initial commit of ebook 14267HEADmain

6 files changed, 10962 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..6833f05
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,3 @@
+* text=auto
+*.txt text
+*.md text
diff --git a/14267-0.txt b/14267-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..d2c67e4
--- /dev/null
+++ b/14267-0.txt
@@ -0,0 +1,5280 @@
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 14267 ***
+
+HERÄÄMISENI
+
+Kirj.
+
+Arvid Järnefelt
+
+
+Kustannusosakeyhtiö Kirja, Tampere, 1917.
+
+
+
+SISÄLLYS:
+
+Johdatus
+Suhteeni Jumalaan nuoruudessa
+Suhteeni ihmisiin nuoruudessa
+Molemmat suhteet muuttuvat
+Uusi oppi
+Rakkaus kansaan
+Minä luon itsestäni kuvan, jommoisena tahdon olla uuden
+  ympäristön silmissä
+Elämä siirtyy tulevaisuuteen
+Humaltuminen muuttuu tarpeeksi
+Kaksinaisuuden huipulla
+Kotona
+Päätökseni
+»Kristuksen opin henki»
+Uuden suhteen syntyminen
+Rakkaus
+Mistä syystä en ruvennut tuomariksi
+Tasa-arvoisuus
+Tulevaisuus
+Usko
+
+
+
+
+Johdatus.
+
+
+Aivan kuin aamun valo valahtaa herätessä silmään, juuri niin kolme
+vuotta sitten [ensimäinen painos tätä kirjaa ilmestyi v. 1894. A. J.]
+täytti olemukseni suuri henkinen valo.
+
+Tätä tapahtumaa sanonkin senvuoksi verrannollisesti heräämisekseni.
+
+Ja niinkuin herätessä yö unohtuu ja mieli kokonaan kiintyy päivään,
+niin minäkin heti aloin tehdä ensimmäisiä tottumattomia liikkeitä uuden
+elämän valossa, enkä enää muistanut enkä ajatellut menneisyyttä.
+
+Niin että vasta nyt, kun olen päättänyt kirjoittaa tästä heräämyksestä,
+minun täytyy lukijan vuoksi jälleen kääntyä entiseen elämään.
+
+Ja etsiessäni sen johtavaa lankaa minä aluksi haparoin kuin hämärien
+unimuistojen seassa. Vaivalla näen siellä mitään järjestystä tai
+yhteyttä. Tuntuu kuin olisin kaiken aikaa ollut satunnaisten sokeitten
+voimien heiteltävänä, jotka minuun tulivat ja minusta menivät
+riippumatta tahdostani.
+
+Mutta kun sitten syvennyn tuohon elämään, alkaa minulle vähitellen
+näkyä sen ajatus. Useimmat niistä asioista ja tapauksista, joita,
+tarkemmin mennyttä elämääni ajattelematta, olin tottunut pitämään sen
+tärkeimpinä asioina ja tapauksina, kadottavat nyt kaiken merkityksensä.
+Ja merkityksen saavat sitävastoin suhteet ja seikat, jotka hämärinä
+muistoina ovat enää vaivaloisesti pysyneet tietoisuudessa, joita minun
+täytyy erikoisesti unohduksista elvyttää, mutta jotka elvyttyänsä
+kummallisesti kasvavat ja levittävät valoansa hämäryyteen.--
+Koulunkäyntini, ylioppilas-, kandidaatti- ja lainopillinen tutkinto,
+häät, ulkomaanmatka ja muut semmoiset tärkeydet, joista kuvailin koko
+elämäni olevan muodostunut, himmenevät tuntumattomiksi; ja esille
+astuvat vähäpätöiset lapsuuden rukoukset ja toiveet, kärsimykset ja
+ajatukset, joiden luulin kuolevan kanssani ikuiseksi salaisuudeksi. Ei
+ole ollut minun elämäni tarkoitus niiden levottomien, usein
+intohimoisten ja ristiriitaisten pyrintöjen toteutuminen, jotka
+täyttivät tämän elämäni, nuoruudesta miehuuden ikään asti. Kaikki nuo
+pyrkimykset ja tavoittelut eivät ole olemassa olleet toteutuakseen,
+vaan päinvastoin valmistaakseen ja kypsyttääkseen omaa vastakohtaansa,
+omaa täydellistä särkymistänsä,--ja heräämistäni siihen elämään, jota
+nyt elän.
+
+Nukkuva luulee unennäköä elämäksi. Mutta herännyt tietää, että se vaan
+on jouduttanut heräämystä elämään.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ei mikään kirjallinen tehtävä liene niin vaikea, kuin oikean, täysin
+rehellisen kuvan antaminen omasta itsestä. Ulkomuodon voi helposti
+oikein kuvata, sillä minulla voi olla selvä kuva siitä, miltä muiden
+silmään näytän. Voin asettua ikäänkuin ulkopuolelle itseäni, sinne,
+mistä muut minua katsovat, ja sitten vaan kirjoittaa, mitä näen. Täten
+voin nähdä myöskin kaikellaisia tapojani, jopa luonteenikin
+ominaisuuksia--esimerkiksi, että olen epäluuloinen, että lepyn yhtä
+pian kuin kiivastun, että olen arka kunniastani ja niin edespäin. Mutta
+ihan toiselta tuntuu tehtävä, jos minun on kuvaaminen itseäni
+sisästäpäin, osoittaminen syyt ominaisuuksiini, esittäminen olentoni
+semmoisena, kuin voin olla vaan omissa silmissäni.
+
+Kun ryhdyin itseäni tältä kannalta kuvaamaan, hämmästytti minua
+tehtäväni vaikeus. Se alkoi tuntua yhä enemmän voittamattomalta mitä
+lähemmäksi tarkoitustani koetin päästä. Tuskin olin pitkän miettimisen
+perästä saanut paperille jonkun piirteen, ja tuskin olin ennättänyt
+iloita sen onnistumisesta, sen kuvaavaisuudesta, kuin jo minusta alkoi
+tuntua, että suurempaa valhetta tuskin olisin voinut itsestäni
+kirjoittaa. Oma arvosteluni käänsi samassa hetkessä ylösalasin kaikki,
+mitä sain ajatelluksi ja suurella vaivalla puetuksi sanamuotoon.
+
+Tahdoin muun muassa, perustuen nuoruuteni muistoihin, kirjoittaa
+itsestäni seuraavaa:
+
+»Minä rakastan maalaista luontoa yli kaiken, koivuja, petäjiä ja
+pilviä;--rakastan maatyötä, hevosia, ajoa, vesiä, veneitä;--rakastan
+konepyöriä, varveja, pajoja, rautateollisuutta, mitä hyvänsä käsin
+tehtävää vaihtelevaa työtä, joka kysyy ruumiillista harjaantumusta ja
+taitoa. Samalla minä rakastan yksinäisyyttä ja haaveilua, rakastan
+kirjoitella kertomuksia ja kuvauksia, miettiä, rakentaa filosoofisia
+teoriioja. Kaikki yhteiskunnallinen virka- ja pakkovalta on minulle
+vastenmielinen; kammoon julkista esiintymistä ja yhteiskunnalliseen
+vaikutukseen ja valtaan pyrkimistä, mutta erityisesti sitä
+kilvoittelua, joka on näiden luonnollinen seuraus. Tahtoisin paeta tätä
+kaikkea, ja luulen, että valkoinen koivunrunko tai pilvien lomasta
+näkyvä iltataivas juuri siksi minua vetääkin semmoisella
+sammumattomalla kaipauksella puoleensa, että ne ovat vapaat siitä
+levottomasta kilpailun hengestä, jota tuntiessa sydän niin kipeästi
+sykähtää.»
+
+Mutta kun jatkoin kuvaustani tähän suuntaan, hämmästyin yhtäkkiä sen
+virheellisyyttä. Minä melkein punastuin, kun ajattelin, että joku, joka
+minut tuntee, tulisi tuon valheellisen kuvauksen lukemaan. Ja tahtoisin
+nyt kirjoittaa ihan toisella tavalla:
+
+»Minä olen kaupunkilaistyyppi kiireestä kantapäähän; rakastan
+valtakatuja, ihmisjoukkoja; käytän paraimpia pukuja, jotka antavat
+minulle edullisen ulkonäön; liikun mielelläni valaistuissa
+juhlasaleissa; pyrin puhujalavoille ja muuhun julkiseen esiintymiseen;
+koetan päästä kaikkien yhteiskunnallisten laitosten perille; valitsen
+toimialakseni käytännöllisen lakimiehen työn, joka voi johtaa
+korkeimpaan yhteiskunnalliseen asemaan; antaudun intohimoisesti
+puolue-elämään; kilvoittelu on minun elämäni,--vaikutukseen ja
+merkitykseen pyrkiminen on minun uskontoni.»
+
+Mutta siinähän oli minulla edessäni kaksi kuvausta, jotka olivat
+melkein toistensa vastakohtia! Ensimmäinen oli ehdottomasti tosi, jos
+ajattelin itseäni ikäänkuin sisältäpäin, omissa silmissäni, mutta
+särkyi heti, jos ajattelin jonkun muun sitä katsovan. Toinen
+sitävastoin oli tosi, jos ajattelin itseäni muiden mielteenä.
+Ainoastaan muiden mielteenä se oli minunkin mielteeni.
+
+Ikäänkuin pelastuakseni tästä vaikeudesta minä vihdoin rupesin
+tutkimaan syytä juuri siihen, miksi tehtäväni oikeastaan tuntui niin
+pulmalliselta. Ja näin huomasin, että vaikeuden tuottaa juuri tuo
+omituinen kaksinaisuus olemuksessani. Minulla on kuva itsestäni
+sellainen, kuin tunnen olevani sisällisesti. Ja minulla on kuva
+itsestäni sellainen, jollaiseksi tahdon että muut minua mielessään
+kuvailisivat.
+
+Tämän seikan merkitys niinmuodoin ei ole suinkaan siinä, että se
+estäisi minua antamasta oikeata ja yhtenäistä kokonaiskuvaa itsestäni,
+vaan päinvastoin juuri kaksinaisuuden ymmärtäminen auttaa minua
+pääsemään olentoni varsinaisille perille.
+
+Sen sijaan, että siis katsoisin pois tästä kaksinaisuudesta, minä nyt
+koetan seurata sitä läpi elämäni, kertoa sen synnyn, kehittymisen ja
+päättymisen.
+
+Ja tämän kertomuksen on vastaaminen, mitä minä olin ennen heräämystäni.
+
+
+
+
+1.
+
+Suhteeni Jumalaan nuoruudessa.
+
+
+Suhteesta Jumalaan voi puhua kahdessa tarkoituksessa. Toinen suhde on
+ulkonainen, toinen sisäinen. Ulkonainen suhde on se, mitä minä järjen
+kannalta jumalasta ajattelen, mistä voin vapaasti keskustella toisten
+kanssa, minkä voin kieltää tai tunnustaa. Jumalan nimeä minä silloin
+sekä ajatuksissa että puheessa käytän vaan yleisen kylmän käsitteen
+merkitsemiseksi. Mutta sisäinen suhde jumalaan on riippumaton siitä,
+tunnustanko ulkonaisen jumalan olemassaoloa vai kiellänkö sen,
+riippumaton järjen päätelmistä. Semmoisena jumalan nimi ei ilmaise
+toiselle ainoastaan käsitettä, vaan avaa hänelle näköluukun minun
+syvimpään sieluuni. Eikä tätä nimeä voi silloin edes lausua
+pakottamatta itseään.
+
+Sisäinen suhde Jumalaan syntyy aikaisessa lapsuudessa, silloin kuin
+ensimmäiset elämänkysymykset astuvat ihmisen eteen. Nämä kysymykset
+saattavat myöhempään ikään päästyä näyttää vähäpätöisiltä, ja sentähden
+se harras rukous taikka hätäinen avunpyyntö, joka silloin kohosi
+lapsellisesta sydämmestä, myöskin näyttää merkityksettömältä. Mutta
+kerran perustuneen suhteen muisto pysyy aina, ja se jatkuu yhtä
+lapsellisena kauas miehuuden ikään, silloin tällöin puhjeten
+tietoisuuteen vaikeiden tapausten sattuessa, vaikka elämä muuten olisi
+kuinkakin Jumalasta vieroittunut. Nuori ihminen, joka juuri on ylpeästi
+julistanut kieltävänsä jumalan olemassaolon, saattaa hetkeä myöhemmin
+sisässänsä rukoilla tai vedota omaan Jumalaansa, vähääkään
+ajattelematta, että olisi menetellyt ristiriitaisesti. Sillä hän ei
+tule ajatelleeksikaan, että nuo kaksi jumalaa, se, josta puhutaan, ja
+se, joka on jonakin parina hetkenä hänen sisässänsä elänyt, olisivat
+sama olento. Joskus ihmiset, tärkeinä ja ratkaisevina hetkinä, puhuvat
+toistensa kanssa tästäkin elävästä Jumalasta. Mutta ei kukaan voi tulla
+ajatelleeksi kieltää semmoisen Jumalan olemassaoloa. Ihmiset kieltävät
+sanoissa ja kirjoituksissa ainoastaan niitä ulkonaisia jumalia, joita
+he itse tai toiset heistä ovat sanoissa ja kirjoituksissa pystyttäneet.
+Tosin saattaa ihminen ajatuksissaankin kieltää jumalan, mutta silloin
+hän ajattelee jotakin väittelyä, jossa hän jo ennen oli menestyksellä
+esiintynyt kieltäjänä, tai muistelee jotakin kirjaa, jossa oli lukenut
+jumalaa kieltävän teorian. Hän ei sillä hetkellä ajattele eikä muista
+vanhaa suhdetta omassa sydämmessänsä. Mahdollisesti hän ei ole sitä
+tuntenut eikä tarvinnut sitten lapsuutensa. Mutta jos hän sitä jumalaa
+ajattelisi, niin ei hän kykenisi kieltämään; sillä se oli hänen
+sydämmessään. Silloin perustunut suhde on hänen oma kokemansa tosiasia,
+jota käy kieltäminen yhtä vähän kuin sitä, mitä näkee tai käsin
+tunnustelee.
+
+Ei ole kauan siitä kuin tulin tähän johtopäätökseen,--vasta silloin,
+kuin rupesin tarkemmin ajattelemaan entisyyttäni.
+
+Sillä vielä äskettäin olin täydesti vakuutettu siitä, että minä
+nuoruudessani kokonaan kielsin Jumalan.
+
+Olimme ennen kotopiirissä äärimmäisiä vapaa-ajattelijoita. Emme
+rakastaneet polvistumista, messuja, saarnoja, veisausta,--emme koko
+noita sunnuntaimenoja, jolloin ihmiset kokoontuvat julkista rukousta
+pitämään, »jumalaa palvelemaan.» Se elämän hienous ja ylevyys, jota me
+saatoimme ajatella, oli aivan vieras sille jumalalle, joka esiintyi
+virsikirjoissa ja raamatuissa raakojen lauseiden ja epähienouksien
+keskellä, jotka jumalan ohessa kertoivat perkeleistä ja enkeleistä ja
+kaikellaisista meille oudoista juutalaisista käsitteistä.--
+Kristinopilla ei ollut myöskään mitään jalansijaa meissä. Kaikki se,
+mitä sanotaan pääasiaksi tässä opissa, se oli meille vastenmielistä ja
+loukkaavaakin. Semmoinen oli etupäässä lunastusoppi, joka meistä tuntui
+jonkinlaiselta uhritoimitukselta--hiukan vaan muodostuneelta--niin että
+uhrieläimen sijassa oli uhri-ihminen. Kun pakanain jumala tahtoi
+leppyäkseen eläimen verta, hyväksyi kristittyjen jumala ihmisveren
+syntiinlangenneiden lunnaiksi. Molemmat tapaukset edellyttivät
+leppymätöntä, vihaista jumalaa, jota ainoastaan orjan hengessä
+syntyneet ja kasvaneet ihmiset saattoivat kunnioittaa. Niinikään oli
+kolminaisuuden oppi meille vieras. Me emme voineet ymmärtää jumalaa,
+joka antoi ihmisille järjen, mutta käski uskomaan semmoista, mikä on
+tälle järjelle mahdottomuus, hullutus.--Erityisesti vastenmielinen oli
+meille myöskin kristittyjen puhe siitä, että tämä maailma oli
+jonkinlainen surunlaakso, nimenomaan aijottu ihmiselle
+valmistuspaikaksi taivaalliseen iloon, heidän taipumuksensa jakaa
+ihmiset uskovaisiin ja epäuskoisiin, ja heidän luulonsa, että jumala
+oleskelee vaan heidän seuroissaan kuunnellen heidän huokauksiansa ja
+jättäen kaiken muun ihmislauman selkänsä taa. Semmoinen jumala, joka
+heidän tavallansa ylenkatsoi taidetta eikä ymmärtänyt pyrkimistä
+taiteelliseen totuuteen,--joka viihtyi vaan siellä, missä veisattiin,
+rukoiltiin ja notkisteltiin polvia, semmoinen jumala jouti meidän
+puolestamme hyvin jättämään meidät selkänsä taa. Kurjin kaikesta oli
+meidän mielestämme oppi helvetistä ja sen polttavasta kidutuksesta
+yhdeltä puolen, ja toiselta puolen oppi taivaan ilosta ja paratiisista,
+joka odotti nöyriä kirkonkävijöitä ja virsikirjan viljelijöitä. Ei
+ollut meistä miehekästä pelätä uhkaa, yhtä vähän kuin myöskin imarrella
+itselleen palkintoa.
+
+Mutta vaikka näin katsoin olevan syytä melkein ylpeillä siitä, etten
+tunnustanut mitään uskontoa, vaikka sekä puheissa että teoissa, sekä
+kotona että toverien piirissä kielsin kaikki jumalat, ja vaikka tällöin
+luulin olevani täysin rehellinen ja avomielinen, niin minulla oli
+yhtaikaa tieto, tai ehkä paremmin muisto toisesta jumalasta, joka
+kuului sisäiseen maailmaani ja jolla ei ollut mitään tekemistä uskonnon
+opetuksen, ei julkisen jumalanpalveluksen, eikä edes sen kanssa, mitä
+näistä aineista itse puhuin tai teorian kannalta ajattelin. Aivan
+riippumatta kaikesta tästä oli minussa syntynyt jumaluuden ensimmäinen
+tunto ja perustunut se Jumalan ja minun välinen suhde, joka
+tajunnassani on laadultaan ja luonteeltaan niin määrätty.
+
+Sen synnyn juuri on seuraava.
+
+Jo aikaisesta nuoruudesta pitäen minua vaivasi eräs pahe, joka ei ole
+painanut leimaansa ainoastaan nuoruuteeni vaan sittemminkin ja jo
+muodostuneena on ollut sisäisen elämäni pääkysymyksenä, ajatusteni ja
+surujeni keskuksena. Ijän karttuessa aloin yhä selvemmin ymmärtää sen
+turmiollisuuden. Suurena, salaisena häpeänä se minua painoi, värittäen
+kaikki silloiset ajatukset vastaisesta elämästäni ja omasta itsestäni.
+Minä aloin yhä enemmän pelätä, että koko tulevaisuuteni turmeltuisi,
+että tulisin tarmottomaksi ja kykenemättömäksi työhön ja jäisin
+kaikessa muista jäljelle.
+
+Koetin sentähden kaikin voimin vapautua paheesta enkä koskaan luopunut
+tästä taistelusta. En ainakaan koskaan unohtanut, että kysymys oli
+taistelusta ja voittamisesta. Jos olisin sen tehnyt, niin olisi se
+minusta ollut samaa kuin jos olisin päättänyt suin päin häviöön
+heittäytyä.
+
+Mutta pysyväisestä voitosta ei tullut mitään. Ja kun yhdeltä puolen
+minulle kävi yhä varmemmaksi tieto, että oli välttämätöntä voittaa,
+niin toiselta puolen yhä varmistuin siinä, etten sitä voi.
+
+Ja niin aloin rukoilla.
+
+Sain käsiini pienen kirjasen, joka käsitteli itsesaastutusta. Ja tässä
+kirjasessa sana, ettei itsesaastutuksen paheesta voi löytyä muuta
+pelastusta kuin harras rukous. Aloin hakea tämmöistä pelastusta
+rukouksen avulla.
+
+Mutta ei rukouskaan minua auttanut eikä pelastanut. Rukouksissani minä
+tunsin Jumalan suuren, isällisen läsnäolon, joka kyllä lohdutti ja
+turvasi, mutta ei tehnyt sitä, mitä pyysin: ei vapauttanut minua
+paheesta. Hänen läsnäolonsa oli aivan sanaton; vaijeten se vetosi
+minuun itseeni antaen tuntea, etten ollut tehnyt kaikkea mitä voin. Kun
+sitten aloin pyytää voimaa, niin näin, että sekin riippuu minusta
+itsestäni, ja kun joskus kiusauksen voitin, niin tunsin, että olin
+voittanut omin voimin. Jumala oli vetäytynyt syrjään.
+
+Mutta minä lankesin uudestaan ja yhä uudestaan.
+
+Tuskin olin iloinnut siitä tyydytyksestä, minkä saavutettu voitto
+tuotti, ja tuskin olin tälle voitolleni rakentanut valoisamman
+tulevaisuuden, kun uusi kiusaus minut petti.
+
+Voimakkaan kiusauksen hetkenä koko tuo Jumalan kanssa perustunut
+maailma meni, kiusauksen herättämän mielialan rinnalla, niin pieneksi
+ja mitättömäksi ja oli niin vähän puoleensa vetävä, etten voinut kuin
+heikosti muistaa sitä olleeksikaan. Minä muistin silloin vaan, että
+kysymys oli omasta tulevaisuudestani ja edustani, ja kun jo tiesin,
+että tulisin lankeemaan, niin en ollut tietävinäni muusta kuin vaan
+siitä, että tulisin menettelemään omaa etuani vastaan, vähän
+kevytmielisesti, mutta itse asiassa tulisin vaan olemaan samassa
+asemassa kuin tähänkin asti olin ollut, en parempi enkä huonompi.
+
+Mutta lankeemuksen jälkeen muistin jälleen Jumalani.
+
+Miksi hän oli vetäytynyt niin näkymättömäksi silloin, kuin hänen olisi
+pitänyt minua asioissani auttaa? Miten hän siis tahtoi, että minun
+olisi pitänyt häntä rukoilla? Pitikö minun pyytää, että hän
+ratkaisevalla hetkellä paremmin ja tuntuvammin muistuttaisi itsestänsä?
+
+Lupaisinko, vannoisinko hänelle ja kirjoittaisin valani paperilapulle,
+jonka päättäisin lukea kiusauksen herättämän mielialan vallitessa?
+
+Minä lupasin ja minä vannoin.
+
+Mutta aivan niinkuin ennenkin kadotti jumala ja hänen ilmakehänsä
+kaiken merkityksen, kun tämä mieliala jälleen minut valloitti, tukkien
+joka suunnalta näköpiirini. Tieto, että menettelen vastoin omia
+toiveitani, tulevaisuuttani ja etuani ei taas ollut minulle mikään
+ratkaiseva pelotin.
+
+Ja tämä kiusauksen mieliala saattoi minut unohtamaan myöskin erään
+toisen tärkeän seikan, joka rauhallisina hetkinä oli minulla niin
+elävänä mielessäni.
+
+Kysymys siitä, voitanko paheeni vai en, ulottui nimittäin paljoa
+laajemmalle kuin vaan siihen itseensä. Minulla oli muita suuria
+virheitä luonteessani, jotka minua vaivasivat ja hävettivät. Minä olin
+epärehellinen, olin laiska, huolimaton, kevytmielinen. Näistä kaikista
+helmasynneistä, jotka tekivät minut inhottavaksi omissa silmissäni,
+minun täytyi päästä; tunsin koko elämäni siitä riippuvan; tiesin, että
+jokainen valehteleminen saastutti minua yhä enemmän ja teki minulle
+totta puhumisen yhä vaikeammaksi; tiesin, että mitä kauemmin olin
+voittamatta velttouttani, sitä varmemmin se muuttui varsinaiseksi
+luonteekseni; tiesin ja tunsin, että jokainen synti yhä kiinteämmin
+kahlehti kykyni siitä irtaantumaan. Ja sentähden minulla oli nuoruuteni
+omassatunnossa aina elävä aije tehdä täydellinen, perinjuurinen muutos,
+kääntymys. Mutta se kaikki ehdottomasti riippui siitä, voitanko tuon
+pääpaheeni. Koko taisteluni kärki oli kääntynyt sitä vastaan. Minä en
+voinut mitään voittaa, ellen voittanut tätä. En voinut muuttua
+ahkeraksi, rehelliseksi, totta puhuvaksi, ja samalla kuitenkin jatkaa
+paheeni harjoitusta. Sitävastoin oli minulle taistelu muita paheita
+vastaan helppoa, jos olin onnistunut ajaksikin kukistaa tuon pääpaheen,
+ja toiselta puolen, joka kerta kun olin siihen langennut, minulta
+samassa meni mitättömäksi muita paheita vastaan alotettu työ. Se oli
+aivan kuin ollut kaikki turhaa vaivaa. Ja sama epätoivo, minkä
+lankeemus vaikutti yhtäällä, levisi joka paikkaan toisaallekin. Kaikki
+kääntymys, kaikki parannus, jota alituisesti ajattelin, riippui
+yksistään tuosta ainoasta voittamattomasta pääpaheesta.
+
+Mutta, kuten sanoin, kiusaus ei edeltäpäin muistuttanut mieleeni
+kaikkea sitä epätoivoa, jolla se lankeemuksen jälkeen täyttäisi
+sydämmeni.
+
+Rauhallisina hetkinä minusta tuntui, että minun olisi pitänyt tehdä
+Jumalani kaikessa jokapäiväisessä elämässäni enemmän pääasiaksi, kuin
+mitä hän minulle oli, niin että olisin voinut alituisesti pitää häntä
+mielessäni ja alituisesti elää semmoisessa hengentilassa, kuin mikä
+minussa oli rukoillessani ja varsinaisesti tuntiessani Jumalan
+läsnäoloa.
+
+Koetin rukoilla enemmän ja muistaa häntä niin usein kuin omilta
+toiveiltani ja asioiltani ja ajatuksiltani joudin.
+
+Mutta eihän jumala voinut olla pääasia minun elämässäni niin, kuin hän
+oli rukouksissani.
+
+Pitikö minun rukoilla, että hän muuttuisi pääasiaksi?
+
+Vai pitikö minun sitä varten heittää ne ajatukseni ja toivomukseni,
+kaikki, mikä minua viehätti ja joka oli minulle pääasia, mutta tuntui
+olevan ikäänkuin ulkopuolella hänen ilmakehäänsä, se on, kaikkea sitä
+mihin hän minua kutsui?
+
+Tämä kysymys ei esiintynyt minulle silloin näillä sanoilla, näissä
+lauseissa tai tämmöisessä ajatuksen muodossa. Lapsi, joka ei vielä osaa
+puhuakaan, voi kumminkin ajatella; ja aikaihminen voi tarvita hyvin
+monimutkaisia lausekäänteitä kertoakseen muille, mitä tämä lapsi
+ajattelee. Aivan samalla tavalla minä nyt vanhempana haen sanoja
+ilmaistakseni sitä, mitä nuoruudessani sanattomasti ajattelin.
+
+Tämä kysymys ei myöskään alituisesti ollut minun edessäni.
+Jokapäiväisen elämän ensimmäinen henkäys sen saattoi puhaltaa
+haihduksiin. Ja ainoastaan sisällisen surun tai rukouksen aikana minä
+siihen palasin ja se muuttui eläväksi kysymykseksi.
+
+Rukous tutustutti minua jumalaan. Oma rukoukseni loi minulle käsityksen
+Jumalasta.
+
+Eikä niin paljon rukous, kuin se, ettei jumala kuullut minun
+rukouksiani. Sillä samalla kuin tämä asia oudostutti minua, se myöskin
+saattoi minut yhä uudistuvalla huomiolla tutkimaan sitä olentoa, jota
+rukoilin. Mitä oli se jumala, jonka läsnäolon rukouksessa tunsin? Mitä
+hän minulta vaati? Miten hän suhtautui kaikkeen muuhun elämään,--siihen
+varsinaiseen, minun käsittämääni elämään, joka oli, kuten sanoin,
+ikäänkuin ulkopuolella hänen ilmakehäänsä?
+
+Tästä sisäisestä Jumalasta, joka näin syntyi sydämmeni salaisimpien
+ajatusten ja surujen kanssa, minä sanon, etten voinut kuvailla häntä
+siksi samaksi jumalaksi, kuin se, joka oli johtanut Israelia korvessa;
+tai siksi, joka oli puhunut Abrahamille, Iisakille ja Jaakopille, tai
+siksi, joka oli lähettänyt ainoan Poikansa maailmaa vapahtamaan
+synnistä ja kadotuksesta, tai siksi, jolle rakennettiin kirkkoja ja
+jota julkisesti palveltiin.
+
+
+
+
+2.
+
+Suhteeni ihmisiin nuoruudessa.
+
+
+Minua sanottiin luonteeltani ujoksi, epäluuloiseksi ja helposti
+loukkaantuvaksi, ja joskus pidettiin ikäisekseni liian alakuloisena.
+
+Tämmöinen arvostelu poika-iässä olevista ihmisistä ei ole suinkaan
+harvinainen, päinvastoin hyvin tavallinen. Sen lausuvat aikaihmiset,
+jotka ovat tekemisissä senikäisten kanssa, ja lausuvat usein
+semmoisista, jotka muuten voisivat näyttää vallattomilta, iloisilta
+poikanulikoilta. Mutta se seikka, että arvostelu on tavallinen ja usein
+kuultu, ei estä minua pitämästä sitä myöskin minun omana erikoisena
+luonnekuvauksenani.
+
+Kun nyt kaikkia näitä ominaisuuksia ajattelen sisästäpäin, se on,
+ajattelen syitä siihen, miksi olin ujo, epäluuloinen, loukkaantuvainen
+ja alakuloinen, niin tunnen, että jos ottaisin nuo syyt esittääkseni
+minä samalla tulisin esittäneeksi oman olentoni ytimen.
+
+Miksi olin alakuloinen?
+
+Minussa oli alakuloisuutta enemmän kuin päältäpäin näkyikään. Tahdoin
+ja koetin sitä peittää, sillä sen syy oli jotakin, jota enin pelkäsin
+ilmaista,--nimittäin se pahe, josta juuri puhuin.
+
+Jos sitä ajattelin syntinä jumalaa vastaan, niin ei se minusta tuntunut
+niinkään kauhealta. Jumala ymmärsi minut hyvin, ja tiesi, että minä
+usein olin pannut kaikki voimani paheen voittamiseksi. Ja hän antoi
+minulle anteeksi niin usein kuin sitä pyysin. Minä en hävennyt hänen
+edessään, etten voinut voittaa minulle melkein ylivoimaista kiusausta.
+
+Häpeäksi asia vasta muuttui, kun sitä ajattelin häpeällä ihmisten
+edessä. Jo semmoisella se minua painoi ja löi leimansa koko olentooni.
+Salaisuuteni oli niin suuri, että, jos ajattelin jonkun pääsevän sen
+perille, minusta tuntui, että samassa olisi olemassaoloni käynyt
+mahdottomaksi. Kun nyt vähitellen aloin tulla siihen käsitykseen, etten
+voisi koskaan vapautua paheesta, niin ei ollut minulla muuta neuvoa
+kuin tottua siihen ajatukseen, että tuo mato jää ainaiseksi minua
+kalvamaan, että tuo salaisuus, tuo sisäinen häpeä on erottamattomasti
+liittynyt kohtalooni. Ja kun en aavistanut kessään muussa ihmisessä
+samallaista pahetta, kasvoi ja juurtui minuun se vakaumus, että olen
+muita ihmisiä ala-arvoisempi olento.
+
+Se oli alakuloisuuteni syy.
+
+Se oli syy myöskin epäluuloisuuteeni.
+
+Sillä vaikka olin varma siitä, ettei salaisuuteni ollut kellekään
+tietty ja ettei kukaan voinut minusta mitään toteen näyttää, epäilin
+kuitenkin ihmisten vainuavan sisäistä viheliäisyyttäni eikä siis
+pitävän minusta. Tuntui kuin olisi sisäinen minuuteni ollut luettavana
+kasvonpiirteissäni, käytöstavassani ja kaikessa muussa olennossani. Ja
+jos niin oli, niin olisivat he joskus, vaikka hetkeksikin, tunteneet
+samanlaatuista inhoa minuun, kuin tunsin minä ajatellessani omaa
+sisäistä itseäni. Mutta juuri sitä he eivät saaneet millään muotoa
+tehdä. Minä sentähden epäluuluisesti tutkin joko ilmettä heidän
+katseessaan taikka tarkoitusta heidän puheissaan. Ja loukkaannuin
+syvästi, milloin vaan luulin huomaavani jotakin, joka ilmaisi
+rakkaudettomuutta minua kohtaan.
+
+Miksi olin ujo?
+
+Sylilapsi, niinpian kuin oppii erottamaan ympärillänsä olevia ihmisiä
+toisistaan, samalla tavallisesti alkaa myöskin ujostella. Lapsi tekee
+niin senvuoksi, ettei hän ole varma siitä, rakastaako jokainen häntä
+niinkuin äiti tai hänen jokapäiväiset hoitajansa ja vaalijansa. Että
+ujostelemisen syy todellakin on tämä, käy ilmi siitä tosiasiasta, että
+lapsi lakkaa heti ujostelemasta sitä henkilöä, jonka rakkaudesta se
+tavalla taikka toisella tulee varmasti vakuutetuksi,--tai siitä
+tosiasiasta, että ne, jotka tahtovat, että lapsi lakkaisi heitä
+ujostelemasta, koettavat sille kaikin tavoin saada todistetuksi ja
+vakuutetuksi, että he häntä rakastavat.
+
+Mutta nuorukainen on ujo, kun hän pelkää esiintyä epäedullisessa
+valossa tuntemattomien ihmisten edessä; kun hän pelkää antamasta
+itseänsä ilmi; kun hän pelkää joka sanaansa ja joka liikettään,
+arvellen, että ne, jotka eivät häntä tunne, voisivat näiden
+perustuksella luoda itselleen semmoisen kuvan hänestä, jota sitten
+kylmästi arvostelisivat ja josta ehkä löytäisivät naurettavia puolia.
+
+Mitä on tämä pelko, ellei se ole koko hänen olentonsa läpi tunkeva
+vaatimus, että muiden täytyy häntä rakastaa?
+
+Tämän rakkauden tarve, kaipaus, tavoitteleminen, on ollut minun elämäni
+punainen lanka, sen suuri »pääasia». Kaikki minun ominaisuuteni
+perustuvat siihen, ja se määrää kaiken suhteeni ihmisiin.
+
+Tästä alkaa myöskin se kaksinaisuus, josta olen maininnut.
+
+Sillä salaten sisäisen itseni, joka ei kelvannut kenenkään
+rakastettavaksi, minä koetan luoda semmoisen tekokuvan itsestäni, jonka
+luulen kelpaavan. Ja niin minulla jo on kaksi miellettä itsestäni: se
+teeskentelemätön, mitä minä olen itseni ja Jumalan edessä, ja se
+valheellinen, mitä luulen olevani ihmisten edessä.
+
+
+
+
+3.
+
+Molemmat suhteet muuttuvat.
+
+
+Eräällä toisella kirjalla on niinikään ollut suuri vaikutus minuun. Se
+oli hyvin levinnyt ikäiseni nuorison keskuudessa. Ja se sisälsi jotakin
+aivan toista kuin tuo ennen mainittu pieni vihkonen, jossa ainoana
+pelastuksena itsesaastutuksesta neuvottiin rukousta.
+
+Tämä uusi kirja ei ollut kirjoitettu siinä raskaassa, epätoivoon
+johtavassa mielialassa, joka ainoana pelastuksena pitää yhä uudistuvaa,
+väsymätöntä sisällistä taistelua. Tämän kirjan henki oli vapaa, kevyt,
+rohkaiseva. Jättäen sikseen kaikki teoloogiset näkökohdat, se tahtoi
+pysyä vaan lääkeopillisissa tosiasioissa ja usein vetosi
+yleistajuisella tavalla kaikkeen inhimilliseen tieteeseen, jota piti
+korkeimpana ratkaisijana. Vakuuttavasti se selitteli järjestetyn
+siitinelon tarpeellisuutta ja välttämättömyyttä. Sekä miehen että
+naisen luonto muka vaatii säännöllistä ruumiillista yhteiselämää toisen
+sukupuolen kanssa, aivan niinkuin kaikessa eläinkunnassakin on
+asianlaita urosten ja naarasten välillä. Sentähden kirjoittaja käy
+sattuvin ja usein purevin sanoin taisteluun niitä katsantotapoja ja
+mielipiteitä vastaan, jotka rakentavat estettä ihmisten
+luonnollisuudelle tässä kohden ja koettavat mikäli mahdollista
+vieroittaa eri sukupuolia toisistaan, jotta nämä pysyisivät viattomina
+siihen asti kunnes varsinainen avioliitto tulee mahdolliseksi.
+Luonnollisuus on ensimmäinen, ja ihmisten laitokset saavat mukaantua
+sen mukaan, eikä päinvastoin. Luonnottomuus kostaa itsensä aina.
+Päätodistukset siihen on yhdeltä puolen porttolaitos ja toiselta puolen
+itsesaastutus. Edelliseen turvaantuvat ne ihmiset, jotka suoraan
+rikkovat tapojen vaatimukset. Jälkimmäiseen taas ne, jotka ulkonaisesti
+noudattavat tapojen vaatimuksia, mutta salaisuudessa kituvat oman
+paheensa tähden.--Kirjoittaja ei voi käyttää kyllin ankaroita sanoja
+itsesaastutusta vastaan. Se on luonnottomuuksista luonnottominta ja
+alhaisuuksista alhaisinta. Ja kuitenkin, kuinka lukuisat ovat sen
+uhrit! Sain vasta nyt tietää, että se pahe, jonka olin luullut vaan
+minua yksin painavan, joka oli ollut minun syvin salaisuuteni, oli niin
+yleinen ja levinnyt, että kirjoittaja piti harvinaisena poikkeuksena
+niitä, jotka olivat siitä kokonaan vapaina säilyneet. Kirjoittajan
+ehdoton neuvo tästä paheesta pääsemiseksi oli säännölliseen ja
+molemmin-puoliseen yhteiselämään antautuminen. Ja jos avioliitto oli
+syystä tai toisesta mahdoton, niin täytyi murtaa tapojen kahleet,
+hävittää turha ujous ja saattaa luonto oikeuteensa hinnalla millä
+hyvänsä! Itse prostitutsioonikin oli pidettävä oikeutettuna, koska
+toiselta puolelta tavat tekivät luonnolle väkivaltaa. Kirjassa
+esitettiin neuvoja, miten prostitutsioonia seuraavat terveydelliset
+vaarat olisivat vältettävät ja mitkä varokeinot olisivat noudatettavat.
+
+Henki tässä kirjassa oli niin ystävällinen, tuttavallinen, niin
+sydämmestä sydämmeen käypä, että sana sanalta siihen yhä enemmän
+kiinnyin ja luottamus kirjoittajaan, hänen toverilliseen osanottoonsa
+kasvamistaan kasvoi. Yhtä vähän voin vieläkään epäillä hänen
+tarkoitustensa puhtautta, kuin jos olisivat omat vanhempani minulle
+samaa neuvoneet.
+
+Omituisen vapauttava oli kirjan vaikutus. Samassa kuin olin, mitä
+itseeni tulee, ehdottomasti valmis myöntämään näiden uusien näkökantain
+oikeuden, minua sekä kummastutti että viehätti ajatus, että se, mitä
+olin pitänyt miltei suurimpana syntinä, nyt olikin semmoista, mihin
+päinvastoin kehotettiin.
+
+»On hyvin järjetöntä uskoa, että meidän päävelvollisuutemme himoihimme
+nähden on kieltäytyminen niiden tyydyttämisestä. Tämä ominaisuus ei ole
+lainkaan aina hyvä; aivan yhtä usein se on pahe, jota ei pitäisi
+suinkaan ehdottomasti ylistää. Jokainen luonnollinen intohimo on, kuten
+kaikki ruumiin elimet, aijottu vaikuttamaan ja saamaan säännöllistä
+tyydytystä, ja siihen olisi jokaisen yksityisen niinkuin yleensä
+yhteiskunnankin pyrkiminen. Se on sekä yksilössä että yhteiskunnassa
+aina puutteelisuuden merkki, kun ei kaikkien jäsenten luonnollisia ja
+oikeutettuja vaatimuksia tyydytetä. Milloin hyvänsä näemme taudin
+seuraavan jotakin tekoa, voimme olla varmat siitä, että teko on ollut
+virheellinen ja synnillinen, sillä luonto ei erehdy. Kieltäytymisellä
+on usein seurauksia, jotka eivät ole ollenkaan vähemmän totista laatua
+kuin liioittelun seuraukset, vieläpä voivat olla paljoa petollisemmat
+ja vaarallisemmat, koska niitä ei niin yleisesti tunneta.»---
+
+[Näiden seurausten joukossa mainitsee kirjailija oikeastaan vaan
+ylenmääräisen kiihtymisen ja hermollisen tunteellisuuden, joka tekee
+mahdottomaksi ajattelemaan ja toimimaan muilla aloilla, tekee ujoksi ja
+araksi ja ennen kaikkea tarmottomaksi. Tämän seurauksena sitten on
+itsesaastutus ja ehdoton siemenenvuoto, jotka lopullisesti kuihduttavat
+ihmisen sekä henkiset että ruumiilliset voimat.--Minun täytyy
+huomauttaa, että oma kehitykseni oli käynyt ihan päinvastoin ja että
+nuo seuraukset minulla esiintyivät juuri siitä, etten kyennyt
+kieltäytymään. Kieltäytyminen vapautti minua ujoudesta, arkamaisuudesta
+ja tarmottomuudesta.--En kuitenkaan epäillyt kirjailijan arveluita,
+vaan näyttivät nekin minusta tosilta.]
+
+Annettuansa Parent Duchâtelet'n teoksen mukaan asiallisen kuvauksen
+porttolaitoksen pääpiirteistä ja ominaisuuksista, lausuu tekijä muun
+muassa:
+
+»Missä valossa esiintyy siis porttolaitos jos otetaan lukuun
+siitinelollisen yhtymisen perusvälttämättömyys? Se on pidettävä
+arvokkaana ajallisena korvauksena, kunnes olot muuttuvat paremmiksi. Se
+on parempi kuin luonnottomuus. Siis on ihmiskunnan vastedes
+halveksimisen sijasta osottaminen syvää kiitollisuutta niitä onnettomia
+naisia kohtaan, jotka ovat kärsineet meidän siitinelollisen luontomme
+asiassa. Totta on, että he ovat muuttuneet alhaisiksi, monessa
+tapauksessa joutuneet ihmisten poljettaviksi kuin koirat, hävittäneet
+ruumiinsa kohtuuttomuuden kautta sekä tärveltyneet huonojen ja
+luonnottomien intohimojen alaisina; tätä kaikkea ja vielä paljon
+enemmän he ovat tehneet, vaan kenen on syy? Ei suinkaan noiden, jotka
+ovat epäkohtien ja onton ja huonosti mietityn siveyslain orjia, vaan
+pikemmin meidän, heidän kanssaihmistensä, jotka olemme kovuudessamme ja
+huolimattomuudessamme antaneet heidän vajota niin alas. Totisesti,
+totisesti olemme mekin kärsineet ja tulemme vielä katkerasti kärsimään
+heidän alentumisensa tähden.»
+
+»Ainoa mahdollinen keino porttolaitoksen välttämiseksi on tehdä rakkaus
+ulkopuolella avioliittoa kunnialliseksi. Jos nuoret henkilöt voisivat
+kunniallisella ja avonaisella tavalla saada sopivaa sukupuolten
+keskeistä kanssakäymistä, sitoutumatta yhteen koko elämän ajaksi, niin
+ostettu ja myyty rakkaus pian lakkaisi. Tällä asialla on ääretön
+merkitys. Ei ole mitään muuta keinoa päästä porttolaitoksen
+sanomattomasta epäkohdasta, veneerisistä taudeista ja kaikesta siitä
+yhteiskunnallisesta alennuksesta, joka näistä syistä seuraa.»
+
+Minä ikäänkuin henkisesti suoriusin ja kohotin päätäni. Olihan
+oikeastaan naurettava koko tuo käsite: synti. Jokin asia, jokin paha
+tapa voi olla minulle vahingollinen ja sotia minun omia etujani
+vastaan, mutta ainoastaan lapsille pelottimeksi kelpaa selitys, että se
+samalla on synti jumalaa vastaan. Ja minä näin nyt tässä kirjassa
+semmoisen kannan, joka on kokonaan ottamatta lukuun jumalaa, ja
+perustuu yksistään ihmisen omaan etuun. Tämä kanta minusta tuntui
+terveeltä ja järjelliseltä; enkä minä voinut muuta kuin täydestä
+sydämmestä omistaa sen mielipiteen, jonka kirjasta löysin, että neuvot
+rukouksiin ja sisällisiin taisteluihin, jotka tarkoittavat paheesta
+vapautumista täydellisen kieltäytymisen avulla, eivät voi muuta kuin
+vaikuttaa epätoivoa ja ristiriitaisuutta ja kuluttaa parhaimmat hengen
+voimat turhaan työhön.
+
+Sinä yönä, jona vihdoin olin voittanut »tuon tarpeettoman ulkonaisen
+ujouden» ja tapasin itseni kulkemassa kotiin syrjäisellä kaupungin
+kadulla, minä ikäänkuin sanoin hyvästi entiselle olemukselleni. Muistan
+selvään kuinka minusta oli outoa ajatus, että »juuri se, mitä olin
+pitänyt suurimpana syntinä», oli nyt tapahtunut. Ja muistan, että
+tunsin hetkeksi taas Jumalan tutun läsnäolon. Taas se ei minulle
+puhunut mitään; se oli vaan läsnä, ja minä ihmettelin, ettei sillä
+ollut sen enemmän sanomista minulle juuri silloin. Ei vähintäkään
+vivahdusta moitteesen! »Onko minulla todella vapaus tähänkin», kysyin
+sydämmessäni ensi kerran, vaikka ajatuksissani olin jo aikaa sitten
+ratkaissut kysymyksen, ja minä annoin ajatusten vastata sydämmelle.
+Muistan, että salaa, ikäänkuin Jumalan selän takana, päätin käyttää
+hyväkseni tuota hänen äänettömyyttänsä. »Minun omat etunihan tässä
+olivat kysymyksessä! Kuinka minä, joka aloin jo olla aikaihminen,
+olinkaan saattanut jäädä niin lapselliselle kannalle, että tahdoin
+ratkaista tätä asiaa kysymällä itseltäni, oliko se synti vai ei!
+Lapsille ja puolivillissä tilassa olevalle kansalle, jotka eivät itse
+ymmärrä mikä on heille eduksi, saattoi olla hyödyllistä opettaa, että
+tuo tai tämä on synti taikka ei sitä ole; koska heitä ainoastaan
+rangaistuksen pelko taisi pidättää siitä, mikä oli heille itsellensä
+vahingollista. Mutta että minä olin kulkenut sama lapsellinen
+mielikuvitus ajatuksissa, se minulle nyt oli selvenevinään. Jumalan
+äänettömyyskin ei voinut merkitä muuta, kuin että hän tahtoi sanoa
+minulle: »sinä olet nyt täysikäinen ja tiedät itse, mikä on sinulle
+hyväksi ja mikä vahingoksi; syntiä ei sinulla enää ole». Ja minä
+houkka, kun en ollut tätä ennen ymmärtänyt! Ympärilläni liikkuivat
+ihmiset kaikki täydessä toimessa ja puuhassa. He olivat aikaa sitten
+ymmärtäneet, että kysymys ei ollut muusta kuin heidän omasta edustaan.
+Ja sentähden, jos heillä onkin ollut nuoruudessa personalliset pienet
+erehdyksensä, niin he ovat aikaa sitten ymmärtäneet niistä vapautua,
+eivätkä enää ollenkaan niitä ajattele. Heillä on jokaisella
+elämäntarkoituksensa, heillä on tulevaisuutensa ja aatteensa, jotka
+heitä viehättävät ja vievät eteenpäin. Minä yksin olin takertunut
+hedelmättömiin punnitsemisiin, enkä osannut elää sitä reipasta,
+tervettä tulevaisuuden elämää, jota kaikki muut elivät.»
+
+Muistan varmaan, että juuri niinä aikoina minä kadotin nuoruuteni.
+Jumalan,--kadotin sen hienon suhteen, joka oli syntynyt rukouksieni ja
+sisällisten taistelujen keskellä. Ei niin että suhde olisi tullut
+kerrallaan revityksi, mutta niin, että se vähitellen itsestään nukkui
+unohduksiin.
+
+Ja aivan erilainen henkinen elämä kasvoi minulle sijaan.
+
+Se alkoi muuttuneesta suhteesta ihmisiin,--sen perusti tieto, etten
+siis ollutkaan muita ala-arvoisempi olento, jonka olisi pitänyt kulkea
+elämän läpi sisällisesti masennettuna, hiipiä salattu synti sydämmessä.
+Se oli minulle vapauttava ilosanoma, että muutkin olivat olleet saman
+paheen alaisia kuin minä. Niinkuin muut olivat siitä vapautuneet,
+tahdoin nyt minäkin siitä vapautua,--aivan sillä samalla keinolla, jota
+kaikki aikaihmiset pitivät järkevänä eikä lapsellisena.
+
+Minulle tuli hyvin tärkeäksi muuttua pian aikaihmisten tapaiseksi,
+tulla heidän joukkoonsa ja seuroihinsa, ja näyttää semmoiselta, josta
+voi sanoa, että hän on jo jättänyt nuoruuden ja viattomuuden selkänsä
+taa.
+
+Maailma minulle aukeni. Minä hengitin syvään ja tunsin kuin olisin
+vasta nyt saanut oikeuden elää. Ihmiset eivät näyttäneet yhtä vierailta
+kuin ennen; olin ikäänkuin lähempänä heitä. Sisällinen kokemukseni,
+jota olin luullut niin perin personalliseksi, oli nyt muuttunut
+yhteiseksi muiden kanssa. Maailma sitoi minut omituisesti jäsenekseen.
+
+Mutta ei siinä kyllä.
+
+Minulle aukeni samassa myöskin ikäänkuin uusi oikeus: arvostella
+ympäristöäni, sääliä sen kärsimyksiä ja ajatella parannuskeinoja.
+
+Oli ikäänkuin olisin nyt täältäpäin vasta löytänyt oikean tilaisuuden
+pyrkiä totuutta kohden, sittenkuin olin sulkenut jälkeeni sinne vievän
+ahtaan ja epämukavan oven.
+
+
+
+
+4.
+
+Uusi oppi.
+
+
+Se kirja, josta olen viimeiksi maininnut on nimeltänsä »Samhällslärans
+Grunddrag eller fysisk, sexuel och naturlig religion. En framställning
+af den verkliga orsaken tili och det enda botemedlet för samhällets tre
+förnämsta olyckor: fattigdom, prostitution och celibat.--Af en medicine
+doktor.» (Yhteiskuntaopin pääpiirteet eli fyysillinen, siitinelollinen
+ja luonnollinen uskonto. Todellisen syyn ja ainoan parannuskeinon
+esitys yhteiskunnan kolmeen suurimpaan onnettomuuteen: köyhyyteen,
+porttolaitokseen ja kieltäytymiseen siitinelosta.--Kirjoittanut
+lääkeopin tohtori.)
+
+Mahdollista on, että nuorin nuoriso ei enää tunne tätä kirjaa ja että
+se on kokonaan joutunut pois muodista. Minun aikuiselleni.
+ylioppilasnuorisolle--noin 14 vuotta sitten--se oli hyvin tunnettu ja
+sen mielipiteet levisivät miehestä mieheen kuin kulovalkea. Nuo
+mielipiteet yhtyivät kiinteästi koko silloiseen »ajanhenkeen», joka
+lienee lukijoilleni kyllin tuttu. Niille, jotka eivät omin verin tunne
+tätä ajanhenkeä, koetan tehdä sen selväksi valitsemalla mainitusta
+kirjasta vielä pari kuvaavaa otetta, jotka ilmaisevat samalla sen, mikä
+minuun enin vaikutti.
+
+Fyysillisestä uskonnosta puhuessaan, sanoo tekijä:
+
+»Se hengen uskonto, joka keskuudessamme on vallan päällä, on uhkaamalla
+ikuista rangaistusta ja alituisesti teroittamalla nöyryyden ja
+altistumisen hemmottavia ominaisuuksia, suuressa määrin murtanut
+ihmishenkeä. Ei yksikään ihminen voi tosissaan uskoa ikuisia
+rangaistuksia, ilman että koko hänen luontonsa menee pilalle, ja ilman
+että hän joutuu pelonalaiseen mielentilaan omiensa ja muiden ihmisten
+tekojen tähden, joka pelko ei sovellu yhteen miehekkään arvollisuuden
+ja vapauden kanssa. Nöyryys ja alistuvaisuus ovat usein kyllä
+toivottavia avuja, mutta yhtävähän nämä kuin mitkään muutkaan
+mahdolliset tuntemisen tavat ovat kaikissa tapauksissa sanottavat
+hyviksi, ja niiden teroittaminen noin ylimalkaan on samaa kuin
+aikaansaada äärettömän paljon pahaa. Kun niitä koetetaan alituisesti
+tyrkyttää henkilöille, joiden sielu jo ilmankin on murtunut ujoudesta,
+itseluottamuksen ja voiman puutteesta, kyvyttömyydestä todellisesti
+nauttia elämästä (mikä kaikki on nykyjään juuri päävirhe
+luonteissamme), niin se paljon muistuttaa vanhaa parannustapaa: lyödä
+usein suonta ja antaa ulostavia aineita, jotka keinot lääketiede
+onneksi on hylännyt ja jotka vähitellen voivat lopettaa kaiken
+ruumiinvoiman. Nykyjään sekä sielu että ruumis eivät vaadi hurskautta
+tai laupeutta tai nöyryyttä tai hartautta, vaan vaativat
+itseluottamusta, miehekästä intoa ja todellista elämännautintoa,--
+sanalla sanoen terveyttä.»
+
+Ja puhuessaan yhteiskunnallisista epäkohdista yleensä, sanoo tekijä:
+
+»----Suurin osa tästä surkeudesta riippuu suorastaan siitä, ettemme
+tunne onnen ja hyveen luonnollisia lakeja, että päästäksemme tästä
+surkeudesta alituisesti takerrumme yliluonnollisiin keinoihin
+luonnollisten asemesta. Mitä hyödyttävät rukoukset, että jumala
+armahtaisi köyhiä, poistaisi köyhyyden tai ehkäisisi juopumuksen ja
+porttolaitoksen! Kaikki rukoukset taivaan alla eivät vähimmäksi
+osaksikaan voisi auttaa tätä kurjuutta ja tätä rikoksellisuutta.
+Ainoastaan tarkoin tutkimalla onnen luonnollisia ehtoja, voidaan näin
+siunattu tulos saavuttaa. Kuinka paljon aikaa onkaan tuhlattu, kuinka
+paljon inhimillistä tuskaa ja alennusta onkaan saatu tuntea, kun on
+pidetty kiinni näistä petollisista keinoista!
+
+»Usko ylenluonnolliseen on aina vaikuttanut masentavasti ihmisten
+pyrintöihin kurjuuden poistamiseksi. Köyhyyttä on pidetty
+välttämättömänä pahana, joka on ylhäältä lähetetty ihmissuvulle,
+mahdollisesti rangaistukseksi heidän ylpeydestään ja synnistään.
+Tauteja on myöskin vuosisatojen kuluessa arvosteltu tässä väärässä
+valossa, kunnes lääketaito on näyttänyt niiden täydellisesti riippuvan
+fyysillisten lakien rikkomisesta. »Jumala on sallinut», taikka:
+»Jumalan käsi lepää heidän ylitsensä», on ollut alituinen sananparsi
+niiden suussa, jotka näkevät ylenluonnollista ilmestystä kaikkialla, ja
+tältä kannalta ovat siveystieteilijät aina halveksineet niitä tuumia,
+jotka tarkoittavat ihmissuvun olojen nostamista ja parantamista. »Nämät
+eivät voi onnistua»,--sanovat he--»sillä köyhyyden ja kaikkien muiden
+yhteiskunnallisten onnettomuuksien syy on ihmisissä itsissään asuva
+pahennus. Ja eikö raamattukin sano, etteivät köyhät koskaan katoa maan
+päältä?» Siis tyytyvät he rukoilemaan ylenluonnollista apua
+ihmismielten muuttamiseen, ja panevat verrattain vähän arvoa
+luonnontutkijan toiveihin ja aikeihin. Mutta tämäpä, vaikka sureekin
+ihmisten nykyistä alennuksen tilaa, on kuitenkin täynnä toivoa, sillä
+hän ei voi unohtaa sitä suurta totuutta, että kaikki kurjuus syntyy
+luonnollisista syistä, luonnonlaeista, joita on rikottu, ettei siis
+myöskään ole olemassa ylenluonnollisia esteitä sen poistamiseen, ja
+että me, kunnioittaen tutkimalla onnen ja onnettomuuden, paheen ja
+hyveen, köyhyyden ja rikoksen erilaisia syitä, olemme ajallamme,
+ainakin suuressa määrin, poistavat nämät epäkohdat.»
+
+Erityisesti hyväksyin sen ajatussuunnan, joka oli viimeisessä
+kappaleessa. Se oli minun mielestäni valtava totuus, että ihmisten oli
+oma asiansa järjestää, korjata ja parantaa yhteiset laitoksensa ja
+olonsa, että jos he olivat syypäät niiden huonontumiseen, niin he
+myöskin itse voivat ne jälleen entiselleen saattaa,--ettei mitään ole
+tapahtunut ylenluonnollisesta sallimuksesta, vaan kaikki on seuraus
+luonnollisesta asiain kehityksestä. Se oli ihmisen ylpeys, kunnia ja
+onni, että hän tällä maanpallolla oli yksin herra, että hän sai
+muutella ja asetella täällä aivan niinkuin tahtoi.
+
+Porttolaitos--niin, minä tätä laitosta pakosta käytin ja olisin ollut
+valmis neuvomaan sen käyttämistä paraimmalle ystävälleni,--oli
+yhteiskunnallisena laitoksena surkea epäkohta, kurja vääryys, Ei
+saanut, ei voinut olla oikein, että meidän keskellämme oli olemassa
+semmoinen mädännys. Yhteiskunnan piti muuttua niin, ettei porttolaitos
+siinä olisi välttämätön. Kuinka se voisi tapahtua, se ei ollut minulle
+aivan selvä; selvä oli vaan, että laitos oli poistettava. Ja jos ei
+muuten, niin kirkolliset käsitykset avioliitosta olivat hävitettävät;
+taloudelliset olot olivat muutettavat niin, että yhteiselämä tuottaisi
+aineellista voittoa eikä tappiota, kuten nyt; naisille oli välttämättä
+hankittava ansiotyötä, naisen tila oli parannettava, naisen arvo
+nostettava j.n.e.--kuka kaikki silloiset mietteet luettelisikaan!
+
+Näin alettuani arvostella olevia oloja, ja yltyneenä siitä kasvavasta
+itseluottamuksesta ja voimasta, minkä tämä arvostelu tuntui minussa
+kehittävän, löysin epäkohdan toisensa perästä ja toistansa suuremman,
+Minä muistan, että tämä arvostelu, jonka kynsissä tahdoin pitää koko
+maailmaa, oli muuttunut ihan äkkiä minulle varsinaiseksi tarpeeksi,
+sielun ruuaksi, jota paitsi en voinut elää. Minä iloitsin kaikista
+näistä erehdyksistä, sillä ne antoivat minulle tilaisuutta pidellä
+totuutta kädessäni ja vakuuttaa itselleni, että minä sen omistin.
+
+Erittäin teki mieleni arvostella ihmisten jumaluudenkäsityksiä, heidän
+jumalanpelkoansa, jumalanpalvelustansa ja kirkonmenojansa. Se oli
+näistä käsityksistä johtuva, tuo katsantotapa, jonka mukaan maailman
+järjestys on ylhäältä meille annettu, riippuu Korkeimman tahdosta,--
+siis myöskin kaikki köyhyys, kaikki eriarvoisuus ihmisten välillä. En
+voinut olla tuntematta suorastaan vihaa semmoista ihmistä kohtaan,
+jonka tiesin »uskonnolliseksi». Ja minä melkein nautinnolla
+ilmoittelin, etten puolestani enää uskonut mihinkään jumaliin, että
+olin »ateisti» ja pidin sitä kunnianimenäni,--että materia on ollut
+olemassa paljoa ennen kuin henki, ettei nytkään ole olemassa oikeastaan
+muuta kuin voima ja aine, joista kaikki muu sitten on syntynyt.
+
+Löysin niitä, jotka, kuten minä, tahtoivat nousta vastarintaan
+yhteiskunnallisia epäkohtia vastaan ja rakastivat odottaa suurta
+yleistä vallankumousta, jonka sanoivat jo olevan ihan kynnyksellä ja
+joka tulisi ukkos-ilman tavalla puhdistamaan koko maailman. Löysin
+kirjallisuuden, joka voimalla kävi olevia oloja vastaan; löysin sen
+ajanhengen, joka vaati muutosta, täydellistä muutosta, ja hylkäsi
+kaikki parsimiset.
+
+Syvimpänä syynä kaikkeen kurjuuteen yhteiskunnallisissa oloissa näytti
+minusta olevan yhdenvertaisuuden puute ihmisten välillä.
+Yhdenvertaisuuden aate oli tosin jo ennestään ikäänkuin omainen
+minulle. En tiedä kuka oli istuttanut sen siemenen, enkä myöskään
+muista, milloin sen olisin itse omistanut. Tuntuu kuin se olisi minulla
+ollut jo syntyissäni. Ja tuntuu kuin sen pitäisi olla yhtä synnynnäinen
+jokaiselle ihmiselle. Niin yhdistynyt se on olentooni, etten voisi olla
+minä, ellei tuo ajatus, pyrintö, vaatimus--miksi sitä sanoisinkaan
+siinä asuisi. Jo lapsena minä tunsin jonkinlaista vastenmielisyyttä
+rahaan ja viranomaisiin, uniformuihin ja pakkomahtiin. Sillä tällä
+ijällä en vielä ymmärtänyt sitä, mitä vanhetessani sain oppia ja
+vähitellen itsekin todeksi tunnustin: että tuo jyrkkä vallan ja arvon
+erotus, mikä vallitsee yhteiskunnallisessa koneistossa, on välttämätön
+juuri yhdenvertaisuuden ja tasapainon ylläpitämiseksi kansalaisten
+kesken! Lapsena me olemme niin lapselliset, että meistä tuntuu maailma
+olevan vääryyttä täynnänsä. Me ihmettelemme, että toiset saavat liikkua
+töyhtöpäinä kenraaleina, koristettuina tähtiin, kultanappeihin,
+punanauhasiin ja rusettiloihin, syödä ja juoda mitä tahtovat,--silloin
+kuin toiset kulkevat likaisissa ryysyissä ja syövät kovaa leipää ilman
+voita.
+
+Mutta nyt sai minussa tämä vastenmielisyys kaikkeen inhimilliseen
+viranomaisuuteen ja pakkovaltaan suurta vauhtia. Huomasin ilolla, etten
+ollut yksin minä ehdottomasti pakkovaltaa vastaan, vaan että niitä oli,
+jotka tahtoivat antaa tämmöisen minulle tutun vastenmielisyyden puhua
+teoissa. Historiassa ne olivat niitä, jotka olivat panneet toimeen
+yhteiskunnallisia vallankumouksia, ja nykyisyydessä niitä, joita
+sanottiin anarkisteiksi. Juuri niinkuin nämä, niin minäkin nyt tahdoin
+tuntea, että olin ehdoin tahdoin asettunut vastarintaan jumalaa
+vastaan, että minä oikeana, puhdasverisenä pakanana olin lämmin
+kanssaihmisiäni kohtaan ja tahdoin auttaa heitä heidän
+kärsimyksistänsä.--En voinut sammuttaa sydämmestäni myötätuntoisuutta
+näihin yhteiskunnan hävittäjiin. Rehellisyys, totuus oli minusta heidän
+puolellaan. Sillä he tahtoivat--ja se oli minusta tärkeintä--
+perinjuurin sitä, mitä tahtoivat. Tinkimisen varaa ei saanut olla
+pyrinnöissä pakosta vapauteen. (Sosialistien aatteista vieraannuin
+senvuoksi, että näin heidän asettavan käytännölliseksi
+tarkoitusperäkseen etuoikeuksien hankkimisen työväestölle lain ja
+asetusten avulla. Semmoinen pyrintö tulisi aina rajoittumaan
+jonkinlaiseen yhteiskunnalliseen reformatsioniin, ja olisi lopussa, kun
+uusi työväestön luokka olisi etuoikeutensa saavuttanut ja järjestynyt).
+Minä olisin tahtonut jyrkkää, ehdotonta ja loppumatonta vastarintaa
+sitä yhteiskuntaa vastaan, joka myöntää ja jakaa etuoikeuksia
+jäsenilleen,--ihmisille, joilla täytyy olla yhtäläiset oikeudet
+kaikilla, omat synnynnäiset oikeudet, jotka eivät ole keltään saadut.
+Se, joka pyysi yhteiskunnalta etuoikeuksia, hän pyysi itselleen samaa
+väkevämmän oikeutta, johon koko yhteiskunta oli perustettu, ja joka oli
+vääryyttä, väkivaltaa ja verenvuodatusta.--Ainoastaan anarkistit olivat
+perinpohjin ja oikein käsittäneet lain järjestämän väkivallan
+epäpyhyyden. Ainoastaan heillä olikin täysi totuus sydämmessä.
+
+Mutta--heidän keinonsa olivat väkivaltaisia ja verisiä, ja ne siis
+myöskin sisälsivät vääryyttä. Semmoisia keinoja ei saanut käyttää
+yhdenvertaisuuden aatteen toteuttamiseksi. Ihan toisella tavalla oli
+tämä aate ajettava.--Millä tavalla? »Vähitellen itsestäänkö», lain ja
+asetusten avulla?--Ei. Sillä tärkeintä koko kysymyksessä juuri oli se,
+että muutoksen piti olla perinjuurinen, täydellinen, eikä se saisi
+merkitä vaan siirtymistä toisesta pahasta toiseen.
+
+Kysymystä en voinut ratkaista. Ja suuren osan ikääni olen sitten elänyt
+tietoisena tästä ratkaisemattomasta ristiriitaisuudesta, joka ulottui
+kaikkialle, mihin vaan ajatukseni käänsin. Yhdeltäpuolen eli minussa
+vaatimus, että piti viipymättä muuttaa kaikki; toiseltapuolen ei saanut
+käyttää väkivaltaisia keinoja; mutta syvimmin olin vakuutettu, ettei
+mitkään rauhalliset parsimiset voineet ihmiskuntaa auttaa kurjuudesta,
+jonka juuria minä aavistin ja olin tunnustelevinani niin kaukaa.
+
+Nyt, kun minulla ei enää tätä ristiriitaisuutta ole olemassa, voin vaan
+sanoa, että koko tuo vaatimus saada perinjuurin, täydellisesti
+puhdistetuksi maailma ulkopuolellani syntyi siitä sanattomasta,
+itsellenikin tunnustamattomasta sisällisestä tiedosta, että ainoastaan
+perinjuurinen, täydellinen muutos olisi voinut auttaa minua itseäni, ja
+että minä, seuraamalla kirjan neuvoa, olin oikeastaan vaan siirtynyt
+toisesta pahasta toiseen,--siitä tiedosta, että olin kesken jättänyt
+sisälliset taisteluni, suhteeni jumalaan ja sen kanssa aikeeni muuttua
+perinpohjin.
+
+Se tieto, että olin antautunut kirjan neuvoa seuraamaan, että yhä
+enemmän tulin uudessa muodossa esiintyvän paheen orjaksi, ja että
+samalla olin jättänyt aikeeni muuttua täydellisesti, teki, etten voinut
+jatkaa mitään sisällistä elämää. Minulle päinvastoin tuli tuntuvaksi
+pakoksi vapautua siitä, koko tuosta elämästä sisällisine ajatuksineen,
+kokemuksineen ja rukouksineen,--vapautua siitä arvostelusta, joka
+välttämättä käypi kaiken sisällisen elämän edellä ja mukana. Ja sen
+sijaan käänsin arvostelun kärjen ulkopuolelleni. Sillä kokonaan
+arvostelematta ei ihminen voi olla; se on hänessä välttämätön tarve. Ja
+niin minä nyt käytin kaikkea minulle mahdollista teräväpäisyyttä
+tuomitakseni olevat olot ja ympärilläni olevan yhteiskunnan.
+
+Mutta yhtä välttämätöntä kuin minun näin oli löytää uutta esinettä
+arvostelulleni sen sisällisen arvostelun sijaan, joka minussa oli
+vaijennut,--yhtä välttämätöntä oli löytää ulkopuolellani alaa, jossa
+olisin voinut olla jalo, suurimielinen, rakastavainen, hyvä--sen
+sisällisen hyvään-pyrkimisen sijaan, jonka olin jättänyt.
+
+Ja tähänkin tarjoutui tilaisuus.
+
+[Leo Tolstoi väittää tupakanpolton syntyvän tarpeesta tukahuttaa
+omantunnon ääni. Tätä väitettä todistettaessa kelpaisin minä eläväksi
+esimerkiksi. Sillä juuri tähän aikaan, jolloin minä lakkaan sisässäni
+arvostelemasta ja koetan saada sekä itseni että muut vakuutetuksi
+siitä, että minulla on jotain muuta tekemistä elämässäni, tulee
+tupakanpoltto minulle varsinaiseksi tarpeeksi. Se auttoi minua
+haihduttamaan mielestäni omituisen henkisen epämukavuuden tunteen, joka
+vaivasi henkisesti aivan kuin esimerkiksi sopimaton kaulus voi vaivata
+ruumiillisesti. Vaivasta en ollut muka tietääkseni ja kuitenkin
+alituisesti ryhdyin erityisiin temppuihin sitä haihduttaakseni. Vasta
+sittenkuin jälleen voitin itselleni sisällisen elämän, on minulle ollut
+mahdollista luopua tupakoimisen tavasta.]
+
+
+
+
+5.
+
+Rakkaus kansaan.
+
+
+Siihen aikaan kuin tulin ylioppilaaksi, kulki suuri kansallinen herätys
+läpi meidän maan.
+
+Ihmismieliin oli levinnyt uusi kansanrakkauden oppi. Oli syntynyt ja
+tuhansissa sieluissa vastakaikua löytänyt aate, että kansan kieli, jota
+tähän asti julkisessa elämässä, ruotsalaisen sivistyskielen rinnalla,
+oli melkein hävetty käyttää,--joka oli ollut vaan talonpoikien kieli
+maalla ja palvelusväen kieli kaupungeissa, oli nyt tunnustettava
+sivistyneiden kieleksi, ja uuden yhteisillä voimilla luotavan
+kansallisen sivistyksen mukana vähitellen korotettava maan korkeimman
+hallituksen kieleksi.
+
+Ne, jotka nyt kuulevat ympärillänsä tätä kieltä jo valmiina
+sivistyskielenä, tuskin voivat ymmärtää sitä voimakasta tunnetta, joka
+vielä noin viisitoista vuotta sitten nostatti koko kansaa, kun siinä
+tuli yleiseksi ajatus, että oli häpeä nähdä oma äidinkieli sysättynä
+syrjään tässä sen kotimaassa, ja joka niin kuvaavasti puhkesi esiin
+rakastetuissa runosäkeissä:
+
+    Äänisjärvi, Pohjanlahti,
+    Auranrannat, Ruijansuu,
+    Siin' on suomalainen mahti,
+    Jok'ei oo kenenkään muun!
+    Sillä maalla sie oot vahti,
+    Älä ääntäs halveksu!
+    Nouse siis sä suomenkieli
+    Korkealle kaikumaan!
+
+Erittäin oli innostus virinnyt ylioppilaihin, joita siihen aikaan koko
+maan huomio seurasi.
+
+Kansallisen liikkeen herättäjän, Juhana Vilhelm Snellmanin
+heegeliläinen rakkauden oppi sytytti ylioppilaiden mielet ilmi
+liekkiin. Se oli uusi, demokraattinen oppi: sivistyneiden oli
+lähestyminen sivistymättömiä, herrojen piti muuttua talonpoikien
+veljiksi. Herännyt rakkaus kansaan oli pidettävä ylinnä kaikkea muuta;
+isänmaalle oli kokonaan uhraantuminen; yksilö oli vaan katoova varjo
+kansan rinnalla; yksilöt olivat vaan muotojen vaihtelua niinkuin meren
+laineet, jotka nousivat ja laskivat olematta itsessään mitään.
+
+Ja he muuttivat vanhat sukunimensä suomalaisiksi, niinkuin jättivät
+koko entisyytensä ja vannoutuivat uudelle tulevaisuudelle.
+
+Kun minä ensin tulin heidän piireihinsä, niin hämmästyin ja ihastuin
+sitä elämän rikkautta, intomieltä, vapautta, jossa he näyttivät elävän.
+He olivat täynnä suuria, rakentavia aatteita ja jaloja tulevaisuuden
+aikeita. Heidän silmänsä loistivat ja heidän verensä kuohuivat. Eikä
+heillä minun nähdäkseni ollut aavistustakaan mistään kivuloisesta,
+ikävästä, hedelmättömästä sisällisestä elämästä ja taistelusta.
+
+Minä melkein kadehdin heitä. Minä myöskin olisin tahtonut tulla
+semmoiseksi kuin he. Minulla oli, kuten jo sanoin, välttämätön tarve
+juuri tämmöiseen ulospäin menevään aatteelliseen elämään, jonka
+päämäärä olisi tulevaisuudessa ja olisi ylevä, jalo,--johon kaikki
+ajatukset, kaikki pyrinnöt olisivat voineet kiintyä.
+
+En vaan voinut innostua niinkuin he, vaikka kuinka olisin tahtonut.
+Tunsin, että heillä oli jotakin, jota minulla ei ollut, ja että se
+juuri oli tuo »rakkaus isänmaahan». Ja sentähden minä tutkimalla
+tutkin, mikä tunne se oikeastaan oli sydämmessä, jota he sanoivat
+isänmaanrakkaudeksi. Sillä mahdotontahan oli, ettei sitä minulla ollut,
+jos oli kaikilla muilla.
+
+Vihdoin pääsinkin sen perille,--vaikka ensin hyvin epäilin olinko
+löytänyt oikean tunteen. Sillä se oli sydämmen monien tunteiden
+joukossa vähäpätöisimpiä. Se lehahti vaan vaatimattoman lämpimänä
+esille äidinkielen tutun soinnun kanssa,--värähti mielessä, kun muistui
+hongan humina kanervaisella salolla, tai kiurun viserrys pellon
+pientareella.
+
+Ymmärsin toverien puheista, että se oli juuri se oikea tunne, se, joka
+oli sanottava rakkaudeksi kansaan eli isänmaahan. Silloin se minullakin
+yhtäkkiä alkoi kasvaa siksi, mikä se oli muilla. Isänmaallisia puheita
+kuultaessa, isänmaallisia lauluja laulettaessa ja isänmaanmaljoja
+juotaessa se saattoi paisua valtavaksi tunteeksi pienimmästäkin
+kosketuksesta. Ja minä paloin halusta näyttää tovereilleni, että nyt
+minäkin osasia innostua,--rajattomasti niinkuin hekin, ja puhua ihan
+saman hengen voimasta kuin hekin,--niin, että minulla oli ehkä
+enemmänkin intoa ja että osasin lausua suurempiakin ajatuksia, kuin
+mitä olin heiltä kuullut. Pian oli tuo ensin niin vähäpätöinen tunteen
+värähdys muuttunut ikäänkuin lähteeksi koko elämälle, koko
+tulevaisuudelle; se puhalsi todellisuudeksi ihanimmat ihanteet ja teki
+lihaksi ja luuksi kaukaisimmat haaveet.
+
+Elämä oli nyt minunkin kuin asetettu uudelle pohjalle; minäkin olin
+kuin uudestasyntynyt, minullakin oli usko.
+
+Eikä ollut epäilystä enää; varmin luottamus oli sydämmessä. Sillä
+elämä, joka perustui isänmaanrakkauteen, uhraantumiseen kansalle, ei
+voinut viedä harhaan. Ja meillä oli kaikilla tosi aikomus perustaa
+vastainen elämämme tähän rakkauteen, unohtaa itsemme ja elää vaan
+isänmaalle.
+
+Hehkuvana elämäninnosta, horjumatta luottaen uuteen tulevaisuuteen,
+minä aloin tämän väririkkaan, edessäni tuhansissa taitteissa
+heijastelevan, kimeltelevän elämän,--elämän ilman Jumalaa.
+
+Niin, mitä Jumalaan tulee, minä luulen, että tässäkin kohden nimenomaan
+tahdoin tuntea voimaa ja uskallusta ja intoa riippumatta hänestä.
+Minusta tuntui selvään, että minä olin, riippumatta Jumalasta, itse
+synnyttänyt kaiken sen henkisen rikkauden, joka niin uhkuvana ja niin
+aavistamattani oli alkanut tulvata sydämmestä.--Eläen hengen
+maailmoissa minä tosin saatoin usein puhua Jumalasta, minulla saattoi
+olla paljon tekemistä itse käsitteen kanssa, saatoin äkkiä unohtaa
+ateistiset mielipiteeni ja innokkaasti selitellä, että Jumala on
+rakkaus, että hän on juuri se meidän rakkautemme kansaan. Mutta Jumalaa
+sisällisenä uskottina en kaivannut. En antanut itselleni aikaa
+kuullakseni ääntä, joka niin vaatimattoman hiljaisesti tahtoi minulle
+jotakin sanoa, ja kesken minun korkealentoisimpia elämänpyrintöjäni
+kutsui pois melusta ja julkisuudesta, pois kaikesta
+maineentavoittelusta ja kilpailusta ja suuresta tulevaisuudesta.
+
+Tämän elämän lyhyt kertomus on seuraava:
+
+
+
+
+6.
+
+Minä luon itsestäni kuvan, jommoisena tahdon olla uuden ympäristön
+silmissä.
+
+
+Jo alussa mainitsin, että ja mistä syystä olin ujo ja arka
+luonteeltani.
+
+Määrittelin ujouden niin, että se oli pelko antamasta itseäni ilmi
+muille,--pelko, että muut loisivat itselleen semmoisen kuvan minusta,
+jota voisivat arvostella,--pelko, että minusta ajateltaisiin toista ja
+epäedullisempaa, kuin mitä tahtoisin ajateltavan. Ja sanoin, että tämä
+pelko äärimmäisesti johtui vaatimuksesta, että muiden täytyi rakastaa
+minua. Sanoin, että tämmöisen rakkauden tarve, kaipaus, tavoitteleminen
+on ollut minun elämäni punainen lanka.
+
+Kun nyt tulin uuteen ympäristöön, vaati minulta ihan ensimmäiseksi
+ratkaisua juuri se kysymys, miten pääsisin tästä ujoudestani.
+
+Mahdotontahan oli omistaa kaikkia noita suuria aatteita, innostua ja
+hehkua--ja samalla olla ujo. Aatteet käskivät minua purkaantumaan
+toisille, ja innostus kehoitti puhujalavalle. Ja niin oli minullakin
+edessäni selvä tienhaara: joko pysyä semmoisena kuin olin, ujona ja
+julkisuutta kammovana, taikka kerrassaan voittaa ujous ja rohkeasti,
+omin käsin, avata itselleni tulevaisuus ja elämä. Toisella puolen
+näytti minusta olevan minun pienuuteni ja vähäpätöisyyteni ehdot, ja
+toisella ehdot suuruuteen.
+
+Tämä kysymys ja sen ratkaisu sattuu ajassa kokonaan yhteen minussa
+tapahtuneen, äsken kuvatun käänteen kanssa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Siihen aikaan meidän joukossamme oli eräs puhujatoveri, joka oli
+yleisen ihailun esineenä. Hänellä oli omituinen voima vetää meidät
+puoleensa. Hänen sanansa olivat täynnä intoa, täynnä uhkaa ja
+rohkeutta. Meistä tuntui kuin hänen kanssaan suomenkieli olisi ylpeänä
+noussut oikeuksiinsa, majesteettisena kohottanut päätänsä ja
+muistuttanut meille raukkamaisuuttamme, jotka olimme antaneet oman
+äidin kielemme olla poljetussa asemassa.
+
+Muistan, että me eräässä valmistavassa kokouksessa, jossa häntä ei
+ollut läsnä, teimme sellaisen päätöksen, että aijotussa
+ylioppilasjuhlassa ei saisi tulla kysymykseen muuta kuin yksi ainoa
+ruotsalainen puhe.--Kun hän sitten tuli saapuville, riensimme me
+ylpeinä ilmoittamaan hänelle, kuinka äärimmäisen päätöksen olimme
+tehneet.
+
+Hän katsahti meihin kummastuneena:
+
+--»Mutta hyvät ystävät, miksi tätä yhtäkään puhetta?»
+
+Me vähän nolostuimme, ja joku meistä rupesi selittämään, että vaatiihan
+toki oikeudentunto ... ja niin edespäin.
+
+Se, mitä hän siihen vastasi, oli hänen hehkuvimpia puheitansa. Se oli
+tähdätty juuri tätä oikeudentuntoa vastaan, joka yksityisen tunteena
+nousi kansan etuja vastaan. Meidän ei ollut ainoastaan aatteessa
+tunnustaminen, että tahdoimme tehdä kansan edut omaksi
+tarkoitukseksemme, vaan meidän tuli käytännössä toteuttaa aate, se on,
+meidän tuli väkisin kukistaa vastustajamme ja murtaa heidän valtansa.
+Pois siis turha sääliväisyys ja yksityinen, tehoton oikeudentunto!
+
+Se oli juuri nyt, jolloin minä ymmärsin, kuinka tuo vähäpätöinen
+sydämmen tunne, joka oli vaan lehahtanut esille äidinkielen soinnun tai
+jonkun kotoisen muiston kanssa, saattoi muuttua valtavaksi kaikki
+nieleväksi tunteeksi ja luoda minusta uuden ihmisen.
+
+Hänen kuumuutensa tarttui meihin. Me kaikki hänen kanssaan tahdoimme
+maailmalle todistaa, ettemme suomalaisina olleet missään suhteessa
+ala-arvoiset muiden rinnalla. Kuka uskalsi olla tunnustamatta meidän
+arvoamme! Kuka uskalsi ylenkatsoa sitä, mistä me ylpeilimme! Mutta jos
+uskalsi, niin me tahdoimme kukistaa, maan tasalle musertaa hänet,
+hävittää niin, ettei jää jälkeäkään!
+
+Kaikki ihailivat häntä ja hänen rohkeuttaan.
+
+Kaikki kerääntyivät hänen ympärilleen. Sillä ei kukaan osannut liikkua
+uuden opin aatteissa, niinkuin hän. Ja sentähden olivat hänen sanansa
+meidän uskontomme.
+
+Eläköön hän, joka tulkitsee meidän tunteemme!
+
+Me saatoimme hurmaantuneina nostaa hänet hartioillemme ja kantaa
+juhlasaatossa läpi riemuitsevan ylioppilasjoukon. Kaikkia kuohutti sama
+innostus häneen ja yhteiseen asiaamme. Minä näin kuinka toverien
+kasvoihin nousi puna, kuinka heidän silmänsä paloivat, ja kuinka
+valmiit he olivat kaikkeen, mihin hän kehoitti.
+
+Hän oli uusi ihminen.
+
+Tiesin niin selvästi, mitä he hänessä rakastivat, mitä ajatuksia, mitä
+puhetapaa, mitä äänenpainoa, mitä kädenliikkeitä. Hän ei puhunut
+koskaan yksityisistä asioistaan. Ei olisi hänen suustaan voinut kuulla
+mitään, mikä olisi koskenut esimerkiksi hänen omaisiaan tai muita hänen
+personallisia suhteitansa.
+
+Koko hänen olentonsa tahtoi sanoa, kuinka vähäpätöisenä ja asiaan
+kuulumattomana hän piti kaikkea semmoista. Niinkuin yksityiselle
+oikeudentunnolle hän ei antanut mitään merkitystä, niin hän ei antanut
+merkitystä yksityisen personallisille sukulaisille. Ja ilmaistakseen
+tätä kaikkea meille, hän ei aina tarvinnut sanoja; kun me--hänen
+opetuslapsensa--istuimme hänen ympärillään juomaseurassa, saattoi hän
+ruveta heittelemään laseja pirstaleiksi maata vastaan, yhden toisensa
+perään, tai pyyhkäistä pöydältä kaikki, mitä siinä oli, kysymättä sen
+kalleutta ja välittämättä ravintoloitsijan laskuista. Ja me ymmärsimme
+hänet ja tunsimme, ettei hän tälläkään tahtonut muuta, kuin osoittaa
+halveksimistansa yksityiselle punnitsevaisuudelle ja kirota kaikki
+vaikuttimet, jotka eivät olleet kotosin ylempää, kuin omasta
+personallisesta rahakukkarosta.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ihminen sisältää aina enemmän ja syvempiä elämän arvoituksia, kuin mitä
+toiset voivat hänestä nähdä. Enkä minä tällä kuvauksella olekaan
+tarkoittanut määrätä hänen olemuksensa rajoja. Olen vaan tahtonut
+ilmaista, mitä minä itse silloin hänestä otin ja ihanteekseni omistin.
+Ydin kaikesta siitä, mitä hänessä ihailin, muuttui minussa siksi
+kuvaksi, jommoisena nyt itse tahdoin esiintyä ympäristölleni.
+
+Tietysti jos minä tahdoin antaa semmoisen käsityksen itsestäni, että se
+olisi ihastuttanut muita, niin en minä voinut esikuvaa valita muusta,
+kuin siitä, mitä itse ihailin.
+
+Tässä tarkoituksessa oli ennen kaikkea juuri ujouteni kukistettava.
+Sillä se oli omansa ilmaisemaan tuota personallista yksilöllisyyttä,
+joka ei saanut tähän kuvaan kuulua.
+
+Muistan, kuinka, ensimmäisen puheeni edellä taistelin ujouteni kanssa,
+kuinka vaikea minun oli sitä voittaa. Yhdeltä puolen tuntui, ettei
+mikään asia maailmassa voisi olla luonnottomampaa, kuin minun
+esiintymiseni julkisena puhujana. Ja toiselta puolen näytti, kuin olisi
+koko elämäni riippunut siitä, että voitin ujouteni ja esiinnyin. Kaikki
+riippui siis siitä, että minä osasin peittää ja salata sen, mikä oli
+enin minua, se on, minun ujouttani eli sisällistä vastahakoisuutta
+julkisuuteen.
+
+Sentähden, kun sitten astuin esille, en luule, että kukaan olisi voinut
+huomata ujouden merkkiäkään minussa. En tiedä itsekään mistä sain
+kaiken tuon rohkeuden ja ponnen. Lausuin puheeni semmoisella yhtyvällä
+voimalla, että omat sanani minua kummastuttivat ja innostuttivat.
+Ajatus oli puheessani jyrkkä ja osoitti minun kuuluvan radikaaleistakin
+radikaalisimpiin. Tunsin selvästi, että minäkin tempasin kuulijat
+mukaani ja että he vaan odottivat tilaisuutta räjähtää kestäviin
+hyvä-huutoihin minulle.
+
+Ei kuitenkaan kaikki. Puheeni kestäessä ja sitä lopettaessani katseeni
+lensi tutkivana ja nopeana yli kuulijajoukon. Ja minä näin muutamien
+pilkallisesti nauravan minun odottamatonta ja vähän aiheetonta
+innostustani. (Muistan vieläkin ketkä ne olivat ja millainen ilme oli
+heidän kasvoissansa). Mutta paljoa suurempi joukko oli niitä, joihin
+huomasin onnistuneeni vaikuttaa sen kuvan itsestäni kuin tahdoin. He
+olivat ihastuen kummastuneet ja vaihtoivat keskenään hyväksyviä
+katseita ja päännyökkäyksiä. Minua he tulivat onnittelemaan ja me
+olimme kaikki heti kuin vanhoja ystäviä istuessamme juomapöytien
+ääreen.
+
+Vielä samana iltana olin niin päässyt ujoudestani, että kävelin erään
+ystäväni kanssa edestakaisin keskellä valaistua juhlasalia, muiden
+pysyessä enemmän tai vähemmän seinien vierustoilla. Me puhelimme
+kovalla äänellä yleisistä asioista, enkä minä lainkaan tuntenut
+ahdistusta siitä, että tiesin olevani kaikkien huomion esineenä. Ja
+vaikka puhelimme asioista, oli minulla paljoa lähemmin mielessäni omat
+askeleeni, liikkeeni, päänpudistukseni, naurahdukseni.--Sillä, kaiken
+aikaa minä nyt »loin kuvaa itsestäni».
+
+Tämä oli alku.
+
+Näin minä ikäänkuin annoin suunnan sille toiselle itselleni, joka ihan
+uutena olentona oli kasvanut entisen minuuden rinnalle; eikä ainoastaan
+uutena, vaan--omituista kyllä--täydellisenä vastakohtana entiselle.
+
+Tämä alkava kuva siitä, jommoiseksi tahdoin, että muut minua
+ajattelisivat, selveni nyt minulle yhä enemmän ja minä kehitin sitä yhä
+pitemmälle. Vastoin sisäistä luontoa esiinnyin ympäristölleni puhujana,
+julkisuudessa eläjänä. Tämä uusi minä oli pelkäämätön, kuumaverinen
+entusiasti, se oli iloinen, reipas, toverillinen,--ei rakastanut
+senttimenttaalisuutta, ei suruja eikä yksityisyyksiä, oli aina valmis
+tuimimpaan puolueotteluun, lähti viimeisenä juomaseurasta----niin,
+niitä oli jo tuhansia vivahduksia, jotka välttämättä kuuluivat tähän
+kuvaan.
+
+En silloin huomannut erästä seikkaa, joka aivan kuin varkain hiipi ihan
+sydänverieni ääreen:
+
+Minulle syntyi vihollisia.
+
+Niistä vihollisista vähät, jotka olivat vastustajamme,--jotka eivät
+ymmärtäneet rakastaa suomalaista kansallisuutta, tai rakastivat omaansa
+ja sortivat meidän. Nämä viholliset olivat vähimpiä. Ne olivat
+luonnollisia ja välttämättömiä vihollisia, joita paitsi ei olisi voinut
+olla koko tuota taistelua suomenkielen ja kansallisuuden puolesta.
+
+Varsinaiset viholliset minulle kasvoivat omassa suomalaisessa
+puolueessa,--semmoiset viholliset, jotka todella herättivät minussa
+vihamielisyyttä.
+
+Ne olivat niitä, jotka olivat nauraneet ylenpalttista innostustani ja
+näyttäneet minua arvostelevan. Toisin sanoen: niitä, jotka eivät
+omistaneet sitä kuvaa minusta, jommoisena olin esiintynyt ja useimpia
+miellyttänyt.
+
+Minä en silloin ymmärtänyt, että tämä katkera vihamielisyys heitä
+kohtaan olisi ollut missään ristiriidassa sen aatteen kanssa, joka
+käski rakastamaan kansaa ja tähän rakkauteen panemaan elämäni. Ne
+olivat minusta niin eri asioita, etten niitä yhtaikaa osannut
+ajatellakaan.
+
+
+
+
+7.
+
+Elämä siirtyy tulevaisuuteen.
+
+
+Tuon kuvan luominen ei suinkaan pysähtynyt tämmöiseen puhujan kuvaan.
+Puhujan kuva ja sen ylläpitäminen oli pääasia vaan niin kauan kuin
+kysymys oli esiintymisestä olevassa elämässä ylioppilastoverien
+keskuudessa.
+
+Niinkuin palo ottaa yllykettä siitä, mitä kohtaa, ja tavoittaa kaiken
+nielemistä, niin tavoittaa syttynyt ihmismieli kaiken omistamista, mitä
+se edessään näkee.
+
+Ylioppilaiden takana oli toisia ihmisiä, paljoa taajemmissa ryhmissä.
+Mitä minä olin heille? Ei mitään. He puhuivat paljon ja suurella
+ihastuksella henkilöistä, joita etevämpi tiesin olevani.--Minäkin
+tahdon olla heille jotakin! Heillä täytyy olla kuva minusta. Niin,--
+koko kansalla täytyy olla kuva minusta!
+
+Mutta niinä kansallisen liikkeen aikoina oli kansallamme kuva miehestä,
+jota se kunnioitti herättäjänänsä,--joka oli sen suuri mies, sen
+rakkauden esine. Hän oli meidänkin kaikkien ihanteemme, jolle pidimme
+hehkuvia puheita ja vietimme innokkaita juhlia.
+
+En siis kaivannut mallia tähänkään kuvaan.
+
+Kuitenkin on tällöin suuri erotus huomattava. Kun puhujana esiinnyin,
+niin loin kuvaa nykyisyydessä. En tietysti voinut ryhtyä luomaan kuvaa
+kansalle, niinkuin olin ryhtynyt luomaan kuvaa tovereilleni. Tämä
+suuren miehen kuva oli kokonaan tulevaisuuden asia. Se oli luotava
+vastaisuudessa, elämälläni.
