diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 3 | ||||
| -rw-r--r-- | 14292-0.txt | 7723 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 2 | ||||
| -rw-r--r-- | old/14292-8.txt | 8111 | ||||
| -rw-r--r-- | old/14292-8.zip | bin | 0 -> 145423 bytes |
6 files changed, 15850 insertions, 0 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..6833f05 --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,3 @@ +* text=auto +*.txt text +*.md text diff --git a/14292-0.txt b/14292-0.txt new file mode 100644 index 0000000..83a515c --- /dev/null +++ b/14292-0.txt @@ -0,0 +1,7723 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 14292 *** + +MURTAVIA VOIMIA + +KUVAUKSIA KATOVUODEN 1867 AJOILTA + + +Santeri Alkio + + +Ensimmäisen kerran julkaissut +Werner Söderström Osakeyhtiö 1896 + + + + +Katovuosina + +UUPUNEITTEN UHRIEN MUISTOLLE + +omistaa nämä rivit + +nöyrimmällä kunnioituksella + +Tekijä + + + + +_Tämä teos liittyy jatkona »PUUKKOJUNKKARIT»-teokseen, ollen kuitenkin +siitä riippumaton, itsenäinen teos._ + + + + +I + + +Oli sunnuntaipäivä toukokuun lopulla vuonna 1867. Ei missään näkynyt +vielä kevään esikoisia. Paksuina kinoksina peitti lumi Pohjanmaan +lakeita vainioita. Sen lisäksi nujutti ja ryöpytti lunta, ajaen eräälle +Etelä-Pohjanmaan kirkolle tulevat ihmiset etsimään suojaa joko kirkosta +tai likeisistä taloista. + +Kirkonkellojen kumea pauke sai hyvin vähän juhlallisempaa muutosta +aikaan, sillä niiden äänet tuntuivat kaiuttomina kuolevan jo hautuumaan +äärimmäisellä nurkalla. Sitä vastoin paisuva myrsky yhä äänekkäämmin +anasti puhevallan ja vaikutuksen. Vanha tuuliviiri multaushuoneen +katolla kituutti ja valitti niin kuin senkin olisi ollut vilu. Kirkko +näytti melkein tavallista pienemmältä, kun sen rajapiirteet alkoivat +kadota sakean lumiryöpyn sekaan. Hautuumaan ympärillä kasvavat halavat, +pihlajat ja tuomet huojuivat alastomina tuulen mukana etelää kohti. +Suunta näytti niitä ikäänkuin suututtavan, sillä jokaisen syvemmän, +pakollisen kumarruksen perästä ne rajusti suoristivat lehdettömät +latvansa, ravistelivat ja puistelivat niitä kuin vanhat, kärtyiset ukot +hapsiansa. + +»Tämä näyttää kauhealta», taikka jotain sen tapaista sanoivat +kirkkomäellä toisiansa tapaavat ihmiset. Niitä kokoutuikin huomattavat +määrät, mitkä jalkaisin, mitkä hevosilla. Vanhan tavan mukaan keräysi +parvi tyttöjä kirkon eteiseen, missä muutama hymyilemään luotu suu +koetti noudattaa luontaista taipumustaan. Mutta hymyily pakeni niin kuin +omantunnon tuskissa ja kirkon eteinen jäi pian tyhjäksi. + +Kirkkoon kokoutui runsaasti kansaa, kaikkien kasvoilla vakava, totinen +ilme. Aamuvirren sävel soi kaiuttomasti ja tuntui ikäänkuin arastelevan +sitä terävää, viheltävää ulvahtelemista, minkä ulkona pauhaava myrsky +synnytti rikkeimissä ikkunaruuduissa. Hataroista ikkunoista tuprusi lumi +kirkkoon, kooten paksuja kinoksia ikkunalaudoille ja synnyttäen hienon +lumipyryn niiden tienoilla istuvain ympärille. + +Jumalanpalveluksen aikana, jonka kirkkoherra toimitti, oltiin hyvin +hiljaa. Pappi ihmetteli seurakuntansa käytöksen muutosta. Nuorilla oli +ollut aina niin paljon toisilleen kuiskaamista itse saarnan aikana, nyt +ainoastaan harvat päät kumartuivat siinä tarkoituksessa. Pappi otaksui +tässä näkevänsä Kaikkivaltiaan mahtavan käden kurituksen seurauksia. +Hänen sydämensä heltyi. Yhtäkkiä, itsekään muutosta huomaamattaan, tunsi +hän olevansa samaa lihaa, samaa verta tuon kansan kanssa, joka nöyränä, +äänetönnä hänen puhettansa kuunteli. Ulkona nyt niin tavattomaan aikaan +pauhaava lumimyrsky ja sen omituiset, peloittavat äänet muuttuivat +hänen heltyvässä mielikuvituksessaan ikäänkuin välittömiksi Jumalan +vanhurskaan vihan ääniksi. Oma syyllisyys, oma osallisuus noiden veljien +ja siskojen kanssa samoihin rikoksiin nousi vuoren tapaiseksi painoksi. +Itse sitä huomaamattaan muutti pappi puhetapansa: alussa oli hän puhunut +*teidän* synneistänne, nyt hän puhui *meidän* synneistämme. Puhe ei enää +ollut ankaraa, tuomitsevaa lainsaarnaa, vaan yhtäjaksoista nöyrää +rukousta. Hänen asemansa Jumalan ja ihmisten suhteen oli muuttunut: +tavanmukaisesta Jumalan käskynhaltijasta oli tullut kanssaveljiensä +lähettiläs, niiden sydämellä ja suulla puhuva, palava esirukoilija... + +Seurakunta itki. + +Kun tuli aika rukoilla maanhedelmästä ja kansa kumarsi päänsä +rukoukseen, alkoi äänekkäitä nyyhkytyksiä kuulua ympäri kirkon. + +Kaikki hymy ja leikki oli kaukana. Satalukuihin nousevan kansan sydän +sykki sillä hetkellä yhdelle ainoalle tunteelle: + +»Herra Jumala, anna aurinkosi paistaa!» + +Lumituiskun välissä pilkisti voimaton, kuultava auringonsäde kirkkoon. +Mutta ikäänkuin se olisi rikollisin keinoin päässyt irti, riehahti +myrsky heti uudella voimalla. Räiskyen, niin että kuului kirkkoon asti, +repesi hautuumaan vanhimmasta, suurimmasta halavasta toinen haara. + + * * * * * + +Kun ihmiset palasivat kirkosta, makasi halava poikkiteloin tiellä. +Vanhat ravistivat pelästyneen näköisinä paitansa ja sanoivat: »Tuo +ennustaa pahaa ... suurta kuolovuotta.» Mutta yksi sanoi: + +»Katsokaas miten paksulta on lunta, kun se ulottuu ihan tuohon halavan +haaraan, josta tämä on katkennut. Minä olen monta kertaa kesällä +seisonut tuon puun alla ja pääni on ulottunut tuohon haaraan.» + +Siinä oli lunta siis lähes kolme kyynärää. + + * * * * * + +Sakaristossa tuli olla pitäjän kokous. Kirkonmenon päätyttyä alkoi sinne +kokoutua miehiä. Paitsi isäntiä, jotka sujottelivat seisomaan oven +puolelle, istui tuoleilla muutamia herrasmiehiä. Likinnä pöytää, nojaten +siihen kyynärpäätään, istui suuressa susiturkissaan nimismies Grönberg +ja kappaleen matkaa hänestä toisella tuolilla kapteeni Stolt, pienen +talon omistaja pitäjässä, hänkin susiturkissa. Nurkassa hämärän +puolella, ikäänkuin itseänsä piilotellen kyyhötti »Kaleniuksen herra», +huononlaisissa pukimissa ja nähtävästi viluissaan. Eräässä välissä näkyi +tämä kuiskutellen puhuttelevan kapteeni Stoltia, joka muutamalla sanalla +vastasi ja käänsi sitten selkänsä. + +Rovasti, vähäinen, ystävällisen näköinen ukko, aloitti kokouksen. +Ensimmäinen kysymys oli, otetaanko pitäjään läänin karjakko opettamaan +voin valmistusta. Miehet eivät nähtävästi oikein tajunneet mistä oli +kysymys. »Mikä karjakko?» »Ettäkö sellainen, joka opettaisi voita +tekemään?» + +Vakava tuuli, jolla miehet olivat olleet, hälveni hiukan, kun ruvettiin +laskemaan leikkiä siitä, että voin tekemistäkin nyt alkaisivat herrat +opettaa. Varpulan Valeella tiesivät toissa vuonna olleen pari viikkoa +sellaisen, punatanttuisen, lihavan rouvan »opettamassa» emäntää +kirnuamaan veivikirnulla ja kylän pojat olivat sen »frouvan» ristineet +»voi-piruksi». + +»Pysyköön pois täältä sellaiset.» + +»Niin, ja kuka sen tietää, jos sellaisia otetaan pitäjään, kun ne +aikansa täällä herroittelevat ja konstailevat, niin ottaa kruunu pian +omaksi hyväksensä koko voinvalmistuksen, samoin kuin viinankeitonkin.» + +Tämä lausuttiin vinkuvalla, terävällä äänellä. Kumma kyllä, etteivät +useammatkaan helakammin nauraneet. Jotkut sitä vastoin loivat mieheen +vihanpuhuvia katseita, ikäänkuin ajatellen että »Lempoako tuossa kiljuu, +miehinen mies jos olet!» + +Mies oli vähäinen, keski-ikäinen, terävä katse, jos äänikin. Iso +koirannahkaturkki oli arvokkaan näköinen ja nähtävästi monessa polvessa +perintönä kulkenut. Tämä oli pitäjän kestikievari, Siikalahden Mikko. Ja +vaikka hän ei mitenkään näyttänyt komealta, pikemmin päinvastoin, +jaloissakin kun oli häränkoipiset punaiset karvakengät, -- tunsi +kuitenkin, hetkisen häntä katseltuaan, että mies on varakas, ja jollei +vielä ole, niin varmaan aikoo siksi tulla. + +Tarttumatta sen enempää kiinni Mikon arveluun päätettiin +yksimielisesti, ettei karjakosta huolita, ei millään ehdolla. + +Sitten seurasi kysymys: »Suostutaanko ottamaan viinanmyyntipuotia +pitäjään?» + +Vallitsi kummallinen hiljaisuus hetkisen sen jälkeen kun kysymys oli +esitetty. Katseet kääntyivät omituisen johdonmukaisesti Siikalahden +Mikkoon, joka ei tätä ollut huomaavinaankaan, niin hyvin kuin hän sen +huomasikin ja koetti sen johdosta tekeytyä ihan välinpitämättömän +näköiseksi. Mutta yhtäkkiä alkoi Mikosta äänettömyys tuntua +tuskalliselta. Hän loi kehoittavasti silmänsä Kaleniukseen, joka jo +olikin noussut ja alkoi puhua: + +»Minun mielestäni ei tässä voi olla muuta kuin yksi mieli siitä että +sellainen otetaan (Tässä loi nimismies yliolkaisen katseen +Kaleniukseen), sillä viinaa on tärkeimpiinkin tarpeisiin hyvin vaikea +saada aina kaupungista. Ja lain kannalta katsoen on salapolton +ehkäisemiseksi paras keino, että laitetaan julkinen viinapuoti. +Salapoltto ei ole ainoastaan laitonta, vaan sekin on sen huono puoli, +että hyöty tulee siitä yksityisille, mutta tästä tulisi hyöty koko +kunnalle, sillä Kilströmin patruuna on sitoutunut maksamaan kunnan +kassaan kaksisataa markkaa vuodessa, jos hänelle annetaan oikeus asettaa +tänne viinapuoti. Patruuna sanoi, ettei hän muualla viitsisi maksaa +sellaisesta oikeudesta kuin korkeintaan sata markkaa, mutta kun hän on +niin hyvä ystävä meidän pitäjän isäntäin kanssa ja herra provastinkin +kanssa, niin hän sanoi, ettei hän haluaisi paljon itse hyötyä tämän +pitäjän viinakaupasta.» + +Taas oltiin hiljaa, ja Siikalahden Mikko, nähtävästi innostuneena, näki +sopivaksi huomauttaa: + +»Kaksisataa markkaa on jo paljon rahaa tällaisina aikoina.» + +»Se on paljon rahaa», kertasi Kalenius ja kakisti kurkkuaan +jatkaaksensa. Mutta aivan odottamatta kuului ääni miesjoukosta: + +»Paljonko Kalenius saa kun soittaa täällä suutansa?» + +Kaleniuksen suu jäi auki ja sana sanomatta. Muiden suut vetäysivät +hymyyn ja katseet kääntyivät sinne, mistä ääni kuului. Siikalahden Mikko +pani huulen hammasten väliin ja suuntasi katseensa muiden mukaan +mutisten itsekseen jotain, josta sai kuitenkin selville vain viimeisen +sanan: + +»Sarvikuono!» + +Mies, joka näin oli saanut huomion puoleensa vedetyksi, seisoikin hyvin +näkyvillä, miesten eturivissä. Kooltaan hän oli suuri ja karkeatekoinen, +vanhemmanpuoleinen. Siikalahden Mikko varmaankin tarkoitti sarvikuonosta +puhuessaan miehen nenää, sillä se oli suuri. Pörröinen tukka oli +valahtanut silmille, joilla hän pisteliäästi nauraen häikäilemättä +katseli Kaleniusta, odotellen vastausta. + +Kalenius oli niin epäröivä, kun huomasi kuinka huvittavan vaikutuksen +häntä tarkoittava pilkka oli mieliin tehnyt, että häneltä lopuksi ei +tullut muuta vastausta kuin: + +»No sitä ei ole Hautalan Jannen moisen miehen asia kuulustella.» + +»Eipä olekaan», myönsi Hautalan Janne suu hymyssä ja sylki +sakaristonlattialle, »mutta kun sinä tässä niin koreita puheita pidät, +niin arvelin, että kun et sinä siihen kuitenkaan palkatta ryhdy, niin +olispa sopiva tietää, paljonko sellaisesta on tuloa.» + +»Pidä sinä vähän soukempaa suuta!» ärjäisi kapteeni Stolt. »Aina sinä +tahdot täällä komentaa niinkuin sinulla olisi koko pitäjän sananvalta. +Kirkkoherran asiana on pitää järjestystä kokouksessa. Ei tämä asia +tarvitse sen pitempää selvitystä eikä keskusteluja, se päätetään vain, +että patruuna Kilströmin hakemukseen suostutaan.» + +»Ei sitä niin vaan päätetä, on täällä muillakin sananvaltaa, tiedänmä», +keskeytti kirkonvartija Perälä, joka oli äsken tullut kirkosta ja +paraiksi ehti kuulemaan Stoltin käskevää puhetta. Perälä oli vanha, +pieni, körttipukuun puettu talonpoika, joka puheissaan ja liikkeissään +osoitti suurta itsetietoisuutta. Stolt ei ottanut keskeytystä mihinkään +huomioon, vaan jatkoi; + +»Ei sellaisia rahasummia sovi näin köyhinä aikoina tyhmän itsekkäästi +tuuleen heittää. Herra rovasti kirjoittaa vaan päätöksen.» + +»Mutta tuopa nyt on merkillistä ahtamista, kun päätös vaan pitäisi +kirjoittaa, vaikka useimmat tässä ovat vastaan... Eihän ole vielä ollut +puhetta siitäkään, mihin se kapakka tulisi sijoitettavaksi», ihmetteli +Varpulan Valee, keski-ikäinen, terhakan näköinen isäntä. Hyväntahtoisen +näköisesti naurahtaen katsoi hän Siikalahden Mikkoon, joka punottaen +näkyi koettavan kuohuvaa kiukkuansa hillitä. Mitään vastausta ei +kuulunut, mutta Siikalahden Mikko näytti olevan useimpain katseiden +tähtäystauluna. Oli alkanut syntyä melua, joka yhä kasvoi. Kuulosti +siltä, että miehiä oli puolella jos toisellakin. Kirkkoherran +hienopiirteiset kasvot elivät ja poskille oli noussut punaa. Hän +katsahti tuon tuostakin nimismies Grönbergiin, joka omituisesti +välinpitämättömän näköisenä kuunteli jupakkaa, mikä paisumistaan paisui +yhä suuriäänisemmäksi. Vanha pappi oli puheenjohtajana tottunut siihen, +että antoi miesten hetkisen oikein mielinmäärin sohista, niin että he +saivat puhkunsa siinä ulos ajetuksi; vasta sen jälkeen saattoi toivoa +rauhallisen päätöksen tekoa. Nytkin hän, noudattaen samaa tapaa, vasta +kotvasen kuluttua alkoi vaatia järjestystä, mutta hänen äänensä sammui, +kuulumatta yleisessä melussa. + +Vihdoin työntäysi Hautalan Janne esiin pöydän ääreen, riitelemisestä jo +hikisenä. Hän koetti puhua, mutta melun tähden ei sitä kukaan kuullut. +Luonto jo alkoi nousta. Hän hypähti tasajalassa ja karjaisi niin että +sakariston honkaiset seinät kumahtelivat. + +»Olkaa hiljaa!» + +Ja miehet todellakin alensivat ääntänsä siksi, että hyvin kuuli, mitä +Kalenius ja Stolt tuolla joukolleen syöttivät. Janne veti paperin esiin +taskustaan, laski sen papin eteen ja virkkoi: + +»Kun meidän kylällä on käynyt huhu, että se kapakka pitäisi laitettaman +tämän kestikievarin, Siikalahden Mikon taloon, niin pitivät meidän kylän +miehet eilen illalla kokouksen ja antoivat minulle valtakirjan, jonka +perusteella minun pitää heidän puolestansa vastustaa kapakkaa. +Arveltiin, että kun nyt kerran on viinanpoltto-oikeus otettu pois +talonpojilta kruunulle, niin pitäköön herrat viinansa. Se on +huonompaakin ja hinta niin kallis, että jos varsinainen kapakka +laitetaan, niin näin kovina aikoina se vie kaikki rahat pitäjästä. +Ollaan nyt kerrankin miehiä eikä anneta aina noiden vetää meitä nenästä. +Tuo vaivainen kahdensadan markan syötti on niin mitätön, että pitää olla +hyvin vähän älyä sillä, joka siihen todenteolla tarttuu. Niin ne +arvelivat meidän kylässä ja tässä on minun valtakirjani. Muuten +huomautan vielä, että tämä kestikievari ei kelpaakaan saamaan +kapakanpito-oikeuksia, kun sitä jo viime talvena sakotettiin +luvattomasta viinan myynnistä.» + +Olisi kelvannut katsoa Siikalahden Mikkoa ja nähdä, miten myrkyllisesti +hän silmäili Hautalaista. + +»Kyllähän se täällä tiettään ilman sun sanomattasikin, murehdi sinä vain +omia sakkojasi!» vinkaisi Siikalahden Mikko. »Ei siinä sen valtakirjassa +monta nimeä ole.» + +»No tottapa sun nimes edes on?» kuului joukosta. Syntyi naurunrähäkkä. + +»Ja kysymyshän nyt onkin vain siitä, otetaanko se pitäjään vai ei. Sehän +on Kilströmin patruunan vallassa panna sitte puoti täällä mihin itse +tahtoo», muistutti Siikalahden Mikko. + +»Sepä se juuri onkin pitäjäläisten vallassa määrätä. Ja kun anomusta +tehdessä pitäjän kokoukselle olisi pitänyt selittää, mihin se kapakka +aiotaan ja kuka sitä pitämään, niin jos ei täällä ole näistä seikoista +mitään tietoa, niin eihän tässä ole muuta tehtävää kuin mytätä koko +hakemus, joka sellaisena, vaillinaisena on laiton», selitti Varpulainen. + +»Ja jos ei sitä asiaa mytätä, niin minä valitan siitä vaikka keisariin +asti!» vakuutti Hautalan Janne. + +Se oli lujaa puhetta. Meteli paisui uudestaan. Ylt'yleensä alkoi kuulua +ääniä, että koska herrat ovat kerran viinan valmistusoikeuden vieneet, +niin pitäkööt viinansa, ei tässä kuitenkaan viinan janoon kuolla. Muuan +harmaahapsinen vanhus, puvusta päättäen heränneisiin kuuluva, jonka +heikkoa ääntä kirkkoherra sai yleisön kuulemaan, pyysi Jumalan nimen +tähden, ettei viinapuotia otettaisi pitäjään nyt kun kerran on päästy +vähemmälle siitä kirouksesta, jota viina on tällekin paikkakunnalle +tuottanut. Hän viittasi edessä olevaan varmaan katovuoden uhkaan, kun +tavallisena ohrankylvön aikana vielä kyynärän paksuinen hanki peittää +pellot. Sanoi, että nyt ei ole aika ajatella huvituksia viinan ääressä, +nyt tulee tosikädessä kysymys siitä, mistä saadaan leipää. Ukko puhui +vanhan kansanmiehen kaunopuheliasta, mutta samalla vakuuttavaa kieltä, +huomauttaen vielä, miten Jumalan viha etsiskelee nyt syntistä kansaa, +kun olemme niin kauas hänen tieltänsä eronneet, ja kehoitti +yksimielisesti hylkäämään kerrassaan koko viinan villitsevän +nauttimisenkin, eikä ainoastaan tätä kavalaa esitystä, joka ei ollut +hänen mielestään muuta kuin perkeleen paula... + +Mutta Stolt ei jaksanut kuulla loppuun. Hän keskeytti ukon sanoen, ettei +tässä kylmässä sakaristossa nyt viitsitä kuunnella tunninpituisia +körttisaarnoja, ja selitti vieläkin huomauttavansa, että juuri köyhän +ajan vuoksi olisi patruuna Kilströmin ehdotukseen suostuttava, sillä +vaivaiskassa kyllä tulee tarvitsemaan varoja. Ehdotti, että +koetettaisiin kunnan vaatimus koroittaa 400 markkaan. »Otetaan siltä +niin paljon kuin saadaan, mutta millään ehdolla emme hylkää sellaista +rahan tuloa.» Hän aikoi jo istua, mutta kiukultaan ei saattanutkaan olla +jatkamatta: »Te kyllä olette aina osanneet tehdä kollomaisia ja tyhmiä +päätöksiä, mutta koettakaa nyt kerrankin sitä välttää, jos teissä +vähänkin on älyä jälellä.» + +Kaikki tiesivät, että Stolt oli Kilströmin patruunan sukulainen. + +Stoltin perässä innostuen alkoi Kalenius loukostaan puhua ääntänsä +korottaen. Hän pohjautui siihen, että tämän asian vastustajat aikovat +salapoltolla ja salakapakoimisella hyötyä, koska niin mielettömästi +hylkäävät pitäjälle edullisen tarjouksen, j. n. e. + +Mutta nyt tuli joukko levottomaksi. Useita pörrötukkaisia miehiä, +Hautalan Janne etunenässä, alkoi lähestyä Kaleniusta nyrkit puuskassa +ja syytäen suustansa arvoisan herran silmille sellaisen ansioluettelon, +että moni linnassa oleva lurjus olisi tuntenut itsensä enkeliksi hra +Kaleniuksen rinnalla. Stoltille oli suureksi eduksi, että hän oli näiden +miesten kanssa kirkon sakaristossa, eikä missään vähemmän +kunnioitettavassa paikassa. Välinpitämättömätkin, ne, jotka olivat +kokoukseen saapuneet aikeissa myöntyä ottamaan pitäjään kapakka ja ensin +naureskelleet vastustajain kiukulle, asettuivat nyt yhtenä miehenä +vastustajain joukkoon. Kalenius oli koskettanut liian arkaa kohtaa +syyttäessään lainrikkomisesta näitä miehiä. + +Kirkkoherran täytyi pyytää nimismiestä rauhoittamaan kokousta. + +»Hiljaa!» + +Se räjähti kuin ukkonen ja miehet hillitsivät paikalla pauhunsa, +kääntäen katseensa nimismieheen, mahtaneeko tuo jotain muutakin sanoa. +Itse mieskin oli kyllä näkemisen arvoinen: kolmikyynäräinen, ryhtevä, +iältään noin 35:n tienoissa. + +»Mitä tässä rupeette riitelemään, ei tämä ole mikään markkinapaikka», +jatkoi hän maltillisella, kiihkottomalla tavallaan. + +Aivan niin, ajattelivat Stolt ja Kalenius ikäänkuin pelastuneina +uhkaavasta vaarasta silmäillen nimismiestä nyt ystävällisesti; sillä +tavallisissa oloissa olivat nimismiehen välit Stoltin ja Kaleniuksen +kanssa huonot ja riitaiset. Ukot taas miettivät: noiden sudenruokain syy +se oli, kuka käski ruveta haukkumaan, kuka jo! Se oli ensi hetken +vaikutus. Mutta Grönberg jatkoi: + +»Jos tahdotte minua kuulla, pitäjän miehet, niin älkää koskaan ottako ja +puolustako kapakkaa pitäjäänne, ei julkista, ei salaista. Te itse +tiedätte, että murhat ja tappelut tämän vuoden kuluessa, kun ei viinaa +enää ole ollut niin helposti saatavissa, ovat silminnähtävästi +vähentyneet, ja olot yöllisiin aikoihin tulleet rauhallisemmiksi. Minun +tehtäväni on pitää täällä järjestystä, ja sitä miestä, joka uskaltaa +ottaa kartanoonsa kapakan, pidän minä yleisen järjestyksen ja hyvien +tapojen rikkojana. Ja sen te tiedätte kyllä, että jota minä pidän +sellaisena, sen miehen elämästä on leikki kaukana niin kauan kuin ei hän +tyydy olemaan ihmisten lailla.» + +Kun Grönberg oli lopettanut, kuului yleistä hyväksymisen murinaa ja +muutamat jo ilmaisivat äänekkäämminkin mielihyväänsä. + +»No samaa minä olen sanonut.» + +»Kas sillä lailla sitä reirumiehet puhuvat, mutta mitä nuo tuolla...» + +»Kapakkaa ei oteta!» + +»Kun viinaa tarvitaan, niin kyllä sitä kaupungistakin saadaan!» + +»Siikalahden kitupiikinkö sitä sitten pitäisi kaikki sellaiset +tulolähteet ja koijarin konstit itselleen saada?» + +»Kaleniuksen herralle pitäisi nyt jo laittaa ruoti, ettei sen tarvitsisi +aina rahan ja palkan edestä olla kaikkien juonia ajamassa.» + +»Olis toinen paikka, niin ottaisin sun säärihis! ja...» kuiskutti muuan +hammasta purren ja irvistellen Kaleniuksen edessä. + +»Se nahka kyllä sen parkin tarvitsisi», hymyili vieressä seisova. + +Kalenius ei ollut mikään hätäpoika. Hän nousi uhkaavana ja kysyi +nimismieheen kääntyen: + +»Kuinka täällä on oikeus nimismiehen läsnä ollessa tuolla tavalla +uhkailla ihmisiä?» + +»Pidä suus kiinni!» ärähti Grönberg hiljaa, mutta sen kuitenkin suureksi +riemukseen jotkut kuulivat. + +Hyvin jo näki minkälaiseksi päätös tulisi. Kirkkoherra, joka asiassa ei +vielä ollut lausunut juuri mitään, olihan vaan antanut ukkojen +kiistellä, otti hänkin lopuksi lausuakseen ajatuksensa; Ja hän kiitti +kuntalaisia siitä, että olivat niinkin yksimielisiä kapakkaa +vastustaessaan, ja toivoi, ettei äänestys tulisi kysymykseen. Ilman +äänestystä päätös tehtiinkin ja vastalauseensa ilmoitti ainoastaan +Stolt. + +Sakariston ovi oksensi ulos miehet. Kirkkopihassa selitti Hautalainen +isoäänisesti muutamassa ryhmässä miehille, miten koko tuo kapakan touhu +oli lähtenyt Siikalahden Mikosta, joka halusi laillistuttaa +viinakauppansa, kun ei salakapakoiminen enää oikein vedellyt. Mikko +sattui siinä menemään ohitse. Ei vilaukseltakaan hän katsonut +Hautalaiseen, mutta hampaat rauskuivat kuin suoloja purren. Toinen +jatkoi juttuaan, välittämättä siitä, vaikka Mikko kuulikin. Kuulkoon! +Kernaastihan Janne sen soi, oikeastaan hän sitä tarkoittikin. + +Myrsky oli jo asettunut. Sakaristossa äsken näytti siltä, kuin ukot +olisivat hetkeksi unhoittaneet sen tuskallisen, kamaloita aavistuksia +herättävän tunnelman, joka heitä oli rasittanut jo pari viikkoa ja mikä +äsken kirkossa, Kaikkivallan silmäin alla, suli nöyräksi, avuttoman +rukoukseksi. Paino palasi nyt uudelleen sydämille. Kokouksessa +riehahtaneet intohimot ja niiden synnyttämät kiihkon vireet pakenivat +kasvoilta täällä ulkona kuin siivillä sivuen. Jälelle jäi miehiä, joiden +otsilla häämöitti synkeän huolen mustanpuhuvat merkit ja silmät +surullisina tuijottelivat kohti kylmää, harmaata, talvista taivaslakea. +Puheluistakin miltei kokonaan katosivat rajuuden ilmeet, äänet sortuivat +nöyriksi ja vaatimattomiksi. Sillä ilma oli todellakin hirveän kylmä ja +lumikinokset paksut tämän aikaisiksi, jolloin tavallisissa oloissa +maamies jo kylvi peltoonsa kevättoukojensa siemenet. + + + + +II. + + +Nimismies Grönberg oli ollut pitäjässä vasta toista vuotta. Mutta +jäntevyydellä, pelkäämättömällä rohkeudella ja ennen kaikkea +järkähtämättömällä rehellisyydellään oli hän saanut oloissa suuren +muutoksen aikaan. Varkaudet, rosvoukset ja tappelut olivat käyneet jo +harvinaisemmiksi entiseen verraten. Tämän huomion tehtyään järjestystä +rakastavat ihmiset uskalsivat jo nostaa paitansa, ilmaista puhtaampia, +siveellisempiä katsantotapojaan ja avustaa nimismiestä mikäli +mahdollista, sillä luottamus esivallan voimaan alkoi elpyä. + +Grönberg oli heti ensi syksynä sattunut eräässä huutokaupassa saamaan +pienen maatilan kirkonkylässä. Siinä oli tavallinen, talonpoikaismalliin +rakennettu kartano, missä hän asui. + +Nyt hän asteli kirkosta kotiinsa, Hautalan Jannen kanssa vierekkäin, +vilkkaasti haastellen. Kun oli saavuttu Grönbergin kamariin, pyysi hän +Janneakin ottamaan pois turkin päältään ja istumaan. Piiput saatiin +palamaan ja Grönberg aloitti keskustelun: + +»No ketä te arvelette niiden kauppias Klitsin jyväin varkaaksi?» + +»Hm», pani Janne ja painoi kynnellään piipusta kuohuvaa poroa. »Se on +tapahtunut kummallisen viekkaasti. Varastaa kylän keskellä olevasta +makasiinista 30 tynnyriä jyviä, -- sen on täytynyt tapahtua saakurin +sukkelasti.» + +Grönberg myönsi sen. + +»Tässä muutamia vuosia takaperin», jatkoi Hautalainen, »varastettiin +kerran aivan samalla tavalla Savilahden aitasta sianlihat, useampia +vartaallisia leipiä, kaikki jauhot ja vielä viiden tynnyrin paikoille +rukiita.» + +»Tuliko selville, kuka varasti?» + +»E--he--hei», nauroi Janne, »täällä kun oli silloin vielä sen +Lindblomi-parka nimismiehenä.» + +»Oliko mitään aavistusta siitä, mihin ne tavarat joutuivat, kuka ne +sai?» + +»Kyllä!... Saatiinhan se jotenkin selville urkituksi, että ne, samoin +kuin monet muutkin tavarat, Vennu Karissa tasailtiin. Ketä jakamassa +oli, sitä ei niin tarkkaan kukaan tiedä. Mutta se Saviojan äijä kuoli +sitten samaan aikaan, eikä kukaan asiaan kuuluva uskaltanut ryhtyä +toimittamaan epäluulon-alaisia syytteeseen. Se jäi siihen.» + +»Luuletteko, että ne voisi saada vielä todistetuksi?» + +»Ettäkö te alkaisitte...?» + +»Tietysti!» + +»Kyllä minä luulen, jos vaan ne todistajat saisi todistamaan. -- Ja +kuinka lie, eikö useimmat niistä ole todistamaan kelpaamattomia.» + +»Siitä otetaan selvä. Mutta missä luulisitte jaetun nämä Klitsin jyvät?» + +Janne kopisti piipusta tuhkan kouraansa, heitti suuhunsa ja sanoi +vähäisen odotuksen perästä: + +»Minä pahoin luulen, että Karin Vennulla on siitäkin asiasta varmat +tiedot.» + +»Niin minäkin luulen!» huudahti Grönberg ja nousi kävelemään. + +»Se Vennu on osannut hyvin säilyttää nahkansa», lisäsi Janne, »sitä kun +ei ole varkauksista minun tietääkseni edes tositeolla koskaan oikeudessa +syytetty. Ja siitä murhastakin se pääsi viime syksynä irti oltuaan vain +kaksi vuotta tunnustuksella.» + +Nimismies käveli miettivän näköisenä lattialla. + +»Minä olen koko talven pitänyt häntä hyvin tarkoin silmällä», alkoi hän +harmin ilme kasvoilla sanoa, »mutta minä en ole saanut häntä kiinni +sellaisista teoista, että olisin voinut hänet _kytkeä_. Vasta äskettäin +minulle kerrottiin siitäkin tavasta, jota Vennu useain toisten kanssa on +edellisinä vuosina harjoittanut, siitä nimittäin, että he uhkauksilla +salaa ovat pakoittaneet ihmisiä antamaan heille lahjoja, milloin +mitäkin. Tiedättekö te siitä mitään?» + +»Kyllä siitä aina puhuttu on.» + +»Niin, tekin olette kuullut ettekä kuitenkaan ole koskaan minulle +siitäkään mitään puhunut.» + +»Kun ei ole johtunut puheeksi.» + +»Niin, mutta semmoiset *pitäisi* johtua puheeksi. Sillä ymmärrättehän +sen, etten minä, vasta äsken pitäjään tulleena, voi millään tavalla +päästä rikollisten jälille, ellei minulle kerrota, ilmoiteta ja sillä +tavalla minua auteta. Sillä sen minä voin teille vakuuttaa, että minä +en todellakaan pelkää Vennua enkä tusinaakaan hänen kaltaisiansa, kun +minä vaan saan selvät syyt käydä kimppuun.» + +Kun hän nyt paitahihasillaan, silmät innostuksesta säihkyen seisoi +Jannen edessä, niin saattoi todella uskoa täydellisesti hänen +vakuutuksensa. + +Jannekin nousi seisomaan ja hänenkin silmissään alkoi säihkyä. Kymärä +hartioissa oli tosin jo käynyt hyvin huomattavaksi, sillä selkä oli +alkanut koukistua. Mutta hän näytti sittenkin mieheltä, jolla on voimaa. + +»Jos niin on kuin sanotte», virkkoi hän, »niin teillä on todellakin +oikeus syyttää minua jonkun verran. Mutta pelkuruuden tähden en ole +ollut puhumatta, en Jumal'auta! -- sillä minä en ole ikänä Vennua, +enempää kuin ketään muutakaan ihmistä pelännyt. Mutta minä olen, niin +kuin tiedätte, saanut elämässäni herroista sen kokemuksen, että +talonpojan ei sovi niihin luottaa. Olen elämässäni käynyt niiden kanssa +monta käräjäjuttua ja enimmäkseen tapannut, vaikka asiani olisi ollut +kuinkakin oikea. Lindblomin syyllisyyden törkeisiin virkavirheisiin ja +petoksiin näytin, mutta silloinkin minulle annettiin sakkoja. No niitä +en harmitellut, sillä Lindblom menetti kuitenkin virkansa. Samasta +asiasta koitui minulle käräjäjuttu tuomarin kanssa, joka syytti minua +oikeuden solvaamisesta. Sakkoa sain taas, vaikka minä en ollut sanonut +muuta kuin että sellainen oikeus, joka viitsii tuomita sakkoihin siitä, +että olin sanonut Lindblomia lurjukseksi ja näyttänyt sen toteen, +sellainen oikeus on suurin vääryys. Ja siihen useita muita juttuja +lisäksi. Minä olen, parhaillani ollessani, esiintynyt täällä varasten ja +tappelijain syyttäjänä, olen koettanut saada järjestystä silloinkin, kun +nimismies ei uskaltanut hengellänsä hiiskahtaa järjestyksen puolesta. +Mutta minä alan tulla vanhaksi, minun käsivarressani ei ole enää +nuoruuden tarmoa, että voisin itseni puolustuksessa siihen täysin +luottaa. Minä olen halunnut saada levätä minäkin, kun olen huomannut, +ettei yksi mies voi aivankaan huomattavasti maailmaa ylösalaisin +kääntää. Siitä vähästä, mitä olen ollut teidän kanssanne tekemisissä ja +mitä olen tullut teitä tuntemaan, olen kyllä huomannut, että te olette +kymmenen kertaa rehellisempi ja miehuullisempi kuin nuo muut, joita olen +tuntenut. Ja sentähden olen minä luottanut teihin enemmän kuin kehenkään +muuhun herrasmieheen elämässäni. Mutta kun en ole teitä likemmin +tuntenut, en ole voinut luottaa pohjattomasti, sillä minä olen vanha ja +epäluuloinen». + +Nimismies kuunteli ja katseli mieltyneenä vanhaa miestä ja sanoi +hymyillen: + +»Toivon, että opitte minuun luottamaan.» + +»Niin minäkin toivon, oikein sydämestäni. Mutta sanokaapa totuus, eikö +teillä ollut tänne tullessanne huonoja ennakkotietoja minusta, eikö +minua ollut teille kuvernöörin virastossa kuvattu +riitelijä-lurjukseksi?» + +Grönberg myönsi sen. + +»Kas sitä, minä sen arvasin. Te olette katselleet minua karsain silmin +aina viime kuukausiin.» + +Sekin täytyi toisen myöntää. + +»Niin! Mutta nyt te jo minuun kuitenkin luullakseni vähän luotattekin?» + +»Paljonkin.» + +»Herroilla kuvernöörin virastossa oli siis minusta teille eväitä.» + +»Sen minä olen jo heille selvittänyt.» + +»Vai niin. Ne tuskin sitä uskovat. Minä olen muuten kuullut, että kaikki +talonpojat, jotka vain ovat maalaisvirkamiesten kanssa riidoissa, ovat +virastossa hyvin huonossa maineessa.» + +»Jaa ... melkeinpä...» + +»Niin se on, kyllä minä sen tiedän. Ja syynkin siihen minä tiedän. +Meidän talonpoikain asioita herroja vastaan eivät ota ajaakseen muut +kuin sellaiset nurkkasihteerit, kaiken arvonsa ja luottamuksensa +menettäneet siat. Ne tulevat huonosti ajetuiksi. Meidän omaa kieltämme +ei siellä ymmärretä, eikä kuunnella. Jo asiamiehemme huono maine +vaikuttaa sen, että asiamme aina saa pitää menetettynä, kun ne vähänkin +mutkistuvat. Suurten lurjusten maine meidän joukostamme leviää kauimmas, +ja herrat päättävät, että me olemme kaikin sellaisia. He eivät tunne +eivätkä tahdo tuntea meitä likemmin.» + +Tuli hetkiseksi äänettömyys, sillä Janne pani piippuun. Grönberg oli +tarkan huomaavaisesti kuunnellut. + +»Kyllä siinä on paljon totta.» + +»Siinä täytyy olla. Ja minä olen varma siitä, että jos esimerkiksi +meillä olisi ollut teidän kaltaisenne nimismies jo 10--20 vuotta +takaperin, niin täällä olisivat olot perin toisella kannalla. Sillä +huonot tavat eivät sitten olisi päässeet kasvamaan, kun vallattomia, +hurjia luonteita olisi väkevällä lainkouralla pidetty aisoissa ja +opetettu ihmisten tavoille.» + +Siihen suuntaan jatkui keskustelu. Monta vuotta jälkeenpäin, kun +Grönberg ihastuneena puhui Hautalan Jannesta eräälle ystävälleen, +tunnusti hän, että juuri tuona sunnuntai-iltana Janne avasi hänen +silmänsä ja järkensä ymmärtämään kansaa sekä pääasiallisesti määritteli +sen suunnan, mitä hän sitten useina vuosina kulki, ollessaan kansan +keskuudessa siihen aikaan merkitsevimpänä virkamiehenä. + +Keskustelu kääntyi sittemmin takaisin Klitsin jyväin varkausjuttuun. +Tähän eivät he kuitenkaan voineet aivan paljon valoa saada. Mutta Janne +tiesi ja luuli olevan todistettavissa niin paljon kaikenlaisia pienempiä +ja isompiakin rikoksia Vennun syntiluettelossa, että Grönberg päätti +vangita Vennun. Yhteisen neuvottelun perästä katsottiin kuitenkin +parhaaksi antaa sen hiljaisuudessa lykkäytyä muutamia viikkoja, jos +sattuisi ilmaantumaan jotain varmemmin todistavia asianhaaroja. + +Alkoi jo hiukan hämärtää. Janne hankkiusi pois lähtemään. + +Vähäinen, laihankalpea mies tuli sisään, tervehti ja seisahti ovipieleen +lakki kourassa. Hänen silmänsä välähtivät omituisesti, kun hän huomasi +Hautalan Jannen täällä istumassa. Katse seisahtui nimismieheen, ja +melkein heti, kun oli oven peräänsä kiinni saanut, hän virkahti: + +»Vallesmanni oli kutsunut minua tänne?» + +»Jassoo. Te olette Esa Karhu?» + +»Niin.» + +»Istukaa.» + +»En oikein joudakaan.» + +Hautalan Janne lähti. Esa siirteli levottomasti jalkojaan ikäänkuin +kiirehtien nimismiestä asiaansa selittämään, sillä häntä ei todellakaan +näyttänyt huvittavan olla täällä. + +»Onko se Esa aivan jyrkkä siinä päätöksessä, ettette tule minulle +voudiksi?» kysyi nimismies. + +Esa ei vastannut kohta. Ikäänkuin pakottamalla näytti hän saavan itsensä +sanomaan: + +»En minä taida tulla.» + +Grönberg lähti otsanahkaansa rypistellen kävelemään lattialla. + +Esan kalvakoille poskille nousi punaa. Levottomista ruumiinliikkeistä +päättäen oli hänelle olo täällä hyvin tuskallista. + +»Minun taitaa pitää mennä», äänsi hän ja kääntyi lähteäkseen. + +Ȁlä mene vielä. Tuota, jos minä maksaisin sinulle 150 markkaa, etkö +sittenkään tulisi?» + +Mies tuumi vähän aikaa. + +»En minä tule», sanoi ja lisäsi omituisesti naurahtaen: »Minä en sovi +rengiksi.» + +»Miksi ei, kun palkka on hyvä? Nyt on raha lujassa.» + +»Minä tiedän sen, mutta ei sittenkään?» + +»Minä en muuten niin paljoa välittäisi», jatkoi nimismies +kärsimättömästi, »mutta tuo, mikä minulla on, on sellainen vetelys, eikä +niitä tahdo kunnollisia olla. Sinua olen kuullut kiitettävän.» + +»Ei kestä kehua», keskeytti Esa ja sieraimet hiukan laajenivat. + +»No no, ei niin kuumasti.» + +»Minä vaan en kärsi kehuja.» + +»Etkö? Mutta jos panen palkaksi sinulle vielä vähän ohramaata, etkö tule +sittenkään?» + +Esa loi tutkivan katseen nimismieheen ikäänkuin saadakseen selville, +oliko tämän puheessa ehkä jotain ivaa. Luultavasti ei hän siinä sitä +huomannut, koska jotenkin rauhallisesti vastasi: + +»Se nyt on sillä lailla, että minä olen ollut kerran vankeudessa. Ja +minä sain siellä päähäni sen, että jos vaan joku keino elämiseen auttaa, +niin minä en koskaan enää menetä vapauttani. Ja minulla on sellainen +luonto, että meille voisi tulla riitoja ja...» + +Siihen se jäi. Lopun siitä, mitä hän aikoi sanoa, voi kyllä arvata +jokainen, ken vähänkin ennestään tunsi Karhun Esaa. + +Nimismies käveli kärsimättömän näköisenä edestakaisin lattialla. + +»Hyvästi», sanoi Esa ja lähti. Eikä häntä enää estetty. Tultua ulos +välkkyi miehen silmissä jonkinlainen uhkamielisyyden tuli. Mutta kun +siellä kylmä vihuri heti ovessa vinkuen puhalsi vastaan, laskeusi +silmäin päälle ikäänkuin sumua ja rinnasta kohosi syvä huokaus samalla +kuin mies napitti pientä takkiansa. Hän oli kyllä hyvä puuseppä, mutta +työt olivat nyt huvenneet arveluttavan harvinaisiksi. Kenties loppuvat +kokonaan?... Tästä *täytyy* nyt tulla katovuosi, jos sitä tulee +milloinkaan... Millä sitten elävät vaimo ja lapset? Nimismies oli kauan +pyytänyt häntä isäntärengiksi ja nyt viime viikolla oli se ajatus häntä +kovasti kiinnittänyt. Toiselta puolen taisteli vapaudentunne jyrkästi +sitä vastaan, toiselta puolen taas perheen elämisen kysymys ikäänkuin +väkipakolla tuntui vaativan panemaan kaulansa ikeenalaiseksi. Tuossa kun +käveli nimismiehen pihan poikki, juoksi yht'äkkiä mieleen muuan ikävä +kohtaus vankeus-ajoilta. Tunnelmat, jotka vankeusmuistot Esassa aina +synnyttivät, olivat aivan kuin vereen syöpyneet. Tälläkin hetkellä +niiden vaikutus heti näyttäysi olevan valtaavampi kuin tukalalta +näyttävän tulevaisuuden pelko... Jaloissa ei ollut rautoja! Ikäänkuin +vakuuttautuakseen siitä otti Esa pari kolme hyppyaskelta. Sydäntä +väräytti omituisesti innostava ajatus, joka valtavuudellaan pani hänet +mutisemaan, eloisain silmäin tulisesti hehkuessa. + +»En ikänä mene rengiksi!... vaikka ennen nälkään näännyttäisiin.» + + * * * * * + +Iltapäivällä liikkui nimismiehen luona vilkkaasti ihmisiä kaikenlaisissa +asioissa. Kävi toisia, jotka tahtoivat jättää velkakirjoja +uloshaettaviksi. Niitä Grönberg melkein järjestänsä kehoitti heittämään +hakupuuhansa tuonnemmaksi ja onnistuikin muutamiin nähden. Toisia kävi +myös sellaisia, joiden omaisuutta jo oli takavarikkoon kirjoitettu tahi +huutokauppakin jo kuulutettu, kyselemässä nimismiehen neuvoja, eikö +millään tavalla voisi heidän huonoa asiaansa parantaa. Ja vaikka ne +useallakin olivatkin parantamattomalla jalalla, menivät he kuitenkin +paremmalla mielellä kotiin kuin olivat tänne tullessaan, sillä heitä +ikäänkuin omissa silmissäänkin rohkaisi ja varmisti nimismiehen +kohtelias käytös. Muuan lautamies kävi tuomassa melkein hyödyttömiä +tietojaan Klitsin jyväin varkausjutussa. Mutta Grönbergiä nämä tiedot +kuitenkin miellyttivät paljonkin, sillä hän huomasi miehen panneen +huolta ja vaivaa asian selvillesaamiseksi. + +Grönbergin tultua pitäjään oli nimismiehen konttori nähtävästi tullut +paikaksi, jota kelpo ihmiset lähenivät luottamuksella, mutta rikolliset +ja syyn alaiset kauhulla. + +Noin k:lo 7:n ajoissa aikoi Grönberg heittäytyä pitkäkseen sohvalle +siinä toivossa, että vieraitten käynti täksi päiväksi olisi loppunut. +Mutta samassa alkoi eteisestä kuulua vitkallista astuntaa. Huonoon +turkkiin puettuna astui pitkä mies sisään. + +»Jassoo, Kuivasen Ella!» virkahti Grönberg katsahdettuaan ovensuuhun, +missä mies koetti silittää pörröistä tukkaansa pysymään pystyssä olevan +turkin kaluksen alla. Mies ryähti näyttääksensä miehuulliselta. +Saatuaan kynttilät kuntoon pisti nimismies kädet housujen taskuihin, +astui suu juhlallisessa kierteessä Ellan eteen ja virkkoi: + +»Vai niin, siinäkö se Ella nyt on. Kuulut äsken aikalailla taas +juopotelleenkin?» + +»No ... ei niin kovin... Vaikka kyllähän sitä nyt aina vähin tulee +ryypättyäkin.» + +»Niinpä niin. Sun velkojasi näyttävät rupeavan hätyyttelemään sinua.» + +»Joo ... ne ovat nyt niin nälkäisiä kaikki, joilla vähänkin on toiselta +saatavaa. Mutta ei nyt, herra vallesmanni, auta velkojen kanssa mitään, +kun on näin kova aika. Maamies ei saa rahaa mistään. Ne vähät, mitä +jostain saakin, menevät syömiseen.» + +»Ja juomiseen.» + +»Noo ... en minä paljoa omallani juo ... väliin tulee ryypätyksi muiden +omaa, oikein siitäkin harmista kun on näin köyhät ajat.» + +»Siitäkö harmista olet akkaasikin lyönyt taas?» + +»Koska?» + +»Itsepähän Ella sen paraiten tietää.» + +Ella näytti joutuvan vähän hämille, että mitä tuohon sanoisi, +kieltäisikö vai myöntäisi? + +»Voi herra vallesmanni», alkoi hän vihdoin sanoa, »se on sellainen akka, +että jos teillä olisi sellainen, niin löisitte tekin ihan varmaan. Se +juo enemmän kuin minä... Jos mulla olisikin ihmistenmoinen emäntä, niin +ei mun asiani olisi näin.» + +Ella huitasi pitkiä hiuksia otsaltaan ja näkyi otaksuvan, että hän oli +kerrassaan lumonnut nimismiehen. Tämä taas käveli pitkine piippuineen +lattialla ja alkoi jutella: + +»Minä kutsutin sinut tänne sitä varten, että antaisin sinulle +selkäsaunan, kun et sinä lakkaa kurittamasta sitä akkaasi. Olen sinulle +siitä jo niin monta kertaa puhunut ja varoittanut, etkä sinä näy ottavan +puheesta vaaria niin... Riisu nyt turkki ja takki päältäsi.» + +Ella soperteli jotain, josta ei oikein saanut selvää, mitä se oli. +Hädissään näkyi olevan, mutta ei siltä ryhtynyt riisuutumaan. Grönberg +kun huomasi tuon, jatkoi äskeiseen nuottiin: + +»Etkö sinä usko, mitä minä sanon? Tunteehan Ella minua niin paljon, +etten minä tällaisissa asioissa aivan usein turhia jaarittele. Ota nyt +vaan ja riisu, ettei minun tarvitse suuttua.» + +»Antakaa nyt anteeksi, herra vallesmanni, tämä kerta.» + +»Mitä joutavia ruikuttaa, täysi mies! Kun kerran olet tätä tahtonut, +etkä ole ennen tyytynyt, niin ota pois selkäsauna. Sittenpähän paremmin +osaat arvata, kuinka kovaa se akan selkä kestää.» + +Tätä sanoessaan nimismies asetti kolme tuolia rinnakkain, otti +kasakanpampun seinältä ja kävi Ellan eteen, joka nyt vastahakoisesti +riisuutui. + +»Pane tuohon pitkällesi!» + +Luultavasti oli Ella, jolla oli siksikin väättyri luonto, jo ennenkin +kokenut tämän tulikoetuksen, muuten ei voisi mitenkään käsittää, miten +hän niin vikkelästi suoriutui suulleen makaamaan noille tuoleille koko +loistavassa pituudessaan. + +Ja silloin alkoi leikki. Nimismiehen pamppu lauloi tuttua nuottiaan. +Ella rupesi valittamaan: + +»Armahtakaa, herra vallesmanni kulta!» + +»Olkoon sitten, samoin kuin sinäkin akkaasi armahdat, ettet sitä yhtä +myötään lyö.» Nimismies sytytti piippunsa ja alkoi taas käydä +edestakaisin lattialla puhellen, Ellan yhä maatessa pitkällään +tuoleilla: + +»Se nyt on vähän ihme, ettet sinä jo, vaikka sulla on ikääkin jo enempi +kuin minulla, osaa ruveta elämään ihmisittäin. Koetapas nyt ajatella, +eikö se olisi mukavampaa sinullekin, että saattaisit katsoa muita +ihmisiä silmiin kuin rehellinen mies, eikä tarvitsisi koskaan ottaa +selkääsi minun pampustani, joka luultavasti käy kipeästi kun niin +huudat.» + +Ella ruikutti jotain myöntymykseksi ... »mutta kun sitä on niin hullu +luonto...» + +»Sepä se, hullu luonto tarvitsee sekä opetusta että kuritusta. Käytkö +ahkerasti kirkossa?» + +Ella sanoi, että eipä siellä tahdo usein tulla käydyksi. + +»Hm, minun täytyy siitäkin antaa sulle selkään, että muistaisit useammin +käydä siellä opetusta kuulemassa ... rakkari!» + +Ja sitten alkoi pamppu taas tanssia selän päällä. Tällä tavalla +jatkettiin aina pienten väliaikain perästä siksi, kunnes Ella oli saanut +erityisen erän vielä siitäkin, ettei antaisi lapsillensa pahaa +esimerkkiä, ettei joisi, ei menisi yöllä ajolle, ja vielä viimeiseksi +siitä, että kun ei Ellakaan armahda vaimoansa, niin nimismieskään ei aio +Ellaa armahtaa. + +Kyllä Ellan selkä nyt oli niin pehmeä, ettei tahtonut takkia kestää. +Mutta ulos hän sentään riennätti minkä ennätti, kun kerran luvan sai. + + + + +III. + + +Saman sunnuntain iltapuolella, josta edellä kerrottiin, päästeli +Siikalahden Mikko hevostansa kapteeni Stoltin tallin ovipielessä +olevasta renkaasta, puhui hevoselle hyvitellen, taputti sen lautasia ja +näytti olevan hyvällä tuulella. Saatuaan kaikki lähtökuntoon nyökäytti +hän vielä päätänsä Stoltille, joka oli tehnyt Mikolle sen harvinaisen +kunnian, että tuli portaille katsomaan tämän lähtöä. + +»Hyvästi, hyvästi, Siikalahti!» kuului Stoltin ääni, myöskin +tyytyväiseltä helähtäen. Mikko istui vanhanaikaiseen, kummallisen +muotoiseen pulkkaansa ja lähti. Se pulkka oli soukka ja pitkä, maalattu +punaiseksi, koristettu sinisillä, keltaisilla ja valkoisilla +lohikäärmeen ja muiden hirviöiden kuvilla. + +Mikko alkoi heti pihasta lähtiessään viheltää hänelle omituisella +suhisevalla tavalla. Tämä vihelteleminenkin oli merkki siitä, että Mikko +oli hyvällä tuulella. Sillä kun hän vihantiestä vihelsi, vinkuivat +huulet niin terävästi ja vihaisesti kuin ääni olisi kulkenut +neulansilmän läpitse. + +Ja olikin Mikolla syytä riemuun. Kun kapakka-yrityksen oli pitäjän +kokouksessa niin huonosti käynyt, vasten hänen ja kapteenin melkein +varmoja otaksumisia, olivat he tavanneet toisiansa kokouksen päätyttyä +ja silloin oli kapteeni ehdottanut hänelle uuden kannattavan +liikeyrityksen, nim. oluttehtaan perustamista. Mikko otti ensimmäisenä +selvän siitä, tarvitaanko siihen myöskin kunnan lupa. Ei tarvita, tiesi +Stolt. Mikkoa asia kohta innosti siihen määrään, että vaikka olikin +vasta viikolla luvannut tulla Stoltin kanssa asiasta likemmin puhumaan, +hän kuitenkin, viivyttyään hetkisen kirkolla asioillaan, vielä samalla +kertaa ajoi Stolttilaan. Häntä kiihoitti asiaan erityisesti juuri se, +että hän arvasi vastustuksen pitäjän kokouksessa lähteneen etupäässä +siitä, että häntä kadehdittiin, ja juuri *siksi* vihattiin, kuten hän +uskoi. Oli kyllä koetettu pitää salassa, että hän itse aikoi saada +viinakaupan omaan haltuunsa. Jollain tavalla oli se kuitenkin tiedoksi +tullut. Stoltia vihattiin, senkin hän ymmärsi asiaa huonolle tolalle +vieneen, kun tämä esiintyi asiassa hänen puolellaan. Näihin saakka oli +Stoltilla ollut suuri valta pitäjän kokouksissa, mutta viime aikoina +olivat miehet ruvenneet esiintymään ihmeen yksimielisinä häntä vastaan. +Mikko pahkiloi itseään, ettei ollut vetänyt toisesta köydestä: olisi +vaan edeltäpäin vaatinut kaikkia velallisiansa, joita hänellä oli +paljon, tulemaan kokoukseen, niin hänellä olisi ollut talonpoikia +puolellaan. Nyt ne olivat poissa melkein järkiään. + +»Mahtoivatkohan olla poissa juuri tämän asian vuoksi?» Siitä päätti +Mikko ottaa selvän. + +»Sitten Kalenius-hyväkäs vielä!... Piruko minut saattoikin esittelemään +juuri häntä asiamieheksi Kilströmin patruunalle!... Jos olisi ollut vaan +oikea asiamies kaupungista, herra komeissa turkeissa, ja sitten Kalenius +ja Stolt poissa, niin varmaan olisi läpi mennyt!» + +Niin Mikko mietti. Tosin hän sitten muisti naapurinsa, Hautalan Jannen +ja Varpulan Valeen, ja ymmärsi, etteivät ne eikä kirkkoväärti Perälä +myöskään olisi herraa pelänneet. Mutta kun ei olisi ilmoitettu, että +lupaa pyydetään juuri hänelle, Siikalahden Mikolle, niin läpi olisi +mennyt. + +Kovin kävi aatamille, että asia oli tullut ymmärtämättömyydellä +pilatuksi. Sitä ei käynyt enää millään kurilla auttaminen. Ainoa +lohdutus oli hautoa sielussa monihaaraisia, vielä kypsymättömiä ja +sekavia kostontuumia. + +Mutta yhä suuremmaksi kasvoi hänessä sen ohessa uteliaisuus oluttehtaan +suhteen. Hän ei ollut ennen koskaan johtunut sitä ajattelemaan. Ennen +kuin lähti kirkonkylästä, päätti hän ajaa Stolttilaan vielä samana +päivänä saamaan asiasta tarkempaa selvää. + +Nyt sieltä palatessa oli hänellä siihen kuuluvat asiat selvänä. Hän ja +Stolt yhdessä rakentavat oluttehtaan. Molemmat olivat asiaan niin +innostuneita, että jos olisivat aavistaneet talvea riittävän vielä 3 +viikkoa, olisivat heti ruvenneet hirsiä ajattamaan. Mutta kun he +pelkäsivät, ettei se enää monta päivää kestä, päättivät lykätä sen +tulevaan talveen -- ja olla siihen asti kellekään sanaakaan asiasta +hiiskumatta. + +Tänään olivat Siikalahden Mikko ja kapteeni Stolt tulleet mainioiksi +ystäviksi, vaikka ennen useinkin olivat riidoissa olleet. Mutta yhteinen +puuha, joka kumpaisellekin näytti olevan niin edullinen ja jossa he +molemmat toisiaan välttämättömästi tarvitsivat, sysäsi syrjään kaikki +vanhat riidat. Kapteeni ei kyllä olisi Mikkoa milloinkaan kutsunut +puuhaan osalliseksi, jos hänellä olisi ollut itsellään varoja. Mutta kun +varain puolesta oli hyvinkin ahtaalla, turvausi hän Mikkoon, aikoen +käyttää hyväksensä niin paljon kuin mahdollista Mikon taitamattomuutta. + +Mikko puolestansa tunsi varsin hyvin Stoltin raha-asiat. Kun hän nyt +yksikseen ajeli metsätaivalta, jota oli Stoltin asunnolta noin 6 +kilometrin matka kirkolle, ja siinä unelmoi tulevaisuudenkuvia, +naurahteli hän tuontuostakin. Hän ajatteli, että tuo ylpeä -- »ja köyhä» +sanoi hän aina ääneen -- kapteeni ei olisi milloinkaan häntä tullut +kehoittamaan yhtiöön, jollei juuri siksi, että hänen luottonsa +kaupungissa oli jo huono, ja täällä taas ei monella muulla olisi +riittämään asti varoja. Hätätilassa oli herra hänet armoihinsa ottanut, +epäilemättä aikoen sitten, kun alkuun päästään, karkoittaa hänet pois +yhtiöstä, kun on saanut petkuttaa. Hän nauroi. + +»Petkuta vaan jos saat!... petkuta jo.» + +Se oli Mikolla jo aivan selvillä, että hän käyttää Stolttia »asian +ymmärtävänä» neuvonantajana ainoastaan niin kauan kuin tarvitsee. +Nauroi taas ajatellessaan: + +»Ruveta nyt ottamaan voitto-osakkaaksi miestä, joka ei kykene panemaan +penniäkään liikkeeseen!» + +Mutta sitten johtui hänen mieleensä, että tuo liike tulee olemaan +sellaista, jossa pitää hoitaa kirjanpitoa, -- eikä hän osaa kirjoittaa. +Se oli vaikea pulma. Kun hän sitä oikein moneenkertaan mietti, tuli hän +täysin selville siitä, että juuri siinä kapteeni voisi häntä oikein +petkuttaakin... Mutta hänpä opettelee kirjoittamaan ja laskemaan. +Klitsin Kastori se varmaan mielelläänkin opettaa. Nyt on joutilasta +aikaa, kun ei ole enää metsäajoja eikä sovi maatöihin mennä. Tämä uusi +tuuma, oppia kirjoittamaan ja laskemaan, häntä taas innosti niin että +huulet oikein rupesivat huhuilemaan. + +Hänet havautti miellyttävistä tunnelmistaan »Hallin-Janne»-laulu, jota +ainakin pari miestä kuullosti rääkyvän tuolia metsän varjossa. Mikkoa +puistatti, mihin osaltansa vaikutti kylmäntunne, osaltaan tulossa oleva +kohtaus. Hän ei voinut siinä erehtyä: toisen noista äänistä täytyi +lähteä Karin Vennun vanhasta, rämisevästä kurkusta. Mikko mietti: jos +ajan kovasti heidän vastaan tullessaan, ei se auta, Vennu kun kuitenkin +tahtoo seisahtumaan; jollen seisahdu, on se vastaisuudessa edessä. Hän +päätti ajaa hiljakseen näyttämättä mitään pelkoa. + +Rääkynä läheni yhä mutkaisella metsätiellä. Kun ne vihdoin tavoittivat +Mikon ja ajoivat ohitse, niin tämä melkein pidätti hevosensa ja ajoi +niin kauas hankeen, että koko tie jäi huutajain käytettäväksi. + +»Tpruu!... mitä helvettiä se kestikievari metsään ajaa ja ... tpruu!» + +Vennu nousi reestä, johon toinen, Mikolle tuntematon mies jäi istumaan. +Molemmat olivat päissänsä. Vennulla oli päällään komea supiturkki, minkä +kauluksen alta harmahtava paksu tukka pisti esiin ja teki miehen +ulkomuodon omituisesti kunnianarvoisen näköiseksi. Kun hänen käytöksensä +samalla oli niin raju, herätti ensi näkeminen omituisia, ristiriitaisia +mielikuvia. + +Mikko huusi vastaan kirkkaalla äänellään ja tutunomaisesti hymyillen: + +»Annan tietä herroille.» + +»Herroille!» Vennu oli ehtinyt jo Mikon ääreen. + +»Tule pois!» käski Vennun toveri. + +»Pidä sinä suus, iso roisto! Ota ryyppy kestikievari.» Vennu tarjosi +Mikolle pulloa, otettuaan ensin itse ryypyn. + +»Sinä olet sellainen hienohousu!» muistutti Vennu Mikon ryypätessä ja +silmistä välkkyi Vennun kaikkein kurillisin ilme. + +Mikko koetti naureskella ja hyväksi tehdä. + +»Saakurin kitupiikki!» Vennu tempasi kauluksesta hangelle Mikon, joka +ähri ja mutisi. + +»Pirujako sinä, kun sitä Kuivasen Ellaretaletta hätyyttelet?» tutki +Vennu. + +»Enhän minä ole sitä...» + +Ȁlä kieräile! Ootko sinä pannut sen velkakirjat hakemukseen?» + +»Een!» + +»Etkö? Äläkä vaan panekaan, taikka!» + +Vennu otti taaskin kaulukseen. + +»En minä ole ajatellutkaan», vakuutti Mikko. + +»Tiedä seh!» + +»Niin mikä?» + +»Seh!» + +Vennun käsi kohosi taas uhkaavasti ja toveri nauroi niin että metsä +kajahteli. + +»Naapuries kanssa koirailet, sika!» + +Mikko ei enää tiennyt mitkä sanat olisivat oikein sopivia tässä +käytettäväksi, joten katsoi parhaaksi olla vaiti. + +»Onko sulla jyviä?» + +Olihan Mikolla niitä, se täytyi tunnustaa. Vennu saa panna renkinsä +huomenna hakemaan kolme tynnyriä, sovittiin. + +»Muista nyt, että kirjoitat sen Jumalan maksun päälle!» + +Mikko hymyili luottavasti ja sanoi: + +»Kyllähän te aina maksatte.» + +»En maksakaan. Mutta tiedä vaan antaa hyviä rukiita!» + +Vennu vielä potkaisi Mikkoa sääreen ja retuutti kauluksesta suu niin +ilkeänkurisessa naurussa, että Mikko ehdottomasti jo oli +kadottamaisillaan viimeisenkin häivän miehuuttansa. Samassa kuitenkin +Vennun huomio kääntyi Mikon pulkkaan. + +»Vaihdetaan rekeä!» sanoi hän äkkiä satunnaisesta mielijohteesta, +»minun tekee niin mieleni sun rekeäsi. Tuolla roisiolla olisi sun +mukavampi kyytiä tehdä.» + +Vennulla oli rikkinäinen, kurja lohna-roisio. Kun Mikko yritti tehdä +vaihtoa leikiksi, oli hän vähällä saada selkäsaunan. Ykskaks päästettiin +hevoset ja vaihdettiin rekiä. Jo oli Vennu lähtemässä tiehensä, kun +pulkasta vielä huusi: + +»Pane huomenna mun renkini mukaan 5 pulloa olutta harjakkaisiksi!» + +Mikko lupasi empimättä, päästäkseen niin pian kuin mahdollista erilleen +Vennusta. Ja kun hän nyt pääsi rekeen, antoi hän hevoselle suitsenperiä +ja ajoi niinkuin paholaista pakoon. Hänen korvissansa soi vielä ison +aikaa Vennun ja tämän kumppalin lähtönauru, johon kuusen latvassa +krakottavan harakan tirskuna lisäsi omituista väritystä. + +Mikko meni kotiin tuimalla tuulella. Renki tuli riisumaan hevosta, ja +hän itse meni tupaan. Siellä hänen sisarensa, Eliina, noin 30-ikäinen +nainen, ihmeellisesti veljensä näköinen ja puettuna heränneitten pukuun, +istui pöydän luona raamattua lukemassa. Muuan hollimies erään kyläläisen +kanssa pelasi tammea ovi-ikkunan luona penkillä. Toisen hollimiehen +kuorsaus kuului ovisängystä. Takassa kytelehti pieni valkea ja siinä +lapset, 8-vuotias Mikku, ja 5-vuotias Liisa, jotain innokkaasti +askarehtivat. Kissa kierteli takkakiven ympäri hiipivin askelin, +tähdäten katseitaan takalle ja päästäen tuon tuostakin vihlovan +mau'unnan. + +Isännän tupaan astuessa ei kukaan muu katsahtanutkaan häneen kuin +kissa. + +»Maa-u!» sanoi se ja astui muutamia askeleita Mikon perästä, kun tämä +astui peräloukkoon päin. + +»Pirujako tuo kissa raakuu», älähti Mikko ottaessaan turkkia päältänsä. +Sitte hän pani piippuun ja kysyi lapsia silmäillen: + +»Mitä siinä takassa nyt turhaan puita poltetaan? ... ja mitä ne kakarat +tuhrivat?» + +Mikku selitti: + +»Meillä on pääsky, kylmettynyt pääsky, mutta se rupeaa elämään.» + +»Se räpyttää jo siipiänsä», selitti Liisu. + +»Mitä piruja?» Lasten isä läheni otsa rypyssä vikkelästi takkaa, näki +siinä rievun päällä kaukaa tulleen matkustajan raottelevan pieniä +kauniita silmiään, aukovan nokkaansa ja hiljaa räpäyttelevän siroja, +ihmeen kauniita siipiään. Lasten silmistä hohti ilo. Juuri kun Liisu +ojensi pienet sormensa hellien silittääkseen sen hienoista pukua ja +aikoi selittää, että Mikku oli löytänyt linnun tallin ylisiltä +kylmettyneenä, -- sieppasi isä pääskyn pyrstöön ja viskasi sen tuimalla +vauhdilla penkin alle. Kissa ponnahti kuin nuoli perään ja kohta alkoi +penkin alta kuulua murinata. Liisu parahti, mutta tukki kohta suunsa ja +pistäysi peräsänkyyn edustan taakse itkemään. Mikun käsi meni nyrkkiin, +silmissä välähti lapsen silmille outo tuli. Eliina nosti katsettaan +raamatusta, mutta kiinnitti sen jälleen välinpitämättömän näköisenä +sinne. Tammen pelaajat heittivät leikkinsä kesken ja lähtivät pihalle. + +Mikko itse istui pöytäpenkille ja katseli siitä ensin kissaa, joka +saaliineen oli siirtynyt sängyn alle, ja sitten poikaansa, joka muurin +nurkassa totisen, ajattelevan näköisenä kyyhötti ja loi häneen +tuontuostakin luihun syrjäsilmäyksen. + +Lapset olivat orpoja, sillä niiden äiti oli kuollut toista vuotta +sitten. + +Tupaan tuli nuori vaimo ja seisahti muurin viereen. Eliina käski +istumaan. + +»Siellä on, tuolla ulkona, nyt aina vain niin kylmä, että mitä hyvä +Jumala tarkoittaneekaan», alkoi vaimo valittaa. + +Ei kukaan vastannut. Pieni Liisa kun kuuli tutun äänen, raotti +sängynedustaa, pisti päänsä ulos ja kysyi vaimolta: + +»Onko teidän Miina kotona?» + +»Pysy siellä!» ärjäisi isä. Vaimon vastauskin lapsen kysymykseen jäi +puolitiehen ja lapsi vetäysi takaisin sänkyyn. + +Vieras oli erään Siikalahden maalla olevan mäkitupalaisen Tuomi-Kustaan +vaimo. + +»Mitä sillä Annalla on nyt asiaa?» kysyi Mikko vihdoin. Mutta ennen kuin +Anna ehti vastaamaankaan, lisäsi hän: + +»Sano sille Kustaalle, että hänen pitää nyt pian pitää huolta sen velan +maksusta.» + +»Mutta eikö se ollut puhe, että saa työllä maksaa?» kysyi vaimo +nähtävästi hiukan pelästyneenä. + +»Ei siitä mitään eri puhetta ollut... Eikä nyt kannata työväkeä +pitääkään tänä kesänä.» + +»Mutta milläs köyhä maksaa, jos ei kukaan työtä anna?» + +Sen sanoi Anna itkunvoittoisella äänellä, eikä isäntä vastannut siihen +mitään. Vähän ajan kuluttua lähti hän pois. Ulos tultua pillahti itku. +Oikeastaan oli hän tullut aikeessa pyytää vastaiseksi työllä +maksettavaksi puoli tynnyriä rukiita. Mutta nyt ei voinut olla siitä +puhettakaan. Päästyään tiehaaraan seisahti hän hetkiseksi ja itki. + +»Hyvä Jumala, kun ei tule kesää ollenkaan!» + +Jo hämärsi. Taivaalla pilkottivat kirkkaina tähdet. Tuulenhenki kävi +pohjoisesta. Lyijyraskaana painoi Annan sydän kun hän hiljaa, syvissä +ajatuksissa asteli mäelle, kotoansa kohti. + + + + +IV. + + +Päivä toisensa perään kului kesäkuuta, mutta ilmat pysyivät yhä +talvisina, luonto jäykkänä ja kuolleena. Ihmisten huulet alkoivat +näyttää omituisen sinisiltä, ilo ja nauru olivat käyneet harvinaisiksi. +Sen johdosta tuntuikin siltä kuin kuolema olisi käynyt jo salaisilla +partioretkillään maassa, puristanut ensimmäisenä kevättären rinnan +mehuttomaksi ja tyhjäksi, sitten, ilkkuileva hymy kolkossa naamassaan, +kulkenut mökistä mökkiin, talosta taloon värjäilemässä ihmisten huulia +mieliväreillään. + +Oli ihmisiä, jotka eivät enää odottaneet kevättä ja kesää koskaan +tulevaksi, vaan luulottelivat maailman lopun kohta olevan edessä. Sitä +tosin oli ennustettu tulevaksi siten, että silloin elementit +»palavuudesta sulavat». Mutta saattoihan jääkin palavuudesta sulaa! + +Kerjäläisiä tulvaili sisämaasta päin yhä suurempia laumoja. Kun he +täällä vielä löysivät suurusleipää, ja kun he jo pitemmän aikaa olivat +eläneet pettuaineilla, tuntui heistä elämä likempänä rannikkoa +ruhtinaalliselta! + +Kukaan ei oikeastaan tehnyt mitään työtä tänä aikana. Nekin, joita ei +nälkä vielä rasittanut, nekin päivä päivältä yhä kalpenivat, sillä +sydämessä itsepintaisesti elävä ja palava toivonahjo näytti hiljalleen +jäähtyvän. + +Mutta eräänä iltana alkoi tuuli nahista. Itäiselle taivaanrannalle nousi +sinisiä vesipilviä. + +Kyläkuntain ihmiset kokoutuivat tätä ihmettä katsomaan. Keskellä +valoisaa kesäkuun yötä he seisoivat ryhmissä lumisilla pihoilla ja +kujilla haastellen, tarinoiden ja jännityksellä seuraten pilvien kulkua, +jotka vitkallisesti nousivat ja täyttivät taivaslaen. Ihmisten äänistä +huomasi selvään, että toivo oli rinnassa syttynyt uudelleen ja paloi jo +niin, että äänet värähtelivät... + +Aamupuoleen yötä rupesi satamaan, ja sitten satoi koko seuraavan päivän +niin rajusti, että saattoi luulla koko keväisen vesivaraston tulevan +alas tänä yhtenä vuorokautena. Muutamien päivien kuluttua osoitti +lämpömittari jo 25 astetta lämmintä varjossa. + +Muutos luonnossa oli varsin hämmästyttävä; ikäänkuin parina, kolmena +vuorokautena olisi astuttu helmikuulta kesän ihanimpaan aikaan. Talvi, +joka oli paatuneena maannut tiloillaan tunnotonna kuin muumio, näytti +yhtäkkiä saaneen sellaisen selkäsaunan, että se, vetäen perässään +raajarikkoisia jäseniään, ryömi pois näkymöltä taakseen katsomatta. +Ruhtinaallisena punertavassa valossaan näytti aurinko melkein yhtä +myötään asuvan keskitaivaalla sellaisella paikalla, mistä se saattoi +valaa omia tunnelmiaan kesän odottajille maan varjoisimpiinkin +piilopaikkoihin. Äsken valtavat lumikasat sulivat silmissä, muuttuen +kirkkaaksi vedeksi, joka tanssien ja laulaen vapautuksen riemulauluja +tuhansina puroina riensi jokia ja järviä kohti, huuhtomaan ja +kulettamaan paatuneita jäätönkkiä merten avaroihin helmoihin. + +Viikon päivät kesti tätä luonnon vapautuksen riemullista kevätjuhlaa, ja +silloin jo vihoitti maassa pitkä tuore nurmenoras, puut olivat saaneet +ikäänkuin taikavoiman avulla vihannat kesäpuvut, tuore, keväinen tuoksu +täytti ilman. + +On kesä. + +Ja nyt eivät ihmiset enää olleet laiskoina. Pienet pikkaraiset +poikanaskalitkin häärivät peltotöissä, toiset karjanpaimenessa, karjan, +joka horjuvana ja nälkiintyneenä oli vihdoinkin päässyt laitumille +tuorehtimaan ja nyt iloiten aamusilla mylvi kellojen helistessä. +Liejuiset pellot muuttuivat auringon, auran ja äkeitten vaikutuksesta +kuohkeiksi, mureiksi ja multaisiksi. Rukiin oras kasvoi silmissä sekin. + +Kellä ohransiementä oli muille antaa, se sai siitä nyt hintaa. +Luottosuhteet olivat jo edellisinä vuosina niin huonontuneet, että +heikkovaraisempain oli vaikea saada enää velaksi. Ne, jotka ilman +nylkyvoittoja lainasivat siementä, antoivat mieluimmin sellaisille, +joilta ilman uloshakua toivoivat saavansa takaisin. Sitävastoin ne, +jotka halusivat korkeampia voittoja, saivat lainailla niille, joilla +tarve oli suurin, velkakirjoilla, joissa oli *hyvin varmat* takaukset. + +Ihanat kesäiset ilmat virkistivät mieliä kuitenkin siihen määrään, että +jokainen, toivoa täynnä, tahtoi saada siementä millä hinnalla hyvänsä. +Tuntui kyllä tuskalliselta myöntää nylkijälle kaksinkertaisia hintoja, +mutta jättää peltoa kylvämättä oli vielä tukalampaa. + +Siikalahden Mikolla oli viljaa. Kyllä hänkin sai muutamia kuormia +lainata tänä aikana, mutta ne olivat verrattain harvoja, sillä hän osasi +pitää hintaa. Eikä Mikko sitä harmitellut vaikka hänen viljansa säästyi, +sillä hän aavisti olevan tulossa ajan, jolloin vilja maksaa. Sitä +seikkaa hän yksistään piti silmällä. Toisten tarve ei häntä liikuttanut. + +Siikalahden kylässä oli enimmäkseen toimeentulevia talollisia, ja nekin, +jotka siellä näihin saakka olivat muiden apuja tarvinneet, olivat +koettaneet karttaa joutumista Siikalahden Mikon asioihin. Tästä johtui, +että kun Mikolla ei ollut mitään »asioita» kyläläistensä kanssa, elivät +he hänestä ja hän heistä jotenkin täydellisesti erossa ja alituisessa +riidassa, joka johtui siitä, että Mikko ei koskaan suostunut mihinkään, +mikä ei tuottanut hänelle yksityistä etua. + +Sen lisäksi pidettiin häntä pikku varkaana, joka ei tietänyt mitään +metsänrajoista, takamailla vei toisten siltapuita j. n. e. Näistä syistä +ei hänen ja kylänmiesten välillä ollut mitään yhteistä. Mikko eli +yksikseen omaa elämäänsä, jos lukee pois kylän kauppiaan Mikko Klitsin, +jonka kanssa Siikalahti jonkun verran piti seuraa. + +Siikalahden Mikko muuten nähtävästi rakasti yksinäisyyttä. Usein hän +sunnuntaipäivätkin juoksenteli metsissä kirves kainalokoukussa. Ja +silloin aina kokoutui joku karahkakimppu jonnekin oman luhtaladon alle +taikka taas seiväskasa. Siihen aikaan oli vielä metsiä kyllä. Siksipä +kyläläiset, kun tunsivat Mikon hommat ja tapasivat noita kätköjä, eivät +häntä edesvastuuseen vaatineet, kiroilivat ja nauroivat vain miehen +turhanpäiväistä ahneutta, haukkuivat, pistelivät ja pilkkasivat vasten +silmiä, kun siksi tuli ja niin sopi. Mutta sen lisäksi epäiltiin Mikon +noilla kulkuretkillään sunnuntaisin takamailla tekevän kaikenlaista +muutakin pikkupahaa, aukovan reikiä muiden viljelyksiin, että laitumella +olevat elukat niihin esteettömästä pääsisivät, kaatelevan halkopinoja, +y. m. Joku kerta oli häntä sellaisesta tavattu, ja siksipä hän saikin +sitten kantaa syyn kaikista sellaisista kolttosista. + +Mikko ei ollut vanha mies. Hänen vaikutuksensa ei ollut vielä ehtinyt +mihinkään ulottua. Erittäin vaaralliseksikaan ei häntä missään suhteessa +katsottu. Itsekseen, yksikseen hän eleli omaa elämäänsä, nautti ja +riemuitsi omista mielikuvituksistaan, ei etsinyt tuttavuutta eikä +myöskään tarjonnut. Ei häntä harmittanut sekään, että hän tiesi +kyläläisten häntä halveksivan, sillä hän otaksui sen vain kateudesta ja +vihasta lähteväksi, kun hänellä oli vähin varoja. Eikä se siltä kannalta +katsottuna ollut hänen mielestään mikään paha. + +Hautalan Jannea hän vihasi syvemmin kuin muita siksi, että tämän pilkka +koski häneen aina kipeämmin kuin muiden. Ei hän oikein itsekään +tajunnut, miksi niin oli. Ehkäpä siksi, että hän oli aina tuntenut +itsensä niin varjottomaksi ja voimattomaksi Jannen suhteen, sekin kun +oli omavarainen mies, väkevä, pelkäämätön, hyväsuinen ja -- ennen +kaikkea: kun Janne oli päässyt kuntalaisten suhteen sellaiseen +luottamusasemaan. + +Eräänä päivänä, ilmojen ollessa yhä edelleen lämpimiä, tuli Mikko +takamailta metsän poikki, kirves kainalokoukussa, ja vihelteli hiljaa; +Hänen polkunsa osui kulkemaan läpi Hautalan aituuksen, missä +harventuneet rukiinoraat nyt jo ennustivat huonoa satoa, tuli kesä +minkälainen tulikin. Hänen suunsa vetäysi nauruun, silmistä pilkisti +esiin iloinen tunnelma, kun hän aitauksesta tuli jälleen metsänpuolelle. +Siinä ruokailivat juuri Varpulan Valeen lehmät. Yhtäkkiä Mikko pyörähti, +katseli vakoilevasti tarkastellen, ympärilleen. Ei nähnyt muita silmiä +kuin lehmäin, jotka mulkoilevina ja totisina katselivat häntä. Mikkoa +ilettivät nuo katseet. Miksi niissä olikin niin tyhmän vakava ilme? Hän +irroitti kuitenkin kohta itsensä tuosta omituisesta, ikäänkuin +kantelevasta lumouksesta, astui vikkelästi takaisin aidan luokse, +tempasi veräjän selkiselälleen ja rupesi ajamaan karjaa ruisvainioon, +uhitellen kirvesvarrellaan. Mutta lehmätpä alkoivat juoksennella +kaikkialle, sinne tänne paeten, ei vaan sisään avatusta reiästä. Mikko +ponnisteli ja riehui niiden kimpussa hikeen asti. Mutta yhtäkkiä kiintyi +huomioon, että kellurin kello pauhasi hänen mielestään aivan hirveästi. +Pelästyneenä katseli hän vakoilevasti ympärilleen, eikö paimenta jo näy +jossain pensaassa? Saatuaan heikon, puolinaisen varmuuden siitä, ettei +ketään ihmistä ollut likitienoilla, juoksi hän hiipien ja keveästi kuin +kärppä tiheimpään pensaikkoon. Kappaleen matkaa kulettuaan hän teki +suorakulmaisen käännöksen ja tuli siten aivan toisaalta päin kylään, +ettei kukaan olisi voinut aavistaakaan hänen oikeita polkujaan. + +Ehdittyään metsästä aukean reunaan, jonka keskessä kylä oli, istahti hän +kovasti hikoillen kivelle. Siitä näki kylän kaikki talot. Hänen oma +punainen kartanonsa oli uhkeimpia, mutta ei parempi kuin Varpulan ja +Hautalan. Märkäsen kartano oli paljon ala-arvoisempi. Se oli niin +näkyvällä paikalla, että talvella ajettu hirsikasa portin ulkopuolella +näkyi sekin. Mikon ajatukset kiintyivät erikoisella tavalla tähän. Sillä +hänen vaimonsa oli Märkäsen tytär. Vanha Antti hoiti itse taloutta, +joten siellä oli vielä perintöä toivossa Mikollakin, jolla oli useita +lapsia. Sitäpaitsi oli Mikko kiinnittänyt huomionsa Märkäsen toiseen +tyttäreen Annikkaan ja ruvennut jo hautomaan päässään ajatusta, ettei +olisi hullumpaa, jos hän saisikin periä koko Märkäsen rahoineen, +tavaroineen, tyttärineen. Hän ei ollut ennen kiirehtinyt asiaansa +ilmaisemaan Märkäsessä. Mutta nyt hiljakkoin oli korvaan saapunut +huhuja, että Hautalan Matti, Jannen poika, oikein tositeolla olisi +ruvennut lähentelemään Annikkaa. Huhu oli häneen tehnyt kiusallisen +vaikutuksen. Matti oli nuori ja pulska. Hän taas... Noo, hän käsitti, +ettei hän ollut kaikkein miellyttävimpiä. Ja tytöt usein katsovat +enemmän mieheen kuin hänen rikkauksiinsa, »niin tyhmää kun se onkin», +arveli Mikko puoliääneen. + +Sitäpaitsi, ajatteli hän, jos minä saisin Annikan, olisi aivan turhaa +ruveta kartanoa siinä korjailemaan ja siihen rahoja tuhlaamaan... +Kyllähän tuo niille vanhoille kelpaa niin kauan kuin elävätkin. + +Siinä istuessa rupesi häntä Hautalan Matista ja Annikasta liikkuva huhu +yhä enämpi kiusaamaan. Sellaisissa tapauksissa supistuivat hänen pienet +silmänsä melkein umpeen ja terävä nenä näytti vielä terävämmältä. Mutta +kun mietiskely loppui, aukenivat silmät, niiden pohjalta loisti tarmokas +päättäväisyys, ja pienen ruumiin jokainen hermo näytti ehdottoman +johdonmukaisesti asettuvan tämän tahdon nöyräksi ja vilpittömäksi +palvelijaksi. + +Niin kävi nytkin. Hän jätti rivakasti paikkansa ja alkoi vainion poikki +oikaista suoraan Märkästä kohti. + + + + +V. + + +Märkäsen Antti, jonka kartanoa Siikalahden Mikko äsken tuolta metsän +reunasta tarkasteli, oli vanha mies. Ensimmäisestä naimisestaan oli +hänellä ollut yksi tytär, joka oli ollut emäntänä Siikalahden Mikolla, +mutta kuollut toista vuotta takaperin. Antti-ukko oli ollut toisissa +naimisissa jo 20 vuotta ja tuloksena tästäkin oli ollut vain yksi, +Annikka-niminen tytär, joka nyt parhaassa naimisijässä oli ja eli isän +ja äidin kanssa kotona, kiinnittäen itseensä niinkin vakavan miehen kuin +Siikalahden Mikon huomiota. Kuten äskeisestä tiedetään, oli talossa +varoja. + +Ukkoa vaivasi sulkutauti, joka oli kestänyt ja kiduttanut häntä noin 15 +vuotta. Usein kun selkä kastui rukoilemisesta, tahi jalat märissä ojissa +jäähtyivät, joutui äijä sängyn omaksi. + +Tätä nykyä oli hän taasen maannut useita päiviä. Kamari, missä hän +sairasteli, oli pienoinen putka siinä tuvan perässä. Loukossa oli +tiilikakluuni, seinissä hyvin vanhat sinikuvaiset tapetit. Niissä oli +lukemattomia repeämiä ja reikiä, aivan kuin vääristyneitä, itkeviä +suita, jotka aikansa rääyttyään olivat vihdoin väsyneinä jääneet +itsestään väliäpitämättömän väärään. + +Tämän huoneen samoin kuin tuvankin sisustus oli hyvin vanhaa, isiltä +perittyä romua. Antti oli tarkka mies, samoin kuin molemmat emännätkin +olivat tarkkoja olleet, niin ettei rahoja turhiin tuhlattu. Kamarissa +oli huono järjestys, epämiellyttävä haju ja vahvasti likaa. Kyllä +Annikka toisinaan tahtoi sitä tuulettaa ja siistiä. Mutta kun vanhat +sitä pitivät niin pahana, eivätkä viihtyneet siellä, ennen kuin +järjestys oli taas ennallaan, niin tyttökin kävi välinpitämättömäksi. + +Vaikka ulkona oli lämmin ilma, makasi isäntä kuitenkin raskaitten, +loimivillaisten vällyjen alle peitettynä. Mutta kun se ajanpitkään alkoi +tulla liian rasittavaksi, kohosi hän toisinaan istumaan sängynlaidalle. +Siinä tuli näkyviin pieni, kuihtunut ukko, jonka verhona oli tukeva, +siniseksi värjätty paita. Tukka oli pitkä ja paksuissa vanukkeissa ja +valui kasvoille, kun hän yski sitkeää, katkeamatonta yskäänsä. Yskä oli +lohkeevaa, se sai matkaan joukon keltaista limaa. Hiki juoksi pitkin +ryppyisiä poskia. Vanhalle miehelle näytti kuumuus tuottaneen suurta +tuskaa. + +Emäntä, hyvinvoipa muori, tuli kamariin. + +»Hyvä ihminen, kun sinä jäähdytät itsesi! Mitä hyvää niistä voiteista +sitten on, kun... Muorihan käski sinun makaamaan vuorokauden vällyjen +alla. Kun tuolla tavalla itsensä jäähdyttää, niin mitä sitä sitten +ostetaankaan voiteita.» + +Tarkoitus oli emännällä hyvä, vaikka hän oli tottunut käyttämään +puhetapaa, jota äkkinäinen saattoi käsittää tarkoitukseltaan +pahemmaksikin. + +»Oli niin kovin kuuma ja otti hengen kiinni», kuului vaarin ääni kuin +sängynalta, vällyistä, joiden alle hän uudestaan emännän sisään astuessa +kierähti. + +»Vai on nyt lämmintä! Kylläpä väliin on kylmä. Pysy vain siellä.» Hän +tuppasi tarkoin vällyt ympärille. + +Kaksi parmaa hurrasi tummissa ikkunaruuduissa ja niiden ympärillä +lukematon parvi kärpäsiä piti hauskaa hiottavassa kuumuudessa. + +»Se käy niin raskaaksi, kun täällä vällyjen alla täytyy olla silloin kun +ryittää», valitti ukko. + +»Johan se käy, mutta ei suinkaan sitä kylmässä ole kenenkään kivut +parantuneet.» + +Emäntä leikkasi pöydällä olevasta suuresta, palvatusta lehmänreidestä +vuolun suuhunsa. + +»Noita parmojakin!» Hän rupesi niitä takaa ajamaan. + +»Tuota...» kuului sängystä. + +»Häh?» + +»Minä olen ajatellut, että mitähän se olisi, jos käytäisiin tohtorin +parissa kaupungissa?» + +Emäntä oikein säikähti. + +»Ketä tohtorit ovat parantaneet?»... Hyppysissä oleva parmakin pääsi +tuossa häiriössä tiehensä. »Pahusta kun pääsi...» + +»Ajattelin, että», jatkoi sairas, »kun tuota nyt on meillä omaisuutta +siksi, niin sopisi nyt kerran koettaa. Mahtaisiko tohtori sentään koko +maailmaa viedä?» + +»No ei suinkaan sitä sen puolesta tarvitsisi koettamatta olla, mitä se +maksaa! Kyllähän se aina jaksettaisiin, mutta kun ne tohtorien lääkkeet +monellekin ihmiselle ovat vain jouduttaneet kuolemaa. Älä nyt siitä vain +Annikalle puhu, sinne se kohta rupeaa touhuamaan.» + +»Minä vain meinaan», jatkoi sairas omia mietelmiään, »että jäähän sitä +nyt perittävääkin siksi että sais tuota nyt jotain minunkin terveyteeni +uhrata... En minä ole saanut keneltäkään mitään periä.» + +Mutta nyt emäntä suuttui, niinkuin ainakin, kun äijä ilkeyksissään +rupesi tuollaisia puhumaan, ja sen sai äijä kohta kuulla. Kahakka +saatiin kuitenkin onnelliseen loppupäätökseen sillä, että päätettiin +odottaa vielä pari päivää ja jos ei mitään muutosta tapahdu, niin sitten +lähdetään kaupunkiin lääkärin puheille. + +Silloin näki emäntä ikkunasta, että Siikalahden Mikko tuli pihassa. Hän +lähti tupaan. + +Mikko tervehti hyvää päivää. + +»Jumal' antakoon. Mitä teille päin kuuluu?» + +Eipä sitä nyt mitään erittäin kuulunut. Mikko kopisteli piippuaan ja +latasi uudestaan. + +»Missä vaari on? Onko taas makuulle joutunut, vai?» + +Kuului joutuneen. Oli ollut ojalla ja siellä kastellut jalkansa ja +tullut yhtäkkiä niin ettei tiedä mihin panna. + +»Vai niin. Huonoksi se on käynyt vaari. Saa nähdä kuinka kauan +kestänee.» + +»Huono on. Tässä ehtoolla sitä koetti hieroakin Liisamuori ja antoi +jotain lääkettä sisään, mitä lie ollut, ja käski sitten kuumassa +makaamaan, mutta en tiedä auttaako se.» + +»Kylläpähän siinä koettaa saa.» + +»Saa siinä, joka sille kohdalle joutuu. Tohtorin pariin se nyt vaitelee, +mutta kun en tiedä, olisko hänestä apua?» + +»Tohtorin pariin!» kiljaisi Mikko, ikäänkuin olisi pudonnut avantoon. + +»Niin.» Emäntä katsoi ihmeissään, ikäänkuin kysyen, että mitä siinä nyt +niin kovin kummaa oli. + +»Ketä tohtorit ovat parantaneet?» päivitteli Mikko. »Tappoivat ne +setävainajankin. Sinne nyt ei ainakaan pidä mennä. Saisihan tuossa nyt +vielä elää tuo ukko meillä nuoremmilla neuvonantajana... Vai, mä +vieläkin sanon, vai tohtorilla nyt itseänsä tapattamaan.» + +Emäntä kuunteli ensin oudostellen, mutta sitten jo täydellisesti +käsittäen vävyn kiihkeätä rakkauden osoitusta. Ja se vaikutti häneen +ihan päinvastoin kuin Mikko oli tarkoittanut. + +»Kaupunkiinpa lähdetäänkin huomenna», ajatteli muori itsekseen ja tunsi +ukkonsa nyt olevan paljon likempänä sydäntään kuin äsken. + +Mikko taas luuli, että hän oli sen ukon paikan valloittanut, ja lähti +kamariin päin innokkaasti ja tolkussaan haastaen: + +»Ei ... kyllä ennen vaikka mitä koetetaan ja vaikka mistä apua haetaan +kuin tohtorin pariin mennään.» + +»Kipeänäkö täällä ollaan?» kyseli hän kun kamariin pääsi. + +»Kipeänä ollaan.» + +»Minä tässä muorille sanoin että: vai tohtorilla sitä nyt *tapattamaan* +samoin kuin setävainajan tappoivat.» + +»Tappoivat? Kuka tappoi?» + +»Tohtori, mikä lie ollut.» + +»Kuinka se sen tappoi?» + +»Noo, Jumalako hänen ties. Mutta kohta kuoli, kun sai niitä voiteita.» + +Vaari käännähti, veti pois peiton päältään ja voihkaisi: + +»Niin ... ajattelin vain, että sais tuota nyt edes koettaa, sittenpä +senkin tietäisi. Eikähän se nyt mahtaisi niin kalliiksikaan tulla.» + +»Kyllähän se *muutaman markan* aina maksaakin, mutta mitähän siitä, -- +pääasia on vain, että se menee turhaan. Sanoin tässä muorille, että +saisittepa te nyt vielä olla ja elää meillä nuoremmilla +neuvonantajana... Kylläpä sitä kuolemaan vastakin ehtii.» + +Mikko katseli vaarin silmiin, että ymmärtäneekö äijä edes, kuinka hyvänä +häntä pidetään. Sairas huokasi eikä puhunut mitään. + +»Kuinka vanha te nyt olette?» kyseli vävypoika osaaottavasti. + +»Jopahan sitä jo on ikää. Tuhat kahdeksansataa on vuosiluku.» + +»Jopa. Kun niin vanhaksi lullaan, niin.» + +»Joutais jo kyllä kuolla.» + +Mikko ikäänkuin säpsähti: + +»Mitäs joutavia!» sanoi. + +Puhe ei tahtonut enää sujua. Mikko rupesi ilman ajattelematta uudestaan +matkimaan: + +»Ei, kyllä se niin on, ettei tohtorin pariin pidä mennä.» + +Sairas oihkasi ja kirkaisi: + +»Ei sinun siihen mitään tule, omaa se on mun tavaraani!» + +Mikko oikein siunasi ja sanoi, ettei hän sitä ollut tarkoittanut. + +»Sitä sinä kuitenkin tarkoitit», väitti sairas. + +»Kuinka te sellaisia saatatte sanoa!» hän oikein heltyneenä äänsi, +ikäänkuin aikeessa vaatia kituliasta äijää tilinteolle puheistansa. + +»Vaikka minä olen itse omaisuuteni koonnut, en minä saisi siitä +penniäkään kuluttaa, kun tarvitsen.» + +Mikko alkoi kadottaa malttinsa. + +»Minulla oli tänne tullessani oikein erinomaista voidetta tiedossani», +sanoi, »jolla on parantunut moni, mutta ei nyt tohdi enää sanoakaan, kun +se oli sellaista, joka ei maksa mitään. Luulisitte pian, että minä sitä +sen tähden neuvon, ettei tohtorin tykö mentäisi... En minä sano!... Kun +sen kerta välttämättä nyt *pitää paljon maksaa*, niin pankaa nyt +menemään (Mikon tuntui vatsasta suoraan kielelle juoksevan hapanta +katkeruutta), pankaa vaikka viimeinen penninne!» + +Mikon laihoille poskille nousi puna. Vaari alkoi jo peräytyä ja sanoi +maltillisemmin: + +»Kyllähän niitä sellaisia omatekoisia lääkkeitä on jo koetettu.» + +Mutta Mikko oli päässyt suuttumisen vauhtiin ja sitä ei sopinut niin +vaan heittää. + +»Piru vieköön», hän puhui ikäänkuin itsekseen, mutta kuitenkin +sairaalle, »kun haukutaan silmät, korvat täyteen.» + +»No älä nyt siitä niin pitkää puhetta pidä», keskeytti sairas. Mutta +Mikko ei ottanut kuulevaan korvaansa, jatkoihan vaan: + +»Eikä teillä nyt niin mahdottomat rikkaudet ole, ettei niiden ääriä +tiettä!» + +Ȁlä nyt... En minä viitsi kuulla.» + +Mikko oli hetkisen vaiti ja näkyi kiinteästi taistelevan jonkun +ajatuksen kanssa. Se puhkesi jo: + +»Maksakaa pois se kaksituhatta markkaa, jonka te lupasitte +Annaliisa-vainajalle. Minä olen lasteni holhooja ja mun täytyisi sekin +vaatia, jos tässä ruvetaan oikein kovalle panemaan.» + +Emäntä tuli kamariin silmät suurina, kun oli jo oven taakse kuullut, +mistä täällä oli kysymys. + +»Mitä puhut? Ettäkö ruveta sulle maksamaan perinnöitä etukäteen?» + +Mikko ei kestänyt emännän katsetta. Näkyi rupeavan jo itsekin katumaan. +Lattiata katsellen sanoi: + +»Niin, kun täällä ruvetaan haukkumaan, niin tulin sanoneeksi. Ja mun +täytyy pitää lain puolesta lasteni etua silmällä.» + +»Häpee, kuule, isoo kolo otsaasi, kun kehtaatkaan tuollaisia puhua, +vaikka tiedät jo sellaisen summan saaneesi.» + +»Niin mutta lain puolesta. Vaari on jo vanha, eikä voi enää tarkoin +pitää silmällä, milloin velkakirjat vanhenevat, eikä sitä, millä tavalla +velallisten ja takausmiesten varallisuusolot muuttuvat. Nyt jo ovat +näinä vuosina hävinneet sellaisetkin, joita ei olisi uskonutkaan. Taas +näyttää tulevan huono vuosi, ja saatte sen nähdä, että ennen kuin ollaan +tulevan talven yli, niin moni mies on »myyty». + +Vanhat olivat ruvenneet kuuntelemaan tarkkaavasti, sillä Mikko puhui nyt +asiasta, joka pani heidät ajattelemaan. Tämä huomasi riemuiten voittonsa +ja jatkoi: + +»Minä oikein poikkesinkin tänne sitä varten, että puhuttaisiin +muutamista vaarin velkakirjoista, mitä niille olisi tehtävä. Nyt pitää +jokaisen, kellä vaan on saatavia, ruveta katsomaan perään, jos aikoo +vähänkin saada pidetyksi omaansa.» + +Vanhat tarkkasivat hyvin huomaavaisesti, ja ukon kasvoista näytti, kuin +häntä olisi jonkinlainen laiminlyömisen tuska alkanut ahdistaa. + +»Jumala armahtakoon», pääsi vaarilta, »tuleekohan nytkin köyhä vuosi?» + +Mutta emäntä virkkoi katsellen miestään nuhtelevasti: + +»Minä olen monta kertaa sanonut tuolle, että hän on liiaksi huolimaton +ja helppo uskomaan niitä. Pitäisi oikein ottaa Kalenius laskemaan +velkakirjoja ja katsomaan. Niissä on hyvin monta minunkin tietääkseni, +joista ei ole korkoakaan maksettu maailman aikaan. Niiltä pitäisi vaatia +edes velkakirjat koroista.» + +»Saispa kyllä», myönsi vaari. + +»Velkakirjat koroista!» matki Mikko pilkallinen hymy huulilla. »Se on +sama, jos antaisi niille anteeksi koko velan. Joka ei minulle maksa +korkoja vuoden päästä, sen minä haen ulos, olkoon kuka hyvänsä.» + +Molemmat vanhukset tunsivat joutuvansa hiukan orjalliseen asemaan +eivätkä puhuneet mitään. He eivät koskaan saattaneet ajatellakaan tehdä +niin kuin Mikko sanoi, mutta niin paljon rahaihmisiä he olivat, että +myönsivät sydämessään Mikon ajatuksen järkeväksi, vaikka heistä +tuntuikin tuskalliselta ruveta sitä noudattamaan. + +Mikko huomasi hyvillä mielin, että voitto oli hänen. Saadakseen +asialleen kaiken mahdollisen varmuuden, ennenkuin pääasiaan kävi kiinni, +sanoi hän vielä: + +»Tällaisina aikoina ovat luotettavimpina pidetyt velalliset +epäluotettavimpia.» + +»Kuinka niin?» + +»Velaksi uskotaan nyt ainoastaan luotettavimpina pidettyjen miesten +takauksia vastaan, joten ne joutuvat takaamaan enemmän kuin niiden +omaisuus vastaa. Sitten kun ne joutuvat takauksia maksamaan, on niin +mukava keino päästä niistä, kun antaa talonsa pojalle ja rupeaa itse +»leipämajuriksi».