diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 3 | ||||
| -rw-r--r-- | 14387-0.txt | 5512 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 2 | ||||
| -rw-r--r-- | old/14387-8.txt | 5898 | ||||
| -rw-r--r-- | old/14387-8.zip | bin | 0 -> 93873 bytes |
6 files changed, 11426 insertions, 0 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..6833f05 --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,3 @@ +* text=auto +*.txt text +*.md text diff --git a/14387-0.txt b/14387-0.txt new file mode 100644 index 0000000..ea81cb3 --- /dev/null +++ b/14387-0.txt @@ -0,0 +1,5512 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 14387 *** + +ONNEN ORJA + +Kirj. + +Eino Leino + + +1913. + + +[Orja-romaanien järjestys: Työn orja, Rahan orja, Naisen orja, +Onnen orja.] + + + + +1. + + +Pikajuna syöksyi halki Tyrolin. + +Alpit olivat jo puolipäivästä saakka alkaneet piirtyä taivaanrannalle +suurina, hohtavina, valkoisina möhkäleinä. Ensin yksitellen kuin +etuvartiat, sitten rivittäin kuin jääkäriketjut, vihdoin loppumattomina +jonoina kuin todellinen jättiläis-armeija, alku-aikojen kimalteleva +ritaristo. + +Olikin sattunut mitä ihanin päivänlasku. + +Valahdellut sieltä täältä taivaan kultainen valkeus vuorten soliin. +Kirkastanut milloin palasen tuollaisen Hiitolan sankarin lumisesta +pantsarpaidasta, milloin etäisen, yksinäisen esitaistelijan jäisen +kypärtöyhdön. + +Ja keskellä tätä kaamoittavaa, haudanhiljaista luonnonleiriä kiemurteli +matala, kääpiömäinen juna kuin sievä sisilisko, vilahdellen pitkiä +vuorenrinteitä myöten, sukeltaen tunnelista tunneliin, kohoten aina +korkeammalle, jättäen aina syvemmät kuilut kupeilleen. + +Mutta vasta nyt, illan hämärtyessä, saivat alpit juhlallisimmat +ääriviivansa. + +Nyt näyttivät ne todellakin uhaten valmistuvan taisteloon. + +Valon väkeviä sankareita ne olivat. Yön valtoja vastaan ne taistelivat. + +Sotivat kesän ja päivän puolesta, suojaten Italian ihanaista maata +halloilta ja kylmiltä pohjoistuulilta, vaikka ne itse näyttivätkin niin +hallaisilta ja niiden silmän-iskut pilvien korkeudesta niin +pelottavilta. + +Mutta työmies on työnsä näköinen, sanotaan. + +Minkä mahtoivat nuo Auringon ylpeät ritarit sille, että heidän partansa +olivat jäätyneet ja heidän kulmakarvansa kuuroittuneet tässä ikuisessa +kamppaelussa? + +Taaskin uhkasi yö. + +Taaskin oli sota ankara heidän edessään. Ei ollut nyt aika hymyillä, ei +nyykäyttää päätään edes ohikiitävän kääpiökansan viattomille, +lapsellisille edustajille. + +Johanneksen silmät painuivat umpeen. + +Mutta aivojen kuvasarjat jatkoivat kulkuaan. + +Vuorten huiput muuttuivat tanssiviksi, kömpelöiksi lumitontuiksi, +joulu-ukoiksi, jotka täällä talvisen tähtitaivaan alla pitivät +pitojaan. Taikka täyttyi tunturinrinne pienillä, mustilla pisteillä, +joiden loppumattomat sarjat näyttivät väkipakolla pyrkivän etelään. + +Ahaa, Hannibalin sotajoukkoja ne olivat! Pian oli lankeava arpa Rooman +ja Kartagon kohtalosta. + +Sangen torkahtelevien silmäluomien lomitse piirtyy tuossa pieni +tyrolilainen kylä eteen, tuossa kaupungintapainen. + +Täysi talvi vallitsee. Tulet tuikkivat syvältä laakson pohjasta, jossa +kapea virta solisee. Päätähuimaavat tunturiseinät piirittävät näköalan +kaikkialta. + +Ei tehnyt mieli asua siinä. + +Alpit olivat mahtavia matkatovereita. Saattoivat uljaita ja uskollisia +sotaveikkojakin olla, mutta asuintovereiksi ne tuntuivat hiukan liian +kalseilta ja kunnianarvoisilta. + +Ihminen litistyi liian pieneksi niiden väliin. + +Ihmisteot, suurimmatkin, jäivät vain vähäpätöisiksi hiilipiirroksiksi +noiden taivaanrantoja sivuavien sivellinvetojen rinnalla, joilla +maailmoiden ikuinen Mestari täällä oli tulkinnut luovia ajatuksiaan ja +tunteitaan. + +Pienet, yksinäiset rautatie-asemat muistuttivat tavattomasti talvista +Suomenmaata, matkaa Savon tai Karjalan sydänmailla. + +Eikö tallustanutkin tuossa mies turkeissaan? Eikö sitonutkin hevostaan +aseman aitaan ja heittänyt reenperästä heinänippua sille junaa +odotellessaan? Ja totta tosiaan, helähtiväthän tuolla oikeat +talvitiuvut ja kulkuset metsätiellä! + +Mutta metsän takaa kohosi harmaansinertävä vuortenvanhin, ympärillään +tähtikimmeltävä kauhtana, päässä puuhkalakki parhaasta kuutamosta. + +Pieni idylli tässä näyttämön etualalla se vain olikin, joka oli tuonut +kotoisen kuvan mieleen. Siellä takana oli Tyrolin henki itse, seisoi +alppien ainainen läsnä-olo. + +Oli Johannes joskus ennenkin tätä tietä Italiaan matkustanut. + +Mutta silloin oli ollut kesä eikä tuima talvi, kuten nyt. Ruoho +vihertänyt pitkin vuorten rinteitä, vain sieltä täältä sinertävä +jääkirkko vilahtanut. + +Kaikki oli ollut silloin niin toisin. Toisin myöskin hänen ajatuksensa +myllertäneet. + +Nyt ne kulkivat niin tyynesti ja tasaisesti. + +Nyt ei niillä tuntunut olevan kiirettä mihinkään. + +Ennen ne olivat jo kaukana junan edellä pitkin outoja, etäisiä +ilman-ääriä karkeloineet. Nyt ne tuskin tuntuivat perässä pysyvän. Ja +minnepä ne olisivatkaan enää moisella hullunriemulla rientäneet? + +Olihan elämä tuttu hänen edessään. Tuttu yhtä laajalti edessä kuin +takana, alhaalla pimennoissa kuin ylhäällä huipuilla ja korkeuksissa. + +Mistään ei voinut vaara uhata. Ei mistään seikkailu siintää, ei edes +pienen, viekoittelevan uskaltamisen mahdollisuus kättä vilkuttaa. + +Hän oli onnellinen. + +Hän eli sovussa maailman kanssa. Eikä hänen oma itsensä kiusannut häntä +enää, vaan oli hänelle jatkuvan, puoli-mietiskelevän, puoli-uneksivan +elämännautinnon lähde. + +Epäilemättä tutki, seuloi ja eritteli hän yhä vieläkin itseään. Mutta +ei enää yhtä turhantarkasti kuin ennen. + +Hänen silmänsä eivät enää aamusta iltaan taapäin hänen omaan +takaraivoonsa tuijottaneet. Hänellä oli nyt varaa katsoa eteenpäin ja +uloskinpäin niillä, huomata ihmisiä ja esineitä ympärillään, tarkata +luontoa, elämää, ohikiitäviä maisemia, kyliä ja kaupunkeja. + +Ja kaikki huvitti häntä. + +Kaikki tuo ulkopuolinen oli hänelle kymmenvuotisten kiihkeiden +sisällisten taistelujen jälkeen niin uutta ja outoa, että hän sai siitä +mitä tuoreimpia, aivan kuin ensikertaisia vaikutuksia. + +Hän katseli kuin lapsi elämää. Katseli samalla vilpittömällä, +käyttämättömällä mielenkiinnolla, jolla hän kerran oli omaan itseensä +katsonut, silloin kun sen kuilut olivat hänelle ensi kerran auenneet. + +Nyt hän tunsi itsensä. Taikka ainakin luuli tuntevansa niin paljon, +ettei se enää voisi tuottaa hänelle mitään äkillisiä, epämukavia +yllätyksiä. + +Se olikin hänen mielestään elämän tarkoitus. + +Kuinka lähellä se itse asiassa oli ja kuinka kaukaa hän oli ollut ennen +sitä etsivinään! + +Onni oli elämän tarkoitus. Eikä mikään onnellinen olotila taas ollut +pitemmän päälle mahdollinen ilman kaikkien voimien tasapainoa. + +Mikä tomppeli hän oli ollut, ettei hän ollut tuota ennen ymmärtänyt! + +Onni oli ollut hänelle siellä ja onni oli ollut täällä. Ja hän oli +ollut heti valmis sen jälestä syöksymään kuin lapsi sateenkaaren +jälestä! + +Muistamatta, ettei onnea voi tavoittaa, ellei se tule, ja ettei onnea +ole monta eikä monena heijastuvaa, vaan että se on, samoin kuin jumala +ja samoin kuin elämäntotuus, sisäiseltä olemukseltaan yksi, pyhä ja +jakamaton. + +Nuorena hän oli etsinyt onnea työstä! + +Epäilemättä oli onnea sekin, mutta eihän se voinut kelvata miksikään +elämän ohjenuoraksi. + +Olihan työ keino eikä tarkoitusperä. Keino elää, koska ei ollut mitään +isiltä-perittyjä pääomia. Elää ja elää mukavasti, ajatella kauniita +asioita, lukea hyviä kirjoja, käydä konserteissa ja teattereissa, +harjoittaa politiikkaa, jos oli siihen halu, seurustella ihmisten +kanssa ja matkustella. + +Sanalla sanoen: keino laiskotella. + +Ei työ ollut ihmisen kunnia, jos ei juuri häpeäkään. Se oli vain hänen +kova kohtalonsa. Ankara, käytännöllinen välttämättömyys, jota ilman ei +tullut toimeen tässä yhteiskunnassa, jos tahtoi käydä rehellisestä +miehestä eikä toisen työllä elää. + +Mutta eihän välttämättömyydestä voinut tehdä hyvettä eikä käytännöstä +periaatetta. + +Kuitenkin olivat useimmat ihmiset tehneet niin. Tehneet ja olleet +onnelliset. + +Johannes ei ollut voinut tässä suhteessa seurata useimpien esimerkkiä. + +Heti kun hän oli tullut innokkaimmankin, ihanteellisimmankin elämäntyön +takaa ammoittavan tyhjyyden tuntemaan, hän oli kääntynyt siitä pois +kauhistuksella. Ei niin aivan perinjuurisesti käytännössä tosin, sillä +siitä esti jokapäiväisen toimeentulon kysymys hänet, vaan +periaatteessa, oman sydämensä ja aivojensa onkaloissa. + +Työ oli ollut hänen nuoruutensa uskonto ja jumalankuva. + +Työn tuli olla yksinvaltias, sille oli kaikki uhrattava. Se oikeutti +kaikki, se vanhurskautti kaikki. Kaikki muut elämän suhteet, +velvollisuudet ja tarkoitusperät olivat olemassa vain tuota yhtä +varten. + +Jos työ vaati, ei ollut mitään vaalia. Kaikki, kaikki tuon Molokin +kitaan! + +Sitten hän oli etsinyt onnea rahasta. + +Se oli tapahtunut silloin, kun hänen uskonsa työhön oli murtunut ja hän +kadottanut kaikki elämänsä ihanteelliset, etäisyyteen tähtäävät +tarkoitusperät. + +Oli jäänyt jälelle vain tämä elämä, hetken elämä, ihmis-ijän elämä, +oman itsensä ja ympärillä olevien ihmisten elämä, joka vaati vastausta. +Miten oli siihen suhtauduttava? + +Se oli vallittava! + +Tuo oli se uusi totuus, joka äkkiä oli hänen aivoissaan ilmi +pulpahtanut. + +Jos kerran oli hassutusta tehdä työtä jonkun ihanteellisen, +ajallisuutta uhmaavan, ihmis-ystävällisen tai omaa kunniaa, mainetta ja +ijäisempää itseyttä säilyttävän tarkoitusperän hyväksi, niin saattoi +olla kysymys enää vain tämän lyhyen elämän mahdollisimman mukavasta, +huolettomasta ja itsekkäästä elämisestä. + +Mutta siihenhän oli sangen vaikea työllä päästä. + +Eihän työ vallinnut maailmaa, vaan raha! Ja rahaa oli saatavissa niin +monella muulla helpommallakin keinolla maailmassa. + +Hän oli senvuoksi mennyt varakkaisiin naimisiin, ruvennut liikemieheksi +ja käyttämään muiden työtä hyväkseen. Raha oli valtaa, ja ulkonaisesti +hän olikin jo sangen hyvin vallinnut maailmaa. + +Mutta hän ei ollut sittenkään ollut onnellinen. + +Hänen sisäinen minänsä oli kaivannut jotakin muuta. Niin monet +oleelliset puolet hänestä olivat kituneet ja kärsineet tässä +yhteiskunnallisen valheen, yhteiskunnallisen vääryyden ja mädätyksen +ilmakehässä. + +Sitten hän oli siitäkin vapautunut. + +Nainen oli tullut hänen epäjumalakseen. + +Ei nainen ylimalkaan, vaan aivan erikoinen, yksilöllinen nainen, jota +hän kenties oli rakastanut juuri siksi, että tämä itse lapsuudesta +saakka oli ollut niin äärettömästi, niin epäjumalisesti häneen +rakastunut. + +Silloin hän oli luullut ensi kerran ymmärtävänsä, mitä elämän onni oli. + +Ei se ollut iloa, nautintoa ja mielihyvää yksinomaan. Se oli yhtä +paljon surua, tuskaa ja kärsimystä. + +Ja kaikkea sitä oli rakkaus tarjonnut hänelle. Tarjonnut suuremmassa +määrin kuin mikään hänen ennen uskomansa onni ja täyttänyt siinä +suhteessa hänen vaatimuksensa täydellisesti. + +Mutta siitä oli taas puuttunut tuo ulkopuolinen. + +Tuo nainen oli kiinnittänyt hänen mielensä siihen määrään, että jälleen +eräät toiset oleelliset puolet hänessä olivat huutaneet vapautta ja +pelastusta. + +Täydellistä, pilvetöntä, lakkaamatonta sielun ja ruumiin sopusointua +hän oli haaveksinut. Sen sijaan hän oli saanut alituista jännitystä, +levottomuutta ja hermotaistelua, josta ei ollut armahdusta yöllä eikä +päivällä ja jonka sietämisen vain eräät huimaavat, välähdykselliset +lemmenhetket tekivät mahdolliseksi. + +Kolme vuotta hän oli elänyt yhdessä tuon naisen kanssa. + +Siitä oli tullut hänen suurin orjuutensa. + +Kaikkensa hän oli antanut tuolle naiselle. Ja kaikkensa oli tuo nainen +antanut hänelle. + +Ero heidän välillään oli ollut vaikea ja olisi tuskin koskaan +Johannekselle onnistunut, ellei eräs toinen nainen olisi sattunut hänen +tielleen ja oman olemuksensa voimalla auttanut hänen sisäistä +vapautumistarvettaan. Ja niin se oli hänelle vihdoin onnistunut. + +Ainakin ulkonaisesti. + +Hän oli jättänyt Liisan, joka oli ollut hänen vapaan, suuren +rakkautensa nimi. Hän eli nyt siviliavioliitossa rouva Rabbingin +kanssa, joka samoin kuin hänkin oli eronnut ensimmäisestä miehestään ja +sattunut Köpenhaminaan samaan aikaan kuin oli loppunut hänen särmäkäs +suhteensa Liisan kanssa. + +Nyt matkusti rouva Rabbing tuossa, häntä vastapäisellä sohvalla, hänen +kanssaan Italiaan. + +Kahdeksan tyyntä, turvallista vuotta oli jo kestänyt heidän +avioliittonsa. + +Rouva Rabbing oli ollut juuri se nainen, jota Johannes kaipasi, jonka +rakkaus ei häntä vanginnut eikä orjuuttanut, vaan tuki, vapautti ja +teki hänen sydämensä nöyräksi ja hiljaiseksi. + +Hän ei nimittäin mitenkään tuntenut tuollaista naista ansaitsevansa. Ja +se olikin ollut hänen syvimpinä hetkinään pistävän omantunnon tuskan +aihe hänelle. + +Sillä eihän hän missään suhteessa voinut verrata itseään rouva +Rabbingiin. + +Liisa oli ollut hänen vertaisensa, yhtä alhaalta lähtenyt kuin hänkin +ja ehkä vieläkin alempaa. Rouva Rabbing taas oli ylimysnainen ja +kokonaan toisissa olosuhteissa kasvanut voidakseen mokomia tunnontuskia +käsittää, joille hän hymyili ja joita hän piti pelkkänä +lapsellisuutena. + +Vai olivatko ne tunnontuskia ollenkaan? + +Vai vetikö hänen entinen minuutensa häntä yhä edelleenkin tuonne +toisaanne? Siihen ilmakehään, sen naisen yhteyteen, jonka kanssa hän +kerran oli iloinnut korkeimmat ilonsa ja kärsinyt suurimmat +kärsimyksensä? + +Olivat, olivat ne tunnontuskia. Eikähän Johannes suinkaan enää Liisaa +rakastanut, vaikka tämä viime aikoihin saakka oli aina silloin tällöin +kirjoittanut hänelle ja vaikka vieläkään tuskin kului päivää, jona +Johannes ei jossakin muodossa olisi muistanut häntä. + +Mutta eihän se silti mitään rakkautta ollut. Muistelihan hän samoin +monia muitakin ihmisiä. + +Kuitenkin täytyi ja oli jo usein täytynyt Johanneksen itselleen +tunnustaa, ettei hän ajatellut Liisaa aivan samalla tavalla kuin monia +muita ihmisiä. + +Sieltäkin uhkasi tunnontuska häntä. + +Siltäkin taholta kohosi kalvava tieto tehdystä vääryydestä, +järjestelmällisestä, tarkoituksella harjoitetusta julmuudesta, johon +hänen itsesäilytysviettinsä oli hänet pakottanut. + +Tai oikeammin: jota hän oli katsonut olevansa velvoitettu harjoittamaan +sen uuden jumalan ja uuden uskonnon nimessä, mikä jo kauan +vaistomaisesti tajuttuna oli samoihin aikoihin alkanut kangastaa hänen +olemuksensa syvyydestä. + +Tuon uuden jumalan nimi oli itselö. Ja tuon uuden uskonnon nimi oli +vapaus, oman minuuden ja siinä piilevien voimien ainainen vapaa +purkautuminen ja toteuttaminen. + +Sille oli kaikki uhrattava. + +Sille hän oli uhrannut Liisan ensimmäisenä, kalleimpana uhrinaan, kun +hän oli tuntenut menevänsä hänen kerallaan sisäisesti ja ulkonaisesti +perikatoon. Ja sille hän olisi ollut valmis uhraamaan myös rouva +Rabbingin ja koko nykyisen onnenmuotonsa, jos se vain olisi jollakin +tapaa tuota korkeinta, tuota pyhintä loukannut tai rajoittanut. + +Mutta se ei tehnyt sitä. Siksi se sai elää ja kukoistaa. + +Nyt hän tiesi, mikä oli onni. + +Se oli sopusointu oman itsensä kanssa. Niin ettei tahtonut mitään, mitä +ei voinut, eikä edes voinut tahtoakaan muuta kuin mikä oli hyvää, +hyödyllistä ja järjellistä. + +Tahdon suurta, siveellistä vapautta siis. + +Mutta kuin uskonto, kuin jumala se vaati myös näkyväisiä muotoja +ollakseen ei vaan tosi, mutta myöskin todellinen. + +Se vaati työtä, sillä eihän aika muuten kulunut ja olihan suurimpia +nautintoja omia henkisiä voimiaan koetella, käyttää ja jännittää! + +Se vaati rahaa, sillä eihän voinut tulla toimeen ilman sitä ja tekihän +köyhyys kaikki elämänsuhteet niin pieniksi, inhoittaviksi ja +naurettaviksi. + +Ja se vaati rakkautta, sillä olihan maailma muuten autio ja tyhjä eikä +elämä ilman yhtään rakastavaa ja rakastettua ystävää ollut +siedettävissä. + +Kaikkea sitä siis, jota hän oli ennen etsinyt ja jota saavuttaakseen +hän oli polkenut niin monta polkua, niin monta haavaa antanut, saanut +ja painanut arpeutumaan. + +Mutta ei mitään noista erikseen siis, vaan kaikkea yhdessä vaati onni, +vaati vapauden uskonto ja minuuden jumala ollakseen elävä, todellinen +ja täydellinen. + +Nyt hänellä oli kaikkea sitä. Nyt hänen täytyi, nyt hänen oli +suoranainen velvollisuutensa olla onnellinen. + + + + +2. + + +Noita hän nyt mietti mielessään. + +Olihan nyt kaikki hyvin? Eihän voinut tulla, eihän voinut tapahtua +mitään odottamatonta? + +Samaa hän oli itseltään joka päivä vuodet pitkät kysynyt. Ja tullut +aina siihen turvalliseen lopputulokseen, että inhimillisesti katsoen +hänen onnensa oli taatumpi kuin kenenkään. + +Ennen hän ei olisi tätä onnena pitänyt. + +Kuinka hän olikin mahtanut muuttua näissä kahdeksassa vuodessa! Hän +tuskin muisti enää entistä itseään. + +Kuinka hullu hän oli silloin ollutkaan! Mitä tuhmuuksia hän oli +tehnytkään ja mitä vielä suurempia hän olikaan ollut tekemäisillään! + +Ja kuinka hulluja hän oli haaveksinut! + +Hänen mielestään silloin oli elämän suurin autuus ollut elää niinkuin +jokainen ilta olisi ollut viimeinen ja jokainen aamu ensimmäinen. Eikä +tietää, mitä kukin päivä toisi mukanaan, vaan odottaa aina jotakin +uutta ja ihmeellistä. + +Hullutusta, hullutusta! Ei ollut mitään uusia ihmeitä. + +Oli vain samaa, mitä oli ennenkin ollut. Samaa, mitä aurinko ennenkin +oli valaissut, paistaen niin väärille kuin vanhurskaille. + +--Johannes! + +--Niin, armaani? + +Kumpikin raottivat silmiään. Rouva Rabbing ojensi kätensä hymyillen +hänelle. + +Johannes puristi sitä sanaakaan sanomatta. Rouva Rabbing päästi hänen +kätensä ja sulki jälleen silmänsä, tyyni, onnellinen ilme kasvoillaan. +Nähtävästi katsoi hänkin, että he kaksi saattoivat olla toistensa +suhteen täysin turvalliset. + +Johannes haukotteli ja koetti uinahtaa hetken todellakin. + +Mutta se onnistui vain puoleksi. Mielikuvat jatkoivat kulkuaan. Ja +ajatukset karkeloivat omia teitään, hänen torkahtelevasta tahdostaan +vähääkään välittämättä. + +Oliko tämäkään onni sitten? + +Johannes _tahtoi_ vastata myöntävästi. + +Mitä hän muuta olisi voinutkaan? Olihan kaikki käynyt hänen mielensä +mukaan. Ja kaikki muodostunut vielä paljon paremmaksi ja +sopusointuisemmaksi kuin hän oli uskaltanut toivoakaan. + +Eihän hän kuitenkaan olisi kestänyt Liisaa, yhtä vähän kuin Liisa +häntä. Olisivathan he molemmat, jos he vielä vuodenkaan olisivat +jatkaneet suhdettaan, olleet pelkkinä raunioina. + +Ei! Pikemmin sen olisi täytynyt päättyä murhalla tai itsemurhalla. + +Tai kenties se luultavammin olisi päättynyt kaksoismurhalla. Sillä +eihän kumpikaan heistä olisi tahtonut jäädä toisen jälkeen elämään. + +He olivat rakastaneet liiaksi toisiaan. + +Niin se oli ollut. Ja se, yhdessä heidän aina valvovan, aina vaanivan +itsesäilytys-viettinsä kanssa, oli heidät toisistaan erottanut. + +Rouva Rabbing oli tullut pelastavana enkelinä heidän välilleen. + +Onnellista ja rauhallista oli ollut heidän elämänsä. Ilman mitään +erikoisia intohimon leimuja ja lemmen juhlahetkiä tosin, mutta myöskin +ilman sielullisia palohaavoja ja sisäisiä särkymisiä. + +Rouva Rabbing oli hänet järjen ja tahdon tietä valloittanut. Eikä +Johanneksella ollut koskaan ollut syytä katua, että hän kerran oli +niidenkin ääntä kuunnellut, eikä aina vain sokeasti hetkellisten +halujensa tai tilapäisten mielikuviensa ajettavaksi antautunut. + +Hän _osasi_ siis sitäkin! Hän taisi siis, jos tahtoi, myöskin hillitä +intohimonsa. Olla viisas ja varovainen, ajatella eteenpäin, ei aina +vain tämän tuokion vivussa keikkua. + +Tuo tieto teki hänet turvalliseksi. + +--Johannes! kuului jälleen tyyni, täyteläinen nais-ääni soinnahtavan. + +--Niin, armaani? + +--Missä me olemme? + +--Luulen, yhä edelleen Tyrolissa. Tulliasema ei ole ollut vielä. + +Rouva Rabbing huoahti ja painoi silmänsä jälleen umpeen. Ei voinut edes +nukkua kunnollisesti, ennen kuin tullitarkastus oli tapahtunut. + +Samassa syöksyy sisälle junankuljettaja hengästyksissään: + +--Tämä vaunu jää ensi asemalle! hän selittää hätäisesti. Kaikkien +matkustajien on muutettava. + +--Kuinka niin? kysyy Johannes terävästi. Pitihän tämän mennä suoraan +Napoliin. + +--Kyllä. Mutta vaunu on rikki. Kaikkien matkustajien on muutettava. + +Hän. meni menojaan kuin tuuliaispää. + +Kiusallista! Muuttaa keskellä yötä kimpsuineen ja kampsuineen. Ja +mihin? Jumala ties, oliko niillä makuupaikkojakaan! + +Siinä silmänräpäyksessä juna vihelsi ja pysähtyikin. + +Ulkona oli hämminki täydellinen. Kaikki sen vaunun matkustajat +työntyivät yht'aikaa tavaroineen asemasillalle ja tahtoivat tietää, +mihin heidän oikeastaan oli muutettava. + +--Milanon vaunuun! vastattiin. + +--Mutta emmehän me matkusta Milanoon, väitti Johannes. Me matkustamme +Napoliin. + +--Te saatte muuttaa Veronassa! + +Sangen lohdullista! Mutta siinä ei ollut mitään tehtävissä. + +Tulliasema tuli ja sivuutettiin. Mutta ei ollut ajattelemistakaan +nukkumista. Mitään makuupaikkoja ei ollut saatavissa. + +Hyvä, että he olivat saaneet edes istumapaikat eräiden suuttuneiden ja +kiroilevien saksalaisten väliin, jotka olivat samassa kadotuksessa. + +Rouva Rabbing kärsi kaikki kirkastetun marttyyria hymy huulillaan. +Mutta Johannes hermostui. + +--Anteeksi, hän sanoi suomeksi vaimolleen. Minä nousen hieman käytävään +polttelemaan. + +Rouva Rabbing nyykäytti päätään hänelle äänettömästi. + +Käytävässä odotti suuri yllätys Johannesta. Hän tapasi siellä vanhan +ystävänsä taiteilija Muttilan, joka oli ollut aikoinaan, kahdeksan +vuotta sitten, Köpenhaminassa samana syksynä kuin hänkin ja jonka +kanssa Liisa silloin oli jouluksi kotimaahan matkustanut. + +--No, päivää! tervehti Muttila leveästi. Johannes Tamminen! hitto soi! + +--Heh, sinäkö se olet? En ollut tunteakaan. + +--Vähän turpunut sitten viime näkemän? hymyili Muttila tyytyväisenä. +Niinpä niinkin! Ja sinä se vain laihdut vuodesta vuoteen? + +--Mitä lie tullut tehdyksi! Onpa siitä aikoja, kun me kaksi olemme +toisiamme tavanneet. + +Muttila oli myös noussut käytävään polttelemaan. Hänenkin +vaunu-osastonsa oli näiden arvaamattomien olosuhteiden pakosta ihmisiä +täyteen tuppautunut. + +--Niin, emme sitten kuin Köpenhaminassa, virkahti Muttila, heittäen +vieläkin tarkastelevan ja hyväksyvän katseen häneen. + +Katso, mitä katsot! ajatteli Johannes. Et minussa vikaa löydä. + +Hän tiesi, että Muttila pani paljon arvoa ihmisen ulkoasuun. Mutta hän +tiesi myös olevansa siinä suhteessa moitteeton ja hyvin kestävänsä +ankarimmankin arvostelun. + +--Kuulepas, mistä sinä olet tuon kravattineulan ostanut? kysyi Muttila +samassa henkeyksessä. + +Ahaa, sekö se siis oli! Olipa aika asiantuntija, kun heti ymmärsi +kiintyä siihen. + +--Lontoosta, vastasi Johannes hymyillen. Mitä pidät siitä? + +--Suurenmoinen! Saanko nähdä tarkemmin sitä? + +Johanneksen täytyi hänen uteliaisuuttaan tyydyttääkseen irroittaa neula +kravatistaan ja näyttää se hänelle. + +Muttila tarkasteli joka puolelta jalokiveä. Vilkaisi sitten +Johannekseen ja kysyi sitten ikäänkuin sivumennen, mitä tämä oli +maksanut siitä. + +--Kaksituhatta, vastasi Johannes. + +--Frangia? + +--Niin, enpähän puntaakaan, hymyili Johannes. Muuten on se lahja +vaimoltani. + +Muttila ojensi neulan huoaten takaisin Johannekselle. + +--Niin kalliita ei taiteilijan kannata ostaa, hän sanoi. Eikä kukaan +anna meille lahjaksi sellaisia. + +Itsellään hänellä oli päällään monta jalokiveä. + +Johannes huomautti niistä ja virkahti: + +--No, sinullahan ei ainakaan liene syytä taiteilijan elin-ehtoja +moittia. Onhan sinun käynyt hyvin maailmassa. + +--Kyllä, myönsi Muttila. Eihän minulla henkilökohtaisesti ole mitään +erikoista valittamista. Mutta kun vertaan osaani tuollaiseen onnen +myyrään kuin sinä... + +--Kuinka niin, onnen myyrään? kysyi Johannes painokkaasti. + +Häntä hermostutti ajatus, että hänen maanmiehensä ylimalkaan luulivat +hänen rouva Rabbingin varoilla elävän. Siksi hän mielellään käytti +jokaista tilaisuutta tuota harhaluuloa haihduttaakseen. + +--Olethan nainut monimiljonäärin lesken, virkahti Muttila samalla +ihailevasti ja hyväntahtoisesti. Miekkoinen mies! + +--Se on totta, sanoi Johannes. Mutta ei hän itse silti monimiljonääri +ole. + +--No, arvatenkin sentään satojatuhansia? + +--Mahdollisesti, keskeytti Johannes kuivasti. Mutta nehän ovat hänen +eivätkä minun. + +--Älä! Onko teillä sellainen sopimus? + +Muttila katsoi ällistyneenä häneen. Nähtävästi kieltäytyi hänen +järkensä aluksi kokonaan käsittämästä sellaista hulluutta. + +--On, on sopimus, myönsi Johannes. Mutta vaikka ei olisikaan, olisi +asianlaita kuitenkin sama. Taloudellisesti me kaksi olemme kokonaan +toisistamme riippumattomia. + +Muttila ei näyttänyt enää hänen viime sanoihinsa panevan mitään +merkitystä. + +--Vai sopimus, vai on sopimus, jahkaili hän. Ei suostunut muuten? + +--Minä en suostunut, vastasi Johannes ylpeästi. + +--Sinä? + +Muttila näytti hetkisen vieläkin ällistyneemmältä! Sitten hän äkkiä +näytti ymmärtävän ja sipristi viekkaasti silmiään. + +--Tehän olettekin sivili-avioliitossa, virkahti hän. Muistan kuulleeni. + +--Niin, vastasi Johannes, oivaltamatta vielä tätä uutta ilmettä hänen +kasvoillaan. Lontoossa menimme. + +--Mutta Suomessa se ei merkitse mitään? + +--Ei. Mutta me olemmekin Englannin alammaisia. + +Muttilan naama venyi pitkäksi. Tätä vastausta hän ei silmin-nähtävästi +ollut odottanut. + +--Yhyy, pääsi häneltä vain joku ääni, kun hän ei keksinyt muutakaan +parempaa sanottavaa. Vai Englannin! No, ja kuinkas sitten? + +Nähtävästi hänen ajatusjuoksunsa oli kokonaan tuosta tahallisella +mahtiponnella mainitusta Englannin alammaisuudesta sekoittunut. + +Seurasi lyhyt vaitiolo. + +Tuntuu vähän ylpistyneen, ajatteli Muttila. Mutta onhan sillä syytäkin +siihen. Riippumaton mies ja osaa nauttia elämästä. Ehkä tuolta voisi +saada jonkun tilauksen? + +Hänen huulillaan pyöri jo pieni ehdotus, mutta hän päätti sen kuitenkin +lykätä varovaisesti vielä hiukan tuonnemmaksi. + +Viisas mies, älykäs mies, ajatteli hän vielä. Perin hijottu mies! +Tuollainen kala on pyydettävä taidolla. Miten paljon mahtoi olla totta +tuossakaan hänen äskeisessä puheessaan, että hän ei muka koske vaimonsa +varallisuuteen? + +Tuskin mitään! Muttila jäi kaikissa tapauksissa sangen epäilevälle +kannalle tuon seikan suhteen. + +Mutta koska toinen kerran väitti kivenkovaan asian olevan niin kuin hän +sanoi, täytyi tietysti olla häntä uskovinaan. + +Ja vaihtaa puheen-ainetta. + +--Lontoossako sinä sitten olet elänyt nämä vuodet, hän kysyi, kun emme +ole tavanneet, emme kotona emmekä ulkomailla? + +--Lontoossa ja Parisissa, vastasi Johannes. Mutta enimmäkseen +Lontoossa. Siellä tuntee sittenkin enimmän olevansa maailman +keskipisteessä. + +--Et ole kotimaassa käynyt? + +--En. Taikka oikeastaan, kyllä kerran. Mutta minä pakenin sieltä +tavallista pikemmin. + +--Kuinka niin? Ei miellyttänyt? + +--Ei. Eihän siellä ole mitään henkistä liikettä eikä elämää. Ihmiset +mätänevät paikalleen. + +--Niinkö sinun mielestäsi? ihmetteli Muttila. Meidän muiden mielestä +Suomi juuri viime aikoina on mennyt erikoisen vilkkaasti eteenpäin. + +--Ehkä ulkonaisesti, myönsi Johannes. Mutta ihmiset, mutta ihmisten +sisäinen sielun-elämä! Paitsi Venäjää, en tiedä mitään maata, missä se +olisi niin painostavaa. + +--Juuri Venäjäpä siellä meillä painostaakin. + +--Voit olla siinä oikeassa, myönsi Johannes miettiväisesti. Mutta +Suomessa suurin vaara ei ole venäläinen virkavalta. + +--Mikä sitten? + +--Venäläinen kansansielu itse, jatkoi Johannes äskeiseen äänilajiin. Te +ette kestä sitä. + +--Te? Sanotko sinä _te_? tiukkasi Muttila melkein kiivaasti. Pidätkö +itseäsi siis niin kokonaan syrjästä-katsojana? + +--Pidän, vastasi Johannes tyynesti. Minä _olen_ syrjästä-katsoja. Sillä +minä olen maailmankansalainen. + +--Ja Englannin alammainen! hymähti Muttila hiukan pilkallisesti. + +--Juuri niin, vahvisti Johannes. _Civis Romanus sum_. Kaikkien pienten +kansojen tulisi seurata minun esimerkkiäni. + +Syntyi jälleen lyhyt vaitiolo. + +Ylpistynyt, ylpistynyt on herja, päätteli Muttila mielessään. Mutta +pannaanpa poika tiukalle! Kysytäänpä häneltä, kuinka hän mahtaa tulla +toimeen Englannissa. + +Ellei hän vaimonsa varoihin muka koske nimittäin. Eiköhän sittenkin +mahda juosta tarpeellinen kultasuoni kotimaasta? + +--Kyllähän tässä monikin, hän alotti hitaasti, taitaisi mielellään +Englantiin muuttaa, jopa tulla Englannin alammaiseksikin, ellei tuota +aineellista kysymystä olisi. + +--Niinpä niin, myönteli Johannes. Sehän se ratkaisee. + +--Ratkaiseepa hyvinkin, jahkaili Muttila. Suo nyt sentähden anteeksi +yksi kysymys, koska kerran ollaan vanhoja tuttavia. + +--Vaikka sata! + +--Suoraan sanoen: millä esim. sinä tulet toimeen siellä? + +Johannes oli odottanut kysymystä. Olihan se itse asiassa aivan +luonnollinen. + +Eikä hän kuitenkaan voinut olla hymyilemättä Muttilan vilpittömälle +mielenkiinnolle, joka kuvastui hänen jokaisessa kasvonjuonteessaan. + +--Työllä, hän virkahti keveästi. Minä kirjoitan. + +--Ai, se on totta! oli Muttilakin vasta muistavinaan. Sinähän julkaisit +jo monta vuotta sitten jonkun teoksen, joka herätti suurta huomiota. + +--Kyllä. + +--Jotakin yhteiskunnallista? + +--»Suomi tulevaisuuden valtiona.» Juuri niin. Se on käännetty nyt +monelle kielelle, myöskin englanninkielelle. + +--Ja sinä ansaitset sillä jotakin? + +--En sillä juuri enää, vaan muilla. Minä olen kirjoittanut monta +muutakin teosta sen jälkeen. + +--Yhteiskunnallisia? + +--Kansallistaloudellisia. Mutta minä en kirjoita enää suomeksi mitään. +Minä kirjoitan suoraan englanniksi. + +Muttila katsoi häneen perin vakavalla ja rehellisellä kunnioituksella. + +--Anteeksi, hän sanoi miltei nöyrästi. Minä en ole tiennytkään. Eihän +sitä tule kaikkea seuratuksi. + +--Eipä tietenkään. Kullakin on omansa. Taitaa olla paljon siellä +kotona, jota minäkään en ole tullut niin tarkkaan seuranneeksi. + +He vaikenivat jälleen. Ja tunsivat kumpikin syvästi, että kokonaiset +maailmat olivat heidän välillään. + +--Sinusta olen kuitenkin silloin tällöin lukenut sanomalehtien +palstoilta, jatkoi Johannes, kun ei Muttila edelliseen sanonut mitään. +Ja useimmin hyvää. + +--Äh, sanomalehdet! kiivastui Muttila. Ne eivät tiedä mitään, ne eivät +ymmärrä mitään. Taiteesta ne eivät ainakaan tiedä enempää kuin sika +hopealusikasta. + +--Voivat kuitenkin uutisia välittää, huomautti Johannes. Mutta tosi on, +että teillä on maailman turmeltunein sanomalehdistö. + +--Älä helkkarissa! Sanotko niin? + +Kyllä hänkin maansa sanomalehtiä vihasi, varsinkin silloin, kun ne +sisälsivät hänestä epäedullisia arvosteluja. Mutta ei hän kuitenkaan +olisi tahtonut mielipidettään aivan noin jyrkästi määritellä. + +--Eiväthän ne kuitenkaan ole ostettavissa, koki hän puolustella. Ei +meillä niinkuin Ranskassa ja monessa muussa maassa. + +--Eivät poliittisesti tosin, myönsi Johannes. Mutta kaikissa muissa +suhteissa ne sitten ovatkin täydellisesti selkärangattomia. + +--Missä suhteissa tarkoitat? + +--Kaikissa henkisissä suhteissa. Niissä ne ovat kokonaan lukijakuntansa +enemmistöstä riippuvaisia. + +--Eivätköhän mahda olla muissakin maissa? + +--Eivät missään niinkuin teillä. Muualla täytyy sentään _sanoa_ +jotakin, olla _joku_ vakaumus. Teillä ei kohta ole mitään vakaumusta +kenelläkään ja siksi alkavatkin kaikki sivistyneet ihmiset siellä olla +yksimielisiä. + +--Siihenhän sitä on pyritty, tuumi Muttila. Tarkoitan yksimielisyyteen. + +--Mutta tiedätkö, mikä siitä on seurauksena? Maan henkisen tason +aleneminen. Harmaa, yksitoikkoinen ikävyys, joka tappaa kaiken +yritteliäisyyden ja elämän-ilon. + +--Siihenkin on Venäjä syypää. + +--Te olette nyt kerta kaikkiaan tottuneet Venäjää kaikesta syyttämään. + +--Mutta _onhan_ se syypää, virkahti Muttila vakaumuksella. _Olisihan_ +meillä toisin asiat, jos me olisimme itsenäinen ja vapaa valtakunta. + +He olivat kumpikin alkaneet kiihtyä jo jonkun verran. + +Johannes huomasi sen ensiksi ja kiirehti myös ensimmäisenä itsensä +hillitsemään. + +--Se on asia, sanoi hän tyynesti, josta en tahdo mielelläni +keskustella. Mutta jos asia olisikin, kuten sanot, sitä suurempi +edesvastuu lankeaa siellä teidän puolueittenne ja sanomalehdistönne +niskoille. + +--Kuinka niin? + +--Ne eivät ole rehellisiä. Sinä tietysti sanot, että Venäjä on syypää +siihenkin. Mutta minä en usko sitä! + +--Itse puhuit venäläisestä kansansielusta äsken. Se tarttuu. + +--Kyllä. Mutta sen epärehellisyys ei ole vielä kaikkein vaarallisinta. +Paljon vaarallisempi kuin se on tuo ääretön venäläinen haluttomuus ja +elämän-ikävä. + +--Vapauta sinä vain meidät venäläisestä virkavallasta! Kyllä me sitten +aina noista sielullisista asioista selviämme. + +--Älä halveksi niidenkään merkitystä! Katso venäläisiä itseään: nyt he +hyppivät jo Imatraan pelkästä elämän-väsyneisyydestä. + +--Hyvä, että hyppivät. Eiväthän siten ainakaan muille pahaa tee. + +--Odottakaa vain, siksi kuin teidän nuorisonne seuraa jäljestä! Minua +ei ihmetyttäisi ollenkaan, jos lukisin huomisen päivän sanomalehdestä, +että Helsinkiin on perustettu ensimmäinen itsemurhaajaklubi. + +--Sitä ei tule ikinä tapahtumaan. + +He alkoivat kiivastua jälleen. Siksi he katsoivat kumpikin parhaaksi +vaieta hetkisen ja vetää pitkän sauhun sikaristaan. + + + + +3. + + +--Mistä sinä matkustat? kysyi Muttila kotvasen kuluttua aivan toisella, +välinpitämättömällä äänellä. + +--Münchenistä, vastasi Johannes. Olemme viivähtäneet kuukauden päivät +siellä. + +--Niinkö? vilkastui Muttila. Mutta sieltähän minäkin tulen. + +--Emmepäs ole tavanneet? Asuitko kauan Münchenissä? + +--Koko syksyn. Ja nyt sinä matkustat Milanoon? + +--Päinvastoin Roomaan. + +--Roomaan? Siinä tapauksessa sinun täytyy muuttaa vaunua Veronassa. + +--Minä tiedän. Ja sinä? Minne sinä matkustat? + +--Roomaan. Me saamme siis matkaseuraa toisistamme. + +Johanneksen olisi koko ajan tehnyt mieli kysyä jotakin Liisasta. Mutta +hän ei uskaltanut. + +Mahtoikohan Liisa olla mukana? Kenties tässä aivan lähellä, jonkun +askeleen päässä, ohuen lasioven takana? + +Mitä hänestä oli mahtanut tulla? + +Kuinka he kaksi katsoisivat silmiin toisiaan? Kuinka puristaisivat +toisiaan kädestä ja tekisivät tavallisia, jokapäiväisiä kysymyksiä? + +Hänen sydämensä oli oudosti sylkähtänyt, kun hän kuuli, että Muttila +oli asunut samaan aikaan kuin hekin Münchenissä. + +Kenties oli Liisakin asunut siellä? Kulkenut samoja katuja, syönyt +samoissa ravintoloissa? Kenties istunut samoilla tuoleilla, katsellut +samoista ikkunoista, ihaillut samoja toreja tai ollut ikävystynyt +samoista näköaloista? + +Kuinka kummallista! + +Tavata hänet? Nähdä hänet? Kuulla hänen äänensä, kenties vielä hänen +kättään koskettaa? + +Olihan se aivan kuin hän olisi kuvitellut kohtausta jonkun kuolleen +kanssa. + +Kuin kuolleen isänsä tai äitinsä. Sillä Liisa oli aikoinaan ollut +rakkaampi hänelle niitä molempia. + +Äkkiä oli Liisan kuva aivan ilmi elävänä hänen edessään. + +Nousi jostakin kaukaa, kahdeksan vuoden takaa ja vielä kauempaa. Nousi +kuin paksujen, tomuisten hämähäkin-verkkojen alta, jostakin syvältä +hänen sydämensä kellarista, salaperäisen, näkymättömän voiman +kohottamana. Laihana, kalpeana, kärsineenä, silmät puoli-ummessa vielä, +mutta huulet jo heikosti punertavina ja väreilevinä uutta elämää. + +»Kuinka? Sinä elät vielä?» kuuli Johannes jonkun etäisen, kauhistuneen +äänen kysyvän sisällään. + +»Minä en tiedä», tuskin kuuluvasti humisevan noiden kuin vasten +tahtoaan liikkuvien huulien lomitse. »Minä en tiedä. Minusta oli vain +kuin olisi joku kutsunut minua elämään.» + +»Minä se olin!» tuon toisen äänen kiihkeästi huudahtavan. »Minä, minä, +etkö tunne minua? Minä olen Johannes, sinun nuoruutesi sulho ja +rakastettu!» + +»Rakastin miestä, joka kantoi sitä nimeä. Mutta siitä on niin kauan, +niin kauan. En voi muistaa enää.» + +»Kuinka? Etkö muistaisi minua enää, joka olen sinua koko ajan muistanut +ja ikävöinyt? Missä olet ollut niin kauan? Miksi et ole tullut ennemmin +luokseni?» + +»En tiedä. Minä lepäsin niin hyvin. Kuka tahtoo herättää minut? Miksi +minua vaaditaan jälleen elämään?» + +»Siksi, että olisit minun omani. Liisa! Minä rakastan sinua. En ole +koskaan ketään muuta naista rakastanut.» + +»En voi olla kenenkään oma enää. Minähän olen kuollut. Etkö sitä +muista? Joku tappoi minut.» + +»Minä se olin! Minä, minä, sama, joka tässä seison ja sinua +henkiin-virvoittelen!» + +»En tiedä, kuka olet, enkä myöskään, miksi puhelet minulle. Minä olen +kuollut. En voi herätä enää koskaan enkä hengittää.» + +»Kyllä, Liisa! Varmasti sinä voit. Minä _tahdon_ niin. Meillä on vielä +paljon elämänvuosia, onnenvuosia edessämme.» + +»Minulla ei ole enää mitään. Ei edessä eikä takanapäin. Etkö ymmärrä? +Eihän minua ole, ei voi olla enää olemassa.» + +»Sinä olet, sinä elät! Etkö huomaa, että huulesi liikkuvat taas?» + +»Kaikki pelkkää näköhäiriötä vain. Etkö ymmärrä? Minä olen poissa. +Minua ei ole missään enkä tiedä edes, onko minua ollut milloinkaan.» + +»Mutta _olethan_ sinä siinä! Näenhän minä sinut, _kuulenhan_ minä +puhuvan sinun! Olethan sinä Liisa.» + +»Liisan haamu olen. Sitä Liisaa, jota sinä kerran rakastit ja joka myös +kerran rakasti sinua niin palavasti, ei ole enää. Hän meni pois samalla +kuin sinä hylkäsit minut.» + +»Herra jumala! Olisinko minä sittenkin tappanut sinut?» + +»En tiedä. Mutta jos tunnet sen, joka tappoi minut, kysy häneltä, mitä +pahaa minä olin tehnyt hänelle!» + +»Et mitään, et mitään! Pelkkää hyvää, korkeata ja siunattua.» + +»Miksi hän teki sen siis? Minä en olisi tahtonut kuolla vielä. Elämä +oli niin ihana, mutta niin lyhyt, niin lyhyt. Minun ainoa elämäni!» + +»Liisa, Liisa! Älä puhu noin! Sinä et _saa_ puhua noin! Minä en kestä +kuulla sinua, Liisa! Etkö koskaan, etkö koskaan voi antaa anteeksi +minulle?» + +»Ethän sinä ole tehnyt minulle mitään. Hän teki, se toinen. Hän, jota +minä rakastin!» + +»Liisa! Minä olin hullu, minä olin mielipuoli silloin. Minä en tiennyt, +mitä tein. Liisa! Pyydän polvillani, anna anteeksi minulle.» + +»Sinä unohdat, että olen kuollut. Minä en voi antaa anteeksi enää +kenellekään.» + +»Hyvä, siispä herätän kuolleista sinut!» + +»Sinä näet, minä olen noussut haudastani. Joku kutsui minua. En tiedä, +kuka se oli, minusta tuntui vain, että minun täytyi nousta ylös ja +totella häntä.» + +»Minä se olin. Kuoleman syvyydestäkin etsin sinut. Siitä näet, kuinka +paljon rakastan sinua.» + +»Kuoleman syvyydestäkin nousin sinua kohtaamaan. Siitä näet, kuinka +paljon rakastin sinua. Mutta nyt täytyy minun mennä, mennä.» + +»Mennä? Mihin? Nyt juuri, kun me kaksi olemme jälleen tavanneet +toisemme?» + +»Pois, pois! Nukkumaan, nukkumaan. Minä en jaksa enää. Miksi tahdot +minua pidättää, vaikka näet, kuinka kuoleman-väsynyt olen?» + +»Siksi, että rakastan sinua! Ei, minä en päästä sinua! Liisa, Liisa! +Älä mene! Minua kammottaa. Etkö näe, kuinka autiota ja tyhjää siellä +alhaalla on?» + +»Hyvästi! Minä en jaksa enää. Mutta jos tapaat hänet, joka murhasi +minut, sano hänelle, että minä en koskaan, en koskaan lakannut häntä +rakastamasta!?» + +Kuva haihtui. Se oli kestänyt vain sadannesosan sekuntia. + +Johannesta puistatti. + +Hän tunsi kylmän hien kohonneen otsalleen. Ja kun hän ojensi kätensä +ottaakseen nenäliinansa, huomasi hän vapisevansa kiireestä kantapäähän. + +Myöskin Muttila huomasi jotakin. + +--Mikä sinun on? hän kysyi huolestuneena. Sinä kävit äkkiä niin +kuoleman-kalpeaksi. + +--Kuoleman? + +Johannes tuijotti häneen kauhistuneena. + +Oliko tuokin huomannut? Oliko tuokin nähnyt ehkä, että hän jutteli +kuolleen kanssa? + +Eivätkö hänen kätensäkin olleet jääkylmät? Ja eikö ollutkin ilmassa +kalman ja käärinliinojen hajua? + +--Kuoleman? hän toisti toisen kerran. Sanoitko, kuoleman? + +--Niin sanoin, naurahti Muttila hiukan väkinäisesti. Sehän oli vain +semmoinen sanantapa. En minä sillä mitään sen pahempaa tarkoittanut. + +--Et pahempaa? + +Johannes oli huomaamattaan tarttunut häntä takinhihaan ja tuijotti +häneen nyt niin oudolla ja mielipuolisella katseella, että Muttila kävi +oikein levottomaksi hänen puolestaan. + +--Istuhan toki! hän sanoi tyynesti ja laski alas erään käytävän-ikkunan +edessä olevan sarananiekan tuolin. Istu! Pysythän tuskin pystyssä enää. + +Johannes istui koneellisesti. + +Hänestä tuntui heti helpommalta. Hän kiitti ja pyysi anteeksi +Muttilalta. Häntä oli ruvennut vain äkkiä niin kummasti huimaamaan. + +--Se on sydän, se on sydän, selitti Muttila isällisesti. Sydän ja +matkarasitus. Kuulepas, minä luulen, että lasi konjakkia tekisi hyvää +sinulle. + +--Mahdollista kyllä, myönsi Johannes hajamielisesti. + +--Minä haen. Minun vaimollani on pieni pullo matkalaukussaan. + +Ja ennen kuin Johannes ehti estämään häntä, oli Muttila pyörähtänyt +pois jostakin viereisen vaununosaston ovesta. + +Hänen vaimollaan! Hän ei ollut siis yksin, hänellä oli vaimo mukanaan. + +Se ei voinut olla kukaan muu kuin Liisa. + +Liisa _hänen_ vaimonsa! Liisa tuossa seinän takana! Liisa kenties juuri +astumaisillaan esille ja tulemaisillaan häntä tervehtimään, kädessä +konjakkilasi! + +Johannesta rupesi jälleen pyörryttämään. + +Tietysti se oli Liisa. Eihän se voinut olla kukaan muu. + +Tiesihän hän ja oli jo vuosikausia tiennyt, että Liisalla oli suhde +Muttilan kanssa. Mutta hän ei ollut tiennyt, että Liisa oli Muttilan +vaimo! + +Eihän siinä itse asiassa mitään ihmeellistä ollut. Kuitenkin se +vaikutti häneen tällä hetkellä hyvin kummallisesti. + +Samalla hän muisti, että Liisa olikin vuosi pari sitten lakannut +kokonaan hänelle kirjoittamasta. + +Nähtävästi samoihin aikoihin, jolloin hän oli mennyt naimisiin. +Naimisiin Muttilan kanssa! Kuinka hullua! Kuinka äärettömän, +määrättömän mielipuolista, typerää ja naurettavaa! + +Miksi? Sitä ei Johannes suinkaan olisi voinut itselleenkään selittää. + +Mitä saattoi Muttila tietää hänestä? Ei mitään! Vieras mies hän oli. He +kaksi, hän ja Liisa, hehän kaksi tunsivat toisensa. + +Mutta miksi oli Liisa mennyt naimisiin oudon miehen kanssa? + +Sitä oli tuiki vaikea todeksi ajatella. Liisa ja Muttila! Muttila ja +hänen Liisansa! Johan hevostenkin täytyi nauraa mokomalle avioliitolle. + +Olisi Liisa voinut ennakolta ilmoittaa edes! + +Miksi Liisan olisi pitänyt ennakolta ilmoittaa hänelle avioliitostaan, +siitä hän ei myöskään olisi kyennyt itselleen eikä muille tiliä +tekemään. Hänestä vain tuntui niin. Hänestä vain tuntui vaistomaisesti, +että hänelle oli tehty jotakin hyvin suurta vääryyttä ja että Liisa +tahtoen tai tahtomattaan oli syvästi loukannut häntä. + +Mitä vääryyttä? Miten loukannut? + +Siten, että hän oli viimeiseen saakka kirjoittanut hänelle, +Johannekselle, vain häntä yhtä, ainoaa ja armasta ijäti rakastavansa. + +Miksi valehdella, jos asia ei kerran ollut niin? Ja jos taas oli, miksi +mennä naimisiin oudon miehen kanssa? + +Eikö hän itsekin ollut samoin tehnyt? Oliko hän itsekään ilmoittanut +Liisalle avioliitostaan? + +Mutta sehän oli toinen seikka! + +Eihän hän ollut kirjoittanutkaan vain häntä yhtä, ainoaa ja armasta +ijäti rakastavansa. + +Eikä Johannes kuitenkaan voinut oikein syyttää Liisaa tuosta +petturuudesta, kuten hän jo sitä kutsui mielessään, niin ankarasti kuin +hänen olisi pitänyt. Olihan hän itse alkusyy ollut. Kaikki muu oli vain +seurausta siitä, että hän oli hyljännyt Liisan. + +Kuinka kalpea Liisa oli ollut äsken hänelle mielikuvana esiintyessään. +Kuoleman-kalpea todellakin! Mitä hän oli mahtanut kärsiäkään? + +Hyvä, että hänen silmänsä kuitenkin olivat olleet puoli-ummessa. Jos +hän ne olisi äkkiä aukaissut ja Johannes niistä nähnyt saman aran, +pelästyneen ja armoa anovan katseen kuin kerran Köpenhaminan +asemasillalla hänestä erotessaan, silloin olisi Johanneksen hukka +perinyt. + +Silloin olisi maailman loppu tullut! + +Eihän olisi voinut kestää sellaista katsetta. Ei keneltäkään, saati +sitten naiselta, jota oli rakastanut, kaikkein vähimmän kuolleelta tai +kuolleista heräävältä. + +Mutta jos hän nyt äkkiä tulisi tuolta? + +Onneksi hän ei tullut. Muttila sieltä vain tuli hopeinen matkapikari +kädessään. + +--Liisa lähettää terveisiä, hän sanoi. Hänkin on hiukan pahoinvoipa. +Saapas tästä, saapas-matti! + +_Liisa!_ Se oli siis sittenkin hän. + +Johannes tyhjensi pikarin yhdellä kulauksella. + +--Kiitos! sanoi hän. Minä voin jo paremmin. + +Sitten hän sen enempiin selityksiin antautumatta ojensi kätensä ja +hävisi vaunun-osastoonsa. Muttila katsoi hänen jälkeensä päätään +pudistaen. + +Huonot hermot, ajatteli hän melkein ääneen, huonot hermot! Terveys +pilalla tykkänään. Eipä taida olla paljoa iloa tuollakaan pojalla +varallisuudestaan eikä Englannin alammaisuudesta. + +Samalla ei hän voinut olla mielihyvällä omaa turpeata, tukevaa +ruumiinrakennustaan muistamatta. Rinta kuin ryövärillä, hermot kuin +laivatouvit. + +Oli se sentään hyvä, että ihmisellä oli fysiikkaa. + +Sillä fysiikka, se se oli kaikki kaikessa. Mutta fysiikkaa oli myöskin +hoidettava ja hoidettava kunnollisesti. Täytyi syödä paljon ja nukkua +paljon eikä liiaksi rasittaa itseään, ei työllä eikä edes rakkaudella. + +Toistaiseksi ei hänellä kuitenkaan vielä hätää ollut. Oli vain ruvennut +viime aikoina tuntumaan umpisuolen paikoilla niinkuin pientä pakotusta. + +Sitä täytyi pitää silmällä. Semmoisesta oli terve mies ennenkin +keikahtanut ketarat taivasta kohden. + +Näissä luvallisissa mietteissä kääntyi Muttilakin hitaasti omaan +vaunun-osastoonsa. + + + + +4. + + +Pohjois-Italia sivuutettiin yön pimeydessä. Vasta Firenzestä alkaen +rupesi jumalan luonto jälleen junan ikkunassa istujalle pakisemaan. + +Aamu-aurinko oli kirkas ja kuulakka. Ilmassa oli ihmeellinen heleys ja +tasaisilla vuorijonoilla levolliset, sopusuhtaiset ääriviivat, alpeille +täysin vastakkaiset. + +Mutta maat olivat kuurassa täälläkin ja jääkylmässä junavaunussa +yökauden istuneelta jäsenet kaikki kohmettuneet. + +Kuppi kuumaa kahvia olisi nyt ollut tuiki välttämätön etelämaista +tunnelmaa kohottamaan. Mutta ruokavaunua ei voinut löytää +hakemallakaan. + +Saksalaiset kuuluivat tömistelevän asemasilloilla, lyövän ovia, +kulkevan läpi vaununkäytävien kiroillen ja haukuskelevan Italian huonoa +järjestystä. Annas, jos he itse kerran pääsisivät tässä maassa +isännöimään! + +Silloin ei muuta kuin »rechts!», »links!», »um die Ecke!» Kuin +sotakomennon mukaan. + +Johannes ei ollut koko yönä silmää ummistanut. + +Hänellä oli ollut paanillinen kauhu nähdä Liisaa. Heti päästyään +Muttilasta ja omaan vaunun-osastoonsa sijoituttuaan, missä rouva +Rabbing oli ottanut vastaan hänet varmalla, ystävällisellä hymyllään, +hän oli ruvennut tuumimaan keinoja, miten estää heidän mahdollista +yhteensattumistaan tuon toisen pariskunnan kanssa. + +Varsinkin Veronaa hän oli pelännyt kuin kuolemaa. + +Siellä oli muutettava toiseen vaunuun. Tietysti satuttaisi kohtalo, +joka aina oli täynnä konnanjuonia, heidät neljä samaan osastoon, +kenties Liisan vielä häntä, Johannesta, vastapäätä! + +Siitä tulisi ihana matka! Mikä perheellinen, mikä sukulaisesti +tutunomainen jälleentapaaminen! + +Vihdoin oli tuo ajatus käynyt Johannekselle niin kiusalliseksi, että +hänen oli täytynyt ryhtyä asiallisiin toimenpiteisiin sen johdosta. + +Hän oli noussut ja lähtenyt junankuljettajaa etsimään. Maksoi, mitä +maksoi! Hänen oli estettävä tuo yhteentörmäys. + +Hän tapasi junankuljettajan. + +--Mihin tämä vaunu menee? hän kysyi mahtipontisesti. + +--Milanoon, hyvä herra, Milanoon, vastasi toinen. + +--Mutta minulla on piletti Roomaan. Minä en aio muuttaa tästä +mihinkään. + +--Täytyy, hyvä herra, täytyy. Rooman vaunu meni rikki. Me emme voi +mitään. + +Johannes painoi kultarahan hänen käteensä. Junankuljettaja vilkaisi +siihen ja näytti heti yskän ymmärtävän. + +--Se menee Roomaan siis, hän lausui kumartaen. Koetan toimia Teidän +ylhäisyytenne tyytyväisyydeksi. + +Johannes vilkutti hänelle toista kultarahaa peukalonsa ja etusormensa +välissä. + +--Se ei ole sillä hyvä, hän sanoi, että se menee Roomaan. Mutta teidän +täytyy poistaa meidän vaunun-osastostamme kaikki muut matkustajat ja +estää uusia sinne tulemasta. + +--Se on helposti tehty. + +Juna saapui samassa Veronan asemalle. Junankuljettaja syöksyi +Johanneksen vaunun-osastoon hirmuisella huudolla ja metelillä, +heitellen ulos tavaroita ja ihmisiä, tunkien käsittämättömiä sanoja +suustaan, kuurona kaikille vimmastuneille vastaväitteille. + +--Muutto! hän hokee vain. Vaunun muutos, hyvät naiset ja herrat! + +Muutamassa sekunnissa on osasto tyhjennetty. + +Sitten hän rientää asemasillalle. Sieltä alkaa kuulua ankara +puheenpolina, tällä kertaa junankuljettajan ja asemapäällikön välillä. + +Rouva Rabbing ei aluksi ymmärrä mitään. Hänkin kiirehtii lähtöä +vaunusta. + +Johannes hymyilee ja selittää hänelle asian. Mutta samassa tulee +junankuljettaja läähättäen. + +--Ei, se ei käy sittenkään, hän ilmoittaa raivostuneena Johannekselle. +Tämän vaunun täytyy Milanoon. + +--Mutta tehän lupasitte! tiukkaa Johannes ankarana. + +--Ei auta! On ennen käynyt päinsä. Mutta asemapäällikkö on lahjottu. +Sellainen sika! Mutta toisen vaunun minä voin herrasväelle hommata. + +--Tyhjän vaunun? + +--Aivan uuden vaunun, johon ei pääse ristinsieluakaan. + +Hän sai toisen kultarahansa. Ja hän hommasi toisen vaunun Johannesta ja +rouva Rabbingia varten, mutta jääkylmän, sillä se liitettiin nyt vasta +junaan. + +Johannes hengähti kaikissa tapauksissa helpotuksesta siihen päästyään. +Vaara oli toistaiseksi vältetty siis! + +Mutta koko yön hän istui ikkunan poskessa mietiskellen, mitä aamu +mahdollisesti toisi tullessaan. + +Turhaan hän koetti tyynnyttää itseään. Miksi hän oli levoton +oikeastaan? Pelkäsikö hän Liisaa? Rakastiko hän ehkä vielä tuota naista +vai vihasiko hän niin sanomattomasti? + +Hassutusta! ajatteli hän itse. Minä en yksinkertaisesti halua nähdä +häntä. Onhan se aivan luonnollista. Se voisi vaikuttaa kiusallisesti +minuun. + +Näin oli yö kulunut. + +Yö pitkä kuin iankaikkisuus. Aamunkoitossa heräsi rouva Rabbing ja +kysyi, mitä Johannes mietiskeli. + +Johannes vavahti. Naisilla oli usein merkillinen aavistuskyky. + +--Kuinka niin? hän kysyi vain vastauksen asemasta. Oletko nukkunut +hyvin? + +Rouva Rabbing oli koettanut tässä kylmyydessä nukkua edes. Johannes oli +yöllä huomaamatta luovuttanut hänen peitokseen myös oman +päällysvaatteensa. Mutta hän oli kuullut kuitenkin, kuinka toinen oli +viluissaan, kuten hän luuli, ääntelehtinyt ja kääntelehtinyt. + +Eikä Johannes ollut voinut olla sydämensä pohjasta manailematta tuota +lemmon junankuljettajaa, joka heidät oli syössyt tähän jäähelvettiin. + +Täydellinen kylänheittiö! hän oli itsekseen ajatellut. Sellainen sillä +naamakin oli. Hupaisen näköinen kyllä, mutta kertoileva monista +kestetyistä elämänkohtaloista. + +--Minä olen nähnyt unta, selitti rouva Rabbing. Sinä taistelit jonkun +pedon kanssa. + +--Pedon? naurahti Johannes väkinäisesti. Karhun vai suden? + +--Se oli puoleksi eläin, puoleksi ihminen. Sillä oli naisen pää ja +kaula, mutta linnun siivet ja alaruumis. + +--Niinkuin harpyialla? pisti Johannes piloillaan. + +--Jotakin sinnepäin, jatkoi rouva Rabbing vakavasti. Se tapahtui +marmorilinnassa meren rannalla. Ovet olivat merelle auki ja minä +seisoin ulkonevalla parvekkeella nojaten pilariin ja odottaen taistelun +tulosta. + +--Kumpi voitti? + +--En tiedä. Minä heräsin siihen. + +--Tottahan minä toki linnun voitin! + +--Älä ole niin varma siitä! Sillä oli pitkät kynnet ja terävä nokka, +joita se käytti epätoivon vimmalla ja taituruudella. + +--Epätoivon? Siis olin minä sittenkin voimakkaampi. + +--Ehkä olit. Linnun luut ruskivat sinun kourissasi. Mutta sinäkin olit +yltä päältä veressä. Se, joka joutui maahan, karkasi taas +kaksinkertaisella voimalla ylös. + +--Ettet sinäkään tullut väliin! + +--Minä olin asetettu vain katsojaksi. Hyi, se oli inhoittava uni! + +Rouva Rabbing peitti kasvonsa käsillään. + +--Olipa kyllä, myönsi Johannes. Mistähän sellaista tuleekaan! Mutta +voitko sinä arvata myöskin taistelun syytä. + +--En. Minä näin ainoastaan, että sinä tahdoit tulla minun luokseni +parvekkeelle ja että toinen tahtoi estää sinua siitä. + +--Ahaa, pieni mustasukkaisuuden näytelmä siis! + +--Saattoi olla. Mutta se olisi voinut kummaltakin puolen hiukan +suuremmalla ritarillisuudella ja vähemmällä väkivaltaisuudella +tapahtua. + +Rouva Rabbing nousi väristen. + +--Minun on kylmä, hän sanoi. Milloin me tulemme perille? + +--Oh, siihen on vielä monta tuntia! Mutta toivottavasti me saamme tänne +joitakin lämmitysvehkeitä. + +He saivatkin seuraavalta asemalta joitakin kuumia putkia jalkojensa +alle. + +Myöskin päivä alkoi jo jonkun verran lämmittää. Kuura oli jäänyt ammoin +jo jälellepäin, vaikka oltiin keskellä joulukuuta. Huomasi kaikesta, +myöskin maiseman aina troopillisemmiksi käyvistä piirteistä, että +riennettiin kohti etelää. + +--Luuletko, virkahti rouva Rabbing mietiskellen, että tulemme hyvin +Roomassa viihtymään? + +--En tiedä, vastasi Johannes. Minä en ole asunut siellä milloinkaan. + +--Mutta sinä olet ollut siellä kuitenkin? + +--Kyllä. Kymmenkunnan vuotta sitten. Mutta minä olin silloin vielä +liian nuori viihtyäkseni niin vanhassa ja hiljaisessa kaupungissa. + +Liisan kanssa hän oli ollut siellä. Liisan kanssa he olivat tulleet +sinne keskellä kesää Rivieralta ja matkustaneet heti parin päivän +perästä eteenpäin Napoliin ja Sorrentoon. + +Tuskin he olivat ehtineet paria museota ja muutamia kiviraunioita +näkemään. + +Niihinkin he olivat vilaisseet vain kuin säälistä ja ohimennen. Mitä +merkitsivät kaiken maailman museot ja kivirauniot heille kahdelle, +jotka juuri silloin olivat ensimmäistä kesäänsä yhdessä viettäneet! + +Eivät mitään. Eivät enempää kuin hyttysen hyrinä taivaan korkeudessa +kiitävälle kotkaparille. + +Nyt hän päätti korjata tuonkin laiminlyönnin. + +Siinä olikin jo Tiber-virta, kiemurteleva savisten rantojensa uomassa. +Ja tuossa hurahti jo juna ikuisen kaupungin harmaiden muurien sisälle. + +Jospa jumala nyt vain varjelisi asemalla, ettei hänen olisi tarvis +tavata Liisaa! Sitten olisi kaikki hyvin. + +Kaikki hyvin. Ainakin toistaiseksi. + +Luoja kuuli hänen rukouksensa. Ja varman englantilaisen gentlemannin +hahmolla, vaikka suomalainen epävarmuus sydämessä, istui Johannes kohta +rouva Rabbingin vierellä upeissa ajopeleissä, matkalla erääsen +ensiluokkaiseen anglosaksiseen hotelliin keskikaupungilla, joka oli +kuin vartavasten luotu juuri heidän tapaistensa matkailijain kukkaron +keventämiseksi. + +Ei jälkiäkään Liisasta eikä Muttilasta. + + + + +5. + + +Rooma valloitti aluksi Johanneksen kokonaan. + +Häneltä jäi hyvin vähän aikaa millekään tunnontuskille, mietiskelyille +ja hiuksenhienoille sielunerittelyille. Hän oli koko päivät liikkeessä. +Jokainen vanha kirkko ja palatsi, jokainen museo, jokainen taulu ja +kuvapatsas oli katsottava, tutkittava, tuomittava ja oman aikakautensa +puitteisiin asetettava. + +Rouva Rabbing seurasi uskollisesti mukana. Hänestäkin oli tämä +puolitieteellinen, puolitaiteellinen innostuksen puuska kovin hauskaa, +sillä niin paljon kuin hänkin oli maailmaa matkustellut, ei hänkään +ollut koskaan viitsinyt ottaa perusteellisesti selkoa mistään, saati +sitten niin vanhoista asioista kuin tässä oli kysymys. + +Hänen sivistyksensä oli muodollinen ja pintapuolinen, kuten yleensä +nykyaikaisen europalaisen ylimysnaisen. Johanneksen vuoksi hän +kuitenkin oli viime vuosina koettanut tarmonsa takaa syventyä +erinäisten yhteiskunnallisten kirjailijain ja kansallistalouden +tutkijain ongelmiin. + +Muuten hän lauleli, soitteli, lueskeli, jopa teki käsitöitäkin. Viime +talvena hän oli oppinut italiankielen, jota hän taisi melkein +täydellisesti. Hän olikin hyväksi avuksi Johannekselle, jonka +kielitaito tässä suhteessa oli jotakuinkin alkeellinen. + +Muuten hän viihtyi hyvin yksin. Johannes ihmetteli sitä usein hänelle +itselleenkin, mutta rouva Rabbing vastasi vain hymyillen, että hänellä +ei ollut ikävä koskaan. + +Hänellä oli aina niin paljon ajattelemista, sanoi hän. + +Täällä Roomassa hän seurasi kaikkialle miestään. He tekivät yhdessä +pitkiä kävelymatkoja campagnalle, söivät tien varrella olevissa +maalaistrattorioissa ja keskustelivat vilkkaasti saamistaan uusista +vaikutuksista. Mutta myöskin he saattoivat vaieta pitkiksi tuokioiksi +ja tuumia kumpikin omia asioitaan. + +Silloin pyrki Liisan kuva jälleen Johanneksen mieleen nousemaan. Ei +enää selvänä ja täsmällisenä tosin, kuten tulomatkalla tuossa +junavaunussa, vaan niinkuin epämääräisenä pilvenä, vaarallisena, +valohämyisenä aavistuksena, jonka hän vaistomaisesti tunsi uhkaavan +nykyistä rauhaansa ja onneansa. + +Hän ei ollut vieläkään tavannut Liisaa, yhtä vähän kuin enää +Muttilaakaan. + +Mutta hän tiesi heidän olevan kaupungissa. Hän oli kuullut sen muilta +suomalaisilta, joita kosolta oleskeli täällä, ja hän tunsi kaikkialla +Liisan läsnäolon, vaikka hän ei tahtonut tuntea sitä eikä itselleen +tunnustaa. + +Siksi syventyi hän epätoivon vimmalla tämän merkillisen kaupungin +historiaan, joka tuntui olevan yhtä ijäinen kuin oli ihmiskunta itse ja +yhtä pohjaton kuin oli sen kautta aikojen, kautta tähtitarhojen tunkeva +tiedonhalu. + +Pitkien kansantaloudellisten tutkimusten jälkeen tuntuikin tämä +humanistinen sielun-suihku hänestä varsin suloiselta. + +Hän ei _tahtonut_ ajatella Liisaa. Hän tahtoi huumata itsensä kaikella +muulla älyllisellä, vierailla nimillä ja vuosiluvuilla, ulkopuolisilla +mielikuvilla ja ajatuksilla. + +Ettei tuo yksi pääsisi jälleen nousemaan! Ettei tuo yksi julistautuisi +jälleen itsevaltiaaksi, polttaisi poroksi kaikkia muita hänen +sielussaan, hävittäisi ja kukistaisi! + +Jonkun aikaa se onnistuikin hänelle. + +Hän eli kokonaan entisyyden maailmoissa. Niin vieraissa ja kuitenkin +niin tutunomaisissa. + +Tuota jälkimmäistä tunnelmasävyä hän usein itsekin ihmetteli. Olihan +hänestä kuin hän olisi tullut