sitten kyyneliin ja alkanut kertoa kuunteleville +luostariveljille: + + »Olin pappi kuin te, olin hurskas kuin te, + luin hartaana messukirjaanne, + luin tuskassa, tunsin hehkuni, + veri nuori ja kuuma kun sykkäili. + Mun vaaleat kutrini oli kuin kulta; + ens kerran kun päälaen kaljuksi multa + he leikkasivat, putos kaune sen + kuin niitetty nurmi ois keväinen.» + +Piru oli siihen aikaan päässyt valtaan Saksassa. Houkutellut naiset +haureuteen, jopa noituuteenkin, josta he olivat saaneet ansaitun +palkkansa polttoroviolla. + +Eräänä iltana hän oli istunut yksin työlamppunsa ääressä. Saapunut +viesti ja pyydetty pappia. + +Ollut myrsky-yö. Hänet johdettu vanhan tornin juurelle, sitten sen +sisälle, maan alle, pitkin kiertoportaita, kunnes tultu eräälle +muuriaukolle. Siinä annettu hänen käteensä soihtu ja käsketty käymään +luo velhottaren, joka seuraavana päivänä oli poltettava. + +Sitä ennen oli kuitenkin hänen sielunsa pelastettava ja papin annettava +hänelle edes joku tieto autuuden asiasta. + +Hän tehnyt työtä käskettyä. Käynyt sisälle muuri-aukosta, kulkenut +jälleen aina alemma maan uumeniin ja kuullut vihdoin kahleiden +kalskahtavan. Kuunnellut, seisahtunut, kuullut raskaan huokauksen ja +löytänyt tyrmän synkimmästä nurkasta naisen, joka pedon tavoin istui +maassa, pää muuriin nojattuna. + +Holvin katossa ollut rengas. Hän kiinnittänyt siihen soihtunsa ja +käynyt lempeästi, kuten hänen pyhä virkansa ja velvollisuutensa vaati, +naista puhuttelemaan. + +Tämä heti kallistanut korvansa ahnaasti hänen sanoilleen. Ottanut kädet +silmiltään, ryöminyt polvillaan, maan matona, hänen luokseen ja +syleillyt paljain käsivarsin hänen jalkojaan. Katsonut ylös häneen ja +hän nyt vasta soihdun valossa huomannut, miten kauniit hänen kasvonsa +olivat. + +Munkin rinta silloin riutunut kummallisesti. Hänen silmänsä kostuneet, +hänen huulensa vaienneet, tuska huumannut hänet ja hän sulanut kuumaan +kyynelvirtaan synnillisen naisen kanssa... + + »Näki kyyneleeni hän vierivän, + käsin vapisevin minut kietoi hän, + syvä huokaus nous hänen rinnastaan, + hän kuiski kuivilla huulillaan: + 'Sa voit vielä itkeä, itkeä mua, + kuin hyvää Jesusta rakastan sua!'» + +Pappi kauhistunut hänen herjaisaa puhettaan. Muistuttanut hänelle, +miten sopimatonta se oli tällä hetkellä ja tässä paikassa, miten hänen +ruumiinsa oli jo huomenna palava, mutta hänen itsensä nyt kaduttava +syntinsä ja ikävöitävä ijäistä autuuttaan. + +Tyttö tuosta hiukan arastunut. Luonut kysyvän katseen häneen ja +ihmetellyt, miksi hänen muka oli kaduttava, kun hän ei ollut syntiä +tehnytkään. + +Kertonut sitten hänelle oman elämäntarinansa. + +Hän oli orpo. Iso-äiti, joka tunsi monta terveellistä yrttiä ja oli +monta sairasta niillä parantanut, oli hänet metsäntöllissä kasvattanut. +Iso-äiti sitten poltettu roviolla. Sanottu, että hänen sielunsa oli +mennyt helvettiin. + +Tyttö oppinut häneltä vanhan, kauniin laulun, josta iso-äiti oli +sanonut, että se oli virsi vierailta kaukomailta, missä ihmiset vielä +voivat olla hulluja rakkaudesta. Tyttö laulanut tuota, tietämättä sen +tarkoitusta, ja joutunut siten samaan syytökseen noituudesta. + +Kovat miehet hänet tänne tyrmään syösseet ja väittäneet, että helvetin +henget lauloivat ihmisten turmiota hänen suunsa kautta. Siksi hänkin +huomenna oli roviolla poltettava. + +Koskettanut munkin korvaa huulillaan. Katsonut tuskallisin, rukoilevin +silmin häneen, painanut huokaavin rinnoin hänen poveaan ja pyytänyt: + + »Minut pelasta, ah! Minä rakastan sua!» + +Elämä oli niin kaunis, kuolema niin kammottava ja tuli niin polttava! +Eihän hän ollut loukannut ketään. Ei tehnyt syntiä, ei harjoittanut +noituutta. Miksi ei munkki siis voisi suostua häntä täältä viemään ja +hänen kanssaan pakenemaan? Ihmiset olivat niin kovia. Heillä oli +kiviset sydämet. Hän, tuo nuori, lempeä munkki yksin, näytti olevan +hyvä. + +Vartia nukkui, tie oli vapaa! He hiipisivät hiljaa täältä pois. Soihtu +sammutettaisiin, he pääsisivät portille kenenkään huomaamatta. Portin +takana aukeni vapaiden maailma, ja ennen kuin kukonlaulu olisi +kuulunut, olisivat he jo siintävän salon sylissä... + + »Salo tumma on, salo sankka on, + sen peitossa paikka on tuntematon, + sinut vanhalle aarnihaudalle vien. + Me löydämme aarteen, min kätkee rinne, + me lähdemme kauas, me jäämme sinne, + sa ijäti kaksin vain kera mun, + ma ijäti kaksin vain kera sun! + Et naista sa viel' ole syleillyt, + naislemmen et autuutta ymmärtänyt, + ma teen sinut riemusta rikkaammaksi + kuin koskaan ollut on ihmistä kaksi!» + +Jo tähdet siirtyivät heidän päänsä päällä! Yön hetket kuluivat. Munkin +oli häntä autettava. Heidän oli nyt, juuri nyt paettava! + +Munkki epäröi. Tyttö pyysi ja rukoili + + »Kävi myrskynä kuuma kuiskeensa, + käsvarsi mun kietoi valkea, + hänen tukkansa tumma kuin siipi yön + yli lankesi uhkuvan varren vyön; + ma tunsin huimauksen läpi pään, + halun kuolettavan poven pohjassa tään, + olin vaipua valtaan jo hurman ja houran, + niin tunsin ma taapäin tempaavan kouran: + 'Sa suutelet noitaa, sa siunaat kyyn, + jaat kanssansa ijäisen kuoleman syyn!'» + +Munkki kauhistunut ja herännyt lumouksestaan. Ollut kuin sana olisi +otettu hänen suustaan. Sysännyt tytön sylistään, ja kiirehtinyt ulos +tyrmästä. + +Tyttö tahtonut juosta itkien hänen jälestään. Vaipunut maahan, noussut +ylös, langennut jälleen ja parahtanut epätoivoisesti. + +Munkki kulkenut yöhön yksinään ja viettänyt sen rukouksissa. Nähnyt +murtuvin mielin aamun koittavaksi. Nähnyt ihmisten saapuvan hartaina +kedolle, jonka keskelle oli uhkaava halkopino pystytetty. + +Kaikkien silmät tähdänneet sinnepäin. Hänkin seurannut heidän +katsettaan ja nähnyt nuoren velhottarensa rovion juurella seisovan ja +odottavan... + + »Kuin linnut kiitävät, harhaisat, + arat silmänsä ympäri sinkoilivat, + kävin luo, krusifiksia tarjosin, + minut huomas hän katsehin uppoovin, + ja katso, hän päätänsä nyykäytti hiljaa + kuin tuulonen illalla vainion viljaa, + hymy ilmeni armailla kasvoillaan + kuin sammuva päivä, mi jättää maan.» + +Mutta: + + »Jo soihtunsa tempasi pyöveli, + tytön silmä mun silmääni imeysi, + risut kuivat jo leimahti liekkeihin, + minut jähmetti silmin hän jäykistyvin, + tulihiekkana kipinät kirposivat, + syyslehtinä huulensa lepattivat + ja äkkiä liekkien keskeltä kuulin + ma kuinka hän lauloi kuolevin huulin.» + +Ollut laulu, jonka tyttö oli oppinut iso-äidiltään. Virsi vieraiden +kaukomaiden, jossa ihmiset vielä voivat olla hulluja rakkaudesta... + + »Yön halki kuin sade keväinen + mun kauttani humisi hurma sen, + oli kuin ois kantanut aalloillaan + sulotuoksuja tuuli vierahan maan, + kuin kertonut oisi se onneni hukkaa, + mi koskaan, ei koskaan kukkinut kukkaa.» + +Hän kuunnellut kauhistuneena ja lumoutuneena. Silloin... + + »Tuli tarttui jo avojalkahan, + hän nyykäytti viestin riutuvan, + savu musta jo kuolinvaippansa loi, + savun keskeltä kultana äänensä soi, + tuli tohisten karkasi korkeuteen, + hänen äänensä helkähti hopeiseen, + ma korvani peitin, ma huusin silloin: + 'Tää laulu milloin on päättyvä, milloin?'» + +Hän paennut kuolinpaikalta kauhuissaan. Tuo ääni seurannut hänen +askeliaan. Kuhun hän kulkikin, kunne piilikin, tuo laulu kuitenkin +löytänyt hänet. Yöt päivät, aina, joka tuokio, hän oli jo viisikymmentä +vuotta kuullut sen kaikuvan korvissaan. Kuullut unessa, kuullut +valveillaan, kuuleva sen vielä nytkin, kuolinvuoteellaan. + +Tuo ollut kuolevan munkin tarina. + +Hän äkkiä, hurjana syöksynyt ylös vuoteeltaan. Ollut näkevinään +hylkäämänsä velhottaren ja huutanut mielenvikaisena... + + »Sa puhdas, mi noitana poltettiin, + sa hertas, min ruumiin he herjasi niin, + te paisuvat huulet, te silmät syvät, + te varren kumpuavan kukat hyvät, + sa riemun armas, min hylkäsin, + sinut syösten synkkihin liekkeihin, + sa kutsut mun onnehen kadotettuun, + sun tähtesi hylkään mä taivaan muun, + viiskymmentä vuotta ma syntiä tein, + sun helmasi on iki-autuutein!» + +Jo olivat hänen viimeiset voimansa sammuneet. Hän oli kuollut. + +Veljet polvistuneet. Aurinko koittanut akkunasta. Luostarin päämies +kohottanut äänensä ja jättänyt tuomion Herralle korkeudessa... + + + + +8. + + +Se oli kauneinta, mitä Johannes milloinkaan muisti kuulleensa tahi +lukeneensa. Eikä hän koskaan voinut sitä mielessään kertaella tulematta +liikutetuksi miltei kyyneliin. + +Olihan se aivan kuin hänestä itsestään tai hänelle itselleen +kirjoitettu. + +Varsinkin hän tunsi sen syvästi, aina kun hän aikoi erota Liisasta. +Silloin rupesi tuo romantinen tarina kaikumaan kahta hurjemmin hänen +korvissaan. + +Nähtävästi se vastasi eräisiin salaperäisiin, alkuvaistoisiin ääniin +hänen omassa sydämessään. + +Ja aina hän oli lopuksi kamppaillut itsensä siihen huumaavaan, +noidan-lauluiseen elämäntulokseen, että ainoa, minkä vuoksi voi elää, +oli Liisan valkea ruumis, joka kannatti vielä valkeampaa sielua kuin +kukkaa. + +Niin tapahtui nytkin. + +Hänelle tuli suorastaan hätä nähdä Liisaa. Nähdä hänet ja sulkea hänet +jälleen syleilyynsä. + +Hän kiirehti juoksujalkaa kotia kohti. Ja kun hän ei kuitenkaan +mielestään sinne kyllin nopeasti päässyt, hän otti automobilin. + +Liisa oli juuri noussut ylös. Johannes syöksyi hänen syliinsä +raivoisalla riemunhuudahduksella: + +--Olethan vielä täällä! + +--Missä minä olisin? kysyi Liisa hymyillen. + +--Pelkäsin, että olisit mennyt. Että olisit mennyt pois minulta! + +Hänen äänensä hukkui suuteloon ja itkunnyyhkytykseen. Myöskin Liisa +itki. Ja jälleen he tunsivat yhtä olevansa. + +--Armaani, sinua painaa jokin, lausui Liisa vihdoin. Etkö voi sitä +sanoa minulle? + +--Minä rakastan sinua, kuiskasi Johannes. Minä tulen hulluksi +rakkaudesta. + +--Olenko minä vaivaksi sinulle? + +--Oma rakkauteni on vaivaksi minulle. Minä en kestä sitä. Ei ole lupa +toista ihmistä näin paljon rakastaa. + +Liisa ei sanonut enää mitään. Katsoi häneen vain silmät helottavina +kuin sade ja pouta olisi niissä yht'aikaa ylivallasta taistelleet. + +Ja jälleen he yhtyivät pitkään suudelmaan ja syleilyyn. + +Tällaisina hetkinä suli kaikki kauna pois heidän väliltään. Tällaisina +hetkinä he kuin onnen ja epätoivon hurjuudessa imeytyivät kiinni +toisiinsa eivätkä tahtoneet päästää toisiaan, ennen kuin heidän +nautintonsa oli muuttunut kärsimykseksi ja itse tuskan hekkuma +pistäväksi ja sietämättömäksi. + +Liisa lepäsi liikkumattomana. Johannes istui vuoteen laidalla ja piti +hänen kättään kädessään, samalla kuin hänen toinen kätensä hiveli +Liisan muotoja, hiljaa, lempeästi ja kiitollisesti. + +Uudestaan ja yhä uudestaan hänen täytyi peittää kaikki tuo kaunis, +valkea ja väreilevä hartailla, palavilla suudelmilla. + +Lopuksi hän paljasti Liisan kokonaan. Eikä hänen korvissaan lakannut +kaikumasta se laulu, joka... + + ----»vierailta mailt' oli tullut, + miss' ihmiset voi olla lemmestä hullut.» + +Ja kuten aina, rupesi samalla toinen laulu, hänen oma laulunsa, +kuoleman ontto ja yksitoikkoinen sävel hänen korvissaan kaikumaan. + +Sitä varten hänen ei tarvinnut etsiä sanoja muilta. Sillä se laulu oli +syntynyt hänen kerallaan. + +Se puhui hukkaan menneestä elämästä, murtuneista toiveista, katoavasta +kauneudesta ja hävityksestä. + +Täydellisen, maailmoita-syleilevän aisti-ilon armaat höyhensaaret oli +Liisa hänelle lahjoittanut. Hänelle, kuivien käsitteiden ja sittemmin +karun käytännön miehelle, joka ei ikinä ollut voinut ymmärtää, että +ihmiset voisivat kuolla rakkaudesta. + +Mutta Liisa ei ollut voinut pyyhkiä kuolemanpelkoa hänen povestaan. Ei +aavistusta siitä, että tämäkin kaikki oli katoava kuin muutkin hänen +murheensa ja nautintonsa. Haihtuva ja häviävä tyhjyyteen. + +Jumalan kiitos, että hän kuitenkin oli elänyt! + +Sitä eivät kaikki ihmiset voineet sanoa itsestään. Ja siitä tuli hänen +olla Liisalle ja yksinomaan Liisalle kiitollinen. + +Onko ylimalkaan maailmassa, ajatteli Johannes, mitään sen +surullisempaa, sen traagillisempaa kuin tieto, että on päästänyt +pois jotakin kallista, jota kerran on pitänyt käsissään? Murhe, +elin-aikainen murhe siitä, ettei ole osannut käyttää oikein lyhyttä, +kimmeltävää tuokiotaan eikä toteuttaa oman sielunsa, oman ruumiinsa ja +koko olentonsa kaikkia ihania, äärettömiä mahdollisuuksia? + +Ei! Johannesta aivan pöyristytti pelkkä ajatuskin moisesta +ihmiskohtalosta. + +Entäpä hän itsekin oli nyt samoin tekemäisillään? Entäpä hänen omakin +kohtalonsa kerran sellaiseksi muodostuisi? + +Tekemäisillään, jos hän tekisi eron Liisasta! Hänen kohtalonsa, jos hän +koettaisi sitä ilman Liisaa suunnitella! + +Entäpä hän itsekin kerran heräisi kuolinvuoteellaan tietoisuuteen +siitä, että hän oli vaihtanut ainoan oikean ja todellisen elämänsä +johonkin aivan vieraasen, näennäiseen ja epäoleelliseen? + +Sehän olisi hirmuista! Sehän olisi hirmuisinta, mitä saattoi ajatella. + +Se ei olisi enää pimeyttä, vaan pilkkopimeyttä. + +Hänelle, Johannekselle, joka ei uskonut mihinkään tuonen-takaiseen, oli +tuo ajatus sitäkin kammottavampi, kun siihen samalla välttämättä +liittyi hänen mielessään käsitys koko elämän, koko maailmankaikkeuden +äärettömästä turhuudesta ja tarkoituksettomuudesta. Jo varhain +nuoruudessaan hän oli kuullut tuon rintaariuduttavan, tuon +järkeäjähmetyttävän tyhjyydenkammon siipien korvissaan suhisevan. + +Maailma tulisi elämään siis, kuten ennenkin, vaikka häntä, Johannesta, +ei olisikaan? Kesät menisi, talvet tulisivat, puut lehtisivät ja +lakastuisivat, eikä häntä, Johannesta, olisi ollenkaan? + +Ei missään? Ei maassa, meressä eikä ihmissydämissä? + +Ei enempää kuin muitakaan hänen kaltaisiaan tomuhiukkasia. + +Kuitenkin he kaikki olivat eläneet kuin hänkin. Surreet ja iloinneet, +vihanneet ja rakastaneet kuin hänkin, vaikka viisaat miehet nyt +turhaan koettivat manata heitä esiin pyramiidien haudoista ja +nuolenpää-kirjastojen hämäryydestä. + +Ja viisaat itse? Pian oli heidänkin aikansa tuleva, lyöpä heidänkin +kuolinkellonsa. + +Oli raukeava tyhjiin heidän työnsä, häipyvä kaikki tieteet ja taiteet, +kultuurikaudet ja kansakunnat. Hukkuva kerran koko maanpiiri ja mitä +siinä oli, sammuva itse auringon pyhä alttarituli luovan, elävän ja +vaikuttavan voiman jumalille. + +Ja kuitenkin puhuivat ihmiset niin paljon kuolemattomuudesta. + +Johannes ei voinut olla mielessään hymyilemättä tuolle ajatukselle. + +Oli muka »kuolemattomia» miehiä, »kuolemattomia» tekoja, +»kuolemattomia» aatteita, ihanteita ja muistopatsaita. Mikä hulluus! +Olihan tuo kaikki vain pisara äärettömyydessä. + +Hän itse ei ainakaan kuolematon ollut. Hänellä oli vain tämä hetkensä +ja tämä aarteensa, jota hän juuri nyt piteli käsissään. + +Kerran sekin häneltä riistettäisi. Vaikka hän itse ei siitä +vapaaehtoisesti luopuisikaan, otettaisiin se kuitenkin pois häneltä, +vääjäämättömästi, tinkimättömästi, edes heikointa, haurainta toivoa sen +takaisinsaannista vastalahjaksi antamatta. + +Tuo ajatus voi tehdä hulluksi ihmisen. + +Kuoleman ajatukseen sellaisenaan oli Johannes tottunut jo. Tottunut +siihen, että hänen elämänsä oli vain hänelle tärkeä ja että oli sikäli +samantekevää, oliko hän rikas tai köyhä, konna tai kunnon ihminen, kun +hän vain koettaisi elää elämänsä niin hyvin kuin osasi ja elää sen +niin, että se tarjosi hänelle suurinta mahdollista nautintoa. + +Eikä kuoleman ajatus pitkään aikaan ollut häntä tältä kannalta +kammottanut. + +Mutta rakkauden keralla oli siihen tullut lisäksi vielä jotakin muuta. +Taikka oikeammin, oli ikäänkuin se olisi kaksinkertaistuttanut koko +kuoleman traagillisuuden. + +Kuolla olisi Johannes kyllä jo osannut mielestään. Mutta erota +Liisasta? ja erota ijäksi? Ei milloinkaan. + +Kuoleman ajatuksen lisäksi oli tullut ikuisen eron ajatus. Ja sepä se +ehkä häntä Liisaan syvimmin ja sitkeimmin kiinnittikin. + +Erota siitä, jota rakasti? Erota ijäksi? Erota ainoasta, joka ymmärsi +hänet, joka koskaan, koskaan oli hänet ymmärtänyt tai tulisi +ymmärtämään? + +Jota ilman hän ei olisi ihminenkään. Ei tiennyt eläneensäkään. Kulkenut +selittämättömänä ongelmana omalle itselleen muiden samanlaisten ja yhtä +selittämättömien ongelmien seassa ja herännyt kenties ennen +kuolemaansa, tuskalliseen, tappavaan peljästykseen siitä, että onnen +lintu ehkä olisi laulanut hänellekin, ellei hän, hullu, hullujen hullu, +olisi siltä sulkenut korviaan ja sydäntään. + +Mutta nythän hänellä oli onni! Nythän hänellä oli nainen, jota hän +rakasti ja joka rakastavana ja raukeana lepäsi tuossa hänen edessään. + +Nainen, ihana kuin Semiramiin riippuvat yrttitarhat! Uhkuva aistiensa +riemua ja oman elämänsä autuaallista unelmaa! + +Ja siitä naisesta hän aikoi erota? Ei ikinä! + +Tuo oli hänen ajatustensa ainainen kiertokulku. Ensin pyrki hän irti +Liisasta, sitten lähemmä häntä. Ja kumpaankin loppupisteesen päästyään +tuli suuri sydämentuska ja sielunhätä hänelle. + +Sydämentuska silloin, kun hän tunsi etääntyneensä liian paljon Liisasta +ja pelkäsi, ettei hän ehkä enää koskaan häntä jälleen löytäisikään. +Sielunhätä siitä, että hän oli mielestään tullut jo aivan liian lähelle +Liisaa ja säikähti kadottaneensa oman olentonsa. + +Ei ollut mitään keinoa päästä tuosta kehästä. Se palautui aina +uudelleen ja uudelleen: + +Oliko tämä mielenvikaisuutta? + +Ei! Korkeinta järkeä tämä oli, pyhää järkeä, ylintä elämän, maailman ja +oman itsensä ymmärtämystä. + +Johannes tunsi rakastavansa Liisaa tällä hetkellä niin rajattomasti, +että hänen oli vaikea hengittää. Hän nousi, veti kätensä hiljaa hänen +kädestään ja peitti hänet aralla, suojaavalla liikkeellä, joka oli +samalla veljellinen ja isällinen. + +Ei koskaan, ei koskaan hän ehdontahdoin eroaisi Liisasta! Kuolema yksin +saisi heidät erottaa. + +Mutta sitäkin oli yhtä mahdotonta, yhtä kauhistavaa ajatella. + +Kumpi heistä kuolisi ensin? Ei, ei saanut, ei voinut kuolla kumpikaan. + +Mihin toinen jäisi? Mitä toinen sitten tekisi? Sehän olisi +armottominta, julminta julmuutta tuota toista kohtaan, joka jäisi +elämään. + +Mitä Johannes tekisi, jos Liisa kuolisi? Hänen ajatuksensa loppui +siihen. Hän ei keksinyt mitään mahdollisuutta elää. + +Eihän voinut ilman rakkautta elää! Eikä hän elämässään voisi ketään +muuta kuin Liisaa rakastaa. + +Ja mitä Liisa tekisi, jos Johannes kuolisi? Voisiko hän unohtaa +Johanneksen? Voisiko hän vielä jotakin toista rakastaa? + +Jo pelkkä kysymyskin koski kipeästi Johannekseen. + +Kenties _hän_ voisi! Kenties Liisa todellakin voisi vielä olla yhtä +onnellinen jonkun toisenkin sylissä. + +Mutta siinä tapauksessahan hän ei rakastanutkaan Johannesta yhtä paljon +kuin Johannes häntä. Vai rakastiko? + +Eikö voisikaan? Eikö unohtaisikaan? + +_Jos_ voisi, silloin pitäisi Johanneksenkin voida ja koettaa jo ajoissa +ottaa samalta kannalta asia. Mutta _ellei_ voisi? Silloinhan Johannes +itse riistäisi suurimman onnen ja autuuden itseltään. + +Mitä jos he kuolisivat yhdessä? Mutta olisihan heidän siinäkin +tapauksessa erottava. + +Erottava ijäksi! + +Sanoa viimeinen jäähyväinen, nähdä viime katse, tuntea viime suudelma +ja yhteisen, ainoan onnen täydellisyys? Ja sittenkö erota, sittenkö +hävitä? Eikö olla missään? Eikö enää milloinkaan tavata toisiaan? + +Maailmatko kulkisivat ratojaan? Ihmisiäkö syntyisi ja kuolisi, eikä +koskaan ilmestyisi enää heitä kahta, ei Liisaa eikä Johannesta? + +Olihan mahdotonta myös niin ajatella. + +Oli mahdotonta ylimalkaan ajatella mitään. Täytyi vain rakastaa, vain +rakastaa, peljätä ja pitää kiinni toisistaan, keskellä tätä kauhistavaa +maailmaa, jonka ikuiset lait joka taholta jyrkkinä, järkähtämättöminä +vuorenseininä nousten uhkasivat murskata heidät ja heidän raukan +rakkautensa. + + + + +9. + + +Jälleen oli joku viikko vierähtänyt. + +Mitään merkillistä ei edelleenkään ollut heidän välillään tapahtunut. +Liisa oli yhtä tyyni ja herttainen kuin ennenkin, kenties kuitenkin +päivä päivältä arempi, tummempi ja surumielisempi. + +Oli aivan kuin hän olisi odottanut jotakin. Mitä hän odotti? Aavistiko +hän, mitä Johanneksen mielessä liikkui, ja tunsiko hän itse ehkä +jotakin samantapaista omassa sielussaan? + +Tuosta kaikesta ei Johannes tiennyt mitään. + +Hän itse eli ainaisessa ahdistuksen ja levottomuuden tilassa. Jotakin +oli tuleva, jotakin oli tapahtuva, mutta mitä? Hänen järkensä ei +sanonut mitään. Eikä nähnyt mitään keinoa päästä pois hänen +lemmentunnelmiensa ikuisesta, alati uudistuvasta pakkokehästä. + +Usein hänen olisi tehnyt mieli kertoa niistä Liisalle, mutta hän ei +voinut. Jotakin kylmää ja vierasta näytti sittenkin tulleen heidän +välilleen. + +Johannes tunsi itsensä päivä päivältä yksinäisemmäksi. Yksinomaan +kärsimystä se ei tuottanut hänelle, mutta kuitenkin suurimmaksi osaksi +kärsimystä. Hän oli niin tottunut kaksinoloon. Ja hänestä tuntui +tuskalliselta ajatella ajatuksia, joita hän ei voinut ilmaista Liisalle +ja joiden hän pelkäsi olevan tälle joko loukkaavia tai vastenmielisiä. + +Eikä hän enää yksinomaan Liisaa ja heidän mahdollista eroaan tai +avioliittoaan ajatellut. Monet muut ajatukset tunkivat hänen päälleen +ja olivat jo laajoja aloja hänen aivokammioistaan valloittaneet. + +Niistä tärkein oli ajatus hänen hukkaanmenneestä elämäntyöstään ja +päämäärästään. + +Olihan hänkin joskus aikonut tehdä elämässä jotakin. Kostaa isänsä, +joka oli sortunut kapitalismin jalkoihin, musertaa Rabbing, hänen ja +hänen isänsä entinen esimies, ynnä osoittaa vihdoin sosialististen +aatteiden mahdollisuus suuressa teoksessaan »Suomi tulevaisuuden +valtiona». + +Mitään niistä hän ei ollut tehnyt vielä. Eivätkä ne olleet enää +vuosikausiin hänelle myöskään mitään merkinneet. + +Nyt ne alkoivat merkitä taas. + +Hänen liian kauan levähtänyt älyllinen olentonsa tarttui ahnaasti +noihin aihepiireihin, saaden niistä uutta voimaa ja sytykettä. Eihän +hän voinut ikäänsä kulkea pelkissä eroottisissa mielikuvissa ja +hermovaikutuksissa. Täytyihän hänen yrittää jotakin! Täytyihän hänen +keksiä jotakin ulkopuolista toimintaa. + +Eikä hän siinä suhteessa keksinyt muuta kuin mitä hän oli ennenkin +aikonut toimia, siihen aikaan nimittäin, kun hän ylimalkaan vielä oli +aikonut tehdä jotakin. Mutta sekin oli kaikelle, mitä hänessä vielä +henkistä tarmoa ja älyllistä harrastusta oli, kuin kuolleista +heräämistä. + +Alkoi viritä jälleen kuin kaukaisia, tuttuja soittimia hänen sisällään. +Kuulua ammoin vaienneita ääniä, kangastella muinaisia, rakkaita +aivokuvia, joiden hän oli luullut jo ijäksi haihtuneen. + +Jokin salaperäinen muutos tapahtui hänessä. Vitkalleen, mutta varmasti, +päivä päivältä, vaikka usein näytti siltä kuin hän ei olisi muuttunut +ollenkaan. + +Hän tuli toiseksi ihmiseksi. + +Vielä hän ei kuitenkaan olisi uskaltanut käyttää tuota sanaa omasta +sisäisestä sieluntilastaan. Mutta hän huomasi vihaavansa ja +halveksuvansa päivä päivältä yhä enemmän sitä aistivaltaa, joka häntä +veti syvyyteen, ja viihtyvänsä yhä paremmin omien yksinäisten +ajatustensa seurassa, jotka vain etsivät muotoa kiteytyäkseen +mielipiteiksi, teoiksi ja täsmällisiksi, miehekkäiksi päätöksiksi. + +Kaupungin puistot olivat käyneet hänen mielipaikoikseen. Siellä käveli +hän syksyisinä, kuuraisina aamuina tuntikausia, käytävää ylös, toista +alas, ja suunnitteli vastaista elämäänsä. + +Vieläkö siitä mahtaisi tulla jotakin? Voisiko näistä muruista ehkä +vielä jotakin eheää ja yhtenäistä rakentaa? + +Oli tullut varhainen syksy tänä vuonna. + +Keltaiset lehdet lentelivät hänen edessään, jäätynyt maa kapsahteli +hänen jalkojensa alla. Puhalsi raikas tuuli Langelinjeltä. Sekin tuntui +omituisella tavalla auttavan hänen sielunsa nykyistä seijastumista ja +avartumista. + +Näin eräänä aamuna puistonpolkuja astuskellessaan hän kuuli äkkiä +kirkkaan, täyteläisen nais-äänen vierellään soinnahtavan. + +--Tohtori Tamminen! Te täällä Köpenhaminassa? + +Hän käännähti kummastuneena ja näki edessään pitkän, komean, +vaaleaverisen naisen, joka ystävällisesti hymyillen tervehti häntä. + +Se oli rouva Rabbing. + +Kolme vuotta sitten he olivat viimeksi tavanneet toisensa Parisissa. + +Rouva Rabbing ojensi kätensä sydämelliseen tervehdykseen. Johannes +kohotti kohteliaasti hattuaan. + +--Mikä odottamaton ilo! sanoi hän. Anteeksi, etten heti tuntenut teitä. + +Rouva Rabbing nauroi. + +--Kuinka te olisitte voinut tuntea minut? Tehän kuljitte kuin unessa. +Ja te puhuitte itseksenne. + +--Puhuinko minä? kysyi Johannes teeskennellyllä noloudella. + +--Varmasti, vastasi rouva Rabbing veitikkamaisesti. + +--Se on paha tapa, jonka olen oppinut täällä ulkomailla, hymyili +Johannes. Vieraiden ihmisten ja vieraiden kielten kesken liikkuessani. + +Johannes oli vaistomaisesti ja lupaa pyytämättä kääntynyt rouva +Rabbingia saattelemaan. Keskustelu tuntuikin sujuvan heiltä kuin +kahdelta vanhalta tuttavalta. + +--Tarkoitukseni ei suinkaan ollut häiritä teitä yksinäisissä +mietteissänne, sanoi rouva Rabbing. Tahdoin ainoastaan kiittää teitä +viime tapaamisestamme. + +--Te muistatte sen vielä? kysyi Johannes epävarmasti. + +--Sanoinhan jo silloin teille, etten tulisi sitä ikinä unohtamaan. + +Myöskään Johannes ei ollut sitä unohtanut. + +Se oli sattunut siksi odottamatta ja siksi merkitsevällä hetkellä hänen +elämässään, että sen pienimmätkin seikat olivat kuin kuparipiirroksena +hänen mieleensä painuneet. + +Hän oli tullut kutsuttuna Rabbingin parisilaiseen hotelli-asuntoon ja +tavannut rouvan esihuoneessa. + +Hän oli juuri niihin aikoihin Liisan vuoksi rikkonut välit oman +vaimonsa ynnä tämän sukulaisten kanssa ja päättänyt erota. Rabbing +tahtonut estää julkista häväistystä ja Johannes saapunut hänen luokseen +joltisessakin mielenkuohussa. + +Hän oli katsonut, että koko maailma oli vastaan häntä ja hänen +luvatonta, epäyhteiskunnallista rakkauttaan. Ja hän oli päättänyt +taistella vaikka vasten koko maailmaa tuon uuden tunteensa ja uuden +suhteensa vuoksi, joka ensi hetkestä näihin päiviin saakka oli ollut +kaikkien hänen ajatustensa ja tekojensa ohjenuora. + +Silloin hän aivan äkkiarvaamatta oli saanut henkisen liittolaisen rouva +Rabbingista. + +Heillä oli ollut parin minuutin keskustelu, ennen Johanneksen astumista +Rabbingin huoneesen. Rouva Rabbing ilmoittanut hyväksyvänsä hänen +tekonsa ja päätöksensä erota avioliitosta, koska hän kerran ei ollut +siinä onnellinen. + +Samalla hän oli tullut sanoneeksi niin paljon itsestäänkin ja omasta +avioliitostaan tuon nerokkaan, mutta kyynillisen miljoonamiehen kanssa, +että Johannes oli voinut kehoittaa häntäkin eroamaan ja seuraamaan oman +sisäisen totuutensa vaatimusta. + +Rouva Rabbing väittänyt olevansa liian heikko siihen. Hänen miehensä ei +tosin häntä rakastanut, mutta oli hänet jo heti heidän avioliittonsa +alusta kaikkivaltiaan tahtonsa alle orjuuttanut. + +Johannes oli nyt utelias tietämään, kuinka nuo kaksi ihmiskohtaloa +olivat tällä välin mahtaneet toisiinsa suhtautua. + +--Asutteko pysyvämmin täällä Köpenhaminassa? hän kysyi peläten ehkä +liian arkoja asioita koskettavansa. + +--Olen asunut jo eräitä viikkoja täällä, vastasi rouva Rabbing +vaivattomasti. Ja te? + +--Myöskin eräitä viikkoja. Ja te jäätte tänne? + +--Ainakin jouluun. Te ette tiedä ehkä, että par'aikaa teen eroa +miehestäni. + +Hän sanoi senkin aivan suoraan ja avomielisesti kuin vanhalle +ystävälle. + +Tuntui kaikesta, että hän luotti täydellisesti Johannekseen. Ja +Johannes rupesi viihtymään aina paremmin tässä kirkkaassa, viileässä +ilmakehässä, jota eivät mitkään vipajavat auerleikit häirinneet. + +--Ja onnistuuko se? hän kysyi. + +--Kyllä, vastasi rouva Rabbing lujasti. Asia tulee pian Helsingin +raastuvan-oikeudessa käsiteltäväksi. + +--Ja siksi te nyt oleskelette ulkomailla? + +--Niin, hymyili rouva Rabbing. Minua tullaan syyttämään siitä, että +olen jättänyt mieheni. Mutta sehän on muodollisuus. + +--Lakimiehet sen kyllä järjestävät, lohdutti Johannes. Vai olette jo +päässyt niin pitkälle? + +--En ilman vastuksia. Te näette, minulta on mennyt kolme pitkää vuotta +siihen. + +--Miehenne taivuttamiseen? uskalsi Johannes jo kysyä. + +--Pikemmin oman itseni voittamiseen, vastasi rouva Rabbing +viivähdellen. Oman yhteiskunnallisen itseni. Eikä se ole ollut niinkään +helppoa kuin luulin alussa. + +--Minä arvaan, myönsi Johannes hiljaisesti. + +--Te tiedätte sen omasta kokemuksestanne, lausui rouva Rabbing +tunnustavalla, kunnioittavalla silmäyksellä. + +--Mitäs minun kokemuksistani! väitti Johannes rehellisesti. Minähän +olen koko ajan asunut ulkomailla ja päässyt siten kaikista ikävistä +kosketuksista. Mutta te! + +--Niin, se ei ole ollut todellakaan helppoa, myönsi rouva Rabbing. Te +arvaatte, että tämä on ollut mitä suurin julkinen häväistys meidän +piireissämme. + +Nuo sanat »meidän piireissämme» vaikuttivat hiukan kiusallisesti +Johannekseen. + +Hän koetti katsoa syrjästä rouva Rabbingiin. Hän tahtoi nähdä, oliko +tämä ne sanonut ylimyksellisellä, synnynnäisellä suku-ylpeydellä tai +tuolla ahtaalla, pois-sulkevalla luokkakäsityksellä, joka oli niin +tavallista helsinkiläisten herras-nurkkakuntien keskuudessa. + +Ei, hän ei nähnyt niistä kummastakaan pienintä vivahdusta. + +Rouva Rabbing oli nähtävästi sanonut sanansa aivan luonnollisesti, +ilman mitään enempiä koristuksia tai sivutarkoituksia. Kenties hän luki +Johanneksenkin »heidän piireihinsä». + +--Minä arvaan, vastasi Johannes. Ja minä ihmettelen teidän lujuuttanne. + +--Te olette minut siihen opettanut, sanoi rouva Rabbing. + +--Minä? kysyi Johannes hämmästyneenä. + +--Niin. Teidän esimerkkinne herätti ensimmäiset itsenäistymisen oireet +mielessäni. Ja siitä minä olen teille ikäni kiitollinen. + +Ajatus, että hän oli vaikuttanut tuon upean maailmannaisen sisäiseen +kehitykseen ja sen kautta itse Rabbingin perhe-oloihin, oli mitä +miellyttävin Johannekselle. + +--Te? Kiitollinen minulle? puhkesi hän vilkkaasti puhumaan. Minun +tulisi päinvastoin olla teille kiitollinen. Te olitte ainoa ihminen, +joka minun vaikeimmalla hetkelläni osoititte myötätuntoa minulle ja +tuitte päätöstäni. + +--Te olitte niin varma, väitti rouva Rabbing vakavasti. Te ette +näyttänyt tarvitsevan juuri minun tukeani. Mutta en tahdo kieltää, että +sillä hetkellä todellakin suuresti teitä ihailin ja ihmettelin. + +Se oli jo melkein liikaa Johannekselle. + +Rouva Rabbing piti häntä nähtävästi mitä jaloimpana ja +ihanteellisimpana aatteen palvelijana, joka ainoastaan oman sisäisen, +yksilöllisen kasvamisensa vuoksi oli särkenyt arvottomat aidat +ympäriltään. + +Jospa hän olisi voinut kurkistaa Johanneksen sydämeen! + +Jospa hän olisi tiennyt, että tuo kaikki oli tapahtunut vain Liisan +takia! + +Rehellisyydestä tosin uutta intohimoa ja uutta suhdetta kohtaan, +mutta ei suinkaan mistään niistä korkeammista, yksilöllisen +maailmankatsomuksen tarkoitusperistä, jotka näyttivät rouva Rabbingia +itseään hänen ratkaisevaan päätökseensä elähyttäneen. + +Ja jospa hän olisi tiennyt, miten heikolla pohjalla Johanneksen koko +epäyhteiskunnallinen, yksilöllisten elämän-arvojen vaatimus lepäsi +oikeastaan ja kuinka hän tälläkin hetkellä nautti sanomattomasti saada +kävellä tuon rikkaasti ja aistikkaasti puetun vallasnaisen vierellä, +jota useat vastaantulijat kääntyivät katsomaan! + +Olikin kauan siitä kuin hän oli jutellut sivistyneen naisen kanssa. +Liisaahan ei juuri voinut pitää sellaisena. + +Tuo vallasnainen nähtävästi piti häntä parempana kuin hän oli. Ja +Johanneksen teki heti mieli tulla paremmaksi. + +Mutta samalla teki hänen mielensä sentään kaikin mokomin säilyttää +rouva Rabbingissa tuota mielikuvaa itsestään, vaikka hän hyvin kyllä +tiesi sen vääräksi ja liian imartelevaksi itselleen. + +--Minussa ei ole mitään ihailtavaa, hän virkahti ulkokultaisesti. Olen +vain koettanut elämässäni olla tosi ja oman sisäisen vakaumukseni +mukaan ulkonaiset olosuhteeni järjestää. + +Hän tunsi hyvin, miten verisesti hän valehteli. Mutta hän ei suurin +surminkaan olisi voinut olla sitä sanomatta. + +Siihen määrään tärkeää oli hänelle jo nyt, että rouva Rabbing vain +saisi mahdollisimman kauniin käsityksen hänestä. + +--Sitäpä juuri minä ihmisessä enimmän kunnioitan, sanoi rouva Rabbing. +Mutta minä en ollut ennen teitä tavannut koskaan sellaista ihmistä. + +Ja jälkeen? teki Johanneksen mieli kysyä. Mutta hän ei uskaltanut. + +--En ennen enkä jälkeen teitä, jatkoi rouva Rabbing samassa +silmänräpäyksessä. Ihmiset minun ympärilläni ovat olleet pelkkiä +konnia, tekopyhiä tai heikkoja nahjuksia. Te yksin olitte mies, +_ihminen_ tarkoitan, ja minunkin korkein päämääräni on siitä saakka +ollut ainakin jossakin määrin samoja ihanteita saavuttaa. + +Moista ylistyspuhetta itsestään ei Johannes ollut ikinä kuullut. + +Hän ihminen! Hän, Johannes Tamminen, malli-ihminen ja uuden, nousevan +ihmisyyden perikuva! + +Johan harakatkin nauraisivat moiselle mielikuvalle. + +Mutta tuossa oli nainen, vakavan ja viisaan näköinen nainen, joka sanoi +sen kaikesta päättäen aivan tosissaan. + +Hän tie, totuus ja elämä tuolle naiselle! Se oli uskomatonta, sehän oli +päätä-huimaavaa. + +--Te laskette leikkiä, hän sanoi, tällä kertaa jotenkin vilpittömästi. +Minä häpeän. Pelkään, että te itse olette minua ja minun ihanteitani +siveellisesti niin paljon korkeammalla. + +Hän käytti tahallaan sanaa »siveellisesti», vaikuttaakseen edullisesti +tuohon naiseen, joka hänelle itselleen tällä hetkellä esiintyi korkean +inhimillisen siveyden esikuvana. + +Muuten ei tuo sana ollut tainnut kymmeneen vuoteen tulla hänen +huulilleen. + +--Minä olen ollut niin heikko, virkkoi rouva Rabbing. Mutta minä tahdon +tulla voimakkaammaksi. + +--Vielä voimakkaammaksi? hymyili Johannes. + +--Paljon voimakkaammaksi, vastasi rouva Rabbing hänen hymyilyynsä. Ja +te ymmärrätte että se onkin minulle välttämätöntä, kun kuulette, ettei +minua kukaan pakottanut avioliittoon Rabbingin kanssa. + +--Te teitte sen omasta vapaasta tahdostanne? + +--Kevytmielisyydestä, jatkoi rouva Rabbing järkähtämättä. Sulasta +anteeksiantamattomasta kevytmielisyydestä. Mutta minä sain +rangaistukseni. + +Johannes kuunteli henkeä pidättäen. + +Tämähän merkillinen keskustelu oli! Kuinka suoravaisesti tuo nainen +kosketteli arimpiakin asioitaan! Kuinka rohkeasti hän painoi sormensa +juuri kipeimpään kohtaan ja kuinka säälimättömästi hän sen heti nimitti +oikealla nimellään! + +Hän tuntui olevan hirmuinen ja vanhurskas tuomari itseään kohtaan. + +Johannesta pöyristytti ajatella, että tuo sama siveellinen ankaruus +kerran häneen itseensä kohdistuisi. Hän ei sitä kestäisi hituistakaan. + +Todellakin näytti tuo nainen luottavan häneen täydellisesti. Muuten hän +ei niin avomielisesti ilmoittelisi hänelle, ventovieraalle henkilölle, +omia intiimejä perhesalaisuuksiaan eikä niin kursailematta luonteensa +puutteita paljastaisi. + +Tietysti olemattomia, tietysti kuviteltuja puutteita. + +Kuka ei ole ollut kevytmielinen nuoruudessaan? Kuka ei tahtonut tulla +rikkaaksi, suureksi ja mahtavaksi, vaikkapa omien sisäisten +elämänarvojensa kustannuksellakin? + +Eikä Rabbing kosijana mahtanut olla ollut niinkään halveksittava. +Kaunis hän tosin ei ollut, mutta älykäs ja sukkela, jopa siro ja +sievisteleväkin, jos niin tarvittiin. + +Tuo nainen arvosteli todella liian ankarasti itseään. + +Mutta täytyi koettaa säilyttää hänen luottamustaan ja mikäli +mahdollista, ansaita sitä. Sillä tuo nainen voisi vielä paljon +vaikuttaa hänenkin, Johanneksen, kehitykseen. + +Hän tunsi jo nyt tuota naista vilpittömästi ihailevansa. + +--Te syytätte itseänne heikkoudesta, sanoi hän, _te_, joka olette +voittanut itse Rabbinginkin. Tiedättekö, kuinka korkealle minä sen +voimankoetuksen arvioin? + +--Te hänet olette voittanut enkä minä, vastasi rouva Rabbing +yksinkertaisesti. + +--Minä? Mitä ansiota minulla muka siinäkin voi olla? kysyi Johannes. + +--Te erositte ensin. Muuten hän ei ikinä olisi antanut eroa minulle. + +--Ah, niinkö te tarkoitatte! + +--Niin. Te olitte uran-uurtaja. Minä seurasin vain teidän jälkiänne. + +--Minä erosin vain hänen liikkeestään. + +--Koko maailma oli vain suuri kauppakamari hänelle. Liikehuone, jossa +hän oli tottunut yksinvaltiaana käskemään ja määräämään. + +--Eikö hän enää niin tee? + +--Tuskin enää samalla itseluottamuksella. Teidän luja käytöksenne sai +sen ensiksi järkähtämään. + +--Ja teidän vielä enemmän! + +--Sitä en tiedä. Se meni helpommin kuin luulinkaan. Nähtävästi +senvuoksi helpommin, että hän jo kerran ennen minua oli nähnyt ihmisen, +joka ei taipunut hänen tahtonsa alle. + +Näin he juttelivat. + +Heillä tuntui riittävän kuinka paljon hyvänsä puhumista. Ja mitä +enemmän he puhuivat, sitä korkeammalle kohosi Johanneksen itsetunto ja +sitä arvokkaampi mies hän tunsi olevansa mielestään. + + + + +10. + + +Että hän oli voittanut Rabbinginkin! Sitä ei Johannes ennen olisi ikinä +todeksi uskonut. + +Tuon miehen, joka aikoinaan oli seisonut hänen elämänsä tiellä kuin +synkkä kallio, estävänä, pelättävänä vastavoimana, jota ei voinut +kiertää, josta ei voinut päästä ylitse, mutta joka näytti myös aivan +mahdottomalta porattavaksi tai maan tasalle hajoitettavaksi. + +Hänen, ja vielä enemmän hänen isänsä tiellä! + +Hänen isänsä oli murtunut siihen. Hän puolestaan oli jo hamasta +nuoruudestaan pannut päähänsä tuon kallion kukistamisen. + +Kun Johannes joskus oikein elämänsä polkua ajatteli, hän ei voinut olla +hämmästymättä huomatessaan, missä määrin Rabbing, hänen tietensä tai +hänen tietämättään, oli sen suuntaa viivoitellut. + +Mistä olivat aikoinaan johtuneet hänen sosialistiset taipumuksensa? +Eivätkö vihasta Rabbingia vastaan? Mistä hänen väsähtymisensä työhön ja +hänen antautumisensa tuon rahapohatan palvelukseen? Eivätkö hämärästä +vaistosta taistella samoilla aseilla ja kohota tätä tietä +yhteiskunnallisen vallan ja kunnian kukkuloille, kun tuo toinen ei +näyttänyt kyllin pian johtavan toivottuihin tuloksiin? + +Ja lopuksi: mistä oli johtunut hänen avioeronsa ynnä hänen ääretön, +patoutunut ylenkatseensa tuota samaa yhteiskuntaa kohtaan, jonka +kukkuloille hän jo oli ollut pääsemässä joka tuntui vaativan siitä +vastalahjaksi hänen sisäisen itsenäisyytensä? + +Aina vaan samasta vihasta Rabbingia kohtaan, vaikka vihaan jo silloin +oli sekoittunut jonkun verran pelkoakin. + +Noina viitenä vuonna, jotka hän oli ollut osastopäällikkönä Rabbingin +konttorissa, hän oli nimittäin ehtinyt tulla tuntemaan, kuinka voimakas +tuo mies oikeastaan oli. Eipä ollut alkanut olla kysymys enää niin +paljoa Rabbingin kukistamisesta kuin Johanneksen omasta henkisestä +olemassa-olosta. + +Hänen itsesäilytys-viettinsä sen oli sanonut. Ja sama myös hänen +haparoivan, epävarman kätensä kohti Liisaa kurkottanut. + +Liisan avulla hän oli hetkeksi päässyt irti painajaisestaan ja samalla +kaikesta siitä, jonka avulla tuo mies painoi: rahasta, vallasta, +kunniasta, koko porvarillisesta yhteiskunnasta, toisin sanoen. + +Irti henkisesti. Sillä niillä kaikillahan ei ollut enää mitään +painovoimaa, mitään vaikutusvaltaa häneen, niin pian kuin hän itse ei +antanut niille enää mitään merkitystä. + +Kuitenkin hän oli viime päivinä usein tavannut itsensä Rabbingia +ajattelemasta. + +Mitä mahtoi tuo mies nyt tehdä? Mitä toimia? Mikä mielikuva mahtoi +hänellä olla Johanneksesta? Vai oliko tämä jo kokonaan hävinnyt hänen +harrastuspiiristään? + +Hän oli tuntenut, että hänen elämänsä työ jäisi kesken, niin kauan kuin +tuo mies seisoi kunniansa kukkuloilla. + +Ja hänen oli täytynyt tunnustaa itselleen, että hänellä nyt vähemmän +kuin koskaan näytti olevan keinoja tuon kallion järkyttämiseksi, saati +sitten sen musertamiseksi ja hävittämiseksi. + +Rabbing jäisi siis edelleen valtaan. Rabbingin henki tulisi siis ijäti +liikkumaan hänen syntymämaansa tuhansien vetten päällä. + +Heti kun hän noin ajatteli, hän ei nähnyt elämällään olevan mitään +tarkoitusta. + +Ei mitään ulkopuolista ainakaan. Hänen sisäinen tarkoitusperänsä taas +oli nyt kolmen vuoden aikana ollut Liisa, tai oikeammin, hänen oma +sekunnittainen, epikurealainen, harhakuvaton, tulevaisuus-toiveeton ja +menneisyys-muistoton elämän hekkumansa. + +Sekin oli ollut jo viime viikkoina haihtumaisillaan. + +Nyt tuli rouva Rabbing ja auttoi pelkällä olennollaan voimakkaasti +Johanneksen omia pyrkimyksiä takaisin ulkopuolisiin tarkoitusperiin. + +Rouva Rabbingin seura vaikutti häneen yksinomaan miellyttävästi ja +hyvää-tekevästi. Hän oli niin kauan Liisaa ja yksinomaan Liisaa +ajatellut, että hän tunsi vilpitöntä helpotusta saadessaan jotakin +muutakin henkistä jauhettavaa. + +Huomaamattaan hän tuli samassa silmänräpäyksessä kokonaan +yhteiskunnalliseksi. + +Niin pian kuin Rabbing ja Rabbingin kukistaminen jälleen hänelle +jotakin merkitsivät, täytyi hänen itsensä myös ruveta täysin +yhteiskunnallisesti ajattelemaan. Ei ollut kysymys enää yksinomaan +Liisasta, hänestä ynnä heidän keskinäisestä suhtautumisestaan. Oli +kysymys jostakin tuon kaiken ulkopuolella olevasta, joka ei ollut +toteutettavissa muuten kuin ulkonaisia, yhteiskunnallisia olosuhteita +lukuun-ottamalla. + +Se oli omiaan häntä vielä enemmän Liisasta vieroittamaan. Painamaan +alas Liisaa ja häntä itseään omissa silmissään korkeammalle +kohottamaan. + +Tuossa ulkonaisessa, tuossa yhteiskunnallisessahan ei Liisa merkinnyt +mitään. Siinähän hän oli vain nainen, vain naikkonen, onneksi +tuntematon useimmille, mutta sangen huonosti tunnettu, jos jonkun +päähän pälkähti ruveta hänen epäiltävää entisyyttään kaivelemaan. + +Myöskään Johannes ei merkinnyt paljoa siinä. Mutta kuitenkin hiukan +enempi. Hän oli mies, hän oli tohtori, hänellä oli _ollut_ kuitenkin +joku yhteiskunnallinen asema, josta hän ei ollut luopunut pakosta, vaan +vapaaehtoisesti. + +Hän saattoi koska tahansa palata takaisin tuohon yhteiskuntaan. +Liisalle se taas oli mahdollista ainoastaan hänen avullaan. + +Hänelle itselleen se taas oli oikeastaan helpompaa ilman Liisaa. + +Eihän Liisa ollut yhteiskunnallisesti hovikelpoinen. Hän olisi voinut +_tulla_ hovikelpoiseksi, jos Johannes olisi mennyt hänen kanssaan +naimisiin, antanut oman nimensä ja arvonimensä hänelle. Mutta +samallahan olisi hänen, Johanneksen, täytynyt luopua kaikesta +yhteiskunnallisesta vastustuksestaan ja myöntää, että hän siis +sittenkin oli perinpohjin erehtynyt kaikki ulkopuoliset siteensä niin +täydellisesti katkoessaan. + +Palata takaisin tuhlaajapoikana? Kulkea jälleen tuttuja katuja, tavata +jälleen tuttuja ihmisiä katuvaisena syntisenä? + +Ei, sehän _ei_ ollut mahdollista! Ei ainakaan Johanneksen luonteelle. + +Kerran hän oli tehnyt omasta mielestään henkisen haaksirikon. Se oli +tapahtunut, silloin kun hän oli mennyt kirkolliseen avioliittoon ja +ruvennut Rabbingin palkolliseksi. + +Toista kertaa hän ei tahtonut sitä tehdä. Hän oli mielestään jo kyllin +kalliisti ostanut yksilöllisen vapautensa. + +Sitä hän ei tahtonut myödä eikä pantata uudestaan. Mutta hän tahtoi +taistella itsensä irti Liisan orjuudesta, johon hän juuri oli joutunut +kaikki muut elämän-arvot ympäriltään niin tyysti hävittäessään. + +Paras tapa päästä Liisasta oli ajatella häntä itselleen epämukavaksi. + +Epämukavaksi Johanneksen tulevaisuudelle ja kaikelle, mitä hän ehkä +vast'edes aikoi tehdä ja yrittää maailmassa. Epämukavaksi oikeastaan jo +hänen nykyisyydelleenkin, sillä Liisa ja Liisan rakkaushan juuri esti +hänet mitään tekemästä ja yrittämästä. + +Epäilemättä oli Liisan rakkaus varsin epämukava hänelle, niin pian kuin +hän vähänkin alkoi korvaansa heräävien, yhteiskunnallisten +kansalaisvaistojensa äänille kallistaa. Sekä raskas että epämukava! +Raskas siten, että se piti Johannesta ainaisessa, tuskallisessa +hermojännityksessä, ja epämukava siten, että se sulki häneltä kaikki +tiet saada purkaa tuota jännitystä mihinkään ulkopuoliseen. + +Jospa se edes olisi ollut täydellistä, sopusointuista ja pilvetöntä +onnea! Sellaista, joksi Johannes oli sitä kerran toivotellut ja joka +olisi vastannut hänen omaa onnenkaipuutaan ja onnenkäsitystään! + +Silloin ei Johannes vieläkään olisi epäillyt kokonaan ja täydellisesti +tuolle onnelle antautua, vaikka se sitten olisikin vienyt hänet +yhteiskunnallisesti perikatoon. + +Sehän oli vain ainaista soutamista ja huopaamista, luodetta ja vuoksea, +nautintoa ja tuskaa, sadetta ja päivänpaistetta. Kaikki sangen kaunista +ja mieltäkiinnittävää tosin, mutta varsin vähässä määrässä sellaista, +jonka pohjalta voi jotakin tehdä, toimia ja saada aikaan maailmassa. + +Mitä hän aikoi tehdä? Mitä toimia sitten? + +Ei mitään, olisi vielä joitakin viikkoja sitten ollut vilpitön +vastauksensa. Nyt hän ei enää suurin surminkaan olisi tahtonut sanoa +niin. + +Takaisin yhteiskuntaan tosin! Mutta takaisin pyhänä, peljättävänä +kostajana. + +Olihan hänen tehtävänsä ollut kukistaa Rabbing. Kuinka hän oli voinut, +kuinka hän oli saattanut sen näin kauan, kokonaiset pitkät vuodet, +unohtaa? + +Tehtävä, jonka hän oli perinnyt isältään! Tehtävä, jonka takana +seisoivat harmaat, sorretut ja sortuneet sukupolvien sarjat, vaatien +oikeutta, kostoa ja vanhurskautta. + +Viha Rabbingia vastaan oli samalla vihaa koko Suomen ruotsalaista +herrassäätyä vastaan. + +Tuota itsekästä, tuota voitonpyyntistä, tuota ilkkuvaa, korskeilevaa ja +valtikoivaa verenimijäluokkaa vastaan, joka aina vieläkin tahtoi pitää +kaikki asemat hallussaan. Määrätä kaikki henkisen ja aineellisen elämän +alat ja sulkea pois niistä kansan suuren enemmistön. + +Niinkuin se oli satoja vuosia sulkenut, käyttäen sitä vain +tarpeellisena raaka-aineena, astinlautana ja liikevoimanaan. + +Ruotsalaista ja suomalaista herrassäätyä vastaan! Sillä joskin +Johanneksen viha olikin suureksi osaksi synnynnäistä rotuvihaa, piili +siinä myöskin paljon yhtä synnynnäisiä sosialisen vihan aineksia, jolle +koko yläluokka sellaisenaan, kaikkialla, kautta maailman, oli yhtä +vihattava. + +Viha Rabbingia vastaan laajeni siis samalla maailmanvihaksi koko vanhaa +yhteiskuntajärjestystä vastaan. + +Edellisen kukistaminen oli jälkimmäisenkin vertauskuvallista +kukistamista. + +Olihan siinä elämäntehtävä. Olihan siinä näköalat, jotka voivat hurmata +mielen ja täyttää sen suloisella kostonhekkumalla. + +Varsinkin kun siihen samalla yhtyi sukukosto. + +Sitä hän ei saanut, sitä hän ei voinut laiminlyödä. Sen hän oli isänsä, +onnettoman, murtuneen isänsä, muistolle velkapää. + +Rouva Rabbing oli sanonut, että tuo mies horjui jo sisällisesti ja että +juuri Johannes oli ollut siihen ratkaisevana tekijänä. + +Mainiota! Hänen oli horjuttava vielä enemmän. Hänet oli murrettava sekä +sisällisesti että ulkonaisesti, kokonaan, kerrassaan, maan tasalle, +niin ettei hänestä jäisi jälelle muuta kuin tomu, josta uuden ajan, +uusien, parempien olojen ja sukupolvien siemen voisi versoa ja +tuleentua. + +Niinhän oli Johannes joskus ennen tuota kostoa kuvitellut. Nyt se +viittoi jo tuossa lähellä hänelle. + +Tuo mies horjui, tuo mies horjui jo! + +Hänelle oli armonpisto annettava. + +Mutta miten? Mutta kenen avulla? + +Tietysti juuri rouva Rabbingin, joka ilmoittautui hänen +liittolaisekseen ja aatteelliseksi asetoverikseen. + +Rouva Rabbing oli sanonut, että hän, Johannes, oli jotakin vaikuttanut +Rabbingin sisäelämään. Jos se oli totta, silloin hän tahtoi vielä +enemmän vaikuttaa, tulla turmiollisena voimana, joka oli kaikki +voittava, tuhoava ja hävittävä. + + + + +11. + + +Moisia mietteitä oli jo hänen ensi tapaamisensa rouva Rabbingin kanssa +omiaan Johanneksessa synnyttämään. + +Ne eivät olisi vaikuttaneet häneen niin syvästi, elleivät ne olisi +käyneet yhteen hänen omien sisäisten suuntaviivojensa kanssa. Hän pyrki +sinnepäin. Hänen oma selvä järkensä ja tahtonsa sanoi hänelle, että +siellä oli vielä jotakin, jota hän ei ollut kokenut, ja että hänen +elämänsä jäisi ijäti vaillinaiseksi, ellei hän saisi tuotakin +mahdollisuutta itsessään toteuttaa. + +Yllämainittua kohtausta seurasi useampia. He tapasivat toisiaan siellä +täällä, kaupungin puistoissa ja kahviloissa, mutta mieluimmin suurten +puiden alla, siellä, missä he olivat pitkien vuosien jälkeen +ensimmäiset sanansa vaihtaneet. + +Eikä kulunut kauan, ennen kuin Johanneksen täytyi itselleen tunnustaa, +että hän ajatteli rouva Rabbingia jo melkein enemmän kuin Liisaa ja +että edellisen vaalea, vakava, intohimoton kuva alituisesti pyöri hänen +aivoissaan. + +Minkälainen mahtoi tuo nainen olla rakkaudessa? + +Johannes säikähti itsekin aluksi tuota ajatusta ja painoi sen +tavallista nopeammin takaisin sydämen onkaloihin. + +Mutta se nousi uudelleen. Se tuli kaksinkertaisella voimalla ja vaati +vastausta. + +Johannesta värisytti vastata siihen. Niin korkealle hänellä ei ollut +lupa kohota! Oli mielenvikaista niin pitkälle kättään kurkottaa. + +Eikä hän kuitenkaan voinut olla siihen vastaamatta. + +Epäilemättä tuo nainen olisi rakastavanakin ihana, sopusointuinen ja +täydellinen. Nyt hän kulki kuin marmoripatsas. Mutta entä jos hänen +viileytensä muuttuisi lämmöksi, hänen periaatteellinen vakavuutensa +hymyileviksi, inhimillisiksi tunteiksi ja rakkaudeksi? + +Varmaan se olisi sangen toisenlaista rakkautta kuin Liisan. Mutta +kenties juuri sitä rakkautta, jota Johannes tarvitsi noustakseen ja +saadakseen ilmaa aatteellisten siipiensä