[1] Mikko nauroi. »Vuoden kuluttua on Kuivasen Ella +varmempi mies kuin Hautalan Janne.» + +[1] Tarkoittaa pöytäeläkettä. + +»Mitä sanot?» + +Ȁlä nyt taas!...» + +»Selvä asia. Hautalainen tahtoo auttaa kaikkia, saadaanpa nähdä +jaksaako.» + +»Mutta hänellä ei ole kuitenkaan velkoja kuin se mitä meille on. Ja +Hautalan talo on hyvä», sanoi vaari. + +»Paljonko sitä on velkaa teille?» + +»Viisisataa markkaa.» + +»Kuinkas paljon hän on takaamassa teille?» + +Vanhukset katsoivat toisiinsa neuvottomina: kumpainenkaan ei tietänyt. +Arveltiin olevan ehkä tuhannen markan tienoille. + +»Hm. Siitä pääsee ylöspäin.» + +»Häh?» + +»Sanon vaan, että siitä pääsee ylöspäin. Hautalainen on *hyvänapuinen* +mies.» Mikko taas naurahti. Hän otaksui nyt saavansa vanhukset +vastustukseen kykenemättömiksi, joten katsoi parhaaksi käydä suoraan +asiaansa. + +»Niin. Minä ajattelin, että kun vaari on vanha, eikä luultavasti +tahtoisi sekautua mihinkään rettelöihin Hautalaisen, vanhan naapurinsa +kanssa, niin ajattelin ehdottaa, että siirtäisitte minulle Hautalaisen +oman velkakirjan, sekä ne, joissa hän on takaamassa, niin minä pitäisin +huolta siitä, että jos siinä rupeaa hullusti käymään, minä pitäisin +aikanansa varani.» + +Mutta Mikko nuolaisi liian aikaisin, sillä heti kun ehdotus oli +sanottu, sai vanhusten katse omituisen varmuuden. + +»Ei sitä tehdä», virkahti emäntä. + +»Ei -- ei, en minä anna niitä», vakuutti ukko. + +»Miksi ei?» + +»Kyllä ne itse pidetään», sanoi emäntä. + +»No, mutta enhän minäkään niitä hakemukseen pane, ennenkuin jos +tarpeelliseksi tulee.» + +»Joo... Mutta teillä kuuluu olevan pahat välit.» + +»Pahat?» Teillä taas taitaa olla liiankin hyvät?» + +Emäntä katsahti Mikkoon ja näki tämän silmien kummallisesti kiiltävän. + +»Liiankin hyvät... Mitä sinä sillä tarkoitat?» + +»Tarkoitin mitä tarkoitin.» + +»Jotain erinomaista sinä sillä tarkoitit.» + +»Noo...» Mikon posket vavahtelivat, »teillähän on vävy tulossa +Hautalasta?» Hän lävisti katseellaan emäntää suu teeskennellyssä +hymyssä. + +»Sitä nyt ei vielä tiedä», nauroi emäntä. Mutta kysymys tuntui häntä +huvittavan. + +»Eiköpähän vaan? Minkä vuoksi te ette sitten anna minun haltuuni niitä +velkakirjoja?» + +»Ei niitä anneta», vanhukset taas melkein yhtaikaa sanoivat. + +Mikon silmät iskivät. + +»Niin niin, te tietysti annatte lisää, jos Janne sattuu tarvitsemaan +muutamia tuhansia.» + +»No sinulta ei siihen ainakaan lupaa kysyttäisi», tiuskaisi emäntä. + +»Eipä tiedä?» + +»Sen tietää ihan puhtaasti! Mitä tekemistä sulla on meidän asiain +kanssa? Pidä sinä vaan huoli omistasi.» + +»Minä *pidän*, siitä ei ole pelkoa. Eikä sitäkään tiedä, vaikka minulla +olisi jotain tekemistä teidänkin asiain kanssa.» + +Muori, jolla muuten kyllä oli suuta, kun suuttui, tunsi omituisesti +pelkäävänsä nyt, kun ei talossa ollut ketään miesväkeä saatavilla. +Kiukun ja pelon sekainen tunne pakoitti hänet itkuun pillahtamaan ja +kysymään: + +»Mitä sinä oikein meidän kanssa meinaat?» + +»Sitä, että annatte minulle ne Hautalan velkakirjat ettekä anna Annikkaa +Matille, -- on sille, Annikalle, parempiakin.» + +»Ettäkö...?» + +Samassa avasi Annikka kamarin oven ja pisti päänsä sisään. Mikko sävähti +omituisesti, meni punaiseksi ja suu naurun tapaiseen. Nähtyään äitinsä +kyyneltelevän luuli Annikka isänsä tulleen entistä kipeämmäksi, astui +vuoteen ääreen ja kysyi sitä. Äiti selitti, ettei niin ollut laita. +Tyttö silmäili kummastellen ympärilleen ja aavistaen jotain hän, +katsahdettuaan Mikon silmiin, joissa paloi intohimoinen kiilto, kysyi: + +»Mitä äiti itkee?» + +Kukaan ei siihen vastanut. Mikosta yhtäkkiä alkoi näyttää, että se tapa, +jolla hän oli valmistanut vanhuksia aikeisiinsa suostumaan, tuskin +saattoi edullisesti vaikuttaa tuohon 19-vuotiaaseen tyttöön, joka eli +vielä kokonaan toisenlaista sielunelämää kuin he, raha-ihmiset. Hän ei +voinut katsoa Annikan suuriin, kysyviin silmiin. Hän kyllä koetti sitä, +yritti ajaa omiin silmiinsä hymyilevää ilmettä ja huulillensa +ystävällistä, makeata hyväntahtoisuutta. Mutta kun äänettömyyttä yhä +jatkui, alkoi ilma tuntua niin raskaalta, että hän lähti pois. + +Hyvästi sanoessaan väritti hän ääneensä mitä ystävällisimmän, +rakastettavimman soinnun, hymyili Annikalle ja poistui. + +Mutta ulos tultuaan hän viheltää vinkaisi, aivan kuin puhaltaakseen ulos +ikävän, kiukkua synnyttävän tunnelman. Hän ajatteli aivan sitä Annikan +katsetta. Ja se sapetti; eihän kukaan ihminen saata sellaista sietää! + + + + +VI. + + +Mikon mentyä huoahtivat vanhukset helpotuksesta. Äiti rupesi selittämään +ihmettelevälle tytölle, mitä täällä oli tapahtunut ja miten hän jo +kauhistuksissaan oli ajatellut, että kun ei ole ketään miehiäkään kotona +niin ... se Mikko voi tehdä mitä hyvänsä, ryöstää paperit arkusta +j. n. e. + +»Sillä on luullakseni aikomus saada sinut emännäkseen», virkahti äiti +naurahtaen. + +»Minut! Minutko?» Annikan silmät kuvastivat verratonta inhoa. + +»Kaa, älä nyt noin!» nauroi äiti, ja sairas isä yhtyi samaan, sillä +tyttö osoitti asian mahdottomuutta ja inhoaan kaikenlaisilla eleillä. + +Äiti lähti jo tupaan, Annikka jäi vielä kamariin. Hän mietti hetkisen +nähtävästi ollen jostain kahden vaiheilla. Mutta vihdoin hän kavahti +vuoteen laidalla istuvan isänsä kaulaan ja virkahti: + +»Isä rakas, antakaa minun haltuuni ne Hautalan velkakirjat.» + +»Mitä sinä niillä?» + +»Minä ne vaan ottaisin.» + +»Käske äitis tänne.» + +Emäntä tuli, sai kuulla asian. Kummissaan kysyi hän, miksi Annikka +niitä tahtoi. + +»Minä ne vaan säilyttäisin.» + +Vanhukset olivat vähän hämillään. Äiti sanoi: + +»Onko teillä sitten jo oikein varmat aikomukset Matin kanssa?» + +»Eei olekaan, mutta...» + +»Minä vain arvelen että, kuka sen tietää, tuleeko siitä mitään, sitä on +nuoruudessa niin monta tuulta, niin että...» + +Ukko jatkoi siihen kituliaalla äänellä: + +»Niin, ja jos sillä Hautalaisella on kovin paljon takausvelkoja niin... +Ei sinulla nyt ole vielä mitään kiirettä miehen ottoon.» + +»Voi teitä!» huudahti Annikka, »eihän siitä nyt tarvitse mitään puhua, +eikä se tähän mitään koske, mutta...» + +Tyttö rupesi kyyneltelemään. + +»Mitä?» kysyi äiti. + +»Niin, minä vaan arvelen, että jos isä kuolee ja ne joutuvat tuon Mikon +haltuun, niin se ne kohta panee hakemukseen. Ja olispa se hävytöntä näin +omakyläläisten kesken. Mutta kun minä saisin ne tallentaakseni, niin +eivät ne milloinkaan joutuisi Mikon käsiin.» + +Ukko katsoi muorin silmiin: + +»Annetaan vaan, samahan tuo on, ovatko ne Annikan vai meidän takana.» +Hän avasi arkun, otti sieltä laatikon, joka oli täynnä papereita. Vaari +sai sen verran tolkkua kirjoituksesta, että kun laatikko nostettiin +hänen viereensä sängyn laidalle, hän vaivaloisesti etsittyään löysi +oikeat paperit ja antoi ne Annikalle. Tämä lähti ne saatuansa viemään +niitä arkkuunsa. + +»Olisi sitä pitänyt varoittaa, ettei se nyt vain niitä vielä anna sille +Matille», tuumaili vaari. + +»Sopii sitä varoittaa, mutta eihän nyt niitä rupea antamaan.» + +»Kuka ne nuoret takaa ja tietää mitä ne tekevät.» Ukko näkyi olevan +vähän levoton velkakirjain kohtalosta. Muorin huomio kiintyi meteliin, +joka kuului pihasta. Ikkunasta katsottuaan virkahti hän kiihoittuneena: + +»No Tanelimäen Samu siellä nyt jo koniansa laskee pihanurmikkoa +järsimään!» ja alkoi rynnätä ulos. Hänen mennessään ukko vielä perään +muistutti: + +»Puhu nyt sinä sille Annikalle, ettei...» Mutta silloin emäntä jo +lennätti porstuassa. + +Pihaan todellakin oli ajanut mainittu Tanelimäen Samu, pitäjän laiskin +mies ja kuuluisin kerjäläinen, vaimoineen ja lapsilaumoineen. Aikomus +oli nähtävästi laskea hevonen syömään kauniille pihanurmikolle. + +Kerjäläisiä tähän aikaan kyllä kulki niin vahvasti, että niitä oli +useita joka päivää kohti, ja niiden näkemiseen ja sietämiseen oli jo +siksi totuttu, että useatkaan eivät niille sanoneet pahaa sanaa. Mutta +Tanelimäen Samu, joka tätä elinkeinoa oli harjoittanut ammattinaan jo +elämänikänsä ja oli siinä niin vaurastunut, että nyt jo oli monta vuotta +hevosella kierrellyt, oli suulaan akkansa ja rupisten lastensa vuoksi +saanut erityisistä syistä kaikki omapitäjäläiset vihollisikseen. Sen +vuoksi hän enimmäkseen kiertelikin ulkopitäjissä, kautta Suomen. Nyt +lienevät ahtaaksi käyneet olot ajaneet perheen kotikulmille. + +Kuin vihuri tuli Märkäsen emäntä tuvasta huutaen ja käsiään huitoen +ulos, kun Samun pojat ja tyttäret jo kilvan tupaa kohti riensivät +rääsyjänsä pyristellen, äidin vielä viimeisiä kuormasta nostellessa ja +Samun päästäessä valjaista voikkoa luuskaansa. + +Ȁlkää, älkää tulko!» emäntä huuti huitoen käsillään ja estäen lapsia +tupaan menemästä. Sitten vanhemmille: + +»Ette saa riisua siihen konianne, ei vaikka!... Kumma ettei teillä ole +edes sen vertaa häpyä, kun kehtaisitte ihmisten pihanurmikotkin +konillanne järsittää, muutamat... Nuo kakaratkin näkyvät taas olevan +niin ruvissakin että, Jumalako sen tietää, mitä kapia teissä +lieneekään... (Siikalahden Eliinalle, joka samassa tuli kylänkepin +kanssa pihaan) Katso nyt, hyvä ihminen! Ei saa mennä, poika, tupaan, +kyllä minä tuon teille ruokaa pihalle, eipä nyt ole kylmä.» + +Ȁlkää hyvä emäntä olko niin ynsiä», pyyteli puhevuoron saatuaan Samu, +pikkuruinen ja nöyrä mieskääpykkä, joka muuten nähtävästi oli varustettu +monipuolisella ammattiinsa kuuluvalla kokemuksella. + +»Niin, ja turski!» liitti perään akka, isompi ja väkevämpi miestänsä. +»Kyllä sitä rikastenkin kumminkin aina täytyy köyhempiänsä kärsiä». +Sitten molemmat puolisot vuorotellen ja yht'aikaa: + +»Ei suinkaan mekään aivan maantiellä eletä. -- Niin ja elää meidänkin +täytyy. -- Niin ja ihmisiä mekin olemme, yhtä kalliisti lunastettuja +kuin tekin, vaikka ei Jumala olekaan meille maallista tavaraa siunannut. +-- Joo, joo, mutta onpa sitten tavara tallelle pantu taivaassa, missä ei +koi syö eikä ruoste raiskaa.» + +»Eikä varkaat kaiva eikä varasta», täytti Siikalahden Eliina naurahtaen. + +»Niin -- in!» todisti akka ja takoi nyrkkiä pivoonsa. Ȁlä sinä ilvehdi, +sinä, et sinä ole parempi kuin muutkaan! Jumala on antanut sun elää jo +niin vanhaksi, että sun iälläs mulla oli jo kolme lasta!» + +Märkäsen emäntä purskahti hillitsemättömästi nauramaan käsiä yhteen +lyöden: + +»Voi hyvät ihmiset, tuota suuta!» + +Eliina punotti hämillään ja sanatonna. + +Yhä totisempi sanasota siitä syntyi, jonka seurauksena oli, että Samu +joukkoinensa alkoi puuhata poislähtöä. Emäntä haki tuvasta +leivänpalasia, jotka pani erään pienen tytön helmaan. Toisenlaisissa +oloissa olisi Samun akka ne viskannut antajalle vasten naamaa, nyt ne +varmaan olivat tarpeeseen, kun ei niin käynyt. + +Annikka tuli takapuolilta, luhdistaan, kun Samu joukkoineen jo oli pois +menossa. + +»Kumma kun te viitsitte tuollaisen melun nostaa», hän äitiään nuhteli. + +»Tuollaisen melun! Ole nyt vaiti. Kyllähän sinä antaisit pihan +kaikenmaailman kerjäläisten valliksi. Mutta ei se sovi, kun yritetään +pihaa saada pysymään viheriänä. -- Tuon kylänkepin toi Siikalahden +Eliina ja sanoi, että illalla on kokous Rauhalassa. Menetkö sinä sen +juoksuttamaan Hautalaan.» + +»Menen.» + +»Tule pian. Lehmätkin tuossa paikassa tulevat ja miehetkin. Minä menen +jo tekemään valkeata takkaan.» + +Tultuaan portin taakse korjasi Annikka huivia päässänsä, suoristi +hameensa laskoksia, kasteli hiukan huivin nurkkaa ja pyyhkäisi sillä +poskipäitään. + +Ja totta puhuen: hän olikin kaunis. Paljain jaloin hän ripeästi käveli +Hautalaan päin, sinisen harmaat silmät jostain aavistuksesta loistivat +ja hipiää värjäsi soma ahavan synnyttämä ruso; sopusuhtainen, jo +kypsynyt vartalo liikehti notkeasti ja varmasti. + +Hautalan pihassa poika Matti teki seipäitä. + +Ȁikkistuikkis!» kuuli hän kuiskauksen takanansa. + +»Vanha kulta»,[1] jatkoi Matti arvelematta, katsoi taaksensa ja löysi +Annikan siinä nauramassa. + +[1] Sanansutkaukset eräästä kansantanssi-laulusta Ȁikkistuikkis vanha +kulta, mulla on jo uusi». + +»Keskimmäinen», penäsi Annikka. + +»Kultako?» + +Molemmat nauroivat. Matti istahti tolpalle ja katseli salaamattomalla +ihastuksella Annikkaa, joka isollavarpaallaan piirteli kuvioita pihan +hiekkaan ja kulmiensa alta tähysteli hymyillen Mattia. Ison ajan he +siinä kinailivat. Vihdoin tyttö äkkäsi jo kauan olleensa. + +»Mene viemään kylänkeppiä, laiska!» virkkoi tyttö ankaran totisena. +»Siinä kun vaan istut ja laiskottelet. Kun isäs tulee, saat selkääs... +Huhui! Nyt tulee äitis!» Annikka, kuultuaan tuvan oven käyvän, lähti +tarhan kautta vilkaisemaan kotiin päin, mennessään vehkeillen ja +tuontuostakin olkansa ylitse taakseen katsoen. Matti huusi, kielteli +menemästä, ja kun ei tyttö seisahtunut, jäi siihen kylänkeppi kädessä +ikävöiden tähtäilemään tarha-aidan taakse, miten Annikka vielä viimeisen +nurkan takana mennessään vehkeili, kunnes sinne katosi. + +Samassa jo seisoi Hautalan emäntä kuuhoillen portailla. Hän oli pieni, +noin viidenkymmenen ikäinen, kalpeaverinen vaimo. Nyt, samoin kuin +melkein aina, hänellä oli valkea liina sidottuna pään ympäri, otsasta +niskaan. Tuossa asussa teki hän semmoisen surullisen viehkeän, puoleensa +vetävän vaikutuksen, että melkeinpä vieraankin teki mieli sanoa äidiksi. +Vaalean sinisissä silmissä, jotka hän nyt kysyvinä kiinnitti poikaansa, +oli tavallisesti omituisen haaveellinen loiste. + +»Kuka se oli?» + +Matti vieläkin haaveksien ja piippuaan poltellen nojaili tarha-aitaa ja +vastasi välinpitämättömästi: + +»Ei paljo kukaan.» + +Äiti kumartui ottamaan jotain luudanvartta liiterin alta. + +»Sepä kummallinen otus oli sitten.» + +»Märkäsen Annikka se oli.» + +»Mitä asiaa sillä oli?» + +»Kylänkeppiä toi.» + +Äiti nähtävästi oli aikeessa jatkaa vielä, sillä hän näytti uteliaalta, +mutta samassa alkoi kuulua rattaiden ryske portin ulkopuolelta ja se +saattoi hänet toisiin ajatuksiin. Lähtien itse tupaan sanoi hän Matille: + +»Isäsi tulee, mene työhösi.» + +Matti kiirehti seivästukille. + +Samassa ajoi isäntä pihaan aidaskuormineen. Hänen tyypilliset +ulkopuoliset omituisuutensa ilmenivät nyt hyvin selvinä: ruumis pitkä, +tanakka, jyryselkäinen, otsa keskinkertainen, kasvot teräväpiirteiset, +parrattomat, silmissä tuikea katse. Päällä oli siniseksi värjätty +aivinainen pusurimekko ja jaloissa omatekoiset pieksut, joiden ruojusten +alle housun lahkeet olivat sidotut. Isännän silmä äkkäsi kohta +kylänkepin, mutta kuitenkin hän jostain mielijohteesta kysyi +ensimäisenä: + +»Mitä tuo Märkäsen Annikka täällä teki?» + +»Toi kylänkepin.» + +»Hm ... mitä se tahtoo?» + +»Kokoukseen tietysti.» + +»Mistä asiasta?» + +»En minä kysynyt.» + +Kysellessään päästeli isäntä hevosta valjaista. + +»No mitä sitä keppiä täällä makuutetaan? Mene viemään.» + +»Juuri se tuotiin», sanoi Matti ja lähti viemään keppiä Kannostoon. + +Saatuaan hevosen valjaista juotti isäntä sen kaivolla, sitoi ohjaksista +kiinni rattaisiin ja meni tupaan. + +Emäntä tarjosi ruokaa, mutta hän sanoi jaksavansa odottaa siksi kun +muukin väki tulee. + +»Alkaako ruis metsävainiossa näyttää paremmalta?» kyseli emäntä. + +»Eei, mitenkäs se, kun oraat ovat lähteneet ja mistä niitä uusia tulee. +Joku pirulainen oli taas pannut rinninkin seposelälleen.» + +»Eikö ollut eläimiä?» + +»Ei.» + +Ja sitten he molemmat valittivat, miten ilkeitä ja hävyttömiä ovat +paimenet, joiden syyksi asian uskoivat. Mutta kohta isäntä käänsi puheen +toisaalle: + +»Kuule, tiedätkö sinä, kulkeeko se Matti tuolla Märkäsen tyttärellä?» + +Emäntä vähän säpsähti, sillä isäntä ei tavallisesti sekautunut +tuollaisiin kysymyksiin, -- mutta samalla leimahti iloisempi ilme +silmissä, kun vastasi: + +»Olen minä siitä kuullut, ja kylläpä se vähän siltä näyttääkin.» + +»Siitä ei tule mitään niin kauan kuin minä elän!» + +Emäntä ei ollut tuota ensinkään odottanut. Hämmästyneenä kysyi hän: + +»Miksi ei?» + +»Siihen on monta syytä.» + +»No mitä?» Emäntä asettui, nähtävästi yhä enemmän hämmästyneenä, kädet +lanteilla kuuntelemaan. + +»Ensiksikin minun poikani ei saa ikänä tulla Siikalahden Mikolle +langoksi.» + +»Mitä ... eiväthän he mitkään langot siltä olisi enää, kun Siikalahden +emäntä on kuollut? + +»Vaikka. Mutta sinä tiedät, että minulla on velkaa Märkäselle. Minä en, +Jumal'auta...» + +Ȁlä vanno!» + +»Mä sanon: minä en _Jumal' auta_ voi sitä nyt maksaa vuosikausiin, sillä +nytkin tulee katovuosi kenties sellainen, jota ei ole nähtykään.» + +Äänessä, millä se lausutiin, oli niin paljon katkeruutta, että emäntä ei +heti uskaltanut vastata mitään. + +»Jumala sen tietää», huokasi hän vihdoin. + +»Jumala? Kyllä sen jo tietää talonpoikakin, että nyt katovuosi tulee.» + +»Se on Jumalan, Kaikkivaltiaan neuvossa vielä, joka voi kääntää pahan +hyväksi, pelon...» + +»Koska sinä olet nähnyt Jumalan kasvattavan rukiita sellaisesta maasta, +missä ei ole oraita, ja sellaisena suvena, joka alkaa juhannuksena?» + +Emäntä vain huokasi, sillä hän ei vastaväitteillään tahtonut kiihdyttää +tulisen miehen kiukkua. + +»Ja siihen nähden», jatkoi isäntä, »Siikalahden Mikko ei saa ikänä saada +aihetta ilkkua ja pistellä minulle siitä, että minä olen köyhinä vuosina +pelastunut häviöstä sillä, että poikani on naimisissa Märkäsen tyttären +kanssa ja ett'ei Antti _säälin_ ja _lankouden_ vuoksi viitsi minua +hätyyttää. Minä tahdon olla vapaa sellaisesta säälimisestä.» + +»Ajattelehan nyt vähän...» + +»Mitä? Minä menen kunnialla häviöön, jos minun täytyy häviöön mennä. +Sillä koko pitäjä tietää, etteivät minun velkani ole minun omia +velkojani, vaan takauksista syntyneitä.» + +Emäntä ei enää vastustanut, sillä hän ymmärsi, että hänen miehensä +katkeramielisyyteen oli tänään joku erikoinen syy, ja se nyt sattumalta +kohdistui tietoon Matin naimispuuhista. Kun äiti ei siinä nähnyt mitään +pahaa eikä vastustettavaa, jäi hän vaan toivomaan, että asiasta tulisi +tosi. Ja toden hän siitä kyllä ymmärsi tulevan, jos Matti tahtoi. Ainoa, +mitä oli pelättävissä, oli isän ja Matin riitaantuminen. Kun isäntä meni +purkamaan aidaskuormaansa, valtasivat monenlaiset tuskastuttavat +ajatukset emännän, sillä katovuoden uhka, josta hänen miehensä juuri oli +hänellekin maininnut, tuli noiden muiden kanssa yhdessä painamaan mieltä +kuin vuori. Kesken puuhailuaan astiain kera istahti hän ikäänkuin +hervahtuneena penkille ja huokasi: + +»Jumala koettelee meitä.» + +Ja siitä hän nousi melkein kohta, pistäysi kamariin, lankesi polvillensa +vuodetta vasten ja rupesi rukoilemaan. + + + + +VII. + + +Se innostus, joka valtasi ihmiset juhannuksen aikaan ihanain, lämpimäin +kesäilmain vuoksi ja sai toivomaan, että ilmain tavaton lämpöisyys +korvaisi keväimen puutteen, alkoi saada lauhduttavia vaikutuksia jo +heinäkuun alussa, sillä ilmat jäähtyivät. + +Eräänä päivänä heinäkuulla istui Hautalan väki pöydässä illallista +syöden. Ilma oli pilvinen ja harmaan näköinen, sen lisäksi tuuli. +Mieliala syöjissä näytti olevan tavallista painostavampi, sillä +ainoastaan harvoja sanoja vaihdettiin, pääsemättä ollenkaan vauhtiin. + +Pöydästä nousi ensimmäisenä talon nuorempi poika, kaksitoistavuotias +Antti, kävi ottamassa kivitaulun naulastaan ja rupesi siihen +riipustelemaan. Isä sai tästä aihetta sanoa: + +»Pane pois se taulu.» Ja äiti, joka näytti tätä muistutusta aavistaneen, +jatkoi perään, ikäänkuin tehden asiaa sovinnollisemmaksi: + +»Kuinka se Antti sen nyt taas ottikin siihen.» + +»No niin kauan minä vain, kun te syötte», intti poika, aikoen kuitenkin +heti seuraavan käskyn kuultuaan, panna taulun pois. + +»Niin kauan», matki isä. + +»Antakaa pojan opetella kirjoittamaan», virkkoi Matti. + +»Mitähän hyötyä suliakin siitä opistasi on? Ei se ainakaan elätä?» + +»Eipä taida tappaakaan.» + +»Hm.» + +Isä oli vähän aikaa vaiti. + +»Kyllä se hyvä on kun osaa», sanoi Tuomi-Kustaa, joka oli päivätyössä +talossa. Poika jatkoi yhä piirtelemistään, koska ei isä näkynyt +ankaraksi käyvän. + +»Oon se, että osaa hyvin vehkeillä ja juonitella,» pilkkasi isäntä. + +»Eiköhän teidän mielestänne sitten kirjoittamisen taidolla voi tehdä +muuta kun vehkeillä ja juonitella?» kysyi Matti. + +»Minähän olen sen sulle sanonut sata kertaa, että minä en ole koskaan +nähnyt kirjoittamisen taidolla tehtävän muuta kuin vehkeiltävän ja +juoniteltavan!» ärjäisi isäntä, ja jatkoi vielä perään: »Mitä sinäkin ja +Varpulan Valee nyt teette taidollanne, kun ei teillä ole tilaisuutta +vehkeilyyn ja juonitteluun, mitä jo?» + +»Noo, ei sitä nyt vielä tiedä, vaikka joskus elämässä tarvitsisi.» + +»Ei ikänä rehellinen talonpoika tarvitse sellaisia konsteja, sen minä +sanon kovaakin! Ettepä te, enempää toinen kuin toinenkaan, saa tolkkua +edes oikeuden protokollasta.» + +»Kyllä niistä muuten selvä saadaan, mutta kun ne ovat ruotsia.» + +»Sepä se!» + +»On niitä nyt muitakin kirjoituksia, joista sopii ja tarvitsee saada +tolkku.» + +»Mitä kirjoituksia? Ei mihinkään suomalainen kirjoitus kelpaa. Etkö +muista, kun me Metsä-torpparin kanssa yritimme viime käräjissä +kiinnittää sitä Valeen tekemään kontrahtia, niin tuomari määräsi +Kaleniuksella teettämään uuden kontrahdin ruotsinkielellä? Ei kelvannut +edes se, kun se oli talonpojan tekemä ja suomenkielinen. Mutta minä +sanoin heti tuomarille, että sellainen mies kun Kalenius ei kelpaa +tekemään mulle mitään, että jos sen välttämättä pitää olla herrain +tekemä, niin saa sen sitten kohta tehdä vähän paremmat. -- Oli vähällä +antaa mulle siitäkin sakkoa», hymyili hän. + +»Kuule lempoa!» ihmetteli Tuomi-Kustaa. + +»No sellaista se on aina. Sen tähden ne kaikki kirjoitukset ruotsiksi +vaativat että herrat saisivat pitää kaikki kirjoitusvehkeet ominaan. +Kyllä ne siksi poikia ovat etujansa valvomaan ja kaikki yksistä puolin, +että älä mene niiden kanssa marjailemaan! -- Poika, pane pois se taulu, +minä sanon.» + +»Antaa kirjoittaa, osaahan se sitten edes nimensä», puolusti Kustaa. + +»Hiiteen koko touhu! Joka osaa kirjottaa, on jo niin kuin herrain +sukua.» + +Poika vei pahoilla mielin pois taulun, johon vanhemman veljen +alkuopastusten perästä oli jo alkanut kirjaimia syntyä. Isäntä +nähtävästi oli tuimalla tuulella, kun hän laskien kädet ikkunalaudalle +jäi katselemaan ulos pilviin ja kuuntelemaan nurkissa vinkuvaa tuulta. +Toiset lähtivät heti syötyään ulos työmailleen. Niin tavatonta kuin se +olikin, jäi isäntä nyt toisten jälkeen pitemmäksi aikaa tupaan. Mieliala +tuossa pilviin katsellessa ja tuulen vihellystä kuullessa näkyi yhä +synkkenevän. Kun hän otti kätensä pois ikkunalaudalta ja oikaisihe +penkille pitkäkseen laskien syvän raskaan huokauksen rinnastaan, +katsahti takan luona puuhaileva emäntä häneen arasti ja kummasteleva +ilme silmissä. Samalla tuli hänelle kiirettä asiaa kamariin. Mutta +siellä hän seisahti keskilattialle, pyyhki esiliinan kulmalla silmistään +esiin tunkevat kyyneleet ja huokasi tuskasta värisevällä äänellä: + +»Jumalani, jumalani, armahda meitä!» Sitten kohta hän levottomasti +pyörähti askareilleen, ajatuksissaan yhä kertoen rukoustaan. Häntä niin +tuskallisesti ahdisti kaksi asiaa: ensiksi se, että hän luki miehensä +kasvoista, kun se selällään, piippu suussa ja kädet pään alla makasi +penkillä, paatumuksen ja vihan ilmeen, toiseksi, että hän ymmärsi tuon +ilmeen syyksi katovuoden pelon, joka kaikista merkeistä päättäen oli +odotettavissa. Ja hän rukoili askaroidessaan, että Jumala ottaisi pois +katovuoden uhan ja poistaisi samalla hänen mieheltänsä paatumuksen syyn. +Mutta hänen ajatuksensa olivat niin hajalla ja sydän katovuoden pelon +tuottamaa tuskaa täynnä, että mitä enemmän hän puuhaillessaan rukoili, +koettaen kiinnittää ajatuksiaan lohdutuksen toivoihin, sitä enemmän +tuska vaan kasvoi. Hän toivoi, että hänen miehensä menisi pois, väen +luokse, jotta hän saisi tilaisuutta rauhassa polvistua ja ääneensä +huutaa. Mutta isäntä makasi hievahtamatta, ja kasvojen ilme muuttui yhä +synkemmäksi. + +Hautalaisen piippu oli sammunut, mutta hän ei ajatellut sitä. Silmät +olivat auki ja tuijottivat eteenpäin, ne eivät kuitenkaan näyttäneet +katsovan mitään erittäin. Joku tuulen puuska viskasi ikkunaruutuun +muutamia sadepisaroita, jotka rapisivat kuin rakeet. Silloin liikahtivat +hänen silmänsä aivan kuin kysyen, olivatko ne rakeita. Ja vaikka ne +eivät niitä olleetkaan, tunsi hän kasvojensa pinnalla hyvin elävästi, +miltä tuntuu, kun rakeet heinäkuulla poskia pieksävät... + +Sen lisäksi, että sydämen pohjalla makasi lyijynraskaana katovuoden +uhka, kokoontui sinne kaikenlaista muutakin lisäämään painoa, joka +johtui pääasiasta. + +Hän oli aikansa mieheksi ottanut paljon osaa yhteisiin pitäjän asioihin, +oli nauttinut ja nautti yhä vielä pitäjäläistensä luottamusta. +Lautamiehenäkin oli ollut, mutta oli kerran oikeuden edessä solvannut +entistä nimismiestä Lindblomia siksi pahoin, että siitä syntyneen +kanteen johdosta poukahti laudalta. Ei siitä Lindblomikaan tosin paljoa +hyötynyt, sillä Hautalainen nosti häntä vastaan kanteen useista +virkavirheistä. Juttu monien mutkain perästä päättyi siihen, että +Lindblom menetti virkansa. Kapteeni Stoltin y. m. herrain kanssa oli +Hautalainen käräjöinyt, useinkin joutuen tappiolle riitajutuissa, +saaden sakkoja, mutta voittaen pitäjäläisten luottamusta yhä +suuremmassa määrässä. Sillä yleisen mielipiteen mukaan oikeusistuimet +ratkaisivat herrain ja talonpoikain välisiä riitoja kovin +puolueellisesti, aina edellisten eduksi. + +Hautalan Janne ylpeili riitajutuistaan, tappioistaan melkein enemmän +kuin voitoistaan. Kokemukset olivat tehneet hänet muuten siksi +itsekkääksi, että hän asioissa, joihin koski, tahtoi aina sanoa +ratkaisevan sanansa. + +Kun katovuodet, joita nyt oli useampia peräkkäin saatu, olivat alkaneet +viedä kansan tilaa huimalla vauhdilla rappiota kohti, katkeroitti se +aivan erikoisella tavalla Jannen mieltä. Hänen ihanteensa oli +itsenäinen, muista riippumaton talollinen, jonka ei tarvitsisi olla +muiden kuin Jumalan ja keisarin alamainen. Samalla kuin köyhyys +lisääntyi, hävisi tuo itsenäisyys. Jollain, itselleen vielä aivan +selittämättömällä tavalla, tunsi hän sellaista jo oman itsensä suhteen. +Jotain oli hänessä ikäänkuin kulunut heikommaksi, jonka nyt tunsi +horjuvan, niin vähän kuin hän sitä vielä itselleen tunnustikin. Nuo, +joiden varsinaisena ammattina näkyi olevan rikastuminen ja jotka siihen +tarkoitukseen käyttivät muitakin keinoja, ei vain rehellistä +maanviljelystä ja siinä etupäässä kelpo rukiin kasvatusta, ne nyt ilman +ehtoja näyttivät tulevan miehiksi, joilla oli paljon sanottavaa muiden, +oikeain tavallisten, rehellisten talonpoikain asioissa. Häntä iletti se +mateleva nöyrämielisyys, jota hän oli talollisissa toisessa toisensa +jälkeen alkanut huomata. + +Itse oli hän aikaisemman verrattain ison velkataakan alta kohottautunut +omavaraiseen asemaan. Mutta näinä viime kuluneina vuosina oli hän, +nähtävästi usein huomioon ottamatta ollenkaan tilaa, mihin hän sen +kautta joutui, -- mennyt auttamaan, takaamaan ja tukemaan hyvin monia +tuttaviaan. Kyllä hän usein takaukseen mentyään katui jälestäpäin. Mutta +melkein aina kun sellainen oli kysymyksessä jonkun hyvän tuttavan +suhteen, myöntyi miltei empimättä jokseenkin yksinomaisesti vain sen +tähden, että hän ei tahtonut millään kurilla nähdä ketään edessään +sellaisen asian vuoksi masentuneena ja nöyrtyneenä. Hän tunsi itse +sellaista halveksimista niitä vastaan, jotka rahojen korot tahtoivat +»pennin päälle», että hän ehdottomasti tahtoi menetellä siten, ettei +vaan kukaan häntä kohtaan sellaista tuntisi. + +Muita sen vuoksi olivat takavuosina ensinnä omat säästöt menneet +takausvelkain maksuksi, sitten oli jo täytynyt muuttaa muita sellaisia +omiin nimiin. + +Kaikki nuo seikat johtuivat nyt tuossa maatessa mieleen. +Takaussitoumukset, toinen toisensa jälkeen, alkoivat yhä varmemmin +näyttää omilta veloilta. Ja vaikka hän koetti pitää pystyssä vanhaa +horjumatonta kurssia, että »kyllä Hautalainen aina asiansa vastaa», -- +niin mielikuvitus tuntui kuitenkin niin horjuvalta, että karsi +selkäpiitä. Vaikka olisi miten koettanut, ei enää voinut tuntea itseänsä +niin varmaksi kuin ennen. Ja hänestä näytti kuin koko se ryhmä, jota +vastaan hän oli elämässään sotinut, tuo penninnylkijäjoukko ja herrat, +joilla kumpaisillakin näytti olevan niin luja pohja jalkainsa alla, +olisivat olleet yhteissä liitossa masentamassa ja hävittämässä +itsenäistä talonpoikaa... + +Emäntä olisi hänen huomaamattaan saattanut aivan hyvin polvistua +peräsängyn kulmassa penkkiä vasten, niinkuin hän usein yksin ollessaan +teki, sillä isäntä ei ollut ensinkään huomannut sitä, että hän oli ollut +tuvasta pitemmän aikaa poissa, ullakolla. Tullessaan sieltä alas tapasi +emäntä eteisessä Valkolan Juhon, joka oli tupaan menossa. Vieraan tulo +emäntää ilahutti siinä toivossa, että nyt syntyy tuvassa ainakin +keskustelua, joka voi johtaa isännän mielen vähemmin huolenalaisiin +asioihin. Sillä mikään ei ollut hänestä niin raskasta kuin se, että +hänen miehensä synkeänä mietti ja tuijotteli. + +Valkolan Juhon astuessa tupaan havahti Hautalainen, nousi ylös, kutsui +vieraan istumaan penkille ja toi tupakkalaatikon. + +Valkolainen oli pitkä, hoikka nuorehko mies, talollinen toisesta päästä +pitäjää. Muutamat piirteet kasvoilla kuvailivat pohjaltaan iloista ja +reipasta luonnetta. Tavallisissa oloissa hän alkoi puhua jo heti kun +ovesta tupaan astui ja sitä sitten riitti. Mutta nyt oli hän +harvasanainen. Hautalainen huomasi sen, joten se hiukan iloisempi ilme, +joka oli hänen kasvoillaan väreillyt Valkolaisen sisään astuessa, +hävisi. Eikä keskustelu tahtonut päästä alkuun, vaikka se yleensä +heidän välillään luisti tavallisissa oloissa, sillä he olivat hyviä +ystäviä. Hautalainen rupesi kohta aavistamaan, että Juhon asia tällä +kertaa koski jotain velkajuttua. + +Niinpä se olikin. Klitsi oli vaatinut maksamaan sen 50 ruplan suuruisen +velkakirjan, missä Hautalainen ja Varpulan Valee olivat takaamassa. Juho +oli lähtenyt sitä varten, että jos saisi mukaansa takausmiehet, niin +mentäisiin yhdessä puhumaan Klitsille, että eikö se nyt odottaisi +syksyyn. + +»Syksyyn», hymähti Hautalainen raskaasti. Valkolainen ymmärsi +tarkoituksen. + +»Niin kyllähän nyt ei ole vuodentuloista suuria toiveita, mutta...», +sanoi hän ontelolla äänellä. + +»Mitä mutta?» Janne katsoi Juhoa puoleksi säälivä, puoleksi pilkallinen +ilme silmissä. + +Vaikka Juhoa oli hypoteekkilainan hanke niin innostanut, tunsi hän nyt +kuitenkin, kun piti kertoa Hautalaiselle, että hän on päättänyt sitä +hankkia, olevansa hyvin epävarma ja hämillään. Sillä hän tunsi Jannen +ajatukset siitä hommasta jo edeltäpäin. Ja kun hän vihdoin oli saanut +Jannelle selvitetyksi puuhansa, oli Jannen suu leveässä pilkkahymyssä ja +otsa ankaroissa rypyissä. + +Seurasi vähän aikaa äänettömyyttä, kunnes Janne, katsellen ulos +ikkunasta, johon taas pirskui muutamia kylmiä sadepisaroita kuin +rakeita, virkahti: + +»No sitten ei sinun tarvitse kauan odottaa vasaramarkkinoita. Herrat +joutuvat hyvästi sellaisissa asioissa.» Tämä lausuttiin katkeralla +äänellä, johon taas epäilemättä vaikutti ulkoilman synnyttämä tunnelma, +että luonto oli liittynyt yhteen liittoon kansan painajaisten kanssa. + +Juho puolusteli hypoteekkilainan hyviä puolia ja sen edullisia ehtoja +heikonpuolisesti, sillä hän tunsi, ettei mikään maailmassa saisi tuota +miestä muuttamaan mielipidettään, silloin kun oli tuolla tuulella. + +Se asia jäi siihen. Janne rupesi Klitsiä kiroilemaan ja noitumaan, että +kun sellaistakin miestä tässä vielä pitäisi pokkuroida. Mutta suostui +kuitenkin lähtemään Juhon mukana Varpulaan ja vaikkapa Klitsiinkin, +koska ei tuntunut olevan työn halua eikä muutakaan erinomaista +tekemistä. + +Varpula oli toisessa päässä kylää. Ehdittyään pihaan kuulivat he tuvasta +kovaa melskettä ja rähinää. Samassapa jo ovesta poukahtikin rappusille +suinpäin juopunut mies, jonka he tunsivat heti kuleksivaksi kelloseppä +Ahlströmiksi. Valee, joka miehen oli heittänyt, seisoi punoittavana ja +kiukusta hehkuvana eteisen ovella. + +»Niinpä täällä heitellään miehiä kuin tallukkaita», virkahti Hautalainen +ja jäi rappusten eteen katselemaan Ahlströmiä, josko tuo nousisi. + +»Mene tiehesi, lurjus!» ärjyi Valee. + +Ahlström alkoi sovitella jäseniään ylös nousua varten ja näkyi olevan +oikein aika juovuksissa. Nenästä vuosi verta, ja silmät, jotka +juopumuksesta veristivät, olivat kummallisesti pakarallansa, kun hän +tajuttomasti, ikäänkuin apua pyytäen, neljälle ulottimelle päästyään +tuijotti Hautalaiseen ja Valkolaiseen. + +Miehet lähtivät tupaan. Emäntä tuli ovessa vastaan. + +»Eihän sen kovin huonosti käynyt?» kyseli hän säälien juopunutta +katsellen. + +»Kävi miten kävi, tuollaisen», arveli isäntä. + +»Noo.» Emäntä katsoi häntä moittivasti. »Herra auttakoon, kun sen +nenästä juoksee veri!» + +Miehet menivät tupaan. Ahlström kyllä näkyi huomaavan, mitä tapahtui, +sillä heti kun miehet olivat menneet, laski hän tuiman kirouksen. Emäntä +meni, ja vaikka inhoten, auttoi juopuneen ylös, talutti ja kehoitti +menemään. Ja kelloseppä meni kiroillen, hoiperrellen ja hammasta purren. + +Tuvassa olivat talon rengit ja piiat jo koolla, työstä kotiutuneina. +Siellä nauroivat kaikki muut, paitsi yksi, paksusäärinen ja +möllähuulinen piikatyttö, joka itkeä nikotti oviloukossa ja toraili +toisia vastaan, jotka kaikin näkyivät hänelle puhuvan. + +Isäntä vei vieraansa kamariin. Täällä näytti olevan sisustus +uudenaikaisempi kuin useitten naapurien kamareissa, sekä järjestys +somempi ja siistimpi. Talo muuten olikin kylän parhaimpia. Nykyiset +omistajat olivat siihen muuttaneet 7--8 vuotta takaperin Korvenloukolta, +missä ennen omistivat pienen Laitalan talon. Mutta kun emännän +perintöjen avulla kävi mahdolliseksi ostaa suurempi talo, myytiin +Laitala ja muutettiin Varpulaan, joka saatiin huutokaupassa edullisella +hinnalla. Rahoja oli vielä jäänyt kokolailla jälelle, joten talous +hyvin hoidettuna pysyi varmalla kannalla, vaikka huono aika rasittikin. + +Vieraitten utelemisten johdosta kertoi Valee äskeisen kahakan syyn. He +olivat olleet hyviä ystäviä Ahlströmin kanssa, sillä miehellä oli hyvä +järki ja paljon tietoja ja hänen oli tapana käydä täällä lukemassa +»Turun Sanomia». Kirjoissa ei sillä ollut mitään sorkkia, maine oli +kaikin puolin puhdas. Selvällä päällä ollessa hauska, puoleensa vetävä +mies. Mutta juovuksissa ei sitä viitsi kärsiä kukaan, kaikkein vähimmin +hän, Valee. Noo, nyt oli tullut aika mettona, mennyt kaulailemaan tuota +Tiina-tönkälettä ja niakalehtamaan, ja sitten ruvennut tahtomaan +emännältä kahvia itselleen ja Tiinalle. Tuli viimein hänen ääreensä, +puhui niin lehmältäisiä ja aina väliin niakalehti Tiinalle niin, että +hänen luontonsa jo alkoi kuohua. Ei hän olisi kuitenkaan viitsinyt +kimppuun käydä, mutta tuo piika tomppeli rupesi samaan juoneen ja alkoi +emännältä kahvilaitoksia urputtaa, niin hän huomasi jo, että niillä on +jotain yhteisiä vehkeitä ja että se repale on saanut ymmärtämätöntä +tyttöä narrata. Se kävi jo niin aatamille että ... antoi kellosepälle +vähän loikaa. + +Toisten mielestä se oli ihan oikein. Valee otti pullon kaapista ja +kaatoi ryypyn mieheen. Se oli luultavasti vielä kotitekoista perää, +sillä varakkaammat sitä olivat varustaneet siksi, että riitti monen +vuoden tarpeeksi. + +Valkolaisen asian otti Valee verrattain paljon keveämmältä kannalta +kuin Hautalainen, minkä ehkä vaikutti se, että hän yleensä ei ollut +paljoa sekaantuneena takaussitoumuksiin, ja se, että hän oli +varakkaampi. Valee oli jo ennen kuullut Valkolaisen aikomuksesta hankkia +hypoteekkilaina. Tätä asiaa katseli hän ihan toisilla silmillä kuin +Hautalainen, ja heillä oli siitä ollut usein kovasanainen kiista. Se +alkoi nytkin heti. Mutta niin jyrkästi kuin Hautalainen vastustikin +Valeen valoisempia käsityksiä asiassa, huomasi selvään hänen nyt +helpommasta puhetavastaan, että ajatustenvaihto oli keventänyt painoa +hänen sydämeltään ja että Valeen vakuuttava, tulevaisuuteen luottava +mieliala ei ollut häneen vaikuttamatta. + +He lähtivät Klitsiin. + + + + +VIII. + + +Kauppias Mikkel Klitsi oli omituinen mies, sukkela mies tahi naurettava +mies, aina sen mukaan, miten kukin erilaisia luonnon ominaisuuksia +arvostelee. Hän oli omassa pitäjässä syntynyt, saanut kirjoituksen ja +laskennon opetusta eräältä papin apulaiselta. Oli ollut erään +vaasalaisen kirkolla olevassa puodissa puotimiehenä parisen vuotta. Kun +silloin täytti laillisen iän ja sai käteensä parintuhannen ruplan +suuruisen kotiperinnön, perusti itse liikkeen. Puodissa seisoi hän ensi +aikoina itse, mutta kyllästyi siihen vihdoin, kun ei tahtonut oikein +olla aikaa ryypätä ja hauskaa pitää, johon hän hyvien tulojen kera oli +totutellut. Vaimo koetti auttaa puodissa, mutta kun oli tottumaton ja +aika muutenkin meni kotitouhuissa, ei siitä tahtonut tulla mitään. + +Mutta sittenpä keksittiinkin puotiapulaiseksi Kustaa Kastori, kaikin +puolin sopiva mies. Tämä muuten oli vaan tavallinen työmies, +neljänkymmenen ikäinen, kovin laiska ja juonikas tekemään juuri mitään +muuta kuin kummastuttamaan ihmisiä merkillisellä luvunlaskutaidollaan. +Jotkut pitävät Kustaata hupsunakin, kenpäties vain siksi, että hän oli +niin erinomaisen suulas, -- sillä pohjalaiset eivät koskaan pidä +suulasta miestä oikein viisaana. Mutta luvunlasku, se oli Kustaan +intohimo, hän laski tiellä käydessään, tupien raheilla istuessaan ja +loikoessaan, jopa väliin nukkuessaankin. Asetti alituiseen uusia, oikein +»hirmuisia» kysymyksiä ja ratkaisi niitä ääneen laskien. + +Tämän miehen sai Klitsi puotimiehekseen. Kylläpä Kastorilla olikin +siihen oivat ominaisuudet, jahka laskee vaan pois hänen synnillisen +makeisten halunsa. Klitsin puodille oli Siikalahden kylästä noin kaksi +kilometriä. Kauppapuoti oli pieni putka, varustettu ainoastaan +välttämättömillä kaupantekotamineilla. Tänään oli ollut oiva liike. +Kastori oli saanut tyhjentää suureen saaviinsa koko joukon voipyttyjä, +antaa niistä pumpulilankoja, toiselle tamperelaisia pukukankaita, +kolmannelle ja neljännelle venäläisiä mattojauhoja j. n. e. + +Liikkeen johdosta oli kauppias itse hyvällä tuulella. Hän oli ruvennut +»rommittelemaan» ja ryypännyt aamupäivän kuluessa jo useita laseja. Ilma +oli ollut lämmin. Hänen mitättömän pieni nenänsä tihkui vesiherneitä, +kun hän vanhanaikaisessa soututuolissaan kiikkui ja lojui puotikamarin +lattialla ja jostain »viisusta» uskollisella hartaudella lauloi, +kimakalla, honottelevalla äänellään: + + »Sä olet hellin iloni, + Mun rakastettu neitoni, + Sua helleydellä ainiaan, + Rakastan hamaan kuolemaan. + +Miehellä ei ollut korvaa rahtuakaan, sen lisäksi hän honotteli. Kun hän +nyt huusi koko voimallaan, olisi jääkarhunkin ollut vaikeata olla +nauramatta, puodista oli siihen asti kuulunut kovaääninen puhelu, mutta +se taukosi heti hiljaiseen supattelemiseen, kun kauppias alkoi laulaa. +Ne kuuntelivat siellä pystyssä korvin, tirskuivat ja nauroivat +vatsojansa pidellen. + +Klitsillä oli pitkä paltto yllä, -- se oli muuten aina, kun hän +ryypiskeli. + +Kuultuansa puheitten puodissa taukoavan meni hän, otti hyvän +rommiryypyn, avasi puodin oven ja tuijotteli sinne omituinen hymy +huulilla. Ihmiset puodissa koettivat asettua totisiksi, niin vaikeata +kuin se olikin. + +»Kauppa käy kuin siimaa», honotteli hän aikansa tuijoteltuaan puotiin ja +nauroi silmiä siristäen. + +»Laulanko mä teille?» kysyi hän. + +»Laulakaa! -- Antaa tulla vaan.» + +»Ei saa laulaa», kielsi Kastori, hyvin tietäen, ettei hänen kieltonsa +siinä mitään merkitse. + +»Laulan mä, Kustaa, oikein korean laulun!» + +Hän jätti oven auki, veti soututuolinsa likemmäksi ovea ja alkoi pää +kallellaan vetää: + + »Maan ja taivahaan, + Mä aina unhotaan. + Sua ajattelen ainaa + Kun sä illoin + Aamuin loistat niin, + Sä olet rukouksenii.» + +Puodissa-olijat poistuivat oven kohdalta koikkaellen naurunsa käsissä, +paitsi muuan kuuro ukko, joka ei laulua erottanut, vaan suuttuneena +katseli puotimiestä ja noita ihmisiä, joiden luuli hänelle nauravan. +Viimein tämä leikki loppui siihen, että Kastori kävi vetämässä kamarin +oven kiinni. Ei tullut kauppias sitä enää avaamaan, vaan kiljui sitä +hartaammin. + +Muiden mentyä ilmestyi puotiin rojuluinen mies. Tämä oli torppari +metsäloukoilta, nimikin oli Erämaan Heikki. Ei ollut mies puhelias, +Kastori sai kauan asioita udella. Jauhoja viimein alkoi kysellä. Kun +Kastori selitti, että naula maksoi 20 penniä, tuijotteli mies hetkisen +Kastorin silmiin ja näkyi sitten herkiävän välinpitämättömäksi koko +asiasta. Kastori jo alkoi tuskastua. Mutta päästiin vihdoinkin siksi +tolkulle, että Heikki veti taskustaan esiin hopeakuorisen Londonin +kellon ja kyseli, paljonko saisi jauhoja velaksi tätä panttia vastaan. +Kastori tutki kellon. Se oli siihen aikaan vähintään 20 markan arvoinen. +Kastori tarjosi leiviskän jauhoja. Mies katseli tuijotellen, oikeinko +tuo todella? Silmäkulmiin vetäysi jotain naurunkierrettä ja -- hän pisti +kellon taskuunsa. + +»Tuleeko kauppa?» kyseli Kastori tolkussaan. + +»Mikä kauppa?» + +»No, tämä jauhojen ja...?» + +Mies hymähti. + +»Eihän se mikään kauppa ole -- ilmanhan multa kellon veisit.» + +»Ei tuollaisilla ole tähän aikaan suurta arvoa.» + +»Eikä mun joukkoni kauan elä jauholeiviskällä. Syödään männynparkkia ja +jäkälöitä.» Mies meni pitemmittä puheitta pois. Kastori katseli hänen +peräänsä. Ei hän ollut koskaan syönyt männyn parkkia. Mutta jostain +syystä johtui hän ajattelemaan, että tuollainen mies voi niillä tulla +toimeen kokolailla ... se kun lie niihin tottunut. Niin aivan tuhma ei +se mies ainakaan ole kuin näyttää, ajatteli Kastori vielä illalla samaan +aikaan, kun Siikalahden Mikko astui puotiin. + +»No mitä se isäntä nyt ostaa?» rupesi Kastori kyselemään. Mikko kaiveli +piippuaan kessun poroista tyhjäksi ja tahtoi »Rettingin kasakoita nyt +aluksi piippuun». Kastorin silmät sirahtivat kurillisesti ja ajatuksissa +vilahti: tuo vanha kitupiikki! Mutta hän toi juhlallisesti +tupakkalaatikon tiskille: + +»Tass' onkin nyt vaabenoita», sanoi. »Saamari, kyllä ne ovat äijää!» + +»Vaapenoita?» epäili Mikko hypistellen karkeita parikunnan kartuusia +laatikossa. »Jopas valehtelet!» + +»Valehtelet? Jumal'auta, katsos, etkö sä loittoposki nyt sen vertaa +ymmärrä, vaikka olet kestikievari ja niin rikas kun Hooperkin äijä +(Siikalahden Mikkoa huvitti ja nauratti) että jota parempia kartuusit +ovat, sitä suuremmiksi ne leikataan. Kuulepas, pruunin painekin on aina +sitä parempaa, mitä suurempia hakoja ja lastuja. Se paine, oikein hyvä +paine, jota värjärit viljelevät, on oikein suuria lastuja. Mutta ei +täällä siitä ämmät huolisi, niille täytyy tuoda huonompia, hienoa +puutua... Sellaista se on, mies.» + +Siikalahden Mikko ja Kastori näkyivät olevan hyviä tuttuja. Sillä aikaa +kuin Kastori pruunin paineella todisti Parikunnan kartuusit »Rettingin +kasakoiksi», puhdisti Siikalahden Mikko tarkoin rautanaulalla piippunsa +sisustan, jonka jälkeen sen jälleen täytti saman naulan avulla niin +täyteen kuin ikänä mahtui ja vielä kukkuraakin pani. Sytytti ja imi +hidaskulkuista savua posket lontossa ja pitäen piipun koppaa +nenäpystössä ylöspäin, kun tupakat tahtoivat kuohua ja varista. +Kastorilla oli omat hommansa. Hän takoi kauppapöydällä rikki väskynän +siemenen kuoria sokeripuukon kamaralla ja keräsi siemenet yhteen kasaan. +Kun kasa oli valmis, pyyhkäisi hän sen tiskiltä käteensä ja heitti +suuhunsa. Siinä niitä paputellessa silmät kiiluvina miellyttävästä +nautinnosta hän tuskin huomasikaan Siikalahden Mikkoa, joka yhä +peukalonsa kynnellä tukki kuohuvia, palavia tupakoita piipussa pysymään +ja alkoi miettiä, että pitäisipä tämä polttaa loppuun, että saa vielä +täyttää piippunsa... Mikon piippu oli suuri visakollo. + +»Mitä sä nyt paputat?» kysyi Mikko, joka ensin torkosi yksityisistä +mietteistään ja kiinnitti huomionsa Kastorin hommiin. + +»Mä--m mä--m... Mä syön kiv... kivisisällyksen siem... siemeniä.» + +Huomaamattaan nielaisi Kastori koko herkun ja rupesi sitten hengessänsä +noitumaan Siikalahden Mikkoa, joka hänet niin suloisesta nautinnosta +sotki. + +»Kaikkia sinä syöt», tuumi Mikko pilkallinen hymy huulilla. + +»Niin, niin tämä poika suimii, en minä ole niin kranttu. Minä olen +syönyt kaikkea muuta hyvää eläessäni ainakin kerta kyllikseni, paitsi +keitetyn maidon kuorta. Mutta syötkö viidessä minuutissa naulan +rusinoita? Syötkö? Minä maksan, jos syöt, mutta jos et saa kaikkia +syödyksi, pitää sun ne maksaa kaksinkertaisesti. Panetko vetoa? Syötkö?» + +Mikon mielihalut heräsivät. + +»Seitsemässä minuutissa minä syön!» vinkaisi hän innokkaasti omalla +tavallaan, joka tällaisessa tapauksessa sai vielä kummemman värityksen. + +»Ei, mutta viidessä kun syöt, niin tuossa on käsi!» + +Ei siitä lopultakaan tällä kertaa totta tullut, sillä Mikko päätti +itseksensä ensin asiantuntijoilta kuulustella, onko kukaan voinut syödä +naulan rusinoita viidessä minuutissa, ja jos niin on laita kyllä hänkin +sitten uskaltaisi ryhtyä vetoon. + +Mikko veti nyt povestaan pienen mytyn sokeritoppapaperia. + +»Jahah! Joko alkaa tulla kirjoitusta?» + +»Mikäs siinä on», sanoi Mikko nauraen. »Minä vaan tulin sulle +näyttämään, minkälaisia nämä kirjaimet nyt ovat.» Hän levitti +likaantuneen, ryppyisen paperin pöydälle. + +Kastori nauroi: + +»Mikä tuo on?» + +»K se on, tiedänmä.» + +»Ei, poikaparka, kirjoittamaan niin opita, kuin sinä luulit», sanoi +Kastori suurennellen. + +»Noo, perhana, et sinäkään siihen päivässä ole oppinut. Mutta kyllä minä +sen sulle sanon, että tulevana talvena minä jo kirjoitan.» + +»Niinkö hyvin kuin minäkin?» + +»Jos ei nyt niinkään, niin ainakin vähän huonommin. -- Mutta katsele nyt +sieltä tiskin alta mulle taas jotain paperia.» + +Kastori kumartui kaivamaan paperikasasta huonoimpia ja toimitti: + +»Kyllä sinä saat siinä tinaa syödä, ennenkuin sinä niin hyvin kirjoitat +kuin minä. Mutta saathan sinä nyt aina jonkinlaisia variksenjalkoja. +Hyvähän sekin on, ja piisaa aina sellainenkin taito paljaalle +talonpojalle.» + +Kääntyi se puhe vihdoin oikeihin kauppa-asioihinkin. Mikko tahtoi ostaa +karvaista nahkaa yhden silaintamppivärkin. Mutta kun sellainen sopiva +pala viimein saatiin leikatuksi, syntyi sen hinnasta kina. Mikko tahtoi +Kastorin saada ihan väkisin helpottamaan vielä 5 penniä, kiroili ja +noitui, ettei hän ollut tämän maanpiirin päällä vielä koskaan kuullut +puhuttavankaan niin kalliista nahasta. Jo kolme kertaa hän viskasi +nahkapalan tiskille ja kehui kymmentä vertaa ennemmin ajavansa +vitsatampilla kuin tuollaisesta kilvusta maksavansa viisikolmatta +penniä. + +»Ota nyt pois se kaksikymmentä penniä... Saamari, ota muilta sitten +enemmän, ei mulla ole muuta rahaakaan joukossani.» + +Kastori huitoi käsillään, huusi ja pauhasi kuin ukkonen: + +»Voi se vieköön tuollaisen, tuollaisen ... mä sanon oikein vanhan tutun +vuoksi: _tuollaisen nälkäsilmän_!» + +Mikon oli mieleen, kun häntä noin ylenmäärin kehuttiin. + +»Nälkäsilmä...! itse olet, olet jo ... no myy pois kahdellakymmenellä +pennillä.» + +»En vaikka ... nylje minut ennen!» + +»Minä menen siltä porvarilta itseltään kysymään.» + +Kastori raivosi ja haukkui kitupiikiksi; se oli Mikolle mieleen. Viimein +otti Kastori salvumiehenkynänsä ja rupesi laskemaan nahkapalan +sisäänostohintaa. + +»Hmm ... hmm ... kaks'koggon kolm on kuus ... nol'koggon noll' on nol' +... yks'koggon yks' on ... hmm ... hm... No ota se kahdella kym...» + +»Tuota», keskeytti Mikko tarkastellen nahkapalasta, »en huomannutkaan, +kun tuolla oli noin paha haava... Sepä oli. En minä annakaan enää kuin +15 penniä, myö jos tahdot.» + +Sanaa sanomatta sieppasi Kastori nahkapalan ja viskasi nurkkaan. + +Nyt näyttiin todella oltavan suutuksissa kahden puolen. Mikko alkoi +kävellä kamariin päin. Mutta siinä hän pyörähti ja kysyi: + +»Niin tuota, ettäkö sinä osaat laskea senkin, kuinka monta ohranjyvää +menee tynnyriin?» + +»Hojaa!» + +»Valehtelet.» + +»Valheeksi sitä on moni muukin paksupää sanonut.» + +Kastori alkoi sentään jo leppyä. + +»Olen minä senkin laskenut, kuinka monta kertaa on kello knakahtanut +sitten maailman luomisen, ja senkin, kuinka monta kaisanruplaa pitäisi +panna päällekkäin torniksi, joka ulottuisi maasta kuuhun. Tässä onkin +laskut. Tässä on se kaisanruplarätinki ja tässä...» + +Innoissaan levitteli Kustaa ihmettelevän Mikon eteen kauppapöydälle +suuria lankakimpun käärepapereita, jotka olivat täynnä numeroita. Kun +hän ilmoitti summan, mikä pitäisi olla kaisanruplia, ennenkuin torni +ulottuisi maasta kuuhun, jäi Mikon suu selälleen ja silmät tuijottelivat +ajattelevan näköisinä paperiin. + +»Kun olisi ihmisellä niin paljon rahaa», huokasi hän. + +Kastori purskahti nauramaan: + +»Sepä tässä janottaa, mutta ei suuret särpimet!» + +Mikko alkoi kehua, että on sillä Kustaalla ihmeteltävän terävä järki, ja +aikoi mennä kamariin. Kustaa haki äskeisen nahkapalan nurkasta ja sanoi: + +»No, ota nyt tuo nahkapala sillä viidellätoista pennillä. Ei se ole kuin +puoli hintaa, mutta olkoon.» + +Mikko antoi viisitoista penniä, pisti nahkapalan taskuunsa ja valittaen +ruikuttavalla äänellä, kuinka se Kastori taitaa ihmisiltä nylkeä +viimeisenkin pennin, meni hän kamariin. + +Klitsi nukkui, oli jo kauan nukkunut soututuolissaan, lauluviisu kädessä +ja pitkävartinen piippu hampaissa. Mikko kävi tyrkkimään ja +retuuttamaan, kunnes kauppamies heräsi. + +»Nukuttaako?» Mikko kyseli ja kävi istumaan. + +»Näkyy nukuttavan», homisi Klitsi tyytymättömän näköisenä. Selvisi +kuitenkin vihdoin täydelle tolkulleen. Viinat näyttivät jo haihtuneen +päästä. + +»Tässä aamulla tuli tuon Ahlströmin kanssa vähän ryypättyä», rupesi +Klitsi kohmeloisena ja haukotellen selittämään. + +»Se vaan ryyppää ja rikastuu, silloin kun muut köyhtyvät», pisteli +Siikalahti. + +»Itse rikastut. Et malta edes ryypätä.» + +»Ei kannata muiden niin kuin porvarien.» + +»Jaa, kunpa tässä saiskin myydä viinaa niin kuin kestikievarit, niin...» + +Siikalahden silmät pienenivät, kun hän katsoi Klitsiin. + +»Mitä se puhe on?» + +»Sitä...» nauroi Klitsi viisastelevan näköisenä, tietysti tarkoittaen +Siikalahden salakapakoimista, joka oli yleisenä puheenaineena. Mutta +Klitsin nauru loppui heti tuhman näköiseen hätimiseen, kun Siikalahden +Mikko sanoi: + +»Noo, kyllä se hokmannin kauppa kannattaa, kun sitä niin runsaasti myö +kuin sinä myyt.» + +Mutta he jättivät pian koko tuon jutun ja Klitsi rupesi panettelemaan +nimismiehen hävyttömyyttä, kun ei salli edes lääkkeitä myydä, viinasta +ei puhettakaan, vaikka kyllä moneen kipeään tarpeeseen olisi hyvä sitä +saada omasta kylästä. Siikalahden Mikko oli liian viisas yhtyäkseen +samaan virteen, sillä hän tunsi Klitsin mieheksi, joka heti laittaisi +hänen puheensa kiertämään kylille, niin hyviä ystäviä kuin he olivatkin. + +Vihdoin otti Siikalahden Mikko puheeksi jauhokaupan, jota hän harjoitti, +samoin kuin Klitsikin, ja rupesi puhumaan siihen suuntaan, että jauhojen +hintaa pitäisi ruveta nostamaan. Mieluista se olisi ollut toisellekin. +Mutta kun se, joka paikkakunnalla hinnat määräsi, oli kirkonkylän +kauppias, täytyi Klitsin harmitellen edelleen pitää vanhoja hintoja, +jollei tahtonut kokonansa ostajiansa menettää. Siikalahden Mikko +sitävastoin, joka möi paljon velaksi, ilmoitti aikovansa hintoja nostaa, +sielussaan salaisesti riemuiten siitä, että Klitsi oli ostajainsa +suhteen siksi riippuvassa asemassa, ettei tämän sopinut sitä tehdä. +Hänelle, Siikalahden Mikolle, oli sama, saiko jauhonsa myydyksi nyt vai +syksyllä. Ja syksyllä vilja maksaa, ajatteli hän. + +»Olkoon myömättä syksyyn», jatkoi hän ääneen. + +Klitsin sydäntä kirveli ajatellessa, että tuo voisi jauhoistaan saada +niin paljon paremman voiton kuin hän. Oli taas aikeessa ruveta +pistelemään, mutta kun Siikalahti samalla ikkunasta katsoessaan ilmoitti +Hautalan Jannen, Varpulaisen ja Valkolaisen tulevan tännepäin, joutui +Klitsi tuon ilmoituksen johdosta vähän epäjärjestykseen. Hän virkahti +ikäänkuin Siikalahdelta kysyen: + +»Tulevatkohan maksamaan tuon Valkolaisen velkaa, tuota?» + +Sitä ei toinen sanonut tietävänsä. + +Klitsi oli hädissään siksi, kun ei tietänyt, ovatko ne hänelle +vihoissaan vai mitä ne ajattelevat nuo Varpulainen ja Hautalainen, +joiden ystävä hän ei ollut, mutta joiden vihollinenkaan ei hän olisi +tahtonut olla. + +Miehet olivat jo tulleet puotiin. Klitsi avasi kamarin oven ja kutsui +sisään. Siikalahden Mikko siirtyi istumaan kamarin pimeimpään nurkkaan. + +»Nytpä vasta miehiä tulee», toimitti Klitsi mielissään. »Käykää istumaan +ja pankaa piippuun. (Nostaen laatikon pöytään). »Täällä on kasakoita.» + +»Mitä varten ne miehet nyt ovat kulussa?» kyseli Klitsi ymmällä siitä, +mitä oikein sanoisi. + +»Sinäpä meitä tässä juoksutat», ilmoitti Valee. + +»Minäkö?» Klitsi hymyili hämillään, ikäänkuin julkiseen kehumiseen +vastaten. + +Hautalainen kaivoi piipustaan tuhat suuhunsa ja virkkoi suoralla +tavallaan: + +»Sano asias, Valkolainen.» + +Ja Valkolainen sanoi. Oli lähdetty katsomaan, eikö sen porvarin sopisi +sitä velkaa nyt odottaa syksyyn asti, ei suinkaan sillä nyt ole niin +kovaa rahan tarvetta. Kyllähän porvarilla aina rahaa on. Ja on sitä +hänellä, Valkolaisellakin, syksyllä, jahka tässä nyt vaan ehtii asiat +oikein järjestää. + +»Kyllä minä tarvitsen nyt ... pitää jauhojakin ostaa, ja kun ne +rukiitkin varastettiin.» + +»No et sinä sillä paljoa jauhoja osta», sanoi Valee. »Mistä tämä +Juhokaan nyt rahoja ottaa, eikä ole tässä muillakaan käsillä. Et sinä +sitä kuitenkaan hakemukseen saa panna.» + +»Nyt saattaa vielä Jumala antaa vuottakin», kuului loukosta, missä +Siikalahden Mikko oli tähän asti ollut melkein huomaamattomana. Jokaisen +kasvot kääntyivät sinne päin, nähtävästi ensi silmänräpäyksessä +aprikoiden, oliko tuo pirullista ivaa, vaiko vain naivisti, +ajattelemattomasi lausuttu. Hautalaisen silmistä kuitenkin heti näki, +että hän käsitti tarkoituksen edellisellä tavalla. Valkolainen ikäänkuin +innostuneena lausui: + +»Niin tuota, voihan sitä nyt vielä tulla, jos syksy tulee kaunis. Siksi +toiseksi, minä olen ryhtynyt hommiin saada sitä hypoteekkilainaa ja aion +sillä maksaa velkani.» + +»Soo!» huudahti Klitsi. + +»Se on hyvää lainaa, se», kuului Siikalahden Mikon nurkasta. + +Myrkyllisen ivallisesti katsoi Hautalainen taas sinne päin. Mutta Mikko +ei mitään huomannut. Hän tunnusteli nyt kuitenkin sopivalla tavalla +päässeensä osalliseksi keskusteluihin ja aikoi säilyttää paikkansa. + +»Saat sinä odottaa syksyyn», virkahti Valee, joka tahtoi nyt jo saada +asian loppuun. Siikalahden Mikko samalla rykäisi, kakasi kurkkuansa ja +pani piippuunsa »porvarin kasakoita». + +Klitsin silmistä näki, ettei hän aikonut myöntyä, sillä hän sai yhtäkkiä +hyvin patruunamaiset käsitykset itsestään, kun johtui ajattelemaan sitä, +että häntä nuo tuollaisetkin mahtimiehet pyytelivät niin ... antaa +pyydellä! Kopeitapa ne kyllä ovat nuo... Antaa pyydellä! + +Tuo ajatus lennätti hänet vauhdilla tupaan, mistä hän toi ihan uudet +saappaat, joita ylen pitkistä varsista ylhäällä kädessään kiikutteli +kuin laukkuryssä halvalla ostettua, hyvää ketunnahkaa. + +»Katsokaa miehet, eikö siinä ole hyvät saappaat?» virkkoi hän, silmät +loistavina niitä yhä kiikuttaen ylös alas. + +»Siinäpä on saappaat kerrassa!» + +»Ne nyt ovatkin oikein porvarin saappaat.» + +»Mitähän tuollaiset maksavat?» tutki Valkolan Juho. + +»Rahaa ne maksavat», sanoi Klitsi äänellä, jonka piti ilmaista +Valkolaiselle ajatuksen että: mitähän sinäkin kyselet! Mutta siinä hän +samassa potki vanhat saappaat jaloistaan ja pisti uudet tilalle. Tahtoi +oikein saada tiedoksi, mille ne näyttävät. Varret ulottuivat reiden +pohjaan. Alkoi sitten kävellä lattialla edestakaisin. + +»On niissä naruakin», ärähti Hautalainen, joka ei saappaista ollut ennen +puhunut mitään. Silloin jo oli toisten hiukan vaikea pidättää nauruansa. + +»Nyt se onkin vähän hantesmannin näköinen», kehui Siikalahti, ja Valee +kyseli: + +»Mihinkä porvari aikoo nyt näin kesällä noissa saappaissa lähteä?» + +Klitsi selitti: + +»Kirkkoon ja ... kaupunkiin ja... Täytyy olla vähän ihmistenmoiset +kengät, kun sellaisiin menee ja pitää herrainkin kanssa siellä tuttuna +olla ja hotellis kulkea, niin... Tässä hiljakkoin teetin housutkin +trikoosta...» + +»Mennään miehet pois!» ärähti Hautalainen ja nousi. + +»Mihinkäs nyt on kiirettä, mä haen ne housutkin nähtäväksi. Se onkin +sellaista kangasta, ettei sitä maanakkain kynsistä lähde.» + +Hautalainen kuitenkin meni jo puotiin, ja Varpulainenkin nousi +lähteäkseen. Sanoihan kuitenkin vielä: + +»No pidä nyt se Juhon velka syksyyn asti, kyllähän sitten lunastetaan.» + +»En minä pidä.» Klitsi näytti yhtäkkiä joutuneen pahalle tuulelle. + +»Meinaatko panna hakemukseen?» + +»Mikäs siinä auttaa, jollei... Ota ja maksa sinä se.» + +»Noo, mistä ne rahat nyt temmataan.» + +Jatkamatta enää keskustelua lähti Valee pois. Valkolainen jäi +viimeiseksi nähtävästi kahden vaiheilla, puhuisiko vielä, vai jättäisikö +sikseen. Luonto alkoi jo vähän nousta, sillä koko mies muutenkin +inhotti, ja hän tarttui avaimeen lähteäkseen sanaa sanomatta. Mutta +Klitsi, joka jostain syystä oli hyvin tyytymättömällä tuulella, +muistutti: + +»Maksatko sinä sen vai?...» + +Valkolainen peräytyi päätä raapien. + +»Kuule, sinun pitää odottaa sitä syksyyn ... saatpa odottaa +helpostikin. Älä nyt ole niin hävytön, kun ollaan vanhoja hyviä tuttuja, +ja muutenkin...» + +»Mitäs varten mun *pitää*? Hoo! Komiain seuraa sinäkin pidät etkä jaksa +velkojasi maksaa... Saaturi!» + +Siikalahden Mikon ääni rupesi kuulumaan loukosta: + +»Minä olen aikonut tulla sinulle puhumaan, minäkin, että koettaisit +saada maksetuksi minullekin sen välin. Tahtoo tässä rahan tarpeita olla +niin että... Koeta nyt saada se tulevalla viikolla maksetuksi, Juho.» + +Se lausuttiin mitä ystävällisimmällä äänellä. + +»Noo, rupea sinäkin», virkahti Valkolainen tuskallisena. + +Siikalahti nousi kismitellen. Ja panematta vähääkään huomiota +Valkolaisen huomautukseen, lähti puotiin. + +»Et sinä odota sitten yhtään?» kysyi Valkolainen Klitsiltä, kun toinen +oli mennyt. + +»En minä... No, tuota, jos haet molemmilla hevosillasi kuorman jauhoja +Vaasasta, niin olkoon menneeksi ... kun vanhoja tuttujakin ollaan ja +monta kertaa yhdessä ryypätty.» + +»Ilmaiseksiko?» + +Valkolaisen kasvoilla oli kummasteleva ilme, vaikka tuo ehdotus ei +ollutkaan ihan odottamaton. + +»Niin, no tutun vuoksi, ja katso, kun pitää täällä jauhoja antaa velaksi +niin paljon ja jumalan maksun päälle, niin ei suinkaan munkaan tavarani +riitä koko maailmaa täyttämään. Pirut varastivat ne rukiitkin. Kun ei +sellaisetkaan kuin sinä jaksa maksaa, niin... Perhana, ilmaiseksiko mun +pitäis hyvää tehdä?» + +Klitsi kävellä lynttysi lattialla, katsellen ikäänkuin ainakin vääryyttä +kärsivä. + +Valkolainen mietti. Häntä nyt peloitti enemmän Siikalahden Mikko kuin +tämä. Kovin inhotti vaatimus, jonka Klitsi oli tehnyt, mutta hän tunsi +myöskin, että tässä täytyi johonkin myöntyä, jollei mielinyt saada +ikävyyksiä takausmiehille. + +»Koska pitäis lähteä?» kysyi hän alakuloisena. + +Klitsi sanoi, että kyllä hän siitä ilmoittaisi, ja jatkoi perään: + +»Vai on sulla Siikalahden Mikollekin tekemistä... Onko paljonki?» + +Valkolaista muutenkin jo veti tuskan hikeen. Vastaamatta ollenkaan +Klitsin viime kysymykseen sanoi hän: + +»No, minun täytyy tulla hakemaan ne jauhokuormat, vaikka ... kyllä se +on, kuule, liian paljon.» + +»Maksa pois sitten, jos on paljon, kyllä minä rahalla hakijoita saan.» + +»Olkoon sovittu, minä menen. Mutta ei puhuta siitä kellekään mitään.» + +»Mitäs siitä... Ja jos niinkuin jauhojakin tarvitset, niin kyllä me +niiden kauppoihin sovimme... No hyvästi, hyvästi.» + +Kun Valkolainen meni puodin läpi, näki hän Siikalahden Mikon siellä +ryömällään makaamassa kauppapöydällä ja aikoi, sanaa virkkaamatta, mennä +ulos. Mutta juuri kun hän tarttui oven säppiin, äänsi Siikalahti, +ainoastaan hiukan päätänsä kääntäen: + +»Muista nyt, Juho, että tuot tulevalla viikolla.» + +»En suinkaan minä nyt rahaksi voi muuttua, etkä sinä niin ole sen +tarpeessa... Se nyt on hävytöntä tuollainen, kun pyritään oikein +hätyyttämään... Minä varmaan tiedän, että rahan tarvetta ei sulla ole.» + +»Noo», naurahti Mikko lyhyeen ja ystävällisesti, »se on minun asiani. +Koeta nyt saada tulevalla viikolla. -- Mutta perhana, kun sinä Kustaa +otat paljon!... Myy pois nuo rautanaulat kahdellakymmenellä pennillä, +kun ei mulla ole yhtään muuta rahaa joukossakaan». Hän tempasi tosissaan +rahataskunsa ja kaasi sen sisällön kauppapöydälle. + +Valkolainen meni ulos, sillä hän huomasi, että tuo mies ei tänään kuule +hänen puhettansa. Tovereilleen kertoi, että Klitsi oli luvannut odottaa +syksyyn asti, mutta jätti ilmoittamatta, millä ehdolla. Mutta kahta +tuskallisemmin ahdisti häntä, että Siikalahden Mikkokin oli saatavaansa +vaatinut, jossa oli siinäkin Hautalainen takaamassa. Velka oli noin 200 +markkaa, se nosti sydämeen tuskan. + +Kun ne nyt rupeavat noin yksi ja toinen ahdistelemaan, niin ... +jumalaties, eikö talo ole myytynä jo ennen kuin hypoteekkilaina +ehtiikään... + +Miehet kulkivat puhelematta, miettien. Vihdoin äännähti Hautalainen: + +»Kyllä se on koiramaista, kun pitää olla tuollaisten asioissa.» + +»Mistä saisin rahoja?» ajatteli Valkolainen. Hän otaksui, ettei +Hautalainen tiennyt tuon 200 markan velkakirjan olevan Siikalahdella, +koska tämä oli sen hiljakkoin siirron kautta saanut joltain toiselta. + +»On se», sanoi Valee melkein yhtä synkästi vastaten Hautalaisen +äskeiseen huomautukseen. + +»Eikö sinulla ole rahoja käsillä, että maksaisit sen pois?» kysyi +Hautalainen. + +»Olisihan minulla sen verran, mutta nyt on niin vaikea saada rahoja +käsille, ettei tahtoisi oikein sopia...» + +Se jäi sillä kertaa siihen. Mutta kotinsa portilla erotessa toisista +sanoi hän: + +»Kyllä minä sentään koetan saada sen velkakirjan sieltä lunastetuksi. +Klitsi muuten voisi sen siirtää tuolle kestikievarille, eikä siinä +silloin ainakaan auttaisi muu kuin maksaminen, kun tekin olette +takaamassa.» Hän naurahti Hautalaiselle. Tämä mielistyi. + +»No jos se vain sopii, niin tee se», hän sanoi, »ettei tarvitsisi vielä +senkin vietävän kanssa joutua sellaisiin tekemisiin.» + +Valkolaisen kasvoille nousi taasen kylmä hien puuska. Kun hän erosi +toisista ja yksin asteli kotiinsa päin, oli hänen mielensä raskas ja +pimeä kuin syksyinen yö. Siinä mielessä oli ennen ollut raikasta +elämänhalua ja tarmokasta miehuuttakin. Koski niin kipeästi, niin +perinpohjin masentavasti, kun nyt piti seisoa aivan tukiseivästen +varassa; jos ne alkavat pettää, kaatuu hän. Jos yksikin velkooja pääsee +ryöstön kautta hakemaan, seuraavat toiset heti kintereillä. Ja +Siikalahden Mikko alkaa, -- sen hän kyllä tiesi. + +»Mistä saada rahoja?» + +Ilma oli kostea ja kylmä. Viheriäisinä, keskenkasvuisina lainehtivat +vainiot. Taivaalla liikkui rumannäköisiä pilviä. Suomen heinäkuun yön +hymyileville kasvoille oli vetäytynyt tumma suruharso. Tiellä liikkuvat +ihmiset puhelivat hiljaa. Myöhästynyt rääkkä jostain pellosta rääkäisi, +senkin ääni itkuiselta tuntui, aivan kuin olisi valittanut sitä, ettei +hänen oikeata lauluaikaansa ole tänä suvena ollut ensinkään. + + + + +IX. + + +Ihmiset luulivat, että Grönberg oli jo kokonaan unohtanut, että +Klitsiltä oli keväällä varastettu 30 tynnyriä rukiita. Takanapäin +iskettiin silmää ja kuiskattiin hiljaa. Ja kun Karin Vennu nähtiin +liikkeellä, katsottiin häntä joko pyhällä kunnioituksella taikka +salaisella kauhulla, -- tietysti jokainen aina sillä tavalla, miten +kukin oman luonteensa valossa Vennun elämäntapoja arvosteli. Vennu +liikkui jokaisen mielestä taas vapaammin ja rehvempänä kuin viime +talvena. Talossa oli hyvin usein yövieraita, joita ihmiset +säännöllisesti pitivät karkulaisina, olivatpa ne sitten keitä tahansa. +Niin ikään oli siellä taas aivan julkisesti alkanut ahkerasti oleksia +miehiä, jotka sen ajan, kun Vennu istui linnassa, olivat olleet hiljaa +kuin myyrät. Tavallisesti siellä ryypättiin ja pelattiin korttia. +Toisinaan lähdettiin ajolle, kierrettiin syrjäisillä metsäloukoilla +lihavimmissa taloissa, pantiin hurjalla »pilalla» isäntäin housut +tutisemaan ja emännät kattamaan pöytänsä talon parhailla ruokavaroilla, +joista vieraat usein veivät mukaansa sianlihaköntin, palvatun +häränpakaran tahi muuta. + +Kuivasen Ella, joka tässä takavuosina oli ollut joksikin aikaa muille +tuntemattomasta syystä ulos potkittuna Vennun joukosta, oli taas saanut +armon. Ella piti nyt kiini paikastansa ja seurasi Vennua kuin uskollinen +koira, vaikka joutuikin toisinaan tämän pisteliään pilkan ja tuntuvain +potkujen esineeksi. Mutta hyvä suhde Vennun kanssa paransi huomattavasti +Ellan taloudellista tilaa. Velkojat, joita oli monta ja jotka olivat jo +viime talvena olleet vähällä antaa Ellalle elinkeinoksi +päivämies-ammatin, olivat nyt hiljaa kuin hiiret. Lapsilla nähtiin +tuontuostakin parempia paloja kädessä. + +Aivan yleiseksi levisivät kuiskeet näistä asioista heinäkuulla. + +Tietääkö nimismies? + +Kyllä, yhtä ja toista oli hänelle käyty juttelemassa. Kyllähän ne nyt +eivät olleet vielä varsin suuria nuo rikokset entiseen verraten, mutta +kun Vennu joukkoineen vauhtiin pääsee, kun tulevat pimeät syysyöt, +niin... + +Oikein todenteolla moni pelkäsi. + +Kuiskausta jatkettiin: Kuinka mahtaakaan olla Grönbergin rohkeuden ja +pelottomuuden laita? Kyllähän hän oli kytkenyt, rangaissut ja selvää +tehnyt, mitä muihin rikollisiin tulee, mutta... + +Ei Vennun kimppuun sentään hirviä pikkuisista asioista kukaan käydä. + +Nimismiehen arvo laskeusi muutamia asteita. Hänen nähtiin ahkeraan +liikkuvan pitäjällä, olevan umpimielisempi kuin ennen, toimittavan +ulosmittaukset ja muut toimituksensa säännöllisesti, vangitsevan +muutamia pienempiä rikollisia, mutta pääpesä pysyi koskematonna. + +Kesä oli kylmä. Kasvullisuus oli niin myöhästynyt, että ukot odottivat +jo varmaa katovuotta. Mäkituvissa oli nälkä. Monen mökin savupiippu oli +jo lakannut savuamasta ja asukkaat lähteneet pussi selässä kiertämään +maata leipäpalaansa kerjäten. Kun yöt heinäkuulla alkoivat pimetä, +valvottiin monessakin talossa yksi henkilö erältä aitan tienoilla, pyssy +ladattuna. + +Kun kaikkeen tähän totuttiin, vakaantui se ajatus, että Vennua oli +mahdoton vangita, kun ei kukaan tiennyt häntä syyttää mistään +erikoisesta. Silloin kouristi monenkin sydäntä tuska, toivottiin, että +hän tekisi jotain, josta hänet voisi vangita. + +»Merkillinen mies!» sanottiin, »jokainen syyttää häntä kaikesta, eikä +kukaan tiedä todenteolla, mihin hän oikeastaan on syyllinen.» + +Näihin aikoihin oli nimismies pitkissä kahdenkeskisissä keskusteluissa +muutamain kanssa, jotka nykyään elivät kerjäämällä, mutta joista ainakin +pari oli ennen hankkinut elinvaroja paljon rohkeammalla tavalla ja +saanut sen johdosta linnassakin istua. Sattumalta tuli kerran hänen +korviinsa, miten Saarikosken mylläri kuului kertoneen, että Kuivasen +Ella oli ollut jauhattamassa koko kaksi tynnyriä rukiita. Hän kutsutti +myllärin luoksensa. Mylläri ei ollut ennen ollut missään tekemisissä +Grönbergin kanssa, ja kun tämä nyt vaati häneltä tiliä siitä, ketä +kaikkia viimeisten neljän viikon kuluessa oli ollut myllyllä, ei +mylläri kuolemaksensa muistanut kuin Varpulan Valeen, kirkkoherran, +y. m., joilla hän arvasi olevan kyllä myllyttämistä. Ei hän sanonut +muistavansa, oliko Ella ollut myllyllä sitten kuin viime talvena. +Mylläri oli toimelias mies, varustettu erinomaisilla juttelu-lahjoilla. + +Nimismiehen palvelijat, joita huvitti aina olla korvat höröllään, kun +joku kauan viipyi nimismiehen luona, kuulivat sinä iltana myllärin +leikkisän suun parkuvan hyvinkin vakavalla tavalla. Isäntärenki sanoi +suu hymyssä: + +»Niin se on, Mylly-Masa-parka, ei sitä tässä meidän talossa autakaan +ketun juonet.» + +»Mitähän se meidän herra mahtanee ajaa takaa tähän aikaan», arvaili +ajopoika. + +Kun mylläri myöhään lähti, ei hän ollut näkevinään vanhaa tuttuansa, +isäntärenkiä, vaikka tämä seisoi pihassa. Pää alhaalla ja omituisen +arkana hän käveli nopeasti pois koko kartanolta. + +Seuraavana aamuna sai isäntärenki käskyn valjastaa hevosen ja lähteä +itse kyytiin. Poika pantiin sanomaan Isolan lautamiehelle, että tämä +olisi kotona, kun nimismies pitäjälle mennessään tulee ottamaan hänet +mukaansa. + +Mutta aivan samassa kuin renki toi laitumelta hevosta, ajoi pihaan Karin +Vennu. + +Grönberg katsoi ikkunasta eikä tahtonut silmiänsä uskoa. Hetkiseksi +valtasi hänet omituinen, levoton, epäröivä mieliala. Ja kun Vennu tuli +sisään meluavin askelin, kovaäänisesti huutaen hyvää päivää ja tarjoten +kättä, tunsi Grönberg yhä tuota hermostumista, joka oli sitä +kiusallisempi, kun hän hyvin harvoin sellaista tunsi. Epäilemättä oli +tämän herkän mielialan syytä tai ansiota, että hän huomasi Vennun +istuessaan ryähtävän ja vetävän samassa henkeä aivan kuin olisi aikonut +sanoa jotain, joka ei ollut hänelle oikein helppoa. Grönberg otti +huomioon, että Vennu on asiastansa (mikä se sitten lieneekin) epävarma. +Kohta Vennu kuitenkin aivan mitään edeltäpäin käypiä valmistuksia sanoi: + +»Te kuulutte tekevän minun syykseni sitä Klitsin jyväin varkautta.» + +Grönberg ei katsonutkaan Vennuun, ei vastannut mitään tämän kysymykseen, +tuijotteli vaan ulos ikkunasta omituinen, tarkkaava ilme kasvoissa. Hän +oli taas pannut merkille, ettei Vennu nauranut, vaan sen sijaan vetäisi +henkeä ikäänkuin rintaa olisi ahdistanut. Vennu tuntui olevan +hermostunut ja samalla epävarma. Kun ei nimismies puhunut sanaakaan, ei +edes katsonut häneen, uudisti Vennu: + +»Onko se totta?» + +Silloin käänsi Grönberg läpitunkevan katseensa häneen ja virkkoi aivan +tavallisella äänellä: + +»On.» + +Nyt Vennun silmissä vilahti jotain niin selvästi juoruavaa kuin joskus +näkee lapsen silmissä, joka on tavattu pahanteosta silloin kun hän sitä +kaikkein vähimmän aavistaa. Grönberg oli juuri tuota ilmettä vainunnut +ja se teki häneen niin valtavan vaikutuksen, että sydän rupesi rajusti +sykkimään. + +»Mutta se on valhe!» huudahti Vennu. + +Grönberg oli alkanut jo saavuttaa täydellisen levollisuutensa. Nyt hän +siirsi tuolinsa likemmäksi Vennua ja alkoi kiusallisella +itsepintaisuudella katsella tämän silmiin sanaakaan ääntämättä, kädet +ristissä rinnalla. + +Vennu joutui aivan raivoon tuosta merkillisestä katselemisesta. Hän +hypähti ylös ja alkoi syytää suustansa sellaisella vauhdilla tyhjäksi +tekeviä asianhaaroja, että pieni huone täyttyi melusta. Kun hän siihen +väsyi ja istui uudestaan matkien jotain vakuutusta, kysyi Grönberg +äkkiä: + +»Mutta sanokaa nyt, *oletteko te syyllinen*?» + +»Syyllinen!?» huudahti Vennu aivan rajattomasti hämmästyneenä. Hänhän +juuri oli pitänyt pitkän esitelmän syyttömyydestään. Jotenkin +tenhottomasti hän vastasi: + +»En minä ole syyllinen, sitähän minä nyt olen tässä sanonut.» + +»Sen minä olisin tietänyt ilman teidän tänne tulemattakin. Miksi te +oikeastaan tulitte tänne? Sanomaanko sitä, että te ette ole syyllinen?» + +Vennu puri hampaita. + +»Niin tietysti.» + +Grönberg naurahti ja astui ihan Vennun eteen. Pistäen kädet syvälle +housujen taskuihin sanoi hän erinomaisen painokkaasti: + +»*Te olette syyllinen*.» + +Silmänräpäyksen näkyi Vennun silmissä tuo omituinen, hätivä ilme. + +»Kuka sitä on sanonut?» kysyi hän. + +»Minä.» + +Vennu nousi seisomaan. Rajulla sisällisellä ponnistuksella näytti hän +voineen nyt hetkiseksi karkoittaa itsestään masentavan ryhdittömyyden, +joka häntä kiusasi. + +»Minä en ole koskaan pelännyt yhtä miestä!» hän huudahti, rytkäytti +samalla isoa ruumistaan ja tahallaan kosketti suurta tuppeaan, joka +vyössä heilui vatsan päällä. Silloin Grönberg, paljon nopeammin kuin +Vennu osasi aavistaakaan, hyppäsi ylös, tempasi hänet kauluksesta pitkin +pituuttaan lattialle ja veti tupesta pois puukon, jonka heitti nurkkaan. +Vennu alkoi karjua lattiassa. Grönberg ei halunnutkaan pitää häntä +siinä, vaan nousi, antoi Vennunkin vapaasti nousta, otti +kaapinlaatikosta revolverin ja käsiraudat. + +Hän oli jo valmiina, kun Vennu nousi hurjasti meluten. + +»Tänne kädet!» Grönberg näytti käsirautoja. + +»Ei koskaan suosiolla!» Vennu astahti askeleen pari takaperin. + +Silloin otti Grönberg ensinnä Vennun oikean käden ja pisti sen +käsirautain väliin, sitten vasemman. + +Kun Vennu jälestäpäin tätä vangitsemistaan ihmetteli ja kertoi, ei hän +koskaan voinut selittää, miten se oikeastaan tapahtui. Hän tunsi +itsessään niin kummallista pelkuruutta ja ala-antavaisuutta, aivan kuin +hän olisi ollut vain pahankurinen lapsi, jonka kuitenkin täytyy taipua. + +Renki sai käskyn valjastaa hevosen. + +Vennu sai sillä aikaa istua ja hänellä oli siinä tilaisuus katsella, kun +Grönberg pitkin, painavin askelin mittaili pienen kamarin lattiata +mitään puhumatta. Vennu yritti tuontuostakin jollain raa'alla tavalla +ilmaista, että hänellä vielä oli jälellä luontoa, itseluottamusta ja +voimaa. Mutta häneen vaikutti hyvin harmillisesti, kun ei Grönberg +puhunut mitään, ei edes ärjynyt ... että olisi edes jotenkin saanut +tietää, mitä se hänestä ajatteli. Grönbergin jokaisessa piirteessä oli +nyt sellainen vakavuus, varmuus ja itseluottamus, että Vennu +vaistomaisesti alkoi käsittää, että hänen loistoaikansa oli mennyt, +auttamattomasti mennyt, ettei sitä kykenisi enää millään kurilla eikä +voimalla palauttamaan. Hänen rintaansa alkoi ahdistaa. Pihti puristi +melkein liiaksi, semminkin toista käsirannetta. Grönberg hänen +silmissään kasvoi yhä. Vennua puistatti oudosti, vaistomaisesti käsitti +hän, että tuo mies, joka vaivatta oli hänet kytkenyt, edusti jotain +hänelle tuntematonta tulevaisuuden voimaa. + +Kun lautamies tuli, lähdettiin. Kolmisin istuivat he nimismiehen +kaksi-istuimisiin kieseihin ja ajoivat vanginkulettajalle päin. +Renkipoika sai viedä Vennun hevosen kotiin. + +Kun ihmiset näkivät Vennun istuvan nimismiehen vieressä raudat käsissä, +nostivat miehet Grönbergille lakkiansa nöyremmin ja naiset niiasivat +syvempään. Lautamies takaistuimellaan hymyili ja iski silmää melkein +jokaiselle. Ja kun kuorma oli mennyt ohitse, jäivät useat vielä tielle +seisomaan ja perään katsomaan. Sitten temmattiin sääret kainaloon ja +juostiin levittämään kyliin tietoa, että Karin Vennu on pantu kiinni. +Mistä syystä, sitä ei kukaan tietänyt, mutta tilaa arvailemiseen oli +yllinkyllin. + + + + +X. + + +Samana päivänä, josta edellä kerrottiin, makasi Kuivasen Ella selällään +sängyssä ja imi piippuaan niin vahvasti, että koko tupa oli harmaana. +Kelloseppä Ahlström korjaili pöydällä hajallaan olevaa repeteeriä, jonka +Ella oli juovuksissa viime viikolla viskannut nurkkaan. Muutamia lapsia +melusi lattialla leikkien. Emäntä-Sanna kyhösti tulisijan ääressä mustan +kahvipannun kera, yrittäen saada tuoreita puita palamaan ja mässäten +niitä. Epäjärjestys oli kaikkialla oikein ihmeteltävä, mutta nälkää ja +puutetta ei näyttänyt olevan, sillä pöydän nurkalla, penkillä ja +hyllyllä oli kaikenlaisia vateja ja kippoja sisältäen puuron ja vellin +jätteitä. + +Ella potkaisi saapaskohjaleella sängyn jalkapäähän ja virkahti: + +»Entä olis se ollut, Ahlströmi, vähän sopivaa, kun ei se Eeva olisi +ollut niin mieliteoillansa. Nyt ei tarvitsisi muuta kun paratiisissa +mammuskella ja rusinoita ja fiikunoita popsia. Ja kun ei se ollut kuin +omena, jonka se Eeva otti ... sellaista muikeata raatoa! Olisi jättänyt +ne puunoksille iankaikkiseksi.» + +»Joo», sanoi kelloseppä partaansa nauraen, »ette tekään tarvitsisi tätä +vanhaa repeteeriä korjuuttaa ja maksaa siitä minulle korkopalkkoja näin +köyhänä aikana. Ei silloin kelloja tarvittaisi, kun ei olisi mitään työn +kiirettä.» + +»Nii-in. Paljonko meinaat ottaa siitä?» + +»Noo, ruplan ... ja mitä siinä nyt on työtäkin.» + +»Pane s--noille!... ja jätä sitten koko kello siihen ihan niin kuin se +nyt on, taikka...» + +Saappaiden kojahtelemisista sängyn laitaan kuulosti, että Ella oli +nousemisen puuhissa. Kelloseppä katsahti sinne vähän vauhkasti. + +»Olkoon sitten, jos niin tahdotte. Mutta totta puhuen, yhden markan se +maksaa, jos se korjataan.» + +»Viisi kopekkaakin on liikaa tällaisena aikana», muistutti emäntä takan +äärestä. + +»Hääh?» kuului sängystä, missä Ella nyt istui, jalat roikkumassa alas, +»mitä se ämmä? Pidä sinä suus kiinni, märkä rynsy!» Sitten kellosepälle: +»Joo no, kyllähän se taito maksaa. Saamari, kun osais ihminen tehdä edes +hameenlykkyjä ämmille, mutta kun ei taida muuta kuin tuota oikoista +varsityötä, ja se on niin jumalattoman raskasta.» + +Ahlström huomasi, että vihuri oli ohitse, ja virkkoi: + +»Niin se on: kun moukka tulee pois ihmisen sisästä, niin se maksaa +rahaa; palkat nousevat.» + +»Mutta se on vähän ihmeellistä, Ahlströmi, ettet sinäkään ole rikastunut +paremmin, kun sinä tulet aina niin huonosti toimeen, vaikka olet +jotenkin näsäviisi mies.» + +Ahlström nousi ylös kismittelemään ja käsiänsä levittäen virkkoi +suurella vakuutuksella: + +»Ei sivistyneet ja tällaiset herrat koskaan rikastu, ne vaan rahoillansa +nauttivat elämästä.» + +Ella nauroi hörötteli ja rupesi sitten tuikeanlaisesti kyselemään +emännältä: + +»P--ko sinä siellä sen kahvin kanssa tuhrit, kun ei siitä tule valmista +ikänä?» + +Samassa hän pudotti itsensä jaloilleen lattiaan, nähtävästi uhkaavissa +aikeissa, mutta pidätti puuhansa, kun huomasi tuvan oviloukossa Varpulan +piika-Tiinan kylänkepin kanssa. + +»Kaa!» huudahti, »kun täällä on ihmisiäkin eikä tuo sano.» + +*Tuo* oli tavallisesti emäntä. »Kylänkeppiäkö se Tiina on tuonut?» Hän +kävi ottamassa sen tytöltä. + +»Katsos, kellomestari, kylänkeppiä», rupesi Ella kehumaan ja +näyttelemään. »Ei niitä vaan sellaisia joka puussa kasvaa, se on niin +kuin Jumalan luoma.» + +Toinen ei katsonutkaan, rupesi kellonratasta harjatessa vain +irvistelemään: + +»Kaikista ne moukat komeilevat.» + +Ella katseli nolona vuoroin keppiä, vuoroin Ahlströmiä. + +»On sulla juutaksella suuta», sanoi, »jos mä viitsin, niin leivottelen +tuolla selkäs niin pehmoiseksi että...» + +Emäntä oli nyt kahvipuuhissaan ehtinyt niin pitkälle, että kaatoi sitä +kuppeihin ja Ella siirtyi nauttivan näköisenä lähemmäksi istumaan. + +»Tule, Ahlströmi, ottamaan kahvia. Peijakas, kun olisi viinatilkka +sekaan... Kuule, kaada nyt emäntä tuolle Tiinallekin, tottapa sieltä +pannusta tulee.» + +Emäntä mutisi jotain itsekseen ja kaadettuaan ensin itselleen kupin ja +vadin täyteen hyllykaapin kulmalle, hyypötteli pannun takanporoon. + +»Kaada nyt, kaa!» kun ei emäntä totellut. + +Ahlström istui juomaan hänkin. + +»Kaataisko emäntä kupin tälle, jos tämä olis *talollisten tyttäriä*?» +kysyi. Ella iski silmää pöydän yli, että kyllä hän ymmärtää, missä +mennään. + +»Sun ei tule tutkia, eikä mun tunnustaa!» kuului emännän puolelta. + +»Ei minua tarvitse kahvitella», selitti Tiina hämillään siitä, että +hänelle niin harvinaista kunniaa ajateltiinkaan. + +»Mitä emäntä?» juuritti Ahlström. + +Huonosilmäisen akan kasvoilta ei voinut juuri mitään mielenilmettä +huomata. Ei hän mitään sanonutkaan. Jos tuon kanssa riitaan rupeaa, niin +jättää pian kellon hajallisena pöydälle talonväen ihmeteltäväksi. +Ahlström jatkoi: + +»Kuulkaa, kaatakaa nyt se kuppi tuolle Tiinalle, minä maksan siitä viisi +penniä.» + +»Voi juutina kumminkin», ähkyi Tiina hämillään. + +Nyt emäntä mutisi jotain, että saa sitä kyllä rahattakin, kun se siksi +tulee, ja aikoi kaataa Tiinalle omaan tyhjään kuppiinsa. + +»Ei», esti Ahlström, »teidän pitää ensinnä pestä kupit, näissä on +poroja.» + +Emäntä jo suuttui: + +»Ei suinkaan sitä nyt niin kovin herroiksi.» + +»Herroiksi?... herroiksi?» nauroi Ahlström. »Kylläpähän sitä osataankin +herroiksi!» + +»Sakoista ne rahat maksetaan.» + +»Syökää itse sakkoja, koetteeksi.» + +Mutta nyt emäntä siunasi ja sanoi, että vallesmanni on pihalla. Tuiskuna +hän riensi syytämään kahvikuppia kaappiin, kelloseppä ryhtyi työhönsä, +ja Ella seisoi tukka pystyssä, tolkutonna kysymysmerkin näköisenä +keskilattialla, kun nimismies tuli sisään. Grönberg sanoi hyvän päivän. +Ellalta ei tullut siihen vastattua muuta kuin katsellen sivuillensa: + +»Täällä on sellainen siivo, ettei tahdo kulkemaan päästä.» + +Aivan kuin hän olisi tahtonut saada nimismiehen huomion kiinnitetyksi +akkaväen puuhiin. Huolimatta siitä sanoi Grönberg. + +»Oletpa kotona. Pane vaatetta päällesi ja lähde minun mukaani.» + +»Mihin nyt?» + +»Sinne meille vaan.» + +»Mitä nimismiehellä nyt...?» + +»No no, sittenpähän näet.» + +Ella rupesi etsimään nurkista ja ryysyläjistä vaatteitansa. Suuren +penkoamisen perästä hän löysikin vihdoin takin puuloukosta halkojen +alta. Seisoessaan ja odottaessaan Ellaa katseli Grönberg ympärilleen ja +virkahti aivan kuin sivumennen: + +»Talossa ei ole puutetta.» + +»Ostettiin rukiita tässä...» sanoi Ella. + +»Keneltä isäntä sai ostaa rukiita?» + +»Tältä kestikievarilta ostettiin, ja...» + +Ella oli nyt valmis, joten lähdettiin. + +Tultuaan kotiin antoi Grönberg Ellan seista kamarin ovipielessä, heitti +itse takin pois päältänsä, otti esiin pienen muistiinpanokirjan +pöytälaatikosta, selaili ja tutki sitä hetkisen. Siellä oli m. m. +tällainen Ellaa koskeva muistiinpano: + +»Helmikuun 12 p:nä sai Kuivasen Ella Mikko Siikalahdelta jauhomaton +velaksi Karin Vennun takauksella.» + +Mitään muuta selvää ei ollut saatu Ellan viljan ostoista. Yleisesti +kuitenkin tiedettiin, että viime vuosi oli ollut hänelle jo melkein +täydellinen katovuosi. + +Grönberg astui Ellan ääreen ja kysyi: + +»Mistä sinä olet tänä talvena saanut viljaa?» + +»Kaupungista on haettu ja...» + +»Vai kaupungista!» + +»Niin ja tältä Klitsiltä ja ... ja Siikalahden kestikievarilta.» + +»Sinä sanoit ostaneesi *rukiita* kestikievarilta?» + +»Niin tuota ... en minä nyt muista, oliko ne jauhoja vai rukiita, +kun...» + +»Ella, sinä tiedät, etten minä kärsi *valhetta*. Kerro nyt lyhyeen ja +selvästi, *kutka* ovat olleet *osallisia* Klitsin jyväin varkaudessa?» + +»Klitsin jyväin varkaudessa?» kysyi Ella niin ihmettelevällä ja +varmalla äänellä, että Grönberg tunsi hiukan pettyneensä. »Sitä en minä +tosiaankaan tiedä», jatkoi hän. + +»Etkö tosiaankaan tiedä mitään?» + +»En mitään», vakuutti Ella niin varmalla äänellä, että joku toinen kuin +Grönberg olisi uskonut. Mutta nyt oli siitä se seuraus, että Ella sai +vasten leukojaan niin kovalla kädellä, että lensi pää edellä ovea +vasten, joka poukahti auki. Ella jäi hievahtamatta makaamaan kynnykselle +poikki teloin. Aivan rauhallisena meni Grönberg istumaan ja alkoi +piippua polttaa ja mietiskellen katsella ulos ikkunasta. Mutta kun Ellan +makuu alkoi tuntua liian pitkälliseltä, meni hän ja potkaisi tätä +selkään karjaisten: + +»Ylös, lurjus!» + +Ella päästi heikon äänen. + +»Laita paikalla pystyyn itsesi, taikka...» + +Ella alkoi todellakin vääntää itseänsä pystyyn. + +»Heitä tuo takki päältäsi.» + +Ovi pantiin lukkoon. Ellassa vapisi joka nikama. + +»Sinä tiedät, Ella, mikä sinua odottaa, ellet nyt kerro kaikkea, minkä +tiedät tuosta jyväin varkaudesta.» + +Ella istua rojahti raskaasti tuoliin, oli hetken vaiti, laski otsan +käsiinsä ja huokasi äänellä, joka ilmaisi sanomatonta tuskaa ja +sortumista. + +Grönberg huomasi, että ollaan hyvällä alulla. + +»Pane piippuun, Ella, tässä on tupakkaa», kehoitti hän. Ȁsken annoin +minä Karin Vennulle kihlat ja vein hänet vanginkulettajalle häitä +odottamaan.» + +Ella nosti päätänsä: + +»*Onko Vennu pantu kiinni*?» + +»On.» + +Tuskissaan pani Ella piippuun, saadakseen siitä jotain helpotusta. + +Sitten hän sanoi aivan hiljaa: + +»Kun ihminen on oikein häjy ja oikein köyhä, niin se joutuu tekemään +kaikenlaista.» + +Nimismies kohteli erittäin ystävällisesti ja suurella osanotolla Ellaa, +joka vastustelematta nyt kertoi, miten heitä oli ollut seitsenmiehinen +joukko, jotka olivat eräänä yönä tyhjentäneet Klitsin jyvälaarit. Tuuma +oli lähtenyt »Vennuperkeleestä», kuten Ella häntä nyt nimitti. Vennun +kaksi renkiä oli ollut kahdella hevosella mukana. Itse ei Vennu ollut +mukana enempää nyt kuin koskaan muulloinkaan. Kolme varkaista oli ollut +toisesta pitäjästä, ne kaksi muuta olivat talollisia täältä omasta +pitäjästä, ja Ella luetteli kaikki. Vasta tunnustuksensa tehtyään +huomasi hän kysyä, oliko Vennu tunnustanut. + +Ei ollut tunnustanut. + +»Se tappaa minut, kun irti pääsee», valitti Ella. + +Nimismies koetti lohduttaa, että hän kyllä pitää siitä huolen, ettei +Vennu niin aivan heti irti pääsekään. Mutta se ei Ellaa paljoakaan +rauhoittanut, sillä hän pelkäsi, ettei Vennun päälle voida sitovasti +todistaa mitään, ja siksi hän Jumalan nimessä rukoili, ettei nimismies +antaisi ilmi sitä, että hän on tunnustanut. Ella oli suuressa +sieluntuskassa, valitti ja vaikeroitsi sitäkin, että oli sellainen +raukka, kun ilmoitti. -- + +Illalla kokoutui ihmisiä kautta pitäjän vanginkulettajan luo vankeja +katsomaan, sillä kaikki Ellan ilmoittamat miehet oli tuotu sinne, paitsi +Vennun toista renkiä, joka jo pari viikkoa takaperin oli paikkakunnalta +kadonnut, sekä noita toisesta pitäjästä olleita varkaita, joiden +kiinnipanosta oli sen pitäjän nimismiehelle erityinen ilmoitus +lähetetty. + +Tutut olivat vanhan tavan mukaan tuoneet vangeille viinaa. Toiset olivat +jo päissään, kun nimismies viimeistä tuoden saapui taloon. Siellä oli +kansaa tungokseen asti ja suuri melu. Vangit, ja etupäässä Vennu, olivat +saaneet takaisin luontonsa, kun ensi hämmästys oli ohitse. + +Meteli lakkasi, kun nimismies astui tupaan. Mutta kun vanginkulettaja +alkoi lukita jalkarautoja viimeksi tuodun nilkkoihin, alkoi Vennu +kirota. Hän tahtoi vielä kerran näyttää olevansa mies, joka ei pelkää. +Toiset yhtyivät samaan melskeeseen, sekä sitä säestämään tervehtimään +tulleet tuttavat. + +»Hiljaa!» + +Se räjähti varmasti samalla kuin jalka paukahti lattiaan. + +»Ei yhden miehen käskyllä!» huusi Vennu, ja hampaitten takaa kuului +toisten kirouksia. Joutilaat katsojat vetäytyivät peloissaan ovipuoleen. + +Mutta nyt näki Grönbergin hehkuvista poskista, että hän oli suuttunut, +kun hän astui Vennun ääreen ja antoi hänelle vasten leukoja puustin +julmalla nyrkillään. Vennu hoipertui penkkiä vasten, ja naamasta alkoi +vuotaa veri. Vennu kirosi ja sanoi, että vaikka paikalle tappaisit, +niin sittenkään ei hän itke, ja että kun hänen kätensä olisivat vapaat, +niin saataisiin koettaa... + +»Mutta vielä ne kerran ovat vapaat!» Toiset murisivat ja helistelivät +kahleitansa. + +Silloin veti Grönberg Vennun pitkäkseen lattialle ja alkoi antaa +kasakanpampulla poikki selän sellaisella vauhdilla, että Vennu lopulta +rupesi parkumaan ja pyytämään armoa. + +Ja armo annettiin. + +Silloin oli huoneessa niin hiljaista, ettei pienintäkään rautain +heläystä kuulunut. Kaikkien, ja etupäässä vankien kasvoilla oli kauhun +ilme. Vennu makasi lattiassa yhä suullansa ja ähki vaikerrellen hiljaa. + +»Ulos tuvasta kaikki tänne kuulumattomat!» käski nimismies. Ja käskyä +noudatettiin paikalla. + +Kun Grönberg sattumalta läheni Ellaa, älähti tämä: + +»En minä ole rähissyt ... herra vallesmanni!» + +»Se on sen parempi itsellesi», sanoi Grönberg ja silmäili vuorotellen +vankeja, jotka tuskin uskalsivat hengittää. + +»Ja muistakaa te», sanoi hän, »että jos te synnytätte pienintäkään +rähinää taikka levottomuutta talossa, niin huomenna, kun minä tulen +tänne, teen sylttyä joka ainoan selkänahasta, roistot!» + +»Korjaa sinä lurjus itsesi sieltä lattialta!» ärjäisi hän Vennulle, +»taikka tahdotko saada lisää?» + +Vennu väänsi itsensä nelin ryömin ja pyysi päästä sänkyyn. Se hänelle +myönnettiin. + +Lukittuaan vangit seinään lähti Grönberg pois. + +Matkalla eivät lautamies ja hän puhuneet toisilleen montakaan sanaa. +Ilta oli jo alkanut hämärtää, ja joitakuita tähtiä näkyi taivaalla. + +»Mahtaneeko tulla halla tänä yönä?» virkkoi Grönberg taivasta katsellen. + +»Kyllä on sellaiset merkit», sanoi lautamies ja huokasi. + +»Saa nähdä, mitä me tänä syksynä korjaamme, kun tuo ruiskin vasta +hedelmöi.» + +»Sen Jumala yksin tietää.» + +Halla olikin sinä yönä. + + + + +XI. + + +Kesä oli kulunut. Oli syyskuun 4:s päivä. Vainiot viheriöitsivät vielä. +Aurinkoa, joka oljen muuttaa kullan keltaiseksi ja jyvän kypsyttää, ei +näkynyt. Tuuli, joka oli useampia päiviä peräkkäin huokunut pohjoisesta +kuin vallaton poika, oli nyt päässyt omiin valtoihinsa, riehui, pauhasi +ja vihelteli. Ilta lähestyi. Taivaslaki puhdistui pilvistä ja loisteli +läpikuultavan kirkkaana. Tuuli, ikäänkuin se olisi tahtonutkin saada +vain pilvet pyyhityksi pois leveäin siipiensä tieltä, laskeutui +väsyneenä levolle. + +Oli hyvin kylmä. Sen lisäksi ilma oli kirkas ja keveä. Sen möyhyn ja +pauhinan jälkeen, johon korva useampina päivinä peräkkäin oli tottunut, +tuntui kaikkialla niin äärettömän hiljaiselta, että yksin tähkäpäätkin +näyttivät jotain kuuntelevan. Jos ilta olisi ollut lämmin ja ihana, +olisi sanottu, että luonto uinailee ja haaveksii suloisessa rauhassa, +-- ihanata! Mutta käänsipä nyt silmänsä mihin tahansa, ihmisiin, +puunlehtiin tai tähkäpäihin, -- kaikki ne olivat mykkinä kauhusta. +Silloin tällöin, kylmän viiman nuoleksiessa puunlehtiä, ne värisivät, +sivellessä tähkäpäitä ne hulmehtivat niin että koko pellon yli kävi +laine, josta syntynyt vieno, salaperäinen ääni muistutti hätähuutoa. + +Liikkeellä olevat ihmiset näyttivät ennen kaikkea väsyneiltä, sillä +useat eivät olleet ollenkaan nukkuneet pariin vuorokauteen. + +Noin kello 1 tienoissa yöllä seisoi Hautalainen vainiosarkansa aitaa +vasten nojallaan. Huulet tiukasti yhteen puristettuina, ilman piippua, +silmät tuijottaen tuonne hämäryyteen katoavan sarkansa etäisintä nurkkaa +kohti. Siellä täällä peltojen pientareilla näkyi liikkuvia hämäriä +varjoja; kuivat kiinteät yskähtelemiset, joita silloin tällöin kuului, +ilmaisivat, että ne olivat miehiä. Kirkkaalla taivaslaella pilkisteli +joukko tähtiä. Oli niin hiljaista ja ilma niin herkkä kulettamaan +kaikua, että nuo liikkeellä olevain miesten yskimiset kuuluivat +tavattoman kauas. Erään tuollaisen yskähdyksen kuultuaan viereiseltä +saralta kohotti Hautalainen päätänsä sinnepäin. Ja niinpä hän näki +siellä Rauhalan ukon pään piippoilevan, luulipa erottavansa sen +hopeanharmaan hiuksien värinkin. Ikäänkuin tuo huomio olisi nostattanut +jotain innostavaa taikka lohduttavaa tunnelmaa Hautalaisessa, ryähti +hänkin ja otti muutaman askeleen mennäkseen Rauhalan äijän luokse. +Kuitenkin hän kohta katui tuumaansa, seisahtui, iski piippuun, kyykähti +maahan ja koetteli ruohoa: se oli kosteata ja hyvin kylmää. Sitten otti +hän käteensä kourallisen tähkäpäitä. Nekin olivat kylmiä, tuntuivat +kuivemmilta kuin ruoho, ja siksi kaiketi niistä, kun hetkisen piti +kädessään, oli virtaavinaan lämpöä, aivan kuin pienistä elävistä. + +Rauhalan äijän ryähteleminen käänsi Hautalaisen huomion nyt uudestaan +sinnepäin, mistä se kuului. Äijä tulla lynttysi pellon pientaretta +pitkin. Tällä välin oli sumu alkanut tiivistyä, ja lyhyessä hetkessä se +sulki näköpiirin hyvin ahtaisiin rajoihin. Sumu siveli kasvoille +omituiselta tuntuvaa kylmää lietettä, joka tuntui puolittain rasvalta ja +puolittain lumelta. Pieni, vanha Rauhalan ukko saapui Hautalaisen +luokse, kädet syvällä housujen taskuissa, selkä oli vuosien ja työn +painon alla koukistunut. + +»Onpa vaarikin liikkeellä», Hautalainen sanoi katsellen toisaalle. +Vastaamatta tähän virkkoi äijä: + +»Tämä yö vie kaikki.» + +Ääni värähti niin oudosti, että Hautalainen ehdottomasti katsahti kylän +vanhimpaan isäntään. + +»Jollei nouse tuulta», vastasi hän. + +»Ei nyt nouse tuulta, saat nähdä.» Äijä jatkoi hiljakseen matkaansa ja +puhui sieltä: + +»Tänä vuotena kuolevat ihmiset nälkään.» + +Hautalainen alkoi seurata äijää, tietämättä itsekään miksi. Tuo vanhus +oli enimmäkseen kotonaan, ei käynyt usein kylässä, oli varoissa ja +parjasi aina niitä, joilla oli velkaa, eikä yleensä löytänyt muissa +ihmisissä paljoa hyvää. Mitään ystävällisiä naapurussuhteita ei heillä +keskenään ollut. Tuntien äijän luonnetta edellytti Hautalainen, että +tämä pilkoillaan lausui viimeisen huomautuksen. Hänen luontonsa +kuohahti, ja vähän ajan kuluttua hän virkahti: + +»Niin, kyllä se koskee rikkaaseen jos köyhäänkin.» + +»Koskee se», myönsi äijä. + +»Sellaisella kuin teillä ei ole hätää.» + +Äijä seisahti aidan viereen, nojautui siihen sillä tavalla, että +Hautalainen, joka nyt oli vieressä, näki hänen kasvonsa. + +»Ei ole... Pitäiskö olla?» + +»Enhän minä sitä...» + +»Minä tulin isännäksi vuonna 1820 ja aloin melkein kahdella tyhjällä +kädellä, niinkuin kyllä olet kuullut ja tiedät. Jos olisit silloin ollut +minun housuissani niinä ensi aikoina, niin et Jumal'auta kadehtisikaan +sitä, että mulla nyt on puuttumatta leipää.» + +Hautalainen hiukan säpsähti, sillä äijän äänessä oli jokin harvinaisempi +sävy, joka melkein pani hänet häpeämään äskeisiä ajatuksiaan. + +»Ei minun tavarani ole koottu lurjun keinoilla ja kurilla, sellaisilla +kuin tuo Siikalahden Mikko kokoaa -- kumma, ettei Jumalan käsi sitä +rankaise.» Hän katsoi yksinkertaisen ja kysyvän näköisenä Hautalaiseen, +joka yhä enemmän joutui hämilleen. Saamatta mitään vastausta jatkoi +ukko: + +»Minä olen nuorempana, kun oli kovia katovuosia, syönyt paljasta pettua +monta vuotta, säästääkseni siemeniä ja karttaakseni velkaantumista ... +niin että jos minä tänä vuotena syön puhdasta leipää, niin... Vaan mitäs +siitä, maailma huononee aina vain.» + +»Eipähän se näy paranevankaan.» + +Äijä katseli valkeain, pitkäin silmäripsien alta: + +»Sinä olet niin paljon nuorempi kuin minä», sanoi hän, »että mä +kelpaisin melkein isäksesi, niin sen tähden sanon sulle, että sinä olet +liiaksi hyväluontoinen, sinä olet sekaantunut paljon takauksiin, Janne.» + +Hautalainen tunsi, että kylmyys ja vilu, jota hän oli yhä enemmän +alkanut tuntea, nyt yhtäkkiä muuttui hiottavaksi kuumuudeksi, ja omissa +silmissään hän rupesi näyttämään kovin poikamaiselta ja aralta. + +»Se on totta», myönsi hän, »mutta kun minua maailmassa on autettu ja +taattu, silloin kun minä olen tarvinnut, niin minä olen pitänyt +velvollisuutenani auttaa myöskin muita.» + +»Hm», murahti äijä. + +»Paha se kyllä on, ja minä olen uudestaan sen tähden velkaantunutkin.» + +Kaikki tämä, mitä hän lausui, kuului kovin nöyryyttävältä. + +»Hm, sillä on myöskin väli, minkälaisia miehiä sopii mennä takaamaan.» +Äijä lähti sen enempää sanomatta astumaan aidanviertä kotiin päin, +kunnes tultuaan rinnin kohdalle, mistä astui ulos vainiosta maantielle, +virkkoi itsekseen, mutta niin kovaa, että Hautalainen, joka vielä seisoi +paikallaan, kyllä sen kuuli: + +»Kaikki nyt otetaan tänä yönä.» + +Ja hän silmäili taivaslakea kohti, missä tähdet kirkkaasti loistivat ja +vilkuttivat. + +Kauan seisoi Hautalainen paikallaan vielä ja syrjäinen olisi saattanut +luulla hänen nukkuvan. Se olisi ollut kuitenkin suuri erehdys. Sillä +hänen sielunsa valvoi luoden eläviä ja kammottavia kuvia edessä +olevasta elämästä. Tuskallinen aavistus siitä, että hän +ajattelemattomuudessaan oli menettänyt oman ja koko perheensä +toimeentulonehdot uskaltamalla takauksiin enemmästä kuin hän itse, +joutumatta perikatoon, saattoi vastata, oli nyt paisunut täydeksi +varmuudeksi. Hän oli aina ennen tuudittanut levotonta omaatuntoaan sillä +vakuutuksella, että tarvitsevaa lähimmäistä on velvollisuus auttaa. +Mutta mitä se auttaminen nyt oli hyödyttänyt? Korkeintaan lykännyt +muutamain vararikkoa jonkun aikaa eteenpäin, mutta samalla valmistanut +hänen ja hänen perheensä turmiota. Jos hän voisikin pitää talonsa, +joutuisi hän kuitenkin sellaiseen velkaan, että hänen luottonsa olisi +mennyt... Hän kyykähti maahan koettelemaan ruohoa. Harvinainen, +huokauksen tapainen huudahdus »Hyvä Jumala!» pääsi hänen suustansa, +sillä ruoho oli jo kankeata ja koperossa. Sitten tempasi hän kouraansa +tähkiä; nekin olivat jo paljon kylmempiä ja hänen mielestään +elottomampia kuin äsken. Ja aamuun oli vielä monta tuntia. Sillä aikaa +ehtii halla jo puristaa mehun itse oljestakin! + +Sanaakaan sanomatta nousi hän raskaasti ja väsyneesti aidan ylitse +maantielle, joka siinä oli hyvin korkealla. Halla, joksi sumu nyt oli +alkanut muodostua, oli jo laskeutunut niin alas, että sen ylitse näki +kirkasta taivasta vasten kylän tummat rakennukset. Mutta sitä vastoin +itse hallakerros oli niin paksu ja sakea, että kun Hautalainen käveli +kotiin päin, tunsi hän olevansa kuin keskellä lumipyryä. + +Kun hän oli ehtinyt kylään, oli halla jo siellä muutamin paikoin +hälvennyt. Muutamain talojen ikkunoista pilkisteli tulenvalo ja sieltä +täältä kuului jalkain kapsetta ja rykimistä, ilmoittaen, että koko kylä +oli valveilla. + +Juuri kun Hautalainen astui portailleen, äkkäsi hän emäntänsä nurkan +takaa kiirehtivän tupaa kohti. Jo etäämmältä luuli vaimo huomaavansa +miehen synkeän katseen tahi ainakin hän sitä aavisti. + +»Ei *kaikki* ole mennyttä vielä», sanoi vaimo ehdittyään miehensä +rinnalle. Ääni tosin vapisi, mutta siinä oli sittenkin jotain niin +varmaa, että mies oudostellen ja kysyväisesti katsahti häneen. + +»Jumala elää vielä», jatkoi emäntä. Ikäänkuin pettyneenä jossain +toivossaan murahti mies hylkäävästi. + +Nuoret nukkuivat tuvassa säestäen toistensa raskasta, levollista +hengitystä. Isäntä meni istumaan pöytäpenkille ja emäntä pistäysi +kamariin. + +»Jumala», ajatteli mies. Taikka oikeastaan ei hän sitä ajatellut, se +vain soi hänen korvissaan ikäänkuin kaiku. + +Hän istuutui raskaasti pääty-ikkunan eteen penkille laskien kyynärpäänsä +ikkunalle ja tuijotteli ulos harmaaseen yöhön. Auringonnousun aika +läheni, ensimmäinen heikko, kuultava sarastus valaisi hallasumua, joka +yhä paksuni ja paksuni lähestyessään maata. + +Viime vuorokausien alinomainen tuskallinen jännitys, levoton ahdistus +ja kauhistavimmat olettamiset olivat väsyttäneet Hautalaisen siksi, että +hänen tajunsa nyt ikäänkuin nukkui, vaikka silmät olivat auki. +Jonkinlainen välinpitämätön yhtäkaikkisuuden tunnelma kääräisi hetkeksi +levoittavien siipiensä suojaan kärsivän sielun. + +Tieltä, joka meni pääty-ikkunan ohitse, kuului taas raskas astunta ja +yskiminen. Se havautti Jannen katsomaan. Varpulan Valee siellä tuli +vainiolta pitkä riihitakki yllään. + +Yhtäkkiä tapasi Janne itsensä ajatuksissaan matkimassa äskeistä vaimonsa +lausetta: »Jumala elää vielä.» Ja samassa kun hän sen keksi, johtui +mieleen ajatus: »Mitähän se siellä kamarissa mahtaa tehdä? Jokohan meni +nukkumaan?» Tuo luulottelu sai miehen luonteen hiukan kuohumaan: kun +saattaakin mennä makaamaan ja nukkumaan tällaisena yönä!... Vihaisena +lähti hän kamariin aikoen herättää vaimon ja pitää tälle nuhdesaarnan. + +Mutta avatessaan kamarinoven näki hän emännän kokoon köyristyneenä +polvillaan vuodetta vasten ääneen rukoilemassa. Hän rukoili aivan omalla +vienolla, meluttomalla tavallaan, joka nyt vaikutti mieheen niin +pehmittävästi kuin jotain yliluonnollisen pyhää ja hillitsevää olisi +ollut tässä huoneessa. -- -- »Sinä rakas, kaikkivaltias Jumala, jolla on +valta ja voima taivaassa ja maan päällä ja jota ilman ei meitä +olisikaan!... Sinä etsiskelet kansaa, sinä annat toisinaan askeleesi +lihavuudesta tiukkua, mutta me emme sinua kiitä. Sinä rankaiset meitä +nälällä ja kalliilla ajalla, että me nöyrtyisimme. Opeta Herra meitä +ajattelemaan, ettei meidän suurin onnemme saa olla lihavasti katetussa +pöydässä, vaan että me sen löytäisimme Sinussa, Sinun iankaikkisessa +rakkaudessasi. Mutta älä anna meidän synnissä nukkua, älä rankaise meitä +hirmuisimmalla vitsallasi, älä käännä kasvojasi