diff options
Diffstat (limited to 'old')
| -rw-r--r-- | old/14386-8.txt | 5905 | ||||
| -rw-r--r-- | old/14386-8.zip | bin | 0 -> 84848 bytes |
2 files changed, 5905 insertions, 0 deletions
diff --git a/old/14386-8.txt b/old/14386-8.txt new file mode 100644 index 0000000..9ebfbe5 --- /dev/null +++ b/old/14386-8.txt @@ -0,0 +1,5905 @@ +The Project Gutenberg EBook of Rahan orja, by Eino Leino + +This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with +almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or +re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included +with this eBook or online at www.gutenberg.org + + +Title: Rahan orja + +Author: Eino Leino + +Release Date: December 20, 2004 [EBook #14386] + +Language: Finnish + +Character set encoding: ISO-8859-1 + +*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK RAHAN ORJA *** + + + + +Produced by Tapio Riikonen + + + + + + +RAHAN ORJA + +Kirj. + +Eino Leino + + +1912. + + +[Orja-romaanien järjestys: Työn orja, Rahan orja, Naisen orja, +Onnen orja.] + + + + +1. + + +Toukokuu oli kylmä ja sateinen. Ajurinhevoset olivat liukkailla +puukaduilla kompastelleet, matkailijat värisseet autioissa ja +vetoisissa hotellihuoneissaan. + +Mutta nyt oli kesäkuu koittanut ja lämmin, aurinkoinen laine yli +maailmankaupungin kattojen laikahtanut. + +Siksi olikin koko Parisi liikkeellä. + +Kihisivät kansaa suuret bulevardit, vieri ajopelien lakkaamaton jono +leveällä valtatiellä kohti Boulognen metsää. + +Oli ylhäisen maailman määrätunti. Koko kansainvälinen kapitalismi +edusti itseään. Automobilin nurkkaan nojautuen istui tuossa +ranskalainen rahamies, jonka sanoja kautta Europan pankkimaailman +kuunneltiin kunnioituksella. Mutta muhkealla kaksivaljakolla hänen +takanaan ajoi amerikalainen miljardöri, joka hänkin oli hetkeksi +trustihuolistaan vapautunut ja tehnyt tuon välttämättömän virkistys- ja +sivistysmatkan Seinen kimmeltävään tulikaupunkiin. + +Useimmilla heistä oli nainen rinnallaan. Kenellä oma, kenellä ostettu, +kenellä elämän ystävä, kenellä tuokion säkenöiväksi huviksi jalokivillä +koristettu. + +Paljon oli Johannes Tamminen nähnyt maailmaa. Mutta Parisi, mutta +vanhan maailman suuri sulatusuuni, häneltä oli vielä jäänyt näkemättä. + +Nyt hän oli ollut viisi vuotta naimisissa. Viisi pitkää vuotta hän oli +tehnyt työtä ja ahertanut, ei työtä työn vuoksi enää, vaan työtä rahan +ja keltaisen kullan vuoksi kuuluakseen kerran elämässään näihin +muutamiin tuhansiin etuoikeutettuihin, jotka maanpiiriä hallitsevat ja +joiden tahdosta joka hetki nousi ja kaatui myrjadien elämän-onni. + +Ei hän ollut päämääräänsä päässyt vielä. Mutta hän oli jo pitkällä ja +toivoi jumalan ja vuorineuvos Rabbingin avulla aina pitemmälle +pääsevänsä. + +Hän oli Rabbingin miljonaliikkeen osastopäällikkö Helsingistä. + +Rabbing oli aikonut käyttää häntä hyväkseen, ja käyttänytkin. Mutta +myöskin Johannes Tamminen oli osannut olla varoillaan. Hän oli tehnyt +myöskin ominpäin eräitä onnistuneita osakekauppoja ja ansainnut niillä +sievän omaisuuden. + +Nyt hän oli omaksi ja ehkä vielä enemmän vaimonsa virkistykseksi +lähtenyt lyhyelle huvimatkalle Parisiin. Ja nyt hän vieri tuossa +samassa ajopelien pyörryttävässä paljoudessa kohti Boulognen metsää, +vaimo vierellään, lapsi ja tämän hoitajatar vastapäätään. + +Toisella istuimella heitä vastapäätä istui Signe, hänen vaimonsa serkku +ja Johanneksen ensimmäisen, pettyneen lemmen esine, jonka isän, +vapaaherra Carpin, samoin kuin Rabbinginkin, he tiesivät tuolla +puistoravintolassa tapaavansa. + +Johanneksen katse viipyi tällä hetkellä hänen lapsessaan. Herttainen, +suurisilmäinen tyttö se oli, Seidi nimeltään. Äidin piirteet, isän +päänmuoto. Ja kun hän nauroi, oli kuin olisi itse aurinko nauranut +vastaan hänelle ja vanhat puurivit tien kahdenpuolen vertyneet toisen +verran vihreämmiksi. + +Seidi oli heidän ainoa lapsensa. Irene ei ollut suostunut useampia +synnyttämään. + +Sekin oli ollut joskus riidan-aihe heidän välillään, sitten +Johannekselle pitkän, kalvavan kaunan syy. + +Nyt he eivät riidelleet enää. Nyt ei Johannekselle olisi enää +pälähtänyt päähänkään tuntea kaunaa tuota vierasta naista kohtaan, joka +istui hänen vierellään, jonka kosketuksen hän tunsi, mutta joka oli +hänestä sielullisesti niin kaukana kuin on taivas maasta erotettu. + +Oli Johannes ollut yksinäinen ennenkin. Mutta yksinäisemmäksi hän oli +tuntenut itsensä vasta avioliitossaan. + +Kuitenkin hän oli jatkanut ja jatkoi edelleen aviollista yhdys-elämää +vaimonsa kanssa. + +Se juuri muodosti hänen sisällisen häpeänsä. Sillä Johannes häpesi, +häpesi niinkuin voi ihminen hävetä, joka tuntee hetki hetkeltä +syvemmälle lokaviemäriin syöksyvänsä, joka huomaa kurjuutensa, näkee +perikatonsa, mutta jolla ei kuitenkaan ole voimaa eikä tahtoa kylläksi +temmatakseen irti itseään ja suurimmankin sielullisen tuskan uhalla +itseään korkeammalle elämänportaalle kohottaakseen. + +Eikä hän hävennyt itseään ainoastaan nyt, vaan aina. Eikä ainoastaan +yöllä, vaan myöskin päivällä, ei vain vaimonsa seurassa, vaan +kaikkialla, missä hän liikkui, kotona ja kaduilla, kahviloissa ja +liikekonttoreissa. + +Toiset ihmiset kulkevat tuska, toiset elämäntoivo tai riemu +kantapäillään. Johannes oli saanut ainaiseksi saattajakseen häpeän ja +jäytävän itse-inhon, jonka keralla hän nukkui ja joka jälleen aamulla +avosylin kohtasi häntä. + +Eikä hän kuitenkaan voinut pitää itseään ulkokohtaisesti suurempana +syyllisenä kuin muutkaan ihmiset. Niin pian kuin hän rupesi omia +tekojaan ja sielunliikkeitään niihin vertaamaan, joita hän alituisesti +näki ja kuuli ympärillään, täytyi hänen tunnustaa, että hänellä +sittenkin mahtoi olla vielä yhtä ja toista kadotettavaa omasta +sisäisestä jumalankuvastaan. + +Myöskin muut olivat luonnon syntiinlangenneita lapsiparkoja, mutta he +eivät siitä välittäneet. Myöskin muut olivat alastomat, mutta eivät +hävenneet. + +Miksi siis hänen, Johanneksen, täytyi alituisesti kantaa tätä +häpeänkuormaa, jonka hän ei nähnyt ketään ympäristössään raskauttavan? +Miksi siis hän yksin kärsi asemasta ja asioista, jotka useimpien muiden +mielestä olivat aivan luonnollisia, vieläpä olisivat jollekulle +toiselle voineet olla ylimpänä autuutena? + +Se mahtoi johtua hänen liian lähellä piilevästä talonpoikaisesta +sukuperästään. + +Johannes oli usein epäillyt tuota. Mutta silloin hän oli aina suuttunut +itselleen ja päättänyt olla asiaa enempää ajattelematta. + +Sillä täytyihän ihmisen voida sen verran omasta alkuperästään +vierautua. Täytyihän voida kasvaa, kehittyä ja muuksi muodostua. Olihan +koko maailmankehitys tuota tietä käynyt. Eihän voitu palata takaisin +enää alku-ihmisiin. + +Oltiinhan nyt yhteiskunta-eläimiä. Ja olihan avioliitto +yhteiskunnallinen laitos, jolla sellaisenaan oli vain vähän tai ei +mitään rakkauden kanssa tekemistä. + +Ja raha oli yhteiskunnan perustus. Se hallitsi, jolla sitä oli. Ja +jolla sitä ei ollut, tuli hallituksi. Näin oli raha myöskin kaiken +onnellisen avio-elämän perustus. Sillä eihän voinut elättää vaimoaan ja +lapsiaan omaamatta edes jonkinlaista yhteiskunnallista valta-asemaa. + +Sivistynyttä vaimoaan, sivistyneitä lapsiaan nimittäin. Työväestölle, +köyhälistölle se kyllä kävi päinsä, ja sai käydä päinsä! Mutta hehän +olivatkin orjia, työn orjia, ja orjia tulisivat myös heidän lapsensa +olemaan. + +Ja mikä hän itse oli? Rahan, kiiltävän kullan orja siis. + +Tuosta syvästä lähdesuonesta kumpusi toinen hänen sisäisen häpeänsä +syy. + +Se oli hänen entisen sosialistisen olentonsa aiheuttama. + +Johannes voi kyllä huumata itseään, mutta ei unohtaa. Olla +ajattelematta kyllä, mutta ei aistimatta ja havaitsematta. Jokaiset +työmieskasvot kadulla syyttivät häntä. Jokainen yläluokan huulilta +valahtanut, alaluokkaa halventava lause sai hänen sydämensä +kummallisesti sävähtämään. + +Siellä olisi hänen paikkansa ollut eikä täällä. Siellä jossakin, +alhaalla, pimennossa, hän olisi kenties vielä kerran voinut sisäisen +rauhansa ja sopusointunsa saavuttaa. + +Mutta se oli liian myöhäistä jo. Hänen elämänvirtansa oli kerran luotu +vierimään, hänen kohtalonpyöränsä pyörimään. Täytyi mennä, minne se +vei, tuskaan tai riemuun, kurjuuden kuiluun tai aineellisen +hyvinvoinnin kukkuloille. + +Mutta miksi hän häpesi aineellista hyvinvointiaan? Siksikö, että hän +ehkä paremmin kuin monet muut tiesi, mitä sen alla oli, ja kuuli sen +maanalaisen kuminan, joka juuri tämän kaupungin kaduille oli niin monet +barrikadit pystyttänyt? + +Eikö se siis ehkä ollutkaan vain pelkkää häpeää? + +Sekautuiko siihen pelkoakin? Pelkoa tulevasta tuomiosta ja +maailmanlopusta. + +Kyllä, tunnusti Johannes itselleen. Sillä olihan hän jo niin kauan +elänyt tuossa pelottavassa maailmanlopun tunnelmassa. + +Mikä oli loppuva? Rahan yhteiskunta. Mikä oli tuleva? Työn ja onnen ja +terveyden yhteiskunta. + +Sillä olihan tämä yhteiskunta mätä, sydänjuuriin saakka myrkytetty. +Täytyihän tulla tervettä voimaa, punaisia verisoluja siihen, eikä niitä +voinut tulla muualta kuin tuolta alhaalta. Mutta sitä varten täytyi +ensin virrata paljon pahaa, pilaantunutta, sinistä laskimoverta, että +elämänruusut jälleen puhkeisivat ihmiskunnan poskipäillä kukkimaan. + +Tässä kaupungissa se oli jo monta kertaa tapahtunut. Tapahtunut +hirvittävällä voimalla, koko maailman myötä myrskytessä. + +Ja aina oli elämä nuorentunut. Ja jälleen oli maailmankehitys astunut +askeleen eteenpäin. + +Vallankumouksen pyhä kaupunki oli Parisi hänelle. + +Ja nyt hän oli itse rahan orjana astunut sisälle pyhään kaupunkiinsa! + +Eikö hänellä ollut syytä hävetä? Eikö hänellä ollut syytä tuntea +kaksinkerroin onnettomaksi itseään? + +Jospa hän olisi tullut tänne koulupoikana, jospa nuorena ylioppilaana! +Jospa edes silloin, kun hän oli sosialistisesta puolueesta eronnut ja +lähtenyt ulkomaille levossa ja hiljaisuudessa kirjallista työtään +tekemään! + +Kuinka hän silloin olisi täällä kulkenut ja haltioitunut! Kuinka hän +olisi tyrannien haudoilla seisonut ja ollut valmis jokaista heidän +verensä kostuttamaa katukiveä suutelemaan! + +Myöskin kansanvapauden haudoilla hän olisi seisonut. Ja silloin +olisivat hänen silmänsä vettyneet ja hänkin tuntenut sydämensä +laajentuvan koko maailmaa ja koko suurta, kärsivää, aina voitettua, +aina voittavaa ihmiskuntaa käsittäväksi. + +Hautojen kaupunki oli Parisi hänelle. + +Kuinka eivät ihmiset nähneet sitä? Kuinka he uskalsivat asua tässä ja +sen kaduille jälleen Baalin, Mammonan ja Belialin alttareita pystyttää? +Ja varsinkin, kuinka uskalsivat ne tulla tänne, nuo rahan orjat +kaikesta maailmasta, elämän-onnea ostamaan, elämän-murhetta hetkisen +haihduttamaan, niinkuin täällä olisi maailman turvallisin paikka ollut +ja niinkuin juuri tämä tanner olisi ollut soveliain sille, joka tahtoi +nauttia toisten työn hedelmistä? + +Olihan tulivuori tämän kaupungin alla. Saattoihan se milloin hyvänsä +jälleen purkautua ja haudata ammottavaan kitaansa nuo kultaisen vasikan +palvelijat. + +_Fluctuat, nec mergitur_, seisoi tämän kaupungin vaakunassa. Siihenkö +ne luottivat sitten? Vai siihenkö Baabelin porton hulmuavaan +tulikuvaan, jonka sanottiin joka yö lohikäärmeensä selässä tämän +kaupungin tornien yli tähtitaivaalla ratsastavan? + +Eihän maailma voinut enää kauan seisoa näin. + +Täytyihän tulla, täytyihän tapahtua jotakin. Ja täytyihän sen tulla +juuri täältä, jossa maailman kraateri oli, jossa yhteiskunnallinen +vääryys oli pisimmälle kehittynyt, samalla kuin yhteiskunnallinen +oikeus ja avartunut ihmisyystunne kovimmin kolkuttivat jaloja, hehkuvia +ja itse-uhrautuvia sydämiä. + +Hän itse? Kuinka hän oli uskaltanut tulla tänne?---- + +Ajopelien vieriessä, tomun pöllytessä ja voimavaunujen sinistä +benzinisavua puksuttaessa olivat Johanneksen ajatukset äkkiä +siirtyneet, keskeltä rahan orjien ja orjattarien valtaväylää, +vallankumouksen veriseen, pelottavaan, rankaisevaan kaupunkiin. + + + + +2. + + +--Armaani, sinä olet niin vähäpuheinen? kuuli Johannes samalla tutun, +hiukan loukkautuneen nais-äänen vierellään virkahtavan. + +Hän käännähti vaistomaisesti ja katsoi sinnepäin. Näki Irenen kauniin, +tummatukkaisen, uudenuutukaisen kesähatun verhoaman pään, kasvoilla +jonkun verran kalseahkon, hemmotellun itsetyytyväisyyden ilmeen. Mutta +ehti myös näkemään erään toisen ilmeen, jolla tämä samalla rakensi +keskinäisen ymmärryksen sillan Signen kanssa. + +Se oli omituinen, nautiskeleva, salaperäinen. Se kiertyi marjana +puoliavointen huulten väliin, se hyväili säteenä pitkien, pehmeiden +ripsien alta. + +Johannes oli usein tuota ilmettä kummeksinut. Eikä vain kummeksinut, +mutta myös kadehtinut. Sellaisia hymyjä ei Johanneksen enää pitkiin +aikoihin ollut onnistunut Irenen huulille herättää. Eikä Irene tuolla +tuttavallisella katseella enää milloinkaan tullut häntä vastaan +rakkauden hurmaavaan puolitiehen. + +Heidän rakkautensa oli harmaata, hiukan haukottelevaa ja tavanmukaista. +Mistä sitten silloin tällöin tuo autereinen aamunkajastus? + +Eikä Johannes ollut huomannut Irenen siten katsovan eikä hymyilevän +kenenkään muiden kuin Signen seurassa. Heidän kahden välinsä mahtoi +olla siis tavallista läheisempi ja herttaisempi. + +Eipä kummakaan, ajatteli hän. Ovathan he serkkuja ja kasvinkumppaneita. + +Hän sanoi jotakin, jotakin aivan tavallista ja turhanpäiväistä. Ja +olisi jälleen vaipunut ajatuksiinsa, ellei hän samalla olisi huomannut +edessään aivan toista, mutta samantapaista ilmettä, tällä kertaa +lapsensa pään yli, tämän hoitajattaren kasvoilta, joka oli hänen oma +kasvinsisarensa Liisa. + +Langennut, armas tyttölapsi, jonka Johannes heti kodin saatuaan oli +kurjuudesta pelastanut. + +Liisa katsoi häntä silmiin ja hymyili hänelle. Ei, Johannes ei voinut +erehtyä. Sama hymy, sama katse se oli, jonka hän äsken syrjäkarein oli +nähnyt vaimonsa piirteistä kohti Signeä vilahtavan. + +Eikö se siis ollutkaan mitään yksilöllistä, vaan tyypillistä? Ja mikä +sielunliike mahtoi sen alla piillä? + +Mutta Johannes ei ehtinyt enää siihen kysymykseen perinpohjaisemmin +syventymään. Sillä Seidi tahtoi välttämättä nähdä myös jotakin +eteensäpäin ja Johanneksen oli otettava hänet polvilleen. + +Ajeleminen oli Seidin mielestä hauskinta huvia täällä Parisissa. + +Jos asia olisi riippunut vain hänestä, hän ei olisi muuta tehnytkään. +Oli hän kuinka huonolla tuulella tahansa, hän ilahtui heti ikihyväksi, +kun hän sai tuon taikaluvan päästä ajelemaan. Eikä hän koskaan ollut +sen parempi, sen suloisempi eikä tehnyt sen älykkäämpiä kysymyksiä kuin +näin vaunujen ikkunasta ohivierivää maailmaa katsoessaan. + +Oli kuin hän olisi ollut tyypillinen yläluokan lapsi. Johannes epäili, +että hän vielä voisi kehittyä hyvinkin käskeväksi, jopa julmaksi ja +itsekkääksi luonteeltaan. Ainakaan hänellä ei näyttänyt olevan +vähintäkään yhteiskunnallisen oikeuden tuntoa. Eikä Johannes kuitenkaan +voinut olla häntä kaikesta sydämestään ja sielustaan rakastamatta eikä +toivomatta hänelle vastaisuudessa parhaita mahdollisia elinehtoja. + +Hiukan parempia kuin useimmille muille. Paljon parempia kuin missä hän +itse oli kasvanut, vaikka nekin jo olivat olleet suorastaan loistavat +jälleen hänen isänsä ja äitinsä lapsuuden elin-ehtoihin verrattuina. + +Oma lapsi merkitsi siis kuitenkin enemmän kuin vieraan lapsi. + +Niin luonnollinen kuin tuo tunne itsessään olikin, oli sekin aikoinaan +ollut omituisen sisäisen häpeän lähde Johannekselle. + +Hän oli joskus ollut taipuvainen tuonkin kieltämään. Hän oli aikoinaan +mennyt niin pitkälle aatteellisessa innostuksessaan ja tulevaisuuteen +tähtäävässä ihmisyys-uskossaan, ettei hän ollut tahtonut myöntää enää +juuri mitään sijaa ensimmäisille, alkuperäisille elämänvoimille. +Täytyihän ihmisen, oikean, ylevän, suuren ihmisen, voida rakastaa +_koko_ elämää ja _koko_ ihmiskuntaa, kaikista sen pienistä, +tilapäisistä yksityiskohdista ja värivivahduksista välittämättä. + +Ja ellei sitä ehkä voisikaan, niin oliko pakko ensinkään ihmisiä +rakastaa? Sillä olivathan ne yleensä enemmän tai vähemmän vihattavia, +milloin ne eivät olleet tuhmia, halveksittavia tai naurettavia. + +Heikkoutta ne olivat kaikki nuo, joita ihmiset niin inhoittavasti +hellimmiksi tunteiksi sanoivat. Oikeastaan olisi ollut paras, jos olisi +voinut olla sekä vihaamatta että rakastamatta ihmisiä. Ainoastaan +oikeutta heille piti tehdä, puhdasta, välkkyvää, armotonta +vanhurskautta, ja sitä, joka ei kestänyt, ei ollut säälittävä, vaan +lyötävä ja katkaistava. + +Tuohon tapaan hän joskus oli nuoruudessaan ajatellut. + +Vuodet olivat paljon tinkineet hänen elämänkatsomuksestaan tässä +suhteessa. Mutta lopullinen suuri muutos oli hänessä tapahtunut vasta +sitten kuin Seidi pienenä, hentona käärynä oli erään kauniin aamun +koittaessa hänen ja Irenen yhteiseen kotiin ilman omaa syytään tai +ansiotaan ilmestynyt. + +Johannes oli heti tuntenut jollakin mystillisellä tavalla muuttuvansa. +Oli kuin olisi katkeillut eräitä säikeitä entisyyteen ja samalla toisia +aivan arvaamattomia tulevaisuuteen solmiutunut. + +Seidi oli herättänyt eloon kaikki suojelevat vaistot hänessä. Kukaan ei +ollut ennen tarvinnut niitä. + +Ei hänen isänsä, sillä hänhän oli päinvastoin ollut Johanneksen +suojelija ja kuollut jo paljon ennen kuin tämä olisi voinutkaan siinä +suhteessa tehdä mitään. Ei hänen äitinsä, sillä tämä oli tullut +mielipuoleksi vielä ennemmin eikä ollut koskaan merkinnyt mitään +Johannekselle. Ei hänen vaimonsa, sillä olihan tämä tullut kuin +ylhäältä päin Johanneksen elämään, sukujen, perheiden ja kaikkien +yhteiskunnallisten siteittensä turvaamana. Eikä kukaan muukaan elävä +olento maailmassa, paitsi ehkä hänen kasvinsisarensa Liisa, joka sen +kautta olikin siirtynyt aivan erikoisella tavalla Johannekselle +läheisemmäksi ilmiöksi. + +Mutta ennen Seidiä oli Johannes ollut olemassa vain itseään varten. Nyt +hänellä oli kuitenkin joku, jota varten elää, jonka ilot ja itkut eivät +olleet hänelle samantekeviä. + +Seidin kautta hän oli oppinut pitämään jonkun verran muistakin +saman-ikäisistä lapsista, sitten lapsista yleensä, jotka hänelle tähän +saakka olivat olleet yksinomaan vastenmielisiä. Mutta ei tietysti +samassa määrässä kuin Seidistä, yhtä vähän kuin sama aurinko voi +säteillä yhtä kauas, kaikkiin avaruuden aina laajeneviin ympyröihin. + +Seidin avulla hän oli yrittänyt myös vaimoaan lähestyä. Mutta joko ei +Irene ollut ymmärtänyt hänen lähestymistään tai ei Johannes ollut häntä +oikein ymmärtänyt. Kaikissa tapauksissa oli vaimo jäänyt vieraaksi +hänelle. + +Seidiin hän sensijaan oli tuntenut päivä päivältä lähemmin liittyvänsä. + +Irene oli ehtinyt jo monta kertaa valittaa, että he ollenkaan +olivat ottaneet mukaansa tytön. Sillä tietysti oli niin pienestä +Europan-matkailijasta ollut paljon haittaa kaikissa noissa vieraissa +hotelleissa ja kaupungeissa. Mutta se oli tapahtunut Johanneksen tahdon +mukaan. Eihän lasta voinut jättää yksin, kun Irene itse kerran +palavasti pyysi tätä matkaa. + +Ja niin he olivat kumpikin saaneet mielitekonsa toteutetuksi. Irene oli +päässyt Parisiin ja Johannes saanut mukaan Seidin. Tämän hoitajattarena +taas oli Liisa ollut itse-oikeutettu. + +--Isä, sanoi Seidi äkkiä. Tuo setä tervehti meitä. + +--Mikä setä? kysyi Johannes. + +--Tuo, joka juuri ajoi ohitse meistä. Ja täti, joka istui hänen +vierellään, viittaa vieläkin kädellään. + +--Sepä omituista. Vastaa siis hänelle! + +Johannes koetti kääntyä katsomaan taakseen, mutta ei voinut mitään +nähdä enää. Sen sijaan virkahti Liisa: + +--He puhuivat suomea. + +--Suomea? Keitä he voivat olla? Näitkö sinä heitä, Irene? + +Irene nyrpisti tylysti nenäänsä. + +--Kyllä, vastasi hän. Ainakaan he eivät näyttäneet kuuluvan tähän +seurakuntaan. + +Ja lisäsi hetken perästä ylenkatseellisesti: + +--Saattoivat olla ehkä Liisan tuttavia. + +Johannes tunsi sydämensä sävähtävän. + +Tuo ääni, tuo äänenpaino se oli, joka vaikutti kuin myrkky häneen. +Sillä äänellä hän ei sallinut kansalaisiaan, ei varsinkaan sen +alaluokkaa kohdeltavan. + +Tällä kertaa oli loukkaus sitäpaitsi kohdistunut Liisaan, hänen +kasvinsisareensa, joka ei ollut omasta tahdostaan tullut hänen taloonsa +ja jota hänen velvollisuutensa olisi ollut sitä enemmän suojata +kaikilta halventavilta sanaheitoilta. + +Mutta eihän se tapahtunut ensi kertaa. Liisa oli tottunut niihin eikä +näyttänyt tästäkään sen enempää välittävän. Eikä Johanneksellakaan +ollut tarpeellista hermovoimaa alottaakseen jälleen turhaa ja +tuskallista taistelua vaimonsa piintyneitä yhteiskunnallisia +mielipiteitä vastaan. + +Taistelua, josta ei olisi kuitenkaan seurannut mitään! Taistelua, jolla +hän vain olisi pilannut itseltään ja muilta aurinkoisen ajeluretken. + +Hänen mielenliikutuksensa meni menojaan samassa tuokiossa kuin se oli +tullutkin. + +Hän vaipui takaisin alkuperäiseen tylsyyteensä. Mutta jälleen tunsi hän +tuon jäytävän häpeäntunteen kaksinkertaisella voimalla sisuksiaan +kouristavan. + +Kuinka kauan oli kestävä tätä? Ja kuinka kauan hän oli itse kestävä? +Milloin oli tuleva loppu tästä? Milloin oli hänen pidätetty +kärsimyksensä väkivaltaisena ilmi purkautuva? + +Myöskin hänen allaan asui tulivuori. Myöskin hän oli vallankumouksen +kaupunki, jossa piili turmiota-tuottavia voimia. + +Turmiota-tuottavia noille ylhäisille! + +Johanneksen entinen sosialistinen minuus tunsi tällä hetkellä yhtä +sorretun, pimeyteen painetun, kahleitaan kalistavan ihmisyyden kanssa. + +Signe sanoi: + +--Minä tunsin heidät. He olivat Helsingistä, kansan eduskunnan jäseniä. + +--Todella? kysyi Johannes koneellisesti. + +--En erehdy. Minä olen nähnyt heidät lehteriltä, kun olen joskus ollut +isää kuulemassa. + +Signe selitti olevansa aivan varma asiastaan. + +He olivat sosialisteja. Toisen nimi heistä oli Jaakko Jyrkkä. Toisen +Aura ... Aura...? + +--Minä tiedän, katkaisi Johannes lyhyesti. He ovat naimisissa. + +--Eivät, hymyili Signe. + +--No niin, sivili-avioliitossa siis, jatkoi Johannes hermostuneesti. + +--Miksi sitä kukin tahtoo nimittää, naljaili Signe edelleen. He elävät +noin vaan muuten keskenään. + +--Sosialistien tapaan, virkahti Irene väliin pisteliäästi. + +--Parisilaisten tapaan, vastasi Johannes. Sinähän juuri niin ihailet +heitä. + +Nyt oli sanasota valmis. + +Irene huomautti, että se oli aivan eri asia. Parisilaisilla voi olla +heikkoutensa, mutta he olivat kuitenkin sivistyneitä ihmisiä. +Suomalaiset sosialistit sitävastoin... + +--ovat raakalaisia, iski Johannes. Juuri siksi voi heitä vielä vähemmän +kuin n.s. sivistyneitä vaatia yhteiskunnallisia muotoja noudattamaan. + +--Niitä on jokaisen noudatettava, väitti Irene varmasti. + +--Kuinka monen luulet niitä täällä noudattavan? Ja kuinka monella +luulet näistä, jotka meidän rinnallamme ja meitä vastaan ajavat, olevan +yhteiskunnallisesti nuhteettoman avio-elämän? + +--Täällä se on aivan toista. Täällä eletään yhteiskunnan huipuilla... + +--Siellä pimennossa. + +--Yhteiskunnan huipuilla tapahtuu paljon... + +--jotako ei sovi laaksossa tapahtua? + +--Juuri niin. Eivätkä raakalaiset tule sillä sivistyneiksi, että he +rupeavat sivistyneiden heikkouksia matkimaan. + +Se oli totuus, joka Johanneksenkin täytyi tunnustaa. + +Mutta hän oli jo liian ärtynyt voidakseen tähän lopettaa. Sitäpaitsi +hän tunsi syvemmän oikeuden poveaan paisuttavan. + +--Rakkaus ei missään muodossa, sanoi hän jyrkästi, kuulu inhimillisiin +heikkouksiin. Se on aina luvallinen. + +--Ainako? kysyi Irene pilkallisella äänenpainolla. + +--Kyllä, vahvisti Johannes. Sillä se ei kysy lupaa. Se on luonnonvoima, +jolla on oikeutus omassa itsessään. + +--Oikeutus, vaikka olisikin muita siteitä? + +--Se katkoo siteet! + +--Sinulla on kauniit käsitystavat rakkaudesta, päätti Irene. + +Johannes huomasi menneensä liian pitkälle. Hän vaikeni äkisti, ojensi +lapsen Liisalle ja sytytti sikarin. Sitten hän asettui selkäkenoon +polttelemaan. + +Eikä hän kuitenkaan voinut myöntää vaimonsa olevan oikeassa. Hän ei +vain osannut keksiä oikeita sanoja kantaansa puolustaakseen. + +Hänen vaimonsa ivallinen sävy saattoi hänet aina kiihdyksiin. Ja +kiihdyksissä hän joutui linkoamaan väitteitä, joita hän ei ollut vielä +aivoissaan tarpeeksi ajatellut, vaan jotka tuntuivat kumpuavan kuin +suoraan hänen itsetiedottoman olentonsa syvyydestä. + +Kaikki vaikenivat. + +Oltiin jo puistoravintolan läheisyydessä. Vaunut pysähtyivät ja +ravintolan portailla näkyivät vuorineuvos Rabbing, vapaaherra Carp ja +pari näiden ystävää ranskalaista herraa jo heitä vastaanottamassa. + + + + +3. + + +Ranskalaiset herrat olivat pankinjohtajia. Rabbing oli kutsunut heidät +tutkistellakseen heidän mieltään erään miljonalainan suhteen, jonka +Johannes tiesi olevan tällä hetkellä mitä tärkeimmän hänelle. + +Se oli juuri niin Rabbingin tapaista. Hän tahtoi aina, että kaikki +kävisi kuin leikillä. Hiukan naisia, hiukan viiniä, hiukan keveää +keskustelua, ja kaikki olisi päätetty. + +--Meillä oli paremmat hevoset kuin teillä, virkkoi Rabbing. Me olemme +jo neljännestunnin teitä vartoneet. + +Irene ja Signe olivat olleet aamupäiväostoksillaan. Siksi oli sovittu +niin, että Carp ja Rabbing ajaisivat yhdessä, Signe Tammisen herrasväen +kanssa määräpaikkaan. + +--Kaunis ajelumatka, eikö totta? kysyi kohteliaasti toinen +ranskalaisista Ireneltä. + +--Kyllä, vastasi Irene vallattomasti. Ellemme me vain olisi niin +hirveästi riidelleet. + +--Riidelleet? Ja mistä? + +--Luonnollisesti rakkaudesta, nauroi Irene. + +--Luonnollisesti, laski leikkiä ranskalainen. Se onkin ainoa kiistan +arvoinen asia maailmassa. + +Irene oli ranskalaisten mielestä aivan viehättävä. Signeen he yleensä +näyttivät vähemmän huomiota kiinnittävän. + +Sen sijaan voitti Seidi heti ensi hetkestä heidän jakamattoman +ihailunsa. Hän sai istua vuoroin kunkin sedän polvella ja syödä +mielinmäärin leivoksia. + +Johannes oli joutunut hetkeksi syrjään. Hänen vaimonsa jutteli toisen +ranskalaisen kanssa, Rabbing toisen. Vapaaherralla taas näkyi olevan +jotakin tyttärelleen sanomista. + +--Minun mieheni on anarkisti, hän kuuli Irenen ranskalaiselle +vakuuttavan. Hän tahtoo hävittää kaikki yhteiskunnalliset muodot +maailmasta. + +--Se todistaa vain, että hän rakastaa teitä kovin tulisesti, hymyili +ranskalainen. + +--Kuinka niin? oli Irene ihmettelevinään. Enkö minä siis teidän +mielestänne ollenkaan kuulu yhteiskuntaan? + +--Kyllä, rouvaseni, mutta teidän muotonne eivät kuulu siihen. + +Siihen tapaan jatkui keskustelu. + +Johannes tunsi itsensä tuiki yksinäiseksi. Siinä se oli taas! Hän +joutui aina suuremmassa seurassa hämilleen. + +Tällä kertaa oli siihen hiukan syynä myös hänen puutteellinen +kielitaitonsa. Ranskaa hän tosin jonkun verran osasi, mutta ei +riittävästi voidakseen vapaasti ottaa osaa keskusteluun. Nuo toiset +taas näyttivät puhuneen sitä pienestä pitäen. + +Rabbing esiintyi säteilevänä maailmanmiehenä. Tämän seuran hän vallitsi +täydellisesti. Ja olisi hallinnut monen muunkin seuran, sillä hänen +kyynillinen neroutensa ja ääretön maailmantuntemuksensa voi pukeutua +myös mitä siroimpiin salonkimuotoihin, jos niin tarvittiin. + +Ja jälleen, kuten aina tämäntapaisissa tilaisuuksissa, tunsi Johannes +sanattoman katkeruuden kohoavan povessaan. + +Enhän minä kuulu tähän piiriin, ajatteli hän. Olenhan minä yhtä outo +täällä kuin tuo Liisa, joka on saanut tuolin itselleen hiukan syrjässä +eikä tiedä, missä pitää käsiään. + +Me kaksihan tässä oikeastaan kuulummekin yhteen, ajatteli hän sitten. +Minä ja Liisa. Kas, etten ole ennen huomannut sitä. + +Hämäränä vaistona oli tuo tunne tosin jo kauan asunut hänessä. Mutta +nyt se pulpahti esille aivan ilmi-elävänä. + +Joutessaan hän rupesi Liisaa tarkastelemaan. + +Liisa huomasi hänen katseensa, vastasi siihen ja hymyili +epämääräisesti. Katsoi toisen kerran ja näki, ettei Johanneksen silmä +ollenkaan siirtynyt hänestä. Käänsi vihdoin päänsä pois, mutta ei +voinut kuitenkaan olla silloin tällöin Johannekseen syrjäkarein +vilkaisematta. + +Hyvin puettu hän on, ajatteli Johannes, niinkuin konsanaan pieni, +näppärä ranskalainen kamarineitsyt. Ja kaunis hän myöskin on ruskeine +suortuvineen ja kaartuvine kulmakarvoineen, joiden alta kaksi nauravaa +ja samalla itkevää aurinkoa ilmi välkähtää. + +Myöskin hänen vartalonsa on hyvin kaunis, ajatteli hän vielä. Ei +uskoisi häntä