diff options
Diffstat (limited to '14161-0.txt')
| -rw-r--r-- | 14161-0.txt | 5066 |
1 files changed, 5066 insertions, 0 deletions
diff --git a/14161-0.txt b/14161-0.txt new file mode 100644 index 0000000..2daf0b3 --- /dev/null +++ b/14161-0.txt @@ -0,0 +1,5066 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 14161 *** + +KOSKENLASKIJAN MORSIAN + +Romaani peräpohjolasta + + +Kirj. + +Väinö Kataja + + +1914. + + + * * * * * + + + + +ELETTIIN vuoden pimeintä aikaa, sillä joulukuu oli alkanut. +Nuottaniemessä, Korpikosken niskassa, oli vilkasta liikettä, kun +taloon varrottiin kuuluisaa saarnamiestä Kero-Pietiä, joka ei ollut +moneen vuoteen joutanut poikkeamaan näille seuduille. +Pohjois-Ruotsissa ja laajoissa Suomen Lapin pitäjissä hän oli +kierrellyt vuosikausia lepoa nauttimatta. + +Monet kerrat oli häntä, kuuluisinta kristittyä ja lahjakkainta +saarnamiestä, näille seuduille kutsuttu, mutta nyt vasta hän jouti +tulemaan. Jo viikkoja ennen oli saapunut tieto, että saarnamies oli +Nuottaniemeen päin tulossa. Matka kului kuitenkin hitaasti, sillä +joka kylässä pidettiin seuroja, syntisiä heräsi ja tuli +kristityiksi, ja entisten usko voimistui. Hänen tulonsa Lapista päin +oli ollut yhtämittaista riemukulkua, sillä hänen kanssaan saapui +valoa pimeyteen, ja hän opasti horjuvat ja vähäuskoiset oikealle +tielle, joka vei ijankaikkiseen iloon. + +Myöhään edellisenä iltana oli Nuottaniemeen tullut tieto, että +saarnamies seurueineen oli saapunut Paloniemeen Ruotsin puolelle. +Viestin oli tuonut Peura-Joopi, joka oli sattunut silloin käymään +Paloniemessä. Tämän isäntä Heikki oli pyytänyt Joopia viemään +Nuottaniemeen sanan, että kauan kaivattu saarnamies oli jo tullut... + +Nuottaniemen isäntä Iisakki tiesi, mitä se merkitsi. Ei ollut koko +Torniojoki-varrella missään muussa talossa niin kookasta ja tilavaa +pirttiä kuin Nuottaniemessä nykyisen isännän Iisakin laittama. +Senvuoksi olikin seuroja aina pidetty Nuottaniemessä, milloin joku +kuuluisampi saarnamies oli liikkeellä joko etelästä päin +saarnaretkiltään palaamassa tai sinne päin menossa. Silloin +kerääntyi sanankuulijoita monesta kylästä sekä Ruotsin että Suomen +puolelta, ja silloin täyttyivät aina kaikki suojat tungokseen asti. + +Vuosikymmen oli melkein kulunut siitä, kun Kaaressuvannon Kero-Pieti +oli Nuottaniemen suuressa pirtissä pitänyt seuroja. Viikon päivät +hän oli silloin näillä paikoin viipynyt, vuoroiltoina Nuottaniemessä +ja Paloniemessä, Mutta siitä ajasta olivat olot ja elämä paljon +muuttuneet. Tukkiliikkeet olivat kasvaneet suuriksi, ja vierasta +väkeä oli saapunut paljon Pohjan perälle. Tavat olivat raaistuneet, +nuoret vietteli maailman ilo, eivätkä vanhatkaan jaksaneet uskossaan +kilvoitella. Yhteiset kylänkeskiset seura-illatkin näyttivät +menettäneen merkityksensä. Sillä niihinkään ei saapunut kuin jokunen +vanha kristitty virtensä veisaamaan ja kuulemaan Laestadiuksen +postillasta jonkun luvun. + +Mutta milloin joku kauttakulkeva saarnamies oli sattunut liikkeelle +ja piti seuroja, kokoontui kuulijoita pirtti ahdinkoon asti. Ja +vaikkei semmoinen yksi-iltainen saarnamies, joka saattoi olla +hyvinkin lahjaton, saanut paatuneita heräämään eikä muutenkaan +saarnallaan erinomaista vaikutusta tehnyt, saivat häneltä vanhemmat +kristityt kuitenkin lohdun sanoja ja virvoitusta alakuloiselle +uskolleen. + +Kero-Pietin tuloa oli jo varrottu syystalvi. Ja kulkijain matkassa +tuli tietoja, että siellä ja siellä hän oli tulossa, siellä ja +siellä nyt kokoonnuttiin. + +Nuottaniemessä oli aamusta alkaen oltu hommassa. Suuresta pirtistä +oli kannettu liiat huonekalut muihin huoneisiin ja asetettu penkkejä +sijalle. Huoneen perällä, kahden ison ikkunan välissä, oli jykevä +pöytäkaappi, johon oli kannettu talon uskonnolliset kirjat. Huone +oli muutenkin siistitty ja seinillä riippuvat työkapineetkin viety +ulkohuoneisiin. + +Sillä aikaa kun isäntä Iisakki puuhaili ja asetteli penkkejä +taattujen pölkkyjen varaan, puuhaili talon tytär