pois meistä, Herra...» + +Janne oli hiljaa istunut tuolille. Nyt häneltä pääsi väkivaltainen +hyrskäys, joka puistatti jykeviä hartioita ja pani leuan vavahtelemaan. +Ja niin kuin jotkut salaiset voimat olisivat häntä temmanneet +liikkeelle, lankesi hän kömpelösti erästä tuolia vasten polvilleen ja +rupesi itkemään. + + + + +XII. + + +Kun aurinko aamulla nousi, karkoitti se tähdet ja sulki niiden ilkeästi +uhittelevat silmät. Mutta se tuli myöhään, -- maassa oli ehkä puoli +tuumaa paksulta härmää, ojat ja vesilammikot tukevassa jäässä. Tähkäpäät +lepäsivät, sirot päät rintaa vasten kallistuneina, ja harmaatakkinen +mörkö istui hartioilla, raskaana kuin kivi, tunnotonna kuin kuolema, +kylmin kourin kuristaen voitetuista viimeistäkin elonmehua. Aurinko +näytti hämmästyneeltä, sen katse samealta. Mutta kohta se alkoi kohota +korkeammalle, tulla likemmäksi. Harmaat möröt tähkäpäiden niskassa +hellittivät kynsiään, silmäsivät oudostellen ylös tuota +verivihollistaan. Möröt nyykistivät uhrejaan viimeisen kerran, +laskeusivat sitten olkea pitkin hyvässä järjestyksessä maahan, ikäänkuin +ilkkuen paetessaan ja pitäen ilkeätä lotisevaa sähinää. Tähkäpäiden +köyristynyt pikkuniska suoristui painon paettua luonnolliseen +kuolinasemaan. Kuinka väsyneiltä, kuinka laihtuneilta ne näyttivät! +Pitkin rutistunutta runkoa juoksi vain paksu tuskanhiki. + +Pilviä nousi. Kylki kylkeä vastaan asettuivat ne auringon eteen aivan +kuin lämmittelemään. + +Maassa oli jälleen kylmä, hyvin kylmä. Ihmiset hykertelivät käsiänsä, +vilusta ja tuskasta väristen, loivat rukoilevia silmäyksiä taivaanliettä +kohti, -- koska se aukeaisi, jotta lämpö pääsisi virtaamaan heillekin +asti? Mutta pilvet peittivät aurinkoa katkeamatta iltapäivään. Ja hiki +kylmettyi uudestaan kiinni kuolleitten tähkäpäiden harmenneisiin +hiuksiin ja rypistyneeseen, mehuttomaan runkoon. + + * * * * * + +Kylän seppä, jonka mökki ja paja olivat siellä mäellä, missä mökkejä +muitakin oli likemmäksi paria kymmentä, oli valvonut hänkin mökin +penkillä ihan koko yön, mutta nukkui nyt aamulla raukeana ja väsyneenä. +Vaimo, jolla yön kulku oli ollut samanlainen, oli ajanut lapset ulos +meluamasta, hiipi itse hiljaa askareissaan, sillä miehen uni häntä +jollain tavalla lohdutti... Tottapa jokin lohdullinen ajatus lie mieleen +johtunut, kun on rauhaa ja lepoa saanut, ajatteli vaimo, ja koetti sen +avulla karkoittaa synkeitä ajatuksia. Joku lapsista, joita oli neljä, +kuului tulevan meluten tupaan kohti. Äiti riensi ulos vastaan, ettei +mies heräisi. + +Ȁiti! onkos meidän ohraa pannut halla?» kysyi kuusivuotias Iikka, kun +äiti tuli ulos. »Herkko sanoo, että senkin on pannut.» + +»On, lapsi.» + +Poika meni hyvin alakuloisen näköiseksi. »Mutta kun se on samanlaista +kuin eilenkin, ja siinä on tähkät ja jyvät», väitti hän. + +»Ei niissä jyvissä ole enää suurusta.» + +Sitä ei Iikka käsittänyt. Oikeastaan koski asia häneen pääasiallisesti +vain sen vuoksi, että hän oli siitä väitellyt vanhemman veljen kanssa ja +tunsi nyt äidin todistuksesta tappiolle joutuneensa. + +Ȁiti, äiti, täällä on jäätä!» kuului viisivuotisen tytön heleä +riemullinen ääni ojan reunalta, kujan sivusta. + +»Mene katsomaan, Herkko, ettei Sanna putoa ojaan», käski äiti vanhinta +poikaa, joka hääri navetan luona. Itse hän kiiruhti tupaan, sillä +kujalta tuli polkua pitkin Siikalahden Mikko, rautakappale kädessä. Hän +herätti miehensä ilmoittaen, että Siikalahden isäntä tuolla tulee pajaan +ja jos makaamasta löytää, niin alkaa pistopuheitaan heitellä. + +»Pistelköön», sanoi seppä ummistaen silmiään, jotka eivät kuitenkaan +enää näkyneet ummessa pysyvän. + +Mikko tuli tupaan. + +»Huomenta.» + +»Jumal' antakoon», vastasi vaimo. + +»Makaamallako täällä nyt vaan tästä puoleen aiotaan?» + +Seppä nousi piippuun panemaan ja sanoi: + +»Eipä tässä nyt muutakaan sen sopivampaa, vai toitko sinä työtä?» + +»Tuosta pitäisi saada aitanoveen esirauta, mahtaako siitä tulla?» + +Mikko katseli ruostunutta raudankappaletta kädessään. + +»Mikä siinä olisi... Jos ei tule luja, niin ainakin löyhä.» + +»Löyhä?» + +»Niin, mä sanon, että jos ei tule luja, niin ainakin löyhä.» + +»Miksei tästä luja tulisi, vahvaa hyvää rautaa kun on, häh?» + +Seppää huvitti kiusata tarkkaa miestä. + +»Saattaahan siitä tulla lujakin.» + +»No ja saattaako tulla löyhäkin?» + +Sepän teki mieli nauraa, vaikka ei ollutkaan naurutuulella. Hän otti +vanhan rekiraudan kappaleen Mikolta, ja vastaukseksi tämän viime +kysymykseen virkkoi: + +»Saattaa kyllä, ruostunuthan se on ja noin ohut jo ... se palaa ja +muuta.» Seppä tiesi ennestään ja näki nytkin Mikon silmistä, että jos +tämän pitäisi ostaa uutta rautaa tuon vanhan rojun sijaan, särkisi se +kitsasta sydäntä. + +»Olisiko sinulla vahvempaa rautaa?» kysyi Mikko yhä katsellen ja +koputellen rautakappaletta. Seppä pelästyi jo, sillä hän tunsi +kokemuksesta, että Mikon mielestä kaikki rauta tuli sepälle ihan ilman. + +»Ei ole nyt minullakaan, tehdään se vaan tuosta. Tällaisina vuosina ovat +varkaat vähävoimaisia.» + +»Hm.» Mikko ajatteli, että hän katselee pajan loukosta, eikö sieltä +löydy. + +»Nyt on ollut Jumalalta kova yö», sanoi sepän eukko. + +Siikalahti oikaisi pientä ruumistaan, ryähti ja sanoi mitä korkeimmalla +äänellä: + +»Hjoo! Jumala on rangaissut, kun komeus on niin paisunut. Kyllä nyt +köyhän elää kostaa. Tänä talvena maksaa ruistynnyri ainakin +neljäkymmentä markkaa.» Tämän ajatuksen sanottuaan hän kääntyi sepän +puoleen ikäänkuin kysyen »vai eikö maksa?» Ja jos seppä alkaisi vaataan +väittää, niin hän huutaisi vielä kimeämmällä äänellä »maksaa varmasti, +senpä saat nähdä!» Sen ohessa hän nauraisi samassa niin että ... +ottakoon seppä sitten miksi tahansa, mitä hän siitä välittää... Mutta +rukiit vaan maksavat ensi talvena neljäkymmentä markkaa tynnyri. + +Seppä rypisti otsaansa ja lähti sanaa sanomatta ulos. Vaimokaan ei enää +jatkanut puhetta. Mikko lähti sepän jälestä ja niin sitä mentiin pajaan. + +Aurinko oli hetkisen näkynyt tavallisella paikallaan kykenemättä +kuitenkaan vielä sulattamaan paksua härmää, joka ikäänkuin liimattuna +oli tarttunut seinähirsiinkin. Nyt se jo puikkelehti pilvien takana ja +näytti sinne aikovan kadota. + +Vähitellen kokoutui pajaan ja pajan edustalle joukko kylän miehiä +ikäänkuin nyt olisi ollut joutilas vapaapäivä, jolloin ei kenelläkään +ole mitään tekemistä. Siinä oli kylästä isäntämiehiä ja mäeltä mökin +miehiä. Viime yö oli painanut jokaisen kasvoille leimansa. Ja kun siinä +juteltiin hallan tekemästä tuhosta, ilmeni vaikutus toisissa +uhkamielisenä kiukkuna, toisissa jo murtavana epätoivona. + +Keskustelut olivat ensinnä harvasanaisia mielenilmauksia tapahtuneesta +tuhosta. Leikkipuheet ja väittelyt, jotka aina kesäilloilla, kun +miesjoukot pajan eteen keräysivät toisiansa tapaamaan ja siinä kapua +lyömään, piiloilivat nyt kätköissään uskaltamatta pilkistää +silmäkulmastakaan esiin. + +Paja oli matalalla, kivisellä mäellä, missä mökkejä, pieniä ja +vaatimattomia, toiset ränstyneitä, toiset parempikuntoisia, seisoi sikin +sokin, aivan sen mukaan miten kiviltä milloinkin oli sijaa saanut. Outo +olisi tuota kivikkoa varmaankin pitänyt paljon epämukavampana +mökinpaikkana kuin kovaa kalliota. Mutta kun siihen monta miespolvea +takaperin ensimmäisiä mökkejä istutettiin, jolloin niitä sai asettaa +ilman vuokraa, niin miehet, joiden luonteessa oli paljon katajan sukua, +alkoivat särkeä ja vääntää kiviä kasoihin ja löysivät sieltä kuohkeata +maata, joka hyvinä vuosina antoi perunoita perheen tarpeeksi asti. +Kivistä kasattiin mahtavat kiviaidat monimutkaisten perunamaatilkkujen +ympärille, ja mitkä eivät niihin enää soveltuneet, ne kerättiin +valtaisiksi röykkiöiksi, jotka niinkuin mitkäkin vuoripeikon hautakummut +näkyivät kauas, tuonne alas talolliskylään asti. Ne maksoivat monta +hikipisaraa nuo perunamaat. Ja kuka joutuikin niitä nyt isänniltä +uudestaan vuokraamaan, kyllä niille osattiin panna arvoa. + +Sitkeähenkisiä, monikoukkuisia, iankaikkisen vanhoja katajoita kasvoi +koskemattomissa kivienväleissä, taikka eivät oikeastaan kasvaneet, vaan +elivät kituvaa vanhuuttaan. Joku vaivaisen näköinen pihlajakin yritti +elämään sovinnossa katajain kanssa, mutta niiden sammaltunut parkki +kertoi jo lukemattomista ikävuosista, jokainen muisti nuo parinsylen +pituiset pihlajat nähneensä siinä ihan samanlaisina hänen muistamansa +ajan. Mutta mökkiläisillä oli jotain henkistä yhteyttä niidenkin kanssa, +sillä niitä eivät edes lapset kuoliaaksi rääkänneet, eivätkä niiden +oksia pilalle asti repineet. Niitä kohdeltiin kuin omakyläläisiä +ainakin, väliin paremmin, väliin huonommin, aina tutunomaisesti, mutta +ei koskaan hävyttömästi. + +Näköala pajan luota ulottui yli mäen, halki sen alla leviävän laajan +lakeuden, jonka keskellä talollisten asumukset näyttivät niin varmoilta +ja leiväkkäiltä siellä sulassa pellossa, ympärillä merenä aaltoilevat +viljavainiot. + +Niin muulloin. Mutta nyt ei tuo varma, »leiväkäs tunnelma» ottanut +noustakseen miesten rinnoissa, jotka pajan seinustaa vasten nojailivat, +tahi sen edustalla olevilla kivillä istuskelivat. Vaikkapa vainio +viljamereltä näyttikin eikä sen vihertävä väri vielä ollut eilisestä +sanottavassa määrässä muuttunut, muodosti kumminkin varma tieto siitä, +että viime öinen halla oli vienyt vainiosta *kaiken mehun*, tunnelman +samanlaiseksi kuin se joskus muodostuu yksikseen istuessa hautausmaassa +hämärän tullen ja silmäin harhaillessa ilman kuluttamain hautapatsaitten +seassa, joiden epäsäännölliset rivit ulottuvat hämärän rajoittaman +rajapiirin etäisimpään viivaan. Miehet, jotka näköalaa katselivat, +joiden silmäin alla siinä kivet ja kiviaidat koreilivat valkeassa +härmässä ja omain perunamaiden äsken vielä elinvoimaiset perunanvarret +alkoivat paljastua härmästä mustuvina, mätänevinä tynkinä, -- eivät +olleet mitään sankareita, eikä varsinaisia urhoja. Mutta heidän +rypistyneet otsansa, tuijottelevat silmänsä kertoivat, että he täysin +tajusivat mitä oli tulossa. + +Se ei siltä saanut heitä hätäänsä huutamaan ja sieluistaan nousevaa +tuskaa äänekkäästi valittamaan. Keskustelussa, joka kyllä +synkkäpiirteisenä liikkui juuri samaisen asian ympärillä, ei kukaan +maininnut *omasta* kohtalostaan, omasta persoonallisesta tuskastaan, +vaan yleisestä, kaikkia kansalaisia uhkaavasta tukalasta ajasta. +Jokainen näytti haluavan ihan viimeiseen asti salata omat leipähuolensa, +tahtovan itse kantaa oman taakkansa. Sellaisenaan tuo huolen ilme heidän +kasvoillaan näytti niin ihmeen yhtäläiseltä noiden katajain kanssa, +jotka sitkeästi »elivät vanhuuttaan» melkein mullattomissa kivien +koloissa, että heitä molempia, miehiä ja katajoita, saattoi pitää +toistensa heimolaisina. + +Pitkin tietä tuli mäen takaa toisesta kylästä päin nopeasti, +sipsuttamalla astuen pieni ontuva ukko, pussia selässään kantaen. + +»Herra armahda ja auta», alkoi ukon ääni jo vähästä matkasta kuulua, +»millä nyt meinaatte elää, miesparat? Koko kylässä ei ole jyviä muilla +kun Siikalahden Mikillä ja Märkäsen vaarilla, ja Varpulan Valeella on +vähäsen.» + +Hölmö-Tuppu istahti kivelle, suu itkuntapaisessa, mutta samalla +hullunkurisesti toisia naurattavassa väärässä. Muutamat suut olivat jo +vetäytyneet hymyyn. Hetkisen vaiti oltuaan, jatkoi Hölmö ikäänkuin se +olisi aivan tuossa hänen mieleensä pistänyt. + +»Siikalahden Mikillä on jumalattoman paljon jyviä ... kyllä sen nyt +kelpaa... Tuppu on hyvä tuttu Mikin kanssa...» + +»Hääh?» kysyi Siikalahden Mikko ja astui ulos pajasta, kun kuuli +nimeänsä mainittavan. + +Hölmö hypähti pelästyneen näköisenä. + +»Juutina!... no en minä mitään pahaa ole puhunut, eikä sovikaan puhua +sellaisen köyhän kerjäläisen, joka höpisee... Mä vaan sanoin, jotta +teillä on jyviä, muilla on jos sattuu.» + +»Mitä sinä mun jyvistäni?» + +»Ei, ei, älkää suuttuko... Mutta kun nuo miehet tuos vain niin laiskana, +kädet kahden puolen seisoivat, niin mä ajattelin, jotta pitää niille +jotain höpistä ... kun sen komian nimen tahtoo saada aina kantaa, jos ei +aina puhu. Kuinkahan ne joutavatkin niin laiskana olla nuo miehet. Millä +nyt aiotte elää?» + +»No, entä sinä itse?» kysyi joku. + +»Kyyllä, kyllä Jumala Tupusta aina huolen pitää, aina Tuppu on puhtaan +leivän syönyt, aina jo. Ei Tupulla ole akkaa eikä kakaroita, kyllä +yksinäinen aina elää. Mutta mitä varten sinäkin, Maijan Sameli, otit +akan, kun sinä olet niin heikkopuinen työmies?» Hän puhui tämän eräälle +nuorelle miehelle, joka seisoi nojallaan aitaa vasten. Tuppu jatkoi: +»Minä kyllä sanoin sulle, että kun hallavuosia tulee, niin kohta on akka +ja lapset kopukkatuvas. Mutta sinä et uskonut. Nyt oot jo niin laiha +kuin loukun läpi vedetty... Et sinä elä tämän vuoden yli, parasta on, +että rupeat ajattelemaan paremman asian päälle, miesparka...» + +Miesten täytyi ruveta naureskelemaan, niin surullisen totta kuin se +olikin tuon Hölmön juttu, jota hän yhä jatkoi poskiansa taputtaen: + +»Tupulla on aina ollut punaiset posket!» Mutta sitten, ikäänkuin +leikinlasku olisi ruvennut vaivaamaan hänen omaatuntoansa, hän yhtäkkiä +taas muutti muotoa. + +»Herra Jumala tätä yötä!» + +Siikalahden Mikko, jolle jo alkoi tulla kotohuolet, vei sepän syrjään ja +kysyi rautaa tarkoittaen: + +»No mitä se nyt maksaa?» + +»Parikymmentä penniä.» + +»Minä panen muistiin siihen sinun entiseen...» + +»Siihenkö velkaan? Mitä siihen näin pienistä, parempi kun antaisit vähän +leipää.» + +»Noo ... sopisihan se siihen vanhaankin.» + +»Joo, mutta et sinä tuon tähden köyhdy... Ei sitä tahdo nyt riittää +velkain maksuihin vähääkään, hyvä mies.» + +Siikalahti mutisi jotain epäselvää. + +»Häh?» kysyi seppä. + +»Tuota ... pane nyt sitten mukulat hakemaan ... mutta en minä anna kuin +yhden leivän, kyllä se tuollaisesta työstä riittää.» + +»Saat kyllä antaa kaksikin, teillä on leivät niin pieniä.» + +»Ei ne ole pienempiä kuin muuallakaan... Mitä ne pienempiä olisivat?» + +»On ne.» + +»Ei olekaan, älä valehtele.» + +»Olkoon nyt mitä hyvänsä, mutta saat sinä antaa kaksi, et sinä sillä +köyhdy.» + +»Kyllä sitä pian köyhtyy, jos jokaiselle antaa mitä kukin tahtoo.» + +Kumpainenkin jäi äänettömäksi ja nolostuneen näköisenä miettimään. +Huomio samalla kiintyi takaisin Tuppuun, joka yhä jaksatti miehille. + +»-- -- -- Tulee nälkävuosi, ihmisiä kuolee nälkään, rikkaitakin, ja +Tuppu pääsee hautajaisiin ryynipuuropataa sekoittamaan.» + +Tuppu huomasi, että Siikalahden Mikko katsoi häneen. + +»Kuulkaa isäntä!» Hän meni Mikon ääreen kuiskuttamaan: »Märkäsen +Antti-vaari on kipeänä, ja kun se kuolee, niin kyllä minä tulen sitten +puuropataa sekoittamaan ... minä jo sanoin emännälle, mutta sanokaa +tekin vielä, niin että jos ei Tuppua rupea kuulumaan, niin kyllä mä +sitten itse tulen.» + +Siikalahden Mikko päästi oikein sydämellisen naurun, joka vaikutti sen, +että toisten miesten suut menivät melkein entistä totisemmiksi. Mutta +Mikko oli jostakin syystä saanut taasen kiinni kerskailuhalustaan, joka +usein ilmeni luonnottomana iloisuutena, silloin kun toisilla oli huolta +ja sydämen ahdistusta. Kun nikkari Esa samassa tuli mökiltänsä polkua +pitkin käyden ja aikoi pysähtymättä jatkaa matkaansa, huusi Mikko +iloisella, nauravalla äänellä: + +»Mihinkä nikkarilla on kiire? Mitä nyt kuuluu?» + +»Ei mitään.» + +»Hoo! No ei suinkaan nyt taida kovin kiireitä nikkarintöitäkään olla?» + +Esa, joka ei juuri mielellään ollut tehnyt Mikolle töitä, otti tuon +pistelemiseksi ja keskeytti, ennenkuin Mikko ehti jatkaa: + +»No olisko se sinulle sitten niin helvetin hauskaa, jos ei mulla olisi +työtä?» + +Nyt miesjoukko melkein yhteen ääneen nauraa hörähti, pilkallisesti +katsellen Siikalahden isäntää. + +Tumma puna nousi Esan poskille, kun hän tuota sanoen säkenöivin katsein +mittaili Mikkoa. Mutta tämä ei hätäillyt. + +»Mitäs mun nyt niin mieleenikään», virkahti hän kaksimielisesti. + +»Mitä sitten tarkoitat? Minä olen köyhä, mutta sulta en ainakaan ikänä +kerjää, sen jumal'auta saat uskoa, jos tahdot!» + +Ja ikäänkuin Esan puheet olisivat nostaneet uhkaa ja itseluottamusta +toisissakin karkoittui heidän silmistään vähitellen tuo alakuloisuuteen +vivahtava, synkkämielinen ilme, ja sijaan tuli toinen, jyrkkä ja +uhallinen. + +Mutta Mikolle tuli kotikiire. »No pane sitten mukulat hakemaan, saat ne +kaksi», sanoi hän sepälle ja, lähti oikaisemaan yli mäen, välttääksensä +yhteistä matkaa Esan kanssa. + +»Perkeleen kitupiikki!» virkahti Esa Mikon mentyä, sylkäisi mustan +tupakansylen ja lähti omaa tietänsä. Mikon poistuttua alkoivat muutkin +häntä panetella ja noitua tavalla, joka ilmaisi mökkiläisten yleistä +vihaa häntä kohtaan. Mutta kun useilla oli hänelle pikkuisia, +menneentalvellisia syömävelkoja, niin se lie pitänyt heidän kielensä +Mikon läsnäollessa aisoissa. + +Tuppu oli istunut hiljaa kuin myyrä loppukohtauksen ajan. Mutta nyt hän +otti pussin selkäänsä ja itsekseen puhellen: »Ei maar, en minä jouda +tässä loritella. Vaikka Tuppu on hullu, ei se ole laiska, ja laiskan ei +pidä leipäänsä syömän», lähti hänkin pois. + +Kylästä rupesi tulemaan karjalaumoja. Elukat kulkivat vastahakoisesti +paimenten edellä, seisahtivat tuontuostakin, kohottivat turpaansa ylös +ja päästivät haikean, tyytymättömän mölinän. Härkä ja sonnimullikat, +ikäänkuin ihmetellen lehmäin laulutuulta, katselivat niitä oudostellen +ja lonisivat yhteen ääneen. Paimenet juoksivat kengittä elukoita omilta +teiltään kostaen, meluten, kiljuen ja piiskaten. Lammaslaumat saivat +vapaasti hajota mäkiin, mutta siellä vuonat vilusta väristen virittivät +valituksiaan omalla nuotillaan ottaen osaa yhteiseen kuoroon. Emät ne +nutustivat ahkerasti lyhyttä ruohontynkää, möngelsivät sitä suussaan +aivan kuin mauttomuuden tähden olisi tehnyt mieli sylkäistä pois. + +Ja ihmiset kaikkialla kävelivät joutilaina kuin pyhänä, kasvoilla vain +ei ollut tuota pyhäistä, levollista, nauttivaa ilmettä. Pilvinen taivas, +surullinen maa, kuoleman käsiin kesken joutunut luonto, ne nostattivat +sumupilviä ihmisten otsille ja saivat aikaan raskaita kyynelsateita. + + + + +XIII. + + +Nimismies Grönberg ei ollut nukkunut viime yönä silmäntäyttä. Vasta +aamulla 7 tienoissa oikaisi hän itsensä vuoteelle aikeessa hiukan +nukahtaa, ennenkuin lähtisi pitäjälle toimituksiin, joita tälle päivälle +oli satuttu määräämään useampia. + +Hän kuuli raollaan olevasta ovesta, että keittiössä joku kyseli häntä, +mutta piika selitti hänen juurikään menneen levolle, »kun oli koko yön +valvonut ja kävellyt ulkona», ja käski vieraan istua odottamaan. Mutta +kun häntä ei unettanutkaan, nousi hän ja meni keittiöön katsomaan. +Siellä istui Karhun Esa. + +Mentiin kamariin. + +»Mitä asiaa olisi?» + +Esa seisoi ovipielessä, huulet jo liikkuivat, mutta kuitenkin piti yskiä +pari kertaa ennenkuin sieltä tuli sanoja. + +»Niin ... minä olen tuumannut että ... jos vallesmanni vielä tarvitsisi +renkiä, niin minä nyt tulisin.» + +Kaikki tuo tuli niin harvakseen kuin Esan olisi täytynyt pakottaa ulos +jokainen sana aivan erikoisilla ponnistuksilla. Grönberg katseli häntä +vakavasti, ja Esalle näytti olevan tuskallista seisoa siinä. Hän koetti +edes rykiä karaistakseen itseänsä. + +»Vai niin», virkkoi Grönberg hetkellisen vaitiolon perästä, »kyllä +minulla jo on renki pestattuna, mutta...» + +»No ei sitten...» Esa jo liikahti lähteäksensä. + +Ȁlä nyt mene, istu.» + +Esa ei kuitenkaan istunut, mutta paikalleen hän jäi. + +»Mitä sinä tahtoisit palkkaa?» + +»Mutta jos teillä on renki pestattuna, niin... En minä toisen eteen.» + +»En minä sitä tarkoittanutkaan, mutta sille toiselle olisi toinenkin +paikka.» + +»Saisko se sen?» + +»Kyllä.» + +»No sitten. Mitä nimismies itse nyt katsoisi kohtuulliseksi palkaksi?» + +Esa kysyi tuota niin arasti, että se melkein kuulosti huokaukselta. + +»Hjaa... Kesällä lupasin muistaakseni sataviisikymmentä. Mutta nyt on +toinen aika.» + +»Minä en niin paljoa pyydäkään.» + +Grönberg katseli nyt hiukan kummissansa Esaa. + +»Täytyy mennä melkein puolet alaspäin», sanoi hän arasti. + +»Seitsemänkymmentä viisi markkaako?» + +»Jaa ... sinne päin.» + +Oltiin vaiti. Esa pyöritteli lakkia kädessänsä. + +»Tuota», alkoi hän, mutta siitä ei tahtonut tulla mitään. »Tuota ... +minä olen ajatellut ... että kun teillä varmaan tullaan tänäkin talvena +syömään petutonta leipää, niin ... tuota ... enkö minä saisi ainakin +joskus leipäosaani kotiin lapsilleni... (Tässä syntyi pitempi +äänettömyys, sillä Esa nieleskeli ja Grönberg kuunteli henkeä +vetämättä.) Minä itse söisin sitten täällä kotoani tuotua sekaleipää, +sillä...» + +Esan ääni sortui, hän pyyhkäisi lakinperällä nopeasti poskille vierivät +kyyneleet. + +»Onko sinulla monta lasta?» kysyi Grönberg hiljaa. + +»Kaksi.» + +»Joko olette syöneet sekaleipää?» + +»Ei, mutta kyllä se nyt näyttää siltä, että talven päälle täytyy.» + +»Niin», sanoi Grönberg vastaten Esan äskeiseen kysymykseen, »kyllä saat +sen leivän suhteen tehdä miten itse tahdot.» + +»Kiitoksia.» + +Oltiin hiljaa. Esa hankkiusi pois, mutta tahtoi vielä selittää: + +»Minulla on sellainen, kummallinen luonto, että ... pian minä suutun ja +pian itken.» + +Nimismies antoi Esalle vähän pestirahaa, jonka saatuaan tämä poistui. +Jäätyään yksin katseli hän ikkunapielestä vielä Esan perään, raskas ilme +valvoneissa, veristävissä silmissään. + +Vähän myöhemmin saapui lautamies, jonka oli määrä lähteä nimismiehen +mukaan pitäjälle, ja pian istuttiin rattailla. + +Kuura peitti vielä maata yltyleensä aivan kuin lumikerros. Kerjäläisiä +oli kyllä viime vuosina kiertänyt täälläkin huomattavammassa määrässä, +mutta kun he nyt maantiellä niitä useampiakin sivuuttivat, koski niiden +näkeminen Grönbergiin vielä erikoisemmalla tavalla kuin muulloin. Säälin +tunne oli syvempi ja velvoittavampi. Sitäpaitsi ulosmittaus ja +ryöstötoimitukset nyt painoivat raskaasti mieltä. Kauhean viimeöisen +tuhon vuoksi ovat ihmisten mielet muutenkin murheen ja epätoivon +murtamina. Lain ja oikeuden nimessä on hänen velvollisuutensa vierittää +vielä raskaat lisäpainot monenkin perheen sydämille... Miksi olivatkaan +toimitukset sattuneet nyt juuri tälle päivälle?... + +Synkeänä, kapinoiden velvollisuuksiansa vastaan ajoi hän kumppanilleen +sanaakaan puhumatta. Mutta tämäpä katkaisi äänettömyyden: + +»Kuinka monta toimitusta herra nimismiehellä on tänä päivänä?» + +Viisihän niitä oli, kolme ulosmittausta ja kaksi huutokauppaa. + +»Sinne Siikalahden kyläänkö nyt ensimmäisenä ajetaan?» + +»Sinne.» + +Puhe ei tahtonut sujua. Vähän ajan kuluttua Grönberg itsestään alkoi: + +»Meidän *täytyy* luultavasti toimittaa paljon ulosmittauksia tänä +talvena.» + +Lautamies ravisti päätään: + +»Kyllä, arvattavasti hyvin paljon, ihmiset kun alkavat jo syksystä olla +niin kovin ahtaalla ja ... tämä yö teki nyt lopun, niin että ... mikä +siinä oikein tulleekaan neuvoksi.» + +Grönberg johtui kysymään: + +»Onko lautamies paljon takauksissa kiinni?» + +»Onpahan niihin tullut mentyä.» + +Äänestä kuuli kyllä, että asian ajatteleminenkin tuskastutti. + +Ajettiin Kuivasen pihaan. Likitienoilla oli Siikalahden Mikko jo +odotellut ja yhtyi nyt joukkoon tupaan mennessä. + +Kun tultiin sisään, puki emäntä paraillaan rikkinäisiä kenkiä lapsen +jalkoihin, piika ajoi pieniä, ruuppaisia perunoita vatiin. Nimismiehen +tervehdykseen ei kukaan mitään vastannut. Kaikkialla, lattialla ja +penkeillä, oli niin paljon yhtä ja toista, aina perunakuokasta ja +hevosloimesta kahvikuppeihin ja silkkihuiviin asti, ettei tahtonut jalka +jakautua. Kun ei emäntä käskenyt istumaan, heitti piika perunavatinsa +pöydälle, kävi sysäämässä penkiltä vaatteita ja kamaa kokoon, pyyhkäisi +siten paljastunutta rahia rievulla ja käski istumaan. + +Mutta kenelläkään ei ollut siihen aikaa eikä halua. Nimismies alkoi +selittää emännälle, että hänellä olisi täällä ulosmittaus Siikalahden +saatavista, jotka kolmen eri velkakirjan mukaan tekevät yhteensä 156 +markkaa korkoineen, ja kysyi, eikö emännällä ole rahaa maksaa niitä. + +Emäntä laskeusi käsiensä päälle pöydälle ja rupesi itkemään. Hän itki +niin haikeasti, niin katkerasti, että lapset, toinen toisensa jälkeen +rupesivat tekemään samaa. Grönberg kyllä tunsi, miten huonossa maineessa +talon emäntäkin oli, isännästä puhumattakaan, joka nyt istui linnassa, +mutta sittenkin katsellessa noita turvattomia, syyttömiä lapsia, +tietäessä, että talo kokonaisuudessaan kaikkine tavaroineen nyt pian +olisi pantava vasaran nenään velkojain tyydyttämiseksi, jotka ilman +epäilystä rientävät kaikki saatavansa perimään »kun kauhut ovat +linnassa», valtasi hänet syvä säälintunne. Astuen emännän luokse koetti +hän tätä lohduttaa sillä, ettei *tämä asia* nyt niin suuri ole, että +sitä niin kovasti tarvitsisi surra, ettei hän kirjoita talon kaikkia +lehmiäkään, ei molempia hevosia, vaan koettaa menetellä niin +sopivaisuuden mukaan kuin suinkin mahdollista. + +Lapset pelkäsivät Grönbergiä ja huusivat yhä kovemmin. + +Emäntä alkoi itkunsa seasta puhua. Hän sanoi kyllä tietävänsä sen, että +hänellä joukkoinensa on maantie edessä ennen pitkää. Syytti Ellaa ja +sanoi, että se on Karin Vennun joukossa juonut omansa ja hänen +perintönsä. Kyllä heillä omaisuutta on ollut, eikä tässä syyttä köyhiä +olla. Aikaa sitten oli hän ennustanut tällaista loppua. Jumalan käsi oli +nyt pudonnut päälle hirmuisena ja rankaisevana. Mutta minkä tähden +Jumala rankaisee syyttömiä lapsiraukkoja? -- sitä ei hän ymmärtänyt. + +Siikalahden Mikon oli alussa, kun emäntä itkemään rupesi, tehnyt mieli +ruveta selvittämään tälle, että olisi ollut mukavampi jo ennen murehtia, +että tässä onkin eletty aivan niinkuin viimeistä päivää ja että kyllä +emäntä on ollut aivan samanlainen kuin isäntäkin. Mutta kun ei Sanna +sanallakaan syyttänyt häntä, ei muita, Ellan selkään vaan syyt sysäsi, +kun sen itku oli niin katkeraa ja nähtävästi pulppusi ulos murtuneesta +sydämestä, ei Mikkokaan puhunut pahaa sanaa. + +Hiljaisina, surullisen mielialan vallitessa, toimittivat he +kirjoituksen, merkiten kolme lehmää -- neljäs jätettiin taloon -- ja +toisen hevosen nimismiehen kirjoihin. Se käytiin vielä emännälle +ilmoittamassa ja lähdettiin pois. + +Nyt ajettiin mökkiläismäelle. Siellä oli myytävä Tuomi Kustaan lehmä +Siikalahden Mikon saatavasta. Mikko käveli nimismiehen rattaitten +vieressä ja kertoi, että ei hän olisi tältä Kustaalta hakenutkaan +saatavaansa, mutta kun se oli häntä niin hävyttömästi haukkunut erään +kerran tässä kesällä, kun hän, siitä »vain kauniisti muistutti». Hän +suuttui ja pani hakemukseen. + +Jos Mikko olisi osannut aavistaa, että se hymy, joka oli nimismiehen +huulilla, tulkitsi halveksimista ja ylenkatsetta, ei hän varmaankaan +olisi juttuansa ja syitänsä niin seikkaperäisesti kertonut. Mutta hän +luuli hymyn merkitsevän vallan toista ja siinä innossa hän, kun päästiin +Kustaan mökin kohdalle, sanoi: + +»Ei niiden sellaisten köyhäin ja työväen sovi antaa silmille lentää, +niitä pitää vähän nöyryyttää ja opettaa niin että... No, kyllä ne saavat +tänä vuotena nenäänsä, saavat jo!» + +Nimismies pysäytti hevosensa kujalle ja antoi lautamiehen sitoa sen +kiinni vieressä olevaan aitaan. Siitä he kävelivät soukkaa käymäpolkua +Tuomi-Kustaan mökille, jonka luona kivillä istuskeli jo muutamia +ihmisiä. + +Grönberg meni tupaan. Esiriputtomassa sängyssä makasi nuorenpuoleinen +vaimo ja itki. Köyhyys irvisti joka nurkasta. + +Vaimo oli nuori, eikä ruma. Puna nousi hänen poskilleen, kun nimismies +astui sisään. Hämillään suunnitti äiti katseensa äsken syntyneeseen +pienokaiseen, joka makasi hänen vieressään. Tuolilla sängyn luona istui +Karhun Esan Liisa, reipas, hyvännäköinen eukko, ruumistansa huojutellen, +ja suhditti kahta vanhempaa lasta, jotka taistellen jonkun mitättömän +kapineen omistus-oikeudesta kinailivat pöydän luona. Muuten tuvassa +oikeastaan ei ollut paljon mitään. + +Nimismiestä liikutti. + +»Teillä on pieni lapsi, -- äsken syntynyt?» kysyi hän. + +Niin oli, neljän vuorokauden vanha, ja hän, äiti, oli niin heikko, ettei +ollut kyennyt nousemaan. + +Missä mies oli? -- Eiköhän se siellä ulkona? juuri hän tässä oli... +Vaimo silmäili ikkunoihin päin, ja Esan Liisa, joka näytti hyvin +tomeralta ja toimelliselta, nousi ilmoittaen, että hän menee sitä +katsomaan. Mutta ovella seisahti, kääntyi nimismiehen puoleen, niiasi +nöyrästi ja kuiskasi punastuen jotain. Grönberg ei kuullut, minkä vuoksi +hän kumartui likemmäksi ja kuuli mitä tämä kuiskutti. Sen johdosta +nimismies hiukan nyökäytti päätänsä ja lähti ulos. + +Tuo samainen nikkari-Esan vaimo talutti navetasta punakirjavan +sarvipäälehmän. Muutamia huutajia kerääntyi sen ympärille +tarkastelemaan. + +»Laihapa se olikin!... ei ole antanut ruokaa sitten kun kirjoitettiin», +kuului Siikalahden Mikon tuttu ääni. Ja toimessaan läheni hän lehmää +tarkastelemaan ja tutkimaan. + +»No, mitä tarjotaan tuosta koutikosta sitten?» kysyy nimismies. + +»Koutikosta kylläkin!» naureskelee Siikalahden Mikko. »Pahus, kun olet +laihduttanut ja piinannut tuota elukkaa sitten kun se kirjoitettiin», +sanoi hän navetan seinustaa vasten nojailevalle miehelle, joka siis oli +lehmän omistaja, Tuomi-Kustaa. Kustaan otsalla väreili ensinnä +jonkunlainen kuohahtanut ilme, mutta kohta se muuttui ivalliseksi. + +»Olisitko tuota sinäkään lihottanut?» arveli. + +Mutta Mikko ei enää kuullut, sillä hän oli takertunut lehmää huutamaan. +Ja Esan Liisa, joka piteli lehmää kytkyestä, lisäili aina markan Mikon +markan päälle, oli tomeran näköinen ja toimitteli rehevää. Se näkyi +nostattavan Mikon aatamia. + +»Karhun Esan Liisapa se näkyy aikovan saada lehmän», sanelivat akat. Ja +kun alettiin mennä yli 15 markasta, silloin jo näki, että Siikalahden +Mikko ei ajatellut ystävällisiä ajatuksia Esan Liisasta. Kun hän lisäsi +16:nnen markkansa, ilmeni hänen suupieleensä ahneuden piirre hyvin +selvänä. Liisan oli 17:s. + +Kun ruvettiin menemään yli 20:n, alkoi Liisa nähtävästi hätäillä, +hapuillen ja epävarmana käänsi hän katseensa tuonne kivelle, missä +parin muun naisen kera istui Märkäsen Annikka. Mutta sittenpä hän kohta +reipastuikin. + +»Olkoon viisikolmatta!» + +»Kolmas kerta.» Nimismies löi puupalikalla kytkyen kantaan. + +»Ei», väitti Siikalahden Mikko, »vallesmanni löi kesken. Minä olisin +vielä lisännyt. Pitää ottaa ylös.» + +Grönberg käänsi hänelle selkänsä ja Liisa veti lehmää navettaan. + +»Liisa sai lehmän», sanoivat. + +Mutta kun Liisa tuli navetasta, pyyhiskeli hän silmiänsä. Liisan käy +sääliksi viedä toisilta ainoata lehmää, arvelivat. + +»Sinnekö jätät? Etkö viekään kotiisi?» kyselivät. + +Mutta Liisa meni navetan taakse, ja sinne Märkäsen Annikkakin meni. Ja +kun Liisa tuli takaisin, vei hän rahat nimismiehen käteen. Ympärillä +seisovista muutamat olivat peränneet siksi tarkoin, että kuiskeena pian +levisi tieto, että Liisa olikin lehmän huutanut Märkäsen Annikalle, joka +sen nyt maksoi ja jätti Kustaalle. Syykin ymmärrettiin. Kustaan akka oli +ollut Märkäsessä piikana monta vuotta ja Annikalla oli sen kanssa hyvät +välit. Kun siinä sitten Annikkaa ruvettiin peräilemään, että mihin se +meni, oli hän jo tiehensä juossut. Mutta kun hidasluontoinen Kustaa ehti +asian oikean laidan käsittää, käveli hän sanaa sanomatta navetan +vieressä olevaan heinäsuojaan, toi sieltä sylillisen nevaheiniä ja vei +kirjukan eteen. Posket vavahtelivat liikutuksesta, kun lähti tupaan +tapauksesta akalle kertomaan. + +Mutta Siikalahden Mikko paneskeli ja hyhkyi itsekseen, väänsi +kiukkuisesti mälliä poskessaan ja läheni vielä nimismiestä, joka oli +lähdössä. + +»Tuleeko se saatavani nyt täyteen tuosta?» + +»Ja jos jäisit paria, kolmea markkaa vaille?» + +»Kyllä sitä tarvitsisi omansa saada tällaisina aikoina... Onpa siellä +heiniäkin, joita olisi sopinut Ja olisin minä vielä lisännyt sen +lehmänkin hintaan.» + +»Voi sinua, voi sinua», äänsi nimismies ja lähti kävelemään poispäin. +Ihmiset olivat jo hajonneet. Mikko sieltä kaikkein viimeisenä poistui +katkerat ajatukset mielessä. Tällaiset pienet vastoinkäymiset ja toisten +halveksimiset häntä eivät masentaneet, ne kiukuttivat. Hän tunsi nyt +ihmisiä vihaavansa oikein todenteolla. Synkeästi katsellen saapui hän +tielle samassa kuin lautamies juoksi takaisin hakemaan ruoskaa, joka oli +unohtunut siihen, missä hevonen oli ollut kiinni. + +»Onko vielä muita huutokauppoja tänään?» kysyi Mikko. + +»On. Etkö sitten ole kuullut, että Kariniemen Matin talokin tänään +myödään? Lähde huutamaan.» + +»Ohoo! Vai niin!» Mikko oikein vilkkaasti huudahti, ja mieli näkyi +paremmaksi menevän. Hän aikoi sanoa sille lautamiehelle vielä, että +niitä taitaa tulla oikein runsaasti myytäväksi taloja tänä talvena, +mutta ei enää ehtinyt, kun tämä juoksi pois. + +»Vai jo se meni Kariniemikin vieraalle», pakisi hän itsekseen. Ja vähän +ajan kuluttua, ihastuneena lyöden reiteensä: + +»Ai saakeli! Siinä saa taas Hautalan Jannekin housuillensa!» + +Nyt oli jo katse muuttunut iloisemmaksi. Kaivaen piipusta tuhkat +poskeensa älähti hän vielä: + +»Saapa nähdä, kuinka Jannen käy tänä talvena.» + +Hymyilystä näki, miten Mikko otaksui sen käyvän, ja vielä paremmin +siitä, että hän alkoi suurilla pieksuillaan yhä lujemmin mossautella. +Kun Mikolla nyt oli jotain niin innostavaa mielessä, paineli hän +jalkojaan lujemmin maahan. Hänestä tuntui, että niin varmalla pohjalla +oleva mies saisi painaa hiukan enemmänkin... Sylki ja alkoi viheltää. + + + + +XIV. + + +Yleisen hädän ja puutteen kasvaessa oli kunnan jo ollut pakko +loppukesällä perustaa muutamiin kyläkuntiin yleisiä ruokalaitoksia, +missä kunnan varoista keitettiin velliä ja leivottiin leipiä, joita +ilmaiseksi jaettiin suurimmassa hädässä oleville, oman kunnan köyhille. +Jäkälöitä kerättiin ahkerasti, missä niitä vain suinkin saatiin. Petäjiä +kaikkialla kuorittiin leipäaineiksi. + +Tuli syksy ja aikainen talvi. Perunoita oli saatu muutamin paikoin +kohtalaisesti hyvin. Mutta kun viljavarat jo edellisinä vuosina olivat +monilta talollisiltakin typi tarkkaan huvenneet, täytyi perunoita jo +syksystä ruveta käyttämään leipäaineiksi, joten saattoi jo edeltäpäin +arvata, että viimeisetkin mukulat olisivat jo syötynä, ennenkuin +päästään puoli-talveenkaan. Meren rannikoilla keksittiin sarain juuret +oivallisiksi leipäaineiksi. Kun ne kuivattiin ja jauhettiin, saatiin +niistä imelän makuisia jauhoja. Monien penikulmien päästä matkustettiin +rannikolle, missä jäätiköllä päivittäin oli kuin markkinat. Laajoista +avannoista harattiin rautahaaruilla juuret ylös. Ja kun kuorma saatiin +kotiin ja uunissa kuivattiin, jyrsivät lapset juuria aivan kuin +makeisia, riemuiten niiden »herkullisesta mausta.» + +Keittolaitoksia, joita alettiin nimittää *kopukoiksi*, täytyi talven +tultua yhä lisätä. Lukuisat köyhät perheet joutuivat kohtuullisen +ravinnon puutteessa, usein isän taikka äidin kuoleman johdosta, siihen +tilaan, etteivät kyenneet enää itse lämmitystarpeitakaan hankkimaan, +joten heitä täytyi sijoittaa asumaan keittotaloihin. Kun se tapa kerran +tuli alkuun, siirtyivät sinne monet vanhukset väsyneinä, monet vanhemmat +lapsineen sairaina, ja niiden lisäksi laiskurit, joilla vielä olisi +ollut käytettävänä ansaitsemiseen kunnan tarjoamia aputyökeinoja, mutta +ei ollut halua niihin ryhtyä, koska heillä oli tietona, että +»vaivaisapua pitää saada ilmaiseksi». Sillä tavalla muodostuivat nämä +»kopukat» taudin pesiksi, joissa nälkätauti ja poltetauti alkoivat aivan +erikoisella tavalla raivota. Kun velliä, samoin kuin leipääkin täytyi jo +syksystä alkaen kaikenlaisilla apuaineilla jatkaa, ja kun +asiantuntemattomina apuaineitten sopivaisuutta terveydellisessä +suhteessa ei osattu huomioon ottaa, oli siinä tietysti ensimmäinen syy +sairauteen. Senlisäksi siivottomuus aiheutti kopukkahuoneisiin +myrkyllisen ilman. Jauhoja riitti vähän velliin, vielä vähemmän leipään. +Köyhäin kesken levisi juoruja, että keittolaitosten hoitajat käyttävät +tilaisuutta hyväkseen ja syövät väkineen itsekin pitäjän viljaa. +Köyhillä kehruutettiin, kudotettiin, teetettiin astioita, kauhoja, +lusikoita, rekiä y. m., joista hoitokomitean jäsenet antoivat maksuksi +leipiä, jauhoja ja joskus rahaakin. Palkkio sellaisista valmisteista +oli pieni. Ja kun joku sai mielestänsä kovin mitättömän vähän, syytti +hän komitean jäseniä hävyttömyydestä, petoksesta, köyhäin omaisuuden +varastamisesta. Semmoiset seikat ja juorut synnyttivät myrkyllistä +katkeramielisyyttä. Jos joku hoitokomitean vähemmin onnistunut jäsen +olisikin ollut sellaiseen pienemmässä määrässä syyllinen, olivat +parjaukset monin kerroin kuitenkin liioiteltuja; sen lisäksi saivat +syyttömät kärsiä syyllisten tähden. Varmaa on, että useimmat siinä +toimessa olevat uhratessaan aikaansa, varojansa ja voimiansa yleisen +hädän lievittämiseksi osoittivat alttiutta, jolle osanotto yhteisiin +harrastuksiin parempina aikoina tuskin voi *rakkaudessa* vertoja vetää. +Sillä varkaudesta, kavaltamisesta, vieläpä köyhäin keitosten +myrkyttämisestäkin epäillyissä täytyi olla velvollisuudentuntoa ja +rakkautta, kun he sillä tavoin syytettyinä yhä saattoivat ponnistella +syyttäjäin hädän lievittämiseksi. + +Pitäjän omat viljavarat loppuivat alkutalvesta. Kruunulta oli pyydetty +ja saatu jo velaksi, lahjaksikin, mutta ne hupenivat jokaisen mielestä +ihmeteltävän nopeasti. Yhä vaan tarvittiin uusia. Kruununkin viljat +uhkasivat loppua. Kaupungin kauppiaitten viljavarat loppuivat. Pietarin +viljamakasiineista erotti rahdin ajoihin tottumatonta pohjalaista +melkein voittamaton matka. Kyllä senkin matkan muutamat voittivat, mutta +se vilja maksoi rahaa! + +Näin ollen täytyi kopukoissa keitosten ja leivosten huonontua. +Yleisissä töissä, joista huomattavin oli hautuumaan kaivu, täytyi +palkkojen, joita jauhoilla maksettiin, yhä pienentyä. + +Monilukuisia talollisia joutui vararikkoon ja mierontielle. Kaikki +luotto kerrassaan hävisi. + +Kuolevaisuusprosentti nousi nousemistaan. Sunnuntaisin haudattiin 20--30 +ruumista pitäjässä, jonka väkiluku nousi 4--5 tuhanteen. Moni tuntematon +mieronkulkija, entinen upea talollinen, köyhän mökkiläisen kanssa sai +hautauksen sellaisessa joukossa usein kenenkään tietämättä kuka hän on. + +Vaikka kuulutuksella kirkoissa oli kielletty köyhiä lähtemästä kerjuulle +toisiin pitäjiin, täytyi kiellon pakostakin jäädä kuolleeksi +kirjaimeksi. Mitä välittivät nälkäiset ihmiset, jos saivatkin +vankikyydin! Saihan silloin edes yöpaikoissa leipää. Niinpä virtailikin +niitä ristiin rastiin Etelä-Pohjanmaan suomalaisissa pitäjissä, useimmat +tullen sisämaasta päin, missä puute oli vielä suurempi ja tuntuvampi. +Niitä olisi saanut pitäjän voimalla kyyditä, jos kaikkia olisi tahdottu +kotipaikoilleen palauttaa. + +Inhimilliset tunteet ja käsitteet muuttuivat ihmeteltävässä määrässä. +Toinen nälkäinen saattoi katsella toisen kuolemaa heltymättä. Omaa +kuolemaansa harva ajatteli ollenkaan sillä tavalla kuin tavallisissa +oloissa. Sitä ei aina pidetty edes helpotuksena ja pelastuksena +kärsimyksistä, enemmän vaan kuin jonain tavallisena talon muuttona, jota +ei edeltäpäin viitsinyt sen enempää ajatella. Rajaton yhtäkaikkisuus ja +välinpitämättömyys oli tullut aivan yleiseksi. Inhimillinen olemus, +ihminen ajattelevana olentona, näytti ikäänkuin vähitellen haihtuvan, +häviävän ja katoavan ruumiista jo ennen kuin kuolema tuli ja korjasi +pois. + +Oli maaliskuu. Siikalahden Mikko oli taas palaamassa Stoltin luota, +jossa hän viime aikoina oli alkanut yhä ahkerammin käydä. Nyt oli +oluttehtaan hirsiä jo ruvettu ajamaan Siikalahden pellolle jokirannalle, +mihin se aiottiin rakentaa, joten puuha nyt oli joutunut julkiseksi. + +Mikon luottamus omiin voimiinsa oli tämän vuoden kuluessa paljon +kasvanut. Se seikka häntä aina hiljaisesti harmitti, ettei häntä valittu +vaivaishoitokomiteaan. Näyttääksensä kykyänsä siihen arvosteli hän usein +komitean jäsenten toimenpiteitä, puhui paljon enemmän ja ystävällisemmin +köyhäin kanssa kuin ennen. Hän saavuttikin tarkoituksensa: köyhät +rupesivat pitämään Mikkoa miehenä, jolla olisi kykyä ja halua vaikuttaa +parhaimmalla tavalla hoitokomiteassa. Esteenä hänen valitsemiselleen oli +vain se, etteivät nuo, jotka olivat aina kaikessa tottuneet olemaan +päältäpäsmäreinä, vaikuttaneet Mikon vaalin hyväksi. + +Hän itse ajatteli todellakin samaa. Se sapetti häntä kovin, että miehet, +joilla tuskin enää oli mitään *omaa*, saivat olla sellaisissa +kunniatoimissa. Mutta samalla hän jonkinlaisella vaistomaisella +tyydytyksellä tunsi olevansa tulevaisuuden mies. + +Stoltin ja Mikon suhde oli muuttunut Mikolle varsin mieluisaksi, hän +kun oli jo pari kertaa tämän talven kuluessa joutunut lainaamaan +Stoltille rahaa. Hän ei enää liiaksi kumarrellut Stoltia, vaan kohteli +jonkinlaisella yhdenarvoisuuden tunteella. + +Stolt kuului vaivaisapukomiteaan. Tänään oli Mikko hänelle siitä +pistellyt, ihmetellyt, että mihin ne jauhot joutuvat, kun niitä niin +niukasti köyhillekin annetaan, ja sanonut suoraan, että yleisesti +luullaan, että komitean jäsenet itsekin niistä puuronsa keittävät, -- +vaikka ei kapteenia epäillä, oli hän selittänyt. Kapteeni kyllä tiesi, +että häntä muiden muassa epäillään, ja suuttui. Mikko selitti, ettei hän +sillä puheellaan mitään pahaa tarkoittanut, mutta hän puhui sitä mitä +oli kuullut köyhäin puhuvan heidänkin kylällä; kylän kopukka oli +Hautalassa, josta ne raukat aina tulivat heille nälissään valittamaan. + +Kiivaita sanoja vaihdettiin ja erottiin. Mikkoa kovin huvitti, että oli +saanut »sitä herraakin pureskella», kuten hän itse kotiin päin +ajellessaan mielihyvissään itsekseen virkkoi. Hän laski siinä, että +jollei tämä olisi toivonut juuri hänen, Siikalahden Mikon, avulla +pääsevänsä omistamaan puolta oluttehdasta, niin varmaan se olisi +kimppuun käynyt ja ulos ajanut. Mielissään vihelteli hän hiljaa. + +Matka jatkui. Yhä pyörivät ajatukset saman asian ympärillä. Vihoissaan +hän kerran oikein ääneen ihmetteli sitä, että jotkut pöllöpäät saattavat +vielä uskoa sitäkin, että ne hoitomiehet eivät ollenkaan ottaisi pitäjän +jauhoja, vaikka ei kenenkään silmä heitä vartioimassa ole. Hän ei +kumminkaan usko! Veroitetaan ja kannetaan sitten vain niiltä, joilla on, +niin että kohta tässä saa viedä ruistynnyrin joka viikko. + +Valtaavat lumituiskut olivat nujuttaneet tielle korkeita, paksuja +lumikinoksia, tie oli melkein tukossa. Mikon täytyi ajaa hiljakseen, +joten hänellä oli kylliksi aikaa miettiä, suuttua asiasta toisensa +perään, Tie kulki metsän läpi. Mahtava kuusikko teki juhlallisen, +unettavan vaikutuksen Mikkoon. Kun hevonen käveli, alkoi Mikko torkkua. + +Hän säpsähti, kun hevonen äkkiä hypähti tien viereen ja rupesi +kuorsaamaan. Päästyään tolkulle äkkäsi hän tienvieressä kinoksessa +ihmisen suullaan makaamassa. Mikko räiskäytti ohjaksilla hevosta ja ajoi +edelleen. Mutta kohta muutaman sylen päässä hän kuitenkin jälleen +pidätti ja katsoi taaksensa. Rääsyinen miespuolinen olento se siinä +kinoksessa yhä makasi hievahtamatta. Mikko antoi hevosen seisoa, nousi +reestä, laski koiraturkkinsa kauluksen alas ja näytti miettivän. Siinä +tuli hän huomanneeksi, että on hyvin kylmä. Matkaa likimpiin +ihmisasuntoihin oli pari vanhaa virstaa. + +Hän näytti hyvin epävarmalta, mitä tässä oikein tekisi, kun istui +takaisin rekeen. Ikäänkuin puoliksi kieltäen, puoliksi käskien äänsi hän +hevoselle: + +»Soo...» + +Hevonen lähti. Mutta samassa pistäysi tien mutkasta näköpiiriin joukko +kerjäläisiä. Silmänräpäyksessä teki Mikko toisen päätöksen, käänsi +hevosensa takaisin ja ajoi kinoksessa makaavan luokse. Hevonen korskui, +pelkäsi, eikä tahtonut pidättyä seisomaan, kun isäntä nousi reestä ja +rupesi kääntelemään kinoksessa makaavaa. Se oli vanha mies, kovin +heikoissa vaatteissa. Sauva oli vielä kädessä. Suusta oli tullut hiukan +verta, mikä oli jo ehtinyt melkein jääksi kylmettyä. + +Mitä tehdä? Henki oli varmaan lähtenyt jo useita tunteja sitten. Jollei +olisi tuossa ollut noita eläviä kerjäläisiä, olisi Mikko jättänyt +siihen, mutta nyt ei tahtonut iletä. + +Kerjäläiset ehtivät paikalle. + +»Onko se kuollut?» kysyi joku, jolla itsellä ei näyttänyt olevan pitkiä +aikoja jälellä. + +»Kuollutpa näkyy olevan, pitäneekö viedä kirkolle?» Mikko päätä kynsien +arveli. Pari poikasta potki kuollutta äijää sääriin. + +»Kuollut se on», sanoivat. Vaimo, jolla oli kelkka, istui siihen +lepäämään eikä tullut edes katsomaan. Tapaus ei näkynyt häneen ollenkaan +koskevan. + +»Mistä lie tuokin?» arveli mies. + +Kukaan ei sanonut siihen mitään. Mies lähti taivaltamaan, sitten pojat, +ja vihdoin vaimo, muutama syli väliä aina jokaisella. + +»Olisitte saaneet pitää tätä hevosta niin kauan, että minä saisin sen +rekeen», huusi Mikko perään. Kukaan ei aluksi kääntänyt päätänsäkään. +Mutta sitten suurempi poika palasi ja kysyi: »Olisiko teillä leipää?» + +Mikosta tuntui tuo kysymys juuri tällä hetkellä, ja sillä äänellä +lausuttuna kuin poika sen sanoi, niin kummallisesti vaikuttavan tuolla +sisässä, että hän sanaa sanomatta kaivoi reen pohjalta hevosen +apeleivän. Silmänräpäyksessä nousi pojan luisille poskille punaa, +silmistä iski intohimoinen välähdys, kun hän hyökkäsi kiinni leipään, +jonka Mikko aikoi taittaa. Tämä ei osannut olla varuillaan. Poika sai +leivän, pisti sen nuttunsa alle ja lähti juoksemaan. Mikko kirosi, +huusi, mutta poika juoksi vaan. Äiti, jonka ohitse poika ensin pääsi, +ymmärsi puuhassa olevan jotain tavatonta ja huusi: + +»Pekka! Saitko sinä leipää?» + +Pekka ei vastannut mitään, juoksi vaan. Mutta huuto herätti toisten +huomiota. + +»Hääh? Leipää!» huusivat isä ja veli ja rupesivat tavoittelemaan Pekkaa. +Tämä poikkesi vähän ajetulle talvitielle metsään, pienempi veli ja isä +perässä. Äiti heitti kelkan siihen, alkoi yrittää jälessä huutaen +äänellä, jonka synnyttämiä tunnelmia ei osaa selittää, jollei ole sitä +itse kuullut. + +»Pekka! Anna leipää äi...» + +Siihen hän kaatui suulleen. Ja mitä hän sitten huusi, sitä ei Mikko +kuullut. Mutta jos hänellä tässä olisi ollut toinen leipä, olisi hän sen +vienyt vaimolle. Metsästä kuului hajanaisia huutoja. Kuulosti siltä, +että siellä jo oltiin käsikähmässä... Äiti! oli noussut istumaan +kinokselle ja nojasi leukaa käteen, aivan kuin olisi ollut alla tuoksuva +mätäs ja päällä paahtanut juhannus-aurinko sen sijaan että nyt porotti +pohjolan pakkanen. + +Mikko sai vedetyksi ruumiin rekeensä. Hevonen pelkäsi ja pyrki +laukkaamaan. + +Siikalahden isäntä oli harvinaisessa sieluntilassa. Kaikki mitä tässä +oli tapahtunut, ruumiin korjaaminen ja leivän antaminen, olivat kokonaan +hänen periaatteitaan ja tapojaan vastaan. Tuntui kuin jokin hyväilevä +liikutus ja tyydytystä tuottava mieliala olisi sittenkin pyrkinyt häntä +syleilemään. Sisässä taistelivat mielipiteiltään vastakkaiset henget, ja +niistä tuo vasituinen, joka siellä ainaisesti sai ylivallan pitää, +tuntui nyt joutuvan alakynteen. + +Mikko oli siksi ymmällä, ettei voinut itselleen selittää, oliko hän nyt +tehnyt tuhmasti vaiko viisaasti, vaikka mies yksinomaan sitä vaan +mietiskeli. Hevonen oli lakannut pelkäämästä. Se juoksi hiljaista +hölkkäjuoksua. Jähmettyneen, tuntemattoman vanhuksen ruumis makasi +reenpohjassa kuin kivi. Kasvot olivat jääneet hiukan näkyviin, eikä +ajaja saanut niistä silmiään pois käännetyksi. Mikko ei nyt viheltänyt, +ei nauranut, silmissä vain oli vakava, totinen, kauhusta puhuva ilme. +Viimein hän peitti nuo kasvot loimella, käski hevosen juoksemaan +nopeammasti ja huokasi. + +Metsä loppui. Tuolta näkyi kirkko, tässä välillä matala maakumpu, jota +yhdellä taholla erotti kylästä matala metsikkö. Kummulla liikkui +ihmisiä, sieltä kuului ääniä, rautakankien ja kuokkain kalsketta, kivien +vetäjäin pitkäveteisiä huutoja. + +Siellä myllerrettiin kiviseen mäkeen uutta hautausmaata. + + + + +XV. + + +Mikko pidätti hevosensa. Muuan mies istui tien vieressä nojaten päätä +käsiin, kyynärpäitä polviin. Kun hevonen seisahtui aivan viereen, nosti +mies väsyneesti päätänsä. + +»Ka, suutariko se onkin ... en ollut tunteakaan», sanoi Mikko. + +»Niinpä on.» Suutari näytti niin väsyneeltä, ettei olisi uskonut hänen +kykenevän omin voimin ylös nousemaan. + +»Kuka täällä on tänäpäivänä teettäjänä?» kysyi Mikko. + +»Varpulan Valee.» + +Mikko katseli mäkeen, mistä rautakankien ja kuokkain vaitoinen, voimaton +kalahteleminen kuului. Mies taas silmäili reessä makaavaa ruumista, +mutta, ei näyttänyt mitään uteliaisuuden merkkiä. Kysäisi kuitenkin +vihdoin: + +»Onko tuo kuollut?» + +Mikko selitti, että se on kuollut ja hän oli löytänyt sen +lumikinoksesta, eikä tuntenut, kuka se oli. Suutari nojasi jälleen pään +käsiin ja kiinnitti katseensa maahan. + +Mikon mielestä tehtiin työtä äärettömän laiskasti. Useimmat +istuskelivat, toiset muodon vuoksi silloin tällöin kalkauttivat asetta. +Ne taas, jotka kivirekiä vetivät, -- enimmäkseen naisia, -- pidättivät +joka askeleella, kaatuilivat ja kompuroivat toistensa jaloissa. Mikko +ajatteli: »Laiskoja syötetään tyhjän päälle», ja johtui siitä +kyselemään, että missä Valee on, kun ei työmaalla näy? Suutari tiesi +tämän menneen kylässä käymään. Mikon ajatus jatkui: »Luottamusmiehiä +ollaan ja pitkin kyliä vaan kuletaan piiputellen ja loritellen...» + +»Paljonko jauhoja te nyt saatte päivässä?» + +»Puolen naulaa.» + +»No elääkö sillä?» + +»Niinkuin näkyy... Elää sitä tällä lailla.» Mies ei edes silmiään +nostanut. + +»Ja saatiinhan hiljakkoin kruunultakin taas mattoja, kuinka paljon niitä +saatiinkaan?» + +»Kuuluupa saadun.» + +Toisiakin miehiä jo saapui paikalle. Ne olivat vähän voimakkaampia ja +siksi vilkkaampia kuin suutari. Hän kun oli tottunut elämänsä hyvää +syömään, meni huonolla ravinnolla heikommaksi kuin ne, jotka kaiken +aikansa olivat tottuneet vähällä ja huonolla ravinnolla tulemaan +toimeen. Otettuaan selvän siitä, että reessä makaava mies oli kuollut, +vieras kerjäläinen, ja yhden osoittaessa sitä kohtaan huomattavampaa +sääliä ja surkuttelua kuin muut, rupesivat toiset kuuntelemaan suutarin +ja Mikon keskustelua. Ja Mikko kertoi, miten hän oli äsken kapteeni +Stoltillekin sanonut suoraan vasten naamaa, että sekin oli teettänyt +omia töitänsä pitäjän ja kruunun jauhoilla. »Kruunun jauhot pitäisi +antaa köyhille *ilman*, ei niiden edestä tarvitsisi *köyhäin* työtä +tehdä... Eipä niiden edestä näy rikkaatkaan tekevän mitään.» Viimeisen +huomautuksensa johdosta Mikko hymähti. Salaperäisenä ja tutkivana kulki +katse höröllä korvin kuuntelevain miesten silmistä vakoillen, +ymmärtävätkö nuo. Ja ne ymmärsivät. Suurella, leveällä äänellä ja +liikkeellä muuan sepän näköinen mies kohta virkkoi: + +»No minä olen sanonut näille, kun niitä jauhoja niin nätisti +punnitaankin ja kun nyt on taas ollut puhetta siitä, että jauhomäärä +vielä vähennetään, niin minä olen sanonut näille, että mihinkä +helvettiin ne jauhot joutuvat, kun hiljan oli maaherraltakin saatu +kymmenen mattoa.» + +»Kymmenen? Enempihän niitä saatiin!» muistutti Mikko. + +»Kymmenen niitä oli», tiesi joku. + +»Mistä sinä tiedät? Oletko sinä ollut niitä katselemassa?» kyseli seppä +ikäänkuin aikeessa päälle käydä. + +»Niin meinaatteko sitten, että ne kopukkaan isännät niitä omalla +väellään syöttävät?» kysyi muuan vaatimattoman näköisenä. + +»Kuka sitä nyt sellaisia epäilisi», selitti Mikko ja katsoi kierosti +seppään. + +»Minä olenkin sanonut, että se on kumma, kun ei sitä Siikalahden +kestikievaria panna hoitomieheksi, sen ei tarvitsisi hiviöidä köyhäin +osaa, kun on itsellä kyllä, ja kun on ainakin reiru ja rehti mies... +Annas nyt, veli, yksi tupakkapiipullinen.» Seppä meni piippuansa kaivaen +Mikon ääreen, joka veti esiin massinsa. + +Yhä useampia miehiä oli kokoutunut tielle, missä oli vilkas juttu ja +möyhinä käymässä. Mikko huomasi pistäneensä tulta tappuroihin, ja se +miellytti, vaikka samalla nousikin pelko, että nuo hänen syyksensä +rupeavat selittämään nostettua huhua. Antaen tupakkakukkaronsa kiertää +miehestä mieheen ja saaden siten näiden myötätuntoisuuden puolellensa +virkkoi hän vielä hyvin totisena: + +»Ei teillä näy täällä tarkka peräänkatsanto olevan.» + +»Ei suinkaan ne viitsi täällä olla, kylässä ne juoksevat kaiket päivät.» + +»Noo, ei sitä sellaisella palkalla kannata teidänkään paljoa tehdä. -- +Mutta, kyllä minun nyt täytyy mennä.» Hän istui rekeen ja tarttui +suitsiin. + +Ȁlkää nyt vaan niin sanoko, että minä teille olen kertonut sellaisia +epäluuloja, että hoitomiehet jauhoja itselleen ottavat. En suinkaan minä +tiedä mitään, enkä uskokaan, *en yhtään*, että he sitä tekevät, mutta +tuli sanotuksi, mitä on kuullut.» + +Monella suulla huudettiin, että mitä se isäntä nyt turhia, eihän tässä +olla mitään kielilakkareita, hui hai! Onhan niitä sellaisia juttuja +tässä jokainen kuullut... Oonhan toki! + +»Niin, ja teidän parastanne minä sillä tarkoitan.» + +»Senhän nyt jokainen älyää ja ymmärtää!» huusi muuan innostunut ämmä. + +Mikko nykäisi hevosta suitsista ja lähtiessään huusi hartaasti: + +»Jumalan haltuun!» + +»Jumalan haltuun, Jumalan haltuun, isäntä!» + +Tuomi-Kustaa istui laihtuneen varjon kaltaisena taampana ja nauroi +toisten kehuessa Siikalahden Mikkoa, joka useimpain mielestä nyt +yhtäkkiä oli muuttunut pitäjän rehellisimmäksi mieheksi. + +Melu yhä paisui. Voimiakin näytti nyt jostain salaperäisestä lähteestä +virtailevan semminkin akoille. Siikalahden isäntä oli onnistunut +virittämään tulta jo ennestään kyteviin tappuroihin. Monet olivat +ennenkin uskoneet ja pelänneet, että hoitomiehet elävät vaivaisten +osilla. Nyt se oli varma. Heillä oli jokaisella vatsassa kurraava nälkä, +kotona perhe tahi joukko omaisia, joiden henki riippui niistä +armopaloista, mitkä kunta kykeni yhteisvaroista liiostamaan. Heillä oli +vilu, heitä väsytti. Kuitenkin piti olla pakkasessa, tehdä työtä, +»työllä ja väellä, talollisten maatessa, ansaita keisarinkin +lahjoittamia jauhoja!» kuului yleisenä katkerana sävelenä. + +Varpulaisen tullessa kylästä oikotietä ei kukaan ollut työssä, kaikki +melusivat ja pauhasivat yhdessä joukossa. Valeen huomatessaan +hajaantuivat useimmat ja ryhtyivät työhön. Se oli ennestään tuttu tapa. +Melkein aina kun työnkatsastaja oli poissa, oltiin laiskana. Mutta eihän +siitä paljoa välitetty. + +Kun Valee ehti paikalle, jäivät muutamat miehet istumaan ja jotkut, +joilla tupakkaa oli, tupakoimaan. Valee ei mennyt heidän luoksensa eikä +aluksi pannut mitään huomiota heidän käytökseensä. Sen sijaan meni +auttamaan ja neuvomaan erästä ryhmää, jossa muutamat yrittivät +isonlaista kiveä reelle. Kun se oli saatu, ei vetävä akkaliuta tahtonut +saada kuormaa liikkeelle. Aiottiin vähentääkin sitä, mutta Valee kielsi +ja huusi noille istuskeleville miehille: + +»Tulkaa vetämään kuormaa ... seppäkin, väkevä mies!» + +»Ei ole kiirettä!» vastasi seppä. Valee otti sen tavalliseksi +leikkipuheeksi eikä välittänyt siitä sen enempää. Mutta hänen kasvojensa +ilme oli tavallista huolestuneempi, mikä johtui siitä, että oli +kirkon-vartijalta äsken kuullut, että jauho-annokset täytyy huomisesta +alkaen vähentää. Valee itse silmin näki, miten työläisraukat heikkonivat +päivä päivältä. Ja puolella jauhonaulalla, mitäpä sillä pysyisikään +kunnossa ihminen, jonka ainoana ravintoa tuottavana ruoka-aineena se on +ja johon osallisina sitten vielä useallakin olivat lapset, vaikkapa ne +hoitoloista saivatkin keitosta. + +Mutta nyt jo Valee uudelleen katsoi miehiin, jotka istuivat ja +tupakoivat. Kiukkuisemmin huusi hän: + +»Tulkaa vetämään tuota kuormaa, te sieltä! Ei teillä ole parempi oikeus +laiskotella tässä kuin muillakaan.» + +»Vedä itse!» kuuli hän kuiskattavan ikäänkuin tarkoituksella, ettei se +kuuluisi hänelle. Ja samalla siellä jotkut ilvehtien naurahtivat, eikä +kukaan liikkunut paikaltaan. Silmäkulmiansa rypistäen kiinnitti hän +huomionsa sinne. + +»Ettäkö vedä itse, vai mitä?» + +Ei kukaan vastannut. Naiset rupesivat sohisten suoristamaan vetoköyttä +ja saivat nyt kuorman liikkeelle. Valee astui istujain luokse. + +»Kuka niin sanoi, että vedä itse?» + +Ei kukaan puhu mitään. + +»Lähtekää työhön paikalla!» + +Pari miestä alkoi vitkaan nouseskella, mutta seppä, nojaten leukaa +käsiin ja kyynärpäitä polviin, kysyi: + +»Onko aikomus taas vähentää jauhoannoksia?» + +Valee vähän ällistyi. + +»Mistä sinä sen tiedät?» kysyi. + +»Tiettäänpähän.» + +Miehet näkivät Valeen kasvojen ilmeestä, että se oli totta. Joku +virkahti äänellä, joka kihisi vihasta: + +»Kyllä sitä aina tiettään.» + +»Vaivaishoitokunnan on, hyvät miehet, pakko tehdä se, taikka muuten +loppuisivat varat ennen kevättä. Parempi on tulla toimeen vähällä kuin +tyhjällä.» + +»Mutta mihin helvettiin ne jauhot joutuvat, kun siinä kopukkavellissä ei +ole kuin hyppysellinen padallisessa ja...» + +»No se ei ole sun asiasi tutkia eikä mun selvittää. Vai luuleeko seppä +ehkä, että minä niitä jauhoja syön?» + +»Jonkun niitä täytyy syödä, kun ovat aina lopussa, vaikka kuinka usein +uusia saataisiin, ja kun ei niitä köyhät saa...» + +Valeen poskille nousi tumma puna, ja toiset miehet alkoivat jo peläten +paeta edemmäksi. Mutta seppä seisoi vihasta puhkuen paikallaan eikä +väistänyt rahtuakaan Valeen tulisia silmäyksiä. + +»Kyllä se on nyt parasta», sanoi Valee, »että hillitset hiukan suutasi +ja menet työhösi. Sinun omatuntosi tietää kyllä, että *minä* en +vaivaisten jauhoja syö, sillä minä en niitä tarvitse...» + +»No sen minä helvetin hyvin tiedän, ettet sinä niitä tarvitse, mutta +siihenkö ne rikkaat tyytyvät mitä he tarvitsevat...» + +»Tuki suus!» + +»En minä sinua pelkää!» + +Valee alkoi hapuilla kankea. + +»Anna kangen olla!» kuului murrokselta, ja useita miehiä riensi paikalle +seppää puolustamaan. + +Pääasiallinen sisältö nyt syntyneessä melussa oli kiroileminen. + +Valee huohotti kovasti, sillä hänen oli vaikea saada kuohunutta +luontoansa asettumaan. Se onnistui kuitenkin, jopa siihen määrään, että +jo saattoi taas maltillisesti puhua: + +»Vai on teillä kapinavehkeet!» + +»Jauhomäärää ei saa vähentää.» + +»Te ymmärrätte sen, ettei se ole yksin minun eikä teidän päätettävissä. +Teillä näyttää olleen yhteinen sopimus, arvatenkin antaa minulle +selkään?» Hän nauroi niin että kajahteli. »Ettekö te hyvät miehet, +käsitä, että jos minä olisin yhtä hullu kuin te, niin minä tuolla +kangella voisin ruhjoa teidät mäsäksi ihan joka ainoan sorkan!» Hän +astui ryhmittyneen miesjoukon eteen, jolloin useimmat jo alkoivat +peräytyä. Nähtävästi he alkoivat käsittää, että se todellakin olisi +hyvin mahdollista. + +»Joka ei paikalla mene työhön, niin jumalauta! -- minä näytän, että minä +saan tottelemaan.» + +Useimmat alkoivat hajota sanaa sanomatta. + +»Minä en sinua pelkää!» vakuutti seppä uudelleen. + +Silloin Valee otti hänen kauluksestaan ja huitaisi ruoskana lumihankeen, +mihin seppä upposi melkein näkymättömiin. + +»Kuka myöskään ei mene?» + +Jokainen meni. Ryhdyttiin työhön niin hiljaa, ettei kukaan puhunut +mitään. Valee peräili seppää, joka vitkalleen nousi ylös, puisteli lumia +itsestään ja istui jälleen kivelle. Kun hän jonkun ajan kuluttua meni +sinne, löysi hän tämän itkemästä. + +»No, mitä nyt?» kysyi Valee. + +»Minä vaan tässä, että köyhyys ei ole mikään ilo. Jos mulla olisi +sellainen ruoka kuin sinulla, niin et sinä minua heittelisi.» + +»Parasta on nyt sitten lähteä työhön.» + +Seppä nousi ja puoliksi rukoilijan äänellä valitti: + +»Kuule, mutta jos minulta vähennetään jauhomäärää vielä puolesta +naulasta, niin minä en voi elää.» Entistä kuuluisaa painimiestä ja +tappelijaa kovin harmitti, kun oli niin voimattomaksi joutunut. Valee +selitti, että jauhoannoksia ei suinkaan vähennettäisi, jollei siihen +olisi välttämätön pakko. + +»Minä vaivainen olen sitten tottunut vielä niin isoruokaiseksi... +Tuollaiset kärpät kuin tuo räätäli tulisivat kyllä toimeen puolta +vähemmällä.» + +Näin puhellen meni seppä toisten joukkoon ja rupesi työhön, s. o. +seisoskelemaan kankensa varassa ja komentamaan toisia. + +Työtä tehtiin nyt niinkuin tavallisesti, mutta hyvin äänetönnä. Valee +käsitti, että joukossa oli todella syntynyt epäluuloa hoitomiehiä +vastaan ja että ne epäluulot hautuivat ja juurtuivat sydämissä. Kun +katseli työntekijäin voimattomia liikkeitä, kuihtuneita kasvoja ja +epätoivoisia, loistottomia silmiä, käsitti, että heillä ei enää ollut +kykyä täysitajuisesti harkita asemaansa. + +Valeeta yhä enemmän tuskastutti äänettömyys ja harvasanaisuus. Se +pakotti hänet yhä enemmän syventymään, ajattelemaan niiden asemaa, +joiden puolesta jauhonaulasta ja vastaisuudessa kenties neljänneksestä +oli pakko tehdä päivä työtä ja elää sillä. Yhä enemmän alkoi hänen +rintaansa ahdistaa. + +Tuossakin eräs äiti, hänen nuoruuden tuttavansa, oli vetämisen puuhassa +ja pysyi tuskin jaloillaan. Valee johtui ajattelemaan, että sillä oli +kotona kolme lasta ja mies, joka oli täällä loukannut jalkansa eikä sen +vuoksi voinut nousta vuoteesta. Ja kun hänen silmänsä kiintyivät +syrjästä tarkastamaan naisen muinoin vereviä ja ilmeikkäitä kasvoja, +kasvoja, joissa nyt oli jo melkein kalman väri, kun hän samalla käsitti, +että se jauhotukko, jonka hän täältä vie päivittäin, tulee jaetuksi +myöskin lasten kanssa, jotka kyllä saavat hoitotalosta velliosansa, -- +niin hänen rinnastaan nousi kurkkuun niin paksu pala, että täytyi lähteä +hetkiseksi kävelemään, jotta saisi sen laskeutumaan. + +Valee ei ollut sillä tavalla kuin nyt tullut ennen ajatelleeksi näiden +ihmisten kohtaloa. Hän kyllä oli säälinyt ja uhrannut aikaa ja vaivaa +heidän puutteensa poistamiseksi. Mutta sen tehtyään oli hän tuntenut +sydämessään hyvin täytetyn velvollisuuden tuottamaa rauhaisaa +tyydytystä. Nyt oli aivan toisin. Kuin siivillä pakeni tyydytys yhä +etäämmälle, jättäen sijaan tuskallisen, selittämättömän halun katsoa +jokaisen sydämeen tuossa joukossa, saadakseen selville millä tavalla, +millä tunteella he kantoivat kovan kohtalonsa taakkaa. Milloin kiintyi +hänen huomionsa perheen isään, joka ennen oli elänyt hyvissä varoissa, +puutteesta tietämätönnä, ja nyt, estääkseen elämän lankaa katkeamasta, +huonoissa, repaleisissa vaatteissa, jalkain palellessa rikkinäisissä +kengissä, koetti viimeisillä voimillaan vääntää *kiviä*, ansaitakseen +illalla puolen naulaa jauhoja. Puolikasvuisia tyttöjä, joiden poskien +hän muisti raikkaasti punottaneen vielä joku kuukausi sitten, mutta +joissa nyt oli taivaan pilven kuultava väri, oli joukossa monta, ja +niiden kasvoille oli nälkä painanut ikäihmisen elämästä välittämättömän +kokemuksen leiman. Huomio kääntyi äänettömään poikaseen, joka voimatonna +kieriskeli toisten jaloissa, yritti itkemään, mutta muuttikin sen +kiroilemiseksi; kiroili ja parkui siksi kun voimat riittivät ja +rauhoittui sitten kuin vanhus. Harmaapäitä vanhuksiakin oli. Ne kyllä +olivat muihin verrattuina eniten tavallisensa näköisiä, sillä heihin ei +nälkä vaikuttanut samanlaista muutosta kuin nuoriin. Mutta sittenkin +tuntui Valeesta, että he voivat elämänlankaansa vain hiukan jatkaa +tuolla ponnistelullaan, se kuitenkin tulee katkeamaan ennenkuin päästään +uutisrukiiseen. + +»Kuinka rakas elämä sentään on», hän huoahti, sovittaen omaa +elämänrakkauttaan niihin, jotka tuossa maksoivat viimeisistä päivistään +kallista vuokraa, koettaen kuoleman tuloa lahjoa, yrittää viimeistä +ponnistusta. + +Tuolla muuan entinen hurja »häjy», Koipi-Siukku, joka tuskin jaksoi +pystyssä pysyä kankensa varassa, ansaitsi hänkin ruokaansa. Paljon oli +sekin mies eläessään nähnyt. Noin 10--15 vuotta takaperin ei ollut sitä +kekkeriä, sitä tappelua, missä ei Siukku ollut mukana. Oli se osannut +varastaa, jumalaties' eikö murhiakin tehdä. Murtunut, masentunut oli +Siukku nyt. Oli niissä monessa muussakin ollut miestä aikoinaan, ja nyt +ne pelkäsivät hänen, yhden miehen kovaa sanaa! Toisissa oloissa se olisi +saattanut itsekkäisyyden ja mieltymyksen tunteita herättää, nyt se +herätti tuskallista ahdistusta. Valee ei muistanut milloinkaan olleensa +sillä tavalla raskasmielinen kuin tänään. + +Äskeinen kahakka oli istuttanut hänen mieleensä ajatuksen, että ne +epäilevät häntä ja muita hoitokunnan jäseniä yhteisen viljan +varkaudesta. Se painoi kuin lyijy. Ne eivät uskoisi selityksiä, vaikka +heille enkeli puhuisi. Hän oli tähän asti niin hyvällä ja alttiilla +mielellä tehnyt hoitokunnan jäsenenä mitä ikänä oli voinut, siinä +uskossa, että puutteenalaiset kuitenkin tuntevat kiitollisuutta +rehellisiä auttajiaan kohtaan. Ne pitävätkin roistoina, kuka tietää, +mitä kaikkea ajattelevatkaan! Tuossa tilassa voivat ihmiset ajatella +siitä, jota he pitävät sortajanaan, kuinka hävytöntä ja rumaa hyvänsä! + +Hänen teki mielensä puhua, selittää... Mutta jokainen ajatus ja sana +näytti niin tehottomalta, että mitä enemmän sitä mietti, sitä +kammottavammaksi noiden ihmisten epäluulo hänen mielikuvituksessaan +kasvoi. + +»Ja ennenkuin päästään edes kevääseen!» ajatteli hän, »niin mitä kaikkea +tapahtuneekaan.» Hänestä tosiaankin näytti ihan luonnottomalta vaatia +noilta työtä siitä, mitä niille annetaan. Jos hän saisi määrätä, ei hän +vaatisi sitä... + +»Mutta sitten ne kerjäisivät työn puutteessa, vastus olisi paljon +suurempi ja niiden kärsimykset tuskin sen vähäisemmät», muisti hän ennen +väittäneensä, kun joku muu oli ehdottanut sitä, mitä hän nyt ajatteli... + +Alkoi tuiskuttaa lunta. Päiväkin oli jo jälkipuoleen kulunut. + +»Saatte lähteä pois», sanoi Valee työläisille. Hän tunsi jotain +miellyttävää sen johdosta, että lumituiskun tähden saattoi lyhentää +niiden työpäivää. Käskyä ei tarvinnut uusia. Työkentän vieressä oli +vanha lato, johon työkapineet korjattiin. Lähdettiin kylään, missä +kirkonvartijan talossa jaettiin päiväpalkat. Edellisillä kerroilla kun +Valee oli ollut työnjohtajana, oli hän matkan uudelta hautausmaalta +kylään kulkenut parvessa, haastellen muiden kanssa. Nyt hän käveli +edellä yksin, joukko tuli perässä, sekin pitäen tavallista hiljaisempaa +melua. + +Kirkonvartija oli vanhahko, kuivakiskoinen mies. Hän oli pihalla Valeen +tullessa. + +»Kuuleppas», sanoi hän jo ennen kuin Valee ehti ääreenkään, »meidän +täytyy vähentää jauhoannokset jo tänäpäivänä.» + +»Todellako?» Valee oikein säpsähti. Mutta sitten hän alkoi panna +jyrkästi vastaan ja kertoi mitä siellä tänäpäivänä oli tapahtunut. +Kirkonvartija nauroi. Hän oli kyllä monesti saanut sellaista kokea, +mutta hän antoi *selkään*, sanoi hän. Ne vihasivat häntä, mutta viis +siitä. Tässä täytyy pitää järjestystä ja kuria, muutenhan ne söisivät +kyllä yhtenä päivänä suuhunsa koko jauhovarat. Hän oli jo niin monesti +käynyt kuvernööriltäkin apua pyytämässä ja tiesi kuinka lujassa se oli, +että oli oppinut hänkin lujassa pitämään. Valee pani kovan kovaa +vastaan, väitti, ettei kirkonvartijalla ole oikeutta yksin päättää +jauhomäärän vähentämisestä, siinä pitää ensinnä olla hoitokunnan kokous. + +Vanha mies suuttui. + +»Se on minun asiani, minä vastaan siitä!» huudahti hän ja löi nyrkkiä +polveensa. »Kyllähän minä antaisin vaikka viisi naulaa joka ikiselle +sorkalle päivässä, *jos vaan olisi* mistä antaa. Mutta kun minulta +niitä kuitenkin vaatii koko pitäjä, niin minun pitäisi muuttua +jauhoiksi, minun pitäisi antaa jokaiselle *paljon*, ei kukaan tyytyisi +vähään! Pitäjän miehet joka kokouksessa härnäävät, että paljon menee, +paljon menee! Minä annan kaikille liian avokätisesti muka, -- eivätkä +tahdo enää myöntää mitään. Kuvernööri haukkuu silmät täyteen, että niin +ja niin paljon olette jo saaneet, auttakaa itseänne, ei täältä enää +riitä mitään... Ketä tässä sitten kuuntelee? En suinkaan minä niitä +omaksi hyväkseni säästä. Ja on sitä mullakin sydäntä ollut, olen minäkin +itkenyt köyhäin surkeutta, mutta itku ei tässä auta, tässä täytyy tehdä +jotain. Viljan saaminen käy yhä vaikeammaksi, kohta ei sitä saa rahalla, +ei ilman. Sentähden täytyy *säästää*... Valittakaa sitten, vaikka +valittaisitte keisariin. Kernaasti tämän virkani annan jollekin, joka on +auliimpi antamaan.» + +Hän otti arkusta aitan avaimet ja lähti noutamaan jauhovakkaa tupaan, +sillä työläiset olivat jo sinne kokoontuneet. Valee jäi masentuneena +istumaan. + +Kun kirkonvartija sai vakan tuvan pöydälle, otti hän luotipuntarin ja +rupesi punnitsemaan. + +»Nyt täytyy jauhomäärää taas vähentää. Tänä iltana annetaan 12 luotia +henkeen.» Samalla hän jo tarjosi yhtä valmiiksi punnittua annosta. +Joukossa syntyi valitusta ja kuhinaa, jotkut alkoivat kiroilla. + +»Suu kiinni, taikka saatte tyytyä kahdeksaan luotiin!» + +Möyhinä vähän hiljeni. + +»Joka ei tahdo tyytyä tähän, saa tyytyä olemaan ilman.» + +Nuo harvat lauseet, jotka tuo vanha, kuivan ja kovan näköinen mies +puhui joukolle, saivat sen ihmeellisesti asettumaan ja nurkumatta +tyytymään osaansa. Sillä hän puhui järkähtämättömällä varmuudella, niin +ettei yhdestäkään sanasta jäänyt vähintäkään epäilystä, että se oli +leikillä lausuttu. + +Vielä jaettiin kullekin olkileipä, jossa oli hiukan suurustakin, mutta +siinä liikutellessa ne melkein käsiin hajosivat. Muutamia +pitkämatkaisempia jäi taloon yöksi, toisia meni muihin naapureihin, +toiset taas koteihinsa. Valee oli katsellut ihmetellen sitä kylmyyttä, +jota kirkonvartija osoitti, sekä myöskin sitä, että murina niin hälveni +ja kätkeytyi sydämiin. Ja kun he astuivat takaisin kamariin, ei Valee +saattanut olla puolileikillään huomauttamatta: + +»Mutta kyllä teillä on kova luonto.» + +Vähään aikaan ei kirkonvartija vastannut mitään, panihan vain kessuja +piippuunsa. Sitten hän huokasi ja sanoi: + +»Minä olen havainnut sen, ettei tässä itkulla pitkälle päästä... +Saattanut se on luontokin kovettua.» Sitten hän jäi synkeänä katselemaan +pitkin piipunvartta, silmät melkein ummessa. + +Painostava mieliala, joka kumpaakin rasitti, ei poistunut koko +yhdessäolon aikana. Mutta kun Valee jätteli hyvästi, virkkoi +kirkonvartija: + +»Sinäkin vanhenet... Vanhana katsellaan monta asiaa toisilla silmillä +kuin nuorena.» Äänessä oli omituinen, hellyydeltä vivahtava väre, joka +sai Valeen katsahtamaan silmänurkkaa kohti, eikö siellä edes kyyneltä +näy? + +Ja puristettuaan kovasti vanhan, kovan miehen kättä lähti Valee +kirkonkylän hoitotaloon, missä hänen hevosensa oli. + +Oli jo puolihämärä. Kun hän meni rekeänsä vetämään ladosta, takoi siellä +renki paraillaan kiinni ruumiskirstun kantta. + +»Kuka siellä on?» + +»En tiedä. Joku kulkiain, jonka Siikalahden kestikievari oli löytänyt +taipaleelta... Kaikille sitä pitääkin tässä arkkuja vielä laittaa, mutta +rovasti oli määrännyt.» + +»Pienihän se on ollutkin... Tyttökö vai poika?» + +Renki veti suutansa salaperäiseen nauruun ja virkkoi kerskaavalla +äänellä: + +»Minä katkaisin kirveellä sen koivet, kun ei muuten mahtunut.» + +Julmuutta sellaista, mikä ilmeni rengin kerskauksessa, ei Valee ollut +ennen kuullut. Hän jäi pitkäksi, aikaa äänetönnä tuijottamaan poikaan. +Ensimmäinen tajuttava käsite, joka hänessä heräsi, oli se, että hänen +teki mielensä antaa sille hyvästi selkään. Sanaakaan sanomatta otti hän +rekensä pihalle. + +»Se olikin vanha äijä ... sääret kuin piipunvarret. Kerran vain kopautin +kirvespohjalla, niin poikki menivät että helähti», kertoi renki perään. + +»Jollet sinä nyt pidä leukojasi kiinni, poika, niin minä annan sulle +sellaisen selällisen, että opit edes hiukan ihmisten tapoja, senkin +roisto!» + +Poika tukki suunsa kuin myyrä. Hänen mielestänsä oli varsin +kummallista, ettei Varpulan isäntä edes nauranut hänen +miehuullisuudelleen... Ei vain puoletkaan uskaltaisi ruumiin kanssa elää +niinkuin hän, sen hän vissiin tiesi! Ja siksipä isäntä pitikin niin +hyvästi, kun hän oli niin säälimätön ja pelkäämätön käsittelemään +ruumiita, joita kopukasta sai korjata joka päivä... + +»Tuollainen mies, vieläpä kun mies!» mutisi hän ja pui nyrkkiä Valeen +perään kun tämä lähti. + +Kirstun oli hän nyt saanut valmiiksi. Kopauttaen vielä vasaralla arkun +kanteen alkoi hän viheltää ja läksi pois, jättäen ruumiin siihen +sunnuntaita odottamaan. + +Kotiin päästyään piti Valee emäntänsä kanssa pitkän neuvottelun, joka +päättyi siihen, että he päättivät leipoa yhden leipomuksen vähemmän +pettusekaisia leipiä kuin hoitotaloissa tavallisesti näihin aikoihin +leivottiin, ja antaa sen jaettavaksi hautuumaan työväelle. + +Kun se päätös oli tehty, suuteli Santra Valeeta. Se tapahtui pitkästä +ajasta, sillä sellainen ei ollut kansan kesken tavallista. Mutta onni, +että saattoi todella jotain tehdä lähimmäistensä huutavan kurjuuden +lieventämiseksi, vaikutti niin hellyttävästä sydämessä, että Valee sulki +vaimon syliinsä ja purki tälle tämänpäiväisten ristiriitaisten +tunteitten tuottaman tuskan kärsimykset ja huolet. + + + + +XVI. + + +Nimismies Grönberg oli joutunut tarttuvaan poltetautiin sairasvuoteelle. +Kun siihen vielä liittyi luuvalo, joka ei mitenkään näyttänyt aikovan +hellittää, päätti hän lääkärin kanssa neuvoteltuaan antaa viedä itsensä +kaupunkiin hoidettavaksi. Sijaiseksi määrättiin hänelle muuan Stenfors; +mikä lie ollut miehiään, ei tietty, koska entisyys oli tuntematon. + +Stenforsista ja Kaleniuksesta tuli heti oivalliset ystävykset. Heidät +tavattiin melkein aina yksissä, milloin missäkin toimissa, useimmiten +ryyppykomannoissa. Stenfors oli tuskin ollut viikon pitäjässä, kun jo +tiedettiin, että hän oli suuri juoppo. Kun hän sitäpaitsi seurusteli +Kaleniuksen kanssa, ruvettiin pelkäämään pahempaakin. + +Näihin aikoihin oli jo totuttu vähempiäkin rikosasioita ilmoittamaan +Grönbergille, joka ilmoituksen saatuaan aina ryhtyi toimenpiteisiin ja +toimitti syylliset rangaistukseen. Sitä paitsi oli Grönberg tehokkaasti +ottanut osaa työhön yleisen hädän lievittämiseksi. + +Tähän aikaan täytyi nimismiehen toimittaa ryöstöhuutokauppoja joka +päivä. Riitajutut vastapuolten välillä niissä sukeusivat usein niin +sekaviksi, että nimismiehellä piti olla kärsivällisyyttä niitä +selvitellessä. Grönbergin kärsivällisyys oli usein aivan ihmeteltävä. +Jos joku hätääntynyt velallinen onnistui saamaan kuvernööriltä kiellon +jo kuulutetun huutokaupan pitämistä vastaan, piti Grönberg sellaisen +määräyksen aina pyhänä. + +Luonnollisista syistä voivat nimismiehen tulot sellaisena aikana nousta +hyvin suuriksi. Mutta Grönberg alensi vapaaehtoisesti tulojaan siten, +että monessa tapauksessa, kun köyhän mökkiläisen ainoa lehmä joutui +velasta vasaran alle ja huutajain puutteessa lyötiin muutamalla +markalla, hän itse huusi lehmän ja lahjoitti takaisin omistajalle. + +Senpä vuoksi ihmiset olivat alkaneetkin häntä puolittain jumaloida. + +Kun Stenfors tuli virkaan, alkoi häntä kovin harmittaa nuo kuvernööriltä +usein hankitut ryöstönkieltokirjat. Se ensiksikin tuotti nimismiehelle +enempi vaivaa ja joskus saattoi tulojakin vähentää. Hänen mielestään +kuvernööri teki tuhmasti noita kieltoja antaessaan. Pian levisi huhuja, +että hän oli vasten kieltoja toimittanut ryöstöjä. Mutta kun +asianomaiset usein olivat niin köyhiä, etteivät voineet valittaa eikä +asiamiestä palkata -- ja mennä suusanasin puhumaan kuvernöörille, sekään +taas ei vaivaansa maksanut, -- jäivät ne valittamatta. Menestys, viina +ja Kalenius lisäsivät rohkeutta, ja muutamain viikkojen kuluttua oli +Stenfors pitäjässä suuri herra. + +Nimismiehelle oli ihmisillä näihin aikoihin paljon asiaa. Tavaksi +tullut tottumus ilmoittaa nimismiehelle pienempiäkin varkauksia jatkui +Stenforsinkin aikana. Hän oli ollut pitäjässä tuskin kolmea viikkoa, kun +toiset valittivat hänen suurta huolimattomuuttaan sellaisten asiain +suhteen, toiset väittivät, että se lähti pelkuruudesta. Summa oli se, +että Grönbergin parantumista ja palaamista odotettiin huolella ja +ikävällä. + + * * * * * + +Valkolan Juhon hypoteekkilainan yritys oli mennyt jostain syystä +myttyyn. Hän kyllä alkoi puuhata uudelleen, mutta se venyi niin +pitkälle, että hätäiset velkojat eivät enää jaksaneet odottaa, vaan +alkoivat kilvan hakea saataviaan. + +Juho yritti ponnistella miehen tavalla, sai korjatuksi asioitansa niin +että vielä pysyi pystyssä. Nyt oli kuitenkin taas yksi velkakirja +hakuteillä ja takavarikkoon kirjoitettuna kaikki talon elukat. Juho oli +kuitenkin saanut kuvernööriltä peruutuksen huutokaupan pitämistä +vastaan. + +Tätä kuvernöörin paperia oli hän nyt ollut viemässä Stenforsille, mutta +ei ollut päässyt edes puheille. Hän lähti kotiin, arvellen, että antaisi +kiellon silloin kun tullaan huutokauppaa pitämään. + +Matkalla kirkolle tuli vastaan Hautalan Janne. Juho selitti millä +asioilla hän oli kulkenut. Stenfors oli vielä maannut, mutta oli piian +lähettänyt sanomaan hänelle, ettei hän ota tänään vastaan, että jos on +jotain asiaa, niin sopii silloin toimittaa kun hän tulee pitämään +huutokauppaa. Renki Esa oli Juholle kertonut, että Stenfors oli koko yön +ollut matkassa Kaleniuksen ja Kujanpään lautamiehen kanssa. Aamulla oli +lautamies ne tuonut kotiin ja varmaankin olivat molemmat herrat hyvästi +kohmelossa. Esa oli ennustanut, että kyllä siitä elämästä tulee aika +perjantai, kun itse nimismies nyt kuitenkin pikapuoliin tulee kotiin. + +»No ... ja sinäkö toit takaisin asiapaperisi sieltä, vaikka niitä +viemään olit mennyt?» keskeytti Janne, kun Juho alkoi niin pitkälle +jaaritella. + +»Niin, kun en päässyt puheille.» + +Ȁlä lempoja jaarittele! Anna tänne se paperi, niin vien, kun menen +sinne.» + +Juho kaivoi paperin esiin ja oli mielissään kuin olisi lehmän saanut. + +»Vaivaa teillä nyt siitä on.» + +»Vaivaa», matki Hautalainen synkästi. »Sellaisista vaivoista minä +välitän viis, Juho-parka. Mutta tässä alkaa todellakin näyttää siltä, +että minä itsekin näiden samojen paperien tähden olen ennen pitkää myyty +mies. Minä elän nyt jo aivan toisten armoilla. Ihmettelen vaan, miksi +eivät ne jo hae ulos minunkin velkojani. Noo, ne tekevät sen ennen +kevättä, ja silloin... Hyvästi nyt.» Hautalainen oli tässäkin velassa +takausmiehenä. + +Hän lähti ajamaan. Juhon mielestä näytti Janne nyt paljon +maltillisemmalta ja kärsivällisemmältä kuin muulloin. Juho itse oli +taistelujensa keskellä saavuttanut sellaisen välinpitämättömyyden +asteen, että nytkin, kun hän vaan sai tuon paperin käsistään pois, +tuntui hetkisen siltä kuin kaikki olisi taas ollut hyvällä kannalla. Kun +Hautalainen mainitsi »näistä papereista» aavistaen niiden vuoksi +joutuvansa hänkin häviölle, iski Juhon mieleen kuin salama se kerta, +jolloin he olivat olleet yhdessä pyytämässä Klitsin Mikolta +maksunlykkäystä. Hautalainen oli sanonut: »Kyllä se on koiramaista, kun +pitää olla tuollaisten asioissa». Silloin oli häntä vetänyt oikein +kylmäksi, kun tiesi, ettei Hautalainen aavistanutkaan tuon velkakirjan +olevan Siikalahden kestikievarilla. Juho oli aikonut maksaa sen vaikka +verellänsä. + +Tässä se nyt oli. Kumma ja ihme, ettei Hautalainen raivostunut! + +Mutta sitten Juho oli taas melkein levollinen. »Hyvä oli, ettei +kiukutellut!» hän jupisi, ja sellainen hämärä välinpitämättömyyden tunne +valtasi kokonaan. + +Hautalainen tapasi Esan nimismiehen pihassa. + +»Täällä se Esa nyt on», sanoi Hautalainen jotain sanoakseen, pannessaan +hevosta kiinni. + +»Täällä.» Esan meni jotain vanhoja asioita mieleen, ja hänen silmissään +välähti terävä, kysyvä ilme, kun hän katsahti Janneen. Jannella näytti +olevan jotain mielessä, sillä saatuaan hevoselleen heiniä eteen meni hän +totisena Esan ääreen, otti tämän käden kömpelösti ja sanoi hämillään: +»Päivää». + +»Päivää.» Esa katseli yhä terävämmin. + +»Et suinkaan sinä enää vihaa minua niistä vanhoista?» kysyi Janne +pannen suutansa hymyyn. Esa pääsi kuin jostain tuskasta, sillä hän oli +epäillyt toisen alkavan siitä, että hänestä oli tullut *nimismiehen +renki*... Sitä ei hän kärsisi! Mutta nyt hän iloisesti ja avomielisesti +nauraen vastasi: + +»Siitäkö, että te minua hätyytitte siitä hevos-ajosta ja annoitte +minulle selkään niissä Valeen häissä?» + +»Niin niistä. Minun on monesti tehnyt mieleni puhua sinulle...» + +»Mitä vanhoista ... minä kyllä ansaitsin sellaista. Olisitte tekin, kun +olitte isän kaukaisia sukulaisia, saanut sentään jollain muullakin +tavalla vähän enemmän opettaa ja neuvoa, kun näitte, ettei minua +neuvonut kukaan...» + +»Olisitkohan sinä ottanut siitä vaarin?» epäili Janne. + +»Kenties! En minä sentään ollut hullu enkä varas... Se oli väärin, että +te siitä minut toimititte linnaan. Olisitte ennen panneet sinne vaikka +joka tappelusta.» Esan mieli näytti synkistyvän. Vakavana ja melkein +nöyrän tapaisena vastasi Janne: + +»Sinä puhut totta, et sinä ole varas ollut ikänä. Minun omatuntoni oli +siitä ensi aikoina monesti kipeä, ja sentähden minun on tehnyt aina +mieleni pyytää sinulta anteeksi.» + +»Se oli se hevos-ajo, niinkuin se on vieläkin, niin kovin yleinen tapa.» + +»Sepä se! Oikein ollessa enin osa nuoria miehiä joutuisi sellaisesta +linnaan.» + +»Niin minäkin aina arvelin, ja siksi se pisti niin vihakseni.» Esan +kalpeat posket punoittivat hiukan. »Kun minua siitä rangaistiin vielä +*varkauden* nimellä.» + +Janne hapuili uudestaan Esan kättä. »No unohda pois ja anna anteeksi. Se +ei sinun mainettasi enää pilaa, sillä kaikki tietävät, että ne ovat +olleet nuoruuden erehdyksiä, ja pitävät sinua rehellisenä, kunnon +miehenä.» + +Esa katsoi Hautalaisen silmäin läpi, olisiko siinä jotain vilppiä. + +»Minä en juuri kehumisia kärsi», virkkoi hän hymyillen, »mutta te olette +pitänyt minua *huononakin* miehenä ja minä olen melkein näihin asti +ollut siinä luulossa, että vieläkin pidätte...» Hän lopetti siihen. +Janne otti tupakkatamineet taskustaan. + +»Olet erehtynyt... Mutta pannaan piippuun tästä ja unohdetaan ne vanhat. +Liekö se herra jo noussut?» + +Esa katsoi ikkunaan. + +»Tuskinpa.» + +»Onko se taas ollut juomingissa?» + +»Aamuyöllä ne tulivat Kujanpäästä Kaleniuksen kanssa. Siellä se makaa +Kaleniuskin.» + +»No eikö Grönberg jo pian parane ja pääse tulemaan kotiin?» + +Esa selitti, että Grönberg oli jo viime viikolla ollut parempi, kun hän +oli sen luona käynyt, mutta eipä sitä vielä ollut kuulunut takaisin. Hän +odotteli kuitenkin jo joka päivä. + +»Minä menen ne herättämään, ei mulla ole aikaa täällä odotella», sanoi +Janne ja lähti sisään. + +Herra Stenfors oli palvelijainkin silmissä menettänyt siksi arvonsa, +ettei piikakaan sanallakaan estänyt Hautalaista sisään astumasta +nimismiehen huoneeseen. Kalenius lojui vuoteessa, mutta Stenfors oli jo +noussut ylös ja pesi kasvojaan. + +»Ei tänne saa vielä tulla!» huusi hän Hautalaiselle, kun tämä meni +sisään. + +Janne sanoi, ettei hänellä ole aikaa enää odottaa. Otti paperin +taskustaan, levitti sen pöydälle selittäen: + +»Se Valkolan Juho kun ei ollut saanut teitä tavata, pyysi, että minä, +kun tänne päin satuin tulemaan, toisin tämän ilmoituksen, että +kuvernööri on estänyt vielä pitämästä ryöstöhuutokauppaa sen Juhon +talossa.» + +Stenfors ei puhunut mitään, mutta Kalenius kohotti turvonnutta, +kohmeloista naamaansa sängystä ja käheällä äänellä virkkoi: + +»Te olettekin sopiva ja nopsajalkainen juoksuttamaan tuommoisia +papereita.» + +»Niin olenkin.» + +»Teille on varmaan hyvin mieleistä, kun teille *uskotaan* sellaisia +asioita?» sanoi Stenfors mennen pöydän luokse ja pyhkäisten Jannen +siihen paneman paperin, ikäänkuin huomaamattaan, lattiaan. + +»Tämä on ollut lautamiehenäkin», muistutti Kalenius. + +»Soo'o!» huudahti Stenfors ilvehtien. + +Hautalainen painoi jo lakin harmaitten hiuksiensa päälle ja aikoi lähteä +sanaakaan vastaamatta korkean kruunun käskynhaltijan huoneesta. Mutta +Stenfors huomautti vielä: + +»Lattiaanko *sinä* aina heität paperit näin tällaisissa paikoissa?» + +Hautalainen otti lakin jälleen päästänsä, kääntyi takaisin ja sanoi +äänellä joka vapisi: + +»Minä olen nähnyt jo ennenkin ihmisiä ja ollut asioissa sellaistenkin +kanssa, joita sanotaan herroiksi, ja olen minä tapellutkin niiden +kanssa, mutta en minä ole ikänä vielä nähnyt, että kaksi nuorta miestä +viitsii rakkikoirana haukkua puolivälissä seitsemääkymmentä olevaa +äijää.» + +»Sitä näkee kaikkea ... mutta pidä nyt suus kiinni...» + +»Niin sitä näkyy näkevän. Niitä näkyy näkevän sellaisiakin, jotka juovat +ja repalehtavat niillä rahoilla, jotka kiskotaan nälkään kuolevalta +kansalta. Eikös sekin ole vähän naurettavaa?» + +»Mitä ... mitä sillä tarkoitat?» + +Hautalainen oikaisi selkäänsä: + +»Kysy omaltatunnoltasi! Ja sen minä sanon sinulle, että jos et paikalla +ota tuota paperia ylös tuolta lattiasta, niin minulla on vielä voimia +pakottaa sinut siihen. Ja jollei muu auta, niin on minulla kyllä +hevosia, että minä pääsen kysymään kuvernööriltä kummanko meistä pitää +se ottaa ylös.» + +Pieni, hintelä Stenfors näytti alkavan pelätä, otti paperin ylös ja +selitti vielä, ettei hän ollut sitä heittänyt, vaan Hautalainen. + +Ȁlä kersku hevosillasi, pian nekin myydään, ja sinä saat mennä +kopukkaan», pisti väliin Kalenius. + +»Niinpä kyllä, sen asian tiedän minä itse paremmin kuin sinä...» + +»No mitä sitten pitää niin leveää suuta!» + +»Sen minä vaan sinulle, Kalenius, tahdon sanoa, että kun minä alan +syytinkiäni syömään kopukan pöydässä, niin minä syön sen puhtaalla +omallatunnolla, minä uskallan vielä silloinkin nostaa ylös harmaan pääni +ja katsella ihmisiä silmiin, sillä minä en ole konna niinkuin sinä.» + +»Konna?» + +»Pitääkö ruveta toteen näyttämään? Jos vaan tahdot, niin minä nyt +ensiksi annan sinulle haaston väärien velkakirjojen teosta, onpa +nimismies paikalla. Sinä taas saat haastaa minua mistä vaan ikinä luulet +syytä olevan.» + +Kalenius nousi raivoissaan kiroten sängyn laidalle. + +»So, so, so!» suhditti Stenfors, joka harmaana kuunteli. + +»Kun et vaan tänne tule», muistutti Hautalainen katsellen Kaleniuksen +raivoa. + +»Ruvetaanko painiskelemaan?» jatkoi Hautalainen. Kalenius kirosi yhä +antamatta mitään vastausta. + +»Minun täytyy nyt lähteä vaivaishoitokokoukseen. Minä olen kuullut, että +kuvernööri on velvoittanut nimismiehiäkin heille sopivalla tavalla +auttamaan vaivaishoitokuntia. Liekö perääkään siinä? Onhan sitä +nimismiehellä täällä muutenkin niin paljon toimia *kaiket yötkin*, että +eikö olisi parasta pyytää apulaista? Karin Vennukin valittiin kerran +vaivaishoitokuntaan, niin se oli sanonut että: »piru joutakoon huolia +köyhistä!» Hyvästi nyt. Te saatte kyllä ottaa onkeenne sen minun +äskeisen ilmiantoni Kaleniusta vastaan, jos tahdotte, kyllä minä puheeni +vastaan.» + +Janne lähti. Kun hän ajoi kirkonkylän läpi pappilaa kohti, heitettiin +erään kauppiaan makasiinista tielle tyhjä jauhomatonkuori. Hevonen +pelästyi ja hypähti syrjään. Ovella oli vartonut jo 6--7 kerjäläistä, +jotka heti kilvan ryntäsivät matonkuoren kimppuun, raastivat ja repivät +sitä toisiltaan, lyyhistyivät vihdoin kaikin suulleen sen päälle +nuoleksimaan siitä jauhontomuja ja muutamia jauhonkokkareita, mitkä +siihen olivat jääneet. He anastivat haltuunsa tien koko leveydeltään, +kierivät ja tappelivat ottaen kukin osansa kynsin ja hampain. Niinitukot +menivät jauhojen lisänä vatsoihin ja kiistelijäin silmistä hehkui +mielettömän intohimoinen, raaka, kammottava palo. Hautalainen pääsi +vasta sitten menemään, kun niinimatto oli palasiksi revittynä ja kukin +meni kappalettaan nuoleksien tiehensä. + + + + +XVII. + + +Vaivaishoitokomitea oli pulassa. Rahastot olivat tyhjänä, jauhovarastot +hupenivat arveluttavassa määrässä, eikä osattu edes aavistaa, mistä +niitä saataisiin lisätyksi. Pitäjänkokouksissa rajuimmat haukkuivat +hoitomiehiä silmät, korvat täyteen, kun nämä muka niin huolimattomasti +asioita hoitivat. Kruunulta oli saatu pieniä apuja, mutta ne eivät +riittäneet mihinkään. + +Kun hoitokomitea nyt taas oli kokoutunut miettimään keinoa, millä +pulasta selvittäisiin, ei kenelläkään ollut lähimmän hädän poistamiseksi +muuta keinoa kuin lähteä vieläkin pyytämään edes muutamia jauhokuleja +kuvernööriltä. Kirkonvartija, joka useat kerrat talven kuluessa oli jo +käynyt kuvernöörin luona ja muutamilla kerroilla saanutkin hetkeksi +tuntuvaa apua, kieltäysi jyrkästi enää menemästä. Hän oli mielestänsä +lypsänyt viimeiseen tippaan eikä luullut enää mitään lähtevän. Eivät +muutkaan osanneet muuhun vedota kuin kuvernöörin velvollisuuteen; -- +oliko tämän hallussa varoja, sitä ei edes kysytty. + +Se oli tuskallinen kokous. + +Hoitokomiteassa kyllä oli pitäjän pontevimpia miehiä, mutta sittenkin +tahtoi epäilys ja väsymys toisinaan saada heissä vallan. Juorut heidän +petollisuudestaan kasvoivat rinnan puutteen, nälän ja tautien kanssa. +Toisinaan levisi tuulesta temmatuita juttuja, miten kruunulta oli saatu +köyhiä varten milloin jauhomattoja, jotka hoitomiehet olivat pitäneet +itse, milloin taas ne eivät olleet ehtineet pitäjäänkään, vaan olivat jo +ennen hävinneet korkeampain viranomaisten hyväksi. Tämän johdosta +vallitsi katkeramielisyys hoitomiesten ja hoidokasten välillä tehden +muutenkin tuskia ja kärsimystä tuottavan elämän vielä tukalammaksi. + +On kyllä totta, että kun yleiset luottosuhteet olivat joutuneet sille +kannalle, että vain aivan harvoin toinen saattoi luottaa toisen sanaan, +ja kun jokaisen talollisenkin oli pakko pitää yksin huolta itsestään ja +asioistaan, aika repi niin rikki kaikki vanhat käsitteet, että +veljeyden, ystävyyden ja tuttavuuden siteet eivät monessakaan +tapauksessa merkinneet enää mitään. Rehellisestä miehestä saattoi tulla +ja monesti tulikin varas ja valehtelija, eikä sellainen muutos läheskään +aina ihmetyttänyt ystävää. Näistä seikoista johtui, että vihaa, riitaa +ja haukkumista ei arvosteltu sillä tavalla kuin muulloin. Tunteet elivät +pinnalla aivan samoin kuin henki, jonka nälkiintynyt, kuihtunut ruumis +elimistöineen oli ajanut sieraimiin. Sen poispuhaltaminen ei liikuttanut +juuri ketään. Elettiin kuollaksensa, riiputtiin kiinni elämässä vain +vaiston avulla, joka toisissa saattoi olla vähän voimakkaampi, useissa +täydellisesti masentunut. + +Tästä voi käsittää, miten hoitomiehet ollenkaan voivat täyttää raskasta +tehtäväänsä näiden panettelujen alaisena. Kärsimys