talonpoikaistytöksi. Kun hän istuu tuossa suu supussa, +pikantti pystynenä ilmassa, jalka toisen päälle heitettynä, luulisi +häntä suoraan teatterilavalta tuoduksi subretiksi. + +Hänen säärensä viiva on aivan jumalallinen. + +Näin pitkälle oli Johannes päässyt ajatuksissaan, kun hän kuuli +ranskalaisen kysyvän leikillään Ireneltä: + +--Teidän miehenne on varmaan hyvin mustasukkainen? + +--Jospa hän edes olisi sitä! oli Irene huokaisevinaan. + +--Kuinka tarkoitatte? Onhan hänellä syytä siihen. + +--Ettekö näe, että hän par'aikaa harjoittaa silmäkurtiisia +lapsenpiikani kanssa. + +--Ai, huudahti ranskalainen. Siinä tapauksessa minä ymmärrän hänet. + +Tuo kaikki tapahtui tietysti aivan keveän leikin muodossa, mutta se +koski kuitenkin kipeästi Johannekseen. + +Karvas pala oli kerran päässyt hänen kurkkuunsa nousemaan, ja hän tiesi +jo vanhasta kokemuksesta, että hänellä ei ollut mitään mahdollisuutta +saada sitä noin vain tilauksesta alas nielaistuksi. + +Toiset nauroivat ja kääntyivät katsomaan sekä häneen että Liisaan. +Johannes oli olevinaan kuin hän ei olisi kuullut mitään ja istui +päätään kääntämättä paikallaan. + +--Johannes, kuuli hän vaimonsa ruotsiksi sanovan. Vastaahan maljaan +toki! + +Nyt täytyi Johanneksen kääntyä. Hän näki sen ranskalaisen, joka hänen +vaimonsa kanssa oli äsken puhunut, lasiaan kohottavan. + +--Pardon, sanoi hän. Minä puhun niin huonosti ranskaa. Suokaa anteeksi +hajamielisyyteni. + +--Päinvastoin, väitti ranskalainen tavanmukaisella suojelevaisuudella. +Te puhutte aivan erinomaisesti. + +--Ja sinä ymmärrät kyllä kaikki, lisäsi Irene painokkaasti. + +--Myöskin minun ymmärrykseni lahjat ovat puutteelliset, hymyili +Johannes. + +--Ei naisiin nähden, epäsi ranskalainen. Pyydän onnitella makuanne. + +Tuo oli edellisen keskustelun jälkeen jonkun verran kaksimielinen +kohteliaisuus, sillä se voi tähdätä yhtä paljon Liisaan kuin Ireneen. +Johannes huomasi sen ja teki pienen kädenliikkeen kohti vaimoaan. + +--Samoin minä teidän makuanne, sanoi hän vastaten tervehdykseen. + +--Kuinka niin? kysyi ranskalainen kulmiaan kohottaen. + +Hän ei näyttänyt odottaneen näin suoraa hyökkäystä. + +--Olette osannut valita parhaan paikan pöydässä itsellenne, selitti +Johannes. + +Tämä sananvaihto huvitti häntä. Hän tunsi osaavansa ranskaa paljon +paremmin kuin hän oli toivonutkaan ja se oli omiaan hänessä sisällistä +hyvinvointia herättämään. + +Kielen lukko oli auennut, karvas pala painunut alas. Hän tuli heti +urheaksi kuin linnunpoika, joka huomaa siipensä häntä kannattavan. + +Kyllä hän näyttäisi noille ranskalaisille! Kyllä hän näyttäisi sekä +Rabbingille että Carpille, että jos he olivat neroja, niin oli hän +yleisnero! Ja saisivat samassa Irene ja Signekin pienen käsityksen, +mikä hän oikeastaan oli miehiään. + +Eivätkä ne sitäpaitsi mitä ranskalaisia olleet! Juutalaisia ne olivat. +Näkihän sen jo heidän naamoistaan. + +Ei ollut annettava sellaisten hypätä rehellisten ihmisten silmille. + +Johannes ei tiennyt itsekään, miksi hän oikeastaan vihasi juutalaisia. +Hänen maailmankatsomuksensa mukaan, mikäli hänellä enää sellaista oli, +olisi hänen tässä niinkuin muissakin suhteissa tietysti täytynyt olla +mitä suvaitsevaisin. + +Eikä hän oikeastaan heitä vihannutkaan. Mutta hän tunsi vain heitä +kohtaan voittamatonta vastenmielisyyttä niinkuin eräitä eläinlajeja +kohtaan, vaikka ne eivät olleet tehneet mitään pahaa hänelle, mutta +joihin hän ei olisi tahtonut suurin surmin koskettaa. + +--Teistä taistellaan, kuuli hän Rabbingin erikoisella ritarillisuudella +Irenelle huomauttavan. + +--Kuinka? Kaksintaistelu? jatkoi pilaa toinen ranskalainen. +Sekundantit, aseet, aika ja paikka siis. + +--Sekundantteja meitä kyllä olisi tässä, huomautti Carp +hyväntuulisesti. Mutta pelkään, että aika ja paikka eivät ole aivan +soveliaat. + +--Mutta aseet sitä enemmän, lausui Rabbing lasinsa kohottaen. Maljanne, +hyvä rouva. + +Irene kilisti hänen kanssaan ja kostutti hiukan huultensa päitä. + +--Ketkä taistelevat? hän kysyi luoden keimailevan silmäyksen +Rabbingiin. + +--Teidän miehenne... + +--Ja minäkö? nauroi Irene. Oh, sitähän me aina teemme. + +--Mutta myöskin meidän ystävämme tässä tahtoo teihin nähden, kaunis +rouva, koettaa voimiaan. + +Irene ei ollut mitään ymmärtävinään. + +--Voimiaan? kysyi hän viattomasti. Suon sen mielelläni. + +--Siinä tapauksessa, vastasi Rabbing, ovat aika ja paikka vielä +vähemmän tarkoituksenmukaiset. + +--Mutta aseet? + +--Ne lasken minä alas teidän edessänne. + +Johannes odotti lovea, johon hän olisi saanut sotaisen innostuksensa +purkaa. Mutta sitä ei tullut, sillä Rabbing oli nyt temmannut asian +ilmasta ja leikki sillä kuin kissa hiiren kanssa. + +Hänen suhteensa ei Johanneksen todellakaan tehnyt mieli mitellä +voimiaan. + +Hän ei tiennyt itsekään, mistä se johtui, mutta hän tunsi ainaista, +miltei pelonsekaista kunnioitusta Rabbingia kohtaan. Muut miehet olivat +hänelle ylimalkaan ilmaa. Ja naiset olivat hänelle epäverrannollisia +suureita, joita hän ei ollut mitenkään tottunut käyttämään oman +henkisen olemuksensa mittapuina. + +Ei niin, että hän olisi Rabbingiakaan oikeastaan omaa itseään ylemmäksi +tunnustanut. Päinvastoin hänellä oli joka hetki tinkimätön tunne omasta +salaisesta ylemmyydestään. Hän ei vain keksinyt mitään ilmestysmuotoa +sille. Rabbingilla oli aina kaikki valtit käytettävinään siinä +suhteessa. + +Mahtoiko se johtua siitä, ajatteli hän, että Rabbing oli hänen +esimiehensä? Ei, sitä hän ei voinut itselleen tunnustaa. Sillä eihän +Rabbingin ylemmyys hänen suhteensa ilmennyt suinkaan ainoastaan +liikeasioissa. Rabbingin personallisuus se oli, joka niin valtavasti +vaikutti häneen. + +Mutta kyllä hän esimiehenäkin oli varsin pelottava. + +Hänestä ei tiennyt koskaan, missä hän oli ja missä hän ei ollut. Tänään +saattoi häneltä saapua sähkösanoma Lontoosta, Wienistä, Berlinistä tai +Parisista. Parin päivän perästä hän saattoi kuitenkin jo aamulla +aikaiseen, ennen muun henkilökunnan tuloa, istua paikallaan +helsinkiläisessä pääkonttorissaan. + +Myöskin siellä oli hänellä omat tapansa. Hän tuli ja meni, milloin +sattui, ilman että kukaan tiesi siitä, sillä hän oli järjestänyt oman +huoneensa muista erilleen. Välistä saattoi hän pysyä näkymättömänä pari +päivääkin, mutta kun hän jälleen konttoriin ilmestyi, tuntui hän +tietävän kaikki ja taitavan kaikki pienemmätkin seikat, mitä kuului +kunkin osaston alaan. + +Hän oli alammaistensa kauhu. Osastopäälliköt suorastaan epäilivät +olevan kuudennen aistin hänellä. + +Johannes puolestaan oli valmis myöntämään hänelle seitsemännenkin. + +Rabbing ei koskaan nuhdellut ketään, ei soimannut ketään. Hän +ainoastaan huomautti. Mutta kun hän ei koskaan antanut tunnustustakaan, +karttui noista huomautuksista vähitellen ääretön syntikuorma poloisen +henkilökunnan niskoille. + +Kukaan ei jäänyt siitä osattomaksi. Jokainen tunsi itsensä enemmän tai +vähemmän hutilukseksi, sillä Rabbingin huomautukset olivat aina +oikeutettuja ja koskivat oleellisia laiminlyöntejä. Siksi tekivätkin +kaikki työtä kuin hullut, mutta mikään ei näyttänyt riittävän +Rabbingille. + +Hän vaati ylivoimaista työtä. Palkkaa hän kyllä oli aulis kohottamaan. + +Hän ei vaatinut sanoilla, vaan sillä työmäärällä, jonka hän asetti +kunkin tehtäväksi. Eikä hän myöskään sanoilla ilmoittanut +hämmästystään, jos joku ei ollut ehtinyt ajoissa parhaalla +tahdollaankaan osaansa valmiiksi toimittaa. + +Hän vain naurahti ivallisesti ja kohotti olkapäitään. Mutta sepä +kävikin kuin puukonpistos asianomaisen sydämen läpi. + +Kukaan ei pitänyt Rabbingista. Kaikki pelkäsivät ja vihasivat häntä. +Mutta kukaan ei voinut kieltää myöskään häneltä syvintä, +vastentahtoista kunnioitustaan. + +Missään ei ollut niin painostava ilmakehä kuin Rabbingin konttorissa. +Sillä kaikki ne, jotka työskentelivät tuon kummallisen miehen johdon +alla, tunsivat vaistomaisesti, että heidän esimiehensä halveksi heitä. + +Ja se olikin totta. Sillä Rabbing ei koskaan puhunut muistakaan +ihmisistä muussa kuin sarkastisessa äänilajissa, saati sitten omista +rahanalaisista raatajistaan, joille hän tuskin oli taipuvainen mitään +ihmis-arvoa myöntämään. + +Tuon painostuksen lisäksi tuli eräs toinen. + +Kukaan ei Rabbingin liikkeissä ollut varma paikastaan. Jokainen saattoi +milloin tahansa tulla siirretyksi johonkin toiseen toimeen tai +suorastaan kadulle ajetuksi. + +Se ei koskaan käynyt törkeästi eikä yht'äkkiä. Se alkoi hiljaisella, +hivuttavalla kalvamisella, juuri noiden pienten, pirullisten +huomautusten muodossa, joilta kukaan ei säästynyt, mutta jotka +tihenivät sikäli kuin Rabbingin sympatiat kelvottomiksi merkitsemäänsä +mieheen vähenivät. + +Lopuksi niitä satoi joka päivä. + +Kukaan ei kestänyt tuota taktiikkaa. Useimmat hermostuivat heti ja +menivät menojaan, toiset vielä varmasti vakuutettuina siitä, että +Rabbing oli aivan oikeassa ja että he todellakaan eivät kelvanneet +mihinkään. + +Ne, jotka jäivät ja jotka syystä tai toisesta eivät yksinkertaisesti +voineet erota, kadottivat kaiken itsetuntonsa, tyhmistyivät, +tylsistyivät ja joutuivat kuitenkin lopuksi kadulle. Eikä kukaan voinut +siitä enää soimata Rabbingia, sillä silloin he todellakin olivat jo +niin loppuunkulutettuja, ettei kukaan kunnon liikemies olisi enää +jaksanut pitää heitä palveluksessaan. + +Tuo tulevaisuus odotti jokaista. Myöskin Johannes näki sen selvästi +silmiensä edessä häämöttävän. + +Johanneksen ainoa toivo oli kerran päästä niin omille jaloilleen, että +hän voisi erota Rabbingin liikkeestä ja perustaa omansa. Siksi hän +harjoitti myös kaikessa hiljaisuudessa omia pieniä keinottelujaan, +vaikka hän piti ne tiukasti salassa Rabbingilta. + +Rabbing ei olisi koskaan sallinut sellaista. Hän olisi pitänyt +tuollaista omintakeista toimintaa hänen asiainsa sivussa suorastaan +konnamaisena. + +Jokaisen hänen miehensä täytyi kuulua hänelle, yksinomaan hänelle. +Kaikki muu oli liikkeen pettämistä ja varastamista. + +Vielä ei Johannes voinut seisoa omilla jaloillaan. Vielä täytyi hänen +totella ja kumartaa tuota miestä, joka näytti pitävän häntäkin jo +varmana, tavallisena työjuhtanaan. Mutta kerran oli hetki tuleva. +Kerran hän oli seisova tuon miehen edessä pystypäin. + +Ja mittelevä miekkojaan hänen kanssaan. Siitä oli tuleva voimankoetus, +paljon pahempi kuin Rabbingin äsken esittämä kaksintaistelu. + +Olihan Johanneksella vielä isänsä kostamatta. + +Mutta myös itsensä hän tahtoi kostaa, oman karun ja ankaran +nuoruutensa. Kaikki ilot, jotka häneltä silloin olivat köyhyyden vuoksi +jääneet iloitsematta, kaikki armaat aatteet ja ihanteet, jotka liian +varhainen elämän kovuus oli häneltä tuppeensa tukahduttanut. + +Säälimätön kostaja hän oli oleva. Sillä hänkin tunsi suonissaan +Kullervon kansan veren kohisevan. + +Mutta toisaalta tunsi hän vielä pettävänsä Rabbingia ja pelkäsi joka +hetki kuin varas kiinni joutuvansa. + +Siksi oli Rabbing kuin hänen yleisen pahan omantuntonsa olennoitu +ilmestysmuoto, jonka kanssa hänen ei tehnyt mieli mennä sormikoukkua +vetämään. + + + + +4. + + +Rabbing oli pyytänyt ranskalaiset vieraansa päivällisille. Johannes +tunsi heti selittämätöntä vastenmielisyyttä tuota ehdotusta vastaan, +kenties vain siksi, että se tuli hänelle niin odottamatta. + +Hän oli luullut kysymyksen olevan vain tavallisesta ajeluretkestä. + +--Me kaiketi emme jää, hän kuiskasi ohimennen Irenelle. + +--Kuinka niin? kysyi tämä terävästi. Päinvastoin minusta meidän on +suorastaan velvollisuutemme jäädä. + +--Velvollisuutemme? Ketä kohtaan? + +--Koko seuraa, mutta tietysti etupäässä Rabbingia, joka on kutsunut +meidät tänne. Ethän aikone tehdä skandaalia? + +Irene kiinnitti yhtä hämmästyneen kuin huolestuneen silmäyksen häneen. + +Siinä suhteessa hän ei koskaan ollut oikein varma miehestään. Johannes +oli hänelle omituinen maalaistuote, hullun ja viisaan sekainen +luonnonlapsi, jota hän ei ollenkaan ymmärtänyt. + +Muuten hän kyllä tavallaan piti Johanneksesta. Sillä olihan Johannes +kunnon mies, kuten sanotaan, paljon kunnollisempi kuin useimmat muut +hänen ylimyksellisessä ympäristössään. + +Mutta seuramieheksi hänestä ei ollut. Ja maailmanmenosta yleensä oli +hänellä tuiki nurinkuriset käsitykset. + +--Tunnen olevani juuri sillä tuulella, vastasi Johannes. Mutta +lapsenkin vuoksi, ajattelin... + +--Lapsen? ihmetteli Irene. Mikä häntä vaivaa? Etkö näe, että hän +viihtyy erinomaisesti täällä? + +--Tuollaiset päivälliset kestävät myöhään, selitti Johannes sävyisästi. +Ei ole hyvä hänelle, että hän valvoo niin kauan. + +--Näen, että etsit tekosyitä, vastasi Irene happamesti. Me jäämme. + +--En minä, virkkoi Johannes jyrkästi. Minun hermoni eivät kestä tätä. + +--Mikähän tässä muka on omiaan sinua hermostuttamaan? + +--Sinähän annat kohdella itseäsi kuin... + +--Säästä vertauksesi, katkaisi Irene. Sillä näen, että aiot sanoa +jotakin sopimatonta. + +--Myös tehdä sopimatonta, uhkasi Johannes. Nuo juutalaiset eivät +miellytä minua. + +--Ketkä juutalaiset? + +--Nuo Ristuksen piiskurit, tarkoitan. Minulla on heidän kanssaan vielä +hanhi kynittävänä. + +Irene uskoi täydellisesti, että Johannes olikin mies sen tekemään. +Monet katkerat kokemukset olivat hänelle sen opettaneet. + +Hän virkahti sentähden vain matalalla äänellä: + +--Jos et voi olla siivolla, niin mene menojasi! Mutta koeta keksiä edes +joku sopiva tekosyy. + +--Sen vaivan jätän sinulle. Minä häviän yksinkertaisesti. + +--Se olisi juuri sinun tapaistasi, leimahti Irene. + +--Eikö totta? Kunkin on omia tapojaan seurattava. + +Johannes nousi lähteäkseen. + +Hän oli aikonut hävitä sisähuoneen kautta. Mutta Irene, joka ei tiennyt +hänen aikomuksestaan, ehätti sanomaan: + +--Minun mieheni pyytää tuhannesti anteeksi. Mutta hänen täytyy +todellakin nyt mennä. Hän on unohtanut jotakin hyvin tärkeätä... + +--Mutta te tulette takaisin? kysyi toinen ranskalainen. + +--Tuskin, virkahti Johannes. Pelkään, että asiani vaatii koko illan +minulta. + +Rabbing rypisti kulmiaan. + +--Ei ylimalkaan pitäisi unohtaa mitään, hän sanoi. Mutta _jos_ on +unohtanut jotakin, on se tietysti heti korjattava. + +Signe kuiskasi yli pöydän Irenelle: + +--Emmekö lähettäisi myös Liisaa kotiin? Se olisi oikea rangaistus +miehellesi. + +--Luuletko? kysyi Irene epäröiden. + +Hän ei oikein tajunnut serkkunsa tarkoitusta. + +--Varmasti. Äskeisen keskustelun jälkeen. Eikähän häntä tarvita +ollenkaan. Me kyllä hoidamme Seidin. + +Irenen silmät välähtivät. + +--Olet oikeassa, hän sanoi. Mutta ehkä Seidi myös tahtoo kotiin? + +--Olisi sääli häiritä hänen iloaan, selitti Signe. Etkö näe, kuinka +hyvin hän viihtyy isän sylissä? + +Irene ilmoitti Liisalle, että tämä myös olisi vapaa lähtemään. Liisa +nousi epävarmana. + +Johannes ymmärsi silmänräpäyksessä ivan. Hänen verensä kiehahtivat. + +--Tule! hän sanoi lyhyesti Liisalle. Me menemme. + +Liisa seurasi häntä. + +Johannes kohotti vielä kerran silinteriään. Ja kuuli takanaan +pidätettyä naurua, jonka hän arvasi johtuneen jostakin pisteliäästä +sanasutkauksesta. + +Meitä häväistään, ajatteli hän. Mutta nauraa parhaiten, joka viimeksi +nauraa! + +He saivat automobilin. Ja huristivat suoraa päätä kohti keskikaupunkia. + +--Ymmärsitkö? kysyi hän hiljaa Liisalta. + +--Luulen ymmärtäneeni. + +Sitten he eivät pitkään aikaan puhuneet mitään. + +Johanneksen koko luonto oli noussut sotajalalle. Nyt jos koskaan oli +hänen kostettava! Mutta miten? Niin, että se tuntuisi, niin ettei tuon +seuran enää koskaan tekisi mieli hänen kanssaan leikitellä. + +Liisa istui pää kumarassa. Johannes katseli syrjästä häntä. + +--Minne me ajamme? hän kysyi. + +--Tietysti kotiin, lausui Liisa hiljaisesti. + +--Kotiin? purkautui sisällisellä raivolla Johannekselta. Minulla ei ole +kotia! + +--Tarkoitin hotellia, jossa asumme, selitti Liisa edelleen yhtä +kärsivällisesti. + +--Ja sitten? + +--Sitten? + +--Niin, sitten kun me olemme tulleet hotelliin. Mitä me sitten teemme? + +Liisa katsoi häneen kummastuneena. + +--En tiedä, hän sanoi. Mutta kaiketi odotamme heitä. + +--Ja syömme illallista? + +--Eiköhän. + +--Ja juomme viiniä? + +--Tokkohan se on niin tarpeellista. + +--Ja menemme nukkumaan? + +--Sitten kun he ovat tulleet kotiin, hymyili Liisa. Mutta eiköhän niin +tapahtune. + +Johannes tarttui lujasti hänen käteensä. + +--Ei, Liisa, hän sanoi. Nyt me huvittelemme. He huvittelevat siellä, me +täällä! Mielestäni sinäkin kaipaat jotakin virkistystä. + +--Minä? kysyi Liisa vavahtaen. Mitäs minusta! + +--Siitä puhumme sitten, sanoi Johannes. Mutta nyt me ajamme suurille +bulevardeille. + +Madeleine-kirkon tienoilla pysäytti Johannes automobilin. Siinä oli +lähellä eräs suuri ylhäisön ravintola, jossa hän oli jo ehtinyt +useampia kertoja syödä päivällistä vaimonsa, Signen ynnä tämän isän +kanssa. + +--Mihin me menemme? kysyi Liisa. + +--Syömään, sanoi Johannes. Syömään herrasväen tavalla. + +Edeskäyvät tunsivat jo Johanneksen. Ja valmistivat hänelle erinomaisen +yksityishuoneen. + + + + +5. + + +Liisa pysyi aluksi sangen vaiteliaana. + +Tämä kaikki oli kovin outoa hänelle. Ei niin, että hän ei olisi +ravintola-elämään tottunut, sillä olihan hän itse viettänyt osan +elämästään tarjoilijattarena. Tosin vain pienessä suomalaisessa +maaseutu-kaupungissa, mutta kuitenkin sen seurahuoneella, jossa +kaupungin hienoimmat herrat kokoontuivat ja jonka yleisö parhaina +matkailija-aikoina saattoi olla hyvinkin kansainvälistä. + +Hän tiesi sentähden varsin hyvin, miten tällaisissa paikoissa oli +käyttäydyttävä. + +Kaunis hän myös tiesi olevansa. Sitä olivat hänelle liian monet miehet +vuosien kuluessa vakuuttaneet, että hän olisi voinut olla uskomatta +heihin. Ja se teki hänen olentonsa vapaaksi ja luonnolliseksi, oli hän +missä maailman kolkassa tahansa, sillä hän tiesi miesten olevan +kaikkialla veistettyjä samasta tarvispuusta. + +Outoa hänelle oli Johannes ja hänen hetkellinen käytöksensä. Johannes, +jota hän oli lapsesta saakka jumaloinut! Johannes, joka oli kuin ylempi +olento hänelle ja jonka seurassa hän aina oli tuntenut itsensä niin +perin pieneksi, turvattomaksi ja vähäpätöiseksi! + +Hän istui nyt kahden Johanneksen kanssa saman pöydän ääressä, samassa +sohvassa, samassa yksityishuoneessa, ja Johannes osoitti hänelle täysin +ritarillista kohteliaisuutta! + +Olivathan he usein ennenkin, Johanneksen isänkodissa, näin yhdessä +istuneet. Mutta he olivat olleet lapsia silloin. Ja siitä oli Liisan +mielestä niin kauan, että hänen päätään huimasi sitä ajatellessa. + +Sen jälkeen oli tapahtunut niin paljon. Tuntui suorastaan +iankaikkisuudelta välillä-olevaa ajanjaksoa tässä ajatella. + +Liisa oli työmiehen tytär samalta tehtaalta, jonka isännöitsijä +Johanneksen isä, Tuomas Tamminen, oli ollut. + +Hänen oma isänsä oli kuollut tapaturmaisesti jo hänen pienenä +ollessaan. Joutunut jonkun väkipyörän hihnaan ja musertunut siinä +silmänräpäyksessä. + +Hänen äidilleen oli maksettu elinkautinen eläke. Mutta hänet itsensä +oli isännöitsijä ottanut kuin omaksi tyttärekseen. + +Hän oli saanut asua isännöitsijän kartanossa. Hän oli saanut syödä +samassa pöydässä kuin tämä ynnä hänen poikansa ja hän oli saanut +alkeisopetuksensa yhtä rintaa Johanneksen kanssa. + +Myöskin tyttökouluun hän oli päässyt ja siinä jo eräitä luokkia +suorittanut. Mutta sillä välin oli tullut riita Rabbingin ja Tuomas +Tammisen välillä, isännöitsijä oli muuttanut paikkakunnalta pois, +perustanut oman liikkeensä ja tehnyt vararikon. Liisalla oli ollut +valittavanaan vain joko palata takaisin työväen tyttäreksi ja äitinsä +luo tai koettaa, kuten Johannes, itse ansaita leipänsä ja siten jatkaa +koulunkäyntiään. + +Hän ei ollut valinnut kumpaakaan. Leipänsä hän tosin oli ansainnut ja +vielä paljon enemmänkin, mutta keinoilla, joita nykyaikainen +yhteiskunta, niin paljon kuin se niistä nauttikin, ei pitänyt +hyväksyttävinä. + +Liisa oli jo varhain joutunut harhateille. + +Jo lapsena oli hänessä esiintynyt turmeltuneita taipumuksia, joita hän +tosin saattoi peittää suurella itsehillitsemis-kyvyllään, mutta ei +koskaan jäljettömiin tukahduttaa. Hyvä alkukasvatus ja suotuisat +ulkonaiset olosuhteet, jotka seurasivat hänen asemaansa isännöitsijän +kodissa, olivat vain pikemmin edistäneet kuin hävittäneet niitä. + +Isännöitsijän koti oli sijainnut korkealla mäentöyräällä. Sen alta, +pitkin joenvartta, olivat häämöttäneet tehtaan savupiiput ja liikkeen +rakentamat työväen asumukset. + +Siellä alhaalla asui hänen äitinsä. Ja siellä alhaalla oli ollut hänen +maailmansa. + +Hänen oma, turmeltunut maailmansa. + +Hänen omansa siksi, että hän tunsi satojen lankojen häntä sinne +kiinnittävän. Turmeltunut siksi, että hän ei ollut enää luonnonlapsi, +että hän ei voinut ottaa enää sen elämää yhtä itsestään selvänä kuin +muut samassa ijässä olevat työväen tyttäret ja että hän oli jo tullut +toisesta maailmasta ja toisesta elämästä osalliseksi. + +Mutta opillinen sivistys oli jäänyt hänessä vain pinnalle. Siellä +alhaalla piilivät hänen olentonsa syvät lähdesuonet. + +Hän näki ja kuuli siellä alhaalla kaikenlaista, jota hänellä saamansa +kasvatuksen mukaan ei enää suinkaan olisi ollut lupa nähdä ja kuulla. +Siksi tuo kaikki teki häneen kielletyn hedelmän houkuttavan +vaikutuksen. + +Myöskin sen puusta hän oli jo varhain syönyt. Alhaalla joenvarrella, +halkopinojen takana, olivat pahantapaiset pojat hänelle jo +keskenkasvuisena tyttönä opettaneet sen, mitä hän luonnonjärjestyksen +mukaan olisi saanut tietää vasta paljon myöhemmin ja josta hänellä +yhteiskunnan mielipiteen mukaan ei ilman valtion ja kirkon apua olisi +koskaan elämässään saanut olla edes mitään aavistusta. + +Hän itse ei ollut tiennyt siinä mitään erikoista pahaa tekevänsä. + +Se oli yhtynyt vain aines-osana tuohon epämääräiseen, houkuttelevaan +synnillisyyden tuntoon, joka heräsi hänessä aina, kun astui tuota mäkeä +alas ja huomasi palattuaan vaaleiden sukkiensa ja heleän kesähameensa +likautuneen. + +Koulunkäynti oli ollut vaiva ja välttämätön kiusa hänelle, johon hän +oli alistunut ainoastaan sen tuottaman elämänmukavuuden vuoksi. Hän oli +sydämessään oikein iloinen sen keskeytyksestä. + +Hän oli jo silloin antautunut monelle koulupojalle ja ylioppilaalle. + +Eräs liikemies otti hänet konttoriinsa. Mutta tämän täytyi jo muutaman +kuukauden jälkeen hänet palveluksestaan erottaa, sillä hän oli jo itse +langennut syntiin hänen kanssaan, eikä Liisalla ollut kyllin tahtia +tuota suhdetta muun konttoriväen läsnäollessa peittääkseen. + +Hän oli siitä saakka luisunut asteettain alaspäin. Ensin +kassanhoitajattareksi erääseen kapakkaan, sitten bodega-naiseksi, +sitten pienen maaseutuseurahuoneen tarjoilijattareksi. + +Hänessä oli jotakin, joka vastustamattomasti vaikutti miehiin. Hän +olisi voinut olla nyt rikas, jos hänellä olisi ollut mitään käsitystä +rahan arvosta tai ollut ylimalkaan laskevampi luonteeltaan, Mutta hän +nautti itse liian paljon paheistaan voidakseen kyllin tehokkaasti +myntätä rahaksi niitä. + +Johannes oli kirjoittanut hänelle useasti siihen aikaan kuin hän oli +ollut tarjoilijattarena. Liisa oli milloin vastannut hänen +kirjeisiinsä, milloin ei. Mitä oli hänellä enää tuon miehen kanssa +tekemistä? + +Kuuluihan Johannes maailmaan, jonka kanssa hän jo aikoja sitten oli +kaikki siteensä katkaissut. + +Johannes olisi ollut valmis häntä jälleen oikealle tielle johdattamaan. +Mutta Liisa ei ollut tahtonut sitä. Hän ei tahtonut olla kiitollisuuden +velassa kenellekään. + +Lopuksi oli tuo pikkukaupungin ympäristö kuitenkin käynyt liian +yksitoikkoiseksi hänelle. Hän oli jättänyt toimensa ja lähtenyt +seikkailemaan Helsinkiin. + +Ollen ilman paikkaa ja viettäen entistä vapaata elämäänsä, joka ei aina +aivan yhteiskunnan kukkuloilla liikkunut, hän oli piankin kiinnittänyt +siveyspoliisin huomiota. Mikään ei olisi enää häntä sen käsistä +pelastanut, ellei hän hädissään olisi muistanut Johannesta, joka +silloin oli jo naimisissa ja joka heti olikin ottanut hänet +vastasyntyneen lapsensa hoitajattareksi. + +Ilman vastustusta Irenen puolelta se ei ollut käynyt. Irene ei tosin +onneksi tiennyt kaikkia yksityiskohtia Liisan elämästä, mutta kuitenkin +kylläksi pitääkseen hänen tuloaan kunnialliseen perheeseen sangen +epäiltävänä. + +Tässä asiassa oli Johannes kuitenkin ollut järkähtämätön. + +Irene oli taipunut nähtyään, miten vääjäämätön toisen päähänpisto oli. +Johanneksella ei niitä ollut monta, mutta hän oli silloin sitä +itsepäisempi. Irene tiesi, ettei siinä kuitenkaan ollut mitään +tekemistä. + +Näin oli Liisa tullut Johanneksen perheeseen. Eikä Irenellä itse +asiassa ollutkaan ollut mitään häntä vastaan erikoista muistutettavaa. +Liisa oli hoitanut hyvin hänen lastaan ja toimitellut samalla ikäänkuin +emännöitsijän tehtäviä. + +Samaan ruokapöytään ei Irene kuitenkaan ollut missään tapauksessa +suostunut häntä ottamaan. Liisa sai syödä keittiön pöydällä. Tässä taas +oli Johannes saanut taipua vuorostaan. + +Liisa oli usein itsekin ihmetellyt, miten nöyrä ja kuuliainen hänestä +oli tullut. Hän tuskin tunsi entistä itseään. + +Missä oli hänen uhmanhenkensä? Missä hänen tinkimätön, lannistamaton +ylpeytensä ja itsenäisyystunteensa? + +Niistä ei hänen jokapäiväisessä elämässään enää näkynyt jälkeäkään. + +Tosin oli siveyspoliisin uhka hänet sydänjuuriin saakka säikähyttänyt. +Tosin hän tunsi itsensä turvalliseksi Johanneksen kodissa ja oli +oppinut myös entistä alennustilaansa kammolla katsomaan. Mutta se ei +kuitenkaan olisi yksin riittänyt häntä kauankaan tässä satamassa +pidättämään. + +Liisa tunsi itsensä liian hyvin uskoakseen silmänräpäystäkään, että +mikään todellinen, sisällinen mielenmuutos olisi enää ollut hänelle +mahdollinen. + +Synti oli syöpynyt jo liian syvälle häneen. Tai kenties se oli siinnyt +jo hänen kerallaan. Kyllä hän oli sama Liisa kuin ennenkin. Hän ei vain +voinut tai ei tahtonut päästää enää entistä luontoaan pinnalle +pulpahtamaan. + +Ainoa, mikä hänelle oli ollut mahdollista, oli elämänmuutos. + +Sen hän oli tehnyt. Muuttanut tapansa ja koko ulkonaisen olentonsa, +niin että ne todellakin sopivat porvarillisen yhteiskunnan kahleisiin, +vaikkakin vain eräällä sen vaatimattomimmista porraspuista. Mutta +sekinhän oli jo saman yhteiskunnan silmillä katsottuna ääretön onni ja +ylennys hänelle. + +Liisa ei ollut voinut olla usein itsekseen ylenkatseellisesti +hymähtämättä, kun tuo kaikki yksinäisinä hetkinä oli kulkenut läpi +hänen aivojensa. + +Miksi hän viipyi tässä talossa? Miksi hän viihtyi tässä häkissä? Hän, +vapaan ilman lintu! + +Jos hän oli elämältä vain turvallista, yhteiskunnallista asemaa +tahtonut, miksi hän sitten ei ollut mennyt naimisiin ja perustanut omaa +kotiaan? + +Avioliitto-tarjouksia hänellä oli aikoinaan ollut kuinka paljon +tahansa. Ja olisi vieläkin siellä täällä ollut, sillä Liisa tiesi, että +miehet, joiden kanssa hän kerran oli ollut tekemisissä, eivät häntä +yleensä voineet helposti unohtaa. + +Rakastuneiden avioliitto-ehdokkaiden joukossa oli ollut monta +sivistynyttäkin. Virkamiehiä, liikemiehiä ja muita. + +Kuinka hän tuli toimeen tässä pesässä? Tässä riippuvassa asemassa, joka +sitäpaitsi joskus Irenen puolelta tuotti hänelle hyvinkin tuntuvia +nöyryytyksiä? + +Pelkäsikö hän, ett'eivät hänen siipensä enää kannattaisi? Oliko hänestä +tullut häkkilintu, koti-eläin, joka ei enää olisi voinut omin voimin +suoriutua elämän taistelusta? + +Vai ajatteliko hän vanhanpäivän varaa? Ruhtinaalliseen palkkaan nähden, +jonka Johannes maksoi hänelle, olisi senkin kokoaminen ollut tässä +asemassa mahdollinen. + +Ei, eihän se ollut Liisan tapaista. + +Eihän Liisa ollut koskaan sellaisia ajatellut. Muuta hän oli vaatinut +elämältä. Lihan himoa, silmäin pyyntiä, elämän koreutta, kaikkia +kauniita ja säteileviä helmasyntejä. Ja saanut niitä, mutta ei koskaan +niihin kyllästynyt. + +Tuhma neitsyt hän oli ikänsä ollut. Miksi hän nyt niin visusti vartioi +lamppuaan? + +Miksi tyytyi hän toisen nurkassa nuhajamaan? Miksi toisen lasta +laulattamaan? Miksi elämään toisen vaimon piikana ja hänen vierailleen +niin suu supussa ja niin katse alasluotuna teetä ja kahvia tarjoamaan? + +Siksi, että hän rakasti. Siksi, että hän ihaili, kunnioitti ja jumaloi +tuota toista eikä tahtonut pitää muita jumalia hänen edessään. + +Liisa oli tuon tunteen jo aikoja sitten itselleen selvittänyt. + +Hän oli