alle. + +Voisihan hän koettaa kuitenkin. Eihän hän mitään häviäisi, ellei +voittaisikaan. + +Täytyi vain olla varovainen. Täytyi vain edetä tuuma tuumalta ja tiima +tiimalta, ettei äkkiä tulisi naurettavaksi ja vaikuttaisi tuhmalta +talonpojalta, joka on riihivaatteissaan lähtenyt kuninkaantytärtä +kosimaan. + +Johannes tunsi vaistomaisesti, että rouva Rabbing oli kehittynein +nainen, minkä hän oli ikinä kohdannut vielä. + +Hän puki pyhävaatteet ylleen. Hän tarkasteli, mitä saattoi vielä +sydämen ja aivojen komeroissa olla tallella hänen entisestä +nuoruudenaikaisesta aatevarastostaan. + +Paljon siellä ei ollut enää. Ja sekin, mikä oli, oli vain vanhoja, +koinsyömiä riekaleita, joilla tuskin enää sopi päivän valossa totuuden +sankarina esiintyä. + +Mutta kun hyvin valehteli, kävi sekin päinsä. + +Johannes oli heti huomannut, että tuo nainen oli valloitettava +aatteellisesti. + +Miksi hän siis välttämättä tahtoi hänet valloittaa? Siksi että hän +tunsi sydänjuuriin saakka tarvitsevansa tuota naista ja että jo pelkkä +onnistumisen mahdollisuuskin imarteli ja häikäisi hänen uudelleen +herännyttä yhteiskunnallista kunnianhimoaan. + +Ja sehän olisi kosto! Mitä sanoisi Rabbing, mitä koko Suomen +vallassääty siitä? + +Ajattelisivat varmaan, että rouva Rabbing juuri senvuoksi olikin tehnyt +eron miehestään ja senvuoksi oleskelikin täällä Köpenhaminassa. + +Mitään erikoista eroottista intohimoa ei Johannes tuntenut tuota naista +kohtaan, mutta sitä enemmän järjen, tahdon ja koko älyllisen itselönsä +ponnistusta. + +Hänen täytyi valloittaa tuo nainen! Jos ei totuudella, niin valheella, +jos ei oikeilla, niin väärillä keinoilla! Hänen kanssaan käsi kädessä +olisi sitten helppo eteenpäin ja ylöspäin taivaltaa. + +Hän alotti valehtelemalla. + +Mutta hän oli kyllin tunnelma-ihminen voidakseen vähitellen valehdella +itsensä todelliseksi. Hänen äänensä sai hänen omissakin korvissaan +uskottavan kaiun ja toisinaan jyrisi jo hänen siveellinen +yhteiskunta-suuttumuksensa yhtä syvänä ja mahtipontisena kuin konsanaan +hänen parhaina päivinään. + +Rouva Rabbing kuunteli hiljaisena ja myönsi kaikki. Ja Johannes +havaitsi oudolla, diabolisella ilolla, miten hän näytti imevän jokaisen +sanan hänen huuliltaan ja kätkevän sen sydämensä syvimpään. + +Näillä aloilla oli rouva Rabbing vielä lapsi, vaikka hirmuisen vakava +ja ajatteleva lapsi. Johanneksen tehtäväksi tuli hänet älyllisesti +täysi-ikäiseksi kasvattaa. + +Rouva Rabbing piti nähtävästi häntä yhteiskunnallisena apostolina ja +maailmanparantajana. + +Mutta eivät he aina aatteista keskustelleet. + +Vähitellen ja melkein kuin huomaamattaan tuli Johannes kertoneeksi +hänelle yhä enemmän itsestään. Ensin omasta erostaan ja avioliitostaan, +sitten nuoruudestaan ja kehitysvuosistaan, vihdoin vanhemmistaan, +isänkodistaan ja varhaisimmasta lapsuudestaan. + +Liisasta hän ei puhunut koskaan. Osaksi piti hän sitä sopimattomana ja +asiaankuulumattomana, osaksi luuli hän, että rouva Rabbing tiesi heidän +suhteensa. Ja kun tämäkään ei millään tavoin viitannut siihen, jäi +Liisa itsestään heidän henkisen taikapiirinsä ulkopuolelle. + +Usein tunsi Johannes tuosta suuria omantunnon vaivoja. Mutta hän +lohdutteli itseään sillä, että olisihan aika kertoa tuosta kaikesta +rouva Rabhingille, silloin kun heidän suhteensa olisi kehittynyt +siihen, että se kävisi välttämättömäksi. + +Jos sen nyt ollenkaan tarvitsi edes käydä välttämättömäksi? + +Kenties onnistui hänen vaieta koko asiasta? Suorittaa välinsä Liisan +kanssa kahden, toimittaa hänet pois jollakin tekosyyllä tai, miksei, +pahimmassa tapauksessa, suoranaisella erokohtauksella? + +Ilman että rouva Rabbing koskaan saisikaan tietää siitä mitään! Ilman +että hän koskaan edes aavistaisi, miten alhaalla Johannes kerran oli +ollut ja miten matalia naissuhteita pitänyt muka pyhinä ja ihannoinut! + +Se oli tietysti kaikkein mukavinta. + +Johanneksen ei siten tarvitsisi ollenkaan astua alas ylevältä +jalustaltaan, jonka rouva Rabbing nähtävästi oli hänelle sydämessään +rakentanut. + +Eikä hänen koskaan tarvitsisi esiintyä tämän edessä nöyränä, kurjana ja +alastomana. + +Myöskin Liisalle hän varoi visusti kertomasta mitään rouva Rabbingista. +Ehtisihän sen sittenkin! Eikähän hänen ja rouva Rabbingin välillä itse +asiassa ollutkaan mitään. Mitä hän olisi kertonut sitten? + +Ei senvuoksi, ettei hän olisi uskaltanut! Eikä senvuoksi, että hän enää +olisi niin pahasti pelännyt Liisan kadottavansa. Mutta senvuoksi, että +hän aavisti Liisan puolelta toivotonta surua ja hiljaisia, syyttäviä +kyyneliä, jotka tulisivat häneen tuiki vastenmielisesti vaikuttamaan. + +Näin kulki Johannes kaksinaista polkuaan. + +Kumpikaan noista naisista, joiden kanssa hän päiväkaudet oleskeli, ei +tiennyt toisistaan. Ne eivät siis millään tavalla voineet myöskään +häiritä Johannesta tai vetää tilille häntä. + +Mutta kumma kyllä, ne pelkällä olemassaolollaan pakottivat hänet yhä +enemmän tilille itsensä kanssa. + +Hänen oli pakko päivä päivältä yhä enemmän tutkia itseään ja käydä yhä +ankarammin itsensä suhteen tuomiolle. Tutkia, missä olivat hänen +olemuksensa oikeat lähdesuonet ja mitä tietä hänen oli kuljettava, jos +hänen mieli olla itselleen uskollinen. + +Muille oli Johanneksen aina ollut varsin helppoa valehdella. Mutta +itsensä edessä hän oli kuitenkin vielä toistaiseksi aina koettanut +pysyä mahdollisimman rehellisenä. + +Kumpaa hän rakasti siis? Kumpi noista naisista siis vastasi syvemmin +hänen sisäistä olemustaan ja onnentarvettaan? + +Jos hän rakkaudella eroottista rakkautta tarkoitti, hän epäilemättä yhä +vieläkin rakasti Liisaa. Mutta eroottinen rakkaus itse ei hänelle enää +merkinnyt niin paljon kuin ennen. Olihan maailmassa muutakin, ja kaikki +tuo muu puhui rouva Rabbingin hyväksi. + +Mutta saisiko hän sitten rouva Rabbingia ollenkaan? + +Olisiko hänellä ollenkaan valta valita? Kenties tuo toinen ei hänestä +välittänyt niin vähääkään? + +Tuokin mahdollisuus pälkähti joskus Johanneksen päähän. Epäilemättä +saattoi asia myöskin olla niin. Mutta eihän sen silti tarvinnut hänen +päätökseensä Liisan suhteen vaikuttaa. + +Olihan hän jo melkein päättänyt erota Liisasta, ennen kuin hän +ollenkaan oli tavannut rouva Rabbingia. Ja tällä aikaa oli hänen +päätöksensä siinä suhteessa vahvistunut vielä enemmän. Rouva Rabbing +oli tullut vain avuksi hänen omille sisäisille pyrkimyksilleen. + +Ei hän Liisaa henkilökohtaisesti mielessään kieltänyt tai halventanut. +Hän kielsi ja halvensi vain heidän keskinäisen rakkautensa, taikka +oikeammin, ne puolet itsestään, jotka häntä vetivät siihen ja joiden +pohjalta sen väkivaltainen leimahtaminen ylimalkaan oli ollut +mahdollista. + +Mutta jotakin täytyi tulla, jotakin tapahtua! Eihän voinut ijäti jatkua +näin. + +Hänen suhteensa rouva Rabbingin kanssa kävi päivä päivältä +läheisemmäksi ja sydämellisemmäksi. Johannes oli saanut häneltä jo +monta pitkää, lämmintä silmänluontia, jotka hän varmasti jo olisi +selittänyt rakkaudeksi, jos olisi ollut kysymys jostakin muusta +naisesta. + +Rouva Rabbingin suhteen hän ei sitä uskaltanut. + +Tuo nainen oli sittenkin outo hänelle. Ei voinut tietää, mitä hän tunsi +ja ajatteli, ei arvata, mitä liikkui tuon tyynesti ja varmasti +kohoilevan poven kumpujen alla. + +Kenties se oli rakkautta? Mutta saattoi se myöskin olla pelkkää +inhimillistä mielenkiintoa ja sympatiaa. + +Kerran oli rouva Rabbing ottanut hänen kätensä ja pitänyt sitä kauan +käsissään. Se oli tapahtunut eräällä puistonpenkillä, johon he hetkeksi +olivat istahtaneet. + +Johannes oli juuri päässyt kertomasta silloin isänsä viimeisistä, +kovista elämänvuosista ja hänen epätoivoisesta taistelustaan Rabbingin +miljoonavaltaa vastaan. + +Mutta oliko sekään rakkautta? Juuri sehän saattoi olla pelkkää sääliä +ja surkuttelua. + +Eikä hänellä ollut mitään keinoa päästä selville siitä. Rouva Rabbing +hallitsi täydellisesti häntä varmalla, vakavalla olennollaan. + +Ei pienimmällä liikkeellä, ei sopertavimmalla sanallakaan hän olisi +uskaltanut tuoda julki, mitä liikkui hänen mielessään. Niin suuresti +hän tunsi tuota naista ihailevansa ja kunnioittavansa. + +Tämäkin oli oikeastaan uusi tunne hänelle. + +Uneksinut hän oli naisia ja rakastanut, himoinnut ja ylenkatsonut, +vihannut ja vilpittömästi pitänyt heistä. Mutta kunnioittanut? Ei +ketään. Ei ketään ainakaan, mikäli Johannes muisti mielessään. + +Oli kenties yhtä. Auraa, hänen sosialistista aatetoveriaan, joka +hänelle entis-aikaan oli ollut korkein esikuva luonteenlujuudesta ja +vääjäämättömästä vakaumuksesta. + +Mutta sekin kuva oli särkynyt muiden mukana. Eikä Aura sitäpaitsi ollut +koskaan ollutkaan älyllisesti hänen vertaisensa. + +Tuo toinen oli hänen vertaisensa, vaikka hän ei ehkä ollutkaan niin +selvillä kaikista nykyaikaisen yhteiskunta-opin ongelmista. Olipa hän +toisissa suhteissa Johannesta niin paljon korkeammallakin, kuten juuri +tunteensa syvyyden ja sydämensä aateluuden puolesta, joissa suhteissa +Johannes mielellään tunnusti, ettei hänellä ollut liikoja kerskumista. + +Myöskin rouva Rabbingin maailmantottuneisuus vaikutti jonkun verran +Johannekseen. Tosin hän oli maailmassa liikkunut hänkin, mutta tuon +luonnollisen ja yksinkertaisen ylimysnaisen rinnalla hän aina tunsi +itsensä enemmän tai vähemmän nousukkaaksi. + +Oli hauska liikkua hänen kanssaan. Kadulla kiintyivät kaikki katseet +häneen, kahviloissa tuli hyvin palvelluksi. + +Täytyi jättää alotteen-otto hänelle. + +Täytyi odottaa, siksi kuin hän antaisi jonkun merkin mielentilastaan. +Jos hänen tunne-elämänsä todella oli niin hienostunut kuin Johannes +luuli, häneltä ei varmaankaan ollut jäänyt huomaamatta Johanneksen +vilpitön ihailu eikä halu omata hänet. + +Silloin olisi myös aika puhua asiasta Liisan kanssa. + +Ja jos Liisa taas oli se nainen, joksi Johannes häntä oli aina +kuvitellut, hän tälläkin kertaa ymmärtäisi Johanneksen ja väistyisi +hyvällä syrjään, ilman hänelle mitään sen pahempaa skandaalia +valmistamatta. + + + + +12. + + +Johannes tuli aina sangen iloisena takaisin hotelliin kävelyretkiltään. +Palasi hyräillen ja vihellellen niinkuin hän olisi suurenkin lahjan +saanut eikä vielä tietäisi oikein, mitä tehdä sillä. + +Tänään oli rouva Rabbing ollut häntä kohtaan herttaisempi kuin +milloinkaan. Oli ihme, ellei tuo nainen häntä rakastanut! + +Yhtä iloisena hän tavallisesti tuli myös Liisan luota rouva Rabbingia +tapaamaan. + +Liisa rakasti häntä vielä! Ei ollut hätää ensinkään. Hän oli maailman +herra! Hän saattoi sallia itselleen mitä tahansa, kun hän vaan pysyisi +itselleen uskollisena. + +Hän synkistyi sitten aina vasta myöhemmin, kun toisen naisen muisto +rupesi häntä toisen läsnä-ollessa vaivaamaan ja hän tuli omaa +pulmallista asemaansa lähemmin tuumineeksi. + +Nyt hän olisi tahtonut syleillä koko maailmaa! Itse hotellin ovenvartia +sai häneltä ystävällisen pään-nyykähdyksen. + +Tällä olikin hänelle jotakin asiaa. Eräs suomalainen oli asettunut +samaan hotelliin asumaan ja häntä tiedustanut. + +Tuokaan jossakin muussa sieluntilassa sangen epämiellyttävä tieto ei +tällä kertaa voinut Johanneksen hyvää tuulta hämmentää. + +--Mies vai nainen? hän kysyi hilpeästi. + +--Mies, vastasi ovenvartia samaan äänilajiin. Vain mies valitettavasti. + +--Maamies? jatkoi Johannes. Hyvä on! Sanokaa hänelle, että käyn +päivällisen jälkeen häntä tervehtimässä. + +Hän ei viitsinyt ottaa selkoa edes nimestä. Mutta ovenvartia ojensi +samalla käyntikortin hänelle. + +--Muttila! + +Kuvanveistäjä Muttila se oli, jonka hän vuosia sitten oli tavannut +matkoillaan, ensin Berlinissä, sitten Parisissa. + +--Hyvä on! hän sanoi vielä kerran ovenvartialle. Minä tunnen miehen. + +Isäntäkin, pieni, tummaverinen tanskanjuutalainen saapui samassa heidän +luokseen selittämään, mistä kysymys oli. + +--Arvasin heti, että hän oli tohtorin tuttavia, sanoi hän mielevällä +kumarruksella. Hän on taiteilija, suuri taiteilija? + +--Epäilemättä, vastasi Johannes huvitettuna. Mutta mistä arvasitte minun +tuntevan hänet? + +--Suuret taiteilijat tunnetaan aina, virkahti isäntä niin varmalla ja +vakuuttavalta äänen painolla, että Johanneksen jälleen täytyi hymyillä +herttaisesti ystävänsä Muttilan leveää, pyöreää gemyyttisyyttä +muistaessaan. Ja minä näin heti, ettei hän ollut mikään tavallinen +savenvalaja. + +--Mistä sen näitte? kysyi Johannes. + +--Oh, koko hänen olennostaan, selitti isäntä suurella kädenliikkeellä. +Hän oli professori? + +--Ei vielä. Mutta epäilemättä hän on pian tuleva siksi. + +Muttila oli kaikesta päättäen imponeerannut hotellin väkeen. Johannes +huomasi omankin arvonsa heidän silmissään äkkiä kohonneen. + +Mies, jolla oli niin hienoja tuttavuuksia, ei tietysti itsekään voinut +olla tavallinen mies! + +Tohtoriksi hän tosin oli, kuten oikein olikin, itsensä hotellin +päiväkirjaan kirjoittanut. Mutta kuka ei ollut tohtori ulkomailla? Joka +toinen mies, ja varsinkin sellaiset, jotka kysyivät aina halvinta +huonetta ja antoivat pieniä juomarahoja. + +Varmoja maksajia muuten kyllä. Mutta heillä ei olisi mikään hotelli +elänyt. + +Täytyi olla reippaita poikia, elegantteja upseereja tai rikas-isäisiä +ylioppilaita, vielä mieluummin komeita tukkukauppiaita tai tuollaisia +maailmanmies-taiteilijoita, jos mieli hotellin kostua ja menestyä! + +Ne ne kultamunia munivat. Asuivat rikkaasti, tilasivat huoneesensa +hyviä viinejä ja pitivät joskus pieniä kemujakin, vaikka sen pahempi +liian harvoin omassa hotellissaan. + +Heidän kauttaan tuli hotelli tunnetuksi. Ja heidän kauttaan se sai +eräänlaisen vakavaraisen, yleismaailmallisen leiman, jonka avulla voi +jo hintojakin hiukan kohottaa. + +Johannes luki tuon kaiken isännän kohteliaasta, käsiä-hykertelevästä +olennosta. Muttila nähtävästi oli ollut vieras hotellin mielen mukaan. + +Mikähän pomo siitä on mahtanut paisuakaan! ajatteli hän. + +Eikä hän samassa silmänräpäyksessä voinut olla vertaamatta omaa +hiljaista, yksinäistä, hiukan turvatonta olentoaan tuohon +yleismaailmallisen matkustelijan mielikuvaan, jonka Muttila nähtävästi +ensi hetkestä oli hotellin väkeen istuttanut. + +Epäilemättä hän ei vaikuttanut yhtä edullisesti. + +Eikä mahtanut avittaa tätä vaikutusta Liisakaan, joka yhtä vaiteliaana, +silmät tavallisesti synkkinä ja maahanluotuina, pari kertaa päivässä, +hänen vierellään vaelsi näitä portaita alas. + +Sangen vakava ja yksitoikkoinen pari he olivat, täytyi hänen itselleen +tunnustaa. Mahtoivat vaikuttaa kahdelta naimisiin menneeltä pedagogilta +tai kansakoulun-opettajalta. + +Eikä hän portaita noustessaan voinut olla vilkaisematta sillä silmällä +peiliin, joka riippui joka kerroksen kohdalla. + +No, ei hän niinkään epäsiististi puettu ollut! Mutta silinteri ei ollut +enää uuden-uusi. Ja eikös ollutkin tuo palttoonkauluksen sametti jo +käynyt laiteilta vähän nukkavieruksi? + +Hän päätti heti hankkia uuden päällystakin. Kuinka monta kevättä, ja +syksyä hän lie jo tässä käynytkään! + +Samassa muisti hän, että Liisankin syysjakku oli eilen näyttänyt jonkun +verran kuluneelta. + +Myöskin Liisa ansaitsi uuden jakun. Tottahan heidän varojensa täytyi +vielä riittää ainakin siihen, että he kävivät siististi puettuina. + +Ja elleivät riittäneet, täytyi hankkia uusia! Eihän sopinut kiertää +maailmaa kerjäläisinä. + +Tällä reippaalla päätöksellä hän avasi heidän huoneensa oven ja +virkahti jo kynnykseltä iloisesti: + +--Kuules, Liisa! Sinun täytyy saada uusi jakku. Miksi et ole minulle +siitä jo ennen huomauttanut? + +Liisa istui ja luki. + +Hän laski kirjansa pois ja katsoi suurin, kummastunein silmin +Johannekseen. Virkahti sitten hiljaisesti: + +--Onhan se vielä hyvä. Miksi minun olisi pitänyt siitä sinulle +huomauttaa? + +--Kun minä en itse huomaa mitään! selitti Johannes, rientäen lempeällä +isällisyydellä häntä suutelemaan. Kun minä olen sellainen pöllöpää, +sellainen tuhma-jussi! + +Liisan silmät kyyneltyivät. + +--Hyvä jussihan sinä olet, hän sanoi, vetäen pehmeästi kämmenellä hänen +kasvojensa yli. Oikein hyvä jussi! Missäpäin sinä olet nyt ollut +kävelemässä? + +--Siellä rannalla, merenrannalla, selitti Johannes iloisesti. Et arvaa, +kuinka siellä tuulee. Voi tuskin pystyssä pysyä! + +--Kävely on tehnyt hyvää sinulle? kysyi Liisa. + +--Kyllä. Oletko syönyt jo? Minä puolestani olen saanut aika ruokahalun. + +He söivät tavallisesti aamiaista huoneessaan. Mutta viime aikoina oli +Johannes yhä enemmän ruvennut syömään ulkona joko yksin tai kaksin +rouva Rabbingin kanssa. + +Myöskin tänä aamuna he olivat einehtineet yhdessä. Mutta se oli +Johannekselta tässä silmänräpäyksessä unohtunut. + +--Tietysti minä olen jo syönyt, selitti Liisa. Johan kello on lähes +kolme. + +Myöskin ajanmeno oli Johannekselta unohtunut. Mutta hän ei siitä +hämmästynyt. + +--Olet oikeassa, hän sanoi, katsoen kelloaan. No niin, me syömme sitten +pian päivällistä, oikein juhlapäivällisen! + +--Miksi niin? kysyi Liisa. Mikä juhla sinulla on? + +Sitä ei Johanneskaan tiennyt tai osannut selittää. Mutta hänen päähänsä +pisti hurja tuuma tällä ja juuri tällä tuulella ollessaan temmata Liisa +edes hetkeksi pois yksinäisyydestään ja tehdä hänet edes hiukan +osalliseksi oman mielensä nykyisistä vivahduksista. + +Mitä jos hän kertoisi Liisalle jotakin rouva Rabbingista? + +Täytyihän sen kuitenkin tulla esille! Ja miksi ei nyt, yhtä hyvin kuin +myöhemminkin? + +Ja ehkä olikin valtioviisaampaa kertoa asiasta jo siinä asteessa, kun +ei siinä mitään ollut? Ja varovampaa anniskella vähitellen, mitä +hänellä oli sydämellään, kuin noin päätäpahkaa ja yhdessä rykelmässä +kaikki toisen eteen säälimättömästi romahuttaa? + +Liisa voisi kuolla siitä. Olihan inhimillisempää pitää häntä tietoisena +asioiden menosta ja antaa hänen itsensä vähitellen arvata, minnepäin ne +kallistuivat. + +Se olisi samalla sekä Liisaa kohtaan inhimillisempää että mahdollisesti +myöskin hänelle itselleen, Johannekselle, hyödyllisempää! + +Liisa voisi varmalla naisellisella vaistollaan antaa montakin hyvää +neuvoa ja hienoa vihjausta hänelle. Eihän hän itsekään vielä ollut niin +aivan selvillä itsestään. Liisa tunsi hänet paremmin. Jos kukaan, voisi +juuri Liisa hänet oikealle tielle opastaa. + +Ja Johannes näki jo hengessä sen suloisen ajan, jolloin he Liisan +kanssa rauhallisesti ja hyvinä ystävinä juttelisivat heidän +mahdollisesta erostaan ja Johanneksen mahdollisesta liittymisestä +jonkin toisen naisen kanssa. + +Olivathan he hyviä ystäviä? Miksi ei se kävisi päinsä? + +Eikä Johannes itsekään ymmärtänyt, mitä hän aikoi Liisalta vaatia ja +mikä raffineerattu julmuus oikeastaan sisältyi hänen tässä +silmänräpäyksessä syntyneesen suunnitelmaansa. + +--Täällä on tuttavia! hän sanoi keveästi. Suomalaisia! Niitä asuu +tässäkin hotellissa. + +--Tuttavia? toisti Liisa säikähtyneenä. + +--Niin, jatkoi Johannes varsin luonnollisesti. Kuvanveistäjä Muttila! +Ja erään toisen tapasin minä äsken tuolla kävelyretkelläni. + +--Kenet? kysyi Liisa arasti. + +--Rouva Rabbingin, selitti Johannes. Tiedäthän, tuon miljoonamiehen +puolison. Minä olen ennenkin tavannut hänet. + +--Sinä olet ennenkin tavannut hänet? + +Johannes näki, että Liisan suupielet värähtelivät lapsellisesti. + +Ikäänkuin hän olisi apua anonut. Ikäänkuin hän olisi tahtonut huutaa +turvaa ja pyytää Johannesta tai jotakin muuta, ketä hyvänsä, häntä +suojelemaan ja estämään häntä syöksymästä syvyyteen! + +Johannes näki sen ja tunsi myöskin kummallisen piston sydämessään. +Mutta eihän nyt ollut aikaa välittää sellaisesta. + +--Kyllä, pari kertaa, vastasi hän viattomasti. Hän on ollut jo jonkun +aikaa täällä ja aikoo olla jouluun asti. Oletko kuullut, että hänkin +aikoo ottaa avio-eron? + +--Ja kuka muu? kysyi Liisa. + +Johannes hämmentyi hiukan hänen tiukasta, tutkivasta katseestaan. + +--Ei kukaan, hän koetti selittää. Tarkoitan ... ei kukaan muu tällä +kertaa. Minähän olen jo aikoja sitten ottanut sen. + +--En tullut tässä yhteydessä sinua ajatelleeksi, sanoi Liisa. + +Johannes huomasi, että hän oli iskenyt kirveensä kiveen. Ja koetti +avittaa asiaa kertomalla laajalti ja seikkaperäisesti rouva Rabbingin +avioerosta. + +Ehkä hän puhui myös hiukan liian äänekkäästi. + +--Hän on hyvin hieno ihminen, selitti Johannes toimessaan. Oikea +periaatteen ihminen. Vahinko, ettet tunne häntä. + +Liisa kuunteli, kuunteli ja katsoi häneen. + +Kuinka hän olisi voinut tuntea rouva Rabbingia? + +Hän, entinen kapakkatarjoilijatar, maansa mahtavimman rahapohatan +puolisoa! Johannes ei näkynyt huomaavan ollenkaan, mikä loukkaus jo +liittyi hänen valitteluunsa. + +Olihan sitäpaitsi tuo kaikki Liisalle niin äärettömän samantekevää. +Mitä oli hänellä tekemistä vallasnaisten, heidän ihmisyytensä ja +hienojen avioerojensa kanssa? + +Hänen mieltään ei kiinnittänyt muu kuin Johannes. + +Mutta Johannekseen, sen oli Liisa jo aikoja sitten tarkalla silmällään +oivaltanut, näytti tulleen jotakin uutta. Ja hän oli eräitä viikkoja +tuntenut vaistomaisesti, että Johannes jollakin tapaa pyrki poispäin +hänestä ja vierautui hänestä kävelyretkillään. + +Hän oli todellakin luullut niitä yksinäisiksi. Nyt hän äkkiä kauhukseen +aavisti, että Johannes kaiken aikaa oli seurustellut jonkun toisen +kanssa. + +Eihän Johanneksen tapa ennen ollut puhua noin äänekkäästi. Miksi hän +nyt puhui? Ja miksi hän nykyään aina liikkui huoneessa noin +levottomasti edestakaisin eikä Liisan viereen sohvalle istahtanut, +kuten hänen tapansa ennen oli ollut? + +Liisan aivot tekivät työtä kuumeentapaisesti. Mutta hän kuunteli +äänettömänä. + +Vasta kun Johannes ilman mitään ylimenoja rupesi selittämään, että +heidän elämänsä oli ollut ehkä liian sisäänpäin kääntynyttä, että +heidän kenties olisi aika ruveta ottamaan lukuun hiukan ulkopuolistakin +maailmaa, siinä toimimaan tai ainakin sen kulkua seuraamaan, hän +virkahti: + +--Rouva Rabbingko sinut on saattanut noihin ajatuksiin? + +Johannes loukkautui kysymyksestä, joka hänen mielestään oli aiheeton ja +liian terävällä äänellä tehty. + +Oliko Liisa ehkä mustasukkainen? Mustasukkainen naiselle, jota hän ei +ollut nähnyt koskaan ja jonka Johanneskin tunsi vain ohimennen? + +Eihän hän edes sinutellut rouva Rabbingia. Liisalla ei todellakaan +ollut mitään syytä noin oikutella. + +--Kuinka niin? kysyi Johannes yhtä terävästi. + +--Ilman vain, virkahti Liisa, ikäänkuin pyytäen anteeksi kysymystään. +Tulin vain sellaista ajatelleeksi. + +--Jos rouva Rabbingilla olisi joku vaikutus minuun, jota en tahdo +edellyttää, Johannes virkahti, tällä kerta jo jotenkin kiivaasti, niin +olisi se yksinomaan hyvä. Sen verran voin jo nyt sanoa hänestä. + +--Se on sangen paljon niin lyhyen tuttavuuden perästä. + +Johannes vaikeni hetkiseksi. + +Aivan varmaan oli Liisa mustasukkainen! Mutta hän ei nyt tahtonut +pilata hyvää tuultaan eikä siihen sen suurempaa huomiota kiinnittää. + +--Tietysti olen minä itsekin ollut syynä siihen, sanoi hän nyt varsin +tyynesti, että meidän elämämme on tällaiseksi muodostunut. Mutta nyt on +meidän aika vähitellen ottaa asiat järkevästi. + +Liisa vaikeni ja loi silmänsä alas. + +Tiesihän hän, mistä kysymys oli. Rahat loppuivat! Tuosta oli jo joskus +ennenkin ollut puhetta heidän välillään. + +Sehän oli ikävää, sen Liisakin kyllä myönsi. Mutta se oli hänen +mielestään ikävää ainoastaan sikäli, mikäli niiden keralla loppuisi +heidän rakkautensa. + +Ei, ei ollut nyt siitä kysymys, selitti Johannes. + +Oli kysymys muka heidän sisäisestä sielunelämästään. Se kärsi tästä +toimettomuudesta. Heidän oli aika astua aisoihin niinkuin muutkin +ihmiset eikä aina vain omaa rakkauttaan ajatella. + +Tuo oli uutta oppia Liisalle. Oppia, joka syvästi loukkasi häntä. + +Heidän rakkautensa ei siis enää ollutkaan kaikkein tärkein. Oli siis +olemassa jotakin sen ulkopuolella, jotakin, joka oli muka vielä +tärkeämpää. + +Sitä ei Liisa parhaalla tahdollaankaan voinut myöntää! Siksi hän puhui +vain rahasta. + +--Ikävä, ett'emme ole kotimaassa, hän virkahti. Siellä minäkin voisin +ansaita jotakin. + +Liisa oli jo joskus ennen lausunut julki tuon ajatuksen, joka vaikutti +mitä vastenmielisimmin Johannekseen. + +Tämä ei voinut olla nimittäin siinä sivussa muistamatta, mitkä Liisan +ansiokeinot ennen olivat kotimaassa olleet, ja hän oli usein kauhulla +kuvitellut, mikä oli tuleva Liisan kohtaloksi, jos hän jättäisi hänet. + +Toiselta puolen liikutti häntä kuitenkin Liisan turvaton äänenpaino. Ja +vielä enemmän sen takaa kuultava tahto kantaa myöskin kortensa heidän +yhteiseen talouteensa. + +Siksi lausui hän vain lempeästi: + +--Sinä? Millä sinä voisit ansaita siellä? + +--Millä hyvänsä, väitti Liisa urheasti. Täällähän minä vain kulutan. + +--Mitäs minä sitten teen? kysyi Johannes koettaen leikillisesti hänen +päätään leuasta kohottaa. + +--Sinä kulutatkin omia rahojasi, sanoi Liisa, painaen päänsä +itsepintaisesti alas. Ja siinä on ero asiassa. + +--Ei mitään eroa. Kaikki, mikä on minun, on sinun. Olemmehan siitä jo +aikoja sitten sopineet. + +--Sinä kenties, mutta en minä. Minua oikein hirvittää, kun ajattelen, +mitä jokainen päivä maksaa täällä. + +Johannes oli nyt täydellisesti lepytetty. + +Olihan hyvä, että Liisa rahaa ajatteli. Ja tuosta toisesta hän voisi +puhua joskus toisti. Kyllä hän aina Liisan kanssa toimeen tulisi. Hyvä, +että Liisa toki oli järkevä nainen, joka osasi ottaa lusikan kauniiseen +käteensä, jos niin tarvittiin. + +Siksi hän rupesi vain hiljakseen selittelemään Liisalle, ettei hän +itsekään ollut tahtonut säästeliäästi elää. Eihän hän mikään saituri +ollut, vaan pikemmin päinvastoin. + +Kaikkein vähimmin vaivasi hänen mieltään ajatus, että heidän kahden +elämä kenties tuli maksamaan hiukan enemmän kuin hänen yksin olisi +maksanut. + +Eikä hän suinkaan, selitti Johannes vielä, tahtonut Liisan elävän siinä +nöyryyttävässä käsityksessä, että hän, Johannes, ylimalkaan muisti, +kenen rahoilla elettiin. Mutta sensijaan saattoi hänen mielestään olla +hyvä, että Liisa joskus muisti sitä voidakseen ehkä paremmin tyytyä +heidän vaatimattomiin olosuhteisiinsa. + +--Kaikki maksaa, kaikkialla maksaa, hän virkahti keveästi. Mutta emme +nyt siitä puhu! Voihan olla, että me pian olemme köyhät kuin +kirkonrotat, mutta kyllä sinä nyt kuitenkin saat uuden syysjakun. + +--Ei, lausui Liisa pitkään venyttäen. En minä tahdo. + +--Sinun täytyy! + +Johannes tunki puoliväkisin hänen käteensä pari seteliä. + +--Ei, en minä. Säästän ne mieluummin johonkin todelliseen tarpeesen. + +Johannes oli itsepäinen. Ja sai tahtonsa täytetyksi. + +Hänen oli niin kummallisen keveä olla. Hän olisi antanut nyt vaikka +viimeiset rahansa Liisalle. Mikään huominen ei häntä huolettanut. + +Hänestä tuntui kuin hän olisi kauan elänyt jossakin ahtaassa kotelossa, +pimeässä, maan alla, ja nyt jälleen päässyt perhosena laajoja +ilmanrantoja lentämään. Joku älyllinen vapautuminen se mahtoi olla. + +Ja kun hän kulki peilin ohi, hän nautti itse kasvojensa täsmällisestä, +vallitusta ilmeestä ja katseensa kirkkaasta terävyydestä. + +--Eikö totta? hän lausahti Liisalle, vieden tämänkin peilin eteen. +Olemmehan me komea pari! Täytyyhän meidän käydä hyvin puettuina. + +--Sinä olet komea, hymyili Liisa surumielisesti. + +Johannes väänteli itsetyytyväisenä viiksiään. Mutta hän virkahti, +vastaten Liisan hymyyn kuvastimessa: + +--Sinä taas olet kaunotar kerrassaan. Mutta kyllä minäkin ehkä vielä +miehestä käyn. + +--Kahdesta, pisti Liisa piloillaan. + +--Kaikista, tulee sinun sanoa, opetti Johannes. Niinkuin sinäkin +korvaat minulle kaikki naiset. + +--Kaikkinaiset naiset, nauroi Liisa. Minä en enään muille miehille +kelpaisikaan. + +Samalla keikisti hän vartaloaan ja mutristi suutaan niin viehättävästi, +että Johanneksen aivojen läpi kulki äkillinen, tuskallinen mielikuva +Liisasta jonkun toisen syleilemänä ja rakastamana. + +Onneksi haihtui se siinä silmänräpäyksessä kuin oli tullutkin. + +Ei, sehän oli mahdotonta! Kuuluivathan he kaksi yhteen. Seisoivathan he +kaksi tässä vierekkäin ja rakastivathan he kaksi toisiaan ikuisesti +kaikella sielullaan, mielellään ja ruumiillaan. + +--Sinun ei tarvitse kelvatakaan muille kuin minulle, hän sanoi nopeasti +ja kumartui samalla suutelemaan Liisaa. Eikä kukaan, kukaan saa sinua +ryöstää minulta. + +--Enkä minä koskaan elämässäni tule ketään toista rakastamaan, kuiskasi +Liisa. + +Tuo kaikki oli tuhat kertaa sanottu heidän välillään. Mutta heistä oli +erikoinen nautinto kuulla sitä juuri nyt, jolloin synkät aavistukset +heidän mielessään risteilivät ja he kuin epätoivon vimmalla +tarrautuivat kiinni toisiinsa, ett'eivät he kumpikin hukkuisi ja +häviäisi. + +--Enkä minä muita kuin sinua! vastasi Johannes. Sinä suuri, sinä +suloinen! Minun tumma, äänetön yö-orvokkini! + +Liisa kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja katsoi häneen niin +antautuvalla, niin autuaallisella silmäyksellä, että Johanneksesta +tuntui taas kuin ei olisi maailmassa mitään muita kuin Liisa, kuin ei +kannattaisi elää minkään muun vuoksi kuin Liisan eikä mitään muuta +asiaa kuin heidän yhteistä rakkauttaan mielessään miettiä ja uneksia... + + + + +13. + + +Koputettiin ovelle. Tuli sisälle edeskäypä ja ilmoitti, että se +suomalainen herra, joka oli tahtonut tavata Johannesta, istui +ruokasalissa ja pyysi herrasväkeä päivälliselle. + +--Se on Muttila, kuvanveistäjä Muttila, selitti Johannes Liisalle. +Kaiketi tunnet hänet? + +Ei Liisa tuntenut. Nimen hän oli kyllä kuullut joskus. + +--Mitä me teemme? kysyi Johannes epäröiden. Menemmekö? + +Hän itse olisi nyt kyllä mieluummin jäänyt kahden Liisan kanssa. Mutta +olihan taas sangen vaikeata kieltäytyä. + +--Mene sinä, sanoi Liisa. Sinua hän kutsuukin tietysti. + +--Hän kutsuu meitä molempia, väitti Johannes, hän on nähtävästi ottanut +selkoa meistä. Kyllä kaiketi sinun on tultava mukaan. + +--En minä viitsi. Minä olen niin nolo muiden seurassa. + +--Mutta kuitenkin. Kun minä pyydän! + +Johannes selitti, ett'eivät he ajan oloon kuitenkaan voisi välttää +Muttilaa, kun he nyt kerran onnettomuudeksi olivat joutuneet samaan +hotelliin asumaan. Liisan täytyi suostua lopultakin. + +--Mene sinä sitten edeltä, hän sanoi. Minä tulen. + +He eivät olleet kuukausiin kenenkään suomalaisen kanssa yhdessä +seurustelleet. Siksi muodostui moinen heille kerrassaan +merkkitapaukseksi. + +Johannes meni ja tapasi Muttilan ruokasalissa. + +Tämä istui leveästi pöydän ääressä, joka oli katettu kolmelle +henkilölle. Nähdessään Johanneksen tulevan hän päästi pari hilpeätä +intiaanihuutoa ja riensi häntä meluisasti tervehtimään. + +--Hei! Hei! Vanha veikko! huusi hän. Näkeehän vielä sinuakin. Kuinka +voit? Täällä sinä elät? Mikä sattumus, että tapasimme! Oletko jo kauan +ollut Köpenhaminassa? + +Hän teki monta kysymystä yht'aikaa. + +Hän otti tuossa tuokiossa selvän sekä Johanneksesta että hänen +matkoistaan. Kaikki yhtä nopeasti, tuttavallisesti ja pintapuolisesti. + +Äkkiä juolahti hänen mieleensä jotakin. + +--Kuule! Missä sinun rouvasi viipyy. Ajattelin, että voisimme kaikki +kolme syödä yhdessä päivällistä. + +Seuraavassa silmänräpäyksessä juolahti hänen mieleensä jälleen jotakin. + +--Se on totta, sanoi hän. Sinähän olet eronnut. Mutta sinulla on +kuitenkin joku nainen? + +--On, virkahti Johannes, enempiin selittelyihin antautumatta. + +--Minä olen kuullut, sanoi Muttila silmäänsä vilkuttaen. Joku +suomalainenko? Sinä elät hänen kanssaan? Tunnenko minä hänet? + +--Tuskin, vastasi Johannes hiukan vastenmielisesti. + +--Mutta sallinet kuitenkin, että tutustun häneen? + +--Luonnollisesti. Hän tulee heti alas. + +Muttila katsoi häneen ja veti suupielensä ymmärtäväiseen hymyyn. + +--Minua sinun ei ole tarvis kaihtaa, sanoi hän. Minä vaikenen kuin +muuri. + +--Mistä? kysyi Johannes. + +--Tästä sinun suhteestasi tietysti, selitti Muttila. + +--Oh! Sen saavat kyllä kaikki tietää! Ja taitavat tietääkin, koska se +on jo kolme vuotta kestänyt. + +Johannes hujautti ilmaa huolimattomasti kädellään. + +Muttila oli hänen mielestään auttamattomasti naivi! Vai oltiinko tuolla +kannalla todellakin vielä Helsingissä? + +Hän puolestaan oli jo niin tottunut irralliseen asemaansa ja +suhteesensa, ettei hän voinut käsittää, kuinka joku voi luulla hänen +tahtovan pitää salassa sitä. + +Muttila katsoi aina uteliaammalla mielenkiinnolla häneen. + +--Älä! virkahti hän. Kolme vuotta! Ja hän on sinulle edelleen +uskollinen? + +--Minä toivon niin, hymyili Johannes. Mehän emme juuri tapaa ketään. +Mehän olemme koko ajan ulkomailla asuneet. + +--Ja sinä? Ei pienintä harha-askelta? + +--Ei, vastasi Johannes vakavasti. Teen ennemmin suuren, jos sellainen +mieleeni juolahtaisi. + +Muttila laski kätensä tuttavallisesti hänen olalleen ja johdatti hänet +pöydän luo. + +--Minä en voi olla uskollinen, sanoi hän. Siksi minä en koskaan mene +naimisiin enkä aiokaan mitään pysyvämpää suhdetta perustaa. + +--Kuinka sinä siis järjestät asiasi? hymyili Johannes. Kadulta? + +--Päinvastoin, virkahti Muttila itsetyytyväisenä. Täällä ulkomailla +täytyy tosin tyytyä siihen, mitä saa. Mutta en toki kadulta +milloinkaan. + +--Ja kotimaassa? kysyi Johannes huvitettuna. + +--Siellä liikun minä ainoastaan parhaissa seurapiireissä. Keneksi minua +luuletkaan! + +--Niinkö? Huomaan, että Helsinki on kehittynyt minun ajoistani. + +--Huimaavasti. Suottako meitä edeltäjäkansaksi sanotaan. + +Muttila kertoili vielä yhtä ja toista muutakin Helsingin oloista. +Johannes huomasi yhä enemmän joutuneensa jo liian kauas niistä +voidakseen edes mielenkiinnolla seurata toisen tarinaa. + +Kuitenkaan se ei vaikuttanut häneen vastenmielisesti. + +Hän tunsi samaa kuin mitä hän aina oli rouva Rabbingin kanssa +seurustellessaan tuntenut. Nimittäin kummallista vapautumisen ja +keventymisen iloa, joka alkoi päästä ja virtaili sitten kautta koko +hänen olentonsa. + +Samalla Liisa ikäänkuin etääntyi hänestä, pieneni ja kadotti osan +kaikki-määräävää merkitystään. + +--Minä olen vain läpimatkalla täällä, selitti Muttila. Tulen Parisista +ja aion jouluksi kotiin. Mutta minulla on pari hyvää tilausta täällä ja +useampia toivon. Täytyy vain tehdä paljon vieraskäyntejä ja edustaa +itseään. + +Hän näyttikin pyylevässä hyvinvoinnissaan ja elegantissa syyspuvussaan +varsin edustavalta. Eikä Johannes voinut olla ihmettelemättä sitä +nopeata kehitystä, mikä tuossa entisessä maalaispojassa oli sitten +viime näkemän tapahtunut. + +Parrankin, mustan, juhlallisen leukaparran hän oli kasvattanut. +Tosin se teki hänet vanhemmaksi, mutta samalla ikäänkuin +kunnioitusta-herättävämmäksi. + +Lyhyeksi leikattu, pikimusta tukka, matala otsa, puhdas iho ja +levenevät leukapielet, kaikki oli saanut eräänlaisen hyvänpäivän-lapsen +ilmeen, joka etenkin paistoi hänen vilkkaista, suurista silmistään. +Kaksi leukaa, pyöristyvä vatsa ja lyhyet sääret kuuluivat vielä kuvaan. + +Häntä olisi voinut luulla todellakin matkustavaksi venäläiseksi +pajariksi tai etelä-amerikkalaiseksi miljardööriksi, joka oli +pistäytynyt Europaan omalla huvipurrellaan. + +Sitäpaitsi hän puhui voimakkaalla, syvällä rintaäänellä, jonka täytyi +herättää huomiota missä maanpaikassa tahansa. Täytyi oudonkin nähdä jo +päällepäin, että tuo mies oli tottunut käskemään. + +--Sinun käy hyvin? kysyi Johannes. Tarkoitan, että taiteesi menestyy ja +saa tunnustusta? + +--Kyllä, vastasi Muttila tyytyväisenä. Taikka oikeammin, _minä_ +menestyn ja _minä_ saan tunnustusta. + +--Eiköhän se mahda olla sama asia? hymyili Johannes. + +--Eipä ollenkaan, väitti Muttila vilkkaasti. Kuka ei nykymaailman +aikaan tee taidetta ja tee hyvää taidetta? Kaikki! Mutta kuka osaa +edustaa taidettaan ja pitää esillä itseään? Ani harvat. + +--Ja sinäkö osaat? kysyi Johannes. + +--Luulen osaavani, arveli Muttila hymyillen leveästi. Ja se tekee minut +riippumattomaksi arvostelijoista. + +--Kerropas, kuinka tuo tapahtuu! + +--Perin yksinkertaisesti, nauroi Muttila. Ilmestyn vain johonkin +seuraan, johonkin, jossa on koolla paljon taidetta-suosivaa, +vakavaraista väkeä, ja tilaukset tipahtavat minulle kuin itsestään. +Minä _otan_ tilaukset. + +--Pelkällä olennollasi? Sitä en epäile, sinä pidät hyviä hintoja +toivottavasti? + +--Asianhaarojen mukaan, väitti Muttila vaatimattomasti. Mutta eiväthän +ne viitsi tämännäköiseltä pojalta toki ilmaiseksi tahtoakaan. + +Muttila kehasteli vielä hetkisen itseään ja olosuhteitaan, vilkaisi +sitten syrjäsilmällä Johannekseen ja kysyi, eikö tämänkin olisi aika +tehdä häneltä jotakin tilausta. + +Johannes hämmästyi. + +Muttila piti nähtävästi vieläkin rikkaana miehenä häntä. Jospa hän +olisi arvannut hänen aineellisen tilansa täpäryyden! + +Mutta samalla vaikutti Johannekseen hyvinkin miellyttävästi esiintyä +täten edes jollekin ihmiselle maailmassa entiseltä arvokkaalta +yhteiskunnalliselta tasoltaan. + +--Mitäpäs minä sinulta tilaisin? hän hymyili. En suinkaan oman itseni +muistopatsasta! + +--Sen saat sinä tilaamattakin, nauroi Muttila, vaikka vasta sadan +vuoden päästä. Mutta joku rintakuva? Taikka, nyt minä sain loistavan +ajatuksen: tilaa sinä minulta rakastajattaresi kuva! + +Liisan? Johanneksen oli jälleen vuoro hämmästyä. + +--Minä teen sen sinulle ilmaiseksi, jatkoi Muttila. Taikka jos nyt ei +_aivan_ ilmaiseksikaan, niin kuitenkin ystävyydenkaupalla. + +--Kiitos, kiitos, sanoi Johannes hiukan hämillään. Mutta hän tuskin +suostuu malliksi. + +--Tietysti hän suostuu, jos sinä tahdot kerran, heitti Muttila +huolimattomasti. Onhan hänellä hyvät muodot? + +Johannekseen vaikutti kysymys vastenmielisesti. Muttila tuntui puhuvan +Liisasta kuin jostakin aivan tavallisesta naikkosesta, jonka tahtoa ei +ollut tarvis sen enempi tiedustaa. + +--Eihän hänen ole pakko ruveta alastomaksi malliksi, lohdutti Muttila. +Eikä suurikaan yleisö enää oikein välitä niistä. + +--Suuri yleisö? Eikö ollut kysymys yksityistilauksesta? + +--Tietysti minä sen panisin näytteille, selitti Muttila. Jos saisin +ehkä myödyksi, voisit sinä saada kopian siitä. + +Ajatus, että osakin Liisaa joutuisi suuren yleisön arvosteltavaksi ja +mittaeltavaksi, oli sietämätön Johannekselle. Hän kieltäytyi jyrkästi +ehdotuksesta. + +--Nonoh, saammehan me puhua siitä sitten, puheli Muttila. Mutta nyt +minua jo todellakin vähän janottaa. Emmeköhän me odotellessamme joisi +vähän viiniä? + +He joivat viiniä. Ja Muttila uskoi samalla Johannekselle, ettei hänen +ehdotuksensa niinkään epä-itsekäs ollut. + +--Minunkin täytyy elää, hän sanoi. Luonnollisesti ei minun oikeastaan +kannata tehdä mitään polkuhinnasta, saati sitten ilmaiseksi. + +--Arvattavasti ei, myönsi Johannes. Siksi minäkin ihmettelen +tarjoustasi. + +--Sinä ymmärrät siis, että sen takana täytyy olla jotakin, sanoi +Muttila viekkaasti. + +--Voi olla, hymyili Johannes. Toivottavasti sinulla kuitenkin on +rehelliset tarkoitusperät. + +--Rakastajattaresi suhteen? ehätti Muttila nopeasti ja huolestuneesti +katkaisemaan. Vallan varmaan! Sinä saat pitää hänet minulta vaikka +kymmenen lukon takana. + +--Kiitos luvasta, hymyili Johannes edelleen. Mutta etköhän ilmaisisi jo +minulle tuota taka-ajatustasi! + +Muttila kohotti lasinsa ja katsoi merkitsevästi häneen. + +--Minä näin sinut tänä aamuna kävelemässä kadulla erään naisen kanssa, +hän sanoi. + +Johannes joutui hiukan hämilleen. + +Joko tuo lempo oli ehtinyt senkin nuuskia? Kaikkeen se kerkesikin, +vaikka oli vasta samana aamuna tullut kaupunkiin! + +Mitä hänen piti sanoa? Myöntääkö vai kieltää asia? Sotkeako pois vai +kertoako kaikki avomielisesti? + +Hän pelkäsi Muttilan suulautta. Tämä tekisi siitä kuitenkin suuren +numeron. Ja Liisakin oli tulossa juuri. Varmaankaan ei Muttila +malttaisi vaieta asiasta, vaikka se olisi hänelle kuinka salaisuutena +uskottu, ja rupeisi sitä kenties sopivana ja pikanttina pöytäpuheena +käsittelemään. + +Muttila voi olla pelottava naivissa, paksunahkaisessa +hyväntuulisuudessaan. Oli paras jättää hänet kaikkien arkojen asioiden +ulkopuolelle. + +--Naisen?... Naisen? oli Johannes senvuoksi vain välinpitämättömästi +muistelevinaan. Se oli tietysti minun vaimoni, taikka kuten se veljen +kielellä kuuluu rakastajattareni. + +--Ei, ei se ollut hän, jatkoi Muttila itsepintaisesti. Minä olen nähnyt +sen naisen joskus. Eikö se ollut rouva Rabbing? + +Siinä se oli! Mikään ei välttynyt Muttilan kotkansilmältä. + +Eikä Johanneksella ollut muuta edessä kuin tunnustaa. + +--Ahaa, rouva Rabbingia sinä tarkoitat! hän virkahti jokaista ääntä +venyttäen saadakseen edes hiukan aikaa, kuinka sanansa sovittaisi. Olet +oikeassa, kävelin todellakin tuokion hänen kanssaan. + +Muttila katsoi harmittavan kiinteästi häneen. Johannes tunsi +punastuvansa vasten tahtoaan, joka harmitti häntä vielä enemmän. + +--Sinä tunnet hyvin hänet? kysyi Muttila. + +--Aivan ohimennen, vastasi Johannes välinpitämättömästi. Senverran, +että voin sanoa tuntevani hänet. Kuten tiedät, olin ennen Rabbingin +palveluksessa. + +Hän sytytti savukkeen voidakseen paremmin sietää Muttilan tutkistelevaa +silmäystä. Mitä pirua tuo mies mahtoi häneen tuijottaa noin? + +Epäilikö hän jotakin? Näkikö hän läpi Johanneksen kaksinaisen +sielu-elämän? Ja jos epäili, mikä mielenkiinto saattoi hänellä olla +noin lähentelevästi Johanneksen hämärimpiin sielunsalaisuuksiin +tunkeutua? + +Mielenkiinto Muttilalla kyllä oli. Mutta Johannes erehtyi sen +tarkoituksesta. + +--Sinulla on hienoja tuttavuuksia, hymähti Muttila, jälleen leveäksi ja +gemyyttiseksi heittäytyen. Etköhän voisi niitä vähän muillekin +välittää. + +Hm, ajatteli Johannes itsekseen, sitä hän tuskin voi. Eihän hän +tuntenut niin hyvästi rouva Rabbingia. + +Sitäpaitsi oli hänelle vastenmielistä päästää ketään vierasta edes tuon +salaperäisen taikalinnan liepeillekään, jota hän itse tohti vain +suurimmalla hartaudella ja kunnioituksella lähestyä. + +Muttilaa kaikkein vähimmän. Sillä varmaankaan ei rouva Rabbing pitäisi +hänestä. + +--Välittää hänen tuttavuuttaan? hän sentähden kertasi jälleen jokaista +sanaa venyttäen. Missä tarkoituksessa? + +--Jälleen aivan rehellisessä omanvoitonpyynnin tarkoituksessa, nauroi +Muttila. Ymmärräthän, että siinä voi piillä tilaus. + +Tilaus! Sitäkö se olikin vain! + +Johannes huoahti helpotuksesta. Siitä hän todellakin voisi joskus +ohimennen mainita rouva Rabbingille. + +--Ja sulkea minut suosioon, huomautti Muttila, oikaisten liivejään. +Mutta etkö usko, että parhain suositukseni kenties olisi oma ajallinen +ulkohahmoni, jos hänellä olisi tilaisuutta siihen tutustua? + +Muttila näytti niin hullukurisen vakavalta ja huolestuneelta kaikessa +rehevässä itseluottamuksessaan, että Johanneksen täytyi väkisinkin +hymyillä. + +--Me voimme miettiä tilaisuutta, hän sanoi. + +--Ja me keksimme varmasti sen! päätti Muttila. Yhteisten etujen side +olkoon tästälähtien meidän välillämme. + +He kilistivät jälleen. Ja Muttila huomautti Johannekselle, että hän +kyllä aikoinaan oli tehnyt vuorineuvos Rabbingin oman rintakuvan, +vaikka hän ei ollut päässyt talon emännän tuttavuuteen. + +Mutta siinä oli kaikessa tapauksessa pohja, jolle rakentaa, sanoi hän, +ja jolta Johannes voisi häntä hyvällä omallatunnolla suositella. + + + + +14. + + +Liisa tuli. + +Ilmestyi hiukan ujona ja epävarmana ruokasalin ovelle. Johannes +kiirehti häntä vastaan ja esitteli hänet Muttilalle. + +--_Hänet_ teen minä sinulle ilmaiseksi, kuiskasi Muttila Johannekselle +heidän ruokapöytään istuessaan. Hänhän on kaunotar, todellinen +kaunotar! Ei aivan klassillinen tosin, mutta sitä pikantimpi. + +Samalla oli Johannes huomaavinaan, että Muttila tarkasteli Liisan +ruumiinmuotoja tuolla arvostelevalla, asiantuntevalla silmäyksellä, +joka oli taiteilijoille niin tavallinen, mutta ei aivan mieluinen +niille, jotka joutuvat sen esineiksi. + +Myöskin Liisaan se näytti vaikuttavan varsin epämiellyttävästi. + +Hän punastui hiukan ja hymyili puolikiusatusti ja +puoli-ylenkatseellisesti, mutta kuitenkin eräänlaisella huvitetulla +ilmeellä, joka teki Johanneksen heti mustasukkaiseksi. + +Miksi ei Liisa koskaan hänelle hymyillyt noin? + +Johannes koetti eritellä saamaansa vaikutusta mielessään. Mitä piili +tuon hymyn alla? Mistä sielunliikkeistä se oli syntynyt ja mistä +sydänlähteistä ilmi pulpahtanut? + +Hänen ei kauankaan tarvinnut tehdä sitä, ennen kuin hän keksi muodon +vaistomaiselle, mutta kuitenkin päivänkirkkaalle aistimukselleen. + +Aistillinen hymy se oli ollut. Sitäkin aistillisempi, kun se oli +ikäänkuin hillittynä, häpeiltävänä poreena vasten Liisan omaa tahtoa +pinnalle ilmestynyt. + +Muttila vaikutti siis Liisaan heti ensi hetkestä aistillisesti. + +Se oli hyvä tietää Johanneksen. Hän kyllä pitäisi silmällä noita +molempia! + +Mutta samalla kulki kummallisen voimattomuuden tunne kautta hänen +olentonsa. Mitä auttoi siinä silmällä-pitäminen? Ihmiset olivat joko +luodut toisilleen taikka ei. Jos heidän elämänviivansa kerran kävivät +toisiaan leikkaavaan suuntaan, ei mikään mahti maailmassa voinut estää +yhteentörmäystä tapahtumasta. + +Toiset törmäsivät yhteen onnekseen, toiset turmiokseen. Mutta sehän oli +tois-arvoinen seikka, jonka ei tarvinnut edes heitä itseään sen enempi +liikuttaa. + +Tuo oli Johanneksen fatalistinen usko maailmanmenosta ja ihmisten +keskinäisistä suhtautumisista. Oli jo kauan ollut. Mutta vasta ensi +kerran pälähti hänen päähänsä, ettei Liisa kenties ollutkaan luotu vain +häntä varten. + +Mitä jos nuo kaksi olivatkin luodut toisilleen? + +Mitä jos koko tämä kolmivuotinen rakkauselämä olikin ollut Liisalle +vain suurta erehdystä ja itsepetosta? Mitä jos hän vasta nyt olisikin +tuossa tavannut oman oikean vastineensa? + +Näkihän Johannes aivan selvästi, että rakentui ensi silmänräpäyksessä +luonnollinen silta noiden kahden välille. + +Myöskin Muttila hymyili. Mutta ei samalla kiusatusti ja +ylenkatseellisesti kuin Liisa, vaan rohkeasti, varmasti ja +hävyttömästi, ilman mitään turhia kiertoteitä, tähdäten suoraan asian +ytimeen. + +Tuo harvinainen asiallisuus se juuri mahtoi Liisan poskille punan +kohottaa. + +Johannes puolestaan ei ollut koskaan hymyillyt hänelle niin. Hän tunsi +tosin tuon miesten yleisen tavan kohdella naisia, mutta hän ei ollut +sitä voinut oppia, ei parhaalla tahdollaankaan. Siksi hän tuomitsi +ankarasti sen. + +Jo hamasta nuoruudesta oli se aina häntä inhottanut ja suututtanut. + +Siihen aikaan hän oli sitä tosin joskus kadehtinutkin, kun hän oli sen +muiden ja useimmin itseään vanhempien miesten huulilla nähnyt ja +havainnut, miten paljon naiset itse pitivät siitä. Mutta myöhemmin oli +hänen oma ylpeytensä tukahduttanut kaikki kateuden tunteet tuossa +suhteessa ja pakottanut hänet mielipiteensä ainoan hänelle sallitun +käytännön mukaan muodostamaan. + +Oman käytäntönsä mukaan nimittäin. + +Ja sillä oli selvät rajansa, jotka Johannes hyvin tunsi. Muuta kuin +henkistä tietä ei Johannekselle ollut mahdollista naista lähestyä. + +Naisen sielu hänen täytyi ensin valloittaa. Muu sai seurata, jos +seurasi, ikäänkuin kaupanpäälle. + +Eikä Johannes voinut ymmärtää, kuinka saattoi muuten ollakaan. Kuinka +miehet ollenkaan _saattoivat_ naista millään muulla tapaa lähestyä ja +kuinka naiset puolestaan voivat tyytyä sellaiseen! + +Tosin hän tiesi ja oli nähnyt, että oli toinenkin tie naista lähestyä. +Mutta sehän oli kevytmielisiä, sehän oli epäsiveellisiä naisia varten, +joille se saattoikin olla omiaan. + +Eiväthän ne raukat olisi kuitenkaan mistään paremmasta ymmärtäneet. Ja +narri se mies, joka antoi heidän narrata itseään. + +Ruveta moisille tunteitaan tarjoilemaan? Sehän olisi ollut samaa kuin +tuhlata ruutia harakoille. + +Mutta että niinsanotut sivistyneetkin naiset saattoivat tuossa +suhteessa olla porttoja pahempia! Eikö heidän itsetuntonsa noussut? +Olivatko hekin sitten kokonaan eläimiä? + +Kerran oli Johannes tuossa suhteessa tehnyt tuhmuuden ja arvotonta +naista väärästä päästä lähestynyt. Se oli ollut hänen entisen vaimonsa +serkku, Signe nimeltään, jolle Johannes jo nuorena ylioppilaana ja +toisen kerran vielä tohtorinakin oli tunnustanut rakkautensa. + +Johannes tuhlannut parhaat tunteensa ja pyhimmät mielialansa hänelle. +Signe vain veikeillyt ja pitänyt häntä pilkkanaan. + +Mutta siitä oli jo monta monituista vuotta. Eikä Johannes enää sen +koommin ollut tuota tuhmuutta uudistanut. + +Ja Signen hän oli järkiinsä tultuaan tuominnut tuiki epäsiveelliseksi +naiseksi mielessään. + +Oli ollut suoranainen onni, että Johannes oli päässyt hänestä! + +Myöskään hänen vaimonsa ei ollut Johanneksen vaatiman ankarimman +sielullisen siveyden mittaa täyttänyt. Mutta kuitenkin niin paljon, +että Johannes saattoi häntä ilman vihamielisyyttä ja melkoisella +inhimillisellä myötätunnolla ajatella. + +Hänessä olisi ollut edes aineksia johonkin parempaan ja korkeampaan +siveyteen. Mutta hän, raukka, oli taas ollut niin auttamattomasti +nykyaikaisen porvarillisen yhteiskunta-moraalin kahleissa, ettei +hänellä ollut mitään mahdollisuutta omia yksilöllisiä edellytyksiään +siinä suhteessa pitemmälle kehittää. + +Näin olivat kaikki naiset, joita hän oli tavannut, olleet Johanneksen +mielestä aina enemmän tahi vähemmän epäsiveellisiä. + +Kaikki, siihen saakka kuin hän oli tavannut Liisan. + +Liisassa yksin hän oli ollut löytävinään saman