ja kärsimysten +näkeminen karkaisi heidän luonteitaan, kasvattaen toimeensa samassa +suhteessa kuin tehtävän vaikeus kasvoi. + +*Täytyi* tehdä jotain muuta kuin loukkautua, jotain muuta kuin sääliä ja +itkeä, täytyi taistella. + +Kun kirkonvartija kieltäysi lähtemästä kuvernöörin luokse »kerjäämään», +oltiin vähän pulassa, ketä sinne lähettää. Hautalan Janne kyllä olisi +lähetetty, mutta tämä arveli, että kun hänellä on joidenkin asiain +vuoksi kuvernöörin luona vähän huono maine, taitaisi olla parasta +lähettää sinne mies, jolle ei kuvernöörillä olisi mitään vanhoja +kalavelkoja. Varpulan Valee ei ollut kyllin hyvä puheniekka, että olisi +voinut asiain todellisen laidan saada selvitetyksi sillä tavalla, että +apua lähtisi ahtaastakin. Vanha kirkkoherra ilmoitti, että hän olisi +valmis lähtemään, mutta heikon terveytensä vuoksi ei uskaltaisi näin +tukkuteillä ja kylmillä ilmoilla niin pitkälle matkalle, -- joka este +myönnettiin täysin oikeutetuksi. + +»No, minä menen sittenkin», ilmoitti Hautalainen, »tulkoon Valee +toiseksi. Totta hänestä nyt kaksi kuormaa saa. Ehkäpä se on +kuvernöörikin jo unohtanut ne vanhat käräjäasiat.» + +Mieltymyksellä tyydyttiin siihen. Pappi lupasi vielä kirjoittaa kirjeen +mukaan, jossa hän puolestaan selittää asiaintilaa. Valee ei ollut +kokouksessa, mutta hänen alttiutensa tunnettiin, tiedettiin, että hän +lähtee. + +Ja seuraavana päivänä olivat he matkalla. Monesti teki mieli taipaleella +ottaa rekeen uupuvia kerjäläisiä ja kulettaa niitä ihmisten ilmoille. +Mutta niitä oli niin paljon, että muutamien auttaminen näytti turhalta. +Sen lisäksi olisi se saattanut synnyttää, toisissa vain kateutta. +Eräässä kohden ei Valee kuitenkaan voinut mennä muutaman vaimon ohitse. +Tämä veti kelkassa noin kahden vuoden vanhaa lasta, mutta oli niin +uupunut, että seisahti lepäämään aina muutaman askeleen ponnisteltuaan. +Valee pidätti hevosta. + +»Mistä te olette?» + +Vaimo veti henkeään ja vastasi ponnistellen: + +»Lehtimäeltä.» + +»Haluttaisiko tulla rekeen tuonne ensimmäiseen kylään asti?» + +»Voi Jumala!» + +Se oli ainoa, mitä vaimo sanoi sumun tapaisen hymyilyn kohotessa silmiin +ja huulille, kun hän liikkui Varpulaisen matkarinnin ääreen. Mutta +Valeen täytyi auttaa lapsi kelkasta, itse vaimo tuskalla pääsi rinniin. +Kelkka sidottiin reen perään. Kun vaimo tunsi, että reki liikkui ja hän +sen mukana, lapsi sylissä, valtasi hänet kummallisen suloinen voipumus +ja silmät painuivat kiinni. Valee katseli hänen kasvoihinsa. Yhtäkkiä +vaimon ruumista puistatti, ja samalla hän raotti silmiään kääntäen ne +Valeeta kohti ja äänsi kamalan tuskallisella sävyllä: + +»Leipää!» + +Se näytti nyt aivan kuin siinä hetkessä taas uudelleen muistuneen hänen +mieleensä. Valeeta liikutti niin että hän heti otti eväsvakkansa ja teki +vaimolle voileivän. Ja kun tämä huomasi Valeen puuhan meni hänen suunsa +hymyntapaiseen ja huulilta kuului iloinen huokaus: + +»Voi Jumala!» + +Valee katseli syrjästä, miten vaimo nautti voileivästä. Usean erän hän +jo sieppasi leipään koko suulla, mutta aina samassa näkyi katuvan, +pienensi suupalaa ja maiskutteli sitä suussaan taistellen samalla +intohimoista halua vastaan nieleksiä kaikki kerrassaan. + +Lapsi oli luisunut vaimon sylistä sivulle heinäin päälle, eikä hän +näyttänyt sitä huomaavankaan. Valee myöskään ei siihen ollut +varsinaisesti huomiotansa kiinnittänyt, oli otaksunut sen vain nukkuvan +rääsyjensä sisässä, kun se ei ääntänsä ilmaissut. Mutta jostain syystä, +ehkä siksi, että sen pieni jalka oli pistäytynyt ulos rääsyistä ja +siihen saattoi hyvinkin ottaa kylmä, lapsi kiinnitti nyt Valeen +huomiota. + +»Kuinka on tuon lapsen laita?» Vaimo oli juuri nielaissut viimeisen +leipäpalasen ja nuoleksi sormiaan saadakseen talteen jok'ikisen hivenen. +Valeen huomautuksen johdosta hän ensin säpsähti, epäilemättä siksi, +ettei lapsi ollut saanut palastakaan herkusta. Mutta luotuansa silmänsä +myttyyn, joka oli rauhassa, sanoi hän levollisesti: + +»Se nukkuu.» + +»Peittäkää sen jalkaa, ettei kylmety. Tuossa on loimi.» + +Vaimon voimat olivat jossain määrin palanneet. Hän ryhtyi korjaamaan +lasta syliinsä. + +Miksi se oli niin omituisesti kankea? + +Kiireesti paljasti äiti sen kasvot. Lapsi oli kuollut. + +Äiti päästi muutamia tuskallisesti valittavia ääniä ja suuteli kuolleen +lapsen sinisiä huulia ja vaalenneita, kalpeita poskia. Mutta sitä ei +kestänyt kauan, sillä kohta perässä hän vähän kummalliselta näyttävällä +riemulla alkoi kiittää Jumalaa siitä, että hän oli korjannut lapsen pois +kärsimyksistä ja vaivoista. Valeen mielestä näytti siltä, että äiti +riemuitsi oikeastaan *omasta* pelastuksestaan, kun oli vapautunut +lapsesta. Ja siksi se herätti hänessä vastenmielistä tunnelmaa. Eikä +käsitys suinkaan siitä parantunut, kun vaimo äskeiseen verraten +hyvinvoinnin hymy huulilla huokasi, häneen katsoen: + +»Kun sais vielä voileipää.» + +Lapsi oli jo silloin heitettynä itsekseen heinäin päälle. Valee ei ollut +toivomusta kuulevinaan. + +Mutta ei ollut taas pitkä aika kulunut, kun vaimo tempasi lapsen +syliinsä, itki, suuteli, puristi sen kangistunutta ruumista rintaansa +vasten ja osoitti sellaista äidin surua, että Valeen jo melkein +kyyneleet nousivat silmiin. + +Valee jätti vaimon ensimmäisen talon portille. + +Matka jatkui. Kaikkialla, mihin silmänsä käänsi, näki ainakin jotain +jälkiä puutteesta; mihin korvansa lainasi, puhuttiin nälästä, hädästä, +häviöstä, kuolemasta. Ei missään tavannut tuota repäisevää rehevyyttä, +itsekkyydelle vivahtavaa itseluottoista pontevuutta, josta pohjalaiset +ovat niin kuuluisiksi tulleet. + +Kun he seuraavana aamuna saapuivat Vaasaan ja aikoivat ajaa kortteeriin +kauppias --n pihaan, oli portin edessä valtava, satoihin nouseva lauma +kerjäläisiä, jotka siinä melusivat ja rähisivät aivan toisella tavalla +kuin maalla, epäilemättä siksi, että olivat täällä saaneet syödä +vatsansa täyteen ja saaneet siten uusia voimia. Syyn tähän patoutumiseen +huomasivat miehet heti. Portin toinen puolisko oli kiinni. Siellä +sisällä kauppias itse renkinsä kanssa jakoi jokaiselle kerjäläiselle +neljänneksen tuoretta leipää ja muutamia silakoita. Kauppias oli +päättänyt toistaiseksi yhtenä päivänä viikossa jakaa kaikille +kaupungissa silloin oleville kerjäläisille tällaiset ruoka-annokset. + +Kun matkamiehet olivat saaneet hevosensa lasketuiksi, kiirehtivät he +heti tapaamaan kuvernööriä hänen yksityisasuntoonsa. Kun he siellä +eteisessä vartoivat vakavina ja totisina, näki kyllä, että molempain +sydämet hiukan pamppailivat ja että siellä tunteet varmaankin +vaihettelivat toivon ja pelon välillä. + +Vihdoin tuli kuvernööri heitä eteiseen puhuttelemaan. Katse oli synkkä, +ankara, hyvin vähän toivoa herättävä siinä asiassa, jota varten miehet +olivat tulleet. Nähtävästi tarkoittaen katseillaan tunkeutua miesten +sisimpään sieluun, kysyi hän ikäänkuin sivumennen: + +»Mistä te olette?» + +Molemmat selittivät sen melkein yhtaikaa. + +»Mitä asiaa?» + +Hautalainen ryki ja perkasi kurkkuaan, ääni oli hiukan epävarma, kun hän +rupesi selittämään matkan syytä. Kuvernööri oli nähtävästi hermostunut. +Hän katseli tuimasti Jannea koko ajan, kun tämä puhui, ja katse ilmaisi +jotain epäilystä siitä, että tämä valehteli. + +Suoraan vastaamatta Jannen avunpyyntiin alkoi hän tutkia ja kysellä, +millä tavalla ja missä määrin hätäaputöitä oli tehty, oliko paljon +muualta päin tulvailleita kerjäläisiä ollut liikkeellä ja elätetty, +oliko oman pitäjän ihmisiä lähtenyt muualle kerjuulle, saatiinko vielä +kylältä edes pettuaineksia n. k. olkia, petäjänkuoria j. n. e. Kun +molemmat vuorotellen olivat niistä seikoista selvää tehneet, kysäisi +kuvernööri nyt vasta, keitä he olivat. + +»Hautala», matki hän kuultuansa Jannen nimen ja kiinnitti terävän +katseensa epäilevän näköisenä mieheen. + +»Sama mies, jolla oli käräjäasia tuomari --n kanssa?» + +»Sama.» + +Kuvernööri kohautti olkapäitään: + +»Sinä olet laittanut muidenkin virkamiesten kanssa kaikenlaisia +rettelöitä?» + +Jannen poskille, joita peitti harmaa, karkea parran sänki, nousi punaa: + +»Minä tiedän sen, että minua pidetään rettelöitsijänä, mutta minä +kuitenkin itse tiedän, että olen aina koettanut seisoa oikeuden ja +totuuden puolella.» + +Kuvernööri veti suutansa hymyyn: + +»Tietysti!» Palaten samalla edelliseen puheenaineeseen jatkoi hän: + +»Luuletteko te siellä maalla, että minulla on täällä loppumattomat +jauhovarastot? Ettekö te käsitä, kuinka avara Vaasan lääni on, johon +minun pitää koettaa kaikkialle saada ulottumaan ne pienet viljamäärät, +mitkä minun käytettävänäni ovat. Te olette sinne jo saaneet useampia +eriä. Muuallekin täytyy riittää. Teidän täytyy tulla tavalla tai +toisella nyt jo ominenne toimeen. Minä en voi, minulla ei ole nyt antaa +teille mitään.» + +Ääni oli ankara, ja eleet osoittivat hermostumista. Hautalainen oli jo +vapautunut ujoudesta ja arkuudesta. Hän sanoi: + +»Sitten meillä on ainoa keino antaa elatusta vain niille, jotka vielä +ovat niin voimissa, että heidän elämisensä kevääseen voi olla varma, -- +niitä ei ole monta, -- ja sen sijaan jättää ilman kaikki ne, jotka +nälissään nyt jo horjuvat elämän ja kuoleman välillä. Muuten kuolee +köyhäväki sukupuuttoon.» + +Ȁlkää sillä lailla puhuko!» huudahti kuvernööri hämmästyneenä. + +»Se on kuitenkin ainoa keino. Herra kuvernööri ymmärtää sen siitäkin, +ettemme me tuhlaa, kun viikkokauteen ei enää ole hautuumaan +työväellekään annettu kuin 8 luotia jauhoja hengelle päivässä.» + +»Kahdeksan luotia!» + +»Niin. Ja herra kuvernööri tietää itse, -- täällähän tuomiot on annettu, +että suurin osa meidän talollisista on joutunut ryöstön alaisiksi, niin +että monet niistä elävät nyt köyhäinhoidon kustannuksella nekin. Pitäjän +kassa on tehnyt velkaa jo niin paljon, että kutkaan yksityiset eivät +enää uskalla uskoa kunnalle velkaa, kun ei tiedä oikein, kuka siitä +vastaa ja maksaa. Jollei kruunukaan voi auttaa, niin me emme käsitä enää +muuta keinoa kuin jättää asia Jumalan haltuun ja ruveta kukin odottamaan +kuolemaa.» + +»Onhan siellä yksityisiä rikkaita, joilla vielä on viljavaroja, kuten +olen kuullut?» + +»Niin on, mutta ne ovat rahan panttina.» + +Kuvernööri käveli hetkisen lattialla kädet selän takana ja mietti. +Vihdoin hän puhkesi kiivaasti sanomaan: + +»Teissä maalaisissa on päässyt valtaan yleisesti väärä käsitys kruunun +auttamiskyvystä. Te luulette, että kruunulla on aivan loppumattomat +varat. Te juoksette täällä yhtä mittaa, aivan kuin ei teillä todellakaan +olisi enää yhtään mitään muuta keinoa tulla toimeen. Minä sanon teille, +että uskon kyllä teillä olevan hätää ja puutetta, mutta teidän täytyy +oppia tulemaan toimeen ilman kruunun apua, *teidän täytyy*. Minä tässä +en voi jauhoiksi muuttua, ja kruunun avun täytyy riittää koko Suomelle.» + +Hautalan Jannen rinta kohoili raskaasti, ja hän odotti maltitonna +sananvuoroa. + +»Kyllä se on, hyvä herra, aivan varmaa, että me emme olisi lähteneet +tänne *kerjuulle*, jos ei siihen tosi tarve pakottanut.» + +Kuvernööri katsahti ehdottomasti miestä, sillä äänessä oli aivan +erikoinen sävy. + +»Me emme huuda omaa hätäämme, emmekä pyydä apua itsellemme, vaikka +siihenkin olisi syytä -- kenties. Mutta vaikka meillä onkin teidän +korvissanne huono maine, vaikka uskottekin meitä paatuneiksi konniksi, +joitten elämällä ei ole muuta tarkoitusta kuin tapella ja varastaa, niin +nyt on kumminkin asianlaita sellainen, että me emme saata nähdä ihmisten +ympärillämme kaatuvan nälkään koettamatta viimeistäkin keinoa, auttaa, +pelastaa. Meikäläiselle on kerjääminen viimeinen keino, se on tosiaankin +*viimeinen*. Jollei minulla olisi kyllin syytä pelätä, että minä itse +muutamain viikkojen kuluttua jyrsin olkileipää jossain kopukan nurkassa, +en minä enää kerjäisi tässä, vaan koettaisin saada velaksi omalla +vastuullani, täyttääkseni sen velvollisuuden, minkä hoitokunta, ne +harvat, jotka siellä enää jaksavat yhteisestä hädästä välittää, ovat +minulle uskoneet. Mutta minä en uskalla enää pyytää ketään luottamaan +minuun. Kolme vuotta takaperin olin minä kyllä velaton mies. Velkoihin +en ole joutunut omien syömisieni tähden, sillä meillä ei tuhlata. Minä +en tätä sano kerskatakseni, vaan minä sanon sen siksi, että te +huomaisitte, ettemme ole suotta aikojamme lähteneet tänne. -- Me emme +mene ilman jauhoja.» + +Kuvernööri katseli ihmetellen edessään seisovaa vanhusta, joka +puhuessaan oli hänen silmissään kasvanut päätänsä pitemmäksi ja +lopetettuaan katseli häntä järkähtämätön, mutta samalla surunvoittoinen +ilme silmissä. Hautalaisen puhe, ryhti ja katseet herättivät kuvernöörin +sielussa varmaankin uuden tunnelman, myötätuntoisuuden puuskan. Hän +astui Jannen eteen ja tempasi tämän käden omaansa. + +»Te saatte jauhoja», virkkoi hän liikutettuna puristaen kovasti Jannen +kättä. + +Valee, joka heltyneenä syrjästä katseli, näki kumpaisenkin miehen +poskille vierivän muutamia suuria kyyneleitä. + +Kuvernööri omaksui jälleen pian sotilasmaisen ryhtinsä ja käveltyään +pari kertaa edestakaisin pienen eteisen lattialla seisahti hän Valeen +eteen ja virkkoi: + +»Te olette nuori mies ja tulette elämään aikoina, jolloin meistä +vanhoista on tuskin himmeä muisto jälellä. Mutta minä sanon teille ja +kaikille nuorille neuvoksi: jos te peritte tämän toverinne ominaisuuksia +ja jätätte ne taas perintönä lapsillenne, niin *Suomen kansa ei sorru +koskaan, vaikka sillä oliskin nälkä*.» + +Sitten hän käski miesten istua. Itse hän meni kirjoittamaan +varastonhoitajalle määräyksen antaa miehille kuusi mattoa jauhoja. + + + + +XVIII. + + +Kevättalvella kuoli Märkäsen Antti. Suhde Märkäseläisten ja Siikalahden +Mikon välillä oli käynyt yhä sietämättömämmäksi, kun Mikon puuhat +sekautua talon sisällisiin asioihin eivät mitenkään ottaneet +onnistuaksensa. Velkakirjojen tarkastuksesta sai yhä edelleen pitää +huolta pitäjän iäkäs kanttori, joka kaikissa asioissa, milloin +kirjoitusmiestä tarvittiin, oli aina ollut Märkäsen Antin +luottamusmiehenä, vaikkapa ukko Semeniuksen kirjoitustaito olikin vähän +noin ja näin, vaillinainen. Mutta Antti-vainaja piti ukko Semeniuksesta +siksi, että tämä piti suunsa kiinni kaikesta, joten Siikalahden Mikko, +jolla olisi ollut polttava halu saada niistä selvää, ei saanut tietää +yhtään mitään. Sen lisäksi olivat Mikon kosimispuuhat Annikan suhteen +menneet myttyyn, jopa oli hän kerran näissä asioissa liikkuessaan eräänä +yönä joutunut Annikan ja Hautalan Matin naurun esineeksikin. Mikko näet +lähti yökenkään kotoansa salaa, kenenkään tietämättä. Kopisteli ja pääsi +Märkäsen Annikan luttiin -- missä ennestään jo oli Hautalan Matti. Mikko +oli luullut, ettei siellä arkiyönä ketään olisi, ja hölmistyi, kun +huomasi erehtyneensä. Koetti mies sitten keksiä yölliselle retkelleen +mitä kummallisimpia selityksiä. Matti pukitti ja piinasi häntä. Ja +sydämessään kiroten »tuollaiset» ihan siihen ikävimpään paikkaan, mistä +ihmiset tietävät puhua, pötkötteli Mikko kotiinsa ja vihasi koko +Märkäsen sukua enemmän kuin koskaan ennen. Kun luonto ei ollut +varustanut häntä kuitenkaan läheskään niin monipuolisilla lahjoilla +kostoa ja keinottelua varten, johon hänen halunsa olisi palanut, jäivät +kostoharrastuksetkin tässä samoin kuin monissa muissakin suhteissa +»uskollisiksi yrityksiksi», paljaiksi ilmauksiksi hänen erinomaisista +haluistaan ja harrastuksistansa. Näille »haluille ja harrastuksille» oli +usein naurettu ennen ja yleisesti pidetty Mikkoa pilkan alaisena. Mutta +nykyinen aika oli hänen »haluilleen ja harrastuksilleen» niin sopiva, +että Mikko meni eteenpäin. Ja kun ei nyt yleensä paljon muutenkaan +naurettu ollenkaan, sitä vähemmin saatettiin Mikolle ja hänen toimilleen +nauraa. + +Mutta nyt oli vanha Märkäs-Antti kuollut. Se ei oikeastaan ollut varsin +suuri tapaus; joku saattoi sanoa, että »pois sitä täytyy täältä niin +rikkaan kuin köyhänkin», mutta siinäkään ei ilmennyt mitään erikoisen +syvää tunnetta eikä kaipausta. + +Mutta Märkäsessä oli velkakirjoja; kaikki ihmiset puhuivat siitä, että +niitä oli paljon ja että ne ennen saivat maata hyvin rauhassa +arkunlaatikossa, jos vaan velallinen katsoi silloin tällöin itsellensä +sopivan ajan ja kävi juttuamassa Märkäsen äijän kanssa ja sanomassa, +että »se on niin kovin hyvä, kun ei te hätyytä... Kun Jumala antaisi +tässä munkin vähän vauhtiin päästä, niin kyllä minä maksan kaikella +kunnialla.» Silloin äijä aina sanoi: + +»Noo, jopa ... jopahan sitä on velan kanssa tekemistä.» Ja sitten +ruvettiin puhumaan muista asioista. Kun velallinen oli mennyt, sanoi +emäntä tavallisesti: + +»Sinä olet sellainen ... kun et edes yhtään tahdo ... ei suinkaan ne +ikänä maksa.» + +»Noo, kyllähän maksaa kun jaksaa, mitä sinä siinä turhia. Kukahan tässä +nyt ihmisiltä väkipakolla.» + +Ja kun muori sitten vielä kinasi jotain ja vaari vastaili, jätettiin +asia siihen. Velkakirjat saivat maata arkunpohjalla, ja ihmiset tiesivät +sen. + +Mutta nyt oli Siikalahden Mikolla jotain sanomista näihin asioihin, ja +ihmiset tiesivät senkin. Velalliset vapisivat. + +Toimitusmieheksi vaati Mikko kivenkovaan Stenforsia otettavaksi, mutta +emäntä sanoi, että hän ei ota tähän kaikkia veden tuomia, että Semenius +se on ennenkin tässä talossa kirjoitusmiehenä ollut, se tuntee asiat ja +kirjat entisestään, että se oli isäntä-vainajan kanssa hyvä tuttu, ja +päälle päätteeksi isäntä itse oli määrännyt, että Semenius pitää ottaa +kalunkirjoitusta pitämään ja Varpulan Valee toiseksi. Mikko pani +jyrkästi Valeeta vastaan -- onhan niitä nyt muitakin... Muori nauroi: + +»Ketä muita? Mikä Valeen on?» + +Mikko ei osannut sitä oikein selittää, mikä Valeen on, mutta intti yhä +vastaan ehdotellen yhtä ja toista. Emäntä kuitenkin pysyi +järkähtämättömänä. Toimitusmiehiksi kutsuttiin kanttori Semenius ja +Varpulan Valee. + +Kalunkirjoituspäivänä kokoutuivat velalliset (ne nimittäin, joilla +veloistansa oli huolta) alakuloisen ja nöyrän näköisinä istuskelemaan +Märkäsen tuvan penkille. Siikalahden Mikko oli hyvällä tuulella koko +päivän, laski leikkiäkin kun siksi tuli, tarjosi usein Märkäs-vainajan +kessupönttöä penkillä istuville miehille ja nauroi, että »kun on +kerrankin saatu äijän kessut käsiin, niin nöyryytetään nyt oikein +miehissä ... se vainaja oli niin jumalattoman saita kessuistansa.» + +Ja velalliset panivat piippuun, naurahtelivat herttaisesti Mikon +sukkeluuksille ja ajattelivat: ehkäpä sitä sentään hyvä Jumala suo, että +ihminen pääsee tässä vielä kulkemaan... Ne ihmiset kanssa taitavat niin +paljon valehdella tuosta kestikievarista... »Nämä ovatkin oikein hyvin +prässätyitä tupakkia, eikö ole sitte?» + +»Oon, oikein makoisia.» + +Mikko nauroi ja sanoi: + +»En minä ainakaan osaa sellaisia tehdä, ei vaikka!... Kyllä minä monta +kertaa yrittänyt olen, mutta ei vaan lähde mitään. Eikä niitä tahdo +kukaan tähän aikaan saada... Jaa, mutta se vaarivainajan tupakkahuhmari, +tuliko se jo kirjaan, kanttori?» + +Kanttori ei kuullut. + +»Kuuliko kanttori?» + +»Hääh?» + +»Niin että», ja Mikko kertoi uudelleen kysymyksensä. + +Kanttori nyysäsi nenäänsä: + +»Eikö tuo lie tullut... Ja olipa tuo yksi vanha tupakkihuhmari +vaikka...» + +»Ei maar! Se oli hyvä, siinä on rautavyö päällä. Kyllä se ottaa pitää, +-- jollei tämä muori anna sitä päältä jaon. Antakaa pois *äiti*-muori, +mitä te sillä teette?» + +»Noo, jos kovin mieles tekee, niin ota.» + +Mikko lippasi kepeästi kanttorin selän taakse: + +»Kanttori, pyhitään nyt pois se huhmari sieltä, me tässä muorin kanssa +jo siitä sovimme.» + +Kanttori oli kiivas mies, semminkin kun häntä toimissaan häirittiin. + +»Mene tiehes siitä! Kun tulet sotkemaan... Pidä huhmaris, kun olet +kerran saanut.» + +Muille oli vähän vaikeata pidättää nauruansa. + +Kun tavarat oli saatu kirjaan pannuksi, siirryttiin kamariin ottamaan +selvää pesän papereista. Tilaisuudessa oli isän puolelta valvomassa +Annikan etuja joku setä, joka ei koko päivänä puhunut mitään eikä +herättänyt esiintymisellään varsinaista huomiota muuten kuin siten, että +usein istuvillaan nukkui piippunsa sammuksiin. + +»Saa nähdä», virkkoi Mikko, kun kanttori otti ensimmäiset paperit +käsiinsä, »eikö niissä ole paljon vanhentuneita». Ja kuiskaten, ettei +emäntä, joka ristissäkäsin istui arkun vieressä ja oli hiukan +huonokuuloinen, kuulisi: »Se vainaja oli niin huolimaton niiden kanssa». + +»Mitä sanot?» kysyi emäntä epäillen, kun näki Mikon kuiskuttavan. + +»Kanttorille vain tässä, joutavia.» + +»No mitä sitä niin salaisia... Saattaahan sitä puhua niin että ihmiset +kuulevat.» + +Jokaisen velkakirjan suhteen oli Mikolla jotain sanomista. Mitä hän +ihmetteli, että sekin oli vielä maksamatta, mitä taas kummasteli, että +vai on silläkin tänne velkaa, eikä ole näkynyt vaan täällä koko päivänä. +Mahtaneeko edes omistaa? Ketähän siinä on todistajina? Muutamia +pienempiä oli vanhentuneita, ja niiden suhteen sai hän aihetta useaan +kertaan -- joka erä kuitenkin eri muodossa -- hiljaa huomauttaa +toimitusmiehille, että »jos se vainaja olisi vielä elänyt jonkun vuoden, +niin tuon arkun olisi papereineen saanut polttaa, eikä siinä olisi +tullut yhtään vahinkoa». Joten siis oli suuri hyvä työ, että Jumala +korjasi äijän pois. + +Velkakirjat loppuivat. + +»Taisivat olla kaikki?» kysyi kanttori. + +»Kaikki», myönsi emäntä. + +»Kaikki? E--hei toki!» huudahti Mikko. + +»Kaikki ne ovat, ei minulla ainakaan muuta ole», vakuutti emäntä. + +»No älkää nyt piruja... Laittakaa paikalla esiin tänne ne velkakirjat!» + +»Mitkä velkakirjat?» + +Samassa tuli Annikka sisään papereita kädessä. + +»Mitä Mikki nyt huutaa? Joko on hätää, että tässä varastetaan?» ja vei +papereita kanttorille. + +»Mitäs ne paperit ovat? Mikä paperien ja velkakirjain hoitaja sinä +olet? Onko siinä Hautalaisen velkakirjat?» kyseli Mikko ja astui +likemmäksi pöytää. Kanttori ilmoitti, että siinä on niitä. Mikon +sapettunut mieli keksi yhtäkkiä sopivaksi sanottavaksi: + +»Ei ne ole siinä kaikki!» + +»Pidä nyt Siikalahti vähän suutas», suhditti kanttori. + +»Mitä varten?» + +»Sitä varten, että näyttäisit vähän ihmiseltä», sanoi Valee. + +»Sepä nyt kumma on, kun selvästi näkee, että velkakirjat ovat hujan +hajan, taitaa osalta olla renkien ja piikainkin hallussa, ja sittenkään +ei saisi ottaa selvää se, jonka asiaan tulee! Viisi minä omasta +puolestani, mutta lasteni.» + +»Pure huulees, nälkäsilmä!» tiuskaisi Annikka, »sinä pidät kaikkia +ihmisiä varkaina, niin tottapa sinä olet itse sellainen.» + +»Vastaatko puhees? -- Mutta mitä varten sinä niitä velkakirjoja kätket?» + +»Sun ei tule tutkia eikä mun tunnustaa! Kun ne siinä nyt ovat joka +ikinen lappu, niin mitä sinä sitten vielä tahdot meiltä?» Annikka rupesi +itkemään. Äiti ja miehet alkoivat suhdittaa, mutta Mikko jatkoi +jutellen, että se on ollut aina tavallista, että tässä talossa on +lennetty hänen silmillensä, mutta kyllä hän siitä vielä lopun tekee. + +Ilmoitettiin, että Hautalaisen velkakirjat tekevät toista tuhatta +markkaa, paitsi takauksia. + +»Millähän sekin mies komeilee?» Sitä ei Mikko millään tavalla voinut +hillitä itseään sanomasta. + +Siihen ei sanonut kukaan mitään. Vähäisen äänettömyyden perästä Mikko +taas ilmoitti: + +»Minä vaadin perinnön jaon toimitettavaksi kohta.» Tuo vaatimus herätti +vakavan, vilkkaan keskustelun: talo ja irtaimisto menisivät perin +halvasta tähän aikaan, jollei perillisten välissä sovittaisi kauppoihin. +Mikko oli järkähtämätön. Mitä enemmän naiset vaativat jaon lykkäämistä +syksyyn, sitä jyrkemmin Mikko vaati sitä toimitettavaksi kohta. Ja +muutamista sanoista alkoi Valee aavistaa, että Mikolla oli syynä +vaatimukseensa ei ainoastaan saada hänelle tulevat velkakirjat oitis +haltuunsa, saadakseen »pitää niistä huolta», vaan sekin, että hän toivoi +voivansa saada Märkäsen talon polkuhinnalla nyt koska emäntä ja tytär +eivät varmaankaan uskaltaisi hintaa kovin ylös kohottaa. Valee silmäili +halveksien setää, jolla ei ollut mitään sanottavaa. Mikko luultavasti +ajatteli sedästä samaa kuin Valeekin, koskapahan lausui: + +»Tämä setä sopiikin panna Annikan holhoojaksi, tämä siihen on kaikista +sopivin.» + +Setä alkoi väännellä itseään, ikäänkuin aikeessa sanoa jotain, mutta +sanomatta se jäi. + +»Mahtaneeko tuo tarvita muuta holhoojaa», virkahti kanttori hymyillen, +»koskapa sillä näyttää, sormista päättäen, jo olevan laillinen +holhooja.» + +Mikko katsoi niihin sormiin. + +»Kaa... En minä ole tiennytkään ... että tässä suoverin saa!» + +Tytöllä oli pari hopeaista sormusta sormessa. Valeekin vasta nyt ne +huomasi ja setä loukostaan pani: + +»Jassoo!» + +Mikko näytti olevan nolona, ja se huvitti useita muita. + +»No ilmankos!» hän vähäsen vaitiolon perästä äänsi. Toisten huomio +teroittui: + +»Mitä?» + +»Niin ... minä vaan ajattelen...» hän sanoi. Ja hän todella ajatteli +paljon, koko iltapäivän, sanoen tuon tuostakin jotain umpikuljuista, +jonka piti olla ilkeätä. Illalla hän sanoi Annikalle kahden kesken, että +hän kyllä ymmärtää, että Hautalan Matti on kihlat ostanut Märkäsen +rahoilla ja että niistä olisi yksi osa hänelle kuuluvaa, mutta ei hän +nyt välitä, ja että jos hän joskus kihloja ostelee, niin hän koettaa +saada ne irti omilla rahoillansa, ettei kenelläkään olisi mitään +jälkipuheita... Hän yrittää »Jumalan avulla» eteenpäin maailmassa. + +Kun hän oli sen saanut sanotuksi Annikalle ulkona, tuli hän jälleen +hyvälle tuulelle ja meni vihellellen kamariin. Sillä hän ymmärsi +saaneensa pureksia Annikkaa oikein sydämeen asti. Sillä aikaa oli emäntä +kamarissa selittänyt toimitusmiehille syyn, miksi vainaja oli antanut +Hautalaisen velkakirjat tytön haltuun, että ei niitä ollut aikomus +salata. + +Toimitusmiesten ja muiden ihmisten illalla poistuttua jäivät äiti ja +tytär suureen tuskaan. He käsittivät, että Mikko voisi nyt saada talon +polkuhinnasta, kun ei kenties Mattikaan voisi tulla hänen kanssaan +kilpailemaan siksi, että hänen täytyi kuitenkin pitää kiinni Hautalan +talosta, koska isäntä sairasti ja ennen pitkää kuolisi. Jos joku saisi +talon, vaatisi Mikko varmaankin kohta rahat, ja kenelläpä niitä tähän +aikaan oli. + +Mattia odotettiin. Mutta kun ei sitä illallakaan alkanut kuulua, lähti +Annikka Hautalaan -- ensi kerran sen jälkeen kun Matti oli hänelle +kihlat tuonut. + + + + +XIX. + + +Kuumetauti oli vienyt Hautalan Jannenkin vuoteelle. Hän oli jo maannut +viikonpäivät eikä parantumisesta ollut mitään tietoa. Toisinaan +houraili, toisinaan taas oli tajuissaan. + +Varjontapaisena liikkui emäntä kestäen ihmeteltävällä voimalla suuret +huolensa monipuolisten velvollisuuksiensa täyttämisessä hyöriessään. +Pihatuvassa oli köyhäin keittola vielä. Keväämmällä oli se muuttunut +sairaalan tapaiseksi, sillä yhä useampia nälän ja taudin runtelemia +ihmisiä tunkeusi sinne etsimään ravintoa ja hoitoa. Pihatupaan eivät +enää läheskään kaikki mahtuneet. Useampia täytyi sijoittaa omaan +asuintupaan, missä penkillä ja lattialla olkipahnoilla ihmisiä makasi ja +valitteli kaiket päivät. Kyläläiset olivat alkaneet kammota ja karttaa +taloa, missä lavantauti kuoleman uskollisena liittolaisena joka viikko +kaatoi useampia uhreja. Oli oikein ihmeteltävää, millä voimalla talon +väki säilyi joutumasta taudin käsiin. Huonoimmat sairaat olivat +sijoitetut pihatupaan. Monet monituiset kerrat päivän mittaan siellä +kävi emäntä, aamusta varhain iltaan myöhään koettaen harrastuksellaan +ja huolenpidollaan lievittää onnettomain kärsimyksiä. Kun isäntä +sairastui lisääntyi hänen työnsä kaksinkertaiseksi. Mutta eivät +sittenkään voimat pettäneet. Hautalaisella, joka ei koskaan ennen ollut +sairauden tähden maannut, oli nyt tilaisuutta ja aikaa miettimiseen, +mikäli kuume oli matalampi toisin vuoroin ja järki tolillaan pysyi. + +Katkerimmat tuskat hänelle tuotti se, että hänen velkansa olivat +takauksista yht'äkkiä kasvaneet noin neljään tuhanteen markkaan. Nyt +vielä oli olemassa takauksia, joista muutamien ainakin saattoi +edellyttää tulevan hänen maksettavaksensa. Maatessaan sairasvuoteella +odotti hän ryöstömiestä joka päivä, sillä hänestä näytti niin +luonnolliselta, että nyt juuri niiden olisi aika tulla, kun hän on +sairaana, kuolemankielissä, eikä kykene asioitansa korjaamaan. Kun ilta +tuli illan perästä, ilman että ryöstömiehiä tuli, joutui hän +jonkinlaiseen välinpitämättömyyden ja yhtäkaikkisuuden tilaan. Mutta sen +sijaan muut samaan jaksoon kuuluvat asianhaarat kiinnittivät hänen +huomiotaan ja ajatuksiaan, jotka kuumeen kiihdyttäminä toisinaan +saavuttivat rajuuden huipun. + +Kun joku vieras kävi häntä katsomassa ja puhui sen ohessa siitä, että +tämä kärsimys ihmisillä nyt on Jumalan lähettämä synnin rangaistus, tuli +hän aina katkeralle mielelle. Hänen oma vaimonsa ei enää pitkään aikaan +ollut puhunut siitä. Sen johdosta tunsi Janne aina tuollaisen Jumalasta +puhuvan vieraan pois mentyä suurta helpotusta, kun emäntä hiljaisella, +hyväilevällä tavallaan laski kätensä hänen kuumalle otsalleen ja mitään +puhumatta katseli häntä noilla silmillään, joiden kummallisen tyyneyden +syytä Janne rauhallisempina hetkinään monesti ihmetteli. Ja mitä enemmän +hän katseli vaimonsa katkeamatonta kestävyyttä, tuota meluamatonta, +hänelle aivan käsittämätöntä jumalisuutta ja Jumalaan luottamista, sitä +useammin hän tahtoi vaimonsa viipymään vuoteensa vieressä ja komensi +piian tahi pojat juoksemaan hänen asioitansa. + +Hetkinä, jolloin synkeä ajankuva oikein täydessä karvassaan astui hänen +sairaan mielikuvituksensa eteen, voi hän vielä raivostua. Jumalan +rangaistuksena ei hän voinut nälkää pitää, koska se ei kohdannut muita +kuin köyhiä. Täälläkin rahamiehet rikastuivat, Siikalahden Mikon +mahtavuus oli yhä nousemassa ja tomppelimaisen Klitsin merkitys kasvoi +samoin. Sitäpaitsi sellaisilla rentuilla kuin Kaleniuksella ja +Stenforsilla oli mainiot raha-ajat. Kaleniuksellakin nyt oli oikein +herrasvaatteet yllä, kun hän oli saanut olla Stenforsin kätyrinä. +Sitävastoin ihmiset, joiden syntikuorma oli pieni edellisiin +verrattuina, saivat kärsiä niin hirveästi. Eikä mikään inhimillinen +keino näyttänyt pelastavan kansaa, ei edes se että hänkin joskus +kuumehoureessa heittäysi vuoteen viereen polvilleen ja rukoili huutaen +ja velvoittaen kaikkivaltiasta rientämään apuun. Sellaisissa tapauksissa +saattoi raaka intohimo hänet yhtäkkiä temmata käsiinsä. Silloin mies +hurjistuneena riehui, pauhasi, kirosi, tietämättä itsekään mitä kirosi +ja ketä. + +Kun joku sattui tätä melua kuulemaan ja emäntä osui silloin olemaan +ulkona tahi pihatuvassa, juostiin sitä hänelle sanomaan. + +Ja kamariin riensi juoksujalassa tämä nainen, jonka silmissä oli niin +vakava, rauhoittava ilme ja joka ei koskaan hätien melunnut eikä +malttiansa menettänyt. Vaieten tarttui hän lattialla hourivan miehen +käsipuoleen ja kuiskasi: + +»Lähde sänkyyn.» + +Aivan kuin hänet olisi rikoksesta tavattu antoi Janne vastustelematta +viedä itsensä vuoteelle, tuijotti hetkisen sekavin katsein vaimonsa +silmiin ja huoahti raskaasti. + +Kerran tällaisessa tapauksessa hapuili Janne käteensä vaimonsa käden ja +puristi sitä lujasti, virkahtaen: + +»Rukoile minun kanssani!» + + * * * * * + +Kun Hautalaiselle kerrottiin, että Märkäsessä on kalukirjoitus, sanoi +hän: + +»Pian on meillä sitten ryöstömiehet.» + +Emäntä näki, että sairaalla oli sydämellä jotain, jonka hän olisi +nähtävästi tahtonut ulos purkaa. Naisen omituisella vaistolla aavisti +hän, että se mahdollisesti koskisi Mattia ja Märkäsen Annikkaa, joiden +kihlautumisesta ei hänelle ollut mitään ilmoitettu, mutta jota vastaan +hän usein oli ilmaissut jyrkän mielipiteensä. Emäntä pistäysi tupaan. +Aivan pian sen jälkeen ilmestyi isän sängyn viereen tuolille istumaan +Matti. Isä oli ollut hiukan unessa. Matti katseli siinä vanhuksen +kalvistuneita, kuihtuneita kasvoja ja tunsi raskaan palan nousevan +rintaansa ja silmiinsä pari kuumaa kyyneltä. Akkunalla oli voilautasen +vieressä kappale mustaa pettusekaista leipää, -- sellaista, jota talossa +syötiin ja jota parempaa ei sairas millään tavalla ollut suostunut +syömään, »koskapa kuitenkin niin moni muu sairas ei voinut sen parempaa +saada.» + +Isä avasi silmänsä. + +»Matti!» + +»Mitä?» + +Isä ei jatkanut, katseli vain poikaansa. Matti äänsi viimein hiljaa: + +»Isä.» + +»Mitä?» + +Matti rupesi nyt selittämään, että hän vastoin isän tahtoa oli kihlannut +Märkäsen Annikan ja pyysi, ettei isä olisi vihainen, sillä isä kyllä +ymmärtää, että itseänsä varten sitä kukin ottaa vaimon eikä... + +Isä piti silmänsä ummessa ja poskille nousi heikkoa punaa. Matti näki, +että ilmoitus oli vanhuksen sielussa vaikuttanut hyvin valtavia +tunteita. Hyviä vaiko pahoja? Sitä ei poika tiennyt, mutta aavisti ne +jälkimmäisiksi. Matissa oli suuri määrä isänsä itsepäisyyttä ja +järkähtämätöntä tahtoa. Häntä oli vaivannut se, että hänen piti isänsä +tietämättä kihlata Annikka. Nyt hän kuitenkin tunsi päässeensä tuosta +painostuksesta, kun oli saanut asian isänsä tietoon. Että se isälle oli +vastenmielistä, se ei häneen läheskään sillä tavalla koskenut, sillä +hän piti oman mielipiteensä asiassa korkeimpana lakina. Kun ei isä +pitkään aikaan puhunut mitään, lähti Matti tupaan. Mutta jonkun hetken +kuluttua kutsutti isä poikansa uudestaan kamariin. + +Ja nyt sai Matti kuulla, ettei isällä tyttöä vastaan ollut mitään. Syy, +minkä vuoksi hän ei olisi tahtonut antaa poikansa mennä naimisiin +Märkäsen tyttären kanssa, oli se, että hänellä oli sinne velkoja ja +ihmiset tulisivat sanomaan, että hän on häviöstä pelastunut poikansa +naimisen kautta. Sellaista ei hän voisi ikänä suvaita. Hän voi kunnialla +hävitä omaisuutensa, mutta ei kärsiä sellaista häväistystä, että hän on +poikansa naittamisella häviöstä pelastunut. Vaan nyt ovat asiat +muuttuneet. Hän on turpeen alla jo silloin, kun Matti menee naimisiin. +Jos ihmiset odottavat saataviaan siksi kun hän on poissa, tekevät ne sen +hyvyydestä häntä kohtaan. Sitä hän toivoisi kuitenkin, että Matti +ottaisi kotitalonsa, koska se varmaan on parempi kuin Märkäsen, ja +pitäisi huolen siitä, että äiti saisi riittävän eläkkeen, -- semminkin +kun talo sen vielä hänen laskujensa mukaan kannattaa. + +Matti ei ollut pitkään aikaan puhellut isänsä kanssa mistään asiasta +pitemmältä. Senpä vuoksi häntä kovin kummastutti se muutos, mikä isässä +oli tapahtunut. Vanha jyrkkyys, jonka kiusallisuutta poika usein oli +saanut tuntea ja sen alle taipua, oli poissa. Isä puhui nyt hellästi, +melkein niinkuin äiti! + +Matti lähti kamarista luvattuaan täyttää isän toivomukset ja useaan +erään vakuuttaen, että äidillä ei tule puutetta olemaan, niin kauan kuin +hän elää. + +Päästyään ulos ajatteli hän yhä isää ja hänessä tapahtunutta muutosta. +Ensin se hänessä synnytti omituisen, surunvoittoisen tunnelman. Mutta se +kirkastui yhä, kun hän joutui ajattelemaan, että isän näytti nyt olevan +niin helppo olla. Kun Matti vähän ajan kuluttua huomasi äidinkin +kasvoilla iloisemman ilmeen, tämän tullessa kamarista, tunsi hän +vähitellen surumielisyyden haihtuvan ja jonkinlainen onnellisuuden +raikas tunnelma ailahti rinnassa. + +Sinä iltana oli Matilla paljon puuhaa vaivaistuvassa. Sillä tuntien +äsken saavuttamaansa tyydytystä pistäysi hän sinne vaistomaisesti +haluten jakaa siitä muillekin. Siellä vallitseva kurjuus koski nyt aivan +erikoisella tavalla häneen. Yhtäkkiä sai hän päähänsä toimittaa siellä +perinpohjaista puhdistusta ja siivoa. Ruvetessaan puuhaan huomasi hän +vasta kuinka äärettömän suuri ja vastuksellinen työ äidillä oli ollut, +joka melkein yksin oli tähän saakka saanut täällä siivonkin toimittaa. +Hän komensi tuvasta apulaisikseen siellä rähisevät pojat ja muutamia +naisia, jotka vielä kykenivät jonkun verran auttamaan. Tässä toimessaan +oli hän niin innostuneena, ettei huomannutkaan, miten myöhäiseksi ilta +jo joutui. Kesken puuhailunsa tultiin häntä noutamaan pihalle. Siellä +odotti Annikka. Jossain nurkantakana selitti tyttö, mitä heillä +tänäpäivänä oli tapahtunut ja näytti surumieliseltä ja lamautuneelta. +Mutta Matti sanoi varmalla itseluottamuksella, ettei tässä nyt enää +tarvitse Siikalahden Mikkoa pelätä, ja kehoitti Annikkaa menemään +tupaan siksi kunnes hän päättää työnsä. Mutta Annikka meni Matin kanssa +pihatupaan ja ryhtyi auttamaan. + +Sairaat vaivaiset katselivat loistavin, kiitollisin silmin noita kahta, +jotka nuoruutta ja elonvoimaa uhkuen, keskellä lämpimintä kuherrusaikaa +hikipäissään puuhasivat heidän tuskainsa ja kärsimystensä +lievittämiseksi. + + * * * * * + +Mikon puuhista Märkäsen talon suhteen levisi kylille pian huhuja. Siitä +puhuttiin jo ikään kuin se olisi ollut Mikon oma, ja naiset ehtivät +pelkäämään, että miten se leskiparka tulee saamaan eläkkeensä, ei +ainakaan muuten kuin riitelemällä. + +Mutta toiseltakin puolen oltiin puuhassa. Eräänä päivänä meni Varpulan +Valee Hautalaan ja sanoi Matille: + +»Sinun pitää huutaa se Märkäsen talo.» + +Matti selitti, että hän tuskin voisi pitää kahta taloa siksi kuin ajat +paranevat. Ja kun hänen pitää valita Märkäsen ja Hautalan välillä, ottaa +hän Hautalan mieluummin. Isä oli luvannut, että jollei hänelle +kuolemaakaan tule, niin tulevana syksynä hän kuitenkin antaa talonsa +Matille. Jos hän huutaisi Märkäsen nyt, niin millä hän sen maksaisi, kun +Mikko kuitenkin tahtoisi heti rahaosuutensa. + +Mutta sitten erään kerran tavatessaan Matin Rauhalan äijäkin sanoi, +ettei pitäisi päästää kovin halvalla Märkäsen taloa kestikievarille. Ja +ennen kuin erosi, sanoi, että jos rahasta hätä tulisi, niin tulla heille +puhumaan. + +Matti vähän innostui asiaan semminkin, kun Siikalahden Mikko kuului +pitävän aivan varmana, ettei hän kykenisi ollenkaan kilpailemaan. +Varakasten isäntäin luotto kohotti hänessä myöskin luottamusta omaan +itseensä. Neuvoteltuaan vielä isän kanssa päätti hän esiintyä Mikon +kilpailijana. + +Kun taloa ruvettiin myymään, tarjosi Mikko silmää räväyttämättä kaksi +tuhatta markkaa talosta. Kun Matti siihen lisäsi sata markkaa, ymmärsi +Mikko, että Matti vain nostaa hiukan taloa hänelle, mutta kyllä hän +siihen asti uskaltaa kuin Mattikin. Mutta kun ruvettiin menemään yli +neljäntuhannen, rupesivat Mikon silmäkulmat menemään solmuun ja ääni +alkoi käydä vielä kimakammaksi. Hän ajatteli, että voi se tyhjätaskukin +tehdä rahamiehelle kiusaa näin huutokaupoissa. + +Kun ruvettiin menemään yli viiden tuhannen, katsoi Mikko jo vähän +pitempään Mattia, käsitti aivan yhtäkkiä tämän kasvojen vakavasta +ilmeestä, että Matti *aikoo saada talon*. Raivoisa, kostonhimoinen +tunnelma leimahti Mikossa nyt ilmiliekkiin. »Sinä saat maksaa talon +kalliisti!» päätti hän itsekseen ja hymyili jo edeltäkäsin äärettömästi +nauttien siitä, että hän tulee saamaan Märkäsen talosta niin hyvät osat. +»Ja rahat pitää olla minulle heti paikalla.» + +»Sata!» + +Ihmiset ällistyivät sellaista rohkeutta, kun kauan aikaa jo oli menty +ylös kymmenin ja viisin markoin. + +»Viisi!» lisäsi Matti, vakava ilme silmissä, kasvot hiessä. + +»Mitä sitä sillälailla... Sata!» + +»Viisi!» + +Mikko riemuitsi. Oltiin jo toista tuhatta yli siitä, minkä hän +harmittelematta olisi saattanut talosta maksaa. + +Antaa suoverin nyt maksaa! Opetetaan sitä! + +Oltiin 5 950 markassa. Mikko ajatteli: Matti on nuori, ylpeä, +ajattelematon. Jos minä uskallan vielä neljäkymmentä, panee Matti viisi +ja *luulee*, että minä panen kuuteen tuhanteen... + +Mikko luki hyvin selvästi: + +»Viisituhatta, yhdeksänsataa yhdeksänkymmentä!» + +Nyt maksoi vaivan silmäillä Mikkoa, kun tämä katsoi Mattiin... + +»Saa olla», sanoi Matti, ja suu meni hiukan hymyyn. + +Mikko vaaleni, hän ei näkynyt oikein haluavan tajuta, mitä Matti +tarkoitti. + +»No lisää, lisää! Kuka nyt vähälle väsyy.» + +»Ei penniäkään.» + +Ihmiset alkoivat jo tajuta, jännitys löyhtyi, ja jotkut sanoivat: + +»No sille talolle tuli hintaa.» + +Mikolle tuli asiaa lähteä käymään kotona. Sitä paremmin oli tilaisuutta +toisilla ihmetellä, miten taitavasti Matti oli Mikon kengittänyt. + +Mikko ei saattanut olla kauan kotonakaan. Tultuaan takaisin ei hän +kyennyt salaamaan sitä, että hänen oli harmi. Huutoihin ei hän puhunut +enää mitään. Ei aikaakaan, kuiskasi hän Matin kahteen kynteen. + +»Saat sen talon sillä, minkä sinä viimeksi lupasit», sanoi. Matti rupesi +nauramaan: + +»Pidä nyt, kun niin mielesi teki.» + +Mikko kynsi päätänsä. + +»Minä rikon.» + +»No siitä ei tule mitään, sen saat uskoa! Älä uraja, mies kun mies.» + +Matti löi Mikkoa hartioille kämmenellään ja lähti pois tämän jutuista. + +Mutta Mikko ei saanut sitä päästänsä lähtemään, että hän ottamalla talon +hyvästä hinnasta oli joutunut vasten tarkoitustaan runsaalla mitalla +lisäämään kälynsä myötäjäisrahoja. Se se häntä eniten harmitti, sillä +talo, vaikka olikin kallishintainen katsoen katovuoden kurssiin, oli +kuitenkin tavallisissa oloissa hintaansa vastaava. + +Vasta sitten huomasi hän yhden lisäseikan: Matti voi nyt ottaa varsin +hyvin isänsä talon, antaa isällensä eläkkeen, maksaa velat ja päästä +omavaraiseksi mieheksi. + +Mikko kirosi siinä huoneitten takapuolella. Kun joku tuli samalla sinne +ja kysyi, mikä nyt niin kiroiluttaa, selitti Mikko: + +»No kun olin vähällä kompastua ja kaatua tuohon liekoon...» + + + + +XX. + + +Sinä iltana tuli Mikko harmistuneena kotiin. Hän kiersi jokirannan +kautta, missä oluttehtaan rakennusta varten valtava hirsikasa odotti +kevättä, jolloin aiottiin ruveta rakentamaan. Viime aikoina oli +kuvittelu uuden tehtaan kannattavaisuudesta saanut usein hänen huulensa +hymisten viheltelemään. Ei onnistunut sekään nyt. Muuten ei hän olisi +niin paljoa talonkaupasta harmitellut, mutta kun voitto hyvästä +hinnasta, joka hänen mielestään oli kaksinkertainen nykyiseen kurssiin +nähden, tuo voitto tulee Hautalan Jannen pojan hyväksi, jota hän vihasi +aivan yhtä paljon kuin isääkin, harmitti se häntä. Miksi hän olikin niin +hullu, että lisäsi vielä sen viimeisen erän! Selvältä näytti hänestä +nyt, että toiveet Hautalan Jannen joutumisesta vararikkoon olivat +tuuleen haihtuneet. Ja hän kun jo usein oli kuvitellut itseänsä senkin +talon omistajaksi! + +Kotiin saavuttuaan tapasi hän siellä Stenforsin ja Kaleniuksen +ryypiskelemisen puuhissa. Renkipoika valjasti pihassa hevosta herroille, +joita piti kyytiin lähteä. Isäntä meni kamariin ottamaan selvää, mihin +ne herrat menevät. + +»Karin loukolle!» selitti Kalenius, joka tällä kertaa oli ainoastaan +hiukan päissään ja muutenkin Mikon mielestä käyttäytyi omituisesti. +Stenfors, joka päissään ollessa aina oli hiljainen ja omituinen, ei +puhunut mitään. Kun isäntä aikoi mennä tupaan, sanoi Kalenius: + +»Antaa sen pojan vain tulla kyytiin.» + +Miksikähän pojan? rupesi Mikko miettimään ja tuli lopulta siihen +päätökseen, että hän menee itse. Turkit päällä meni hän kamariin +ilmoittamaan, että hevonen on valmiina. + +»No itsekö sinä tulet kyytiin?» kysyi Kalenius. + +»Niin... Enkö minä kelpaa?» + +Kaleniuksen naama meni vähän synkäksi, mutta hän ei puhunut mitään. +Pihalle mennessä selitti isännälle, että *hän* suorittaa juomingit, kun +takaisin palataan. + +Mitähän asioita niillä nyt on? mietiskeli Mikko itsekseen ja yhtäkkiä +hän muisti, että Pikku-Karin kartano oli palanut alkuviikosta. Samaan +ajatuksenjuoksuun kysyi hän: + +»Oliko se Karin kartano vakuutettu?» + +»Oli ... oli se ... kyllä se oli», selitti Kalenius. + +Mutta Mikon mielestä oli Kaleniuksen puhetavassa jotain arkaa ja +epävarmaa. Mitähän? + +Jotain pisti mieleen. Mikko päätti sen johdosta olla koko matkan +sanaakaan hiiskumatta, mutta sen sijaan pitää silmät ja korvat auki. + +Nimismies rötkötti sivuittain reessä ja näytti nukkuvan. Kalenius, jolla +tavallisesti oli hauskoja kaskuja jaariteltavaksi matkojen varrella, +oli vaiti kuin myyrä. + +Oli jo hyvinkin hämärä, kun tultiin palaneen kartanon pihaan. Stenfors +jäi istumaan rekeen, Kalenius meni palaneille raunioille katselemaan. +Kierreltyään siellä hetkisen tuli hän takaisin ja sanoi Stenforsille: + +»No tulehan katsomaan... Niinkuin näet, ne ovat palaneet kaikki.» + +Ei Stenfors viitsinyt nousta, sanoi vain, että näkeehän hän tuon. + +»Ja Siikalahtikin näkee, että kaikki se on palanut?» kysyi Kalenius. + +Näkihän Mikko. + +Lähdettiin pois. Herrat sai Mikko kyyditä nimismiehen taloon, missä +Kalenius todellakin maksoi kaikki laskut. + +Kun Mikko oli poistunut, ryhtyi Kalenius kirjoittamaan +palotarkastuspöytäkirjaa, missä selitettiin, että Karin talon +rakennukset olivat palaneet pohjia myöten. Stenfors kirjoitti alle +todistuksensa paperia ollenkaan lukematta, sillä häntä niin kovin +unetti. Kun Kalenius tuli kotiinsa, makasi hän pöydällä paperiensa +päällä kauan aikaa ja mietti. Paperi hänen edessään sisälsi +palotarkastuskertomuksen *Vennu Karin* rakennuksista, jotka olivat +vakuutettuina Maalaisten paloapuyhtiössä 2 000 markasta, mutta +todellisuudessa olikin palanut *Ville Karin* rakennukset, joita ei oltu +vakuutettu missään. Varovaisuuden vuoksi, jos Stenfors kaikista +juovuttamisvarokeinoista huolimatta sattuisi lukemaan +tarkastuspöytäkirjan ennen kuin kirjoittaisi nimensä alle, oli Kalenius +ristinimen sijaan pannut vain alkukirjaimen. Tarpeeton varokeino, sillä +Stenfors ei sitä lukenut. Nyt Kalenius tasaisella kädellä täytti +puolinaisen nimen, kirjoitti pyynnön, että Vennu Karin palorahat +hetimittäin lähetettäisiin hänelle ja sulki paperit kuoreen. + +Työ oli tehty. Mutta syviin mietteisiin se pani Kaleniuksen. Vaikka jo +kerran ennen hänelle tällainen yritys oli hyvin onnistunut, oli sielussa +kuitenkin jotain epäilyksen tapaista. Muusta ei pelkoa, mutta mikä +onnettomuus johdattikin tuon Mikon kyytiin. Jos se rupeaisi urkkimaan +Karin Villeltä jotain palorahoista? Hiiteen koko Mikko! Rauhottui hän +kuitenkin lopulta ja luotti hyvään onneensa. Seuraavana aamuna pani hän +kirjeen postiin. + +Saman asian vuoksi valvoi Siikalahden Mikko koko yön, uni kun ei tullut +silmään. Toisinaan oli hänen kovin kuuma, toisinaan ihan kylmä ja +viluttava ollakseen. Aamun vaaletessa pisti hän hevosen puihin ja lähti +ajamaan Karin loukolle. Ohi mennessään pistäysi saunaan, missä Ville +asui. Siellä oli nälkää ja kurjuutta siksi, että Mikkoakin oikein +säälitti. Ville vaikerteli tulipalo-onnettomuuttaan. + +»Ei suinkaan sinun rakennuksesi ollut vakuutettu?» kysyi Mikko siinä +muun puheen välissä. + +Eipä se ollut. Kyllä Kalenius oli usein houkutellut, mutta ei ollut +tullut siihen ryhdytyksi. + +»Sepä oli vahinko!» + +»Niin kovin surkea vahinko, että...» + +Mikko kiirehti pois, ajoi kotiin, tuumaili yhä sitä samaa asiaa, teki +päätöksensä, istui uudelleen rekeen ja ajoi Kaleniuksen kortteeriin. +Astuessaan Kaleniuksen kamariin, väreili hänen huulillaan tuo varma, +päättävä ahneuden piirre kaikkivoittavana, aivan kuin siihen valettuna. + +Nähtyään Mikon astuvan sisään joutui Kalenius sellaisen +hermostumiskohtauksen alaiseksi, että hänen täytyi änkätä, kun yritti +puhumaan. Eikä Mikoltakaan oikein sujunut. + +Yhtäkkiä rupesi Mikko nauramaan ja katsoi Kaleniuksen silmiin. + +»Mitä nyt?» + +»Ei mitään!» Mikko nauroi yhä. + +»Mitä sinä naurat?» + +»Tahtoisitko tietää?» + +»Mutta mitä pirua sinä tarkoitat?» + +Mikko muuttui totiseksi kuin muuri, vetäisi henkeä ja kysäisi: + +»Onko teillä Stenforsin kanssa siinä eilisessä yhteiset vehkeet?» + +Kalenius vaaleni: + +»Missä eilisessä?» + +»Noo», Mikko taas nauroi, Ȋlä kiertele yhtään, minä kyllä tiedän, että +sinä *taas* meinaat petkuttaa Paloapuyhtiötä». + +»Taas?» äänsi Kalenius vaistomaisesti. Tuskalliset ajatukset näkyivät +sekaisin kiitävän ja myllertävän hänen aivoissaan, sen kyllä silmistä +näki. + +»Katsos ... minun *omatuntoni* ei antanut mukiin ennen kuin...» + +Ȁlä *sinä* puhu omastatunnosta!» huudahti Kalenius. »Mutta nyt minä +alan käsittää: sinä luulet, että minä aikoisin ottaa Paloapuyhtiöltä +vakuutusmaksun vakuuttamattomista rakennuksista.» + +»No niin.» + +»Pyh! Sinä itse olet sellainen roisto.» + +»Hauku vaan, mutta kyllä minä asiasta selvän otan. Minä saatan nyt käydä +Stenforsin puheilla.» + +»Sieltä sinä potkun saat.» + +»Sama se. Paraiten potkii se, joka viimeiseksi potkii.» Mikko nousi jo +lähteäkseen. + +»Et taida luullakaan, että minä tiedän senkin, sinun entisen +petkutuksesi?» + +Kalenius raivostui niin että ajoi Mikon ulos, mutta ennenkuin tämä ehti +pihasta lähtemään huusi hänet vielä sisään. Ja Mikko meni. Sillä välin +oli Kalenius muuttunut. Hän kutsui Mikon istumaan pöydän ääreen, asettui +itse vastapäätä. Hetkisen vaiti oltuaan alkoi hän sanoa: + +»Kuule Mikko, enkö minä ole tehnyt sinulle monta palvelusta?» + +»Noo ... palkan sinä olet niistä saanut.» + +»Niin, mutta monta sellaista palvelusta, jota moni muu ei olisi tehnyt +palkankaan edestä.» + +Mikko nauroi vingahti: + +»Kun olet tehnyt, niin oma asiasi! Kyllä olet saanut hyvän palkankin.» + +»No noh, mutta ota nyt huomioosi, että jos sinä ilmaiset tämän, on +minulla yhtä ja toista sinun päällesi ilmoitettavaa, joka ei tule +sovitetuksi muualla kuin linnassa ja raippavitsoilla.» + +Mikko pelästyi niin että kieli alkoi sammaltaa, kun hän koettaen +ryhtiänsä säilyttää vastasi: + +»Et sinä voi minun päälleni mitään todistaa.» + +»Parempihan se sinulle niin olisi, mutta älä anna turhien luulojen +pettää itseäsi. Ajattele kuka minä olen.» + +Voitonriemuinen ilme ilmestyi Kaleniuksen koko olentoon. Koputtaen +etusormellaan varoittavasti pöydän laitaan jatkoi hän: + +»Näet nyt, Mikko, että sellaisten miesten kuin meidän on parasta olla +sekaantumatta toistemme asioihin.» + +Levottomuus, joka väreili Mikon jokaisessa kasvojen eleessä, huvitti +Kaleniusta, joka yhä varmistui. + +»Lähdetkö sinä kertomaan asiasta Stenforsille?» piinasi Kalenius. + +Mikko oli nähtävästi aivan sekaisin. + +»Jos annat edes sata markkaa mulle, sitten kun saat rahat...» + +Kalenius purskahti kaikuvaan nauruun. + +»Sittenkö sinun omatuntosi olisi vaiti, kuule, sinun *omatuntosi*, joka +sinut ajoi tänne?» + +Mikon suu vetäysi vaistomaisesti noloon hymyyn ja sitten rupesi hän +lähtemään pois sanoen: + +»No, puhutaan hänestä toiste.» + +»Ei sanaakaan enää ikänä! Kuulitko? Nyt paikalla se päätetään, menetkö +sinä linnaan ja otat raippavitsoja 40 paria tuonne kapeaan selkääsi?» + +»Ja teetkö sinä samoin?» hymyili Mikko. + +Kalenius meni Mikon eteen ja kuiskutti silmät säteillen: + +»Nuo paperit ovat vielä minun hallussani. Minä voin ne asiaksi tullen +polttaa sen sijaan että lähettäisin ne Helsinkiin. Stenfors oli päissään +eikä hän muista koko eilistä puuhaa. Ymmärrätkö sinä, Siikalahden Mikko? +Ja jos sinua huvittaisi ottaa selvää siitä toisesta jutusta, niin...» + +»Niin mitä?» + +»Luuletko sinä, että minulle on kovin vaikeata kadota tältä +paikkakunnalta?» + +Vähän ajan päästä Mikko oikaisi kömpelösti kätensä ja virkkoi: + +»No sovitaan pois.» + +»Sitähän minäkin! Onko sulla rahoja mukanasi, että antaisit minulle +kymmenkunta markkaa, olis vähän tarpeita.» + +»Lainaksiko?» + +»Kuinka itseäsi paraiten huvittaa ... sopiihan panna Jumalan maksun +päälle.» + +Mikko empi. + +»Anna pois vaan! Sulla oli lurjun keinot mielessä, kun tänne tulit, eikä +satakaan markkaa olisi sinulle liian paljon siitä, etten laita sinulle +raippavitsoja.» + +Ennenkuin Mikko lähti antoi hän kymmenen markkaa. Ovessa mennessään hän +vielä, ainakin jo kymmenennen kerran nöyrällä, sovittavalla tavalla +muistutti Kaleniukselle: + +»No ollaan nyt sitten taas niinkuin ennenkin.» + +Kalenius katsoi ikkunasta hänen jälkeensä, hykerteli käsiään ja nauroi +mielihyvissään. + + * * * * * + +Päivällä haetti Kalenius eräällä ämmällä viinaa jostain salakapakasta ja +saatuaan pullon poveensa lähti nimismiehelle. + +Stenfors siellä oli pahalla tuulella. Hän oli päivän kuluessa joutunut +tarkastelemaan papereitansa ja löytänyt sieltä useita laiminlyötyjä, +unhotettuja asiapapereita. Niiden lisäksi muistui mieleen yhtä ja +toista, joka kiireellisten huvittelemisten vuoksi oli lykkäytynyt +päivästä toiseen. Sinä päivänä ei kukaan päässyt hänen puheillensa. + +Mutta kun Kalenius tuli jälkeen puolisen, otti Stenfors hänet vastaan +kuin enkelin. Kaleniushan oli asianymmärtäjä, jolle saattoi purkaa +virkatehtäväinsä yliluonnollisen paljouden ja raskaat vaivat. Ystävä +tiesi hyvän, helpottavan keinon: + +»Pannaan plöröksi -- ja huolet hevosille.» + +Stenfors ensin vastusteli ja nauroi, kun toinen pullonkin povestaan +pisti jonnekin nurkkaan. Mutta miten siinä vaikeroitiin virkamiehen +tuskia ja Kalenius laski yhä hullunkurisempaa ilvettä, niin jo +höyrysivät plörökupit ja elämä alkoi Stenforsistakin tuntua »vähän +ihmistenmoiselta.» + +Kun pullo oli juotuna, sai kylän ämmä noutaa uutta. Niin sitä ryypättiin +ja juotiin, kunnes Kalenius nukkui Grönbergin hienonpuoleiselle +salonkisohvalle, Stenforsin vielä jaksaessa istua ja rallattaa pöydän +päällä kuojullaan. + +Silloin koputettiin ovelle. + +Stenfors ähkyi ja karjui jotain siihen tapaan, ettei saa tulla sisään. + +Sieltä tuli suuri mies paksussa turkissa. + +Stenfors ei hyvin kyennyt enää tuoliltaan nousemaan. Mutta kun +vastatullut heitti pois turkin päältänsä, lakkasi Stenfors mörisemästä +ja karjumasta. Juopumuksesta veltostuneille kasvoille nousi pelon ja +hämmingin tapainen ilme ja suu sopersi hyväksi-tekevän näköisenä: + +»Anteeksi.» + +Tulija oli Grönberg. Lävistäen tulisin katsein virkaveljeänsä, joka +pöydästä pidellen pysytteli seisomassa, otti hän kynttilän ja kävi +katsomassa, kuka se siellä sohvalla makaa. Kalenius rötkötti siinä, +luultavasti autuaallisissa unelmissa. Sanaakaan sanomatta herroille kävi +Grönberg kutsumassa rengit. Näiden tultua sanoi hän: + +»Viekää nuo sinne renkituvan oviloukkoon makaamaan ja pankaa hevosloimi +alle, etteivät lattiata tahri.» + +Esa tarttui Kaleniuksen kaulukseen kuin jyväsäkin suuhun. Ja kun ei +poika jaksanut oikein hyvästi kantaa sääristä, veti Esa herra Kaleniusta +nahkanaan yli pihan, ylös renkituvan rappusia ja laski koreasti +makaamaan oviloukkoon, mihin Kalenius jäi möristen kuorsaamaan. Sitten +palasivat he sisään, ottivat kainaloista Stenforsia, joka potki, raivosi +ja vastusteli, mutta seurasi kuitenkin renkien vetäessä ja kantaessa, +kaupungin mestarin tekemillä, siihen aikaan muodissa olevilla lihavilla +saappaan kärjillään kyntäen lumiseen pihaan syviä, mutkaisia vakoja. +»Siat!» äänsi Grönberg, kun oli saanut herrat pois huoneestaan, ja +silmäili nenä kurtussa ympärilleen. Kutsui piian sisään, pani siivoamaan +huonetta ja meni itse siksi aikaa keittiöön. + + + + +XXI. + + +Oli päästy huhtikuuhun. Aurinko valoi ihanaa lämpöä tuiman talven +jäykkään selkään, joka alkoi nöyrästi notkistua ja sulaa. Kinokset +ohenivat ja rappeutuivat päivä päivältä. Ilma huokui keväistä suloutta +ihmisten mielestä auliimmin kuin koskaan ennen. Uusi elämäntoivo heräsi. +Kuolemaa ei enää pilkattu. Luonnon hymy oli kuin leipää. + +Kotiin tultuansa oli Grönberg kyllä kuullut, että Hautalan Janne +sairasti, mutta monet virkavelvollisuudet ja puuhat olivat häntä +estäneet käymästä tervehtimässä ystäväänsä. Eräänä päivänä hän sen +kuitenkin otti vasiten tehdäkseen. Nähtyään, kuinka laiha ja kuihtunut +tuo äsken vielä voimakas mies nyt oli, hämmästyi hän. Oikeinhan Jannen +kasvoilla olikin jo kalman väri, ja nimismies tuli sanoneeksi sen +huomionsa. + +»Ette ole itsekään vahvistunut tänä vuonna», hymyili Janne. Ja +tosiaankin oli myöskin Grönberg heikko entiseen verraten. + +Janne jaksoi tänään tavallista paremmin. Hänestä oli iloista, että +Grönberg *alentui* tullakseen häntä katsomaan. Juteltiin yhtä ja toista. +Grönberg kertoi, miten kelvottomasti Stenfors oli hoitanut hänen +virkaansa; paperit olivat epäjärjestyksessä, useita pieniä varkauksia +oli viime aikoina tehty eikä Stenfors ollut pannut niiden vuoksi kortta +ristiin. Mutta sitä hän ihmetteli, ettei kassassa ollut vaillinkia +ainakaan muuta, kuin ehkä joku kymmenmarkkanen. Janne puolestaan kertoi, +miten ne Kaleniuksen kanssa olivat juopotelleet, niin että ei suinkaan +siitä aikaa muuhun riittänytkään. + +»Se on sillä tavalla, herra nimismies», jatkoi Janne, »että se, joka +aikoo kansan saada tottelemaan lakia ja noudattamaan järjestystä, sen +pitää olla siivo mies. Kun nimismiehet juovat ja repalehtavat ja tekevät +itse lainrikoksia, niin miten ne sitten uskaltaisivat muita sellaisista +syyttää? + +Täällä on ollut oikein miespolvien ajat kelvottomia nimismiehiä, jotka +ovat näyttäneet huonoa esimerkkiä kansalle. Mikä kumma sitten on, jos +tavat ovat niin rappiolle menneet. Te olette minun aikani ensimmäinen +nimismies, joka käsitätte asianne oikein. Enkä minä sano sitä +kehuakseni, vaan siksi, että se on totta.» + +Grönberg kyllä oli mies, joka ei kehumisista välittänyt. Mutta kun hän +sai ne juuri *tuolta* mieheltä, jonka herrainviha oli koko läänissä +tunnettu, hiveli sentään hyväilevä tunne hänen sydäntänsä. + +»Minulle taitaa tässä tulla kuolemakin», jatkoi Janne ääni vapisten, »ja +olen ajatellut, että pitäisi järjestää asiansa ennen lähtöä ... ne ovat +vähän sekaisin joutuneet näinä vuosina.» Sairas pyyhki paidanhihalla +hikeä otsastansa. »Minulla on ollut aikomus antaa tämä talo pojalleni +Matille... Ajattelin kyllä pitää sitä itse vielä jonkun vuoden, kun olen +näinä viime aikoina velkaantunutkin, että olisin saanut niitä vähän +lyhenemään, mutta kaikkivaltiaan neuvoissa näyttää olevan toisin +päätetty... Ei tässä paljon perittävää ole, ne ovat nämä vuodet olleet +sellaisia, että...» + +Tässä ääni sortui ja kätensä takapuolella poisti vanhus nopeasti +kyynelet silmistänsä. Grönberg oli kunnioittavasti vaiti. + +»Toissapäivänä kuoli täällä meidän kopukassa Rantaniemen Juho», jatkoi +sairas vähän ajan kuluttua. + +»Rantaniemen Juho?» ihmetteli Grönberg. + +»Niin. Kolme, neljä vuotta takaperin oli sekin velaton mies. Takausten +tähden on nyt mennyt kaikki, samoin kuin monen muunkin. Me olimme +yhdenikäiset hänen kanssansa. Kun Juho tuli tänne ruokaa pyytämään, niin +... me itkimme molemmat... Enkä minä ole nähnyt kenenkään haukkaavan +pettua sellaisella halulla kuin Juhon. Miesparka oli varmaankin ollut +ilman ruokaa monta päivää ja taistellut kunniantuntonsa kanssa...» + +Grönbergin silmään sattui musta pettuleivän kappale, joka oli pöydällä. +Ihmetellen kysyi hän: + +»Tätäkö tekin syötte?» + +»Sitä. Siihen asti kun se Juho tänne tuli, syötiin meillä vähän parempaa +leipää, mutta sitten ruvettiin itsellekin leipomaan samanlaista kuin +vaivaisillekin. Mun omatuntoni ei enää antanut myöten syödä parempaa, +ja totta puhuen ei olisi varojakaan. Ei sitä haluta syömisen päälle +juuri tehdä velkaa kovin paljoa, kun ei tiedä, kuka ne lopultakin saa +maksaa.» + +Liikutettuna oli Grönberg vähällä kysyä, eikö hän saisi toimittaa +tulemaan yhtä mattoa jauhoja, mutta hillitsi innostustaan, koska pelkäsi +tarjouksella loukkaavansa Jannea. Viimeksimainittu jatkoi kertomustaan: + +»Minä elän nyt aivan armopalasta, sillä velkojani ovat minua +hätyyttämättä osaksi ystävyydestä, osaksi taas sen vuoksi kun tietävät, +että poikani Matti ottaa talon ja kykenee maksamaan velat, kun saa +rikkaan vaimon.» Hän hymähti katkerasti. »Ja nyt minä pyytäisin, että +nimismies tekisi niin hyvin ja tulisi tänne jonakuna päivänä +kirjoittamaan meidän välille kauppakirjat.» + +Sen Grönberg lupasi. Kun tämä vihdoin lähti pois, tuntui Jannesta olonsa +ihmeellisen keveältä, sillä nyt hän oli saanut päätetyksi talonsa +jättämisen pojalle. Luopuminen isännyydestä oli hänen luontoiselleen +miehelle uhri. + +Porstuassa tapasi emäntä vielä nimismiehen ja sanoi itkien, ettei isäntä +suostu sairaanakaan syömään puhdasta leipää. Hän toissapäivänä leipoi +aivan sitä varten viisi rukiista kyrsää, mutta ukko ei niihin käsin +koske. Nyt hän pyytäisi, että nimismies puhuisi isännälle, kun ei se +muiden puheesta mitään huoli. + +Grönberg palasi selittämään, että Hautalaisen puolelta on liian +yksipuolista kovapäisyyttä kieltäytyä sairaanakin syömästä puhdasta +leipää yksistään sen vuoksi, ettei kopukoissakaan muuta ole. Mutta Janne +oli jyrkkä. Puolileikissä hän sen lisäksi selitti, että Siikalahden +Mikko on jo kauan pitänyt tulessa sitä huhua, että heillä syödään +pitäjän jauhoista leivottua leipää ... »vaikka tuskin se meidän muori +sentään varkaisiin menisi, vaikka nälkäkin olis.» Nyt kun syödään +samanlaista leipää kuin kopukassakin, ei sillä Mikollakaan liene aivan +paljoa muistuttamisen syytä. + +Nimismies lähti talosta sydän ja pää raskaita tunteita täynnä. Hän näki +pihassa muutamia vaivaisia varjon tapaisina horjuvan ja kotimatkalla +tienvarsilla tapasi puutteen ja kärsimysten leiman jos jossain muodossa +painuneena jokaiseen, kenen vaan kohtasi. + +Kun hän tuli kotiin ja istui tavallisen hyvin valmistettuun +päivällispöytään, ei ruoka ensinkään maittanut; jokainen maukas pala +tuntui olevan aivan kuin varastettu taikka saatu jollain epälaillisella +tavalla. + +Hän alkoi ymmärtää Hautalan Jannea. Mutta tuo ymmärtäminen tuotti kipeää +tuskaa. Ainakin vielä tunsi Grönberg itsensä kykenemättömäksi Jannen +tavalla hankkimaan itsellensä tunnonrauhaa, sillä pettuleipä tuottaisi +hänelle varmaan kuoleman eikä hän tahtoisi kuolla vielä... + +Melkein koskemattomina sai piika korjata ruoat, kun hän sairaan +näköisenä ja sortuneena siirtyi huoneeseensa. + +»Tuskin se meidän muori sentään varkaisiin menisi, vaikka nälkäkin +olis», se pani Hautalan emännän sydämen rajusti sykkimään. Hän pakeni +tuvan yliselle, missä suuren tuskan vallassa vaipui polvilleen. Rukous +alkoi hänen suustaan vuotaa katkonaisin sanoin. Särkyneestä sydämestä +purkausi Jumalan eteen äänekäs tunnustus, että noihin viiteen kyrsään +hän oli ottanut jauhot pitäjän jauhotynnyristä, kun itsellä oli niin +vähän... Hän oli aikonut maksaa heti kun saadaan jauhoja... Mutta nyt +hän pelkäsi, ettei niitä enää koskaan saadakaan hänen eläessään, sillä +hän tunsi itsensä niin kummallisesti väsyneeksi, sydänalaa ja päätä +viilteli ikään kuin kuoleman kuristava koura. Pitäisikö hänen vielä +varkaana astua kaikkivaltiaan Jumalan kasvojen eteen... Ei hän ollut +koskaan ennen tullut asiaa siltä kannalta ajatelleeksi, sillä +takaisinmaksamisen mahdollisuus näytti aina niin varmalta. Miksi se nyt +niin mahdottomalta näytti, hän ei käsittänyt itsekään, eikä sitä edes +ajatella voinut, sillä tuska vyöryi ylitse kuin aalto ja peitti +näkymättömiin. + +»Varas», äänsi hän, kun katkonainen rukous oli loppunut, tuijotellen +elottomilla, tylsistyneillä silmillään pimeään nurkkaan. Silloin tällöin +paineli hän sydänalaansa käsillään ikään kuin poistaakseen sieltä jotain +tuskaa tuottavaa kipua. Mutta sekin tapahtui ikäänkuin vaistomaisesti, +ohimennen; *sielussaan* ei hän näyttänyt enää näitä kärsimyksiä +tuntevan. + +Moneen päivään ei hän ollut enää hetkeksikään saanut käännetyksi pois +ajatuksiaan jauhotynnyristä, jonka niukat varat hupenivat ja tekivät +loppua, vaikka hän joka päivä niitä yhä säästäväisemmin käytti. Hän +arvasi, ettei hänen miehensä tiedä niiden olevan niin lopussa, eikä hän +tahtonut voida mitenkään mennä kuolevaa vaivaamaan sellaisilla +maallisilla asioilla, se kun tuottaisi sille tuskaa ja ajattelemisen +vaivaa. Poikain ja piian huomasi hän päivä päivältä käyvän +synkkämielisemmiksi ja hän ymmärsi, että ne äänettöminä valittamatta +kärsivät nälkää... + +Uuteen suurukseen oli vielä monta kuukautta. + +Hän ei enää rukoillut, huulet olivat lakanneet liikkumasta. Ristitetyt +kädet helmassa istui hän vaatekasassa, ajatukset nähtävästi pysähtyneinä +tuijotellen yhä tuonne pimeään nurkkaan. Miten syvillä kuopilla posket +olivat ja miten keltainen niiden väri! + +Joku kuului tulevan rappusissa. Kuulihan emäntä sen, mutta tajuntaan ei +se pystynyt. Ja vaikka silmät olivat auki, ei hän näyttänyt ensinkään +huomaavan sitä, kun Matti tuli, seisahti hänen eteensä ja alkoi +puistella olkapäistä... + +Aurinko pilkisteli sisään pienistä räystäsikkunoista sen verran, että +vintissä oli valoisa. Katsellessaan hetkisen äitinsä tuijottaviin +silmiin, joista älyn ilmeet näyttivät hetkiseksi poistuneen, rupesi +poika vapisemaan. Vapisevin käsin nosti hän äidin kainaloista ylös, +sulki syliinsä ja kamalan tuskan värittämällä äänellä kuiskasi: + +Ȁiti ... mikä äidin on? Onko äidillä nälkä?» -- -- + +Äiti toipui vihdoin ja alkoi selittää pojalle, joka yhä piteli häntä +sylissään, ettei hänellä ole enää jauhoja, mistä keittää huomenna, kun +tänään panee viimeiset velliin ... eikä hän tiedä ollenkaan, mistä +hänelle uskottaisiin velaksi, kun on ennestään niin paljon velkoja... + +»Isälle leivottuihin kyrsiin minä varastin jauhot... Minua nyt Jumala +rankaisee, etten saa enää mistään jauhoja.» + +Matti ymmärsi, että äidin hermot pitkällisen rasituksen ja jännityksen +tähden olivat siksi riutuneet, että hän ensisijassa tarvitsi lepoa. +Mutta että myöskin äidin olisi *nälkä*, se hänelle nyt vasta ensikerran +oli juolahtanut mieleen ja samalla uneksivasta tilastaan herättänyt +eloon lämpimän rakkauden henkäyksen tuota kalpeata, kärsivää hyväähenkeä +kohtaan. Hän suuteli äidin ohuita huulia ja kalvenneita poskia -- mitä +hän ei ollut tehnyt sen jälkeen kun äidin sylissä paitaressuna uinaili. + +Matti vei äidin alas ja pakotti hänet puoliväkisin sänkyyn lepäämään. +Itse lähti hän oitis kirkonkylän kauppiaaseen ja toi sieltä kotiin +jauhomaton. Sillä aikaa oli äiti jo noussut ylös. Kun Matti meni häneltä +kysymään jauhopuodin avainta, säpsähti hän, kuka tietää miksi. Mutta kun +Matti selitti, että hän on tuonut jauhomaton, pääsi äidiltä huudahdus: + +»Jauhomaton!» + +Nopeasti etsi hän avaimen ja riensi avaamaan ovea. Kun Matti selästään +laski maton lattialle, kiersi äiti kätensä hänen kaulansa ympäri, mutta +ei saanut mitään sanotuksi. + +Matin poistuttua puodista maksoi emäntä ensimmäisenä pitäjän +jauhotynnyriin sieltä ottamansa lainan. Otti sitten isää varten leivotut +leivät, vei ne tupaan, paloitteli, jakeli omalle väelleen ja kaikille +vaivaisille palan kullekin. Itse meni hän viemään palaset pihatupaan. + +Se oli iloinen ilta Hautalan kopukassa. Mutta hetken kuluttua joutui +emäntä uudestaan äkillisen kuumepuuskan käsiin. Koko talo näytti kohta +olevan mullin mallin. + +Vanha isäntä, jota nyt ei ehditty käydä monestikaan illan kuluessa +katsomassa, ei siitä kuitenkaan nurkunut. Tuontuostakin pyyhki hän +kyyneleen silmästään, koputti tuvasta jonkun luoksensa ja kyseli: + +»Kuinka äiti voi?» + +Äiti alkoi heti odottaa kuolemaa. Hänestä oli nyt niin hyvä olla, kun +tunsi olevansa kaikesta sovinnossa Jumalan kanssa. Pari viikkoa kesti +riutunut ruumis, sitten jäi Janne leskeksi. + + + + +XXII. + + +Tällä kertaa putosi kevät kuin suoraan taivaasta. Kaksivuotisen talven +hyinen selkä köyristyi, pehmisi, suli ja hävisi. Kevätär avasi ihanat +silmänsä ja niiden ihmeteltävä loiste sai toivottomuuteen vaipuneet +sydämet uudelleen sykkimään rakkaudesta elämään. Se henki hurmaavaa +tuoksuansa ja täytti sillä ilman. Suomen *maankin* sydän alkoi sykkiä. +Aivan kuin kevätär olisikin odottanut tuota elonmerkkiä se heti avasi +hempeän ruusuilla täytetyn sylinsä ja pehmeillä, näkymättömillä +kätösillään kylveli jokaiseen maamme kolkkaan väririkkauden, joka näytti +meistä verrattomalta. Hengellänsä hehkutti se suloisen hien pelloillansa +hyöriväin miesten ja naisten laihtuneille, kalpeille poskille ja vetäisi +samalla niihin elontoivosta hehkuvan, rusottavan värin. + +Vedet aukenivat. Merien helmasta sukeutuivat liputetut laivat jauho- ja +siemenlastineen rannoillemme ja etelätuuli kantoi pehmoisessa selässään +viestit niistä syvälle sydänmaihin. Siellä kyllä ei osattu käsiä +taputtaa eikä ilolippuja vetää tankoihin, mutta kyllä ilosta itkeä +osattiin. Kuormastoina siirtyivät jauhoja siemensäkit rannikolta +sydänmaille kulkien monipoimuisilla maanteillä vakavina, monimutkaisina +jonoina kuin onnesta taistelevan miehen varma tulevaisuus. Sydänmailla +jauhokulit samaapäätä muutettiin leiviksi. Kiusatut ihmiset saivat syödä +ja kehuivat kasvot ilosta loistaen, etteivät olleet koskaan ennen +elämässään saaneet niin hyvää leipää. Uudelleen alkoi kuulua kateissa +ollut lasten iloinen remakka; paimentorven salojen kaikuja muistuttava +sävel rupesi saamaan tavallisen, oikean luonteensa. Silloin hento +kevätär äkkinäisestä paljosta puuhasta uupuneena vetäysi lepoon ja jätti +sijansa kesälle, joka kevättären puuhatessa oli itsensä monipuolisesti +valmistanut suureen kutsumukseensa ja astui nyt esiin hyvin +valmistuneena iloisin kasvoin. + +Kohta keväimen tultua nälkä ja taudit hellittivät ja ihmiset valtasi +kuumeentapainen toimeliaisuus. Jos olivatkin voimat työntekoon heikot, +niin sitä suurempi oli into. Ikäänkuin kestetyitä kärsimyksiä +korvatakseen ja koettelemusten kiirastulessa karaistua, yhä uudelleen +heräävää luottamusta, tuota Saarijärven Paavon horjumatonta +isänmaanrakkautta palkitakseen työnsi isänmaa povestaan sellaisen +kasvullisuuden, jota ei ollut nähty miesmuistiin. + +Siikalahden Mikolle oli säästynyt viljaa. Mutta kaikista merkeistä hän +nyt ymmärsi ja päätti, että hinta tulisi ensi syksynä halpenemaan. +Harvat omapitäjäläiset hänen puoleensa edes siementen tarpeessa +kääntyivät. + +Mutta eräänä päivänä sai hän mieluisat kaupat. Viisi vierasta miestä, +varustettuina takausvelkakirjoilla, joiden kelvollisuuden nimismies oli +todistanut, lainasi häneltä 20 tynnyriä rukiita eikä tinkinyt hintaa. Ne +olivat niin siivoja miehiä, että Mikko vielä kahden viikon kuluttua otti +erikoisesti puheeksi, kuinka ne olivat tarkkoja, etteivät edes viimeistä +mittaa tahtoneet kukkurassa, -- »vaikka kyllä minä sen kukkurassa +mittasin», selitti hän. Mutta sitten joku alkoi peloitella Mikkoa, että +häntä oli petkutettu. Mikko tuli epäluuloiseksi siihen määrään, että +lähti kuulustelemaan miesten kotipaikoille. Siellä ei ollut ikänä +kuultukaan sennimisistä miehistä. + +Kun hän viikon päivät kuulusteli, saamatta vähintäkään vihiä jyväin +lainaajain kotiperästä, ymmärsi hän, että kauppa oli ollutkin +epäedullinen, eikä sen erän perästä siitä mieluisasti puhunut. + +Sitä innokkaammin hän nyt oluttehdasta rakensi jokirannalle, omalle +sarallensa, oli umpimielinen, mutta ei murheellinen. Ihmiset ymmärsivät, +että hän toivoi uudesta puuhastaan paljon. + +Hautalan Jannen haudan päällä alkoi jo ruoho viheriöidä tuon halavan +alla, josta viimekeväinen myrsky repäisi toisen haaran. Siellä lepäsi +Janne, siellä myöskin hänen lempeä, kärsivällinen »hyvä-henkensä». Kun +viimeksimainitun kirstun kansi laskettiin kiinni ja sinne kätkettiin +kuolleen hymyilevä suu, tuntui monesta kuin muutamia herttaisia +auringonsäteitä olisi samalla kertaa kätketty haudan synkkään pimeyteen. + +Halavan lehdet kuiskailivat hiljaa ja tuuliviiri multaushuoneen katolla +oli vaiti. Päivän toisensa jälkeen sai luonto rauhassa uinailla +hautuumaan hiljaisella kentällä ja pehmoisella varmuudella syliinsä +kätkeä viime kuukausien aikana avatut lukemattomat haudat. Se oli +melutonta, kunnioittavaa surujuhlaa. Ohikulkijan sielun valtasi syvä, +surumielinen tunnelma, jonka vaikutuksesta moni pää paljastui ja +rinnasta nousi kumiseva huokaus, mikä sanoja selvemmin ilmaisi, että +kärsimyksen koulussa oli opittu jotakin. Jälelle jääneet, ne jotka +huokailivat, vaistomaisesti tunsivat ihmeen kautta pelastuneensa +taistelutantereelta, missä Suomen kansa lapsesta vanhukseen asti oli +taistellut *kansan olemassaolon puolesta* ankaran taistelun. + +Kuka tuttava seisahtuikin Hautalan Jannen haudalle, kyllä hän siinä +rintaansa sai selittämättömän, vakavan tunteen. Tuossa miehessä oli +ollut jotain erikoista. Hänen luonteensa ja käytöksensä ei suinkaan +liene monelle ollut rakastettu. Mutta sittenkin häntä kaivattiin, +rakastavalla kunnioituksella muistettiin. »_Jos te peritte tämän +toverinne ominaisuuksia ja jätätte ne taas perintönä lapsillenne, niin +Suomen kansa ei sorru koskaan, vaikka sillä olisikin nälkä_.» Tuon +kuvernöörin lähettämän tervehdyksen oli Varpulan Valee uskollisesti +saattanut kuntalaistensa tietoon. Viimeiseksi kertoi hän sen Jannen +hautajaisissa. Siihen nuoret ja vanhat yhteen suuhun hymisivät, että se +oli ihan niinkuin maaherra oli sanonut. Sellaisia lauseita usein pannaan +suurten miesten hautapatsaisiin. Jannen haudalla seisoi valkoinen +puuristi, mihin mustilla, kömpelöillä kirjaimilla oli maalattu hänen ja +hänen vaimonsa nimet, syntymä- ja kuolinpäiväin määrät sekä yksi pitkä +virrenvärssy. Silloin kyllä haudallakävijät muistivat ja kertasivat +noita kuvernöörin sanoja. Nyt ne ovat jo unohtuneet. Puuristi Jannen +haudalta on hävinnyt, muisto hänestä on hälvennyt, sekaantunut +katovuoden uhrien lukemattomaan epämääräiseen joukkoon. + +Kesä hallitsi voimallisesti aikansa. Ja kun sen tuli jättää sijansa +syksylle, notkuivat tähkäpäät raskaan viljan painamina maahan asti. + +Silloin laskettiin sirpit. Riemuitsevin sydämin ja iloisin katsein +riensi ken kynnelle kykeni leikkaamaan lyhteisiin luonnon runsaita +antimia. Kateissa ollut hymyily palasi takaisin leikkimään +harmaa-päävanhuksen samoin kuin nuoruutensa keväimessä elelevän +nuorukaisenkin huulille. Suloisen syysillan ihanassa hämärässä kajahteli +taasen nuorison raikas laulu. Mutta se oli entisestään hiukan muuttunut. +Siitä oli poissa tuo puukon ja malmarin herättämän innostuksen uhma. +Neitonen liverteli ilmoille kaihon rakkaudenkaipuunsa ja nuorukainen +vastasi siihen joskus vakavin, joskus leikillisin sanoin, mutta aina +kiertelemättä tunnustaen tahtovansa rakastaa. Kolkko kärsimyksen aika +oli hetkiseksi kuolettanut inhimilliset tunteet; ne heräsivät taas eloon +kyntämään vanhoja ja kuitenkin aina yhä uudistuvia uriaan. + +Eräänä paahteisena elokuun päivänä astelivat Varpulan Valee ja Hautalan +Matti -- joka jo oli tuonut emännäksi taloonsa Märkäsen Annikan -- +rinnakkain, sirpit olalla vainiolle päin. Iloinen oli miesten katse ja +keskustellessa helähtelivät äänet niinkuin helähtelee eheän, varman +talonpojan ääni silloin kun hän tuntee ettei tarvitse kumartaa muita +kuin Jumalaa. + +»Katsos», huomautti Valee, »Siikalahden Mikko se häärii nytkin tuolla +oluttehtaan kentällä.» + +»Usein näkyy kapteenikin siellä käyvän. Minä vaan ihmettelen sitä, ettei +niille jo ole tullut suurempaa riitaa.» + +»Miksi niin?» nauroi Valee. + +»Noo ... kumpikin haluaa, mikäli mahdollista, toistansa petkuttaa.» + +»Hm. Minä pahoin pelkään, että siitä Stoltista tehdään kunnan esimies.» + +»Stoltistako?» + +»Niin, ne ovat niin kummallisia ja monihyväisiä ne pitäjän miehet.» + +»Jos isä eläis, niin kyllä se varmaankin jyryn nostaisi siitä puuhasta. +Mutta eiväthän ne nyt niin hulluja ole pitäjäläiset; eihän tuo osaa edes +kunnolla suomea puhua.» + +»Niitä on paljon, jotka häntä siihen pitävät ainoana kykenevänä, kun ei +kirkkoherra suostu rupeamaan.» + +»Eikös siinä pidä olla kirjurikin?» muisteli Matti, joka ainoastaan +hämärästi tunsi uuden kunnallisasetuksen pääpiirteitä. Valee selitti, +että kyllä kirjurikin tarvitaan ja että tämä samalla tulisi olemaan +n. s. kunnallislautakunnan esimies. Valee kuului komiteaan, joka oli +asetettu tekemään ehdotusta uuden kunnallishallinnon järjestämiseksi. +Kuultuaan, mitä kaikkea kunnallislautakunnan esimieheltä vaaditaan, +sanoi Matti tavallisella avomielisyydellään: + +»Mutta tehän siihen virkaan olisitte kaikista sopivin.» + +Valee selitti, ettei hän luule siihen kykenevänsä, vaikka olivathan ne +siellä komiteassakin jo muutamat sitä hänelle suottailleet. + +Jatkaen innokkaasti keskustelua saapuivat miehet sarkojensa kohdalle ja +hyppäsivät juuri pellolle, kun ohitse ajoi Grönberg. Hän pidätti +hevostaan ja tervehti. Miehet astuivat takaisin maantielle, ja Valee +alkoi kysellä, mitä käräjiltä kuuluu. Grönberg alkoi selittää. Tuo +muutamia vuosia sitten tehty murha alkoi tulla Vennun syyksi varmasti, +mutta hänen osallisuuttaan jyväin varkauteen näytti olevan hyvin vaikea +todistaa. Ella sitä vastoin ja ne toiset olivat jo selvästi syyllisiksi +todistetut; tuomiota ei ollut heillekään vielä annettu ennenkuin +Vennunkin suhteen päästään johonkin varmuuteen. Muita juttuja oli ollut: +muutamia salapoltto-, tappelu- ja varkaus-juttuja. + +Grönberg näytti iloiselta. Ja kun hän sitten loi huomionsa vainiolle, +mistä leikkuuväen iloinen hälinä kuului, herätti hänessä erityistä +huomiota muuan Varpulan saralla oleva mies, joka oli paidankin päältään +heittänyt kuhilaalle ja verhona vain housut jaloissa leikkasi hurjalla +kiireellä pitäen äänekästä suukopua. + +»Kuka se on?» kysyi hän. + +»Kastori. Sen teki niin mieli leikkaamaan, sanoi tulevansa puodissa +aivan kipeäksi, jollei pääse mukaan. Siellä on Klitsi itsekin.» + +»Vai niin. Mikäpä ihme se onkaan, että ruisvainio nyt ihmisiä puoleensa +vetää. Mutta tuosta »laitoksesta», sanoi Grönberg viitaten +oluttehtaalle, »me saamme vielä monta harmia.» + +»Onkohan niin?» + +»Varmasti. Mutta jos eletään, niin koetetaan mitä voidaan panna sen +vaikutuksia vastaan.» + +Grönberg antoi hevosen jo lähteä. + +Hän kääntyi taaksepäin ja huudahti viitaten Esaan, joka istui +takaistuimella: + +»No vielä yksi uutinen! Tästä Esasta tulee uusi jahtivouti.» Esa +naurahti, ja miehet molemmin vakuuttivat, ettei siihen virkaan sen +sopivampaa miestä olisikaan.. + +»Katsokaas, -- mitä se Siikalahden Mikko siellä huutaa?» huomautti +Matti. Havaittiin, että Mikko karkoitti kiljuen ja kivillä heitellen +muutamia kerjäläislapsia, joita oli hänen peltonsa pientareelle +istahtanut ja jotka siinä perkasivat tähkäpäistä jyviä suuhunsa ja +riipivät kuminoita. + +»Mikolla on omat murheensa», naurahdettiin. + +»Mutta onko se Kalenius todellakin kadonnut paikkakunnalta», kysyi Valee +vielä. + +Oli. Nimismies kertoi lyhyesti, että hän oli saanut pyynnön maalaisten +paloapuyhtiöltä ottaa hiukan selvää Kaleniuksen asiamiestoimesta. Eikä +se turhaa ollutkaan. Mies oli nostanut kahden eri kartanon palorahat, +jotka eivät olleet palaneet. Mistä lie vihiä saanut siitä, että perillä +ollaan, kun osasi niin paraiksi karata. »Mutta on siinä asiassa +sekaantuneina hiukan muitakin, vaan -- suu poikki miehet! Hyvästi.» Hän +loi kieron silmäyksen Siikalahden Mikkoon, joka kappaleen matkan päässä +juuri nousi maantielle. + +Vilkkaasti juoksi Grönbergin hepo pitkin pölyävää, tasaista tietä. +Pelloillaan töissä olevat ihmiset tervehtelivät, miehet järjestään +nostelivat lakkia. Esallekin päitä nyökytettiin ja »päivää» huudettiin. +Grönbergin mieli oli raikas. Hän näki, tunsi noissa tervehdyksissä +piiriläistensä ystävällisen, rehellisen tunnustuksen, tiesi, että nuo +miehet eivät nöyryyden ja imartelun halusta lakittele häntä, vaan siksi, +että ne pitävät hänestä. Tuo tunnustus oli täällä vaikea saavuttaa, +siksi oli se myöskin kallisarvoinen. Sitäpaitsi oli hänen mielensä +iloinen käräjätapahtumista. Vennulla on ainakin kaksitoistavuotinen +vankeus edessä. Käräjäjutun kestäessä oli hän vasta oikein tullut +tuntemaan, mikä vaikutus sillä miehellä oli ympäristöönsä. Se vaikutus +oli nyt lakkautettu. Katovuoden kärsimykset olivat kansaa nöyryyttäneet +muuten, kuumeentapainen tuska oli ikäänkuin sen verta puhdistanut. Sen +uusia, hyviä aikomuksia, näki joka askeleella... + +Hän piti onnenansa saada olla juuri täällä, näiden ihmisten seurassa, +sillä tulevaisuus näytti nyt niin valoisalta: pelto antoi runsaasti +ruokaa kansalle, hän tunsi ymmärtävänsä kansaa ja kansa häntä. + +He haastelivat vilkkaasti Esan kanssa. Esastakin oli kadonnut entinen +omituinen ärtyisyys ja umpimielisyys, hän saattoi jo nauraa, jopa +leikkiäkin laskea. Mies luultavasti katseli tulevaisuuteen hänkin. + +Kotia lähetessä jäi Esa vainiolle ja poikkesi nimismiehen leikkuuväen +luokse. Pientaretta pitkin astuessaan näki hän jo etäältä, että hänen +vaimonsakin siellä oli leikkuuväen joukossa. Tuolla, vähän erillään +muista, olivat hänen lapsensa, seitsenvuotias tyttö ja kolmivuotias +poika. Ne tietysti peräilivät isän tuloa, koska sen huomasivat ja +vastaan juoksivat. Esa istui pellon pientareelle, otti pienen pojan +syliinsä. Sillä oli isän terävät silmät ja nerokas suu. Tytöllä taas oli +äidin hiukan hoilaavat silmät. + +Esa ei puhunut mitään. Lapset kumpikin vuorostaan isälle kertoivat ja +tarinoivat lapsellisia juttujaan. Aivan kuin salaa pisti hän pojalle +suukkosen. Tuuli huojutti hiukan tähkäpäitä, jotka hiljaista, kuiskaavaa +ääntä pitäen koskettelivat ja tapailivat isän selkää ja käsivarsia, +samalla kuin tämä, nähtävästi kaunisten mielikuvien vallassa, +rauhallisen tyynenä katseli lapsiansa ja kuiskaili heille tuontuostakin +hellän, hyväilevän sanan. + + + + + +End of the Project Gutenberg EBook of Murtavia voimia, by Santeri Alkio + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 14292 *** diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6312041 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This eBook, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..490680f --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1,2 @@ +Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for +eBook #14292 (https://www.gutenberg.org/ebooks/14292) diff --git a/old/14292-8.txt b/old/14292-8.txt new file mode 100644 index 0000000..408d66f --- /dev/null +++ b/old/14292-8.txt @@ -0,0 +1,8111 @@ +The Project Gutenberg EBook of Murtavia voimia, by Santeri Alkio + +This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with +almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or +re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included +with this eBook or online at www.gutenberg.org + + +Title: Murtavia voimia + +Author: Santeri Alkio + +Release Date: December 7, 2004 [EBook #14292] + +Language: Finnish + +Character set encoding: ISO-8859-1 + +*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK MURTAVIA VOIMIA *** + + + + +Produced by Matti Järvinen and Distributed Proofreaders Europe. + + + + + + + + +MURTAVIA VOIMIA + +KUVAUKSIA KATOVUODEN 1867 AJOILTA + + +Santeri Alkio + + +Ensimmäisen kerran julkaissut +Werner Söderström Osakeyhtiö 1896 + + + + +Katovuosina + +UUPUNEITTEN UHRIEN MUISTOLLE + +omistaa nämä rivit + +nöyrimmällä kunnioituksella + +Tekijä + + + + +_Tämä teos liittyy jatkona »PUUKKOJUNKKARIT»-teokseen, ollen kuitenkin +siitä riippumaton, itsenäinen teos._ + + + + +I + + +Oli sunnuntaipäivä toukokuun lopulla vuonna 1867. Ei missään näkynyt +vielä kevään esikoisia. Paksuina kinoksina peitti lumi Pohjanmaan +lakeita vainioita. Sen lisäksi nujutti ja ryöpytti lunta, ajaen eräälle +Etelä-Pohjanmaan kirkolle tulevat ihmiset etsimään suojaa joko kirkosta +tai likeisistä taloista. + +Kirkonkellojen kumea pauke sai hyvin vähän juhlallisempaa muutosta +aikaan, sillä niiden äänet tuntuivat kaiuttomina kuolevan jo hautuumaan +äärimmäisellä nurkalla. Sitä vastoin paisuva myrsky yhä äänekkäämmin +anasti puhevallan ja vaikutuksen. Vanha tuuliviiri multaushuoneen +katolla kituutti ja valitti niin kuin senkin olisi ollut vilu. Kirkko +näytti melkein tavallista pienemmältä, kun sen rajapiirteet alkoivat +kadota sakean lumiryöpyn sekaan. Hautuumaan ympärillä kasvavat halavat, +pihlajat ja tuomet huojuivat alastomina tuulen mukana etelää kohti. +Suunta näytti niitä ikäänkuin suututtavan, sillä jokaisen syvemmän, +pakollisen kumarruksen perästä ne rajusti suoristivat lehdettömät +latvansa, ravistelivat ja puistelivat niitä kuin vanhat, kärtyiset ukot +hapsiansa. + +»Tämä näyttää kauhealta», taikka jotain sen tapaista sanoivat +kirkkomäellä toisiansa tapaavat ihmiset. Niitä kokoutuikin huomattavat +määrät, mitkä jalkaisin, mitkä hevosilla. Vanhan tavan mukaan keräysi +parvi tyttöjä kirkon eteiseen, missä muutama hymyilemään luotu suu +koetti noudattaa luontaista taipumustaan. Mutta hymyily pakeni niin kuin +omantunnon tuskissa ja kirkon eteinen jäi pian tyhjäksi. + +Kirkkoon kokoutui runsaasti kansaa, kaikkien kasvoilla vakava, totinen +ilme. Aamuvirren sävel soi kaiuttomasti ja tuntui ikäänkuin arastelevan +sitä terävää, viheltävää ulvahtelemista, minkä ulkona pauhaava myrsky +synnytti rikkeimissä ikkunaruuduissa. Hataroista ikkunoista tuprusi lumi +kirkkoon, kooten paksuja kinoksia ikkunalaudoille ja synnyttäen hienon +lumipyryn niiden tienoilla istuvain ympärille. + +Jumalanpalveluksen aikana, jonka kirkkoherra toimitti, oltiin hyvin +hiljaa. Pappi ihmetteli seurakuntansa käytöksen muutosta. Nuorilla oli +ollut aina niin paljon toisilleen kuiskaamista itse saarnan aikana, nyt +ainoastaan harvat päät kumartuivat siinä tarkoituksessa. Pappi otaksui +tässä näkevänsä Kaikkivaltiaan mahtavan käden kurituksen seurauksia. +Hänen sydämensä heltyi. Yhtäkkiä, itsekään muutosta huomaamattaan, tunsi +hän olevansa samaa lihaa, samaa verta tuon kansan kanssa, joka nöyränä, +äänetönnä hänen puhettansa kuunteli. Ulkona nyt niin tavattomaan aikaan +pauhaava lumimyrsky ja sen omituiset, peloittavat äänet muuttuivat +hänen heltyvässä mielikuvituksessaan ikäänkuin välittömiksi Jumalan +vanhurskaan vihan ääniksi. Oma syyllisyys, oma osallisuus noiden veljien +ja siskojen kanssa samoihin rikoksiin nousi vuoren tapaiseksi painoksi. +Itse sitä huomaamattaan muutti pappi puhetapansa: alussa oli hän puhunut +*teidän* synneistänne, nyt hän puhui *meidän* synneistämme. Puhe ei enää +ollut ankaraa, tuomitsevaa lainsaarnaa, vaan yhtäjaksoista nöyrää +rukousta. Hänen asemansa Jumalan ja ihmisten suhteen oli muuttunut: +tavanmukaisesta Jumalan käskynhaltijasta oli tullut kanssaveljiensä +lähettiläs, niiden sydämellä ja suulla puhuva, palava esirukoilija... + +Seurakunta itki. + +Kun tuli aika rukoilla maanhedelmästä ja kansa kumarsi päänsä +rukoukseen, alkoi äänekkäitä nyyhkytyksiä kuulua ympäri kirkon. + +Kaikki hymy ja leikki oli kaukana. Satalukuihin nousevan kansan sydän +sykki sillä hetkellä yhdelle ainoalle tunteelle: + +»Herra Jumala, anna aurinkosi paistaa!» + +Lumituiskun välissä pilkisti voimaton, kuultava auringonsäde kirkkoon. +Mutta ikäänkuin se olisi rikollisin keinoin päässyt irti, riehahti +myrsky heti uudella voimalla. Räiskyen, niin että kuului kirkkoon asti, +repesi hautuumaan vanhimmasta, suurimmasta halavasta toinen haara. + + * * * * * + +Kun ihmiset palasivat kirkosta, makasi halava poikkiteloin tiellä. +Vanhat ravistivat pelästyneen näköisinä paitansa ja sanoivat: »Tuo +ennustaa pahaa ... suurta kuolovuotta.» Mutta yksi sanoi: + +»Katsokaas miten paksulta on lunta, kun se ulottuu ihan tuohon halavan +haaraan, josta tämä on katkennut. Minä olen monta kertaa kesällä +seisonut tuon puun alla ja pääni on ulottunut tuohon haaraan.» + +Siinä oli lunta siis lähes kolme kyynärää. + + * * * * * + +Sakaristossa tuli olla pitäjän kokous. Kirkonmenon päätyttyä alkoi sinne +kokoutua miehiä. Paitsi isäntiä, jotka sujottelivat seisomaan oven +puolelle, istui tuoleilla muutamia herrasmiehiä. Likinnä pöytää, nojaten +siihen kyynärpäätään, istui suuressa susiturkissaan nimismies Grönberg +ja kappaleen matkaa hänestä toisella tuolilla kapteeni Stolt, pienen +talon omistaja pitäjässä, hänkin susiturkissa. Nurkassa hämärän +puolella, ikäänkuin itseänsä piilotellen kyyhötti »Kaleniuksen herra», +huononlaisissa pukimissa ja nähtävästi viluissaan. Eräässä välissä näkyi +tämä kuiskutellen puhuttelevan kapteeni Stoltia, joka muutamalla sanalla +vastasi ja käänsi sitten selkänsä. + +Rovasti, vähäinen, ystävällisen näköinen ukko, aloitti kokouksen. +Ensimmäinen kysymys oli, otetaanko pitäjään läänin karjakko opettamaan +voin valmistusta. Miehet eivät nähtävästi oikein tajunneet mistä oli +kysymys. »Mikä karjakko?» »Ettäkö sellainen, joka opettaisi voita +tekemään?» + +Vakava tuuli, jolla miehet olivat olleet, hälveni hiukan, kun ruvettiin +laskemaan leikkiä siitä, että voin tekemistäkin nyt alkaisivat herrat +opettaa. Varpulan Valeella tiesivät toissa vuonna olleen pari viikkoa +sellaisen, punatanttuisen, lihavan rouvan »opettamassa» emäntää +kirnuamaan veivikirnulla ja kylän pojat olivat sen »frouvan» ristineet +»voi-piruksi». + +»Pysyköön pois täältä sellaiset.» + +»Niin, ja kuka sen tietää, jos sellaisia otetaan pitäjään, kun ne +aikansa täällä herroittelevat ja konstailevat, niin ottaa kruunu pian +omaksi hyväksensä koko voinvalmistuksen, samoin kuin viinankeitonkin.» + +Tämä lausuttiin vinkuvalla, terävällä äänellä. Kumma kyllä, etteivät +useammatkaan helakammin nauraneet. Jotkut sitä vastoin loivat mieheen +vihanpuhuvia katseita, ikäänkuin ajatellen että »Lempoako tuossa kiljuu, +miehinen mies jos olet!» + +Mies oli vähäinen, keski-ikäinen, terävä katse, jos äänikin. Iso +koirannahkaturkki oli arvokkaan näköinen ja nähtävästi monessa polvessa +perintönä kulkenut. Tämä oli pitäjän kestikievari, Siikalahden Mikko. Ja +vaikka hän ei mitenkään näyttänyt komealta, pikemmin päinvastoin, +jaloissakin kun oli häränkoipiset punaiset karvakengät, -- tunsi +kuitenkin, hetkisen häntä katseltuaan, että mies on varakas, ja jollei +vielä ole, niin varmaan aikoo siksi tulla. + +Tarttumatta sen enempää kiinni Mikon arveluun päätettiin +yksimielisesti, ettei karjakosta huolita, ei millään ehdolla. + +Sitten seurasi kysymys: »Suostutaanko ottamaan viinanmyyntipuotia +pitäjään?» + +Vallitsi kummallinen hiljaisuus hetkisen sen jälkeen kun kysymys oli +esitetty. Katseet kääntyivät omituisen johdonmukaisesti Siikalahden +Mikkoon, joka ei tätä ollut huomaavinaankaan, niin hyvin kuin hän sen +huomasikin ja koetti sen johdosta tekeytyä ihan välinpitämättömän +näköiseksi. Mutta yhtäkkiä alkoi Mikosta äänettömyys tuntua +tuskalliselta. Hän loi kehoittavasti silmänsä Kaleniukseen, joka jo +olikin noussut ja alkoi puhua: + +»Minun mielestäni ei tässä voi olla muuta kuin yksi mieli siitä että +sellainen otetaan (Tässä loi nimismies yliolkaisen katseen +Kaleniukseen), sillä viinaa on tärkeimpiinkin tarpeisiin hyvin vaikea +saada aina kaupungista. Ja lain kannalta katsoen on salapolton +ehkäisemiseksi paras keino, että laitetaan julkinen