ensin sitä hämmästynyt ja kauhistunut, sillä hän ei ollut +koskaan ketään ihmistä sellaisella rakkaudella rakastanut. Aisti-ilon +hän oli tuntenut, antaumuksen hekkuman ja joskus myös pisaran +naisellista hellyyttä niitä kohtaan, jotka tuon olivat hänelle +tuottaneet. Mutta rakastanut? Ei milloinkaan. + +Hän oli itse siitä vuorenvarma nyt. Ja tiesi, ettei hän koskaan +elämässään tulisi enää ketään toista ihmistä niin rakastamaan. + +Hänen ensi lempensä se oli. Ja oli oleva hänen viimeisensä. + +Kun Liisa joskus oikein kauas elämänsä aamuun ajatteli, hän tunsi, että +hän oikeastaan olikin aina rakastanut Johannesta. Jo lapsena, kun hän +oli Johanneksen isän kotiin tullut, oli tuon sievän herraspojan +läheisyys herättänyt kummallisia vaistoja hänessä. Hänen olisi tehnyt +mieli kaulata ja hyväillä häntä. Ja sitten hänen olisi taas tehnyt +mieli kynsiä, nipistää ja tehdä jotakin hyvin pahaa hänelle. + +Mutta Johannes oli silloin ollut niin vakava ja arvokas hänen +mielestään. + +Nyt oli toista. Nyt oli Johannes leikkisä ja tuttavallinen. Se oli +Liisalle aivan uutta. Oli kuin isäjumala itse olisi astunut alas +taivaastaan ja antiikisten virkaveljiensä tapaan aterioinut ihmisen +tyttären kera. + +Ja nyt istui hän tässä itse ylhäisten naisten tapaan! Keskellä Parisia, +keskellä suurta, tuntematonta maailmaa! + +Ei niin, että Liisa olisi erikoisesti ylhäisiä naisia ihannoinut. +Lapsia ne olivat hänen mielestään, lapsia ja lasten vauvoja, joilla +sitäpaitsi useimmilla oli vain pelkkää sahajauhoa sisällään. + +Mitä he tiesivät elämästä? Mitä maailmasta? + +Liisa tunsi useimpien heidän suhteensa omituista ylemmyyttä. + +Ylemmyyttä siitä, että hän oli kokenut enemmän kuin he ja tunsi +raskaamman elämäntaakan hartioillaan. Ylemmyyttä siitä, että hän oli +yksin ja saattoi, jos niin tarvittiin, ilman sukujen, perheiden, +pappojen ja mammojen apua, tulla toimeen milloin tahansa yksin +maailmassa. Ja vielä ylemmyyttä siitä, että hän vaikutti miehiin +enemmän kuin useimmat heistä, vaikka vain harva mies saattoi enää +häneen vaikuttaa. + +Oikeastaan hän tunsi olevansa sielultaan puhtaampi kuin useimmat noista +ylimystön naisista, joita hän näki Johanneksen kodissa ja jotka eivät +olisi katsoneet häntä kyllin arvokkaaksi edes kengännauhojaan +päästämään. Puhtaampi, sentähden että hän tiesi olevansa +palovakuutetumpi. + +Kuinka ne keimailivat ja liehakoivat miesten edessä! Ja kuinka tuhmasti +ne tuon kaiken tekivät, ikäänkuin kukaan oikea, viisas mies olisi +sellaisesta välittänyt! + +Liisa taisi tuon asian paremmin. + +Hän vain katsoi, ja miesten silmät seurasivat heti mielihyvällä häntä. +Hän vain otti askeleen, ja miesten askeleet pyrkivät väkisinkin hänen +matkansa mukaan suuntautumaan. + +Parisi oli tässä suhteessa herättänyt hänen vilpitöntä mielenkiintoaan. +Täällä ne nimittäin näyttivät taitavan tuon tempun paremmin. Ja Liisa +oli heti kadulle astuttuaan huomannut, että hänellä täällä saattoi olla +paljon oppimista. + +Myöskin miehet olivat täällä toisenlaisia. Kylmempiä, kohteliaampia ja +välinpitämättömämpiä kuin siellä kotimaassa. Tai kenties he vain olivat +niin olevinaan. Liisalla oli kaikissa tapauksissa heistä oma +ajatuksensa, joka ei ollut aivan imarteleva miehiselle sukupuolelle. + +Hän katseli sitä yleensä sangen kyynillisesti. Mutta kuitenkin aina +eräänlaisella elävällä harrastuksella, joka ei suinkaan jäänyt miehiltä +huomaamatta ja joka näytti kätkevän huntunsa alla niin monta +houkuttelevaa mahdollisuutta. + +Kaikkia muita, mutta ei Johannesta. Sillä Johannes oli pyhä, Johannes +oli jumala ja jumalanpoika hänelle. Eikä Johannes ollut koskaan luonut +häneen katsettaan häntä himoitakseen. + + + + +6. + + +Liisa ei tiennyt, millä silmillä Johannes juuri katseli häntä. + +He olivat syöneet ylellisen päivällisen osterien ja sampanjan kanssa. +Oli ikäänkuin Johannes olisi tahtonut jossakin määrin imponeerata +Liisaan. Tämä ei tietysti ensinkään onnistunut, sillä eihän Liisa ollut +ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. + +Mutta jotakin oli tämä omituinen tuokiotila kuitenkin vaikuttanut +Liisaan. Sillä Johanneksen mielestä hän ei ollut koskaan ollut +viehkeämpi, naisellisempi. + +Liisa oli aina ollut kuin omainen, kuin sisar hänelle. Naista Liisassa +hän oli tuskin huomannutkaan. Eikä Liisa puolestaan ollut koskaan +päästänyt sitä esille hänen seurassaan edes vilaukselta. Olihan hän +niin usein ja niin lujasti päättänyt haudata ijäksi sydämen syvyyteen +toivottoman rakkautensa. + +Toivottoman, mutta ei onnettoman. Sillä eihän Liisa kärsinyt siitä. +Olihan se jo tällaisenaankin, vastaamattomanakin, hänen elämänsä onni +ja päivänpaiste. + +Nyt se oli päässyt esille pilkahtamaan. Päässyt sen verran, ettei +Johannes aivan voinut kohdella häntä sukupuolettomana olentona. + +Ilmennyt, ei sanoina, ei tahallisena kiemailuna, vaan varastautunut +johonkin äänenpainoon, johonkin katseesen, johonkin vivahdukseen. Eikä +Liisa itse, yhtä vähän kuin Johanneskaan, siitä tiennyt mitään. + +Johannes tunsi vain eräänlaisen lämpimän, miellyttävän ilmavirran +hivelevän kasvojaan. Ja totesi merkillisen hyvinvoinnin, äskeisen +hermostumisen sijasta, hiipivän ruumiisensa. + +--No, Liisa, virkahti hän, sytyttäen sikarin ja nojaten päänsä +tutkivasti käden varaan. Mitä sinä mietit oikein? + +--Yhtä ja toista, hymyili Liisa. + +--Minua ja sinua? + +--Ja muuta maailmaa meidän ympärillämme. + +Johannes selitti, ettei Liisan nyt ollut tarvis muita kuin heitä kahta +ajatella. + +Ei ollut muuta maailmaa. He olivat nyt tällä hetkellä ainoat ihmiset +maailmassa. + +Liisa katsoi häneen sydämellisesti ja veitikkamaisesti. + +--Niinkö luulet? hän sanoi. Ja sentään ajattelet sinäkin tällä hetkellä +muita ihmisiä. + +--En ajattele, väitti Johannes. + +--Kyllä, sanoi Liisa. Ja onhan se aivan luonnollista. Miksi tahdot +väittää sitä vastaan niin itsepintaisesti? + +--Ketä minä ajattelisin? + +--Tietysti heitä, jotka jätimme juuri. Mitä luulet heidän tällä +hetkellä ajattelevan? + +--Ei meitä. Heillä on muuta tekemistä. + +--Etkö usko tästä vielä tulevan jälkiseurauksia? + +Liisan tahtomatta sai hänen äänensä hiukan ivallisen, ärsyttävän kaiun, +joka yhtä vaistomaisesti vaikutti Johanneksen itsetuntoa herättävästi. + +--Seurauksia? hän kysyi taistovalmiina. Mitä seurauksia? + +--Ikäviä, hymyili Liisa. + +--Sinulle? + +--Oh, minä pääsen tästä jollakin pistosanalla. Pahempi on sinun +laitasi. + +--Minun? Sinä olet hassu! + +--Sinä saat tästä vielä ennen yötä oikean perhekohtauksen. + +--Sepä peijakasta! + +Johannes väänsi urhoollisesti viiksiään. Ja Liisan tummansiniset silmät +nauroivat aivan täyttä kurkkua kaartuvain kulmakarvojen alta. + +--Hehän itse lähettivät meidät menemään, sanoi Johannes sitten. + +--Sinä tahdoit mennä, huomautti Liisa. + +--Mutta en sinun kanssasi. + +--Minä sain seurata mukana kaupanpäällisenä. + +--Terveellisenä opetuksena? nauroi Johannes. + +--Vastaisen varalta, lisäsi tuohon Liisa ilakoiden. + +Mutta heti sen jälkeen hän tuli hyvin totiseksi. Johanneksen sanat, +että hän ei ollut tahtonut Liisan kanssa lähteä, olivat sittenkin +vaikuttaneet kiusallisesti häneen, niin luonnollisia kuin ne itse +asiassa olivatkin. + +Ei hänen kanssaan? Miksi ei hänen? Oliko hän siis niin vastenmielinen +olento Johannekselle? + +Siis kenen muun kanssa hyvänsä, mutta ei hänen. Miksi ei? Miksi juuri +hän oli vastenmielinen? Mitä pahaa hän sitten oli tehnyt, että itse +Johannes kammosi häntä? + +Johannes sensijaan jatkoi iloista, vallatonta äänilajiaan. + +--He tahtoivat rangaista minua, sanoi hän. Minä näin sen kyllä! Mutta +mepäs emme niin vain annakaan rangaista itseämme. + +Liisa ei yhtynyt hänen iloonsa. + +--Tietysti se kuitenkin oli rangaistus sinulle, virkahti hän. + +Ja jälleen sai hänen äänensä aivan itsestään tuon vaarallisen, +ärsyttävän soinnun, joka välttämättä vaati Johannesta vastaan +väittämään. + +--Mitä hulluja! hohotti hän. Minulla on niin paljon hauskempi sinun +kanssasi. + +Liisa tuli heti jälleen hyvälle tuulelle. + +--Sinä sanot vain, veikeili hän. Tietysti sinulla olisi ollut hauskempi +siellä. + +--Kuinka niin tietysti? Miksi minä muuten olisin tahtonut poistua +sieltä? + +--Sinä et tiennyt saavasi syödä päivällistä minun kanssani, nauroi +Liisa. + +Johannes katsoi häneen yhä enemmän huvitettuna. Tuo oli niin tuiki +naisellista! Saada mies hämilleen ja pakottaa itsensä sen kautta +etusijalle! + +Kyllä tiedettiin, kyllä tunnettiin. Mutta juuri tuollainen huvitti +Johannesta. + +Hän oli senvuoksi aivan rehellinen, kun hän isällisellä liikkeellä otti +Liisan kädet käsiinsä ja katsoi suoraan silmiin. + +--Kuules, Liisa, hän sanoi. Usko minua nyt, kun sanon, että sinä olet +tehnyt minulle suuren palveluksen. + +--Millä? kysyi Liisa nauravin silmin. + +--Sillä, että tulit mukaan. Ja sillä, että olet ollut nämä hetket minun +kanssani. + +Liisa veti henkeä sieraimiinsa. Hänen silmänsä hymyilivät edelleen, +mutta hänen huulensa olivat omituisesti värähtäneet. + +Hän ei sanonut mitään. Johannes sensijaan toisti uudestaan: + +--Palveluksen, sanon, suuren palveluksen! Sillä minun hermoni eivät ole +pitkään aikaan näin miellyttävästi levähtäneet. + +--Minähän olenkin palvelijatar. + +Liisa ei tiennyt itsekään, kuinka se pääsi häneltä. + +Hän oli vain tahtonut jatkaa äskeiseen hilpeään tapaansa. Eikä ollut +huomannut ollenkaan, että toinen puhui tuiki vakavasti. + +Taikka oikeastaan, kyllä hän oli huomannut sen. Mutta hän oli tahtonut +vaistomaisesti vielä ilvehtiä, että toinen puhuisi vielä vakavammin. + +Nyt oli vuoro Johanneksen synkistyä. + +--Sinä tiedät, että se ei ole minun syyni, lausui hän matalalla +äänellä, vetäen kätensä pois ja sohvankulmaan nojautuen. Minä olisin +tahtonut toisin. Mutta olosuhteet ovat sen nyt näin järjestäneet. + +--Enhän minä sitä tarkoittanut, sanoi Liisa. Minähän vain leikilläni... + +--Ei se ollut leikkiä, väitti Johannes. Ja jos olikin, niin oli siinä +totuus takana. + +Hyvinkin katkera totuus. Sillä Johannes selitti huomanneensa kyllä, +että Liisa kärsi nykyisestä asemastaan. + +Liisa puolustautui. + +--Onhan minun hyvä niinkuin on, sanoi hän hiljaa. Mitä muuta minä +voisin vaatiakaan? + +Mutta Johannes oli itsepintainen. + +--Minä _tiedän_, että sinä kärsit, katkaisi hän jyrkästi. Mutta tiedä +myös, että minä kärsin siitä vielä enemmän. + +--Sinä? Mistä? + +Liisan silmät saivat lempeän ja osaa-ottavan ilmeen, joka vaikutti +varsin miellyttävästi Johannekseen. + +--Sinun asemastasi perheessäni, sanoi hän, nyt jo marttyyrin hahmolla, +kun oli kysymys hänen omasta kärsimyksestään. Mutta se on muuttuva, ole +varma siitä! Se on jo aikoja sitten käynyt minulle sietämättömäksi. + +Äkillinen jalomielisyyden puuska Liisaa kohtaan oli täyttänyt koko +hänen olentonsa. + +Osaksi puhui hän totta. Hän oli todellakin kärsinyt usein siitä +tavasta, millä hänen vaimonsa kohteli Liisaa. Aivan samoin kuin hän +kärsi, kun tämä joskus herjasi Suomen suomalaista rahvasta, etenkin +sosialisteja. + +Silloin hän aina oli tuntenut tuskallisen yhteenkuuluvaisuus-tunteen +kulkevan läpi sydämensä. + +_Hänellä_ oli siihen oikeus, ei muilla! Ja _hän_ voi kohdella kuinka +tahansa Liisaa, ei vieraat! + +Mutta ei tuo kärsimys sentään ollut koskaan niin aivan sietämätöntä +ollut. Päinvastoin hän oli ajanoloon tottunut Liisan nykyiseen asemaan +niin, että hän sitä tuskin huomasikaan. + +Tällä hetkellä esiintyi se seikka hänelle kuitenkin tuiki toisessa +valaistuksessa. Ja tällä hetkellä hän olisi ollut valmis vannomaan, +että hän huomispäivänä kohottaisi Liisan täysin vertaiseksi perheensä +muiden jäsenten kera. + +Hän oli itse tällä hetkellä alentunut Liisan vertaiseksi. Siksi hän +kärsi siitä, että joku toinen voisi katsoa hänen seurustelevan näin +tuttavallisesti itseään alemman kanssa. + +Liisa katsoi avuttomasti häneen. + +--Älä viitsi, lausui hän raukealla äänellä. Älä viitsi luoda itsellesi +uusia kärsimyksiä! + +--Minä _tahdon_, sanoi Johannes synkästi. Tässä asiassa on muutos +tapahtuva. + +Liisa puolustautui edelleen, mutta aina heikommin, sillä hänen oli jo +vaikea pidättää kyyneleitään. + +--Ja minä sanon sinulle, että _minä_ en tahdo mitään muutosta, hän +melkein huusi epätoivosta. Mitä sinä ajattelet? Tahdotko ajaa minut +pois talostasi? + +Nyt ei Liisa jaksanut enää. Hän painoi päänsä alas ja peitti silmänsä +kädellään. + +Johannes nousi sankarillisena. + +--Minun taloni on _minun_, hän sanoi. Kukaan ei aja sinua sieltä pois +vasten minun tahtoani. + +Liisa ei enää vastannut mitään. Hän vain itki valtoinaan. + +Johannes seisoi siinä onnettomana. + +Kului kotvan, ennenkuin hän huomasi edes, että hänen velvollisuutensa +oli lohduttaa Liisaa. + +Hän kumartui ja kosketti hiljaa häntä kädellään. Liisa tarttui siihen +ja suuteli sitä tulisesti, ennenkuin Johannes ehti edes häntä siitä +pidättää. + +--Liisa! pääsi häneltä puoli-suuttuneella äänenpainolla. Eihän se +sellainen sovi. + +--Suo anteeksi, sanoi Liisa. Minä en vain voinut olla sitä tekemättä. + +Eikä kumpikaan heistä enää senjälkeen pitkään aikaan puhunut mitään. + +Monet ajatukset risteilivät Johanneksen aivoissa. Vihdoin ne +purkautuivat tuohon yksinkertaiseen, mutta kohtalokkaaseen kysymykseen: + +--Liisa, olenko minä siis jotakin sinulle? + +Liisa kohotti päänsä ja katsoi suurin silmin häneen. + +--Eihän minulla muuta olekaan, sanoi hän. + +Nyt ei Johannes uskaltanut kysyä enempää. Mutta hän oli ymmärtänyt. Ja +hän tunsi taivaan auringon tulvehtivan sydämeensä tuosta +tummansinisestä silmäparista, joka katsoi häneen niin luottavasti, niin +vilpittömästi ja uskollisesti. + +Ja niin turvattomasti. + +Ei edes Seidi, hänen oma tyttärensä, ollut koskaan niin turvattomasti +katsonut häneen. + +Eikä koskaan siinä määrin vedonnut hänen suojeleviin vaistoihinsa. + + + + +7. + + +Johanneksella oli seuraavana päivänä ankara kohtaus vaimonsa kanssa. + +Seidi oli sairastunut. Hän oli ollut sairas jo illalla, kun hän äitinsä +kanssa vihdoin oli saatettu kotiin, ja valittanut tuntevansa +vilunväreitä ruumiissaan. Nähtävästi ei Parisin kostea yö-ilma ollut +tehnyt hyvää hänelle. + +Lääkäri oli haettu heti samana iltana, määrännyt lääkkeitä ja +vakuuttanut kohtauksen pian menevän ohitse. + +Mutta yöllä oli tauti vain pahentunut. Aamulla oli lääkäri toistamiseen +noudettava. + +Tällä kertaa hän ei ollut enää aivan yhtä päivänpaisteinen. + +--Se menee kyllä ohitse, lohdutti hän. Mutta se voi kestää. + +Sitten taputti hän Seidiä hiljaa poskelle ja sanoi: + +--Me olemme kelpolailla vilustuneet. + +Meni menojaan. Ja lupasi tulla takaisin seuraavana päivänä. + +Seidi itse ei sanonut mitään. Tuijotti vain suurin silmin ympärilleen +ja hengitti raskaasti. Hänen äänetön kärsimyksensä teki sitä syvemmän +vaikutuksen Johannekseen. + +Hän meni toiseen huoneesen. Irene seurasi itkien häntä. + +--Siinä nyt on seuraus, sanoi hän, sinun itsepäisyydestäsi. Jos Seidi +olisi saanut jäädä kotimaahan, hän olisi terve tänäpäivänäkin. + +Johannes oli liian järkytetty heti vastatakseen. Mutta kun Irene ei +lakannut omaa syyttävää näkökantaansa toistamasta, linkosi hänkin +syytöksensä. + +--Siinä nyt on seuraus, sanoi hän, sinun kevytmielisyydestäsi. Enkö +pyytänyt sinua eilen lähtemään pois päivällisiltä? + +Irene oli heti taistovalmis. + +--Lähdithän sinä, sanoi hän. Miksi et ottanut Seidiä mukaasi? + +--Sinun asiasi olisi ollut lähinnä häntä ajatella. + +--Minun? Minä ajattelinkin häntä, silloin kun tahdoin, että hän jäisi +kotimaahan, selitti Irene. + +Ja sitäpaitsi, hän lisäsi, olihan Johannes ottanut mukaansa +lapsenpiian. Miksi ei lasta sitten? + +Johannes tunsi sisunsa kuohahtavan. Mutta ulkonaisesti hän pysyi sitä +kylmempänä. + +Hän tahtoi pysyä kylmänä. Sillä hän tiesi, että jos hän kiivastuisi, +hän tulisi sanomaan asioita, joita hän kenties katuisi vast'edes. + +--Sinä lähetit Liisan minun kerallani, hän lausui sentähden aivan +tyynellä, hillityllä äänenpainolla. Eikä hän sitäpaitsi ole mikään +piika. + +--Mikä hän on? + +--Hän on minun kasvinsisareni, jatkoi Johannes lujasti. Minä sanon sen +sinulle senvuoksi, että muistaisit sen. + +Irene unohti kokonaan itkunsa tämän uuden riidan-aiheen takia. + +--Tuohan kuuluu aivan juhlalliselta, hän sanoi ihmeissään. + +--Hyvä, että otat sen juhlallisesti. Sillä minä en salli häntä +perheessäni piikana kohdeltavan. + +Tämä oli jo liikaa Irenelle. Mutta hänkin koetti vielä hillitä itseään. + +--Langennut nainen! hän sanoi sentähden vain jääkylmästi. Hän saa olla +onnellinen, että on päässyt edes piiaksikin. + +Kuului kuin olisi tuoli narahtanut toisessa huoneessa. Johannes huomasi +vasta jättäneensä oven raolleen. + +Hän kiirehti sitä sulkemaan. + +--Älä ainakaan solvaa häntä hänen itsensä kuullen, sanoi hän +pidätetyllä raivolla. Voithan käyttää minua maalitaulunasi. + +--Joutaa kuullakin, vastasi Irene huolimattomasti. Eihän totuus +hänellekään pahaa tehne. + +Irene istui nojatuolissa. Johannes oli pysähtynyt keskelle lattiaa ja +katsoi häneen. + +--Entä sinulle? kysyi hän äänellä, joka oli terävä kuin jääpuikko. Mitä +mahtaisi totuus sinulle tehdä? + +--Minulle? Mikä totuus? + +--Totuus sinusta itsestäsi. + +--Sano se siis, virkahti Irene suloisella, ärsyttävällä äänellä. +Halajan kuulla, mitä uutta sinulla voi olla minusta sanottavaa. + +Johannes henkäisi, ennen kuin hän alotti hyökkäyksen. + +--Tiedätkö, että minä kunnioitan Liisaa paljon enemmän kuin sinua, +sanoi hän. Paljon enemmän. Sinun pitäisi olla piika ja hänen +vallasnainen. + +Isku oli taitavasti valittu. Irenen suupielet värähtivät. + +Hän ei ollut mitään niin radikalia odottanut. + +Hän oli luullut, että Johannes jälleen tapansa mukaan rupeisi +syyttämään häntä kevytmielisyydestä, pintapuolisuudesta, riidanhalusta +tai harrastusten puutteesta, jotka syytökset hän otti mielellään +vastaan. Sillä hänellä oli niihin jokaiseen sopiva vastasyytöksensä. + +Mutta että Johannes vertasi häntä Liisaan! Mitään sellaista ei ollut +koskaan ennen tapahtunut. + +Irene nousi sydänjuuriin saakka loukkautuneena. + +--Ikävä, etten ole piika, hän sanoi. Silloin minä olisin kaiketi +tavannut sinussa vertaiseni. + +--Ja minkä luulet minussa nyt tavanneesi? kysyi Johannes silmää +räpäyttämättä. + +--Rengin, vastasi Irene, singoten keskitetyn vihan silmäyksen häneen. +Minun ei olisi koskaan pitänyt mennä naimisiin sinun kanssasi. + +--Eikä minun sinun kanssasi, päätti Johannes. + +He vaikenivat tuokion. Sillä kumpikaan heistä ei voinut heti keksiä, +miten mennä pitemmälle. + +Irene oli kääntynyt katsomaan ulos ikkunasta. Johannes seisoi yhä +keskilattialla ja sytytti koneellisesti sikarinsa, joka jo paloi +ennestään. + +He asuivat elegantissa hotellissa aivan Opera-avenuen lähellä, mutta +pienen sivukadun varrella, jonne ei päivä paistanut, ei kuu kumottanut. +Sensijaan paistoi se vastapäisen talon katolle, muistuttaen ihanasta +ilmasta, säteilevistä bulevardeista ja iloisista, kiirehtivistä +ihmisistä. + +Siellä ulkona hurisi maailmankaupungin elämä kesäisessä kukkeudessaan. +Ja sillä aikaa seisoivat he täällä puolihämärässä hotellihuoneessa +kiusaten toisiaan ja miettien vain, millä syvimmin voisivat toisiaan +haavoittaa. + +Tuo kaikki muistui äkkiä Johanneksen mieleen. + +Hän häpesi. Ja päätti pelastautua niin pian kuin suinkin täältä. + +--Armaani, hän sanoi sentähden toisella, keveällä ja jonkun verran +sarkastisella äänellä. Mielestäni me nyt jo olemme suorittaneet +tavallisen huomentervehdyksemme. + +--Sinä olet sen todellakin tehnyt moitteettomasti, kuului heti ikkunan +luota. + +--Myöskin sinä, jatkoi Johannes. Ajattelin senvuoksi, että meidän olisi +aika syödä aamiaista. + +--Minun ei ole nälkä. + +--Onnellinen sinä! Minun täytyy siis ainakin se huvi suorittaa +yksinäni. + +Johannes puki palttoon päälleen, otti silinterinsä ja pujotteli +hansikkaat käsiinsä. Tuon kaiken hän teki tahallaan niin hitaasti kuin +suinkin, ettei hänen lähtönsä suinkaan näyttäisi pakomatkalta. + +--Sinä et tule? kysyi hän vielä. + +--En, vastasi Irene. + +Johannes meni. Ja Irene jäi synkkänä, liikkumattomana ikkunan luo +seisomaan. + + + + +8. + + +Aamiaispaikassa odotti pieni yllätys häntä. Hän tapasi maamiehiä. + +Muttila se oli, kuvanveistäjä, jonka hän oli viisi vuotta sitten +tavannut Berlinissä ja jo täälläkin Parisissa kerran kaksi. Hänellä +näkyi olevan pari muuta mukanaan. + +Mies ja nainen, jotka istuivat selin oveen. Johannes ei tuntenut heitä, +mutta arvasi heidän vartaloinsa viivoista, että he mahtoivat olla +suomalaisia. + +Muttila nousi heti ja tuli vastaan häntä tervehtimään. + +--Istun täällä kahden suomalaisen tuttavan kanssa, hän sanoi. Sinäkin +tunnet heidät. + +--Niinkö? virkahti Johannes välinpitämättömästi. + +--He ovat sinua kyselleet. Te olitte eilen tulleet vastakkain tiellä +Boulognen metsään. + +--Se on totta. Minä muistelen jotakin sellaista tapahtuneen. + +--Minä opastin heidät tänne, sanoi Muttila. He ovat ensi kertaa +Parisissa. + +--Niinkuin minäkin muuten, hymyili Johannes. + +--No, sinä! nauroi Muttila leveästi. Vanha maailmankiertäjä! Nämä taas +ovat, luvalla sanoen, aivan nurkantakaisia. + +Viimeiset sanat hän virkkoi kuiskaten ja sivumennen, ett'eivät +asianomaiset itse kuulisi sitä. Nähtävästi hän tunsi seuransa suhteen +ääretöntä ylemmyyttä. + +Muttila ei kiireessä muistanut mainita edes heidän nimiään. Eikä +Johanneskaan kysynyt niitä. + +Hän oli säilyttänyt vanhan vastenmielisyytensä maamiehiään kohtaan, +milloin ne ulkomailla äkkiarvaamatta hänen eteensä syöksähtivät. + +Hän valmistautui sentähden mitä välinpitämättömimmällä hahmolla heitä +tervehtimään. Mutta samalla muisti hän, mitä Signe eilen oli sanonut +Boulognen tiellä. Toisen nimi heistä oli ollut muka Jaakko Jyrkkä, +toisen Aura... + +Aura? Oliko se mahdollista? + +Nyt vasta tunsi Johannes, mitä Aura kuitenkin kerran oli merkinnyt +hänelle. Kaikki veri syöksyi hänen kasvoihinsa. + +Aura! Hänen entinen sotatoverinsa! Hänen sosialistinen omatuntonsa ja +aatteellinen mittapuunsa! Aura, jonka kanssa he olivat vierekkäin +valtiopäivillä istuneet, yhteisiä suunnitelmia takoneet, ihastuneet ja +innostuneet! + +Siinä oli siis Aura nyt hänen edessään. + +Puoleenkymmeneen vuoteen he eivät olleet tavanneet toisiaan. + +Samassa kaupungissa asuneet, samoja katuja kävelleet. Mutta niin suuri +oli jo Helsinki, ett'eivät siinä ihmisten tiet enää yhteen sattuneet, +jos ei satuttanut. Ja heidän tiensä olivat Johanneksen avioliiton +jälkeen käyneet tuiki erilleen. + +Aurahan oli pysynyt sosialistina. Johannes sitävastoin kiivennyt +suomalaisen kapitalismin kukkuloille. + +Mitä oli Aura nyt sanova hänestä? + +Jaakko Jyrkkä sensijaan ei pienimmässäkään määrässä hänen mieltään +kiinnittänyt. + +He olivat tervehtineet toisiaan, Aura ääneti ja hervottomalla +kädenliikkeellä, Jyrkkä voimakkaasti ja meluisasti. + +--Mekin olemme pistäytyneet vähän Parisiin tässä, selitti hän +tyytyväisenä. Huvittelemme täällä pari päivää ja elämme oikein +herraskaisesti. + +He olivat olleet Brysselissä, sosialistikongressissa, jonne puolue oli +heidät edustajinaan lähettänyt. Ja kun matkakaan ei ollut pitempi tänne +ja kun tämä ehkä oli ainoa kerta elämässä, jolloin heillä oli +tilaisuus... + +--Perhanan lysti kaupunki tämä Parisi, jutteli hän edelleen. Mutta +hukassa me olisi täällä oltu, jos me emme olisi tavanneet tätä +Muttilaa. Otapas nyt selko esim. tästä ruokalistasta. + +Jyrkän pakistessa Parisin ihmeellisyyksistä, tarkasteli Johannes Auraa, +joka istui vaieten, silmät alasluotuina, vain silloin tällöin koskien +annokseensa. + +Aura oli vanhentunut, paljon vanhentunut. Hänen otsansa oli täynnä +hienoja ryppyjä ja suupieliin oli surkastunut piirre ilmestynyt. +Samalla hän oli käynyt ikäänkuin pienemmäksi, vähäpätöisemmäksi. Jyrkkä +sensijaan kuin levinnyt ja rehevöitynyt hänen rinnallaan. + +Ainoa, mikä muistutti vielä entisestä Aurasta, oli silmät. Niistä +näytti sisällinen ilo sekä liikuttava, entisen luottamuksen ja +keskinäisen ymmärryksen etsintä heijastuvan, kun hän ne joskus kohotti +suunnaten katseensa suoraan Johannekseen. + +Ei, ei niissä näkynyt merkkiäkään siitä syytöksestä, jota Johannes oli +hänen puoleltaan odottanut. + +Ja samalla oli kokonaan muuttunut hänen suhteensa Auraan. Kaikki pelko +ja paha omatunto katosi hänestä. + +Hän sääli Auraa. + +Tätä tunnetta oli Jaakko Jyrkän koko olento ja puhetapa vielä omiaan +kohottamaan. + +--Ikävä vain, selitti tämä karkealla leikillisyydellä, että tuli +matkustetuksi tänne naisen kanssa. Mutta kuka käski lähteä Münchenin +oluen kanssa Müncheniin! + +Jyrkkä näytti olevan oikein vilpittömästi mielissään siitä, että oli +tavannut Johanneksen. Ei hänenkään puolelta pienintäkään +vihamielisyyttä tai ylenkatsetta Johanneksen kannan-muutoksesta. +Pikemmin salaista kateutta tai kunnioitusta. + +--Olet sinä onnen poika, julisti Jyrkkä, joka voit matkustella mihin +tahansa ja milloin tahansa. Voisin minäkin vapaa mies olla, ellen olisi +tähän juukelin puolue-elämään antautunut. + +Johannes hymyili katkerasti sydämessään. Tuo kutsui vapaaksi mieheksi +häntä, joka omasta mielestään oli enemmän orja kuin milloinkaan! + +--Raha vapauttaa, sanoi hän kyynillisesti. + +Aura säpsähti ja loi pelästyneen katseen häneen. Jyrkkä sensijaan otti +asian tuiki totisesti. + +--Siinäpä se, sanoi hän. Sinä olet osannut katsoa eteesi maailmassa. + +Olisi hänestäkin ehkä voinut kerran tulla rikas, selitti hän. Oli ollut +hänellä kaveri, joka oli ehdottanut, että he perustaisivat yhteisen +liikkeen ja rupeaisivat halkokauppiaiksi. + +Nyt oli mies pohatta, uppopohatta. Eikä hänen enää tarvinnut +halkokauppaa harjoittaa. + +--Mitä hän tekee nykyään? kysyi Johannes jotakin sanoakseen. + +--Elää rikkaana Pietarissa, kehasi Jyrkkä. Ja myö maatiloja ryssille +Karjalan kannakselta. + +Auran ja Johanneksen silmät yhtyivät. Ja jälleen painoi Aura katseensa +alas. + +--Hiukan epä-isänmaallista työtä tuo, huomautti Johannes. Myödä omaa +syntymämaataan! + +--Epä-isänmaallista! hymähti Jyrkkä. Niinkuin eivät muut sitä tekisi! +Eikähän oikealla sosialistilla saa olla mitään isänmaata. + +Muttila söi. Se oli hänen pääasiallinen intohimonsa. + +Hänkin oli nyt naimisissa. Johannes ei ollut kuitenkaan vielä nähnyt +hänen vaimoaan, mutta tiesi, että se oli erään tunnetun +säätyläisperheen tytär Helsingistä. + +--Minulla on, virkahti Muttila, suu täynnä vasikankotlettia. Ja +semmoiset miehet olisivat ensimmäiseen lyhtypatsaasen hirtettävät. + +--Kuinko kuka? kysyi Jyrkkä ällistyneenä. + +--Kuin se sinun kaverisi, jatkoi Muttila, huuhtoen ruokansa alas aimo +kulauksella. Myödä isänmaataan? Hyi, saakeli! + +--Leikkisä mies tämä Muttila, selitti Jyrkkä, joka oli nopeasti +saavuttanut tavallisen tasapainonsa. Hän myö vain sieluaan. Ja sentään +hän aikoo elämänsä halki hirttämättömänä konnana kävellä. + +Nyt oli Muttilan vuoro ällistyä. + +--Sieluaan? Milloin minä olen sieluani myönyt? kysyi hän +kulmakarvojansa kohottaen. + +--Kah, joka päivä, nauroi Jyrkkä. Teet taidetta, myöt sieluasi. +Mynttäät rahaksi itsesi ja ihanteesi. + +--Se on helvetin vale, sanoi Muttila, keksimättä kiireessä muutakaan +parempaa puolustusta. + +Johannes huomasi hänen pulansa ja tuli apuun omalla tavallaan. + +--Valetta se on, virkkoi hän päätään nyökäyttäen, sillä eihän tällä +Muttilalla ole koskaan sielua ollutkaan. + +Kaikki nauroivat, Muttilakin. Ja tunsivat heti tulleensa paljon lähemmä +toisiaan. + +--Kukapa tässä maailmassa ei möisi sieluaan, irvisteli Muttila. Mutta +on niin pieni kysyntä sillä tavaralla. + +--Eikä taida kaikkien kelvata kaupaksikaan, vahvisti Johannes. + +Mattila oli nyt kokonaan sovitettu. + +Jaakko Jyrkkä tahtoi vielä jatkaa leikkiä. Mutta kompastuikin +päistikkaa rapakkoon. + +--Naiset ovat tässä suhteessa paljon edullisemmassa asemassa kuin +miehet, julisti hän. + +--Kuinka niin? kysyi Aura terävästi. + +--He myövät vain ruumiinsa, nauroi Jaakko leveästi. Ja sillä tavaralla +on aina paljon parempi kysyntä. + +--Voi olla, virkahti Aura hiljaisesti. Mutta kaikki naiset eivät ole +samanlaisia. + +Johannes kuuli äänestä, että Aura oli kovin kiusaantunut. Ja hänen teki +mielensä antaa merkkejä Jaakolle, että tämä lopettaisi. + +Hän koettikin sitä silmäkulmillaan. Jaakko vain ei huomannut mitään. + +--Niiden ei taida kelvata kaupaksikaan, nauroi