+
+Mutta vaikka itse haave olikin näin luonteeltaan määrätty, olivat sen
+toteuttamisen keinot kuitenkin kokonaan epämääräiset ja aivan vähän
+selvinneet. Mielessä voivat risteillä milloin mitkin aikeet, eri
+aikoina erilaiset, eilen toiset kuin tänään, tänään toiset kuin
+huomenna, joskus toisilleen ihan vastakohtaisinakin. Ja onhan se
+luonnollista; sillä lukemattomathan ovat ne tiet, jotka voivat viedä
+suuruutta kohden,--jotka voivat tehdä minut kansan rakastamaksi.
+
+Oliko siis tarpeellista tulla senaattoriksi, pitikö pyrkiä
+professoriksi, vai muutenko kansallissankarina tulla kohotetuksi kansan
+ihanteeksi,--ne olivat toisarvoisia kysymyksiä, joitten ratkaisusta en
+vielä tiennyt mitään.
+
+Ainoastaan siitä oli selvä tieto, että oli tarpeellista osata
+voimakkaasti rakastaa sitä kansaa, jolle tahtoi olla suuri; että oli
+välttämätöntä tehdä jokin suuri, mittaamaton palvelus kansalleen, jokin
+valtava hyvätyö. Tieto, että rakkaus todella asui minun sydämmessäni,
+se oli, joka antoi niin suuren voiman tälle haaveelle ja teki sen
+toteuttamisen minulle uskottavaksi ja varmaksi.
+
+Mutta nyt on kaikki rakkaus sitä laatua, että se voi elää vaan
+nykyisyydessä. Ainoastaan jos se vaikuttaa vastaavaa toimintaa
+nykyisyydessä, jos se on välitön vaikutin tekoihin, voi se elää ja
+pysyä elon lähteenä, laajeta ja kasvaa.
+
+Minä luulen, että yhtä huomaamatta kuin viha toista puolueryhmää
+vastaan sai sijansa sydämmessäni, yhtä huomaamatta tapahtui minussa
+vähitellen vaikutinten vaihdos. Varma on, että tänä kehitykseni kautena
+tapaan itsessäni tulevaisuudenhaaveen,--tuon kansalle luotavan kuvan,--
+päävaikuttimena kaikkeen toimintaani. Ja rakkaus on jo siirtynyt vaan
+välttämättömäksi ehdoksi tämän haaveen toteutumiseen.
+
+Tämä rakkaus ei siis itse vaikuttanut mitään toimintaa; se ei siis
+voinut kasvaa eikä laajeta, vaan pysyi aikojen kuluessa yhä samana
+ajatuksen tai tunteen esineenä. Ja kun se ei mennyt eteenpäin, niin sen
+täytyi vähitellen himmetä.
+
+Muistan selvästi, kuinka tärkeänä pidin, etten tätä rakkautta
+kadottaisi, kuinka minä koetin ikäänkuin todistaa itselleni, ettei se
+ollut ohennut eikä kutistunut, kuinka koetin puhaltaa itseeni
+innostusta, ja kuinka minä sitten lohdutin itseäni sillä, että jos tuo
+rakkaus ajaksi sammuisikin, niin voisin minä sen kyllä tulevaisuudessa
+tarvittaessa jälleen eloihin herättää, kun olisin muuten kypsynyt ja
+valmistunut tuohon »suureen elämäntyöhön».
+
+Missä on se elämän punainen lanka, jonka toisen pään olen kerinyt auki?
+
+Se kulkee nyt tulevaisuudessa. Siellä minä kerran tulen rakastetuksi,
+sitä minä rakennan, sitä varten elän. Nykyisyydessä minulla on, paitsi
+läheisempiä tovereita, jotka tuntevat minut ja minun aikeeni, vaan yhä
+karttuvia vihollisia, jotka eivät minua ymmärrä eivätkä tunnusta.
+
+Tulevaisuuteen siirtyi siis koko elämäni. Tulevaisuuden haave oli nyt
+sydämmeni sisäisin ajatus, sen syvin vaikutin. Siitä mieli syttyi,
+sille sydän sykki. Se sisälsi ainoan ja kaiken elämänviehätyksen,
+
+
+
+
+8.
+
+Humaltuminen muuttuu tarpeeksi.
+
+
+Ei se ensin ollut mikään tarve. Se vaan viritti innostustamme, aukasi
+sydämmen ja päästi kielen kahleista.
+
+Mutta sittenkuin julkinen puhuminen ja isänmaalliset puheet olivat
+joutuneet pois muodista, jatkoimme me juomista totuttuna
+seurustelutapana keskenämme. Se tuotti meille hauskuutusta.
+
+Tulevaisuus oli niin minun, niin varma minä siitä olin, että katsoin
+voivani juoda vaikka kolme vuorokautta yhtämittaa, ilman että sillä
+asialla oli vähintäkään vaikutusta oikeaan elämääni. Kaikki me
+ajattelimme niin, että mehän juomme vaan nyt; että sitten siellä
+tulevaisuudessa me tietysti emme juo. Ja mitä tehdään nyt, se on vaan
+satunnaista, merkityksetöntä. Nykyisyys on ikäänkuin vaan jonkinlainen
+varjo verraten siihen oikeaan elämään siellä tulevaisuudessa. Ja mitäpä
+siitä, jos vähän riehahtaakin nuoruudessa. »Man måste rasa ut!»
+sanoivat jotkut.
+
+Sitäpaitsi, mitä minuun tulee, juominen kuului tavallaan siihen kuvaan,
+jommoisena tahdoin esiintyä tovereilleni. Vastatakseni tätä kuvaa
+täytyi ennen kaikkea esiintyä niin, ettei minussa olisi voinut havaita
+mitään pikkumaista punnitsevaisuutta, ei mitään peitettyjä, siveellisiä
+näkökantoja, jotka jollakin tavoin olisivat rajoittaneet iloisuuttani
+juomingeissa tai käskeneet minua esimerkiksi poistumaan kotiin
+määräaikana. Mielelläni kerskasin, kuinka muka tuimalla juomaretkellä
+olimme kulloinkin olleet. Minä tiesin, etteivät ihmiset minua
+tuominneet, vaan päinvastoin myötätuntoisesti naurahtivat: no jaa, hän
+nyt on kerran semmoinen! Ja juuri tuo »hän nyt on kerran semmoinen» se
+kuuluikin minun kuvaani toverien piirissä. Jos minun oli mahdoton
+kieltäytyä lasista punssia, jota toveri ehdotti, niin se ei ollut
+siksi, että olisin ollut juomisen orja, vaan siksi etten tahtonut
+rikkoa sitä kuvaa, joka toverilla oli minusta. Tämän kuvan orja minä
+olin.
+
+Mutta varsinaiseksi tarpeeksi muuttui humaltuminen minulle vasta
+vähitellen ja ihan toisista syistä.
+
+Ihmiselämä ei ole muuta kuin alituista nykyisyyttä. Entisyys on jo
+eletty, tulevaisuus on vielä elämättä. Ainoastaan nykyisyydessä on itse
+elämä.
+
+Jos joku, tuntien syvää tiedonhalua, huomaa tarpeelliseksi ottaa selkoa
+esimerkiksi lakikirjamme historiallisesta kehityksestä tai pääoman
+suhteesta työhön, niin hän hankkii itsellensä tarpeelliset kirjat,
+lukee ne, ja hankkii uusia ja lukee nekin, ja lukee vielä kolmannetkin,
+kunnes huomaa, että hänen käsityksensä on selvä, ja tietonsa on
+riittävä. Kaiken aikaa on itse työ häntä viehättänyt. Suurella innolla
+hän on kaivellut kirjallisuuden aarteita ja sisällisellä ilolla
+tuntenut käsityksensä ja tietonsa laajenemista. Hän on elänyt
+nykyisyyden elämää, vaikka hän onkin ymmärtänyt, ettei hän yhdessä
+silmänräpäyksessä saa tahtoansa toteutumaan, vaan pääsee sen perille
+vasta tulevaisuudessa.
+
+Aivan erilainen on sitävastoin sen mielentila ja sen työ, joka asettaa
+itse tulevaisuuden tarkoitusperäkseen. Jos minä luen kurssikirjoja vaan
+suorittaakseni lainopillisen tutkinnon, joka minulle on tarpeellinen
+saavuttaakseni vissin päämäärän, esimerkiksi päästäkseni johonkin
+virkaan, niin minä elän ulkopuolella nykyisyyttä. Minun työlläni ei ole
+yhteyttä sen tarkoituksen kanssa, jossa sitä teen. Pian suoriutuakseni
+minä koetan päästä työstäni niin vähällä kuin mahdollista, luen vaan
+mitä on välttämättömintä, mieluummin kompendioita. Minun työni,
+nykyisyys, ei voi minua viehättää. Minä elän tulevaisuutta varten.
+
+Näin minä suoritin melkein kaikki pitkälliset lukutyöni tulevaisuuden
+ajatuksissa.
+
+Tottumus viihtymään näissä ajatuksissa, tottumus tekemään vaan
+sellaista työtä, jonka yllykkeenä oli tulevaisuuden haave, kasvatti
+minussa vähitellen vastenmielisyyttä niitä lukemattomia asioita ja
+kysymyksiä kohtaan, joita nykyisyys alituisesti tuo esiin ikäänkuin
+ratkaisua vaatiakseen. Niillä ei ollut mitään merkitystä. Ne olivat
+olemassa ikäänkuin vaan vaivatakseen minua. Sillä ne esiintyivät aina
+vaatimuksina, kehoittaen välittömään toimeen, johon ei minulla ollut
+aikaa eikä halua. Nykyisyydellä oli aina minulle sanomista, ja jos
+ummistin korvani yksiltä vaatimuksilta, oli sillä kohta tarjona toisia,
+jos ei muuta niin: sinun pitäisi lopettaa keskeneräiseksi jäänyt
+kirjoitus, jonka aate muuten hälvenee ja kadottaa tuoreutensa.--Ei;
+minä jätän sen toistaiseksi, minulla on nyt tärkeämpää tekemistä.
+Taikka: sinä olet laiminlyönyt äitiäsi; sinä olet ollut maksamatta
+velkaasi toverille, joka on rahapulassa; sinä et ole ottanut selkoa
+tärkeästä päivänkysymyksestä. Ja jos täytän yhden näistä tehtävistä,
+niin nykyisyyden vaatimukset siitä vaan kasvavat. Ikäänkuin ilostuen
+voitostaan se kietoo minut heti pikkuasiainsa suunnattomaan joukkoon:
+kas tässä, tässä, tee tämä, tee tuo!--aivan kuin se vaan tahtoisikin
+kääntää huomiotani pois tulevaisuudesta, laasta umpeen koko sen tien,
+jonka olen elämälle viitoittanut. Ja sitäpaitsi, minulla on himmeä
+aavistus, mihin tämä nykyisyyden tienhaara johtaisi. Minä aavistan,
+että nykyisyys vihdoin ottaisi esiin kauan sitten unohtuneet
+kysymykset, ja sanoisi minulle: sinä elät tovereinesi porttoloissa;--
+tämmöiseksikö sinä aijoit tätä elämää, kun hait pelastusta paheestasi?
+--ja oletko sinä nyt edes itsesaastutuksesta vapaa?
+
+Ei, ei, se on mahdotonta, etten minä olisi muuta kuin mitä olen
+nykyisyydessä.
+
+Minullahan on suuret aikeeni. Minullahan on tulevaisuuteni!----
+
+Mutta jos saankin tuon äänen vaikenemaan, niin jääpi minuun omituisesti
+kalvava vaiva.
+
+Minun täytyy saada ikäänkuin vahvistusta, varmuutta siihen, etten ole
+huono. Minun täytyy jälleen saada nukutetuksi itseni siihen uskoon,
+että nykyisyys on jotakin olematonta ja merkityksetöntä.
+
+Ja siinä tarkoituksessa minä haen esille toverini.
+
+En tosin tarvitse hakea, sillä tiedän hyvin, missä he ovat, miksi he
+ovat sinne tulleet ja mitä he aikovat toisillensa sanoa. Minä vaan
+tulen heidän seuraansa.
+
+Mutta me emme voi vapaasti puhua toistemme kanssa, ellemme juo.
+Erittäinkin emme voi sanoa toisillemme juuri niitä sanoja, joita
+kaipaamme ja joita varten olemme tulleet yhteen. Juomatuulella
+sitävastoin nuo sanat tulevat sanotuksi kuin itsestään. Ne saattavat
+olla vaan jotkin pari sanaa, joita toinen tarvitsee. Koko kysymys
+saattaa olla siinä, että saan tietää, kuinka hyvä mies minä olen, tai
+että näen toisen pitävän totena tulevaisuuden aikeitani ja uskovan
+niihin. Sillä se on tuo vakuutus, jota minä tarvitsen. Mutta juuri ne
+sanat ovatkin mahdottomat sanoa humaltumatta; kieli ei käänny; tuntuu
+kovin kömpelöltä.--
+
+Enhän silloinkaan ollut viinan orja. En kurkistellut kaappiin, enkä
+ymmärtänyt juomista yksikseni.
+
+Ja kumminkin oli humaltuminen minulle yhtä välttämätöntä, kuin minulle
+oli välttämätöntä saada toisilta tuo vakuutus ja haihduttaa itsestäni
+tuo omituisesti kalvava vaiva.
+
+--Minä tunnen tämän vaivan herkästi, edeltäpäin, ennenkuin se on
+ennättänyt kasvaa rasittavaksi. Tunnen omituisen levottoman pyrkimisen
+vapautumaan siitä, ennenkuin se vielä on olemassakaan.
+
+Tätä vaivaa minä saatan tuntea ollessani kotona, niiden ihmisten
+seurassa, jotka näkevät minussa sen, mitä olen sisällisesti, eivätkä
+usko siihen kuvaan, jona esiinnyn ulkopuolella kodin seiniä. Minä en
+viihdy heidän seurassaan. Minun täytyy ulos, sinne, missä minua
+uskotaan ja missä itsekin saan jonkinlaisen uskon, että olen sitä, mitä
+minusta luullaan.
+
+Tätä vaivaa minä pakenen, kun jätän kesken jonkun vaikeuden,
+voittamatta sitä; kun päätän tyytyä siihen, mihin en ole tyytyväinen.
+Jollen pakenisi enkä haihduttaisi sitä, tiedän, mimmoiseksi se
+kasvaisi. Kaikki horjahtaisi, koko itseluottamukseni ja tulevaisuuteni.
+
+Tätä samaa vaivaa on minussa valmis synnyttämään kevätpäivä. Sillä sen
+tuores ilma, sen uhkuva eloisuus ylistää nykyisyyttä ja kutsuu
+nykyisyyden elämäniloon, jota minulla ei ole. Kevät ja sen ihanuus joka
+hetkellänsä uhkaa pian haihtua, ja sentähden kehoittaa ja kiirehtää
+minua. Mutta nyt minä en voi nauttia. Kevät on kuin minun
+ulkopuolellani. Minun ohitseni, editseni vaeltavat nykyisyyden
+ihanuudet, ne jättävät minut. Kaihoa herättää minuun kevätpäivä. Minun
+täytyy juoda sammuksiin tämä keväinen kaiho. Täytyy tuntea jälleen omaa
+elämääni. Minun kevääni on tulevaisuudessa.
+
+Tämä vaiva tuntuu minussa, kun vihdoin huomaan, että selvänä ollessani
+en enää voi rauhassa ajatella tulevaisuuttani, että minä hetki hetkeltä
+levottomasti muuttelen sen pääpiirteitä, että se ajatuksen kuva, johon
+olen koonnut koko tulevaisuuteni voidakseni olla jokakerta
+ajattelematta sen erikoisuuksia, ja joka on aina tarvittaessa
+mielessäni vilahtanut, on ikäänkuin kulunut, enkä minä voi enää sopivaa
+uutta keksiä; kun huomaan, että minulla ei ole enää sitä luottamusta,
+tulevaisuuteeni, ei ole enää sitä uskoa, sitä horjumatonta varmuutta,
+joka ennen teki rohkeimmatkin toiveet mahdollisiksi ja ylimielisesti
+painoi alas kaikki epäilykset. Ja minun täytyy saada luottamukseni
+takaisin, täytyy uskoa, sillä koko elämäni riippuu siitä uskosta.
+
+Silloin on toverielämä ja sen kanssa välttämätön humaltuminen muuttunut
+tarpeeksi.
+
+
+
+
+9.
+
+Kaksinaisuuden huipulla.
+
+
+En voi tarkkaan sanoa, milloin vihdoin kadotin uskon alkuperäiseen
+tulevaisuudenhaaveeseeni.
+
+Varmaan silloin, kuin huomasin, ettei minulla ollut entisestä suuresta
+rakkaudestani kansaan enää jäljellä muuta kuin se vähäpätöinen tunteen
+värähdys, jonka olin löytänyt äidinkielen soinnussa ja kotoisen seudun
+muistossa. Vähitellen oli tämän tunteen ympäriltä kadonnut koko sen
+taika ja sen mahti. Ja minun täytyi itsekin oudostua, että olin voinut
+niin mahdottomia haaveksia.
+
+Tämän tulevaisuuden kadottaminen ei kuitenkaan läheskään vienyt minua
+epätoivoon. Kun tunsin, että ilma loppui tältä suunnalta, jatkoin
+hengitystä toisaalta, enkä ollenkaan ruvennut tukehtumaan. Entisen
+tulevaisuuden sijaan minä nyt vaan tein sisässäni ikäänkuin sopimuksen
+uuden tulevaisuuden kanssa,--kaikessa hiljaisuudessa.
+
+Tämä sopimus uuden tulevaisuuden kanssa,--jonka luonteesen kohta
+tulen,--täytyi tapahtua ihan samassa kuin vanha tuli hylätyksi; niiden
+välillä ei ole voinut olla vähintäkään aukkoa. Sillä ilman
+tulevaisuutta en olisi voinut hetkeäkään elää, vaan olisin samassa
+silmänräpäyksessä kadottanut kaiken malttini; olisin kuin pudonnut
+pohjattomuuteen tai--kuten sanoin--tukehtunut. Ja tuo ylimeno vanhasta
+uuteen piti myöskin tapahtua niin, etten ollut ikäänkuin tietävinäni
+koko muutoksesta, niinkuin ainakin itsekkäästi jotakin ajatellessa tai
+päättäessä.
+
+Minä vaan ymmärsin, että oli välttämätöntä antaa sekä itselleni että
+niille, jotka minua tunsivat, riittävä selitys muutokseen.
+
+Sillä mehän olimme ennen kaikki toinen toisillemme koettaneet vakuuttaa
+juuri sitä, ettei innostuksemme ollut mitään hetkellistä nuoruuden
+innostusta, että mitä me ajattelimme ja puhuimme, sitä tulisimme
+ajattelemaan ja puhumaan koko elämämme. Emmekä me ketään olleet niin
+halveksineet, kuin niitä, jotka olivat koettaneet meille todistaa, että
+muka mekin, niinkuin kaikki muut, aikaa myöten jättäisimme innostuksen
+vähemmälle ja koreasti alkaisimme pyrkiä aineelliseen varallisuuteen ja
+yhteiskunnalliseen merkitykseen.--Me emme tulisi niin tekemään, vaikka
+koko maailma niin tekisi!
+
+Ja tähän muuttuneen kannan selitykseen tarjoutui mitä sopivin
+tilaisuus,--tilaisuus täydelliseen käänteeseen. Sillä aivan kuin minua
+varten oli juuri siihen aikaan Schopenhauer ja hänen pessimisminsä
+tullut muotiin. Heti kun haistoin ilmasta tämän lähestyvän ajan hengen,
+olin minä sen ensimmäinen lapsi, ja minulle oli kohta selvänä, mitä
+minä tulisin olemaan sekä omissa että muiden silmissä.
+
+»Elämän karvas kokemus oli nyt muka minulle osoittanut, etteivät
+aatteet ja ihanteet kelvanneet mihinkään. Kaikki tyyni oli vaan
+nuoruuden hullutusta. Tasa-arvoisuuden toteuttaminen oli maailmassa
+mahdotonta. Yhteiskunta ei liikahtanut meidän aatteittemme
+vaikutuksesta. Päinvastoin, mitä lujemmin siihen jyskytti, sitä
+selvemmin sain huomata, kuinka kallion kova se oli. Se liikkui vaan
+minkä itse suvaitsi, kehittyi ja muodostui vähitellen itsestänsä. Juuri
+tuo »vähitellen itsestänsä» oli totuus, vaikka olimmekin ennen
+halveksineet sitä ja pitäneet sitä anastajain ja sortajain valittuna
+tunnuslauseena. Mutta mitään kehitystä parempaan päin ei yhteiskunnalla
+voinut olla, koska tasa-arvoisuus oli saavuttamaton. Aina tulisi
+olemaan niitä, jotka tahtoivat ylentää itsensä muiden kustannuksella.
+Koko yhteiskunta-rakennus ei ollut muuta kuin rauhallinen tilaisuus
+muutamille sysätä raskain työ toisten niskoille, vapautuakseen siitä
+itse ja päästäkseen ylellisyyden ja hyvinvoinnin nautintoon.--Mutta
+yhtä vähän kuin oli yhteiskunnalla mitään tulevaisuutta, yhtä vähän oli
+tulevaisuutta odotettavana yksilöllä. Kaikki se onni, jota ihminen
+haaveksii ja odottaa tulevaisuudelta, on turha häikäsykuva,--niin, jos
+ei onneksi tahdo sanoa varallisuutta ja porvarillista avioliittoa;
+kaikki vähitellen sammuu ja katoaa ja muuttuu mullaksi; ihminen saattaa
+korkeintaan vaan surullisesti hymyillä sille elämälle, jota hän oli
+pantu elämään. Jos hän vielä jotakin toivoi ja johonkin luotti, niin
+oli se todistus hänen kehittymättömyydestään; kaiken kehityksen hienoin
+huippu oli synkkä pessimismi, ja sen järkevin pää--itsemurha.»
+
+Olin siksi sokaistu, etten itsekään voinut erottaa omaa kuvaa oikeasta
+olennostani, vaan luulin olevani sitä, mitä tahdoin olla omissa ja
+muiden ajatuksissa: Ja sentähden, vaikka hyvin tiesin, että olin
+luopunut vanhasta tulevaisuudestani paljoa ennen, kuin olin katsonut
+tarpeelliseksi muuttua pessimistiksi, kuvailin kumminkin, että tämä
+pessimismi todella oli minut näin perinpohjaisesti muuttanut.
+
+Itse asiassa olin kuitenkin niin vähän pessimisti, etten ainoastaan
+ollut tekemättä itsemurhaa, vaan päinvastoin olin mennyt naimisiin ja
+antautunut täydellä todella ratkaisemaan kysymystä, miten voisin
+järjestää elämäni mahdollisimman mukavaksi, huolettomaksi, suloiseksi,
+onnelliseksi. Ja tiesin hyvin, että se juuri oli minun uusi
+tulevaisuuteni.
+
+Elämäni punainen lanka oli ihan itsestään siirtynyt entisestä
+tulevaisuudesta. Minulle yhtäkkiä ei ollutkaan enää tärkeä koko kansan
+rakkaus, vaan yhden ainoan ihmisen: vaimoni.
+
+Erilaisuus pyrintöjeni esineissä ei estänyt täydellistä yhtäläisyyttä
+tämänkin uuden rakkauden historiassa. Minä olin löytänyt senkin,
+niinkuin olin löytänyt isänmaan rakkauden, aluksi vähäpätöisenä
+tunteena sydämmen monien tunteiden joukossa; olin sitten temmannut sen
+erilleen muista, nostanut ylemmäksi muita, ikäänkuin että: tässä se nyt
+on! minäkin olen nyt löytänyt sen kuuluisan rakkauden, jota runoilijat
+ylistävät ja joka romaanin sankareja viepi teosta tekoon, sen ikuisen
+rakkauden, jota varten ihmiset elävät ja maailma pyörii! minä tahdoin
+tuntea sitä yhtä voimakkaana kuin kuka tahansa muu!--Ja niin paisutan
+minä tämänkin tunteen mahdollisimman suureksi, aivan kuin tahtoisin
+sillä itselleni todistaa, että olen nyt löytänyt elämän varsinaisen
+sisällyksen. Minä tahdon taaskin uhraantua. Minun oma etuni ei saa
+merkitä mitään. Minä elän vaan sitävarten, että saattaisin vaimoni
+onnelliseksi. Ja taas olen tuntevinani samaa luottamusta ja varmuutta,
+enkä epäile mitään.
+
+Mutta tässäkin käy jalojen aikomusten niinkuin ennen. Aivan pian ne
+kääntyvät vastakohtaansa. Sillä nytkään ei minun rakkauteni synnytä
+muuta kuin tulevaisuuden tarkoituksia. Ja nykyisyydessä pääsee
+itsekkäisyyteni täyteen valtaan. Rakkauteni on nykyisyydessä vaan
+vaatimus, että hän minua rakastaisi. Ja sitä varten minä koetan olla
+hänen edessänsä kaikkea muuta kuin mitä olen. Ylennän alituisesti
+itseäni hänen silmissään, puhun hänelle suurista aikeistani, joita
+tuskin itsekään uskon, ja koetan laittaa niin, että hän vaan
+oivaltaisi, että minä olen parempi, jalompi, viisaampi, lupaavampi
+kaikkia niitä miehiä, joita hän tuntee tai tulee tuntemaan.--Sitten
+minä vähitellen alan huomata, kuinka yhä enemmän paljastun hänen
+edessään ja hän ei oikein tunnusta minua siksi, miksi olen tahtonut
+antaa itseäni ilmi; alan usein epäillä, että hän näkee jotakin alhaista
+minun olennossani, ja sentähden ei voi ihailla minua, ei pitää minua
+muita parempana eikä rakastaa muita enemmän; alan kiusata häntä
+mustasukkaisuudella ja katkeroitan sekä hänen että oman elämäni, pannen
+alttiiksi koko sen onnen, jota olin sekä hänelle että itselleni
+aikonut.
+
+Ainoa onni se oli odotettavana tulevaisuudeltamme. Nykyisyys ei nytkään
+viehättänyt minua entistä enemmän. Nykyisyydessä en tehnyt mitään koko
+huomiolla enkä koko rakkaudella. Kaikki tein tulevaisuudelle.--Vaimoni
+kerran kyyneleet silmissä valitti, ettei minulla ollut mitään oikeata
+halua kodin laittelemiseen. Muistaakseni en osannut puolustaa itseäni,
+mutta minä tunsin näin:--kyllähän minä kotia haluaisin rakentaa, mutta
+eihän tämä meidän kotimme ole se oikea, se koti, jonka me kerran
+todellakin perustamme; eiväthän nämä satunnaiset huonekalut, jotka sinä
+olet tuohon kerännyt ja järjestänyt, tule ehkä olemaankaan siinä
+oikeassa tulevaisuuden kodissa.----
+
+--Mitä sinä tekisit, jos saisit sata tuhatta? kysyi vaimoni.
+
+Mitäkö minä tekisin. Sepä kysymys!
+
+Yhdeltä puolen se oli juuri ydinkysymys. Sillä tiesinhän minä, että
+minulle oli tullut kaikkien ajatusteni ajatukseksi kysymys, miten
+voisin saada tarpeeksi rahaa toteuttaakseni vastaisen onnen.
+
+Ja toiselta puolen minun täytyi hämmästyä, etten voinut vastata tähän
+kysymykseen. Aikeita oli monenlaisia ja erilaisia. Ja ne, jotka olivat
+lähimpänä sydäntä, tuntuivat niin lapsellisilta ja alastomilta, ettei
+niitä olisi omalle vaimollekaan tunnustanut aikamiehen totisiksi
+tulevaisuuden ajatuksiksi.
+
+Kun istuin kesällä kalastellen venheessä, saattoi minulle olla niin
+perin selvänä, mitä rahoilla tekisin. Tietysti toteuttaisin vanhan
+haaveeni: ostaisin maatilkun, johon rakentaisin kesäasuntoni. Eikä se
+vielä ollut pääasia. Pääasia oli, että siinä olisi minulle erikoinen
+venevalkama ja erotettu huone kalastustarpeita varten, jotka
+järjestäisin tarkasti, verkot erilleen, onkivavat erilleen, siimat
+vyyhteihin hyllyille ja sinne myöskin koukut, kukin laji omaan eri
+rasiaansa.--Tai ajattelin vastaista purjevenhettäni, jonka sisustus oli
+minulle pienempiin erikoisuuksiin asti selvänä.
+
+Näin kesällä.--Mutta syksyllä oli tulevaisuuden kuva jo toinen:
+
+Tärkeätä oli kaikissa tapauksissa lämpimät, korkeat, aistikkaasti
+sisustetut huoneet. Minun huoneessani (--vaimoni huone oli vähitellen
+häipynyt mielikuvituksesta) pitäisi olla kokonaismatto yli permannon,--
+käynti ei saisi kuulua kuin hiljaisena tassutuksena,--arvokkaat verhot
+korkeissa ikkunoissa, tummat seinät, joita koristavat taulut ja
+kipsikuvat. Kirjoituspöytäni--painava, viheriäverkainen--tulisi
+seisomaan vapaasti melkein keskellä huonetta. Pöydällä olisi
+matalajalkaiset kynttilät, komeat kirjoitusneuvot, avattu kirja, jonka
+lehdellä luinen paperiveitsi.
+
+Tai kun kävelen alkaneen syksyn lokaisilla kaduilla: Miksi en pitäisi
+hevosta ja vaunuja! Ettäkö sitä moititaan ja nauretaan? Mutta moittijat
+ja naurajat eivät ole muuta kuin kadehtijoita. Mitäpä moitittavaa olisi
+asiassa.
+
+Taikka minä tulisin matkustamaan ulkomaille, missä eläisin sen ajan,
+joka Suomessa on pimein ja ikävin. Kartuttaisin siellä tietojani,
+puhuisin sujuvasti ranskaa ja englanninkieltä, ja kotimaassa olisin
+keskuksena kaikelle kirjalliselle ja taiteelliselle elämälle.
+
+Ja ihan kuin kaupanpäällisiksi saattoi näihin tuumiin liittyä
+aatteellinenkin puoli, joka ei ollut suinkaan vielä käynyt minulle
+tarpeettomaksi.
+
+Kun minä tähän kaikkeen tarvittavia suuria rahoja saadakseni ajattelin
+niitä korkeita yhteiskunnallisia asemia, joihin lainopilliset tietoni
+ja kielitaitoni minua oikeuttivat, niin minulle samassa tarjoutui
+ihankuin itsestään tilaisuus olla sekä isänmaallinen että jalomielinen.
+Korkealta asemaltani minä kyllä tietäisin valvoa isänmaani etuja ja
+vaikuttaa kansani parhaaksi. Eikä ainoastaan sitä; Tahtoisin myöskin
+olla uskollinen nuoruuteni varhaisimmille aatteille. Minä käyttäisin
+vaikutusvaltaani aikaansaadakseni demokraattiseen suuntaan käyviä
+muutoksia yhteiskunnallisissa oloissa. Lausunnoissani aina pyrkisin
+siihen suuntaan, että tasa-arvoisuus ja yhdenvertaisuus kansalaisten
+kesken lähenisi toteutumistansa; enkä missään ummistaisi silmiäni,
+missä tämä kysymys olisi ratkaisun alaisena.
+
+Tämmöinen aatteellinen mieliala ei minussa suinkaan ollut mitään
+satunnaista, vaan minä päinvastoin siihen perehtymistäni perehdyin.
+Toisin sanoen: minä tiesin niin selvästi kuin omin silmin näin, että
+pyrin yhteiskunnalliseen asemaan rahan ja personallisen hyvinvoinnin
+vuoksi; mutta minä tahdoin kuvailla ja kuvailinkin, että pyrin sinne
+jalomielisyydestä.
+
+Tämä kuvaileminen tuli minulle tarpeelliseksi. Sillä minulle tuli
+tarpeelliseksi esiintyminen käytännöllisenä, kelpaavana ja luotettavana
+kansalaisena sen valtiollisen puolueen silmissä, johon kuuluin ja jonka
+kannatusta pyrinnöilleni toivoin.
+
+Ja kun niin oli, niin ei ollut mikään helpompaa kuin jättää sikseen
+pessimismi, joka ei näihin piireihin ollenkaan sopinut. Täällä ei
+kukaan kysynyt, mitä minä olin ollut »ylioppilasaikana». Olot
+ympärilläni olivat kokonaan muuttuneet, ja minä itse olin nyt jo
+täysikäisten, julkisuudessa toimivien kansalaisten keskuudessa, jossa
+en suinkaan tarvinnut pelätä, että kukaan olisi tullut tutkimaan minun
+isänmaallisuuteni todellisuutta ja vaikuttimiani. Siellä ei edes
+kuulunut sopivaisuuteen puhua suoraan siveellisistä vaikuttimista
+julkisessa toiminnassa; olisi tuntunut kovin kömpelöltä ottaa vakaassa
+seurassa semmoista puheeksi. Siellä puhuttiin vaan puolueen
+käytännöllisistä tarkoitusperistä. Ja kaikki tuo muu se kuului paremmin
+lyseolaisille. Oli tietysti itsestään selvä, että julkisuudessa
+vaikuttavat miehet toimivat isänmaanrakkaudesta, että jokaisella heistä
+oli sisällinen vakaumuksensa, joka oli hänelle ylin toiminnan ohje.
+Mutta jos sattumalta muistui nuoruus ja sen vilpittömyys, niin
+naurahdettiin vaan sopivalla tavalla, tarkoittaen sillä osoittaa, että
+poikamaisuus oli jo jäänyt ammoisten aikojen taa.
+
+Puolueessa annettiin kullekin arvoa sen mukaan, kuinka pitkälle kukin
+oli ennättänyt mahdollisuudessa astumaan johonkin vaikuttavaan
+yhteiskunnalliseen asemaan. Ihmiset ihailivat siropukuisia, vakavia
+nuoria miehiä, jotka osasivat käyttäytyä ja edustaa itseänsä.
+
+Enkä tarvitse siis lähemmin selittää, mimmoisen kuvan minäkin nyt olin
+itsestäni luonut.
+
+Huomattava on, että minä tähän aikaan, samalla kuin kaksinaisuuteni
+näin kasvoi, tulin yhä itsetietoisemmaksi siitä, että minä ja minun
+kuvani olivat eri asioita.
+
+Mutta vaikka tulin itsetietoisemmaksi, en minä kuitenkaan koettanut
+heikontaa kuvaani enkä siitä vapautua. Päinvastoin minulle tuli yhä
+tärkeämmäksi uskotella itselleni, että se oli juuri minun kuvani, joka
+jotakin merkitsi, ja että tuon toisen minuuden piti vaan koettaa
+sovittautua kuvan mukaan. Sillä siitä, että muut tunnustivat tätä kuvaa
+ja sen perustuksella toivoivat minusta jotakin ja kannattivat minua,
+riippui koko menestykseni, tulevaisuuteni ja onneni.
+
+Muistan hyvin siltä ajalta monta tekoa, joita tiesin aivan itsekkäiksi,
+lähteneiksi mitä tavallisimmista pikkumaisista vaikuttimista. Mutta
+minä en asettunut niitä arvostelemaan, en ottanut ollenkaan lukuun,
+että vaikuttimeni johtuivat halusta ylentää omaa itseäni, ja katsoin
+kokonaan tämän sisäisen tiedon ohi. Se, että minä oikeastaan en uskonut
+mihinkään isänmaallisiin vaikuttimiin,--se, että minä oikeastaan olin
+ateisti,--se kaikki oli minusta jotakin epäoleellista, ja oleellista
+oli minusta se, mitä olin ulkonaisesti, julkisesti, muiden silmissä,
+puolueen silmissä, niiden silmissä, jotka odottivat minusta lupaavaa
+virkamiestä.
+
+Ja jos tämä kaksinaisuus häiritsi minun sisäistä rauhaani, niin ei
+minulla ollut muuta neuvoa kuin päästä sopusointuun kuvani kanssa.
+Minun täytyi ruveta ajattelemaan niinkuin kuvani oli kaikissa
+tapauksissa ajatteleminen. Kun minun piti esiintyä isänmaallisena,
+sopivassa määrässä kirkollisena, yhteiskuntaa ja olevia oloja.
+puolustavana, niin aloin hakea järjellistä tukea semmoisille
+mielipiteille,--pitihän minun toki voida puolustaa itseäni
+vastaväittäjiä vastaan. Eikä mikään ollut helpompaa. Kaikki oli sitä
+varten valmistettu ja jo minua odottamassa. Kaikki oli ammoisista
+ajoista valmiiksi mietitty, kaikki vastaväitteet kumotut ja
+perusteettomiksi todistetut. Kuka ei tuntisi noita ikivanhoja ajatuksia
+yhteiskunnallisten olojen historiallisesta kehityksestä, olevien olojen
+pyhyydestä, kirkonopin välttämättömyydestä rahvaan vuoksi j.n.e.
+Minäkään en siis tarvinnut näitä ajatuksia itse muodostaa, otin vaan ne
+täysin valmiina omikseni. Ne olivat tarjolla kuin minua varten. Minne
+katsahdinkin, siellä ne jo itsestään tulivat minua vastaan, tahtoen
+ikäänkuin onnitella minua. Ja kun olin ensin yhden ainoan omistanut,
+kaikki muut virtasivat itsestänsä mukana, aivankuin koko olentoni olisi
+ollut juuri niitä varten laadittu kuilu.
+
+Ei mikään asia niinkuin tämä auttanut minua pääsemään vakavien ja
+kypsyneitten joukkoon. Minun taakseni kerääntyi itsestään koko siihen
+tarvittava tausta. Kun joku nuorukainen tuli minulle selittämään
+olevien olojen nurinpuolisuutta ja vaati senvuoksi niiden
+mullistamista, saatoin nyt minäkin aivan niinkuin ne muut vakaat
+pudistaa hymyillen päätäni. Mutta jos hän itsepintaisesti pysyi
+väitteessään yhä vaatien mullistuksiansa, niin en tarvinnut muuta kuin
+avata jonkun laatikon niistä monista, jotka kaikki olivat täytetyt
+lainopillisilla ja sosioloogisilla tiedoillani ja aivan kuin leikilläni
+heitellä sieltä esiin tavaraa,--kun hän jo vaikeni mykäksi ja painui
+alakuloiseksi oman riittämättömyytensä tiedosta.
+
+Mutta puolueessa oli minut huomattu. Ja minä kuulin ääniä, jotka muun
+muassa arvelivat, että minä olisin saatava Pietariin Suomen
+ministeri-valtiosihteerin virastoon.----
+
+       *       *       *       *       *
+
+Jos tämän kuvauksen perustuksella nyt tahtoisi antaa yleisen arvostelun
+minun luonteestani, niin saattaisi olla hyvin helppo vaan lyhyesti
+sanoa, että olin turhamielinen.
+
+Arvostelu voi olla aivan paikallaan. Se vaan ei voi tyydyttää minua
+itseäni. Minä en ole tätä kuvausta kirjoittanut vaan osoittaakseni,
+kuin turhamielinen olin.
+
+Minun täytyy siis edelleen vielä kysyä miksi olin turhamielinen,--mihin
+se minussa perustui,--mihin sillä pyrin.
+
+Onhan jotenkin helppo antaa siveellinen arvostelu esimerkiksi
+keikailevasta naisesta. Me sanomme hänestäkin, että hän on
+turhamielinen, ja jokainen heti myöntää tuon arvostelun oikeaksi.
+
+Jos meiltä sitävastoin nytkin kysyttäisiin, mitä on hänen
+turhamielisyytensä, niin olisi paljoa vaikeampi vastata.
+
+Rupeisimme ehkä mielessämme luettelemaan joukon yksityisiä tapauksia
+voidaksemme ensin päättää, mitä yleensä turhamielisyydellä voi
+ymmärtää.
+
+Mutta kun rupeamme esimerkkiä kokoomaan, niin hämmästymme, kuinka
+laajalle tuo käsite ulottuu. Alamme tanssisaleista, poimimme
+huvipaikoista, peilien äärestä, valtakaduilta; mutta huomaamme, että
+esimerkkien sarja voi jatkua ihan toisille aloille, missä ei enää ole
+kysymys huvituksesta eikä kevytmielisyydestä. Koulupoika, joka
+tekemällä kepposia hakee toveriensa suosiota, saattaa olla
+turhamielinen juuri samasta syystä kuin kirkollinen vanhus
+ulkokultaisuudessaan, nuori tyttö samasta syystä kuin tiedemies,
+taiteilija samasta syystä kuin politikoitsija ja niin edespäin.
+
+Ennenkuin löydämme yhteisen syyn, täytyy löytää yhteinen tunnusmerkki.
+
+Ja tämä yhteinen tunnusmerkki on se, että he kaikki tahtovat
+ympäristölleen esiintyä jossakin erityisessä valossa, antaa itsestään
+joku erityinen tekokäsitys.
+
+Nainen, joka heijastellen itseänsä peilissä laittelee pukuansa, koettaa
+jäljitellä määrättyä kuvaa, mikä esiintyy hänen henkisen näkönsä
+edessä. Tämä kuva saattaa olla itsenäisesti syntynyt hänen oman makunsa
+ohjaamana, mutta lienee kuitenkin tavallisesti lainattu
+muotimaailmasta. Taikka jos hänellä ei ole mitään varmaa kuvaa
+itsestänsä, niin hän paraikaa peilin edessä luopi sellaista. Hän
+asettuu milloin mihinkin asentoon, sovittelee kukkaiset milloin
+vasemmalle milloin oikealle puolen päätä, milloin kohentaa milloin
+painaa alas tukkansa, milloin hyväksyy milloin hylkää jonkun värin tai
+muodon, kunnes hänen edessään on semmoinen kokonainen kuva, joka häntä
+tyydyttää ja jonka hän omistaa.--ja ulkona, kun hän hymyilee ja
+nyykäyttää päätä tervehdykseksi, kun hän pysähtyy puhumaan jonkun
+kansaa, saa tilaisuuden liikutella käsiänsä ja usein vaihtamaan
+kasvojensa ilmeitä, hän kaiken aikaa seuraa kuvaa, joka on hänen
+mielikuvituksessaan, tai joka paraikaa, siinä puhuessa ja nauraessa,
+ihankuin itsestään syntyy,--jonka hän tahtoo siirtää toisiin ja jonka
+hän näkeekin painuvan katselijoihinsa tai kuuntelijoihinsa. Usein on
+naisten koko ilo ja elämä siinä, että he näkevät onnistuvansa tässä.
+Ilo ei riipu siitä, että kuva todellakin painuu toisten mieleen, vaan
+siitä, että tämä kuva siellä myöskin miellyttää ja saattaa kiintymään.
+
+Mutta se ei ole suinkaan yksistään naisille omituinen tuo halu esiintyä
+jollakin erityisellä tavalla toisten silmissä.
+
+Niinpä tulee valtakaduilla lakkaamatta vastaani miesolentoja, jotka
+itsestään tahtovat luoda sekä minuun että muihin jonkun vissin kuvan.
+En tarvitse heitä tuntea; ulkonainen olentonsa heidät ilmaisee. Milloin
+heidät ilmaisee heidän muheva turkinkauluksensa ja ne silmäykset, jotka
+sen sisästä suvaitsevat kohdistua ohikulkijoihin, milloin heidän oma
+jäykistynyt niskansa, teeskennelty käyntitapa tai luonnottoman arvokas
+nauru. Samaa halua näen nuoressa virkamiehessä, joka ei katso minuun
+nähdäkseen, mitä minä olen, vaan nähdäkseen, mitä hänestä ajattelen,
+joka rupeaa puhumaan kanssani valituin lausein ja ääntänsä
+teeskennellen vakaammaksi, kuin hänen sisällinen poikamaisuutensa
+tahtoisi käyttää. Ja jos hänen tervehdyksensä ei olekaan mikään suloa
+tavoittava päännyökkäys, kuten naisen, niin puhuu ihan samaa kieltä se
+tekokylmä huolimattomuus, jolla hän ikäänkuin tahtoo tehdä
+uskottavaksi, että hänellä on liiaksikin tuttuja, tai että hän oli
+ajatuksissaan tervehtiessään, tai tahtoo sanoa, että se on vaan
+ulkonainen tapa hänellä, että hän tervehtiessään hymyilee
+ystävällisesti.
+
+Ja jos tulen hänen vastaperustettuun kotiinsa, niin hänen raskaat
+huonekalunsa, hänen draperiansa ja mattonsa--kaikki minulle ilmaisee
+sen kuvan, joka hänen ajatuksissaan väikkyy ja jonka hän tahtoo siirtää
+minuun. Hän tahtoo uskottaa minulle kuuluvansa ylempään
+yhteiskuntaluokkaan, kuin mihin hän kuuluu, että hän on rikkaampi, kuin
+on, että hän rakastaa puhtautta enemmän, kuin hän rakastaa, ja niin
+edespäin.
+
+Mutta kuvan luominen voi perustua haluun esiintyä jossakin erityisessä
+valossa myöskin mitä sisälliseen olemukseen tulee, eikä välttämättä
+tarkoita näin ulkonaista muotoa.
+
+Kuka meistä ei tavan takaa huomaisi antavansa ihmisille toisen
+käsityksen itsestänsä, kuin mikä hän todellisuudessa on. Joka on
+tottunut tekemään havaintoja omasta sieluelämästään, on varmaan
+huomannut, että hän on eri ihmisryhmille antanut itsestänsä
+erilaisiakin kuvia. Hän on voinut yksille antaa aavistaa olevansa
+iloinen, käytännöllinen, elämänhaluinen optimisti, ja toisille jostakin
+syystä tahtonut esiintyä melkein »blaseerattuna», kaikki synkissä
+väreissä näkevänä pessimistinä; mutta kolmansien edessä, joille hän ei
+ole kyennyt mitään kuvaa itsestään antamaan, hän on saattanut tuntea
+semmoista epävarmuutta, että on ujostellut ja punastunut kuin
+koulupoika heidän edessään, aivan kuin olisi läpinäkyvä lasiastia.
+
+Tunnen erään täydessä miehuudenijässä olevan henkilön, joka kokonaan
+elää siinä kuvassa, jolla hän luulee miellyttävänsä ulkomaailmaa. Hän
+on sisäisimmässä luonteessaan melkein naisellinen, suhteissaan
+lähimpiin tuttuihinsa aran hieno. Hän rakastaa kotia ja lapsiansa ja
+ottaa osaa koko sielullaan heidän puuhiinsa. Hän ihailee semmoista
+taidetta, missä löytää hiljaista, syvää runollisuutta, joka välttää
+efektejä ja kaikkea mahtipontisuutta. Mutta tämmöisenä hänet tuntevat
+vaan harvat lähimmät ystävät. Koko muulle maailmalle hän on ihan toinen
+henkilö: hän on siellä sitkeä öitten valvoja; juomatuulella ollessaan
+hän vetää alas kaikki pyhät, arvostelee lokaan koko maailman ja armon
+hänen silmissään on saavinaan vaan se, joka voi hänelle esittää jotakin
+suurta, meluavaa, mahtipontista. Ja tämä itsessään niin hieno sielu
+panee alttiiksi kotirauhansa ja kotionnensa näytelläkseen tuota
+tekokuvaa, jota hän luulee rakastettavan ja ihailtavan.
+
+Tunnen niinikään taiteilijaluonteen, joka elää ja hengittää siitä
+kuvasta, mimmoisena yleisö häntä ihmettelee ja ihailee. En tarkoita,
+että hän olisi yleisön maun orja. Ei; hän on päinvastoin pikemmin
+luonut maun yleisölle. Mutta sen mukana hän on myöskin tullut luoneeksi
+oman kuvansa. Ja nyt hän ei voi mitään tehdä, minkä hän pelkää tulevan
+ristiriitaan tuon kuvan kanssa. Hän kärsii tästä, sillä se rajoittaa
+hänen alaansa ja estää häntä antautumista uusille urille. Ja sittenkään
+hän ei voi rikkoa kuvaa, jommoisena niin monet ovat häntä ihailleet ja
+rakastaneet.
+
+Voin myöskin hyvin ajatella tiedemiestä, joka mitä ulkonaiseen asuun
+tulee, ei suinkaan välitä mistään kuvasta, vaan puikkelehtii mieluummin
+huomaamattomana ja vähäpätöisenä ihmisjoukossa. Mutta istuessaan
+kirjoittamaan tieteellistä teostansa hänelle avautuu se maailma, jonka
+edessä hän ei suinkaan tahdo kulkea vähäpätöisenä ja huomaamattomana.
+Hän on vasta alkanut herättää suurempaa huomiota. Hän tietää, että yksi
+ja toinen tunnettu asianymmärtäjä on pannut hänet mieleensä,
+muodostanut itselleen käsityksen hänestä ja odottaa jotakin häneltä. Ja
+hänellä on hyvä vainu siitä, mitä hänen asemassaan olevan tiedemiehen
+sopii väittää tai olla väittämättä, mikä voi näyttää lapselliselta
+tieteellisessä teoksessa, vaikka olisikin tosi, ja mikä antaa puhtaasti
+tieteellisen vaikutuksen esitetylle asialle. Hän tuntee tarkoin kaikki
+tieteelliset lauseparret, joihin ajatukset, ovat puettavat, eikä hän
+voi vahingossakaan jättää mihinkään raakaa aukkoa. Ja vihdoin on
+hänelle selvänä suuntakin, mihin hänen asemassaan olevan tiedemiehen
+sopii pyrkiä. Sillä tuo »hänen asemassaan oleva tiedemies» on hänen
+kuvansa, joka häntä johtaa niinkuin valo pimeydessä. Totuus saa tulla
+perässä niinhyvin kuin taitaa.
+
+Mutta selvimmin näen tätä riippuvaisuutta omasta kuvasta
+politikoitsijassa. Kuvan luominen ja kuvassa eläminen ikäänkuin kuuluu
+hänen ammattiinsa. Puolue, jonka johtaja tai vaikuttava jäsen hän on,
+on vähitellen omistanut sen kuvan hänestä, jota hän alkujaan on
+tarkoittanut tai joka on itsestään syntynyt silloin kuin hänen
+esiintymisensä ensi kerran onnistui ja herätti huomiota. Ja nyt on tämä
+kuva määräävä koko hänen elämällensä. Koko kysymys hänellä on osata
+ylläpitää tätä kuvaa puolueensa mielessä, olla poikkeematta niistä
+kehyksistä, joita tämän kuvan luonne määrää, taitavasti ja varovasti
+sovitella jokapäiväisiä valtiollisia tapauksia itseensä, mutta myöskin
+olla laiminlyömättä tilaisuutta, milloin kuvan omassa hengessä sopii
+rohkeasti astua esiin ja pitää sopivaa melua.--Omituista hänelle on
+vielä se, että hän on, verraten kaikkiin muihin mainittuihin
+esimerkkeihin, vähin itsetietoinen siitä, että hän toimii tämän kuvan
+voimasta. Hän on niin kaiken aikaa ja niin täydestä sydämmestä elänyt
+kuvassansa, että hänen sisällinen ihmisensä on sillävälin jäänyt
+kokonaan kehittämättä. Hän on täydellinen lapsi erittäinkin mitä hänen
+toimintansa vaikuttimiin tulee. Hän saattaa tehdä jotakin tavallisesta
+vihasta tai koston tuomasta ja kuvailla toimineensa puhtaasta
+isänmaanrakkaudesta. Sillä hän on niin kauan uskotellut muita
+toimivansa jaloista ja ylevistä vaikuttimista, että hän vihdoin uskoo
+itsekin omaa valhettansa. Kun hän antaa äänensä ratkaisevaan
+äänestykseen ja lähestyy uurnaa, näkee hän itsessään vakavan, yleisissä
+asioissa koetellun, kaikkia syitä ja vastasyitä punnitsevan, taatun
+miehen, eikä hän tule ottaneeksi huomioonsakaan, että hän oikeastaan
+oli epävarma viimeiseen hetkeen saakka ja toimitti sisässänsä hyvin
+kevytmielisen »kruuna vai klaavan», ennenkuin pudotti lippunsa.
+Istuessaan lakiasäätävässä kokouksessa hän ajattelee sisällisellä
+liikutuksella sitä suurta edesvastausta, jota hän on pantu kantamaan ja
+unohtaa samalla, ettei hän suinkaan olisi sallinut, että kukaan muu
+olisi valittu tähän rasittavaan luottamustoimeen. Juhlapuheissa,
+vastauksissa maljanesityksiin, mietinnöissä, artikkeleissä ja omassa
+mielikuvituksessaan hän kuvailee toimivansa jaloista, ylevistä,
+isänmaallisista vaikuttimista, mutta itse asiassa hän toimii, niinkuin
+toimii, siksi, että hänen edessään on hänen kuvansa,--että tätä kuvaa
+kannattaa se puolue, johon hän kuuluu, että hänen täytyy tämän puolueen
+suosiota ylläpitää. Vielä enemmän:--Hän hämärästi aavistaa, että jos
+hän kallistaisi korvansa riippumattomille järjen ja sydämmen
+vaikuttimille, hän joutuisi kuin vuotavalle sannalle, koko hänen
+kuvansa horjahtaisi ja hän esiintyisi puolueellensa epäluotettavana,
+epävarmana, tai tulisi kokonaan mahdottomaksikin.
+
+Kaikki tämä soveltuu nyt tosin yhteisen nimen, turhamielisyyden
+piiriin. Mutta kuitenkin nousee itsestänsä kysymys, mikä on tämän
+turhamielisyyden perustuksena, joka näyttää kaikkialla niin yhtäläisiä
+tunnusmerkkiä ja esiintyy kumminkin niin erilaisissa elämänoloissa.
+Onko se vaan satunnainen ominaisuus luonteessa, vika, josta voi
+vapautua heti kun on sen huomannut.
+
+Ei, sitä se juuri ei ole. Päinvastoin se tuntuu olevan nykyisen
+kulttuuri-ihmisen perusominaisuuksia, joka ei riipu mistään
+satunnaisuudesta. Nainen, joka on tottunut viehättämään sillä kuvalla,
+jonka hän on itsestään luonut, ei voi mielin määrin luopua
+keikailemisen tavasta, jos hän keikailemalla juuri kuvaansa luo.
+Ainoastaan suurempi sisällinen muutos voi hänet tästä tavasta
+vapauttaa,--semmoinen muutos, joka tekee kuvan tarpeettomaksi, koska on
+tehnyt itse viehättämisen tarpeettomaksi. Toisin sanoen, hänen täytyy
+muuttaa uskoansa. Sillä se on hänen sisällisin uskonsa, että hänen on
+taivuttaminen toisten huomiota, tunnustusta tai rakkautta itseensä.
+Elämän koko viehätys on hänellä siinä, ja toimiminen jostakin muusta
+vaikuttimesta tuntuu hänestä käsittämättömältä, mahdottomalta,
+ikävältä. Elämä tältä toiselta kannalta ei vedä häntä puoleensa; ei
+viehätä häntä. Hänestä näyttää, että hän häviäisi tyhjyyteen, ettei
+hänestä mitään jäisi jäljelle, jos hän kadottaisi sen kuvan, minkä hän
+on itsestään luonut.
+
+Ja aivan samasta syystä ei politikoitsijakaan voi ruveta huomisesta
+päivästä alkaen toimimaan isänmaanrakkaudesta, jos hän vielä eilen ja
+tänään toimi oman kuvansa ohjaamana. Hänelläkin on oma piintynyt
+elämänuskonsa, jota hän ei voi mielin määrin muuttaa. Hänenkään
+pyrintönsä eivät ole tavallista alhaisempia, sillä hän ei oikeastaan
+ole koskaan muuhun pyrkinyt kuin taivuttamaan itseensä toisten
+huomiota, tunnustusta ja rakkautta.
+
+Mutta jos tämä kaikki nyt selitetään vaan turhamielisyydeksi, niin
+tämmöinen arvostelu katsoo kokonaan kysymyksen ytimen ohi.
+
+Tämmöisen kuvan luominen, sen muuttuminen elämän vaikuttimeksi,
+ilmaisee, käsitettynä kaikessa laajuudessaan, ulottuen elämän joka
+alalle, sen erilaisimpiin suhteisin, selvän yleisinhimillisen
+pyrkimyksen. Siinä ei puhu mikään muu, kuin tuo vanha lapsellinen
+toisten rakkauden tavoitteleminen.
+
+Siinä puhuu se usko, joka ei ota horjuakseen mistään
+vastatodistuksista, koska siihen yhtyy elämän koko viehätys ja yllytin.
+
+
+
+
+10.
+
+Kotona.
+
+
+Eräänä kevännä matkustin vaimoni ja lapseni kanssa vanhempaini kotiin,
+hovioikeuskaupunkiin. Vietettyä kesän kotona oli syksystä aikomus
+seurata tuomaria lähiseudun käräjäkunnissa ja tutustua hänen
+käytännöllisiin toimiinsa, tullakseni vihdoin itse määrätyksi käräjiä
+toimittamaan, mikä kaikki tarvittiin vastaisia virka-ansioluetteloja
+varten.
+
+Tulin nyt vanhempaini kotiin juristin koko kukoistuksessa;
+uusmuotisesti puettuna, käytöksessä alkavaa arvokkaisuutta ja tuota
+lakimiehille omituista varmuutta joka kysymyksessä, joka eteen sattui.
+
+Näin tyydytyksekseni, että täälläkin tein kaikkiin sen vaikutuksen kuin
+tahdoin. Erittäinkin nuoremmat kotolaisistani ottivat minut vastaan
+huomattavalla ihailulla, kun minä tulin ilosena, ryhdikkäänä, kun
+puhuin oikeuslaitoksesta, maistraateista, poliiseista ja muusta
+semmoisesta, johon tavalliset kuolevaiset katsovat ylöspäin, aivan kuin
+olisin ollut kaiken tuon vastavalittu päällikkö. Erityisesti muistelen
+tyydytystä, minkä minulle tuotti keskustelut--muiden kuullen vanhan
+isäni kanssa,--keskustelut kunnallisista kysymyksistä, työpalkoista,
+tullisuhteista, rahakannasta, valtiolainoista. Kaikki nämä kysymykset
+viehättivät minua täällä kotona--aivan niinkuin ne olivat viehättäneet
+muuallakin maailmassa--ainoastaan mikäli niiden avulla sain liikutella
+sitä heijastinta, jolla näyttelin ja tein huomattavaksi itseäni. Tuo
+halu esiintyä teko-olentona oli niin vahvaksi juurtunut, että minä
+omien omaisteni edessä jokaisella sanalla pidin huolta kuvani
+istuttamisesta heihinkin, ja iloitsin onnistumisestani siinä.
+
+Ainoa, jonka ihailu ei minua oikein tyydyttänyt, oli minun äitini. Hän
+osoitti kyllä iloa, että olin niin pitkälle tarkoituksissani päässyt.
+Ja hän kuunteli minua huomiolla. Mutta kuitenkin minä olin lukevinani
+hänen puhuvista harmaista silmistään, että hänen mielestään oli sentään
+jotakin, joka oli vieläkin korkeampaa.
+
+Nimittäin se, että ihmisen tarkoitus on pyrkiä hyvyyteen.
+
+Hän eli kokonaan vielä entisissä aatteissaan; pysyi uskollisena
+kaikelle sille vanhalle, jota me muut pidimme jo lapsellisena ja
+epäkäytännöllisenä. Hän ei huolinut siitä, että puheen ollessa
+totisista miesten asioista, vaaleista ja valtiollisista kysymyksistä,
+hän hyvänaatteinensa tuntui niin sanomattoman epäkäytännölliseltä,
+sanoisinko epäonnistuneelta, vähäpätöiseltä.
+
+Ja minua harmitti, etten edes minäkään päässyt tässä kohden
+yläpuolelle. Hän kuunteli, myönteli, mutta tuntui sittenkin pysyvän
+vaan siinä omassaan, joka oli hänestä kaikkein korkeinta.
+
+Äidin oli tapana lukea Leo Tolstoin teoksia,--niitä myöhempiä, joissa
+kirjailija on omistanut Kristuksen opin. Meille hän aina oli koettanut
+tyrkyttää niitä ja kun emme ottaneet lukeaksemme, rupesi hän
+tavallisesti kertomaan ja selittämään »Tolstoitansa», milloin vaan
+tilaisuutta löysi. Näin me vähitellen saimme käsityksen siitä, mitä
+Tolstoi oli kirjoittanut ja miten hän selitti Kristuksen opin;--että
+ihmisen ei pitäsi väkivaltaisesti vastustaa pahaa, se oli siinä
+pääasia, ja samalla meille vaikein sulatettava.
+
+Ja niin nytkin. Aivan huolimatta minun suurista tiedoistani ja siitä
+oppineen nimestä, jota olin oikeutettu kantamaan, hän alkoi kun
+alkoikin lähestyä ainettansa Tolstoista. Selitteli sieltä aivan kuin
+muka sivumennen »paikkoja».
+
+Minä huomautin hymyillen muutamia erehdyttäviä käsitteitä siinä ja
+vältin ylemmyydellä kaikkea lähempää keskustelua tästä aineesta.
+
+Kun äiti vaan alkoi siitä puhua, tuntui minusta kuin kaikki olisivat
+katsahtaneet minuun, että saas nähdä mitä muka minä sanon. Mutta minä
+valitsin vaitiolon ja osoitin kasvojen ilmeellä olevani vaiti vaan
+siksi, että pidin koko kysymystä ulkopuolella totisen keskustelun
+piiriä. Torjuin kaikkia yrityksiä saattaa se puheeksi, niinkuin
+torjutaan lasten kysymyksiä, kun he puhuvat asioista, joita eivät
+ymmärrä.
+
+Äiti oli kumminkin väsymätön. Ja kerran kun me satuimme tulemaan
+kokoon, siirsi hän kirjansa ja silmälasit luotaan, ja, ikäänkuin ottaen
+johonkin vauhtia, sanoi omituisella hymyilevällä huokauksellaan:
+
+»Voi, voi, jos vaan voisin teille selittää, kuinka minä tunnen ja
+ymmärrän sen totuuden: älkäät olko pahaa vastaan! Jos ihmiset kaikki
+sitä ymmärtäisivät ja noudattaisivat, niin koko maailma muuttuisi.»
+
+Ja näin sanoessaan hän katsahti minuun niinkuin että: no Arvid, mitä
+sinä nyt oikeastaan sanot?
+
+Muistelen, että minussa silloin jostain syystä kiehahti harmi tuon
+alituisen Tolstoin esille vetämisen vuoksi. Enkä siksi kyennyt
+tavalliseen tapaan kääntämään leikiksi koko kysymystä. Ja kun vielä
+näin, että kaikki muutkin odottivat minulta totista vastausta, en juuri
+muuta voinut kuin vastata. Mutta ettei ainakaan pitempää keskustelua
+syntyisi, tahdoin heti ensi alussa panna parastani. Senvuoksi valitsin
+vaikuttavimman äänenpainon, minkä vaan osasin. Ja minulla oli
+varastossani yksi semmoinen, jota olin monta kertaa menestyksellä
+käyttänyt. Siinä puhkee kukkaan koko minun juriidillinen olentoni. Tämä
+ääni ilmaisee ensiksikin kummastusta vastapuhujan ajatusjuoksun
+lapsellisuuteen. Äänessä on jotain tahallista epävarmuutta ikäänkuin
+hakisi mahdollisimman kohteliasta lausumatapaa, jolla voisi nimittää
+toisen järjettömyyttä. Ja se antaa samalla tuntea takanaan
+kirjanoppineen painavaa ylemmyyttä, jonka on puhuessa vaan senvuoksi
+miettiminen, että hän puhuu maallikon kanssa, joka ei ymmärrä
+tieteellisiä käsitteitä eikä esitystapaa ja tekee välttämättömäksi
+lausua ajatuksen yleistajuisessa muodossa.
+
+--Mutta mamma, sanoin minä tämmöisellä äänellä,--minä en oikein käsitä
+--tahdotko siis todellakin sanoa, mitä sanot, se on: että ihmisen on
+antaminen pahalle täydet ohjat?
+
+--Ei, sanoi äiti, ja jo nyt tuntui hänen vastauksessaan minun ääneni
+vaikutus.--Tarkoitus, sanoi hän, on vaan, että ihmisen ei ole
+vastustaminen pahaa väkivallalla eli pahalla.
+
+--Ei väkivallalla, vaan kuinka?
+
+--No kaikilla muilla keinoilla.
+
+--Se on: kauniilla puheilla ja varoituksilla? Mutta niitä voi
+luullakseni ajatella tapauksia, jolloin kaikki puheet ja varoitukset
+ovat turhat. Raivostunut pahantekijä esimerkiksi ei kuule ääntäsi;
+taikka olet huomannut pahanteon niin myöhään, ettei ole enää aikaa
+varoituksiin.--
+
+--Niin, en tiedä noissa kohdissa, sanoi äiti torjuen minun ansojani
+avonaisella kädellä.--Minä ihailen tuota oppia yleisenä periaatteena.
+Tiedän, että jos sitä seuraisimme, niin pahasta pääsisimme.
+
+--Periaate on kelpaamaton, joka ei ehdottomasti sovellu jokaiseen
+niistä yksityiskohdista, jotka sen piiriin kuuluvat. Eikö niin?
+
+--No niin, olkoon, sanoi äiti päättäväisesti hetken mietittyään,--minä
+väitän, että se soveltuukin.
+
+--Sinä siis, periaatteen kannalta, et liikauta sormeasi, vaikka olisit
+tilaisuudessa pienellä väkivallalla pelastamaan lapsenlapsesi
+petomaisen murhaajan käsistä?
+
+Äidin kasvoissa värähti epävarmuus. Hän ei nähtävästi ollut odottanut
+juuri tätä esimerkkiä. Muut vielä rupesivat nauramaan, ja joku sanoi:
+
+--Niin, mamma, myönnä nyt vaan, että suinpäin syöksisit murhaajan
+kimppuun ja ihan ylenluonnollisella voimalla riistäisit lapsen hänen
+käsistään!
+
+Ja joku toinen lisäsi siihen:
+
+--Olisit vielä jälestäkin päin onnellinen, että niin teit, etkä
+ollenkaan katuisi, ettet jättänyt sitä tapettavaksi!
+
+Mitä äiti tähän kaikkeen sanoi, se sekaantui kuulumattomaksi yleiseen
+puheeseen, johon kaikki tahtoivat yhtaikaa ottaa osaa. Jtakin hän
+luullakseni koetti saada esille semmoista, että jollei personallisesti
+hän tässä tapauksessa olisikaan vastustamatta pahaa, niin ei se vielä
+merkinnyt, että hän olisi menetellyt oikein.
+
+Kun hän sitten alkoi saada sananvuoroa, keskeytin minä itse hänet
+jatkamalla omaan suuntaani. Enkä enää väitellyt tieteellisiä sanoja.
+Päinvastoin tunsin, että se antoi lisäpontta voitolleni.
+
+--Voihan pikemmin sanoa, ettei ihmisen tehtävänä muu olekaan kuin
+alituinen pahan vastustaminen,--ja että kaikki paha, mistä me vielä
+kärsimme, tulee siitä, ettemme päinvastoin kylläksi vastusta pahaa.
+Ihminen ei saa väistyä pahan tieltä! Hänen täytyy miehekkäästi astua
+esiin joka paikassa, missä paha pyrkii toteutumaan. Se on ihmisen
+ylpeys, siksi hänellä on voimia, siksi rohkeutta, siksi järkeä, siksi
+otsaa!--Totta on, että tuo pahan vastustaminen voi tuottaa myöskin
+turmiota. Ihminen tuskin koskaan voi tietää oikeata määrää, jos hänen
+on puolustaminen joko itseänsä tai omaisiaan. Niinpä voi hänessä olla
+kostonhimoa, voi olla pikaisuutta, ärtyisyyttä ja niin edespäin, joka
+kaikki voi vaikuttaa, että ihminen ryhtyessään omakätisesti pahaa
+vastustamaan tulisi menemään liiallisuuksiin, tulisi käyttämään
+suurempaa väkivaltaa kuin pahan kukistamiseksi on tarpeen. Tämä
+niinsanotun excessin mahdollisuus onkin saattanut yhteiskunnan pitkien.
+historiallisten muodostusten jälkeen riistämään yksityiseltä oikeuden
+omakätiseen pahan vastustamiseen,--lukuunottamatta niinsanottuja
+hätävarjelustapauksia, missä se yhäkin on sallittu. Valtiovalta on
+ottanut omaksi tehtäväkseen pahan sekä ehkäisemisen että vastustamisen.
+Valtiovallalle ovat kaikki afektit mahdottomat: se vastustaa pahaa
+ilman kostonhimoa, ilman pikaisuutta tai ärtyisyyttä. Joten siis me
+yksityiset jättäen pahan vastustamisen valtiomahdin tehtäväksi, olemme
+vapauttaneet näin käyttämämme väkivallan kaikista niistä
+ominaisuuksista, jotka voivat tehdä sen siveellisesti moitittavaksi.--
+Aivan toinen asia on, että yhteiskunnan nykyinen historiallinen
+kehitysaste ei tässäkään asiassa täysin vastaa ajan valistuneita
+käsitteitä. Saattaa olla, että esimerkiksi rangaistustavat ovat
+sopimattomia, liian ankaroita,--jota syystä on väitetty muun muassa
+kuolemanrangaistuksesta. Mutta kaiken edistyksen perustus onkin juuri
+siinä, että ajan vaatimukset kulkevat olevien olojen edellä, näitä
+vähitellen muodostaen mukaisiksensa. Yhteiskunnan parannuspuuhille on
+kyllä sijaa yhteiskunnan rajojen sisäpuolella; ja ihmisrakkaudella on
+siinä laajat vaikutusalat. Niinpä esimerkiksi juuri vankeuslaitoksen
+alalla on erittäin viime aikoina tehty ja yhä tehdään suuria muutoksia
+ihmisystävälliseen suuntaan. Siellä on löydettävänä lämpimiä teoriioja
+rangaistuksen ja vankeuden tarkoituksesta parantaa rikoksentekijöitä,
+jotka teoriiat ovat suuressa määrin vaikuttaneet vankilain
+muuttumiseksi piinahuoneista kasvatuslaitoksiksi. Kas siinä ala, mikä
+tarjoo miettimistä, väsymätöntä puuhaa ja työtä. Sitävastoin ovat
+mielestäni kaikki semmoiset paradoksit kuin: älä vastusta pahaa,--noin
+yksipuolisesti lausuttuina, aivan merkityksettömiä. Me tarvitsemme
+enemmän tointa, enemmän optimismia, emmekä paradokseja, jotka vaativat
+meiltä mahdottomia, mutta samalla lyövät kätemme lamauksiin ja jättävät
+meidät toimettomiksi, sillaikaa kuin elämä kaikkialla kiehuu ja viepi
+edistyksestä edistykseen.
+
+Kun lopetin, näin että olin saanut kaikki vaikenemaan, ja etupäässä.
+äidin. Hän istui mietteisinsä vaipuneena, poskipäät vähän punottavina
+ja silmissä omituinen surullisuus.
+
+--Niin, en tiedä,--hän sanoi;--kun sinä noin puhut, niin--sinä otat
+kaikki niin toiselta kannalta, aivan kuin minä tahtoisin vastustaa
+ihmisten hyviä pyrintöjä.----
+
+Nämä sanat tuntuivat syyttävän minua jostakin suuresta vääryydestä
+häntä kohtaan, jonka vuoksi minä hämmensin ne pois omasta ja muiden
+huomiosta, kääntämällä keskustelun taas leikiksi ja lopettaen sen näin
+omavaltaisesti.
+
+Äiti jäi miettimään paikoillensa. Muut nousivat jaloittelemaan. Me
+siirryimme viereiseen saliin, jossa rupesimme flyygelin ympärille mitä
+iloisimmassa mielialassa.
+
+Illallisilla minä sitten tahallani aloin puhua isän kanssa yleisistä
+asioista. Puhuimme jyvämakasiineista, vaivaistalojen perustamisesta,
+valtion viljalainoista ja hätäaputöistä ja niin edespäin. Ja sitten
+kävimme tarkastamassa lämpömittaria, jonka liiallista laskeutumista yön
+selvenevän taivaslaen alla pelkäsimme. Ja minä luulen näyttäneeni tämän
+johdosta hyvin huolestuneelta, siinä haastellessa isän kanssa silmät
+hienossa rypistyksessä. Minä olin nuori, lupaava mies, joka on ottanut
+yhteishyvän palvelemisen elämänsä ohjeeksi,--joka, samalla kuin tietää
+loistavimman tulevaisuuden omakseen, saattaa todellisesti huolestua
+lämpömittarin laskeutumisesta kylmän kesäyön edellä...
+
+Mutta sisässäni minä olin niin tyytyväinen itseeni, että oli melkein
+vaikea näytellä hallavaarasta huolestuneen isänmaanystävän osaa.
+
+
+
+
+11.
+
+Päätökseni.
+
+
+Tähän voisin jo lopettaa kuvaukseni, ellei minulla olisi vielä
+lisättävää jotakin, joka valaisee minua vähän toiselta puolen.
+
+Olen kaiken aikaa pitänyt silmällä, että saisin esille yleiset piirteet
+luonteessani ja pyrinnöissäni. Ja senvuoksi minun on täytynyt tarkasti
+välttää kaikkia erityisyyksiä, mitkä olisivat voineet, päästyään
+yleisten piirteiden rinnalle, mutta ollen ehkä kokonaan
+vastakohtaistakin itse luonnekuvaukselle, vähentää näiden piirteiden
+merkitystä juuri pääpiirteinä.
+
+Edellä olen sanonut, että elin alituisesti siinä kuvassa itsestäni,
+jonka olin luonut. Niinikään sanoin eläneeni yksistään tulevaisuudessa
+ja toimineeni vaikuttimista, jotka olivat tekovaikuttimia ja jotka
+olivat itsetietoisuuteeni tulleet oltuaan ensin vaan minun suussani, se
+on, pitkällisen valehtelemisen kautta omalle itselleni.
+
+Nämät nyt yleensä ovatkin niinkuin olen ne kertonut.
+
+Mutta minun on kumminkin lisääminen, etten voinut suinkaan
+keskeytymättä aina olla näin sokea vaikuttimistani. En myöskään
+keskeytymättä elänyt tulevaisuudessa; enkä alituisesti pitänyt mieltäni
+kiinnittyneenä ulkonaiseen kuvaan itsestäni.
+
+Elämässäni oli kyllä hetkiä ja yhä useammin, jolloin minun sisäinen
+olentoni todellakin peittelemätönnä paljastui arvosteltavakseni ja
+jolloin minä tätä kuvaa ja tätä tulevaisuutta yhtäkkiä epäilin.
+
+Ei yksikään ihminen voine välttää näitä hetkiä. Hän puuhatkoon
+elämässään vaikka kuinka kuumeentapaisesti, täyttäköön millä
+likööreillä tahansa joutoaikansa,--aina osuu jonakin hetkenä hänen
+mieleensä oikea kuva hänestä, semmoisena kuin hän on sisällisesti.
+Ulkonaisen kuvan sijaan pujahtaa näkyviin sisällisen olemuksen kuva. Ja
+samassa horjahtaa koko tulevaisuus kuin telineiltään. Entä jos minä
+todella en ole mitään muuta kuin mitä olen nykyisyydessä! Ja mitä minä
+olenkaan nykyisyydessä, jollen ole sitä mitä olen kuvaillut olevani,
+jollen ole juristi ja tulevaisuuden mies? Olenko sitä, mitä tietoni
+edustavat, sitä, mitä minä tunnen roomalaisoikeutta, kansallistaloutta,
+valtiotiedettä ja niin edespäin? Mutta se on kaikki jotakin perin
+hajanaista, jotakin melkein olematonta, jollei sitä juristin nimi
+kokonaiseksi yhdistä.--Minun työnikö olen minä? Ei; kirjoittaessani
+oikeuden pöytäkirjoja minä jokaisella rivillä tunnen nimenomaan, etten
+ole sitä, mitä toimin,--että minä työskentelen olemattoman vastaisuuden
+nimeen, ja että nykyisyydellä ei ole mitään yhteyttä työni kanssa.
+Mutta jollei työnikään ollut minua, niin mitä minä sitten olin?--Minä
+valvoin mielelläni iloisissa seuroissa ja join paljon. Luullakseni
+hyvin harvoin pääsin täysin vapaaksi alkohoolin vaikutuksista
+ruumiiseeni, ennenkuin jo ryyppäsin uudestaan. Sisäisten ajatusten ja
+aikomusten yhteys ja yhtäjaksoisuus oli minulla melkein aina katkaistu;
+ne menivät minulla kuin irti toisistaan; koko sisäinen elämä oli
+hajalla, tietymättömissä; tunsin joskus selvästi ja voimakkaasti ja
+päätin asioita tämän tunteen perustuksella, mutta tuuli vei tunteen
+niinkuin se oli sen tuonut; tunnelmat ohjasivat jokapäiväisiä
+ajatuksiani ja minusta riippumattomat vietit johtivat jokapäiväisiä
+tekojani. Ainoastaan ulkoa katsovalle minä saatoin näyttää
+kokonaiselta, jossa on järkeä ja johdonmukaisuutta ja joka liikkuu
+jotakin tiettyä tarkoitusperää kohden, sillä meninhän minä ulkonaisesti
+eteenpäin jokaiselle tuttua latua myöten. Jospa he olisivat tienneet
+kuinka täynnä likaa olivat minun ajatukseni ja kuinka niistä
+riippuvaiset olivat vaikuttimeni! Sanomaton epätoivo oli semmoisina
+hetkinä täyttämäisillään sydämmeni yli reunojen: minä olen pelkkä
+mitättömyys, jos minä en ole sitä, mitä kuvani on! Elämä on petos;
+kaikki on sulaa tyhjyyttä; minä lytistyn olemattomaksi omien silmieni
+edessä!
+
+Sentähden ei tarvinnut muuta kuin että tämä epätoivo näin näyttäytyi
+tai uhkasi näyttäytyä, kuin minä jo olin sen väkisin karkoittanut. Se
+tyhjyys, joka täältäpäin tuli vastaani, oli niin ammottava, että jo
+pieni alkutuntumus sai vavahtamaan ja vetäytymään sen tieltä. Minun
+täytyi heti nielaista alas kauhistukseni, aivan niinkuin tukehtuvaisen,
+joka tuntee, ettei hän enää voi rykäistä ulos kurkkuun tarttunutta
+palasta.
+
+Ja tähän on tarjona pettämätön keino:--vertaan itseäni muihin. Se on:
+en vertaa sisäistä olentoani muihin, vaan vertaan näkyviä tekojani ja
+toimintaani muiden tekoihin ja toimintaan. Turvaudun siihen
+mittapuuhun, jota olen aina pitänyt määräävänä; arvostelen itseäni
+muiden silmillä.
+
+Ja tunnen heti huojennusta. Enhän ole missään suhteessa muita huonompi.
+Ovathan muut sitä, mitä näyttävät olevan. Miksi en minäkin olisi se,
+miltä näytän!
+
+Ja jo taas olen isänmaallinen, kaikkea hyvää harrastava kansalainen. Jo
+häämöittää minulle taas tulevaisuus ja tuo varsinainen, oikea elämä
+siellä!
+
+Mutta vaikka kauhistuksen jäljet ovatkin näin helposti silitetyt, niin
+painuu niistä kumminkin mieleen tieto, että täytyy ennen tai myöhemmin
+päästä semmoisista elämäntavoista, jotka ovat jyrkimmässä ristiriidassa
+sekä oman kuvan että tulevaisuuden kanssa,--tieto, että minun täytyy
+ikäänkuin ennättää kuvani, päästä sisällisesti siihen, miksi annan
+itseni ilmi ulkonaisesti. Minussa elää koko ajan toivo, että minä
+kaikessa hiljaisuudessa ja kenenkään näkemättä voitan pahat tapani,--
+ennenkuin kukaan joutuu osoittamaan minua sormellaan ja sanomaan:
+katsokaa tuota, hän ei olekaan sitä, mitä hänestä luulimme; ei hän
+kelpaa mihinkään! Se, etten tehnyt parannusta, ei riippunut siitä,
+etten olisi tahtonut sitä tehdä, vaan siitä, etten voinut. En voinut,
+enkä tahtonut tunnustaa, etten voinut. Sillä jos olisin tunnustanut,
+niin olisin sortunut tieltäni ja myöntänyt, että olen väärässä ja
+valheellisessa elämässä.--Minä siis kuvailin, että voin parantua, jos
+vaan oikein tahdon. Ja vaikka tiesin, että olin lukemattomia päätöksiä
+tehnyt ja yhtä lukemattomasti niitä rikkonut, eli minussa kuitenkin
+semmoinen kuvailu, että jos oikein tahtoisin, niin kyllä voisin
+pitääkin päätökseni. Enkä sentähden, päättäessäni, koskaan uskaltanut
+päättää nimenomaan niinkuin tämä nyt olisi ollut juuri se oikea,
+lopullinen päätös,--sen varalta, että minulla olisi se lopullinen vielä
+jäljellä, jos rikkoisin nytkin.--Kuinka mieletöntä, ja samalla kuinka
+tuttua!
+
+Huomautan vieläkin, että tämä hyväänpyrkiminen ei suinkaan saanut eikä
+tarkoittanut saada minua horjahtamaan uskostani omaan tulevaisuuteen ja
+koko siihen elämään, jonka olin itselleni suunnittanut. Se koski vaan
+minun ominaisuuksiani tähän tulevaisuuden onneen pyrkiessä.
+Onnistuakseni minulle oli tarpeen tapojen siisteys, tarkkuus,
+säännöllisyys elämässä ja niin edespäin. Mutta uskoni varsinaisiin
+elämän tavoitteluihin, siihen, että minun täytyi kilpailla
+hyvätuloisiin paikkoihin päästäkseni, että minulla täytyi olla vireellä
+joka jänne, hereellä joka hermo voidakseni valppaasti valvoa etujani ja
+pitää puoliani tässä kilpailussa,--se usko oli yhtä horjumaton aina.
+Näitä asioita olisin voinut panna kysymyksenalaisiksi yhtä vähän, kuin
+väittää valoa pimeäksi.
+
+Mutta nyt, vietettyäni rauhallisen kesän maalla, omaisten seurassa, ja
+syksyn jo tultua, minä ensi kerran tunsin jonkinlaisen aivan itsenäisen
+tarpeen siveellisesti muuttua,--ikäänkuin riippumatta siitä, että
+tämmöinen muutos olisi ollut käytännöllisistä syistä hyödyllinen ja
+välttämätön.
+
+Mielen täytti jokin outo alakuloisuuden tunnelma, joka viihdytti ja
+tuntui lämmittävän.
+
+Muun muassa minä silloin päiväkirja-kirjoituksen tavoin kirjoitin
+pienelle paperiarkille muistiin muutamia ajatuksia omasta itsestäni ja
+elämästäni. Jos paperi olisi tallella, jäljentäisin sen tähän
+semmoisenaan;--mutta se on hukkaantunut tai lienenkö sen hävittänyt.
+
+Koetin siinä olla ehdottoman rehellinen itseäni kohtaan. Koetin kaikin
+voimin kiinnittyä vaan totuuteen. Mietin kauan silmät ummessa ja käsi
+silmillä. Säälimättä tunnustin elämäni tarkoituksettomuuden, oman
+luonteeni höllyyden, kaiken lujuuden puutteen tahdossani; kirjoitin
+siitä, kuinka monasti olin päättänyt toden teolla ryhtyä työhön itseni
+kanssa ja kuinka olin aina tehnyt tyhjäksi edelliset päätökseni;
+kirjoitin, että olin kehittynyt pahaksi, ilkeäksi olennoksi, että
+vaivasin ympäristöäni olematta sille miksikään avuksi tai iloksi. Mutta
+jatkoksi kirjoitin usein tuntevani, että minä oikeastaan, syvimmässä
+itsessäni, en ollutkaan niin paha; että minussa oikeastaan olisi ollut
+paljon taipumusta hyvään. Muistan erityisesti kirjoittaneeni jotenkin
+näin:--»Joskus tuntuu kuin olisi jumala minusta aikonut ihan toista
+kuin mitä nyt olen. Minusta tuntuu, että jos aina koettaisin olla hyvä,
+niin pääsisin vieläkin tietämään mitä Hän on minusta aikonut.»
+
+Mutta muistan myöskin, että kirjoittaessani minä samalla en voinut
+karkoittaa mielestäni jonkinlaista levottomuutta, joka kasvoi sen
+mukaan, mitä rehellisempi koetin olla, mitä avonaisemmin syventyä
+todelliseen itseeni. Tämä levottomuus tuli siitä, että pelkäsin
+paperilapun voivan joutua jonkun syrjäisen nähtäväksi ja minä olisin
+tahtonut sitä tallettaa muistiksi siitä, kuinka nyt ajattelin ja
+tunsin. Kirjoittaessani sentähden samalla mietin, minne sen
+piiloittaisin: päivällä pitäisin povitaskussa ja yöksi panisin tyynyn
+alle.--Sillä en olisi mistään hinnasta sallinut kenenkään saavan
+tietää, että minä, partasuu juristi, ajattelin itsekseni niin
+lapsellista, kuin että »jospa aina koettaisin olla hyvä!» Mikään asia
+ei olisi voinut olla minulle masentavampaa ja saattaa minua enemmän
+hämilleni.
+
+Salaisesti minä kumminkin päätin käyttää hyväkseni tätä harvinaista
+tunnelmaa.
+
+»Jospa perustuisin siihen ja juuri nyt tekisin tuon viimeisen,
+lopullisen päätökseni,--nyt, ennenkuin olen jälleen tullut vastatusten
+ulkomaailman kanssa!»
+
+Juuri tämä tunnelma teki, että nykyinen päätökseni saattoi tulla niin
+erilaiseksi, kuin kaikki entiset, että nyt saattoi syntyä entisiä
+vakavampi, perusteellisempi ja voimakkaampi päätös. Juuri tätä
+tunnelmaa minä siis en saanut päästää käsistäni. Ja minä ryhdyinkin
+aivan erikoiseen toimenpiteeseen sen säilyttämiseksi ja tehdäkseni sen,
+jos mahdollista, vielä herkemmäksi.
+
+Koetin siinä tarkoituksessa lähestyä Jumalata.
+
+Siinä se oli tuo vanha lapsuuden suhde Jumalaan aivan entisellään.
+Eivät mitkään ateismit olleet sitä vähimmässä määrässäkään muuttaneet.
+Aivan niinkuin minulla ei olisikaan ollut suippopäistä partaa ja ylläni
+kiiltävää verkatakkia, eikä koko tuota elämää levottomine
+pyrkimyksineen. Kaikkien muiden kokemuksieni kasvaessa oli tämä suhde
+Jumalaan yksin jäänyt siksi, mitä se oli ollut lapsena ollessani.
+
+Enkä minä mitenkään osannut puhutella Jumalaa nyt niinkuin minusta
+aikaihmiselle olisi sopinut.
+
+Eriskummainen oli tämä mielentila. Kun vaan koetin rukoilla, vetäytyi
+Jumala pois, eikä ollut enää läsnä, ja minä olin kadottamaisillani koko
+tunnelman.
+
+Miksi, miksi hän ei voinut tehdä tätä tunnelmaa ikuisesti kestäväksi!
+Jos kerran sen pysymisestä riippui kaikki!
+
+Juuri tätä kysymystä hän tosin kutsuikin minua ratkaisemaan, aivan
+niinkuin ennen muinoin sitä kysymystä, miksi Jumala ei voinut muuttua
+minulle pääasiaksi ja hänen ilmakehänsä ei voinut ympäröidä minua aina.
+
+Mutta minulla ei nyt ollut aikaa syventyä tähän kysymykseen. Aivan
+niinkuin ennen muinoin minä vaan nytkin tein hänelle lupauksen, että
+tahdoin vihdoinkin oikein koettaa päästä kaikesta siitä, mikä minun
+tulevaisuudelleni ja aikeilleni voisi olla vahingoksi. Ja niinkuin
+silloin, niin nytkin, minusta tuntui, että Jumalan olisi ollut syytä
+olla ainakin johonkin määrin tyydytetty kauniisiin lupauksiini ja siis
+minua hyvissä pyrinnöissäni tehoisasti auttaa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Jos rukoukseni muistutti minulle lapsuuden aikoja, niin oli tässä
+toinenkin asia, joka minulle samaa muistutti.
+
+Se, ettei Jumala nytkään rukoustani kuullut.
+
+Sillä jo muutaman päivän kuluttua minä olin kaikin puolin rikkonut
+tämän näin erikoisesti valmistetun lopullisen päätökseni.
+
+Olin senjälkeen kahdenvaiheilla, oliko minun purskahtaminen
+hillittömään itkuun, vai oliko minun pitäminen koko asiata ikäiselleni
+miehelle sopimattomana lapsellisuutena, joka ei ainoastaan ollut muilta
+tyystin salattava, vaan minun itsenikin mitä pikemmin pyhittävä pois
+muististani.
+
+
+
+
+12.
+
+»Kristuksen opin henki».
+
+
+Eräänä syysiltana, palattuani kaupunkiin käräjiltä, istahdin äidin
+huoneeseen ja aloin selailla hänen pöydällään olevia kirjoja. Tolstoin
+teokset olivat siinä, kuten sopii arvata, valtavana enemmistönä.
+
+Näistä huomasin yhden, jota en ennen ollut nähnytkään. Se oli vaan
+pieni vihkonen, ruotsalainen käännös Leo Tolstoin kirjasesta
+»Kristuksen opin henki».
+
+Ensin herätti uteliaisuuttani seuraavat kohdat siinä:
+
+»Juutalaiset, jotka pitivät itseänsä oikeauskoisina, palvelivat
+ulkonaista Jumalaa, maailman luojaa ja herraa.
+
+»Heidän arvelunsa mukaan oli tämä Jumala tehnyt liiton heidän
+kanssansa, jossa hän oli luvannut heitä auttaa ja he häntä palvella.
+Ensimmäisiä ehtoja liitossa oli sabatin noudattaminen. Jeesus sanoi:
+»Sabatti on inhimillinen laitos. Ihminen, joka elää hengessä, on
+yläpuolella kaikkia ulkonaisia menoja. Sabatin noudattaminen, kuten
+kaikki muutkin ulkonaisen jumalanpalveluksen menot, sisältää
+erehdyksen. Me emme saisi tehdä mitään sabattina, mutta hyvä työ on
+tehtävä milloin hyvänsä, ja jos sabatti estää hyvästä työstä, niin on
+sabatti selvästi erehdys.»----
+
+»Senjälkeen hän vaelsi Jerusalemiin, pyhänä pidettyyn kaupunkiin, ja
+astui temppeliin, jota sen ajan oikeauskoiset pitivät Jumalan asuntona.
+Ja siellä hän sanoi, että ihminen oli tärkeämpi kuin temppeli, ja että
+lähimmäisensä rakastaminen ja auttaminen oli ainoa välttämätön. Jeesus
+sanoi myöskin, ettei ole välttämätöntä palvella Jumalaa jossakin
+määrätyssä paikassa, vaan että meidän on palveleminen Jumalaa teossa ja
+hengessä, mikä on ihmisen tieto lapsisuhteestaan ikuiseen Henkeen, jota
+ei voi nähdä eikä näyttää.»
+
+»Temppelit ovat tarpeettomia asioita, sillä todellinen temppeli on
+rakkauden siteillä kokoonpantu maailma, ja ulkonainen jumalanpalvelus
+on sekä väärä että vahingollinen kun se antaa aihetta pahoihin töihin,
+kuten juutalaisilla, jotka vaativat murhaa ja velvollisuuksien
+laiminlyömistä vanhempia kohtaan. Joka on tarkka noudattamaan
+ulkonaisia menoja, tulee sitäpaitsi helposti tyytyväiseksi itseensä ja
+unohtaa rakkaudentöiden tekemisen.»
+
+Minä luin nämä paikat ääneen niille, jotka istuivat huoneessa ja
+huomautin, kuinka tässä oikeastaan oli sanottu ulkonaisesta
+jumalanpalveluksesta ja muista kirkonmenoista juuri samaa, mitä mekin
+aina olimme niistä ajatelleet ja mistä meitä oli syytetty
+jumalattomiksi.
+
+Mutta kun sitten luin eteenpäin, hajotti kaikki muut ajatukset tieltään
+suuri henkinen valo, joka aavistamattani täytti sieluni, joka ei voi
+enää sieltä sammua, joka on antanut minulle ikuisen elämän tiedon.
+
+En voi sanoin kuvata, en voi löytää kyllin elävää lausetta
+ilmaistakseni sitä, mikä minuun heräsi kun ensi kerran koko sielullani
+ymmärsin Kristuksen ilmoittaman elämänviisauden, että _minulla on
+henkinen Isä, jonka tahdon voin tuntea itsessäni,--jonka tahdon
+seuraaminen on minun elämäni ainoa tarkoitus_.
+
+Tahtoisin tähän paikkaan, tähän paperille panna kaikki yhtaikaa, koko
+sydämmeni jokaisen nähtäväksi.
+
+Sillä kun koetan kuvata suhdetta Jumalaan, joka minussa nyt niin
+aavistamatta syntyi, tuntuivat kaikki sanat elottomilta. Siitä leviävä
+valo on niin erikoinen ja niin suuri, että kaikki kirjalliset apukeinot
+tahtovat olla riittämättömiä, aivan niinkuin maalaajan käytettävänä
+olevat värit ovat riittämättömiä esittämään kankaalle keskipäivän
+aurinkoa.