ehdottomuus-vaatimuksen, +joka oli piillyt hänen sydämessään. Ja jos Johannes olikin sittemmin +Liisasta etääntynyt ja nykyään jo toisen naisen syliin +syöksymäisillään, ei se ollut tapahtunut sen vuoksi, että Liisa millään +erikoisella tavalla olisi alentunut Johanneksen silmissä, vaan sen +vuoksi, että hän itse jälleen oli kehittynyt ja muuksi muodostunut. + +Oliko hänen siis pakko Liisaakin epäillä? Täytyikö hänen asettaa +Liisakin mielessään epäsiveellisten naisten joukkoon? + +Se oli mitä tuskallisinta Johannekselle. + +Tosin hän tiesi, ettei Liisa ennen häntä ollut mikään ehdottoman hyveen +papitar ollut, mutta ulkonaiset seikat eivät tässä suhteessa olleet +koskaan merkinneet mitään Johannekselle. Myöskin hän oli joskus surulla +huomannut Liisassa olevan muitakin ominaisuuksia kuin niitä, jotka +tulivat käytäntöön seurustelussa hänen kanssaan, mutta hän oli pitänyt +niitä aina epäoleellisina ja vähemmän merkitsevinä. + +Pohjaltaan hän ei ollut koskaan epäillyt Liisaa. Liisa oli aina ollut +hänelle sisäinen siveyden ja valkeaksi-hehkuneen puhtauden perikuva. + +Oliko hänen nyt pakko siitäkin luopua? + +Täytyikö hänen nyt uskoa, että se, jota hän oli pitänyt +sivu-ominaisuuksina, olikin jotakin oleellista, pääasiallista? Että +Liisa nyt vasta oli oikean vastakaikunsa tavannut tai ainakin +kaikupohjan, joka houkutteli hänen omat sisimmät sointunsa ilmi +väreilemään? + +Silloinhan oli kaikki valhetta! Silloinhan raukeni raunioiksi heti +kaikki tämä kolmivuotinen onnen-aika, jonka he niin yhdestä tuumin ja +yhteisvoimin olivat itselleen ja toisilleen rakentaneet. + +Tuohon tapaan olivat miehet ennen mahtaneet Liisaa lähestyä. + +Johannes oli katsonut selviöksi, että Liisan oli täytynyt olla siitä +sisimmässään loukkautunut. Mutta ellei hän ollutkaan ollut? Mitä jos +Muttilan häpeämätön tapa vaikuttikin häneen juuri rakkailta ja +tutunomaisilta ääniltä entisyydestä, jota hän ei ollut unohtanut ja +jonka uudistumismahdollisuudet edelleenkin piilivät hänen povessaan? + +Silloinhan oli kaikki hukassa! + +Kuitenkin oli Johannes kuullut niin monta kertaa Liisan omasta suusta, +miten kiitollinen tämä muka oli siitä, että Johannes ei ollut +lähestynyt häntä samalla tapaa kuin muut! Mutta sehän saattoi olla vain +teeskentelyä tai itsepetosta. + +Muttila näytti ottavan Liisan sellaisena kuin hän oli. Tuon miehen +asiantuntevaa silmää ei ainakaan liika ihannoiminen ja jumaloiminen +sumentanut. + +Liisa oli ehkä vain koko ajan teeskennellyt hänelle, Johannekselle? + +Ehkä hän nyt vasta esiintyi oikeassa karvassaan? Ja ehkä hänessäkin +tällä hetkellä tapahtui samanlainen vapautumisen ja sisäisen +helpottumisen tunnemuutos, jota Johannes itse oli ollut viime aikoina +itsessään huomaavinaan? + +Mutta silloinhan oli kaikki narripeliä! Silloinhan oli todellakin aika, +että he kaksi eroisivat toisistaan. + +Näin pitkälle oli Johannes päässyt mustasukkaisissa mietteissään, kun +hän äkkiä kuuli Liisan kysyvän jotakin Muttilalta. + +--Minä olen nähnyt teidät ennen jossakin, sanoi Liisa. Mutta missä? + +--Minut? ihmetteli Muttila. Mahdotonta! Siinä tapauksessa minäkin +muistaisin sen. + +--Odottakaapas! jatkoi Liisa miettivästi. Minä muistan sen kyllä... +Niin, nyt minä sain kiinni siitä! Parisissa, kolme vuotta sitten, +eräässä yökahvilassa. + +--Kenen kanssa? kysyi Muttila mielenkiinnolla. Tarkoitan, kenen kanssa +minä muka siellä olin? + +--Erään suomalaisen naisen kanssa, hymyili Liisa. Arvattavasti teidän +morsiamenne? + +--Arvattavasti, nauroi Muttila, koska hän kerran oli minun kerallani. +Mutta kuinka en minä nähnyt teitä? + +--Me olimme siellä Johanneksen kanssa, sanoi Liisa. + +--Ja teillä oli kaikki syy mieluimmin nähdä kuin tulla nähdyksi sillä +kertaa? ilvehti Muttila. + +--Voi olla, myönsi Liisa, heittäen pitkän, hyväilevän silmäyksen +Johannekseen. + +--Tunnusta pois! virkahti Muttila leikillisesti myöskin Johanneksen +puoleen kääntyneenä. Meitä taisi olla siellä useampiakin morsiuspareja +yht'aikaa. + +Parisin muistot tarjosivat heille sopivan puheenaineen. Mutta Johannes +kävi hetki hetkeltä aina kiusatummaksi ja hajamielisemmäksi. + +Hänen olisi tehnyt niin mieli olla juuri nyt kahdenkesken Liisan +kanssa. Hänen olisi tehnyt mieli kysyä niin paljon ja saada niin moneen +hämärään seikkaan vastausta. Kuulla Liisan omasta suusta, ettei heidän +kolmivuotinen lemmentarunsa ollut sittenkään erehdystä ollut ja että, +toi tulevaisuus sitten mitä toikin, se aina oli säilyvä heidän elämänsä +ihanimpana muistona ja korkeimpana, siintävimpänä kukkulana. + +Mutta eihän siihen nyt ollut tilaisuutta. Ja päivällinen syötiin +keveän, hilpeän mielialan vallitessa, joka Liisan ja Muttilan puolelta +näytti olevan luonnollista ja teeskentelemätöntä, mutta Johanneksen +puolelta tuiki vaikeasti esille puserrettua. + + + + +15. + + +Noita yhdessä-oloja muodostui sitten useampiakin. + +Muttila vuokrasi itselleen atelierin erään puutarhurin-lesken luona, +jonka pojista joku oli ollut taiteilija. Johannes ja Liisa kävivät +häntä siellä silloin tällöin katsomassa. + +Aluksi ei Liisa tahtonut tulla mukaan. Mutta kun Johanneskin mielellään +soi, että Liisalla oli jotakin seuraa ja hänelle itselleen oli tullut +todellinen tarve seurustella myöskin muiden ihmisten kanssa, hän sai +Liisan sittenkin, vaikka vastahakoisesti, suostumaan. + +Muttila olikin mitä hauskin isäntä. Tarjosi viiniä, näytteli +luonnoksiaan ja piti koko ajan yllä keveää, harmitonta kanssapuhetta, +joka oli täydellinen hermolepo Johannekselle. + +Lopuksi mentiin sitten aina syömään ravintolaan. + +Johanneksen vastenmielisyys Muttilaa kohtaan oli haihtunut kokonaan. +Sensijaan hän aina edelleen tunsi pienen pistoksen sydämessään, joka +kerta kuin tämän nimi heidän, hänen ja Liisan, kahdenkesken ollen +mainittiin. Sillä Liisa ei koskaan voinut olla silloin hiukan +punastumatta ja epämääräisesti, puolikiusatusti, +puoliylenkatseellisesti hymyilemättä. + +Se kasvatti Johanneksen sisäistä kaunaa ja epäluuloa Liisaa kohtaan. +Hänen itsensä ei koskaan onnistunut omilla keinoillaan loihtia tuota +hymyä esille. + +Ja yhä lujemmin hän sydämensä sisimmässä liittyi rouva Rabbingiin. + +Siinä oli ainakin nainen, jota ei olisi tarvis epäillä, jos hän kerran +jollekin lahjoittaisi rakkautensa! Ja juuri tuollaista turvallista ja +kiinteätä kalliota kaipasi Johannes, jos hänen mieli maailmassa tehdä +jotakin ja asettua paikoilleen asumaan. + +Ja yhä useammin tapasi Johannes itsensä kuvittelemassa, millaista olisi +elää yhdessä rouva Rabbingin kera, rakentaa koti hänen kanssaan ja +viettää hiljaista, porvarillista elämää. + +He olivat nykyään jo joka päivä yksissä. + +Sillä aikaa seurustelivat Liisa ja Muttila keskenään. Johannes ei +tiennyt oikein, kärsikö hän siitä syvemmin vai nautti. Toiselta puolen +sai hän täten enemmän ulkonaista ja sisäistä vapautta jatkaakseen omaa +seurusteluaan rouva Rabbingin kanssa, toiselta puolen hänestä tuntui +tuskalliselta ajatella, että joitakin hänelle outoja sielunsäikeitä +kenties kutoutui noiden kahden välille hänen poissa-ollessaan. + +Muttila oli ruvennut Liisaa vähin erin ja ikäänkuin leikillään saveen +muovailemaan. Siitä piti tulla Marjatta tai jotain sentapaista. + +Liisa ei aluksi tahtonut seisoa hetkeäkään paikoillaan. Mutta myöhemmin +hän tunnusti alkavansa yhä enemmän rakastaa tuota rumaa, kosteata +ainetta, jolla oli niin merkillinen kyky elävöityä ja henkevöityä +luovan ihmiskäden sitä koskettaessa. + +Tavallisesti tuli Johannes hänen seurassaan. Mutta saattoi jo myöskin +tapahtua, että Liisa tuli yksin. Silloin hän selitti ikäänkuin anteeksi +pyytäen, että Johannes oli saanut jotakin hyvin tärkeää toimittamista +kaupungilla. + +Ensi kerralla oli Muttila sitä hiukan hämmästellyt. Sitten hän ei +pitänyt sitä minään, vaan katsoi asiaan kuuluvaksi, että Liisa, yksin +tai Johanneksen kanssa, ilmestyi joka ilta hänen atelieriinsa. + +Kerran viipyi Liisa sangen myöhään siellä. + +Johannes oli jo nukkumassa, kun hän tuli. Ja seuraavana aamuna hän pani +Liisan tiukasti tilille siitä. + +--Sinä tulit eilen kotiin tavallista myöhemmin, hän sanoi. Olitteko +ravintolassa? + +--Kyllä, vastasi Liisa haukotellen. Ensin atelierissa, sitten +ravintolassa. + +--Ja sitten jälleen ravintolassa? tiukkasi Johannes. + +Hän oli itse eilen illalla istunut ulkona rouva Rabbingin kanssa. Mutta +silti häntä loukkasi syvästi ajatus, että Liisa oli ollut ravintolassa +ilman häntä, yksin vieraan miehen kanssa. + +--Armaani, hymyili Liisa. Enhän minäkään ole kysynyt, missä sinä vietit +ja vietät iltasi. + +Se oli totta. Liisa ei ollut koskaan kysynyt sitä. + +Johannes oli joskus ollut siitä varsin kiitollinen Liisalle ja pitänyt +sitä hienotunteisuutena, jota ei voinut kyllin korkealle arvostaa. +Varmaan ei moni nainen olisi tehnyt samoin Liisan sijassa. + +Nyt hän samasta asiasta kirosi Liisaa ja moitti häntä katkerasti +mielessään. + +--Miksi et ole kysynyt! hän sanoi. Minä olisin kyllä vastannut totuuden +mukaan. + +--Tiedänhän, että seurustelet rouva Rabbingin kanssa, lausui Liisa +tyynesti. Mitäpä se olisi kysymällä parantunut! + +--Ja sinä Muttilan! + +--Jos tahdot, voin minä kyllä lakata hänen kanssaan seurustelemasta. + +Johannes mietti, mitä sanoisi. + +Vielä voisi kaikki tulla hyväksi heidän välillään. Jos Johannes nyt +kieltäisi Liisan seurustelemasta Muttilan kanssa, sisältyisi siihen +kieltoon luonnollisesti lupaus, ettei hänkään enää olisi hetkeäkään +rouva Rabbingin kanssa. + +Mutta uskaltaisiko Johannes luvata sen? Ja pitäisikö hän lupauksensa? + +Ja millä tekosyyllä hän voisi kieltäytyä rouva Rabbingia tapaamasta? Ja +tahtoiko hän kieltäytyä ollenkaan? Eivätkö nuo tapaamiset jo olleet +muodostuneet tärkeäksi tekijäksi hänen sielun-elämässään? + +Mutta jos hän ei taas tahtonut kieltäytyä, mitä syytä hänellä oli +kieltää Liisaa seurustelemasta Muttilan kanssa? + +Sehän oli siinä tapauksessa sulaa hulluutta! Jos hän todella tahtoi +päästä Liisasta, olihan tämä mukavin tapa. Ja jos noista kahdesta +tulisi pari, jota Johannes ei voinut uskoa vielä, niin silloinhan hänen +päinvastoin oli syytä olla kiitollinen eikä mustasukkainen Muttilalle. + +Kun Johannes vain olisi tiennyt, mitä hän tahtoi! Mutta juuri siinäpä +se olikin temppu. + +Niin jäi asia silläkin kertaa heidän välillään keskeneräiseksi. + +Toisella kertaa, jolloin he jälleen olivat eri tahoilla iltansa +viettäneet, kysyi Johannes Liisalta, mitä heidän, Liisan ja Muttilan, +oli tapana jutella keskenään. + +--Milloin mitäkin, vastasi Liisa. Hän puhuu tavallisesti taiteesta, +minä muista maailman asioista. + +--Mitä hän sanoi, kun sinä tulit yksin? kysyi Johannes edelleen. + +--Ei mitään, vastasi Liisa välinpitämättömästi. Hän kysyi vain, missä +sinä olit ja minä selitin, että sinä olit saanut tärkeän kirjeen, joka +välttämättä vaati sinun silmänräpäyksessä kaupungille poistumaan. + +Liisa lepäsi vuoteessaan, molemmat kädet takaraivonsa alla, ja katsoi +huvitetulla, ärsyttävällä ilmeellä häneen. + +Johannes seisoi jo täysissä pukimissaan keskellä lattiaa, valmiina +lähtemään aamukävelylleen, missä hän tiesi rouva Rabbingin tapaavansa. + +Liisan tyyneys hermostutti häntä. + +--Se oli totta, hän vastasi jotenkin pikaisesti. Minähän itse +ehdottelin, että te kaksi viettäisitte iltanne yhdessä... + +--Niin, pisti Liisa väliin. Ettei hänen olisi tarvis turhaan odottaa. + +--Kenen hänen? kysäisi Johannes ajattelemattomasti. + +--Muttilan luonnollisesti, vastasi Liisa viattoman enkelin ilmeellä. +Vai tarkoitatko sinä ehkä jotakin muuta? + +Jälleen oli Liisa tyyneydellään houkutellut hänet itsensä +ilmi-antamaan. + +Se harmitti suuresti Johannesta. Mutta nyt päätti hänkin pysyä tyynenä +ja pakottaa esille totuuden Liisastakin. + +--Tietysti minäkin tarkoitin Muttilaa, hän sanoi. Mutta meidänhän oli +aikomus myöhemmin tavata kaikki kolme toisemme hänen atelierissaan. + +--Me odotimme kyllä, selitti Liisa. Mutta sinua ei kuulunut sinne ja +sitten me menimme illalliselle. + +--Minä kävin kyllä siellä, väitti Johannes. Mutta atelieri oli pimeä +eikä kukaan tullut minulle avaamaan. + +--Siksi ettei siellä ollut ketään. Sinä olet mahtanut sitten kovin +paljon myöhästyä, sillä me odotimme kyllä liki puoli-yötä. + +Liisa oli oikeassa. + +Johannes oli omalla tahollaan viivähtänyt vielä kauemmin. Vasta kun hän +oli tullut hotelliin ja kuullut, ettei Liisa ollutkaan siellä, hän oli +säikähtänyt ja lähtenyt tätä Muttilan atelierista tiedustelemaan. + +Kun ei Liisa ollut sielläkään ollut, hän oli pistäytynyt vielä parin +ravintolan ovelta vilkaisemaan ja palannut kotiin synkistyneenä ja +suuttuneena. Pannut nukkumaan ja vääntänyt sähkön sammuksiin. + +Eikä hän ollut virkkanut Liisalle yhtään sanaa tämän vihdoin kotiin +varovasti ilmestyessä. + +Eihän tämä käynyt! Tästähän täytyi joku loppu tulla. + +--Tuo Muttila taitaa olla sinuun rakastunut, hän sanoi ilkeällä, +pistävällä äänenpainolla. Miksi hän muuten sinua niin innokkaasti +muovailisi? + +Liisa purskahti nauramaan. + +--Hän? Rakastunut! Hän nyt ei edes osaisi rakastua. Mutta minä luulen, +että hän pitää minua muutenkin muovailemisen arvoisena. + +--Se sinä epäilemättä oletkin, katkaisi Johannes kuivasti. Mutta +kerropas minulle, mitä hän ensin sanoi sinun sisälle astuessasi. + +--Hän sanoi vain: »Ja yksin?» + +--Ja sinä vastasit? + +--»Yksin», kuten nykyään tavallisesti. + +--Siinä sinä et puhunut totta, väitti Johannes. + +--Armaani, nauroi Liisa, ethän ole ollut enää viiteen päivään siellä. + +Sekin oli totta. Johannes ei ollut tullut päiviä laskeneeksi. + +--No niin? Ja sitten? hän kysyi. + +--Sitten, nauroi Liisa tästä omituisesta kuulustelusta huvitettuna. +Sitten kerroin minä hänelle tuon kirjetarinan... + +--Kuinka kerroit sen? + +--Aivan kuin asia oli. Ovenvartia oli tullut hakemaan sinua alas +odotushuoneeseen. Ja ovenvartia tuonut minulle myöskin tiedon, että +joku toveri oli pyytänyt sinua ulos ja että olit jättänyt minulle vain +pienen paperilapun jäähyväisiksi. + +--Ja hän? Mitä hän siihen sanoi? + +Johannes piti todellakin kuin poliisikuulustelua. Hänen epäluulonsa oli +herännyt. Mitä jos tuolla atelierissa sittenkin oli ollut joku, +_vaikka_ se oli ollut pimeä ja _vaikka_ ei kukaan ollut avannut +hänelle? + +Liisa katsoi häneen kummastuneena. + +Sitten hän virkahti veitikkamaisesti: + +--»Ei se ole ollut mikään toveri.» Niin hän sanoi. + +--Mikä muu se olisi voinut olla? + +--Juuri samaa kysyin minäkin Muttilalta. Mutta hän vain hymyili ja +vihelteli... + +Kas vaan sitä Muttilaa! Hän uskalsi vihellellä tosiaan! + +Muttila oli usein nähnyt Johanneksen ja rouva Rabbingin yhdessä ulkona. +Olikohan hän joka kerta mahtanut hänet Liisalle ilmi-antaa? + +Johannes olisi hyvin mielellään tahtonut tiedon tuosta. + +Jos Muttila oli katsonut asiakseen ilmoittaa Liisalle, mitä hän tiesi +Johanneksesta ja rouva Rabbingista, silloin hän ei varmaan oikeilla +poluilla liikkunut. Silloin täytyi hänellä olla omat itsekkäät +tarkoitusperänsä. + +Ja silloinhan oli asia selvä. Johannes ei ainakaan tahtonut heidän +tiellään olla. + + + + +16. + + +Myöskin Muttila oli huomannut jotakin tulleen Liisan ja Johanneksen +väliin. Mutta hän ei pitänyt sitä niin vaarallisena. + +Joskus oli Liisa saapunut hänen luokseen itkettynein silmin. Kun +Muttila oli kysynyt syytä siihen, oli Liisa vastannut vain, että +hänellä oli suruja. + +Arvaa sen, ajatteli Muttila. + +Hän oli jälleen samana päivänä nähnyt Johanneksen kadulla rouva +Rabbingin kanssa. + +Poika pettää rakastajatartaan, ajatteli hän sitten. Rakastajatar on sen +huomannut ja siksi kyynelöinyt. + +Mutta olisiko Johannes todellakin uskaltanut kurkottaa niin korkealle? + +Miksei! ajatteli Muttila edelleen. Rohkea rokan syö. Ja onnenmyyrä se +on tuo Tamminen ennenkin ollut. + +Hänkin oli kuullut rouva Rabbingin avioerosta ja arvasi hänen senvuoksi +oleskelevan Köpenhaminassa. + +Ja Johannes taas saattoi rouva Rabbingin vuoksi täällä oleskella. + +Mutta mitä Liisa sitten täällä teki? Sitä ei Muttila voinut ymmärtää. + +Kerran Johanneksen kanssa kahdenkesken kapakassa ja puolikkaan +punaviiniä tyhjennettyään, hän kysyi sitä Johannekselta. + +--Kuulepas, hän sanoi, vilkuttaen silmäänsä tuttavallisesti. Eikö sinun +olisi aika päästä rakastajattarestasi? + +Kysymys tuli Johannekselle aivan odottamatta. + +Hän ei ehtinyt suuttua edes, kun Muttila jatkoi jo samaan äänilajiin: + +--Tarkoitan, sinulla taitaa olla vispilänkaupat käymässä vähän niinkuin +toisella taholla? + +--Minä en ymmärrä, yritti Johannes. + +--Aivan kuin tahdot, sanoi Muttila hyväntahtoisesti. Pidä vain +salaisuutenasi! + +--Sinä erehdyt, erehdyt kokonaan! väitti Johannes innokkaasti. Ei +minulla ole mitään salaisuuksia. + +--Ehkä ei, hymyili Muttila. Mutta milloin sinä aiot esitellä minut +rouva Rabbingille? + +Hän oli jo usein ennenkin tehnyt tuon kysymyksen. Johannes oli aina +vastannut välttelevästi siihen. + +--Milloin hyvänsä, hän sanoi. Heti kun sattuu tilaisuus. + +--Sitä vaan ei tunnu sattuvan, pisti Muttila piloillaan. Taidat aikoa +pitää saaliisi yksinäsi. + +Leikki taisi olla paras keino tässä, tuumi Johannes. Siten hän +helpoimmin suoriutuisi Muttilasta. + +--Entä jos pitäisinkin! hän virkahti. + +--Mutta se on väärin, väitti Muttila. Se on vasten välipuhetta. + +--Mitä välipuhetta? + +--Etkö muista? Minun piti muovailla sinulle rakastajattaresi kuva ja +sinun hankkia minulle tilaus rouva Rabbingilta. + +--Ah, se on totta! myönsi Johannes. Sen olin minä kokonaan unohtanut. + +--Muista nyt ensi kerralla, sanoi Muttila. Aika kuluu kuin siivillä. Ja +jouluksi minun täytyy olla välttämättömästi kotona. + +Tuo sana lennähytti erään aatteen Johanneksen aivojen läpi. + +--Jouluksi! hän toisti itsekseen hajamielisesti. + +--Niin, jouluksi, sanoi Muttila. Aiotko sinäkin ehkä kotiin? + +--Minä? + +Johannes säpsähti. Mitä hän tiesi vielä joulustaan? Viettäisikö hän sen +siellä tai täällä? Yksin vai...? + +Mutta joulun tienoilla olisivat hänen rahansa lopussa. Ja siinä oli +pulma, jota olisi kyllä sietänyt ajatella, jos olisi uskonut sen sillä +selviävän. + +Mutta siitä ei Johannes nyt ollut ehtinyt pitkään aikaan huolta +kantamaan. + +Ennen joulua täytyi selvitä niin paljon muuta. Ja täytyi tulla ennen +kaikkea selväksi, miten kävisi hänen ja Liisan ynnä heidän yhteisen +rakkautensa. + +Eikä vain sen. Mutta myöskin, millaiseksi hänen suhteensa rouva +Rabbingiin muodostuisi. + +Ja millaiseksi Liisan ja Muttilan? + +Heitä oli nyt pelissä neljä. Tosin pelattiin tuo peli toistaiseksi +enimmäkseen vain Johanneksen omassa aivokopassa, mutta hän oli varmasti +vakuutettu, että sama tulisi vielä kerran myös todellisuudessa +tapahtumaan. + +Mitä jos Liisa ja Muttila matkustaisivat yhdessä jouluksi kotimaahan? + +Se oli se ajatus, joka äsken oli lennähtänyt läpi hänen aivojensa. Ja +mitä enemmän hän ehti sitä mielessään eritellä, sitä rohkeammalta ja +nerokkaammalta se alkoi tuntua hänestä, jos hänen vaan onnistuisi se +toteuttaa. + +Miksi ei hänen onnistuisi? + +Muttilahan oli juuri tuossa päässyt sanomasta, että hän kaikissa +tapauksissa matkustaisi kotiin. Oli siis kysymys vain Liisasta. Millä +saada hänet suostumaan? + +Se kävisi kyllä päinsä. Olihan jo usein, aikoja sitten, ollut kysymys +heidän välillään kotimaahan matkustamisesta. + +Tosin ei ollut koskaan ollut kysymystä siitä, että toinen tai toinen +heistä matkustaisi sinne yksin ja toinen jäisi ulkomaille, mutta +saattoihan sellainenkin, esim. raha-asioiden tähden, käydä +välttämättömäksi. Liisa oli järkevä nainen, joka kyllä ymmärtäisi kovan +todellisuudenkin vaatimukset. + +Mutta miksi ei Johannes sitten matkustaisi hänen kerallaan? Täytyihän +hänellä olla joku syy, joku tekosyy jäädä tänne. + +Saattoihan hänellä olla esim. jotakin työtä, joka välttämättömästi +vaati häntä vielä ulkomailla viivähtämään. Jotakin henkistä, jotakin +kirjallista työtä, joka vaati europalaista ilmaa ja suurten +sivistyskeskusten läheisyyttä. + +Mutta mitä työtä hänellä olisi? + +Nyt hän keksi sen. »Suomi tulevaisuuden valtiona!» + +Se oli jo toinen nerokas ajatus parin sekunnin kuluessa. Johannes +riemastui. + +Siitä tulisi siis sittenkin hänen elämänsä suuri pelastuspalkki! + +Jo huomispäivästä hän ryhtyisi siihen työhön. Se kävisi kuin tanssi! +Olihan asia jo vuosikymmenen ollut valmis hänen aivoissaan. + +Ja siitä saisi hän myöskin rahaa. Mainiota! Ja sitä voisi hän päivä +päivältä lukea myös rouva Rabbingille, joka varmaan tulisi hänen +työtään suurella mielenkiinnolla seuraamaan. + +Aina vain erinomaisempaa! + +Ja sen työn tieltä väistyisi Liisakin epäilemättä mielellään. + +Taikka jos ei ehkä niin aivan mielelläänkään, niin ei hän missään +tapauksessa voisi myöskään siitä loukkautua, niinkuin hän varmaan +tekisi, jos hän tietäisi Johanneksen jäävän Köpenhaminaan jonkun toisen +naisen vuoksi. + +Sehän olisi paras ratkaisu heille kaikille. Ja Johannes saisi aikaa +miettiäkseen ja tutkiakseen itseään, tekikö hänen mielensä todellakin +jäädä tänne rouva Rabbingin kanssa seurustelemaan vai matkustaa Liisan +jälestä päätäpahkaa kotimaahan. + +Varmaan tulisi tuo, vaikka vain lyhytaikainenkin, ero Liisasta paljon +hänen oman sielun-elämänsä nykyään niin sekavaa vyyhteä selvittämään. + +Mutta sitä varten täytyi Liisan ja Muttilan matkustaa yhdessä! Täytyi +tulla kaikki selväksi myös heidän välillään. + +Jos he toisiaan jo nyt salassa rakastivat, silloin he epäilemättä +olisivat sangen mieltyneitä tuohon matkasuunnitelmaan. Jos he taas +eivät toisistaan vähääkään välittäneet...? + +No niin, silloinpahan tuokin selviäisi! Ja silloin olisi hän itse +ainakin päässyt aivokummituksestaan. + +Hän päätti tehdä pienen kokeen Muttilan suhteen. + +--Minäkö? vastasi hän sentähden tämän kysymykseen. Olenhan minäkin +aikonut hiukan. Mutta Liisa matkustaa aivan varmasti jouluksi kotiin. + +Samalla hän tarkasteli syrjästä salavihkaa Muttilaa, miten tuo +tiedon-anto ehkä tämän syntiseen sydämeen vaikuttaisi. Mutta toinen +näytti aivan tyyneltä ja luonnolliselta. + +--Sepä mainiota! sanoi hän vain. Sittenhän minä voin saada miellyttävää +matkaseuraa. + +Hyvin käy, ajatteli Johannes. Hän ei epäile tässä piilevän juonta +ollenkaan. + +Hän päätti tehdä vielä toisen kokeen. + +--Kuulepas, sanoi hän äkkiä vaihtaen puheenainetta. En ole muistanut +kysyä sinulta ollenkaan, kuinka somat tanskattaret ovat sinua +viehättäneet. + +Muttila teki epätoivoisen liikkeen kädellään. + +--Minulla on ollut liian paljon työtä, sanoi hän, voidakseni heihin +tarpeellista huomiota kiinnittää. Tiedäthän, nuo kaksi tilausta, kaksi +muotokuvaa... + +--Ja sitäpaitsi Liisan kuva, pisti Johannes väliin. + +--Niin, huokasi Muttila. Minä olen ollut liian kauan ilman naista. +Tunnen, että terveyteni jo nyt on kärsinyt siitä. + +--No, katsellut sinä heitä kuitenkin lienet? uteli Johannes. + +--Kyllä, hymyili Muttila. En tahdo kieltää, ettei silmäni joskus olisi +siirtynyt sinnepäin. + +--Ja vaikutuksesi? + +--Että ikinaisellinen on ruvennut minua päivä päivältä yhä enemmän +miellyttämään, nauroi Muttila. + +Johannes nauroi mukana. Mutta hän ajoi koko ajan kiinteästi omaa +päähänpistoaan. + +--Enpä tiedä, hän sanoi kuin keveimmällä kapakkaleikillä, tokko +uskallan lähettää ollenkaan Liisaa sinun matkaasi. Taidat olla kuin +kiljuva jalopeura? + +--Pelkäätkö, että me kaksi lohduttautuisimme? nauroi Muttila. + +--Kuka tietää. Sellaista on ennenkin tapahtunut. + +--Jos pelkäät, älä laske häntä? + +--Häneen luotan minä täydellisesti. + +Näin punoi Johannes juoniaan. Näin siirteli hän shakkinappuloitaan, +ollenkaan huomaamatta, että ne tällä kertaa merkitsivät +ihmiskohtaloita. + + + + +17. + + +Eräänä päivänä joulun alla ilmoitti rouva Rabbing Johannekselle, että +hän nyt oli saanut laillisen avio-eron miehestään. + +Siitä tuli suuri ilojuhla heille molemmille. + +He istuivat yhdessä jo aamupäivällä. Mutta he lupasivat tavata toisensa +iltapäivällä jälleen ja syödä yhteisen illallisen Hotel +d'Angleterressä. + +Sattui, että myöskin Muttila oli samaksi illaksi jonkinlaiset pidot +atelierissaan valmistanut. Hän väitti saaneensa nimittäin Liisan kuvan +valmiiksi ja tahtoi nyt pyytää heidät molemmat juomaan hiukan viiniä ja +syömään hedelmiä. + +Johanneksen täytyi luonnollisesti kieltäytyä jälkimmäisestä kutsusta. +Mutta hän koetti kaikin mokomin saada Liisaa menemään sinne. + +Liisa vastusteli. + +--Ei en minä viitsi, sanoi hän. En, kun et sinäkään tule. + +--Tiedäthän, että minä olen aikaisemmin pyydetty muuanne, huomautti +Johannes. + +--Tiedän. Mutta minun ei tee mieli sittenkään. + +--Mitä aiot siis siinä tapauksessa tehdä? + +--Istua hotellissa, hymyili Liisa hiljaisesti. Siksi kuin menen +makaamaan. + +--Ja viettää ikävän illan? kysyi Johannes tyytymättömänä. + +Hän tiesi että hänen omaa iloaan d'Angleterressä olisi tärvellyt ajatus +Liisasta, joka sillä aikaa istui yksin kotona ja odotti häntä. Siksi +oli hänelle kovin tärkeätä koettaa hommata jotakin hauskaa Liisallekin. + +Hän oli parantumaton egoisti. + +--Minä olen viettänyt niin monta ikävää iltaa elämässäni, vastasi +Liisa. + +Hänen äänensä soinnahti niin vanhalta ja kärsineeltä hänen noin +sanoessaan, että Johannes siinä silmänräpäyksessä tunsi hänen suhteensa +sulaa inhimillistä sääliä ja osan-ottoa. + +Oliko Liisan tosiaankin noin vaikea olla? Mutta siinä tapauksessahan +hän oli sokea julmuri, kun ei ollut ennen huomannut sitä. + +--Minun kanssani? hän kysyi tekopyhästi. + +--Ei, vastasi Liisa vakavasti, mutta ennen sinua! Ja senjälkeen kuin +olen sinut kadottanut. + +Johannes ojensi sydämellisesti kätensä hänelle. Liisa suuteli sitä +pitkään ja tulisesti. + +--Ethän sinä ole minua kadottanut, sanoi Johannes. + +--Olen, väitti Liisa, taistellen vasten itkuaan. Minä tunnen sen. Ja +minä tiedän, että sinä nykyään mietit vain keinoja päästä minusta. + +Kylmät väreet kävivät pitkin Johanneksen selkäpiitä. Olihan kamalaa, +jos Liisa noin ajatteli! + +Täytyi puhua järkeä hänen kanssaan. Ja saada hänet toisin ja terveemmin +asioita katsomaan. + +--Sinä erehdyt, erehdyt tykkänään! sanoi hän. Enhän minä tahdo päästä +sinusta. Mutta olosuhteet voivat kyllä vaikuttaa niin paljon, että +meidän ehkä joksikin aikaa on pakko erota toisistamme. + +Nyt se oli sanottu! Kuinkahan Liisa mahtoi ottaa asian? + +Johannes puolestaan oli pelkkää jännitettyä odotusta. + +Liisa katsoi kuin peljästynyt lintu häneen. + +--Olosuhteet? toisti hän tylsämielisesti. + +--Niin, jatkoi Johannes julmasti, ja meidän aineellinen asemamme. + +--Minä ymmärrän, virkahti Liisa hiljaa. Toivoisit ehkä, että +matkustaisin heti täältä? + +Hänen silmäyksensä oli niin sydäntä-särkevä ja tulkitseva niin suurta +tuskaa, pelkoa ja sydämen katkeruutta, että Johanneksen siinä +silmänräpäyksessä olisi jälleen tehnyt mieli ottaa hänet syliinsä ja +suudella häntä. + +Mutta eihän hän voinut! Hänenhän täytyi yhä edelleen pysyä pyövelinä. + +Hän sanoi senvuoksi vain lyhyesti: + +--Tiedät, että minä en toivo sitä, mutta voihan olla mahdollista, että +jommankumman meistä täytyy jouluksi kotimaahan matkustaa. + +--Ah! + +Jos Liisa olisi ollut vallasväen lapsi, niin varmaan hän olisi +pyörtynyt siinä tuokiossa. + +Mutta hän ei taitanut sellaisia temppuja. Siksi painoi hän vain +sydäntään ja vaipui kokoon samalle hotellinsohvalle, jolta hän oli +noussut, vaipui ritisten kuin vanha, rikkinäinen pärekori, jonka päälle +on polkaistu juuri ja joka turhaan koettaa saavuttaa äskeistä +olomuotoaan. + +Johannes tuskin uskalsi katsoa sinnepäin. + +--Niin, sanoi hän. Jos sinä matkustat, jään minä tänne vielä joiksikin +viikoiksi kirjastoon työskentelemään. + +--Joiksikin viikoiksi? + +--Sitten me jälleen voimme tavata toisemme Helsingissä. + +Johannes _tiesi_ itsensä tällä hetkellä rakastetuksi. + +Hän _tunsi_, että Liisa hengitti ja oli olemassa vain häntä varten. +Mutta hän _tahtoi_ sulkea silmänsä tuolta ainoalta, silmin-nähtävältä +totuudelta, joka vaati yhtä pyhää, yhtä ehdotonta antaumusta häneltä +itseltään, ja nähdä monia muita, kirjavia ja vähemmän vaativia +totuuksia, jotka jättäisivät hiukan enemmän liikkumisvapautta ja ennen +kaikkea seikkailuvapautta heille kummallekin. + +Hänen itsensä teki mieli seikkailla. Ja siksi hän niin mielellään +tahtoi Liisan samoin menettelemään. + +Mutta samalla vaivasi häntä ajatus, ettei kukaan nähnyt, kuinka paljon +hän itse asiassa oli rakastettu! + +Hän muisti, mitä Liisa niin usein oli sanonut, nimittäin että tämä ei +ymmärtänyt muuta kuin rakkautta eikä ollut koskaan ymmärtävä. Ja myös +muisti hän, miten kaikki nuo Liisan selitykset olivat päättyneet, +nimittäin että tämä oli pienestä pitäen, vain häntä yhtä, vain häntä +ainoaa rakastanut. + +Mitä jos hän sulkisi Liisan syliinsä? Mitä jos hän ilmoittaisi tälle, +että kaikki oli ollut vain julmaa pilaa ja ettei ollut ollenkaan +tarkoitus, että he kaksi milloinkaan toisistaan eroisivat? + +Varmaankin oli Liisa silloin riemuhuudolla hänen kaulaansa lankeava. + +Silloin olisi koko tämä paha painajainen ohitse. Silloin voisivat he +alkaa jälleen uutta ja onnellista elämää. + +Mutta hän ei voinut. + +Hän tunsi puhuvansa ja toimivansa ikäänkuin toisen itseään +voimakkaamman ja ijäisemmän tahdon mukaan. Jonkun, joka oli päättänyt +heidän turmionsa eikä tahtonut millekään muille viittoville +mahdollisuuksille korvaansa kallistaa. + +Miksi Liisa olikin sallinut hänen niin usein sisäisesti loukkautua? + +Se oli lopussa, se oli auttamattomasti lopussa! Hänellä ei ollut muuta +tekemistä kuin todeta tosiasia ja toimia sen mukaisesti. + +Mahtoiko joku toinen rakastaa häntä niin? + +Ei, sanoi ääni hänen sydämestään. Ei! Rouva Rabbing ei koskaan häntä +niin rakastaisi. + +Sehän olisikin miltei liikaa yhdelle miehelle. Eihän kaksi ihmistä +voinut olla noin kokonaan ja yksinomaan olemassa vain yhtä varten. + +Sellainen onni ei voinut kuolevaisen osaksi tulla. + +Mutta kuitenkaan hän ei voinut olla vertaamatta omaa, tässä suhteessa +miekkoisen miehen osaansa esim. Muttilan kohtaloon, jota hän tällä +hetkellä piti suorastaan säälittävänä. + +Olihan Muttila tosin itse tahtonut sen niin järjestää. Ja olihan +hänellä vähemmän huolta ja mieliharmia arvattavasti niistä tilapäisistä +suhteista, joita hän solmi ja joita hän oli yhtä nopsa purkamaan. + +Mutta mitä ne sitten myöskään voivat tarjota hänelle? + +Eivät mitään, eivät kerrassa mitään. Eivät rakkautta ainakaan. + +Hän näki Muttilan niin ilmi elävänä tällä hetkellä edessään. Kuuli, +miten sattuisivat hänen sanansa ja aavisti, kuinka hän tällaisissa +tapauksissa ajattelisi. + +Rakkaus? Pah, sehän oli rahakysymys! + +Kenen naisen hyvänsä voi vietellä, jos oli vain rahaa, paljon rahaa. + +Ja ellei nyt juuri rahalla suorastaan, niin siroittamalla rahaa, +kylvämällä sitä ympärilleen, ostamalla kukkia ja koruja, pitämällä +päivällisiä ja illallisia. Sanalla sanoen, pyöristämällä kaikki elämän +kulmikkaisuudet ja laittamalla itse omantunnon vaivat miellyttäviksi ja +houkutteleviksi. + +Ja ellei nyt juuri päivässä, niin parissa ja ellei nyt juuri viikossa, +niin kuukaudessa. + +Kauemmin ei Muttila varmaankaan olisi katsonut kenenkään naisen voivan +hyvettään säilyttää, jos vain kullalla lastattu aasi olisi voinut sen +yli kohota. + +Jospa hänelläkin, Muttilalla, olisi ollut rahaa, paljon rahaa! Jospa +hänelläkin olisi ollut varaa noin matkustella ja henttunsa kanssa +vuosikausia maailmaa kierrellä. + +Kyllä hänkin siinä tapauksessa olisi luvannut olla yhtä paljon +rakastettu. + +Siksi täytyi ansaita rahaa, paljon rahaa. Siksi täytyi hankkia hyviä +tilauksia ja tehdä niin monta ylhäistä tuttavuutta kuin mahdollista. + +Noin olisi varmaankin Muttila tuuminut tässä tapauksessa. + +Mutta joku ääni Johanneksen sydämestä sanoi, että Muttila erehtyi +sittenkin ja että hän oli tomppeli, joka ei koskaan ollut rakkauden +olemusta käsittänyt. + +Olihan tässä, juuri tässä, hänen edessään, jotakin, joka ei ollut +rahalla ostettavissa. Ei rahalla eikä tavaralla, ei kalliilla kivillä +eikä kaikella, mitä erämaan laivat saattoivat yli kuumien hiekkamerien +tuoda tullessaan. + +Koskaan ei tuo nainen jonkun toisen vuoksi kalpenisi noin. + +Koskaan hän ei noin painaisi sydäntään eikä katsoisi noin avuttomalla +ilmeellä mieheen, joka juuri iski puukon hänen sydämeensä! Tuo katse ei +ikinä katoaisi hänen mielestään. + +Mutta olihan se lopussa, olihan kaikki lopussa. Nyt täytyi vain katsoa +eteenpäin ja pitää huolta huomisesta. + + + + +18. + + +Johannes ei ehkä Muttilan suhteen kovinkaan paljoa erehtynyt. + +Epäilemättä hän ylimalkaan halveksi naisia. Ja epäilemättä hän alussa +oli ollut taipuvainen käsittämään myöskin Liisan ja Johanneksen suhteen +yksinomaan kyynillisesti. + +Mutta sittemmin hän oli ruvennut ikäänkuin vaistomaisesti aavistamaan, +että siinä sittenkin voi olla kysymys myös jostakin muusta. + +Olihan tämä oikeastaan tuiki merkillinen pari hänen mielestään. Ja sen +merkillisemmäksi se kävi, mitä enemmän hän alkoi siihen huomiota +kiinnittää. + +Näillähän todellakaan ei ollut mitään muuta kuin rakkautensa. + +Ei muuta asiaa, ei muuta harrastusta, jonka vuoksi elää. He voivat +tosin tilapäisesti jostakin muustakin puhua, mutta tekivät sen silloin +aivan hajamielisesti ja pintapuolisesti. + +Ja kuinka he olivat riippuvaisia toisistaan! + +Jokainen toisen katse vaikutti toiseen. Jokainen ilme ja äänenväre +kohtasi heti toisessa oikean vastineensa. Välistä he olivat iloisia, +välistä surullisia. Mutta aina nähtävästi ainoastaan heidän omien +keskinäisten asioittensa vuoksi. + +Sehän oli maailma, johon oli mahdoton ulkopuolisen tunkeutua. + +Ja kuinka he näyttivät samalla kärsivän ja nauttivan toisistaan. + +Mitä enemmän Muttila heitä tarkasteli, sitä kummallisemmilta olioilta +rupesivat nuo kaksi hänestä tuntumaan. + +Jos tuo toinen petti rakastajatartaan, kuinka saattoi tuo toinen sitten +häntä yhä edelleen yhtä tulisesti ja yhtä uskollisesti rakastaa? Ja jos +tuo toinen kerran tahtoi päästä hänestä, miksi hän sitten edelleen oli +toisen jokaisesta ilmeestä ja sielunvivahduksesta niin riippuvainen? + +Kenties ei rakkaus sittenkään ollut pelkkä rahakysymys. + +Mahdollisesti siinä sittenkin voi olla jotakin muuta. Jotakin +salaperäistä, jotakin mystillistä ja kosmillista. + +Kuka tietää, ehkä juuri tässä, aivan tässä hänen silmäinsä alla, +näyteltiin palanen sitä maailmantragediaa, josta kaikki myytit olivat +syntyneet ja josta olivat laulaneet kaikki runoilijat? Sitä, jota niin +harvat olivat tunteneet ja jolta niin moni hänen tavallaan oli ollut +taipuvainen kieltämään kaiken olemassaolon. + +Muttilan mieli kävi oikein kummalliseksi hänen noin ajatellessaan. + +Mutta sittenhän tässä tapahtuu jotakin suurta! välähti kerran läpi +hänen aivojensa. Sittenhän tässä olisi aihe taiteilijalle. + +Ja hän päätti kuin päättikin vielä kerran oikein toden teolla muovailla +kuvan Liisasta. Ja se olisi ensimmäinen vakava työ pitkiin vuosiin, +jota hän ei tekisi tilauksesta. + +Mutta kenties juuri siitä tulisi hänen elämänsä suurtyö. Ja kenties +siitä sittenkin tulisi tilaus! + +Johannesta hän ei ollut enää pariin viikkoon nähnyt. + +Johannes istui nykyään vain huoneessaan ja ahkeroitsi. Hän oli +todellakin päässyt työn päästä kiinni. Hän kirjoitti kuumeentapaisella +kiihkolla suurta teostaan »Suomi tulevaisuuden valtiona». + +Samaa, jota hän oli nuoruudessaan uneksinut. Samaa, jonka hän oli +kerran jo osaksi kirjoittanutkin, vaikka hän eräällä epätoivon hetkellä +Berlinissä kahdeksan vuotta sitten oli tunkenut tuleen sen ja luullut +oman entisen itsensäkin samalla tuhkaksi polttavansa. + +Hän oli polttanut vain oman silloisen maailmankatsomuksensa. + +Muuten hän oli jäänyt entiselleen. Hänen tapansa tuntea ja ajatella oli +sama kuin ennenkin, samoin hänen yksilöllinen pohjapiirroksensa. Hänen +mielipiteensä vain olivat ajan varrella muuttuneet. + +Sitä suuremmalla ylemmyydellä hän omasta mielestään voi nyt hallita +ainettaan, sitä laajemmalla mielenkiinnolla siihen nyt syventyä ja +antautua. + +Hänen kynänsä juoksi kuin lyly lumella. + +Hän itsekin ihmetteli sitä väli-aikoinaan. + +Kaikki, mikä ennen oli ollut sekavaa ja kiertynyt kehäksi hänen +aivoissaan, oli nyt selvennyt kuin taika-iskun voimalla. Hän tunsi, +että tällä kertaa tästä tulisi jotakin. Ja jo se tunne, että hän +ylimalkaan vielä voi tehdä työtä, oli omiaan hänet oudolla, +haltioittavalla onnenhurmiolla täyttämään. + +Ja voi tapahtua, että hän kirjoittaessaan unohti sekä entisyytensä että +nykyisyytensä, sekä Liisat että rouva Rabbingit! Ja että hän muisti +vain omia muinaisia unelmiaan ja mikä herttaisen naivi poika se oli +ollut, joka kerran hänen henkilöllisessä hahmossaan oli sosialististen +aatteiden palvelukseen antautunut. + +Mutta aina aamulla hän kokosi paperinsa, pisti ne povitaskuunsa ja meni +näyttämään niitä rouva Rabbingille. Nykyään he tapasivat toisensa aina +rouva Rabbingin asunnossa. + +Heistä oli tullut mitä parhaat henkiset toverukset. + +Vielä ei ollut rakkauden sanaa vaihdettu heidän välillään. Mutta se oli +jo ilmassa, se liiteli jo kaikkien heidän keskustelujensa ja +tapaamistensa yllä niinkuin poutapilvi, niinkuin päivänsäde. He +tunsivat sen läsnä-olon kyllä molemmat ja olisivat suuresti +hämmästyneet, jos se äkkiä olisi mennyt pois ja kadonnut heiltä. + +Niin tuli eräänä päivänä tuokin välttämätön sana sanotuksi. + +Johannes oli juuri valittanut, että alituinen sähkökellojen kilinä +häiritsi häntä hotellissa. Rouva Rabbing sanoi silloin aivan +luonnollisesti ja teeskentelemättömästi: + +--Muuttakaa minun luokseni! Täällä te ainakin saisitte rauhassa +kirjoittaa. + +Hänellä itsellään oli suuri, viisi eri suojaa käsittävä vuokrahuoneusto +ja oma palvelijatar. + +Johannes katsoi häneen. Rouva Rabbing vastasi ystävällisellä, +kehoittavalla hymyllä hänen katseesensa. + +Silloin sai Johannes rohkeuden sanoa, mitä hänellä oli sydämellään. + +--Ei, minä en voi! sanoi hän. Minä en voi parhaalla tahdollanikaan. + +--Mitä te ette voi? kysyi rouva Rabbing. + +--Ottaa vastaan teidän ystävällistä tarjoustanne, sopersi Johannes. + +--Miksi te ette voi? + +--Siksi ... siksi, että minä rakastan teitä! pääsi vihdoin Johanneksen +huulilta. + +Samalla pimeni kaikki hänen silmissään. Hän tempasi rouva Rabbingin +molemmat kädet omiinsa ja suuteli niitä tulisesti, toista ja toista +vuorotellen. Mutta hän kuuli korvissaan soinnahtavan: + +--Sehän ei ole mikään syy. Taikka oikeammin, se syy puhuu minun +puolestani. + +--Te tarkoitatte...? + +--Että te juuri senvuoksi sitä paremmin voitte muuttaa luokseni. Sillä +minäkin rakastan teitä. + +Heidän sanansa hukkuivat suudelmiin. Mutta sitten painoi Johannes +päänsä hänen helmaansa ja purskahti ääneen itkemään. + +Rouva Rabbing antoi hänen itkeä valloiltaan. + +Mutta sitten hän kohotti hänen päänsä ylös ja kysyi vienosti: + +--Sinä itket? Miksi? + +--Siksi että minä en ansaitse tätä autuutta, nyyhki Johannes. Minä +tulen niin alhaalta, niin alhaalta! + +Myöskin rouva Rabbingin silmissä kimaltelivat kyyneleet. + +--Kumpihan meistä mahtaa tulla alempaa! kuiskasi hän. Muista minun +alennustilaani! + +--Ei, minä en muista, minä en muista! purkautui Johannekselta miltei +huutamalla. Minä ajattelen vain omaa alennustilaani. + +--Se ei mahda olla niin vaarallista laatua, arveli rouva Rabbing. +Sinähän olet kuitenkin aina pysynyt itsellesi uskollisena. + +--Minä! huokasi Johannes keskeltä kyyneltensä. Minä, jonka koko +viimevuosien elämä on ollut vain suurta itsepetosta! + +Sinä hetkenä hän kielsi Liisan. Kielsi niin täydellisesti kuin toinen +ihminen voi kieltää toisen, julistautumalla täydellisesti irti hänestä, +tahtomatta myöntää edes itselleen, että koskaan on toista tuntenut ja +tunnustanut. + +Hyvä, ettei toki rouva Rabbing tiennyt siitä. + +Varmaan hän olisi silloin kammolla kaikonnut Johannekselta. Varmaan hän +ei olisi ikinä anteeksi antanut hänelle, että hän kerran elämässä oli +niin alhaiseen naiseen yhtynyt ja oli vielä tälläkin hetkellä, kaikesta +tahdonponnistelustaan huolimatta, häneen niin monilla lujilla ja +sitkeillä säikeillä kiinnitetty. + +Mutta samalla hän kuuli jälleen rouva Rabbingin viisaan ja lempeän +äänen korvissaan soinnahtavan: + +--Minä tiedän. Minä tiedän kaikki. Minäkin luulen, että se on ollut +itsepetosta. + +--Mikä? kysyi Johannes säikähtyneenä. + +--Suhteesi tuon naisen kanssa. Sillä ethän sinä muuten olisi kärsinyt +niin paljon. + +--Sinä tiedät siitä? + +--Olen koko ajan tiennyt siitä. + +--Ja kuitenkin antanut anteeksi minulle? + +--Se on ollut helppoa, hymyili rouva Rabbing surumielisesti. Arvelen, +että se kuitenkin on ollut taivas verrattuna suhteesen, mikä minulla on +ollut mieheni kanssa. + +Nyt ei ollut enää pilveäkään Johanneksen taivaalla. Nyt hän oli +täydellisesti onnellinen. + +Päätettiin sitten, että Johannes heti ensi kuun alusta muuttaisi rouva +Rabbingin luo asumaan. Toistaiseksi hän oleskelisi siellä vain päivillä +ja kirjoittelisi siellä. + +Johannes tahtoi varata itselleen täten vielä eräitä päiviä +järjestääkseen asiansa lopullisesti Liisan kanssa. + +Joulu olikin ovella jo. Mutta sitä ennen täytyi Liisan ja Muttilan +välttämättömästi matkustaa. + + + +19. + + +Oli päätetty, että Johannes oleskelisi päivät rouva Rabbingin +asunnossa. Mutta tapahtui, että hän viivähti siellä yönkin ja saapui +vasta myöhään seuraavana aamuna hotelliinsa. + +Liisa ei koskaan kysynyt, mistä hän tuli. Eikä Johanneksellakaan +puolestaan ollut mitään halua ruveta hänelle retkistään sen lähempää +selkoa tekemään. + +Voihan Liisa uskoa esim., että hän juopotteli! + +Johannekselle oli tähän aikaan yleensä jokseenkin samantekevää, mitä +Liisa uskoi hänestä. Kaikki ymmärrys-mahdollisuudet olivat heidän +väliltään katkenneet. + +Joskus, siihen aikaan kuin Johannes vielä oli kirjoittanut heidän +yhteisessä hotellihuoneessaan, oli Liisa osoittanut eräitä lähestymisen +oireita. Ilmestynyt suurin, kyyneleisin silmin hänen kirjoituspöytänsä +viereen ja tuijottanut häneen pitkiä tuokioita vaieten ja +surumielisesti. + +Mutta sekin oli vain hermostuttanut Johannesta. + +Tämä oli vain kärsinyt tuosta äänettömästä, epätoivoisesta valituksesta +ja pyytänyt Liisaa etääntymään. Hänen hermonsa olivat tähän aikaan +siinä kunnossa, että ne eivät sietäneet Liisan puolelta pienintäkään +kosketusta. + +Liisan matkustaminen kotimaahan oli jo päätetty heidän välillään. Mutta +matkapäivää ei oltu määrätty vielä. + +Niin tuli sekin määrätyksi kuin itsestään. + +Eräänä aamuna rouva Rabbingin asunnosta kadulle astuessaan tapasi +Johannes heti oven ulkopuolella Liisan, joka sanaa puhumatta ojensi +kätensä hänelle. + +--Sinä täällä? kysyi Johannes vilpittömällä hämmästyksellä, voimatta +samalla estää eräänlaista kiusautumisen ilmettä kulkemasta yli +kasvojensa. Luulin, että nukkuisit rauhallisesti vielä vuoteessasi. + +--Minä en voinut nukkua, kuiskasi Liisa. Suo anteeksi! Hyvä, että +tulit. Minä olen niin kauan odottanut sinua. + +--Sinä olet odottanut minua? + +--Kyllä! Koko yön. Nähnyt valojen syttyvän ja sammuvan ikkunoissa. + +Nyt ymmärsi Johannes. + +Mutta hän kiusautui siitä vain sen enemmän. Vakoiliko Liisa ehkä häntä? +Eikö kaikki siis ollut jo selvää heidän välillään? + +Ja jos ei ollut selvää, täytyi sen nyt tulla selväksi. Nyt taikka ei +milloinkaan! + +Olihan Liisan jo täytynyt kaikki aavistaa. Taikka, ellei hän ollut +aavistanut, hän ei siis ollutkaan niin älykäs kuin Johannes oli +luullut, ja hänelle oli vastenmielinen totuus suorastaan päähän +nuijittava. + +Johannes ei voinut ymmärtää, mitä hyödytti tämä kiusallinen kohtaus. + +Täytyihän sen olla nimittäin yhtä kiusallisen heille molemmille. Miksi +Liisa välttämättä oli tahtonut valmistaa hänelle sellaisen? Ja miksi +hän ennen kaikkea itse viitsi sellaiseen antautua? + +Mutta ehkä hän kuului itsekiduttajien laajaan sukukuntaan, joita oli +legionittain kaikkialla ja Suomessa kolme miljoonaa. + +Ainakin Johannekselta olisi Liisa kaikissa tapauksissa voinut säästää +tämän kohtauksen. Täytyihän hänen tietää, ettei se kuitenkaan voisi +muuttaa mitään enää heidän keskinäiseen suhteesensa nähden. + +Ja vain ohimennen vilahti Johanneksen aivojen läpi, mitä tuo nainen oli +mahtanut kärsiä täällä koko yön kylmässä ilmassa ja vinhassa +talvituulessa värjötellessään. + +Sillä aikaa he olivat maanneet pehmeillä pieluksilla ja rakastaneet +toisiaan. Jokeltaneet joutavia sanoja ja uinahtaneet jälleen +haahkanuntuville. + +Ja sillä aikaa oli tuo nainen koko ajan tuijottanut täältä pimeästä +yöstä heidän ikkunoihinsa. + +Sehän oli inhoittava ajatus! Sehän täytyi saada pois aivoistaan, ellei +sen mieli jäädä elinpäiviksi sinne painamaan ja kummituksena +kiusaamaan. + +Hän kysyi sentähden sangen tuimasti ja tunteettomasti: + +--Mitä ikkunoita sinä tarkoitat? + +--Niitä ... niitä, joiden takana olet ollut, kuiski Liisa. Tiedänhän, +että tulet rouva Rabbingin luota. + +--Minä luulin, että sinä tiesit siitä, huomautti Johannes +välinpitämättömästi. + +--Minä aavistin, myönsi Liisa tuskin kuuluvasti. Mutta se ei ole sama +kuin tieto. Nyt vasta, nyt vasta minä olen selvillä kaikesta. + +Johannes kuuli, että Liisa itki. Sekin vaivasi häntä. + +Mitä tapoja tuo oli? Itkeä keskellä katua! Sattuvat vielä ihmiset +näkemään. + +Onneksi oli vasta vähän väkeä liikkeessä eikä päivä ollut valjennut +vielä. + +Johannes tahtoi saattaa Liisan kiireimmän kautta hotelliin. Mutta Liisa +piti hänen kättään itsepintaisesti kädessään ja veti häntä jollekin +syrjäkadulle päin. + +--Minä en ainakaan ole peittänyt sinulta mitään, tiuskasi Johannes +melkein äkäisesti. + +--Et, et, nyyhkytti Liisa. Enkähän minä syytä sinua mistään. Omalle +itsellenihän minä vain näin puhelen... + +Hänen äänensä sortui kyyneliin. + +Myöskin Johannes vaikeni ja he kulkivat jonkun matkaa äänettöminä +edelleen, Liisa nyyhkien ja pusertaen Johanneksen kättä omassaan, +Johannes vaivautuneena ja otsa rypyssä hänen rinnallaan. + +Vihdoin veti Johannes kätensä pois. + +Liisa tarttui siihen ahnaasti uudelleen. Johannes tempaisi sen melkein +väkivallalla pois häneltä ja sanoi äänellä, joka ei ollut enää ihmisen +ääni: + +--Anna minun olla! + +Liisa horjui. Hänen polvensa lyykistyivät ja hänen täytyi tukea itseään +seinää vasten. + +--Anteeksi, sai hän hädintuskin soperretuksi. Minä en tiennyt, että se +oli sinulle _niin_ kiusallista. + +Johannes kärsi Liisan puolesta sanomattomasti. Hän olisi antanut mitä +hyvänsä yhdestä ainoasta ystävällisestä sanasta, jonka hän olisi saanut +huuliltaan! + +Mutta hän ei voinut. Oli kuin olisi ollut salpa hänen suunsa edessä ja +samoin kaikkien hänen sympaattisten mielen-ilmaustensa tiellä. + +Sitä enemmän kohdistui hänen suuttumuksensa Liisaan, joka juuri nyt +vetosi niihin ja tahtoi ikäänkuin väkipakolla ne esille manata. + +Toisti, toisti! Milloin hyvänsä, mutta ei nyt. Sillä nyt oli heidän +kummankin tuskansa niin suuri, ettei voinut olla suurempi. Mihin he +kaksi oikeastaan olivat joutuneetkaan? + +Myöskin Johannes voi tuskin pysyä pystyssä enää. + +Mutta hänen kielensä muodosti epäystävällisiä sanoja. Ja hän kuuli +itse, miten raa'alta ja töykeältä hänen äänensä soinnahti hänen +vastatessaan Liisan viimeiseen, anteeksipyytävään lauselmaan: + +--Sinun olisi pitänyt arvata se! Etkö näe, missä mielentilassa minä +olen? Minähän olen hullu, mielipuoli. Olen jo pitkät ajat ollut! + +--Enhän minä ole voinut aavistaa, pyyteli Liisa edelleen anteeksi. + +--Sinun olisi _pitänyt_, jos olisit minua rakastanut, jatkoi Johannes +julmasti. Mutta sitä sinä et ole tehnyt etkä osannut tehdä. + +--Älä sano niin! Älä sano niin! aneli Liisa sammuvalla äänellä. + +--Kyllä, minä sanon niin. Sinä et ole minua ikinä rakastanut etkä ikinä +osannut minua oikein arvostaa. + +Liisa itki seinää vasten. Itki suurta, pitkää, valittavaa särkyneen +elämän itkua, joka tunki Johanneksen luihin ja ytimiin. + +Jos hänellä nyt olisi ollut revolveri, hän varmaan olisi ampunut heidät +molemmat. + +Mutta sekin puuttui häneltä juuri nyt. + +Ainoa, mitä hän voi, oli viheltää ajuri ja antaa heidän hotellinsa +osote hänelle. + +Kuomuun saakka hän jaksoi vielä saattaa Liisan. Mutta siellä laukesi +hänenkin hermojännityksensä. + +Hän putosi kuin kuollut omaan nurkkaansa. Hän ei itkenyt, hän ei +tahtonut itkeä. Hänen kurkustaan tuli vain kummallisia ääniä, jotka +tulkitsivat yht'aikaa tuskaa, raivoa, rakkautta ja epätoivoa. + +Hotellin edessä hän ojensi hiljaa kätensä Liisalle. + +Ennen kuin hän ehti mitään ajatellakaan, oli Liisa vienyt sen +huulilleen ja suudellut tulisesti sitä. + +Sitten he katsoivat silmiin toisiaan. + +--Tähän saakka me siis olemme tulleet, virkahti Johannes vaikeasti. +Näin paljon me siis olemme toistemme vuoksi kärsineet! + +--Ei, älä sano niin! oikaisi Liisa kiihkeästi. Vaan näin paljon me +olemme toisiamme rakastaneet! + +--Eiköhän se mahda olla sama asia, arveli Johannes. + +He nousivat ajurista ja menivät huoneeseensa. Mutta täällä he jälleen +jäivät toisiinsa tuijottamaan ikäänkuin eivät olisi tienneet mitä tehdä +ja mistä päästä nyt elämää alottaa. + +Talvinen aamu hämärsi