hän, iskien +tuttavallisesti silmää Johannekselle. + +Aura heitti ylenkatseellisen silmäyksen häneen ja vilkaisi sitten apua +pyytävästi Johannekseen. + +Tuokiotila muodostui Johannekselle tuskalliseksi. Kumpikin noista +kahdesta olivat hänen vanhoja tuttaviaan ja kumpikin näyttivät ne +tahtovan toistensa ohi rakentaa keskinäisen ymmärryksen siltaa hänen +kanssaan. + +Ikäänkuin olisivat tahtoneet, toinen toiseltaan kuulematta, salaa +kuiskata Johannekselle: + +»Me kaksi tunnemme toisemme, eikö totta? Tuo kolmas on vieras meille. +Ja meillä on todellakin syytä hiukan halveksia häntä.» + +Halveksia, se oli juuri oikea sana. + +Johannes oli nyt aivan selvillä heistä. Niin Jaakko kuin Aurakin katsoi +olevansa toisensa yläpuolella ja voivansa Johanneksen läsnä-ollessa +sitä myöskin osoittaa. + +Ja kuitenkin elivät nuo kaksi yhdessä! Ja aikoivat ehkä elämänsä +loppuun saakka niin elää! + +Johannes kauhistui sitä kadotuksen ja sisällisen mädätyksen kuilua, +johon nuo kaksi hänen entistä hyvää toveriaan olivat syöksyneet. + +Samalla se rauhoitti häntä hänen oman sisällisen ihmisensä suhteen. + +Hän oli tottunut pitämään hyvin onnettomana itseään. Mutta noiden +kahden rinnalla hän tunsi olevansa vielä aivan taruprinssi. Ja olevansa +myöskin mitä onnellisimmassa avioliitossa. + +Eihän hän toki halveksinut vaimoaan. Eikä hän ollut Irenenkään puolelta +koskaan todennut mitään sentapaista tunnevivahdusta. + +Vihaa voi heidän välillään olla. Mutta siinähän oli vielä jotakin +raikasta, puhdistavaa ja ratkaisevaa. + +Tuohan oli helvetti suorastaan! Kuinka saattoivat ihmiset elää +sellaisessa? Ja kuinka oli Aura voinut vaipua niin alas? + +Eihän se voinut johtua tuosta miehestä yksistään. Täytyi olla hänen +omassa olennossaan turmiota-tuottavia voimia, joita Johannes ei +tuntenut ja jotka olivat hänet tuohon mieheen kiinnittäneet. + +Samalla muisti hän, että hänen lapsensa oli sairas. + +Hänelle tuli äkkiä ääretön halu nähdä Seidiä ja hän ehdotti poislähtöä. + +Aura heitti kiitollisen silmäyksen häneen. Mutta Jaakko kysyi heti +vilkkaasti: + +--Pois, mutta minne? Emmehän toki eroa vielä. Me ainakin tämän Muttilan +kanssa... + +Heillä oli enää vain tämä ja huominen päivä aikaa olla Parisissa, +selitti hän. Ja sen ajan hän tahtoi seurustella rakkaiden ystävien +kanssa. + +--Tahtoo käydä vähän ikäväksi kahden kesken, jatkoi hän avomielisesti. +Emmehän me vielä ole tutkineet ollenkaan niitä Parisin mysterioita. + +--Minusta ei teillä nyt ole paljon huvia, huomautti Johannes. Minun +lapseni on kipeä ja minun täytyy juuri nyt joutua häntä katsomaan. + +--Sinun lapsesi! + +Aura huudahti sen niin hätääntyneellä, osaaottavalla ja sydämellisellä +äänellä, että kaikki kääntyivät häntä katsomaan. + +Hän punastui korviaan myöten. Ja sopersi koettaen peittää +mielenliikutustaan: + +--Tarkoitin vain, että onko hän hyvin sairas. Että onko vaaraa, +tarkoitan...? + +Johannes katsoi häneen tutkivasti ja selitti, ettei ollut vaaraa +ainakaan toistaiseksi. Mutta hän oli kuitenkin levoton, sangen +levoton... + +--Luonnollisesti, sanoi Aura. Me näimme eilen hänet. Niin kaunis ja +vilkas lapsi. + +Maksun aikana sattui pieni, koomillinen välikohtaus. + +Muttila ei mitenkään tahtonut hyväksyä laskuaan. Hän söi ja joi aina +enemmän kuin muut. Siksi nousivat hänen laskunsa aina korkeammalle kuin +muiden, jota Muttila ei ollenkaan ymmärtänyt, vaan kulki ainaisessa +pelossa, että häntä petettiin. + +Tällä kertaa olivat riidan syynä eräät ylimääräiset peruna-annokset, +joita hän oli tilannut, mutta joista hän väitti yhden kuuluneen +kotlettiin. Kun ei edeskäypä sitä heti ottanut uskoakseen, hän kävi +äänekkääksi. + +Ihmiset kääntyivät ympärillä olevista pöydistä sinnepäin katsomaan. +Johannes nousi hermostuneena. + +--Hyvästi, sanoi hän. Minä menen. + +Hän ojensi kätensä Auralle. Tämäkin oli noussut ja näytti olevan yhtä +hermostunut. + +--Minä tulen sinun kanssasi ulos, virkahti hän hiljaa ja rukoilevasti +Johannekselle. + +--Menkää te vain! huusi Muttila heille ohimennen kiukustuneena, +kohdistaen pääasiallisen raivonsa ylitarjoilijaan, joka kohteliaana ja +hymyilevänä samalla saapui hänelle asiaa selvittämään. + +Hän vakuutti kyllä yksinkin suoriutuvansa asiasta. + +--Älä viitsi riidellä! koetti Jaakko Jyrkkä häntä hyväntahtoisesti +tyynnyttää. Minä maksan laskun. + +--Tässä ei ole kysymys siitä, käännähti Muttila hänen puoleensa +säkenöivin silmin. Minä tahdon vain oikeutta, en mitään muuta kuin +oikeutta! Ja sinä saat olla minun vieraanamiehenäni. + +Jaakko jäi. Aura ja Johannes lupasivat ulkona odottaa heitä. + +--Suo anteeksi, sanoi Aura, heti kun he olivat päässeet toisten +kuuluvilta. + +--Kenelle? Sinulleko? koetti Johannes hymähtää. + +--Myöskin minulle, virkahti Aura. Minä näin, että olit kovin +kiusaantunut. + +--En sinuun, vakuutti Johannes. Sinä et ole minua vielä kiusannut +milloinkaan. + +--Kiitos siitä sanastasi. + +Kadun toisella puolen oli kahvila, jossa tarjoiltiin pienten pöytien +ääressä, osaksi katukäytävällä. + +Kun Jaakko ja Muttila näyttivät viipyvän, ehdotti Johannes, että he +odottaisivat siellä. Se oli Aurankin mielestä mukavampaa. + + + + +9. + + +Jaakko ja Muttila viipyivät kauan. Auralla ja Johanneksella oli kyllin +aikaa keskustella. + +--Onko teillä lasta? kysyi Johannes. + +--Ei, vastasi Aura. En minä tahdo. + +Hänen kanssaan? ajatteli Johannes. Mutta hän oli kyllin hienotunteinen +jättääkseen sen sanomatta. + +Kuitenkin oli kuin olisi Aura arvannut, mitä hän mietti tällä hetkellä. + +--Sinä et pidä hänestä? hän kysyi. + +--Kenestä? Muttilasta? + +--Ei, vaan Jaakosta. Minä ymmärrän kyllä, että sinä et pidä hänestä. + +--Kuinka niin? kysyi Johannes saadakseen hetkeksi ajattelu-aikaa. + +--Eihän hän ole mikään ihannemies, virkahti Aura. + +Mutta kuitenkin mies, ajatteli Johannes kyynillisesti. Kuitenkin joku, +joka housuja kantaa. Ja sehän riittää naiselle nykymaailman aikaan. + +Mutta ääneen hän sanoi: + +--Mikään ihannemies en taida olla minäkään. Miksi tahdot siis asettaa +minut toisten tuomariksi? + +Jälleen tuntui kuin toinen olisi arvannut hänen ajatuksensa. + +--Lienee minullakin joskus ollut suurempia vaatimuksia elämän suhteen, +sanoi Aura. Nyt en minä vaadi enää mitään. Ja minusta tuntuu kuin ei +minulla olisi enää oikeuttakaan vaatia. + +Aina hiukan enemmän, ajatteli Johannes. Mutta ääneen hän sanoi: + +--Mistä saakka sinusta on ruvennut niin tuntumaan? + +Aura viivytteli jonkun verran vastaustaan. Johannes katsoi häneen ja +huomasi, miten vaikea hänen oli säilyttää tyyneyttään. + +--Siitä saakka ... alotti Aura, siitä saakka kuin maailma mustui minun +ympärilläni. + +--Ja sinun sisälläsi? uskalsi Johannes kysyä. Siellä paistaa yhäti +sinun aatteellinen aurinkosi? + +Aura kohotti silmänsä ja upotti ne suoraan hänen aivoihinsa. + +--Se ei siellä ole ikinä paistanutkaan, sanoi hän. + +--Kuinka niin voit sanoa? kysyi Johannes. Tiedänhän, että olet +sosialisti. Ja tiedänhän, että tuomitset salassa minua... + +--Sinua? + +--Tuomitset siitä minua, jatkoi Johannes tyynesti, että olen tullut +uskottomaksi meidän yhteiselle elämäntehtävällemme. + +Mutta se oli nyt käynyt niin. Heidän oli turhaa siitä enempää +keskustella. + +Aura teki niin väkivaltaisen liikkeen kädellään, että oli kaataa +kahvilasinsa. + +--Se ei ole totta! hän melkein huusi. Minä en ole koskaan tuominnut +sinua enkä voinut tuomita sinua. Sillä minä en ole koskaan ollut +sosialisti! + +Nuo viimeiset sanat, jotka Aura linkosi äärettömällä, pidätetyllä +intohimolla, tekivät hirvittävän vaikutuksen Johannekseen. + +Hän ei osannut aluksi sanoa sanaakaan. + +Tuijotti vain Auraan kuin odottaen selitystä. Mutta sitä ei tullut. +Aura tuijotti yhtä äänettömästi ja yhtä itsepintaisesti häneen. + +--Mikä sinä sitten olet ollut? pääsi vihdoin häneltä. + +--En tiedä, vastasi Aura. Minulla ei ole koskaan ollut muuta aatetta +kuin yksi. Eikä sillä ole mitään yhteiskunnan kanssa tekemistä. + +Siis rakkaus? ajatteli Johannes. Mutta hän ei uskaltanut enää kysyä +mitään. + +Tuhannet mielikuvat vilahtivat hänen ohitsensa. + +Hän muisti Auran sellaisena kuin hän kerran Amerikasta palatessaan oli +laivalla tavannut hänet, ja sellaisena kuin hän silloin oli tämän +vilpittömään, suoravaiseen olentoon ihastunut. Hän muisti paljon, mitä +he silloin ja mitä myöhemmin olivat keskenään jutelleet. Aura oli aina +ollut niin tyyni, niin viisas, niin plastillinen. Mistä äkkiä tuo +intohimoinen purkaus ja myrskyinen äänenpaino? + +He olivat aina puhuneet vain aatteista, vain sosialistisista ihanteista +ja parhaista tavoista niitä toteuttaa. + +Tunteet eivät koskaan olleet merkinneet heille mitään. Rakkautta he +eivät olleet pienimmälläkään sanalla koskettaneet. + +Johannes oli tottunut aina katsomaan Auraan ylös. Ketään niin puhdasta, +niin ihanteellista ja epäaistillista naista hän ei ollut tavannut +elämässään. Juuri siksi hänen oli aina ollut niin vaikea käsittää, mitä +Aura oli mahtanut keksiä Jaakossa rakastettavaa. + +Sillä eihän Jaakko missään suhteessa ollut sen naisen vertainen, joka +viimeiset viisi vuotta oli kunnioittanut häntä yhdys-elämällään. + +Ja nyt sanoi Aura aivan äkkiä, että aatteet eivät koskaan olleetkaan +merkinneet hänelle mitään! Että kaikki siis oli ollutkin pelkkää +valetta ja petosta, mitä he kauneinta ja ihmis-arvoisinta olivat +keskenään uneksineet! + +Näin sanoessaan sammutti Aura Johannekselta viimeisen ihanteellisen +kiintotähden. + +Joskin Johanneksen taivas oli ollut musta ja joskaan hän ei nähnyt +mitään aamunkoiton mahdollisuutta enää edessään, hän oli uskonut +kuitenkin, että tuolla takanapäin edes, nuoruudessa ja alkavassa +miehuudessa, oli ollut kirkasta, korkeaa ja valoisaa. Ja valoisin aika +Johanneksen mielestä oli aina ollut se, jolloin hän Auran innostamana +ja tukemana oli puhtaimmin ja epä-itsekkäimmin sotinut Suomen +yhteiskunnallisen vallankumouksen hyväksi. + +Aura ei sosialisti? Sehän oli mahdotonta, aivan mahdotonta! Ei ollut +muka koskaan ollutkaan? Se oli suorastaan mielenvikaista! + +--Meidän yhteiset pyrkimyksemme ja keskustelumme, alotti hän +harvakseen. Ne ovat olleet siis pelkkää tuulenpieksämistä? + +Aura ei vieläkään sanonut mitään. Hänen päänsä näytti vain raskaasti ja +hyväksyvästi nyykähtävän. + +--Se on ollut siis petosta, itsepetosta? jatkoi Johannes, vai kenties +me kumpikin olemme pettäneet myös toisiamme. + +--Et sinä, lausui Aura jyrkästi. Sinä olit sosialisti, _sinä_ olit +idealisti! Minä sitävastoin... + +--Niin? Mikä sinä sitten olit ja olet? + +--Nyt minä olen ainoastaan onneton, sanoi Aura hiljaa. Mutta silloin +minä olin sinun ihailijasi. + +Jälleen tunsi Johannes sydämensä seisahtavan. + +--Sinä? sanoi hän kiivaasti. _Minä_ olin sinun ihailijasi ja olen aina +ollut! Ja minä olen aina ihaillut sinussa juuri sinun taipumatonta +tarmoasi ja uljuuttasi, kun oli kysymyksessä meidän yhteisten +tarkoitusperiemme ajaminen. + +--Sinun tarkoitusperiäsi ne olivat. Siksi minä niistä innostuin. Kun +sinä jätit ne, meni minunkin uskoni niihin. + +--Minä olin heikko, vastasi Johannes vavahtavalla äänellä. + +--Myöskin minä olin heikko, virkahti Aura samaan äänilajiin. Muuten +sinä et olisi koskaan luopunut niistä. + +--En minä olekaan luopunut niistä, väitti Johannes kiivaasti. En +koskaan sydämeni syvimmällä. + +--Sinä et olisi luopunut niistä edes ulkonaisesti. Mutta minä en +jaksanut enää. + +--Sinä? Mitä sinä et jaksanut enää? + +--Taistella. Olla enää pelkkä aate, pelkkä ihanne sinulle. + +Tähän tapaan jatkui heidän keskustelunsa. + +Johannes ei voinut olla kesken kaikkea vertaamatta sitä tuohon toiseen, +joka hänellä eilen oli Liisan kanssa ollut. Siinäkin oli rakkaus koko +inhimillisen koneiston käyttövoimana lopuksi ilmestynyt. + +Liisasta hän sen vielä olisi voinut aavistaa, sillä olihan Liisa tyhmä +neitsyt, joka ei tiennyt mistään paremmasta. Joka oli elämässään paljon +rakastanut ja jolle siis oli myöskin paljon anteeksi annettava. Mutta +Aura? Sehän oli tuiki käsittämätöntä. + +Kaikki, mitä hän kuuli, oli siihen määrään uutta ja outoa hänelle, että +hän melkein unohti pääasian. Sen nimittäin, että kysymys oli +rakkaudesta häneen, juuri häneen, Johannes Tammiseen, joka istui tässä +katukäytävällä ja kuunteli henkeä pidättämättä tarinaa pienestä, arasta +ja turvattomasta naissydämestä, jonka suuri rakkaus kerran oli +sankarilliseksi laajentanut. + +Kuinka ihmeellistä! Johannes näki nyt aivan toisessa valaistuksessa +elämän.---- + +Senjälkeen kuin hän oli luopunut yhteiskunnallisia aatteitaan ajamasta, +hän ei ollut nähnyt elämässä muuta mahtia, muuta valtaa kuin rahan. +Raha antoi yhteiskunnallisen aseman, raha turvasi suvun jatkumisen ja +yksilön toimeentulon. + +Sekö ei siis ollutkaan ainoa? Oliko sen takana vielä joku toinen tai +kolmas salaperäinen valta, joka tanssitti ihmisiä ja ihmiskohtaloita +kuin meri haaksia, jotka sen pintaa purjehtivat? + +Oliko hän käynyt silmät sokkoina tähän saakka? + +Olisiko, jos hän olisi eilen kuollut, elämän kaunein ja peljättävin +mahti jäänyt häneltä kokematta? + +Olisi, olisi jäänyt, täytyi hänen itselleen tunnustaa. Sillä eihän hän +ollut todenteolla itse koskaan rakastanut. + +Eikä myöskään tiennyt itseään todenteolla rakastetuksi. + +Hän ei ollut yksinkertaisesti uskonut rakkauteen. Niin se oli ollut. +Hän oli aina pitänyt sitä ikäänkuin jonakin tois-arvoisena, jonakin +alhaisempana kuin hänen omat aatteelliset maailmansa. + +Rakkaudestaan Ireneen hän ei itsensä edessä voinut puhua ollenkaan. +Sehän oli ollut täysin yhteiskunnallinen ja yhteiskunnallisista syistä +solmittu avioliitto. + +Taikka oikeammin, ehkä hän kuitenkin oli ollut jonkun verran ihastunut +Ireneen. Olihan Irene kaunis ja olihan hänen olentonsa vaikuttanut +joskus hyvinkin ärsyttävästi hänen aistilliseen ihmiseensä. Mutta ei +enempää kuin moni muukaan nainen, joka oli sattunut hänen tielleen ja +jonka ohi hän oli kulkenut hattuaan kohottaen. + +Hänen rakkautensa Signeen oli ollut toista. Se oli ainakin kummunnut +suoraan sydämestä ja hallinnut kauan hänen hermojaan. Mutta sekin oli +jäänyt vain nuoruushaaveeksi, vain mielikuvaksi. + +Eikä hän koskaan muistanut oikein todenteolla himoinneensa Signeä. Se +olisi ollut hänestä rumaa ja häpeällistä. + +Niin ihanteellinen nuorukainen hän oli ollut. Ja hän muisti tuota +seikkaa aina tähän saakka tyytyväisyydellä ajatelleensa. + +Nyt aukeni äkkiä kuilu hänen entisen ja nykyisen ihmisensä välille. +Paljon syvempi kuilu kuin oli silloin auennut, jolloin hän oli jättänyt +yhteiskunnalliset ihanteensa ja suostunut Rabbingin palvelukseen +rupeamaan. + +Mikä hullu hän oli ollut! Mikä yökkö keskellä päivää hän oli ollut! +Mitkä ruusut olivat hänen tiellään kukkineet, ilman että hän oli edes +ollenkaan nähnyt niitä! + +Mikä elämä oli häneltä jäänyt elämättä! + +Ja mikä voisi hänellä vieläkin olla elettävänään, jos hän jättäisi +turhan katinkullan ja syöksyisi suinpäin, arvelematta, epäröimättä, +kaiken inhimillisen onnen ainoaan oikeaan aarnihautaan! + + + + +10. + + +Johannes näki toverusten tulevan jo. Hän kumartui sentähden nopeasti, +haki Auran katseen hatunreunan alta ja kysyi kiivaalla, mutta +pidätetyllä äänellä. + +--Kuinka Herran nimessä sinä sitten tulit ottaneeksi Jyrkän? + +--Elämä oli niin pimeä minulle, vastasi Aura hiljaisesti. Pimeä +senjälkeen kuin sinä olit matkustanut. + +--Mutta tiesithän minun tulevan takaisin? Tiesithän, että olin +matkustanut vain kirjoittamaan suurta teostani... + +Johannes ei voinut jatkaa enää. »Suomi tulevaisuuden valtiona!» Se oli +ollut hänen aiotun kirjallisen suurtyönsä nimi. Se oli ollut hänen +aatteellinen elämän-unelmansa ja autuutensa. + +Sen muisto koski häneen liian kipeästi. + +Aura odotti. Mutta kun Johannes vaikeni edelleen, hän virkahti: + +--Olithan sinä sanonut niin. Mutta enhän minä tiennyt, milloin tulisit. +Eikähän... + +Nyt näytti Auran olevan vaikea jatkaa enää. + +Mutta Johannes pyysi itsepintaisesti, että hän nyt, tällä ainoalla +hetkellä, joka heillä kenties koskaan olisi käytettävänään +molemminpuolisiin selityksiin, sanoisi kaikki mitä hänellä oli +sydämellään. + +--Eikähän meidän välillämme ollut koskaan ollut puhetta rakkaudesta. + +Se oli totta. Täytyihän Johanneksen myöntää se. + +Ja täytyihän hänen samalla itselleen tunnustaa, että hän puolestaan ei +ollut koskaan Auraa rakastanut. + +Ei, ei ketään hän ollut rakastanut! Auraan nähden ei koskaan ollut +ajatellut edes minkäänlaisen sukupuoli-yhteyden mahdollisuutta. + +Hänellä ei siis voinut olla edes mitään aihetta syyttää Auraa siitä, +että tämä oli ottanut Jaakko Jyrkän. Ja kuitenkin hän tunsi povensa +pohjasta ilmeisen katkeruuden tuota suhdetta vastaan kumpuavan. + +Onneksi hän ehti sen merkitä mielessään. Ja silloin hän oli sen herra +ja saattoi estää sen ilmi purkautumasta. + +Kuitenkaan hän ei voinut olla tekemättä vielä pientä kysymystä, jonka +alta se pilkisteli. + +--Oletko nyt onnellinen? + +--Onni! virkahti Aura katkerasti. Minä en tiedä, mitä se on. Mutta aina +on parempi kahden kuin yksin taivaltaa. + +Jaakko Jyrkkä ja Muttila seisoivat toisellapuolen katua heitä +vastapäätä ja odottivat sopivaa hetkeä, milloin päästä alituisen ja +moninkertaisen ajopelien jonon läpi pujahtamaan. + +He olivat huomanneet jo katukäytävällä istujat ja tekivät iloisia +merkkejä heille. Nämä nyökäyttivät päätään heille ja kohottivat +kahvilasejaan. + +Johannes sanoi sitten kuin itsekseen: + +--Ei siitä tullut mitään, siitä minun teoksestanikaan. + +--Mutta kirjoitithan sinä kuitenkin sitä? kysyi Aura. + +--Kyllä, jonkun verran, vastasi Johannes hitaasti. Mutta se oli roskaa +ja se jouti tulen omaksi. + +--Sinulla oli kuitenkin siihen niin kaunis suunnitelma, virkahti Aura +vielä. + +--Lie ollut suunnitelma. Mutta minun uskoni ei riittänyt siihen. Voitko +sitä ymmärtää? + +Kyllä, Aura sanoi sen ymmärtävänsä. Eihän hänenkään uskonsa ollut +riittänyt kannattamaan hänen rakkauttaan. + +Siinä istuivat he siis molemmat, toinen toistaan vastapäätä, vanhat +taistotoverit, jotka olivat yhdessä niin monta kaunista tuulentupaa +rakentaneet. Ja molemmat tunsivat he sen kammottavan tyhjyyden tunnon +povessaan, joka sanoo, että jotakin kallista, jotakin äärettömän +tärkeätä on mennyt hukkaan eikä ole koskaan korjattavissa. + +Ei koskaan. Ei haudan tällä eikä tuollapuolen. + +Aura uskalsi kysyä vielä: + +--Ja _sinä_? Oletko sinä nyt onnellinen? + +Johannes ihmetteli itsekin, kuinka hän saattoi sanoa niin tyynesti ja +hillitysti: + +--Minä olen niin onneton kuin voi olla mies ilman tunteita, ilman +ihanteita, joka ei näe elämällään olevan mitään tarkoitusta... + +Ja olisi oikeastaan jo kypsä kuolemaan, ajatteli hän sanoa. Mutta +samalla hän muisti Seidin ja hänen silmänsä täyttyivät kyyneleillä. + +Aura näki sen ja ojensi kätensä hänelle. Johannes tarttui siihen ja +puristi kovasti sitä. + +Sitten täytyi Aurankin peittää silmänsä kädellään. + +Seurasi pitkä vaitiolo. Sen katkaisivat vasta Jaakko Jyrkkä ja Muttila, +jotka vihdoinkin olivat päässeet kadun yli pujottautumaan ja istuivat +nyt heidän pöytäänsä remuisasti. + +--Minä olin oikeassa, selitti Muttila voitonriemussaan. Sanoinhan minä! +Se peruna-annos kuului sittenkin kotlettiin! + +Hänen kasvonsa paistoivat kuin aurinko. Ja koko hänen olennostaan +säteili sellainen onni ja tyytyväisyys, ettei Johannes kesken +murheellista mielialaansa voinut mitenkään olla suutaan hymyyn +vetämättä. + +--Vai kuului! Ja kuinka sinä sen sait todistetuksi? + +--Siinäpä se juuri ilmeni minun nerokkaisuuteni, riemuitsi Muttila. +Arvatkaa! + +Mahdotonta sitä oli arvata. + +--Minä tilasin toisen samanlaisen kotletin ja pakotin hovimestarin +seisomaan vieressäni ja katsomaan, tulisiko sen mukana myös perunoita. + +--Tuliko? + +--Tietysti tuli. Ja silloin minä olin voittanut! + +--Mutta uusi kotletti? Siitä sinun täytyi kuitenkin maksaa? hymyili +Johannes. + +--Maksoin mielellänikin, sanoi Muttila. Mutta pääasia oli, että sain +todistetuksi olevani oikeassa. + +--Hän söi sen ja joi vielä pullon viiniä päälle, nauroi Jyrkkä. Tarjosi +minullekin. + +Nyt täytyi Aurankin hymyillä. Johannes jätti heidät siihen istumaan. + +Kenties viipyi hänen kätensä liian kauan Auran kädessä. Kenties +katsoivat he myös liian syvälle silmiin toisiaan. Mutta kun Jyrkkä +samalla ehdotteli, että he ainakin illalla vielä tapaisivat, hän lupasi +puolittain. + +--Riippuu olosuhteista, sanoi hän. Minäkään en ole aivan aikani herra. + +--Mistä olosuhteista! väitti vastaan Jyrkkä. Olethan sinä +huvittelemassa niinkuin mekin. Ja tänä iltana me, totta jumaliste +huvittelemme! + +Viini näkyi kihahtaneen hänen päähänsä. Hän tuntui kokonaan unohtaneen, +ettei Johannes ollut Parisissa yksin ja että syvä yhteiskunnallinen +juopa erotti heidät ja heidän lähimmän ympäristönsä toisistaan. + +Mikähän liemi siitä olisi tullut, jos Johannes olisi vienyt Jyrkän ja +Auran yhteen vaimonsa ja Signen kanssa? Vapaaherra Carpista ja +Rabbingista puhumattakaan! + +Johannes ei voinut olla hymähtämättä itsekseen sille ajatukselle. + +Hän kohotti hattuaan ja lähti väentungoksen läpi kohti hotelliaan +luovimaan. + +Hän oli jo saavuttanut tyypillisen parisilaisen gentlemannin mukavan, +hiukan hiihtelevän käynnin. Ooppera-myymälästä ostetut kiiltokengät +olivat sen hänelle hankkineet. + +Katuelämän korvia-huumaava pauhu, kaupustelijain huudot ja kuskien +piiskanläjähdykset eivät häntä häirinneet enää. Hän saattoi välttää +kaikki vastaantulevat esteet aivan vaistomaisesti ja uneksia keskellä +maailmankaupungin ääretöntä, lainehtivaa ihmismerta. + +Keskustelu Auran kanssa oli tehnyt syvän vaikutuksen häneen. Pian hän +vaipui ajatuksiinsa. + +Ja kuten aina, kiertyivät hänen ajatuksensa lopuksi hänen itsensä +ympärille. + +Olihan hän oman maailmansa keskipiste. Ja vaikka hän ei nähnytkään +mitään tarkoitusta elämässään, hän ei kuitenkaan voinut olla sen +yksityiskohtia alituisesti punnitsematta, erittelemättä ja toisten +ihmisten samantapaisiin kohtaloihin vertailematta. + +Hän tuli siten ikäänkuin lähemmä itseään. Eikä hänellä senjälkeen kuin +hän oli aatteelliset harrastuksensa jättänyt ollutkaan enää moneen +vuoteen ollut muuta tekemistä. + +Epäilemättä hän halveksi itseään. Mutta hän oli aina pitänyt niitä +tekojaan tai luonneominaisuuksiaan, joita hän ei syvimmän tuntonsa +edessä voinut hyväksyä, vain hauraana, tilapäisenä kuorena, jonka hän +voisi karistaa päältään milloin tahansa, kun vain joku oikein tärkeä +asia vaatisi sitä. + +Mutta olisiko hänessä tuota tarmoa? Olisiko hänessä enää miestä +mihinkään suureen, ratkaisevaan voimanponnistukseen? + +Totta kaiketi olisi! Johannes kohotti päätään oikein uhkaavasti. + +Uskalsiko joku ehkä epäillä sitä? + +Ei kukaan muu kuin ehkä hän itse. Ja samalla hän totesi itse sitä +epäilevänsä. + +Mutta siitä nousivat hänen olentonsa syvimmät, käyttämättömät ja +turmeltumattomat ainekset ankaraan merenkäyntiin. Sepä lempoa, ettei +hän voisi vielä mitä tahansa, jos hän tahtoisi! Täytyi olla vain kyllin +suuri ja tärkeä asia, että hän viitsisi tahtoa sitä! + +Siinä se oli. Häneltä puuttui päämäärä, jota kohti hänen tahtonsa olisi +kaikella voimallaan, eheästi ja tinkimättömästi sinkoutunut. + +Aate se ei voinut olla enää. Sillä eihän hän uskonut enää mihinkään +aatteisiin. + +Ihminen, elävä ihminen, sen täytyi olla. Joku, jota hän olisi oikein +rakastanut ja jonka rakkaus olisi vaatinut häneltä kaiken tämän +nykyisen, hänelle itselleen inhoittavan, mutta kuitenkin mukavan ja +huolettoman elämän uhraamista. + +Hän oli nyt mielestään vaipunut niin syvälle, että hänellä ei ollut +varaa upota enempää. Jos hänen mieli vielä elää, hänen täytyi ruveta +kohoamaan. + + + + +11. + + +Tällaisin miettein lähestyi Johannes hotelliaan. + +Siellä hän tapasi ensimmäiseksi oman vaimonsa, joka näytti unohtaneen +kaikki, mitä heidän välillään joku tunti aikaisemmin oli tapahtunut. +Irene oli päinvastoin iloinen kuin leivonen, riensi häntä vastaan, +syleili ja suuteli häntä. + +Se oli juuri niin Irenen tapaista. Hän ei mitenkään voinut ymmärtää, +että tuollaiset perhekohtaukset lopulta merkitsivät mitään. Hänelle +itselleen ei ollut mikään vaikeus riidellä ja hän saattoi +loukkaavimmatkin sanansa ja väkivaltaisimmatkin tunnepurkauksensa +puhaltaa seuraavassa hetkessä pois kuin höyhenen. + +Johannes oli toista verta. + +Hän ei voinut unohtaa mitään, ei antaa anteeksi mitään. Jokainen +vaihdettu sana, jokainen saatu vaikutus painui häneen kuin terva +kuivaan puuhun. Varsinkin vihamieliset sanat, varsinkin epämiellyttävät +vaikutukset kohtasivat hänessä mitä herkimmän ja kiitollisimman +kaikupohjan. + +Hän oli itsekin onneton tästä luonteensa ominaisuudesta. Mutta hän ei +voinut auttaa sitä. + +Se oli hänen esi-isiensä perintö, Tuomas Tammisen ja tämän +esivanhempien, syvältä, kaukaa, maan sydämestä. Ja se erotti hänet +kokonaan niistä päiväperhosista, joiden piiriin hän avioliittonsa +vuoksi oli joutunut ja joilla oli varaa suuttua ja leppyä, ihastua ja +vihastua, miten milloinkin halusivat. + +Irenen hellyyden-osoitukset vaikuttivat häneen yksinomaan +vastenmielisesti. + +Hän irtautui torjuvalla liikkeellä hänestä ja sanoi: + +--No, mikä nyt? Onko Seidi tervehtynyt? + +--Hän nukkuu, vastasi Irene. Mutta me pääsemme tänä iltana Oopperaan. +Tiedäthän, tuohon wagnerilaiseen ensi-iltaan, johon on ollut niin +vaikea saada pilettejä. + +Johannes ei ilahtunut millään erikoisella tavalla tästä sanomasta. +Hänellä oli nyt muuta mielessään. + +Kuitenkin hän kysyi, jotakin sanoakseen: + +--Kuka ne piletit nyt on hankkinut? + +--Rabbing. Signe kävi äsken täällä ja toi ne meille. He tulevat +istumaan aitiossa. Hän, eno, Rabbing ja nuo ranskalaiset +pankkimiehet... + +--Nuo juutalaiset? virkahti Johannes äkeästi. + +Irene katsoi puoli totisena, puoli leikillisenä häneen ja kiepsahti +hyväilevällä liikkeellä hänen polvilleen. + +--Eiväthän he ole juutalaisia, hän sanoi, koettaen kääntää hänen +päätään ja suudella häntä. Ja jos olisivatkin, eiväthän he silti ole +ihmistä huonompia. Mutta sinä taidat olla heille mustasukkainen? + +Silminnähtävästi nautti Irene tuosta ajatuksesta. Eikä Johannes +hennonnut riistää sitä häneltä. + +Hän päätti ottaa humoristiselta kannalta asian. + +--Tietysti olen, hän vastasi. Mutta kuinka mahtaa olla omien sukkiesi +laita? + +--Mikä näitä vaivaa? kysyi Irene naljailevasti, vetäen samalla hameensa +polveen saakka ja näyttäen mitä siroimman ja viehättävimmän +säärivarren. + +Hän oli kaikesta päättäen väärinkäsittänyt. + +Johannes oli tahtonut tulla siihen, että Irene itse oli eilen +osoittanut pisteliäisyyttä, joka hyvin helposti voi vivahtaa +mustasukkaisuudelta Liisaa kohtaan. Olihan se tuiki hullunkurista! + +--Mustat nekin ovat, virkahti Johannes, hyväillen vaistomaisesti hänen +pyöreää polveaan. + +Irene suuteli häntä intohimoisesti. + +Siitä oli kauan kuin hän oli niin suudellut Johannesta ja tämä tunsi +kiihkeän verivirran syöksähtävän sydämeensä. Ja kumma kyllä, ei Irenen +hellyys enää vaikuttanut häneen ollenkaan vastenmielisesti. + +Irene aavisti jo voittonsa. Ja hän oli jalkeilla samassa +silmänräpäyksessä. + +--Nyt minä näytän sinulle jotakin, hän sanoi. Ajatteles, mikä onni! +Minä olen juuri tänään saanut kotiin uuden oopperapukuni. + +Hän osoitti voitonriemulla erästä suurta koteloa, jota Johannes ei +ollut kiireessä huomannutkaan. + +--Ja jos olet oikein kiltti, hän lisäsi, sinä saat sen nähdä heti +päälläni. Eikö se ole kaunis? Mitä? + +Hän levitteli sitä Johanneksen edessä, joka istui sohvassa, molemmat +kädet karmille heitettyinä. + +--On, oikein kaunis, hän vastasi. Kaunis taitaa hintakin olla. + +Johannes oli heti oopperapuvusta kuullessaan aavistanut, mistä johtui +Irenen äkillinen mielenmuutos häntä kohtaan. + +Sen hinta mahtoi olla huimaava! Sitä huimaavampi, mitä keimailevampi +Irene oli hänelle. + +Tuo ajatus oli omiaan suuresti hänen tunteitaan kylmentämään. + +Ei sentähden, ettei hänellä olisi ollut varaa maksaa ja ettei hän olisi +mielellään maksanutkin vaimonsa mieliteoista tässä suhteessa, sillä hän +tahtoi itse, että Irene kävisi hyvin puettuna. Se oli hänelle pieni +itserakkauden kysymys. Irenen ylhäisten sukulaisten tuli huomata, että +tällä oli mies, joka kykeni sekä elättämään että pukemaan puolisonsa. + +Vaan sentähden, että häntä harmitti ja