viinapuoti. +Salapoltto ei ole ainoastaan laitonta, vaan sekin on sen huono puoli, +että hyöty tulee siitä yksityisille, mutta tästä tulisi hyöty koko +kunnalle, sillä Kilströmin patruuna on sitoutunut maksamaan kunnan +kassaan kaksisataa markkaa vuodessa, jos hänelle annetaan oikeus asettaa +tänne viinapuoti. Patruuna sanoi, ettei hän muualla viitsisi maksaa +sellaisesta oikeudesta kuin korkeintaan sata markkaa, mutta kun hän on +niin hyvä ystävä meidän pitäjän isäntäin kanssa ja herra provastinkin +kanssa, niin hän sanoi, ettei hän haluaisi paljon itse hyötyä tämän +pitäjän viinakaupasta.» + +Taas oltiin hiljaa, ja Siikalahden Mikko, nähtävästi innostuneena, näki +sopivaksi huomauttaa: + +»Kaksisataa markkaa on jo paljon rahaa tällaisina aikoina.» + +»Se on paljon rahaa», kertasi Kalenius ja kakisti kurkkuaan +jatkaaksensa. Mutta aivan odottamatta kuului ääni miesjoukosta: + +»Paljonko Kalenius saa kun soittaa täällä suutansa?» + +Kaleniuksen suu jäi auki ja sana sanomatta. Muiden suut vetäysivät +hymyyn ja katseet kääntyivät sinne, mistä ääni kuului. Siikalahden Mikko +pani huulen hammasten väliin ja suuntasi katseensa muiden mukaan +mutisten itsekseen jotain, josta sai kuitenkin selville vain viimeisen +sanan: + +»Sarvikuono!» + +Mies, joka näin oli saanut huomion puoleensa vedetyksi, seisoikin hyvin +näkyvillä, miesten eturivissä. Kooltaan hän oli suuri ja karkeatekoinen, +vanhemmanpuoleinen. Siikalahden Mikko varmaankin tarkoitti sarvikuonosta +puhuessaan miehen nenää, sillä se oli suuri. Pörröinen tukka oli +valahtanut silmille, joilla hän pisteliäästi nauraen häikäilemättä +katseli Kaleniusta, odotellen vastausta. + +Kalenius oli niin epäröivä, kun huomasi kuinka huvittavan vaikutuksen +häntä tarkoittava pilkka oli mieliin tehnyt, että häneltä lopuksi ei +tullut muuta vastausta kuin: + +»No sitä ei ole Hautalan Jannen moisen miehen asia kuulustella.» + +»Eipä olekaan», myönsi Hautalan Janne suu hymyssä ja sylki +sakaristonlattialle, »mutta kun sinä tässä niin koreita puheita pidät, +niin arvelin, että kun et sinä siihen kuitenkaan palkatta ryhdy, niin +olispa sopiva tietää, paljonko sellaisesta on tuloa.» + +»Pidä sinä vähän soukempaa suuta!» ärjäisi kapteeni Stolt. »Aina sinä +tahdot täällä komentaa niinkuin sinulla olisi koko pitäjän sananvalta. +Kirkkoherran asiana on pitää järjestystä kokouksessa. Ei tämä asia +tarvitse sen pitempää selvitystä eikä keskusteluja, se päätetään vain, +että patruuna Kilströmin hakemukseen suostutaan.» + +»Ei sitä niin vaan päätetä, on täällä muillakin sananvaltaa, tiedänmä», +keskeytti kirkonvartija Perälä, joka oli äsken tullut kirkosta ja +paraiksi ehti kuulemaan Stoltin käskevää puhetta. Perälä oli vanha, +pieni, körttipukuun puettu talonpoika, joka puheissaan ja liikkeissään +osoitti suurta itsetietoisuutta. Stolt ei ottanut keskeytystä mihinkään +huomioon, vaan jatkoi; + +»Ei sellaisia rahasummia sovi näin köyhinä aikoina tyhmän itsekkäästi +tuuleen heittää. Herra rovasti kirjoittaa vaan päätöksen.» + +»Mutta tuopa nyt on merkillistä ahtamista, kun päätös vaan pitäisi +kirjoittaa, vaikka useimmat tässä ovat vastaan... Eihän ole vielä ollut +puhetta siitäkään, mihin se kapakka tulisi sijoitettavaksi», ihmetteli +Varpulan Valee, keski-ikäinen, terhakan näköinen isäntä. Hyväntahtoisen +näköisesti naurahtaen katsoi hän Siikalahden Mikkoon, joka punottaen +näkyi koettavan kuohuvaa kiukkuansa hillitä. Mitään vastausta ei +kuulunut, mutta Siikalahden Mikko näytti olevan useimpain katseiden +tähtäystauluna. Oli alkanut syntyä melua, joka yhä kasvoi. Kuulosti +siltä, että miehiä oli puolella jos toisellakin. Kirkkoherran +hienopiirteiset kasvot elivät ja poskille oli noussut punaa. Hän +katsahti tuon tuostakin nimismies Grönbergiin, joka omituisesti +välinpitämättömän näköisenä kuunteli jupakkaa, mikä paisumistaan paisui +yhä suuriäänisemmäksi. Vanha pappi oli puheenjohtajana tottunut siihen, +että antoi miesten hetkisen oikein mielinmäärin sohista, niin että he +saivat puhkunsa siinä ulos ajetuksi; vasta sen jälkeen saattoi toivoa +rauhallisen päätöksen tekoa. Nytkin hän, noudattaen samaa tapaa, vasta +kotvasen kuluttua alkoi vaatia järjestystä, mutta hänen äänensä sammui, +kuulumatta yleisessä melussa. + +Vihdoin työntäysi Hautalan Janne esiin pöydän ääreen, riitelemisestä jo +hikisenä. Hän koetti puhua, mutta melun tähden ei sitä kukaan kuullut. +Luonto jo alkoi nousta. Hän hypähti tasajalassa ja karjaisi niin että +sakariston honkaiset seinät kumahtelivat. + +»Olkaa hiljaa!» + +Ja miehet todellakin alensivat ääntänsä siksi, että hyvin kuuli, mitä +Kalenius ja Stolt tuolla joukolleen syöttivät. Janne veti paperin esiin +taskustaan, laski sen papin eteen ja virkkoi: + +»Kun meidän kylällä on käynyt huhu, että se kapakka pitäisi laitettaman +tämän kestikievarin, Siikalahden Mikon taloon, niin pitivät meidän kylän +miehet eilen illalla kokouksen ja antoivat minulle valtakirjan, jonka +perusteella minun pitää heidän puolestansa vastustaa kapakkaa. +Arveltiin, että kun nyt kerran on viinanpoltto-oikeus otettu pois +talonpojilta kruunulle, niin pitäköön herrat viinansa. Se on +huonompaakin ja hinta niin kallis, että jos varsinainen kapakka +laitetaan, niin näin kovina aikoina se vie kaikki rahat pitäjästä. +Ollaan nyt kerrankin miehiä eikä anneta aina noiden vetää meitä nenästä. +Tuo vaivainen kahdensadan markan syötti on niin mitätön, että pitää olla +hyvin vähän älyä sillä, joka siihen todenteolla tarttuu. Niin ne +arvelivat meidän kylässä ja tässä on minun valtakirjani. Muuten +huomautan vielä, että tämä kestikievari ei kelpaakaan saamaan +kapakanpito-oikeuksia, kun sitä jo viime talvena sakotettiin +luvattomasta viinan myynnistä.» + +Olisi kelvannut katsoa Siikalahden Mikkoa ja nähdä, miten myrkyllisesti +hän silmäili Hautalaista. + +»Kyllähän se täällä tiettään ilman sun sanomattasikin, murehdi sinä vain +omia sakkojasi!» vinkaisi Siikalahden Mikko. »Ei siinä sen valtakirjassa +monta nimeä ole.» + +»No tottapa sun nimes edes on?» kuului joukosta. Syntyi naurunrähäkkä. + +»Ja kysymyshän nyt onkin vain siitä, otetaanko se pitäjään vai ei. Sehän +on Kilströmin patruunan vallassa panna sitte puoti täällä mihin itse +tahtoo», muistutti Siikalahden Mikko. + +»Sepä se juuri onkin pitäjäläisten vallassa määrätä. Ja kun anomusta +tehdessä pitäjän kokoukselle olisi pitänyt selittää, mihin se kapakka +aiotaan ja kuka sitä pitämään, niin jos ei täällä ole näistä seikoista +mitään tietoa, niin eihän tässä ole muuta tehtävää kuin mytätä koko +hakemus, joka sellaisena, vaillinaisena on laiton», selitti Varpulainen. + +»Ja jos ei sitä asiaa mytätä, niin minä valitan siitä vaikka keisariin +asti!» vakuutti Hautalan Janne. + +Se oli lujaa puhetta. Meteli paisui uudestaan. Ylt'yleensä alkoi kuulua +ääniä, että koska herrat ovat kerran viinan valmistusoikeuden vieneet, +niin pitäkööt viinansa, ei tässä kuitenkaan viinan janoon kuolla. Muuan +harmaahapsinen vanhus, puvusta päättäen heränneisiin kuuluva, jonka +heikkoa ääntä kirkkoherra sai yleisön kuulemaan, pyysi Jumalan nimen +tähden, ettei viinapuotia otettaisi pitäjään nyt kun kerran on päästy +vähemmälle siitä kirouksesta, jota viina on tällekin paikkakunnalle +tuottanut. Hän viittasi edessä olevaan varmaan katovuoden uhkaan, kun +tavallisena ohrankylvön aikana vielä kyynärän paksuinen hanki peittää +pellot. Sanoi, että nyt ei ole aika ajatella huvituksia viinan ääressä, +nyt tulee tosikädessä kysymys siitä, mistä saadaan leipää. Ukko puhui +vanhan kansanmiehen kaunopuheliasta, mutta samalla vakuuttavaa kieltä, +huomauttaen vielä, miten Jumalan viha etsiskelee nyt syntistä kansaa, +kun olemme niin kauas hänen tieltänsä eronneet, ja kehoitti +yksimielisesti hylkäämään kerrassaan koko viinan villitsevän +nauttimisenkin, eikä ainoastaan tätä kavalaa esitystä, joka ei ollut +hänen mielestään muuta kuin perkeleen paula... + +Mutta Stolt ei jaksanut kuulla loppuun. Hän keskeytti ukon sanoen, ettei +tässä kylmässä sakaristossa nyt viitsitä kuunnella tunninpituisia +körttisaarnoja, ja selitti vieläkin huomauttavansa, että juuri köyhän +ajan vuoksi olisi patruuna Kilströmin ehdotukseen suostuttava, sillä +vaivaiskassa kyllä tulee tarvitsemaan varoja. Ehdotti, että +koetettaisiin kunnan vaatimus koroittaa 400 markkaan. »Otetaan siltä +niin paljon kuin saadaan, mutta millään ehdolla emme hylkää sellaista +rahan tuloa.» Hän aikoi jo istua, mutta kiukultaan ei saattanutkaan olla +jatkamatta: »Te kyllä olette aina osanneet tehdä kollomaisia ja tyhmiä +päätöksiä, mutta koettakaa nyt kerrankin sitä välttää, jos teissä +vähänkin on älyä jälellä.» + +Kaikki tiesivät, että Stolt oli Kilströmin patruunan sukulainen. + +Stoltin perässä innostuen alkoi Kalenius loukostaan puhua ääntänsä +korottaen. Hän pohjautui siihen, että tämän asian vastustajat aikovat +salapoltolla ja salakapakoimisella hyötyä, koska niin mielettömästi +hylkäävät pitäjälle edullisen tarjouksen, j. n. e. + +Mutta nyt tuli joukko levottomaksi. Useita pörrötukkaisia miehiä, +Hautalan Janne etunenässä, alkoi lähestyä Kaleniusta nyrkit puuskassa +ja syytäen suustansa arvoisan herran silmille sellaisen ansioluettelon, +että moni linnassa oleva lurjus olisi tuntenut itsensä enkeliksi hra +Kaleniuksen rinnalla. Stoltille oli suureksi eduksi, että hän oli näiden +miesten kanssa kirkon sakaristossa, eikä missään vähemmän +kunnioitettavassa paikassa. Välinpitämättömätkin, ne, jotka olivat +kokoukseen saapuneet aikeissa myöntyä ottamaan pitäjään kapakka ja ensin +naureskelleet vastustajain kiukulle, asettuivat nyt yhtenä miehenä +vastustajain joukkoon. Kalenius oli koskettanut liian arkaa kohtaa +syyttäessään lainrikkomisesta näitä miehiä. + +Kirkkoherran täytyi pyytää nimismiestä rauhoittamaan kokousta. + +»Hiljaa!» + +Se räjähti kuin ukkonen ja miehet hillitsivät paikalla pauhunsa, +kääntäen katseensa nimismieheen, mahtaneeko tuo jotain muutakin sanoa. +Itse mieskin oli kyllä näkemisen arvoinen: kolmikyynäräinen, ryhtevä, +iältään noin 35:n tienoissa. + +»Mitä tässä rupeette riitelemään, ei tämä ole mikään markkinapaikka», +jatkoi hän maltillisella, kiihkottomalla tavallaan. + +Aivan niin, ajattelivat Stolt ja Kalenius ikäänkuin pelastuneina +uhkaavasta vaarasta silmäillen nimismiestä nyt ystävällisesti; sillä +tavallisissa oloissa olivat nimismiehen välit Stoltin ja Kaleniuksen +kanssa huonot ja riitaiset. Ukot taas miettivät: noiden sudenruokain syy +se oli, kuka käski ruveta haukkumaan, kuka jo! Se oli ensi hetken +vaikutus. Mutta Grönberg jatkoi: + +»Jos tahdotte minua kuulla, pitäjän miehet, niin älkää koskaan ottako ja +puolustako kapakkaa pitäjäänne, ei julkista, ei salaista. Te itse +tiedätte, että murhat ja tappelut tämän vuoden kuluessa, kun ei viinaa +enää ole ollut niin helposti saatavissa, ovat silminnähtävästi +vähentyneet, ja olot yöllisiin aikoihin tulleet rauhallisemmiksi. Minun +tehtäväni on pitää täällä järjestystä, ja sitä miestä, joka uskaltaa +ottaa kartanoonsa kapakan, pidän minä yleisen järjestyksen ja hyvien +tapojen rikkojana. Ja sen te tiedätte kyllä, että jota minä pidän +sellaisena, sen miehen elämästä on leikki kaukana niin kauan kuin ei hän +tyydy olemaan ihmisten lailla.» + +Kun Grönberg oli lopettanut, kuului yleistä hyväksymisen murinaa ja +muutamat jo ilmaisivat äänekkäämminkin mielihyväänsä. + +»No samaa minä olen sanonut.» + +»Kas sillä lailla sitä reirumiehet puhuvat, mutta mitä nuo tuolla...» + +»Kapakkaa ei oteta!» + +»Kun viinaa tarvitaan, niin kyllä sitä kaupungistakin saadaan!» + +»Siikalahden kitupiikinkö sitä sitten pitäisi kaikki sellaiset +tulolähteet ja koijarin konstit itselleen saada?» + +»Kaleniuksen herralle pitäisi nyt jo laittaa ruoti, ettei sen tarvitsisi +aina rahan ja palkan edestä olla kaikkien juonia ajamassa.» + +»Olis toinen paikka, niin ottaisin sun säärihis! ja...» kuiskutti muuan +hammasta purren ja irvistellen Kaleniuksen edessä. + +»Se nahka kyllä sen parkin tarvitsisi», hymyili vieressä seisova. + +Kalenius ei ollut mikään hätäpoika. Hän nousi uhkaavana ja kysyi +nimismieheen kääntyen: + +»Kuinka täällä on oikeus nimismiehen läsnä ollessa tuolla tavalla +uhkailla ihmisiä?» + +»Pidä suus kiinni!» ärähti Grönberg hiljaa, mutta sen kuitenkin suureksi +riemukseen jotkut kuulivat. + +Hyvin jo näki minkälaiseksi päätös tulisi. Kirkkoherra, joka asiassa ei +vielä ollut lausunut juuri mitään, olihan vaan antanut ukkojen +kiistellä, otti hänkin lopuksi lausuakseen ajatuksensa; Ja hän kiitti +kuntalaisia siitä, että olivat niinkin yksimielisiä kapakkaa +vastustaessaan, ja toivoi, ettei äänestys tulisi kysymykseen. Ilman +äänestystä päätös tehtiinkin ja vastalauseensa ilmoitti ainoastaan +Stolt. + +Sakariston ovi oksensi ulos miehet. Kirkkopihassa selitti Hautalainen +isoäänisesti muutamassa ryhmässä miehille, miten koko tuo kapakan touhu +oli lähtenyt Siikalahden Mikosta, joka halusi laillistuttaa +viinakauppansa, kun ei salakapakoiminen enää oikein vedellyt. Mikko +sattui siinä menemään ohitse. Ei vilaukseltakaan hän katsonut +Hautalaiseen, mutta hampaat rauskuivat kuin suoloja purren. Toinen +jatkoi juttuaan, välittämättä siitä, vaikka Mikko kuulikin. Kuulkoon! +Kernaastihan Janne sen soi, oikeastaan hän sitä tarkoittikin. + +Myrsky oli jo asettunut. Sakaristossa äsken näytti siltä, kuin ukot +olisivat hetkeksi unhoittaneet sen tuskallisen, kamaloita aavistuksia +herättävän tunnelman, joka heitä oli rasittanut jo pari viikkoa ja mikä +äsken kirkossa, Kaikkivallan silmäin alla, suli nöyräksi, avuttoman +rukoukseksi. Paino palasi nyt uudelleen sydämille. Kokouksessa +riehahtaneet intohimot ja niiden synnyttämät kiihkon vireet pakenivat +kasvoilta täällä ulkona kuin siivillä sivuen. Jälelle jäi miehiä, joiden +otsilla häämöitti synkeän huolen mustanpuhuvat merkit ja silmät +surullisina tuijottelivat kohti kylmää, harmaata, talvista taivaslakea. +Puheluistakin miltei kokonaan katosivat rajuuden ilmeet, äänet sortuivat +nöyriksi ja vaatimattomiksi. Sillä ilma oli todellakin hirveän kylmä ja +lumikinokset paksut tämän aikaisiksi, jolloin tavallisissa oloissa +maamies jo kylvi peltoonsa kevättoukojensa siemenet. + + + + +II. + + +Nimismies Grönberg oli ollut pitäjässä vasta toista vuotta. Mutta +jäntevyydellä, pelkäämättömällä rohkeudella ja ennen kaikkea +järkähtämättömällä rehellisyydellään oli hän saanut oloissa suuren +muutoksen aikaan. Varkaudet, rosvoukset ja tappelut olivat käyneet jo +harvinaisemmiksi entiseen verraten. Tämän huomion tehtyään järjestystä +rakastavat ihmiset uskalsivat jo nostaa paitansa, ilmaista puhtaampia, +siveellisempiä katsantotapojaan ja avustaa nimismiestä mikäli +mahdollista, sillä luottamus esivallan voimaan alkoi elpyä. + +Grönberg oli heti ensi syksynä sattunut eräässä huutokaupassa saamaan +pienen maatilan kirkonkylässä. Siinä oli tavallinen, talonpoikaismalliin +rakennettu kartano, missä hän asui. + +Nyt hän asteli kirkosta kotiinsa, Hautalan Jannen kanssa vierekkäin, +vilkkaasti haastellen. Kun oli saavuttu Grönbergin kamariin, pyysi hän +Janneakin ottamaan pois turkin päältään ja istumaan. Piiput saatiin +palamaan ja Grönberg aloitti keskustelun: + +»No ketä te arvelette niiden kauppias Klitsin jyväin varkaaksi?» + +»Hm», pani Janne ja painoi kynnellään piipusta kuohuvaa poroa. »Se on +tapahtunut kummallisen viekkaasti. Varastaa kylän keskellä olevasta +makasiinista 30 tynnyriä jyviä, -- sen on täytynyt tapahtua saakurin +sukkelasti.» + +Grönberg myönsi sen. + +»Tässä muutamia vuosia takaperin», jatkoi Hautalainen, »varastettiin +kerran aivan samalla tavalla Savilahden aitasta sianlihat, useampia +vartaallisia leipiä, kaikki jauhot ja vielä viiden tynnyrin paikoille +rukiita.» + +»Tuliko selville, kuka varasti?» + +»E--he--hei», nauroi Janne, »täällä kun oli silloin vielä sen +Lindblomi-parka nimismiehenä.» + +»Oliko mitään aavistusta siitä, mihin ne tavarat joutuivat, kuka ne +sai?» + +»Kyllä!... Saatiinhan se jotenkin selville urkituksi, että ne, samoin +kuin monet muutkin tavarat, Vennu Karissa tasailtiin. Ketä jakamassa +oli, sitä ei niin tarkkaan kukaan tiedä. Mutta se Saviojan äijä kuoli +sitten samaan aikaan, eikä kukaan asiaan kuuluva uskaltanut ryhtyä +toimittamaan epäluulon-alaisia syytteeseen. Se jäi siihen.» + +»Luuletteko, että ne voisi saada vielä todistetuksi?» + +»Ettäkö te alkaisitte...?» + +»Tietysti!» + +»Kyllä minä luulen, jos vaan ne todistajat saisi todistamaan. -- Ja +kuinka lie, eikö useimmat niistä ole todistamaan kelpaamattomia.» + +»Siitä otetaan selvä. Mutta missä luulisitte jaetun nämä Klitsin jyvät?» + +Janne kopisti piipusta tuhkan kouraansa, heitti suuhunsa ja sanoi +vähäisen odotuksen perästä: + +»Minä pahoin luulen, että Karin Vennulla on siitäkin asiasta varmat +tiedot.» + +»Niin minäkin luulen!» huudahti Grönberg ja nousi kävelemään. + +»Se Vennu on osannut hyvin säilyttää nahkansa», lisäsi Janne, »sitä kun +ei ole varkauksista minun tietääkseni edes tositeolla koskaan oikeudessa +syytetty. Ja siitä murhastakin se pääsi viime syksynä irti oltuaan vain +kaksi vuotta tunnustuksella.» + +Nimismies käveli miettivän näköisenä lattialla. + +»Minä olen koko talven pitänyt häntä hyvin tarkoin silmällä», alkoi hän +harmin ilme kasvoilla sanoa, »mutta minä en ole saanut häntä kiinni +sellaisista teoista, että olisin voinut hänet _kytkeä_. Vasta äskettäin +minulle kerrottiin siitäkin tavasta, jota Vennu useain toisten kanssa on +edellisinä vuosina harjoittanut, siitä nimittäin, että he uhkauksilla +salaa ovat pakoittaneet ihmisiä antamaan heille lahjoja, milloin +mitäkin. Tiedättekö te siitä mitään?» + +»Kyllä siitä aina puhuttu on.» + +»Niin, tekin olette kuullut ettekä kuitenkaan ole koskaan minulle +siitäkään mitään puhunut.» + +»Kun ei ole johtunut puheeksi.» + +»Niin, mutta semmoiset *pitäisi* johtua puheeksi. Sillä ymmärrättehän +sen, etten minä, vasta äsken pitäjään tulleena, voi millään tavalla +päästä rikollisten jälille, ellei minulle kerrota, ilmoiteta ja sillä +tavalla minua auteta. Sillä sen minä voin teille vakuuttaa, että minä +en todellakaan pelkää Vennua enkä tusinaakaan hänen kaltaisiansa, kun +minä vaan saan selvät syyt käydä kimppuun.» + +Kun hän nyt paitahihasillaan, silmät innostuksesta säihkyen seisoi +Jannen edessä, niin saattoi todella uskoa täydellisesti hänen +vakuutuksensa. + +Jannekin nousi seisomaan ja hänenkin silmissään alkoi säihkyä. Kymärä +hartioissa oli tosin jo käynyt hyvin huomattavaksi, sillä selkä oli +alkanut koukistua. Mutta hän näytti sittenkin mieheltä, jolla on voimaa. + +»Jos niin on kuin sanotte», virkkoi hän, »niin teillä on todellakin +oikeus syyttää minua jonkun verran. Mutta pelkuruuden tähden en ole +ollut puhumatta, en Jumal'auta! -- sillä minä en ole ikänä Vennua, +enempää kuin ketään muutakaan ihmistä pelännyt. Mutta minä olen, niin +kuin tiedätte, saanut elämässäni herroista sen kokemuksen, että +talonpojan ei sovi niihin luottaa. Olen elämässäni käynyt niiden kanssa +monta käräjäjuttua ja enimmäkseen tapannut, vaikka asiani olisi ollut +kuinkakin oikea. Lindblomin syyllisyyden törkeisiin virkavirheisiin ja +petoksiin näytin, mutta silloinkin minulle annettiin sakkoja. No niitä +en harmitellut, sillä Lindblom menetti kuitenkin virkansa. Samasta +asiasta koitui minulle käräjäjuttu tuomarin kanssa, joka syytti minua +oikeuden solvaamisesta. Sakkoa sain taas, vaikka minä en ollut sanonut +muuta kuin että sellainen oikeus, joka viitsii tuomita sakkoihin siitä, +että olin sanonut Lindblomia lurjukseksi ja näyttänyt sen toteen, +sellainen oikeus on suurin vääryys. Ja siihen useita muita juttuja +lisäksi. Minä olen, parhaillani ollessani, esiintynyt täällä varasten ja +tappelijain syyttäjänä, olen koettanut saada järjestystä silloinkin, kun +nimismies ei uskaltanut hengellänsä hiiskahtaa järjestyksen puolesta. +Mutta minä alan tulla vanhaksi, minun käsivarressani ei ole enää +nuoruuden tarmoa, että voisin itseni puolustuksessa siihen täysin +luottaa. Minä olen halunnut saada levätä minäkin, kun olen huomannut, +ettei yksi mies voi aivankaan huomattavasti maailmaa ylösalaisin +kääntää. Siitä vähästä, mitä olen ollut teidän kanssanne tekemisissä ja +mitä olen tullut teitä tuntemaan, olen kyllä huomannut, että te olette +kymmenen kertaa rehellisempi ja miehuullisempi kuin nuo muut, joita olen +tuntenut. Ja sentähden olen minä luottanut teihin enemmän kuin kehenkään +muuhun herrasmieheen elämässäni. Mutta kun en ole teitä likemmin +tuntenut, en ole voinut luottaa pohjattomasti, sillä minä olen vanha ja +epäluuloinen». + +Nimismies kuunteli ja katseli mieltyneenä vanhaa miestä ja sanoi +hymyillen: + +»Toivon, että opitte minuun luottamaan.» + +»Niin minäkin toivon, oikein sydämestäni. Mutta sanokaapa totuus, eikö +teillä ollut tänne tullessanne huonoja ennakkotietoja minusta, eikö +minua ollut teille kuvernöörin virastossa kuvattu +riitelijä-lurjukseksi?» + +Grönberg myönsi sen. + +»Kas sitä, minä sen arvasin. Te olette katselleet minua karsain silmin +aina viime kuukausiin.» + +Sekin täytyi toisen myöntää. + +»Niin! Mutta nyt te jo minuun kuitenkin luullakseni vähän luotattekin?» + +»Paljonkin.» + +»Herroilla kuvernöörin virastossa oli siis minusta teille eväitä.» + +»Sen minä olen jo heille selvittänyt.» + +»Vai niin. Ne tuskin sitä uskovat. Minä olen muuten kuullut, että kaikki +talonpojat, jotka vain ovat maalaisvirkamiesten kanssa riidoissa, ovat +virastossa hyvin huonossa maineessa.» + +»Jaa ... melkeinpä...» + +»Niin se on, kyllä minä sen tiedän. Ja syynkin siihen minä tiedän. +Meidän talonpoikain asioita herroja vastaan eivät ota ajaakseen muut +kuin sellaiset nurkkasihteerit, kaiken arvonsa ja luottamuksensa +menettäneet siat. Ne tulevat huonosti ajetuiksi. Meidän omaa kieltämme +ei siellä ymmärretä, eikä kuunnella. Jo asiamiehemme huono maine +vaikuttaa sen, että asiamme aina saa pitää menetettynä, kun ne vähänkin +mutkistuvat. Suurten lurjusten maine meidän joukostamme leviää kauimmas, +ja herrat päättävät, että me olemme kaikin sellaisia. He eivät tunne +eivätkä tahdo tuntea meitä likemmin.» + +Tuli hetkiseksi äänettömyys, sillä Janne pani piippuun. Grönberg oli +tarkan huomaavaisesti kuunnellut. + +»Kyllä siinä on paljon totta.» + +»Siinä täytyy olla. Ja minä olen varma siitä, että jos esimerkiksi +meillä olisi ollut teidän kaltaisenne nimismies jo 10--20 vuotta +takaperin, niin täällä olisivat olot perin toisella kannalla. Sillä +huonot tavat eivät sitten olisi päässeet kasvamaan, kun vallattomia, +hurjia luonteita olisi väkevällä lainkouralla pidetty aisoissa ja +opetettu ihmisten tavoille.» + +Siihen suuntaan jatkui keskustelu. Monta vuotta jälkeenpäin, kun +Grönberg ihastuneena puhui Hautalan Jannesta eräälle ystävälleen, +tunnusti hän, että juuri tuona sunnuntai-iltana Janne avasi hänen +silmänsä ja järkensä ymmärtämään kansaa sekä pääasiallisesti määritteli +sen suunnan, mitä hän sitten useina vuosina kulki, ollessaan kansan +keskuudessa siihen aikaan merkitsevimpänä virkamiehenä. + +Keskustelu kääntyi sittemmin takaisin Klitsin jyväin varkausjuttuun. +Tähän eivät he kuitenkaan voineet aivan paljon valoa saada. Mutta Janne +tiesi ja luuli olevan todistettavissa niin paljon kaikenlaisia pienempiä +ja isompiakin rikoksia Vennun syntiluettelossa, että Grönberg päätti +vangita Vennun. Yhteisen neuvottelun perästä katsottiin kuitenkin +parhaaksi antaa sen hiljaisuudessa lykkäytyä muutamia viikkoja, jos +sattuisi ilmaantumaan jotain varmemmin todistavia asianhaaroja. + +Alkoi jo hiukan hämärtää. Janne hankkiusi pois lähtemään. + +Vähäinen, laihankalpea mies tuli sisään, tervehti ja seisahti ovipieleen +lakki kourassa. Hänen silmänsä välähtivät omituisesti, kun hän huomasi +Hautalan Jannen täällä istumassa. Katse seisahtui nimismieheen, ja +melkein heti, kun oli oven peräänsä kiinni saanut, hän virkahti: + +»Vallesmanni oli kutsunut minua tänne?» + +»Jassoo. Te olette Esa Karhu?» + +»Niin.» + +»Istukaa.» + +»En oikein joudakaan.» + +Hautalan Janne lähti. Esa siirteli levottomasti jalkojaan ikäänkuin +kiirehtien nimismiestä asiaansa selittämään, sillä häntä ei todellakaan +näyttänyt huvittavan olla täällä. + +»Onko se Esa aivan jyrkkä siinä päätöksessä, ettette tule minulle +voudiksi?» kysyi nimismies. + +Esa ei vastannut kohta. Ikäänkuin pakottamalla näytti hän saavan itsensä +sanomaan: + +»En minä taida tulla.» + +Grönberg lähti otsanahkaansa rypistellen kävelemään lattialla. + +Esan kalvakoille poskille nousi punaa. Levottomista ruumiinliikkeistä +päättäen oli hänelle olo täällä hyvin tuskallista. + +»Minun taitaa pitää mennä», äänsi hän ja kääntyi lähteäkseen. + +»Älä mene vielä. Tuota, jos minä maksaisin sinulle 150 markkaa, etkö +sittenkään tulisi?» + +Mies tuumi vähän aikaa. + +»En minä tule», sanoi ja lisäsi omituisesti naurahtaen: »Minä en sovi +rengiksi.» + +»Miksi ei, kun palkka on hyvä? Nyt on raha lujassa.» + +»Minä tiedän sen, mutta ei sittenkään?» + +»Minä en muuten niin paljoa välittäisi», jatkoi nimismies +kärsimättömästi, »mutta tuo, mikä minulla on, on sellainen vetelys, eikä +niitä tahdo kunnollisia olla. Sinua olen kuullut kiitettävän.» + +»Ei kestä kehua», keskeytti Esa ja sieraimet hiukan laajenivat. + +»No no, ei niin kuumasti.» + +»Minä vaan en kärsi kehuja.» + +»Etkö? Mutta jos panen palkaksi sinulle vielä vähän ohramaata, etkö tule +sittenkään?» + +Esa loi tutkivan katseen nimismieheen ikäänkuin saadakseen selville, +oliko tämän puheessa ehkä jotain ivaa. Luultavasti ei hän siinä sitä +huomannut, koska jotenkin rauhallisesti vastasi: + +»Se nyt on sillä lailla, että minä olen ollut kerran vankeudessa. Ja +minä sain siellä päähäni sen, että jos vaan joku keino elämiseen auttaa, +niin minä en koskaan enää menetä vapauttani. Ja minulla on sellainen +luonto, että meille voisi tulla riitoja ja...» + +Siihen se jäi. Lopun siitä, mitä hän aikoi sanoa, voi kyllä arvata +jokainen, ken vähänkin ennestään tunsi Karhun Esaa. + +Nimismies käveli kärsimättömän näköisenä edestakaisin lattialla. + +»Hyvästi», sanoi Esa ja lähti. Eikä häntä enää estetty. Tultua ulos +välkkyi miehen silmissä jonkinlainen uhkamielisyyden tuli. Mutta kun +siellä kylmä vihuri heti ovessa vinkuen puhalsi vastaan, laskeusi +silmäin päälle ikäänkuin sumua ja rinnasta kohosi syvä huokaus samalla +kuin mies napitti pientä takkiansa. Hän oli kyllä hyvä puuseppä, mutta +työt olivat nyt huvenneet arveluttavan harvinaisiksi. Kenties loppuvat +kokonaan?... Tästä *täytyy* nyt tulla katovuosi, jos sitä tulee +milloinkaan... Millä sitten elävät vaimo ja lapset? Nimismies oli kauan +pyytänyt häntä isäntärengiksi ja nyt viime viikolla oli se ajatus häntä +kovasti kiinnittänyt. Toiselta puolen taisteli vapaudentunne jyrkästi +sitä vastaan, toiselta puolen taas perheen elämisen kysymys ikäänkuin +väkipakolla tuntui vaativan panemaan kaulansa ikeenalaiseksi. Tuossa kun +käveli nimismiehen pihan poikki, juoksi yht'äkkiä mieleen muuan ikävä +kohtaus vankeus-ajoilta. Tunnelmat, jotka vankeusmuistot Esassa aina +synnyttivät, olivat aivan kuin vereen syöpyneet. Tälläkin hetkellä +niiden vaikutus heti näyttäysi olevan valtaavampi kuin tukalalta +näyttävän tulevaisuuden pelko... Jaloissa ei ollut rautoja! Ikäänkuin +vakuuttautuakseen siitä otti Esa pari kolme hyppyaskelta. Sydäntä +väräytti omituisesti innostava ajatus, joka valtavuudellaan pani hänet +mutisemaan, eloisain silmäin tulisesti hehkuessa. + +»En ikänä mene rengiksi!... vaikka ennen nälkään näännyttäisiin.» + + * * * * * + +Iltapäivällä liikkui nimismiehen luona vilkkaasti ihmisiä kaikenlaisissa +asioissa. Kävi toisia, jotka tahtoivat jättää velkakirjoja +uloshaettaviksi. Niitä Grönberg melkein järjestänsä kehoitti heittämään +hakupuuhansa tuonnemmaksi ja onnistuikin muutamiin nähden. Toisia kävi +myös sellaisia, joiden omaisuutta jo oli takavarikkoon kirjoitettu tahi +huutokauppakin jo kuulutettu, kyselemässä nimismiehen neuvoja, eikö +millään tavalla voisi heidän huonoa asiaansa parantaa. Ja vaikka ne +useallakin olivatkin parantamattomalla jalalla, menivät he kuitenkin +paremmalla mielellä kotiin kuin olivat tänne tullessaan, sillä heitä +ikäänkuin omissa silmissäänkin rohkaisi ja varmisti nimismiehen +kohtelias käytös. Muuan lautamies kävi tuomassa melkein hyödyttömiä +tietojaan Klitsin jyväin varkausjutussa. Mutta Grönbergiä nämä tiedot +kuitenkin miellyttivät paljonkin, sillä hän huomasi miehen panneen +huolta ja vaivaa asian selvillesaamiseksi. + +Grönbergin tultua pitäjään oli nimismiehen konttori nähtävästi tullut +paikaksi, jota kelpo ihmiset lähenivät luottamuksella, mutta rikolliset +ja syyn alaiset kauhulla. + +Noin k:lo 7:n ajoissa aikoi Grönberg heittäytyä pitkäkseen sohvalle +siinä toivossa, että vieraitten käynti täksi päiväksi olisi loppunut. +Mutta samassa alkoi eteisestä kuulua vitkallista astuntaa. Huonoon +turkkiin puettuna astui pitkä mies sisään. + +»Jassoo, Kuivasen Ella!» virkahti Grönberg katsahdettuaan ovensuuhun, +missä mies koetti silittää pörröistä tukkaansa pysymään pystyssä olevan +turkin kaluksen alla. Mies ryähti näyttääksensä miehuulliselta. +Saatuaan kynttilät kuntoon pisti nimismies kädet housujen taskuihin, +astui suu juhlallisessa kierteessä Ellan eteen ja virkkoi: + +»Vai niin, siinäkö se Ella nyt on. Kuulut äsken aikalailla taas +juopotelleenkin?» + +»No ... ei niin kovin... Vaikka kyllähän sitä nyt aina vähin tulee +ryypättyäkin.» + +»Niinpä niin. Sun velkojasi näyttävät rupeavan hätyyttelemään sinua.» + +»Joo ... ne ovat nyt niin nälkäisiä kaikki, joilla vähänkin on toiselta +saatavaa. Mutta ei nyt, herra vallesmanni, auta velkojen kanssa mitään, +kun on näin kova aika. Maamies ei saa rahaa mistään. Ne vähät, mitä +jostain saakin, menevät syömiseen.» + +»Ja juomiseen.» + +»Noo ... en minä paljoa omallani juo ... väliin tulee ryypätyksi muiden +omaa, oikein siitäkin harmista kun on näin köyhät ajat.» + +»Siitäkö harmista olet akkaasikin lyönyt taas?» + +»Koska?» + +»Itsepähän Ella sen paraiten tietää.» + +Ella näytti joutuvan vähän hämille, että mitä tuohon sanoisi, +kieltäisikö vai myöntäisi? + +»Voi herra vallesmanni», alkoi hän vihdoin sanoa, »se on sellainen akka, +että jos teillä olisi sellainen, niin löisitte tekin ihan varmaan. Se +juo enemmän kuin minä... Jos mulla olisikin ihmistenmoinen emäntä, niin +ei mun asiani olisi näin.» + +Ella huitasi pitkiä hiuksia otsaltaan ja näkyi otaksuvan, että hän oli +kerrassaan lumonnut nimismiehen. Tämä taas käveli pitkine piippuineen +lattialla ja alkoi jutella: + +»Minä kutsutin sinut tänne sitä varten, että antaisin sinulle +selkäsaunan, kun et sinä lakkaa kurittamasta sitä akkaasi. Olen sinulle +siitä jo niin monta kertaa puhunut ja varoittanut, etkä sinä näy ottavan +puheesta vaaria niin... Riisu nyt turkki ja takki päältäsi.» + +Ella soperteli jotain, josta ei oikein saanut selvää, mitä se oli. +Hädissään näkyi olevan, mutta ei siltä ryhtynyt riisuutumaan. Grönberg +kun huomasi tuon, jatkoi äskeiseen nuottiin: + +»Etkö sinä usko, mitä minä sanon? Tunteehan Ella minua niin paljon, +etten minä tällaisissa asioissa aivan usein turhia jaarittele. Ota nyt +vaan ja riisu, ettei minun tarvitse suuttua.» + +»Antakaa nyt anteeksi, herra vallesmanni, tämä kerta.» + +»Mitä joutavia ruikuttaa, täysi mies! Kun kerran olet tätä tahtonut, +etkä ole ennen tyytynyt, niin ota pois selkäsauna. Sittenpähän paremmin +osaat arvata, kuinka kovaa se akan selkä kestää.» + +Tätä sanoessaan nimismies asetti kolme tuolia rinnakkain, otti +kasakanpampun seinältä ja kävi Ellan eteen, joka nyt vastahakoisesti +riisuutui. + +»Pane tuohon pitkällesi!» + +Luultavasti oli Ella, jolla oli siksikin väättyri luonto, jo ennenkin +kokenut tämän tulikoetuksen, muuten ei voisi mitenkään käsittää, miten +hän niin vikkelästi suoriutui suulleen makaamaan noille tuoleille koko +loistavassa pituudessaan. + +Ja silloin alkoi leikki. Nimismiehen pamppu lauloi tuttua nuottiaan. +Ella rupesi valittamaan: + +»Armahtakaa, herra vallesmanni kulta!» + +»Olkoon sitten, samoin kuin sinäkin akkaasi armahdat, ettet sitä yhtä +myötään lyö.» Nimismies sytytti piippunsa ja alkoi taas käydä +edestakaisin lattialla puhellen, Ellan yhä maatessa pitkällään +tuoleilla: + +»Se nyt on vähän ihme, ettet sinä jo, vaikka sulla on ikääkin jo enempi +kuin minulla, osaa ruveta elämään ihmisittäin. Koetapas nyt ajatella, +eikö se olisi mukavampaa sinullekin, että saattaisit katsoa muita +ihmisiä silmiin kuin rehellinen mies, eikä tarvitsisi koskaan ottaa +selkääsi minun pampustani, joka luultavasti käy kipeästi kun niin +huudat.» + +Ella ruikutti jotain myöntymykseksi ... »mutta kun sitä on niin hullu +luonto...» + +»Sepä se, hullu luonto tarvitsee sekä opetusta että kuritusta. Käytkö +ahkerasti kirkossa?» + +Ella sanoi, että eipä siellä tahdo usein tulla käydyksi. + +»Hm, minun täytyy siitäkin antaa sulle selkään, että muistaisit useammin +käydä siellä opetusta kuulemassa ... rakkari!» + +Ja sitten alkoi pamppu taas tanssia selän päällä. Tällä tavalla +jatkettiin aina pienten väliaikain perästä siksi, kunnes Ella oli saanut +erityisen erän vielä siitäkin, ettei antaisi lapsillensa pahaa +esimerkkiä, ettei joisi, ei menisi yöllä ajolle, ja vielä viimeiseksi +siitä, että kun ei Ellakaan armahda vaimoansa, niin nimismieskään ei aio +Ellaa armahtaa. + +Kyllä Ellan selkä nyt oli niin pehmeä, ettei tahtonut takkia kestää. +Mutta ulos hän sentään riennätti minkä ennätti, kun kerran luvan sai. + + + + +III. + + +Saman sunnuntain iltapuolella, josta edellä kerrottiin, päästeli +Siikalahden Mikko hevostansa kapteeni Stoltin tallin ovipielessä +olevasta renkaasta, puhui hevoselle hyvitellen, taputti sen lautasia ja +näytti olevan hyvällä tuulella. Saatuaan kaikki lähtökuntoon nyökäytti +hän vielä päätänsä Stoltille, joka oli tehnyt Mikolle sen harvinaisen +kunnian, että tuli portaille katsomaan tämän lähtöä. + +»Hyvästi, hyvästi, Siikalahti!» kuului Stoltin ääni, myöskin +tyytyväiseltä helähtäen. Mikko istui vanhanaikaiseen, kummallisen +muotoiseen pulkkaansa ja lähti. Se pulkka oli soukka ja pitkä, maalattu +punaiseksi, koristettu sinisillä, keltaisilla ja valkoisilla +lohikäärmeen ja muiden hirviöiden kuvilla. + +Mikko alkoi heti pihasta lähtiessään viheltää hänelle omituisella +suhisevalla tavalla. Tämä vihelteleminenkin oli merkki siitä, että Mikko +oli hyvällä tuulella. Sillä kun hän vihantiestä vihelsi, vinkuivat +huulet niin terävästi ja vihaisesti kuin ääni olisi kulkenut +neulansilmän läpitse. + +Ja olikin Mikolla syytä riemuun. Kun kapakka-yrityksen oli pitäjän +kokouksessa niin huonosti käynyt, vasten hänen ja kapteenin melkein +varmoja otaksumisia, olivat he tavanneet toisiansa kokouksen päätyttyä +ja silloin oli kapteeni ehdottanut hänelle uuden kannattavan +liikeyrityksen, nim. oluttehtaan perustamista. Mikko otti ensimmäisenä +selvän siitä, tarvitaanko siihen myöskin kunnan lupa. Ei tarvita, tiesi +Stolt. Mikkoa asia kohta innosti siihen määrään, että vaikka olikin +vasta viikolla luvannut tulla Stoltin kanssa asiasta likemmin puhumaan, +hän kuitenkin, viivyttyään hetkisen kirkolla asioillaan, vielä samalla +kertaa ajoi Stolttilaan. Häntä kiihoitti asiaan erityisesti juuri se, +että hän arvasi vastustuksen pitäjän kokouksessa lähteneen etupäässä +siitä, että häntä kadehdittiin, ja juuri *siksi* vihattiin, kuten hän +uskoi. Oli kyllä koetettu pitää salassa, että hän itse aikoi saada +viinakaupan omaan haltuunsa. Jollain tavalla oli se kuitenkin tiedoksi +tullut. Stoltia vihattiin, senkin hän ymmärsi asiaa huonolle tolalle +vieneen, kun tämä esiintyi asiassa hänen puolellaan. Näihin saakka oli +Stoltilla ollut suuri valta pitäjän kokouksissa, mutta viime aikoina +olivat miehet ruvenneet esiintymään ihmeen yksimielisinä häntä vastaan. +Mikko pahkiloi itseään, ettei ollut vetänyt toisesta köydestä: olisi +vaan edeltäpäin vaatinut kaikkia velallisiansa, joita hänellä oli +paljon, tulemaan kokoukseen, niin hänellä olisi ollut talonpoikia +puolellaan. Nyt ne olivat poissa melkein järkiään. + +»Mahtoivatkohan olla poissa juuri tämän asian vuoksi?» Siitä päätti +Mikko ottaa selvän. + +»Sitten Kalenius-hyväkäs vielä!... Piruko minut saattoikin esittelemään +juuri häntä asiamieheksi Kilströmin patruunalle!... Jos olisi ollut vaan +oikea asiamies kaupungista, herra komeissa turkeissa, ja sitten Kalenius +ja Stolt poissa, niin varmaan olisi läpi mennyt!» + +Niin Mikko mietti. Tosin hän sitten muisti naapurinsa, Hautalan Jannen +ja Varpulan Valeen, ja ymmärsi, etteivät ne eikä kirkkoväärti Perälä +myöskään olisi herraa pelänneet. Mutta kun ei olisi ilmoitettu, että +lupaa pyydetään juuri hänelle, Siikalahden Mikolle, niin läpi olisi +mennyt. + +Kovin kävi aatamille, että asia oli tullut ymmärtämättömyydellä +pilatuksi. Sitä ei käynyt enää millään kurilla auttaminen. Ainoa +lohdutus oli hautoa sielussa monihaaraisia, vielä kypsymättömiä ja +sekavia kostontuumia. + +Mutta yhä suuremmaksi kasvoi hänessä sen ohessa uteliaisuus oluttehtaan +suhteen. Hän ei ollut ennen koskaan johtunut sitä ajattelemaan. Ennen +kuin lähti kirkonkylästä, päätti hän ajaa Stolttilaan vielä samana +päivänä saamaan asiasta tarkempaa selvää. + +Nyt sieltä palatessa oli hänellä siihen kuuluvat asiat selvänä. Hän ja +Stolt yhdessä rakentavat oluttehtaan. Molemmat olivat asiaan niin +innostuneita, että jos olisivat aavistaneet talvea riittävän vielä 3 +viikkoa, olisivat heti ruvenneet hirsiä ajattamaan. Mutta kun he +pelkäsivät, ettei se enää monta päivää kestä, päättivät lykätä sen +tulevaan talveen -- ja olla siihen asti kellekään sanaakaan asiasta +hiiskumatta. + +Tänään olivat Siikalahden Mikko ja kapteeni Stolt tulleet mainioiksi +ystäviksi, vaikka ennen useinkin olivat riidoissa olleet. Mutta yhteinen +puuha, joka kumpaisellekin näytti olevan niin edullinen ja jossa he +molemmat toisiaan välttämättömästi tarvitsivat, sysäsi syrjään kaikki +vanhat riidat. Kapteeni ei kyllä olisi Mikkoa milloinkaan kutsunut +puuhaan osalliseksi, jos hänellä olisi ollut itsellään varoja. Mutta kun +varain puolesta oli hyvinkin ahtaalla, turvausi hän Mikkoon, aikoen +käyttää hyväksensä niin paljon kuin mahdollista Mikon taitamattomuutta. + +Mikko puolestansa tunsi varsin hyvin Stoltin raha-asiat. Kun hän nyt +yksikseen ajeli metsätaivalta, jota oli Stoltin asunnolta noin 6 +kilometrin matka kirkolle, ja siinä unelmoi tulevaisuudenkuvia, +naurahteli hän tuontuostakin. Hän ajatteli, että tuo ylpeä -- »ja köyhä» +sanoi hän aina ääneen -- kapteeni ei olisi milloinkaan häntä tullut +kehoittamaan yhtiöön, jollei juuri siksi, että hänen luottonsa +kaupungissa oli jo huono, ja täällä taas ei monella muulla olisi +riittämään asti varoja. Hätätilassa oli herra hänet armoihinsa ottanut, +epäilemättä aikoen sitten, kun alkuun päästään, karkoittaa hänet pois +yhtiöstä, kun on saanut petkuttaa. Hän nauroi. + +»Petkuta vaan jos saat!... petkuta jo.» + +Se oli Mikolla jo aivan selvillä, että hän käyttää Stolttia »asian +ymmärtävänä» neuvonantajana ainoastaan niin kauan kuin tarvitsee. +Nauroi taas ajatellessaan: + +»Ruveta nyt ottamaan voitto-osakkaaksi miestä, joka ei kykene panemaan +penniäkään liikkeeseen!» + +Mutta sitten johtui hänen mieleensä, että tuo liike tulee olemaan +sellaista, jossa pitää hoitaa kirjanpitoa, -- eikä hän osaa kirjoittaa. +Se oli vaikea pulma. Kun hän sitä oikein moneenkertaan mietti, tuli hän +täysin selville siitä, että juuri siinä kapteeni voisi häntä oikein +petkuttaakin... Mutta hänpä opettelee kirjoittamaan ja laskemaan. +Klitsin Kastori se varmaan mielelläänkin opettaa. Nyt on joutilasta +aikaa, kun ei ole enää metsäajoja eikä sovi maatöihin mennä. Tämä uusi +tuuma, oppia kirjoittamaan ja laskemaan, häntä taas innosti niin että +huulet oikein rupesivat huhuilemaan. + +Hänet havautti miellyttävistä tunnelmistaan »Hallin-Janne»-laulu, jota +ainakin pari miestä kuullosti rääkyvän tuolia metsän varjossa. Mikkoa +puistatti, mihin osaltansa vaikutti kylmäntunne, osaltaan tulossa oleva +kohtaus. Hän ei voinut siinä erehtyä: toisen noista äänistä täytyi +lähteä Karin Vennun vanhasta, rämisevästä kurkusta. Mikko mietti: jos +ajan kovasti heidän vastaan tullessaan, ei se auta, Vennu kun kuitenkin +tahtoo seisahtumaan; jollen seisahdu, on se vastaisuudessa edessä. Hän +päätti ajaa hiljakseen näyttämättä mitään pelkoa. + +Rääkynä läheni yhä mutkaisella metsätiellä. Kun ne vihdoin tavoittivat +Mikon ja ajoivat ohitse, niin tämä melkein pidätti hevosensa ja ajoi +niin kauas hankeen, että koko tie jäi huutajain käytettäväksi. + +»Tpruu!... mitä helvettiä se kestikievari metsään ajaa ja ... tpruu!» + +Vennu nousi reestä, johon toinen, Mikolle tuntematon mies jäi istumaan. +Molemmat olivat päissänsä. Vennulla oli päällään komea supiturkki, minkä +kauluksen alta harmahtava paksu tukka pisti esiin ja teki miehen +ulkomuodon omituisesti kunnianarvoisen näköiseksi. Kun hänen käytöksensä +samalla oli niin raju, herätti ensi näkeminen omituisia, ristiriitaisia +mielikuvia. + +Mikko huusi vastaan kirkkaalla äänellään ja tutunomaisesti hymyillen: + +»Annan tietä herroille.» + +»Herroille!» Vennu oli ehtinyt jo Mikon ääreen. + +»Tule pois!» käski Vennun toveri. + +»Pidä sinä suus, iso roisto! Ota ryyppy kestikievari.» Vennu tarjosi +Mikolle pulloa, otettuaan ensin itse ryypyn. + +»Sinä olet sellainen hienohousu!» muistutti Vennu Mikon ryypätessä ja +silmistä välkkyi Vennun kaikkein kurillisin ilme. + +Mikko koetti naureskella ja hyväksi tehdä. + +»Saakurin kitupiikki!» Vennu tempasi kauluksesta hangelle Mikon, joka +ähri ja mutisi. + +»Pirujako sinä, kun sitä Kuivasen Ellaretaletta hätyyttelet?» tutki +Vennu. + +»Enhän minä ole sitä...» + +»Älä kieräile! Ootko sinä pannut sen velkakirjat hakemukseen?» + +»Een!» + +»Etkö? Äläkä vaan panekaan, taikka!» + +Vennu otti taaskin kaulukseen. + +»En minä ole ajatellutkaan», vakuutti Mikko. + +»Tiedä seh!» + +»Niin mikä?» + +»Seh!» + +Vennun käsi kohosi taas uhkaavasti ja toveri nauroi niin että metsä +kajahteli. + +»Naapuries kanssa koirailet, sika!» + +Mikko ei enää tiennyt mitkä sanat olisivat oikein sopivia tässä +käytettäväksi, joten katsoi parhaaksi olla vaiti. + +»Onko sulla jyviä?» + +Olihan Mikolla niitä, se täytyi tunnustaa. Vennu saa panna renkinsä +huomenna hakemaan kolme tynnyriä, sovittiin. + +»Muista nyt, että kirjoitat sen Jumalan maksun päälle!» + +Mikko hymyili luottavasti ja sanoi: + +»Kyllähän te aina maksatte.» + +»En maksakaan. Mutta tiedä vaan antaa hyviä rukiita!» + +Vennu vielä potkaisi Mikkoa sääreen ja retuutti kauluksesta suu niin +ilkeänkurisessa naurussa, että Mikko ehdottomasti jo oli +kadottamaisillaan viimeisenkin häivän miehuuttansa. Samassa kuitenkin +Vennun huomio kääntyi Mikon pulkkaan. + +»Vaihdetaan rekeä!» sanoi hän äkkiä satunnaisesta mielijohteesta, +»minun tekee niin mieleni sun rekeäsi. Tuolla roisiolla olisi sun +mukavampi kyytiä tehdä.» + +Vennulla oli rikkinäinen, kurja lohna-roisio. Kun Mikko yritti tehdä +vaihtoa leikiksi, oli hän vähällä saada selkäsaunan. Ykskaks päästettiin +hevoset ja vaihdettiin rekiä. Jo oli Vennu lähtemässä tiehensä, kun +pulkasta vielä huusi: + +»Pane huomenna mun renkini mukaan 5 pulloa olutta harjakkaisiksi!» + +Mikko lupasi empimättä, päästäkseen niin pian kuin mahdollista erilleen +Vennusta. Ja kun hän nyt pääsi rekeen, antoi hän hevoselle suitsenperiä +ja ajoi niinkuin paholaista pakoon. Hänen korvissansa soi vielä ison +aikaa Vennun ja tämän kumppalin lähtönauru, johon kuusen latvassa +krakottavan harakan tirskuna lisäsi omituista väritystä. + +Mikko meni kotiin tuimalla tuulella. Renki tuli riisumaan hevosta, ja +hän itse meni tupaan. Siellä hänen sisarensa, Eliina, noin 30-ikäinen +nainen, ihmeellisesti veljensä näköinen ja puettuna heränneitten pukuun, +istui pöydän luona raamattua lukemassa. Muuan hollimies erään kyläläisen +kanssa pelasi tammea ovi-ikkunan luona penkillä. Toisen hollimiehen +kuorsaus kuului ovisängystä. Takassa kytelehti pieni valkea ja siinä +lapset, 8-vuotias Mikku, ja 5-vuotias Liisa, jotain innokkaasti +askarehtivat. Kissa kierteli takkakiven ympäri hiipivin askelin, +tähdäten katseitaan takalle ja päästäen tuon tuostakin vihlovan +mau'unnan. + +Isännän tupaan astuessa ei kukaan muu katsahtanutkaan häneen kuin +kissa. + +»Maa-u!» sanoi se ja astui muutamia askeleita Mikon perästä, kun tämä +astui peräloukkoon päin. + +»Pirujako tuo kissa raakuu», älähti Mikko ottaessaan turkkia päältänsä. +Sitte hän pani piippuun ja kysyi lapsia silmäillen: + +»Mitä siinä takassa nyt turhaan puita poltetaan? ... ja mitä ne kakarat +tuhrivat?» + +Mikku selitti: + +»Meillä on pääsky, kylmettynyt pääsky, mutta se rupeaa elämään.» + +»Se räpyttää jo siipiänsä», selitti Liisu. + +»Mitä piruja?» Lasten isä läheni otsa rypyssä vikkelästi takkaa, näki +siinä rievun päällä kaukaa tulleen matkustajan raottelevan pieniä +kauniita silmiään, aukovan nokkaansa ja hiljaa räpäyttelevän siroja, +ihmeen kauniita siipiään. Lasten silmistä hohti ilo. Juuri kun Liisu +ojensi pienet sormensa hellien silittääkseen sen hienoista pukua ja +aikoi selittää, että Mikku oli löytänyt linnun tallin ylisiltä +kylmettyneenä, -- sieppasi isä pääskyn pyrstöön ja viskasi sen tuimalla +vauhdilla penkin alle. Kissa ponnahti kuin nuoli perään ja kohta alkoi +penkin alta kuulua murinata. Liisu parahti, mutta tukki kohta suunsa ja +pistäysi peräsänkyyn edustan taakse itkemään. Mikun käsi meni nyrkkiin, +silmissä välähti lapsen silmille outo tuli. Eliina nosti katsettaan +raamatusta, mutta kiinnitti sen jälleen välinpitämättömän näköisenä +sinne. Tammen pelaajat heittivät leikkinsä kesken ja lähtivät pihalle. + +Mikko itse istui pöytäpenkille ja katseli siitä ensin kissaa, joka +saaliineen oli siirtynyt sängyn alle, ja sitten poikaansa, joka muurin +nurkassa totisen, ajattelevan näköisenä kyyhötti ja loi häneen +tuontuostakin luihun syrjäsilmäyksen. + +Lapset olivat orpoja, sillä niiden äiti oli kuollut toista vuotta +sitten. + +Tupaan tuli nuori vaimo ja seisahti muurin viereen. Eliina käski +istumaan. + +»Siellä on, tuolla ulkona, nyt aina vain niin kylmä, että mitä hyvä +Jumala tarkoittaneekaan», alkoi vaimo valittaa. + +Ei kukaan vastannut. Pieni Liisa kun kuuli tutun äänen, raotti +sängynedustaa, pisti päänsä ulos ja kysyi vaimolta: + +»Onko teidän Miina kotona?» + +»Pysy siellä!» ärjäisi isä. Vaimon vastauskin lapsen kysymykseen jäi +puolitiehen ja lapsi vetäysi takaisin sänkyyn. + +Vieras oli erään Siikalahden maalla olevan mäkitupalaisen Tuomi-Kustaan +vaimo. + +»Mitä sillä Annalla on nyt asiaa?» kysyi Mikko vihdoin. Mutta ennen kuin +Anna ehti vastaamaankaan, lisäsi hän: + +»Sano sille Kustaalle, että hänen pitää nyt pian pitää huolta sen velan +maksusta.» + +»Mutta eikö se ollut puhe, että saa työllä maksaa?» kysyi vaimo +nähtävästi hiukan pelästyneenä. + +»Ei siitä mitään eri puhetta ollut... Eikä nyt kannata työväkeä +pitääkään tänä kesänä.» + +»Mutta milläs köyhä maksaa, jos ei kukaan työtä anna?» + +Sen sanoi Anna itkunvoittoisella äänellä, eikä isäntä vastannut siihen +mitään. Vähän ajan kuluttua lähti hän pois. Ulos tultua pillahti itku. +Oikeastaan oli hän tullut aikeessa pyytää vastaiseksi työllä +maksettavaksi puoli tynnyriä rukiita. Mutta nyt ei voinut olla siitä +puhettakaan. Päästyään tiehaaraan seisahti hän hetkiseksi ja itki. + +»Hyvä Jumala, kun ei tule kesää ollenkaan!» + +Jo hämärsi. Taivaalla pilkottivat kirkkaina tähdet. Tuulenhenki kävi +pohjoisesta. Lyijyraskaana painoi Annan sydän kun hän hiljaa, syvissä +ajatuksissa asteli mäelle, kotoansa kohti. + + + + +IV. + + +Päivä toisensa perään kului kesäkuuta, mutta ilmat pysyivät yhä +talvisina, luonto jäykkänä ja kuolleena. Ihmisten huulet alkoivat +näyttää omituisen sinisiltä, ilo ja nauru olivat käyneet harvinaisiksi. +Sen johdosta tuntuikin siltä kuin kuolema olisi käynyt jo salaisilla +partioretkillään maassa, puristanut ensimmäisenä kevättären rinnan +mehuttomaksi ja tyhjäksi, sitten, ilkkuileva hymy kolkossa naamassaan, +kulkenut mökistä mökkiin, talosta taloon värjäilemässä ihmisten huulia +mieliväreillään. + +Oli ihmisiä, jotka eivät enää odottaneet kevättä ja kesää koskaan +tulevaksi, vaan luulottelivat maailman lopun kohta olevan edessä. Sitä +tosin oli ennustettu tulevaksi siten, että silloin elementit +»palavuudesta sulavat». Mutta saattoihan jääkin palavuudesta sulaa! + +Kerjäläisiä tulvaili sisämaasta päin yhä suurempia laumoja. Kun he +täällä vielä löysivät suurusleipää, ja kun he jo pitemmän aikaa olivat +eläneet pettuaineilla, tuntui heistä elämä likempänä rannikkoa +ruhtinaalliselta! + +Kukaan ei oikeastaan tehnyt mitään työtä tänä aikana. Nekin, joita ei +nälkä vielä rasittanut, nekin päivä päivältä yhä kalpenivat, sillä +sydämessä itsepintaisesti elävä ja palava toivonahjo näytti hiljalleen +jäähtyvän. + +Mutta eräänä iltana alkoi tuuli nahista. Itäiselle taivaanrannalle nousi +sinisiä vesipilviä. + +Kyläkuntain ihmiset kokoutuivat tätä ihmettä katsomaan. Keskellä +valoisaa kesäkuun yötä he seisoivat ryhmissä lumisilla pihoilla ja +kujilla haastellen, tarinoiden ja jännityksellä seuraten pilvien kulkua, +jotka vitkallisesti nousivat ja täyttivät taivaslaen. Ihmisten äänistä +huomasi selvään, että toivo oli rinnassa syttynyt uudelleen ja paloi jo +niin, että äänet värähtelivät... + +Aamupuoleen yötä rupesi satamaan, ja sitten satoi koko seuraavan päivän +niin rajusti, että saattoi luulla koko keväisen vesivaraston tulevan +alas tänä yhtenä vuorokautena. Muutamien päivien kuluttua osoitti +lämpömittari jo 25 astetta lämmintä varjossa. + +Muutos luonnossa oli varsin hämmästyttävä; ikäänkuin parina, kolmena +vuorokautena olisi astuttu helmikuulta kesän ihanimpaan aikaan. Talvi, +joka oli paatuneena maannut tiloillaan tunnotonna kuin muumio, näytti +yhtäkkiä saaneen sellaisen selkäsaunan, että se, vetäen perässään +raajarikkoisia jäseniään, ryömi pois näkymöltä taakseen katsomatta. +Ruhtinaallisena punertavassa valossaan näytti aurinko melkein yhtä +myötään asuvan keskitaivaalla sellaisella paikalla, mistä se saattoi +valaa omia tunnelmiaan kesän odottajille maan varjoisimpiinkin +piilopaikkoihin. Äsken valtavat lumikasat sulivat silmissä, muuttuen +kirkkaaksi vedeksi, joka tanssien ja laulaen vapautuksen riemulauluja +tuhansina puroina riensi jokia ja järviä kohti, huuhtomaan ja +kulettamaan paatuneita jäätönkkiä merten avaroihin helmoihin. + +Viikon päivät kesti tätä luonnon vapautuksen riemullista kevätjuhlaa, ja +silloin jo vihoitti maassa pitkä tuore nurmenoras, puut olivat saaneet +ikäänkuin taikavoiman avulla vihannat kesäpuvut, tuore, keväinen tuoksu +täytti ilman. + +On kesä. + +Ja nyt eivät ihmiset enää olleet laiskoina. Pienet pikkaraiset +poikanaskalitkin häärivät peltotöissä, toiset karjanpaimenessa, karjan, +joka horjuvana ja nälkiintyneenä oli vihdoinkin päässyt laitumille +tuorehtimaan ja nyt iloiten aamusilla mylvi kellojen helistessä. +Liejuiset pellot muuttuivat auringon, auran ja äkeitten vaikutuksesta +kuohkeiksi, mureiksi ja multaisiksi. Rukiin oras kasvoi silmissä sekin. + +Kellä ohransiementä oli muille antaa, se sai siitä nyt hintaa. +Luottosuhteet olivat jo edellisinä vuosina niin huonontuneet, että +heikkovaraisempain oli vaikea saada enää velaksi. Ne, jotka ilman +nylkyvoittoja lainasivat siementä, antoivat mieluimmin sellaisille, +joilta ilman uloshakua toivoivat saavansa takaisin. Sitävastoin ne, +jotka halusivat korkeampia voittoja, saivat lainailla niille, joilla +tarve oli suurin, velkakirjoilla, joissa oli *hyvin varmat* takaukset. + +Ihanat kesäiset ilmat virkistivät mieliä kuitenkin siihen määrään, että +jokainen, toivoa täynnä, tahtoi saada siementä millä hinnalla hyvänsä. +Tuntui kyllä tuskalliselta myöntää nylkijälle kaksinkertaisia hintoja, +mutta jättää peltoa kylvämättä oli vielä tukalampaa. + +Siikalahden Mikolla oli viljaa. Kyllä hänkin sai muutamia kuormia +lainata tänä aikana, mutta ne olivat verrattain harvoja, sillä hän osasi +pitää hintaa. Eikä Mikko sitä harmitellut vaikka hänen viljansa säästyi, +sillä hän aavisti olevan tulossa ajan, jolloin vilja maksaa. Sitä +seikkaa hän yksistään piti silmällä. Toisten tarve ei häntä liikuttanut. + +Siikalahden kylässä oli enimmäkseen toimeentulevia talollisia, ja nekin, +jotka siellä näihin saakka olivat muiden apuja tarvinneet, olivat +koettaneet karttaa joutumista Siikalahden Mikon asioihin. Tästä johtui, +että kun Mikolla ei ollut mitään »asioita» kyläläistensä kanssa, elivät +he hänestä ja hän heistä jotenkin täydellisesti erossa ja alituisessa +riidassa, joka johtui siitä, että Mikko ei koskaan suostunut mihinkään, +mikä ei tuottanut hänelle yksityistä etua. + +Sen lisäksi pidettiin häntä pikku varkaana, joka ei tietänyt mitään +metsänrajoista, takamailla vei toisten siltapuita j. n. e. Näistä syistä +ei hänen ja kylänmiesten välillä ollut mitään yhteistä. Mikko eli +yksikseen omaa elämäänsä, jos lukee pois kylän kauppiaan Mikko Klitsin, +jonka kanssa Siikalahti jonkun verran piti seuraa. + +Siikalahden Mikko muuten nähtävästi rakasti yksinäisyyttä. Usein hän +sunnuntaipäivätkin juoksenteli metsissä kirves kainalokoukussa. Ja +silloin aina kokoutui joku karahkakimppu jonnekin oman luhtaladon alle +taikka taas seiväskasa. Siihen aikaan oli vielä metsiä kyllä. Siksipä +kyläläiset, kun tunsivat Mikon hommat ja tapasivat noita kätköjä, eivät +häntä edesvastuuseen vaatineet, kiroilivat ja nauroivat vain miehen +turhanpäiväistä ahneutta, haukkuivat, pistelivät ja pilkkasivat vasten +silmiä, kun siksi tuli ja niin sopi. Mutta sen lisäksi epäiltiin Mikon +noilla kulkuretkillään sunnuntaisin takamailla tekevän kaikenlaista +muutakin pikkupahaa, aukovan reikiä muiden viljelyksiin, että laitumella +olevat elukat niihin esteettömästä pääsisivät, kaatelevan halkopinoja, +y. m. Joku kerta oli häntä sellaisesta tavattu, ja siksipä hän saikin +sitten kantaa syyn kaikista sellaisista kolttosista. + +Mikko ei ollut vanha mies. Hänen vaikutuksensa ei ollut vielä ehtinyt +mihinkään ulottua. Erittäin vaaralliseksikaan ei häntä missään suhteessa +katsottu. Itsekseen, yksikseen hän eleli omaa elämäänsä, nautti ja +riemuitsi omista mielikuvituksistaan, ei etsinyt tuttavuutta eikä +myöskään tarjonnut. Ei häntä harmittanut sekään, että hän tiesi +kyläläisten häntä halveksivan, sillä hän otaksui sen vain kateudesta ja +vihasta lähteväksi, kun hänellä oli vähin varoja. Eikä se siltä kannalta +katsottuna ollut hänen mielestään mikään paha. + +Hautalan Jannea hän vihasi syvemmin kuin muita siksi, että tämän pilkka +koski häneen aina kipeämmin kuin muiden. Ei hän oikein itsekään +tajunnut, miksi niin oli. Ehkäpä siksi, että hän oli aina tuntenut +itsensä niin varjottomaksi ja voimattomaksi Jannen suhteen, sekin kun +oli omavarainen mies, väkevä, pelkäämätön, hyväsuinen ja -- ennen +kaikkea: kun Janne oli päässyt kuntalaisten suhteen sellaiseen +luottamusasemaan. + +Eräänä päivänä, ilmojen ollessa yhä edelleen lämpimiä, tuli Mikko +takamailta metsän poikki, kirves kainalokoukussa, ja vihelteli hiljaa; +Hänen polkunsa osui kulkemaan läpi Hautalan aituuksen, missä +harventuneet rukiinoraat nyt jo ennustivat huonoa satoa, tuli kesä +minkälainen tulikin. Hänen suunsa vetäysi nauruun, silmistä pilkisti +esiin iloinen tunnelma, kun hän aitauksesta tuli jälleen metsänpuolelle. +Siinä ruokailivat juuri Varpulan Valeen lehmät. Yhtäkkiä Mikko pyörähti, +katseli vakoilevasti tarkastellen, ympärilleen. Ei nähnyt muita silmiä +kuin lehmäin, jotka mulkoilevina ja totisina katselivat häntä. Mikkoa +ilettivät nuo katseet. Miksi niissä olikin niin tyhmän vakava ilme? Hän +irroitti kuitenkin kohta itsensä tuosta omituisesta, ikäänkuin +kantelevasta lumouksesta, astui vikkelästi takaisin aidan luokse, +tempasi veräjän selkiselälleen ja rupesi ajamaan karjaa ruisvainioon, +uhitellen kirvesvarrellaan. Mutta lehmätpä alkoivat juoksennella +kaikkialle, sinne tänne paeten, ei vaan sisään avatusta reiästä. Mikko +ponnisteli ja riehui niiden kimpussa hikeen asti. Mutta yhtäkkiä kiintyi +huomioon, että kellurin kello pauhasi hänen mielestään aivan hirveästi. +Pelästyneenä katseli hän vakoilevasti ympärilleen, eikö paimenta jo näy +jossain pensaassa? Saatuaan heikon, puolinaisen varmuuden siitä, ettei +ketään ihmistä ollut likitienoilla, juoksi hän hiipien ja keveästi kuin +kärppä tiheimpään pensaikkoon. Kappaleen matkaa kulettuaan hän teki +suorakulmaisen käännöksen ja tuli siten aivan toisaalta päin kylään, +ettei kukaan olisi voinut aavistaakaan hänen oikeita polkujaan. + +Ehdittyään metsästä aukean reunaan, jonka keskessä kylä oli, istahti hän +kovasti hikoillen kivelle. Siitä näki kylän kaikki talot. Hänen oma +punainen kartanonsa oli uhkeimpia, mutta ei parempi kuin Varpulan ja +Hautalan. Märkäsen kartano oli paljon ala-arvoisempi. Se oli niin +näkyvällä paikalla, että talvella ajettu hirsikasa portin ulkopuolella +näkyi sekin. Mikon ajatukset kiintyivät erikoisella tavalla tähän. Sillä +hänen vaimonsa oli Märkäsen tytär. Vanha Antti hoiti itse taloutta, +joten siellä oli vielä perintöä toivossa Mikollakin, jolla oli useita +lapsia. Sitäpaitsi oli Mikko kiinnittänyt huomionsa Märkäsen toiseen +tyttäreen Annikkaan ja ruvennut jo hautomaan päässään ajatusta, ettei +olisi hullumpaa, jos hän saisikin periä koko Märkäsen rahoineen, +tavaroineen, tyttärineen. Hän ei ollut ennen kiirehtinyt asiaansa +ilmaisemaan Märkäsessä. Mutta nyt hiljakkoin oli korvaan saapunut +huhuja, että Hautalan Matti, Jannen poika, oikein tositeolla olisi +ruvennut lähentelemään Annikkaa. Huhu oli häneen tehnyt kiusallisen +vaikutuksen. Matti oli nuori ja pulska. Hän taas... Noo, hän käsitti, +ettei hän ollut kaikkein miellyttävimpiä. Ja tytöt usein katsovat +enemmän mieheen kuin hänen rikkauksiinsa, »niin tyhmää kun se onkin», +arveli Mikko puoliääneen. + +Sitäpaitsi, ajatteli hän, jos minä saisin Annikan, olisi aivan turhaa +ruveta kartanoa siinä korjailemaan ja siihen rahoja tuhlaamaan... +Kyllähän tuo niille vanhoille kelpaa niin kauan kuin elävätkin. + +Siinä istuessa rupesi häntä Hautalan Matista ja Annikasta liikkuva huhu +yhä enämpi kiusaamaan. Sellaisissa tapauksissa supistuivat hänen pienet +silmänsä melkein umpeen ja terävä nenä näytti vielä terävämmältä. Mutta +kun mietiskely loppui, aukenivat silmät, niiden pohjalta loisti tarmokas +päättäväisyys, ja pienen ruumiin jokainen hermo näytti ehdottoman +johdonmukaisesti asettuvan tämän tahdon nöyräksi ja vilpittömäksi +palvelijaksi. + +Niin kävi nytkin. Hän jätti rivakasti paikkansa ja alkoi vainion poikki +oikaista suoraan Märkästä kohti. + + + + +V. + + +Märkäsen Antti, jonka kartanoa Siikalahden Mikko äsken tuolta metsän +reunasta tarkasteli, oli vanha mies. Ensimmäisestä naimisestaan oli +hänellä ollut yksi tytär, joka oli ollut emäntänä Siikalahden Mikolla, +mutta kuollut toista vuotta takaperin. Antti-ukko oli ollut toisissa +naimisissa jo 20 vuotta ja tuloksena tästäkin oli ollut vain yksi, +Annikka-niminen tytär, joka nyt parhaassa naimisijässä oli ja eli isän +ja äidin kanssa kotona, kiinnittäen itseensä niinkin vakavan miehen kuin +Siikalahden Mikon huomiota. Kuten äskeisestä tiedetään, oli talossa +varoja. + +Ukkoa vaivasi sulkutauti, joka oli kestänyt ja kiduttanut häntä noin 15 +vuotta. Usein kun selkä kastui rukoilemisesta, tahi jalat märissä ojissa +jäähtyivät, joutui äijä sängyn omaksi. + +Tätä nykyä oli hän taasen maannut useita päiviä. Kamari, missä hän +sairasteli, oli pienoinen putka siinä tuvan perässä. Loukossa oli +tiilikakluuni, seinissä hyvin vanhat sinikuvaiset tapetit. Niissä oli +lukemattomia repeämiä ja reikiä, aivan kuin vääristyneitä, itkeviä +suita, jotka aikansa rääyttyään olivat vihdoin väsyneinä jääneet +itsestään väliäpitämättömän väärään. + +Tämän huoneen samoin kuin tuvankin sisustus oli hyvin vanhaa, isiltä +perittyä romua. Antti oli tarkka mies, samoin kuin molemmat emännätkin +olivat tarkkoja olleet, niin ettei rahoja turhiin tuhlattu. Kamarissa +oli huono järjestys, epämiellyttävä haju ja vahvasti likaa. Kyllä +Annikka toisinaan tahtoi sitä tuulettaa ja siistiä. Mutta kun vanhat +sitä pitivät niin pahana, eivätkä viihtyneet siellä, ennen kuin +järjestys oli taas ennallaan, niin tyttökin kävi välinpitämättömäksi. + +Vaikka ulkona oli lämmin ilma, makasi isäntä kuitenkin raskaitten, +loimivillaisten vällyjen alle peitettynä. Mutta kun se ajanpitkään alkoi +tulla liian rasittavaksi, kohosi hän toisinaan istumaan sängynlaidalle. +Siinä tuli näkyviin pieni, kuihtunut ukko, jonka verhona oli tukeva, +siniseksi värjätty paita. Tukka oli pitkä ja paksuissa vanukkeissa ja +valui kasvoille, kun hän yski sitkeää, katkeamatonta yskäänsä. Yskä oli +lohkeevaa, se sai matkaan joukon keltaista limaa. Hiki juoksi pitkin +ryppyisiä poskia. Vanhalle miehelle näytti kuumuus tuottaneen suurta +tuskaa. + +Emäntä, hyvinvoipa muori, tuli kamariin. + +»Hyvä ihminen, kun sinä jäähdytät itsesi! Mitä hyvää niistä voiteista +sitten on, kun... Muorihan käski sinun makaamaan vuorokauden vällyjen +alla. Kun tuolla tavalla itsensä jäähdyttää, niin mitä sitä sitten +ostetaankaan voiteita.» + +Tarkoitus oli emännällä hyvä, vaikka hän oli tottunut käyttämään +puhetapaa, jota äkkinäinen saattoi käsittää tarkoitukseltaan +pahemmaksikin. + +»Oli niin kovin kuuma ja otti hengen kiinni», kuului vaarin ääni kuin +sängynalta, vällyistä, joiden alle hän uudestaan emännän sisään astuessa +kierähti. + +»Vai on nyt lämmintä! Kylläpä väliin on kylmä. Pysy vain siellä.» Hän +tuppasi tarkoin vällyt ympärille. + +Kaksi parmaa hurrasi tummissa ikkunaruuduissa ja niiden ympärillä +lukematon parvi kärpäsiä piti hauskaa hiottavassa kuumuudessa. + +»Se käy niin raskaaksi, kun täällä vällyjen alla täytyy olla silloin kun +ryittää», valitti ukko. + +»Johan se käy, mutta ei suinkaan sitä kylmässä ole kenenkään kivut +parantuneet.» + +Emäntä leikkasi pöydällä olevasta suuresta, palvatusta lehmänreidestä +vuolun suuhunsa. + +»Noita parmojakin!» Hän rupesi niitä takaa ajamaan. + +»Tuota...» kuului sängystä. + +»Häh?» + +»Minä olen ajatellut, että mitähän se olisi, jos käytäisiin tohtorin +parissa kaupungissa?» + +Emäntä oikein säikähti. + +»Ketä tohtorit ovat parantaneet?»... Hyppysissä oleva parmakin pääsi +tuossa häiriössä tiehensä. »Pahusta kun pääsi...» + +»Ajattelin, että», jatkoi sairas, »kun tuota nyt on meillä omaisuutta +siksi, niin sopisi nyt kerran koettaa. Mahtaisiko tohtori sentään koko +maailmaa viedä?» + +»No ei suinkaan sitä sen puolesta tarvitsisi koettamatta olla, mitä se +maksaa! Kyllähän se aina jaksettaisiin, mutta kun ne tohtorien lääkkeet +monellekin ihmiselle ovat vain jouduttaneet kuolemaa. Älä nyt siitä vain +Annikalle puhu, sinne se kohta rupeaa touhuamaan.» + +»Minä vain meinaan», jatkoi sairas omia mietelmiään, »että jäähän sitä +nyt perittävääkin siksi että sais tuota nyt jotain minunkin terveyteeni +uhrata... En minä ole saanut keneltäkään mitään periä.» + +Mutta nyt emäntä suuttui, niinkuin ainakin, kun äijä ilkeyksissään +rupesi tuollaisia puhumaan, ja sen sai äijä kohta kuulla. Kahakka +saatiin kuitenkin onnelliseen loppupäätökseen sillä, että päätettiin +odottaa vielä pari päivää ja jos ei mitään muutosta tapahdu, niin sitten +lähdetään kaupunkiin lääkärin puheille. + +Silloin näki emäntä ikkunasta, että Siikalahden Mikko tuli pihassa. Hän +lähti tupaan. + +Mikko tervehti hyvää päivää. + +»Jumal' antakoon. Mitä teille päin kuuluu?» + +Eipä sitä nyt mitään erittäin kuulunut. Mikko kopisteli piippuaan ja +latasi uudestaan. + +»Missä vaari on? Onko taas makuulle joutunut, vai?» + +Kuului joutuneen. Oli ollut ojalla ja siellä kastellut jalkansa ja +tullut yhtäkkiä niin ettei tiedä mihin panna. + +»Vai niin. Huonoksi se on käynyt vaari. Saa nähdä kuinka kauan +kestänee.» + +»Huono on. Tässä ehtoolla sitä koetti hieroakin Liisamuori ja antoi +jotain lääkettä sisään, mitä lie ollut, ja käski sitten kuumassa +makaamaan, mutta en tiedä auttaako se.» + +»Kylläpähän siinä koettaa saa.» + +»Saa siinä, joka sille kohdalle joutuu. Tohtorin pariin se nyt vaitelee, +mutta kun en tiedä, olisko hänestä apua?» + +»Tohtorin pariin!» kiljaisi Mikko, ikäänkuin olisi pudonnut avantoon. + +»Niin.» Emäntä katsoi ihmeissään, ikäänkuin kysyen, että mitä siinä nyt +niin kovin kummaa oli. + +»Ketä tohtorit ovat parantaneet?» päivitteli Mikko. »Tappoivat ne +setävainajankin. Sinne nyt ei ainakaan pidä mennä. Saisihan tuossa nyt +vielä elää tuo ukko meillä nuoremmilla neuvonantajana... Vai, mä +vieläkin sanon, vai tohtorilla nyt itseänsä tapattamaan.» + +Emäntä kuunteli ensin oudostellen, mutta sitten jo täydellisesti +käsittäen vävyn kiihkeätä rakkauden osoitusta. Ja se vaikutti häneen +ihan päinvastoin kuin Mikko oli tarkoittanut. + +»Kaupunkiinpa lähdetäänkin huomenna», ajatteli muori itsekseen ja tunsi +ukkonsa nyt olevan paljon likempänä sydäntään kuin äsken. + +Mikko taas luuli, että hän oli sen ukon paikan valloittanut, ja lähti +kamariin päin innokkaasti ja tolkussaan haastaen: + +»Ei ... kyllä ennen vaikka mitä koetetaan ja vaikka mistä apua haetaan +kuin tohtorin pariin mennään.» + +»Kipeänäkö täällä ollaan?» kyseli hän kun kamariin pääsi. + +»Kipeänä ollaan.» + +»Minä tässä muorille sanoin että: vai tohtorilla sitä nyt *tapattamaan* +samoin kuin setävainajan tappoivat.» + +»Tappoivat? Kuka tappoi?» + +»Tohtori, mikä lie ollut.» + +»Kuinka se sen tappoi?» + +»Noo, Jumalako hänen ties. Mutta kohta kuoli, kun sai niitä voiteita.» + +Vaari käännähti, veti pois peiton päältään ja voihkaisi: + +»Niin ... ajattelin vain, että sais tuota nyt edes koettaa, sittenpä +senkin tietäisi. Eikähän se nyt mahtaisi niin kalliiksikaan tulla.» + +»Kyllähän se *muutaman markan* aina maksaakin, mutta mitähän siitä, -- +pääasia on vain, että se menee turhaan. Sanoin tässä muorille, että +saisittepa te nyt vielä olla ja elää meillä nuoremmilla +neuvonantajana... Kylläpä sitä kuolemaan vastakin ehtii.» + +Mikko katseli vaarin silmiin, että ymmärtäneekö äijä edes, kuinka hyvänä +häntä pidetään. Sairas huokasi eikä puhunut mitään. + +»Kuinka vanha te nyt olette?» kyseli vävypoika osaaottavasti. + +»Jopahan sitä jo on ikää. Tuhat kahdeksansataa on vuosiluku.» + +»Jopa. Kun niin vanhaksi lullaan, niin.» + +»Joutais jo kyllä kuolla.» + +Mikko ikäänkuin säpsähti: + +»Mitäs joutavia!» sanoi. + +Puhe ei tahtonut enää sujua. Mikko rupesi ilman ajattelematta uudestaan +matkimaan: + +»Ei, kyllä se niin on, ettei tohtorin pariin pidä mennä.» + +Sairas oihkasi ja kirkaisi: + +»Ei sinun siihen mitään tule, omaa se on mun tavaraani!» + +Mikko oikein siunasi ja sanoi, ettei hän sitä ollut tarkoittanut. + +»Sitä sinä kuitenkin tarkoitit», väitti sairas. + +»Kuinka te sellaisia saatatte sanoa!» hän oikein heltyneenä äänsi, +ikäänkuin aikeessa vaatia kituliasta äijää tilinteolle puheistansa. + +»Vaikka minä olen itse omaisuuteni koonnut, en minä saisi siitä +penniäkään kuluttaa, kun tarvitsen.» + +Mikko alkoi kadottaa malttinsa. + +»Minulla oli tänne tullessani oikein erinomaista voidetta tiedossani», +sanoi, »jolla on parantunut moni, mutta ei nyt tohdi enää sanoakaan, kun +se oli sellaista, joka ei maksa mitään. Luulisitte pian, että minä sitä +sen tähden neuvon, ettei tohtorin tykö mentäisi... En minä sano!... Kun +sen kerta välttämättä nyt *pitää paljon maksaa*, niin pankaa nyt +menemään (Mikon tuntui vatsasta suoraan kielelle juoksevan hapanta +katkeruutta), pankaa vaikka viimeinen penninne!» + +Mikon laihoille poskille nousi puna. Vaari alkoi jo peräytyä ja sanoi +maltillisemmin: + +»Kyllähän niitä sellaisia omatekoisia lääkkeitä on jo koetettu.» + +Mutta Mikko oli päässyt suuttumisen vauhtiin ja sitä ei sopinut niin +vaan heittää. + +»Piru vieköön», hän puhui ikäänkuin itsekseen, mutta kuitenkin +sairaalle, »kun haukutaan silmät, korvat täyteen.» + +»No älä nyt siitä niin pitkää puhetta pidä», keskeytti sairas. Mutta +Mikko ei ottanut kuulevaan korvaansa, jatkoihan vaan: + +»Eikä teillä nyt niin mahdottomat rikkaudet ole, ettei niiden ääriä +tiettä!» + +»Älä nyt... En minä viitsi kuulla.» + +Mikko oli hetkisen vaiti ja näkyi kiinteästi taistelevan jonkun +ajatuksen kanssa. Se puhkesi jo: + +»Maksakaa pois se kaksituhatta markkaa, jonka te lupasitte +Annaliisa-vainajalle. Minä olen lasteni holhooja ja mun täytyisi sekin +vaatia, jos tässä ruvetaan oikein kovalle panemaan.» + +Emäntä tuli kamariin silmät suurina, kun oli jo oven taakse kuullut, +mistä täällä oli kysymys. + +»Mitä puhut? Ettäkö ruveta sulle maksamaan perinnöitä etukäteen?» + +Mikko ei kestänyt emännän katsetta. Näkyi rupeavan jo itsekin katumaan. +Lattiata katsellen sanoi: + +»Niin, kun täällä ruvetaan haukkumaan, niin tulin sanoneeksi. Ja mun +täytyy pitää lain puolesta lasteni etua silmällä.» + +»Häpee, kuule, isoo kolo otsaasi, kun kehtaatkaan tuollaisia puhua, +vaikka tiedät jo sellaisen summan saaneesi.» + +»Niin mutta lain puolesta. Vaari on jo vanha, eikä voi enää tarkoin +pitää silmällä, milloin velkakirjat vanhenevat, eikä sitä, millä tavalla +velallisten ja takausmiesten varallisuusolot muuttuvat. Nyt jo ovat +näinä vuosina hävinneet sellaisetkin, joita ei olisi uskonutkaan. Taas +näyttää tulevan huono vuosi, ja saatte sen nähdä, että ennen kuin ollaan +tulevan talven yli, niin moni mies on »myyty». + +Vanhat olivat ruvenneet kuuntelemaan tarkkaavasti, sillä Mikko puhui nyt +asiasta, joka pani heidät ajattelemaan. Tämä huomasi riemuiten voittonsa +ja jatkoi: + +»Minä oikein poikkesinkin tänne sitä varten, että puhuttaisiin +muutamista vaarin velkakirjoista, mitä niille olisi tehtävä. Nyt pitää +jokaisen, kellä vaan on saatavia, ruveta katsomaan perään, jos aikoo +vähänkin saada pidetyksi omaansa.» + +Vanhat tarkkasivat hyvin huomaavaisesti, ja ukon kasvoista näytti, kuin +häntä olisi jonkinlainen laiminlyömisen tuska alkanut ahdistaa. + +»Jumala armahtakoon», pääsi vaarilta, »tuleekohan nytkin köyhä vuosi?» + +Mutta emäntä virkkoi katsellen miestään nuhtelevasti: + +»Minä olen monta kertaa sanonut tuolle, että hän on liiaksi huolimaton +ja helppo uskomaan niitä. Pitäisi oikein ottaa Kalenius laskemaan +velkakirjoja ja katsomaan. Niissä on hyvin monta minunkin tietääkseni, +joista ei ole korkoakaan maksettu maailman aikaan. Niiltä pitäisi vaatia +edes velkakirjat koroista.» + +»Saispa kyllä», myönsi vaari. + +»Velkakirjat koroista!» matki Mikko pilkallinen hymy huulilla. »Se on +sama, jos antaisi niille anteeksi koko velan. Joka ei minulle maksa +korkoja vuoden päästä, sen minä haen ulos, olkoon kuka hyvänsä.» + +Molemmat vanhukset tunsivat joutuvansa hiukan orjalliseen asemaan +eivätkä puhuneet mitään. He eivät koskaan saattaneet ajatellakaan tehdä +niin kuin Mikko sanoi, mutta niin paljon rahaihmisiä he olivat, että +myönsivät sydämessään Mikon ajatuksen järkeväksi, vaikka heistä +tuntuikin tuskalliselta ruveta sitä noudattamaan. + +Mikko huomasi hyvillä mielin, että voitto oli hänen. Saadakseen +asialleen kaiken mahdollisen varmuuden, ennenkuin pääasiaan kävi kiinni, +sanoi hän vielä: + +»Tällaisina aikoina ovat luotettavimpina pidetyt velalliset +epäluotettavimpia.» + +»Kuinka niin?» + +»Velaksi uskotaan nyt ainoastaan luotettavimpina pidettyjen miesten +takauksia vastaan, joten ne joutuvat takaamaan enemmän kuin niiden +omaisuus vastaa. Sitten kun ne joutuvat takauksia maksamaan, on niin +mukava keino päästä niistä, kun antaa talonsa pojalle ja rupeaa itse +»leipämajuriksi».[1] Mikko nauroi. »Vuoden kuluttua on Kuivasen Ella +varmempi mies kuin Hautalan Janne.» + +[1] Tarkoittaa pöytäeläkettä. + +»Mitä sanot?» + +»Älä nyt taas!...» + +»Selvä asia. Hautalainen tahtoo auttaa kaikkia, saadaanpa nähdä +jaksaako.» + +»Mutta hänellä ei ole kuitenkaan velkoja kuin se mitä meille on. Ja +Hautalan talo on hyvä», sanoi vaari. + +»Paljonko sitä on velkaa teille?» + +»Viisisataa markkaa.» + +»Kuinkas paljon hän on takaamassa teille?» + +Vanhukset katsoivat toisiinsa neuvottomina: kumpainenkaan ei tietänyt. +Arveltiin olevan ehkä tuhannen markan tienoille. + +»Hm. Siitä pääsee ylöspäin.» + +»Häh?» + +»Sanon vaan, että siitä pääsee ylöspäin. Hautalainen on *hyvänapuinen* +mies.» Mikko taas naurahti. Hän otaksui nyt saavansa vanhukset +vastustukseen kykenemättömiksi, joten katsoi parhaaksi käydä suoraan +asiaansa. + +»Niin. Minä ajattelin, että kun vaari on vanha, eikä luultavasti +tahtoisi sekautua mihinkään rettelöihin Hautalaisen, vanhan naapurinsa +kanssa, niin ajattelin ehdottaa, että siirtäisitte minulle Hautalaisen +oman velkakirjan, sekä ne, joissa hän on takaamassa, niin minä pitäisin +huolta siitä, että jos siinä rupeaa hullusti käymään, minä pitäisin +aikanansa varani.» + +Mutta Mikko nuolaisi liian aikaisin, sillä heti kun ehdotus oli +sanottu, sai vanhusten katse omituisen varmuuden. + +»Ei sitä tehdä», virkahti emäntä. + +»Ei -- ei, en minä anna niitä», vakuutti ukko. + +»Miksi ei?» + +»Kyllä ne itse pidetään», sanoi emäntä. + +»No, mutta enhän minäkään niitä hakemukseen pane, ennenkuin jos +tarpeelliseksi tulee.» + +»Joo... Mutta teillä kuuluu olevan pahat välit.» + +»Pahat?» Teillä taas taitaa olla liiankin hyvät?» + +Emäntä katsahti Mikkoon ja näki tämän silmien kummallisesti kiiltävän. + +»Liiankin hyvät... Mitä sinä sillä tarkoitat?» + +»Tarkoitin mitä tarkoitin.» + +»Jotain erinomaista sinä sillä tarkoitit.» + +»Noo...» Mikon posket vavahtelivat, »teillähän on vävy tulossa +Hautalasta?» Hän lävisti katseellaan emäntää suu teeskennellyssä +hymyssä. + +»Sitä nyt ei vielä tiedä», nauroi emäntä. Mutta kysymys tuntui häntä +huvittavan. + +»Eiköpähän vaan? Minkä vuoksi te ette sitten anna minun haltuuni niitä +velkakirjoja?» + +»Ei niitä anneta», vanhukset taas melkein yhtaikaa sanoivat. + +Mikon silmät iskivät. + +»Niin niin, te tietysti annatte lisää, jos Janne sattuu tarvitsemaan +muutamia tuhansia.» + +»No sinulta ei siihen ainakaan lupaa kysyttäisi», tiuskaisi emäntä. + +»Eipä tiedä?» + +»Sen tietää ihan puhtaasti! Mitä tekemistä sulla on meidän asiain +kanssa? Pidä sinä vaan huoli omistasi.» + +»Minä *pidän*, siitä ei ole pelkoa. Eikä sitäkään tiedä, vaikka minulla +olisi jotain tekemistä teidänkin asiain kanssa.» + +Muori, jolla muuten kyllä oli suuta, kun suuttui, tunsi omituisesti +pelkäävänsä nyt, kun ei talossa ollut ketään miesväkeä saatavilla. +Kiukun ja pelon sekainen tunne pakoitti hänet itkuun pillahtamaan ja +kysymään: + +»Mitä sinä oikein meidän kanssa meinaat?» + +»Sitä, että annatte minulle ne Hautalan velkakirjat ettekä anna Annikkaa +Matille, -- on sille, Annikalle, parempiakin.» + +»Ettäkö...?» + +Samassa avasi Annikka kamarin oven ja pisti päänsä sisään. Mikko sävähti +omituisesti, meni punaiseksi ja suu naurun tapaiseen. Nähtyään äitinsä +kyyneltelevän luuli Annikka isänsä tulleen entistä kipeämmäksi, astui +vuoteen ääreen ja kysyi sitä. Äiti selitti, ettei niin ollut laita. +Tyttö silmäili kummastellen ympärilleen ja aavistaen jotain hän, +katsahdettuaan Mikon silmiin, joissa paloi intohimoinen kiilto, kysyi: + +»Mitä äiti itkee?» + +Kukaan ei siihen vastanut. Mikosta yhtäkkiä alkoi näyttää, että se tapa, +jolla hän oli valmistanut vanhuksia aikeisiinsa suostumaan, tuskin +saattoi edullisesti vaikuttaa tuohon 19-vuotiaaseen tyttöön, joka eli +vielä kokonaan toisenlaista sielunelämää kuin he, raha-ihmiset. Hän ei +voinut katsoa Annikan suuriin, kysyviin silmiin. Hän kyllä koetti sitä, +yritti ajaa omiin silmiinsä hymyilevää ilmettä ja huulillensa +ystävällistä, makeata hyväntahtoisuutta. Mutta kun äänettömyyttä yhä +jatkui, alkoi ilma tuntua niin raskaalta, että hän lähti pois. + +Hyvästi sanoessaan väritti hän ääneensä mitä ystävällisimmän, +rakastettavimman soinnun, hymyili Annikalle ja poistui. + +Mutta ulos tultuaan hän viheltää vinkaisi, aivan kuin puhaltaakseen ulos +ikävän, kiukkua synnyttävän tunnelman. Hän ajatteli aivan sitä Annikan +katsetta. Ja se sapetti; eihän kukaan ihminen saata sellaista sietää! + + + + +VI. + + +Mikon mentyä huoahtivat vanhukset helpotuksesta. Äiti rupesi selittämään +ihmettelevälle tytölle, mitä täällä oli tapahtunut ja miten hän jo +kauhistuksissaan oli ajatellut, että kun ei ole ketään miehiäkään kotona +niin ... se Mikko voi tehdä mitä hyvänsä, ryöstää paperit arkusta +j. n. e. + +»Sillä on luullakseni aikomus saada sinut emännäkseen», virkahti äiti +naurahtaen. + +»Minut! Minutko?» Annikan silmät kuvastivat verratonta inhoa. + +»Kaa, älä nyt noin!» nauroi äiti, ja sairas isä yhtyi samaan, sillä +tyttö osoitti asian mahdottomuutta ja inhoaan kaikenlaisilla eleillä. + +Äiti lähti jo tupaan, Annikka jäi vielä kamariin. Hän mietti hetkisen +nähtävästi ollen jostain kahden vaiheilla. Mutta vihdoin hän kavahti +vuoteen laidalla istuvan isänsä kaulaan ja virkahti: + +»Isä rakas, antakaa minun haltuuni ne Hautalan velkakirjat.» + +»Mitä sinä niillä?» + +»Minä ne vaan ottaisin.» + +»Käske äitis tänne.» + +Emäntä tuli, sai kuulla asian. Kummissaan kysyi hän, miksi Annikka +niitä tahtoi. + +»Minä ne vaan säilyttäisin.» + +Vanhukset olivat vähän hämillään. Äiti sanoi: + +»Onko teillä sitten jo oikein varmat aikomukset Matin kanssa?» + +»Eei olekaan, mutta...» + +»Minä vain arvelen että, kuka sen tietää, tuleeko siitä mitään, sitä on +nuoruudessa niin monta tuulta, niin että...» + +Ukko jatkoi siihen kituliaalla äänellä: + +»Niin, ja jos sillä Hautalaisella on kovin paljon takausvelkoja niin... +Ei sinulla nyt ole vielä mitään kiirettä miehen ottoon.» + +»Voi teitä!» huudahti Annikka, »eihän siitä nyt tarvitse mitään puhua, +eikä se tähän mitään koske, mutta...» + +Tyttö rupesi kyyneltelemään. + +»Mitä?» kysyi äiti. + +»Niin, minä vaan arvelen, että jos isä kuolee ja ne joutuvat tuon Mikon +haltuun, niin se ne kohta panee hakemukseen. Ja olispa se hävytöntä näin +omakyläläisten kesken. Mutta kun minä saisin ne tallentaakseni, niin +eivät ne milloinkaan joutuisi Mikon käsiin.» + +Ukko katsoi muorin silmiin: + +»Annetaan vaan, samahan tuo on, ovatko ne Annikan vai meidän takana.» +Hän avasi arkun, otti sieltä laatikon, joka oli täynnä papereita. Vaari +sai sen verran tolkkua kirjoituksesta, että kun laatikko nostettiin +hänen viereensä sängyn laidalle, hän vaivaloisesti etsittyään löysi +oikeat paperit ja antoi ne Annikalle. Tämä lähti ne saatuansa viemään +niitä arkkuunsa. + +»Olisi sitä pitänyt varoittaa, ettei se nyt vain niitä vielä anna sille +Matille», tuumaili vaari. + +»Sopii sitä varoittaa, mutta eihän nyt niitä rupea antamaan.» + +»Kuka ne nuoret takaa ja tietää mitä ne tekevät.» Ukko näkyi olevan +vähän levoton velkakirjain kohtalosta. Muorin huomio kiintyi meteliin, +joka kuului pihasta. Ikkunasta katsottuaan virkahti hän kiihoittuneena: + +»No Tanelimäen Samu siellä nyt jo koniansa laskee pihanurmikkoa +järsimään!» ja alkoi rynnätä ulos. Hänen mennessään ukko vielä perään +muistutti: + +»Puhu nyt sinä sille Annikalle, ettei...» Mutta silloin emäntä jo +lennätti porstuassa. + +Pihaan todellakin oli ajanut mainittu Tanelimäen Samu, pitäjän laiskin +mies ja kuuluisin kerjäläinen, vaimoineen ja lapsilaumoineen. Aikomus +oli nähtävästi laskea hevonen syömään kauniille pihanurmikolle. + +Kerjäläisiä tähän aikaan kyllä kulki niin vahvasti, että niitä oli +useita joka päivää kohti, ja niiden näkemiseen ja sietämiseen oli jo +siksi totuttu, että useatkaan eivät niille sanoneet pahaa sanaa. Mutta +Tanelimäen Samu, joka tätä elinkeinoa oli harjoittanut ammattinaan jo +elämänikänsä ja oli siinä niin vaurastunut, että nyt jo oli monta vuotta +hevosella kierrellyt, oli suulaan akkansa ja rupisten lastensa vuoksi +saanut erityisistä syistä kaikki omapitäjäläiset vihollisikseen. Sen +vuoksi hän enimmäkseen kiertelikin ulkopitäjissä, kautta Suomen. Nyt +lienevät ahtaaksi käyneet olot ajaneet perheen kotikulmille. + +Kuin vihuri tuli Märkäsen emäntä tuvasta huutaen ja käsiään huitoen +ulos, kun Samun pojat ja tyttäret jo kilvan tupaa kohti riensivät +rääsyjänsä pyristellen, äidin vielä viimeisiä kuormasta nostellessa ja +Samun päästäessä valjaista voikkoa luuskaansa. + +»Älkää, älkää tulko!» emäntä huuti huitoen käsillään ja estäen lapsia +tupaan menemästä. Sitten vanhemmille: + +»Ette saa riisua siihen konianne, ei vaikka!... Kumma ettei teillä ole +edes sen vertaa häpyä, kun kehtaisitte ihmisten pihanurmikotkin +konillanne järsittää, muutamat... Nuo kakaratkin näkyvät taas olevan +niin ruvissakin että, Jumalako sen tietää, mitä kapia teissä +lieneekään... (Siikalahden Eliinalle, joka samassa tuli kylänkepin +kanssa pihaan) Katso nyt, hyvä ihminen! Ei saa mennä, poika, tupaan, +kyllä minä tuon teille ruokaa pihalle, eipä nyt ole kylmä.» + +»Älkää hyvä emäntä olko niin ynsiä», pyyteli puhevuoron saatuaan Samu, +pikkuruinen ja nöyrä mieskääpykkä, joka muuten nähtävästi oli varustettu +monipuolisella ammattiinsa kuuluvalla kokemuksella. + +»Niin, ja turski!» liitti perään akka, isompi ja väkevämpi miestänsä. +»Kyllä sitä rikastenkin kumminkin aina täytyy köyhempiänsä kärsiä». +Sitten molemmat puolisot vuorotellen ja yht'aikaa: + +»Ei suinkaan mekään aivan maantiellä eletä. -- Niin ja elää meidänkin +täytyy. -- Niin ja ihmisiä mekin olemme, yhtä kalliisti lunastettuja +kuin tekin, vaikka ei Jumala olekaan meille maallista tavaraa siunannut. +-- Joo, joo, mutta onpa sitten tavara tallelle pantu taivaassa, missä ei +koi syö eikä ruoste raiskaa.» + +»Eikä varkaat kaiva eikä varasta», täytti Siikalahden Eliina naurahtaen. + +»Niin -- in!» todisti akka ja takoi nyrkkiä pivoonsa. »Älä sinä ilvehdi, +sinä, et sinä ole parempi kuin muutkaan! Jumala on antanut sun elää jo +niin vanhaksi, että sun iälläs mulla oli jo kolme lasta!» + +Märkäsen emäntä purskahti hillitsemättömästi nauramaan käsiä yhteen +lyöden: + +»Voi hyvät ihmiset, tuota suuta!» + +Eliina punotti hämillään ja sanatonna. + +Yhä totisempi sanasota siitä syntyi, jonka seurauksena oli, että Samu +joukkoinensa alkoi puuhata poislähtöä. Emäntä haki tuvasta +leivänpalasia, jotka pani erään pienen tytön helmaan. Toisenlaisissa +oloissa olisi Samun akka ne viskannut antajalle vasten naamaa, nyt ne +varmaan olivat tarpeeseen, kun ei niin käynyt. + +Annikka tuli takapuolilta, luhdistaan, kun Samu joukkoineen jo oli pois +menossa. + +»Kumma kun te viitsitte tuollaisen melun nostaa», hän äitiään nuhteli. + +»Tuollaisen melun! Ole nyt vaiti. Kyllähän sinä antaisit pihan +kaikenmaailman kerjäläisten valliksi. Mutta ei se sovi, kun yritetään +pihaa saada pysymään viheriänä. -- Tuon kylänkepin toi Siikalahden +Eliina ja sanoi, että illalla on kokous Rauhalassa. Menetkö sinä sen +juoksuttamaan Hautalaan.» + +»Menen.» + +»Tule pian. Lehmätkin tuossa paikassa tulevat ja miehetkin. Minä menen +jo tekemään valkeata takkaan.» + +Tultuaan portin taakse korjasi Annikka huivia päässänsä, suoristi +hameensa laskoksia, kasteli hiukan huivin nurkkaa ja pyyhkäisi sillä +poskipäitään. + +Ja totta puhuen: hän olikin kaunis. Paljain jaloin hän ripeästi käveli +Hautalaan päin, sinisen harmaat silmät jostain aavistuksesta loistivat +ja hipiää värjäsi soma ahavan synnyttämä ruso; sopusuhtainen, jo +kypsynyt vartalo liikehti notkeasti ja varmasti. + +Hautalan pihassa poika Matti teki seipäitä. + +»Äikkistuikkis!» kuuli hän kuiskauksen takanansa. + +»Vanha kulta»,[1] jatkoi Matti arvelematta, katsoi taaksensa ja löysi +Annikan siinä nauramassa. + +[1] Sanansutkaukset eräästä kansantanssi-laulusta »Äikkistuikkis vanha +kulta, mulla on jo uusi». + +»Keskimmäinen», penäsi Annikka. + +»Kultako?» + +Molemmat nauroivat. Matti istahti tolpalle ja katseli salaamattomalla +ihastuksella Annikkaa, joka isollavarpaallaan piirteli kuvioita pihan +hiekkaan ja kulmiensa alta tähysteli hymyillen Mattia. Ison ajan he +siinä kinailivat. Vihdoin tyttö äkkäsi jo kauan olleensa. + +»Mene viemään kylänkeppiä, laiska!» virkkoi tyttö ankaran totisena. +»Siinä kun vaan istut ja laiskottelet. Kun isäs tulee, saat selkääs... +Huhui! Nyt tulee äitis!» Annikka, kuultuaan tuvan oven käyvän, lähti +tarhan kautta vilkaisemaan kotiin päin, mennessään vehkeillen ja +tuontuostakin olkansa ylitse taakseen katsoen. Matti huusi, kielteli +menemästä, ja kun ei tyttö seisahtunut, jäi siihen kylänkeppi kädessä +ikävöiden tähtäilemään tarha-aidan taakse, miten Annikka vielä viimeisen +nurkan takana mennessään vehkeili, kunnes sinne katosi. + +Samassa jo seisoi Hautalan emäntä kuuhoillen portailla. Hän oli pieni, +noin viidenkymmenen ikäinen, kalpeaverinen vaimo. Nyt, samoin kuin +melkein aina, hänellä oli valkea liina sidottuna pään ympäri, otsasta +niskaan. Tuossa asussa teki hän semmoisen surullisen viehkeän, puoleensa +vetävän vaikutuksen, että melkeinpä vieraankin teki mieli sanoa äidiksi. +Vaalean sinisissä silmissä, jotka hän nyt kysyvinä kiinnitti poikaansa, +oli tavallisesti omituisen haaveellinen loiste. + +»Kuka se oli?» + +Matti vieläkin haaveksien ja piippuaan poltellen nojaili tarha-aitaa ja +vastasi välinpitämättömästi: + +»Ei paljo kukaan.» + +Äiti kumartui ottamaan jotain luudanvartta liiterin alta. + +»Sepä kummallinen otus oli sitten.» + +»Märkäsen Annikka se oli.» + +»Mitä asiaa sillä oli?» + +»Kylänkeppiä toi.» + +Äiti nähtävästi oli aikeessa jatkaa vielä, sillä hän näytti uteliaalta, +mutta samassa alkoi kuulua rattaiden ryske portin ulkopuolelta ja se +saattoi hänet toisiin ajatuksiin. Lähtien itse tupaan sanoi hän Matille: + +»Isäsi tulee, mene työhösi.» + +Matti kiirehti seivästukille. + +Samassa ajoi isäntä pihaan aidaskuormineen. Hänen tyypilliset +ulkopuoliset omituisuutensa ilmenivät nyt hyvin selvinä: ruumis pitkä, +tanakka, jyryselkäinen, otsa keskinkertainen, kasvot teräväpiirteiset, +parrattomat, silmissä tuikea katse. Päällä oli siniseksi värjätty +aivinainen pusurimekko ja jaloissa omatekoiset pieksut, joiden ruojusten +alle housun lahkeet olivat sidotut. Isännän silmä äkkäsi kohta +kylänkepin, mutta kuitenkin hän jostain mielijohteesta kysyi +ensimäisenä: + +»Mitä tuo Märkäsen Annikka täällä teki?» + +»Toi kylänkepin.» + +»Hm ... mitä se tahtoo?» + +»Kokoukseen tietysti.» + +»Mistä asiasta?» + +»En minä kysynyt.» + +Kysellessään päästeli isäntä hevosta valjaista. + +»No mitä sitä keppiä täällä makuutetaan? Mene viemään.» + +»Juuri se tuotiin», sanoi Matti ja lähti viemään keppiä Kannostoon. + +Saatuaan hevosen valjaista juotti isäntä sen kaivolla, sitoi ohjaksista +kiinni rattaisiin ja meni tupaan. + +Emäntä tarjosi ruokaa, mutta hän sanoi jaksavansa odottaa siksi kun +muukin väki tulee. + +»Alkaako ruis metsävainiossa näyttää paremmalta?» kyseli emäntä. + +»Eei, mitenkäs se, kun oraat ovat lähteneet ja mistä niitä uusia tulee. +Joku pirulainen oli taas pannut rinninkin seposelälleen.» + +»Eikö ollut eläimiä?» + +»Ei.» + +Ja sitten he molemmat valittivat, miten ilkeitä ja hävyttömiä ovat +paimenet, joiden syyksi asian uskoivat. Mutta kohta isäntä käänsi puheen +toisaalle: + +»Kuule, tiedätkö sinä, kulkeeko se Matti tuolla Märkäsen tyttärellä?» + +Emäntä vähän säpsähti, sillä isäntä ei tavallisesti sekautunut +tuollaisiin kysymyksiin, -- mutta samalla leimahti iloisempi ilme +silmissä, kun vastasi: + +»Olen minä siitä kuullut, ja kylläpä se vähän siltä näyttääkin.» + +»Siitä ei tule mitään niin kauan kuin minä elän!» + +Emäntä ei ollut tuota ensinkään odottanut. Hämmästyneenä kysyi hän: + +»Miksi ei?» + +»Siihen on monta syytä.» + +»No mitä?» Emäntä asettui, nähtävästi yhä enemmän hämmästyneenä, kädet +lanteilla kuuntelemaan. + +»Ensiksikin minun poikani ei saa ikänä tulla Siikalahden Mikolle +langoksi.» + +»Mitä ... eiväthän he mitkään langot siltä olisi enää, kun Siikalahden +emäntä on kuollut? + +»Vaikka. Mutta sinä tiedät, että minulla on velkaa Märkäselle. Minä en, +Jumal'auta...» + +»Älä vanno!» + +»Mä sanon: minä en _Jumal' auta_ voi sitä nyt maksaa vuosikausiin, sillä +nytkin tulee katovuosi kenties sellainen, jota ei ole nähtykään.» + +Äänessä, millä se lausutiin, oli niin paljon katkeruutta, että emäntä ei +heti uskaltanut vastata mitään. + +»Jumala sen tietää», huokasi hän vihdoin. + +»Jumala? Kyllä sen jo tietää talonpoikakin, että nyt katovuosi tulee.» + +»Se on Jumalan, Kaikkivaltiaan neuvossa vielä, joka voi kääntää pahan +hyväksi, pelon...» + +»Koska sinä olet nähnyt Jumalan kasvattavan rukiita sellaisesta maasta, +missä ei ole oraita, ja sellaisena suvena, joka alkaa juhannuksena?» + +Emäntä vain huokasi, sillä hän ei vastaväitteillään tahtonut kiihdyttää +tulisen miehen kiukkua. + +»Ja siihen nähden», jatkoi isäntä, »Siikalahden Mikko ei saa ikänä saada +aihetta ilkkua ja pistellä minulle siitä, että minä olen köyhinä vuosina +pelastunut häviöstä sillä, että poikani on naimisissa Märkäsen tyttären +kanssa ja ett'ei Antti _säälin_ ja _lankouden_ vuoksi viitsi minua +hätyyttää. Minä tahdon olla vapaa sellaisesta säälimisestä.» + +»Ajattelehan nyt vähän...» + +»Mitä? Minä menen kunnialla häviöön, jos minun täytyy häviöön mennä. +Sillä koko pitäjä tietää, etteivät minun velkani ole minun omia +velkojani, vaan takauksista syntyneitä.» + +Emäntä ei enää vastustanut, sillä hän ymmärsi, että hänen miehensä +katkeramielisyyteen oli tänään joku erikoinen syy, ja se nyt sattumalta +kohdistui tietoon Matin naimispuuhista. Kun äiti ei siinä nähnyt mitään +pahaa eikä vastustettavaa, jäi hän vaan toivomaan, että asiasta tulisi +tosi. Ja toden hän siitä kyllä ymmärsi tulevan, jos Matti tahtoi. Ainoa, +mitä oli pelättävissä, oli isän ja Matin riitaantuminen. Kun isäntä meni +purkamaan aidaskuormaansa, valtasivat monenlaiset tuskastuttavat +ajatukset emännän, sillä katovuoden uhka, josta hänen miehensä juuri oli +hänellekin maininnut, tuli noiden muiden kanssa yhdessä painamaan mieltä +kuin vuori. Kesken puuhailuaan astiain kera istahti hän ikäänkuin +hervahtuneena penkille ja huokasi: + +»Jumala koettelee meitä.» + +Ja siitä hän nousi melkein kohta, pistäysi kamariin, lankesi