+
+Kun en siis voi kuvata tätä valoa osoittamalla sen keskukseen itseensä,
+täytyy minun koettaa antaa elävä kuva sen voimasta osoittamalla sen
+valaisemiin esineisiin.--Näin ollen lukija voi saada jotakuinkin
+kokonaisen käsityksen tästä heräämisestä vasta sittenkuin olen
+laveammin kuvannut valaistut pääesineet. Ja lähtiessäni siis
+tavallisilla rauhallisilla sanoilla selittämään tätä uutta suhdetta
+Jumalaan, tunnen voivani onnistua ainoastaan siinä tapauksessa, että
+lukija oman totuudentietonsa avulla tahtoo itse nähdä, mitä minun
+vaillinaisten viittausteni takana on.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ensiksikin minun täytyy koko laajuudessaan ottaa tähän ne kohdat
+mainitusta Leo Tolstoin kirjasesta, joilla oli ratkaiseva vaikutus
+käsitykseeni Kristuksen henkilöstä ja opista. Nämä kohdat ovat
+mielivaltaisesti temmatut siitä yhteydestä, missä ne alkujaan ovat,
+mutta minä toivon, että johtava ajatus ei sittenkään mene lukijalta
+hukkaan.
+
+
+»Jeesus sanoi opetuslapsillensa: Ihmisen oikea ravinto on Isän tahdon
+täyttäminen, ja tämän tahdon täyttäminen on aina mahdollista. Koko
+meidän elämämme on niitten elävien hedelmäin kokoomista, jotka Isä on
+meihin istuttanut. Nämä hedelmät ovat se hyvä, minkä teemme muille.»
+
+Meillä ei ole mitään odottamista; meidän elämämme täytyy olla
+keskeytymätön rakkaudentyö kanssaihmisiämme kohtaan.
+
+
+Ruumiin kuolema ei voi olla mitään pelättävää ihmiselle, joka on
+antautunut Isän tahdon alaiseksi, sillä hengen elämä ei riipu ruumiin
+kuolemasta. Jeesus sanoo, että se, joka uskoo hengen elämään, ei
+tarvitse pelätä mitään.
+
+
+Jeesus sanoi, että joka tahtoo saavuttaa totisen elämän, mikä on Isän
+tahdon täyttämisessä, hänen on ennen kaikkea luopuminen omista
+persoonallisista toivomuksistaan. Hänen ei ole ainoastaan luopuminen
+halusta järjestää oma elämänsä oman toivonsa mukaan, vaan myöskin
+milloin hyvänsä oleminen valmis kestämään kaikennäköisiä kärsimyksiä ja
+kieltäymyksiä.
+
+Joka tahtoo järjestää ruumiillisen elämänsä oman toivonsa mukaan, hän
+tärvelee totisen elämän, joka on Isän tahdon täyttämistä.
+
+
+Todellinen elämä Isän tahdon täyttämisessä ei ole se elämä, joka on
+mennyt, ei myöskään se, joka tuleva on, vaan nykyisen hetken elämä,
+mitä jokaisen on tehtävä nyt. Tästä seuraa, ettemme koskaan saa lakata
+ponnistamasta saattaaksemme tämän elämän täytäntöön. Ihmisten tehtävä
+ei ole huolehtia menneestä tai tulevasta elämästä, vaan siitä elämästä,
+joka on kunakin nykyhetkenä, ja tämän elämän kestäessä täyttää kaikkien
+meidän Isämme tahtoa. Jos he päästävät käsistänsä tämän elämän,
+jättämällä täyttämättä Isän tahtoa, eivät he voi enää saada sitä
+takaisin. Vahti, joka on pantu yötä valvomaan, ei täytä tehtäväänsä,
+jos hän nukkuu, vaikkapa vaan hetkeksikin, sillä juuri tänä hetkenä voi
+varas tulla. Ihmisen on senvuoksi paneminen kaikki voimansa liikkeelle
+nykyistä hetkeä varten, sillä Isän tahdon täyttäminen voi tapahtua vaan
+nykyisyydessä. Isän tahto on kaikkien ihmisten elämä ja onni. Senvuoksi
+on hänen tahtonsa täyttäminen kaikkien ihmisten eduksi. Ainoastaan ne,
+jotka hyvää tekevät, elävät. Tehdä hyvää ihmisille (nykyisenä hetkenä),
+se on elämä ja yhdistää meidät yhteisen Isämme kanssa.
+
+
+Vastaukseksi juutalaisten pyyntöön, että hän todistaisi oppinsa
+totuuden, sanoi Jeesus todistuksen olevan sen, ettei hän opettanut
+omasta itsestään, vaan kaikkien yhteisestä Isästä.
+
+»Minä opetan sitä, mikä on hyvää kaikkien ihmisten Isän edessä ja mikä
+siis on hyvää kaikille ihmisille. Tehkää mitä minä sanon, täyttäkää
+minun viisi käskyäni, ja te näette, että mitä sanon on totta. Näiden
+viiden käskyn täyttäminen vapauttaa maailman pahasta, ja käskyt ovat
+tosia. Selväähän on, että joka ei julista omaa personallista tahtoansa,
+vaan sen, joka on hänet lähettänyt, hän julistaa totuutta. Mooseksen
+laki opettaa ihmistahdon täyttämistä, ja senvuoksi se on täynnänsä
+ristiriitaisuuksia. Minun oppini käskee Isän tahdon täyttämistä, ja
+siksi se kaikessa johtaa samaan päätökseen.»
+
+Juutalaiset eivät häntä ymmärtäneet, vaan vaativat ulkonaisia
+todistuksia siihen, että hän oli Kristus, josta puhuttiin
+ennustuksissa. Tähän hän vastasi: »Älkää koettako saada tietää, kuka
+minä olen, taikka ovatko teidän profeettanne kirjoittaneet minusta vai
+eivät, vaan pankaa minun oppini sydämmellenne ja mitä minä sanon
+yhteisestä Isästämme. Minua, ihmistä, ei tarvitse uskoa, vaan uskokaa
+mitä minä sanon kaikkien meidän yhteisen Isämme nimessä.»
+
+»Mitään ulkonaista todistusta siitä, mistä minä olen tullut, ei ole
+tarpeen, vaan ainoastaan että te seuraatte minun oppiani. Joka sitä
+seuraa, saavuttaa totisen elämän. Ei voi löytyä mitään todistusta minun
+oppini totuudesta. Se on valoa, ja niinkuin valoa ei voi valaista, niin
+ei voi todistaa sen totuutta, mikä on totta. Minun oppini on valoa, ja
+jokainen, joka sitä näkee, hänellä on valoa ja elämää, ja hänelle ovat
+kaikki todistukset hyödyttömiä. Mutta joka pimeydessä on, hänen täytyy
+päästä valoon.»
+
+Mutta juutalaiset kysyivät häneltä uudestaan, kuka hän oli lihassa. Hän
+sanoi heille: »Minä olen, mitä olen alusta teille sanonut, ihminen ja
+elämän Isän poika. Ainoastaan se, joka ymmärtää itsekin olevansa tämän
+Isän poika (mikä on se totuus, jota opetan) ja joka täyttää hänen
+tahtonsa, lakkaa olemasta orja ja tulee vapaaksi, sillä meitä estää
+vapaiksi tulemasta vaan se erehdys, joka panee meitä pitämään ruumiin
+elämätä todellisena elämänä. Vapaa ja kuolematon on vaan se, joka
+ymmärtää totuuden, että elämä on ainoastaan hänen Isänsä tahdon
+täyttämisessä.»
+
+Ja Jeesus sanoi: »Minun oppini on nukkuvan elämän herätys. Joka uskoo
+minun oppiani, herää ikuiseen elämään ja on elävä kuoleman jälkeen.»
+
+»Minun oppiani ei voi todistaa, mutta ihmiset seuraavat sitä siksi,
+että se yksin lupaa heille elämää.»
+
+»Niinkuin lampaat seuraavat paimentansa, joka antaa heille ruokaa ja
+elatusta, niin hyväksyvät ihmiset minunkin oppiani, siksi että se antaa
+elämää kaikille. Niinkuin lampaat eivät seuraa varasta, joka murtautuu
+lammaskotaan, vaan pakenevat häntä, niin eivät voi ihmisetkään uskoa
+oppia, joka perustuu väkivaltaan ja verenvuodatukseen. Minun oppini on
+ovi lampaille, ja kaikki, jotka minua seuraavat, löytävät totisen
+elämän. Hyvä paimen on itse isäntä ja rakastaa lampaitansa ja antaa
+elämänsä niitten edestä, mutta paha paimen on palkattu eikä rakasta
+lampaitansa. Sama on opettajien laita, ainoastaan se on totinen
+opettaja, joka ei sääli itseänsä, mutta huono on se opettaja, joka
+tekee minuutensa ensimmäiseksi tarkoituksekseen. Minun oppini on,
+ettemme saa huolehtia itsestämme, vaan olisimme valmiit uhraamaan
+ruumiillisen elämämme hengen elämälle. Sitä minä opetan ja teen.»
+
+Mutta juutalaiset eivät sittenkään häntä ymmärtäneet, vaan yhä hakivat
+todistuksia siihen, oliko hän Kristus vai ei, ja olisiko heidän siis
+häneen uskominen vai ei. He sanoivat: »Älä pidä meitä enää epätiedossa,
+vaan sano suoraan, oletko Kristus vai et?» Jeesus vastasi, ettei heidän
+pitäisi uskoa sanoja, vaan töitä. »Niistä teoista, joita minä saarnaan,
+voitte päättää saarnaanko totuutta vai valhetta. Tehkää niinkuin minä
+teen, älkääkä enää pysykö tyhjissä sanoissa. Täyttäkää Isän tahtoa,
+niin te kaikki yhdytte minuun ja Isään, sillä minä, Ihmisenpoika, olen
+mitä Isä on. Minä olen mitä te sanotte Jumalaksi ja mitä minä sanon
+Isäksi. Minä ja Isä olemme yhtä. Teidän laissanne on kirjoitettu, että
+Jumala sanoi ihmiselle: te olette jumalia. Jokainen ihminen on hengessä
+Isän poika, ja jos hän elää täyttääkseen Isän tahtoa, niin on hän yhtä
+Isän kanssa. Jos minä täytän Isän tahtoa, niin on Isä minussa ja minä
+Isässä.»
+
+Sitten Jeesus kysyi opetuslapsiltansa, kuinka he ymmärsivät hänen
+oppiansa ihmisenpojasta. Silloin vastasi Siimon Pietarinpoika: »Sinun
+oppisi on, että sinä olet elävän Jumalan poika, että Jumala on hengen
+elämä ihmisessä.» Ja Jeesus sanoi hänelle: »Autuas olet sinä, Siimon,
+joka olet tämän ymmärtänyt, sillä totisesti ei ole liha ja veri sitä
+sinulle ilmoittanut, vaan sinä olet sen ymmärtänyt Jumalan ilmestyksen
+kautta sydämmessäsi.»
+
+Ihmisen tosi elämä on perustettu tähän tietoon, ja semmoinen elämä ei
+tiedä mistään kuolemasta.
+
+
+Juhlassa oli läsnä muutamia pakanoita, jotka olivat kuulleet puhuttavan
+Jeesuksen opista ja tahtoivat hänen kanssaan siitä asiasta puhua. Kun
+opetuslapset tämän kuulivat, he pelästyivät. He pelkäsivät, että Jeesus
+antaisi itsensä ilmi keskustelussaan pakanain kanssa ja kiihoittaisi
+kansan vastaansa. Ensin he tahtoivat estää Jeesusta näitä tapaamasta,
+mutta sitten he päättivät sanoa hänelle, ketkä halusivat puhua hänen
+kanssaan. Tämän kuultuansa tuli Jeesus surulliseksi. Hän tiesi, että
+jos hän saarnaisi pakanoille, hän sillä selvästi osoittaisi hylänneensä
+koko juutalaisen lain, kiihoittaisi alemman kansan vastaansa ja antaisi
+fariseuksille aihetta syyttämään häntä seurustelusta vihattujen
+pakanain kanssa.
+
+Jeesus oli tuskissaan tästä tiedosta, mutta hän tiesi myöskin
+kutsumuksensa olevan julistaa ihmisille, yhden isän lapsille, heidän
+yhteyttänsä riippumatta uskon erilaisuudesta. Hän tiesi, että tämä
+askel kukistaisi hänet, hänen ruumiillisen elämänsä, vaan hän tiesi
+myöskin, että hänen kukistumisensa antaisi ihmisille totisen
+elämänkäsityksen, ja senvuoksi hän sanoi: »Niinkuin nisunjyvän täytyy
+hävitä voidakseen kasvattaa hedelmän, niin on ihmisen kadottaminen
+ruumiillisen elämänsä, tuottaakseen hengen hedelmiä. Se, joka säilyttää
+ruumiin elämää, kadottaa totisen elämän, ja joka kadottaa
+ruumiinelämän, voittaa totisen elämän. Sieluni on murheellinen siitä,
+mikä minua odottaa, mutta minähän olen nykyhetkeen asti elänyt vaan
+tätä varten, ainoastaan elääkseni tähän hetkeen asti; kuinka sitten
+voisin olla tekemättä mitä minun on tehtävä? Tulkoon siis tänä hetkenä
+Isän tahto kirkastetuksi minussa.»
+
+Sitten Jeesus kääntyi kansan puoleen, pakanain ja juutalaisten puoleen,
+ja lausui avonaisesti, mitä hän ennen oli sanonut vaan salaisesti
+Nikodeemukselle.
+
+Hän sanoi: »Ihmissuvun elämä eri uskontunnustuksineen ja eri
+hallitusmuotoineen on päättyvä. Kaikki inhimillinen valta on saava
+loppunsa. Ainoa välttämätön on ymmärtää ihmisen poikasuhdetta elämän
+Isään, ja tämä ymmärrys on hävittävä kaiken hajaannuksen ja vallan
+ihmisten keskuudesta ja yhdistävä heidät yhdeksi ainoaksi suureksi
+kokonaisuudeksi.»
+
+Silloin sanoivat juutalaiset: »Sinä hävität juuriltaan koko meidän
+uskontomme. Meidän lakimme mukaan löytyy yksi Kristus, ja sinä sanot,
+että on olemassa vaan Ihmisenpoika, ja että hän on ylennettävä. Mitä
+tämä on?» Hän vastasi heille: »Ylentää Ihmisenpoikaa se on elää
+ymmärryksen valossa, joka löytyy ihmisessä, että niinkauan kuin valo
+on, eletään sen mukaan. En minä saarnaa mitään uutta uskoa, vaan
+ainoastaan, mitä jokainen ihminen tietää itsessänsä. Jokainen tietää,
+että hänellä on elämä itsessään, ja jokainen tietää, että elämän on
+hänelle ja kaikille ihmisille antanut elämän Isä. Minun oppini on vaan,
+että teidän on rakastaminen sitä elämää, jonka Isä on teille antanut.»
+
+
+Senjälkeen Jeesus nousi ja alkoi pestä opetuslastensa ja Juudaksen
+jalkoja, ja lopetettuansa hän sanoi: »Minä tiedän, että yksi teistä on
+pettävä minun ja vuodattava minun vereni, vaan minä olen antanut
+hänelle syötävää ja juotavaa ja pessyt hänen jalkansa. Tämän minä olen
+tehnyt opettaakseni teille, kuinka teidän on kohteleminen niitä, jotka
+teille pahaa tekevät: Jos niin menettelette, te tulette autuaiksi.»
+Opetuslapset kysyivät häneltä uudestaan, kuka heistä tulisi hänen
+pettämään. Mutta Jeesus ei tahtonut häntä nimittää, ettei olisi
+saattanut häntä rangaistuksen alaiseksi. Pimeän tultua osoitti Jeesus
+Juudaksen luoksensa ja käski hänen mennä. Juudas nousi pöydästä ja
+meni, eikä kukaan pidättänyt häntä.
+
+Silloin sanoi Jeesus: »Tämä on mitä sanotaan Ihmisenpojan
+ylentämiseksi. Sitä tehdä on olla rakastavainen niinkuin Isä, ei
+ainoastaan niitä kohtaan, jotka meitä rakastavat, vaan kaikkia, myöskin
+niitä kohtaan, jotka tekevät meille pahaa. Älkää siis puhuko minun
+opistani, älkää tutkiko sitä järkiperäisesti niinkuin fariseukset, vaan
+tehkää niinkuin minä aina olen tehnyt, niinkuin nyt olen tehnyt teidän
+nähtenne. Minä annan yhden ainoan käskyn,--rakastakaa kaikkia ihmisiä.
+Koko minun oppini on siinä sanottu, että te rakastatte toisianne
+keskenänne loppuun asti.»
+
+
+(Getsemanen yrttitarhassa:) »Isä, lopeta kiusauksen taistelu minussa!
+Vahvista minua täyttämään sinun tahtosi! En minä tahdo omaa tahtoani,
+oman ruumiillisen elämäni puolustamista; minä tahdon sinun tahtoasi,
+etten vastusta pahaa». Opetuslapset eivät häntä ymmärtäneet. Hän sanoi
+heille: »Älkää ajatelko ruumiin asioita, vaan koettakaa nostaa itseänne
+hengessä. Henki on väkevä, mutta liha on heikko.» Ja taas hän sanoi:
+»Isä, jos tämä kärsimys on välttämätön, niin anna minun se kantaa;
+mutta kaikessa kärsimyksessäni tahdon minä ainoastaan, että Sinun
+tahtosi on tapahtuva eikä minun.» Opetuslapset eivät ymmärtäneet
+vieläkään häntä. Silloin Jeesus uudelleen taisteli kiusausta vastaan ja
+vihdoin hän sen voitti ja tuli opetuslastensa luo sanoen: »Nyt on
+kaikki päätetty, ja te voitte olla rauhassa. Minä en tahdo sotia
+vastaan, vaan antaudun tämän maailman ihmisten käsiin.»
+
+
+Kun Pilatus kuuli heidän sanansa, peräytyi hän ja käski viedä Jeesuksen
+kuolemaan. Mutta ensin hän antoi hänen ruoskittavaksi ja puetti sitten
+uudelleen kalliisen kaapuun, ja sotamiehet löivät ja rääkkäsivät ja
+pilkkasivat häntä. Sitten he antoivat hänelle ristin kannettavaksi ja
+veivät hänet mestauspaikalle ja ristiinnaulitsivat hänet. Ja kun Jeesus
+riippui ristinpuussa, herjasi häntä koko kansa. Mutta tähän kaikkeen
+hän vaan vastasi: »Isä, anna heille anteeksi, sillä eivät he tiedä,
+mitä he tekevät.». Ja kun kuolema jo lähestyi, sanoi hän: »Isä, Sinun
+haltuusi annan minä henkeni». Ja niin hän painoi päänsä alas ja heitti
+henkensä.
+
+
+
+
+13.
+
+Uuden suhteen syntyminen.
+
+
+  Totisesti minä sanon teille: ellette käänny ja tule niinkuin
+  lapset, niin ette suinkaan tule sisälle taivaan valtakuntaan.
+  (Matth. 18:3.)
+
+  Totisesti, totisesti sanon minä sinulle (Nikodeemukselle): ellei
+  joku vasta uudesta synny, ei hän taida Jumalan valtakuntaa nähdä.
+  (Joh. 3:3.)
+
+  Mitä lihasta syntynyt on, se on liha: ja mitä Hengestä syntynyt
+  on, se on Henki. (Joh. 3:6.)
+
+  Ei astu kenkään ylös taivaaseen, vaan joka taivaasta astui alas,
+  Ihmisen Poika, joka on taivaassa.
+
+  Ja niinkuin Mooses ylensi käärmeen korvessa, niin myös Ihmisen Poika
+  pitää ylettämän: että jokainen kuin uskoo häneen, ei pidä hukkuman,
+  mutta ijankaikkisen elämän saaman.
+
+  Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut että hän antoi ainoan
+  Poikansa, että jokainen, kuin uskoo häneen, ei pidä hukkuman, mutta
+  ijankaikkisen elämän saaman. (Joh. 3:13-16.)
+
+Tämä uusi suhde Jumalaan syntyy samassa kun minussa herää tieto ja
+tunto siitä, että hän rakastaa minua,--rakastaa minua semmoisena kuin
+olin lapsena; rakastaa minussa sitä lasta, sitä sisäisintä minua, joka
+oli jäänyt jonnekin vuosien taa, unohduksiin sen itsetietoisen,
+levottoman, vaativaisen, ylpeän minuuden rinnalla, joka oli kasvanut
+sijaan ja tunkenut edellisen tieltään. Ja kun minä tunnen tuon suuren
+voimallisen Jumalanrakkauden kohtaavan minua, niin minä tahtoisin nähdä
+mitä se oikeastaan on, jota hän minussa rakastaa, tahtoisin vetää sen
+esille, nostaa sen päivän valoon, ikäänkuin todistaakseni itselleni,
+että minun sisällisessä itsessäni on jotain, joka siis ansaitsee
+Jumalan rakkautta. Mutta mitä tarkemmin katson, sitä vähemmän jääpi
+minusta jäljelle, sitä kirkkaampana paistaa vaan vastaani elävän
+Jumalan rakkaus.--Tahtoisin hävetä, tahtoisin huomauttaa entisestä
+elämästäni, jonka koko mustuus, jonka kaikki alhaiset teot, jonka
+herjaava ylimielisyys samassa on silmieni edessä. Mutta taas kuuluu
+vastaan rajattoman hellän Isän ääni: kaikki on unhotettu, kaikki on
+poispyyhitty, riemuitkaamme vaan palauksestasi!--Ja tässä suuressa
+sovituksessa minä tunnenkin olevani kuin pesty. Tämän rakkauden valossa
+minä olen valkoinen kuin lumi. Eikä siinä kyllä. Niinkuin kotiin
+palannut tuhlaajapoika isän rajattoman rakkauden ympäröimänä ei voinut
+enää jäädä syntiin, vaan tiesi tulevansa vastaisuudessa aina
+ajattelemaan ainoastaan tämän isän palvelemista, aivan niin minäkin
+tunnen, että vastasyntynyt uusi suhde Jumalaan on vapauttanut minut
+ainiaaksi pahasta, ettei Jumalan ilmakehä ole asettunut minun
+ympärilleni enää haihtuvana tunnelmana, vaan Isän rajattoman rakkauden
+tieto on antanut minulle kokonaan uuden elämänviehätyksen, uuden halun
+elää ainoastaan Hänen tahtoansa varten, joka on nyt muuttunut elämän
+ainoaksi »pääasiaksi». Minuun syttyy vastustamaton vetovoima sinne
+ylös, niinkuin pyrkisin johonkin takasin, josta olen lähtenyt, niinkuin
+näkisin kaiken kaipaukseni sataman, niinkuin tuntisin, että siellä
+Hänen luonaan on se kaikki, mikä on hienointa, puhtainta, lämpimintä,
+mikä on ikuista kotia. Mutta kaikkien minun halujeni ylitse näen yhä
+Isän suuren rauhallisen rakkauden paisteen, ikäänkuin hän odottaisi
+minulta jotain, eikä kuitenkaan tahtoisi antaa minulle mitään aikaa
+kiitollisuuden tunteisiin. Minusta näyttää, kuin pitäisi minun jostakin
+ulkopuolelta tavoittaa vastausta siihen, mitä minun nyt on tekeminen
+tässä armon äärettömässä valtameressä. Onko minun siirtäminen vuoria
+paikoiltaan, onko minun kääntäminen tuulet kulussaan, vai onko minun
+lentäminen valokeskusta kohden, siihen uppoutuakseni?
+
+Silloin näen Jeesuksen tutut piirteet.
+
+Juurihan minä luin hänen oppinsa. Juurihan hänen oppinsa kautta sain
+tietää, että minulla on Isä. Hänen suuri kuolemansahan avasi silmäni
+näkemään tämän rakkauden äärettömyyttä. Hänen ilmoituksensahan on
+minulle antanut elävän Jumalan.
+
+Ja hän siis myöskin ilmoittaa minulle, mitä minun on tekeminen.
+
+Hän elää ja ilmoittaa itsensä jokaiselle, joka hänen sanansa kätkee.
+
+»En minä jätä teitä orvoiksi, vaan minä tulen teidän tykönne.»
+
+»Jokainen, joka minua rakastaa, se pitää minun sanani; ja minun Isäni
+rakastaa häntä, ja me tulemme hänen tykönsä, ja asumme hänen
+tykönänsä.»
+
+Niin, minä tunnen, että he nyt jo ovat minun tykönä, enkä minä enää ole
+tietämättä, mitä minun on elämälläni tekeminen.
+
+Kuinka Jeesus ymmärsi Isän tahdon? Mitä hän teki, kun tunsi Isän
+rakkauden kohtaavan itseänsä?
+
+Hän otti Isän tahdon omakseen, tahtoi niinkuin Isä tahtoi ja rakasti
+niinkuin Isä rakasti,--rakasti meitä ja tahtoi tehdä meidätkin saman
+Isän lapsiksi, että mekin olisimme ymmärtäneet saman Isän tahdon ja
+siinä saaneet ijankaikkisen elämän. Ja hän antautui
+ristiinnaulittavaksi tietäen, että hän siten antoi meille uskon tähän
+meidän omaan autuuteemme.
+
+Ja kuitenkin hän juuri siinä täytti Isän tahdon. Hän kirkasti Isän maan
+päällä, täyttämällä sen työn, minkä Isä oli hänen tehtäväksensä
+antanut. Ja oli Isän ainoa poika.
+
+»Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainoan
+Poikansa, että jokainen, kuin uskoo häneen, ei pidä hukkuman, mutta
+ijankaikkisen elämän saaman.»
+
+Ja minä tunnen, että koko heräämyksessäni toteutuu vaan Jeesuksen
+rukous:
+
+»Että he kaikki yhtä olisivat, niinkuin sinä Isä minussa olet, ja minä
+sinussa, että hekin meissä niin yhtä olisivat: että maailma uskoisi
+sinun minua lähettäneeksi. Ja minä annoin heille sen kunnian, kuin sinä
+minulle annoit: että he yhtä olisivat, niinkuin mekin yhtä olemme. Minä
+olen heissä, ja sinä minussa, että he niin yhdessä täydelliset
+olisivat, ja maailma tietäisi, että sinä minun lähetit, ja että sinä
+heitä rakastit, niinkuin sinä minua rakastit. Isä, minä tahdon, että
+kussa minä olen, siellä nekin olisivat minun kanssani, kuin sinä
+minulle antanut olet; että he minun kunniani näkisivät, jonkas minulle
+annoit, sillä sinä rakastit minua ennenkuin maailman perustus laskettu
+oli. Vanhurskas Isä, ei maailma sinua tuntenut, mutta minä tunsin
+sinun, ja nämät ymmärsivät, että sinä minun lähetit. Ja minä julistin
+heille sinun nimes, ja vielä julistan; että se rakkaus, jolla sinä
+minua rakastit, heissä olisi, ja minä myös heissä.»
+
+Kaikki elämän vaikuttimet nyt kääntyvät minussa, kun minä ymmärrän,
+että minun on rakastaminen ihmisiä niinkuin Isä minua rakastaa. Minä
+koetan ottaa Isän tahdon omaksi tahdokseni. Ja ensimmäiset tekoni tästä
+uudesta vaikuttimesta--ne ovat niin lapselliset, niin kömpelöt, niin
+taitamattomat, että on hyvin vaikea niistä muille kertoa, mutta
+kuitenkin ne täyttävät sydämmeni sykkivällä riemulla, ei siksi, että
+olisin niillä jotakin aikaansaanut, vaan siksi, että niiden vaikutin on
+Isästä ja yhdistää minua Häneen, ja että minä tunnen mahdolliseksi
+kasvaa Hänen tahtonsa täyttämisessä.
+
+Siitä hetkestä perustui se suhde Isän ja minun välillä, se ikuinen,
+joka ei koskaan voi katketa eikä kuolla.
+
+Sen kanssa minä olen alkanut ijankaikkisen elämän. Sillä heräämisestäni
+asti tähän päivään saakka olen minä elänyt hetki hetkeltä ja tunti
+tunnilta tämän ainoan totisen Jumalan ja hänen lähettämänsä Jeesuksen
+Kristuksen tuntemisesta.
+
+
+
+
+14.
+
+Rakkaus.
+
+
+  »Niin tulivat hänen veljensä ja äitinsä, ja seisoivat ulkona, ja
+  lähettivät hänen tykönsä kutsumaan häntä. Ja kansa istui hänen
+  ympärillänsä, ja sanoivat hänelle: katso, sinun äitis ja veljesi
+  kysyvät sinua ulkona. Ja hän vastasi heitä, sanoen: kuka on minun
+  äitini taikka minun veljeni? Ja koska hän oli ympäri katsonut niiden
+  päälle, jotka hänen ympärillänsä istuivat, sanoi hän: katso minun
+  äitini ja minun veljeni! Sillä joka tekee Jumalan tahdon, hän on
+  minun veljeni ja minun sisareni ja äitini.» (Mark. 3:31-35).
+
+  »Älkää luulko, että minä olen tullut rauhaa lähettämään maan päälle.
+  En ole minä tullut rauhaa, mutta miekkaa lähettämään. Sillä minä
+  tulin ihmistä isäänsä vastaan riitaiseksi tekemään, ja tytärtä
+  äitiänsä vastaan, ja miniätä anoppiansa vastaan, ja ihmisen
+  vihamiehet on hänen perheensä. Joka rakastaa isäänsä taikka äitiänsä
+  enemmän kuin minua, ei se ole minulle sovelias, ja joka rakastaa
+  poikaansa taikka tytärtänsä enemmän kuin minua, ei se ole minulle
+  sovelias.» (Matth. 10:34-37).
+
+  »Te kuulitte sanotuksi: rakasta lähimmäistäs, ja vihaa vihollistas.
+  Vaan minä sanon teille: rakastakaat vihollisianne, siunatkaat niitä,
+  jotka teitä sadattavat, tehkäät niille hyvää, jotka teitä vihaavat,
+  ja rukoilkaat niiden edestä, jotka teitä vainoovat ja vahingoittavat,
+  että te olisitte teidän Isänne pojat, joka on taivaissa, sillä hän
+  sallii aurinkonsa koittaa niin pahain ylitse kuin hyväinkin, ja antaa
+  sataa niin väärille kuin vanhurskaillekin. Sillä jos te rakastatte
+  niitä, jotka teitäkin rakastavat, mitä teidän siitä palkkaa on?
+  Eivätkö publikaanit myös niin tee? ja jos te ainoastaan veljeinne
+  kanssa soveliaat olette, mitä te sen kanssa erinomaista teette?
+  Eivätkö publikaanit myös niin tee? Olkaat siis te täydelliset,
+  niinkuin teidän taivaallinen Isänne täydellinen on.»
+  (Matth. 5:43-48.)
+
+Kristus ei pysähtynyt nauttimaan Isän rakkauden paistetta, jonka tunsi
+itseänsä kohtaavan. Vaan niinkuin peili lähettää edelleen siihen
+sattuvan valon, niin lähetti Kristus Isän rakkauden edelleen ihmisiin.
+
+Totinen rakkaus on ihmisen kautta kulkeva Jumalan rakkaus.
+
+Taikka selvemmin: Se rakastaa totisesti, joka koettaa rakastaa muita,
+niinkuin tuntee Jumalan rakastavan häntä itseänsä.
+
+Joka yhtyy Isään, hänen täytyy tuntea ihmisissä saman Isän lapsia.
+Hänen täytyy tuntea, että hänen pysymisensä Isässä on samaa kuin
+rakastaa kaikkia ihmisiä niinkuin Isä kaikkia rakastaa. Se on: hänen
+täytyy tuntea Isän rakkauden alituisesti kulkevan hänen kauttansa.
+
+Tämän ymmärtäminen, tämän tiedon ensimmäinen värähdys, jota ei
+vähinkään teko ollut vielä ennättänyt seurata, toi minut lähemmäksi
+ihmisiä ja antoi aavistaa äärettömän lujan ja lämpimän yhdyssiteen
+kaikkien meidän välillä.
+
+Oli niinkuin jokin vangittu olisi minussa vapauteen päässyt, kun opin
+tuntemaan tämän uuden Jumalasta lähtevän rakkauden.
+
+Se oli uusi, ja kumminkin se oli sydämmen kotoisin tunne, sen lämpimin
+kieli. Se oli erilainen kuin entinen rakkaus, ja kumminkin se oli yhtä
+ymmärrettävä ja yhtä tuttu.
+
+Uusi ja erilainen se oli siksi, että se kohtasi kaikkia erotuksetta, ja
+jota vastoin entinen inhimillinen rakkaus valitsi jotkut pitääkseen
+heitä parempina toisia. Erotus omaisten ja vieraiden, tuttujen ja
+tuntemattomien välillä ikäänkuin katosi. Sillä juuri tämä erotus oli
+vieras uudelle rakkaudelle. Ja kumminkin minä sanomalla sanon, ettei
+tämä uusi rakkaus ollut minulle tuntematon, vaan tuttu ja kotoinen.
+Lapsena minä osasin rakastaa omaisiani ja muita ihmisiä, jotka olivat
+minulle hyviä, juuri sillä samalla rakkaudella. Ja vielä nytkin
+vanhempana yksi puoli tai yksi osa omaisrakkaudesta oli sitä samaa,
+sitä oikeata, vaikka tämä osa ijän karttuessa oli yhä supistunut ja
+antanut yhä enemmän sijaa itsekkyydelle.--Niinikään, olihan se
+vaatimaton tunne, jonka olin itsessäni löytänyt ja sittemmin tehnyt
+suureksi isänmaanrakkaudeksi, alkujaan puhtain ja vilpittömin tunne,
+eikä siihen ollut sekaantunut mitään kerskailemisen tarvetta tai
+etevämmyyden pyyntöä.
+
+Kaikissa tapauksissa, kun heräsin, oli minulle kohta selvänä uuden
+rakkauden laatu. Puhtaudellaan, vilpittömyydellään ja rajattoman
+kehittymisen mahdollisuudella se minut hurmasi. Se oli itse valo.
+Jumala on rakkaus.
+
+Mutta samalla minulle oli selvänä, kuinka poljettu se minussa oli,
+kuinka unohtunut, kuinka kehittymättömäksi jäänyt, kuinka sotkuksissa
+itsekkyyden kanssa.
+
+Minun täytyi melkein kauhistua nähdessäni mitä rakkaus on ja kuinka
+vähän minä rakastin. Lukuunottamatta omaisiani, minulla kyllä oli
+ystäviä. Ne olivat niitä, jotka eivät olleet joutuneet pyrintöjeni
+tielle, niitä, jotka tahtoivat minulle sitä, mitä minäkin tahdoin
+itselleni, jotka olivat minun puolellani, kun minä kilpailin vieraiden
+kanssa,--jotka toivoivat minun pääsevän muiden yläpuolelle ja joille
+minun viholliseni olivat vihollisia. Mutta heti kun minun ja ystäväni
+edut menivät vastakkain, saatoin minä jättää hänet ja olin valmis
+löytämään hänessä kaikellaista rumuutta.
+
+Jonkinlainen hämärä aavistus siitä, että elämän ajatus ja merkitys oli
+haettava minussa itsessäni asuvasta rakkauskyvystä, oli nuoruudessani
+saattanut minut tempaamaan irti sydämmestäni sen, mitä siinä oli
+rakkautta, eroittamaan sen ikäänkuin nähtäväksi ja käsin pideltäväksi,
+ja, kun se tuntui minusta liian vähäpätöiseltä ja vaatimattomalta,
+kaikin tavoin kehittämään ja paisuttamaan sitä mahdollisimman suureksi
+ja valtavaksi. Ja kun minä vihdoin, käytettyäni loppuun kaikki keinot
+tämän luonnottamasti kasvatetun rakkauden ylläpitämiseksi, luovuin
+turhasta vaivasta, näin minä, että todellinen rakkauskykyni ei ollut
+nimeksikään suurennut, vaan päinvastoin oli entistänsä ehkä vieläkin
+vähäpätöisempi. Eikä siinä kyllä. Sen sijaan, että olisin ruvennut
+rakastamaan enemmän kuin ennen rakastin, oli minulle vaan kertynyt yhä
+enemmän vihattavaa. Ei edes niitä ihmisiä kohtaan, joita sanotaan
+puoluelaisiksi, samanmielisiksi, liittolaisiksi, minulla ollut sen
+enempää lämpimyyttä, kuin että saatoin pitää jokaista heistä kuolleena
+myöskin minulle, heti kun hän oli kuollut puolueelle tai yleisölle.
+
+Minä heräsin omien vihollisteni keskuudessa.
+
+Ja näitäkö nyt minun piti siunata ja rakastaa ja palvella!
+
+Epäilemättä, koska me olemme saman Isän lapsia, koska Isä heitä
+rakastaa niinkuin minua, koska minun täytyy olla vaan peili, josta Isän
+rakkaus heihin heijastuu.
+
+Isän kasvojen edessä kaikki viha ihmisiä kohtaan katoaakin niinkuin yön
+varjo päivän tieltä. Ja ainoastaan tultua pois Jumalan kasvojen edestä,
+ajatellessa suhteita ihmisiin ja oloja jokapäiväisessä elämäntouhussa,
+voi tuo vihollisuus jälleen näyttää voittamattomalta.
+
+Mistä syntyvät minulle viholliseni?
+
+Koetan lyhyesti vastata tähän kysymykseen.
+
+Olen jo edellisissä kuvauksissa osoittanut, että kaikkien pyrkimyksieni
+perustus, koko elämäni perussävel ja sen päävaikutin oli toisten
+rakkauden taivuttamisessa itseeni. Ilmestyen yksinkertaisimpana jo
+lapsuudessa ja selvimpänä nuoruudessa, se ilmeni sittemmin elämän koko
+moninaisuudessa, elämän levottomissa, ristiriitaisissa pyrinnöissä,
+maineen ja kunnian, rikkauden tavoittelussa. Minun vihollisiani siis
+olivat kaikki ne, jotka tässä tulivat tielleni, kaikki ne, joita minä
+en miellyttänyt, jotka eivät minua rakastaneet ja jotka eivät
+omistaneet sitä kuvaa minusta kuin tahdoin.
+
+Mutta nyt edellyttää yhtyminen Isään, että tulen riippumattomaksi tästä
+ihmisten rakkaudesta, että ennen kaikkea juurinensa hävitän tuon
+valhekuvan itsestäni, että luovun omasta tulevaisuudestani ja kaikista
+pyrinnöistä järjestää aineellinen elämäni omien toiveitteni mukaiseksi.
+
+Senvuoksi yhtyminen Isään samalla poistaa kaiken aiheen
+vihamielisyyteen ihmisiä vastaan.
+
+Niille, jotka ovat itse kokeneet uudestasyntymyksen, en minä tarvitsisi
+tarkemmin selittää tätä pääkohtaa siinä, sitä, kuinka rakkaus ihmisiin
+vaan senvuoksi, että sama Isä näkee heitä ja puhuu heille ja sanoo
+heitä lapsikseen, voi syntyä, kehittyä ja kasvaa.
+
+Mutta minä olen ennen itse pudistanut päätäni niille, jotka minulle
+puhuivat tämmöisen rakkauden mahdollisuudesta. Minusta on tuntunut
+mahdottomalta rakastaa ihmisiä, joihin ei minulla ollut mieltymystä. Ja
+kun tiedän, että ainoastaan Isään yhtyminen on voinut saattaa minua
+käsittämään, mitä tämmöinen rakkaus on, niin voin hyvin asettua niiden
+kannalle, jotka eivät sitä käsitä, vaan kysyvät: mitä se merkitsee,
+että meidän on rakastaminen vieraita? Kuinka meidän on rakastaminen
+meille tuntemattomia ihmisiä? Kuinka meidän on alkaminen rakastamaan
+niitä, joihin meillä ei ole mitään tunteita? Täytyyhän meidän, jos
+tehtävämme todellakin on tämä, voida aavistaa mimmoinen se rakkaus on,
+johon meidän on pyrkiminen!
+
+Ja niin omituinen on maailman rakennus, ettei ihminen todellakaan tässä
+kohden jää vastausta vaille, vaikkei hän tahtoisikaan sitä hakea
+suoraan sieltä, mistä se on haettava. Jokainen ihminen tietää, mitä
+rakkaus on. Sillä jokaisella ihmisellä on omaisia, joita hän on
+rakastanut tai vieläkin rakastaa, ja jokainen tietää, että tässä
+rakkaudessa on yksi osa puhdasta ja kuolematonta, puhtainta mitä
+ihmisessä voi olla. Se oli synnynnäinen, lapsuudesta asti tuttu suhde;
+--tuskin mikään asia maailmassa saattoi ollakaan niin tuttu, kuin tuo
+lämmin suhde omaisiin. Se voi tosin olla vaan ikäänkuin etäinen muisto,
+mutta se on kumminkin antanut käsityksen siitä, mitä rakkaus on.
+Jokainen ihminen on joko isä tai äiti tai poika tai tytär tai veli tai
+sisar. Ja jokainen ihminen on joko vanhus tai keski-ikäinen tai lapsi.
+Nyt kuuluu vastaus: rakasta vanhuksia niinkuin rakastat isääsi ja
+äitiäsi, ikäisiäsi ihmisiä niinkuin veljiäsi ja sisariasi, ja vieraita
+lapsia niinkuin omiasi.
+
+Niille, jotka luulevat, että ihmisten väliset rakkauden suhteet ovat
+tunteen asioita, joita ihminen ei itse voi ohjata, saattaa tämä näyttää
+oudolta ja he hylkäävät sen ensi kuulemalta. Sillä heidän tunteensa
+lyöpi heti vastaan, ja tähän tunteesen he vaan ovatkin tottuneet
+luottamaan. Kuinka muka voisin rakastaa tuota ryppyistä akkaa niinkuin
+vanhaa äitiäni, jonka olento on silmissäni kirkastunut
+loukkaamattomaksi kuvaksi! Taikka tuota äijää niinkuin vanhaa isääni!
+Tai voisinko rakastaa palvelustyttöämme niinkuin omaa sisartani; tuota
+miestä, joka on kilpailijani, niinkuin veljeäni, jolle mielelläni suon
+kaikessa etusijan! Taikka vierasta katupoikaa niinkuin omaa pienoista
+lastani, jota en voi liikutuksetta ottaa syliini!
+
+Mutta järki sitävastoin heilläkin hyväksyy ajatuksen kokonaan. Järki
+sanoo kohta, että kaikki nuo tuntemattomat ukot ja akat, miehet,
+naiset, lapset eivät eroa mitenkään niistä muutamista henkilöistä,
+joihin tunnen rakkautta,--että juuri tuota akkaa, jossa minä en näe
+kuin rumia ryppyjä, joku sanoo äidiksensä,--että tuo akka siis voi olla
+aivan samallaisen hellän rakkauden esineenä, kuin minunkin äitini,--
+että siis minun tunteeni on vaillinainen, koska se ei voi kiintyä
+siihen, mitä toinen rakastaa.
+
+Ja samassa kuin on näin kosketeltu tunteen arinta kohtaa, sen
+riittämättömyyttä, on tunne valmis liikahtamaan, etsimään uutta
+esinettä, jota se tähän asti ei ole ymmärtänyt sulkea lämpimyyteensä.
+
+Miksi sanonkaan tuota akkaa ryppyiseksi, siten värittäen lauseeni
+kieltämättä vähän halveksivaksi. Totta on, että hänen kasvonsa ovat
+ryppyiset; mutta niinhän on äitinikin. Ja kun nyt lähemmin tarkastelen
+hänen piirteitänsä, niin vähitellen ja yhä selvemmin alan ymmärtää,
+että ne ovat samallaisten kärsimysten ja vaivojen tuotetta, joita on
+ollut äidillä. Tuossa silmän luona värähtää vieraalla vanhuksella aivan
+niinkuin äidillänikin. Poskien alaosa suupielen luona on paksuissa
+rypyissä. Ne tietysti eivät siinä aina ole olleet. Ne ovat muodostuneet
+varmaan niinkuin äidilläkin: ensin muistan olleen vaan tuskin
+huomattavan viivan; mutta se syventyi ja toisia tuli vuosien mukana
+viereen, kunnes ne vähitellen hänen harmaantuessaan muuttuivat
+vanhuuden siliämättömiksi rypyiksi. Ja yhtäkkiä vieraan vanhuksen
+kasvot kirkastuvat silmissäni. Hänenkin ryppynsä ovat muodostuneet
+vähitellen ja niilläkin on oma historiansa, niittenkin takana on
+kokonainen elämä suruja ja iloja. Katson hänen silmiinsä ja minuun
+tulvahtaa outo riemu. Siinä hetkessä ymmärrän, miksi Jumala häntä
+rakastaa ja miksi siis minunkin on häntä rakastaminen niinkuin äitiäni.
+
+Tällä tavoin, omaisrakkauteen vertaamalla, voi selvitä sen rakkauden
+laatu, jolla Jumala tahtoo meidän rakastavan erotuksetta kaikkia niitä
+ihmisiä, joita näemme ympärillämme ja joiden keskuudessa elämme.
+
+Ihminen syntyy vaan omaisrakkaus sydämmessä. Omaisrakkaus on hänellä
+valmiina ilman että hän on sitä tarvinnut työllänsä saavuttaa. Mutta
+maailma sitten hänelle väärin opettaa, että hänen asiansa on vaan
+kartuttaa tätä omaisrakkautta, että hänen on rakentaminen sen
+perustukselle, että hänen on valvominen omaistensa etua muiden rinnalla
+ja muiden kustannuksella. Ja hänen elämänsä muodostuukin taisteluksi
+omaisten puolesta vieraita vastaan, samalla kuin se on taistelua hänen
+itsensä ylentämiseksi muiden rinnalla.
+
+Mutta uudestasyntymys tuottaa hänelle uuden käsityksen. Uudestasyntymys
+on Jumalan välittämä sovitus vieraan kanssa, rakkauden syntyminen
+siihen, mikä ennen ei ole ollut rakkauden esineenä. Omaisrakkaus
+kadottaa silloin kaiken merkityksensä, mikäli se on omaisien
+asettamista vieraiden edelle.
+
+Koko tämän asian, jota niin suurella vaivalla ja niin monimutkaisesti
+koetan selittää, on Kristus lausunut lyhyesti ja selvästi. Paitsi yllä
+mainittuja kohtia, tapaamme Luukaan evankeliumissa vielä seuraavat
+sattuvat sanat: »Jos joku tulee minun tyköni, ja ei vihaa isäänsä, ja
+äitiänsä, ja emäntäänsä, ja lapsiansa, ja veljiänsä, ja sisariansa, ja
+päälliseksi omaa henkeänsä, ei se taida olla minun opetuslapseni.»
+
+»Joka rakastaa isäänsä taikka äitiänsä j.n.e.----enemmän kuin minua, ei
+se ole minulle sovelias.» Mutta »tulla Jeesuksen luo» taikka »olla
+hänelle sovelias» se on yhtä kuin rakastaa kaikkia ihmisiä erotuksetta,
+sen perustuksella, että kaikki ihmiset ovat saman kotoisen
+elämänhengen, saman Isän lapsia.
+
+Meidän ei ole rakastaminen omaisia enemmän kuin vieraita, se on,
+meidän on rakastaminen vieraita sillä rakkaudella, jolla kykenemme
+rakastamaan omaisiamme.
+
+Mutta,--sanotaan tähän--rakkaus johonkin ihmiseen edellyttää, että
+syvennyn tämän ihmisen sisälliseen olentoon. Mahdotontahan on siis
+synnyttää rakkautta miljooneja olentoja kohtaan, koska nähtävästi
+tarvitaan paljon aikaa oppiakseen rakastamaan yhtäkin sellaista
+ihmistä, jota ennen ei ole rakastanut.
+
+Tähän täytyy vastata, että rakkauden laajentumista ihmissydämessä ei
+voi mitata lukumäärän mukaan, että, jos sisällisellä työllä olen
+onnistunut hävittämään vastenmielisyyteni jotakin henkilöä kohtaan tai
+olen oppinut rakastamaan semmoista ihmistä, johon minulla ennen ei ole
+ollut mitään tunteita, niin, huolimatta siitä, että olen työni
+kohdistanut johonkin erityiseen henkilöön tai henkilöryhmään, minä olen
+samalla joka suunnalle laajentanut rakkauden kykyä, se on, minun on nyt
+helpompi rakastaa kaikkia muitakin ihmisiä, joita ennen en ole
+rakastanut tai joihin olen tuntenut vastenmielisyyttä.
+
+Minulla on omaiset ja omaisrakkaus vaan sitä varten, että ymmärtäisin,
+kuinka minun on rakastaminen vieraita. Toisin sanoen, omaisrakkauden
+avulla minä ikäänkuin ymmärrän, että ja miten Jumala rakastaa niitä
+ihmisiä, joita minä en vielä rakasta.
+
+Kokemus näyttää sitäpaitsi, että juuri omaisrakkautta, mikäli se on
+puhdasta ja itsekkyydestä vapaata, ei voi mielin määrin laajentaa ja
+kasvattaa. Vai voiko kukaan sanoa onnistuneensa laajentamaan
+rakkauttansa omaisiin? Kuka voi sanoa, että hän nyt rakastaa isäänsä
+tai äitiänsä enemmän kuin ennen, nuorempana, tai että hän rakastaa
+vaimoansa hellemmin kuin alussa, tai veljiänsä tai sisariansa tai edes
+omia lapsiansa, enemmän kuin hän niitä on rakastanut? Ei kukaan.
+Ihminen ei voi omin keinoin saada luonteesensa sisältymään suurempaa
+rakkauskykyä kuin minkä se sisältää. Hän voi ainoastaan kohdistaa
+rakkauskykynsä semmoisia ihmisiä kohtaan, joita hän ei ole ennen
+rakastanut, ja siten oppia rakastamaan yhä useampia ihmisiä tai
+ihmisryhmiä sillä rakkaudella, mikä hänellä on käytettävänään. Ja
+silloin hänen omaisrakkautensakin vasta kirkastuu. Mutta jos hän
+kohdistaa rakkauskykynsä yhä ja yhä omaisiinsa tarkoituksella näin
+suurentaa tätä kykyä, niin pettyy hän surullisesti. Kaikki hänen
+pyrintönsä särkyvät ja hän katkeroittaa sekä itsensä että ne, joita hän
+luulottelee rakastavansa--Merkillistä on tältä kannalta tarkastella
+ihmiselämätä. Merkillistä on nähdä, kuinka niitä tuhansia, miljoonia
+ihmisiä, jotka eivät ole ymmärtäneet eivätkä koeta vapaaehtoisesti
+toteuttaa Kristuksen ilmoittamaa uutta rakkauden oppia, elämän yhä
+kovenevat kärsimykset tahtovat ikäänkuin väkisin johtaa tätä totuutta
+kohden. Puhumatta nyt niistä ihmisen pääkärsimyksistä, joiden tarkoitus
+on horjahuttaa hänen uskoansa omaan tulevaisuuteen ja lannistaa hänen
+toiveitansa siihen, että muut ihmiset kesken omia asioitansa voisivat
+joutaa häntä ajattelemaan, saati rakastamaan, tarkoittavat useimmat
+muut tavallisimmista kärsimyksistä saattaa ihmistä siihen, että hän,
+sen sijaan kuin ei ole tyytynyt omaisten ja vaatimattomien ystävien
+rakkauteen, vaan tahtonut vieraiden rakkautta, nyt päinvastoin itse
+oppisi vieraita rakastamaan. Tässä kohden on juuri syvin merkillisyys.
+Sillä elämä näyttää ihankuin tahallaan tuovan ihmisen tielle vieraan ja
+vihatun. Elämä tietää että jos hän oppii rakastamaan yhden vieraan
+sillä rakkaudella, joka hänellä on käytettävänä, niin hän samalla ilman
+muuta oppii kaikkia muitakin vieraita enemmän rakastamaan. Ja sentähden
+se tavalla tai toisella liittää hänet tähän yhteen, pakottaa heidät
+asumaan yhdessä, kärsimään yhdessä, suremaan ja iloitsemaan yhdessä.
+Tämmöinen vieraiden ainesten yhdistäminen tapahtuu hyvin usein
+esimerkiksi avioliittojen kautta. Minkä inhimillisen olosuhteen
+ympärillä voisikaan ajatella enemmän kärsimyksiä kuin avioliiton!
+Sattuu tosin usein, että avioliiton soimijat eivät ole toisillensa
+henkisesti vieraita; mutta kuinka paljoa useammin käy niin, että
+aistillinen viehätys yhdistää aviopuolisoiksi kaksi luonteeltaan ja
+kehitykseltään toisilleen kokonaan vierasta olentoa,--että, kun
+aistillinen tenho luonnon pakosta on kadonnut, nuo kaksi jäävät
+seisomaan vastakkain, vento vieraina toisilleen ja tuntien yhä kasvavaa
+kolkkoutta. Kuka mittaa silloin ne kärsimykset, joita heidän on
+kestäminen, oppiakseen ehkä vasta elämänsä ehtoolla rakastamaan
+toisiansa, hiljaa ja vaatimattomasti, niinkuin veli rakastaa sisartansa
+ja sisar veljeänsä!--Eikö liene myöskin kyllin tunnettu se ilon ja
+onnen täydellinen myrkytys, mikä perheessä voi olla välttämätön, jotta
+anoppi oppisi rakastamaan miniätä ja miniä anoppiansa? Ja jos
+kärsimykset todella opettavat anopin rakastamaan miniätä niinkuin hän
+rakastaa omaa poikaansa, niin eikö hän silloin jo ole uusi ja
+kirkastunut ihminen, jolle on enää mahdoton vihata ketään, vaan joka
+rakastaa kaikkia?--Mutta miksi minä luettelisin esimerkkiä elämästä,
+joka on jokaiselle tunnettu ja jota jokainen itse elää? Kuka
+täysikäinen ihminen ei itse tietäisi, että elämämme todella on täynnä
+tämmöisiä kärsimyksiä ja että ne kummallisella tavalla seuraavat meitä,
+mihin ikinä koetammekin niitä paeta? Ja kuka ei olisi, nähdessään näitä
+kärsimyksiä, ihmetellyt tai nurkunutkin kohtalon säälimättömyyttä!
+
+Mutta kärsimykset ovat Jumalan rakkauden viimeinen todistus. Sillä ne
+ovat aijotut niille vapaille ihmisille, jotka vapaasti hylkäävät
+Kristuksen ilmoittaman rakkaudenopin, että he edes omien kärsimystensä
+kautta ehdottomastikin löytäisivät oikealle tielle. Eikö totta, yksi
+askel vielä Jumalan puolelta--ja koko siitä tahdon vapaudesta, josta
+ihminen itse ylpeilee ja joka antaa hänelle arvon olla Jumalan kuvan
+kaltainen, ei ole mitään jäljellä!
+
+Mainitsemani Kristuksen sanat eivät ole mitään satunnaisia
+lausumistapoja, vaan sisältävät ytimen Kristuksen rakkaudenopista. Ne
+ilmaisevat ihmisille kokonaan uuden näkökannan, josta luonnollisella
+ihmisellä ei ole aavistustakaan. Ne tarkoittavat, niinkuin tarkoittaa
+kaikki, mitä Kristus on sanonut, Jumalan valtakunnan perustamista
+ihmisten keskuuteen, valtakunnan, jossa ihmiset riippuvat yksistään
+Isästä ja hänen tahdostaan.
+
+Sentähden tämä oppi ulottuu kaikkiin olosuhteisin, mitkä ovat meidän
+maailmassamme suinkin mahdolliset:
+
+Minulla on tosin omaisrakkaus siksi, että ymmärtäisin miten minun on
+vieraita rakastaminen. Mutta ei siinä kyllä.
+
+Minulla on kotirakkaus, että minä oppisin rakastamaan vieraita koteja,
+että ymmärtäisin kaikki kodit niiksi sijoiksi, joissa asuu minun
+veljiäni ja sisariani,--minun oman isän lapsia.
+
+Ja vieläkin enemmän.
+
+Minulla on isänmaa, ja minä rakastan sen kansaa ja sen kieltä, vain
+ymmärtääkseni, kuinka minun on rakastaminen vieraita maita, vieraita
+kansallisuuksia ja vieraita kieliä, se on, ymmärtääkseni taaskin, että
+kaikki eri kansallisuudet ovat saman Isän lapsia, joita hän rakastaa
+niinkuin meitä. Jos siis olen yhtynyt Isään, niin täytyy minun tässäkin
+asiassa pitää hänen rakkauttansa, joka kohtaa kaikkia erotuksetta,
+ainoana ohjeena, eikä hakea maailman opeista mitään erikoista ohjetta,
+joka sallisi minun rauhassa rakastaa omaani ja vihata vierasta. »Te
+kuulitte sanotuksi: rakasta lähimmäistäs, ja vihaa vihollistas. Vaan
+minä sanon teille: rakastakaat vihollisianne, että te olisitte teidän
+Isänne pojat, joka on taivaissa.»
+
+Aivan niinkuin omaisrakkaus ei voi kasvaa ennenkuin olen oppinut
+rakastamaan vieraita niinkuin omaisiani, aivan samalla tavalla ei voi
+olla mitään hyötyä siitä, että minä koetan puhaltaa hehkuksiin
+isänmaanrakkauden. Todellinen rakkauskykyni ei siitä liikahda
+nimeksikään ylöspäin, vaan sen sijaan kasvaa kansallisylpeyteni, johon
+tosi rakkaus päinvastoin tukehtuu. Ja kansallisylpeys kasvattaa minulle
+yhä yltyvän kansallisvihan vieraita vastaan. Kaikki kansallisuudet
+elävät siinä maailman uskossa, että he menisivät suinpäin turmioon, jos
+seuraisivat uutta totuuden oppia. Ja sentähden he sulkevat rajansa ja
+koettavat kaikin tavoin nostattaa kansan rakkautta omaan itseensä.
+Mutta kuka taaskin mittaa ne veriset kärsimykset ja ne raskaat taakat,
+joita kansojen on kestäminen tullaksensa vihdoin pakostakin tämän
+saman totuuden tielle, avatakseen rajansa selko selälleen ja oppiakseen
+toistensa tarpeita palvelemaan ja toisiansa rakastamaan niinkuin
+omaansa!
+
+Vielä minun täytyy ottaa puheeksi pari kohtaa.
+
+Olen sanonut, että esimerkiksi äiti, vaikka kuinka koettaisi suurentaa
+rakkauskykyänsä omiin lapsiinsa, ei sitä voi tehdä. Hänen yrityksensä
+tulevat päättymään--ja melkein aina päättyvätkin--siihen, että hän yhä
+enemmän antautuu vaan lastensa ruumiillisen hoidon ja aineellisen
+hyvinvoinnin palvelemiseen.
+
+Ainoastaan yhdessä tapauksessa voi todellinen rakkauskyky suureta.
+Siinä tapauksessa, että äiti oppii rakastamaan vieraita lapsia niinkuin
+omiansa, ei ainoastaan tunteissa, vaan teoissa. Sillä silloin hän itse
+on muuttunut uudeksi ja kirkastuneeksi ihmiseksi, joka tietää, mitä
+hänen omat lapsensa ovat ja mitä he tarvitsevat. Hän rakastaa heitä
+Jumalan rakkaudella, joka ei voi suureta vaan siksi, ettei sitä voi
+mitata.
+
+Jos sen rakkauden ohjeena, jolla meidän on vieraita lapsia
+rakastaminen, on se rakkauskyky, jolla voimme rakastaa omiamme, niin on
+ihanteena sille rakkaudelle, jolla meidän on omia lapsiamme
+rakastamisen, Jumala itse.
+
+»Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainoan
+Poikansa----»
+
+Mitä tämä merkitsee inhimillisesti?
+
+Se merkitsee, että meidän ei ole rakastaminen omia lapsiamme niinkuin
+kana rakastaa poikiansa, vaan henkisesti, niin, että jos meidän
+lapsemme, opittuansa meiltä totuuden, sanoisi: »isä ja äiti, minä näen,
+että totuus minua vaatii uhraamaan henkeni sen edestä, ja minä olen
+tullut jättämään teille hyvästiä», niin me emme ottaisi häntä syliin
+estääksemme häntä tästä teosta, vaan ottaisimme hänet syliin
+siunataksemme hänet siihen.
+
+
+
+
+15.
+
+
+Mistä syystä en ruvennut tuomariksi.
+
+
+  »Älkäät tuomitko, ettei teitä tuomittaisi.» (Matth. 7:1.)
+
+Kirjanoppineet ja fariseukset toivat kerran Jeesuksen eteen, joka istui
+temppelissä ja opetti kansaa, huoruudessa tavatun vaimon, ja sanoivat:
+»Laki käskee meitä, että tämmöiset ovat kivillä surmattavat. Mitäs sinä
+sanot?»
+
+He kysyivät näin, koska tiesivät Jeesuksen opettavan, että ihmisen
+tulee kuunnella ainoastaan taivaallisen Isänsä ääntä eikä tuomita
+ketään. Ja he toivoivat siis, että hän olisi nyt sanonut heille
+jotakin, joka oli heidän omaa lakiansa vastaan.
+
+Jeesus, tietäen tämän, kumartui ja kirjoitteli vaan sormellansa maahan,
+tahtomatta ensin vastata mitään. Mutta kun he yhä vaativat vastausta,
+ojensi hän itsensä, ja sanoi heille:
+
+»Joka teistä on synnitön, se heittäköön ensin häntä kivellä.»----
+
+Jos nyt Jeesus olisi antanut toisen vastauksen ja sanonut heille jonkun
+rangaistuslajin, joka olisi lain mukaan ollut tähän rikostapaukseen
+sovitettava, niin kenen tahdon mukaan hän silloin olisi menetellyt? Hän
+olisi menetellyt »kansan tahdon» mukaan, »kansan oikeudentunnon»
+mukaan, joka on lausuttu kansan laissa. Hän olisi myöskin tehnyt
+itsensä tuomariksi.
+
+Mutta hän ei niin tehnyt, vaan sanoi, että ruvetkoon se tuomariksi,
+joka tuntee olevansa synnitön.
+
+Samaa opetti hän vuorisaarnassansa, kun suorin sanoin kielsi
+tuomitsemasta:
+
+»Miksi näet raiskan, joka on veljes silmässä, etkä huomaa malkaa
+omassasi? Taikka kuinka sinä sanot veljellesi: odotappas, minä otan
+raiskan silmästäsi, ja katso, malka on omassa silmässäs? Sinä
+ulkokullattu, heitä ensin malka ulos silmästäsi, ja katso sitten,
+kuinka saisit raiskan ulos veljesi silmästä.»
+
+Ja kuinka hän olisi voinut ruveta tuomariksi, joka määrää rangaistuksia
+pahoille ja siis vetoo inhimilliseen pakkovaltaan, kun hän itse juuri
+oli antanut näille ihmisille uuden lain, että pahoja ei pidä
+väkivallalla vastustaa?
+
+Kristuksen opetus on siis selvä.
+
+Juuri näistä syistä oli nyt minunkin valittava Isän tahdon ja
+yhteiskunnan tahdon välillä.
+
+Jos minä olisin tullut tuomariksi, olisi minun pitänyt vannoa
+tuomarivala. Mitä se on se tuomarivala? Minun olisi pitänyt vannoa,
+että tulen seuraamaan »kansan tahtoa» eli »kansan oikeudentuntoa»
+semmoisena kuin se ilmaantuu kirjoitetussa laissa, se on, että tulisin
+tämän kansan tahdon toimeenpanijaksi, sen kätyriksi, tuomitsemaan sen
+nimessä niitä, jotka lakia rikkovat.
+
+Mikä on kansan tahto? Kuinka se on saatu selville? Kuinka voin olla
+varma siitä, että se on kansan tahto, joka on vaatinut esimerkiksi
+kuolemanrangaistuksen rikoslakiimme? Taikka jos valtiopäivälaitoksemme
+on todella niin merkillinen ja viisaasti kokoonpantu ihmekalu, että sen
+avulla on käynyt mahdolliseksi päästä kansan tahdon perille, niin mitkä
+takeet minulla voivat olla siihen, ettei ole päästy ainoastaan kansan
+tahdon vaan myöskin sen oikeudentunnon perille? Sillä onhan kansan
+tahto jotakin ihan toista kuin kansan oikeudentunto. Vai voivatko
+valtiopäivät saada aikaan senkin, mikä jokaiselle yksityiselle on
+itsensä suhteen niin vaikea saavuttaa,--sen, että kansa todella rupeaa
+tahtomaan sitä, mitä se pitää oikeana?
+
+Mutta olkoon, että valtiopäivämiehet voivat äänestämällä päästä
+selville siitä, mikä on kansan oikeudentunto. Niin ollen jääpi jäljelle
+vaan se kummallinen seikka, että oikeudentunto, se on: omatunto, joka
+pitäisi olla sama kaikilla ihmisillä, voi olla erilainen kansalla kuin
+sen yksityisillä jäsenillä.
+
+Minun olisi nyt vannominen, että tahdon ottaa noudattaakseni »kansan
+tahtoa», joka suurimmaksi osaksi edellyttää erilaista oikeudentuntoa,
+kuin mikä minulla on. Vala on Jumalaan vetoova lupaus ihmisille, että
+tulen menettelemään heidän tahtonsa mukaan.
+
+»Taas te kuulitte sanotuksi vanhoille: älä vanno väärin, vaan pidä
+valas Herralle. Vaan minä sanon teille: älkäät ensinkään vannoko.»
+(Kolmas käsky vuorisaarnassa.)
+
+Ja todellakin,--kuinka voisin täyttää Isän tahtoa, ja samalla kertaa
+valalla sitoutua noudattamaan ihmisten tahtoa, joka lakikirjassa löytyy
+edeltäpäin ilmoitettuna kutakin tapausta varten! Isän tahto on siitä
+omituinen, että se kussakin eri tapauksessa osoittaa minulle, miten
+minun on menetteleminen. Olen antautunut kokonaan tälle Isän tahdolle,
+ja se johtaa minua nykyisyydestä nykyisyyteen. Nyt minä hänelle
+itsellensä vannoisin, että vastaisuudessa tulen erityisissä tapauksissa
+aina noudattamaan jotakin muuta kuin hänen tahtoansa!
+
+Jos aijon aina seurata Jumalaani, niin en voi samalla kertaa vannoutua
+jollekin muulle.
+
+Jos minä olen valalla sitonut toimintavapauteni, on minun mahdoton edes
+ajatella Jumalan tahdon täyttämistä. Pelko, että tämä tahto
+näyttäytyisi ristiriitaiseksi virkavelvollisuuteni kanssa, tekee
+minulle tarpeelliseksi ajatella Jumalaa niin vähän kuin mahdollista.
+Minun täytyy nimenomaan oppia panemaan hyvin vähän arvoa sille
+sisälliselle äänelle, joka tahtoisi nousta virkavelvollisuuksia
+vastaan.
+
+Mahdoton on harjoittaa yhteiskunnallista pakkovaltaa Jumalan nimessä
+tai edes Jumala ajatuksissa. Ainoastaan kirjoituksissa ja
+juhlallisemmissa puheissa voi tavata väitteitä, että niin tehdään.
+Mutta itse asiassa ensimmäinen vallanharjoitus ehdottomasti karkoittaa
+Jumala-ajatuksen. Pakkovallan harjoitus ajan pitkään saattaa ihmisten
+uskonnollisen elämän supistumaan vaan jonkinlaiseksi sisälliseksi,
+personalliseksi erikoiselämäksi, jolla ei ole mitään yhteyttä
+jokapäiväisen yhteiskunnallisen elämän kanssa, ja luopi heille ahtaan
+käsityksen Jumalasta, joka ei tahdo mitään tästä elämästä tietää.
+Kuinka hullunkuriselta heistä tuntuisikaan sekoittaa Jumalan tahtoa
+johonkin yhteiskunnalliseen kysymykseen!
+
+Ja kumminkin, kaikki riippuu siitä, että me tunnustamme Isän tahdon
+ainoaksi ratkaisijaksi niissä kysymyksissä, joita elämä eteemme
+asettaa.
+
+Perustumatta Kristuksen nimenomaisiin sanoihin ja opetuksiin, voi saman
+asian--ettei meidän ole tuomitseminen--todistaa myöskin välittömästi
+hänen rakkaudenoppinsa avulla.
+
+Silloin sanon, että syy, miksi en voinut ryhtyä tuomarintoimeen, oli
+se, että minun olisi pitänyt tuomita rangaistukseen niitä, joita minun
+oli rakastaminen niinkuin omaa isääni tai äitiäni tai veljeäni tai
+sisartani tai parasta ystävääni.
+
+Jos kuvailen, että isäni olisi tehnyt itsensä syypääksi semmoiseen
+tekoon, joka on laissa rangaistuksen alainen, niin en minä olisi voinut
+tuomita häntä. En tarvitse kauan ajatella ymmärtääkseni, mistä syystä
+vanhan isäni tuomitseminen olisi vastoin Jumalan tahtoa. Minä en voisi
+tuomarinistuimelta katsoa isääni silmiin, sen rakkaussuhteen vuoksi,
+joka välillämme vallitsee. Hän tuntee minut, on nähnyt minun kasvavan
+silmäinsä edessä ja on minua pienuudesta pitäen rakastanut. Samaten
+minä tunnen hänet, olen häntä kunnioittanut ja rakastanut ja nähnyt
+omin silmin hänen harmaantuvan. Kuinka hyvin minä tiedän, ettei mikään
+rangaistus voi tässä olla paikallaan, ettei mikään rangaistus ole
+suinkaan omiansa häntä parantamaan, vaan että siihen tarvittaisiin
+jotakin ihan toista, jotakin sisästäpäin vaikuttavaa. Sillä minä, joka
+tunnen hänet, tiedän, kuinka syvältä ovat haettavat hänen tekonsa syyt,
+kuinka monet asianhaarat ja kuinka lukemattomat erikoisseikat, joista
+vieraalla ei voi olla aavistustakaan, ovat vaikuttaneet, että hän on
+se, mikä hän on. Onnettoman isän rikos minua vaan vetää rakastamaan
+häntä entistä enemmän, ja nimenomaan tuntuu moittivan, etten ole
+kylläksi häntä rakastanut, mutta ei missään tapauksessa käske
+tuomitsemaan häntä.
+
+»Mutta,--sanotaan tähän,--ei ole kysymyskään hänen parantamisesta.
+Tiede on aikaa sitten luopunut siitä teoriasta, että rangaistuksen
+tarkoitus muka olisi parantaa rikoksentekijöitä. Kysymys on vaan siitä,
+että tässä tapahtuu oikeus. Oikeus on Jumalan tahto. Ankaran
+jumalallisen oikeuden mukaan, sinun velvollisuutesi olisikin tuomita
+isäsi, mutta laki on kuitenkin, erityisiin seikkoihin nähden,
+vapauttanut tuomarin tästä velvollisuudesta, käskien hänen semmoisissa
+tapauksissa jäävätä itsensä.»
+
+Minä säpsähdän ja alan horjua. Mielessäni välähtää kertomus
+roomalaisesta sotaherrasta, joka pelkästä oikeudentunnostaan tuomitsi
+oman poikansa surmattavaksi.--Olisiko todellakin Jumalan tahto, että
+minä tuomitsisin isäni? Ja pitääkö minun todellakin kiittää
+inhimillistä armahtavaisuutta siitä, että minulle on tässä kohden
+vaatimukset lievennetyt? Ei, minä olen vannoutunut Jumalan tahdolle,
+minä tahdon täyttää sen kokonaan, minä en huoli mistään
+lievennyksistä.--Ja ylevä oikeudentunto täyttää koko minun olentoni,
+kun nyt olen voittanut inhimillisen heikkouteni ja kun pidän kädessäni
+loukkaamattoman, ikuisen oikeuden vaakaa. Ja minä tunnen ikäänkuin
+Jumalan pyhyys virtaisi minun kauttani.
+
+Mutta juuri ennenkuin lausun tuomion, katsahtaa vanha isä minuun, ja
+meidän silmät kohtaavat toisensa. Isäni katse yhtäkkiä muistuttaa
+minulle koko entisyyteni. Hän tietää kaikki, kaikki, mitä siellä on
+ollut;--tietää senkin, kuinka minä kerran menettelin alhaisesti,--
+punastun vieläkin kun sitä ajattelen.--Ja samassa hetkessä minä
+lutistun alas siltä pyhän oikeuden jalustimelta jonne olin kohoutunut.
+Minä häpeän enin, että olin sinne osannutkaan kohota. Minä häpeän, että
+olin kohonnut sinne, missä ei ollut ollenkaan minun paikkani. Juuri
+jumalallisen oikeuden edessä minä häpeän. Juuri jumalallisen oikeuden
+valo syöksee minut tuomarinistuimelta ja käskee minun punastumaan sen
+edessä, jota aijoin tuomita.
+
+Aivan samat tunteet minussa risteilisivät, jos minun olisi
+tuomitseminen veljeäni, tai sisartani, tai omaa vaimoani. En luule
+myöskään, että yksikään poika voisi oikeudentuntonsa perustuksella
+toivoa yhteiskunnallista rangaistusta esimerkiksi omalle äidillensä.
+
+Se on äitini ja minun välillä elävä rakkaus, joka tekee minulle niin
+selväksi, että minun ei ole tuomitseminen.
+
+Yhtä vähän minä voisin tuomita semmoisia ihmisiä, jotka eivät ole minun
+omaisiani, vaan joita kumminkin olen oppinut rakastamaan niinkuin
+omaisiani.
+
+Ja juuri siksi, että se on rakkaus, joka minulle asian selvittää, en
+minä tarvitsekaan erityisesti Jumalan välitystä tässä tapauksessa
+ymmärtääkseni, ettei minun ole tuomitseminen. Inhimillinen luontoni sen
+minulle jo selvittää.
+
+Sitävastoin tarvitsen nimenomaan Jumalan välitystä, ymmärtääkseni, että
+tuomitseminen on yhtä paljon hänen tahtoansa vastaan myöskin niihin
+henkilöihin nähden, joita minä en rakasta niinkuin omaisiani. Kun vaan
+jätän Jumala-ajatuksen mielestäni, olen minä nimittäin taas valmis
+vähitellen vetämään ylleni pyhän oikeuden kaapun, sen mukaan kuin on
+kysymys minulle vieraammista olennoista. Jos on kysymys toveristani,
+joka pankinvirkamiehenä on tehnyt kassanvajausrikoksen, olen minä vielä
+kahden vaiheilla. Sääli tosin tahtoisi ottaa voiton, mutta minä voin
+sen myöskin pudistaa päältäni, ja silloin minun itserakkauttani jo
+melkein kutkuttaa se kärsimys ystävän puolesta, jonka minä
+oikeudentunnon nimessä muka otan kantaakseni. Jos saman rikoksen tekee
+minulle tuntematon henkilö, niin, vaikka hänen oma äitinsä hyörisi
+ympärilläni ja koettaisi saada mieltäni järkähytetyksi, en minä voisi
+muuta kuin hymyillä tuon äidin lapsellisuudelle. Minun oikeudentuntoni
+on silloin jo horjumaton.
+
+Kunnes vihdoin tullaan siihen ihmisryhmään, joka on minulle enin
+vieras. Se on se ihmisryhmä, jota sanotaan alemmaksi
+yhteiskuntakerrokseksi. Tässä ei ole enää edes oikeudentunnosta
+kysymys, tässä on vaan »päivänselvää», että heitä on tuomittava. Vai
+vieläkö niitä pitäisi jättää rankaisematta, noita tappajia, varkaita ja
+huorintekijöitä! Täällä minä tunnen, mitä en tuntenut silloin, kuin oli
+kysymys sen yhteiskuntaluokan jäsenistä, johon itse kuulun, jolloin
+rangaistus tuntui vaan semmoiselta välttämättömältä pahalta, mistä
+oikeuden vuoksi ei sopinut ketään vapauttaa. Täällä minä nimittäin
+vasta tunnen että suorastaan vihaan heitä ja heidän rikoksiansa, ja
+että pidän rangaistusta erittäin sopivana heidän rikostensa
+kostokeinona.
+
+Mutta jos nyt minun on näitäkin ihmisiä rakastaminen niinkuin saman
+Isän lapsia!
+
+Jos minun täytyy osata ymmärtää ja olla tuomitsematta heitä, niinkuin
+ymmärrän ja olen tuomitsematta isääni tai äitiäni tai veljeäni tai
+sisartani tai parasta ystävääni!
+
+Tai jos minun tässäkin täytyy asettua puhtaan oikeuden kannalle, niin
+mitä sanoo minun omatuntoni?
+
+Se sanoo, että minun suhteeni heihin on kahdenlainen, riippuen siitä,
+ajattelenko vaan omaa suhdettani heihin vai ajattelenko heidän ja minun
+välilleni meitä yhdistävää Isää.
+
+Edellisessä tapauksessa minä todellakin esiinnyn tuomarina heihin
+nähden. Minun on todellakin melkein mahdoton ymmärtää, mikä
+oikeudentunto voisi kieltää minua tuomitsemasta tavallisia tappajia ja
+varkaita. Sitä paitsi asettaa tässä minun sivistyksenikin minut heidän
+yläpuolelleen ja ikäänkuin oikeuttaa minun tuomarinasemaani. Minähän
+tiedän ja ymmärrän, että tappaminen ja varastaminen on väärin, mutta he
+eivät sitä ymmärrä. Ja sentähden minun täytyy pitää huolta siitä, että
+he rangaistuksen avulla sitä vähitellen oppisivat ymmärtämään. Toisin
+sanoen, tässä ei ole ratkaisevana enää oikeudentunto, vaan itse
+rangaistuksen tarpeellisuus.
+
+Mutta jälkimäisessä tapauksessa, kun nimittäin ajattelen meidän
+suhdettamme toisiimme saman Isän lapsina, minä taaskin kukistun
+tuomarinasemaltani. Ja tällä kertaa on kukistumiseni vieläkin
+täydellisempi. Ei mitään, ei mitään jää minusta jäljelle Jumalan
+kasvojen edessä. Musta verkatakki, kiiltokaulus, kultanappi
+kaulahuivissa ja suippopäinen parta eivät tule otetuksi ollenkaan
+lukuun. Ne olivat äsken minulla ulkonaisena tunnusmerkkinä siihen, että
+minä olin sivistyksessä ja kehityksessä heidän yläpuolellaan ja siis
+sekä oikeutettu että velvollinen heitä tuomitsemaan. Nyt ne hävettävät
+minua ja minä en tiedä, mihin niiltä lymyisin. Sillä sivistyksen, jota
+niiden oli tarkoitus edustaa, Jumalan edessä tuomitsee minua itseäni.
+
+Astuessani Jumalan eteen vastaamaan siihen, mikä on oikeuttanut minua
+muiden tuomariksi, ja riisuttuani siis yltäni kaiken tuon ulkonaisen
+asun, jolla täällä tietysti ei ole mitään merkitystä,--mikä häpeän puna
+nousee kasvoihin, kun minun eteeni aukeaa minä kaikessa
+alastomuudessaan!
+
+Minun täytyy katsoa ympärilleni nähdäkseni olenko todella yksin
+ajatusteni kanssa, ettei minua kukaan yllättäisi.
+
+Kuinka outo on tämä näky, kuinka tottumaton minun silmäni on siihen!
+
+Onko tuo teko, jonka muisto nousee nyt esiin oltuaan tähän asti kuin
+maanpakoon karkoitettuna ajatuksistani,--onko se todellakin minun!--Ja
+tuo toinen, jota en ole koskaan voinut loppuun asti ajatella ilman että
+kaikki on minun sisässäni kouristunut.
+
+Kuinka minä olinkaan saattanut unohtaa nuo tekoni niin kokonaan, etten
+kymmenkuntaan vuoteen kertaakaan ollut niitä toden teolla ajatellut! Ne
+eivät olleet astuneet mieleeni edes silloin, kuin olin luullut
+arvostelevani sisäistä itseäni. Ne eivät olleet vähimmässä määrässäkään
+antaneet väriänsä sille minulle, jona itseäni pidin.
+
+En voi ajatella itseäni noiden tekojen yhteydessä. Minulla ei ole
+mitään kuvaa semmoisesta minuudesta, jossa noilla teoilla olisi jotakin
+osaa. Se olisi sentähden minusta ihan mieletöntä, jos joku tahtoisi
+kaivaa ne semmoisinaan esille, ottaa ne erikseen tarkastaaksensa ja
+antaa niiden perustuksella arvostelun minusta.
+
+Mutta minähän olen valmis ottamaan tarkastaakseni muiden ihmisten
+tekoja ja langettamaan niiden perustuksella tuomion--aivan riippumatta
+siitä, missä yhteydessä nämä teot olivat tekijän sisäisen minuuden
+kanssa, tuntematta ollenkaan näitä ihmisiä,--ainoastaan ilmiantajan tai
+yleisen syyttäjän ilmoituksesta!
+
+Minä olen sivistynyt ihminen ja minä pidän rangaistusta aivan
+välttämättömänä rikoksentekijöille. Ja minä olen ollut valmis ottamaan
+elämäntehtäväkseni poimia tämmöisiä tekoja, tutkia, arvostella ja
+tuomita niitä, semmoisina kuin ne joutuvat syytteesen ja tulevat
+todistetuiksi.
+
+Minä olen sivistynyt ja ymmärrän, että yhteiskunnan turvallisuus vaatii
+rangaistusta.
+
+Sivistykseni perustuksella minä olen ymmärtävinäni, että rangaistus on
+välttämätön tappajalle,--ja kumminkin tietää Jumala, että minä
+kriminaalisesti täysikäisenä opetin pienen tyttölapsen samaan
+paheeseen, jota itse harjoitin,--että minä näin tehdessäni
+täydellisesti aavistin, minkä vaaran alaiseksi minä lasta saatoin. Ja
+vaikka tiedän, että lapsi kuoli aikasin, ja vaikka epäilen itseäni
+siihen syylliseksi, en minä sivistykseni perustuksella sittenkään mene
+yleisen syyttäjän luo antaakseni itseäni ilmi, enkä millään tavalla
+katso itselleni hyödylliseksi tai yhteiskunnallisen turvallisuuden
+vaativan, että minä kärsisin rangaistuksen.
+
+Sivistykseni perustuksella minä olen ymmärtävinäni, että rangaistus on
+välttämätön varkaalle,--ja kumminkin tietää Jumala, että minä eräässä
+juhlatilaisuudessa toverieni kesken kokosin hattuun rahoja yhteisten
+juomien tilaamista varten, mutta tilasin sitten juomia vähemmän summan
+edestä, kuin minkä olin koonnut, sekä käytin näin kavalletun jäännöksen
+vielä samana iltana omiin tarkoituksiini. Ja vaikka minä hyvin tiedän,
+että tämmöinen kavallus ei ole vähempää kuin tavallinen varkauskaan,
+niin ei minun sivistykseni sittenkään aja minua yleisen syyttäjän luo,
+enkä minä ollenkaan joudu huoliin yleisen omistusoikeuden
+turvallisuudesta.
+
+Ja mitä minä vielä kaikkea tiedänkään Jumalan edessä!
+
+Jumalan edessä voi minun suurempi sivistykseni, se on, parempi
+ymmärrykseni siitä, mikä on hyvä ja mikä paha, vähimmin oikeuttaa minua
+tuomitsemaan. Täällä tämä sivistys tuomitsee vaan minua itseäni.
+
+Minä tiedän, että minussa on itu, mahdollisuus, kaikkiin niihin
+rikoksiin, joita kriminaalipsykologiiassa luetellaan ihmisten
+tekemiksi. Ja tiedän vielä, että tämä itu olisi voinut kasvaa ja
+kehittyä teoiksi, jollei minua olisi huolellisella kasvatuksella jo
+alusta pitäen ohjattu oikealle tielle,--ellen olisi alituisesti nähnyt
+ympärilläni hyviä esimerkkiä ja aatteellisia harrastuksia, jotka minua
+johtivat hyvään ja haihduttivat rumat ajatukseni,--ellei minulla olisi
+ollut tarpeeksi millä nälkääni sammuttaa, millä vaatettaa itseäni,
+millä nauttia lämmintä, kodin rauhaa, virkistyksiä...
+
+Enkä minä siis voi tuomita niitä, joilla ei ole osaa minun
+sivistyksestäni,--jotka ovat saaneet yksin taistella sisälliset
+taistelunsa ilman kasvatusta ja opetusta, ilman ympäristön ohjausta ja
+ilman mitään aavistustakaan aatteellisista harrastuksista. Minä voin
+Jumalan edessä tuntea vaan sitä suurempaa edesvastausta siitä, että
+minulla on tätä kaikkea ja heillä ei ole. Jumalan edessä minun elämäni
+ei saa olla muuta kuin alituista pyrkimistä tämän erotuksen
+poistamiseen. Jumalan edessä ne heidän tekonsa, joita minä sanon
+rikoksiksi, eivät tuomitse muita, kuin minua itseäni. Sillä minä en ole
+rientänyt jakamaan heille sivistystä, vaikka olen nähnyt, että he ovat
+pimeydessä; en ole antanut heille omastani, vaikka minulla on
+yltäkyllin ja enemmänkin, ja he ovat puutteessa; en ole tehnyt mitään,
+saattaakseni heidät vertaisikseni ja heidän elämänsä semmoiseksi, että
+heidän olisi yhtä tarpeeton ja yhtä vaikea tehdä yhteiskunnallisia
+rikoksia, kuin on minun.
+
+Siellä siis, missä maailman käsityksen mukaan tuomari on enin
+paikallaan, siellä Jumala suurimmalla voimalla osoittaa hänet viralta.
+
+
+
+
+16.
+
+Tasa-arvoisuus.
+
+
+  »Te tiedätte, että ne, jotka ovat asetetut kansain päämiehiksi,
+  hallitsevat heitä, ja heidän ylimmäisillänsä on valta heidän
+  ylitsensä. Mutta ei niin pidä oleman teidän keskenänne. Vaan joka
+  teidän seassanne tahtoo suurin olla, se olkoon teidän palvelijanne;
+  ja joka teistä tahtoo tulla ensimmäiseksi, hän olkoon kaikkein orja.»
+  (Mark. 10:42-44).
+
+  »Kansain kuninkaat valitsevat heitä, ja joilla valta on heidän
+  ylitsensä, ne kutsutaan armollisiksi herroiksi. Mutta ette te niin.
+  Vaan joka teistä suurin on, se olkoon niinkuin nuorin; ja joka
+  ylimmäinen on, se olkoon niinkuin se, joka palvelee. Sillä kumpi
+  suurempi on, sekö joka aterioitsee, vai sekö, joka palvelee? Eikö se,
+  joka aterioitsee? Mutta minä olen teidän keskellänno niinkuin se,
+  joka palvelee.» (Luk. 22:25-27).
+
+  »Sittenkuin hän oli pessyt heidän jalkansa, ja vaatteensa ottanut,
+  istui hän taas ja sanoi heille: Tiedättekö, mitä minä teille tehnyt
+  olen? Te sanotte minun Mestariksi ja Herraksi, ja te sanotte oikein,
+  sillä minä myös olen. Sentähden jos minä, joka olen Herra ja Mestari,
+  olen teidän jalkanne pessyt, niin pitää myös teidänkin toinen
+  toisenne jalat pesemän. Sillä minä annoin teille esikuvan, että te
+  niin tekisitte, kuin minä tein teille. Totisesti, totisesti sanon
+  minä teille: ei ole palvelija suurempi herraansa, eikä sanansaattaja
+  suurempi kuin se, joka hänet lähetti.» (Joh. 13:12-16).
+
+Jotkut sanovat:
+
+»Myönnämme kyllä, että Kristuksen rakkaudenoppi, jos pääsisi ihmisten
+joukossa valtaan, voisi muodostaa maailman uudestaan; mutta me
+epäilemme, voiko se päästä valtaan meille käsitettävässä
+tulevaisuudessa. Sillä asia ei ole vielä sillä autettu, että kaikki
+ihmiset tietävät, että heidän pitäisi rakastaa vierasta niinkuin
+omaista. Muutos parempaan päin voi tulla kysymykseen vasta silloin,
+kuin kaikki ihmiset todella rakastavat vierasta niinkuin omaista.»
+
+Tämä on nyt se tavallinen väite, jolla me koetamme vapautua meille
+asetetuista vaatimuksista. Me teemme kysymyksen koko maailmaa
+tarkoittavaksi, ja ilmaisemme sitten vaan surumme siitä, ettei tämä
+maailma voi uutta oppia sulattaa. Samassa me emme enää ole
+tietävinämmekään siitä, että vaatimus olisi ollut mitenkään meille
+personallisesti tarkoitettu.
+
+Tässä ei ole ollenkaan kysymys mistään toimenpiteistä, joilla maailma
+opetettaisiin rakastamaan vieraita niinkuin omaisia. Tässä on kysymys
+yksistään siitä, ilmoittaako Jumala jokaiselle yksityiselle tahtonsa
+olevan semmoisen. Ja jos ilmoittaa, miten silloin tämän yksityisen on
+suhtautuminen maailmaan. Tässä on siis yksinomaan kysymys yksityisen
+suhteesta maailmaan, eikä ensinkään maailman muuttamisesta ensin meidän
+ihanteittemme mukaiseksi.
+
+Tosin voi yksityinen omastakin puolestaan sanoa, että hän kyllä myöntää
+Jumalan tahdon olevan sellaisen, mutta että hän ei voi rakastaa kaikkia
+ihmisiä niinkuin omaisiaan ja paraita ystäviään, ja että mitäpä silloin
+siitä myöntämisestä kellekään olisi hyötyä.
+
+Ja kuitenkin riippuu kaikki juuri siitä myöntämisestä.
+
+Sillä jos minun onkin mahdoton heti oppia rakastamaan vieraita ihmisiä
+niinkuin omaisiani, niin minun ei ole mahdotonta heti luopua kaikesta
+siitä toiminnasta, jolla tieten tai tietämättä olen tätä Jumalan tahtoa
+polkenut. Minun on mahdollista, niinkauan kuin en vielä osaa kaikkia
+rakastaa, muuttaa elämäni niin, etten koko sen voimalla ja kärjellä
+nouse suoraan Jumalan tahtoa vastaan. Minun on mahdollista juuri
+ulkonaisessa suhteessani maailmaan asettua muiden ihmisten rinnalla
+sille kannalle, kuin olisimme saman Isän lapsia.
+
+Ensiksikin täytyy yksityisestä elämästäni kadota kaikki se, mikä on
+suorana esteenä tälle rakkaudelle. Mikä siinä on esteenä? Kaikki
+entiset pyrintöni; sillä ne ovat kaikki tarkoittaneet minun itseni
+saattamista muiden edelle. Minä olen toivonut ja hakenut itselleni
+edullista virkaa, ja olen ollut valmis kilpailemaan kaikkien muiden
+kanssa tämän viran saamisesta. Ainoastaan siinä tapauksessa, että minun
+oma veljeni olisi toivonut samaa virkaa, olisin minä luopunut
+kilpailusta. Mutta minunhan täytyy rakastaa vieraita niinkuin veljeäni.
+Onhan minun mahdoton rakastaa niitä, joiden edelle minä pyrin; sillä
+mahdoton on minun yhtaikaa sekä toivoa heille kaikkea menestystä että
+toivoa heidän joutuvan tappiolle. Koska en voi kilpailla veljeni
+kanssa, jota rakastan, niin en voi, noudattaen Isän tahtoa, kilpailla
+niidenkään kanssa, joita minun tulee rakastaa niinkuin veljiäni.
+
+»Mutta,--sanotaan tähän taas,--melkein kaikkihan yhteiskunnallinen
+elämä edellyttää tällaista kilpailemista muiden kanssa; kaikki
+teollisuus edellyttää sitä, kaikki kauppa edellyttää sitä; jokainen
+kaupunki on elävä kuva siitä, kuinka keskinäinen kilpailu synnyttää
+edistystä ja uusia elämänmuotoja; ja katsoen inhimillistä elämää ja sen
+hyörinää ikäänkuin yläpuolelta sitä itseään, meidän täytyy nähdä, että
+oikeastaan ihmiset kilpaillessaan keskenään eivät tee muuta kuin
+kilpailevat yhteiskunnan tai yleisön tarpeiden palvelemisessa: paras
+viranhakijoista paraiten palvelee yhteiskuntaa, taitavin tehtailija tai
+kekseliäin kauppias paraiten palvelee yleisöä.»
+
+Tämä ajatustapa onkin itse asiassa nykyisen kansantaloudellisen
+tieteilemisen pohjana. Tiedemiehet puhuvat tästä maailmanjärjestyksestä
+aivan niinkuin se olisi heidän oma keksimänsä järjestelmä. He
+selittävät sentähden peittelemättä ja avonaisesti, ettei ihmisen ole
+itseltänsä kysyminen, mitä toisten tarpeita siveellisyys häntä käskee
+palvelemaan, se on, mitä hän itse pitää muille hyödyllisenä,--vaan että
+hänen on ainoastaan tutkiminen, mistä palveluksesta enin maksetaan;
+sillä ainoastaan siten hän voi koota rikkauksia ja tulla
+yhteiskunnallisesti hyödylliseksi. Vaikka hän siis palvelisi
+esimerkiksi toisten tarvetta humaltumiseen, niin on se heidän
+mielestään siveellisesti yhdentekevää. Ja kaikki muutkin ihmiset, kun
+on kysymys uusista yhteiskunnallisista elämänmuodoista, vetoovat
+niinikään tähän kilpailun lakiin aivan niinkuin se olisi heidän oma
+säätämänsä, suurella vaivalla, vuosisataisilla ponnistuksilla ja kaiken
+mahdollisen ihmisviisauden avulla pystytetty laki, jolla he ovat
+perustaneet maailman onnen.
+
+Ei mikään voi olla suurempi erehdys. Ihmiset eivät ole viisaudellaan
+ottaneet mitään osaa sen lain säätämiseen, jonka nojalla he
+itsekkäisimmissä puuhissaan tulevat sittenkin toinen toistaan
+palvelleeksi. Se on Jumalan taloutta. Siinä vaikuttaa se sama Jumala,
+joka osaa kääntää kaiken muunkin pahuutemme lopulta meidän
+parhaaksemme.
+
+Jos me siis tahdomme puolustaa itsekkäisyyttämme sillä, että vetoamme
+kilpailun tuottamiin hyviin seurauksiin, niin on se samaa, kuin jos
+sanoisimme, että meidän on tekeminen pahaa, jotta Jumala voisi sen
+kääntää parhaaksemme.