hävetti nähdä Irenen käyttävän +tuollaisia keinoja tahtonsa toteuttamiseksi. Se oli hänen mielestään +niin tuiki poroporvarillista! + +Hän tunsi ikäänkuin itsekin sen kautta alentuvansa. Ja hän oli monta +kertaa ehdottanut, että Irene määräisi itselleen jonkun summan, joka +hänellä olisi vakituisesti ja vapaasti kuukausittain käytettävänään, +ilman tilinteko-velvollisuutta. + +Irene ei ollut aluksi tahtonut mitenkään suostua siihen. + +Koko tuo ajatus oli ollut uppo-outo hänelle. Olivathan he mies ja +vaimo, hän oli sanonut, ja olihan kaikki yhteistä heidän välillään. + +Siksi hän oli kieltäytynyt siitä jyrkästi. Ja kun Johannes oli +uudelleen palannut siihen, hän oli loukkautunut. + +Hänen miehensä ei siis tahtonut olla kaikissa asioissa hänen miehensä +enää! Hänen miehensä tahtoi työntää hänet syrjään ja laajentaa juopaa +heidän välillään! + +Että hän itse samalla olisi saavuttanut hiukan enemmän vapautta ja +itsenäisyyttä, ei ollut Irenen pieneen, mustakutriseen päähän +pälkähtänyt. + +Johannes oli hänelle siitäkin huomauttanut. Mutta silloin oli Irene +ruvennut itkemään. + +Itsenäisyyttä? Mitä hän olisi sillä tehnyt! Vapautta? Sitähän +tarvitsivat vain vaimot, jotka aikoivat väärinkäyttää sitä ja olla +uskottomia miehilleen! + +Hän tahtoi ainakin kaikessa ulkonaisessa ja yhteiskunnallisessa olla +niin lähellä miestään kuin mahdollista. Se oli hänelle kunnian-asia, +jonka hän oli oppinut omasta kodistaan ja vanhoillisesta, +ylimyksellisestä ympäristöstään. + +Kunnian-asia hyvänä äitinä ja uskollisena puolisona. + +Siksi hän ei ollut suostunut myöskään ennen häitä mitään +avioliitto-sopimusta heidän välillään tekemään. Eikä samasta syystä +nukkumaan erillään, ei eri sängyssäkään, paitsi silloin kun Seidin +syntyminen oli tehnyt sen välttämättömäksi. + +Sisällinen, sielullinen suhde mieheensä oli hänelle vähäarvoisempi. + +Siinä tasossa he saattoivat etääntyä kuinka kauas tahansa toisistaan, +ilman että Irene edes näytti huomaavan sitä. Mutta juuri se oli pääasia +Johannekselle. + +Johannekselle eivät ulkonaiset muodot merkinneet mitään, ellei niitä +ollut vastaava sielullinen sisällys kannattamassa. + +Tavan orja oli Irene. Johannes oli usein surulla huomannut sen. + +Hän oli tavan orja siinäkin, että hän kyllä oli valmis tapaa +muuttamaan, vanhan jättämään ja uuden omaksumaan, jos hän vain havaitsi +sen olevan hienoa ja nykyaikaista. Mutta silloin täytyi hänellä olla +tukenaan arvostamansa seurapiirin ehdoton enemmistö. + +Yhteiskunnan täytyi ensin omalla esimerkillään näyttää se hyväksi ja +oikeaksi. Sitten hän oli kyllä valmis kuuliaisena yksilönä tuota +esimerkkiä seuraamaan. + +Hän olikin monessa suhteessa muuttanut tapaansa. Mutta Johannes oli +heti huomannut, ettei se merkinnyt hänelle mitään sisällistä +vapautumista ja yksilöllistymistä, vaan uutta orjuutusta. + +Nyt ulkomailla hän oli saanut runsaat käsirahansa, sillä eihän Johannes +voinut olla joka hetki hänen kanssaan, ja rahaa oli aina tarvis. +Varsinkaan ei Johannes tahtonut taipua yhdessä hänen kanssaan suuresta +myymälästä toiseen vaeltamaan. + +Se oli siis jäänyt Irenen ja Signen asiaksi, joilla oli milloin mikin +kavaljeeri seurassaan. + +Tietysti eivät nuo käsirahat olleet riittäneet. Hän oli saanut monta +kertaa lisää, ja Johannes arvasi niiden nyt jälleen olevan lopussa ynnä +melkoisen maksamattoman laskun häntä odottamassa. + +Tuo tieto ei suututtanut häntä, ei ensinkään. Se teki hänet vain +tarkaksi ja teräväksi syrjästäkatsojaksi. + +Hän tahtoi nähdä, mitä keinoja Irene tällä kertaa käyttäisi. Sillä +vaikkakin niiden tarkoitusperä oli aina sama, eivät ne koskaan aivan +yhtäläisin vivahduksin uudistuneet. + +Irene seisoi yhä hänen edessään sovitellen uutta pukua vartalolleen. + +--Etkö usko? hän sanoi veikeästi. Etkö usko, että Signe tulee minua +tästä kadehtimaan? + +Se oli yksi Johanneksen heikkoja kohtia, jonka Irene oli huomannut +vaistomaisesti. Sillä vaikka Johannes ei Signestä enää vähääkään +välittänyt, hän kuitenkin olisi mielellään nähnyt tämän kadehtivan +Ireneä. + +Miksi? Sitä hän ei koskaan ollut tahtonut oikein itselleen selittää. + +Mutta hän tunsi, että siinä piili pieni katkeruuden ota ja loukatun +itserakkauden luoma epämääräinen haavoittamisen halu Signeä kohtaan, +joka kerran jopa kaksikin kertaa oli hyljännyt hänen rakkautensa. + +Olihan se tuiki naurettavaa! + +Tällä kertaa erikoisesti naurettavaa, kun Johannes oli aivan vakuutettu +siitä, että serkukset olivat yhdessä tuon puvun valinneet ja ostaneet +ja että Signe kenties juuri saman asian vuoksi oli äsken ollut täällä. + +Siksi ei tuo keino näyttänyt tepsivän tällä kertaa. Johannes istui +edelleen mukavasti sohvassa, molemmat kädet karmille heitettyinä. + +--Varmaan on Signe sinua kadehtiva, hän sanoi. Mutta älä uhallakaan +sano hänelle, mistä olet ostanut sen! + +Irene heitti nopean, tutkivan katseen häneen. Laski sitten laahuspuvun. +varovasti tuolille ja rupesi sitten sanaa puhumatta peilin edessä +riisuutumaan. + +Välillä hän kuitenkin riensi Johannesta suutelemaan. + +--Auta minua! hän sanoi. Näethän, kuinka vaikea minun on saada noita +nappeja auki. + +Johannes auttoi häntä. Irene istui selin hänen polvilleen. + +Ja jälleen, aistien noiden nuorten, muhkeain muotojen kosketusta vasten +ruumistaan, totesi Johannes, ettei Irene sittenkään ollut hänelle +samantekevä. + +Eräs salainen, turmeltunut aavistus, että häntä vieteltiin, tuntui vain +lisäävän hänen mielentilansa kiihoittuvaa, hekkumallista pohjasävyä. + +Pian hän näki palan pyöreitä, valkeita hartioita edessään paljastuvan. +Ja kun hän tahtoi nähdä vielä enemmän, hän kohotti Irenen nopeasti +seisomaan ja suuteli korvan alle häntä. + +--Johannes! kuiskasi Irene. Joku voi tulla. + +Johannes sulki ovet koneellisesti. + +Kun hän kääntyi, seisoi Irene peilin edessä jo puoli-alastomana. +Johannes riisui hänet kokonaan ja kantoi hänet hotellin leveään, +hyllyvään, arkipäiväiseen ja puhtaudeltaan epäilyttävään vuoteesen. + +Hän tiesi kaikki, mitä hän teki ja ymmärsi täysin tämän itse-inhoisen, +lihanhimoisen syleilyn häpeällisyyden. Kuitenkaan hän ei olisi mistään +hinnasta voinut eikä tahtonut jättää sitä tällä hetkellä tekemättä. + +Hänen päänsä oli aivan kylmä, samoin hänen sydämensä. Hän rakasti +hermoillaan. + +Väkivaltaisuuden vaistot olivat hänessä heränneet. Alku-ihmisen vaistot +kaukaa korven povesta. Hän tahtoi tehdä pahaa tuolle kauniille, +ärsyttävälle kulttuurikukalle, jota hän nimitti vaimokseen. Hän tahtoi +sitä loukata ja haavoittaa. + +Hän näki vielä iltaruskon kimmeltävän vastapäisen talon harjalla. +Sitten hän vaipui syvyyteen. + +Parisin sinipunerva, myrkyllinen, hermoja huumaava ja mielikuvia +herättävä hämärä tunki huoneesen. + + + + +12. + + +Se jäi Johanneksen turmeltuneimmaksi vaikutukseksi tuhansien +viettelysten ja nautintojen kaupungista. + +Ja sen hän oli saanut oman vaimonsa kanssa! + +Hän oli nähnyt sitä ennen yökahvilain kaupanolevan, tarjottimelle +levitetyn irstauden, vaeltanut varieteet, tanssipaikat, Punaiset myllyt +ja Tabarinit. + +Niiden joukkovaikutukset olivat olleet tosin jotakin uutta hänelle. +Mutta mitä olivat niiden matshikset ja apashitanssit tuon hämärtyvän +hetken rinnalla hänen omassa hotellihuoneessaan, jolloin hän lain +suojan ja yhteiskunnan varjon alla tunteettomana, sydämettömänä +nautiskelijana oli päästänyt irti intohimonsa! + +Rakastanut oopperapuvun hinnan edestä! Ja maksanut rakkautensa mielellä +kuin olisi setelitukku, jonka Irene vielä sukkasillaan kätki +käsilaukkuunsa, ollut porton hinta. + +Jospa se olisi ollut edes tavallinen portto! Kunniallinen, yhteiskunnan +laillistama ja elinkeinoaan rehellisesti harjoittava naispoloinen, joka +olisi mennyt menojaan eikä enää koskaan näyttäytynyt. + +Johannes olisi silloin tuntenut häpäisevänsä vain ruumistaan eikä +sieluaan. + +Mutta tämä jäi. Ja tässä olivat samalla eräät tärkeät sielulliset arvot +kysymyksessä. + +Tässä petettiin itseään ja muita. Tässä petettiin koko yhteiskuntaa. +Tässä valehdeltiin rakkaudeksi sitä, mikä ei ollut rakkautta, ja +hyveeksi sitä, mikä oli katujen ja torien pahetta pahempaa! + +Kaikki tekopyhän, turmeltuneen, sydänjuuriaan myöten mädän yhteiskunnan +suostumuksella. Saman yhteiskunnan, joka piti häpeänä, jos nuori mies +ja nainen sen pyhitystä odottamatta puhtaalla sielulla ja ruumiilla +toisilleen antautuivat, ja rankaisi rikoksena, jos syvä, totinen +rakkaus saattoi kaksi ihmislasta yhteen sen asettamien aitojen ja +veräjien yli. + +Ja tuon turmeluksen rakenteen sanottiin lepäävän avioliiton pohjalla. +Siispä mahtoikin juuri siinä mädän syvimmät synnyt piillä. + +Jos maailmassa vielä joku yhteiskunnallinen vallankumous oli +mahdollinen, oli sen alettava syvemmästä, puhtaammasta ja +ihmis-arvoisemmasta suhteesta miehen ja naisen välillä. + +Johannes mietti noita mietteitään ylhäällä Notre-Damen korkeudessa, +jonne hän oli kiivennyt enemmän oman mielentilansa pakosta kuin +kaupunkia katsomaan. + +Hän oli tuntenut tarvitsevansa raitista ilmaa. Ja lähtenyt jo varhain +aamulla yksin kävelemään. + +Aamu-aurinko oli tehnyt hyvää hänelle. Parisin, oikean, todellisen, +työn ja älyn, terveyden ja luonnon Parisin herääminen +vihanneskärryineen, maalaishahmoineen, vaeltavine työläisjoukkoineen ja +toimipaikkoihinsa kiirehtävine kunnon tyttösineen oli hetkeksi hänen +mieltään virkistänyt. + +Sitä tarvittiinkin. Sillä hänelle oli tapahtunut paljon eilisestä.---- + +Hän oli ollut Oopperassa vaimonsa kanssa, joka uudessa puvussaan oli +ollut todellakin säteilevä. Myöskin Johannes oli tuossa häikäisevässä +ympäristössä tuntenut yhteiskunnan huipuilla kulkevansa. + +Hän oli jälleen ihastunut Ireneen ja toivonut vain hetkeä, jolloin he +olisivat kaksin hotellissaan. + +Mutta kun ooppera oli päättynyt, olikin Signe lähtenyt heidän sairasta +lastaan katsomaan. + +Se oli harmittanut hiukan Johannesta, sillä oikeastaan hän olisi +tahtonut heti mennä levolle. Mutta hän ei voinut väittää vastaankaan, +kun vapaaherra Carp ehdotteli, että Johannes sitten saattaisi Signen +samoilla vaunuilla heidän hotelliinsa. + +Hänen itsensä täytyi vielä mennä illalliselle Rabbingin ja noiden +ranskalaisten pankkiherrojen kanssa, sanoi hän. + +He olivat tulleet hotelliin, jossa he olivat tavanneet Liisan +valvomasta Seidin vuoteen ääressä. + +Seidi ei ollut näyttänyt parantuneen, pikemmin huonontuneen. Eikä hän +vieläkään ollut puhunut mitään, huohottanut vain ja tuijottanut suurin +silmin ympärilleen. + +»Onko hän nukkunut?» oli Johannes Liisalta kysynyt. + +»Kyllä, koko illan», oli Liisa vastannut. »Nyt heräsi juuri.» + +Johannes oli jättänyt naiset siihen ja mennyt toiseen huoneesen. Ensi +kerran oli astunut hänen mieleensä ajatus, että Seidi voisi kuolla. Se +oli ollut omiaan hänen povensa viiltävällä, pakahduttavalla säälillä ja +surulla täyttämään. + +Hän oli kävellyt kotvan, palttoo yllä ja silinteri päässä, edes +takaisin mietteissään. Ja herännyt niistä vasta silloin, kun oli +kuullut oven avautuvan käytävään ja arvellut Signen jo olevan +lähtemässä. + +Hänenhän tuli saattaa Signe kotiin! + +Hän oli avannut viereisen huoneen oven. + +Ja nähnyt peilistä, miten Signe riisui hänen vaimoaan, kuten Johannes +itse oli tehnyt eilen iltapäivällä. Ja miten Signe suuteli tätä kaulaan +ja miten Irene painoi kiinteästi hänen kättään vasten paljasta, hempeää +poveaan. + +Ja kummankin kasvoilla oli ollut ilme niin nautiskeleva ja +autuaallinen, ettei Johannes voinut sitä vieläkään unohtaa. + +Hän oli lyönyt oven kiinni samassa silmänräpäyksessä. Kuullut, miten +kumpikin olivat huudahtaneet, ja syöksynyt päistikkaa ulos huoneestaan. + +Portaiden alapäässä hän oli tavannut Liisan, joka oli myös ollut täysin +puettu kuin ulos lähteäkseen. + +»Mihin menet?» hän oli kysynyt. + +»Minut on lähetetty apteekkiin», oli Liisa vastannut. + +»Tule mukaan! Minulla on myös matka sinne.» + +Ajuri oli yhä odottanut hotellin oven edessä. + +He olivat nousseet siihen ja Johannes oli maininnut koneellisesti +Signen ja hänen isänsä osotteen. Sitten hän oli sanaa-puhumattomana +vaununkulmaan painautunut. Eikä Liisakaan ollut puhunut mitään.---- + +Myrskynnyt oli Johanneksen mieli. Sydän sykkyränä hyppinyt, aivot omaa +ahtauttaan pakottaneet. + +Että hänen vaimollaan oli sellaisia vaistoja! Sitä hän ei ollut ikinä +aavistanut. + +Ehkä niitä ei ollutkaan hänen vaimollaan, vaan Signellä? Tuolla +naimattomalla, kalpealla ylimystyttärellä, joka oli liian ylpeä +miehelle antautuakseen? + +Se oli tuntunut hänestä hyvin luonnolliselta. + +Siksi ei hänen siveellinen suuttumuksensa ollutkaan niin paljon Signeen +kuin Ireneen kohdistunut. Signe ei kuulunut häneen, Irene kuului. Signe +sai tehdä mitä tahansa! Mutta Irene! + +Olihan Irenellä hän, Johannes, hänen miehensä! Eikö se riittänyt +hänelle? + +Vähitellen oli kuitenkin myrsky laannut hänen mielessään. Hän ei voinut +olla enää vihainen Irenellekään. + +Hoitakoot itsensä! Hoitakoon kukin mielensä mukaan omat asiansa! Mikä +oli hän muiden tuomariksi? + +Eihän yksilö ollut toisen vartia. Eikähän yksilöiden vapaa +määräämisvalta itsensä yli silti muuttunut, vaikka he sanoivat +rakastavansa toisiaan ja olevansa mies ja vaimo. + +Rakastavansa? Eihän hän ollut koskaan Ireneä oikealla, vakavalla ja +syvällä rakkaudella rakastanut. + +Himoinnut vain häntä jonkun verran. + +Hänellä ei sentähden voinut olla etäisintäkään oikeutta Ireneen. +Kaikkein vähimmän hän tahtoi tässä suhteessa vedota avioliiton antamaan +oikeuteen. + +Hän tiesi kyllä, että yhteiskunnalla oli asiasta toiset mielipiteet. +Mutta eihän hän voinut eikä tahtonut niitä hyväksyä, omaksua tai toimia +niiden mukaan. + +Hänen täytyi sentähden vain kehitellä omiaan. + +Ja seuloa niitä, siksi kuin niistä löytyisi joku hänen syvimmän +luonteensa mukainen, hänelle käytännölliseksi toimiohjeeksi kelpaava +johtotähti. + +Mitä enemmän hän mietti, sitä kauemmas hän siirsi Irenen itsensä +ulkopuolelle. Lopuksi he seisoivat kokonaan vieraina henkilöinä +kahdella vastakkaisella taivaanrannalla. + +Mutta jos he olivat niin kokonaan vieraita, mitä oli heillä siis +ollenkaan toistensa kanssa tekemistä? Miksi he elivät yhdessä? Miksi he +jatkoivat siis tätä yhteis-elämää, joka oli, jonka täytyi olla suurin +häpeä heille kummallekin? + +Miksi he eivät eronneet? Miksi he eivät kumpikin kulkeneet omaa +latuaan?---- + +Näin pitkälle oli Johannes päässyt ajatuksissaan, kun vaunut olivat +annetun osotteen mukaan pysähtyneet. + +Kuski oli noussut kohteliaasti vaunun-ovea aukaisemaan. + +»Missä ollaan?» oli Johannes kysynyt. + +Kuski oli maininnut hotellin nimen, joka oli Johanneksen täydellisesti +tajuun palauttanut. »Odota!» hän oli sanonut Liisalle, ja noussut +vaunuista. + +Mennyt puhuttelemaan ovenvartiaa, kirjoittanut pari sanaa +nimikortilleen, jossa hän oli ilmoittanut, että Signe tulisikin +nukkumaan heillä tämän yön. Ja pyytänyt ovenvartiaa sen vapaaherra +Carpille jättämään. + +»Vapaaherra Carp ei ole vielä kotona», oli ovenvartia sanonut. + +Myöhäiset illalliset, oli Johannes ajatellut. + +Sytyttänyt sikarin ja palannut vaunuihinsa, joissa Liisa edelleen istui +liikkumatonna. + +»Mihin me ajamme?» hän oli kysynyt Liisalta. + +»Tiedäthän, että minulla oli matka apteekkiin», oli tämä vastannut. + +Johannes oli vielä miettinyt hetkisen. Sitten hän oli kysynyt aivan +häikäilemättömästi: + +»Etkö luule, että tuo oli tekosyy?» + +Hän oli luottanut siihen, että jos hänen epäilyksensä Signen ja Irenen +luonnonvastaisista vaistoista ylimalkaan oli oikea, täytyi Liisallakin +olla jotakin vihiä niistä. Eikä hän ollut erehtynytkään tuossa +uskossaan. + +»Minä luulen niin», oli Liisa vastannut. »Lääkettä jäi kyllä vielä +pulloon.» + +Liisa oli siis hänet täydellisesti ymmärtänyt. Koettanut väittää vielä, +että hänen oli kaikissa tapauksissa mentävä lasta katsomaan. + +»Onhan heitä kaksi siellä», oli Johannes sanonut siihen. Eikä +Liisallakaan ollut senjälkeen ollut enää mitään vastaan väitettävää. + +He olivat ajaneet erääsen suureen, yölliseen tanssipaikkaan. + + + + +13. + + +Näitä hän nyt mietti Notre-Damen kirkon korkeudessa. Muisti jälleen +jotakin, josta hänen sydänverensä kuohahtivat, ja linkosi +suuttumuksensa ja ylenkatseensa salamat yli aamu-aurinkoisen Parisin, +kohti koko nykyaikaista yhteiskuntajärjestystä.---- + +Tanssipaikassa he olivat ottaneet pöydän kävelypenkereellä. Istuneet +aluksi kylminä syrjästäkatsojina, kumpikin hautoen omia ajatuksiaan, +seuraten koneellisesti heitä hiukan alempana aaltoilevaa ihmismerta. + +Siellä oli Rabbing äkkiä kulkenut heidän ohitseen. + +»Ai, ai, herra tohtori», hän oli pehmeällä, sarkastisella äänellään +ranskaksi sanonut Johannekselle. »Vaarallista leikkiä tuo.» + +»Mikä leikki?» oli Johannes kysynyt häneltä. + +»Leikki kamarineitseen kanssa. Ettei rouva vain saa vihiä siitä!» + +Ja mennyt menojaan samalla ivallisesti ja suopeasti kumartaen, ennen +kuin Johannes ehti mitään vastaamaan. + +Hän oli jo nähtävästi hoitanut ranskalaiset vieraansa tai jättänyt +vapaaherra Carpin heitä hoitelemaan. Ja lähtenyt omille retkilleen, +kuten hänen tapansa oli. + +Johannesta oli hirveästi harmittanut, että hänen esimiehensä oli +tavannut heidät täällä juuri tällä hetkellä. + +Luuli kenties hänen kielletyillä poluilla vaeltavan! Ja hänenkin +osaltaan olevan syypään tuohon suureen yhteiskunnalliseen valheesen, +joka salli kaikki, kunhan kaikki tapahtui julkista pahennusta +herättämättä. + +He olivat tilanneet pullon sampanjaa. He olivat juoneet ja saaneet +murretuksi painostavan, kohtalokkaan vaitiolonsa. + +Tehneet aluksi leikillisiä huomioita ohi vierivistä pareista, miehistä +ja naisista, joista useat olivat kokonaan kiinni toisissaan. + +Välistä oli vain nainen naisen parina. Ja silloin olivat heidän +katseensa aina toisiinsa sattuneet ja jälleen pikaisesti eri tahoille +etääntyneet. + +Johannes oli nähnyt, miten Liisan silmät olivat alkaneet loistaa, miten +hänen huulensa olivat avautuneet ja miten sähköttävän vaikutuksen koko +hänen olentoonsa teki tuo joukkohuumaus. + +Lopuksi se oli tarttunut häneenkin. Hänenkin oli tehnyt mielensä +tanssia ja tuntea naisellisten muotojen kosketusta. Ja kun samalla oli +ruvettu erästä hänelle tuttua säveltä soittamaan, hän oli kysynyt, eikö +Liisankin tehnyt mieli pyörähtää hänen kanssaan. + +Kyllä Liisan oli tehnyt mieli. Osasiko hän? Tottahan toki! Eihän +entinen suomalainen tarjoilijatar voinut olla niin kaukana jälellä +ajastaan. + +Liisa oli tuon lausunut leikillä, mutta niin viekoittelevalla hymyllä, +että se oli heittänyt kuin hunnun Johanneksen pään ylitse. Eikä hän +ollut muistanut enää Rabbingia, ei vaimoaan, ei sairasta lastaan eikä +koko muuta maailmaa, vaan johdattanut Liisan tuohon helvetilliseen +karkeloon, joka sai väsyneimmätkin halut heräämään ja veltoimmankin +elostelijan veren kiivaammin kiertämään. + +Tanssien oli Johannes tunnustanut Liisaa himoitsevansa. Ja tanssien oli +Liisa ilmoittanut, ettei se ollut epämieluista hänelle.---- + +Tulistuneina, kiihottuneina he olivat vihdoin tanssinsa lopettaneet ja +tulleet kadulle. Mutta vielä he eivät olleet sanaakaan vaihtaneet +siitä, mikä poltti heidän kummankin poveaan. + +Kuitenkin he olivat käsi kädessä kulkeneet. Eivätkä Johanneksen jalat +olleet vuosikausiin keveämmin nousseet eikä hänen ryhtinsä ollut +norjempi ja joustavampi. + +Hän oli jälleen tuntenut olevansa nuori. Ja hänelle oli tullut +poikamainen halu nauraa, mellakoida, pitää hauskaa ja tehdä +koirankujeita. + +Tai oikeastaan ensi kerran nuori, ensi kerran vallaton ja poikamainen. +Sillä lapsena hän oli kaikkein vähimmän lapsi ollut, kulkenut vain +varhaisvanhan ukon ryppy otsassa ja tuntenut aina kuin kiviset kuormat +hartioillaan. + +Ne olivat häntä seuranneet sitten ikänsä. Myöhemmin hän oli ruvennut +niitä pahaksi omaksitunnoksi nimittämään. + +Nyt oli Liisa ne kaikki kuin höyhenen pois puhaltanut. + +Tehnyt sen vain suunsa viettelevällä hymyllä, vain vartensa +aisti-iloisella notkunnalla. Eikä Johannes pelännyt enää huomispäivän +suruja eivätkä eilisen peikot häntä enää ahdistaneet. + +Se oli Liisan ensimmäinen lahja Johannekselle. + +Ja Johannes oli ruvennut aavistamaan, mikä aarre hänellä Liisassa oli, +ja katsonut kuin uusin silmin häntä. Ja mitä kauemmin hän oli katsonut +ja mitä lujemmin Liisa oli hänen kättään puristanut, sitä korkeammalle +oli kohonnut hänen riemunsa ja sitä voitollisempana oli onni soutanut +hänen suonissaan. + +Heitä vastaan oli tullut samanlaisia iloisia ihmisiä. Ja kun nämä eivät +olleet antaneet tietä heille, he olivat töytänneet yhteen, nauraneet, +pajattaneet kukin kieltään ja pistäneet lopuksi hilpeän piiritanssin +katukäytävällä. + +Koko maailma oli äkkiä muuttunut Johannekselle. Koko maailma oli +näyttänyt hänen silmissään yhtä huolettomalta ja vallattomalta kuin hän +itse oli. + +Sitten he olivat menneet erääsen maanalaiseen paikkaan, jossa suuret +kokotit ja heidän rikkaat rakastajansa kokoontuivat. Ja tavanneet +siellä Auran ja Muttilan, jotka olivat hyvin hämmästyneet tästä +kohtaamisesta. + +Nämä olivat selittäneet, että he olivat olleet huvittelemassa, mutta +Jaakko Jyrkkä jo aikaiseen illasta tullut niin liikutetuksi, että hänet +oli täytynyt saattaa hotelliin. Auraa sitävastoin ei ollut vielä +ollenkaan väsyttänyt, ja kun tämä oli viimeinen ilta Parisissa ja kun +Muttila oli ollut niin ystävällinen... + +Johannes oli heti huomannut, että heidän välillään oli jotakin. Mutta +hän oli suonut sen heille mielellään, puristanut vain heidän kättään +ystävällisesti ja istunut toiseen pöytään Liisan kanssa. + +Liisa oli ollut heille tuiki tuntematon. + +Eikä Johanneskaan ollut viitsinyt esittää häntä heille, sillä hän ei +nyt tahtonut tulla muiden ihmisten kanssa mihinkään pitempiin +tekemisiin. He olivatkin sieltä pian lähteneet.---- + +Mitä sitten oli tapahtunut, se oli vieläkin Johannekselle kuin unta, +kuin kangastusta. + +Kaunista unta, päätä-huimaavaa kangastusta jota ei saanut kiinni enää +selvin aivoin ja josta ei olisi tahtonut herätä milloinkaan. + +Pieneen hotelliin he olivat ajaneet, jonka osote Johanneksella oli +ollut taskukirjassaan. Ottaneet huoneen ja viettäneet yönsä siellä +silmänräpäystä nukkumatta, siksi kuin Johannes varhain aamulla oli +lähtenyt kävelemään. + +Liisa oli jäänyt vielä vuoteesen. Johannes oli peittänyt hänet kuin +lapsen ja Liisa sulkenut silmänsä turvallisesti ikäänkuin hän olisi +aikonut nukkua iankaikkisesti.---- + +Tuntui niin kummalliselta, niin iki-ihmeelliseltä, nyt täältä, +korkealta, tuota kaikkea ajatella. + +Tuossa oli hänen vierellään vanha Parisi, tuossa roomalaisten +klassillinen Lutetia, jonka saattoi enää vain sielunsilmin nähdä. +Tuossa kiemurteli Seine-virta kauniine, kaartuvine siltoineen, +tuollapäin oli Montmatre, tuollapäin Montparnasse ja Pantheon. + +Mutta aina tahtoivat hänen silmänsä siirtyä sille ilmansuunnalle, missä +hän tiesi erään pienen hotellihuoneen olevan, ja huoneessa naisen, +jonka huulet vielä punersivat hänen suuteloistaan. + +Hän tunsi, että siellä nukkui nyt jotakin kallista. + +Sillä siellä nukkui hänen aina etsitty, myöhään löydetty +elämän-autuutensa. + +Ja taas tahtoivat hänen silmänsä kääntyä sinnepäin, missä hän tiesi +vaimonsa ja lapsensa olevan ja jonka kautta hänen oli kuljettava, jos +hänen mieli mennä hyvällä omallatunnolla Liisaa herättämään. Sillä +asian täytyi olla silloin ratkaistu hänen ja Irenen välillä. + +Hän arvasi, että tuo kohtaus tulisi muodostumaan sangen tuskalliseksi. +Mutta hän oli päättänyt nyt kaikki uskaltaa, kun kerran kaikki oli +kysymyksessä. + +Oli kysymyksessä nousta, sensijaan että mennä perikatoon. Oli +kysymyksessä tulla ihmiseksi ja ihmis-arvoiseksi, sensijaan että olisi +asteettain vähitellen eläimeksi alentunut. + +Hän rakasti! Hän rakasti todellakin! Tuo huimaava tunne oli omiaan taas +kaikki katkerat muistot pois pyyhkimään. + +Niin, tämän täytyi olla rakkautta. Sitä todisti hänen mielensä keveys, +heti kun hän Liisaa ajatteli. Sitä todisti hänen sydämensä säteilevä +riemu ja käsivarsien paisuva jännervoima, joka tahtoi vain syleillä, +vain turvata tuota ainoaa. + +Mitä merkitsivät nyt vaimo ja lapsi hänelle? Mitä avioliitto ja +yhteiskunta? + +Kahleita, jotka katkeisivat kuin korsi hänen käsissään! + +Toisia kahleita hän tahtoi kantaa, toisia siteitä tunnustaa. Liisan +orja hän tahtoi olla. Polttaa tuhkaksi kaiken entisyytensä, suitsuttaa +uhrina Liisan alttarilla.---- + +Hän tunsi nyt ensi kertaa elämässään olevansa mies. Ja hän ihmetteli, +miten suurena ja laajana sama maailma nyt väikkyi hänen edessään, joka +vielä eilen oli ollut pieni ja ahdistava kuin vankikomero. + +Eilen se ei ollut hänelle tarjonnut mitään. Mutta ei myöskään vaatinut +häneltä mitään tärkeätä. + +Nyt se vaati kaikki, mutta myös lupasi kaikki. Sen seitsemät sinetit +olivat hänelle yhdessä yössä auenneet. + +Oli niin paljon tuntemattomia kaupunkeja, joissa hän ei ollut käynyt +vielä, niin paljon outoja oloja ja ihmisiä, joihin hän ei ollut vielä +tutustunut. Kumpusi niin paljon salaisia voimia hänen povestaan, jotka +eivät olleet vielä vastaavaa muotoaan saavuttaneet, pursui +tyydyttämättömiä elämänpyyteitä, tekemättömiä tekoja, käyttämättömiä +voimalähteitä. + +Jokainen sekunti oli tästälähtien oleva kallis hänelle. Jokainen ilta +kuin viimeinen ja jokainen aamu kuin ensimmäinen. + +Täytyi nyt vain pysyä lujana, vain järkkymättömänä. Vain kiinteästi +yhteen ainoaan, pyhään päämäärään tuijottaa, enää oikeaan tai vasempaan +erehtymättä. + +Vaikka hänen tiensä kulkisi yli ruumiiden, tahtoi hän sitä nyt selkä +suorana ja otsa kirkkaana taivaltaa.---- + + + + +14. + + +Kuitenkaan hän ei voinut estää eräänlaista epävarmuuden tunnetta +olentoonsa hiipimättä, kun automobili pysähtyi hänen oman hotellinsa +ovelle ja hän kysyi sen tutulta ovenvartialta, oliko madame ehkä +huoneessaan. + +Tuo oli se pieni hätäkeino, jonka hän oli matkalla keksinyt. Hän +tahtoi, hänen täytyi tietää, oliko Irene tuolla ylhäällä yksin lapsen +kanssa vai oliko Signe todellakin viettänyt yönsä heillä. + +Hänen hämmästyksensä oli suuri, kun ovenvartia ilmoitti, että molemmat +naiset olivat viime yönä ajaneet pois. + +Pois? Mihin? Sitä ei ovenvartia osannut ilmoittaa. + +Johannes arvasi heidän ajaneen Signen ja hänen isänsä hotelliin. + +Ja lapsi? + +Sen olivat naiset vieneet mukanaan. Ovenvartia, joka oli tiennyt tämän +sairastavan, oli luullut, että joku äkillinen kohtaus oli vaatinut +silmänräpäyksellistä lääkärinhoitoa. + +Heidän tavaransa? Ne olivat kyllä vielä kaikki paikoillaan. + +Hyvä, ajatteli Johannes. Minä otan omat tavarani ja muutan. Asia on +siten seuraavaan solmukohtaan saakka yksinkertaisimmin suoritettu. + +Onneksi hän ei ollut vielä ehtinytkään niitä paljon purkamaan. Hänellä +oli vain yksi kapsäkki ja pieni käsilaukku. Olihan ollut kysymys +ainoastaan lyhyestä huvimatkasta Parisiin. + +Mutta Liisan tavarat? Oli paras ottaa nekin mukaan. Silloinhan he +olisivat kokonaan irti tästä. + +Tuntui kummalliselta Johanneksesta nyt nousta noita portaita ylös. Ja +hän melkein pelkäsi avainta lukonreikään sovittaessaan. + +Entä jos ne vielä olisivatkin siellä? Entä jos ovenvartia olikin +lahjottu ja siellä väijyi tuntematon, salakavala vihollinen? + +Ei, ei siellä ollut ketään. Tyhjyys ja autius sieltä vain häntä vastaan +hengähtivät. + +Uutimet olivat vielä alhaalla eikä Johannes uskaltanut niitä kohottaa. +Hän ei tahtonut nähdä räikeässä päivänvalossa näitä seiniä eikä tuota +vuodetta, joka oli ollut hänen aviollisen häpeänsä ja itse-alennuksensa +todistajana. + +Hänen tavaransa olivat kootut parissa silmänräpäyksessä. Hän astui +toiseen huoneesen. + +Kaikki todisti täällä lähdön äkkipikaisuutta. Seidin vuode oli +pengottu, peitto otettu, vaatteita viskelty huiskin haiskin. + +Onneksi hänen ei tarvinnut täälläkään viipyä kauempaa. + +Liisakaan ei ollut paljon purkanut tavaroitaan. Irene yksin oli +molempiin huoneisiin levittäytynyt. + +Hän nosti mukaantulevat kollyt käytävään, oven ulkopuolelle, väänsi sen +lukkoon ja meni alas. Pyysi laskun, tapasi isännän ja ilmoitti hänelle, +että jälellejääneet tavarat noudettaisiin parin päivän päästä. + +Varmuuden vuoksi hän maksoi huoneet vielä viikoksi eteenpäin. Ja antoi +osotteen, jonne sana olisi lähetettävä, ellei niitä viikon kuluessa +noudettaisi. + +Nyt hän oli valmis. Nyt hän oli vapaa. Nyt hän oli irti maasta kuin +ilmapurjehtija, joka ohjaa koneensa kohti käymättömiä, sinertäviä +tuulentupia. + +Hän ihmetteli itsekin, kuinka helposti tuo kaikki oli käynyt. Oli kuin +itse kohtalo olisi auttanut häntä. + +Ei mitään turhia selittelyjä, ei mitään kiusallisia kohtauksia. Ei +syytöksiä eikä vastasyytöksiä, ei saatuja eikä annettuja haavoja, ei +puolustuksia eikä hyökkäyksiä. Vain tehty teko, vain paljas ja karu +tosiasia. Juuri näin sen piti käydä! Juuri näin, jos kohtalo olisi +häneltä kysynyt, hän olisi sen itse järjestänyt. + +Ihaninta tuossa kaikessa oli, että tehty teko oli molemminpuolinen. Nyt +ei sitä enää mikään mahti maailmassa voisi saada tekemättömäksi. + +Mitään ei voitu enää muuttaa, mitään ei peruuttaa. + +Irene oli hänen mielestään tässä asiassa oikein uljaasti ja arvokkaasti +menetellyt eikä Johannes voinut kieltää häneltä sisällistä +kunnioitustaan. Juuri niin tuli hänen vaimonsa tehdä! Ottaa askeleensa +häikäilemättä, arvelematta, kun hänen vaistonsa kerran vaati sitä ja +hänen järkensä sen myönsi oikeaksi. + +Vasta automobilissa jälleen istuessaan ja noita mietteitä edestakaisin +vieritellessään tuli Johannes tuumineeksi, että tuo äkillinen lähtö +saattoi sittenkin olla vain sotajuoni. + +Eihän se oikeastaan ollut Irenen tapaista. Eihän Irene tahtonut koskaan +katsoa mitään asiaa ratkaisevaksi. + +Olihan jo pelkkä avio-eron käsitekin aina ollut kauhistus hänelle. Ja +eikö hän ollut aina tuominnut mitä ankarammin niitä, jotka sellaisen +avulla etsivät omaa yksilöllistä onneaan eivätkä uhrautuneet lapsilleen +ja toisilleen. + +Häpeä se oli aina ollut Irenen mielestä. + +Kuinka hänestä äkkiä olisi tullut sellainen sankaritar? Kuinka hän +tuossa tuokiossa olisi siihen määrään voinut unohtaa piintyneet +yhteiskunnalliset ennakkoluulonsa ja kohonnut hänelle ennen +tuntemattomaan henkiseen tarmoon ja itsenäisyyteen? + +Kenties oli Signe häntä siihen kehoittanut? Niin se voi olla.