Hanna muissa +huoneissa, pihasalla ja keittiössä. + +Saarnamiehen matkassa näet oli valiojoukkue, joka oli seurannut +häntä pitkin Lappia niin Ruotsin kuin Suomenkin puolella ja nyt +aikoi jatkaa matkaa pitkin Perä-Pohjolan pitäjiä. Heillä oli, samoin +kuin saarnamiehellä itsellään, vapaat kyydit ja seurataloissa +kestitykset ja yösijat. Nyt olikin tiedossa, että saarnamiehen +matkassa oli tavallista lukuisampi saattue. + +Työtä ja hommaa oli siis talossa, johon muutaman tunnin kuluttua +kokoontuisi saarnamies joukkoineen ja sanankuulijoita kaukaa +metsäkylistä asti. Ruokaa piti varata ja huolehtia yösijoista. + +Kun isäntä oli saanut kaikki penkit paikoilleen, oikaisihe hän ja +pani piippuunsa. Saisivat tulla nyt, pirtti oli penkitetty! + +Iisakki isäntä oli keskikokoinen, vaaleaverinen mies, +leveähartiainen, ja tanakkaa tekoa. Kasvojen ilme oli +hyväntahtoinen, ja sinisissä silmissä näytti ilo aina pysyvän. Mutta +tänään hän oli vähäpuheinen, ja usein hän oli näyttänyt olevan +pitkissä mietteissä. + +Oikeastaan hän ei ollut näinä viime vuosina päässytkään entiseen +iloiseen mielentilaansa. Kovaa oli talossa koettu näinä aikoina. +Talon toimelias, kaikkien rakastama emäntä oli kuollut kolmantena +talvena, ja seuraavana kesänä hukkui ainoa poika Korpikoskeen. + +Isännän mieli oli siitä saakka ollut lamaannuksissa. Varsinkin oli +pojan hukkuminen häneen kovasti koskenut, vaikkei hän koskaan +murheitaan muille huutanut. Mutta suru löi häneen leimansa. Hän oli +parina vuonna käynyt harmaahiuksiseksi, ja hänen ennen vilkkaat, +voimaa ja notkeutta osoittavat liikkeensä olivat kangistuneet ja +ikäänkuin veltostuneet. Hän tunsi sen itsekin ja puhui usein +tyttärelleen, että vanhuus alkoi häntä vaivata. Mutta itse hän kyllä +tiesi, ettei häntä vielä ikä painanut, vaan muu raskas murhe hänen +voimiaan nakerteli. Ja aavisti sitä tytärkin, vaikkeivät he olleet +asiasta monta sanaa vaihtaneet. + +Hän istahti nyt, Iisakki, penkille ja katseli peräikkunasta ulos +joen toiselle rannalle Paloniemeen päin. Joulukuun päivä oli jo +alkanut hämärtää, mutta Nuottaniemen ikkunaan näkyi vielä selvästi, +että Paloniemen pihassa liikkui ihmisiä tavallista enemmän ja että +huoneiden seinillä oli hevosia valjaissa. Ne olivat kaikki +kristittyjen roikkaa, jotka pian ajaisivat poikki tänne Suomen +puolelle. Iisakin katse synkkeni, kun hän katseli Paloniemeen... + +Se se oli, tuo Paloniemen Heikki, perämiehenä, kun lautta jyskähti +kallioon ja kaikki jälkipäänmiehet hukkuivat, joukossa Nuottaniemen +ainoa poika Niilo Iisakki... + +Isäntä veti piipustaan savuja äkäisesti, ikäänkuin nielläkseen +karvaan palan, joka oli kurkkuun tarttunut... + +Mutta samassa hän kuuli poronkellojen kalkatusta pihalta, ja kun hän +nousi sivuikkunaan katsomaan, näki hän useita poroja saapuneen +kelkkoineen. Ne olivat järvikyläläisiä, jotka olivat Peura-Joopilta +saaneet kuulla saarnamiehen tulosta ja kiireesti poroillaan +lähteneet Nuottaniemeen rakasta kristittyä kuulemaan. Jokaisen poron +kelkassa oli pari henkeä, mies ja vaimo. Nuorempaa väkeä ei vielä +näkynyt, mutta kyliltäkin oli jo jokunen hevonen saapunut, reki +kukkuroillaan sanankuulijoita. + +Isäntä katsahti ikkunasta pihalle ja lähti sitten keittiöön, johon +ovi vei pirtistä. + +Siellä hääräsi Hanna, talon ainoa tytär. Hän oli nuori, +parinkymmenen ikäinen, vaaleahiuksinen nainen, jonka kasvot olivat +hyvin herttaiset ja miellyttävät. Silmät olivat samanlaiset kuin +isällä, mutta suun ympärillä oli jotakin kovempaa, ikäänkuin +rautaisempaa luontoa. Otsa oli matalahko ja hiukset tuuheat, ja +vaikka ne olivat sileäksi kammatut, oli koko pää pieninä +kiharalaineina. Vikkelästi hän liikkui, kasvojen punoittaessa, ja +oli juuri nostamassa tavattoman isoa kahvipannua tulelle, kun isäntä +tuli. + +"Kuinka täällä ehdit?" kysyi isäntä. "Pian kai tulevat... Olisiko +pitänyt pyytää kylältä enemmän apulaisia?" + +"Kyllä minä ehdin", vastasi Hanna. "Ja onhan Maija-muori ollut koko +päivän