polvillensa +vuodetta vasten ja rupesi rukoilemaan. + + + + +VII. + + +Se innostus, joka valtasi ihmiset juhannuksen aikaan ihanain, lämpimäin +kesäilmain vuoksi ja sai toivomaan, että ilmain tavaton lämpöisyys +korvaisi keväimen puutteen, alkoi saada lauhduttavia vaikutuksia jo +heinäkuun alussa, sillä ilmat jäähtyivät. + +Eräänä päivänä heinäkuulla istui Hautalan väki pöydässä illallista +syöden. Ilma oli pilvinen ja harmaan näköinen, sen lisäksi tuuli. +Mieliala syöjissä näytti olevan tavallista painostavampi, sillä +ainoastaan harvoja sanoja vaihdettiin, pääsemättä ollenkaan vauhtiin. + +Pöydästä nousi ensimmäisenä talon nuorempi poika, kaksitoistavuotias +Antti, kävi ottamassa kivitaulun naulastaan ja rupesi siihen +riipustelemaan. Isä sai tästä aihetta sanoa: + +»Pane pois se taulu.» Ja äiti, joka näytti tätä muistutusta aavistaneen, +jatkoi perään, ikäänkuin tehden asiaa sovinnollisemmaksi: + +»Kuinka se Antti sen nyt taas ottikin siihen.» + +»No niin kauan minä vain, kun te syötte», intti poika, aikoen kuitenkin +heti seuraavan käskyn kuultuaan, panna taulun pois. + +»Niin kauan», matki isä. + +»Antakaa pojan opetella kirjoittamaan», virkkoi Matti. + +»Mitähän hyötyä suliakin siitä opistasi on? Ei se ainakaan elätä?» + +»Eipä taida tappaakaan.» + +»Hm.» + +Isä oli vähän aikaa vaiti. + +»Kyllä se hyvä on kun osaa», sanoi Tuomi-Kustaa, joka oli päivätyössä +talossa. Poika jatkoi yhä piirtelemistään, koska ei isä näkynyt +ankaraksi käyvän. + +»Oon se, että osaa hyvin vehkeillä ja juonitella,» pilkkasi isäntä. + +»Eiköhän teidän mielestänne sitten kirjoittamisen taidolla voi tehdä +muuta kun vehkeillä ja juonitella?» kysyi Matti. + +»Minähän olen sen sulle sanonut sata kertaa, että minä en ole koskaan +nähnyt kirjoittamisen taidolla tehtävän muuta kuin vehkeiltävän ja +juoniteltavan!» ärjäisi isäntä, ja jatkoi vielä perään: »Mitä sinäkin ja +Varpulan Valee nyt teette taidollanne, kun ei teillä ole tilaisuutta +vehkeilyyn ja juonitteluun, mitä jo?» + +»Noo, ei sitä nyt vielä tiedä, vaikka joskus elämässä tarvitsisi.» + +»Ei ikänä rehellinen talonpoika tarvitse sellaisia konsteja, sen minä +sanon kovaakin! Ettepä te, enempää toinen kuin toinenkaan, saa tolkkua +edes oikeuden protokollasta.» + +»Kyllä niistä muuten selvä saadaan, mutta kun ne ovat ruotsia.» + +»Sepä se!» + +»On niitä nyt muitakin kirjoituksia, joista sopii ja tarvitsee saada +tolkku.» + +»Mitä kirjoituksia? Ei mihinkään suomalainen kirjoitus kelpaa. Etkö +muista, kun me Metsä-torpparin kanssa yritimme viime käräjissä +kiinnittää sitä Valeen tekemään kontrahtia, niin tuomari määräsi +Kaleniuksella teettämään uuden kontrahdin ruotsinkielellä? Ei kelvannut +edes se, kun se oli talonpojan tekemä ja suomenkielinen. Mutta minä +sanoin heti tuomarille, että sellainen mies kun Kalenius ei kelpaa +tekemään mulle mitään, että jos sen välttämättä pitää olla herrain +tekemä, niin saa sen sitten kohta tehdä vähän paremmat. -- Oli vähällä +antaa mulle siitäkin sakkoa», hymyili hän. + +»Kuule lempoa!» ihmetteli Tuomi-Kustaa. + +»No sellaista se on aina. Sen tähden ne kaikki kirjoitukset ruotsiksi +vaativat että herrat saisivat pitää kaikki kirjoitusvehkeet ominaan. +Kyllä ne siksi poikia ovat etujansa valvomaan ja kaikki yksistä puolin, +että älä mene niiden kanssa marjailemaan! -- Poika, pane pois se taulu, +minä sanon.» + +»Antaa kirjoittaa, osaahan se sitten edes nimensä», puolusti Kustaa. + +»Hiiteen koko touhu! Joka osaa kirjottaa, on jo niin kuin herrain +sukua.» + +Poika vei pahoilla mielin pois taulun, johon vanhemman veljen +alkuopastusten perästä oli jo alkanut kirjaimia syntyä. Isäntä +nähtävästi oli tuimalla tuulella, kun hän laskien kädet ikkunalaudalle +jäi katselemaan ulos pilviin ja kuuntelemaan nurkissa vinkuvaa tuulta. +Toiset lähtivät heti syötyään ulos työmailleen. Niin tavatonta kuin se +olikin, jäi isäntä nyt toisten jälkeen pitemmäksi aikaa tupaan. Mieliala +tuossa pilviin katsellessa ja tuulen vihellystä kuullessa näkyi yhä +synkkenevän. Kun hän otti kätensä pois ikkunalaudalta ja oikaisihe +penkille pitkäkseen laskien syvän raskaan huokauksen rinnastaan, +katsahti takan luona puuhaileva emäntä häneen arasti ja kummasteleva +ilme silmissä. Samalla tuli hänelle kiirettä asiaa kamariin. Mutta +siellä hän seisahti keskilattialle, pyyhki esiliinan kulmalla silmistään +esiin tunkevat kyyneleet ja huokasi tuskasta värisevällä äänellä: + +»Jumalani, jumalani, armahda meitä!» Sitten kohta hän levottomasti +pyörähti askareilleen, ajatuksissaan yhä kertoen rukoustaan. Häntä niin +tuskallisesti ahdisti kaksi asiaa: ensiksi se, että hän luki miehensä +kasvoista, kun se selällään, piippu suussa ja kädet pään alla makasi +penkillä, paatumuksen ja vihan ilmeen, toiseksi, että hän ymmärsi tuon +ilmeen syyksi katovuoden pelon, joka kaikista merkeistä päättäen oli +odotettavissa. Ja hän rukoili askaroidessaan, että Jumala ottaisi pois +katovuoden uhan ja poistaisi samalla hänen mieheltänsä paatumuksen syyn. +Mutta hänen ajatuksensa olivat niin hajalla ja sydän katovuoden pelon +tuottamaa tuskaa täynnä, että mitä enemmän hän puuhaillessaan rukoili, +koettaen kiinnittää ajatuksiaan lohdutuksen toivoihin, sitä enemmän +tuska vaan kasvoi. Hän toivoi, että hänen miehensä menisi pois, väen +luokse, jotta hän saisi tilaisuutta rauhassa polvistua ja ääneensä +huutaa. Mutta isäntä makasi hievahtamatta, ja kasvojen ilme muuttui yhä +synkemmäksi. + +Hautalaisen piippu oli sammunut, mutta hän ei ajatellut sitä. Silmät +olivat auki ja tuijottivat eteenpäin, ne eivät kuitenkaan näyttäneet +katsovan mitään erittäin. Joku tuulen puuska viskasi ikkunaruutuun +muutamia sadepisaroita, jotka rapisivat kuin rakeet. Silloin liikahtivat +hänen silmänsä aivan kuin kysyen, olivatko ne rakeita. Ja vaikka ne +eivät niitä olleetkaan, tunsi hän kasvojensa pinnalla hyvin elävästi, +miltä tuntuu, kun rakeet heinäkuulla poskia pieksävät... + +Sen lisäksi, että sydämen pohjalla makasi lyijynraskaana katovuoden +uhka, kokoontui sinne kaikenlaista muutakin lisäämään painoa, joka +johtui pääasiasta. + +Hän oli aikansa mieheksi ottanut paljon osaa yhteisiin pitäjän asioihin, +oli nauttinut ja nautti yhä vielä pitäjäläistensä luottamusta. +Lautamiehenäkin oli ollut, mutta oli kerran oikeuden edessä solvannut +entistä nimismiestä Lindblomia siksi pahoin, että siitä syntyneen +kanteen johdosta poukahti laudalta. Ei siitä Lindblomikaan tosin paljoa +hyötynyt, sillä Hautalainen nosti häntä vastaan kanteen useista +virkavirheistä. Juttu monien mutkain perästä päättyi siihen, että +Lindblom menetti virkansa. Kapteeni Stoltin y. m. herrain kanssa oli +Hautalainen käräjöinyt, useinkin joutuen tappiolle riitajutuissa, +saaden sakkoja, mutta voittaen pitäjäläisten luottamusta yhä +suuremmassa määrässä. Sillä yleisen mielipiteen mukaan oikeusistuimet +ratkaisivat herrain ja talonpoikain välisiä riitoja kovin +puolueellisesti, aina edellisten eduksi. + +Hautalan Janne ylpeili riitajutuistaan, tappioistaan melkein enemmän +kuin voitoistaan. Kokemukset olivat tehneet hänet muuten siksi +itsekkääksi, että hän asioissa, joihin koski, tahtoi aina sanoa +ratkaisevan sanansa. + +Kun katovuodet, joita nyt oli useampia peräkkäin saatu, olivat alkaneet +viedä kansan tilaa huimalla vauhdilla rappiota kohti, katkeroitti se +aivan erikoisella tavalla Jannen mieltä. Hänen ihanteensa oli +itsenäinen, muista riippumaton talollinen, jonka ei tarvitsisi olla +muiden kuin Jumalan ja keisarin alamainen. Samalla kuin köyhyys +lisääntyi, hävisi tuo itsenäisyys. Jollain, itselleen vielä aivan +selittämättömällä tavalla, tunsi hän sellaista jo oman itsensä suhteen. +Jotain oli hänessä ikäänkuin kulunut heikommaksi, jonka nyt tunsi +horjuvan, niin vähän kuin hän sitä vielä itselleen tunnustikin. Nuo, +joiden varsinaisena ammattina näkyi olevan rikastuminen ja jotka siihen +tarkoitukseen käyttivät muitakin keinoja, ei vain rehellistä +maanviljelystä ja siinä etupäässä kelpo rukiin kasvatusta, ne nyt ilman +ehtoja näyttivät tulevan miehiksi, joilla oli paljon sanottavaa muiden, +oikeain tavallisten, rehellisten talonpoikain asioissa. Häntä iletti se +mateleva nöyrämielisyys, jota hän oli talollisissa toisessa toisensa +jälkeen alkanut huomata. + +Itse oli hän aikaisemman verrattain ison velkataakan alta kohottautunut +omavaraiseen asemaan. Mutta näinä viime kuluneina vuosina oli hän, +nähtävästi usein huomioon ottamatta ollenkaan tilaa, mihin hän sen +kautta joutui, -- mennyt auttamaan, takaamaan ja tukemaan hyvin monia +tuttaviaan. Kyllä hän usein takaukseen mentyään katui jälestäpäin. Mutta +melkein aina kun sellainen oli kysymyksessä jonkun hyvän tuttavan +suhteen, myöntyi miltei empimättä jokseenkin yksinomaisesti vain sen +tähden, että hän ei tahtonut millään kurilla nähdä ketään edessään +sellaisen asian vuoksi masentuneena ja nöyrtyneenä. Hän tunsi itse +sellaista halveksimista niitä vastaan, jotka rahojen korot tahtoivat +»pennin päälle», että hän ehdottomasti tahtoi menetellä siten, ettei +vaan kukaan häntä kohtaan sellaista tuntisi. + +Muita sen vuoksi olivat takavuosina ensinnä omat säästöt menneet +takausvelkain maksuksi, sitten oli jo täytynyt muuttaa muita sellaisia +omiin nimiin. + +Kaikki nuo seikat johtuivat nyt tuossa maatessa mieleen. +Takaussitoumukset, toinen toisensa jälkeen, alkoivat yhä varmemmin +näyttää omilta veloilta. Ja vaikka hän koetti pitää pystyssä vanhaa +horjumatonta kurssia, että »kyllä Hautalainen aina asiansa vastaa», -- +niin mielikuvitus tuntui kuitenkin niin horjuvalta, että karsi +selkäpiitä. Vaikka olisi miten koettanut, ei enää voinut tuntea itseänsä +niin varmaksi kuin ennen. Ja hänestä näytti kuin koko se ryhmä, jota +vastaan hän oli elämässään sotinut, tuo penninnylkijäjoukko ja herrat, +joilla kumpaisillakin näytti olevan niin luja pohja jalkainsa alla, +olisivat olleet yhteissä liitossa masentamassa ja hävittämässä +itsenäistä talonpoikaa... + +Emäntä olisi hänen huomaamattaan saattanut aivan hyvin polvistua +peräsängyn kulmassa penkkiä vasten, niinkuin hän usein yksin ollessaan +teki, sillä isäntä ei ollut ensinkään huomannut sitä, että hän oli ollut +tuvasta pitemmän aikaa poissa, ullakolla. Tullessaan sieltä alas tapasi +emäntä eteisessä Valkolan Juhon, joka oli tupaan menossa. Vieraan tulo +emäntää ilahutti siinä toivossa, että nyt syntyy tuvassa ainakin +keskustelua, joka voi johtaa isännän mielen vähemmin huolenalaisiin +asioihin. Sillä mikään ei ollut hänestä niin raskasta kuin se, että +hänen miehensä synkeänä mietti ja tuijotteli. + +Valkolan Juhon astuessa tupaan havahti Hautalainen, nousi ylös, kutsui +vieraan istumaan penkille ja toi tupakkalaatikon. + +Valkolainen oli pitkä, hoikka nuorehko mies, talollinen toisesta päästä +pitäjää. Muutamat piirteet kasvoilla kuvailivat pohjaltaan iloista ja +reipasta luonnetta. Tavallisissa oloissa hän alkoi puhua jo heti kun +ovesta tupaan astui ja sitä sitten riitti. Mutta nyt oli hän +harvasanainen. Hautalainen huomasi sen, joten se hiukan iloisempi ilme, +joka oli hänen kasvoillaan väreillyt Valkolaisen sisään astuessa, +hävisi. Eikä keskustelu tahtonut päästä alkuun, vaikka se yleensä +heidän välillään luisti tavallisissa oloissa, sillä he olivat hyviä +ystäviä. Hautalainen rupesi kohta aavistamaan, että Juhon asia tällä +kertaa koski jotain velkajuttua. + +Niinpä se olikin. Klitsi oli vaatinut maksamaan sen 50 ruplan suuruisen +velkakirjan, missä Hautalainen ja Varpulan Valee olivat takaamassa. Juho +oli lähtenyt sitä varten, että jos saisi mukaansa takausmiehet, niin +mentäisiin yhdessä puhumaan Klitsille, että eikö se nyt odottaisi +syksyyn. + +»Syksyyn», hymähti Hautalainen raskaasti. Valkolainen ymmärsi +tarkoituksen. + +»Niin kyllähän nyt ei ole vuodentuloista suuria toiveita, mutta...», +sanoi hän ontelolla äänellä. + +»Mitä mutta?» Janne katsoi Juhoa puoleksi säälivä, puoleksi pilkallinen +ilme silmissä. + +Vaikka Juhoa oli hypoteekkilainan hanke niin innostanut, tunsi hän nyt +kuitenkin, kun piti kertoa Hautalaiselle, että hän on päättänyt sitä +hankkia, olevansa hyvin epävarma ja hämillään. Sillä hän tunsi Jannen +ajatukset siitä hommasta jo edeltäpäin. Ja kun hän vihdoin oli saanut +Jannelle selvitetyksi puuhansa, oli Jannen suu leveässä pilkkahymyssä ja +otsa ankaroissa rypyissä. + +Seurasi vähän aikaa äänettömyyttä, kunnes Janne, katsellen ulos +ikkunasta, johon taas pirskui muutamia kylmiä sadepisaroita kuin +rakeita, virkahti: + +»No sitten ei sinun tarvitse kauan odottaa vasaramarkkinoita. Herrat +joutuvat hyvästi sellaisissa asioissa.» Tämä lausuttiin katkeralla +äänellä, johon taas epäilemättä vaikutti ulkoilman synnyttämä tunnelma, +että luonto oli liittynyt yhteen liittoon kansan painajaisten kanssa. + +Juho puolusteli hypoteekkilainan hyviä puolia ja sen edullisia ehtoja +heikonpuolisesti, sillä hän tunsi, ettei mikään maailmassa saisi tuota +miestä muuttamaan mielipidettään, silloin kun oli tuolla tuulella. + +Se asia jäi siihen. Janne rupesi Klitsiä kiroilemaan ja noitumaan, että +kun sellaistakin miestä tässä vielä pitäisi pokkuroida. Mutta suostui +kuitenkin lähtemään Juhon mukana Varpulaan ja vaikkapa Klitsiinkin, +koska ei tuntunut olevan työn halua eikä muutakaan erinomaista +tekemistä. + +Varpula oli toisessa päässä kylää. Ehdittyään pihaan kuulivat he tuvasta +kovaa melskettä ja rähinää. Samassapa jo ovesta poukahtikin rappusille +suinpäin juopunut mies, jonka he tunsivat heti kuleksivaksi kelloseppä +Ahlströmiksi. Valee, joka miehen oli heittänyt, seisoi punoittavana ja +kiukusta hehkuvana eteisen ovella. + +»Niinpä täällä heitellään miehiä kuin tallukkaita», virkahti Hautalainen +ja jäi rappusten eteen katselemaan Ahlströmiä, josko tuo nousisi. + +»Mene tiehesi, lurjus!» ärjyi Valee. + +Ahlström alkoi sovitella jäseniään ylös nousua varten ja näkyi olevan +oikein aika juovuksissa. Nenästä vuosi verta, ja silmät, jotka +juopumuksesta veristivät, olivat kummallisesti pakarallansa, kun hän +tajuttomasti, ikäänkuin apua pyytäen, neljälle ulottimelle päästyään +tuijotti Hautalaiseen ja Valkolaiseen. + +Miehet lähtivät tupaan. Emäntä tuli ovessa vastaan. + +»Eihän sen kovin huonosti käynyt?» kyseli hän säälien juopunutta +katsellen. + +»Kävi miten kävi, tuollaisen», arveli isäntä. + +»Noo.» Emäntä katsoi häntä moittivasti. »Herra auttakoon, kun sen +nenästä juoksee veri!» + +Miehet menivät tupaan. Ahlström kyllä näkyi huomaavan, mitä tapahtui, +sillä heti kun miehet olivat menneet, laski hän tuiman kirouksen. Emäntä +meni, ja vaikka inhoten, auttoi juopuneen ylös, talutti ja kehoitti +menemään. Ja kelloseppä meni kiroillen, hoiperrellen ja hammasta purren. + +Tuvassa olivat talon rengit ja piiat jo koolla, työstä kotiutuneina. +Siellä nauroivat kaikki muut, paitsi yksi, paksusäärinen ja +möllähuulinen piikatyttö, joka itkeä nikotti oviloukossa ja toraili +toisia vastaan, jotka kaikin näkyivät hänelle puhuvan. + +Isäntä vei vieraansa kamariin. Täällä näytti olevan sisustus +uudenaikaisempi kuin useitten naapurien kamareissa, sekä järjestys +somempi ja siistimpi. Talo muuten olikin kylän parhaimpia. Nykyiset +omistajat olivat siihen muuttaneet 7--8 vuotta takaperin Korvenloukolta, +missä ennen omistivat pienen Laitalan talon. Mutta kun emännän +perintöjen avulla kävi mahdolliseksi ostaa suurempi talo, myytiin +Laitala ja muutettiin Varpulaan, joka saatiin huutokaupassa edullisella +hinnalla. Rahoja oli vielä jäänyt kokolailla jälelle, joten talous +hyvin hoidettuna pysyi varmalla kannalla, vaikka huono aika rasittikin. + +Vieraitten utelemisten johdosta kertoi Valee äskeisen kahakan syyn. He +olivat olleet hyviä ystäviä Ahlströmin kanssa, sillä miehellä oli hyvä +järki ja paljon tietoja ja hänen oli tapana käydä täällä lukemassa +»Turun Sanomia». Kirjoissa ei sillä ollut mitään sorkkia, maine oli +kaikin puolin puhdas. Selvällä päällä ollessa hauska, puoleensa vetävä +mies. Mutta juovuksissa ei sitä viitsi kärsiä kukaan, kaikkein vähimmin +hän, Valee. Noo, nyt oli tullut aika mettona, mennyt kaulailemaan tuota +Tiina-tönkälettä ja niakalehtamaan, ja sitten ruvennut tahtomaan +emännältä kahvia itselleen ja Tiinalle. Tuli viimein hänen ääreensä, +puhui niin lehmältäisiä ja aina väliin niakalehti Tiinalle niin, että +hänen luontonsa jo alkoi kuohua. Ei hän olisi kuitenkaan viitsinyt +kimppuun käydä, mutta tuo piika tomppeli rupesi samaan juoneen ja alkoi +emännältä kahvilaitoksia urputtaa, niin hän huomasi jo, että niillä on +jotain yhteisiä vehkeitä ja että se repale on saanut ymmärtämätöntä +tyttöä narrata. Se kävi jo niin aatamille että ... antoi kellosepälle +vähän loikaa. + +Toisten mielestä se oli ihan oikein. Valee otti pullon kaapista ja +kaatoi ryypyn mieheen. Se oli luultavasti vielä kotitekoista perää, +sillä varakkaammat sitä olivat varustaneet siksi, että riitti monen +vuoden tarpeeksi. + +Valkolaisen asian otti Valee verrattain paljon keveämmältä kannalta +kuin Hautalainen, minkä ehkä vaikutti se, että hän yleensä ei ollut +paljoa sekaantuneena takaussitoumuksiin, ja se, että hän oli +varakkaampi. Valee oli jo ennen kuullut Valkolaisen aikomuksesta hankkia +hypoteekkilaina. Tätä asiaa katseli hän ihan toisilla silmillä kuin +Hautalainen, ja heillä oli siitä ollut usein kovasanainen kiista. Se +alkoi nytkin heti. Mutta niin jyrkästi kuin Hautalainen vastustikin +Valeen valoisempia käsityksiä asiassa, huomasi selvään hänen nyt +helpommasta puhetavastaan, että ajatustenvaihto oli keventänyt painoa +hänen sydämeltään ja että Valeen vakuuttava, tulevaisuuteen luottava +mieliala ei ollut häneen vaikuttamatta. + +He lähtivät Klitsiin. + + + + +VIII. + + +Kauppias Mikkel Klitsi oli omituinen mies, sukkela mies tahi naurettava +mies, aina sen mukaan, miten kukin erilaisia luonnon ominaisuuksia +arvostelee. Hän oli omassa pitäjässä syntynyt, saanut kirjoituksen ja +laskennon opetusta eräältä papin apulaiselta. Oli ollut erään +vaasalaisen kirkolla olevassa puodissa puotimiehenä parisen vuotta. Kun +silloin täytti laillisen iän ja sai käteensä parintuhannen ruplan +suuruisen kotiperinnön, perusti itse liikkeen. Puodissa seisoi hän ensi +aikoina itse, mutta kyllästyi siihen vihdoin, kun ei tahtonut oikein +olla aikaa ryypätä ja hauskaa pitää, johon hän hyvien tulojen kera oli +totutellut. Vaimo koetti auttaa puodissa, mutta kun oli tottumaton ja +aika muutenkin meni kotitouhuissa, ei siitä tahtonut tulla mitään. + +Mutta sittenpä keksittiinkin puotiapulaiseksi Kustaa Kastori, kaikin +puolin sopiva mies. Tämä muuten oli vaan tavallinen työmies, +neljänkymmenen ikäinen, kovin laiska ja juonikas tekemään juuri mitään +muuta kuin kummastuttamaan ihmisiä merkillisellä luvunlaskutaidollaan. +Jotkut pitävät Kustaata hupsunakin, kenpäties vain siksi, että hän oli +niin erinomaisen suulas, -- sillä pohjalaiset eivät koskaan pidä +suulasta miestä oikein viisaana. Mutta luvunlasku, se oli Kustaan +intohimo, hän laski tiellä käydessään, tupien raheilla istuessaan ja +loikoessaan, jopa väliin nukkuessaankin. Asetti alituiseen uusia, oikein +»hirmuisia» kysymyksiä ja ratkaisi niitä ääneen laskien. + +Tämän miehen sai Klitsi puotimiehekseen. Kylläpä Kastorilla olikin +siihen oivat ominaisuudet, jahka laskee vaan pois hänen synnillisen +makeisten halunsa. Klitsin puodille oli Siikalahden kylästä noin kaksi +kilometriä. Kauppapuoti oli pieni putka, varustettu ainoastaan +välttämättömillä kaupantekotamineilla. Tänään oli ollut oiva liike. +Kastori oli saanut tyhjentää suureen saaviinsa koko joukon voipyttyjä, +antaa niistä pumpulilankoja, toiselle tamperelaisia pukukankaita, +kolmannelle ja neljännelle venäläisiä mattojauhoja j. n. e. + +Liikkeen johdosta oli kauppias itse hyvällä tuulella. Hän oli ruvennut +»rommittelemaan» ja ryypännyt aamupäivän kuluessa jo useita laseja. Ilma +oli ollut lämmin. Hänen mitättömän pieni nenänsä tihkui vesiherneitä, +kun hän vanhanaikaisessa soututuolissaan kiikkui ja lojui puotikamarin +lattialla ja jostain »viisusta» uskollisella hartaudella lauloi, +kimakalla, honottelevalla äänellään: + + »Sä olet hellin iloni, + Mun rakastettu neitoni, + Sua helleydellä ainiaan, + Rakastan hamaan kuolemaan. + +Miehellä ei ollut korvaa rahtuakaan, sen lisäksi hän honotteli. Kun hän +nyt huusi koko voimallaan, olisi jääkarhunkin ollut vaikeata olla +nauramatta, puodista oli siihen asti kuulunut kovaääninen puhelu, mutta +se taukosi heti hiljaiseen supattelemiseen, kun kauppias alkoi laulaa. +Ne kuuntelivat siellä pystyssä korvin, tirskuivat ja nauroivat +vatsojansa pidellen. + +Klitsillä oli pitkä paltto yllä, -- se oli muuten aina, kun hän +ryypiskeli. + +Kuultuansa puheitten puodissa taukoavan meni hän, otti hyvän +rommiryypyn, avasi puodin oven ja tuijotteli sinne omituinen hymy +huulilla. Ihmiset puodissa koettivat asettua totisiksi, niin vaikeata +kuin se olikin. + +»Kauppa käy kuin siimaa», honotteli hän aikansa tuijoteltuaan puotiin ja +nauroi silmiä siristäen. + +»Laulanko mä teille?» kysyi hän. + +»Laulakaa! -- Antaa tulla vaan.» + +»Ei saa laulaa», kielsi Kastori, hyvin tietäen, ettei hänen kieltonsa +siinä mitään merkitse. + +»Laulan mä, Kustaa, oikein korean laulun!» + +Hän jätti oven auki, veti soututuolinsa likemmäksi ovea ja alkoi pää +kallellaan vetää: + + »Maan ja taivahaan, + Mä aina unhotaan. + Sua ajattelen ainaa + Kun sä illoin + Aamuin loistat niin, + Sä olet rukouksenii.» + +Puodissa-olijat poistuivat oven kohdalta koikkaellen naurunsa käsissä, +paitsi muuan kuuro ukko, joka ei laulua erottanut, vaan suuttuneena +katseli puotimiestä ja noita ihmisiä, joiden luuli hänelle nauravan. +Viimein tämä leikki loppui siihen, että Kastori kävi vetämässä kamarin +oven kiinni. Ei tullut kauppias sitä enää avaamaan, vaan kiljui sitä +hartaammin. + +Muiden mentyä ilmestyi puotiin rojuluinen mies. Tämä oli torppari +metsäloukoilta, nimikin oli Erämaan Heikki. Ei ollut mies puhelias, +Kastori sai kauan asioita udella. Jauhoja viimein alkoi kysellä. Kun +Kastori selitti, että naula maksoi 20 penniä, tuijotteli mies hetkisen +Kastorin silmiin ja näkyi sitten herkiävän välinpitämättömäksi koko +asiasta. Kastori jo alkoi tuskastua. Mutta päästiin vihdoinkin siksi +tolkulle, että Heikki veti taskustaan esiin hopeakuorisen Londonin +kellon ja kyseli, paljonko saisi jauhoja velaksi tätä panttia vastaan. +Kastori tutki kellon. Se oli siihen aikaan vähintään 20 markan arvoinen. +Kastori tarjosi leiviskän jauhoja. Mies katseli tuijotellen, oikeinko +tuo todella? Silmäkulmiin vetäysi jotain naurunkierrettä ja -- hän pisti +kellon taskuunsa. + +»Tuleeko kauppa?» kyseli Kastori tolkussaan. + +»Mikä kauppa?» + +»No, tämä jauhojen ja...?» + +Mies hymähti. + +»Eihän se mikään kauppa ole -- ilmanhan multa kellon veisit.» + +»Ei tuollaisilla ole tähän aikaan suurta arvoa.» + +»Eikä mun joukkoni kauan elä jauholeiviskällä. Syödään männynparkkia ja +jäkälöitä.» Mies meni pitemmittä puheitta pois. Kastori katseli hänen +peräänsä. Ei hän ollut koskaan syönyt männyn parkkia. Mutta jostain +syystä johtui hän ajattelemaan, että tuollainen mies voi niillä tulla +toimeen kokolailla ... se kun lie niihin tottunut. Niin aivan tuhma ei +se mies ainakaan ole kuin näyttää, ajatteli Kastori vielä illalla samaan +aikaan, kun Siikalahden Mikko astui puotiin. + +»No mitä se isäntä nyt ostaa?» rupesi Kastori kyselemään. Mikko kaiveli +piippuaan kessun poroista tyhjäksi ja tahtoi »Rettingin kasakoita nyt +aluksi piippuun». Kastorin silmät sirahtivat kurillisesti ja ajatuksissa +vilahti: tuo vanha kitupiikki! Mutta hän toi juhlallisesti +tupakkalaatikon tiskille: + +»Tass' onkin nyt vaabenoita», sanoi. »Saamari, kyllä ne ovat äijää!» + +»Vaapenoita?» epäili Mikko hypistellen karkeita parikunnan kartuusia +laatikossa. »Jopas valehtelet!» + +»Valehtelet? Jumal'auta, katsos, etkö sä loittoposki nyt sen vertaa +ymmärrä, vaikka olet kestikievari ja niin rikas kun Hooperkin äijä +(Siikalahden Mikkoa huvitti ja nauratti) että jota parempia kartuusit +ovat, sitä suuremmiksi ne leikataan. Kuulepas, pruunin painekin on aina +sitä parempaa, mitä suurempia hakoja ja lastuja. Se paine, oikein hyvä +paine, jota värjärit viljelevät, on oikein suuria lastuja. Mutta ei +täällä siitä ämmät huolisi, niille täytyy tuoda huonompia, hienoa +puutua... Sellaista se on, mies.» + +Siikalahden Mikko ja Kastori näkyivät olevan hyviä tuttuja. Sillä aikaa +kuin Kastori pruunin paineella todisti Parikunnan kartuusit »Rettingin +kasakoiksi», puhdisti Siikalahden Mikko tarkoin rautanaulalla piippunsa +sisustan, jonka jälkeen sen jälleen täytti saman naulan avulla niin +täyteen kuin ikänä mahtui ja vielä kukkuraakin pani. Sytytti ja imi +hidaskulkuista savua posket lontossa ja pitäen piipun koppaa +nenäpystössä ylöspäin, kun tupakat tahtoivat kuohua ja varista. +Kastorilla oli omat hommansa. Hän takoi kauppapöydällä rikki väskynän +siemenen kuoria sokeripuukon kamaralla ja keräsi siemenet yhteen kasaan. +Kun kasa oli valmis, pyyhkäisi hän sen tiskiltä käteensä ja heitti +suuhunsa. Siinä niitä paputellessa silmät kiiluvina miellyttävästä +nautinnosta hän tuskin huomasikaan Siikalahden Mikkoa, joka yhä +peukalonsa kynnellä tukki kuohuvia, palavia tupakoita piipussa pysymään +ja alkoi miettiä, että pitäisipä tämä polttaa loppuun, että saa vielä +täyttää piippunsa... Mikon piippu oli suuri visakollo. + +»Mitä sä nyt paputat?» kysyi Mikko, joka ensin torkosi yksityisistä +mietteistään ja kiinnitti huomionsa Kastorin hommiin. + +»Mä--m mä--m... Mä syön kiv... kivisisällyksen siem... siemeniä.» + +Huomaamattaan nielaisi Kastori koko herkun ja rupesi sitten hengessänsä +noitumaan Siikalahden Mikkoa, joka hänet niin suloisesta nautinnosta +sotki. + +»Kaikkia sinä syöt», tuumi Mikko pilkallinen hymy huulilla. + +»Niin, niin tämä poika suimii, en minä ole niin kranttu. Minä olen +syönyt kaikkea muuta hyvää eläessäni ainakin kerta kyllikseni, paitsi +keitetyn maidon kuorta. Mutta syötkö viidessä minuutissa naulan +rusinoita? Syötkö? Minä maksan, jos syöt, mutta jos et saa kaikkia +syödyksi, pitää sun ne maksaa kaksinkertaisesti. Panetko vetoa? Syötkö?» + +Mikon mielihalut heräsivät. + +»Seitsemässä minuutissa minä syön!» vinkaisi hän innokkaasti omalla +tavallaan, joka tällaisessa tapauksessa sai vielä kummemman värityksen. + +»Ei, mutta viidessä kun syöt, niin tuossa on käsi!» + +Ei siitä lopultakaan tällä kertaa totta tullut, sillä Mikko päätti +itseksensä ensin asiantuntijoilta kuulustella, onko kukaan voinut syödä +naulan rusinoita viidessä minuutissa, ja jos niin on laita kyllä hänkin +sitten uskaltaisi ryhtyä vetoon. + +Mikko veti nyt povestaan pienen mytyn sokeritoppapaperia. + +»Jahah! Joko alkaa tulla kirjoitusta?» + +»Mikäs siinä on», sanoi Mikko nauraen. »Minä vaan tulin sulle +näyttämään, minkälaisia nämä kirjaimet nyt ovat.» Hän levitti +likaantuneen, ryppyisen paperin pöydälle. + +Kastori nauroi: + +»Mikä tuo on?» + +»K se on, tiedänmä.» + +»Ei, poikaparka, kirjoittamaan niin opita, kuin sinä luulit», sanoi +Kastori suurennellen. + +»Noo, perhana, et sinäkään siihen päivässä ole oppinut. Mutta kyllä minä +sen sulle sanon, että tulevana talvena minä jo kirjoitan.» + +»Niinkö hyvin kuin minäkin?» + +»Jos ei nyt niinkään, niin ainakin vähän huonommin. -- Mutta katsele nyt +sieltä tiskin alta mulle taas jotain paperia.» + +Kastori kumartui kaivamaan paperikasasta huonoimpia ja toimitti: + +»Kyllä sinä saat siinä tinaa syödä, ennenkuin sinä niin hyvin kirjoitat +kuin minä. Mutta saathan sinä nyt aina jonkinlaisia variksenjalkoja. +Hyvähän sekin on, ja piisaa aina sellainenkin taito paljaalle +talonpojalle.» + +Kääntyi se puhe vihdoin oikeihin kauppa-asioihinkin. Mikko tahtoi ostaa +karvaista nahkaa yhden silaintamppivärkin. Mutta kun sellainen sopiva +pala viimein saatiin leikatuksi, syntyi sen hinnasta kina. Mikko tahtoi +Kastorin saada ihan väkisin helpottamaan vielä 5 penniä, kiroili ja +noitui, ettei hän ollut tämän maanpiirin päällä vielä koskaan kuullut +puhuttavankaan niin kalliista nahasta. Jo kolme kertaa hän viskasi +nahkapalan tiskille ja kehui kymmentä vertaa ennemmin ajavansa +vitsatampilla kuin tuollaisesta kilvusta maksavansa viisikolmatta +penniä. + +»Ota nyt pois se kaksikymmentä penniä... Saamari, ota muilta sitten +enemmän, ei mulla ole muuta rahaakaan joukossani.» + +Kastori huitoi käsillään, huusi ja pauhasi kuin ukkonen: + +»Voi se vieköön tuollaisen, tuollaisen ... mä sanon oikein vanhan tutun +vuoksi: _tuollaisen nälkäsilmän_!» + +Mikon oli mieleen, kun häntä noin ylenmäärin kehuttiin. + +»Nälkäsilmä...! itse olet, olet jo ... no myy pois kahdellakymmenellä +pennillä.» + +»En vaikka ... nylje minut ennen!» + +»Minä menen siltä porvarilta itseltään kysymään.» + +Kastori raivosi ja haukkui kitupiikiksi; se oli Mikolle mieleen. Viimein +otti Kastori salvumiehenkynänsä ja rupesi laskemaan nahkapalan +sisäänostohintaa. + +»Hmm ... hmm ... kaks'koggon kolm on kuus ... nol'koggon noll' on nol' +... yks'koggon yks' on ... hmm ... hm... No ota se kahdella kym...» + +»Tuota», keskeytti Mikko tarkastellen nahkapalasta, »en huomannutkaan, +kun tuolla oli noin paha haava... Sepä oli. En minä annakaan enää kuin +15 penniä, myö jos tahdot.» + +Sanaa sanomatta sieppasi Kastori nahkapalan ja viskasi nurkkaan. + +Nyt näyttiin todella oltavan suutuksissa kahden puolen. Mikko alkoi +kävellä kamariin päin. Mutta siinä hän pyörähti ja kysyi: + +»Niin tuota, ettäkö sinä osaat laskea senkin, kuinka monta ohranjyvää +menee tynnyriin?» + +»Hojaa!» + +»Valehtelet.» + +»Valheeksi sitä on moni muukin paksupää sanonut.» + +Kastori alkoi sentään jo leppyä. + +»Olen minä senkin laskenut, kuinka monta kertaa on kello knakahtanut +sitten maailman luomisen, ja senkin, kuinka monta kaisanruplaa pitäisi +panna päällekkäin torniksi, joka ulottuisi maasta kuuhun. Tässä onkin +laskut. Tässä on se kaisanruplarätinki ja tässä...» + +Innoissaan levitteli Kustaa ihmettelevän Mikon eteen kauppapöydälle +suuria lankakimpun käärepapereita, jotka olivat täynnä numeroita. Kun +hän ilmoitti summan, mikä pitäisi olla kaisanruplia, ennenkuin torni +ulottuisi maasta kuuhun, jäi Mikon suu selälleen ja silmät tuijottelivat +ajattelevan näköisinä paperiin. + +»Kun olisi ihmisellä niin paljon rahaa», huokasi hän. + +Kastori purskahti nauramaan: + +»Sepä tässä janottaa, mutta ei suuret särpimet!» + +Mikko alkoi kehua, että on sillä Kustaalla ihmeteltävän terävä järki, ja +aikoi mennä kamariin. Kustaa haki äskeisen nahkapalan nurkasta ja sanoi: + +»No, ota nyt tuo nahkapala sillä viidellätoista pennillä. Ei se ole kuin +puoli hintaa, mutta olkoon.» + +Mikko antoi viisitoista penniä, pisti nahkapalan taskuunsa ja valittaen +ruikuttavalla äänellä, kuinka se Kastori taitaa ihmisiltä nylkeä +viimeisenkin pennin, meni hän kamariin. + +Klitsi nukkui, oli jo kauan nukkunut soututuolissaan, lauluviisu kädessä +ja pitkävartinen piippu hampaissa. Mikko kävi tyrkkimään ja +retuuttamaan, kunnes kauppamies heräsi. + +»Nukuttaako?» Mikko kyseli ja kävi istumaan. + +»Näkyy nukuttavan», homisi Klitsi tyytymättömän näköisenä. Selvisi +kuitenkin vihdoin täydelle tolkulleen. Viinat näyttivät jo haihtuneen +päästä. + +»Tässä aamulla tuli tuon Ahlströmin kanssa vähän ryypättyä», rupesi +Klitsi kohmeloisena ja haukotellen selittämään. + +»Se vaan ryyppää ja rikastuu, silloin kun muut köyhtyvät», pisteli +Siikalahti. + +»Itse rikastut. Et malta edes ryypätä.» + +»Ei kannata muiden niin kuin porvarien.» + +»Jaa, kunpa tässä saiskin myydä viinaa niin kuin kestikievarit, niin...» + +Siikalahden silmät pienenivät, kun hän katsoi Klitsiin. + +»Mitä se puhe on?» + +»Sitä...» nauroi Klitsi viisastelevan näköisenä, tietysti tarkoittaen +Siikalahden salakapakoimista, joka oli yleisenä puheenaineena. Mutta +Klitsin nauru loppui heti tuhman näköiseen hätimiseen, kun Siikalahden +Mikko sanoi: + +»Noo, kyllä se hokmannin kauppa kannattaa, kun sitä niin runsaasti myö +kuin sinä myyt.» + +Mutta he jättivät pian koko tuon jutun ja Klitsi rupesi panettelemaan +nimismiehen hävyttömyyttä, kun ei salli edes lääkkeitä myydä, viinasta +ei puhettakaan, vaikka kyllä moneen kipeään tarpeeseen olisi hyvä sitä +saada omasta kylästä. Siikalahden Mikko oli liian viisas yhtyäkseen +samaan virteen, sillä hän tunsi Klitsin mieheksi, joka heti laittaisi +hänen puheensa kiertämään kylille, niin hyviä ystäviä kuin he olivatkin. + +Vihdoin otti Siikalahden Mikko puheeksi jauhokaupan, jota hän harjoitti, +samoin kuin Klitsikin, ja rupesi puhumaan siihen suuntaan, että jauhojen +hintaa pitäisi ruveta nostamaan. Mieluista se olisi ollut toisellekin. +Mutta kun se, joka paikkakunnalla hinnat määräsi, oli kirkonkylän +kauppias, täytyi Klitsin harmitellen edelleen pitää vanhoja hintoja, +jollei tahtonut kokonansa ostajiansa menettää. Siikalahden Mikko +sitävastoin, joka möi paljon velaksi, ilmoitti aikovansa hintoja nostaa, +sielussaan salaisesti riemuiten siitä, että Klitsi oli ostajainsa +suhteen siksi riippuvassa asemassa, ettei tämän sopinut sitä tehdä. +Hänelle, Siikalahden Mikolle, oli sama, saiko jauhonsa myydyksi nyt vai +syksyllä. Ja syksyllä vilja maksaa, ajatteli hän. + +»Olkoon myömättä syksyyn», jatkoi hän ääneen. + +Klitsin sydäntä kirveli ajatellessa, että tuo voisi jauhoistaan saada +niin paljon paremman voiton kuin hän. Oli taas aikeessa ruveta +pistelemään, mutta kun Siikalahti samalla ikkunasta katsoessaan ilmoitti +Hautalan Jannen, Varpulaisen ja Valkolaisen tulevan tännepäin, joutui +Klitsi tuon ilmoituksen johdosta vähän epäjärjestykseen. Hän virkahti +ikäänkuin Siikalahdelta kysyen: + +»Tulevatkohan maksamaan tuon Valkolaisen velkaa, tuota?» + +Sitä ei toinen sanonut tietävänsä. + +Klitsi oli hädissään siksi, kun ei tietänyt, ovatko ne hänelle +vihoissaan vai mitä ne ajattelevat nuo Varpulainen ja Hautalainen, +joiden ystävä hän ei ollut, mutta joiden vihollinenkaan ei hän olisi +tahtonut olla. + +Miehet olivat jo tulleet puotiin. Klitsi avasi kamarin oven ja kutsui +sisään. Siikalahden Mikko siirtyi istumaan kamarin pimeimpään nurkkaan. + +»Nytpä vasta miehiä tulee», toimitti Klitsi mielissään. »Käykää istumaan +ja pankaa piippuun. (Nostaen laatikon pöytään). »Täällä on kasakoita.» + +»Mitä varten ne miehet nyt ovat kulussa?» kyseli Klitsi ymmällä siitä, +mitä oikein sanoisi. + +»Sinäpä meitä tässä juoksutat», ilmoitti Valee. + +»Minäkö?» Klitsi hymyili hämillään, ikäänkuin julkiseen kehumiseen +vastaten. + +Hautalainen kaivoi piipustaan tuhat suuhunsa ja virkkoi suoralla +tavallaan: + +»Sano asias, Valkolainen.» + +Ja Valkolainen sanoi. Oli lähdetty katsomaan, eikö sen porvarin sopisi +sitä velkaa nyt odottaa syksyyn asti, ei suinkaan sillä nyt ole niin +kovaa rahan tarvetta. Kyllähän porvarilla aina rahaa on. Ja on sitä +hänellä, Valkolaisellakin, syksyllä, jahka tässä nyt vaan ehtii asiat +oikein järjestää. + +»Kyllä minä tarvitsen nyt ... pitää jauhojakin ostaa, ja kun ne +rukiitkin varastettiin.» + +»No et sinä sillä paljoa jauhoja osta», sanoi Valee. »Mistä tämä +Juhokaan nyt rahoja ottaa, eikä ole tässä muillakaan käsillä. Et sinä +sitä kuitenkaan hakemukseen saa panna.» + +»Nyt saattaa vielä Jumala antaa vuottakin», kuului loukosta, missä +Siikalahden Mikko oli tähän asti ollut melkein huomaamattomana. Jokaisen +kasvot kääntyivät sinne päin, nähtävästi ensi silmänräpäyksessä +aprikoiden, oliko tuo pirullista ivaa, vaiko vain naivisti, +ajattelemattomasi lausuttu. Hautalaisen silmistä kuitenkin heti näki, +että hän käsitti tarkoituksen edellisellä tavalla. Valkolainen ikäänkuin +innostuneena lausui: + +»Niin tuota, voihan sitä nyt vielä tulla, jos syksy tulee kaunis. Siksi +toiseksi, minä olen ryhtynyt hommiin saada sitä hypoteekkilainaa ja aion +sillä maksaa velkani.» + +»Soo!» huudahti Klitsi. + +»Se on hyvää lainaa, se», kuului Siikalahden Mikon nurkasta. + +Myrkyllisen ivallisesti katsoi Hautalainen taas sinne päin. Mutta Mikko +ei mitään huomannut. Hän tunnusteli nyt kuitenkin sopivalla tavalla +päässeensä osalliseksi keskusteluihin ja aikoi säilyttää paikkansa. + +»Saat sinä odottaa syksyyn», virkahti Valee, joka tahtoi nyt jo saada +asian loppuun. Siikalahden Mikko samalla rykäisi, kakasi kurkkuansa ja +pani piippuunsa »porvarin kasakoita». + +Klitsin silmistä näki, ettei hän aikonut myöntyä, sillä hän sai yhtäkkiä +hyvin patruunamaiset käsitykset itsestään, kun johtui ajattelemaan sitä, +että häntä nuo tuollaisetkin mahtimiehet pyytelivät niin ... antaa +pyydellä! Kopeitapa ne kyllä ovat nuo... Antaa pyydellä! + +Tuo ajatus lennätti hänet vauhdilla tupaan, mistä hän toi ihan uudet +saappaat, joita ylen pitkistä varsista ylhäällä kädessään kiikutteli +kuin laukkuryssä halvalla ostettua, hyvää ketunnahkaa. + +»Katsokaa miehet, eikö siinä ole hyvät saappaat?» virkkoi hän, silmät +loistavina niitä yhä kiikuttaen ylös alas. + +»Siinäpä on saappaat kerrassa!» + +»Ne nyt ovatkin oikein porvarin saappaat.» + +»Mitähän tuollaiset maksavat?» tutki Valkolan Juho. + +»Rahaa ne maksavat», sanoi Klitsi äänellä, jonka piti ilmaista +Valkolaiselle ajatuksen että: mitähän sinäkin kyselet! Mutta siinä hän +samassa potki vanhat saappaat jaloistaan ja pisti uudet tilalle. Tahtoi +oikein saada tiedoksi, mille ne näyttävät. Varret ulottuivat reiden +pohjaan. Alkoi sitten kävellä lattialla edestakaisin. + +»On niissä naruakin», ärähti Hautalainen, joka ei saappaista ollut ennen +puhunut mitään. Silloin jo oli toisten hiukan vaikea pidättää nauruansa. + +»Nyt se onkin vähän hantesmannin näköinen», kehui Siikalahti, ja Valee +kyseli: + +»Mihinkä porvari aikoo nyt näin kesällä noissa saappaissa lähteä?» + +Klitsi selitti: + +»Kirkkoon ja ... kaupunkiin ja... Täytyy olla vähän ihmistenmoiset +kengät, kun sellaisiin menee ja pitää herrainkin kanssa siellä tuttuna +olla ja hotellis kulkea, niin... Tässä hiljakkoin teetin housutkin +trikoosta...» + +»Mennään miehet pois!» ärähti Hautalainen ja nousi. + +»Mihinkäs nyt on kiirettä, mä haen ne housutkin nähtäväksi. Se onkin +sellaista kangasta, ettei sitä maanakkain kynsistä lähde.» + +Hautalainen kuitenkin meni jo puotiin, ja Varpulainenkin nousi +lähteäkseen. Sanoihan kuitenkin vielä: + +»No pidä nyt se Juhon velka syksyyn asti, kyllähän sitten lunastetaan.» + +»En minä pidä.» Klitsi näytti yhtäkkiä joutuneen pahalle tuulelle. + +»Meinaatko panna hakemukseen?» + +»Mikäs siinä auttaa, jollei... Ota ja maksa sinä se.» + +»Noo, mistä ne rahat nyt temmataan.» + +Jatkamatta enää keskustelua lähti Valee pois. Valkolainen jäi +viimeiseksi nähtävästi kahden vaiheilla, puhuisiko vielä, vai jättäisikö +sikseen. Luonto alkoi jo vähän nousta, sillä koko mies muutenkin +inhotti, ja hän tarttui avaimeen lähteäkseen sanaa sanomatta. Mutta +Klitsi, joka jostain syystä oli hyvin tyytymättömällä tuulella, +muistutti: + +»Maksatko sinä sen vai?...» + +Valkolainen peräytyi päätä raapien. + +»Kuule, sinun pitää odottaa sitä syksyyn ... saatpa odottaa +helpostikin. Älä nyt ole niin hävytön, kun ollaan vanhoja hyviä tuttuja, +ja muutenkin...» + +»Mitäs varten mun *pitää*? Hoo! Komiain seuraa sinäkin pidät etkä jaksa +velkojasi maksaa... Saaturi!» + +Siikalahden Mikon ääni rupesi kuulumaan loukosta: + +»Minä olen aikonut tulla sinulle puhumaan, minäkin, että koettaisit +saada maksetuksi minullekin sen välin. Tahtoo tässä rahan tarpeita olla +niin että... Koeta nyt saada se tulevalla viikolla maksetuksi, Juho.» + +Se lausuttiin mitä ystävällisimmällä äänellä. + +»Noo, rupea sinäkin», virkahti Valkolainen tuskallisena. + +Siikalahti nousi kismitellen. Ja panematta vähääkään huomiota +Valkolaisen huomautukseen, lähti puotiin. + +»Et sinä odota sitten yhtään?» kysyi Valkolainen Klitsiltä, kun toinen +oli mennyt. + +»En minä... No, tuota, jos haet molemmilla hevosillasi kuorman jauhoja +Vaasasta, niin olkoon menneeksi ... kun vanhoja tuttujakin ollaan ja +monta kertaa yhdessä ryypätty.» + +»Ilmaiseksiko?» + +Valkolaisen kasvoilla oli kummasteleva ilme, vaikka tuo ehdotus ei +ollutkaan ihan odottamaton. + +»Niin, no tutun vuoksi, ja katso, kun pitää täällä jauhoja antaa velaksi +niin paljon ja jumalan maksun päälle, niin ei suinkaan munkaan tavarani +riitä koko maailmaa täyttämään. Pirut varastivat ne rukiitkin. Kun ei +sellaisetkaan kuin sinä jaksa maksaa, niin... Perhana, ilmaiseksiko mun +pitäis hyvää tehdä?» + +Klitsi kävellä lynttysi lattialla, katsellen ikäänkuin ainakin vääryyttä +kärsivä. + +Valkolainen mietti. Häntä nyt peloitti enemmän Siikalahden Mikko kuin +tämä. Kovin inhotti vaatimus, jonka Klitsi oli tehnyt, mutta hän tunsi +myöskin, että tässä täytyi johonkin myöntyä, jollei mielinyt saada +ikävyyksiä takausmiehille. + +»Koska pitäis lähteä?» kysyi hän alakuloisena. + +Klitsi sanoi, että kyllä hän siitä ilmoittaisi, ja jatkoi perään: + +»Vai on sulla Siikalahden Mikollekin tekemistä... Onko paljonki?» + +Valkolaista muutenkin jo veti tuskan hikeen. Vastaamatta ollenkaan +Klitsin viime kysymykseen sanoi hän: + +»No, minun täytyy tulla hakemaan ne jauhokuormat, vaikka ... kyllä se +on, kuule, liian paljon.» + +»Maksa pois sitten, jos on paljon, kyllä minä rahalla hakijoita saan.» + +»Olkoon sovittu, minä menen. Mutta ei puhuta siitä kellekään mitään.» + +»Mitäs siitä... Ja jos niinkuin jauhojakin tarvitset, niin kyllä me +niiden kauppoihin sovimme... No hyvästi, hyvästi.» + +Kun Valkolainen meni puodin läpi, näki hän Siikalahden Mikon siellä +ryömällään makaamassa kauppapöydällä ja aikoi, sanaa virkkaamatta, mennä +ulos. Mutta juuri kun hän tarttui oven säppiin, äänsi Siikalahti, +ainoastaan hiukan päätänsä kääntäen: + +»Muista nyt, Juho, että tuot tulevalla viikolla.» + +»En suinkaan minä nyt rahaksi voi muuttua, etkä sinä niin ole sen +tarpeessa... Se nyt on hävytöntä tuollainen, kun pyritään oikein +hätyyttämään... Minä varmaan tiedän, että rahan tarvetta ei sulla ole.» + +»Noo», naurahti Mikko lyhyeen ja ystävällisesti, »se on minun asiani. +Koeta nyt saada tulevalla viikolla. -- Mutta perhana, kun sinä Kustaa +otat paljon!... Myy pois nuo rautanaulat kahdellakymmenellä pennillä, +kun ei mulla ole yhtään muuta rahaa joukossakaan». Hän tempasi tosissaan +rahataskunsa ja kaasi sen sisällön kauppapöydälle. + +Valkolainen meni ulos, sillä hän huomasi, että tuo mies ei tänään kuule +hänen puhettansa. Tovereilleen kertoi, että Klitsi oli luvannut odottaa +syksyyn asti, mutta jätti ilmoittamatta, millä ehdolla. Mutta kahta +tuskallisemmin ahdisti häntä, että Siikalahden Mikkokin oli saatavaansa +vaatinut, jossa oli siinäkin Hautalainen takaamassa. Velka oli noin 200 +markkaa, se nosti sydämeen tuskan. + +Kun ne nyt rupeavat noin yksi ja toinen ahdistelemaan, niin ... +jumalaties, eikö talo ole myytynä jo ennen kuin hypoteekkilaina +ehtiikään... + +Miehet kulkivat puhelematta, miettien. Vihdoin äännähti Hautalainen: + +»Kyllä se on koiramaista, kun pitää olla tuollaisten asioissa.» + +»Mistä saisin rahoja?» ajatteli Valkolainen. Hän otaksui, ettei +Hautalainen tiennyt tuon 200 markan velkakirjan olevan Siikalahdella, +koska tämä oli sen hiljakkoin siirron kautta saanut joltain toiselta. + +»On se», sanoi Valee melkein yhtä synkästi vastaten Hautalaisen +äskeiseen huomautukseen. + +»Eikö sinulla ole rahoja käsillä, että maksaisit sen pois?» kysyi +Hautalainen. + +»Olisihan minulla sen verran, mutta nyt on niin vaikea saada rahoja +käsille, ettei tahtoisi oikein sopia...» + +Se jäi sillä kertaa siihen. Mutta kotinsa portilla erotessa toisista +sanoi hän: + +»Kyllä minä sentään koetan saada sen velkakirjan sieltä lunastetuksi. +Klitsi muuten voisi sen siirtää tuolle kestikievarille, eikä siinä +silloin ainakaan auttaisi muu kuin maksaminen, kun tekin olette +takaamassa.» Hän naurahti Hautalaiselle. Tämä mielistyi. + +»No jos se vain sopii, niin tee se», hän sanoi, »ettei tarvitsisi vielä +senkin vietävän kanssa joutua sellaisiin tekemisiin.» + +Valkolaisen kasvoille nousi taasen kylmä hien puuska. Kun hän erosi +toisista ja yksin asteli kotiinsa päin, oli hänen mielensä raskas ja +pimeä kuin syksyinen yö. Siinä mielessä oli ennen ollut raikasta +elämänhalua ja tarmokasta miehuuttakin. Koski niin kipeästi, niin +perinpohjin masentavasti, kun nyt piti seisoa aivan tukiseivästen +varassa; jos ne alkavat pettää, kaatuu hän. Jos yksikin velkooja pääsee +ryöstön kautta hakemaan, seuraavat toiset heti kintereillä. Ja +Siikalahden Mikko alkaa, -- sen hän kyllä tiesi. + +»Mistä saada rahoja?» + +Ilma oli kostea ja kylmä. Viheriäisinä, keskenkasvuisina lainehtivat +vainiot. Taivaalla liikkui rumannäköisiä pilviä. Suomen heinäkuun yön +hymyileville kasvoille oli vetäytynyt tumma suruharso. Tiellä liikkuvat +ihmiset puhelivat hiljaa. Myöhästynyt rääkkä jostain pellosta rääkäisi, +senkin ääni itkuiselta tuntui, aivan kuin olisi valittanut sitä, ettei +hänen oikeata lauluaikaansa ole tänä suvena ollut ensinkään. + + + + +IX. + + +Ihmiset luulivat, että Grönberg oli jo kokonaan unohtanut, että +Klitsiltä oli keväällä varastettu 30 tynnyriä rukiita. Takanapäin +iskettiin silmää ja kuiskattiin hiljaa. Ja kun Karin Vennu nähtiin +liikkeellä, katsottiin häntä joko pyhällä kunnioituksella taikka +salaisella kauhulla, -- tietysti jokainen aina sillä tavalla, miten +kukin oman luonteensa valossa Vennun elämäntapoja arvosteli. Vennu +liikkui jokaisen mielestä taas vapaammin ja rehvempänä kuin viime +talvena. Talossa oli hyvin usein yövieraita, joita ihmiset +säännöllisesti pitivät karkulaisina, olivatpa ne sitten keitä tahansa. +Niin ikään oli siellä taas aivan julkisesti alkanut ahkerasti oleksia +miehiä, jotka sen ajan, kun Vennu istui linnassa, olivat olleet hiljaa +kuin myyrät. Tavallisesti siellä ryypättiin ja pelattiin korttia. +Toisinaan lähdettiin ajolle, kierrettiin syrjäisillä metsäloukoilla +lihavimmissa taloissa, pantiin hurjalla »pilalla» isäntäin housut +tutisemaan ja emännät kattamaan pöytänsä talon parhailla ruokavaroilla, +joista vieraat usein veivät mukaansa sianlihaköntin, palvatun +häränpakaran tahi muuta. + +Kuivasen Ella, joka tässä takavuosina oli ollut joksikin aikaa muille +tuntemattomasta syystä ulos potkittuna Vennun joukosta, oli taas saanut +armon. Ella piti nyt kiini paikastansa ja seurasi Vennua kuin uskollinen +koira, vaikka joutuikin toisinaan tämän pisteliään pilkan ja tuntuvain +potkujen esineeksi. Mutta hyvä suhde Vennun kanssa paransi huomattavasti +Ellan taloudellista tilaa. Velkojat, joita oli monta ja jotka olivat jo +viime talvena olleet vähällä antaa Ellalle elinkeinoksi +päivämies-ammatin, olivat nyt hiljaa kuin hiiret. Lapsilla nähtiin +tuontuostakin parempia paloja kädessä. + +Aivan yleiseksi levisivät kuiskeet näistä asioista heinäkuulla. + +Tietääkö nimismies? + +Kyllä, yhtä ja toista oli hänelle käyty juttelemassa. Kyllähän ne nyt +eivät olleet vielä varsin suuria nuo rikokset entiseen verraten, mutta +kun Vennu joukkoineen vauhtiin pääsee, kun tulevat pimeät syysyöt, +niin... + +Oikein todenteolla moni pelkäsi. + +Kuiskausta jatkettiin: Kuinka mahtaakaan olla Grönbergin rohkeuden ja +pelottomuuden laita? Kyllähän hän oli kytkenyt, rangaissut ja selvää +tehnyt, mitä muihin rikollisiin tulee, mutta... + +Ei Vennun kimppuun sentään hirviä pikkuisista asioista kukaan käydä. + +Nimismiehen arvo laskeusi muutamia asteita. Hänen nähtiin ahkeraan +liikkuvan pitäjällä, olevan umpimielisempi kuin ennen, toimittavan +ulosmittaukset ja muut toimituksensa säännöllisesti, vangitsevan +muutamia pienempiä rikollisia, mutta pääpesä pysyi koskematonna. + +Kesä oli kylmä. Kasvullisuus oli niin myöhästynyt, että ukot odottivat +jo varmaa katovuotta. Mäkituvissa oli nälkä. Monen mökin savupiippu oli +jo lakannut savuamasta ja asukkaat lähteneet pussi selässä kiertämään +maata leipäpalaansa kerjäten. Kun yöt heinäkuulla alkoivat pimetä, +valvottiin monessakin talossa yksi henkilö erältä aitan tienoilla, pyssy +ladattuna. + +Kun kaikkeen tähän totuttiin, vakaantui se ajatus, että Vennua oli +mahdoton vangita, kun ei kukaan tiennyt häntä syyttää mistään +erikoisesta. Silloin kouristi monenkin sydäntä tuska, toivottiin, että +hän tekisi jotain, josta hänet voisi vangita. + +»Merkillinen mies!» sanottiin, »jokainen syyttää häntä kaikesta, eikä +kukaan tiedä todenteolla, mihin hän oikeastaan on syyllinen.» + +Näihin aikoihin oli nimismies pitkissä kahdenkeskisissä keskusteluissa +muutamain kanssa, jotka nykyään elivät kerjäämällä, mutta joista ainakin +pari oli ennen hankkinut elinvaroja paljon rohkeammalla tavalla ja +saanut sen johdosta linnassakin istua. Sattumalta tuli kerran hänen +korviinsa, miten Saarikosken mylläri kuului kertoneen, että Kuivasen +Ella oli ollut jauhattamassa koko kaksi tynnyriä rukiita. Hän kutsutti +myllärin luoksensa. Mylläri ei ollut ennen ollut missään tekemisissä +Grönbergin kanssa, ja kun tämä nyt vaati häneltä tiliä siitä, ketä +kaikkia viimeisten neljän viikon kuluessa oli ollut myllyllä, ei +mylläri kuolemaksensa muistanut kuin Varpulan Valeen, kirkkoherran, +y. m., joilla hän arvasi olevan kyllä myllyttämistä. Ei hän sanonut +muistavansa, oliko Ella ollut myllyllä sitten kuin viime talvena. +Mylläri oli toimelias mies, varustettu erinomaisilla juttelu-lahjoilla. + +Nimismiehen palvelijat, joita huvitti aina olla korvat höröllään, kun +joku kauan viipyi nimismiehen luona, kuulivat sinä iltana myllärin +leikkisän suun parkuvan hyvinkin vakavalla tavalla. Isäntärenki sanoi +suu hymyssä: + +»Niin se on, Mylly-Masa-parka, ei sitä tässä meidän talossa autakaan +ketun juonet.» + +»Mitähän se meidän herra mahtanee ajaa takaa tähän aikaan», arvaili +ajopoika. + +Kun mylläri myöhään lähti, ei hän ollut näkevinään vanhaa tuttuansa, +isäntärenkiä, vaikka tämä seisoi pihassa. Pää alhaalla ja omituisen +arkana hän käveli nopeasti pois koko kartanolta. + +Seuraavana aamuna sai isäntärenki käskyn valjastaa hevosen ja lähteä +itse kyytiin. Poika pantiin sanomaan Isolan lautamiehelle, että tämä +olisi kotona, kun nimismies pitäjälle mennessään tulee ottamaan hänet +mukaansa. + +Mutta aivan samassa kuin renki toi laitumelta hevosta, ajoi pihaan Karin +Vennu. + +Grönberg katsoi ikkunasta eikä tahtonut silmiänsä uskoa. Hetkiseksi +valtasi hänet omituinen, levoton, epäröivä mieliala. Ja kun Vennu tuli +sisään meluavin askelin, kovaäänisesti huutaen hyvää päivää ja tarjoten +kättä, tunsi Grönberg yhä tuota hermostumista, joka oli sitä +kiusallisempi, kun hän hyvin harvoin sellaista tunsi. Epäilemättä oli +tämän herkän mielialan syytä tai ansiota, että hän huomasi Vennun +istuessaan ryähtävän ja vetävän samassa henkeä aivan kuin olisi aikonut +sanoa jotain, joka ei ollut hänelle oikein helppoa. Grönberg otti +huomioon, että Vennu on asiastansa (mikä se sitten lieneekin) epävarma. +Kohta Vennu kuitenkin aivan mitään edeltäpäin käypiä valmistuksia sanoi: + +»Te kuulutte tekevän minun syykseni sitä Klitsin jyväin varkautta.» + +Grönberg ei katsonutkaan Vennuun, ei vastannut mitään tämän kysymykseen, +tuijotteli vaan ulos ikkunasta omituinen, tarkkaava ilme kasvoissa. Hän +oli taas pannut merkille, ettei Vennu nauranut, vaan sen sijaan vetäisi +henkeä ikäänkuin rintaa olisi ahdistanut. Vennu tuntui olevan +hermostunut ja samalla epävarma. Kun ei nimismies puhunut sanaakaan, ei +edes katsonut häneen, uudisti Vennu: + +»Onko se totta?» + +Silloin käänsi Grönberg läpitunkevan katseensa häneen ja virkkoi aivan +tavallisella äänellä: + +»On.» + +Nyt Vennun silmissä vilahti jotain niin selvästi juoruavaa kuin joskus +näkee lapsen silmissä, joka on tavattu pahanteosta silloin kun hän sitä +kaikkein vähimmän aavistaa. Grönberg oli juuri tuota ilmettä vainunnut +ja se teki häneen niin valtavan vaikutuksen, että sydän rupesi rajusti +sykkimään. + +»Mutta se on valhe!» huudahti Vennu. + +Grönberg oli alkanut jo saavuttaa täydellisen levollisuutensa. Nyt hän +siirsi tuolinsa likemmäksi Vennua ja alkoi kiusallisella +itsepintaisuudella katsella tämän silmiin sanaakaan ääntämättä, kädet +ristissä rinnalla. + +Vennu joutui aivan raivoon tuosta merkillisestä katselemisesta. Hän +hypähti ylös ja alkoi syytää suustansa sellaisella vauhdilla tyhjäksi +tekeviä asianhaaroja, että pieni huone täyttyi melusta. Kun hän siihen +väsyi ja istui uudestaan matkien jotain vakuutusta, kysyi Grönberg +äkkiä: + +»Mutta sanokaa nyt, *oletteko te syyllinen*?» + +»Syyllinen!?» huudahti Vennu aivan rajattomasti hämmästyneenä. Hänhän +juuri oli pitänyt pitkän esitelmän syyttömyydestään. Jotenkin +tenhottomasti hän vastasi: + +»En minä ole syyllinen, sitähän minä nyt olen tässä sanonut.» + +»Sen minä olisin tietänyt ilman teidän tänne tulemattakin. Miksi te +oikeastaan tulitte tänne? Sanomaanko sitä, että te ette ole syyllinen?» + +Vennu puri hampaita. + +»Niin tietysti.» + +Grönberg naurahti ja astui ihan Vennun eteen. Pistäen kädet syvälle +housujen taskuihin sanoi hän erinomaisen painokkaasti: + +»*Te olette syyllinen*.» + +Silmänräpäyksen näkyi Vennun silmissä tuo omituinen, hätivä ilme. + +»Kuka sitä on sanonut?» kysyi hän. + +»Minä.» + +Vennu nousi seisomaan. Rajulla sisällisellä ponnistuksella näytti hän +voineen nyt hetkiseksi karkoittaa itsestään masentavan ryhdittömyyden, +joka häntä kiusasi. + +»Minä en ole koskaan pelännyt yhtä miestä!» hän huudahti, rytkäytti +samalla isoa ruumistaan ja tahallaan kosketti suurta tuppeaan, joka +vyössä heilui vatsan päällä. Silloin Grönberg, paljon nopeammin kuin +Vennu osasi aavistaakaan, hyppäsi ylös, tempasi hänet kauluksesta pitkin +pituuttaan lattialle ja veti tupesta pois puukon, jonka heitti nurkkaan. +Vennu alkoi karjua lattiassa. Grönberg ei halunnutkaan pitää häntä +siinä, vaan nousi, antoi Vennunkin vapaasti nousta, otti +kaapinlaatikosta revolverin ja käsiraudat. + +Hän oli jo valmiina, kun Vennu nousi hurjasti meluten. + +»Tänne kädet!» Grönberg näytti käsirautoja. + +»Ei koskaan suosiolla!» Vennu astahti askeleen pari takaperin. + +Silloin otti Grönberg ensinnä Vennun oikean käden ja pisti sen +käsirautain väliin, sitten vasemman. + +Kun Vennu jälestäpäin tätä vangitsemistaan ihmetteli ja kertoi, ei hän +koskaan voinut selittää, miten se oikeastaan tapahtui. Hän tunsi +itsessään niin kummallista pelkuruutta ja ala-antavaisuutta, aivan kuin +hän olisi ollut vain pahankurinen lapsi, jonka kuitenkin täytyy taipua. + +Renki sai käskyn valjastaa hevosen. + +Vennu sai sillä aikaa istua ja hänellä oli siinä tilaisuus katsella, kun +Grönberg pitkin, painavin askelin mittaili pienen kamarin lattiata +mitään puhumatta. Vennu yritti tuontuostakin jollain raa'alla tavalla +ilmaista, että hänellä vielä oli jälellä luontoa, itseluottamusta ja +voimaa. Mutta häneen vaikutti hyvin harmillisesti, kun ei Grönberg +puhunut mitään, ei edes ärjynyt ... että olisi edes jotenkin saanut +tietää, mitä se hänestä ajatteli. Grönbergin jokaisessa piirteessä oli +nyt sellainen vakavuus, varmuus ja itseluottamus, että Vennu +vaistomaisesti alkoi käsittää, että hänen loistoaikansa oli mennyt, +auttamattomasti mennyt, ettei sitä kykenisi enää millään kurilla eikä +voimalla palauttamaan. Hänen rintaansa alkoi ahdistaa. Pihti puristi +melkein liiaksi, semminkin toista käsirannetta. Grönberg hänen +silmissään kasvoi yhä. Vennua puistatti oudosti, vaistomaisesti käsitti +hän, että tuo mies, joka vaivatta oli hänet kytkenyt, edusti jotain +hänelle tuntematonta tulevaisuuden voimaa. + +Kun lautamies tuli, lähdettiin. Kolmisin istuivat he nimismiehen +kaksi-istuimisiin kieseihin ja ajoivat vanginkulettajalle päin. +Renkipoika sai viedä Vennun hevosen kotiin. + +Kun ihmiset näkivät Vennun istuvan nimismiehen vieressä raudat käsissä, +nostivat miehet Grönbergille lakkiansa nöyremmin ja naiset niiasivat +syvempään. Lautamies takaistuimellaan hymyili ja iski silmää melkein +jokaiselle. Ja kun kuorma oli mennyt ohitse, jäivät useat vielä tielle +seisomaan ja perään katsomaan. Sitten temmattiin sääret kainaloon ja +juostiin levittämään kyliin tietoa, että Karin Vennu on pantu kiinni. +Mistä syystä, sitä ei kukaan tietänyt, mutta tilaa arvailemiseen oli +yllinkyllin. + + + + +X. + + +Samana päivänä, josta edellä kerrottiin, makasi Kuivasen Ella selällään +sängyssä ja imi piippuaan niin vahvasti, että koko tupa oli harmaana. +Kelloseppä Ahlström korjaili pöydällä hajallaan olevaa repeteeriä, jonka +Ella oli juovuksissa viime viikolla viskannut nurkkaan. Muutamia lapsia +melusi lattialla leikkien. Emäntä-Sanna kyhösti tulisijan ääressä mustan +kahvipannun kera, yrittäen saada tuoreita puita palamaan ja mässäten +niitä. Epäjärjestys oli kaikkialla oikein ihmeteltävä, mutta nälkää ja +puutetta ei näyttänyt olevan, sillä pöydän nurkalla, penkillä ja +hyllyllä oli kaikenlaisia vateja ja kippoja sisältäen puuron ja vellin +jätteitä. + +Ella potkaisi saapaskohjaleella sängyn jalkapäähän ja virkahti: + +»Entä olis se ollut, Ahlströmi, vähän sopivaa, kun ei se Eeva olisi +ollut niin mieliteoillansa. Nyt ei tarvitsisi muuta kun paratiisissa +mammuskella ja rusinoita ja fiikunoita popsia. Ja kun ei se ollut kuin +omena, jonka se Eeva otti ... sellaista muikeata raatoa! Olisi jättänyt +ne puunoksille iankaikkiseksi.» + +»Joo», sanoi kelloseppä partaansa nauraen, »ette tekään tarvitsisi tätä +vanhaa repeteeriä korjuuttaa ja maksaa siitä minulle korkopalkkoja näin +köyhänä aikana. Ei silloin kelloja tarvittaisi, kun ei olisi mitään työn +kiirettä.» + +»Nii-in. Paljonko meinaat ottaa siitä?» + +»Noo, ruplan ... ja mitä siinä nyt on työtäkin.» + +»Pane s--noille!... ja jätä sitten koko kello siihen ihan niin kuin se +nyt on, taikka...» + +Saappaiden kojahtelemisista sängyn laitaan kuulosti, että Ella oli +nousemisen puuhissa. Kelloseppä katsahti sinne vähän vauhkasti. + +»Olkoon sitten, jos niin tahdotte. Mutta totta puhuen, yhden markan se +maksaa, jos se korjataan.» + +»Viisi kopekkaakin on liikaa tällaisena aikana», muistutti emäntä takan +äärestä. + +»Hääh?» kuului sängystä, missä Ella nyt istui, jalat roikkumassa alas, +»mitä se ämmä? Pidä sinä suus kiinni, märkä rynsy!» Sitten kellosepälle: +»Joo no, kyllähän se taito maksaa. Saamari, kun osais ihminen tehdä edes +hameenlykkyjä ämmille, mutta kun ei taida muuta kuin tuota oikoista +varsityötä, ja se on niin jumalattoman raskasta.» + +Ahlström huomasi, että vihuri oli ohitse, ja virkkoi: + +»Niin se on: kun moukka tulee pois ihmisen sisästä, niin se maksaa +rahaa; palkat nousevat.» + +»Mutta se on vähän ihmeellistä, Ahlströmi, ettet sinäkään ole rikastunut +paremmin, kun sinä tulet aina niin huonosti toimeen, vaikka olet +jotenkin näsäviisi mies.» + +Ahlström nousi ylös kismittelemään ja käsiänsä levittäen virkkoi +suurella vakuutuksella: + +»Ei sivistyneet ja tällaiset herrat koskaan rikastu, ne vaan rahoillansa +nauttivat elämästä.» + +Ella nauroi hörötteli ja rupesi sitten tuikeanlaisesti kyselemään +emännältä: + +»P--ko sinä siellä sen kahvin kanssa tuhrit, kun ei siitä tule valmista +ikänä?» + +Samassa hän pudotti itsensä jaloilleen lattiaan, nähtävästi uhkaavissa +aikeissa, mutta pidätti puuhansa, kun huomasi tuvan oviloukossa Varpulan +piika-Tiinan kylänkepin kanssa. + +»Kaa!» huudahti, »kun täällä on ihmisiäkin eikä tuo sano.» + +*Tuo* oli tavallisesti emäntä. »Kylänkeppiäkö se Tiina on tuonut?» Hän +kävi ottamassa sen tytöltä. + +»Katsos, kellomestari, kylänkeppiä», rupesi Ella kehumaan ja +näyttelemään. »Ei niitä vaan sellaisia joka puussa kasvaa, se on niin +kuin Jumalan luoma.» + +Toinen ei katsonutkaan, rupesi kellonratasta harjatessa vain +irvistelemään: + +»Kaikista ne moukat komeilevat.» + +Ella katseli nolona vuoroin keppiä, vuoroin Ahlströmiä. + +»On sulla juutaksella suuta», sanoi, »jos mä viitsin, niin leivottelen +tuolla selkäs niin pehmoiseksi että...» + +Emäntä oli nyt kahvipuuhissaan ehtinyt niin pitkälle, että kaatoi sitä +kuppeihin ja Ella siirtyi nauttivan näköisenä lähemmäksi istumaan. + +»Tule, Ahlströmi, ottamaan kahvia. Peijakas, kun olisi viinatilkka +sekaan... Kuule, kaada nyt emäntä tuolle Tiinallekin, tottapa sieltä +pannusta tulee.» + +Emäntä mutisi jotain itsekseen ja kaadettuaan ensin itselleen kupin ja +vadin täyteen hyllykaapin kulmalle, hyypötteli pannun takanporoon. + +»Kaada nyt, kaa!» kun ei emäntä totellut. + +Ahlström istui juomaan hänkin. + +»Kaataisko emäntä kupin tälle, jos tämä olis *talollisten tyttäriä*?» +kysyi. Ella iski silmää pöydän yli, että kyllä hän ymmärtää, missä +mennään. + +»Sun ei tule tutkia, eikä mun tunnustaa!» kuului emännän puolelta. + +»Ei minua tarvitse kahvitella», selitti Tiina hämillään siitä, että +hänelle niin harvinaista kunniaa ajateltiinkaan. + +»Mitä emäntä?» juuritti Ahlström. + +Huonosilmäisen akan kasvoilta ei voinut juuri mitään mielenilmettä +huomata. Ei hän mitään sanonutkaan. Jos tuon kanssa riitaan rupeaa, niin +jättää pian kellon hajallisena pöydälle talonväen ihmeteltäväksi. +Ahlström jatkoi: + +»Kuulkaa, kaatakaa nyt se kuppi tuolle Tiinalle, minä maksan siitä viisi +penniä.» + +»Voi juutina kumminkin», ähkyi Tiina hämillään. + +Nyt emäntä mutisi jotain, että saa sitä kyllä rahattakin, kun se siksi +tulee, ja aikoi kaataa Tiinalle omaan tyhjään kuppiinsa. + +»Ei», esti Ahlström, »teidän pitää ensinnä pestä kupit, näissä on +poroja.» + +Emäntä jo suuttui: + +»Ei suinkaan sitä nyt niin kovin herroiksi.» + +»Herroiksi?... herroiksi?» nauroi Ahlström. »Kylläpähän sitä osataankin +herroiksi!» + +»Sakoista ne rahat maksetaan.» + +»Syökää itse sakkoja, koetteeksi.» + +Mutta nyt emäntä siunasi ja sanoi, että vallesmanni on pihalla. Tuiskuna +hän riensi syytämään kahvikuppia kaappiin, kelloseppä ryhtyi työhönsä, +ja Ella seisoi tukka pystyssä, tolkutonna kysymysmerkin näköisenä +keskilattialla, kun nimismies tuli sisään. Grönberg sanoi hyvän päivän. +Ellalta ei tullut siihen vastattua muuta kuin katsellen sivuillensa: + +»Täällä on sellainen siivo, ettei tahdo kulkemaan päästä.» + +Aivan kuin hän olisi tahtonut saada nimismiehen huomion kiinnitetyksi +akkaväen puuhiin. Huolimatta siitä sanoi Grönberg. + +»Oletpa kotona. Pane vaatetta päällesi ja lähde minun mukaani.» + +»Mihin nyt?» + +»Sinne meille vaan.» + +»Mitä nimismiehellä nyt...?» + +»No no, sittenpähän näet.» + +Ella rupesi etsimään nurkista ja ryysyläjistä vaatteitansa. Suuren +penkoamisen perästä hän löysikin vihdoin takin puuloukosta halkojen +alta. Seisoessaan ja odottaessaan Ellaa katseli Grönberg ympärilleen ja +virkahti aivan kuin sivumennen: + +»Talossa ei ole puutetta.» + +»Ostettiin rukiita tässä...» sanoi Ella. + +»Keneltä isäntä sai ostaa rukiita?» + +»Tältä kestikievarilta ostettiin, ja...» + +Ella oli nyt valmis, joten lähdettiin. + +Tultuaan kotiin antoi Grönberg Ellan seista kamarin ovipielessä, heitti +itse takin pois päältänsä, otti esiin pienen muistiinpanokirjan +pöytälaatikosta, selaili ja tutki sitä hetkisen. Siellä oli m. m. +tällainen Ellaa koskeva muistiinpano: + +»Helmikuun 12 p:nä sai Kuivasen Ella Mikko Siikalahdelta jauhomaton +velaksi Karin Vennun takauksella.» + +Mitään muuta selvää ei ollut saatu Ellan viljan ostoista. Yleisesti +kuitenkin tiedettiin, että viime vuosi oli ollut hänelle jo melkein +täydellinen katovuosi. + +Grönberg astui Ellan ääreen ja kysyi: + +»Mistä sinä olet tänä talvena saanut viljaa?» + +»Kaupungista on haettu ja...» + +»Vai kaupungista!» + +»Niin ja tältä Klitsiltä ja ... ja Siikalahden kestikievarilta.» + +»Sinä sanoit ostaneesi *rukiita* kestikievarilta?» + +»Niin tuota ... en minä nyt muista, oliko ne jauhoja vai rukiita, +kun...» + +»Ella, sinä tiedät, etten minä kärsi *valhetta*. Kerro nyt lyhyeen ja +selvästi, *kutka* ovat olleet *osallisia* Klitsin jyväin varkaudessa?» + +»Klitsin jyväin varkaudessa?» kysyi Ella niin ihmettelevällä ja +varmalla äänellä, että Grönberg tunsi hiukan pettyneensä. »Sitä en minä +tosiaankaan tiedä», jatkoi hän. + +»Etkö tosiaankaan tiedä mitään?» + +»En mitään», vakuutti Ella niin varmalla äänellä, että joku toinen kuin +Grönberg olisi uskonut. Mutta nyt oli siitä se seuraus, että Ella sai +vasten leukojaan niin kovalla kädellä, että lensi pää edellä ovea +vasten, joka poukahti auki. Ella jäi hievahtamatta makaamaan kynnykselle +poikki teloin. Aivan rauhallisena meni Grönberg istumaan ja alkoi +piippua polttaa ja mietiskellen katsella ulos ikkunasta. Mutta kun Ellan +makuu alkoi tuntua liian pitkälliseltä, meni hän ja potkaisi tätä +selkään karjaisten: + +»Ylös, lurjus!» + +Ella päästi heikon äänen. + +»Laita paikalla pystyyn itsesi, taikka...» + +Ella alkoi todellakin vääntää itseänsä pystyyn. + +»Heitä tuo takki päältäsi.» + +Ovi pantiin lukkoon. Ellassa vapisi joka nikama. + +»Sinä tiedät, Ella, mikä sinua odottaa, ellet nyt kerro kaikkea, minkä +tiedät tuosta jyväin varkaudesta.» + +Ella istua rojahti raskaasti tuoliin, oli hetken vaiti, laski otsan +käsiinsä ja huokasi äänellä, joka ilmaisi sanomatonta tuskaa ja +sortumista. + +Grönberg huomasi, että ollaan hyvällä alulla. + +»Pane piippuun, Ella, tässä on tupakkaa», kehoitti hän. »Äsken annoin +minä Karin Vennulle kihlat ja vein hänet vanginkulettajalle häitä +odottamaan.» + +Ella nosti päätänsä: + +»*Onko Vennu pantu kiinni*?» + +»On.» + +Tuskissaan pani Ella piippuun, saadakseen siitä jotain helpotusta. + +Sitten hän sanoi aivan hiljaa: + +»Kun ihminen on oikein häjy ja oikein köyhä, niin se joutuu tekemään +kaikenlaista.» + +Nimismies kohteli erittäin ystävällisesti ja suurella osanotolla Ellaa, +joka vastustelematta nyt kertoi, miten heitä oli ollut seitsenmiehinen +joukko, jotka olivat eräänä yönä tyhjentäneet Klitsin jyvälaarit. Tuuma +oli lähtenyt »Vennuperkeleestä», kuten Ella häntä nyt nimitti. Vennun +kaksi renkiä oli ollut kahdella hevosella mukana. Itse ei Vennu ollut +mukana enempää nyt kuin koskaan muulloinkaan. Kolme varkaista oli ollut +toisesta pitäjästä, ne kaksi muuta olivat talollisia täältä omasta +pitäjästä, ja Ella luetteli kaikki. Vasta tunnustuksensa tehtyään +huomasi hän kysyä, oliko Vennu tunnustanut. + +Ei ollut tunnustanut. + +»Se tappaa minut, kun irti pääsee», valitti Ella. + +Nimismies koetti lohduttaa, että hän kyllä pitää siitä huolen, ettei +Vennu niin aivan heti irti pääsekään. Mutta se ei Ellaa paljoakaan +rauhoittanut, sillä hän pelkäsi, ettei Vennun päälle voida sitovasti +todistaa mitään, ja siksi hän Jumalan nimessä rukoili, ettei nimismies +antaisi ilmi sitä, että hän on tunnustanut. Ella oli suuressa +sieluntuskassa, valitti ja vaikeroitsi sitäkin, että oli sellainen +raukka, kun ilmoitti. -- + +Illalla kokoutui ihmisiä kautta pitäjän vanginkulettajan luo vankeja +katsomaan, sillä kaikki Ellan ilmoittamat miehet oli tuotu sinne, paitsi +Vennun toista renkiä, joka jo pari viikkoa takaperin oli paikkakunnalta +kadonnut, sekä noita toisesta pitäjästä olleita varkaita, joiden +kiinnipanosta oli sen pitäjän nimismiehelle erityinen ilmoitus +lähetetty. + +Tutut olivat vanhan tavan mukaan tuoneet vangeille viinaa. Toiset olivat +jo päissään, kun nimismies viimeistä tuoden saapui taloon. Siellä oli +kansaa tungokseen asti ja suuri melu. Vangit, ja etupäässä Vennu, olivat +saaneet takaisin luontonsa, kun ensi hämmästys oli ohitse. + +Meteli lakkasi, kun nimismies astui tupaan. Mutta kun vanginkulettaja +alkoi lukita jalkarautoja viimeksi tuodun nilkkoihin, alkoi Vennu +kirota. Hän tahtoi vielä kerran näyttää olevansa mies, joka ei pelkää. +Toiset yhtyivät samaan melskeeseen, sekä sitä säestämään tervehtimään +tulleet tuttavat. + +»Hiljaa!» + +Se räjähti varmasti samalla kuin jalka paukahti lattiaan. + +»Ei yhden miehen käskyllä!» huusi Vennu, ja hampaitten takaa kuului +toisten kirouksia. Joutilaat katsojat vetäytyivät peloissaan ovipuoleen. + +Mutta nyt näki Grönbergin hehkuvista poskista, että hän oli suuttunut, +kun hän astui Vennun ääreen ja antoi hänelle vasten leukoja puustin +julmalla nyrkillään. Vennu hoipertui penkkiä vasten, ja naamasta alkoi +vuotaa veri. Vennu kirosi ja sanoi, että vaikka paikalle tappaisit, +niin sittenkään ei hän itke, ja että kun hänen kätensä olisivat vapaat, +niin saataisiin koettaa... + +»Mutta vielä ne kerran ovat vapaat!» Toiset murisivat ja helistelivät +kahleitansa. + +Silloin veti Grönberg Vennun pitkäkseen lattialle ja alkoi antaa +kasakanpampulla poikki selän sellaisella vauhdilla, että Vennu lopulta +rupesi parkumaan ja pyytämään armoa. + +Ja armo annettiin. + +Silloin oli huoneessa niin hiljaista, ettei pienintäkään rautain +heläystä kuulunut. Kaikkien, ja etupäässä vankien kasvoilla oli kauhun +ilme. Vennu makasi lattiassa yhä suullansa ja ähki vaikerrellen hiljaa. + +»Ulos tuvasta kaikki tänne kuulumattomat!» käski nimismies. Ja käskyä +noudatettiin paikalla. + +Kun Grönberg sattumalta läheni Ellaa, älähti tämä: + +»En minä ole rähissyt ... herra vallesmanni!» + +»Se on sen parempi itsellesi», sanoi Grönberg ja silmäili vuorotellen +vankeja, jotka tuskin uskalsivat hengittää. + +»Ja muistakaa te», sanoi hän, »että jos te synnytätte pienintäkään +rähinää taikka levottomuutta talossa, niin huomenna, kun minä tulen +tänne, teen sylttyä joka ainoan selkänahasta, roistot!» + +»Korjaa sinä lurjus itsesi sieltä lattialta!» ärjäisi hän Vennulle, +»taikka tahdotko saada lisää?» + +Vennu väänsi itsensä nelin ryömin ja pyysi päästä sänkyyn. Se hänelle +myönnettiin. + +Lukittuaan vangit seinään lähti Grönberg pois. + +Matkalla eivät lautamies ja hän puhuneet toisilleen montakaan sanaa. +Ilta oli jo alkanut hämärtää, ja joitakuita tähtiä näkyi taivaalla. + +»Mahtaneeko tulla halla tänä yönä?» virkkoi Grönberg taivasta katsellen. + +»Kyllä on sellaiset merkit», sanoi lautamies ja huokasi. + +»Saa nähdä, mitä me tänä syksynä korjaamme, kun tuo ruiskin vasta +hedelmöi.» + +»Sen Jumala yksin tietää.» + +Halla olikin sinä yönä. + + + + +XI. + + +Kesä oli kulunut. Oli syyskuun 4:s päivä. Vainiot viheriöitsivät vielä. +Aurinkoa, joka oljen muuttaa kullan keltaiseksi ja jyvän kypsyttää, ei +näkynyt. Tuuli, joka oli useampia päiviä peräkkäin huokunut pohjoisesta +kuin vallaton poika, oli nyt päässyt omiin valtoihinsa, riehui, pauhasi +ja vihelteli. Ilta lähestyi. Taivaslaki puhdistui pilvistä ja loisteli +läpikuultavan kirkkaana. Tuuli, ikäänkuin se olisi tahtonutkin saada +vain pilvet pyyhityksi pois leveäin siipiensä tieltä, laskeutui +väsyneenä levolle. + +Oli hyvin kylmä. Sen lisäksi ilma oli kirkas ja keveä. Sen möyhyn ja +pauhinan jälkeen, johon korva useampina päivinä peräkkäin oli tottunut, +tuntui kaikkialla niin äärettömän hiljaiselta, että yksin tähkäpäätkin +näyttivät jotain kuuntelevan. Jos ilta olisi ollut lämmin ja ihana, +olisi sanottu, että luonto uinailee ja haaveksii suloisessa rauhassa, +-- ihanata! Mutta käänsipä nyt silmänsä mihin tahansa, ihmisiin, +puunlehtiin tai tähkäpäihin, -- kaikki ne olivat mykkinä kauhusta. +Silloin tällöin, kylmän viiman nuoleksiessa puunlehtiä, ne värisivät, +sivellessä tähkäpäitä ne hulmehtivat niin että koko pellon yli kävi +laine, josta syntynyt vieno, salaperäinen ääni muistutti hätähuutoa. + +Liikkeellä olevat ihmiset näyttivät ennen kaikkea väsyneiltä, sillä +useat eivät olleet ollenkaan nukkuneet pariin vuorokauteen. + +Noin kello 1 tienoissa yöllä seisoi Hautalainen vainiosarkansa aitaa +vasten nojallaan. Huulet tiukasti yhteen puristettuina, ilman piippua, +silmät tuijottaen tuonne hämäryyteen katoavan sarkansa etäisintä nurkkaa +kohti. Siellä täällä peltojen pientareilla näkyi liikkuvia hämäriä +varjoja; kuivat kiinteät yskähtelemiset, joita silloin tällöin kuului, +ilmaisivat, että ne olivat miehiä. Kirkkaalla taivaslaella pilkisteli +joukko tähtiä. Oli niin hiljaista ja ilma niin herkkä kulettamaan +kaikua, että nuo liikkeellä olevain miesten yskimiset kuuluivat +tavattoman kauas. Erään tuollaisen yskähdyksen kuultuaan viereiseltä +saralta kohotti Hautalainen päätänsä sinnepäin. Ja niinpä hän näki +siellä Rauhalan ukon pään piippoilevan, luulipa erottavansa sen +hopeanharmaan hiuksien värinkin. Ikäänkuin tuo huomio olisi nostattanut +jotain innostavaa taikka lohduttavaa tunnelmaa Hautalaisessa, ryähti +hänkin ja otti muutaman askeleen mennäkseen Rauhalan äijän luokse. +Kuitenkin hän kohta katui tuumaansa, seisahtui, iski piippuun, kyykähti +maahan ja koetteli ruohoa: se oli kosteata ja hyvin kylmää. Sitten otti +hän käteensä kourallisen tähkäpäitä. Nekin olivat kylmiä, tuntuivat +kuivemmilta kuin ruoho, ja siksi kaiketi niistä, kun hetkisen piti +kädessään, oli virtaavinaan lämpöä, aivan kuin pienistä elävistä. + +Rauhalan äijän ryähteleminen käänsi Hautalaisen huomion nyt uudestaan +sinnepäin, mistä se kuului. Äijä tulla lynttysi pellon pientaretta +pitkin. Tällä välin oli sumu alkanut tiivistyä, ja lyhyessä hetkessä se +sulki näköpiirin hyvin ahtaisiin rajoihin. Sumu siveli kasvoille +omituiselta tuntuvaa kylmää lietettä, joka tuntui puolittain rasvalta ja +puolittain lumelta. Pieni, vanha Rauhalan ukko saapui Hautalaisen +luokse, kädet syvällä housujen taskuissa, selkä oli vuosien ja työn +painon alla koukistunut. + +»Onpa vaarikin liikkeellä», Hautalainen sanoi katsellen toisaalle. +Vastaamatta tähän virkkoi äijä: + +»Tämä yö vie kaikki.» + +Ääni värähti niin oudosti, että Hautalainen ehdottomasti katsahti kylän +vanhimpaan isäntään. + +»Jollei nouse tuulta», vastasi hän. + +»Ei nyt nouse tuulta, saat nähdä.» Äijä jatkoi hiljakseen matkaansa ja +puhui sieltä: + +»Tänä vuotena kuolevat ihmiset nälkään.» + +Hautalainen alkoi seurata äijää, tietämättä itsekään miksi. Tuo vanhus +oli enimmäkseen kotonaan, ei käynyt usein kylässä, oli varoissa ja +parjasi aina niitä, joilla oli velkaa, eikä yleensä löytänyt muissa +ihmisissä paljoa hyvää. Mitään ystävällisiä naapurussuhteita ei heillä +keskenään ollut. Tuntien äijän luonnetta edellytti Hautalainen, että +tämä pilkoillaan lausui viimeisen huomautuksen. Hänen luontonsa +kuohahti, ja vähän ajan kuluttua hän virkahti: + +»Niin, kyllä se koskee rikkaaseen jos köyhäänkin.» + +»Koskee se», myönsi äijä. + +»Sellaisella kuin teillä ei ole hätää.» + +Äijä seisahti aidan viereen, nojautui siihen sillä tavalla, että +Hautalainen, joka nyt oli vieressä, näki hänen kasvonsa. + +»Ei ole... Pitäiskö olla?» + +»Enhän minä sitä...» + +»Minä tulin isännäksi vuonna 1820 ja aloin melkein kahdella tyhjällä +kädellä, niinkuin kyllä olet kuullut ja tiedät. Jos olisit silloin ollut +minun housuissani niinä ensi aikoina, niin et Jumal'auta kadehtisikaan +sitä, että mulla nyt on puuttumatta leipää.» + +Hautalainen hiukan säpsähti, sillä äijän äänessä oli jokin harvinaisempi +sävy, joka melkein pani hänet häpeämään äskeisiä ajatuksiaan. + +»Ei minun tavarani ole koottu lurjun keinoilla ja kurilla, sellaisilla +kuin tuo Siikalahden Mikko kokoaa -- kumma, ettei Jumalan käsi sitä +rankaise.» Hän katsoi yksinkertaisen ja kysyvän näköisenä Hautalaiseen, +joka yhä enemmän joutui hämilleen. Saamatta mitään vastausta jatkoi +ukko: + +»Minä olen nuorempana, kun oli kovia katovuosia, syönyt paljasta pettua +monta vuotta, säästääkseni siemeniä ja karttaakseni velkaantumista ... +niin että jos minä tänä vuotena syön puhdasta leipää, niin... Vaan mitäs +siitä, maailma huononee aina vain.» + +»Eipähän se näy paranevankaan.» + +Äijä katseli valkeain, pitkäin silmäripsien alta: + +»Sinä olet niin paljon nuorempi kuin minä», sanoi hän, »että mä +kelpaisin melkein isäksesi, niin sen tähden sanon sulle, että sinä olet +liiaksi hyväluontoinen, sinä olet sekaantunut paljon takauksiin, Janne.» + +Hautalainen tunsi, että kylmyys ja vilu, jota hän oli yhä enemmän +alkanut tuntea, nyt yhtäkkiä muuttui hiottavaksi kuumuudeksi, ja omissa +silmissään hän rupesi näyttämään kovin poikamaiselta ja aralta. + +»Se on totta», myönsi hän, »mutta kun minua maailmassa on autettu ja +taattu, silloin kun minä olen tarvinnut, niin minä olen pitänyt +velvollisuutenani auttaa myöskin muita.» + +»Hm», murahti äijä. + +»Paha se kyllä on, ja minä olen uudestaan sen tähden velkaantunutkin.» + +Kaikki tämä, mitä hän lausui, kuului kovin nöyryyttävältä. + +»Hm, sillä on myöskin väli, minkälaisia miehiä sopii mennä takaamaan.» +Äijä lähti sen enempää sanomatta astumaan aidanviertä kotiin päin, +kunnes tultuaan rinnin kohdalle, mistä astui ulos vainiosta maantielle, +virkkoi itsekseen, mutta niin kovaa, että Hautalainen, joka vielä seisoi +paikallaan, kyllä sen kuuli: + +»Kaikki nyt otetaan tänä yönä.» + +Ja hän silmäili taivaslakea kohti, missä tähdet kirkkaasti loistivat ja +vilkuttivat. + +Kauan seisoi Hautalainen paikallaan vielä ja syrjäinen olisi saattanut +luulla hänen nukkuvan. Se olisi ollut kuitenkin suuri erehdys. Sillä +hänen sielunsa valvoi luoden eläviä ja kammottavia kuvia edessä +olevasta elämästä. Tuskallinen aavistus siitä, että hän +ajattelemattomuudessaan oli menettänyt oman ja koko perheensä +toimeentulonehdot uskaltamalla takauksiin enemmästä kuin hän itse, +joutumatta perikatoon, saattoi vastata, oli nyt paisunut täydeksi +varmuudeksi. Hän oli aina ennen tuudittanut levotonta omaatuntoaan sillä +vakuutuksella, että tarvitsevaa lähimmäistä on velvollisuus auttaa. +Mutta mitä se auttaminen nyt oli hyödyttänyt? Korkeintaan lykännyt +muutamain vararikkoa jonkun aikaa eteenpäin, mutta samalla valmistanut +hänen ja hänen perheensä turmiota. Jos hän voisikin pitää talonsa, +joutuisi hän kuitenkin sellaiseen velkaan, että hänen luottonsa olisi +mennyt... Hän kyykähti maahan koettelemaan ruohoa. Harvinainen, +huokauksen tapainen huudahdus »Hyvä Jumala!» pääsi hänen suustansa, +sillä ruoho oli jo kankeata ja koperossa. Sitten tempasi hän kouraansa +tähkiä; nekin olivat jo paljon kylmempiä ja hänen mielestään +elottomampia kuin äsken. Ja aamuun oli vielä monta tuntia. Sillä aikaa +ehtii halla jo puristaa mehun itse oljestakin! + +Sanaakaan sanomatta nousi hän raskaasti ja väsyneesti aidan ylitse +maantielle, joka siinä oli hyvin korkealla. Halla, joksi sumu nyt oli +alkanut muodostua, oli jo laskeutunut niin alas, että sen ylitse näki +kirkasta taivasta vasten kylän tummat rakennukset. Mutta sitä vastoin +itse hallakerros oli niin paksu ja sakea, että kun Hautalainen käveli +kotiin päin, tunsi hän olevansa kuin keskellä lumipyryä. + +Kun hän oli ehtinyt kylään, oli halla jo siellä muutamin paikoin +hälvennyt. Muutamain talojen ikkunoista pilkisteli tulenvalo ja sieltä +täältä kuului jalkain kapsetta ja rykimistä, ilmoittaen, että koko kylä +oli valveilla. + +Juuri kun Hautalainen astui portailleen, äkkäsi hän emäntänsä nurkan +takaa kiirehtivän tupaa kohti. Jo etäämmältä luuli vaimo huomaavansa +miehen synkeän katseen tahi ainakin hän sitä aavisti. + +»Ei *kaikki* ole mennyttä vielä», sanoi vaimo ehdittyään miehensä +rinnalle. Ääni tosin vapisi, mutta siinä oli sittenkin jotain niin +varmaa, että mies oudostellen ja kysyväisesti katsahti häneen. + +»Jumala elää vielä», jatkoi emäntä. Ikäänkuin pettyneenä jossain +toivossaan murahti mies hylkäävästi. + +Nuoret nukkuivat tuvassa säestäen toistensa raskasta, levollista +hengitystä. Isäntä meni istumaan pöytäpenkille ja emäntä pistäysi +kamariin. + +»Jumala», ajatteli mies. Taikka oikeastaan ei hän sitä ajatellut, se +vain soi hänen korvissaan ikäänkuin kaiku. + +Hän istuutui raskaasti pääty-ikkunan eteen penkille laskien kyynärpäänsä +ikkunalle ja tuijotteli ulos harmaaseen yöhön. Auringonnousun aika +läheni, ensimmäinen heikko, kuultava sarastus valaisi hallasumua, joka +yhä paksuni ja paksuni lähestyessään maata. + +Viime vuorokausien alinomainen tuskallinen jännitys, levoton ahdistus +ja kauhistavimmat olettamiset olivat väsyttäneet Hautalaisen siksi, että +hänen tajunsa nyt ikäänkuin nukkui, vaikka silmät olivat auki. +Jonkinlainen välinpitämätön yhtäkaikkisuuden tunnelma kääräisi hetkeksi +levoittavien siipiensä suojaan kärsivän sielun. + +Tieltä, joka meni pääty-ikkunan ohitse, kuului taas raskas astunta ja +yskiminen. Se havautti Jannen katsomaan. Varpulan Valee siellä tuli +vainiolta pitkä riihitakki yllään. + +Yhtäkkiä tapasi Janne itsensä ajatuksissaan matkimassa äskeistä vaimonsa +lausetta: »Jumala elää vielä.» Ja samassa kun hän sen keksi, johtui +mieleen ajatus: »Mitähän se siellä kamarissa mahtaa tehdä? Jokohan meni +nukkumaan?» Tuo luulottelu sai miehen luonteen hiukan kuohumaan: kun +saattaakin mennä makaamaan ja nukkumaan tällaisena yönä!... Vihaisena +lähti hän kamariin aikoen herättää vaimon ja pitää tälle nuhdesaarnan. + +Mutta avatessaan kamarinoven näki hän emännän kokoon köyristyneenä +polvillaan vuodetta vasten ääneen rukoilemassa. Hän rukoili aivan omalla +vienolla, meluttomalla tavallaan, joka nyt vaikutti mieheen niin +pehmittävästi kuin jotain yliluonnollisen pyhää ja hillitsevää olisi +ollut tässä huoneessa. -- -- »Sinä rakas, kaikkivaltias Jumala, jolla on +valta ja voima taivaassa ja maan päällä ja jota ilman ei meitä +olisikaan!... Sinä etsiskelet kansaa, sinä annat toisinaan askeleesi +lihavuudesta tiukkua, mutta me emme sinua kiitä. Sinä rankaiset meitä +nälällä ja kalliilla ajalla, että me nöyrtyisimme. Opeta Herra meitä +ajattelemaan, ettei meidän suurin onnemme saa olla lihavasti katetussa +pöydässä, vaan että me sen löytäisimme Sinussa, Sinun iankaikkisessa +rakkaudessasi. Mutta älä anna meidän synnissä nukkua, älä rankaise meitä +hirmuisimmalla vitsallasi, älä käännä kasvojasi pois meistä, Herra...» + +Janne oli hiljaa istunut tuolille. Nyt häneltä pääsi väkivaltainen +hyrskäys, joka puistatti jykeviä hartioita ja pani leuan vavahtelemaan. +Ja niin kuin jotkut salaiset voimat olisivat häntä temmanneet +liikkeelle, lankesi hän kömpelösti erästä tuolia vasten polvilleen ja +rupesi itkemään. + + + + +XII. + + +Kun aurinko aamulla nousi, karkoitti se tähdet ja sulki niiden ilkeästi +uhittelevat silmät. Mutta se tuli myöhään, -- maassa oli ehkä puoli +tuumaa paksulta härmää, ojat ja vesilammikot tukevassa jäässä. Tähkäpäät +lepäsivät, sirot päät rintaa vasten kallistuneina, ja harmaatakkinen +mörkö istui hartioilla, raskaana kuin kivi, tunnotonna kuin kuolema, +kylmin kourin kuristaen voitetuista viimeistäkin elonmehua. Aurinko +näytti hämmästyneeltä, sen katse samealta. Mutta kohta se alkoi kohota +korkeammalle, tulla likemmäksi. Harmaat möröt tähkäpäiden niskassa +hellittivät kynsiään, silmäsivät oudostellen ylös tuota +verivihollistaan. Möröt nyykistivät uhrejaan viimeisen kerran, +laskeusivat sitten olkea pitkin hyvässä järjestyksessä maahan, ikäänkuin +ilkkuen paetessaan ja pitäen ilkeätä lotisevaa sähinää. Tähkäpäiden +köyristynyt pikkuniska suoristui painon paettua luonnolliseen +kuolinasemaan. Kuinka väsyneiltä, kuinka laihtuneilta ne näyttivät! +Pitkin rutistunutta runkoa juoksi vain paksu tuskanhiki. + +Pilviä nousi. Kylki kylkeä vastaan asettuivat ne auringon eteen aivan +kuin lämmittelemään. + +Maassa oli jälleen kylmä, hyvin kylmä. Ihmiset hykertelivät käsiänsä, +vilusta ja tuskasta väristen, loivat rukoilevia silmäyksiä taivaanliettä +kohti, -- koska se aukeaisi, jotta lämpö pääsisi virtaamaan heillekin +asti? Mutta pilvet peittivät aurinkoa katkeamatta iltapäivään. Ja hiki +kylmettyi uudestaan kiinni kuolleitten tähkäpäiden harmenneisiin +hiuksiin ja rypistyneeseen, mehuttomaan runkoon. + + * * * * * + +Kylän seppä, jonka mökki ja paja olivat siellä mäellä, missä mökkejä +muitakin oli likemmäksi paria kymmentä, oli valvonut hänkin mökin +penkillä ihan koko yön, mutta nukkui nyt aamulla raukeana ja väsyneenä. +Vaimo, jolla yön kulku oli ollut samanlainen, oli ajanut lapset ulos +meluamasta, hiipi itse hiljaa askareissaan, sillä miehen uni häntä +jollain tavalla lohdutti... Tottapa jokin lohdullinen ajatus lie mieleen +johtunut, kun on rauhaa ja lepoa saanut, ajatteli vaimo, ja koetti sen +avulla karkoittaa synkeitä ajatuksia. Joku lapsista, joita oli neljä, +kuului tulevan meluten tupaan kohti. Äiti riensi ulos vastaan, ettei +mies heräisi. + +»Äiti! onkos meidän ohraa pannut halla?» kysyi kuusivuotias Iikka, kun +äiti tuli ulos. »Herkko sanoo, että senkin on pannut.» + +»On, lapsi.» + +Poika meni hyvin alakuloisen näköiseksi. »Mutta kun se on samanlaista +kuin eilenkin, ja siinä on tähkät ja jyvät», väitti hän. + +»Ei niissä jyvissä ole enää suurusta.» + +Sitä ei Iikka käsittänyt. Oikeastaan koski asia häneen pääasiallisesti +vain sen vuoksi, että hän oli siitä väitellyt vanhemman veljen kanssa ja +tunsi nyt äidin todistuksesta tappiolle joutuneensa. + +»Äiti, äiti, täällä on jäätä!» kuului viisivuotisen tytön heleä +riemullinen ääni ojan reunalta, kujan sivusta. + +»Mene katsomaan, Herkko, ettei Sanna putoa ojaan», käski äiti vanhinta +poikaa, joka hääri navetan luona. Itse hän kiiruhti tupaan, sillä +kujalta tuli polkua pitkin Siikalahden Mikko, rautakappale kädessä. Hän +herätti miehensä ilmoittaen, että Siikalahden isäntä tuolla tulee pajaan +ja jos makaamasta löytää, niin alkaa pistopuheitaan heitellä. + +»Pistelköön», sanoi seppä ummistaen silmiään, jotka eivät kuitenkaan +enää näkyneet ummessa pysyvän. + +Mikko tuli tupaan. + +»Huomenta.» + +»Jumal' antakoon», vastasi vaimo. + +»Makaamallako täällä nyt vaan tästä puoleen aiotaan?» + +Seppä nousi piippuun panemaan ja sanoi: + +»Eipä tässä nyt muutakaan sen sopivampaa, vai toitko sinä työtä?» + +»Tuosta pitäisi saada aitanoveen esirauta, mahtaako siitä tulla?» + +Mikko katseli ruostunutta raudankappaletta kädessään. + +»Mikä siinä olisi... Jos ei tule luja, niin ainakin löyhä.» + +»Löyhä?» + +»Niin, mä sanon, että jos ei tule luja, niin ainakin löyhä.» + +»Miksei tästä luja tulisi, vahvaa hyvää rautaa kun on, häh?» + +Seppää huvitti kiusata tarkkaa miestä. + +»Saattaahan siitä tulla lujakin.» + +»No ja saattaako tulla löyhäkin?» + +Sepän teki mieli nauraa, vaikka ei ollutkaan naurutuulella. Hän otti +vanhan rekiraudan kappaleen Mikolta, ja vastaukseksi tämän viime +kysymykseen virkkoi: + +»Saattaa kyllä, ruostunuthan se on ja noin ohut jo ... se palaa ja +muuta.» Seppä tiesi ennestään ja näki nytkin Mikon silmistä, että jos +tämän pitäisi ostaa uutta rautaa tuon vanhan rojun sijaan, särkisi se +kitsasta sydäntä. + +»Olisiko sinulla vahvempaa rautaa?» kysyi Mikko yhä katsellen ja +koputellen rautakappaletta. Seppä pelästyi jo, sillä hän tunsi +kokemuksesta, että Mikon mielestä kaikki rauta tuli sepälle ihan ilman. + +»Ei ole nyt minullakaan, tehdään se vaan tuosta. Tällaisina vuosina ovat +varkaat vähävoimaisia.» + +»Hm.» Mikko ajatteli, että hän katselee pajan loukosta, eikö sieltä +löydy. + +»Nyt on ollut Jumalalta kova yö», sanoi sepän eukko. + +Siikalahti oikaisi pientä ruumistaan, ryähti ja sanoi mitä korkeimmalla +äänellä: + +»Hjoo! Jumala on rangaissut, kun komeus on niin paisunut. Kyllä nyt +köyhän elää kostaa. Tänä talvena maksaa ruistynnyri ainakin +neljäkymmentä markkaa.» Tämän ajatuksen sanottuaan hän kääntyi sepän +puoleen ikäänkuin kysyen »vai eikö maksa?» Ja jos seppä alkaisi vaataan +väittää, niin hän huutaisi vielä kimeämmällä äänellä »maksaa varmasti, +senpä saat nähdä!» Sen ohessa hän nauraisi samassa niin että ... +ottakoon seppä sitten miksi tahansa, mitä hän siitä välittää... Mutta +rukiit vaan maksavat ensi talvena neljäkymmentä markkaa tynnyri. + +Seppä rypisti otsaansa ja lähti sanaa sanomatta ulos. Vaimokaan ei enää +jatkanut puhetta. Mikko lähti sepän jälestä ja niin sitä mentiin pajaan. + +Aurinko oli hetkisen näkynyt tavallisella paikallaan kykenemättä +kuitenkaan vielä sulattamaan paksua härmää, joka ikäänkuin liimattuna +oli tarttunut seinähirsiinkin. Nyt se jo puikkelehti pilvien takana ja +näytti sinne aikovan kadota. + +Vähitellen kokoutui pajaan ja pajan edustalle joukko kylän miehiä +ikäänkuin nyt olisi ollut joutilas vapaapäivä, jolloin ei kenelläkään +ole mitään tekemistä. Siinä oli kylästä isäntämiehiä ja mäeltä mökin +miehiä. Viime yö oli painanut jokaisen kasvoille leimansa. Ja kun siinä +juteltiin hallan tekemästä tuhosta, ilmeni vaikutus toisissa +uhkamielisenä kiukkuna, toisissa jo murtavana epätoivona. + +Keskustelut olivat ensinnä harvasanaisia mielenilmauksia tapahtuneesta +tuhosta. Leikkipuheet ja väittelyt, jotka aina kesäilloilla, kun +miesjoukot pajan eteen keräysivät toisiansa tapaamaan ja siinä kapua +lyömään, piiloilivat nyt kätköissään uskaltamatta pilkistää +silmäkulmastakaan esiin. + +Paja oli matalalla, kivisellä mäellä, missä mökkejä, pieniä ja +vaatimattomia, toiset ränstyneitä, toiset parempikuntoisia, seisoi sikin +sokin, aivan sen mukaan miten kiviltä milloinkin oli sijaa saanut. Outo +olisi tuota kivikkoa varmaankin pitänyt paljon epämukavampana +mökinpaikkana kuin kovaa kalliota. Mutta kun siihen monta miespolvea +takaperin ensimmäisiä mökkejä istutettiin, jolloin niitä sai asettaa +ilman vuokraa, niin miehet, joiden luonteessa oli paljon katajan sukua, +alkoivat särkeä ja vääntää kiviä kasoihin ja löysivät sieltä kuohkeata +maata, joka hyvinä vuosina antoi perunoita perheen tarpeeksi asti. +Kivistä kasattiin mahtavat kiviaidat monimutkaisten perunamaatilkkujen +ympärille, ja mitkä eivät niihin enää soveltuneet, ne kerättiin +valtaisiksi röykkiöiksi, jotka niinkuin mitkäkin vuoripeikon hautakummut +näkyivät kauas, tuonne alas talolliskylään asti. Ne maksoivat monta +hikipisaraa nuo perunamaat. Ja kuka joutuikin niitä nyt isänniltä +uudestaan vuokraamaan, kyllä niille osattiin panna arvoa. + +Sitkeähenkisiä, monikoukkuisia, iankaikkisen vanhoja katajoita kasvoi +koskemattomissa kivienväleissä, taikka eivät oikeastaan kasvaneet, vaan +elivät kituvaa vanhuuttaan. Joku vaivaisen näköinen pihlajakin yritti +elämään sovinnossa katajain kanssa, mutta niiden sammaltunut parkki +kertoi jo lukemattomista ikävuosista, jokainen muisti nuo parinsylen +pituiset pihlajat nähneensä siinä ihan samanlaisina hänen muistamansa +ajan. Mutta mökkiläisillä oli jotain henkistä yhteyttä niidenkin kanssa, +sillä niitä eivät edes lapset kuoliaaksi rääkänneet, eivätkä niiden +oksia pilalle asti repineet. Niitä kohdeltiin kuin omakyläläisiä +ainakin, väliin paremmin, väliin huonommin, aina