---- + +Epäily oli kerran herännyt Johanneksessa eikä enää jättänyt rauhaan +häntä. + +Hän koetti kuvitella, mitä kaikkea noiden kahden välillä oli voitu +puhua ja neuvotella, ennen kuin he olivat niin ratkaisevaan päätökseen +rohkaistuneet. Hän koetti elää sen uudestaan näkymättömänä +syrjästä-katsojana siitä hetkestä saakka, jolloin hän oli lyönyt oven +kiinni toiseen huoneesen ja syöksynyt käytävään.---- + +He olivat tietysti ensin olleet aivan hiljaa, siksi kuin olivat +kuulleet hänen askeleittensa etääntyvän. Sitten he olivat katsoneet +toistensa silmiin ja olleet kotvasen tuiki totisia. + +Varmaan oli toinen heistä sitten koettanut hymyillä väkinäisesti ja +toinen koettanut yhtyä siihen. + +Tietysti he olivat kuulleet myös hänen vaunujensa jyrinän, kun hän ajoi +pois hotellin ovelta. Mutta he eivät olleet arvanneet hänen Liisan +kanssa poistuneen. + +Irene oli kohauttanut tietysti valkeita olkapäitään ja riisunut +oopperapukunsa kokonaan. Laskenut sen sitten kauniisti ja säntillisesti +syrjään, vielä kerran ihaillen sen upeutta ja muodinmukaisuutta. + +Signe oli seisonut paikallaan, pieni ryppy kulmien välissä, ja +miettinyt. Eikä kumpikaan olleet vielä puhuneet mitään. + +Sitten he luonnollisesti olivat tahtoneet tulla vakuutetuiksi, tokko +Seidi nukkui vielä. Kumartuneet hänen vuoteensa yli ja kuiskanneet +jotakin tavallista, kummallakin painostava tunne sydänajassaan. + +Siirtyneet sitten toiseen huoneeseen. Ja vasta siellä oli alkanut +varsinainen sotaneuvottelu. + +»Mitä luulet tästä tulevan?» oli Signe ehkä kuiskaten kysynyt. »Hän +lähti suuttuneena.» + +»Pah!» oli Irene varmaan ynseästi sanonut siihen. »Tottahan kahdella +serkulla lie lupa hiukan pitää toisistaan.» + +»Sinun miehesi on niin kummallinen», Signe tuohon anteeksi-antavasti +hymähtänyt. »Pelkään miltei, että hän on minulle mustasukkainen.» + +Ja Irene tuohon tyytyväisellä ilmeellä vastannut: + +»Mitä tehdä? Hän rakastaa niin palavasti minua. Vielä tänään hän on +antanut minulle siitä viimeisen todistuksen.» + +Ja Signe siihen terävällä silmäyksellä: + +»Entä sinä? Annatko sinäkin hänelle yhtä tulisia todistuksia +rakkaudestasi?» + +Irene vilkaissut häneen, mutristanut huuliaan ja virkahtanut +itsetietoisesti: + +»Hänellä ei pitäisi olla siinä suhteessa mitään valittamista.» + +Tuosta oli ehkä syntynyt pieni vaitiolo. + +Sitten oli Irenen arvattavasti tullut kylmä ja hän tahtonut pujahtaa +peiton alle. Mutta ensin oli Signe tietysti kotiin saatettava. + +Signe vakuuttanut, että hän kyllä pääsisi yksinkin kotiin, sillä +ovenvartia voisi kyllä hankkia suljetut vaunut hänelle. Ja Irene ehkä +uhmaten ehdottanut, että Signe jäisi heille yöksi ja nukkuisi hänen +kanssaan. + +»Mutta miehesi? Mitä Herran nimessä hän sanoisi, kun hän tulisi +kotiin?» + +»Saisi ottaa jonkun muun huoneen. Täällä on kyllä vapaita huoneita +hotellissa.» + +»Siitä hän vasta metelin nostaisi.» + +»Nostakoon! Se juuri olisi oikea rangaistus hänelle.» + +Signe ei kuitenkaan suostunut, vaan lähettänyt sanan ovenvartialle, +että tämä hankkisi mistä hyvänsä automobilin tai suljetut vaunut +hänelle. Irene sillä aikaa kokonaan riisuutunut, mennyt maata ja Signe +istunut odottamaan hänen vuoteensa laidalle. + +Odotus oli kestänyt kauan. He olivat ehtineet jutella paljon keskenään. + +Taikka eivät olleet puhuneet mitään, vaan miettineet kumpikin omia +mietteitään. + +Irene vielä kerran valittanut, ettei Signe ollut jäänyt hänen luokseen, +ja Signe päätään pudistaen tehnyt tiettäväksi, että se oli mahdotonta. + +»Miksi niin mahdotonta? Olemmehan me ennen niin monta yötä yhdessä +nukkuneet.» + +Signe huokaisten sanonut siihen: + +»Niin, ennen. Tyttö-aikoinasi.» + +Varmaan he eivät silloin olleet voineet pidättäytyä suutelemasta +toisiaan. + +Kenties he olivat myös hiukan yhdessä itkeneet. Ja syleilleet toisiaan +ja riutuneet rakkaisiin muistoihinsa. + +Olihan Johannes aikoinaan myös Signeä rakastanut. Luonnollisesti tiesi +Irene siitä. Tottahan heillä kahdella siis myös oli oikeus pitää +pikkuisen toisistaan. + +Mutta äkkiä toinen heistä huomannut, ettei Liisa ollut palannut +ollenkaan. Signe varmuuden vuoksi käynyt viereisessä huoneessa +tullakseen siitä täysin vakuutetuksi ja Irene noussut silmät suurina +istumaan vuoteessaan. + +»Ei palannut? Mitä tämä merkitsee? Hän olisi jo aikoja sitten ehtinyt +apteekista.» + +»Ei tiedä näin yöllä», Signe siihen varovasti sanonut. »On täytynyt +ehkä odottaa.» + +»Odottaa? Mitä odottaa? Hänhän on ollut jo tunnin tuolla matkalla.» + +»Lähtenyt ehkä ominpäin seikkailemaan.» + +»Ei, Liisa ei tee sitä ikinä. Hänelle on täytynyt jotakin muuta +tapahtua, taikka...» + +»Taikka Johannes ottanut hänet mukaansa», Signe siihen sanonut +totisesti. + +Irene hypännyt ylös ja soittanut sähkökelloa. Uninen ovenvartia tullut +ja Irene häntä peitto korvissa puhutellut. Saanut tietää, ettei +Johannes ollut lähtenyt yksin ja lyönyt oven lukkoon hänen nenänsä +edestä. + +Nyt oli tullut toinen ääni kelloon. + +Irene itkenyt ja raivonnut, Signe säälien häntä lohduttanut. Oli +todettu, että Johanneksella sittenkin saattoi olla joku salainen suhde +Liisan kanssa, oli kenties kauankin ollut, ehkä heidän avioliittonsa +alku-ajoista saakka. Miksi hän muuten olisi tahtonut tuota +kevytmielistä lunttua lapsensa hoitajaksi? + +Kasvinsisar muka! Rikkaläjällä kasvanut, tukkipoikien ja rantajätkien +sylissä tuleentunut! + +Selvää oli, että Irene oli petetty. Mutta kuinka kauan petetty? Ja +kuinka paljon petetty ja kuinka usein ja missä ja millaisten +olosuhteiden vallitessa? + +Epäilemättä olisi Irene tahtonut saada tuosta kaikesta selon samassa +silmänräpäyksessä. Ja kun hän ei ollut voinut eikä Signekään ollut +osannut hänelle sitä selittää, hän oli itkenyt vihasta, ylenkatseesta, +mustasukkaisuudesta ja loukatusta itsetunnosta. + +»Tunnustaa täytyy», Signe sanonut, »että tuo ajatus jo eilen tai +toissapäivänä Boulognen metsässä pälkähti päähäni. Mutta minä karkoitin +sen heti pelkkänä mielijohteena.» + +»Eilen? Mielijohteena! Miksi et heti sanonut sitä? Silloin ei olisi +tätä onnettomuutta tapahtunut.» + +»Jos se oli tullakseen, sen täytyi tulla.» + +»Hyvähän sinun on puhua, kun ei ole kysymys sinun miehestäsi!» + +Signe ehkä huomauttanut, ett'eihän asian vielä silti tarvinnut niin +vaarallisen olla. Eihän tuo tapaaminen ainakaan voinut olla edeltä +laskettu... + +»Ei. Se on totta! Mehän lähetimme Liisan.» + +Kenties oli Johannes vain ollut suutuksissa ja ottanut Liisan uhalla +mukaansa, kuten oli eilenkin ottanut. + +»Suutuksissa? Mutta sitten hän mahtaa olla hirveästi suutuksissa. Ei, +minä en tohdi, en tahdo nähdä häntä!» + +Tultu sitten ilmoittamaan, että vaunut olivat saapuneet. Annettu +vaunujen seisoa, odotettu ja odotettu. Ja kuiskittu asioita, joihin +Johanneksen liitelevinkään mielikuvitus ei voinut tunkeutua.---- + +Tosiasia oli, että oli lähdetty ja otettu lapsi mukaan. Ja sehän olikin +pääasia tällä kertaa. + + + + +15. + + +Kun Johannes pääsi perille, nukkui Liisa vielä. Hän lepäsi kuin lapsi +turvallisena, puoliavoimin huulin ja punertavin korvalehdin. + +Johannes herätti hänet ja kysyi: + +--Oletko nukkunut todellakin? + +--Tietysti olen, vastasi Liisa hymyillen. Eihän minulla ollut täällä +muutakaan tekemistä. + +--Etkö pelännyt? + +--Mitä? Tiesinhän sinun tulevan takaisin. Ja muu kaikki oli minulle +samantekevää. + +Johannes kertoi nyt hänelle, että jäisivätkin nyt tänne toistaiseksi, +että Johannes oli tuonut tänne heidän tavaransa ja ettei Liisan enää +ollut ikinä tarvis tavata Ireneä. + +Liisa kuunteli tuota kaikkea hajamielisesti kuin jotakin tois-arvoista. + +--Hyvä, hyvä, sanoi hän vain ja katsoi hymyillen Johannekseen. + +Johannes kertoi, että hän aikoi laillisestikin erota vaimostaan. +Silloin näyttivät Liisan silmät hiukan säikähtyneiltä. + +--Miksi? hän kysyi. Miksi sinä eroat? + +Hän ei näyttänyt ollenkaan ymmärtävän moisen toimenpiteen +tarpeellisuutta. + +Rakastivathan he kaksi toisiaan! Mitä liikutti heitä kaikki muu +maailma? + +Johannes suuteli häntä ja lisäsi rakastavansa siihen määrään Liisaa, +että hänelle oli tuiki mahdotonta elää yhdessä jonkun toisen naisen +kanssa. + +Hän tahtoi elää yhdessä Liisan kanssa. Ja hän kysyi, oliko Liisa nyt +tyytyväinen. + +--Hyvä, hyvä, sanoi Liisa. Kaikki, mitä sinä teet, on hyvä. + +Johannes näytti jonkun verran pettyneeltä. Hän oli odottanut suurempaa +palkintoa sankarillisesta päätöksestään, joksi hän itse katsoi sitä. + +Hän kysyi, tokko Liisa ymmärsi, että heidän elämässään oli nyt suuri +ratkaisu tapahtunut. + +--Enhän minä tiedä muuta kuin että rakastan sinua, lausui Liisa +käsivartensa ojentaen. Olen sinua aina rakastanut ja tulen rakastamaan +iankaikkisesta iankaikkiseen. + +Johannes vaipui hänen syleilyynsä. Ja sai palkintonsa. + +Liisan pukeutuessa rupesi Johannes tuumimaan, miten he viettäisivät +tämän päivän. + +Liisalla ei ollut mitään omaa ehdotusta. Hän oli tyytyväinen kaikkeen, +mitä Johannes ehdotteli, unohtuen aina pitkiksi tuokioiksi häneen +katsomaan. Sitten hän hymyili taas ja kysyi, mitä Johannes oli +sanonutkaan. + +Hän näytti kulkevan kuin unessa. Hän rakasti ja Johannes rakasti häntä! +Olihan kaikki muu niin äärettömän, niin sanomattoman samantekevää.---- + +Johannes oli jo kaiken viikkoa aikonut Versailles'iin. Mutta matka, +joka oli tarkoitus tehdä yhdessä Irenen, Signen, Rabbingin ja +vapaaherra Carpin kanssa, oli päivästä päivään lykkäytynyt. + +Aina oli sattunut joku este jollekin. Viimeksi oli Rabbing juuri ennen +määrättyä lähtöhetkeä ilmoittanut saaneensa sähkösanoman rouvaltaan, +joka oli näinä päivinä saapuva Parisiin. Sopisi tehdä tuo käynti +yhdessä hänen kanssaan. + +Nyt päätti Johannes tehdä sen Liisan kanssa. + +Olihan ulkona mitä ihania kesä-ilma. Suurten puiden vihreys oli nyt +ainoa sopiva tausta heidän riemuitsevalle, taivasta-tavottelevalle +elämäntunnelmalleen. + +Miksi viipyä Parisin muurien sisällä, silloin kun koko kosmos tuntui +liian pieneltä näin rajatonta rakkautta mahduttaakseen? Miksi asfalttia +kävellä, kun kaikki maan magneettivirrat tuntuivat vihisevän kiireestä +kantapäähän? + +He matkustivat. Ja olivat perillä, ennen kuin huomasivatkaan. + +Se oli heidän häämatkansa. Siitä tuli heidän korkean, ainoan, autuaan +ensilempensä säteilevä juhlapäivä. + +He katsastivat linnan tuossa tuokiossa. + +Mitä liikuttivat heitä historialliset muistot? Mitä vuosisatojen +taiteelliset saavutukset? Ei ollut muuta muistoa kuin yksi eikä muuta +saavutusta kuin että vihdoin, elämänsä kukkeimpana keskikesänä, olivat +toisensa saavuttaneet. + +Puistoon paloi heidän mielensä. Sen sohville istumaan, sen käytäviä +kävelemään, sen varjoissa uneksimaan ja suutelemaan toisiaan sen +yksinäisimmissä tienkäänteissä. + +He leikkivät kuin lapset. He olivat piilosilla ja ajelivat takaa +toisiaan. He huhuilivat kuin paimenet salolla, pakenivat ja antautuivat +jälleen kiinni otettaviksi ja rangaistaviksi. + +Onneksi ei puistossa ollut paljon väkeä. Joku englantilainen seurue +vain punakantisine matkailijakirjoineen, joku vanha versaillesilainen +rouva vain käsitöineen ja nurmikolla pyörähtelevä lapsenlapsi silmäinsä +alla. + +Tämä metsä oli heidän! Eikä metsä näyttänyt pitävän sitä pahanaan. + +Olihan se nähnyt ennenkin niin monta herttaista, ihanaa paimen-idylliä. + +Tuo tarulinna tuolla ylhäällä oli heidän! Eikä sen valtava, +majesteetillinen hahmo näyttänyt uusien omistajiensa vuoksi ollenkaan +synkistyvän. + +Olivathan sen seinät kuulleet niin monta hellää, houkuttelevaa +kuiskausta. Ja olivathan sen kammiot olleet niin monen torjuvan, armaan +antaumuksen todistajia. + +Täällä oli lemmenleikkiä ilmassa. Täällä liihoitteli naurusuisia, +kevytjalkaisia amoriineja kaikkialla. + +Mutta kenenkään nauru ei ollut helakampi kuin Liisan puiston polkuja +paetessa eikä kenenkään jalka keveämpi kuin Johanneksen kauniin kauriin +jälkiä samoamaan. + +Eikä kenenkään posket punaisemmat kuin heidän toinen toisensa syliin +syöksyessä. + +Joku yksinäinen, harmaapartainen puistonvartia sattui heidän tielleen. +Tuli kuin itse Versailles'in tonttu. Johannes pisti hänen käteensä +kultarahan hänestä päästäkseen ja vartia hymyili heidän jälkeensä +suopealla, onnittelevalla ilmeellä kuin olisi tahtonut sanoa: + +Sellaista se on. Sellaista se on ollut joka kesä. Ja tulee olemaan niin +kauan kuin on aurinkoa ja nuoria ihmisiä maailmassa. + +Monta lempivää paria oli Versailles nähnyt aikoinaan. Mutta varmaan ei +koskaan kahta niin alkuperäistä ja syyntakeetonta. + +Äkkiä he huomasivat, että heidän oli tullut nälkä. Eiväthän he olleet +syöneet koko päivänä mitään. + +Pitikö heidän nyt tuon turhan ja tuiki jokapäiväisen asian takia +keskeyttää autuas harharetkensä tuntemattomia teitä myöten ja palata +kaupunkiin? + +Ei. Siinä olikin kuin tarussa konsanaan kohta järvi heidän edessään ja +järven rannalla pieni ravintola. + +Tarussa toteutuvat kaikki toivomukset. Ja ravintolan pyylevä isäntä, +joka tosin näytti kuuluvan pikemmin aineellisten olentojen kuin henkien +maailmaan, takasi, että he tulisivat olemaan tyytyväisiä. + +He söivät ulkona. Aurinko paistoi vinoon järven yli. Alkukesän tuores, +vihanta vihreys tunki joka taholta silmiin, lemusi läpi paistinhajunkin +sieraimiin. + +Tämä alkukesä oli kuin Suomen keskikesää, juhannusviikkoa tai heinäkuun +heleitä ensipäiviä. + +Ja heistä rupesi tuntumaan, kuin olisivatkin he tällä hetkellä +Suomessa, kaukana maaseudulla, jossa kukaan ei tuntenut heitä. Kuin +olisi tämä ollut outo, mutta ystävällinen majatalo, kuin olisi +kirkontapulin pitänyt kohota tuolta järven toiselta puolen ja talon +takaa kierrellä nurmettuneen maantien punaisine, valkotauluisine +kilometri-patsaineen. + +Ja ukon astua ruuheensa tuosta metsänlaidasta ja lähteä tuon ruohikon +rinnasta kalaonnea koettelemaan... + +He huomauttivat siitä toisilleen ja hymyilivät onnellisesti. Ja +päättivät viettää vielä kerran tällaisen kesän Suomessa ja rakentaa +kalamajan juuri tällaisen järven rannalle. + +Tuli kahvi ja kahvin keralla lasi likööriä. Johannes pisti tupakaksi. +Sitäkään huvia hän ei ollut muistanut koko päivänä ollenkaan. + +Heistä tuntui kaikki täällä niin kotoiselta ja turvalliselta. Kuin he +olisivat olleet jo kauan naimisissa, monta iltaa näin istuneet, monta +aamua näin yhdessä astuneet ja nyt muistelleet entistä elämäänsä. +Sanoneet sanottavansa, puhuneet puhuttavansa ja ymmärtäneet toisensa +vain yhdestä silmäyksestä. + +He olivat käyneet aivan hiljaisiksi. Vihdoin virkahti Johannes: + +--Eikö elämä kuitenkin ole ihana, Liisa? + +Liisa puristi hiljaa hänen kättään eikä vastannut mitään. Vasta +kotvasen kuluttua hän lausui raukeasti: + +--Minä tahtoisin vain nukkua, vain nukkua. Enkä enää koskaan muilla +silmillä nähdä maailmaa. + +--Kuin millä silmillä? + +--Kuin unen silmillä. Kuin niillä, joilla näkee vain itseensä ja omaan +sydämeensä. + +--Minä näen itseni sinun silmissäsi. + +--Tietysti, koska elät minun sydämessäni. + +--Ja sinä? Missä sitten elät? kysyi Johannes hymyillen. + +--Minua ei ole, minua ei ole enää olemassa, vastasi Liisa +haaveellisesti. Minä olen vain kuori, vain lipas, joka kätken suurta +salaisuutta. + +Johannes katsoi häneen. Kuinka tuo tyttö oli muuttunut eilisestä! +Kuinka syvä hänen silmiensä katse oli, kuinka tyyni hänen ilmeensä, +kuinka hienostunut hänen koko olentonsa! + +Ja nuo sanat!? Mistä hän ne ottikaan? + +--Kuka on sinut opettanut noin puhumaan? kysyi Johannes. + +Liisa hymähti. + +--En tiedä, sanoi hän, kuinka puhun ja mitä puhun. Sanat mahtaa joku +toinen kuiskata korvaani. + +Hän puolestaan sanoi tahtovansa vain nukkua, vain nukkua. Eikä enää +koskaan kokea mitään eikä puhua mitään kenellekään. + +--Uni on kuoleman edelläkävijä, sanoi Johannes. + +Liisa värähti ja siirtyi vaistomaisesti lähemmä häntä. + +He vaikenivat jälleen. Ja jälleen muuttui heidän mielialansa.---- + +Johannes uneksi. Uneksi vieraista maista ja oudoista luonnonkansoista, +joiden olot, tavat, aistillisen ja yli-aistillisen elämän hän tahtoi +tulla perinpohjin tuntemaan. + +Olihan sattuma, että hän oli syntynyt europalaiseksi, kävi puettuna +korkeaan kaulukseen ja silinteriin ja istui tässä lasi likööriä +edessään. Miksi ei hän yhtä hyvin olisi voinut syntyä mustaksi +murjaaniksi tai vinosilmäiseksi japanilaiseksi tai kiinalaiseksi? + +Ja istua nyt alastomana majansa portailla tai pidellä pientä geishaa +polvellaan? + +Kuka sanoi, ettei hän vieläkin voisi sitä tehdä? Kuka voi väittää +ylimalkaan, mikä oli mahdollista, mikä ei, ja missä ihmisen rajat +olivat? + +Liköörilasi tuossa saattoi yhtä hyvin teelasikin olla. Ja sikarin +sijasta voisi yhtä hyvin ooppiumipiippukin höyrytä hänen hampaissaan. + +Olihan hän nyt vapaa! Olihan hän nyt irti maasta! Olihan hän nyt +katkaissut kahleensa ja polttanut kaikki sillat takanaan. + +Olihan maailma nyt auki hänelle. Eihän mikään ulkopuolinen pakko häntä +enää rajoittanut. + +Hän oli irti yhteiskunnasta, irti maastaan, kannastaan, vaimostaan ja +lapsestaan. Hän oli yksin. Yksin oman itsensä herra, niinkuin siihen +aikaan, jolloin hän, mieli täynnä suuria suunnitelmia, oli kerran +ensimmäisinä ylioppilasvuosinaan lähtenyt Amerikaan.---- + +Johannes uneksi. Eikä Liisan enää ollut helppo seurata häntä. + +Liisa tunsi vaistomaisesti, että Johannes ikäänkuin liukui pois +häneltä. Hän katsoi Johannekseen ja säikähti tämän kasvojen-ilmettä. + +Johannes ei huomannut hänen äänetöntä tarkasteluaan. Tuijotti vain +kiinteästi tuonne taivaanrantaan järven toiselle puolen eikä kuitenkaan +näyttänyt näkevän mitään. + +Hänen silmänsä olivat kuin lasittuneet. Ja sikari oli sammunut hänen +sormiensa välissä. + +Liisa kosketti häntä hiljaa kädellään. + +Johannes tuli siinä silmänräpäyksessä entiselleen, hymyili, taputti +hänen kättään ja sytytti sikarinsa. + +--Minne menit minulta? kysyi Liisa surullisesti soinnahtavalla +äänenpainolla. + +--Itseeni, vastasi Johannes. + +Ja koetti jälleen hymyillä ja olla kahta herttaisempi. + +Mutta Liisa ei erehtynyt! Hän ei voinut erehtyä tuosta suupielen tuskin +huomattavasta, hermostuneesta piirteestä ja tuosta kulmakarvojen +silmänräpäyksellisestä, kiusatusta värähtämisestä, kun Liisan kosketus +oli hänet jälleen temmannut tähän maailmaan. + +Se oli ollut kylläksi Liisalle. Hänen aivojensa läpi oli kulkenut +aavistus, että Johannes kerran voisi mennä pois ja jättää hänet. + +Se oli ollut vain varjo, vain sadas-osan sekunnin vaikutus. + +Mutta jos se oli totta, silloinhan ei Liisalla koskaan olisi +rauhallista hetkeä elämässään. + +Silloinhan hänen täytyi aina vaania, aina olla varoillaan. Seurata +toisen jokaista kasvon-ilmettä, kuunnella jokaista äänenvivahdusta ja +pelätä, ettei tuo hirveä tulisi, ettei tuo kamala uudistuisi. + +Taikka nähdä sen tulevan, nähdä sen uudistuvan kerta kerralta +kamalampana, kasvavan päivä päivältä kuin ukkospilven ja peittävän +vihdoin koko hänen onnensa ja autuutensa! + +Eikö sitten ollut ijäistä mitään? Alkoiko kuoleman työ heti samalla +kuin elämä oli ensimmäisen siemenensä maahan siroittanut? + +Eikö mikään kaunis saanut kestää siis? Eikö mikään rakas olla +rauhoitettu? Pitikö kaiken painua sinne, mistä oli tullutkin, maahan, +yöhön ja pimeyteen? + +Oliko niin käyvä kerran myös heidän rakkautensa? + +Oliko sekin haihtuva kerran kuin aamukaste eikä jättävä jälkeensä +enempää kuin särkyvä saippuakupla jättää jälkeä sateenkaarestaan? + +Tulisiko heistäkin kerran turma toisilleen? Hävittäisivätkö hekin +kerran toisensa kuin kaksi tähteä avaruudessa, jotka sattuvat yhteen, +syttyvät, tuikahtavat tuokion ja sammuvat tyhjyyteen? + +Sanottiinhan suurten maailmoiden sammuvan niin. Kuinka ei sitten lempi +kahden raukan ihmislapsen? + +Ei, ei! Liisa ei tahtonut tuota kaikkea nyt ajatella. Olihan nyt onni, +olihan nyt kesä. Vain nukkua, vain uneksia, vain raueta suloiseen +lepoon ja raukeuteen... + +Mutta kuinka olikaan Johannes sanonut äsken? »Uni on kuoleman +edelläkävijä.»---- + +Johannes ei tiennyt mitään näistä Liisan surumielisistä mietteistä, +joita hän pikemmin aavisteli kuin ajatteli. + +Hänkin oli todennut tosin tuon silmänräpäyksellisen mielipahan +vaikutuksen, jonka Liisan kosketus oli hänessä herättänyt. Mutta hän +oli sen heittänyt heti syrjään eikä jäänyt sen syitä tai mahdollisia +seurauksia seulomaan. Vain merkinnyt ohimennen, että kullakin oli +rajansa ja että tuossa vieressähän istui juuri hänen rajoituksensa. + +Olihan tässä hänen koko maailmansa. Miksi hän sitten enää uusia ja +tuntemattomia toivotteli? + +--Mitä mietit? kysyi Liisa. + +Jälleen hän oli huomannut Johanneksen katseen pyrkivän lasittumaan. +Jälleen hän pelkäsi Johanneksen, vaikka vain sadas-osaksi sekuntia, +menevän pois häneltä. + +--Enhän minä mieti mitään, vastasi Johannes, tällä kertaa +itsetietoisesti estäen pienimmänkään hermostuneisuuden sävyn ilmi +pilkahtamasta. Minäkin uneksin. + +--Sinäkin tahtoisit nukkua siis? virkahti Liisa. + +--En, vastasi Johannes, en, vaan elää, elää äärettömästi, rajattomasti +ja rannattomasti niinkuin pursuu tämä uusi tunne povessani. + +Liisa loi surumielisen katseen häneen. + +--Elää? virkahti hän hitaasti. Mitä sanot sitten elämäksi? + +Johannes selitti sen hänelle. Hän tarkoitti elämällä kaikkien +mahdollisuuksien toteuttamista. Eikö Liisakin tuntenut niin? Olihan +sääli jättää yhtään milligrammaa omasta olennostaan käyttämättä, yhtään +millimetriä tästä maailmasta näkemättä, nauttimatta ja omaksi +elämän-ilokseen pusertamatta? + +--Minulla on niin vähän mahdollisuuksia, sanoi Liisa. + +--Kaikki, väitti Johannes kiihkeästi. Sinä olet kaunis ja älykäs. Ja +sitäpaitsi sinä olet nainen! Koko maailma on auki edessäsi. + +--Ota, mitä minussa on! Se kuuluu sinulle kaikki. + +--Tietysti otan. Mutta me otamme yhdessä myös osamme maailmasta. + +Tuo sana »yhdessä» pelasti heidän mielialansa. + +Liisakin ilahtui siitä. Ja Johannes oikein innostui kuvailemaan, mitä +kaikkea he yhdessä eläisivät, kokisivat ja seikkailisivat. + +Eivät he ensi hetkessä Suomeen palaisi, selitti hän. He lähtisivät pian +pois täältä ja harhailisivat maailmaa kuin kaksi mustalaista. Sillä +olivathan he oikeastaan elämän mustalaisia kumpikin ja olihan heillä jo +syntymästä kyllin seikkailijaverta suonissaan! + +Ei heidän sopinut kuulua yhteiskuntaan ja olla sen lakien ynnä +ennakkoluulojen alaisia. Hehän olivat pakanoita, hehän elivät vain +kerran! Ei heitä varten ollut Kristus syntynyt. Ei heillä ollut mitään +ikuista kadotusta tai autuutta odotettavanaan. + +--Ei, lausui Liisa vakavasti. Niin minäkin uskon. Minä sytyn ja sammun. +Minulla ei ole mitään tulevaista elämää. + +--Ei minullakaan, sanoi Johannes. Minulla on vain _tämä_ hetki ja +_tämä_ maailma! Tuo tunne antaa niin kummallisen taustan myös +rakkaudelle. + +--Millaisen taustan? + +--Niinkuin olisi kiire! Niinkuin ei koskaan ehtisi kyllin rakastaa. +Niinkuin ei koskaan voisi katsoa kyllin silmiin toisiaan eikä kiittää +kohtaloaan, että se on saattanut yhteen meidät. + +--Sama kohtalo on ehkä kerran meidät myös erottava. + +Nuo surumieliset sanat pulpahtivat Liisalta kuin vahingossa. Hän +kiirehti heti niiden turman-enteistä kaikua päivänpaisteisimmalla +hymyllään lievittämään. + +--Ei, sanoi Johannes. Me kaksi emme eroa milloinkaan. + +Hän suuteli Liisan kättä tulisesti. + +Liisa veti kätensä pois ja sanoi sitten lämpimällä, toverillisella +äänenpainolla: + +--Eikö totta? On sentään hyvä, että me kaksi olemme tavanneet toisemme. + +--Tavanneet tämän ainoan kerran! vastasi Johannes kiihkeästi. Tässä +ainoassa elämässä, tässä ainoassa maailmassa, mikä meillä on. +Pitäkäämme siis kiinni toisistamme! + +He katsoivat kyyneltyvin silmin toisiaan. + +Vilkaisivat sitten taakseen kuin saman vaiston määräyksestä ja +huomasivat, ettei pihamaalla ollut ketään. Ja suutelivat toisiaan +pitkään ja palavasti niinkuin olisivat tahtoneet toisiinsa kiinni +imeytyä ja sulaa yhdeksi olennoksi, ettei toinen kuolisi ellei +toinenkin kuopattaisi, ettei toinen pääsisi pois, ellei toinenkin saisi +samassa seurata häntä. + + + + +16. + + +Aurinko oli jo alhaalla metsänrajassa. Johannes katsoi äkkiä kelloaan +ja huomasi, että heidän oli kiire, jos heidän mieli ehtiä sillä junalla +Parisiin, jonka hän asemalla oli merkinnyt muistikirjaansa. + +Heidän oli vielä pitkän puiston halki taivallettava, ennen kuin he edes +saisivat ajurin tai automobilin. + +Nyt olisivat heidän äskeiset juoksuleikkinsä tulleet hyvään tarpeeseen. +Mutta he olivat jo kumpikin väsyneitä ja liian vakavia koettaakseen +tuota hätäkeinoa. + +Luonnollisesti he myöhästyivät! + +Johannes lohdutti itseään sillä, että joku toinen juna näkyi lähtevän +parin tunnin perästä. Liisa taas oli tuosta viivästymisestä miltei +mielissään. + +--Me jäämme tänne yöksi, sanoi hän. Mehän voimme jäädä vaikka tänne +asumaan. Miksi meidän välttämättä pitää asua Parisissa? + +Sitä ei Johanneskaan tiennyt. Mutta hän epäili, tokko Liisa viihtyisi +täällä. + +--Aivan varmaan, vastasi Liisa. Aivan varmaan sinun kanssasi. Ja +kaupunkihan on kaunis. Eläisimme täällä kuin Herran kukkarossa. + +--Luuletko todellakin? virkahti Johannes. Täytyy miettiä asiaa. + +Kaupunki hiljaisine ihmisineen, nuorine, vihannoivine esplanaadeineen +ja puistikko-aitoja vastaan nojailevine sotamiehineen oli häneenkin +tehnyt varsin hauskan ja tutunomaisen vaikutuksen. + +Sekin muistutti jollakin tapaa Suomea. Noinhan ne sielläkin +entis-aikaan kesä-iltoina. + +Miks'ei. Kyllähän täällä voisi asua. Ja ainakin yhden yön nukkua. + +Siitäkin päättivät he lykätä lopullisen ratkaisunsa viimeisen +Parisin-junan lähtö-aikaan asti. Ehtisiväthän he sittenkin vielä +päättää! Ei saanut sitoa itseään eikähän ihminen tiennyt, miltä hänestä +parin tunnin päästä tuntuisi. + +Nyt he päättivät lähteä kaupunkia katselemaan. + +Mutta he eivät päässeet pitkällekään, ennen kuin hämärä lankesi ja teki +kaikki niin tuiki ikäväksi ja surumieliseksi. Yö ei tullutkaan täällä, +kuten Parisissa, ilon tuojana, huvien ja nautintojen naurusuisena +hengettärenä. Näkyi, että se tarkoitti täällä yksinkertaisesti lepoa. +Kaikki hiljeni, kaikki väsyi. + +Heidän rintaansa rupesi ahdistamaan. Ja he pelastautuivat pieneen +ravintolaan aseman lähellä ja tilasivat viiniä odotellessaan. + +Sekin vaikutti tuiki pikkukaupunkilaiselta ja