apunani." + +"Eikö Paloniemestä ole mitään kuulunut?" kysyi isäntä taas ja +istahti tuolille, melkein kuin olisi hyvin väsyksissä. + +"Tuli sieltä sana, että ne lähettävät piika Ulriikan avukseni, mutta +minä käskin sanoa terveiset, etten tarvitse..." + +Tytär silmäsi isäänsä ja näki hänen silmistään että niin juuri +pitikin tehdä: ei tarvinnut huolia Paloniemen avusta... + +Pirttiin oli sillä aikaa tullut ihmisiä. Talon parhaat tuttavat +käskettiin vierashuoneisiin, jotka pian täyttyivät paksuista +turkeista ja muista villaisista talvitamineista. + +Hannalla ei ollut aikaa monta sanaa vaihtaa vierasten kanssa, mutta +isäntä kävi tervehtimään ja puheli pitempimatkaisten kanssa. + +Päivä kului, hämy muuttui pimeäksi, ja Nuottaniemen pihaan ajoi yhä +hevosia, ja joka kujasta pyörähti poro- ja suksimiehiä. + +Tulet sytytettiin, ja silloin kuultiin joelta monen hevosen tiu'ut. +Siinä tuli saarnamies valiojoukkoineen, ja muita Ruotsin puolen +kyläläisiä seurasi perässä, kaikki reet täpösen täynnä väkeä. Edellä +ajoi saarnamies, istuen reessä Paloniemen isännän Heikin kanssa, ja +ajajana oli talon poika Juhani. + +Iisakki riensi kuistin eteen vastaanottamaan. + +"Tervehdin sinua, veljeni Iisakki, Jeesuksen Kristuksen nimessä! +Syntisi anteeksi ja rauha talossasi!" + +Kero-Pieti oli jo ikämies, lyhyenläntä; pienet, mustat silmät +kiiluivat, ja hyväntahtoiset kasvot hymyilivät. Hän oli rivakka +liikkeissään, ja hänen äänessään oli miellyttävä sointu. +Tervehdittyään Iisakkia laestadiolaisten tavoin laskien kätensä +toisen olkapäälle hän hyppäsi ketterästi reestä ja lähti nousemaan +sisälle. Mutta ennenkuin hän ehti kuistiinkaan, ympäröivät hänet +kristityt, jotka huutaen ja itkien, tarttuivat hänen peurapeskiinsä +ja riuhtoivat joka puolelle. Hän ojenteli käsiään heitä kohti, +todisteli heidän syntejään anteeksi ja nauraa hökerteli heidän +riemulleen... + +Paloniemen Heikki oli pitkä, mustaverinen mies. Hänen kasvonsa +olivat kylmät ja ilmeettömät, ja musta parta antoi hänen muodolleen +villin näön. Hänen poikansa Juhani oli vielä pitempi isäänsä, +mustaverinen hänkin ja isänsä muotoinen. + +Naapuritkin tervehtivät toisiaan kristittyjen tavoin, ja Iisakki +virkkoi Juhanille: + +"Viehän sinne talon luo hevosesi, kyllä renki Aukusti siitä +huolehtii." + +Nuottaniemen suuren rakennuksen tilavat huoneet täyttyivät. Pirtti +oli jo ahdinkoon asti täynnä, ja suuressa salissa, jossa saarnamies +istui keinutuolissa keskilattialla, oli niinikään jo tungosta. Ja +yhä karttui väkeä. + +Saarnamiehen ympärille kokoontuivat vanhimmat kristityt ja +kuuntelivat hänen puheitaan, sillä varsinainen saarna ei vielä ollut +alkanut. Jotkut vanhemmista naisista alkoivat jo ääneensä iloita, +toiset itkien, toiset nauraen. Kaikki, mitä saarnamies sanoi, oli +ihmeellistä, kirkastettua totuutta, niinkuin Jumalan omasta suusta +suoraan tullutta. + +Paloniemen isäntäkin oli päässyt saarnamiehen viereen, ja raskaasti +huokaillen hän ilmaisi suuren kunnioituksensa. + +Nuottaniemen Iisakki ei vielä joutanut saarnamiehen puheita +kuuntelemaan. Hänellä oli sekä pirtissä että pihasalla minkä mitäkin +järjestämistä. Mutta kulkiessaan salin läpi hän näki naapurinsa, +Paloniemen Heikin, istuvan saarnamiehen vieressä... + +Ja silloin hän tunsi omituisen piston sydämessään. Hän kiirehti ulos +ja tunsi tällä hetkellä olevansa loitolla sekä saarnamiehestä että +naapuristaan. + +Hanna kulki kahvitarjotin käsissään pitkin ja poikin salissa ja +hänen jäljessään joku kylän tyttäristä vehnäistarjotinta kantaen. + +Kun hän tuli saarnamiehen luokse, virkkoi tämä: + +"Nuori sisareni... Onko Jeesus sydämessäsi? Vai onko perkele sinne +pesänsä tehnyt ja sikiönsä synnyttänyt?" + +Hän tähtäsi pienine, liukkaine silmineen Hannaa, mutta Hanna katsoi +häneen pitkään ja totisesti, niin että toisen katse kilpistyi +syrjään. + +"Olen kuullut, että maailman ilossa ja lihansa himossa elää +täälläkin nuori väki. Senvuoksi on iloni suuri nähdessäni tämän +ihanan Saaronin ruusun