jo ulkona. Sen valo tunkeutui viheriäin uutimien +läpi huoneesen täyttäen sen epämääräisellä, kammottavalla +kalmanvärillä, joka heittyi kaikkialle, seiniin, kattoon, +koskemattomaan sänkyyn, vieläpä heidän omille kasvoilleenkin. + +Olihan koko huone kuin ruumiskammio. + +Niinkuin olisi jotakin kallista, jotakin korvaamatonta ijäksi viety +pois. Niinkuin olisi lapsi kuollut talosta ja vanhemmat seisoneet +keskellä lattiaa vastakkain, vielä täysin tajuamatta, mikä ääretön +onnettomuus oli tapahtunut. + +He seisoivat todellakin vielä täysissä pukimissaan, sellaisina kuin +olivat kadulta tulleet, ja tuijottivat toistensa silmäteriin, ikäänkuin +etsien sieltä vastausta tälle julmalle arvoitukselle, joka oli heidät +molemmat perinjuurin järkyttänyt. + +Miksi he olivat eronneet? Ja mikä oli heidät toisistaan erottanut? + +Vaikka heiltä olisi kysytty, vaikka heitä olisi kiusaten ja rääkäten +pakotettu puhumaan, he eivät sittenkään olisi voineet antaa mitään +järjellistä vastausta siihen. + +He tiesivät vain, että niin oli tapahtunut ja että nyt oli lähdettävä +siitä edellytyksestä. + +Johannes ensimmäisenä heistä sai sen ilmi sanotuksi. + +--Mitä me nyt teemme? hän kysyi yksinkertaisesti. + +--Minä matkustan tietysti, sanoi Liisa. + +Johannes nyykäytti päätään hänelle ikäänkuin olisi ymmärtänyt, vaikka +hän itse asiassa ei ymmärtänyt mitään ja kaikki oli vain sumua ja +sekasortoa hänen aivoissaan. + +Liisa matkusti vielä samana iltana Muttilan kanssa. + +Mutta vielä ennen matkaansa hän viimeisen kerran vietteli Johanneksen. +Teki sen pukua muuttaessaan, keskellä avattuja matkakirstuja ja huiskin +haiskin heiteltyjä vaatekappaleita, jotka vaikuttivat hävityksen +kauhistukselta. + +Vielä viimeisen kerran piteli Johannes tuota valkeaa, väreilevää +autuutta käsissään. Vielä viimeisen kerran hän tunsi Liisan hänelle +täydellisesti, rajattomasti, intohimoisesti antautuvan ja elämän, +pyhän, salaperäisen alku-elämän, kulkevan tulimyrskynä kautta koko +olentonsa. + +Sitten oli kaikki lopussa! + +Sitten he eivät sanoneet enää toisilleen sanaakaan, vaan lähtivät +samassa ajurissa asemalle, jossa Muttila jo odotti heitä. + +Asemalla tahtoi Johannes antaa Liisalle rahaa. Liisa sanoi: + +--Kiitos vain. Ei, minä en tarvitse mitään. + +--Kuinka et? kysyi Johannes hämmästyneenä. + +--Sinähän annoit minulle kerran uutta syysjakkua varten, vastasi Liisa +hymyillen surumielisesti. + +Nyt vasta huomasi Johannes, että Liisa oli edelleen kulkenut vanhassa, +ohuessa päällysvaatteessaan, joka ei mitenkään voinut riittää tässä +kylmyydessä häntä suojaamaan. + +--Liisa! pääsi Johannekselta. Ethän sinä mitenkään voi tuossa +matkustaa! + +--Se käy kyllä, väitti Liisa hiljaisesti. Ja sisällähän me tulemme +enimmän matkamme olemaan. + +--Miksi et ostanut jakkua? kysyi Johannes vielä ikäänkuin matkien +entistä isällistä ankaruuttaan. + +--En raatsinut, hymyili Liisa. Säästin rahat tähän tarkoitukseen. + +--Kuinka? Sinä aavistit siis jo silloin? + +--Olen tätä jo pitkän aikaa aavistanut. + +--Etkä sanonut mitään! ähkäisi Johannes epätoivoissaan. + +--Emmehän me voineet sille mitään, lohdutti Liisa soinnuttomasti. +Kuolema teki tehtäväänsä. + +Kuitenkin tuntui Johanneksen mielestä, että olisi voitu jotakin. +Ainakin hän puolestaan olisi voinut ehkä tehdä jotakin yhteisen vaaran +torjumiseksi ja heidän suuren, heidän sammuneen rakkautensa +säilyttämiseksi. + +Mutta oliko se sammunut todellakin? + +Ainakin Johannes tunsi sen tällä hetkellä entistään korkeammalle +povessaan leimuavan. + +Yksi sana, ja kenties Liisa jäisi vielä! + +Mutta Johannes tunsi itsekin, että hänen oli mahdoton sanoa tuota +sanaa. Olihan hän itse syypää Liisan lähtöön, olihan hän itse sitä +usein sydämessään toivotellut. + +Kaikki oli liian myöhäistä jo. Juna lähti. + +--Kirjoita nyt edes joskus, virkahti Liisa vaununsillalta. + +--Tietysti minä kirjoitan sinulle. + +Liisa koetti viimeiseen saakka pysyä tyynenä. Katsoi ja katsoi vain +Johannekseen syvällä, surumielisellä, paljon-kärsineen orpolapsen +silmäyksellä, joka tuntui ikäänkuin kysyvän, miksi hänet näin oli +heitetty autioon maailmaan ja miksi ei kukaan, ei kukaan pitänyt huolta +hänestä. + +Kysyvän ja almua anelevan. + +Pyytävän edes hiukan lempeyttä osakseen, kun muilla oli niin iloiset +pirtit ja lämpimät asuinsijat. Rukoilevan edes palasen rakkautta, edes +yhdeltä ainoalta ihmiseltä maailmassa, kun muilla oli niin monta, jotka +heitä rakastivat, hellivät ja hyväilivät. + +Johannes tunsi, ettei hän ikänään tulisi tuota silmäystä unohtamaan. + +Aina, aina, öin ja päivin, valveilla ja unessa, tulisi tuo katse häntä +seuraamaan. Aina, aina, lakkaamatta samoin kysymään, tutkimaan ja +anelemaan... + +Kuinka hän voisi kestää sitä? Kuinka elämä ollenkaan tästälähtien +saattoi olla hänelle siedettävissä? + +Jospa se syyttäisi edes! + +Mutta ei! Se ei syyttänyt ketään. Se vain pyysi, mietti, kärsi ja +ihmetteli. + +Äkkiä tuo katse särkyi. Se tapahtui junan lähtiessä loittonemaan. + +Silloin siihen tuli lisäksi tuskaa, hätää ja mielipuolisen parahdusta. +Aivan kuin se ei olisi mitään kysynyt enää, vaan huutanut hukkuvana +armoa, laupeutta ja pelastusta. + +Kuinka? Eikö parahtanutkin joku? Eikö hän kuullut nimeään mainittavan? + +--Liisa! huusi Johannes epätoivoisesti. Älä mene! Älä mene! Palaja +takaisin! + +Liisa meni. Ja kuin painajaisen ajamana kiirehti Johannes asemalta, +nähden silmissään vain yhden ilmeen, yhden katseen ja kuullen vain +yhden huudon korvissaan. + + + + + + + +End of the Project Gutenberg EBook of Naisen orja, by Eino Leino + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 14388 *** diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6312041 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This eBook, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..2d8979f --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1,2 @@ +Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for +eBook #14388 (https://www.gutenberg.org/ebooks/14388) diff --git a/old/14388-8.txt b/old/14388-8.txt new file mode 100644 index 0000000..025f62a --- /dev/null +++ b/old/14388-8.txt @@ -0,0 +1,6037 @@ +The Project Gutenberg EBook of Naisen orja, by Eino Leino + +This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with +almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or +re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included +with this eBook or online at www.gutenberg.org + + +Title: Naisen orja + +Author: Eino Leino + +Release Date: December 20, 2004 [EBook #14388] + +Language: Finnish + +Character set encoding: ISO-8859-1 + +*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK NAISEN ORJA *** + + + + +Produced by Tapio Riikonen + + + + + + +NAISEN ORJA + +Kirj. + +Eino Leino + + +1913. + + +[Orja-romaanien järjestys: Työn orja, Rahan orja, Naisen orja, +Onnen orja.] + + + »Se laulu, se vierailta mailt' oli tullut, + miss' ihmiset voi olla lemmestä hullut.» + Wildenbruch. + + + + +1. + + +Pitkin erästä Köpenhaminan puistokäytävää kulki mies ja nainen +toistensa käsikynkässä. He keskustelivat niin vilkkaasti, että he eivät +näyttäneet ohikulkijoita huomaavan ollenkaan. + +Mies jo noin neljänkymmenen korvissa. Nainen jonkun verran nuorempi +häntä. + +Välillä he vaikenivat kuin hengähtääkseen. Kuin tullakseen +vakuutetuiksi, että tämä ei ollut unta, vaan totta, että he elivät +todellakin, että he kaksi tässä kävelivät todellakin! + +Pysähtyivät, vaihtoivat syvän silmäyksen ja puristivat lujasti kädestä +toisiaan. + +--Eikö totta? kuiskasi mies. Olemmehan _me_ kaksi onnelliset? + +Nainen ei vastannut mitään. Hymyili vain suullaan ja silmillään sekä +puserti vielä kerran ja vieläkin kovemmin hänen kättään. + +Sitten he jälleen hoipertelivat eteenpäin. + +He olivat hulluja rakkaudesta. Elämän onni ja tämä lämmin syyshämärä +oli heidät täydellisesti juovuttanut. + +Heidän nimensä oli Johannes ja Liisa. + +Kolme vuotta jo oli kestänyt heidän rakkautensa. + +Kolme pitkää vuotta, jotka he olivat viettäneet melkein +puustavillisesti kahden kesken. Olleet aina yksissä, yötä päivää, +lakkaamatta, sekunnista sekuntiin ja minuutista minuuttiin, ilman työn, +toverien, seura-elämän tai toimeentulon asettamien velvollisuuksien +häiritsevää keskeytystä. + +Niinkuin vain matkoilla ja niinkuin vain ulkomailla on mahdollista. + +Juuri siitä he nyt juttelivat. + +--Emmekä me sittenkään ole saaneet kylläksi toisistamme, virkahti Liisa +leikillisesti. + +--Emme saaneet sadatta osaa siitä, mitä me tahdomme toisistamme, +kuiskasi Johannes tulisesti. Emme tuhannetta siitä, mitä me tahdomme +antaa ja sanoa toisillemme. + +--Luuletko, että koskaan saamme toisemme kokonaan? + +--Minä olen sinun omasi kokonaan. + +--Mutta luuletko että koskaan voimme tyhjentää toisillemme rajattoman +rakkautemme ja riutumuksemme? + +Tuntui kummastakin kuin ei iankaikkisuus riittäisi siihen. + +Tuota samaa he olivat taukoamatta toisilleen kolme vuotta vakuuttaneet. +Eivätkä he vieläkään olleet saaneet siitä kylläkseen. + +Kukaan ei heidän mielestään koskaan ollut ollut niin onnellinen kuin +he. Eikä kukaan, ei missään maassa eikä missään aikakaudessa ketään +niin rakastanut. + +Olivathan he tutkineet yhdessä kaikki entisyyden suuret rakkaustarinat. +Se olikin ollut heidän ainoa työnsä näiden kolmen vuoden aikana. + +Työnsä teattereissa, konserteissa ja museoissa. Mutta ennen kaikkea +kotona, pitkinä iltoina, yksitoikkoisissa hotellihuoneissa, jolloin +heidän kummankaan ei ollut tehnyt mieli mennä ulos ja jolloin he olivat +lukeneet ja lausuneet ääneen toisilleen. + +He näkivät vain rakkautta, he lukivat vain rakkautta. Mikään muu ei +heidän mieltään koko maailmassa kiinnittänyt. + +Tarujen syvyyteen he olivat menneet. Etsineet historian ja legendain +hämärästä esille jokaisen, jonka sanottiin rakastaneen toista ihmistä +enemmän kuin elämäänsä, ja tulleet kuitenkin aina uudelleen siihen +samaan yksimieliseen johtopäätökseen, että heidän kahden rakkautensa +sittenkin oli suurin kaikista. + +Mikään ei ollut siihen verrattavaa. Mikään ei ihmeellisempää kuin se +eikä mikään niin kaunista, suloista ja korkeata. + +--Eikö totta? _Olenhan_ minä antanut sinulle elämäni? kysyi Johannes. + +--Olet, vastasi Liisa kostein, kiitollisin silmin. + +Työnsä, isänmaansa, perheensä, yhteiskunnallisen asemansa oli Johannes +uhrannut hänelle. Mitään, ei mitään hän ollut säästänyt itselleen. + +--Mutta myöskin sinä olet antanut kaikkesi minulle, huomautti Johannes. + +--Minulla on ollut niin vähän annettavaa, väitti Liisa hiljaisesti. + +--Vähän? innostui Johannes puhumaan. Ruumiisi ja sielusi sinä olet +antanut minulle... + +Eikä ainoastaan sitä, vaan vielä paljon muuta. Rauhan, omantunnon +rauhan oli Liisa antanut hänelle. Hänelle, jolla lapsuudesta saakka oli +aina ollut paha omatunto. + +Liisa salli hänen puhua. Painoi vain päänsä alas ja nautti +sanomattomasti. + +Ja katsoi häneen silloin tällöin syrjästä kirkkaalla, kiitollisella +silmäyksellä, joka nieli kuin vetävä koskenpyörre. + +Näin he hoippuivat edelleen. + +Kumpikin he olivat kotoisin samasta kylästä. Kumpikin kasvaneet samassa +talossa, Johanneksen isänkodissa, vaikka maailma, paha maailma, oli +heidät sitten toisistaan vieroittanut. + +Johanneksesta oli tullut maisteri, tohtori, valtiollinen henkilö ja +vihdoin liikemies. Liisa käynyt vain eräitä tyttökoulun luokkia ja +joutunut sitten maailmanrannan kouluun. + +Elämä, kärsimysten ja kovien koettelemusten väkäleukainen eukko itse, +oli siellä hänelle Herran pelkoa ja hyviä tapoja opettanut. + +Mutta Liisa ei ollut luotu kärsimään. Ja siitä oli ollut seurauksena, +että hän aluksi oli oppinut vain pahoja. + +Hänen verensä oli ollut kuuma, mutta hänen sydämensä oli pysynyt +kylmänä ja koskemattomana. + +Hänen hyvä opettajansa oli ollut vasta Johannes. Taikka oikeammin: +hänen rakkautensa Johannekseen, joka hänelle vasta oli oikean ilon ja +nautinnon opettanut. + +Liisa voi tulla hyväksi vain nauttimalla. + +--Jo lapsena rakastin minä sinua, sanoi, Liisa, hellästi Johanneksen +käsivarteen painautuen. + +Jo pienenä, keskenkasvuisena tyttönä hän oli hehkunut varhaisvanhaa, +epätoivoista intohimoa häneen. + +--Mutta se sammui sitten, virkahti Johannes. + +Hän tunsi itsensä hiukan noloksi. Sillä eihän hänellä ollut mitään niin +varhaista tunnetta Liisaa kohtaan omalta puoleltaan esille tuotavana. + +--Ei, väitti Liisa innokkaasti. Se vain peittyi. Se vain painui +syvemmälle, kun et sinä minusta ollenkaan välittänyt. + +--Välitinhän sinusta. Olithan jo silloin rakas minulle. + +--Enpähän. Mutta minä en sittenkään lakannut sinua rakastamasta. + +Heti kun Johannes oli perheen perustanut, hän oli ottanut Liisan +lapsenhoitajattarekseen. Ja silloin oli vanha rakkaus kahta +voimakkaampana leimahtanut tämän sydämessä. + +Ennen lapsena se oli ollut Liisalle jotakin pahaa, luvatonta ja +hävettävää. Nyt se oli ollut pyhää rakkautta, kun hän oli tullut +myöskin arkipäiväisen tuntemaan. + +Ennen hän oli rakastanut Johannesta aistillisesti. Nyt +yli-aistillisesti. + +Ennen hän oli tahtonut kieltää rakkautensa ja salata sen omalta +itseltäänkin. Nyt hän oli ollut ylpeä ja iloinen siitä. + +Ennen se oli täyttänyt hänet tuskalla ja kiduttavalla, +tyydyttämättömällä kärsimyksellä. Nyt sanattoman onnen ja mitään +pyytämättömän, vastalahjaa-vaatimattoman autuuden hekkumalla. + +Eikä hän ollut aluksi uskaltanut antaa mitään muotoa tuolle +tunteelleen. + +Kuin orjatar hän oli palvellut Johanneksen talossa. + +Lämmitellyt elämän pakkasissa paleltunutta sieluaan Johanneksen lieden +ääressä. Katsonut kuivin silmin, mutta murhe sydämessä hänen aviollista +kurjuuttaan. + +Tohtinut vain Johanneksen lapsen kanssa kahdenkesken ollen oman +rajattoman rakkautensa ilot ja surut ilmi jokeltaa. + +--Ja minä kun en tuosta tiennyt mitään! valitti Johannes. + +Hän oli miltei mustasukkainen omalle lapsivainajalleen, että tämä oli +saanut kehdossaan kuulla niin paljon kaunista ja elämän-tärkeätä. + +--Minä olinkin päättänyt ijäksi salata rakkauteni, vastasi Liisa. + +--Mikä mielettömyys! + +--Niin. Minä en nähnyt mitään muuta mahdollisuutta. + +Vanhoja, tunnettuja seikkoja he näin kukaties kuinka monetta sadatta +kertaa toisilleen muistuttelivat. + +Mutta he nauttivat kumpikin siitä. He palasivat aina uudelleen niihin +kuin liittyäkseen jälleen yhä lujemmin toisiinsa ja tunteakseen kahta +kiihkeämmin koko nykyisen täydellisen onnentilansa. + +--Mutta sitten kävi mahdoton mahdolliseksi, hymyili Johannes. + +--Niin, kolme vuotta sitten, virkahti Liisa hiukan surumielisesti. +Silloin sinä vihdoinkin huomasit minut. + +--Huomannut minä olin sinut jo ennen, väitti Johannes. Mutta minä näin +kuin uusin, ensikertaisin silmin sinut. + +--Ja mitä näit minussa? keimaili Liisa. + +--Rakastavan naisen, vastasi Johannes vakavasti. Ja rakastuin itse +siinä silmänräpäyksessä. + +Se oli totta. Sokeasti, ehdottomasti, mielipuolisesti hän oli +rakastunut. + +Niinkuin mies, joka pitkää, pimeää vuorisolaa taivallettuaan äkkiä +näkee edessään taivaan valkeuden, kukkivat kedot ja solisevat, hopeiset +laaksopurot, lankeaa maahan polvilleen ja huutaa kiitosta kaiken hyvän +antajalle hengestään ja ihmeellisestä pelastuksestaan. + +Tuo oli tapahtunut Parisissa. Ja Parisi oli edelleenkin hänen lempensä +pyhä kaupunki hänelle. + +Siellä oli tapahtunut hänen koko olemuksensa syvä, perinjuurinen +vallankumous. + +Siellä hän oli tuntenut voiman murtaa kahleensa. Katkaista äkillisellä, +väkivaltaisella tempaisulla kaikki onnettoman avioliittonsa ja väärän +yhteiskunnallisen asemansa siteet, jotka jo kauan olivat täyttäneet +hänet sisällisellä kauhulla ja häpeällä. + +Siellä hän oli tullut ihmiseksi jälleen. Ja siitä oli alkanut hänen +rakkaustarinansa. + +Ei niin, että Liisa olisi Johannesta ja hänen vaimoaan toisistansa +erottanut. Se asia oli ollut kyllin kypsä jo ennen häntä. Mutta hän oli +ulkoapäin tulevana syynä, aiheena siihen syvästi vaikuttanut. + +Eikä vain ulkopuolisena syynä. + +Myöskin sisäpuolinen syy, sisäpuolinen aihe hän oli ollut +Johannekselle. Sillä eihän hän olisi ilman Liisaa tiennyt ollenkaan, +että oli niin hyvää ihmistä maailmassa. + +Liisa oli haihduttanut hänen ihmisvihansa ja ihmis-ylenkatseensa. Ja +siitä tunnusti Johannes olevansa hänelle ijät kaiket kiitollinen. + +Ensi kerran Johanneksen elämässä oli päivä paistanut hänen sydämeensä. + +Paistanut pimeihin, routaisiin onkaloihin. Etsinyt ennen tuntemattomat +voimat ja elämänvirrat esille sieltä. + +Himoinnut oli Johannes ensin Liisaa. Oppinut vasta myöhemmin häntä +syvästi ja kauniisti rakastamaan. + + + + +2. + + +Liisa oli ollut ensin kuin kuolla havaitessaan, ettei Johannes enää +nähnyt pelkkää kasvinsisarta hänessä. + +Sitten oli ääretön, suunnaton riemu täyttänyt hänet. + +Hänen ei ollut pistänyt päähänsä edes peittää riemuaan. Vielä vähemmän +vastustella tai keimailla hänelle. + +Aivan heti hän oli Johannekselle antautunut. Ikäänkuin se olisi ollut +luonnollisin ja yksinkertaisin asia maailmassa. + +Tuota he olivat usein itsekin yhdessä ihmetelleet. Johannes nauranut ja +tehnyt pilaa, Liisa luonut silmänsä alas ja ollut häpeissään. Mutta hän +oli aina löytänyt siihen saman selityksen, joka nytkin Johanneksen +korvaa hurmaten soinnahti hänen syyshattunsa tiheän harson takaa. + +--Olithan sinä jo lapsuudesta saakka, sanoi Liisa, ollut kuin korkeampi +olento minulle. + +Kuinka hän olisi voinut sysätä luotaan häntä, jota hän niin kauan oli +halannut sielullaan ja ruumiillaan? Kuinka evätä mitään niin pyhältä ja +aineettomalta olennolta, jonka hän oli luullut olevan kohotetun +kaikkien maallisten intohimojen yläpuolelle? + +--Jäljestäpäin tulit ehkä sentään huomaamaan erehdyksesi, naljaili +Johannes. + +--Kyllä, vastasi Liisa samaan nuottiin. Et sinä niinkään pyhä ja +aineeton ollut. + +Siinä hän oli sangen oikeassa. Johannes oli päinvastoin perin +aistillinen. + +Mutta Liisa oli iloinnut siitäkin ja ottanut vastaan hänen kuumat +hyväilynsä ikäänkuin hymyilevällä, äidillisellä lempeydellä ja +anteeksiantavaisuudella. + +Tällä alalla oli Liisa taituri. Ja hän tuli vielä suuremmaksi +taituriksi, kun hän tiesi siten tuota jumaloitua miestä ilahduttavansa. + +--Sinä oletkin ainoa nainen, joka koskaan on vaikuttanut aistillisesti +minuun, virkahti Johannes ikäänkuin puolustuksekseen. + +--Ja sinä ainoa mies, vastasi Liisa silmänräpäyksessä. + +--Sinulla on ollut niin paljon miehiä, uskalsi Johannes huomauttaa. + +--Juuri siksi minä olen heidän suhteensa niin palovakuutettu. + +--Minunkin suhteeni? + +--En. Mutta tosi on, ettei aistihurmaus juolahda ensimmäiseksi +mieleeni, kun sinua ajattelen. + +Syvemmät juuret kiinnittivät häntä Johannekseen. Yhteistunteen, +yhteenkuuluvaisuustunteen, luonnollisen valikoimisen ja +turvanlöytämisen tunteen ijäisyyteen ojentuvat, ajallisuutta uhmaavat +säikeet, joiden vuoksi hän ilolla antoi, mitä toinen voi ottaa hänestä. + +Muuten hän oli itse niin paljon aistirakkautta väärinkäyttänyt, että +hän oli oppinut sitä miltei vihaamaan ja halveksimaan. Johannes yksin +saattoi enää siinä suhteessa olla hänelle miellyttävä. + +Oikeastaan olisi Johannes voinut olla isä, olla vanhempi veli hänelle. + +Liisa olisi ollut siihenkin täysin tyytyväinen. + +Mutta Johannes ei ollut tahtonut niin. Tahtonut samalla olla hänen +sulhonsa ja rakastajansa. + +Siitä oli Liisa iloinnut vielä enemmän. Tuntenut siten tulevansa yhä +lähemmä häntä ja hänet itseensä aina lujemmilla siteillä +kiinnittävänsä. + +Ja alistunut hänen oudoimpiinkin pyyteisiinsä niinkuin alistutaan +rakastetun lapsen oikuille, koska hän kerran tahtoo niin. Sillä +rakkaudessa, aistillisessa rakkaudessa, oli Liisa todellakin kuin äiti +ja Johannes kuin pikkupoika hänelle. + +Näin he olivat kolme pitkää vuotta eläneet. + +Nyt heidän olisi ollut enää hyvin vaikea omaansa toisen omasta erottaa. + +He olivat kasvaneet yhteen. Heistä tuntui kuin ei heissä enää olisi +ollut yhtään solua, joka olisi ollut vain toisen eikä samalla toisen +omaa. + +Ei yhtään ajatusta, tunnetta tai mielenliikettä, jota he eivät heti +olisi rientäneet rakkaaksi, jakamattomaksi yhteis-omaisuudekseen +tunnustamaan. + +Myöskin heidän hermo-elämänsä oli monessa suhteessa yhteiseksi +muodostunut. + +Eikä vain eroottisessa suhteessa. + +Kun toisella särki päätä, alkoi pian särkeä päätä toisellakin. Kun +toinen valitti väsymystä tai tunsi itsensä tavallista virkeämmäksi, +vilkastui toisenkin koneisto tai joutui kokonaan epäkuntoon. + +Usein oli heillä myös samoja unia ja aavistuksia. + +Eivätkä he kuitenkaan päässeet koskaan kyllin lähelle toisiaan. Se oli +se ikuinen pilvi heidän onnensa taivaalla, josta olivat johtuneet +heidän ainoat riitansa ja sisäiset loukkautumisensa. + +Rakkaus oli ollut kaikki kaikessa heille. + +He eivät olleet muuta tehneet eivätkä muuta muistaneet. Eivät muuta +miettineet eivätkä muusta puhuneet. + +Rakkaus oli täyttänyt heidän koko elämänsä. Koko heidän henkinen +ilmakehänsä oli ollut rakkaudella tihennetty. + +Kumpikin he tunsivat vaistomaisesti, ettei aina voinut jatkua näin. + +Mutta kumpikin tarrautuivat he vain sitä lujemmin toisiinsa, mitä +selvemmin he aavistivat tämän tulvehtivan autuutensa lopun olevan +lähenemässä. + +He tahtoivat ummistaa silmänsä. He eivät tahtoneet muistaa sitä. He +tahtoivat vain hetki hetkeltä kerrata toisilleen: + +»Eikö totta? Me kaksi olemme onnelliset?» + +Niin oli ainakin näinä heidän hyvinä hetkinään. + +Tuokioina, jolloin he sulivat toisiinsa. Jolloin he elivät tätä +armainta, tätä autuaallisinta lakkaamattoman kosketuksen hekkumaa. Tätä +täydellisen, sora-äänettömän sopusoinnun mieli-alaa, jossa ei ollut +aikaa eikä paikkaa ja jossa kaikki ihmisyyden rajat tuntuivat +ratkeavan. + +Tänään heillä oli ollut koko päivän tuollainen yhtämittainen, +sydänpäiväinen hyvä hetki. + +He eivät itsekään tienneet, mistä se oli tullut. Yhtä vähän kuin he +ylimalkaan olisivat voineet sanoa, miksi he tällä hetkellä niin +rajattomasti toisiaan rakastivat. + +Se oli tullut tuulen mukana. Se oli koittanut syksyn korkean auringon +keralla. Se oli lemahtanut heitä vastaan heti aamulla, kun he olivat +hotellistaan kadulle astuneet. + +He olivat olleet koko päivän ulkona. Käyneet Eläintarhassa, katselleet +petoja, surkutelleet elefanttia, pelotelleet toisiaan jalopeuroilla ja +nauraneet katketakseen giraffin koomilliselle juhlallisuudelle. + +Ja olleet onnelliset. + +Ei pilveä taivaalla, ei etäisintä viriä, joka olisi voinut myrskyä +ennustaa. + +Tällaisia päiviä ei heille enää sattunut usein. Siksi he olivatkin +siitä sydämensä pohjasta nauttineet ja nauttivat vieläkin illan +hämärtyessä Frederiksbergin puistoteitä kaupunkia kohti rakkaudesta +juopuneina osotellessaan. + +Eivätkä he voineet ymmärtää ollenkaan, kuinka ja miksi he milloinkaan +olivat riidelleet. + +--Onhan nyt kaikki hyvin, oli Johannes aina vähäväliä sanonut, +ikäänkuin vakuuttaakseen itseään ja Liisaa, ettei kaikki tämä kaunis ja +suloinen suinkaan ollut vain hetken iloa, vaan nyttemmin, ainakin tästä +lähtien, halki elämän jatkuvaa. + +--On, hyvin on, Liisa joka kerta vastannut siihen, ellei aina sanoilla, +niin tuikkivilla, tummansinisillä silmillään ja huultensa +aurinkokukkaisella armaudella. + +Ja Johannes oli viehättynyt vielä kerran uskomaan, että kaikki oli +hyvin todellakin. + +Että kaikki voisi tulla vielä hyväksi jälleen! Ettei heidän koskaan +olisikaan tarvis erota toisistaan! Ettei intohimon aina olisikaan pakko +päättyä traagillisesti ja ettei suuren rakkauden olemukseen suinkaan +tarvitsisi välttämättä kuulua murheen, tuskan ja musertumisen! + +Hän oli jälleen, vielä kerran, tämän kiitävän aamupäivän, lumoutunut +sielullaan ja ruumiillaan Liisan viettelevästä, tuhatsärmin +säteilevästä olennosta. + +Jälleen, vielä kerran, sydämensä kipeimmän kaipuun riuduttamana, nähnyt +mielikuvansa täydellisyyden. Nähnyt sen tuossa edessään, +olennoituneena, tulleena lihaksi ja vereksi ja lämpimiksi, +kukoistaviksi ajatuksiksi. + +Niin narrautunut vielä kerran vaatimaan valoa ilman varjoa, päivää +ilman yötä. Mutta hän olikin siitä pian saapa rangaistuksensa. + +Hän ehdotteli, että he eivät vielä menisi hotelliin. + +--Mitä me siellä teemme? hän kysyi. Me vietämme nyt ulkona tämän illan. + +Hänellä oli heti ohjelmansa valmis. He söisivät nyt ensin päivällistä +ja menisivät sitten Tivoliin tai varieteehen. Tässä lähellä oli eräs +puutarharavintola. + +Liisa suostui luonnollisesti. + +Hän oli yleensä tottunut Johanneksen mielialoihin mukautumaan. Ja tällä +hetkellä hän itsekin todella tahtoi jatkaa tätä perhosleikkiä, pitentää +sitä äärettömiin, rajattomiin. + +Niin ettei siitä tulisi koskaan loppua! Niin ettei ehdottoman, +kaikki-syleilevän antaumuksen side koskaan heidän väliltään katkeaisi! + +He menivät puutarha-ravintolaan. + +He söivät lehtimajassa. He joivat viiniä ja leikkivät vasta-naineita. + +Samalla saavutti heidän mielialansa korkeimman eroottisen +jännityksensä. + +He rupesivat juttelemaan sangen rohkeasti ja julkeasti keskenään. Kuin +kaksi apashia, kuin kaksi katu-lasta. Ja kun he jälleen lähtivät sieltä +tuonne lämpimään syys-iltaan, he kulkivat tahallaan huolimattomasti. +Tyrkkivät toisiaan ja huojuttelivat ilakoiden ruumistaan. + +Liisa hyräili erästä kevytmielistä laulua. Johannes kysyi: + +--Mistä sinä tuon olet oppinut? + +--Sieltä, mistä muutkin taitoni, vastasi Liisa. + +Samalla heitti hän vartaloaan niin viettelevästi ja turmeltuneesti, +että Johanneksen olisi tehnyt mieli hetipaikalla, siinä kadulla, ottaa +hänet syliinsä ja suudella häntä. + +--Mitkä taitosi? hän kysyi, vaikka tiesi kysymättäkin. + +--Ne, joista sinä pidät, kuiskasi Liisa. + +Eikö hän osannut ehkä? Oliko Johanneksella jotakin valittamista? + +--Niissä ei kukaan ole sinun vertaisesi, vastasi Johannes +hurmautuneena. + +He rupesivat vallattomuudessaan arvostelemaan vastaantulevia miehiä ja +naisia. Etenkin naisia. Ja etenkin ottaen lukuun heidän pyöreimmät +ääriviivansa ja peitetyimmät mahdollisuutensa. + +Nauroivat ja kikattivat. Kertoilivat hävyttömiä juttuja ja nimittivät +yleensä kaikki asiat oikeilla nimillään. + +Sen he uskalsivat, hyvin tietäen, ettei kukaan tästä muukalaisesta +yleisöstä heidän ympärillään voinut tajuta heidän vieraskielisiä, +pakanallisia huudahduksiaan. + +Ja he tunsivat, että tämä alaston, älyllinen irstailu tuotti aivan +omituista ja ennen tuntematonta iloa heille. + +Oli vaikea sanoa, kumpi heistä sen oli ensin alottanut. Toinen +heittänyt vain pienen, tavallista vapaamman kompasanan ja toinen +vastannut siihen astetta ylempää. + +Niin sitä jatkui sitten. + +He tahtoivat kumpikin kuin tahallaan sukupuolisesti kiihottaa toisiaan. +Ja asettua kuitenkin samalla kyynillisesti kaiken sukupuolikiihotuksen +yläpuolelle. + +Riipiä rakkauden hennoimmat terälehdet, viskata ne ilmaan ja ikäänkuin +kädestäpitäen huomauttaa toisilleen: + +»Näetkö? Eihän se ole mitään! Palanen aistiherkuttelua vain. Tuokio +erinäisten molekyylien kosketusta!» + +Kumpikin he tunsivat näin tehdessään kiusaavansa jumalia. Lemmen +jumalia! + +He kaksi, jotka eivät olleet vuosikausiin mitään muita jumalia edessään +pitäneet, tahtoivat nyt kuin yksissä neuvoin ja selittämättömän, sokean +intohimon ajamina uhmata heitä. Osoittaa älynsä voimalla, kuinka vähän +he oikeastaan heistä välittivät ja kuinka naurettavan typerää, rivoa ja +vähäpätöistä olikaan itse asiassa heidän huudettu maailmanherruutensa! + +Pyhyydenloukkausta se oli. Rakkauden, pyhän rakkauden, heidän oman +ainoan uskontonsa hirveintä herjausta ja kieltämistä. + +Sen he kumpikin selvästi käsittivät. + +Mutta tuo musta messu oli tällä hetkellä liian suloista heille, että he +kerran vauhtiin päästyään olisivat voineet siitä luopua ja sen +lopettaa. + + + + +3. + + +Heidän poskensa olivat alkaneet hohtaa. He kieppuivat toistensa +käsivarressa ja nimittelivät uskalletuilla lempinimillä toisiaan. + +--Nyt me menemme varieteehen! + +He eivät olleet pitkiin aikoihin käyneet sellaisissa paikoissa. Liisa +suostuikin heti Johanneksen ehdotukseen. + +Vielä varieteessakin he koettivat aluksi jatkaa samaa kevytmielistä +tunnelmaa. Istuivat selin näyttämöön, kuhertelivat vain keskenään ja +kuiskailivat kieltä, jota Aadam ja Eeva mahtoivat käyttää ennen +syntiinlankeemusta. + +Liisa oli hurmaavampi kuin milloinkaan, Johannes rakastuneempi ja +sanasukkelampi. + +Yleensä ei Johannes mielellään nähnyt Liisaa moisessa mielentilassa. +Tuo viritys muistutti hänelle liian selvästi Liisan epäilyttävää +entisyyttä. + +Jumala ties kenen sylissä tuo nainen ennen oli samoin nauraa +hekotellut! Jumala ties minkä mieskonnan karkea himo oli ensi kerran +tuon irstaan silmänluonnin ilmi houkutellut! + +Tuli liian paljon esille entinen kapakka-nainen, yökukka siinä. + +Siksi se tavallisesti vaikutti niin vastenmielisesti Johannekseen. +Ainakin vakavimpina hetkinään hän tahtoi nimittäin käsittää heidän +suhteensa mitä ihanteellisimmin ja haaveilla sille myös jotakin pyhää, +elämän-kestävää tarkoitusta. + +Mutta annas kun hän itse oli sillä tuulella! Silloin vaikutti tuo +kaikki häneen varsin miellyttävästi. + +Nyt oli Johannes otollisessa mielialassa. + +Liisakin näytti tuntevan tuon ja siitä ikäänkuin vertyvän ja +virkistyvän. + +Yökukka aukeni. Tuhlasi välkkyvimmät värinsä ja huumaavimmat tuoksunsa +sille, joka oli hänet valinnut ja hänet ijäksi rintapieleensä +kiinnittänyt. + +Tuolle yhdelle, tuolle armaalle, tuolle ainoalle miehelle, joka ei +ollut niinkuin kaikki muut! Joka ei ollut tahtonut häntä vain hetkensä +iloksi taittaa, vaan hänet pohjalta pelastanut ja yöstä valkeuteen +vapauttanut! + +Eikä se tällä kertaa Johanneksenkaan mielestä mitään pahaa tai +sopimatonta ollut. + +Eihän rakkaus, eihän intohimo sellaisenaan vielä suinkaan ollut mitään +kevytmielistä. Olihan se juuri päinvastoin kaiken kevytmielisen +vastakohta, syvin, vakavin ja raskain uskonto koko avarassa maailmassa. + +Siis eivät olleet kevytmielisyyttä rakkauden muodotkaan. Ei keimailu, +ei veikeily, ei naljailu, ei alastomin ja kevytjalkaisin +lemmenleikkikään, kunhan se kaikki vain kohdistui _häneen_, +Johannekseen. Häneen, jolle rakkaus todella oli jotakin pyhää ja joka +samoin oli kaikkensa Liisaan keskittänyt. + +Liisa oli ainoa nainen, joka ihmisten tytärten seasta oli hänen +edessään hypännyt ja kelvannut hänelle. + +Siinä oli ero. Kaikki, mikä tapahtui heidän ja vain heidän kesken, oli +jo itsestään pyhää ja vakavaa kuin uhritoimitus. Mutta kevytmielisyyttä +oli pisaraakaan heidän ja ainoastaan heidän välisensä rakkauden +jumalallisesta ehtoolliskalkista maahan hylkyttää. + +Sitä hän vaati Liisalta, sillä hän tunsi itse siinä suhteessa puhdas +olevansa. + +Ei tarjota mitään, ei kerrassaan mitään, ensimmäiselle +vastaantulijalle, Pekalle tai Paavolle, joka ei kuitenkaan olisi +annetun lahjan kalleutta ymmärtänyt! Ei hymyä, ei katsetta, ei pienintä +päänliikettä tai kengänkeikahdusta. + +Eikä sallia myöskään Pekkojen ja Paavojen ihailla itseään! Vielä +vähemmän heitä siihen kiihottaa tai iloita ja nauttia siitä, vaan +kulkea ylpeänä, tunteettomana ja koskemattomana heidän ohitseen. + +Aivan niinkuin Johannes itse kulki vieraiden naisten ohitse. + +Aivan niinkuin Johannes itse kohteli kaikkia muita naisia. Paitsi tätä +yhtä, tätä omaa, tätä ainoaa, jota hän rakasti ja jota hän siksi olisi +tahtonut lakkaamatta pitää hyvänä, miellyttää ja huvittaa. + +Eikä Liisa saanut muuta epäilläkään Johanneksesta. Olihan se aivan +luonnollista. Eihän voinut muuten ollakaan. + +Jos kerran rakasti yhtä ihmistä, niin eihän voinut rakastaa kahta tai +kolmea. Täytyihän kaikkien muiden ja kaiken muun silloin olla arvotonta +hänen rinnallaan. + +Eivätkä he kumpikaan ansainneet siitä kiitosta eivätkä moitetta +toisiltaan. Olihan se luonnonpakko, jos mieli heidän rakkautensa +ollenkaan olla rakkautta. Mutta juuri senvuoksi heidän tuli myös +täydellisesti luottaa toisiinsa ja tuntea joka hetki, lähellä tai +kaukana, läsnä tai poissa ollen, kaksin tai muiden seurassa, itsensä +toistensa suhteen täysin turvallisiksi. + +Ehdottomuus oli rakkauden olemus. + +Missä sitä ei ollut, siellä ei ollut oikeaa rakkautta. Siellä oli vain +irstautta ja kevytmielisyyttä. + +Erikseen oli sangen vähän heille sallittua. Mutta yhdessä he saattoivat +kiusata vaikka jumalia! + +Tämä oli Johanneksen rakkaus-ihanne. Taikka oikeammin: hänen uskonsa ja +hänen uskontonsa, sitten kun hän oli kaikki muut kadottanut. + +Mennyt oli häneltä jo ennen usko työn vapauttavaan evankeliumiin. +Mennyt sitten usko rahaan, valtaan ja yhteiskunnalliseen asemaan. +Hänellä ei ollut enää muuta kadotettavaa kuin rakkautensa. + +Juuri siksi hän niin kynsin hampain piti kiinni siitä. + +Siksi kuunteli hän niin tuskallisella jännityksellä, mitä ääniä +milloinkin nousi heidän sydämiensä syvyydestä. Siksi seurasi hän +henkeään pidättäen, kussa kulloinkin liikkui heidän elonsa arpa. + +Nyt arpa painui. Nyt sattui sora-ääni. + +Lavalla karkeloi juuri eräs keveäpukuinen, sirotekoinen tanskatar. +Nosteli helmojaan, sipristi silmiään ja mutristi huuliaan samalla niin +intiimisti, hävyttömästi ja rikkiviisaasti, ettei hänelle parhaalla +tahdollaankaan voinut olla vastaan hymyilemättä. + +Johannes istui jonkun verran edessäpäin eikä voinut nähdä Liisaa ilman +päätään kääntämättä. Liisa sensijaan saattoi koko ajan syrjästä seurata +hänen kasvon-ilmeitään. Ja Johanneksesta tuntui, että Liisan katse +silloin tällöin kuin salavihkaa hipoi hänen kulmaluitaan. + +Äkkiä käännähti Johannes. + +Hän tunsi kuin pistoksen takaraivossaan. Aivan oikein! Liisa ei +katsonut häneen enää samalla sydämellisellä silmäyksellä kuin ennen. + +Liisan katseessa oli jälleen tuo vieras, tuo vihamielinen, tuo +petollinen ilme, jonka Johannes oli joskus ennenkin niissä nähnyt ja +joka aina silloin oli järkyttänyt perinjuurin hänen hermostonsa. + +Miksi se tulikin, aina juuri hänen aseettomimmalla hetkellään? Tuli, ja +iski arimpaan. + +Tällä kertaa oli siinä vielä jotakin voitollista ja ilkkuvaa. Mitä hän +ilkkui? + +Johannes oli samassa silmänräpäyksessä jääkylmäksi sävähtänyt. + +Poissa oli tuossa tuokiossa kaikki herttainen, kaikki lapsellinen ja +avomielinen heidän väliltään. He olivat nyt kaksi vihollista. + +Kaksi sitäkin sokeampaa vihollista, kun he kumpikin rakastivat toisiaan +ja kun heidän vihansa syy ei ollut sanoin selitettävissä. Ei +poistettavissa eikä anteeksi pyydettävissä, vaan yksinomaan heidän +omasta tahdostaan riippumattomien vaistojen, perittyjen ominaisuuksien +ja sukupuoli-eroavaisuuksien aiheuttamaa. + +Pilvi se oli, joka heidän syystään tai ansiostaan vähääkään +välittämättä vaelsi heidän rakkautensa peilikirkkaan pinnan yli. Kupla +se oli, joka kohosi syvyyksissä. + +--Mitä katsot? kysyi Johannes jyrkästi. + +Liisa ei aluksi vastannut mitään. + +Katsoi vain edelleen häneen samalla ärsyttävällä, salakavalalla +silmäyksellä, jossa Johannes aavisti piilevän hänen voimansa syvimmän +salaisuuden. Aivan kuin hänen oma voimansa oli tuo kylmä, karski +ankaruus, jonka hän jälleen tunsi jähmetyttävän koko olentoaan. + +Kuin olisi kaikki äkkiä mennyt lukkoon hänen sisällään. Kuin olisi +kuurainen rautakanki syösty kiireestä kantapäähän hänen lävitseen. + +--Mitä katsot? kysyi hän toisen kerran, jyrkemmin ja jo valmiina +kuohahtamaan. + +--Ilman vain, virkahti Liisa viivytellen. Sinä näytit siinä äsken niin +lystikkäältä. + +--Koomilliselta? kysyi Johannes terävästi. + +--Enhän minä sitä ole sanonut. Eikä se mitään ollutkaan. + +Johannes vaikeni peläten sanovansa liikaa. Hän kääntyi sentähden selin +Liisaan ja mykistyi kokonaan. + +Mutta hänen aivonsa kiehuivat ja kihisivät. + +Että Liisa ilkesi! Että Liisa kehtasi! Että Liisa suorastaan _viitsi_ +pilata tämän onnellisen hetken häneltä! + +Häneltä ja itseltään. + +Olihan se rikos! Olihan se kaksinkertainen rikos. Rikos heidän kahden +rakkauttaan ja siis kaikkein pyhintä vastaan maailmassa! + +Eikö Liisa siis pelännyt ollenkaan? + +Eikö heidän rakkautensa siis merkinnyt mitään Liisalle? Kuinka Liisa +ollenkaan _uskalsi_ heittää hänelle vasten kasvoja tuon syytöksen, +jonka Johannes juuri oli ollut lukevinaan hänen silmistään? + +Sillä olihan se syytös. Eihän Johannes voinut siitä erehtyä. + +Kyllä hän tiesi asian. Hän oli kysynytkin vain näön vuoksi, mitään +oikeaa vastausta kysymykseensä odottamatta. Sillä eihän Liisa olisi +voinut vastata, jos olisi tahtonutkin. + +Eihän Liisa ollut mikään hiuksenhienojen sielunliikkeiden erittelijä. + +Mutta juuri se häntä aina niin tulisesti harmitti kohtauksissa Liisan +kanssa, että tämä ei myöntänyt hänen esitystään oikeaksi, vaikka ei +voinut itsekään mitään parempaa sijalle asettaa. + +Jos Liisa olisi sen tehnytkin, tehnyt suoraan ja vilpittömästi, kuten +Johannes olisi katsonut oman luonteensa vaatimuksen samantapaisessa +tuokiotilassa olevan, silloin ei tietysti mikään kauna olisi jäänyt +hänenkään, Johanneksen, sisälle kasvamaan. + +Silloin olisi Johannes tietysti antanut heti jalomielisesti anteeksi +eikä enempää muistellut asiaa. + +Olihan Liisalla tietysti heikkoutensa. Mutta Johanneksen olisi ollut +kovin helppo suvaita niitä, jos Liisa vain olisi ollut taipuvainen ne +heikkouksiksi tunnustamaan. + +Näin olisi Johannes aina tahtonut järjestää heidän yhteisen +rakkaus-elämänsä, jos se vain olisi riippunut hänen tahdostaan. Mutta +juuri tällaiseksi se ei ollut koskaan järjestäytynyt. + +Liisalla oli kummallinen, itsepintainen tapa pitää kiinni omasta +tahdostaan. + +Tuo oli Johanneksen mielestä sitäkin turhempaa, kun hänen oma tahtonsa, +hänen elämänkäsityksensä, hänen tapansa tuntea, havaita ja ajatella +hyvin olisi voinut riittää heille molemmillekin. Myös Liisa näytti jo +tuohon usein varsin tyytyväiseltä, kun kaikki muu vain oli hyvin heidän +välillään. + +Mutta annas kun sattui joku solmu lankaan! + +Silloin Liisa heti siinä silmänräpäyksessä itsenäistyi. Kävi +vastahakoiseksi, asettui poikkipäin, tahtoi siirtää taistelun omalle +tasolleen, ja olisi tuossa varmaan onnistunutkin, ellei myöskin +Johannes olisi yhtä itsepintaisesti pitänyt kiinni omastaan. Siitä +tasosta, jolla hän vaistomaisesti tunsi olevansa voimakkaampi. + +Ja juuri silloin oli Liisa Johanneksen mielestä aivan sietämätön. +Johannes aavisti hämärästi, ettei Liisa tuollaisina hetkinään ollenkaan +ollut taipuvainen tunnustamaan hänen yliherruuttaan. + +Nytkin hän luonnollisesti tahtoi kieltää kaikki, vaikka asia oli aivan +selvä. + +»Ilman vain!» »Eikä se mitään ollutkaan!» vaikka oli tapahtunut jotakin +Johannekselle hyvin loukkaavaa. + +Mutta juuri tuohan se oli niin Liisan tapaista. Loukata ensin ja +kieltää sitten! Ja juuri tuohan se saattoi kaikki hermosäikeet +Johanneksen takaraivossa pistämään ja tikkuilemaan. + +Eikä siellä tuntunut enää ainoastaan yhtä pistosta, vaan monta. +Kokonainen tulipora siellä tuntui käyvän, olevan täydellinen +sorvinpenkki, josta teräksiset lastut joka suuntaan singahtelivat. + +Johannes tiesi jo, että hänen iltansa kaikissa tapauksissa oli nyt +pilattu. + +Myöskin Liisa tuntui tietävän sen, sillä hän ei vastustanut +sanallakaan, kun Johannes, kooten kaiken itsehillitsemis-kykynsä, +jaksoi vielä jotenkin tyynesti ehdotella poislähtöä. + +Miksi hän ei vastustanut? Tuokin alistuvaisuus oli omiaan Johannesta +tässä mielentilassa ainoastaan suututtamaan. + +Nainen, jolla ei ollut omaa tahtoa ollenkaan! + +Joka ei koskaan ehdottanut mitään, ei vaatinut mitään eikä ensin +väittänyt mitään! Mutta nainen, joka kuitenkin vikuroi ja telkkusi, +vastusteli ja hangoitteli kuin hänellä olisi hyväkin oma tahto ollut ja +josta ei senvuoksi koskaan näyttänyt tulevan kunnollista rekivetoa. + +Jos hänellä oli oma tahto, miksi hän ei sanonut sitä sitten? Ja ellei +hänellä ollut, miksi hän ei sitä sitten tunnustanut ja ollut valmis +kaikessa Johannesta kuulemaan ja tottelemaan? + +Joko--taikka! Kolmatta mahdollisuutta ei ollut Johanneksen mielestä. + +Kuitenkin suuttui hän vielä enemmän, kun Liisa ulos mentäessä laski +kätensä hiljaa hänen käsivarrelleen ja kysyi lepyttävästi: + +--Oletko vihainen? + +Johannes ei vastannut mitään. Tuo pumpuloiva tekopyhyys, tuo laupias, +tuo laastaroiva samarialaisuus, nehän ne juuri voivatkin saattaa hänet +suunniltaan. + +Hänen olisi sillä hetkellä tehnyt mieli lyödä Liisaa. + + + + +4. + + +Mitä oli sitten tapahtunut oikeastaan? + +Mistä äkkiä tämä ukkonen ja salama? tämä vihamielisten voimien +vastakkainen ryntääminen? + +Johannes oli sen selvittänyt itselleen tuossa tuokiossa. Olipa hän +vielä kaivannut saman pikkutapahtuman synnyt syvätkin esille, joten hän +oli aivan varma asiastaan. + +Pikkutapahtumanko? + +Suuri tapaus, maailmantapaus se oli Johanneksen mielestä. + +Eihän hänellä ollut muuta maailmaa kuin Liisa. Eihän ollut hänelle +mitään suurempaa ja tärkeämpää kuin heidän kahden sisällinen +sielunelämänsä. + +Sieltä kuunteli hän elämän salaisia oraakkelisanoja. + +Sieltä otti hän osviittaa myös ulkonaisille elämänkohtaloilleen ja +koetti joka hetki tuskallisella, hermoja kiusaavalla jännityksellä +urkkia, mitä hämärä vastaisuus hänelle ja heille kummallekin mahtoi +kätkeä helmassaan. + +Eihän voinut ijäti jatkua näin. Täytyihän tulla joku ratkaisu, piste +pitkän lauseen jälkeen. + +Ja ongelma, jolle Johannes ratkaisua odotti, jonka ratkaisusta kaikki +riippui ja jota ennen ei voinut mitään varmaa ja kestävää alottaa, oli +tämä: Menisivätkö he kaksi naimisiin? Asettuisivatko he kaksi toisin +sanoen pysyväisesti yhteen asumaan vai olisiko heidän kenties jo +piankin erottava? + +Eikä tuo ratkaisu voinut enää viipyä kauan. + +He eivät voineet enää kauan jatkaa tällaista mustalais-elämää. Sen +kielsi Johanneksen kukkaro ja osaksi myös hänessä päivä päivältä +kasvava henkisen työn, ulkopuolisen toiminnan, älyllisen ja +käytännöllisen askartelun tarve. + +Heidän oli ennen pitkää juurruttava, paikalleen asetuttava. Otettava +lusikka kauniisen käteensä ja lakattava leijailemasta rajattomuudessa. + +Mutta juuri sitä ei Liisa näyttänyt Johanneksen mielestä tahtovan +ymmärtää ollenkaan. Hän luisui aina ohi siitä kysymyksestä, kun +Johannes varovasti ja hienotunteisesti tahtoi siihen koskettaa. Myönsi +kaikki, mitä Johannes sanoi, mutta teki sen niin hajamielisesti ja +ulkopuolelta itseään, ettei Johannes hänestä tullut hullua +hurskaammaksi. + +Hän olisi kuitenkin niin halusta tahtonut tehdä Liisan mielen mukaan. + +Mutta Liisalla ei näyttänyt olevan siitä asiasta mieltä ollenkaan. +Kuitenkin katsoi Johannes, että sen juuri Liisalle olisi pitänyt olla +kaikkein oleellisinta ja merkitsevintä maailmassa. + +Mikä hänelle sitten merkitsi jotakin, ellei hänen oman rakkautensa +tulevaisuus? Sen tukeminen, sen vahvistaminen, sen jokapäiväinen +varjeleminen ja viljeleminen? Sitä, juuri sitähän, kaikki Johanneksen +pyrinnöt vain tähtäsivät. Ja juuri siksi hän myös niin usein suuttui +Liisalle, kun hän oli huomaavinaan, ettei heidän yhteinen asiansa +ollutkaan toiselle yhtä kallis. + +Nyt oli Johannes ollut Liisan katseesta lukevinaan, että tämä epäili +hänen äskeisen kevytmielisen hymynsä johtuneen tuon puolialastoman +varietee-diivan viehätyksestä. + +Olihan se loukkaus. Olihan se maailmantapaus. Mitään sellaista ei ollut +ikinä sattunut Johannekselle. + +Mikään ei olisi voinut häntä tällä hetkellä pahemmin loukata. Mikään ei +ilkeämmin eikä myrkyllisemmin haavoittaa. + +Hän, Johannes, joka oli uskollisuus itse! + +Hän olisi luonut silmänsä mokomaan renttutanssijattareen häntä +himoitakseen! + +Hän, joka ei tahtonut nähdä ketään muuta naista, ei kuulla ketään muuta +naista kuin Liisaa ja oli tehnyt tämänkin ehdotuksen varieteehen +menemisestä ainoastaan Liisaa huvittaakseen, kun tämä joskus +puolipiloillaan oli väittänyt sellaisesta pitävänsä ja ikävystyvänsä +tässä heidän ainaisessa erakkoisuudessaan! + +Johannes tunsi, että Liisa jollakin muotoa oli tahtonut häntä alentaa. +Siitä hänen äkillinen suuttumuksensa. + +Juuri niin, alentaa! Vetää omalle tasolleen, porton, naaraan, +kapakkapiian tasolle, joka ei ollut oikeastaan taso ollenkaan, vaan +pohjaton kuilu, luotu miesten päänmenoksi! + +Kaikki miehisen ylpeyden ja ylenkatseen vietit olivat heränneet +Johanneksessa. Hän tunsi itsensä tällä hetkellä niin tuhatkertaisen, +niin sanomattoman paljon paremmaksi ja puhtaammaksi ihmiseksi kuin tuo, +joka tuossa kulki hänen vierellään. + +Irti hänestä! Se oli oleva tästä lähtien Johanneksen tunnussana, tuima +ja järkkymätön. + +Jo joskus ennenkin oli Johannes tuontapaisia päätöksiä tehnyt, mutta +huonolla menestyksellä. Hän ei ollut koskaan voinut pitää niitä. + +Kuitenkin hän uskoi edelleen niiden ehdottomuuteen. + +Joka kerta, tuossa mielialassa ollessaan, hän tunsi syvimmällä +sisäisellä mahtiponnellaan, että juuri tämä oli jotakin lopullista, +ratkaisevaa ja peruuttamatonta. Eikä tarvittu kuitenkaan kuin hetkinen +lepyttävää, naisellista lirkkausta Liisan puolelta, kun hän jo oli +valmis jättämään kaiken pateettisen asenteensa ja mitä suurimmalla +mielihyvällä entisiin valjaisiinsa astumaan. + +Naisen orja hän oli. Sen hän itsekin tunsi selvästi ja halveksi tuon +vuoksi joskus ankarasti itseään. + +Orja, joka kalisteli kahleitaan! + +Ja niinkuin kaikki orjat valmis vihaamaan, kiroamaan ja sadattelemaan +sitä, jonka hän tunsi ja tunnusti itseään voimakkaammaksi. Mutta myös +yhtä valmis tottelemaan siinä silmänräpäyksessä, kun kuului käskijänsä +ääni. + +Kumpikin tuotti hänelle yhtä suuren, mutta varsin vastakkaisen +mielenliikutuksen. + +Vihata Liisaa? Se oli pistävin tuska hänelle. Rakastaa ja ihannoida +häntä? Se oli ylin onni ja autuus hänelle. + +Ihmekö siis, että Johannes mieluummin rakasti kuin vihasi Liisaa? Että +hän ennemmin suli herkäksi, hyväksi ja leikkiväksi pikkupojaksi jälleen +kuin paatui häntä kohtaan pahaksi, kylmäksi ja itsepintaiseksi? + +Eikä hän mistään ollutkaan niin vihainen kuin siitä, ettei Liisa häntä +heti lepyttänyt. + +Että Liisa ollenkaan päästi hänet suuttumaan ja tuohon harmajaan, +hallaiseen ilmakehäänsä vetäytymään! Hän itse kärsi kipeästi +siitä, mutta kuitenkin se oli ainoa puolustuskeino, minkä hänen +itsesäilytys-viettinsä voi tarjota hänelle. + +Ja varsinkin siitä kasvoi hänen vihansa aivan vimmatuksi, että Liisa +hänen mielestään usein aivan kuin tahallaan viivytteli anteeksipyytävää +lepyttelyään. Ikäänkuin olisi tahtonut antaa hänen ensin oikein kovaksi +kohmettua, sitten sitä lämpimämmäksi ja pehmeämmäksi hyvitelläkseen! + +Ja saatuaan hänet jälleen sellaiseksi? + +Vain sitä syvemmin, sitä vihlaisevammin uudestaan haavoittaakseen. + +Tuo oli heidän keskinäisen suhteensa ikuinen kiertokulku. Oli ollut jo +kolme vuotta, ilman että sen pääpiirteet olivat ollenkaan muuttaneet +muotoaan tai näkynyt edes etäisyydessä mitään mahdollisuutta päästä +siitä surmanrenkaasta, jonka rakkaus oli heidän elämänkeinukseen +rakentanut. + +He herkistyivät, mitä enemmän he kärsivät. Ja he nauttivat, mitä +enemmän he herkistyivät, joka jälleen oli omiaan lisäämään heidän +hirvittäviä kärsimyskykyjään. + +Sillä Johannes ei suinkaan yksin kärsinyt. Hän uskoi aivan varmasti, +että Liisa kärsi yhtä paljon kuin hänkin, vaikka tämä osoitti sen vain +itkullaan, katseillaan ja koko käytöksellään eikä sanoilla, joihin +Johanneksen useimmin täytyi turvautua. + +Mutta juuri tuo Liisan äänetön tapa kärsiä vaikutti mitä tuskallisemmin +Johannekseen. + +Hän tuli siitä aivan hulluksi. Silloin tuntui kuin olisivat kaikki +sillat heidän väliltään katkenneet. Mennyt poikki viimeinen sähkölanka, +jonka kautta hän vielä sai viestit ulkomaailmasta, ja hän jäänyt +yksinäiseksi pisteeksi, tyhjään, autioon avaruuteen. + +Sitähän ei _voinut_ kestää! Tavallista, inhimillistä kylmyyttä kyllä, +mutta ei kosmillista, maailmankaikkeuden pakkasta, joka tuollaisina +hetkinä tuntui hänet joka taholta ympäröivän ja käärivän hänet +kuolettavaan syleilyynsä. + +Miksi ei Liisa sanonut mitään? Miksi hän ei ilmaissut itseään? + +Miksi hän _salli_ hänen kovettua näin paatiseksi patsaaksi, vaikka hän +hyvin tiesi, ettei olisi aluksi tarvittu muuta kuin yksi ilme, yksi +sana Johannesta lepyttämään? + +--Mitä mietit? kysyi Johannes äkkiä töykeästi lopettaakseen tämän +tuskallisen äänettömyyden. + +Liisa ei ensin vastannut mitään. Käänsi vain häntä kohden suuret, +surulliset silmänsä ja katsoi rukoilevasti häneen. + +--En mitään, vastasi hän sitten hiljaisesti. + +--Minä ajattelin mennä illalliselle. + +Johannes puhui tahallaan tavallista kovemmin peittääkseen sisällistä +liikutustaan ja voidakseen ylimalkaan puhua ollenkaan. + +--Niin, sinä kaiketi menet sitten, vastasi Liisa kuten äsken. + +He olivat tulleet Tivolin varieteesta ja seisoivat torinkulmassa +epätietoisina. + +--Tarkoitan tietysti, selitti Johannes, että menisimme yhdessä. + +Liisa ei sanonut siihen enää mitään, vaan seurasi verkalleen +Johannesta. + +He menivät Wiveliin. + +Johannes odotti joka silmänräpäys, että Liisa sanoisi jotakin, mitä +hyvänsä, johon hän voisi vastata ärtyisästi ja osoittaa onnetonta +mielipahaansa. Mutta