kotiin, tullut jälleen pitkien +harhavuosien jälkeen entisille elosijoilleen. + +Sitten hän huomasi, että olihan se itse asiassa aivan luonnollista. +Liittyihän Rooma hänen varhaisimpiin lapsuusmuistoihinsa. Olihan hän +lukenut tai kuullut muiden lukevan Romuluksesta ja Remuksesta paljon +ennemmin kuin Väinämöisestä, Ilmarisesta tai Lemminkäisestä. + +Rooma! Mikä ylpeys, mikä mahtavuus, voima ja voitonvarmuus olikaan +tuosta sanasta jo kasvavan pojan korvaan soinnahtanut! + +Todellakin tuntui se jo pelkällä kielellisellä soinnullaan syntyneen +maan piiriä vallitsemaan. + +Mutta samalla kuin se oli niin tuttu, pysyi se kuitenkin aina etäisenä, +aina viettelevänä, pohjattomana ja salaperäisenä. Turhaan koki Johannes +hallita sitä hengellään. Se liukui aina hänen käsistään kuin sfinksi, +kuin kimaira, kun hän tahtoi sen ijäistä arvoitusta selittää. + +--Tätä sinun unesi mahtoi merkitä, hän oli joskus vaimolleen +leikillisesti huomauttanut. Tässä minä todellakin näyn saaneen +tekemistä semmoisen linnun kanssa, joka ei hevin antau voittajalle. + +--Toivokaamme, että se on tämä, rouva Rabbing samaan nuottiin vastannut +siihen. Silloin tunnen minä itseni täysin turvalliseksi. + +--Etkä ole mustasukkainen? + +--Roomaa saat sinä rakastaa kuinka paljon hyvänsä. Mutta varo itseäsi +mustasilmäisistä roomattarista! + +Selvimpänä, vaikuttavimpana ilmeni hänelle Rooman suuruus kuitenkin +eräänä varhaisena aamuhetkenä Janiculuksen kukkulalla. + +Sillä kertaa hän oli yksin. Rouva Rabbing oli jäänyt tutkimaan jotakin +taidehistoriallista teosta, jota he vielä tänään tulisivat tarvitsemaan +käynnillään Colonnan kokoelmissa. + +Kukkula oli vielä varsin ihmistyhjä. Automobilit eivät olleet heränneet +vielä. Matkailijat nukkuivat vielä kaikessa rauhassa hotelliensa +pehmeillä patjoilla. + +Mutta Rooma valvoi. + +Se haastoi jo tuhansilla äänillään. Se toimitteli arki-askareitaan. +Tänne kukkulalle kuului sieltä alhaalta vain ainainen, epäselvä kohina +kuin etäisen kosken pauhu, näkyi vain kattojen huikaiseva päivänpaiste +ja aamun kirkas, kostea auer niiden yllä. + +Mutta eipä aikaakaan, niin alkoi tuosta autereesta kohota kuvia ja +kangastuksia, erottua ääniä, jotka eivät olleet enää nykymaailman +asukasten. + +Tuskin ne olivat ihmis-ääniä ollenkaan. Itse paikan, itse kaupungin, +itse Rooman kotijumalien ääniä ne olivat, nousivat jokaisesta vanhasta +talosta ja kirkosta, jokaisesta puolirapistuneesta palatsista, muurista +tahi portinrauniosta. + +Johannes ajatteli aikojaan. + +Korva kuunteli, silmä lepäsi siinä. Tuskin muisti hän enää, kuka hän +oli ja mistä hän oli tullut tänne. Rooman salaperäinen henki oli hänet +täydellisesti valloittanut. + +Mutta: äänet ilmassa kuiskivat hänen korvaansa kummia sanoja ja niihin +vastasivat toiset syvältä hänen sydämestään. Ja punoutui niiden välillä +seuraava keskustelu: + +»Kuka olet, outo matkamies? Mistä tulet ja minne menet? Miksi niin +synkästi otsaasi rypistät? Miksi näytät niin miettivältä? Eikö maamme +miellytä sinua vai suretko sitä, että täytyy sinun täältä jälleen +myrskyn maailmaan?» + +»Teet liian monta kysymystä yht'aikaa.» + +»Siispä koeta vastata niihin kuhunkin kerrallaan!» + +»Oikein sanot, että olen outo matkamies. Sillä on oma itseni jälleen +outo minulle. Enkä tiedä, mistä tulen ja minne menen. Sillä niin kauan +kuin muistan ovat ajatukseni kiertäneet yksiä ympyröitä.» + +»Siis on sinulla elämänsuru?» + +»Lie yhtä suuri kuin on elämän-ilonikin. Mutta en nyt tällä kertaa sitä +mieti enkä ylimalkaan itseäni ollenkaan.» + +»Mitä muuta olet keksinyt arvokasta ajateltavaa?» + +»Tuumin tuota, kuka olet ja kenen kanssa keskustelen. Tahdon tulla +salaisuutesi tuntemaan.» + +»Tahdot siis päästä pois itsestäsi?» + +»Juuri niin. Mutta mistä arvasit sen?» + +»Ja tehdä sen minun avullani?» + +»Jälleen arvasit oikein, ikuisen kaupungin henki. Auta minut, pelasta +minut! Ota minut haltuusi ja varjele minut!» + +»Miltä? Keneltä?» + +»Vaaroilta, jotka väijyvät minun omassa sydämessäni.» + +Kuului ilmassa kuin pitkä pilkkanauru. Ja kului kotvasen, ennen kuin +sen keskeltä jälleen alkoivat järjelliset sanat soinnahdella. + +»Tuhannet ovat tuossa sinun paikallasi samoin seisoneet, tuhannet sinun +tavallasi kysyneet, tutkineet, pyytäneet ja valittaneet. Kuinka voisin +kaikkia auttaa? Voin auttaa ainoastaan niitä, jotka eivät kysy mitään, +eivät tiedustele mitään, vaan antautuvat minulle tuntemattomalle.» + +»En heihin kuulu. Et niin vähällä pääse minusta, ikuinen henki. Olen +maasta, missä tieto on valtaa ja jonka asukkaat ovat tottuneet sanalla +luonnon voimia vallitsemaan. Ilmoita minulle syntysanasi!» + +»_Olet hengen kaltainen, jonka ymmärrät_, sanoi jo hän, joka oli +viisain ja suurin Saksan runoilijoiden seassa. Mitä uskot meillä +kahdella olevan toistemme kanssa tekemistä?» + +»Ehkä enemmän kuin luuletkaan. Mutta älä ärsytä minua taikka laulan +Lapin taiat tänne, tuon Turjan loihdut keralla pohjoistuulen, joka on +pimittävä sinun selkeän taivaasi ja hautaava lumimyrskyyn koko +vuosituhantisen kauneutesi. Kesäisten keijujen leikkitanner, tahdotko +tulla talven tuskat ja kärsimykset tuntemaan?» + +»Tunnen talvenkin, valkotukan. Tiedän myös, että te, pimeän pohjolan +asukkaat, olette vaarallisia vieraita, jotka tulette tänne minun +kukkiani ja aurinkoani oman synkän elämänne iloksi varastamaan. Mutta +en silti sinua säiky. Sillä tiedän, että tämän taivaan alla on pimeys +heikompi kuin päivänpaiste.» + +»On iloa itsellänikin, paistaa jumalan päivä omassa povessanikin. En +ole tullut tänne ruusujasi rukoilemaan, en päivänsäteitäsi säkkiin +pistämään. En ole tullut sinulta ylimalkaan ottamaan mitään. Olen +tullut vain tietämään, kuka olet, että voisin vallita sinut niinkuin +vallitsen linnut ilmassa ja kalat meressä.» + +»Ah! Siispä kuulut sinä _Valkean miehen_ rotuun, jonka rohkeus on yhtä +kuulu kuin hänen julmuutensa.» + +»_Homo sapiens_ on nimeni. Kuulun heimoon, jolle soi käsky korkealta: +_tehkää maa itsellenne alammaiseksi_!» + +Syntyi äkkiä syvä hiljaisuus. + +Nähtävästi ei Rooman henki ollut aivan näin ankaraa manausta tänä +kirkkaana aamuhetkenä odottanut. Ja kun se jälleen tuhannet äänensä +kohotti, oli niissä jo paljon nöyrempi, mutta samalla petollisempi +kaiku kuin on äänessä orjuutetun kansan, kun se itsevaltaista +sortajaansa lakki kourassa puhuttelee: + +»Maan olet omaksesi kesyttänyt, meret lannistanut, temmannut itse tulen +taivahalta omassa rinnassasi ja omassa kotiliedessäsi korkealle +leimuamaan. Mutta tässä päättyvät sinun sankaritekosi. Tässä on määrä +pantu mahdillesi. Kysyt Rooman syntysanoja etkä tiedä, että kysyt oman +suuren sukukuntasi alkujuurta.» + +»Entäpä tuota tahtoisinkin tutkia juuri?» + +»Sanoit itse, että olet outo itsellesi.» + +»Outo jälleen, sanoin. Mutta tahdon tulla itseni, koko itseni +tuntemaan.» + +»Ei voi sitä kukaan kuolevainen.» + +Vielä vähän aikaa kiistelivät he näin keskenään. Niin alkoivat äänet +tuolta alhaalta kaupungista kohota kukin erikseen tänne kukkulalle, +ensin suurena, sekasortoisena soitantona, sitten jo yhtäjaksoisiin, +johdonmukaisiin sävellajeihin järjestyen. Ja jokaisella niistä oli +olevinaan jotakin murhaavan, musertavan ivallista sanottavaa. + +Esimerkiksi näin: + +»Tahdotko minuun lähemmin tutustua? Olen Rooma ennen etruskeja. Taikka +minuun? Tulen Palatinumilta, haastan haudoista, joiden kummuilla jo +Romuluksen aikuinen paimen-yhteiskunta voi kesä-iltoina muistella +tarujen takaisia esivanhempiaan?» + +Ja näin: + +»Et suinkaan heistä välittäne, vaan minusta. Voin kertoa sinulle Rooman +kuningastarut, kuinka Capitolium rakennettiin ja Juppiterin ensimmäinen +temppeli perustettiin. Taikka minusta? Tiedän miten tasavalta alkoi, +mistä ensimmäiset konsulit puhuivat ja mistä portista oli voitollisten +legionain tapa marssia Rooman muurien sisälle.» + +Ja näin: + +»Nuo kaikki ovat lastentaruja minun rinnallani. Tahtonet tuntea Rooman +kaikessa kunniassaan, maiden ja kansojen valtiaana, Hannibalin +voittajana, Jugurthan kukistajana? Ihailetko kansalaiskuntoa, +tasavaltalaisia hyveitä, ankaroita ja yksinkertaisia tapoja? Sanalla +sanoen, koko tuota vanhan kansan rautatammista polvea, joka jo epäili +Hellaan veltostuneen hengen tulevan heidän lastensa ja lastenlastensa +turmioksi?» + +Myöskin näin saattoivat ne sanoa: + +»Juuri turmeltuminen onkin mieltäkiinnittävin aika kunkin kansan +elämässä. Terveet eivät tarvitse parannusta, vaan sairaat, ja +kansanhengen täytyy jo potea paljon, ennen kuin se ryhtyy voitelemaan +haavojaan tieteen ja taiteen suloisella, pettävällä palsamilla. +Tahtonet tutustua Rooman keisariaikaan, sen sivistykseen, sen +huvituksiin, sen määrättömään loistoon ja rajattomaan nautinnonhimoon? +Niistä kaikista voin _minä_ antaa tarkimmat tiedot sinulle.» + +Kuuntelija piteli jo korviaan. Mutta nyt vasta ne alkoivat esitellä +itseään joukottain ja tukuttain: + +»Kansainvaellusten Rooma olen. Tahdotko tietää, mikä oli muotoni +silloin, kun Alarikin ja Geiserikin laumat hautasivat alleen vanhan +maailman sivistysmuistot?» + +»Ensimmäisen kristillisen kirkon Rooma olen. Tuon terveisiä sinulle +apostolien vankiholveista ja sirkustanterilta, jotka ovat tuhansien ja +jälleen tuhansien marttyyrien verellä kostutetut.» + +»Paavin rautainen Rooma olen. Hallitsen ihmishenget ja omattunnot +kahleilla lujemmilla kuin ne, joita kerran kantoivat voittamani kansat +auringonnoususta hamaan sen laskuun asti.» + +»Renässansin kukkiva Rooma olen. Tulen Borghesen, Corsinin, Farnesen ja +Dorian palatseista. Tahdotko tulla Orsinit, Chigit, Colonnat, Borgiat +ja muut sukuni suuret heidän huikaisevissa juhlapidoissaan tuntemaan?» + +»Suurten taiteilijain Rooma olen. Lienet väsynyt pitopöytiin ja halajat +seurustella vain runoilijain, maalarien, kuvanveistäjien ja +arkkitehtien kanssa. Taikka et viitsi sitäkään, vaan vetäydyt pois +kaupungin hälinästä tuonne Frascatin vuorten varjoisille rinteille. +Siellä ovat, paitsi viinitarhoja, Torlonian ja Aldobrandinin linnat +kokonaan sinun käytettävissäsi.» + +Tuo kuulosti jo sangen houkuttelevalta. + +Mutta äänet jatkoivat yhä vuosisadalta vuosisadalle soipaa +seireenilauluaan. Vihdoin suuttui itse Garibaldin jättiläispatsas +Janiculuksella tähän loputtomaan puheenpolinaan ja ärjäsi äänellä, joka +soi kuin torventoitotus sinertävän ilman halki: + +»Tukkikaa suunne! Eihän vieras ole tahtonut tuosta kaikesta mitään +kysyä. Hänhän on vain tahtonut tietää Rooman olemuksen. Ja sen mahtanen +minä voida parhaiten selittää, joka olen tehnyt tämän kaupungin jälleen +ihanan isänmaani poliittiseksi keskipisteeksi. Rooman olemus on +_vapaus_ ja sillä hyvä!» + +Sitten hän lisäsi vielä ikäänkuin lempeämmin: + +»Kuka vielä tahtoo jotakin tietää, kysyköön auringolta, jonka säteet +tanssivat tuolla pilviä piirtävien lumivuorien yllä. Ne tietävät +Roomasta enempi kuin minäkin ja voivat antaa pätevimmän vastauksen.» + +Tosiaan! Sieltähän kohosivatkin yli kaupungin nuo Rooman vaiheiden +mykät todistajat, ikuiset ja järkkymättömät kuin luonnon lait, kuin +taivaan vaskiset vallanpitäjät. + +Päivän ystävälliset säteet niiden rinteillä lupautuivat heti mielellään +näitä langattomia sähkösanomia kiidättämään. + +»Rooman olemus on ympyrä», sanoivat ne. »Se sulkee sisäänsä +iankaikkisuuden. Rooman olemus on ikuinen rauha ja sopusointu keskellä +ajan pieniä pirskehiä. Rooman olemus on ikuinen onni särjetyille +sydämille, mutta kalvava tuska ja kaihomieli niille, jotka vielä +halajavat hetken suruja, hetken iloja ja taisteloita.» + +Johannes tunsi piston sydämessään. Tuo viimeinen tuntui miltei kuin +häntä varten tarkoitetulta. + +Sillä koko ajan hänen siinä päivänpaisteisella kivipenkillä istuessaan +oli Liisan kuva, kaikista äänistä ja kangastuksista huolimatta, jälleen +liidellyt hänen sielunsilmiensä edessä. + + + + +6. + + +Varoittanut oli rouva Rabbing Johannesta mustasilmäisistä +roomattarista. Kuitenkin sattui hänen tielleen sellainenkin, joka +varmaan joidenkuiden toisten olosuhteiden ja mielentilojen vallitessa +olisi voinut käydä hänen kohtalolleen hyvinkin määrääväksi. + +Se oli eräs orpo tyttö samasta pensionaatista Corson varrella, jossa he +itsekin asuivat ja johon he olivat jo parin päivän jälkeen +loistohotellistaan muuttaneet. + +Oikeastaan hän ei ollut roomalainen, vaan sisilialainen, Carmela +nimeltään. + +Hän oli kadottanut vanhempansa ja kaikki sukulaisensa Messinan +maanjäristyksessä. Lähetetty sieltä noina hirmun ja kauhun päivinä +jonkun hyväntekeväisyys-komitean toimesta Roomaan ja sai nyt ikäänkuin +armosta asua tässä pensionaatissa, jonka pitäjät olivat sisilialaisia +niinkuin hänkin ja olivat olleet hänen vanhempiensa hyviä tuttavia. + +Itse asiassa teki Carmela kyllä työtä leipänsä edestä. Koko +taloudenhoito lepäsi nimittäin miltei kokonaan hänen nuorilla +hartioillaan. + +Carmela oli kiltti tyttö, ahkera ja iloinen, lauleli aamusta iltaan ja +oli kaikkien suosikki, sekä vieraiden että isäntäväen. Myöskin rouva +Rabbing oli ensi hetkestä saakka ruvennut hänestä paljon pitämään. + +Tyttö puolestaan aivan jumaloitsi häntä. + +Hän tahtoi mielellään oppia ranskaa ja englantia, joista hänellä voisi +olla paljon hyötyä vastaisuudessa ja joita hän jo nyt olisi tarvinnut +jokapäiväisessä toimessaan. Johannes ja rouva Rabbing suostuivatkin +hänelle näissä kielissä tunteja antamaan, kumpi kulloinkin jouti +paremmin. + +Rouva Rabbing opetti hänelle myöskin suomalaisia kansanlauluja, +joiden yksinkertaiset sanat hän oppi helposti ulkoa ja joilla hän +ilahutti pensionaatin kansainvälistä yleisöä heidän yhteisissä +salonki-illoissaan. + +Niiden kautta myöskin Johannes tuli tuttavallisemmalle jalalle hänen +kanssaan. + +Se tapahtui itse joulu-aaton iltana, jota italialaisetkin olivat tällä +kertaa pohjoismaisten vieraittensa kunniaksi yhtyneet viettämään. Olipa +hankittu pöydälle pieni joulupuukin ja se pohjoismaiseen tapaan +koristettu. + +Johannes ei oikeastaan pitänyt tästä hommasta ollenkaan. Mieluimmin hän +olisi jättänyt kokonaan viettämättä tämän niinkuin niin monet muutkin +joulut, sillä ne olivat yleensä omiaan hänessä pelkkiä surumielisiä +ajatuksia ja mielialoja herättämään. Mutta kun ystävällinen isäntäväki +kerran niin tahtoi, ei hänkään voinut olla raakalainen ja loukata heitä +poissa pysymällä. + +Hänen täytyi olla mukana. Pitää seuraa ja hymyillä, vaikka hänen +hermonsa olivat kireällä kuin viulunkielet ja hän huomasi synnynnäisen +melankoliansa nousevan joka hetki yhä tummempana sydämen pohjasuosta. + +Äkkiä hiljenivät kaikki. Carmela lauloi. + +Hän oli suorittanut jo »Tuoll' on mun kultani» ja »Ainoa olen talon +tyttö», jotka kuuluivat hänen vakinaiseen ohjelmistoonsa. Kumpaakin oli +palkittu kättentaputuksilla ja jälkimmäinen vaadittu toistettavaksi. + +Johannes oli kuunnellut tuskin ollenkaan. + +Hänen ajatuksensa olivat kaukana täältä. Kynttilöiden liekit olivat +hänen silmissään kummallisesti siristyneet, heittynyt uuvuttava huntu +koko hänen sielullisen olemuksensa yli. Tuskin muisti hän edes +koneellisesti taputtaa käsiään tai estää savukkeensa tuhkaa talon +hienolle matolle putoamasta. + +Silloin alkoi Carmela äkkiä laulaa »Aamulla varhain». Se oli uutuus, +jonka rouva Rabbing oli hänelle juuri näinä päivinä opettanut. + +Johannes nousi kalpeana. + +Kaikkea muuta, mutta ei vain tuota, ei tuota laulua! Olihan se Liisan +mielilaulu, jota hän oli hyräillyt vedet silmissä jo paljon ennen kuin +heidän eronsa oli edes kummankaan kaukaisimmassa aavistuksessa +tapahtunut. + +»Aamulla varhain kun aurinko nousi.» + +Herra jumala! Hänen äänensäkin muistutti Liisaa. Siinä oli vain +eräänlainen yksitoikkoisempi, metallisempi kaiku, joka teki koko +esityksen vielä grammofonimaisemmaksi kuin se muuten olisi ollut. + +»Silloin ma unestani heräsin.» + +Hän muisti jokaisen vivahduksen, jokaisen varjostuksen Liisan äänessä, +jonka surumielinen sointu oli ikäänkuin hyväillyt jokaista tahtia, +hellinyt jokaista tavua ja ääntiötä. Eihän Carmela sitä niin laulaa +osannut. Mutta hän lauloi sen tummana, valittavana tuskanhuutona, otsa +rypyssä, yhtämittainen jännitetty ilme mustissa silmissään. + +»Sydämeni oli niin surusta raskas.» + +Nyt se tuli, nyt se tuli! Tuo hirveä, tuo kaamea, tuo +maailmantraagillinen luonnonlapsen syytös, viaton ja ihmettelevä, +tappava ja syyntakeeton, kyynelkostea ja kuitenkin omaa yksinkertaista +kauneuttaan hymyilevä. Ei ole alkua eikä loppua tuolla laululla, on +vain ijäti aaltoava meno, ijäti paisuva tunnepohja, ijäti kysyvä, ijäti +kummasteleva tuijotus elämän jähmetyttävään totuuteen. + +»Miksis kultani hylkäsit mun?» + +Maailma musteni Johanneksen silmissä. Hän ei voinut hillitä itseään +enää, vaan purskahti itkuun, puristi nopeasti ja lujasti kädestä rouva +Rabbingia ja syöksyi ulos huoneesta yleisen hämmästyksen vallitessa. + +Carmela sai kiinni hänet käytävässä. + +Hänkin oli itkuun purskahtanut. Hän ei kysynyt mitään, hän ei sanonut +mitään, hän kiersi vain käsivartensa Johanneksen kaulaan ja oli +tukahduttaa hänet pitkään, palavaan suuteloon. Juoksi sitten samalla +kiireellä takaisin saliin ja jätti Johanneksen seisomaan siihen +paikkaan tyrmistyneenä tästä odottamattomasta lohdutuksesta. + +Mutta hän oli lakannut itkemästä. Niin paljon oli Carmela kaikissa +tapauksissa saanut aikaan lahjalla, jonka hänen aavisteleva, +epämääräinen ja samalla erehtymätön luonnonviettinsä oli käskenyt hänet +tuolle vieraalle miehelle antamaan. + +Johannes oli tuntenut siinä silmänräpäyksessä, että Carmela rakasti +häntä. Mutta myöskin hänen oman olemuksensa läpi oli kulkenut +kultavirta. + +Oliko hänkin niin nuori siis? Saattoiko hänkin ehkä vielä rakastua? +Tuntea vielä kerran uuden, suuren intohimon tulimyrskyt, alistaa kaiken +tämän tasaisen, tämän turvallisen, tämän järjellisen, hyödyllisen ja +onnellisen yhdelle ainoalle ihanalle, päätäpyörryttävälle hulluudelle? + +Mutta silloinhan oli elämä edessä! Silloinhan hänellä vielä kerran +olisi mahdollisuus syntyä uudestaan! + +Syntyä uudestaan? Uusiin tuskiin ja taisteloihin siis! Elämä edessä? +Ei, ei, hänellä oli jo kylläksi, oli jo liiaksi takanapäin! + +Mutta sen hän kuitenkin tajusi selvällä järjellään, että _jos_ tämä oli +oikeata rakkautta, silloin ei hänellä enää ollut kadotettavana +silmänräpäystäkään. + +Oliko hän siis todella rakastunut Carmelaan? + +Hullutusta, hassutusta! Ennemmin hän olisi voinut olla Carmelan isä. +Mitä tämä siis oli? Nähtävästi aivan tavallista, helposti ymmärrettävää +aistikiihotusta. + +Tätä tietä hän totesi, että Carmelan outo kiinteä, etelämainen kauneus +vaikutti sangen ärsyttävästi häneen. Oli vaikuttanut koko ajan, vaikka +hän ei ollut tullut panneeksi merkille sitä. + +Mutta heti tuon huomion tehtyään hän tuli toteamansa aistimuksen +suhteen ikäänkuin rokotetuksi. + +Ahaa, tavallista aistirakkautta siis? Ei kiitoksia, siitä hän oli jo +saanut kylläkseen. + +Sen edestä hän ei suinkaan enää tyyntä onneaan uhraisi. Kerran hän oli +sen tehnyt, silloin Liisan vuoksi. Eikähän hän silloinkaan ollut +suinkaan mitään sisällistä onnellisuutta uhrannut, ainoastaan +ulkonaista hyvinvointia ja elämän-mukavuutta. + +Ja nytkö hän panisi alttiiksi sisäisen hyvinvointinsa? Ei kiitoksia! +Minkä edestä, kenen edestä? Lapsen, josta arvattavasti tulisi mitä +ihanin ja armain rakastajatar, mutta joka ei häntä ymmärtäisi ja jonka +sielun hämäriä ailahduksia ei hänkään milloinkaan tulisi tajuamaan? + +Hullutusta, ehdotonta, mielipuolista hullutusta! + +Kuitenkin oli hänen eroottisten aistimustensa valta vielä siksi suuri, +että se pakotti hänet tästälähtien aina enemmän Carmelaa ajattelemaan. +Ja mitä enemmän hän ajatteli, sitä rehellisemmin täytyi hänen tunnustaa +itselleen, että tuo tyttö kiinnitti tavattomasti hänen mieltään ja että +tuon mielenkiinnon virittimenä oli yksinomaan sukupuolinen intohimo. + +Jos hän olisi ollut entinen Johannes, olisi hänen kohtalonsa ollut +ratkaistu. Hänen järkensä olisi rimpuillut jonkun verran vastaan, hänen +tahtonsa taistellut niin paljon, että kunnia olisi ollut pelastettu. +Sitten olisi kaikki käynyt kuin tanssi! + +Intohimo olisi voittanut hänet. + +Nykyinen Johannes osasi pitää paremmin puoliaan. Hän ei taipunut tämän +uuden mahdollisuuden edessä, mutta ei myöskään sitä koettanut +väkivallalla luotaan karkoittaa. Hän herkutteli sillä ja sai monta +ilmaista mielihyvän tunnetta siitä, mutta ei tahtonut uhrata mitään, ei +kerrassa mitään niiden ansaitsemiseksi. + +Nähtävästi alan minä jo tulla jonkun verran kevytmieliseksi, ajatteli +hän joskus. Mutta niinhän tulevat kaikki ihmiset ijän mukana eivätkä +minunkaan puoli viidettäkymmentä ikävuottani ole menneet ohitse jälkiä +jättämättä. + +Ja heti kun hän näin ajatteli, hän tunsi karaistuvansa myöskin tuota +toista painajaista vastaan, joka vielä uhkasi hänen onneaan hänen omien +aivojensa komeroista. + +Saattoihan sieltä milloin hyvänsä soinnahtaa tuo kauhun sävel: »Miksi +kultani hylkäsit mun?» Siellä vaara piili. Carmela oli sen rinnalla +vain varjon varjo, vain heijastuksen heijastua. Kentiespä hänen +onnistuisi juuri sen avulla vielä tuhota ja hävittää tuo toinenkin, +kuten sammutetaan uhkaava metsänpalo tahallisesti rakennetulla +vastavalkealla? + +Jos niin kävisi, silloinhan hänellä olisi syytä kiittää ja siunata +tuota hurmaavaa luonnonlasta, joka laulullaan oli herättänyt ilmoille +hänen mielensä mustimman, sairaimman melankolian, vain sen omalla +aistillisella suloudellaan karkoittaakseen ja surmatakseen. + +Silloin olisi Johanneksella syytä olla todellinen isä hänelle. + + + + +7. + + +Eräitä päiviä joulun jälkeen oli Johanneksella vakava keskustelu +vaimonsa kanssa. + +He olivat katsomassa »Pyhää Bambinoa» Ara Coelin kirkossa +Capitoliumilla. Ihmeitä-tekevää Kristus-kuvaa, Jerusalemin Öljyvuoren +puusta veistettyä, puettua silkkiin ja lukemattomiin jalokiviin. + +Lapset saarnasivat, kuten italialaiset itse sitä juhlallisesti +nimittivät. Oikeastaan he lausuivat vain tuon kuvan edessä runoja ja +rukouksia, kaikki tietysti kotona opittua ja opetettua. Kun +esiintymislupa oli kaikkein pienimmilläkin piimäparroilla, muodostui +tilaisuus täydelliseksi komediaksi. + +Toiset itkivät, toiset tappelivat. Joku puhalsi leikkitorveensa. Oli +vaikea tuota pyhyyttä vartioivan munkinkaan säilyttää vakavuuttaan. + +Johannes seisoi vaimoineen jonkun verran syrjässä hymyillen tuolle +etelämaiselle temppeli-idyllille, joka varmaan olisi ollut omiaan monta +pohjoismaista uskonkäsitettä mullistamaan. Mutta he olivat ehtineet +täällä jo hyvin tottua siihen. + +Olivathan juuri tällä jouluviikolla kirkot yleensä muuttuneet +roomalaisen kansan-elämän keskipisteiksi. + +Sitä varten ne olivat täysin teatterien tapaisiksi koristetut. Perällä +tai sivulla joku näyttämölava, lavalla panoptikon-kuvaelma, esittävä +Neitsyt Maariaa ja Kristus-lasta, tietäjiä itäiseltä maalta y.m. +asianomaisia merkkihenkilöitä. Siinä seimet, siinä lampaat, siinä +aasit, perällä tietä näyttävä tähti ja erämaan näköala. Kaikki +tarkoitettu lasten, mutta myös aikuistenkin mielihartautta herättämään. + +Äkkiä koskettaa rouva Rabbing Johannesta kädellään ja kuiskaa: + +--Pyhä bambino! + +Johannes vilkaisee panoptikon-kuvaelmaan, mutta huomaakin, ettei hänen +vaimonsa suinkaan sitä tarkoita. Sitten siirtyvät hänen silmänsä +oikeiden elävien lasten lavalle, ja hän hämmästyy. + +Sinne on juuri nyt noussut nuori tyttö, ehkä noin kahdentoista vanha, +ylevä kuin itse murhenäytelmän jumalatar. + +Ääni kirkas kuin hopeakello. Liikkeet, ilmeet, eleet valmiin +primadonnan. + +Hän ei ujostele ollenkaan. On aivan kuin hän olisi jo täysin +itsetietoinen taiteilijatar, joka tuntee todellakin yleisölle +esiintyvänsä ja tahtoo saavuttaa tarpeellisen menestyksen. + +Kuinka hän deklamoi! + +Kuinka hänen silmänsä säteilevät! Kuinka hän välistä lankeaa +polvilleen, nousee jälleen ylös, kohottaa käsivartensa, ristii kätensä, +vie ne taas sydämelleen, aina kasvavassa runollisessa haltioitumisessa +ja kauneushurmiossa! + +Kirkon ja kristillisen uskontunnustuksen kanssa hänellä näyttää olevan +tällä hetkellä verrattain vähän tekemistä. + +Kauneuden uskontoa hän kuuluttaa. Pyhän taiteen papitar hän on, kansan +edessä, jolle kauneus on tullut luonnoksi jälleen ja jolla todellakin +on suuren taiteen perintämuistot veressään. + +--_Pyhä lapsi!_ myöntää myöskin Johannes liikutettuna. + +--Se on hän itse, maailman valkeus, kuiskaa rouva Rabbing kyynelsilmin. +Kuinka kuolleelta, kuinka kammottavalta tuo jalokivistä kankea +pikkupakana hänen rinnallaan vaikuttaakin! + +Hän viittasi kuva-Kristusta. + +Johannes myönsi hänen jälleen olevan oikeassa, mutta ei voinut olla +samalla tekemättä pientä epähurskasta pilaa Kristuksen sukupuolesta. +Kristus oli mies ja tämä tyttö oli nainen. Jo yksistään siitä syystä +oli kaikki vertailu mahdoton heidän välillään. + +--Minä puolestani, virkahti rouva Rabbing suutaan lystikkäästi +mutristaen, voin hyvin kuvitella sukupuoletontakin Kristusta. + +Näin haastellen he astuivat ulos. Koska oli kaunis ilma ja aurinkokin +jälleen tuntui paistavan lämpimästi, he päättivät tehdä yhteisen +ajeluretken Via Appialle. + +Siellä he eivät olleet vielä ennen olleet. Mutta Johannes oli jo +kuitenkin ehtinyt niin pitkälle muinaishistoriallisissa opinnoissaan, +että hän kykeni selittelemään matkan merkillisyyksiä. + +--Tämä on klassillisen Velabrum-laakson pohjaa, hän sanoi, saman, joka +Tarquiniusten aikaisella suurella lokaviemärillä kuivattiin. Tuolla on +vielä muuan jykevä-kivinen holvi jälellä siitä. Neljä metriä +läpimitaten! + +Tämä taas, sanoi hän sitten, on yhtä vanhan Circus Maximuksen areenaa. +Kuten näet, ei siitä ole jälellä enää muuta kuin paikka, sekin +pahanhajuisen kaasutehtaan ja kurjan vihannestorin turmelema. Kuitenkin +on siihen sen parhaina aikoina mahtunut satoja tuhansia katsojia. +Marmori ja pronssi on välkkynyt siinä, riemun ja tuskan huudot ilmoja +kaiuttaneet. Siten katoo maailman kunnia! + +Toisella puolen tietä kohottivat Palatinumin kukkulalta Septimus +Severuksen palatsin hyvin säilyneet rauniot harjojaan. Ja Johannes +palautti mieleen tämän ankaran sotilaskeisarin kuvan, sellaisena kuin +kivet puhuivat hänestä ja maailmanhistoria oli hänen muistonsa +säilyttänyt. + +--Maailma, _mundus_, sanoi hän, oli hänen aikanaan sama kuin +Palatinumin keskipiste. Palatinum oli Rooman, Rooma valtakunnan keskus, +ja valtakunta, _Imperium Romanum_ itse, koko tunnetun maanpiirin +samalla kehä ja keskikohta. Ilmankos _Urbs_, kaupunki, ja _Orbs_, +maanpiiri, merkitsivätkin muinaisille roomalaisille jotenkin samaa! + +Siksi olivat useimmat roomalaiset keisarit kuvatut patsaissaan käsi +koholla ja silmä suunnattuna etäisiin äärettömyyksiin. Ja siksi saattoi +myöskin keisari Septimus Severus majesteetillisellä ylpeydellä sanoa +itsestään: »Maanpiiri ei voinut minua pidättää.» + +Ylpeä oli ollut keisari Septimus Severus. Ja olihan hänellä myös ollut +syytä siihen. + +Afrikalainen hän oli ollut synnyltään, sotainen kunto oli hänet +keisariksi kohottanut. Legioniinsa hän oli luottanut, kaikki muu oli +ollut hänelle samantekevää. Veltostunutta Roomaa hän oli halveksinut +niinkuin Ilmestyskirjan porttoa, istuvaa seitsemällä kukkulallaan. + +Babylonian hän oli valloittanut. Riemukaarien kautta hän oli kulkenut +ja tänne Roomaan, Palatinumin äärimmäiselle törmälle, hän oli tahtonut +pystyttää palatsin, jonka vertaista maailma ei vielä olisi nähnyt ja +joka kuuluttaisi jo kauas jokaiselle Afrikasta tulijalle, että tässä +asui heidän maanmiehensä Septimus, josta oli tullut maailmanhallitsija. + +Epäilemättä nousukas-ylpeyttä. Mutta minkä nousukkaan! + +Tässä tapauksessa lähenteli se miltei yksilön suvereenisen minän +ilmi-elävää ihantelua. + +Eikä hän kuitenkaan ollut voinut estää synkkämielisen elämänfilosofian +varjoa sydämeensä hiipimästä. »Olen ollut kaikki», oli hän sanonut, +»eikä kaikki ole mitään». + +Tuon palatsin katolta hän todellakin oli voinut tuntea kaikki olevansa. + +Jo itse näköala oli Rooman juhlallisimpia. Yli campagnan, yli Via +Appian, kauas Albanon ja Sabinan kukkuloille. Kaikki se oli hänen, +kaikki myös, minkä hurjinkaan ajatus saattoi loihtia hänen sielunsa +silmien eteen vuorten tuolta puolen, merien ja maiden takaa. + +Eikö sekään siis riittänyt hänelle? Eikö mikään siis ollut mitään hänen +mielestään? + +Kuka oli ollut tämä mies, joka kuoli tuo vaatimaton ja samalla +itsetietoinen, voimakas ja ikuinen sana huulillaan: »_Laboremus_, +tehkäämme työtä?» + +Tuo oli tarina Septimus keisarista. Johannes itsekin innostui hänestä +puhuessaan. + +Rouva Rabbing kuunteli uneksien. + +--Ihmiset olivat ennen suurempia ja yksinäisempiä kuin nyt, hän +virkahti viimein. Etkö usko, että he ymmärsivät myös oikeammin ja +syvemmin elämää? + +--Kuka uskaltaa siitä sanoa mitään! huomautti Johannes ajatuksissaan. +Kaikki on yhtä oikeata ja yhtä syvää. Mitä vanhemmaksi olen tullut, +sitä varovaisempi olen lausumaan mitään yleisiä määritelmiä elämästä. + +--Mahtaa sitten johtua minun kehittymättömyydestäni, lausui rouva +Rabbing, kuitenkin ilman mitään ivallista kärkeä äänessään. Mutta +tunnen vielä omasta puolestani kaipaavani noita yleisiä arvostelmia. En +voi vielä sanoa, että kaikki ei ole mitään. + +--Sekin on yleinen arvostelma, hymyili Johannes. + +--Älä viitsi ruveta minua sanoissa solmiamaan, hymyili rouva Rabbing +vastaan hänelle. Tiedäthän, että olen siinä suhteessa aivan liian +helppo saalis sinulle. + +He keskustelivat vielä vähän aikaa Septimus Severuksesta ja Pyhästä +bambinosta. Huomauttivat toisilleen, kuinka ne olivat kuin kahden +suuren maailmanvallan, aineellisen ja henkisen, vertauskuvat. Ja kuinka +toisesta oli jälellä vain rauniot, toisesta naurettava irvikuva. + +--Valta siirtyy, henkinen niinkuin aineellinenkin, sanoi Johannes. +Jälkimmäistä hoitelee nyt joku Rockefeller. Edellisen suhteen en +uskalla lausua mitään arveluja. + +--Tahtoisitko sinä hallita maailmaa? kysyi rouva Rabbing miettivästi. + +--En, vastasi Johannes nopeasti. En henkisesti enkä aineellisesti. +Minun ainoa toivoni, ainoa, mitä enää pyydän elämältä, on se, että +kärsisin niin vähän kuin mahdollista. + +Rouva Rabbing ojensi kätensä hänelle. + +--Minäkin toivon sitä itseni suhteen, sanoi hän. Mutta luuletko, että +se on mahdollista? Etkö usko, että kärsimys kasvaa elämän keralla? +Tarkoitan, sikäli kuin kehitymme, herkistymme ja hienostumme. + +--Siispä minä en tahdo myöskään kehittyä enää! purskahti Johannes +miltei kiivaasti. Sama vaikka tylsistyisin ja raaistuisinkin! + +--Siitäpä vasta mahtaisit kärsiäkin, huomautti rouva Rabbing +hiljaisesti. + +--Siis tahdon pysyä sellaisena kuin olen. Mitä muuta hyvänsä, mutta ei +kärsiä, ei kärsiä enää! Nähtävästi on se minun itsesäilytysviettini, +joka puhuu näin. Sillä minä tunnen, etten kestäisi uutta elämäntuskaa +enää. + +He vaikenivat hetkeksi. Talot hävisivät tien varrelta, ympäristö alkoi +yhä enemmän todellista maaseutua muistuttaa. + + + + +8. + + +Caracallan, Septimus Severuksen pojan, termit liukuivat ohitse juuri. + +He pysähyttivät hevosen ja tarkastivat nekin. Nekin olivat jättiläisen +rakentamat. + +Johannes piti jälleen muinaishistoriallisia esitelmiään. + +Muurit olivat vielä varsin hyvin säilyneet. Muuten oli aika huoneiden +sisustuksen jo ammoin karistanut, permannon mosaiikkeja siellä täällä +lukuunottamatta. Muinoin oli täällä vain marmori välkkynyt, kulta +kiiltänyt, salit olleet kuvapatsaita täynnä, seinät ja kaarikatot +taitehikkaita maalauksia. + +Täällä olivat Rooman ylimykset kylpyammeissaan istuneet, viimeiset +päivän-uutiset suusta suuhun lennelleet. Surissut ilma sukkeluutta, +älyä, valtio-oppia, filosofiaa, lakitiedettä, raha-asioita, +sotaviestejä, juomajuttuja, sanalla sanoen, kaikkea sitä, mikä täyttää +nykyaikaisen tupakansavuisen ravintolan ilmakehän. + +Rouva Rabbing tuskin kuunteli ollenkaan. Hän näytti ajattelevan omia +asioitaan. + +Äkkiä hän sanoi ulos mentäessä: + +--Johannes, kärsitkö minun kanssani? + +Johannes hämmästyi. + +--Kuinka tarkoitat? kysyi hän suurin silmin. Olethan ainoa ihminen, +jonka kanssa voin olla. Olet ottanut elämäntuskan minulta ja siitä olen +sinulle ikuisesti kiitollinen. + +--Sinä olet usein sanonut minulle niin. Mutta kuitenkin! Kenties +sentään tulisit vielä paremmin toimeen aivan yksinäsi? + +--Mitä hulluja! Sinähän puhut kuin unessa. Kuinka moinen voi päähäsi +pälkähtääkin? + +Johannes oikein seisahtui lyhyelle polkutielle, joka heillä oli hevosen +ja vaunujen luokse astuttavanaan. Rouva Rabbing katsoi häntä silmiin +pelottavalla vakavuudella. + +--En tiedä. Minusta on tuntunut joskus viime aikoina niin. + +--Tänne Roomaan tultuamme? + +--Ehkä enin täällä Roomassa. Suo anteeksi, eihän se mitään pahaa ole. +Mutta mielestäni sinä olet ollut niin surullinen ja synkkämielinen +täällä. + +--Mitä syytä minulla olisi olla synkkämielinen? + +--En tiedä. Mutta minä olen ollut näkevinäni, että sinä kärsit. Enkö +minä voisi millään sitä lievittää? + +Rouva Rabbing sanoi sen niin kauniisti, että Johannes tunsi kostuvan +silmäteränsä. Mutta hän ei voinut sanoa mitään. Hänestä oli jälleen +niin uutta ja outoa, että he kaksi puhuivat näin intiimeistä asioista. + +--Onko se tuo nainen? kysyi rouva Rabbing hiljaa. + +Johannes ei voinut kestää hänen katsettaan. + +--On, ähkäsi hän raskaasti, kääntäen samalla kasvonsa pois. Et tiedä +ehkä, että hän on täällä Roomassa. Vanhat muistot vaivaavat minua. + +--Minä tiedän, kuiskasi rouva Rabbing. Minä olen tiennyt sen koko ajan. + +--Kuinka? Sinä näit junassa heidät? + +--Näin heidät jo Münchenissä, Café Luitpoldissa. Sinä et huomannut +heitä. + +--Siis olet sinä koko ajan nähnyt lävitseni? + +--Luonnollisesti. Nähnyt myös sekä Rooman innostuksesi että muut +rehelliset ponnistelusi, joilla olet koettanut kärsimystäsi lievittää. +Mutta se ei ole auttanut sinua. + +--On! + +--Ei, Johannes. Sinä kärsit yhä vieläkin, vaikka et tahdo sitä +itsellesi tunnustaa. Tiedän myös, että kärsit minunkin puolestani. + +--Mahdollista kyllä. Mutta enin kärsin tästä keskustelusta. + +--Sen täytyi tulla. Emmehän me voi vaieten vierautua. Suo anteeksi, jos +ehkä tunnun mielestäsi armottomalta. Mutta juuri tällaisissa +tapauksissa mielestäni on puhuttava. + +Hän oli oikeassa. Johannes tunsi ja tunnusti sen mielessään, mutta ei +kuitenkaan keksinyt, miten ruveta kehimään auki sykkyrää, jonka +viimeiset viikot olivat luoneet hänen sydämeensä. + +Hän viittasi siis vain ääneti viertotielle päin. + +Vaunuihin päästyään hän kääntyi rouva Rabbingiin päin, katsoi suoraan +silmiin häntä ja kysyi: + +--Rakastatko minua vielä? + +Rouva Rabbing kesti hänen katseensa silmää räpäyttämättä. + +--Kuinka voit sellaista kysyä? hän sanoi. Tiedäthän, että rakastan +sinua. Mutta kalliimpi kuin rakkauskin on minulle minun ihmisyyteni. + +--_Sinä_ tahdot erota siis? kysyi Johannes tuskallisesti. + +--En, vastasi rouva Rabbing. Mutta minä olen valmis eroamaan, jos +rakkauteni vaatii sitä ja jos luulen sillä helpottavani sinun elämääsi. + +Johanneksen pää painui alas. Mitä saattoi hänellä olla tuohon +sanomista? + +Sillä aikaa selitteli rouva Rabbing kantaansa. Hän ei suinkaan +tarkoittanut eroa, ainoastaan pitempi- tai lyhempi-aikaista +yksinäisyyttä. + +Hänen mielestään se voisi olla terveellistä heille molemmille. + +--Tuskin minulle, yritti Johannes väittää vastaan. Minä olen ollut +liian paljon yksin nuorena ollessani. + +--Minä puolestani en ole ollut koskaan, huomautti rouva Rabbing +järkähtämättömästi. Ja suo anteeksi, jos minun tässä asiassa täytyy +ajatella myöskin omaa inhimillistä kehitystäni. + +--Siis yksinäisyys on _sinulle_ välttämätön eikä minulle, korosti +Johannes toistamiseen. Siltä pohjalta me voimme puhua. Mutta pitäkäämme +myöskin lähtöaika mielessämme. + +Rouva Rabbing selitteli edelleenkin kantaansa. Voi olla, että Johannes +yksinäisyyteen nähden oli oikeassa. Mutta hän, rouva Rabbing, +puolestaan _luuli_ ainakin, että se voisi olla hyödyksi heille +molemmille. + +--Emme siitä nyt puhu, muistutti Johannes. Voimme tulla siihen sitten. +Nyt esität sinä ensin kantasi, sillä sinä olet tämän keskustelun ensin +alottanut. + +Tuo oli kaikin puolin loogillista myöskin rouva Rabbingin mielestä. + +--Siis puhumme nyt aluksi yksinomaan minusta, sanoi hän. + +Hänellä ei ollut lasta, sillä he olivat heti suhteensa ensi aikoina sen +niin päättäneet. Hänellä ei ollut mitään muutakaan sitovaa +elämäntehtävää. Myöskään rakkaus ei voinut kiinnittää häntä +täydellisesti. Hänen pyhimmän huolenpitonsa esineenä saattoi olla siis +vaan hänen oma inhimillinen minuutensa ja sen kehittäminen. + +--Tuon minä ymmärrän, nyykäytti Johannes päätään. Juuri samoin on minun +laitani. Mutta miksi meillä ei ole lasta oikeastaan? + +--Me emme katsoneet itsellämme olevan oikeutta siihen, vastasi rouva +Rabbing vakavasti. Pidimme itseämme liian hermostuneina ja epävakaisina +luonteiltamme. + +--Se oli nyt ehkä liikaa edesvastuun-tunnetta, virkahti Johannes +miettivästi, nojaten kyynärpäänsä mukavasti vaununseinään ja puhaltaen +paksun kiehkuran sikaristaan. Mutta me nyt haaveilimmekin siihen aikaan +niin luonnottoman korkeata ihmisyyttä. + +Keskustelu ei vaivannut häntä enää ollenkaan niin paljon kuin alussa. +Hän olisi jo ollut valmis kaikki keveäksi leikiksi kääntämään. + +Mutta rouva Rabbing ei päästänyt häntä siihen. + +--Se oli kaikissa tapauksissa parasta, mitä me silloin osasimme, hän +lausui hiukan surumielisesti. En tiennyt vielä, mistä kieltäydyin +silloin. Mutta tuolla kirkossa johtui se jälleen mieleeni. + +Sanat tukehtuivat hänen huulilleen. Hänen oli vaikea estää +kyyneleitään. + +--Pyhää lasta katsoessasi? kysyi Johannes varovasti. + +--Niin, myönsi rouva Rabbing, purren nenäliinansa pitsiä. Saatoin +arvata myös, mitä sinä, jolla on ollut lapsi, silloin ajattelit. + +Johannes rypisti kulmiaan. + +--Hyvä, että hän on kuollut, sanoi hän matalalla äänellä. _Niin_ minä +ajattelin. Sillä hän saisi kärsiä liian paljon, jos hän todella olisi +minun tyttäreni. + +Seurasi hetken äänettömyys. + +Vaunut vierivät Scipioiden hautojen ohitse. Niitä he eivät kuitenkaan +joutaneet tällä hetkellä huomaamaan, yhtä vähän kuin Drusuksen +riemuporttiakaan tai kaupungin muuria ja Porta San Sebastianoakaan, +jotka he samoin vaieten jättivät jälelleen. + +Eipä edes portinpielessä tarjoutuva palanen roomalaista +kansan-elämääkään, parturinkisälli pöytineen ja maalaiskundeineen +paljaan taivaan alla, voinut temmata heitä pienimpäänkään leikilliseen +huomautukseen. + +Kumpikin ajatteli omia asioitaan. Vihdoin virkahti Johannes: + +--Mutta päätimmehän, että puhuisimme aluksi yksinomaan sinusta. Mihin +tahdoit siis tulla? + +Rouva Rabbing selitti sen nyt suoraan ja kiertelemättä hänelle. + +Hän tahtoi matkustaa pois joksikin ajaksi. Hänellä oli Caprilla eräs +englantilainen ystävätär, joka oli kutsunut häntä monta kertaa +luokseen. Hän voisi olla siellä kevääseen asti, sitten he voisivat +jälleen yhtyä vaihtamaan ja toisilleen tilittämään sielullisia +kokemuksiaan. + +Se oli kaikki hänellä valmiiksi ajateltuna. Kaikki niin selvää, +kirkasta ja suoraviivaista, että Johannes miltei loukkautui. + +Eikä hän kuitenkaan voinut olla samalla ihailematta vaimoaan, joka +hänelle tällä hetkellä esiintyi todellisen tasavaltalaisen Rooman +siveellisten, viisaiden ja voimakkaiden naisten vertaisena. + +Tuollainen mahtoi Catojen, tuollainen Scipioiden äiti olla! + +Mutta nyt oli hänen vuoronsa. Rouva Rabbing katsoi kysyvästi häneen. + +--Ymmärrän, että teet tuon kaiken osaksi ja kenties suurimmaksi osaksi +minun vuokseni, alotti Johannes. + +--Anteeksi, huomautti rouva Rabbing hymyillen. Nyt on kysymys sinusta +ja yksinomaan sinusta. Minä olen jo selittänyt asiani. + +Hän oli oikeassa. Logiikka ennen kaikkea! Olihan Johannes juuri samaa +itse äsken vaatinut häneltä. + +Hänen oli pakko siis nyt pitää silmällä vain itseään ja vain omaa +sielullista parastaan. + +--Tosi on, virkkoi hän hitaasti, että myöskin minun ajatukseni ovat +joskus samaan suuntaan kulkeneet. Nuorena kestin minä sangen hyvin +yksinäisyyttä. Sitten olen peljännyt ja kammonnut sitä kuin ruttoa, +mutta aina tuntenut, etten tule koskaan kyllin eheäksi ja voimakkaaksi, +ellen vielä kerran ole tehnyt tuota voimanponnistusta. + +--Näetkös, huomautti rouva Rabbing lämpimästi. Vasta kun tuntee +voivansa olla yksin, voi olla kaksin. Samaa olen minäkin ajanut takaa +tällä suunnitelmallani. + +Johanneksen mielestä--hän puhui edelleen varsin hitaasti ja ikäänkuin +jokaista sanaansa punniten--se saattoi sittenkin olla paras +mahdollinen. + +Jos he kerran kestäisivät ehdotonta yksinäisyyttä, olisi heidän sitten +helppo kestää toisiaan. Johanneksesta oli tuntunut näiden vuosien +kuluessa kuin hän koko ajan olisi rouva Rabbingiin nojautunut. Hänen +täytyi saada pois tuo kiusallinen tunne. Ja siihenhän ei ollut muuta +keinoa kuin rouva Rabbingin esittämä. + +Mitä taas tuli tuohon naiseen, jonka kuva jälleen oli ruvennut +Johanneksen mielessä niin vastustamattoman selväpiirteisenä väikkymään, +oli se toinen asia. + +Johannes ei tahtonut siinä suhteessa mikään profeetta olla. Mutta hän +ei tahtonut mielellään uskoa, että siitä voisi seurata enää mitään +kohtalokasta. Sehän saattoi olla vain mielikuva ja voimakkain juuri +mielikuvana. + +--Sinä et ole tavannut häntä vielä, huomautti rouva Rabbing hiljaa. + +--En, myönsi Johannes miettivästi, ja juuri siksi minä en voi vielä +sanoa mitään. Mutta minä luulisin, että entisyyden pitäisi tässä +suhteessa olla voimakkaamman kuin nykyisyyden. Tarkoitan, että +kysymyksessä on vain muistojen valta. + +--Vain muistojen valta, toisti rouva Rabbing joka sanaa korostaen. + +--Niin, jatkoi Johannes, ollenkaan muuttamatta äänilajiaan. Tarkoitan: +todellisuus voi tehdä tyhjäksi sen. Mutta kuten sanottu, en minä voi +vielä sanoa mitään. En ennen kuin olen tavannut hänet. + +Tietysti he sattuisivat jossakin yhteen, selitti hän. Mutta ei sekään +ollut varmaa. Olivathan he samoin olleet kuukauden Münchenissäkin +toisiaan tapaamatta. + +Aluksi oli Johannes kauhistunut tuota mahdollisuutta. Nyt hän ei +aikonut panna tikkua ristiin sen estämiseksi eikä toteuttamiseksi. + +Sattuma sai ratkaista siinä. + +--Minä en rakasta tuota naista, sanoi hän sitten. Mutta kuten olet +huomannut ehkä, minulla on äärettömät omantunnon vaivat hänen +suhteensa. Tunnen siltä puolen olevani vieläkin varsin +haavoitettavissa. + +Mutta _jos_ hän siis sattuisi tapaamaan tuon naisen, _jos_ siitä +seuraisi sielullisia taisteluja ja _jos_ ne pyrkisivät jollakin muotoa +myös hänen ulkonaista elämänkulkuaan määräämään, silloinhan oli joka +tapauksessa hyvä, että hän oli yksin ja ettei ainakaan kukaan toinen +kärsinyt hänen rinnallaan. Sillä päinvastainen tietopa olisi ollut +omiaan aivan tavattomasti hänen sisäistä kärsimystään enentämään. + +--Kaikki, päätti Johannes puheensa, puhuu siis sinun ehdotuksesi +puolesta. Minä suostun. + +He löivät hyvinä tovereina kättä toisilleen. + +--Kuinka kiitollinen olen sinulle, virkahti rouva Rabbing, että olet +puhunut noin! Myöskin minä koetin olla äsken niin totuudenmukainen kuin +mahdollista. + +--Uskon sen, vastasi Johannes lämpimästi. Sillä miksi me +valehtelisimme? + +He eivät kumpikaan voineet keksiä mitään järjellistä syytä siihen. + +He kääntyivät Via Appialle, joka pian suorana, mahtavana viivana aukeni +heidän edessään. Ja he tunsivat vaunujen vieriessä sen tasaisia, +jättiläismäisiä kivilaattoja myöten olevansa jo paljon arvokkaampia +tähän ikivoimaiseen, yli-inhimilliseen ympäristöön kuin äsken Septimus +Severuksen palatsin ohi ajaessaan. + + + + +9. + + +Rouva Rabbing matkusti seuraavana aamuna. Johannes sai nyt tositeossa +itselleen osoittaa, tokko hänessä vielä oli miestä yksin olemaan. + +Se kävi, se kävi hyvin ensi alussa. Rooman mystiikka, Rooman +salaperäinen ympyräviiva auttoi häntä. Hän syöksyi yhä syvemmälle +vuosituhansien hämärään. Jokainen kivi Forumilla ja Palatinumilla alkoi +nyt olla kallis hänelle. Chetto, juutalaisten kaupungin-osa viehätti +erikoisesti häntä, samoin Tiberin saari Fabriciuksen vanhan, +kunnianarvoisan sillan päässä. + +Mutta samalla häneltä ei jäänyt huomaamattomaksi vaara, mikä piili +tässä eläytymisessä niin harmajaan entisyyteen. + +Nykyisyys, nykyisyyden ihmiset, heidän asiansa, rientonsa ja +pyrkimyksensä alkoivat kadottaa hänelle yhä enemmän merkitystään. +Samoin rupesi hänen oman itsensä ja oman elämänsä tärkeys häneltä +haihtumaan. Olihan yksilö kuin pisara meressä tässä kymmenien ja +jälleen kymmenien vuosisatojen iankaikkisuudessa. + +Miksi rehkiä, miksi raataa? Olihan kaikki turhuus. Miksi pyrkiä +johonkin, miksi yrittää mitään? Kaikki oli tomu ja tuhka Herran edessä. + +Ja etenkin: miksi vaivata, miksi kiusata itseään, miksi koettaakaan +niin turhantarkasti seurata oman persoonallisuutensa ääntä ja aina +jyrkimmän oikeudentuntonsa mukaan menetellä? + +Täytyihän tehdä kuitenkin niinkuin teki. Eihän voinutkaan menetellä +muuten kuin menetteli. + +Ensi kerran elämässään alkoi Johannes uskoa, että hänkin vielä kerran +voisi kuolla tyytyväisenä. + +Hän oli aina ihmetellyt, kuinka ihmiset ylimalkaan voivat kuolla. Tältä +kannaltahan se oli luonnollisin asia maailmassa. Tältä kannaltahan se +ei ollut lainkaan niin kammottavaa. + +Mutta voi myöskin elää tältä kannalta. Tältä kannalta saattoi tehdä +mitä tahansa. + +Se oli voimakas kanta iankaikkisuuteen nähden. Mutta joku ajallinen +itsesäilytys-vietti kielsi Johannesta kuitenkin vielä sen helmaan aivan +sokeasti heittäytymästä. + +Mihin tämä veisi? Mihin tätä tietä tultaisi? Jos liian syvälle sukelsi, +pääsikö ylös enää? + +Tuo ajatus kauhistutti kuitenkin vielä Johannesta. Taikka ei oikeastaan +se sellaisenaan, vaan eräs toinen, joka oli vielä hirvittävämpi. + +Eihän merkinnyt sellaisenaan mitään, ettei pääsisikään enää ylös, jos +kerran oli tahtonut mennä ja jäädä umpisukkulaan. Toista oli, jos +rupeisi äkkiä katumaan. Jos tahtoisi nousta eikä voisi. Jos äkkiä +huomaisikin erehtyneensä eikä enää millään voisi korvata sitä. + +Tuolta kannalta oli itsemurhakin häntä aina kauhistuttanut. + +Eihän ollut vielä mitään ottaa myrkkyä, painaa liipasinta, heittäytyä +koskeen tai kuudennen kerroksen ikkunasta kivikadulle. Mutta annas, jos +viime hetkessä, silloin kun se olisi liian myöhäistä, rupeisi +kaduttamaan! + +Kuinka sen ajatuksen voisi kestää? Kuinka sietää sitä tuskaa edes +silmänräpäystäkään? + +Johannes ei keksinyt mitään vastausta tuohon kysymykseen. + +Samansukuinen oli pohjimmaltaan se tunnepohja, joka teki Liisan muiston +hänelle niin kipeän tuskalliseksi. Tunnon vaivaksi hän oli sitä +itselleen ja rouva Rabbingille nimittänyt, tunnon vaivaksi siitä, että +hän muka oli tehnyt niin veristä vääryyttä Liisaa kohtaan hänestä +erotessaan. + +Mutta oliko se sitä? Ja oliko se tunnon vaivaa ollenkaan? + +Mitä syvemmin Johannes mietti, sitä suurempi syy hänellä oli epäillä +sitä. + +Jos se oli tunnon vaivaa, oli se pikemmin tunnon vaivaa siitä, että hän +mahdollisesti oli tehnyt silloin niin veristä vääryyttä itseään +kohtaan. Painanut alas eräitä itseytensä oleellisia puolia ja +kohottanut pinnalle toisia vähemmän tärkeitä. + +Mutta oliko hän varma siitäkään? Voisiko hän mennä valalle, että +todellakin oli niin tapahtunut? + +Ei, hän ei ollut varma. Ja se, mitä hän tunnon vaivaksi nimitti, oli +yksinomaan hänen järkensä, tunteensa ja koko henkisen olemuksensa +ijäistä, kalvavaa kysymystä siitä, oliko hän ehkä Liisasta erotessaan +heittänyt pois jotakin tärkeää ja korvaamatonta. + +Liisaa hän ei ollut tavannut vielä. Mutta hänen kuvansa pyöri +alituisesti hänen mielessään. + +Se, joka piti häntä edes hiukan pinnalla tänä ainaisen itseensä +syventymisen ja kaiken pohjaan menemisen aikana, oli Carmela. +Tahtomattaan, aluksi tietämättäänkin Johannes nojasi häneen. + +Carmela kantoi, samoin tietämättään, osan Johanneksen +yksinäisyystaakasta. + +Huomattuaan sen oli Johannes hänelle tuosta syvästi kiitollinen. +Myöskin herätti hänessä jonkun verran sääliä tuo lapsi, joka hänen +kauttaan tuli aivan hänelle muuten outoja elämänsuruja ja +elämänkysymyksiä aavistamaan. Kuitenkaan ei Johannes enää voinut eikä +tahtonut hänestä kokonaan vierautua. + +Olihan tämä oikeastaan vasten välipuhetta, sillä se vähensi hänen +omissa silmissään jonkun verran sen voimanponnistuksen arvoa, jota +tarkoitti koko tämä yksinäisyyskoe. + +Mutta minkä hän mahtoi sille! Täytyihän hänelläkin jotain seuraa olla. +Ja olihan myöskin hänen vaimollaan englantilainen ystävättärensä. + +Täytyi vain estää tämän suhteen kehittymästä eroottiseksi. Sen piti +Johannes vieläkin velvollisuutenaan. + +Ei niin, että Carmela sellaisenaan olisi mitenkään erikoisesti ollut +luotu toisen raskasta mielialaa keventämään. Hän päinvastoin oli hyvin +vakava tyttö, jonka tuo varhain sattunut ääretön onnettomuus oli tehnyt +vanhaksi, surumieliseksi ja miettiväiseksi. Mutta juuri sellaisena hän +sopi parhaiten Johanneksen seuraan. + +Iloisempana ja onnellisempana hän arvattavasti ei olisi ollenkaan yhtä +täysi-ikäiseltä Johannekseen vaikuttanut. + +Nyt he kulkivat ja juttelivat kuin kaksi vanhaa ihmistä, milloin +Carmela nimittäin jouti olemaan hänen kanssaan. Se ei tapahtunut usein, +sillä Carmelalla oli paljon työtä. Pensionaatin käytännölliset +taloushommat vaativat hänen ainaista huolenpitoaan, 'Corso'-päivinä hän +kuitenkin riistäytyi tunniksi pariksi irti. Sillä hänen suurin huvinsa, +kuten roomalaisten yleensä, oli ajeleminen. + +Silloin heidän täytyi 'koko Rooman' keralla päästä Pincion kukkulalle. + +Päivä paistoi pilvettömän taivaan laelta. Palmut, piinjat ja sypressit +seisoivat tummassa vehreydessään. Pitkin vuorenrinnettä kellersivät +kultaiset oranjit ja tuossa alla levisi kaupunki sopusuhtaisena, +terassimaisena panoraamana, josta vain Pietarin kirkko, Pantheon ja +Hadrianuksen hautalinna muita korkeammalle kohosivat. + +Vuoren kukkulalla soitteli sotilas-orkesteri. Ihmiset istuivat kahvilan +verannalla melkein kesäpuvuissaan, kuuntelivat soittoa ja nauttivat +lumoavasta näköalasta ja alituisesta ohivierivien vaunujen paljoudesta. + +Kerran sai Johannes houkutelluksi hänet Ponte Milviolle saakka. + +Se oli paikka noin puolentunnin matkan päässä Roomasta ja +historiallisesti merkillinen siksi, että siellä kerran Konstantinus +Suuri oli suorittanut ratkaisevan taistelun pakanuuden ja kristin-uskon +kohtalosta. + +Johannes kulkenut historiallisen entisyyden ajatuksissa. Carmela +miettinyt vaieten omia asioitaan. + +He olivat viivähtäneet hiukan liian kauan siellä. Hämärä, etelämaiden +lyhyt, nopsasiipinen hämärä yllätti heidät jo Mariuksen vuoren alla. + +Painui päivä hehkuen vielä pari kiitävää tuokiota, ennen auttamatonta +mailleen-menoaan. Apenninien lumisilla korkeuksilla. Nousi kuu, Suuri, +komea, klassillinen kuu, valava hopeista valkeutta yli aution maiseman, +jota vain Pincion piinjat tuolla Tiberin toisellapuolen rajoittivat. + +Ei mitään hajanaista, terävää, ylöspäin pyrkivää tai taivasta +väkivallalla tavoittelevaa, kuten pohjoismaisessa, kuten tyypillisesti +goottilaisessa maisemassa. Kaikki eheää, ijäistä ja täyteläistä. + +Johannes uneksi. + +Oli niin paljon valoa ilmassa kuin konsanaan Suomen talvi-yössä +maaliskuulla. Tuossa ihmeellisessä yössä, jossa tähdet tuikkivat +suurina ja pyhinä, hanget kautta silmänkantaman kimaltelevat ja +huurteiset koivun-oksat ojentuvat kohti jumalia kuin rukoukseen, kuin +kevään ensimmäiseen, aavistelevaan hartauteen. + +Paljon valoa, paljon taivasta, paljon suurta, korkeaa ja salaperäistä. + +Täällä oli kuitenkin tunnelma toinen. Ei ollut niin läheistä, niin +sisäistä suhdetta maan ja taivaan, ihmisen ja jumalan välillä olemassa. +Oli vain ilmassa ääretön levollisuus. Oli maassa rauha ja kunnia +jumalalla korkeudessa, jotka vaikuttivat miltei hautojen-takaisilta. + +Carmela puhui. Tällainen ilta vei hänen ajatuksensa vielä kauemmas +etelään, Sisilian salaperäiseen saareen, Messinan salmen rannalle, +missä olivat olleet hänen lapsuutensa leikkitantereet, ja missä hän +kerran eräänä kauhun-yönä oli kaikkensa kadottanut. + +Hän puhui siitä tyyneesti ja matalalla äänellä, ilman mitään +tunnepurkauksia, kuin jotakin ulkoaopittua läksyä tai uskonnollista +manausta, josta oli joka sana muistettava. Puhui, puhui, ja näytti +lopuksi kokonaan unohtavan ympäristönsä. + +Siinä oli hänelle tapahtunut se suuri, se käsittämätön, joka oli +leikannut poikki hänen elämänsä, joka oli katkaissut kaikki sillat +entisyyden ja nykyisyyden väliltä ja pakottanut hänen tummat +silmäteränsä maailman järjettömään, tarkoituksettomaan menoon suurina +ja kummastelevina tuijottamaan. Ja siitä johtui, että Johannes tällä +hetkellä tunsi itsensä melkein nuoreksi ja rikkaaksi hänen rinnallaan. + +Hän oli aluksi vain puolella korvalla kuunnellut. Mutta pian oli hän +kokonaan mukana, seuraten koneellisesti tuon matalan, yksitoikkoisen +äänen ilmiloihtimia kauhunkuvia, tai pikemmin, kuvaa maailman +hävityksestä. + +--Meidät oli herätetty hyvin varhain sinä aamuna, kertoi Carmela, sillä +meidän oli määrä lähteä heti klo 5:n jälkeen Taorminaan. Vedin juuri +sukkia päälleni. Silloin kuului äkkiä kuin tuhansien pommien räjähdys, +jota seurasi synkkä räiske ja suhina ikäänkuin olisi lukemattomia +tulisia rautoja pistetty veteen. Järkeni seisahti kokonaan, minä en +voinut käsittää mitään. + +Vaistomaisesti hän kuitenkin oli hypännyt vuoteensa laidalta ja +tuntenut työntyvänsä seinää vasten. + +Uusia räjähdyksiä. Huumaavaa pauketta ja jyrinää. + +Hän oli juossut heidän talonsa parvekkeelle. Ikkunat tulleet helisten +alas joka taholta. Hän pistänyt päänsä ulos ja nähnyt heidän talonsa +horjuvan sinne tänne, toisten ympärillä olevien sortuessa pauhinalla. + +--Tunsin tukehtuvani, kertoi Carmela, ja luulin, että minulla oli +painajainen. + +Uusi järistys. + +Hän oli juossut takaisin huoneesen, missä hän äitinsä ja kahden +sisarensa kanssa nukkui. Hekin olivat hereillä ja kokonaan poissa +suunniltaan. + +Isä syössyt heidän huoneesensa. Tullut köysi kädessä, tahtonut sitoa +sen heidän äitinsä ympärille laskeakseen hänet ikkunasta alas. Uusi +sysäys! Ylemmät kerrokset nähtävästi sortuneet ja painaneet heidän +huoneustonsa kattoa. Hän kuullut, kuinka se oli ritissyt ja ratissut +liitoksistaan. + +Sitten hän ei voinut enää muistaa mitään. + +--Tulin tietoihini, kertoi Carmela, vasta eräällä torilla, jonka +ympäriltä kaikki rakennukset olivat sortuneet. Minun oli kylmä, nälkä +ja jano. Huutavia, voivottelevia, alastomia ja puoli-alastomia ihmisiä +joka taholla. Oli yö. Taivas paloi, kuului kaatuvien talojen ryske. +Luulin joutuneeni helvettiin. + +Johannes kiersi hänet vaistomaisesti suojaten käsivarrellaan. + +Carmela lepäsi hänen rintaansa vasten. Heidän silmäteränsä tuijottivat +toisiinsa synkkinä, tutkivina ja vakavina niinkuin kahden pohjattoman +kuilun syvyydestä. Kaikki ikä-ero, kaikki sukupuoliero, kaikki eri +kehitys-asteiden, kansallisuuksien ja outojen olojen luomat raja-aidat +tuntuivat heidän väliltään rauenneen. + +Tuska, elämäntuska, entisyyden ahdistus ja nykyisyyden käsittämättömyys +oli heidät hetkeksi yhdistänyt. + +He lähestyivät jo kaupunkia. Kun paistoi pitkin tasaisia kattoja ja +heitti pitkiä, välkkyviä valojuovia kauniiden kaarisiltojensa alitse +tyynesti virtailevaan Tiberiin. + +Eikä Johannes voinut poistaa mielestään ajatusta, kuinka voi elää, kun +on kaikki kadottanut, ja kuinka voi tulla toimeen maailmassa, kun on +yksin, ypö yksin keskellä yötä, ilman ainoaakaan rakastavaa sielua +lähellään. + +Tuo tyttö oli häntä voimakkaampi. + + + + +10. + + +Johannes voitti vielä kerran itsensä. Hän muutti pois pensionaatista, +jossa Carmela asui, ja vuokrasi itselleen oman huoneuston, ensimmäisen +minkä sai, Lateranin puoleisessa kaupungin-osassa. + +Ensin luuli hän tehneensä sen todellakin Carmelan vuoksi, ettei tuo +onneton tyttö ehkä vielä rakastuisi häneen ja tulisi hänen kauttaan +entistään onnettomammaksi. + +Mikä jalo mies minä olen kuitenkin! olisi hän jo miltei ollut valmis +tuon tunteensa vallassa huudahtamaan. + +Pian huomasi hän kuitenkin, että sekin oli itsepetosta. Itsensä +vuoksi hän oli sen tehnyt eikä suinkaan Carmelan. Hänen oma +itsesäilytys-viettinsä oli hänelle sanonut, että siltä taholta voi +vaara uhata hänen nykyistä onneaan. + +Onneaan? Voiko hän sitä siksi sanoa? + +Hän saattoi itsekin hymähtää tuolle ajatukselle. + +Kaunista onnea todellakin! Yksin kylmässä, kolkossa, autiossa +huoneustossa, joka oli kamala kuin kellari ja tyhjä kuin maailman +avaruus. + +Mutta olihan hänellä vapaus! Vapaus mihin? + +Vapaus jälleen joka suuntaan, ylöspäin ja alaspäin, itään ja länteen, +nousta tai painua, samota tuulispäänä eteenpäin tai pysyä hiiren-hiljaa +paikallaan. Vapaus ääretön, mittaamaton, tehdä itsensä suhteen, mitä +tahtoi, ja oma elämänsä oman seikkailuhalunsa ja mielijohteittensa +mukaan suunnitella! + +Vapaus sellainen, jota hänellä ei ollut sitten nuoruutensa tulvehtivien +päivien, jolloin se oli tuonut jokahetki sylin täydet uutta tuskaa ja +uutta iloa hänelle. + +Olihan se onni. Olihan hänellä nyt kaikki syy pitää kiinni siitä ja +olla onnellinen. + +Ainakin koetti Johannes rehellisesti noin itselleen uskottaa. + +Olihan hän juuri tuota onneaan säilyttääkseen myös Carmelasta +etääntynyt. Hän oli peljännyt vapauttaan. Hän ei ollut uskaltanut panna +sitä alttiiksi enää, sillä hän oli tuntenut vaistomaisesti, että niiden +kahleiden rinnalla, joilla tuon hoikan, tumman, maurilaista +muistuttavan tytön rakkaus voisi sitoa hänet, olisivat lastenleikkiä +kaikki hänen ennen kantamansa naiskahleet. + +Joka kerran oli noin nuorella ijällä noin voimakas kärsimisessä, kuinka +voimakas hän olisikaan ilossa, nautinnossa ja intohimossa? + +Ei, eihän hänellä ollut varaa siihen. Olihan hän jo vanha mies. Ja +sehän olisi ollut kuin alottaa