tutunomaisesti, mutta +ei koskaan hävyttömästi. + +Näköala pajan luota ulottui yli mäen, halki sen alla leviävän laajan +lakeuden, jonka keskellä talollisten asumukset näyttivät niin varmoilta +ja leiväkkäiltä siellä sulassa pellossa, ympärillä merenä aaltoilevat +viljavainiot. + +Niin muulloin. Mutta nyt ei tuo varma, »leiväkäs tunnelma» ottanut +noustakseen miesten rinnoissa, jotka pajan seinustaa vasten nojailivat, +tahi sen edustalla olevilla kivillä istuskelivat. Vaikkapa vainio +viljamereltä näyttikin eikä sen vihertävä väri vielä ollut eilisestä +sanottavassa määrässä muuttunut, muodosti kumminkin varma tieto siitä, +että viime öinen halla oli vienyt vainiosta *kaiken mehun*, tunnelman +samanlaiseksi kuin se joskus muodostuu yksikseen istuessa hautausmaassa +hämärän tullen ja silmäin harhaillessa ilman kuluttamain hautapatsaitten +seassa, joiden epäsäännölliset rivit ulottuvat hämärän rajoittaman +rajapiirin etäisimpään viivaan. Miehet, jotka näköalaa katselivat, +joiden silmäin alla siinä kivet ja kiviaidat koreilivat valkeassa +härmässä ja omain perunamaiden äsken vielä elinvoimaiset perunanvarret +alkoivat paljastua härmästä mustuvina, mätänevinä tynkinä, -- eivät +olleet mitään sankareita, eikä varsinaisia urhoja. Mutta heidän +rypistyneet otsansa, tuijottelevat silmänsä kertoivat, että he täysin +tajusivat mitä oli tulossa. + +Se ei siltä saanut heitä hätäänsä huutamaan ja sieluistaan nousevaa +tuskaa äänekkäästi valittamaan. Keskustelussa, joka kyllä +synkkäpiirteisenä liikkui juuri samaisen asian ympärillä, ei kukaan +maininnut *omasta* kohtalostaan, omasta persoonallisesta tuskastaan, +vaan yleisestä, kaikkia kansalaisia uhkaavasta tukalasta ajasta. +Jokainen näytti haluavan ihan viimeiseen asti salata omat leipähuolensa, +tahtovan itse kantaa oman taakkansa. Sellaisenaan tuo huolen ilme heidän +kasvoillaan näytti niin ihmeen yhtäläiseltä noiden katajain kanssa, +jotka sitkeästi »elivät vanhuuttaan» melkein mullattomissa kivien +koloissa, että heitä molempia, miehiä ja katajoita, saattoi pitää +toistensa heimolaisina. + +Pitkin tietä tuli mäen takaa toisesta kylästä päin nopeasti, +sipsuttamalla astuen pieni ontuva ukko, pussia selässään kantaen. + +»Herra armahda ja auta», alkoi ukon ääni jo vähästä matkasta kuulua, +»millä nyt meinaatte elää, miesparat? Koko kylässä ei ole jyviä muilla +kun Siikalahden Mikillä ja Märkäsen vaarilla, ja Varpulan Valeella on +vähäsen.» + +Hölmö-Tuppu istahti kivelle, suu itkuntapaisessa, mutta samalla +hullunkurisesti toisia naurattavassa väärässä. Muutamat suut olivat jo +vetäytyneet hymyyn. Hetkisen vaiti oltuaan, jatkoi Hölmö ikäänkuin se +olisi aivan tuossa hänen mieleensä pistänyt. + +»Siikalahden Mikillä on jumalattoman paljon jyviä ... kyllä sen nyt +kelpaa... Tuppu on hyvä tuttu Mikin kanssa...» + +»Hääh?» kysyi Siikalahden Mikko ja astui ulos pajasta, kun kuuli +nimeänsä mainittavan. + +Hölmö hypähti pelästyneen näköisenä. + +»Juutina!... no en minä mitään pahaa ole puhunut, eikä sovikaan puhua +sellaisen köyhän kerjäläisen, joka höpisee... Mä vaan sanoin, jotta +teillä on jyviä, muilla on jos sattuu.» + +»Mitä sinä mun jyvistäni?» + +»Ei, ei, älkää suuttuko... Mutta kun nuo miehet tuos vain niin laiskana, +kädet kahden puolen seisoivat, niin mä ajattelin, jotta pitää niille +jotain höpistä ... kun sen komian nimen tahtoo saada aina kantaa, jos ei +aina puhu. Kuinkahan ne joutavatkin niin laiskana olla nuo miehet. Millä +nyt aiotte elää?» + +»No, entä sinä itse?» kysyi joku. + +»Kyyllä, kyllä Jumala Tupusta aina huolen pitää, aina Tuppu on puhtaan +leivän syönyt, aina jo. Ei Tupulla ole akkaa eikä kakaroita, kyllä +yksinäinen aina elää. Mutta mitä varten sinäkin, Maijan Sameli, otit +akan, kun sinä olet niin heikkopuinen työmies?» Hän puhui tämän eräälle +nuorelle miehelle, joka seisoi nojallaan aitaa vasten. Tuppu jatkoi: +»Minä kyllä sanoin sulle, että kun hallavuosia tulee, niin kohta on akka +ja lapset kopukkatuvas. Mutta sinä et uskonut. Nyt oot jo niin laiha +kuin loukun läpi vedetty... Et sinä elä tämän vuoden yli, parasta on, +että rupeat ajattelemaan paremman asian päälle, miesparka...» + +Miesten täytyi ruveta naureskelemaan, niin surullisen totta kuin se +olikin tuon Hölmön juttu, jota hän yhä jatkoi poskiansa taputtaen: + +»Tupulla on aina ollut punaiset posket!» Mutta sitten, ikäänkuin +leikinlasku olisi ruvennut vaivaamaan hänen omaatuntoansa, hän yhtäkkiä +taas muutti muotoa. + +»Herra Jumala tätä yötä!» + +Siikalahden Mikko, jolle jo alkoi tulla kotohuolet, vei sepän syrjään ja +kysyi rautaa tarkoittaen: + +»No mitä se nyt maksaa?» + +»Parikymmentä penniä.» + +»Minä panen muistiin siihen sinun entiseen...» + +»Siihenkö velkaan? Mitä siihen näin pienistä, parempi kun antaisit vähän +leipää.» + +»Noo ... sopisihan se siihen vanhaankin.» + +»Joo, mutta et sinä tuon tähden köyhdy... Ei sitä tahdo nyt riittää +velkain maksuihin vähääkään, hyvä mies.» + +Siikalahti mutisi jotain epäselvää. + +»Häh?» kysyi seppä. + +»Tuota ... pane nyt sitten mukulat hakemaan ... mutta en minä anna kuin +yhden leivän, kyllä se tuollaisesta työstä riittää.» + +»Saat kyllä antaa kaksikin, teillä on leivät niin pieniä.» + +»Ei ne ole pienempiä kuin muuallakaan... Mitä ne pienempiä olisivat?» + +»On ne.» + +»Ei olekaan, älä valehtele.» + +»Olkoon nyt mitä hyvänsä, mutta saat sinä antaa kaksi, et sinä sillä +köyhdy.» + +»Kyllä sitä pian köyhtyy, jos jokaiselle antaa mitä kukin tahtoo.» + +Kumpainenkin jäi äänettömäksi ja nolostuneen näköisenä miettimään. +Huomio samalla kiintyi takaisin Tuppuun, joka yhä jaksatti miehille. + +»-- -- -- Tulee nälkävuosi, ihmisiä kuolee nälkään, rikkaitakin, ja +Tuppu pääsee hautajaisiin ryynipuuropataa sekoittamaan.» + +Tuppu huomasi, että Siikalahden Mikko katsoi häneen. + +»Kuulkaa isäntä!» Hän meni Mikon ääreen kuiskuttamaan: »Märkäsen +Antti-vaari on kipeänä, ja kun se kuolee, niin kyllä minä tulen sitten +puuropataa sekoittamaan ... minä jo sanoin emännälle, mutta sanokaa +tekin vielä, niin että jos ei Tuppua rupea kuulumaan, niin kyllä mä +sitten itse tulen.» + +Siikalahden Mikko päästi oikein sydämellisen naurun, joka vaikutti sen, +että toisten miesten suut menivät melkein entistä totisemmiksi. Mutta +Mikko oli jostakin syystä saanut taasen kiinni kerskailuhalustaan, joka +usein ilmeni luonnottomana iloisuutena, silloin kun toisilla oli huolta +ja sydämen ahdistusta. Kun nikkari Esa samassa tuli mökiltänsä polkua +pitkin käyden ja aikoi pysähtymättä jatkaa matkaansa, huusi Mikko +iloisella, nauravalla äänellä: + +»Mihinkä nikkarilla on kiire? Mitä nyt kuuluu?» + +»Ei mitään.» + +»Hoo! No ei suinkaan nyt taida kovin kiireitä nikkarintöitäkään olla?» + +Esa, joka ei juuri mielellään ollut tehnyt Mikolle töitä, otti tuon +pistelemiseksi ja keskeytti, ennenkuin Mikko ehti jatkaa: + +»No olisko se sinulle sitten niin helvetin hauskaa, jos ei mulla olisi +työtä?» + +Nyt miesjoukko melkein yhteen ääneen nauraa hörähti, pilkallisesti +katsellen Siikalahden isäntää. + +Tumma puna nousi Esan poskille, kun hän tuota sanoen säkenöivin katsein +mittaili Mikkoa. Mutta tämä ei hätäillyt. + +»Mitäs mun nyt niin mieleenikään», virkahti hän kaksimielisesti. + +»Mitä sitten tarkoitat? Minä olen köyhä, mutta sulta en ainakaan ikänä +kerjää, sen jumal'auta saat uskoa, jos tahdot!» + +Ja ikäänkuin Esan puheet olisivat nostaneet uhkaa ja itseluottamusta +toisissakin karkoittui heidän silmistään vähitellen tuo alakuloisuuteen +vivahtava, synkkämielinen ilme, ja sijaan tuli toinen, jyrkkä ja +uhallinen. + +Mutta Mikolle tuli kotikiire. »No pane sitten mukulat hakemaan, saat ne +kaksi», sanoi hän sepälle ja, lähti oikaisemaan yli mäen, välttääksensä +yhteistä matkaa Esan kanssa. + +»Perkeleen kitupiikki!» virkahti Esa Mikon mentyä, sylkäisi mustan +tupakansylen ja lähti omaa tietänsä. Mikon poistuttua alkoivat muutkin +häntä panetella ja noitua tavalla, joka ilmaisi mökkiläisten yleistä +vihaa häntä kohtaan. Mutta kun useilla oli hänelle pikkuisia, +menneentalvellisia syömävelkoja, niin se lie pitänyt heidän kielensä +Mikon läsnäollessa aisoissa. + +Tuppu oli istunut hiljaa kuin myyrä loppukohtauksen ajan. Mutta nyt hän +otti pussin selkäänsä ja itsekseen puhellen: »Ei maar, en minä jouda +tässä loritella. Vaikka Tuppu on hullu, ei se ole laiska, ja laiskan ei +pidä leipäänsä syömän», lähti hänkin pois. + +Kylästä rupesi tulemaan karjalaumoja. Elukat kulkivat vastahakoisesti +paimenten edellä, seisahtivat tuontuostakin, kohottivat turpaansa ylös +ja päästivät haikean, tyytymättömän mölinän. Härkä ja sonnimullikat, +ikäänkuin ihmetellen lehmäin laulutuulta, katselivat niitä oudostellen +ja lonisivat yhteen ääneen. Paimenet juoksivat kengittä elukoita omilta +teiltään kostaen, meluten, kiljuen ja piiskaten. Lammaslaumat saivat +vapaasti hajota mäkiin, mutta siellä vuonat vilusta väristen virittivät +valituksiaan omalla nuotillaan ottaen osaa yhteiseen kuoroon. Emät ne +nutustivat ahkerasti lyhyttä ruohontynkää, möngelsivät sitä suussaan +aivan kuin mauttomuuden tähden olisi tehnyt mieli sylkäistä pois. + +Ja ihmiset kaikkialla kävelivät joutilaina kuin pyhänä, kasvoilla vain +ei ollut tuota pyhäistä, levollista, nauttivaa ilmettä. Pilvinen taivas, +surullinen maa, kuoleman käsiin kesken joutunut luonto, ne nostattivat +sumupilviä ihmisten otsille ja saivat aikaan raskaita kyynelsateita. + + + + +XIII. + + +Nimismies Grönberg ei ollut nukkunut viime yönä silmäntäyttä. Vasta +aamulla 7 tienoissa oikaisi hän itsensä vuoteelle aikeessa hiukan +nukahtaa, ennenkuin lähtisi pitäjälle toimituksiin, joita tälle päivälle +oli satuttu määräämään useampia. + +Hän kuuli raollaan olevasta ovesta, että keittiössä joku kyseli häntä, +mutta piika selitti hänen juurikään menneen levolle, »kun oli koko yön +valvonut ja kävellyt ulkona», ja käski vieraan istua odottamaan. Mutta +kun häntä ei unettanutkaan, nousi hän ja meni keittiöön katsomaan. +Siellä istui Karhun Esa. + +Mentiin kamariin. + +»Mitä asiaa olisi?» + +Esa seisoi ovipielessä, huulet jo liikkuivat, mutta kuitenkin piti yskiä +pari kertaa ennenkuin sieltä tuli sanoja. + +»Niin ... minä olen tuumannut että ... jos vallesmanni vielä tarvitsisi +renkiä, niin minä nyt tulisin.» + +Kaikki tuo tuli niin harvakseen kuin Esan olisi täytynyt pakottaa ulos +jokainen sana aivan erikoisilla ponnistuksilla. Grönberg katseli häntä +vakavasti, ja Esalle näytti olevan tuskallista seisoa siinä. Hän koetti +edes rykiä karaistakseen itseänsä. + +»Vai niin», virkkoi Grönberg hetkellisen vaitiolon perästä, »kyllä +minulla jo on renki pestattuna, mutta...» + +»No ei sitten...» Esa jo liikahti lähteäksensä. + +»Älä nyt mene, istu.» + +Esa ei kuitenkaan istunut, mutta paikalleen hän jäi. + +»Mitä sinä tahtoisit palkkaa?» + +»Mutta jos teillä on renki pestattuna, niin... En minä toisen eteen.» + +»En minä sitä tarkoittanutkaan, mutta sille toiselle olisi toinenkin +paikka.» + +»Saisko se sen?» + +»Kyllä.» + +»No sitten. Mitä nimismies itse nyt katsoisi kohtuulliseksi palkaksi?» + +Esa kysyi tuota niin arasti, että se melkein kuulosti huokaukselta. + +»Hjaa... Kesällä lupasin muistaakseni sataviisikymmentä. Mutta nyt on +toinen aika.» + +»Minä en niin paljoa pyydäkään.» + +Grönberg katseli nyt hiukan kummissansa Esaa. + +»Täytyy mennä melkein puolet alaspäin», sanoi hän arasti. + +»Seitsemänkymmentä viisi markkaako?» + +»Jaa ... sinne päin.» + +Oltiin vaiti. Esa pyöritteli lakkia kädessänsä. + +»Tuota», alkoi hän, mutta siitä ei tahtonut tulla mitään. »Tuota ... +minä olen ajatellut ... että kun teillä varmaan tullaan tänäkin talvena +syömään petutonta leipää, niin ... tuota ... enkö minä saisi ainakin +joskus leipäosaani kotiin lapsilleni... (Tässä syntyi pitempi +äänettömyys, sillä Esa nieleskeli ja Grönberg kuunteli henkeä +vetämättä.) Minä itse söisin sitten täällä kotoani tuotua sekaleipää, +sillä...» + +Esan ääni sortui, hän pyyhkäisi lakinperällä nopeasti poskille vierivät +kyyneleet. + +»Onko sinulla monta lasta?» kysyi Grönberg hiljaa. + +»Kaksi.» + +»Joko olette syöneet sekaleipää?» + +»Ei, mutta kyllä se nyt näyttää siltä, että talven päälle täytyy.» + +»Niin», sanoi Grönberg vastaten Esan äskeiseen kysymykseen, »kyllä saat +sen leivän suhteen tehdä miten itse tahdot.» + +»Kiitoksia.» + +Oltiin hiljaa. Esa hankkiusi pois, mutta tahtoi vielä selittää: + +»Minulla on sellainen, kummallinen luonto, että ... pian minä suutun ja +pian itken.» + +Nimismies antoi Esalle vähän pestirahaa, jonka saatuaan tämä poistui. +Jäätyään yksin katseli hän ikkunapielestä vielä Esan perään, raskas ilme +valvoneissa, veristävissä silmissään. + +Vähän myöhemmin saapui lautamies, jonka oli määrä lähteä nimismiehen +mukaan pitäjälle, ja pian istuttiin rattailla. + +Kuura peitti vielä maata yltyleensä aivan kuin lumikerros. Kerjäläisiä +oli kyllä viime vuosina kiertänyt täälläkin huomattavammassa määrässä, +mutta kun he nyt maantiellä niitä useampiakin sivuuttivat, koski niiden +näkeminen Grönbergiin vielä erikoisemmalla tavalla kuin muulloin. Säälin +tunne oli syvempi ja velvoittavampi. Sitäpaitsi ulosmittaus ja +ryöstötoimitukset nyt painoivat raskaasti mieltä. Kauhean viimeöisen +tuhon vuoksi ovat ihmisten mielet muutenkin murheen ja epätoivon +murtamina. Lain ja oikeuden nimessä on hänen velvollisuutensa vierittää +vielä raskaat lisäpainot monenkin perheen sydämille... Miksi olivatkaan +toimitukset sattuneet nyt juuri tälle päivälle?... + +Synkeänä, kapinoiden velvollisuuksiansa vastaan ajoi hän kumppanilleen +sanaakaan puhumatta. Mutta tämäpä katkaisi äänettömyyden: + +»Kuinka monta toimitusta herra nimismiehellä on tänä päivänä?» + +Viisihän niitä oli, kolme ulosmittausta ja kaksi huutokauppaa. + +»Sinne Siikalahden kyläänkö nyt ensimmäisenä ajetaan?» + +»Sinne.» + +Puhe ei tahtonut sujua. Vähän ajan kuluttua Grönberg itsestään alkoi: + +»Meidän *täytyy* luultavasti toimittaa paljon ulosmittauksia tänä +talvena.» + +Lautamies ravisti päätään: + +»Kyllä, arvattavasti hyvin paljon, ihmiset kun alkavat jo syksystä olla +niin kovin ahtaalla ja ... tämä yö teki nyt lopun, niin että ... mikä +siinä oikein tulleekaan neuvoksi.» + +Grönberg johtui kysymään: + +»Onko lautamies paljon takauksissa kiinni?» + +»Onpahan niihin tullut mentyä.» + +Äänestä kuuli kyllä, että asian ajatteleminenkin tuskastutti. + +Ajettiin Kuivasen pihaan. Likitienoilla oli Siikalahden Mikko jo +odotellut ja yhtyi nyt joukkoon tupaan mennessä. + +Kun tultiin sisään, puki emäntä paraillaan rikkinäisiä kenkiä lapsen +jalkoihin, piika ajoi pieniä, ruuppaisia perunoita vatiin. Nimismiehen +tervehdykseen ei kukaan mitään vastannut. Kaikkialla, lattialla ja +penkeillä, oli niin paljon yhtä ja toista, aina perunakuokasta ja +hevosloimesta kahvikuppeihin ja silkkihuiviin asti, ettei tahtonut jalka +jakautua. Kun ei emäntä käskenyt istumaan, heitti piika perunavatinsa +pöydälle, kävi sysäämässä penkiltä vaatteita ja kamaa kokoon, pyyhkäisi +siten paljastunutta rahia rievulla ja käski istumaan. + +Mutta kenelläkään ei ollut siihen aikaa eikä halua. Nimismies alkoi +selittää emännälle, että hänellä olisi täällä ulosmittaus Siikalahden +saatavista, jotka kolmen eri velkakirjan mukaan tekevät yhteensä 156 +markkaa korkoineen, ja kysyi, eikö emännällä ole rahaa maksaa niitä. + +Emäntä laskeusi käsiensä päälle pöydälle ja rupesi itkemään. Hän itki +niin haikeasti, niin katkerasti, että lapset, toinen toisensa jälkeen +rupesivat tekemään samaa. Grönberg kyllä tunsi, miten huonossa maineessa +talon emäntäkin oli, isännästä puhumattakaan, joka nyt istui linnassa, +mutta sittenkin katsellessa noita turvattomia, syyttömiä lapsia, +tietäessä, että talo kokonaisuudessaan kaikkine tavaroineen nyt pian +olisi pantava vasaran nenään velkojain tyydyttämiseksi, jotka ilman +epäilystä rientävät kaikki saatavansa perimään »kun kauhut ovat +linnassa», valtasi hänet syvä säälintunne. Astuen emännän luokse koetti +hän tätä lohduttaa sillä, ettei *tämä asia* nyt niin suuri ole, että +sitä niin kovasti tarvitsisi surra, ettei hän kirjoita talon kaikkia +lehmiäkään, ei molempia hevosia, vaan koettaa menetellä niin +sopivaisuuden mukaan kuin suinkin mahdollista. + +Lapset pelkäsivät Grönbergiä ja huusivat yhä kovemmin. + +Emäntä alkoi itkunsa seasta puhua. Hän sanoi kyllä tietävänsä sen, että +hänellä joukkoinensa on maantie edessä ennen pitkää. Syytti Ellaa ja +sanoi, että se on Karin Vennun joukossa juonut omansa ja hänen +perintönsä. Kyllä heillä omaisuutta on ollut, eikä tässä syyttä köyhiä +olla. Aikaa sitten oli hän ennustanut tällaista loppua. Jumalan käsi oli +nyt pudonnut päälle hirmuisena ja rankaisevana. Mutta minkä tähden +Jumala rankaisee syyttömiä lapsiraukkoja? -- sitä ei hän ymmärtänyt. + +Siikalahden Mikon oli alussa, kun emäntä itkemään rupesi, tehnyt mieli +ruveta selvittämään tälle, että olisi ollut mukavampi jo ennen murehtia, +että tässä onkin eletty aivan niinkuin viimeistä päivää ja että kyllä +emäntä on ollut aivan samanlainen kuin isäntäkin. Mutta kun ei Sanna +sanallakaan syyttänyt häntä, ei muita, Ellan selkään vaan syyt sysäsi, +kun sen itku oli niin katkeraa ja nähtävästi pulppusi ulos murtuneesta +sydämestä, ei Mikkokaan puhunut pahaa sanaa. + +Hiljaisina, surullisen mielialan vallitessa, toimittivat he +kirjoituksen, merkiten kolme lehmää -- neljäs jätettiin taloon -- ja +toisen hevosen nimismiehen kirjoihin. Se käytiin vielä emännälle +ilmoittamassa ja lähdettiin pois. + +Nyt ajettiin mökkiläismäelle. Siellä oli myytävä Tuomi Kustaan lehmä +Siikalahden Mikon saatavasta. Mikko käveli nimismiehen rattaitten +vieressä ja kertoi, että ei hän olisi tältä Kustaalta hakenutkaan +saatavaansa, mutta kun se oli häntä niin hävyttömästi haukkunut erään +kerran tässä kesällä, kun hän, siitä »vain kauniisti muistutti». Hän +suuttui ja pani hakemukseen. + +Jos Mikko olisi osannut aavistaa, että se hymy, joka oli nimismiehen +huulilla, tulkitsi halveksimista ja ylenkatsetta, ei hän varmaankaan +olisi juttuansa ja syitänsä niin seikkaperäisesti kertonut. Mutta hän +luuli hymyn merkitsevän vallan toista ja siinä innossa hän, kun päästiin +Kustaan mökin kohdalle, sanoi: + +»Ei niiden sellaisten köyhäin ja työväen sovi antaa silmille lentää, +niitä pitää vähän nöyryyttää ja opettaa niin että... No, kyllä ne saavat +tänä vuotena nenäänsä, saavat jo!» + +Nimismies pysäytti hevosensa kujalle ja antoi lautamiehen sitoa sen +kiinni vieressä olevaan aitaan. Siitä he kävelivät soukkaa käymäpolkua +Tuomi-Kustaan mökille, jonka luona kivillä istuskeli jo muutamia +ihmisiä. + +Grönberg meni tupaan. Esiriputtomassa sängyssä makasi nuorenpuoleinen +vaimo ja itki. Köyhyys irvisti joka nurkasta. + +Vaimo oli nuori, eikä ruma. Puna nousi hänen poskilleen, kun nimismies +astui sisään. Hämillään suunnitti äiti katseensa äsken syntyneeseen +pienokaiseen, joka makasi hänen vieressään. Tuolilla sängyn luona istui +Karhun Esan Liisa, reipas, hyvännäköinen eukko, ruumistansa huojutellen, +ja suhditti kahta vanhempaa lasta, jotka taistellen jonkun mitättömän +kapineen omistus-oikeudesta kinailivat pöydän luona. Muuten tuvassa +oikeastaan ei ollut paljon mitään. + +Nimismiestä liikutti. + +»Teillä on pieni lapsi, -- äsken syntynyt?» kysyi hän. + +Niin oli, neljän vuorokauden vanha, ja hän, äiti, oli niin heikko, ettei +ollut kyennyt nousemaan. + +Missä mies oli? -- Eiköhän se siellä ulkona? juuri hän tässä oli... +Vaimo silmäili ikkunoihin päin, ja Esan Liisa, joka näytti hyvin +tomeralta ja toimelliselta, nousi ilmoittaen, että hän menee sitä +katsomaan. Mutta ovella seisahti, kääntyi nimismiehen puoleen, niiasi +nöyrästi ja kuiskasi punastuen jotain. Grönberg ei kuullut, minkä vuoksi +hän kumartui likemmäksi ja kuuli mitä tämä kuiskutti. Sen johdosta +nimismies hiukan nyökäytti päätänsä ja lähti ulos. + +Tuo samainen nikkari-Esan vaimo talutti navetasta punakirjavan +sarvipäälehmän. Muutamia huutajia kerääntyi sen ympärille +tarkastelemaan. + +»Laihapa se olikin!... ei ole antanut ruokaa sitten kun kirjoitettiin», +kuului Siikalahden Mikon tuttu ääni. Ja toimessaan läheni hän lehmää +tarkastelemaan ja tutkimaan. + +»No, mitä tarjotaan tuosta koutikosta sitten?» kysyy nimismies. + +»Koutikosta kylläkin!» naureskelee Siikalahden Mikko. »Pahus, kun olet +laihduttanut ja piinannut tuota elukkaa sitten kun se kirjoitettiin», +sanoi hän navetan seinustaa vasten nojailevalle miehelle, joka siis oli +lehmän omistaja, Tuomi-Kustaa. Kustaan otsalla väreili ensinnä +jonkunlainen kuohahtanut ilme, mutta kohta se muuttui ivalliseksi. + +»Olisitko tuota sinäkään lihottanut?» arveli. + +Mutta Mikko ei enää kuullut, sillä hän oli takertunut lehmää huutamaan. +Ja Esan Liisa, joka piteli lehmää kytkyestä, lisäili aina markan Mikon +markan päälle, oli tomeran näköinen ja toimitteli rehevää. Se näkyi +nostattavan Mikon aatamia. + +»Karhun Esan Liisapa se näkyy aikovan saada lehmän», sanelivat akat. Ja +kun alettiin mennä yli 15 markasta, silloin jo näki, että Siikalahden +Mikko ei ajatellut ystävällisiä ajatuksia Esan Liisasta. Kun hän lisäsi +16:nnen markkansa, ilmeni hänen suupieleensä ahneuden piirre hyvin +selvänä. Liisan oli 17:s. + +Kun ruvettiin menemään yli 20:n, alkoi Liisa nähtävästi hätäillä, +hapuillen ja epävarmana käänsi hän katseensa tuonne kivelle, missä +parin muun naisen kera istui Märkäsen Annikka. Mutta sittenpä hän kohta +reipastuikin. + +»Olkoon viisikolmatta!» + +»Kolmas kerta.» Nimismies löi puupalikalla kytkyen kantaan. + +»Ei», väitti Siikalahden Mikko, »vallesmanni löi kesken. Minä olisin +vielä lisännyt. Pitää ottaa ylös.» + +Grönberg käänsi hänelle selkänsä ja Liisa veti lehmää navettaan. + +»Liisa sai lehmän», sanoivat. + +Mutta kun Liisa tuli navetasta, pyyhiskeli hän silmiänsä. Liisan käy +sääliksi viedä toisilta ainoata lehmää, arvelivat. + +»Sinnekö jätät? Etkö viekään kotiisi?» kyselivät. + +Mutta Liisa meni navetan taakse, ja sinne Märkäsen Annikkakin meni. Ja +kun Liisa tuli takaisin, vei hän rahat nimismiehen käteen. Ympärillä +seisovista muutamat olivat peränneet siksi tarkoin, että kuiskeena pian +levisi tieto, että Liisa olikin lehmän huutanut Märkäsen Annikalle, joka +sen nyt maksoi ja jätti Kustaalle. Syykin ymmärrettiin. Kustaan akka oli +ollut Märkäsessä piikana monta vuotta ja Annikalla oli sen kanssa hyvät +välit. Kun siinä sitten Annikkaa ruvettiin peräilemään, että mihin se +meni, oli hän jo tiehensä juossut. Mutta kun hidasluontoinen Kustaa ehti +asian oikean laidan käsittää, käveli hän sanaa sanomatta navetan +vieressä olevaan heinäsuojaan, toi sieltä sylillisen nevaheiniä ja vei +kirjukan eteen. Posket vavahtelivat liikutuksesta, kun lähti tupaan +tapauksesta akalle kertomaan. + +Mutta Siikalahden Mikko paneskeli ja hyhkyi itsekseen, väänsi +kiukkuisesti mälliä poskessaan ja läheni vielä nimismiestä, joka oli +lähdössä. + +»Tuleeko se saatavani nyt täyteen tuosta?» + +»Ja jos jäisit paria, kolmea markkaa vaille?» + +»Kyllä sitä tarvitsisi omansa saada tällaisina aikoina... Onpa siellä +heiniäkin, joita olisi sopinut Ja olisin minä vielä lisännyt sen +lehmänkin hintaan.» + +»Voi sinua, voi sinua», äänsi nimismies ja lähti kävelemään poispäin. +Ihmiset olivat jo hajonneet. Mikko sieltä kaikkein viimeisenä poistui +katkerat ajatukset mielessä. Tällaiset pienet vastoinkäymiset ja toisten +halveksimiset häntä eivät masentaneet, ne kiukuttivat. Hän tunsi nyt +ihmisiä vihaavansa oikein todenteolla. Synkeästi katsellen saapui hän +tielle samassa kuin lautamies juoksi takaisin hakemaan ruoskaa, joka oli +unohtunut siihen, missä hevonen oli ollut kiinni. + +»Onko vielä muita huutokauppoja tänään?» kysyi Mikko. + +»On. Etkö sitten ole kuullut, että Kariniemen Matin talokin tänään +myödään? Lähde huutamaan.» + +»Ohoo! Vai niin!» Mikko oikein vilkkaasti huudahti, ja mieli näkyi +paremmaksi menevän. Hän aikoi sanoa sille lautamiehelle vielä, että +niitä taitaa tulla oikein runsaasti myytäväksi taloja tänä talvena, +mutta ei enää ehtinyt, kun tämä juoksi pois. + +»Vai jo se meni Kariniemikin vieraalle», pakisi hän itsekseen. Ja vähän +ajan kuluttua, ihastuneena lyöden reiteensä: + +»Ai saakeli! Siinä saa taas Hautalan Jannekin housuillensa!» + +Nyt oli jo katse muuttunut iloisemmaksi. Kaivaen piipusta tuhkat +poskeensa älähti hän vielä: + +»Saapa nähdä, kuinka Jannen käy tänä talvena.» + +Hymyilystä näki, miten Mikko otaksui sen käyvän, ja vielä paremmin +siitä, että hän alkoi suurilla pieksuillaan yhä lujemmin mossautella. +Kun Mikolla nyt oli jotain niin innostavaa mielessä, paineli hän +jalkojaan lujemmin maahan. Hänestä tuntui, että niin varmalla pohjalla +oleva mies saisi painaa hiukan enemmänkin... Sylki ja alkoi viheltää. + + + + +XIV. + + +Yleisen hädän ja puutteen kasvaessa oli kunnan jo ollut pakko +loppukesällä perustaa muutamiin kyläkuntiin yleisiä ruokalaitoksia, +missä kunnan varoista keitettiin velliä ja leivottiin leipiä, joita +ilmaiseksi jaettiin suurimmassa hädässä oleville, oman kunnan köyhille. +Jäkälöitä kerättiin ahkerasti, missä niitä vain suinkin saatiin. Petäjiä +kaikkialla kuorittiin leipäaineiksi. + +Tuli syksy ja aikainen talvi. Perunoita oli saatu muutamin paikoin +kohtalaisesti hyvin. Mutta kun viljavarat jo edellisinä vuosina olivat +monilta talollisiltakin typi tarkkaan huvenneet, täytyi perunoita jo +syksystä ruveta käyttämään leipäaineiksi, joten saattoi jo edeltäpäin +arvata, että viimeisetkin mukulat olisivat jo syötynä, ennenkuin +päästään puoli-talveenkaan. Meren rannikoilla keksittiin sarain juuret +oivallisiksi leipäaineiksi. Kun ne kuivattiin ja jauhettiin, saatiin +niistä imelän makuisia jauhoja. Monien penikulmien päästä matkustettiin +rannikolle, missä jäätiköllä päivittäin oli kuin markkinat. Laajoista +avannoista harattiin rautahaaruilla juuret ylös. Ja kun kuorma saatiin +kotiin ja uunissa kuivattiin, jyrsivät lapset juuria aivan kuin +makeisia, riemuiten niiden »herkullisesta mausta.» + +Keittolaitoksia, joita alettiin nimittää *kopukoiksi*, täytyi talven +tultua yhä lisätä. Lukuisat köyhät perheet joutuivat kohtuullisen +ravinnon puutteessa, usein isän taikka äidin kuoleman johdosta, siihen +tilaan, etteivät kyenneet enää itse lämmitystarpeitakaan hankkimaan, +joten heitä täytyi sijoittaa asumaan keittotaloihin. Kun se tapa kerran +tuli alkuun, siirtyivät sinne monet vanhukset väsyneinä, monet vanhemmat +lapsineen sairaina, ja niiden lisäksi laiskurit, joilla vielä olisi +ollut käytettävänä ansaitsemiseen kunnan tarjoamia aputyökeinoja, mutta +ei ollut halua niihin ryhtyä, koska heillä oli tietona, että +»vaivaisapua pitää saada ilmaiseksi». Sillä tavalla muodostuivat nämä +»kopukat» taudin pesiksi, joissa nälkätauti ja poltetauti alkoivat aivan +erikoisella tavalla raivota. Kun velliä, samoin kuin leipääkin täytyi jo +syksystä alkaen kaikenlaisilla apuaineilla jatkaa, ja kun +asiantuntemattomina apuaineitten sopivaisuutta terveydellisessä +suhteessa ei osattu huomioon ottaa, oli siinä tietysti ensimmäinen syy +sairauteen. Senlisäksi siivottomuus aiheutti kopukkahuoneisiin +myrkyllisen ilman. Jauhoja riitti vähän velliin, vielä vähemmän leipään. +Köyhäin kesken levisi juoruja, että keittolaitosten hoitajat käyttävät +tilaisuutta hyväkseen ja syövät väkineen itsekin pitäjän viljaa. +Köyhillä kehruutettiin, kudotettiin, teetettiin astioita, kauhoja, +lusikoita, rekiä y. m., joista hoitokomitean jäsenet antoivat maksuksi +leipiä, jauhoja ja joskus rahaakin. Palkkio sellaisista valmisteista +oli pieni. Ja kun joku sai mielestänsä kovin mitättömän vähän, syytti +hän komitean jäseniä hävyttömyydestä, petoksesta, köyhäin omaisuuden +varastamisesta. Semmoiset seikat ja juorut synnyttivät myrkyllistä +katkeramielisyyttä. Jos joku hoitokomitean vähemmin onnistunut jäsen +olisikin ollut sellaiseen pienemmässä määrässä syyllinen, olivat +parjaukset monin kerroin kuitenkin liioiteltuja; sen lisäksi saivat +syyttömät kärsiä syyllisten tähden. Varmaa on, että useimmat siinä +toimessa olevat uhratessaan aikaansa, varojansa ja voimiansa yleisen +hädän lievittämiseksi osoittivat alttiutta, jolle osanotto yhteisiin +harrastuksiin parempina aikoina tuskin voi *rakkaudessa* vertoja vetää. +Sillä varkaudesta, kavaltamisesta, vieläpä köyhäin keitosten +myrkyttämisestäkin epäillyissä täytyi olla velvollisuudentuntoa ja +rakkautta, kun he sillä tavoin syytettyinä yhä saattoivat ponnistella +syyttäjäin hädän lievittämiseksi. + +Pitäjän omat viljavarat loppuivat alkutalvesta. Kruunulta oli pyydetty +ja saatu jo velaksi, lahjaksikin, mutta ne hupenivat jokaisen mielestä +ihmeteltävän nopeasti. Yhä vaan tarvittiin uusia. Kruununkin viljat +uhkasivat loppua. Kaupungin kauppiaitten viljavarat loppuivat. Pietarin +viljamakasiineista erotti rahdin ajoihin tottumatonta pohjalaista +melkein voittamaton matka. Kyllä senkin matkan muutamat voittivat, mutta +se vilja maksoi rahaa! + +Näin ollen täytyi kopukoissa keitosten ja leivosten huonontua. +Yleisissä töissä, joista huomattavin oli hautuumaan kaivu, täytyi +palkkojen, joita jauhoilla maksettiin, yhä pienentyä. + +Monilukuisia talollisia joutui vararikkoon ja mierontielle. Kaikki +luotto kerrassaan hävisi. + +Kuolevaisuusprosentti nousi nousemistaan. Sunnuntaisin haudattiin 20--30 +ruumista pitäjässä, jonka väkiluku nousi 4--5 tuhanteen. Moni tuntematon +mieronkulkija, entinen upea talollinen, köyhän mökkiläisen kanssa sai +hautauksen sellaisessa joukossa usein kenenkään tietämättä kuka hän on. + +Vaikka kuulutuksella kirkoissa oli kielletty köyhiä lähtemästä kerjuulle +toisiin pitäjiin, täytyi kiellon pakostakin jäädä kuolleeksi +kirjaimeksi. Mitä välittivät nälkäiset ihmiset, jos saivatkin +vankikyydin! Saihan silloin edes yöpaikoissa leipää. Niinpä virtailikin +niitä ristiin rastiin Etelä-Pohjanmaan suomalaisissa pitäjissä, useimmat +tullen sisämaasta päin, missä puute oli vielä suurempi ja tuntuvampi. +Niitä olisi saanut pitäjän voimalla kyyditä, jos kaikkia olisi tahdottu +kotipaikoilleen palauttaa. + +Inhimilliset tunteet ja käsitteet muuttuivat ihmeteltävässä määrässä. +Toinen nälkäinen saattoi katsella toisen kuolemaa heltymättä. Omaa +kuolemaansa harva ajatteli ollenkaan sillä tavalla kuin tavallisissa +oloissa. Sitä ei aina pidetty edes helpotuksena ja pelastuksena +kärsimyksistä, enemmän vaan kuin jonain tavallisena talon muuttona, jota +ei edeltäpäin viitsinyt sen enempää ajatella. Rajaton yhtäkaikkisuus ja +välinpitämättömyys oli tullut aivan yleiseksi. Inhimillinen olemus, +ihminen ajattelevana olentona, näytti ikäänkuin vähitellen haihtuvan, +häviävän ja katoavan ruumiista jo ennen kuin kuolema tuli ja korjasi +pois. + +Oli maaliskuu. Siikalahden Mikko oli taas palaamassa Stoltin luota, +jossa hän viime aikoina oli alkanut yhä ahkerammin käydä. Nyt oli +oluttehtaan hirsiä jo ruvettu ajamaan Siikalahden pellolle jokirannalle, +mihin se aiottiin rakentaa, joten puuha nyt oli joutunut julkiseksi. + +Mikon luottamus omiin voimiinsa oli tämän vuoden kuluessa paljon +kasvanut. Se seikka häntä aina hiljaisesti harmitti, ettei häntä valittu +vaivaishoitokomiteaan. Näyttääksensä kykyänsä siihen arvosteli hän usein +komitean jäsenten toimenpiteitä, puhui paljon enemmän ja ystävällisemmin +köyhäin kanssa kuin ennen. Hän saavuttikin tarkoituksensa: köyhät +rupesivat pitämään Mikkoa miehenä, jolla olisi kykyä ja halua vaikuttaa +parhaimmalla tavalla hoitokomiteassa. Esteenä hänen valitsemiselleen oli +vain se, etteivät nuo, jotka olivat aina kaikessa tottuneet olemaan +päältäpäsmäreinä, vaikuttaneet Mikon vaalin hyväksi. + +Hän itse ajatteli todellakin samaa. Se sapetti häntä kovin, että miehet, +joilla tuskin enää oli mitään *omaa*, saivat olla sellaisissa +kunniatoimissa. Mutta samalla hän jonkinlaisella vaistomaisella +tyydytyksellä tunsi olevansa tulevaisuuden mies. + +Stoltin ja Mikon suhde oli muuttunut Mikolle varsin mieluisaksi, hän +kun oli jo pari kertaa tämän talven kuluessa joutunut lainaamaan +Stoltille rahaa. Hän ei enää liiaksi kumarrellut Stoltia, vaan kohteli +jonkinlaisella yhdenarvoisuuden tunteella. + +Stolt kuului vaivaisapukomiteaan. Tänään oli Mikko hänelle siitä +pistellyt, ihmetellyt, että mihin ne jauhot joutuvat, kun niitä niin +niukasti köyhillekin annetaan, ja sanonut suoraan, että yleisesti +luullaan, että komitean jäsenet itsekin niistä puuronsa keittävät, -- +vaikka ei kapteenia epäillä, oli hän selittänyt. Kapteeni kyllä tiesi, +että häntä muiden muassa epäillään, ja suuttui. Mikko selitti, ettei hän +sillä puheellaan mitään pahaa tarkoittanut, mutta hän puhui sitä mitä +oli kuullut köyhäin puhuvan heidänkin kylällä; kylän kopukka oli +Hautalassa, josta ne raukat aina tulivat heille nälissään valittamaan. + +Kiivaita sanoja vaihdettiin ja erottiin. Mikkoa kovin huvitti, että oli +saanut »sitä herraakin pureskella», kuten hän itse kotiin päin +ajellessaan mielihyvissään itsekseen virkkoi. Hän laski siinä, että +jollei tämä olisi toivonut juuri hänen, Siikalahden Mikon, avulla +pääsevänsä omistamaan puolta oluttehdasta, niin varmaan se olisi +kimppuun käynyt ja ulos ajanut. Mielissään vihelteli hän hiljaa. + +Matka jatkui. Yhä pyörivät ajatukset saman asian ympärillä. Vihoissaan +hän kerran oikein ääneen ihmetteli sitä, että jotkut pöllöpäät saattavat +vielä uskoa sitäkin, että ne hoitomiehet eivät ollenkaan ottaisi pitäjän +jauhoja, vaikka ei kenenkään silmä heitä vartioimassa ole. Hän ei +kumminkaan usko! Veroitetaan ja kannetaan sitten vain niiltä, joilla on, +niin että kohta tässä saa viedä ruistynnyrin joka viikko. + +Valtaavat lumituiskut olivat nujuttaneet tielle korkeita, paksuja +lumikinoksia, tie oli melkein tukossa. Mikon täytyi ajaa hiljakseen, +joten hänellä oli kylliksi aikaa miettiä, suuttua asiasta toisensa +perään, Tie kulki metsän läpi. Mahtava kuusikko teki juhlallisen, +unettavan vaikutuksen Mikkoon. Kun hevonen käveli, alkoi Mikko torkkua. + +Hän säpsähti, kun hevonen äkkiä hypähti tien viereen ja rupesi +kuorsaamaan. Päästyään tolkulle äkkäsi hän tienvieressä kinoksessa +ihmisen suullaan makaamassa. Mikko räiskäytti ohjaksilla hevosta ja ajoi +edelleen. Mutta kohta muutaman sylen päässä hän kuitenkin jälleen +pidätti ja katsoi taaksensa. Rääsyinen miespuolinen olento se siinä +kinoksessa yhä makasi hievahtamatta. Mikko antoi hevosen seisoa, nousi +reestä, laski koiraturkkinsa kauluksen alas ja näytti miettivän. Siinä +tuli hän huomanneeksi, että on hyvin kylmä. Matkaa likimpiin +ihmisasuntoihin oli pari vanhaa virstaa. + +Hän näytti hyvin epävarmalta, mitä tässä oikein tekisi, kun istui +takaisin rekeen. Ikäänkuin puoliksi kieltäen, puoliksi käskien äänsi hän +hevoselle: + +»Soo...» + +Hevonen lähti. Mutta samassa pistäysi tien mutkasta näköpiiriin joukko +kerjäläisiä. Silmänräpäyksessä teki Mikko toisen päätöksen, käänsi +hevosensa takaisin ja ajoi kinoksessa makaavan luokse. Hevonen korskui, +pelkäsi, eikä tahtonut pidättyä seisomaan, kun isäntä nousi reestä ja +rupesi kääntelemään kinoksessa makaavaa. Se oli vanha mies, kovin +heikoissa vaatteissa. Sauva oli vielä kädessä. Suusta oli tullut hiukan +verta, mikä oli jo ehtinyt melkein jääksi kylmettyä. + +Mitä tehdä? Henki oli varmaan lähtenyt jo useita tunteja sitten. Jollei +olisi tuossa ollut noita eläviä kerjäläisiä, olisi Mikko jättänyt +siihen, mutta nyt ei tahtonut iletä. + +Kerjäläiset ehtivät paikalle. + +»Onko se kuollut?» kysyi joku, jolla itsellä ei näyttänyt olevan pitkiä +aikoja jälellä. + +»Kuollutpa näkyy olevan, pitäneekö viedä kirkolle?» Mikko päätä kynsien +arveli. Pari poikasta potki kuollutta äijää sääriin. + +»Kuollut se on», sanoivat. Vaimo, jolla oli kelkka, istui siihen +lepäämään eikä tullut edes katsomaan. Tapaus ei näkynyt häneen ollenkaan +koskevan. + +»Mistä lie tuokin?» arveli mies. + +Kukaan ei sanonut siihen mitään. Mies lähti taivaltamaan, sitten pojat, +ja vihdoin vaimo, muutama syli väliä aina jokaisella. + +»Olisitte saaneet pitää tätä hevosta niin kauan, että minä saisin sen +rekeen», huusi Mikko perään. Kukaan ei aluksi kääntänyt päätänsäkään. +Mutta sitten suurempi poika palasi ja kysyi: »Olisiko teillä leipää?» + +Mikosta tuntui tuo kysymys juuri tällä hetkellä, ja sillä äänellä +lausuttuna kuin poika sen sanoi, niin kummallisesti vaikuttavan tuolla +sisässä, että hän sanaa sanomatta kaivoi reen pohjalta hevosen +apeleivän. Silmänräpäyksessä nousi pojan luisille poskille punaa, +silmistä iski intohimoinen välähdys, kun hän hyökkäsi kiinni leipään, +jonka Mikko aikoi taittaa. Tämä ei osannut olla varuillaan. Poika sai +leivän, pisti sen nuttunsa alle ja lähti juoksemaan. Mikko kirosi, +huusi, mutta poika juoksi vaan. Äiti, jonka ohitse poika ensin pääsi, +ymmärsi puuhassa olevan jotain tavatonta ja huusi: + +»Pekka! Saitko sinä leipää?» + +Pekka ei vastannut mitään, juoksi vaan. Mutta huuto herätti toisten +huomiota. + +»Hääh? Leipää!» huusivat isä ja veli ja rupesivat tavoittelemaan Pekkaa. +Tämä poikkesi vähän ajetulle talvitielle metsään, pienempi veli ja isä +perässä. Äiti heitti kelkan siihen, alkoi yrittää jälessä huutaen +äänellä, jonka synnyttämiä tunnelmia ei osaa selittää, jollei ole sitä +itse kuullut. + +»Pekka! Anna leipää äi...» + +Siihen hän kaatui suulleen. Ja mitä hän sitten huusi, sitä ei Mikko +kuullut. Mutta jos hänellä tässä olisi ollut toinen leipä, olisi hän sen +vienyt vaimolle. Metsästä kuului hajanaisia huutoja. Kuulosti siltä, +että siellä jo oltiin käsikähmässä... Äiti! oli noussut istumaan +kinokselle ja nojasi leukaa käteen, aivan kuin olisi ollut alla tuoksuva +mätäs ja päällä paahtanut juhannus-aurinko sen sijaan että nyt porotti +pohjolan pakkanen. + +Mikko sai vedetyksi ruumiin rekeensä. Hevonen pelkäsi ja pyrki +laukkaamaan. + +Siikalahden isäntä oli harvinaisessa sieluntilassa. Kaikki mitä tässä +oli tapahtunut, ruumiin korjaaminen ja leivän antaminen, olivat kokonaan +hänen periaatteitaan ja tapojaan vastaan. Tuntui kuin jokin hyväilevä +liikutus ja tyydytystä tuottava mieliala olisi sittenkin pyrkinyt häntä +syleilemään. Sisässä taistelivat mielipiteiltään vastakkaiset henget, ja +niistä tuo vasituinen, joka siellä ainaisesti sai ylivallan pitää, +tuntui nyt joutuvan alakynteen. + +Mikko oli siksi ymmällä, ettei voinut itselleen selittää, oliko hän nyt +tehnyt tuhmasti vaiko viisaasti, vaikka mies yksinomaan sitä vaan +mietiskeli. Hevonen oli lakannut pelkäämästä. Se juoksi hiljaista +hölkkäjuoksua. Jähmettyneen, tuntemattoman vanhuksen ruumis makasi +reenpohjassa kuin kivi. Kasvot olivat jääneet hiukan näkyviin, eikä +ajaja saanut niistä silmiään pois käännetyksi. Mikko ei nyt viheltänyt, +ei nauranut, silmissä vain oli vakava, totinen, kauhusta puhuva ilme. +Viimein hän peitti nuo kasvot loimella, käski hevosen juoksemaan +nopeammasti ja huokasi. + +Metsä loppui. Tuolta näkyi kirkko, tässä välillä matala maakumpu, jota +yhdellä taholla erotti kylästä matala metsikkö. Kummulla liikkui +ihmisiä, sieltä kuului ääniä, rautakankien ja kuokkain kalsketta, kivien +vetäjäin pitkäveteisiä huutoja. + +Siellä myllerrettiin kiviseen mäkeen uutta hautausmaata. + + + + +XV. + + +Mikko pidätti hevosensa. Muuan mies istui tien vieressä nojaten päätä +käsiin, kyynärpäitä polviin. Kun hevonen seisahtui aivan viereen, nosti +mies väsyneesti päätänsä. + +»Ka, suutariko se onkin ... en ollut tunteakaan», sanoi Mikko. + +»Niinpä on.» Suutari näytti niin väsyneeltä, ettei olisi uskonut hänen +kykenevän omin voimin ylös nousemaan. + +»Kuka täällä on tänäpäivänä teettäjänä?» kysyi Mikko. + +»Varpulan Valee.» + +Mikko katseli mäkeen, mistä rautakankien ja kuokkain vaitoinen, voimaton +kalahteleminen kuului. Mies taas silmäili reessä makaavaa ruumista, +mutta, ei näyttänyt mitään uteliaisuuden merkkiä. Kysäisi kuitenkin +vihdoin: + +»Onko tuo kuollut?» + +Mikko selitti, että se on kuollut ja hän oli löytänyt sen +lumikinoksesta, eikä tuntenut, kuka se oli. Suutari nojasi jälleen pään +käsiin ja kiinnitti katseensa maahan. + +Mikon mielestä tehtiin työtä äärettömän laiskasti. Useimmat +istuskelivat, toiset muodon vuoksi silloin tällöin kalkauttivat asetta. +Ne taas, jotka kivirekiä vetivät, -- enimmäkseen naisia, -- pidättivät +joka askeleella, kaatuilivat ja kompuroivat toistensa jaloissa. Mikko +ajatteli: »Laiskoja syötetään tyhjän päälle», ja johtui siitä +kyselemään, että missä Valee on, kun ei työmaalla näy? Suutari tiesi +tämän menneen kylässä käymään. Mikon ajatus jatkui: »Luottamusmiehiä +ollaan ja pitkin kyliä vaan kuletaan piiputellen ja loritellen...» + +»Paljonko jauhoja te nyt saatte päivässä?» + +»Puolen naulaa.» + +»No elääkö sillä?» + +»Niinkuin näkyy... Elää sitä tällä lailla.» Mies ei edes silmiään +nostanut. + +»Ja saatiinhan hiljakkoin kruunultakin taas mattoja, kuinka paljon niitä +saatiinkaan?» + +»Kuuluupa saadun.» + +Toisiakin miehiä jo saapui paikalle. Ne olivat vähän voimakkaampia ja +siksi vilkkaampia kuin suutari. Hän kun oli tottunut elämänsä hyvää +syömään, meni huonolla ravinnolla heikommaksi kuin ne, jotka kaiken +aikansa olivat tottuneet vähällä ja huonolla ravinnolla tulemaan +toimeen. Otettuaan selvän siitä, että reessä makaava mies oli kuollut, +vieras kerjäläinen, ja yhden osoittaessa sitä kohtaan huomattavampaa +sääliä ja surkuttelua kuin muut, rupesivat toiset kuuntelemaan suutarin +ja Mikon keskustelua. Ja Mikko kertoi, miten hän oli äsken kapteeni +Stoltillekin sanonut suoraan vasten naamaa, että sekin oli teettänyt +omia töitänsä pitäjän ja kruunun jauhoilla. »Kruunun jauhot pitäisi +antaa köyhille *ilman*, ei niiden edestä tarvitsisi *köyhäin* työtä +tehdä... Eipä niiden edestä näy rikkaatkaan tekevän mitään.» Viimeisen +huomautuksensa johdosta Mikko hymähti. Salaperäisenä ja tutkivana kulki +katse höröllä korvin kuuntelevain miesten silmistä vakoillen, +ymmärtävätkö nuo. Ja ne ymmärsivät. Suurella, leveällä äänellä ja +liikkeellä muuan sepän näköinen mies kohta virkkoi: + +»No minä olen sanonut näille, kun niitä jauhoja niin nätisti +punnitaankin ja kun nyt on taas ollut puhetta siitä, että jauhomäärä +vielä vähennetään, niin minä olen sanonut näille, että mihinkä +helvettiin ne jauhot joutuvat, kun hiljan oli maaherraltakin saatu +kymmenen mattoa.» + +»Kymmenen? Enempihän niitä saatiin!» muistutti Mikko. + +»Kymmenen niitä oli», tiesi joku. + +»Mistä sinä tiedät? Oletko sinä ollut niitä katselemassa?» kyseli seppä +ikäänkuin aikeessa päälle käydä. + +»Niin meinaatteko sitten, että ne kopukkaan isännät niitä omalla +väellään syöttävät?» kysyi muuan vaatimattoman näköisenä. + +»Kuka sitä nyt sellaisia epäilisi», selitti Mikko ja katsoi kierosti +seppään. + +»Minä olenkin sanonut, että se on kumma, kun ei sitä Siikalahden +kestikievaria panna hoitomieheksi, sen ei tarvitsisi hiviöidä köyhäin +osaa, kun on itsellä kyllä, ja kun on ainakin reiru ja rehti mies... +Annas nyt, veli, yksi tupakkapiipullinen.» Seppä meni piippuansa kaivaen +Mikon ääreen, joka veti esiin massinsa. + +Yhä useampia miehiä oli kokoutunut tielle, missä oli vilkas juttu ja +möyhinä käymässä. Mikko huomasi pistäneensä tulta tappuroihin, ja se +miellytti, vaikka samalla nousikin pelko, että nuo hänen syyksensä +rupeavat selittämään nostettua huhua. Antaen tupakkakukkaronsa kiertää +miehestä mieheen ja saaden siten näiden myötätuntoisuuden puolellensa +virkkoi hän vielä hyvin totisena: + +»Ei teillä näy täällä tarkka peräänkatsanto olevan.» + +»Ei suinkaan ne viitsi täällä olla, kylässä ne juoksevat kaiket päivät.» + +»Noo, ei sitä sellaisella palkalla kannata teidänkään paljoa tehdä. -- +Mutta, kyllä minun nyt täytyy mennä.» Hän istui rekeen ja tarttui +suitsiin. + +»Älkää nyt vaan niin sanoko, että minä teille olen kertonut sellaisia +epäluuloja, että hoitomiehet jauhoja itselleen ottavat. En suinkaan minä +tiedä mitään, enkä uskokaan, *en yhtään*, että he sitä tekevät, mutta +tuli sanotuksi, mitä on kuullut.» + +Monella suulla huudettiin, että mitä se isäntä nyt turhia, eihän tässä +olla mitään kielilakkareita, hui hai! Onhan niitä sellaisia juttuja +tässä jokainen kuullut... Oonhan toki! + +»Niin, ja teidän parastanne minä sillä tarkoitan.» + +»Senhän nyt jokainen älyää ja ymmärtää!» huusi muuan innostunut ämmä. + +Mikko nykäisi hevosta suitsista ja lähtiessään huusi hartaasti: + +»Jumalan haltuun!» + +»Jumalan haltuun, Jumalan haltuun, isäntä!» + +Tuomi-Kustaa istui laihtuneen varjon kaltaisena taampana ja nauroi +toisten kehuessa Siikalahden Mikkoa, joka useimpain mielestä nyt +yhtäkkiä oli muuttunut pitäjän rehellisimmäksi mieheksi. + +Melu yhä paisui. Voimiakin näytti nyt jostain salaperäisestä lähteestä +virtailevan semminkin akoille. Siikalahden isäntä oli onnistunut +virittämään tulta jo ennestään kyteviin tappuroihin. Monet olivat +ennenkin uskoneet ja pelänneet, että hoitomiehet elävät vaivaisten +osilla. Nyt se oli varma. Heillä oli jokaisella vatsassa kurraava nälkä, +kotona perhe tahi joukko omaisia, joiden henki riippui niistä +armopaloista, mitkä kunta kykeni yhteisvaroista liiostamaan. Heillä oli +vilu, heitä väsytti. Kuitenkin piti olla pakkasessa, tehdä työtä, +»työllä ja väellä, talollisten maatessa, ansaita keisarinkin +lahjoittamia jauhoja!» kuului yleisenä katkerana sävelenä. + +Varpulaisen tullessa kylästä oikotietä ei kukaan ollut työssä, kaikki +melusivat ja pauhasivat yhdessä joukossa. Valeen huomatessaan +hajaantuivat useimmat ja ryhtyivät työhön. Se oli ennestään tuttu tapa. +Melkein aina kun työnkatsastaja oli poissa, oltiin laiskana. Mutta eihän +siitä paljoa välitetty. + +Kun Valee ehti paikalle, jäivät muutamat miehet istumaan ja jotkut, +joilla tupakkaa oli, tupakoimaan. Valee ei mennyt heidän luoksensa eikä +aluksi pannut mitään huomiota heidän käytökseensä. Sen sijaan meni +auttamaan ja neuvomaan erästä ryhmää, jossa muutamat yrittivät +isonlaista kiveä reelle. Kun se oli saatu, ei vetävä akkaliuta tahtonut +saada kuormaa liikkeelle. Aiottiin vähentääkin sitä, mutta Valee kielsi +ja huusi noille istuskeleville miehille: + +»Tulkaa vetämään kuormaa ... seppäkin, väkevä mies!» + +»Ei ole kiirettä!» vastasi seppä. Valee otti sen tavalliseksi +leikkipuheeksi eikä välittänyt siitä sen enempää. Mutta hänen kasvojensa +ilme oli tavallista huolestuneempi, mikä johtui siitä, että oli +kirkon-vartijalta äsken kuullut, että jauho-annokset täytyy huomisesta +alkaen vähentää. Valee itse silmin näki, miten työläisraukat heikkonivat +päivä päivältä. Ja puolella jauhonaulalla, mitäpä sillä pysyisikään +kunnossa ihminen, jonka ainoana ravintoa tuottavana ruoka-aineena se on +ja johon osallisina sitten vielä useallakin olivat lapset, vaikkapa ne +hoitoloista saivatkin keitosta. + +Mutta nyt jo Valee uudelleen katsoi miehiin, jotka istuivat ja +tupakoivat. Kiukkuisemmin huusi hän: + +»Tulkaa vetämään tuota kuormaa, te sieltä! Ei teillä ole parempi oikeus +laiskotella tässä kuin muillakaan.» + +»Vedä itse!» kuuli hän kuiskattavan ikäänkuin tarkoituksella, ettei se +kuuluisi hänelle. Ja samalla siellä jotkut ilvehtien naurahtivat, eikä +kukaan liikkunut paikaltaan. Silmäkulmiansa rypistäen kiinnitti hän +huomionsa sinne. + +»Ettäkö vedä itse, vai mitä?» + +Ei kukaan vastannut. Naiset rupesivat sohisten suoristamaan vetoköyttä +ja saivat nyt kuorman liikkeelle. Valee astui istujain luokse. + +»Kuka niin sanoi, että vedä itse?» + +Ei kukaan puhu mitään. + +»Lähtekää työhön paikalla!» + +Pari miestä alkoi vitkaan nouseskella, mutta seppä, nojaten leukaa +käsiin ja kyynärpäitä polviin, kysyi: + +»Onko aikomus taas vähentää jauhoannoksia?» + +Valee vähän ällistyi. + +»Mistä sinä sen tiedät?» kysyi. + +»Tiettäänpähän.» + +Miehet näkivät Valeen kasvojen ilmeestä, että se oli totta. Joku +virkahti äänellä, joka kihisi vihasta: + +»Kyllä sitä aina tiettään.» + +»Vaivaishoitokunnan on, hyvät miehet, pakko tehdä se, taikka muuten +loppuisivat varat ennen kevättä. Parempi on tulla toimeen vähällä kuin +tyhjällä.» + +»Mutta mihin helvettiin ne jauhot joutuvat, kun siinä kopukkavellissä ei +ole kuin hyppysellinen padallisessa ja...» + +»No se ei ole sun asiasi tutkia eikä mun selvittää. Vai luuleeko seppä +ehkä, että minä niitä jauhoja syön?» + +»Jonkun niitä täytyy syödä, kun ovat aina lopussa, vaikka kuinka usein +uusia saataisiin, ja kun ei niitä köyhät saa...» + +Valeen poskille nousi tumma puna, ja toiset miehet alkoivat jo peläten +paeta edemmäksi. Mutta seppä seisoi vihasta puhkuen paikallaan eikä +väistänyt rahtuakaan Valeen tulisia silmäyksiä. + +»Kyllä se on nyt parasta», sanoi Valee, »että hillitset hiukan suutasi +ja menet työhösi. Sinun omatuntosi tietää kyllä, että *minä* en +vaivaisten jauhoja syö, sillä minä en niitä tarvitse...» + +»No sen minä helvetin hyvin tiedän, ettet sinä niitä tarvitse, mutta +siihenkö ne rikkaat tyytyvät mitä he tarvitsevat...» + +»Tuki suus!» + +»En minä sinua pelkää!» + +Valee alkoi hapuilla kankea. + +»Anna kangen olla!» kuului murrokselta, ja useita miehiä riensi paikalle +seppää puolustamaan. + +Pääasiallinen sisältö nyt syntyneessä melussa oli kiroileminen. + +Valee huohotti kovasti, sillä hänen oli vaikea saada kuohunutta +luontoansa asettumaan. Se onnistui kuitenkin, jopa siihen määrään, että +jo saattoi taas maltillisesti puhua: + +»Vai on teillä kapinavehkeet!» + +»Jauhomäärää ei saa vähentää.» + +»Te ymmärrätte sen, ettei se ole yksin minun eikä teidän päätettävissä. +Teillä näyttää olleen yhteinen sopimus, arvatenkin antaa minulle +selkään?» Hän nauroi niin että kajahteli. »Ettekö te hyvät miehet, +käsitä, että jos minä olisin yhtä hullu kuin te, niin minä tuolla +kangella voisin ruhjoa teidät mäsäksi ihan joka ainoan sorkan!» Hän +astui ryhmittyneen miesjoukon eteen, jolloin useimmat jo alkoivat +peräytyä. Nähtävästi he alkoivat käsittää, että se todellakin olisi +hyvin mahdollista. + +»Joka ei paikalla mene työhön, niin jumalauta! -- minä näytän, että minä +saan tottelemaan.» + +Useimmat alkoivat hajota sanaa sanomatta. + +»Minä en sinua pelkää!» vakuutti seppä uudelleen. + +Silloin Valee otti hänen kauluksestaan ja huitaisi ruoskana lumihankeen, +mihin seppä upposi melkein näkymättömiin. + +»Kuka myöskään ei mene?» + +Jokainen meni. Ryhdyttiin työhön niin hiljaa, ettei kukaan puhunut +mitään. Valee peräili seppää, joka vitkalleen nousi ylös, puisteli lumia +itsestään ja istui jälleen kivelle. Kun hän jonkun ajan kuluttua meni +sinne, löysi hän tämän itkemästä. + +»No, mitä nyt?» kysyi Valee. + +»Minä vaan tässä, että köyhyys ei ole mikään ilo. Jos mulla olisi +sellainen ruoka kuin sinulla, niin et sinä minua heittelisi.» + +»Parasta on nyt sitten lähteä työhön.» + +Seppä nousi ja puoliksi rukoilijan äänellä valitti: + +»Kuule, mutta jos minulta vähennetään jauhomäärää vielä puolesta +naulasta, niin minä en voi elää.» Entistä kuuluisaa painimiestä ja +tappelijaa kovin harmitti, kun oli niin voimattomaksi joutunut. Valee +selitti, että jauhoannoksia ei suinkaan vähennettäisi, jollei siihen +olisi välttämätön pakko. + +»Minä vaivainen olen sitten tottunut vielä niin isoruokaiseksi... +Tuollaiset kärpät kuin tuo räätäli tulisivat kyllä toimeen puolta +vähemmällä.» + +Näin puhellen meni seppä toisten joukkoon ja rupesi työhön, s. o. +seisoskelemaan kankensa varassa ja komentamaan toisia. + +Työtä tehtiin nyt niinkuin tavallisesti, mutta hyvin äänetönnä. Valee +käsitti, että joukossa oli todella syntynyt epäluuloa hoitomiehiä +vastaan ja että ne epäluulot hautuivat ja juurtuivat sydämissä. Kun +katseli työntekijäin voimattomia liikkeitä, kuihtuneita kasvoja ja +epätoivoisia, loistottomia silmiä, käsitti, että heillä ei enää ollut +kykyä täysitajuisesti harkita asemaansa. + +Valeeta yhä enemmän tuskastutti äänettömyys ja harvasanaisuus. Se +pakotti hänet yhä enemmän syventymään, ajattelemaan niiden asemaa, +joiden puolesta jauhonaulasta ja vastaisuudessa kenties neljänneksestä +oli pakko tehdä päivä työtä ja elää sillä. Yhä enemmän alkoi hänen +rintaansa ahdistaa. + +Tuossakin eräs äiti, hänen nuoruuden tuttavansa, oli vetämisen puuhassa +ja pysyi tuskin jaloillaan. Valee johtui ajattelemaan, että sillä oli +kotona kolme lasta ja mies, joka oli täällä loukannut jalkansa eikä sen +vuoksi voinut nousta vuoteesta. Ja kun hänen silmänsä kiintyivät +syrjästä tarkastamaan naisen muinoin vereviä ja ilmeikkäitä kasvoja, +kasvoja, joissa nyt oli jo melkein kalman väri, kun hän samalla käsitti, +että se jauhotukko, jonka hän täältä vie päivittäin, tulee jaetuksi +myöskin lasten kanssa, jotka kyllä saavat hoitotalosta velliosansa, -- +niin hänen rinnastaan nousi kurkkuun niin paksu pala, että täytyi lähteä +hetkiseksi kävelemään, jotta saisi sen laskeutumaan. + +Valee ei ollut sillä tavalla kuin nyt tullut ennen ajatelleeksi näiden +ihmisten kohtaloa. Hän kyllä oli säälinyt ja uhrannut aikaa ja vaivaa +heidän puutteensa poistamiseksi. Mutta sen tehtyään oli hän tuntenut +sydämessään hyvin täytetyn velvollisuuden tuottamaa rauhaisaa +tyydytystä. Nyt oli aivan toisin. Kuin siivillä pakeni tyydytys yhä +etäämmälle, jättäen sijaan tuskallisen, selittämättömän halun katsoa +jokaisen sydämeen tuossa joukossa, saadakseen selville millä tavalla, +millä tunteella he kantoivat kovan kohtalonsa taakkaa. Milloin kiintyi +hänen huomionsa perheen isään, joka ennen oli elänyt hyvissä varoissa, +puutteesta tietämätönnä, ja nyt, estääkseen elämän lankaa katkeamasta, +huonoissa, repaleisissa vaatteissa, jalkain palellessa rikkinäisissä +kengissä, koetti viimeisillä voimillaan vääntää *kiviä*, ansaitakseen +illalla puolen naulaa jauhoja. Puolikasvuisia tyttöjä, joiden poskien +hän muisti raikkaasti punottaneen vielä joku kuukausi sitten, mutta +joissa nyt oli taivaan pilven kuultava väri, oli joukossa monta, ja +niiden kasvoille oli nälkä painanut ikäihmisen elämästä välittämättömän +kokemuksen leiman. Huomio kääntyi äänettömään poikaseen, joka voimatonna +kieriskeli toisten jaloissa, yritti itkemään, mutta muuttikin sen +kiroilemiseksi; kiroili ja parkui siksi kun voimat riittivät ja +rauhoittui sitten kuin vanhus. Harmaapäitä vanhuksiakin oli. Ne kyllä +olivat muihin verrattuina eniten tavallisensa näköisiä, sillä heihin ei +nälkä vaikuttanut samanlaista muutosta kuin nuoriin. Mutta sittenkin +tuntui Valeesta, että he voivat elämänlankaansa vain hiukan jatkaa +tuolla ponnistelullaan, se kuitenkin tulee katkeamaan ennenkuin päästään +uutisrukiiseen. + +»Kuinka rakas elämä sentään on», hän huoahti, sovittaen omaa +elämänrakkauttaan niihin, jotka tuossa maksoivat viimeisistä päivistään +kallista vuokraa, koettaen kuoleman tuloa lahjoa, yrittää viimeistä +ponnistusta. + +Tuolla muuan entinen hurja »häjy», Koipi-Siukku, joka tuskin jaksoi +pystyssä pysyä kankensa varassa, ansaitsi hänkin ruokaansa. Paljon oli +sekin mies eläessään nähnyt. Noin 10--15 vuotta takaperin ei ollut sitä +kekkeriä, sitä tappelua, missä ei Siukku ollut mukana. Oli se osannut +varastaa, jumalaties' eikö murhiakin tehdä. Murtunut, masentunut oli +Siukku nyt. Oli niissä monessa muussakin ollut miestä aikoinaan, ja nyt +ne pelkäsivät hänen, yhden miehen kovaa sanaa! Toisissa oloissa se olisi +saattanut itsekkäisyyden ja mieltymyksen tunteita herättää, nyt se +herätti tuskallista ahdistusta. Valee ei muistanut milloinkaan olleensa +sillä tavalla raskasmielinen kuin tänään. + +Äskeinen kahakka oli istuttanut hänen mieleensä ajatuksen, että ne +epäilevät häntä ja muita hoitokunnan jäseniä yhteisen viljan +varkaudesta. Se painoi kuin lyijy. Ne eivät uskoisi selityksiä, vaikka +heille enkeli puhuisi. Hän oli tähän asti niin hyvällä ja alttiilla +mielellä tehnyt hoitokunnan jäsenenä mitä ikänä oli voinut, siinä +uskossa, että puutteenalaiset kuitenkin tuntevat kiitollisuutta +rehellisiä auttajiaan kohtaan. Ne pitävätkin roistoina, kuka tietää, +mitä kaikkea ajattelevatkaan! Tuossa tilassa voivat ihmiset ajatella +siitä, jota he pitävät sortajanaan, kuinka hävytöntä ja rumaa hyvänsä! + +Hänen teki mielensä puhua, selittää... Mutta jokainen ajatus ja sana +näytti niin tehottomalta, että mitä enemmän sitä mietti, sitä +kammottavammaksi noiden ihmisten epäluulo hänen mielikuvituksessaan +kasvoi. + +»Ja ennenkuin päästään edes kevääseen!» ajatteli hän, »niin mitä kaikkea +tapahtuneekaan.» Hänestä tosiaankin näytti ihan luonnottomalta vaatia +noilta työtä siitä, mitä niille annetaan. Jos hän saisi määrätä, ei hän +vaatisi sitä... + +»Mutta sitten ne kerjäisivät työn puutteessa, vastus olisi paljon +suurempi ja niiden kärsimykset tuskin sen vähäisemmät», muisti hän ennen +väittäneensä, kun joku muu oli ehdottanut sitä, mitä hän nyt ajatteli... + +Alkoi tuiskuttaa lunta. Päiväkin oli jo jälkipuoleen kulunut. + +»Saatte lähteä pois», sanoi Valee työläisille. Hän tunsi jotain +miellyttävää sen johdosta, että lumituiskun tähden saattoi lyhentää +niiden työpäivää. Käskyä ei tarvinnut uusia. Työkentän vieressä oli +vanha lato, johon työkapineet korjattiin. Lähdettiin kylään, missä +kirkonvartijan talossa jaettiin päiväpalkat. Edellisillä kerroilla kun +Valee oli ollut työnjohtajana, oli hän matkan uudelta hautausmaalta +kylään kulkenut parvessa, haastellen muiden kanssa. Nyt hän käveli +edellä yksin, joukko tuli perässä, sekin pitäen tavallista hiljaisempaa +melua. + +Kirkonvartija oli vanhahko, kuivakiskoinen mies. Hän oli pihalla Valeen +tullessa. + +»Kuuleppas», sanoi hän jo ennen kuin Valee ehti ääreenkään, »meidän +täytyy vähentää jauhoannokset jo tänäpäivänä.» + +»Todellako?» Valee oikein säpsähti. Mutta sitten hän alkoi panna +jyrkästi vastaan ja kertoi mitä siellä tänäpäivänä oli tapahtunut. +Kirkonvartija nauroi. Hän oli kyllä monesti saanut sellaista kokea, +mutta hän antoi *selkään*, sanoi hän. Ne vihasivat häntä, mutta viis +siitä. Tässä täytyy pitää järjestystä ja kuria, muutenhan ne söisivät +kyllä yhtenä päivänä suuhunsa koko jauhovarat. Hän oli jo niin monesti +käynyt kuvernööriltäkin apua pyytämässä ja tiesi kuinka lujassa se oli, +että oli oppinut hänkin lujassa pitämään. Valee pani kovan kovaa +vastaan, väitti, ettei kirkonvartijalla ole oikeutta yksin päättää +jauhomäärän vähentämisestä, siinä pitää ensinnä olla hoitokunnan kokous. + +Vanha mies suuttui. + +»Se on minun asiani, minä vastaan siitä!» huudahti hän ja löi nyrkkiä +polveensa. »Kyllähän minä antaisin vaikka viisi naulaa joka ikiselle +sorkalle päivässä, *jos vaan olisi* mistä antaa. Mutta kun minulta +niitä kuitenkin vaatii koko pitäjä, niin minun pitäisi muuttua +jauhoiksi, minun pitäisi antaa jokaiselle *paljon*, ei kukaan tyytyisi +vähään! Pitäjän miehet joka kokouksessa härnäävät, että paljon menee, +paljon menee! Minä annan kaikille liian avokätisesti muka, -- eivätkä +tahdo enää myöntää mitään. Kuvernööri haukkuu silmät täyteen, että niin +ja niin paljon olette jo saaneet, auttakaa itseänne, ei täältä enää +riitä mitään... Ketä tässä sitten kuuntelee? En suinkaan minä niitä +omaksi hyväkseni säästä. Ja on sitä mullakin sydäntä ollut, olen minäkin +itkenyt köyhäin surkeutta, mutta itku ei tässä auta, tässä täytyy tehdä +jotain. Viljan saaminen käy yhä vaikeammaksi, kohta ei sitä saa rahalla, +ei ilman. Sentähden täytyy *säästää*... Valittakaa sitten, vaikka +valittaisitte keisariin. Kernaasti tämän virkani annan jollekin, joka on +auliimpi antamaan.» + +Hän otti arkusta aitan avaimet ja lähti noutamaan jauhovakkaa tupaan, +sillä työläiset olivat jo sinne kokoontuneet. Valee jäi masentuneena +istumaan. + +Kun kirkonvartija sai vakan tuvan pöydälle, otti hän luotipuntarin ja +rupesi punnitsemaan. + +»Nyt täytyy jauhomäärää taas vähentää. Tänä iltana annetaan 12 luotia +henkeen.» Samalla hän jo tarjosi yhtä valmiiksi punnittua annosta. +Joukossa syntyi valitusta ja kuhinaa, jotkut alkoivat kiroilla. + +»Suu kiinni, taikka saatte tyytyä kahdeksaan luotiin!» + +Möyhinä vähän hiljeni. + +»Joka ei tahdo tyytyä tähän, saa tyytyä olemaan ilman.» + +Nuo harvat lauseet, jotka tuo vanha, kuivan ja kovan näköinen mies +puhui joukolle, saivat sen ihmeellisesti asettumaan ja nurkumatta +tyytymään osaansa. Sillä hän puhui järkähtämättömällä varmuudella, niin +ettei yhdestäkään sanasta jäänyt vähintäkään epäilystä, että se oli +leikillä lausuttu. + +Vielä jaettiin kullekin olkileipä, jossa oli hiukan suurustakin, mutta +siinä liikutellessa ne melkein käsiin hajosivat. Muutamia +pitkämatkaisempia jäi taloon yöksi, toisia meni muihin naapureihin, +toiset taas koteihinsa. Valee oli katsellut ihmetellen sitä kylmyyttä, +jota kirkonvartija osoitti, sekä myöskin sitä, että murina niin hälveni +ja kätkeytyi sydämiin. Ja kun he astuivat takaisin kamariin, ei Valee +saattanut olla puolileikillään huomauttamatta: + +»Mutta kyllä teillä on kova luonto.» + +Vähään aikaan ei kirkonvartija vastannut mitään, panihan vain kessuja +piippuunsa. Sitten hän huokasi ja sanoi: + +»Minä olen havainnut sen, ettei tässä itkulla pitkälle päästä... +Saattanut se on luontokin kovettua.» Sitten hän jäi synkeänä katselemaan +pitkin piipunvartta, silmät melkein ummessa. + +Painostava mieliala, joka kumpaakin rasitti, ei poistunut koko +yhdessäolon aikana. Mutta kun Valee jätteli hyvästi, virkkoi +kirkonvartija: + +»Sinäkin vanhenet... Vanhana katsellaan monta asiaa toisilla silmillä +kuin nuorena.» Äänessä oli omituinen, hellyydeltä vivahtava väre, joka +sai Valeen katsahtamaan silmänurkkaa kohti, eikö siellä edes kyyneltä +näy? + +Ja puristettuaan kovasti vanhan, kovan miehen kättä lähti Valee +kirkonkylän hoitotaloon, missä hänen hevosensa oli. + +Oli jo puolihämärä. Kun hän meni rekeänsä vetämään ladosta, takoi siellä +renki paraillaan kiinni ruumiskirstun kantta. + +»Kuka siellä on?» + +»En tiedä. Joku kulkiain, jonka Siikalahden kestikievari oli löytänyt +taipaleelta... Kaikille sitä pitääkin tässä arkkuja vielä laittaa, mutta +rovasti oli määrännyt.» + +»Pienihän se on ollutkin... Tyttökö vai poika?» + +Renki veti suutansa salaperäiseen nauruun ja virkkoi kerskaavalla +äänellä: + +»Minä katkaisin kirveellä sen koivet, kun ei muuten mahtunut.» + +Julmuutta sellaista, mikä ilmeni rengin kerskauksessa, ei Valee ollut +ennen kuullut. Hän jäi pitkäksi, aikaa äänetönnä tuijottamaan poikaan. +Ensimmäinen tajuttava käsite, joka hänessä heräsi, oli se, että hänen +teki mielensä antaa sille hyvästi selkään. Sanaakaan sanomatta otti hän +rekensä pihalle. + +»Se olikin vanha äijä ... sääret kuin piipunvarret. Kerran vain kopautin +kirvespohjalla, niin poikki menivät että helähti», kertoi renki perään. + +»Jollet sinä nyt pidä leukojasi kiinni, poika, niin minä annan sulle +sellaisen selällisen, että opit edes hiukan ihmisten tapoja, senkin +roisto!» + +Poika tukki suunsa kuin myyrä. Hänen mielestänsä oli varsin +kummallista, ettei Varpulan isäntä edes nauranut hänen +miehuullisuudelleen... Ei vain puoletkaan uskaltaisi ruumiin kanssa elää +niinkuin hän, sen hän vissiin tiesi! Ja siksipä isäntä pitikin niin +hyvästi, kun hän oli niin säälimätön ja pelkäämätön käsittelemään +ruumiita, joita kopukasta sai korjata joka päivä... + +»Tuollainen mies, vieläpä kun mies!» mutisi hän ja pui nyrkkiä Valeen +perään kun tämä lähti. + +Kirstun oli hän nyt saanut valmiiksi. Kopauttaen vielä vasaralla arkun +kanteen alkoi hän viheltää ja läksi pois, jättäen ruumiin siihen +sunnuntaita odottamaan. + +Kotiin päästyään piti Valee emäntänsä kanssa pitkän neuvottelun, joka +päättyi siihen, että he päättivät leipoa yhden leipomuksen vähemmän +pettusekaisia leipiä kuin hoitotaloissa tavallisesti näihin aikoihin +leivottiin, ja antaa sen jaettavaksi hautuumaan työväelle. + +Kun se päätös oli tehty, suuteli Santra Valeeta. Se tapahtui pitkästä +ajasta, sillä sellainen ei ollut kansan kesken tavallista. Mutta onni, +että saattoi todella jotain tehdä lähimmäistensä huutavan kurjuuden +lieventämiseksi, vaikutti niin hellyttävästä sydämessä, että Valee sulki +vaimon syliinsä ja purki tälle tämänpäiväisten ristiriitaisten +tunteitten tuottaman tuskan kärsimykset ja huolet. + + + + +XVI. + + +Nimismies Grönberg oli joutunut tarttuvaan poltetautiin sairasvuoteelle. +Kun siihen vielä liittyi luuvalo, joka ei mitenkään näyttänyt aikovan +hellittää, päätti hän lääkärin kanssa neuvoteltuaan antaa viedä itsensä +kaupunkiin hoidettavaksi. Sijaiseksi määrättiin hänelle muuan Stenfors; +mikä lie ollut miehiään, ei tietty, koska entisyys oli tuntematon. + +Stenforsista ja Kaleniuksesta tuli heti oivalliset ystävykset. Heidät +tavattiin melkein aina yksissä, milloin missäkin toimissa, useimmiten +ryyppykomannoissa. Stenfors oli tuskin ollut viikon pitäjässä, kun jo +tiedettiin, että hän oli suuri juoppo. Kun hän sitäpaitsi seurusteli +Kaleniuksen kanssa, ruvettiin pelkäämään pahempaakin. + +Näihin aikoihin oli jo totuttu vähempiäkin rikosasioita ilmoittamaan +Grönbergille, joka ilmoituksen saatuaan aina ryhtyi toimenpiteisiin ja +toimitti syylliset rangaistukseen. Sitä paitsi oli Grönberg tehokkaasti +ottanut osaa työhön yleisen hädän lievittämiseksi. + +Tähän aikaan täytyi nimismiehen toimittaa ryöstöhuutokauppoja joka +päivä. Riitajutut vastapuolten välillä niissä sukeusivat usein niin +sekaviksi, että nimismiehellä piti olla kärsivällisyyttä niitä +selvitellessä. Grönbergin kärsivällisyys oli usein aivan ihmeteltävä. +Jos joku hätääntynyt velallinen onnistui saamaan kuvernööriltä kiellon +jo kuulutetun huutokaupan pitämistä vastaan, piti Grönberg sellaisen +määräyksen aina pyhänä. + +Luonnollisista syistä voivat nimismiehen tulot sellaisena aikana nousta +hyvin suuriksi. Mutta Grönberg alensi vapaaehtoisesti tulojaan siten, +että monessa tapauksessa, kun köyhän mökkiläisen ainoa lehmä joutui +velasta vasaran alle ja huutajain puutteessa lyötiin muutamalla +markalla, hän itse huusi lehmän ja lahjoitti takaisin omistajalle. + +Senpä vuoksi ihmiset olivat alkaneetkin häntä puolittain jumaloida. + +Kun Stenfors tuli virkaan, alkoi häntä kovin harmittaa nuo kuvernööriltä +usein hankitut ryöstönkieltokirjat. Se ensiksikin tuotti nimismiehelle +enempi vaivaa ja joskus saattoi tulojakin vähentää. Hänen mielestään +kuvernööri teki tuhmasti noita kieltoja antaessaan. Pian levisi huhuja, +että hän oli vasten kieltoja toimittanut ryöstöjä. Mutta kun +asianomaiset usein olivat niin köyhiä, etteivät voineet valittaa eikä +asiamiestä palkata -- ja mennä suusanasin puhumaan kuvernöörille, sekään +taas ei vaivaansa maksanut, -- jäivät ne valittamatta. Menestys, viina +ja Kalenius lisäsivät rohkeutta, ja muutamain viikkojen kuluttua oli +Stenfors pitäjässä suuri herra. + +Nimismiehelle oli ihmisillä näihin aikoihin paljon asiaa. Tavaksi +tullut tottumus ilmoittaa nimismiehelle pienempiäkin varkauksia jatkui +Stenforsinkin aikana. Hän oli ollut pitäjässä tuskin kolmea viikkoa, kun +toiset valittivat hänen suurta huolimattomuuttaan sellaisten asiain +suhteen, toiset väittivät, että se lähti pelkuruudesta. Summa oli se, +että Grönbergin parantumista ja palaamista odotettiin huolella ja +ikävällä. + + * * * * * + +Valkolan Juhon hypoteekkilainan yritys oli mennyt jostain syystä +myttyyn. Hän kyllä alkoi puuhata uudelleen, mutta se venyi niin +pitkälle, että hätäiset velkojat eivät enää jaksaneet odottaa, vaan +alkoivat kilvan hakea saataviaan. + +Juho yritti ponnistella miehen tavalla, sai korjatuksi asioitansa niin +että vielä pysyi pystyssä. Nyt oli kuitenkin taas yksi velkakirja +hakuteillä ja takavarikkoon kirjoitettuna kaikki talon elukat. Juho oli +kuitenkin saanut kuvernööriltä peruutuksen huutokaupan pitämistä +vastaan. + +Tätä kuvernöörin paperia oli hän nyt ollut viemässä Stenforsille, mutta +ei ollut päässyt edes puheille. Hän lähti kotiin, arvellen, että antaisi +kiellon silloin kun tullaan huutokauppaa pitämään. + +Matkalla kirkolle tuli vastaan Hautalan Janne. Juho selitti millä +asioilla hän oli kulkenut. Stenfors oli vielä maannut, mutta oli piian +lähettänyt sanomaan hänelle, ettei hän ota tänään vastaan, että jos on +jotain asiaa, niin sopii silloin toimittaa kun hän tulee pitämään +huutokauppaa. Renki Esa oli Juholle kertonut, että Stenfors oli koko yön +ollut matkassa Kaleniuksen ja Kujanpään lautamiehen kanssa. Aamulla oli +lautamies ne tuonut kotiin ja varmaankin olivat molemmat herrat hyvästi +kohmelossa. Esa oli ennustanut, että kyllä siitä elämästä tulee aika +perjantai, kun itse nimismies nyt kuitenkin pikapuoliin tulee kotiin. + +»No ... ja sinäkö toit takaisin asiapaperisi sieltä, vaikka niitä +viemään olit mennyt?» keskeytti Janne, kun Juho alkoi niin pitkälle +jaaritella. + +»Niin, kun en päässyt puheille.» + +»Älä lempoja jaarittele! Anna tänne se paperi, niin vien, kun menen +sinne.» + +Juho kaivoi paperin esiin ja oli mielissään kuin olisi lehmän saanut. + +»Vaivaa teillä nyt siitä on.» + +»Vaivaa», matki Hautalainen synkästi. »Sellaisista vaivoista minä +välitän viis, Juho-parka. Mutta tässä alkaa todellakin näyttää siltä, +että minä itsekin näiden samojen paperien tähden olen ennen pitkää myyty +mies. Minä elän nyt jo aivan toisten armoilla. Ihmettelen vaan, miksi +eivät ne jo hae ulos minunkin velkojani. Noo, ne tekevät sen ennen +kevättä, ja silloin... Hyvästi nyt.» Hautalainen oli tässäkin velassa +takausmiehenä. + +Hän lähti ajamaan. Juhon mielestä näytti Janne nyt paljon +maltillisemmalta ja kärsivällisemmältä kuin muulloin. Juho itse oli +taistelujensa keskellä saavuttanut sellaisen välinpitämättömyyden +asteen, että nytkin, kun hän vaan sai tuon paperin käsistään pois, +tuntui hetkisen siltä kuin kaikki olisi taas ollut hyvällä kannalla. Kun +Hautalainen mainitsi »näistä papereista» aavistaen niiden vuoksi +joutuvansa hänkin häviölle, iski Juhon mieleen kuin salama se kerta, +jolloin he olivat olleet yhdessä pyytämässä Klitsin Mikolta +maksunlykkäystä. Hautalainen oli sanonut: »Kyllä se on koiramaista, kun +pitää olla tuollaisten asioissa». Silloin oli häntä vetänyt oikein +kylmäksi, kun tiesi, ettei Hautalainen aavistanutkaan tuon velkakirjan +olevan Siikalahden kestikievarilla. Juho oli aikonut maksaa sen vaikka +verellänsä. + +Tässä se nyt oli. Kumma ja ihme, ettei Hautalainen raivostunut! + +Mutta sitten Juho oli taas melkein levollinen. »Hyvä oli, ettei +kiukutellut!» hän jupisi, ja sellainen hämärä välinpitämättömyyden tunne +valtasi kokonaan. + +Hautalainen tapasi Esan nimismiehen pihassa. + +»Täällä se Esa nyt on», sanoi Hautalainen jotain sanoakseen, pannessaan +hevosta kiinni. + +»Täällä.» Esan meni jotain vanhoja asioita mieleen, ja hänen silmissään +välähti terävä, kysyvä ilme, kun hän katsahti Janneen. Jannella näytti +olevan jotain mielessä, sillä saatuaan hevoselleen heiniä eteen meni hän +totisena Esan ääreen, otti tämän käden kömpelösti ja sanoi hämillään: +»Päivää». + +»Päivää.» Esa katseli yhä terävämmin. + +»Et suinkaan sinä enää vihaa minua niistä vanhoista?» kysyi Janne +pannen suutansa hymyyn. Esa pääsi kuin jostain tuskasta, sillä hän oli +epäillyt toisen alkavan siitä, että hänestä oli tullut *nimismiehen +renki*... Sitä ei hän kärsisi! Mutta nyt hän iloisesti ja avomielisesti +nauraen vastasi: + +»Siitäkö, että te minua hätyytitte siitä hevos-ajosta ja annoitte +minulle selkään niissä Valeen häissä?» + +»Niin niistä. Minun on monesti tehnyt mieleni puhua sinulle...» + +»Mitä vanhoista ... minä kyllä ansaitsin sellaista. Olisitte tekin, kun +olitte isän kaukaisia sukulaisia, saanut sentään jollain muullakin +tavalla vähän enemmän opettaa ja neuvoa, kun näitte, ettei minua +neuvonut kukaan...» + +»Olisitkohan sinä ottanut siitä vaarin?» epäili Janne. + +»Kenties! En minä sentään ollut hullu enkä varas... Se oli väärin, että +te siitä minut toimititte linnaan. Olisitte ennen panneet sinne vaikka +joka tappelusta.» Esan mieli näytti synkistyvän. Vakavana ja melkein +nöyrän tapaisena vastasi Janne: + +»Sinä puhut totta, et sinä ole varas ollut ikänä. Minun omatuntoni oli +siitä ensi aikoina monesti kipeä, ja sentähden minun on tehnyt aina +mieleni pyytää sinulta anteeksi.» + +»Se oli se hevos-ajo, niinkuin se on vieläkin, niin kovin yleinen tapa.» + +»Sepä se! Oikein ollessa enin osa nuoria miehiä joutuisi sellaisesta +linnaan.» + +»Niin minäkin aina arvelin, ja siksi se pisti niin vihakseni.» Esan +kalpeat posket punoittivat hiukan. »Kun minua siitä rangaistiin vielä +*varkauden* nimellä.» + +Janne hapuili uudestaan Esan kättä. »No unohda pois ja anna anteeksi. Se +ei sinun mainettasi enää pilaa, sillä kaikki tietävät, että ne ovat +olleet nuoruuden erehdyksiä, ja pitävät sinua rehellisenä, kunnon +miehenä.» + +Esa katsoi Hautalaisen silmäin läpi, olisiko siinä jotain vilppiä. + +»Minä en juuri kehumisia kärsi», virkkoi hän hymyillen, »mutta te olette +pitänyt minua *huononakin* miehenä ja minä olen melkein näihin asti +ollut siinä luulossa, että vieläkin pidätte...» Hän lopetti siihen. +Janne otti tupakkatamineet taskustaan. + +»Olet erehtynyt... Mutta pannaan piippuun tästä ja unohdetaan ne vanhat. +Liekö se herra jo noussut?» + +Esa katsoi ikkunaan. + +»Tuskinpa.» + +»Onko se taas ollut juomingissa?» + +»Aamuyöllä ne tulivat Kujanpäästä Kaleniuksen kanssa. Siellä se makaa +Kaleniuskin.» + +»No eikö Grönberg jo pian parane ja pääse tulemaan kotiin?» + +Esa selitti, että Grönberg oli jo viime viikolla ollut parempi, kun hän +oli sen luona käynyt, mutta eipä sitä vielä ollut kuulunut takaisin. Hän +odotteli kuitenkin jo joka päivä. + +»Minä menen ne herättämään, ei mulla ole aikaa täällä odotella», sanoi +Janne ja lähti sisään. + +Herra Stenfors oli palvelijainkin silmissä menettänyt siksi arvonsa, +ettei piikakaan sanallakaan estänyt Hautalaista sisään astumasta +nimismiehen huoneeseen. Kalenius lojui vuoteessa, mutta Stenfors oli jo +noussut ylös ja pesi kasvojaan. + +»Ei tänne saa vielä tulla!» huusi hän Hautalaiselle, kun tämä meni +sisään. + +Janne sanoi, ettei hänellä ole aikaa enää odottaa. Otti paperin +taskustaan, levitti sen pöydälle selittäen: + +»Se Valkolan Juho kun ei ollut saanut teitä tavata, pyysi, että minä, +kun tänne päin satuin tulemaan, toisin tämän ilmoituksen, että +kuvernööri on estänyt vielä pitämästä ryöstöhuutokauppaa sen Juhon +talossa.» + +Stenfors ei puhunut mitään, mutta Kalenius kohotti turvonnutta, +kohmeloista naamaansa sängystä ja käheällä äänellä virkkoi: + +»Te olettekin sopiva ja nopsajalkainen juoksuttamaan tuommoisia +papereita.» + +»Niin olenkin.» + +»Teille on varmaan hyvin mieleistä, kun teille *uskotaan* sellaisia +asioita?» sanoi Stenfors mennen pöydän luokse ja pyhkäisten Jannen +siihen paneman paperin, ikäänkuin huomaamattaan, lattiaan. + +»Tämä on ollut lautamiehenäkin», muistutti Kalenius. + +»Soo'o!» huudahti Stenfors ilvehtien. + +Hautalainen painoi jo lakin harmaitten hiuksiensa päälle ja aikoi lähteä +sanaakaan vastaamatta korkean kruunun käskynhaltijan huoneesta. Mutta +Stenfors huomautti vielä: + +»Lattiaanko *sinä* aina heität paperit näin tällaisissa paikoissa?» + +Hautalainen otti lakin jälleen päästänsä, kääntyi takaisin ja sanoi +äänellä joka vapisi: + +»Minä olen nähnyt jo ennenkin ihmisiä ja ollut asioissa sellaistenkin +kanssa, joita sanotaan herroiksi, ja olen minä tapellutkin niiden +kanssa, mutta en minä ole ikänä vielä nähnyt, että kaksi nuorta miestä +viitsii rakkikoirana haukkua puolivälissä seitsemääkymmentä olevaa +äijää.» + +»Sitä näkee kaikkea ... mutta pidä nyt suus kiinni...» + +»Niin sitä näkyy näkevän. Niitä näkyy näkevän sellaisiakin, jotka juovat +ja repalehtavat niillä rahoilla, jotka kiskotaan nälkään kuolevalta +kansalta. Eikös sekin ole vähän naurettavaa?» + +»Mitä ... mitä sillä tarkoitat?» + +Hautalainen oikaisi selkäänsä: + +»Kysy omaltatunnoltasi! Ja sen minä sanon sinulle, että jos et paikalla +ota tuota paperia ylös tuolta lattiasta, niin minulla on vielä voimia +pakottaa sinut siihen. Ja jollei muu auta, niin on minulla kyllä +hevosia, että minä pääsen kysymään kuvernööriltä kummanko meistä pitää +se ottaa ylös.» + +Pieni, hintelä Stenfors näytti alkavan pelätä, otti paperin ylös ja +selitti vielä, ettei hän ollut sitä heittänyt, vaan Hautalainen. + +»Älä kersku hevosillasi, pian nekin myydään, ja sinä saat mennä +kopukkaan», pisti väliin Kalenius. + +»Niinpä kyllä, sen asian tiedän minä itse paremmin kuin sinä...» + +»No mitä sitten pitää niin leveää suuta!» + +»Sen minä vaan sinulle, Kalenius, tahdon sanoa, että kun minä alan +syytinkiäni syömään kopukan pöydässä, niin minä syön sen puhtaalla +omallatunnolla, minä uskallan vielä silloinkin nostaa ylös harmaan pääni +ja katsella ihmisiä silmiin, sillä minä en ole konna niinkuin sinä.» + +»Konna?» + +»Pitääkö ruveta toteen näyttämään? Jos vaan tahdot, niin minä nyt +ensiksi annan sinulle haaston väärien velkakirjojen teosta, onpa +nimismies paikalla. Sinä taas saat haastaa minua mistä vaan ikinä luulet +syytä olevan.» + +Kalenius nousi raivoissaan kiroten sängyn laidalle. + +»So, so, so!» suhditti Stenfors, joka harmaana kuunteli. + +»Kun et vaan tänne tule», muistutti Hautalainen katsellen Kaleniuksen +raivoa. + +»Ruvetaanko painiskelemaan?» jatkoi Hautalainen. Kalenius kirosi yhä +antamatta mitään vastausta. + +»Minun täytyy nyt lähteä vaivaishoitokokoukseen. Minä olen kuullut, että +kuvernööri on velvoittanut nimismiehiäkin heille sopivalla tavalla +auttamaan vaivaishoitokuntia. Liekö perääkään siinä? Onhan sitä +nimismiehellä täällä muutenkin niin paljon toimia *kaiket yötkin*, että +eikö olisi parasta pyytää apulaista? Karin Vennukin valittiin kerran +vaivaishoitokuntaan, niin se oli sanonut että: »piru joutakoon huolia +köyhistä!» Hyvästi nyt. Te saatte kyllä ottaa onkeenne sen minun +äskeisen ilmiantoni Kaleniusta vastaan, jos tahdotte, kyllä minä puheeni +vastaan.» + +Janne lähti. Kun hän ajoi kirkonkylän läpi pappilaa kohti, heitettiin +erään kauppiaan makasiinista tielle tyhjä jauhomatonkuori. Hevonen +pelästyi ja hypähti syrjään. Ovella oli vartonut jo 6--7 kerjäläistä, +jotka heti kilvan ryntäsivät matonkuoren kimppuun, raastivat ja repivät +sitä toisiltaan, lyyhistyivät vihdoin kaikin suulleen sen päälle +nuoleksimaan siitä jauhontomuja ja muutamia jauhonkokkareita, mitkä +siihen olivat jääneet. He anastivat haltuunsa tien koko leveydeltään, +kierivät ja tappelivat ottaen kukin osansa kynsin ja hampain. Niinitukot +menivät jauhojen lisänä vatsoihin ja kiistelijäin silmistä hehkui +mielettömän intohimoinen, raaka, kammottava palo. Hautalainen pääsi +vasta sitten menemään, kun niinimatto oli palasiksi revittynä ja kukin +meni kappalettaan nuoleksien tiehensä. + + + + +XVII. + + +Vaivaishoitokomitea oli pulassa. Rahastot olivat tyhjänä, jauhovarastot +hupenivat arveluttavassa määrässä, eikä osattu edes aavistaa, mistä +niitä saataisiin lisätyksi. Pitäjänkokouksissa rajuimmat haukkuivat +hoitomiehiä silmät, korvat täyteen, kun nämä muka niin huolimattomasti +asioita hoitivat. Kruunulta oli saatu pieniä apuja, mutta ne eivät +riittäneet mihinkään. + +Kun hoitokomitea nyt taas oli kokoutunut miettimään keinoa, millä +pulasta selvittäisiin, ei kenelläkään ollut lähimmän hädän poistamiseksi +muuta keinoa kuin lähteä vieläkin pyytämään edes muutamia jauhokuleja +kuvernööriltä. Kirkonvartija, joka useat kerrat talven kuluessa oli jo +käynyt kuvernöörin luona ja muutamilla kerroilla saanutkin hetkeksi +tuntuvaa apua, kieltäysi jyrkästi enää menemästä. Hän oli mielestänsä +lypsänyt viimeiseen tippaan eikä luullut enää mitään lähtevän. Eivät +muutkaan osanneet muuhun vedota kuin kuvernöörin velvollisuuteen; -- +oliko tämän hallussa varoja, sitä ei edes kysytty. + +Se oli tuskallinen kokous. + +Hoitokomiteassa kyllä oli pitäjän pontevimpia miehiä, mutta sittenkin +tahtoi epäilys ja väsymys toisinaan saada heissä vallan. Juorut heidän +petollisuudestaan kasvoivat rinnan puutteen, nälän ja tautien kanssa. +Toisinaan levisi tuulesta temmatuita juttuja, miten kruunulta oli saatu +köyhiä varten milloin jauhomattoja, jotka hoitomiehet olivat pitäneet +itse, milloin taas ne eivät olleet ehtineet pitäjäänkään, vaan olivat jo +ennen hävinneet korkeampain viranomaisten hyväksi. Tämän johdosta +vallitsi katkeramielisyys hoitomiesten ja hoidokasten välillä tehden +muutenkin tuskia ja kärsimystä tuottavan elämän vielä tukalammaksi. + +On kyllä totta, että kun yleiset luottosuhteet olivat joutuneet sille +kannalle, että vain aivan harvoin toinen saattoi luottaa toisen sanaan, +ja kun jokaisen talollisenkin oli pakko pitää yksin huolta itsestään ja +asioistaan, aika repi niin rikki kaikki vanhat käsitteet, että +veljeyden, ystävyyden ja tuttavuuden siteet eivät monessakaan +tapauksessa merkinneet enää mitään. Rehellisestä miehestä saattoi tulla +ja monesti tulikin varas ja valehtelija, eikä sellainen muutos läheskään +aina ihmetyttänyt ystävää. Näistä seikoista johtui, että vihaa, riitaa +ja haukkumista ei arvosteltu sillä tavalla kuin muulloin. Tunteet elivät +pinnalla aivan samoin kuin henki, jonka nälkiintynyt, kuihtunut ruumis +elimistöineen oli ajanut sieraimiin. Sen poispuhaltaminen ei liikuttanut +juuri ketään. Elettiin kuollaksensa, riiputtiin kiinni elämässä vain +vaiston avulla, joka toisissa saattoi olla vähän voimakkaampi, useissa +täydellisesti masentunut. + +Tästä voi käsittää, miten hoitomiehet ollenkaan voivat täyttää raskasta +tehtäväänsä näiden panettelujen alaisena. Kärsimys ja kärsimysten +näkeminen karkaisi heidän luonteitaan, kasvattaen toimeensa samassa +suhteessa kuin tehtävän vaikeus kasvoi. + +*Täytyi* tehdä jotain muuta kuin loukkautua, jotain muuta kuin sääliä ja +itkeä, täytyi taistella. + +Kun kirkonvartija kieltäysi lähtemästä kuvernöörin luokse »kerjäämään», +oltiin vähän pulassa, ketä sinne lähettää. Hautalan Janne kyllä olisi +lähetetty, mutta tämä arveli, että kun hänellä on joidenkin asiain +vuoksi kuvernöörin luona vähän huono maine, taitaisi olla parasta +lähettää sinne mies, jolle ei kuvernöörillä olisi mitään vanhoja +kalavelkoja. Varpulan Valee ei ollut kyllin hyvä puheniekka, että olisi +voinut asiain todellisen laidan saada selvitetyksi sillä tavalla, että +apua lähtisi ahtaastakin. Vanha kirkkoherra ilmoitti, että hän olisi +valmis lähtemään, mutta heikon terveytensä vuoksi ei uskaltaisi näin +tukkuteillä ja kylmillä ilmoilla niin pitkälle matkalle, -- joka este +myönnettiin täysin oikeutetuksi. + +»No, minä menen sittenkin», ilmoitti Hautalainen, »tulkoon Valee +toiseksi. Totta hänestä nyt kaksi kuormaa saa. Ehkäpä se on +kuvernöörikin jo unohtanut ne vanhat käräjäasiat.» + +Mieltymyksellä tyydyttiin siihen. Pappi lupasi vielä kirjoittaa kirjeen +mukaan, jossa hän puolestaan selittää asiaintilaa. Valee ei ollut +kokouksessa, mutta hänen alttiutensa tunnettiin, tiedettiin, että hän +lähtee. + +Ja seuraavana päivänä olivat he matkalla. Monesti teki mieli taipaleella +ottaa rekeen uupuvia kerjäläisiä ja kulettaa niitä ihmisten ilmoille. +Mutta niitä oli niin paljon, että muutamien auttaminen näytti turhalta. +Sen lisäksi olisi se saattanut synnyttää, toisissa vain kateutta. +Eräässä kohden ei Valee kuitenkaan voinut mennä muutaman vaimon ohitse. +Tämä veti kelkassa noin kahden vuoden vanhaa lasta, mutta oli niin +uupunut, että seisahti lepäämään aina muutaman askeleen ponnisteltuaan. +Valee pidätti hevosta. + +»Mistä te olette?» + +Vaimo veti henkeään ja vastasi ponnistellen: + +»Lehtimäeltä.» + +»Haluttaisiko tulla rekeen tuonne ensimmäiseen kylään asti?» + +»Voi Jumala!» + +Se oli ainoa, mitä vaimo sanoi sumun tapaisen hymyilyn kohotessa silmiin +ja huulille, kun hän liikkui Varpulaisen matkarinnin ääreen. Mutta +Valeen täytyi auttaa lapsi kelkasta, itse vaimo tuskalla pääsi rinniin. +Kelkka sidottiin reen perään. Kun vaimo tunsi, että reki liikkui ja hän +sen mukana, lapsi sylissä, valtasi hänet kummallisen suloinen voipumus +ja silmät painuivat kiinni. Valee katseli hänen kasvoihinsa. Yhtäkkiä +vaimon ruumista puistatti, ja samalla hän raotti silmiään kääntäen ne +Valeeta kohti ja äänsi kamalan tuskallisella sävyllä: + +»Leipää!» + +Se näytti nyt aivan kuin siinä hetkessä taas uudelleen muistuneen hänen +mieleensä. Valeeta liikutti niin että hän heti otti eväsvakkansa ja teki +vaimolle voileivän. Ja kun tämä huomasi Valeen puuhan meni hänen suunsa +hymyntapaiseen ja huulilta kuului iloinen huokaus: + +»Voi Jumala!» + +Valee katseli syrjästä, miten vaimo nautti voileivästä. Usean erän hän +jo sieppasi leipään koko suulla, mutta aina samassa näkyi katuvan, +pienensi suupalaa ja maiskutteli sitä suussaan taistellen samalla +intohimoista halua vastaan nieleksiä kaikki kerrassaan. + +Lapsi oli luisunut vaimon sylistä sivulle heinäin päälle, eikä hän +näyttänyt sitä huomaavankaan. Valee myöskään ei siihen ollut +varsinaisesti huomiotansa kiinnittänyt, oli otaksunut sen vain nukkuvan +rääsyjensä sisässä, kun se ei ääntänsä ilmaissut. Mutta jostain syystä, +ehkä siksi, että sen pieni jalka oli pistäytynyt ulos rääsyistä ja +siihen saattoi hyvinkin ottaa kylmä, lapsi kiinnitti nyt Valeen +huomiota. + +»Kuinka on tuon lapsen laita?» Vaimo oli juuri nielaissut viimeisen +leipäpalasen ja nuoleksi sormiaan saadakseen talteen jok'ikisen hivenen. +Valeen huomautuksen johdosta hän ensin säpsähti, epäilemättä siksi, +ettei lapsi ollut saanut palastakaan herkusta. Mutta luotuansa silmänsä +myttyyn, joka oli rauhassa, sanoi hän levollisesti: + +»Se nukkuu.» + +»Peittäkää sen jalkaa, ettei kylmety. Tuossa on loimi.» + +Vaimon voimat olivat jossain määrin palanneet. Hän ryhtyi korjaamaan +lasta syliinsä. + +Miksi se oli niin omituisesti kankea? + +Kiireesti paljasti äiti sen kasvot. Lapsi oli kuollut. + +Äiti päästi muutamia tuskallisesti valittavia ääniä ja suuteli kuolleen +lapsen sinisiä huulia ja vaalenneita, kalpeita poskia. Mutta sitä ei +kestänyt kauan, sillä kohta perässä hän vähän kummalliselta näyttävällä +riemulla alkoi kiittää Jumalaa siitä, että hän oli korjannut lapsen pois +kärsimyksistä ja vaivoista. Valeen mielestä näytti siltä, että äiti +riemuitsi oikeastaan *omasta* pelastuksestaan, kun oli vapautunut +lapsesta. Ja siksi se herätti hänessä vastenmielistä tunnelmaa. Eikä +käsitys suinkaan siitä parantunut, kun vaimo äskeiseen verraten +hyvinvoinnin hymy huulilla huokasi, häneen katsoen: + +»Kun sais vielä voileipää.» + +Lapsi oli jo silloin heitettynä itsekseen heinäin päälle. Valee ei ollut +toivomusta kuulevinaan. + +Mutta ei ollut taas pitkä aika kulunut, kun vaimo tempasi lapsen +syliinsä, itki, suuteli, puristi sen kangistunutta ruumista rintaansa +vasten ja osoitti sellaista äidin surua, että Valeen jo melkein +kyyneleet nousivat silmiin. + +Valee jätti vaimon ensimmäisen talon portille. + +Matka jatkui. Kaikkialla, mihin silmänsä käänsi, näki ainakin jotain +jälkiä puutteesta; mihin korvansa lainasi, puhuttiin nälästä, hädästä, +häviöstä, kuolemasta. Ei missään tavannut tuota repäisevää rehevyyttä, +itsekkyydelle vivahtavaa itseluottoista pontevuutta, josta pohjalaiset +ovat niin kuuluisiksi tulleet. + +Kun he seuraavana aamuna saapuivat Vaasaan ja aikoivat ajaa kortteeriin +kauppias --n pihaan, oli portin edessä valtava, satoihin nouseva lauma +kerjäläisiä, jotka siinä melusivat ja rähisivät aivan toisella tavalla +kuin maalla, epäilemättä siksi, että olivat täällä saaneet syödä +vatsansa täyteen ja saaneet siten uusia voimia. Syyn tähän patoutumiseen +huomasivat miehet heti. Portin toinen puolisko oli kiinni. Siellä +sisällä kauppias itse renkinsä kanssa jakoi jokaiselle kerjäläiselle +neljänneksen tuoretta leipää ja muutamia silakoita. Kauppias oli +päättänyt toistaiseksi yhtenä päivänä viikossa jakaa kaikille +kaupungissa silloin oleville kerjäläisille tällaiset ruoka-annokset. + +Kun matkamiehet olivat saaneet hevosensa lasketuiksi, kiirehtivät he +heti tapaamaan kuvernööriä hänen yksityisasuntoonsa. Kun he siellä +eteisessä vartoivat vakavina ja totisina, näki kyllä, että molempain +sydämet hiukan pamppailivat ja että siellä tunteet varmaankin +vaihettelivat toivon ja pelon välillä. + +Vihdoin tuli kuvernööri heitä eteiseen puhuttelemaan. Katse oli synkkä, +ankara, hyvin vähän toivoa herättävä siinä asiassa, jota varten miehet +olivat tulleet. Nähtävästi tarkoittaen katseillaan tunkeutua miesten +sisimpään sieluun, kysyi hän ikäänkuin sivumennen: + +»Mistä te olette?» + +Molemmat selittivät sen melkein yhtaikaa. + +»Mitä asiaa?» + +Hautalainen ryki ja perkasi kurkkuaan, ääni oli hiukan epävarma, kun hän +rupesi selittämään matkan syytä. Kuvernööri oli nähtävästi hermostunut. +Hän katseli tuimasti Jannea koko ajan, kun tämä puhui, ja katse ilmaisi +jotain epäilystä siitä, että tämä valehteli. + +Suoraan vastaamatta Jannen avunpyyntiin alkoi hän tutkia ja kysellä, +millä tavalla ja missä määrin hätäaputöitä oli tehty, oliko paljon +muualta päin tulvailleita kerjäläisiä ollut liikkeellä ja elätetty, +oliko oman pitäjän ihmisiä lähtenyt muualle kerjuulle, saatiinko vielä +kylältä edes pettuaineksia n. k. olkia, petäjänkuoria j. n. e. Kun +molemmat vuorotellen olivat niistä seikoista selvää tehneet, kysäisi +kuvernööri nyt vasta, keitä he olivat. + +»Hautala», matki hän kuultuansa Jannen nimen ja kiinnitti terävän +katseensa epäilevän näköisenä mieheen. + +»Sama mies, jolla oli käräjäasia tuomari --n kanssa?» + +»Sama.» + +Kuvernööri kohautti olkapäitään: + +»Sinä olet laittanut muidenkin virkamiesten kanssa kaikenlaisia +rettelöitä?» + +Jannen poskille, joita peitti harmaa, karkea parran sänki, nousi punaa: + +»Minä tiedän sen, että minua pidetään rettelöitsijänä, mutta minä +kuitenkin itse tiedän, että olen aina koettanut seisoa oikeuden ja +totuuden puolella.» + +Kuvernööri veti suutansa hymyyn: + +»Tietysti!» Palaten samalla edelliseen puheenaineeseen jatkoi hän: + +»Luuletteko te siellä maalla, että minulla on täällä loppumattomat +jauhovarastot? Ettekö te käsitä, kuinka avara Vaasan lääni on, johon +minun pitää koettaa kaikkialle saada ulottumaan ne pienet viljamäärät, +mitkä minun käytettävänäni ovat. Te olette sinne jo saaneet useampia +eriä. Muuallekin