olevan Jeesuksen morsiamen..." + +Saarnamiehen ääni oli lempeä, ja hän laski lihavan kätensä veltosti +Hannan olkapäälle. + +"Sinun äiti-vainajasi oli totinen Jumalan lapsi", sanoi hän sitten, +nähtävästi liikutettuna. + +Se koski Hannaan niin, että hän pillahti itkuun. + +"Äitisi kuoleman kautta Jeesus kutsuu sinua morsiamekseen..." + +Hän painoi kätensä Hannan kaulaan, ja hänestä löyhkäsi hien ja +pikanellin lemu. + +Hanna kuivasi kyyneleensä. Hänelle teki pahaa saarnamiehen musta, +kiiluva silmä, joka paloi kuin hiili. Kun hän silmäsi toisaalle, +seisoi Paloniemen Juhani melkein hänen vieressään Hän tarttui +tarjottimeensa ja riensi keittiöön lisää kahvia hankkimaan. + +Kahvia juotaessa osui Iisakki taas saliin. + +"Veljeni Iisakki", sanoi saarnamies, isännän puoleen kääntyen. +"Kuinka on uskosi laita? Kuinka olet jaksanut kilvoitella?" + +Saarnamies tiesi, mitä Nuottaniemessä oli näinä vuosina tapahtunut, +tiesi emännän kuoleman ja ainoan pojan, Niilo Iisakin, hukkumisen. +Ja hänelle oli kerrottu, että Paloniemen Juhani kosiskeli Hannaa. +Senkin hän tiesi, ettei naapurusten rakkaus ollut nyt sen lämpimämpi +kuin entisinä aikoina. + +Kaikki syy oli nyt, samoin kuin ennenkin, pantu Nuottaniemen isännän +laskuun. Häntä ei pidetty niin totisena kristittynä kuin Paloniemen +Heikkiä, joka oli saarnamieskin ja kulki talvisin saarnamatkoilla. +Iisakkia vaivasi kateuden piru, sillä Paloniemen Heikki oli yhtä +kysytty perämies kuin hänkin!--Niin arveltiin. + +Kaiken sen ja paljon muutakin tiesi maailma ja saarnamieskin. +Semmoisiakin puheita oli, että Paloniemen Heikillä oli nuorempana +ollut tapana lähennellä Nuottaniemen pulskaa emäntää, ja että +naapurien suhteet olivat siitä rikkoutuneet. Se oli kuitenkin vain +huhupuhetta, joka ei koskaan ollut saanut vahvistusta. + +Saarnamies uudisti kysymyksensä Iisakille ja puhui kehoittavasti: + +"Syntisiä olemme kaikki ja joka hetki saamme olla varuillamme +sydämemme pahuuden vuoksi... Jumala on nähnyt hyväksi lähettää sinun +osallesi, veljeni Iisakki, raskaita koettelemuksia, ettäs nöyrtyisit +ja polvistuisit vanhurskaan Herran edessä. Puolisosi temmattiin pois +parhaana työpäivänään. Herra tahtoi näyttää sillä, että olet Hänestä +loitonnut ja maallista hyvyyttä himoitset! Et vielä nöyrtynyt! Et +huutanut avuksesi Herraa, et Golgatan veristä tietä muistanut. +Paadutit sydämesi ja Herra lähetti toisen raskaan murheen: ainoa +poikasi hukkui ... hukkui uskottomana..." + +Iisakin kasvot värähtelivät, rinnasta tuntui nousevan karvas pala, +mutta hän sai sen niellyksi takaisin. + +"Mutta Herra rakastaa sinua ja omaksensa tahtoo... Naapurisi, tämä +Paloniemen Heikki, on kaikki sinulle anteeksi antanut ja tahtoo +kylmän ystävyytesi unohtaa", jatkoi saarnamies. + +Iisakki silmäsi Heikkiin, joka istui saarnamiehen vieressä. Heikin +kasvojen ilmeessä hän oli lukevinaan: "Siinä nyt kuulet ... niin +jalomielinen minä olen..." + +Iisakki alkoi ymmärtää, mitä saarnamies oikeastaan tahtoi sanoa, ja +häntä inhotti. Niin kauan kuin Heikissä ei tapahtuisi suurempaa +muutosta, ei hän voisi näin äkkiä antaa kaikkea anteeksi ja +unhottaa! Heikin omallatunnolla pitäisi olla hyvinkin raskasta... + +Ja kesken saarnamiehen puheen hän nousi ja lähti ulos. Pirtin ovi +porstuaan oli auki, ja sieltä tunki kuumaa hikistä höyryä, niin että +vesi tippui katosta. + +Ulkona oli himmeä kuutamo ja lauha pakkanen. Korpikosken pauhu +kuului selvästi, tohisten ja ulvomalla huutaen. Silloin tiesi koski +suoja-ilmoja. + +Piha oli täynnä hevosia, joka kujalla poroja, joiden kellot +kajahtivat silloin tällöin, ja rakennuksen seinämät täyttyivät +pystyyn nostetuista suksista. + +Iisakki nousi kuistiin ja meni keittiöön. Hanna puuhasi +taloustoimissaan, ja keittiökin oli täynnä väkeä. Iisakki näki +Paloniemen Juhaninkin siellä istuvan. + +Silloin kuului kuiske, että saarnamies aloittaa seurat. + +Verkkaan ja juhlallisesti astui Kero-Pieti läpi vettä tippuvan +porstuan, ja väkijoukko jakaantui, niin