uudestaan elämänsä. + +Ei, se ei käynyt päinsä enää! Ja mitä oli elämä, oikea elämisen +arvoinen elämä nimittäin, muuta kuin alituista vapautumista, alituista +nousua pienemmästä, ahtaammasta suurempaan ja avarampaan. + +Nyt hänellä oli vapaus. Hänen oli se siis myöskin turvattava ja +säilytettävä. + +Mutta tämähän on ukon, tämähän on ehdottoman vanhanpojan ajatustapaa! +pälkähti äkkiä itseivallinen pisto hänen aivoihinsa. Näin mahtavat +juuri tuumia nuo parantumattomat keski-ikäiset poikamiehet, silloin kun +kaikkivaltias Amor uhkaa ruusuköysin vangita heidät. + +Olkoon vanhanpojan ajatustapaa! Se on kaikissa tapauksissa viisasta ja +järjellistä ja sen avulla voi suojata itsensä turhilta kärsimyksiltä. + +Niin hän säilytti vapautensa. + +Mutta hän ei tiennyt, mihin käyttää sitten vapauttaan. Kaikkeen siihen, +mihin hän sitä nyt yksin käytti, hän oli käyttänyt sitä ollen kaksinkin +rouva Rabbingin kanssa. Oli vain tyhjempää ja autiompaa kuin ennen. +Miksi tällaiseen itsensä tuomita vain turhan yksinäisyysteorian vuoksi, +kun hänellä oli kaksin ollut paljon hauskempaa, valoisampaa ja +keveämpää? + +Vapauden vuoksi? Hiiteen koko vapaus, ellei sen avulla voinut ja +tahtonut tehdä tuhmuuksia! + +Hänen teki jo mieli kirjoittaa vaimolleen, lyödä asia leikiksi, pyytää, +että tämä tulisi takaisin eikä enää hassuttelisi. Myöskin teki hänen +mielensä matkustaa Caprille ja ilmestyä onnettomana vaivaisena +syntisenä, mutta veitikan hymy suupielessä, vaimonsa eteen. + +Mutta eihän hän voinut kumpaakaan. Eihän hän ollut vielä tavannut +Liisaa eikä myöskään saanut hänen kuvaansa mielestään haihtumaan. Asia +oli kesken. Hänen oli saatettava se onnelliseen päätökseen, jos hänen +mieli koskaan voida kirkkain otsin kohdata vaimoaan. + +Hänen vaimonsa ei ottaisi asiaa ollenkaan niin keveästi kuin hän itse +sen jo nyt olisi ollut valmis ottamaan. + +Sen tunsi Johannes vaistomaisesti. Hänen täytyi siis, maksoi mitä +maksoi, tuokin seikka vääjäämättömään, tinkimättömään loppuun +suorittaa. + +Hänen täytyi tavata Liisa! Siitä ei päässyt yli eikä ympäri. Mutta +missä ja milloin? Sattuma sai ratkaista? Olihan hän luvannut +vaimolleen, että hän ei siinä asiassa tikkua ristiin panisi. + +Mutta juuri siksi oli tämä sielullisesti toimeton odotus kahta +hermostuttavampaa. + +Johannes eli alituisessa jännityksessä. Saattoihan Liisa tulla vastaan +missä kadunkulmassa hyvänsä, istua missä trattoriassa tahansa, johon +hänkin pistäisi päänsä sisälle. Varsinkin nyt, kun hän söi kaikki +ateriansa ulkona, oli tuon kohtauksen, tuon mielenliikutuksen +mahdollisuus aina vaaniva, aina uhkaava ja läsnä-oleva. + +Välistä pelkäsi, välistä toivoi hän kiihkeästi sitä. Mutta se oli +muuttumassa jo hänen päähänpistokseen, jonka ympärille kaikki kiertyi +ja joka imi elämänmehun ympäriltään kaikilta muilta ajatuksilta. + +Johannes tiesi vanhasta kokemuksestaan, että sattuma oli sangen viisas +jumalatar, mutta vielä viisaampi, jos sitä hellävaroen ohjattiin. + +Hän rupesi siksi myöskin hiukan ja aivan huomaamatta ohjailemaan +sattumaa, etsimään paikkoja, missä hän tiesi matkailijain ja etenkin +suomalaisten käyvän sekä heidän kauttaan ikäänkuin pyydystettävän +otuksen jälkiä tiedustelemaan. Hän sai varmuuden, että Muttila ja Liisa +edelleenkin oleskelivat kaupungissa. Mutta hän kuuli, ettei heitä +näkynyt juuri missään, ei skandinavilaisten tavallisissa viinituvissa +eikä yhteisillä huviretkilläkään. + +He näkyivät viihtyvän parhaiten kahden kesken. + +Tuo olisi Johanneksen pitänyt arvatakin. Ketä Liisa rakasti kerran, sen +hän eristi muusta maailmasta. Niinhän oli kerran käynyt Johanneksen, +samoin oli nähtävästi nyt Muttilankin laita. + +Mutta rakastiko Liisa todellakin Muttilaa? Olipa se sangen omituista! +Tietysti paremman puutteessa vain. Mutta kuitenkin! Oli se sentään +käsittämätöntä. + +Eikä Johannes voinut koskaan estää kipeää, tuskallista tunnetta +povestaan nousemasta, aina kun hän uskoi Liisan todellakin rakastavan +Muttilaa. + +Niin tapasi hän vihdoin Liisan. + +Hän oli kerran eräänä aamupäivänä pistäytynyt Borghesen palatsin +kokoelmilla sieluaan virkistämään. Kuinka monetta kertaa, sitä hän ei +muistanut enää. Hän kävi usein täällä, tänne oli niin vaivaton tulla, +kävellä kauniissa puistossa ja saada joku kaunis taidevaikutus kuin +leikillään. + +Mutta melkein enemmän kuin tauluista ja taideteoksista hän piti itse +palatsista, joka sellaisenaan jo oli taideteos. + +Mikä museo! Kerrankin sellainen kuin kaikkien tulisi olla, mutta joita +on niin ani harvoja olemassa. Yksityis-asunto, jossa arkkitehtuuri ja +koko ympäristö sulaa täydellisesti yhteen sisällyksen kanssa, jossa +taide-esineet eivät vaikuta sikin sokin ja vain jonkun tietoperäisen +järjestelmän mukaan kasatuilta ja kaikilta maailman ääriltä rahalla +haalituilta, vaan suorastaan itse seinistä elimellisesti kasvavilta +kaunistuksilta. + +Siellä hän erään salin perältä ovea kohti kääntyessään näki äkkiä +Liisan ja Muttilan tulevan vastaansa rinnakkain. + +Johannes tunsi sydämensä seisahtuvan. Mutta hän pysyi samalla aivan +tyynenä, aivan täsmällisenä, jokainen hermo vireessä, jokainen +vastaan-ottamisen, tarkkaamisen ja toteamisen vaisto äärimmilleen +jännitettynä. + +Muttila näytti hiukan hätkähtävän. + +Liisa tuli suoraan häntä kohden, käsi ojolla, huulet hymyilevinä, +silmissä syttyvä ilon ja onnen paiste, aina kasvava, aina syventyvä, +aina korkeammalle roihuava ja riemuitseva, mitä lähemmäksi hän tuli ja +mitä kauemmin hänen katseensa ehti Johanneksen silmäteriin imeytyä. + +Johannes pysyi liikkumattomana, jähmettyneenä paikallaan. Nyt erotti +enää vain pari askelta heidät toisistaan. + +--Terve, sanoi Liisa, hyväilevä, alistuva, miltei mielittelevä sointu +äänessään. Tiesin, että tapaisin täällä sinut. + +--Mistä sen voit tietää? kuuli Johannes kysyvänsä, samalla kuin hän +ojensi kätensä hänelle. + +--Tunsin sen heti tänä aamuna herätessäni! Ja olen ollut siitä saakka +niin iloinen ja onnellinen. + +--Niinkö? kuuli Johannes jälleen miltei hellästi kysyvänsä. Mistä +iloinen? Mistä onnellinen? + +--Siitä, että elät vielä. Siitä, että saisin nähdä sinut. Et tiedä, +kuinka minulla on ollut ikävä sinua. + +Johannes tunsi silmänsä huikaistuvan tuosta auringosta, joka tulvehti +häntä vastaan Liisan autuaasta, kuin itsetiedottomasta silmäparista. +Hän käänsi kasvonsa pois ja tervehti päännyykähdyksellä Muttilaa, joka +hiukan hämillään seisoi taempana. + +Kun hän kääntyi takaisin Liisaan, kohtasi sama katse häntä. Eikä Liisa +ollut muistanut päästää irti edes hänen kättään, vaan piteli sitä yhä +vieläkin kädessään. + +--Niin ikävä, niin ikävä, toisteli hän hiljaa hivellen sitä. Minä olen +kärsinyt tällä aikaa niin paljon. Mutta nyt jaksan minä taas elää +kuinka kauan tahansa, kun olen nähnyt sinut. + +Ja ennen kuin Johannes oli ehtinyt aavistaa, vielä vähemmän temmata +kättään pois, oli Liisa Muttilasta ja kaikista ohikulkevista ihmisistä +välittämättä kumartunut ja suudellut sitä salamannopeasti. + +Sitten hän ikäänkuin itsekin säikähti tekoaan ja päästi käden. + +--Oletko vihainen? hän kysyi katsoen lapsellisesti Johannekseen. + +--Tuhmuuksia! vastasi tämä samalla ankarasti ja isällisesti hänelle. Et +sinä ole nähtävästi ollenkaan viisastunut sitten viime näkemän. + +Kahdeksaan pitkään vuoteen he eivät olleet tavanneet toisiaan, ja +kuitenkin oli heistä aivan kuin he olisivat vain jatkaneet siitä, mihin +he olivat eilen lopettaneet. + +Johanneksesta ainakin tuntui tällä hetkellä niin. + +Olihan se Liisa, Liisa itse, _hänen_ Liisansa eikä kenenkään muun. +Ilmi-elävänä, tuossa hänen edessään! Kaikki, mitä välillä oli, oli +ollut pahaa unta. + +He kaksi kuuluivat yhteen. Eikä hän voinut käsittää ollenkaan, mitä +Muttilalla saattoi siinä heidän joukossaan olla tekemistä. + +Sitten muisti hän sen, ja tunsi jälleen kipeän, tuskallisen piston +sydämessään. + +Mutta sehän oli jotakin tilapäistä! Senhän täytyi olla jotakin +ohimenevää. Eihän sitä voinut kestää kauan, ei tästälähtien hetkeäkään, +kunhan he vain pääsisivät kahdenkesken ja saisivat selittäytyä. + +He seisoivat kaikki kolme hetkisen noloina siinä. + +Sitten rupesivat Johannes ja Muttila vaihtelemaan merkityksettömiä +sanoja ympärillä olevista taideteoksista ja niiden mestareista. +Tizianin, Rubensin, van Dyckin, Coreggion, Botticellin, Vincin, +Rafaelin nimet lentelivät ilmassa, Kun ne loppuivat, tuli vuoro +palatsin porfyyripylväiden, korkokuvien, mosaiikkien ja +kattomaalauksien. + +--Eikö totta? virkahti Johannes. Täällä ei ole mitään irrallista. +Kaikki kuuluu taloon. + +--Kyllä, kiirehti Muttilakin myöntämään. Ja juuri siksi ei tällainen +taidekokoelma myös ollenkaan väsytä katsojaa. + +--Ei, hymyili Johannes. Täällä liikkuu huoneesta huoneesen kummallisen +keveällä tunteella niinkuin oikea kutsuvieras eikä vain vahingossa +päässyt muiden seuraan pujahtamaan. + +--Juuri niin, ja sepä se tekeekin nämä Rooman palatsimuseot niin +miellyttäviksi. Muualla muistan vain Schackin galleriassa Münchenissä +tunteneeni jotakin samantapaista. Mutta sekin oli tietysti vain heikko +varjo tämän rinnalla. + +He laskettelivat vielä tuokion samantapaisia mitättömyyksiä. Ja koko +ajan katsoi Liisa Johannekseen samalla aurinkoisella, poiskutsuvalla +ilmeellä ikäänkuin hän olisi tahtonut kysyä, eikö hän aikonut jo +lopettaa. + +Miksi viivytellä, kun oli niin kiire? Miksi hukata aikaa +tyhjänpäiväisyyksiin, kun oli niin paljon tärkeämpää puhumista, +tekemistä ja toimittamista? + +Vihdoin syntyi pakostakin vaitiolo. + +Johannes paljasti päänsä ja ojensi kätensä Liisalle jäähyväisiksi. + +Oli kuin olisi aurinko sammunut Liisan silmissä. Hänen suupieliinsä +tuli turvaton, hätääntyvä piirre ja hänen äänensä helähti kuin +särkyneen kellon sävel, kun hän kysyi: + +--Mitä, milloin? Eikö sinua sitten saa tavata enää ollenkaan? + +Aivan kuin lapsi, joka on suuren lahjan saanut ja näkee sen jälleen +haihtuvan käsistään! + +--Milloin hyvänsä, koetti Johannes hymyillä vastaan hänelle. Vaikka nyt +heti! + +Aurinko syttyi jälleen Liisan silmissä. + +--Nyt heti siis, virkahti hän, pistäen kätensä turvallisesti +Johanneksen kainaloon. Me menemme! Emme me nyt viitsi katsoa noita +typeriä taideteoksia. + +Johannes koetti sillä välin toverillisella hymyllä ikäänkuin rakentaa +siltaa Muttilan kanssa. + +Muttila seisoi synkkänä ja vakavana. Vasta nyt huomasi Johannes, kuinka +paljon tuo mies oli vanhentunut näinä vuosina, vanhentunut ilmeisesti +vielä heidän viime näkemästäänkin. Otsassa syviä juovia, hapset jo +hopeissa korvallisilta! + +Ja vasta nyt pälkähti hänen päähänsä, että tuo toinen, jos hän todella +Liisaa rakasti, mahtoi kärsiä suunnattomasti tästä kohtauksesta. + +Liisa ei vain näyttänyt huomaavan mitään taikka ei tahtonut huomata +mitään. + +--Hyvästi, sanoi hän, nyykäyttäen päätään aivan iloisena ja +tyytyväisenä Muttilalle. Sinä tapaat tuolla puistossa meidät. + +Muttila ei vastannut mitään. Liisa veti Johanneksen kuin leikillään ja +puoliväkisin ovesta ulos. + +Portailla hän katsahti Johanneksen silmiin vallattomasti ilakoiden ja +ikäänkuin pyytäen tunnustusta tälle urotyölleen. Hän näytti vieläkin +olevan oikein ylpeä saaliistaan. + +--Eikö hän suutu? kysyi Johannes viitaten päällään palatsiin. + +--Hän! Mitä vielä! hymyili Liisa. Tietäähän hän, että rakastan sinua. +Olen aina rakastanut enkä tule koskaan tässä elämässä ketään muuta +rakastamaan. + +Johanneksen päätä huimasi. + +Tuota sanaa hän oli peljännyt juuri. Ja samalla, kuinka hän tunsi tuota +sanaa intohimoisesti toivoneensa ja ikävöineensä! + +Ja millä valkeudella se täyttikään hänet siinä silmänräpäyksessä! + +Nyt ei aurinko paistanut yksin Liisan silmistä enää. Nyt se paistoi +myöskin Johanneksesta, hänen silmistään, hänen kasvoistaan, hänen koko +olennostaan, kun hän lausui tukahtuvalla äänellä, Liisan kättä miltei +väkivaltaisesti puristaen: + +--Enkä minä ketään muuta kuin sinua. Emmekä me nyt koskaan eroa enää +toisistamme. + +Liisa nyykäytti päätään sille kuin itsestään selvälle asialle. + +Johanneksen jää oli sulanut tuossa tuokiossa kuin kuura päivän alla. +Kaikki virallinen, kaikki järjellinen ja täsmällinen, jolla hän ensi +hetkessä oli koettanut itsensä haarniskoida, oli karissut hänestä. +Ääretön, suunnaton autuus souti läpi hänen sielunsa ja ruumiinsa +kiireestä kantapäähän. + +Kahdeksan välillä-ollutta vuotta ei merkinnyt mitään. He olivat jälleen +nuoria, he olivat toivorikkaita! Ja elämä, rajaton, rannaton elämä, +sinertävine, houkuttelevine ulappoineen aukeni heidän edessään. + +He melkein juoksivat pitkin puiston polkua. + +Heidän askeleensa olivat kevyet kuin kahden luonnonlapsen. Ja +onnelliset, järjettömät ja jokeltavat sanat satoivat heidän huuliltaan. + +Kumpikaan heistä ei muistanut enää Muttilaa eikä muita ihmisiä. He +olivat kaksin maailmassa. + + + + +11. + + +Se päivä ja se ilta olivat onnellisimpia Johanneksen elämässä. + +Hän uskoi pyhästi, että Liisa oli hänen ja rakasti häntä yhtä sokeasti +ja palavasti kuin ennen heidän eroaan. Itseään hänen ei siinä suhteessa +juolahtanut mieleenkään epäillä. Rakastihan hän nyt Liisaa paljon +enemmän, kymmenkertaisesti enemmän kuin ennen. + +Sehän oli päivänselvää se! Ja olihan siitä todistuksena tämä +onnentunne. + +He söivät yhdessä päivällistä Rooman hienoimmassa ravintolassa Piazza +Colonnan varrella. Mutta monet lautaset sai edeskäypä kantaa pois, +ilman että he olivat niihin edes koskeneet. + +Heillä oli äärettömästi puhumista. Sitten he taas unohtuivat +kyynelkostein silmin katsomaan toisiaan. Sitten he jälleen hymyilivät +ja alkoivat kumpikin yht'aikaa laverrella. + +Välillä kysyi Liisa kuin leikillään: + +--Mikä suhde sinulla on nykyään rouva Rabbingin kanssa? + +Sama kuin sinulla Muttilan, ajatteli Johannes vastata vallattomasti. +Mutta samalla kulki pilvi hänen aurinkonsa yli ja hän vastasi aivan +totisesti: + +--Nykyään ei mitään, sillä hän on poissa. Mutta muuten on hän minun +vaimoni, kuten tiedät ehkä. + +--Onko hän hyvä sinulle? + +--Kyllä. Mutta hän on niin ankara. Hän vaatii niin paljon muilta ja +itseltään. + +--Hän rakastaa sinua? + +--Minä luulen niin. Ainakin hän on sen sanonut minulle eikä minulla ole +mitään syytä epäillä, ettei hän puhuisi totta minulle. + +Liisa katsoi merkillisen viekkaalla ja veitikkamaisella silmäyksellä +häneen. + +--Ja hän on jättänyt vapaehtoisesti yksin sinut? kysyi hän. + +--Niin, vastasi Johannes hiukan hämillään. Hänen mielestään on jonkun +ajan kestävä yksinäisyys paras meille molemmille. + +Liisa mietti hetkisen ja teki sitten nopeasti johtopäätöksensä. + +--Siis hän ei ole sinua ikinä rakastanut! sanoi hän melkein +voitonriemulla, joka sekin vaikutti tällä hetkellä yksinomaan +miellyttävästi Johannekseen. + +Hän itsekin oli taipuvainen nyt niin uskomaan. + +Riippui siitä, kuinka määritteli rakkauden olemuksen. Ehk'ei se +ollutkaan ollut mitään rakkautta, jota he kaksi, rouva Rabbing ja hän, +olivat keskenään tunteneet. Ehkä se oli ollut vain ystävyyttä, henkistä +sukulaisuutta ja toveruutta. + +Hän uskalsi tuosta huomauttaa Liisalle. Mutta silloin Liisa oikein +todenteolla synkistyi. + +--Juuri siitä minä olen hänelle enin mustasukkainen, sanoi hän kovalla, +katkerasti vavahtavalla äänellä, joka säikähytti Johannesta. Rakastella +saat sinä ketä hyvänsä. Mutta sinun sielusi, sinun sielusi kuuluu +yksinomaan minulle. + +Siitä eivät muut tienneet eivätkä koskaan saaneet tietää mitään, sanoi +hän sitten. Sen tahtoi hän pitää ijät kaiket yksityisomaisuutenaan. + +--Sehän on sinun, vakuutti Johannes kuin lepyttäen, vaikka hän tunsi, +että hän valehteli. Minähän olen jo eronnut hänestä, kuten näet. Ja +minä olen valmis eroamaan hänestä ijäksi, jos sinä vielä huolit +minusta. + +Päivänpaiste palasi jälleen Liisan kasvoille. Hän kohotti riemuiten +lasiaan. + +--Tee sinä niinkuin hyväksi näet, hän sanoi. Mutta muista, että minä en +jätä sinua milloinkaan. + +Eivätkä he sitten enää puhuneet siitä asiasta mitään. Mutta Johannes +päätti kirjoittaa jo huomispäivänä rouva Rabbingille ja ilmoittaa +rehellisesti, miten hänelle oli käynyt ja kuinka heidän nyt nähtävästi +oli ijäksi erottava. + +Eihän tarvittu muuta kuin kirje, kuin päätös. Silloin he olivat erossa. +Ja silloin he jälleen voisivat vapaasti yhtyä Liisan kanssa. + +Johannes luuli siinä suhteessa rouva Rabbingin hyvin tuntevansa. + +Siltä taholta ei ainakaan mikään este nousisi hänen tielleen. Siellä +oli teräsharmaa graniitti, joka ei tiennyt, ei ymmärtänyt eikä +suvainnut mitään tinkimisiä. + +Jos he kaksi, rouva Rabbing ja hän, kerran eroisivat, se tapahtuisi +todellakin ijäksi. He kaksi eivät voisi koskaan yhtyä jälleen, kuten +hän ja Liisa. Sillä hän ja rouva Rabbing olivat aina tavanneet toisensa +pelkästään yli-inhimillisissä ilmakerroksissa. + +Ei mitään rikkomuksia, ei mitään anteeksipyyntöjä eikä anteeksi-antoja +puolelta eikä toiseltakaan. Ainoastaan jyrkin oikeus, ainoastaan laajin +vapaus oli aina vallinnut heidän välillään. + +Siksi tuntui Liisan seura Johanneksesta jälleen niin helpottavalta +kaiken tuon henkisen, kaiken tuon aatteellisen ja ihanteellisen +jälkeen. + +Tässä seurassa oli kaikki sallittua. Tässä ei vaadittu mitään itseltään +eikä toisiltaan. Tässä oli hyvä olla. Tässä ymmärrettiin kuinka +pitkälle tahansa inhimilliset heikkoudetkin. + +--Enkä minä sinua, virkahti hän, vastaten Liisan tervehdykseen. Kerran +minä olen tehnyt sen tuhmuuden. Mutta muistathan, että me silloinkin +päätimme vielä kerran tavata. + +--Päätimmekö me? kysyi Liisa suurin silmin. + +--Tottahan tuon muistat, puheli Johannes innokkaasti. Sinunhan piti +matkustaa vain jouluksi kotiin. + +--Niin, niin. Se on totta. + +--Mutta sinä jäitkin pitemmäksi aikaa. Paha, paha! Vaikka tiesit, että +minulla oli niin ikävä sinua. + +--Enhän tiennyt, veikisteli Liisa. Luulin, ettet kaivannut minua +ollenkaan. + +--Minä? + +--Niin. Ja ettet minusta vähääkään välittänyt. + +--Paha, paha! Paljon suurempihan syy minulla oli luulla niin, kun sinä +matkustitkin Muttilan kanssa. + +Näin he leikittelivät. Kiertelivät kuin kissat kuumaa puuroa heidän +rakkautensa yhteistä onnettomuutta, uskaltamatta kumpikaan syvemmin +kajota siihen. + +Johannes unohti kokonaan kysyä, kuinka oli Liisan suhteen laita +Muttilaan. Hän piti moista kysymystä nyttemmin tarpeettomana. + +Niin jatkui päivällinen. + +Illalla he menivät saman torin varrella sijaitsevaan trattoriaan, jossa +tarjottiin hyvää frascat-viiniä muutamasta kymmenpennistä litra. + +He joivat paljon viiniä ja tulivat tunnelmaan. Jälleen he tunsivat +olevansa maailman valtiaita, kuten ennen muinoin, heidän ensimmäisellä +Italian matkallaan. Ja jälleen heidän sielunsa sulivat toisiinsa, +tullen tunteellisiksi, haaveellisiksi, ijäisyyttä etsiviksi ja +ikävöiviksi. + +Hetken ijäisyyttä, ijäisyyden tuokiota! Sitä he uneksivat. + +Ilmestyi oikealla ajalla mandolinin-soittaja ovelle, valmistaen +tilapäisen konsertin tilapäiselle kuulijakunnalle. Vanha, puolisokea +ukko pienen tyttärensä keralla. Aivan luonnonlaulaja, ilman mitään +tietopuolista opetusta, mutta täynnä tunnetta, mielialaa, hetken +haltioitumista ja inhimillisen elämän syvää ymmärrystä. + +Aito-italialainen tunnelma oli täydellinen. Varsinkin Liisa antautui +sen valtaan kokonaan. + +Suuret kyyneleet vierivät pitkin hänen poskiaan. Ja kun ukko, laulun +loputtua, tuli hattuineen kokoamaan vaatimatonta palkkiotaan, tahtoi +hän tyhjentää koko kukkaronsa hänelle. + +--Lisää! hän huusi äänekkäästi. Vielä laulua! Eikö totta, Johannes! +Voisi kuulla koko yön tuota. + +Johannes myönsi hajamielisesti, sillä hänellä oli tämän yön suhteen +aivan toiset suunnitelmat. + +Myöskin hän viihtyi kuitenkin varsin hyvin täällä. Huone oli lämmin, +siisti ja puhdas, taikka toisin sanoen, hänen oman huoneustonsa suora +vastakohta. Nyt vasta hän oikein uskalsi myöntää itselleen, kuinka +usein häntä oli näiden muutamien päivien ja viikkojen aikana ehtinyt +kammoksuttaa mennä sinne. + +Hyvä toki, ettei ollut yksin enää ja ettei ollut koskaan tarvis jäädä +yksin enää. Olihan tuossa Liisa! Tästälähtien he luonnollisesti +asettuisivat sinne molemmat yhdessä asumaan. + +»_O, Sole mio_», lauloi ukko Liisalle kiitokseksi. + +Liisa itki. Muutkin kuuntelivat hartaina ja hiljaisina, vaikeni +ovensuu-pöydän päässä itse valkopäinen garibaldilainen sotavanhuskin, +joka muuten oli kova-äänisin ollut ja jota kaikki kohtelivat suurella +kunnioituksella. + +Myöskin Johanneksen mielestä se oli kovin kaunista. Mutta hän tunsi, +että makea viini oli kihahtanut hänen päähänsä, ja hän olisi nyt +mieluimmin mennyt kotiin. + +Sitäpaitsi hän pelkäsi, että Liisa joisi liikaa. + +Tämä ei näyttänyt nimittäin tuon viattoman näköisen, vaarallisen +nesteen vaikutuksia ollenkaan pelkäävän tai aavistavan. Kaikissa +tapauksissa hän käytteli sitä varomattomasti. + +Johannes haukotteli ja katsoi kelloaan. + +--Joko mennään? hän kysyi. + +Liisa oli heti valmis lähtemään. + +Johannes ei ehdottanut, mihin mentäisiin, eikä Liisakaan kysynyt sitä. +Mutta kummankin mielestä oli aivan luonnollista heidän torille +tultuaan, että he nousivat yhteiseen ajuriin ja että Johannes antoi +oman osotteensa hänelle. + + + + +12. + + +Kun Johannes seuraavana aamuna heräsi, täytyi hänen hetkinen tuumia, +ennen kuin muisti, missä hän oli ja kuka nukkui hänen vierellään. + +Hänen tuli heti hyvä olla tuosta. + +Sitten hän aukaisi silmänsä ja totesi, että aurinko paistoi jo paksujen +ikkunaluukkujen läpi suoraan hänen päänalaiselleen. Kellon täytyi olla +siis vähintään 11. + +Hän hyppäsi ylös iloisena kuin nuori peura ja huudahti: + +--Hyvää huomenta! Tänä päivänä me matkustamme maaseudulle. + +Liisa nukkui vielä. Johannes aukaisi varovasti ikkunaluukut ja päästi +päivän häikäisevän valkeuden huoneeseen. + +Tämä hetki oli joka aamu hänen nykyisen karun ja yksinäisen elämänsä +iloisimpia. Hänen kolkko työhuoneensa, joka oli illoin niin ahdistava +kuin laivanruuma, kävi silloin oikein valoisaksi ja ystävälliseksi. Ja +mikä oli parasta, se lämpeni. Siitä tuli jälleen ihmisten asuinsija. + +Liisa heittelehti vuoteellaan. + +Johannes käänsi ikkunaluukun niin, ettei aurinko pääsisi suoraan Liisan +kasvoille paistamaan. + +Tuohan se juuri oli näiden italialaisten huoneiden helvetti. Illalla +oli liian kylmä, aamulla liian kuuma niissä. Jos sattui myöhempään +nukkumaan, tuli aurinko suorastaan suuhun ja herätti inhoittavaan +päänkivistykseen. + +Myöskin Johannes tunsi päänsä hieman raskaaksi. Mutta saattoi se johtua +eilisestä viininjuonnistakin. + +Hän näki tuolilla pari lasia, joista toinen oli vielä puolillaan. Hän +tyhjensi sen koneellisesti ja siirsi syrjään sekä pullon että lasit. +Sitten kumartui hän vuoteen yli ja koetti vielä kerran herättää Liisaa. + +--Liisa! kuiskasi hän. + +Liisa kuorsasi valtavasti, selin ja seinäänpäin kääntyneenä. + +Ei, kyllä täällä sittenkin oli liian tukalaa! Johannes aukaisi ikkunan. +Raikas, vielä hopea-autereinen aamu-ilma virtaili tanssien sisälle +siitä. + +Johannes sytytti savukkeen ja istahti vuoteensa laidalle polttelemaan. + +Nyt vasta alkoivat hänen ajatuksensa kokoutua. Nyt vasta rupesivat +edellisen yön tapahtumat hänen aivoissaan selvenemään ja järjestymään. + +Olihan se ollut pieni pettymys, sitä ei Johannes voinut kieltää +itseltään. + +Mutta se oli tietysti vain sattuma, tietysti vain jotakin tilapäistä. +Ensi kerralla kävisi kaikki luonnollisesti paljon paremmin, kun he +tässä nyt ehtivät tyyntyä, koteutua ja toisiinsa tutustua. + +Olihan hyvin itse pääasia. Olihan tuossa Liisa, hänen oma aamut +kaivattu, illat ikävöity armahaisensa. Jäisi tänne eikä koskaan enää +täältä erkaneisi. + +Heti kun he eilen illalla olivat päässeet tänne turvaan, neljän seinän +sisään, he olivat langenneet toistensa kaulaan ja purskahtaneet itkuun. +Itkeneet pois monien yksinäisten hetkiensä tuskat, kalvavat muistot, +äänettömät epätoivot, mielipuoliset, puoli-ääneen aivoissa pidetyt +yksin- ja kaksinpuhelut. + +Sitten he olivat jälleen kuivanneet silmänsä ja ruvenneet onnellisina, +leikkivinä lapsina loruilemaan. + +Johannes oli hakenut esille pullon chiantia ja Liisa sytyttänyt +risutulen siihen ainoaan tulisijaan, mikä Johanneksen makuuhuoneessa +oli, nimittäin syvennys seinässä, josta joku ammottava hormi veti +suoraan ulko-ilmaan. Tuli paloi paljaalla kivilattialla. Mitään peltejä +tai muita sulkemiskeinoja ei ollut, joten tuo sama aukko muuten pitkin +päivää ja yötä päästi vain hohkavaa kylmyyttä huoneesen. + +Mutta kun risukimpun heitti siihen, saattoi sen edessä kuitenkin +käsiään ja jalkojaan jonkun verran lämmitellä. + +Niin he olivat istuneet aikansa sen ääressä ja maistelleet ahkerasti +laseista, jotka he olivat viereensä tuolille asettaneet. Sitten oli +heitä ruvennut nukuttamaan. He olivat riisuutuneet aivan vaivattomasti +ja ujostelemattomasti, kuten ennenkin, ja pujahtaneet peiton alle. +Mutta Liisa oli vastannut Johanneksen hyväilyihin uudella +itkunpurkauksella. + +Tuon oli Johannes ymmärtänyt. Tietysti täytyi vanhojen muistojen +vaikuttaa Liisaan kovin kipeästi ja tuskallisesti. + +Hän oli koettanut lohduttaa Liisaa, mutta Liisa itkenyt vain sitä +enemmän. Hän huomannut turhaksi kaikki mielittelemis-yrityksensä ja +päättänyt kärsivällisesti odottaa puuskan ohimenoa. Mutta Liisa +itkenytkin itsensä uneen. Siihen Johannes jäänyt sitten yksin +valvomaan, tyydyttämättömine lemmenkaipuineen ja hiukan noloine +toiveineen menestyksellisemmästä ensikerrasta. + +Sitten oli hänkin nukahtanut. + +Yöllä oli Liisa ruvennut voimaan pahoin ja Johannes autellut häntä niin +hyvin kuin oli osannut. Tuo pieni, epä-esteettinen välikohtaus vienyt +viimeisen lemmentoivon, melkeinpä lemmenhalunkin häneltä, eikä hän +ollut tiennyt takaisin vuoteesen kömpiessään, oliko hänelle enää +oikeastaan mieluista vai vastenmielistä, että Liisakin lepäsi siinä. + +Varsinkin eräs seikka oli jäänyt Johannesta vaivaamaan. Hän oli +huomannut, että Liisa käytti sangen vahvasti keinotekoisia apuneuvoja +tukassaan. + +Mutta sitten hän oli muistanut, että olihan hänelläkin tekohampaat +yläleuassaan eikä hänen oma tukkansakaan enää juuri kehuttava ollut. Se +oli pyyhkinyt pois jo koko joukon saadun vaikutuksen kiusallisuudesta. +Tosin oli Liisa monta kertaa vannonut heidän entisen yhdessä-olonsa +aikana, ettei hänelle niin suurta kummaa tapahtuisi, että hän koskaan +rupeisi mokomilla lisäkkeillä kuvattelemaan. Mutta moiset valathan +unohtuvat helposti ja aika on julma kaikille, kenties julmin juuri +naiselliselle kauneudelle. + +Kuitenkin oli tuo pikkuseikka riittänyt jälleen herättämään hänen +kriitilliset vaistonsa, jotka olivat koko päivän ja illan niin +suloisesti uinahtaneet. + +Nyt aamulla ne vasta hereillä olivatkin. + +Olikohan Liisa muutenkin muuttunut ehkä? Oli siinä ollut jotakin outoa +tuossa heidän eilisessä seurustelussaan. Jotakin pingoitettua, jotakin +keinotekoista, kenties liian äänekästä. Mutta sehän saattoi johtua +tämän ensi tapaamisen vieroittavasta eriskummallisuudesta. + +Hiukan toiseksi oli Johannes sitä kuitenkin joskus yksinäisissä +mietteissään kuvitellut. Paljon herkemmäksi, paljon juhlallisemmaksi ja +totisemmaksi. Kuin kaksi mustaa marmoripatsasta he olivat joskus hänen +haaveissaan toisiaan lähestyneet, kummallakin ijäinen elämänsuru +sydämessään. + +Toinen katsonut tummasti ja vakavasti, toinen ymmärtänyt hänet ilman +sanojakin. Toinen ehkä päätä nyykäyttänyt ja kätensä hitaasti +ojentanut, toinen ehkä peittänyt kasvonsa tai kääntänyt ne pois +kokonaan. + +Jotakin ylevää, jotakin sydän-öisen, pilkkopimeän, traagillista tai +ylenluonnollisen, taivaallisen kirkastettua! + +Sellaisena oli aina kangastunut hänelle heidän kohtauksensa. + +Eihän ilo heille sopinut. Olivathan he eronsa jälkeen, jos mieli +merkitä mitään heidän rakkautensa, elämän tummia, murehtivia orvokkeja. + +Tuosta kaikesta hän ei ollut eilen nähnyt jälkiäkään. Taivaallisesta +ilosta tosin pienen pilkahduksen ensi hetkessä, mutta sitten oli sekin +maalliseksi ja arkipäiväiseksi alentunut. Entä tuo poroporvarillinen +tunteellisuus sitten? Niinhän tapaa kaksi piikaa toisiaan, oltuaan +vuoden pari eri palveluspaikoissa! + +Viini saattoi jossakin määrin olla siinä suhteessa lieventävä +asianhaara. Muuten olisi heihin nähden todellakin pitänyt paikkansa +saksalainen sananparsi: »Pack schlägt sich, Pack verträgt sich.» + +Roskaväki riitelee, roskaväki sopii! Juuri niin, juuri sellaisen leiman +oli saanut heidän eilinen kohtauksensa. + +Mutta sehän voi vielä nousta siitä. Senhän täytyi nousta siitä. Olihan +arpa nyt heitetty. Mikään palajaminen entisiin elämänsuhteisiin ei +missään tapauksessa ollut enää mahdollinen. + +Sehän on totta, muisti Johannes äkkiä. Minunhan täytyi kirjoittaa eräs +kirje! + +Mutta hänen oli tullut kylmä siinä vain paitasillaan vuoteensa laidalla +istuessaan. Hän nousi ja sulki jälleen ikkunan. Samalla kulki syntinen +ajatus hänen päänsä läpi. + +Mitä jos kellahtaisi vielä hetkeksi paksujen, lämpimien peittojen alle? +Mitä jos herättäisi Liisan rajuilla hyväilyillä? + +Olihan turhaa tuumia ja arvostella! Ja olihan tuo elävä, hengittävä, +joskin ehkä hiukan liian raskaasti hengittävä todellisuus parempi kuin +kaikki arvostelevat ja irvistelevät aivokummitukset! + +Hän hylkäsi kuitenkin heti tuon ajatuksen ja rupesi nopeasti +pukeutumaan. + +Peseytyessään hän tuli pitäneeksi pientä kolinaa. Liisa heräsi. + +Heräsi ja haukotteli haikeasti, silmät ummessa vielä. Sitten hän katsoi +harailevin silmin ympärilleen niinkuin ei olisi tajunnut vielä, missä +oli. + +--Hyvää huomenta! huusi Johannes hänelle, kasvot vielä puoleksi +pesuvadissa. + +--Huomenta, vastasi Liisa hitaasti ja unenpöpperöisenä. + +Sitten vasta hän kääntyi ääntä kohden. + +Johannes antoi hänen selvitellä ajatuksiaan, siksi kuin oli saanut +housut ja kengät jalkaansa ja liivit päälleen. Liisa makasi sillä aikaa +kädet niskan takana, silmät suoraan kattoon tuijottavina. + +Johannes tuli vuoteen luo ja kumartui häntä suutelemaan. + +Liisa salli sen liikkumattomana tapahtua. Sitten hän kohosi +käsivarsiensa avulla istumaan. + +--Me olemme sinun luonasi? hän kysyi. + +Johannes nauroi. + +--Missä me muualla olisimme? Tietysti minun luonani! Taidat olla vielä +vähän kuin toisessa maailmassa. + +Liisa ei vastannut mitään. Loi vain ohimenevän, huolestuneen katseen +häneen ja vilkaisi sitten kysyvästi ympärilleen. + +--Mitä kello on? + +--Taitaa olla jo 1/2 12, hymyili Johannes. Oletpa nukkunutkin! + +--Olen, vastasi Liisa hajamielisesti. + +Hän näytti tuskin kuulevan toisen leikillisiä huomautuksia. Hän näytti +miettivän jotakin muuta. Äkkiä keskitti hän katseensa ja huomionsa +jälleen Johannekseen. + +--Mitä _hän_ nyt sanoo? hän kysyi, katsoen suoraan ja kiinteästi +silmiin häntä. + +--Kuka? Muttilako? + +--Niin. Me syömme tavallisesti aamiaista kello 12, ja nyt en minä ehdi +mitenkään oikeissa ajoin kotiin! + +Tuo oli Johanneksen mielestä jo liian hassunkurista. + +--Olethan ollut poissa koko yön, sanoi hän nauraen äänekkäästi. +Aamiainen ei siinä taida paljoa merkitä. + +--Kyllä, väitti Liisa. Kuinka monen minuutin matka tästä on meille? + +Hän mainitsi osotteensa. + +--Ehkä kymmenen, ehkä viidentoista, jos raitiotiellä menet, selitti +Johannes. Mutta sitten sinun täytyy ottaa hevonen Piazza Venezialta. + +Liisa ja Muttila asuivat jossakin Piazza Cairolin puolella. + +--Hyvä on, lausui Liisa päättävästi. Sitten minä ehdin, vaikka vähän +myöhästynkin. + +Hän nousi kiireesti ja rupesi pukeutumaan. Johannes ei vielä ollut +ottanut hänen sanojaan oikein todeksi, vaan koettanut jatkaa heidän +eilistä, keveää puhetapaansa. Se ei tuntunut kuitenkaan nyt käyvän +ollenkaan. Liisan ajatukset näyttivät olevan varsin kaukana täältä. + +Johannes nousi, sytytti savukkeen, käveli pari kertaa läpi huoneen ja +siirtyi sitten viereiseen huoneesen työpöytänsä ääreen kirjoittamaan +kirjettä vaimolleen. + +Siitä piti tulla lyhyt, ytimekäs ja täsmällinen. Pelkkä tosiasia vaan! +Rouva Rabbing ei pitänyt mistään turhista kiertelyistä eikä +koristeluista. + +Työpöytä oli oven edessä. Eikä Johannes voinut olla silloin tällöin +kirjainsa yli vilkaisematta Liisan pukeutumista. + +--Tuletko toimeen siellä? hän kysyi. + +--Kyllä koetan, vastasi Liisa. Mutta missä minun laukkuni on? + +Johannes nousi sen hänelle ojentamaan. + +--Kaipaan minä vähän toalettitarpeitani, sanoi Liisa. + +Tuokin vaikutti Johannekseen hyvin omituisesti. Hänen Liisansa, joka +ennen olisi tullut toimeen vain kammalla ja saippuapalasella. + +Mutta: kävihän kehitys yleensä siihen suuntaan ja olihan luonnollista, +että Liisastakin vielä suurmaailman nainen tulisi. + +--Olet sinä lihonnut, virkahti Johannes, heittäen tarkastelevan +silmäyksen ystävättärensä ruumiinmuotoihin, joista tämä ei paljoa +peittänytkään. Olet jonkun verran höllentynyt sitten viime näkemän. + +Liisa ei pitänyt ollenkaan siitä, että sanottiin hänen lihonneen, sillä +hän itse pelkäsi samaa ja hän tiesi, ettei se suinkaan häntä +kaunistanut. + +--Minä lihonnut! hän tiuskasi melkein kiivaasti. Kylläpä sinä osaat! +Kun kaikki minun vanhat vaatteeni ovat käyneet liian väljiksi minulle! + +Johannes huomasi erehdyksensä. + +--Tarkoitan, että olet käynyt niin terveen ja hyvinvoivan näköiseksi +kasvoiltasi, sanoi hän. + +Liisa leppyi heti. + +--Se on totta, hän sanoi, tirkistäen peiliin mielihyvällä ja hieroen +poskiinsa puuderia. Eikä minulla ole yhtään ryppyä vielä. + +Se oli totta. Päinvastoin olivat Liisan kasvot silinneet ja +täytelöityneet. Vieläpä toisen leuankin hän oli saanut. Tuo teki hänet +entistään hyväntahtoisemman ja itsetyytyväisemmän, mutta samalla +myöskin pintapuolisemman ja arkipäiväistyneemmän näköiseksi. + +Jumalan kiitos, hän ei kärsi enää, ajatteli Johannes. + +Mutta samalla pälkähti hänen päähänsä, että Liisa oli kenties ollut +hyvinkin tyytyväinen elämään Muttilan kanssa. Ja jälleen hän tunsi +kipeän piston sydämessään. + +Ei ollut hyvä niin eikä näin. + +Johannes palasi pahantuulisena työpöytänsä ääreen, kirjoitti kirjeensä +nopeasti valmiiksi ja jäi sitten pää käden varassa ikkunasta ulos +tuijottamaan. + +Liisa tuli ovelle valmiiksi pukeutuneena, päällysvaippa yllään ja +hattuneula suussaan. Nähtävästi hän hankkiutui todellakin ulos +lähtemään. + +--No, me tapaamme tietysti vielä tänään? kysyi Johannes, nousten häntä +hyvästelemään. + +--Jos minä pääsen, hymyili Liisa. Tästä ei taida tulla niinkään helppo +aamupäivä. + +--Koeta nyt laittaa asiasi valmiiksi hänen kanssaan! Mitä pikemmin, sen +parempi. + +--Hm, mutruili Liisa kevytmielisen näköisesti. + +Hän on niin hirveän mustasukkainen. + +--Mitä aiot sanoa hänelle? + +--Että olin väsynyt, että rupesin voimaan pahoin, tai jotakin muuta +semmoista. Ja että sinä korjasit minut johonkin hotelliin. + +--Luuletko, että hän uskoo sinua? + +Liisa katsoi veitikkamaisesti häneen. + +--Varmasti, sanoi hän. Sillä hän rakastaa minua, ja silloin uskotaan +mitä tahansa. Hyvästi nyt! Ja kiitos seuran edestä. + +--Milloin me tapaamme sitten? + +--Kenties huomenna, kenties ylihuomenna. Miten sopii. + +--Minulle sopii aina. + +--Kyllähän minullekin, kun vain saan Muttilan lepytetyksi. + +Siitä hänellä näkyi suurin huoli olevan. Johannes jäi ällistyneenä +kynnykselle hänen jälkeensä katsomaan. Hänen oli niin paha olla, että +hänen teki mieli itkuun purskahtaa. + + + + +13. + + +Eikä siitä myöhemminkään tahtonut tulla sen enempää. + +Johannes huomasi pian, ettei Liisa ollut mitään hänen suhteensa +tarkoittanutkaan. Nähtävästi hänestä oli hauska tavata Johannesta, +jutella kanssaan, jopa suoda hänelle pieniä lemmenhetkiäkin, mutta +tuota kaikkea hän oli valmis suomaan myös Muttilalle yhtä mielellään. + +Siihen taas ei Johannes voinut mitenkään suostua. Hän hermostui. + +Hän päätti jättää Liisan kokonaan. + +Hän oli sitten viikon päivät täydellisesti yksinäisyydessä. Mutta +silloin tuli Liisa häntä katsomaan, itki, lupasi, että hän eroisi +Muttilasta, ja vannoi, ettei elämä ollut minkään arvoinen hänelle ilman +Johannesta. Ja Johannes uskoi jälleen, siksikuin huomasi tulleensa +entistä perinpohjaisemmin petetyksi. + +Eihän hän olisi Liisalta vaatinutkaan muuta kuin hiukan enemmän +rehellisyyttä. Ymmärsihän hän hyvin, että rakkaus voi sammua, sammua +niin lopullisesti, ettei ole jälellä enää kyventäkään. Jos Liisa olisi +sanonut sen hänelle suoraan, hän olisi surrut ehkä, mutta jäänyt +kaikissa tapauksissa Liisaa kohtaan sydämeltään kunnioittavaksi. + +Mutta Liisa sanoi hänelle aina vaan, että hän rakasti Johannesta ylitse +kaikkia ja ettei kukaan mies, kaikkein vähimmän Muttila, ollut mitään +hänen rinnallaan. Ja arvattavasti hän oli valmis heti seuraavassa +hengenvedossa samaa Muttilalle vakuuttamaan! + +Tuota ei Johannes voinut ymmärtää. + +Mikä mielenkiinto saattoi olla tuolla naisella näin kahteen suuntaan +pettää ja valehdella? Oliko se hauskaa hänestä? Ehkä! Odottiko hän ehkä +jotakin etua itselleen siitä? Tuskin! Siis hän vain antoi vallan omille +synnynnäisille vaistoilleen? Juuri niin, vieläpä kaikesta päättäen +nauttikin siitä sanomattomasti! + +Näitä polkuja kävivät Johanneksen ajatukset. + +Hänestä tuli kyynikko. Hänestä kului pois kaikki sisällinen arvon-anto +Liisaa kohtaan. + +Kevytmielinen nainen! ajatteli hän usein. On turha ottaa häntä niin +vakavasti. Voihan leikitellä hänen kanssaan hetken kaksi. Mutta on +suorastaan järjetöntä panna hänen vuokseen mitään alttiiksi tai sallia +hänelle sisäistä, sielullista määräämisvaltaa. + +Samalla huomasi hän kuitenkin kauhukseen, että Liisa tässäkin muodossa +tai oikeastaan juuri tässä muodossa, oli hänelle hyvinkin haluttava. +Eikä hän enää entistä, pyhää ja korkeaa Liisaa niin äärettömästi +ikävöinytkään, vaan juuri tätä nykyistä, tätä aistillista, tätä +lihallista, joka näytti täydellisesti unohtaneen kaikki elämän +ijäisemmät tarkoitusperät ja elävän vain hetkestä hetkeen, päivästä +päivään, vaistoilleen, tunnelmilleen ja mieliteoilleen sokeasti +antautuneena. + +Se oli tuskallinen huomio Johannekselle. Hän ei olisi ikinä moista +uskonut itsestään. + +Mutta olihan se totta, täytyi hänen kuitenkin tunnustaa itselleen. +Eihän hän enää Liisan sielusta paljoakaan välittänyt. Liisan ruumista +hän himoitsi, sen hän olisi tahtonut omakseen, kokonaan, kerrassaan! + +Sielua on minulla kyllin itsellänikin! hän oli usein valmis Heinen +keralla kyynillisesti hymähtämään. + +Liisan laita näytti olevan juuri päinvastoin. Johanneksen sielu näytti +hänestä olevan halajamisen arvoinen, eivät hänen ruumiilliset +hyväilynsä. Niin loukkautuivat he molemmat ja oppivat vihaamaan, +inhoamaan ja ylenkatsomaan. + +Nyt tunsi Johannes vasta oikein yksin olevansa. + +Hänestä oli kuin olisi Liisa tahtonut häntä alentaa, häntä halventaa. +Ja siksi hän puolestaan rupesi Liisaa alentamaan ja halventamaan, ensin +vaistoissaan ja mielikuvissaan, sitten ajatuksilla, sanoilla, jopa +teoillakin. Mutta kyynillisyys kosti itsensä hänelle ja hän tunsi +samalla itse alenevansa, tulevansa rumaksi, ilkeäksi ja saastaiseksi. + +Johannes ymmärsi menevänsä tätä tietä ehdottomasti perikatoon. Ja +hänestä oli kuin olisi Liisa juuri sitä tahtonutkin. + +Niin alkoi taistelu elämästä ja kuolemasta heidän välillään. + +Johannes tahtoi joko kokonaan omata Liisan tai päästä hänestä kokonaan. +Liisa tahtoi taas vain pidättää hänet vaikutuspiirissään ja tehdä +alistuvaisen orjan hänestä, kuten hän nähtävästi oli tehnyt jo +Muttilasta. + +Kumpikin koetti parastaan. Ja kumpikin tunsi toisensa kyllin +keksiäkseen toistensa heikkoudet, iskeäkseen ja haavoittaakseen. + +Liisa oli nyt vuoroin Muttilan, vuoroin Johanneksen oma. + +Muttila näytti tyytyvän tähänkin, sillä hänellä ei ollut omaa tahtoa +ollenkaan. Kaikki, mitä Liisa teki, oli hänen mielestään hyvin, vaikka +hän ei ehkä olisikaan voinut sitä sillä hetkellä tyydyttävästi +selittää. Johannes puolestaan oli jo kyllin kyynillinen, niin että asia +oli muodostunut hänelle jo yksinomaan alhaisempien vaistojen +kysymykseksi. + +Hän näki hyvin, ettei Liisa luottanut enää häneen. No niin, eipä +hänkään enää juuri Liisaan luottanut! + +Hän tunsi hyvin, ettei mikään tosi onni voinut olla enää hänen ja +Liisan välillä mahdollinen. No niin, väärä onni siis, onni kiusata, +onni kuluttaa, onni kiduttaa toisiaan. + +Ja ellei hän muuta voisikaan, voisi hän ainakin yhden: särkeä noiden +kahden onnen, Liisan ja Muttilan! Iskeä niin parantumattomia haavoja +heidän rakkauteensa, ettei siitä enää tulisi mitään eheää ja +sopusointuista. + +Niin hän rupesi myöskin heitä molempia vuoroin toistensa silmissä +halventamaan. + +Ei hän oikeastaan sitä suoraan tehnyt. Mutta laittoi niin, että he itse +sen tekivät, vetosivat välillä häneen ja hän taas oli heitä vuoroin +toistensa edessä puolustavinaan, mutta tavalla, joka vaikutti +päinvastaisesti. + +Helvetillinen, diabolinen hävityshalu oli mennyt häneen. Mutta samalla +hän hävitti kenties enimmän juuri itseään. + +Hän seurusteli nyt vuoroin toisen, vuoroin toisen kanssa. + +Myöskin kolmen kesken he olivat joskus. Silloin koetti Johannes aina +keksiä puheen-aineita, joista toinen vain voi olla viehätetty eikä +toinen. Toisen virheet ja näköpiirin rajoitus kävi silloin +luonnollisesti entistä paremmin esille toisen silmissä. + +Muttila käytti juuri Liisaa mallina erääsen dryadi-kuvaan, jonka joku +rikas helsinkiläinen oli tilannut häneltä puutarhaansa asetettavaksi. + +Johannes kehuskeli sitä Muttilalle, mutta moitiskeli Liisalle, +kummallekin niin varovaisesti, että he luulivat vain omia +mielipiteitään kuulevansa. Seurauksena oli luonnollisesti se, että he +kumpikin rupesivat uskomaan Johanneksen taiteelliseen vaistoon, mutta +pitämään toisiaan siihen asiaan nähden enemmän tai vähemmän +tomppeleina. + +Istuessaan jommankumman kanssa kahvilassa tai viinituvassa ehdotteli +Johannes usein leikillisesti, että lähetettäisiin näköala-kortti +poissa-olevalle. Toinen oli heti suostuvainen. Ja Johannes houkutteli +hänet antamaan kirjoitettavalle tekstille juuri sen muodon, jolla tämä +voisi olla toiselle vähemmän miellyttävä. Itse hän vain lisäsi +terveisensä. + +Kerran hän teki oikein konnanteon. + +Hän houkutteli Muttilan juomaan itsensä juovuksiin ja miltei työnsi +hänet toisen naisen syliin. Sitten hän laittoi niin, että Liisa sai +tietää asiasta. + +Liisa nauroi vain, mutta Johannes näki kuitenkin, että se koski kovasti +häneen. Ja hän päätti koettaa jotakin samantapaista Liisan suhteen. + +Se onnistui hänelle helpommin kuin hän oli odottanutkaan. + +Tukkukauppias Oikarinen oli saapunut kaupunkiin. He olivat tavanneet +hänet eräänä 'corso'-päivänä Pinciolla. Kun he olivat vanhoja tuttavia +ja kun kauppias Oikarisella ei ollut muutakaan tekemistä, hän oli +kutsunut heidät illalliselle hotelliinsa ja jo siellä jotenkin +suoranaisesti Liisaan ihastunut. + +Sitten he olivat menneet Muttilan ja Liisan yhteiseen asuntoon. Muttila +ollut väsynyt ja mennyt varhain maata, mutta Liisa ollut juuri +iloisimmillaan ja tahtonut jatkaa. He menneet jälleen ulos, he kolme. + +Johannes käyttänyt tilaisuutta livistää seurasta ja saattanut vain +molemmat Oikarisen hotellin ovelle. + +Hän oli tuntenut jonkun verran omantunnon vaivoja siitä että hän oli +jättänyt Liisan noin turvattomassa tilassa kohtalolleen. Mutta kun hän +oli parin päivän perästä tavannut kaikki nuo kolme muuta jälleen, +nähnyt Liisan rinnassa uuden hohtokivikoristeen eikä huomannut mitään +erikoista mieliharmia toisissakaan, hän oli tyytynyt ja ajatellut, +ettei asia sen merkillisempi ollutkaan. + +Vasta Oikarisen muuttuneesta käytöksestä hän saattoi aavistaa, että +jotakin kuitenkin oli tapahtunut. + +Mutta riippuihan kaikki siitä, miten otti asiat. Koska nuo kolme +näyttivät ottavan sen näin, ei siis mitään merkillistä ollutkaan +tapahtunut. + +Omasta puolestaan hän tunsi, että tässä oli hänen huippunsa. Tästä hän +ei voinut enää mennä etemmäksi. + +Mutta silloin hän olikin omasta mielestään niin syvällä, että häntä +kauhistutti. Kuinka hän enää koskaan pääsisi ylös? Kuinka hän enää +koskaan voisi katsoa silmiin itseään? Olihan hän nyt tappanut toisen +kerran Liisan. Silloin, kahdeksan vuotta sitten, hän oli tappanut +Liisan sielun, nyt ruumiin. Ja samalla hän oli itsekin häväisty, +herjattu ja saastutettu sieluineen ja ruumiineen. + +Eikä hän kuitenkaan voinut tästä kaikesta syyttää muita kuin itseään. +Olivathan nuo toiset enemmän tai vähemmän edesvastuuttomia. Hän yksin +tiesi, mitä teki. Häneltä voi siis vaatia jotakin. + +Mutta hänhän juuri oli tahtonut niin hyvää. Hänhän juuri oli +uneksinut niin hienosti, kauniisti ja korkeasti Liisan ja hänen +jälleen-tapaamisesta. + +Ei auttanut. Hyvä tahto ei tuntunut riittävän edes selittämään +hänen kohtaansa, saati sitten tekemään sitä siedettäväksi ja +anteeksi-annettavaksi. + +Hänellä ei ollut ollut voimaa siis! Niin se oli! Hän oli heikko, kurja +kuolevainen, joka tarvitsi voimaa ulkoapäin, jos hänen mieli kamppailla +kunnialla mahdottomuuksien kanssa. + +Mitä hän tahtoi, mihin tarvitsi voimaa siis? + +Johannes oli jo välistä niin tylsistynyt, että hän tuskin muisti enää +alkuperäistä tarkoitustaan. Ah, se oli totta, voimaa nostamaan itsensä +ja Liisan tästä siveellisestä rappiotilasta! Mutta Liisahan ei ollut +yksin, hänen helmoihinsa näytti voivan tarrautua useampiakin. Pitäisikö +hänen nekin nostaa? Olisiko hänen pakko painaa niin alas oma +itsekkäisyytensä ja ylpeytensä? + +Ei näyttänyt olevan muuta keinoa, jos hän itse vielä kerran aikoi +päivän valkeuteen. + +Voimaa, voimaa, mutta mistä? Luonnollisesti sieltä, mistä muutkin hänen +tapaisensa suuret syntiset olivat saaneet sitä: uskonnosta. + +Jospa hän olisi voinut uskoa johonkin ylenluonnolliseen! + +Sitä ei ollut Johannes voinut milloinkaan, yhtä vähän kuin kaivannut +edes kristillisen tai muun uskonnon lohdutusta. Luonnontieteellinen +maailmankatsomus oli riittänyt hänelle. Julma ja säälimätön se oli aina +ollut hänen mielestään, mutta kuitenkin ainoa, jonka hänen järkensä oli +myöntänyt oikeaksi. + +Nyt hän tunsi kaipaavansa jotakin vienompaa, lempeämpää ja +anteeksi-antavampaa. Ja hän päätti rehellisesti yrittää, eikö +hänellekin olisi jotakin parantavaa, jotakin lunastavaa ja ylhäältä +ilmoitettua totuutta olemassa. + +Hän vaipui uskonnollisiin mietiskelyihin. Suru, tuska, yksinäisyys ja +voimattomuuden tunto olivat jäytäneet hänen olemuksensa juuret jo niin, +että hän ei muuten tuntenut pystyssä pysyvänsä. + + + + +14. + + +Siinä lähellä, omassa kaupungin-osassaan, hänellä olikin hyvä tilaisuus +turvata ulkoapäinkin tuleviin uskonnollisiin tunnelmiin. + +Olihan siinä Laterani. Oli kärsivälle, uneksivalle ihmissielulle +kappale Jerusalemia. + +Rooman kirkkojen katolinen loisto oli ylimalkaan jäänyt sangen +vieraaksi hänen pohjoismaiselle sydämelleen. Karu luonto, tuimat +elin-ehdot ja Wittenbergin munkin yhtä karut ja kylmät opinlauseet +olivat siinä suhteessa hänet jo ennen syntymää mieleisekseen +leimanneet. + +Ei niin, ettei hänenkin kaukaiset esi-isänsä Suomen korpien syvyydessä +olisi loistoa rakastaneet. Kaunistamisen, koristamisen vaisto oli kyllä +ollut heille yhtä luonnollinen kuin konsanaan viinirintaisen maan ja +hehkuvan päivänpaisteen asukkaille. Jos temppelien upeileva komeus siis +täällä vaikutti häneen jonkun verran tympäisevästi, ei syynä siihen +ollut suinkaan itse kaunis tosiasia, vaan pikemmin, ettei kaikki tuo +silmää hivelevä tai korvakalvoja suloisesti soinnuttava tuntunut +hänestä olevan oikeassa ympäristössään. + +Uskonnolla hän oli aina tottunut jotakin paljon hartaampaa, sisäisempää +ja yksinkertaisempaa käsittämään. Kristin-uskolla vielä erityisesti +sitä raamatullista ja patriarkallista nöyryyden, köyhyyden ja +kärsimyksen apoteosia, jonka oikea kehys on Palestina +paimentolaiskansoineen, Genetsaret-järvineen, jerikonruusuineen ja +orjantappuroineen. + +Tietysti oli tuo kaikki ollut vanhojen roomalaisten kopeilevalle, +ulkonaista mahtia rakastavalle luonteelle aivan liian köyhää ja +harvaviivaista, samoin kuin kristin-uskon perustotuudet kreikkalaisen +ajatuksen kehittämille filosofeille Ateenan tai Aleksandrian +oppisaleissa. + +Niin olivat kumpikin muuttaneet sen mielensä mukaisiksi. + +Rooma oli antanut ulkonaisen loistonsa, Hellas humaanisen sisällyksensä +sille. Ja niin oli kalpean galilealaisen hahmo kohonnut maailman +valtiaaksi. + +Monta paikkaa ja tilaisuutta tarjosi Rooma sille, joka tahtoi +kristin-uskon voittokulkua kautta maailman ja maailmanhistorian +tunnelmoida, vähemmän niitä, missä sen saattoi taas ensimmäisiin, +arkaistisiin viivoihinsa palauttaa. Sitä mieluisampi oli Johannekselle +paikka Lateranin edustalla. + +Ihmisliike siinä oli vähäinen. Ainoat liikkujat loivasti viettävän +torin alipäässä olivat jotkut rauhalliset maalaiset, jotka saapuivat +San Giovannin portista kaupunkiin ruokatavaroitaan ja hedelmiään +myöskentelemään. + +Matalan muurin ja sitä reunustavien harvojen piinjapuiden takaa näkyi +Rooman autio campagna, vielä taempana etäisyydessä muhkeat Albanon ja +Sabinan vuoret. + +Eivätkö käyneetkin tuon tasaisen muurin viertä Jerusalemin tummat +tyttäret kaivolle koristeellinen vesiruukku olkapäillään? Ja eikö +istunutkin kaivonkannelle siellä jossakin kalpea mies, joka pyysi vettä +juodakseen, mutta tarjosi heille suunsa suloista sanomaa takaisin, niin +ett'eivät he ikinä enää janonneet? + +Tässä oli hyvä miettiä ja uneksia. Istua kirkon portaille varhaisena +aamuhetkenä ja kuvitella olevansa tuntematon kerjäläinen, vaeltaja +vieraiden maiden, joka oli saapunut rauhaa sielulleen etsimään. Tai +nojata muuriin auringon mennessä majoille ja puiden varjojen langetessa +pitkinä ja salaperäisinä niinkuin yksinäisen, yöllisen runoilijan +ajatukset. + +Tähän oli kristillinen Rooma koonnut kaikki pyhimmät muistomerkkinsä. + +Itse Basilika, itse San Giovanni in Laterano, jo antoi paljon +ajattelemisen aihetta. Muinaisroomalaisena aikana oli siinä asunut +mies, nimeltä Plautus Lateranus, joka täten siis oli säilyttänyt +kuolemattomuutensa jälkimaailmalle. Monet juhlalliset valtiolliset +neuvottelut, monet irstaat orgiat ja huvit oli arvattavasti pidetty +tuolla paikalla, lentäneet ilmassa monet viisaat elämäntotuudet ja +hyvin sorvaellut sukkeluudet. Myöhemmin oli koko paikka äärettömine +palatseineen kuulunut Rooman keisarien alueisiin. + +Konstantinus Suuri oli siihen paavien ensimmäisen piispan-istuimen +rakentanut. Siksi oli se »kaupungin ja maanpiirin kaikkien kirkkojen +äiti ja pää». Ja sen loggialta olivat kaikki paavit, aina siihen saakka +kuin heistä tuli Vatikaanin vankeja, siunauksensa _Urbi et 0rbi_ +jakaneet. + +Siellä olivat Pietarin ja Paavalin päät, siellä myöskin palanen siitä +pöydästä, jonka ääressä Vapahtaja opetuslapsineen oli syönyt viimeisen +ehtoollisensa. + +Olihan sekin jo jotakin. Mutta vastapäätä sitä oli toinen vielä pyhempi +paikka. + +Se oli Scala santa, se oli _Sancta Sanctorum_, jota paavit olivat +kotikappelinaan käyttäneet. + +Noilla pyhillä portailla oli Kristus ruoskittu, niitä oli hänen oma +verensä kostuttanut. Pyhä Helena oli tuottanut ne neljännellä +vuosisadalla Jerusalemista, Pontius Pilatuksen omasta virkatalosta. +Kukaan kuolevainen ei saanut nousta niitä muuten kuin polvillaan. + +Kun portaat olivat sangen korkeat ja jyrkät, oli se vaivaloinen +ponnistus ja vaati tavallista palavampaa uskon-intoa suorittajaltaan. +Mutta varmaan olikin sen palkkiona sitten tavallista runsaampi +synnin-ane. + +Johannes mietti usein, olisiko hänellä itsellään ehkä kyllin intoa +siihen. + +Ei, ei vielä ainakaan, täytyi hänen tunnustaa itselleen. Kyllä hän +vielä oli aivan liian syvällä synnin pauloissa, voidakseen tuosta +löytää minkäänlaista lepoa ja lohdutusta sielulleen. Päinvastoin +kouristi sääli ja inho hänen sydäntään, kun hän pysähtyi katsomaan +noita ryömijöitä. + +Milloinkaan hän ei ollut nähnyt ihmisyyttä ja yksilön oman-arvon tuntoa +niin ilmeisesti silmiensä edessä tomuun painettuna ja kukistettuna. + +Noinko hänenkin ehkä tulisi tehdä? Noin nöyrtyä saadakseen rauhan +myrskyävälle, verta-vuotavalle sielulleen? + +Ei, ei! huusi ihmisyys koko voimalla hänen povensa pohjasta. Ei tomuun, +ei maata matelemaan! Tomusta ylös, aina ylemmä, kohti valkeutta, +kohti vapautta! Niin oli opettanut hänen luonnontieteellinen +maailmankatsomuksensa. + +Se tuntui sittenkin koettavan epätoivon vimmalla pitää puoliaan vasten +metafyysillisen mystiikan tarvetta ja nousevan, taistelevan kuin alpit +yön uhatessa, joita hän kerran oli junan-ikkunasta tarkastellut. + +Ryömijät olivat enimmäkseen vanhoja ihmisiä, köyhiä, kurjia ja +raadollisia. Joukossa joku keskenkasvuinen poikanulikkakin. + +Etummaisena kaikista konttaa tuossa eräs vanha, hienosti puettu +säätyläisrouva, joka nähtävästi on sangen sairas. Vain vaivoin ja +pitkin levähdyksin hän jaksaa nostaa polvensa aina ylemmälle asteelle. +Nyt hänellä ei ole monta jäljellä enää, nyt, nyt hän on päämäärään +pääsemässä! + +Ryömiessään vahvistavat kaikki voimiaan hiljaisilla, lakkaamattomilla +rukouksilla. + +Tuolta portaiden himmeästä, puolipimeästä yläpäästä kiiltää, kutsuu ja +kimmeltää jotakin. Kristuspääkö? Krusifiksiko? Jalokivi-koristuksia ne +ovat, jotka katolinen kirkko on sinne uskovaistensa rohkaisuksi +kiinnittänyt. + +Toisia, heikko-uskoisempia varten, joihin Johanneksenkin vielä on pakko +lukeutua, on kahdet tavalliset portaat, joita voi nousta pää +pystympänäkin. + +Johannes kiertää niitä myöten ylös ja huomaa, että ensimmäinen, mikä +ryömijöitä kohtaa heidän päämäärään päästyään, on itse pyhäkön ikkuna. +Sen avoimesta alasyrjästä on kukin tilaisuudessa heittämään roponsa +laudalle, jolla näkyy jo kosolta kolikoita. + +Johannes hymähtää. Siinäkö se siis olikin »Pudels Kern»? Olisihan hänen +pitänyt aavistaakin. + +Vanha rouva ei ole vieläkään ehtinyt ylös, vaan lepää kokonaan +lääpästyneenä portaallaan. Eräs kerjäläinen ehtii jo hänen edelleen, +nousee onnellisena ja hartaana ja heittää hänkin kolikkonsa kirkon +hyväksi. + +Mikä usko! Mikä selittämätön, mieltä ahdistava mysteria! + +Pyhäkössä itsessään, sen alttarin päällä, säilytetään Kristus-kuvaa, +jota Pyhä Lukas alkoi tehdä ja jonka joku enkeli sitten viimeisteli! + +Johannes lukee seinäkirjoitusta ja kääntää sen mielessään. »_Pyhempää +paikkaa ei maanpiiri tunne._» Häntä kauhistaa. Nuoko korut pyhiä, nuoko +kuva-postikortit pyhiä, joita hän näki ovelan munkkiveljen itse kirkon +eteisessä ohikulkijoille myyskentelevän? + +Hän syöksyy ulos kirkosta. + +Mutta aina ei hän samalla reformatorisella tuulella ole. Ja silloin hän +saattaa myös pistäytyä siinä vieressä olevaan Pyhän Helenan +rakennuttamaan Santa Croce in Gerusalemmeen, jonka kappelissa +säilytetään kolmea palasta Kristuksen ristinpuuta, yhtä ristin-naulaa +ja ristin otsaketaulua. + +Eikä sillä hyvä. Pyhän Helenan omassa maanalaisessa kappelissa hän +todellakin seisoo Jerusalemin mullalla! + +Se on tuotu Pääkallo-paikasta, monilla laivoilla, saman väsymättömän +naisen toimesta. + +On kuin olisi katolinen kirkko tahtonut tuoda koko Palestinan tänne ja +kaikille kansakunnille kuuluttaa: 'Ei ole tarvis enää tehdä +toivioretkiä Pyhälle maalle. Tulkaa Roomaan, langetkaa Paavin jalkojen +juureen! Täällä on Kristuksen sijainen, täällä Kristus itse lähempänä +kuin missään muualla maailmassa.' + +Kuka on sitten ollut tuo merkillinen nainen, tuo Pyhä Helena, joka +matkaansaattoi näin suuret asiat, tuoden Jerusalemin synkän, +intohimoisen mystiikan selkeän, valoisan, järjellisen Rooman muurien +sisälle? + +Johannes tutkii kirjoja ja historioita. + +Alkuperältään ei hän nähtävästi ollut erittäin pyhä ollut. Syntynyt +kapakoitsijan tyttärenä, tullut Constantinuksen jalkavaimoksi, +synnyttänyt Konstantinus Suuren ja saanut häneltä keisarinnan +arvonimen. Hänen sukunsa ollut bithynialainen, hänen itämainen verensä +nähtävästi johdattanut hänet kristin-uskon salaperäisiä tunnelmia +ikävöitsemään. + +Kristin-usko tietysti ollut vain pinnalla hänessä. Asunut syvemmällä +aasialainen pakanuus. Ei surmaa muuten pojanpoikaansa, ei muuten syytä +murhasta miniäänsä ja anna häntä syyttömänä tukahduttaa! + +Kristillinen hurskaus yhtynyt hänessä byzantiniseen julmuuteen, loiston +ja vallan himoon. Vanhemmilla päivillään, kahdeksankymmenen korvissa, +hänestä tullut vielä siveyden ja koskemattoman impeyden fanaattinen +ihantelija! + +Hän hävittänyt Venus-temppelin, jonka keisari Hadrianus oli +Pääkallo-paikalle pystyttänyt. Hän antanut runsaita lahjoja +naisluostareille. Hän omistanut palavaa kunnioitusta Neitsyt Maarialle, +liittyen siten jo myöhäisempään keski-aikaan. Hän tahtonut olla pyhä, +kuten katolinen kirkko sittemmin hänet pyhäksi julistikin. + +Ja tämän kapakoitsijan tyttären, tämän keisarillisen jalkavaimon +kappeliin, hänen, joka kyllä oli maistanut osansa elämän makeudesta, +oli yhä vieläkin pannakirouksen ja ekskommunikatsion uhalla pääsy +kielletty naiselliselta sukupuolelta! + +Tuon naisen historiallinen hahmo vaikutti kummallisesti Johannekseen. + +Tuollainen kristitty hänkin olisi voinut olla. Pyhän Helenan hoviin +kuuluvana hänkin olisi voinut ehkä hetkellisesti tulla mystikoksi. + +Ja yhtyä tuon naisen kanssa aistihartaaseen, ylenluonnolliseen ja +hiukenevaan tunnelmaherkutteluun. + +Mutta eikö hän voisi samoin yhtyä jonkun muun naisen kanssa? Ehkä +Carmelan? Ehkä Liisan? + +Aistillinen väristys kulki läpi Johanneksen ruumiin hänen noin +ajatellessaan. + +Vanha pakana hän tunsi olevansa. Mutta jos tuo uusi oppi saattoi +tarjota jotakin, vaikka vähäistäkin, lisää elämän-nautinnon niin +köyhään ja puutteelliseen ohjelmistoon, oli siinä jo sellaisenaan +jotakin kannatettavaa. + +Eipä ollut Pyhän Helenan, yhtä vähän kuin katolisen kirkonkaan, +onnistunut hänen pakanallista henkeään roomalaisesta maaperästä pois +juurittaa. Se oli muuttanut vain muotojaan, se oli siirtynyt vain +uusiin pyhäkköihin ja temppeleihin. + +Ja