+
+Minun täytyy, jos tahdon Jumalan selvästi ilmoitettua tahtoa seurata,
+luopua kaikista pyrinnöistä, jotka edellyttävät kilpailua ja vahingon
+saattamista toisille.
+
+Mutta sen yhteiskunnallisen toiminnan ala, jolla minä olin, tekee
+estettä Jumalan tahdon täyttämiselle vielä kahdesta muusta yleisestä
+syystä.
+
+Ensimmäinen on se, että pyrkiessäni eteenpäin virka-uralla, minun
+menestykseni tulee riippuvaksi joko yksityisestä henkilöstä tai
+henkilöryhmästä. Ja riippuvaisuus synnyttää luonnon pakosta erityisen
+suhteen minun ja heidän välillensä. Jos tämä suhde ei ole puhdasta
+liehakoimista, niin se on vaan tavallista suosiontavoittelemista. Mutta
+jollei se ole sitäkään, niin se voi olla salattua vihaa pakotetun
+ulkonaisen kohteliaisuuden alla. Ei missään tapauksessa tätä suhdetta
+määrää vapaa veljesrakkaus, joka ei voi perustua muuhun kuin tietoon,
+että olemme syntyisin samasta Isästä. Minun on mahdoton rakastaa
+tämmöisellä vapaalla rakkaudella niitä, joiden suosiosta
+yhteiskunnallinen menestymiseni riippuu. Minun rakkauteni täytyy tulla
+riippuvaksi tästä suosiosta, ja se sammuu heti kun suosio kääntyy
+minusta pois tai joku nimitys tapahtuu minun ohitseni.
+
+Toinen syy on se, että yhteiskunnallinen asema antaa minulle itselleni
+vallan ja ylemmyyden niiden ihmisten yli, joiden päälliköksi minä
+tulen. Sillä tämä minun valtani estää minua vapaasti suhtautumasta
+niihin, jotka ovat sen alaisia. Minä tosin voin syyttää tästä heitä
+itseään, koska he itse pitävät minua ylempiarvoisenaan ja ovat valmiit
+minua kumartamaan ja matelemaan edessäni; minä en voi siis parhaalla
+tahdollanikaan laskeutua täydellisesti heidän vertaisekseen. Mutta
+samalla pelkään itse, että jos laskeutuisin, he ymmärtäisivät minut
+väärin ja alkaisivat tuttavallisesti taputella minua olalle. Jos
+esimerkiksi vahtimestarimme, jonka tehtävänä on muun muassa auttaa
+päällystakkia ylleni, menettelisi näin, niin ei se olisi suinkaan
+omiansa minussa herättämään ystävyyden ja veljeyden tunteita häntä
+kohtaan.--Sen vuoksi minun on mahdoton rakastaa vapaalla, Jumalan
+tahtoon perustuvalla veljesrakkaudella niitä, joita minun täytyy pitää
+arvolleni sopivan välimatkan päässä itsestäni, olkoon tämä välimatka
+sitten vaikka kuinkakin lyhyt ja tuntumaton.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Heräämiseni kautta olin näin ihan aavistamattani ja kokonaan toista
+tietä tullut takaisin keskelle nuoruuteni ensimmäistä ja minulle
+läheisintä aatetta,--tasa-arvoisuutta kaikkien ihmisten välillä.
+
+Mutta kuinka toisellainen, kuinka paljon syvempi ja totisempi oli nyt
+tämä aate. Se ei ollut minun, se oli Jumalan.
+
+Kaikki entiset yhdenvertaisuuden haaveeni, kaikki ajatukset, jotka
+olivat tarkoittaneet yhteiskunnan vastaista kehittämistä tasa-arvoa
+kohden, kaikki tieteelliset teoriiani, joilla olin oppinut näkemään
+sekä entisyyden historiassa tätä kehitystä että vastaisuudessa tämän
+kehityksen tietä,--se kaikki kadotti arvonsa. Minä olin noilla
+aatteillani, luottamuksellani yhteiskunnan edistykseen, uskollani sen
+tulevaisuuteen vaan oppinut miedosti ja silmät ummessa arvostelemaan
+yhteiskunnan nykyisyyttä. Ja tätä minä olin tehnyt omaksi edukseni.
+Sillä minähän olin ollut nuoruuteni aatteelle uskoton; olin täysin
+voimin antautunut yhteiskunnallisen aseman ja vallan tavoittelemiseen
+ja pyrkinyt aineelliseen varakkuuteen. Jos varhaisimmassa
+nuoruudessani, jolloin minulla ei ollut mitään asemaa eikä mitään
+rahoja, minun olikin oikeus hyökätä juuri yhteiskunnan nykyisyyden
+kimppuun ja julistaa kaikki siinä kelvottomaksi, niin tämmöinen
+menettely kävi yhä mahdottomammaksi mitä enemmän asemaa ja rahaa
+minulla joko alkoi olla taikka oli toivo vastaisuudessa saada. Jokainen
+olisi voinut sanoa minulle, että parasta olisi ensin ajatella omia
+virheitänsä ja sitten vasta korjata toisten. Sentähden minun tuli hyvin
+tärkeäksi ummistaa silmäni yhteiskunnalliselle nykyisyydelle, niinkuin
+ummistin omalleni. Tiesinhän minä, että ne elivät ja hengittivät
+paraikaa ne huono-osaiset, joilla usein oli nälkä ja kylmä eikä mitään
+toiveita; tiesin, että ne päivä päivältä kärsivät yhä samaa aineellista
+puutetta ja samaa henkistä pimeyttä. Samalla minä myöskin tiesin, että
+itse yhä kartutin varojani ja tietojani, söin hyvin, pukeusin
+lämpimästi ja asuin mukavasti, ja jos tulin itseäni työllä
+rasittaneeksi minulla oli aina tilaisuus virkistyksiin ja huvituksiin.
+Mutta minä selitin, että sekä edellinen että jälkimäinen tosiasia oli
+seuraus pitkällisestä historiallisesta kehityksestä. Minä tahdoin kyllä
+tutkia tätä kehitystä, miettiä sen syitä, ehdotella lakeja ja yleisiä
+toimenpiteitä epäkohdan poistamiseksi. Mutta minä olin karttuvan ijän
+ja opin perustuksella yhä selvemmin ymmärtävinäni, että syyt
+eriarvoisuuteen ihmisten välillä olivat liian syvällä, liian kaukana
+entisyydessä, että niitä olisi voinut yhtäkkiä korjata.
+
+Sitävastoin ymmärsin nyt, että nämä »syyt» olivat minussa, ja että
+niiden korjaaminen äkkiä tai vähitellen oli todellakin aivan minun
+omassa vallassani.
+
+Kun ymmärsin, mitä on tasa-arvo Isän tahtona,--tasa-arvo; joka perustuu
+siihen, että me olemme saman Isän lapsia, niin minun täytyi hämmästyä,
+kuinka kaukana juuri minä olin totuudesta. Kummallisella sokeudella
+olin tähän asti, valittaessani ihmisten välillä olevaa eriarvoisuutta,
+jättänyt ottamatta lukuun itseäni. Kun nyt käännyin itseeni, kohtasi
+minua täällä se odottomaton ilmiö, että, vaikka kuvailin olevani
+yhdenvertaisuuden lämpimin puoltaja, löysin kaikki esteet, jotka
+tekivät yhdenvertaisuuden mahdottomaksi ihmisten välillä, juuri
+itsessäsi. Minähän itse pyrin pois kaikesta tasa-arvoisuudesta, kun
+kilpailin muiden kanssa päästäkseni heidän edelleen. Minähän itse,
+huolimatta ylpeistä teoriioista, olin valmis kumartamaan esimieheltäni
+suosiota ja mieltymystä. Ja minä itse katsoin välttämättömäksi pitää
+alaisiani tarpeellisen välimatkan päässä.--Minähän itse, joka tein
+työtä silloin kuin tahdoin ja sen verran kuin tahdoin ja niiden
+aatteiden hyviksi kuin tahdoin,--palvelutin itseäni palkkaväellä, jotka
+tekivät työtä kaksitoista tuntia päivässä ilman mitään vaihtelua tai
+vapautta työssä ja semmoisesta paikasta, että juuri hengissä pysyivät.
+Suutarit, räätälit, ajurit, kyyppärit, vahtimestarit, torimyöjät,
+kadunlakasijat,--kaikkien näiden työ ei tarkoittanut muuta, kuin tehdä
+mahdolliseksi minun mukavuuttani ja vapauttani.--Ja vihdoin, omassa
+kodissanikin minä palvelutin itseäni palkatuilla palvelijoilla, joiden
+kanssa en olisi saattanut syödä samassa pöydässä enkä olisi voinut
+pakottaa itseäni kävelemään rinnakkain julkisella kadulla.
+
+Nyt minulla ei ollut mitään keinoa, jolla olisin voinut selittää
+olemattomaksi tai edes lieventää tätä ristiriitaisuutta »olevien
+olojen» ja Isän tahdon välillä. En voinut epäillä, että minun oli juuri
+itsestäni hävittäminen tämä inhimillisen eriarvoisuuden perustus, ja
+tunnustaminen ei ainoastaan ajatuksissa vaan teossa veljikseni ja
+sisarikseni ne henkilöt, joiden tehtävänä oli minua palvella kantamalla
+ruokaa eteeni pöytään, korjaamalla jälkiäni, valmistamalla minulle
+saappaita, vaatteita ja niin edespäin.
+
+Enkä olisi koskaan ennen, kuin nyt, voinut aavistaa, että herrasmaisuus
+oli todella siihen määrään syöpynyt koko minun olentooni,--minuun, joka
+olin pitänyt itseäni läpitsensä »kansanvaltaisena» ja »vapaamielisenä».
+
+Niinkauan kuin oli kysymys vaan myöntämisestä, että minun
+velvollisuuteni oli asettua tasa-arvoiselle kannalle noiden ihmisten
+kanssa, oli kaikki selvää ja luonnollista. Mutta kun sitten teossa
+koetin palvella omaa palvelijatani, niin minun piti pakottamalla
+pakottaa itseäni siihen, aivan kuin johonkin kuulumattomaan
+nöyrtymiseen, ja kun minä sain itseni pakotetuksi, niin olin siitä
+ilonen kuin lapsi jostakin urotyöstä!--Tai kun käskin itseni kovan
+pyryn aikana kadulle lunta luomaan ja siellä tapasin erään tuttavan
+taiteilijan, hämmennyin minä ja punastuin hänen edessään kuin olisi hän
+tavannut minua missä sopimattomassa paikassa tahansa.
+
+Erittäin kuvaavana tässä suhteessa täytyy minun mainita vielä seuraava
+yritykseni.
+
+Niiden veljieni joukosta, joiden herrana olin tottunut itseäni
+pitämään, tuntuivat minusta suutarit olevan kauimpana minusta.
+Tunnustan, että kun ajattelin itseni laskeutuvaksi johonkin
+heikäläiseen työverstaasen pimeässä kivijalan alustassa, istuakseni
+heidän viereensä ja oppiakseni heidän käsityötänsä, niin tuntui kuin
+olisi vastaani lämähtänyt ylipääsemätön mahdottomuuden muuri. Tuhannet
+vastasyyt tunkivat päähäni: Sehän olisi ihan turhaa; mitä sillä
+voittaisin;--järjellinen työnjako;--ihmiskunnalle on enemmän hyötyä
+minusta, jos kirjoitan, kuin jos valmistan saappaita;--suutarit
+käsittäisivät minut väärin ja nauraisivat selkäni takana; muut ihmiset
+selittäisivät käytökseni jonkinlaiseksi omituisuuden tavoitteluksi,
+sanoisivat, että tahdon matkia Tolstoita, ja niin edespäin. Mutta
+minulla oli niin selvänä ja niin kirkkaana tieto siitä, että olin
+oikealla tiellä, että heti ymmärsin kaikki nuo vastasyyt tekosyiksi ja
+tunsin, että jos olisin antanut niiden vaikuttaa, olisin tieten tahtoin
+luopunut totuudesta. Mitä mahdottomammalta minusta tuntui, sitä
+selvemmäksi minulle kävi, että minun täytyi astua tämä askel ja voittaa
+kaikki vastenmielisyys. Tämä omituinen ristiriitaisuus vaan selvensi
+minulle, kuinka kauas olin jo eksynyt totuudesta.
+
+Kun olin päätökseni tehnyt, menin heti erääseen kenkäkauppaan, jonka
+isännälle olin tuttu vanhana ostajana. Tässä kohtasi minua ensimmäinen
+koetus. Miten esittäisin asiani suutarimestarille, joka ei tietysti
+aavistanut mitään! Mitä hän ajattelisi minusta, kun saisi kuulla
+omituisen pyyntöni!--Ja niin vahva oli minussa vielä luomani kuva
+entisestä itsestäni, etten voinut pakottaa itseäni sanomaan suoraan,
+että tahdon oppia suutarintyötä. Minä koetin puhuessa peittää
+hämmennystäni ja käytin semmoista puhetapaa ja äänenpainoa, jolla
+luulin onnistuneeni säilyttää hänessä rikkomattomana sen kuvan, mikä
+hänellä, katsoen yhteiskunnalliseen arvooni, olisi pitänyt minusta
+olla. Sillä hän ei ällistynyt. Sanoin hänelle, että muka halusin
+läheisesti tutustua kaupunkilaisen käsityöläisluokan oloihin ja
+elämäntapoihin, ja että senvuoksi tahdoin jonkun aikaa olla läsnä
+heidän työverstaassaan, ja tehdessäni työtä yhdessä heidän kanssansa,
+keskustella ja kysellä kaikkea, mikä heitä koskee. Suutarimestari
+pitikin tuumaani järkevänä, enkä minä nähtävästi pudonnut hänen
+silmissään vakavien herraskansalaisten rivistä.
+
+Mutta kohtalo määräsi minulle uuden koetuksen tämän näin keskeneräisen
+sijaan.--Suutarimestari ilmoitti, että niin mielellään kuin hän muuten
+suostuisikin pyyntööni, oli se hänelle mahdoton verstaassa vallitsevan
+ahtauden takia. Ja neuvoi puolestaan erään toisen luo, jolla olisi
+sijaa enemmän.
+
+Ennen lähtöäni käänsin vielä puheen toisaanne, johonkin leikilliseen
+aineeseen, siten kokonaan silittääkseni mahdollisen häiriön hänen minua
+koskevassa ajatusjuoksussaan.--Ja sittenkin tuntui minusta kuin olisi
+hänen silmäyksensä seurannut minua vielä ovessa mennessäni ja
+arvostellut: hm, eikö tuo siis olekaan niitä! Ja etäisyys hänestä
+minuun ikäänkuin lyheni; hän varmaan piti nyt minua lähempänä
+vertaisenaan, jonka kanssa sopii käyttäytyä tuttavallisemmin. Tunsin
+selässäni hänen myhähdyksensä, ja se tuotti minulle todellista
+kärsimystä.
+
+Mutta tämä tunteeni ei nyt enää ollut semmoinen, etten olisi voinut
+asettua sen ulkopuolelle ja arvostella sitä. Päinvastoin se juuri
+selvitti minulle, että minä paraikaa taistelin koko entistä olemustani
+vastaan, että minä olin pala palalta hävittämässä tuota kuvaa, joka oli
+ollut entisen elämäni perustus. Kadulla ensimmäinen raikas tuulahdus
+puhalsi mieleni puhtaaksi ja totuus oli taas minulle kirkkaana kuin
+valo itse.
+
+Viipymättä läksin toisen suutarimestarin luo. Ja hänelle sain sanotuksi
+yksinkertaisesti ja suoraan, että tahdon oppia suutarintyötä, ja pyysin
+päästä hänen verstaaseensa. Ehdot hän sai määrätä niinkuin itse tahtoi.
+Hän tosin kummasteli pyyntöäni, mutta ei pannut vastaan.
+
+Kuitenkin vielä täälläkin tahdoin edes vähän parsia rikki revittyä
+kuvaani ja lisäsin sittenkuin olimme sopineet ehdoista, että
+tarkoitukseni oli samalla oppia tuntemaan työväen oloja.
+
+--Jaa, jaa, tietysti, kyllä ymmärrän, herra on vissiin kirjailija
+taikka niin--?
+
+Minä ajattelin, että varsinainen koetus alkaa kumminkin vasta tuolla
+verstaassa ja että siis on yhdentekevää vaikka tämä täällä jäisikin
+väärään käsitykseen.
+
+Hän oli heti valmis, auttoi minulta päällystakin ja saattoi minut
+verstaaseeensa.
+
+Se oli pienen- ja pimeänlainen huone, jossa ensi katsaukselta näytti
+vallitsevan epäjärjestys ja likaisuus. Valo tuli ylhäältä, kivijalan
+soikeista ikkunoista. Ilma oli huoneessa tukahuttavan lämmin.
+
+Kaikki miehet ja pojat lakkasivat heti naputtelemasta ja koputtelemasta
+tekeleitään, kun näkivät minut, jonka isäntä nyt toi heidän eteensä.
+
+--Tämä herra tässä--sanoi hän heille ikäänkuin esitellen minua,--tahtoo
+oppia suutarin työtä. Tiironen siirtyy tänne lähemmäs Tourusta ja Sarén
+vähän sinnemmäs Pakkalan viereen!--komensi hän.
+
+--Herra on niin hyvä,--sanoi hän sitten minulle kohteliaasti kumartaen
+ja osoittaen istumaan matalalle pallille, joka työnnettiin Tiirosen ja
+Sarénin väliin, ja katosi samassa omalle puolelleen puotiin.
+
+Minä istuin osoitetulle pallille.
+
+Suutarit ryhtyivät sanaakaan sanomatta työhönsä ja syntyi kummallinen,
+järjetön äänettömyys, jonka kuluessa he vaan silloin tällöin
+katsahtelivat toisiinsa lyhyillä, kysyvillä silmäyksillä, välttäen
+tyystin kohtaamasta minun katsettani.
+
+Olin kuin kuumilla hiilillä. Tukalampaa asemaa lienenkö koskaan
+tuntenut.
+
+Mutta samalla tiesin horjumattoman varmasti, että juuri näin pitikin
+olla,--että tämä vaan oli kärkeensä kehittynyt taistelu sitä entistä
+olemusta vastaan, jonka olin ajatuksissani jo hylännyt, ja että minun
+asiani oli nyt vaan voittaa.----
+
+Vihdoin aloin keskustella heidän kanssaan. Ja he tarttuivat siihen
+kuumeentapaisesti, aivan kuin hekin olisivat vaan hakeneet tilaisuutta
+päästäkseen vaikeasta asemasta. Pian olimme tuttavia ja pahin kankeus
+oli murrettu. Heidän huomiolla ja ystävyydellä ei tuntunut rajoja
+olevan. Enkä tiedä, kuka olisi voinut hienotunteisemmin varoa, etten
+minä vaan olisi epäillyt heidän minulle nauravan.
+
+Mutta minä tiesin joka sanan mukana, ettei minun taisteluni vielä ollut
+lopussa. Selvästi tunsin, kuinka minä pelastuakseni koetin luoda heihin
+uuden kuvan itsestäni, jota he olisivat voineet ymmärtää ja asettaa
+tarpeellisen korkealle. Minulla oli ikäänkuin kiire antaa heille
+käsitys itsestäni. Tuntui niinkuin ei olisi ollut minkä päällä seisoa,
+ennenkuin heillä oli käsitys minusta. Sentähden minulla olikin hyvin
+paljon puhumista heille itsestäni ja ajatuksistani. Panin nimenomaan
+merkille, että tämä välttämätön tarve saada pian määrätyksi, mitä minä
+olin siinä uudessa maailmassa, jossa minulla ei vielä mitään kuvaa
+itsestäni ollut, olisi voinut antaa oman suuntansa koko minun
+vastaiselle kehitykselleni. Kuinka hyvin ymmärrän niitä nuoria,
+sivistyneestä luokasta lähteneitä »sosialistejä», jotka luopuvat
+entisistä elämäntavoista, antautuvat rahvaan sekaan ja koettavat
+omistaa sen elämäntapoja! Täällä he juuri tavallisesti eksyvätkin. He
+ovat luopuvinaan entisestä kuvasta, jossa ovat eläneet, mutta he
+samalla luovat uuden: he esiintyvät omituisissa puvuissa, he muuttavat
+käyntitapansa, rupeavat syljeskelemään, puhuvat luonnottomalla
+äänenpainolla ja lausuvat heille itselleen vieraita ajatuksia. Ja he
+ihmettelevät, ettei se totuus, jota he niin suurella ponnistuksella
+ovat koettaneet toteuttaa, annakaan heidän sydämelleen sitä rauhaa ja
+sitä tyydytystä, jota he olivat odottaneet. Päinvastoin heistä tuntuu
+kuin olisivat he rikkirevityt ja kaikkien jättämät: toverinsa he ovat
+itse hylänneet, yläluokka nauraa heille heidän selkänsä takana ja
+alaluokka ei ota uskoakseen sitä, mitä he koettavat vakuuttaa, vaan
+pysyy yhä sitkeästi omissa tuumissaan. Mutta kuinka hän voisikaan jäädä
+kokonaisuudeksi, kun hän entisen yhden kuvan sijaan nyt elää kahdessa
+ja kolmessakin: alaluokalle hänen pitäisi esiintyä heikäläisenä
+rahvaanmiehenä, tovereille yhteiskunnallisena uudistajana, ja
+yläluokalle jonkinlaisena intressanttina ilmiönä! Ja sentähden, jos
+hänen kärsimyksensä eivät jaksa viedä häntä Jumalan luo, hän
+tavallisesti palaa entiseen yhteiskuntaluokkaansa, ja, melkein
+jonkinlaisesta kostontunteesta julistaen valheeksi kaikki, mihin oli
+pyrkinyt, antautuu suuremmalla vauhdilla, kuin ennen, yläluokan
+elämäntapaan ja on valmis puhtaalla omallatunnolla ottamaan jälleen
+osaa sen sortoon ja väärinkäytöksiin.
+
+Mahdotonta on ilman Jumalaa kokonaan vapautua entisestä kuvasta.
+
+Mahdotonta on myöskin, ilman Jumalaa, olla luomatta uutta kuvaa samassa
+kuin entisestä vapautui.
+
+Sillä jos ei riipu Jumalasta, niin ei voi muuta kuin riippua ihmisistä
+ja olla siis heidän käsityksensä orja.
+
+Mahdotonta on minun siis pysyväisesti asettua oikealle tasa-arvoisuuden
+kannalle niiden ihmisten suhteen, joita olen pitänyt luonnollisina
+palvelijoinani, ellen ajattele Jumalaa meidän välillämme yhdistävänä
+siteenä, isänä samoille veljille.
+
+Mutta jos ajattelen Jumalaa, niin en enää voi pitää yrityksiäni heitä
+lähestymään minään urotyönä. Minun täytyy päinvastoin vaan hävetä, että
+olen ollenkaan voinut pitää itseäni parempana ja arvollisempana heitä,
+--hävetä sitä, että minulla voi edes syntyä urotyön ajatus, vaikka
+kysymys ei ole ollut muusta, kuin tunnustaa Isän edessä, että minä en
+ole ylempi enkä etuoikeutettu oman veljeni rinnalla.
+
+Tässä valossa minulle muuttuvat yhä epäselvemmiksi ne syyt, jotka ennen
+olivat tekevinään eriarvoisuuden meidän välillämme niin luonnolliseksi.
+
+Pääsyy oli ollut se, että yksinkertaisesti olin sivistyneempi heitä.
+Mutta Jumalan edessä, kuten sanoin, juuri tämä tosiasia käski minua
+poistamaan kaiken eriarvoisuuden minun ja muiden välillä. Sillä minun
+sivistykseni ei vaikuttanut, että olisin ollut heitä arvokkaampi
+siveellisessä suhteessa. Siis juuri siinä, missä erilaisuus olisi
+oikeuttanut eriarvoisuuden, ei erilaisuutta ollut olemassa, tai jos
+oli, niin ei ainakaan minun edukseni. Minä en tosin tavallisesti
+puheessa käyttänyt rumia enkä raakoja sanoja, mutta minä tiedän, että
+ajatukseni ja useat tekoni eivät suinkaan olleet puhtaampia kuin
+heidän. Minä join hienompia juomia ja käytin siihen tarkoitukseen
+pimeämpää vuorokauden aikaa ja paikkoja, joista rähinä ei kuulunut
+kadulle,--mutta minä tiedän, etten minä suinkaan juonut vähemmän enkä
+kuluttanut siihen vähemmän aikaa.
+
+Mutta jos ei tämä siveellinen puoli sivistyksestäni--ja missä muussa
+puolessa sivistyksen merkitys olisi--ollenkaan saa tulla kysymykseen,
+niin voin minä eriarvoisuuteni perustaa vaan siihen, että minulla on
+tietoja, joita heillä ei ole, ja että minä näiden tietojen
+perustuksella pystyn semmoiseen työhön, johon he eivät pysty. Minä
+tiedän kumminkin, ettei tämä suurempi tieto ja taito suinkaan perustu
+siihen, että olisin ollut heitä henkisesti etevämpi, vaan yksistään
+siihen, että vanhemmillani on ollut varoja minua kouluttaa, jota
+vastoin heillä ei ole ollut mitään varoja siihen tarkoitukseen
+käytettävänä. Minulla itselläni ei siis ole ollut tässä asiassa mitään
+osaa näyteltävänä. Ainoastaan siinä tapauksessa saattaisin minäkin
+tulla vaa'assa jotakin merkitsemään, jos voisin todistaa, että minun
+työni on kysynyt suurempia ponnistuksia, suurempaa kestäväisyyttä ja
+väsymättömyyttä, kuin heidän. Mutta jos minä tässä suhteessa ajattelen
+ketä tahansa minun ijässäni olevaa työmiestä ja hänen
+kaksitoistatuntista työpäiväänsä, niin en voi muuta kuin hävetä. En ole
+tehnyt enemmän työtä kuin he, en edes niinkään paljon.
+
+Alan joutua yhä pahemmin ymmälle.
+
+Sekö oikeuttaisi minun eriarvoisuuteni, että minä tehdessäni työtä teen
+»henkistä» työtä? Vai sekö, että minun työni olisi ihmiskunnalle
+hyödyllisempää kuin heidän?--Mutta eihän mikään työ voi olla
+hyödyllisempää, kuin se työ, mikä on ihmiskunnalle välttämätön. Ja
+heidän työnsä on epäilemättä välttämätön, koskemme voi tulla toimeen
+saappaitta, vaatteitta ja niin edespäin.--Vai sekö, että minun työni
+olisi vaikeampaa? Mutta eihän se ole vaikeampaa, koska minä sen voin
+suorittaa käyttämällä vähänkin tarkkuutta ja ajatuskykyä. Kuka hyvänsä
+heistä, joka olisi samalla tavalla koulutettu, voisi tehdä minun
+työtäni, ja ehkä vielä paljoa paremmin. Sekö vihdoin olisi antanut
+minulle suuremman arvon heidän rinnallaan, että minä olin heitä
+kauniimpi, että minulla oli sileämpi ja hienompi iho, että minulla oli
+aina puhdas kaulus ja sirotekoiset vaatteet? Mutta nämä kaikki edut
+olivat minulla senvuoksi, että heidän yksinomaiseksi tehtäväkseen oli
+joutunut kaikki ruumiillinen työ ja minulle oli valmistettu tilaisuus
+siitä kokonaan vapautua. Minun kauneuteni, ihoni hienous ja käytökseni
+somuus oli etuoikeuksia, joita voin nauttia vaan sillä ehdolla, että
+heiltä nämät edut olivat riistetyt. Ja mitä minun puhtauteeni tulee,
+niin ei sekään ollut minun ansioni. Huomasinhan verstaassa enemmän kuin
+yhden kerran, etten ajan pitkään huolinut noudattaa tuskin niinkään
+suurta siisteyttä kuin he. Miksi minä olin siis verstaan ulkopuolella
+niin paljoa siistimmän ja puhtaamman näköinen? Siksi, että minä ostin
+suurimman osan siisteyttäni rahalla, ja sitä he eivät voineet tehdä.
+Sillä jos kaikki ne kädet, jotka korjasivat tupakintuhkaa pöydältäni ja
+tomua huoneestani,--jotka kiillottivat saappaani, harjasivat vaatteeni,
+silittivät kaulukseni, keritsivät tukkani, leikkasivat partani ja
+kähersivät viikseni, olisivat kieltäneet minulta palveluksensa,--luulen
+minä, että aivan pian olisin ollut jotenkin samannäköinen, kuin mikä
+rahvaan mies tahansa. Ajan pitkään minä tuskin olisin viitsinyt panna
+itseni hoitamiseen enemmän huolta ja vaivaa, kuin nyt ne huolelliset ja
+työteliäät ihmiset, joita nämä kädet eivät palvelleet.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ei mikään järjen avulla keksitty peruste, jonka tarkoitus on puolustaa
+tai edes lievästi selittää eriarvoisuutta ihmisten välillä, voi siis
+pitää paikkaansa.
+
+Päinvastoin. Kun asia vedotaan Ylimmän järjen ratkaistavaksi, menee
+auttamatta hajalle koko se monipuolinen, historiallinen
+ajatusjärjestelmä, jonka me sukupolvesta sukupolveen olemme toisiltamme
+perineet, siten vähitellen kasvattaen lujan ja läpipääsemättömän
+etuvarustuksen omaa totuudentietoamme vastaan.
+
+Täällä meidän täytyy nähdä, että keksimillämme teoriioilla ja
+kaikellaisilla historiallisilla näkökannoilla, joilla me koetamme
+yhdeltäpuolen selittää keskuudessamme vallitsevaa eriarvoisuutta ja
+toiseltapuolen uskotella, että me vähitellen yhä lähestymme tasa-arvoa,
+on vaan ollut tarkoituksena löytää tarpeellista viihdytystä pahalle
+omalletunnollemme.
+
+Se ei ole mikään logiikka, ei mikään järjen välttämättömyys, eikä
+mikään jumalallinen maailmanjärjestys, että meidän keskellämme täytyy
+vallita eriarvoisuus. Se on yksinkertaisesti vaan meille edullista,
+että niin on. Meille on edullista, että me olemme ylempänä niitä, jotka
+ovat meitä alempana.
+
+Enkä minä siis ollenkaan saa syyttää yhteiskuntaolojen historiallista
+kehitystä siitä, että minä yhä pysyn näin ylempänä niitä, jotka ovat
+minua alempana.
+
+Jos syy on haettava entisyydestä, niin on ainoa ja koko syy se, että
+minä itse olin vähitellen luonut kuvan itsestäni, jolla tahdoin itseäni
+yleistää; jonka nimeen olin rakentanut tulevaisuuteni, valinnut
+toimialani, pyrkinyt vaikuttavaan asemaan ja yhteiskunnalliseen
+valtaan. Siinä on todella ollut ainoa ja ehdoton este yhdenvertaisuuden
+toteutumiselle.
+
+Tie yhdenvertaisuuteen ei siis voi olla se, että minä ensin saavutan
+omat tarkoitukseni ja toteutan oman tulevaisuuteni, jotta sitten vasta
+korkealta asemaltani muka voisin vaikuttaa aatteen hyväksi. Se on samaa
+kuin jos luulisin voivani aikaansaada tasaisempaa omaisuuden jakoa
+tulemalla ensin itse rikkaaksi.
+
+Tie yhdenvertaisuuteen on sama kuin yleensä tie Jumalan luo:
+
+Minun täytyy lyödä pirstaleiksi oma kuvani. Minun täytyy hävittää se
+tietoisuudestani, hävittää juuria myöten. Minun täytyy, kun se
+alituisesti pyrkii entiseksi vaikuttimeksi sydämmessäni ja totuttuun
+asemaansa ajatuksissani, yhtä alituisesti sitä sieltä häätää, täytyy
+joka aamu herätä siihen tietoon, etten saa tuota kuvaa ylläpitää, en
+mitään ajatella enkä mitään tehdä sen vaikutuksesta.
+
+Vasta sittenkuin olen onnistunut särkemään ja tekemään olemattomaksi
+tämän kuvan, vasta sitten minä olen hävittänyt yhdenvertaisuuden
+ensimmäisen ja todellisen esteen.
+
+Sillä kuvani kanssa särkyy koko minun ylpeyteni ja koko maallinen
+elämäntarkoitukseni. Minun nyt täytyy nöyrtyä rakastamaan samoja
+ihmisiä, joiden huomiota ja arvonantoa olen tahtonut niin vaativaisesti
+taivuttaa puoleeni, sillä pienellä, vähäpätöisellä kehittymättömällä
+rakkauskyvyllä, joka minulla on käytettävänäni.
+
+Mutta jos minä huomaan, etten minä ollenkaan voi rakastaa näitä
+ihmisiä, tai etten  minä edes voi käsittää mitä tämmöinen rakkaus
+merkitsee, niin en minä ainakaan saata enää pitää tätä
+kykenemättömyyttä minään puolustuksena itselleni, vaan minun täytyy
+hävetä sitä, pitää sitä henkisenä raajarikkoisuutena, onnettomuutena,
+johon olen itseni saattanut ja josta minun on hakeminen pelastusta.
+
+Minulla on silloin, kuten jo olen sanonut, vaan yksi keino jäljellä:
+asettua ainakin ulkonaisesti heidän suhteensa semmoiselle kannalle,
+kuin olisimme saman Isän lapsia.
+
+Ja minä luulen, että pelastus silloin tulee jokaista vastaan itsestään,
+ennenkuin täysi askel on ennätetty ottaakaan: niinkuin kevään henki
+irroittaa maasta jääkahleet, niin tämä askel on ihmisessä vapauttava
+rakkauskyvyn. Se on avaava hänelle uuden maailman, jota hän ei ole
+aavistanut olevan, jonka ääriä hän ei näe, jonka rajoja hän ei tunne,--
+sillä se on ääretön ja rajaton Jumalan valtakunta.
+
+
+
+
+17.
+
+Tulevaisuus.
+
+
+Jotkut sanovat taas tähän:
+
+»Mutta mihin joutuisi koko meidän yhteiskuntamme, jos kaikki näin
+jättäisivät semmoisen toiminnan, joka sotii heidän yksityistä
+omaatuntoansa vastaan. Jos ei olisi sotapäällikköjä, niin ei olisi
+sotamiehiä, ja jos ei sotamiehiä, niin ei koko sotaväkeä. Mutta jollei
+olisi sotaväkeä, niin kuka tottelisi kuvernööriä, joka on ylimmäinen
+käskynhaltija? Mutta jollei olisi kuvernööriä, niin ei olisi
+kruununvoutia eikä vallesmannia, ja kuka silloin panisi tuomiot
+täytäntöön? Pitäisi jättää velat ryöstämättä ja pahantekijät
+kiinniottamatta. Ja jos ei olisi tuomareita, niin ei olisi tuomituita,
+ja jos ei tuomituita, niin ei vankeja, ei vanginvartijoita eikä
+vankiloita. Jos ei olisi syyttäjiä, niin ei olisi syytetyitä, jollei
+olisi poliiseja, niin ei olisi järjestystä. Ja jos ei olisi siis
+oikeutta eikä järjestystä; niin vallitsisi oikeudettomuus ja
+epäjärjestys; intohimot pääsisivät vapaasti riehumaan, petoina
+hyökkäisivät ihmiset toinen toisensa kimppuun, yleinen sekasorto ja
+hämmennys olisi ainoa seuraus.»
+
+Taas me siis rupeamme huolehtimaan maailman tähden. Äsken me
+huolehdimme sitä, ettei maailma kokonaisuudessaan voi muuttua
+Kristuksen ihanteiden mukaiseksi, koska se voisi käydä päinsä vaan
+siinä tapauksessa, että kaikki yksityiset ottaisivat samalla kertaa
+näitä ihanteita seuratakseen. Ja nyt me taas epäilemme, että
+yhteiskuntamme eli yhteiset asiamme joutuisivat sekasortoon, jos me
+kaikki ilman muuta alkaisimme seurata näitä samoja ihanteita.
+
+Tähän tavalliseen ja usein kuultuun arveluun on vaan vastaaminen, että
+intohimot, oikeudettomuus ja yleinen sekasorto eivät suinkaan ole
+mahdolliset semmoisten ihmisten keskuudessa, jotka kaikki ovat niin
+hienotunteisia, etteivät suostuisi semmoiseen toimintaan, mikä sotii
+heidän omaatuntoansa vastaan. Semmoiseenhan edellytykseen--»miten
+kävisi, jos kaikki jättäisivät»--perustuikin kuitenkin koko
+johtopäätös.
+
+»Mutta,--sanotaan,--tarkoitus olikin vaan kysyä, mitä tekisimme
+kaikille varkaille, ryöväreille, murhaajille, pettäjille, järjestyksen
+rikkojille, jos me muut, jotka emme ole heidän kaltaisensa, olisimme
+niin hienotunteisia näitä sankareja kohtaan, ettemme rupeisi
+poliiseiksi, syyttäjiksi, tuomareiksi, kuvernööreiksi, emmekä
+pukeutuisi mihinkään sota-aseisiin vastustaaksemme väkisin yhä yltyvää
+pahaa?»
+
+Tämmöisenä saa kysymys kuitenkin yhä oudomman ratkaisun. Sillä jos me
+kerran muutumme näin hienotunteisiksi, niin epäilemättä meidän
+hienotunteisuutemme tulee ilmaantumaan myöskin ja ennen kaikkea siinä,
+ettemme enää ajattele vaan omien lastemme kouluttamista ja
+sivistämistä, silloin kuin muiden lapset elävät köyhyydessä ja
+pimeydessä; ettemme kokoo omiin käsiimme rikkauksia ja siten pidätä
+niitä muilta; ettemme elä ylellisyydessä, kun tiedämme, että se on
+ostettu muiden puutteella; ettemme ylennä itseämme ja pyri
+ensimmäisiksi, vaan tahdomme olla tasa-arvossa ja yhdenvertaisina
+jokaisen kanssa. Mutta jos hienotunteisuutemme siis ylettyisi myöskin
+tähän kaikkeen, niin ei murhaajia, rosvoja ja varkaita meidän
+keskuudessamme olisikaan. Sillä miksi kukaan enää tahtoisi väkisin
+muilta ottaa, jos hänellä kerran itsellään olisi kylläksi sekä
+aineellista että henkistä ravintoa?
+
+Kysymyksellä saattaa siis olla jotakin järkeä ainoastaan siinä
+tapauksessa, että sillä tahdotaan saada tietää, mimmoiseksi meidän
+yhteiskuntalaitoksemme muodostuisi, jos me asianomaiset, joilla on
+valtaa, tietoja ja varoja, muuttuisimme niinhyvin yhdessä kuin
+toisessakin suhteessa hienotunteisiksi.
+
+En minä sitä tiedä. Semmoiseen kysymykseen voi jokainen hakea vastausta
+itseltänsä, kahdenkesken. Sillä onhan se kysymys aivan sama, kuin
+kysymys: mimmoiseksi yhteiskuntamme muodostuisi, jos me rupeisimme
+noudattamaan Jumalan tahtoa. Eihän juuri mielellään voisi epäillä
+sitäkään, että Jumala olisi neuvoton, miten käyttää meidän
+hyväntahtoisuuttamme meidän parhaaksemme.
+
+Mutta jos sittenkin minun on jotakin vastaaminen, niin en tietysti voi
+perustua muuhun, kuin omiin yksityisiin kokemuksiin. Ja ne minä saatan
+mielelläni kertoa.
+
+Kun minä elin yksistään oman tahdon täyttämistä varten, saatoin minä
+hartaastikin rukoilla Jumalaa, että hän auttaisi minua
+tarkoituksissani. Mutta minä rukoilin turhaan. Hän ei kuullut minua,
+vaikka ei kyllä sysännyt luotansakaan.--Ja kun minä en siis tarvinnut
+Jumalaa muuta kuin omia tarkoituksiani auttamaan, ja kun hänestä näin
+ei ollut mitään apua, jätin minä hänet tarpeettomana syrjään.
+
+Mutta tuli sitten aika, jolloin Kristuksen oppi antoi minulle uuden
+tiedon Jumalasta. Tämä oppi käski minua kääntymään Jumalan puoleen
+saadakseni häneltä itse elämäntarkoituksen ja osoitti ainoaksi
+semmoiseksi Jumalan tahdon täyttämisen. Se antoi minulle oman
+tulevaisuuteni sijaan uuden tulevaisuuden: Jumalan valtakunnan
+rakentamisen.
+
+Ei kukaan, joka olisi nähnyt saman valon, kuin sain nähdä minä ilman
+vähintäkään omaa ansiotani, olisi voinut pysähtyä arvelemaan, mihin
+suuntaan hänen nyt olisi ollut meneminen.
+
+Mutta ne, jotka eivät nähneet tätä valoa, eivät sentähden voineet
+ymmärtää menettelyäni, kun minä jätin kesken pitkälle saatetun ja
+suuria varoja kysyneen urani. Mitkä varoittivat, mitkä ennustivat
+minulle ja perheelleni täydellistä perikatoa,--ja taisi olla niitäkin,
+jotka epäilivät, etten ollut täysissä järjissäni.
+
+Jos minä nyt voisin kuvata sen siunauksen laajuutta, joka tästä
+askeleesta oli seurauksena, niin epäilemättä todistukseni voima
+kasvaisi, mutta minä tarvitsisin siihen yhtä paljon paperia kuin jo nyt
+olen tähän kirjaan käyttänyt. Sen vaan sanon, että jos olisin
+edeltäpäin tiennyt nimenomaan mimmoiseksi uusi tulevaisuuteni tulisi
+muodostumaan, niin en olisi hetkeäkään epäillyt vaalia vanhan ja uuden
+välillä.
+
+Tämmöisen tiedon kautta olisi kuitenkin koko askeleen merkitys
+kadonnut. Sillä minä en olisikaan enää voinut perustua vapaasti Jumalan
+tahtoon, vaan olisin perustunut siihen viekottimeen, mikä tässä uuden
+tulevaisuuden tiedossa oli.
+
+Minunhan oli juuri kehittyminen vapaudettomuudesta vapauteen. Oltuani
+oman tulevaisuuteni orja minun nyt piti päästä vapaaksi tästä
+ulkonaisesta viekottimesta. Oman tahtoni eli oman tulevaisuuteni sijaan
+minun nyt piti perustua Jumalan tahtoon. Siis en minä voinut saada
+mitään tietää siitä, mikä minua odotti.
+
+Mutta kun minulla nyt on personallinen kokemus siitä sanomattomasta
+siunauksesta, mikä seuraa Jumalan tahtoon perustumista, niin kuinka
+minä voisin hetkeäkään epäillä, että koko ihmiskunnankaan kävisi muuten
+kuin hyvin, jos se perustuisi Jumalan tahtoon?
+
+Minä näen selvästi, että ihmiskunnankin »oma tulevaisuus» on kehittynyt
+yhtä toivottomaan umpisokkeloon, kuin oli kehittynyt minun yksityinen
+tulevaisuuteni.
+
+Me olemme luottavinamme tähän tulevaisuuteen, siihen että kerran
+selviämme sota-asioistamme ja pääsemme sotaveroista vähemmälle; me
+kuvailemme, että kerran perustamme kansainväliset sovintotuomarit, ja
+me mietimme ihan tosissamme, mimmoinen se valta muka pitäisi olla,
+jonka tehtävänä olisi valvoa tasa-arvoisuutta ihmisten välillä ja jakaa
+heille tavaraa yhtäpaljon jokaiselle. Mutta päivä kuluu päivän perästä
+ilman että me näitä hyviä tarkoituksia lähestymme nimeksikään;--
+päinvastoin, sotaverot yhä kasvavat, riitaisuudet kansojen välillä yhä
+enenevät ja tavara köyhien ja rikkaiden välillä ei ota tasaantuakseen.
+
+Niin kurjalta kuin ihmiskunnan oma tulevaisuus siis minusta näyttääkin,
+uskon minä, että se juuri jouduttaa ihmiskunnan todellista parasta,
+sillä sen kautta luottamus tähän sen omaan tulevaisuuteen ennen tai
+myöhemmin täytyy auttamattomasti kadota.
+
+Kansain päämiehet, ylimmäiset ja muut vallanpitäjät, jotka johtavat
+kansojen työtä ja määräävät kansojen tulevaisuutta, ovat myöskin
+aikoinaan alamaistensa rukousten ja siunausten kannattamina koettaneet
+kääntyä asioissaan Jumalan puoleen ja koettavat osaksi yhä vieläkin.
+Mutta meidän aikamme Jumala ei kallista enää korvaansa sota-asuun
+pukeutuville kansoille, jotka pyytävät hänen apuansa tarkoituksilleen,
+jotka sulkevat rajansa ja koettavat naapuriensa kustannuksella
+rikastuttaa itseänsä. Eivät mitkään kirkot, eivät mitkään juhlamenot,
+joissa rukoillaan siunausta näille tarkoituksille, ole voineet tuottaa
+apua. Jumala on läsnä, mutta hän ei kuule meitä. Ja sentähden olemme me
+vähitellen yhä enemmän jättäneet tämän Jumalan, josta ei ole mitään
+apua, ja teemme vielä viimeisiä ponnistuksia omin päin toteuttaaksemme
+tulevaisuutemme.
+
+Näin kituu koko ihmiskunta omien tarkoitustensa orjuudessa.
+
+Mutta aika on tuleva ja on jo tullut, jolloin Kristuksen oppi antaa
+ihmiskunnallekin uuden suhteen Jumalaan.
+
+Silloin on ihmiskunta kehittynyt sille asteelle, jolta se menee
+vapauteensa,--jolloin se, oltuaan ihmisten valtakunta, mikä on kulkenut
+eteenpäin hallitsijainsa ja rahamiestensä tahdon mukaan, muuttuu
+Jumalan valtakunnaksi, mikä elää jokaisessa ihmisessä yhtäläisesti
+kuuluvan Jumalan tahdon mukaan.
+
+Ja kun ihmiskunta nyt seisoo vapautensa ääressä, niin on luonnollista,
+että sen tulevaisuus peittyy meidän silmiemme edestä. Ei minkään
+ihmisen mielikuvitus voi avata tätä salaisuutta.
+
+Sillä vapaata ihmiskuntaa ei saa liikuttaa eteenpäin tulevaisuuden
+häikäsykuva, vaan ainoastaan rakkaus Jumalaan ja usko hänen tahtoonsa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+»Mutta--kuuluu vielä vastaväite,--ei ole kylläksi antaa ihmisille
+yleistä lakia, että heidän on rakastaminen toisiansa. He tarvitsevat
+selvää ja helposti sovitettavaa lakia, joka ilmaisee heille, miten
+heidän on menetteleminen jäseninä yhteiskunnassa.»
+
+Eikä tässäkään kohden ihmisiltä puutu johtoa Kristuksen opissa.
+
+Päinvastoin. Juuri ne Kristuksen käskyistä, jotka lähimmin koskevat
+ihmisen suhdetta kansalaisiinsa, ovat annetut semmoisessa muodossa,
+ettei niiden sovittamistavasta voi syntyä vähintäkään epäilystä. Ne
+eivät nimittäin ole mitään käskyjä, miten meidän on menetteleminen,
+vaan ovat ainoastaan kieltoja, mitä meidän ei ole tekeminen.
+
+Yksi kielto on muun muassa se, josta jo olen puhunut,--ettei ihmisen
+pidä valalla lupautua täyttämään kenenkään toisen ihmisen tahtoa, koska
+hän on kutsuttu täyttämään ainoastaan Jumalan tahtoa.
+
+Mutta tärkein ja meidän kehityskauttamme ehkä läheisimmin koskeva käsky
+on se, joka kieltää väkivallalla vastustamasta pahaa.
+
+»Te kuulitte sanotuksi: silmä silmästä ja hammas hampaasta. Mutta minä
+sanon teille: älkäät olko pahaa vastaan.» (Neljäs käsky
+Vuorisaarnassa).
+
+Yhtä uusi kuin on maailmalliselle katsantotavalle Kristuksen
+rakkaudenoppi, joka käskee rakastamaan vierasta niinkuin omaista, yhtä
+uusi on myöskin tämä sen luonnollinen johtopäätös, pahan vastustamisen
+kielto.
+
+Se on uusi, ja kumminkin, mikä voisi olla enemmän vanhaa ja korvillemme
+tutumpaa, kuin meidän oma sananlaskumme: pahaa ei ole pahalla
+kostaminen!--Siis ei myöskään väkivallalla.
+
+Uutuus, ei olekaan siinä, että ensi kertaa kuulisimme sitä lausuttavan,
+vaan uudeksi se muuttuu vasta kun ensi kerran kuulemme vaadittavan sen
+toteuttamista koko laajuudessaan.
+
+Meillä on silloin heti esillä tuhansia vastasyitä, jotka tekevät tuon
+opin toteuttamisen ainakin useissa tapauksissa mahdottomaksi. Meille
+tulee hyvin tärkeäksi todistaa, että löytyy tämmöisiä tapauksia. Sillä
+me hyvin ymmärrämme, että jokainen poikkeus yleisestä periaatteesta
+heikontaa tätä periaatetta, rikkoo koko sen kärjen ja tekee siitä vaan
+kauniin lauseen, jota voi käyttää korkeintaan sananlaskuna,--jota tosin
+voi ehkä opettaakin, mutta jonka noudattamisessa on käytettävä kaikkea
+valintaa ja varovaisuutta. Me tuomme esiin esimerkkiä, toinen toistaan
+liikuttavampia, joilla nyt tarkoitamme osoittaa, mihin hullunkurisiin
+johtopäätöksiin muka tulisimme, jos tekisimme tuon opin ehdottomaksi
+säännöksi. Pahin esimerkki ei ole siinä, että jos sinua lyö joku
+oikealle poskelle, niin käännä hänelle myöskin vasempasi. Sillä
+kunnioituksesta Kristusta kohtaan, joka tätä vertausta käytti, me
+menemme sen ohi lausumatta siitä sitä tai tätä, taikka, jos varovasti
+myönnämmekin, että olisihan ylevämielistä siihen määrään hillitä
+itseänsä, niin kohautamme sitten olkapäämme ja sanomme: mutta me nyt
+olemme tavallisia kuolevaisia! Paljo pahempia ja arveluttavampia
+esimerkkiä me voimme keksiä. Me asetumme itse ulkopuolelle tapausta,
+annamme pahantekijän lyödä, ei meitä, vaan jotakin meille rakasta
+henkilöä, ja kysymme sitten, onko meidän nytkin seisominen kädet
+ristissä tai sanominen: lyö vielä toisellekin poskelle! Tai vielä
+pahemmin: Inhoittava murhaaja hyökkää meidän oman äitimme kimppuun
+pistääkseen veitsen hänen rintaansa,--pitäisikö meidän antaa hänen
+suorittaa loppuun katala työnsä? Veret nousevat meidän päähämme
+pelkästä ajatuksestakin, meidän oma oikeudentuntomme nostattaa meitä
+kapinaan, ja me olemme valmiit inholla syöksemään mokoman opin
+luotamme. Sillä me aivan oikein tiedämme, että jollei oppi pidä
+paikkaansa näissä esimerkeissä, niin on se samassa kelvoton miksikään
+yleiseksi säännöksi.
+
+Sentähden minä tahdon koettaa osoittaa, että oppi todella pitääkin
+paikkansa kaikissa kohdin, ja että se näin ehdottomana sääntönä
+muodostaa välttämättömän eikä vähimmin tärkeän osan Kristuksen
+rakkaudenopista.
+
+Epäilemättä löytyy alemmassa kehitystilassa olevia kansoja tai heimoja,
+joille yhä vielä tuo tuttu käsky: ei sinun pidä tappaman, on jotakin
+uutta ja käsittämätöntä. Kuinka?--sanovat he,--vaaditteko todellakin,
+että minun pitäisi jättää henkiin sen joka on minua ja minun sukuani
+solvaissut? Siinä tapauksessa teillä ei ole mitään oikeudentuntoa, ja
+teidän moraalinne on käynyt hölläksi!
+
+Mutta vaikka me hänet täydellisesti ymmärrämme, vaikka meitä voi
+miellyttää tuo hänen pyhä loukkaantumisensa, niin tiedämme kumminkin
+hänen olevan aivan väärässä. Meitä melkein naurattaa hänen itsepäinen
+pysymisensä omassa harhaluulossaan. Ja me olemme aivan vakuutetut
+siitä, että, jos vaan jollakin lailla voisimme saada hänelle asian
+selitetyksi, hänen täytyisi,--niin totta kuin hän on ihminen kuten
+mekin,--myöntää, että olemme oikeassa ja löytää juuri itsessänsä tuon
+moraalisen lain, joka on kaikille ihmisille yhteinen ja joka kieltää
+tappamasta. Vieläpä me voimme kuvailla, kuinka me häntä koettaisimme
+vakuuttaa ja kuinka hän vihdoin, pitkien miettimisten ja punnitsemisten
+perästä, alkaisi suostua uuteen ajatukseen. Rauhallisina hetkinä hän
+kenties voisi varovasti myöntää, että todella saattaa puhua semmoisesta
+yleisestä laista, joka kaikissa tapauksissa häntä kieltää tappamasta.
+
+Mutta siinä myöskin kaikki.
+
+Sillä niinpian kuin hänen mielenrauhansa tulisi häirityksi, niinpian
+kuin häntä tai hänen sukuansa jälleen loukattaisiin, häviäisi meidän
+pieni istutuksemme heti kuulumattomiin siihen sykkivän veren tulvaan,
+joka paisuttaisi hänen sydäntään. Hän viskaisi inholla pois meidän
+»hennot, humaaniset haaveemme». Hän ei tahtoisi enää mitään niistä
+tietää. Hän sanoisi meille: minulla on minun omat käsitykseni ja
+oikeudentuntoni,--pois tieltä!
+
+Kuinka ymmärrettävä on hänen raivostumisensa, ja samalla kuinka eksynyt
+hän on, kun menee tappamaan lähimmäistänsä!
+
+Me ymmärrämme, että jos he vaan tunnustaisivat tuon moraalisen lain, ja
+alkaisivat sitä seurata, niin heidän onnensa olisi sillä luotu. He
+voisivat jättää heimolaiselämänsä, heidän hajonneet sukunsa voisivat
+yhtyä kansaksi, he voisivat ryhtyä rauhalliseen maanviljelykseen,
+sivistys orastaisi heidän joukossaan, syntyisi kouluja ja yliopistoja,
+tulisi mahdolliseksi taide, tiede,--kaikki, mikä nyt antaa sisältöä
+meidän elämällemme.
+
+Me sen ymmärrämme, sillä meillä on kaikki nuo siunaukset, ja me
+tiedämme, että ne ovat meillä juuri sen vuoksi, että olemme
+tunnustaneet tuon lain yleiseksi ja sitä noudatamme. Me olemme
+kirjoittaneet ja julistaneet semmoisen lain, että tappaminen on
+jokaiselle kaikissa tapauksissa kielletty.
+
+Mutta nyt on tosin kiusansa meilläkin.
+
+Näyttäisi, että kaikki on järjestyksessä. Näyttäisi, että onnestamme ei
+puutu mitään. Mutta sittenkin meitä jokin painaa. Onko se se tieto,
+että meidän joukossamme veriset sodat riehuvat, että me tuomitsemme
+ihmisiä kuolemaan tai elinkautiseen vankeuteen, että toisilla meistä on
+rajaton valta toisten yli, tai että toiset voivat olla joukossamme
+upporikkaita ja toiset ryysykerjäläisiä,--vai mitkä yhteiskunnalliset
+epäkohdat lienevätkään meitä painamassa? Me tosin koetamme vakuuttaa,
+että ilo riippuu sisällisestä tyytyväisyydestä eikä ulkonaisista
+seikoista. Mutta kuitenkin jääpi jäljelle kysymys: mistäs sisällinen
+tyytyväisyys riippuu? Eikö siihen ollenkaan voi vaikuttaa tieto
+ulkopuolella olevasta vääryydestä ja erehdyksestä? Tai eikö sillä ole
+mitään tekemistä toisten ilon ja surun kanssa?
+
+Mutta mitenkäpä me voisimme päästä sodista ja tuomioistuimista ja
+mestauksista ja vankeuksista. Täytyyhän meidän toki torjua vihollisen
+hyökkäystä, täytyyhän meidän tuomita pahantekijät ja vangita
+rauhanrikkojat.
+
+Vai eikö pitäisi? Kuka sanoo, ettei pitäisi? Niin, se on totta, se on
+tuo vanha juttunne, ettei saa vastustaa pahaa! Mutta onhan yhtä vanha
+totuus, ettei sääntönne pidä kaikissa tapauksissa paikkaansa. Sillä
+ettehän toki väitä, että meidän olisi seisominen kädet ristissä, jos
+esimerkiksi inhoittava murhaaja hyökkäisi oman äitimme kimppuun!
+
+Siinä se nyt on se esimerkki, aivan samoilla sanoilla kuin villin,
+jolle koetettiin vakuuttaa, että tappaminen on kaikissa tapauksissa
+kielletty.
+
+Meille on noin kaksi tuhatta vuotta sitten ilmoitettu, että jos me emme
+tyydy sen valtakunnan oloihin, jossa elämme, niin meidän keskuuteemme
+voi tulla perustetuksi toinen valtakunta, onnellisempi ja suurempi,
+joka lupaa vapautta ja yhdenvertaisuutta kaikille. Mutta tämä toinen
+valtakunta edellyttää uutta yleistä lakia. Se laki kieltää
+väkivaltaisesti vastustamasta pahaa. Ja tämä uusi laki on ilmoitettu
+tavalla, joka ei voi olla meihin vaikutusta tekemättä. Kristus ei ole
+ainoastaan sanoilla lausunut sitä, vaan hän on omalla kuolemallansa
+tahtonut saada sen ikuisiksi painumaan meidän mieleemme. Hän oli siinä
+määrässä meidän pahuuttamme vastustamatta, että salli meidän esteettä
+itseänsä rääkätä ja ristinpuuhun itsensä naulita, ja vielä sieltäkin
+tyynesti kuuli herjauksemme, kun me hänelle, täynnä ivaa, huusimme:
+tules nyt alas sieltä, jos olet Jumalan poika!
+
+Mutta tähän istutukseen me suhtaudumme samalla tavalla kuin äskeinen
+villi suhtautui omaansa. Rauhallisesti ajatellessamme uskonnollisia
+asioita tai ollessamme muuten tieteilevällä tuulella, me kenties joskus
+varovasti myönnämme, että todella voi puhua semmoisesta yleisestä
+laista, joka kaikissa tapauksissa kieltää vastustamasta pahaa. Se alkaa
+silloin tuntua joltakin tutulta, meissä itsessämme olevalta.--Mutta
+meidän on mahdoton ajatella sitä käytännössä toteutetuksi. Me sanomme,
+ettemmehän ole kaikki enkelejä. Tai me alamme luetella esimerkkejä,
+joissa vähitellen kadotamme tyyneytemme ja kiivastumme yhä enemmän. Ja
+vihdoin olemme valmiit inholla viskaamaan luotamme koko »teorian».
+
+Ne esimerkit, joita me luettelemme ja joita kuvailemme ottavamme aivan
+sattumalta sieltä täältä elämän eri suhteista, ovat kuitenkin kaikkea
+muuta kuin satunnaisia. Niissä kaikissa piilee sama syy, joka ne tekee
+meille sopiviksi. Niissä on nimittäin kaikissa kysymys siitä, että
+jokin meille rakas henkilö, meidän äitimme tai oma lapsemme on joutunut
+jonkun »inhoittavan murhaajan» raadeltavaksi. Se on, me asetamme
+tahallisesti vastakkain rakastetun ja vihatun henkilön, ja annamme tuon
+vihatun henkilön mitä julmimmalla tavalla rääkätä rakastettua henkilöä.
+
+Nyt selviää kuitenkin meille, jotka ymmärrämme, mitä laki merkitsee, ja
+siis myöskin mitä moraalinen laki merkitsee,--ettemme saa näin, lain
+edessä, tehdä mitään erotusta henkilöjen välillä. Meillähän on
+Kristuksen rakkaudenopissa nimenomaan semmoinen laki, ettemme saa tehdä
+erotusta ihmisten välillä,--että meidän on rakastaminen vieraita
+niinkuin omaisiamme, kaikkia ihmisiä erotuksetta niinkuin saman Isän
+lapsia. Kielto väkisin vastustamasta sitä, joka on paha, on ainoastaan
+tämän suuren rakkaudenlain käytännöllinen sovittaminen niihin oloihin,
+joissa tähän asti on vallitsevana lakina ollut silmä silmästä ja hammas
+hampaasta!
+
+Sanon vieläkin, että syyt, miksi meistä tuo laki ja sen sovittaminen
+näyttävät niin mahdottomilta, perustuvat aivan samaan kuin ne syyt,
+jotka villien kansain mielestä tekevät heille mahdottomaksi noudattaa
+lakia: ei sinun pidä tappaman.
+
+Ja aivan samalla tavalla kuin villit kansat eivät voi saavuttaa
+semmoista onnellisempaa elämän tilaa, joka on meille mahdollinen
+nykyisessä yhteiskunnassamme, elleivät he omista tätä lakia,--aivan
+samalla tavalla me puolestamme emme voi saavuttaa sitä vapauden
+valtakuntaa, joka meille häämöittää ja johon me pyrimme yhdeltä puolen
+kartuttamalla sota- ja poliisivoimiamme ja teroittamalla lakien
+ankaruutta ja toiselta puolen panemalla toimeen dynamiittiräjähdyksiä
+ja verisiä vallankumouksia,--ellemme tunnusta yleiseksi sitä uutta
+lakia, joka on meihin istutettu.
+
+Ja vertausta voi vielä jatkaa tähän suuntaan:
+
+Villi saattaa arvella, että heidän olonsa voisivat parantua korkeintaan
+siinä tapauksessa, että kaikki villit samalla kertaa ottaisivat
+noudattaakseen heille uutta lakia, ja ettei se mitään auttaisi, jos hän
+vaan yksin sitä alkaisi seurata. Samalla perustuksella olemme mekin
+valmiit hylkäämään oman uuden lakimme: emme voi, kun eivät kaikki tahdo
+yhtaikaa. Ja tällöin me unohdamme, että olemme haaveksineet vapauden
+valtakuntaa, sillä tämmöiseen valtakuntaan täytyy tiekin olla vapaa.
+Sinne ei voi tulla minkään inhimillisen lain tai yleisen tahdon
+pakotuksesta. Se voi siis syntyä ainoastaan niin, että ihmiset tulevat
+sinne yksitellen omasta tahdostaan.
+
+Isä meidän, lähestyköön sinun valtakuntasi!
+
+
+
+
+18.
+
+Usko.
+
+
+Uskon merkitys ei ole siinä, että minä uskon jotakin järjen kannalta
+yliluonnollista; vaan usko saapi sisällyksensä siitä, minkä verran
+siinä on luottamusta ja uskallusta.
+
+Usko Kristukseen, Jumalan poikaan, on, kuten hän itse sanoo, yhtä kuin
+usko siihen, joka hänet lähetti, se on Isään. Mutta usko Isään ei ole
+ollenkaan yhtä kuin usko Jumalan olemassaoloon. Jeesuksen opetuslapsi
+Jaakob sanoo, tästä asiasta puhuessaan, hyvin sattuvasti: »Sinä uskot,
+että yksi Jumala on; sen sinä oikein teet: perkeleet myös sen uskovat,
+ja vapisevat. Mutta tahdotkos tietää, sinä turha ihminen, että usko
+ilman töitä kuollut on? Eikö Abraham töiden kautta vanhurskautetuksi
+osoitettu, koska hän poikansa Isaakin alttarille uhrasi?» Jokainen
+muistaa tuon liikuttavan kertomuksen siitä, kuinka Jumala käski
+Abrahamin uhrata poikansa, kuinka Abraham jo ojensi veitsensä
+tappaakseen tämän, mutta kuinka enkeli sitten pidätti hänen kätensä ja
+ilmaisi Jumalan mielisuosion hänen uskonsa vahvuuteen.--Kristuksen
+jälkeen meillä on tosin paremmat tiedot siitä, mikä Jumalan tahto on;
+mutta uskon merkitys ja sisällys on yhä sama kuin Abrahamin päivinä.
+Nytkin seuraa elävää uskoa Isään välttämättä usko hänen tahtoonsa,
+hänen tahtonsa täyttämisen mahdollisuuteen ja kutsumukseen.
+
+Senvuoksi ylimeno uskottomuudesta uskoon ei ole sitä, että oltuani
+uskomatta joihinkin henkisiin asioihin, minä jostakin hetkestä asti nyt
+rupean uskomaan niiden todellisuutta. Jos niin olisi, niin voisi usko
+pesiytyä ihmissydämmeen vaikuttamatta mitään näkyvää muutosta hänen
+elämänsä kulkuun. Niin ei ole kumminkaan asian laita, vaan seuraa uskoa
+aina samalla täydellinen uudestasyntyminen.
+
+Tämä ylimeno ei ole oikeastaan siirtyminen uskottomuudesta uskoon,
+vaan on uskojen vaihtaminen,--semmoisten uskojen, joista kumpikin voi
+antaa oman suuntansa elämälle. Tahdon sillä sanoa, että jos minulla
+ennen ei ollut uskoa mihinkään Jumalaan tai vielä vähemmän mihinkään
+Jumala-Isään, niin en siltä ollut ilman mitään uskoa. Päinvastoin,
+minulla oli silloinkin semmoinen usko, joka ohjasi elämätäni, tekojani
+ja ajatuksiani.
+
+En tarkoita uskoa ihanteihin, tieteesen, taiteesen, sosialistisiin
+aatteihin tai muuhun sellaiseen. Tämmöinen usko on aina enemmän tai
+vähemmän omatekoista teoriiaa, jota voi itse arvostella, muodostella
+mielin määrin, ja joka voi eri aikajaksoina muuttua toisesta toiseen.
+
+Siitä uskosta, joka johti minua ja jota tässä tarkoitan, ei minulla
+ollut silloin aavistusta. En ollut siitä itsetietoinen. Vasta sitten
+kuin olen ruvennut toisin uskomaan, näen nyt, että minulla oli usko
+ennenkin. Se usko oli syntynyt minuun ilman omaa valintaani; sen olin
+perinyt semmoisenaan maailmalta; maailma oli sen itse minuun painanut.
+Se kuului niin vereni ja lihani ja luonteeni ominaisuuksiin, etten
+voinut asettua sen ulkopuolelle, aivan niinkuin en voinut asettua
+ulkopuolelle itseäni.
+
+Jos lyhyesti tahtoisin merkitä, mikä tuo entinen uskoni oli, niin
+pitäisi minun sanoa, että se oli usko itseeni.
+
+Taikka, että luulin olevani oman elämäni herra. Uskoin horjumattomasti
+siihen, että elämäni tarkoitus oli minun oma menestykseni, että minä
+siis saatoin hallita tulevaisuuttani, että kaikki siellä riippui siitä,
+mitä minä tahdoin ja kuinka minä menettelin.
+
+Jos joku olisi siihen aikaan sanonut minulle, että minulla on tämmöinen
+usko, että minä tämän uskoni voimasta puhun, ajattelen ja toimin, että
+tämä usko määrää koko minun elämäni laadun ja värin, olisin minä
+pitänyt hänen puhettansa mielettömyytenä, ei siksi, ettei se olisi
+ollut totta, vaan siksi, että hän sanoi sitä »uskoksi», sitä, mikä on
+luonnollisin asia maailmassa, mikä ei voi olla muuten.
+
+Nyt sitävastoin en voi tuossa entisessä elämänkäsityksessä nähdä muuta
+kuin vahvan, syvälle juurtuneen uskon. Siinä oli uskon tavallisimmat
+tunnusmerkit. Päätunnusmerkki on, että se, niinkuin jokainen muukin
+usko, ei ottanut mitään vaikutusta järjen päätelmistä, joilla voi
+todistaa sitä vastaan, sen mahdottomuutta. Kuten jokainen elävä usko,
+niin tämäkin oli ehdottomassa yhteydessä varsinaisen elämänviehätyksen
+kanssa; kaikki todistukset sitä vastaan tuntuivat vihollismielisiltä,
+ikäänkuin ne olisivat tahtoneet riistää pois elämältä juuri sen, mikä
+siinä oli viehättävää. Sentähden mitä voimakkaammat ja selvemmät
+todistukset olivat, sitä vastenmielisemmät ne olivat uskolle ja sitä
+vähemmän se niistä tahtoi tietää.
+
+Nyt, kun selvästi ja itsetietoisesti näen tuon oman entisen uskoni,
+en voi kyllin ihmetellä sen sitkeyttä. Sillä ne todistukset, jotka
+sitä vastaan puhuivat, ja joita tässä etupäässä tarkoitan, eivät
+olleet suinkaan mitään keksittyjä filosoofillis-teoloogillisia
+todistuskappaleita, vaan olivat luonnollisinta tietoa ja
+jokapäiväisintä kokemusta. Niin, melkeinpä voin sanoa, että koko minun
+elämäni, sen lukemattomat tapaukset ja monenlaiset muodostukset eivät
+muuta tarkoittaneet kuin todistaa minulle tuon uskoni mahdottomuutta.
+
+Uskoin omaan tulevaisuuteeni ja kumminkin tiesin, ettei ainoakaan asia
+elämässäni ollut mennyt niinkuin olin aikonut, ettei yksikään haaveeni
+ollut toteutunut. Tiesin sen, se oli jokapäiväinen kokemukseni, mutta
+minä uskoin sittenkin, että ne aikeet, jotka eivät vielä olleet
+ennättäneet mennä mitättömiksi, tulisivat kyllä toteutumaan niinkuin
+ajattelin. Sitäpaitsi tiesin kaikista niistä ihmisistä, joita tunsin
+perinpohjin, että heidän elämänsä oli muodostunut ihan toiseksi kuin he
+olivat aikoneet; joskus tuntui, että kohtalo menetteli säälimättömästi
+ja julmasti ohjatessaan heidän elämänsä täydelliseen vastakohtaan
+kaikesta siitä, mitä he olivat nuoruudessansa haaveksineet. Ja
+kumminkin, kun näen heitä jo sortuneina ja nolattuina elämän koulussa,
+ei minua ollenkaan kummastuta kuulla heidän yhä puhuvan
+tulevaisuudestansa ja yhä koettavan siitä innostua, kuin puhaltaakseen
+hehkua sammuvaan hiillokseen. Mitäpä heillä muuta olisi tehtävääkään!
+
+Uskoin omaan tulevaisuuteeni ja elin sitä varten, ja kumminkin tiesin,
+että kuolema minä hetkenä tahansa voi keskeyttää kaikki ne puuhat,
+joilla tulevaisuuttani rakensin. Minä sentähden en tahtonut ajatella
+kuolemata enkä ollut siitä tietääksenikään. Kun kuulin kerrottavan,
+että joku oli kompastunut liukkaalla kadulla, särkenyt pääkallonsa ja
+kuollut siihen paikkaan, oli se minusta jotakin erikoista, joka ei
+koskaan voisi minulle tapahtua. Kaikki muut saattoivat olla tuommoisen
+sattumuksen oikun alaisia, vaan en minä. Minun tulevaisuuteni ja
+aikeeni tuntuivat olevan ylempänä sattumusta. Ja vaikka jokapäivä näin,
+että minun ijässäni ja asemassani olevat ihmiset saattoivat kuolla
+kesken aikeitansa, usein niinkin, että kuolivat juuri silloin, kuin
+olivat voittaneet kaikki esteet ja vastukset, mitkä olisivat olleet
+heidän aikeittensa tiellä, niin ei se minuun mitään vaikuttanut: Minä
+uskoin sittenkin, että elämäni tarkoitus oli minun aikeitteni
+toteutuminen;--uskoin, että olen oman elämäni herra.
+
+Voiko ajatella vahvempaa ja sitkeämpää uskoa!
+
+Tätä uskoa ei voi ottaa ihmiseltä pois mikään järki, mikään logiikka,
+mikään filosofia. Sillä siihen on yhdistynyt hänen elämänsä koko
+viehätys.
+
+Tämän ihmeen voi aikaansaada ainoastaan toinen usko, joka tulee entisen
+sijaan ja tarjoo suurempaa elämänviehätystä kuin entinen.
+
+Ja semmoinen toinen, aivan vastakohtainen usko on usko siihen Isään,
+joka meille on itsensä ilmoittanut Jeesuksen kautta. Se usko tarjoo
+uuden elämänviehätyksen vanhan sijaan. Ja sentähden se--ja ainoastaan
+se--voi juurineen hävittää tuon vanhan sitkeän maailmanuskon.
+
+Palaan siihen mistä aloin. Uskon sisällys ei ole siinä, että voin uskoa
+asioita, jotka minusta tuntuvat yliluonnollisilta ja sotivan järkeäni
+vastaan, vaan usko saa merkityksensä siitä, minkä verran siinä on
+luottamusta, uskallusta. (Toinen asia on, että tämä luottamus sitten
+avaa silmät näkemään paljon semmoista, johon järki sitä ennen ei ole
+voinut ulottua.)
+
+Ainoa »yliluonnollinen», johon sinun on uskominen ennenkuin voit uskoa,
+että sinun on noudattaminen Isän tahtoa, on se, että sinulla on Isä.
+
+Mutta ei tämäkään ole mikään kuiva tosiasia.
+
+Eikä se ole ollenkaan sen yliluonnollisempaa, kuin se usko, joka sinua
+on johtanut elämässäsi ja joka on ollut kaiken toimintasi vaikuttimena.
+
+Sinähän itse olet uskonut rakkauteen--ja sehän on kokonansa henkinen
+asia. Sinä olet uskonut, että ihmiset tulevat sinua rakastamaan, että
+he tulevat sinua kunnioittamaan, että sinun nimesi tulee olemaan heidän
+huulillansa, että he tulevat antamaan sinulle tietä, missä kulkenetkin,
+ja että sinä vielä kuoltuasikin olet pitävä vallassasi suuren osan
+heidän ajatuksistaan,--että kukaties tulet heidän ajatuksissaan
+kuolemattomaksi. Ja usko siihen, että sinä voit tämän kaiken tehdä, on
+ollut sinussa niin sitkeä, ettei mitkään pettymykset ole voineet sitä
+hävittää. Sinä olet pettymistäsi pettynyt, mitä vanhemmaksi olet
+tullut. Vihdoin olet ruvennut vihaamaan yhä enemmän ihmisiä ja
+ihmisryhmiä; mitkä ovat sinusta tyhmiä, mitkä aivan mitättömiä, mitkä
+muuten vastenmielisiä. Ja kumminkin sinä uskot, että nämä samat ihmiset
+jossakin vastaisuudessa rupeavat sinua rakastamaan ja sinä muutut
+heidän ajatustensa esineeksi!
+
+Onko se usko luonnollisempi kuin usko, että sinulla on henkinen Isä,
+joka sinua rakastaa, (jota uskoa sinulle antaakseen ja sinussa
+vahvistaakseen Kristus on elänyt ja kuollut)?
+
+Sillä usko Isään on usko siihen, että hän sinua rakastaa.
+
+Nyt minä sanoin, että uskon merkitys riippuu kokonaan siitä, minkä
+verran siinä on luottamista, uskallusta ja antautumista.
+
+Mutta meidän luottamus ei lähde ensiksi liikkeelle, vaan luottamuksen
+lämpimyys tulvahtaa jo meitä vastaan sieltä ennenkuin me olemme
+ennättäneet saada silmämme oikein auki.
+
+Onko vaikea luottaa siihen, joka sinua rakastaa?
+
+Vai onko todellakin niin, että sinun on mahdoton uskoa, että löytyy
+mitään olentoa, joka sinua rakastaa?
+
+Se ei ole totta.
+
+Joko sinä uskot, että ihmiset sinua rakastavat tai tulevat rakastamaan,
+taikka sinä et sitä usko; ja silloin sinä uskot, että löytyy jokin
+henkinen olento, joka sinua rakastaa tai tulee sinua rakastamaan
+ainakin sinun kuolemasi jälkeen. Sinä voit sanoa, ettet usko,--voit
+nauraa koko tälle puheelle ja ehkä todella itsekin kuvailla, ettet
+usko. Mutta sydämmesi syvimmässä sinä sittenkin uskot, että on jokin,
+joka sinua rakastaa. Jos sinä sydämmessäsi tätä asiaa epäilisit, niin
+sinä olisit todellinen pessimisti, joka ei eläisi päähän tätäkään
+päivää; vaan tappaisi itsensä heti. Mutta nyt sinä et ole mikään
+pessimisti. Tai jos olet, niin olet niitä, jotka kyllä puhuvat elämän
+arvottomuudesta, mutta teossa todistavat toista, kun jäävät elämään.
+Semmoinen pessimisti oli nykyaikaisten pessimistien isä. Hän oli kyllä
+kadottanut uskonsa siihen, että ihmisten puolelta koskaan voisi odottaa
+semmoista itsekkyydestä vapaata rakkautta, lämpöä ja hienoutta, mikä
+voisi tehdä tämän elämän elettäväksi; mutta oikeastaan hän kaikessa
+hiljaisuudessa kypsytti vaan uutta uskoa itsessänsä, että on Jumala,
+josta hän on kotosin ja josta ovat rakkaus, lämpö ja hienous
+löydettävät. Sentähden hänenkään pessimisminsä ei ollut sen
+vaarallisempi, kuin että hän sanoissa neuvoi ihmiskunnalle itsemurhaa,
+mutta itse jäi elämään.--Niitä on kyllä todellisia pessimistejä, mutta
+ne eivät ole filosoofeja eikä semmoisia, joilla vielä on halua ja
+voimaa mietiskellä filosoofisia kysymyksiä. Ne ovat tavallisia,
+»jokapäiväisiä» ihmisiä, useimmiten semmoisia, jotka ovat kasvaneet ja
+kasvatetut ahtaihin porvarillisiin käsityksiin siitä, mikä on sopivaa
+ihmisten edessä, mikä hankkii ihmisten kunniata ja mikä langettaa
+heidän tuomionsa. Sanotaan, että esimerkiksi taloudelliset seikat
+olivat syynä jonkun itsemurhaan. Mutta itse asiassa hän oli vaan
+ymmärtänyt, ettei hän taloudellisen skandaalinsa jälkeen voi enää
+esiintyä sinä, minä ihmiset ovat häntä pitäneet ja miksi hän oli heidän
+silmissään kohonnut. Se on tämä hänen kuvansa täydellinen konkurssi,
+joka vie hänet itsemurhaan,--pelko, että häneltä otetaan ikuisiksi pois
+ihmisten arvonanto, johon hän jo osaksi oli päässyt, ja johon hän yhä
+edelleen oli pyrkinyt, ja että hän sijaan saisi samojen ihmisten joko
+halveksimisen tai ivan. Sanalla sanoen, hän on kadottanut sen uskon,
+joka häntä on ylläpitänyt.--Toiset taas tekevät itsemurhan siitä
+syystä, että heistä näyttää, ettei Jumala heitä rakasta. He ovat
+mielestänsä niin arvottomia ja niin ilettäviä, ettei heitä Jumala voi
+rakastaa. Tästä sanotaan tavallisesti, että uskonnollinen epäilys tai
+mielenhäiriö oli ollut itsemurhaan syynä. Mutta suuri erehdys olisi
+luulla, että heidän epäilynsä tai miettimisensä koskisi jotakin
+uskonkappaletta,--että he siksi surisivat, että heidän on mahdoton
+uskoa Jumalan olemassaoloa ja senvuoksi myöskin hänen rakkauttaan. Jos
+niin olisi, niin todellakin voisi syyttää Jumalaa siitä, ettei hän ole
+kyllin selvästi ilmoittanut itseänsä ja todistanut, että hän meitä
+rakastaa.
+
+Ei kukaan ihminen voi syyttää järkeänsä siitä, että hänen muka on
+mahdotonta uskoa. Jokainen rehellinen ihminen tietää, jos kerran tulee
+näitä asioita ajatelleeksi, ettei hänen järkensä tässä asiassa tee
+mitään estettä.
+
+Jokainen voi uskoa, että noin kaksi tuhatta vuotta sitten eli ihminen,
+nimeltä Jeesus.
+
+Jokainen voi myöskin uskoa, että tämä mies opetti jotenkin niin, kuin
+hänestä on kirjoitettu, pääasiallisesti henkisestä Isästä, jota
+ihmisten pitäisi tunnustaa ja kuulla.
+
+Miksi ei voisi uskoa, että hän Getsemanessa, Pietarin, Johanneksen ja
+Jaakopin seurassa, kun tiesi, että hänen vainoojansa olivat jo tulossa,
+rukoili tätä Isäänsä näillä sanoilla:
+
+»Minun Isäni, jos mahdollista on, niin menköön pois minulta tämä
+kalkki. Ei kuitenkaan niinkuin minä tahdon, vaan niinkuin Sinä.»
+
+Ja sitten uudestaan rukoiltuansa:
+
+»Minun Isäni, ellei tämä kalkki taida mennä pois minulta, muutoin jos
+en minä sitä juo, niin tapahtukoon sinun tahtos!»
+
+Jotka sanat ilmaisevat, että hän oman tahtonsa mukaan olisi suonut
+käyvän toisin, kuin mihin osoitti se tahto, jonka hän sitten täytti, ja
+että hän tällä ratkaisevalla hetkellä taisteli jättiläistaistelua oman
+tahtonsa ja tuon toisen tahdon välillä.
+
+Ei ole myöskään vaikea uskoa, että hän todella antautui vastarinnatta
+vainoojiensa käsiin, ja että nämät, rääkättyänsä häntä, naulitsivat
+hänet ristinpuuhun.
+
+On ainoastaan yksi mahdollisuus jäljellä, se on, epäillä, että kaikki
+tyyni, kaikki Jeesuksen puheet Isästä ja rukoukset tämän Isän puoleen
+olivat hänen mielikuvitustansa,--että hän ei kuullut mitään Isän ääntä,
+vaikka luuli kuulevansa,--että »Isän tahto» toisin sanoen oli sulaa
+erehdystä hänen puoleltaan.
+
+Mutta semmoinen epäilijä voi epäillä mitä hyvänsä, siis omaa
+järkeänsäkin. Järjen kannalta sitävastoin on helpompi olla epäilemättä,
+kuin selittää tämmöisen mielikuvituksen mahdollisuus.
+
+Jos nyt siis täytyy myöntää, että Jeesus teki tekonsa sen hänessä
+asuvan hengen tahdosta, jota hän sanoi Isäksensä, niin voipi vaan enää
+kysyä: mikä tarkoitus oli tällä isällä, joka antoi pojallensa--ainoalle
+tahtonsa täyttäjälle--käskyn mennä kuolemaan.
+
+Ja mitä rehellisemmin sinä kysyt ja mitä rehellisemmin sinä odotat
+vastausta, sitä selvemmin ja voimakkaammin tulvaa sinulle vastaus,
+tuhansista lähteistä samalla kertaa: rakkaudesta; että sinäkin uskoisit
+tähän samaan Isään, ja eläisit ikuisesti.
+
+Mutta sittenkään ei uskosi merkitys ole siinä, että sinä vaan myönnät
+näin olevan; ei siinä, että teet sopimuksen järkesi kanssa, ettei se
+enää vaivaa sinua turhilla vastaväitteillä, eikä edes siinä, että sinä
+hurmaannut siitä ajatuksesta, että tuo sinun oma Isäsi, jonka äänen
+sinä kuulet niin kotoisena kuin se olisi sinun oma parempi itsesi, on
+samalla kaikkien tähtitaivaitten ja koko maailman Luoja ja elävä henki.
+
+»Usko ilman töitä on kuollut».
+
+Ei se ole usko lääkäriin, että minä tiedän hänen eteväksi, vaan se,
+että minä uskon henkeni hänen haltuunsa.
+
+Abrahamilla oli usko, kun hän aikoi uhrata oman poikansa. Jeesus uskoi,
+kun seurasi Isän tahtoa omaan kuolemaansa asti.
+
+Elävä usko on se usko, joka voi tehdä Isän tahdon teon vaikuttimeksi.
+
+Mutta mimmoisena kohtaa tämä uskon kysymys meitä, jotka olemme eksyneet
+harhaan totuuden tieltä,--jotka olemme eläneet ilman Jumalata, ja vasta
+kesken elämätämme heräämme totuuden ymmärrykseen?
+
+Yhä ja yhä samana.
+
+Me olemme koko ikämme puuhanneet omissa tarkoituksissamme,
+toteuttaaksemme vaan oman tahtomme. Me olemme rakentaneet itsellemme
+tulevaisuuden, olemme tahtoneet ylentää itsemme niin monen nähtäväksi
+kuin mahdollista, olemme aikoneet koota itsellemme tavaraa ja aikaa
+myöten rikastua.
+
+Ja nyt kohtaa meitä yhtäkkiä uusi oppi: Elääksenne teidän on tekeminen
+teidän Isänne tahto, joka on taivaissa, eikä omaanne.
+
+Eikö ole mitään keskitietä, jonka voisi valita pelastuakseen
+äärimmäisyyksistä?
+
+»Ei kenkään voi palvella kahta herraa: sillä taikka hän tätä vihaa, ja
+toista rakastaa: taikka hän tähän suostuu, ja toisen ylenkatsoo. Ette
+voi palvella Jumalata ja mammonata.»
+
+Mitä merkitsevät meille nämä sanat?
+
+Jos me rakennamme tulevaisuuttamme, emmekö silloin voi palvella
+Jumalata? Emmekö voi rukoilla Jumalan apua omia tarkoituksiamme varten?
+Emmekö voi pyytää Jumalalta tarkkuutta, ahkeruutta, kärsivällisyyttä,
+hyvyyttä, jos huomaamme, ettemme ilman näitä ominaisuuksia voi omia
+tarkoituksiamme saavuttaa? Eikö tuhannet ihmiset tänäkin päivänä
+tavoittele omaa menestystänsä, otsa hiessä puuhaa asioitansa, mutta
+samalla myöskin palvele Jumalaa ja notkistetuin polvin rukoile hänen
+siunausta pyrinnöillensä?
+
+Järkähtämätön vastaus kuuluu: Te ette voi palvella yhtaikaa Jumalata ja
+mammonata.
+
+Selitys onkin aivan käsillä:
+
+Yhtä vähän kuin orja palvelee herraansa sillä, että pyytää häneltä
+jotakin, yhtä vähän ihminen palvelee Jumalaa sillä, että notkistaa
+polvensa hänen edessään ja rukoilee häntä.
+
+Jeesus kyllä rukoili Jumalaa, silloin kuin hän sanoi: Isä, ota pois
+minulta tämä kalkki. Mutta ei hän silloin palvellut Jumalata.
+
+Aivan niinkuin orja palvelee herraansa ainoastaan silloin, kuin täyttää
+hänen käskyjänsä, aivan samaten voi Jumalaa palvella ainoastaan sillä,
+että tekee hänen tahtonsa.
+
+»Ette voi palvella Jumalata ja mammonata», merkitsee siis, ettemme voi
+yhtaikaa täyttää Jumalan tahtoa ja ajaa omia tarkoituksianne.
+
+Meille, jotka olemme eläneet eksyksissä, omia tarkoituksiamme varten,
+esiintyy nyt uskon kysymys siinä, onko meillä kylläksi uskallusta ja
+luottamusta, voidaksemme vaihtaa oman tahtomme Isän tahtoon.
+
+Voimmeko jättää kaikki ne aikeet, joiden tiedämme tarkoittaneen oman
+tahtomme täyttämistä? Voimmeko jättää kaikki ne tulevaisuuden
+suunnitelmat, jotka tiedämme luoneemme oman tahdon täyttäminen
+mielessä? Voimmeko jättää kaikki ne puuhat, joiden tiedämme
+tarkoittavan tavaran kokoomista itsellemme ja omalle perheellemme,
+joilla olemme tahtoneet turvata toimeentulomme tai taata itsellemme
+vanhuutemme päivien suruttomuuden? Jättää tämä kaikki, ja ruveta
+noudattamaan Isän tahtoa, vaikka sen noudattaminen näyttäisi menevän
+aivan ristiriitaan kaikkien entisten pyrintöjemme kanssa ja uhkaavan
+heittää meidät sokean kohtalon kylmiin käsiin, ehkä leivättömiksi,
+nälkää näkemään. Jättää tämä kaikki sillä luottamuksella, että »kyllä
+Isämme tietää meidän tarvitsevan sekä ruokaa että vaatteita ja suojaa»,
+tai sillä luottamuksella, että Isä ei voi saattaa häpeään sitä, joka
+hänen tahtoonsa perustuu.
+
+Lapsellista uskoa ei mitata sillä, minkä verran voin uskoa asioita,
+jotka minusta näyttävät yliluonnollisilta, vaan ainoastaan sillä,
+kuinka suuri luottamus minulla on mahdollisuuteen noudattaa tätä Isän
+tahtoa näin vastoin kaikkia inhimillisiä epäilyksiä.
+
+Ja meitä, jotka jo täysikäisinä tai ikämme lopulla heräämme Kristuksen
+sanomaa ymmärtämään, kohdannee siis uskon kysymys aina siinä muodossa,
+että Jumalan tahdon täyttäminen esiintyy meille ristiriitaisena koko
+sen elämänrakennuksen kanssa, jota olemme kokeneet pystyttää, ja vaatii
+meitä palvelukseensa ilmoittamatta meille tuumankaan vertaa siitä
+uudesta tulevaisuudesta, joka nyt on meidän edessämme.
+
+Meidän uskomme on juuri luottamus siihen, että, noudattamalla jokaisena
+nykyhetkenä Isän tahtoa, näistä nykyhetkistä muodostuu itsestään
+elämänketju, jonka suunta, tarkoitusperä ja päämäärä on äärettömän
+paljoa korkeammalla sitä tulevaisuutta, jonka olimme itsellemme
+osanneet haaveksia, ja että tämä ketju ei voi, kuten meidän entiset
+omat aikeemme, kuoleman kautta kesken katketa, vaan jatkuu ikuisuuteen.
+
+Helsingissä, lokakuussa 1894.
+
+
+
+
+
+
+
+End of the Project Gutenberg EBook of Heräämiseni, by Arvid Järnefelt
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 14267 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6312041
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This eBook, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..9b20a09
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for
+eBook #14267 (https://www.gutenberg.org/ebooks/14267)
diff --git a/old/14267-8.txt b/old/14267-8.txt
new file mode 100644
index 0000000..5623bc4
--- /dev/null
+++ b/old/14267-8.txt
@@ -0,0 +1,5666 @@
+The Project Gutenberg EBook of Heräämiseni, by Arvid Järnefelt
+
+This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
+almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
+re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
+with this eBook or online at www.gutenberg.org
+
+
+Title: Heräämiseni
+
+Author: Arvid Järnefelt
+
+Release Date: December 6, 2004 [EBook #14267]
+
+Language: Finnish
+
+Character set encoding: ISO-8859-1
+
+*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK HERÄÄMISENI ***
+
+
+
+
+Produced by Tapio Riikonen
+
+
+
+
+
+
+HERÄÄMISENI
+
+Kirj.
+
+Arvid Järnefelt
+
+
+Kustannusosakeyhtiö Kirja, Tampere, 1917.
+
+
+
+SISÄLLYS:
+
+Johdatus
+Suhteeni Jumalaan nuoruudessa
+Suhteeni ihmisiin nuoruudessa
+Molemmat suhteet muuttuvat
+Uusi oppi
+Rakkaus kansaan
+Minä luon itsestäni kuvan, jommoisena tahdon olla uuden
+  ympäristön silmissä
+Elämä siirtyy tulevaisuuteen
+Humaltuminen muuttuu tarpeeksi
+Kaksinaisuuden huipulla
+Kotona
+Päätökseni
+»Kristuksen opin henki»
+Uuden suhteen syntyminen
+Rakkaus
+Mistä syystä en ruvennut tuomariksi
+Tasa-arvoisuus
+Tulevaisuus
+Usko
+
+
+
+
+Johdatus.
+
+
+Aivan kuin aamun valo valahtaa herätessä silmään, juuri niin kolme
+vuotta sitten [ensimäinen painos tätä kirjaa ilmestyi v. 1894. A. J.]
+täytti olemukseni suuri henkinen valo.
+
+Tätä tapahtumaa sanonkin senvuoksi verrannollisesti heräämisekseni.
+
+Ja niinkuin herätessä yö unohtuu ja mieli kokonaan kiintyy päivään,
+niin minäkin heti aloin tehdä ensimmäisiä tottumattomia liikkeitä uuden
+elämän valossa, enkä enää muistanut enkä ajatellut menneisyyttä.
+
+Niin että vasta nyt, kun olen päättänyt kirjoittaa tästä heräämyksestä,
+minun täytyy lukijan vuoksi jälleen kääntyä entiseen elämään.
+
+Ja etsiessäni sen johtavaa lankaa minä aluksi haparoin kuin hämärien
+unimuistojen seassa. Vaivalla näen siellä mitään järjestystä tai
+yhteyttä. Tuntuu kuin olisin kaiken aikaa ollut satunnaisten sokeitten
+voimien heiteltävänä, jotka minuun tulivat ja minusta menivät
+riippumatta tahdostani.
+
+Mutta kun sitten syvennyn tuohon elämään, alkaa minulle vähitellen
+näkyä sen ajatus. Useimmat niistä asioista ja tapauksista, joita,
+tarkemmin mennyttä elämääni ajattelematta, olin tottunut pitämään sen
+tärkeimpinä asioina ja tapauksina, kadottavat nyt kaiken merkityksensä.