että peräpöydän luo ilmestyi +kuja. Hän oli puseroisillaan, jätettyään paksun villaisen +kaulahuivinsakin saliin. Hänen perässään käveli Paloniemen Heikki, +ja muita vanhempia kristittyjä tuli heidän jäljestään niin sakeana +joukkona kuin mahdollista. + +Huoneessa oli hiljaista, ja kuulijakunta katsoi saarnamieheen, joka +ryiskeli ja siveli sileitä, parrattomia kasvojaan. + +Paksu-Olli selaili virsikirjaa, hänkin kurkkuansa korjaten. + +"Jospa veisaamme virren", sanoo Kero-Pieti. + +Olli aloitti virren kimakalla naisäänellään, ja Paloniemen Heikki +yhtyi siihen heti ulkomuististaan. Joku nainenkin kirkui joukkoon, +ja vaivaloisesti ja surkean väärässä äänessä loppui vihdoin ensi +värssy. + +Sitten veisattiin vielä toinenkin värssy. + +Virren loputtua Olli luki virsikirjasta monta eri kohtaa, ja kun hän +vihdoin oli sanonut aamen, oli suuressa pirtissä niin hiljaista, +ettei kuulunut hiiskaustakaan. + +Saarnamies silmäili ihmisiä, ja hänen tutkiva, kiiltävä katseensa +tunkeutui kuin nuoli toisen sydämeen. Moni vanhempikin kristitty +väisti tätä tutkistelua, ja ruti uskottomat istuivat allapäin kuin +jostakin syytettyinä. + +"Jospa katsomme, mitä rakastettu opettajamme sanoo", puhui +Kero-Pieti hetken päästä. Ja vaikka hän puhui hyvin matalalla +äänellä, kuulivat sen nekin, jotka seisoivat porstuassa. + +Olli avasi Laestadiuksen postillan, ryki ja alkoi lukea: + +"_Ja merkit pitää oleman auringossa ja kuussa ja tähdissä._ +Vapahtaja puhuu tämän päivän evankeliumissa viimeisistä ajan +merkeistä, jotka ilmestyvät taivaassa ennenkuin tämä maailma loppuu; +ja nämä merkit pitää oleman auringossa, kuussa ja tähdissä. Meidän +pitää nyt ensinnä tietämän, että auringon kanssa ymmärretään +hengellisessä tarkoituksessa kristillisyyden valkeus, joka on +niinkuin aurinko niille, jotka matkustavat iankaikkisuuteen; jos +tämä aurinko pimenee, silloin tulee hengellinen pimeys maan päälle +niin, että matkustavaiset ei näe enää mistä tie menee taivaaseen. +Aurinko ei pimenisi muutoin, mutta kun kuu menee auringon eteen, +silloin tulee aurinko pimeäksi. Mutta kuun kanssa ymmärretään +hengellisessä tarkoituksessa se luonnollinen järki, joka on suurena +esteenä niille, jotka aikovat katumuksen ja parannuksen tehdä; +luonnollinen järki on sokea ja pimitetty synnin himoilta, niinkuin +myös se luonnollinen kuu on itsestänsä musta ja pimeä; mutta tulee +hänestä sentähden vähän valoa, koska aurinko paistaa kuun päälle: +niin tulee myös siitä hengellisestä auringosta ylösvalaistus +järjelle, että ihminen ymmärtää joltisesti järjellä toimittaa ne +maalliset askareet ja niin asettaa elämän, että hän tulis tässä +maailmassa joltisesti aikaan, Mutta ei ihmisen järjellä eikä +viisaudella näe, mistä tie menee taivaaseen. Järjen eli pääkallon +tieto on se kuutamo, jonka himminlaisessa valossa ihminen näkee +kulkea sitä laveata tietä, joka viepi kadotukseen. Mutta sitä +kaitaista tietä ei näe kukaan kuutamolla eli järjen viisaudella; se +pitää oleman täysi päivä eli täydellinen ylösvalaistus Jumalan +sanasta, ennenkuin ihminen näkee, mistä tie menee taivaaseen..." + +Olli piti hetken väliä, korjasi kurkkuaan, ja kun hän jatkoi +lukuaan, muuttui hänen äänensä surkean laulavaksi nuotiksi, +ikäänkuin valitukseksi. Ollin lukiessa Kero-Pieti silmäili ympäri +pirttiä, lähetellen tulisia katseita. Ovenpieleen ja porstuaan, +jossa hän tiesi pahimpain uskottomien piilevän, lensivät hänen +silmäyksensä kuin salamat. + +Iisakkikin oli joutunut sisälle ja saanut paikan lähellä +saarnamiehen pöytää. Hanna oli istuutunut karsinan puolelle jonkun +metsäkylän emännän viereen. + +Ollin lukua kuuntelivat kaikki, vaikka he olivatkin saarnan joko +itse postillasta lukeneet tai kuulleet muiden lukevan. + +Ja Olli jatkoi: + +"Koska Vapahtaja tämän evankeliumin alussa puhuu viimeisistä ajan +merkeistä, varoittaa hän viimein opetuslapsiansa niistä synneistä, +jotka erinomattain ovat hallitsevaiset silloin, koska viimeisen ajan +merkit rupeavat näkymään. _Kavahtakaa