kuin kohtalon ivasta oli itse Santa Croce in Gerusalemmen alttarilla +saanut sijansa 'Barberinisen Junon' kuva, vain vähän toisenlaiseksi +muovaeltuna! + +Pyhän Helenan aasialainen pakanuus esiintyi siinä aivan +vertauskuvallisena kristillisyyden ohuen vernissan alta. + +Entä itse kirkko sitten? + +Se oli ennen ollut osa Helenan omaa, sessorilaista palatsia, jonka +kuvan laajoine puutarhoineen ja termeineen Johannes vieläkin saattoi +mielikuvituksensa avulla siihen ilmi uneksia. Ja vanha pakanuus puski +monituhantisella voimallaan myös itse Scala santan pyhitettyä +seinäviertä, jossa vieläkin oli nähtävänä pieni jäännös +muinaisroomalaisen Lateraanipalatsin ruokasalista, tricliniumista. + +Paikalla, missä nykyhetken italialaiset maassa polvin haudan +tuonpuolisen elämänsä takia mateloivat, istuivat kerran siis heidän +tästä elämästä iloiset esivanhempansa vatsa pullollaan, falerniset +viinimaljat kohotettuina maan hedelmälle ja ytimelle ynnä koko suuren +luonnon laupiaille antimille. + +Johannes tunsi kaikista hyvistä aikomuksistaan huolimatta kuuluvansa +jälkimmäisiin. + +Kaikista Rooman taide-ilmiöistä olivat Livian talon seinämaalaukset +Palatinumilla ja Neron 'Kultaisen talon' freskojätteet Ludovisi +Boncompagnin museossa häneen syvimmin pelkällä verenpunaisella, +hurjan-punaisella, pakanallisen-punaisella värillään vaikuttaneet. Hän +päätteli siitä, että jossakin hänen sydämensä pohjakomeroissa mahtoi +asua Minotaurus, joka ei ollut muuta kuin alkuaikaisilla keinoilla +lepytettävissä. + +Siihen loppuivat hänen uskonnolliset mietiskelynsä. Mutta ne +vaikuttivat kuitenkin jonkun verran häneen. Hän sai niiden kautta sekä +jonkun verran synnintuntoa että sisällistä kiivautta niitä kohtaan, +joita hän piti vieläkin syntisempinä kuin hän itse oli. + + + + +15. + + +Mitä syvemmin Johannes tuli itseään tuntemaan, sitä enemmän hän itse +kauhistui. + +Oliko lupa elää ollenkaan tällaisen ihmisen? Eikö ollutkin jo aika +tehdä loppu kaikesta ja syöstä itsensä Sisilian tarunomaisen +vaskihärjän kupuun? + +Mutta juuri Sisilia oli lähettänyt hyvän hengettärensä häntä +suojelemaan. + +Carmela tuli hänen pelastajakseen. + +Johannes oli pensionaatista yksinäisyyteensä muutettuaan vain pari +kertaa kadulla ja pikimmältään tavannut hänet. Nyt hän rupesi jälleen +enemmän hänen kanssaan seurustelemaan. + +Carmela kävi usein illalla hänen kotonaan. Siellä oli kolkkoa ja +kylmää, mutta kaikki lämpeni ja valkeni heti tuon vakavan, toimeliaan +tytön läsnä-olosta. Silloin sytytettiin risukimppu permannolle, +kynttilä paloi tyhjän viinipullon päässä, Carmela lauleli kitaran +säestyksellä vanhoja sisilialaisia kylälauluja ja Johannes uskalsi +tuntea itsensä joskus melkein kuin ihmiseksi. + +Carmela toi mukanaan henkäyksen puhdasta ilmaa Johanneksen asuntoon. Ja +sitä tarvittiinkin siellä kyllä, myönsi Johannes mielellään. + +Eikä Carmela suinkaan tehnyt tuota vain kuvaannollisesti. Hän saattoi +ilmestyä Johanneksen luo myös aamulla, harja ja kihveli kädessään, +lakaista, pestä, tuulettaa ja puhdistaa, niin että sitä oli sydämen-ilo +nähdä. Johannes itse sai vain varoa kinttujaan ja paeta huoneesta +huoneesen. + +Mitä jos naisin tytön? tuumi Johannes usein. Hänen kanssaan olisi +hauska asua jossakin Montmartren vinttikamarissa. + +Hän tiedusteli joskus leikillään myöskin Carmelan mieltä asiasta. + +--Mitä jos eräs noin minun ikuiseni ja minun näköiseni vanha herra +kosisi Carmelaa? hän kysyi. Minkä vastauksen saisi hän? + +--Myöntävän, vastasi Carmela ja iski veitikkamaisesti silmää hänelle. + +--Mutta jos hän ottaisi sanasta kiinni? Jos hän kosisi toisen kerran? + +--Jälleen myöntävän, vastasi Carmela. + +--Ja kolmannen kerran? + +--Aina vaan, joka kerran, ilman mitään armahdusta! + +Hän nauroi ja ojensi punaiset huulensa hänen suudeltavikseen. + +Johannes imi pelkkää nuoruutta, puhtautta ja hyvyyttä hänen huuliltaan. +Mutta myöskin nuoruuden sähköttävää intohimoa, joka teki hänet itsensä +puolta nuoremmaksi. + +Sitten he jälleen istuivat ja juttelivat Messinan maanjäristyksestä. + +Mutta ei siitä yksinomaan. Carmelan harrastuspiiri ei ollut niinkään +pieni kuin näytti alussa. Hän oli lukenutkin yhtä ja toista, vaikka +hänen varsinainen koulunkäyntinsä oli supistunut hyvin vähiin, ja hän +oli katsellut terävällä silmällä maailmaa. + +Eroottisiin seikkoihin nähden hän oli luonnollinen ja kehittynyt kuin +kypsä viinimarja. Hän ei ollut otettavissa, huomasi Johannes heti. Hän +oli, silloin kun hän itse näki hyväksi ja viisaaksi, ottava miehen oman +mielensä mukaan. + +Hänessä ei ollut mitään turhaa keimailua, ei myöskään mitään +hentomielistä tai kuivaa ja käsitteellistä. Kaikki oli hänessä tiukkaa, +tervettä, keskeistä ja täyteläistä. + +Kun hän suuteli, hän suuteli hartaasti ja mielihalulla. Kun hän nauroi, +hän nauroi korviin saakka. Kun hän pesi lattiaa, hän riisui ensin +varovasti kenkänsä ja sukkansa, kietaisi hameensa ylös ja konttasi +keskellä likaisia vesivirtoja paljailla, valkeilla polvillaan, kaikki +Johanneksen suurimmaksi ihastukseksi. + +Kauneinta hänessä oli hänen käyntinsä, reipas ja pystyrintainen, +niinkuin hänen esi-äitinsä olisivat tuhansia vuosia kruunua, +vesiruukkua tai appelsiinikoria päässään kantaneet. Vaikka hän ei ollut +pitkä kasvultaan, hän vaikutti silloin merkillisen majesteetillisesti. + +Sellainen oli Carmela. + +Johannes tarvitsi häntä vapautuakseen edes tuokioksi lyijynraskaiden +yksinäisyys-ajatuksiensa taakan alta. Ja Carmela tarvitsi takaisin +häntä oppiakseen ranskaa ja englantia, jotka oppituntinsa hän maksoi +raikkaalla olennollaan ja pienillä naisellisilla palveluksillaan. + +Näin voivat he kumpikin olla tyytyväisiä. + +Liisaa tapasi Johannes enää hyvin harvoin, sillä hänen hermonsa eivät +kestäneet häntä. Hän tunsi, että hänen oli sittenkin helpompi olla +yksin, vaikka hän kärsi siitä sanomattomasti. + +Mutta Liisa ei suinkaan tahtonut päästää häntä niin hevillä käsistään. +Hän näytti pikemmin etsivän Johannesta, mitä enemmän Johannes osoitti +oireita paeta häntä, jopa laiminlyövän Muttilaa siihen määrään, että +Johannes väkisinkin tunsi tämän suhteen suurta miehistä myötätuntoa. + +Olivathan he onnettomuustovereita. Olihan heitä tässä kaksi +täysrahkeista miestä, joita tuo nainen tanssitti kuin kahta nukkea +kämmenellään. + +Ja sitä syvemmin, sitä intohimoisemmin hän tunsi Liisaa vihaavansa. + +Hänkö muka rakasti tuota naista? Päinvastoin! Hänkö muka olisi ollut +valmis hänen tähtensä oman itsensä ja oman elämänsä uhraamaan? Ei +tullut kysymykseen! + +Eikä Johannes kuitenkaan päässyt täydelliseen varmuuteen siitä, eikö +hän ehkä vielä kuolemanhetkelläkin olisi valmis riemuhuudolla Liisaa +kohti kätensä ojentamaan, jos tämä vain hänelle entisenä, hyvänä +Liisana esiintyisi. + +Kuollutta hän rakasti. Kuolleen Liisan hän tahtoi väkivaltaisesti tästä +elävästä Liisasta ilmi herättää ja siitä johtuivat heidän aina rajummat +yhteentörmäyksensä. + +Johannes oli henkisesti ja melkeinpä ruumiillisestikin lopussa näinä +aikoina. Hän ei tiennyt eteensä eikä taakse. Elämä oli kadottanut +hänelle merkityksensä. Ja hän saattoi istua tuntikaudet työpöytänsä +ääressä mitään tekemättä, mitään ajattelematta, tylsänä, idioottisena, +kuitenkin suunnattomasti tästä alennustilastaan kärsivänä, kylmät +kyyneleet silmissään. + +Carmela tapasi hänet tässä tilassa kerran. + +Kiepsahti hänen polvilleen ja kietoi käsivartensa hänen kaulaansa. +Katsoi sitten silmiin hyvin surullisesti ja totisesti ja kysyi: + +--Opettaja on taas itkenyt? Miksi? + +--Minä rakastan, vastasi Johannes vaikeasti, kääntäen kasvonsa pois ja +painaen molemmin käsin ohimoitaan. Minä tulen hulluksi rakkaudesta. + +--Ja hän? kysyi Carmela hiljaa. + +--Hän ei välitä minusta vähääkään. + +Johannes itki ääneen. + +Myöskin Carmela itki. Syntyi hetken vaitiolo. Sitten rupesi Carmela +tuota miespoloista lapsellisesti hyväilemään ja lohduttelemaan. + +--Hän välittää, minä tiedän, minä vakuutan, että hän välittää. Minä +menen hänen luokseen, minä sanon hänelle, minä kysyn häneltä... + +--Ei, ei, keskeytti Johannes. Se ei auta mitään. Hän sanoo, että hän +rakastaa minua ja vain minua iankaikkisesti. + +Carmela katsoi häneen ymmärtämättömänä. + +--No? kysyi hän silmät suurina. Sittenhän on kaikki hyvin? + +--Ei, ei, hän pettää? + +--Pettää? + +--Niin. Hän vannoo väärin. Hän pettää minua toisen miehen kanssa. + +Nyt lakkasi Carmela kokonaan itkemästä. + +Hänen otsansa rypistyi. Hänen huulensa vetäytyivät kapeaksi viivaksi +kuin veitsenterä. Hänen alaleukansa työntyi julmasti eteenpäin, hänen +pienet, ruskeat kätensä puristuivat nyrkkiin ja hän lausui matalalla +äänellä, mutta jokaista sanaa korostaen: + +--_Sitten minä tappaisin hänet_. + +Johannes kääntyi, unohtaen myöskin kyyneleensä. + +--Sinä? + +--Niin, jos olisin teidän sijassanne, vastasi Carmela katsoen tiukasti +ja kiinteästi häneen. + +--Tappaisit? + +--Niin. Eihän _ole_ mitään muuta keinoa. + +Johannes katsoi vakavasti ja surumielisesti häneen. + +--Minä _olen_ jo tappanut hänet. + +--Ymmärrän, virkahti Carmela, oppivaisesti päätään nyykäyttäen. Mutta +rakkaus ei kuollut hänen kerallaan. + +--Niin, ei minun rakkauteni, selitti Johannes. Hän nousi haudastaan. + +Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt sanoa. + +Carmelan silmät saivat hätääntyneen ilmeen. Jotkut Johannekselle +tuntemattomat, taika-uskoiset luonnonvaistot liikahtivat hänessä ja hän +kysäisi melkein rajusti Johanneksen ranteesta puristaen: + +--Kuinka? Hän nousi haudastaan? + +Johannes sai vaivoin hänet tyynnytetyksi. + +Mutta Carmela oli antanut hänelle ajatuksen. Tästälähtien mietti hän +vain keinoa ja tapaa, kuinka hän surmaisi Liisan. + + + + +16. + + +Veren ajatus virkisti Johannesta. + +Hän sai takaisin entisen reippautensa ja joustavuutensa eikä +yksinäisyys tuntunut hänestä enää niin kamalalta ja mielipuoliselta, +kun hän oli saanut jotakin uutta mietittävää. + +Hän oli jo päättänyt surmata Liisan heti ensi tilaisuudessa. Olipa hän +jo sitävarten ostanut revolverinkin, jota hän oli kannellut pari päivää +taskussaan, tuntien itsensä heti puhtaammaksi, ylpeämmäksi ja +ylevämmäksi. + +Hän tekisi oikeutta. Hän pelastaisi Liisan siitä häpeän ja kurjuuden +kuilusta, jota kohden tämä ilmeisesti oli syöksymässä. + +Samalla myös itsensä, oman pyhemmän itsensä, heidän entisen, yhteisen, +suuren rakkautensa. + +Hän esiintyisi Herran lähettiläänä. + +Mutta täytyi olla myös oikea hetki ja oikea ympäristö. Täytyi kaikki +miettiä tarkkaan, kaikki suunnitella tarkkaan, ettei sitten tapahtuisi +mitään odottamatonta, pientä ja arkipäiväistä, joka tekisi +naurettavaksi koko juhlallisuuden. + +Juuri sellaisiahan sattuma usein lähettää tuontapaisiin tilaisuuksiin. +Juuri sellaisillahan säälimätön kohtalo niin usein pilkkaa kurjia +kuolevaisia. + +Täytyi olla tällä kertaa kohtaloa viekkaampi, viisaampi ja +voimakkaampi. + +Hän päätti surmata Liisan Borghesen puistossa, siellä, missä hän oli +pari kuukautta sitten ensi kerran hänet tavannutkin. + +Mutta ei museossa, ei palatsissa! Ei saanut taidetemppeliä saastuttaa. +Pikemmin puistossa sitten ja mieluimmin tuon suuren lammikon rannalla, +jossa mustat joutsenet joutelevat. + +Lammessa oli saari ja saaressa temppeli. Olihan siinä kuin paikka +varattu pyhälle verityölle. Täytyi olla vain myöhäisen iltapäivän +valaistus, auringonsäteiden siivilöityä tuuheiden vehmastojen lomitse +ja näkyä matalan muurin takaa campagnan kellahtavat ääriviivat. + +He istuisivat temppelin kiviportailla, Liisa ja hän, kahdenkesken +jumalan kasvojen alla. + +Joutsenet liukuisivat joikuen heidän ohitseen. Päästelisivät punaisesta +nokastaan outoja, onttoja, tyhjyyden-kammoisia ääniä kuin +puupuhaltimesta. + +Todelliset Tuonen virran, todelliset kuoleman työn tummat todistajat. + +Hämärä lankeaisi ja he juttelisivat harvakseen, särkyneesti ja +soinnuttomasti entisistä. Muistelisivat muinaisia lapsuudenpäiviään +yhteisessä kodissa, raikkaan kosken rannalla, jolloin maailma ei heitä +vielä ollut turmellut eikä toisistaan vieroittanut. Siirtyisivät sitten +puhelemaan rakkaudestaan ja niistä kolmesta vuodesta, jotka he olivat +yhdessä ulkomailla eläneet, yhteisistä suruista ja iloista, yhteisistä +muistoista ja tunnelmista. + +Haastelisivat lempeästi, kauniisti ja anteeksi-antavaisesti. Kaikki +loukkaukset, kaikki väärinkäsitykset haihtuisivat heidän väliltään. +Vielä viimeisen kerran he olisivat entinen Johannes ja Liisa, vielä +viimeisen kerran he sulaisivat suudelmaan, viileään ja kevyeen kuin +autuaiden hyvästi-jättö. + +Ja Johannes saattoi oikein liikuttua kyyneliin saakka heidän +kuolinhetkensä kauneutta yksin-ollen kuvitellessaan. + +Mutta jos se olisi _niin_ kaunis, olisiko hänellä sitten enää voimaa +toimeenpanna sankarillista, traagillista päätöstään? Jos Liisa vielä +viimeisellä hetkellään noin kirkastettuna hänelle esiintyisi, kuka +takasi, että siitä todella tulisi hänen viimeisensä ja ettei Johannes +sittenkin lankeaisi huikaistuneena hänen jalkojensa juureen? + +Hän, hän itse, Johannes, takasi sen! Hänellä olisi se voima, hänellä +olisi voimaa heidän kahdenkin edestä. + +Saattoihan olla, ettei Liisa vielä ollut niin kypsä kuolemaan kuin hän +itse tunsi nyt totisesti olevansa. Voihan tapahtua, että Liisa tahtoisi +vielä elää, vielä jatkaa häpeäänsä. + +Kenties hän tahtoisi paeta? Ehkä pyytäisi, ehkä rukoilisi polvillaan, +ehkä huutaisi apuakin? Mitä oli silloin tehtävä? + +Silloin oli Johanneksen surmattava hänet väkisin! Pysyttävä lujana, +leppymättömänä; vanhurskaana tuomarina ja annettava armonluoti. + +Ensin hänen sydämeensä, sitten omaansa. Niin sen tuli, niin sen piti, +niin sen oli pakko tapahtua. + +Mutta täytyi vahvistaa itseään tässä päätöksessä. Täytyi jännittää, +täytyi virittää koko sielunsa siihen, ettei sitten tarmo viime hetkellä +pettäisi eikä sormi lipsahtaisi liipasimelta. + +Itseään pyhään tuomarityöhönsä terästääkseen hän meni eräänä iltana +Teatro Valleen, jossa eräs kuljeksiva teatteriseurue juuri esitti +Othelloa. Varmuuden vuoksi hän pyysi kuitenkin Carmelan mukaansa, sillä +hänen hermostonsa oli nykyään siinä kunnossa, että hän ei mielellään +yksin tahtonut joutua vieraiden ihmisten joukkoon. + +Teatteri oli lähinnä ajelua Carmelan intohimo. Hän suostui mielellään. + +Ilma oli hirveä, kuten oli ollut jo yhtämittaa viikon pari. Satoi +lumiräntää, ja vaikka heillä oli hevonen, tuntui sentään kolkolta astua +nuo pari askelta kadulta teatterin valaistuun, ihmisiä tungeskelevaan +eteiseen. + +Siinä seisovatkin samalla Liisa ja Muttila heidän edessään! + +Kumpikin iloisina ja tyytyväisinä, kumpikin pyylevinä, +päivänpaisteisina ja siihen määrään mitään pahaa aavistamattomina, että +Johannes rupesi jo epäilemään, oliko hän ehkä uneksinutkin kaikki ja +eikö kuoleman enkeli sitten liihoitellutkaan heidän päittensä päällä. + +Hänen kätensä meni vaistomaisesti taskuun. + +Kyllä oli, kyllä liihoitteli. Ei, ei hän ollut uneksinut. Olihan siellä +revolveri. + +Seurasi yleinen tervehtiminen ja Carmelan esittely. Liisa heitti +kopean, tutkivan ja ylenkatseellisen silmäyksen häneen. + +--Minä olen käynyt sinua näinä päivinä monta kertaa hakemassa, hän +sanoi sitten, hymyillen rakastettavasti Johannekselle. Mutta sinä et +ole suvainnut olla kotona. + +Johannes katsoi häneen epäluuloisesti. + +--Tuskin, vastasi hän jurosti. Minä olen aina kotona. + +--Et laske sisälle sitten? + +--Sinä et ole käynytkään minua hakemassa. + +Liisa nauroi helakasti. + +--Luuletko, että valehtelen ehkä? hän kysyi, nipistäen samalla +leikillisesti kädestä Muttilaa. + +--Luulen, vastasi Johannes vakavasti. Luulen, että valehtelet aina, +tieten taikka tietämättäsi. + +--Kuten naiset ylimalkaan, huomautti Muttila huolimattomasti. + +Liisa nauroi äskeistä makeammin. + +--Hyvä toki, ettei minun tarvitse sitä varten hakea erivapautusta +sukupuolestani, hän sanoi. Mutta tosi on, että valehtelin. + +--Miksi? + +--Siksi, että tahdoin nähdä, kuinka se vaikuttaisi sinuun, nauroi +Liisa. + +--Ja minuun, lisäsi Muttila happamesti. + +--Ei, sinusta minä en ollut ollenkaan huvitettu, pisti Liisa. Vain +Johanneksesta! Tiedäthän, että olemme vannoneet ikuista rakkautta +toisillemme. + +--Minä tiedän, vastasi Muttila. + +Johannes katsoi Liisaan synkkämielisesti. Tuo nainen nauroi, tuo nainen +teki ilmeistä pilkkaa heistä molemmista. Oliko hänellä siihenkin varaa? +Luottiko hän niin lujasti valtaansa sitten? Sepä perhana! Johanneksen +suhteen hän ainakin erehtyisi. + +--Miksi et ole käynyt sitten katsomassa? hän virkahti harvakseen. Kun +kerran olet minusta niin huvitettu. + +--En ole uskaltanut, veikisteli Liisa. Minua on pelottanut niin +hirveästi. + +--Mikä? + +Johannes vavahti. Oliko tuo heilakka ehkä aavistanut hänen murhaisat +ajatuksensa? + +Liisa heitti jälleen voitollisen syrjäsilmäyksen Carmelaan. + +--Että tapaisin jonkun toisen naisen siellä! pisti hän sitten. Jonkun, +joka pistäisi minut tikarilla! + +--Oletko mustasukkainen? härnäsi Muttila. + +--Minun tekisi mieli kynsiä silmät hänen päästään, ilvehti Liisa. +Vahinko, etten taida hänen kieltään, muuten sanoisin jotakin +epäedullista hänen ulkomuodostaan. + +--Tahtoisit häväistä häntä? kysyi Johannes lempeästi. Onko viattomuus +sinulle niin vastenmielinen? + +Liisa näytti hänelle leikillisesti nyrkkiään. + +--Sinä! hän sanoi. Taidatpa sinä pitää huolta kummastakin. + +--Sekä sinusta että hänestä! oli Johannes vielä väärin-ymmärtävinään. + +--Sekä hänen viattomuudestaan että sen kadottamisesta, parkaisi Liisa +miltei epätoivoisesti. Ei, minä en jaksa sinun kanssasi! + +Sitten hän laski kätensä hyväilevällä eleellä Muttilan käsivarrelle, +samalla kuin hänen silmänsä liekehtivät tuttavallisina revontulina +kohti Johannesta. + +--Tuollainen hän on! hän sanoi Muttilalle. Eikö totta, hän voi ärsyttää +ihmisen kuoliaaksi? + +--Tuo tyttö voi ärsyttää sinut kuoliaaksi, virkahti Muttila. Sillä hän +on todellakin kovin kaunis. + +--Kuin luotu kuvanveistäjän malliksi? naljaili Liisa. Ei, mennään pois! +Johannes katsoo jo synkkämielisesti sinuunkin. Mennään mieluummin +mustasukkaisuutta näyttämöltä katsomaan! + +Hän nyykäytti päätään jäähyväisiksi, naurahti vielä kerran ivallisesti, +hävyttömästi ja häikäilemättömästi, ja veti Muttilan mukanaan. + +Kuinka julkea hänestä oli tullut! Nyt vasta Johannes oikein huomasi +sen. + +Nähtävästi hänen oli kiirehdittävä murhatyötään, ellei hänen mieli +tuhlata ruutia kokonaan harakoille. + +Mutta pelkkä mahdollisuuskin, että Liisa todellakin oli käynyt häntä +kotoa hakemassa, oli vaikuttanut merkillisesti häneen. Hän pyöritteli +tuota ajatusta sinne tänne aivoissaan, miettien, mikä siinä voisi olla +totta, mikä leikkiä tai suoranaista pilantekoa. + +Eikä hän voinut olla tunnustamatta itselleen, ettei hänellä puolestaan +olisi ollut mitään vastaan, jos se olisi tottakin ollut! + +--Keitä ne olivat? kysyi Carmela arasti, heidän astuessaan +permanto-aitioonsa. + +--Taiteilijoita! murahti Johannes. Minun kansalaisiani. Kuinka niin? +Mitä pidit heistä? + +--Sillä naisella oli niin hyvät ja viisaat silmät, selitti Carmela. + +--Ehkä viisaat, mutta kaukana hyvyydestä, oikaisi Johannes. Mutta mies? +Mitä hänestä sanot? + +--Hän näytti mielestäni aika pölkkypäältä, hymyili Carmela. + +Aika suffragetti! ajatteli Johannes. Joko sinäkin alat? Merkillinen +aikakausi tämä! Naiset tuntevat vaistomaista vetovoimaa naisiin. Ja +miehet? Niin miehet tuntevat useimmissa tapauksissa samoin. + +Miesraukat! Heidänhän täytyi joutua tappiolle tässä epätasaisessa +kilpailussa. + +Ja Johannes siirsihe hiukan etäämmälle Carmelasta, joka tällä hetkellä +tuntui hänelle jo pelkän naisellisuutensa vuoksi vastenmieliseltä. + +Esirippu nousi. Shakespearen intohimoiset rytmit alkoivat ryöpytä +heidän ylitseen. + +Jo ensi hetkestä tunsi Johannes henkeään pidättäen mukana olevansa. + +Othellon esittäjä, hänelle kokonaan tuntematon nimi, vaikutti häneen +heti suurelta näyttelijältä. Kieli, italian syvä, tummankirkas kieli +kajahteli täyden rinta-äänen kannattamana. Ryhti oli korkea ja jalo, +liikkeet täsmällisiä ja mittaeltuja. + +Mutta mitä välitti Johannes tuosta kaikesta! Olihan hänelle itse +näytelmä, itse sen traagillinen juoni ja tärisyttävä naismurha pääasia. + +Vähitellen rupesi Othello, tuo miehisen lemmenvihan ikuinen perikuva, +nousemaan hänen sielun silmiensä eteen kaikessa imponeeraavassa +suuruudessaan. + +Suora mies oli Othello, synkän intohimon leimaama kova soturiluonne, +vaistojensa ja halujensa vallitsema. Vain Desdemonan lempeä +naisellisuus oli voinut hänestä heleämpiä, päivänpaisteisempia puolia +ilmi soinnuttaa. Sitä tärkeämmän täytyi olla hänelle hänen rakkautensa, +sitä kuumemmin kuohua hänen raskaan, synkänpunaisen verensä, mitä +lempeämmin Desdemona hymyili ja mitä kylmempänä kimalteli Jagon +pirullisuus. + +Mutta Jagohan petti! Desdemonahan oli puhdas ja valkea kuin pulmunen +lumella. Mitä siitä, mitä siitä! Nopeasti, nopeammin henki pois +häneltä! + +Johannes lähti teatterista aivan kiihtyneessä mielentilassa. + +Juuri noin sen piti käydä! Ei ampuma-aseella, ei millään aseella eikä +koneella ylimalkaan, vaan kuristamalla. Kone oli liian kuollut niin +elävää, niin liikkuvaa, pehmeää ja valkeaa rikosta rankaisemaan. Omin +korkein käsin, oman miehisen voiman voitollisella, eläimellisellä +riemuntunteella se oli suoritettava. + +Johannes valvoi koko sen yön ja monta yötä. Nyt ei kukaan, ei mikään +voisi enää häntä päätöksestään järkähyttää. + + + + +17. + + +Näin vieri pari viikkoa samassa ainaisessa, kiihottuneessa +hermojännityksessä. + +Useimmat yöt vietti Johannes unettomana. Sitäpaitsi hän tuskin söi enää +ollenkaan. Kun hän katsahti peiliin, hän säikähti. Eihän hän ollut enää +ihmisen näköinenkään. + +Hän oli laihtunut luurangoksi. Hänen poskensa olivat syvillä kuopilla, +hoitamaton parta törrötti ilkeästi esiin hänen ennen niin sileiksi +ajetuista, anglosaksisista leuoistaan ja silmissä paloi synkkä +loimotus, joka ei näyttänyt olevan enää tästä maailmasta. + +Joka päivä hän aikoi tehdä työnsä. Ja joka päivä hän horjui jälleen, +kuvitteli uutta onnea Liisan kanssa tai tapasi itsensä haaveksimasta ja +himoitsemasta kaikkea outoa, ihmeellistä ja eriskummallista, mitä elämä +vielä voisi tarjota hänelle. + +Silloin sattuma tuli hänen avukseen. + +Hän sai kirjeen Liisalta, jossa tämä ehdotteli yhteistä ajeluretkeä +katakombeihin. He eivät olleet Muttilan kanssa vielä olleet siellä ja +lykänneet pahojen ilmojen vuoksi käyntinsä aina tuonnemmaksi. Nyt sitä +oli turha lykätä enää. Nyt olivat säät paranneet ja siitä voisi tulla +mitä ihanin huvimatka. + +Katakombeihin! Tuo ajatus kumahti Johanneksen aivoihin kuin +kuolinkello. + +Siellä oli paikka, siellä oli sopiva ympäristö. Ei Borghesen puistossa, +mustien joutsenten joikulammella. Se olisi ollut aivan liian valoisa ja +päivänpaisteinen heille. Katakombeihin! Sinne, sinne alas, maan +uumeniin, minne ei päivä paistanut, ei kuu kumottanut. + +Siellä oli heidän kohdattava toisensa. Siellä seisottava kuoleman +Herran edessä. + +Kirje päättyi sanoilla: »Olisin hyvin iloinen, jos tulisit.» Ja siihen +oli vielä lisätty jälkikirjoituksena: »Myöskin Carmela näkisi sen hyvin +mielellään.» + +Carmela! Mitä tämä merkitsi? + +Johanneksen silmät pimenivät. + +Mitä oli Liisalla ja Carmelalla keskenään tekemistä? Miksi Carmela +käytti Liisaa sanansaattajanaan? + +Olivatko he ehkä hyviäkin ystävättäriä? Tahtoiko Liisa ryöstää +Carmelankin häneltä? Vai oliko tämä taas noita hänen tavallisia, +valheellisia päähänpistojaan, joilla hän osasi niin perinpohjin +ärsyttää Johanneksen? + +Olivatko nuo kaksi ehkä tavanneet toisensa hänen selkänsä takana? +Hullutusta! Eihän Liisa osannut italiaa, eiväthän he olisi voineet edes +puhua keskenään. Mutta saattoi se olla mahdollistakin. Olihan Carmela +itse Liisan silmiä niin hyviksi ja viisaiksi kehunut. Ja ehkä Liisa oli +jo oppinut senverran kieltä, että saattoi hiukan solkata tavallisinta +kanssapuhetta. + +Oli, miten oli! Eihän ollut nyt aika enää sellaisia ajatella. Tuomion +päivä oli tullut. Nyt oli hänen aika toimia eikä ajatella enää. + +Matkan tuli parin päivän perästä määrätyllä hetkellä tapahtua ja +Johanneksen oli kirjeellisesti ilmoitettava, mitä hän ajatteli +ehdotuksesta. + +Johannes kirjoitti kohteliaan kirjeen ja ilmoitti heti suostumuksensa. + +Sinä päivänä hän söi kunnollisesti, joi pullon viiniä päälle ja kävi +parturissa. Palasi sitten kotiinsa papereitaan järjestelemään. + +Vähän oli hänellä tullut mitään omaan alaansa kuuluvaa työtä tehdyksi +täällä Roomassa. Hiukan hajanaisia huomioita vain Italian +agraariliikkeestä, juuri tapahtuvista vaaleista ja eri puolueiden +kannasta maan ulkopoliittisiin kysymyksiin nähden. + +Kuitenkin olisi tuota kaikkea nyt ollut erinomainen tilaisuus seurata +täällä. + +Mihin hän oli käyttänyt, mihin tuhlannut aikansa? Eikö voisi ottaa sitä +vielä takaisin? Täytyihän hänellä olla Englantiin palatessaan edes joku +käsikirjoitus kustantajalleen. + +Mutta sitten hän muisti taas ja hymähti surumielisesti. Sehän oli +totta, hänenhän täytyi huomenna tappaa eräs nainen! Eihän ollut +sanottu, että hän koskaan palajaisi enää Englantiin. + +Mutta sitten hän unohti taas koko asian ja jäi tutkimaan erästä +alotettua käsikirjoitusta italialaisen sosialismin ja klerikalismin +suhteesta toisiinsa, joka jo kauan oli hänen huomiotaan kiinnittänyt. +Käsikirjoitus miellytti häntä. Kas vain, oliko hän osannut tuosta +asiasta noinkin järkevästi ajatella! + +Tuossa oli kuitenkin jotakin korjattavaa. + +Johannes kastoi kynän mustetolppoon ja korjasi kohdan mieleisekseen. +»Ei taantumusta eikä vallankumousta.» Tuolla ohjelmalla ajaa +Quirinalien hallitus Italian juuri perikatoon. + +--Täällä täytyy tulla vallankumous! sanoi Johannes ääneensä, uhkaavasti +rystysillään pöytään napauttaen. Tämä ei käy, tämä ei käy! + +--Herra jesta! kuului syvä, täyteläinen naisääni ovelta samassa +soinnahtavan. Mikä ei käy? Miksi ei käy? + +Johannes ei jouda innoissaan edes katsomaan, kuka tulija on. + +--Sehän on selvä! huudahtaa hän kiivaasti nousten ylös ja lyöden +kädenselällä paperiinsa. Kansa kuolee nälkään. Jo nyt jaetaan täällä +maita omin luvin ja poltetaan herraskartanoita. + +Tulija yrittää sanoa jotakin, mutta Johannes ärjäisee: + +--Santarmit? Sotajoukot, sanot sinä? Katkeevat kuin korsi myrskyn +tullessa. Etkö tiedä, että Sienan lähistöllä on vuotanut jo verta? +Vangittu pari pahinta rauhanhäiritsijää! Kiihtynyt kansa vaatinut +vapaiksi heidät, kivittänyt rikki kasarmin ikkunat. + +--Kasarmin? Sienan lähistöllä? yrittää toinen hämmästyksissään. + +--Juuri niin, jatkaa Johannes. Yhteislaukauksia, kuolleita ja +haavoitettuja! Sehän on vallankumousta. + +Vasta sitten hän huomaa, kuka tulija on. Hämmästyy, ottaa päästään +kiinni, laskee paperin hiljaisesti pöydälle ja luo vielä kerran +epäilevän katseen ovensuuhun. Tulee sitten tyynesti tervehtimään. + +--Päivää, hän sanoo aivan tavallisella äänellään. Tervetulemaan! +Milloin sinä olet saapunut Napolista? + +--Tänään, päiväjunassa, vastaa rouva Rabbing, katsoen tutkivasti +häneen. Tulen juuri junalta. + +--Kuinka pääsit sisälle? + +--Ovi oli auki. Nähtävästi olit unohtanut hajamielisyydessäsi. +Säikähditkö? + +--Enpä suinkaan. Olin vain tässä niin keskellä kirjoituksiani, Istu, ja +riisu päältäsi! Et usko, kuinka minun on ollut ikävä sinua. + +Hän sanoo tuonkin aivan järkevästi ja tasaisesti, mutta kummallisen +koneellisesti ja harvakseen aivan kuin hänellä olisi vaiva puhua tai +hän ei löytäisi sanoja oikein. Myöskin hänen liikkeensä ovat sangen +verkkaiset ja varovaiset. + +Hän mahtaa olla hyvin väsynyt, ajattelee rouva Rabbing huolestuneena. +Hyvä jumala, kuinka hän on mahtanut kärsiäkin! + +--Minä olisin tullut jo paljon ennemmin, sanoo hän sitten. Mutta +minullakin oli siellä omat taisteluni ja kärsimykseni. + +Johannes tahtoo saattaa hänet istumaan ja auttaa häntä hatun +riisunnassa. Vasta silloin hän huomaa, että hänen vaimonsa on +surupuvussa. + +--Mitä tuo on? hän kysyy, hitaasti huntua sormellaan osoittaen. Sinä +suret? + +--Niin, vastaa rouva Rabbing, katsoen suoraan silmiin häntä. Minä tulen +kuolinvuoteelta. + +Johannes säpsähtää. + +--Kenen? Oletko sinäkin tappanut jonkun? kysyy hän kummallisesti +hymyillen. + +--Tauti tappoi. Hänhän olikin jo niin kauan kärsinyt osittaisesta +halvauksestaan. + +--Kuka? kysyy Johannes kiinteästi. + +--Rabbing. Sinun entinen suurin vihollisesi, lisää rouva Rabbing +surumielisesti hymyillen. + +Johannes saattaa hänet nojatuoliin ja istuu itse toiseen häntä +vastapäätä. + +--Vai kuoli Rabbing? sanoo hän sitten välinpitämättömästi niinkuin +olisi koira tai kissa kuollut. Kerro jotakin siitä! + +Rouva Rabbing kertoo, miten hän tietämättään oli tullut samaan +hotelliin asumaan, missä hänen entinen miehensä sairasti. Tämä saanut +jostakin tietää hänen tulonsa ja lähettänyt heti häntä hakemaan. + +He sitten tavanneet toisensa joka päivä. Jutelleet paljon keskenään ja +tulleet toisiaan lähemmäksi kuin milloinkaan. + +Johannes kuuntelee enää vain puolella korvallaan. + +Sitten hän herää hetkiseksi ajatuksistaan, kun hän kuulee rouva +Rabbingin myöskin muista Caprilla kohtaamistaan suomalaisista +mainitsevan. + +--Vapaaherra Carp oli siellä, virkkaa rouva Rabbing. Häneen eivät vain +näytä vuodet pystyvän. Niin, ja sitten tapasin minä myös sinun entisen +vaimosi siellä. + +Hän virkkaa tuon ikäänkuin viivytellen. + +Johannes koettaa päätään. + +--Signen? sanoo hän sitten. + +--Ei, Irenehän hänen nimensä oli. Mutta kyllä hänen serkkunsa Signe oli +myös siellä. Me tulimme oikein hyviksi tuttaviksi. + +--Niinkö? kysyy Johannes koneellisesti. + +Mutta muuten etsii hän aivoistaan: Signe? Signe? Kuka se nyt sitten +oli? + +Rouva Rabbing huomaa, että hän on sairas eikä voi seurata enää +keskustelua. Säikähtää ja kutsuttaa lääkärin, joka toteaa hänessä +olevan kuumeen ja määrää hänet heti paikalla pitkäkseen. + +Rouva Rabbing valvoo myöhään hänen vuoteensa vierellä. + + + + +18. + + +Johannes ei voinut koskaan jälkeenpäin itsekään sanoa oikein, kuinka se +oli tapahtunut. Mutta aamulla hän oli karannut hoitajaltaan, noussut +ylös, pukeutunut ja ollut määrätyllä hetkellä Angelon sillan päässä, +jossa katakombi-kävijäin oli määrä kokoontua. + +Liisa oli ajanut Muttilan, Johannes Carmelan kanssa. Kukaan ei ollut +huomannut mitään erinomaista hänessä. + +Hän oli jutellut kuin tavallisesti, ollutpa vielä tavallista vilkkaampi +ja puheliaampi. + +Kun oli tultu »_Domine quo vadis_?» kappelin kohdalle, hän oli +pysäyttänyt hevoset ja pitänyt vielä pienen, innostuneen luennonkin +siihen liittyvästä naivista legendasta. + +--Onko mitään ihanampaa, hän oli huudahtanut, kuin tuo aamuhämäräinen +kohtaus tällä autiolla maantiellä? Enkeli taivaasta astuu yöllä alas +Mamertinin vankilaan ja johdattaa Pyhän Pietarin nukkuvien vartioiden +ohitse vapauteen. Tämä tahtoo lähteä pois Roomasta, paeta pois koko +kaupungista. Tänne saakka hän pääsee, niin tuleekin vastaan Vapahtaja +itse. + +Pietari tuntee hänet hyvin, vaikka aurinko ei ole noussut vielä. Hän +kysyy hämmästyen: »Herra, kuhun kuljet?» Ja Kristus luo syvän, +nuhtelevan katseen häneen ja vastaa: »Roomaan, tullakseni toisen kerran +ristiin-naulituksi.» + +--Mitkä klassilliset viivat! hän oli lisännyt vielä. Mikä tyylitelty, +arkaistinen kauneus tuossa kohtauksessa Mestarin ja opetuslapsen +välillä! + +Sitten hän oli seonnut hiukan, ruvennut fantisoimaan jotakin +kummallista tarinan syvemmästä, vertauskuvallisesta merkityksestä. + +Kuinka muka oli ulkonaista vapautta ja sisällistä vapautta. Kuinka Pyhä +Pietari tässä lengendassa oli kuin ihminen ylimalkaan, kuinka ihminen +aina on pyrkimässä ulkonaiseen vapauteen, mutta silloin tuleekin +vastaan hänen oikea vapauttajansa, hänen rakkain aivokuvansa, ja +johdattaa hänet ulkonaisesti takaisin vankilaan, mutta samalla yhä +suurempaan sisäiseen selvyyteen ja... + +--Nyt en minä jaksa seurata enää! Liisa korvia pidellen sanonut, ja +kaikki, Johanneskin, silloin purskahtaneet nauramaan. + +Siinä olivatkin Pyhän Calixtuksen katakombit olleet heidän edessään. + +He olivat saaneet hetken odottaa aurinkoisella pihamaalla, ennen kuin +heidän vuoronsa oli tullut. Päivä äkkiä pimennyt heiltä. Kukin heistä +saanut käteensä pienen vahakynttilän ja niin lähdetty tuohusta kantavan +munkin jälestä loppumattomia solia ja käytäviä taivaltamaan. + +He olivat kulkeneet hanhenmarssia, munkki edellä, sitten Carmela, +sitten Liisa, ja Johannes viimeisenä. Muuten he eivät olisi +mahtuneetkaan, sillä käytävät olivat vain metrin ja puolentoista +levyisiä. + +Tunnelma alussa ollut juhlallinen, miltei kammottava. Liisakaan ei +ollut uskaltanut nauraa ollenkaan. He olivat pysähtyneet marttyyrien +tomun eteen ja kristillisen seurakunnan ensimmäisiin rukousholveihin. +Jostakin sivukäytävästä kaukaa, monien sokkeloiden takaa, vilahtaneet +toisen samanlaisen matkueen aaveentapaiset kynttilätulet. + +Eivätkö liikkuneetkin siellä tämän kamalan, viisikerroksisen, monen +neliökilometrin laajuisen kuolonkaupungin ensimmäiset alku-asukkaat? + +Entä jos eksyisi tänne? Mitä jos nämä holvit äkkiä täyttyisivät +hiljaisen, salaperäisen virren huminalla? + +Johannes juuri silloin säikähyttänyt kaikki alkamalla hiljakseen +messuta jotakin säveltä kämmentorveensa. Kun häntä oli kielletty siitä, +hän kysynyt eikö saanut saarnata edes ja siihen luvan saatuaan jälleen +tuikkivien vahatulien ääressä juhlallisesti pomiloinut. + +--Täältä se siis nousi kerran, hän sanonut, se usko, joka nyt yli +Rooman ja kaiken maailman miljoonina kullattuina kirkonkupuina +kimmeltää! Eikö totta, siinä ajatuksessa on jotakin pelottavaa? Ei +ollut ihme, että Rooma vainosi heitä, sillä olivathan nuo kalpean +Natsaretilaisen palvelijat pahimpia sosialisteja, anarkisteja ja +nihilistejä, mitä maailma milloinkaan oli nähnyt. + +He kielsivät nimittäin elämän. Julistivat tomuksi ja tuhkaksi kaiken +tämän ajallisen, kaiken rikkauden, rakkauden, nautinnon tästä-päivästä +ja huolen huomisesta. Heillä oli huoli vain ijäisyydestä, omasta +ijäisimmästä itsestään. + +Hän itse ollut kalpea kuin kuolema noin puhuessaan. + +Liisaa äkkiä ruvennut hermostuneesti juuri juhlallisimmalla hetkellä +naurattamaan. Kuin pikkulasta, kuin koulutyttöä. Silloin se oli +tapahtunut, silloin se oli ilmi purkautunut. + +Johannes karjaissut ja syöksynyt hänen kimppuunsa koettaen tavata häntä +kaulasta ja hänet kuristaa. Liisa kiljahtanut, pudottanut kynttilänsä +ja paennut. Myöskin Johanneksen kynttilä sammunut ja hän syöksynyt +jälestä. Alkanut hirvittävä, kuolon-kamala ajojahti kautta +pilkkopimeiden, matalien uurnakammioiden. + +Edellä otus, edellä naaras, pelkäävä henkeään. Takana järkensä +menettänyt metsästäjä, villi-ihminen aarnikorpien ajoilta, joka oli +tuntenut verenhajun sieraimissaan ja samosi ryskinällä, kaikki nälän, +surman, hekkuman ja väkivallan vietit tulikerinä kiiluvissa silmissään. + +Muut kaikki jääneet tyrmistyneinä siihen seisomaan. + +Munkille tullut hätä käteen. Hän johdattanut heidät nopeasti ja +suorinta tietä maanpinnalle ja hälyyttänyt väkeä. Lähdetty miesvoimalla +etsimään kadonneita. Kuin hukkuneita heitä oli saatu monta tuntia +harata, vihdoin löydetty heidät jonkun ristikäytävän nurkkauksesta. + +Johannes tullut heitä vastaan yltäpäältä verissä, kuin petolinnun +raatelemana. Liisa levännyt hänen käsivarsillaan taintuneena, mustana, +nokisena, vaatteet rikkirevittyinä, mutta kuitenkin elossa vielä. + +Johannes ollut aivan tyyni ja sanonut: + +--Minä olen hullu. Viekää minut sairaalaan! + +Liisa vironnut heti, kun oli päässyt ulko-ilmaan. Johannes viety +hourulaan, jossa häntä oli pitkät ajat hoidettu. Sieltä päästyään hän +oli muuttanut Rooman lähistölle Albano-vuoristoon asumaan. + +Tuon tapauksen jälkeen he eivät enää koskaan tavanneet toisiaan. + + + + +19. + + +Vuosia oli edellisestä vierähtänyt. + +Astuu varhaisena aamuhetkenä eräästä Rooman portista ulos pitkä, +valkotukkainen, valkopartainen mies, toivioretkeläisen käyrä sauva +kourassaan. Hänen otsansa on uurtunut, hän käy sangen kumarassa, mutta +kuitenkin reippain askelin ja pää keveästi keinahdellen. + +Se on Johannes. Hänen on hyvä olla nyt. + +Hän on yksin. Hän elää erakkona. Hän asuu Monte Cavolla, Albano-vuorten +korkeimmalla kukkulalla, noin tuhat metriä merenpinnan yläpuolella. Hän +ei tapaa ketään, hän ei seurustele kenenkään kanssa. Mikään ei häiritse +hänen onneaan. + +Joskus täytyy hänen käydä kuitenkin Roomassa ruoka-ostoksilla tai +postiaan hoitamassa. Mutta muuten hän pysyttelee vain yksinäisessä +vuoristokylässään tai tekee lyhyen kävelyretken Rocca di Papaan, sen +alapuolella olevaan pieneen kaupunkiin. + +Hän on nyt melkein terve jo. Mutta hänen muistinsa ei ole täydellisesti +palannut vielä ja hän ihmettelee usein, kuinka hänellä on näin pitkä ja +valkoinen parta ja miksi hän on näin iloinen ja onnellinen. + +Hän on päättänyt nyt olla yksin. Mielestään hän ei sovi ihmisten +pariin. Ja silloinhan ei ole muuta keinoa. + +Kuitenkin hän tapaa silloin tällöin vaimoaan, joka asuu nyt Caprilla ja +jonka asuinsaaren hän voi nähdä rakkaan Monte Cavonsa korkeimmalta +nyppylältä. + +Hän kiipeää sinne joka päivä. Ja hän palajaa sieltä aina silmät hellän +liikutuksen kyynelistä vettyneinä. + +Hänen vaimonsa on ainoa nainen koko maailmassa, joka ei ole tuottanut +tuskaa hänelle. + +Kärsimystä kyllä, pelkällä hyvyydellään, pelkällä olemassa-olollaan. +Mutta ei tuskaa! Siksi on Johannes hänelle ijäisesti kiitollinen. + +Hän on nyt jo niin terve, että hän voi tehdä työtä. Ei mitään luovaa, +ei mitään hermoja rasittavaa työtä tosin, mutta kyllä säännöllistä, +säntillistä konttorityötä, kuten omien muistiinpanojensa ja +ainekokoelmiensa järjestämistä. + +Hän tuntee, että paljon on särkynyt hänen sisällään. Hän tietää myös, +että hän on ollut hullu, eikä tiedä aivan tarkkaan, tokko hän enää +koskaan tulee entiselleen. Mutta sekään ei voi häiritä hänen onneaan. + +Hän ei uskalla mitään, hän ei pane alttiiksi mitään. Hän tahtoo pitää, +mitä hän niin monen murheen ja kärsimyksen kautta on saavuttanut, ja +pelkää jokaista, joka voisi käydä hänen nykyiselle olotilalleen +vaaralliseksi. + +Kenties hän ei koskaan enää tule entiselleen. + +Mutta hän ottaa tuonkin sisäisen tietämyksen vastaan lempeällä +kärsivällisyydellä ja pitää sitä luonnon ankariin, oikeudenmukaisiin +lakeihin kuuluvana. Eikä hän sitä edes valitakaan. Sillä hän tietää, +että mitä enempi voimaa on, sen raskaamman laskee kohtalo kärsimysten +kuorman ihmislapsen hartioille. + +Ja hän puolestaan on kärsinyt liian paljon toivoakseen itseään enää +entisiin rahkeisiinsa. + +Jumala oli antanut jättiläisen voimat hänelle, mutta myöskin niitä +vastaavat intohimot, ijäiset tutkaimet tuskan heimon, jotka olivat +pyörremyrskynä kuljettaneet häntä läpi korkeuksien ja syvyyksien. +Koskaan ei rauhan onni ollut koittanut hänelle. Niin sai hän elämänsä +ehtoolla nähdä senkin välkähtävän. + +Tätä onneaan hän ei enää tahdo mistään hinnasta myödä. Nyt vasta hän on +oikea onnen orja. + +Kyllin paljon itse kärsittyään hän on saanut kuin lahjaksi suuren, +maailmoita-syleilevän sympatian kaikkia luotuja, kaikkia +luontokappaleita kohtaan, joita ihmiset hyviksi ja huonoiksi +nimittävät, mutta joiden kaikkien kohtalo on yhtä traagillinen kuin +hänenkin. Ja kyllin kaukana ihmisistä eläessään hän on oppinut myöskin +kaukaa ihmisiä rakastamaan, hyvin tietäen, ettei hän millään voi +lievittää heidän yhteistä murhettaan, mutta lujasti päättäneenä, ettei +hän myöskään lisäisi sitä pienimmälläkään. + +Onko hän kristitty? Onko hän pakana? Ei hän tiedä sitä itsekään. Hän +tietää vain, että totuus on korkein uskonto kaikista ja että aurinko on +kaikille sama, vaikka sen valkeus eri säteinä maahan lankeaa. + +Onko hän tolstoisti vai nietzscheläinen? Lihansyöjä vai kasvinsyöjä? +Vanhoillinen vai edistysmielinen? Egoisti vai altruisti? + +Nuo kaikki kysymykset eivät liikuta häntä nimeksikään. Hän tietää, että +ne ovat leluja, joilla ihmislapset leikittelevät, ja silloin kun ne +kenties ovat vakavimmin käsitettäviä, ne ovat vain aste-eroja. Sillä +kaikilla on sama tie kuljettavanaan totuuden kukkulalle. + +Sama tie, sama totuus, sama elämä. Kenelläkään ei ole oikeus sitä +omakseen nimittää. Mutta toiset kulkevat edellä, toiset jäljessä. Ja +niillä, joilla on enimmän voimaa, on vaikeimmat vastavoimat +voitettavanaan. + +Korkeana kuin taivas, kauniina kuin maa, surullisena ja suloisena kuin +syystouko, joka sen harjalla aaltoaa, niin kaartui kuolevaisen kohtalo +hänen mielessään. Mutta ei suuri yksin ollut suurta hänelle. Myös +kaikki pieni ja vähäpätöinen saattoi hänen mieltään kiinnittää. + +Ja tällaisena raikkaana, rauhallisena talviaamuna, jolloin ilmassa oli +heräävän tuoreuden tuntua ja hopeinen auer vielä mailla ja teillä ja +talojen katoilla karkeloi, oli kaikki, maa ja taivas, luonto ja +ihmiset, elämä ja kuolema, yhtä suurta, yhtä kaunista ja korkeata +hänelle. + +Tällaisena aamuna hän istahtaa tavallista suuremmalla ilolla +raitiotie-vaunuun, joka pikajunan nopeudella kiidättää hänet kohti +hänen yksinäistä vuoristomajaansa. Ja tällaisena aamuna näyttävät +ihmiset hänestä tavallista paremmilta ja Monte Cavo kahta korkeammalta. + +Tällaisena aamuna täyttää onni koko hänen olentonsa. Hänellä on varaa +kiintyä kaikkeen ja kuitenkin olla kaiken ulkopuolella. Toivoa ihmisiä +paremmiksi, rehellisemmiksi ja kauniimmiksi ja kuitenkin iloita +heistä semmoisina kuin he ovat, myöskin vastapäätään istuvasta +viekkaan-näköisestä maalaisukosta, joka herttaisella nautinnolla juuri +kertoo viime kaupunkiretkellään suorittamastaan tullipetoksesta. + +Hänellä oli ollut hanhi myötävänään, josta olisi ollut veroraha +kaupungin portilla suoritettava. Mutta hän olikin pistänyt sen +yksinkertaisesti eukkonsa hameiden alle. + +Hän nauraa, eukko nauraa, Johannes nauraa kaikkein enimmän. Sillä +olisihan ukolla, jos hän olisi tullut ilmi, ollut siinä kaksi hanhea +tullattavanaan! + +Silloin nauraa koko vaunun väki. Mutta Johannes kääntyy +vaunun-ikkunasta ulos katselemaan. + +Tällaisena aamuna on hänestä kuin hän näkisi ensi kerran noiden +kunnioitusta herättävien Acqueductien muurit, Appius Claudiuksen +aikahiset. Ja vanhan Rooman voima puhuu jälleen niiden paasista +hänelle. + +Oli ne sentään poikia ne vanhan Rooman ukot! hän ajattelee mielihyvällä +valkeaa partaansa pujoen. + +Kun ne tekivät tien, ne tekivät sellaisen, että se kesti ja kestää +vuosituhansia. Kun oli kysymys vesijohdoista, ei ruvettu mitään +pikkurännejä rakentelemaan, vaan ohjattiin valtaisat virrat kautta +kaariholvien, ijäisten kuin maa-emo itse. + +Kääpiöitä me nykyajan pojat olemme heidän rinnallaan, ajattelee hän +sitten, tuntematta kuitenkaan mitään kateutta noita jättiläisiä, noita +paasijärkäleiden heittelijöitä, noita hiidenkirkkojen rakentajia +kohtaan. + +Tällaisena aamuna on itse campagna hänestä pukeutunut juhlapukuun. +Edessä kukkuloiden voimakas ruskeaväri, kahdenpuolen tietä talvisten +viinitarhojen, pinjojen, sypressien ja öljypuu-ryhmien eritummat ja +erivaaleat vivahdukset. + +Mutta siinä onkin jo Rocca di Papa hänen edessään, jyrkällä +vuorenrinteellä, jonne päätä-huimaava hissijuna hänet kuljettaa. + +Kaupunki on pieni ja sanomattoman likainen, mutta sentään paratiisi +hänestä. Sen taemmassa osassa ei oikeastaan voi puhua kaduista +ollenkaan. Kujia, takateitä, mukavuuslaitosten solia ne ovat, +lemahtelevia kuin pahimman lantahelvetin porstuat. + +Kuitenkin rämpii hän niitä hytkäyttävällä sisäisen sankaruuden +tunteella, sillä niiden varsille on viskottu pieniä maakojuja, kurjia +hökkeleitä, joita he sanovat kodeiksi ja joissa kaikesta päättäen asuu +onnellisia ihmisiä. + +Tällaisena aamuna hän kurkistaa myös jonkun tuollaisen savimajan ovesta +sisälle ja saa lahjaksi aivan etruskien aikaisen vaikutuksen. Vieläpä +ystävällisen pään-nyykähdyksenkin, talon asukkailta, kahdelta +vanhukselta, jotka kuin Philemon ja Baucis juuri istuvat lieden ääressä +murkinallaan. + +Puiset lusikat, puiset lautasetkin! Mitkä klassilliset viivat tuollakin +elämänmuodolla! + +Ja melkein kuin jonkinlaisen ihmisheimon patriarkan tavoin siunaten +mielessään heidän ateriaansa astuu Johannes tyytyväisenä, +pyhätunnelmaisena edelleen. + +Tällaisena aamuna ei häntä häiritse edes likainen, vallaton lapsiparvi, +joka kaupunginlaidasta hänen seuraansa liittyy ja on monta kertaa ollut +hänen Monte Cavolle nousunsa pahin vastamäki. Mutta hän pääsee siitä +lahjomalla pahimmat heistä namusella tai kuparikolikolla ja silloin +jättävätkin jo kaikki epämiellyttävät vaikutukset hänet ja hänen +huomionsa kääntyy yksinomaan suuren luonnon ihailuun. + +Tie kulkee pitkin hurmaavaa vuorenrinnettä, jonka harvan lehvikon läpi +taulut toistaan komeammat vilahtelevat. + +Tässä on hänen majansa. Mutta tällaisena aamuna ovat hänen askeleensa +niin keveät, että hän heti jatkaa matkaansa ylimmän kukkulan huipulle. + +Hän kulkee avaran, nurmettuneen ylängön laitaa, joka aikoinaan on ollut +Hannibalin leiripaikkana. Mutta hänen ajatuksensa liitävät vielä +kauemmaksi, aikoihin, jolloin koko tämä vuoristo oli tuliperäinen ja +jolloin tässä kiehui ja kohisi valtava kraateripata. + +Milloin se oli? Kymmeniätuhansia, satojatuhansiako vuosia sitten? Vaiko +eilen? Hänestä on kuin hän olisi elänyt kaikki. + +Alkavat sileät, suuret kivilaatat äkkiä työntyä esiin vuorenrinteestä +hänen jalkojensa alle. _Via sacra_, vanhojen roomalaisten pyhä tie se +on. Helppo on niitä myöten tämä viimeinen voimanponnistus kukkulalle. + +Tässä paljastaa Johannes päänsä, sillä tähän päättyy myös hänen +kirkkotiensä. + +Huipulla on ennen sijainnut Latiumilaisen Juppiterin temppeli. Nyt on +siinä vain autio luostari puutarhoineen ja muurineen, puiden alla +paadet pöytinä, niiden ympärillä ijänikuiset, sammaltuneet kivipenkit. +Joka taholla ihanat ilmanrannat. + +Kelpasi tässä elää ja olla munkkiretkaleen, tuumii Johannes +hyväntuulisena. Likkiä viiniä tässä tai vain muuten jouten istua, +miettiä ja lueksia, ympärillä varjoisa, kukoistava yrttitarha, koko +Rooman campagna jalkojen alla. On niitä miekkoisia miehiä ennenkin +elänyt! + +Luostarissa on torni ja torniin sangen sokkeloiset käytävät, lopuksi +jyrkät tikapuut. Mutta tällaisena aamuna suorittaa Johannes aina sieltä +jumalanpalveluksensa. + +Sieltä aukenee hänelle luonnon ääretön jumaluus vasta kaikessa +mahtavuudessaan. + +Yhtäältä paistaa hänen silmäänsä meri, ei pienenä pilkkeenä ainoastaan, +vaan leveänä, suunnattomana ulappana, jonka pilvien raosta sinne +sattuva aurinko maalaa aivan kultaiseksi. Tuskin paljaalla silmällä +erotettavat pisteet siellä ovat yhtä monta Välimeren haahta, jotka +mailta vierailta maille vieraille purjehtivat. Mutta sieltä yhä +kauempaa, katseen eteläistä rannikkoa pitkin entäessä, näkyvät saaret +aina Napolin edustalta. + +Siellä on Capri, siellä asuu hänen ainoa ystävättärensä. Ja hän +kohottaa kätensä siunaten sinnepäin. + +Hän kääntää silmänsä toisaalle ja säikähtää jälleen vuoren korkeutta, +joka muuttaa kaikki suhteet siellä alhaalla aivan naurettaviksi. + +Tuo pieni, vähäpätöinen kyläpahainen tuolla lakeudella, onko se Rooma? +Ja tuo vaaleampi piste sen toisessa päässä, onko se Pietarinkirkon +kupu? Mitkä lilliputit ovat mahtaneet siellä leikkiäkään +rakennusmestareita! + +Vilkkuu Tiberin suu kapeana hopealankana tuolta kauempaa, muinaisen +satamakaupungin Ostian kohdalta. Pilkahtelevat esiin kaikki nuo pienet, +ihastuttavat kaupungit campagnalta, Frascati, Marino, Albano, Ariccia, +Genzaro, Castel Gandolfo, useimmat vanhojen klassillisten kaupunkien, +kuten Tusculumin, Alba Longan, Castromoeniumin raunioille rakennetut. +Ja tuossa lähellä, miltei jalkojen alla lepää rasvatyyni Albano-järvi, +sekin sammunut tulivuori aikoinaan, peninkulman laajuinen +ympärimitaltaan, mutta täältä katsoen kuin idyllisen metsälammen silmä, +tuskin kivenheiton levyinen ja pituinen. + +Sen rannat ovat nyt niinkuin muinoinkin täynnä ylhäisten roomalaisten +kesähuviloita. Ja Johannes kohottaa kätensä siunaten myös sinnepäin. + +Taas kääntää hän katseensa tasangolta läntisen taivaanrannan loputonta +vuorijonoa ja sen harmaata, ruskeata ja hiukan sinertävää värisinfoniaa +ihailemaan. + +Harmaansinisen värin antavat puut, jotka ovat lehtensä pudottaneet. +Toiset, kuten öljypuu, soittavat tummempia säveliä. + +Ja kaukana, tämän kaiken takaa, nousevat Apenninien lumiset huiput, +joiden päältä synkät, uhkaavat pilvenlongat näyttävät myrskyä, +hävitystä ja kuolemaa ennustavan. + +Mutta Johannes kohottaa kätensä siunaten myös sinnepäin. + + + + + + + +End of the Project Gutenberg EBook of Onnen orja, by Eino Leino + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 14387 *** diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6312041 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This eBook, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..a0ad1ae --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1,2 @@ +Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for +eBook #14387 (https://www.gutenberg.org/ebooks/14387) diff --git a/old/14387-8.txt b/old/14387-8.txt new file mode 100644 index 0000000..c9bc044 --- /dev/null +++ b/old/14387-8.txt @@ -0,0 +1,5898 @@ +The Project Gutenberg EBook of Onnen orja, by Eino Leino + +This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with +almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or +re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included +with this eBook or online at www.gutenberg.org + + +Title: Onnen orja + +Author: Eino Leino + +Release Date: December 20, 2004 [EBook #14387] + +Language: Finnish + +Character set encoding: ISO-8859-1 + +*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK ONNEN ORJA *** + + + + +Produced by Tapio Riikonen + + + + + + +ONNEN ORJA + +Kirj. + +Eino Leino + + +1913. + + +[Orja-romaanien järjestys: Työn orja, Rahan orja, Naisen orja, +Onnen orja.] + + + + +1. + + +Pikajuna syöksyi halki Tyrolin. + +Alpit olivat jo puolipäivästä saakka alkaneet piirtyä taivaanrannalle +suurina, hohtavina, valkoisina möhkäleinä. Ensin yksitellen kuin +etuvartiat, sitten rivittäin kuin jääkäriketjut, vihdoin loppumattomina +jonoina kuin todellinen jättiläis-armeija, alku-aikojen kimalteleva +ritaristo. + +Olikin sattunut mitä ihanin päivänlasku. + +Valahdellut sieltä täältä taivaan kultainen valkeus vuorten soliin. +Kirkastanut milloin palasen tuollaisen Hiitolan sankarin lumisesta +pantsarpaidasta, milloin etäisen, yksinäisen esitaistelijan jäisen +kypärtöyhdön. + +Ja keskellä tätä kaamoittavaa, haudanhiljaista luonnonleiriä kiemurteli +matala, kääpiömäinen juna kuin sievä sisilisko, vilahdellen pitkiä +vuorenrinteitä myöten, sukeltaen tunnelista tunneliin, kohoten aina +korkeammalle, jättäen aina syvemmät kuilut kupeilleen. + +Mutta vasta nyt, illan hämärtyessä, saivat alpit juhlallisimmat +ääriviivansa. + +Nyt näyttivät ne todellakin uhaten valmistuvan taisteloon. + +Valon väkeviä sankareita ne olivat. Yön valtoja vastaan ne taistelivat. + +Sotivat kesän ja päivän puolesta, suojaten Italian ihanaista maata +halloilta ja kylmiltä pohjoistuulilta, vaikka ne itse näyttivätkin niin +hallaisilta ja niiden silmän-iskut pilvien korkeudesta niin +pelottavilta. + +Mutta työmies on työnsä näköinen, sanotaan. + +Minkä mahtoivat nuo Auringon ylpeät ritarit sille, että heidän partansa +olivat jäätyneet ja heidän kulmakarvansa kuuroittuneet tässä ikuisessa +kamppaelussa? + +Taaskin uhkasi yö. + +Taaskin oli sota ankara heidän edessään. Ei ollut nyt aika hymyillä, ei +nyykäyttää päätään edes ohikiitävän kääpiökansan viattomille, +lapsellisille edustajille. + +Johanneksen silmät painuivat umpeen. + +Mutta aivojen kuvasarjat jatkoivat kulkuaan. + +Vuorten huiput muuttuivat tanssiviksi, kömpelöiksi lumitontuiksi, +joulu-ukoiksi, jotka täällä talvisen tähtitaivaan alla pitivät +pitojaan. Taikka täyttyi tunturinrinne pienillä, mustilla pisteillä, +joiden loppumattomat sarjat näyttivät väkipakolla pyrkivän etelään. + +Ahaa, Hannibalin sotajoukkoja ne olivat! Pian oli lankeava arpa Rooman +ja Kartagon kohtalosta. + +Sangen torkahtelevien silmäluomien lomitse piirtyy tuossa pieni +tyrolilainen kylä eteen, tuossa kaupungintapainen. + +Täysi talvi vallitsee. Tulet tuikkivat syvältä laakson pohjasta, jossa +kapea virta solisee. Päätähuimaavat tunturiseinät piirittävät näköalan +kaikkialta. + +Ei tehnyt mieli asua siinä. + +Alpit olivat mahtavia matkatovereita. Saattoivat uljaita ja uskollisia +sotaveikkojakin olla, mutta asuintovereiksi ne tuntuivat hiukan liian +kalseilta ja kunnianarvoisilta. + +Ihminen litistyi liian pieneksi niiden väliin. + +Ihmisteot, suurimmatkin, jäivät vain vähäpätöisiksi hiilipiirroksiksi +noiden taivaanrantoja sivuavien sivellinvetojen rinnalla, joilla +maailmoiden ikuinen Mestari täällä oli tulkinnut luovia ajatuksiaan ja +tunteitaan. + +Pienet, yksinäiset rautatie-asemat muistuttivat tavattomasti talvista +Suomenmaata, matkaa Savon tai Karjalan sydänmailla. + +Eikö tallustanutkin tuossa mies turkeissaan? Eikö sitonutkin hevostaan +aseman aitaan ja heittänyt reenperästä heinänippua sille junaa +odotellessaan? Ja totta tosiaan, helähtiväthän tuolla oikeat +talvitiuvut ja kulkuset metsätiellä! + +Mutta metsän takaa kohosi harmaansinertävä vuortenvanhin, ympärillään +tähtikimmeltävä kauhtana, päässä puuhkalakki parhaasta kuutamosta. + +Pieni idylli tässä näyttämön etualalla se vain olikin, joka oli tuonut +kotoisen kuvan mieleen. Siellä takana oli Tyrolin henki itse, seisoi +alppien ainainen läsnä-olo. + +Oli Johannes joskus ennenkin tätä tietä Italiaan matkustanut. + +Mutta silloin oli ollut kesä eikä tuima talvi, kuten nyt. Ruoho +vihertänyt pitkin vuorten rinteitä, vain sieltä täältä sinertävä +jääkirkko vilahtanut. + +Kaikki oli ollut silloin niin toisin. Toisin myöskin hänen ajatuksensa +myllertäneet. + +Nyt ne kulkivat niin tyynesti ja tasaisesti. + +Nyt ei niillä tuntunut olevan kiirettä mihinkään. + +Ennen ne olivat jo kaukana junan edellä pitkin outoja, etäisiä +ilman-ääriä karkeloineet. Nyt ne tuskin tuntuivat perässä pysyvän. Ja +minnepä ne olisivatkaan enää moisella hullunriemulla rientäneet? + +Olihan elämä tuttu hänen edessään. Tuttu yhtä laajalti edessä kuin +takana, alhaalla pimennoissa kuin ylhäällä huipuilla ja korkeuksissa. + +Mistään ei voinut vaara uhata. Ei mistään seikkailu siintää, ei edes +pienen, viekoittelevan uskaltamisen mahdollisuus kättä vilkuttaa. + +Hän oli onnellinen. + +Hän eli sovussa maailman kanssa. Eikä hänen oma itsensä kiusannut häntä +enää, vaan oli hänelle jatkuvan, puoli-mietiskelevän, puoli-uneksivan +elämännautinnon lähde. + +Epäilemättä tutki, seuloi ja eritteli hän yhä vieläkin itseään. Mutta +ei enää yhtä turhantarkasti kuin ennen. + +Hänen silmänsä eivät enää aamusta iltaan taapäin hänen omaan +takaraivoonsa tuijottaneet. Hänellä oli nyt varaa katsoa eteenpäin ja +uloskinpäin niillä, huomata ihmisiä ja esineitä ympärillään, tarkata +luontoa, elämää, ohikiitäviä maisemia, kyliä ja kaupunkeja. + +Ja kaikki huvitti häntä. + +Kaikki tuo ulkopuolinen oli hänelle kymmenvuotisten kiihkeiden +sisällisten taistelujen jälkeen niin uutta ja outoa, että hän sai siitä +mitä tuoreimpia, aivan kuin ensikertaisia vaikutuksia. + +Hän katseli kuin lapsi elämää. Katseli samalla vilpittömällä, +käyttämättömällä mielenkiinnolla, jolla hän kerran oli omaan itseensä +katsonut, silloin kun sen kuilut olivat hänelle ensi kerran auenneet. + +Nyt hän tunsi itsensä. Taikka ainakin luuli tuntevansa niin paljon, +ettei se enää voisi tuottaa hänelle mitään äkillisiä, epämukavia +yllätyksiä. + +Se olikin hänen mielestään elämän tarkoitus. + +Kuinka lähellä se itse asiassa oli ja kuinka kaukaa hän oli ollut ennen +sitä etsivinään! + +Onni oli elämän tarkoitus. Eikä mikään onnellinen olotila taas ollut +pitemmän päälle mahdollinen ilman kaikkien voimien tasapainoa. + +Mikä tomppeli hän oli ollut, ettei hän ollut tuota ennen ymmärtänyt! + +Onni oli ollut hänelle siellä ja onni oli ollut täällä. Ja hän oli +ollut heti valmis sen jälestä syöksymään kuin lapsi sateenkaaren +jälestä! + +Muistamatta, ettei onnea voi tavoittaa, ellei se tule, ja ettei onnea +ole monta eikä monena heijastuvaa, vaan että se on, samoin kuin jumala +ja samoin kuin elämäntotuus, sisäiseltä olemukseltaan yksi, pyhä ja +jakamaton. + +Nuorena hän oli etsinyt onnea työstä! + +Epäilemättä oli onnea sekin, mutta eihän se voinut kelvata miksikään +elämän ohjenuoraksi. + +Olihan työ keino eikä tarkoitusperä. Keino elää, koska ei ollut mitään +isiltä-perittyjä pääomia. Elää ja elää mukavasti, ajatella kauniita +asioita, lukea hyviä kirjoja, käydä konserteissa ja teattereissa, +harjoittaa politiikkaa, jos oli siihen halu, seurustella ihmisten +kanssa ja matkustella. + +Sanalla sanoen: keino laiskotella. + +Ei työ ollut ihmisen kunnia, jos ei juuri häpeäkään. Se oli vain hänen +kova kohtalonsa. Ankara, käytännöllinen välttämättömyys, jota ilman ei +tullut toimeen tässä yhteiskunnassa, jos tahtoi käydä rehellisestä +miehestä eikä toisen työllä elää. + +Mutta eihän välttämättömyydestä voinut tehdä hyvettä eikä käytännöstä +periaatetta. + +Kuitenkin olivat useimmat ihmiset tehneet niin. Tehneet ja olleet +onnelliset. + +Johannes ei ollut voinut tässä suhteessa seurata useimpien esimerkkiä. + +Heti kun hän oli tullut innokkaimmankin, ihanteellisimmankin elämäntyön +takaa ammoittavan tyhjyyden tuntemaan, hän oli kääntynyt siitä pois +kauhistuksella. Ei niin aivan perinjuurisesti käytännössä tosin, sillä +siitä esti jokapäiväisen toimeentulon kysymys hänet, vaan +periaatteessa, oman sydämensä ja aivojensa onkaloissa. + +Työ oli ollut hänen nuoruutensa uskonto ja jumalankuva. + +Työn tuli olla yksinvaltias, sille oli kaikki uhrattava. Se oikeutti +kaikki, se vanhurskautti kaikki. Kaikki muut elämän suhteet, +velvollisuudet ja tarkoitusperät olivat olemassa vain tuota yhtä +varten. + +Jos työ vaati, ei ollut mitään vaalia. Kaikki, kaikki tuon Molokin +kitaan! + +Sitten hän oli etsinyt onnea rahasta. + +Se oli tapahtunut silloin, kun hänen uskonsa työhön oli murtunut ja hän +kadottanut kaikki elämänsä ihanteelliset, etäisyyteen tähtäävät +tarkoitusperät. + +Oli jäänyt jälelle vain tämä elämä, hetken elämä, ihmis-ijän elämä, +oman itsensä ja ympärillä olevien ihmisten elämä, joka vaati vastausta. +Miten oli siihen suhtauduttava? + +Se oli vallittava! + +Tuo oli se uusi totuus, joka äkkiä oli hänen aivoissaan ilmi +pulpahtanut. + +Jos kerran oli hassutusta tehdä työtä jonkun ihanteellisen, +ajallisuutta uhmaavan, ihmis-ystävällisen tai omaa kunniaa, mainetta ja +ijäisempää itseyttä säilyttävän tarkoitusperän hyväksi, niin saattoi +olla kysymys enää vain tämän lyhyen elämän mahdollisimman mukavasta, +huolettomasta ja itsekkäästä elämisestä. + +Mutta siihenhän oli sangen vaikea työllä päästä. + +Eihän työ vallinnut maailmaa, vaan raha! Ja rahaa oli saatavissa niin +monella muulla helpommallakin keinolla maailmassa. + +Hän oli senvuoksi mennyt varakkaisiin naimisiin, ruvennut liikemieheksi +ja käyttämään muiden työtä hyväkseen. Raha oli valtaa, ja ulkonaisesti +hän olikin jo sangen hyvin vallinnut maailmaa. + +Mutta hän ei ollut sittenkään ollut onnellinen. + +Hänen sisäinen minänsä oli kaivannut jotakin muuta. Niin monet +oleelliset puolet hänestä olivat kituneet ja kärsineet tässä +yhteiskunnallisen valheen, yhteiskunnallisen vääryyden ja mädätyksen +ilmakehässä. + +Sitten hän oli siitäkin vapautunut. + +Nainen oli tullut hänen epäjumalakseen. + +Ei nainen ylimalkaan, vaan aivan erikoinen, yksilöllinen nainen, jota +hän kenties oli rakastanut juuri siksi, että tämä itse lapsuudesta +saakka oli ollut niin äärettömästi, niin epäjumalisesti häneen +rakastunut. + +Silloin hän oli luullut ensi kerran ymmärtävänsä, mitä elämän onni oli. + +Ei se ollut iloa, nautintoa ja mielihyvää yksinomaan. Se oli yhtä +paljon surua, tuskaa ja kärsimystä. + +Ja kaikkea sitä oli rakkaus tarjonnut hänelle. Tarjonnut suuremmassa +määrin kuin mikään hänen ennen uskomansa onni ja täyttänyt siinä +suhteessa hänen vaatimuksensa täydellisesti. + +Mutta siitä oli taas puuttunut tuo ulkopuolinen. + +Tuo nainen oli kiinnittänyt hänen mielensä siihen määrään, että jälleen +eräät toiset oleelliset puolet hänessä olivat huutaneet vapautta ja +pelastusta. + +Täydellistä, pilvetöntä, lakkaamatonta sielun ja ruumiin sopusointua +hän oli haaveksinut. Sen sijaan hän oli saanut alituista jännitystä, +levottomuutta ja hermotaistelua, josta ei ollut armahdusta yöllä eikä +päivällä ja jonka sietämisen vain eräät huimaavat, välähdykselliset +lemmenhetket tekivät mahdolliseksi. + +Kolme vuotta hän oli elänyt yhdessä tuon naisen kanssa. + +Siitä oli tullut hänen suurin orjuutensa. + +Kaikkensa hän oli antanut tuolle naiselle. Ja kaikkensa oli tuo nainen +antanut hänelle. + +Ero heidän välillään oli ollut vaikea ja olisi tuskin koskaan +Johannekselle onnistunut, ellei eräs toinen nainen olisi sattunut hänen +tielleen ja oman olemuksensa voimalla auttanut hänen sisäistä +vapautumistarvettaan. Ja niin se oli hänelle vihdoin onnistunut. + +Ainakin ulkonaisesti. + +Hän oli jättänyt Liisan, joka oli ollut hänen vapaan, suuren +rakkautensa nimi. Hän eli nyt siviliavioliitossa rouva Rabbingin +kanssa, joka samoin kuin hänkin oli eronnut ensimmäisestä miehestään ja +sattunut Köpenhaminaan samaan aikaan kuin oli loppunut hänen särmäkäs +suhteensa Liisan kanssa. + +Nyt matkusti rouva Rabbing tuossa, häntä vastapäisellä sohvalla, hänen +kanssaan Italiaan. + +Kahdeksan tyyntä, turvallista vuotta oli jo kestänyt heidän +avioliittonsa. + +Rouva Rabbing oli ollut juuri se nainen, jota Johannes kaipasi, jonka +rakkaus ei häntä vanginnut eikä orjuuttanut, vaan tuki, vapautti ja +teki hänen sydämensä nöyräksi ja hiljaiseksi. + +Hän ei nimittäin mitenkään tuntenut tuollaista naista ansaitsevansa. Ja +se olikin ollut hänen syvimpinä hetkinään pistävän omantunnon tuskan +aihe hänelle. + +Sillä eihän hän missään suhteessa voinut verrata itseään rouva +Rabbingiin. + +Liisa oli ollut hänen vertaisensa, yhtä alhaalta lähtenyt kuin hänkin +ja ehkä vieläkin alempaa. Rouva Rabbing taas oli ylimysnainen ja +kokonaan toisissa olosuhteissa kasvanut voidakseen mokomia tunnontuskia +käsittää, joille hän hymyili ja joita hän piti pelkkänä +lapsellisuutena. + +Vai olivatko ne tunnontuskia ollenkaan? + +Vai vetikö hänen entinen minuutensa häntä yhä edelleenkin tuonne +toisaanne? Siihen ilmakehään, sen naisen yhteyteen, jonka kanssa hän +kerran oli iloinnut korkeimmat ilonsa ja kärsinyt suurimmat +kärsimyksensä? + +Olivat, olivat ne tunnontuskia. Eikähän Johannes suinkaan enää Liisaa +rakastanut, vaikka tämä viime aikoihin saakka oli aina silloin tällöin +kirjoittanut hänelle ja vaikka vieläkään tuskin kului päivää, jona +Johannes ei jossakin muodossa olisi muistanut häntä. + +Mutta eihän se silti mitään rakkautta ollut. Muistelihan hän samoin +monia muitakin ihmisiä. + +Kuitenkin täytyi ja oli jo usein täytynyt Johanneksen itselleen +tunnustaa, ettei hän ajatellut Liisaa aivan samalla tavalla kuin monia +muita ihmisiä. + +Sieltäkin uhkasi tunnontuska häntä. + +Siltäkin taholta kohosi kalvava tieto tehdystä vääryydestä, +järjestelmällisestä, tarkoituksella harjoitetusta julmuudesta, johon +hänen itsesäilytysviettinsä oli hänet pakottanut. + +Tai oikeammin: jota hän oli katsonut olevansa velvoitettu harjoittamaan +sen uuden jumalan ja uuden uskonnon nimessä, mikä jo kauan +vaistomaisesti tajuttuna oli samoihin aikoihin alkanut kangastaa hänen +olemuksensa syvyydestä. + +Tuon uuden jumalan nimi oli itselö. Ja tuon uuden uskonnon nimi oli +vapaus, oman minuuden ja siinä piilevien voimien ainainen vapaa +purkautuminen ja toteuttaminen. + +Sille oli kaikki uhrattava. + +Sille hän oli uhrannut Liisan ensimmäisenä, kalleimpana uhrinaan, kun +hän oli tuntenut menevänsä hänen kerallaan sisäisesti ja ulkonaisesti +perikatoon. Ja sille hän olisi ollut valmis uhraamaan myös rouva +Rabbingin ja koko nykyisen onnenmuotonsa, jos se vain olisi jollakin +tapaa tuota korkeinta, tuota pyhintä loukannut tai rajoittanut. + +Mutta se ei tehnyt sitä. Siksi se sai elää ja kukoistaa. + +Nyt hän tiesi, mikä oli onni. + +Se oli sopusointu oman itsensä kanssa. Niin ettei tahtonut mitään, mitä +ei voinut, eikä edes voinut tahtoakaan muuta kuin mikä oli hyvää, +hyödyllistä ja järjellistä. + +Tahdon suurta, siveellistä vapautta siis. + +Mutta kuin uskonto, kuin jumala se vaati myös näkyväisiä muotoja +ollakseen ei vaan tosi, mutta myöskin todellinen. + +Se vaati työtä, sillä eihän aika muuten kulunut ja olihan suurimpia +nautintoja omia henkisiä voimiaan koetella, käyttää ja jännittää! + +Se vaati rahaa, sillä eihän voinut tulla toimeen ilman sitä ja tekihän +köyhyys kaikki elämänsuhteet niin pieniksi, inhoittaviksi ja +naurettaviksi. + +Ja se vaati rakkautta, sillä olihan maailma muuten autio ja tyhjä eikä +elämä ilman yhtään rakastavaa ja rakastettua ystävää ollut +siedettävissä. + +Kaikkea sitä siis, jota hän oli ennen etsinyt ja jota saavuttaakseen +hän oli polkenut niin monta polkua, niin monta haavaa antanut, saanut +ja painanut arpeutumaan. + +Mutta ei mitään noista erikseen siis, vaan kaikkea yhdessä vaati onni, +vaati vapauden uskonto ja minuuden jumala ollakseen elävä, todellinen +ja täydellinen. + +Nyt hänellä oli kaikkea sitä. Nyt hänen täytyi, nyt hänen oli +suoranainen velvollisuutensa olla onnellinen. + + + + +2. + + +Noita hän nyt mietti mielessään. + +Olihan nyt kaikki hyvin? Eihän voinut tulla, eihän voinut tapahtua +mitään odottamatonta? + +Samaa hän oli itseltään joka päivä vuodet pitkät kysynyt. Ja tullut +aina siihen turvalliseen lopputulokseen, että inhimillisesti katsoen +hänen onnensa oli taatumpi kuin kenenkään. + +Ennen hän ei olisi tätä onnena pitänyt. + +Kuinka hän olikin mahtanut muuttua näissä kahdeksassa vuodessa! Hän +tuskin muisti enää entistä itseään. + +Kuinka hullu hän oli silloin ollutkaan! Mitä tuhmuuksia hän oli +tehnytkään ja mitä vielä suurempia hän olikaan ollut tekemäisillään! + +Ja kuinka hulluja hän oli haaveksinut! + +Hänen mielestään silloin oli elämän suurin autuus ollut elää niinkuin +jokainen ilta olisi ollut viimeinen ja jokainen aamu ensimmäinen. Eikä +tietää, mitä kukin päivä toisi mukanaan, vaan odottaa aina jotakin +uutta ja ihmeellistä. + +Hullutusta, hullutusta! Ei ollut mitään uusia ihmeitä. + +Oli vain samaa, mitä oli ennenkin ollut. Samaa, mitä aurinko ennenkin +oli valaissut, paistaen niin väärille kuin vanhurskaille. + +--Johannes! + +--Niin, armaani? + +Kumpikin raottivat silmiään. Rouva Rabbing ojensi kätensä hymyillen +hänelle. + +Johannes puristi sitä sanaakaan sanomatta. Rouva Rabbing päästi hänen +kätensä ja sulki jälleen silmänsä, tyyni, onnellinen ilme kasvoillaan. +Nähtävästi katsoi hänkin, että he kaksi saattoivat olla toistensa +suhteen täysin turvalliset. + +Johannes haukotteli ja koetti uinahtaa hetken todellakin. + +Mutta se onnistui vain puoleksi. Mielikuvat jatkoivat kulkuaan. Ja +ajatukset karkeloivat omia teitään, hänen torkahtelevasta tahdostaan +vähääkään välittämättä. + +Oliko tämäkään onni sitten? + +Johannes _tahtoi_ vastata myöntävästi. + +Mitä hän muuta olisi voinutkaan? Olihan kaikki käynyt hänen mielensä +mukaan. Ja kaikki muodostunut vielä paljon paremmaksi ja +sopusointuisemmaksi kuin hän oli uskaltanut toivoakaan. + +Eihän hän kuitenkaan olisi kestänyt Liisaa, yhtä vähän kuin Liisa +häntä. Olisivathan he molemmat, jos he vielä vuodenkaan olisivat +jatkaneet suhdettaan, olleet pelkkinä raunioina. + +Ei! Pikemmin sen olisi täytynyt päättyä murhalla tai itsemurhalla. + +Tai kenties se luultavammin olisi päättynyt kaksoismurhalla. Sillä +eihän kumpikaan heistä olisi tahtonut jäädä toisen jälkeen elämään. + +He olivat rakastaneet liiaksi toisiaan. + +Niin se oli ollut. Ja se, yhdessä heidän aina valvovan, aina vaanivan +itsesäilytys-viettinsä kanssa, oli heidät toisistaan erottanut. + +Rouva Rabbing oli tullut pelastavana enkelinä heidän välilleen. + +Onnellista ja rauhallista oli ollut heidän elämänsä. Ilman mitään +erikoisia intohimon leimuja ja lemmen juhlahetkiä tosin, mutta myöskin +ilman sielullisia palohaavoja ja sisäisiä särkymisiä. + +Rouva Rabbing oli hänet järjen ja tahdon tietä valloittanut. Eikä +Johanneksella ollut koskaan ollut syytä katua, että hän kerran oli +niidenkin ääntä kuunnellut, eikä aina vain sokeasti hetkellisten +halujensa tai tilapäisten mielikuviensa ajettavaksi antautunut. + +Hän _osasi_ siis sitäkin! Hän taisi siis, jos tahtoi, myöskin hillitä +intohimonsa. Olla viisas ja varovainen, ajatella eteenpäin, ei aina +vain tämän tuokion vivussa keikkua. + +Tuo tieto teki hänet turvalliseksi. + +--Johannes! kuului jälleen tyyni, täyteläinen nais-ääni soinnahtavan. + +--Niin, armaani? + +--Missä me olemme? + +--Luulen, yhä edelleen Tyrolissa. Tulliasema ei ole ollut vielä. + +Rouva Rabbing huoahti ja painoi silmänsä jälleen umpeen. Ei voinut edes +nukkua kunnollisesti, ennen kuin tullitarkastus oli tapahtunut. + +Samassa syöksyy sisälle junankuljettaja hengästyksissään: + +--Tämä vaunu jää ensi asemalle! hän selittää hätäisesti. Kaikkien +matkustajien on muutettava. + +--Kuinka niin? kysyy Johannes terävästi. Pitihän tämän mennä suoraan +Napoliin. + +--Kyllä. Mutta vaunu on rikki. Kaikkien matkustajien on muutettava. + +Hän. meni menojaan kuin tuuliaispää. + +Kiusallista! Muuttaa keskellä yötä kimpsuineen ja kampsuineen. Ja +mihin? Jumala ties, oliko niillä makuupaikkojakaan! + +Siinä silmänräpäyksessä juna vihelsi ja pysähtyikin. + +Ulkona oli hämminki täydellinen. Kaikki sen vaunun matkustajat +työntyivät yht'aikaa tavaroineen asemasillalle ja tahtoivat tietää, +mihin heidän oikeastaan oli muutettava. + +--Milanon vaunuun! vastattiin. + +--Mutta emmehän me matkusta Milanoon, väitti Johannes. Me matkustamme +Napoliin. + +--Te saatte muuttaa Veronassa! + +Sangen lohdullista! Mutta siinä ei ollut mitään tehtävissä. + +Tulliasema tuli ja sivuutettiin. Mutta ei ollut ajattelemistakaan +nukkumista. Mitään makuupaikkoja ei ollut saatavissa. + +Hyvä, että he olivat saaneet edes istumapaikat eräiden suuttuneiden ja +kiroilevien saksalaisten väliin, jotka olivat samassa kadotuksessa. + +Rouva Rabbing kärsi kaikki kirkastetun marttyyria hymy huulillaan. +Mutta Johannes hermostui. + +--Anteeksi, hän sanoi suomeksi vaimolleen. Minä nousen hieman käytävään +polttelemaan. + +Rouva Rabbing nyykäytti päätään hänelle äänettömästi. + +Käytävässä odotti suuri yllätys Johannesta. Hän tapasi siellä vanhan +ystävänsä taiteilija Muttilan, joka oli ollut aikoinaan, kahdeksan +vuotta sitten, Köpenhaminassa samana syksynä kuin hänkin ja jonka +kanssa Liisa silloin oli jouluksi kotimaahan matkustanut. + +--No, päivää! tervehti Muttila leveästi. Johannes Tamminen! hitto soi! + +--Heh, sinäkö se olet? En ollut tunteakaan. + +--Vähän turpunut sitten viime näkemän? hymyili Muttila tyytyväisenä. +Niinpä niinkin! Ja sinä se vain laihdut vuodesta vuoteen? + +--Mitä lie tullut tehdyksi! Onpa siitä aikoja, kun me kaksi olemme +toisiamme tavanneet. + +Muttila oli myös noussut käytävään polttelemaan. Hänenkin +vaunu-osastonsa oli näiden arvaamattomien olosuhteiden pakosta ihmisiä +täyteen tuppautunut. + +--Niin, emme sitten kuin Köpenhaminassa, virkahti Muttila, heittäen +vieläkin tarkastelevan ja hyväksyvän katseen häneen. + +Katso, mitä katsot! ajatteli Johannes. Et minussa vikaa löydä. + +Hän tiesi, että Muttila pani paljon arvoa ihmisen ulkoasuun. Mutta hän +tiesi myös olevansa siinä suhteessa moitteeton ja hyvin kestävänsä +ankarimmankin arvostelun. + +--Kuulepas, mistä sinä olet tuon kravattineulan ostanut? kysyi Muttila +samassa henkeyksessä. + +Ahaa, sekö se siis oli! Olipa aika asiantuntija, kun heti ymmärsi +kiintyä siihen. + +--Lontoosta, vastasi Johannes hymyillen. Mitä pidät siitä? + +--Suurenmoinen! Saanko nähdä tarkemmin sitä? + +Johanneksen täytyi hänen uteliaisuuttaan tyydyttääkseen irroittaa neula +kravatistaan ja näyttää se hänelle. + +Muttila tarkasteli joka puolelta jalokiveä. Vilkaisi sitten +Johannekseen ja kysyi sitten ikäänkuin sivumennen, mitä tämä oli +maksanut siitä. + +--Kaksituhatta, vastasi Johannes. + +--Frangia? + +--Niin, enpähän puntaakaan, hymyili Johannes. Muuten on se lahja +vaimoltani. + +Muttila ojensi neulan huoaten takaisin Johannekselle. + +--Niin kalliita ei taiteilijan kannata ostaa, hän sanoi. Eikä kukaan +anna meille lahjaksi sellaisia. + +Itsellään hänellä oli päällään monta jalokiveä. + +Johannes huomautti niistä ja virkahti: + +--No, sinullahan ei ainakaan liene syytä taiteilijan elin-ehtoja +moittia. Onhan sinun käynyt hyvin maailmassa. + +--Kyllä, myönsi Muttila. Eihän minulla henkilökohtaisesti ole mitään +erikoista valittamista. Mutta kun vertaan osaani tuollaiseen onnen +myyrään kuin sinä... + +--Kuinka niin, onnen myyrään? kysyi Johannes painokkaasti. + +Häntä hermostutti ajatus, että hänen maanmiehensä ylimalkaan luulivat +hänen rouva Rabbingin varoilla elävän. Siksi hän mielellään käytti +jokaista tilaisuutta tuota harhaluuloa haihduttaakseen. + +--Olethan nainut monimiljonäärin lesken, virkahti Muttila samalla +ihailevasti ja hyväntahtoisesti. Miekkoinen mies! + +--Se on totta, sanoi Johannes. Mutta ei hän itse silti monimiljonääri +ole. + +--No, arvatenkin sentään satojatuhansia? + +--Mahdollisesti, keskeytti Johannes kuivasti. Mutta nehän ovat hänen +eivätkä minun. + +--Älä! Onko teillä sellainen sopimus? + +Muttila katsoi ällistyneenä häneen. Nähtävästi kieltäytyi hänen +järkensä aluksi kokonaan käsittämästä sellaista hulluutta. + +--On, on sopimus, myönsi Johannes. Mutta vaikka ei olisikaan, olisi +asianlaita kuitenkin sama. Taloudellisesti me kaksi olemme kokonaan +toisistamme riippumattomia. + +Muttila ei näyttänyt enää hänen viime sanoihinsa panevan mitään +merkitystä. + +--Vai sopimus, vai on sopimus, jahkaili hän. Ei suostunut muuten? + +--Minä en suostunut, vastasi Johannes ylpeästi. + +--Sinä? + +Muttila näytti hetkisen vieläkin ällistyneemmältä! Sitten hän äkkiä +näytti ymmärtävän ja sipristi viekkaasti silmiään. + +--Tehän olettekin sivili-avioliitossa, virkahti hän. Muistan kuulleeni. + +--Niin, vastasi Johannes, oivaltamatta vielä tätä uutta ilmettä hänen +kasvoillaan. Lontoossa menimme. + +--Mutta Suomessa se ei merkitse mitään? + +--Ei. Mutta me olemmekin Englannin alammaisia. + +Muttilan naama venyi pitkäksi. Tätä vastausta hän ei silmin-nähtävästi +ollut odottanut. + +--Yhyy, pääsi häneltä vain joku ääni, kun hän ei keksinyt muutakaan +parempaa sanottavaa. Vai Englannin! No, ja kuinkas sitten? + +Nähtävästi hänen ajatusjuoksunsa oli kokonaan tuosta tahallisella +mahtiponnella mainitusta Englannin alammaisuudesta sekoittunut. + +Seurasi lyhyt vaitiolo. + +Tuntuu vähän ylpistyneen, ajatteli Muttila. Mutta onhan sillä syytäkin +siihen. Riippumaton mies ja osaa nauttia elämästä. Ehkä tuolta voisi +saada jonkun tilauksen? + +Hänen huulillaan pyöri jo pieni ehdotus, mutta hän päätti sen kuitenkin +lykätä varovaisesti vielä hiukan tuonnemmaksi. + +Viisas mies, älykäs mies, ajatteli hän vielä. Perin hijottu mies! +Tuollainen kala on pyydettävä taidolla. Miten paljon mahtoi olla totta +tuossakaan hänen äskeisessä puheessaan, että hän ei muka koske vaimonsa +varallisuuteen? + +Tuskin mitään! Muttila jäi kaikissa tapauksissa sangen epäilevälle +kannalle tuon seikan suhteen. + +Mutta koska toinen kerran väitti kivenkovaan asian olevan niin kuin hän +sanoi, täytyi tietysti olla häntä uskovinaan. + +Ja vaihtaa puheen-ainetta. + +--Lontoossako sinä sitten olet elänyt nämä vuodet, hän kysyi, kun emme +ole tavanneet, emme kotona emmekä ulkomailla? + +--Lontoossa ja Parisissa, vastasi Johannes. Mutta enimmäkseen +Lontoossa. Siellä tuntee sittenkin enimmän olevansa maailman +keskipisteessä. + +--Et ole kotimaassa käynyt? + +--En. Taikka oikeastaan, kyllä kerran. Mutta minä pakenin sieltä +tavallista pikemmin. + +--Kuinka niin? Ei miellyttänyt? + +--Ei. Eihän siellä ole mitään henkistä liikettä eikä elämää. Ihmiset +mätänevät paikalleen. + +--Niinkö sinun mielestäsi? ihmetteli Muttila. Meidän muiden mielestä +Suomi juuri viime aikoina on mennyt erikoisen vilkkaasti eteenpäin. + +--Ehkä ulkonaisesti, myönsi Johannes. Mutta ihmiset, mutta ihmisten +sisäinen sielun-elämä! Paitsi Venäjää, en tiedä mitään maata, missä se +olisi niin painostavaa. + +--Juuri Venäjäpä siellä meillä painostaakin. + +--Voit olla siinä oikeassa, myönsi Johannes miettiväisesti. Mutta +Suomessa suurin vaara ei ole venäläinen virkavalta. + +--Mikä sitten? + +--Venäläinen kansansielu itse, jatkoi Johannes äskeiseen äänilajiin. Te +ette kestä sitä. + +--Te? Sanotko sinä _te_? tiukkasi Muttila melkein kiivaasti. Pidätkö +itseäsi siis niin kokonaan syrjästä-katsojana? + +--Pidän, vastasi Johannes tyynesti. Minä _olen_ syrjästä-katsoja. Sillä +minä olen maailmankansalainen. + +--Ja Englannin alammainen! hymähti Muttila hiukan pilkallisesti. + +--Juuri niin, vahvisti Johannes. _Civis Romanus sum_. Kaikkien pienten +kansojen tulisi seurata minun esimerkkiäni. + +Syntyi jälleen lyhyt vaitiolo. + +Ylpistynyt, ylpistynyt on herja, päätteli Muttila mielessään. Mutta +pannaanpa poika tiukalle! Kysytäänpä häneltä, kuinka hän mahtaa tulla +toimeen Englannissa. + +Ellei hän vaimonsa varoihin muka koske nimittäin. Eiköhän sittenkin +mahda juosta tarpeellinen kultasuoni kotimaasta? + +--Kyllähän tässä monikin, hän alotti hitaasti, taitaisi mielellään +Englantiin muuttaa, jopa tulla Englannin alammaiseksikin, ellei tuota +aineellista kysymystä olisi. + +--Niinpä niin, myönteli Johannes. Sehän se ratkaisee. + +--Ratkaiseepa hyvinkin, jahkaili Muttila. Suo nyt sentähden anteeksi +yksi kysymys, koska kerran ollaan vanhoja tuttavia. + +--Vaikka sata! + +--Suoraan sanoen: millä esim. sinä tulet toimeen siellä? + +Johannes oli odottanut kysymystä. Olihan se itse asiassa aivan +luonnollinen. + +Eikä hän kuitenkaan voinut olla hymyilemättä Muttilan vilpittömälle +mielenkiinnolle, joka kuvastui hänen jokaisessa kasvonjuonteessaan. + +--Työllä, hän virkahti keveästi. Minä kirjoitan. + +--Ai, se on totta! oli Muttilakin vasta muistavinaan. Sinähän julkaisit +jo monta vuotta sitten jonkun teoksen, joka herätti suurta huomiota. + +--Kyllä. + +--Jotakin yhteiskunnallista? + +--»Suomi tulevaisuuden valtiona.» Juuri niin. Se on käännetty nyt +monelle kielelle, myöskin englanninkielelle. + +--Ja sinä ansaitset sillä jotakin? + +--En sillä juuri enää, vaan muilla. Minä olen kirjoittanut monta +muutakin teosta sen jälkeen. + +--Yhteiskunnallisia? + +--Kansallistaloudellisia. Mutta minä en kirjoita enää suomeksi mitään. +Minä kirjoitan suoraan englanniksi. + +Muttila katsoi häneen perin vakavalla ja rehellisellä kunnioituksella. + +--Anteeksi, hän sanoi miltei nöyrästi. Minä en ole tiennytkään. Eihän +sitä tule kaikkea seuratuksi. + +--Eipä tietenkään. Kullakin on omansa. Taitaa olla paljon siellä +kotona, jota minäkään en ole tullut niin tarkkaan seuranneeksi. + +He vaikenivat jälleen. Ja tunsivat kumpikin syvästi, että kokonaiset +maailmat olivat heidän välillään. + +--Sinusta olen kuitenkin silloin tällöin lukenut sanomalehtien +palstoilta, jatkoi Johannes, kun ei Muttila edelliseen sanonut mitään. +Ja useimmin hyvää. + +--Äh, sanomalehdet! kiivastui Muttila. Ne eivät tiedä mitään, ne eivät +ymmärrä mitään. Taiteesta ne eivät ainakaan tiedä enempää kuin sika +hopealusikasta. + +--Voivat kuitenkin uutisia välittää, huomautti Johannes. Mutta tosi on, +että teillä on maailman turmeltunein sanomalehdistö. + +--Älä helkkarissa! Sanotko niin? + +Kyllä hänkin maansa sanomalehtiä vihasi, varsinkin silloin, kun ne +sisälsivät hänestä epäedullisia arvosteluja. Mutta ei hän kuitenkaan +olisi tahtonut mielipidettään aivan noin jyrkästi määritellä. + +--Eiväthän ne kuitenkaan ole ostettavissa, koki hän puolustella. Ei +meillä niinkuin Ranskassa ja monessa muussa maassa. + +--Eivät poliittisesti tosin, myönsi Johannes. Mutta kaikissa muissa +suhteissa ne sitten ovatkin täydellisesti selkärangattomia. + +--Missä suhteissa tarkoitat? + +--Kaikissa henkisissä suhteissa. Niissä ne ovat kokonaan lukijakuntansa +enemmistöstä riippuvaisia. + +--Eivätköhän mahda olla muissakin maissa? + +--Eivät missään niinkuin teillä. Muualla täytyy sentään _sanoa_ +jotakin, olla _joku_ vakaumus. Teillä ei kohta ole mitään vakaumusta +kenelläkään ja siksi alkavatkin kaikki sivistyneet ihmiset siellä olla +yksimielisiä. + +--Siihenhän sitä on pyritty, tuumi Muttila. Tarkoitan yksimielisyyteen. + +--Mutta tiedätkö, mikä siitä on seurauksena? Maan henkisen tason +aleneminen. Harmaa, yksitoikkoinen ikävyys, joka tappaa kaiken +yritteliäisyyden ja elämän-ilon. + +--Siihenkin on Venäjä syypää. + +--Te olette nyt kerta kaikkiaan tottuneet Venäjää kaikesta syyttämään. + +--Mutta _onhan_ se syypää, virkahti Muttila vakaumuksella. _Olisihan_ +meillä toisin asiat, jos me olisimme itsenäinen ja vapaa valtakunta. + +He olivat kumpikin alkaneet kiihtyä jo jonkun verran. + +Johannes huomasi sen ensiksi ja kiirehti myös ensimmäisenä itsensä +hillitsemään. + +--Se on asia, sanoi hän tyynesti, josta en tahdo mielelläni +keskustella. Mutta jos asia olisikin, kuten sanot, sitä suurempi +edesvastuu lankeaa siellä teidän puolueittenne ja sanomalehdistönne +niskoille. + +--Kuinka niin? + +--Ne eivät ole rehellisiä. Sinä tietysti sanot, että Venäjä on syypää +siihenkin. Mutta minä en usko sitä! + +--Itse puhuit venäläisestä kansansielusta äsken. Se tarttuu. + +--Kyllä. Mutta sen epärehellisyys ei ole vielä kaikkein vaarallisinta. +Paljon vaarallisempi kuin se on tuo ääretön venäläinen haluttomuus ja +elämän-ikävä. + +--Vapauta sinä vain meidät venäläisestä virkavallasta! Kyllä me sitten +aina noista sielullisista asioista selviämme. + +--Älä halveksi niidenkään merkitystä! Katso venäläisiä itseään: nyt he +hyppivät jo Imatraan pelkästä elämän-väsyneisyydestä. + +--Hyvä, että hyppivät. Eiväthän siten ainakaan muille pahaa tee. + +--Odottakaa vain, siksi kuin teidän nuorisonne seuraa jäljestä! Minua +ei ihmetyttäisi ollenkaan, jos lukisin huomisen päivän sanomalehdestä, +että Helsinkiin on perustettu ensimmäinen itsemurhaajaklubi. + +--Sitä ei tule ikinä tapahtumaan. + +He alkoivat kiivastua jälleen. Siksi he katsoivat kumpikin parhaaksi +vaieta hetkisen ja vetää pitkän sauhun sikaristaan. + + + + +3. + + +--Mistä sinä matkustat? kysyi Muttila kotvasen kuluttua aivan toisella, +välinpitämättömällä äänellä. + +--Münchenistä, vastasi Johannes. Olemme viivähtäneet kuukauden päivät +siellä. + +--Niinkö? vilkastui Muttila. Mutta sieltähän minäkin tulen. + +--Emmepäs ole tavanneet? Asuitko kauan Münchenissä? + +--Koko syksyn. Ja nyt sinä matkustat Milanoon? + +--Päinvastoin Roomaan. + +--Roomaan? Siinä tapauksessa sinun täytyy muuttaa vaunua Veronassa. + +--Minä tiedän. Ja sinä? Minne sinä matkustat? + +--Roomaan. Me saamme siis matkaseuraa toisistamme. + +Johanneksen olisi koko ajan tehnyt mieli kysyä jotakin Liisasta. Mutta +hän ei uskaltanut. + +Mahtoikohan Liisa olla mukana? Kenties tässä aivan lähellä, jonkun +askeleen päässä, ohuen lasioven takana? + +Mitä hänestä oli mahtanut tulla? + +Kuinka he kaksi katsoisivat silmiin toisiaan? Kuinka puristaisivat +toisiaan kädestä ja tekisivät tavallisia, jokapäiväisiä kysymyksiä? + +Hänen sydämensä oli oudosti sylkähtänyt, kun hän kuuli, että Muttila +oli asunut samaan aikaan kuin hekin Münchenissä. + +Kenties oli Liisakin asunut siellä? Kulkenut samoja katuja, syönyt +samoissa ravintoloissa? Kenties istunut samoilla tuoleilla, katsellut +samoista ikkunoista, ihaillut samoja toreja tai ollut ikävystynyt +samoista näköaloista? + +Kuinka kummallista! + +Tavata hänet? Nähdä hänet? Kuulla hänen äänensä, kenties vielä hänen +kättään koskettaa? + +Olihan se aivan kuin hän olisi kuvitellut kohtausta jonkun kuolleen +kanssa. + +Kuin kuolleen isänsä tai äitinsä. Sillä Liisa oli aikoinaan ollut +rakkaampi hänelle niitä molempia. + +Äkkiä oli Liisan kuva aivan ilmi elävänä hänen edessään. + +Nousi jostakin kaukaa, kahdeksan vuoden takaa ja vielä kauempaa. Nousi +kuin paksujen, tomuisten hämähäkin-verkkojen alta, jostakin syvältä +hänen sydämensä kellarista, salaperäisen, näkymättömän voiman +kohottamana. Laihana, kalpeana, kärsineenä, silmät puoli-ummessa vielä, +mutta huulet jo heikosti punertavina ja väreilevinä uutta elämää. + +»Kuinka? Sinä elät vielä?» kuuli Johannes jonkun etäisen, kauhistuneen +äänen kysyvän sisällään. + +»Minä en tiedä», tuskin kuuluvasti humisevan noiden kuin vasten +tahtoaan liikkuvien huulien lomitse. »Minä en tiedä. Minusta oli vain +kuin olisi joku kutsunut minua elämään.» + +»Minä se olin!» tuon toisen äänen kiihkeästi huudahtavan. »Minä, minä, +etkö tunne minua? Minä olen Johannes, sinun nuoruutesi sulho ja +rakastettu!» + +»Rakastin miestä, joka kantoi sitä nimeä. Mutta siitä on niin kauan, +niin kauan. En voi muistaa enää.» + +»Kuinka? Etkö muistaisi minua enää, joka olen sinua koko ajan muistanut +ja ikävöinyt? Missä olet ollut niin kauan? Miksi et ole tullut ennemmin +luokseni?» + +»En tiedä. Minä lepäsin niin hyvin. Kuka tahtoo herättää minut? Miksi +minua vaaditaan jälleen elämään?» + +»Siksi, että olisit minun omani. Liisa! Minä rakastan sinua. En ole +koskaan ketään muuta naista rakastanut.» + +»En voi olla kenenkään oma enää. Minähän olen kuollut. Etkö sitä +muista? Joku tappoi minut.» + +»Minä se olin! Minä, minä, sama, joka tässä seison ja sinua +henkiin-virvoittelen!» + +»En tiedä, kuka olet, enkä myöskään, miksi puhelet minulle. Minä olen +kuollut. En voi herätä enää koskaan enkä hengittää.» + +»Kyllä, Liisa! Varmasti sinä voit. Minä _tahdon_ niin. Meillä on vielä +paljon elämänvuosia, onnenvuosia edessämme.» + +»Minulla ei ole enää mitään. Ei edessä eikä takanapäin. Etkö ymmärrä? +Eihän minua ole, ei voi olla enää olemassa.» + +»Sinä olet, sinä elät! Etkö huomaa, että huulesi liikkuvat taas?» + +»Kaikki pelkkää näköhäiriötä vain. Etkö ymmärrä? Minä olen poissa. +Minua ei ole missään enkä tiedä edes, onko minua ollut milloinkaan.» + +»Mutta _olethan_ sinä siinä! Näenhän minä sinut, _kuulenhan_ minä +puhuvan sinun! Olethan sinä Liisa.» + +»Liisan haamu olen. Sitä Liisaa, jota sinä kerran rakastit ja joka myös +kerran rakasti sinua niin palavasti, ei ole enää. Hän meni pois samalla +kuin sinä hylkäsit minut.» + +»Herra jumala! Olisinko minä sittenkin tappanut sinut?» + +»En tiedä. Mutta jos tunnet sen, joka tappoi minut, kysy häneltä, mitä +pahaa minä olin tehnyt hänelle!» + +»Et mitään, et mitään! Pelkkää hyvää, korkeata ja siunattua.» + +»Miksi hän teki sen siis? Minä en olisi tahtonut kuolla vielä. Elämä +oli niin ihana, mutta niin lyhyt, niin lyhyt. Minun ainoa elämäni!» + +»Liisa, Liisa! Älä puhu noin! Sinä et _saa_ puhua noin! Minä en kestä +kuulla sinua, Liisa! Etkö koskaan, etkö koskaan voi antaa anteeksi +minulle?» + +»Ethän sinä ole tehnyt minulle mitään. Hän teki, se toinen. Hän, jota +minä rakastin!» + +»Liisa! Minä olin hullu, minä olin mielipuoli silloin. Minä en tiennyt, +mitä tein. Liisa! Pyydän polvillani, anna anteeksi minulle.» + +»Sinä unohdat, että olen kuollut. Minä en voi antaa anteeksi enää +kenellekään.» + +»Hyvä, siispä herätän kuolleista sinut!» + +»Sinä näet, minä olen noussut haudastani. Joku kutsui minua. En tiedä, +kuka se oli, minusta tuntui vain, että minun täytyi nousta ylös ja +totella häntä.» + +»Minä se olin. Kuoleman syvyydestäkin etsin sinut. Siitä näet, kuinka +paljon rakastan sinua.» + +»Kuoleman syvyydestäkin nousin sinua kohtaamaan. Siitä näet, kuinka +paljon rakastin sinua. Mutta nyt täytyy minun mennä, mennä.» + +»Mennä? Mihin? Nyt juuri, kun me kaksi olemme jälleen tavanneet +toisemme?» + +»Pois, pois! Nukkumaan, nukkumaan. Minä en jaksa enää. Miksi tahdot +minua pidättää, vaikka näet, kuinka kuoleman-väsynyt olen?» + +»Siksi, että rakastan sinua! Ei, minä en päästä sinua! Liisa, Liisa! +Älä mene! Minua kammottaa. Etkö näe, kuinka autiota ja tyhjää siellä +alhaalla on?» + +»Hyvästi! Minä en jaksa enää. Mutta jos tapaat hänet, joka murhasi +minut, sano hänelle, että minä en koskaan, en koskaan lakannut häntä +rakastamasta!?» + +Kuva haihtui. Se oli kestänyt vain sadannesosan sekuntia. + +Johannesta puistatti. + +Hän tunsi kylmän hien kohonneen otsalleen. Ja kun hän ojensi kätensä +ottaakseen nenäliinansa, huomasi hän vapisevansa kiireestä kantapäähän. + +Myöskin Muttila huomasi jotakin. + +--Mikä sinun on? hän kysyi huolestuneena. Sinä kävit äkkiä niin +kuoleman-kalpeaksi. + +--Kuoleman? + +Johannes tuijotti häneen kauhistuneena. + +Oliko tuokin huomannut? Oliko tuokin nähnyt ehkä, että hän jutteli +kuolleen kanssa? + +Eivätkö hänen kätensäkin olleet jääkylmät? Ja eikö ollutkin ilmassa +kalman ja käärinliinojen hajua? + +--Kuoleman? hän toisti toisen kerran. Sanoitko, kuoleman? + +--Niin sanoin, naurahti Muttila hiukan väkinäisesti. Sehän oli vain +semmoinen sanantapa. En minä sillä mitään sen pahempaa tarkoittanut. + +--Et pahempaa? + +Johannes oli huomaamattaan tarttunut häntä takinhihaan ja tuijotti +häneen nyt niin oudolla ja mielipuolisella katseella, että Muttila kävi +oikein levottomaksi hänen puolestaan. + +--Istuhan toki! hän sanoi tyynesti ja laski alas erään käytävän-ikkunan +edessä olevan sarananiekan tuolin. Istu! Pysythän tuskin pystyssä enää. + +Johannes istui koneellisesti. + +Hänestä tuntui heti helpommalta. Hän kiitti ja pyysi anteeksi +Muttilalta. Häntä oli ruvennut vain äkkiä niin kummasti huimaamaan. + +--Se on sydän, se on sydän, selitti Muttila isällisesti. Sydän ja +matkarasitus. Kuulepas, minä luulen, että lasi konjakkia tekisi hyvää +sinulle. + +--Mahdollista kyllä, myönsi Johannes hajamielisesti. + +--Minä haen. Minun vaimollani on pieni pullo matkalaukussaan. + +Ja ennen kuin Johannes ehti estämään häntä, oli Muttila pyörähtänyt +pois jostakin viereisen vaununosaston ovesta. + +Hänen vaimollaan! Hän ei ollut siis yksin, hänellä oli vaimo mukanaan. + +Se ei voinut olla kukaan muu kuin Liisa. + +Liisa _hänen_ vaimonsa! Liisa tuossa seinän takana! Liisa kenties juuri +astumaisillaan esille ja tulemaisillaan häntä tervehtimään, kädessä +konjakkilasi! + +Johannesta rupesi jälleen pyörryttämään. + +Tietysti se oli Liisa. Eihän se voinut olla kukaan muu. + +Tiesihän hän ja oli jo vuosikausia tiennyt, että Liisalla oli suhde +Muttilan kanssa. Mutta hän ei ollut tiennyt, että Liisa oli Muttilan +vaimo! + +Eihän siinä itse asiassa mitään ihmeellistä ollut. Kuitenkin se +vaikutti häneen tällä hetkellä hyvin kummallisesti. + +Samalla hän muisti, että Liisa olikin vuosi pari sitten lakannut +kokonaan hänelle kirjoittamasta. + +Nähtävästi samoihin aikoihin, jolloin hän oli mennyt naimisiin. +Naimisiin Muttilan kanssa! Kuinka hullua! Kuinka äärettömän, +määrättömän mielipuolista, typerää ja naurettavaa! + +Miksi? Sitä ei Johannes suinkaan olisi voinut itselleenkään selittää. + +Mitä saattoi Muttila tietää hänestä? Ei mitään! Vieras mies hän oli. He +kaksi, hän ja Liisa, hehän kaksi tunsivat toisensa. + +Mutta miksi oli Liisa mennyt naimisiin oudon miehen kanssa? + +Sitä oli tuiki vaikea todeksi ajatella. Liisa ja Muttila! Muttila ja +hänen Liisansa! Johan hevostenkin täytyi nauraa mokomalle avioliitolle. + +Olisi Liisa voinut ennakolta ilmoittaa edes! + +Miksi Liisan olisi pitänyt ennakolta ilmoittaa hänelle avioliitostaan, +siitä hän ei myöskään olisi kyennyt itselleen eikä muille tiliä +tekemään. Hänestä vain tuntui niin. Hänestä vain tuntui vaistomaisesti, +että hänelle oli tehty jotakin hyvin suurta vääryyttä ja että Liisa +tahtoen tai tahtomattaan oli syvästi loukannut häntä. + +Mitä vääryyttä? Miten loukannut? + +Siten, että hän oli viimeiseen saakka kirjoittanut hänelle, +Johannekselle, vain häntä yhtä, ainoaa ja armasta ijäti rakastavansa. + +Miksi valehdella, jos asia ei kerran ollut niin? Ja jos taas oli, miksi +mennä naimisiin oudon miehen kanssa? + +Eikö hän itsekin ollut samoin tehnyt? Oliko hän itsekään ilmoittanut +Liisalle avioliitostaan? + +Mutta sehän oli toinen seikka! + +Eihän hän ollut kirjoittanutkaan vain häntä yhtä, ainoaa ja armasta +ijäti rakastavansa. + +Eikä Johannes kuitenkaan voinut oikein syyttää Liisaa tuosta +petturuudesta, kuten hän jo sitä kutsui mielessään, niin ankarasti kuin +hänen olisi pitänyt. Olihan hän itse alkusyy ollut. Kaikki muu oli vain +seurausta siitä, että hän oli hyljännyt Liisan. + +Kuinka kalpea Liisa oli ollut äsken hänelle mielikuvana esiintyessään. +Kuoleman-kalpea todellakin! Mitä hän oli mahtanut kärsiäkään? + +Hyvä, että hänen silmänsä kuitenkin olivat olleet puoli-ummessa. Jos +hän ne olisi äkkiä aukaissut ja Johannes niistä nähnyt saman aran, +pelästyneen ja armoa anovan katseen kuin kerran Köpenhaminan +asemasillalla hänestä erotessaan, silloin olisi Johanneksen hukka +perinyt. + +Silloin olisi maailman loppu tullut! + +Eihän olisi voinut kestää sellaista katsetta. Ei keneltäkään, saati +sitten naiselta, jota oli rakastanut, kaikkein vähimmän kuolleelta tai +kuolleista heräävältä. + +Mutta jos hän nyt äkkiä tulisi tuolta? + +Onneksi hän ei tullut. Muttila sieltä vain tuli hopeinen matkapikari +kädessään. + +--Liisa lähettää terveisiä, hän sanoi. Hänkin on hiukan pahoinvoipa. +Saapas tästä, saapas-matti! + +_Liisa!_ Se oli siis sittenkin hän. + +Johannes tyhjensi pikarin yhdellä kulauksella. + +--Kiitos! sanoi hän. Minä voin jo paremmin. + +Sitten hän sen enempiin selityksiin antautumatta ojensi kätensä ja +hävisi vaunun-osastoonsa. Muttila katsoi hänen jälkeensä päätään +pudistaen. + +Huonot hermot, ajatteli hän melkein ääneen, huonot hermot! Terveys +pilalla tykkänään. Eipä taida olla paljoa iloa tuollakaan pojalla +varallisuudestaan eikä Englannin alammaisuudesta. + +Samalla ei hän voinut olla mielihyvällä omaa turpeata, tukevaa +ruumiinrakennustaan muistamatta. Rinta kuin ryövärillä, hermot kuin +laivatouvit. + +Oli se sentään hyvä, että ihmisellä oli fysiikkaa. + +Sillä fysiikka, se se oli kaikki kaikessa. Mutta fysiikkaa oli myöskin +hoidettava ja hoidettava kunnollisesti. Täytyi syödä paljon ja nukkua +paljon eikä liiaksi rasittaa itseään, ei työllä eikä edes rakkaudella. + +Toistaiseksi ei hänellä kuitenkaan vielä hätää ollut. Oli vain ruvennut +viime aikoina tuntumaan umpisuolen paikoilla niinkuin pientä pakotusta. + +Sitä täytyi pitää silmällä. Semmoisesta oli terve mies ennenkin +keikahtanut ketarat taivasta kohden. + +Näissä luvallisissa mietteissä kääntyi Muttilakin hitaasti omaan +vaunun-osastoonsa. + + + + +4. + + +Pohjois-Italia sivuutettiin yön pimeydessä. Vasta Firenzestä alkaen +rupesi jumalan luonto jälleen junan ikkunassa istujalle pakisemaan. + +Aamu-aurinko oli kirkas ja kuulakka. Ilmassa oli ihmeellinen heleys ja +tasaisilla vuorijonoilla levolliset, sopusuhtaiset ääriviivat, alpeille +täysin vastakkaiset. + +Mutta maat olivat kuurassa täälläkin ja jääkylmässä junavaunussa +yökauden istuneelta jäsenet kaikki kohmettuneet. + +Kuppi kuumaa kahvia olisi nyt ollut tuiki välttämätön etelämaista +tunnelmaa kohottamaan. Mutta ruokavaunua ei voinut löytää +hakemallakaan. + +Saksalaiset kuuluivat tömistelevän asemasilloilla, lyövän ovia, +kulkevan läpi vaununkäytävien kiroillen ja haukuskelevan Italian huonoa +järjestystä. Annas, jos he itse kerran pääsisivät tässä maassa +isännöimään! + +Silloin ei muuta kuin »rechts!», »links!», »um die Ecke!» Kuin +sotakomennon mukaan. + +Johannes ei ollut koko yönä silmää ummistanut. + +Hänellä oli ollut paanillinen kauhu nähdä Liisaa. Heti päästyään +Muttilasta ja omaan vaunun-osastoonsa sijoituttuaan, missä rouva +Rabbing oli ottanut vastaan hänet varmalla, ystävällisellä hymyllään, +hän oli ruvennut tuumimaan keinoja, miten estää heidän mahdollista +yhteensattumistaan tuon toisen pariskunnan kanssa. + +Varsinkin Veronaa hän oli pelännyt kuin kuolemaa. + +Siellä oli muutettava toiseen vaunuun. Tietysti satuttaisi kohtalo, +joka aina oli täynnä konnanjuonia, heidät neljä samaan osastoon, +kenties Liisan vielä häntä, Johannesta, vastapäätä! + +Siitä tulisi ihana matka! Mikä perheellinen, mikä sukulaisesti +tutunomainen jälleentapaaminen! + +Vihdoin oli tuo ajatus käynyt Johannekselle niin kiusalliseksi, että +hänen oli täytynyt ryhtyä asiallisiin toimenpiteisiin sen johdosta. + +Hän oli noussut ja lähtenyt junankuljettajaa etsimään. Maksoi, mitä +maksoi! Hänen oli estettävä tuo yhteentörmäys. + +Hän tapasi junankuljettajan. + +--Mihin tämä vaunu menee? hän kysyi mahtipontisesti. + +--Milanoon, hyvä herra, Milanoon, vastasi toinen. + +--Mutta minulla on piletti Roomaan. Minä en aio muuttaa tästä +mihinkään. + +--Täytyy, hyvä herra, täytyy. Rooman vaunu meni rikki. Me emme voi +mitään. + +Johannes painoi kultarahan hänen käteensä. Junankuljettaja vilkaisi +siihen ja näytti heti yskän ymmärtävän. + +--Se menee Roomaan siis, hän lausui kumartaen. Koetan toimia Teidän +ylhäisyytenne tyytyväisyydeksi. + +Johannes vilkutti hänelle toista kultarahaa peukalonsa ja etusormensa +välissä. + +--Se ei ole sillä hyvä, hän sanoi, että se menee Roomaan. Mutta teidän +täytyy poistaa meidän vaunun-osastostamme kaikki muut matkustajat ja +estää uusia sinne tulemasta. + +--Se on helposti tehty. + +Juna saapui samassa Veronan asemalle. Junankuljettaja syöksyi +Johanneksen vaunun-osastoon hirmuisella huudolla ja metelillä, +heitellen ulos tavaroita ja ihmisiä, tunkien käsittämättömiä sanoja +suustaan, kuurona kaikille vimmastuneille vastaväitteille. + +--Muutto! hän hokee vain. Vaunun muutos, hyvät naiset ja herrat! + +Muutamassa sekunnissa on osasto tyhjennetty. + +Sitten hän rientää asemasillalle. Sieltä alkaa kuulua ankara +puheenpolina, tällä kertaa junankuljettajan ja asemapäällikön välillä. + +Rouva Rabbing ei aluksi ymmärrä mitään. Hänkin kiirehtii lähtöä +vaunusta. + +Johannes hymyilee ja selittää hänelle asian. Mutta samassa tulee +junankuljettaja läähättäen. + +--Ei, se ei käy sittenkään, hän ilmoittaa raivostuneena Johannekselle. +Tämän vaunun täytyy Milanoon. + +--Mutta tehän lupasitte! tiukkaa Johannes ankarana. + +--Ei auta! On ennen käynyt päinsä. Mutta asemapäällikkö on lahjottu. +Sellainen sika! Mutta toisen vaunun minä voin herrasväelle hommata. + +--Tyhjän vaunun? + +--Aivan uuden vaunun, johon ei pääse ristinsieluakaan. + +Hän sai toisen kultarahansa. Ja hän hommasi toisen vaunun Johannesta ja +rouva Rabbingia varten, mutta jääkylmän, sillä se liitettiin nyt vasta +junaan. + +Johannes hengähti kaikissa tapauksissa helpotuksesta siihen päästyään. +Vaara oli toistaiseksi vältetty siis! + +Mutta koko yön hän istui ikkunan poskessa mietiskellen, mitä aamu +mahdollisesti toisi tullessaan. + +Turhaan hän koetti tyynnyttää itseään. Miksi hän oli levoton +oikeastaan? Pelkäsikö hän Liisaa? Rakastiko hän ehkä vielä tuota naista +vai vihasiko hän niin sanomattomasti? + +Hassutusta! ajatteli hän itse. Minä en yksinkertaisesti halua nähdä +häntä. Onhan se aivan luonnollista. Se voisi vaikuttaa kiusallisesti +minuun. + +Näin oli yö kulunut. + +Yö pitkä kuin iankaikkisuus. Aamunkoitossa heräsi rouva Rabbing ja +kysyi, mitä Johannes mietiskeli. + +Johannes vavahti. Naisilla oli usein merkillinen aavistuskyky. + +--Kuinka niin? hän kysyi vain vastauksen asemasta. Oletko nukkunut +hyvin? + +Rouva Rabbing oli koettanut tässä kylmyydessä nukkua edes. Johannes oli +yöllä huomaamatta luovuttanut hänen peitokseen myös oman +päällysvaatteensa. Mutta hän oli kuullut kuitenkin, kuinka toinen oli +viluissaan, kuten hän luuli, ääntelehtinyt ja kääntelehtinyt. + +Eikä Johannes ollut voinut olla sydämensä pohjasta manailematta tuota +lemmon junankuljettajaa, joka heidät oli syössyt tähän jäähelvettiin. + +Täydellinen kylänheittiö! hän oli itsekseen ajatellut. Sellainen sillä +naamakin oli. Hupaisen näköinen kyllä, mutta kertoileva monista +kestetyistä elämänkohtaloista. + +--Minä olen nähnyt unta, selitti rouva Rabbing. Sinä taistelit jonkun +pedon kanssa. + +--Pedon? naurahti Johannes väkinäisesti. Karhun vai suden? + +--Se oli puoleksi eläin, puoleksi ihminen. Sillä oli naisen pää ja +kaula, mutta linnun siivet ja alaruumis. + +--Niinkuin harpyialla? pisti Johannes piloillaan. + +--Jotakin sinnepäin, jatkoi rouva Rabbing vakavasti. Se tapahtui +marmorilinnassa meren rannalla. Ovet olivat merelle auki ja minä +seisoin ulkonevalla parvekkeella nojaten pilariin ja odottaen taistelun +tulosta. + +--Kumpi voitti? + +--En tiedä. Minä heräsin siihen. + +--Tottahan minä toki linnun voitin! + +--Älä ole niin varma siitä! Sillä oli pitkät kynnet ja terävä nokka, +joita se käytti epätoivon vimmalla ja taituruudella. + +--Epätoivon? Siis olin minä sittenkin voimakkaampi. + +--Ehkä olit. Linnun luut ruskivat sinun kourissasi. Mutta sinäkin olit +yltä päältä veressä. Se, joka joutui maahan, karkasi taas +kaksinkertaisella voimalla ylös. + +--Ettet sinäkään tullut väliin! + +--Minä olin asetettu vain katsojaksi. Hyi, se oli inhoittava uni! + +Rouva Rabbing peitti kasvonsa käsillään. + +--Olipa kyllä, myönsi Johannes. Mistähän sellaista tuleekaan! Mutta +voitko sinä arvata myöskin taistelun syytä. + +--En. Minä näin ainoastaan, että sinä tahdoit tulla minun luokseni +parvekkeelle ja että toinen tahtoi estää sinua siitä. + +--Ahaa, pieni mustasukkaisuuden näytelmä siis! + +--Saattoi olla. Mutta se olisi voinut kummaltakin puolen hiukan +suuremmalla ritarillisuudella ja vähemmällä väkivaltaisuudella +tapahtua. + +Rouva Rabbing nousi väristen. + +--Minun on kylmä, hän sanoi. Milloin me tulemme perille? + +--Oh, siihen on vielä monta tuntia! Mutta toivottavasti me saamme tänne +joitakin lämmitysvehkeitä. + +He saivatkin seuraavalta asemalta joitakin kuumia putkia jalkojensa +alle. + +Myöskin päivä alkoi jo jonkun verran lämmittää. Kuura oli jäänyt ammoin +jo jälellepäin, vaikka oltiin keskellä joulukuuta. Huomasi kaikesta, +myöskin maiseman aina troopillisemmiksi käyvistä piirteistä, että +riennettiin kohti etelää. + +--Luuletko, virkahti rouva Rabbing mietiskellen, että tulemme hyvin +Roomassa viihtymään? + +--En tiedä, vastasi Johannes. Minä en ole asunut siellä milloinkaan. + +--Mutta sinä olet ollut siellä kuitenkin? + +--Kyllä. Kymmenkunnan vuotta sitten. Mutta minä olin silloin vielä +liian nuori viihtyäkseni niin vanhassa ja hiljaisessa kaupungissa. + +Liisan kanssa hän oli ollut siellä. Liisan kanssa he olivat tulleet +sinne keskellä kesää Rivieralta ja matkustaneet heti parin päivän +perästä eteenpäin Napoliin ja Sorrentoon. + +Tuskin he olivat ehtineet paria museota ja muutamia kiviraunioita +näkemään. + +Niihinkin he olivat vilaisseet vain kuin säälistä ja ohimennen. Mitä +merkitsivät kaiken maailman museot ja kivirauniot heille kahdelle, +jotka juuri silloin olivat ensimmäistä kesäänsä yhdessä viettäneet! + +Eivät mitään. Eivät enempää kuin hyttysen hyrinä taivaan korkeudessa +kiitävälle kotkaparille. + +Nyt hän päätti korjata tuonkin laiminlyönnin. + +Siinä olikin jo Tiber-virta, kiemurteleva savisten rantojensa uomassa. +Ja tuossa hurahti jo juna ikuisen kaupungin harmaiden muurien sisälle. + +Jospa jumala nyt vain varjelisi asemalla, ettei hänen olisi tarvis +tavata Liisaa! Sitten olisi kaikki hyvin. + +Kaikki hyvin. Ainakin toistaiseksi. + +Luoja kuuli hänen rukouksensa. Ja varman englantilaisen gentlemannin +hahmolla, vaikka suomalainen epävarmuus sydämessä, istui Johannes kohta +rouva Rabbingin vierellä upeissa ajopeleissä, matkalla erääsen +ensiluokkaiseen anglosaksiseen hotelliin keskikaupungilla, joka oli +kuin vartavasten luotu juuri heidän tapaistensa matkailijain kukkaron +keventämiseksi. + +Ei jälkiäkään Liisasta eikä Muttilasta. + + + + +5. + + +Rooma valloitti aluksi Johanneksen kokonaan. + +Häneltä jäi hyvin vähän aikaa millekään tunnontuskille, mietiskelyille +ja hiuksenhienoille sielunerittelyille. Hän oli koko päivät liikkeessä. +Jokainen vanha kirkko ja palatsi, jokainen museo, jokainen taulu ja +kuvapatsas oli katsottava, tutkittava, tuomittava ja oman aikakautensa +puitteisiin asetettava. + +Rouva Rabbing seurasi uskollisesti mukana. Hänestäkin oli tämä +puolitieteellinen, puolitaiteellinen innostuksen puuska kovin hauskaa, +sillä niin paljon kuin hänkin oli maailmaa matkustellut, ei hänkään +ollut koskaan viitsinyt ottaa perusteellisesti selkoa mistään, saati +sitten niin vanhoista asioista kuin tässä oli kysymys. + +Hänen sivistyksensä oli muodollinen ja pintapuolinen, kuten yleensä +nykyaikaisen europalaisen ylimysnaisen. Johanneksen vuoksi hän +kuitenkin oli viime vuosina koettanut tarmonsa takaa syventyä +erinäisten yhteiskunnallisten kirjailijain ja kansallistalouden +tutkijain ongelmiin. + +Muuten hän lauleli, soitteli, lueskeli, jopa teki käsitöitäkin. Viime +talvena hän oli oppinut italiankielen, jota hän taisi melkein +täydellisesti. Hän olikin hyväksi avuksi Johannekselle, jonka +kielitaito tässä suhteessa oli jotakuinkin alkeellinen. + +Muuten hän viihtyi hyvin yksin. Johannes ihmetteli sitä usein hänelle +itselleenkin, mutta rouva Rabbing vastasi vain hymyillen, että hänellä +ei ollut ikävä koskaan. + +Hänellä oli aina niin paljon ajattelemista, sanoi hän. + +Täällä Roomassa hän seurasi kaikkialle miestään. He tekivät yhdessä +pitkiä kävelymatkoja campagnalle, söivät tien varrella olevissa +maalaistrattorioissa ja keskustelivat vilkkaasti saamistaan uusista +vaikutuksista. Mutta myöskin he saattoivat vaieta pitkiksi tuokioiksi +ja tuumia kumpikin omia asioitaan. + +Silloin pyrki Liisan kuva jälleen Johanneksen mieleen nousemaan. Ei +enää selvänä ja täsmällisenä tosin, kuten tulomatkalla tuossa +junavaunussa, vaan niinkuin epämääräisenä pilvenä, vaarallisena, +valohämyisenä aavistuksena, jonka hän vaistomaisesti tunsi uhkaavan +nykyistä rauhaansa ja onneansa. + +Hän ei ollut vieläkään tavannut Liisaa, yhtä vähän kuin enää +Muttilaakaan. + +Mutta hän tiesi heidän olevan kaupungissa. Hän oli kuullut sen muilta +suomalaisilta, joita kosolta oleskeli täällä, ja hän tunsi kaikkialla +Liisan läsnäolon, vaikka hän ei tahtonut tuntea sitä eikä itselleen +tunnustaa. + +Siksi syventyi hän epätoivon vimmalla tämän merkillisen kaupungin +historiaan, joka tuntui olevan yhtä ijäinen kuin oli ihmiskunta itse ja +yhtä pohjaton kuin oli sen kautta aikojen, kautta tähtitarhojen tunkeva +tiedonhalu. + +Pitkien kansantaloudellisten tutkimusten jälkeen tuntuikin tämä +humanistinen sielun-suihku hänestä varsin suloiselta. + +Hän ei _tahtonut_ ajatella Liisaa. Hän tahtoi huumata itsensä kaikella +muulla älyllisellä, vierailla nimillä ja vuosiluvuilla, ulkopuolisilla +mielikuvilla ja ajatuksilla. + +Ettei tuo yksi pääsisi jälleen nousemaan! Ettei tuo yksi julistautuisi +jälleen itsevaltiaaksi, polttaisi poroksi kaikkia muita hänen +sielussaan, hävittäisi ja kukistaisi! + +Jonkun aikaa se onnistuikin hänelle. + +Hän eli kokonaan entisyyden maailmoissa. Niin vieraissa ja kuitenkin +niin tutunomaisissa. + +Tuota jälkimmäistä tunnelmasävyä hän usein itsekin ihmetteli. Olihan +hänestä kuin hän olisi tullut kotiin, tullut jälleen pitkien +harhavuosien jälkeen entisille elosijoilleen. + +Sitten hän huomasi, että olihan se itse asiassa aivan luonnollista. +Liittyihän Rooma hänen varhaisimpiin lapsuusmuistoihinsa. Olihan hän +lukenut tai kuullut muiden lukevan Romuluksesta ja Remuksesta paljon +ennemmin kuin Väinämöisestä, Ilmarisesta tai Lemminkäisestä. + +Rooma! Mikä ylpeys, mikä mahtavuus, voima ja voitonvarmuus olikaan +tuosta sanasta jo kasvavan pojan korvaan soinnahtanut! + +Todellakin tuntui se jo pelkällä kielellisellä soinnullaan syntyneen +maan piiriä vallitsemaan. + +Mutta samalla kuin se oli niin tuttu, pysyi se kuitenkin aina etäisenä, +aina viettelevänä, pohjattomana ja salaperäisenä. Turhaan koki Johannes +hallita sitä hengellään. Se liukui aina hänen käsistään kuin sfinksi, +kuin kimaira, kun hän tahtoi sen ijäistä arvoitusta selittää. + +--Tätä sinun unesi mahtoi merkitä, hän oli joskus vaimolleen +leikillisesti huomauttanut. Tässä minä todellakin näyn saaneen +tekemistä semmoisen linnun kanssa, joka ei hevin antau voittajalle. + +--Toivokaamme, että se on tämä, rouva Rabbing samaan nuottiin vastannut +siihen. Silloin tunnen minä itseni täysin turvalliseksi. + +--Etkä ole mustasukkainen? + +--Roomaa saat sinä rakastaa kuinka paljon hyvänsä. Mutta varo itseäsi +mustasilmäisistä roomattarista! + +Selvimpänä, vaikuttavimpana ilmeni hänelle Rooman suuruus kuitenkin +eräänä varhaisena aamuhetkenä Janiculuksen kukkulalla. + +Sillä kertaa hän oli yksin. Rouva Rabbing oli jäänyt tutkimaan jotakin +taidehistoriallista teosta, jota he vielä tänään tulisivat tarvitsemaan +käynnillään Colonnan kokoelmissa. + +Kukkula oli vielä varsin ihmistyhjä. Automobilit eivät olleet heränneet +vielä. Matkailijat nukkuivat vielä kaikessa rauhassa hotelliensa +pehmeillä patjoilla. + +Mutta Rooma valvoi. + +Se haastoi jo tuhansilla äänillään. Se toimitteli arki-askareitaan. +Tänne kukkulalle kuului sieltä alhaalta vain ainainen, epäselvä kohina +kuin etäisen kosken pauhu, näkyi vain kattojen huikaiseva päivänpaiste +ja aamun kirkas, kostea auer niiden yllä. + +Mutta eipä aikaakaan, niin alkoi tuosta autereesta kohota kuvia ja +kangastuksia, erottua ääniä, jotka eivät olleet enää nykymaailman +asukasten. + +Tuskin ne olivat ihmis-ääniä ollenkaan. Itse paikan, itse kaupungin, +itse Rooman kotijumalien ääniä ne olivat, nousivat jokaisesta vanhasta +talosta ja kirkosta, jokaisesta puolirapistuneesta palatsista, muurista +tahi portinrauniosta. + +Johannes ajatteli aikojaan. + +Korva kuunteli, silmä lepäsi siinä. Tuskin muisti hän enää, kuka hän +oli ja mistä hän oli tullut tänne. Rooman salaperäinen henki oli hänet +täydellisesti valloittanut. + +Mutta: äänet ilmassa kuiskivat hänen korvaansa kummia sanoja ja niihin +vastasivat toiset syvältä hänen sydämestään. Ja punoutui niiden välillä +seuraava keskustelu: + +»Kuka olet, outo matkamies? Mistä tulet ja minne menet? Miksi niin +synkästi otsaasi rypistät? Miksi näytät niin miettivältä? Eikö maamme +miellytä sinua vai suretko sitä, että täytyy sinun täältä jälleen +myrskyn maailmaan?» + +»Teet liian monta kysymystä yht'aikaa.» + +»Siispä koeta vastata niihin kuhunkin kerrallaan!» + +»Oikein sanot, että olen outo matkamies. Sillä on oma itseni jälleen +outo minulle. Enkä tiedä, mistä tulen ja minne menen. Sillä niin kauan +kuin muistan ovat ajatukseni kiertäneet yksiä ympyröitä.» + +»Siis on sinulla elämänsuru?» + +»Lie yhtä suuri kuin on elämän-ilonikin. Mutta en nyt tällä kertaa sitä +mieti enkä ylimalkaan itseäni ollenkaan.» + +»Mitä muuta olet keksinyt arvokasta ajateltavaa?» + +»Tuumin tuota, kuka olet ja kenen kanssa keskustelen. Tahdon tulla +salaisuutesi tuntemaan.» + +»Tahdot siis päästä pois itsestäsi?» + +»Juuri niin. Mutta mistä arvasit sen?» + +»Ja tehdä sen minun avullani?» + +»Jälleen arvasit oikein, ikuisen kaupungin henki. Auta minut, pelasta +minut! Ota minut haltuusi ja varjele minut!» + +»Miltä? Keneltä?» + +»Vaaroilta, jotka väijyvät minun omassa sydämessäni.» + +Kuului ilmassa kuin pitkä pilkkanauru. Ja kului kotvasen, ennen kuin +sen keskeltä jälleen alkoivat järjelliset sanat soinnahdella. + +»Tuhannet ovat tuossa sinun paikallasi samoin seisoneet, tuhannet sinun +tavallasi kysyneet, tutkineet, pyytäneet ja valittaneet. Kuinka voisin +kaikkia auttaa? Voin auttaa ainoastaan niitä, jotka eivät kysy mitään, +eivät tiedustele mitään, vaan antautuvat minulle tuntemattomalle.» + +»En heihin kuulu. Et niin vähällä pääse minusta, ikuinen henki. Olen +maasta, missä tieto on valtaa ja jonka asukkaat ovat tottuneet sanalla +luonnon voimia vallitsemaan. Ilmoita minulle syntysanasi!» + +»_Olet hengen kaltainen, jonka ymmärrät_, sanoi jo hän, joka oli +viisain ja suurin Saksan runoilijoiden seassa. Mitä uskot meillä +kahdella olevan toistemme kanssa tekemistä?» + +»Ehkä enemmän kuin luuletkaan. Mutta älä ärsytä minua taikka laulan +Lapin taiat tänne, tuon Turjan loihdut keralla pohjoistuulen, joka on +pimittävä sinun selkeän taivaasi ja hautaava lumimyrskyyn koko +vuosituhantisen kauneutesi. Kesäisten keijujen leikkitanner, tahdotko +tulla talven tuskat ja kärsimykset tuntemaan?» + +»Tunnen talvenkin, valkotukan. Tiedän myös, että te, pimeän pohjolan +asukkaat, olette vaarallisia vieraita, jotka tulette tänne minun +kukkiani ja aurinkoani oman synkän elämänne iloksi varastamaan. Mutta +en silti sinua säiky. Sillä tiedän, että tämän taivaan alla on pimeys +heikompi kuin päivänpaiste.» + +»On iloa itsellänikin, paistaa jumalan päivä omassa povessanikin. En +ole tullut tänne ruusujasi rukoilemaan, en päivänsäteitäsi säkkiin +pistämään. En ole tullut sinulta ylimalkaan ottamaan mitään. Olen +tullut vain tietämään, kuka olet, että voisin vallita sinut niinkuin +vallitsen linnut ilmassa ja kalat meressä.» + +»Ah! Siispä kuulut sinä _Valkean miehen_ rotuun, jonka rohkeus on yhtä +kuulu kuin hänen julmuutensa.» + +»_Homo sapiens_ on nimeni. Kuulun heimoon, jolle soi käsky korkealta: +_tehkää maa itsellenne alammaiseksi_!» + +Syntyi äkkiä syvä hiljaisuus. + +Nähtävästi ei Rooman henki ollut aivan näin ankaraa manausta tänä +kirkkaana aamuhetkenä odottanut. Ja kun se jälleen tuhannet äänensä +kohotti, oli niissä jo paljon nöyrempi, mutta samalla petollisempi +kaiku kuin on äänessä orjuutetun kansan, kun se itsevaltaista +sortajaansa lakki kourassa puhuttelee: + +»Maan olet omaksesi kesyttänyt, meret lannistanut, temmannut itse tulen +taivahalta omassa rinnassasi ja omassa kotiliedessäsi korkealle +leimuamaan. Mutta tässä päättyvät sinun sankaritekosi. Tässä on määrä +pantu mahdillesi. Kysyt Rooman syntysanoja etkä tiedä, että kysyt oman +suuren sukukuntasi alkujuurta.» + +»Entäpä tuota tahtoisinkin tutkia juuri?» + +»Sanoit itse, että olet outo itsellesi.» + +»Outo jälleen, sanoin. Mutta tahdon tulla itseni, koko itseni +tuntemaan.» + +»Ei voi sitä kukaan kuolevainen.» + +Vielä vähän aikaa kiistelivät he näin keskenään. Niin alkoivat äänet +tuolta alhaalta kaupungista kohota kukin erikseen tänne kukkulalle, +ensin suurena, sekasortoisena soitantona, sitten jo yhtäjaksoisiin, +johdonmukaisiin sävellajeihin järjestyen. Ja jokaisella niistä oli +olevinaan jotakin murhaavan, musertavan ivallista sanottavaa. + +Esimerkiksi näin: + +»Tahdotko minuun lähemmin tutustua? Olen Rooma ennen etruskeja. Taikka +minuun? Tulen Palatinumilta, haastan haudoista, joiden kummuilla jo +Romuluksen aikuinen paimen-yhteiskunta voi kesä-iltoina muistella +tarujen takaisia esivanhempiaan?» + +Ja näin: + +»Et suinkaan heistä välittäne, vaan minusta. Voin kertoa sinulle Rooman +kuningastarut, kuinka Capitolium rakennettiin ja Juppiterin ensimmäinen +temppeli perustettiin. Taikka minusta? Tiedän miten tasavalta alkoi, +mistä ensimmäiset konsulit puhuivat ja mistä portista oli voitollisten +legionain tapa marssia Rooman muurien sisälle.» + +Ja näin: + +»Nuo kaikki ovat lastentaruja minun rinnallani. Tahtonet tuntea Rooman +kaikessa kunniassaan, maiden ja kansojen valtiaana, Hannibalin +voittajana, Jugurthan kukistajana? Ihailetko kansalaiskuntoa, +tasavaltalaisia hyveitä, ankaroita ja yksinkertaisia tapoja? Sanalla +sanoen, koko tuota vanhan kansan rautatammista polvea, joka jo epäili +Hellaan veltostuneen hengen tulevan heidän lastensa ja lastenlastensa +turmioksi?» + +Myöskin näin saattoivat ne sanoa: + +»Juuri turmeltuminen onkin mieltäkiinnittävin aika kunkin kansan +elämässä. Terveet eivät tarvitse parannusta, vaan sairaat, ja +kansanhengen täytyy jo potea paljon, ennen kuin se ryhtyy voitelemaan +haavojaan tieteen ja taiteen suloisella, pettävällä palsamilla. +Tahtonet tutustua Rooman keisariaikaan, sen sivistykseen, sen +huvituksiin, sen määrättömään loistoon ja rajattomaan nautinnonhimoon? +Niistä kaikista voin _minä_ antaa tarkimmat tiedot sinulle.» + +Kuuntelija piteli jo korviaan. Mutta nyt vasta ne alkoivat esitellä +itseään joukottain ja tukuttain: + +»Kansainvaellusten Rooma olen. Tahdotko tietää, mikä oli muotoni +silloin, kun Alarikin ja Geiserikin laumat hautasivat alleen vanhan +maailman sivistysmuistot?» + +»Ensimmäisen kristillisen kirkon Rooma olen. Tuon terveisiä sinulle +apostolien vankiholveista ja sirkustanterilta, jotka ovat tuhansien ja +jälleen tuhansien marttyyrien verellä kostutetut.» + +»Paavin rautainen Rooma olen. Hallitsen ihmishenget ja omattunnot +kahleilla lujemmilla kuin ne, joita kerran kantoivat voittamani kansat +auringonnoususta hamaan sen laskuun asti.» + +»Renässansin kukkiva Rooma olen. Tulen Borghesen, Corsinin, Farnesen ja +Dorian palatseista. Tahdotko tulla Orsinit, Chigit, Colonnat, Borgiat +ja muut sukuni suuret heidän huikaisevissa juhlapidoissaan tuntemaan?» + +»Suurten taiteilijain Rooma olen. Lienet väsynyt pitopöytiin ja halajat +seurustella vain runoilijain, maalarien, kuvanveistäjien ja +arkkitehtien kanssa. Taikka et viitsi sitäkään, vaan vetäydyt pois +kaupungin hälinästä tuonne Frascatin vuorten varjoisille rinteille. +Siellä ovat, paitsi viinitarhoja, Torlonian ja Aldobrandinin linnat +kokonaan sinun käytettävissäsi.» + +Tuo kuulosti jo sangen houkuttelevalta. + +Mutta äänet jatkoivat yhä vuosisadalta vuosisadalle soipaa +seireenilauluaan. Vihdoin suuttui itse Garibaldin jättiläispatsas +Janiculuksella tähän loputtomaan puheenpolinaan ja ärjäsi äänellä, joka +soi kuin torventoitotus sinertävän ilman halki: + +»Tukkikaa suunne! Eihän vieras ole tahtonut tuosta kaikesta mitään +kysyä. Hänhän on vain tahtonut tietää Rooman olemuksen. Ja sen mahtanen +minä voida parhaiten selittää, joka olen tehnyt tämän kaupungin jälleen +ihanan isänmaani poliittiseksi keskipisteeksi. Rooman olemus on +_vapaus_ ja sillä hyvä!» + +Sitten hän lisäsi vielä ikäänkuin lempeämmin: + +»Kuka vielä tahtoo jotakin tietää, kysyköön auringolta, jonka säteet +tanssivat tuolla pilviä piirtävien lumivuorien yllä. Ne tietävät +Roomasta enempi kuin minäkin ja voivat antaa pätevimmän vastauksen.» + +Tosiaan! Sieltähän kohosivatkin yli kaupungin nuo Rooman vaiheiden +mykät todistajat, ikuiset ja järkkymättömät kuin luonnon lait, kuin +taivaan vaskiset vallanpitäjät. + +Päivän ystävälliset säteet niiden rinteillä lupautuivat heti mielellään +näitä langattomia sähkösanomia kiidättämään. + +»Rooman olemus on ympyrä», sanoivat ne. »Se sulkee sisäänsä +iankaikkisuuden. Rooman olemus on ikuinen rauha ja sopusointu keskellä +ajan pieniä pirskehiä. Rooman olemus on ikuinen onni särjetyille +sydämille, mutta kalvava tuska ja kaihomieli niille, jotka vielä +halajavat hetken suruja, hetken iloja ja taisteloita.» + +Johannes tunsi piston sydämessään. Tuo viimeinen tuntui miltei kuin +häntä varten tarkoitetulta. + +Sillä koko ajan hänen siinä päivänpaisteisella kivipenkillä istuessaan +oli Liisan kuva, kaikista äänistä ja kangastuksista huolimatta, jälleen +liidellyt hänen sielunsilmiensä edessä. + + + + +6. + + +Varoittanut oli rouva Rabbing Johannesta mustasilmäisistä +roomattarista. Kuitenkin sattui hänen tielleen sellainenkin, joka +varmaan joidenkuiden toisten olosuhteiden ja mielentilojen vallitessa +olisi voinut käydä hänen kohtalolleen hyvinkin määrääväksi. + +Se oli eräs orpo tyttö samasta pensionaatista Corson varrella, jossa he +itsekin asuivat ja johon he olivat jo parin päivän jälkeen +loistohotellistaan muuttaneet. + +Oikeastaan hän ei ollut roomalainen, vaan sisilialainen, Carmela +nimeltään. + +Hän oli kadottanut vanhempansa ja kaikki sukulaisensa Messinan +maanjäristyksessä. Lähetetty sieltä noina hirmun ja kauhun päivinä +jonkun hyväntekeväisyys-komitean toimesta Roomaan ja sai nyt ikäänkuin +armosta asua tässä pensionaatissa, jonka pitäjät olivat sisilialaisia +niinkuin hänkin ja olivat olleet hänen vanhempiensa hyviä tuttavia. + +Itse asiassa teki Carmela kyllä työtä leipänsä edestä. Koko +taloudenhoito lepäsi nimittäin miltei kokonaan hänen nuorilla +hartioillaan. + +Carmela oli kiltti tyttö, ahkera ja iloinen, lauleli aamusta iltaan ja +oli kaikkien suosikki, sekä vieraiden että isäntäväen. Myöskin rouva +Rabbing oli ensi hetkestä saakka ruvennut hänestä paljon pitämään. + +Tyttö puolestaan aivan jumaloitsi häntä. + +Hän tahtoi mielellään oppia ranskaa ja englantia, joista hänellä voisi +olla paljon hyötyä vastaisuudessa ja joita hän jo nyt olisi tarvinnut +jokapäiväisessä toimessaan. Johannes ja rouva Rabbing suostuivatkin +hänelle näissä kielissä tunteja antamaan, kumpi kulloinkin jouti +paremmin. + +Rouva Rabbing opetti hänelle myöskin suomalaisia kansanlauluja, +joiden yksinkertaiset sanat hän oppi helposti ulkoa ja joilla hän +ilahutti pensionaatin kansainvälistä yleisöä heidän yhteisissä +salonki-illoissaan. + +Niiden kautta myöskin Johannes tuli tuttavallisemmalle jalalle hänen +kanssaan. + +Se tapahtui itse joulu-aaton iltana, jota italialaisetkin olivat tällä +kertaa pohjoismaisten vieraittensa kunniaksi yhtyneet viettämään. Olipa +hankittu pöydälle pieni joulupuukin ja se pohjoismaiseen tapaan +koristettu. + +Johannes ei oikeastaan pitänyt tästä hommasta ollenkaan. Mieluimmin hän +olisi jättänyt kokonaan viettämättä tämän niinkuin niin monet muutkin +joulut, sillä ne olivat yleensä omiaan hänessä pelkkiä surumielisiä +ajatuksia ja mielialoja herättämään. Mutta kun ystävällinen isäntäväki +kerran niin tahtoi, ei hänkään voinut olla raakalainen ja loukata heitä +poissa pysymällä. + +Hänen täytyi olla mukana. Pitää seuraa ja hymyillä, vaikka hänen +hermonsa olivat kireällä kuin viulunkielet ja hän huomasi synnynnäisen +melankoliansa nousevan joka hetki yhä tummempana sydämen pohjasuosta. + +Äkkiä hiljenivät kaikki. Carmela lauloi. + +Hän oli suorittanut jo »Tuoll' on mun kultani» ja »Ainoa olen talon +tyttö», jotka kuuluivat hänen vakinaiseen ohjelmistoonsa. Kumpaakin oli +palkittu kättentaputuksilla ja jälkimmäinen vaadittu toistettavaksi. + +Johannes oli kuunnellut tuskin ollenkaan. + +Hänen ajatuksensa olivat kaukana täältä. Kynttilöiden liekit olivat +hänen silmissään kummallisesti siristyneet, heittynyt uuvuttava huntu +koko hänen sielullisen olemuksensa yli. Tuskin muisti hän edes +koneellisesti taputtaa käsiään tai estää savukkeensa tuhkaa talon +hienolle matolle putoamasta. + +Silloin alkoi Carmela äkkiä laulaa »Aamulla varhain». Se oli uutuus, +jonka rouva Rabbing oli hänelle juuri näinä päivinä opettanut. + +Johannes nousi kalpeana. + +Kaikkea muuta, mutta ei vain tuota, ei tuota laulua! Olihan se Liisan +mielilaulu, jota hän oli hyräillyt vedet silmissä jo paljon ennen kuin +heidän eronsa oli edes kummankaan kaukaisimmassa aavistuksessa +tapahtunut. + +»Aamulla varhain kun aurinko nousi.» + +Herra jumala! Hänen äänensäkin muistutti Liisaa. Siinä oli vain +eräänlainen yksitoikkoisempi, metallisempi kaiku, joka teki koko +esityksen vielä grammofonimaisemmaksi kuin se muuten olisi ollut. + +»Silloin ma unestani heräsin.» + +Hän muisti jokaisen vivahduksen, jokaisen varjostuksen Liisan äänessä, +jonka surumielinen sointu oli ikäänkuin hyväillyt jokaista tahtia, +hellinyt jokaista tavua ja ääntiötä. Eihän Carmela sitä niin laulaa +osannut. Mutta hän lauloi sen tummana, valittavana tuskanhuutona, otsa +rypyssä, yhtämittainen jännitetty ilme mustissa silmissään. + +»Sydämeni oli niin surusta raskas.» + +Nyt se tuli, nyt se tuli! Tuo hirveä, tuo kaamea, tuo +maailmantraagillinen luonnonlapsen syytös, viaton ja ihmettelevä, +tappava ja syyntakeeton, kyynelkostea ja kuitenkin omaa yksinkertaista +kauneuttaan hymyilevä. Ei ole alkua eikä loppua tuolla laululla, on +vain ijäti aaltoava meno, ijäti paisuva tunnepohja, ijäti kysyvä, ijäti +kummasteleva tuijotus elämän jähmetyttävään totuuteen. + +»Miksis kultani hylkäsit mun?» + +Maailma musteni Johanneksen silmissä. Hän ei voinut hillitä itseään +enää, vaan purskahti itkuun, puristi nopeasti ja lujasti kädestä rouva +Rabbingia ja syöksyi ulos huoneesta yleisen hämmästyksen vallitessa. + +Carmela sai kiinni hänet käytävässä. + +Hänkin oli itkuun purskahtanut. Hän ei kysynyt mitään, hän ei sanonut +mitään, hän kiersi vain käsivartensa Johanneksen kaulaan ja oli +tukahduttaa hänet pitkään, palavaan suuteloon. Juoksi sitten samalla +kiireellä takaisin saliin ja jätti Johanneksen seisomaan siihen +paikkaan tyrmistyneenä tästä odottamattomasta lohdutuksesta. + +Mutta hän oli lakannut itkemästä. Niin paljon oli Carmela kaikissa +tapauksissa saanut aikaan lahjalla, jonka hänen aavisteleva, +epämääräinen ja samalla erehtymätön luonnonviettinsä oli käskenyt hänet +tuolle vieraalle miehelle antamaan. + +Johannes oli tuntenut siinä silmänräpäyksessä, että Carmela rakasti +häntä. Mutta myöskin hänen oman olemuksensa läpi oli kulkenut +kultavirta. + +Oliko hänkin niin nuori siis? Saattoiko hänkin ehkä vielä rakastua? +Tuntea vielä kerran uuden, suuren intohimon tulimyrskyt, alistaa kaiken +tämän tasaisen, tämän turvallisen, tämän järjellisen, hyödyllisen ja +onnellisen yhdelle ainoalle ihanalle, päätäpyörryttävälle hulluudelle? + +Mutta silloinhan oli elämä edessä! Silloinhan hänellä vielä kerran +olisi mahdollisuus syntyä uudestaan! + +Syntyä uudestaan? Uusiin tuskiin ja taisteloihin siis! Elämä edessä? +Ei, ei, hänellä oli jo kylläksi, oli jo liiaksi takanapäin! + +Mutta sen hän kuitenkin tajusi selvällä järjellään, että _jos_ tämä oli +oikeata rakkautta, silloin ei hänellä enää ollut kadotettavana +silmänräpäystäkään. + +Oliko hän siis todella rakastunut Carmelaan? + +Hullutusta, hassutusta! Ennemmin hän olisi voinut olla Carmelan isä. +Mitä tämä siis oli? Nähtävästi aivan tavallista, helposti ymmärrettävää +aistikiihotusta. + +Tätä tietä hän totesi, että Carmelan outo kiinteä, etelämainen kauneus +vaikutti sangen ärsyttävästi häneen. Oli vaikuttanut koko ajan, vaikka +hän ei ollut tullut panneeksi merkille sitä. + +Mutta heti tuon huomion tehtyään hän tuli toteamansa aistimuksen +suhteen ikäänkuin rokotetuksi. + +Ahaa, tavallista aistirakkautta siis? Ei kiitoksia, siitä hän oli jo +saanut kylläkseen. + +Sen edestä hän ei suinkaan enää tyyntä onneaan uhraisi. Kerran hän oli +sen tehnyt, silloin Liisan vuoksi. Eikähän hän silloinkaan ollut +suinkaan mitään sisällistä onnellisuutta uhrannut, ainoastaan +ulkonaista hyvinvointia ja elämän-mukavuutta. + +Ja nytkö hän panisi alttiiksi sisäisen hyvinvointinsa? Ei kiitoksia! +Minkä edestä, kenen edestä? Lapsen, josta arvattavasti tulisi mitä +ihanin ja armain rakastajatar, mutta joka ei häntä ymmärtäisi ja jonka +sielun hämäriä ailahduksia ei hänkään milloinkaan tulisi tajuamaan? + +Hullutusta, ehdotonta, mielipuolista hullutusta! + +Kuitenkin oli hänen eroottisten aistimustensa valta vielä siksi suuri, +että se pakotti hänet tästälähtien aina enemmän Carmelaa ajattelemaan. +Ja mitä enemmän hän ajatteli, sitä rehellisemmin täytyi hänen tunnustaa +itselleen, että tuo tyttö kiinnitti tavattomasti hänen mieltään ja että +tuon mielenkiinnon virittimenä oli yksinomaan sukupuolinen intohimo. + +Jos hän olisi ollut entinen Johannes, olisi hänen kohtalonsa ollut +ratkaistu. Hänen järkensä olisi rimpuillut jonkun verran vastaan, hänen +tahtonsa taistellut niin paljon, että kunnia olisi ollut pelastettu. +Sitten olisi kaikki käynyt kuin tanssi! + +Intohimo olisi voittanut hänet. + +Nykyinen Johannes osasi pitää paremmin puoliaan. Hän ei taipunut tämän +uuden mahdollisuuden edessä, mutta ei myöskään sitä koettanut +väkivallalla luotaan karkoittaa. Hän herkutteli sillä ja sai monta +ilmaista mielihyvän tunnetta siitä, mutta ei tahtonut uhrata mitään, ei +kerrassa mitään niiden ansaitsemiseksi. + +Nähtävästi alan minä jo tulla jonkun verran kevytmieliseksi, ajatteli +hän joskus. Mutta niinhän tulevat kaikki ihmiset ijän mukana eivätkä +minunkaan puoli viidettäkymmentä ikävuottani ole menneet ohitse jälkiä +jättämättä. + +Ja heti kun hän näin ajatteli, hän tunsi karaistuvansa myöskin tuota +toista painajaista vastaan, joka vielä uhkasi hänen onneaan hänen omien +aivojensa komeroista. + +Saattoihan sieltä milloin hyvänsä soinnahtaa tuo kauhun sävel: »Miksi +kultani hylkäsit mun?» Siellä vaara piili. Carmela oli sen rinnalla +vain varjon varjo, vain heijastuksen heijastua. Kentiespä hänen +onnistuisi juuri sen avulla vielä tuhota ja hävittää tuo toinenkin, +kuten sammutetaan uhkaava metsänpalo tahallisesti rakennetulla +vastavalkealla? + +Jos niin kävisi, silloinhan hänellä olisi syytä kiittää ja siunata +tuota hurmaavaa luonnonlasta, joka laulullaan oli herättänyt ilmoille +hänen mielensä mustimman, sairaimman melankolian, vain sen omalla +aistillisella suloudellaan karkoittaakseen ja surmatakseen. + +Silloin olisi Johanneksella syytä olla todellinen isä hänelle. + + + + +7. + + +Eräitä päiviä joulun jälkeen oli Johanneksella vakava keskustelu +vaimonsa kanssa. + +He olivat katsomassa »Pyhää Bambinoa» Ara Coelin kirkossa +Capitoliumilla. Ihmeitä-tekevää Kristus-kuvaa, Jerusalemin Öljyvuoren +puusta veistettyä, puettua silkkiin ja lukemattomiin jalokiviin. + +Lapset saarnasivat, kuten italialaiset itse sitä juhlallisesti +nimittivät. Oikeastaan he lausuivat vain tuon kuvan edessä runoja ja +rukouksia, kaikki tietysti kotona opittua ja opetettua. Kun +esiintymislupa oli kaikkein pienimmilläkin piimäparroilla, muodostui +tilaisuus täydelliseksi komediaksi. + +Toiset itkivät, toiset tappelivat. Joku puhalsi leikkitorveensa. Oli +vaikea tuota pyhyyttä vartioivan munkinkaan säilyttää vakavuuttaan. + +Johannes seisoi vaimoineen jonkun verran syrjässä hymyillen tuolle +etelämaiselle temppeli-idyllille, joka varmaan olisi ollut omiaan monta +pohjoismaista uskonkäsitettä mullistamaan. Mutta he olivat ehtineet +täällä jo hyvin tottua siihen. + +Olivathan juuri tällä jouluviikolla kirkot yleensä muuttuneet +roomalaisen kansan-elämän keskipisteiksi. + +Sitä varten ne olivat täysin teatterien tapaisiksi koristetut. Perällä +tai sivulla joku näyttämölava, lavalla panoptikon-kuvaelma, esittävä +Neitsyt Maariaa ja Kristus-lasta, tietäjiä itäiseltä maalta y.m. +asianomaisia merkkihenkilöitä. Siinä seimet, siinä lampaat, siinä +aasit, perällä tietä näyttävä tähti ja erämaan näköala. Kaikki +tarkoitettu lasten, mutta myös aikuistenkin mielihartautta herättämään. + +Äkkiä koskettaa rouva Rabbing Johannesta kädellään ja kuiskaa: + +--Pyhä bambino! + +Johannes vilkaisee panoptikon-kuvaelmaan, mutta huomaakin, ettei hänen +vaimonsa suinkaan sitä tarkoita. Sitten siirtyvät hänen silmänsä +oikeiden elävien lasten lavalle, ja hän hämmästyy. + +Sinne on juuri nyt noussut nuori tyttö, ehkä noin kahdentoista vanha, +ylevä kuin itse murhenäytelmän jumalatar. + +Ääni kirkas kuin hopeakello. Liikkeet, ilmeet, eleet valmiin +primadonnan. + +Hän ei ujostele ollenkaan. On aivan kuin hän olisi jo täysin +itsetietoinen taiteilijatar, joka tuntee todellakin yleisölle +esiintyvänsä ja tahtoo saavuttaa tarpeellisen menestyksen. + +Kuinka hän deklamoi! + +Kuinka hänen silmänsä säteilevät! Kuinka hän välistä lankeaa +polvilleen, nousee jälleen ylös, kohottaa käsivartensa, ristii kätensä, +vie ne taas sydämelleen, aina kasvavassa runollisessa haltioitumisessa +ja kauneushurmiossa! + +Kirkon ja kristillisen uskontunnustuksen kanssa hänellä näyttää olevan +tällä hetkellä verrattain vähän tekemistä. + +Kauneuden uskontoa hän kuuluttaa. Pyhän taiteen papitar hän on, kansan +edessä, jolle kauneus on tullut luonnoksi jälleen ja jolla todellakin +on suuren taiteen perintämuistot veressään. + +--_Pyhä lapsi!_ myöntää myöskin Johannes liikutettuna. + +--Se on hän itse, maailman valkeus, kuiskaa rouva Rabbing kyynelsilmin. +Kuinka kuolleelta, kuinka kammottavalta tuo jalokivistä kankea +pikkupakana hänen rinnallaan vaikuttaakin! + +Hän viittasi kuva-Kristusta. + +Johannes myönsi hänen jälleen olevan oikeassa, mutta ei voinut olla +samalla tekemättä pientä epähurskasta pilaa Kristuksen sukupuolesta. +Kristus oli mies ja tämä tyttö oli nainen. Jo yksistään siitä syystä +oli kaikki vertailu mahdoton heidän välillään. + +--Minä puolestani, virkahti rouva Rabbing suutaan lystikkäästi +mutristaen, voin hyvin kuvitella sukupuoletontakin Kristusta. + +Näin haastellen he astuivat ulos. Koska oli kaunis ilma ja aurinkokin +jälleen tuntui paistavan lämpimästi, he päättivät tehdä yhteisen +ajeluretken Via Appialle. + +Siellä he eivät olleet vielä ennen olleet. Mutta Johannes oli jo +kuitenkin ehtinyt niin pitkälle muinaishistoriallisissa opinnoissaan, +että hän kykeni selittelemään matkan merkillisyyksiä. + +--Tämä on klassillisen Velabrum-laakson pohjaa, hän sanoi, saman, joka +Tarquiniusten aikaisella suurella lokaviemärillä kuivattiin. Tuolla on +vielä muuan jykevä-kivinen holvi jälellä siitä. Neljä metriä +läpimitaten! + +Tämä taas, sanoi hän sitten, on yhtä vanhan Circus Maximuksen areenaa. +Kuten näet, ei siitä ole jälellä enää muuta kuin paikka, sekin +pahanhajuisen kaasutehtaan ja kurjan vihannestorin turmelema. Kuitenkin +on siihen sen parhaina aikoina mahtunut satoja tuhansia katsojia. +Marmori ja pronssi on välkkynyt siinä, riemun ja tuskan huudot ilmoja +kaiuttaneet. Siten katoo maailman kunnia! + +Toisella puolen tietä kohottivat Palatinumin kukkulalta Septimus +Severuksen palatsin hyvin säilyneet rauniot harjojaan. Ja Johannes +palautti mieleen tämän ankaran sotilaskeisarin kuvan, sellaisena kuin +kivet puhuivat hänestä ja maailmanhistoria oli hänen muistonsa +säilyttänyt. + +--Maailma, _mundus_, sanoi hän, oli hänen aikanaan sama kuin +Palatinumin keskipiste. Palatinum oli Rooman, Rooma valtakunnan keskus, +ja valtakunta, _Imperium Romanum_ itse, koko tunnetun maanpiirin +samalla kehä ja keskikohta. Ilmankos _Urbs_, kaupunki, ja _Orbs_, +maanpiiri, merkitsivätkin muinaisille roomalaisille jotenkin samaa! + +Siksi olivat useimmat roomalaiset keisarit kuvatut patsaissaan käsi +koholla ja silmä suunnattuna etäisiin äärettömyyksiin. Ja siksi saattoi +myöskin keisari Septimus Severus majesteetillisellä ylpeydellä sanoa +itsestään: »Maanpiiri ei voinut minua pidättää.» + +Ylpeä oli ollut keisari Septimus Severus. Ja olihan hänellä myös ollut +syytä siihen. + +Afrikalainen hän oli ollut synnyltään, sotainen kunto oli hänet +keisariksi kohottanut. Legioniinsa hän oli luottanut, kaikki muu oli +ollut hänelle samantekevää. Veltostunutta Roomaa hän oli halveksinut +niinkuin Ilmestyskirjan porttoa, istuvaa seitsemällä kukkulallaan. + +Babylonian hän oli valloittanut. Riemukaarien kautta hän oli kulkenut +ja tänne Roomaan, Palatinumin äärimmäiselle törmälle, hän oli tahtonut +pystyttää palatsin, jonka vertaista maailma ei vielä olisi nähnyt ja +joka kuuluttaisi jo kauas jokaiselle Afrikasta tulijalle, että tässä +asui heidän maanmiehensä Septimus, josta oli tullut maailmanhallitsija. + +Epäilemättä nousukas-ylpeyttä. Mutta minkä nousukkaan! + +Tässä tapauksessa lähenteli se miltei yksilön suvereenisen minän +ilmi-elävää ihantelua. + +Eikä hän kuitenkaan ollut voinut estää synkkämielisen elämänfilosofian +varjoa sydämeensä hiipimästä. »Olen ollut kaikki», oli hän sanonut, +»eikä kaikki ole mitään». + +Tuon palatsin katolta hän todellakin oli voinut tuntea kaikki olevansa. + +Jo itse näköala oli Rooman juhlallisimpia. Yli campagnan, yli Via +Appian, kauas Albanon ja Sabinan kukkuloille. Kaikki se oli hänen, +kaikki myös, minkä hurjinkaan ajatus saattoi loihtia hänen sielunsa +silmien eteen vuorten tuolta puolen, merien ja maiden takaa. + +Eikö sekään siis riittänyt hänelle? Eikö mikään siis ollut mitään hänen +mielestään? + +Kuka oli ollut tämä mies, joka kuoli tuo vaatimaton ja samalla +itsetietoinen, voimakas ja ikuinen sana huulillaan: »_Laboremus_, +tehkäämme työtä?» + +Tuo oli tarina Septimus keisarista. Johannes itsekin innostui hänestä +puhuessaan. + +Rouva Rabbing kuunteli uneksien. + +--Ihmiset olivat ennen suurempia ja yksinäisempiä kuin nyt, hän +virkahti viimein. Etkö usko, että he ymmärsivät myös oikeammin ja +syvemmin elämää? + +--Kuka uskaltaa siitä sanoa mitään! huomautti Johannes ajatuksissaan. +Kaikki on yhtä oikeata ja yhtä syvää. Mitä vanhemmaksi olen tullut, +sitä varovaisempi olen lausumaan mitään yleisiä määritelmiä elämästä. + +--Mahtaa sitten johtua minun kehittymättömyydestäni, lausui rouva +Rabbing, kuitenkin ilman mitään ivallista kärkeä äänessään. Mutta +tunnen vielä omasta puolestani kaipaavani noita yleisiä arvostelmia. En +voi vielä sanoa, että kaikki ei ole mitään. + +--Sekin on yleinen arvostelma, hymyili Johannes. + +--Älä viitsi ruveta minua sanoissa solmiamaan, hymyili rouva Rabbing +vastaan hänelle. Tiedäthän, että olen siinä suhteessa aivan liian +helppo saalis sinulle. + +He keskustelivat vielä vähän aikaa Septimus Severuksesta ja Pyhästä +bambinosta. Huomauttivat toisilleen, kuinka ne olivat kuin kahden +suuren maailmanvallan, aineellisen ja henkisen, vertauskuvat. Ja kuinka +toisesta oli jälellä vain rauniot, toisesta naurettava irvikuva. + +--Valta siirtyy, henkinen niinkuin aineellinenkin, sanoi Johannes. +Jälkimmäistä hoitelee nyt joku Rockefeller. Edellisen suhteen en +uskalla lausua mitään arveluja. + +--Tahtoisitko sinä hallita maailmaa? kysyi rouva Rabbing miettivästi. + +--En, vastasi Johannes nopeasti. En henkisesti enkä aineellisesti. +Minun ainoa toivoni, ainoa, mitä enää pyydän elämältä, on se, että +kärsisin niin vähän kuin mahdollista. + +Rouva Rabbing ojensi kätensä hänelle. + +--Minäkin toivon sitä itseni suhteen, sanoi hän. Mutta luuletko, että +se on mahdollista? Etkö usko, että kärsimys kasvaa elämän keralla? +Tarkoitan, sikäli kuin kehitymme, herkistymme ja hienostumme. + +--Siispä minä en tahdo myöskään kehittyä enää! purskahti Johannes +miltei kiivaasti. Sama vaikka tylsistyisin ja raaistuisinkin! + +--Siitäpä vasta mahtaisit kärsiäkin, huomautti rouva Rabbing +hiljaisesti. + +--Siis tahdon pysyä sellaisena kuin olen. Mitä muuta hyvänsä, mutta ei +kärsiä, ei kärsiä enää! Nähtävästi on se minun itsesäilytysviettini, +joka puhuu näin. Sillä minä tunnen, etten kestäisi uutta elämäntuskaa +enää. + +He vaikenivat hetkeksi. Talot hävisivät tien varrelta, ympäristö alkoi +yhä enemmän todellista maaseutua muistuttaa. + + + + +8. + + +Caracallan, Septimus Severuksen pojan, termit liukuivat ohitse juuri. + +He pysähyttivät hevosen ja tarkastivat nekin. Nekin olivat jättiläisen +rakentamat. + +Johannes piti jälleen muinaishistoriallisia esitelmiään. + +Muurit olivat vielä varsin hyvin säilyneet. Muuten oli aika huoneiden +sisustuksen jo ammoin karistanut, permannon mosaiikkeja siellä täällä +lukuunottamatta. Muinoin oli täällä vain marmori välkkynyt, kulta +kiiltänyt, salit olleet kuvapatsaita täynnä, seinät ja kaarikatot +taitehikkaita maalauksia. + +Täällä olivat Rooman ylimykset kylpyammeissaan istuneet, viimeiset +päivän-uutiset suusta suuhun lennelleet. Surissut ilma sukkeluutta, +älyä, valtio-oppia, filosofiaa, lakitiedettä, raha-asioita, +sotaviestejä, juomajuttuja, sanalla sanoen, kaikkea sitä, mikä täyttää +nykyaikaisen tupakansavuisen ravintolan ilmakehän. + +Rouva Rabbing tuskin kuunteli ollenkaan. Hän näytti ajattelevan omia +asioitaan. + +Äkkiä hän sanoi ulos mentäessä: + +--Johannes, kärsitkö minun kanssani? + +Johannes hämmästyi. + +--Kuinka tarkoitat? kysyi hän suurin silmin. Olethan ainoa ihminen, +jonka kanssa voin olla. Olet ottanut elämäntuskan minulta ja siitä olen +sinulle ikuisesti kiitollinen. + +--Sinä olet usein sanonut minulle niin. Mutta kuitenkin! Kenties +sentään tulisit vielä paremmin toimeen aivan yksinäsi? + +--Mitä hulluja! Sinähän puhut kuin unessa. Kuinka moinen voi päähäsi +pälkähtääkin? + +Johannes oikein seisahtui lyhyelle polkutielle, joka heillä oli hevosen +ja vaunujen luokse astuttavanaan. Rouva Rabbing katsoi häntä silmiin +pelottavalla vakavuudella. + +--En tiedä. Minusta on tuntunut joskus viime aikoina niin. + +--Tänne Roomaan tultuamme? + +--Ehkä enin täällä Roomassa. Suo anteeksi, eihän se mitään pahaa ole. +Mutta mielestäni sinä olet ollut niin surullinen ja synkkämielinen +täällä. + +--Mitä syytä minulla olisi olla synkkämielinen? + +--En tiedä. Mutta minä olen ollut näkevinäni, että sinä kärsit. Enkö +minä voisi millään sitä lievittää? + +Rouva Rabbing sanoi sen niin kauniisti, että Johannes tunsi kostuvan +silmäteränsä. Mutta hän ei voinut sanoa mitään. Hänestä oli jälleen +niin uutta ja outoa, että he kaksi puhuivat näin intiimeistä asioista. + +--Onko se tuo nainen? kysyi rouva Rabbing hiljaa. + +Johannes ei voinut kestää hänen katsettaan. + +--On, ähkäsi hän raskaasti, kääntäen samalla kasvonsa pois. Et tiedä +ehkä, että hän on täällä Roomassa. Vanhat muistot vaivaavat minua. + +--Minä tiedän, kuiskasi rouva Rabbing. Minä olen tiennyt sen koko ajan. + +--Kuinka? Sinä näit junassa heidät? + +--Näin heidät jo Münchenissä, Café Luitpoldissa. Sinä et huomannut +heitä. + +--Siis olet sinä koko ajan nähnyt lävitseni? + +--Luonnollisesti. Nähnyt myös sekä Rooman innostuksesi että muut +rehelliset ponnistelusi, joilla olet koettanut kärsimystäsi lievittää. +Mutta se ei ole auttanut sinua. + +--On! + +--Ei, Johannes. Sinä kärsit yhä vieläkin, vaikka et tahdo sitä +itsellesi tunnustaa. Tiedän myös, että kärsit minunkin puolestani. + +--Mahdollista kyllä. Mutta enin kärsin tästä keskustelusta. + +--Sen täytyi tulla. Emmehän me voi vaieten vierautua. Suo anteeksi, jos +ehkä tunnun mielestäsi armottomalta. Mutta juuri tällaisissa +tapauksissa mielestäni on puhuttava. + +Hän oli oikeassa. Johannes tunsi ja tunnusti sen mielessään, mutta ei +kuitenkaan keksinyt, miten ruveta kehimään auki sykkyrää, jonka +viimeiset viikot olivat luoneet hänen sydämeensä. + +Hän viittasi siis vain ääneti viertotielle päin. + +Vaunuihin päästyään hän kääntyi rouva Rabbingiin päin, katsoi suoraan +silmiin häntä ja kysyi: + +--Rakastatko minua vielä? + +Rouva Rabbing kesti hänen katseensa silmää räpäyttämättä. + +--Kuinka voit sellaista kysyä? hän sanoi. Tiedäthän, että rakastan +sinua. Mutta kalliimpi kuin rakkauskin on minulle minun ihmisyyteni. + +--_Sinä_ tahdot erota siis? kysyi Johannes tuskallisesti. + +--En, vastasi rouva Rabbing. Mutta minä olen valmis eroamaan, jos +rakkauteni vaatii sitä ja jos luulen sillä helpottavani sinun elämääsi. + +Johanneksen pää painui alas. Mitä saattoi hänellä olla tuohon +sanomista? + +Sillä aikaa selitteli rouva Rabbing kantaansa. Hän ei suinkaan +tarkoittanut eroa, ainoastaan pitempi- tai lyhempi-aikaista +yksinäisyyttä. + +Hänen mielestään se voisi olla terveellistä heille molemmille. + +--Tuskin minulle, yritti Johannes väittää vastaan. Minä olen ollut +liian paljon yksin nuorena ollessani. + +--Minä puolestani en ole ollut koskaan, huomautti rouva Rabbing +järkähtämättömästi. Ja suo anteeksi, jos minun tässä asiassa täytyy +ajatella myöskin omaa inhimillistä kehitystäni. + +--Siis yksinäisyys on _sinulle_ välttämätön eikä minulle, korosti +Johannes toistamiseen. Siltä pohjalta me voimme puhua. Mutta pitäkäämme +myöskin lähtöaika mielessämme. + +Rouva Rabbing selitteli edelleenkin kantaansa. Voi olla, että Johannes +yksinäisyyteen nähden oli oikeassa. Mutta hän, rouva Rabbing, +puolestaan _luuli_ ainakin, että se voisi olla hyödyksi heille +molemmille. + +--Emme siitä nyt puhu, muistutti Johannes. Voimme tulla siihen sitten. +Nyt esität sinä ensin kantasi, sillä sinä olet tämän keskustelun ensin +alottanut. + +Tuo oli kaikin puolin loogillista myöskin rouva Rabbingin mielestä. + +--Siis puhumme nyt aluksi yksinomaan minusta, sanoi hän. + +Hänellä ei ollut lasta, sillä he olivat heti suhteensa ensi aikoina sen +niin päättäneet. Hänellä ei ollut mitään muutakaan sitovaa +elämäntehtävää. Myöskään rakkaus ei voinut kiinnittää häntä +täydellisesti. Hänen pyhimmän huolenpitonsa esineenä saattoi olla siis +vaan hänen oma inhimillinen minuutensa ja sen kehittäminen. + +--Tuon minä ymmärrän, nyykäytti Johannes päätään. Juuri samoin on minun +laitani. Mutta miksi meillä ei ole lasta oikeastaan? + +--Me emme katsoneet itsellämme olevan oikeutta siihen, vastasi rouva +Rabbing vakavasti. Pidimme itseämme liian hermostuneina ja epävakaisina +luonteiltamme. + +--Se oli nyt ehkä liikaa edesvastuun-tunnetta, virkahti Johannes +miettivästi, nojaten kyynärpäänsä mukavasti vaununseinään ja puhaltaen +paksun kiehkuran sikaristaan. Mutta me nyt haaveilimmekin siihen aikaan +niin luonnottoman korkeata ihmisyyttä. + +Keskustelu ei vaivannut häntä enää ollenkaan niin paljon kuin alussa. +Hän olisi jo ollut valmis kaikki keveäksi leikiksi kääntämään. + +Mutta rouva Rabbing ei päästänyt häntä siihen. + +--Se oli kaikissa tapauksissa parasta, mitä me silloin osasimme, hän +lausui hiukan surumielisesti. En tiennyt vielä, mistä kieltäydyin +silloin. Mutta tuolla kirkossa johtui se jälleen mieleeni. + +Sanat tukehtuivat hänen huulilleen. Hänen oli vaikea estää +kyyneleitään. + +--Pyhää lasta katsoessasi? kysyi Johannes varovasti. + +--Niin, myönsi rouva Rabbing, purren nenäliinansa pitsiä. Saatoin +arvata myös, mitä sinä, jolla on ollut lapsi, silloin ajattelit. + +Johannes rypisti kulmiaan. + +--Hyvä, että hän on kuollut, sanoi hän matalalla äänellä. _Niin_ minä +ajattelin. Sillä hän saisi kärsiä liian paljon, jos hän todella olisi +minun tyttäreni. + +Seurasi hetken äänettömyys. + +Vaunut vierivät Scipioiden hautojen ohitse. Niitä he eivät kuitenkaan +joutaneet tällä hetkellä huomaamaan, yhtä vähän kuin Drusuksen +riemuporttiakaan tai kaupungin muuria ja Porta San Sebastianoakaan, +jotka he samoin vaieten jättivät jälelleen. + +Eipä edes portinpielessä tarjoutuva palanen roomalaista +kansan-elämääkään, parturinkisälli pöytineen ja maalaiskundeineen +paljaan taivaan alla, voinut temmata heitä pienimpäänkään leikilliseen +huomautukseen. + +Kumpikin ajatteli omia asioitaan. Vihdoin virkahti Johannes: + +--Mutta päätimmehän, että puhuisimme aluksi yksinomaan sinusta. Mihin +tahdoit siis tulla? + +Rouva Rabbing selitti sen nyt suoraan ja kiertelemättä hänelle. + +Hän tahtoi matkustaa pois joksikin ajaksi. Hänellä oli Caprilla eräs +englantilainen ystävätär, joka oli kutsunut häntä monta kertaa +luokseen. Hän voisi olla siellä kevääseen asti, sitten he voisivat +jälleen yhtyä vaihtamaan ja toisilleen tilittämään sielullisia +kokemuksiaan. + +Se oli kaikki hänellä valmiiksi ajateltuna. Kaikki niin selvää, +kirkasta ja suoraviivaista, että Johannes miltei loukkautui. + +Eikä hän kuitenkaan voinut olla samalla ihailematta vaimoaan, joka +hänelle tällä hetkellä esiintyi todellisen tasavaltalaisen Rooman +siveellisten, viisaiden ja voimakkaiden naisten vertaisena. + +Tuollainen mahtoi Catojen, tuollainen Scipioiden äiti olla! + +Mutta nyt oli hänen vuoronsa. Rouva Rabbing katsoi kysyvästi häneen. + +--Ymmärrän, että teet tuon kaiken osaksi ja kenties suurimmaksi osaksi +minun vuokseni, alotti Johannes. + +--Anteeksi, huomautti rouva Rabbing hymyillen. Nyt on kysymys sinusta +ja yksinomaan sinusta. Minä olen jo selittänyt asiani. + +Hän oli oikeassa. Logiikka ennen kaikkea! Olihan Johannes juuri samaa +itse äsken vaatinut häneltä. + +Hänen oli pakko siis nyt pitää silmällä vain itseään ja vain omaa +sielullista parastaan. + +--Tosi on, virkkoi hän hitaasti, että myöskin minun ajatukseni ovat +joskus samaan suuntaan kulkeneet. Nuorena kestin minä sangen hyvin +yksinäisyyttä. Sitten olen peljännyt ja kammonnut sitä kuin ruttoa, +mutta aina tuntenut, etten tule koskaan kyllin eheäksi ja voimakkaaksi, +ellen vielä kerran ole tehnyt tuota voimanponnistusta. + +--Näetkös, huomautti rouva Rabbing lämpimästi. Vasta kun tuntee +voivansa olla yksin, voi olla kaksin. Samaa olen minäkin ajanut takaa +tällä suunnitelmallani. + +Johanneksen mielestä--hän puhui edelleen varsin hitaasti ja ikäänkuin +jokaista sanaansa punniten--se saattoi sittenkin olla paras +mahdollinen. + +Jos he kerran kestäisivät ehdotonta yksinäisyyttä, olisi heidän sitten +helppo kestää toisiaan. Johanneksesta oli tuntunut näiden vuosien +kuluessa kuin hän koko ajan olisi rouva Rabbingiin nojautunut. Hänen +täytyi saada pois tuo kiusallinen tunne. Ja siihenhän ei ollut muuta +keinoa kuin rouva Rabbingin esittämä. + +Mitä taas tuli tuohon naiseen, jonka kuva jälleen oli ruvennut +Johanneksen mielessä niin vastustamattoman selväpiirteisenä väikkymään, +oli se toinen asia. + +Johannes ei tahtonut siinä suhteessa mikään profeetta olla. Mutta hän +ei tahtonut mielellään uskoa, että siitä voisi seurata enää mitään +kohtalokasta. Sehän saattoi olla vain mielikuva ja voimakkain juuri +mielikuvana. + +--Sinä et ole tavannut häntä vielä, huomautti rouva Rabbing hiljaa. + +--En, myönsi Johannes miettivästi, ja juuri siksi minä en voi vielä +sanoa mitään. Mutta minä luulisin, että entisyyden pitäisi tässä +suhteessa olla voimakkaamman kuin nykyisyyden. Tarkoitan, että +kysymyksessä on vain muistojen valta. + +--Vain muistojen valta, toisti rouva Rabbing joka sanaa korostaen. + +--Niin, jatkoi Johannes, ollenkaan muuttamatta äänilajiaan. Tarkoitan: +todellisuus voi tehdä tyhjäksi sen. Mutta kuten sanottu, en minä voi +vielä sanoa mitään. En ennen kuin olen tavannut hänet. + +Tietysti he sattuisivat jossakin yhteen, selitti hän. Mutta ei sekään +ollut varmaa. Olivathan he samoin olleet kuukauden Münchenissäkin +toisiaan tapaamatta. + +Aluksi oli Johannes kauhistunut tuota mahdollisuutta. Nyt hän ei +aikonut panna tikkua ristiin sen estämiseksi eikä toteuttamiseksi. + +Sattuma sai ratkaista siinä. + +--Minä en rakasta tuota naista, sanoi hän sitten. Mutta kuten olet +huomannut ehkä, minulla on äärettömät omantunnon vaivat hänen +suhteensa. Tunnen siltä puolen olevani vieläkin varsin +haavoitettavissa. + +Mutta _jos_ hän siis sattuisi tapaamaan tuon naisen, _jos_ siitä +seuraisi sielullisia taisteluja ja _jos_ ne pyrkisivät jollakin muotoa +myös hänen ulkonaista elämänkulkuaan määräämään, silloinhan oli joka +tapauksessa hyvä, että hän oli yksin ja ettei ainakaan kukaan toinen +kärsinyt hänen rinnallaan. Sillä päinvastainen tietopa olisi ollut +omiaan aivan tavattomasti hänen sisäistä kärsimystään enentämään. + +--Kaikki, päätti Johannes puheensa, puhuu siis sinun ehdotuksesi +puolesta. Minä suostun. + +He löivät hyvinä tovereina kättä toisilleen. + +--Kuinka kiitollinen olen sinulle, virkahti rouva Rabbing, että olet +puhunut noin! Myöskin minä koetin olla äsken niin totuudenmukainen kuin +mahdollista. + +--Uskon sen, vastasi Johannes lämpimästi. Sillä miksi me +valehtelisimme? + +He eivät kumpikaan voineet keksiä mitään järjellistä syytä siihen. + +He kääntyivät Via Appialle, joka pian suorana, mahtavana viivana aukeni +heidän edessään. Ja he tunsivat vaunujen vieriessä sen tasaisia, +jättiläismäisiä kivilaattoja myöten olevansa jo paljon arvokkaampia +tähän ikivoimaiseen, yli-inhimilliseen ympäristöön kuin äsken Septimus +Severuksen palatsin ohi ajaessaan. + + + + +9. + + +Rouva Rabbing matkusti seuraavana aamuna. Johannes sai nyt tositeossa +itselleen osoittaa, tokko hänessä vielä oli miestä yksin olemaan. + +Se kävi, se kävi hyvin ensi alussa. Rooman mystiikka, Rooman +salaperäinen ympyräviiva auttoi häntä. Hän syöksyi yhä syvemmälle +vuosituhansien hämärään. Jokainen kivi Forumilla ja Palatinumilla alkoi +nyt olla kallis hänelle. Chetto, juutalaisten kaupungin-osa viehätti +erikoisesti häntä, samoin Tiberin saari Fabriciuksen vanhan, +kunnianarvoisan sillan päässä. + +Mutta samalla häneltä ei jäänyt huomaamattomaksi vaara, mikä piili +tässä eläytymisessä niin harmajaan entisyyteen. + +Nykyisyys, nykyisyyden ihmiset, heidän asiansa, rientonsa ja +pyrkimyksensä alkoivat kadottaa hänelle yhä enemmän merkitystään. +Samoin rupesi hänen oman itsensä ja oman elämänsä tärkeys häneltä +haihtumaan. Olihan yksilö kuin pisara meressä tässä kymmenien ja +jälleen kymmenien vuosisatojen iankaikkisuudessa. + +Miksi rehkiä, miksi raataa? Olihan kaikki turhuus. Miksi pyrkiä +johonkin, miksi yrittää mitään? Kaikki oli tomu ja tuhka Herran edessä. + +Ja etenkin: miksi vaivata, miksi kiusata itseään, miksi koettaakaan +niin turhantarkasti seurata oman persoonallisuutensa ääntä ja aina +jyrkimmän oikeudentuntonsa mukaan menetellä? + +Täytyihän tehdä kuitenkin niinkuin teki. Eihän voinutkaan menetellä +muuten kuin menetteli. + +Ensi kerran elämässään alkoi Johannes uskoa, että hänkin vielä kerran +voisi kuolla tyytyväisenä. + +Hän oli aina ihmetellyt, kuinka ihmiset ylimalkaan voivat kuolla. Tältä +kannaltahan se oli luonnollisin asia maailmassa. Tältä kannaltahan se +ei ollut lainkaan niin kammottavaa. + +Mutta voi myöskin elää tältä kannalta. Tältä kannalta saattoi tehdä +mitä tahansa. + +Se oli voimakas kanta iankaikkisuuteen nähden. Mutta joku ajallinen +itsesäilytys-vietti kielsi Johannesta kuitenkin vielä sen helmaan aivan +sokeasti heittäytymästä. + +Mihin tämä veisi? Mihin tätä tietä tultaisi? Jos liian syvälle sukelsi, +pääsikö ylös enää? + +Tuo ajatus kauhistutti kuitenkin vielä Johannesta. Taikka ei oikeastaan +se sellaisenaan, vaan eräs toinen, joka oli vielä hirvittävämpi. + +Eihän merkinnyt sellaisenaan mitään, ettei pääsisikään enää ylös, jos +kerran oli tahtonut mennä ja jäädä umpisukkulaan. Toista oli, jos +rupeisi äkkiä katumaan. Jos tahtoisi nousta eikä voisi. Jos äkkiä +huomaisikin erehtyneensä eikä enää millään voisi korvata sitä. + +Tuolta kannalta oli itsemurhakin häntä aina kauhistuttanut. + +Eihän ollut vielä mitään ottaa myrkkyä, painaa liipasinta, heittäytyä +koskeen tai kuudennen kerroksen ikkunasta kivikadulle. Mutta annas, jos +viime hetkessä, silloin kun se olisi liian myöhäistä, rupeisi +kaduttamaan! + +Kuinka sen ajatuksen voisi kestää? Kuinka sietää sitä tuskaa edes +silmänräpäystäkään? + +Johannes ei keksinyt mitään vastausta tuohon kysymykseen. + +Samansukuinen oli pohjimmaltaan se tunnepohja, joka teki Liisan muiston +hänelle niin kipeän tuskalliseksi. Tunnon vaivaksi hän oli sitä +itselleen ja rouva Rabbingille nimittänyt, tunnon vaivaksi siitä, että +hän muka oli tehnyt niin veristä vääryyttä Liisaa kohtaan hänestä +erotessaan. + +Mutta oliko se sitä? Ja oliko se tunnon vaivaa ollenkaan? + +Mitä syvemmin Johannes mietti, sitä suurempi syy hänellä oli epäillä +sitä. + +Jos se oli tunnon vaivaa, oli se pikemmin tunnon vaivaa siitä, että hän +mahdollisesti oli tehnyt silloin niin veristä vääryyttä itseään +kohtaan. Painanut alas eräitä itseytensä oleellisia puolia ja +kohottanut pinnalle toisia vähemmän tärkeitä. + +Mutta oliko hän varma siitäkään? Voisiko hän mennä valalle, että +todellakin oli niin tapahtunut? + +Ei, hän ei ollut varma. Ja se, mitä hän tunnon vaivaksi nimitti, oli +yksinomaan hänen järkensä, tunteensa ja koko henkisen olemuksensa +ijäistä, kalvavaa kysymystä siitä, oliko hän ehkä Liisasta erotessaan +heittänyt pois jotakin tärkeää ja korvaamatonta. + +Liisaa hän ei ollut tavannut vielä. Mutta hänen kuvansa pyöri +alituisesti hänen mielessään. + +Se, joka piti häntä edes hiukan pinnalla tänä ainaisen itseensä +syventymisen ja kaiken pohjaan menemisen aikana, oli Carmela. +Tahtomattaan, aluksi tietämättäänkin Johannes nojasi häneen. + +Carmela kantoi, samoin tietämättään, osan Johanneksen +yksinäisyystaakasta. + +Huomattuaan sen oli Johannes hänelle tuosta syvästi kiitollinen. +Myöskin herätti hänessä jonkun verran sääliä tuo lapsi, joka hänen +kauttaan tuli aivan hänelle muuten outoja elämänsuruja ja +elämänkysymyksiä aavistamaan. Kuitenkaan ei Johannes enää voinut eikä +tahtonut hänestä kokonaan vierautua. + +Olihan tämä oikeastaan vasten välipuhetta, sillä se vähensi hänen +omissa silmissään jonkun verran sen voimanponnistuksen arvoa, jota +tarkoitti koko tämä yksinäisyyskoe. + +Mutta minkä hän mahtoi sille! Täytyihän hänelläkin jotain seuraa olla. +Ja olihan myöskin hänen vaimollaan englantilainen ystävättärensä. + +Täytyi vain estää tämän suhteen kehittymästä eroottiseksi. Sen piti +Johannes vieläkin velvollisuutenaan. + +Ei niin, että Carmela sellaisenaan olisi mitenkään erikoisesti ollut +luotu toisen raskasta mielialaa keventämään. Hän päinvastoin oli hyvin +vakava tyttö, jonka tuo varhain sattunut ääretön onnettomuus oli tehnyt +vanhaksi, surumieliseksi ja miettiväiseksi. Mutta juuri sellaisena hän +sopi parhaiten Johanneksen seuraan. + +Iloisempana ja onnellisempana hän arvattavasti ei olisi ollenkaan yhtä +täysi-ikäiseltä Johannekseen vaikuttanut. + +Nyt he kulkivat ja juttelivat kuin kaksi vanhaa ihmistä, milloin +Carmela nimittäin jouti olemaan hänen kanssaan. Se ei tapahtunut usein, +sillä Carmelalla oli paljon työtä. Pensionaatin käytännölliset +taloushommat vaativat hänen ainaista huolenpitoaan, 'Corso'-päivinä hän +kuitenkin riistäytyi tunniksi pariksi irti. Sillä hänen suurin huvinsa, +kuten roomalaisten yleensä, oli ajeleminen. + +Silloin heidän täytyi 'koko Rooman' keralla päästä Pincion kukkulalle. + +Päivä paistoi pilvettömän taivaan laelta. Palmut, piinjat ja sypressit +seisoivat tummassa vehreydessään. Pitkin vuorenrinnettä kellersivät +kultaiset oranjit ja tuossa alla levisi kaupunki sopusuhtaisena, +terassimaisena panoraamana, josta vain Pietarin kirkko, Pantheon ja +Hadrianuksen hautalinna muita korkeammalle kohosivat. + +Vuoren kukkulalla soitteli sotilas-orkesteri. Ihmiset istuivat kahvilan +verannalla melkein kesäpuvuissaan, kuuntelivat soittoa ja nauttivat +lumoavasta näköalasta ja alituisesta ohivierivien vaunujen paljoudesta. + +Kerran sai Johannes houkutelluksi hänet Ponte Milviolle saakka. + +Se oli paikka noin puolentunnin matkan päässä Roomasta ja +historiallisesti merkillinen siksi, että siellä kerran Konstantinus +Suuri oli suorittanut ratkaisevan taistelun pakanuuden ja kristin-uskon +kohtalosta. + +Johannes kulkenut historiallisen entisyyden ajatuksissa. Carmela +miettinyt vaieten omia asioitaan. + +He olivat viivähtäneet hiukan liian kauan siellä. Hämärä, etelämaiden +lyhyt, nopsasiipinen hämärä yllätti heidät jo Mariuksen vuoren alla. + +Painui päivä hehkuen vielä pari kiitävää tuokiota, ennen auttamatonta +mailleen-menoaan. Apenninien lumisilla korkeuksilla. Nousi kuu, Suuri, +komea, klassillinen kuu, valava hopeista valkeutta yli aution maiseman, +jota vain Pincion piinjat tuolla Tiberin toisellapuolen rajoittivat. + +Ei mitään hajanaista, terävää, ylöspäin pyrkivää tai taivasta +väkivallalla tavoittelevaa, kuten pohjoismaisessa, kuten tyypillisesti +goottilaisessa maisemassa. Kaikki eheää, ijäistä ja täyteläistä. + +Johannes uneksi. + +Oli niin paljon valoa ilmassa kuin konsanaan Suomen talvi-yössä +maaliskuulla. Tuossa ihmeellisessä yössä, jossa tähdet tuikkivat +suurina ja pyhinä, hanget kautta silmänkantaman kimaltelevat ja +huurteiset koivun-oksat ojentuvat kohti jumalia kuin rukoukseen, kuin +kevään ensimmäiseen, aavistelevaan hartauteen. + +Paljon valoa, paljon taivasta, paljon suurta, korkeaa ja salaperäistä. + +Täällä oli kuitenkin tunnelma toinen. Ei ollut niin läheistä, niin +sisäistä suhdetta maan ja taivaan, ihmisen ja jumalan välillä olemassa. +Oli vain ilmassa ääretön levollisuus. Oli maassa rauha ja kunnia +jumalalla korkeudessa, jotka vaikuttivat miltei hautojen-takaisilta. + +Carmela puhui. Tällainen ilta vei hänen ajatuksensa vielä kauemmas +etelään, Sisilian salaperäiseen saareen, Messinan salmen rannalle, +missä olivat olleet hänen lapsuutensa leikkitantereet, ja missä hän +kerran eräänä kauhun-yönä oli kaikkensa kadottanut. + +Hän puhui siitä tyyneesti ja matalalla äänellä, ilman mitään +tunnepurkauksia, kuin jotakin ulkoaopittua läksyä tai uskonnollista +manausta, josta oli joka sana muistettava. Puhui, puhui, ja näytti +lopuksi kokonaan unohtavan ympäristönsä. + +Siinä oli hänelle tapahtunut se suuri, se käsittämätön, joka oli +leikannut poikki hänen elämänsä, joka oli katkaissut kaikki sillat +entisyyden ja nykyisyyden väliltä ja pakottanut hänen tummat +silmäteränsä maailman järjettömään, tarkoituksettomaan menoon suurina +ja kummastelevina tuijottamaan. Ja siitä johtui, että Johannes tällä +hetkellä tunsi itsensä melkein nuoreksi ja rikkaaksi hänen rinnallaan. + +Hän oli aluksi vain puolella korvalla kuunnellut. Mutta pian oli hän +kokonaan mukana, seuraten koneellisesti tuon matalan, yksitoikkoisen +äänen ilmiloihtimia kauhunkuvia, tai pikemmin, kuvaa maailman +hävityksestä. + +--Meidät oli herätetty hyvin varhain sinä aamuna, kertoi Carmela, sillä +meidän oli määrä lähteä heti klo 5:n jälkeen Taorminaan. Vedin juuri +sukkia päälleni. Silloin kuului äkkiä kuin tuhansien pommien räjähdys, +jota seurasi synkkä räiske ja suhina ikäänkuin olisi lukemattomia +tulisia rautoja pistetty veteen. Järkeni seisahti kokonaan, minä en +voinut käsittää mitään. + +Vaistomaisesti hän kuitenkin oli hypännyt vuoteensa laidalta ja +tuntenut työntyvänsä seinää vasten. + +Uusia räjähdyksiä. Huumaavaa pauketta ja jyrinää. + +Hän oli juossut heidän talonsa parvekkeelle. Ikkunat tulleet helisten +alas joka taholta. Hän pistänyt päänsä ulos ja nähnyt heidän talonsa +horjuvan sinne tänne, toisten ympärillä olevien sortuessa pauhinalla. + +--Tunsin tukehtuvani, kertoi Carmela, ja luulin, että minulla oli +painajainen. + +Uusi järistys. + +Hän oli juossut takaisin huoneesen, missä hän äitinsä ja kahden +sisarensa kanssa nukkui. Hekin olivat hereillä ja kokonaan poissa +suunniltaan. + +Isä syössyt heidän huoneesensa. Tullut köysi kädessä, tahtonut sitoa +sen heidän äitinsä ympärille laskeakseen hänet ikkunasta alas. Uusi +sysäys! Ylemmät kerrokset nähtävästi sortuneet ja painaneet heidän +huoneustonsa kattoa. Hän kuullut, kuinka se oli ritissyt ja ratissut +liitoksistaan. + +Sitten hän ei voinut enää muistaa mitään. + +--Tulin tietoihini, kertoi Carmela, vasta eräällä torilla, jonka +ympäriltä kaikki rakennukset olivat sortuneet. Minun oli kylmä, nälkä +ja jano. Huutavia, voivottelevia, alastomia ja puoli-alastomia ihmisiä +joka taholla. Oli yö. Taivas paloi, kuului kaatuvien talojen ryske. +Luulin joutuneeni helvettiin. + +Johannes kiersi hänet vaistomaisesti suojaten käsivarrellaan. + +Carmela lepäsi hänen rintaansa vasten. Heidän silmäteränsä tuijottivat +toisiinsa synkkinä, tutkivina ja vakavina niinkuin kahden pohjattoman +kuilun syvyydestä. Kaikki ikä-ero, kaikki sukupuoliero, kaikki eri +kehitys-asteiden, kansallisuuksien ja outojen olojen luomat raja-aidat +tuntuivat heidän väliltään rauenneen. + +Tuska, elämäntuska, entisyyden ahdistus ja nykyisyyden käsittämättömyys +oli heidät hetkeksi yhdistänyt. + +He lähestyivät jo kaupunkia. Kun paistoi pitkin tasaisia kattoja ja +heitti pitkiä, välkkyviä valojuovia kauniiden kaarisiltojensa alitse +tyynesti virtailevaan Tiberiin. + +Eikä Johannes voinut poistaa mielestään ajatusta, kuinka voi elää, kun +on kaikki kadottanut, ja kuinka voi tulla toimeen maailmassa, kun on +yksin, ypö yksin keskellä yötä, ilman ainoaakaan rakastavaa sielua +lähellään. + +Tuo tyttö oli häntä voimakkaampi. + + + + +10. + + +Johannes voitti vielä kerran itsensä. Hän muutti pois pensionaatista, +jossa Carmela asui, ja vuokrasi itselleen oman huoneuston, ensimmäisen +minkä sai, Lateranin puoleisessa kaupungin-osassa. + +Ensin luuli hän tehneensä sen todellakin Carmelan vuoksi, ettei tuo +onneton tyttö ehkä vielä rakastuisi häneen ja tulisi hänen kauttaan +entistään onnettomammaksi. + +Mikä jalo mies minä olen kuitenkin! olisi hän jo miltei ollut valmis +tuon tunteensa vallassa huudahtamaan. + +Pian huomasi hän kuitenkin, että sekin oli itsepetosta. Itsensä +vuoksi hän oli sen tehnyt eikä suinkaan Carmelan. Hänen oma +itsesäilytys-viettinsä oli hänelle sanonut, että siltä taholta voi +vaara uhata hänen nykyistä onneaan. + +Onneaan? Voiko hän sitä siksi sanoa? + +Hän saattoi itsekin hymähtää tuolle ajatukselle. + +Kaunista onnea todellakin! Yksin kylmässä, kolkossa, autiossa +huoneustossa, joka oli kamala kuin kellari ja tyhjä kuin maailman +avaruus. + +Mutta olihan hänellä vapaus! Vapaus mihin? + +Vapaus jälleen joka suuntaan, ylöspäin ja alaspäin, itään ja länteen, +nousta tai painua, samota tuulispäänä eteenpäin tai pysyä hiiren-hiljaa +paikallaan. Vapaus ääretön, mittaamaton, tehdä itsensä suhteen, mitä +tahtoi, ja oma elämänsä oman seikkailuhalunsa ja mielijohteittensa +mukaan suunnitella! + +Vapaus sellainen, jota hänellä ei ollut sitten nuoruutensa tulvehtivien +päivien, jolloin se oli tuonut jokahetki sylin täydet uutta tuskaa ja +uutta iloa hänelle. + +Olihan se onni. Olihan hänellä nyt kaikki syy pitää kiinni siitä ja +olla onnellinen. + +Ainakin koetti Johannes rehellisesti noin itselleen uskottaa. + +Olihan hän juuri tuota onneaan säilyttääkseen myös Carmelasta +etääntynyt. Hän oli peljännyt vapauttaan. Hän ei ollut uskaltanut panna +sitä alttiiksi enää, sillä hän oli tuntenut vaistomaisesti, että niiden +kahleiden rinnalla, joilla tuon hoikan, tumman, maurilaista +muistuttavan tytön rakkaus voisi sitoa hänet, olisivat lastenleikkiä +kaikki hänen ennen kantamansa naiskahleet. + +Joka kerran oli noin nuorella ijällä noin voimakas kärsimisessä, kuinka +voimakas hän olisikaan ilossa, nautinnossa ja intohimossa? + +Ei, eihän hänellä ollut varaa siihen. Olihan hän jo vanha mies. Ja +sehän olisi ollut kuin alottaa uudestaan elämänsä. + +Ei, se ei käynyt päinsä enää! Ja mitä oli elämä, oikea elämisen +arvoinen elämä nimittäin, muuta kuin alituista vapautumista, alituista +nousua pienemmästä, ahtaammasta suurempaan ja avarampaan. + +Nyt hänellä oli vapaus. Hänen oli se siis myöskin turvattava ja +säilytettävä. + +Mutta tämähän on ukon, tämähän on ehdottoman vanhanpojan ajatustapaa! +pälkähti äkkiä itseivallinen pisto hänen aivoihinsa. Näin mahtavat +juuri tuumia nuo parantumattomat keski-ikäiset poikamiehet, silloin kun +kaikkivaltias Amor uhkaa ruusuköysin vangita heidät. + +Olkoon vanhanpojan ajatustapaa! Se on kaikissa tapauksissa viisasta ja +järjellistä ja sen avulla voi suojata itsensä turhilta kärsimyksiltä. + +Niin hän säilytti vapautensa. + +Mutta hän ei tiennyt, mihin käyttää sitten vapauttaan. Kaikkeen siihen, +mihin hän sitä nyt yksin käytti, hän oli käyttänyt sitä ollen kaksinkin +rouva Rabbingin kanssa. Oli vain tyhjempää ja autiompaa kuin ennen. +Miksi tällaiseen itsensä tuomita vain turhan yksinäisyysteorian vuoksi, +kun hänellä oli kaksin ollut paljon hauskempaa, valoisampaa ja +keveämpää? + +Vapauden vuoksi? Hiiteen koko vapaus, ellei sen avulla voinut ja +tahtonut tehdä tuhmuuksia! + +Hänen teki jo mieli kirjoittaa vaimolleen, lyödä asia leikiksi, pyytää, +että tämä tulisi takaisin eikä enää hassuttelisi. Myöskin teki hänen +mielensä matkustaa Caprille ja ilmestyä onnettomana vaivaisena +syntisenä, mutta veitikan hymy suupielessä, vaimonsa eteen. + +Mutta eihän hän voinut kumpaakaan. Eihän hän ollut vielä tavannut +Liisaa eikä myöskään saanut hänen kuvaansa mielestään haihtumaan. Asia +oli kesken. Hänen oli saatettava se onnelliseen päätökseen, jos hänen +mieli koskaan voida kirkkain otsin kohdata vaimoaan. + +Hänen vaimonsa ei ottaisi asiaa ollenkaan niin keveästi kuin hän itse +sen jo nyt olisi ollut valmis ottamaan. + +Sen tunsi Johannes vaistomaisesti. Hänen täytyi siis, maksoi mitä +maksoi, tuokin seikka vääjäämättömään, tinkimättömään loppuun +suorittaa. + +Hänen täytyi tavata Liisa! Siitä ei päässyt yli eikä ympäri. Mutta +missä ja milloin? Sattuma sai ratkaista? Olihan hän luvannut +vaimolleen, että hän ei siinä asiassa tikkua ristiin panisi. + +Mutta juuri siksi oli tämä sielullisesti toimeton odotus kahta +hermostuttavampaa. + +Johannes eli alituisessa jännityksessä. Saattoihan Liisa tulla vastaan +missä kadunkulmassa hyvänsä, istua missä trattoriassa tahansa, johon +hänkin pistäisi päänsä sisälle. Varsinkin nyt, kun hän söi kaikki +ateriansa ulkona, oli tuon kohtauksen, tuon mielenliikutuksen +mahdollisuus aina vaaniva, aina uhkaava ja läsnä-oleva. + +Välistä pelkäsi, välistä toivoi hän kiihkeästi sitä. Mutta se oli +muuttumassa jo hänen päähänpistokseen, jonka ympärille kaikki kiertyi +ja joka imi elämänmehun ympäriltään kaikilta muilta ajatuksilta. + +Johannes tiesi vanhasta kokemuksestaan, että sattuma oli sangen viisas +jumalatar, mutta vielä viisaampi, jos sitä hellävaroen ohjattiin. + +Hän rupesi siksi myöskin hiukan ja aivan huomaamatta ohjailemaan +sattumaa, etsimään paikkoja, missä hän tiesi matkailijain ja etenkin +suomalaisten käyvän sekä heidän kauttaan ikäänkuin pyydystettävän +otuksen jälkiä tiedustelemaan. Hän sai varmuuden, että Muttila ja Liisa +edelleenkin oleskelivat kaupungissa. Mutta hän kuuli, ettei heitä +näkynyt juuri missään, ei skandinavilaisten tavallisissa viinituvissa +eikä yhteisillä huviretkilläkään. + +He näkyivät viihtyvän parhaiten kahden kesken. + +Tuo olisi Johanneksen pitänyt arvatakin. Ketä Liisa rakasti kerran, sen +hän eristi muusta maailmasta. Niinhän oli kerran käynyt Johanneksen, +samoin oli nähtävästi nyt Muttilankin laita. + +Mutta rakastiko Liisa todellakin Muttilaa? Olipa se sangen omituista! +Tietysti paremman puutteessa vain. Mutta kuitenkin! Oli se sentään +käsittämätöntä. + +Eikä Johannes voinut koskaan estää kipeää, tuskallista tunnetta +povestaan nousemasta, aina kun hän uskoi Liisan todellakin rakastavan +Muttilaa. + +Niin tapasi hän vihdoin Liisan. + +Hän oli kerran eräänä aamupäivänä pistäytynyt Borghesen palatsin +kokoelmilla sieluaan virkistämään. Kuinka monetta kertaa, sitä hän ei +muistanut enää. Hän kävi usein täällä, tänne oli niin vaivaton tulla, +kävellä kauniissa puistossa ja saada joku kaunis taidevaikutus kuin +leikillään. + +Mutta melkein enemmän kuin tauluista ja taideteoksista hän piti itse +palatsista, joka sellaisenaan jo oli taideteos. + +Mikä museo! Kerrankin sellainen kuin kaikkien tulisi olla, mutta joita +on niin ani harvoja olemassa. Yksityis-asunto, jossa arkkitehtuuri ja +koko ympäristö sulaa täydellisesti yhteen sisällyksen kanssa, jossa +taide-esineet eivät vaikuta sikin sokin ja vain jonkun tietoperäisen +järjestelmän mukaan kasatuilta ja kaikilta maailman ääriltä rahalla +haalituilta, vaan suorastaan itse seinistä elimellisesti kasvavilta +kaunistuksilta. + +Siellä hän erään salin perältä ovea kohti kääntyessään näki äkkiä +Liisan ja Muttilan tulevan vastaansa rinnakkain. + +Johannes tunsi sydämensä seisahtuvan. Mutta hän pysyi samalla aivan +tyynenä, aivan täsmällisenä, jokainen hermo vireessä, jokainen +vastaan-ottamisen, tarkkaamisen ja toteamisen vaisto äärimmilleen +jännitettynä. + +Muttila näytti hiukan hätkähtävän. + +Liisa tuli suoraan häntä kohden, käsi ojolla, huulet hymyilevinä, +silmissä syttyvä ilon ja onnen paiste, aina kasvava, aina syventyvä, +aina korkeammalle roihuava ja riemuitseva, mitä lähemmäksi hän tuli ja +mitä kauemmin hänen katseensa ehti Johanneksen silmäteriin imeytyä. + +Johannes pysyi liikkumattomana, jähmettyneenä paikallaan. Nyt erotti +enää vain pari askelta heidät toisistaan. + +--Terve, sanoi Liisa, hyväilevä, alistuva, miltei mielittelevä sointu +äänessään. Tiesin, että tapaisin täällä sinut. + +--Mistä sen voit tietää? kuuli Johannes kysyvänsä, samalla kuin hän +ojensi kätensä hänelle. + +--Tunsin sen heti tänä aamuna herätessäni! Ja olen ollut siitä saakka +niin iloinen ja onnellinen. + +--Niinkö? kuuli Johannes jälleen miltei hellästi kysyvänsä. Mistä +iloinen? Mistä onnellinen? + +--Siitä, että elät vielä. Siitä, että saisin nähdä sinut. Et tiedä, +kuinka minulla on ollut ikävä sinua. + +Johannes tunsi silmänsä huikaistuvan tuosta auringosta, joka tulvehti +häntä vastaan Liisan autuaasta, kuin itsetiedottomasta silmäparista. +Hän käänsi kasvonsa pois ja tervehti päännyykähdyksellä Muttilaa, joka +hiukan hämillään seisoi taempana. + +Kun hän kääntyi takaisin Liisaan, kohtasi sama katse häntä. Eikä Liisa +ollut muistanut päästää irti edes hänen kättään, vaan piteli sitä yhä +vieläkin kädessään. + +--Niin ikävä, niin ikävä, toisteli hän hiljaa hivellen sitä. Minä olen +kärsinyt tällä aikaa niin paljon. Mutta nyt jaksan minä taas elää +kuinka kauan tahansa, kun olen nähnyt sinut. + +Ja ennen kuin Johannes oli ehtinyt aavistaa, vielä vähemmän temmata +kättään pois, oli Liisa Muttilasta ja kaikista ohikulkevista ihmisistä +välittämättä kumartunut ja suudellut sitä salamannopeasti. + +Sitten hän ikäänkuin itsekin säikähti tekoaan ja päästi käden. + +--Oletko vihainen? hän kysyi katsoen lapsellisesti Johannekseen. + +--Tuhmuuksia! vastasi tämä samalla ankarasti ja isällisesti hänelle. Et +sinä ole nähtävästi ollenkaan viisastunut sitten viime näkemän. + +Kahdeksaan pitkään vuoteen he eivät olleet tavanneet toisiaan, ja +kuitenkin oli heistä aivan kuin he olisivat vain jatkaneet siitä, mihin +he olivat eilen lopettaneet. + +Johanneksesta ainakin tuntui tällä hetkellä niin. + +Olihan se Liisa, Liisa itse, _hänen_ Liisansa eikä kenenkään muun. +Ilmi-elävänä, tuossa hänen edessään! Kaikki, mitä välillä oli, oli +ollut pahaa unta. + +He kaksi kuuluivat yhteen. Eikä hän voinut käsittää ollenkaan, mitä +Muttilalla saattoi siinä heidän joukossaan olla tekemistä. + +Sitten muisti hän sen, ja tunsi jälleen kipeän, tuskallisen piston +sydämessään. + +Mutta sehän oli jotakin tilapäistä! Senhän täytyi olla jotakin +ohimenevää. Eihän sitä voinut kestää kauan, ei tästälähtien hetkeäkään, +kunhan he vain pääsisivät kahdenkesken ja saisivat selittäytyä. + +He seisoivat kaikki kolme hetkisen noloina siinä. + +Sitten rupesivat Johannes ja Muttila vaihtelemaan merkityksettömiä +sanoja ympärillä olevista taideteoksista ja niiden mestareista. +Tizianin, Rubensin, van Dyckin, Coreggion, Botticellin, Vincin, +Rafaelin nimet lentelivät ilmassa, Kun ne loppuivat, tuli vuoro +palatsin porfyyripylväiden, korkokuvien, mosaiikkien ja +kattomaalauksien. + +--Eikö totta? virkahti Johannes. Täällä ei ole mitään irrallista. +Kaikki kuuluu taloon. + +--Kyllä, kiirehti Muttilakin myöntämään. Ja juuri siksi ei tällainen +taidekokoelma myös