Liisa vaikeni itsepintaisesti. Vaietkoon sitten! +ajatteli Johannes. Kyllä hänkin tämän keinon taisi. + +Illallinen syötiin synkän hiljaisuuden vallitessa. + +--Tahdotko viiniä? kysyi Johannes. + +--Tahdotko sinä? vastasi Liisa vastakysymyksellä. + +--Minä kysyin, tahdotko _sinä_ viiniä, huomautti Johannes. + +--Tilaa sinä vain, vastasi Liisa jälleen yhtä välttelevästi ja +alistuvasti. + +Viini tuli, sillä Johannes tahtoi itse sitä, helpottaaksen sen avulla +edes siedettäväksi hermojännitystään. Mutta hän ei voinut olla laseihin +kaataessaan virkahtamatta: + +--Olet sinä omituinen. Eikö sinun itsesi tee koskaan mieli mitään? + +--Minun tekee mieleni sitä, mikä on sinulle mieleen, vastasi Liisa. + +Nyt hän on varuillaan, ajatteli Johannes. Kas vain, miten taitavasti +hän osaa hillitä itsensä ja sanansa sovittaa! + +Nyt ei ole hyvä käydä hänen kimppuunsa. Nyt hän on vaarallisin kuin +lepäävä voimalähde, josta ei tiedä vielä, kuinka paljon energiaa se voi +seuraavassa silmänräpäyksessä ympäristöönsä lähettää. + +Mutta juuri tuollaisena, hiljaisena, toimettomana, tutkimattomana hän +parhaiten hallitsi Johanneksen koko hermokeskustaa, joka +välttämättömästi pyrki päästä kosketukseen tuon toisen, vastakkaisen +sähköpatterin kanssa. + +Miksi? Siksi että jännitys laukeaisi, että sininen liekki singahtaisi, +että syntyisi ukonilma ja iskisi kaksi maailmaa vastakkain! + +Mutta kumpikaan ei tahtonut alottaa taistelua. He tiesivät, että siinä +joka hetki oli kysymys elämästä ja kuolemasta, itsensä säilyttämisestä +ja toisen musertamisesta. + +Tämä taistelu, tämä ikuinen aaltoileminen, sepä juuri olikin heidän +rakkautensa. + +Johannes tiesi, että hänen oli alotettava. Liisa ei sitä kuitenkaan +tehnyt koskaan, hyvin tietäen, mikä hänen voimansa oli. + +Aktivisen, ulospäin kohdistuvan iskun tarve souti Johanneksen joka +sormen päässä. + +Sitä vastaan ei Liisalla ollut muuta asetettavaa kuin oma naisellinen +passivisuutensa. Ja siitä hän tiesi, ettei Johannes tällä alalla +voittaisi häntä milloinkaan. + +Liisa jaksoi kyllä odottaa, mitä tuleva oli, jos Johannes vain jaksoi +pidättää purkautumasta voiman, joka synkisti hänen silmänkulmiaan. + +Tunsihan ja tiesihän Liisa, ettei se mitään oikeata vihaa ollut. +Eroottista vihaa se oli, rakkauden leimuavaa vaatimusta vallita +kokonaan olento, johon se oli kohdistunut. + +Mutta hänelläkin oli oma ylpeytensä, oma itsenäisyytensä. Siitä hän ei +ollut valmis ilman taistelua hetkeksikään luopumaan ja se juuri +vaikutti niin ärsyttävästi Johannekseen. + +Oma tumma, salaperäinen syvyytensä, jota Johannes vihasi, koska hän ei +saanut sitä tietonsa ja tahtonsa piiriin milloinkaan täydellisesti +valloiietuksi. Niinkuin voi tiedemies epätoivon hetkellä vihata työnsä +pettävää, kangastelevaa päämäärää tai taideniekka unikuvaa, joka alati +väistyy hänen edessään. + +Ja jos hän pääsisi päämäärään, saisi tulkituksi, mitä mielikuvitteli? + +Silloin ei se enää hänelle merkitsisi mitään ja hän heittäisi sen +luotaan kuin tyhjän raakunkuoren. + +Mutta täytyihän sanoa jotakin. Eihän voinut jatkua enää kauemmin tätä +hiljaisuuden helvettiä. + +--Minulle olisi mieleen, virkahti Johannes, että sinäkin tahtoisit +jotakin. + +--Taitaa käydä minulle vaikeaksi, vastasi Liisa hymyillen vaikeasti. +Mitä minun pitäisi tahtoa sitten? + +--Mutta juuri sehän sinun olisi itse keksittävä, iski Johannes +epätoivoissaan. + +--En minä keksi mitään, vastasi Liisa, kuten äskenkin. Keksi sinä! Sinä +tiedät paremmin ne asiat. + +Ei, Liisan suhteen ei päässyt puuhun, ei petäjään, kun hän tuolle +tuulelleen rupesi. + +Mutta täytyihän Johanneksen päästä purkautumaan. + +--Ja sinä? Sinä et mitään tiedä? hän sanoi koettaen ivallista +äänenpainoa teeskennellä. + +--En mitään muuta kuin että rakastan sinua, vastasi Liisa kyyneltyvin +silmin. + +--Rakastat? ähkäsi Johannes. Mahtaako sekään olla totta? + +--Kuinka saatat sitä epäillä? + +--Usein tuntuu minusta kuin et sinä rakastaisi minua ollenkaan. + +Nyt se alkoi käydä jo. Johannes pääsi nyt hyökkäämään ja syyttämään +Liisaa, jolloin Liisan tehtävä taas oli puolustautua. + +Mutta jokaisessa puolustuksessa piili samalla syytös, joka antoi +aihetta uuteen syytökseen. Se olikin ainoa muoto, johon saattoi +purkautua heidän sisällinen jännityksensä. + +Kaikki kävi kuin matemaattisen kaavan mukaan. Ja Liisan onnistui +jälleen saada Johannes leppymään. + + + + +5. + + +Mutta se kävi päivä päivältä aina vaikeammaksi. + +Tosin he kumpikin koettivat vilpittömästi välttää noita kiusallisia +yhteentörmäyksiä, jotka järkyttivät heidän koko elimistöään. Mutta +niitä sattui vain sitä tiheämmin. + +Kumpikin kuunteli ja kuunteli, mitä nousi oman ja toisen sydämen +syvyydestä. Ja kumpikin oli yhtä valmis rakkaudestaan viimeiseen +hengenvetoon saakka taistelemaan kuin syrjään ponnahtamaan, ettei vain +tuottaisi tuskaa ja vaivaa toiselleen. + +Juuri siten he toisiaan enimmän kiusasivat. Sillä kumpikin tiesivät he +sentään, että toinen oli joka hetki varuillaan ja tarkkasi alituisesti +toisen sanoja, ilmeitä ja sielunliikkeitä. Niistä etsivät he kuin +tähdistä kohtaloaan. + +Tekivät sen hartaudessa, pelvossa ja pyhässä vavistuksessa kuin heille +uskottua temppelipalvelusta suorittaen. + +Eihän heillä toistaiseksi mitään muuta tehtävää ollutkaan. Eikä ollut +ollut siitä lähtien, jolloin he kerran otollisena hetkenä ja oikeassa +mielialassa olivat toisensa Parisissa löytäneet. + +Kahdeksan vuotta oli Johannes aluksi laskenut rahansa riittävän viettää +tällaista elämää. Kenties kymmenenkin, jos he olisivat oikein +säästeliäästi eläneet. + +Nyt he olivat viettäneet vasta kolme. Ja Johannes laski jo +tuskallisesti mielessään, tokko ne enää riittäisivät edes jouluun +saakka. + +Jotakin täytyi siis tapahtua. Mutta mitä? + +Kumma kyllä, ei tuo asia näyttänyt Liisaa vähintäkään liikuttavan. Hän +kulki kuin unessa. Hän eli päivänsä kuin kukkanen kedolla huomisesta +huolta kantamatta. + +Hänellä näytti olevan huoli vain rakkaudestaan. Sitä kantoi hän kuin +lasta sydämensä alla, ollen itse oman rakkautensa pyhä lipas. + +Johannes ei ollut vielä milloinkaan nähnyt sellaista naista. Niin +neitseellistä ja samalla niin äidillistä. + +Ja kuitenkin sanottiin, että hän oli ollut kapakkanainen ja monelle +miehelle ennen Johannesta antautunut. Kuinka se oli mahdollista? + +Johannes oli tuuminut sitä usein itsekseen. Myöskin keskenään he olivat +siitä mielipiteitä vaihtaneet. + +--Kuinka sinä saatoit? oli Johannes joskus sanonut ja pudistanut +päätään lempeästi sekä nuhtelevasti. Vieraiden miesten kanssa! + +--En tiedä, Liisa vastannut siihen. En minä mitään tehnyt. He tekivät. +Enkä minä koskaan ole ketään muuta kuin sinua rakastanut. + +Se oli aina hänen loppupontensa, johon Johannes olikin vähitellen +ruvennut uskomaan, niin uskomattomalta kuin se tuntuikin ja niin +vastakkaista kuin Liisan entiset elämänmuodot hänestä todistivatkin. + +--Olisit sinä voinut minua odottaa, Johannes taas toisen kerran +leikillä sanonut. Oliko sinulla niin kiire? + +--Minulla ei ole ollut kiirettä milloinkaan, Liisa jälleen vastannut +siihen. Mutta minä en tuntenut sinua silloin. Kuinka minä siis olisin +voinut sinua odottaa? + +--Tunsithan minut, Johannes siihen sanonut. Kun lapsuudentovereita +olemme! + +--Niin sillä tavoin. Mutta enhän minä koskaan uskaltanut sinua omakseni +toivotella. + +--Ja sentään rakastit minua jo silloin? Olet joskus kertonut minulle. + +--Tietysti rakastin, koska kerran en ole rakastanut ketään muuta +ihmistä maailmassa. + +--Ja voit sentään antautua muille miehille? + +--Olethan sinäkin muita naisia rakastanut. + +--Mutta minä en rakastanutkaan sinua vielä silloin. + +--Sinun olisi pitänyt rakastaa. Mutta parempi myöhään kuin ei +milloinkaan. + +Tuollaisia he keskustelivat. + +Kun ei heillä muutakaan työtä ollut, he alituisesti vain erittelivät, +osittelivat ja repostelivat rakkauttaan. Eläen irti maasta, irti +yhteiskunnasta, irti ystävistä ja kaikesta jokapäiväisen elämän +ympäristöstä, he jauhoivat joka hetki vain toisiaan, jopa siihen +määrään, että heidän omat ajatuksensakaan eivät enää olleet +yksinpuheluja, vaan kaksinpuheluja. + +Tämä oli ollut aluksi taivas Johanneksen mielestä. Hän, joka ei koskaan +ennen ollut rakastanut, oli nyt ensi kerran tullut tuntemaan oman +olentonsa syvyydet alituisen naisellisen läsnä-olon kummallisessa, +aavistuttelevassa valohämyssä. + +Kesä, täysikesä, ei pohjolan valju, varjoton kesä-yö, vaan etelän +kuuma, tuoksuva, omaa runsauttaan pakahtuva kukkimis- ja heilimiskausi +oli kulkenut läpi hänen sydämensä. + +Monet kukkaset olivat sieltä ilmi kummunneet ja jälleen karreksi +palaneet. Monet suloiset ja makeat lähdesuonet esille läikähtäneet ja +jälleen kuin erämaan hiekkaan haihtuneet. + +Sillä mitä korkeammalle heidän rakkautensa oli kohonnut, sitä +kuumempina olivat sen säteet Johanneksen päälakeen sattuneet. Nyt +paistoi se jo kuin Saharan aurinko, pystysuoraan, peljättävänä, +hirvittävänä pätsitulena, joka uhkasi polttaa poroksi heidät molemmat +ja kaikki keitaat heidän sydämestään autioittaa ja hävittää. + +Jotakin oli tehtävä, mutta mitä? Tuo oli kysymys, joka päivä päivältä +yhä enemmän mietitytti Johannesta. + +Hän oli jo monesta katkerasta kokemuksesta huomannut, ettei ollut +mahdollista hänen voimilleen erota silmänräpäyksessä Liisasta. Jos hän +yritti sitä, jos hän hetkeksikään koetti itsensä hänestä irroittaa, +silloin kävi kärsimys liian suureksi ja hän oli seuraavassa tuokiossa +valmis jälleen kahta nöyrempänä ja alttiimpana samaan rauhansatamaansa +sisälle purjehtimaan. + +Niin päätti hän ruveta vähitellen, vitkalleen, pala palalta ja +perisuomalaisella sitkeydellä itseään Liisalta pois ottamaan. + +Oikeastaan hän oli tehnyt tuon päätöksensä jo paljon aikaisemmin. Jo +heidän ensimmäisen tulisen riitansa jälkeen, jolloin usko ehdottomaan +oli hänessä ensi kerran järkähtänyt ja samalla usko rakkauden ainoaan +autuaaksitekevään voimaan muiden elämänvaltojen seassa. + +Mutta heti kun rauha heidän välillään oli jälleen rakentunut, oli tuo +usko hänessä virinnyt uudestaan. Eikä hän nyt, kohta kolmen vuoden +ponnistelujen jälkeen, ollut päässyt noissa eristymispyrkimyksissään +sen pitemmälle kuin että hän joskus, pikemmin mielenosotuksena kuin +todellisesta itsekseen-olon tarpeesta, voi aamuisin tehdä yksinäisen +kävelyretken. + +Silloinkin hän aina vielä tunsi pistävää kaunaa povessaan siitä, ettei +Liisa tullut mukaan, kuten hän ylimalkaan kärsi kovasti siitä, ettei +tämä hänen mielestään viisaammin ja tehokkaammin koettanut estää hänen +sisäistä itsenäistymistään. + +Miksi Liisa tahtoi päästää pois hänet, vaikka hän itse oikeastaan niin +mielellään olisi jäänyt ikeesensä? + +Tuo kysymys katkeroitti suuresti Johannesta. Eikä hän voinut tulla +muuhun johtopäätökseen kuin ettei Liisa sittenkään mahtanut häntä +rakastaa, ei ainakaan niin paljon kuin Johannes häntä rakasti. + +Jokainen epäsointu kasvatti Johanneksessa tätä Liisasta poispäin +pyrkivää mielialaa. Ja kun uusi kiista sattui ja vihan peikko jälleen +heitti hänen silmäänsä nurinkurisia kuvia luovan lasi-sirun, silloin +muistuivat hänen mieleensä kaikki entisetkin samantapaiset sattumat ja +niiden aiheuttamat mielialat. + +Liittyivät toisiinsa kuin rengas renkaasen ja muodostuivat omaksi +maailmakseen, jossa vallitsivat aivan toiset lait ja vaikuttivat aivan +toiset elämän-arvot kuin tuossa toisessa, rakkauden, sopusoinnun, +keskinäisen ymmärryksen ja aistillisen hekkuman maailmassa. + +Niin eli Johannes ja oli jo kotvan elänyt oikeastaan kahta eri +rinnakkais-elämää. + +Toista päivän, toista yön, toista rakkauden, toista vihan, toista +lähentymisen, toista eristymisen mieliala-ketjua, joista edellinen +tosin vielä oli voitolla, mutta jälkimmäinenkin kasvoi hetki hetkeltä, +viikko viikolta ja kuukausi kuukaudelta vahvemmaksi. + +Ei ollut mitään siltaa niiden maailmoiden välillä. Mikään tie hänen +sydämessään ei toisesta toiseen johdattanut. + +Tuossa toisessa, ehdottoman rakkauden ja sopusoinnun mielialassa, hän +ihaili, kunnioitti ja jumaloitsi Liisaa, ei nähnyt yhtään vikaa hänessä +ja oli valmis hänet maailman ihanimmaksi, puhtaimmaksi, jaloimmaksi ja +älykkäimmäksi naiseksi vannomaan. + +Tuon toisen, sisäisen kauna-tunnelman yösilmillä katsottuna oli +Liisassa vain vikoja. + +Silloin hän suorastaan inhotti Johannesta. Silloin olisi Johannes +tahtonut lyödä, rääkätä ja haavoittaa tuota kevytmielistä naikkosta, +tuota kapakkatyttöä, tuota Baabelin lohikäärmettä, joka oli hänen +ylitsensä niin rajattoman vallan saanut ja uskoi nähtävästi, että hänen +valtansa oli kestävä iankaikkisesta iankaikkiseen. + +Ei! Juuri siitäpä harhaluulosta tahtoi Johannes hänet vieroittaa. + +Eikä hän koskaan tahtonut sitä niin kiinteästi kuin tuollaisen +tuprahduksen jälkeen, joka heille niin äkkiarvaamatta oli varieteessa +tapahtunut. Silloin hän aina seuraavana aamuna teki yksinäisen +kävelyretken. + + + + +6. + + +Näin vieri muutamia viikkoja. + +Johannes jatkoi sisällistä eristäytymistään. Usein kiertyi hänen +sydämensä kerälle nähdessään, miten sanomattomasti Liisa kärsi siitä, +mutta silloin lohdutti hän itseään aina sillä, että tämä sittenkin oli +paras heille molemmille. + +Eihän eron tarvinnut olla ikuisen. Voisivathan he erota vain hetkeksi, +muutamiksi viikoiksi, eräiksi kuukausiksi, ja sitten yhtyä jälleen, jos +niin hyväksi näkisivät. + +Mutta silloin olisi heidän välttämättä myös mentävä naimisiin. + +Johannes oli alkanut omalla tahollaan, huomaamatta ja aivan vähin erin +jälleen yhteiskunnallistua. Hän kaipasi työtä, toimintaa. Jotakin +ulkopuolista, jotakin reipasta, kovaa ja vaikeata, missä jälleen +koettaa voimiaan. + +Sitäpaitsi hän kaipasi omaa kotia. Eikä mitään kolkkoa, kylmää +nuorenmiehen kotia vain, ei neljää seinää, joiden sisällä autius ja +tyhjyys asuisi, vaan oikeata, kotoista, lämmintä ja turvallista +tunnelmaa, jonka voisi luoda vain rakas nainen rakastavan miehen +rinnalla. + +Sellaisina hetkinään hän aina tunsi ikäänkuin etääntyvänsä Liisasta. +Hän oli sittenkin kotikissa ja Liisa kyläkissa, vaikka he kumpikin nyt +kodittomina ja siinä suhteessa yhdenvertaisina maailman matkoja +taivalsivat. + +Näitä ja monia muita asioita Johannes ajatteli yksinäisillä +kävelyretkillään. + +Ne olivat nyt käyneet jo niin tavallisiksi, ettei Liisakaan näyttänyt +enää niihin mitään erikoista huomiota kiinnittävän. Tosin tapasi +Johannes joskus hänet itkettynein silmin kotiin tullessaan. Mutta kun +hän kysyi syytä siihen, hymyili Liisa vain ja sanoi, ettei se ollut +mitään taikka että hän oli tullut vanhaa äitivainajaansa ajatelleeksi. + +Päivä päivältä eli Johannes yhä enemmän omaa elämäänsä. Tosin hän tunsi +täten rikkovansa verisesti vasten Liisaa ja heidän yhteistä +rakkauttaan, mutta hän oli kerran joutunut rikoksen polulle eikä +hänellä ollut enää mitään mahdollisuutta pysähtyä. + +Kerran jäi hän pois koko päiväksi. Hän oli tavannut erään tuttavan +kotimaasta ja syönyt tämän kanssa yhdessä aamiaista, päivällistä ja +illallista. + +Se oli aluksi suuri tapaus heidän elämässään. Mutta sitten sekin +mureni, pienentyi ja silisi vähäpätöisyydeksi. + +Nyt voi jo sellaista sattua tuhkatiheään. Johannes kuljeskeli +kaupunkia, pistäytyi kahviloihin ja lueskeli sanomalehtiä, sillä aikaa +kuin Liisa istui yksin heidän yhteisessä hotellihuoneessaan. Ja +Johannes tunsi mielensä kummallisesti keventyvän ja voimistuvan tästä +uudesta asioiden järjestyksestä. + +Eikä Liisa valittanut koskaan. Hän pysyi yhtä hiljaisena, syvänä ja +salaperäisenä. + +Mitä hän mahtoi miettiä sitten? + +Oikeastaan ei Johanneksella ollut siitä aavistustakaan. Aikoinaan hän +oli luullut tuntevansa Liisan. Nyt, mitä enemmän hän itse muodostui +takaisin omaksi maailmakseen, sitä enemmän täytyi hänen tunnustaa +itselleen, että tuo toinen tuossa hänen vierellään oli uppo-outo ja +vieras hänelle. + +Mutta silloin hän kauhistui. Silloin hän tunsi jäätävän hallanhengen +kouraisevan sydäntään, ja hänelle tuli hätä, tuskallinen sielunhätä, +jälleen päästä Liisaa lähemmäksi. + +Liisa otti aina hänet vastaan yhtä avoimesti, tyynesti ja herttaisesti. + +Oli ikäänkuin hän olisi ollut aina paikallaan. Johannes puolestaan +tunsi aina liikkuvansa, aina kieppuvansa tuon kiintopisteen ympärillä, +milloin vihaavansa, milloin rakastavansa, milloin lähenevänsä, milloin +loittonevansa siitä, tietysti oman tahtonsa mukaan, mutta tahdon, jota +tuo toinen tuntui sittenkin täydellisesti hallitsevan. + +Eihän se ollut miehen arvoista. Täytyihän hänen toki jälleen päästä +vapaaksi ja itsenäiseksi yksilöksi. + +Johannes sanoi nuo sanat melkein ääneen itselleen eräänä aamuna +herätessään. Sitten hän säikähti, aukaisi silmänsä ja vilkaisi +vierelleen, missä Liisa vielä nukkui voitollinen, autuaallinen ilme +kasvoillaan. + +Nousi, peseytyi hiljaa, pukeutui sekä otti hatun, kepin ja hansikkaat +ulos lähteäkseen. + +Liisakin oli jo herännyt ja seurasi sanaa puhumatta hänen liikkeitään. + +He olivat valvoneet eilen-illalla sangen myöhään, riidelleet, +selittäytyneet ja sopineet. Liisa rukoillut ja itkenyt, Johannes aluksi +pysynyt jyrkkänä ja lahjomattomana. Sulanut vihdoin Liisan hehkuvien +syleilyjen voimasta ja Liisa hänelle onnellisena ja säteilevänä +antautunut. + +Näytti kuin hän vieläkin olisi ollut samassa tunnelmassa. Kuin olisi +hänen silmiensä hymyilevä, aurinkoinen syvyys tahtonut joka hetki sanoa +Johannekselle: + +»Mene vain, kultapoikaseni! Mene kävelemään! Sinä palajat kyllä +takaisin, ja silloin suljen sinut jälleen syleilyyni.» + +Johannesta harmitti tuo voitonvarmuus. + +Entäpä minä en palajaisikaan, ajatteli hän. + +Entäpä minä nyt menisinkin menojani? Tämän kerran minä vielä olen ollut +heikko, mutta ehkäpä minä olen vahvempi ensi kerralla? Sinä luulet jo, +että olen elinkautinen orjasi, mutta mitäs sanoisit, jos minulla +sittenkin olisi voimaa sinusta vapautua? + +Liisa ei tiennyt näistä Johanneksen mietteistä mitään. Taikka ehkä hän +sittenkin oli niitä jonkun verran aavistanut, sillä kuin tahallaan +ojensi hän juuri silloin peiton alta pyöreät, täyteläiset käsivartensa +pitkään, raukeaan ja tyytyväiseen haukotukseen. + +Niin, näyttele vain käsivarsiasi! ajatteli Johannes. Minä tiedän, että +ne ovat kauniit ja että sinulla on siellä paljon muutakin kaunista +näytettävää. Minä en halveksi sitä ollenkaan. Mutta minä en ole luotu +vain pelkästä aisti-ilosta niinkuin sinä enkä aio käyttää koko ikääni +sinun kauneutesi ihanteluun. + +Hän nyykäytti päätään jäähyväisiksi ja lähti ulos raikkaaseen, +syksyiseen aamu-ilmaan, joka kuulakkaana kierteli Köpenhaminan ahtaiden +katujen yllä. + +Ulkona jatkuivat hänen mietelmänsä. + +Se oli varmaan pitkien, kristillisten sukupolvien sarjahenki, joka +mietti hänen aivojensa kautta. + +Turhaan hän oli tullut opin tielle. Turhaan hyväksynyt nykyaikaisen +maailmankatsomuksen. + +Turhaan maailmaa nähnyt ja kokenut. Turhaan Amerikassa käynyt, +sosialismia saarnannut, istunut rinnan naisten kanssa Suomen +yksikamarisessa eduskunnassa, koettaen kirkon ja yhteiskunnan +monisataisia juuria järkyttää. + +Turhaan hän oli ollut naimisissa. Turhaan ottanut avio-eron, karannut +lapsenpiikansa kanssa, toteuttanut yksilöllisen sensualismin oppia ja +itse naisen orjaksi tunnustautunut, samalla kuin hän oli julistanut +rakkauden, terveen ja väkevän sukupuoli-rakkauden, korkeimmaksi +uskonnokseen. + +Kaikki turhaan! Tuolta syvältä, hänen olentonsa alkulähteistä puhui +ääni, joka sanoi, että rakkaus oli syntiä ja että synnin siemen oli +tullut maailmaan naisen kera. + +Suloisen, alastoman, ensimmäisen Eevan keralla. Hänen, joka ei osannut +hävetä edes, vaikka Jumala, suuri, kaikkivaltias Jehova itse, oli +luonut hänet sellaiseksi! + +Koko naisruumis oli Johanneksen mielestä tällaisina hetkinä tuiki +synnillinen. + +Myöskin miesruumis oli synnillinen, mutta ei siinä määrin. Ja olisihan +se ollut melkein synnitön, ellei olisi ollut olemassa tuota toista +ruumista, joka niin naurettavan pienillä eroavaisuuksillaan oli saanut +niin äärettömän paljon pahaa ja kauhistavaa aikaan maailmassa. + +Saman käsittämättömän syyn takia oli Johannes jo koulunpenkillä +istuessaan tuntenut oman ruumiinsa ihmishengen korkeimmille +pyrkimyksille vihamieliseksi. Ymmärtänyt, että sitä oli rangaistava ja +kuritettava, jos mieli miehenä pysyä ja sielunsa vapaana, puhtaana ja +jäntevänä säilyttää. + +Tältä kannalta hän myös myöhemmin, yliopistollisia historian-opintojaan +suoritellessaan, oli ymmärtänyt muinaisten pyhien miesten raivon +lihansa himoja vastaan, heidän paastonsa, rukouksensa, ruoskimisensa ja +itsekidutuksensa. + +Eikä vain heidän itsekidutuksensa, mutta myös heidän tarpeensa kiduttaa +muita, ennen kaikkea tuota samaa kaunista, valkeaa naisruumista, joka +niin salaperäisellä ja salakavalalla tavalla oli omiaan houkuttelemaan +itse pyhän kirkon päämiesten mieliä yöhön, maahan ja pimeyteen. + +Riisukaa se! Ruoskikaa se verille, polttakaa roviolla ja häväiskää! + +Johannes huomasi äkkiä siirtyneensä mielikuvituksessaan keskelle +synkintä keski-aikaa. Mutta hän ei kärsinyt tuosta muutoksesta, vaan +nautti, sillä hänen mielialansa oli munkin, joka pelkää, mitä hän +vihaa, ja vihaa, mitä hän sammumattomalla intohimolla rakastaa. + +Miten oli tuo kaikki mahtanut muinaisessa todellisuudessa tapahtua? +Miten väristä nuo silloiset hengenmiehet pidätetystä, polttavasta +aistillisuudesta ja millä huohottavalla, mielipuolisella +hermojännityksellä ottaa osaa noidanvainoihin ja pyhän inkvisitsionin +istuntoihin? + +Johannes kulki yli pienen torin, joka tuoksui tuoretta maalais-ilmaa, +kasviksia ja vihanneksia. Sievine myymäpöytineen ja kirjavine, +kiertelevine ihmisjoukkoineen se näytti oikein miellyttävältä ja +koristeelliselta. + +Tuntui mereltä suolainen tuuli, joka toi tullessaan kalan ja +laivakonttorien lemua. + +Mikään ei auttanut. Mikään ei voinut haihduttaa hänen keski-aikaista, +naisvihaavaa ja naishalveksuvaa mielialaansa. + + + + +7. + + +Sama mieliala jatkui vielä sittenkin, kun hän oli päässyt pois +pahimmasta ihmisvilinästä erääsen kaupungin puistoon, suurten puiden +alle taivaltamaan. + +Messut ja kuorolaulut kaikuivat hänen korvissaan. + +Hän näki näkyjä.--Vanha munkki voihki kuolinvuoteellaan. Viisikymmentä +vuotta oli kulunut siitä kuin hän oli luostarin portille kolkuttanut. +Viisikymmentä vuotta hän oli palvellut Herraa, kiduttanut itseään ja +voittanut kaikkien kanssaveljiensä kunnioituksen, jotka jo pitivät +häntä suorastaan pyhänä ja valmiina taivaan tarhoihin astumaan. + +Mutta mitäpäs tapahtui? + +Saapuu ripittäjä kuolevan luo. Viipyy kauan siellä, muut munkit käyvät +jo ihmettelemään. Onhan tuo vanhus hurskain ja moitteettomin heistä +kaikista. Mitä saattaa hänellä olla niin paljon synninpäästäjälle +puhuttavaa? + +Soitetaan iltamessuun. Munkit menevät kappeliin. Polvistuvat, +kumartavat ja rukoilevat kuolevan edestä. Silloin soinnahtaa etäinen, +valittava laulu, jonka synkkä kaiku täyttää heidät salaperäisellä +pelvolla ja vavistuksella. + +Mitä se on? On kuin se kuuluisi kuolevan kammiosta. + +Mutta eihän se ole messua! Eihän se ole virttä, ei mitään hurskasta +eikä pyhää ollenkaan. Täysin maallinen, ajallinen ja synnillinen laulu +se on, joka saa heidät omituisessa kauhussa toisiinsa katsomaan ja +kalpenemaan. + +Nyt syöksyy ripittäjä itse kappeliin. Piru itse on luostarin vieraana! +Saatana itse tahtoo ryöstää pyhän vanhuksen sielun heiltä! + +Priior tempaa kynttilän alttarilta. Munkit seuraavat hänen +esimerkkiään. Kaikki rientävät kuolevan munkkikoppiin. Kulkevat +veisaten läpi pitkien, kolkkojen käytävien, joiden kaiku raskaasti +vastaa heidän synkkään valitusvirteensä: + + »Ah, ansoilta synnin, saatanan, + meitä varjele, valkeus Jumalan!» + +Kammion ovi on auki. Veljet näkevät vanhuksen lepäävän lautsallaan. +Laihana, riutuneena, kuolemantuskaisena, mutta... + + »kädet ristissä, raivolla rukoillen, + ylös silmin hehkuvin tuijottaen, + ja huulilta, joilla jo kuolema on, + soi laulu hurja ja lakkaamaton!» + +Veljet kuuntelevat. Mikä onkaan tämä merkillinen kuolinvirsi?... + + »Sävy sen oli outo kuin rakkaus, + kuin tuska, kuin pilkka, kuin lankeemus, + kuin tuoksunut kaukaa huumaten + ois kukkaset maiden vierahien; + sävel tuntematon, sävel laulamaton, + sävel ihmiskurkusta kuulumaton, + se tuskaa soi, se onnea soi, + se kauhuun ja riemuhun kuulijan loi----» + +Munkit heiluttavat pyhiä kynttilöitään ja laulavat kaksinkertaisella +voimalla omaa manausmessuaan. Mutta myös kuolevan huulet hurjentuvat ja +hänen syntinen, herjaisa laulunsa soi syvälle kauhistuviin +munkkisydämiin... + + »Kuin kalvava kaiho se munkkeihin tarttuu, + se kadotetun elon murheeksi karttuu, + he muistavat kaiken, mi päässyt ei kukkaan, + ajat nuoruuden, ammoin jo mennehet hukkaan ...» + +Mitä tämä oli? Oliko Johanneksesta äkkiä tullut runoilija ja suuri +runoilija? + +Hän itse kysyi sitä hämmästyen itseltään. + +Ah, nyt hän muisti! Wildenbruchin »Noidan laulu» se oli, jonka hän +kerran oli kuullut Wienissä ja joka nyt äkkiä hänen mielialansa +ahdistavasta pakosta oli ruvennut kaikumaan hänen korvissaan. + +Kuinka se taas oli ollutkaan? Munkit vähitellen vaienneet, oman pyhän +kirkkomessunsa unohtaneet ja jääneet vanhuksen pakanallista laulua +kuuntelemaan. + +Luostarin priior tuosta säikähtänyt, suuttunut ja huutanut kuolevalle: + + »Pyhät veljeni jos sinä viettelet multa, + olet kirottu, saat tuta helvetin tulta!» + +Ja katso! Vanhus noussut vuoteeltaan. Hänen kasvonsa kirkastuneet, hän +tuijottanut kaukaisuuteen... + + »kuin kuvaan, kuin korkeimpaan ihanuuteen.» + +Puhjennut sitten kyyneliin ja alkanut kertoa kuunteleville +luostariveljille: + + »Olin pappi kuin te, olin hurskas kuin te, + luin hartaana messukirjaanne, + luin tuskassa, tunsin hehkuni, + veri nuori ja kuuma kun sykkäili. + Mun vaaleat kutrini oli kuin kulta; + ens kerran kun päälaen kaljuksi multa + he leikkasivat, putos kaune sen + kuin niitetty nurmi ois keväinen.» + +Piru oli siihen aikaan päässyt valtaan Saksassa. Houkutellut naiset +haureuteen, jopa noituuteenkin, josta he olivat saaneet ansaitun +palkkansa polttoroviolla. + +Eräänä iltana hän oli istunut yksin työlamppunsa ääressä. Saapunut +viesti ja pyydetty pappia. + +Ollut myrsky-yö. Hänet johdettu vanhan tornin juurelle, sitten sen +sisälle, maan alle, pitkin kiertoportaita, kunnes tultu eräälle +muuriaukolle. Siinä annettu hänen käteensä soihtu ja käsketty käymään +luo velhottaren, joka seuraavana päivänä oli poltettava. + +Sitä ennen oli kuitenkin hänen sielunsa pelastettava ja papin annettava +hänelle edes joku tieto autuuden asiasta. + +Hän tehnyt työtä käskettyä. Käynyt sisälle muuri-aukosta, kulkenut +jälleen aina alemma maan uumeniin ja kuullut vihdoin kahleiden +kalskahtavan. Kuunnellut, seisahtunut, kuullut raskaan huokauksen ja +löytänyt tyrmän synkimmästä nurkasta naisen, joka pedon tavoin istui +maassa, pää muuriin nojattuna. + +Holvin katossa ollut rengas. Hän kiinnittänyt siihen soihtunsa ja +käynyt lempeästi, kuten hänen pyhä virkansa ja velvollisuutensa vaati, +naista puhuttelemaan. + +Tämä heti kallistanut korvansa ahnaasti hänen sanoilleen. Ottanut kädet +silmiltään, ryöminyt polvillaan, maan matona, hänen luokseen ja +syleillyt paljain käsivarsin hänen jalkojaan. Katsonut ylös häneen ja +hän nyt vasta soihdun valossa huomannut, miten kauniit hänen kasvonsa +olivat. + +Munkin rinta silloin riutunut kummallisesti. Hänen silmänsä kostuneet, +hänen huulensa vaienneet, tuska huumannut hänet ja hän sulanut kuumaan +kyynelvirtaan synnillisen naisen kanssa... + + »Näki kyyneleeni hän vierivän, + käsin vapisevin minut kietoi hän, + syvä huokaus nous hänen rinnastaan, + hän kuiski kuivilla huulillaan: + 'Sa voit vielä itkeä, itkeä mua, + kuin hyvää Jesusta rakastan sua!'» + +Pappi kauhistunut hänen herjaisaa puhettaan. Muistuttanut hänelle, +miten sopimatonta se oli tällä hetkellä ja tässä paikassa, miten hänen +ruumiinsa oli jo huomenna palava, mutta hänen itsensä nyt kaduttava +syntinsä ja ikävöitävä ijäistä autuuttaan. + +Tyttö tuosta hiukan arastunut. Luonut kysyvän katseen häneen ja +ihmetellyt, miksi hänen muka oli kaduttava, kun hän ei ollut syntiä +tehnytkään. + +Kertonut sitten hänelle oman elämäntarinansa. + +Hän oli orpo. Iso-äiti, joka tunsi monta terveellistä yrttiä ja oli +monta sairasta niillä parantanut, oli hänet metsäntöllissä kasvattanut. +Iso-äiti sitten poltettu roviolla. Sanottu, että hänen sielunsa oli +mennyt helvettiin. + +Tyttö oppinut häneltä vanhan, kauniin laulun, josta iso-äiti oli +sanonut, että se oli virsi vierailta kaukomailta, missä ihmiset vielä +voivat olla hulluja rakkaudesta. Tyttö laulanut tuota, tietämättä sen +tarkoitusta, ja joutunut siten samaan syytökseen noituudesta. + +Kovat miehet hänet tänne tyrmään syösseet ja väittäneet, että helvetin +henget lauloivat ihmisten turmiota hänen suunsa kautta. Siksi hänkin +huomenna oli roviolla poltettava. + +Koskettanut munkin korvaa huulillaan. Katsonut tuskallisin, rukoilevin +silmin häneen, painanut huokaavin rinnoin hänen poveaan ja pyytänyt: + + »Minut pelasta, ah! Minä rakastan sua!» + +Elämä oli niin kaunis, kuolema niin kammottava ja tuli niin polttava! +Eihän hän ollut loukannut ketään. Ei tehnyt syntiä, ei harjoittanut +noituutta. Miksi ei munkki siis voisi suostua häntä täältä viemään ja +hänen kanssaan pakenemaan? Ihmiset olivat niin kovia. Heillä oli +kiviset sydämet. Hän, tuo nuori, lempeä munkki yksin, näytti olevan +hyvä. + +Vartia nukkui, tie oli vapaa! He hiipisivät hiljaa täältä pois. Soihtu +sammutettaisiin, he pääsisivät portille kenenkään huomaamatta. Portin +takana aukeni vapaiden maailma, ja ennen kuin kukonlaulu olisi +kuulunut, olisivat he jo siintävän salon sylissä... + + »Salo tumma on, salo sankka on, + sen peitossa paikka on tuntematon, + sinut vanhalle aarnihaudalle vien. + Me löydämme aarteen, min kätkee rinne, + me lähdemme kauas, me jäämme sinne, + sa ijäti kaksin vain kera mun, + ma ijäti kaksin vain kera sun! + Et naista sa viel' ole syleillyt, + naislemmen et autuutta ymmärtänyt, + ma teen sinut riemusta rikkaammaksi + kuin koskaan ollut on ihmistä kaksi!» + +Jo tähdet siirtyivät heidän päänsä päällä! Yön hetket kuluivat. Munkin +oli häntä autettava. Heidän oli nyt, juuri nyt paettava! + +Munkki epäröi. Tyttö pyysi ja rukoili + + »Kävi myrskynä kuuma kuiskeensa, + käsvarsi mun kietoi valkea, + hänen tukkansa tumma kuin siipi yön + yli lankesi uhkuvan varren vyön; + ma tunsin huimauksen läpi pään, + halun kuolettavan poven pohjassa tään, + olin vaipua valtaan jo hurman ja houran, + niin tunsin ma taapäin tempaavan kouran: + 'Sa suutelet noitaa, sa siunaat kyyn, + jaat kanssansa ijäisen kuoleman syyn!'» + +Munkki kauhistunut ja herännyt lumouksestaan. Ollut kuin sana olisi +otettu hänen suustaan. Sysännyt tytön sylistään, ja kiirehtinyt ulos +tyrmästä. + +Tyttö tahtonut juosta itkien hänen jälestään. Vaipunut maahan, noussut +ylös, langennut jälleen ja parahtanut epätoivoisesti. + +Munkki kulkenut yöhön yksinään ja viettänyt sen rukouksissa. Nähnyt +murtuvin mielin aamun koittavaksi. Nähnyt ihmisten saapuvan hartaina +kedolle, jonka keskelle oli uhkaava halkopino pystytetty. + +Kaikkien silmät tähdänneet sinnepäin. Hänkin seurannut heidän +katsettaan ja nähnyt nuoren velhottarensa rovion juurella seisovan ja +odottavan... + + »Kuin linnut kiitävät, harhaisat, + arat silmänsä ympäri sinkoilivat, + kävin luo, krusifiksia tarjosin, + minut huomas hän katsehin uppoovin, + ja katso, hän päätänsä nyykäytti hiljaa + kuin tuulonen illalla vainion viljaa, + hymy ilmeni armailla kasvoillaan + kuin sammuva päivä, mi jättää maan.» + +Mutta: + + »Jo soihtunsa tempasi pyöveli, + tytön silmä mun silmääni imeysi, + risut kuivat jo leimahti liekkeihin, + minut jähmetti silmin hän jäykistyvin, + tulihiekkana kipinät kirposivat, + syyslehtinä huulensa lepattivat + ja äkkiä liekkien keskeltä kuulin + ma kuinka hän lauloi kuolevin huulin.» + +Ollut laulu, jonka tyttö oli oppinut iso-äidiltään. Virsi vieraiden +kaukomaiden, jossa ihmiset vielä voivat olla hulluja rakkaudesta... + + »Yön halki kuin sade keväinen + mun kauttani humisi hurma sen, + oli kuin ois kantanut aalloillaan + sulotuoksuja tuuli vierahan maan, + kuin kertonut oisi se onneni hukkaa, + mi koskaan, ei koskaan kukkinut kukkaa.» + +Hän kuunnellut kauhistuneena ja lumoutuneena. Silloin... + + »Tuli tarttui jo avojalkahan, + hän nyykäytti viestin riutuvan, + savu musta jo kuolinvaippansa loi, + savun keskeltä kultana äänensä soi, + tuli tohisten karkasi korkeuteen, + hänen äänensä helkähti hopeiseen, + ma korvani peitin, ma huusin silloin: + 'Tää laulu milloin on päättyvä, milloin?'» + +Hän paennut kuolinpaikalta kauhuissaan. Tuo ääni seurannut hänen +askeliaan. Kuhun hän kulkikin, kunne piilikin, tuo laulu kuitenkin +löytänyt hänet. Yöt päivät, aina, joka tuokio, hän oli jo viisikymmentä +vuotta kuullut sen kaikuvan korvissaan. Kuullut unessa, kuullut +valveillaan, kuuleva sen vielä nytkin, kuolinvuoteellaan. + +Tuo ollut kuolevan munkin tarina. + +Hän äkkiä, hurjana syöksynyt ylös vuoteeltaan. Ollut näkevinään +hylkäämänsä velhottaren ja huutanut mielenvikaisena... + + »Sa puhdas, mi noitana poltettiin, + sa hertas, min ruumiin he herjasi niin, + te paisuvat huulet, te silmät syvät, + te varren kumpuavan kukat hyvät, + sa riemun armas, min hylkäsin, + sinut syösten synkkihin liekkeihin, + sa kutsut mun onnehen kadotettuun, + sun tähtesi hylkään mä taivaan muun, + viiskymmentä vuotta ma syntiä tein, + sun helmasi on iki-autuutein!» + +Jo olivat hänen viimeiset voimansa sammuneet. Hän oli kuollut. + +Veljet polvistuneet. Aurinko koittanut akkunasta. Luostarin päämies +kohottanut äänensä ja jättänyt tuomion Herralle korkeudessa... + + + + +8. + + +Se oli kauneinta, mitä Johannes milloinkaan muisti kuulleensa tahi +lukeneensa. Eikä hän koskaan voinut sitä mielessään kertaella tulematta +liikutetuksi miltei kyyneliin. + +Olihan se aivan kuin hänestä itsestään tai hänelle itselleen +kirjoitettu. + +Varsinkin hän tunsi sen syvästi, aina kun hän aikoi erota Liisasta. +Silloin rupesi tuo romantinen tarina kaikumaan kahta hurjemmin hänen +korvissaan. + +Nähtävästi se vastasi eräisiin salaperäisiin, alkuvaistoisiin ääniin +hänen omassa sydämessään. + +Ja aina hän oli lopuksi kamppaillut itsensä siihen huumaavaan, +noidan-lauluiseen elämäntulokseen, että ainoa, minkä vuoksi voi elää, +oli Liisan valkea ruumis, joka kannatti vielä valkeampaa sielua kuin +kukkaa. + +Niin tapahtui nytkin. + +Hänelle tuli suorastaan hätä nähdä Liisaa. Nähdä hänet ja sulkea hänet +jälleen syleilyynsä. + +Hän kiirehti juoksujalkaa kotia kohti. Ja kun hän ei kuitenkaan +mielestään sinne kyllin nopeasti päässyt, hän otti automobilin. + +Liisa oli juuri noussut ylös. Johannes syöksyi hänen syliinsä +raivoisalla riemunhuudahduksella: + +--Olethan vielä täällä! + +--Missä minä olisin? kysyi Liisa hymyillen. + +--Pelkäsin, että olisit mennyt. Että olisit mennyt pois minulta! + +Hänen äänensä hukkui suuteloon ja itkunnyyhkytykseen. Myöskin Liisa +itki. Ja jälleen he tunsivat yhtä olevansa. + +--Armaani, sinua painaa jokin, lausui Liisa vihdoin. Etkö voi sitä +sanoa minulle? + +--Minä rakastan sinua, kuiskasi Johannes. Minä tulen hulluksi +rakkaudesta. + +--Olenko minä vaivaksi sinulle? + +--Oma rakkauteni on vaivaksi minulle. Minä en kestä sitä. Ei ole lupa +toista ihmistä näin paljon rakastaa. + +Liisa ei sanonut enää mitään. Katsoi häneen vain silmät helottavina +kuin sade ja pouta olisi niissä yht'aikaa ylivallasta taistelleet. + +Ja jälleen he yhtyivät pitkään suudelmaan ja syleilyyn. + +Tällaisina hetkinä suli kaikki kauna pois heidän väliltään. Tällaisina +hetkinä he kuin onnen ja epätoivon hurjuudessa imeytyivät kiinni +toisiinsa eivätkä tahtoneet päästää toisiaan, ennen kuin heidän +nautintonsa oli muuttunut kärsimykseksi ja itse tuskan hekkuma +pistäväksi ja sietämättömäksi. + +Liisa lepäsi liikkumattomana. Johannes istui vuoteen laidalla ja piti +hänen kättään kädessään, samalla kuin hänen toinen kätensä hiveli +Liisan muotoja, hiljaa, lempeästi ja kiitollisesti. + +Uudestaan ja yhä uudestaan hänen täytyi peittää kaikki tuo kaunis, +valkea ja väreilevä hartailla, palavilla suudelmilla. + +Lopuksi hän paljasti Liisan kokonaan. Eikä hänen korvissaan lakannut +kaikumasta se laulu, joka... + + ----»vierailta mailt' oli tullut, + miss' ihmiset voi olla lemmestä hullut.» + +Ja kuten aina, rupesi samalla toinen laulu, hänen oma laulunsa, +kuoleman ontto ja yksitoikkoinen sävel hänen korvissaan kaikumaan. + +Sitä varten hänen ei tarvinnut etsiä sanoja muilta. Sillä se laulu oli +syntynyt hänen kerallaan. + +Se puhui hukkaan menneestä elämästä, murtuneista toiveista, katoavasta +kauneudesta ja hävityksestä. + +Täydellisen, maailmoita-syleilevän aisti-ilon armaat höyhensaaret oli +Liisa hänelle lahjoittanut. Hänelle, kuivien käsitteiden ja sittemmin +karun käytännön miehelle, joka ei ikinä ollut voinut ymmärtää, että +ihmiset voisivat kuolla rakkaudesta. + +Mutta Liisa ei ollut voinut pyyhkiä kuolemanpelkoa hänen povestaan. Ei +aavistusta siitä, että tämäkin kaikki oli katoava kuin muutkin hänen +murheensa ja nautintonsa. Haihtuva ja häviävä tyhjyyteen. + +Jumalan kiitos, että hän kuitenkin oli elänyt! + +Sitä eivät kaikki ihmiset voineet sanoa itsestään. Ja siitä tuli hänen +olla Liisalle ja yksinomaan Liisalle kiitollinen. + +Onko ylimalkaan maailmassa, ajatteli Johannes, mitään sen +surullisempaa, sen traagillisempaa kuin tieto, että on päästänyt +pois jotakin kallista, jota kerran on pitänyt käsissään? Murhe, +elin-aikainen murhe siitä, ettei ole osannut käyttää oikein lyhyttä, +kimmeltävää tuokiotaan eikä toteuttaa oman sielunsa, oman ruumiinsa ja +koko olentonsa kaikkia ihania, äärettömiä mahdollisuuksia? + +Ei! Johannesta aivan pöyristytti pelkkä ajatuskin moisesta +ihmiskohtalosta. + +Entäpä hän itsekin oli nyt samoin tekemäisillään? Entäpä hänen omakin +kohtalonsa kerran sellaiseksi muodostuisi? + +Tekemäisillään, jos hän tekisi eron Liisasta! Hänen kohtalonsa, jos hän +koettaisi sitä ilman Liisaa suunnitella! + +Entäpä hän itsekin kerran heräisi kuolinvuoteellaan tietoisuuteen +siitä, että hän oli vaihtanut ainoan oikean ja todellisen elämänsä +johonkin aivan vieraasen, näennäiseen ja epäoleelliseen? + +Sehän olisi hirmuista! Sehän olisi hirmuisinta, mitä saattoi ajatella. + +Se ei olisi enää pimeyttä, vaan pilkkopimeyttä. + +Hänelle, Johannekselle, joka ei uskonut mihinkään tuonen-takaiseen, oli +tuo ajatus sitäkin kammottavampi, kun siihen samalla välttämättä +liittyi hänen mielessään käsitys koko elämän, koko maailmankaikkeuden +äärettömästä turhuudesta ja tarkoituksettomuudesta. Jo varhain +nuoruudessaan hän oli kuullut tuon rintaariuduttavan, tuon +järkeäjähmetyttävän tyhjyydenkammon siipien korvissaan suhisevan. + +Maailma tulisi elämään siis, kuten ennenkin, vaikka häntä, Johannesta, +ei olisikaan? Kesät menisi, talvet tulisivat, puut lehtisivät ja +lakastuisivat, eikä häntä, Johannesta, olisi ollenkaan? + +Ei missään? Ei maassa, meressä eikä ihmissydämissä? + +Ei enempää kuin muitakaan hänen kaltaisiaan tomuhiukkasia. + +Kuitenkin he kaikki olivat eläneet kuin hänkin. Surreet ja iloinneet, +vihanneet ja rakastaneet kuin hänkin, vaikka viisaat miehet nyt +turhaan koettivat manata heitä esiin pyramiidien haudoista ja +nuolenpää-kirjastojen hämäryydestä. + +Ja viisaat itse? Pian oli heidänkin aikansa tuleva, lyöpä heidänkin +kuolinkellonsa. + +Oli raukeava tyhjiin heidän työnsä, häipyvä kaikki tieteet ja taiteet, +kultuurikaudet ja kansakunnat. Hukkuva kerran koko maanpiiri ja mitä +siinä oli, sammuva itse auringon pyhä alttarituli luovan, elävän ja +vaikuttavan voiman jumalille. + +Ja kuitenkin puhuivat ihmiset niin paljon kuolemattomuudesta. + +Johannes ei voinut olla mielessään hymyilemättä tuolle ajatukselle. + +Oli muka »kuolemattomia» miehiä, »kuolemattomia» tekoja, +»kuolemattomia» aatteita, ihanteita ja muistopatsaita. Mikä hulluus! +Olihan tuo kaikki vain pisara äärettömyydessä. + +Hän itse ei ainakaan kuolematon ollut. Hänellä oli vain tämä hetkensä +ja tämä aarteensa, jota hän juuri nyt piteli käsissään. + +Kerran sekin häneltä riistettäisi. Vaikka hän itse ei siitä +vapaaehtoisesti luopuisikaan, otettaisiin se kuitenkin pois häneltä, +vääjäämättömästi, tinkimättömästi, edes heikointa, haurainta toivoa sen +takaisinsaannista vastalahjaksi antamatta. + +Tuo ajatus voi tehdä hulluksi ihmisen. + +Kuoleman ajatukseen sellaisenaan oli Johannes tottunut jo. Tottunut +siihen, että hänen elämänsä oli vain hänelle tärkeä ja että oli sikäli +samantekevää, oliko hän rikas tai köyhä, konna tai kunnon ihminen, kun +hän vain koettaisi elää elämänsä niin hyvin kuin osasi ja elää sen +niin, että se tarjosi hänelle suurinta mahdollista nautintoa. + +Eikä kuoleman ajatus pitkään aikaan ollut häntä tältä kannalta +kammottanut. + +Mutta rakkauden keralla oli siihen tullut lisäksi vielä jotakin muuta. +Taikka oikeammin, oli ikäänkuin se olisi kaksinkertaistuttanut koko +kuoleman traagillisuuden. + +Kuolla olisi Johannes kyllä jo osannut mielestään. Mutta erota +Liisasta? ja erota ijäksi? Ei milloinkaan. + +Kuoleman ajatuksen lisäksi oli tullut ikuisen eron ajatus. Ja sepä se +ehkä häntä Liisaan syvimmin ja sitkeimmin kiinnittikin. + +Erota siitä, jota rakasti? Erota ijäksi? Erota ainoasta, joka ymmärsi +hänet, joka koskaan, koskaan oli hänet ymmärtänyt tai tulisi +ymmärtämään? + +Jota ilman hän ei olisi ihminenkään. Ei tiennyt eläneensäkään. Kulkenut +selittämättömänä ongelmana omalle itselleen muiden samanlaisten ja yhtä +selittämättömien ongelmien seassa ja herännyt kenties ennen +kuolemaansa, tuskalliseen, tappavaan peljästykseen siitä, että onnen +lintu ehkä olisi laulanut hänellekin, ellei hän, hullu, hullujen hullu, +olisi siltä sulkenut korviaan ja sydäntään. + +Mutta nythän hänellä oli onni! Nythän hänellä oli nainen, jota hän +rakasti ja joka rakastavana ja raukeana lepäsi tuossa hänen edessään. + +Nainen, ihana kuin Semiramiin riippuvat yrttitarhat! Uhkuva aistiensa +riemua ja oman elämänsä autuaallista unelmaa! + +Ja siitä naisesta hän aikoi erota? Ei ikinä! + +Tuo oli hänen ajatustensa ainainen kiertokulku. Ensin pyrki hän irti +Liisasta, sitten lähemmä häntä. Ja kumpaankin loppupisteesen päästyään +tuli suuri sydämentuska ja sielunhätä hänelle. + +Sydämentuska silloin, kun hän tunsi etääntyneensä liian paljon Liisasta +ja pelkäsi, ettei hän ehkä enää koskaan häntä jälleen löytäisikään. +Sielunhätä siitä, että hän oli mielestään tullut jo aivan liian lähelle +Liisaa ja säikähti kadottaneensa oman olentonsa. + +Ei ollut mitään keinoa päästä tuosta kehästä. Se palautui aina +uudelleen ja uudelleen: + +Oliko tämä mielenvikaisuutta? + +Ei! Korkeinta järkeä tämä oli, pyhää järkeä, ylintä elämän, maailman ja +oman itsensä ymmärtämystä. + +Johannes tunsi rakastavansa Liisaa tällä hetkellä niin rajattomasti, +että hänen oli vaikea hengittää. Hän nousi, veti kätensä hiljaa hänen +kädestään ja peitti hänet aralla, suojaavalla liikkeellä, joka oli +samalla veljellinen ja isällinen. + +Ei koskaan, ei koskaan hän ehdontahdoin eroaisi Liisasta! Kuolema yksin +saisi heidät erottaa. + +Mutta sitäkin oli yhtä mahdotonta, yhtä kauhistavaa ajatella. + +Kumpi heistä kuolisi ensin? Ei, ei saanut, ei voinut kuolla kumpikaan. + +Mihin toinen jäisi? Mitä toinen sitten tekisi? Sehän olisi +armottominta, julminta julmuutta tuota toista kohtaan, joka jäisi +elämään. + +Mitä Johannes tekisi, jos Liisa kuolisi? Hänen ajatuksensa loppui +siihen. Hän ei keksinyt mitään mahdollisuutta elää. + +Eihän voinut ilman rakkautta elää! Eikä hän elämässään voisi ketään +muuta kuin Liisaa rakastaa. + +Ja mitä Liisa tekisi, jos Johannes kuolisi? Voisiko hän unohtaa +Johanneksen? Voisiko hän vielä jotakin toista rakastaa? + +Jo pelkkä kysymyskin koski kipeästi Johannekseen. + +Kenties _hän_ voisi! Kenties Liisa todellakin voisi vielä olla yhtä +onnellinen jonkun toisenkin sylissä. + +Mutta siinä tapauksessahan hän ei rakastanutkaan Johannesta yhtä paljon +kuin Johannes häntä. Vai rakastiko? + +Eikö voisikaan? Eikö unohtaisikaan? + +_Jos_ voisi, silloin pitäisi Johanneksenkin voida ja koettaa jo ajoissa +ottaa samalta kannalta asia. Mutta _ellei_ voisi? Silloinhan Johannes +itse riistäisi suurimman onnen ja autuuden itseltään. + +Mitä jos he kuolisivat yhdessä? Mutta olisihan heidän siinäkin +tapauksessa erottava. + +Erottava ijäksi! + +Sanoa viimeinen jäähyväinen, nähdä viime katse, tuntea viime suudelma +ja yhteisen, ainoan onnen täydellisyys? Ja sittenkö erota, sittenkö +hävitä? Eikö olla missään? Eikö enää milloinkaan tavata toisiaan? + +Maailmatko kulkisivat ratojaan? Ihmisiäkö syntyisi ja kuolisi, eikä +koskaan ilmestyisi enää heitä kahta, ei Liisaa eikä Johannesta? + +Olihan mahdotonta myös niin ajatella. + +Oli mahdotonta ylimalkaan ajatella mitään. Täytyi vain rakastaa, vain +rakastaa, peljätä ja pitää kiinni toisistaan, keskellä tätä kauhistavaa +maailmaa, jonka ikuiset lait joka taholta jyrkkinä, järkähtämättöminä +vuorenseininä nousten uhkasivat murskata heidät ja heidän raukan +rakkautensa. + + + + +9. + + +Jälleen oli joku viikko vierähtänyt. + +Mitään merkillistä ei edelleenkään ollut heidän välillään tapahtunut. +Liisa oli yhtä tyyni ja herttainen kuin ennenkin, kenties kuitenkin +päivä päivältä arempi, tummempi ja surumielisempi. + +Oli aivan kuin hän olisi odottanut jotakin. Mitä hän odotti? Aavistiko +hän, mitä Johanneksen mielessä liikkui, ja tunsiko hän itse ehkä +jotakin samantapaista omassa sielussaan? + +Tuosta kaikesta ei Johannes tiennyt mitään. + +Hän itse eli ainaisessa ahdistuksen ja levottomuuden tilassa. Jotakin +oli tuleva, jotakin oli tapahtuva, mutta mitä? Hänen järkensä ei +sanonut mitään. Eikä nähnyt mitään keinoa päästä pois hänen +lemmentunnelmiensa ikuisesta, alati uudistuvasta pakkokehästä. + +Usein hänen olisi tehnyt mieli kertoa niistä Liisalle, mutta hän ei +voinut. Jotakin kylmää ja vierasta näytti sittenkin tulleen heidän +välilleen. + +Johannes tunsi itsensä päivä päivältä yksinäisemmäksi. Yksinomaan +kärsimystä se ei tuottanut hänelle, mutta kuitenkin suurimmaksi osaksi +kärsimystä. Hän oli niin tottunut kaksinoloon. Ja hänestä tuntui +tuskalliselta ajatella ajatuksia, joita hän ei voinut ilmaista Liisalle +ja joiden hän pelkäsi olevan tälle joko loukkaavia tai vastenmielisiä. + +Eikä hän enää yksinomaan Liisaa ja heidän mahdollista eroaan tai +avioliittoaan ajatellut. Monet muut ajatukset tunkivat hänen päälleen +ja olivat jo laajoja aloja hänen aivokammioistaan valloittaneet. + +Niistä tärkein oli ajatus hänen hukkaanmenneestä elämäntyöstään ja +päämäärästään. + +Olihan hänkin joskus aikonut tehdä elämässä jotakin. Kostaa isänsä, +joka oli sortunut kapitalismin jalkoihin, musertaa Rabbing, hänen ja +hänen isänsä entinen esimies, ynnä osoittaa vihdoin sosialististen +aatteiden mahdollisuus suuressa teoksessaan »Suomi tulevaisuuden +valtiona». + +Mitään niistä hän ei ollut tehnyt vielä. Eivätkä ne olleet enää +vuosikausiin hänelle myöskään mitään merkinneet. + +Nyt ne alkoivat merkitä taas. + +Hänen liian kauan levähtänyt älyllinen olentonsa tarttui ahnaasti +noihin aihepiireihin, saaden niistä uutta voimaa ja sytykettä. Eihän +hän voinut ikäänsä kulkea pelkissä eroottisissa mielikuvissa ja +hermovaikutuksissa. Täytyihän hänen yrittää jotakin! Täytyihän hänen +keksiä jotakin ulkopuolista toimintaa. + +Eikä hän siinä suhteessa keksinyt muuta kuin mitä hän oli ennenkin +aikonut toimia, siihen aikaan nimittäin, kun hän ylimalkaan vielä oli +aikonut tehdä jotakin. Mutta sekin oli kaikelle, mitä hänessä vielä +henkistä tarmoa ja älyllistä harrastusta oli, kuin kuolleista +heräämistä. + +Alkoi viritä jälleen kuin kaukaisia, tuttuja soittimia hänen sisällään. +Kuulua ammoin vaienneita ääniä, kangastella muinaisia, rakkaita +aivokuvia, joiden hän oli luullut jo ijäksi haihtuneen. + +Jokin salaperäinen muutos tapahtui hänessä. Vitkalleen, mutta varmasti, +päivä päivältä, vaikka usein näytti siltä kuin hän ei olisi muuttunut +ollenkaan. + +Hän tuli toiseksi ihmiseksi. + +Vielä hän ei kuitenkaan olisi uskaltanut käyttää tuota sanaa omasta +sisäisestä sieluntilastaan. Mutta hän huomasi vihaavansa ja +halveksuvansa päivä päivältä yhä enemmän sitä aistivaltaa, joka häntä +veti syvyyteen, ja viihtyvänsä yhä paremmin omien yksinäisten +ajatustensa seurassa, jotka vain etsivät muotoa kiteytyäkseen +mielipiteiksi, teoiksi ja täsmällisiksi, miehekkäiksi päätöksiksi. + +Kaupungin puistot olivat käyneet hänen mielipaikoikseen. Siellä käveli +hän syksyisinä, kuuraisina aamuina tuntikausia, käytävää ylös, toista +alas, ja suunnitteli vastaista elämäänsä. + +Vieläkö siitä mahtaisi tulla jotakin? Voisiko näistä muruista ehkä +vielä jotakin eheää ja yhtenäistä rakentaa? + +Oli tullut varhainen syksy tänä vuonna. + +Keltaiset lehdet lentelivät hänen edessään, jäätynyt maa kapsahteli +hänen jalkojensa alla. Puhalsi raikas tuuli Langelinjeltä. Sekin tuntui +omituisella tavalla auttavan hänen sielunsa nykyistä seijastumista ja +avartumista. + +Näin eräänä aamuna puistonpolkuja astuskellessaan hän kuuli äkkiä +kirkkaan, täyteläisen nais-äänen vierellään soinnahtavan. + +--Tohtori Tamminen! Te täällä Köpenhaminassa? + +Hän käännähti kummastuneena ja näki edessään pitkän, komean, +vaaleaverisen naisen, joka ystävällisesti hymyillen tervehti häntä. + +Se oli rouva Rabbing. + +Kolme vuotta sitten he olivat viimeksi tavanneet toisensa Parisissa. + +Rouva Rabbing ojensi kätensä sydämelliseen tervehdykseen. Johannes +kohotti kohteliaasti hattuaan. + +--Mikä odottamaton ilo! sanoi hän. Anteeksi, etten heti tuntenut teitä. + +Rouva Rabbing nauroi. + +--Kuinka te olisitte voinut tuntea minut? Tehän kuljitte kuin unessa. +Ja te puhuitte itseksenne. + +--Puhuinko minä? kysyi Johannes teeskennellyllä noloudella. + +--Varmasti, vastasi rouva Rabbing veitikkamaisesti. + +--Se on paha tapa, jonka olen oppinut täällä ulkomailla, hymyili +Johannes. Vieraiden ihmisten ja vieraiden kielten kesken liikkuessani. + +Johannes oli vaistomaisesti ja lupaa pyytämättä kääntynyt rouva +Rabbingia saattelemaan. Keskustelu tuntuikin sujuvan heiltä kuin +kahdelta vanhalta tuttavalta. + +--Tarkoitukseni ei suinkaan ollut häiritä teitä yksinäisissä +mietteissänne, sanoi rouva Rabbing. Tahdoin ainoastaan kiittää teitä +viime tapaamisestamme. + +--Te muistatte sen vielä? kysyi Johannes epävarmasti. + +--Sanoinhan jo silloin teille, etten tulisi sitä ikinä unohtamaan. + +Myöskään Johannes ei ollut sitä unohtanut. + +Se oli sattunut siksi odottamatta ja siksi merkitsevällä hetkellä hänen +elämässään, että sen pienimmätkin seikat olivat kuin kuparipiirroksena +hänen mieleensä painuneet. + +Hän oli tullut kutsuttuna Rabbingin parisilaiseen hotelli-asuntoon ja +tavannut rouvan esihuoneessa. + +Hän oli juuri niihin aikoihin Liisan vuoksi rikkonut välit oman +vaimonsa ynnä tämän sukulaisten kanssa ja päättänyt erota. Rabbing +tahtonut estää julkista häväistystä ja Johannes saapunut hänen luokseen +joltisessakin mielenkuohussa. + +Hän oli katsonut, että koko maailma oli vastaan häntä ja hänen +luvatonta, epäyhteiskunnallista rakkauttaan. Ja hän oli päättänyt +taistella vaikka vasten koko maailmaa tuon uuden tunteensa ja uuden +suhteensa vuoksi, joka ensi hetkestä näihin päiviin saakka oli ollut +kaikkien hänen ajatustensa ja tekojensa ohjenuora. + +Silloin hän aivan äkkiarvaamatta oli saanut henkisen liittolaisen rouva +Rabbingista. + +Heillä oli ollut parin minuutin keskustelu, ennen Johanneksen astumista +Rabbingin huoneesen. Rouva Rabbing ilmoittanut hyväksyvänsä hänen +tekonsa ja päätöksensä erota avioliitosta, koska hän kerran ei ollut +siinä onnellinen. + +Samalla hän oli tullut sanoneeksi niin paljon itsestäänkin ja omasta +avioliitostaan tuon nerokkaan, mutta kyynillisen miljoonamiehen kanssa, +että Johannes oli voinut kehoittaa häntäkin eroamaan ja seuraamaan oman +sisäisen totuutensa vaatimusta. + +Rouva Rabbing väittänyt olevansa liian heikko siihen. Hänen miehensä ei +tosin häntä rakastanut, mutta oli hänet jo heti heidän avioliittonsa +alusta kaikkivaltiaan tahtonsa alle orjuuttanut. + +Johannes oli nyt utelias tietämään, kuinka nuo kaksi ihmiskohtaloa +olivat tällä välin mahtaneet toisiinsa suhtautua. + +--Asutteko pysyvämmin täällä Köpenhaminassa? hän kysyi peläten ehkä +liian arkoja asioita koskettavansa. + +--Olen asunut jo eräitä viikkoja täällä, vastasi rouva Rabbing +vaivattomasti. Ja te? + +--Myöskin eräitä viikkoja. Ja te jäätte tänne? + +--Ainakin jouluun. Te ette tiedä ehkä, että par'aikaa teen eroa +miehestäni. + +Hän sanoi senkin aivan suoraan ja avomielisesti kuin vanhalle +ystävälle. + +Tuntui kaikesta, että hän luotti täydellisesti Johannekseen. Ja +Johannes rupesi viihtymään aina paremmin tässä kirkkaassa, viileässä +ilmakehässä, jota eivät mitkään vipajavat auerleikit häirinneet. + +--Ja onnistuuko se? hän kysyi. + +--Kyllä, vastasi rouva Rabbing lujasti. Asia tulee pian Helsingin +raastuvan-oikeudessa käsiteltäväksi. + +--Ja siksi te nyt oleskelette ulkomailla? + +--Niin, hymyili rouva Rabbing. Minua tullaan syyttämään siitä, että +olen jättänyt mieheni. Mutta sehän on muodollisuus. + +--Lakimiehet sen kyllä järjestävät, lohdutti Johannes. Vai olette jo +päässyt niin pitkälle? + +--En ilman vastuksia. Te näette, minulta on mennyt kolme pitkää vuotta +siihen. + +--Miehenne taivuttamiseen? uskalsi Johannes jo kysyä. + +--Pikemmin oman itseni voittamiseen, vastasi rouva Rabbing +viivähdellen. Oman yhteiskunnallisen itseni. Eikä se ole ollut niinkään +helppoa kuin luulin alussa. + +--Minä arvaan, myönsi Johannes hiljaisesti. + +--Te tiedätte sen omasta kokemuksestanne, lausui rouva Rabbing +tunnustavalla, kunnioittavalla silmäyksellä. + +--Mitäs minun kokemuksistani! väitti Johannes rehellisesti. Minähän +olen koko ajan asunut ulkomailla ja päässyt siten kaikista ikävistä +kosketuksista. Mutta te! + +--Niin, se ei ole ollut todellakaan helppoa, myönsi rouva Rabbing. Te +arvaatte, että tämä on ollut mitä suurin julkinen häväistys meidän +piireissämme. + +Nuo sanat »meidän piireissämme» vaikuttivat hiukan kiusallisesti +Johannekseen. + +Hän koetti katsoa syrjästä rouva Rabbingiin. Hän tahtoi nähdä, oliko +tämä ne sanonut ylimyksellisellä, synnynnäisellä suku-ylpeydellä tai +tuolla ahtaalla, pois-sulkevalla luokkakäsityksellä, joka oli niin +tavallista helsinkiläisten herras-nurkkakuntien keskuudessa. + +Ei, hän ei nähnyt niistä kummastakaan pienintä vivahdusta. + +Rouva Rabbing oli nähtävästi sanonut sanansa aivan luonnollisesti, +ilman mitään enempiä koristuksia tai sivutarkoituksia. Kenties hän luki +Johanneksenkin »heidän piireihinsä». + +--Minä arvaan, vastasi Johannes. Ja minä ihmettelen teidän lujuuttanne. + +--Te olette minut siihen opettanut, sanoi rouva Rabbing. + +--Minä? kysyi Johannes hämmästyneenä. + +--Niin. Teidän esimerkkinne herätti ensimmäiset itsenäistymisen oireet +mielessäni. Ja siitä minä olen teille ikäni kiitollinen. + +Ajatus, että hän oli vaikuttanut tuon upean maailmannaisen sisäiseen +kehitykseen ja sen kautta itse Rabbingin perhe-oloihin, oli mitä +miellyttävin Johannekselle. + +--Te? Kiitollinen minulle? puhkesi hän vilkkaasti puhumaan. Minun +tulisi päinvastoin olla teille kiitollinen. Te olitte ainoa ihminen, +joka minun vaikeimmalla hetkelläni osoititte myötätuntoa minulle ja +tuitte päätöstäni. + +--Te olitte niin varma, väitti rouva Rabbing vakavasti. Te ette +näyttänyt tarvitsevan juuri minun tukeani. Mutta en tahdo kieltää, että +sillä hetkellä todellakin suuresti teitä ihailin ja ihmettelin. + +Se oli jo melkein liikaa Johannekselle. + +Rouva Rabbing piti häntä nähtävästi mitä jaloimpana ja +ihanteellisimpana aatteen palvelijana, joka ainoastaan oman sisäisen, +yksilöllisen kasvamisensa vuoksi oli särkenyt arvottomat aidat +ympäriltään. + +Jospa hän olisi voinut kurkistaa Johanneksen sydämeen! + +Jospa hän olisi tiennyt, että tuo kaikki oli tapahtunut vain Liisan +takia! + +Rehellisyydestä tosin uutta intohimoa ja uutta suhdetta kohtaan, +mutta ei suinkaan mistään niistä korkeammista, yksilöllisen +maailmankatsomuksen tarkoitusperistä, jotka näyttivät rouva Rabbingia +itseään hänen ratkaisevaan päätökseensä elähyttäneen. + +Ja jospa hän olisi tiennyt, miten heikolla pohjalla Johanneksen koko +epäyhteiskunnallinen, yksilöllisten elämän-arvojen vaatimus lepäsi +oikeastaan ja kuinka hän tälläkin hetkellä nautti sanomattomasti saada +kävellä tuon rikkaasti ja aistikkaasti puetun vallasnaisen vierellä, +jota useat vastaantulijat kääntyivät katsomaan! + +Olikin kauan siitä kuin hän oli jutellut sivistyneen naisen kanssa. +Liisaahan ei juuri voinut pitää sellaisena. + +Tuo vallasnainen nähtävästi piti häntä parempana kuin hän oli. Ja +Johanneksen teki heti mieli tulla paremmaksi. + +Mutta samalla teki hänen mielensä sentään kaikin mokomin säilyttää +rouva Rabbingissa tuota mielikuvaa itsestään, vaikka hän hyvin kyllä +tiesi sen vääräksi ja liian imartelevaksi itselleen. + +--Minussa ei ole mitään ihailtavaa, hän virkahti ulkokultaisesti. Olen +vain koettanut elämässäni olla tosi ja oman sisäisen vakaumukseni +mukaan ulkonaiset olosuhteeni järjestää. + +Hän tunsi hyvin, miten verisesti hän valehteli. Mutta hän ei suurin +surminkaan olisi voinut olla sitä sanomatta. + +Siihen määrään tärkeää oli hänelle jo nyt, että rouva Rabbing vain +saisi mahdollisimman kauniin käsityksen hänestä. + +--Sitäpä juuri minä ihmisessä enimmän kunnioitan, sanoi rouva Rabbing. +Mutta minä en ollut ennen teitä tavannut koskaan sellaista ihmistä. + +Ja jälkeen? teki Johanneksen mieli kysyä. Mutta hän ei uskaltanut. + +--En ennen enkä jälkeen teitä, jatkoi rouva Rabbing samassa +silmänräpäyksessä. Ihmiset minun ympärilläni ovat olleet pelkkiä +konnia, tekopyhiä tai heikkoja nahjuksia. Te yksin olitte mies, +_ihminen_ tarkoitan, ja minunkin korkein päämääräni on siitä saakka +ollut ainakin jossakin määrin samoja ihanteita saavuttaa. + +Moista ylistyspuhetta itsestään ei Johannes ollut ikinä kuullut. + +Hän ihminen! Hän, Johannes Tamminen, malli-ihminen ja uuden, nousevan +ihmisyyden perikuva! + +Johan harakatkin nauraisivat moiselle mielikuvalle. + +Mutta tuossa oli nainen, vakavan ja viisaan näköinen nainen, joka sanoi +sen kaikesta päättäen aivan tosissaan. + +Hän tie, totuus ja elämä tuolle naiselle! Se oli uskomatonta, sehän oli +päätä-huimaavaa. + +--Te laskette leikkiä, hän sanoi, tällä kertaa jotenkin vilpittömästi. +Minä häpeän. Pelkään, että te itse olette minua ja minun ihanteitani +siveellisesti niin paljon korkeammalla. + +Hän käytti tahallaan sanaa »siveellisesti», vaikuttaakseen edullisesti +tuohon naiseen, joka hänelle itselleen tällä hetkellä esiintyi korkean +inhimillisen siveyden esikuvana. + +Muuten ei tuo sana ollut tainnut kymmeneen vuoteen tulla hänen +huulilleen. + +--Minä olen ollut niin heikko, virkkoi rouva Rabbing. Mutta minä tahdon +tulla voimakkaammaksi. + +--Vielä voimakkaammaksi? hymyili Johannes. + +--Paljon voimakkaammaksi, vastasi rouva Rabbing hänen hymyilyynsä. Ja +te ymmärrätte että se onkin minulle välttämätöntä, kun kuulette, ettei +minua kukaan pakottanut avioliittoon Rabbingin kanssa. + +--Te teitte sen omasta vapaasta tahdostanne? + +--Kevytmielisyydestä, jatkoi rouva Rabbing järkähtämättä. Sulasta +anteeksiantamattomasta kevytmielisyydestä. Mutta minä sain +rangaistukseni. + +Johannes kuunteli henkeä pidättäen. + +Tämähän merkillinen keskustelu oli! Kuinka suoravaisesti tuo nainen +kosketteli arimpiakin asioitaan! Kuinka rohkeasti hän painoi sormensa +juuri kipeimpään kohtaan ja kuinka säälimättömästi hän sen heti nimitti +oikealla nimellään! + +Hän tuntui olevan hirmuinen ja vanhurskas tuomari itseään kohtaan. + +Johannesta pöyristytti ajatella, että tuo sama siveellinen ankaruus +kerran häneen itseensä kohdistuisi. Hän ei sitä kestäisi hituistakaan. + +Todellakin näytti tuo nainen luottavan häneen täydellisesti. Muuten hän +ei niin avomielisesti ilmoittelisi hänelle, ventovieraalle henkilölle, +omia intiimejä perhesalaisuuksiaan eikä niin kursailematta luonteensa +puutteita paljastaisi. + +Tietysti olemattomia, tietysti kuviteltuja puutteita. + +Kuka ei ole ollut kevytmielinen nuoruudessaan? Kuka ei tahtonut tulla +rikkaaksi, suureksi ja mahtavaksi, vaikkapa omien sisäisten +elämänarvojensa kustannuksellakin? + +Eikä Rabbing kosijana mahtanut olla ollut niinkään halveksittava. +Kaunis hän tosin ei ollut, mutta älykäs ja sukkela, jopa siro ja +sievisteleväkin, jos niin tarvittiin. + +Tuo nainen arvosteli todella liian ankarasti itseään. + +Mutta täytyi koettaa säilyttää hänen luottamustaan ja mikäli +mahdollista, ansaita sitä. Sillä tuo nainen voisi vielä paljon +vaikuttaa hänenkin, Johanneksen, kehitykseen. + +Hän tunsi jo nyt tuota naista vilpittömästi ihailevansa. + +--Te syytätte itseänne heikkoudesta, sanoi hän, _te_, joka olette +voittanut itse Rabbinginkin. Tiedättekö, kuinka korkealle minä sen +voimankoetuksen arvioin? + +--Te hänet olette voittanut enkä minä, vastasi rouva Rabbing +yksinkertaisesti. + +--Minä? Mitä ansiota minulla muka siinäkin voi olla? kysyi Johannes. + +--Te erositte ensin. Muuten hän ei ikinä olisi antanut eroa minulle. + +--Ah, niinkö te tarkoitatte! + +--Niin. Te olitte uran-uurtaja. Minä seurasin vain teidän jälkiänne. + +--Minä erosin vain hänen liikkeestään. + +--Koko maailma oli vain suuri kauppakamari hänelle. Liikehuone, jossa +hän oli tottunut yksinvaltiaana käskemään ja määräämään. + +--Eikö hän enää niin tee? + +--Tuskin enää samalla itseluottamuksella. Teidän luja käytöksenne sai +sen ensiksi järkähtämään. + +--Ja teidän vielä enemmän! + +--Sitä en tiedä. Se meni helpommin kuin luulinkaan. Nähtävästi +senvuoksi helpommin, että hän jo kerran ennen minua oli nähnyt ihmisen, +joka ei taipunut hänen tahtonsa alle. + +Näin he juttelivat. + +Heillä tuntui riittävän kuinka paljon hyvänsä puhumista. Ja mitä +enemmän he puhuivat, sitä korkeammalle kohosi Johanneksen itsetunto ja +sitä arvokkaampi mies hän tunsi olevansa mielestään. + + + + +10. + + +Että hän oli voittanut Rabbinginkin! Sitä ei Johannes ennen olisi ikinä +todeksi uskonut. + +Tuon miehen, joka aikoinaan oli seisonut hänen elämänsä tiellä kuin +synkkä kallio, estävänä, pelättävänä vastavoimana, jota ei voinut +kiertää, josta ei voinut päästä ylitse, mutta joka näytti myös aivan +mahdottomalta porattavaksi tai maan tasalle hajoitettavaksi. + +Hänen, ja vielä enemmän hänen isänsä tiellä! + +Hänen isänsä oli murtunut siihen. Hän puolestaan oli jo hamasta +nuoruudestaan pannut päähänsä tuon kallion kukistamisen. + +Kun Johannes joskus oikein elämänsä polkua ajatteli, hän ei voinut olla +hämmästymättä huomatessaan, missä määrin Rabbing, hänen tietensä tai +hänen tietämättään, oli sen suuntaa viivoitellut. + +Mistä olivat aikoinaan johtuneet hänen sosialistiset taipumuksensa? +Eivätkö vihasta Rabbingia vastaan? Mistä hänen väsähtymisensä työhön ja +hänen antautumisensa tuon rahapohatan palvelukseen? Eivätkö hämärästä +vaistosta taistella samoilla aseilla ja kohota tätä tietä +yhteiskunnallisen vallan ja kunnian kukkuloille, kun tuo toinen ei +näyttänyt kyllin pian johtavan toivottuihin tuloksiin? + +Ja lopuksi: mistä oli johtunut hänen avioeronsa ynnä hänen ääretön, +patoutunut ylenkatseensa tuota samaa yhteiskuntaa kohtaan, jonka +kukkuloille hän jo oli ollut pääsemässä joka tuntui vaativan siitä +vastalahjaksi hänen sisäisen itsenäisyytensä? + +Aina vaan samasta vihasta Rabbingia kohtaan, vaikka vihaan jo silloin +oli sekoittunut jonkun verran pelkoakin. + +Noina viitenä vuonna, jotka hän oli ollut osastopäällikkönä Rabbingin +konttorissa, hän oli nimittäin ehtinyt tulla tuntemaan, kuinka voimakas +tuo mies oikeastaan oli. Eipä ollut alkanut olla kysymys enää niin +paljoa Rabbingin kukistamisesta kuin Johanneksen omasta henkisestä +olemassa-olosta. + +Hänen itsesäilytys-viettinsä sen oli sanonut. Ja sama myös hänen +haparoivan, epävarman kätensä kohti Liisaa kurkottanut. + +Liisan avulla hän oli hetkeksi päässyt irti painajaisestaan ja samalla +kaikesta siitä, jonka avulla tuo mies painoi: rahasta, vallasta, +kunniasta, koko porvarillisesta yhteiskunnasta, toisin sanoen. + +Irti henkisesti. Sillä niillä kaikillahan ei ollut enää mitään +painovoimaa, mitään vaikutusvaltaa häneen, niin pian kuin hän itse ei +antanut niille enää mitään merkitystä. + +Kuitenkin hän oli viime päivinä usein tavannut itsensä Rabbingia +ajattelemasta. + +Mitä mahtoi tuo mies nyt tehdä? Mitä toimia? Mikä mielikuva mahtoi +hänellä olla Johanneksesta? Vai oliko tämä jo kokonaan hävinnyt hänen +harrastuspiiristään? + +Hän oli tuntenut, että hänen elämänsä työ jäisi kesken, niin kauan kuin +tuo mies seisoi kunniansa kukkuloilla. + +Ja hänen oli täytynyt tunnustaa itselleen, että hänellä nyt vähemmän +kuin koskaan näytti olevan keinoja tuon kallion järkyttämiseksi, saati +sitten sen musertamiseksi ja hävittämiseksi. + +Rabbing jäisi siis edelleen valtaan. Rabbingin henki tulisi siis ijäti +liikkumaan hänen syntymämaansa tuhansien vetten päällä. + +Heti kun hän noin ajatteli, hän ei nähnyt elämällään olevan mitään +tarkoitusta. + +Ei mitään ulkopuolista ainakaan. Hänen sisäinen tarkoitusperänsä taas +oli nyt kolmen vuoden aikana ollut Liisa, tai oikeammin, hänen oma +sekunnittainen, epikurealainen, harhakuvaton, tulevaisuus-toiveeton ja +menneisyys-muistoton elämän hekkumansa. + +Sekin oli ollut jo viime viikkoina haihtumaisillaan. + +Nyt tuli rouva Rabbing ja auttoi pelkällä olennollaan voimakkaasti +Johanneksen omia pyrkimyksiä takaisin ulkopuolisiin tarkoitusperiin. + +Rouva Rabbingin seura vaikutti häneen yksinomaan miellyttävästi ja +hyvää-tekevästi. Hän oli niin kauan Liisaa ja yksinomaan Liisaa +ajatellut, että hän tunsi vilpitöntä helpotusta saadessaan jotakin +muutakin henkistä jauhettavaa. + +Huomaamattaan hän tuli samassa silmänräpäyksessä kokonaan +yhteiskunnalliseksi. + +Niin pian kuin Rabbing ja Rabbingin kukistaminen jälleen hänelle +jotakin merkitsivät, täytyi hänen itsensä myös ruveta täysin +yhteiskunnallisesti ajattelemaan. Ei ollut kysymys enää yksinomaan +Liisasta, hänestä ynnä heidän keskinäisestä suhtautumisestaan. Oli +kysymys jostakin tuon kaiken ulkopuolella olevasta, joka ei ollut +toteutettavissa muuten kuin ulkonaisia, yhteiskunnallisia olosuhteita +lukuun-ottamalla. + +Se oli omiaan häntä vielä enemmän Liisasta vieroittamaan. Painamaan +alas Liisaa ja häntä itseään omissa silmissään korkeammalle +kohottamaan. + +Tuossa ulkonaisessa, tuossa yhteiskunnallisessahan ei Liisa merkinnyt +mitään. Siinähän hän oli vain nainen, vain naikkonen, onneksi +tuntematon useimmille, mutta sangen huonosti tunnettu, jos jonkun +päähän pälkähti ruveta hänen epäiltävää entisyyttään kaivelemaan. + +Myöskään Johannes ei merkinnyt paljoa siinä. Mutta kuitenkin hiukan +enempi. Hän oli mies, hän oli tohtori, hänellä oli _ollut_ kuitenkin +joku yhteiskunnallinen asema, josta hän ei ollut luopunut pakosta, vaan +vapaaehtoisesti. + +Hän saattoi koska tahansa palata takaisin tuohon yhteiskuntaan. +Liisalle se taas oli mahdollista ainoastaan hänen avullaan. + +Hänelle itselleen se taas oli oikeastaan helpompaa ilman Liisaa. + +Eihän Liisa ollut yhteiskunnallisesti hovikelpoinen. Hän olisi voinut +_tulla_ hovikelpoiseksi, jos Johannes olisi mennyt hänen kanssaan +naimisiin, antanut oman nimensä ja arvonimensä hänelle. Mutta +samallahan olisi hänen, Johanneksen, täytynyt luopua kaikesta +yhteiskunnallisesta vastustuksestaan ja myöntää, että hän siis +sittenkin oli perinpohjin erehtynyt kaikki ulkopuoliset siteensä niin +täydellisesti katkoessaan. + +Palata takaisin tuhlaajapoikana? Kulkea jälleen tuttuja katuja, tavata +jälleen tuttuja ihmisiä katuvaisena syntisenä? + +Ei, sehän _ei_ ollut mahdollista! Ei ainakaan Johanneksen luonteelle. + +Kerran hän oli tehnyt omasta mielestään henkisen haaksirikon. Se oli +tapahtunut, silloin kun hän oli mennyt kirkolliseen avioliittoon ja +ruvennut Rabbingin palkolliseksi. + +Toista kertaa hän ei tahtonut sitä tehdä. Hän oli mielestään jo kyllin +kalliisti ostanut yksilöllisen vapautensa. + +Sitä hän ei tahtonut myödä eikä pantata uudestaan. Mutta hän tahtoi +taistella itsensä irti Liisan orjuudesta, johon hän juuri oli joutunut +kaikki muut elämän-arvot ympäriltään niin tyysti hävittäessään. + +Paras tapa päästä Liisasta oli ajatella häntä itselleen epämukavaksi. + +Epämukavaksi Johanneksen tulevaisuudelle ja kaikelle, mitä hän ehkä +vast'edes aikoi tehdä ja yrittää maailmassa. Epämukavaksi oikeastaan jo +hänen nykyisyydelleenkin, sillä Liisa ja Liisan rakkaushan juuri esti +hänet mitään tekemästä ja yrittämästä. + +Epäilemättä oli Liisan rakkaus varsin epämukava hänelle, niin pian kuin +hän vähänkin alkoi korvaansa heräävien, yhteiskunnallisten +kansalaisvaistojensa äänille kallistaa. Sekä raskas että epämukava! +Raskas siten, että se piti Johannesta ainaisessa, tuskallisessa +hermojännityksessä, ja epämukava siten, että se sulki häneltä kaikki +tiet saada purkaa tuota jännitystä mihinkään ulkopuoliseen. + +Jospa se edes olisi ollut täydellistä, sopusointuista ja pilvetöntä +onnea! Sellaista, joksi Johannes oli sitä kerran toivotellut ja joka +olisi vastannut hänen omaa onnenkaipuutaan ja onnenkäsitystään! + +Silloin ei Johannes vieläkään olisi epäillyt kokonaan ja täydellisesti +tuolle onnelle antautua, vaikka se sitten olisikin vienyt hänet +yhteiskunnallisesti perikatoon. + +Sehän oli vain ainaista soutamista ja huopaamista, luodetta ja vuoksea, +nautintoa ja tuskaa, sadetta ja päivänpaistetta. Kaikki sangen kaunista +ja mieltäkiinnittävää tosin, mutta varsin vähässä määrässä sellaista, +jonka pohjalta voi jotakin tehdä, toimia ja saada aikaan maailmassa. + +Mitä hän aikoi tehdä? Mitä toimia sitten? + +Ei mitään, olisi vielä joitakin viikkoja sitten ollut vilpitön +vastauksensa. Nyt hän ei enää suurin surminkaan olisi tahtonut sanoa +niin. + +Takaisin yhteiskuntaan tosin! Mutta takaisin pyhänä, peljättävänä +kostajana. + +Olihan hänen tehtävänsä ollut kukistaa Rabbing. Kuinka hän oli voinut, +kuinka hän oli saattanut sen näin kauan, kokonaiset pitkät vuodet, +unohtaa? + +Tehtävä, jonka hän oli perinnyt isältään! Tehtävä, jonka takana +seisoivat harmaat, sorretut ja sortuneet sukupolvien sarjat, vaatien +oikeutta, kostoa ja vanhurskautta. + +Viha Rabbingia vastaan oli samalla vihaa koko Suomen ruotsalaista +herrassäätyä vastaan. + +Tuota itsekästä, tuota voitonpyyntistä, tuota ilkkuvaa, korskeilevaa ja +valtikoivaa verenimijäluokkaa vastaan, joka aina vieläkin tahtoi pitää +kaikki asemat hallussaan. Määrätä kaikki henkisen ja aineellisen elämän +alat ja sulkea pois niistä kansan suuren enemmistön. + +Niinkuin se oli satoja vuosia sulkenut, käyttäen sitä vain +tarpeellisena raaka-aineena, astinlautana ja liikevoimanaan. + +Ruotsalaista ja suomalaista herrassäätyä vastaan! Sillä joskin +Johanneksen viha olikin suureksi osaksi synnynnäistä rotuvihaa, piili +siinä myöskin paljon yhtä synnynnäisiä sosialisen vihan aineksia, jolle +koko yläluokka sellaisenaan, kaikkialla, kautta maailman, oli yhtä +vihattava. + +Viha Rabbingia vastaan laajeni siis samalla maailmanvihaksi koko vanhaa +yhteiskuntajärjestystä vastaan. + +Edellisen kukistaminen oli jälkimmäisenkin vertauskuvallista +kukistamista. + +Olihan siinä elämäntehtävä. Olihan siinä näköalat, jotka voivat hurmata +mielen ja täyttää sen suloisella kostonhekkumalla. + +Varsinkin kun siihen samalla yhtyi sukukosto. + +Sitä hän ei saanut, sitä hän ei voinut laiminlyödä. Sen hän oli isänsä, +onnettoman, murtuneen isänsä, muistolle velkapää. + +Rouva Rabbing oli sanonut, että tuo mies horjui jo sisällisesti ja että +juuri Johannes oli ollut siihen ratkaisevana tekijänä. + +Mainiota! Hänen oli horjuttava vielä enemmän. Hänet oli murrettava sekä +sisällisesti että ulkonaisesti, kokonaan, kerrassaan, maan tasalle, +niin ettei hänestä jäisi jälelle muuta kuin tomu, josta uuden ajan, +uusien, parempien olojen ja sukupolvien siemen voisi versoa ja +tuleentua. + +Niinhän oli Johannes joskus ennen tuota kostoa kuvitellut. Nyt se +viittoi jo tuossa lähellä hänelle. + +Tuo mies horjui, tuo mies horjui jo! + +Hänelle oli armonpisto annettava. + +Mutta miten? Mutta kenen avulla? + +Tietysti juuri rouva Rabbingin, joka ilmoittautui hänen +liittolaisekseen ja aatteelliseksi asetoverikseen. + +Rouva Rabbing oli sanonut, että hän, Johannes, oli jotakin vaikuttanut +Rabbingin sisäelämään. Jos se oli totta, silloin hän tahtoi vielä +enemmän vaikuttaa, tulla turmiollisena voimana, joka oli kaikki +voittava, tuhoava ja hävittävä. + + + + +11. + + +Moisia mietteitä oli jo hänen ensi tapaamisensa rouva Rabbingin kanssa +omiaan Johanneksessa synnyttämään. + +Ne eivät olisi vaikuttaneet häneen niin syvästi, elleivät ne olisi +käyneet yhteen hänen omien sisäisten suuntaviivojensa kanssa. Hän pyrki +sinnepäin. Hänen oma selvä järkensä ja tahtonsa sanoi hänelle, että +siellä oli vielä jotakin, jota hän ei ollut kokenut, ja että hänen +elämänsä jäisi ijäti vaillinaiseksi, ellei hän saisi tuotakin +mahdollisuutta itsessään toteuttaa. + +Yllämainittua kohtausta seurasi useampia. He tapasivat toisiaan siellä +täällä, kaupungin puistoissa ja kahviloissa, mutta mieluimmin suurten +puiden alla, siellä, missä he olivat pitkien vuosien jälkeen +ensimmäiset sanansa vaihtaneet. + +Eikä kulunut kauan, ennen kuin Johanneksen täytyi itselleen tunnustaa, +että hän ajatteli rouva Rabbingia jo melkein enemmän kuin Liisaa ja +että edellisen vaalea, vakava, intohimoton kuva alituisesti pyöri hänen +aivoissaan. + +Minkälainen mahtoi tuo nainen olla rakkaudessa? + +Johannes säikähti itsekin aluksi tuota ajatusta ja painoi sen +tavallista nopeammin takaisin sydämen onkaloihin. + +Mutta se nousi uudelleen. Se tuli kaksinkertaisella voimalla ja vaati +vastausta. + +Johannesta värisytti vastata siihen. Niin korkealle hänellä ei ollut +lupa kohota! Oli mielenvikaista niin pitkälle kättään kurkottaa. + +Eikä hän kuitenkaan voinut olla siihen vastaamatta. + +Epäilemättä tuo nainen olisi rakastavanakin ihana, sopusointuinen ja +täydellinen. Nyt hän kulki kuin marmoripatsas. Mutta entä jos hänen +viileytensä muuttuisi lämmöksi, hänen periaatteellinen vakavuutensa +hymyileviksi, inhimillisiksi tunteiksi ja rakkaudeksi? + +Varmaan se olisi sangen toisenlaista rakkautta kuin Liisan. Mutta +kenties juuri sitä rakkautta, jota Johannes tarvitsi noustakseen ja +saadakseen ilmaa aatteellisten siipiensä alle. + +Voisihan hän koettaa kuitenkin. Eihän hän mitään häviäisi, ellei +voittaisikaan. + +Täytyi vain olla varovainen. Täytyi vain edetä tuuma tuumalta ja tiima +tiimalta, ettei äkkiä tulisi naurettavaksi ja vaikuttaisi tuhmalta +talonpojalta, joka on riihivaatteissaan lähtenyt kuninkaantytärtä +kosimaan. + +Johannes tunsi vaistomaisesti, että rouva Rabbing oli kehittynein +nainen, minkä hän oli ikinä kohdannut vielä. + +Hän puki pyhävaatteet ylleen. Hän tarkasteli, mitä saattoi vielä +sydämen ja aivojen komeroissa olla tallella hänen entisestä +nuoruudenaikaisesta aatevarastostaan. + +Paljon siellä ei ollut enää. Ja sekin, mikä oli, oli vain vanhoja, +koinsyömiä riekaleita, joilla tuskin enää sopi päivän valossa totuuden +sankarina esiintyä. + +Mutta kun hyvin valehteli, kävi sekin päinsä. + +Johannes oli heti huomannut, että tuo nainen oli valloitettava +aatteellisesti. + +Miksi hän siis välttämättä tahtoi hänet valloittaa? Siksi että hän +tunsi sydänjuuriin saakka tarvitsevansa tuota naista ja että jo pelkkä +onnistumisen mahdollisuuskin imarteli ja häikäisi hänen uudelleen +herännyttä yhteiskunnallista kunnianhimoaan. + +Ja sehän olisi kosto! Mitä sanoisi Rabbing, mitä koko Suomen +vallassääty siitä? + +Ajattelisivat varmaan, että rouva Rabbing juuri senvuoksi olikin tehnyt +eron miehestään ja senvuoksi oleskelikin täällä Köpenhaminassa. + +Mitään erikoista eroottista intohimoa ei Johannes tuntenut tuota naista +kohtaan, mutta sitä enemmän järjen, tahdon ja koko älyllisen itselönsä +ponnistusta. + +Hänen täytyi valloittaa tuo nainen! Jos ei totuudella, niin valheella, +jos ei oikeilla, niin väärillä keinoilla! Hänen kanssaan käsi kädessä +olisi sitten helppo eteenpäin ja ylöspäin taivaltaa. + +Hän alotti valehtelemalla. + +Mutta hän oli kyllin tunnelma-ihminen voidakseen vähitellen valehdella +itsensä todelliseksi. Hänen äänensä sai hänen omissakin korvissaan +uskottavan kaiun ja toisinaan jyrisi jo hänen siveellinen +yhteiskunta-suuttumuksensa yhtä syvänä ja mahtipontisena kuin konsanaan +hänen parhaina päivinään. + +Rouva Rabbing kuunteli hiljaisena ja myönsi kaikki. Ja Johannes +havaitsi oudolla, diabolisella ilolla, miten hän näytti imevän jokaisen +sanan hänen huuliltaan ja kätkevän sen sydämensä syvimpään. + +Näillä aloilla oli rouva Rabbing vielä lapsi, vaikka hirmuisen vakava +ja ajatteleva lapsi. Johanneksen tehtäväksi tuli hänet älyllisesti +täysi-ikäiseksi kasvattaa. + +Rouva Rabbing piti nähtävästi häntä yhteiskunnallisena apostolina ja +maailmanparantajana. + +Mutta eivät he aina aatteista keskustelleet. + +Vähitellen ja melkein kuin huomaamattaan tuli Johannes kertoneeksi +hänelle yhä enemmän itsestään. Ensin omasta erostaan ja avioliitostaan, +sitten nuoruudestaan ja kehitysvuosistaan, vihdoin vanhemmistaan, +isänkodistaan ja varhaisimmasta lapsuudestaan. + +Liisasta hän ei puhunut koskaan. Osaksi piti hän sitä sopimattomana ja +asiaankuulumattomana, osaksi luuli hän, että rouva Rabbing tiesi heidän +suhteensa. Ja kun tämäkään ei millään tavoin viitannut siihen, jäi +Liisa itsestään heidän henkisen taikapiirinsä ulkopuolelle. + +Usein tunsi Johannes tuosta suuria omantunnon vaivoja. Mutta hän +lohdutteli itseään sillä, että olisihan aika kertoa tuosta kaikesta +rouva Rabhingille, silloin kun heidän suhteensa olisi kehittynyt +siihen, että se kävisi välttämättömäksi. + +Jos sen nyt ollenkaan tarvitsi edes käydä välttämättömäksi? + +Kenties onnistui hänen vaieta koko asiasta? Suorittaa välinsä Liisan +kanssa kahden, toimittaa hänet pois jollakin tekosyyllä tai, miksei, +pahimmassa tapauksessa, suoranaisella erokohtauksella? + +Ilman että rouva Rabbing koskaan saisikaan tietää siitä mitään! Ilman +että hän koskaan edes aavistaisi, miten alhaalla Johannes kerran oli +ollut ja miten matalia naissuhteita pitänyt muka pyhinä ja ihannoinut! + +Se oli tietysti kaikkein mukavinta. + +Johanneksen ei siten tarvitsisi ollenkaan astua alas ylevältä +jalustaltaan, jonka rouva Rabbing nähtävästi oli hänelle sydämessään +rakentanut. + +Eikä hänen koskaan tarvitsisi esiintyä tämän edessä nöyränä, kurjana ja +alastomana. + +Myöskin Liisalle hän varoi visusti kertomasta mitään rouva Rabbingista. +Ehtisihän sen sittenkin! Eikähän hänen ja rouva Rabbingin välillä itse +asiassa ollutkaan mitään. Mitä hän olisi kertonut sitten? + +Ei senvuoksi, ettei hän olisi uskaltanut! Eikä senvuoksi, että hän enää +olisi niin pahasti pelännyt Liisan kadottavansa. Mutta senvuoksi, että +hän aavisti Liisan puolelta toivotonta surua ja hiljaisia, syyttäviä +kyyneliä, jotka tulisivat häneen tuiki vastenmielisesti vaikuttamaan. + +Näin kulki Johannes kaksinaista polkuaan. + +Kumpikaan noista naisista, joiden kanssa hän päiväkaudet oleskeli, ei +tiennyt toisistaan. Ne eivät siis millään tavalla voineet myöskään +häiritä Johannesta tai vetää tilille häntä. + +Mutta kumma kyllä, ne pelkällä olemassaolollaan pakottivat hänet yhä +enemmän tilille itsensä kanssa. + +Hänen oli pakko päivä päivältä yhä enemmän tutkia itseään ja käydä yhä +ankarammin itsensä suhteen tuomiolle. Tutkia, missä olivat hänen +olemuksensa oikeat lähdesuonet ja mitä tietä hänen oli kuljettava, jos +hänen mieli olla itselleen uskollinen. + +Muille oli Johanneksen aina ollut varsin helppoa valehdella. Mutta +itsensä edessä hän oli kuitenkin vielä toistaiseksi aina koettanut +pysyä mahdollisimman rehellisenä. + +Kumpaa hän rakasti siis? Kumpi noista naisista siis vastasi syvemmin +hänen sisäistä olemustaan ja onnentarvettaan? + +Jos hän rakkaudella eroottista rakkautta tarkoitti, hän epäilemättä yhä +vieläkin rakasti Liisaa. Mutta eroottinen rakkaus itse ei hänelle enää +merkinnyt niin paljon kuin ennen. Olihan maailmassa muutakin, ja kaikki +tuo muu puhui rouva Rabbingin hyväksi. + +Mutta saisiko hän sitten rouva Rabbingia ollenkaan? + +Olisiko hänellä ollenkaan valta valita? Kenties tuo toinen ei hänestä +välittänyt niin vähääkään? + +Tuokin mahdollisuus pälkähti joskus Johanneksen päähän. Epäilemättä +saattoi asia myöskin olla niin. Mutta eihän sen silti tarvinnut hänen +päätökseensä Liisan suhteen vaikuttaa. + +Olihan hän jo melkein päättänyt erota Liisasta, ennen kuin hän +ollenkaan oli tavannut rouva Rabbingia. Ja tällä aikaa oli hänen +päätöksensä siinä suhteessa vahvistunut vielä enemmän. Rouva Rabbing +oli tullut vain avuksi hänen omille sisäisille pyrkimyksilleen. + +Ei hän Liisaa henkilökohtaisesti mielessään kieltänyt tai halventanut. +Hän kielsi ja halvensi vain heidän keskinäisen rakkautensa, taikka +oikeammin, ne puolet itsestään, jotka häntä vetivät siihen ja joiden +pohjalta sen väkivaltainen leimahtaminen ylimalkaan oli ollut +mahdollista. + +Mutta jotakin täytyi tulla, jotakin tapahtua! Eihän voinut ijäti jatkua +näin. + +Hänen suhteensa rouva Rabbingin kanssa kävi päivä päivältä +läheisemmäksi ja sydämellisemmäksi. Johannes oli saanut häneltä jo +monta pitkää, lämmintä silmänluontia, jotka hän varmasti jo olisi +selittänyt rakkaudeksi, jos olisi ollut kysymys jostakin muusta +naisesta. + +Rouva Rabbingin suhteen hän ei sitä uskaltanut. + +Tuo nainen oli sittenkin outo hänelle. Ei voinut tietää, mitä hän tunsi +ja ajatteli, ei arvata, mitä liikkui tuon tyynesti ja varmasti +kohoilevan poven kumpujen alla. + +Kenties se oli rakkautta? Mutta saattoi se myöskin olla pelkkää +inhimillistä mielenkiintoa ja sympatiaa. + +Kerran oli rouva Rabbing ottanut hänen kätensä ja pitänyt sitä kauan +käsissään. Se oli tapahtunut eräällä puistonpenkillä, johon he hetkeksi +olivat istahtaneet. + +Johannes oli juuri päässyt kertomasta silloin isänsä viimeisistä, +kovista elämänvuosista ja hänen epätoivoisesta taistelustaan Rabbingin +miljoonavaltaa vastaan. + +Mutta oliko sekään rakkautta? Juuri sehän saattoi olla pelkkää sääliä +ja surkuttelua. + +Eikä hänellä ollut mitään keinoa päästä selville siitä. Rouva Rabbing +hallitsi täydellisesti häntä varmalla, vakavalla olennollaan. + +Ei pienimmällä liikkeellä, ei sopertavimmalla sanallakaan hän olisi +uskaltanut tuoda julki, mitä liikkui hänen mielessään. Niin suuresti +hän tunsi tuota naista ihailevansa ja kunnioittavansa. + +Tämäkin oli oikeastaan uusi tunne hänelle. + +Uneksinut hän oli naisia ja rakastanut, himoinnut ja ylenkatsonut, +vihannut ja vilpittömästi pitänyt heistä. Mutta kunnioittanut? Ei +ketään. Ei ketään ainakaan, mikäli Johannes muisti mielessään. + +Oli kenties yhtä. Auraa, hänen sosialistista aatetoveriaan, joka +hänelle entis-aikaan oli ollut korkein esikuva luonteenlujuudesta ja +vääjäämättömästä vakaumuksesta. + +Mutta sekin kuva oli särkynyt muiden mukana. Eikä Aura sitäpaitsi ollut +koskaan ollutkaan älyllisesti hänen vertaisensa. + +Tuo toinen oli hänen vertaisensa, vaikka hän ei ehkä ollutkaan niin +selvillä kaikista nykyaikaisen yhteiskunta-opin ongelmista. Olipa hän +toisissa suhteissa Johannesta niin paljon korkeammallakin, kuten juuri +tunteensa syvyyden ja sydämensä aateluuden puolesta, joissa suhteissa +Johannes mielellään tunnusti, ettei hänellä ollut liikoja kerskumista. + +Myöskin rouva Rabbingin maailmantottuneisuus vaikutti jonkun verran +Johannekseen. Tosin hän oli maailmassa liikkunut hänkin, mutta tuon +luonnollisen ja yksinkertaisen ylimysnaisen rinnalla hän aina tunsi +itsensä enemmän tai vähemmän nousukkaaksi. + +Oli hauska liikkua hänen kanssaan. Kadulla kiintyivät kaikki katseet +häneen, kahviloissa tuli hyvin palvelluksi. + +Täytyi jättää alotteen-otto hänelle. + +Täytyi odottaa, siksi kuin hän antaisi jonkun merkin mielentilastaan. +Jos hänen tunne-elämänsä todella oli niin hienostunut kuin Johannes +luuli, häneltä ei varmaankaan ollut jäänyt huomaamatta Johanneksen +vilpitön ihailu eikä halu omata hänet. + +Silloin olisi myös aika puhua asiasta Liisan kanssa. + +Ja jos Liisa taas oli se nainen, joksi Johannes häntä oli aina +kuvitellut, hän tälläkin kertaa ymmärtäisi Johanneksen ja väistyisi +hyvällä syrjään, ilman hänelle mitään sen pahempaa skandaalia +valmistamatta. + + + + +12. + + +Johannes tuli aina sangen iloisena takaisin hotelliin kävelyretkiltään. +Palasi hyräillen ja vihellellen niinkuin hän olisi suurenkin lahjan +saanut eikä vielä tietäisi oikein, mitä tehdä sillä. + +Tänään oli rouva Rabbing ollut häntä kohtaan herttaisempi kuin +milloinkaan. Oli ihme, ellei tuo nainen häntä rakastanut! + +Yhtä iloisena hän tavallisesti tuli myös Liisan luota rouva Rabbingia +tapaamaan. + +Liisa rakasti häntä vielä! Ei ollut hätää ensinkään. Hän oli maailman +herra! Hän saattoi sallia itselleen mitä tahansa, kun hän vaan pysyisi +itselleen uskollisena. + +Hän synkistyi sitten aina vasta myöhemmin, kun toisen naisen muisto +rupesi häntä toisen läsnä-ollessa vaivaamaan ja hän tuli omaa +pulmallista asemaansa lähemmin tuumineeksi. + +Nyt hän olisi tahtonut syleillä koko maailmaa! Itse hotellin ovenvartia +sai häneltä ystävällisen pään-nyykähdyksen. + +Tällä olikin hänelle jotakin asiaa. Eräs suomalainen oli asettunut +samaan hotelliin asumaan ja häntä tiedustanut. + +Tuokaan jossakin muussa sieluntilassa sangen epämiellyttävä tieto ei +tällä kertaa voinut Johanneksen hyvää tuulta hämmentää. + +--Mies vai nainen? hän kysyi hilpeästi. + +--Mies, vastasi ovenvartia samaan äänilajiin. Vain mies valitettavasti. + +--Maamies? jatkoi Johannes. Hyvä on! Sanokaa hänelle, että käyn +päivällisen jälkeen häntä tervehtimässä. + +Hän ei viitsinyt ottaa selkoa edes nimestä. Mutta ovenvartia ojensi +samalla käyntikortin hänelle. + +--Muttila! + +Kuvanveistäjä Muttila se oli, jonka hän vuosia sitten oli tavannut +matkoillaan, ensin Berlinissä, sitten Parisissa. + +--Hyvä on! hän sanoi vielä kerran ovenvartialle. Minä tunnen miehen. + +Isäntäkin, pieni, tummaverinen tanskanjuutalainen saapui samassa heidän +luokseen selittämään, mistä kysymys oli. + +--Arvasin heti, että hän oli tohtorin tuttavia, sanoi hän mielevällä +kumarruksella. Hän on taiteilija, suuri taiteilija? + +--Epäilemättä, vastasi Johannes huvitettuna. Mutta mistä arvasitte minun +tuntevan hänet? + +--Suuret taiteilijat tunnetaan aina, virkahti isäntä niin varmalla ja +vakuuttavalta äänen painolla, että Johanneksen jälleen täytyi hymyillä +herttaisesti ystävänsä Muttilan leveää, pyöreää gemyyttisyyttä +muistaessaan. Ja minä näin heti, ettei hän ollut mikään tavallinen +savenvalaja. + +--Mistä sen näitte? kysyi Johannes. + +--Oh, koko hänen olennostaan, selitti isäntä suurella kädenliikkeellä. +Hän oli professori? + +--Ei vielä. Mutta epäilemättä hän on pian tuleva siksi. + +Muttila oli kaikesta päättäen imponeerannut hotellin väkeen. Johannes +huomasi omankin arvonsa heidän silmissään äkkiä kohonneen. + +Mies, jolla oli niin hienoja tuttavuuksia, ei tietysti itsekään voinut +olla tavallinen mies! + +Tohtoriksi hän tosin oli, kuten oikein olikin, itsensä hotellin +päiväkirjaan kirjoittanut. Mutta kuka ei ollut tohtori ulkomailla? Joka +toinen mies, ja varsinkin sellaiset, jotka kysyivät aina halvinta +huonetta ja antoivat pieniä juomarahoja. + +Varmoja maksajia muuten kyllä. Mutta heillä ei olisi mikään hotelli +elänyt. + +Täytyi olla reippaita poikia, elegantteja upseereja tai rikas-isäisiä +ylioppilaita, vielä mieluummin komeita tukkukauppiaita tai tuollaisia +maailmanmies-taiteilijoita, jos mieli hotellin kostua ja menestyä! + +Ne ne kultamunia munivat. Asuivat rikkaasti, tilasivat huoneesensa +hyviä viinejä ja pitivät joskus pieniä kemujakin, vaikka sen pahempi +liian harvoin omassa hotellissaan. + +Heidän kauttaan tuli hotelli tunnetuksi. Ja heidän kauttaan se sai +eräänlaisen vakavaraisen, yleismaailmallisen leiman, jonka avulla voi +jo hintojakin hiukan kohottaa. + +Johannes luki tuon kaiken isännän kohteliaasta, käsiä-hykertelevästä +olennosta. Muttila nähtävästi oli ollut vieras hotellin mielen mukaan. + +Mikähän pomo siitä on mahtanut paisuakaan! ajatteli hän. + +Eikä hän samassa silmänräpäyksessä voinut olla vertaamatta omaa +hiljaista, yksinäistä, hiukan turvatonta olentoaan tuohon +yleismaailmallisen matkustelijan mielikuvaan, jonka Muttila nähtävästi +ensi hetkestä oli hotellin väkeen istuttanut. + +Epäilemättä hän ei vaikuttanut yhtä edullisesti. + +Eikä mahtanut avittaa tätä vaikutusta Liisakaan, joka yhtä vaiteliaana, +silmät tavallisesti synkkinä ja maahanluotuina, pari kertaa päivässä, +hänen vierellään vaelsi näitä portaita alas. + +Sangen vakava ja yksitoikkoinen pari he olivat, täytyi hänen itselleen +tunnustaa. Mahtoivat vaikuttaa kahdelta naimisiin menneeltä pedagogilta +tai kansakoulun-opettajalta. + +Eikä hän portaita noustessaan voinut olla vilkaisematta sillä silmällä +peiliin, joka riippui joka kerroksen kohdalla. + +No, ei hän niinkään epäsiististi puettu ollut! Mutta silinteri ei ollut +enää uuden-uusi. Ja eikös ollutkin tuo palttoonkauluksen sametti jo +käynyt laiteilta vähän nukkavieruksi? + +Hän päätti heti hankkia uuden päällystakin. Kuinka monta kevättä, ja +syksyä hän lie jo tässä käynytkään! + +Samassa muisti hän, että Liisankin syysjakku oli eilen näyttänyt jonkun +verran kuluneelta. + +Myöskin Liisa ansaitsi uuden jakun. Tottahan heidän varojensa täytyi +vielä riittää ainakin siihen, että he kävivät siististi puettuina. + +Ja elleivät riittäneet, täytyi hankkia uusia! Eihän sopinut kiertää +maailmaa kerjäläisinä. + +Tällä reippaalla päätöksellä hän avasi heidän huoneensa oven ja +virkahti jo kynnykseltä iloisesti: + +--Kuules, Liisa! Sinun täytyy saada uusi jakku. Miksi et ole minulle +siitä jo ennen huomauttanut? + +Liisa istui ja luki. + +Hän laski kirjansa pois ja katsoi suurin, kummastunein silmin +Johannekseen. Virkahti sitten hiljaisesti: + +--Onhan se vielä hyvä. Miksi minun olisi pitänyt siitä sinulle +huomauttaa? + +--Kun minä en itse huomaa mitään! selitti Johannes, rientäen lempeällä +isällisyydellä häntä suutelemaan. Kun minä olen sellainen pöllöpää, +sellainen tuhma-jussi! + +Liisan silmät kyyneltyivät. + +--Hyvä jussihan sinä olet, hän sanoi, vetäen pehmeästi kämmenellä hänen +kasvojensa yli. Oikein hyvä jussi! Missäpäin sinä olet nyt ollut +kävelemässä? + +--Siellä rannalla, merenrannalla, selitti Johannes iloisesti. Et arvaa, +kuinka siellä tuulee. Voi tuskin pystyssä pysyä! + +--Kävely on tehnyt hyvää sinulle? kysyi Liisa. + +--Kyllä. Oletko syönyt jo? Minä puolestani olen saanut aika ruokahalun. + +He söivät tavallisesti aamiaista huoneessaan. Mutta viime aikoina oli +Johannes yhä enemmän ruvennut syömään ulkona joko yksin tai kaksin +rouva Rabbingin kanssa. + +Myöskin tänä aamuna he olivat einehtineet yhdessä. Mutta se oli +Johannekselta tässä silmänräpäyksessä unohtunut. + +--Tietysti minä olen jo syönyt, selitti Liisa. Johan kello on lähes +kolme. + +Myöskin ajanmeno oli Johannekselta unohtunut. Mutta hän ei siitä +hämmästynyt. + +--Olet oikeassa, hän sanoi, katsoen kelloaan. No niin, me syömme sitten +pian päivällistä, oikein juhlapäivällisen! + +--Miksi niin? kysyi Liisa. Mikä juhla sinulla on? + +Sitä ei Johanneskaan tiennyt tai osannut selittää. Mutta hänen päähänsä +pisti hurja tuuma tällä ja juuri tällä tuulella ollessaan temmata Liisa +edes hetkeksi pois yksinäisyydestään ja tehdä hänet edes hiukan +osalliseksi oman mielensä nykyisistä vivahduksista. + +Mitä jos hän kertoisi Liisalle jotakin rouva Rabbingista? + +Täytyihän sen kuitenkin tulla esille! Ja miksi ei nyt, yhtä hyvin kuin +myöhemminkin? + +Ja ehkä olikin valtioviisaampaa kertoa asiasta jo siinä asteessa, kun +ei siinä mitään ollut? Ja varovampaa anniskella vähitellen, mitä +hänellä oli sydämellään, kuin noin päätäpahkaa ja yhdessä rykelmässä +kaikki toisen eteen säälimättömästi romahuttaa? + +Liisa voisi kuolla siitä. Olihan inhimillisempää pitää häntä tietoisena +asioiden menosta ja antaa hänen itsensä vähitellen arvata, minnepäin ne +kallistuivat. + +Se olisi samalla sekä Liisaa kohtaan inhimillisempää että mahdollisesti +myöskin hänelle itselleen, Johannekselle, hyödyllisempää! + +Liisa voisi varmalla naisellisella vaistollaan antaa montakin hyvää +neuvoa ja hienoa vihjausta hänelle. Eihän hän itsekään vielä ollut niin +aivan selvillä itsestään. Liisa tunsi hänet paremmin. Jos kukaan, voisi +juuri Liisa hänet oikealle tielle opastaa. + +Ja Johannes näki jo hengessä sen suloisen ajan, jolloin he Liisan +kanssa rauhallisesti ja hyvinä ystävinä juttelisivat heidän +mahdollisesta erostaan ja Johanneksen mahdollisesta liittymisestä +jonkin toisen naisen kanssa. + +Olivathan he hyviä ystäviä? Miksi ei se kävisi päinsä? + +Eikä Johannes itsekään ymmärtänyt, mitä hän aikoi Liisalta vaatia ja +mikä raffineerattu julmuus oikeastaan sisältyi hänen tässä +silmänräpäyksessä syntyneesen suunnitelmaansa. + +--Täällä on tuttavia! hän sanoi keveästi. Suomalaisia! Niitä asuu +tässäkin hotellissa. + +--Tuttavia? toisti Liisa säikähtyneenä. + +--Niin, jatkoi Johannes varsin luonnollisesti. Kuvanveistäjä Muttila! +Ja erään toisen tapasin minä äsken tuolla kävelyretkelläni. + +--Kenet? kysyi Liisa arasti. + +--Rouva Rabbingin, selitti Johannes. Tiedäthän, tuon miljoonamiehen +puolison. Minä olen ennenkin tavannut hänet. + +--Sinä olet ennenkin tavannut hänet? + +Johannes näki, että Liisan suupielet värähtelivät lapsellisesti. + +Ikäänkuin hän olisi apua anonut. Ikäänkuin hän olisi tahtonut huutaa +turvaa ja pyytää Johannesta tai jotakin muuta, ketä hyvänsä, häntä +suojelemaan ja estämään häntä syöksymästä syvyyteen! + +Johannes näki sen ja tunsi myöskin kummallisen piston sydämessään. +Mutta eihän nyt ollut aikaa välittää sellaisesta. + +--Kyllä, pari kertaa, vastasi hän viattomasti. Hän on ollut jo jonkun +aikaa täällä ja aikoo olla jouluun asti. Oletko kuullut, että hänkin +aikoo ottaa avio-eron? + +--Ja kuka muu? kysyi Liisa. + +Johannes hämmentyi hiukan hänen tiukasta, tutkivasta katseestaan. + +--Ei kukaan, hän koetti selittää. Tarkoitan ... ei kukaan muu tällä +kertaa. Minähän olen jo aikoja sitten ottanut sen. + +--En tullut tässä yhteydessä sinua ajatelleeksi, sanoi Liisa. + +Johannes huomasi, että hän oli iskenyt kirveensä kiveen. Ja koetti +avittaa asiaa kertomalla laajalti ja seikkaperäisesti rouva Rabbingin +avioerosta. + +Ehkä hän puhui myös hiukan liian äänekkäästi. + +--Hän on hyvin hieno ihminen, selitti Johannes toimessaan. Oikea +periaatteen ihminen. Vahinko, ettet tunne häntä. + +Liisa kuunteli, kuunteli ja katsoi häneen. + +Kuinka hän olisi voinut tuntea rouva Rabbingia? + +Hän, entinen kapakkatarjoilijatar, maansa mahtavimman rahapohatan +puolisoa! Johannes ei näkynyt huomaavan ollenkaan, mikä loukkaus jo +liittyi hänen valitteluunsa. + +Olihan sitäpaitsi tuo kaikki Liisalle niin äärettömän samantekevää. +Mitä oli hänellä tekemistä vallasnaisten, heidän ihmisyytensä ja +hienojen avioerojensa kanssa? + +Hänen mieltään ei kiinnittänyt muu kuin Johannes. + +Mutta Johannekseen, sen oli Liisa jo aikoja sitten tarkalla silmällään +oivaltanut, näytti tulleen jotakin uutta. Ja hän oli eräitä viikkoja +tuntenut vaistomaisesti, että Johannes jollakin tapaa pyrki poispäin +hänestä ja vierautui hänestä kävelyretkillään. + +Hän oli todellakin luullut niitä yksinäisiksi. Nyt hän äkkiä kauhukseen +aavisti, että Johannes kaiken aikaa oli seurustellut jonkun toisen +kanssa. + +Eihän Johanneksen tapa ennen ollut puhua noin äänekkäästi. Miksi hän +nyt puhui? Ja miksi hän nykyään aina liikkui huoneessa noin +levottomasti edestakaisin eikä Liisan viereen sohvalle istahtanut, +kuten hänen tapansa ennen oli ollut? + +Liisan aivot tekivät työtä kuumeentapaisesti. Mutta hän kuunteli +äänettömänä. + +Vasta kun Johannes ilman mitään ylimenoja rupesi selittämään, että +heidän elämänsä oli ollut ehkä liian sisäänpäin kääntynyttä, että +heidän kenties olisi aika ruveta ottamaan lukuun hiukan ulkopuolistakin +maailmaa, siinä toimimaan tai ainakin sen kulkua seuraamaan, hän +virkahti: + +--Rouva Rabbingko sinut on saattanut noihin ajatuksiin? + +Johannes loukkautui kysymyksestä, joka hänen mielestään oli aiheeton ja +liian terävällä äänellä tehty. + +Oliko Liisa ehkä mustasukkainen? Mustasukkainen naiselle, jota hän ei +ollut nähnyt koskaan ja jonka Johanneskin tunsi vain ohimennen? + +Eihän hän edes sinutellut rouva Rabbingia. Liisalla ei todellakaan +ollut mitään syytä noin oikutella. + +--Kuinka niin? kysyi Johannes yhtä terävästi. + +--Ilman vain, virkahti Liisa, ikäänkuin pyytäen anteeksi kysymystään. +Tulin vain sellaista ajatelleeksi. + +--Jos rouva Rabbingilla olisi joku vaikutus minuun, jota en tahdo +edellyttää, Johannes virkahti, tällä kerta jo jotenkin kiivaasti, niin +olisi se yksinomaan hyvä. Sen verran voin jo nyt sanoa hänestä. + +--Se on sangen paljon niin lyhyen tuttavuuden perästä. + +Johannes vaikeni hetkiseksi. + +Aivan varmaan oli Liisa mustasukkainen! Mutta hän ei nyt tahtonut +pilata hyvää tuultaan eikä siihen sen suurempaa huomiota kiinnittää. + +--Tietysti olen minä itsekin ollut syynä siihen, sanoi hän nyt varsin +tyynesti, että meidän elämämme on tällaiseksi muodostunut. Mutta nyt on +meidän aika vähitellen ottaa asiat järkevästi. + +Liisa vaikeni ja loi silmänsä alas. + +Tiesihän hän, mistä kysymys oli. Rahat loppuivat! Tuosta oli jo joskus +ennenkin ollut puhetta heidän välillään. + +Sehän oli ikävää, sen Liisakin kyllä myönsi. Mutta se oli hänen +mielestään ikävää ainoastaan sikäli, mikäli niiden keralla loppuisi +heidän rakkautensa. + +Ei, ei ollut nyt siitä kysymys, selitti Johannes. + +Oli kysymys muka heidän sisäisestä sielunelämästään. Se kärsi tästä +toimettomuudesta. Heidän oli aika astua aisoihin niinkuin muutkin +ihmiset eikä aina vain omaa rakkauttaan ajatella. + +Tuo oli uutta oppia Liisalle. Oppia, joka syvästi loukkasi häntä. + +Heidän rakkautensa ei siis enää ollutkaan kaikkein tärkein. Oli siis +olemassa jotakin sen ulkopuolella, jotakin, joka oli muka vielä +tärkeämpää. + +Sitä ei Liisa parhaalla tahdollaankaan voinut myöntää! Siksi hän puhui +vain rahasta. + +--Ikävä, ett'emme ole kotimaassa, hän virkahti. Siellä minäkin voisin +ansaita jotakin. + +Liisa oli jo joskus ennen lausunut julki tuon ajatuksen, joka vaikutti +mitä vastenmielisimmin Johannekseen. + +Tämä ei voinut olla nimittäin siinä sivussa muistamatta, mitkä Liisan +ansiokeinot ennen olivat kotimaassa olleet, ja hän oli usein kauhulla +kuvitellut, mikä oli tuleva Liisan kohtaloksi, jos hän jättäisi hänet. + +Toiselta puolen liikutti häntä kuitenkin Liisan turvaton äänenpaino. Ja +vielä enemmän sen takaa kuultava tahto kantaa myöskin kortensa heidän +yhteiseen talouteensa. + +Siksi lausui hän vain lempeästi: + +--Sinä? Millä sinä voisit ansaita siellä? + +--Millä hyvänsä, väitti Liisa urheasti. Täällähän minä vain kulutan. + +--Mitäs minä sitten teen? kysyi Johannes koettaen leikillisesti hänen +päätään leuasta kohottaa. + +--Sinä kulutatkin omia rahojasi, sanoi Liisa, painaen päänsä +itsepintaisesti alas. Ja siinä on ero asiassa. + +--Ei mitään eroa. Kaikki, mikä on minun, on sinun. Olemmehan siitä jo +aikoja sitten sopineet. + +--Sinä kenties, mutta en minä. Minua oikein hirvittää, kun ajattelen, +mitä jokainen päivä maksaa täällä. + +Johannes oli nyt täydellisesti lepytetty. + +Olihan hyvä, että Liisa rahaa ajatteli. Ja tuosta toisesta hän voisi +puhua joskus toisti. Kyllä hän aina Liisan kanssa toimeen tulisi. Hyvä, +että Liisa toki oli järkevä nainen, joka osasi ottaa lusikan kauniiseen +käteensä, jos niin tarvittiin. + +Siksi hän rupesi vain hiljakseen selittelemään Liisalle, ettei hän +itsekään ollut tahtonut säästeliäästi elää. Eihän hän mikään saituri +ollut, vaan pikemmin päinvastoin. + +Kaikkein vähimmin vaivasi hänen mieltään ajatus, että heidän kahden +elämä kenties tuli maksamaan hiukan enemmän kuin hänen yksin olisi +maksanut. + +Eikä hän suinkaan, selitti Johannes vielä, tahtonut Liisan elävän siinä +nöyryyttävässä käsityksessä, että hän, Johannes, ylimalkaan muisti, +kenen rahoilla elettiin. Mutta sensijaan saattoi hänen mielestään olla +hyvä, että Liisa joskus muisti sitä voidakseen ehkä paremmin tyytyä +heidän vaatimattomiin olosuhteisiinsa. + +--Kaikki maksaa, kaikkialla maksaa, hän virkahti keveästi. Mutta emme +nyt siitä puhu! Voihan olla, että me pian olemme köyhät kuin +kirkonrotat, mutta kyllä sinä nyt kuitenkin saat uuden syysjakun. + +--Ei, lausui Liisa pitkään venyttäen. En minä tahdo. + +--Sinun täytyy! + +Johannes tunki puoliväkisin hänen käteensä pari seteliä. + +--Ei, en minä. Säästän ne mieluummin johonkin todelliseen tarpeesen. + +Johannes oli itsepäinen. Ja sai tahtonsa täytetyksi. + +Hänen oli niin kummallisen keveä olla. Hän olisi antanut nyt vaikka +viimeiset rahansa Liisalle. Mikään huominen ei häntä huolettanut. + +Hänestä tuntui kuin hän olisi kauan elänyt jossakin ahtaassa kotelossa, +pimeässä, maan alla, ja nyt jälleen päässyt perhosena laajoja +ilmanrantoja lentämään. Joku älyllinen vapautuminen se mahtoi olla. + +Ja kun hän kulki peilin ohi, hän nautti itse kasvojensa täsmällisestä, +vallitusta ilmeestä ja katseensa kirkkaasta terävyydestä. + +--Eikö totta? hän lausahti Liisalle, vieden tämänkin peilin eteen. +Olemmehan me komea pari! Täytyyhän meidän käydä hyvin puettuina. + +--Sinä olet komea, hymyili Liisa surumielisesti. + +Johannes väänteli itsetyytyväisenä viiksiään. Mutta hän virkahti, +vastaten Liisan hymyyn kuvastimessa: + +--Sinä taas olet kaunotar kerrassaan. Mutta kyllä minäkin ehkä vielä +miehestä käyn. + +--Kahdesta, pisti Liisa piloillaan. + +--Kaikista, tulee sinun sanoa, opetti Johannes. Niinkuin sinäkin +korvaat minulle kaikki naiset. + +--Kaikkinaiset naiset, nauroi Liisa. Minä en enään muille miehille +kelpaisikaan. + +Samalla keikisti hän vartaloaan ja mutristi suutaan niin viehättävästi, +että Johanneksen aivojen läpi kulki äkillinen, tuskallinen mielikuva +Liisasta jonkun toisen syleilemänä ja rakastamana. + +Onneksi haihtui se siinä silmänräpäyksessä kuin oli tullutkin. + +Ei, sehän oli mahdotonta! Kuuluivathan he kaksi yhteen. Seisoivathan he +kaksi tässä vierekkäin ja rakastivathan he kaksi toisiaan ikuisesti +kaikella sielullaan, mielellään ja ruumiillaan. + +--Sinun ei tarvitse kelvatakaan muille kuin minulle, hän sanoi nopeasti +ja kumartui samalla suutelemaan Liisaa. Eikä kukaan, kukaan saa sinua +ryöstää minulta. + +--Enkä minä koskaan elämässäni tule ketään toista rakastamaan, kuiskasi +Liisa. + +Tuo kaikki oli tuhat kertaa sanottu heidän välillään. Mutta heistä oli +erikoinen nautinto kuulla sitä juuri nyt, jolloin synkät aavistukset +heidän mielessään risteilivät ja he kuin epätoivon vimmalla +tarrautuivat kiinni toisiinsa, ett'eivät he kumpikin hukkuisi ja +häviäisi. + +--Enkä minä muita kuin sinua! vastasi Johannes. Sinä suuri, sinä +suloinen! Minun tumma, äänetön yö-orvokkini! + +Liisa kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja katsoi häneen niin +antautuvalla, niin autuaallisella silmäyksellä, että Johanneksesta +tuntui taas kuin ei olisi maailmassa mitään muita kuin Liisa, kuin ei +kannattaisi elää minkään muun vuoksi kuin Liisan eikä mitään muuta +asiaa kuin heidän yhteistä rakkauttaan mielessään miettiä ja uneksia... + + + + +13. + + +Koputettiin ovelle. Tuli sisälle edeskäypä ja ilmoitti, että se +suomalainen herra, joka oli tahtonut tavata Johannesta, istui +ruokasalissa ja pyysi herrasväkeä päivälliselle. + +--Se on Muttila, kuvanveistäjä Muttila, selitti Johannes Liisalle. +Kaiketi tunnet hänet? + +Ei Liisa tuntenut. Nimen hän oli kyllä kuullut joskus. + +--Mitä me teemme? kysyi Johannes epäröiden. Menemmekö? + +Hän itse olisi nyt kyllä mieluummin jäänyt kahden Liisan kanssa. Mutta +olihan taas sangen vaikeata kieltäytyä. + +--Mene sinä, sanoi Liisa. Sinua hän kutsuukin tietysti. + +--Hän kutsuu meitä molempia, väitti Johannes, hän on nähtävästi ottanut +selkoa meistä. Kyllä kaiketi sinun on tultava mukaan. + +--En minä viitsi. Minä olen niin nolo muiden seurassa. + +--Mutta kuitenkin. Kun minä pyydän! + +Johannes selitti, ett'eivät he ajan oloon kuitenkaan voisi välttää +Muttilaa, kun he nyt kerran onnettomuudeksi olivat joutuneet samaan +hotelliin asumaan. Liisan täytyi suostua lopultakin. + +--Mene sinä sitten edeltä, hän sanoi. Minä tulen. + +He eivät olleet kuukausiin kenenkään suomalaisen kanssa yhdessä +seurustelleet. Siksi muodostui moinen heille kerrassaan +merkkitapaukseksi. + +Johannes meni ja tapasi Muttilan ruokasalissa. + +Tämä istui leveästi pöydän ääressä, joka oli katettu kolmelle +henkilölle. Nähdessään Johanneksen tulevan hän päästi pari hilpeätä +intiaanihuutoa ja riensi häntä meluisasti tervehtimään. + +--Hei! Hei! Vanha veikko! huusi hän. Näkeehän vielä sinuakin. Kuinka +voit? Täällä sinä elät? Mikä sattumus, että tapasimme! Oletko jo kauan +ollut Köpenhaminassa? + +Hän teki monta kysymystä yht'aikaa. + +Hän otti tuossa tuokiossa selvän sekä Johanneksesta että hänen +matkoistaan. Kaikki yhtä nopeasti, tuttavallisesti ja pintapuolisesti. + +Äkkiä juolahti hänen mieleensä jotakin. + +--Kuule! Missä sinun rouvasi viipyy. Ajattelin, että voisimme kaikki +kolme syödä yhdessä päivällistä. + +Seuraavassa silmänräpäyksessä juolahti hänen mieleensä jälleen jotakin. + +--Se on totta, sanoi hän. Sinähän olet eronnut. Mutta sinulla on +kuitenkin joku nainen? + +--On, virkahti Johannes, enempiin selittelyihin antautumatta. + +--Minä olen kuullut, sanoi Muttila silmäänsä vilkuttaen. Joku +suomalainenko? Sinä elät hänen kanssaan? Tunnenko minä hänet? + +--Tuskin, vastasi Johannes hiukan vastenmielisesti. + +--Mutta sallinet kuitenkin, että tutustun häneen? + +--Luonnollisesti. Hän tulee heti alas. + +Muttila katsoi häneen ja veti suupielensä ymmärtäväiseen hymyyn. + +--Minua sinun ei ole tarvis kaihtaa, sanoi hän. Minä vaikenen kuin +muuri. + +--Mistä? kysyi Johannes. + +--Tästä sinun suhteestasi tietysti, selitti Muttila. + +--Oh! Sen saavat kyllä kaikki tietää! Ja taitavat tietääkin, koska se +on jo kolme vuotta kestänyt. + +Johannes hujautti ilmaa huolimattomasti kädellään. + +Muttila oli hänen mielestään auttamattomasti naivi! Vai oltiinko tuolla +kannalla todellakin vielä Helsingissä? + +Hän puolestaan oli jo niin tottunut irralliseen asemaansa ja +suhteesensa, ettei hän voinut käsittää, kuinka joku voi luulla hänen +tahtovan pitää salassa sitä. + +Muttila katsoi aina uteliaammalla mielenkiinnolla häneen. + +--Älä! virkahti hän. Kolme vuotta! Ja hän on sinulle edelleen +uskollinen? + +--Minä toivon niin, hymyili Johannes. Mehän emme juuri tapaa ketään. +Mehän olemme koko ajan ulkomailla asuneet. + +--Ja sinä? Ei pienintä harha-askelta? + +--Ei, vastasi Johannes vakavasti. Teen ennemmin suuren, jos sellainen +mieleeni juolahtaisi. + +Muttila laski kätensä tuttavallisesti hänen olalleen ja johdatti hänet +pöydän luo. + +--Minä en voi olla uskollinen, sanoi hän. Siksi minä en koskaan mene +naimisiin enkä aiokaan mitään pysyvämpää suhdetta perustaa. + +--Kuinka sinä siis järjestät asiasi? hymyili Johannes. Kadulta? + +--Päinvastoin, virkahti Muttila itsetyytyväisenä. Täällä ulkomailla +täytyy tosin tyytyä siihen, mitä saa. Mutta en toki kadulta +milloinkaan. + +--Ja kotimaassa? kysyi Johannes huvitettuna. + +--Siellä liikun minä ainoastaan parhaissa seurapiireissä. Keneksi minua +luuletkaan! + +--Niinkö? Huomaan, että Helsinki on kehittynyt minun ajoistani. + +--Huimaavasti. Suottako meitä edeltäjäkansaksi sanotaan. + +Muttila kertoili vielä yhtä ja toista muutakin Helsingin oloista. +Johannes huomasi yhä enemmän joutuneensa jo liian kauas niistä +voidakseen edes mielenkiinnolla seurata toisen tarinaa. + +Kuitenkaan se ei vaikuttanut häneen vastenmielisesti. + +Hän tunsi samaa kuin mitä hän aina oli rouva Rabbingin kanssa +seurustellessaan tuntenut. Nimittäin kummallista vapautumisen ja +keventymisen iloa, joka alkoi päästä ja virtaili sitten kautta koko +hänen olentonsa. + +Samalla Liisa ikäänkuin etääntyi hänestä, pieneni ja kadotti osan +kaikki-määräävää merkitystään. + +--Minä olen vain läpimatkalla täällä, selitti Muttila. Tulen Parisista +ja aion jouluksi kotiin. Mutta minulla on pari hyvää tilausta täällä ja +useampia toivon. Täytyy vain tehdä paljon vieraskäyntejä ja edustaa +itseään. + +Hän näyttikin pyylevässä hyvinvoinnissaan ja elegantissa syyspuvussaan +varsin edustavalta. Eikä Johannes voinut olla ihmettelemättä sitä +nopeata kehitystä, mikä tuossa entisessä maalaispojassa oli sitten +viime näkemän tapahtunut. + +Parrankin, mustan, juhlallisen leukaparran hän oli kasvattanut. +Tosin se teki hänet vanhemmaksi, mutta samalla ikäänkuin +kunnioitusta-herättävämmäksi. + +Lyhyeksi leikattu, pikimusta tukka, matala otsa, puhdas iho ja +levenevät leukapielet, kaikki oli saanut eräänlaisen hyvänpäivän-lapsen +ilmeen, joka etenkin paistoi hänen vilkkaista, suurista silmistään. +Kaksi leukaa, pyöristyvä vatsa ja lyhyet sääret kuuluivat vielä kuvaan. + +Häntä olisi voinut luulla todellakin matkustavaksi venäläiseksi +pajariksi tai etelä-amerikkalaiseksi miljardööriksi, joka oli +pistäytynyt Europaan omalla huvipurrellaan. + +Sitäpaitsi hän puhui voimakkaalla, syvällä rintaäänellä, jonka täytyi +herättää huomiota missä maanpaikassa tahansa. Täytyi oudonkin nähdä jo +päällepäin, että tuo mies oli tottunut käskemään. + +--Sinun käy hyvin? kysyi Johannes. Tarkoitan, että taiteesi menestyy ja +saa tunnustusta? + +--Kyllä, vastasi Muttila tyytyväisenä. Taikka oikeammin, _minä_ +menestyn ja _minä_ saan tunnustusta. + +--Eiköhän se mahda olla sama asia? hymyili Johannes. + +--Eipä ollenkaan, väitti Muttila vilkkaasti. Kuka ei nykymaailman +aikaan tee taidetta ja tee hyvää taidetta? Kaikki! Mutta kuka osaa +edustaa taidettaan ja pitää esillä itseään? Ani harvat. + +--Ja sinäkö osaat? kysyi Johannes. + +--Luulen osaavani, arveli Muttila hymyillen leveästi. Ja se tekee minut +riippumattomaksi arvostelijoista. + +--Kerropas, kuinka tuo tapahtuu! + +--Perin yksinkertaisesti, nauroi Muttila. Ilmestyn vain johonkin +seuraan, johonkin, jossa on koolla paljon taidetta-suosivaa, +vakavaraista väkeä, ja tilaukset tipahtavat minulle kuin itsestään. +Minä _otan_ tilaukset. + +--Pelkällä olennollasi? Sitä en epäile, sinä pidät hyviä hintoja +toivottavasti? + +--Asianhaarojen mukaan, väitti Muttila vaatimattomasti. Mutta eiväthän +ne viitsi tämännäköiseltä pojalta toki ilmaiseksi tahtoakaan. + +Muttila kehasteli vielä hetkisen itseään ja olosuhteitaan, vilkaisi +sitten syrjäsilmällä Johannekseen ja kysyi, eikö tämänkin olisi aika +tehdä häneltä jotakin tilausta. + +Johannes hämmästyi. + +Muttila piti nähtävästi vieläkin rikkaana miehenä häntä. Jospa hän +olisi arvannut hänen aineellisen tilansa täpäryyden! + +Mutta samalla vaikutti Johannekseen hyvinkin miellyttävästi esiintyä +täten edes jollekin ihmiselle maailmassa entiseltä arvokkaalta +yhteiskunnalliselta tasoltaan. + +--Mitäpäs minä sinulta tilaisin? hän hymyili. En suinkaan oman itseni +muistopatsasta! + +--Sen saat sinä tilaamattakin, nauroi Muttila, vaikka vasta sadan +vuoden päästä. Mutta joku rintakuva? Taikka, nyt minä sain loistavan +ajatuksen: tilaa sinä minulta rakastajattaresi kuva! + +Liisan? Johanneksen oli jälleen vuoro hämmästyä. + +--Minä teen sen sinulle ilmaiseksi, jatkoi Muttila. Taikka jos nyt ei +_aivan_ ilmaiseksikaan, niin kuitenkin ystävyydenkaupalla. + +--Kiitos, kiitos, sanoi Johannes hiukan hämillään. Mutta hän tuskin +suostuu malliksi. + +--Tietysti hän suostuu, jos sinä tahdot kerran, heitti Muttila +huolimattomasti. Onhan hänellä hyvät muodot? + +Johannekseen vaikutti kysymys vastenmielisesti. Muttila tuntui puhuvan +Liisasta kuin jostakin aivan tavallisesta naikkosesta, jonka tahtoa ei +ollut tarvis sen enempi tiedustaa. + +--Eihän hänen ole pakko ruveta alastomaksi malliksi, lohdutti Muttila. +Eikä suurikaan yleisö enää oikein välitä niistä. + +--Suuri yleisö? Eikö ollut kysymys yksityistilauksesta? + +--Tietysti minä sen panisin näytteille, selitti Muttila. Jos saisin +ehkä myödyksi, voisit sinä saada kopian siitä. + +Ajatus, että osakin Liisaa joutuisi suuren yleisön arvosteltavaksi ja +mittaeltavaksi, oli sietämätön Johannekselle. Hän kieltäytyi jyrkästi +ehdotuksesta. + +--Nonoh, saammehan me puhua siitä sitten, puheli Muttila. Mutta nyt +minua jo todellakin vähän janottaa. Emmeköhän me odotellessamme joisi +vähän viiniä? + +He joivat viiniä. Ja Muttila uskoi samalla Johannekselle, ettei hänen +ehdotuksensa niinkään epä-itsekäs ollut. + +--Minunkin täytyy elää, hän sanoi. Luonnollisesti ei minun oikeastaan +kannata tehdä mitään polkuhinnasta, saati sitten ilmaiseksi. + +--Arvattavasti ei, myönsi Johannes. Siksi minäkin ihmettelen +tarjoustasi. + +--Sinä ymmärrät siis, että sen takana täytyy olla jotakin, sanoi +Muttila viekkaasti. + +--Voi olla, hymyili Johannes. Toivottavasti sinulla kuitenkin on +rehelliset tarkoitusperät. + +--Rakastajattaresi suhteen? ehätti Muttila nopeasti ja huolestuneesti +katkaisemaan. Vallan varmaan! Sinä saat pitää hänet minulta vaikka +kymmenen lukon takana. + +--Kiitos luvasta, hymyili Johannes edelleen. Mutta etköhän ilmaisisi jo +minulle tuota taka-ajatustasi! + +Muttila kohotti lasinsa ja katsoi merkitsevästi häneen. + +--Minä näin sinut tänä aamuna kävelemässä kadulla erään naisen kanssa, +hän sanoi. + +Johannes joutui hiukan hämilleen. + +Joko tuo lempo oli ehtinyt senkin nuuskia? Kaikkeen se kerkesikin, +vaikka oli vasta samana aamuna tullut kaupunkiin! + +Mitä hänen piti sanoa? Myöntääkö vai kieltää asia? Sotkeako pois vai +kertoako kaikki avomielisesti? + +Hän pelkäsi Muttilan suulautta. Tämä tekisi siitä kuitenkin suuren +numeron. Ja Liisakin oli tulossa juuri. Varmaankaan ei Muttila +malttaisi vaieta asiasta, vaikka se olisi hänelle kuinka salaisuutena +uskottu, ja rupeisi sitä kenties sopivana ja pikanttina pöytäpuheena +käsittelemään. + +Muttila voi olla pelottava naivissa, paksunahkaisessa +hyväntuulisuudessaan. Oli paras jättää hänet kaikkien arkojen asioiden +ulkopuolelle. + +--Naisen?... Naisen? oli Johannes senvuoksi vain välinpitämättömästi +muistelevinaan. Se oli tietysti minun vaimoni, taikka kuten se veljen +kielellä kuuluu rakastajattareni. + +--Ei, ei se ollut hän, jatkoi Muttila itsepintaisesti. Minä olen nähnyt +sen naisen joskus. Eikö se ollut rouva Rabbing? + +Siinä se oli! Mikään ei välttynyt Muttilan kotkansilmältä. + +Eikä Johanneksella ollut muuta edessä kuin tunnustaa. + +--Ahaa, rouva Rabbingia sinä tarkoitat! hän virkahti jokaista ääntä +venyttäen saadakseen edes hiukan aikaa, kuinka sanansa sovittaisi. Olet +oikeassa, kävelin todellakin tuokion hänen kanssaan. + +Muttila katsoi harmittavan kiinteästi häneen. Johannes tunsi +punastuvansa vasten tahtoaan, joka harmitti häntä vielä enemmän. + +--Sinä tunnet hyvin hänet? kysyi Muttila. + +--Aivan ohimennen, vastasi Johannes välinpitämättömästi. Senverran, +että voin sanoa tuntevani hänet. Kuten tiedät, olin ennen Rabbingin +palveluksessa. + +Hän sytytti savukkeen voidakseen paremmin sietää Muttilan tutkistelevaa +silmäystä. Mitä pirua tuo mies mahtoi häneen tuijottaa noin? + +Epäilikö hän jotakin? Näkikö hän läpi Johanneksen kaksinaisen +sielu-elämän? Ja jos epäili, mikä mielenkiinto saattoi hänellä olla +noin lähentelevästi Johanneksen hämärimpiin sielunsalaisuuksiin +tunkeutua? + +Mielenkiinto Muttilalla kyllä oli. Mutta Johannes erehtyi sen +tarkoituksesta. + +--Sinulla on hienoja tuttavuuksia, hymähti Muttila, jälleen leveäksi ja +gemyyttiseksi heittäytyen. Etköhän voisi niitä vähän muillekin +välittää. + +Hm, ajatteli Johannes itsekseen, sitä hän tuskin voi. Eihän hän +tuntenut niin hyvästi rouva Rabbingia. + +Sitäpaitsi oli hänelle vastenmielistä päästää ketään vierasta edes tuon +salaperäisen taikalinnan liepeillekään, jota hän itse tohti vain +suurimmalla hartaudella ja kunnioituksella lähestyä. + +Muttilaa kaikkein vähimmän. Sillä varmaankaan ei rouva Rabbing pitäisi +hänestä. + +--Välittää hänen tuttavuuttaan? hän sentähden kertasi jälleen jokaista +sanaa venyttäen. Missä tarkoituksessa? + +--Jälleen aivan rehellisessä omanvoitonpyynnin tarkoituksessa, nauroi +Muttila. Ymmärräthän, että siinä voi piillä tilaus. + +Tilaus! Sitäkö se olikin vain! + +Johannes huoahti helpotuksesta. Siitä hän todellakin voisi joskus +ohimennen mainita rouva Rabbingille. + +--Ja sulkea minut suosioon, huomautti Muttila, oikaisten liivejään. +Mutta etkö usko, että parhain suositukseni kenties olisi oma ajallinen +ulkohahmoni, jos hänellä olisi tilaisuutta siihen tutustua? + +Muttila näytti niin hullukurisen vakavalta ja huolestuneelta kaikessa +rehevässä itseluottamuksessaan, että Johanneksen täytyi väkisinkin +hymyillä. + +--Me voimme miettiä tilaisuutta, hän sanoi. + +--Ja me keksimme varmasti sen! päätti Muttila. Yhteisten etujen side +olkoon tästälähtien meidän välillämme. + +He kilistivät jälleen. Ja Muttila huomautti Johannekselle, että hän +kyllä aikoinaan oli tehnyt vuorineuvos Rabbingin oman rintakuvan, +vaikka hän ei ollut päässyt talon emännän tuttavuuteen. + +Mutta siinä oli kaikessa tapauksessa pohja, jolle rakentaa, sanoi hän, +ja jolta Johannes voisi häntä hyvällä omallatunnolla suositella. + + + + +14. + + +Liisa tuli. + +Ilmestyi hiukan ujona ja epävarmana ruokasalin ovelle. Johannes +kiirehti häntä vastaan ja esitteli hänet Muttilalle. + +--_Hänet_ teen minä sinulle ilmaiseksi, kuiskasi Muttila Johannekselle +heidän ruokapöytään istuessaan. Hänhän on kaunotar, todellinen +kaunotar! Ei aivan klassillinen tosin, mutta sitä pikantimpi. + +Samalla oli Johannes huomaavinaan, että Muttila tarkasteli Liisan +ruumiinmuotoja tuolla arvostelevalla, asiantuntevalla silmäyksellä, +joka oli taiteilijoille niin tavallinen, mutta ei aivan mieluinen +niille, jotka joutuvat sen esineiksi. + +Myöskin Liisaan se näytti vaikuttavan varsin epämiellyttävästi. + +Hän punastui hiukan ja hymyili puolikiusatusti ja +puoli-ylenkatseellisesti, mutta kuitenkin eräänlaisella huvitetulla +ilmeellä, joka teki Johanneksen heti mustasukkaiseksi. + +Miksi ei Liisa koskaan hänelle hymyillyt noin? + +Johannes koetti eritellä saamaansa vaikutusta mielessään. Mitä piili +tuon hymyn alla? Mistä sielunliikkeistä se oli syntynyt ja mistä +sydänlähteistä ilmi pulpahtanut? + +Hänen ei kauankaan tarvinnut tehdä sitä, ennen kuin hän keksi muodon +vaistomaiselle, mutta kuitenkin päivänkirkkaalle aistimukselleen. + +Aistillinen hymy se oli ollut. Sitäkin aistillisempi, kun se oli +ikäänkuin hillittynä, häpeiltävänä poreena vasten Liisan omaa tahtoa +pinnalle ilmestynyt. + +Muttila vaikutti siis Liisaan heti ensi hetkestä aistillisesti. + +Se oli hyvä tietää Johanneksen. Hän kyllä pitäisi silmällä noita +molempia! + +Mutta samalla kulki kummallisen voimattomuuden tunne kautta hänen +olentonsa. Mitä auttoi siinä silmällä-pitäminen? Ihmiset olivat joko +luodut toisilleen taikka ei. Jos heidän elämänviivansa kerran kävivät +toisiaan leikkaavaan suuntaan, ei mikään mahti maailmassa voinut estää +yhteentörmäystä tapahtumasta. + +Toiset törmäsivät yhteen onnekseen, toiset turmiokseen. Mutta sehän oli +tois-arvoinen seikka, jonka ei tarvinnut edes heitä itseään sen enempi +liikuttaa. + +Tuo oli Johanneksen fatalistinen usko maailmanmenosta ja ihmisten +keskinäisistä suhtautumisista. Oli jo kauan ollut. Mutta vasta ensi +kerran pälähti hänen päähänsä, ettei Liisa kenties ollutkaan luotu vain +häntä varten. + +Mitä jos nuo kaksi olivatkin luodut toisilleen? + +Mitä jos koko tämä kolmivuotinen rakkauselämä olikin ollut Liisalle +vain suurta erehdystä ja itsepetosta? Mitä jos hän vasta nyt olisikin +tuossa tavannut oman oikean vastineensa? + +Näkihän Johannes aivan selvästi, että rakentui ensi silmänräpäyksessä +luonnollinen silta noiden kahden välille. + +Myöskin Muttila hymyili. Mutta ei samalla kiusatusti ja +ylenkatseellisesti kuin Liisa, vaan rohkeasti, varmasti ja +hävyttömästi, ilman mitään turhia kiertoteitä, tähdäten suoraan asian +ytimeen. + +Tuo harvinainen asiallisuus se juuri mahtoi Liisan poskille punan +kohottaa. + +Johannes puolestaan ei ollut koskaan hymyillyt hänelle niin. Hän tunsi +tosin tuon miesten yleisen tavan kohdella naisia, mutta hän ei ollut +sitä voinut oppia, ei parhaalla tahdollaankaan. Siksi hän tuomitsi +ankarasti sen. + +Jo hamasta nuoruudesta oli se aina häntä inhottanut ja suututtanut. + +Siihen aikaan hän oli sitä tosin joskus kadehtinutkin, kun hän oli sen +muiden ja useimmin itseään vanhempien miesten huulilla nähnyt ja +havainnut, miten paljon naiset itse pitivät siitä. Mutta myöhemmin oli +hänen oma ylpeytensä tukahduttanut kaikki kateuden tunteet tuossa +suhteessa ja pakottanut hänet mielipiteensä ainoan hänelle sallitun +käytännön mukaan muodostamaan. + +Oman käytäntönsä mukaan nimittäin. + +Ja sillä oli selvät rajansa, jotka Johannes hyvin tunsi. Muuta kuin +henkistä tietä ei Johannekselle ollut mahdollista naista lähestyä. + +Naisen sielu hänen täytyi ensin valloittaa. Muu sai seurata, jos +seurasi, ikäänkuin kaupanpäälle. + +Eikä Johannes voinut ymmärtää, kuinka saattoi muuten ollakaan. Kuinka +miehet ollenkaan _saattoivat_ naista millään muulla tapaa lähestyä ja +kuinka naiset puolestaan voivat tyytyä sellaiseen! + +Tosin hän tiesi ja oli nähnyt, että oli toinenkin tie naista lähestyä. +Mutta sehän oli kevytmielisiä, sehän oli epäsiveellisiä naisia varten, +joille se saattoikin olla omiaan. + +Eiväthän ne raukat olisi kuitenkaan mistään paremmasta ymmärtäneet. Ja +narri se mies, joka antoi heidän narrata itseään. + +Ruveta moisille tunteitaan tarjoilemaan? Sehän olisi ollut samaa kuin +tuhlata ruutia harakoille. + +Mutta että niinsanotut sivistyneetkin naiset saattoivat tuossa +suhteessa olla porttoja pahempia! Eikö heidän itsetuntonsa noussut? +Olivatko hekin sitten kokonaan eläimiä? + +Kerran oli Johannes tuossa suhteessa tehnyt tuhmuuden ja arvotonta +naista väärästä päästä lähestynyt. Se oli ollut hänen entisen vaimonsa +serkku, Signe nimeltään, jolle Johannes jo nuorena ylioppilaana ja +toisen kerran vielä tohtorinakin oli tunnustanut rakkautensa. + +Johannes tuhlannut parhaat tunteensa ja pyhimmät mielialansa hänelle. +Signe vain veikeillyt ja pitänyt häntä pilkkanaan. + +Mutta siitä oli jo monta monituista vuotta. Eikä Johannes enää sen +koommin ollut tuota tuhmuutta uudistanut. + +Ja Signen hän oli järkiinsä tultuaan tuominnut tuiki epäsiveelliseksi +naiseksi mielessään. + +Oli ollut suoranainen onni, että Johannes oli päässyt hänestä! + +Myöskään hänen vaimonsa ei ollut Johanneksen vaatiman ankarimman +sielullisen siveyden mittaa täyttänyt. Mutta kuitenkin niin paljon, +että Johannes saattoi häntä ilman vihamielisyyttä ja melkoisella +inhimillisellä myötätunnolla ajatella. + +Hänessä olisi ollut edes aineksia johonkin parempaan ja korkeampaan +siveyteen. Mutta hän, raukka, oli taas ollut niin auttamattomasti +nykyaikaisen porvarillisen yhteiskunta-moraalin kahleissa, ettei +hänellä ollut mitään mahdollisuutta omia yksilöllisiä edellytyksiään +siinä suhteessa pitemmälle kehittää. + +Näin olivat kaikki naiset, joita hän oli tavannut, olleet Johanneksen +mielestä aina enemmän tahi vähemmän epäsiveellisiä. + +Kaikki, siihen saakka kuin hän oli tavannut Liisan. + +Liisassa yksin hän oli ollut löytävinään saman ehdottomuus-vaatimuksen, +joka oli piillyt hänen sydämessään. Ja jos Johannes olikin sittemmin +Liisasta etääntynyt ja nykyään jo toisen naisen syliin +syöksymäisillään, ei se ollut tapahtunut sen vuoksi, että Liisa millään +erikoisella tavalla olisi alentunut Johanneksen silmissä, vaan sen +vuoksi, että hän itse jälleen oli kehittynyt ja muuksi muodostunut. + +Oliko hänen siis pakko Liisaakin epäillä? Täytyikö hänen asettaa +Liisakin mielessään epäsiveellisten naisten joukkoon? + +Se oli mitä tuskallisinta Johannekselle. + +Tosin hän tiesi, ettei Liisa ennen häntä ollut mikään ehdottoman hyveen +papitar ollut, mutta ulkonaiset seikat eivät tässä suhteessa olleet +koskaan merkinneet mitään Johannekselle. Myöskin hän oli joskus surulla +huomannut Liisassa olevan muitakin ominaisuuksia kuin niitä, jotka +tulivat käytäntöön seurustelussa hänen kanssaan, mutta hän oli pitänyt +niitä aina epäoleellisina ja vähemmän merkitsevinä. + +Pohjaltaan hän ei ollut koskaan epäillyt Liisaa. Liisa oli aina ollut +hänelle sisäinen siveyden ja valkeaksi-hehkuneen puhtauden perikuva. + +Oliko hänen nyt pakko siitäkin luopua? + +Täytyikö hänen nyt uskoa, että se, jota hän oli pitänyt +sivu-ominaisuuksina, olikin jotakin oleellista, pääasiallista? Että +Liisa nyt vasta oli oikean vastakaikunsa tavannut tai ainakin +kaikupohjan, joka houkutteli hänen omat sisimmät sointunsa ilmi +väreilemään? + +Silloinhan oli kaikki valhetta! Silloinhan raukeni raunioiksi heti +kaikki tämä kolmivuotinen onnen-aika, jonka he niin yhdestä tuumin ja +yhteisvoimin olivat itselleen ja toisilleen rakentaneet. + +Tuohon tapaan olivat miehet ennen mahtaneet Liisaa lähestyä. + +Johannes oli katsonut selviöksi, että Liisan oli täytynyt olla siitä +sisimmässään loukkautunut. Mutta ellei hän ollutkaan ollut? Mitä jos +Muttilan häpeämätön tapa vaikuttikin häneen juuri rakkailta ja +tutunomaisilta ääniltä entisyydestä, jota hän ei ollut unohtanut ja +jonka uudistumismahdollisuudet edelleenkin piilivät hänen povessaan? + +Silloinhan oli kaikki hukassa! + +Kuitenkin oli Johannes kuullut niin monta kertaa Liisan omasta suusta, +miten kiitollinen tämä muka oli siitä, että Johannes ei ollut +lähestynyt häntä samalla tapaa kuin muut! Mutta sehän saattoi olla vain +teeskentelyä tai itsepetosta. + +Muttila näytti ottavan Liisan sellaisena kuin hän oli. Tuon miehen +asiantuntevaa silmää ei ainakaan liika ihannoiminen ja jumaloiminen +sumentanut. + +Liisa oli ehkä vain koko ajan teeskennellyt hänelle, Johannekselle? + +Ehkä hän nyt vasta esiintyi oikeassa karvassaan? Ja ehkä hänessäkin +tällä hetkellä tapahtui samanlainen vapautumisen ja sisäisen +helpottumisen tunnemuutos, jota Johannes itse oli ollut viime aikoina +itsessään huomaavinaan? + +Mutta silloinhan oli kaikki narripeliä! Silloinhan oli todellakin aika, +että he kaksi eroisivat toisistaan. + +Näin pitkälle oli Johannes päässyt mustasukkaisissa mietteissään, kun +hän äkkiä kuuli Liisan kysyvän jotakin Muttilalta. + +--Minä olen nähnyt teidät ennen jossakin, sanoi Liisa. Mutta missä? + +--Minut? ihmetteli Muttila. Mahdotonta! Siinä tapauksessa minäkin +muistaisin sen. + +--Odottakaapas! jatkoi Liisa miettivästi. Minä muistan sen kyllä... +Niin, nyt minä sain kiinni siitä! Parisissa, kolme vuotta sitten, +eräässä yökahvilassa. + +--Kenen kanssa? kysyi Muttila mielenkiinnolla. Tarkoitan, kenen kanssa +minä muka siellä olin? + +--Erään suomalaisen naisen kanssa, hymyili Liisa. Arvattavasti teidän +morsiamenne? + +--Arvattavasti, nauroi Muttila, koska hän kerran oli minun kerallani. +Mutta kuinka en minä nähnyt teitä? + +--Me olimme siellä Johanneksen kanssa, sanoi Liisa. + +--Ja teillä oli kaikki syy mieluimmin nähdä kuin tulla nähdyksi sillä +kertaa? ilvehti Muttila. + +--Voi olla, myönsi Liisa, heittäen pitkän, hyväilevän silmäyksen +Johannekseen. + +--Tunnusta pois! virkahti Muttila leikillisesti myöskin Johanneksen +puoleen kääntyneenä. Meitä taisi olla siellä useampiakin morsiuspareja +yht'aikaa. + +Parisin muistot tarjosivat heille sopivan puheenaineen. Mutta Johannes +kävi hetki hetkeltä aina kiusatummaksi ja hajamielisemmäksi. + +Hänen olisi tehnyt niin mieli olla juuri nyt kahdenkesken Liisan +kanssa. Hänen olisi tehnyt mieli kysyä niin paljon ja saada niin moneen +hämärään seikkaan vastausta. Kuulla Liisan omasta suusta, ettei heidän +kolmivuotinen lemmentarunsa ollut sittenkään erehdystä ollut ja että, +toi tulevaisuus sitten mitä toikin, se aina oli säilyvä heidän elämänsä +ihanimpana muistona ja korkeimpana, siintävimpänä kukkulana. + +Mutta eihän siihen nyt ollut tilaisuutta. Ja päivällinen syötiin +keveän, hilpeän mielialan vallitessa, joka Liisan ja Muttilan puolelta +näytti olevan luonnollista ja teeskentelemätöntä, mutta Johanneksen +puolelta tuiki vaikeasti esille puserrettua. + + + + +15. + + +Noita yhdessä-oloja muodostui sitten useampiakin. + +Muttila vuokrasi itselleen atelierin erään puutarhurin-lesken luona, +jonka pojista joku oli ollut taiteilija. Johannes ja Liisa kävivät +häntä siellä silloin tällöin katsomassa. + +Aluksi ei Liisa tahtonut tulla mukaan. Mutta kun Johanneskin mielellään +soi, että Liisalla oli jotakin seuraa ja hänelle itselleen oli tullut +todellinen tarve seurustella myöskin muiden ihmisten kanssa, hän sai +Liisan sittenkin, vaikka vastahakoisesti, suostumaan. + +Muttila olikin mitä hauskin isäntä. Tarjosi viiniä, näytteli +luonnoksiaan ja piti koko ajan yllä keveää, harmitonta kanssapuhetta, +joka oli täydellinen hermolepo Johannekselle. + +Lopuksi mentiin sitten aina syömään ravintolaan. + +Johanneksen vastenmielisyys Muttilaa kohtaan oli haihtunut kokonaan. +Sensijaan hän aina edelleen tunsi pienen pistoksen sydämessään, joka +kerta kuin tämän nimi heidän, hänen ja Liisan, kahdenkesken ollen +mainittiin. Sillä Liisa ei koskaan voinut olla silloin hiukan +punastumatta ja epämääräisesti, puolikiusatusti, +puoliylenkatseellisesti hymyilemättä. + +Se kasvatti Johanneksen sisäistä kaunaa ja epäluuloa Liisaa kohtaan. +Hänen itsensä ei koskaan onnistunut omilla keinoillaan loihtia tuota +hymyä esille. + +Ja yhä lujemmin hän sydämensä sisimmässä liittyi rouva Rabbingiin. + +Siinä oli ainakin nainen, jota ei olisi tarvis epäillä, jos hän kerran +jollekin lahjoittaisi rakkautensa! Ja juuri tuollaista turvallista ja +kiinteätä kalliota kaipasi Johannes, jos hänen mieli maailmassa tehdä +jotakin ja asettua paikoilleen asumaan. + +Ja yhä useammin tapasi Johannes itsensä kuvittelemassa, millaista olisi +elää yhdessä rouva Rabbingin kera, rakentaa koti hänen kanssaan ja +viettää hiljaista, porvarillista elämää. + +He olivat nykyään jo joka päivä yksissä. + +Sillä aikaa seurustelivat Liisa ja Muttila keskenään. Johannes ei +tiennyt oikein, kärsikö hän siitä syvemmin vai nautti. Toiselta puolen +sai hän täten enemmän ulkonaista ja sisäistä vapautta jatkaakseen omaa +seurusteluaan rouva Rabbingin kanssa, toiselta puolen hänestä tuntui +tuskalliselta ajatella, että joitakin hänelle outoja sielunsäikeitä +kenties kutoutui noiden kahden välille hänen poissa-ollessaan. + +Muttila oli ruvennut Liisaa vähin erin ja ikäänkuin leikillään saveen +muovailemaan. Siitä piti tulla Marjatta tai jotain sentapaista. + +Liisa ei aluksi tahtonut seisoa hetkeäkään paikoillaan. Mutta myöhemmin +hän tunnusti alkavansa yhä enemmän rakastaa tuota rumaa, kosteata +ainetta, jolla oli niin merkillinen kyky elävöityä ja henkevöityä +luovan ihmiskäden sitä koskettaessa. + +Tavallisesti tuli Johannes hänen seurassaan. Mutta saattoi jo myöskin +tapahtua, että Liisa tuli yksin. Silloin hän selitti ikäänkuin anteeksi +pyytäen, että Johannes oli saanut jotakin hyvin tärkeää toimittamista +kaupungilla. + +Ensi kerralla oli Muttila sitä hiukan hämmästellyt. Sitten hän ei +pitänyt sitä minään, vaan katsoi asiaan kuuluvaksi, että Liisa, yksin +tai Johanneksen kanssa, ilmestyi joka ilta hänen atelieriinsa. + +Kerran viipyi Liisa sangen myöhään siellä. + +Johannes oli jo nukkumassa, kun hän tuli. Ja seuraavana aamuna hän pani +Liisan tiukasti tilille siitä. + +--Sinä tulit eilen kotiin tavallista myöhemmin, hän sanoi. Olitteko +ravintolassa? + +--Kyllä, vastasi Liisa haukotellen. Ensin atelierissa, sitten +ravintolassa. + +--Ja sitten jälleen ravintolassa? tiukkasi Johannes. + +Hän oli itse eilen illalla istunut ulkona rouva Rabbingin kanssa. Mutta +silti häntä loukkasi syvästi ajatus, että Liisa oli ollut ravintolassa +ilman häntä, yksin vieraan miehen kanssa. + +--Armaani, hymyili Liisa. Enhän minäkään ole kysynyt, missä sinä vietit +ja vietät iltasi. + +Se oli totta. Liisa ei ollut koskaan kysynyt sitä. + +Johannes oli joskus ollut siitä varsin kiitollinen Liisalle ja pitänyt +sitä hienotunteisuutena, jota ei voinut kyllin korkealle arvostaa. +Varmaan ei moni nainen olisi tehnyt samoin Liisan sijassa. + +Nyt hän samasta asiasta kirosi Liisaa ja moitti häntä katkerasti +mielessään. + +--Miksi et ole kysynyt! hän sanoi. Minä olisin kyllä vastannut totuuden +mukaan. + +--Tiedänhän, että seurustelet rouva Rabbingin kanssa, lausui Liisa +tyynesti. Mitäpä se olisi kysymällä parantunut! + +--Ja sinä Muttilan! + +--Jos tahdot, voin minä kyllä lakata hänen kanssaan seurustelemasta. + +Johannes mietti, mitä sanoisi. + +Vielä voisi kaikki tulla hyväksi heidän välillään. Jos Johannes nyt +kieltäisi Liisan seurustelemasta Muttilan kanssa, sisältyisi siihen +kieltoon luonnollisesti lupaus, ettei hänkään enää olisi hetkeäkään +rouva Rabbingin kanssa. + +Mutta uskaltaisiko Johannes luvata sen? Ja pitäisikö hän lupauksensa? + +Ja millä tekosyyllä hän voisi kieltäytyä rouva Rabbingia tapaamasta? Ja +tahtoiko hän kieltäytyä ollenkaan? Eivätkö nuo tapaamiset jo olleet +muodostuneet tärkeäksi tekijäksi hänen sielun-elämässään? + +Mutta jos hän ei taas tahtonut kieltäytyä, mitä syytä hänellä oli +kieltää Liisaa seurustelemasta Muttilan kanssa? + +Sehän oli siinä tapauksessa sulaa hulluutta! Jos hän todella tahtoi +päästä Liisasta, olihan tämä mukavin tapa. Ja jos noista kahdesta +tulisi pari, jota Johannes ei voinut uskoa vielä, niin silloinhan hänen +päinvastoin oli syytä olla kiitollinen eikä mustasukkainen Muttilalle. + +Kun Johannes vain olisi tiennyt, mitä hän tahtoi! Mutta juuri siinäpä +se olikin temppu. + +Niin jäi asia silläkin kertaa heidän välillään keskeneräiseksi. + +Toisella kertaa, jolloin he jälleen olivat eri tahoilla iltansa +viettäneet, kysyi Johannes Liisalta, mitä heidän, Liisan ja Muttilan, +oli tapana jutella keskenään. + +--Milloin mitäkin, vastasi Liisa. Hän puhuu tavallisesti taiteesta, +minä muista maailman asioista. + +--Mitä hän sanoi, kun sinä tulit yksin? kysyi Johannes edelleen. + +--Ei mitään, vastasi Liisa välinpitämättömästi. Hän kysyi vain, missä +sinä olit ja minä selitin, että sinä olit saanut tärkeän kirjeen, joka +välttämättä vaati sinun silmänräpäyksessä kaupungille poistumaan. + +Liisa lepäsi vuoteessaan, molemmat kädet takaraivonsa alla, ja katsoi +huvitetulla, ärsyttävällä ilmeellä häneen. + +Johannes seisoi jo täysissä pukimissaan keskellä lattiaa, valmiina +lähtemään aamukävelylleen, missä hän tiesi rouva Rabbingin tapaavansa. + +Liisan tyyneys hermostutti häntä. + +--Se oli totta, hän vastasi jotenkin pikaisesti. Minähän itse +ehdottelin, että te kaksi viettäisitte iltanne yhdessä... + +--Niin, pisti Liisa väliin. Ettei hänen olisi tarvis turhaan odottaa. + +--Kenen hänen? kysäisi Johannes ajattelemattomasti. + +--Muttilan luonnollisesti, vastasi Liisa viattoman enkelin ilmeellä. +Vai tarkoitatko sinä ehkä jotakin muuta? + +Jälleen oli Liisa tyyneydellään houkutellut hänet itsensä +ilmi-antamaan. + +Se harmitti suuresti Johannesta. Mutta nyt päätti hänkin pysyä tyynenä +ja pakottaa esille totuuden Liisastakin. + +--Tietysti minäkin tarkoitin Muttilaa, hän sanoi. Mutta meidänhän oli +aikomus myöhemmin tavata kaikki kolme toisemme hänen atelierissaan. + +--Me odotimme kyllä, selitti Liisa. Mutta sinua ei kuulunut sinne ja +sitten me menimme illalliselle. + +--Minä kävin kyllä siellä, väitti Johannes. Mutta atelieri oli pimeä +eikä kukaan tullut minulle avaamaan. + +--Siksi ettei siellä ollut ketään. Sinä olet mahtanut sitten kovin +paljon myöhästyä, sillä me odotimme kyllä liki puoli-yötä. + +Liisa oli oikeassa. + +Johannes oli omalla tahollaan viivähtänyt vielä kauemmin. Vasta kun hän +oli tullut hotelliin ja kuullut, ettei Liisa ollutkaan siellä, hän oli +säikähtänyt ja lähtenyt tätä Muttilan atelierista tiedustelemaan. + +Kun ei Liisa ollut sielläkään ollut, hän oli pistäytynyt vielä parin +ravintolan ovelta vilkaisemaan ja palannut kotiin synkistyneenä ja +suuttuneena. Pannut nukkumaan ja vääntänyt sähkön sammuksiin. + +Eikä hän ollut virkkanut Liisalle yhtään sanaa tämän vihdoin kotiin +varovasti ilmestyessä. + +Eihän tämä käynyt! Tästähän täytyi joku loppu tulla. + +--Tuo Muttila taitaa olla sinuun rakastunut, hän sanoi ilkeällä, +pistävällä äänenpainolla. Miksi hän muuten sinua niin innokkaasti +muovailisi? + +Liisa purskahti nauramaan. + +--Hän? Rakastunut! Hän nyt ei edes osaisi rakastua. Mutta minä luulen, +että hän pitää minua muutenkin muovailemisen arvoisena. + +--Se sinä epäilemättä oletkin, katkaisi Johannes kuivasti. Mutta +kerropas minulle, mitä hän ensin sanoi sinun sisälle astuessasi. + +--Hän sanoi vain: »Ja yksin?» + +--Ja sinä vastasit? + +--»Yksin», kuten nykyään tavallisesti. + +--Siinä sinä et puhunut totta, väitti Johannes. + +--Armaani, nauroi Liisa, ethän ole ollut enää viiteen päivään siellä. + +Sekin oli totta. Johannes ei ollut tullut päiviä laskeneeksi. + +--No niin? Ja sitten? hän kysyi. + +--Sitten, nauroi Liisa tästä omituisesta kuulustelusta huvitettuna. +Sitten kerroin minä hänelle tuon kirjetarinan... + +--Kuinka kerroit sen? + +--Aivan kuin asia oli. Ovenvartia oli tullut hakemaan sinua alas +odotushuoneeseen. Ja ovenvartia tuonut minulle myöskin tiedon, että +joku toveri oli pyytänyt sinua ulos ja että olit jättänyt minulle vain +pienen paperilapun jäähyväisiksi. + +--Ja hän? Mitä hän siihen sanoi? + +Johannes piti todellakin kuin poliisikuulustelua. Hänen epäluulonsa oli +herännyt. Mitä jos tuolla atelierissa sittenkin oli ollut joku, +_vaikka_ se oli ollut pimeä ja _vaikka_ ei kukaan ollut avannut +hänelle? + +Liisa katsoi häneen kummastuneena. + +Sitten hän virkahti veitikkamaisesti: + +--»Ei se ole ollut mikään toveri.» Niin hän sanoi. + +--Mikä muu se olisi voinut olla? + +--Juuri samaa kysyin minäkin Muttilalta. Mutta hän vain hymyili ja +vihelteli... + +Kas vaan sitä Muttilaa! Hän uskalsi vihellellä tosiaan! + +Muttila oli usein nähnyt Johanneksen ja rouva Rabbingin yhdessä ulkona. +Olikohan hän joka kerta mahtanut hänet Liisalle ilmi-antaa? + +Johannes olisi hyvin mielellään tahtonut tiedon tuosta. + +Jos Muttila oli katsonut asiakseen ilmoittaa Liisalle, mitä hän tiesi +Johanneksesta ja rouva Rabbingista, silloin hän ei varmaan oikeilla +poluilla liikkunut. Silloin täytyi hänellä olla omat itsekkäät +tarkoitusperänsä. + +Ja silloinhan oli asia selvä. Johannes ei ainakaan tahtonut heidän +tiellään olla. + + + + +16. + + +Myöskin Muttila oli huomannut jotakin tulleen Liisan ja Johanneksen +väliin. Mutta hän ei pitänyt sitä niin vaarallisena. + +Joskus oli Liisa saapunut hänen luokseen itkettynein silmin. Kun +Muttila oli kysynyt syytä siihen, oli Liisa vastannut vain, että +hänellä oli suruja. + +Arvaa sen, ajatteli Muttila. + +Hän oli jälleen samana päivänä nähnyt Johanneksen kadulla rouva +Rabbingin kanssa. + +Poika pettää rakastajatartaan, ajatteli hän sitten. Rakastajatar on sen +huomannut ja siksi kyynelöinyt. + +Mutta olisiko Johannes todellakin uskaltanut kurkottaa niin korkealle? + +Miksei! ajatteli Muttila edelleen. Rohkea rokan syö. Ja onnenmyyrä se +on tuo Tamminen ennenkin ollut. + +Hänkin oli kuullut rouva Rabbingin avioerosta ja arvasi hänen senvuoksi +oleskelevan Köpenhaminassa. + +Ja Johannes taas saattoi rouva Rabbingin vuoksi täällä oleskella. + +Mutta mitä Liisa sitten täällä teki? Sitä ei Muttila voinut ymmärtää. + +Kerran Johanneksen kanssa kahdenkesken kapakassa ja puolikkaan +punaviiniä tyhjennettyään, hän kysyi sitä Johannekselta. + +--Kuulepas, hän sanoi, vilkuttaen silmäänsä tuttavallisesti. Eikö sinun +olisi aika päästä rakastajattarestasi? + +Kysymys tuli Johannekselle aivan odottamatta. + +Hän ei ehtinyt suuttua edes, kun Muttila jatkoi jo samaan äänilajiin: + +--Tarkoitan, sinulla taitaa olla vispilänkaupat käymässä vähän niinkuin +toisella taholla? + +--Minä en ymmärrä, yritti Johannes. + +--Aivan kuin tahdot, sanoi Muttila hyväntahtoisesti. Pidä vain +salaisuutenasi! + +--Sinä erehdyt, erehdyt kokonaan! väitti Johannes innokkaasti. Ei +minulla ole mitään salaisuuksia. + +--Ehkä ei, hymyili Muttila. Mutta milloin sinä aiot esitellä minut +rouva Rabbingille? + +Hän oli jo usein ennenkin tehnyt tuon kysymyksen. Johannes oli aina +vastannut välttelevästi siihen. + +--Milloin hyvänsä, hän sanoi. Heti kun sattuu tilaisuus. + +--Sitä vaan ei tunnu sattuvan, pisti Muttila piloillaan. Taidat aikoa +pitää saaliisi yksinäsi. + +Leikki taisi olla paras keino tässä, tuumi Johannes. Siten hän +helpoimmin suoriutuisi Muttilasta. + +--Entä jos pitäisinkin! hän virkahti. + +--Mutta se on väärin, väitti Muttila. Se on vasten välipuhetta. + +--Mitä välipuhetta? + +--Etkö muista? Minun piti muovailla sinulle rakastajattaresi kuva ja +sinun hankkia minulle tilaus rouva Rabbingilta. + +--Ah, se on totta! myönsi Johannes. Sen olin minä kokonaan unohtanut. + +--Muista nyt ensi kerralla, sanoi Muttila. Aika kuluu kuin siivillä. Ja +jouluksi minun täytyy olla välttämättömästi kotona. + +Tuo sana lennähytti erään aatteen Johanneksen aivojen läpi. + +--Jouluksi! hän toisti itsekseen hajamielisesti. + +--Niin, jouluksi, sanoi Muttila. Aiotko sinäkin ehkä kotiin? + +--Minä? + +Johannes säpsähti. Mitä hän tiesi vielä joulustaan? Viettäisikö hän sen +siellä tai täällä? Yksin vai...? + +Mutta joulun tienoilla olisivat hänen rahansa lopussa. Ja siinä oli +pulma, jota olisi kyllä sietänyt ajatella, jos olisi uskonut sen sillä +selviävän. + +Mutta siitä ei Johannes nyt ollut ehtinyt pitkään aikaan huolta +kantamaan. + +Ennen joulua täytyi selvitä niin paljon muuta. Ja täytyi tulla ennen +kaikkea selväksi, miten kävisi hänen ja Liisan ynnä heidän yhteisen +rakkautensa. + +Eikä vain sen. Mutta myöskin, millaiseksi hänen suhteensa rouva +Rabbingiin muodostuisi. + +Ja millaiseksi Liisan ja Muttilan? + +Heitä oli nyt pelissä neljä. Tosin pelattiin tuo peli toistaiseksi +enimmäkseen vain Johanneksen omassa aivokopassa, mutta hän oli varmasti +vakuutettu, että sama tulisi vielä kerran myös todellisuudessa +tapahtumaan. + +Mitä jos Liisa ja Muttila matkustaisivat yhdessä jouluksi kotimaahan? + +Se oli se ajatus, joka äsken oli lennähtänyt läpi hänen aivojensa. Ja +mitä enemmän hän ehti sitä mielessään eritellä, sitä rohkeammalta ja +nerokkaammalta se alkoi tuntua hänestä, jos hänen vaan onnistuisi se +toteuttaa. + +Miksi ei hänen onnistuisi? + +Muttilahan oli juuri tuossa päässyt sanomasta, että hän kaikissa +tapauksissa matkustaisi kotiin. Oli siis kysymys vain Liisasta. Millä +saada hänet suostumaan? + +Se kävisi kyllä päinsä. Olihan jo usein, aikoja sitten, ollut kysymys +heidän välillään kotimaahan matkustamisesta. + +Tosin ei ollut koskaan ollut kysymystä siitä, että toinen tai toinen +heistä matkustaisi sinne yksin ja toinen jäisi ulkomaille, mutta +saattoihan sellainenkin, esim. raha-asioiden tähden, käydä +välttämättömäksi. Liisa oli järkevä nainen, joka kyllä ymmärtäisi kovan +todellisuudenkin vaatimukset. + +Mutta miksi ei Johannes sitten matkustaisi hänen kerallaan? Täytyihän +hänellä olla joku syy, joku tekosyy jäädä tänne. + +Saattoihan hänellä olla esim. jotakin työtä, joka välttämättömästi +vaati häntä vielä ulkomailla viivähtämään. Jotakin henkistä, jotakin +kirjallista työtä, joka vaati europalaista ilmaa ja suurten +sivistyskeskusten läheisyyttä. + +Mutta mitä työtä hänellä olisi? + +Nyt hän keksi sen. »Suomi tulevaisuuden valtiona!» + +Se oli jo toinen nerokas ajatus parin sekunnin kuluessa. Johannes +riemastui. + +Siitä tulisi siis sittenkin hänen elämänsä suuri pelastuspalkki! + +Jo huomispäivästä hän ryhtyisi siihen työhön. Se kävisi kuin tanssi! +Olihan asia jo vuosikymmenen ollut valmis hänen aivoissaan. + +Ja siitä saisi hän myöskin rahaa. Mainiota! Ja sitä voisi hän päivä +päivältä lukea myös rouva Rabbingille, joka varmaan tulisi hänen +työtään suurella mielenkiinnolla seuraamaan. + +Aina vain erinomaisempaa! + +Ja sen työn tieltä väistyisi Liisakin epäilemättä mielellään. + +Taikka jos ei ehkä niin aivan mielelläänkään, niin ei hän missään +tapauksessa voisi myöskään siitä loukkautua, niinkuin hän varmaan +tekisi, jos hän tietäisi Johanneksen jäävän Köpenhaminaan jonkun toisen +naisen vuoksi. + +Sehän olisi paras ratkaisu heille kaikille. Ja Johannes saisi aikaa +miettiäkseen ja tutkiakseen itseään, tekikö hänen mielensä todellakin +jäädä tänne rouva Rabbingin kanssa seurustelemaan vai matkustaa Liisan +jälestä päätäpahkaa kotimaahan. + +Varmaan tulisi tuo, vaikka vain lyhytaikainenkin, ero Liisasta paljon +hänen oman sielun-elämänsä nykyään niin sekavaa vyyhteä selvittämään. + +Mutta sitä varten täytyi Liisan ja Muttilan matkustaa yhdessä! Täytyi +tulla kaikki selväksi myös heidän välillään. + +Jos he toisiaan jo nyt salassa rakastivat, silloin he epäilemättä +olisivat sangen mieltyneitä tuohon matkasuunnitelmaan. Jos he taas +eivät toisistaan vähääkään välittäneet...? + +No niin, silloinpahan tuokin selviäisi! Ja silloin olisi hän itse +ainakin päässyt aivokummituksestaan. + +Hän päätti tehdä pienen kokeen Muttilan suhteen. + +--Minäkö? vastasi hän sentähden tämän kysymykseen. Olenhan minäkin +aikonut hiukan. Mutta Liisa matkustaa aivan varmasti jouluksi kotiin. + +Samalla hän tarkasteli syrjästä salavihkaa Muttilaa, miten tuo +tiedon-anto ehkä tämän syntiseen sydämeen vaikuttaisi. Mutta toinen +näytti aivan tyyneltä ja luonnolliselta. + +--Sepä mainiota! sanoi hän vain. Sittenhän minä voin saada miellyttävää +matkaseuraa. + +Hyvin käy, ajatteli Johannes. Hän ei epäile tässä piilevän juonta +ollenkaan. + +Hän päätti tehdä vielä toisen kokeen. + +--Kuulepas, sanoi hän äkkiä vaihtaen puheenainetta. En ole muistanut +kysyä sinulta ollenkaan, kuinka somat tanskattaret ovat sinua +viehättäneet. + +Muttila teki epätoivoisen liikkeen kädellään. + +--Minulla on ollut liian paljon työtä, sanoi hän, voidakseni heihin +tarpeellista huomiota kiinnittää. Tiedäthän, nuo kaksi tilausta, kaksi +muotokuvaa... + +--Ja sitäpaitsi Liisan kuva, pisti Johannes väliin. + +--Niin, huokasi Muttila. Minä olen ollut liian kauan ilman naista. +Tunnen, että terveyteni jo nyt on kärsinyt siitä. + +--No, katsellut sinä heitä kuitenkin lienet? uteli Johannes. + +--Kyllä, hymyili Muttila. En tahdo kieltää, ettei silmäni joskus olisi +siirtynyt sinnepäin. + +--Ja vaikutuksesi? + +--Että ikinaisellinen on ruvennut minua päivä päivältä yhä enemmän +miellyttämään, nauroi Muttila. + +Johannes nauroi mukana. Mutta hän ajoi koko ajan kiinteästi omaa +päähänpistoaan. + +--Enpä tiedä, hän sanoi kuin keveimmällä kapakkaleikillä, tokko +uskallan lähettää ollenkaan Liisaa sinun matkaasi. Taidat olla kuin +kiljuva jalopeura? + +--Pelkäätkö, että me kaksi lohduttautuisimme? nauroi Muttila. + +--Kuka tietää. Sellaista on ennenkin