täytyy riittää. Teidän täytyy tulla tavalla tai +toisella nyt jo ominenne toimeen. Minä en voi, minulla ei ole nyt antaa +teille mitään.» + +Ääni oli ankara, ja eleet osoittivat hermostumista. Hautalainen oli jo +vapautunut ujoudesta ja arkuudesta. Hän sanoi: + +»Sitten meillä on ainoa keino antaa elatusta vain niille, jotka vielä +ovat niin voimissa, että heidän elämisensä kevääseen voi olla varma, -- +niitä ei ole monta, -- ja sen sijaan jättää ilman kaikki ne, jotka +nälissään nyt jo horjuvat elämän ja kuoleman välillä. Muuten kuolee +köyhäväki sukupuuttoon.» + +»Älkää sillä lailla puhuko!» huudahti kuvernööri hämmästyneenä. + +»Se on kuitenkin ainoa keino. Herra kuvernööri ymmärtää sen siitäkin, +ettemme me tuhlaa, kun viikkokauteen ei enää ole hautuumaan +työväellekään annettu kuin 8 luotia jauhoja hengelle päivässä.» + +»Kahdeksan luotia!» + +»Niin. Ja herra kuvernööri tietää itse, -- täällähän tuomiot on annettu, +että suurin osa meidän talollisista on joutunut ryöstön alaisiksi, niin +että monet niistä elävät nyt köyhäinhoidon kustannuksella nekin. Pitäjän +kassa on tehnyt velkaa jo niin paljon, että kutkaan yksityiset eivät +enää uskalla uskoa kunnalle velkaa, kun ei tiedä oikein, kuka siitä +vastaa ja maksaa. Jollei kruunukaan voi auttaa, niin me emme käsitä enää +muuta keinoa kuin jättää asia Jumalan haltuun ja ruveta kukin odottamaan +kuolemaa.» + +»Onhan siellä yksityisiä rikkaita, joilla vielä on viljavaroja, kuten +olen kuullut?» + +»Niin on, mutta ne ovat rahan panttina.» + +Kuvernööri käveli hetkisen lattialla kädet selän takana ja mietti. +Vihdoin hän puhkesi kiivaasti sanomaan: + +»Teissä maalaisissa on päässyt valtaan yleisesti väärä käsitys kruunun +auttamiskyvystä. Te luulette, että kruunulla on aivan loppumattomat +varat. Te juoksette täällä yhtä mittaa, aivan kuin ei teillä todellakaan +olisi enää yhtään mitään muuta keinoa tulla toimeen. Minä sanon teille, +että uskon kyllä teillä olevan hätää ja puutetta, mutta teidän täytyy +oppia tulemaan toimeen ilman kruunun apua, *teidän täytyy*. Minä tässä +en voi jauhoiksi muuttua, ja kruunun avun täytyy riittää koko Suomelle.» + +Hautalan Jannen rinta kohoili raskaasti, ja hän odotti maltitonna +sananvuoroa. + +»Kyllä se on, hyvä herra, aivan varmaa, että me emme olisi lähteneet +tänne *kerjuulle*, jos ei siihen tosi tarve pakottanut.» + +Kuvernööri katsahti ehdottomasti miestä, sillä äänessä oli aivan +erikoinen sävy. + +»Me emme huuda omaa hätäämme, emmekä pyydä apua itsellemme, vaikka +siihenkin olisi syytä -- kenties. Mutta vaikka meillä onkin teidän +korvissanne huono maine, vaikka uskottekin meitä paatuneiksi konniksi, +joitten elämällä ei ole muuta tarkoitusta kuin tapella ja varastaa, niin +nyt on kumminkin asianlaita sellainen, että me emme saata nähdä ihmisten +ympärillämme kaatuvan nälkään koettamatta viimeistäkin keinoa, auttaa, +pelastaa. Meikäläiselle on kerjääminen viimeinen keino, se on tosiaankin +*viimeinen*. Jollei minulla olisi kyllin syytä pelätä, että minä itse +muutamain viikkojen kuluttua jyrsin olkileipää jossain kopukan nurkassa, +en minä enää kerjäisi tässä, vaan koettaisin saada velaksi omalla +vastuullani, täyttääkseni sen velvollisuuden, minkä hoitokunta, ne +harvat, jotka siellä enää jaksavat yhteisestä hädästä välittää, ovat +minulle uskoneet. Mutta minä en uskalla enää pyytää ketään luottamaan +minuun. Kolme vuotta takaperin olin minä kyllä velaton mies. Velkoihin +en ole joutunut omien syömisieni tähden, sillä meillä ei tuhlata. Minä +en tätä sano kerskatakseni, vaan minä sanon sen siksi, että te +huomaisitte, ettemme ole suotta aikojamme lähteneet tänne. -- Me emme +mene ilman jauhoja.» + +Kuvernööri katseli ihmetellen edessään seisovaa vanhusta, joka +puhuessaan oli hänen silmissään kasvanut päätänsä pitemmäksi ja +lopetettuaan katseli häntä järkähtämätön, mutta samalla surunvoittoinen +ilme silmissä. Hautalaisen puhe, ryhti ja katseet herättivät kuvernöörin +sielussa varmaankin uuden tunnelman, myötätuntoisuuden puuskan. Hän +astui Jannen eteen ja tempasi tämän käden omaansa. + +»Te saatte jauhoja», virkkoi hän liikutettuna puristaen kovasti Jannen +kättä. + +Valee, joka heltyneenä syrjästä katseli, näki kumpaisenkin miehen +poskille vierivän muutamia suuria kyyneleitä. + +Kuvernööri omaksui jälleen pian sotilasmaisen ryhtinsä ja käveltyään +pari kertaa edestakaisin pienen eteisen lattialla seisahti hän Valeen +eteen ja virkkoi: + +»Te olette nuori mies ja tulette elämään aikoina, jolloin meistä +vanhoista on tuskin himmeä muisto jälellä. Mutta minä sanon teille ja +kaikille nuorille neuvoksi: jos te peritte tämän toverinne ominaisuuksia +ja jätätte ne taas perintönä lapsillenne, niin *Suomen kansa ei sorru +koskaan, vaikka sillä oliskin nälkä*.» + +Sitten hän käski miesten istua. Itse hän meni kirjoittamaan +varastonhoitajalle määräyksen antaa miehille kuusi mattoa jauhoja. + + + + +XVIII. + + +Kevättalvella kuoli Märkäsen Antti. Suhde Märkäseläisten ja Siikalahden +Mikon välillä oli käynyt yhä sietämättömämmäksi, kun Mikon puuhat +sekautua talon sisällisiin asioihin eivät mitenkään ottaneet +onnistuaksensa. Velkakirjojen tarkastuksesta sai yhä edelleen pitää +huolta pitäjän iäkäs kanttori, joka kaikissa asioissa, milloin +kirjoitusmiestä tarvittiin, oli aina ollut Märkäsen Antin +luottamusmiehenä, vaikkapa ukko Semeniuksen kirjoitustaito olikin vähän +noin ja näin, vaillinainen. Mutta Antti-vainaja piti ukko Semeniuksesta +siksi, että tämä piti suunsa kiinni kaikesta, joten Siikalahden Mikko, +jolla olisi ollut polttava halu saada niistä selvää, ei saanut tietää +yhtään mitään. Sen lisäksi olivat Mikon kosimispuuhat Annikan suhteen +menneet myttyyn, jopa oli hän kerran näissä asioissa liikkuessaan eräänä +yönä joutunut Annikan ja Hautalan Matin naurun esineeksikin. Mikko näet +lähti yökenkään kotoansa salaa, kenenkään tietämättä. Kopisteli ja pääsi +Märkäsen Annikan luttiin -- missä ennestään jo oli Hautalan Matti. Mikko +oli luullut, ettei siellä arkiyönä ketään olisi, ja hölmistyi, kun +huomasi erehtyneensä. Koetti mies sitten keksiä yölliselle retkelleen +mitä kummallisimpia selityksiä. Matti pukitti ja piinasi häntä. Ja +sydämessään kiroten »tuollaiset» ihan siihen ikävimpään paikkaan, mistä +ihmiset tietävät puhua, pötkötteli Mikko kotiinsa ja vihasi koko +Märkäsen sukua enemmän kuin koskaan ennen. Kun luonto ei ollut +varustanut häntä kuitenkaan läheskään niin monipuolisilla lahjoilla +kostoa ja keinottelua varten, johon hänen halunsa olisi palanut, jäivät +kostoharrastuksetkin tässä samoin kuin monissa muissakin suhteissa +»uskollisiksi yrityksiksi», paljaiksi ilmauksiksi hänen erinomaisista +haluistaan ja harrastuksistansa. Näille »haluille ja harrastuksille» oli +usein naurettu ennen ja yleisesti pidetty Mikkoa pilkan alaisena. Mutta +nykyinen aika oli hänen »haluilleen ja harrastuksilleen» niin sopiva, +että Mikko meni eteenpäin. Ja kun ei nyt yleensä paljon muutenkaan +naurettu ollenkaan, sitä vähemmin saatettiin Mikolle ja hänen toimilleen +nauraa. + +Mutta nyt oli vanha Märkäs-Antti kuollut. Se ei oikeastaan ollut varsin +suuri tapaus; joku saattoi sanoa, että »pois sitä täytyy täältä niin +rikkaan kuin köyhänkin», mutta siinäkään ei ilmennyt mitään erikoisen +syvää tunnetta eikä kaipausta. + +Mutta Märkäsessä oli velkakirjoja; kaikki ihmiset puhuivat siitä, että +niitä oli paljon ja että ne ennen saivat maata hyvin rauhassa +arkunlaatikossa, jos vaan velallinen katsoi silloin tällöin itsellensä +sopivan ajan ja kävi juttuamassa Märkäsen äijän kanssa ja sanomassa, +että »se on niin kovin hyvä, kun ei te hätyytä... Kun Jumala antaisi +tässä munkin vähän vauhtiin päästä, niin kyllä minä maksan kaikella +kunnialla.» Silloin äijä aina sanoi: + +»Noo, jopa ... jopahan sitä on velan kanssa tekemistä.» Ja sitten +ruvettiin puhumaan muista asioista. Kun velallinen oli mennyt, sanoi +emäntä tavallisesti: + +»Sinä olet sellainen ... kun et edes yhtään tahdo ... ei suinkaan ne +ikänä maksa.» + +»Noo, kyllähän maksaa kun jaksaa, mitä sinä siinä turhia. Kukahan tässä +nyt ihmisiltä väkipakolla.» + +Ja kun muori sitten vielä kinasi jotain ja vaari vastaili, jätettiin +asia siihen. Velkakirjat saivat maata arkunpohjalla, ja ihmiset tiesivät +sen. + +Mutta nyt oli Siikalahden Mikolla jotain sanomista näihin asioihin, ja +ihmiset tiesivät senkin. Velalliset vapisivat. + +Toimitusmieheksi vaati Mikko kivenkovaan Stenforsia otettavaksi, mutta +emäntä sanoi, että hän ei ota tähän kaikkia veden tuomia, että Semenius +se on ennenkin tässä talossa kirjoitusmiehenä ollut, se tuntee asiat ja +kirjat entisestään, että se oli isäntä-vainajan kanssa hyvä tuttu, ja +päälle päätteeksi isäntä itse oli määrännyt, että Semenius pitää ottaa +kalunkirjoitusta pitämään ja Varpulan Valee toiseksi. Mikko pani +jyrkästi Valeeta vastaan -- onhan niitä nyt muitakin... Muori nauroi: + +»Ketä muita? Mikä Valeen on?» + +Mikko ei osannut sitä oikein selittää, mikä Valeen on, mutta intti yhä +vastaan ehdotellen yhtä ja toista. Emäntä kuitenkin pysyi +järkähtämättömänä. Toimitusmiehiksi kutsuttiin kanttori Semenius ja +Varpulan Valee. + +Kalunkirjoituspäivänä kokoutuivat velalliset (ne nimittäin, joilla +veloistansa oli huolta) alakuloisen ja nöyrän näköisinä istuskelemaan +Märkäsen tuvan penkille. Siikalahden Mikko oli hyvällä tuulella koko +päivän, laski leikkiäkin kun siksi tuli, tarjosi usein Märkäs-vainajan +kessupönttöä penkillä istuville miehille ja nauroi, että »kun on +kerrankin saatu äijän kessut käsiin, niin nöyryytetään nyt oikein +miehissä ... se vainaja oli niin jumalattoman saita kessuistansa.» + +Ja velalliset panivat piippuun, naurahtelivat herttaisesti Mikon +sukkeluuksille ja ajattelivat: ehkäpä sitä sentään hyvä Jumala suo, että +ihminen pääsee tässä vielä kulkemaan... Ne ihmiset kanssa taitavat niin +paljon valehdella tuosta kestikievarista... »Nämä ovatkin oikein hyvin +prässätyitä tupakkia, eikö ole sitte?» + +»Oon, oikein makoisia.» + +Mikko nauroi ja sanoi: + +»En minä ainakaan osaa sellaisia tehdä, ei vaikka!... Kyllä minä monta +kertaa yrittänyt olen, mutta ei vaan lähde mitään. Eikä niitä tahdo +kukaan tähän aikaan saada... Jaa, mutta se vaarivainajan tupakkahuhmari, +tuliko se jo kirjaan, kanttori?» + +Kanttori ei kuullut. + +»Kuuliko kanttori?» + +»Hääh?» + +»Niin että», ja Mikko kertoi uudelleen kysymyksensä. + +Kanttori nyysäsi nenäänsä: + +»Eikö tuo lie tullut... Ja olipa tuo yksi vanha tupakkihuhmari +vaikka...» + +»Ei maar! Se oli hyvä, siinä on rautavyö päällä. Kyllä se ottaa pitää, +-- jollei tämä muori anna sitä päältä jaon. Antakaa pois *äiti*-muori, +mitä te sillä teette?» + +»Noo, jos kovin mieles tekee, niin ota.» + +Mikko lippasi kepeästi kanttorin selän taakse: + +»Kanttori, pyhitään nyt pois se huhmari sieltä, me tässä muorin kanssa +jo siitä sovimme.» + +Kanttori oli kiivas mies, semminkin kun häntä toimissaan häirittiin. + +»Mene tiehes siitä! Kun tulet sotkemaan... Pidä huhmaris, kun olet +kerran saanut.» + +Muille oli vähän vaikeata pidättää nauruansa. + +Kun tavarat oli saatu kirjaan pannuksi, siirryttiin kamariin ottamaan +selvää pesän papereista. Tilaisuudessa oli isän puolelta valvomassa +Annikan etuja joku setä, joka ei koko päivänä puhunut mitään eikä +herättänyt esiintymisellään varsinaista huomiota muuten kuin siten, että +usein istuvillaan nukkui piippunsa sammuksiin. + +»Saa nähdä», virkkoi Mikko, kun kanttori otti ensimmäiset paperit +käsiinsä, »eikö niissä ole paljon vanhentuneita». Ja kuiskaten, ettei +emäntä, joka ristissäkäsin istui arkun vieressä ja oli hiukan +huonokuuloinen, kuulisi: »Se vainaja oli niin huolimaton niiden kanssa». + +»Mitä sanot?» kysyi emäntä epäillen, kun näki Mikon kuiskuttavan. + +»Kanttorille vain tässä, joutavia.» + +»No mitä sitä niin salaisia... Saattaahan sitä puhua niin että ihmiset +kuulevat.» + +Jokaisen velkakirjan suhteen oli Mikolla jotain sanomista. Mitä hän +ihmetteli, että sekin oli vielä maksamatta, mitä taas kummasteli, että +vai on silläkin tänne velkaa, eikä ole näkynyt vaan täällä koko päivänä. +Mahtaneeko edes omistaa? Ketähän siinä on todistajina? Muutamia +pienempiä oli vanhentuneita, ja niiden suhteen sai hän aihetta useaan +kertaan -- joka erä kuitenkin eri muodossa -- hiljaa huomauttaa +toimitusmiehille, että »jos se vainaja olisi vielä elänyt jonkun vuoden, +niin tuon arkun olisi papereineen saanut polttaa, eikä siinä olisi +tullut yhtään vahinkoa». Joten siis oli suuri hyvä työ, että Jumala +korjasi äijän pois. + +Velkakirjat loppuivat. + +»Taisivat olla kaikki?» kysyi kanttori. + +»Kaikki», myönsi emäntä. + +»Kaikki? E--hei toki!» huudahti Mikko. + +»Kaikki ne ovat, ei minulla ainakaan muuta ole», vakuutti emäntä. + +»No älkää nyt piruja... Laittakaa paikalla esiin tänne ne velkakirjat!» + +»Mitkä velkakirjat?» + +Samassa tuli Annikka sisään papereita kädessä. + +»Mitä Mikki nyt huutaa? Joko on hätää, että tässä varastetaan?» ja vei +papereita kanttorille. + +»Mitäs ne paperit ovat? Mikä paperien ja velkakirjain hoitaja sinä +olet? Onko siinä Hautalaisen velkakirjat?» kyseli Mikko ja astui +likemmäksi pöytää. Kanttori ilmoitti, että siinä on niitä. Mikon +sapettunut mieli keksi yhtäkkiä sopivaksi sanottavaksi: + +»Ei ne ole siinä kaikki!» + +»Pidä nyt Siikalahti vähän suutas», suhditti kanttori. + +»Mitä varten?» + +»Sitä varten, että näyttäisit vähän ihmiseltä», sanoi Valee. + +»Sepä nyt kumma on, kun selvästi näkee, että velkakirjat ovat hujan +hajan, taitaa osalta olla renkien ja piikainkin hallussa, ja sittenkään +ei saisi ottaa selvää se, jonka asiaan tulee! Viisi minä omasta +puolestani, mutta lasteni.» + +»Pure huulees, nälkäsilmä!» tiuskaisi Annikka, »sinä pidät kaikkia +ihmisiä varkaina, niin tottapa sinä olet itse sellainen.» + +»Vastaatko puhees? -- Mutta mitä varten sinä niitä velkakirjoja kätket?» + +»Sun ei tule tutkia eikä mun tunnustaa! Kun ne siinä nyt ovat joka +ikinen lappu, niin mitä sinä sitten vielä tahdot meiltä?» Annikka rupesi +itkemään. Äiti ja miehet alkoivat suhdittaa, mutta Mikko jatkoi +jutellen, että se on ollut aina tavallista, että tässä talossa on +lennetty hänen silmillensä, mutta kyllä hän siitä vielä lopun tekee. + +Ilmoitettiin, että Hautalaisen velkakirjat tekevät toista tuhatta +markkaa, paitsi takauksia. + +»Millähän sekin mies komeilee?» Sitä ei Mikko millään tavalla voinut +hillitä itseään sanomasta. + +Siihen ei sanonut kukaan mitään. Vähäisen äänettömyyden perästä Mikko +taas ilmoitti: + +»Minä vaadin perinnön jaon toimitettavaksi kohta.» Tuo vaatimus herätti +vakavan, vilkkaan keskustelun: talo ja irtaimisto menisivät perin +halvasta tähän aikaan, jollei perillisten välissä sovittaisi kauppoihin. +Mikko oli järkähtämätön. Mitä enemmän naiset vaativat jaon lykkäämistä +syksyyn, sitä jyrkemmin Mikko vaati sitä toimitettavaksi kohta. Ja +muutamista sanoista alkoi Valee aavistaa, että Mikolla oli syynä +vaatimukseensa ei ainoastaan saada hänelle tulevat velkakirjat oitis +haltuunsa, saadakseen »pitää niistä huolta», vaan sekin, että hän toivoi +voivansa saada Märkäsen talon polkuhinnalla nyt koska emäntä ja tytär +eivät varmaankaan uskaltaisi hintaa kovin ylös kohottaa. Valee silmäili +halveksien setää, jolla ei ollut mitään sanottavaa. Mikko luultavasti +ajatteli sedästä samaa kuin Valeekin, koskapahan lausui: + +»Tämä setä sopiikin panna Annikan holhoojaksi, tämä siihen on kaikista +sopivin.» + +Setä alkoi väännellä itseään, ikäänkuin aikeessa sanoa jotain, mutta +sanomatta se jäi. + +»Mahtaneeko tuo tarvita muuta holhoojaa», virkahti kanttori hymyillen, +»koskapa sillä näyttää, sormista päättäen, jo olevan laillinen +holhooja.» + +Mikko katsoi niihin sormiin. + +»Kaa... En minä ole tiennytkään ... että tässä suoverin saa!» + +Tytöllä oli pari hopeaista sormusta sormessa. Valeekin vasta nyt ne +huomasi ja setä loukostaan pani: + +»Jassoo!» + +Mikko näytti olevan nolona, ja se huvitti useita muita. + +»No ilmankos!» hän vähäsen vaitiolon perästä äänsi. Toisten huomio +teroittui: + +»Mitä?» + +»Niin ... minä vaan ajattelen...» hän sanoi. Ja hän todella ajatteli +paljon, koko iltapäivän, sanoen tuon tuostakin jotain umpikuljuista, +jonka piti olla ilkeätä. Illalla hän sanoi Annikalle kahden kesken, että +hän kyllä ymmärtää, että Hautalan Matti on kihlat ostanut Märkäsen +rahoilla ja että niistä olisi yksi osa hänelle kuuluvaa, mutta ei hän +nyt välitä, ja että jos hän joskus kihloja ostelee, niin hän koettaa +saada ne irti omilla rahoillansa, ettei kenelläkään olisi mitään +jälkipuheita... Hän yrittää »Jumalan avulla» eteenpäin maailmassa. + +Kun hän oli sen saanut sanotuksi Annikalle ulkona, tuli hän jälleen +hyvälle tuulelle ja meni vihellellen kamariin. Sillä hän ymmärsi +saaneensa pureksia Annikkaa oikein sydämeen asti. Sillä aikaa oli emäntä +kamarissa selittänyt toimitusmiehille syyn, miksi vainaja oli antanut +Hautalaisen velkakirjat tytön haltuun, että ei niitä ollut aikomus +salata. + +Toimitusmiesten ja muiden ihmisten illalla poistuttua jäivät äiti ja +tytär suureen tuskaan. He käsittivät, että Mikko voisi nyt saada talon +polkuhinnasta, kun ei kenties Mattikaan voisi tulla hänen kanssaan +kilpailemaan siksi, että hänen täytyi kuitenkin pitää kiinni Hautalan +talosta, koska isäntä sairasti ja ennen pitkää kuolisi. Jos joku saisi +talon, vaatisi Mikko varmaankin kohta rahat, ja kenelläpä niitä tähän +aikaan oli. + +Mattia odotettiin. Mutta kun ei sitä illallakaan alkanut kuulua, lähti +Annikka Hautalaan -- ensi kerran sen jälkeen kun Matti oli hänelle +kihlat tuonut. + + + + +XIX. + + +Kuumetauti oli vienyt Hautalan Jannenkin vuoteelle. Hän oli jo maannut +viikonpäivät eikä parantumisesta ollut mitään tietoa. Toisinaan +houraili, toisinaan taas oli tajuissaan. + +Varjontapaisena liikkui emäntä kestäen ihmeteltävällä voimalla suuret +huolensa monipuolisten velvollisuuksiensa täyttämisessä hyöriessään. +Pihatuvassa oli köyhäin keittola vielä. Keväämmällä oli se muuttunut +sairaalan tapaiseksi, sillä yhä useampia nälän ja taudin runtelemia +ihmisiä tunkeusi sinne etsimään ravintoa ja hoitoa. Pihatupaan eivät +enää läheskään kaikki mahtuneet. Useampia täytyi sijoittaa omaan +asuintupaan, missä penkillä ja lattialla olkipahnoilla ihmisiä makasi ja +valitteli kaiket päivät. Kyläläiset olivat alkaneet kammota ja karttaa +taloa, missä lavantauti kuoleman uskollisena liittolaisena joka viikko +kaatoi useampia uhreja. Oli oikein ihmeteltävää, millä voimalla talon +väki säilyi joutumasta taudin käsiin. Huonoimmat sairaat olivat +sijoitetut pihatupaan. Monet monituiset kerrat päivän mittaan siellä +kävi emäntä, aamusta varhain iltaan myöhään koettaen harrastuksellaan +ja huolenpidollaan lievittää onnettomain kärsimyksiä. Kun isäntä +sairastui lisääntyi hänen työnsä kaksinkertaiseksi. Mutta eivät +sittenkään voimat pettäneet. Hautalaisella, joka ei koskaan ennen ollut +sairauden tähden maannut, oli nyt tilaisuutta ja aikaa miettimiseen, +mikäli kuume oli matalampi toisin vuoroin ja järki tolillaan pysyi. + +Katkerimmat tuskat hänelle tuotti se, että hänen velkansa olivat +takauksista yht'äkkiä kasvaneet noin neljään tuhanteen markkaan. Nyt +vielä oli olemassa takauksia, joista muutamien ainakin saattoi +edellyttää tulevan hänen maksettavaksensa. Maatessaan sairasvuoteella +odotti hän ryöstömiestä joka päivä, sillä hänestä näytti niin +luonnolliselta, että nyt juuri niiden olisi aika tulla, kun hän on +sairaana, kuolemankielissä, eikä kykene asioitansa korjaamaan. Kun ilta +tuli illan perästä, ilman että ryöstömiehiä tuli, joutui hän +jonkinlaiseen välinpitämättömyyden ja yhtäkaikkisuuden tilaan. Mutta sen +sijaan muut samaan jaksoon kuuluvat asianhaarat kiinnittivät hänen +huomiotaan ja ajatuksiaan, jotka kuumeen kiihdyttäminä toisinaan +saavuttivat rajuuden huipun. + +Kun joku vieras kävi häntä katsomassa ja puhui sen ohessa siitä, että +tämä kärsimys ihmisillä nyt on Jumalan lähettämä synnin rangaistus, tuli +hän aina katkeralle mielelle. Hänen oma vaimonsa ei enää pitkään aikaan +ollut puhunut siitä. Sen johdosta tunsi Janne aina tuollaisen Jumalasta +puhuvan vieraan pois mentyä suurta helpotusta, kun emäntä hiljaisella, +hyväilevällä tavallaan laski kätensä hänen kuumalle otsalleen ja mitään +puhumatta katseli häntä noilla silmillään, joiden kummallisen tyyneyden +syytä Janne rauhallisempina hetkinään monesti ihmetteli. Ja mitä enemmän +hän katseli vaimonsa katkeamatonta kestävyyttä, tuota meluamatonta, +hänelle aivan käsittämätöntä jumalisuutta ja Jumalaan luottamista, sitä +useammin hän tahtoi vaimonsa viipymään vuoteensa vieressä ja komensi +piian tahi pojat juoksemaan hänen asioitansa. + +Hetkinä, jolloin synkeä ajankuva oikein täydessä karvassaan astui hänen +sairaan mielikuvituksensa eteen, voi hän vielä raivostua. Jumalan +rangaistuksena ei hän voinut nälkää pitää, koska se ei kohdannut muita +kuin köyhiä. Täälläkin rahamiehet rikastuivat, Siikalahden Mikon +mahtavuus oli yhä nousemassa ja tomppelimaisen Klitsin merkitys kasvoi +samoin. Sitäpaitsi sellaisilla rentuilla kuin Kaleniuksella ja +Stenforsilla oli mainiot raha-ajat. Kaleniuksellakin nyt oli oikein +herrasvaatteet yllä, kun hän oli saanut olla Stenforsin kätyrinä. +Sitävastoin ihmiset, joiden syntikuorma oli pieni edellisiin +verrattuina, saivat kärsiä niin hirveästi. Eikä mikään inhimillinen +keino näyttänyt pelastavan kansaa, ei edes se että hänkin joskus +kuumehoureessa heittäysi vuoteen viereen polvilleen ja rukoili huutaen +ja velvoittaen kaikkivaltiasta rientämään apuun. Sellaisissa tapauksissa +saattoi raaka intohimo hänet yhtäkkiä temmata käsiinsä. Silloin mies +hurjistuneena riehui, pauhasi, kirosi, tietämättä itsekään mitä kirosi +ja ketä. + +Kun joku sattui tätä melua kuulemaan ja emäntä osui silloin olemaan +ulkona tahi pihatuvassa, juostiin sitä hänelle sanomaan. + +Ja kamariin riensi juoksujalassa tämä nainen, jonka silmissä oli niin +vakava, rauhoittava ilme ja joka ei koskaan hätien melunnut eikä +malttiansa menettänyt. Vaieten tarttui hän lattialla hourivan miehen +käsipuoleen ja kuiskasi: + +»Lähde sänkyyn.» + +Aivan kuin hänet olisi rikoksesta tavattu antoi Janne vastustelematta +viedä itsensä vuoteelle, tuijotti hetkisen sekavin katsein vaimonsa +silmiin ja huoahti raskaasti. + +Kerran tällaisessa tapauksessa hapuili Janne käteensä vaimonsa käden ja +puristi sitä lujasti, virkahtaen: + +»Rukoile minun kanssani!» + + * * * * * + +Kun Hautalaiselle kerrottiin, että Märkäsessä on kalukirjoitus, sanoi +hän: + +»Pian on meillä sitten ryöstömiehet.» + +Emäntä näki, että sairaalla oli sydämellä jotain, jonka hän olisi +nähtävästi tahtonut ulos purkaa. Naisen omituisella vaistolla aavisti +hän, että se mahdollisesti koskisi Mattia ja Märkäsen Annikkaa, joiden +kihlautumisesta ei hänelle ollut mitään ilmoitettu, mutta jota vastaan +hän usein oli ilmaissut jyrkän mielipiteensä. Emäntä pistäysi tupaan. +Aivan pian sen jälkeen ilmestyi isän sängyn viereen tuolille istumaan +Matti. Isä oli ollut hiukan unessa. Matti katseli siinä vanhuksen +kalvistuneita, kuihtuneita kasvoja ja tunsi raskaan palan nousevan +rintaansa ja silmiinsä pari kuumaa kyyneltä. Akkunalla oli voilautasen +vieressä kappale mustaa pettusekaista leipää, -- sellaista, jota talossa +syötiin ja jota parempaa ei sairas millään tavalla ollut suostunut +syömään, »koskapa kuitenkin niin moni muu sairas ei voinut sen parempaa +saada.» + +Isä avasi silmänsä. + +»Matti!» + +»Mitä?» + +Isä ei jatkanut, katseli vain poikaansa. Matti äänsi viimein hiljaa: + +»Isä.» + +»Mitä?» + +Matti rupesi nyt selittämään, että hän vastoin isän tahtoa oli kihlannut +Märkäsen Annikan ja pyysi, ettei isä olisi vihainen, sillä isä kyllä +ymmärtää, että itseänsä varten sitä kukin ottaa vaimon eikä... + +Isä piti silmänsä ummessa ja poskille nousi heikkoa punaa. Matti näki, +että ilmoitus oli vanhuksen sielussa vaikuttanut hyvin valtavia +tunteita. Hyviä vaiko pahoja? Sitä ei poika tiennyt, mutta aavisti ne +jälkimmäisiksi. Matissa oli suuri määrä isänsä itsepäisyyttä ja +järkähtämätöntä tahtoa. Häntä oli vaivannut se, että hänen piti isänsä +tietämättä kihlata Annikka. Nyt hän kuitenkin tunsi päässeensä tuosta +painostuksesta, kun oli saanut asian isänsä tietoon. Että se isälle oli +vastenmielistä, se ei häneen läheskään sillä tavalla koskenut, sillä +hän piti oman mielipiteensä asiassa korkeimpana lakina. Kun ei isä +pitkään aikaan puhunut mitään, lähti Matti tupaan. Mutta jonkun hetken +kuluttua kutsutti isä poikansa uudestaan kamariin. + +Ja nyt sai Matti kuulla, ettei isällä tyttöä vastaan ollut mitään. Syy, +minkä vuoksi hän ei olisi tahtonut antaa poikansa mennä naimisiin +Märkäsen tyttären kanssa, oli se, että hänellä oli sinne velkoja ja +ihmiset tulisivat sanomaan, että hän on häviöstä pelastunut poikansa +naimisen kautta. Sellaista ei hän voisi ikänä suvaita. Hän voi kunnialla +hävitä omaisuutensa, mutta ei kärsiä sellaista häväistystä, että hän on +poikansa naittamisella häviöstä pelastunut. Vaan nyt ovat asiat +muuttuneet. Hän on turpeen alla jo silloin, kun Matti menee naimisiin. +Jos ihmiset odottavat saataviaan siksi kun hän on poissa, tekevät ne sen +hyvyydestä häntä kohtaan. Sitä hän toivoisi kuitenkin, että Matti +ottaisi kotitalonsa, koska se varmaan on parempi kuin Märkäsen, ja +pitäisi huolen siitä, että äiti saisi riittävän eläkkeen, -- semminkin +kun talo sen vielä hänen laskujensa mukaan kannattaa. + +Matti ei ollut pitkään aikaan puhellut isänsä kanssa mistään asiasta +pitemmältä. Senpä vuoksi häntä kovin kummastutti se muutos, mikä isässä +oli tapahtunut. Vanha jyrkkyys, jonka kiusallisuutta poika usein oli +saanut tuntea ja sen alle taipua, oli poissa. Isä puhui nyt hellästi, +melkein niinkuin äiti! + +Matti lähti kamarista luvattuaan täyttää isän toivomukset ja useaan +erään vakuuttaen, että äidillä ei tule puutetta olemaan, niin kauan kuin +hän elää. + +Päästyään ulos ajatteli hän yhä isää ja hänessä tapahtunutta muutosta. +Ensin se hänessä synnytti omituisen, surunvoittoisen tunnelman. Mutta se +kirkastui yhä, kun hän joutui ajattelemaan, että isän näytti nyt olevan +niin helppo olla. Kun Matti vähän ajan kuluttua huomasi äidinkin +kasvoilla iloisemman ilmeen, tämän tullessa kamarista, tunsi hän +vähitellen surumielisyyden haihtuvan ja jonkinlainen onnellisuuden +raikas tunnelma ailahti rinnassa. + +Sinä iltana oli Matilla paljon puuhaa vaivaistuvassa. Sillä tuntien +äsken saavuttamaansa tyydytystä pistäysi hän sinne vaistomaisesti +haluten jakaa siitä muillekin. Siellä vallitseva kurjuus koski nyt aivan +erikoisella tavalla häneen. Yhtäkkiä sai hän päähänsä toimittaa siellä +perinpohjaista puhdistusta ja siivoa. Ruvetessaan puuhaan huomasi hän +vasta kuinka äärettömän suuri ja vastuksellinen työ äidillä oli ollut, +joka melkein yksin oli tähän saakka saanut täällä siivonkin toimittaa. +Hän komensi tuvasta apulaisikseen siellä rähisevät pojat ja muutamia +naisia, jotka vielä kykenivät jonkun verran auttamaan. Tässä toimessaan +oli hän niin innostuneena, ettei huomannutkaan, miten myöhäiseksi ilta +jo joutui. Kesken puuhailunsa tultiin häntä noutamaan pihalle. Siellä +odotti Annikka. Jossain nurkantakana selitti tyttö, mitä heillä +tänäpäivänä oli tapahtunut ja näytti surumieliseltä ja lamautuneelta. +Mutta Matti sanoi varmalla itseluottamuksella, ettei tässä nyt enää +tarvitse Siikalahden Mikkoa pelätä, ja kehoitti Annikkaa menemään +tupaan siksi kunnes hän päättää työnsä. Mutta Annikka meni Matin kanssa +pihatupaan ja ryhtyi auttamaan. + +Sairaat vaivaiset katselivat loistavin, kiitollisin silmin noita kahta, +jotka nuoruutta ja elonvoimaa uhkuen, keskellä lämpimintä kuherrusaikaa +hikipäissään puuhasivat heidän tuskainsa ja kärsimystensä +lievittämiseksi. + + * * * * * + +Mikon puuhista Märkäsen talon suhteen levisi kylille pian huhuja. Siitä +puhuttiin jo ikään kuin se olisi ollut Mikon oma, ja naiset ehtivät +pelkäämään, että miten se leskiparka tulee saamaan eläkkeensä, ei +ainakaan muuten kuin riitelemällä. + +Mutta toiseltakin puolen oltiin puuhassa. Eräänä päivänä meni Varpulan +Valee Hautalaan ja sanoi Matille: + +»Sinun pitää huutaa se Märkäsen talo.» + +Matti selitti, että hän tuskin voisi pitää kahta taloa siksi kuin ajat +paranevat. Ja kun hänen pitää valita Märkäsen ja Hautalan välillä, ottaa +hän Hautalan mieluummin. Isä oli luvannut, että jollei hänelle +kuolemaakaan tule, niin tulevana syksynä hän kuitenkin antaa talonsa +Matille. Jos hän huutaisi Märkäsen nyt, niin millä hän sen maksaisi, kun +Mikko kuitenkin tahtoisi heti rahaosuutensa. + +Mutta sitten erään kerran tavatessaan Matin Rauhalan äijäkin sanoi, +ettei pitäisi päästää kovin halvalla Märkäsen taloa kestikievarille. Ja +ennen kuin erosi, sanoi, että jos rahasta hätä tulisi, niin tulla heille +puhumaan. + +Matti vähän innostui asiaan semminkin, kun Siikalahden Mikko kuului +pitävän aivan varmana, ettei hän kykenisi ollenkaan kilpailemaan. +Varakasten isäntäin luotto kohotti hänessä myöskin luottamusta omaan +itseensä. Neuvoteltuaan vielä isän kanssa päätti hän esiintyä Mikon +kilpailijana. + +Kun taloa ruvettiin myymään, tarjosi Mikko silmää räväyttämättä kaksi +tuhatta markkaa talosta. Kun Matti siihen lisäsi sata markkaa, ymmärsi +Mikko, että Matti vain nostaa hiukan taloa hänelle, mutta kyllä hän +siihen asti uskaltaa kuin Mattikin. Mutta kun ruvettiin menemään yli +neljäntuhannen, rupesivat Mikon silmäkulmat menemään solmuun ja ääni +alkoi käydä vielä kimakammaksi. Hän ajatteli, että voi se tyhjätaskukin +tehdä rahamiehelle kiusaa näin huutokaupoissa. + +Kun ruvettiin menemään yli viiden tuhannen, katsoi Mikko jo vähän +pitempään Mattia, käsitti aivan yhtäkkiä tämän kasvojen vakavasta +ilmeestä, että Matti *aikoo saada talon*. Raivoisa, kostonhimoinen +tunnelma leimahti Mikossa nyt ilmiliekkiin. »Sinä saat maksaa talon +kalliisti!» päätti hän itsekseen ja hymyili jo edeltäkäsin äärettömästi +nauttien siitä, että hän tulee saamaan Märkäsen talosta niin hyvät osat. +»Ja rahat pitää olla minulle heti paikalla.» + +»Sata!» + +Ihmiset ällistyivät sellaista rohkeutta, kun kauan aikaa jo oli menty +ylös kymmenin ja viisin markoin. + +»Viisi!» lisäsi Matti, vakava ilme silmissä, kasvot hiessä. + +»Mitä sitä sillälailla... Sata!» + +»Viisi!» + +Mikko riemuitsi. Oltiin jo toista tuhatta yli siitä, minkä hän +harmittelematta olisi saattanut talosta maksaa. + +Antaa suoverin nyt maksaa! Opetetaan sitä! + +Oltiin 5 950 markassa. Mikko ajatteli: Matti on nuori, ylpeä, +ajattelematon. Jos minä uskallan vielä neljäkymmentä, panee Matti viisi +ja *luulee*, että minä panen kuuteen tuhanteen... + +Mikko luki hyvin selvästi: + +»Viisituhatta, yhdeksänsataa yhdeksänkymmentä!» + +Nyt maksoi vaivan silmäillä Mikkoa, kun tämä katsoi Mattiin... + +»Saa olla», sanoi Matti, ja suu meni hiukan hymyyn. + +Mikko vaaleni, hän ei näkynyt oikein haluavan tajuta, mitä Matti +tarkoitti. + +»No lisää, lisää! Kuka nyt vähälle väsyy.» + +»Ei penniäkään.» + +Ihmiset alkoivat jo tajuta, jännitys löyhtyi, ja jotkut sanoivat: + +»No sille talolle tuli hintaa.» + +Mikolle tuli asiaa lähteä käymään kotona. Sitä paremmin oli tilaisuutta +toisilla ihmetellä, miten taitavasti Matti oli Mikon kengittänyt. + +Mikko ei saattanut olla kauan kotonakaan. Tultuaan takaisin ei hän +kyennyt salaamaan sitä, että hänen oli harmi. Huutoihin ei hän puhunut +enää mitään. Ei aikaakaan, kuiskasi hän Matin kahteen kynteen. + +»Saat sen talon sillä, minkä sinä viimeksi lupasit», sanoi. Matti rupesi +nauramaan: + +»Pidä nyt, kun niin mielesi teki.» + +Mikko kynsi päätänsä. + +»Minä rikon.» + +»No siitä ei tule mitään, sen saat uskoa! Älä uraja, mies kun mies.» + +Matti löi Mikkoa hartioille kämmenellään ja lähti pois tämän jutuista. + +Mutta Mikko ei saanut sitä päästänsä lähtemään, että hän ottamalla talon +hyvästä hinnasta oli joutunut vasten tarkoitustaan runsaalla mitalla +lisäämään kälynsä myötäjäisrahoja. Se se häntä eniten harmitti, sillä +talo, vaikka olikin kallishintainen katsoen katovuoden kurssiin, oli +kuitenkin tavallisissa oloissa hintaansa vastaava. + +Vasta sitten huomasi hän yhden lisäseikan: Matti voi nyt ottaa varsin +hyvin isänsä talon, antaa isällensä eläkkeen, maksaa velat ja päästä +omavaraiseksi mieheksi. + +Mikko kirosi siinä huoneitten takapuolella. Kun joku tuli samalla sinne +ja kysyi, mikä nyt niin kiroiluttaa, selitti Mikko: + +»No kun olin vähällä kompastua ja kaatua tuohon liekoon...» + + + + +XX. + + +Sinä iltana tuli Mikko harmistuneena kotiin. Hän kiersi jokirannan +kautta, missä oluttehtaan rakennusta varten valtava hirsikasa odotti +kevättä, jolloin aiottiin ruveta rakentamaan. Viime aikoina oli +kuvittelu uuden tehtaan kannattavaisuudesta saanut usein hänen huulensa +hymisten viheltelemään. Ei onnistunut sekään nyt. Muuten ei hän olisi +niin paljoa talonkaupasta harmitellut, mutta kun voitto hyvästä +hinnasta, joka hänen mielestään oli kaksinkertainen nykyiseen kurssiin +nähden, tuo voitto tulee Hautalan Jannen pojan hyväksi, jota hän vihasi +aivan yhtä paljon kuin isääkin, harmitti se häntä. Miksi hän olikin niin +hullu, että lisäsi vielä sen viimeisen erän! Selvältä näytti hänestä +nyt, että toiveet Hautalan Jannen joutumisesta vararikkoon olivat +tuuleen haihtuneet. Ja hän kun jo usein oli kuvitellut itseänsä senkin +talon omistajaksi! + +Kotiin saavuttuaan tapasi hän siellä Stenforsin ja Kaleniuksen +ryypiskelemisen puuhissa. Renkipoika valjasti pihassa hevosta herroille, +joita piti kyytiin lähteä. Isäntä meni kamariin ottamaan selvää, mihin +ne herrat menevät. + +»Karin loukolle!» selitti Kalenius, joka tällä kertaa oli ainoastaan +hiukan päissään ja muutenkin Mikon mielestä käyttäytyi omituisesti. +Stenfors, joka päissään ollessa aina oli hiljainen ja omituinen, ei +puhunut mitään. Kun isäntä aikoi mennä tupaan, sanoi Kalenius: + +»Antaa sen pojan vain tulla kyytiin.» + +Miksikähän pojan? rupesi Mikko miettimään ja tuli lopulta siihen +päätökseen, että hän menee itse. Turkit päällä meni hän kamariin +ilmoittamaan, että hevonen on valmiina. + +»No itsekö sinä tulet kyytiin?» kysyi Kalenius. + +»Niin... Enkö minä kelpaa?» + +Kaleniuksen naama meni vähän synkäksi, mutta hän ei puhunut mitään. +Pihalle mennessä selitti isännälle, että *hän* suorittaa juomingit, kun +takaisin palataan. + +Mitähän asioita niillä nyt on? mietiskeli Mikko itsekseen ja yhtäkkiä +hän muisti, että Pikku-Karin kartano oli palanut alkuviikosta. Samaan +ajatuksenjuoksuun kysyi hän: + +»Oliko se Karin kartano vakuutettu?» + +»Oli ... oli se ... kyllä se oli», selitti Kalenius. + +Mutta Mikon mielestä oli Kaleniuksen puhetavassa jotain arkaa ja +epävarmaa. Mitähän? + +Jotain pisti mieleen. Mikko päätti sen johdosta olla koko matkan +sanaakaan hiiskumatta, mutta sen sijaan pitää silmät ja korvat auki. + +Nimismies rötkötti sivuittain reessä ja näytti nukkuvan. Kalenius, jolla +tavallisesti oli hauskoja kaskuja jaariteltavaksi matkojen varrella, +oli vaiti kuin myyrä. + +Oli jo hyvinkin hämärä, kun tultiin palaneen kartanon pihaan. Stenfors +jäi istumaan rekeen, Kalenius meni palaneille raunioille katselemaan. +Kierreltyään siellä hetkisen tuli hän takaisin ja sanoi Stenforsille: + +»No tulehan katsomaan... Niinkuin näet, ne ovat palaneet kaikki.» + +Ei Stenfors viitsinyt nousta, sanoi vain, että näkeehän hän tuon. + +»Ja Siikalahtikin näkee, että kaikki se on palanut?» kysyi Kalenius. + +Näkihän Mikko. + +Lähdettiin pois. Herrat sai Mikko kyyditä nimismiehen taloon, missä +Kalenius todellakin maksoi kaikki laskut. + +Kun Mikko oli poistunut, ryhtyi Kalenius kirjoittamaan +palotarkastuspöytäkirjaa, missä selitettiin, että Karin talon +rakennukset olivat palaneet pohjia myöten. Stenfors kirjoitti alle +todistuksensa paperia ollenkaan lukematta, sillä häntä niin kovin +unetti. Kun Kalenius tuli kotiinsa, makasi hän pöydällä paperiensa +päällä kauan aikaa ja mietti. Paperi hänen edessään sisälsi +palotarkastuskertomuksen *Vennu Karin* rakennuksista, jotka olivat +vakuutettuina Maalaisten paloapuyhtiössä 2 000 markasta, mutta +todellisuudessa olikin palanut *Ville Karin* rakennukset, joita ei oltu +vakuutettu missään. Varovaisuuden vuoksi, jos Stenfors kaikista +juovuttamisvarokeinoista huolimatta sattuisi lukemaan +tarkastuspöytäkirjan ennen kuin kirjoittaisi nimensä alle, oli Kalenius +ristinimen sijaan pannut vain alkukirjaimen. Tarpeeton varokeino, sillä +Stenfors ei sitä lukenut. Nyt Kalenius tasaisella kädellä täytti +puolinaisen nimen, kirjoitti pyynnön, että Vennu Karin palorahat +hetimittäin lähetettäisiin hänelle ja sulki paperit kuoreen. + +Työ oli tehty. Mutta syviin mietteisiin se pani Kaleniuksen. Vaikka jo +kerran ennen hänelle tällainen yritys oli hyvin onnistunut, oli sielussa +kuitenkin jotain epäilyksen tapaista. Muusta ei pelkoa, mutta mikä +onnettomuus johdattikin tuon Mikon kyytiin. Jos se rupeaisi urkkimaan +Karin Villeltä jotain palorahoista? Hiiteen koko Mikko! Rauhottui hän +kuitenkin lopulta ja luotti hyvään onneensa. Seuraavana aamuna pani hän +kirjeen postiin. + +Saman asian vuoksi valvoi Siikalahden Mikko koko yön, uni kun ei tullut +silmään. Toisinaan oli hänen kovin kuuma, toisinaan ihan kylmä ja +viluttava ollakseen. Aamun vaaletessa pisti hän hevosen puihin ja lähti +ajamaan Karin loukolle. Ohi mennessään pistäysi saunaan, missä Ville +asui. Siellä oli nälkää ja kurjuutta siksi, että Mikkoakin oikein +säälitti. Ville vaikerteli tulipalo-onnettomuuttaan. + +»Ei suinkaan sinun rakennuksesi ollut vakuutettu?» kysyi Mikko siinä +muun puheen välissä. + +Eipä se ollut. Kyllä Kalenius oli usein houkutellut, mutta ei ollut +tullut siihen ryhdytyksi. + +»Sepä oli vahinko!» + +»Niin kovin surkea vahinko, että...» + +Mikko kiirehti pois, ajoi kotiin, tuumaili yhä sitä samaa asiaa, teki +päätöksensä, istui uudelleen rekeen ja ajoi Kaleniuksen kortteeriin. +Astuessaan Kaleniuksen kamariin, väreili hänen huulillaan tuo varma, +päättävä ahneuden piirre kaikkivoittavana, aivan kuin siihen valettuna. + +Nähtyään Mikon astuvan sisään joutui Kalenius sellaisen +hermostumiskohtauksen alaiseksi, että hänen täytyi änkätä, kun yritti +puhumaan. Eikä Mikoltakaan oikein sujunut. + +Yhtäkkiä rupesi Mikko nauramaan ja katsoi Kaleniuksen silmiin. + +»Mitä nyt?» + +»Ei mitään!» Mikko nauroi yhä. + +»Mitä sinä naurat?» + +»Tahtoisitko tietää?» + +»Mutta mitä pirua sinä tarkoitat?» + +Mikko muuttui totiseksi kuin muuri, vetäisi henkeä ja kysäisi: + +»Onko teillä Stenforsin kanssa siinä eilisessä yhteiset vehkeet?» + +Kalenius vaaleni: + +»Missä eilisessä?» + +»Noo», Mikko taas nauroi, »älä kiertele yhtään, minä kyllä tiedän, että +sinä *taas* meinaat petkuttaa Paloapuyhtiötä». + +»Taas?» äänsi Kalenius vaistomaisesti. Tuskalliset ajatukset näkyivät +sekaisin kiitävän ja myllertävän hänen aivoissaan, sen kyllä silmistä +näki. + +»Katsos ... minun *omatuntoni* ei antanut mukiin ennen kuin...» + +»Älä *sinä* puhu omastatunnosta!» huudahti Kalenius. »Mutta nyt minä +alan käsittää: sinä luulet, että minä aikoisin ottaa Paloapuyhtiöltä +vakuutusmaksun vakuuttamattomista rakennuksista.» + +»No niin.» + +»Pyh! Sinä itse olet sellainen roisto.» + +»Hauku vaan, mutta kyllä minä asiasta selvän otan. Minä saatan nyt käydä +Stenforsin puheilla.» + +»Sieltä sinä potkun saat.» + +»Sama se. Paraiten potkii se, joka viimeiseksi potkii.» Mikko nousi jo +lähteäkseen. + +»Et taida luullakaan, että minä tiedän senkin, sinun entisen +petkutuksesi?» + +Kalenius raivostui niin että ajoi Mikon ulos, mutta ennenkuin tämä ehti +pihasta lähtemään huusi hänet vielä sisään. Ja Mikko meni. Sillä välin +oli Kalenius muuttunut. Hän kutsui Mikon istumaan pöydän ääreen, asettui +itse vastapäätä. Hetkisen vaiti oltuaan alkoi hän sanoa: + +»Kuule Mikko, enkö minä ole tehnyt sinulle monta palvelusta?» + +»Noo ... palkan sinä olet niistä saanut.» + +»Niin, mutta monta sellaista palvelusta, jota moni muu ei olisi tehnyt +palkankaan edestä.» + +Mikko nauroi vingahti: + +»Kun olet tehnyt, niin oma asiasi! Kyllä olet saanut hyvän palkankin.» + +»No noh, mutta ota nyt huomioosi, että jos sinä ilmaiset tämän, on +minulla yhtä ja toista sinun päällesi ilmoitettavaa, joka ei tule +sovitetuksi muualla kuin linnassa ja raippavitsoilla.» + +Mikko pelästyi niin että kieli alkoi sammaltaa, kun hän koettaen +ryhtiänsä säilyttää vastasi: + +»Et sinä voi minun päälleni mitään todistaa.» + +»Parempihan se sinulle niin olisi, mutta älä anna turhien luulojen +pettää itseäsi. Ajattele kuka minä olen.» + +Voitonriemuinen ilme ilmestyi Kaleniuksen koko olentoon. Koputtaen +etusormellaan varoittavasti pöydän laitaan jatkoi hän: + +»Näet nyt, Mikko, että sellaisten miesten kuin meidän on parasta olla +sekaantumatta toistemme asioihin.» + +Levottomuus, joka väreili Mikon jokaisessa kasvojen eleessä, huvitti +Kaleniusta, joka yhä varmistui. + +»Lähdetkö sinä kertomaan asiasta Stenforsille?» piinasi Kalenius. + +Mikko oli nähtävästi aivan sekaisin. + +»Jos annat edes sata markkaa mulle, sitten kun saat rahat...» + +Kalenius purskahti kaikuvaan nauruun. + +»Sittenkö sinun omatuntosi olisi vaiti, kuule, sinun *omatuntosi*, joka +sinut ajoi tänne?» + +Mikon suu vetäysi vaistomaisesti noloon hymyyn ja sitten rupesi hän +lähtemään pois sanoen: + +»No, puhutaan hänestä toiste.» + +»Ei sanaakaan enää ikänä! Kuulitko? Nyt paikalla se päätetään, menetkö +sinä linnaan ja otat raippavitsoja 40 paria tuonne kapeaan selkääsi?» + +»Ja teetkö sinä samoin?» hymyili Mikko. + +Kalenius meni Mikon eteen ja kuiskutti silmät säteillen: + +»Nuo paperit ovat vielä minun hallussani. Minä voin ne asiaksi tullen +polttaa sen sijaan että lähettäisin ne Helsinkiin. Stenfors oli päissään +eikä hän muista koko eilistä puuhaa. Ymmärrätkö sinä, Siikalahden Mikko? +Ja jos sinua huvittaisi ottaa selvää siitä toisesta jutusta, niin...» + +»Niin mitä?» + +»Luuletko sinä, että minulle on kovin vaikeata kadota tältä +paikkakunnalta?» + +Vähän ajan päästä Mikko oikaisi kömpelösti kätensä ja virkkoi: + +»No sovitaan pois.» + +»Sitähän minäkin! Onko sulla rahoja mukanasi, että antaisit minulle +kymmenkunta markkaa, olis vähän tarpeita.» + +»Lainaksiko?» + +»Kuinka itseäsi paraiten huvittaa ... sopiihan panna Jumalan maksun +päälle.» + +Mikko empi. + +»Anna pois vaan! Sulla oli lurjun keinot mielessä, kun tänne tulit, eikä +satakaan markkaa olisi sinulle liian paljon siitä, etten laita sinulle +raippavitsoja.» + +Ennenkuin Mikko lähti antoi hän kymmenen markkaa. Ovessa mennessään hän +vielä, ainakin jo kymmenennen kerran nöyrällä, sovittavalla tavalla +muistutti Kaleniukselle: + +»No ollaan nyt sitten taas niinkuin ennenkin.» + +Kalenius katsoi ikkunasta hänen jälkeensä, hykerteli käsiään ja nauroi +mielihyvissään. + + * * * * * + +Päivällä haetti Kalenius eräällä ämmällä viinaa jostain salakapakasta ja +saatuaan pullon poveensa lähti nimismiehelle. + +Stenfors siellä oli pahalla tuulella. Hän oli päivän kuluessa joutunut +tarkastelemaan papereitansa ja löytänyt sieltä useita laiminlyötyjä, +unhotettuja asiapapereita. Niiden lisäksi muistui mieleen yhtä ja +toista, joka kiireellisten huvittelemisten vuoksi oli lykkäytynyt +päivästä toiseen. Sinä päivänä ei kukaan päässyt hänen puheillensa. + +Mutta kun Kalenius tuli jälkeen puolisen, otti Stenfors hänet vastaan +kuin enkelin. Kaleniushan oli asianymmärtäjä, jolle saattoi purkaa +virkatehtäväinsä yliluonnollisen paljouden ja raskaat vaivat. Ystävä +tiesi hyvän, helpottavan keinon: + +»Pannaan plöröksi -- ja huolet hevosille.» + +Stenfors ensin vastusteli ja nauroi, kun toinen pullonkin povestaan +pisti jonnekin nurkkaan. Mutta miten siinä vaikeroitiin virkamiehen +tuskia ja Kalenius laski yhä hullunkurisempaa ilvettä, niin jo +höyrysivät plörökupit ja elämä alkoi Stenforsistakin tuntua »vähän +ihmistenmoiselta.» + +Kun pullo oli juotuna, sai kylän ämmä noutaa uutta. Niin sitä ryypättiin +ja juotiin, kunnes Kalenius nukkui Grönbergin hienonpuoleiselle +salonkisohvalle, Stenforsin vielä jaksaessa istua ja rallattaa pöydän +päällä kuojullaan. + +Silloin koputettiin ovelle. + +Stenfors ähkyi ja karjui jotain siihen tapaan, ettei saa tulla sisään. + +Sieltä tuli suuri mies paksussa turkissa. + +Stenfors ei hyvin kyennyt enää tuoliltaan nousemaan. Mutta kun +vastatullut heitti pois turkin päältänsä, lakkasi Stenfors mörisemästä +ja karjumasta. Juopumuksesta veltostuneille kasvoille nousi pelon ja +hämmingin tapainen ilme ja suu sopersi hyväksi-tekevän näköisenä: + +»Anteeksi.» + +Tulija oli Grönberg. Lävistäen tulisin katsein virkaveljeänsä, joka +pöydästä pidellen pysytteli seisomassa, otti hän kynttilän ja kävi +katsomassa, kuka se siellä sohvalla makaa. Kalenius rötkötti siinä, +luultavasti autuaallisissa unelmissa. Sanaakaan sanomatta herroille kävi +Grönberg kutsumassa rengit. Näiden tultua sanoi hän: + +»Viekää nuo sinne renkituvan oviloukkoon makaamaan ja pankaa hevosloimi +alle, etteivät lattiata tahri.» + +Esa tarttui Kaleniuksen kaulukseen kuin jyväsäkin suuhun. Ja kun ei +poika jaksanut oikein hyvästi kantaa sääristä, veti Esa herra Kaleniusta +nahkanaan yli pihan, ylös renkituvan rappusia ja laski koreasti +makaamaan oviloukkoon, mihin Kalenius jäi möristen kuorsaamaan. Sitten +palasivat he sisään, ottivat kainaloista Stenforsia, joka potki, raivosi +ja vastusteli, mutta seurasi kuitenkin renkien vetäessä ja kantaessa, +kaupungin mestarin tekemillä, siihen aikaan muodissa olevilla lihavilla +saappaan kärjillään kyntäen lumiseen pihaan syviä, mutkaisia vakoja. +»Siat!» äänsi Grönberg, kun oli saanut herrat pois huoneestaan, ja +silmäili nenä kurtussa ympärilleen. Kutsui piian sisään, pani siivoamaan +huonetta ja meni itse siksi aikaa keittiöön. + + + + +XXI. + + +Oli päästy huhtikuuhun. Aurinko valoi ihanaa lämpöä tuiman talven +jäykkään selkään, joka alkoi nöyrästi notkistua ja sulaa. Kinokset +ohenivat ja rappeutuivat päivä päivältä. Ilma huokui keväistä suloutta +ihmisten mielestä auliimmin kuin koskaan ennen. Uusi elämäntoivo heräsi. +Kuolemaa ei enää pilkattu. Luonnon hymy oli kuin leipää. + +Kotiin tultuansa oli Grönberg kyllä kuullut, että Hautalan Janne +sairasti, mutta monet virkavelvollisuudet ja puuhat olivat häntä +estäneet käymästä tervehtimässä ystäväänsä. Eräänä päivänä hän sen +kuitenkin otti vasiten tehdäkseen. Nähtyään, kuinka laiha ja kuihtunut +tuo äsken vielä voimakas mies nyt oli, hämmästyi hän. Oikeinhan Jannen +kasvoilla olikin jo kalman väri, ja nimismies tuli sanoneeksi sen +huomionsa. + +»Ette ole itsekään vahvistunut tänä vuonna», hymyili Janne. Ja +tosiaankin oli myöskin Grönberg heikko entiseen verraten. + +Janne jaksoi tänään tavallista paremmin. Hänestä oli iloista, että +Grönberg *alentui* tullakseen häntä katsomaan. Juteltiin yhtä ja toista. +Grönberg kertoi, miten kelvottomasti Stenfors oli hoitanut hänen +virkaansa; paperit olivat epäjärjestyksessä, useita pieniä varkauksia +oli viime aikoina tehty eikä Stenfors ollut pannut niiden vuoksi kortta +ristiin. Mutta sitä hän ihmetteli, ettei kassassa ollut vaillinkia +ainakaan muuta, kuin ehkä joku kymmenmarkkanen. Janne puolestaan kertoi, +miten ne Kaleniuksen kanssa olivat juopotelleet, niin että ei suinkaan +siitä aikaa muuhun riittänytkään. + +»Se on sillä tavalla, herra nimismies», jatkoi Janne, »että se, joka +aikoo kansan saada tottelemaan lakia ja noudattamaan järjestystä, sen +pitää olla siivo mies. Kun nimismiehet juovat ja repalehtavat ja tekevät +itse lainrikoksia, niin miten ne sitten uskaltaisivat muita sellaisista +syyttää? + +Täällä on ollut oikein miespolvien ajat kelvottomia nimismiehiä, jotka +ovat näyttäneet huonoa esimerkkiä kansalle. Mikä kumma sitten on, jos +tavat ovat niin rappiolle menneet. Te olette minun aikani ensimmäinen +nimismies, joka käsitätte asianne oikein. Enkä minä sano sitä +kehuakseni, vaan siksi, että se on totta.» + +Grönberg kyllä oli mies, joka ei kehumisista välittänyt. Mutta kun hän +sai ne juuri *tuolta* mieheltä, jonka herrainviha oli koko läänissä +tunnettu, hiveli sentään hyväilevä tunne hänen sydäntänsä. + +»Minulle taitaa tässä tulla kuolemakin», jatkoi Janne ääni vapisten, »ja +olen ajatellut, että pitäisi järjestää asiansa ennen lähtöä ... ne ovat +vähän sekaisin joutuneet näinä vuosina.» Sairas pyyhki paidanhihalla +hikeä otsastansa. »Minulla on ollut aikomus antaa tämä talo pojalleni +Matille... Ajattelin kyllä pitää sitä itse vielä jonkun vuoden, kun olen +näinä viime aikoina velkaantunutkin, että olisin saanut niitä vähän +lyhenemään, mutta kaikkivaltiaan neuvoissa näyttää olevan toisin +päätetty... Ei tässä paljon perittävää ole, ne ovat nämä vuodet olleet +sellaisia, että...» + +Tässä ääni sortui ja kätensä takapuolella poisti vanhus nopeasti +kyynelet silmistänsä. Grönberg oli kunnioittavasti vaiti. + +»Toissapäivänä kuoli täällä meidän kopukassa Rantaniemen Juho», jatkoi +sairas vähän ajan kuluttua. + +»Rantaniemen Juho?» ihmetteli Grönberg. + +»Niin. Kolme, neljä vuotta takaperin oli sekin velaton mies. Takausten +tähden on nyt mennyt kaikki, samoin kuin monen muunkin. Me olimme +yhdenikäiset hänen kanssansa. Kun Juho tuli tänne ruokaa pyytämään, niin +... me itkimme molemmat... Enkä minä ole nähnyt kenenkään haukkaavan +pettua sellaisella halulla kuin Juhon. Miesparka oli varmaankin ollut +ilman ruokaa monta päivää ja taistellut kunniantuntonsa kanssa...» + +Grönbergin silmään sattui musta pettuleivän kappale, joka oli pöydällä. +Ihmetellen kysyi hän: + +»Tätäkö tekin syötte?» + +»Sitä. Siihen asti kun se Juho tänne tuli, syötiin meillä vähän parempaa +leipää, mutta sitten ruvettiin itsellekin leipomaan samanlaista kuin +vaivaisillekin. Mun omatuntoni ei enää antanut myöten syödä parempaa, +ja totta puhuen ei olisi varojakaan. Ei sitä haluta syömisen päälle +juuri tehdä velkaa kovin paljoa, kun ei tiedä, kuka ne lopultakin saa +maksaa.» + +Liikutettuna oli Grönberg vähällä kysyä, eikö hän saisi toimittaa +tulemaan yhtä mattoa jauhoja, mutta hillitsi innostustaan, koska pelkäsi +tarjouksella loukkaavansa Jannea. Viimeksimainittu jatkoi kertomustaan: + +»Minä elän nyt aivan armopalasta, sillä velkojani ovat minua +hätyyttämättä osaksi ystävyydestä, osaksi taas sen vuoksi kun tietävät, +että poikani Matti ottaa talon ja kykenee maksamaan velat, kun saa +rikkaan vaimon.» Hän hymähti katkerasti. »Ja nyt minä pyytäisin, että +nimismies tekisi niin hyvin ja tulisi tänne jonakuna päivänä +kirjoittamaan meidän välille kauppakirjat.» + +Sen Grönberg lupasi. Kun tämä vihdoin lähti pois, tuntui Jannesta olonsa +ihmeellisen keveältä, sillä nyt hän oli saanut päätetyksi talonsa +jättämisen pojalle. Luopuminen isännyydestä oli hänen luontoiselleen +miehelle uhri. + +Porstuassa tapasi emäntä vielä nimismiehen ja sanoi itkien, ettei isäntä +suostu sairaanakaan syömään puhdasta leipää. Hän toissapäivänä leipoi +aivan sitä varten viisi rukiista kyrsää, mutta ukko ei niihin käsin +koske. Nyt hän pyytäisi, että nimismies puhuisi isännälle, kun ei se +muiden puheesta mitään huoli. + +Grönberg palasi selittämään, että Hautalaisen puolelta on liian +yksipuolista kovapäisyyttä kieltäytyä sairaanakin syömästä puhdasta +leipää yksistään sen vuoksi, ettei kopukoissakaan muuta ole. Mutta Janne +oli jyrkkä. Puolileikissä hän sen lisäksi selitti, että Siikalahden +Mikko on jo kauan pitänyt tulessa sitä huhua, että heillä syödään +pitäjän jauhoista leivottua leipää ... »vaikka tuskin se meidän muori +sentään varkaisiin menisi, vaikka nälkäkin olis.» Nyt kun syödään +samanlaista leipää kuin kopukassakin, ei sillä Mikollakaan liene aivan +paljoa muistuttamisen syytä. + +Nimismies lähti talosta sydän ja pää raskaita tunteita täynnä. Hän näki +pihassa muutamia vaivaisia varjon tapaisina horjuvan ja kotimatkalla +tienvarsilla tapasi puutteen ja kärsimysten leiman jos jossain muodossa +painuneena jokaiseen, kenen vaan kohtasi. + +Kun hän tuli kotiin ja istui tavallisen hyvin valmistettuun +päivällispöytään, ei ruoka ensinkään maittanut; jokainen maukas pala +tuntui olevan aivan kuin varastettu taikka saatu jollain epälaillisella +tavalla. + +Hän alkoi ymmärtää Hautalan Jannea. Mutta tuo ymmärtäminen tuotti kipeää +tuskaa. Ainakin vielä tunsi Grönberg itsensä kykenemättömäksi Jannen +tavalla hankkimaan itsellensä tunnonrauhaa, sillä pettuleipä tuottaisi +hänelle varmaan kuoleman eikä hän tahtoisi kuolla vielä... + +Melkein koskemattomina sai piika korjata ruoat, kun hän sairaan +näköisenä ja sortuneena siirtyi huoneeseensa. + +»Tuskin se meidän muori sentään varkaisiin menisi, vaikka nälkäkin +olis», se pani Hautalan emännän sydämen rajusti sykkimään. Hän pakeni +tuvan yliselle, missä suuren tuskan vallassa vaipui polvilleen. Rukous +alkoi hänen suustaan vuotaa katkonaisin sanoin. Särkyneestä sydämestä +purkausi Jumalan eteen äänekäs tunnustus, että noihin viiteen kyrsään +hän oli ottanut jauhot pitäjän jauhotynnyristä, kun itsellä oli niin +vähän... Hän oli aikonut maksaa heti kun saadaan jauhoja... Mutta nyt +hän pelkäsi, ettei niitä enää koskaan saadakaan hänen eläessään, sillä +hän tunsi itsensä niin kummallisesti väsyneeksi, sydänalaa ja päätä +viilteli ikään kuin kuoleman kuristava koura. Pitäisikö hänen vielä +varkaana astua kaikkivaltiaan Jumalan kasvojen eteen... Ei hän ollut +koskaan ennen tullut asiaa siltä kannalta ajatelleeksi, sillä +takaisinmaksamisen mahdollisuus näytti aina niin varmalta. Miksi se nyt +niin mahdottomalta näytti, hän ei käsittänyt itsekään, eikä sitä edes +ajatella voinut, sillä tuska vyöryi ylitse kuin aalto ja peitti +näkymättömiin. + +»Varas», äänsi hän, kun katkonainen rukous oli loppunut, tuijotellen +elottomilla, tylsistyneillä silmillään pimeään nurkkaan. Silloin tällöin +paineli hän sydänalaansa käsillään ikään kuin poistaakseen sieltä jotain +tuskaa tuottavaa kipua. Mutta sekin tapahtui ikäänkuin vaistomaisesti, +ohimennen; *sielussaan* ei hän näyttänyt enää näitä kärsimyksiä +tuntevan. + +Moneen päivään ei hän ollut enää hetkeksikään saanut käännetyksi pois +ajatuksiaan jauhotynnyristä, jonka niukat varat hupenivat ja tekivät +loppua, vaikka hän joka päivä niitä yhä säästäväisemmin käytti. Hän +arvasi, ettei hänen miehensä tiedä niiden olevan niin lopussa, eikä hän +tahtonut voida mitenkään mennä kuolevaa vaivaamaan sellaisilla +maallisilla asioilla, se kun tuottaisi sille tuskaa ja ajattelemisen +vaivaa. Poikain ja piian huomasi hän päivä päivältä käyvän +synkkämielisemmiksi ja hän ymmärsi, että ne äänettöminä valittamatta +kärsivät nälkää... + +Uuteen suurukseen oli vielä monta kuukautta. + +Hän ei enää rukoillut, huulet olivat lakanneet liikkumasta. Ristitetyt +kädet helmassa istui hän vaatekasassa, ajatukset nähtävästi pysähtyneinä +tuijotellen yhä tuonne pimeään nurkkaan. Miten syvillä kuopilla posket +olivat ja miten keltainen niiden väri! + +Joku kuului tulevan rappusissa. Kuulihan emäntä sen, mutta tajuntaan ei +se pystynyt. Ja vaikka silmät olivat auki, ei hän näyttänyt ensinkään +huomaavan sitä, kun Matti tuli, seisahti hänen eteensä ja alkoi +puistella olkapäistä... + +Aurinko pilkisteli sisään pienistä räystäsikkunoista sen verran, että +vintissä oli valoisa. Katsellessaan hetkisen äitinsä tuijottaviin +silmiin, joista älyn ilmeet näyttivät hetkiseksi poistuneen, rupesi +poika vapisemaan. Vapisevin käsin nosti hän äidin kainaloista ylös, +sulki syliinsä ja kamalan tuskan värittämällä äänellä kuiskasi: + +»Äiti ... mikä äidin on? Onko äidillä nälkä?» -- -- + +Äiti toipui vihdoin ja alkoi selittää pojalle, joka yhä piteli häntä +sylissään, ettei hänellä ole enää jauhoja, mistä keittää huomenna, kun +tänään panee viimeiset velliin ... eikä hän tiedä ollenkaan, mistä +hänelle uskottaisiin velaksi, kun on ennestään niin paljon velkoja... + +»Isälle leivottuihin kyrsiin minä varastin jauhot... Minua nyt Jumala +rankaisee, etten saa enää mistään jauhoja.» + +Matti ymmärsi, että äidin hermot pitkällisen rasituksen ja jännityksen +tähden olivat siksi riutuneet, että hän ensisijassa tarvitsi lepoa. +Mutta että myöskin äidin olisi *nälkä*, se hänelle nyt vasta ensikerran +oli juolahtanut mieleen ja samalla uneksivasta tilastaan herättänyt +eloon lämpimän rakkauden henkäyksen tuota kalpeata, kärsivää hyväähenkeä +kohtaan. Hän suuteli äidin ohuita huulia ja kalvenneita poskia -- mitä +hän ei ollut tehnyt sen jälkeen kun äidin sylissä paitaressuna uinaili. + +Matti vei äidin alas ja pakotti hänet puoliväkisin sänkyyn lepäämään. +Itse lähti hän oitis kirkonkylän kauppiaaseen ja toi sieltä kotiin +jauhomaton. Sillä aikaa oli äiti jo noussut ylös. Kun Matti meni häneltä +kysymään jauhopuodin avainta, säpsähti hän, kuka tietää miksi. Mutta kun +Matti selitti, että hän on tuonut jauhomaton, pääsi äidiltä huudahdus: + +»Jauhomaton!» + +Nopeasti etsi hän avaimen ja riensi avaamaan ovea. Kun Matti selästään +laski maton lattialle, kiersi äiti kätensä hänen kaulansa ympäri, mutta +ei saanut mitään sanotuksi. + +Matin poistuttua puodista maksoi emäntä ensimmäisenä pitäjän +jauhotynnyriin sieltä ottamansa lainan. Otti sitten isää varten leivotut +leivät, vei ne tupaan, paloitteli, jakeli omalle väelleen ja kaikille +vaivaisille palan kullekin. Itse meni hän viemään palaset pihatupaan. + +Se oli iloinen ilta Hautalan kopukassa. Mutta hetken kuluttua joutui +emäntä uudestaan äkillisen kuumepuuskan käsiin. Koko talo näytti kohta +olevan mullin mallin. + +Vanha isäntä, jota nyt ei ehditty käydä monestikaan illan kuluessa +katsomassa, ei siitä kuitenkaan nurkunut. Tuontuostakin pyyhki hän +kyyneleen silmästään, koputti tuvasta jonkun luoksensa ja kyseli: + +»Kuinka äiti voi?» + +Äiti alkoi heti odottaa kuolemaa. Hänestä oli nyt niin hyvä olla, kun +tunsi olevansa kaikesta sovinnossa Jumalan kanssa. Pari viikkoa kesti +riutunut ruumis, sitten jäi Janne leskeksi. + + + + +XXII. + + +Tällä kertaa putosi kevät kuin suoraan taivaasta. Kaksivuotisen talven +hyinen selkä köyristyi, pehmisi, suli ja hävisi. Kevätär avasi ihanat +silmänsä ja niiden ihmeteltävä loiste sai toivottomuuteen vaipuneet +sydämet uudelleen sykkimään rakkaudesta elämään. Se henki hurmaavaa +tuoksuansa ja täytti sillä ilman. Suomen *maankin* sydän alkoi sykkiä. +Aivan kuin kevätär olisikin odottanut tuota elonmerkkiä se heti avasi +hempeän ruusuilla täytetyn sylinsä ja pehmeillä, näkymättömillä +kätösillään kylveli jokaiseen maamme kolkkaan väririkkauden, joka näytti +meistä verrattomalta. Hengellänsä hehkutti se suloisen hien pelloillansa +hyöriväin miesten ja naisten laihtuneille, kalpeille poskille ja vetäisi +samalla niihin elontoivosta hehkuvan, rusottavan värin. + +Vedet aukenivat. Merien helmasta sukeutuivat liputetut laivat jauho- ja +siemenlastineen rannoillemme ja etelätuuli kantoi pehmoisessa selässään +viestit niistä syvälle sydänmaihin. Siellä kyllä ei osattu käsiä +taputtaa eikä ilolippuja vetää tankoihin, mutta kyllä ilosta itkeä +osattiin. Kuormastoina siirtyivät jauhoja siemensäkit rannikolta +sydänmaille kulkien monipoimuisilla maanteillä vakavina, monimutkaisina +jonoina kuin onnesta taistelevan miehen varma tulevaisuus. Sydänmailla +jauhokulit samaapäätä muutettiin leiviksi. Kiusatut ihmiset saivat syödä +ja kehuivat kasvot ilosta loistaen, etteivät olleet koskaan ennen +elämässään saaneet niin hyvää leipää. Uudelleen alkoi kuulua kateissa +ollut lasten iloinen remakka; paimentorven salojen kaikuja muistuttava +sävel rupesi saamaan tavallisen, oikean luonteensa. Silloin hento +kevätär äkkinäisestä paljosta puuhasta uupuneena vetäysi lepoon ja jätti +sijansa kesälle, joka kevättären puuhatessa oli itsensä monipuolisesti +valmistanut suureen kutsumukseensa ja astui nyt esiin hyvin +valmistuneena iloisin kasvoin. + +Kohta keväimen tultua nälkä ja taudit hellittivät ja ihmiset valtasi +kuumeentapainen toimeliaisuus. Jos olivatkin voimat työntekoon heikot, +niin sitä suurempi oli into. Ikäänkuin kestetyitä kärsimyksiä +korvatakseen ja koettelemusten kiirastulessa karaistua, yhä uudelleen +heräävää luottamusta, tuota Saarijärven Paavon horjumatonta +isänmaanrakkautta palkitakseen työnsi isänmaa povestaan sellaisen +kasvullisuuden, jota ei ollut nähty miesmuistiin. + +Siikalahden Mikolle oli säästynyt viljaa. Mutta kaikista merkeistä hän +nyt ymmärsi ja päätti, että hinta tulisi ensi syksynä halpenemaan. +Harvat omapitäjäläiset hänen puoleensa edes siementen tarpeessa +kääntyivät. + +Mutta eräänä päivänä sai hän mieluisat kaupat. Viisi vierasta miestä, +varustettuina takausvelkakirjoilla, joiden kelvollisuuden nimismies oli +todistanut, lainasi häneltä 20 tynnyriä rukiita eikä tinkinyt hintaa. Ne +olivat niin siivoja miehiä, että Mikko vielä kahden viikon kuluttua otti +erikoisesti puheeksi, kuinka ne olivat tarkkoja, etteivät edes viimeistä +mittaa tahtoneet kukkurassa, -- »vaikka kyllä minä sen kukkurassa +mittasin», selitti hän. Mutta sitten joku alkoi peloitella Mikkoa, että +häntä oli petkutettu. Mikko tuli epäluuloiseksi siihen määrään, että +lähti kuulustelemaan miesten kotipaikoille. Siellä ei ollut ikänä +kuultukaan sennimisistä miehistä. + +Kun hän viikon päivät kuulusteli, saamatta vähintäkään vihiä jyväin +lainaajain kotiperästä, ymmärsi hän, että kauppa oli ollutkin +epäedullinen, eikä sen erän perästä siitä mieluisasti puhunut. + +Sitä innokkaammin hän nyt oluttehdasta rakensi jokirannalle, omalle +sarallensa, oli umpimielinen, mutta ei murheellinen. Ihmiset ymmärsivät, +että hän toivoi uudesta puuhastaan paljon. + +Hautalan Jannen haudan päällä alkoi jo ruoho viheriöidä tuon halavan +alla, josta viimekeväinen myrsky repäisi toisen haaran. Siellä lepäsi +Janne, siellä myöskin hänen lempeä, kärsivällinen »hyvä-henkensä». Kun +viimeksimainitun kirstun kansi laskettiin kiinni ja sinne kätkettiin +kuolleen hymyilevä suu, tuntui monesta kuin muutamia herttaisia +auringonsäteitä olisi samalla kertaa kätketty haudan synkkään pimeyteen. + +Halavan lehdet kuiskailivat hiljaa ja tuuliviiri multaushuoneen katolla +oli vaiti. Päivän toisensa jälkeen sai luonto rauhassa uinailla +hautuumaan hiljaisella kentällä ja pehmoisella varmuudella syliinsä +kätkeä viime kuukausien aikana avatut lukemattomat haudat. Se oli +melutonta, kunnioittavaa surujuhlaa. Ohikulkijan sielun valtasi syvä, +surumielinen tunnelma, jonka vaikutuksesta moni pää paljastui ja +rinnasta nousi kumiseva huokaus, mikä sanoja selvemmin ilmaisi, että +kärsimyksen koulussa oli opittu jotakin. Jälelle jääneet, ne jotka +huokailivat, vaistomaisesti tunsivat ihmeen kautta pelastuneensa +taistelutantereelta, missä Suomen kansa lapsesta vanhukseen asti oli +taistellut *kansan olemassaolon puolesta* ankaran taistelun. + +Kuka tuttava seisahtuikin Hautalan Jannen haudalle, kyllä hän siinä +rintaansa sai selittämättömän, vakavan tunteen. Tuossa miehessä oli +ollut jotain erikoista. Hänen luonteensa ja käytöksensä ei suinkaan +liene monelle ollut rakastettu. Mutta sittenkin häntä kaivattiin, +rakastavalla kunnioituksella muistettiin. »_Jos te peritte tämän +toverinne ominaisuuksia ja jätätte ne taas perintönä lapsillenne, niin +Suomen kansa ei sorru koskaan, vaikka sillä olisikin nälkä_.» Tuon +kuvernöörin lähettämän tervehdyksen oli Varpulan Valee uskollisesti +saattanut kuntalaistensa tietoon. Viimeiseksi kertoi hän sen Jannen +hautajaisissa. Siihen nuoret ja vanhat yhteen suuhun hymisivät, että se +oli ihan niinkuin maaherra oli sanonut. Sellaisia lauseita usein pannaan +suurten miesten hautapatsaisiin. Jannen haudalla seisoi valkoinen +puuristi, mihin mustilla, kömpelöillä kirjaimilla oli maalattu hänen ja +hänen vaimonsa nimet, syntymä- ja kuolinpäiväin määrät sekä yksi pitkä +virrenvärssy. Silloin kyllä haudallakävijät muistivat ja kertasivat +noita kuvernöörin sanoja. Nyt ne ovat jo unohtuneet. Puuristi Jannen +haudalta on hävinnyt, muisto hänestä on hälvennyt, sekaantunut +katovuoden uhrien lukemattomaan epämääräiseen joukkoon. + +Kesä hallitsi voimallisesti aikansa. Ja kun sen tuli jättää sijansa +syksylle, notkuivat tähkäpäät raskaan viljan painamina maahan asti. + +Silloin laskettiin sirpit. Riemuitsevin sydämin ja iloisin katsein +riensi ken kynnelle kykeni leikkaamaan lyhteisiin luonnon runsaita +antimia. Kateissa ollut hymyily palasi takaisin leikkimään +harmaa-päävanhuksen samoin kuin nuoruutensa keväimessä elelevän +nuorukaisenkin huulille. Suloisen syysillan ihanassa hämärässä kajahteli +taasen nuorison raikas laulu. Mutta se oli entisestään hiukan muuttunut. +Siitä oli poissa tuo puukon ja malmarin herättämän innostuksen uhma. +Neitonen liverteli ilmoille kaihon rakkaudenkaipuunsa ja nuorukainen +vastasi siihen joskus vakavin, joskus leikillisin sanoin, mutta aina +kiertelemättä tunnustaen tahtovansa rakastaa. Kolkko kärsimyksen aika +oli hetkiseksi kuolettanut inhimilliset tunteet; ne heräsivät taas eloon +kyntämään vanhoja ja kuitenkin aina yhä uudistuvia uriaan. + +Eräänä paahteisena elokuun päivänä astelivat Varpulan Valee ja Hautalan +Matti -- joka jo oli tuonut emännäksi taloonsa Märkäsen Annikan -- +rinnakkain, sirpit olalla vainiolle päin. Iloinen oli miesten katse ja +keskustellessa helähtelivät äänet niinkuin helähtelee eheän, varman +talonpojan ääni silloin kun hän tuntee ettei tarvitse kumartaa muita +kuin Jumalaa. + +»Katsos», huomautti Valee, »Siikalahden Mikko se häärii nytkin tuolla +oluttehtaan kentällä.» + +»Usein näkyy kapteenikin siellä käyvän. Minä vaan ihmettelen sitä, ettei +niille jo ole tullut suurempaa riitaa.» + +»Miksi niin?» nauroi Valee. + +»Noo ... kumpikin haluaa, mikäli mahdollista, toistansa petkuttaa.» + +»Hm. Minä pahoin pelkään, että siitä Stoltista tehdään kunnan esimies.» + +»Stoltistako?» + +»Niin, ne ovat niin kummallisia ja monihyväisiä ne pitäjän miehet.» + +»Jos isä eläis, niin kyllä se varmaankin jyryn nostaisi siitä puuhasta. +Mutta eiväthän ne nyt niin hulluja ole pitäjäläiset; eihän tuo osaa edes +kunnolla suomea puhua.» + +»Niitä on paljon, jotka häntä siihen pitävät ainoana kykenevänä, kun ei +kirkkoherra suostu rupeamaan.» + +»Eikös siinä pidä olla kirjurikin?» muisteli Matti, joka ainoastaan +hämärästi tunsi uuden kunnallisasetuksen pääpiirteitä. Valee selitti, +että kyllä kirjurikin tarvitaan ja että tämä samalla tulisi olemaan +n. s. kunnallislautakunnan esimies. Valee kuului komiteaan, joka oli +asetettu tekemään ehdotusta uuden kunnallishallinnon järjestämiseksi. +Kuultuaan, mitä kaikkea kunnallislautakunnan esimieheltä vaaditaan, +sanoi Matti tavallisella avomielisyydellään: + +»Mutta tehän siihen virkaan olisitte kaikista sopivin.» + +Valee selitti, ettei hän luule siihen kykenevänsä, vaikka olivathan ne +siellä komiteassakin jo muutamat sitä hänelle suottailleet. + +Jatkaen innokkaasti keskustelua saapuivat miehet sarkojensa kohdalle ja +hyppäsivät juuri pellolle, kun ohitse ajoi Grönberg. Hän pidätti +hevostaan ja tervehti. Miehet astuivat takaisin maantielle, ja Valee +alkoi kysellä, mitä käräjiltä kuuluu. Grönberg alkoi selittää. Tuo +muutamia vuosia sitten tehty murha alkoi tulla Vennun syyksi varmasti, +mutta hänen osallisuuttaan jyväin varkauteen näytti olevan hyvin vaikea +todistaa. Ella sitä vastoin ja ne toiset olivat jo selvästi syyllisiksi +todistetut; tuomiota ei ollut heillekään vielä annettu ennenkuin +Vennunkin suhteen päästään johonkin varmuuteen. Muita juttuja oli ollut: +muutamia salapoltto-, tappelu- ja varkaus-juttuja. + +Grönberg näytti iloiselta. Ja kun hän sitten loi huomionsa vainiolle, +mistä leikkuuväen iloinen hälinä kuului, herätti hänessä erityistä +huomiota muuan Varpulan saralla oleva mies, joka oli paidankin päältään +heittänyt kuhilaalle ja verhona vain housut jaloissa leikkasi hurjalla +kiireellä pitäen äänekästä suukopua. + +»Kuka se on?» kysyi hän. + +»Kastori. Sen teki niin mieli leikkaamaan, sanoi tulevansa puodissa +aivan kipeäksi, jollei pääse mukaan. Siellä on Klitsi itsekin.» + +»Vai niin. Mikäpä ihme se onkaan, että ruisvainio nyt ihmisiä puoleensa +vetää. Mutta tuosta »laitoksesta», sanoi Grönberg viitaten +oluttehtaalle, »me saamme vielä monta harmia.» + +»Onkohan niin?» + +»Varmasti. Mutta jos eletään, niin koetetaan mitä voidaan panna sen +vaikutuksia vastaan.» + +Grönberg antoi hevosen jo lähteä. + +Hän kääntyi taaksepäin ja huudahti viitaten Esaan, joka istui +takaistuimella: + +»No vielä yksi uutinen! Tästä Esasta tulee uusi jahtivouti.» Esa +naurahti, ja miehet molemmin vakuuttivat, ettei siihen virkaan sen +sopivampaa miestä olisikaan.. + +»Katsokaas, -- mitä se Siikalahden Mikko siellä huutaa?» huomautti +Matti. Havaittiin, että Mikko karkoitti kiljuen ja kivillä heitellen +muutamia kerjäläislapsia, joita oli hänen peltonsa pientareelle +istahtanut ja jotka siinä perkasivat tähkäpäistä jyviä suuhunsa ja +riipivät kuminoita. + +»Mikolla on omat murheensa», naurahdettiin. + +»Mutta onko se Kalenius todellakin kadonnut paikkakunnalta», kysyi Valee +vielä. + +Oli. Nimismies kertoi lyhyesti, että hän oli saanut pyynnön maalaisten +paloapuyhtiöltä ottaa hiukan selvää Kaleniuksen asiamiestoimesta. Eikä +se turhaa ollutkaan. Mies oli nostanut kahden eri kartanon palorahat, +jotka eivät olleet palaneet. Mistä lie vihiä saanut siitä, että perillä +ollaan, kun osasi niin paraiksi karata. »Mutta on siinä asiassa +sekaantuneina hiukan muitakin, vaan -- suu poikki miehet! Hyvästi.» Hän +loi kieron silmäyksen Siikalahden Mikkoon, joka kappaleen matkan päässä +juuri nousi maantielle. + +Vilkkaasti juoksi Grönbergin hepo pitkin pölyävää, tasaista tietä. +Pelloillaan töissä olevat ihmiset tervehtelivät, miehet järjestään +nostelivat lakkia. Esallekin päitä nyökytettiin ja »päivää» huudettiin. +Grönbergin mieli oli raikas. Hän näki, tunsi noissa tervehdyksissä +piiriläistensä ystävällisen, rehellisen tunnustuksen, tiesi, että nuo +miehet eivät nöyryyden ja imartelun halusta lakittele häntä, vaan siksi, +että ne pitävät hänestä. Tuo tunnustus oli täällä vaikea saavuttaa, +siksi oli se myöskin kallisarvoinen. Sitäpaitsi oli hänen mielensä +iloinen käräjätapahtumista. Vennulla on ainakin kaksitoistavuotinen +vankeus edessä. Käräjäjutun kestäessä oli hän vasta oikein tullut +tuntemaan, mikä vaikutus sillä miehellä oli ympäristöönsä. Se vaikutus +oli nyt lakkautettu. Katovuoden kärsimykset olivat kansaa nöyryyttäneet +muuten, kuumeentapainen tuska oli ikäänkuin sen verta puhdistanut. Sen +uusia, hyviä aikomuksia, näki joka askeleella... + +Hän piti onnenansa saada olla juuri täällä, näiden ihmisten seurassa, +sillä tulevaisuus näytti nyt niin valoisalta: pelto antoi runsaasti +ruokaa kansalle, hän tunsi ymmärtävänsä kansaa ja kansa häntä. + +He haastelivat vilkkaasti Esan kanssa. Esastakin oli kadonnut entinen +omituinen ärtyisyys ja umpimielisyys, hän saattoi jo nauraa, jopa +leikkiäkin laskea. Mies luultavasti katseli tulevaisuuteen hänkin. + +Kotia lähetessä jäi Esa vainiolle ja poikkesi nimismiehen leikkuuväen +luokse. Pientaretta pitkin astuessaan näki hän jo etäältä, että hänen +vaimonsakin siellä oli leikkuuväen joukossa. Tuolla, vähän erillään +muista, olivat hänen lapsensa, seitsenvuotias tyttö ja kolmivuotias +poika. Ne tietysti peräilivät isän tuloa, koska sen huomasivat ja +vastaan juoksivat. Esa istui pellon pientareelle, otti pienen pojan +syliinsä. Sillä oli isän terävät silmät ja nerokas suu. Tytöllä taas oli +äidin hiukan hoilaavat silmät. + +Esa ei puhunut mitään. Lapset kumpikin vuorostaan isälle kertoivat ja +tarinoivat lapsellisia juttujaan. Aivan kuin salaa pisti hän pojalle +suukkosen. Tuuli huojutti hiukan tähkäpäitä, jotka hiljaista, kuiskaavaa +ääntä pitäen koskettelivat ja tapailivat isän selkää ja käsivarsia, +samalla kuin tämä, nähtävästi kaunisten mielikuvien vallassa, +rauhallisen tyynenä katseli lapsiansa ja kuiskaili heille tuontuostakin +hellän, hyväilevän sanan. + + + + + +End of the Project Gutenberg EBook of Murtavia voimia, by Santeri Alkio + +*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK MURTAVIA VOIMIA *** + +***** This file should be named 14292-8.txt or 14292-8.zip ***** +This and all associated files of various formats will be found in: + https://www.gutenberg.org/1/4/2/9/14292/ + +Produced by Matti Järvinen and Distributed Proofreaders Europe. + +Updated editions will replace the previous one--the old editions +will be renamed. + +Creating the works from public domain print editions means that no +one owns a United States copyright in these works, so the Foundation +(and you!) can copy and distribute it in the United States without +permission and without paying copyright royalties. Special rules, +set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to +copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to +protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project +Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you +charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you +do not charge anything for copies of this eBook, complying with the +rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose +such as creation of derivative works, reports, performances and +research. They may be modified and printed and given away--you may do +practically ANYTHING with public domain eBooks. Redistribution is +subject to the trademark license, especially commercial +redistribution. + + + +*** START: FULL LICENSE *** + +THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE +PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK + +To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free +distribution of electronic works, by using or distributing this work +(or any other work associated in any way with the phrase "Project +Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project +Gutenberg-tm License (available with this file or online at +https://gutenberg.org/license). + + +Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm +electronic works + +1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm +electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to +and accept all the terms of this license and intellectual property +(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all +the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy +all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. +If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project +Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the +terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or +entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. + +1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be +used on or associated in any way with an electronic work by people who +agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few +things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works +even without complying with the full terms of this agreement. See +paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project +Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement +and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic +works. See paragraph 1.E below. + +1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation" +or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project +Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the +collection are in the public domain in the United States. If an +individual work is in the public domain in the United States and you are +located in the United States, we do not claim a right to prevent you from +copying, distributing, performing, displaying or creating derivative +works based on the work as long as all references to Project Gutenberg +are removed. Of course, we hope that you will support the Project +Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by +freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of +this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with +the work. You can easily comply with the terms of this agreement by +keeping this work in the same format with its attached full Project +Gutenberg-tm License when you share it without charge with others. + +1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern +what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in +a constant state of change. If you are outside the United States, check +the laws of your country in addition to the terms of this agreement +before downloading, copying, displaying, performing, distributing or +creating derivative works based on this work or any other Project +Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning +the copyright status of any work in any country outside the United +States. + +1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: + +1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate +access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently +whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the +phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project +Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, +copied or distributed: + +This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with +almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or +re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included +with this eBook or online at www.gutenberg.org + +1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived +from the public domain (does not contain a notice indicating that it is +posted with permission of the copyright holder), the work can be copied +and distributed to anyone in the United States without paying any fees +or charges. If you are redistributing or providing access to a work +with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the +work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 +through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the +Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or +1.E.9. + +1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted +with the permission of the copyright holder, your use and distribution +must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional +terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked +to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the +permission of the copyright holder found at the beginning of this work. + +1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm +License terms from this work, or any files containing a part of this +work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. + +1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this +electronic work, or any part of this electronic work, without +prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with +active links or immediate access to the full terms of the Project +Gutenberg-tm License. + +1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, +compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any +word processing or hypertext form. However, if you provide access to or +distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than +"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version +posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org), +you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a +copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon +request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other +form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm +License as specified in paragraph 1.E.1. + +1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, +performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works +unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. + +1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing +access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided +that + +- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from + the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method + you already use to calculate your applicable taxes. The fee is + owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he + has agreed to donate royalties under this paragraph to the + Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments + must be paid within 60 days following each date on which you + prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax + returns. Royalty payments should be clearly marked as such and + sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the + address specified in Section 4, "Information about donations to + the Project Gutenberg Literary Archive Foundation." + +- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies + you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he + does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm + License. You must require such a user to return or + destroy all copies of the works possessed in a physical medium + and discontinue all use of and all access to other copies of + Project Gutenberg-tm works. + +- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any + money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the + electronic work is discovered and reported to you within 90 days + of receipt of the work. + +- You comply with all other terms of this agreement for free + distribution of Project Gutenberg-tm works. + +1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm +electronic work or group of works on different terms than are set +forth in this agreement, you must obtain permission in writing from +both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael +Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the +Foundation as set forth in Section 3 below. + +1.F. + +1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable +effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread +public domain works in creating the Project Gutenberg-tm +collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic +works, and the medium on which they may be stored, may contain +"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or +corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual +property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a +computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by +your equipment. + +1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right +of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project +Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project +Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project +Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all +liability to you for damages, costs and expenses, including legal +fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT +LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE +PROVIDED IN PARAGRAPH F3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE +TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE +LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR +INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH +DAMAGE. + +1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a +defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can +receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a +written explanation to the person you received the work from. If you +received the work on a physical medium, you must return the medium with +your written explanation. The person or entity that provided you with +the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a +refund. If you received the work electronically, the person or entity +providing it to you may choose to give you a second opportunity to +receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy +is also defective, you may demand a refund in writing without further +opportunities to fix the problem. + +1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth +in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER +WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO +WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. + +1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied +warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. +If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the +law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be +interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by +the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any +provision of this agreement shall not void the remaining provisions. + +1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the +trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone +providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance +with this agreement, and any volunteers associated with the production, +promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works, +harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, +that arise directly or indirectly from any of the following which you do +or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm +work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any +Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause. + + +Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm + +Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of +electronic works in formats readable by the widest variety of computers +including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists +because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from +people in all walks of life. + +Volunteers and financial support to provide volunteers with the +assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's +goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will +remain freely available for generations to come. In 2001, the Project +Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure +and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. +To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation +and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 +and the Foundation web page at https://www.pglaf.org. + + +Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive +Foundation + +The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit +501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the +state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal +Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification +number is 64-6221541. Its 501(c)(3) letter is posted at +https://pglaf.org/fundraising. Contributions to the Project Gutenberg +Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent +permitted by U.S. federal laws and your state's laws. + +The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S. +Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered +throughout numerous locations. Its business office is located at +809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email +business@pglaf.org. Email contact links and up to date contact +information can be found at the Foundation's web site and official +page at https://pglaf.org + +For additional contact information: + Dr. Gregory B. Newby + Chief Executive and Director + gbnewby@pglaf.org + + +Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg +Literary Archive Foundation + +Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide +spread public support and donations to carry out its mission of +increasing the number of public domain and licensed works that can be +freely distributed in machine readable form accessible by the widest +array of equipment including outdated equipment. Many small donations +($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt +status with the IRS. + +The Foundation is committed to complying with the laws regulating +charities and charitable donations in all 50 states of the United +States. Compliance requirements are not uniform and it takes a +considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up +with these requirements. We do not solicit donations in locations +where we have not received written confirmation of compliance. To +SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any +particular state visit https://pglaf.org + +While we cannot and do not solicit contributions from states where we +have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition +against accepting unsolicited donations from donors in such states who +approach us with offers to donate. + +International donations are gratefully accepted, but we cannot make +any statements concerning tax treatment of donations received from +outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. + +Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation +methods and addresses. Donations are accepted in a number of other +ways including including checks, online payments and credit card +donations. To donate, please visit: https://pglaf.org/donate + + +Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic +works. + +Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm +concept of a library of electronic works that could be freely shared +with anyone. For thirty years, he produced and distributed Project +Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support. + + +Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed +editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S. +unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily +keep eBooks in compliance with any particular paper edition. + + +Most people start at our Web site which has the main PG search facility: + + https://www.gutenberg.org + +This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, +including how to make donations to the Project Gutenberg Literary +Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to +subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks. diff --git a/old/14292-8.zip b/old/14292-8.zip Binary files differnew file mode 100644 index 0000000..051817a --- /dev/null +++ b/old/14292-8.zip |