+Ja merkityksen saavat sitävastoin suhteet ja seikat, jotka hämärinä
+muistoina ovat enää vaivaloisesti pysyneet tietoisuudessa, joita minun
+täytyy erikoisesti unohduksista elvyttää, mutta jotka elvyttyänsä
+kummallisesti kasvavat ja levittävät valoansa hämäryyteen.--
+Koulunkäyntini, ylioppilas-, kandidaatti- ja lainopillinen tutkinto,
+häät, ulkomaanmatka ja muut semmoiset tärkeydet, joista kuvailin koko
+elämäni olevan muodostunut, himmenevät tuntumattomiksi; ja esille
+astuvat vähäpätöiset lapsuuden rukoukset ja toiveet, kärsimykset ja
+ajatukset, joiden luulin kuolevan kanssani ikuiseksi salaisuudeksi. Ei
+ole ollut minun elämäni tarkoitus niiden levottomien, usein
+intohimoisten ja ristiriitaisten pyrintöjen toteutuminen, jotka
+täyttivät tämän elämäni, nuoruudesta miehuuden ikään asti. Kaikki nuo
+pyrkimykset ja tavoittelut eivät ole olemassa olleet toteutuakseen,
+vaan päinvastoin valmistaakseen ja kypsyttääkseen omaa vastakohtaansa,
+omaa täydellistä särkymistänsä,--ja heräämistäni siihen elämään, jota
+nyt elän.
+
+Nukkuva luulee unennäköä elämäksi. Mutta herännyt tietää, että se vaan
+on jouduttanut heräämystä elämään.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ei mikään kirjallinen tehtävä liene niin vaikea, kuin oikean, täysin
+rehellisen kuvan antaminen omasta itsestä. Ulkomuodon voi helposti
+oikein kuvata, sillä minulla voi olla selvä kuva siitä, miltä muiden
+silmään näytän. Voin asettua ikäänkuin ulkopuolelle itseäni, sinne,
+mistä muut minua katsovat, ja sitten vaan kirjoittaa, mitä näen. Täten
+voin nähdä myöskin kaikellaisia tapojani, jopa luonteenikin
+ominaisuuksia--esimerkiksi, että olen epäluuloinen, että lepyn yhtä
+pian kuin kiivastun, että olen arka kunniastani ja niin edespäin. Mutta
+ihan toiselta tuntuu tehtävä, jos minun on kuvaaminen itseäni
+sisästäpäin, osoittaminen syyt ominaisuuksiini, esittäminen olentoni
+semmoisena, kuin voin olla vaan omissa silmissäni.
+
+Kun ryhdyin itseäni tältä kannalta kuvaamaan, hämmästytti minua
+tehtäväni vaikeus. Se alkoi tuntua yhä enemmän voittamattomalta mitä
+lähemmäksi tarkoitustani koetin päästä. Tuskin olin pitkän miettimisen
+perästä saanut paperille jonkun piirteen, ja tuskin olin ennättänyt
+iloita sen onnistumisesta, sen kuvaavaisuudesta, kuin jo minusta alkoi
+tuntua, että suurempaa valhetta tuskin olisin voinut itsestäni
+kirjoittaa. Oma arvosteluni käänsi samassa hetkessä ylösalasin kaikki,
+mitä sain ajatelluksi ja suurella vaivalla puetuksi sanamuotoon.
+
+Tahdoin muun muassa, perustuen nuoruuteni muistoihin, kirjoittaa
+itsestäni seuraavaa:
+
+»Minä rakastan maalaista luontoa yli kaiken, koivuja, petäjiä ja
+pilviä;--rakastan maatyötä, hevosia, ajoa, vesiä, veneitä;--rakastan
+konepyöriä, varveja, pajoja, rautateollisuutta, mitä hyvänsä käsin
+tehtävää vaihtelevaa työtä, joka kysyy ruumiillista harjaantumusta ja
+taitoa. Samalla minä rakastan yksinäisyyttä ja haaveilua, rakastan
+kirjoitella kertomuksia ja kuvauksia, miettiä, rakentaa filosoofisia
+teoriioja. Kaikki yhteiskunnallinen virka- ja pakkovalta on minulle
+vastenmielinen; kammoon julkista esiintymistä ja yhteiskunnalliseen
+vaikutukseen ja valtaan pyrkimistä, mutta erityisesti sitä
+kilvoittelua, joka on näiden luonnollinen seuraus. Tahtoisin paeta tätä
+kaikkea, ja luulen, että valkoinen koivunrunko tai pilvien lomasta
+näkyvä iltataivas juuri siksi minua vetääkin semmoisella
+sammumattomalla kaipauksella puoleensa, että ne ovat vapaat siitä
+levottomasta kilpailun hengestä, jota tuntiessa sydän niin kipeästi
+sykähtää.»
+
+Mutta kun jatkoin kuvaustani tähän suuntaan, hämmästyin yhtäkkiä sen
+virheellisyyttä. Minä melkein punastuin, kun ajattelin, että joku, joka
+minut tuntee, tulisi tuon valheellisen kuvauksen lukemaan. Ja tahtoisin
+nyt kirjoittaa ihan toisella tavalla:
+
+»Minä olen kaupunkilaistyyppi kiireestä kantapäähän; rakastan
+valtakatuja, ihmisjoukkoja; käytän paraimpia pukuja, jotka antavat
+minulle edullisen ulkonäön; liikun mielelläni valaistuissa
+juhlasaleissa; pyrin puhujalavoille ja muuhun julkiseen esiintymiseen;
+koetan päästä kaikkien yhteiskunnallisten laitosten perille; valitsen
+toimialakseni käytännöllisen lakimiehen työn, joka voi johtaa
+korkeimpaan yhteiskunnalliseen asemaan; antaudun intohimoisesti
+puolue-elämään; kilvoittelu on minun elämäni,--vaikutukseen ja
+merkitykseen pyrkiminen on minun uskontoni.»
+
+Mutta siinähän oli minulla edessäni kaksi kuvausta, jotka olivat
+melkein toistensa vastakohtia! Ensimmäinen oli ehdottomasti tosi, jos
+ajattelin itseäni ikäänkuin sisältäpäin, omissa silmissäni, mutta
+särkyi heti, jos ajattelin jonkun muun sitä katsovan. Toinen
+sitävastoin oli tosi, jos ajattelin itseäni muiden mielteenä.
+Ainoastaan muiden mielteenä se oli minunkin mielteeni.
+
+Ikäänkuin pelastuakseni tästä vaikeudesta minä vihdoin rupesin
+tutkimaan syytä juuri siihen, miksi tehtäväni oikeastaan tuntui niin
+pulmalliselta. Ja näin huomasin, että vaikeuden tuottaa juuri tuo
+omituinen kaksinaisuus olemuksessani. Minulla on kuva itsestäni
+sellainen, kuin tunnen olevani sisällisesti. Ja minulla on kuva
+itsestäni sellainen, jollaiseksi tahdon että muut minua mielessään
+kuvailisivat.
+
+Tämän seikan merkitys niinmuodoin ei ole suinkaan siinä, että se
+estäisi minua antamasta oikeata ja yhtenäistä kokonaiskuvaa itsestäni,
+vaan päinvastoin juuri kaksinaisuuden ymmärtäminen auttaa minua
+pääsemään olentoni varsinaisille perille.
+
+Sen sijaan, että siis katsoisin pois tästä kaksinaisuudesta, minä nyt
+koetan seurata sitä läpi elämäni, kertoa sen synnyn, kehittymisen ja
+päättymisen.
+
+Ja tämän kertomuksen on vastaaminen, mitä minä olin ennen heräämystäni.
+
+
+
+
+1.
+
+Suhteeni Jumalaan nuoruudessa.
+
+
+Suhteesta Jumalaan voi puhua kahdessa tarkoituksessa. Toinen suhde on
+ulkonainen, toinen sisäinen. Ulkonainen suhde on se, mitä minä järjen
+kannalta jumalasta ajattelen, mistä voin vapaasti keskustella toisten
+kanssa, minkä voin kieltää tai tunnustaa. Jumalan nimeä minä silloin
+sekä ajatuksissa että puheessa käytän vaan yleisen kylmän käsitteen
+merkitsemiseksi. Mutta sisäinen suhde jumalaan on riippumaton siitä,
+tunnustanko ulkonaisen jumalan olemassaoloa vai kiellänkö sen,
+riippumaton järjen päätelmistä. Semmoisena jumalan nimi ei ilmaise
+toiselle ainoastaan käsitettä, vaan avaa hänelle näköluukun minun
+syvimpään sieluuni. Eikä tätä nimeä voi silloin edes lausua
+pakottamatta itseään.
+
+Sisäinen suhde Jumalaan syntyy aikaisessa lapsuudessa, silloin kuin
+ensimmäiset elämänkysymykset astuvat ihmisen eteen. Nämä kysymykset
+saattavat myöhempään ikään päästyä näyttää vähäpätöisiltä, ja sentähden
+se harras rukous taikka hätäinen avunpyyntö, joka silloin kohosi
+lapsellisesta sydämmestä, myöskin näyttää merkityksettömältä. Mutta
+kerran perustuneen suhteen muisto pysyy aina, ja se jatkuu yhtä
+lapsellisena kauas miehuuden ikään, silloin tällöin puhjeten
+tietoisuuteen vaikeiden tapausten sattuessa, vaikka elämä muuten olisi
+kuinkakin Jumalasta vieroittunut. Nuori ihminen, joka juuri on ylpeästi
+julistanut kieltävänsä jumalan olemassaolon, saattaa hetkeä myöhemmin
+sisässänsä rukoilla tai vedota omaan Jumalaansa, vähääkään
+ajattelematta, että olisi menetellyt ristiriitaisesti. Sillä hän ei
+tule ajatelleeksikaan, että nuo kaksi jumalaa, se, josta puhutaan, ja
+se, joka on jonakin parina hetkenä hänen sisässänsä elänyt, olisivat
+sama olento. Joskus ihmiset, tärkeinä ja ratkaisevina hetkinä, puhuvat
+toistensa kanssa tästäkin elävästä Jumalasta. Mutta ei kukaan voi tulla
+ajatelleeksi kieltää semmoisen Jumalan olemassaoloa. Ihmiset kieltävät
+sanoissa ja kirjoituksissa ainoastaan niitä ulkonaisia jumalia, joita
+he itse tai toiset heistä ovat sanoissa ja kirjoituksissa pystyttäneet.
+Tosin saattaa ihminen ajatuksissaankin kieltää jumalan, mutta silloin
+hän ajattelee jotakin väittelyä, jossa hän jo ennen oli menestyksellä
+esiintynyt kieltäjänä, tai muistelee jotakin kirjaa, jossa oli lukenut
+jumalaa kieltävän teorian. Hän ei sillä hetkellä ajattele eikä muista
+vanhaa suhdetta omassa sydämmessänsä. Mahdollisesti hän ei ole sitä
+tuntenut eikä tarvinnut sitten lapsuutensa. Mutta jos hän sitä jumalaa
+ajattelisi, niin ei hän kykenisi kieltämään; sillä se oli hänen
+sydämmessään. Silloin perustunut suhde on hänen oma kokemansa tosiasia,
+jota käy kieltäminen yhtä vähän kuin sitä, mitä näkee tai käsin
+tunnustelee.
+
+Ei ole kauan siitä kuin tulin tähän johtopäätökseen,--vasta silloin,
+kuin rupesin tarkemmin ajattelemaan entisyyttäni.
+
+Sillä vielä äskettäin olin täydesti vakuutettu siitä, että minä
+nuoruudessani kokonaan kielsin Jumalan.
+
+Olimme ennen kotopiirissä äärimmäisiä vapaa-ajattelijoita. Emme
+rakastaneet polvistumista, messuja, saarnoja, veisausta,--emme koko
+noita sunnuntaimenoja, jolloin ihmiset kokoontuvat julkista rukousta
+pitämään, »jumalaa palvelemaan.» Se elämän hienous ja ylevyys, jota me
+saatoimme ajatella, oli aivan vieras sille jumalalle, joka esiintyi
+virsikirjoissa ja raamatuissa raakojen lauseiden ja epähienouksien
+keskellä, jotka jumalan ohessa kertoivat perkeleistä ja enkeleistä ja
+kaikellaisista meille oudoista juutalaisista käsitteistä.--
+Kristinopilla ei ollut myöskään mitään jalansijaa meissä. Kaikki se,
+mitä sanotaan pääasiaksi tässä opissa, se oli meille vastenmielistä ja
+loukkaavaakin. Semmoinen oli etupäässä lunastusoppi, joka meistä tuntui
+jonkinlaiselta uhritoimitukselta--hiukan vaan muodostuneelta--niin että
+uhrieläimen sijassa oli uhri-ihminen. Kun pakanain jumala tahtoi
+leppyäkseen eläimen verta, hyväksyi kristittyjen jumala ihmisveren
+syntiinlangenneiden lunnaiksi. Molemmat tapaukset edellyttivät
+leppymätöntä, vihaista jumalaa, jota ainoastaan orjan hengessä
+syntyneet ja kasvaneet ihmiset saattoivat kunnioittaa. Niinikään oli
+kolminaisuuden oppi meille vieras. Me emme voineet ymmärtää jumalaa,
+joka antoi ihmisille järjen, mutta käski uskomaan semmoista, mikä on
+tälle järjelle mahdottomuus, hullutus.--Erityisesti vastenmielinen oli
+meille myöskin kristittyjen puhe siitä, että tämä maailma oli
+jonkinlainen surunlaakso, nimenomaan aijottu ihmiselle
+valmistuspaikaksi taivaalliseen iloon, heidän taipumuksensa jakaa
+ihmiset uskovaisiin ja epäuskoisiin, ja heidän luulonsa, että jumala
+oleskelee vaan heidän seuroissaan kuunnellen heidän huokauksiansa ja
+jättäen kaiken muun ihmislauman selkänsä taa. Semmoinen jumala, joka
+heidän tavallansa ylenkatsoi taidetta eikä ymmärtänyt pyrkimistä
+taiteelliseen totuuteen,--joka viihtyi vaan siellä, missä veisattiin,
+rukoiltiin ja notkisteltiin polvia, semmoinen jumala jouti meidän
+puolestamme hyvin jättämään meidät selkänsä taa. Kurjin kaikesta oli
+meidän mielestämme oppi helvetistä ja sen polttavasta kidutuksesta
+yhdeltä puolen, ja toiselta puolen oppi taivaan ilosta ja paratiisista,
+joka odotti nöyriä kirkonkävijöitä ja virsikirjan viljelijöitä. Ei
+ollut meistä miehekästä pelätä uhkaa, yhtä vähän kuin myöskin imarrella
+itselleen palkintoa.
+
+Mutta vaikka näin katsoin olevan syytä melkein ylpeillä siitä, etten
+tunnustanut mitään uskontoa, vaikka sekä puheissa että teoissa, sekä
+kotona että toverien piirissä kielsin kaikki jumalat, ja vaikka tällöin
+luulin olevani täysin rehellinen ja avomielinen, niin minulla oli
+yhtaikaa tieto, tai ehkä paremmin muisto toisesta jumalasta, joka
+kuului sisäiseen maailmaani ja jolla ei ollut mitään tekemistä uskonnon
+opetuksen, ei julkisen jumalanpalveluksen, eikä edes sen kanssa, mitä
+näistä aineista itse puhuin tai teorian kannalta ajattelin. Aivan
+riippumatta kaikesta tästä oli minussa syntynyt jumaluuden ensimmäinen
+tunto ja perustunut se Jumalan ja minun välinen suhde, joka
+tajunnassani on laadultaan ja luonteeltaan niin määrätty.
+
+Sen synnyn juuri on seuraava.
+
+Jo aikaisesta nuoruudesta pitäen minua vaivasi eräs pahe, joka ei ole
+painanut leimaansa ainoastaan nuoruuteeni vaan sittemminkin ja jo
+muodostuneena on ollut sisäisen elämäni pääkysymyksenä, ajatusteni ja
+surujeni keskuksena. Ijän karttuessa aloin yhä selvemmin ymmärtää sen
+turmiollisuuden. Suurena, salaisena häpeänä se minua painoi, värittäen
+kaikki silloiset ajatukset vastaisesta elämästäni ja omasta itsestäni.
+Minä aloin yhä enemmän pelätä, että koko tulevaisuuteni turmeltuisi,
+että tulisin tarmottomaksi ja kykenemättömäksi työhön ja jäisin
+kaikessa muista jäljelle.
+
+Koetin sentähden kaikin voimin vapautua paheesta enkä koskaan luopunut
+tästä taistelusta. En ainakaan koskaan unohtanut, että kysymys oli
+taistelusta ja voittamisesta. Jos olisin sen tehnyt, niin olisi se
+minusta ollut samaa kuin jos olisin päättänyt suin päin häviöön
+heittäytyä.
+
+Mutta pysyväisestä voitosta ei tullut mitään. Ja kun yhdeltä puolen
+minulle kävi yhä varmemmaksi tieto, että oli välttämätöntä voittaa,
+niin toiselta puolen yhä varmistuin siinä, etten sitä voi.
+
+Ja niin aloin rukoilla.
+
+Sain käsiini pienen kirjasen, joka käsitteli itsesaastutusta. Ja tässä
+kirjasessa sana, ettei itsesaastutuksen paheesta voi löytyä muuta
+pelastusta kuin harras rukous. Aloin hakea tämmöistä pelastusta
+rukouksen avulla.
+
+Mutta ei rukouskaan minua auttanut eikä pelastanut. Rukouksissani minä
+tunsin Jumalan suuren, isällisen läsnäolon, joka kyllä lohdutti ja
+turvasi, mutta ei tehnyt sitä, mitä pyysin: ei vapauttanut minua
+paheesta. Hänen läsnäolonsa oli aivan sanaton; vaijeten se vetosi
+minuun itseeni antaen tuntea, etten ollut tehnyt kaikkea mitä voin. Kun
+sitten aloin pyytää voimaa, niin näin, että sekin riippuu minusta
+itsestäni, ja kun joskus kiusauksen voitin, niin tunsin, että olin
+voittanut omin voimin. Jumala oli vetäytynyt syrjään.
+
+Mutta minä lankesin uudestaan ja yhä uudestaan.
+
+Tuskin olin iloinnut siitä tyydytyksestä, minkä saavutettu voitto
+tuotti, ja tuskin olin tälle voitolleni rakentanut valoisamman
+tulevaisuuden, kun uusi kiusaus minut petti.
+
+Voimakkaan kiusauksen hetkenä koko tuo Jumalan kanssa perustunut
+maailma meni, kiusauksen herättämän mielialan rinnalla, niin pieneksi
+ja mitättömäksi ja oli niin vähän puoleensa vetävä, etten voinut kuin
+heikosti muistaa sitä olleeksikaan. Minä muistin silloin vaan, että
+kysymys oli omasta tulevaisuudestani ja edustani, ja kun jo tiesin,
+että tulisin lankeemaan, niin en ollut tietävinäni muusta kuin vaan
+siitä, että tulisin menettelemään omaa etuani vastaan, vähän
+kevytmielisesti, mutta itse asiassa tulisin vaan olemaan samassa
+asemassa kuin tähänkin asti olin ollut, en parempi enkä huonompi.
+
+Mutta lankeemuksen jälkeen muistin jälleen Jumalani.
+
+Miksi hän oli vetäytynyt niin näkymättömäksi silloin, kuin hänen olisi
+pitänyt minua asioissani auttaa? Miten hän siis tahtoi, että minun
+olisi pitänyt häntä rukoilla? Pitikö minun pyytää, että hän
+ratkaisevalla hetkellä paremmin ja tuntuvammin muistuttaisi itsestänsä?
+
+Lupaisinko, vannoisinko hänelle ja kirjoittaisin valani paperilapulle,
+jonka päättäisin lukea kiusauksen herättämän mielialan vallitessa?
+
+Minä lupasin ja minä vannoin.
+
+Mutta aivan niinkuin ennenkin kadotti jumala ja hänen ilmakehänsä
+kaiken merkityksen, kun tämä mieliala jälleen minut valloitti, tukkien
+joka suunnalta näköpiirini. Tieto, että menettelen vastoin omia
+toiveitani, tulevaisuuttani ja etuani ei taas ollut minulle mikään
+ratkaiseva pelotin.
+
+Ja tämä kiusauksen mieliala saattoi minut unohtamaan myöskin erään
+toisen tärkeän seikan, joka rauhallisina hetkinä oli minulla niin
+elävänä mielessäni.
+
+Kysymys siitä, voitanko paheeni vai en, ulottui nimittäin paljoa
+laajemmalle kuin vaan siihen itseensä. Minulla oli muita suuria
+virheitä luonteessani, jotka minua vaivasivat ja hävettivät. Minä olin
+epärehellinen, olin laiska, huolimaton, kevytmielinen. Näistä kaikista
+helmasynneistä, jotka tekivät minut inhottavaksi omissa silmissäni,
+minun täytyi päästä; tunsin koko elämäni siitä riippuvan; tiesin, että
+jokainen valehteleminen saastutti minua yhä enemmän ja teki minulle
+totta puhumisen yhä vaikeammaksi; tiesin, että mitä kauemmin olin
+voittamatta velttouttani, sitä varmemmin se muuttui varsinaiseksi
+luonteekseni; tiesin ja tunsin, että jokainen synti yhä kiinteämmin
+kahlehti kykyni siitä irtaantumaan. Ja sentähden minulla oli nuoruuteni
+omassatunnossa aina elävä aije tehdä täydellinen, perinjuurinen muutos,
+kääntymys. Mutta se kaikki ehdottomasti riippui siitä, voitanko tuon
+pääpaheeni. Koko taisteluni kärki oli kääntynyt sitä vastaan. Minä en
+voinut mitään voittaa, ellen voittanut tätä. En voinut muuttua
+ahkeraksi, rehelliseksi, totta puhuvaksi, ja samalla kuitenkin jatkaa
+paheeni harjoitusta. Sitävastoin oli minulle taistelu muita paheita
+vastaan helppoa, jos olin onnistunut ajaksikin kukistaa tuon pääpaheen,
+ja toiselta puolen, joka kerta kun olin siihen langennut, minulta
+samassa meni mitättömäksi muita paheita vastaan alotettu työ. Se oli
+aivan kuin ollut kaikki turhaa vaivaa. Ja sama epätoivo, minkä
+lankeemus vaikutti yhtäällä, levisi joka paikkaan toisaallekin. Kaikki
+kääntymys, kaikki parannus, jota alituisesti ajattelin, riippui
+yksistään tuosta ainoasta voittamattomasta pääpaheesta.
+
+Mutta, kuten sanoin, kiusaus ei edeltäpäin muistuttanut mieleeni
+kaikkea sitä epätoivoa, jolla se lankeemuksen jälkeen täyttäisi
+sydämmeni.
+
+Rauhallisina hetkinä minusta tuntui, että minun olisi pitänyt tehdä
+Jumalani kaikessa jokapäiväisessä elämässäni enemmän pääasiaksi, kuin
+mitä hän minulle oli, niin että olisin voinut alituisesti pitää häntä
+mielessäni ja alituisesti elää semmoisessa hengentilassa, kuin mikä
+minussa oli rukoillessani ja varsinaisesti tuntiessani Jumalan
+läsnäoloa.
+
+Koetin rukoilla enemmän ja muistaa häntä niin usein kuin omilta
+toiveiltani ja asioiltani ja ajatuksiltani joudin.
+
+Mutta eihän jumala voinut olla pääasia minun elämässäni niin, kuin hän
+oli rukouksissani.
+
+Pitikö minun rukoilla, että hän muuttuisi pääasiaksi?
+
+Vai pitikö minun sitä varten heittää ne ajatukseni ja toivomukseni,
+kaikki, mikä minua viehätti ja joka oli minulle pääasia, mutta tuntui
+olevan ikäänkuin ulkopuolella hänen ilmakehäänsä, se on, kaikkea sitä
+mihin hän minua kutsui?
+
+Tämä kysymys ei esiintynyt minulle silloin näillä sanoilla, näissä
+lauseissa tai tämmöisessä ajatuksen muodossa. Lapsi, joka ei vielä osaa
+puhuakaan, voi kumminkin ajatella; ja aikaihminen voi tarvita hyvin
+monimutkaisia lausekäänteitä kertoakseen muille, mitä tämä lapsi
+ajattelee. Aivan samalla tavalla minä nyt vanhempana haen sanoja
+ilmaistakseni sitä, mitä nuoruudessani sanattomasti ajattelin.
+
+Tämä kysymys ei myöskään alituisesti ollut minun edessäni.
+Jokapäiväisen elämän ensimmäinen henkäys sen saattoi puhaltaa
+haihduksiin. Ja ainoastaan sisällisen surun tai rukouksen aikana minä
+siihen palasin ja se muuttui eläväksi kysymykseksi.
+
+Rukous tutustutti minua jumalaan. Oma rukoukseni loi minulle käsityksen
+Jumalasta.
+
+Eikä niin paljon rukous, kuin se, ettei jumala kuullut minun
+rukouksiani. Sillä samalla kuin tämä asia oudostutti minua, se myöskin
+saattoi minut yhä uudistuvalla huomiolla tutkimaan sitä olentoa, jota
+rukoilin. Mitä oli se jumala, jonka läsnäolon rukouksessa tunsin? Mitä
+hän minulta vaati? Miten hän suhtautui kaikkeen muuhun elämään,--siihen
+varsinaiseen, minun käsittämääni elämään, joka oli, kuten sanoin,
+ikäänkuin ulkopuolella hänen ilmakehäänsä?
+
+Tästä sisäisestä Jumalasta, joka näin syntyi sydämmeni salaisimpien
+ajatusten ja surujen kanssa, minä sanon, etten voinut kuvailla häntä
+siksi samaksi jumalaksi, kuin se, joka oli johtanut Israelia korvessa;
+tai siksi, joka oli puhunut Abrahamille, Iisakille ja Jaakopille, tai
+siksi, joka oli lähettänyt ainoan Poikansa maailmaa vapahtamaan
+synnistä ja kadotuksesta, tai siksi, jolle rakennettiin kirkkoja ja
+jota julkisesti palveltiin.
+
+
+
+
+2.
+
+Suhteeni ihmisiin nuoruudessa.
+
+
+Minua sanottiin luonteeltani ujoksi, epäluuloiseksi ja helposti
+loukkaantuvaksi, ja joskus pidettiin ikäisekseni liian alakuloisena.
+
+Tämmöinen arvostelu poika-iässä olevista ihmisistä ei ole suinkaan
+harvinainen, päinvastoin hyvin tavallinen. Sen lausuvat aikaihmiset,
+jotka ovat tekemisissä senikäisten kanssa, ja lausuvat usein
+semmoisista, jotka muuten voisivat näyttää vallattomilta, iloisilta
+poikanulikoilta. Mutta se seikka, että arvostelu on tavallinen ja usein
+kuultu, ei estä minua pitämästä sitä myöskin minun omana erikoisena
+luonnekuvauksenani.
+
+Kun nyt kaikkia näitä ominaisuuksia ajattelen sisästäpäin, se on,
+ajattelen syitä siihen, miksi olin ujo, epäluuloinen, loukkaantuvainen
+ja alakuloinen, niin tunnen, että jos ottaisin nuo syyt esittääkseni
+minä samalla tulisin esittäneeksi oman olentoni ytimen.
+
+Miksi olin alakuloinen?
+
+Minussa oli alakuloisuutta enemmän kuin päältäpäin näkyikään. Tahdoin
+ja koetin sitä peittää, sillä sen syy oli jotakin, jota enin pelkäsin
+ilmaista,--nimittäin se pahe, josta juuri puhuin.
+
+Jos sitä ajattelin syntinä jumalaa vastaan, niin ei se minusta tuntunut
+niinkään kauhealta. Jumala ymmärsi minut hyvin, ja tiesi, että minä
+usein olin pannut kaikki voimani paheen voittamiseksi. Ja hän antoi
+minulle anteeksi niin usein kuin sitä pyysin. Minä en hävennyt hänen
+edessään, etten voinut voittaa minulle melkein ylivoimaista kiusausta.
+
+Häpeäksi asia vasta muuttui, kun sitä ajattelin häpeällä ihmisten
+edessä. Jo semmoisella se minua painoi ja löi leimansa koko olentooni.
+Salaisuuteni oli niin suuri, että, jos ajattelin jonkun pääsevän sen
+perille, minusta tuntui, että samassa olisi olemassaoloni käynyt
+mahdottomaksi. Kun nyt vähitellen aloin tulla siihen käsitykseen, etten
+voisi koskaan vapautua paheesta, niin ei ollut minulla muuta neuvoa
+kuin tottua siihen ajatukseen, että tuo mato jää ainaiseksi minua
+kalvamaan, että tuo salaisuus, tuo sisäinen häpeä on erottamattomasti
+liittynyt kohtalooni. Ja kun en aavistanut kessään muussa ihmisessä
+samallaista pahetta, kasvoi ja juurtui minuun se vakaumus, että olen
+muita ihmisiä ala-arvoisempi olento.
+
+Se oli alakuloisuuteni syy.
+
+Se oli syy myöskin epäluuloisuuteeni.
+
+Sillä vaikka olin varma siitä, ettei salaisuuteni ollut kellekään
+tietty ja ettei kukaan voinut minusta mitään toteen näyttää, epäilin
+kuitenkin ihmisten vainuavan sisäistä viheliäisyyttäni eikä siis
+pitävän minusta. Tuntui kuin olisi sisäinen minuuteni ollut luettavana
+kasvonpiirteissäni, käytöstavassani ja kaikessa muussa olennossani. Ja
+jos niin oli, niin olisivat he joskus, vaikka hetkeksikin, tunteneet
+samanlaatuista inhoa minuun, kuin tunsin minä ajatellessani omaa
+sisäistä itseäni. Mutta juuri sitä he eivät saaneet millään muotoa
+tehdä. Minä sentähden epäluuluisesti tutkin joko ilmettä heidän
+katseessaan taikka tarkoitusta heidän puheissaan. Ja loukkaannuin
+syvästi, milloin vaan luulin huomaavani jotakin, joka ilmaisi
+rakkaudettomuutta minua kohtaan.
+
+Miksi olin ujo?
+
+Sylilapsi, niinpian kuin oppii erottamaan ympärillänsä olevia ihmisiä
+toisistaan, samalla tavallisesti alkaa myöskin ujostella. Lapsi tekee
+niin senvuoksi, ettei hän ole varma siitä, rakastaako jokainen häntä
+niinkuin äiti tai hänen jokapäiväiset hoitajansa ja vaalijansa. Että
+ujostelemisen syy todellakin on tämä, käy ilmi siitä tosiasiasta, että
+lapsi lakkaa heti ujostelemasta sitä henkilöä, jonka rakkaudesta se
+tavalla taikka toisella tulee varmasti vakuutetuksi,--tai siitä
+tosiasiasta, että ne, jotka tahtovat, että lapsi lakkaisi heitä
+ujostelemasta, koettavat sille kaikin tavoin saada todistetuksi ja
+vakuutetuksi, että he häntä rakastavat.
+
+Mutta nuorukainen on ujo, kun hän pelkää esiintyä epäedullisessa
+valossa tuntemattomien ihmisten edessä; kun hän pelkää antamasta
+itseänsä ilmi; kun hän pelkää joka sanaansa ja joka liikettään,
+arvellen, että ne, jotka eivät häntä tunne, voisivat näiden
+perustuksella luoda itselleen semmoisen kuvan hänestä, jota sitten
+kylmästi arvostelisivat ja josta ehkä löytäisivät naurettavia puolia.
+
+Mitä on tämä pelko, ellei se ole koko hänen olentonsa läpi tunkeva
+vaatimus, että muiden täytyy häntä rakastaa?
+
+Tämän rakkauden tarve, kaipaus, tavoitteleminen, on ollut minun elämäni
+punainen lanka, sen suuri »pääasia». Kaikki minun ominaisuuteni
+perustuvat siihen, ja se määrää kaiken suhteeni ihmisiin.
+
+Tästä alkaa myöskin se kaksinaisuus, josta olen maininnut.
+
+Sillä salaten sisäisen itseni, joka ei kelvannut kenenkään
+rakastettavaksi, minä koetan luoda semmoisen tekokuvan itsestäni, jonka
+luulen kelpaavan. Ja niin minulla jo on kaksi miellettä itsestäni: se
+teeskentelemätön, mitä minä olen itseni ja Jumalan edessä, ja se
+valheellinen, mitä luulen olevani ihmisten edessä.
+
+
+
+
+3.
+
+Molemmat suhteet muuttuvat.
+
+
+Eräällä toisella kirjalla on niinikään ollut suuri vaikutus minuun. Se
+oli hyvin levinnyt ikäiseni nuorison keskuudessa. Ja se sisälsi jotakin
+aivan toista kuin tuo ennen mainittu pieni vihkonen, jossa ainoana
+pelastuksena itsesaastutuksesta neuvottiin rukousta.
+
+Tämä uusi kirja ei ollut kirjoitettu siinä raskaassa, epätoivoon
+johtavassa mielialassa, joka ainoana pelastuksena pitää yhä uudistuvaa,
+väsymätöntä sisällistä taistelua. Tämän kirjan henki oli vapaa, kevyt,
+rohkaiseva. Jättäen sikseen kaikki teoloogiset näkökohdat, se tahtoi
+pysyä vaan lääkeopillisissa tosiasioissa ja usein vetosi
+yleistajuisella tavalla kaikkeen inhimilliseen tieteeseen, jota piti
+korkeimpana ratkaisijana. Vakuuttavasti se selitteli järjestetyn
+siitinelon tarpeellisuutta ja välttämättömyyttä. Sekä miehen että
+naisen luonto muka vaatii säännöllistä ruumiillista yhteiselämää toisen
+sukupuolen kanssa, aivan niinkuin kaikessa eläinkunnassakin on
+asianlaita urosten ja naarasten välillä. Sentähden kirjoittaja käy
+sattuvin ja usein purevin sanoin taisteluun niitä katsantotapoja ja
+mielipiteitä vastaan, jotka rakentavat estettä ihmisten
+luonnollisuudelle tässä kohden ja koettavat mikäli mahdollista
+vieroittaa eri sukupuolia toisistaan, jotta nämä pysyisivät viattomina
+siihen asti kunnes varsinainen avioliitto tulee mahdolliseksi.
+Luonnollisuus on ensimmäinen, ja ihmisten laitokset saavat mukaantua
+sen mukaan, eikä päinvastoin. Luonnottomuus kostaa itsensä aina.
+Päätodistukset siihen on yhdeltä puolen porttolaitos ja toiselta puolen
+itsesaastutus. Edelliseen turvaantuvat ne ihmiset, jotka suoraan
+rikkovat tapojen vaatimukset. Jälkimmäiseen taas ne, jotka ulkonaisesti
+noudattavat tapojen vaatimuksia, mutta salaisuudessa kituvat oman
+paheensa tähden.--Kirjoittaja ei voi käyttää kyllin ankaroita sanoja
+itsesaastutusta vastaan. Se on luonnottomuuksista luonnottominta ja
+alhaisuuksista alhaisinta. Ja kuitenkin, kuinka lukuisat ovat sen
+uhrit! Sain vasta nyt tietää, että se pahe, jonka olin luullut vaan
+minua yksin painavan, joka oli ollut minun syvin salaisuuteni, oli niin
+yleinen ja levinnyt, että kirjoittaja piti harvinaisena poikkeuksena
+niitä, jotka olivat siitä kokonaan vapaina säilyneet. Kirjoittajan
+ehdoton neuvo tästä paheesta pääsemiseksi oli säännölliseen ja
+molemmin-puoliseen yhteiselämään antautuminen. Ja jos avioliitto oli
+syystä tai toisesta mahdoton, niin täytyi murtaa tapojen kahleet,
+hävittää turha ujous ja saattaa luonto oikeuteensa hinnalla millä
+hyvänsä! Itse prostitutsioonikin oli pidettävä oikeutettuna, koska
+toiselta puolelta tavat tekivät luonnolle väkivaltaa. Kirjassa
+esitettiin neuvoja, miten prostitutsioonia seuraavat terveydelliset
+vaarat olisivat vältettävät ja mitkä varokeinot olisivat noudatettavat.
+
+Henki tässä kirjassa oli niin ystävällinen, tuttavallinen, niin
+sydämmestä sydämmeen käypä, että sana sanalta siihen yhä enemmän
+kiinnyin ja luottamus kirjoittajaan, hänen toverilliseen osanottoonsa
+kasvamistaan kasvoi. Yhtä vähän voin vieläkään epäillä hänen
+tarkoitustensa puhtautta, kuin jos olisivat omat vanhempani minulle
+samaa neuvoneet.
+
+Omituisen vapauttava oli kirjan vaikutus. Samassa kuin olin, mitä
+itseeni tulee, ehdottomasti valmis myöntämään näiden uusien näkökantain
+oikeuden, minua sekä kummastutti että viehätti ajatus, että se, mitä
+olin pitänyt miltei suurimpana syntinä, nyt olikin semmoista, mihin
+päinvastoin kehotettiin.
+
+»On hyvin järjetöntä uskoa, että meidän päävelvollisuutemme himoihimme
+nähden on kieltäytyminen niiden tyydyttämisestä. Tämä ominaisuus ei ole
+lainkaan aina hyvä; aivan yhtä usein se on pahe, jota ei pitäisi
+suinkaan ehdottomasti ylistää. Jokainen luonnollinen intohimo on, kuten
+kaikki ruumiin elimet, aijottu vaikuttamaan ja saamaan säännöllistä
+tyydytystä, ja siihen olisi jokaisen yksityisen niinkuin yleensä
+yhteiskunnankin pyrkiminen. Se on sekä yksilössä että yhteiskunnassa
+aina puutteelisuuden merkki, kun ei kaikkien jäsenten luonnollisia ja
+oikeutettuja vaatimuksia tyydytetä. Milloin hyvänsä näemme taudin
+seuraavan jotakin tekoa, voimme olla varmat siitä, että teko on ollut
+virheellinen ja synnillinen, sillä luonto ei erehdy. Kieltäytymisellä
+on usein seurauksia, jotka eivät ole ollenkaan vähemmän totista laatua
+kuin liioittelun seuraukset, vieläpä voivat olla paljoa petollisemmat
+ja vaarallisemmat, koska niitä ei niin yleisesti tunneta.»---
+
+[Näiden seurausten joukossa mainitsee kirjailija oikeastaan vaan
+ylenmääräisen kiihtymisen ja hermollisen tunteellisuuden, joka tekee
+mahdottomaksi ajattelemaan ja toimimaan muilla aloilla, tekee ujoksi ja
+araksi ja ennen kaikkea tarmottomaksi. Tämän seurauksena sitten on
+itsesaastutus ja ehdoton siemenenvuoto, jotka lopullisesti kuihduttavat
+ihmisen sekä henkiset että ruumiilliset voimat.--Minun täytyy
+huomauttaa, että oma kehitykseni oli käynyt ihan päinvastoin ja että
+nuo seuraukset minulla esiintyivät juuri siitä, etten kyennyt
+kieltäytymään. Kieltäytyminen vapautti minua ujoudesta, arkamaisuudesta
+ja tarmottomuudesta.--En kuitenkaan epäillyt kirjailijan arveluita,
+vaan näyttivät nekin minusta tosilta.]
+
+Annettuansa Parent Duchâtelet'n teoksen mukaan asiallisen kuvauksen
+porttolaitoksen pääpiirteistä ja ominaisuuksista, lausuu tekijä muun
+muassa:
+
+»Missä valossa esiintyy siis porttolaitos jos otetaan lukuun
+siitinelollisen yhtymisen perusvälttämättömyys? Se on pidettävä
+arvokkaana ajallisena korvauksena, kunnes olot muuttuvat paremmiksi. Se
+on parempi kuin luonnottomuus. Siis on ihmiskunnan vastedes
+halveksimisen sijasta osottaminen syvää kiitollisuutta niitä onnettomia
+naisia kohtaan, jotka ovat kärsineet meidän siitinelollisen luontomme
+asiassa. Totta on, että he ovat muuttuneet alhaisiksi, monessa
+tapauksessa joutuneet ihmisten poljettaviksi kuin koirat, hävittäneet
+ruumiinsa kohtuuttomuuden kautta sekä tärveltyneet huonojen ja
+luonnottomien intohimojen alaisina; tätä kaikkea ja vielä paljon
+enemmän he ovat tehneet, vaan kenen on syy? Ei suinkaan noiden, jotka
+ovat epäkohtien ja onton ja huonosti mietityn siveyslain orjia, vaan
+pikemmin meidän, heidän kanssaihmistensä, jotka olemme kovuudessamme ja
+huolimattomuudessamme antaneet heidän vajota niin alas. Totisesti,
+totisesti olemme mekin kärsineet ja tulemme vielä katkerasti kärsimään
+heidän alentumisensa tähden.»
+
+»Ainoa mahdollinen keino porttolaitoksen välttämiseksi on tehdä rakkaus
+ulkopuolella avioliittoa kunnialliseksi. Jos nuoret henkilöt voisivat
+kunniallisella ja avonaisella tavalla saada sopivaa sukupuolten
+keskeistä kanssakäymistä, sitoutumatta yhteen koko elämän ajaksi, niin
+ostettu ja myyty rakkaus pian lakkaisi. Tällä asialla on ääretön
+merkitys. Ei ole mitään muuta keinoa päästä porttolaitoksen
+sanomattomasta epäkohdasta, veneerisistä taudeista ja kaikesta siitä
+yhteiskunnallisesta alennuksesta, joka näistä syistä seuraa.»
+
+Minä ikäänkuin henkisesti suoriusin ja kohotin päätäni. Olihan
+oikeastaan naurettava koko tuo käsite: synti. Jokin asia, jokin paha
+tapa voi olla minulle vahingollinen ja sotia minun omia etujani
+vastaan, mutta ainoastaan lapsille pelottimeksi kelpaa selitys, että se
+samalla on synti jumalaa vastaan. Ja minä näin nyt tässä kirjassa
+semmoisen kannan, joka on kokonaan ottamatta lukuun jumalaa, ja
+perustuu yksistään ihmisen omaan etuun. Tämä kanta minusta tuntui
+terveeltä ja järjelliseltä; enkä minä voinut muuta kuin täydestä
+sydämmestä omistaa sen mielipiteen, jonka kirjasta löysin, että neuvot
+rukouksiin ja sisällisiin taisteluihin, jotka tarkoittavat paheesta
+vapautumista täydellisen kieltäytymisen avulla, eivät voi muuta kuin
+vaikuttaa epätoivoa ja ristiriitaisuutta ja kuluttaa parhaimmat hengen
+voimat turhaan työhön.
+
+Sinä yönä, jona vihdoin olin voittanut »tuon tarpeettoman ulkonaisen
+ujouden» ja tapasin itseni kulkemassa kotiin syrjäisellä kaupungin
+kadulla, minä ikäänkuin sanoin hyvästi entiselle olemukselleni. Muistan
+selvään kuinka minusta oli outoa ajatus, että »juuri se, mitä olin
+pitänyt suurimpana syntinä», oli nyt tapahtunut. Ja muistan, että
+tunsin hetkeksi taas Jumalan tutun läsnäolon. Taas se ei minulle
+puhunut mitään; se oli vaan läsnä, ja minä ihmettelin, ettei sillä
+ollut sen enemmän sanomista minulle juuri silloin. Ei vähintäkään
+vivahdusta moitteesen! »Onko minulla todella vapaus tähänkin», kysyin
+sydämmessäni ensi kerran, vaikka ajatuksissani olin jo aikaa sitten
+ratkaissut kysymyksen, ja minä annoin ajatusten vastata sydämmelle.
+Muistan, että salaa, ikäänkuin Jumalan selän takana, päätin käyttää
+hyväkseni tuota hänen äänettömyyttänsä. »Minun omat etunihan tässä
+olivat kysymyksessä! Kuinka minä, joka aloin jo olla aikaihminen,
+olinkaan saattanut jäädä niin lapselliselle kannalle, että tahdoin
+ratkaista tätä asiaa kysymällä itseltäni, oliko se synti vai ei!
+Lapsille ja puolivillissä tilassa olevalle kansalle, jotka eivät itse
+ymmärrä mikä on heille eduksi, saattoi olla hyödyllistä opettaa, että
+tuo tai tämä on synti taikka ei sitä ole; koska heitä ainoastaan
+rangaistuksen pelko taisi pidättää siitä, mikä oli heille itsellensä
+vahingollista. Mutta että minä olin kulkenut sama lapsellinen
+mielikuvitus ajatuksissa, se minulle nyt oli selvenevinään. Jumalan
+äänettömyyskin ei voinut merkitä muuta, kuin että hän tahtoi sanoa
+minulle: »sinä olet nyt täysikäinen ja tiedät itse, mikä on sinulle
+hyväksi ja mikä vahingoksi; syntiä ei sinulla enää ole». Ja minä
+houkka, kun en ollut tätä ennen ymmärtänyt! Ympärilläni liikkuivat
+ihmiset kaikki täydessä toimessa ja puuhassa. He olivat aikaa sitten
+ymmärtäneet, että kysymys ei ollut muusta kuin heidän omasta edustaan.
+Ja sentähden, jos heillä onkin ollut nuoruudessa personalliset pienet
+erehdyksensä, niin he ovat aikaa sitten ymmärtäneet niistä vapautua,
+eivätkä enää ollenkaan niitä ajattele. Heillä on jokaisella
+elämäntarkoituksensa, heillä on tulevaisuutensa ja aatteensa, jotka
+heitä viehättävät ja vievät eteenpäin. Minä yksin olin takertunut
+hedelmättömiin punnitsemisiin, enkä osannut elää sitä reipasta,
+tervettä tulevaisuuden elämää, jota kaikki muut elivät.»
+
+Muistan varmaan, että juuri niinä aikoina minä kadotin nuoruuteni.
+Jumalan,--kadotin sen hienon suhteen, joka oli syntynyt rukouksieni ja
+sisällisten taistelujen keskellä. Ei niin että suhde olisi tullut
+kerrallaan revityksi, mutta niin, että se vähitellen itsestään nukkui
+unohduksiin.
+
+Ja aivan erilainen henkinen elämä kasvoi minulle sijaan.
+
+Se alkoi muuttuneesta suhteesta ihmisiin,--sen perusti tieto, etten
+siis ollutkaan muita ala-arvoisempi olento, jonka olisi pitänyt kulkea
+elämän läpi sisällisesti masennettuna, hiipiä salattu synti sydämmessä.
+Se oli minulle vapauttava ilosanoma, että muutkin olivat olleet saman
+paheen alaisia kuin minä. Niinkuin muut olivat siitä vapautuneet,
+tahdoin nyt minäkin siitä vapautua,--aivan sillä samalla keinolla, jota
+kaikki aikaihmiset pitivät järkevänä eikä lapsellisena.
+
+Minulle tuli hyvin tärkeäksi muuttua pian aikaihmisten tapaiseksi,
+tulla heidän joukkoonsa ja seuroihinsa, ja näyttää semmoiselta, josta
+voi sanoa, että hän on jo jättänyt nuoruuden ja viattomuuden selkänsä
+taa.
+
+Maailma minulle aukeni. Minä hengitin syvään ja tunsin kuin olisin
+vasta nyt saanut oikeuden elää. Ihmiset eivät näyttäneet yhtä vierailta
+kuin ennen; olin ikäänkuin lähempänä heitä. Sisällinen kokemukseni,
+jota olin luullut niin perin personalliseksi, oli nyt muuttunut
+yhteiseksi muiden kanssa. Maailma sitoi minut omituisesti jäsenekseen.
+
+Mutta ei siinä kyllä.
+
+Minulle aukeni samassa myöskin ikäänkuin uusi oikeus: arvostella
+ympäristöäni, sääliä sen kärsimyksiä ja ajatella parannuskeinoja.
+
+Oli ikäänkuin olisin nyt täältäpäin vasta löytänyt oikean tilaisuuden
+pyrkiä totuutta kohden, sittenkuin olin sulkenut jälkeeni sinne vievän
+ahtaan ja epämukavan oven.
+
+
+
+
+4.
+
+Uusi oppi.
+
+
+Se kirja, josta olen viimeiksi maininnut on nimeltänsä »Samhällslärans
+Grunddrag eller fysisk, sexuel och naturlig religion. En framställning
+af den verkliga orsaken tili och det enda botemedlet för samhällets tre
+förnämsta olyckor: fattigdom, prostitution och celibat.--Af en medicine
+doktor.» (Yhteiskuntaopin pääpiirteet eli fyysillinen, siitinelollinen
+ja luonnollinen uskonto. Todellisen syyn ja ainoan parannuskeinon
+esitys yhteiskunnan kolmeen suurimpaan onnettomuuteen: köyhyyteen,
+porttolaitokseen ja kieltäytymiseen siitinelosta.--Kirjoittanut
+lääkeopin tohtori.)
+
+Mahdollista on, että nuorin nuoriso ei enää tunne tätä kirjaa ja että
+se on kokonaan joutunut pois muodista. Minun aikuiselleni.
+ylioppilasnuorisolle--noin 14 vuotta sitten--se oli hyvin tunnettu ja
+sen mielipiteet levisivät miehestä mieheen kuin kulovalkea. Nuo
+mielipiteet yhtyivät kiinteästi koko silloiseen »ajanhenkeen», joka
+lienee lukijoilleni kyllin tuttu. Niille, jotka eivät omin verin tunne
+tätä ajanhenkeä, koetan tehdä sen selväksi valitsemalla mainitusta
+kirjasta vielä pari kuvaavaa otetta, jotka ilmaisevat samalla sen, mikä
+minuun enin vaikutti.
+
+Fyysillisestä uskonnosta puhuessaan, sanoo tekijä:
+
+»Se hengen uskonto, joka keskuudessamme on vallan päällä, on uhkaamalla
+ikuista rangaistusta ja alituisesti teroittamalla nöyryyden ja
+altistumisen hemmottavia ominaisuuksia, suuressa määrin murtanut
+ihmishenkeä. Ei yksikään ihminen voi tosissaan uskoa ikuisia
+rangaistuksia, ilman että koko hänen luontonsa menee pilalle, ja ilman
+että hän joutuu pelonalaiseen mielentilaan omiensa ja muiden ihmisten
+tekojen tähden, joka pelko ei sovellu yhteen miehekkään arvollisuuden
+ja vapauden kanssa. Nöyryys ja alistuvaisuus ovat usein kyllä
+toivottavia avuja, mutta yhtävähän nämä kuin mitkään muutkaan
+mahdolliset tuntemisen tavat ovat kaikissa tapauksissa sanottavat
+hyviksi, ja niiden teroittaminen noin ylimalkaan on samaa kuin
+aikaansaada äärettömän paljon pahaa. Kun niitä koetetaan alituisesti
+tyrkyttää henkilöille, joiden sielu jo ilmankin on murtunut ujoudesta,
+itseluottamuksen ja voiman puutteesta, kyvyttömyydestä todellisesti
+nauttia elämästä (mikä kaikki on nykyjään juuri päävirhe
+luonteissamme), niin se paljon muistuttaa vanhaa parannustapaa: lyödä
+usein suonta ja antaa ulostavia aineita, jotka keinot lääketiede
+onneksi on hylännyt ja jotka vähitellen voivat lopettaa kaiken
+ruumiinvoiman. Nykyjään sekä sielu että ruumis eivät vaadi hurskautta
+tai laupeutta tai nöyryyttä tai hartautta, vaan vaativat
+itseluottamusta, miehekästä intoa ja todellista elämännautintoa,--
+sanalla sanoen terveyttä.»
+
+Ja puhuessaan yhteiskunnallisista epäkohdista yleensä, sanoo tekijä:
+
+»----Suurin osa tästä surkeudesta riippuu suorastaan siitä, ettemme
+tunne onnen ja hyveen luonnollisia lakeja, että päästäksemme tästä
+surkeudesta alituisesti takerrumme yliluonnollisiin keinoihin
+luonnollisten asemesta. Mitä hyödyttävät rukoukset, että jumala
+armahtaisi köyhiä, poistaisi köyhyyden tai ehkäisisi juopumuksen ja
+porttolaitoksen! Kaikki rukoukset taivaan alla eivät vähimmäksi
+osaksikaan voisi auttaa tätä kurjuutta ja tätä rikoksellisuutta.
+Ainoastaan tarkoin tutkimalla onnen luonnollisia ehtoja, voidaan näin
+siunattu tulos saavuttaa. Kuinka paljon aikaa onkaan tuhlattu, kuinka
+paljon inhimillistä tuskaa ja alennusta onkaan saatu tuntea, kun on
+pidetty kiinni näistä petollisista keinoista!
+
+»Usko ylenluonnolliseen on aina vaikuttanut masentavasti ihmisten
+pyrintöihin kurjuuden poistamiseksi. Köyhyyttä on pidetty
+välttämättömänä pahana, joka on ylhäältä lähetetty ihmissuvulle,
+mahdollisesti rangaistukseksi heidän ylpeydestään ja synnistään.
+Tauteja on myöskin vuosisatojen kuluessa arvosteltu tässä väärässä
+valossa, kunnes lääketaito on näyttänyt niiden täydellisesti riippuvan
+fyysillisten lakien rikkomisesta. »Jumala on sallinut», taikka:
+»Jumalan käsi lepää heidän ylitsensä», on ollut alituinen sananparsi
+niiden suussa, jotka näkevät ylenluonnollista ilmestystä kaikkialla, ja
+tältä kannalta ovat siveystieteilijät aina halveksineet niitä tuumia,
+jotka tarkoittavat ihmissuvun olojen nostamista ja parantamista. »Nämät
+eivät voi onnistua»,--sanovat he--»sillä köyhyyden ja kaikkien muiden
+yhteiskunnallisten onnettomuuksien syy on ihmisissä itsissään asuva
+pahennus. Ja eikö raamattukin sano, etteivät köyhät koskaan katoa maan
+päältä?» Siis tyytyvät he rukoilemaan ylenluonnollista apua
+ihmismielten muuttamiseen, ja panevat verrattain vähän arvoa
+luonnontutkijan toiveihin ja aikeihin. Mutta tämäpä, vaikka sureekin
+ihmisten nykyistä alennuksen tilaa, on kuitenkin täynnä toivoa, sillä
+hän ei voi unohtaa sitä suurta totuutta, että kaikki kurjuus syntyy
+luonnollisista syistä, luonnonlaeista, joita on rikottu, ettei siis
+myöskään ole olemassa ylenluonnollisia esteitä sen poistamiseen, ja
+että me, kunnioittaen tutkimalla onnen ja onnettomuuden, paheen ja
+hyveen, köyhyyden ja rikoksen erilaisia syitä, olemme ajallamme,
+ainakin suuressa määrin, poistavat nämät epäkohdat.»
+
+Erityisesti hyväksyin sen ajatussuunnan, joka oli viimeisessä
+kappaleessa. Se oli minun mielestäni valtava totuus, että ihmisten oli
+oma asiansa järjestää, korjata ja parantaa yhteiset laitoksensa ja
+olonsa, että jos he olivat syypäät niiden huonontumiseen, niin he
+myöskin itse voivat ne jälleen entiselleen saattaa,--ettei mitään ole
+tapahtunut ylenluonnollisesta sallimuksesta, vaan kaikki on seuraus
+luonnollisesta asiain kehityksestä. Se oli ihmisen ylpeys, kunnia ja
+onni, että hän tällä maanpallolla oli yksin herra, että hän sai
+muutella ja asetella täällä aivan niinkuin tahtoi.
+
+Porttolaitos--niin, minä tätä laitosta pakosta käytin ja olisin ollut
+valmis neuvomaan sen käyttämistä paraimmalle ystävälleni,--oli
+yhteiskunnallisena laitoksena surkea epäkohta, kurja vääryys, Ei
+saanut, ei voinut olla oikein, että meidän keskellämme oli olemassa
+semmoinen mädännys. Yhteiskunnan piti muuttua niin, ettei porttolaitos
+siinä olisi välttämätön. Kuinka se voisi tapahtua, se ei ollut minulle
+aivan selvä; selvä oli vaan, että laitos oli poistettava. Ja jos ei
+muuten, niin kirkolliset käsitykset avioliitosta olivat hävitettävät;
+taloudelliset olot olivat muutettavat niin, että yhteiselämä tuottaisi
+aineellista voittoa eikä tappiota, kuten nyt; naisille oli välttämättä
+hankittava ansiotyötä, naisen tila oli parannettava, naisen arvo
+nostettava j.n.e.--kuka kaikki silloiset mietteet luettelisikaan!
+
+Näin alettuani arvostella olevia oloja, ja yltyneenä siitä kasvavasta
+itseluottamuksesta ja voimasta, minkä tämä arvostelu tuntui minussa
+kehittävän, löysin epäkohdan toisensa perästä ja toistansa suuremman,
+Minä muistan, että tämä arvostelu, jonka kynsissä tahdoin pitää koko
+maailmaa, oli muuttunut ihan äkkiä minulle varsinaiseksi tarpeeksi,
+sielun ruuaksi, jota paitsi en voinut elää. Minä iloitsin kaikista
+näistä erehdyksistä, sillä ne antoivat minulle tilaisuutta pidellä
+totuutta kädessäni ja vakuuttaa itselleni, että minä sen omistin.
+
+Erittäin teki mieleni arvostella ihmisten jumaluudenkäsityksiä, heidän
+jumalanpelkoansa, jumalanpalvelustansa ja kirkonmenojansa. Se oli
+näistä käsityksistä johtuva, tuo katsantotapa, jonka mukaan maailman
+järjestys on ylhäältä meille annettu, riippuu Korkeimman tahdosta,--
+siis myöskin kaikki köyhyys, kaikki eriarvoisuus ihmisten välillä. En
+voinut olla tuntematta suorastaan vihaa semmoista ihmistä kohtaan,
+jonka tiesin »uskonnolliseksi». Ja minä melkein nautinnolla
+ilmoittelin, etten puolestani enää uskonut mihinkään jumaliin, että
+olin »ateisti» ja pidin sitä kunnianimenäni,--että materia on ollut
+olemassa paljoa ennen kuin henki, ettei nytkään ole olemassa oikeastaan
+muuta kuin voima ja aine, joista kaikki muu sitten on syntynyt.
+
+Löysin niitä, jotka, kuten minä, tahtoivat nousta vastarintaan
+yhteiskunnallisia epäkohtia vastaan ja rakastivat odottaa suurta
+yleistä vallankumousta, jonka sanoivat jo olevan ihan kynnyksellä ja
+joka tulisi ukkos-ilman tavalla puhdistamaan koko maailman. Löysin
+kirjallisuuden, joka voimalla kävi olevia oloja vastaan; löysin sen
+ajanhengen, joka vaati muutosta, täydellistä muutosta, ja hylkäsi
+kaikki parsimiset.
+
+Syvimpänä syynä kaikkeen kurjuuteen yhteiskunnallisissa oloissa näytti
+minusta olevan yhdenvertaisuuden puute ihmisten välillä.
+Yhdenvertaisuuden aate oli tosin jo ennestään ikäänkuin omainen
+minulle. En tiedä kuka oli istuttanut sen siemenen, enkä myöskään
+muista, milloin sen olisin itse omistanut. Tuntuu kuin se olisi minulla
+ollut jo syntyissäni. Ja tuntuu kuin sen pitäisi olla yhtä synnynnäinen
+jokaiselle ihmiselle. Niin yhdistynyt se on olentooni, etten voisi olla
+minä, ellei tuo ajatus, pyrintö, vaatimus--miksi sitä sanoisinkaan
+siinä asuisi. Jo lapsena minä tunsin jonkinlaista vastenmielisyyttä
+rahaan ja viranomaisiin, uniformuihin ja pakkomahtiin. Sillä tällä
+ijällä en vielä ymmärtänyt sitä, mitä vanhetessani sain oppia ja
+vähitellen itsekin todeksi tunnustin: että tuo jyrkkä vallan ja arvon
+erotus, mikä vallitsee yhteiskunnallisessa koneistossa, on välttämätön
+juuri yhdenvertaisuuden ja tasapainon ylläpitämiseksi kansalaisten
+kesken! Lapsena me olemme niin lapselliset, että meistä tuntuu maailma
+olevan vääryyttä täynnänsä. Me ihmettelemme, että toiset saavat liikkua
+töyhtöpäinä kenraaleina, koristettuina tähtiin, kultanappeihin,
+punanauhasiin ja rusettiloihin, syödä ja juoda mitä tahtovat,--silloin
+kuin toiset kulkevat likaisissa ryysyissä ja syövät kovaa leipää ilman
+voita.
+
+Mutta nyt sai minussa tämä vastenmielisyys kaikkeen inhimilliseen
+viranomaisuuteen ja pakkovaltaan suurta vauhtia. Huomasin ilolla, etten
+ollut yksin minä ehdottomasti pakkovaltaa vastaan, vaan että niitä oli,
+jotka tahtoivat antaa tämmöisen minulle tutun vastenmielisyyden puhua
+teoissa. Historiassa ne olivat niitä, jotka olivat panneet toimeen
+yhteiskunnallisia vallankumouksia, ja nykyisyydessä niitä, joita
+sanottiin anarkisteiksi. Juuri niinkuin nämä, niin minäkin nyt tahdoin
+tuntea, että olin ehdoin tahdoin asettunut vastarintaan jumalaa
+vastaan, että minä oikeana, puhdasverisenä pakanana olin lämmin
+kanssaihmisiäni kohtaan ja tahdoin auttaa heitä heidän
+kärsimyksistänsä.--En voinut sammuttaa sydämmestäni myötätuntoisuutta
+näihin yhteiskunnan hävittäjiin. Rehellisyys, totuus oli minusta heidän
+puolellaan. Sillä he tahtoivat--ja se oli minusta tärkeintä--
+perinjuurin sitä, mitä tahtoivat. Tinkimisen varaa ei saanut olla
+pyrinnöissä pakosta vapauteen. (Sosialistien aatteista vieraannuin
+senvuoksi, että näin heidän asettavan käytännölliseksi
+tarkoitusperäkseen etuoikeuksien hankkimisen työväestölle lain ja
+asetusten avulla. Semmoinen pyrintö tulisi aina rajoittumaan
+jonkinlaiseen yhteiskunnalliseen reformatsioniin, ja olisi lopussa, kun
+uusi työväestön luokka olisi etuoikeutensa saavuttanut ja järjestynyt).
+Minä olisin tahtonut jyrkkää, ehdotonta ja loppumatonta vastarintaa
+sitä yhteiskuntaa vastaan, joka myöntää ja jakaa etuoikeuksia
+jäsenilleen,--ihmisille, joilla täytyy olla yhtäläiset oikeudet
+kaikilla, omat synnynnäiset oikeudet, jotka eivät ole keltään saadut.
+Se, joka pyysi yhteiskunnalta etuoikeuksia, hän pyysi itselleen samaa
+väkevämmän oikeutta, johon koko yhteiskunta oli perustettu, ja joka oli
+vääryyttä, väkivaltaa ja verenvuodatusta.--Ainoastaan anarkistit olivat
+perinpohjin ja oikein käsittäneet lain järjestämän väkivallan
+epäpyhyyden. Ainoastaan heillä olikin täysi totuus sydämmessä.
+
+Mutta--heidän keinonsa olivat väkivaltaisia ja verisiä, ja ne siis
+myöskin sisälsivät vääryyttä. Semmoisia keinoja ei saanut käyttää
+yhdenvertaisuuden aatteen toteuttamiseksi. Ihan toisella tavalla oli
+tämä aate ajettava.--Millä tavalla? »Vähitellen itsestäänkö», lain ja
+asetusten avulla?--Ei. Sillä tärkeintä koko kysymyksessä juuri oli se,
+että muutoksen piti olla perinjuurinen, täydellinen, eikä se saisi
+merkitä vaan siirtymistä toisesta pahasta toiseen.
+
+Kysymystä en voinut ratkaista. Ja suuren osan ikääni olen sitten elänyt
+tietoisena tästä ratkaisemattomasta ristiriitaisuudesta, joka ulottui
+kaikkialle, mihin vaan ajatukseni käänsin. Yhdeltäpuolen eli minussa
+vaatimus, että piti viipymättä muuttaa kaikki; toiseltapuolen ei saanut
+käyttää väkivaltaisia keinoja; mutta syvimmin olin vakuutettu, ettei
+mitkään rauhalliset parsimiset voineet ihmiskuntaa auttaa kurjuudesta,
+jonka juuria minä aavistin ja olin tunnustelevinani niin kaukaa.
+
+Nyt, kun minulla ei enää tätä ristiriitaisuutta ole olemassa, voin vaan
+sanoa, että koko tuo vaatimus saada perinjuurin, täydellisesti
+puhdistetuksi maailma ulkopuolellani syntyi siitä sanattomasta,
+itsellenikin tunnustamattomasta sisällisestä tiedosta, että ainoastaan
+perinjuurinen, täydellinen muutos olisi voinut auttaa minua itseäni, ja
+että minä, seuraamalla kirjan neuvoa, olin oikeastaan vaan siirtynyt
+toisesta pahasta toiseen,--siitä tiedosta, että olin kesken jättänyt
+sisälliset taisteluni, suhteeni jumalaan ja sen kanssa aikeeni muuttua
+perinpohjin.
+
+Se tieto, että olin antautunut kirjan neuvoa seuraamaan, että yhä
+enemmän tulin uudessa muodossa esiintyvän paheen orjaksi, ja että
+samalla olin jättänyt aikeeni muuttua täydellisesti, teki, etten voinut
+jatkaa mitään sisällistä elämää. Minulle päinvastoin tuli tuntuvaksi
+pakoksi vapautua siitä, koko tuosta elämästä sisällisine ajatuksineen,
+kokemuksineen ja rukouksineen,--vapautua siitä arvostelusta, joka
+välttämättä käypi kaiken sisällisen elämän edellä ja mukana. Ja sen
+sijaan käänsin arvostelun kärjen ulkopuolelleni. Sillä kokonaan
+arvostelematta ei ihminen voi olla; se on hänessä välttämätön tarve. Ja
+niin minä nyt käytin kaikkea minulle mahdollista teräväpäisyyttä
+tuomitakseni olevat olot ja ympärilläni olevan yhteiskunnan.
+
+Mutta yhtä välttämätöntä kuin minun näin oli löytää uutta esinettä
+arvostelulleni sen sisällisen arvostelun sijaan, joka minussa oli
+vaijennut,--yhtä välttämätöntä oli löytää ulkopuolellani alaa, jossa
+olisin voinut olla jalo, suurimielinen, rakastavainen, hyvä--sen
+sisällisen hyvään-pyrkimisen sijaan, jonka olin jättänyt.
+
+Ja tähänkin tarjoutui tilaisuus.
+
+[Leo Tolstoi väittää tupakanpolton syntyvän tarpeesta tukahuttaa
+omantunnon ääni. Tätä väitettä todistettaessa kelpaisin minä eläväksi
+esimerkiksi. Sillä juuri tähän aikaan, jolloin minä lakkaan sisässäni
+arvostelemasta ja koetan saada sekä itseni että muut vakuutetuksi
+siitä, että minulla on jotain muuta tekemistä elämässäni, tulee
+tupakanpoltto minulle varsinaiseksi tarpeeksi. Se auttoi minua
+haihduttamaan mielestäni omituisen henkisen epämukavuuden tunteen, joka
+vaivasi henkisesti aivan kuin esimerkiksi sopimaton kaulus voi vaivata
+ruumiillisesti. Vaivasta en ollut muka tietääkseni ja kuitenkin
+alituisesti ryhdyin erityisiin temppuihin sitä haihduttaakseni. Vasta
+sittenkuin jälleen voitin itselleni sisällisen elämän, on minulle ollut
+mahdollista luopua tupakoimisen tavasta.]
+
+
+
+
+5.
+
+Rakkaus kansaan.
+
+
+Siihen aikaan kuin tulin ylioppilaaksi, kulki suuri kansallinen herätys
+läpi meidän maan.
+
+Ihmismieliin oli levinnyt uusi kansanrakkauden oppi. Oli syntynyt ja
+tuhansissa sieluissa vastakaikua löytänyt aate, että kansan kieli, jota
+tähän asti julkisessa elämässä, ruotsalaisen sivistyskielen rinnalla,
+oli melkein hävetty käyttää,--joka oli ollut vaan talonpoikien kieli
+maalla ja palvelusväen kieli kaupungeissa, oli nyt tunnustettava
+sivistyneiden kieleksi, ja uuden yhteisillä voimilla luotavan
+kansallisen sivistyksen mukana vähitellen korotettava maan korkeimman
+hallituksen kieleksi.
+
+Ne, jotka nyt kuulevat ympärillänsä tätä kieltä jo valmiina
+sivistyskielenä, tuskin voivat ymmärtää sitä voimakasta tunnetta, joka
+vielä noin viisitoista vuotta sitten nostatti koko kansaa, kun siinä
+tuli yleiseksi ajatus, että oli häpeä nähdä oma äidinkieli sysättynä
+syrjään tässä sen kotimaassa, ja joka niin kuvaavasti puhkesi esiin
+rakastetuissa runosäkeissä:
+
+    Äänisjärvi, Pohjanlahti,
+    Auranrannat, Ruijansuu,
+    Siin' on suomalainen mahti,
+    Jok'ei oo kenenkään muun!
+    Sillä maalla sie oot vahti,
+    Älä ääntäs halveksu!
+    Nouse siis sä suomenkieli
+    Korkealle kaikumaan!
+
+Erittäin oli innostus virinnyt ylioppilaihin, joita siihen aikaan koko
+maan huomio seurasi.
+
+Kansallisen liikkeen herättäjän, Juhana Vilhelm Snellmanin
+heegeliläinen rakkauden oppi sytytti ylioppilaiden mielet ilmi
+liekkiin. Se oli uusi, demokraattinen oppi: sivistyneiden oli
+lähestyminen sivistymättömiä, herrojen piti muuttua talonpoikien
+veljiksi. Herännyt rakkaus kansaan oli pidettävä ylinnä kaikkea muuta;
+isänmaalle oli kokonaan uhraantuminen; yksilö oli vaan katoova varjo
+kansan rinnalla; yksilöt olivat vaan muotojen vaihtelua niinkuin meren
+laineet, jotka nousivat ja laskivat olematta itsessään mitään.
+
+Ja he muuttivat vanhat sukunimensä suomalaisiksi, niinkuin jättivät
+koko entisyytensä ja vannoutuivat uudelle tulevaisuudelle.
+
+Kun minä ensin tulin heidän piireihinsä, niin hämmästyin ja ihastuin
+sitä elämän rikkautta, intomieltä, vapautta, jossa he näyttivät elävän.
+He olivat täynnä suuria, rakentavia aatteita ja jaloja tulevaisuuden
+aikeita. Heidän silmänsä loistivat ja heidän verensä kuohuivat. Eikä
+heillä minun nähdäkseni ollut aavistustakaan mistään kivuloisesta,
+ikävästä, hedelmättömästä sisällisestä elämästä ja taistelusta.
+
+Minä melkein kadehdin heitä. Minä myöskin olisin tahtonut tulla
+semmoiseksi kuin he. Minulla oli, kuten jo sanoin, välttämätön tarve
+juuri tämmöiseen ulospäin menevään aatteelliseen elämään, jonka
+päämäärä olisi tulevaisuudessa ja olisi ylevä, jalo,--johon kaikki
+ajatukset, kaikki pyrinnöt olisivat voineet kiintyä.
+
+En vaan voinut innostua niinkuin he, vaikka kuinka olisin tahtonut.
+Tunsin, että heillä oli jotakin, jota minulla ei ollut, ja että se
+juuri oli tuo »rakkaus isänmaahan». Ja sentähden minä tutkimalla
+tutkin, mikä tunne se oikeastaan oli sydämmessä, jota he sanoivat
+isänmaanrakkaudeksi. Sillä mahdotontahan oli, ettei sitä minulla ollut,
+jos oli kaikilla muilla.
+
+Vihdoin pääsinkin sen perille,--vaikka ensin hyvin epäilin olinko
+löytänyt oikean tunteen. Sillä se oli sydämmen monien tunteiden
+joukossa vähäpätöisimpiä. Se lehahti vaan vaatimattoman lämpimänä
+esille äidinkielen tutun soinnun kanssa,--värähti mielessä, kun muistui
+hongan humina kanervaisella salolla, tai kiurun viserrys pellon
+pientareella.
+
+Ymmärsin toverien puheista, että se oli juuri se oikea tunne, se, joka
+oli sanottava rakkaudeksi kansaan eli isänmaahan. Silloin se minullakin
+yhtäkkiä alkoi kasvaa siksi, mikä se oli muilla. Isänmaallisia puheita
+kuultaessa, isänmaallisia lauluja laulettaessa ja isänmaanmaljoja
+juotaessa se saattoi paisua valtavaksi tunteeksi pienimmästäkin
+kosketuksesta. Ja minä paloin halusta näyttää tovereilleni, että nyt
+minäkin osasia innostua,--rajattomasti niinkuin hekin, ja puhua ihan
+saman hengen voimasta kuin hekin,--niin, että minulla oli ehkä
+enemmänkin intoa ja että osasin lausua suurempiakin ajatuksia, kuin
+mitä olin heiltä kuullut. Pian oli tuo ensin niin vähäpätöinen tunteen
+värähdys muuttunut ikäänkuin lähteeksi koko elämälle, koko
+tulevaisuudelle; se puhalsi todellisuudeksi ihanimmat ihanteet ja teki
+lihaksi ja luuksi kaukaisimmat haaveet.
+
+Elämä oli nyt minunkin kuin asetettu uudelle pohjalle; minäkin olin
+kuin uudestasyntynyt, minullakin oli usko.
+
+Eikä ollut epäilystä enää; varmin luottamus oli sydämmessä. Sillä
+elämä, joka perustui isänmaanrakkauteen, uhraantumiseen kansalle, ei
+voinut viedä harhaan. Ja meillä oli kaikilla tosi aikomus perustaa
+vastainen elämämme tähän rakkauteen, unohtaa itsemme ja elää vaan
+isänmaalle.
+
+Hehkuvana elämäninnosta, horjumatta luottaen uuteen tulevaisuuteen,
+minä aloin tämän väririkkaan, edessäni tuhansissa taitteissa
+heijastelevan, kimeltelevän elämän,--elämän ilman Jumalaa.
+
+Niin, mitä Jumalaan tulee, minä luulen, että tässäkin kohden nimenomaan
+tahdoin tuntea voimaa ja uskallusta ja intoa riippumatta hänestä.
+Minusta tuntui selvään, että minä olin, riippumatta Jumalasta, itse
+synnyttänyt kaiken sen henkisen rikkauden, joka niin uhkuvana ja niin
+aavistamattani oli alkanut tulvata sydämmestä.--Eläen hengen
+maailmoissa minä tosin saatoin usein puhua Jumalasta, minulla saattoi
+olla paljon tekemistä itse käsitteen kanssa, saatoin äkkiä unohtaa
+ateistiset mielipiteeni ja innokkaasti selitellä, että Jumala on
+rakkaus, että hän on juuri se meidän rakkautemme kansaan. Mutta Jumalaa
+sisällisenä uskottina en kaivannut. En antanut itselleni aikaa
+kuullakseni ääntä, joka niin vaatimattoman hiljaisesti tahtoi minulle
+jotakin sanoa, ja kesken minun korkealentoisimpia elämänpyrintöjäni
+kutsui pois melusta ja julkisuudesta, pois kaikesta
+maineentavoittelusta ja kilpailusta ja suuresta tulevaisuudesta.
+
+Tämän elämän lyhyt kertomus on seuraava:
+
+
+
+
+6.
+
+Minä luon itsestäni kuvan, jommoisena tahdon olla uuden ympäristön
+silmissä.
+
+
+Jo alussa mainitsin, että ja mistä syystä olin ujo ja arka
+luonteeltani.
+
+Määrittelin ujouden niin, että se oli pelko antamasta itseäni ilmi
+muille,--pelko, että muut loisivat itselleen semmoisen kuvan minusta,
+jota voisivat arvostella,--pelko, että minusta ajateltaisiin toista ja
+epäedullisempaa, kuin mitä tahtoisin ajateltavan. Ja sanoin, että tämä
+pelko äärimmäisesti johtui vaatimuksesta, että muiden täytyi rakastaa
+minua. Sanoin, että tämmöisen rakkauden tarve, kaipaus, tavoitteleminen
+on ollut minun elämäni punainen lanka.
+
+Kun nyt tulin uuteen ympäristöön, vaati minulta ihan ensimmäiseksi
+ratkaisua juuri se kysymys, miten pääsisin tästä ujoudestani.
+
+Mahdotontahan oli omistaa kaikkia noita suuria aatteita, innostua ja
+hehkua--ja samalla olla ujo. Aatteet käskivät minua purkaantumaan
+toisille, ja innostus kehoitti puhujalavalle. Ja niin oli minullakin
+edessäni selvä tienhaara: joko pysyä semmoisena kuin olin, ujona ja
+julkisuutta kammovana, taikka kerrassaan voittaa ujous ja rohkeasti,
+omin käsin, avata itselleni tulevaisuus ja elämä. Toisella puolen
+näytti minusta olevan minun pienuuteni ja vähäpätöisyyteni ehdot, ja
+toisella ehdot suuruuteen.
+
+Tämä kysymys ja sen ratkaisu sattuu ajassa kokonaan yhteen minussa
+tapahtuneen, äsken kuvatun käänteen kanssa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Siihen aikaan meidän joukossamme oli eräs puhujatoveri, joka oli
+yleisen ihailun esineenä. Hänellä oli omituinen voima vetää meidät
+puoleensa. Hänen sanansa olivat täynnä intoa, täynnä uhkaa ja
+rohkeutta. Meistä tuntui kuin hänen kanssaan suomenkieli olisi ylpeänä
+noussut oikeuksiinsa, majesteettisena kohottanut päätänsä ja
+muistuttanut meille raukkamaisuuttamme, jotka olimme antaneet oman
+äidin kielemme olla poljetussa asemassa.
+
+Muistan, että me eräässä valmistavassa kokouksessa, jossa häntä ei
+ollut läsnä, teimme sellaisen päätöksen, että aijotussa
+ylioppilasjuhlassa ei saisi tulla kysymykseen muuta kuin yksi ainoa
+ruotsalainen puhe.--Kun hän sitten tuli saapuville, riensimme me
+ylpeinä ilmoittamaan hänelle, kuinka äärimmäisen päätöksen olimme
+tehneet.
+
+Hän katsahti meihin kummastuneena:
+
+--»Mutta hyvät ystävät, miksi tätä yhtäkään puhetta?»
+
+Me vähän nolostuimme, ja joku meistä rupesi selittämään, että vaatiihan
+toki oikeudentunto ... ja niin edespäin.
+
+Se, mitä hän siihen vastasi, oli hänen hehkuvimpia puheitansa. Se oli
+tähdätty juuri tätä oikeudentuntoa vastaan, joka yksityisen tunteena
+nousi kansan etuja vastaan. Meidän ei ollut ainoastaan aatteessa
+tunnustaminen, että tahdoimme tehdä kansan edut omaksi
+tarkoitukseksemme, vaan meidän tuli käytännössä toteuttaa aate, se on,
+meidän tuli väkisin kukistaa vastustajamme ja murtaa heidän valtansa.
+Pois siis turha sääliväisyys ja yksityinen, tehoton oikeudentunto!
+
+Se oli juuri nyt, jolloin minä ymmärsin, kuinka tuo vähäpätöinen
+sydämmen tunne, joka oli vaan lehahtanut esille äidinkielen soinnun tai
+jonkun kotoisen muiston kanssa, saattoi muuttua valtavaksi kaikki
+nieleväksi tunteeksi ja luoda minusta uuden ihmisen.
+
+Hänen kuumuutensa tarttui meihin. Me kaikki hänen kanssaan tahdoimme
+maailmalle todistaa, ettemme suomalaisina olleet missään suhteessa
+ala-arvoiset muiden rinnalla. Kuka uskalsi olla tunnustamatta meidän
+arvoamme! Kuka uskalsi ylenkatsoa sitä, mistä me ylpeilimme! Mutta jos
+uskalsi, niin me tahdoimme kukistaa, maan tasalle musertaa hänet,
+hävittää niin, ettei jää jälkeäkään!
+
+Kaikki ihailivat häntä ja hänen rohkeuttaan.
+
+Kaikki kerääntyivät hänen ympärilleen. Sillä ei kukaan osannut liikkua
+uuden opin aatteissa, niinkuin hän. Ja sentähden olivat hänen sanansa
+meidän uskontomme.
+
+Eläköön hän, joka tulkitsee meidän tunteemme!
+
+Me saatoimme hurmaantuneina nostaa hänet hartioillemme ja kantaa
+juhlasaatossa läpi riemuitsevan ylioppilasjoukon. Kaikkia kuohutti sama
+innostus häneen ja yhteiseen asiaamme. Minä näin kuinka toverien
+kasvoihin nousi puna, kuinka heidän silmänsä paloivat, ja kuinka
+valmiit he olivat kaikkeen, mihin hän kehoitti.
+
+Hän oli uusi ihminen.
+
+Tiesin niin selvästi, mitä he hänessä rakastivat, mitä ajatuksia, mitä
+puhetapaa, mitä äänenpainoa, mitä kädenliikkeitä. Hän ei puhunut
+koskaan yksityisistä asioistaan. Ei olisi hänen suustaan voinut kuulla
+mitään, mikä olisi koskenut esimerkiksi hänen omaisiaan tai muita hänen
+personallisia suhteitansa.
+
+Koko hänen olentonsa tahtoi sanoa, kuinka vähäpätöisenä ja asiaan
+kuulumattomana hän piti kaikkea semmoista. Niinkuin yksityiselle
+oikeudentunnolle hän ei antanut mitään merkitystä, niin hän ei antanut
+merkitystä yksityisen personallisille sukulaisille. Ja ilmaistakseen
+tätä kaikkea meille, hän ei aina tarvinnut sanoja; kun me--hänen
+opetuslapsensa--istuimme hänen ympärillään juomaseurassa, saattoi hän
+ruveta heittelemään laseja pirstaleiksi maata vastaan, yhden toisensa
+perään, tai pyyhkäistä pöydältä kaikki, mitä siinä oli, kysymättä sen
+kalleutta ja välittämättä ravintoloitsijan laskuista. Ja me ymmärsimme
+hänet ja tunsimme, ettei hän tälläkään tahtonut muuta, kuin osoittaa
+halveksimistansa yksityiselle punnitsevaisuudelle ja kirota kaikki
+vaikuttimet, jotka eivät olleet kotosin ylempää, kuin omasta
+personallisesta rahakukkarosta.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ihminen sisältää aina enemmän ja syvempiä elämän arvoituksia, kuin mitä
+toiset voivat hänestä nähdä. Enkä minä tällä kuvauksella olekaan
+tarkoittanut määrätä hänen olemuksensa rajoja. Olen vaan tahtonut
+ilmaista, mitä minä itse silloin hänestä otin ja ihanteekseni omistin.
+Ydin kaikesta siitä, mitä hänessä ihailin, muuttui minussa siksi
+kuvaksi, jommoisena nyt itse tahdoin esiintyä ympäristölleni.
+
+Tietysti jos minä tahdoin antaa semmoisen käsityksen itsestäni, että se
+olisi ihastuttanut muita, niin en minä voinut esikuvaa valita muusta,
+kuin siitä, mitä itse ihailin.
+
+Tässä tarkoituksessa oli ennen kaikkea juuri ujouteni kukistettava.
+Sillä se oli omansa ilmaisemaan tuota personallista yksilöllisyyttä,
+joka ei saanut tähän kuvaan kuulua.
+
+Muistan, kuinka, ensimmäisen puheeni edellä taistelin ujouteni kanssa,
+kuinka vaikea minun oli sitä voittaa. Yhdeltä puolen tuntui, ettei
+mikään asia maailmassa voisi olla luonnottomampaa, kuin minun
+esiintymiseni julkisena puhujana. Ja toiselta puolen näytti, kuin olisi
+koko elämäni riippunut siitä, että voitin ujouteni ja esiinnyin. Kaikki
+riippui siis siitä, että minä osasin peittää ja salata sen, mikä oli
+enin minua, se on, minun ujouttani eli sisällistä vastahakoisuutta
+julkisuuteen.
+
+Sentähden, kun sitten astuin esille, en luule, että kukaan olisi voinut
+huomata ujouden merkkiäkään minussa. En tiedä itsekään mistä sain
+kaiken tuon rohkeuden ja ponnen. Lausuin puheeni semmoisella yhtyvällä
+voimalla, että omat sanani minua kummastuttivat ja innostuttivat.
+Ajatus oli puheessani jyrkkä ja osoitti minun kuuluvan radikaaleistakin
+radikaalisimpiin. Tunsin selvästi, että minäkin tempasin kuulijat
+mukaani ja että he vaan odottivat tilaisuutta räjähtää kestäviin
+hyvä-huutoihin minulle.
+
+Ei kuitenkaan kaikki. Puheeni kestäessä ja sitä lopettaessani katseeni
+lensi tutkivana ja nopeana yli kuulijajoukon. Ja minä näin muutamien
+pilkallisesti nauravan minun odottamatonta ja vähän aiheetonta
+innostustani. (Muistan vieläkin ketkä ne olivat ja millainen ilme oli
+heidän kasvoissansa). Mutta paljoa suurempi joukko oli niitä, joihin
+huomasin onnistuneeni vaikuttaa sen kuvan itsestäni kuin tahdoin. He
+olivat ihastuen kummastuneet ja vaihtoivat keskenään hyväksyviä
+katseita ja päännyökkäyksiä. Minua he tulivat onnittelemaan ja me
+olimme kaikki heti kuin vanhoja ystäviä istuessamme juomapöytien
+ääreen.
+
+Vielä samana iltana olin niin päässyt ujoudestani, että kävelin erään
+ystäväni kanssa edestakaisin keskellä valaistua juhlasalia, muiden
+pysyessä enemmän tai vähemmän seinien vierustoilla. Me puhelimme
+kovalla äänellä yleisistä asioista, enkä minä lainkaan tuntenut
+ahdistusta siitä, että tiesin olevani kaikkien huomion esineenä. Ja
+vaikka puhelimme asioista, oli minulla paljoa lähemmin mielessäni omat
+askeleeni, liikkeeni, päänpudistukseni, naurahdukseni.--Sillä, kaiken
+aikaa minä nyt »loin kuvaa itsestäni».
+
+Tämä oli alku.
+
+Näin minä ikäänkuin annoin suunnan sille toiselle itselleni, joka ihan
+uutena olentona oli kasvanut entisen minuuden rinnalle; eikä ainoastaan
+uutena, vaan--omituista kyllä--täydellisenä vastakohtana entiselle.
+
+Tämä alkava kuva siitä, jommoiseksi tahdoin, että muut minua
+ajattelisivat, selveni nyt minulle yhä enemmän ja minä kehitin sitä yhä
+pitemmälle. Vastoin sisäistä luontoa esiinnyin ympäristölleni puhujana,
+julkisuudessa eläjänä. Tämä uusi minä oli pelkäämätön, kuumaverinen
+entusiasti, se oli iloinen, reipas, toverillinen,--ei rakastanut
+senttimenttaalisuutta, ei suruja eikä yksityisyyksiä, oli aina valmis
+tuimimpaan puolueotteluun, lähti viimeisenä juomaseurasta----niin,
+niitä oli jo tuhansia vivahduksia, jotka välttämättä kuuluivat tähän
+kuvaan.
+
+En silloin huomannut erästä seikkaa, joka aivan kuin varkain hiipi ihan
+sydänverieni ääreen:
+
+Minulle syntyi vihollisia.
+
+Niistä vihollisista vähät, jotka olivat vastustajamme,--jotka eivät
+ymmärtäneet rakastaa suomalaista kansallisuutta, tai rakastivat omaansa
+ja sortivat meidän. Nämä viholliset olivat vähimpiä. Ne olivat
+luonnollisia ja välttämättömiä vihollisia, joita paitsi ei olisi voinut
+olla koko tuota taistelua suomenkielen ja kansallisuuden puolesta.
+
+Varsinaiset viholliset minulle kasvoivat omassa suomalaisessa
+puolueessa,--semmoiset viholliset, jotka todella herättivät minussa
+vihamielisyyttä.
+
+Ne olivat niitä, jotka olivat nauraneet ylenpalttista innostustani ja
+näyttäneet minua arvostelevan. Toisin sanoen: niitä, jotka eivät
+omistaneet sitä kuvaa minusta, jommoisena olin esiintynyt ja useimpia
+miellyttänyt.
+
+Minä en silloin ymmärtänyt, että tämä katkera vihamielisyys heitä
+kohtaan olisi ollut missään ristiriidassa sen aatteen kanssa, joka
+käski rakastamaan kansaa ja tähän rakkauteen panemaan elämäni. Ne
+olivat minusta niin eri asioita, etten niitä yhtaikaa osannut
+ajatellakaan.
+
+
+
+
+7.
+
+Elämä siirtyy tulevaisuuteen.
+
+
+Tuon kuvan luominen ei suinkaan pysähtynyt tämmöiseen puhujan kuvaan.
+Puhujan kuva ja sen ylläpitäminen oli pääasia vaan niin kauan kuin
+kysymys oli esiintymisestä olevassa elämässä ylioppilastoverien
+keskuudessa.
+
+Niinkuin palo ottaa yllykettä siitä, mitä kohtaa, ja tavoittaa kaiken
+nielemistä, niin tavoittaa syttynyt ihmismieli kaiken omistamista, mitä
+se edessään näkee.
+
+Ylioppilaiden takana oli toisia ihmisiä, paljoa taajemmissa ryhmissä.
+Mitä minä olin heille? Ei mitään. He puhuivat paljon ja suurella
+ihastuksella henkilöistä, joita etevämpi tiesin olevani.--Minäkin
+tahdon olla heille jotakin! Heillä täytyy olla kuva minusta. Niin,--
+koko kansalla täytyy olla kuva minusta!
+
+Mutta niinä kansallisen liikkeen aikoina oli kansallamme kuva miehestä,
+jota se kunnioitti herättäjänänsä,--joka oli sen suuri mies, sen
+rakkauden esine. Hän oli meidänkin kaikkien ihanteemme, jolle pidimme
+hehkuvia puheita ja vietimme innokkaita juhlia.
+
+En siis kaivannut mallia tähänkään kuvaan.
+
+Kuitenkin on tällöin suuri erotus huomattava. Kun puhujana esiinnyin,
+niin loin kuvaa nykyisyydessä. En tietysti voinut ryhtyä luomaan kuvaa
+kansalle, niinkuin olin ryhtynyt luomaan kuvaa tovereilleni. Tämä
+suuren miehen kuva oli kokonaan tulevaisuuden asia. Se oli luotava
+vastaisuudessa, elämälläni.
+
+Mutta vaikka itse haave olikin näin luonteeltaan määrätty, olivat sen
+toteuttamisen keinot kuitenkin kokonaan epämääräiset ja aivan vähän
+selvinneet. Mielessä voivat risteillä milloin mitkin aikeet, eri
+aikoina erilaiset, eilen toiset kuin tänään, tänään toiset kuin
+huomenna, joskus toisilleen ihan vastakohtaisinakin. Ja onhan se
+luonnollista; sillä lukemattomathan ovat ne tiet, jotka voivat viedä
+suuruutta kohden,--jotka voivat tehdä minut kansan rakastamaksi.
+
+Oliko siis tarpeellista tulla senaattoriksi, pitikö pyrkiä
+professoriksi, vai muutenko kansallissankarina tulla kohotetuksi kansan
+ihanteeksi,--ne olivat toisarvoisia kysymyksiä, joitten ratkaisusta en
+vielä tiennyt mitään.
+
+Ainoastaan siitä oli selvä tieto, että oli tarpeellista osata
+voimakkaasti rakastaa sitä kansaa, jolle tahtoi olla suuri; että oli
+välttämätöntä tehdä jokin suuri, mittaamaton palvelus kansalleen, jokin
+valtava hyvätyö. Tieto, että rakkaus todella asui minun sydämmessäni,
+se oli, joka antoi niin suuren voiman tälle haaveelle ja teki sen
+toteuttamisen minulle uskottavaksi ja varmaksi.
+
+Mutta nyt on kaikki rakkaus sitä laatua, että se voi elää vaan
+nykyisyydessä. Ainoastaan jos se vaikuttaa vastaavaa toimintaa
+nykyisyydessä, jos se on välitön vaikutin tekoihin, voi se elää ja
+pysyä elon lähteenä, laajeta ja kasvaa.
+
+Minä luulen, että yhtä huomaamatta kuin viha toista puolueryhmää
+vastaan sai sijansa sydämmessäni, yhtä huomaamatta tapahtui minussa
+vähitellen vaikutinten vaihdos. Varma on, että tänä kehitykseni kautena
+tapaan itsessäni tulevaisuudenhaaveen,--tuon kansalle luotavan kuvan,--
+päävaikuttimena kaikkeen toimintaani. Ja rakkaus on jo siirtynyt vaan
+välttämättömäksi ehdoksi tämän haaveen toteutumiseen.
+
+Tämä rakkaus ei siis itse vaikuttanut mitään toimintaa; se ei siis
+voinut kasvaa eikä laajeta, vaan pysyi aikojen kuluessa yhä samana
+ajatuksen tai tunteen esineenä. Ja kun se ei mennyt eteenpäin, niin sen
+täytyi vähitellen himmetä.
+
+Muistan selvästi, kuinka tärkeänä pidin, etten tätä rakkautta
+kadottaisi, kuinka minä koetin ikäänkuin todistaa itselleni, ettei se
+ollut ohennut eikä kutistunut, kuinka koetin puhaltaa itseeni
+innostusta, ja kuinka minä sitten lohdutin itseäni sillä, että jos tuo
+rakkaus ajaksi sammuisikin, niin voisin minä sen kyllä tulevaisuudessa
+tarvittaessa jälleen eloihin herättää, kun olisin muuten kypsynyt ja
+valmistunut tuohon »suureen elämäntyöhön».
+
+Missä on se elämän punainen lanka, jonka toisen pään olen kerinyt auki?