ollenkaan väsytä katsojaa. + +--Ei, hymyili Johannes. Täällä liikkuu huoneesta huoneesen kummallisen +keveällä tunteella niinkuin oikea kutsuvieras eikä vain vahingossa +päässyt muiden seuraan pujahtamaan. + +--Juuri niin, ja sepä se tekeekin nämä Rooman palatsimuseot niin +miellyttäviksi. Muualla muistan vain Schackin galleriassa Münchenissä +tunteneeni jotakin samantapaista. Mutta sekin oli tietysti vain heikko +varjo tämän rinnalla. + +He laskettelivat vielä tuokion samantapaisia mitättömyyksiä. Ja koko +ajan katsoi Liisa Johannekseen samalla aurinkoisella, poiskutsuvalla +ilmeellä ikäänkuin hän olisi tahtonut kysyä, eikö hän aikonut jo +lopettaa. + +Miksi viivytellä, kun oli niin kiire? Miksi hukata aikaa +tyhjänpäiväisyyksiin, kun oli niin paljon tärkeämpää puhumista, +tekemistä ja toimittamista? + +Vihdoin syntyi pakostakin vaitiolo. + +Johannes paljasti päänsä ja ojensi kätensä Liisalle jäähyväisiksi. + +Oli kuin olisi aurinko sammunut Liisan silmissä. Hänen suupieliinsä +tuli turvaton, hätääntyvä piirre ja hänen äänensä helähti kuin +särkyneen kellon sävel, kun hän kysyi: + +--Mitä, milloin? Eikö sinua sitten saa tavata enää ollenkaan? + +Aivan kuin lapsi, joka on suuren lahjan saanut ja näkee sen jälleen +haihtuvan käsistään! + +--Milloin hyvänsä, koetti Johannes hymyillä vastaan hänelle. Vaikka nyt +heti! + +Aurinko syttyi jälleen Liisan silmissä. + +--Nyt heti siis, virkahti hän, pistäen kätensä turvallisesti +Johanneksen kainaloon. Me menemme! Emme me nyt viitsi katsoa noita +typeriä taideteoksia. + +Johannes koetti sillä välin toverillisella hymyllä ikäänkuin rakentaa +siltaa Muttilan kanssa. + +Muttila seisoi synkkänä ja vakavana. Vasta nyt huomasi Johannes, kuinka +paljon tuo mies oli vanhentunut näinä vuosina, vanhentunut ilmeisesti +vielä heidän viime näkemästäänkin. Otsassa syviä juovia, hapset jo +hopeissa korvallisilta! + +Ja vasta nyt pälkähti hänen päähänsä, että tuo toinen, jos hän todella +Liisaa rakasti, mahtoi kärsiä suunnattomasti tästä kohtauksesta. + +Liisa ei vain näyttänyt huomaavan mitään taikka ei tahtonut huomata +mitään. + +--Hyvästi, sanoi hän, nyykäyttäen päätään aivan iloisena ja +tyytyväisenä Muttilalle. Sinä tapaat tuolla puistossa meidät. + +Muttila ei vastannut mitään. Liisa veti Johanneksen kuin leikillään ja +puoliväkisin ovesta ulos. + +Portailla hän katsahti Johanneksen silmiin vallattomasti ilakoiden ja +ikäänkuin pyytäen tunnustusta tälle urotyölleen. Hän näytti vieläkin +olevan oikein ylpeä saaliistaan. + +--Eikö hän suutu? kysyi Johannes viitaten päällään palatsiin. + +--Hän! Mitä vielä! hymyili Liisa. Tietäähän hän, että rakastan sinua. +Olen aina rakastanut enkä tule koskaan tässä elämässä ketään muuta +rakastamaan. + +Johanneksen päätä huimasi. + +Tuota sanaa hän oli peljännyt juuri. Ja samalla, kuinka hän tunsi tuota +sanaa intohimoisesti toivoneensa ja ikävöineensä! + +Ja millä valkeudella se täyttikään hänet siinä silmänräpäyksessä! + +Nyt ei aurinko paistanut yksin Liisan silmistä enää. Nyt se paistoi +myöskin Johanneksesta, hänen silmistään, hänen kasvoistaan, hänen koko +olennostaan, kun hän lausui tukahtuvalla äänellä, Liisan kättä miltei +väkivaltaisesti puristaen: + +--Enkä minä ketään muuta kuin sinua. Emmekä me nyt koskaan eroa enää +toisistamme. + +Liisa nyykäytti päätään sille kuin itsestään selvälle asialle. + +Johanneksen jää oli sulanut tuossa tuokiossa kuin kuura päivän alla. +Kaikki virallinen, kaikki järjellinen ja täsmällinen, jolla hän ensi +hetkessä oli koettanut itsensä haarniskoida, oli karissut hänestä. +Ääretön, suunnaton autuus souti läpi hänen sielunsa ja ruumiinsa +kiireestä kantapäähän. + +Kahdeksan välillä-ollutta vuotta ei merkinnyt mitään. He olivat jälleen +nuoria, he olivat toivorikkaita! Ja elämä, rajaton, rannaton elämä, +sinertävine, houkuttelevine ulappoineen aukeni heidän edessään. + +He melkein juoksivat pitkin puiston polkua. + +Heidän askeleensa olivat kevyet kuin kahden luonnonlapsen. Ja +onnelliset, järjettömät ja jokeltavat sanat satoivat heidän huuliltaan. + +Kumpikaan heistä ei muistanut enää Muttilaa eikä muita ihmisiä. He +olivat kaksin maailmassa. + + + + +11. + + +Se päivä ja se ilta olivat onnellisimpia Johanneksen elämässä. + +Hän uskoi pyhästi, että Liisa oli hänen ja rakasti häntä yhtä sokeasti +ja palavasti kuin ennen heidän eroaan. Itseään hänen ei siinä suhteessa +juolahtanut mieleenkään epäillä. Rakastihan hän nyt Liisaa paljon +enemmän, kymmenkertaisesti enemmän kuin ennen. + +Sehän oli päivänselvää se! Ja olihan siitä todistuksena tämä +onnentunne. + +He söivät yhdessä päivällistä Rooman hienoimmassa ravintolassa Piazza +Colonnan varrella. Mutta monet lautaset sai edeskäypä kantaa pois, +ilman että he olivat niihin edes koskeneet. + +Heillä oli äärettömästi puhumista. Sitten he taas unohtuivat +kyynelkostein silmin katsomaan toisiaan. Sitten he jälleen hymyilivät +ja alkoivat kumpikin yht'aikaa laverrella. + +Välillä kysyi Liisa kuin leikillään: + +--Mikä suhde sinulla on nykyään rouva Rabbingin kanssa? + +Sama kuin sinulla Muttilan, ajatteli Johannes vastata vallattomasti. +Mutta samalla kulki pilvi hänen aurinkonsa yli ja hän vastasi aivan +totisesti: + +--Nykyään ei mitään, sillä hän on poissa. Mutta muuten on hän minun +vaimoni, kuten tiedät ehkä. + +--Onko hän hyvä sinulle? + +--Kyllä. Mutta hän on niin ankara. Hän vaatii niin paljon muilta ja +itseltään. + +--Hän rakastaa sinua? + +--Minä luulen niin. Ainakin hän on sen sanonut minulle eikä minulla ole +mitään syytä epäillä, ettei hän puhuisi totta minulle. + +Liisa katsoi merkillisen viekkaalla ja veitikkamaisella silmäyksellä +häneen. + +--Ja hän on jättänyt vapaehtoisesti yksin sinut? kysyi hän. + +--Niin, vastasi Johannes hiukan hämillään. Hänen mielestään on jonkun +ajan kestävä yksinäisyys paras meille molemmille. + +Liisa mietti hetkisen ja teki sitten nopeasti johtopäätöksensä. + +--Siis hän ei ole sinua ikinä rakastanut! sanoi hän melkein +voitonriemulla, joka sekin vaikutti tällä hetkellä yksinomaan +miellyttävästi Johannekseen. + +Hän itsekin oli taipuvainen nyt niin uskomaan. + +Riippui siitä, kuinka määritteli rakkauden olemuksen. Ehk'ei se +ollutkaan ollut mitään rakkautta, jota he kaksi, rouva Rabbing ja hän, +olivat keskenään tunteneet. Ehkä se oli ollut vain ystävyyttä, henkistä +sukulaisuutta ja toveruutta. + +Hän uskalsi tuosta huomauttaa Liisalle. Mutta silloin Liisa oikein +todenteolla synkistyi. + +--Juuri siitä minä olen hänelle enin mustasukkainen, sanoi hän kovalla, +katkerasti vavahtavalla äänellä, joka säikähytti Johannesta. Rakastella +saat sinä ketä hyvänsä. Mutta sinun sielusi, sinun sielusi kuuluu +yksinomaan minulle. + +Siitä eivät muut tienneet eivätkä koskaan saaneet tietää mitään, sanoi +hän sitten. Sen tahtoi hän pitää ijät kaiket yksityisomaisuutenaan. + +--Sehän on sinun, vakuutti Johannes kuin lepyttäen, vaikka hän tunsi, +että hän valehteli. Minähän olen jo eronnut hänestä, kuten näet. Ja +minä olen valmis eroamaan hänestä ijäksi, jos sinä vielä huolit +minusta. + +Päivänpaiste palasi jälleen Liisan kasvoille. Hän kohotti riemuiten +lasiaan. + +--Tee sinä niinkuin hyväksi näet, hän sanoi. Mutta muista, että minä en +jätä sinua milloinkaan. + +Eivätkä he sitten enää puhuneet siitä asiasta mitään. Mutta Johannes +päätti kirjoittaa jo huomispäivänä rouva Rabbingille ja ilmoittaa +rehellisesti, miten hänelle oli käynyt ja kuinka heidän nyt nähtävästi +oli ijäksi erottava. + +Eihän tarvittu muuta kuin kirje, kuin päätös. Silloin he olivat erossa. +Ja silloin he jälleen voisivat vapaasti yhtyä Liisan kanssa. + +Johannes luuli siinä suhteessa rouva Rabbingin hyvin tuntevansa. + +Siltä taholta ei ainakaan mikään este nousisi hänen tielleen. Siellä +oli teräsharmaa graniitti, joka ei tiennyt, ei ymmärtänyt eikä +suvainnut mitään tinkimisiä. + +Jos he kaksi, rouva Rabbing ja hän, kerran eroisivat, se tapahtuisi +todellakin ijäksi. He kaksi eivät voisi koskaan yhtyä jälleen, kuten +hän ja Liisa. Sillä hän ja rouva Rabbing olivat aina tavanneet toisensa +pelkästään yli-inhimillisissä ilmakerroksissa. + +Ei mitään rikkomuksia, ei mitään anteeksipyyntöjä eikä anteeksi-antoja +puolelta eikä toiseltakaan. Ainoastaan jyrkin oikeus, ainoastaan laajin +vapaus oli aina vallinnut heidän välillään. + +Siksi tuntui Liisan seura Johanneksesta jälleen niin helpottavalta +kaiken tuon henkisen, kaiken tuon aatteellisen ja ihanteellisen +jälkeen. + +Tässä seurassa oli kaikki sallittua. Tässä ei vaadittu mitään itseltään +eikä toisiltaan. Tässä oli hyvä olla. Tässä ymmärrettiin kuinka +pitkälle tahansa inhimilliset heikkoudetkin. + +--Enkä minä sinua, virkahti hän, vastaten Liisan tervehdykseen. Kerran +minä olen tehnyt sen tuhmuuden. Mutta muistathan, että me silloinkin +päätimme vielä kerran tavata. + +--Päätimmekö me? kysyi Liisa suurin silmin. + +--Tottahan tuon muistat, puheli Johannes innokkaasti. Sinunhan piti +matkustaa vain jouluksi kotiin. + +--Niin, niin. Se on totta. + +--Mutta sinä jäitkin pitemmäksi aikaa. Paha, paha! Vaikka tiesit, että +minulla oli niin ikävä sinua. + +--Enhän tiennyt, veikisteli Liisa. Luulin, ettet kaivannut minua +ollenkaan. + +--Minä? + +--Niin. Ja ettet minusta vähääkään välittänyt. + +--Paha, paha! Paljon suurempihan syy minulla oli luulla niin, kun sinä +matkustitkin Muttilan kanssa. + +Näin he leikittelivät. Kiertelivät kuin kissat kuumaa puuroa heidän +rakkautensa yhteistä onnettomuutta, uskaltamatta kumpikaan syvemmin +kajota siihen. + +Johannes unohti kokonaan kysyä, kuinka oli Liisan suhteen laita +Muttilaan. Hän piti moista kysymystä nyttemmin tarpeettomana. + +Niin jatkui päivällinen. + +Illalla he menivät saman torin varrella sijaitsevaan trattoriaan, jossa +tarjottiin hyvää frascat-viiniä muutamasta kymmenpennistä litra. + +He joivat paljon viiniä ja tulivat tunnelmaan. Jälleen he tunsivat +olevansa maailman valtiaita, kuten ennen muinoin, heidän ensimmäisellä +Italian matkallaan. Ja jälleen heidän sielunsa sulivat toisiinsa, +tullen tunteellisiksi, haaveellisiksi, ijäisyyttä etsiviksi ja +ikävöiviksi. + +Hetken ijäisyyttä, ijäisyyden tuokiota! Sitä he uneksivat. + +Ilmestyi oikealla ajalla mandolinin-soittaja ovelle, valmistaen +tilapäisen konsertin tilapäiselle kuulijakunnalle. Vanha, puolisokea +ukko pienen tyttärensä keralla. Aivan luonnonlaulaja, ilman mitään +tietopuolista opetusta, mutta täynnä tunnetta, mielialaa, hetken +haltioitumista ja inhimillisen elämän syvää ymmärrystä. + +Aito-italialainen tunnelma oli täydellinen. Varsinkin Liisa antautui +sen valtaan kokonaan. + +Suuret kyyneleet vierivät pitkin hänen poskiaan. Ja kun ukko, laulun +loputtua, tuli hattuineen kokoamaan vaatimatonta palkkiotaan, tahtoi +hän tyhjentää koko kukkaronsa hänelle. + +--Lisää! hän huusi äänekkäästi. Vielä laulua! Eikö totta, Johannes! +Voisi kuulla koko yön tuota. + +Johannes myönsi hajamielisesti, sillä hänellä oli tämän yön suhteen +aivan toiset suunnitelmat. + +Myöskin hän viihtyi kuitenkin varsin hyvin täällä. Huone oli lämmin, +siisti ja puhdas, taikka toisin sanoen, hänen oman huoneustonsa suora +vastakohta. Nyt vasta hän oikein uskalsi myöntää itselleen, kuinka +usein häntä oli näiden muutamien päivien ja viikkojen aikana ehtinyt +kammoksuttaa mennä sinne. + +Hyvä toki, ettei ollut yksin enää ja ettei ollut koskaan tarvis jäädä +yksin enää. Olihan tuossa Liisa! Tästälähtien he luonnollisesti +asettuisivat sinne molemmat yhdessä asumaan. + +»_O, Sole mio_», lauloi ukko Liisalle kiitokseksi. + +Liisa itki. Muutkin kuuntelivat hartaina ja hiljaisina, vaikeni +ovensuu-pöydän päässä itse valkopäinen garibaldilainen sotavanhuskin, +joka muuten oli kova-äänisin ollut ja jota kaikki kohtelivat suurella +kunnioituksella. + +Myöskin Johanneksen mielestä se oli kovin kaunista. Mutta hän tunsi, +että makea viini oli kihahtanut hänen päähänsä, ja hän olisi nyt +mieluimmin mennyt kotiin. + +Sitäpaitsi hän pelkäsi, että Liisa joisi liikaa. + +Tämä ei näyttänyt nimittäin tuon viattoman näköisen, vaarallisen +nesteen vaikutuksia ollenkaan pelkäävän tai aavistavan. Kaikissa +tapauksissa hän käytteli sitä varomattomasti. + +Johannes haukotteli ja katsoi kelloaan. + +--Joko mennään? hän kysyi. + +Liisa oli heti valmis lähtemään. + +Johannes ei ehdottanut, mihin mentäisiin, eikä Liisakaan kysynyt sitä. +Mutta kummankin mielestä oli aivan luonnollista heidän torille +tultuaan, että he nousivat yhteiseen ajuriin ja että Johannes antoi +oman osotteensa hänelle. + + + + +12. + + +Kun Johannes seuraavana aamuna heräsi, täytyi hänen hetkinen tuumia, +ennen kuin muisti, missä hän oli ja kuka nukkui hänen vierellään. + +Hänen tuli heti hyvä olla tuosta. + +Sitten hän aukaisi silmänsä ja totesi, että aurinko paistoi jo paksujen +ikkunaluukkujen läpi suoraan hänen päänalaiselleen. Kellon täytyi olla +siis vähintään 11. + +Hän hyppäsi ylös iloisena kuin nuori peura ja huudahti: + +--Hyvää huomenta! Tänä päivänä me matkustamme maaseudulle. + +Liisa nukkui vielä. Johannes aukaisi varovasti ikkunaluukut ja päästi +päivän häikäisevän valkeuden huoneeseen. + +Tämä hetki oli joka aamu hänen nykyisen karun ja yksinäisen elämänsä +iloisimpia. Hänen kolkko työhuoneensa, joka oli illoin niin ahdistava +kuin laivanruuma, kävi silloin oikein valoisaksi ja ystävälliseksi. Ja +mikä oli parasta, se lämpeni. Siitä tuli jälleen ihmisten asuinsija. + +Liisa heittelehti vuoteellaan. + +Johannes käänsi ikkunaluukun niin, ettei aurinko pääsisi suoraan Liisan +kasvoille paistamaan. + +Tuohan se juuri oli näiden italialaisten huoneiden helvetti. Illalla +oli liian kylmä, aamulla liian kuuma niissä. Jos sattui myöhempään +nukkumaan, tuli aurinko suorastaan suuhun ja herätti inhoittavaan +päänkivistykseen. + +Myöskin Johannes tunsi päänsä hieman raskaaksi. Mutta saattoi se johtua +eilisestä viininjuonnistakin. + +Hän näki tuolilla pari lasia, joista toinen oli vielä puolillaan. Hän +tyhjensi sen koneellisesti ja siirsi syrjään sekä pullon että lasit. +Sitten kumartui hän vuoteen yli ja koetti vielä kerran herättää Liisaa. + +--Liisa! kuiskasi hän. + +Liisa kuorsasi valtavasti, selin ja seinäänpäin kääntyneenä. + +Ei, kyllä täällä sittenkin oli liian tukalaa! Johannes aukaisi ikkunan. +Raikas, vielä hopea-autereinen aamu-ilma virtaili tanssien sisälle +siitä. + +Johannes sytytti savukkeen ja istahti vuoteensa laidalle polttelemaan. + +Nyt vasta alkoivat hänen ajatuksensa kokoutua. Nyt vasta rupesivat +edellisen yön tapahtumat hänen aivoissaan selvenemään ja järjestymään. + +Olihan se ollut pieni pettymys, sitä ei Johannes voinut kieltää +itseltään. + +Mutta se oli tietysti vain sattuma, tietysti vain jotakin tilapäistä. +Ensi kerralla kävisi kaikki luonnollisesti paljon paremmin, kun he +tässä nyt ehtivät tyyntyä, koteutua ja toisiinsa tutustua. + +Olihan hyvin itse pääasia. Olihan tuossa Liisa, hänen oma aamut +kaivattu, illat ikävöity armahaisensa. Jäisi tänne eikä koskaan enää +täältä erkaneisi. + +Heti kun he eilen illalla olivat päässeet tänne turvaan, neljän seinän +sisään, he olivat langenneet toistensa kaulaan ja purskahtaneet itkuun. +Itkeneet pois monien yksinäisten hetkiensä tuskat, kalvavat muistot, +äänettömät epätoivot, mielipuoliset, puoli-ääneen aivoissa pidetyt +yksin- ja kaksinpuhelut. + +Sitten he olivat jälleen kuivanneet silmänsä ja ruvenneet onnellisina, +leikkivinä lapsina loruilemaan. + +Johannes oli hakenut esille pullon chiantia ja Liisa sytyttänyt +risutulen siihen ainoaan tulisijaan, mikä Johanneksen makuuhuoneessa +oli, nimittäin syvennys seinässä, josta joku ammottava hormi veti +suoraan ulko-ilmaan. Tuli paloi paljaalla kivilattialla. Mitään peltejä +tai muita sulkemiskeinoja ei ollut, joten tuo sama aukko muuten pitkin +päivää ja yötä päästi vain hohkavaa kylmyyttä huoneesen. + +Mutta kun risukimpun heitti siihen, saattoi sen edessä kuitenkin +käsiään ja jalkojaan jonkun verran lämmitellä. + +Niin he olivat istuneet aikansa sen ääressä ja maistelleet ahkerasti +laseista, jotka he olivat viereensä tuolille asettaneet. Sitten oli +heitä ruvennut nukuttamaan. He olivat riisuutuneet aivan vaivattomasti +ja ujostelemattomasti, kuten ennenkin, ja pujahtaneet peiton alle. +Mutta Liisa oli vastannut Johanneksen hyväilyihin uudella +itkunpurkauksella. + +Tuon oli Johannes ymmärtänyt. Tietysti täytyi vanhojen muistojen +vaikuttaa Liisaan kovin kipeästi ja tuskallisesti. + +Hän oli koettanut lohduttaa Liisaa, mutta Liisa itkenyt vain sitä +enemmän. Hän huomannut turhaksi kaikki mielittelemis-yrityksensä ja +päättänyt kärsivällisesti odottaa puuskan ohimenoa. Mutta Liisa +itkenytkin itsensä uneen. Siihen Johannes jäänyt sitten yksin +valvomaan, tyydyttämättömine lemmenkaipuineen ja hiukan noloine +toiveineen menestyksellisemmästä ensikerrasta. + +Sitten oli hänkin nukahtanut. + +Yöllä oli Liisa ruvennut voimaan pahoin ja Johannes autellut häntä niin +hyvin kuin oli osannut. Tuo pieni, epä-esteettinen välikohtaus vienyt +viimeisen lemmentoivon, melkeinpä lemmenhalunkin häneltä, eikä hän +ollut tiennyt takaisin vuoteesen kömpiessään, oliko hänelle enää +oikeastaan mieluista vai vastenmielistä, että Liisakin lepäsi siinä. + +Varsinkin eräs seikka oli jäänyt Johannesta vaivaamaan. Hän oli +huomannut, että Liisa käytti sangen vahvasti keinotekoisia apuneuvoja +tukassaan. + +Mutta sitten hän oli muistanut, että olihan hänelläkin tekohampaat +yläleuassaan eikä hänen oma tukkansakaan enää juuri kehuttava ollut. Se +oli pyyhkinyt pois jo koko joukon saadun vaikutuksen kiusallisuudesta. +Tosin oli Liisa monta kertaa vannonut heidän entisen yhdessä-olonsa +aikana, ettei hänelle niin suurta kummaa tapahtuisi, että hän koskaan +rupeisi mokomilla lisäkkeillä kuvattelemaan. Mutta moiset valathan +unohtuvat helposti ja aika on julma kaikille, kenties julmin juuri +naiselliselle kauneudelle. + +Kuitenkin oli tuo pikkuseikka riittänyt jälleen herättämään hänen +kriitilliset vaistonsa, jotka olivat koko päivän ja illan niin +suloisesti uinahtaneet. + +Nyt aamulla ne vasta hereillä olivatkin. + +Olikohan Liisa muutenkin muuttunut ehkä? Oli siinä ollut jotakin outoa +tuossa heidän eilisessä seurustelussaan. Jotakin pingoitettua, jotakin +keinotekoista, kenties liian äänekästä. Mutta sehän saattoi johtua +tämän ensi tapaamisen vieroittavasta eriskummallisuudesta. + +Hiukan toiseksi oli Johannes sitä kuitenkin joskus yksinäisissä +mietteissään kuvitellut. Paljon herkemmäksi, paljon juhlallisemmaksi ja +totisemmaksi. Kuin kaksi mustaa marmoripatsasta he olivat joskus hänen +haaveissaan toisiaan lähestyneet, kummallakin ijäinen elämänsuru +sydämessään. + +Toinen katsonut tummasti ja vakavasti, toinen ymmärtänyt hänet ilman +sanojakin. Toinen ehkä päätä nyykäyttänyt ja kätensä hitaasti +ojentanut, toinen ehkä peittänyt kasvonsa tai kääntänyt ne pois +kokonaan. + +Jotakin ylevää, jotakin sydän-öisen, pilkkopimeän, traagillista tai +ylenluonnollisen, taivaallisen kirkastettua! + +Sellaisena oli aina kangastunut hänelle heidän kohtauksensa. + +Eihän ilo heille sopinut. Olivathan he eronsa jälkeen, jos mieli +merkitä mitään heidän rakkautensa, elämän tummia, murehtivia orvokkeja. + +Tuosta kaikesta hän ei ollut eilen nähnyt jälkiäkään. Taivaallisesta +ilosta tosin pienen pilkahduksen ensi hetkessä, mutta sitten oli sekin +maalliseksi ja arkipäiväiseksi alentunut. Entä tuo poroporvarillinen +tunteellisuus sitten? Niinhän tapaa kaksi piikaa toisiaan, oltuaan +vuoden pari eri palveluspaikoissa! + +Viini saattoi jossakin määrin olla siinä suhteessa lieventävä +asianhaara. Muuten olisi heihin nähden todellakin pitänyt paikkansa +saksalainen sananparsi: »Pack schlägt sich, Pack verträgt sich.» + +Roskaväki riitelee, roskaväki sopii! Juuri niin, juuri sellaisen leiman +oli saanut heidän eilinen kohtauksensa. + +Mutta sehän voi vielä nousta siitä. Senhän täytyi nousta siitä. Olihan +arpa nyt heitetty. Mikään palajaminen entisiin elämänsuhteisiin ei +missään tapauksessa ollut enää mahdollinen. + +Sehän on totta, muisti Johannes äkkiä. Minunhan täytyi kirjoittaa eräs +kirje! + +Mutta hänen oli tullut kylmä siinä vain paitasillaan vuoteensa laidalla +istuessaan. Hän nousi ja sulki jälleen ikkunan. Samalla kulki syntinen +ajatus hänen päänsä läpi. + +Mitä jos kellahtaisi vielä hetkeksi paksujen, lämpimien peittojen alle? +Mitä jos herättäisi Liisan rajuilla hyväilyillä? + +Olihan turhaa tuumia ja arvostella! Ja olihan tuo elävä, hengittävä, +joskin ehkä hiukan liian raskaasti hengittävä todellisuus parempi kuin +kaikki arvostelevat ja irvistelevät aivokummitukset! + +Hän hylkäsi kuitenkin heti tuon ajatuksen ja rupesi nopeasti +pukeutumaan. + +Peseytyessään hän tuli pitäneeksi pientä kolinaa. Liisa heräsi. + +Heräsi ja haukotteli haikeasti, silmät ummessa vielä. Sitten hän katsoi +harailevin silmin ympärilleen niinkuin ei olisi tajunnut vielä, missä +oli. + +--Hyvää huomenta! huusi Johannes hänelle, kasvot vielä puoleksi +pesuvadissa. + +--Huomenta, vastasi Liisa hitaasti ja unenpöpperöisenä. + +Sitten vasta hän kääntyi ääntä kohden. + +Johannes antoi hänen selvitellä ajatuksiaan, siksi kuin oli saanut +housut ja kengät jalkaansa ja liivit päälleen. Liisa makasi sillä aikaa +kädet niskan takana, silmät suoraan kattoon tuijottavina. + +Johannes tuli vuoteen luo ja kumartui häntä suutelemaan. + +Liisa salli sen liikkumattomana tapahtua. Sitten hän kohosi +käsivarsiensa avulla istumaan. + +--Me olemme sinun luonasi? hän kysyi. + +Johannes nauroi. + +--Missä me muualla olisimme? Tietysti minun luonani! Taidat olla vielä +vähän kuin toisessa maailmassa. + +Liisa ei vastannut mitään. Loi vain ohimenevän, huolestuneen katseen +häneen ja vilkaisi sitten kysyvästi ympärilleen. + +--Mitä kello on? + +--Taitaa olla jo 1/2 12, hymyili Johannes. Oletpa nukkunutkin! + +--Olen, vastasi Liisa hajamielisesti. + +Hän näytti tuskin kuulevan toisen leikillisiä huomautuksia. Hän näytti +miettivän jotakin muuta. Äkkiä keskitti hän katseensa ja huomionsa +jälleen Johannekseen. + +--Mitä _hän_ nyt sanoo? hän kysyi, katsoen suoraan ja kiinteästi +silmiin häntä. + +--Kuka? Muttilako? + +--Niin. Me syömme tavallisesti aamiaista kello 12, ja nyt en minä ehdi +mitenkään oikeissa ajoin kotiin! + +Tuo oli Johanneksen mielestä jo liian hassunkurista. + +--Olethan ollut poissa koko yön, sanoi hän nauraen äänekkäästi. +Aamiainen ei siinä taida paljoa merkitä. + +--Kyllä, väitti Liisa. Kuinka monen minuutin matka tästä on meille? + +Hän mainitsi osotteensa. + +--Ehkä kymmenen, ehkä viidentoista, jos raitiotiellä menet, selitti +Johannes. Mutta sitten sinun täytyy ottaa hevonen Piazza Venezialta. + +Liisa ja Muttila asuivat jossakin Piazza Cairolin puolella. + +--Hyvä on, lausui Liisa päättävästi. Sitten minä ehdin, vaikka vähän +myöhästynkin. + +Hän nousi kiireesti ja rupesi pukeutumaan. Johannes ei vielä ollut +ottanut hänen sanojaan oikein todeksi, vaan koettanut jatkaa heidän +eilistä, keveää puhetapaansa. Se ei tuntunut kuitenkaan nyt käyvän +ollenkaan. Liisan ajatukset näyttivät olevan varsin kaukana täältä. + +Johannes nousi, sytytti savukkeen, käveli pari kertaa läpi huoneen ja +siirtyi sitten viereiseen huoneesen työpöytänsä ääreen kirjoittamaan +kirjettä vaimolleen. + +Siitä piti tulla lyhyt, ytimekäs ja täsmällinen. Pelkkä tosiasia vaan! +Rouva Rabbing ei pitänyt mistään turhista kiertelyistä eikä +koristeluista. + +Työpöytä oli oven edessä. Eikä Johannes voinut olla silloin tällöin +kirjainsa yli vilkaisematta Liisan pukeutumista. + +--Tuletko toimeen siellä? hän kysyi. + +--Kyllä koetan, vastasi Liisa. Mutta missä minun laukkuni on? + +Johannes nousi sen hänelle ojentamaan. + +--Kaipaan minä vähän toalettitarpeitani, sanoi Liisa. + +Tuokin vaikutti Johannekseen hyvin omituisesti. Hänen Liisansa, joka +ennen olisi tullut toimeen vain kammalla ja saippuapalasella. + +Mutta: kävihän kehitys yleensä siihen suuntaan ja olihan luonnollista, +että Liisastakin vielä suurmaailman nainen tulisi. + +--Olet sinä lihonnut, virkahti Johannes, heittäen tarkastelevan +silmäyksen ystävättärensä ruumiinmuotoihin, joista tämä ei paljoa +peittänytkään. Olet jonkun verran höllentynyt sitten viime näkemän. + +Liisa ei pitänyt ollenkaan siitä, että sanottiin hänen lihonneen, sillä +hän itse pelkäsi samaa ja hän tiesi, ettei se suinkaan häntä +kaunistanut. + +--Minä lihonnut! hän tiuskasi melkein kiivaasti. Kylläpä sinä osaat! +Kun kaikki minun vanhat vaatteeni ovat käyneet liian väljiksi minulle! + +Johannes huomasi erehdyksensä. + +--Tarkoitan, että olet käynyt niin terveen ja hyvinvoivan näköiseksi +kasvoiltasi, sanoi hän. + +Liisa leppyi heti. + +--Se on totta, hän sanoi, tirkistäen peiliin mielihyvällä ja hieroen +poskiinsa puuderia. Eikä minulla ole yhtään ryppyä vielä. + +Se oli totta. Päinvastoin olivat Liisan kasvot silinneet ja +täytelöityneet. Vieläpä toisen leuankin hän oli saanut. Tuo teki hänet +entistään hyväntahtoisemman ja itsetyytyväisemmän, mutta samalla +myöskin pintapuolisemman ja arkipäiväistyneemmän näköiseksi. + +Jumalan kiitos, hän ei kärsi enää, ajatteli Johannes. + +Mutta samalla pälkähti hänen päähänsä, että Liisa oli kenties ollut +hyvinkin tyytyväinen elämään Muttilan kanssa. Ja jälleen hän tunsi +kipeän piston sydämessään. + +Ei ollut hyvä niin eikä näin. + +Johannes palasi pahantuulisena työpöytänsä ääreen, kirjoitti kirjeensä +nopeasti valmiiksi ja jäi sitten pää käden varassa ikkunasta ulos +tuijottamaan. + +Liisa tuli ovelle valmiiksi pukeutuneena, päällysvaippa yllään ja +hattuneula suussaan. Nähtävästi hän hankkiutui todellakin ulos +lähtemään. + +--No, me tapaamme tietysti vielä tänään? kysyi Johannes, nousten häntä +hyvästelemään. + +--Jos minä pääsen, hymyili Liisa. Tästä ei taida tulla niinkään helppo +aamupäivä. + +--Koeta nyt laittaa asiasi valmiiksi hänen kanssaan! Mitä pikemmin, sen +parempi. + +--Hm, mutruili Liisa kevytmielisen näköisesti. + +Hän on niin hirveän mustasukkainen. + +--Mitä aiot sanoa hänelle? + +--Että olin väsynyt, että rupesin voimaan pahoin, tai jotakin muuta +semmoista. Ja että sinä korjasit minut johonkin hotelliin. + +--Luuletko, että hän uskoo sinua? + +Liisa katsoi veitikkamaisesti häneen. + +--Varmasti, sanoi hän. Sillä hän rakastaa minua, ja silloin uskotaan +mitä tahansa. Hyvästi nyt! Ja kiitos seuran edestä. + +--Milloin me tapaamme sitten? + +--Kenties huomenna, kenties ylihuomenna. Miten sopii. + +--Minulle sopii aina. + +--Kyllähän minullekin, kun vain saan Muttilan lepytetyksi. + +Siitä hänellä näkyi suurin huoli olevan. Johannes jäi ällistyneenä +kynnykselle hänen jälkeensä katsomaan. Hänen oli niin paha olla, että +hänen teki mieli itkuun purskahtaa. + + + + +13. + + +Eikä siitä myöhemminkään tahtonut tulla sen enempää. + +Johannes huomasi pian, ettei Liisa ollut mitään hänen suhteensa +tarkoittanutkaan. Nähtävästi hänestä oli hauska tavata Johannesta, +jutella kanssaan, jopa suoda hänelle pieniä lemmenhetkiäkin, mutta +tuota kaikkea hän oli valmis suomaan myös Muttilalle yhtä mielellään. + +Siihen taas ei Johannes voinut mitenkään suostua. Hän hermostui. + +Hän päätti jättää Liisan kokonaan. + +Hän oli sitten viikon päivät täydellisesti yksinäisyydessä. Mutta +silloin tuli Liisa häntä katsomaan, itki, lupasi, että hän eroisi +Muttilasta, ja vannoi, ettei elämä ollut minkään arvoinen hänelle ilman +Johannesta. Ja Johannes uskoi jälleen, siksikuin huomasi tulleensa +entistä perinpohjaisemmin petetyksi. + +Eihän hän olisi Liisalta vaatinutkaan muuta kuin hiukan enemmän +rehellisyyttä. Ymmärsihän hän hyvin, että rakkaus voi sammua, sammua +niin lopullisesti, ettei ole jälellä enää kyventäkään. Jos Liisa olisi +sanonut sen hänelle suoraan, hän olisi surrut ehkä, mutta jäänyt +kaikissa tapauksissa Liisaa kohtaan sydämeltään kunnioittavaksi. + +Mutta Liisa sanoi hänelle aina vaan, että hän rakasti Johannesta ylitse +kaikkia ja ettei kukaan mies, kaikkein vähimmän Muttila, ollut mitään +hänen rinnallaan. Ja arvattavasti hän oli valmis heti seuraavassa +hengenvedossa samaa Muttilalle vakuuttamaan! + +Tuota ei Johannes voinut ymmärtää. + +Mikä mielenkiinto saattoi olla tuolla naisella näin kahteen suuntaan +pettää ja valehdella? Oliko se hauskaa hänestä? Ehkä! Odottiko hän ehkä +jotakin etua itselleen siitä? Tuskin! Siis hän vain antoi vallan omille +synnynnäisille vaistoilleen? Juuri niin, vieläpä kaikesta päättäen +nauttikin siitä sanomattomasti! + +Näitä polkuja kävivät Johanneksen ajatukset. + +Hänestä tuli kyynikko. Hänestä kului pois kaikki sisällinen arvon-anto +Liisaa kohtaan. + +Kevytmielinen nainen! ajatteli hän usein. On turha ottaa häntä niin +vakavasti. Voihan leikitellä hänen kanssaan hetken kaksi. Mutta on +suorastaan järjetöntä panna hänen vuokseen mitään alttiiksi tai sallia +hänelle sisäistä, sielullista määräämisvaltaa. + +Samalla huomasi hän kuitenkin kauhukseen, että Liisa tässäkin muodossa +tai oikeastaan juuri tässä muodossa, oli hänelle hyvinkin haluttava. +Eikä hän enää entistä, pyhää ja korkeaa Liisaa niin äärettömästi +ikävöinytkään, vaan juuri tätä nykyistä, tätä aistillista, tätä +lihallista, joka näytti täydellisesti unohtaneen kaikki elämän +ijäisemmät tarkoitusperät ja elävän vain hetkestä hetkeen, päivästä +päivään, vaistoilleen, tunnelmilleen ja mieliteoilleen sokeasti +antautuneena. + +Se oli tuskallinen huomio Johannekselle. Hän ei olisi ikinä moista +uskonut itsestään. + +Mutta olihan se totta, täytyi hänen kuitenkin tunnustaa itselleen. +Eihän hän enää Liisan sielusta paljoakaan välittänyt. Liisan ruumista +hän himoitsi, sen hän olisi tahtonut omakseen, kokonaan, kerrassaan! + +Sielua on minulla kyllin itsellänikin! hän oli usein valmis Heinen +keralla kyynillisesti hymähtämään. + +Liisan laita näytti olevan juuri päinvastoin. Johanneksen sielu näytti +hänestä olevan halajamisen arvoinen, eivät hänen ruumiilliset +hyväilynsä. Niin loukkautuivat he molemmat ja oppivat vihaamaan, +inhoamaan ja ylenkatsomaan. + +Nyt tunsi Johannes vasta oikein yksin olevansa. + +Hänestä oli kuin olisi Liisa tahtonut häntä alentaa, häntä halventaa. +Ja siksi hän puolestaan rupesi Liisaa alentamaan ja halventamaan, ensin +vaistoissaan ja mielikuvissaan, sitten ajatuksilla, sanoilla, jopa +teoillakin. Mutta kyynillisyys kosti itsensä hänelle ja hän tunsi +samalla itse alenevansa, tulevansa rumaksi, ilkeäksi ja saastaiseksi. + +Johannes ymmärsi menevänsä tätä tietä ehdottomasti perikatoon. Ja +hänestä oli kuin olisi Liisa juuri sitä tahtonutkin. + +Niin alkoi taistelu elämästä ja kuolemasta heidän välillään. + +Johannes tahtoi joko kokonaan omata Liisan tai päästä hänestä kokonaan. +Liisa tahtoi taas vain pidättää hänet vaikutuspiirissään ja tehdä +alistuvaisen orjan hänestä, kuten hän nähtävästi oli tehnyt jo +Muttilasta. + +Kumpikin koetti parastaan. Ja kumpikin tunsi toisensa kyllin +keksiäkseen toistensa heikkoudet, iskeäkseen ja haavoittaakseen. + +Liisa oli nyt vuoroin Muttilan, vuoroin Johanneksen oma. + +Muttila näytti tyytyvän tähänkin, sillä hänellä ei ollut omaa tahtoa +ollenkaan. Kaikki, mitä Liisa teki, oli hänen mielestään hyvin, vaikka +hän ei ehkä olisikaan voinut sitä sillä hetkellä tyydyttävästi +selittää. Johannes puolestaan oli jo kyllin kyynillinen, niin että asia +oli muodostunut hänelle jo yksinomaan alhaisempien vaistojen +kysymykseksi. + +Hän näki hyvin, ettei Liisa luottanut enää häneen. No niin, eipä +hänkään enää juuri Liisaan luottanut! + +Hän tunsi hyvin, ettei mikään tosi onni voinut olla enää hänen ja +Liisan välillä mahdollinen. No niin, väärä onni siis, onni kiusata, +onni kuluttaa, onni kiduttaa toisiaan. + +Ja ellei hän muuta voisikaan, voisi hän ainakin yhden: särkeä noiden +kahden onnen, Liisan ja Muttilan! Iskeä niin parantumattomia haavoja +heidän rakkauteensa, ettei siitä enää tulisi mitään eheää ja +sopusointuista. + +Niin hän rupesi myöskin heitä molempia vuoroin toistensa silmissä +halventamaan. + +Ei hän oikeastaan sitä suoraan tehnyt. Mutta laittoi niin, että he itse +sen tekivät, vetosivat välillä häneen ja hän taas oli heitä vuoroin +toistensa edessä puolustavinaan, mutta tavalla, joka vaikutti +päinvastaisesti. + +Helvetillinen, diabolinen hävityshalu oli mennyt häneen. Mutta samalla +hän hävitti kenties enimmän juuri itseään. + +Hän seurusteli nyt vuoroin toisen, vuoroin toisen kanssa. + +Myöskin kolmen kesken he olivat joskus. Silloin koetti Johannes aina +keksiä puheen-aineita, joista toinen vain voi olla viehätetty eikä +toinen. Toisen virheet ja näköpiirin rajoitus kävi silloin +luonnollisesti entistä paremmin esille toisen silmissä. + +Muttila käytti juuri Liisaa mallina erääsen dryadi-kuvaan, jonka joku +rikas helsinkiläinen oli tilannut häneltä puutarhaansa asetettavaksi. + +Johannes kehuskeli sitä Muttilalle, mutta moitiskeli Liisalle, +kummallekin niin varovaisesti, että he luulivat vain omia +mielipiteitään kuulevansa. Seurauksena oli luonnollisesti se, että he +kumpikin rupesivat uskomaan Johanneksen taiteelliseen vaistoon, mutta +pitämään toisiaan siihen asiaan nähden enemmän tai vähemmän +tomppeleina. + +Istuessaan jommankumman kanssa kahvilassa tai viinituvassa ehdotteli +Johannes usein leikillisesti, että lähetettäisiin näköala-kortti +poissa-olevalle. Toinen oli heti suostuvainen. Ja Johannes houkutteli +hänet antamaan kirjoitettavalle tekstille juuri sen muodon, jolla tämä +voisi olla toiselle vähemmän miellyttävä. Itse hän vain lisäsi +terveisensä. + +Kerran hän teki oikein konnanteon. + +Hän houkutteli Muttilan juomaan itsensä juovuksiin ja miltei työnsi +hänet toisen naisen syliin. Sitten hän laittoi niin, että Liisa sai +tietää asiasta. + +Liisa nauroi vain, mutta Johannes näki kuitenkin, että se koski kovasti +häneen. Ja hän päätti koettaa jotakin samantapaista Liisan suhteen. + +Se onnistui hänelle helpommin kuin hän oli odottanutkaan. + +Tukkukauppias Oikarinen oli saapunut kaupunkiin. He olivat tavanneet +hänet eräänä 'corso'-päivänä Pinciolla. Kun he olivat vanhoja tuttavia +ja kun kauppias Oikarisella ei ollut muutakaan tekemistä, hän oli +kutsunut heidät illalliselle hotelliinsa ja jo siellä jotenkin +suoranaisesti Liisaan ihastunut. + +Sitten he olivat menneet Muttilan ja Liisan yhteiseen asuntoon. Muttila +ollut väsynyt ja mennyt varhain maata, mutta Liisa ollut juuri +iloisimmillaan ja tahtonut jatkaa. He menneet jälleen ulos, he kolme. + +Johannes käyttänyt tilaisuutta livistää seurasta ja saattanut vain +molemmat Oikarisen hotellin ovelle. + +Hän oli tuntenut jonkun verran omantunnon vaivoja siitä että hän oli +jättänyt Liisan noin turvattomassa tilassa kohtalolleen. Mutta kun hän +oli parin päivän perästä tavannut kaikki nuo kolme muuta jälleen, +nähnyt Liisan rinnassa uuden hohtokivikoristeen eikä huomannut mitään +erikoista mieliharmia toisissakaan, hän oli tyytynyt ja ajatellut, +ettei asia sen merkillisempi ollutkaan. + +Vasta Oikarisen muuttuneesta käytöksestä hän saattoi aavistaa, että +jotakin kuitenkin oli tapahtunut. + +Mutta riippuihan kaikki siitä, miten otti asiat. Koska nuo kolme +näyttivät ottavan sen näin, ei siis mitään merkillistä ollutkaan +tapahtunut. + +Omasta puolestaan hän tunsi, että tässä oli hänen huippunsa. Tästä hän +ei voinut enää mennä etemmäksi. + +Mutta silloin hän olikin omasta mielestään niin syvällä, että häntä +kauhistutti. Kuinka hän enää koskaan pääsisi ylös? Kuinka hän enää +koskaan voisi katsoa silmiin itseään? Olihan hän nyt tappanut toisen +kerran Liisan. Silloin, kahdeksan vuotta sitten, hän oli tappanut +Liisan sielun, nyt ruumiin. Ja samalla hän oli itsekin häväisty, +herjattu ja saastutettu sieluineen ja ruumiineen. + +Eikä hän kuitenkaan voinut tästä kaikesta syyttää muita kuin itseään. +Olivathan nuo toiset enemmän tai vähemmän edesvastuuttomia. Hän yksin +tiesi, mitä teki. Häneltä voi siis vaatia jotakin. + +Mutta hänhän juuri oli tahtonut niin hyvää. Hänhän juuri oli +uneksinut niin hienosti, kauniisti ja korkeasti Liisan ja hänen +jälleen-tapaamisesta. + +Ei auttanut. Hyvä tahto ei tuntunut riittävän edes selittämään +hänen kohtaansa, saati sitten tekemään sitä siedettäväksi ja +anteeksi-annettavaksi. + +Hänellä ei ollut ollut voimaa siis! Niin se oli! Hän oli heikko, kurja +kuolevainen, joka tarvitsi voimaa ulkoapäin, jos hänen mieli kamppailla +kunnialla mahdottomuuksien kanssa. + +Mitä hän tahtoi, mihin tarvitsi voimaa siis? + +Johannes oli jo välistä niin tylsistynyt, että hän tuskin muisti enää +alkuperäistä tarkoitustaan. Ah, se oli totta, voimaa nostamaan itsensä +ja Liisan tästä siveellisestä rappiotilasta! Mutta Liisahan ei ollut +yksin, hänen helmoihinsa näytti voivan tarrautua useampiakin. Pitäisikö +hänen nekin nostaa? Olisiko hänen pakko painaa niin alas oma +itsekkäisyytensä ja ylpeytensä? + +Ei näyttänyt olevan muuta keinoa, jos hän itse vielä kerran aikoi +päivän valkeuteen. + +Voimaa, voimaa, mutta mistä? Luonnollisesti sieltä, mistä muutkin hänen +tapaisensa suuret syntiset olivat saaneet sitä: uskonnosta. + +Jospa hän olisi voinut uskoa johonkin ylenluonnolliseen! + +Sitä ei ollut Johannes voinut milloinkaan, yhtä vähän kuin kaivannut +edes kristillisen tai muun uskonnon lohdutusta. Luonnontieteellinen +maailmankatsomus oli riittänyt hänelle. Julma ja säälimätön se oli aina +ollut hänen mielestään, mutta kuitenkin ainoa, jonka hänen järkensä oli +myöntänyt oikeaksi. + +Nyt hän tunsi kaipaavansa jotakin vienompaa, lempeämpää ja +anteeksi-antavampaa. Ja hän päätti rehellisesti yrittää, eikö +hänellekin olisi jotakin parantavaa, jotakin lunastavaa ja ylhäältä +ilmoitettua totuutta olemassa. + +Hän vaipui uskonnollisiin mietiskelyihin. Suru, tuska, yksinäisyys ja +voimattomuuden tunto olivat jäytäneet hänen olemuksensa juuret jo niin, +että hän ei muuten tuntenut pystyssä pysyvänsä. + + + + +14. + + +Siinä lähellä, omassa kaupungin-osassaan, hänellä olikin hyvä tilaisuus +turvata ulkoapäinkin tuleviin uskonnollisiin tunnelmiin. + +Olihan siinä Laterani. Oli kärsivälle, uneksivalle ihmissielulle +kappale Jerusalemia. + +Rooman kirkkojen katolinen loisto oli ylimalkaan jäänyt sangen +vieraaksi hänen pohjoismaiselle sydämelleen. Karu luonto, tuimat +elin-ehdot ja Wittenbergin munkin yhtä karut ja kylmät opinlauseet +olivat siinä suhteessa hänet jo ennen syntymää mieleisekseen +leimanneet. + +Ei niin, ettei hänenkin kaukaiset esi-isänsä Suomen korpien syvyydessä +olisi loistoa rakastaneet. Kaunistamisen, koristamisen vaisto oli kyllä +ollut heille yhtä luonnollinen kuin konsanaan viinirintaisen maan ja +hehkuvan päivänpaisteen asukkaille. Jos temppelien upeileva komeus siis +täällä vaikutti häneen jonkun verran tympäisevästi, ei syynä siihen +ollut suinkaan itse kaunis tosiasia, vaan pikemmin, ettei kaikki tuo +silmää hivelevä tai korvakalvoja suloisesti soinnuttava tuntunut +hänestä olevan oikeassa ympäristössään. + +Uskonnolla hän oli aina tottunut jotakin paljon hartaampaa, sisäisempää +ja yksinkertaisempaa käsittämään. Kristin-uskolla vielä erityisesti +sitä raamatullista ja patriarkallista nöyryyden, köyhyyden ja +kärsimyksen apoteosia, jonka oikea kehys on Palestina +paimentolaiskansoineen, Genetsaret-järvineen, jerikonruusuineen ja +orjantappuroineen. + +Tietysti oli tuo kaikki ollut vanhojen roomalaisten kopeilevalle, +ulkonaista mahtia rakastavalle luonteelle aivan liian köyhää ja +harvaviivaista, samoin kuin kristin-uskon perustotuudet kreikkalaisen +ajatuksen kehittämille filosofeille Ateenan tai Aleksandrian +oppisaleissa. + +Niin olivat kumpikin muuttaneet sen mielensä mukaisiksi. + +Rooma oli antanut ulkonaisen loistonsa, Hellas humaanisen sisällyksensä +sille. Ja niin oli kalpean galilealaisen hahmo kohonnut maailman +valtiaaksi. + +Monta paikkaa ja tilaisuutta tarjosi Rooma sille, joka tahtoi +kristin-uskon voittokulkua kautta maailman ja maailmanhistorian +tunnelmoida, vähemmän niitä, missä sen saattoi taas ensimmäisiin, +arkaistisiin viivoihinsa palauttaa. Sitä mieluisampi oli Johannekselle +paikka Lateranin edustalla. + +Ihmisliike siinä oli vähäinen. Ainoat liikkujat loivasti viettävän +torin alipäässä olivat jotkut rauhalliset maalaiset, jotka saapuivat +San Giovannin portista kaupunkiin ruokatavaroitaan ja hedelmiään +myöskentelemään. + +Matalan muurin ja sitä reunustavien harvojen piinjapuiden takaa näkyi +Rooman autio campagna, vielä taempana etäisyydessä muhkeat Albanon ja +Sabinan vuoret. + +Eivätkö käyneetkin tuon tasaisen muurin viertä Jerusalemin tummat +tyttäret kaivolle koristeellinen vesiruukku olkapäillään? Ja eikö +istunutkin kaivonkannelle siellä jossakin kalpea mies, joka pyysi vettä +juodakseen, mutta tarjosi heille suunsa suloista sanomaa takaisin, niin +ett'eivät he ikinä enää janonneet? + +Tässä oli hyvä miettiä ja uneksia. Istua kirkon portaille varhaisena +aamuhetkenä ja kuvitella olevansa tuntematon kerjäläinen, vaeltaja +vieraiden maiden, joka oli saapunut rauhaa sielulleen etsimään. Tai +nojata muuriin auringon mennessä majoille ja puiden varjojen langetessa +pitkinä ja salaperäisinä niinkuin yksinäisen, yöllisen runoilijan +ajatukset. + +Tähän oli kristillinen Rooma koonnut kaikki pyhimmät muistomerkkinsä. + +Itse Basilika, itse San Giovanni in Laterano, jo antoi paljon +ajattelemisen aihetta. Muinaisroomalaisena aikana oli siinä asunut +mies, nimeltä Plautus Lateranus, joka täten siis oli säilyttänyt +kuolemattomuutensa jälkimaailmalle. Monet juhlalliset valtiolliset +neuvottelut, monet irstaat orgiat ja huvit oli arvattavasti pidetty +tuolla paikalla, lentäneet ilmassa monet viisaat elämäntotuudet ja +hyvin sorvaellut sukkeluudet. Myöhemmin oli koko paikka äärettömine +palatseineen kuulunut Rooman keisarien alueisiin. + +Konstantinus Suuri oli siihen paavien ensimmäisen piispan-istuimen +rakentanut. Siksi oli se »kaupungin ja maanpiirin kaikkien kirkkojen +äiti ja pää». Ja sen loggialta olivat kaikki paavit, aina siihen saakka +kuin heistä tuli Vatikaanin vankeja, siunauksensa _Urbi et 0rbi_ +jakaneet. + +Siellä olivat Pietarin ja Paavalin päät, siellä myöskin palanen siitä +pöydästä, jonka ääressä Vapahtaja opetuslapsineen oli syönyt viimeisen +ehtoollisensa. + +Olihan sekin jo jotakin. Mutta vastapäätä sitä oli toinen vielä pyhempi +paikka. + +Se oli Scala santa, se oli _Sancta Sanctorum_, jota paavit olivat +kotikappelinaan käyttäneet. + +Noilla pyhillä portailla oli Kristus ruoskittu, niitä oli hänen oma +verensä kostuttanut. Pyhä Helena oli tuottanut ne neljännellä +vuosisadalla Jerusalemista, Pontius Pilatuksen omasta virkatalosta. +Kukaan kuolevainen ei saanut nousta niitä muuten kuin polvillaan. + +Kun portaat olivat sangen korkeat ja jyrkät, oli se vaivaloinen +ponnistus ja vaati tavallista palavampaa uskon-intoa suorittajaltaan. +Mutta varmaan olikin sen palkkiona sitten tavallista runsaampi +synnin-ane. + +Johannes mietti usein, olisiko hänellä itsellään ehkä kyllin intoa +siihen. + +Ei, ei vielä ainakaan, täytyi hänen tunnustaa itselleen. Kyllä hän +vielä oli aivan liian syvällä synnin pauloissa, voidakseen tuosta +löytää minkäänlaista lepoa ja lohdutusta sielulleen. Päinvastoin +kouristi sääli ja inho hänen sydäntään, kun hän pysähtyi katsomaan +noita ryömijöitä. + +Milloinkaan hän ei ollut nähnyt ihmisyyttä ja yksilön oman-arvon tuntoa +niin ilmeisesti silmiensä edessä tomuun painettuna ja kukistettuna. + +Noinko hänenkin ehkä tulisi tehdä? Noin nöyrtyä saadakseen rauhan +myrskyävälle, verta-vuotavalle sielulleen? + +Ei, ei! huusi ihmisyys koko voimalla hänen povensa pohjasta. Ei tomuun, +ei maata matelemaan! Tomusta ylös, aina ylemmä, kohti valkeutta, +kohti vapautta! Niin oli opettanut hänen luonnontieteellinen +maailmankatsomuksensa. + +Se tuntui sittenkin koettavan epätoivon vimmalla pitää puoliaan vasten +metafyysillisen mystiikan tarvetta ja nousevan, taistelevan kuin alpit +yön uhatessa, joita hän kerran oli junan-ikkunasta tarkastellut. + +Ryömijät olivat enimmäkseen vanhoja ihmisiä, köyhiä, kurjia ja +raadollisia. Joukossa joku keskenkasvuinen poikanulikkakin. + +Etummaisena kaikista konttaa tuossa eräs vanha, hienosti puettu +säätyläisrouva, joka nähtävästi on sangen sairas. Vain vaivoin ja +pitkin levähdyksin hän jaksaa nostaa polvensa aina ylemmälle asteelle. +Nyt hänellä ei ole monta jäljellä enää, nyt, nyt hän on päämäärään +pääsemässä! + +Ryömiessään vahvistavat kaikki voimiaan hiljaisilla, lakkaamattomilla +rukouksilla. + +Tuolta portaiden himmeästä, puolipimeästä yläpäästä kiiltää, kutsuu ja +kimmeltää jotakin. Kristuspääkö? Krusifiksiko? Jalokivi-koristuksia ne +ovat, jotka katolinen kirkko on sinne uskovaistensa rohkaisuksi +kiinnittänyt. + +Toisia, heikko-uskoisempia varten, joihin Johanneksenkin vielä on pakko +lukeutua, on kahdet tavalliset portaat, joita voi nousta pää +pystympänäkin. + +Johannes kiertää niitä myöten ylös ja huomaa, että ensimmäinen, mikä +ryömijöitä kohtaa heidän päämäärään päästyään, on itse pyhäkön ikkuna. +Sen avoimesta alasyrjästä on kukin tilaisuudessa heittämään roponsa +laudalle, jolla näkyy jo kosolta kolikoita. + +Johannes hymähtää. Siinäkö se siis olikin »Pudels Kern»? Olisihan hänen +pitänyt aavistaakin. + +Vanha rouva ei ole vieläkään ehtinyt ylös, vaan lepää kokonaan +lääpästyneenä portaallaan. Eräs kerjäläinen ehtii jo hänen edelleen, +nousee onnellisena ja hartaana ja heittää hänkin kolikkonsa kirkon +hyväksi. + +Mikä usko! Mikä selittämätön, mieltä ahdistava mysteria! + +Pyhäkössä itsessään, sen alttarin päällä, säilytetään Kristus-kuvaa, +jota Pyhä Lukas alkoi tehdä ja jonka joku enkeli sitten viimeisteli! + +Johannes lukee seinäkirjoitusta ja kääntää sen mielessään. »_Pyhempää +paikkaa ei maanpiiri tunne._» Häntä kauhistaa. Nuoko korut pyhiä, nuoko +kuva-postikortit pyhiä, joita hän näki ovelan munkkiveljen itse kirkon +eteisessä ohikulkijoille myyskentelevän? + +Hän syöksyy ulos kirkosta. + +Mutta aina ei hän samalla reformatorisella tuulella ole. Ja silloin hän +saattaa myös pistäytyä siinä vieressä olevaan Pyhän Helenan +rakennuttamaan Santa Croce in Gerusalemmeen, jonka kappelissa +säilytetään kolmea palasta Kristuksen ristinpuuta, yhtä ristin-naulaa +ja ristin otsaketaulua. + +Eikä sillä hyvä. Pyhän Helenan omassa maanalaisessa kappelissa hän +todellakin seisoo Jerusalemin mullalla! + +Se on tuotu Pääkallo-paikasta, monilla laivoilla, saman väsymättömän +naisen toimesta. + +On kuin olisi katolinen kirkko tahtonut tuoda koko Palestinan tänne ja +kaikille kansakunnille kuuluttaa: 'Ei ole tarvis enää tehdä +toivioretkiä Pyhälle maalle. Tulkaa Roomaan, langetkaa Paavin jalkojen +juureen! Täällä on Kristuksen sijainen, täällä Kristus itse lähempänä +kuin missään muualla maailmassa.' + +Kuka on sitten ollut tuo merkillinen nainen, tuo Pyhä Helena, joka +matkaansaattoi näin suuret asiat, tuoden Jerusalemin synkän, +intohimoisen mystiikan selkeän, valoisan, järjellisen Rooman muurien +sisälle? + +Johannes tutkii kirjoja ja historioita. + +Alkuperältään ei hän nähtävästi ollut erittäin pyhä ollut. Syntynyt +kapakoitsijan tyttärenä, tullut Constantinuksen jalkavaimoksi, +synnyttänyt Konstantinus Suuren ja saanut häneltä keisarinnan +arvonimen. Hänen sukunsa ollut bithynialainen, hänen itämainen verensä +nähtävästi johdattanut hänet kristin-uskon salaperäisiä tunnelmia +ikävöitsemään. + +Kristin-usko tietysti ollut vain pinnalla hänessä. Asunut syvemmällä +aasialainen pakanuus. Ei surmaa muuten pojanpoikaansa, ei muuten syytä +murhasta miniäänsä ja anna häntä syyttömänä tukahduttaa! + +Kristillinen hurskaus yhtynyt hänessä byzantiniseen julmuuteen, loiston +ja vallan himoon. Vanhemmilla päivillään, kahdeksankymmenen korvissa, +hänestä tullut vielä siveyden ja koskemattoman impeyden fanaattinen +ihantelija! + +Hän hävittänyt Venus-temppelin, jonka keisari Hadrianus oli +Pääkallo-paikalle pystyttänyt. Hän antanut runsaita lahjoja +naisluostareille. Hän omistanut palavaa kunnioitusta Neitsyt Maarialle, +liittyen siten jo myöhäisempään keski-aikaan. Hän tahtonut olla pyhä, +kuten katolinen kirkko sittemmin hänet pyhäksi julistikin. + +Ja tämän kapakoitsijan tyttären, tämän keisarillisen jalkavaimon +kappeliin, hänen, joka kyllä oli maistanut osansa elämän makeudesta, +oli yhä vieläkin pannakirouksen ja ekskommunikatsion uhalla pääsy +kielletty naiselliselta sukupuolelta! + +Tuon naisen historiallinen hahmo vaikutti kummallisesti Johannekseen. + +Tuollainen kristitty hänkin olisi voinut olla. Pyhän Helenan hoviin +kuuluvana hänkin olisi voinut ehkä hetkellisesti tulla mystikoksi. + +Ja yhtyä tuon naisen kanssa aistihartaaseen, ylenluonnolliseen ja +hiukenevaan tunnelmaherkutteluun. + +Mutta eikö hän voisi samoin yhtyä jonkun muun naisen kanssa? Ehkä +Carmelan? Ehkä Liisan? + +Aistillinen väristys kulki läpi Johanneksen ruumiin hänen noin +ajatellessaan. + +Vanha pakana hän tunsi olevansa. Mutta jos tuo uusi oppi saattoi +tarjota jotakin, vaikka vähäistäkin, lisää elämän-nautinnon niin +köyhään ja puutteelliseen ohjelmistoon, oli siinä jo sellaisenaan +jotakin kannatettavaa. + +Eipä ollut Pyhän Helenan, yhtä vähän kuin katolisen kirkonkaan, +onnistunut hänen pakanallista henkeään roomalaisesta maaperästä pois +juurittaa. Se oli muuttanut vain muotojaan, se oli siirtynyt vain +uusiin pyhäkköihin ja temppeleihin. + +Ja kuin kohtalon ivasta oli itse Santa Croce in Gerusalemmen alttarilla +saanut sijansa 'Barberinisen Junon' kuva, vain vähän toisenlaiseksi +muovaeltuna! + +Pyhän Helenan aasialainen pakanuus esiintyi siinä aivan +vertauskuvallisena kristillisyyden ohuen vernissan alta. + +Entä itse kirkko sitten? + +Se oli ennen ollut osa Helenan omaa, sessorilaista palatsia, jonka +kuvan laajoine puutarhoineen ja termeineen Johannes vieläkin saattoi +mielikuvituksensa avulla siihen ilmi uneksia. Ja vanha pakanuus puski +monituhantisella voimallaan myös itse Scala santan pyhitettyä +seinäviertä, jossa vieläkin oli nähtävänä pieni jäännös +muinaisroomalaisen Lateraanipalatsin ruokasalista, tricliniumista. + +Paikalla, missä nykyhetken italialaiset maassa polvin haudan +tuonpuolisen elämänsä takia mateloivat, istuivat kerran siis heidän +tästä elämästä iloiset esivanhempansa vatsa pullollaan, falerniset +viinimaljat kohotettuina maan hedelmälle ja ytimelle ynnä koko suuren +luonnon laupiaille antimille. + +Johannes tunsi kaikista hyvistä aikomuksistaan huolimatta kuuluvansa +jälkimmäisiin. + +Kaikista Rooman taide-ilmiöistä olivat Livian talon seinämaalaukset +Palatinumilla ja Neron 'Kultaisen talon' freskojätteet Ludovisi +Boncompagnin museossa häneen syvimmin pelkällä verenpunaisella, +hurjan-punaisella, pakanallisen-punaisella värillään vaikuttaneet. Hän +päätteli siitä, että jossakin hänen sydämensä pohjakomeroissa mahtoi +asua Minotaurus, joka ei ollut muuta kuin alkuaikaisilla keinoilla +lepytettävissä. + +Siihen loppuivat hänen uskonnolliset mietiskelynsä. Mutta ne +vaikuttivat kuitenkin jonkun verran häneen. Hän sai niiden kautta sekä +jonkun verran synnintuntoa että sisällistä kiivautta niitä kohtaan, +joita hän piti vieläkin syntisempinä kuin hän itse oli. + + + + +15. + + +Mitä syvemmin Johannes tuli itseään tuntemaan, sitä enemmän hän itse +kauhistui. + +Oliko lupa elää ollenkaan tällaisen ihmisen? Eikö ollutkin jo aika +tehdä loppu kaikesta ja syöstä itsensä Sisilian tarunomaisen +vaskihärjän kupuun? + +Mutta juuri Sisilia oli lähettänyt hyvän hengettärensä häntä +suojelemaan. + +Carmela tuli hänen pelastajakseen. + +Johannes oli pensionaatista yksinäisyyteensä muutettuaan vain pari +kertaa kadulla ja pikimmältään tavannut hänet. Nyt hän rupesi jälleen +enemmän hänen kanssaan seurustelemaan. + +Carmela kävi usein illalla hänen kotonaan. Siellä oli kolkkoa ja +kylmää, mutta kaikki lämpeni ja valkeni heti tuon vakavan, toimeliaan +tytön läsnä-olosta. Silloin sytytettiin risukimppu permannolle, +kynttilä paloi tyhjän viinipullon päässä, Carmela lauleli kitaran +säestyksellä vanhoja sisilialaisia kylälauluja ja Johannes uskalsi +tuntea itsensä joskus melkein kuin ihmiseksi. + +Carmela toi mukanaan henkäyksen puhdasta ilmaa Johanneksen asuntoon. Ja +sitä tarvittiinkin siellä kyllä, myönsi Johannes mielellään. + +Eikä Carmela suinkaan tehnyt tuota vain kuvaannollisesti. Hän saattoi +ilmestyä Johanneksen luo myös aamulla, harja ja kihveli kädessään, +lakaista, pestä, tuulettaa ja puhdistaa, niin että sitä oli sydämen-ilo +nähdä. Johannes itse sai vain varoa kinttujaan ja paeta huoneesta +huoneesen. + +Mitä jos naisin tytön? tuumi Johannes usein. Hänen kanssaan olisi +hauska asua jossakin Montmartren vinttikamarissa. + +Hän tiedusteli joskus leikillään myöskin Carmelan mieltä asiasta. + +--Mitä jos eräs noin minun ikuiseni ja minun näköiseni vanha herra +kosisi Carmelaa? hän kysyi. Minkä vastauksen saisi hän? + +--Myöntävän, vastasi Carmela ja iski veitikkamaisesti silmää hänelle. + +--Mutta jos hän ottaisi sanasta kiinni? Jos hän kosisi toisen kerran? + +--Jälleen myöntävän, vastasi Carmela. + +--Ja kolmannen kerran? + +--Aina vaan, joka kerran, ilman mitään armahdusta! + +Hän nauroi ja ojensi punaiset huulensa hänen suudeltavikseen. + +Johannes imi pelkkää nuoruutta, puhtautta ja hyvyyttä hänen huuliltaan. +Mutta myöskin nuoruuden sähköttävää intohimoa, joka teki hänet itsensä +puolta nuoremmaksi. + +Sitten he jälleen istuivat ja juttelivat Messinan maanjäristyksestä. + +Mutta ei siitä yksinomaan. Carmelan harrastuspiiri ei ollut niinkään +pieni kuin näytti alussa. Hän oli lukenutkin yhtä ja toista, vaikka +hänen varsinainen koulunkäyntinsä oli supistunut hyvin vähiin, ja hän +oli katsellut terävällä silmällä maailmaa. + +Eroottisiin seikkoihin nähden hän oli luonnollinen ja kehittynyt kuin +kypsä viinimarja. Hän ei ollut otettavissa, huomasi Johannes heti. Hän +oli, silloin kun hän itse näki hyväksi ja viisaaksi, ottava miehen oman +mielensä mukaan. + +Hänessä ei ollut mitään turhaa keimailua, ei myöskään mitään +hentomielistä tai kuivaa ja käsitteellistä. Kaikki oli hänessä tiukkaa, +tervettä, keskeistä ja täyteläistä. + +Kun hän suuteli, hän suuteli hartaasti ja mielihalulla. Kun hän nauroi, +hän nauroi korviin saakka. Kun hän pesi lattiaa, hän riisui ensin +varovasti kenkänsä ja sukkansa, kietaisi hameensa ylös ja konttasi +keskellä likaisia vesivirtoja paljailla, valkeilla polvillaan, kaikki +Johanneksen suurimmaksi ihastukseksi. + +Kauneinta hänessä oli hänen käyntinsä, reipas ja pystyrintainen, +niinkuin hänen esi-äitinsä olisivat tuhansia vuosia kruunua, +vesiruukkua tai appelsiinikoria päässään kantaneet. Vaikka hän ei ollut +pitkä kasvultaan, hän vaikutti silloin merkillisen majesteetillisesti. + +Sellainen oli Carmela. + +Johannes tarvitsi häntä vapautuakseen edes tuokioksi lyijynraskaiden +yksinäisyys-ajatuksiensa taakan alta. Ja Carmela tarvitsi takaisin +häntä oppiakseen ranskaa ja englantia, jotka oppituntinsa hän maksoi +raikkaalla olennollaan ja pienillä naisellisilla palveluksillaan. + +Näin voivat he kumpikin olla tyytyväisiä. + +Liisaa tapasi Johannes enää hyvin harvoin, sillä hänen hermonsa eivät +kestäneet häntä. Hän tunsi, että hänen oli sittenkin helpompi olla +yksin, vaikka hän kärsi siitä sanomattomasti. + +Mutta Liisa ei suinkaan tahtonut päästää häntä niin hevillä käsistään. +Hän näytti pikemmin etsivän Johannesta, mitä enemmän Johannes osoitti +oireita paeta häntä, jopa laiminlyövän Muttilaa siihen määrään, että +Johannes väkisinkin tunsi tämän suhteen suurta miehistä myötätuntoa. + +Olivathan he onnettomuustovereita. Olihan heitä tässä kaksi +täysrahkeista miestä, joita tuo nainen tanssitti kuin kahta nukkea +kämmenellään. + +Ja sitä syvemmin, sitä intohimoisemmin hän tunsi Liisaa vihaavansa. + +Hänkö muka rakasti tuota naista? Päinvastoin! Hänkö muka olisi ollut +valmis hänen tähtensä oman itsensä ja oman elämänsä uhraamaan? Ei +tullut kysymykseen! + +Eikä Johannes kuitenkaan päässyt täydelliseen varmuuteen siitä, eikö +hän ehkä vielä kuolemanhetkelläkin olisi valmis riemuhuudolla Liisaa +kohti kätensä ojentamaan, jos tämä vain hänelle entisenä, hyvänä +Liisana esiintyisi. + +Kuollutta hän rakasti. Kuolleen Liisan hän tahtoi väkivaltaisesti tästä +elävästä Liisasta ilmi herättää ja siitä johtuivat heidän aina rajummat +yhteentörmäyksensä. + +Johannes oli henkisesti ja melkeinpä ruumiillisestikin lopussa näinä +aikoina. Hän ei tiennyt eteensä eikä taakse. Elämä oli kadottanut +hänelle merkityksensä. Ja hän saattoi istua tuntikaudet työpöytänsä +ääressä mitään tekemättä, mitään ajattelematta, tylsänä, idioottisena, +kuitenkin suunnattomasti tästä alennustilastaan kärsivänä, kylmät +kyyneleet silmissään. + +Carmela tapasi hänet tässä tilassa kerran. + +Kiepsahti hänen polvilleen ja kietoi käsivartensa hänen kaulaansa. +Katsoi sitten silmiin hyvin surullisesti ja totisesti ja kysyi: + +--Opettaja on taas itkenyt? Miksi? + +--Minä rakastan, vastasi Johannes vaikeasti, kääntäen kasvonsa pois ja +painaen molemmin käsin ohimoitaan. Minä tulen hulluksi rakkaudesta. + +--Ja hän? kysyi Carmela hiljaa. + +--Hän ei välitä minusta vähääkään. + +Johannes itki ääneen. + +Myöskin Carmela itki. Syntyi hetken vaitiolo. Sitten rupesi Carmela +tuota miespoloista lapsellisesti hyväilemään ja lohduttelemaan. + +--Hän välittää, minä tiedän, minä vakuutan, että hän välittää. Minä +menen hänen luokseen, minä sanon hänelle, minä kysyn häneltä... + +--Ei, ei, keskeytti Johannes. Se ei auta mitään. Hän sanoo, että hän +rakastaa minua ja vain minua iankaikkisesti. + +Carmela katsoi häneen ymmärtämättömänä. + +--No? kysyi hän silmät suurina. Sittenhän on kaikki hyvin? + +--Ei, ei, hän pettää? + +--Pettää? + +--Niin. Hän vannoo väärin. Hän pettää minua toisen miehen kanssa. + +Nyt lakkasi Carmela kokonaan itkemästä. + +Hänen otsansa rypistyi. Hänen huulensa vetäytyivät kapeaksi viivaksi +kuin veitsenterä. Hänen alaleukansa työntyi julmasti eteenpäin, hänen +pienet, ruskeat kätensä puristuivat nyrkkiin ja hän lausui matalalla +äänellä, mutta jokaista