tapahtunut. + +--Jos pelkäät, älä laske häntä? + +--Häneen luotan minä täydellisesti. + +Näin punoi Johannes juoniaan. Näin siirteli hän shakkinappuloitaan, +ollenkaan huomaamatta, että ne tällä kertaa merkitsivät +ihmiskohtaloita. + + + + +17. + + +Eräänä päivänä joulun alla ilmoitti rouva Rabbing Johannekselle, että +hän nyt oli saanut laillisen avio-eron miehestään. + +Siitä tuli suuri ilojuhla heille molemmille. + +He istuivat yhdessä jo aamupäivällä. Mutta he lupasivat tavata toisensa +iltapäivällä jälleen ja syödä yhteisen illallisen Hotel +d'Angleterressä. + +Sattui, että myöskin Muttila oli samaksi illaksi jonkinlaiset pidot +atelierissaan valmistanut. Hän väitti saaneensa nimittäin Liisan kuvan +valmiiksi ja tahtoi nyt pyytää heidät molemmat juomaan hiukan viiniä ja +syömään hedelmiä. + +Johanneksen täytyi luonnollisesti kieltäytyä jälkimmäisestä kutsusta. +Mutta hän koetti kaikin mokomin saada Liisaa menemään sinne. + +Liisa vastusteli. + +--Ei en minä viitsi, sanoi hän. En, kun et sinäkään tule. + +--Tiedäthän, että minä olen aikaisemmin pyydetty muuanne, huomautti +Johannes. + +--Tiedän. Mutta minun ei tee mieli sittenkään. + +--Mitä aiot siis siinä tapauksessa tehdä? + +--Istua hotellissa, hymyili Liisa hiljaisesti. Siksi kuin menen +makaamaan. + +--Ja viettää ikävän illan? kysyi Johannes tyytymättömänä. + +Hän tiesi että hänen omaa iloaan d'Angleterressä olisi tärvellyt ajatus +Liisasta, joka sillä aikaa istui yksin kotona ja odotti häntä. Siksi +oli hänelle kovin tärkeätä koettaa hommata jotakin hauskaa Liisallekin. + +Hän oli parantumaton egoisti. + +--Minä olen viettänyt niin monta ikävää iltaa elämässäni, vastasi +Liisa. + +Hänen äänensä soinnahti niin vanhalta ja kärsineeltä hänen noin +sanoessaan, että Johannes siinä silmänräpäyksessä tunsi hänen suhteensa +sulaa inhimillistä sääliä ja osan-ottoa. + +Oliko Liisan tosiaankin noin vaikea olla? Mutta siinä tapauksessahan +hän oli sokea julmuri, kun ei ollut ennen huomannut sitä. + +--Minun kanssani? hän kysyi tekopyhästi. + +--Ei, vastasi Liisa vakavasti, mutta ennen sinua! Ja senjälkeen kuin +olen sinut kadottanut. + +Johannes ojensi sydämellisesti kätensä hänelle. Liisa suuteli sitä +pitkään ja tulisesti. + +--Ethän sinä ole minua kadottanut, sanoi Johannes. + +--Olen, väitti Liisa, taistellen vasten itkuaan. Minä tunnen sen. Ja +minä tiedän, että sinä nykyään mietit vain keinoja päästä minusta. + +Kylmät väreet kävivät pitkin Johanneksen selkäpiitä. Olihan kamalaa, +jos Liisa noin ajatteli! + +Täytyi puhua järkeä hänen kanssaan. Ja saada hänet toisin ja terveemmin +asioita katsomaan. + +--Sinä erehdyt, erehdyt tykkänään! sanoi hän. Enhän minä tahdo päästä +sinusta. Mutta olosuhteet voivat kyllä vaikuttaa niin paljon, että +meidän ehkä joksikin aikaa on pakko erota toisistamme. + +Nyt se oli sanottu! Kuinkahan Liisa mahtoi ottaa asian? + +Johannes puolestaan oli pelkkää jännitettyä odotusta. + +Liisa katsoi kuin peljästynyt lintu häneen. + +--Olosuhteet? toisti hän tylsämielisesti. + +--Niin, jatkoi Johannes julmasti, ja meidän aineellinen asemamme. + +--Minä ymmärrän, virkahti Liisa hiljaa. Toivoisit ehkä, että +matkustaisin heti täältä? + +Hänen silmäyksensä oli niin sydäntä-särkevä ja tulkitseva niin suurta +tuskaa, pelkoa ja sydämen katkeruutta, että Johanneksen siinä +silmänräpäyksessä olisi jälleen tehnyt mieli ottaa hänet syliinsä ja +suudella häntä. + +Mutta eihän hän voinut! Hänenhän täytyi yhä edelleen pysyä pyövelinä. + +Hän sanoi senvuoksi vain lyhyesti: + +--Tiedät, että minä en toivo sitä, mutta voihan olla mahdollista, että +jommankumman meistä täytyy jouluksi kotimaahan matkustaa. + +--Ah! + +Jos Liisa olisi ollut vallasväen lapsi, niin varmaan hän olisi +pyörtynyt siinä tuokiossa. + +Mutta hän ei taitanut sellaisia temppuja. Siksi painoi hän vain +sydäntään ja vaipui kokoon samalle hotellinsohvalle, jolta hän oli +noussut, vaipui ritisten kuin vanha, rikkinäinen pärekori, jonka päälle +on polkaistu juuri ja joka turhaan koettaa saavuttaa äskeistä +olomuotoaan. + +Johannes tuskin uskalsi katsoa sinnepäin. + +--Niin, sanoi hän. Jos sinä matkustat, jään minä tänne vielä joiksikin +viikoiksi kirjastoon työskentelemään. + +--Joiksikin viikoiksi? + +--Sitten me jälleen voimme tavata toisemme Helsingissä. + +Johannes _tiesi_ itsensä tällä hetkellä rakastetuksi. + +Hän _tunsi_, että Liisa hengitti ja oli olemassa vain häntä varten. +Mutta hän _tahtoi_ sulkea silmänsä tuolta ainoalta, silmin-nähtävältä +totuudelta, joka vaati yhtä pyhää, yhtä ehdotonta antaumusta häneltä +itseltään, ja nähdä monia muita, kirjavia ja vähemmän vaativia +totuuksia, jotka jättäisivät hiukan enemmän liikkumisvapautta ja ennen +kaikkea seikkailuvapautta heille kummallekin. + +Hänen itsensä teki mieli seikkailla. Ja siksi hän niin mielellään +tahtoi Liisan samoin menettelemään. + +Mutta samalla vaivasi häntä ajatus, ettei kukaan nähnyt, kuinka paljon +hän itse asiassa oli rakastettu! + +Hän muisti, mitä Liisa niin usein oli sanonut, nimittäin että tämä ei +ymmärtänyt muuta kuin rakkautta eikä ollut koskaan ymmärtävä. Ja myös +muisti hän, miten kaikki nuo Liisan selitykset olivat päättyneet, +nimittäin että tämä oli pienestä pitäen, vain häntä yhtä, vain häntä +ainoaa rakastanut. + +Mitä jos hän sulkisi Liisan syliinsä? Mitä jos hän ilmoittaisi tälle, +että kaikki oli ollut vain julmaa pilaa ja ettei ollut ollenkaan +tarkoitus, että he kaksi milloinkaan toisistaan eroisivat? + +Varmaankin oli Liisa silloin riemuhuudolla hänen kaulaansa lankeava. + +Silloin olisi koko tämä paha painajainen ohitse. Silloin voisivat he +alkaa jälleen uutta ja onnellista elämää. + +Mutta hän ei voinut. + +Hän tunsi puhuvansa ja toimivansa ikäänkuin toisen itseään +voimakkaamman ja ijäisemmän tahdon mukaan. Jonkun, joka oli päättänyt +heidän turmionsa eikä tahtonut millekään muille viittoville +mahdollisuuksille korvaansa kallistaa. + +Miksi Liisa olikin sallinut hänen niin usein sisäisesti loukkautua? + +Se oli lopussa, se oli auttamattomasti lopussa! Hänellä ei ollut muuta +tekemistä kuin todeta tosiasia ja toimia sen mukaisesti. + +Mahtoiko joku toinen rakastaa häntä niin? + +Ei, sanoi ääni hänen sydämestään. Ei! Rouva Rabbing ei koskaan häntä +niin rakastaisi. + +Sehän olisikin miltei liikaa yhdelle miehelle. Eihän kaksi ihmistä +voinut olla noin kokonaan ja yksinomaan olemassa vain yhtä varten. + +Sellainen onni ei voinut kuolevaisen osaksi tulla. + +Mutta kuitenkaan hän ei voinut olla vertaamatta omaa, tässä suhteessa +miekkoisen miehen osaansa esim. Muttilan kohtaloon, jota hän tällä +hetkellä piti suorastaan säälittävänä. + +Olihan Muttila tosin itse tahtonut sen niin järjestää. Ja olihan +hänellä vähemmän huolta ja mieliharmia arvattavasti niistä tilapäisistä +suhteista, joita hän solmi ja joita hän oli yhtä nopsa purkamaan. + +Mutta mitä ne sitten myöskään voivat tarjota hänelle? + +Eivät mitään, eivät kerrassa mitään. Eivät rakkautta ainakaan. + +Hän näki Muttilan niin ilmi elävänä tällä hetkellä edessään. Kuuli, +miten sattuisivat hänen sanansa ja aavisti, kuinka hän tällaisissa +tapauksissa ajattelisi. + +Rakkaus? Pah, sehän oli rahakysymys! + +Kenen naisen hyvänsä voi vietellä, jos oli vain rahaa, paljon rahaa. + +Ja ellei nyt juuri rahalla suorastaan, niin siroittamalla rahaa, +kylvämällä sitä ympärilleen, ostamalla kukkia ja koruja, pitämällä +päivällisiä ja illallisia. Sanalla sanoen, pyöristämällä kaikki elämän +kulmikkaisuudet ja laittamalla itse omantunnon vaivat miellyttäviksi ja +houkutteleviksi. + +Ja ellei nyt juuri päivässä, niin parissa ja ellei nyt juuri viikossa, +niin kuukaudessa. + +Kauemmin ei Muttila varmaankaan olisi katsonut kenenkään naisen voivan +hyvettään säilyttää, jos vain kullalla lastattu aasi olisi voinut sen +yli kohota. + +Jospa hänelläkin, Muttilalla, olisi ollut rahaa, paljon rahaa! Jospa +hänelläkin olisi ollut varaa noin matkustella ja henttunsa kanssa +vuosikausia maailmaa kierrellä. + +Kyllä hänkin siinä tapauksessa olisi luvannut olla yhtä paljon +rakastettu. + +Siksi täytyi ansaita rahaa, paljon rahaa. Siksi täytyi hankkia hyviä +tilauksia ja tehdä niin monta ylhäistä tuttavuutta kuin mahdollista. + +Noin olisi varmaankin Muttila tuuminut tässä tapauksessa. + +Mutta joku ääni Johanneksen sydämestä sanoi, että Muttila erehtyi +sittenkin ja että hän oli tomppeli, joka ei koskaan ollut rakkauden +olemusta käsittänyt. + +Olihan tässä, juuri tässä, hänen edessään, jotakin, joka ei ollut +rahalla ostettavissa. Ei rahalla eikä tavaralla, ei kalliilla kivillä +eikä kaikella, mitä erämaan laivat saattoivat yli kuumien hiekkamerien +tuoda tullessaan. + +Koskaan ei tuo nainen jonkun toisen vuoksi kalpenisi noin. + +Koskaan hän ei noin painaisi sydäntään eikä katsoisi noin avuttomalla +ilmeellä mieheen, joka juuri iski puukon hänen sydämeensä! Tuo katse ei +ikinä katoaisi hänen mielestään. + +Mutta olihan se lopussa, olihan kaikki lopussa. Nyt täytyi vain katsoa +eteenpäin ja pitää huolta huomisesta. + + + + +18. + + +Johannes ei ehkä Muttilan suhteen kovinkaan paljoa erehtynyt. + +Epäilemättä hän ylimalkaan halveksi naisia. Ja epäilemättä hän alussa +oli ollut taipuvainen käsittämään myöskin Liisan ja Johanneksen suhteen +yksinomaan kyynillisesti. + +Mutta sittemmin hän oli ruvennut ikäänkuin vaistomaisesti aavistamaan, +että siinä sittenkin voi olla kysymys myös jostakin muusta. + +Olihan tämä oikeastaan tuiki merkillinen pari hänen mielestään. Ja sen +merkillisemmäksi se kävi, mitä enemmän hän alkoi siihen huomiota +kiinnittää. + +Näillähän todellakaan ei ollut mitään muuta kuin rakkautensa. + +Ei muuta asiaa, ei muuta harrastusta, jonka vuoksi elää. He voivat +tosin tilapäisesti jostakin muustakin puhua, mutta tekivät sen silloin +aivan hajamielisesti ja pintapuolisesti. + +Ja kuinka he olivat riippuvaisia toisistaan! + +Jokainen toisen katse vaikutti toiseen. Jokainen ilme ja äänenväre +kohtasi heti toisessa oikean vastineensa. Välistä he olivat iloisia, +välistä surullisia. Mutta aina nähtävästi ainoastaan heidän omien +keskinäisten asioittensa vuoksi. + +Sehän oli maailma, johon oli mahdoton ulkopuolisen tunkeutua. + +Ja kuinka he näyttivät samalla kärsivän ja nauttivan toisistaan. + +Mitä enemmän Muttila heitä tarkasteli, sitä kummallisemmilta olioilta +rupesivat nuo kaksi hänestä tuntumaan. + +Jos tuo toinen petti rakastajatartaan, kuinka saattoi tuo toinen sitten +häntä yhä edelleen yhtä tulisesti ja yhtä uskollisesti rakastaa? Ja jos +tuo toinen kerran tahtoi päästä hänestä, miksi hän sitten edelleen oli +toisen jokaisesta ilmeestä ja sielunvivahduksesta niin riippuvainen? + +Kenties ei rakkaus sittenkään ollut pelkkä rahakysymys. + +Mahdollisesti siinä sittenkin voi olla jotakin muuta. Jotakin +salaperäistä, jotakin mystillistä ja kosmillista. + +Kuka tietää, ehkä juuri tässä, aivan tässä hänen silmäinsä alla, +näyteltiin palanen sitä maailmantragediaa, josta kaikki myytit olivat +syntyneet ja josta olivat laulaneet kaikki runoilijat? Sitä, jota niin +harvat olivat tunteneet ja jolta niin moni hänen tavallaan oli ollut +taipuvainen kieltämään kaiken olemassaolon. + +Muttilan mieli kävi oikein kummalliseksi hänen noin ajatellessaan. + +Mutta sittenhän tässä tapahtuu jotakin suurta! välähti kerran läpi +hänen aivojensa. Sittenhän tässä olisi aihe taiteilijalle. + +Ja hän päätti kuin päättikin vielä kerran oikein toden teolla muovailla +kuvan Liisasta. Ja se olisi ensimmäinen vakava työ pitkiin vuosiin, +jota hän ei tekisi tilauksesta. + +Mutta kenties juuri siitä tulisi hänen elämänsä suurtyö. Ja kenties +siitä sittenkin tulisi tilaus! + +Johannesta hän ei ollut enää pariin viikkoon nähnyt. + +Johannes istui nykyään vain huoneessaan ja ahkeroitsi. Hän oli +todellakin päässyt työn päästä kiinni. Hän kirjoitti kuumeentapaisella +kiihkolla suurta teostaan »Suomi tulevaisuuden valtiona». + +Samaa, jota hän oli nuoruudessaan uneksinut. Samaa, jonka hän oli +kerran jo osaksi kirjoittanutkin, vaikka hän eräällä epätoivon hetkellä +Berlinissä kahdeksan vuotta sitten oli tunkenut tuleen sen ja luullut +oman entisen itsensäkin samalla tuhkaksi polttavansa. + +Hän oli polttanut vain oman silloisen maailmankatsomuksensa. + +Muuten hän oli jäänyt entiselleen. Hänen tapansa tuntea ja ajatella oli +sama kuin ennenkin, samoin hänen yksilöllinen pohjapiirroksensa. Hänen +mielipiteensä vain olivat ajan varrella muuttuneet. + +Sitä suuremmalla ylemmyydellä hän omasta mielestään voi nyt hallita +ainettaan, sitä laajemmalla mielenkiinnolla siihen nyt syventyä ja +antautua. + +Hänen kynänsä juoksi kuin lyly lumella. + +Hän itsekin ihmetteli sitä väli-aikoinaan. + +Kaikki, mikä ennen oli ollut sekavaa ja kiertynyt kehäksi hänen +aivoissaan, oli nyt selvennyt kuin taika-iskun voimalla. Hän tunsi, +että tällä kertaa tästä tulisi jotakin. Ja jo se tunne, että hän +ylimalkaan vielä voi tehdä työtä, oli omiaan hänet oudolla, +haltioittavalla onnenhurmiolla täyttämään. + +Ja voi tapahtua, että hän kirjoittaessaan unohti sekä entisyytensä että +nykyisyytensä, sekä Liisat että rouva Rabbingit! Ja että hän muisti +vain omia muinaisia unelmiaan ja mikä herttaisen naivi poika se oli +ollut, joka kerran hänen henkilöllisessä hahmossaan oli sosialististen +aatteiden palvelukseen antautunut. + +Mutta aina aamulla hän kokosi paperinsa, pisti ne povitaskuunsa ja meni +näyttämään niitä rouva Rabbingille. Nykyään he tapasivat toisensa aina +rouva Rabbingin asunnossa. + +Heistä oli tullut mitä parhaat henkiset toverukset. + +Vielä ei ollut rakkauden sanaa vaihdettu heidän välillään. Mutta se oli +jo ilmassa, se liiteli jo kaikkien heidän keskustelujensa ja +tapaamistensa yllä niinkuin poutapilvi, niinkuin päivänsäde. He +tunsivat sen läsnä-olon kyllä molemmat ja olisivat suuresti +hämmästyneet, jos se äkkiä olisi mennyt pois ja kadonnut heiltä. + +Niin tuli eräänä päivänä tuokin välttämätön sana sanotuksi. + +Johannes oli juuri valittanut, että alituinen sähkökellojen kilinä +häiritsi häntä hotellissa. Rouva Rabbing sanoi silloin aivan +luonnollisesti ja teeskentelemättömästi: + +--Muuttakaa minun luokseni! Täällä te ainakin saisitte rauhassa +kirjoittaa. + +Hänellä itsellään oli suuri, viisi eri suojaa käsittävä vuokrahuoneusto +ja oma palvelijatar. + +Johannes katsoi häneen. Rouva Rabbing vastasi ystävällisellä, +kehoittavalla hymyllä hänen katseesensa. + +Silloin sai Johannes rohkeuden sanoa, mitä hänellä oli sydämellään. + +--Ei, minä en voi! sanoi hän. Minä en voi parhaalla tahdollanikaan. + +--Mitä te ette voi? kysyi rouva Rabbing. + +--Ottaa vastaan teidän ystävällistä tarjoustanne, sopersi Johannes. + +--Miksi te ette voi? + +--Siksi ... siksi, että minä rakastan teitä! pääsi vihdoin Johanneksen +huulilta. + +Samalla pimeni kaikki hänen silmissään. Hän tempasi rouva Rabbingin +molemmat kädet omiinsa ja suuteli niitä tulisesti, toista ja toista +vuorotellen. Mutta hän kuuli korvissaan soinnahtavan: + +--Sehän ei ole mikään syy. Taikka oikeammin, se syy puhuu minun +puolestani. + +--Te tarkoitatte...? + +--Että te juuri senvuoksi sitä paremmin voitte muuttaa luokseni. Sillä +minäkin rakastan teitä. + +Heidän sanansa hukkuivat suudelmiin. Mutta sitten painoi Johannes +päänsä hänen helmaansa ja purskahti ääneen itkemään. + +Rouva Rabbing antoi hänen itkeä valloiltaan. + +Mutta sitten hän kohotti hänen päänsä ylös ja kysyi vienosti: + +--Sinä itket? Miksi? + +--Siksi että minä en ansaitse tätä autuutta, nyyhki Johannes. Minä +tulen niin alhaalta, niin alhaalta! + +Myöskin rouva Rabbingin silmissä kimaltelivat kyyneleet. + +--Kumpihan meistä mahtaa tulla alempaa! kuiskasi hän. Muista minun +alennustilaani! + +--Ei, minä en muista, minä en muista! purkautui Johannekselta miltei +huutamalla. Minä ajattelen vain omaa alennustilaani. + +--Se ei mahda olla niin vaarallista laatua, arveli rouva Rabbing. +Sinähän olet kuitenkin aina pysynyt itsellesi uskollisena. + +--Minä! huokasi Johannes keskeltä kyyneltensä. Minä, jonka koko +viimevuosien elämä on ollut vain suurta itsepetosta! + +Sinä hetkenä hän kielsi Liisan. Kielsi niin täydellisesti kuin toinen +ihminen voi kieltää toisen, julistautumalla täydellisesti irti hänestä, +tahtomatta myöntää edes itselleen, että koskaan on toista tuntenut ja +tunnustanut. + +Hyvä, ettei toki rouva Rabbing tiennyt siitä. + +Varmaan hän olisi silloin kammolla kaikonnut Johannekselta. Varmaan hän +ei olisi ikinä anteeksi antanut hänelle, että hän kerran elämässä oli +niin alhaiseen naiseen yhtynyt ja oli vielä tälläkin hetkellä, kaikesta +tahdonponnistelustaan huolimatta, häneen niin monilla lujilla ja +sitkeillä säikeillä kiinnitetty. + +Mutta samalla hän kuuli jälleen rouva Rabbingin viisaan ja lempeän +äänen korvissaan soinnahtavan: + +--Minä tiedän. Minä tiedän kaikki. Minäkin luulen, että se on ollut +itsepetosta. + +--Mikä? kysyi Johannes säikähtyneenä. + +--Suhteesi tuon naisen kanssa. Sillä ethän sinä muuten olisi kärsinyt +niin paljon. + +--Sinä tiedät siitä? + +--Olen koko ajan tiennyt siitä. + +--Ja kuitenkin antanut anteeksi minulle? + +--Se on ollut helppoa, hymyili rouva Rabbing surumielisesti. Arvelen, +että se kuitenkin on ollut taivas verrattuna suhteesen, mikä minulla on +ollut mieheni kanssa. + +Nyt ei ollut enää pilveäkään Johanneksen taivaalla. Nyt hän oli +täydellisesti onnellinen. + +Päätettiin sitten, että Johannes heti ensi kuun alusta muuttaisi rouva +Rabbingin luo asumaan. Toistaiseksi hän oleskelisi siellä vain päivillä +ja kirjoittelisi siellä. + +Johannes tahtoi varata itselleen täten vielä eräitä päiviä +järjestääkseen asiansa lopullisesti Liisan kanssa. + +Joulu olikin ovella jo. Mutta sitä ennen täytyi Liisan ja Muttilan +välttämättömästi matkustaa. + + + +19. + + +Oli päätetty, että Johannes oleskelisi päivät rouva Rabbingin +asunnossa. Mutta tapahtui, että hän viivähti siellä yönkin ja saapui +vasta myöhään seuraavana aamuna hotelliinsa. + +Liisa ei koskaan kysynyt, mistä hän tuli. Eikä Johanneksellakaan +puolestaan ollut mitään halua ruveta hänelle retkistään sen lähempää +selkoa tekemään. + +Voihan Liisa uskoa esim., että hän juopotteli! + +Johannekselle oli tähän aikaan yleensä jokseenkin samantekevää, mitä +Liisa uskoi hänestä. Kaikki ymmärrys-mahdollisuudet olivat heidän +väliltään katkenneet. + +Joskus, siihen aikaan kuin Johannes vielä oli kirjoittanut heidän +yhteisessä hotellihuoneessaan, oli Liisa osoittanut eräitä lähestymisen +oireita. Ilmestynyt suurin, kyyneleisin silmin hänen kirjoituspöytänsä +viereen ja tuijottanut häneen pitkiä tuokioita vaieten ja +surumielisesti. + +Mutta sekin oli vain hermostuttanut Johannesta. + +Tämä oli vain kärsinyt tuosta äänettömästä, epätoivoisesta valituksesta +ja pyytänyt Liisaa etääntymään. Hänen hermonsa olivat tähän aikaan +siinä kunnossa, että ne eivät sietäneet Liisan puolelta pienintäkään +kosketusta. + +Liisan matkustaminen kotimaahan oli jo päätetty heidän välillään. Mutta +matkapäivää ei oltu määrätty vielä. + +Niin tuli sekin määrätyksi kuin itsestään. + +Eräänä aamuna rouva Rabbingin asunnosta kadulle astuessaan tapasi +Johannes heti oven ulkopuolella Liisan, joka sanaa puhumatta ojensi +kätensä hänelle. + +--Sinä täällä? kysyi Johannes vilpittömällä hämmästyksellä, voimatta +samalla estää eräänlaista kiusautumisen ilmettä kulkemasta yli +kasvojensa. Luulin, että nukkuisit rauhallisesti vielä vuoteessasi. + +--Minä en voinut nukkua, kuiskasi Liisa. Suo anteeksi! Hyvä, että +tulit. Minä olen niin kauan odottanut sinua. + +--Sinä olet odottanut minua? + +--Kyllä! Koko yön. Nähnyt valojen syttyvän ja sammuvan ikkunoissa. + +Nyt ymmärsi Johannes. + +Mutta hän kiusautui siitä vain sen enemmän. Vakoiliko Liisa ehkä häntä? +Eikö kaikki siis ollut jo selvää heidän välillään? + +Ja jos ei ollut selvää, täytyi sen nyt tulla selväksi. Nyt taikka ei +milloinkaan! + +Olihan Liisan jo täytynyt kaikki aavistaa. Taikka, ellei hän ollut +aavistanut, hän ei siis ollutkaan niin älykäs kuin Johannes oli +luullut, ja hänelle oli vastenmielinen totuus suorastaan päähän +nuijittava. + +Johannes ei voinut ymmärtää, mitä hyödytti tämä kiusallinen kohtaus. + +Täytyihän sen olla nimittäin yhtä kiusallisen heille molemmille. Miksi +Liisa välttämättä oli tahtonut valmistaa hänelle sellaisen? Ja miksi +hän ennen kaikkea itse viitsi sellaiseen antautua? + +Mutta ehkä hän kuului itsekiduttajien laajaan sukukuntaan, joita oli +legionittain kaikkialla ja Suomessa kolme miljoonaa. + +Ainakin Johannekselta olisi Liisa kaikissa tapauksissa voinut säästää +tämän kohtauksen. Täytyihän hänen tietää, ettei se kuitenkaan voisi +muuttaa mitään enää heidän keskinäiseen suhteesensa nähden. + +Ja vain ohimennen vilahti Johanneksen aivojen läpi, mitä tuo nainen oli +mahtanut kärsiä täällä koko yön kylmässä ilmassa ja vinhassa +talvituulessa värjötellessään. + +Sillä aikaa he olivat maanneet pehmeillä pieluksilla ja rakastaneet +toisiaan. Jokeltaneet joutavia sanoja ja uinahtaneet jälleen +haahkanuntuville. + +Ja sillä aikaa oli tuo nainen koko ajan tuijottanut täältä pimeästä +yöstä heidän ikkunoihinsa. + +Sehän oli inhoittava ajatus! Sehän täytyi saada pois aivoistaan, ellei +sen mieli jäädä elinpäiviksi sinne painamaan ja kummituksena +kiusaamaan. + +Hän kysyi sentähden sangen tuimasti ja tunteettomasti: + +--Mitä ikkunoita sinä tarkoitat? + +--Niitä ... niitä, joiden takana olet ollut, kuiski Liisa. Tiedänhän, +että tulet rouva Rabbingin luota. + +--Minä luulin, että sinä tiesit siitä, huomautti Johannes +välinpitämättömästi. + +--Minä aavistin, myönsi Liisa tuskin kuuluvasti. Mutta se ei ole sama +kuin tieto. Nyt vasta, nyt vasta minä olen selvillä kaikesta. + +Johannes kuuli, että Liisa itki. Sekin vaivasi häntä. + +Mitä tapoja tuo oli? Itkeä keskellä katua! Sattuvat vielä ihmiset +näkemään. + +Onneksi oli vasta vähän väkeä liikkeessä eikä päivä ollut valjennut +vielä. + +Johannes tahtoi saattaa Liisan kiireimmän kautta hotelliin. Mutta Liisa +piti hänen kättään itsepintaisesti kädessään ja veti häntä jollekin +syrjäkadulle päin. + +--Minä en ainakaan ole peittänyt sinulta mitään, tiuskasi Johannes +melkein äkäisesti. + +--Et, et, nyyhkytti Liisa. Enkähän minä syytä sinua mistään. Omalle +itsellenihän minä vain näin puhelen... + +Hänen äänensä sortui kyyneliin. + +Myöskin Johannes vaikeni ja he kulkivat jonkun matkaa äänettöminä +edelleen, Liisa nyyhkien ja pusertaen Johanneksen kättä omassaan, +Johannes vaivautuneena ja otsa rypyssä hänen rinnallaan. + +Vihdoin veti Johannes kätensä pois. + +Liisa tarttui siihen ahnaasti uudelleen. Johannes tempaisi sen melkein +väkivallalla pois häneltä ja sanoi äänellä, joka ei ollut enää ihmisen +ääni: + +--Anna minun olla! + +Liisa horjui. Hänen polvensa lyykistyivät ja hänen täytyi tukea itseään +seinää vasten. + +--Anteeksi, sai hän hädintuskin soperretuksi. Minä en tiennyt, että se +oli sinulle _niin_ kiusallista. + +Johannes kärsi Liisan puolesta sanomattomasti. Hän olisi antanut mitä +hyvänsä yhdestä ainoasta ystävällisestä sanasta, jonka hän olisi saanut +huuliltaan! + +Mutta hän ei voinut. Oli kuin olisi ollut salpa hänen suunsa edessä ja +samoin kaikkien hänen sympaattisten mielen-ilmaustensa tiellä. + +Sitä enemmän kohdistui hänen suuttumuksensa Liisaan, joka juuri nyt +vetosi niihin ja tahtoi ikäänkuin väkipakolla ne esille manata. + +Toisti, toisti! Milloin hyvänsä, mutta ei nyt. Sillä nyt oli heidän +kummankin tuskansa niin suuri, ettei voinut olla suurempi. Mihin he +kaksi oikeastaan olivat joutuneetkaan? + +Myöskin Johannes voi tuskin pysyä pystyssä enää. + +Mutta hänen kielensä muodosti epäystävällisiä sanoja. Ja hän kuuli +itse, miten raa'alta ja töykeältä hänen äänensä soinnahti hänen +vastatessaan Liisan viimeiseen, anteeksipyytävään lauselmaan: + +--Sinun olisi pitänyt arvata se! Etkö näe, missä mielentilassa minä +olen? Minähän olen hullu, mielipuoli. Olen jo pitkät ajat ollut! + +--Enhän minä ole voinut aavistaa, pyyteli Liisa edelleen anteeksi. + +--Sinun olisi _pitänyt_, jos olisit minua rakastanut, jatkoi Johannes +julmasti. Mutta sitä sinä et ole tehnyt etkä osannut tehdä. + +--Älä sano niin! Älä sano niin! aneli Liisa sammuvalla äänellä. + +--Kyllä, minä sanon niin. Sinä et ole minua ikinä rakastanut etkä ikinä +osannut minua oikein arvostaa. + +Liisa itki seinää vasten. Itki suurta, pitkää, valittavaa särkyneen +elämän itkua, joka tunki Johanneksen luihin ja ytimiin. + +Jos hänellä nyt olisi ollut revolveri, hän varmaan olisi ampunut heidät +molemmat. + +Mutta sekin puuttui häneltä juuri nyt. + +Ainoa, mitä hän voi, oli viheltää ajuri ja antaa heidän hotellinsa +osote hänelle. + +Kuomuun saakka hän jaksoi vielä saattaa Liisan. Mutta siellä laukesi +hänenkin hermojännityksensä. + +Hän putosi kuin kuollut omaan nurkkaansa. Hän ei itkenyt, hän ei +tahtonut itkeä. Hänen kurkustaan tuli vain kummallisia ääniä, jotka +tulkitsivat yht'aikaa tuskaa, raivoa, rakkautta ja epätoivoa. + +Hotellin edessä hän ojensi hiljaa kätensä Liisalle. + +Ennen kuin hän ehti mitään ajatellakaan, oli Liisa vienyt sen +huulilleen ja suudellut tulisesti sitä. + +Sitten he katsoivat silmiin toisiaan. + +--Tähän saakka me siis olemme tulleet, virkahti Johannes vaikeasti. +Näin paljon me siis olemme toistemme vuoksi kärsineet! + +--Ei, älä sano niin! oikaisi Liisa kiihkeästi. Vaan näin paljon me +olemme toisiamme rakastaneet! + +--Eiköhän se mahda olla sama asia, arveli Johannes. + +He nousivat ajurista ja menivät huoneeseensa. Mutta täällä he jälleen +jäivät toisiinsa tuijottamaan ikäänkuin eivät olisi tienneet mitä tehdä +ja mistä päästä nyt elämää alottaa. + +Talvinen aamu hämärsi jo ulkona. Sen valo tunkeutui viheriäin uutimien +läpi huoneesen täyttäen sen epämääräisellä, kammottavalla +kalmanvärillä, joka heittyi kaikkialle, seiniin, kattoon, +koskemattomaan sänkyyn, vieläpä heidän omille kasvoilleenkin. + +Olihan koko huone kuin ruumiskammio. + +Niinkuin olisi jotakin kallista, jotakin korvaamatonta ijäksi viety +pois. Niinkuin olisi lapsi kuollut talosta ja vanhemmat seisoneet +keskellä lattiaa vastakkain, vielä täysin tajuamatta, mikä ääretön +onnettomuus oli tapahtunut. + +He seisoivat todellakin vielä täysissä pukimissaan, sellaisina kuin +olivat kadulta tulleet, ja tuijottivat toistensa silmäteriin, ikäänkuin +etsien sieltä vastausta tälle julmalle arvoitukselle, joka oli heidät +molemmat perinjuurin järkyttänyt. + +Miksi he olivat eronneet? Ja mikä oli heidät toisistaan erottanut? + +Vaikka heiltä olisi kysytty, vaikka heitä olisi kiusaten ja rääkäten +pakotettu puhumaan, he eivät sittenkään olisi voineet antaa mitään +järjellistä vastausta siihen. + +He tiesivät vain, että niin oli tapahtunut ja että nyt oli lähdettävä +siitä edellytyksestä. + +Johannes ensimmäisenä heistä sai sen ilmi sanotuksi. + +--Mitä me nyt teemme? hän kysyi yksinkertaisesti. + +--Minä matkustan tietysti, sanoi Liisa. + +Johannes nyykäytti päätään hänelle ikäänkuin olisi ymmärtänyt, vaikka +hän itse asiassa ei ymmärtänyt mitään ja kaikki oli vain sumua ja +sekasortoa hänen aivoissaan. + +Liisa matkusti vielä samana iltana Muttilan kanssa. + +Mutta vielä ennen matkaansa hän viimeisen kerran vietteli Johanneksen. +Teki sen pukua muuttaessaan, keskellä avattuja matkakirstuja ja huiskin +haiskin heiteltyjä vaatekappaleita, jotka vaikuttivat hävityksen +kauhistukselta. + +Vielä viimeisen kerran piteli Johannes tuota valkeaa, väreilevää +autuutta käsissään. Vielä viimeisen kerran hän tunsi Liisan hänelle +täydellisesti, rajattomasti, intohimoisesti antautuvan ja elämän, +pyhän, salaperäisen alku-elämän, kulkevan tulimyrskynä kautta koko +olentonsa. + +Sitten oli kaikki lopussa! + +Sitten he eivät sanoneet enää toisilleen sanaakaan, vaan lähtivät +samassa ajurissa asemalle, jossa Muttila jo odotti heitä. + +Asemalla tahtoi Johannes antaa Liisalle rahaa. Liisa sanoi: + +--Kiitos vain. Ei, minä en tarvitse mitään. + +--Kuinka et? kysyi Johannes hämmästyneenä. + +--Sinähän annoit minulle kerran uutta syysjakkua varten, vastasi Liisa +hymyillen surumielisesti. + +Nyt vasta huomasi Johannes, että Liisa oli edelleen kulkenut vanhassa, +ohuessa päällysvaatteessaan, joka ei mitenkään voinut riittää tässä +kylmyydessä häntä suojaamaan. + +--Liisa! pääsi Johannekselta. Ethän sinä mitenkään voi tuossa +matkustaa! + +--Se käy kyllä, väitti Liisa hiljaisesti. Ja sisällähän me tulemme +enimmän matkamme olemaan. + +--Miksi et ostanut jakkua? kysyi Johannes vielä ikäänkuin matkien +entistä isällistä ankaruuttaan. + +--En raatsinut, hymyili Liisa. Säästin rahat tähän tarkoitukseen. + +--Kuinka? Sinä aavistit siis jo silloin? + +--Olen tätä jo pitkän aikaa aavistanut. + +--Etkä sanonut mitään! ähkäisi Johannes epätoivoissaan. + +--Emmehän me voineet sille mitään, lohdutti Liisa soinnuttomasti. +Kuolema teki tehtäväänsä. + +Kuitenkin tuntui Johanneksen mielestä, että olisi voitu jotakin. +Ainakin hän puolestaan olisi voinut ehkä tehdä jotakin yhteisen vaaran +torjumiseksi ja heidän suuren, heidän sammuneen rakkautensa +säilyttämiseksi. + +Mutta oliko se sammunut todellakin? + +Ainakin Johannes tunsi sen tällä hetkellä entistään korkeammalle +povessaan leimuavan. + +Yksi sana, ja kenties Liisa jäisi vielä! + +Mutta Johannes tunsi itsekin, että hänen oli mahdoton sanoa tuota +sanaa. Olihan hän itse syypää Liisan lähtöön, olihan hän itse sitä +usein sydämessään toivotellut. + +Kaikki oli liian myöhäistä jo. Juna lähti. + +--Kirjoita nyt edes joskus, virkahti Liisa vaununsillalta. + +--Tietysti minä kirjoitan sinulle. + +Liisa koetti viimeiseen saakka pysyä tyynenä. Katsoi ja katsoi vain +Johannekseen syvällä, surumielisellä, paljon-kärsineen orpolapsen +silmäyksellä, joka tuntui ikäänkuin kysyvän, miksi hänet näin oli +heitetty autioon maailmaan ja miksi ei kukaan, ei kukaan pitänyt huolta +hänestä. + +Kysyvän ja almua anelevan. + +Pyytävän edes hiukan lempeyttä osakseen, kun muilla oli niin iloiset +pirtit ja lämpimät asuinsijat. Rukoilevan edes palasen rakkautta, edes +yhdeltä ainoalta ihmiseltä maailmassa, kun muilla oli niin monta, jotka +heitä rakastivat, hellivät ja hyväilivät. + +Johannes tunsi, ettei hän ikänään tulisi tuota silmäystä unohtamaan. + +Aina, aina, öin ja päivin, valveilla ja unessa, tulisi tuo katse häntä +seuraamaan. Aina, aina, lakkaamatta samoin kysymään, tutkimaan ja +anelemaan... + +Kuinka hän voisi kestää sitä? Kuinka elämä ollenkaan tästälähtien +saattoi olla hänelle siedettävissä? + +Jospa se syyttäisi edes! + +Mutta ei! Se ei syyttänyt ketään. Se vain pyysi, mietti, kärsi ja +ihmetteli. + +Äkkiä tuo katse särkyi. Se tapahtui junan lähtiessä loittonemaan. + +Silloin siihen tuli lisäksi tuskaa, hätää ja mielipuolisen parahdusta. +Aivan kuin se ei olisi mitään kysynyt enää, vaan huutanut hukkuvana +armoa, laupeutta ja pelastusta. + +Kuinka? Eikö parahtanutkin joku? Eikö hän kuullut nimeään mainittavan? + +--Liisa! huusi Johannes epätoivoisesti. Älä mene! Älä mene! Palaja +takaisin! + +Liisa meni. Ja kuin painajaisen ajamana kiirehti Johannes asemalta, +nähden silmissään vain yhden ilmeen, yhden katseen ja kuullen vain +yhden huudon korvissaan. + + + + + + + +End of the Project Gutenberg EBook of Naisen orja, by Eino Leino + +*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK NAISEN ORJA *** + +***** This file should be named 14388-8.txt or 14388-8.zip ***** +This and all associated files of various formats will be found in: + https://www.gutenberg.org/1/4/3/8/14388/ + +Produced by Tapio Riikonen + +Updated editions will replace the previous one--the old editions +will be renamed. + +Creating the works from public domain print editions means that no +one owns a United States copyright in these works, so the Foundation +(and you!) can copy and distribute it in the United States without +permission and without paying copyright royalties. Special rules, +set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to +copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to +protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project +Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you +charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you +do not charge anything for copies of this eBook, complying with the +rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose +such as creation of derivative works, reports, performances and +research. They may be modified and printed and given away--you may do +practically ANYTHING with public domain eBooks. Redistribution is +subject to the trademark license, especially commercial +redistribution. + + + +*** START: FULL LICENSE *** + +THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE +PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK + +To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free +distribution of electronic works, by using or distributing this work +(or any other work associated in any way with the phrase "Project +Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project +Gutenberg-tm License (available with this file or online at +https://gutenberg.org/license). + + +Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm +electronic works + +1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm +electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to +and accept all the terms of this license and intellectual property +(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all +the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy +all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. +If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project +Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the +terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or +entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. + +1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be +used on or associated in any way with an electronic work by people who +agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few +things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works +even without complying with the full terms of this agreement. See +paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project +Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement +and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic +works. See paragraph 1.E below. + +1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation" +or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project +Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the +collection are in the public domain in the United States. If an +individual work is in the public domain in the United States and you are +located in the United States, we do not claim a right to prevent you from +copying, distributing, performing, displaying or creating derivative +works based on the work as long as all references to Project Gutenberg +are removed. Of course, we hope that you will support the Project +Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by +freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of +this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with +the work. You can easily comply with the terms of this agreement by +keeping this work in the same format with its attached full Project +Gutenberg-tm License when you share it without charge with others. + +1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern +what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in +a constant state of change. If you are outside the United States, check +the laws of your country in addition to the terms of this agreement +before downloading, copying, displaying, performing, distributing or +creating derivative works based on this work or any other Project +Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning +the copyright status of any work in any country outside the United +States. + +1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: + +1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate +access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently +whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the +phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project +Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, +copied or distributed: + +This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with +almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or +re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included +with this eBook or online at www.gutenberg.org + +1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived +from the public domain (does not contain a notice indicating that it is +posted with permission of the copyright holder), the work can be copied +and distributed to anyone in the United States without paying any fees +or charges. If you are redistributing or providing access to a work +with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the +work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 +through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the +Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or +1.E.9. + +1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted +with the permission of the copyright holder, your use and distribution +must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional +terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked +to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the +permission of the copyright holder found at the beginning of this work. + +1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm +License terms from this work, or any files containing a part of this +work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. + +1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this +electronic work, or any part of this electronic work, without +prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with +active links or immediate access to the full terms of the Project +Gutenberg-tm License. + +1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, +compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any +word processing or hypertext form. However, if you provide access to or +distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than +"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version +posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org), +you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a +copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon +request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other +form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm +License as specified in paragraph 1.E.1. + +1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, +performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works +unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. + +1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing +access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided +that + +- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from + the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method + you already use to calculate your applicable taxes. The fee is + owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he + has agreed to donate royalties under this paragraph to the + Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments + must be paid within 60 days following each date on which you + prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax + returns. Royalty payments should be clearly marked as such and + sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the + address specified in Section 4, "Information about donations to + the Project Gutenberg Literary Archive Foundation." + +- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies + you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he + does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm + License. You must require such a user to return or + destroy all copies of the works possessed in a physical medium + and discontinue all use of and all access to other copies of + Project Gutenberg-tm works. + +- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any + money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the + electronic work is discovered and reported to you within 90 days + of receipt of the work. + +- You comply with all other terms of this agreement for free + distribution of Project Gutenberg-tm works. + +1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm +electronic work or group of works on different terms than are set +forth in this agreement, you must obtain permission in writing from +both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael +Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the +Foundation as set forth in Section 3 below. + +1.F. + +1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable +effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread +public domain works in creating the Project Gutenberg-tm +collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic +works, and the medium on which they may be stored, may contain +"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or +corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual +property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a +computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by +your equipment. + +1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right +of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project +Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project +Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project +Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all +liability to you for damages, costs and expenses, including legal +fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT +LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE +PROVIDED IN PARAGRAPH F3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE +TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE +LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR +INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH +DAMAGE. + +1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a +defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can +receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a +written explanation to the person you received the work from. If you +received the work on a physical medium, you must return the medium with +your written explanation. The person or entity that provided you with +the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a +refund. If you received the work electronically, the person or entity +providing it to you may choose to give you a second opportunity to +receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy +is also defective, you may demand a refund in writing without further +opportunities to fix the problem. + +1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth +in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER +WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO +WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. + +1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied +warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. +If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the +law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be +interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by +the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any +provision of this agreement shall not void the remaining provisions. + +1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the +trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone +providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance +with this agreement, and any volunteers associated with the production, +promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works, +harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, +that arise directly or indirectly from any of the following which you do +or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm +work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any +Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause. + + +Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm + +Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of +electronic works in formats readable by the widest variety of computers +including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists +because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from +people in all walks of life. + +Volunteers and financial support to provide volunteers with the +assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's +goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will +remain freely available for generations to come. In 2001, the Project +Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure +and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. +To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation +and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 +and the Foundation web page at https://www.pglaf.org. + + +Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive +Foundation + +The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit +501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the +state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal +Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification +number is 64-6221541. Its 501(c)(3) letter is posted at +https://pglaf.org/fundraising. Contributions to the Project Gutenberg +Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent +permitted by U.S. federal laws and your state's laws. + +The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S. +Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered +throughout numerous locations. Its business office is located at +809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email +business@pglaf.org. Email contact links and up to date contact +information can be found at the Foundation's web site and official +page at https://pglaf.org + +For additional contact information: + Dr. Gregory B. Newby + Chief Executive and Director + gbnewby@pglaf.org + + +Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg +Literary Archive Foundation + +Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide +spread public support and donations to carry out its mission of +increasing the number of public domain and licensed works that can be +freely distributed in machine readable form accessible by the widest +array of equipment including outdated equipment. Many small donations +($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt +status with the IRS. + +The Foundation is committed to complying with the laws regulating +charities and charitable donations in all 50 states of the United +States. Compliance requirements are not uniform and it takes a +considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up +with these requirements. We do not solicit donations in locations +where we have not received written confirmation of compliance. To +SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any +particular state visit https://pglaf.org + +While we cannot and do not solicit contributions from states where we +have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition +against accepting unsolicited donations from donors in such states who +approach us with offers to donate. + +International donations are gratefully accepted, but we cannot make +any statements concerning tax treatment of donations received from +outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. + +Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation +methods and addresses. Donations are accepted in a number of other +ways including including checks, online payments and credit card +donations. To donate, please visit: https://pglaf.org/donate + + +Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic +works. + +Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm +concept of a library of electronic works that could be freely shared +with anyone. For thirty years, he produced and distributed Project +Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support. + + +Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed +editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S. +unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily +keep eBooks in compliance with any particular paper edition. + + +Most people start at our Web site which has the main PG search facility: + + https://www.gutenberg.org + +This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, +including how to make donations to the Project Gutenberg Literary +Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to +subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks. diff --git a/old/14388-8.zip b/old/14388-8.zip Binary files differnew file mode 100644 index 0000000..e8af482 --- /dev/null +++ b/old/14388-8.zip |