+
+Se kulkee nyt tulevaisuudessa. Siellä minä kerran tulen rakastetuksi,
+sitä minä rakennan, sitä varten elän. Nykyisyydessä minulla on, paitsi
+läheisempiä tovereita, jotka tuntevat minut ja minun aikeeni, vaan yhä
+karttuvia vihollisia, jotka eivät minua ymmärrä eivätkä tunnusta.
+
+Tulevaisuuteen siirtyi siis koko elämäni. Tulevaisuuden haave oli nyt
+sydämmeni sisäisin ajatus, sen syvin vaikutin. Siitä mieli syttyi,
+sille sydän sykki. Se sisälsi ainoan ja kaiken elämänviehätyksen,
+
+
+
+
+8.
+
+Humaltuminen muuttuu tarpeeksi.
+
+
+Ei se ensin ollut mikään tarve. Se vaan viritti innostustamme, aukasi
+sydämmen ja päästi kielen kahleista.
+
+Mutta sittenkuin julkinen puhuminen ja isänmaalliset puheet olivat
+joutuneet pois muodista, jatkoimme me juomista totuttuna
+seurustelutapana keskenämme. Se tuotti meille hauskuutusta.
+
+Tulevaisuus oli niin minun, niin varma minä siitä olin, että katsoin
+voivani juoda vaikka kolme vuorokautta yhtämittaa, ilman että sillä
+asialla oli vähintäkään vaikutusta oikeaan elämääni. Kaikki me
+ajattelimme niin, että mehän juomme vaan nyt; että sitten siellä
+tulevaisuudessa me tietysti emme juo. Ja mitä tehdään nyt, se on vaan
+satunnaista, merkityksetöntä. Nykyisyys on ikäänkuin vaan jonkinlainen
+varjo verraten siihen oikeaan elämään siellä tulevaisuudessa. Ja mitäpä
+siitä, jos vähän riehahtaakin nuoruudessa. »Man måste rasa ut!»
+sanoivat jotkut.
+
+Sitäpaitsi, mitä minuun tulee, juominen kuului tavallaan siihen kuvaan,
+jommoisena tahdoin esiintyä tovereilleni. Vastatakseni tätä kuvaa
+täytyi ennen kaikkea esiintyä niin, ettei minussa olisi voinut havaita
+mitään pikkumaista punnitsevaisuutta, ei mitään peitettyjä, siveellisiä
+näkökantoja, jotka jollakin tavoin olisivat rajoittaneet iloisuuttani
+juomingeissa tai käskeneet minua esimerkiksi poistumaan kotiin
+määräaikana. Mielelläni kerskasin, kuinka muka tuimalla juomaretkellä
+olimme kulloinkin olleet. Minä tiesin, etteivät ihmiset minua
+tuominneet, vaan päinvastoin myötätuntoisesti naurahtivat: no jaa, hän
+nyt on kerran semmoinen! Ja juuri tuo »hän nyt on kerran semmoinen» se
+kuuluikin minun kuvaani toverien piirissä. Jos minun oli mahdoton
+kieltäytyä lasista punssia, jota toveri ehdotti, niin se ei ollut
+siksi, että olisin ollut juomisen orja, vaan siksi etten tahtonut
+rikkoa sitä kuvaa, joka toverilla oli minusta. Tämän kuvan orja minä
+olin.
+
+Mutta varsinaiseksi tarpeeksi muuttui humaltuminen minulle vasta
+vähitellen ja ihan toisista syistä.
+
+Ihmiselämä ei ole muuta kuin alituista nykyisyyttä. Entisyys on jo
+eletty, tulevaisuus on vielä elämättä. Ainoastaan nykyisyydessä on itse
+elämä.
+
+Jos joku, tuntien syvää tiedonhalua, huomaa tarpeelliseksi ottaa selkoa
+esimerkiksi lakikirjamme historiallisesta kehityksestä tai pääoman
+suhteesta työhön, niin hän hankkii itsellensä tarpeelliset kirjat,
+lukee ne, ja hankkii uusia ja lukee nekin, ja lukee vielä kolmannetkin,
+kunnes huomaa, että hänen käsityksensä on selvä, ja tietonsa on
+riittävä. Kaiken aikaa on itse työ häntä viehättänyt. Suurella innolla
+hän on kaivellut kirjallisuuden aarteita ja sisällisellä ilolla
+tuntenut käsityksensä ja tietonsa laajenemista. Hän on elänyt
+nykyisyyden elämää, vaikka hän onkin ymmärtänyt, ettei hän yhdessä
+silmänräpäyksessä saa tahtoansa toteutumaan, vaan pääsee sen perille
+vasta tulevaisuudessa.
+
+Aivan erilainen on sitävastoin sen mielentila ja sen työ, joka asettaa
+itse tulevaisuuden tarkoitusperäkseen. Jos minä luen kurssikirjoja vaan
+suorittaakseni lainopillisen tutkinnon, joka minulle on tarpeellinen
+saavuttaakseni vissin päämäärän, esimerkiksi päästäkseni johonkin
+virkaan, niin minä elän ulkopuolella nykyisyyttä. Minun työlläni ei ole
+yhteyttä sen tarkoituksen kanssa, jossa sitä teen. Pian suoriutuakseni
+minä koetan päästä työstäni niin vähällä kuin mahdollista, luen vaan
+mitä on välttämättömintä, mieluummin kompendioita. Minun työni,
+nykyisyys, ei voi minua viehättää. Minä elän tulevaisuutta varten.
+
+Näin minä suoritin melkein kaikki pitkälliset lukutyöni tulevaisuuden
+ajatuksissa.
+
+Tottumus viihtymään näissä ajatuksissa, tottumus tekemään vaan
+sellaista työtä, jonka yllykkeenä oli tulevaisuuden haave, kasvatti
+minussa vähitellen vastenmielisyyttä niitä lukemattomia asioita ja
+kysymyksiä kohtaan, joita nykyisyys alituisesti tuo esiin ikäänkuin
+ratkaisua vaatiakseen. Niillä ei ollut mitään merkitystä. Ne olivat
+olemassa ikäänkuin vaan vaivatakseen minua. Sillä ne esiintyivät aina
+vaatimuksina, kehoittaen välittömään toimeen, johon ei minulla ollut
+aikaa eikä halua. Nykyisyydellä oli aina minulle sanomista, ja jos
+ummistin korvani yksiltä vaatimuksilta, oli sillä kohta tarjona toisia,
+jos ei muuta niin: sinun pitäisi lopettaa keskeneräiseksi jäänyt
+kirjoitus, jonka aate muuten hälvenee ja kadottaa tuoreutensa.--Ei;
+minä jätän sen toistaiseksi, minulla on nyt tärkeämpää tekemistä.
+Taikka: sinä olet laiminlyönyt äitiäsi; sinä olet ollut maksamatta
+velkaasi toverille, joka on rahapulassa; sinä et ole ottanut selkoa
+tärkeästä päivänkysymyksestä. Ja jos täytän yhden näistä tehtävistä,
+niin nykyisyyden vaatimukset siitä vaan kasvavat. Ikäänkuin ilostuen
+voitostaan se kietoo minut heti pikkuasiainsa suunnattomaan joukkoon:
+kas tässä, tässä, tee tämä, tee tuo!--aivan kuin se vaan tahtoisikin
+kääntää huomiotani pois tulevaisuudesta, laasta umpeen koko sen tien,
+jonka olen elämälle viitoittanut. Ja sitäpaitsi, minulla on himmeä
+aavistus, mihin tämä nykyisyyden tienhaara johtaisi. Minä aavistan,
+että nykyisyys vihdoin ottaisi esiin kauan sitten unohtuneet
+kysymykset, ja sanoisi minulle: sinä elät tovereinesi porttoloissa;--
+tämmöiseksikö sinä aijoit tätä elämää, kun hait pelastusta paheestasi?
+--ja oletko sinä nyt edes itsesaastutuksesta vapaa?
+
+Ei, ei, se on mahdotonta, etten minä olisi muuta kuin mitä olen
+nykyisyydessä.
+
+Minullahan on suuret aikeeni. Minullahan on tulevaisuuteni!----
+
+Mutta jos saankin tuon äänen vaikenemaan, niin jääpi minuun omituisesti
+kalvava vaiva.
+
+Minun täytyy saada ikäänkuin vahvistusta, varmuutta siihen, etten ole
+huono. Minun täytyy jälleen saada nukutetuksi itseni siihen uskoon,
+että nykyisyys on jotakin olematonta ja merkityksetöntä.
+
+Ja siinä tarkoituksessa minä haen esille toverini.
+
+En tosin tarvitse hakea, sillä tiedän hyvin, missä he ovat, miksi he
+ovat sinne tulleet ja mitä he aikovat toisillensa sanoa. Minä vaan
+tulen heidän seuraansa.
+
+Mutta me emme voi vapaasti puhua toistemme kanssa, ellemme juo.
+Erittäinkin emme voi sanoa toisillemme juuri niitä sanoja, joita
+kaipaamme ja joita varten olemme tulleet yhteen. Juomatuulella
+sitävastoin nuo sanat tulevat sanotuksi kuin itsestään. Ne saattavat
+olla vaan jotkin pari sanaa, joita toinen tarvitsee. Koko kysymys
+saattaa olla siinä, että saan tietää, kuinka hyvä mies minä olen, tai
+että näen toisen pitävän totena tulevaisuuden aikeitani ja uskovan
+niihin. Sillä se on tuo vakuutus, jota minä tarvitsen. Mutta juuri ne
+sanat ovatkin mahdottomat sanoa humaltumatta; kieli ei käänny; tuntuu
+kovin kömpelöltä.--
+
+Enhän silloinkaan ollut viinan orja. En kurkistellut kaappiin, enkä
+ymmärtänyt juomista yksikseni.
+
+Ja kumminkin oli humaltuminen minulle yhtä välttämätöntä, kuin minulle
+oli välttämätöntä saada toisilta tuo vakuutus ja haihduttaa itsestäni
+tuo omituisesti kalvava vaiva.
+
+--Minä tunnen tämän vaivan herkästi, edeltäpäin, ennenkuin se on
+ennättänyt kasvaa rasittavaksi. Tunnen omituisen levottoman pyrkimisen
+vapautumaan siitä, ennenkuin se vielä on olemassakaan.
+
+Tätä vaivaa minä saatan tuntea ollessani kotona, niiden ihmisten
+seurassa, jotka näkevät minussa sen, mitä olen sisällisesti, eivätkä
+usko siihen kuvaan, jona esiinnyn ulkopuolella kodin seiniä. Minä en
+viihdy heidän seurassaan. Minun täytyy ulos, sinne, missä minua
+uskotaan ja missä itsekin saan jonkinlaisen uskon, että olen sitä, mitä
+minusta luullaan.
+
+Tätä vaivaa minä pakenen, kun jätän kesken jonkun vaikeuden,
+voittamatta sitä; kun päätän tyytyä siihen, mihin en ole tyytyväinen.
+Jollen pakenisi enkä haihduttaisi sitä, tiedän, mimmoiseksi se
+kasvaisi. Kaikki horjahtaisi, koko itseluottamukseni ja tulevaisuuteni.
+
+Tätä samaa vaivaa on minussa valmis synnyttämään kevätpäivä. Sillä sen
+tuores ilma, sen uhkuva eloisuus ylistää nykyisyyttä ja kutsuu
+nykyisyyden elämäniloon, jota minulla ei ole. Kevät ja sen ihanuus joka
+hetkellänsä uhkaa pian haihtua, ja sentähden kehoittaa ja kiirehtää
+minua. Mutta nyt minä en voi nauttia. Kevät on kuin minun
+ulkopuolellani. Minun ohitseni, editseni vaeltavat nykyisyyden
+ihanuudet, ne jättävät minut. Kaihoa herättää minuun kevätpäivä. Minun
+täytyy juoda sammuksiin tämä keväinen kaiho. Täytyy tuntea jälleen omaa
+elämääni. Minun kevääni on tulevaisuudessa.
+
+Tämä vaiva tuntuu minussa, kun vihdoin huomaan, että selvänä ollessani
+en enää voi rauhassa ajatella tulevaisuuttani, että minä hetki hetkeltä
+levottomasti muuttelen sen pääpiirteitä, että se ajatuksen kuva, johon
+olen koonnut koko tulevaisuuteni voidakseni olla jokakerta
+ajattelematta sen erikoisuuksia, ja joka on aina tarvittaessa
+mielessäni vilahtanut, on ikäänkuin kulunut, enkä minä voi enää sopivaa
+uutta keksiä; kun huomaan, että minulla ei ole enää sitä luottamusta,
+tulevaisuuteeni, ei ole enää sitä uskoa, sitä horjumatonta varmuutta,
+joka ennen teki rohkeimmatkin toiveet mahdollisiksi ja ylimielisesti
+painoi alas kaikki epäilykset. Ja minun täytyy saada luottamukseni
+takaisin, täytyy uskoa, sillä koko elämäni riippuu siitä uskosta.
+
+Silloin on toverielämä ja sen kanssa välttämätön humaltuminen muuttunut
+tarpeeksi.
+
+
+
+
+9.
+
+Kaksinaisuuden huipulla.
+
+
+En voi tarkkaan sanoa, milloin vihdoin kadotin uskon alkuperäiseen
+tulevaisuudenhaaveeseeni.
+
+Varmaan silloin, kuin huomasin, ettei minulla ollut entisestä suuresta
+rakkaudestani kansaan enää jäljellä muuta kuin se vähäpätöinen tunteen
+värähdys, jonka olin löytänyt äidinkielen soinnussa ja kotoisen seudun
+muistossa. Vähitellen oli tämän tunteen ympäriltä kadonnut koko sen
+taika ja sen mahti. Ja minun täytyi itsekin oudostua, että olin voinut
+niin mahdottomia haaveksia.
+
+Tämän tulevaisuuden kadottaminen ei kuitenkaan läheskään vienyt minua
+epätoivoon. Kun tunsin, että ilma loppui tältä suunnalta, jatkoin
+hengitystä toisaalta, enkä ollenkaan ruvennut tukehtumaan. Entisen
+tulevaisuuden sijaan minä nyt vaan tein sisässäni ikäänkuin sopimuksen
+uuden tulevaisuuden kanssa,--kaikessa hiljaisuudessa.
+
+Tämä sopimus uuden tulevaisuuden kanssa,--jonka luonteesen kohta
+tulen,--täytyi tapahtua ihan samassa kuin vanha tuli hylätyksi; niiden
+välillä ei ole voinut olla vähintäkään aukkoa. Sillä ilman
+tulevaisuutta en olisi voinut hetkeäkään elää, vaan olisin samassa
+silmänräpäyksessä kadottanut kaiken malttini; olisin kuin pudonnut
+pohjattomuuteen tai--kuten sanoin--tukehtunut. Ja tuo ylimeno vanhasta
+uuteen piti myöskin tapahtua niin, etten ollut ikäänkuin tietävinäni
+koko muutoksesta, niinkuin ainakin itsekkäästi jotakin ajatellessa tai
+päättäessä.
+
+Minä vaan ymmärsin, että oli välttämätöntä antaa sekä itselleni että
+niille, jotka minua tunsivat, riittävä selitys muutokseen.
+
+Sillä mehän olimme ennen kaikki toinen toisillemme koettaneet vakuuttaa
+juuri sitä, ettei innostuksemme ollut mitään hetkellistä nuoruuden
+innostusta, että mitä me ajattelimme ja puhuimme, sitä tulisimme
+ajattelemaan ja puhumaan koko elämämme. Emmekä me ketään olleet niin
+halveksineet, kuin niitä, jotka olivat koettaneet meille todistaa, että
+muka mekin, niinkuin kaikki muut, aikaa myöten jättäisimme innostuksen
+vähemmälle ja koreasti alkaisimme pyrkiä aineelliseen varallisuuteen ja
+yhteiskunnalliseen merkitykseen.--Me emme tulisi niin tekemään, vaikka
+koko maailma niin tekisi!
+
+Ja tähän muuttuneen kannan selitykseen tarjoutui mitä sopivin
+tilaisuus,--tilaisuus täydelliseen käänteeseen. Sillä aivan kuin minua
+varten oli juuri siihen aikaan Schopenhauer ja hänen pessimisminsä
+tullut muotiin. Heti kun haistoin ilmasta tämän lähestyvän ajan hengen,
+olin minä sen ensimmäinen lapsi, ja minulle oli kohta selvänä, mitä
+minä tulisin olemaan sekä omissa että muiden silmissä.
+
+»Elämän karvas kokemus oli nyt muka minulle osoittanut, etteivät
+aatteet ja ihanteet kelvanneet mihinkään. Kaikki tyyni oli vaan
+nuoruuden hullutusta. Tasa-arvoisuuden toteuttaminen oli maailmassa
+mahdotonta. Yhteiskunta ei liikahtanut meidän aatteittemme
+vaikutuksesta. Päinvastoin, mitä lujemmin siihen jyskytti, sitä
+selvemmin sain huomata, kuinka kallion kova se oli. Se liikkui vaan
+minkä itse suvaitsi, kehittyi ja muodostui vähitellen itsestänsä. Juuri
+tuo »vähitellen itsestänsä» oli totuus, vaikka olimmekin ennen
+halveksineet sitä ja pitäneet sitä anastajain ja sortajain valittuna
+tunnuslauseena. Mutta mitään kehitystä parempaan päin ei yhteiskunnalla
+voinut olla, koska tasa-arvoisuus oli saavuttamaton. Aina tulisi
+olemaan niitä, jotka tahtoivat ylentää itsensä muiden kustannuksella.
+Koko yhteiskunta-rakennus ei ollut muuta kuin rauhallinen tilaisuus
+muutamille sysätä raskain työ toisten niskoille, vapautuakseen siitä
+itse ja päästäkseen ylellisyyden ja hyvinvoinnin nautintoon.--Mutta
+yhtä vähän kuin oli yhteiskunnalla mitään tulevaisuutta, yhtä vähän oli
+tulevaisuutta odotettavana yksilöllä. Kaikki se onni, jota ihminen
+haaveksii ja odottaa tulevaisuudelta, on turha häikäsykuva,--niin, jos
+ei onneksi tahdo sanoa varallisuutta ja porvarillista avioliittoa;
+kaikki vähitellen sammuu ja katoaa ja muuttuu mullaksi; ihminen saattaa
+korkeintaan vaan surullisesti hymyillä sille elämälle, jota hän oli
+pantu elämään. Jos hän vielä jotakin toivoi ja johonkin luotti, niin
+oli se todistus hänen kehittymättömyydestään; kaiken kehityksen hienoin
+huippu oli synkkä pessimismi, ja sen järkevin pää--itsemurha.»
+
+Olin siksi sokaistu, etten itsekään voinut erottaa omaa kuvaa oikeasta
+olennostani, vaan luulin olevani sitä, mitä tahdoin olla omissa ja
+muiden ajatuksissa: Ja sentähden, vaikka hyvin tiesin, että olin
+luopunut vanhasta tulevaisuudestani paljoa ennen, kuin olin katsonut
+tarpeelliseksi muuttua pessimistiksi, kuvailin kumminkin, että tämä
+pessimismi todella oli minut näin perinpohjaisesti muuttanut.
+
+Itse asiassa olin kuitenkin niin vähän pessimisti, etten ainoastaan
+ollut tekemättä itsemurhaa, vaan päinvastoin olin mennyt naimisiin ja
+antautunut täydellä todella ratkaisemaan kysymystä, miten voisin
+järjestää elämäni mahdollisimman mukavaksi, huolettomaksi, suloiseksi,
+onnelliseksi. Ja tiesin hyvin, että se juuri oli minun uusi
+tulevaisuuteni.
+
+Elämäni punainen lanka oli ihan itsestään siirtynyt entisestä
+tulevaisuudesta. Minulle yhtäkkiä ei ollutkaan enää tärkeä koko kansan
+rakkaus, vaan yhden ainoan ihmisen: vaimoni.
+
+Erilaisuus pyrintöjeni esineissä ei estänyt täydellistä yhtäläisyyttä
+tämänkin uuden rakkauden historiassa. Minä olin löytänyt senkin,
+niinkuin olin löytänyt isänmaan rakkauden, aluksi vähäpätöisenä
+tunteena sydämmen monien tunteiden joukossa; olin sitten temmannut sen
+erilleen muista, nostanut ylemmäksi muita, ikäänkuin että: tässä se nyt
+on! minäkin olen nyt löytänyt sen kuuluisan rakkauden, jota runoilijat
+ylistävät ja joka romaanin sankareja viepi teosta tekoon, sen ikuisen
+rakkauden, jota varten ihmiset elävät ja maailma pyörii! minä tahdoin
+tuntea sitä yhtä voimakkaana kuin kuka tahansa muu!--Ja niin paisutan
+minä tämänkin tunteen mahdollisimman suureksi, aivan kuin tahtoisin
+sillä itselleni todistaa, että olen nyt löytänyt elämän varsinaisen
+sisällyksen. Minä tahdon taaskin uhraantua. Minun oma etuni ei saa
+merkitä mitään. Minä elän vaan sitävarten, että saattaisin vaimoni
+onnelliseksi. Ja taas olen tuntevinani samaa luottamusta ja varmuutta,
+enkä epäile mitään.
+
+Mutta tässäkin käy jalojen aikomusten niinkuin ennen. Aivan pian ne
+kääntyvät vastakohtaansa. Sillä nytkään ei minun rakkauteni synnytä
+muuta kuin tulevaisuuden tarkoituksia. Ja nykyisyydessä pääsee
+itsekkäisyyteni täyteen valtaan. Rakkauteni on nykyisyydessä vaan
+vaatimus, että hän minua rakastaisi. Ja sitä varten minä koetan olla
+hänen edessänsä kaikkea muuta kuin mitä olen. Ylennän alituisesti
+itseäni hänen silmissään, puhun hänelle suurista aikeistani, joita
+tuskin itsekään uskon, ja koetan laittaa niin, että hän vaan
+oivaltaisi, että minä olen parempi, jalompi, viisaampi, lupaavampi
+kaikkia niitä miehiä, joita hän tuntee tai tulee tuntemaan.--Sitten
+minä vähitellen alan huomata, kuinka yhä enemmän paljastun hänen
+edessään ja hän ei oikein tunnusta minua siksi, miksi olen tahtonut
+antaa itseäni ilmi; alan usein epäillä, että hän näkee jotakin alhaista
+minun olennossani, ja sentähden ei voi ihailla minua, ei pitää minua
+muita parempana eikä rakastaa muita enemmän; alan kiusata häntä
+mustasukkaisuudella ja katkeroitan sekä hänen että oman elämäni, pannen
+alttiiksi koko sen onnen, jota olin sekä hänelle että itselleni
+aikonut.
+
+Ainoa onni se oli odotettavana tulevaisuudeltamme. Nykyisyys ei nytkään
+viehättänyt minua entistä enemmän. Nykyisyydessä en tehnyt mitään koko
+huomiolla enkä koko rakkaudella. Kaikki tein tulevaisuudelle.--Vaimoni
+kerran kyyneleet silmissä valitti, ettei minulla ollut mitään oikeata
+halua kodin laittelemiseen. Muistaakseni en osannut puolustaa itseäni,
+mutta minä tunsin näin:--kyllähän minä kotia haluaisin rakentaa, mutta
+eihän tämä meidän kotimme ole se oikea, se koti, jonka me kerran
+todellakin perustamme; eiväthän nämä satunnaiset huonekalut, jotka sinä
+olet tuohon kerännyt ja järjestänyt, tule ehkä olemaankaan siinä
+oikeassa tulevaisuuden kodissa.----
+
+--Mitä sinä tekisit, jos saisit sata tuhatta? kysyi vaimoni.
+
+Mitäkö minä tekisin. Sepä kysymys!
+
+Yhdeltä puolen se oli juuri ydinkysymys. Sillä tiesinhän minä, että
+minulle oli tullut kaikkien ajatusteni ajatukseksi kysymys, miten
+voisin saada tarpeeksi rahaa toteuttaakseni vastaisen onnen.
+
+Ja toiselta puolen minun täytyi hämmästyä, etten voinut vastata tähän
+kysymykseen. Aikeita oli monenlaisia ja erilaisia. Ja ne, jotka olivat
+lähimpänä sydäntä, tuntuivat niin lapsellisilta ja alastomilta, ettei
+niitä olisi omalle vaimollekaan tunnustanut aikamiehen totisiksi
+tulevaisuuden ajatuksiksi.
+
+Kun istuin kesällä kalastellen venheessä, saattoi minulle olla niin
+perin selvänä, mitä rahoilla tekisin. Tietysti toteuttaisin vanhan
+haaveeni: ostaisin maatilkun, johon rakentaisin kesäasuntoni. Eikä se
+vielä ollut pääasia. Pääasia oli, että siinä olisi minulle erikoinen
+venevalkama ja erotettu huone kalastustarpeita varten, jotka
+järjestäisin tarkasti, verkot erilleen, onkivavat erilleen, siimat
+vyyhteihin hyllyille ja sinne myöskin koukut, kukin laji omaan eri
+rasiaansa.--Tai ajattelin vastaista purjevenhettäni, jonka sisustus oli
+minulle pienempiin erikoisuuksiin asti selvänä.
+
+Näin kesällä.--Mutta syksyllä oli tulevaisuuden kuva jo toinen:
+
+Tärkeätä oli kaikissa tapauksissa lämpimät, korkeat, aistikkaasti
+sisustetut huoneet. Minun huoneessani (--vaimoni huone oli vähitellen
+häipynyt mielikuvituksesta) pitäisi olla kokonaismatto yli permannon,--
+käynti ei saisi kuulua kuin hiljaisena tassutuksena,--arvokkaat verhot
+korkeissa ikkunoissa, tummat seinät, joita koristavat taulut ja
+kipsikuvat. Kirjoituspöytäni--painava, viheriäverkainen--tulisi
+seisomaan vapaasti melkein keskellä huonetta. Pöydällä olisi
+matalajalkaiset kynttilät, komeat kirjoitusneuvot, avattu kirja, jonka
+lehdellä luinen paperiveitsi.
+
+Tai kun kävelen alkaneen syksyn lokaisilla kaduilla: Miksi en pitäisi
+hevosta ja vaunuja! Ettäkö sitä moititaan ja nauretaan? Mutta moittijat
+ja naurajat eivät ole muuta kuin kadehtijoita. Mitäpä moitittavaa olisi
+asiassa.
+
+Taikka minä tulisin matkustamaan ulkomaille, missä eläisin sen ajan,
+joka Suomessa on pimein ja ikävin. Kartuttaisin siellä tietojani,
+puhuisin sujuvasti ranskaa ja englanninkieltä, ja kotimaassa olisin
+keskuksena kaikelle kirjalliselle ja taiteelliselle elämälle.
+
+Ja ihan kuin kaupanpäällisiksi saattoi näihin tuumiin liittyä
+aatteellinenkin puoli, joka ei ollut suinkaan vielä käynyt minulle
+tarpeettomaksi.
+
+Kun minä tähän kaikkeen tarvittavia suuria rahoja saadakseni ajattelin
+niitä korkeita yhteiskunnallisia asemia, joihin lainopilliset tietoni
+ja kielitaitoni minua oikeuttivat, niin minulle samassa tarjoutui
+ihankuin itsestään tilaisuus olla sekä isänmaallinen että jalomielinen.
+Korkealta asemaltani minä kyllä tietäisin valvoa isänmaani etuja ja
+vaikuttaa kansani parhaaksi. Eikä ainoastaan sitä; Tahtoisin myöskin
+olla uskollinen nuoruuteni varhaisimmille aatteille. Minä käyttäisin
+vaikutusvaltaani aikaansaadakseni demokraattiseen suuntaan käyviä
+muutoksia yhteiskunnallisissa oloissa. Lausunnoissani aina pyrkisin
+siihen suuntaan, että tasa-arvoisuus ja yhdenvertaisuus kansalaisten
+kesken lähenisi toteutumistansa; enkä missään ummistaisi silmiäni,
+missä tämä kysymys olisi ratkaisun alaisena.
+
+Tämmöinen aatteellinen mieliala ei minussa suinkaan ollut mitään
+satunnaista, vaan minä päinvastoin siihen perehtymistäni perehdyin.
+Toisin sanoen: minä tiesin niin selvästi kuin omin silmin näin, että
+pyrin yhteiskunnalliseen asemaan rahan ja personallisen hyvinvoinnin
+vuoksi; mutta minä tahdoin kuvailla ja kuvailinkin, että pyrin sinne
+jalomielisyydestä.
+
+Tämä kuvaileminen tuli minulle tarpeelliseksi. Sillä minulle tuli
+tarpeelliseksi esiintyminen käytännöllisenä, kelpaavana ja luotettavana
+kansalaisena sen valtiollisen puolueen silmissä, johon kuuluin ja jonka
+kannatusta pyrinnöilleni toivoin.
+
+Ja kun niin oli, niin ei ollut mikään helpompaa kuin jättää sikseen
+pessimismi, joka ei näihin piireihin ollenkaan sopinut. Täällä ei
+kukaan kysynyt, mitä minä olin ollut »ylioppilasaikana». Olot
+ympärilläni olivat kokonaan muuttuneet, ja minä itse olin nyt jo
+täysikäisten, julkisuudessa toimivien kansalaisten keskuudessa, jossa
+en suinkaan tarvinnut pelätä, että kukaan olisi tullut tutkimaan minun
+isänmaallisuuteni todellisuutta ja vaikuttimiani. Siellä ei edes
+kuulunut sopivaisuuteen puhua suoraan siveellisistä vaikuttimista
+julkisessa toiminnassa; olisi tuntunut kovin kömpelöltä ottaa vakaassa
+seurassa semmoista puheeksi. Siellä puhuttiin vaan puolueen
+käytännöllisistä tarkoitusperistä. Ja kaikki tuo muu se kuului paremmin
+lyseolaisille. Oli tietysti itsestään selvä, että julkisuudessa
+vaikuttavat miehet toimivat isänmaanrakkaudesta, että jokaisella heistä
+oli sisällinen vakaumuksensa, joka oli hänelle ylin toiminnan ohje.
+Mutta jos sattumalta muistui nuoruus ja sen vilpittömyys, niin
+naurahdettiin vaan sopivalla tavalla, tarkoittaen sillä osoittaa, että
+poikamaisuus oli jo jäänyt ammoisten aikojen taa.
+
+Puolueessa annettiin kullekin arvoa sen mukaan, kuinka pitkälle kukin
+oli ennättänyt mahdollisuudessa astumaan johonkin vaikuttavaan
+yhteiskunnalliseen asemaan. Ihmiset ihailivat siropukuisia, vakavia
+nuoria miehiä, jotka osasivat käyttäytyä ja edustaa itseänsä.
+
+Enkä tarvitse siis lähemmin selittää, mimmoisen kuvan minäkin nyt olin
+itsestäni luonut.
+
+Huomattava on, että minä tähän aikaan, samalla kuin kaksinaisuuteni
+näin kasvoi, tulin yhä itsetietoisemmaksi siitä, että minä ja minun
+kuvani olivat eri asioita.
+
+Mutta vaikka tulin itsetietoisemmaksi, en minä kuitenkaan koettanut
+heikontaa kuvaani enkä siitä vapautua. Päinvastoin minulle tuli yhä
+tärkeämmäksi uskotella itselleni, että se oli juuri minun kuvani, joka
+jotakin merkitsi, ja että tuon toisen minuuden piti vaan koettaa
+sovittautua kuvan mukaan. Sillä siitä, että muut tunnustivat tätä kuvaa
+ja sen perustuksella toivoivat minusta jotakin ja kannattivat minua,
+riippui koko menestykseni, tulevaisuuteni ja onneni.
+
+Muistan hyvin siltä ajalta monta tekoa, joita tiesin aivan itsekkäiksi,
+lähteneiksi mitä tavallisimmista pikkumaisista vaikuttimista. Mutta
+minä en asettunut niitä arvostelemaan, en ottanut ollenkaan lukuun,
+että vaikuttimeni johtuivat halusta ylentää omaa itseäni, ja katsoin
+kokonaan tämän sisäisen tiedon ohi. Se, että minä oikeastaan en uskonut
+mihinkään isänmaallisiin vaikuttimiin,--se, että minä oikeastaan olin
+ateisti,--se kaikki oli minusta jotakin epäoleellista, ja oleellista
+oli minusta se, mitä olin ulkonaisesti, julkisesti, muiden silmissä,
+puolueen silmissä, niiden silmissä, jotka odottivat minusta lupaavaa
+virkamiestä.
+
+Ja jos tämä kaksinaisuus häiritsi minun sisäistä rauhaani, niin ei
+minulla ollut muuta neuvoa kuin päästä sopusointuun kuvani kanssa.
+Minun täytyi ruveta ajattelemaan niinkuin kuvani oli kaikissa
+tapauksissa ajatteleminen. Kun minun piti esiintyä isänmaallisena,
+sopivassa määrässä kirkollisena, yhteiskuntaa ja olevia oloja.
+puolustavana, niin aloin hakea järjellistä tukea semmoisille
+mielipiteille,--pitihän minun toki voida puolustaa itseäni
+vastaväittäjiä vastaan. Eikä mikään ollut helpompaa. Kaikki oli sitä
+varten valmistettu ja jo minua odottamassa. Kaikki oli ammoisista
+ajoista valmiiksi mietitty, kaikki vastaväitteet kumotut ja
+perusteettomiksi todistetut. Kuka ei tuntisi noita ikivanhoja ajatuksia
+yhteiskunnallisten olojen historiallisesta kehityksestä, olevien olojen
+pyhyydestä, kirkonopin välttämättömyydestä rahvaan vuoksi j.n.e.
+Minäkään en siis tarvinnut näitä ajatuksia itse muodostaa, otin vaan ne
+täysin valmiina omikseni. Ne olivat tarjolla kuin minua varten. Minne
+katsahdinkin, siellä ne jo itsestään tulivat minua vastaan, tahtoen
+ikäänkuin onnitella minua. Ja kun olin ensin yhden ainoan omistanut,
+kaikki muut virtasivat itsestänsä mukana, aivankuin koko olentoni olisi
+ollut juuri niitä varten laadittu kuilu.
+
+Ei mikään asia niinkuin tämä auttanut minua pääsemään vakavien ja
+kypsyneitten joukkoon. Minun taakseni kerääntyi itsestään koko siihen
+tarvittava tausta. Kun joku nuorukainen tuli minulle selittämään
+olevien olojen nurinpuolisuutta ja vaati senvuoksi niiden
+mullistamista, saatoin nyt minäkin aivan niinkuin ne muut vakaat
+pudistaa hymyillen päätäni. Mutta jos hän itsepintaisesti pysyi
+väitteessään yhä vaatien mullistuksiansa, niin en tarvinnut muuta kuin
+avata jonkun laatikon niistä monista, jotka kaikki olivat täytetyt
+lainopillisilla ja sosioloogisilla tiedoillani ja aivan kuin leikilläni
+heitellä sieltä esiin tavaraa,--kun hän jo vaikeni mykäksi ja painui
+alakuloiseksi oman riittämättömyytensä tiedosta.
+
+Mutta puolueessa oli minut huomattu. Ja minä kuulin ääniä, jotka muun
+muassa arvelivat, että minä olisin saatava Pietariin Suomen
+ministeri-valtiosihteerin virastoon.----
+
+       *       *       *       *       *
+
+Jos tämän kuvauksen perustuksella nyt tahtoisi antaa yleisen arvostelun
+minun luonteestani, niin saattaisi olla hyvin helppo vaan lyhyesti
+sanoa, että olin turhamielinen.
+
+Arvostelu voi olla aivan paikallaan. Se vaan ei voi tyydyttää minua
+itseäni. Minä en ole tätä kuvausta kirjoittanut vaan osoittaakseni,
+kuin turhamielinen olin.
+
+Minun täytyy siis edelleen vielä kysyä miksi olin turhamielinen,--mihin
+se minussa perustui,--mihin sillä pyrin.
+
+Onhan jotenkin helppo antaa siveellinen arvostelu esimerkiksi
+keikailevasta naisesta. Me sanomme hänestäkin, että hän on
+turhamielinen, ja jokainen heti myöntää tuon arvostelun oikeaksi.
+
+Jos meiltä sitävastoin nytkin kysyttäisiin, mitä on hänen
+turhamielisyytensä, niin olisi paljoa vaikeampi vastata.
+
+Rupeisimme ehkä mielessämme luettelemaan joukon yksityisiä tapauksia
+voidaksemme ensin päättää, mitä yleensä turhamielisyydellä voi
+ymmärtää.
+
+Mutta kun rupeamme esimerkkiä kokoomaan, niin hämmästymme, kuinka
+laajalle tuo käsite ulottuu. Alamme tanssisaleista, poimimme
+huvipaikoista, peilien äärestä, valtakaduilta; mutta huomaamme, että
+esimerkkien sarja voi jatkua ihan toisille aloille, missä ei enää ole
+kysymys huvituksesta eikä kevytmielisyydestä. Koulupoika, joka
+tekemällä kepposia hakee toveriensa suosiota, saattaa olla
+turhamielinen juuri samasta syystä kuin kirkollinen vanhus
+ulkokultaisuudessaan, nuori tyttö samasta syystä kuin tiedemies,
+taiteilija samasta syystä kuin politikoitsija ja niin edespäin.
+
+Ennenkuin löydämme yhteisen syyn, täytyy löytää yhteinen tunnusmerkki.
+
+Ja tämä yhteinen tunnusmerkki on se, että he kaikki tahtovat
+ympäristölleen esiintyä jossakin erityisessä valossa, antaa itsestään
+joku erityinen tekokäsitys.
+
+Nainen, joka heijastellen itseänsä peilissä laittelee pukuansa, koettaa
+jäljitellä määrättyä kuvaa, mikä esiintyy hänen henkisen näkönsä
+edessä. Tämä kuva saattaa olla itsenäisesti syntynyt hänen oman makunsa
+ohjaamana, mutta lienee kuitenkin tavallisesti lainattu
+muotimaailmasta. Taikka jos hänellä ei ole mitään varmaa kuvaa
+itsestänsä, niin hän paraikaa peilin edessä luopi sellaista. Hän
+asettuu milloin mihinkin asentoon, sovittelee kukkaiset milloin
+vasemmalle milloin oikealle puolen päätä, milloin kohentaa milloin
+painaa alas tukkansa, milloin hyväksyy milloin hylkää jonkun värin tai
+muodon, kunnes hänen edessään on semmoinen kokonainen kuva, joka häntä
+tyydyttää ja jonka hän omistaa.--ja ulkona, kun hän hymyilee ja
+nyykäyttää päätä tervehdykseksi, kun hän pysähtyy puhumaan jonkun
+kansaa, saa tilaisuuden liikutella käsiänsä ja usein vaihtamaan
+kasvojensa ilmeitä, hän kaiken aikaa seuraa kuvaa, joka on hänen
+mielikuvituksessaan, tai joka paraikaa, siinä puhuessa ja nauraessa,
+ihankuin itsestään syntyy,--jonka hän tahtoo siirtää toisiin ja jonka
+hän näkeekin painuvan katselijoihinsa tai kuuntelijoihinsa. Usein on
+naisten koko ilo ja elämä siinä, että he näkevät onnistuvansa tässä.
+Ilo ei riipu siitä, että kuva todellakin painuu toisten mieleen, vaan
+siitä, että tämä kuva siellä myöskin miellyttää ja saattaa kiintymään.
+
+Mutta se ei ole suinkaan yksistään naisille omituinen tuo halu esiintyä
+jollakin erityisellä tavalla toisten silmissä.
+
+Niinpä tulee valtakaduilla lakkaamatta vastaani miesolentoja, jotka
+itsestään tahtovat luoda sekä minuun että muihin jonkun vissin kuvan.
+En tarvitse heitä tuntea; ulkonainen olentonsa heidät ilmaisee. Milloin
+heidät ilmaisee heidän muheva turkinkauluksensa ja ne silmäykset, jotka
+sen sisästä suvaitsevat kohdistua ohikulkijoihin, milloin heidän oma
+jäykistynyt niskansa, teeskennelty käyntitapa tai luonnottoman arvokas
+nauru. Samaa halua näen nuoressa virkamiehessä, joka ei katso minuun
+nähdäkseen, mitä minä olen, vaan nähdäkseen, mitä hänestä ajattelen,
+joka rupeaa puhumaan kanssani valituin lausein ja ääntänsä
+teeskennellen vakaammaksi, kuin hänen sisällinen poikamaisuutensa
+tahtoisi käyttää. Ja jos hänen tervehdyksensä ei olekaan mikään suloa
+tavoittava päännyökkäys, kuten naisen, niin puhuu ihan samaa kieltä se
+tekokylmä huolimattomuus, jolla hän ikäänkuin tahtoo tehdä
+uskottavaksi, että hänellä on liiaksikin tuttuja, tai että hän oli
+ajatuksissaan tervehtiessään, tai tahtoo sanoa, että se on vaan
+ulkonainen tapa hänellä, että hän tervehtiessään hymyilee
+ystävällisesti.
+
+Ja jos tulen hänen vastaperustettuun kotiinsa, niin hänen raskaat
+huonekalunsa, hänen draperiansa ja mattonsa--kaikki minulle ilmaisee
+sen kuvan, joka hänen ajatuksissaan väikkyy ja jonka hän tahtoo siirtää
+minuun. Hän tahtoo uskottaa minulle kuuluvansa ylempään
+yhteiskuntaluokkaan, kuin mihin hän kuuluu, että hän on rikkaampi, kuin
+on, että hän rakastaa puhtautta enemmän, kuin hän rakastaa, ja niin
+edespäin.
+
+Mutta kuvan luominen voi perustua haluun esiintyä jossakin erityisessä
+valossa myöskin mitä sisälliseen olemukseen tulee, eikä välttämättä
+tarkoita näin ulkonaista muotoa.
+
+Kuka meistä ei tavan takaa huomaisi antavansa ihmisille toisen
+käsityksen itsestänsä, kuin mikä hän todellisuudessa on. Joka on
+tottunut tekemään havaintoja omasta sieluelämästään, on varmaan
+huomannut, että hän on eri ihmisryhmille antanut itsestänsä
+erilaisiakin kuvia. Hän on voinut yksille antaa aavistaa olevansa
+iloinen, käytännöllinen, elämänhaluinen optimisti, ja toisille jostakin
+syystä tahtonut esiintyä melkein »blaseerattuna», kaikki synkissä
+väreissä näkevänä pessimistinä; mutta kolmansien edessä, joille hän ei
+ole kyennyt mitään kuvaa itsestään antamaan, hän on saattanut tuntea
+semmoista epävarmuutta, että on ujostellut ja punastunut kuin
+koulupoika heidän edessään, aivan kuin olisi läpinäkyvä lasiastia.
+
+Tunnen erään täydessä miehuudenijässä olevan henkilön, joka kokonaan
+elää siinä kuvassa, jolla hän luulee miellyttävänsä ulkomaailmaa. Hän
+on sisäisimmässä luonteessaan melkein naisellinen, suhteissaan
+lähimpiin tuttuihinsa aran hieno. Hän rakastaa kotia ja lapsiansa ja
+ottaa osaa koko sielullaan heidän puuhiinsa. Hän ihailee semmoista
+taidetta, missä löytää hiljaista, syvää runollisuutta, joka välttää
+efektejä ja kaikkea mahtipontisuutta. Mutta tämmöisenä hänet tuntevat
+vaan harvat lähimmät ystävät. Koko muulle maailmalle hän on ihan toinen
+henkilö: hän on siellä sitkeä öitten valvoja; juomatuulella ollessaan
+hän vetää alas kaikki pyhät, arvostelee lokaan koko maailman ja armon
+hänen silmissään on saavinaan vaan se, joka voi hänelle esittää jotakin
+suurta, meluavaa, mahtipontista. Ja tämä itsessään niin hieno sielu
+panee alttiiksi kotirauhansa ja kotionnensa näytelläkseen tuota
+tekokuvaa, jota hän luulee rakastettavan ja ihailtavan.
+
+Tunnen niinikään taiteilijaluonteen, joka elää ja hengittää siitä
+kuvasta, mimmoisena yleisö häntä ihmettelee ja ihailee. En tarkoita,
+että hän olisi yleisön maun orja. Ei; hän on päinvastoin pikemmin
+luonut maun yleisölle. Mutta sen mukana hän on myöskin tullut luoneeksi
+oman kuvansa. Ja nyt hän ei voi mitään tehdä, minkä hän pelkää tulevan
+ristiriitaan tuon kuvan kanssa. Hän kärsii tästä, sillä se rajoittaa
+hänen alaansa ja estää häntä antautumista uusille urille. Ja sittenkään
+hän ei voi rikkoa kuvaa, jommoisena niin monet ovat häntä ihailleet ja
+rakastaneet.
+
+Voin myöskin hyvin ajatella tiedemiestä, joka mitä ulkonaiseen asuun
+tulee, ei suinkaan välitä mistään kuvasta, vaan puikkelehtii mieluummin
+huomaamattomana ja vähäpätöisenä ihmisjoukossa. Mutta istuessaan
+kirjoittamaan tieteellistä teostansa hänelle avautuu se maailma, jonka
+edessä hän ei suinkaan tahdo kulkea vähäpätöisenä ja huomaamattomana.
+Hän on vasta alkanut herättää suurempaa huomiota. Hän tietää, että yksi
+ja toinen tunnettu asianymmärtäjä on pannut hänet mieleensä,
+muodostanut itselleen käsityksen hänestä ja odottaa jotakin häneltä. Ja
+hänellä on hyvä vainu siitä, mitä hänen asemassaan olevan tiedemiehen
+sopii väittää tai olla väittämättä, mikä voi näyttää lapselliselta
+tieteellisessä teoksessa, vaikka olisikin tosi, ja mikä antaa puhtaasti
+tieteellisen vaikutuksen esitetylle asialle. Hän tuntee tarkoin kaikki
+tieteelliset lauseparret, joihin ajatukset, ovat puettavat, eikä hän
+voi vahingossakaan jättää mihinkään raakaa aukkoa. Ja vihdoin on
+hänelle selvänä suuntakin, mihin hänen asemassaan olevan tiedemiehen
+sopii pyrkiä. Sillä tuo »hänen asemassaan oleva tiedemies» on hänen
+kuvansa, joka häntä johtaa niinkuin valo pimeydessä. Totuus saa tulla
+perässä niinhyvin kuin taitaa.
+
+Mutta selvimmin näen tätä riippuvaisuutta omasta kuvasta
+politikoitsijassa. Kuvan luominen ja kuvassa eläminen ikäänkuin kuuluu
+hänen ammattiinsa. Puolue, jonka johtaja tai vaikuttava jäsen hän on,
+on vähitellen omistanut sen kuvan hänestä, jota hän alkujaan on
+tarkoittanut tai joka on itsestään syntynyt silloin kuin hänen
+esiintymisensä ensi kerran onnistui ja herätti huomiota. Ja nyt on tämä
+kuva määräävä koko hänen elämällensä. Koko kysymys hänellä on osata
+ylläpitää tätä kuvaa puolueensa mielessä, olla poikkeematta niistä
+kehyksistä, joita tämän kuvan luonne määrää, taitavasti ja varovasti
+sovitella jokapäiväisiä valtiollisia tapauksia itseensä, mutta myöskin
+olla laiminlyömättä tilaisuutta, milloin kuvan omassa hengessä sopii
+rohkeasti astua esiin ja pitää sopivaa melua.--Omituista hänelle on
+vielä se, että hän on, verraten kaikkiin muihin mainittuihin
+esimerkkeihin, vähin itsetietoinen siitä, että hän toimii tämän kuvan
+voimasta. Hän on niin kaiken aikaa ja niin täydestä sydämmestä elänyt
+kuvassansa, että hänen sisällinen ihmisensä on sillävälin jäänyt
+kokonaan kehittämättä. Hän on täydellinen lapsi erittäinkin mitä hänen
+toimintansa vaikuttimiin tulee. Hän saattaa tehdä jotakin tavallisesta
+vihasta tai koston tuomasta ja kuvailla toimineensa puhtaasta
+isänmaanrakkaudesta. Sillä hän on niin kauan uskotellut muita
+toimivansa jaloista ja ylevistä vaikuttimista, että hän vihdoin uskoo
+itsekin omaa valhettansa. Kun hän antaa äänensä ratkaisevaan
+äänestykseen ja lähestyy uurnaa, näkee hän itsessään vakavan, yleisissä
+asioissa koetellun, kaikkia syitä ja vastasyitä punnitsevan, taatun
+miehen, eikä hän tule ottaneeksi huomioonsakaan, että hän oikeastaan
+oli epävarma viimeiseen hetkeen saakka ja toimitti sisässänsä hyvin
+kevytmielisen »kruuna vai klaavan», ennenkuin pudotti lippunsa.
+Istuessaan lakiasäätävässä kokouksessa hän ajattelee sisällisellä
+liikutuksella sitä suurta edesvastausta, jota hän on pantu kantamaan ja
+unohtaa samalla, ettei hän suinkaan olisi sallinut, että kukaan muu
+olisi valittu tähän rasittavaan luottamustoimeen. Juhlapuheissa,
+vastauksissa maljanesityksiin, mietinnöissä, artikkeleissä ja omassa
+mielikuvituksessaan hän kuvailee toimivansa jaloista, ylevistä,
+isänmaallisista vaikuttimista, mutta itse asiassa hän toimii, niinkuin
+toimii, siksi, että hänen edessään on hänen kuvansa,--että tätä kuvaa
+kannattaa se puolue, johon hän kuuluu, että hänen täytyy tämän puolueen
+suosiota ylläpitää. Vielä enemmän:--Hän hämärästi aavistaa, että jos
+hän kallistaisi korvansa riippumattomille järjen ja sydämmen
+vaikuttimille, hän joutuisi kuin vuotavalle sannalle, koko hänen
+kuvansa horjahtaisi ja hän esiintyisi puolueellensa epäluotettavana,
+epävarmana, tai tulisi kokonaan mahdottomaksikin.
+
+Kaikki tämä soveltuu nyt tosin yhteisen nimen, turhamielisyyden
+piiriin. Mutta kuitenkin nousee itsestänsä kysymys, mikä on tämän
+turhamielisyyden perustuksena, joka näyttää kaikkialla niin yhtäläisiä
+tunnusmerkkiä ja esiintyy kumminkin niin erilaisissa elämänoloissa.
+Onko se vaan satunnainen ominaisuus luonteessa, vika, josta voi
+vapautua heti kun on sen huomannut.
+
+Ei, sitä se juuri ei ole. Päinvastoin se tuntuu olevan nykyisen
+kulttuuri-ihmisen perusominaisuuksia, joka ei riipu mistään
+satunnaisuudesta. Nainen, joka on tottunut viehättämään sillä kuvalla,
+jonka hän on itsestään luonut, ei voi mielin määrin luopua
+keikailemisen tavasta, jos hän keikailemalla juuri kuvaansa luo.
+Ainoastaan suurempi sisällinen muutos voi hänet tästä tavasta
+vapauttaa,--semmoinen muutos, joka tekee kuvan tarpeettomaksi, koska on
+tehnyt itse viehättämisen tarpeettomaksi. Toisin sanoen, hänen täytyy
+muuttaa uskoansa. Sillä se on hänen sisällisin uskonsa, että hänen on
+taivuttaminen toisten huomiota, tunnustusta tai rakkautta itseensä.
+Elämän koko viehätys on hänellä siinä, ja toimiminen jostakin muusta
+vaikuttimesta tuntuu hänestä käsittämättömältä, mahdottomalta,
+ikävältä. Elämä tältä toiselta kannalta ei vedä häntä puoleensa; ei
+viehätä häntä. Hänestä näyttää, että hän häviäisi tyhjyyteen, ettei
+hänestä mitään jäisi jäljelle, jos hän kadottaisi sen kuvan, minkä hän
+on itsestään luonut.
+
+Ja aivan samasta syystä ei politikoitsijakaan voi ruveta huomisesta
+päivästä alkaen toimimaan isänmaanrakkaudesta, jos hän vielä eilen ja
+tänään toimi oman kuvansa ohjaamana. Hänelläkin on oma piintynyt
+elämänuskonsa, jota hän ei voi mielin määrin muuttaa. Hänenkään
+pyrintönsä eivät ole tavallista alhaisempia, sillä hän ei oikeastaan
+ole koskaan muuhun pyrkinyt kuin taivuttamaan itseensä toisten
+huomiota, tunnustusta ja rakkautta.
+
+Mutta jos tämä kaikki nyt selitetään vaan turhamielisyydeksi, niin
+tämmöinen arvostelu katsoo kokonaan kysymyksen ytimen ohi.
+
+Tämmöisen kuvan luominen, sen muuttuminen elämän vaikuttimeksi,
+ilmaisee, käsitettynä kaikessa laajuudessaan, ulottuen elämän joka
+alalle, sen erilaisimpiin suhteisin, selvän yleisinhimillisen
+pyrkimyksen. Siinä ei puhu mikään muu, kuin tuo vanha lapsellinen
+toisten rakkauden tavoitteleminen.
+
+Siinä puhuu se usko, joka ei ota horjuakseen mistään
+vastatodistuksista, koska siihen yhtyy elämän koko viehätys ja yllytin.
+
+
+
+
+10.
+
+Kotona.
+
+
+Eräänä kevännä matkustin vaimoni ja lapseni kanssa vanhempaini kotiin,
+hovioikeuskaupunkiin. Vietettyä kesän kotona oli syksystä aikomus
+seurata tuomaria lähiseudun käräjäkunnissa ja tutustua hänen
+käytännöllisiin toimiinsa, tullakseni vihdoin itse määrätyksi käräjiä
+toimittamaan, mikä kaikki tarvittiin vastaisia virka-ansioluetteloja
+varten.
+
+Tulin nyt vanhempaini kotiin juristin koko kukoistuksessa;
+uusmuotisesti puettuna, käytöksessä alkavaa arvokkaisuutta ja tuota
+lakimiehille omituista varmuutta joka kysymyksessä, joka eteen sattui.
+
+Näin tyydytyksekseni, että täälläkin tein kaikkiin sen vaikutuksen kuin
+tahdoin. Erittäinkin nuoremmat kotolaisistani ottivat minut vastaan
+huomattavalla ihailulla, kun minä tulin ilosena, ryhdikkäänä, kun
+puhuin oikeuslaitoksesta, maistraateista, poliiseista ja muusta
+semmoisesta, johon tavalliset kuolevaiset katsovat ylöspäin, aivan kuin
+olisin ollut kaiken tuon vastavalittu päällikkö. Erityisesti muistelen
+tyydytystä, minkä minulle tuotti keskustelut--muiden kuullen vanhan
+isäni kanssa,--keskustelut kunnallisista kysymyksistä, työpalkoista,
+tullisuhteista, rahakannasta, valtiolainoista. Kaikki nämä kysymykset
+viehättivät minua täällä kotona--aivan niinkuin ne olivat viehättäneet
+muuallakin maailmassa--ainoastaan mikäli niiden avulla sain liikutella
+sitä heijastinta, jolla näyttelin ja tein huomattavaksi itseäni. Tuo
+halu esiintyä teko-olentona oli niin vahvaksi juurtunut, että minä
+omien omaisteni edessä jokaisella sanalla pidin huolta kuvani
+istuttamisesta heihinkin, ja iloitsin onnistumisestani siinä.
+
+Ainoa, jonka ihailu ei minua oikein tyydyttänyt, oli minun äitini. Hän
+osoitti kyllä iloa, että olin niin pitkälle tarkoituksissani päässyt.
+Ja hän kuunteli minua huomiolla. Mutta kuitenkin minä olin lukevinani
+hänen puhuvista harmaista silmistään, että hänen mielestään oli sentään
+jotakin, joka oli vieläkin korkeampaa.
+
+Nimittäin se, että ihmisen tarkoitus on pyrkiä hyvyyteen.
+
+Hän eli kokonaan vielä entisissä aatteissaan; pysyi uskollisena
+kaikelle sille vanhalle, jota me muut pidimme jo lapsellisena ja
+epäkäytännöllisenä. Hän ei huolinut siitä, että puheen ollessa
+totisista miesten asioista, vaaleista ja valtiollisista kysymyksistä,
+hän hyvänaatteinensa tuntui niin sanomattoman epäkäytännölliseltä,
+sanoisinko epäonnistuneelta, vähäpätöiseltä.
+
+Ja minua harmitti, etten edes minäkään päässyt tässä kohden
+yläpuolelle. Hän kuunteli, myönteli, mutta tuntui sittenkin pysyvän
+vaan siinä omassaan, joka oli hänestä kaikkein korkeinta.
+
+Äidin oli tapana lukea Leo Tolstoin teoksia,--niitä myöhempiä, joissa
+kirjailija on omistanut Kristuksen opin. Meille hän aina oli koettanut
+tyrkyttää niitä ja kun emme ottaneet lukeaksemme, rupesi hän
+tavallisesti kertomaan ja selittämään »Tolstoitansa», milloin vaan
+tilaisuutta löysi. Näin me vähitellen saimme käsityksen siitä, mitä
+Tolstoi oli kirjoittanut ja miten hän selitti Kristuksen opin;--että
+ihmisen ei pitäsi väkivaltaisesti vastustaa pahaa, se oli siinä
+pääasia, ja samalla meille vaikein sulatettava.
+
+Ja niin nytkin. Aivan huolimatta minun suurista tiedoistani ja siitä
+oppineen nimestä, jota olin oikeutettu kantamaan, hän alkoi kun
+alkoikin lähestyä ainettansa Tolstoista. Selitteli sieltä aivan kuin
+muka sivumennen »paikkoja».
+
+Minä huomautin hymyillen muutamia erehdyttäviä käsitteitä siinä ja
+vältin ylemmyydellä kaikkea lähempää keskustelua tästä aineesta.
+
+Kun äiti vaan alkoi siitä puhua, tuntui minusta kuin kaikki olisivat
+katsahtaneet minuun, että saas nähdä mitä muka minä sanon. Mutta minä
+valitsin vaitiolon ja osoitin kasvojen ilmeellä olevani vaiti vaan
+siksi, että pidin koko kysymystä ulkopuolella totisen keskustelun
+piiriä. Torjuin kaikkia yrityksiä saattaa se puheeksi, niinkuin
+torjutaan lasten kysymyksiä, kun he puhuvat asioista, joita eivät
+ymmärrä.
+
+Äiti oli kumminkin väsymätön. Ja kerran kun me satuimme tulemaan
+kokoon, siirsi hän kirjansa ja silmälasit luotaan, ja, ikäänkuin ottaen
+johonkin vauhtia, sanoi omituisella hymyilevällä huokauksellaan:
+
+»Voi, voi, jos vaan voisin teille selittää, kuinka minä tunnen ja
+ymmärrän sen totuuden: älkäät olko pahaa vastaan! Jos ihmiset kaikki
+sitä ymmärtäisivät ja noudattaisivat, niin koko maailma muuttuisi.»
+
+Ja näin sanoessaan hän katsahti minuun niinkuin että: no Arvid, mitä
+sinä nyt oikeastaan sanot?
+
+Muistelen, että minussa silloin jostain syystä kiehahti harmi tuon
+alituisen Tolstoin esille vetämisen vuoksi. Enkä siksi kyennyt
+tavalliseen tapaan kääntämään leikiksi koko kysymystä. Ja kun vielä
+näin, että kaikki muutkin odottivat minulta totista vastausta, en juuri
+muuta voinut kuin vastata. Mutta ettei ainakaan pitempää keskustelua
+syntyisi, tahdoin heti ensi alussa panna parastani. Senvuoksi valitsin
+vaikuttavimman äänenpainon, minkä vaan osasin. Ja minulla oli
+varastossani yksi semmoinen, jota olin monta kertaa menestyksellä
+käyttänyt. Siinä puhkee kukkaan koko minun juriidillinen olentoni. Tämä
+ääni ilmaisee ensiksikin kummastusta vastapuhujan ajatusjuoksun
+lapsellisuuteen. Äänessä on jotain tahallista epävarmuutta ikäänkuin
+hakisi mahdollisimman kohteliasta lausumatapaa, jolla voisi nimittää
+toisen järjettömyyttä. Ja se antaa samalla tuntea takanaan
+kirjanoppineen painavaa ylemmyyttä, jonka on puhuessa vaan senvuoksi
+miettiminen, että hän puhuu maallikon kanssa, joka ei ymmärrä
+tieteellisiä käsitteitä eikä esitystapaa ja tekee välttämättömäksi
+lausua ajatuksen yleistajuisessa muodossa.
+
+--Mutta mamma, sanoin minä tämmöisellä äänellä,--minä en oikein käsitä
+--tahdotko siis todellakin sanoa, mitä sanot, se on: että ihmisen on
+antaminen pahalle täydet ohjat?
+
+--Ei, sanoi äiti, ja jo nyt tuntui hänen vastauksessaan minun ääneni
+vaikutus.--Tarkoitus, sanoi hän, on vaan, että ihmisen ei ole
+vastustaminen pahaa väkivallalla eli pahalla.
+
+--Ei väkivallalla, vaan kuinka?
+
+--No kaikilla muilla keinoilla.
+
+--Se on: kauniilla puheilla ja varoituksilla? Mutta niitä voi
+luullakseni ajatella tapauksia, jolloin kaikki puheet ja varoitukset
+ovat turhat. Raivostunut pahantekijä esimerkiksi ei kuule ääntäsi;
+taikka olet huomannut pahanteon niin myöhään, ettei ole enää aikaa
+varoituksiin.--
+
+--Niin, en tiedä noissa kohdissa, sanoi äiti torjuen minun ansojani
+avonaisella kädellä.--Minä ihailen tuota oppia yleisenä periaatteena.
+Tiedän, että jos sitä seuraisimme, niin pahasta pääsisimme.
+
+--Periaate on kelpaamaton, joka ei ehdottomasti sovellu jokaiseen
+niistä yksityiskohdista, jotka sen piiriin kuuluvat. Eikö niin?
+
+--No niin, olkoon, sanoi äiti päättäväisesti hetken mietittyään,--minä
+väitän, että se soveltuukin.
+
+--Sinä siis, periaatteen kannalta, et liikauta sormeasi, vaikka olisit
+tilaisuudessa pienellä väkivallalla pelastamaan lapsenlapsesi
+petomaisen murhaajan käsistä?
+
+Äidin kasvoissa värähti epävarmuus. Hän ei nähtävästi ollut odottanut
+juuri tätä esimerkkiä. Muut vielä rupesivat nauramaan, ja joku sanoi:
+
+--Niin, mamma, myönnä nyt vaan, että suinpäin syöksisit murhaajan
+kimppuun ja ihan ylenluonnollisella voimalla riistäisit lapsen hänen
+käsistään!
+
+Ja joku toinen lisäsi siihen:
+
+--Olisit vielä jälestäkin päin onnellinen, että niin teit, etkä
+ollenkaan katuisi, ettet jättänyt sitä tapettavaksi!
+
+Mitä äiti tähän kaikkeen sanoi, se sekaantui kuulumattomaksi yleiseen
+puheeseen, johon kaikki tahtoivat yhtaikaa ottaa osaa. Jtakin hän
+luullakseni koetti saada esille semmoista, että jollei personallisesti
+hän tässä tapauksessa olisikaan vastustamatta pahaa, niin ei se vielä
+merkinnyt, että hän olisi menetellyt oikein.
+
+Kun hän sitten alkoi saada sananvuoroa, keskeytin minä itse hänet
+jatkamalla omaan suuntaani. Enkä enää väitellyt tieteellisiä sanoja.
+Päinvastoin tunsin, että se antoi lisäpontta voitolleni.
+
+--Voihan pikemmin sanoa, ettei ihmisen tehtävänä muu olekaan kuin
+alituinen pahan vastustaminen,--ja että kaikki paha, mistä me vielä
+kärsimme, tulee siitä, ettemme päinvastoin kylläksi vastusta pahaa.
+Ihminen ei saa väistyä pahan tieltä! Hänen täytyy miehekkäästi astua
+esiin joka paikassa, missä paha pyrkii toteutumaan. Se on ihmisen
+ylpeys, siksi hänellä on voimia, siksi rohkeutta, siksi järkeä, siksi
+otsaa!--Totta on, että tuo pahan vastustaminen voi tuottaa myöskin
+turmiota. Ihminen tuskin koskaan voi tietää oikeata määrää, jos hänen
+on puolustaminen joko itseänsä tai omaisiaan. Niinpä voi hänessä olla
+kostonhimoa, voi olla pikaisuutta, ärtyisyyttä ja niin edespäin, joka
+kaikki voi vaikuttaa, että ihminen ryhtyessään omakätisesti pahaa
+vastustamaan tulisi menemään liiallisuuksiin, tulisi käyttämään
+suurempaa väkivaltaa kuin pahan kukistamiseksi on tarpeen. Tämä
+niinsanotun excessin mahdollisuus onkin saattanut yhteiskunnan pitkien.
+historiallisten muodostusten jälkeen riistämään yksityiseltä oikeuden
+omakätiseen pahan vastustamiseen,--lukuunottamatta niinsanottuja
+hätävarjelustapauksia, missä se yhäkin on sallittu. Valtiovalta on
+ottanut omaksi tehtäväkseen pahan sekä ehkäisemisen että vastustamisen.
+Valtiovallalle ovat kaikki afektit mahdottomat: se vastustaa pahaa
+ilman kostonhimoa, ilman pikaisuutta tai ärtyisyyttä. Joten siis me
+yksityiset jättäen pahan vastustamisen valtiomahdin tehtäväksi, olemme
+vapauttaneet näin käyttämämme väkivallan kaikista niistä
+ominaisuuksista, jotka voivat tehdä sen siveellisesti moitittavaksi.--
+Aivan toinen asia on, että yhteiskunnan nykyinen historiallinen
+kehitysaste ei tässäkään asiassa täysin vastaa ajan valistuneita
+käsitteitä. Saattaa olla, että esimerkiksi rangaistustavat ovat
+sopimattomia, liian ankaroita,--jota syystä on väitetty muun muassa
+kuolemanrangaistuksesta. Mutta kaiken edistyksen perustus onkin juuri
+siinä, että ajan vaatimukset kulkevat olevien olojen edellä, näitä
+vähitellen muodostaen mukaisiksensa. Yhteiskunnan parannuspuuhille on
+kyllä sijaa yhteiskunnan rajojen sisäpuolella; ja ihmisrakkaudella on
+siinä laajat vaikutusalat. Niinpä esimerkiksi juuri vankeuslaitoksen
+alalla on erittäin viime aikoina tehty ja yhä tehdään suuria muutoksia
+ihmisystävälliseen suuntaan. Siellä on löydettävänä lämpimiä teoriioja
+rangaistuksen ja vankeuden tarkoituksesta parantaa rikoksentekijöitä,
+jotka teoriiat ovat suuressa määrin vaikuttaneet vankilain
+muuttumiseksi piinahuoneista kasvatuslaitoksiksi. Kas siinä ala, mikä
+tarjoo miettimistä, väsymätöntä puuhaa ja työtä. Sitävastoin ovat
+mielestäni kaikki semmoiset paradoksit kuin: älä vastusta pahaa,--noin
+yksipuolisesti lausuttuina, aivan merkityksettömiä. Me tarvitsemme
+enemmän tointa, enemmän optimismia, emmekä paradokseja, jotka vaativat
+meiltä mahdottomia, mutta samalla lyövät kätemme lamauksiin ja jättävät
+meidät toimettomiksi, sillaikaa kuin elämä kaikkialla kiehuu ja viepi
+edistyksestä edistykseen.
+
+Kun lopetin, näin että olin saanut kaikki vaikenemaan, ja etupäässä.
+äidin. Hän istui mietteisinsä vaipuneena, poskipäät vähän punottavina
+ja silmissä omituinen surullisuus.
+
+--Niin, en tiedä,--hän sanoi;--kun sinä noin puhut, niin--sinä otat
+kaikki niin toiselta kannalta, aivan kuin minä tahtoisin vastustaa
+ihmisten hyviä pyrintöjä.----
+
+Nämä sanat tuntuivat syyttävän minua jostakin suuresta vääryydestä
+häntä kohtaan, jonka vuoksi minä hämmensin ne pois omasta ja muiden
+huomiosta, kääntämällä keskustelun taas leikiksi ja lopettaen sen näin
+omavaltaisesti.
+
+Äiti jäi miettimään paikoillensa. Muut nousivat jaloittelemaan. Me
+siirryimme viereiseen saliin, jossa rupesimme flyygelin ympärille mitä
+iloisimmassa mielialassa.
+
+Illallisilla minä sitten tahallani aloin puhua isän kanssa yleisistä
+asioista. Puhuimme jyvämakasiineista, vaivaistalojen perustamisesta,
+valtion viljalainoista ja hätäaputöistä ja niin edespäin. Ja sitten
+kävimme tarkastamassa lämpömittaria, jonka liiallista laskeutumista yön
+selvenevän taivaslaen alla pelkäsimme. Ja minä luulen näyttäneeni tämän
+johdosta hyvin huolestuneelta, siinä haastellessa isän kanssa silmät
+hienossa rypistyksessä. Minä olin nuori, lupaava mies, joka on ottanut
+yhteishyvän palvelemisen elämänsä ohjeeksi,--joka, samalla kuin tietää
+loistavimman tulevaisuuden omakseen, saattaa todellisesti huolestua
+lämpömittarin laskeutumisesta kylmän kesäyön edellä...
+
+Mutta sisässäni minä olin niin tyytyväinen itseeni, että oli melkein
+vaikea näytellä hallavaarasta huolestuneen isänmaanystävän osaa.
+
+
+
+
+11.
+
+Päätökseni.
+
+
+Tähän voisin jo lopettaa kuvaukseni, ellei minulla olisi vielä
+lisättävää jotakin, joka valaisee minua vähän toiselta puolen.
+
+Olen kaiken aikaa pitänyt silmällä, että saisin esille yleiset piirteet
+luonteessani ja pyrinnöissäni. Ja senvuoksi minun on täytynyt tarkasti
+välttää kaikkia erityisyyksiä, mitkä olisivat voineet, päästyään
+yleisten piirteiden rinnalle, mutta ollen ehkä kokonaan
+vastakohtaistakin itse luonnekuvaukselle, vähentää näiden piirteiden
+merkitystä juuri pääpiirteinä.
+
+Edellä olen sanonut, että elin alituisesti siinä kuvassa itsestäni,
+jonka olin luonut. Niinikään sanoin eläneeni yksistään tulevaisuudessa
+ja toimineeni vaikuttimista, jotka olivat tekovaikuttimia ja jotka
+olivat itsetietoisuuteeni tulleet oltuaan ensin vaan minun suussani, se
+on, pitkällisen valehtelemisen kautta omalle itselleni.
+
+Nämät nyt yleensä ovatkin niinkuin olen ne kertonut.
+
+Mutta minun on kumminkin lisääminen, etten voinut suinkaan
+keskeytymättä aina olla näin sokea vaikuttimistani. En myöskään
+keskeytymättä elänyt tulevaisuudessa; enkä alituisesti pitänyt mieltäni
+kiinnittyneenä ulkonaiseen kuvaan itsestäni.
+
+Elämässäni oli kyllä hetkiä ja yhä useammin, jolloin minun sisäinen
+olentoni todellakin peittelemätönnä paljastui arvosteltavakseni ja
+jolloin minä tätä kuvaa ja tätä tulevaisuutta yhtäkkiä epäilin.
+
+Ei yksikään ihminen voine välttää näitä hetkiä. Hän puuhatkoon
+elämässään vaikka kuinka kuumeentapaisesti, täyttäköön millä
+likööreillä tahansa joutoaikansa,--aina osuu jonakin hetkenä hänen
+mieleensä oikea kuva hänestä, semmoisena kuin hän on sisällisesti.
+Ulkonaisen kuvan sijaan pujahtaa näkyviin sisällisen olemuksen kuva. Ja
+samassa horjahtaa koko tulevaisuus kuin telineiltään. Entä jos minä
+todella en ole mitään muuta kuin mitä olen nykyisyydessä! Ja mitä minä
+olenkaan nykyisyydessä, jollen ole sitä mitä olen kuvaillut olevani,
+jollen ole juristi ja tulevaisuuden mies? Olenko sitä, mitä tietoni
+edustavat, sitä, mitä minä tunnen roomalaisoikeutta, kansallistaloutta,
+valtiotiedettä ja niin edespäin? Mutta se on kaikki jotakin perin
+hajanaista, jotakin melkein olematonta, jollei sitä juristin nimi
+kokonaiseksi yhdistä.--Minun työnikö olen minä? Ei; kirjoittaessani
+oikeuden pöytäkirjoja minä jokaisella rivillä tunnen nimenomaan, etten
+ole sitä, mitä toimin,--että minä työskentelen olemattoman vastaisuuden
+nimeen, ja että nykyisyydellä ei ole mitään yhteyttä työni kanssa.
+Mutta jollei työnikään ollut minua, niin mitä minä sitten olin?--Minä
+valvoin mielelläni iloisissa seuroissa ja join paljon. Luullakseni
+hyvin harvoin pääsin täysin vapaaksi alkohoolin vaikutuksista
+ruumiiseeni, ennenkuin jo ryyppäsin uudestaan. Sisäisten ajatusten ja
+aikomusten yhteys ja yhtäjaksoisuus oli minulla melkein aina katkaistu;
+ne menivät minulla kuin irti toisistaan; koko sisäinen elämä oli
+hajalla, tietymättömissä; tunsin joskus selvästi ja voimakkaasti ja
+päätin asioita tämän tunteen perustuksella, mutta tuuli vei tunteen
+niinkuin se oli sen tuonut; tunnelmat ohjasivat jokapäiväisiä
+ajatuksiani ja minusta riippumattomat vietit johtivat jokapäiväisiä
+tekojani. Ainoastaan ulkoa katsovalle minä saatoin näyttää
+kokonaiselta, jossa on järkeä ja johdonmukaisuutta ja joka liikkuu
+jotakin tiettyä tarkoitusperää kohden, sillä meninhän minä ulkonaisesti
+eteenpäin jokaiselle tuttua latua myöten. Jospa he olisivat tienneet
+kuinka täynnä likaa olivat minun ajatukseni ja kuinka niistä
+riippuvaiset olivat vaikuttimeni! Sanomaton epätoivo oli semmoisina
+hetkinä täyttämäisillään sydämmeni yli reunojen: minä olen pelkkä
+mitättömyys, jos minä en ole sitä, mitä kuvani on! Elämä on petos;
+kaikki on sulaa tyhjyyttä; minä lytistyn olemattomaksi omien silmieni
+edessä!
+
+Sentähden ei tarvinnut muuta kuin että tämä epätoivo näin näyttäytyi
+tai uhkasi näyttäytyä, kuin minä jo olin sen väkisin karkoittanut. Se
+tyhjyys, joka täältäpäin tuli vastaani, oli niin ammottava, että jo
+pieni alkutuntumus sai vavahtamaan ja vetäytymään sen tieltä. Minun
+täytyi heti nielaista alas kauhistukseni, aivan niinkuin tukehtuvaisen,
+joka tuntee, ettei hän enää voi rykäistä ulos kurkkuun tarttunutta
+palasta.
+
+Ja tähän on tarjona pettämätön keino:--vertaan itseäni muihin. Se on:
+en vertaa sisäistä olentoani muihin, vaan vertaan näkyviä tekojani ja
+toimintaani muiden tekoihin ja toimintaan. Turvaudun siihen
+mittapuuhun, jota olen aina pitänyt määräävänä; arvostelen itseäni
+muiden silmillä.
+
+Ja tunnen heti huojennusta. Enhän ole missään suhteessa muita huonompi.
+Ovathan muut sitä, mitä näyttävät olevan. Miksi en minäkin olisi se,
+miltä näytän!
+
+Ja jo taas olen isänmaallinen, kaikkea hyvää harrastava kansalainen. Jo
+häämöittää minulle taas tulevaisuus ja tuo varsinainen, oikea elämä
+siellä!
+
+Mutta vaikka kauhistuksen jäljet ovatkin näin helposti silitetyt, niin
+painuu niistä kumminkin mieleen tieto, että täytyy ennen tai myöhemmin
+päästä semmoisista elämäntavoista, jotka ovat jyrkimmässä ristiriidassa
+sekä oman kuvan että tulevaisuuden kanssa,--tieto, että minun täytyy
+ikäänkuin ennättää kuvani, päästä sisällisesti siihen, miksi annan
+itseni ilmi ulkonaisesti. Minussa elää koko ajan toivo, että minä
+kaikessa hiljaisuudessa ja kenenkään näkemättä voitan pahat tapani,--
+ennenkuin kukaan joutuu osoittamaan minua sormellaan ja sanomaan:
+katsokaa tuota, hän ei olekaan sitä, mitä hänestä luulimme; ei hän
+kelpaa mihinkään! Se, etten tehnyt parannusta, ei riippunut siitä,
+etten olisi tahtonut sitä tehdä, vaan siitä, etten voinut. En voinut,
+enkä tahtonut tunnustaa, etten voinut. Sillä jos olisin tunnustanut,
+niin olisin sortunut tieltäni ja myöntänyt, että olen väärässä ja
+valheellisessa elämässä.--Minä siis kuvailin, että voin parantua, jos
+vaan oikein tahdon. Ja vaikka tiesin, että olin lukemattomia päätöksiä
+tehnyt ja yhtä lukemattomasti niitä rikkonut, eli minussa kuitenkin
+semmoinen kuvailu, että jos oikein tahtoisin, niin kyllä voisin
+pitääkin päätökseni. Enkä sentähden, päättäessäni, koskaan uskaltanut
+päättää nimenomaan niinkuin tämä nyt olisi ollut juuri se oikea,
+lopullinen päätös,--sen varalta, että minulla olisi se lopullinen vielä
+jäljellä, jos rikkoisin nytkin.--Kuinka mieletöntä, ja samalla kuinka
+tuttua!
+
+Huomautan vieläkin, että tämä hyväänpyrkiminen ei suinkaan saanut eikä
+tarkoittanut saada minua horjahtamaan uskostani omaan tulevaisuuteen ja
+koko siihen elämään, jonka olin itselleni suunnittanut. Se koski vaan
+minun ominaisuuksiani tähän tulevaisuuden onneen pyrkiessä.
+Onnistuakseni minulle oli tarpeen tapojen siisteys, tarkkuus,
+säännöllisyys elämässä ja niin edespäin. Mutta uskoni varsinaisiin
+elämän tavoitteluihin, siihen, että minun täytyi kilpailla
+hyvätuloisiin paikkoihin päästäkseni, että minulla täytyi olla vireellä
+joka jänne, hereellä joka hermo voidakseni valppaasti valvoa etujani ja
+pitää puoliani tässä kilpailussa,--se usko oli yhtä horjumaton aina.
+Näitä asioita olisin voinut panna kysymyksenalaisiksi yhtä vähän, kuin
+väittää valoa pimeäksi.
+
+Mutta nyt, vietettyäni rauhallisen kesän maalla, omaisten seurassa, ja
+syksyn jo tultua, minä ensi kerran tunsin jonkinlaisen aivan itsenäisen
+tarpeen siveellisesti muuttua,--ikäänkuin riippumatta siitä, että
+tämmöinen muutos olisi ollut käytännöllisistä syistä hyödyllinen ja
+välttämätön.
+
+Mielen täytti jokin outo alakuloisuuden tunnelma, joka viihdytti ja
+tuntui lämmittävän.
+
+Muun muassa minä silloin päiväkirja-kirjoituksen tavoin kirjoitin
+pienelle paperiarkille muistiin muutamia ajatuksia omasta itsestäni ja
+elämästäni. Jos paperi olisi tallella, jäljentäisin sen tähän
+semmoisenaan;--mutta se on hukkaantunut tai lienenkö sen hävittänyt.
+
+Koetin siinä olla ehdottoman rehellinen itseäni kohtaan. Koetin kaikin
+voimin kiinnittyä vaan totuuteen. Mietin kauan silmät ummessa ja käsi
+silmillä. Säälimättä tunnustin elämäni tarkoituksettomuuden, oman
+luonteeni höllyyden, kaiken lujuuden puutteen tahdossani; kirjoitin
+siitä, kuinka monasti olin päättänyt toden teolla ryhtyä työhön itseni
+kanssa ja kuinka olin aina tehnyt tyhjäksi edelliset päätökseni;
+kirjoitin, että olin kehittynyt pahaksi, ilkeäksi olennoksi, että
+vaivasin ympäristöäni olematta sille miksikään avuksi tai iloksi. Mutta
+jatkoksi kirjoitin usein tuntevani, että minä oikeastaan, syvimmässä
+itsessäni, en ollutkaan niin paha; että minussa oikeastaan olisi ollut
+paljon taipumusta hyvään. Muistan erityisesti kirjoittaneeni jotenkin
+näin:--»Joskus tuntuu kuin olisi jumala minusta aikonut ihan toista
+kuin mitä nyt olen. Minusta tuntuu, että jos aina koettaisin olla hyvä,
+niin pääsisin vieläkin tietämään mitä Hän on minusta aikonut.»
+
+Mutta muistan myöskin, että kirjoittaessani minä samalla en voinut
+karkoittaa mielestäni jonkinlaista levottomuutta, joka kasvoi sen
+mukaan, mitä rehellisempi koetin olla, mitä avonaisemmin syventyä
+todelliseen itseeni. Tämä levottomuus tuli siitä, että pelkäsin
+paperilapun voivan joutua jonkun syrjäisen nähtäväksi ja minä olisin
+tahtonut sitä tallettaa muistiksi siitä, kuinka nyt ajattelin ja
+tunsin. Kirjoittaessani sentähden samalla mietin, minne sen
+piiloittaisin: päivällä pitäisin povitaskussa ja yöksi panisin tyynyn
+alle.--Sillä en olisi mistään hinnasta sallinut kenenkään saavan
+tietää, että minä, partasuu juristi, ajattelin itsekseni niin
+lapsellista, kuin että »jospa aina koettaisin olla hyvä!» Mikään asia
+ei olisi voinut olla minulle masentavampaa ja saattaa minua enemmän
+hämilleni.
+
+Salaisesti minä kumminkin päätin käyttää hyväkseni tätä harvinaista
+tunnelmaa.
+
+»Jospa perustuisin siihen ja juuri nyt tekisin tuon viimeisen,
+lopullisen päätökseni,--nyt, ennenkuin olen jälleen tullut vastatusten
+ulkomaailman kanssa!»
+
+Juuri tämä tunnelma teki, että nykyinen päätökseni saattoi tulla niin
+erilaiseksi, kuin kaikki entiset, että nyt saattoi syntyä entisiä
+vakavampi, perusteellisempi ja voimakkaampi päätös. Juuri tätä
+tunnelmaa minä siis en saanut päästää käsistäni. Ja minä ryhdyinkin
+aivan erikoiseen toimenpiteeseen sen säilyttämiseksi ja tehdäkseni sen,
+jos mahdollista, vielä herkemmäksi.
+
+Koetin siinä tarkoituksessa lähestyä Jumalata.
+
+Siinä se oli tuo vanha lapsuuden suhde Jumalaan aivan entisellään.
+Eivät mitkään ateismit olleet sitä vähimmässä määrässäkään muuttaneet.
+Aivan niinkuin minulla ei olisikaan ollut suippopäistä partaa ja ylläni
+kiiltävää verkatakkia, eikä koko tuota elämää levottomine
+pyrkimyksineen. Kaikkien muiden kokemuksieni kasvaessa oli tämä suhde
+Jumalaan yksin jäänyt siksi, mitä se oli ollut lapsena ollessani.
+
+Enkä minä mitenkään osannut puhutella Jumalaa nyt niinkuin minusta
+aikaihmiselle olisi sopinut.
+
+Eriskummainen oli tämä mielentila. Kun vaan koetin rukoilla, vetäytyi
+Jumala pois, eikä ollut enää läsnä, ja minä olin kadottamaisillani koko
+tunnelman.
+
+Miksi, miksi hän ei voinut tehdä tätä tunnelmaa ikuisesti kestäväksi!
+Jos kerran sen pysymisestä riippui kaikki!
+
+Juuri tätä kysymystä hän tosin kutsuikin minua ratkaisemaan, aivan
+niinkuin ennen muinoin sitä kysymystä, miksi Jumala ei voinut muuttua
+minulle pääasiaksi ja hänen ilmakehänsä ei voinut ympäröidä minua aina.
+
+Mutta minulla ei nyt ollut aikaa syventyä tähän kysymykseen. Aivan
+niinkuin ennen muinoin minä vaan nytkin tein hänelle lupauksen, että
+tahdoin vihdoinkin oikein koettaa päästä kaikesta siitä, mikä minun
+tulevaisuudelleni ja aikeilleni voisi olla vahingoksi. Ja niinkuin
+silloin, niin nytkin, minusta tuntui, että Jumalan olisi ollut syytä
+olla ainakin johonkin määrin tyydytetty kauniisiin lupauksiini ja siis
+minua hyvissä pyrinnöissäni tehoisasti auttaa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Jos rukoukseni muistutti minulle lapsuuden aikoja, niin oli tässä
+toinenkin asia, joka minulle samaa muistutti.
+
+Se, ettei Jumala nytkään rukoustani kuullut.
+
+Sillä jo muutaman päivän kuluttua minä olin kaikin puolin rikkonut
+tämän näin erikoisesti valmistetun lopullisen päätökseni.
+
+Olin senjälkeen kahdenvaiheilla, oliko minun purskahtaminen
+hillittömään itkuun, vai oliko minun pitäminen koko asiata ikäiselleni
+miehelle sopimattomana lapsellisuutena, joka ei ainoastaan ollut muilta
+tyystin salattava, vaan minun itsenikin mitä pikemmin pyhittävä pois
+muististani.
+
+
+
+
+12.
+
+»Kristuksen opin henki».
+
+
+Eräänä syysiltana, palattuani kaupunkiin käräjiltä, istahdin äidin
+huoneeseen ja aloin selailla hänen pöydällään olevia kirjoja. Tolstoin
+teokset olivat siinä, kuten sopii arvata, valtavana enemmistönä.
+
+Näistä huomasin yhden, jota en ennen ollut nähnytkään. Se oli vaan
+pieni vihkonen, ruotsalainen käännös Leo Tolstoin kirjasesta
+»Kristuksen opin henki».
+
+Ensin herätti uteliaisuuttani seuraavat kohdat siinä:
+
+»Juutalaiset, jotka pitivät itseänsä oikeauskoisina, palvelivat
+ulkonaista Jumalaa, maailman luojaa ja herraa.
+
+»Heidän arvelunsa mukaan oli tämä Jumala tehnyt liiton heidän
+kanssansa, jossa hän oli luvannut heitä auttaa ja he häntä palvella.
+Ensimmäisiä ehtoja liitossa oli sabatin noudattaminen. Jeesus sanoi:
+»Sabatti on inhimillinen laitos. Ihminen, joka elää hengessä, on
+yläpuolella kaikkia ulkonaisia menoja. Sabatin noudattaminen, kuten
+kaikki muutkin ulkonaisen jumalanpalveluksen menot, sisältää
+erehdyksen. Me emme saisi tehdä mitään sabattina, mutta hyvä työ on
+tehtävä milloin hyvänsä, ja jos sabatti estää hyvästä työstä, niin on
+sabatti selvästi erehdys.»----
+
+»Senjälkeen hän vaelsi Jerusalemiin, pyhänä pidettyyn kaupunkiin, ja
+astui temppeliin, jota sen ajan oikeauskoiset pitivät Jumalan asuntona.
+Ja siellä hän sanoi, että ihminen oli tärkeämpi kuin temppeli, ja että
+lähimmäisensä rakastaminen ja auttaminen oli ainoa välttämätön. Jeesus
+sanoi myöskin, ettei ole välttämätöntä palvella Jumalaa jossakin
+määrätyssä paikassa, vaan että meidän on palveleminen Jumalaa teossa ja
+hengessä, mikä on ihmisen tieto lapsisuhteestaan ikuiseen Henkeen, jota
+ei voi nähdä eikä näyttää.»
+
+»Temppelit ovat tarpeettomia asioita, sillä todellinen temppeli on
+rakkauden siteillä kokoonpantu maailma, ja ulkonainen jumalanpalvelus
+on sekä väärä että vahingollinen kun se antaa aihetta pahoihin töihin,
+kuten juutalaisilla, jotka vaativat murhaa ja velvollisuuksien
+laiminlyömistä vanhempia kohtaan. Joka on tarkka noudattamaan
+ulkonaisia menoja, tulee sitäpaitsi helposti tyytyväiseksi itseensä ja
+unohtaa rakkaudentöiden tekemisen.»
+
+Minä luin nämä paikat ääneen niille, jotka istuivat huoneessa ja
+huomautin, kuinka tässä oikeastaan oli sanottu ulkonaisesta
+jumalanpalveluksesta ja muista kirkonmenoista juuri samaa, mitä mekin
+aina olimme niistä ajatelleet ja mistä meitä oli syytetty
+jumalattomiksi.
+
+Mutta kun sitten luin eteenpäin, hajotti kaikki muut ajatukset tieltään
+suuri henkinen valo, joka aavistamattani täytti sieluni, joka ei voi
+enää sieltä sammua, joka on antanut minulle ikuisen elämän tiedon.
+
+En voi sanoin kuvata, en voi löytää kyllin elävää lausetta
+ilmaistakseni sitä, mikä minuun heräsi kun ensi kerran koko sielullani
+ymmärsin Kristuksen ilmoittaman elämänviisauden, että _minulla on
+henkinen Isä, jonka tahdon voin tuntea itsessäni,--jonka tahdon
+seuraaminen on minun elämäni ainoa tarkoitus_.
+
+Tahtoisin tähän paikkaan, tähän paperille panna kaikki yhtaikaa, koko
+sydämmeni jokaisen nähtäväksi.
+
+Sillä kun koetan kuvata suhdetta Jumalaan, joka minussa nyt niin
+aavistamatta syntyi, tuntuivat kaikki sanat elottomilta. Siitä leviävä
+valo on niin erikoinen ja niin suuri, että kaikki kirjalliset apukeinot
+tahtovat olla riittämättömiä, aivan niinkuin maalaajan käytettävänä
+olevat värit ovat riittämättömiä esittämään kankaalle keskipäivän
+aurinkoa.
+
+Kun en siis voi kuvata tätä valoa osoittamalla sen keskukseen itseensä,
+täytyy minun koettaa antaa elävä kuva sen voimasta osoittamalla sen
+valaisemiin esineisiin.--Näin ollen lukija voi saada jotakuinkin
+kokonaisen käsityksen tästä heräämisestä vasta sittenkuin olen
+laveammin kuvannut valaistut pääesineet. Ja lähtiessäni siis
+tavallisilla rauhallisilla sanoilla selittämään tätä uutta suhdetta
+Jumalaan, tunnen voivani onnistua ainoastaan siinä tapauksessa, että
+lukija oman totuudentietonsa avulla tahtoo itse nähdä, mitä minun
+vaillinaisten viittausteni takana on.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ensiksikin minun täytyy koko laajuudessaan ottaa tähän ne kohdat
+mainitusta Leo Tolstoin kirjasesta, joilla oli ratkaiseva vaikutus
+käsitykseeni Kristuksen henkilöstä ja opista. Nämä kohdat ovat
+mielivaltaisesti temmatut siitä yhteydestä, missä ne alkujaan ovat,
+mutta minä toivon, että johtava ajatus ei sittenkään mene lukijalta
+hukkaan.
+
+
+»Jeesus sanoi opetuslapsillensa: Ihmisen oikea ravinto on Isän tahdon
+täyttäminen, ja tämän tahdon täyttäminen on aina mahdollista. Koko
+meidän elämämme on niitten elävien hedelmäin kokoomista, jotka Isä on
+meihin istuttanut. Nämä hedelmät ovat se hyvä, minkä teemme muille.»
+
+Meillä ei ole mitään odottamista; meidän elämämme täytyy olla
+keskeytymätön rakkaudentyö kanssaihmisiämme kohtaan.
+
+
+Ruumiin kuolema ei voi olla mitään pelättävää ihmiselle, joka on
+antautunut Isän tahdon alaiseksi, sillä hengen elämä ei riipu ruumiin
+kuolemasta. Jeesus sanoo, että se, joka uskoo hengen elämään, ei
+tarvitse pelätä mitään.
+
+
+Jeesus sanoi, että joka tahtoo saavuttaa totisen elämän, mikä on Isän
+tahdon täyttämisessä, hänen on ennen kaikkea luopuminen omista
+persoonallisista toivomuksistaan. Hänen ei ole ainoastaan luopuminen
+halusta järjestää oma elämänsä oman toivonsa mukaan, vaan myöskin
+milloin hyvänsä oleminen valmis kestämään kaikennäköisiä kärsimyksiä ja
+kieltäymyksiä.
+
+Joka tahtoo järjestää ruumiillisen elämänsä oman toivonsa mukaan, hän
+tärvelee totisen elämän, joka on Isän tahdon täyttämistä.
+
+
+Todellinen elämä Isän tahdon täyttämisessä ei ole se elämä, joka on
+mennyt, ei myöskään se, joka tuleva on, vaan nykyisen hetken elämä,
+mitä jokaisen on tehtävä nyt. Tästä seuraa, ettemme koskaan saa lakata
+ponnistamasta saattaaksemme tämän elämän täytäntöön. Ihmisten tehtävä
+ei ole huolehtia menneestä tai tulevasta elämästä, vaan siitä elämästä,
+joka on kunakin nykyhetkenä, ja tämän elämän kestäessä täyttää kaikkien
+meidän Isämme tahtoa. Jos he päästävät käsistänsä tämän elämän,
+jättämällä täyttämättä Isän tahtoa, eivät he voi enää saada sitä
+takaisin. Vahti, joka on pantu yötä valvomaan, ei täytä tehtäväänsä,
+jos hän nukkuu, vaikkapa vaan hetkeksikin, sillä juuri tänä hetkenä voi
+varas tulla. Ihmisen on senvuoksi paneminen kaikki voimansa liikkeelle
+nykyistä hetkeä varten, sillä Isän tahdon täyttäminen voi tapahtua vaan
+nykyisyydessä. Isän tahto on kaikkien ihmisten elämä ja onni. Senvuoksi
+on hänen tahtonsa täyttäminen kaikkien ihmisten eduksi. Ainoastaan ne,
+jotka hyvää tekevät, elävät. Tehdä hyvää ihmisille (nykyisenä hetkenä),
+se on elämä ja yhdistää meidät yhteisen Isämme kanssa.