sanaa korostaen: + +--_Sitten minä tappaisin hänet_. + +Johannes kääntyi, unohtaen myöskin kyyneleensä. + +--Sinä? + +--Niin, jos olisin teidän sijassanne, vastasi Carmela katsoen tiukasti +ja kiinteästi häneen. + +--Tappaisit? + +--Niin. Eihän _ole_ mitään muuta keinoa. + +Johannes katsoi vakavasti ja surumielisesti häneen. + +--Minä _olen_ jo tappanut hänet. + +--Ymmärrän, virkahti Carmela, oppivaisesti päätään nyykäyttäen. Mutta +rakkaus ei kuollut hänen kerallaan. + +--Niin, ei minun rakkauteni, selitti Johannes. Hän nousi haudastaan. + +Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt sanoa. + +Carmelan silmät saivat hätääntyneen ilmeen. Jotkut Johannekselle +tuntemattomat, taika-uskoiset luonnonvaistot liikahtivat hänessä ja hän +kysäisi melkein rajusti Johanneksen ranteesta puristaen: + +--Kuinka? Hän nousi haudastaan? + +Johannes sai vaivoin hänet tyynnytetyksi. + +Mutta Carmela oli antanut hänelle ajatuksen. Tästälähtien mietti hän +vain keinoa ja tapaa, kuinka hän surmaisi Liisan. + + + + +16. + + +Veren ajatus virkisti Johannesta. + +Hän sai takaisin entisen reippautensa ja joustavuutensa eikä +yksinäisyys tuntunut hänestä enää niin kamalalta ja mielipuoliselta, +kun hän oli saanut jotakin uutta mietittävää. + +Hän oli jo päättänyt surmata Liisan heti ensi tilaisuudessa. Olipa hän +jo sitävarten ostanut revolverinkin, jota hän oli kannellut pari päivää +taskussaan, tuntien itsensä heti puhtaammaksi, ylpeämmäksi ja +ylevämmäksi. + +Hän tekisi oikeutta. Hän pelastaisi Liisan siitä häpeän ja kurjuuden +kuilusta, jota kohden tämä ilmeisesti oli syöksymässä. + +Samalla myös itsensä, oman pyhemmän itsensä, heidän entisen, yhteisen, +suuren rakkautensa. + +Hän esiintyisi Herran lähettiläänä. + +Mutta täytyi olla myös oikea hetki ja oikea ympäristö. Täytyi kaikki +miettiä tarkkaan, kaikki suunnitella tarkkaan, ettei sitten tapahtuisi +mitään odottamatonta, pientä ja arkipäiväistä, joka tekisi +naurettavaksi koko juhlallisuuden. + +Juuri sellaisiahan sattuma usein lähettää tuontapaisiin tilaisuuksiin. +Juuri sellaisillahan säälimätön kohtalo niin usein pilkkaa kurjia +kuolevaisia. + +Täytyi olla tällä kertaa kohtaloa viekkaampi, viisaampi ja +voimakkaampi. + +Hän päätti surmata Liisan Borghesen puistossa, siellä, missä hän oli +pari kuukautta sitten ensi kerran hänet tavannutkin. + +Mutta ei museossa, ei palatsissa! Ei saanut taidetemppeliä saastuttaa. +Pikemmin puistossa sitten ja mieluimmin tuon suuren lammikon rannalla, +jossa mustat joutsenet joutelevat. + +Lammessa oli saari ja saaressa temppeli. Olihan siinä kuin paikka +varattu pyhälle verityölle. Täytyi olla vain myöhäisen iltapäivän +valaistus, auringonsäteiden siivilöityä tuuheiden vehmastojen lomitse +ja näkyä matalan muurin takaa campagnan kellahtavat ääriviivat. + +He istuisivat temppelin kiviportailla, Liisa ja hän, kahdenkesken +jumalan kasvojen alla. + +Joutsenet liukuisivat joikuen heidän ohitseen. Päästelisivät punaisesta +nokastaan outoja, onttoja, tyhjyyden-kammoisia ääniä kuin +puupuhaltimesta. + +Todelliset Tuonen virran, todelliset kuoleman työn tummat todistajat. + +Hämärä lankeaisi ja he juttelisivat harvakseen, särkyneesti ja +soinnuttomasti entisistä. Muistelisivat muinaisia lapsuudenpäiviään +yhteisessä kodissa, raikkaan kosken rannalla, jolloin maailma ei heitä +vielä ollut turmellut eikä toisistaan vieroittanut. Siirtyisivät sitten +puhelemaan rakkaudestaan ja niistä kolmesta vuodesta, jotka he olivat +yhdessä ulkomailla eläneet, yhteisistä suruista ja iloista, yhteisistä +muistoista ja tunnelmista. + +Haastelisivat lempeästi, kauniisti ja anteeksi-antavaisesti. Kaikki +loukkaukset, kaikki väärinkäsitykset haihtuisivat heidän väliltään. +Vielä viimeisen kerran he olisivat entinen Johannes ja Liisa, vielä +viimeisen kerran he sulaisivat suudelmaan, viileään ja kevyeen kuin +autuaiden hyvästi-jättö. + +Ja Johannes saattoi oikein liikuttua kyyneliin saakka heidän +kuolinhetkensä kauneutta yksin-ollen kuvitellessaan. + +Mutta jos se olisi _niin_ kaunis, olisiko hänellä sitten enää voimaa +toimeenpanna sankarillista, traagillista päätöstään? Jos Liisa vielä +viimeisellä hetkellään noin kirkastettuna hänelle esiintyisi, kuka +takasi, että siitä todella tulisi hänen viimeisensä ja ettei Johannes +sittenkin lankeaisi huikaistuneena hänen jalkojensa juureen? + +Hän, hän itse, Johannes, takasi sen! Hänellä olisi se voima, hänellä +olisi voimaa heidän kahdenkin edestä. + +Saattoihan olla, ettei Liisa vielä ollut niin kypsä kuolemaan kuin hän +itse tunsi nyt totisesti olevansa. Voihan tapahtua, että Liisa tahtoisi +vielä elää, vielä jatkaa häpeäänsä. + +Kenties hän tahtoisi paeta? Ehkä pyytäisi, ehkä rukoilisi polvillaan, +ehkä huutaisi apuakin? Mitä oli silloin tehtävä? + +Silloin oli Johanneksen surmattava hänet väkisin! Pysyttävä lujana, +leppymättömänä; vanhurskaana tuomarina ja annettava armonluoti. + +Ensin hänen sydämeensä, sitten omaansa. Niin sen tuli, niin sen piti, +niin sen oli pakko tapahtua. + +Mutta täytyi vahvistaa itseään tässä päätöksessä. Täytyi jännittää, +täytyi virittää koko sielunsa siihen, ettei sitten tarmo viime hetkellä +pettäisi eikä sormi lipsahtaisi liipasimelta. + +Itseään pyhään tuomarityöhönsä terästääkseen hän meni eräänä iltana +Teatro Valleen, jossa eräs kuljeksiva teatteriseurue juuri esitti +Othelloa. Varmuuden vuoksi hän pyysi kuitenkin Carmelan mukaansa, sillä +hänen hermostonsa oli nykyään siinä kunnossa, että hän ei mielellään +yksin tahtonut joutua vieraiden ihmisten joukkoon. + +Teatteri oli lähinnä ajelua Carmelan intohimo. Hän suostui mielellään. + +Ilma oli hirveä, kuten oli ollut jo yhtämittaa viikon pari. Satoi +lumiräntää, ja vaikka heillä oli hevonen, tuntui sentään kolkolta astua +nuo pari askelta kadulta teatterin valaistuun, ihmisiä tungeskelevaan +eteiseen. + +Siinä seisovatkin samalla Liisa ja Muttila heidän edessään! + +Kumpikin iloisina ja tyytyväisinä, kumpikin pyylevinä, +päivänpaisteisina ja siihen määrään mitään pahaa aavistamattomina, että +Johannes rupesi jo epäilemään, oliko hän ehkä uneksinutkin kaikki ja +eikö kuoleman enkeli sitten liihoitellutkaan heidän päittensä päällä. + +Hänen kätensä meni vaistomaisesti taskuun. + +Kyllä oli, kyllä liihoitteli. Ei, ei hän ollut uneksinut. Olihan siellä +revolveri. + +Seurasi yleinen tervehtiminen ja Carmelan esittely. Liisa heitti +kopean, tutkivan ja ylenkatseellisen silmäyksen häneen. + +--Minä olen käynyt sinua näinä päivinä monta kertaa hakemassa, hän +sanoi sitten, hymyillen rakastettavasti Johannekselle. Mutta sinä et +ole suvainnut olla kotona. + +Johannes katsoi häneen epäluuloisesti. + +--Tuskin, vastasi hän jurosti. Minä olen aina kotona. + +--Et laske sisälle sitten? + +--Sinä et ole käynytkään minua hakemassa. + +Liisa nauroi helakasti. + +--Luuletko, että valehtelen ehkä? hän kysyi, nipistäen samalla +leikillisesti kädestä Muttilaa. + +--Luulen, vastasi Johannes vakavasti. Luulen, että valehtelet aina, +tieten taikka tietämättäsi. + +--Kuten naiset ylimalkaan, huomautti Muttila huolimattomasti. + +Liisa nauroi äskeistä makeammin. + +--Hyvä toki, ettei minun tarvitse sitä varten hakea erivapautusta +sukupuolestani, hän sanoi. Mutta tosi on, että valehtelin. + +--Miksi? + +--Siksi, että tahdoin nähdä, kuinka se vaikuttaisi sinuun, nauroi +Liisa. + +--Ja minuun, lisäsi Muttila happamesti. + +--Ei, sinusta minä en ollut ollenkaan huvitettu, pisti Liisa. Vain +Johanneksesta! Tiedäthän, että olemme vannoneet ikuista rakkautta +toisillemme. + +--Minä tiedän, vastasi Muttila. + +Johannes katsoi Liisaan synkkämielisesti. Tuo nainen nauroi, tuo nainen +teki ilmeistä pilkkaa heistä molemmista. Oliko hänellä siihenkin varaa? +Luottiko hän niin lujasti valtaansa sitten? Sepä perhana! Johanneksen +suhteen hän ainakin erehtyisi. + +--Miksi et ole käynyt sitten katsomassa? hän virkahti harvakseen. Kun +kerran olet minusta niin huvitettu. + +--En ole uskaltanut, veikisteli Liisa. Minua on pelottanut niin +hirveästi. + +--Mikä? + +Johannes vavahti. Oliko tuo heilakka ehkä aavistanut hänen murhaisat +ajatuksensa? + +Liisa heitti jälleen voitollisen syrjäsilmäyksen Carmelaan. + +--Että tapaisin jonkun toisen naisen siellä! pisti hän sitten. Jonkun, +joka pistäisi minut tikarilla! + +--Oletko mustasukkainen? härnäsi Muttila. + +--Minun tekisi mieli kynsiä silmät hänen päästään, ilvehti Liisa. +Vahinko, etten taida hänen kieltään, muuten sanoisin jotakin +epäedullista hänen ulkomuodostaan. + +--Tahtoisit häväistä häntä? kysyi Johannes lempeästi. Onko viattomuus +sinulle niin vastenmielinen? + +Liisa näytti hänelle leikillisesti nyrkkiään. + +--Sinä! hän sanoi. Taidatpa sinä pitää huolta kummastakin. + +--Sekä sinusta että hänestä! oli Johannes vielä väärin-ymmärtävinään. + +--Sekä hänen viattomuudestaan että sen kadottamisesta, parkaisi Liisa +miltei epätoivoisesti. Ei, minä en jaksa sinun kanssasi! + +Sitten hän laski kätensä hyväilevällä eleellä Muttilan käsivarrelle, +samalla kuin hänen silmänsä liekehtivät tuttavallisina revontulina +kohti Johannesta. + +--Tuollainen hän on! hän sanoi Muttilalle. Eikö totta, hän voi ärsyttää +ihmisen kuoliaaksi? + +--Tuo tyttö voi ärsyttää sinut kuoliaaksi, virkahti Muttila. Sillä hän +on todellakin kovin kaunis. + +--Kuin luotu kuvanveistäjän malliksi? naljaili Liisa. Ei, mennään pois! +Johannes katsoo jo synkkämielisesti sinuunkin. Mennään mieluummin +mustasukkaisuutta näyttämöltä katsomaan! + +Hän nyykäytti päätään jäähyväisiksi, naurahti vielä kerran ivallisesti, +hävyttömästi ja häikäilemättömästi, ja veti Muttilan mukanaan. + +Kuinka julkea hänestä oli tullut! Nyt vasta Johannes oikein huomasi +sen. + +Nähtävästi hänen oli kiirehdittävä murhatyötään, ellei hänen mieli +tuhlata ruutia kokonaan harakoille. + +Mutta pelkkä mahdollisuuskin, että Liisa todellakin oli käynyt häntä +kotoa hakemassa, oli vaikuttanut merkillisesti häneen. Hän pyöritteli +tuota ajatusta sinne tänne aivoissaan, miettien, mikä siinä voisi olla +totta, mikä leikkiä tai suoranaista pilantekoa. + +Eikä hän voinut olla tunnustamatta itselleen, ettei hänellä puolestaan +olisi ollut mitään vastaan, jos se olisi tottakin ollut! + +--Keitä ne olivat? kysyi Carmela arasti, heidän astuessaan +permanto-aitioonsa. + +--Taiteilijoita! murahti Johannes. Minun kansalaisiani. Kuinka niin? +Mitä pidit heistä? + +--Sillä naisella oli niin hyvät ja viisaat silmät, selitti Carmela. + +--Ehkä viisaat, mutta kaukana hyvyydestä, oikaisi Johannes. Mutta mies? +Mitä hänestä sanot? + +--Hän näytti mielestäni aika pölkkypäältä, hymyili Carmela. + +Aika suffragetti! ajatteli Johannes. Joko sinäkin alat? Merkillinen +aikakausi tämä! Naiset tuntevat vaistomaista vetovoimaa naisiin. Ja +miehet? Niin miehet tuntevat useimmissa tapauksissa samoin. + +Miesraukat! Heidänhän täytyi joutua tappiolle tässä epätasaisessa +kilpailussa. + +Ja Johannes siirsihe hiukan etäämmälle Carmelasta, joka tällä hetkellä +tuntui hänelle jo pelkän naisellisuutensa vuoksi vastenmieliseltä. + +Esirippu nousi. Shakespearen intohimoiset rytmit alkoivat ryöpytä +heidän ylitseen. + +Jo ensi hetkestä tunsi Johannes henkeään pidättäen mukana olevansa. + +Othellon esittäjä, hänelle kokonaan tuntematon nimi, vaikutti häneen +heti suurelta näyttelijältä. Kieli, italian syvä, tummankirkas kieli +kajahteli täyden rinta-äänen kannattamana. Ryhti oli korkea ja jalo, +liikkeet täsmällisiä ja mittaeltuja. + +Mutta mitä välitti Johannes tuosta kaikesta! Olihan hänelle itse +näytelmä, itse sen traagillinen juoni ja tärisyttävä naismurha pääasia. + +Vähitellen rupesi Othello, tuo miehisen lemmenvihan ikuinen perikuva, +nousemaan hänen sielun silmiensä eteen kaikessa imponeeraavassa +suuruudessaan. + +Suora mies oli Othello, synkän intohimon leimaama kova soturiluonne, +vaistojensa ja halujensa vallitsema. Vain Desdemonan lempeä +naisellisuus oli voinut hänestä heleämpiä, päivänpaisteisempia puolia +ilmi soinnuttaa. Sitä tärkeämmän täytyi olla hänelle hänen rakkautensa, +sitä kuumemmin kuohua hänen raskaan, synkänpunaisen verensä, mitä +lempeämmin Desdemona hymyili ja mitä kylmempänä kimalteli Jagon +pirullisuus. + +Mutta Jagohan petti! Desdemonahan oli puhdas ja valkea kuin pulmunen +lumella. Mitä siitä, mitä siitä! Nopeasti, nopeammin henki pois +häneltä! + +Johannes lähti teatterista aivan kiihtyneessä mielentilassa. + +Juuri noin sen piti käydä! Ei ampuma-aseella, ei millään aseella eikä +koneella ylimalkaan, vaan kuristamalla. Kone oli liian kuollut niin +elävää, niin liikkuvaa, pehmeää ja valkeaa rikosta rankaisemaan. Omin +korkein käsin, oman miehisen voiman voitollisella, eläimellisellä +riemuntunteella se oli suoritettava. + +Johannes valvoi koko sen yön ja monta yötä. Nyt ei kukaan, ei mikään +voisi enää häntä päätöksestään järkähyttää. + + + + +17. + + +Näin vieri pari viikkoa samassa ainaisessa, kiihottuneessa +hermojännityksessä. + +Useimmat yöt vietti Johannes unettomana. Sitäpaitsi hän tuskin söi enää +ollenkaan. Kun hän katsahti peiliin, hän säikähti. Eihän hän ollut enää +ihmisen näköinenkään. + +Hän oli laihtunut luurangoksi. Hänen poskensa olivat syvillä kuopilla, +hoitamaton parta törrötti ilkeästi esiin hänen ennen niin sileiksi +ajetuista, anglosaksisista leuoistaan ja silmissä paloi synkkä +loimotus, joka ei näyttänyt olevan enää tästä maailmasta. + +Joka päivä hän aikoi tehdä työnsä. Ja joka päivä hän horjui jälleen, +kuvitteli uutta onnea Liisan kanssa tai tapasi itsensä haaveksimasta ja +himoitsemasta kaikkea outoa, ihmeellistä ja eriskummallista, mitä elämä +vielä voisi tarjota hänelle. + +Silloin sattuma tuli hänen avukseen. + +Hän sai kirjeen Liisalta, jossa tämä ehdotteli yhteistä ajeluretkeä +katakombeihin. He eivät olleet Muttilan kanssa vielä olleet siellä ja +lykänneet pahojen ilmojen vuoksi käyntinsä aina tuonnemmaksi. Nyt sitä +oli turha lykätä enää. Nyt olivat säät paranneet ja siitä voisi tulla +mitä ihanin huvimatka. + +Katakombeihin! Tuo ajatus kumahti Johanneksen aivoihin kuin +kuolinkello. + +Siellä oli paikka, siellä oli sopiva ympäristö. Ei Borghesen puistossa, +mustien joutsenten joikulammella. Se olisi ollut aivan liian valoisa ja +päivänpaisteinen heille. Katakombeihin! Sinne, sinne alas, maan +uumeniin, minne ei päivä paistanut, ei kuu kumottanut. + +Siellä oli heidän kohdattava toisensa. Siellä seisottava kuoleman +Herran edessä. + +Kirje päättyi sanoilla: »Olisin hyvin iloinen, jos tulisit.» Ja siihen +oli vielä lisätty jälkikirjoituksena: »Myöskin Carmela näkisi sen hyvin +mielellään.» + +Carmela! Mitä tämä merkitsi? + +Johanneksen silmät pimenivät. + +Mitä oli Liisalla ja Carmelalla keskenään tekemistä? Miksi Carmela +käytti Liisaa sanansaattajanaan? + +Olivatko he ehkä hyviäkin ystävättäriä? Tahtoiko Liisa ryöstää +Carmelankin häneltä? Vai oliko tämä taas noita hänen tavallisia, +valheellisia päähänpistojaan, joilla hän osasi niin perinpohjin +ärsyttää Johanneksen? + +Olivatko nuo kaksi ehkä tavanneet toisensa hänen selkänsä takana? +Hullutusta! Eihän Liisa osannut italiaa, eiväthän he olisi voineet edes +puhua keskenään. Mutta saattoi se olla mahdollistakin. Olihan Carmela +itse Liisan silmiä niin hyviksi ja viisaiksi kehunut. Ja ehkä Liisa oli +jo oppinut senverran kieltä, että saattoi hiukan solkata tavallisinta +kanssapuhetta. + +Oli, miten oli! Eihän ollut nyt aika enää sellaisia ajatella. Tuomion +päivä oli tullut. Nyt oli hänen aika toimia eikä ajatella enää. + +Matkan tuli parin päivän perästä määrätyllä hetkellä tapahtua ja +Johanneksen oli kirjeellisesti ilmoitettava, mitä hän ajatteli +ehdotuksesta. + +Johannes kirjoitti kohteliaan kirjeen ja ilmoitti heti suostumuksensa. + +Sinä päivänä hän söi kunnollisesti, joi pullon viiniä päälle ja kävi +parturissa. Palasi sitten kotiinsa papereitaan järjestelemään. + +Vähän oli hänellä tullut mitään omaan alaansa kuuluvaa työtä tehdyksi +täällä Roomassa. Hiukan hajanaisia huomioita vain Italian +agraariliikkeestä, juuri tapahtuvista vaaleista ja eri puolueiden +kannasta maan ulkopoliittisiin kysymyksiin nähden. + +Kuitenkin olisi tuota kaikkea nyt ollut erinomainen tilaisuus seurata +täällä. + +Mihin hän oli käyttänyt, mihin tuhlannut aikansa? Eikö voisi ottaa sitä +vielä takaisin? Täytyihän hänellä olla Englantiin palatessaan edes joku +käsikirjoitus kustantajalleen. + +Mutta sitten hän muisti taas ja hymähti surumielisesti. Sehän oli +totta, hänenhän täytyi huomenna tappaa eräs nainen! Eihän ollut +sanottu, että hän koskaan palajaisi enää Englantiin. + +Mutta sitten hän unohti taas koko asian ja jäi tutkimaan erästä +alotettua käsikirjoitusta italialaisen sosialismin ja klerikalismin +suhteesta toisiinsa, joka jo kauan oli hänen huomiotaan kiinnittänyt. +Käsikirjoitus miellytti häntä. Kas vain, oliko hän osannut tuosta +asiasta noinkin järkevästi ajatella! + +Tuossa oli kuitenkin jotakin korjattavaa. + +Johannes kastoi kynän mustetolppoon ja korjasi kohdan mieleisekseen. +»Ei taantumusta eikä vallankumousta.» Tuolla ohjelmalla ajaa +Quirinalien hallitus Italian juuri perikatoon. + +--Täällä täytyy tulla vallankumous! sanoi Johannes ääneensä, uhkaavasti +rystysillään pöytään napauttaen. Tämä ei käy, tämä ei käy! + +--Herra jesta! kuului syvä, täyteläinen naisääni ovelta samassa +soinnahtavan. Mikä ei käy? Miksi ei käy? + +Johannes ei jouda innoissaan edes katsomaan, kuka tulija on. + +--Sehän on selvä! huudahtaa hän kiivaasti nousten ylös ja lyöden +kädenselällä paperiinsa. Kansa kuolee nälkään. Jo nyt jaetaan täällä +maita omin luvin ja poltetaan herraskartanoita. + +Tulija yrittää sanoa jotakin, mutta Johannes ärjäisee: + +--Santarmit? Sotajoukot, sanot sinä? Katkeevat kuin korsi myrskyn +tullessa. Etkö tiedä, että Sienan lähistöllä on vuotanut jo verta? +Vangittu pari pahinta rauhanhäiritsijää! Kiihtynyt kansa vaatinut +vapaiksi heidät, kivittänyt rikki kasarmin ikkunat. + +--Kasarmin? Sienan lähistöllä? yrittää toinen hämmästyksissään. + +--Juuri niin, jatkaa Johannes. Yhteislaukauksia, kuolleita ja +haavoitettuja! Sehän on vallankumousta. + +Vasta sitten hän huomaa, kuka tulija on. Hämmästyy, ottaa päästään +kiinni, laskee paperin hiljaisesti pöydälle ja luo vielä kerran +epäilevän katseen ovensuuhun. Tulee sitten tyynesti tervehtimään. + +--Päivää, hän sanoo aivan tavallisella äänellään. Tervetulemaan! +Milloin sinä olet saapunut Napolista? + +--Tänään, päiväjunassa, vastaa rouva Rabbing, katsoen tutkivasti +häneen. Tulen juuri junalta. + +--Kuinka pääsit sisälle? + +--Ovi oli auki. Nähtävästi olit unohtanut hajamielisyydessäsi. +Säikähditkö? + +--Enpä suinkaan. Olin vain tässä niin keskellä kirjoituksiani, Istu, ja +riisu päältäsi! Et usko, kuinka minun on ollut ikävä sinua. + +Hän sanoo tuonkin aivan järkevästi ja tasaisesti, mutta kummallisen +koneellisesti ja harvakseen aivan kuin hänellä olisi vaiva puhua tai +hän ei löytäisi sanoja oikein. Myöskin hänen liikkeensä ovat sangen +verkkaiset ja varovaiset. + +Hän mahtaa olla hyvin väsynyt, ajattelee rouva Rabbing huolestuneena. +Hyvä jumala, kuinka hän on mahtanut kärsiäkin! + +--Minä olisin tullut jo paljon ennemmin, sanoo hän sitten. Mutta +minullakin oli siellä omat taisteluni ja kärsimykseni. + +Johannes tahtoo saattaa hänet istumaan ja auttaa häntä hatun +riisunnassa. Vasta silloin hän huomaa, että hänen vaimonsa on +surupuvussa. + +--Mitä tuo on? hän kysyy, hitaasti huntua sormellaan osoittaen. Sinä +suret? + +--Niin, vastaa rouva Rabbing, katsoen suoraan silmiin häntä. Minä tulen +kuolinvuoteelta. + +Johannes säpsähtää. + +--Kenen? Oletko sinäkin tappanut jonkun? kysyy hän kummallisesti +hymyillen. + +--Tauti tappoi. Hänhän olikin jo niin kauan kärsinyt osittaisesta +halvauksestaan. + +--Kuka? kysyy Johannes kiinteästi. + +--Rabbing. Sinun entinen suurin vihollisesi, lisää rouva Rabbing +surumielisesti hymyillen. + +Johannes saattaa hänet nojatuoliin ja istuu itse toiseen häntä +vastapäätä. + +--Vai kuoli Rabbing? sanoo hän sitten välinpitämättömästi niinkuin +olisi koira tai kissa kuollut. Kerro jotakin siitä! + +Rouva Rabbing kertoo, miten hän tietämättään oli tullut samaan +hotelliin asumaan, missä hänen entinen miehensä sairasti. Tämä saanut +jostakin tietää hänen tulonsa ja lähettänyt heti häntä hakemaan. + +He sitten tavanneet toisensa joka päivä. Jutelleet paljon keskenään ja +tulleet toisiaan lähemmäksi kuin milloinkaan. + +Johannes kuuntelee enää vain puolella korvallaan. + +Sitten hän herää hetkiseksi ajatuksistaan, kun hän kuulee rouva +Rabbingin myöskin muista Caprilla kohtaamistaan suomalaisista +mainitsevan. + +--Vapaaherra Carp oli siellä, virkkaa rouva Rabbing. Häneen eivät vain +näytä vuodet pystyvän. Niin, ja sitten tapasin minä myös sinun entisen +vaimosi siellä. + +Hän virkkaa tuon ikäänkuin viivytellen. + +Johannes koettaa päätään. + +--Signen? sanoo hän sitten. + +--Ei, Irenehän hänen nimensä oli. Mutta kyllä hänen serkkunsa Signe oli +myös siellä. Me tulimme oikein hyviksi tuttaviksi. + +--Niinkö? kysyy Johannes koneellisesti. + +Mutta muuten etsii hän aivoistaan: Signe? Signe? Kuka se nyt sitten +oli? + +Rouva Rabbing huomaa, että hän on sairas eikä voi seurata enää +keskustelua. Säikähtää ja kutsuttaa lääkärin, joka toteaa hänessä +olevan kuumeen ja määrää hänet heti paikalla pitkäkseen. + +Rouva Rabbing valvoo myöhään hänen vuoteensa vierellä. + + + + +18. + + +Johannes ei voinut koskaan jälkeenpäin itsekään sanoa oikein, kuinka se +oli tapahtunut. Mutta aamulla hän oli karannut hoitajaltaan, noussut +ylös, pukeutunut ja ollut määrätyllä hetkellä Angelon sillan päässä, +jossa katakombi-kävijäin oli määrä kokoontua. + +Liisa oli ajanut Muttilan, Johannes Carmelan kanssa. Kukaan ei ollut +huomannut mitään erinomaista hänessä. + +Hän oli jutellut kuin tavallisesti, ollutpa vielä tavallista vilkkaampi +ja puheliaampi. + +Kun oli tultu »_Domine quo vadis_?» kappelin kohdalle, hän oli +pysäyttänyt hevoset ja pitänyt vielä pienen, innostuneen luennonkin +siihen liittyvästä naivista legendasta. + +--Onko mitään ihanampaa, hän oli huudahtanut, kuin tuo aamuhämäräinen +kohtaus tällä autiolla maantiellä? Enkeli taivaasta astuu yöllä alas +Mamertinin vankilaan ja johdattaa Pyhän Pietarin nukkuvien vartioiden +ohitse vapauteen. Tämä tahtoo lähteä pois Roomasta, paeta pois koko +kaupungista. Tänne saakka hän pääsee, niin tuleekin vastaan Vapahtaja +itse. + +Pietari tuntee hänet hyvin, vaikka aurinko ei ole noussut vielä. Hän +kysyy hämmästyen: »Herra, kuhun kuljet?» Ja Kristus luo syvän, +nuhtelevan katseen häneen ja vastaa: »Roomaan, tullakseni toisen kerran +ristiin-naulituksi.» + +--Mitkä klassilliset viivat! hän oli lisännyt vielä. Mikä tyylitelty, +arkaistinen kauneus tuossa kohtauksessa Mestarin ja opetuslapsen +välillä! + +Sitten hän oli seonnut hiukan, ruvennut fantisoimaan jotakin +kummallista tarinan syvemmästä, vertauskuvallisesta merkityksestä. + +Kuinka muka oli ulkonaista vapautta ja sisällistä vapautta. Kuinka Pyhä +Pietari tässä lengendassa oli kuin ihminen ylimalkaan, kuinka ihminen +aina on pyrkimässä ulkonaiseen vapauteen, mutta silloin tuleekin +vastaan hänen oikea vapauttajansa, hänen rakkain aivokuvansa, ja +johdattaa hänet ulkonaisesti takaisin vankilaan, mutta samalla yhä +suurempaan sisäiseen selvyyteen ja... + +--Nyt en minä jaksa seurata enää! Liisa korvia pidellen sanonut, ja +kaikki, Johanneskin, silloin purskahtaneet nauramaan. + +Siinä olivatkin Pyhän Calixtuksen katakombit olleet heidän edessään. + +He olivat saaneet hetken odottaa aurinkoisella pihamaalla, ennen kuin +heidän vuoronsa oli tullut. Päivä äkkiä pimennyt heiltä. Kukin heistä +saanut käteensä pienen vahakynttilän ja niin lähdetty tuohusta kantavan +munkin jälestä loppumattomia solia ja käytäviä taivaltamaan. + +He olivat kulkeneet hanhenmarssia, munkki edellä, sitten Carmela, +sitten Liisa, ja Johannes viimeisenä. Muuten he eivät olisi +mahtuneetkaan, sillä käytävät olivat vain metrin ja puolentoista +levyisiä. + +Tunnelma alussa ollut juhlallinen, miltei kammottava. Liisakaan ei +ollut uskaltanut nauraa ollenkaan. He olivat pysähtyneet marttyyrien +tomun eteen ja kristillisen seurakunnan ensimmäisiin rukousholveihin. +Jostakin sivukäytävästä kaukaa, monien sokkeloiden takaa, vilahtaneet +toisen samanlaisen matkueen aaveentapaiset kynttilätulet. + +Eivätkö liikkuneetkin siellä tämän kamalan, viisikerroksisen, monen +neliökilometrin laajuisen kuolonkaupungin ensimmäiset alku-asukkaat? + +Entä jos eksyisi tänne? Mitä jos nämä holvit äkkiä täyttyisivät +hiljaisen, salaperäisen virren huminalla? + +Johannes juuri silloin säikähyttänyt kaikki alkamalla hiljakseen +messuta jotakin säveltä kämmentorveensa. Kun häntä oli kielletty siitä, +hän kysynyt eikö saanut saarnata edes ja siihen luvan saatuaan jälleen +tuikkivien vahatulien ääressä juhlallisesti pomiloinut. + +--Täältä se siis nousi kerran, hän sanonut, se usko, joka nyt yli +Rooman ja kaiken maailman miljoonina kullattuina kirkonkupuina +kimmeltää! Eikö totta, siinä ajatuksessa on jotakin pelottavaa? Ei +ollut ihme, että Rooma vainosi heitä, sillä olivathan nuo kalpean +Natsaretilaisen palvelijat pahimpia sosialisteja, anarkisteja ja +nihilistejä, mitä maailma milloinkaan oli nähnyt. + +He kielsivät nimittäin elämän. Julistivat tomuksi ja tuhkaksi kaiken +tämän ajallisen, kaiken rikkauden, rakkauden, nautinnon tästä-päivästä +ja huolen huomisesta. Heillä oli huoli vain ijäisyydestä, omasta +ijäisimmästä itsestään. + +Hän itse ollut kalpea kuin kuolema noin puhuessaan. + +Liisaa äkkiä ruvennut hermostuneesti juuri juhlallisimmalla hetkellä +naurattamaan. Kuin pikkulasta, kuin koulutyttöä. Silloin se oli +tapahtunut, silloin se oli ilmi purkautunut. + +Johannes karjaissut ja syöksynyt hänen kimppuunsa koettaen tavata häntä +kaulasta ja hänet kuristaa. Liisa kiljahtanut, pudottanut kynttilänsä +ja paennut. Myöskin Johanneksen kynttilä sammunut ja hän syöksynyt +jälestä. Alkanut hirvittävä, kuolon-kamala ajojahti kautta +pilkkopimeiden, matalien uurnakammioiden. + +Edellä otus, edellä naaras, pelkäävä henkeään. Takana järkensä +menettänyt metsästäjä, villi-ihminen aarnikorpien ajoilta, joka oli +tuntenut verenhajun sieraimissaan ja samosi ryskinällä, kaikki nälän, +surman, hekkuman ja väkivallan vietit tulikerinä kiiluvissa silmissään. + +Muut kaikki jääneet tyrmistyneinä siihen seisomaan. + +Munkille tullut hätä käteen. Hän johdattanut heidät nopeasti ja +suorinta tietä maanpinnalle ja hälyyttänyt väkeä. Lähdetty miesvoimalla +etsimään kadonneita. Kuin hukkuneita heitä oli saatu monta tuntia +harata, vihdoin löydetty heidät jonkun ristikäytävän nurkkauksesta. + +Johannes tullut heitä vastaan yltäpäältä verissä, kuin petolinnun +raatelemana. Liisa levännyt hänen käsivarsillaan taintuneena, mustana, +nokisena, vaatteet rikkirevittyinä, mutta kuitenkin elossa vielä. + +Johannes ollut aivan tyyni ja sanonut: + +--Minä olen hullu. Viekää minut sairaalaan! + +Liisa vironnut heti, kun oli päässyt ulko-ilmaan. Johannes viety +hourulaan, jossa häntä oli pitkät ajat hoidettu. Sieltä päästyään hän +oli muuttanut Rooman lähistölle Albano-vuoristoon asumaan. + +Tuon tapauksen jälkeen he eivät enää koskaan tavanneet toisiaan. + + + + +19. + + +Vuosia oli edellisestä vierähtänyt. + +Astuu varhaisena aamuhetkenä eräästä Rooman portista ulos pitkä, +valkotukkainen, valkopartainen mies, toivioretkeläisen käyrä sauva +kourassaan. Hänen otsansa on uurtunut, hän käy sangen kumarassa, mutta +kuitenkin reippain askelin ja pää keveästi keinahdellen. + +Se on Johannes. Hänen on hyvä olla nyt. + +Hän on yksin. Hän elää erakkona. Hän asuu Monte Cavolla, Albano-vuorten +korkeimmalla kukkulalla, noin tuhat metriä merenpinnan yläpuolella. Hän +ei tapaa ketään, hän ei seurustele kenenkään kanssa. Mikään ei häiritse +hänen onneaan. + +Joskus täytyy hänen käydä kuitenkin Roomassa ruoka-ostoksilla tai +postiaan hoitamassa. Mutta muuten hän pysyttelee vain yksinäisessä +vuoristokylässään tai tekee lyhyen kävelyretken Rocca di Papaan, sen +alapuolella olevaan pieneen kaupunkiin. + +Hän on nyt melkein terve jo. Mutta hänen muistinsa ei ole täydellisesti +palannut vielä ja hän ihmettelee usein, kuinka hänellä on näin pitkä ja +valkoinen parta ja miksi hän on näin iloinen ja onnellinen. + +Hän on päättänyt nyt olla yksin. Mielestään hän ei sovi ihmisten +pariin. Ja silloinhan ei ole muuta keinoa. + +Kuitenkin hän tapaa silloin tällöin vaimoaan, joka asuu nyt Caprilla ja +jonka asuinsaaren hän voi nähdä rakkaan Monte Cavonsa korkeimmalta +nyppylältä. + +Hän kiipeää sinne joka päivä. Ja hän palajaa sieltä aina silmät hellän +liikutuksen kyynelistä vettyneinä. + +Hänen vaimonsa on ainoa nainen koko maailmassa, joka ei ole tuottanut +tuskaa hänelle. + +Kärsimystä kyllä, pelkällä hyvyydellään, pelkällä olemassa-olollaan. +Mutta ei tuskaa! Siksi on Johannes hänelle ijäisesti kiitollinen. + +Hän on nyt jo niin terve, että hän voi tehdä työtä. Ei mitään luovaa, +ei mitään hermoja rasittavaa työtä tosin, mutta kyllä säännöllistä, +säntillistä konttorityötä, kuten omien muistiinpanojensa ja +ainekokoelmiensa järjestämistä. + +Hän tuntee, että paljon on särkynyt hänen sisällään. Hän tietää myös, +että hän on ollut hullu, eikä tiedä aivan tarkkaan, tokko hän enää +koskaan tulee entiselleen. Mutta sekään ei voi häiritä hänen onneaan. + +Hän ei uskalla mitään, hän ei pane alttiiksi mitään. Hän tahtoo pitää, +mitä hän niin monen murheen ja kärsimyksen kautta on saavuttanut, ja +pelkää jokaista, joka voisi käydä hänen nykyiselle olotilalleen +vaaralliseksi. + +Kenties hän ei koskaan enää tule entiselleen. + +Mutta hän ottaa tuonkin sisäisen tietämyksen vastaan lempeällä +kärsivällisyydellä ja pitää sitä luonnon ankariin, oikeudenmukaisiin +lakeihin kuuluvana. Eikä hän sitä edes valitakaan. Sillä hän tietää, +että mitä enempi voimaa on, sen raskaamman laskee kohtalo kärsimysten +kuorman ihmislapsen hartioille. + +Ja hän puolestaan on kärsinyt liian paljon toivoakseen itseään enää +entisiin rahkeisiinsa. + +Jumala oli antanut jättiläisen voimat hänelle, mutta myöskin niitä +vastaavat intohimot, ijäiset tutkaimet tuskan heimon, jotka olivat +pyörremyrskynä kuljettaneet häntä läpi korkeuksien ja syvyyksien. +Koskaan ei rauhan onni ollut koittanut hänelle. Niin sai hän elämänsä +ehtoolla nähdä senkin välkähtävän. + +Tätä onneaan hän ei enää tahdo mistään hinnasta myödä. Nyt vasta hän on +oikea onnen orja. + +Kyllin paljon itse kärsittyään hän on saanut kuin lahjaksi suuren, +maailmoita-syleilevän sympatian kaikkia luotuja, kaikkia +luontokappaleita kohtaan, joita ihmiset hyviksi ja huonoiksi +nimittävät, mutta joiden kaikkien kohtalo on yhtä traagillinen kuin +hänenkin. Ja kyllin kaukana ihmisistä eläessään hän on oppinut myöskin +kaukaa ihmisiä rakastamaan, hyvin tietäen, ettei hän millään voi +lievittää heidän yhteistä murhettaan, mutta lujasti päättäneenä, ettei +hän myöskään lisäisi sitä pienimmälläkään. + +Onko hän kristitty? Onko hän pakana? Ei hän tiedä sitä itsekään. Hän +tietää vain, että totuus on korkein uskonto kaikista ja että aurinko on +kaikille sama, vaikka sen valkeus eri säteinä maahan lankeaa. + +Onko hän tolstoisti vai nietzscheläinen? Lihansyöjä vai kasvinsyöjä? +Vanhoillinen vai edistysmielinen? Egoisti vai altruisti? + +Nuo kaikki kysymykset eivät liikuta häntä nimeksikään. Hän tietää, että +ne ovat leluja, joilla ihmislapset leikittelevät, ja silloin kun ne +kenties ovat vakavimmin käsitettäviä, ne ovat vain aste-eroja. Sillä +kaikilla on sama tie kuljettavanaan totuuden kukkulalle. + +Sama tie, sama totuus, sama elämä. Kenelläkään ei ole oikeus sitä +omakseen nimittää. Mutta toiset kulkevat edellä, toiset jäljessä. Ja +niillä, joilla on enimmän voimaa, on vaikeimmat vastavoimat +voitettavanaan. + +Korkeana kuin taivas, kauniina kuin maa, surullisena ja suloisena kuin +syystouko, joka sen harjalla aaltoaa, niin kaartui kuolevaisen kohtalo +hänen mielessään. Mutta ei suuri yksin ollut suurta hänelle. Myös +kaikki pieni ja vähäpätöinen saattoi hänen mieltään kiinnittää. + +Ja tällaisena raikkaana, rauhallisena talviaamuna, jolloin ilmassa oli +heräävän tuoreuden tuntua ja hopeinen auer vielä mailla ja teillä ja +talojen katoilla karkeloi, oli kaikki, maa ja taivas, luonto ja +ihmiset, elämä ja kuolema, yhtä suurta, yhtä kaunista ja korkeata +hänelle. + +Tällaisena aamuna hän istahtaa tavallista suuremmalla ilolla +raitiotie-vaunuun, joka pikajunan nopeudella kiidättää hänet kohti +hänen yksinäistä vuoristomajaansa. Ja tällaisena aamuna näyttävät +ihmiset hänestä tavallista paremmilta ja Monte Cavo kahta korkeammalta. + +Tällaisena aamuna täyttää onni koko hänen olentonsa. Hänellä on varaa +kiintyä kaikkeen ja kuitenkin olla kaiken ulkopuolella. Toivoa ihmisiä +paremmiksi, rehellisemmiksi ja kauniimmiksi ja kuitenkin iloita +heistä semmoisina kuin he ovat, myöskin vastapäätään istuvasta +viekkaan-näköisestä maalaisukosta, joka herttaisella nautinnolla juuri +kertoo viime kaupunkiretkellään suorittamastaan tullipetoksesta. + +Hänellä oli ollut hanhi myötävänään, josta olisi ollut veroraha +kaupungin portilla suoritettava. Mutta hän olikin pistänyt sen +yksinkertaisesti eukkonsa hameiden alle. + +Hän nauraa, eukko nauraa, Johannes nauraa kaikkein enimmän. Sillä +olisihan ukolla, jos hän olisi tullut ilmi, ollut siinä kaksi hanhea +tullattavanaan! + +Silloin nauraa koko vaunun väki. Mutta Johannes kääntyy +vaunun-ikkunasta ulos katselemaan. + +Tällaisena aamuna on hänestä kuin hän näkisi ensi kerran noiden +kunnioitusta herättävien Acqueductien muurit, Appius Claudiuksen +aikahiset. Ja vanhan Rooman voima puhuu jälleen niiden paasista +hänelle. + +Oli ne sentään poikia ne vanhan Rooman ukot! hän ajattelee mielihyvällä +valkeaa partaansa pujoen. + +Kun ne tekivät tien, ne tekivät sellaisen, että se kesti ja kestää +vuosituhansia. Kun oli kysymys vesijohdoista, ei ruvettu mitään +pikkurännejä rakentelemaan, vaan ohjattiin valtaisat virrat kautta +kaariholvien, ijäisten kuin maa-emo itse. + +Kääpiöitä me nykyajan pojat olemme heidän rinnallaan, ajattelee hän +sitten, tuntematta kuitenkaan mitään kateutta noita jättiläisiä, noita +paasijärkäleiden heittelijöitä, noita hiidenkirkkojen rakentajia +kohtaan. + +Tällaisena aamuna on itse campagna hänestä pukeutunut juhlapukuun. +Edessä kukkuloiden voimakas ruskeaväri, kahdenpuolen tietä talvisten +viinitarhojen, pinjojen, sypressien ja öljypuu-ryhmien eritummat ja +erivaaleat vivahdukset. + +Mutta siinä onkin jo Rocca di Papa hänen edessään, jyrkällä +vuorenrinteellä, jonne päätä-huimaava hissijuna hänet kuljettaa. + +Kaupunki on pieni ja sanomattoman likainen, mutta sentään paratiisi +hänestä. Sen taemmassa osassa ei oikeastaan voi puhua kaduista +ollenkaan. Kujia, takateitä, mukavuuslaitosten solia ne ovat, +lemahtelevia kuin pahimman lantahelvetin porstuat. + +Kuitenkin rämpii hän niitä hytkäyttävällä sisäisen sankaruuden +tunteella, sillä niiden varsille on viskottu pieniä maakojuja, kurjia +hökkeleitä, joita he sanovat kodeiksi ja joissa kaikesta päättäen asuu +onnellisia ihmisiä. + +Tällaisena aamuna hän kurkistaa myös jonkun tuollaisen savimajan ovesta +sisälle ja saa lahjaksi aivan etruskien aikaisen vaikutuksen. Vieläpä +ystävällisen pään-nyykähdyksenkin, talon asukkailta, kahdelta +vanhukselta, jotka kuin Philemon ja Baucis juuri istuvat lieden ääressä +murkinallaan. + +Puiset lusikat, puiset lautasetkin! Mitkä klassilliset viivat tuollakin +elämänmuodolla! + +Ja melkein kuin jonkinlaisen ihmisheimon patriarkan tavoin siunaten +mielessään heidän ateriaansa astuu Johannes tyytyväisenä, +pyhätunnelmaisena edelleen. + +Tällaisena aamuna ei häntä häiritse edes likainen, vallaton lapsiparvi, +joka kaupunginlaidasta hänen seuraansa liittyy ja on monta kertaa ollut +hänen Monte Cavolle nousunsa pahin vastamäki. Mutta hän pääsee siitä +lahjomalla pahimmat heistä namusella tai kuparikolikolla ja silloin +jättävätkin jo kaikki epämiellyttävät vaikutukset hänet ja hänen +huomionsa kääntyy yksinomaan suuren luonnon ihailuun. + +Tie kulkee pitkin hurmaavaa vuorenrinnettä, jonka harvan lehvikon läpi +taulut toistaan komeammat vilahtelevat. + +Tässä on hänen majansa. Mutta tällaisena aamuna ovat hänen askeleensa +niin keveät, että hän heti jatkaa matkaansa ylimmän kukkulan huipulle. + +Hän kulkee avaran, nurmettuneen ylängön laitaa, joka aikoinaan on ollut +Hannibalin leiripaikkana. Mutta hänen ajatuksensa liitävät vielä +kauemmaksi, aikoihin, jolloin koko tämä vuoristo oli tuliperäinen ja +jolloin tässä kiehui ja kohisi valtava kraateripata. + +Milloin se oli? Kymmeniätuhansia, satojatuhansiako vuosia sitten? Vaiko +eilen? Hänestä on kuin hän olisi elänyt kaikki. + +Alkavat sileät, suuret kivilaatat äkkiä työntyä esiin vuorenrinteestä +hänen jalkojensa alle. _Via sacra_, vanhojen roomalaisten pyhä tie se +on. Helppo on niitä myöten tämä viimeinen voimanponnistus kukkulalle. + +Tässä paljastaa Johannes päänsä, sillä tähän päättyy myös hänen +kirkkotiensä. + +Huipulla on ennen sijainnut Latiumilaisen Juppiterin temppeli. Nyt on +siinä vain autio luostari puutarhoineen ja muurineen, puiden alla +paadet pöytinä, niiden ympärillä ijänikuiset, sammaltuneet kivipenkit. +Joka taholla ihanat ilmanrannat. + +Kelpasi tässä elää ja olla munkkiretkaleen, tuumii Johannes +hyväntuulisena. Likkiä viiniä tässä tai vain muuten jouten istua, +miettiä ja lueksia, ympärillä varjoisa, kukoistava yrttitarha, koko +Rooman campagna jalkojen alla. On niitä miekkoisia miehiä ennenkin +elänyt! + +Luostarissa on torni ja torniin sangen sokkeloiset käytävät, lopuksi +jyrkät tikapuut. Mutta tällaisena aamuna suorittaa Johannes aina sieltä +jumalanpalveluksensa. + +Sieltä aukenee hänelle luonnon ääretön jumaluus vasta kaikessa +mahtavuudessaan. + +Yhtäältä paistaa hänen silmäänsä meri, ei pienenä pilkkeenä ainoastaan, +vaan leveänä, suunnattomana ulappana, jonka pilvien raosta sinne +sattuva aurinko maalaa aivan kultaiseksi. Tuskin paljaalla silmällä +erotettavat pisteet siellä ovat yhtä monta Välimeren haahta, jotka +mailta vierailta maille vieraille purjehtivat. Mutta sieltä yhä +kauempaa, katseen eteläistä rannikkoa pitkin entäessä, näkyvät saaret +aina Napolin edustalta. + +Siellä on Capri, siellä asuu hänen ainoa ystävättärensä. Ja hän +kohottaa kätensä siunaten sinnepäin. + +Hän kääntää silmänsä toisaalle ja säikähtää jälleen vuoren korkeutta, +joka muuttaa kaikki suhteet siellä alhaalla aivan naurettaviksi. + +Tuo pieni, vähäpätöinen kyläpahainen tuolla lakeudella, onko se Rooma? +Ja tuo vaaleampi piste sen toisessa päässä, onko se Pietarinkirkon +kupu? Mitkä lilliputit ovat mahtaneet siellä leikkiäkään +rakennusmestareita! + +Vilkkuu Tiberin suu kapeana hopealankana tuolta kauempaa, muinaisen +satamakaupungin Ostian kohdalta. Pilkahtelevat esiin kaikki nuo pienet, +ihastuttavat kaupungit campagnalta, Frascati, Marino, Albano, Ariccia, +Genzaro, Castel Gandolfo, useimmat vanhojen klassillisten kaupunkien, +kuten Tusculumin, Alba Longan, Castromoeniumin raunioille rakennetut. +Ja tuossa lähellä, miltei jalkojen alla lepää rasvatyyni Albano-järvi, +sekin sammunut tulivuori aikoinaan, peninkulman laajuinen +ympärimitaltaan, mutta täältä katsoen kuin idyllisen metsälammen silmä, +tuskin kivenheiton levyinen ja pituinen. + +Sen rannat ovat nyt niinkuin muinoinkin täynnä ylhäisten roomalaisten +kesähuviloita. Ja Johannes kohottaa kätensä siunaten myös sinnepäin. + +Taas kääntää hän katseensa tasangolta läntisen taivaanrannan loputonta +vuorijonoa ja sen harmaata, ruskeata ja hiukan sinertävää värisinfoniaa +ihailemaan. + +Harmaansinisen värin antavat puut, jotka ovat lehtensä pudottaneet. +Toiset, kuten öljypuu, soittavat tummempia säveliä. + +Ja kaukana, tämän kaiken takaa, nousevat Apenninien lumiset huiput, +joiden päältä synkät, uhkaavat pilvenlongat näyttävät myrskyä, +hävitystä ja kuolemaa ennustavan. + +Mutta Johannes kohottaa kätensä siunaten myös sinnepäin. + + + + + + + +End of the Project Gutenberg EBook of Onnen orja, by Eino Leino + +*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK ONNEN ORJA *** + +***** This file should be named 14387-8.txt or 14387-8.zip ***** +This and all associated files of various formats will be found in: + https://www.gutenberg.org/1/4/3/8/14387/ + +Produced by Tapio Riikonen + +Updated editions will replace the previous one--the old editions +will be renamed. + +Creating the works from public domain print editions means that no +one owns a United States copyright in these works, so the Foundation +(and you!) can copy and distribute it in the United States without +permission and without paying copyright royalties. Special rules, +set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to +copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to +protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project +Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you +charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you +do not charge anything for copies of this eBook, complying with the +rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose +such as creation of derivative works, reports, performances and +research. They may be modified and printed and given away--you may do +practically ANYTHING with public domain eBooks. Redistribution is +subject to the trademark license, especially commercial +redistribution. + + + +*** START: FULL LICENSE *** + +THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE +PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK + +To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free +distribution of electronic works, by using or distributing this work +(or any other work associated in any way with the phrase "Project +Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project +Gutenberg-tm License (available with this file or online at +https://gutenberg.org/license). + + +Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm +electronic works + +1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm +electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to +and accept all the terms of this license and intellectual property +(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all +the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy +all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. +If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project +Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the +terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or +entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. + +1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be +used on or associated in any way with an electronic work by people who +agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few +things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works +even without complying with the full terms of this agreement. See +paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project +Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement +and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic +works. See paragraph 1.E below. + +1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation" +or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project +Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the +collection are in the public domain in the United States. If an +individual work is in the public domain in the United States and you are +located in the United States, we do not claim a right to prevent you from +copying, distributing, performing, displaying or creating derivative +works based on the work as long as all references to Project Gutenberg +are removed. Of course, we hope that you will support the Project +Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by +freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of +this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with +the work. You can easily comply with the terms of this agreement by +keeping this work in the same format with its attached full Project +Gutenberg-tm License when you share it without charge with others. + +1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern +what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in +a constant state of change. If you are outside the United States, check +the laws of your country in addition to the terms of this agreement +before downloading, copying, displaying, performing, distributing or +creating derivative works based on this work or any other Project +Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning +the copyright status of any work in any country outside the United +States. + +1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: + +1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate +access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently +whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the +phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project +Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, +copied or distributed: + +This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with +almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or +re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included +with this eBook or online at www.gutenberg.org + +1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived +from the public domain (does not contain a notice indicating that it is +posted with permission of the copyright holder), the work can be copied +and distributed to anyone in the United States without paying any fees +or charges. If you are redistributing or providing access to a work +with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the +work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 +through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the +Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or +1.E.9. + +1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted +with the permission of the copyright holder, your use and distribution +must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional +terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked +to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the +permission of the copyright holder found at the beginning of this work. + +1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm +License terms from this work, or any files containing a part of this +work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. + +1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this +electronic work, or any part of this electronic work, without +prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with +active links or immediate access to the full terms of the Project +Gutenberg-tm License. + +1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, +compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any +word processing or hypertext form. However, if you provide access to or +distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than +"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version +posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org), +you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a +copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon +request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other +form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm +License as specified in paragraph 1.E.1. + +1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, +performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works +unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. + +1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing +access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided +that + +- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from + the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method + you already use to calculate your applicable taxes. The fee is + owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he + has agreed to donate royalties under this paragraph to the + Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments + must be paid within 60 days following each date on which you + prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax + returns. Royalty payments should be clearly marked as such and + sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the + address specified in Section 4, "Information about donations to + the Project Gutenberg Literary Archive Foundation." + +- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies + you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he + does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm + License. You must require such a user to return or + destroy all copies of the works possessed in a physical medium + and discontinue all use of and all access to other copies of + Project Gutenberg-tm works. + +- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any + money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the + electronic work is discovered and reported to you within 90 days + of receipt of the work. + +- You comply with all other terms of this agreement for free + distribution of Project Gutenberg-tm works. + +1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm +electronic work or group of works on different terms than are set +forth in this agreement, you must obtain permission in writing from +both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael +Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the +Foundation as set forth in Section 3 below. + +1.F. + +1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable +effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread +public domain works in creating the Project Gutenberg-tm +collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic +works, and the medium on which they may be stored, may contain +"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or +corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual +property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a +computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by +your equipment. + +1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right +of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project +Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project +Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project +Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all +liability to you for damages, costs and expenses, including legal +fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT +LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE +PROVIDED IN PARAGRAPH F3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE +TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE +LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR +INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH +DAMAGE. + +1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a +defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can +receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a +written explanation to the person you received the work from. If you +received the work on a physical medium, you must return the medium with +your written explanation. The person or entity that provided you with +the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a +refund. If you received the work electronically, the person or entity +providing it to you may choose to give you a second opportunity to +receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy +is also defective, you may demand a refund in writing without further +opportunities to fix the problem. + +1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth +in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER +WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO +WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. + +1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied +warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. +If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the +law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be +interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by +the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any +provision of this agreement shall not void the remaining provisions. + +1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the +trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone +providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance +with this agreement, and any volunteers associated with the production, +promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works, +harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, +that arise directly or indirectly from any of the following which you do +or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm +work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any +Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause. + + +Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm + +Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of +electronic works in formats readable by the widest variety of computers +including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists +because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from +people in all walks of life. + +Volunteers and financial support to provide volunteers with the +assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's +goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will +remain freely available for generations to come. In 2001, the Project +Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure +and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. +To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation +and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 +and the Foundation web page at https://www.pglaf.org. + + +Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive +Foundation + +The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit +501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the +state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal +Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification +number is 64-6221541. Its 501(c)(3) letter is posted at +https://pglaf.org/fundraising. Contributions to the Project Gutenberg +Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent +permitted by U.S. federal laws and your state's laws. + +The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S. +Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered +throughout numerous locations. Its business office is located at +809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email +business@pglaf.org. Email contact links and up to date contact +information can be found at the Foundation's web site and official +page at https://pglaf.org + +For additional contact information: + Dr. Gregory B. Newby + Chief Executive and Director + gbnewby@pglaf.org + + +Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg +Literary Archive Foundation + +Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide +spread public support and donations to carry out its mission of +increasing the number of public domain and licensed works that can be +freely distributed in machine readable form accessible by the widest +array of equipment including outdated equipment. Many small donations +($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt +status with the IRS. + +The Foundation is committed to complying with the laws regulating +charities and charitable donations in all 50 states of the United +States. Compliance requirements are not uniform and it takes a +considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up +with these requirements. We do not solicit donations in locations +where we have not received written confirmation of compliance. To +SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any +particular state visit https://pglaf.org + +While we cannot and do not solicit contributions from states where we +have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition +against accepting unsolicited donations from donors in such states who +approach us with offers to donate. + +International donations are gratefully accepted, but we cannot make +any statements concerning tax treatment of donations received from +outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. + +Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation +methods and addresses. Donations are accepted in a number of other +ways including including checks, online payments and credit card +donations. To donate, please visit: https://pglaf.org/donate + + +Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic +works. + +Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm +concept of a library of electronic works that could be freely shared +with anyone. For thirty years, he produced and distributed Project +Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support. + + +Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed +editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S. +unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily +keep eBooks in compliance with any particular paper edition. + + +Most people start at our Web site which has the main PG search facility: + + https://www.gutenberg.org + +This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, +including how to make donations to the Project Gutenberg Literary +Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to +subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks. diff --git a/old/14387-8.zip b/old/14387-8.zip Binary files differnew file mode 100644 index 0000000..bc6fd6f --- /dev/null +++ b/old/14387-8.zip |