teitänne ylönsyömisestä, +juopumisesta ja elatuksen murheesta, ettei se päivä tule äkisti +päällenne._ Me näemme, että ylönsyöminen ja juopumus ovat maailmassa +hallitsevaiset synnit; maailman herrat käyvät edellä hyvillä +esimerkeillä, ja talonpojat seuraavat perässä. Koska yksi ihminen +syntyy, niin ne palvelevat sitä Jumalata, joka on peräsuolessa; jos +ihminen kuolee, silloin taas palvellaan samaa peräsuolen Jumalaa; +nimipäivät ja syntymäpäivät pyhitetään peräsuolen Jumalalle +huvitukseksi. Onkos sitte Jumala luonut ihmisen syömään ja +paskantamaan, juomaan ja tappelemaan? Vai mitä varten ihminen on +luotu tähän maailmaan? Maailman herrat voitelevat kurkkunsa +vuotavalla pirunpaskalla, ja talonpojat seuraavat heidän +esimerkkiänsä. Niin eletään nyt maailmassa, ja sillä elämällä he +luulevat kelpaavansa Jumalalle." + +Ollin lukiessa alkoi naisten penkeistä kuulua nyyhkytyksiä ja +raskaita huokauksia. Hannan vieressä istuva metsäkylän emäntä itki +ääneensä. Hanna silmäsi isäänsä, joka istui aivan häntä vastapäätä. +Iisakin kasvot olivat vakavat, ja silmäin välissä oli ryppy, joka +siihen ilmestyi aina silloin, kun hän oli tyytymätön. + +Ollin ääni häipyi, niin etteivät lähellä olevatkaan kuulleet eri +sanoja. + +Ihan lopulla saarnaa Olli koetti korottaa ääntänsä niin kuuluvaksi +kuin voi, ja nyt kajahti ympäri pirtin: + +"Olkaa siis valppaat ja valmiit rukoilemaan, että se suuri +ristinkantaja, joka teissä hyvän työn alkanut on, auttaisi teitä +vielä viimeisessä hengen kilvoituksessa, ja koska nämä luonnolliset +silmät kiinni pannaan, ne kirkkaat silmät aukenisivat, jotka näkevät +Jumalan ja kaikki pyhät enkelit. Aamen!" + +Olli painoi kirjan kiinni ja hengitti helpotuksesta. + +Kero-Pieti silmäili ympäri pirttiä. + +"Että se suuri ristinkantaja, joka teissä hyvän työn alkanut on, +auttais teitä", toisti hän verkkaan. Mutta jo hänen äänensä sointu, +silmäin ilme ja ojentuvan käden siunaava liike vaikutti, että +naisten puolelta alkoi kuulua itkua ja voivotuksia... + +"Tehkää parannus", kuului Kero-Pietin ääni. "Tehkää parannus, koska +armon aurinko vielä paistaa ja suuri ristinkantaja apua lupaa!... +Lyhyt on armon aika. Kuolema kolkuttaa ja monen rintoja, monessa on +hyvä työ aloitettu." + +Hannan vieressä istuva metsäkylän emäntä alkoi uikuttaa ja huutaa, +hyppäsi seisomaan, roivi käsiään yhteen ja kirkui, niin että korvia +viilsi: + +"Kiitetty olkoon Jeesus Kristus!" + +Hän pyrki pois paikaltaan, loikkasi kuin taikavoimalla yli penkkien +ja riensi saarnamiehen kaulaan... + +Kero-Pieti lohdutteli, todisti syntejä anteeksi ja puhui jotakin, +mitä Hanna ei kuullut. + +Muutkin naiset alkoivat kirkua, ja kaikki pyrkivät pois paikoiltaan. + +Valtava liikutus käy miestenkin puolella. Paloniemen Heikki innostui +myös ja alkoi saarnata... + +Paksu Olli oli joutunut pois pöydän takaa, ja hänenkin kaulassaan +riippui neljä tai viisi emäntää... + +Hanna työnnettiin syrjemmäksi. Joku tarttui hänen kaulaansa ja +huusi: + +"Herra Jeesus, ole kiitetty!" + +Iisakkikin oli noussut seisaalle, ja kun Hanna katsoi isäänsä +silmiin, näki hän, että ryppy silmäin välissä oli yhä syventynyt. + +"Te paatuneet uskottomat", kuului Kero-Pietin ääni, "tehkää +parannus, koska aika vielä on..." + +Nuoria naisia ja miehiä tunkeutui lähelle saarnamiestä. Joku itki +katkerasti, pyytäen anteeksi pahoja tekojaan... + +Hanna näki isänsä kaulassa riippuvan jonkun naisen, ja kun nainen +käänsi kasvonsa Hannaan päin, tunsi Hanna, että se oli Paloniemen +vanha emäntä. Iisakin kasvojen ilmeessä Hanna ei huomannut +tapahtuneen muutosta... + +Äkkiä,--Hanna ei ymmärtänyt millä liikkeellä,--saarnamies sai äänet +ja uikutukset vaikenemaan ja alkoi saarnata vähäuskoisille ja +uskostaan langenneille. Hänen äänensä kuului porstuaan ja pihalle +asti, ja hänen sanansa tunkeutuivat luihin ja ytimiin. + +Totuutta, suoraa totuutta puhui saarnamies,--sen myönsi Hannakin, +mutta hän ei jaksanut nousta niin väkevään tunnelmaan kuin muut. + +Hän