+
+
+Vastaukseksi juutalaisten pyyntöön, että hän todistaisi oppinsa
+totuuden, sanoi Jeesus todistuksen olevan sen, ettei hän opettanut
+omasta itsestään, vaan kaikkien yhteisestä Isästä.
+
+»Minä opetan sitä, mikä on hyvää kaikkien ihmisten Isän edessä ja mikä
+siis on hyvää kaikille ihmisille. Tehkää mitä minä sanon, täyttäkää
+minun viisi käskyäni, ja te näette, että mitä sanon on totta. Näiden
+viiden käskyn täyttäminen vapauttaa maailman pahasta, ja käskyt ovat
+tosia. Selväähän on, että joka ei julista omaa personallista tahtoansa,
+vaan sen, joka on hänet lähettänyt, hän julistaa totuutta. Mooseksen
+laki opettaa ihmistahdon täyttämistä, ja senvuoksi se on täynnänsä
+ristiriitaisuuksia. Minun oppini käskee Isän tahdon täyttämistä, ja
+siksi se kaikessa johtaa samaan päätökseen.»
+
+Juutalaiset eivät häntä ymmärtäneet, vaan vaativat ulkonaisia
+todistuksia siihen, että hän oli Kristus, josta puhuttiin
+ennustuksissa. Tähän hän vastasi: »Älkää koettako saada tietää, kuka
+minä olen, taikka ovatko teidän profeettanne kirjoittaneet minusta vai
+eivät, vaan pankaa minun oppini sydämmellenne ja mitä minä sanon
+yhteisestä Isästämme. Minua, ihmistä, ei tarvitse uskoa, vaan uskokaa
+mitä minä sanon kaikkien meidän yhteisen Isämme nimessä.»
+
+»Mitään ulkonaista todistusta siitä, mistä minä olen tullut, ei ole
+tarpeen, vaan ainoastaan että te seuraatte minun oppiani. Joka sitä
+seuraa, saavuttaa totisen elämän. Ei voi löytyä mitään todistusta minun
+oppini totuudesta. Se on valoa, ja niinkuin valoa ei voi valaista, niin
+ei voi todistaa sen totuutta, mikä on totta. Minun oppini on valoa, ja
+jokainen, joka sitä näkee, hänellä on valoa ja elämää, ja hänelle ovat
+kaikki todistukset hyödyttömiä. Mutta joka pimeydessä on, hänen täytyy
+päästä valoon.»
+
+Mutta juutalaiset kysyivät häneltä uudestaan, kuka hän oli lihassa. Hän
+sanoi heille: »Minä olen, mitä olen alusta teille sanonut, ihminen ja
+elämän Isän poika. Ainoastaan se, joka ymmärtää itsekin olevansa tämän
+Isän poika (mikä on se totuus, jota opetan) ja joka täyttää hänen
+tahtonsa, lakkaa olemasta orja ja tulee vapaaksi, sillä meitä estää
+vapaiksi tulemasta vaan se erehdys, joka panee meitä pitämään ruumiin
+elämätä todellisena elämänä. Vapaa ja kuolematon on vaan se, joka
+ymmärtää totuuden, että elämä on ainoastaan hänen Isänsä tahdon
+täyttämisessä.»
+
+Ja Jeesus sanoi: »Minun oppini on nukkuvan elämän herätys. Joka uskoo
+minun oppiani, herää ikuiseen elämään ja on elävä kuoleman jälkeen.»
+
+»Minun oppiani ei voi todistaa, mutta ihmiset seuraavat sitä siksi,
+että se yksin lupaa heille elämää.»
+
+»Niinkuin lampaat seuraavat paimentansa, joka antaa heille ruokaa ja
+elatusta, niin hyväksyvät ihmiset minunkin oppiani, siksi että se antaa
+elämää kaikille. Niinkuin lampaat eivät seuraa varasta, joka murtautuu
+lammaskotaan, vaan pakenevat häntä, niin eivät voi ihmisetkään uskoa
+oppia, joka perustuu väkivaltaan ja verenvuodatukseen. Minun oppini on
+ovi lampaille, ja kaikki, jotka minua seuraavat, löytävät totisen
+elämän. Hyvä paimen on itse isäntä ja rakastaa lampaitansa ja antaa
+elämänsä niitten edestä, mutta paha paimen on palkattu eikä rakasta
+lampaitansa. Sama on opettajien laita, ainoastaan se on totinen
+opettaja, joka ei sääli itseänsä, mutta huono on se opettaja, joka
+tekee minuutensa ensimmäiseksi tarkoituksekseen. Minun oppini on,
+ettemme saa huolehtia itsestämme, vaan olisimme valmiit uhraamaan
+ruumiillisen elämämme hengen elämälle. Sitä minä opetan ja teen.»
+
+Mutta juutalaiset eivät sittenkään häntä ymmärtäneet, vaan yhä hakivat
+todistuksia siihen, oliko hän Kristus vai ei, ja olisiko heidän siis
+häneen uskominen vai ei. He sanoivat: »Älä pidä meitä enää epätiedossa,
+vaan sano suoraan, oletko Kristus vai et?» Jeesus vastasi, ettei heidän
+pitäisi uskoa sanoja, vaan töitä. »Niistä teoista, joita minä saarnaan,
+voitte päättää saarnaanko totuutta vai valhetta. Tehkää niinkuin minä
+teen, älkääkä enää pysykö tyhjissä sanoissa. Täyttäkää Isän tahtoa,
+niin te kaikki yhdytte minuun ja Isään, sillä minä, Ihmisenpoika, olen
+mitä Isä on. Minä olen mitä te sanotte Jumalaksi ja mitä minä sanon
+Isäksi. Minä ja Isä olemme yhtä. Teidän laissanne on kirjoitettu, että
+Jumala sanoi ihmiselle: te olette jumalia. Jokainen ihminen on hengessä
+Isän poika, ja jos hän elää täyttääkseen Isän tahtoa, niin on hän yhtä
+Isän kanssa. Jos minä täytän Isän tahtoa, niin on Isä minussa ja minä
+Isässä.»
+
+Sitten Jeesus kysyi opetuslapsiltansa, kuinka he ymmärsivät hänen
+oppiansa ihmisenpojasta. Silloin vastasi Siimon Pietarinpoika: »Sinun
+oppisi on, että sinä olet elävän Jumalan poika, että Jumala on hengen
+elämä ihmisessä.» Ja Jeesus sanoi hänelle: »Autuas olet sinä, Siimon,
+joka olet tämän ymmärtänyt, sillä totisesti ei ole liha ja veri sitä
+sinulle ilmoittanut, vaan sinä olet sen ymmärtänyt Jumalan ilmestyksen
+kautta sydämmessäsi.»
+
+Ihmisen tosi elämä on perustettu tähän tietoon, ja semmoinen elämä ei
+tiedä mistään kuolemasta.
+
+
+Juhlassa oli läsnä muutamia pakanoita, jotka olivat kuulleet puhuttavan
+Jeesuksen opista ja tahtoivat hänen kanssaan siitä asiasta puhua. Kun
+opetuslapset tämän kuulivat, he pelästyivät. He pelkäsivät, että Jeesus
+antaisi itsensä ilmi keskustelussaan pakanain kanssa ja kiihoittaisi
+kansan vastaansa. Ensin he tahtoivat estää Jeesusta näitä tapaamasta,
+mutta sitten he päättivät sanoa hänelle, ketkä halusivat puhua hänen
+kanssaan. Tämän kuultuansa tuli Jeesus surulliseksi. Hän tiesi, että
+jos hän saarnaisi pakanoille, hän sillä selvästi osoittaisi hylänneensä
+koko juutalaisen lain, kiihoittaisi alemman kansan vastaansa ja antaisi
+fariseuksille aihetta syyttämään häntä seurustelusta vihattujen
+pakanain kanssa.
+
+Jeesus oli tuskissaan tästä tiedosta, mutta hän tiesi myöskin
+kutsumuksensa olevan julistaa ihmisille, yhden isän lapsille, heidän
+yhteyttänsä riippumatta uskon erilaisuudesta. Hän tiesi, että tämä
+askel kukistaisi hänet, hänen ruumiillisen elämänsä, vaan hän tiesi
+myöskin, että hänen kukistumisensa antaisi ihmisille totisen
+elämänkäsityksen, ja senvuoksi hän sanoi: »Niinkuin nisunjyvän täytyy
+hävitä voidakseen kasvattaa hedelmän, niin on ihmisen kadottaminen
+ruumiillisen elämänsä, tuottaakseen hengen hedelmiä. Se, joka säilyttää
+ruumiin elämää, kadottaa totisen elämän, ja joka kadottaa
+ruumiinelämän, voittaa totisen elämän. Sieluni on murheellinen siitä,
+mikä minua odottaa, mutta minähän olen nykyhetkeen asti elänyt vaan
+tätä varten, ainoastaan elääkseni tähän hetkeen asti; kuinka sitten
+voisin olla tekemättä mitä minun on tehtävä? Tulkoon siis tänä hetkenä
+Isän tahto kirkastetuksi minussa.»
+
+Sitten Jeesus kääntyi kansan puoleen, pakanain ja juutalaisten puoleen,
+ja lausui avonaisesti, mitä hän ennen oli sanonut vaan salaisesti
+Nikodeemukselle.
+
+Hän sanoi: »Ihmissuvun elämä eri uskontunnustuksineen ja eri
+hallitusmuotoineen on päättyvä. Kaikki inhimillinen valta on saava
+loppunsa. Ainoa välttämätön on ymmärtää ihmisen poikasuhdetta elämän
+Isään, ja tämä ymmärrys on hävittävä kaiken hajaannuksen ja vallan
+ihmisten keskuudesta ja yhdistävä heidät yhdeksi ainoaksi suureksi
+kokonaisuudeksi.»
+
+Silloin sanoivat juutalaiset: »Sinä hävität juuriltaan koko meidän
+uskontomme. Meidän lakimme mukaan löytyy yksi Kristus, ja sinä sanot,
+että on olemassa vaan Ihmisenpoika, ja että hän on ylennettävä. Mitä
+tämä on?» Hän vastasi heille: »Ylentää Ihmisenpoikaa se on elää
+ymmärryksen valossa, joka löytyy ihmisessä, että niinkauan kuin valo
+on, eletään sen mukaan. En minä saarnaa mitään uutta uskoa, vaan
+ainoastaan, mitä jokainen ihminen tietää itsessänsä. Jokainen tietää,
+että hänellä on elämä itsessään, ja jokainen tietää, että elämän on
+hänelle ja kaikille ihmisille antanut elämän Isä. Minun oppini on vaan,
+että teidän on rakastaminen sitä elämää, jonka Isä on teille antanut.»
+
+
+Senjälkeen Jeesus nousi ja alkoi pestä opetuslastensa ja Juudaksen
+jalkoja, ja lopetettuansa hän sanoi: »Minä tiedän, että yksi teistä on
+pettävä minun ja vuodattava minun vereni, vaan minä olen antanut
+hänelle syötävää ja juotavaa ja pessyt hänen jalkansa. Tämän minä olen
+tehnyt opettaakseni teille, kuinka teidän on kohteleminen niitä, jotka
+teille pahaa tekevät: Jos niin menettelette, te tulette autuaiksi.»
+Opetuslapset kysyivät häneltä uudestaan, kuka heistä tulisi hänen
+pettämään. Mutta Jeesus ei tahtonut häntä nimittää, ettei olisi
+saattanut häntä rangaistuksen alaiseksi. Pimeän tultua osoitti Jeesus
+Juudaksen luoksensa ja käski hänen mennä. Juudas nousi pöydästä ja
+meni, eikä kukaan pidättänyt häntä.
+
+Silloin sanoi Jeesus: »Tämä on mitä sanotaan Ihmisenpojan
+ylentämiseksi. Sitä tehdä on olla rakastavainen niinkuin Isä, ei
+ainoastaan niitä kohtaan, jotka meitä rakastavat, vaan kaikkia, myöskin
+niitä kohtaan, jotka tekevät meille pahaa. Älkää siis puhuko minun
+opistani, älkää tutkiko sitä järkiperäisesti niinkuin fariseukset, vaan
+tehkää niinkuin minä aina olen tehnyt, niinkuin nyt olen tehnyt teidän
+nähtenne. Minä annan yhden ainoan käskyn,--rakastakaa kaikkia ihmisiä.
+Koko minun oppini on siinä sanottu, että te rakastatte toisianne
+keskenänne loppuun asti.»
+
+
+(Getsemanen yrttitarhassa:) »Isä, lopeta kiusauksen taistelu minussa!
+Vahvista minua täyttämään sinun tahtosi! En minä tahdo omaa tahtoani,
+oman ruumiillisen elämäni puolustamista; minä tahdon sinun tahtoasi,
+etten vastusta pahaa». Opetuslapset eivät häntä ymmärtäneet. Hän sanoi
+heille: »Älkää ajatelko ruumiin asioita, vaan koettakaa nostaa itseänne
+hengessä. Henki on väkevä, mutta liha on heikko.» Ja taas hän sanoi:
+»Isä, jos tämä kärsimys on välttämätön, niin anna minun se kantaa;
+mutta kaikessa kärsimyksessäni tahdon minä ainoastaan, että Sinun
+tahtosi on tapahtuva eikä minun.» Opetuslapset eivät ymmärtäneet
+vieläkään häntä. Silloin Jeesus uudelleen taisteli kiusausta vastaan ja
+vihdoin hän sen voitti ja tuli opetuslastensa luo sanoen: »Nyt on
+kaikki päätetty, ja te voitte olla rauhassa. Minä en tahdo sotia
+vastaan, vaan antaudun tämän maailman ihmisten käsiin.»
+
+
+Kun Pilatus kuuli heidän sanansa, peräytyi hän ja käski viedä Jeesuksen
+kuolemaan. Mutta ensin hän antoi hänen ruoskittavaksi ja puetti sitten
+uudelleen kalliisen kaapuun, ja sotamiehet löivät ja rääkkäsivät ja
+pilkkasivat häntä. Sitten he antoivat hänelle ristin kannettavaksi ja
+veivät hänet mestauspaikalle ja ristiinnaulitsivat hänet. Ja kun Jeesus
+riippui ristinpuussa, herjasi häntä koko kansa. Mutta tähän kaikkeen
+hän vaan vastasi: »Isä, anna heille anteeksi, sillä eivät he tiedä,
+mitä he tekevät.». Ja kun kuolema jo lähestyi, sanoi hän: »Isä, Sinun
+haltuusi annan minä henkeni». Ja niin hän painoi päänsä alas ja heitti
+henkensä.
+
+
+
+
+13.
+
+Uuden suhteen syntyminen.
+
+
+  Totisesti minä sanon teille: ellette käänny ja tule niinkuin
+  lapset, niin ette suinkaan tule sisälle taivaan valtakuntaan.
+  (Matth. 18:3.)
+
+  Totisesti, totisesti sanon minä sinulle (Nikodeemukselle): ellei
+  joku vasta uudesta synny, ei hän taida Jumalan valtakuntaa nähdä.
+  (Joh. 3:3.)
+
+  Mitä lihasta syntynyt on, se on liha: ja mitä Hengestä syntynyt
+  on, se on Henki. (Joh. 3:6.)
+
+  Ei astu kenkään ylös taivaaseen, vaan joka taivaasta astui alas,
+  Ihmisen Poika, joka on taivaassa.
+
+  Ja niinkuin Mooses ylensi käärmeen korvessa, niin myös Ihmisen Poika
+  pitää ylettämän: että jokainen kuin uskoo häneen, ei pidä hukkuman,
+  mutta ijankaikkisen elämän saaman.
+
+  Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut että hän antoi ainoan
+  Poikansa, että jokainen, kuin uskoo häneen, ei pidä hukkuman, mutta
+  ijankaikkisen elämän saaman. (Joh. 3:13-16.)
+
+Tämä uusi suhde Jumalaan syntyy samassa kun minussa herää tieto ja
+tunto siitä, että hän rakastaa minua,--rakastaa minua semmoisena kuin
+olin lapsena; rakastaa minussa sitä lasta, sitä sisäisintä minua, joka
+oli jäänyt jonnekin vuosien taa, unohduksiin sen itsetietoisen,
+levottoman, vaativaisen, ylpeän minuuden rinnalla, joka oli kasvanut
+sijaan ja tunkenut edellisen tieltään. Ja kun minä tunnen tuon suuren
+voimallisen Jumalanrakkauden kohtaavan minua, niin minä tahtoisin nähdä
+mitä se oikeastaan on, jota hän minussa rakastaa, tahtoisin vetää sen
+esille, nostaa sen päivän valoon, ikäänkuin todistaakseni itselleni,
+että minun sisällisessä itsessäni on jotain, joka siis ansaitsee
+Jumalan rakkautta. Mutta mitä tarkemmin katson, sitä vähemmän jääpi
+minusta jäljelle, sitä kirkkaampana paistaa vaan vastaani elävän
+Jumalan rakkaus.--Tahtoisin hävetä, tahtoisin huomauttaa entisestä
+elämästäni, jonka koko mustuus, jonka kaikki alhaiset teot, jonka
+herjaava ylimielisyys samassa on silmieni edessä. Mutta taas kuuluu
+vastaan rajattoman hellän Isän ääni: kaikki on unhotettu, kaikki on
+poispyyhitty, riemuitkaamme vaan palauksestasi!--Ja tässä suuressa
+sovituksessa minä tunnenkin olevani kuin pesty. Tämän rakkauden valossa
+minä olen valkoinen kuin lumi. Eikä siinä kyllä. Niinkuin kotiin
+palannut tuhlaajapoika isän rajattoman rakkauden ympäröimänä ei voinut
+enää jäädä syntiin, vaan tiesi tulevansa vastaisuudessa aina
+ajattelemaan ainoastaan tämän isän palvelemista, aivan niin minäkin
+tunnen, että vastasyntynyt uusi suhde Jumalaan on vapauttanut minut
+ainiaaksi pahasta, ettei Jumalan ilmakehä ole asettunut minun
+ympärilleni enää haihtuvana tunnelmana, vaan Isän rajattoman rakkauden
+tieto on antanut minulle kokonaan uuden elämänviehätyksen, uuden halun
+elää ainoastaan Hänen tahtoansa varten, joka on nyt muuttunut elämän
+ainoaksi »pääasiaksi». Minuun syttyy vastustamaton vetovoima sinne
+ylös, niinkuin pyrkisin johonkin takasin, josta olen lähtenyt, niinkuin
+näkisin kaiken kaipaukseni sataman, niinkuin tuntisin, että siellä
+Hänen luonaan on se kaikki, mikä on hienointa, puhtainta, lämpimintä,
+mikä on ikuista kotia. Mutta kaikkien minun halujeni ylitse näen yhä
+Isän suuren rauhallisen rakkauden paisteen, ikäänkuin hän odottaisi
+minulta jotain, eikä kuitenkaan tahtoisi antaa minulle mitään aikaa
+kiitollisuuden tunteisiin. Minusta näyttää, kuin pitäisi minun jostakin
+ulkopuolelta tavoittaa vastausta siihen, mitä minun nyt on tekeminen
+tässä armon äärettömässä valtameressä. Onko minun siirtäminen vuoria
+paikoiltaan, onko minun kääntäminen tuulet kulussaan, vai onko minun
+lentäminen valokeskusta kohden, siihen uppoutuakseni?
+
+Silloin näen Jeesuksen tutut piirteet.
+
+Juurihan minä luin hänen oppinsa. Juurihan hänen oppinsa kautta sain
+tietää, että minulla on Isä. Hänen suuri kuolemansahan avasi silmäni
+näkemään tämän rakkauden äärettömyyttä. Hänen ilmoituksensahan on
+minulle antanut elävän Jumalan.
+
+Ja hän siis myöskin ilmoittaa minulle, mitä minun on tekeminen.
+
+Hän elää ja ilmoittaa itsensä jokaiselle, joka hänen sanansa kätkee.
+
+»En minä jätä teitä orvoiksi, vaan minä tulen teidän tykönne.»
+
+»Jokainen, joka minua rakastaa, se pitää minun sanani; ja minun Isäni
+rakastaa häntä, ja me tulemme hänen tykönsä, ja asumme hänen
+tykönänsä.»
+
+Niin, minä tunnen, että he nyt jo ovat minun tykönä, enkä minä enää ole
+tietämättä, mitä minun on elämälläni tekeminen.
+
+Kuinka Jeesus ymmärsi Isän tahdon? Mitä hän teki, kun tunsi Isän
+rakkauden kohtaavan itseänsä?
+
+Hän otti Isän tahdon omakseen, tahtoi niinkuin Isä tahtoi ja rakasti
+niinkuin Isä rakasti,--rakasti meitä ja tahtoi tehdä meidätkin saman
+Isän lapsiksi, että mekin olisimme ymmärtäneet saman Isän tahdon ja
+siinä saaneet ijankaikkisen elämän. Ja hän antautui
+ristiinnaulittavaksi tietäen, että hän siten antoi meille uskon tähän
+meidän omaan autuuteemme.
+
+Ja kuitenkin hän juuri siinä täytti Isän tahdon. Hän kirkasti Isän maan
+päällä, täyttämällä sen työn, minkä Isä oli hänen tehtäväksensä
+antanut. Ja oli Isän ainoa poika.
+
+»Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainoan
+Poikansa, että jokainen, kuin uskoo häneen, ei pidä hukkuman, mutta
+ijankaikkisen elämän saaman.»
+
+Ja minä tunnen, että koko heräämyksessäni toteutuu vaan Jeesuksen
+rukous:
+
+»Että he kaikki yhtä olisivat, niinkuin sinä Isä minussa olet, ja minä
+sinussa, että hekin meissä niin yhtä olisivat: että maailma uskoisi
+sinun minua lähettäneeksi. Ja minä annoin heille sen kunnian, kuin sinä
+minulle annoit: että he yhtä olisivat, niinkuin mekin yhtä olemme. Minä
+olen heissä, ja sinä minussa, että he niin yhdessä täydelliset
+olisivat, ja maailma tietäisi, että sinä minun lähetit, ja että sinä
+heitä rakastit, niinkuin sinä minua rakastit. Isä, minä tahdon, että
+kussa minä olen, siellä nekin olisivat minun kanssani, kuin sinä
+minulle antanut olet; että he minun kunniani näkisivät, jonkas minulle
+annoit, sillä sinä rakastit minua ennenkuin maailman perustus laskettu
+oli. Vanhurskas Isä, ei maailma sinua tuntenut, mutta minä tunsin
+sinun, ja nämät ymmärsivät, että sinä minun lähetit. Ja minä julistin
+heille sinun nimes, ja vielä julistan; että se rakkaus, jolla sinä
+minua rakastit, heissä olisi, ja minä myös heissä.»
+
+Kaikki elämän vaikuttimet nyt kääntyvät minussa, kun minä ymmärrän,
+että minun on rakastaminen ihmisiä niinkuin Isä minua rakastaa. Minä
+koetan ottaa Isän tahdon omaksi tahdokseni. Ja ensimmäiset tekoni tästä
+uudesta vaikuttimesta--ne ovat niin lapselliset, niin kömpelöt, niin
+taitamattomat, että on hyvin vaikea niistä muille kertoa, mutta
+kuitenkin ne täyttävät sydämmeni sykkivällä riemulla, ei siksi, että
+olisin niillä jotakin aikaansaanut, vaan siksi, että niiden vaikutin on
+Isästä ja yhdistää minua Häneen, ja että minä tunnen mahdolliseksi
+kasvaa Hänen tahtonsa täyttämisessä.
+
+Siitä hetkestä perustui se suhde Isän ja minun välillä, se ikuinen,
+joka ei koskaan voi katketa eikä kuolla.
+
+Sen kanssa minä olen alkanut ijankaikkisen elämän. Sillä heräämisestäni
+asti tähän päivään saakka olen minä elänyt hetki hetkeltä ja tunti
+tunnilta tämän ainoan totisen Jumalan ja hänen lähettämänsä Jeesuksen
+Kristuksen tuntemisesta.
+
+
+
+
+14.
+
+Rakkaus.
+
+
+  »Niin tulivat hänen veljensä ja äitinsä, ja seisoivat ulkona, ja
+  lähettivät hänen tykönsä kutsumaan häntä. Ja kansa istui hänen
+  ympärillänsä, ja sanoivat hänelle: katso, sinun äitis ja veljesi
+  kysyvät sinua ulkona. Ja hän vastasi heitä, sanoen: kuka on minun
+  äitini taikka minun veljeni? Ja koska hän oli ympäri katsonut niiden
+  päälle, jotka hänen ympärillänsä istuivat, sanoi hän: katso minun
+  äitini ja minun veljeni! Sillä joka tekee Jumalan tahdon, hän on
+  minun veljeni ja minun sisareni ja äitini.» (Mark. 3:31-35).
+
+  »Älkää luulko, että minä olen tullut rauhaa lähettämään maan päälle.
+  En ole minä tullut rauhaa, mutta miekkaa lähettämään. Sillä minä
+  tulin ihmistä isäänsä vastaan riitaiseksi tekemään, ja tytärtä
+  äitiänsä vastaan, ja miniätä anoppiansa vastaan, ja ihmisen
+  vihamiehet on hänen perheensä. Joka rakastaa isäänsä taikka äitiänsä
+  enemmän kuin minua, ei se ole minulle sovelias, ja joka rakastaa
+  poikaansa taikka tytärtänsä enemmän kuin minua, ei se ole minulle
+  sovelias.» (Matth. 10:34-37).
+
+  »Te kuulitte sanotuksi: rakasta lähimmäistäs, ja vihaa vihollistas.
+  Vaan minä sanon teille: rakastakaat vihollisianne, siunatkaat niitä,
+  jotka teitä sadattavat, tehkäät niille hyvää, jotka teitä vihaavat,
+  ja rukoilkaat niiden edestä, jotka teitä vainoovat ja vahingoittavat,
+  että te olisitte teidän Isänne pojat, joka on taivaissa, sillä hän
+  sallii aurinkonsa koittaa niin pahain ylitse kuin hyväinkin, ja antaa
+  sataa niin väärille kuin vanhurskaillekin. Sillä jos te rakastatte
+  niitä, jotka teitäkin rakastavat, mitä teidän siitä palkkaa on?
+  Eivätkö publikaanit myös niin tee? ja jos te ainoastaan veljeinne
+  kanssa soveliaat olette, mitä te sen kanssa erinomaista teette?
+  Eivätkö publikaanit myös niin tee? Olkaat siis te täydelliset,
+  niinkuin teidän taivaallinen Isänne täydellinen on.»
+  (Matth. 5:43-48.)
+
+Kristus ei pysähtynyt nauttimaan Isän rakkauden paistetta, jonka tunsi
+itseänsä kohtaavan. Vaan niinkuin peili lähettää edelleen siihen
+sattuvan valon, niin lähetti Kristus Isän rakkauden edelleen ihmisiin.
+
+Totinen rakkaus on ihmisen kautta kulkeva Jumalan rakkaus.
+
+Taikka selvemmin: Se rakastaa totisesti, joka koettaa rakastaa muita,
+niinkuin tuntee Jumalan rakastavan häntä itseänsä.
+
+Joka yhtyy Isään, hänen täytyy tuntea ihmisissä saman Isän lapsia.
+Hänen täytyy tuntea, että hänen pysymisensä Isässä on samaa kuin
+rakastaa kaikkia ihmisiä niinkuin Isä kaikkia rakastaa. Se on: hänen
+täytyy tuntea Isän rakkauden alituisesti kulkevan hänen kauttansa.
+
+Tämän ymmärtäminen, tämän tiedon ensimmäinen värähdys, jota ei
+vähinkään teko ollut vielä ennättänyt seurata, toi minut lähemmäksi
+ihmisiä ja antoi aavistaa äärettömän lujan ja lämpimän yhdyssiteen
+kaikkien meidän välillä.
+
+Oli niinkuin jokin vangittu olisi minussa vapauteen päässyt, kun opin
+tuntemaan tämän uuden Jumalasta lähtevän rakkauden.
+
+Se oli uusi, ja kumminkin se oli sydämmen kotoisin tunne, sen lämpimin
+kieli. Se oli erilainen kuin entinen rakkaus, ja kumminkin se oli yhtä
+ymmärrettävä ja yhtä tuttu.
+
+Uusi ja erilainen se oli siksi, että se kohtasi kaikkia erotuksetta, ja
+jota vastoin entinen inhimillinen rakkaus valitsi jotkut pitääkseen
+heitä parempina toisia. Erotus omaisten ja vieraiden, tuttujen ja
+tuntemattomien välillä ikäänkuin katosi. Sillä juuri tämä erotus oli
+vieras uudelle rakkaudelle. Ja kumminkin minä sanomalla sanon, ettei
+tämä uusi rakkaus ollut minulle tuntematon, vaan tuttu ja kotoinen.
+Lapsena minä osasin rakastaa omaisiani ja muita ihmisiä, jotka olivat
+minulle hyviä, juuri sillä samalla rakkaudella. Ja vielä nytkin
+vanhempana yksi puoli tai yksi osa omaisrakkaudesta oli sitä samaa,
+sitä oikeata, vaikka tämä osa ijän karttuessa oli yhä supistunut ja
+antanut yhä enemmän sijaa itsekkyydelle.--Niinikään, olihan se
+vaatimaton tunne, jonka olin itsessäni löytänyt ja sittemmin tehnyt
+suureksi isänmaanrakkaudeksi, alkujaan puhtain ja vilpittömin tunne,
+eikä siihen ollut sekaantunut mitään kerskailemisen tarvetta tai
+etevämmyyden pyyntöä.
+
+Kaikissa tapauksissa, kun heräsin, oli minulle kohta selvänä uuden
+rakkauden laatu. Puhtaudellaan, vilpittömyydellään ja rajattoman
+kehittymisen mahdollisuudella se minut hurmasi. Se oli itse valo.
+Jumala on rakkaus.
+
+Mutta samalla minulle oli selvänä, kuinka poljettu se minussa oli,
+kuinka unohtunut, kuinka kehittymättömäksi jäänyt, kuinka sotkuksissa
+itsekkyyden kanssa.
+
+Minun täytyi melkein kauhistua nähdessäni mitä rakkaus on ja kuinka
+vähän minä rakastin. Lukuunottamatta omaisiani, minulla kyllä oli
+ystäviä. Ne olivat niitä, jotka eivät olleet joutuneet pyrintöjeni
+tielle, niitä, jotka tahtoivat minulle sitä, mitä minäkin tahdoin
+itselleni, jotka olivat minun puolellani, kun minä kilpailin vieraiden
+kanssa,--jotka toivoivat minun pääsevän muiden yläpuolelle ja joille
+minun viholliseni olivat vihollisia. Mutta heti kun minun ja ystäväni
+edut menivät vastakkain, saatoin minä jättää hänet ja olin valmis
+löytämään hänessä kaikellaista rumuutta.
+
+Jonkinlainen hämärä aavistus siitä, että elämän ajatus ja merkitys oli
+haettava minussa itsessäni asuvasta rakkauskyvystä, oli nuoruudessani
+saattanut minut tempaamaan irti sydämmestäni sen, mitä siinä oli
+rakkautta, eroittamaan sen ikäänkuin nähtäväksi ja käsin pideltäväksi,
+ja, kun se tuntui minusta liian vähäpätöiseltä ja vaatimattomalta,
+kaikin tavoin kehittämään ja paisuttamaan sitä mahdollisimman suureksi
+ja valtavaksi. Ja kun minä vihdoin, käytettyäni loppuun kaikki keinot
+tämän luonnottamasti kasvatetun rakkauden ylläpitämiseksi, luovuin
+turhasta vaivasta, näin minä, että todellinen rakkauskykyni ei ollut
+nimeksikään suurennut, vaan päinvastoin oli entistänsä ehkä vieläkin
+vähäpätöisempi. Eikä siinä kyllä. Sen sijaan, että olisin ruvennut
+rakastamaan enemmän kuin ennen rakastin, oli minulle vaan kertynyt yhä
+enemmän vihattavaa. Ei edes niitä ihmisiä kohtaan, joita sanotaan
+puoluelaisiksi, samanmielisiksi, liittolaisiksi, minulla ollut sen
+enempää lämpimyyttä, kuin että saatoin pitää jokaista heistä kuolleena
+myöskin minulle, heti kun hän oli kuollut puolueelle tai yleisölle.
+
+Minä heräsin omien vihollisteni keskuudessa.
+
+Ja näitäkö nyt minun piti siunata ja rakastaa ja palvella!
+
+Epäilemättä, koska me olemme saman Isän lapsia, koska Isä heitä
+rakastaa niinkuin minua, koska minun täytyy olla vaan peili, josta Isän
+rakkaus heihin heijastuu.
+
+Isän kasvojen edessä kaikki viha ihmisiä kohtaan katoaakin niinkuin yön
+varjo päivän tieltä. Ja ainoastaan tultua pois Jumalan kasvojen edestä,
+ajatellessa suhteita ihmisiin ja oloja jokapäiväisessä elämäntouhussa,
+voi tuo vihollisuus jälleen näyttää voittamattomalta.
+
+Mistä syntyvät minulle viholliseni?
+
+Koetan lyhyesti vastata tähän kysymykseen.
+
+Olen jo edellisissä kuvauksissa osoittanut, että kaikkien pyrkimyksieni
+perustus, koko elämäni perussävel ja sen päävaikutin oli toisten
+rakkauden taivuttamisessa itseeni. Ilmestyen yksinkertaisimpana jo
+lapsuudessa ja selvimpänä nuoruudessa, se ilmeni sittemmin elämän koko
+moninaisuudessa, elämän levottomissa, ristiriitaisissa pyrinnöissä,
+maineen ja kunnian, rikkauden tavoittelussa. Minun vihollisiani siis
+olivat kaikki ne, jotka tässä tulivat tielleni, kaikki ne, joita minä
+en miellyttänyt, jotka eivät minua rakastaneet ja jotka eivät
+omistaneet sitä kuvaa minusta kuin tahdoin.
+
+Mutta nyt edellyttää yhtyminen Isään, että tulen riippumattomaksi tästä
+ihmisten rakkaudesta, että ennen kaikkea juurinensa hävitän tuon
+valhekuvan itsestäni, että luovun omasta tulevaisuudestani ja kaikista
+pyrinnöistä järjestää aineellinen elämäni omien toiveitteni mukaiseksi.
+
+Senvuoksi yhtyminen Isään samalla poistaa kaiken aiheen
+vihamielisyyteen ihmisiä vastaan.
+
+Niille, jotka ovat itse kokeneet uudestasyntymyksen, en minä tarvitsisi
+tarkemmin selittää tätä pääkohtaa siinä, sitä, kuinka rakkaus ihmisiin
+vaan senvuoksi, että sama Isä näkee heitä ja puhuu heille ja sanoo
+heitä lapsikseen, voi syntyä, kehittyä ja kasvaa.
+
+Mutta minä olen ennen itse pudistanut päätäni niille, jotka minulle
+puhuivat tämmöisen rakkauden mahdollisuudesta. Minusta on tuntunut
+mahdottomalta rakastaa ihmisiä, joihin ei minulla ollut mieltymystä. Ja
+kun tiedän, että ainoastaan Isään yhtyminen on voinut saattaa minua
+käsittämään, mitä tämmöinen rakkaus on, niin voin hyvin asettua niiden
+kannalle, jotka eivät sitä käsitä, vaan kysyvät: mitä se merkitsee,
+että meidän on rakastaminen vieraita? Kuinka meidän on rakastaminen
+meille tuntemattomia ihmisiä? Kuinka meidän on alkaminen rakastamaan
+niitä, joihin meillä ei ole mitään tunteita? Täytyyhän meidän, jos
+tehtävämme todellakin on tämä, voida aavistaa mimmoinen se rakkaus on,
+johon meidän on pyrkiminen!
+
+Ja niin omituinen on maailman rakennus, ettei ihminen todellakaan tässä
+kohden jää vastausta vaille, vaikkei hän tahtoisikaan sitä hakea
+suoraan sieltä, mistä se on haettava. Jokainen ihminen tietää, mitä
+rakkaus on. Sillä jokaisella ihmisellä on omaisia, joita hän on
+rakastanut tai vieläkin rakastaa, ja jokainen tietää, että tässä
+rakkaudessa on yksi osa puhdasta ja kuolematonta, puhtainta mitä
+ihmisessä voi olla. Se oli synnynnäinen, lapsuudesta asti tuttu suhde;
+--tuskin mikään asia maailmassa saattoi ollakaan niin tuttu, kuin tuo
+lämmin suhde omaisiin. Se voi tosin olla vaan ikäänkuin etäinen muisto,
+mutta se on kumminkin antanut käsityksen siitä, mitä rakkaus on.
+Jokainen ihminen on joko isä tai äiti tai poika tai tytär tai veli tai
+sisar. Ja jokainen ihminen on joko vanhus tai keski-ikäinen tai lapsi.
+Nyt kuuluu vastaus: rakasta vanhuksia niinkuin rakastat isääsi ja
+äitiäsi, ikäisiäsi ihmisiä niinkuin veljiäsi ja sisariasi, ja vieraita
+lapsia niinkuin omiasi.
+
+Niille, jotka luulevat, että ihmisten väliset rakkauden suhteet ovat
+tunteen asioita, joita ihminen ei itse voi ohjata, saattaa tämä näyttää
+oudolta ja he hylkäävät sen ensi kuulemalta. Sillä heidän tunteensa
+lyöpi heti vastaan, ja tähän tunteesen he vaan ovatkin tottuneet
+luottamaan. Kuinka muka voisin rakastaa tuota ryppyistä akkaa niinkuin
+vanhaa äitiäni, jonka olento on silmissäni kirkastunut
+loukkaamattomaksi kuvaksi! Taikka tuota äijää niinkuin vanhaa isääni!
+Tai voisinko rakastaa palvelustyttöämme niinkuin omaa sisartani; tuota
+miestä, joka on kilpailijani, niinkuin veljeäni, jolle mielelläni suon
+kaikessa etusijan! Taikka vierasta katupoikaa niinkuin omaa pienoista
+lastani, jota en voi liikutuksetta ottaa syliini!
+
+Mutta järki sitävastoin heilläkin hyväksyy ajatuksen kokonaan. Järki
+sanoo kohta, että kaikki nuo tuntemattomat ukot ja akat, miehet,
+naiset, lapset eivät eroa mitenkään niistä muutamista henkilöistä,
+joihin tunnen rakkautta,--että juuri tuota akkaa, jossa minä en näe
+kuin rumia ryppyjä, joku sanoo äidiksensä,--että tuo akka siis voi olla
+aivan samallaisen hellän rakkauden esineenä, kuin minunkin äitini,--
+että siis minun tunteeni on vaillinainen, koska se ei voi kiintyä
+siihen, mitä toinen rakastaa.
+
+Ja samassa kuin on näin kosketeltu tunteen arinta kohtaa, sen
+riittämättömyyttä, on tunne valmis liikahtamaan, etsimään uutta
+esinettä, jota se tähän asti ei ole ymmärtänyt sulkea lämpimyyteensä.
+
+Miksi sanonkaan tuota akkaa ryppyiseksi, siten värittäen lauseeni
+kieltämättä vähän halveksivaksi. Totta on, että hänen kasvonsa ovat
+ryppyiset; mutta niinhän on äitinikin. Ja kun nyt lähemmin tarkastelen
+hänen piirteitänsä, niin vähitellen ja yhä selvemmin alan ymmärtää,
+että ne ovat samallaisten kärsimysten ja vaivojen tuotetta, joita on
+ollut äidillä. Tuossa silmän luona värähtää vieraalla vanhuksella aivan
+niinkuin äidillänikin. Poskien alaosa suupielen luona on paksuissa
+rypyissä. Ne tietysti eivät siinä aina ole olleet. Ne ovat muodostuneet
+varmaan niinkuin äidilläkin: ensin muistan olleen vaan tuskin
+huomattavan viivan; mutta se syventyi ja toisia tuli vuosien mukana
+viereen, kunnes ne vähitellen hänen harmaantuessaan muuttuivat
+vanhuuden siliämättömiksi rypyiksi. Ja yhtäkkiä vieraan vanhuksen
+kasvot kirkastuvat silmissäni. Hänenkin ryppynsä ovat muodostuneet
+vähitellen ja niilläkin on oma historiansa, niittenkin takana on
+kokonainen elämä suruja ja iloja. Katson hänen silmiinsä ja minuun
+tulvahtaa outo riemu. Siinä hetkessä ymmärrän, miksi Jumala häntä
+rakastaa ja miksi siis minunkin on häntä rakastaminen niinkuin äitiäni.
+
+Tällä tavoin, omaisrakkauteen vertaamalla, voi selvitä sen rakkauden
+laatu, jolla Jumala tahtoo meidän rakastavan erotuksetta kaikkia niitä
+ihmisiä, joita näemme ympärillämme ja joiden keskuudessa elämme.
+
+Ihminen syntyy vaan omaisrakkaus sydämmessä. Omaisrakkaus on hänellä
+valmiina ilman että hän on sitä tarvinnut työllänsä saavuttaa. Mutta
+maailma sitten hänelle väärin opettaa, että hänen asiansa on vaan
+kartuttaa tätä omaisrakkautta, että hänen on rakentaminen sen
+perustukselle, että hänen on valvominen omaistensa etua muiden rinnalla
+ja muiden kustannuksella. Ja hänen elämänsä muodostuukin taisteluksi
+omaisten puolesta vieraita vastaan, samalla kuin se on taistelua hänen
+itsensä ylentämiseksi muiden rinnalla.
+
+Mutta uudestasyntymys tuottaa hänelle uuden käsityksen. Uudestasyntymys
+on Jumalan välittämä sovitus vieraan kanssa, rakkauden syntyminen
+siihen, mikä ennen ei ole ollut rakkauden esineenä. Omaisrakkaus
+kadottaa silloin kaiken merkityksensä, mikäli se on omaisien
+asettamista vieraiden edelle.
+
+Koko tämän asian, jota niin suurella vaivalla ja niin monimutkaisesti
+koetan selittää, on Kristus lausunut lyhyesti ja selvästi. Paitsi yllä
+mainittuja kohtia, tapaamme Luukaan evankeliumissa vielä seuraavat
+sattuvat sanat: »Jos joku tulee minun tyköni, ja ei vihaa isäänsä, ja
+äitiänsä, ja emäntäänsä, ja lapsiansa, ja veljiänsä, ja sisariansa, ja
+päälliseksi omaa henkeänsä, ei se taida olla minun opetuslapseni.»
+
+»Joka rakastaa isäänsä taikka äitiänsä j.n.e.----enemmän kuin minua, ei
+se ole minulle sovelias.» Mutta »tulla Jeesuksen luo» taikka »olla
+hänelle sovelias» se on yhtä kuin rakastaa kaikkia ihmisiä erotuksetta,
+sen perustuksella, että kaikki ihmiset ovat saman kotoisen
+elämänhengen, saman Isän lapsia.
+
+Meidän ei ole rakastaminen omaisia enemmän kuin vieraita, se on,
+meidän on rakastaminen vieraita sillä rakkaudella, jolla kykenemme
+rakastamaan omaisiamme.
+
+Mutta,--sanotaan tähän--rakkaus johonkin ihmiseen edellyttää, että
+syvennyn tämän ihmisen sisälliseen olentoon. Mahdotontahan on siis
+synnyttää rakkautta miljooneja olentoja kohtaan, koska nähtävästi
+tarvitaan paljon aikaa oppiakseen rakastamaan yhtäkin sellaista
+ihmistä, jota ennen ei ole rakastanut.
+
+Tähän täytyy vastata, että rakkauden laajentumista ihmissydämessä ei
+voi mitata lukumäärän mukaan, että, jos sisällisellä työllä olen
+onnistunut hävittämään vastenmielisyyteni jotakin henkilöä kohtaan tai
+olen oppinut rakastamaan semmoista ihmistä, johon minulla ennen ei ole
+ollut mitään tunteita, niin, huolimatta siitä, että olen työni
+kohdistanut johonkin erityiseen henkilöön tai henkilöryhmään, minä olen
+samalla joka suunnalle laajentanut rakkauden kykyä, se on, minun on nyt
+helpompi rakastaa kaikkia muitakin ihmisiä, joita ennen en ole
+rakastanut tai joihin olen tuntenut vastenmielisyyttä.
+
+Minulla on omaiset ja omaisrakkaus vaan sitä varten, että ymmärtäisin,
+kuinka minun on rakastaminen vieraita. Toisin sanoen, omaisrakkauden
+avulla minä ikäänkuin ymmärrän, että ja miten Jumala rakastaa niitä
+ihmisiä, joita minä en vielä rakasta.
+
+Kokemus näyttää sitäpaitsi, että juuri omaisrakkautta, mikäli se on
+puhdasta ja itsekkyydestä vapaata, ei voi mielin määrin laajentaa ja
+kasvattaa. Vai voiko kukaan sanoa onnistuneensa laajentamaan
+rakkauttansa omaisiin? Kuka voi sanoa, että hän nyt rakastaa isäänsä
+tai äitiänsä enemmän kuin ennen, nuorempana, tai että hän rakastaa
+vaimoansa hellemmin kuin alussa, tai veljiänsä tai sisariansa tai edes
+omia lapsiansa, enemmän kuin hän niitä on rakastanut? Ei kukaan.
+Ihminen ei voi omin keinoin saada luonteesensa sisältymään suurempaa
+rakkauskykyä kuin minkä se sisältää. Hän voi ainoastaan kohdistaa
+rakkauskykynsä semmoisia ihmisiä kohtaan, joita hän ei ole ennen
+rakastanut, ja siten oppia rakastamaan yhä useampia ihmisiä tai
+ihmisryhmiä sillä rakkaudella, mikä hänellä on käytettävänään. Ja
+silloin hänen omaisrakkautensakin vasta kirkastuu. Mutta jos hän
+kohdistaa rakkauskykynsä yhä ja yhä omaisiinsa tarkoituksella näin
+suurentaa tätä kykyä, niin pettyy hän surullisesti. Kaikki hänen
+pyrintönsä särkyvät ja hän katkeroittaa sekä itsensä että ne, joita hän
+luulottelee rakastavansa--Merkillistä on tältä kannalta tarkastella
+ihmiselämätä. Merkillistä on nähdä, kuinka niitä tuhansia, miljoonia
+ihmisiä, jotka eivät ole ymmärtäneet eivätkä koeta vapaaehtoisesti
+toteuttaa Kristuksen ilmoittamaa uutta rakkauden oppia, elämän yhä
+kovenevat kärsimykset tahtovat ikäänkuin väkisin johtaa tätä totuutta
+kohden. Puhumatta nyt niistä ihmisen pääkärsimyksistä, joiden tarkoitus
+on horjahuttaa hänen uskoansa omaan tulevaisuuteen ja lannistaa hänen
+toiveitansa siihen, että muut ihmiset kesken omia asioitansa voisivat
+joutaa häntä ajattelemaan, saati rakastamaan, tarkoittavat useimmat
+muut tavallisimmista kärsimyksistä saattaa ihmistä siihen, että hän,
+sen sijaan kuin ei ole tyytynyt omaisten ja vaatimattomien ystävien
+rakkauteen, vaan tahtonut vieraiden rakkautta, nyt päinvastoin itse
+oppisi vieraita rakastamaan. Tässä kohden on juuri syvin merkillisyys.
+Sillä elämä näyttää ihankuin tahallaan tuovan ihmisen tielle vieraan ja
+vihatun. Elämä tietää että jos hän oppii rakastamaan yhden vieraan
+sillä rakkaudella, joka hänellä on käytettävänä, niin hän samalla ilman
+muuta oppii kaikkia muitakin vieraita enemmän rakastamaan. Ja sentähden
+se tavalla tai toisella liittää hänet tähän yhteen, pakottaa heidät
+asumaan yhdessä, kärsimään yhdessä, suremaan ja iloitsemaan yhdessä.
+Tämmöinen vieraiden ainesten yhdistäminen tapahtuu hyvin usein
+esimerkiksi avioliittojen kautta. Minkä inhimillisen olosuhteen
+ympärillä voisikaan ajatella enemmän kärsimyksiä kuin avioliiton!
+Sattuu tosin usein, että avioliiton soimijat eivät ole toisillensa
+henkisesti vieraita; mutta kuinka paljoa useammin käy niin, että
+aistillinen viehätys yhdistää aviopuolisoiksi kaksi luonteeltaan ja
+kehitykseltään toisilleen kokonaan vierasta olentoa,--että, kun
+aistillinen tenho luonnon pakosta on kadonnut, nuo kaksi jäävät
+seisomaan vastakkain, vento vieraina toisilleen ja tuntien yhä kasvavaa
+kolkkoutta. Kuka mittaa silloin ne kärsimykset, joita heidän on
+kestäminen, oppiakseen ehkä vasta elämänsä ehtoolla rakastamaan
+toisiansa, hiljaa ja vaatimattomasti, niinkuin veli rakastaa sisartansa
+ja sisar veljeänsä!--Eikö liene myöskin kyllin tunnettu se ilon ja
+onnen täydellinen myrkytys, mikä perheessä voi olla välttämätön, jotta
+anoppi oppisi rakastamaan miniätä ja miniä anoppiansa? Ja jos
+kärsimykset todella opettavat anopin rakastamaan miniätä niinkuin hän
+rakastaa omaa poikaansa, niin eikö hän silloin jo ole uusi ja
+kirkastunut ihminen, jolle on enää mahdoton vihata ketään, vaan joka
+rakastaa kaikkia?--Mutta miksi minä luettelisin esimerkkiä elämästä,
+joka on jokaiselle tunnettu ja jota jokainen itse elää? Kuka
+täysikäinen ihminen ei itse tietäisi, että elämämme todella on täynnä
+tämmöisiä kärsimyksiä ja että ne kummallisella tavalla seuraavat meitä,
+mihin ikinä koetammekin niitä paeta? Ja kuka ei olisi, nähdessään näitä
+kärsimyksiä, ihmetellyt tai nurkunutkin kohtalon säälimättömyyttä!
+
+Mutta kärsimykset ovat Jumalan rakkauden viimeinen todistus. Sillä ne
+ovat aijotut niille vapaille ihmisille, jotka vapaasti hylkäävät
+Kristuksen ilmoittaman rakkaudenopin, että he edes omien kärsimystensä
+kautta ehdottomastikin löytäisivät oikealle tielle. Eikö totta, yksi
+askel vielä Jumalan puolelta--ja koko siitä tahdon vapaudesta, josta
+ihminen itse ylpeilee ja joka antaa hänelle arvon olla Jumalan kuvan
+kaltainen, ei ole mitään jäljellä!
+
+Mainitsemani Kristuksen sanat eivät ole mitään satunnaisia
+lausumistapoja, vaan sisältävät ytimen Kristuksen rakkaudenopista. Ne
+ilmaisevat ihmisille kokonaan uuden näkökannan, josta luonnollisella
+ihmisellä ei ole aavistustakaan. Ne tarkoittavat, niinkuin tarkoittaa
+kaikki, mitä Kristus on sanonut, Jumalan valtakunnan perustamista
+ihmisten keskuuteen, valtakunnan, jossa ihmiset riippuvat yksistään
+Isästä ja hänen tahdostaan.
+
+Sentähden tämä oppi ulottuu kaikkiin olosuhteisin, mitkä ovat meidän
+maailmassamme suinkin mahdolliset:
+
+Minulla on tosin omaisrakkaus siksi, että ymmärtäisin miten minun on
+vieraita rakastaminen. Mutta ei siinä kyllä.
+
+Minulla on kotirakkaus, että minä oppisin rakastamaan vieraita koteja,
+että ymmärtäisin kaikki kodit niiksi sijoiksi, joissa asuu minun
+veljiäni ja sisariani,--minun oman isän lapsia.
+
+Ja vieläkin enemmän.
+
+Minulla on isänmaa, ja minä rakastan sen kansaa ja sen kieltä, vain
+ymmärtääkseni, kuinka minun on rakastaminen vieraita maita, vieraita
+kansallisuuksia ja vieraita kieliä, se on, ymmärtääkseni taaskin, että
+kaikki eri kansallisuudet ovat saman Isän lapsia, joita hän rakastaa
+niinkuin meitä. Jos siis olen yhtynyt Isään, niin täytyy minun tässäkin
+asiassa pitää hänen rakkauttansa, joka kohtaa kaikkia erotuksetta,
+ainoana ohjeena, eikä hakea maailman opeista mitään erikoista ohjetta,
+joka sallisi minun rauhassa rakastaa omaani ja vihata vierasta. »Te
+kuulitte sanotuksi: rakasta lähimmäistäs, ja vihaa vihollistas. Vaan
+minä sanon teille: rakastakaat vihollisianne, että te olisitte teidän
+Isänne pojat, joka on taivaissa.»
+
+Aivan niinkuin omaisrakkaus ei voi kasvaa ennenkuin olen oppinut
+rakastamaan vieraita niinkuin omaisiani, aivan samalla tavalla ei voi
+olla mitään hyötyä siitä, että minä koetan puhaltaa hehkuksiin
+isänmaanrakkauden. Todellinen rakkauskykyni ei siitä liikahda
+nimeksikään ylöspäin, vaan sen sijaan kasvaa kansallisylpeyteni, johon
+tosi rakkaus päinvastoin tukehtuu. Ja kansallisylpeys kasvattaa minulle
+yhä yltyvän kansallisvihan vieraita vastaan. Kaikki kansallisuudet
+elävät siinä maailman uskossa, että he menisivät suinpäin turmioon, jos
+seuraisivat uutta totuuden oppia. Ja sentähden he sulkevat rajansa ja
+koettavat kaikin tavoin nostattaa kansan rakkautta omaan itseensä.
+Mutta kuka taaskin mittaa ne veriset kärsimykset ja ne raskaat taakat,
+joita kansojen on kestäminen tullaksensa vihdoin pakostakin tämän
+saman totuuden tielle, avatakseen rajansa selko selälleen ja oppiakseen
+toistensa tarpeita palvelemaan ja toisiansa rakastamaan niinkuin
+omaansa!
+
+Vielä minun täytyy ottaa puheeksi pari kohtaa.
+
+Olen sanonut, että esimerkiksi äiti, vaikka kuinka koettaisi suurentaa
+rakkauskykyänsä omiin lapsiinsa, ei sitä voi tehdä. Hänen yrityksensä
+tulevat päättymään--ja melkein aina päättyvätkin--siihen, että hän yhä
+enemmän antautuu vaan lastensa ruumiillisen hoidon ja aineellisen
+hyvinvoinnin palvelemiseen.
+
+Ainoastaan yhdessä tapauksessa voi todellinen rakkauskyky suureta.
+Siinä tapauksessa, että äiti oppii rakastamaan vieraita lapsia niinkuin
+omiansa, ei ainoastaan tunteissa, vaan teoissa. Sillä silloin hän itse
+on muuttunut uudeksi ja kirkastuneeksi ihmiseksi, joka tietää, mitä
+hänen omat lapsensa ovat ja mitä he tarvitsevat. Hän rakastaa heitä
+Jumalan rakkaudella, joka ei voi suureta vaan siksi, ettei sitä voi
+mitata.
+
+Jos sen rakkauden ohjeena, jolla meidän on vieraita lapsia
+rakastaminen, on se rakkauskyky, jolla voimme rakastaa omiamme, niin on
+ihanteena sille rakkaudelle, jolla meidän on omia lapsiamme
+rakastamisen, Jumala itse.
+
+»Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainoan
+Poikansa----»
+
+Mitä tämä merkitsee inhimillisesti?
+
+Se merkitsee, että meidän ei ole rakastaminen omia lapsiamme niinkuin
+kana rakastaa poikiansa, vaan henkisesti, niin, että jos meidän
+lapsemme, opittuansa meiltä totuuden, sanoisi: »isä ja äiti, minä näen,
+että totuus minua vaatii uhraamaan henkeni sen edestä, ja minä olen
+tullut jättämään teille hyvästiä», niin me emme ottaisi häntä syliin
+estääksemme häntä tästä teosta, vaan ottaisimme hänet syliin
+siunataksemme hänet siihen.
+
+
+
+
+15.
+
+
+Mistä syystä en ruvennut tuomariksi.
+
+
+  »Älkäät tuomitko, ettei teitä tuomittaisi.» (Matth. 7:1.)
+
+Kirjanoppineet ja fariseukset toivat kerran Jeesuksen eteen, joka istui
+temppelissä ja opetti kansaa, huoruudessa tavatun vaimon, ja sanoivat:
+»Laki käskee meitä, että tämmöiset ovat kivillä surmattavat. Mitäs sinä
+sanot?»
+
+He kysyivät näin, koska tiesivät Jeesuksen opettavan, että ihmisen
+tulee kuunnella ainoastaan taivaallisen Isänsä ääntä eikä tuomita
+ketään. Ja he toivoivat siis, että hän olisi nyt sanonut heille
+jotakin, joka oli heidän omaa lakiansa vastaan.
+
+Jeesus, tietäen tämän, kumartui ja kirjoitteli vaan sormellansa maahan,
+tahtomatta ensin vastata mitään. Mutta kun he yhä vaativat vastausta,
+ojensi hän itsensä, ja sanoi heille:
+
+»Joka teistä on synnitön, se heittäköön ensin häntä kivellä.»----
+
+Jos nyt Jeesus olisi antanut toisen vastauksen ja sanonut heille jonkun
+rangaistuslajin, joka olisi lain mukaan ollut tähän rikostapaukseen
+sovitettava, niin kenen tahdon mukaan hän silloin olisi menetellyt? Hän
+olisi menetellyt »kansan tahdon» mukaan, »kansan oikeudentunnon»
+mukaan, joka on lausuttu kansan laissa. Hän olisi myöskin tehnyt
+itsensä tuomariksi.
+
+Mutta hän ei niin tehnyt, vaan sanoi, että ruvetkoon se tuomariksi,
+joka tuntee olevansa synnitön.
+
+Samaa opetti hän vuorisaarnassansa, kun suorin sanoin kielsi
+tuomitsemasta:
+
+»Miksi näet raiskan, joka on veljes silmässä, etkä huomaa malkaa
+omassasi? Taikka kuinka sinä sanot veljellesi: odotappas, minä otan
+raiskan silmästäsi, ja katso, malka on omassa silmässäs? Sinä
+ulkokullattu, heitä ensin malka ulos silmästäsi, ja katso sitten,
+kuinka saisit raiskan ulos veljesi silmästä.»
+
+Ja kuinka hän olisi voinut ruveta tuomariksi, joka määrää rangaistuksia
+pahoille ja siis vetoo inhimilliseen pakkovaltaan, kun hän itse juuri
+oli antanut näille ihmisille uuden lain, että pahoja ei pidä
+väkivallalla vastustaa?
+
+Kristuksen opetus on siis selvä.
+
+Juuri näistä syistä oli nyt minunkin valittava Isän tahdon ja
+yhteiskunnan tahdon välillä.
+
+Jos minä olisin tullut tuomariksi, olisi minun pitänyt vannoa
+tuomarivala. Mitä se on se tuomarivala? Minun olisi pitänyt vannoa,
+että tulen seuraamaan »kansan tahtoa» eli »kansan oikeudentuntoa»
+semmoisena kuin se ilmaantuu kirjoitetussa laissa, se on, että tulisin
+tämän kansan tahdon toimeenpanijaksi, sen kätyriksi, tuomitsemaan sen
+nimessä niitä, jotka lakia rikkovat.
+
+Mikä on kansan tahto? Kuinka se on saatu selville? Kuinka voin olla
+varma siitä, että se on kansan tahto, joka on vaatinut esimerkiksi
+kuolemanrangaistuksen rikoslakiimme? Taikka jos valtiopäivälaitoksemme
+on todella niin merkillinen ja viisaasti kokoonpantu ihmekalu, että sen
+avulla on käynyt mahdolliseksi päästä kansan tahdon perille, niin mitkä
+takeet minulla voivat olla siihen, ettei ole päästy ainoastaan kansan
+tahdon vaan myöskin sen oikeudentunnon perille? Sillä onhan kansan
+tahto jotakin ihan toista kuin kansan oikeudentunto. Vai voivatko
+valtiopäivät saada aikaan senkin, mikä jokaiselle yksityiselle on
+itsensä suhteen niin vaikea saavuttaa,--sen, että kansa todella rupeaa
+tahtomaan sitä, mitä se pitää oikeana?
+
+Mutta olkoon, että valtiopäivämiehet voivat äänestämällä päästä
+selville siitä, mikä on kansan oikeudentunto. Niin ollen jääpi jäljelle
+vaan se kummallinen seikka, että oikeudentunto, se on: omatunto, joka
+pitäisi olla sama kaikilla ihmisillä, voi olla erilainen kansalla kuin
+sen yksityisillä jäsenillä.
+
+Minun olisi nyt vannominen, että tahdon ottaa noudattaakseni »kansan
+tahtoa», joka suurimmaksi osaksi edellyttää erilaista oikeudentuntoa,
+kuin mikä minulla on. Vala on Jumalaan vetoova lupaus ihmisille, että
+tulen menettelemään heidän tahtonsa mukaan.
+
+»Taas te kuulitte sanotuksi vanhoille: älä vanno väärin, vaan pidä
+valas Herralle. Vaan minä sanon teille: älkäät ensinkään vannoko.»
+(Kolmas käsky vuorisaarnassa.)
+
+Ja todellakin,--kuinka voisin täyttää Isän tahtoa, ja samalla kertaa
+valalla sitoutua noudattamaan ihmisten tahtoa, joka lakikirjassa löytyy
+edeltäpäin ilmoitettuna kutakin tapausta varten! Isän tahto on siitä
+omituinen, että se kussakin eri tapauksessa osoittaa minulle, miten
+minun on menetteleminen. Olen antautunut kokonaan tälle Isän tahdolle,
+ja se johtaa minua nykyisyydestä nykyisyyteen. Nyt minä hänelle
+itsellensä vannoisin, että vastaisuudessa tulen erityisissä tapauksissa
+aina noudattamaan jotakin muuta kuin hänen tahtoansa!
+
+Jos aijon aina seurata Jumalaani, niin en voi samalla kertaa vannoutua
+jollekin muulle.
+
+Jos minä olen valalla sitonut toimintavapauteni, on minun mahdoton edes
+ajatella Jumalan tahdon täyttämistä. Pelko, että tämä tahto
+näyttäytyisi ristiriitaiseksi virkavelvollisuuteni kanssa, tekee
+minulle tarpeelliseksi ajatella Jumalaa niin vähän kuin mahdollista.
+Minun täytyy nimenomaan oppia panemaan hyvin vähän arvoa sille
+sisälliselle äänelle, joka tahtoisi nousta virkavelvollisuuksia
+vastaan.
+
+Mahdoton on harjoittaa yhteiskunnallista pakkovaltaa Jumalan nimessä
+tai edes Jumala ajatuksissa. Ainoastaan kirjoituksissa ja
+juhlallisemmissa puheissa voi tavata väitteitä, että niin tehdään.
+Mutta itse asiassa ensimmäinen vallanharjoitus ehdottomasti karkoittaa
+Jumala-ajatuksen. Pakkovallan harjoitus ajan pitkään saattaa ihmisten
+uskonnollisen elämän supistumaan vaan jonkinlaiseksi sisälliseksi,
+personalliseksi erikoiselämäksi, jolla ei ole mitään yhteyttä
+jokapäiväisen yhteiskunnallisen elämän kanssa, ja luopi heille ahtaan
+käsityksen Jumalasta, joka ei tahdo mitään tästä elämästä tietää.
+Kuinka hullunkuriselta heistä tuntuisikaan sekoittaa Jumalan tahtoa
+johonkin yhteiskunnalliseen kysymykseen!
+
+Ja kumminkin, kaikki riippuu siitä, että me tunnustamme Isän tahdon
+ainoaksi ratkaisijaksi niissä kysymyksissä, joita elämä eteemme
+asettaa.
+
+Perustumatta Kristuksen nimenomaisiin sanoihin ja opetuksiin, voi saman
+asian--ettei meidän ole tuomitseminen--todistaa myöskin välittömästi
+hänen rakkaudenoppinsa avulla.
+
+Silloin sanon, että syy, miksi en voinut ryhtyä tuomarintoimeen, oli
+se, että minun olisi pitänyt tuomita rangaistukseen niitä, joita minun
+oli rakastaminen niinkuin omaa isääni tai äitiäni tai veljeäni tai
+sisartani tai parasta ystävääni.
+
+Jos kuvailen, että isäni olisi tehnyt itsensä syypääksi semmoiseen
+tekoon, joka on laissa rangaistuksen alainen, niin en minä olisi voinut
+tuomita häntä. En tarvitse kauan ajatella ymmärtääkseni, mistä syystä
+vanhan isäni tuomitseminen olisi vastoin Jumalan tahtoa. Minä en voisi
+tuomarinistuimelta katsoa isääni silmiin, sen rakkaussuhteen vuoksi,
+joka välillämme vallitsee. Hän tuntee minut, on nähnyt minun kasvavan
+silmäinsä edessä ja on minua pienuudesta pitäen rakastanut. Samaten
+minä tunnen hänet, olen häntä kunnioittanut ja rakastanut ja nähnyt
+omin silmin hänen harmaantuvan. Kuinka hyvin minä tiedän, ettei mikään
+rangaistus voi tässä olla paikallaan, ettei mikään rangaistus ole
+suinkaan omiansa häntä parantamaan, vaan että siihen tarvittaisiin
+jotakin ihan toista, jotakin sisästäpäin vaikuttavaa. Sillä minä, joka
+tunnen hänet, tiedän, kuinka syvältä ovat haettavat hänen tekonsa syyt,
+kuinka monet asianhaarat ja kuinka lukemattomat erikoisseikat, joista
+vieraalla ei voi olla aavistustakaan, ovat vaikuttaneet, että hän on
+se, mikä hän on. Onnettoman isän rikos minua vaan vetää rakastamaan
+häntä entistä enemmän, ja nimenomaan tuntuu moittivan, etten ole
+kylläksi häntä rakastanut, mutta ei missään tapauksessa käske
+tuomitsemaan häntä.
+
+»Mutta,--sanotaan tähän,--ei ole kysymyskään hänen parantamisesta.
+Tiede on aikaa sitten luopunut siitä teoriasta, että rangaistuksen
+tarkoitus muka olisi parantaa rikoksentekijöitä. Kysymys on vaan siitä,
+että tässä tapahtuu oikeus. Oikeus on Jumalan tahto. Ankaran
+jumalallisen oikeuden mukaan, sinun velvollisuutesi olisikin tuomita
+isäsi, mutta laki on kuitenkin, erityisiin seikkoihin nähden,
+vapauttanut tuomarin tästä velvollisuudesta, käskien hänen semmoisissa
+tapauksissa jäävätä itsensä.»
+
+Minä säpsähdän ja alan horjua. Mielessäni välähtää kertomus
+roomalaisesta sotaherrasta, joka pelkästä oikeudentunnostaan tuomitsi
+oman poikansa surmattavaksi.--Olisiko todellakin Jumalan tahto, että
+minä tuomitsisin isäni? Ja pitääkö minun todellakin kiittää
+inhimillistä armahtavaisuutta siitä, että minulle on tässä kohden
+vaatimukset lievennetyt? Ei, minä olen vannoutunut Jumalan tahdolle,
+minä tahdon täyttää sen kokonaan, minä en huoli mistään
+lievennyksistä.--Ja ylevä oikeudentunto täyttää koko minun olentoni,
+kun nyt olen voittanut inhimillisen heikkouteni ja kun pidän kädessäni
+loukkaamattoman, ikuisen oikeuden vaakaa. Ja minä tunnen ikäänkuin
+Jumalan pyhyys virtaisi minun kauttani.
+
+Mutta juuri ennenkuin lausun tuomion, katsahtaa vanha isä minuun, ja
+meidän silmät kohtaavat toisensa. Isäni katse yhtäkkiä muistuttaa
+minulle koko entisyyteni. Hän tietää kaikki, kaikki, mitä siellä on
+ollut;--tietää senkin, kuinka minä kerran menettelin alhaisesti,--
+punastun vieläkin kun sitä ajattelen.--Ja samassa hetkessä minä
+lutistun alas siltä pyhän oikeuden jalustimelta jonne olin kohoutunut.
+Minä häpeän enin, että olin sinne osannutkaan kohota. Minä häpeän, että
+olin kohonnut sinne, missä ei ollut ollenkaan minun paikkani. Juuri
+jumalallisen oikeuden edessä minä häpeän. Juuri jumalallisen oikeuden
+valo syöksee minut tuomarinistuimelta ja käskee minun punastumaan sen
+edessä, jota aijoin tuomita.
+
+Aivan samat tunteet minussa risteilisivät, jos minun olisi
+tuomitseminen veljeäni, tai sisartani, tai omaa vaimoani. En luule
+myöskään, että yksikään poika voisi oikeudentuntonsa perustuksella
+toivoa yhteiskunnallista rangaistusta esimerkiksi omalle äidillensä.
+
+Se on äitini ja minun välillä elävä rakkaus, joka tekee minulle niin
+selväksi, että minun ei ole tuomitseminen.
+
+Yhtä vähän minä voisin tuomita semmoisia ihmisiä, jotka eivät ole minun
+omaisiani, vaan joita kumminkin olen oppinut rakastamaan niinkuin
+omaisiani.
+
+Ja juuri siksi, että se on rakkaus, joka minulle asian selvittää, en
+minä tarvitsekaan erityisesti Jumalan välitystä tässä tapauksessa
+ymmärtääkseni, ettei minun ole tuomitseminen. Inhimillinen luontoni sen
+minulle jo selvittää.
+
+Sitävastoin tarvitsen nimenomaan Jumalan välitystä, ymmärtääkseni, että
+tuomitseminen on yhtä paljon hänen tahtoansa vastaan myöskin niihin
+henkilöihin nähden, joita minä en rakasta niinkuin omaisiani. Kun vaan
+jätän Jumala-ajatuksen mielestäni, olen minä nimittäin taas valmis
+vähitellen vetämään ylleni pyhän oikeuden kaapun, sen mukaan kuin on
+kysymys minulle vieraammista olennoista. Jos on kysymys toveristani,
+joka pankinvirkamiehenä on tehnyt kassanvajausrikoksen, olen minä vielä
+kahden vaiheilla. Sääli tosin tahtoisi ottaa voiton, mutta minä voin
+sen myöskin pudistaa päältäni, ja silloin minun itserakkauttani jo
+melkein kutkuttaa se kärsimys ystävän puolesta, jonka minä
+oikeudentunnon nimessä muka otan kantaakseni. Jos saman rikoksen tekee
+minulle tuntematon henkilö, niin, vaikka hänen oma äitinsä hyörisi
+ympärilläni ja koettaisi saada mieltäni järkähytetyksi, en minä voisi
+muuta kuin hymyillä tuon äidin lapsellisuudelle. Minun oikeudentuntoni
+on silloin jo horjumaton.
+
+Kunnes vihdoin tullaan siihen ihmisryhmään, joka on minulle enin
+vieras. Se on se ihmisryhmä, jota sanotaan alemmaksi
+yhteiskuntakerrokseksi. Tässä ei ole enää edes oikeudentunnosta
+kysymys, tässä on vaan »päivänselvää», että heitä on tuomittava. Vai
+vieläkö niitä pitäisi jättää rankaisematta, noita tappajia, varkaita ja
+huorintekijöitä! Täällä minä tunnen, mitä en tuntenut silloin, kuin oli
+kysymys sen yhteiskuntaluokan jäsenistä, johon itse kuulun, jolloin
+rangaistus tuntui vaan semmoiselta välttämättömältä pahalta, mistä
+oikeuden vuoksi ei sopinut ketään vapauttaa. Täällä minä nimittäin
+vasta tunnen että suorastaan vihaan heitä ja heidän rikoksiansa, ja
+että pidän rangaistusta erittäin sopivana heidän rikostensa
+kostokeinona.
+
+Mutta jos nyt minun on näitäkin ihmisiä rakastaminen niinkuin saman
+Isän lapsia!
+
+Jos minun täytyy osata ymmärtää ja olla tuomitsematta heitä, niinkuin
+ymmärrän ja olen tuomitsematta isääni tai äitiäni tai veljeäni tai
+sisartani tai parasta ystävääni!
+
+Tai jos minun tässäkin täytyy asettua puhtaan oikeuden kannalle, niin
+mitä sanoo minun omatuntoni?
+
+Se sanoo, että minun suhteeni heihin on kahdenlainen, riippuen siitä,
+ajattelenko vaan omaa suhdettani heihin vai ajattelenko heidän ja minun
+välilleni meitä yhdistävää Isää.
+
+Edellisessä tapauksessa minä todellakin esiinnyn tuomarina heihin
+nähden. Minun on todellakin melkein mahdoton ymmärtää, mikä
+oikeudentunto voisi kieltää minua tuomitsemasta tavallisia tappajia ja
+varkaita. Sitä paitsi asettaa tässä minun sivistyksenikin minut heidän
+yläpuolelleen ja ikäänkuin oikeuttaa minun tuomarinasemaani. Minähän
+tiedän ja ymmärrän, että tappaminen ja varastaminen on väärin, mutta he
+eivät sitä ymmärrä. Ja sentähden minun täytyy pitää huolta siitä, että
+he rangaistuksen avulla sitä vähitellen oppisivat ymmärtämään. Toisin
+sanoen, tässä ei ole ratkaisevana enää oikeudentunto, vaan itse
+rangaistuksen tarpeellisuus.
+
+Mutta jälkimäisessä tapauksessa, kun nimittäin ajattelen meidän
+suhdettamme toisiimme saman Isän lapsina, minä taaskin kukistun
+tuomarinasemaltani. Ja tällä kertaa on kukistumiseni vieläkin
+täydellisempi. Ei mitään, ei mitään jää minusta jäljelle Jumalan
+kasvojen edessä. Musta verkatakki, kiiltokaulus, kultanappi
+kaulahuivissa ja suippopäinen parta eivät tule otetuksi ollenkaan
+lukuun. Ne olivat äsken minulla ulkonaisena tunnusmerkkinä siihen, että
+minä olin sivistyksessä ja kehityksessä heidän yläpuolellaan ja siis
+sekä oikeutettu että velvollinen heitä tuomitsemaan. Nyt ne hävettävät
+minua ja minä en tiedä, mihin niiltä lymyisin. Sillä sivistyksen, jota
+niiden oli tarkoitus edustaa, Jumalan edessä tuomitsee minua itseäni.
+
+Astuessani Jumalan eteen vastaamaan siihen, mikä on oikeuttanut minua
+muiden tuomariksi, ja riisuttuani siis yltäni kaiken tuon ulkonaisen
+asun, jolla täällä tietysti ei ole mitään merkitystä,--mikä häpeän puna
+nousee kasvoihin, kun minun eteeni aukeaa minä kaikessa
+alastomuudessaan!
+
+Minun täytyy katsoa ympärilleni nähdäkseni olenko todella yksin
+ajatusteni kanssa, ettei minua kukaan yllättäisi.
+
+Kuinka outo on tämä näky, kuinka tottumaton minun silmäni on siihen!
+
+Onko tuo teko, jonka muisto nousee nyt esiin oltuaan tähän asti kuin
+maanpakoon karkoitettuna ajatuksistani,--onko se todellakin minun!--Ja
+tuo toinen, jota en ole koskaan voinut loppuun asti ajatella ilman että
+kaikki on minun sisässäni kouristunut.
+
+Kuinka minä olinkaan saattanut unohtaa nuo tekoni niin kokonaan, etten
+kymmenkuntaan vuoteen kertaakaan ollut niitä toden teolla ajatellut! Ne
+eivät olleet astuneet mieleeni edes silloin, kuin olin luullut
+arvostelevani sisäistä itseäni. Ne eivät olleet vähimmässä määrässäkään
+antaneet väriänsä sille minulle, jona itseäni pidin.
+
+En voi ajatella itseäni noiden tekojen yhteydessä. Minulla ei ole
+mitään kuvaa semmoisesta minuudesta, jossa noilla teoilla olisi jotakin
+osaa. Se olisi sentähden minusta ihan mieletöntä, jos joku tahtoisi
+kaivaa ne semmoisinaan esille, ottaa ne erikseen tarkastaaksensa ja
+antaa niiden perustuksella arvostelun minusta.
+
+Mutta minähän olen valmis ottamaan tarkastaakseni muiden ihmisten
+tekoja ja langettamaan niiden perustuksella tuomion--aivan riippumatta
+siitä, missä yhteydessä nämä teot olivat tekijän sisäisen minuuden
+kanssa, tuntematta ollenkaan näitä ihmisiä,--ainoastaan ilmiantajan tai
+yleisen syyttäjän ilmoituksesta!
+
+Minä olen sivistynyt ihminen ja minä pidän rangaistusta aivan
+välttämättömänä rikoksentekijöille. Ja minä olen ollut valmis ottamaan
+elämäntehtäväkseni poimia tämmöisiä tekoja, tutkia, arvostella ja
+tuomita niitä, semmoisina kuin ne joutuvat syytteesen ja tulevat
+todistetuiksi.
+
+Minä olen sivistynyt ja ymmärrän, että yhteiskunnan turvallisuus vaatii
+rangaistusta.
+
+Sivistykseni perustuksella minä olen ymmärtävinäni, että rangaistus on
+välttämätön tappajalle,--ja kumminkin tietää Jumala, että minä
+kriminaalisesti täysikäisenä opetin pienen tyttölapsen samaan
+paheeseen, jota itse harjoitin,--että minä näin tehdessäni
+täydellisesti aavistin, minkä vaaran alaiseksi minä lasta saatoin. Ja
+vaikka tiedän, että lapsi kuoli aikasin, ja vaikka epäilen itseäni
+siihen syylliseksi, en minä sivistykseni perustuksella sittenkään mene
+yleisen syyttäjän luo antaakseni itseäni ilmi, enkä millään tavalla
+katso itselleni hyödylliseksi tai yhteiskunnallisen turvallisuuden
+vaativan, että minä kärsisin rangaistuksen.
+
+Sivistykseni perustuksella minä olen ymmärtävinäni, että rangaistus on
+välttämätön varkaalle,--ja kumminkin tietää Jumala, että minä eräässä
+juhlatilaisuudessa toverieni kesken kokosin hattuun rahoja yhteisten
+juomien tilaamista varten, mutta tilasin sitten juomia vähemmän summan
+edestä, kuin minkä olin koonnut, sekä käytin näin kavalletun jäännöksen
+vielä samana iltana omiin tarkoituksiini. Ja vaikka minä hyvin tiedän,
+että tämmöinen kavallus ei ole vähempää kuin tavallinen varkauskaan,
+niin ei minun sivistykseni sittenkään aja minua yleisen syyttäjän luo,
+enkä minä ollenkaan joudu huoliin yleisen omistusoikeuden
+turvallisuudesta.
+
+Ja mitä minä vielä kaikkea tiedänkään Jumalan edessä!
+
+Jumalan edessä voi minun suurempi sivistykseni, se on, parempi
+ymmärrykseni siitä, mikä on hyvä ja mikä paha, vähimmin oikeuttaa minua
+tuomitsemaan. Täällä tämä sivistys tuomitsee vaan minua itseäni.
+
+Minä tiedän, että minussa on itu, mahdollisuus, kaikkiin niihin
+rikoksiin, joita kriminaalipsykologiiassa luetellaan ihmisten
+tekemiksi. Ja tiedän vielä, että tämä itu olisi voinut kasvaa ja
+kehittyä teoiksi, jollei minua olisi huolellisella kasvatuksella jo
+alusta pitäen ohjattu oikealle tielle,--ellen olisi alituisesti nähnyt
+ympärilläni hyviä esimerkkiä ja aatteellisia harrastuksia, jotka minua
+johtivat hyvään ja haihduttivat rumat ajatukseni,--ellei minulla olisi
+ollut tarpeeksi millä nälkääni sammuttaa, millä vaatettaa itseäni,
+millä nauttia lämmintä, kodin rauhaa, virkistyksiä...
+
+Enkä minä siis voi tuomita niitä, joilla ei ole osaa minun
+sivistyksestäni,--jotka ovat saaneet yksin taistella sisälliset
+taistelunsa ilman kasvatusta ja opetusta, ilman ympäristön ohjausta ja
+ilman mitään aavistustakaan aatteellisista harrastuksista. Minä voin
+Jumalan edessä tuntea vaan sitä suurempaa edesvastausta siitä, että
+minulla on tätä kaikkea ja heillä ei ole. Jumalan edessä minun elämäni
+ei saa olla muuta kuin alituista pyrkimistä tämän erotuksen
+poistamiseen. Jumalan edessä ne heidän tekonsa, joita minä sanon
+rikoksiksi, eivät tuomitse muita, kuin minua itseäni. Sillä minä en ole
+rientänyt jakamaan heille sivistystä, vaikka olen nähnyt, että he ovat
+pimeydessä; en ole antanut heille omastani, vaikka minulla on
+yltäkyllin ja enemmänkin, ja he ovat puutteessa; en ole tehnyt mitään,
+saattaakseni heidät vertaisikseni ja heidän elämänsä semmoiseksi, että
+heidän olisi yhtä tarpeeton ja yhtä vaikea tehdä yhteiskunnallisia
+rikoksia, kuin on minun.
+
+Siellä siis, missä maailman käsityksen mukaan tuomari on enin
+paikallaan, siellä Jumala suurimmalla voimalla osoittaa hänet viralta.
+
+
+
+
+16.
+
+Tasa-arvoisuus.
+
+
+  »Te tiedätte, että ne, jotka ovat asetetut kansain päämiehiksi,
+  hallitsevat heitä, ja heidän ylimmäisillänsä on valta heidän
+  ylitsensä. Mutta ei niin pidä oleman teidän keskenänne. Vaan joka
+  teidän seassanne tahtoo suurin olla, se olkoon teidän palvelijanne;
+  ja joka teistä tahtoo tulla ensimmäiseksi, hän olkoon kaikkein orja.»
+  (Mark. 10:42-44).
+
+  »Kansain kuninkaat valitsevat heitä, ja joilla valta on heidän
+  ylitsensä, ne kutsutaan armollisiksi herroiksi. Mutta ette te niin.
+  Vaan joka teistä suurin on, se olkoon niinkuin nuorin; ja joka
+  ylimmäinen on, se olkoon niinkuin se, joka palvelee. Sillä kumpi
+  suurempi on, sekö joka aterioitsee, vai sekö, joka palvelee? Eikö se,
+  joka aterioitsee? Mutta minä olen teidän keskellänno niinkuin se,
+  joka palvelee.» (Luk. 22:25-27).
+
+  »Sittenkuin hän oli pessyt heidän jalkansa, ja vaatteensa ottanut,
+  istui hän taas ja sanoi heille: Tiedättekö, mitä minä teille tehnyt
+  olen? Te sanotte minun Mestariksi ja Herraksi, ja te sanotte oikein,
+  sillä minä myös olen. Sentähden jos minä, joka olen Herra ja Mestari,
+  olen teidän jalkanne pessyt, niin pitää myös teidänkin toinen
+  toisenne jalat pesemän. Sillä minä annoin teille esikuvan, että te
+  niin tekisitte, kuin minä tein teille. Totisesti, totisesti sanon
+  minä teille: ei ole palvelija suurempi herraansa, eikä sanansaattaja
+  suurempi kuin se, joka hänet lähetti.» (Joh. 13:12-16).
+
+Jotkut sanovat:
+
+»Myönnämme kyllä, että Kristuksen rakkaudenoppi, jos pääsisi ihmisten
+joukossa valtaan, voisi muodostaa maailman uudestaan; mutta me
+epäilemme, voiko se päästä valtaan meille käsitettävässä
+tulevaisuudessa. Sillä asia ei ole vielä sillä autettu, että kaikki
+ihmiset tietävät, että heidän pitäisi rakastaa vierasta niinkuin
+omaista. Muutos parempaan päin voi tulla kysymykseen vasta silloin,
+kuin kaikki ihmiset todella rakastavat vierasta niinkuin omaista.»
+
+Tämä on nyt se tavallinen väite, jolla me koetamme vapautua meille
+asetetuista vaatimuksista. Me teemme kysymyksen koko maailmaa
+tarkoittavaksi, ja ilmaisemme sitten vaan surumme siitä, ettei tämä
+maailma voi uutta oppia sulattaa. Samassa me emme enää ole
+tietävinämmekään siitä, että vaatimus olisi ollut mitenkään meille
+personallisesti tarkoitettu.
+
+Tässä ei ole ollenkaan kysymys mistään toimenpiteistä, joilla maailma
+opetettaisiin rakastamaan vieraita niinkuin omaisia. Tässä on kysymys
+yksistään siitä, ilmoittaako Jumala jokaiselle yksityiselle tahtonsa
+olevan semmoisen. Ja jos ilmoittaa, miten silloin tämän yksityisen on
+suhtautuminen maailmaan. Tässä on siis yksinomaan kysymys yksityisen
+suhteesta maailmaan, eikä ensinkään maailman muuttamisesta ensin meidän
+ihanteittemme mukaiseksi.
+
+Tosin voi yksityinen omastakin puolestaan sanoa, että hän kyllä myöntää
+Jumalan tahdon olevan sellaisen, mutta että hän ei voi rakastaa kaikkia
+ihmisiä niinkuin omaisiaan ja paraita ystäviään, ja että mitäpä silloin
+siitä myöntämisestä kellekään olisi hyötyä.
+
+Ja kuitenkin riippuu kaikki juuri siitä myöntämisestä.
+
+Sillä jos minun onkin mahdoton heti oppia rakastamaan vieraita ihmisiä
+niinkuin omaisiani, niin minun ei ole mahdotonta heti luopua kaikesta
+siitä toiminnasta, jolla tieten tai tietämättä olen tätä Jumalan tahtoa
+polkenut. Minun on mahdollista, niinkauan kuin en vielä osaa kaikkia
+rakastaa, muuttaa elämäni niin, etten koko sen voimalla ja kärjellä
+nouse suoraan Jumalan tahtoa vastaan. Minun on mahdollista juuri
+ulkonaisessa suhteessani maailmaan asettua muiden ihmisten rinnalla
+sille kannalle, kuin olisimme saman Isän lapsia.
+
+Ensiksikin täytyy yksityisestä elämästäni kadota kaikki se, mikä on
+suorana esteenä tälle rakkaudelle. Mikä siinä on esteenä? Kaikki
+entiset pyrintöni; sillä ne ovat kaikki tarkoittaneet minun itseni
+saattamista muiden edelle. Minä olen toivonut ja hakenut itselleni
+edullista virkaa, ja olen ollut valmis kilpailemaan kaikkien muiden
+kanssa tämän viran saamisesta. Ainoastaan siinä tapauksessa, että minun
+oma veljeni olisi toivonut samaa virkaa, olisin minä luopunut
+kilpailusta. Mutta minunhan täytyy rakastaa vieraita niinkuin veljeäni.
+Onhan minun mahdoton rakastaa niitä, joiden edelle minä pyrin; sillä
+mahdoton on minun yhtaikaa sekä toivoa heille kaikkea menestystä että
+toivoa heidän joutuvan tappiolle. Koska en voi kilpailla veljeni
+kanssa, jota rakastan, niin en voi, noudattaen Isän tahtoa, kilpailla
+niidenkään kanssa, joita minun tulee rakastaa niinkuin veljiäni.
+
+»Mutta,--sanotaan tähän taas,--melkein kaikkihan yhteiskunnallinen
+elämä edellyttää tällaista kilpailemista muiden kanssa; kaikki
+teollisuus edellyttää sitä, kaikki kauppa edellyttää sitä; jokainen
+kaupunki on elävä kuva siitä, kuinka keskinäinen kilpailu synnyttää
+edistystä ja uusia elämänmuotoja; ja katsoen inhimillistä elämää ja sen
+hyörinää ikäänkuin yläpuolelta sitä itseään, meidän täytyy nähdä, että
+oikeastaan ihmiset kilpaillessaan keskenään eivät tee muuta kuin
+kilpailevat yhteiskunnan tai yleisön tarpeiden palvelemisessa: paras
+viranhakijoista paraiten palvelee yhteiskuntaa, taitavin tehtailija tai
+kekseliäin kauppias paraiten palvelee yleisöä.»
+
+Tämä ajatustapa onkin itse asiassa nykyisen kansantaloudellisen
+tieteilemisen pohjana. Tiedemiehet puhuvat tästä maailmanjärjestyksestä
+aivan niinkuin se olisi heidän oma keksimänsä järjestelmä. He
+selittävät sentähden peittelemättä ja avonaisesti, ettei ihmisen ole
+itseltänsä kysyminen, mitä toisten tarpeita siveellisyys häntä käskee
+palvelemaan, se on, mitä hän itse pitää muille hyödyllisenä,--vaan että
+hänen on ainoastaan tutkiminen, mistä palveluksesta enin maksetaan;
+sillä ainoastaan siten hän voi koota rikkauksia ja tulla
+yhteiskunnallisesti hyödylliseksi. Vaikka hän siis palvelisi
+esimerkiksi toisten tarvetta humaltumiseen, niin on se heidän
+mielestään siveellisesti yhdentekevää. Ja kaikki muutkin ihmiset, kun
+on kysymys uusista yhteiskunnallisista elämänmuodoista, vetoovat
+niinikään tähän kilpailun lakiin aivan niinkuin se olisi heidän oma
+säätämänsä, suurella vaivalla, vuosisataisilla ponnistuksilla ja kaiken
+mahdollisen ihmisviisauden avulla pystytetty laki, jolla he ovat
+perustaneet maailman onnen.
+
+Ei mikään voi olla suurempi erehdys. Ihmiset eivät ole viisaudellaan
+ottaneet mitään osaa sen lain säätämiseen, jonka nojalla he
+itsekkäisimmissä puuhissaan tulevat sittenkin toinen toistaan
+palvelleeksi. Se on Jumalan taloutta. Siinä vaikuttaa se sama Jumala,
+joka osaa kääntää kaiken muunkin pahuutemme lopulta meidän
+parhaaksemme.
+
+Jos me siis tahdomme puolustaa itsekkäisyyttämme sillä, että vetoamme
+kilpailun tuottamiin hyviin seurauksiin, niin on se samaa, kuin jos
+sanoisimme, että meidän on tekeminen pahaa, jotta Jumala voisi sen
+kääntää parhaaksemme.
+
+Minun täytyy, jos tahdon Jumalan selvästi ilmoitettua tahtoa seurata,
+luopua kaikista pyrinnöistä, jotka edellyttävät kilpailua ja vahingon
+saattamista toisille.
+
+Mutta sen yhteiskunnallisen toiminnan ala, jolla minä olin, tekee
+estettä Jumalan tahdon täyttämiselle vielä kahdesta muusta yleisestä
+syystä.
+
+Ensimmäinen on se, että pyrkiessäni eteenpäin virka-uralla, minun
+menestykseni tulee riippuvaksi joko yksityisestä henkilöstä tai
+henkilöryhmästä. Ja riippuvaisuus synnyttää luonnon pakosta erityisen
+suhteen minun ja heidän välillensä. Jos tämä suhde ei ole puhdasta
+liehakoimista, niin se on vaan tavallista suosiontavoittelemista. Mutta
+jollei se ole sitäkään, niin se voi olla salattua vihaa pakotetun
+ulkonaisen kohteliaisuuden alla. Ei missään tapauksessa tätä suhdetta
+määrää vapaa veljesrakkaus, joka ei voi perustua muuhun kuin tietoon,
+että olemme syntyisin samasta Isästä. Minun on mahdoton rakastaa
+tämmöisellä vapaalla rakkaudella niitä, joiden suosiosta
+yhteiskunnallinen menestymiseni riippuu. Minun rakkauteni täytyy tulla
+riippuvaksi tästä suosiosta, ja se sammuu heti kun suosio kääntyy
+minusta pois tai joku nimitys tapahtuu minun ohitseni.
+
+Toinen syy on se, että yhteiskunnallinen asema antaa minulle itselleni
+vallan ja ylemmyyden niiden ihmisten yli, joiden päälliköksi minä
+tulen. Sillä tämä minun valtani estää minua vapaasti suhtautumasta
+niihin, jotka ovat sen alaisia. Minä tosin voin syyttää tästä heitä
+itseään, koska he itse pitävät minua ylempiarvoisenaan ja ovat valmiit
+minua kumartamaan ja matelemaan edessäni; minä en voi siis parhaalla
+tahdollanikaan laskeutua täydellisesti heidän vertaisekseen. Mutta
+samalla pelkään itse, että jos laskeutuisin, he ymmärtäisivät minut
+väärin ja alkaisivat tuttavallisesti taputella minua olalle. Jos
+esimerkiksi vahtimestarimme, jonka tehtävänä on muun muassa auttaa
+päällystakkia ylleni, menettelisi näin, niin ei se olisi suinkaan
+omiansa minussa herättämään ystävyyden ja veljeyden tunteita häntä
+kohtaan.--Sen vuoksi minun on mahdoton rakastaa vapaalla, Jumalan
+tahtoon perustuvalla veljesrakkaudella niitä, joita minun täytyy pitää
+arvolleni sopivan välimatkan päässä itsestäni, olkoon tämä välimatka
+sitten vaikka kuinkakin lyhyt ja tuntumaton.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Heräämiseni kautta olin näin ihan aavistamattani ja kokonaan toista
+tietä tullut takaisin keskelle nuoruuteni ensimmäistä ja minulle
+läheisintä aatetta,--tasa-arvoisuutta kaikkien ihmisten välillä.