toisluokkaiselta. + +Ei ollut enää kysymystäkään yöksi jäämisestä, saati sitten sinne +asumaan asettumisesta. Oli kummankin mielessä vain ajatus, kuinka he +pikimmin pääsisivät sieltä pois. Kaikki tuntui täällä niin kuolleelta, +tyhjältä ja autiolta. Viinuritkin olivat kuin hevosvarkaita, valmiita +hirtettäviksi. + +Johannes rupesi aikansa kuluksi ja Liisan ratoksi Versailles'in +historiallisista muistoista kertoilemaan. Ja kenestä hän olisi +kertonut, ellei Maria Antoinettesta, minne mielensä siirtänyt, ellei +suuren vallankumouksen aikaisiin tapahtumiin? + +Liisa oli sangen heikko historiassa. Tosin hän oli eräät vuodet +tyttökoulua käynyt, mutta nekin laiskotellut. + +Kaikki oli siis uutta hänelle. Ja hän seurasi henkeä pidättäen +Johanneksen esitystä Versailles'in silloisesta päiväperhos-elämästä, +joka oli loppunut niin synkkiin verivirtoihin. + +Liisan mielestä se oli oikein. Ja giljotiini oli hänen mielestään paras +keksintö uuden ja paremman yhteiskunnan aikaansaamiseksi. + +Hänellä oli sosialistisia vaistoja veressään. Ja Johannes kauhistui +hänen kasvojensa ahnasta, julmaa ja kivikovaa ilmettä, kun Robespierren +ja Marat'n urotyöt mainittiin. + +--Silloin olisi _minun_ elää pitänyt, sanoi Liisa. + +Tuo vaikutti vastenmielisesti Johannekseen. + +Vaikka hän oli itsekin sosialisti ollut, hän ei kuitenkaan ollut +koskaan verta himoinnut eikä yleensä väkivallan töitä hyväksynyt. +Sentähden hän ihmetteli, että Liisa, joka muuten oli niin lempeä ja +hyvä, saattoi noin moisista petomaisuuksista innostua. + +--Mitähän sinä olisit siinä tapauksessa tehnyt? kysyi Johannes. + +--Minä olisin kaahlannut veressä, vastasi Liisa, näyttäen valkeita +hampaitaan. Minä olisin puhkonut silmät päästä noilta hovikeikareilta. + +--Niiden joukossa oli kuitenkin monta hyvää ja sivistynyttäkin miestä, +huomautti Johannes. + +--En usko, väitti Liisa. Sivistyneitä ehkä, mutta ei hyviä. + +--Tunnut olevan kovin varma asiastasi, nauroi Johannes. + +--Olen, vastasi Liisa vakavasti. Ei ole muita hyviä miehiä kuin sinä +eikä ole koskaan ollutkaan. + +Näkyi, että se oli hänen syvin vakaumuksensa. Ja Johannes johtui +ajattelemaan, mistä salaisista lähteensuonista moinen elämänkäsitys +mahtoi kummutakaan. + +Nähtävästi oli Liisa paljon kärsinyt elämässään. Monta miestä hän oli +tuntenut eivätkä nämä kaikesta päättäen olleet häntä hyvin kohdelleet. + +Tuntui niin kummalliselta ajatella, että tuo sama Liisa, joka istui +tuossa häntä vastapäätä, oli kuulunut kukaties kuinka monelle miehelle. +Kymmenet ehkä olivat tuota poskipäätä hivelleet, kymmenet tuota povea +suloisessa hourauksessa pusertaneet. + +Ja sadat suudelleet noita paisuvia huulia, joiden taitehikkaan, pitkän +käytännön karkaiseman tenhovoiman Johannes tiesi nyt omasta +kokemuksestaan. + +Tosin oli Liisa sanonut, ettei hän koskaan ollut ketään miestä ennen +häntä rakastanut. Mutta oliko se totta? Oliko se edes mahdollista? + +Kuinka olisi Liisa itse voinut niin monessa syleilyssä pysyä kylmänä? +Eikö hän itsekin ollut vastannut noiden niin vihaamiensa ja inhoamiensa +miesten hyväilyihin? + +Tietysti oli. + +Kumma kyllä, ei Liisa tuosta ajatuksesta käynyt vastenmielisemmäksi +hänelle. Päinvastoin rakkaammaksi ja kalliimmaksi. + +Mitä siitä, jos sadat olivatkin häntä suudelleet! Siitä hän oli oppinut +vain suutelemaan niin, ettei kukaan toinen siinä suhteessa voinut vetää +vertoja hänelle. Mitä siitä, jos tuo povi olikin kymmenien syleilystä +pusertunut! Se oli siitä vain pyöristynyt ja soristunut hänen, +Johanneksen, mieluisimmaksi pään-alaiseksi. + +Täytyi vain turvata, vain säilyttää ja pitää kiinni hänestä. Sitä +kiinteämmin kiinni pitää, sitä visummin säilyttää, mitä kalliimpi ja +kadehdittavampi hänen onnensa oli ja mitä halutumpi sen armas +antajatar. + +Mutta miehet, jotka tahtoivat ryöstää Liisan häneltä? Johannes tunsi +heitä jo edeltäpäin vaistomaisesti, raivoisasti vihaavansa. + +--Olet oikeassa, hän sanoi. Miehet olivat pahoja silloin, kuten nytkin. +Oli oikein, että heidät hirtettiin. + +Junanlähtö lähestyi. He menivät asemasillalle ja onnistuivat saamaan +yksinäisen vaunun-osaston, joka oli kuin luotu lempeä, suuteloita ja +suloisia kuiskauksia varten. + +Ja jälleen he olivat Parisissa, ennen kuin arvasivatkaan. + +Täällä oli ilta vasta alussa. Täällä oli sen tulo merkinnyt vain +sähkölamppujen sytyttämistä, ihmisten vapautumista päivän askareistaan, +suurten kahvilain täyttymistä, kaikkien kauniiden arvoitusten +alkamista. + +Täällä oli sittenkin toista! Ei heidän verensä kierto tällä hetkellä +ollut luotu maalais-idyllin hiljaisuuteen. + +Tanssi-askelin he kiirehtivät asemalta ja syöksyivät tulikaupungin +suureen, säteilevään syliin, joka tuhansin hekkumoin heitä houkutteli. + + + + +17. + + +Näin kului pari päivää. Johannes tuskin tiesi enää, kuka hän oli, ja +tuskin muisti, kuka hän ennen oli ollut. Koko hänen elimistönsä tuntui +jollakin kummallisella tavalla muuttuneen ja uudistuneen. + +Silloin tällöin pyrki ajatus Seidiin, Ireneen ja Signen hotelliin päin +kääntymään. Mitä siellä mahtoi tapahtua? + +Mutta hän haihdutti nämä ajatukset aina yhtä pian kuin ne olivat +tulleetkin. Ehtipä hän siitä vielä selvän ottaa. Ja lisäsihän jokainen +hetki, jonka hän pysyi poissa perheestään, vain sitä juopaa hänen ja +Irenen välillä, jonka hän oli luonut ja jonka hän tahtoi +peruuttamattomaksi. + +Nyt täytyi vain elää. Nyt täytyi vain nauttia ja unohtaa. + +Ja olla kaiken yhteiskunnallisen ulkopuolella. + +Mutta eräänä aamuna ilmestyi vapaaherra Carp heidän hotelliinsa. + +Johannes heräsi siihen, että koputettiin heidän ovelleen. Edeskäypä se +oli, joka tuli ilmoittamaan, että joku tahtoi tavata herraa. Liisakin +heräsi siihen ja säikähti hirveästi. + +--Älä mene! hän sanoi Johannekselle. Se voi olla joku, joka tahtoo +pahaa sinulle. + +--Joutavia! sanoi Johannes. Pyytäkää häntä odottamaan! + +Kuitenkin sykki hänenkin sydämensä jotenkin kovasti, kun hän +kiireisesti pukeuduttuaan astui alas portaita hotellin +seurusteluhuoneesen. + +Sehän voi olla vaikka poliisi! Joka tapauksessa täytyi käynnin olla +jossakin yhteydessä tapahtuneen julkisen pahennuksen kanssa. + +Vapaaherra Carp seisoi siellä kylmänä, arvokkaana ja virallisena. + +--Anteeksi, että vaivaan, hän sanoi. Mutta minulla oli todellakin asiaa +teille. Ja kun minulla kerran oli asiaa, minun täytyi ottaa ominpäin +selko osotteestanne, sillä tehän ette ole katsonut tarpeelliseksi sitä +meille ilmoittaa. + +Viimeisten sanojen pieni, ivallinen kärki ei jäänyt Johannekselta +huomaamatta. + +--Juuri sitä ihmettelen tässä, sanoi Johannes, että olette onnistunut +saamaan siitä selon. + +--Minun täytyi, vastasi vapaaherra. + +--Sallikaa minun kuitenkin ihmetellä. Luulin olevani täällä _incognito_ +niinkuin kruunattu hallitsija. + +--Kruunupäilläkin on aina vakoojansa, virkkoi vapaaherra edelleen +samaan kylmään, korostettuun nuottiin. Asia olikin helpompi kuin +luulinkaan. Pari palkattua yksityistä salapoliisia ottivat heti selon +sekä teistä että nykyisistä olosuhteistanne. + +Siis kuitenkin poliisi! Johannes tunsi verensä kuumenevan. + +--Sangen liikuttavaa huolenpitoa, hän lausui hiukan kumartaen. En +tiennyt, että vapaaherralta riittäisi aikaa sellaiseen. + +--Tein sen kokonaan vaimonne tähden, vastasi vapaaherra. + +--Ja arvattavasti myöskin hänen tahdostaan? + +--Kyllä, hänen tahdostaan. Te voitte ehkä kuvitella, että hänellä voi +olla joku mielenkiinto saada selvä asiasta. + +--Se tuntuu minusta varsin luonnolliselta. + +Syntyi pieni vaitiolo. + +Johannes tuumi, pyytäisikö hän ehkä vapaaherran istumaan. Mutta kun +tämä itse ei tehnyt merkkiä siihen suuntaan, ei hänkään ehdottanut. + +Päättyisihän tämä arvattavasti kummallekin yhtä kiusallinen käynti vain +sitä pikemmin. Ja saisi vain sitä virallisemman, ratkaisevamman +värityksen. + +--No, ja mitä pidätte minun olosuhteistani? kysyi Johannes sitten. + +--Ne ovat romantiset, vastasi vapaaherra. Ne ovat siihen määrään +romantiset, etten tiedä, uskallanko ollenkaan häiritä teitä räikeällä +realismillani. + +--Olkaa niin hyvä! pyysi Johannes. + +--Siis ensi kysymys: kuinka pitkäksi aikaa te aiotte jäädä tänne? + +--Ei ole tullut vielä lähemmin määrätyksi. Mutta arvattavasti asun +tässä niin kauan kuin ylimalkaan viivyn Parisissa. + +--Tarkoitin: milloin te aiotte palata vaimonne luo? + +--En ikinä. + +Vapaaherra loi tutkivan, läpitunkevan katseen häneen. + +--Te olette hullu, hän sanoi. Mutta Jumalan kiitos, ovat toiset teitä +viisaammat pitäneet huolen siitä, että kaikki vielä voi tulla oikein +järjestetyksi. + +--Toiset? Minun selkäni takana? + +--Luonnollisesti. Tehän olette ollut kadoksissa. Ja kuten näkyy, ei +teistä siinä olisikaan ollut mitään hyötyä, vaan pikemmin vahinkoa. + +--Ja saanko luvan tietää, ketkä ovat ottaneet tuon ystävällisen toimen +hartioilleen? + +--Rabbing. Teidän esimiehenne. + +--Hän tietää siis asiasta? + +--Kyllä. Minulla on häneltä pieni kirje teille. + +Vapaaherra ojensi sen hänelle. Johannes aikoi pistää sen taskuunsa ja +jatkaa keskustelua. + +--Pyydän, lukekaa se! lausui vapaaherra juhlallisesti. + +Johannes repäisi kirjeen auki ja luki. + +Se oli aivan lyhyt. Rabbing ilmoitti, että esiintulleista syistä +Johannesta tarvittiin nyt heti virassaan Helsingissä. Hänen oli vielä +tänä iltana lähdettävä. + +--Tämä kirje ei merkitse mitään, virkahti Johannes. + +Rypisti sen ja heitti sen lattialle niinkuin arvottoman paperipalan. + +--Pyydän, että itse ilmoitatte sen vuorineuvokselle, lausui jääkylmästi +vapaaherra. + +--Kyllä, olen tekevä sen, virkahti Johannes samalla äänellä ja +äänenpainolla. Kenties vapaaherra, joka kerran on ruvennut niin +sanoakseni lemmenpostiljoniksi tässä asiassa, tahtoisi viedä myös +minulta kirjeen hänelle? + +--Mielelläni, vastasi vapaaherra jäykästi kumartaen. Mutta teidän on +kuitenkin häntä ennen lähtöänne henkilökohtaisesti tavattava. + +--Sitä ei seisonut kirjeessä. + +--Ei. Sen tiedon-annon olen itse saanut teille suullisesti +esiintuodakseni. + +Johannes mietti, menisikö hän ollenkaan Rabbingia tapaamaan. Olihan +asia jo kokonaan ratkaistu hänelle. + +Mutta sitten hän huomasi, että hänen poisjäämistään voitaisiin ehkä +pitää pelkuruutena. Ja täytyihän hänen saada ratkaisu myös itsensä ja +Rabbingin välillä. + +Hän päätti mennä. + +--Milloin ja missä? hän kysyi. + +--Hotellissaan. Mihin aikaan hyvänsä, sillä hän pysyy koko päivän +huoneissaan. + +--Onko hän sairas? + +--Hiukan. Onneksi on hänen rouvansa juuri saapunut häntä hoitamaan. + +Syntyi jälleen lyhyt vaitiolo. Oli kuin vapaaherra olisi jotakin +odottanut. + +--Ja teidän lapsenne? hän virkahti. Hänestä te ette kysy mitään? + +--Hänkin on sairas. Minä tiedän sen. + +--Mutta te ette tiedä, että henki on kysymyksessä. + +Se oli ankara isku Johannekselle. + +--Kuka sen on sanonut? hän huudahti pimenevin silmin. + +--Lääkäri, vastasi vapaaherra järkähtämättömästi. Lääkäri ei anna +paljon toivoa enää. Teidän lapsellanne on kova keuhkokuume. + +Johanneksen kasvolihakset jännittyivät. Ainoastaan suurimmalla tahdon +ponnistuksella hän sai itsensä tyynenä pysymään. + +--Sekin on seuraus vaimoni varomattomuudesta! pääsi häneltä. + +Vapaaherra katsoi häneen isällisesti. + +--Minä en tiedä, mistä se on seuraus, sanoi hän. Mutta te huomannette, +että teidän paikkanne ei nyt ole täällä. + +Näin lausuen vapaaherra laski kätensä hänen olalleen. + +Johannes säpsähti vieraan käden kosketuksesta. Ja etääntyi heti +tarpeellisen välimatkan päähän. + +--Oliko teillä jotakin muuta minulle ilmoitettavaa? hän kysyi. + +--Ei, vastasi vapaaherra. Ainoastaan pari sanaa omasta puolestani. + +--Ja ne kuuluvat? + +--Älkää nyt olko hullu! Älkää nyt tehkö mitään sellaista, jota +jälkeenpäin tulisitte katkerasti katumaan! + +--En, sanoi Johannes jäykästi. Minä en nyt tee mitään sellaista. + +--Hyvä. Kaikki voi vielä parhaanpäin järjestyä. + +--Sitä toivon omalta kohdaltani, mutta kenties hiukan toisessa +merkityksessä kuin vapaaherra. + +--Ei riitaa sanoista. Pääasia, että me kaikki toivomme sitä. Nähkääs, +minä olen aina pitänyt teistä... + +Johannes kumarsi. + +--Ei kukaan voi olla teille siitä kiitollisempi, sanoi hän. + +--Toivoisin teidän menestyvän, jatkoi vapaaherra, ja teille käyvän +hyvin maailmassa. Myöskin minä olen ollut nuori. Myöskin minä olen +tehnyt tuhmuuksia. + +--Avioliitossanne? kysyi Johannes hävyttömästi. + +Hän tahtoi saada lopun tästä. + +Mutta mikään ei näyttänyt pystyvän tuohon diplomaattiin, joka nyt näkyi +ottaneen tämän sotkuisen vyyhdin selvitelläkseen. + +--En avioliitossani, vastasi hän tyynesti ja vakavasti. Mutta ennen +sitä. Soisin sekä teidän että sisarentyttäreni vuoksi, että te vielä +tänään järkiinne tulisitte. + +--Pyydän, minä olen täydessä järjessäni. + +--Te ette voi olla. Sillä te ette toimi ettekä ajattele järkevästi. + +--Kuullostaako minun sanani siltä? + +--Minä en tahdo enkä voi kiinnittää nyt mitään huomiota teidän +sanoihinne. Teot ovat nyt ainoat todistajat. Ja te teette hullutuksia. + +--_Jos_ se on hullutus, se on sitten niin suuri hullutus, ettei se enää +ole korjattavissa. + +--Kaikki on korjattavissa, lohdutti vapaaherra, Mutta olette oikeassa, +että se on suuri hullutus. Liian suuri teidänlaiselle miehellenne. + +--Te pitäisitte enemmän pikkuhullutuksista? + +--Sellaisia voi suvaita vielä. + +--Ennen avioliittoa? + +--Mieluimmin ennen. Avioliitossa on niistäkin vain pelkkää harmia ja +onnettomuutta. + +--Vapaaherra on Nietzschen oppilas. Kuinka hän taas sanookaan? »Rakkaus +on sarja pieniä hullutuksia...» + +--»Ja niistä tekee lopun avioliitto suurena tyhmyytenä.» Minä tiedän. +Mutta nyt minun täytyy mennä. Toivon, että kun ensi kerran tapaan +teidät, on kaikki hyvin. + +--Se sama on omakin toivomukseni. + +--Te lähdette siis tänä iltana? Sitä ennen te arvattavasti mielellänne +tahdotte tavata sairasta tytärtänne? + +--Minä en lähde mihinkään. Mutta tytärtäni minä kyllä käyn vielä +katsomassa. + +--Se voi siinä tapauksessa käydä hiukan vaikeaksi teille, lausui +vapaaherra arvoituksellisesti. Kumarsi ja lähti. + +Johannes jäi hänen sanojaan miettimään. Sitten hän meni huoneesensa ja +kertoi kaikki Liisalle. Liisankin mielestä oli paras, että Johannes +vielä tänään selvittäisi suhteensa sekä Rabbingiin että kotiväkeensä. + + + + +18. + + +Jo aamupäivällä hän meni Rabbingia tapaamaan. + +Liisa saattoi hänet hotellin ovelle saakka. Ja lupasi odottaa +läheisessä kahvipaikassa, siksi kuin Johannes palajaisi kohtalokkaalta +käynniltään. + +Hän lähetti sisälle nimikorttinsa. Edeskäypä meni, palasi ja pyysi +Johannesta etuhuoneesen astumaan. + +Siellä ei aluksi ollut ketään. + +Pian avautui kuitenkin viereisen huoneen ovi ja rouva Rabbing astui +sisälle siitä. Pitkänä, komeana ja kuninkaallisena. + +Tervehti ystävällisesti Johannesta ja pyysi häntä tuokion odottamaan. +Lääkäri oli juuri Rabbingin luona. + +--Onko hän hyvinkin sairas? kysyi Johannes. + +--Hän istuu ylhäällä, selitti rouva. Mutta hänen vanha sydänvikansa... + +--Sydänvika? Se lienee kuitenkin parannettavissa. + +--Me toivomme, että se on parannettavissa. Sillä on sentään sääli niin +suurta miestä. + +Johannes katsoi häneen. Rouva oli lausunut nuo sanat aivan +yksinkertaisesti ja luonnollisesti. + +Hän tunsi hyvin vähän rouva Rabbingia. Esitellyksi hän oli tullut, +mutta ei juuri enempi. Rabbing ei koskaan kutsunut alammaisiaan +kotiinsa eikä muutenkaan heidän kanssaan lähemmin seurustellut. + +Rouva sensijaan näytti tietävän paljon enemmän hänestä. Sillä hän +lausui ilman mitään ylimenoja: + +--Te teette oikein. Te teette aivan oikein, että seuraatte sydäntänne. + +--Kuinka? Tekin tiedätte siitä? kysyi Johannes hämmästyen. + +--Kyllä. Mieheni on puhunut minulle siitä. Te teette aivan oikein. Niin +pitäisi jokaisen ihmisen tehdä. + +--Epäilemättä, vastasi Johannes. Mutta sallikaa minun kuitenkin +ihmetellä, että juuri _te_, rouva Rabbing, sanotte minulle nuo sanat. + +--Kuinka niin »juuri te»? Miksi en juuri minä? Ettehän te tunne minua. +Kenties juuri minä olen sopivin henkilö sen teille sanomaan. + +--Mahdollista kyllä. Jos itse tunnette niin. + +Rouva Rabbing laski kätensä hänen kädelleen. Johannes vei sen +huulilleen ja suuteli sitä. + +--Älkää suuttuko! hän sanoi. Mutta te ette tiedä, kuinka suuren ilon te +äsken tuotitte minulle noilla sanoillanne. + +--Arvelin, että se voisi olla ilo teille. Mutta mitä te nyt aiotte? + +--Erota, luonnollisesti. + +--Teette siinä vielä oikeammin. Ja mennä naimisiin tuon toisen kanssa? + +--Tuskin. Mutta rakastaa häntä ja elää yhdessä hänen kanssaan. + +--Kuinka kauan? + +--Niin kauan kuin rakastan häntä. Mutta en sitten enää sekuntiakaan, +niin totta kuin toivon rakkauteni kestävän halki elämäni. + +Rouva Rabbingin silmät kyyneltyivät. + +--Te teette oikein, sanoi hän vielä kerran. Ikävä vain, että minun +mieheni ei hyväksy sitä. + +--Tarkoitukseni ei olekaan kysyä hänen hyväksymistään, virkahti +Johannes. Yksityisissä asioissani minä en kysy kenenkään mielipidettä. + +--Oh, te ette tunne häntä! Hän sekaantuu kaikkeen, sekä yksityiseen +että julkiseen! + +--Sepähän nähdään. + +--Hän tahtoo kaikki hallita, kaikki määrätä. Ja te myöntänette, että +hän on kaikkivaltias. + +--Ei minun ylitseni. Sillä minä olen tullut tänne vain sanoutuakseni +irti hänen palveluksestaan. + +Rouva Rabbing nousi ylös ja ojensi kätensä hänelle. + +--Te olette sankari, hän sanoi. + +--Liian kaunis sana minulle, vastasi Johannes. + +--Te olette mies, jota _minä_ kunnioitan. Mutta sallikaa minun kysyä: +millä te sitten aiotte tulla toimeen maailmassa? + +Kysymys oli niin luonnollinen, ettei Johannes voinut olla siihen +vastaamatta. + +--Työlläni arvattavasti, kuten tähänkin saakka. + +--Hän ei anna työtä. Hän sulkee kaikki paikat ja piirit teiltä. + +--Olen minä ollut Amerikassa ennenkin. Jos hän tekee minulle +mahdottomaksi toimia enää samalla alalla Suomessa, muutan ulkomaille. + +--Hänen valtansa ulottuu tännekin. Voihan olla, että saatte paikan. +Mutta te olette pian huomaava, että teidän esimiehenne jo ovat saaneet +epäilyttävän käsityksen teistä. + +--Ne ovat huomenen huolia minulle. Nyt ajattelen minä vain rakkautta. +Ja luulen tulevani toimeen noin kuusi tai kahdeksan vuotta omilla +rahoillani. + +Rouva Rabbing näytti helpotuksesta hengähtävän. + +--Se on hyvä, hän sanoi. Pankaa sitten toimeen päätöksenne! + +--Tietysti teen minä sen, vastasi Johannes lujasti. Mutta minun on +tehtävä vielä enempi. + +--Mitä? + +--En tiedä, voinko sanoa sitä teille. + +--Minulle te voitte kaikki sanoa. Lienette huomannut, että olen teidän +todellinen ystävänne. + +--Olette. Ei moni olisi minua neuvonut siihen, mihin te. Siispä sanon +teille, että minun on koetettava teidän miehellenne. + +Rouva Rabbing katsoi häneen surumielisesti. + +--Minä ymmärrän, sanoi hän. Te vihaatte häntä. + +--Kyllä. Minä olen vihannut häntä varhaisesta lapsuudestani. + +--Kaikki vihaavat häntä. Enkä minäkään rakasta häntä. Kuitenkin hän +hallitsee täydellisesti minua, sillä minä en voi sotia vastaan hänen +tahtoaan. + +--Teidän _pitää_, koska kerran puhutte niin. Miksi ette tekin eroa +hänestä? + +--Mahdotonta! Ensinkään hän ei koskaan antaisi eroa minulle. Ja +toiseksi hän on minut jo nuorena kesyksi taltuttanut. + +--Tuskin. Te ette näytä siltä. + +--Enkö? Ja sentään minä olen murtunut sisällisesti. + +--Myöskin minä olen murtunut! + +--Mutta te nousette jälleen. Sitä en minä voisi ikinä tehdä. + +--Kyllä, jos minä kerran voin. Sillä kukaan ei ole ollut syvemmällä +kuin minä eikä kukaan heikompi ja onnettomampi. + +--Kiitos. Tätä keskustelua minä en tule ikinä unhottamaan. + +Viereisen huoneen ovi avautui. + +Lääkäri tuli pois Rabbingin luota. Rouva puheli hänen kanssaan +silmänräpäyksen ja saattoi hänet käytävään. + +Sitten hän ystävällisesti päätään nyykäyttäen pyysi Johannesta sisälle +astumaan. + + + + +19. + + +Huoneessa oli puolihämärä. Rabbing, jonka silmät nähtävästi eivät +päivänvaloa kestäneet, istui suuressa lepotuolissa, selkä vasten +uutimilla peitettyä ikkunaa, kyynärpää pöytään, pää käteen nojattuina, +silmät kiinteästi ovipuoleen tuijottaen. + +Johannes tiesi jo vanhastaan, että tuo oli hänen vaarallisin asentonsa. + +Se merkitsi, että hän tahtoi nähdä, tulematta itse nähdyksi, tehdä +huomioitaan, tulematta itse huomatuksi. Se merkitsi vielä, että hänellä +tuossa asennossa ei elänyt muu kuin pää. Kaikki turha, kaikki +aineellinen oli kuin pois pyyhittyä. + +Johannes tervehti äänettömällä kumarruksella esimiestään. Rabbing pysyi +edelleen yhtä äänettömänä ja liikkumattomana. + +--Kertokaa! sanoi hän sitten äkkiä lyhyesti ja käskevästi. + +--Mitä? kysyi Johannes hämmästymättä. Tietääkseni ei minulla ole +vuorineuvokselle mitään erikoista kerrottavaa. + +Rabbing teki hermostuneen liikkeen ruumiillaan, alkuperäistä asentoaan +silti muuttamatta. + +--Eikö? Eikö todellakaan? hän kysyi. + +--Ei, vastasi Johannes. Paitsi, että minä _en_ matkusta tänä iltana +kotimaahan. + +Jos hän oli odottanut räjähdystä, hän pettyi kokonaan. Rabbing istui +edelleen yhtä tyynenä, yhtä liikkumattomana paikallaan. + +Eikä sanonut mitään Johanneksen ratkaisevan tiedon-annon johdosta. Oli +kuin ei olisi sitä kuullutkaan. + +Nyt he vasta vaikenivatkin itsepintaisesti. + +Johanneksen silmät alkoivat jo tottua hämärään. Ja hänen hermonsa tähän +kummalliseen keskusteluun, jossa vaitiolot nähtävästi merkitsivät +enemmän kuin sanat ja jossa näytti olevan joka sekunti kysymys, kumpi +ensin varomattomuuden sanoisi, kumpi ensin haavoitettavan puolen +itsestään paljastaisi. + +Tuhannet ajatukset risteilivät hänen aivoissaan. Kohtaus rouvan kanssa +esihuoneessa oli jo ollut omiaan monta herättämään, tuon häneen +tuijottavan kalkkarokäärmeen näky vielä useampia. + +Siinä oli hänen elämänsä suuri vastavoima siis vielä kerran hänen +edessään. + +Rabbing! Raharuhtinas! Mies, joka luuli, että raha oli kaikkivaltias, +ja joka sen avulla näyttikin kohonneen kaikkivaltiaaksi. + +Mutta nyt hän saisi kuitenkin huomata, ett'eivät kaikki tanssineet +hänen pillinsä mukaan. Että maailmassa oli muutakin kuin rahaa, oli +jotakin sellaista, jota hän ei ollut ikinä tuntenut eikä tulisi koskaan +tuntemaan. + +Sillä eihän Rabbing ollut koskaan rakastanut! + +Johanneksen ei ollut tarvis kysyä sitä keneltäkään. Hän oli aivan varma +siitä. + +Mitä tiesi Rabbing auringosta tuolla ulkona? Mitä vihreistä puista ja +aukeavista kukkasista? Oliko hän koskaan istunut Versailles'in järven +rannalla? Tai sen puiston polkuja taruprinssinä taivaltanut? + +Ei! Koko tuon miehen olento oli omiaan hänet siitä vakuuttamaan. + +Siispä oli Johannes häntä kokeneempi! Siispä oli Johannes häntä +viisaampi ja voimakkaampi eikä hänen tarvinnut tuon miehen turhia +hyökkäyksiä säikähtää! + +Sillä olkoon, että Rabbing oli kokenut mitä muuta tahansa! Että hän +tiesi kaikki ja taisi kaikki! Ellei hän ollut rakkautta kokenut, +silloin hän oli lapsi elämäntiedossa ja paljon tuhmempi kuin lapsi oman +itsensä tuntemisessa! + +Noin ajatteli Johannes. + +Hän tunsi seisovansa niin tavattomassa määrin keskellä elämää, keskellä +ihmisyyttä, ajattelevansa keskeisesti, tuntevansa keskeisesti. Tuo +toinen oli vain jossakin laitapuolilla! Taikka ei kuulunut elämään +ollenkaan, vaan kuolemaan, istui siinä manalan väijyvänä hämähäkkinä +tahtoen tappaa elämää, pyydystääkseen verkkoonsa sen kirjavia, +karkeloivia perhosia. + +Kuinka turhaa työtä! Ja kuinka typerää! + +Johannes tunsi ääretöntä ylemmyyttä tällä hetkellä Rabbingia kohtaan. + +--Te olette suuri psykologinen arvoitus minulle, soinnahti äkkiä tuosta +puhuvasta pääkallosta pöydän luona. Vahinko, ett'ette koskaan ole +lääkärillä tutkituttanut itseänne. + +--Minä en ole sairas, sanoi Johannes. + +--Koko maailma on sairas, virkahti Rabbing. Ja te olette valmis +hulluinhuoneesen suljettavaksi. + +Johannes mietti pari sekuntia vastausta. Hän löysikin ja heittikin sen +kuin punaisen kekäleen äskeistä ääntä kohti. + +--Minun ei liene tarvis sanoa teille, herra vuorineuvos, mihin +huoneesen _te_ olisitte jo ammoin ollut valmis suljettavaksi. + +--Mihin? + +--Kuritushuoneesen. Mutta sitä ennen ei ole lääkärin, vaan poliisin ja +tuomarin teitä tutkittava. + +Rabbing liikahti. Nähtävästi hän ei ollut aivan näin ankaraa kieltä +odottanut. + +Kuitenkin säilytti hän yhä edelleen entisen asentonsa. + +--Miksi ette mene sitten ja ilmi-anna minua? + +--Kenties teenkin sen kerran. + +--Mikä viivyttää? + +--Epäily, mistä rikoksesta ilmi-antaisin teidät. + +--Te ette tiedä? + +--En, sillä te olette liian moneen yhtä syypää. + +Rabbing nauroi. + +Nauroi käheää, kurnuttavaa kurkkunauruaan, joka tässä puolihämyssä ja +noiden lääkepullojen keskellä vaikutti varsin kammottavasti. + +--Te olette omituinen mies, sanoi hän sitten. Vaaditte ehkä, että minä +vapaaehtoisesti astuisin vankilaan? + +--En, vastasi Johannes. Mutta olkaa vakuutettu, että minä ennemmin tai +myöhemmin olen teidät sinne toimittava. + +Rabbing näkyi yhä ottavan asian yksinomaan humoristisesti. + +--Säkkiäkös minä sillä aikaa pitelen? hän nauroi. + +--Toimittava siinä tapauksessa, jatkoi Johannes, jos huomaan, että +aiotte ruveta vainoamaan minuakin, kuten kerran isävainajaani. + +--Siis kuitenkin pieni armon-aika! Mutta mitä te mainitsitte +isävainajastanne? + +--Te tapoitte hänet, virkahti Johannes järkähtämättömästi. Te olette +tappanut niin monta. + +--Tappanut? + +--Henkisesti ja aineellisesti musertanut. + +--Siitä ei laki rankaise. + +--Ei, mutta kyllä sukupuoli-rikoksista. + +Rabbing teki ylenkatseellisen liikkeen kädellään. + +--Sitäkö te tarkoititte? hän kysyi. Ja minä kun luulin teitä paljon +nerokkaammaksi! + +--_Te_ olette nerokas, lausui Johannes kumartaen. Minä olen vain +yksinkertainen maamies. + +--Minä huomaan sen. Mutta mihin te tahdotte tulla tuolla puheellanne? + +--Ainoastaan huomauttaa, että on olemassa aseita myös teitä vastaan. + +--Eikö teitä? kysyi Rabbing, osoittaen häntä etusormellaan. + +--Kyllä. Mutta jos te olette viisas, te jätätte ne käyttämättä. Sillä +minua te ette tapa, niin totta kuin minä olen syntynyt teille +kostamaan. + +Nyt nousi Rabbing. + +--Te olette Hamlet-luonne, hän sanoi murhaavimmalla, ivallisimmalla +äänenpainollaan. Vahinko vain, että te itse sorrutte oman kostonne +keralla. + +--En! Minulla on voimia, joita te ette tunne vielä. + +--Kyllä. Kaikki sortuvat, jotka tahtovat kostaa. Viisas menettelee +olosuhteiden mukaisesti. + +Johannes vaikeni. Rabbingin puheessa oli hänen mielestään siksi paljon +totuutta, ettei hän voinut sitä aivan pelkällä sanaheitolla sivuuttaa. +Rabbingin tutkiva, vaaniva silmäterä ei jättänyt häntä hetkeksikään. + +--Istukaa, olkaa hyvä, hän. sanoi, minulla on teille paljon puhumista. + +Molemmat istuivat. Rabbing entiselle paikalleen pöydän ääreen, Johannes +nojatuoliin häntä vastapäätä. + +--Te saitte kirjeeni? + +--Kyllä, virkkoi Johannes. Ja te kuulitte jo myös siihen vastauksen. + +--Te ette matkusta? + +--En. + +--Teillä on täällä tärkeämpää toimittamista? + +--Voi olla. Ja _jos_ matkustan jonnekin, en missään tapauksessa +Helsinkiin. + +--Toivon, että tekin menettelette olosuhteiden mukaisesti. Te olette +minun palveluksessani... + +--En tästä päivästä enää. Olenkin tullut tänne vain eroa +palveluksestani pyytämään. + +Rabbing kohotti kulmakarvojaan. + +--Te sanotte irti itsenne? hän kysyi. + +--Kyllä. Minä olen jo kauan miettinyt sitä ja nyt on päätökseni +vakiintunut. + +--Palkka ei riitä teille? + +--Kyllä. Mutta luvalla sanoen minä olen tullut siihen mielipiteesen, +että ihminen ei elä pelkästä leivästä... + +--Mistä hän muusta elää? Suurista ajatuksista? Tjah, niitä ei minun +liikkeeni luonnollisesti voi tarjota teille. + +--Puhtaista ajatuksista, korjasi Johannes painokkaasti. Ja niitä teidän +liikkeenne ei todellakaan voi tarjota minulle. + +Syntyi hetken vaitiolo. Rabbing rummutteli pöytään vasemmalla kädellään +oikean yhä päätä tukiessa. + +Sitten hän kumartui äkkiä eteenpäin. + +--Se, mitä te nyt sanotte, virkahti hän, ei todellakaan ole omiaan +minua ilahduttamaan. Päinvastoin, se surettaa, se surettaa suuresti +minua... + +--Turhia! Te kyllä löydätte helposti uuden palvelijan. + +--Ja te uuden isännän? välkähti salamannopeasti Rabbingin säilä. + +--Kenties en yhtä helposti, vastasi Johannes. Mutta koetan