kuunteli miettiväisenä saarnamiehen puhetta, joka vähitellen +taas lakkasi kuulumasta yleisten liikutusten enetessä. + +Paloniemen Heikki selitti joillekuille nuorille, vastaheränneille +autuuden oppia. Hanna tunsi ne samoiksi, jotka joka talvi suurempina +seurailtoina tekivät parannuksen ja kesän tullen lankesivat entiseen +uskottomuuteensa. Hänen katseensa haki isää, mutta tätä ei enää +näkynyt. Iisakki oli liikutusten aikana poistunut. + +Hannakin alkoi pyrkiä ovea kohden. + +Koko pirtti oli täynnä hikistä ilmaa. Ihmiset olivat liikkeellä. +Toiset itkivät, toiset rukoilivat syntejään anteeksi. + +Hanna pääsi vähitellen ovensuuhun, veti huivin päähänsä ja saattoi +hengittää helpommin. Mutta porstuassakin oli väkeä, ja raskas ilma +oli sielläkin, ja välikatosta tippui vettä. Hanna riensi ulos. + +Pilvien takaa valaisi kuu himmeällä valolla pihamaata. Koski kuului +pauhaavan. + +Hannan sydämessä hytkähti kummasti. Hänen eteensä ilmestyi +Paloniemen Heikki, joka totisin kasvoin ja merkillisin katsein +saarnasi parannusta nuorille. + +Saattaisiko niin puhua muille, ellei itse uskoisi ja ellei itse +olisi valmis kuolemaan? kysyi Hanna itseltään. Puhdas omatunto +Heikillä kai sittenkin oli. Isä ja hän epäilivät syyttä Heikkiä +Niilo Iisakin hukkumisesta... + +Hannan tuli melkein paha olla, ja hänestä tuntui kuin jokin ääni +sydämessä soimaisi häntä... + +Oli tullut olluksi niin tyly Juhanillekin, joka saattoi olla totinen +kristitty! Syyttä hän ja isä paloniemeläisiä epäilivät! + +Talvinen ilma raitisti Hannan kuumia ohimoita. Hän alkoi virkistyä, +ja polttava sydämentuska vaimeni. + +Kun hän lähti takaisin sisälle, seisoi Paloniemen Juhani melkein +hänen vieressään. + +"Hanna", sanoi Juhani omituisen pehmeällä äänellä. + +Hanna pysähtyi ja vastoin entistä tapaa antoi kätensä olla Juhanin +kourassa pitkän aikaa. + +"Onko sinulla mitään erityisempää minua vastaan, kun usein olet niin +tyly ... nyt tänä iltana varsinkin?" puhui Juhani, ja ihmeellisen +pehmeältä kajahti hänen äänensä. Koko olennossa oli jotakin +alakuloista, mitä Hanna ei ollut hänessä ennen huomannut. + +Hanna katseli hänen kasvoihinsa, jotka kuun kalpeassa valossa olivat +valjut ja totiset. + +"Isä ei jaksa uskoa sitä Niilo Iisakin hukkumista", alkoi Hanna +puhua. "Se on niin kummallista... Isä epäilee, ettei sinun isäsi +tahtonut laskea paremmin sitä lauttaa, jossa velivainaja oli..." + +Juhani ymmärsi, mitä Hanna tarkoitti, ja hänen kasvonsa kävivät yhä +kalpeammiksi. + +Pihalle asti kuului pirtistä ruikutusta ja huutoja, ja kuistin +ovesta tuli höyryä sakeana. + +Hanna tunsi Juhanin käden omassaan vapisevan ja kuuli hänen sanovan: + +"En minä siitä asiasta mitään tiedä... Hukkuivathan muutkin +jälkipään miehet..." + +Hanna katsoi Juhanin tummiin silmiin, joihin hänen mielestään +ilmestyi kummallinen kiilto. + + * * * * * + + + + +NUOTTANIEMEN talo oli korkean niemen nenässä jossa joki teki +kaarevan polven kuin hevosenkengän. Talon ikkunoista näkyi suoraan +pohjoisesta tuleva väylä, joka lankasuorana laski jyrkkien +rantojensa välissä virtaavaa uomaansa pitkin taloon päin. Se oli +kuin läikkyvä tie, joka lähti kaukaa ikäänkuin tunturin huipulta ja +suuntaansa muuttamatta vei Nuottanientä kohti. Mutta taloa +lähestyessään se näytti remahtavan suureen nauruun, leveten +vähävirtaiseksi, korkearantaiseksi suvannoksi. Siinä se levähti +vauhdistaan ja kokosi uusia voimia. + +Nuottaniemen suvanto oli mainio lauttasatama. + +Mutta vähän alempana taloa, toisella puolen niemen nenää, suvanto +äkkiä kapeni, muuttuen väkeväksi virraksi, joka kiihtyen ja +vauhtiaan enentäen riensi vaahtoisin harjoin mutkistaan kuuluisaan +Korpikoskeen. + +Paloniemi oli alempana Nuottanientä joen länsipuolella, missä väkevä +virta kulki pitkin jyrkkää ja kivikkoista rantaa. Senvuoksi eivät +ylempää tulevat lautat koskaan uskaltaneet Ruotsin puoliselle +rannalle, missä kosken virta jo alkoi niellä, vaan laskivat maihin +Nuottaniemen suvannon kohdalla, ja