+
+Mutta kuinka toisellainen, kuinka paljon syvempi ja totisempi oli nyt
+tämä aate. Se ei ollut minun, se oli Jumalan.
+
+Kaikki entiset yhdenvertaisuuden haaveeni, kaikki ajatukset, jotka
+olivat tarkoittaneet yhteiskunnan vastaista kehittämistä tasa-arvoa
+kohden, kaikki tieteelliset teoriiani, joilla olin oppinut näkemään
+sekä entisyyden historiassa tätä kehitystä että vastaisuudessa tämän
+kehityksen tietä,--se kaikki kadotti arvonsa. Minä olin noilla
+aatteillani, luottamuksellani yhteiskunnan edistykseen, uskollani sen
+tulevaisuuteen vaan oppinut miedosti ja silmät ummessa arvostelemaan
+yhteiskunnan nykyisyyttä. Ja tätä minä olin tehnyt omaksi edukseni.
+Sillä minähän olin ollut nuoruuteni aatteelle uskoton; olin täysin
+voimin antautunut yhteiskunnallisen aseman ja vallan tavoittelemiseen
+ja pyrkinyt aineelliseen varakkuuteen. Jos varhaisimmassa
+nuoruudessani, jolloin minulla ei ollut mitään asemaa eikä mitään
+rahoja, minun olikin oikeus hyökätä juuri yhteiskunnan nykyisyyden
+kimppuun ja julistaa kaikki siinä kelvottomaksi, niin tämmöinen
+menettely kävi yhä mahdottomammaksi mitä enemmän asemaa ja rahaa
+minulla joko alkoi olla taikka oli toivo vastaisuudessa saada. Jokainen
+olisi voinut sanoa minulle, että parasta olisi ensin ajatella omia
+virheitänsä ja sitten vasta korjata toisten. Sentähden minun tuli hyvin
+tärkeäksi ummistaa silmäni yhteiskunnalliselle nykyisyydelle, niinkuin
+ummistin omalleni. Tiesinhän minä, että ne elivät ja hengittivät
+paraikaa ne huono-osaiset, joilla usein oli nälkä ja kylmä eikä mitään
+toiveita; tiesin, että ne päivä päivältä kärsivät yhä samaa aineellista
+puutetta ja samaa henkistä pimeyttä. Samalla minä myöskin tiesin, että
+itse yhä kartutin varojani ja tietojani, söin hyvin, pukeusin
+lämpimästi ja asuin mukavasti, ja jos tulin itseäni työllä
+rasittaneeksi minulla oli aina tilaisuus virkistyksiin ja huvituksiin.
+Mutta minä selitin, että sekä edellinen että jälkimäinen tosiasia oli
+seuraus pitkällisestä historiallisesta kehityksestä. Minä tahdoin kyllä
+tutkia tätä kehitystä, miettiä sen syitä, ehdotella lakeja ja yleisiä
+toimenpiteitä epäkohdan poistamiseksi. Mutta minä olin karttuvan ijän
+ja opin perustuksella yhä selvemmin ymmärtävinäni, että syyt
+eriarvoisuuteen ihmisten välillä olivat liian syvällä, liian kaukana
+entisyydessä, että niitä olisi voinut yhtäkkiä korjata.
+
+Sitävastoin ymmärsin nyt, että nämä »syyt» olivat minussa, ja että
+niiden korjaaminen äkkiä tai vähitellen oli todellakin aivan minun
+omassa vallassani.
+
+Kun ymmärsin, mitä on tasa-arvo Isän tahtona,--tasa-arvo; joka perustuu
+siihen, että me olemme saman Isän lapsia, niin minun täytyi hämmästyä,
+kuinka kaukana juuri minä olin totuudesta. Kummallisella sokeudella
+olin tähän asti, valittaessani ihmisten välillä olevaa eriarvoisuutta,
+jättänyt ottamatta lukuun itseäni. Kun nyt käännyin itseeni, kohtasi
+minua täällä se odottomaton ilmiö, että, vaikka kuvailin olevani
+yhdenvertaisuuden lämpimin puoltaja, löysin kaikki esteet, jotka
+tekivät yhdenvertaisuuden mahdottomaksi ihmisten välillä, juuri
+itsessäsi. Minähän itse pyrin pois kaikesta tasa-arvoisuudesta, kun
+kilpailin muiden kanssa päästäkseni heidän edelleen. Minähän itse,
+huolimatta ylpeistä teoriioista, olin valmis kumartamaan esimieheltäni
+suosiota ja mieltymystä. Ja minä itse katsoin välttämättömäksi pitää
+alaisiani tarpeellisen välimatkan päässä.--Minähän itse, joka tein
+työtä silloin kuin tahdoin ja sen verran kuin tahdoin ja niiden
+aatteiden hyviksi kuin tahdoin,--palvelutin itseäni palkkaväellä, jotka
+tekivät työtä kaksitoista tuntia päivässä ilman mitään vaihtelua tai
+vapautta työssä ja semmoisesta paikasta, että juuri hengissä pysyivät.
+Suutarit, räätälit, ajurit, kyyppärit, vahtimestarit, torimyöjät,
+kadunlakasijat,--kaikkien näiden työ ei tarkoittanut muuta, kuin tehdä
+mahdolliseksi minun mukavuuttani ja vapauttani.--Ja vihdoin, omassa
+kodissanikin minä palvelutin itseäni palkatuilla palvelijoilla, joiden
+kanssa en olisi saattanut syödä samassa pöydässä enkä olisi voinut
+pakottaa itseäni kävelemään rinnakkain julkisella kadulla.
+
+Nyt minulla ei ollut mitään keinoa, jolla olisin voinut selittää
+olemattomaksi tai edes lieventää tätä ristiriitaisuutta »olevien
+olojen» ja Isän tahdon välillä. En voinut epäillä, että minun oli juuri
+itsestäni hävittäminen tämä inhimillisen eriarvoisuuden perustus, ja
+tunnustaminen ei ainoastaan ajatuksissa vaan teossa veljikseni ja
+sisarikseni ne henkilöt, joiden tehtävänä oli minua palvella kantamalla
+ruokaa eteeni pöytään, korjaamalla jälkiäni, valmistamalla minulle
+saappaita, vaatteita ja niin edespäin.
+
+Enkä olisi koskaan ennen, kuin nyt, voinut aavistaa, että herrasmaisuus
+oli todella siihen määrään syöpynyt koko minun olentooni,--minuun, joka
+olin pitänyt itseäni läpitsensä »kansanvaltaisena» ja »vapaamielisenä».
+
+Niinkauan kuin oli kysymys vaan myöntämisestä, että minun
+velvollisuuteni oli asettua tasa-arvoiselle kannalle noiden ihmisten
+kanssa, oli kaikki selvää ja luonnollista. Mutta kun sitten teossa
+koetin palvella omaa palvelijatani, niin minun piti pakottamalla
+pakottaa itseäni siihen, aivan kuin johonkin kuulumattomaan
+nöyrtymiseen, ja kun minä sain itseni pakotetuksi, niin olin siitä
+ilonen kuin lapsi jostakin urotyöstä!--Tai kun käskin itseni kovan
+pyryn aikana kadulle lunta luomaan ja siellä tapasin erään tuttavan
+taiteilijan, hämmennyin minä ja punastuin hänen edessään kuin olisi hän
+tavannut minua missä sopimattomassa paikassa tahansa.
+
+Erittäin kuvaavana tässä suhteessa täytyy minun mainita vielä seuraava
+yritykseni.
+
+Niiden veljieni joukosta, joiden herrana olin tottunut itseäni
+pitämään, tuntuivat minusta suutarit olevan kauimpana minusta.
+Tunnustan, että kun ajattelin itseni laskeutuvaksi johonkin
+heikäläiseen työverstaasen pimeässä kivijalan alustassa, istuakseni
+heidän viereensä ja oppiakseni heidän käsityötänsä, niin tuntui kuin
+olisi vastaani lämähtänyt ylipääsemätön mahdottomuuden muuri. Tuhannet
+vastasyyt tunkivat päähäni: Sehän olisi ihan turhaa; mitä sillä
+voittaisin;--järjellinen työnjako;--ihmiskunnalle on enemmän hyötyä
+minusta, jos kirjoitan, kuin jos valmistan saappaita;--suutarit
+käsittäisivät minut väärin ja nauraisivat selkäni takana; muut ihmiset
+selittäisivät käytökseni jonkinlaiseksi omituisuuden tavoitteluksi,
+sanoisivat, että tahdon matkia Tolstoita, ja niin edespäin. Mutta
+minulla oli niin selvänä ja niin kirkkaana tieto siitä, että olin
+oikealla tiellä, että heti ymmärsin kaikki nuo vastasyyt tekosyiksi ja
+tunsin, että jos olisin antanut niiden vaikuttaa, olisin tieten tahtoin
+luopunut totuudesta. Mitä mahdottomammalta minusta tuntui, sitä
+selvemmäksi minulle kävi, että minun täytyi astua tämä askel ja voittaa
+kaikki vastenmielisyys. Tämä omituinen ristiriitaisuus vaan selvensi
+minulle, kuinka kauas olin jo eksynyt totuudesta.
+
+Kun olin päätökseni tehnyt, menin heti erääseen kenkäkauppaan, jonka
+isännälle olin tuttu vanhana ostajana. Tässä kohtasi minua ensimmäinen
+koetus. Miten esittäisin asiani suutarimestarille, joka ei tietysti
+aavistanut mitään! Mitä hän ajattelisi minusta, kun saisi kuulla
+omituisen pyyntöni!--Ja niin vahva oli minussa vielä luomani kuva
+entisestä itsestäni, etten voinut pakottaa itseäni sanomaan suoraan,
+että tahdon oppia suutarintyötä. Minä koetin puhuessa peittää
+hämmennystäni ja käytin semmoista puhetapaa ja äänenpainoa, jolla
+luulin onnistuneeni säilyttää hänessä rikkomattomana sen kuvan, mikä
+hänellä, katsoen yhteiskunnalliseen arvooni, olisi pitänyt minusta
+olla. Sillä hän ei ällistynyt. Sanoin hänelle, että muka halusin
+läheisesti tutustua kaupunkilaisen käsityöläisluokan oloihin ja
+elämäntapoihin, ja että senvuoksi tahdoin jonkun aikaa olla läsnä
+heidän työverstaassaan, ja tehdessäni työtä yhdessä heidän kanssansa,
+keskustella ja kysellä kaikkea, mikä heitä koskee. Suutarimestari
+pitikin tuumaani järkevänä, enkä minä nähtävästi pudonnut hänen
+silmissään vakavien herraskansalaisten rivistä.
+
+Mutta kohtalo määräsi minulle uuden koetuksen tämän näin keskeneräisen
+sijaan.--Suutarimestari ilmoitti, että niin mielellään kuin hän muuten
+suostuisikin pyyntööni, oli se hänelle mahdoton verstaassa vallitsevan
+ahtauden takia. Ja neuvoi puolestaan erään toisen luo, jolla olisi
+sijaa enemmän.
+
+Ennen lähtöäni käänsin vielä puheen toisaanne, johonkin leikilliseen
+aineeseen, siten kokonaan silittääkseni mahdollisen häiriön hänen minua
+koskevassa ajatusjuoksussaan.--Ja sittenkin tuntui minusta kuin olisi
+hänen silmäyksensä seurannut minua vielä ovessa mennessäni ja
+arvostellut: hm, eikö tuo siis olekaan niitä! Ja etäisyys hänestä
+minuun ikäänkuin lyheni; hän varmaan piti nyt minua lähempänä
+vertaisenaan, jonka kanssa sopii käyttäytyä tuttavallisemmin. Tunsin
+selässäni hänen myhähdyksensä, ja se tuotti minulle todellista
+kärsimystä.
+
+Mutta tämä tunteeni ei nyt enää ollut semmoinen, etten olisi voinut
+asettua sen ulkopuolelle ja arvostella sitä. Päinvastoin se juuri
+selvitti minulle, että minä paraikaa taistelin koko entistä olemustani
+vastaan, että minä olin pala palalta hävittämässä tuota kuvaa, joka oli
+ollut entisen elämäni perustus. Kadulla ensimmäinen raikas tuulahdus
+puhalsi mieleni puhtaaksi ja totuus oli taas minulle kirkkaana kuin
+valo itse.
+
+Viipymättä läksin toisen suutarimestarin luo. Ja hänelle sain sanotuksi
+yksinkertaisesti ja suoraan, että tahdon oppia suutarintyötä, ja pyysin
+päästä hänen verstaaseensa. Ehdot hän sai määrätä niinkuin itse tahtoi.
+Hän tosin kummasteli pyyntöäni, mutta ei pannut vastaan.
+
+Kuitenkin vielä täälläkin tahdoin edes vähän parsia rikki revittyä
+kuvaani ja lisäsin sittenkuin olimme sopineet ehdoista, että
+tarkoitukseni oli samalla oppia tuntemaan työväen oloja.
+
+--Jaa, jaa, tietysti, kyllä ymmärrän, herra on vissiin kirjailija
+taikka niin--?
+
+Minä ajattelin, että varsinainen koetus alkaa kumminkin vasta tuolla
+verstaassa ja että siis on yhdentekevää vaikka tämä täällä jäisikin
+väärään käsitykseen.
+
+Hän oli heti valmis, auttoi minulta päällystakin ja saattoi minut
+verstaaseeensa.
+
+Se oli pienen- ja pimeänlainen huone, jossa ensi katsaukselta näytti
+vallitsevan epäjärjestys ja likaisuus. Valo tuli ylhäältä, kivijalan
+soikeista ikkunoista. Ilma oli huoneessa tukahuttavan lämmin.
+
+Kaikki miehet ja pojat lakkasivat heti naputtelemasta ja koputtelemasta
+tekeleitään, kun näkivät minut, jonka isäntä nyt toi heidän eteensä.
+
+--Tämä herra tässä--sanoi hän heille ikäänkuin esitellen minua,--tahtoo
+oppia suutarin työtä. Tiironen siirtyy tänne lähemmäs Tourusta ja Sarén
+vähän sinnemmäs Pakkalan viereen!--komensi hän.
+
+--Herra on niin hyvä,--sanoi hän sitten minulle kohteliaasti kumartaen
+ja osoittaen istumaan matalalle pallille, joka työnnettiin Tiirosen ja
+Sarénin väliin, ja katosi samassa omalle puolelleen puotiin.
+
+Minä istuin osoitetulle pallille.
+
+Suutarit ryhtyivät sanaakaan sanomatta työhönsä ja syntyi kummallinen,
+järjetön äänettömyys, jonka kuluessa he vaan silloin tällöin
+katsahtelivat toisiinsa lyhyillä, kysyvillä silmäyksillä, välttäen
+tyystin kohtaamasta minun katsettani.
+
+Olin kuin kuumilla hiilillä. Tukalampaa asemaa lienenkö koskaan
+tuntenut.
+
+Mutta samalla tiesin horjumattoman varmasti, että juuri näin pitikin
+olla,--että tämä vaan oli kärkeensä kehittynyt taistelu sitä entistä
+olemusta vastaan, jonka olin ajatuksissani jo hylännyt, ja että minun
+asiani oli nyt vaan voittaa.----
+
+Vihdoin aloin keskustella heidän kanssaan. Ja he tarttuivat siihen
+kuumeentapaisesti, aivan kuin hekin olisivat vaan hakeneet tilaisuutta
+päästäkseen vaikeasta asemasta. Pian olimme tuttavia ja pahin kankeus
+oli murrettu. Heidän huomiolla ja ystävyydellä ei tuntunut rajoja
+olevan. Enkä tiedä, kuka olisi voinut hienotunteisemmin varoa, etten
+minä vaan olisi epäillyt heidän minulle nauravan.
+
+Mutta minä tiesin joka sanan mukana, ettei minun taisteluni vielä ollut
+lopussa. Selvästi tunsin, kuinka minä pelastuakseni koetin luoda heihin
+uuden kuvan itsestäni, jota he olisivat voineet ymmärtää ja asettaa
+tarpeellisen korkealle. Minulla oli ikäänkuin kiire antaa heille
+käsitys itsestäni. Tuntui niinkuin ei olisi ollut minkä päällä seisoa,
+ennenkuin heillä oli käsitys minusta. Sentähden minulla olikin hyvin
+paljon puhumista heille itsestäni ja ajatuksistani. Panin nimenomaan
+merkille, että tämä välttämätön tarve saada pian määrätyksi, mitä minä
+olin siinä uudessa maailmassa, jossa minulla ei vielä mitään kuvaa
+itsestäni ollut, olisi voinut antaa oman suuntansa koko minun
+vastaiselle kehitykselleni. Kuinka hyvin ymmärrän niitä nuoria,
+sivistyneestä luokasta lähteneitä »sosialistejä», jotka luopuvat
+entisistä elämäntavoista, antautuvat rahvaan sekaan ja koettavat
+omistaa sen elämäntapoja! Täällä he juuri tavallisesti eksyvätkin. He
+ovat luopuvinaan entisestä kuvasta, jossa ovat eläneet, mutta he
+samalla luovat uuden: he esiintyvät omituisissa puvuissa, he muuttavat
+käyntitapansa, rupeavat syljeskelemään, puhuvat luonnottomalla
+äänenpainolla ja lausuvat heille itselleen vieraita ajatuksia. Ja he
+ihmettelevät, ettei se totuus, jota he niin suurella ponnistuksella
+ovat koettaneet toteuttaa, annakaan heidän sydämelleen sitä rauhaa ja
+sitä tyydytystä, jota he olivat odottaneet. Päinvastoin heistä tuntuu
+kuin olisivat he rikkirevityt ja kaikkien jättämät: toverinsa he ovat
+itse hylänneet, yläluokka nauraa heille heidän selkänsä takana ja
+alaluokka ei ota uskoakseen sitä, mitä he koettavat vakuuttaa, vaan
+pysyy yhä sitkeästi omissa tuumissaan. Mutta kuinka hän voisikaan jäädä
+kokonaisuudeksi, kun hän entisen yhden kuvan sijaan nyt elää kahdessa
+ja kolmessakin: alaluokalle hänen pitäisi esiintyä heikäläisenä
+rahvaanmiehenä, tovereille yhteiskunnallisena uudistajana, ja
+yläluokalle jonkinlaisena intressanttina ilmiönä! Ja sentähden, jos
+hänen kärsimyksensä eivät jaksa viedä häntä Jumalan luo, hän
+tavallisesti palaa entiseen yhteiskuntaluokkaansa, ja, melkein
+jonkinlaisesta kostontunteesta julistaen valheeksi kaikki, mihin oli
+pyrkinyt, antautuu suuremmalla vauhdilla, kuin ennen, yläluokan
+elämäntapaan ja on valmis puhtaalla omallatunnolla ottamaan jälleen
+osaa sen sortoon ja väärinkäytöksiin.
+
+Mahdotonta on ilman Jumalaa kokonaan vapautua entisestä kuvasta.
+
+Mahdotonta on myöskin, ilman Jumalaa, olla luomatta uutta kuvaa samassa
+kuin entisestä vapautui.
+
+Sillä jos ei riipu Jumalasta, niin ei voi muuta kuin riippua ihmisistä
+ja olla siis heidän käsityksensä orja.
+
+Mahdotonta on minun siis pysyväisesti asettua oikealle tasa-arvoisuuden
+kannalle niiden ihmisten suhteen, joita olen pitänyt luonnollisina
+palvelijoinani, ellen ajattele Jumalaa meidän välillämme yhdistävänä
+siteenä, isänä samoille veljille.
+
+Mutta jos ajattelen Jumalaa, niin en enää voi pitää yrityksiäni heitä
+lähestymään minään urotyönä. Minun täytyy päinvastoin vaan hävetä, että
+olen ollenkaan voinut pitää itseäni parempana ja arvollisempana heitä,
+--hävetä sitä, että minulla voi edes syntyä urotyön ajatus, vaikka
+kysymys ei ole ollut muusta, kuin tunnustaa Isän edessä, että minä en
+ole ylempi enkä etuoikeutettu oman veljeni rinnalla.
+
+Tässä valossa minulle muuttuvat yhä epäselvemmiksi ne syyt, jotka ennen
+olivat tekevinään eriarvoisuuden meidän välillämme niin luonnolliseksi.
+
+Pääsyy oli ollut se, että yksinkertaisesti olin sivistyneempi heitä.
+Mutta Jumalan edessä, kuten sanoin, juuri tämä tosiasia käski minua
+poistamaan kaiken eriarvoisuuden minun ja muiden välillä. Sillä minun
+sivistykseni ei vaikuttanut, että olisin ollut heitä arvokkaampi
+siveellisessä suhteessa. Siis juuri siinä, missä erilaisuus olisi
+oikeuttanut eriarvoisuuden, ei erilaisuutta ollut olemassa, tai jos
+oli, niin ei ainakaan minun edukseni. Minä en tosin tavallisesti
+puheessa käyttänyt rumia enkä raakoja sanoja, mutta minä tiedän, että
+ajatukseni ja useat tekoni eivät suinkaan olleet puhtaampia kuin
+heidän. Minä join hienompia juomia ja käytin siihen tarkoitukseen
+pimeämpää vuorokauden aikaa ja paikkoja, joista rähinä ei kuulunut
+kadulle,--mutta minä tiedän, etten minä suinkaan juonut vähemmän enkä
+kuluttanut siihen vähemmän aikaa.
+
+Mutta jos ei tämä siveellinen puoli sivistyksestäni--ja missä muussa
+puolessa sivistyksen merkitys olisi--ollenkaan saa tulla kysymykseen,
+niin voin minä eriarvoisuuteni perustaa vaan siihen, että minulla on
+tietoja, joita heillä ei ole, ja että minä näiden tietojen
+perustuksella pystyn semmoiseen työhön, johon he eivät pysty. Minä
+tiedän kumminkin, ettei tämä suurempi tieto ja taito suinkaan perustu
+siihen, että olisin ollut heitä henkisesti etevämpi, vaan yksistään
+siihen, että vanhemmillani on ollut varoja minua kouluttaa, jota
+vastoin heillä ei ole ollut mitään varoja siihen tarkoitukseen
+käytettävänä. Minulla itselläni ei siis ole ollut tässä asiassa mitään
+osaa näyteltävänä. Ainoastaan siinä tapauksessa saattaisin minäkin
+tulla vaa'assa jotakin merkitsemään, jos voisin todistaa, että minun
+työni on kysynyt suurempia ponnistuksia, suurempaa kestäväisyyttä ja
+väsymättömyyttä, kuin heidän. Mutta jos minä tässä suhteessa ajattelen
+ketä tahansa minun ijässäni olevaa työmiestä ja hänen
+kaksitoistatuntista työpäiväänsä, niin en voi muuta kuin hävetä. En ole
+tehnyt enemmän työtä kuin he, en edes niinkään paljon.
+
+Alan joutua yhä pahemmin ymmälle.
+
+Sekö oikeuttaisi minun eriarvoisuuteni, että minä tehdessäni työtä teen
+»henkistä» työtä? Vai sekö, että minun työni olisi ihmiskunnalle
+hyödyllisempää kuin heidän?--Mutta eihän mikään työ voi olla
+hyödyllisempää, kuin se työ, mikä on ihmiskunnalle välttämätön. Ja
+heidän työnsä on epäilemättä välttämätön, koskemme voi tulla toimeen
+saappaitta, vaatteitta ja niin edespäin.--Vai sekö, että minun työni
+olisi vaikeampaa? Mutta eihän se ole vaikeampaa, koska minä sen voin
+suorittaa käyttämällä vähänkin tarkkuutta ja ajatuskykyä. Kuka hyvänsä
+heistä, joka olisi samalla tavalla koulutettu, voisi tehdä minun
+työtäni, ja ehkä vielä paljoa paremmin. Sekö vihdoin olisi antanut
+minulle suuremman arvon heidän rinnallaan, että minä olin heitä
+kauniimpi, että minulla oli sileämpi ja hienompi iho, että minulla oli
+aina puhdas kaulus ja sirotekoiset vaatteet? Mutta nämä kaikki edut
+olivat minulla senvuoksi, että heidän yksinomaiseksi tehtäväkseen oli
+joutunut kaikki ruumiillinen työ ja minulle oli valmistettu tilaisuus
+siitä kokonaan vapautua. Minun kauneuteni, ihoni hienous ja käytökseni
+somuus oli etuoikeuksia, joita voin nauttia vaan sillä ehdolla, että
+heiltä nämät edut olivat riistetyt. Ja mitä minun puhtauteeni tulee,
+niin ei sekään ollut minun ansioni. Huomasinhan verstaassa enemmän kuin
+yhden kerran, etten ajan pitkään huolinut noudattaa tuskin niinkään
+suurta siisteyttä kuin he. Miksi minä olin siis verstaan ulkopuolella
+niin paljoa siistimmän ja puhtaamman näköinen? Siksi, että minä ostin
+suurimman osan siisteyttäni rahalla, ja sitä he eivät voineet tehdä.
+Sillä jos kaikki ne kädet, jotka korjasivat tupakintuhkaa pöydältäni ja
+tomua huoneestani,--jotka kiillottivat saappaani, harjasivat vaatteeni,
+silittivät kaulukseni, keritsivät tukkani, leikkasivat partani ja
+kähersivät viikseni, olisivat kieltäneet minulta palveluksensa,--luulen
+minä, että aivan pian olisin ollut jotenkin samannäköinen, kuin mikä
+rahvaan mies tahansa. Ajan pitkään minä tuskin olisin viitsinyt panna
+itseni hoitamiseen enemmän huolta ja vaivaa, kuin nyt ne huolelliset ja
+työteliäät ihmiset, joita nämä kädet eivät palvelleet.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ei mikään järjen avulla keksitty peruste, jonka tarkoitus on puolustaa
+tai edes lievästi selittää eriarvoisuutta ihmisten välillä, voi siis
+pitää paikkaansa.
+
+Päinvastoin. Kun asia vedotaan Ylimmän järjen ratkaistavaksi, menee
+auttamatta hajalle koko se monipuolinen, historiallinen
+ajatusjärjestelmä, jonka me sukupolvesta sukupolveen olemme toisiltamme
+perineet, siten vähitellen kasvattaen lujan ja läpipääsemättömän
+etuvarustuksen omaa totuudentietoamme vastaan.
+
+Täällä meidän täytyy nähdä, että keksimillämme teoriioilla ja
+kaikellaisilla historiallisilla näkökannoilla, joilla me koetamme
+yhdeltäpuolen selittää keskuudessamme vallitsevaa eriarvoisuutta ja
+toiseltapuolen uskotella, että me vähitellen yhä lähestymme tasa-arvoa,
+on vaan ollut tarkoituksena löytää tarpeellista viihdytystä pahalle
+omalletunnollemme.
+
+Se ei ole mikään logiikka, ei mikään järjen välttämättömyys, eikä
+mikään jumalallinen maailmanjärjestys, että meidän keskellämme täytyy
+vallita eriarvoisuus. Se on yksinkertaisesti vaan meille edullista,
+että niin on. Meille on edullista, että me olemme ylempänä niitä, jotka
+ovat meitä alempana.
+
+Enkä minä siis ollenkaan saa syyttää yhteiskuntaolojen historiallista
+kehitystä siitä, että minä yhä pysyn näin ylempänä niitä, jotka ovat
+minua alempana.
+
+Jos syy on haettava entisyydestä, niin on ainoa ja koko syy se, että
+minä itse olin vähitellen luonut kuvan itsestäni, jolla tahdoin itseäni
+yleistää; jonka nimeen olin rakentanut tulevaisuuteni, valinnut
+toimialani, pyrkinyt vaikuttavaan asemaan ja yhteiskunnalliseen
+valtaan. Siinä on todella ollut ainoa ja ehdoton este yhdenvertaisuuden
+toteutumiselle.
+
+Tie yhdenvertaisuuteen ei siis voi olla se, että minä ensin saavutan
+omat tarkoitukseni ja toteutan oman tulevaisuuteni, jotta sitten vasta
+korkealta asemaltani muka voisin vaikuttaa aatteen hyväksi. Se on samaa
+kuin jos luulisin voivani aikaansaada tasaisempaa omaisuuden jakoa
+tulemalla ensin itse rikkaaksi.
+
+Tie yhdenvertaisuuteen on sama kuin yleensä tie Jumalan luo:
+
+Minun täytyy lyödä pirstaleiksi oma kuvani. Minun täytyy hävittää se
+tietoisuudestani, hävittää juuria myöten. Minun täytyy, kun se
+alituisesti pyrkii entiseksi vaikuttimeksi sydämmessäni ja totuttuun
+asemaansa ajatuksissani, yhtä alituisesti sitä sieltä häätää, täytyy
+joka aamu herätä siihen tietoon, etten saa tuota kuvaa ylläpitää, en
+mitään ajatella enkä mitään tehdä sen vaikutuksesta.
+
+Vasta sittenkuin olen onnistunut särkemään ja tekemään olemattomaksi
+tämän kuvan, vasta sitten minä olen hävittänyt yhdenvertaisuuden
+ensimmäisen ja todellisen esteen.
+
+Sillä kuvani kanssa särkyy koko minun ylpeyteni ja koko maallinen
+elämäntarkoitukseni. Minun nyt täytyy nöyrtyä rakastamaan samoja
+ihmisiä, joiden huomiota ja arvonantoa olen tahtonut niin vaativaisesti
+taivuttaa puoleeni, sillä pienellä, vähäpätöisellä kehittymättömällä
+rakkauskyvyllä, joka minulla on käytettävänäni.
+
+Mutta jos minä huomaan, etten minä ollenkaan voi rakastaa näitä
+ihmisiä, tai etten  minä edes voi käsittää mitä tämmöinen rakkaus
+merkitsee, niin en minä ainakaan saata enää pitää tätä
+kykenemättömyyttä minään puolustuksena itselleni, vaan minun täytyy
+hävetä sitä, pitää sitä henkisenä raajarikkoisuutena, onnettomuutena,
+johon olen itseni saattanut ja josta minun on hakeminen pelastusta.
+
+Minulla on silloin, kuten jo olen sanonut, vaan yksi keino jäljellä:
+asettua ainakin ulkonaisesti heidän suhteensa semmoiselle kannalle,
+kuin olisimme saman Isän lapsia.
+
+Ja minä luulen, että pelastus silloin tulee jokaista vastaan itsestään,
+ennenkuin täysi askel on ennätetty ottaakaan: niinkuin kevään henki
+irroittaa maasta jääkahleet, niin tämä askel on ihmisessä vapauttava
+rakkauskyvyn. Se on avaava hänelle uuden maailman, jota hän ei ole
+aavistanut olevan, jonka ääriä hän ei näe, jonka rajoja hän ei tunne,--
+sillä se on ääretön ja rajaton Jumalan valtakunta.
+
+
+
+
+17.
+
+Tulevaisuus.
+
+
+Jotkut sanovat taas tähän:
+
+»Mutta mihin joutuisi koko meidän yhteiskuntamme, jos kaikki näin
+jättäisivät semmoisen toiminnan, joka sotii heidän yksityistä
+omaatuntoansa vastaan. Jos ei olisi sotapäällikköjä, niin ei olisi
+sotamiehiä, ja jos ei sotamiehiä, niin ei koko sotaväkeä. Mutta jollei
+olisi sotaväkeä, niin kuka tottelisi kuvernööriä, joka on ylimmäinen
+käskynhaltija? Mutta jollei olisi kuvernööriä, niin ei olisi
+kruununvoutia eikä vallesmannia, ja kuka silloin panisi tuomiot
+täytäntöön? Pitäisi jättää velat ryöstämättä ja pahantekijät
+kiinniottamatta. Ja jos ei olisi tuomareita, niin ei olisi tuomituita,
+ja jos ei tuomituita, niin ei vankeja, ei vanginvartijoita eikä
+vankiloita. Jos ei olisi syyttäjiä, niin ei olisi syytetyitä, jollei
+olisi poliiseja, niin ei olisi järjestystä. Ja jos ei olisi siis
+oikeutta eikä järjestystä; niin vallitsisi oikeudettomuus ja
+epäjärjestys; intohimot pääsisivät vapaasti riehumaan, petoina
+hyökkäisivät ihmiset toinen toisensa kimppuun, yleinen sekasorto ja
+hämmennys olisi ainoa seuraus.»
+
+Taas me siis rupeamme huolehtimaan maailman tähden. Äsken me
+huolehdimme sitä, ettei maailma kokonaisuudessaan voi muuttua
+Kristuksen ihanteiden mukaiseksi, koska se voisi käydä päinsä vaan
+siinä tapauksessa, että kaikki yksityiset ottaisivat samalla kertaa
+näitä ihanteita seuratakseen. Ja nyt me taas epäilemme, että
+yhteiskuntamme eli yhteiset asiamme joutuisivat sekasortoon, jos me
+kaikki ilman muuta alkaisimme seurata näitä samoja ihanteita.
+
+Tähän tavalliseen ja usein kuultuun arveluun on vaan vastaaminen, että
+intohimot, oikeudettomuus ja yleinen sekasorto eivät suinkaan ole
+mahdolliset semmoisten ihmisten keskuudessa, jotka kaikki ovat niin
+hienotunteisia, etteivät suostuisi semmoiseen toimintaan, mikä sotii
+heidän omaatuntoansa vastaan. Semmoiseenhan edellytykseen--»miten
+kävisi, jos kaikki jättäisivät»--perustuikin kuitenkin koko
+johtopäätös.
+
+»Mutta,--sanotaan,--tarkoitus olikin vaan kysyä, mitä tekisimme
+kaikille varkaille, ryöväreille, murhaajille, pettäjille, järjestyksen
+rikkojille, jos me muut, jotka emme ole heidän kaltaisensa, olisimme
+niin hienotunteisia näitä sankareja kohtaan, ettemme rupeisi
+poliiseiksi, syyttäjiksi, tuomareiksi, kuvernööreiksi, emmekä
+pukeutuisi mihinkään sota-aseisiin vastustaaksemme väkisin yhä yltyvää
+pahaa?»
+
+Tämmöisenä saa kysymys kuitenkin yhä oudomman ratkaisun. Sillä jos me
+kerran muutumme näin hienotunteisiksi, niin epäilemättä meidän
+hienotunteisuutemme tulee ilmaantumaan myöskin ja ennen kaikkea siinä,
+ettemme enää ajattele vaan omien lastemme kouluttamista ja
+sivistämistä, silloin kuin muiden lapset elävät köyhyydessä ja
+pimeydessä; ettemme kokoo omiin käsiimme rikkauksia ja siten pidätä
+niitä muilta; ettemme elä ylellisyydessä, kun tiedämme, että se on
+ostettu muiden puutteella; ettemme ylennä itseämme ja pyri
+ensimmäisiksi, vaan tahdomme olla tasa-arvossa ja yhdenvertaisina
+jokaisen kanssa. Mutta jos hienotunteisuutemme siis ylettyisi myöskin
+tähän kaikkeen, niin ei murhaajia, rosvoja ja varkaita meidän
+keskuudessamme olisikaan. Sillä miksi kukaan enää tahtoisi väkisin
+muilta ottaa, jos hänellä kerran itsellään olisi kylläksi sekä
+aineellista että henkistä ravintoa?
+
+Kysymyksellä saattaa siis olla jotakin järkeä ainoastaan siinä
+tapauksessa, että sillä tahdotaan saada tietää, mimmoiseksi meidän
+yhteiskuntalaitoksemme muodostuisi, jos me asianomaiset, joilla on
+valtaa, tietoja ja varoja, muuttuisimme niinhyvin yhdessä kuin
+toisessakin suhteessa hienotunteisiksi.
+
+En minä sitä tiedä. Semmoiseen kysymykseen voi jokainen hakea vastausta
+itseltänsä, kahdenkesken. Sillä onhan se kysymys aivan sama, kuin
+kysymys: mimmoiseksi yhteiskuntamme muodostuisi, jos me rupeisimme
+noudattamaan Jumalan tahtoa. Eihän juuri mielellään voisi epäillä
+sitäkään, että Jumala olisi neuvoton, miten käyttää meidän
+hyväntahtoisuuttamme meidän parhaaksemme.
+
+Mutta jos sittenkin minun on jotakin vastaaminen, niin en tietysti voi
+perustua muuhun, kuin omiin yksityisiin kokemuksiin. Ja ne minä saatan
+mielelläni kertoa.
+
+Kun minä elin yksistään oman tahdon täyttämistä varten, saatoin minä
+hartaastikin rukoilla Jumalaa, että hän auttaisi minua
+tarkoituksissani. Mutta minä rukoilin turhaan. Hän ei kuullut minua,
+vaikka ei kyllä sysännyt luotansakaan.--Ja kun minä en siis tarvinnut
+Jumalaa muuta kuin omia tarkoituksiani auttamaan, ja kun hänestä näin
+ei ollut mitään apua, jätin minä hänet tarpeettomana syrjään.
+
+Mutta tuli sitten aika, jolloin Kristuksen oppi antoi minulle uuden
+tiedon Jumalasta. Tämä oppi käski minua kääntymään Jumalan puoleen
+saadakseni häneltä itse elämäntarkoituksen ja osoitti ainoaksi
+semmoiseksi Jumalan tahdon täyttämisen. Se antoi minulle oman
+tulevaisuuteni sijaan uuden tulevaisuuden: Jumalan valtakunnan
+rakentamisen.
+
+Ei kukaan, joka olisi nähnyt saman valon, kuin sain nähdä minä ilman
+vähintäkään omaa ansiotani, olisi voinut pysähtyä arvelemaan, mihin
+suuntaan hänen nyt olisi ollut meneminen.
+
+Mutta ne, jotka eivät nähneet tätä valoa, eivät sentähden voineet
+ymmärtää menettelyäni, kun minä jätin kesken pitkälle saatetun ja
+suuria varoja kysyneen urani. Mitkä varoittivat, mitkä ennustivat
+minulle ja perheelleni täydellistä perikatoa,--ja taisi olla niitäkin,
+jotka epäilivät, etten ollut täysissä järjissäni.
+
+Jos minä nyt voisin kuvata sen siunauksen laajuutta, joka tästä
+askeleesta oli seurauksena, niin epäilemättä todistukseni voima
+kasvaisi, mutta minä tarvitsisin siihen yhtä paljon paperia kuin jo nyt
+olen tähän kirjaan käyttänyt. Sen vaan sanon, että jos olisin
+edeltäpäin tiennyt nimenomaan mimmoiseksi uusi tulevaisuuteni tulisi
+muodostumaan, niin en olisi hetkeäkään epäillyt vaalia vanhan ja uuden
+välillä.
+
+Tämmöisen tiedon kautta olisi kuitenkin koko askeleen merkitys
+kadonnut. Sillä minä en olisikaan enää voinut perustua vapaasti Jumalan
+tahtoon, vaan olisin perustunut siihen viekottimeen, mikä tässä uuden
+tulevaisuuden tiedossa oli.
+
+Minunhan oli juuri kehittyminen vapaudettomuudesta vapauteen. Oltuani
+oman tulevaisuuteni orja minun nyt piti päästä vapaaksi tästä
+ulkonaisesta viekottimesta. Oman tahtoni eli oman tulevaisuuteni sijaan
+minun nyt piti perustua Jumalan tahtoon. Siis en minä voinut saada
+mitään tietää siitä, mikä minua odotti.
+
+Mutta kun minulla nyt on personallinen kokemus siitä sanomattomasta
+siunauksesta, mikä seuraa Jumalan tahtoon perustumista, niin kuinka
+minä voisin hetkeäkään epäillä, että koko ihmiskunnankaan kävisi muuten
+kuin hyvin, jos se perustuisi Jumalan tahtoon?
+
+Minä näen selvästi, että ihmiskunnankin »oma tulevaisuus» on kehittynyt
+yhtä toivottomaan umpisokkeloon, kuin oli kehittynyt minun yksityinen
+tulevaisuuteni.
+
+Me olemme luottavinamme tähän tulevaisuuteen, siihen että kerran
+selviämme sota-asioistamme ja pääsemme sotaveroista vähemmälle; me
+kuvailemme, että kerran perustamme kansainväliset sovintotuomarit, ja
+me mietimme ihan tosissamme, mimmoinen se valta muka pitäisi olla,
+jonka tehtävänä olisi valvoa tasa-arvoisuutta ihmisten välillä ja jakaa
+heille tavaraa yhtäpaljon jokaiselle. Mutta päivä kuluu päivän perästä
+ilman että me näitä hyviä tarkoituksia lähestymme nimeksikään;--
+päinvastoin, sotaverot yhä kasvavat, riitaisuudet kansojen välillä yhä
+enenevät ja tavara köyhien ja rikkaiden välillä ei ota tasaantuakseen.
+
+Niin kurjalta kuin ihmiskunnan oma tulevaisuus siis minusta näyttääkin,
+uskon minä, että se juuri jouduttaa ihmiskunnan todellista parasta,
+sillä sen kautta luottamus tähän sen omaan tulevaisuuteen ennen tai
+myöhemmin täytyy auttamattomasti kadota.
+
+Kansain päämiehet, ylimmäiset ja muut vallanpitäjät, jotka johtavat
+kansojen työtä ja määräävät kansojen tulevaisuutta, ovat myöskin
+aikoinaan alamaistensa rukousten ja siunausten kannattamina koettaneet
+kääntyä asioissaan Jumalan puoleen ja koettavat osaksi yhä vieläkin.
+Mutta meidän aikamme Jumala ei kallista enää korvaansa sota-asuun
+pukeutuville kansoille, jotka pyytävät hänen apuansa tarkoituksilleen,
+jotka sulkevat rajansa ja koettavat naapuriensa kustannuksella
+rikastuttaa itseänsä. Eivät mitkään kirkot, eivät mitkään juhlamenot,
+joissa rukoillaan siunausta näille tarkoituksille, ole voineet tuottaa
+apua. Jumala on läsnä, mutta hän ei kuule meitä. Ja sentähden olemme me
+vähitellen yhä enemmän jättäneet tämän Jumalan, josta ei ole mitään
+apua, ja teemme vielä viimeisiä ponnistuksia omin päin toteuttaaksemme
+tulevaisuutemme.
+
+Näin kituu koko ihmiskunta omien tarkoitustensa orjuudessa.
+
+Mutta aika on tuleva ja on jo tullut, jolloin Kristuksen oppi antaa
+ihmiskunnallekin uuden suhteen Jumalaan.
+
+Silloin on ihmiskunta kehittynyt sille asteelle, jolta se menee
+vapauteensa,--jolloin se, oltuaan ihmisten valtakunta, mikä on kulkenut
+eteenpäin hallitsijainsa ja rahamiestensä tahdon mukaan, muuttuu
+Jumalan valtakunnaksi, mikä elää jokaisessa ihmisessä yhtäläisesti
+kuuluvan Jumalan tahdon mukaan.
+
+Ja kun ihmiskunta nyt seisoo vapautensa ääressä, niin on luonnollista,
+että sen tulevaisuus peittyy meidän silmiemme edestä. Ei minkään
+ihmisen mielikuvitus voi avata tätä salaisuutta.
+
+Sillä vapaata ihmiskuntaa ei saa liikuttaa eteenpäin tulevaisuuden
+häikäsykuva, vaan ainoastaan rakkaus Jumalaan ja usko hänen tahtoonsa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+»Mutta--kuuluu vielä vastaväite,--ei ole kylläksi antaa ihmisille
+yleistä lakia, että heidän on rakastaminen toisiansa. He tarvitsevat
+selvää ja helposti sovitettavaa lakia, joka ilmaisee heille, miten
+heidän on menetteleminen jäseninä yhteiskunnassa.»
+
+Eikä tässäkään kohden ihmisiltä puutu johtoa Kristuksen opissa.
+
+Päinvastoin. Juuri ne Kristuksen käskyistä, jotka lähimmin koskevat
+ihmisen suhdetta kansalaisiinsa, ovat annetut semmoisessa muodossa,
+ettei niiden sovittamistavasta voi syntyä vähintäkään epäilystä. Ne
+eivät nimittäin ole mitään käskyjä, miten meidän on menetteleminen,
+vaan ovat ainoastaan kieltoja, mitä meidän ei ole tekeminen.
+
+Yksi kielto on muun muassa se, josta jo olen puhunut,--ettei ihmisen
+pidä valalla lupautua täyttämään kenenkään toisen ihmisen tahtoa, koska
+hän on kutsuttu täyttämään ainoastaan Jumalan tahtoa.
+
+Mutta tärkein ja meidän kehityskauttamme ehkä läheisimmin koskeva käsky
+on se, joka kieltää väkivallalla vastustamasta pahaa.
+
+»Te kuulitte sanotuksi: silmä silmästä ja hammas hampaasta. Mutta minä
+sanon teille: älkäät olko pahaa vastaan.» (Neljäs käsky
+Vuorisaarnassa).
+
+Yhtä uusi kuin on maailmalliselle katsantotavalle Kristuksen
+rakkaudenoppi, joka käskee rakastamaan vierasta niinkuin omaista, yhtä
+uusi on myöskin tämä sen luonnollinen johtopäätös, pahan vastustamisen
+kielto.
+
+Se on uusi, ja kumminkin, mikä voisi olla enemmän vanhaa ja korvillemme
+tutumpaa, kuin meidän oma sananlaskumme: pahaa ei ole pahalla
+kostaminen!--Siis ei myöskään väkivallalla.
+
+Uutuus, ei olekaan siinä, että ensi kertaa kuulisimme sitä lausuttavan,
+vaan uudeksi se muuttuu vasta kun ensi kerran kuulemme vaadittavan sen
+toteuttamista koko laajuudessaan.
+
+Meillä on silloin heti esillä tuhansia vastasyitä, jotka tekevät tuon
+opin toteuttamisen ainakin useissa tapauksissa mahdottomaksi. Meille
+tulee hyvin tärkeäksi todistaa, että löytyy tämmöisiä tapauksia. Sillä
+me hyvin ymmärrämme, että jokainen poikkeus yleisestä periaatteesta
+heikontaa tätä periaatetta, rikkoo koko sen kärjen ja tekee siitä vaan
+kauniin lauseen, jota voi käyttää korkeintaan sananlaskuna,--jota tosin
+voi ehkä opettaakin, mutta jonka noudattamisessa on käytettävä kaikkea
+valintaa ja varovaisuutta. Me tuomme esiin esimerkkiä, toinen toistaan
+liikuttavampia, joilla nyt tarkoitamme osoittaa, mihin hullunkurisiin
+johtopäätöksiin muka tulisimme, jos tekisimme tuon opin ehdottomaksi
+säännöksi. Pahin esimerkki ei ole siinä, että jos sinua lyö joku
+oikealle poskelle, niin käännä hänelle myöskin vasempasi. Sillä
+kunnioituksesta Kristusta kohtaan, joka tätä vertausta käytti, me
+menemme sen ohi lausumatta siitä sitä tai tätä, taikka, jos varovasti
+myönnämmekin, että olisihan ylevämielistä siihen määrään hillitä
+itseänsä, niin kohautamme sitten olkapäämme ja sanomme: mutta me nyt
+olemme tavallisia kuolevaisia! Paljo pahempia ja arveluttavampia
+esimerkkiä me voimme keksiä. Me asetumme itse ulkopuolelle tapausta,
+annamme pahantekijän lyödä, ei meitä, vaan jotakin meille rakasta
+henkilöä, ja kysymme sitten, onko meidän nytkin seisominen kädet
+ristissä tai sanominen: lyö vielä toisellekin poskelle! Tai vielä
+pahemmin: Inhoittava murhaaja hyökkää meidän oman äitimme kimppuun
+pistääkseen veitsen hänen rintaansa,--pitäisikö meidän antaa hänen
+suorittaa loppuun katala työnsä? Veret nousevat meidän päähämme
+pelkästä ajatuksestakin, meidän oma oikeudentuntomme nostattaa meitä
+kapinaan, ja me olemme valmiit inholla syöksemään mokoman opin
+luotamme. Sillä me aivan oikein tiedämme, että jollei oppi pidä
+paikkaansa näissä esimerkeissä, niin on se samassa kelvoton miksikään
+yleiseksi säännöksi.
+
+Sentähden minä tahdon koettaa osoittaa, että oppi todella pitääkin
+paikkansa kaikissa kohdin, ja että se näin ehdottomana sääntönä
+muodostaa välttämättömän eikä vähimmin tärkeän osan Kristuksen
+rakkaudenopista.
+
+Epäilemättä löytyy alemmassa kehitystilassa olevia kansoja tai heimoja,
+joille yhä vielä tuo tuttu käsky: ei sinun pidä tappaman, on jotakin
+uutta ja käsittämätöntä. Kuinka?--sanovat he,--vaaditteko todellakin,
+että minun pitäisi jättää henkiin sen joka on minua ja minun sukuani
+solvaissut? Siinä tapauksessa teillä ei ole mitään oikeudentuntoa, ja
+teidän moraalinne on käynyt hölläksi!
+
+Mutta vaikka me hänet täydellisesti ymmärrämme, vaikka meitä voi
+miellyttää tuo hänen pyhä loukkaantumisensa, niin tiedämme kumminkin
+hänen olevan aivan väärässä. Meitä melkein naurattaa hänen itsepäinen
+pysymisensä omassa harhaluulossaan. Ja me olemme aivan vakuutetut
+siitä, että, jos vaan jollakin lailla voisimme saada hänelle asian
+selitetyksi, hänen täytyisi,--niin totta kuin hän on ihminen kuten
+mekin,--myöntää, että olemme oikeassa ja löytää juuri itsessänsä tuon
+moraalisen lain, joka on kaikille ihmisille yhteinen ja joka kieltää
+tappamasta. Vieläpä me voimme kuvailla, kuinka me häntä koettaisimme
+vakuuttaa ja kuinka hän vihdoin, pitkien miettimisten ja punnitsemisten
+perästä, alkaisi suostua uuteen ajatukseen. Rauhallisina hetkinä hän
+kenties voisi varovasti myöntää, että todella saattaa puhua semmoisesta
+yleisestä laista, joka kaikissa tapauksissa häntä kieltää tappamasta.
+
+Mutta siinä myöskin kaikki.
+
+Sillä niinpian kuin hänen mielenrauhansa tulisi häirityksi, niinpian
+kuin häntä tai hänen sukuansa jälleen loukattaisiin, häviäisi meidän
+pieni istutuksemme heti kuulumattomiin siihen sykkivän veren tulvaan,
+joka paisuttaisi hänen sydäntään. Hän viskaisi inholla pois meidän
+»hennot, humaaniset haaveemme». Hän ei tahtoisi enää mitään niistä
+tietää. Hän sanoisi meille: minulla on minun omat käsitykseni ja
+oikeudentuntoni,--pois tieltä!
+
+Kuinka ymmärrettävä on hänen raivostumisensa, ja samalla kuinka eksynyt
+hän on, kun menee tappamaan lähimmäistänsä!
+
+Me ymmärrämme, että jos he vaan tunnustaisivat tuon moraalisen lain, ja
+alkaisivat sitä seurata, niin heidän onnensa olisi sillä luotu. He
+voisivat jättää heimolaiselämänsä, heidän hajonneet sukunsa voisivat
+yhtyä kansaksi, he voisivat ryhtyä rauhalliseen maanviljelykseen,
+sivistys orastaisi heidän joukossaan, syntyisi kouluja ja yliopistoja,
+tulisi mahdolliseksi taide, tiede,--kaikki, mikä nyt antaa sisältöä
+meidän elämällemme.
+
+Me sen ymmärrämme, sillä meillä on kaikki nuo siunaukset, ja me
+tiedämme, että ne ovat meillä juuri sen vuoksi, että olemme
+tunnustaneet tuon lain yleiseksi ja sitä noudatamme. Me olemme
+kirjoittaneet ja julistaneet semmoisen lain, että tappaminen on
+jokaiselle kaikissa tapauksissa kielletty.
+
+Mutta nyt on tosin kiusansa meilläkin.
+
+Näyttäisi, että kaikki on järjestyksessä. Näyttäisi, että onnestamme ei
+puutu mitään. Mutta sittenkin meitä jokin painaa. Onko se se tieto,
+että meidän joukossamme veriset sodat riehuvat, että me tuomitsemme
+ihmisiä kuolemaan tai elinkautiseen vankeuteen, että toisilla meistä on
+rajaton valta toisten yli, tai että toiset voivat olla joukossamme
+upporikkaita ja toiset ryysykerjäläisiä,--vai mitkä yhteiskunnalliset
+epäkohdat lienevätkään meitä painamassa? Me tosin koetamme vakuuttaa,
+että ilo riippuu sisällisestä tyytyväisyydestä eikä ulkonaisista
+seikoista. Mutta kuitenkin jääpi jäljelle kysymys: mistäs sisällinen
+tyytyväisyys riippuu? Eikö siihen ollenkaan voi vaikuttaa tieto
+ulkopuolella olevasta vääryydestä ja erehdyksestä? Tai eikö sillä ole
+mitään tekemistä toisten ilon ja surun kanssa?
+
+Mutta mitenkäpä me voisimme päästä sodista ja tuomioistuimista ja
+mestauksista ja vankeuksista. Täytyyhän meidän toki torjua vihollisen
+hyökkäystä, täytyyhän meidän tuomita pahantekijät ja vangita
+rauhanrikkojat.
+
+Vai eikö pitäisi? Kuka sanoo, ettei pitäisi? Niin, se on totta, se on
+tuo vanha juttunne, ettei saa vastustaa pahaa! Mutta onhan yhtä vanha
+totuus, ettei sääntönne pidä kaikissa tapauksissa paikkaansa. Sillä
+ettehän toki väitä, että meidän olisi seisominen kädet ristissä, jos
+esimerkiksi inhoittava murhaaja hyökkäisi oman äitimme kimppuun!
+
+Siinä se nyt on se esimerkki, aivan samoilla sanoilla kuin villin,
+jolle koetettiin vakuuttaa, että tappaminen on kaikissa tapauksissa
+kielletty.
+
+Meille on noin kaksi tuhatta vuotta sitten ilmoitettu, että jos me emme
+tyydy sen valtakunnan oloihin, jossa elämme, niin meidän keskuuteemme
+voi tulla perustetuksi toinen valtakunta, onnellisempi ja suurempi,
+joka lupaa vapautta ja yhdenvertaisuutta kaikille. Mutta tämä toinen
+valtakunta edellyttää uutta yleistä lakia. Se laki kieltää
+väkivaltaisesti vastustamasta pahaa. Ja tämä uusi laki on ilmoitettu
+tavalla, joka ei voi olla meihin vaikutusta tekemättä. Kristus ei ole
+ainoastaan sanoilla lausunut sitä, vaan hän on omalla kuolemallansa
+tahtonut saada sen ikuisiksi painumaan meidän mieleemme. Hän oli siinä
+määrässä meidän pahuuttamme vastustamatta, että salli meidän esteettä
+itseänsä rääkätä ja ristinpuuhun itsensä naulita, ja vielä sieltäkin
+tyynesti kuuli herjauksemme, kun me hänelle, täynnä ivaa, huusimme:
+tules nyt alas sieltä, jos olet Jumalan poika!
+
+Mutta tähän istutukseen me suhtaudumme samalla tavalla kuin äskeinen
+villi suhtautui omaansa. Rauhallisesti ajatellessamme uskonnollisia
+asioita tai ollessamme muuten tieteilevällä tuulella, me kenties joskus
+varovasti myönnämme, että todella voi puhua semmoisesta yleisestä
+laista, joka kaikissa tapauksissa kieltää vastustamasta pahaa. Se alkaa
+silloin tuntua joltakin tutulta, meissä itsessämme olevalta.--Mutta
+meidän on mahdoton ajatella sitä käytännössä toteutetuksi. Me sanomme,
+ettemmehän ole kaikki enkelejä. Tai me alamme luetella esimerkkejä,
+joissa vähitellen kadotamme tyyneytemme ja kiivastumme yhä enemmän. Ja
+vihdoin olemme valmiit inholla viskaamaan luotamme koko »teorian».
+
+Ne esimerkit, joita me luettelemme ja joita kuvailemme ottavamme aivan
+sattumalta sieltä täältä elämän eri suhteista, ovat kuitenkin kaikkea
+muuta kuin satunnaisia. Niissä kaikissa piilee sama syy, joka ne tekee
+meille sopiviksi. Niissä on nimittäin kaikissa kysymys siitä, että
+jokin meille rakas henkilö, meidän äitimme tai oma lapsemme on joutunut
+jonkun »inhoittavan murhaajan» raadeltavaksi. Se on, me asetamme
+tahallisesti vastakkain rakastetun ja vihatun henkilön, ja annamme tuon
+vihatun henkilön mitä julmimmalla tavalla rääkätä rakastettua henkilöä.
+
+Nyt selviää kuitenkin meille, jotka ymmärrämme, mitä laki merkitsee, ja
+siis myöskin mitä moraalinen laki merkitsee,--ettemme saa näin, lain
+edessä, tehdä mitään erotusta henkilöjen välillä. Meillähän on
+Kristuksen rakkaudenopissa nimenomaan semmoinen laki, ettemme saa tehdä
+erotusta ihmisten välillä,--että meidän on rakastaminen vieraita
+niinkuin omaisiamme, kaikkia ihmisiä erotuksetta niinkuin saman Isän
+lapsia. Kielto väkisin vastustamasta sitä, joka on paha, on ainoastaan
+tämän suuren rakkaudenlain käytännöllinen sovittaminen niihin oloihin,
+joissa tähän asti on vallitsevana lakina ollut silmä silmästä ja hammas
+hampaasta!
+
+Sanon vieläkin, että syyt, miksi meistä tuo laki ja sen sovittaminen
+näyttävät niin mahdottomilta, perustuvat aivan samaan kuin ne syyt,
+jotka villien kansain mielestä tekevät heille mahdottomaksi noudattaa
+lakia: ei sinun pidä tappaman.
+
+Ja aivan samalla tavalla kuin villit kansat eivät voi saavuttaa
+semmoista onnellisempaa elämän tilaa, joka on meille mahdollinen
+nykyisessä yhteiskunnassamme, elleivät he omista tätä lakia,--aivan
+samalla tavalla me puolestamme emme voi saavuttaa sitä vapauden
+valtakuntaa, joka meille häämöittää ja johon me pyrimme yhdeltä puolen
+kartuttamalla sota- ja poliisivoimiamme ja teroittamalla lakien
+ankaruutta ja toiselta puolen panemalla toimeen dynamiittiräjähdyksiä
+ja verisiä vallankumouksia,--ellemme tunnusta yleiseksi sitä uutta
+lakia, joka on meihin istutettu.
+
+Ja vertausta voi vielä jatkaa tähän suuntaan:
+
+Villi saattaa arvella, että heidän olonsa voisivat parantua korkeintaan
+siinä tapauksessa, että kaikki villit samalla kertaa ottaisivat
+noudattaakseen heille uutta lakia, ja ettei se mitään auttaisi, jos hän
+vaan yksin sitä alkaisi seurata. Samalla perustuksella olemme mekin
+valmiit hylkäämään oman uuden lakimme: emme voi, kun eivät kaikki tahdo
+yhtaikaa. Ja tällöin me unohdamme, että olemme haaveksineet vapauden
+valtakuntaa, sillä tämmöiseen valtakuntaan täytyy tiekin olla vapaa.
+Sinne ei voi tulla minkään inhimillisen lain tai yleisen tahdon
+pakotuksesta. Se voi siis syntyä ainoastaan niin, että ihmiset tulevat
+sinne yksitellen omasta tahdostaan.
+
+Isä meidän, lähestyköön sinun valtakuntasi!
+
+
+
+
+18.
+
+Usko.
+
+
+Uskon merkitys ei ole siinä, että minä uskon jotakin järjen kannalta
+yliluonnollista; vaan usko saapi sisällyksensä siitä, minkä verran
+siinä on luottamusta ja uskallusta.
+
+Usko Kristukseen, Jumalan poikaan, on, kuten hän itse sanoo, yhtä kuin
+usko siihen, joka hänet lähetti, se on Isään. Mutta usko Isään ei ole
+ollenkaan yhtä kuin usko Jumalan olemassaoloon. Jeesuksen opetuslapsi
+Jaakob sanoo, tästä asiasta puhuessaan, hyvin sattuvasti: »Sinä uskot,
+että yksi Jumala on; sen sinä oikein teet: perkeleet myös sen uskovat,
+ja vapisevat. Mutta tahdotkos tietää, sinä turha ihminen, että usko
+ilman töitä kuollut on? Eikö Abraham töiden kautta vanhurskautetuksi
+osoitettu, koska hän poikansa Isaakin alttarille uhrasi?» Jokainen
+muistaa tuon liikuttavan kertomuksen siitä, kuinka Jumala käski
+Abrahamin uhrata poikansa, kuinka Abraham jo ojensi veitsensä
+tappaakseen tämän, mutta kuinka enkeli sitten pidätti hänen kätensä ja
+ilmaisi Jumalan mielisuosion hänen uskonsa vahvuuteen.--Kristuksen
+jälkeen meillä on tosin paremmat tiedot siitä, mikä Jumalan tahto on;
+mutta uskon merkitys ja sisällys on yhä sama kuin Abrahamin päivinä.
+Nytkin seuraa elävää uskoa Isään välttämättä usko hänen tahtoonsa,
+hänen tahtonsa täyttämisen mahdollisuuteen ja kutsumukseen.
+
+Senvuoksi ylimeno uskottomuudesta uskoon ei ole sitä, että oltuani
+uskomatta joihinkin henkisiin asioihin, minä jostakin hetkestä asti nyt
+rupean uskomaan niiden todellisuutta. Jos niin olisi, niin voisi usko
+pesiytyä ihmissydämmeen vaikuttamatta mitään näkyvää muutosta hänen
+elämänsä kulkuun. Niin ei ole kumminkaan asian laita, vaan seuraa uskoa
+aina samalla täydellinen uudestasyntyminen.
+
+Tämä ylimeno ei ole oikeastaan siirtyminen uskottomuudesta uskoon,
+vaan on uskojen vaihtaminen,--semmoisten uskojen, joista kumpikin voi
+antaa oman suuntansa elämälle. Tahdon sillä sanoa, että jos minulla
+ennen ei ollut uskoa mihinkään Jumalaan tai vielä vähemmän mihinkään
+Jumala-Isään, niin en siltä ollut ilman mitään uskoa. Päinvastoin,
+minulla oli silloinkin semmoinen usko, joka ohjasi elämätäni, tekojani
+ja ajatuksiani.
+
+En tarkoita uskoa ihanteihin, tieteesen, taiteesen, sosialistisiin
+aatteihin tai muuhun sellaiseen. Tämmöinen usko on aina enemmän tai
+vähemmän omatekoista teoriiaa, jota voi itse arvostella, muodostella
+mielin määrin, ja joka voi eri aikajaksoina muuttua toisesta toiseen.
+
+Siitä uskosta, joka johti minua ja jota tässä tarkoitan, ei minulla
+ollut silloin aavistusta. En ollut siitä itsetietoinen. Vasta sitten
+kuin olen ruvennut toisin uskomaan, näen nyt, että minulla oli usko
+ennenkin. Se usko oli syntynyt minuun ilman omaa valintaani; sen olin
+perinyt semmoisenaan maailmalta; maailma oli sen itse minuun painanut.
+Se kuului niin vereni ja lihani ja luonteeni ominaisuuksiin, etten
+voinut asettua sen ulkopuolelle, aivan niinkuin en voinut asettua
+ulkopuolelle itseäni.
+
+Jos lyhyesti tahtoisin merkitä, mikä tuo entinen uskoni oli, niin
+pitäisi minun sanoa, että se oli usko itseeni.
+
+Taikka, että luulin olevani oman elämäni herra. Uskoin horjumattomasti
+siihen, että elämäni tarkoitus oli minun oma menestykseni, että minä
+siis saatoin hallita tulevaisuuttani, että kaikki siellä riippui siitä,
+mitä minä tahdoin ja kuinka minä menettelin.
+
+Jos joku olisi siihen aikaan sanonut minulle, että minulla on tämmöinen
+usko, että minä tämän uskoni voimasta puhun, ajattelen ja toimin, että
+tämä usko määrää koko minun elämäni laadun ja värin, olisin minä
+pitänyt hänen puhettansa mielettömyytenä, ei siksi, ettei se olisi
+ollut totta, vaan siksi, että hän sanoi sitä »uskoksi», sitä, mikä on
+luonnollisin asia maailmassa, mikä ei voi olla muuten.
+
+Nyt sitävastoin en voi tuossa entisessä elämänkäsityksessä nähdä muuta
+kuin vahvan, syvälle juurtuneen uskon. Siinä oli uskon tavallisimmat
+tunnusmerkit. Päätunnusmerkki on, että se, niinkuin jokainen muukin
+usko, ei ottanut mitään vaikutusta järjen päätelmistä, joilla voi
+todistaa sitä vastaan, sen mahdottomuutta. Kuten jokainen elävä usko,
+niin tämäkin oli ehdottomassa yhteydessä varsinaisen elämänviehätyksen
+kanssa; kaikki todistukset sitä vastaan tuntuivat vihollismielisiltä,
+ikäänkuin ne olisivat tahtoneet riistää pois elämältä juuri sen, mikä
+siinä oli viehättävää. Sentähden mitä voimakkaammat ja selvemmät
+todistukset olivat, sitä vastenmielisemmät ne olivat uskolle ja sitä
+vähemmän se niistä tahtoi tietää.
+
+Nyt, kun selvästi ja itsetietoisesti näen tuon oman entisen uskoni,
+en voi kyllin ihmetellä sen sitkeyttä. Sillä ne todistukset, jotka
+sitä vastaan puhuivat, ja joita tässä etupäässä tarkoitan, eivät
+olleet suinkaan mitään keksittyjä filosoofillis-teoloogillisia
+todistuskappaleita, vaan olivat luonnollisinta tietoa ja
+jokapäiväisintä kokemusta. Niin, melkeinpä voin sanoa, että koko minun
+elämäni, sen lukemattomat tapaukset ja monenlaiset muodostukset eivät
+muuta tarkoittaneet kuin todistaa minulle tuon uskoni mahdottomuutta.
+
+Uskoin omaan tulevaisuuteeni ja kumminkin tiesin, ettei ainoakaan asia
+elämässäni ollut mennyt niinkuin olin aikonut, ettei yksikään haaveeni
+ollut toteutunut. Tiesin sen, se oli jokapäiväinen kokemukseni, mutta
+minä uskoin sittenkin, että ne aikeet, jotka eivät vielä olleet
+ennättäneet mennä mitättömiksi, tulisivat kyllä toteutumaan niinkuin
+ajattelin. Sitäpaitsi tiesin kaikista niistä ihmisistä, joita tunsin
+perinpohjin, että heidän elämänsä oli muodostunut ihan toiseksi kuin he
+olivat aikoneet; joskus tuntui, että kohtalo menetteli säälimättömästi
+ja julmasti ohjatessaan heidän elämänsä täydelliseen vastakohtaan
+kaikesta siitä, mitä he olivat nuoruudessansa haaveksineet. Ja
+kumminkin, kun näen heitä jo sortuneina ja nolattuina elämän koulussa,
+ei minua ollenkaan kummastuta kuulla heidän yhä puhuvan
+tulevaisuudestansa ja yhä koettavan siitä innostua, kuin puhaltaakseen
+hehkua sammuvaan hiillokseen. Mitäpä heillä muuta olisi tehtävääkään!
+
+Uskoin omaan tulevaisuuteeni ja elin sitä varten, ja kumminkin tiesin,
+että kuolema minä hetkenä tahansa voi keskeyttää kaikki ne puuhat,
+joilla tulevaisuuttani rakensin. Minä sentähden en tahtonut ajatella
+kuolemata enkä ollut siitä tietääksenikään. Kun kuulin kerrottavan,
+että joku oli kompastunut liukkaalla kadulla, särkenyt pääkallonsa ja
+kuollut siihen paikkaan, oli se minusta jotakin erikoista, joka ei
+koskaan voisi minulle tapahtua. Kaikki muut saattoivat olla tuommoisen
+sattumuksen oikun alaisia, vaan en minä. Minun tulevaisuuteni ja
+aikeeni tuntuivat olevan ylempänä sattumusta. Ja vaikka jokapäivä näin,
+että minun ijässäni ja asemassani olevat ihmiset saattoivat kuolla
+kesken aikeitansa, usein niinkin, että kuolivat juuri silloin, kuin
+olivat voittaneet kaikki esteet ja vastukset, mitkä olisivat olleet
+heidän aikeittensa tiellä, niin ei se minuun mitään vaikuttanut: Minä
+uskoin sittenkin, että elämäni tarkoitus oli minun aikeitteni
+toteutuminen;--uskoin, että olen oman elämäni herra.
+
+Voiko ajatella vahvempaa ja sitkeämpää uskoa!
+
+Tätä uskoa ei voi ottaa ihmiseltä pois mikään järki, mikään logiikka,
+mikään filosofia. Sillä siihen on yhdistynyt hänen elämänsä koko
+viehätys.
+
+Tämän ihmeen voi aikaansaada ainoastaan toinen usko, joka tulee entisen
+sijaan ja tarjoo suurempaa elämänviehätystä kuin entinen.
+
+Ja semmoinen toinen, aivan vastakohtainen usko on usko siihen Isään,
+joka meille on itsensä ilmoittanut Jeesuksen kautta. Se usko tarjoo
+uuden elämänviehätyksen vanhan sijaan. Ja sentähden se--ja ainoastaan
+se--voi juurineen hävittää tuon vanhan sitkeän maailmanuskon.
+
+Palaan siihen mistä aloin. Uskon sisällys ei ole siinä, että voin uskoa
+asioita, jotka minusta tuntuvat yliluonnollisilta ja sotivan järkeäni
+vastaan, vaan usko saa merkityksensä siitä, minkä verran siinä on
+luottamusta, uskallusta. (Toinen asia on, että tämä luottamus sitten
+avaa silmät näkemään paljon semmoista, johon järki sitä ennen ei ole
+voinut ulottua.)
+
+Ainoa »yliluonnollinen», johon sinun on uskominen ennenkuin voit uskoa,
+että sinun on noudattaminen Isän tahtoa, on se, että sinulla on Isä.
+
+Mutta ei tämäkään ole mikään kuiva tosiasia.
+
+Eikä se ole ollenkaan sen yliluonnollisempaa, kuin se usko, joka sinua
+on johtanut elämässäsi ja joka on ollut kaiken toimintasi vaikuttimena.
+
+Sinähän itse olet uskonut rakkauteen--ja sehän on kokonansa henkinen
+asia. Sinä olet uskonut, että ihmiset tulevat sinua rakastamaan, että
+he tulevat sinua kunnioittamaan, että sinun nimesi tulee olemaan heidän
+huulillansa, että he tulevat antamaan sinulle tietä, missä kulkenetkin,
+ja että sinä vielä kuoltuasikin olet pitävä vallassasi suuren osan
+heidän ajatuksistaan,--että kukaties tulet heidän ajatuksissaan
+kuolemattomaksi. Ja usko siihen, että sinä voit tämän kaiken tehdä, on
+ollut sinussa niin sitkeä, ettei mitkään pettymykset ole voineet sitä
+hävittää. Sinä olet pettymistäsi pettynyt, mitä vanhemmaksi olet
+tullut. Vihdoin olet ruvennut vihaamaan yhä enemmän ihmisiä ja
+ihmisryhmiä; mitkä ovat sinusta tyhmiä, mitkä aivan mitättömiä, mitkä
+muuten vastenmielisiä. Ja kumminkin sinä uskot, että nämä samat ihmiset
+jossakin vastaisuudessa rupeavat sinua rakastamaan ja sinä muutut
+heidän ajatustensa esineeksi!
+
+Onko se usko luonnollisempi kuin usko, että sinulla on henkinen Isä,
+joka sinua rakastaa, (jota uskoa sinulle antaakseen ja sinussa
+vahvistaakseen Kristus on elänyt ja kuollut)?
+
+Sillä usko Isään on usko siihen, että hän sinua rakastaa.
+
+Nyt minä sanoin, että uskon merkitys riippuu kokonaan siitä, minkä
+verran siinä on luottamista, uskallusta ja antautumista.
+
+Mutta meidän luottamus ei lähde ensiksi liikkeelle, vaan luottamuksen
+lämpimyys tulvahtaa jo meitä vastaan sieltä ennenkuin me olemme
+ennättäneet saada silmämme oikein auki.
+
+Onko vaikea luottaa siihen, joka sinua rakastaa?
+
+Vai onko todellakin niin, että sinun on mahdoton uskoa, että löytyy
+mitään olentoa, joka sinua rakastaa?
+
+Se ei ole totta.
+
+Joko sinä uskot, että ihmiset sinua rakastavat tai tulevat rakastamaan,
+taikka sinä et sitä usko; ja silloin sinä uskot, että löytyy jokin
+henkinen olento, joka sinua rakastaa tai tulee sinua rakastamaan
+ainakin sinun kuolemasi jälkeen. Sinä voit sanoa, ettet usko,--voit
+nauraa koko tälle puheelle ja ehkä todella itsekin kuvailla, ettet
+usko. Mutta sydämmesi syvimmässä sinä sittenkin uskot, että on jokin,
+joka sinua rakastaa. Jos sinä sydämmessäsi tätä asiaa epäilisit, niin
+sinä olisit todellinen pessimisti, joka ei eläisi päähän tätäkään
+päivää; vaan tappaisi itsensä heti. Mutta nyt sinä et ole mikään
+pessimisti. Tai jos olet, niin olet niitä, jotka kyllä puhuvat elämän
+arvottomuudesta, mutta teossa todistavat toista, kun jäävät elämään.
+Semmoinen pessimisti oli nykyaikaisten pessimistien isä. Hän oli kyllä
+kadottanut uskonsa siihen, että ihmisten puolelta koskaan voisi odottaa
+semmoista itsekkyydestä vapaata rakkautta, lämpöä ja hienoutta, mikä
+voisi tehdä tämän elämän elettäväksi; mutta oikeastaan hän kaikessa
+hiljaisuudessa kypsytti vaan uutta uskoa itsessänsä, että on Jumala,
+josta hän on kotosin ja josta ovat rakkaus, lämpö ja hienous
+löydettävät. Sentähden hänenkään pessimisminsä ei ollut sen
+vaarallisempi, kuin että hän sanoissa neuvoi ihmiskunnalle itsemurhaa,
+mutta itse jäi elämään.--Niitä on kyllä todellisia pessimistejä, mutta
+ne eivät ole filosoofeja eikä semmoisia, joilla vielä on halua ja
+voimaa mietiskellä filosoofisia kysymyksiä. Ne ovat tavallisia,
+»jokapäiväisiä» ihmisiä, useimmiten semmoisia, jotka ovat kasvaneet ja
+kasvatetut ahtaihin porvarillisiin käsityksiin siitä, mikä on sopivaa
+ihmisten edessä, mikä hankkii ihmisten kunniata ja mikä langettaa
+heidän tuomionsa. Sanotaan, että esimerkiksi taloudelliset seikat
+olivat syynä jonkun itsemurhaan. Mutta itse asiassa hän oli vaan
+ymmärtänyt, ettei hän taloudellisen skandaalinsa jälkeen voi enää
+esiintyä sinä, minä ihmiset ovat häntä pitäneet ja miksi hän oli heidän
+silmissään kohonnut. Se on tämä hänen kuvansa täydellinen konkurssi,
+joka vie hänet itsemurhaan,--pelko, että häneltä otetaan ikuisiksi pois
+ihmisten arvonanto, johon hän jo osaksi oli päässyt, ja johon hän yhä
+edelleen oli pyrkinyt, ja että hän sijaan saisi samojen ihmisten joko
+halveksimisen tai ivan. Sanalla sanoen, hän on kadottanut sen uskon,
+joka häntä on ylläpitänyt.--Toiset taas tekevät itsemurhan siitä
+syystä, että heistä näyttää, ettei Jumala heitä rakasta. He ovat
+mielestänsä niin arvottomia ja niin ilettäviä, ettei heitä Jumala voi
+rakastaa. Tästä sanotaan tavallisesti, että uskonnollinen epäilys tai
+mielenhäiriö oli ollut itsemurhaan syynä. Mutta suuri erehdys olisi
+luulla, että heidän epäilynsä tai miettimisensä koskisi jotakin
+uskonkappaletta,--että he siksi surisivat, että heidän on mahdoton
+uskoa Jumalan olemassaoloa ja senvuoksi myöskin hänen rakkauttaan. Jos
+niin olisi, niin todellakin voisi syyttää Jumalaa siitä, ettei hän ole
+kyllin selvästi ilmoittanut itseänsä ja todistanut, että hän meitä
+rakastaa.
+
+Ei kukaan ihminen voi syyttää järkeänsä siitä, että hänen muka on
+mahdotonta uskoa. Jokainen rehellinen ihminen tietää, jos kerran tulee
+näitä asioita ajatelleeksi, ettei hänen järkensä tässä asiassa tee
+mitään estettä.
+
+Jokainen voi uskoa, että noin kaksi tuhatta vuotta sitten eli ihminen,
+nimeltä Jeesus.
+
+Jokainen voi myöskin uskoa, että tämä mies opetti jotenkin niin, kuin
+hänestä on kirjoitettu, pääasiallisesti henkisestä Isästä, jota
+ihmisten pitäisi tunnustaa ja kuulla.
+
+Miksi ei voisi uskoa, että hän Getsemanessa, Pietarin, Johanneksen ja
+Jaakopin seurassa, kun tiesi, että hänen vainoojansa olivat jo tulossa,
+rukoili tätä Isäänsä näillä sanoilla:
+
+»Minun Isäni, jos mahdollista on, niin menköön pois minulta tämä
+kalkki. Ei kuitenkaan niinkuin minä tahdon, vaan niinkuin Sinä.»
+
+Ja sitten uudestaan rukoiltuansa:
+
+»Minun Isäni, ellei tämä kalkki taida mennä pois minulta, muutoin jos
+en minä sitä juo, niin tapahtukoon sinun tahtos!»
+
+Jotka sanat ilmaisevat, että hän oman tahtonsa mukaan olisi suonut
+käyvän toisin, kuin mihin osoitti se tahto, jonka hän sitten täytti, ja
+että hän tällä ratkaisevalla hetkellä taisteli jättiläistaistelua oman
+tahtonsa ja tuon toisen tahdon välillä.
+
+Ei ole myöskään vaikea uskoa, että hän todella antautui vastarinnatta
+vainoojiensa käsiin, ja että nämät, rääkättyänsä häntä, naulitsivat
+hänet ristinpuuhun.
+
+On ainoastaan yksi mahdollisuus jäljellä, se on, epäillä, että kaikki
+tyyni, kaikki Jeesuksen puheet Isästä ja rukoukset tämän Isän puoleen
+olivat hänen mielikuvitustansa,--että hän ei kuullut mitään Isän ääntä,
+vaikka luuli kuulevansa,--että »Isän tahto» toisin sanoen oli sulaa
+erehdystä hänen puoleltaan.
+
+Mutta semmoinen epäilijä voi epäillä mitä hyvänsä, siis omaa
+järkeänsäkin. Järjen kannalta sitävastoin on helpompi olla epäilemättä,
+kuin selittää tämmöisen mielikuvituksen mahdollisuus.
+
+Jos nyt siis täytyy myöntää, että Jeesus teki tekonsa sen hänessä
+asuvan hengen tahdosta, jota hän sanoi Isäksensä, niin voipi vaan enää
+kysyä: mikä tarkoitus oli tällä isällä, joka antoi pojallensa--ainoalle
+tahtonsa täyttäjälle--käskyn mennä kuolemaan.
+
+Ja mitä rehellisemmin sinä kysyt ja mitä rehellisemmin sinä odotat
+vastausta, sitä selvemmin ja voimakkaammin tulvaa sinulle vastaus,
+tuhansista lähteistä samalla kertaa: rakkaudesta; että sinäkin uskoisit
+tähän samaan Isään, ja eläisit ikuisesti.
+
+Mutta sittenkään ei uskosi merkitys ole siinä, että sinä vaan myönnät
+näin olevan; ei siinä, että teet sopimuksen järkesi kanssa, ettei se
+enää vaivaa sinua turhilla vastaväitteillä, eikä edes siinä, että sinä
+hurmaannut siitä ajatuksesta, että tuo sinun oma Isäsi, jonka äänen
+sinä kuulet niin kotoisena kuin se olisi sinun oma parempi itsesi, on
+samalla kaikkien tähtitaivaitten ja koko maailman Luoja ja elävä henki.
+
+»Usko ilman töitä on kuollut».
+
+Ei se ole usko lääkäriin, että minä tiedän hänen eteväksi, vaan se,
+että minä uskon henkeni hänen haltuunsa.
+
+Abrahamilla oli usko, kun hän aikoi uhrata oman poikansa. Jeesus uskoi,
+kun seurasi Isän tahtoa omaan kuolemaansa asti.
+
+Elävä usko on se usko, joka voi tehdä Isän tahdon teon vaikuttimeksi.
+
+Mutta mimmoisena kohtaa tämä uskon kysymys meitä, jotka olemme eksyneet
+harhaan totuuden tieltä,--jotka olemme eläneet ilman Jumalata, ja vasta
+kesken elämätämme heräämme totuuden ymmärrykseen?
+
+Yhä ja yhä samana.
+
+Me olemme koko ikämme puuhanneet omissa tarkoituksissamme,
+toteuttaaksemme vaan oman tahtomme. Me olemme rakentaneet itsellemme
+tulevaisuuden, olemme tahtoneet ylentää itsemme niin monen nähtäväksi
+kuin mahdollista, olemme aikoneet koota itsellemme tavaraa ja aikaa
+myöten rikastua.
+
+Ja nyt kohtaa meitä yhtäkkiä uusi oppi: Elääksenne teidän on tekeminen
+teidän Isänne tahto, joka on taivaissa, eikä omaanne.
+
+Eikö ole mitään keskitietä, jonka voisi valita pelastuakseen
+äärimmäisyyksistä?
+
+»Ei kenkään voi palvella kahta herraa: sillä taikka hän tätä vihaa, ja
+toista rakastaa: taikka hän tähän suostuu, ja toisen ylenkatsoo. Ette
+voi palvella Jumalata ja mammonata.»
+
+Mitä merkitsevät meille nämä sanat?
+
+Jos me rakennamme tulevaisuuttamme, emmekö silloin voi palvella
+Jumalata? Emmekö voi rukoilla Jumalan apua omia tarkoituksiamme varten?
+Emmekö voi pyytää Jumalalta tarkkuutta, ahkeruutta, kärsivällisyyttä,
+hyvyyttä, jos huomaamme, ettemme ilman näitä ominaisuuksia voi omia
+tarkoituksiamme saavuttaa? Eikö tuhannet ihmiset tänäkin päivänä
+tavoittele omaa menestystänsä, otsa hiessä puuhaa asioitansa, mutta
+samalla myöskin palvele Jumalaa ja notkistetuin polvin rukoile hänen
+siunausta pyrinnöillensä?
+
+Järkähtämätön vastaus kuuluu: Te ette voi palvella yhtaikaa Jumalata ja
+mammonata.
+
+Selitys onkin aivan käsillä:
+
+Yhtä vähän kuin orja palvelee herraansa sillä, että pyytää häneltä
+jotakin, yhtä vähän ihminen palvelee Jumalaa sillä, että notkistaa
+polvensa hänen edessään ja rukoilee häntä.
+
+Jeesus kyllä rukoili Jumalaa, silloin kuin hän sanoi: Isä, ota pois
+minulta tämä kalkki. Mutta ei hän silloin palvellut Jumalata.
+
+Aivan niinkuin orja palvelee herraansa ainoastaan silloin, kuin täyttää
+hänen käskyjänsä, aivan samaten voi Jumalaa palvella ainoastaan sillä,
+että tekee hänen tahtonsa.
+
+»Ette voi palvella Jumalata ja mammonata», merkitsee siis, ettemme voi
+yhtaikaa täyttää Jumalan tahtoa ja ajaa omia tarkoituksianne.
+
+Meille, jotka olemme eläneet eksyksissä, omia tarkoituksiamme varten,
+esiintyy nyt uskon kysymys siinä, onko meillä kylläksi uskallusta ja
+luottamusta, voidaksemme vaihtaa oman tahtomme Isän tahtoon.
+
+Voimmeko jättää kaikki ne aikeet, joiden tiedämme tarkoittaneen oman
+tahtomme täyttämistä? Voimmeko jättää kaikki ne tulevaisuuden
+suunnitelmat, jotka tiedämme luoneemme oman tahdon täyttäminen
+mielessä? Voimmeko jättää kaikki ne puuhat, joiden tiedämme
+tarkoittavan tavaran kokoomista itsellemme ja omalle perheellemme,
+joilla olemme tahtoneet turvata toimeentulomme tai taata itsellemme
+vanhuutemme päivien suruttomuuden? Jättää tämä kaikki, ja ruveta
+noudattamaan Isän tahtoa, vaikka sen noudattaminen näyttäisi menevän
+aivan ristiriitaan kaikkien entisten pyrintöjemme kanssa ja uhkaavan
+heittää meidät sokean kohtalon kylmiin käsiin, ehkä leivättömiksi,
+nälkää näkemään. Jättää tämä kaikki sillä luottamuksella, että »kyllä
+Isämme tietää meidän tarvitsevan sekä ruokaa että vaatteita ja suojaa»,
+tai sillä luottamuksella, että Isä ei voi saattaa häpeään sitä, joka
+hänen tahtoonsa perustuu.
+
+Lapsellista uskoa ei mitata sillä, minkä verran voin uskoa asioita,
+jotka minusta näyttävät yliluonnollisilta, vaan ainoastaan sillä,
+kuinka suuri luottamus minulla on mahdollisuuteen noudattaa tätä Isän
+tahtoa näin vastoin kaikkia inhimillisiä epäilyksiä.
+
+Ja meitä, jotka jo täysikäisinä tai ikämme lopulla heräämme Kristuksen
+sanomaa ymmärtämään, kohdannee siis uskon kysymys aina siinä muodossa,
+että Jumalan tahdon täyttäminen esiintyy meille ristiriitaisena koko
+sen elämänrakennuksen kanssa, jota olemme kokeneet pystyttää, ja vaatii
+meitä palvelukseensa ilmoittamatta meille tuumankaan vertaa siitä
+uudesta tulevaisuudesta, joka nyt on meidän edessämme.
+
+Meidän uskomme on juuri luottamus siihen, että, noudattamalla jokaisena
+nykyhetkenä Isän tahtoa, näistä nykyhetkistä muodostuu itsestään
+elämänketju, jonka suunta, tarkoitusperä ja päämäärä on äärettömän
+paljoa korkeammalla sitä tulevaisuutta, jonka olimme itsellemme
+osanneet haaveksia, ja että tämä ketju ei voi, kuten meidän entiset
+omat aikeemme, kuoleman kautta kesken katketa, vaan jatkuu ikuisuuteen.
+
+Helsingissä, lokakuussa 1894.
+
+
+
+
+
+
+
+End of the Project Gutenberg EBook of Heräämiseni, by Arvid Järnefelt
+
+*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK HERÄÄMISENI ***
+
+***** This file should be named 14267-8.txt or 14267-8.zip *****
+This and all associated files of various formats will be found in:
+        https://www.gutenberg.org/1/4/2/6/14267/
+
+Produced by Tapio Riikonen
+
+Updated editions will replace the previous one--the old editions
+will be renamed.
+
+Creating the works from public domain print editions means that no
+one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
+(and you!) can copy and distribute it in the United States without
+permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
+set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
+copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
+protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
+Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
+charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
+do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
+rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
+such as creation of derivative works, reports, performances and
+research.  They may be modified and printed and given away--you may do
+practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
+subject to the trademark license, especially commercial
+redistribution.
+
+
+
+*** START: FULL LICENSE ***
+
+THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
+PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
+
+To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
+distribution of electronic works, by using or distributing this work
+(or any other work associated in any way with the phrase "Project
+Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
+Gutenberg-tm License (available with this file or online at
+https://gutenberg.org/license).
+
+
+Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
+electronic works
+
+1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
+electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
+and accept all the terms of this license and intellectual property
+(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
+the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
+all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
+If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
+Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
+terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
+entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
+
+1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
+used on or associated in any way with an electronic work by people who
+agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
+things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
+even without complying with the full terms of this agreement.  See
+paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
+Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
+and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
+works.  See paragraph 1.E below.
+
+1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
+or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
+Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
+collection are in the public domain in the United States.  If an
+individual work is in the public domain in the United States and you are
+located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
+copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
+works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
+are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
+Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
+freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
+this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
+the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
+keeping this work in the same format with its attached full Project
+Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.
+
+1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
+what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
+a constant state of change.  If you are outside the United States, check
+the laws of your country in addition to the terms of this agreement
+before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
+creating derivative works based on this work or any other Project
+Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
+the copyright status of any work in any country outside the United
+States.
+
+1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
+
+1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
+access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
+whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
+phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
+Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
+copied or distributed:
+
+This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
+almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
+re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
+with this eBook or online at www.gutenberg.org
+
+1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
+from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
+posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
+and distributed to anyone in the United States without paying any fees
+or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
+with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
+work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
+through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
+Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
+1.E.9.
+
+1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
+with the permission of the copyright holder, your use and distribution
+must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
+terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
+to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
+permission of the copyright holder found at the beginning of this work.
+
+1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
+License terms from this work, or any files containing a part of this
+work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.
+
+1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
+electronic work, or any part of this electronic work, without
+prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
+active links or immediate access to the full terms of the Project
+Gutenberg-tm License.
+
+1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
+compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
+word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
+distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
+"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
+posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
+you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
+copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
+request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
+form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
+License as specified in paragraph 1.E.1.
+
+1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
+performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
+unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
+
+1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
+access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
+that
+
+- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
+     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
+     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
+     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
+     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
+     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
+     must be paid within 60 days following each date on which you
+     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
+     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
+     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
+     address specified in Section 4, "Information about donations to
+     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."
+
+- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
+     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
+     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
+     License.  You must require such a user to return or
+     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
+     and discontinue all use of and all access to other copies of
+     Project Gutenberg-tm works.
+
+- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
+     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
+     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
+     of receipt of the work.
+
+- You comply with all other terms of this agreement for free
+     distribution of Project Gutenberg-tm works.
+
+1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
+electronic work or group of works on different terms than are set
+forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
+both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
+Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
+Foundation as set forth in Section 3 below.
+
+1.F.
+
+1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
+effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
+public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
+collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
+works, and the medium on which they may be stored, may contain
+"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
+corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
+property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
+computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
+your equipment.
+
+1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
+of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
+Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
+Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
+Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
+liability to you for damages, costs and expenses, including legal
+fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
+LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
+PROVIDED IN PARAGRAPH F3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
+TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
+LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
+INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
+DAMAGE.
+
+1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
+defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
+receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
+written explanation to the person you received the work from.  If you
+received the work on a physical medium, you must return the medium with
+your written explanation.  The person or entity that provided you with
+the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
+refund.  If you received the work electronically, the person or entity
+providing it to you may choose to give you a second opportunity to
+receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
+is also defective, you may demand a refund in writing without further
+opportunities to fix the problem.
+
+1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
+in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER
+WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
+WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
+
+1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
+warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
+If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
+law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
+interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
+the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
+provision of this agreement shall not void the remaining provisions.
+
+1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
+trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
+providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
+with this agreement, and any volunteers associated with the production,
+promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
+harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
+that arise directly or indirectly from any of the following which you do
+or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
+work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
+Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.
+
+
+Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm
+
+Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
+electronic works in formats readable by the widest variety of computers
+including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
+because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
+people in all walks of life.
+
+Volunteers and financial support to provide volunteers with the
+assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's
+goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
+remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
+Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
+and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
+To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
+and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
+and the Foundation web page at https://www.pglaf.org.
+
+
+Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
+Foundation
+
+The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
+501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
+state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
+Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
+number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
+https://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
+Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
+permitted by U.S. federal laws and your state's laws.
+
+The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
+Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
+throughout numerous locations.  Its business office is located at
+809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
+business@pglaf.org.  Email contact links and up to date contact
+information can be found at the Foundation's web site and official
+page at https://pglaf.org
+
+For additional contact information:
+     Dr. Gregory B. Newby
+     Chief Executive and Director
+     gbnewby@pglaf.org
+
+
+Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
+Literary Archive Foundation
+
+Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
+spread public support and donations to carry out its mission of
+increasing the number of public domain and licensed works that can be
+freely distributed in machine readable form accessible by the widest
+array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
+($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
+status with the IRS.
+
+The Foundation is committed to complying with the laws regulating
+charities and charitable donations in all 50 states of the United
+States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
+considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
+with these requirements.  We do not solicit donations in locations
+where we have not received written confirmation of compliance.  To
+SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
+particular state visit https://pglaf.org
+
+While we cannot and do not solicit contributions from states where we
+have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
+against accepting unsolicited donations from donors in such states who
+approach us with offers to donate.
+
+International donations are gratefully accepted, but we cannot make
+any statements concerning tax treatment of donations received from
+outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.
+
+Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
+methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
+ways including including checks, online payments and credit card
+donations.  To donate, please visit: https://pglaf.org/donate
+
+
+Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
+works.
+
+Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm
+concept of a library of electronic works that could be freely shared
+with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
+Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.
+
+
+Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
+editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
+unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
+keep eBooks in compliance with any particular paper edition.
+
+
+Most people start at our Web site which has the main PG search facility:
+
+     https://www.gutenberg.org
+
+This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
+including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
+Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
+subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
diff --git a/old/14267-8.zip b/old/14267-8.zip
new file mode 100644
index 0000000..7de59ad
--- /dev/null
+++ b/old/14267-8.zip