olla aluksi +oma isäntäni. + +Rabbing katsoi tutkivasti häneen. Ja palasi sitten äskeiseen. + +--Palvelijoita minä kyllä löydän, hän sanoi, mutta en teidän +kaltaistanne. + +Johannes kumarsi. + +--Kiitän tunnustuksesta, hän sanoi. Mutta emmeköhän me jo nyt voisi +jättää korupuheita? + +--Minä vannon, se ei ole mitään korupuhetta! väitti Rabbing kiivaasti. +Minä olen todellakin ollut teihin sangen tyytyväinen. + +--Uskon teihin. Näin eron hetkellä. + +--Te tarkoitatte siis totta eronpyynnillänne? + +--Minä en ole vielä koskaan mitään niin totta tarkoittanut. + +--Ette mistään hinnasta...? yritti Rabbing vielä. + +--Ei ole mitään niin kallista hintaa maailmassa. Sillä minä olen jo +kyllin myönyt itseäni. + +Rabbing vilkaisi häneen. Sitten hän jatkoi toisella, muuttuneella +äänenpainolla: + +--Se on vahinko. Minä olin aikonut teidät kohottaa pian korkeampaan +asemaan. + +--Nyt se ainakin on liian myöhäistä jo. + +--Ei vielä myöhäistä, koska istutte siinä. Ettekä te voi vielä vastata, +ennen kuin kuulette, _mihin_ asemaan minä olin aikonut teidät kohottaa. + +--Minä kuuntelen. Siis mihin asemaan? + +--Omaani. Mitäs te siihen sanotte? + +Johannes vaikeni, sillä hän ei todellakaan tiennyt mitä sanoa. + +Se oli heitto, joka tuntui! Rabbing katseli voitonvarmana häntä. + +Johannes aavisti heti, että tuossa mahtoi taas joku paula piillä. +Rabbingin kanssa täytyi olla aina varoillaan. + +Mutta kun hän ei keksinyt sitä, hän vaikeni edelleen. + +--Te hämmästytte? jatkoi Rabbing. Taikka te ette usko sanoihini? + +--Minä uskon. + +--Ja kun te tarkemmin mietitte asiaa, tekin pidätte sitä aivan +luonnollisena. + +Rabbing kuvaili nyt kaunopuheisesti sen hänelle. Hän oli jo vanha mies, +hänellä ei ollut ketään perillistä. Hänen oli jo aika ruveta +jälkeläistä itselleen ajattelemaan. + +Silloin olivat hänen silmänsä itsestään kääntyneet Johannekseen. + +Johannes oli ainoa sivistynyt mies hänen liikkeessään. Johannes oli +nuori, Johannes oli älykäs. Sitäpaitsi hän oli hyvissä naimisissa. + +Ja juuri siitä hän oli aikonut puhua Johannekselle. + +Hän oli kuullut, että oli tullut jotakin Johanneksen ja hänen vaimonsa +välille. Hän ei tahtonut tietää, mitä se oli, hän ajatteli vain +liikettään ja liikkeensä parasta. Mutta ei saanut tapahtua mitään +skandaalia. + +Johanneksen oli siis otettava lusikka kauniisen käteensä ja kotimaahan +matkustettava. Tuo tyttö, tuo kasvinsisar, oli jotakin toista tietä +omalle maalleen toimitettava. + +Hänen vaimonsa jäisi vielä joksikin aikaa Parisiin, koska lapsikin +kuului sairastavan. Sitten hän palaisi kotiin ja eläisi Johanneksen +kanssa yhdessä, kuten ennenkin. Ellei mitään läheisempää väliä enää +heidän kesken syntyisikään, olisivat he kuitenkin mies ja vaimo +yhteiskunnan silmissä. + +Ja se oli tässä pääasia. + +--Ja minun tuleva asemani teidän liikkeessänne? kysyi Johannes häntä +vielä koetellakseen. + +Se voisi jo heti muuttua, selitti Rabbing. Aluksi hänen itsensä +tietysti täytyisi vielä pitää eräitä ohjia käsissään. + +Johannes nousi. + +--Kiitos kunniasta, hän sanoi. Mutta minä en suostu mihinkään, mitä te +ehdotatte. + +--Te ette suostu? + +--En. Ellei vaimoni tahdo avio-eroa sen jälkeen mitä on tapahtunut, hän +voi olla tahtomatta. Mutta minä en missään tapauksessa anna sellaisten +asiain sitoa itseäni. + +--Miettikää, mitä teette! Tämä hetki on ratkaiseva. + +--Tiedän sen. Ja minä huomaan vasta nyt, kuinka alas minä olen mahtanut +joutua, kun uskalletaan vedota minun esimieheeni näissä asioissa. + +--Ei esimieheen, vaan ystävään. + +--Myöskin isäni ystävä te olitte. Mutta te tapoitte hänet. + +--Te olette hullu! + +--Ja te... + +Rabbing nousi ja kumarsi syvään vastaukseksi. + +--Nöyrin palvelijanne, hän virkahti äänellä, joka ilmoitti, että he +tästä saakka olivat verivihollisia. Ja saattoi ovelle saakka häntä. + + + + +20. + + +Vielä saman päivän iltapuolella yritti Johannes lastaan katsomaan. +Häntä ei päästetty sisälle. + +Häntä ei otettu vastaan ollenkaan. + +Kun Johannes rupesi itsepintaiseksi, ilmestyi hänen eteensä vapaaherra +Carp, joka kohteliaasti, mutta päättävästi pyysi häntä poistumaan. + +Hänellä oli lyhyt keskustelu vapaaherran kanssa. + +Tämä ilmoitti, että avio-ero nyttemmin näytti välttämättömältä. +Vapaaherra itse ottaisi järjestääkseen asiat ja antaisi tiedon niiden +menosta Johannekselle, mikäli se kävisi tarpeelliseksi. + +Johannes kumarsi. Kaikki tuo ei merkinnyt hänelle vähääkään! + +Näin kului jälleen eräitä päiviä.---- + +Voi tapahtua, että Johannes hetkeksi heräsi lemmenhurmastaan. Varsinkin +illoin, kun oli vielä liian varhaista mennä teatteriin tai konserttiin, +valtasi syvä kaiho hänet. Liisa ymmärsi heti, mistä oli kysymys, mutta +ei sanonut mitään. Tuijotti vain tummin aavistuksin vastaisuuteen ja +kätki kyyneleensä. + +Sellaisina iltoina sattui myös, että Johannes tapasi itsensä +hiiviskelemästä sen hotellin ympärillä, jossa vapaaherra Carp asui. + +Mitä hän etsi sieltä? Hän ei itsekään tiennyt sitä oikein. Mutta hän +olisi niin mielellään tahtonut nähdä vilauksen Seidistä. Eikä Signen +tai Irenenkään näky olisi ollut hänelle yksinomaan vastenmielinen. + +Kerran hän ei voinut vastustaa enää kiusausta. Hän meni sisälle +hotelliin ja tiedusti omaisiaan. + +Sanottiin, että Seidi oli kuollut. + +Ei oltu katsottu tarpeelliseksi edes ilmoittaa siitä Johannekselle. + +Eikä Johanneskaan enempää tiedustellut. Mitä liikutti häntä enää, +milloin hautajaiset olisivat tai olivatko olleet jo! Pääasia oli, ettei +hänellä enää ollut mitään tekemistä noiden ihmisten kanssa. + +Pois oli mennyt ainoa rakas muisto hänen avioliittonsa ajoilta. + +Se oli ensimmäinen ruumis, jonka yli hänen tiensä kulki. Niin ainakin +tuntui Johanneksesta. + +Hänen onnensa kävi kalliiksi hänelle, tuon hän tunsi samalla. Mutta +sitä enemmän ja sitä lujemmin hän päätti myös pitää kiinni onnestaan. + +Samana iltana hän ilmoitti Liisalle, että heidän kenties nyt olisi aika +matkustaa pois Parisista. + +Minne he matkustaisivat? + +Samantekevä minne. Ehkä aluksi Italiaan. + +--Se on hyvä, sanoi Liisa. Me jätämme siten jälkeemme paljon +entisyyttä. + +Matka päätettiin seuraavaksi päiväksi. + +He olivat oikein onnellisia tuosta päätöksestä. Ja kun oli aikaa vielä, +he pistäytyivät erääsen pieneen teatteriin iltaansa viettämään. + +Siellä sattui tapaus, joka antoi heille ikäänkuin esimaun alkamansa +tien vaikeuksista. + +Teatterissa näyteltiin erästä uutta näytelmää, jonka ensi-ilta oli +ollut vasta pari päivää sitten ja herättänyt kaikkien kirjallisten +piirien huomiota. Permanto oli täynnä korkeinta ylimystöä. Aitiot +välkkyivät kaljuja päitä ja jalokiviä. + +Myöskin Johannes tunsi itsensä epävarmaksi tässä seurassa. Ehdoton +eleganssi hänen ympärillään hämmästytti ja arastutti häntä. + +Liisa taas olisi mieluimmin mennyt heti pois. Sillä vaikkakin hän oli +siististi puettu, tunsi hän olevansa harakanpelätys kaikkien noiden +kahisevien, avokaulaisten ja kaunispiirteisten aatelisnaisten joukossa. + +Väli-aikoina he tuskin uskalsivat nousta paikaltaan. Tuntui niin +turvattomalta kulkea käytävässä noiden hitaasti siirtyvien jonojen +välitse, noiden kylmästi ja kriitillisesti tarkastelevien silmien alla. + +--Mennään pois, lausui Liisa. Etkö näe, että kaikki katsovat meihin? + +--Turhia! virkahti Johannes. Eivät töllötä edes niinkään paljon kuin +meillä Helsingissä. + +--Eivät, myönsi Liisa, mutta heillä on eräs inhoittava tapa katsoa. +Vilkaisevat vain ja muodostavat mielipiteensä. + +Samassa seisoivat vapaaherra Carp, Irene ja Signe heidän edessään. + +Liisa huomasi heidät ensin eikä voinut olla päästämättä pientä +huudahdusta. Johannes huomasi heidät sitten ja tahtoi vetää pois +Liisan, ennen kuin vastaantulijat heitä näkisivät. + +Se oli kuitenkin liian myöhäistä jo. + +Irene oli jo keksinyt heidät. Hänen tummat silmänsä olivat vihasta +leimahtaneet. + +--Hahaa, huusi hän korkealla äänellä ranskaksi, siinä on mies, joka on +jättänyt vaimonsa ja lapsensa ja karannut porton kanssa! + +Ihmiset keräytyivät heidän ympärilleen. Kaikilla syvä, miltei +uskonnollinen vakavuus kasvoillaan. Olihan kysymyksessä »cause de +passion». He olivat silmänräpäyksessä selvillä asiasta. + +--Hän on minun oikea puolisoni ihmisten ja Jumalan edessä, sanoi +Johannes samalla kielellä. Te, hyvä rouva, olette kokonaan vieras +henkilö minulle. + +Liisa oli käynyt aivan kalpeaksi. Irene osoitti nyt häntä sormellaan ja +huusi: + +--Katsokaa hänen hattuaan! Näkyy, että hän on kadulta löytänyt sen! + +Se oli liikaa Liisalle. Hän purskahti itkuun ja Johannes kiirehti +johdattamaan hänet pois teatterista. Hänenkin mielensä oli aivan +kuohuksissa. Mitään tällaista hän ei olisi ennen uskonut mahdolliseksi. +He saivat ajurin ja ajoivat suoraan hotelliinsa. + +Liisa itki hiljaa. Johannes istui synkkänä ja puristi keppinsä päätä +suonenvedon tapaisesti. Kumpikin tunsivat he merkittyjä olentoja +olevansa. + +Miksi hän ei ollut lyönyt sillä! Hän olisi voinut tehdä mitä tahansa +tässä mielentilassa. + +Kaikkein vähimmän hän oli odottanut Ireneä teatterissa tapaavansa. +Olihan lapsi kuollut. Siitä oli ollut todistuksena myös naisten syvä +surupuku. + +Nähtävästi oli mieliala ruumishuoneessa käynyt heille liian synkäksi. +Ja Carp ehdotellut, että he menisivät illalla hiukan ulos, kun ei asia +kuitenkaan itkusta parantunut. + +Tuo ajatus lepytti hiukan Johannesta. + +Voihan nainen noissa olosuhteissa tehdä mitä tahansa. Ei saanut tuomita +niin ankarasti Ireneä. Hän koetti myöskin lohdutella Liisaa. Tämä ei +sanonut mitään eikä näyttänyt silmiään. + +Vasta hotellissa hän kuiskasi painaen kädellä sydäntään: + +--Minua ei kukaan vielä ole loukannut näin. Ei, minä en unohda tätä +elämässäni. + +--Elämä on pitkä, lausui Johannes. Jos emme unohda mitään, me emme +koskaan tule olemaan onnellisia. + +--Juuri sitä minäkin pelkään, virkahti Liisa jälleen itkuun +purskahtaen. + +Johannes tunsi itsensä hänen surunsa edessä tuiki avuttomaksi ja +voimattomaksi. Ja hän alkoi aavistaa, mitä merkitsi olla yhteiskunnan +ulkopuolella ja mitä se merkitsi varsinkin naiselle, jolla ei ollut +sotisopaa mitään, ainoastaan oma herkkä ja väreilevä rakkautensa. + +Ei nimeä, ei säätyä, ei perhettä, kotia eikä asemaa. Vain tietoisuus +siitä, että oli tehnyt oikein ja polkenut lait ja laitokset jalkainsa +alle. + +Sitä ei yhteiskunta tulisi hänelle ikinä anteeksi antamaan. + + + + + + + +End of the Project Gutenberg EBook of Rahan orja, by Eino Leino + +*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK RAHAN ORJA *** + +***** This file should be named 14386-8.txt or 14386-8.zip ***** +This and all associated files of various formats will be found in: + https://www.gutenberg.org/1/4/3/8/14386/ + +Produced by Tapio Riikonen + +Updated editions will replace the previous one--the old editions +will be renamed. + +Creating the works from public domain print editions means that no +one owns a United States copyright in these works, so the Foundation +(and you!) can copy and distribute it in the United States without +permission and without paying copyright royalties. Special rules, +set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to +copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to +protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project +Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you +charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you +do not charge anything for copies of this eBook, complying with the +rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose +such as creation of derivative works, reports, performances and +research. They may be modified and printed and given away--you may do +practically ANYTHING with public domain eBooks. Redistribution is +subject to the trademark license, especially commercial +redistribution. + + + +*** START: FULL LICENSE *** + +THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE +PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK + +To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free +distribution of electronic works, by using or distributing this work +(or any other work associated in any way with the phrase "Project +Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project +Gutenberg-tm License (available with this file or online at +https://gutenberg.org/license). + + +Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm +electronic works + +1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm +electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to +and accept all the terms of this license and intellectual property +(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all +the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy +all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. +If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project +Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the +terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or +entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. + +1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be +used on or associated in any way with an electronic work by people who +agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few +things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works +even without complying with the full terms of this agreement. See +paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project +Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement +and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic +works. See paragraph 1.E below. + +1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation" +or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project +Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the +collection are in the public domain in the United States. If an +individual work is in the public domain in the United States and you are +located in the United States, we do not claim a right to prevent you from +copying, distributing, performing, displaying or creating derivative +works based on the work as long as all references to Project Gutenberg +are removed. Of course, we hope that you will support the Project +Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by +freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of +this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with +the work. You can easily comply with the terms of this agreement by +keeping this work in the same format with its attached full Project +Gutenberg-tm License when you share it without charge with others. + +1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern +what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in +a constant state of change. If you are outside the United States, check +the laws of your country in addition to the terms of this agreement +before downloading, copying, displaying, performing, distributing or +creating derivative works based on this work or any other Project +Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning +the copyright status of any work in any country outside the United +States. + +1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: + +1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate +access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently +whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the +phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project +Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, +copied or distributed: + +This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with +almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or +re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included +with this eBook or online at www.gutenberg.org + +1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived +from the public domain (does not contain a notice indicating that it is +posted with permission of the copyright holder), the work can be copied +and distributed to anyone in the United States without paying any fees +or charges. If you are redistributing or providing access to a work +with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the +work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 +through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the +Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or +1.E.9. + +1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted +with the permission of the copyright holder, your use and distribution +must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional +terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked +to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the +permission of the copyright holder found at the beginning of this work. + +1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm +License terms from this work, or any files containing a part of this +work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. + +1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this +electronic work, or any part of this electronic work, without +prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with +active links or immediate access to the full terms of the Project +Gutenberg-tm License. + +1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, +compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any +word processing or hypertext form. However, if you provide access to or +distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than +"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version +posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org), +you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a +copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon +request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other +form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm +License as specified in paragraph 1.E.1. + +1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, +performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works +unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. + +1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing +access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided +that + +- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from + the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method + you already use to calculate your applicable taxes. The fee is + owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he + has agreed to donate royalties under this paragraph to the + Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments + must be paid within 60 days following each date on which you + prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax + returns. Royalty payments should be clearly marked as such and + sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the + address specified in Section 4, "Information about donations to + the Project Gutenberg Literary Archive Foundation." + +- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies + you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he + does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm + License. You must require such a user to return or + destroy all copies of the works possessed in a physical medium + and discontinue all use of and all access to other copies of + Project Gutenberg-tm works. + +- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any + money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the + electronic work is discovered and reported to you within 90 days + of receipt of the work. + +- You comply with all other terms of this agreement for free + distribution of Project Gutenberg-tm works. + +1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm +electronic work or group of works on different terms than are set +forth in this agreement, you must obtain permission in writing from +both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael +Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the +Foundation as set forth in Section 3 below. + +1.F. + +1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable +effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread +public domain works in creating the Project Gutenberg-tm +collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic +works, and the medium on which they may be stored, may contain +"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or +corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual +property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a +computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by +your equipment. + +1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right +of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project +Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project +Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project +Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all +liability to you for damages, costs and expenses, including legal +fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT +LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE +PROVIDED IN PARAGRAPH F3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE +TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE +LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR +INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH +DAMAGE. + +1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a +defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can +receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a +written explanation to the person you received the work from. If you +received the work on a physical medium, you must return the medium with +your written explanation. The person or entity that provided you with +the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a +refund. If you received the work electronically, the person or entity +providing it to you may choose to give you a second opportunity to +receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy +is also defective, you may demand a refund in writing without further +opportunities to fix the problem. + +1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth +in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER +WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO +WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. + +1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied +warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. +If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the +law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be +interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by +the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any +provision of this agreement shall not void the remaining provisions. + +1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the +trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone +providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance +with this agreement, and any volunteers associated with the production, +promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works, +harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, +that arise directly or indirectly from any of the following which you do +or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm +work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any +Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause. + + +Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm + +Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of +electronic works in formats readable by the widest variety of computers +including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists +because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from +people in all walks of life. + +Volunteers and financial support to provide volunteers with the +assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's +goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will +remain freely available for generations to come. In 2001, the Project +Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure +and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. +To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation +and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 +and the Foundation web page at https://www.pglaf.org. + + +Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive +Foundation + +The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit +501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the +state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal +Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification +number is 64-6221541. Its 501(c)(3) letter is posted at +https://pglaf.org/fundraising. Contributions to the Project Gutenberg +Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent +permitted by U.S. federal laws and your state's laws. + +The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S. +Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered +throughout numerous locations. Its business office is located at +809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email +business@pglaf.org. Email contact links and up to date contact +information can be found at the Foundation's web site and official +page at https://pglaf.org + +For additional contact information: + Dr. Gregory B. Newby + Chief Executive and Director + gbnewby@pglaf.org + + +Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg +Literary Archive Foundation + +Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide +spread public support and donations to carry out its mission of +increasing the number of public domain and licensed works that can be +freely distributed in machine readable form accessible by the widest +array of equipment including outdated equipment. Many small donations +($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt +status with the IRS. + +The Foundation is committed to complying with the laws regulating +charities and charitable donations in all 50 states of the United +States. Compliance requirements are not uniform and it takes a +considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up +with these requirements. We do not solicit donations in locations +where we have not received written confirmation of compliance. To +SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any +particular state visit https://pglaf.org + +While we cannot and do not solicit contributions from states where we +have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition +against accepting unsolicited donations from donors in such states who +approach us with offers to donate. + +International donations are gratefully accepted, but we cannot make +any statements concerning tax treatment of donations received from +outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. + +Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation +methods and addresses. Donations are accepted in a number of other +ways including including checks, online payments and credit card +donations. To donate, please visit: https://pglaf.org/donate + + +Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic +works. + +Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm +concept of a library of electronic works that could be freely shared +with anyone. For thirty years, he produced and distributed Project +Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support. + + +Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed +editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S. +unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily +keep eBooks in compliance with any particular paper edition. + + +Most people start at our Web site which has the main PG search facility: + + https://www.gutenberg.org + +This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, +including how to make donations to the Project Gutenberg Literary +Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to +subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks. diff --git a/old/14386-8.zip b/old/14386-8.zip Binary files differnew file mode 100644 index 0000000..978cae9 --- /dev/null +++ b/old/14386-8.zip |