täällä ne varustettiin kosken +kuohuja varten. + +Kylän talot olivat loitompana näistä molemmista Korpikosken +taloista, jotka kumpikin olivat manttaaliltaan pitäjän suurimpia. +Nuottaniemen maita oli koko idänpuolinen metsärikas Korpikosken +ranta, samoin kuin Ruotsin puolinen ranta oli Paloniemen aluetta. +Mutta Paloniemen maat olivat kuitenkin pienemmät ja laadultaan +karummat, ja talon metsät olivat entiset isännät joko myyneet tai +muuten raiskanneet. + +Nuottaniemi oli metsärikas. + +Heti Korpikosken rannalta ja talon vainion takaa alkoivat äärettömät +mäntymetsät, jotka ulottuivat penikulman leveydeltä synkkiin +sydänmaihin päin Maanlaatu oli talon ympäristöllä hyvää, lihavaa +savimultaa ja koko niemi seudun parasta peltomaata. + +Molempien talojen isännät olivat monta miespolvea olleet +koskenlaskijoita, verrattomia perämiehiä. Ne olivat uskaltaneet +lähteä juonikkaalle Korpikoskelle silloinkin, kun koski oli +pahimmillaan. Eikä muistanut tämä polvi, että entisten isäntäin +lauttoja ohjatessa olisi sattunut onnettomuuksia. Raskaat +tukkilautat viilsivät hyrskyissä, vilahtivat vaarallisten kallioiden +ohi ja notkistivat kankeita kylkiään perämiesten tahdon mukaan +äkkimutkissakin. + +Paloniemen isännät olivat aina olleet rajumpia ja rohkeampia kuin +Nuottaniemen miehet. Ulkomuodoltaankin olivat nämä naapurit kovin +erinäköisiä. Paloniemen miehet olivat pitkiä ja mustaverisiä, joiden +kantaisän sanottiin muuttaneen tänne Kolarin kylmistä korvista. He +olivat olleet rajuja miehiä, sydämettömiä ja raakoja. Tämän nykyisen +isännän isoisä oli ollut maankuulu juoppo ja tappelija, joka oli +Lapinretkelleen iäksi jäänyt. + +Nuottaniemeläiset taas olivat hiljaisia, lyhytkasvuisia, +vaaleaverisiä miehiä, jotka rakastivat kotiaan ja olivat innokkaita +maanviljelijöitä. Heidän kantaisänsä kerrottiin olleen +kotalappalaisen, jolla oli Nuottaniemen juurella ollut kota ja joka +kalasteli sekä koskessa että suvannolla. Hän oli sitten nainut +suomalaisen tytön, ja heistä polveutuivat nuottaniemeläiset. + +Rohkeita perämiehiä olivat nämä nykyisetkin isännät, Heikki ja +Iisakki. + +Mutta Nuottaniemen Iisakkiin luotettiin kuitenkin paremmin, vaikkei +Heikinkään perämiehenä ollessa ollut sattunut vahingoita. + +Vaikka naapurit olivatkin niin erilaisia luonteeltaan, oli heidän +kesken aina vallinnut sovinto ja naapurirakkaus. Ei ollut tullut +tinkoja kalastuspaikoista, jotka molemmilla olivat yhtä hyvät. +Nuottaniemeläiset olivat ymmärtäneet vaieta silloin, kun +paloniemeläisten villi veri alkoi kiehua. + +Sovinnossa olivat nämä nykyisetkin isännät eläneet ja näennäisesti +vieläkin elivät, vaikka silloin tällöin lauttojen laskuaikana olikin +sattunut pieniä kinoja. + +Mutta sen tiesi jo monta kylää, että Paloniemessä kadehdittiin +Nuottaniemen rikkauksia. Satumaisia summia oli Iisakille jo tarjottu +metsistä, mutta Iisakki ei ollut myynyt. Mitäpä hänen tarvitsikaan +myydä, jolla oli yllin kyllin maallista hyvyyttä muutenkin! + +Eikä ollut kuin kaksi lasta perimässä! + +Näinä parina viime vuonna olivat naapurien suhteet kuitenkin +kylmenneet. + +Ja Nuottaniemen Iisakin syyksi se pantiin. Iisakki ei ollut pariin +vuoteen käynyt Paloniemessä, ei siitä päivästä saakka, jolloin Niilo +Iisakki hukkui. + +Ja siitä päivästä alkaen oli isäntä alkanut tuntuvasti vanheta. + +Niilo Iisakki oli ollut reipas nuorukainen, tarkkasilmäinen ja +rohkeamielinen. Hänestä toivottiin yhtä taitavaa perämiestä kuin oli +ollut hänen isoisänsä, Nuottaniemen Mooses, joka osasi laskea kaikki +Tornionjoen kosket. Mutta toisin oli kova kohtalo määrännyt. Kesän +kirkkaimmillaan ollessa oli Niilo Iisakkikin lähtenyt lauttaa +soutamaan kosken alle. Miehistä oli puute, sillä lauttoja oli paljon +odottamassa. Niilo Iisakki sattui sille lautalle, jossa Paloniemen +Heikki oli perämiehenä... + +Hetkeä ennen oli rannasta lähtenyt lautta, jossa Nuottaniemen +Iisakki oli perämiehenä. Koski oli pahalla päällä, ja +Varsankalliossa, joka oli Korpikosken vaarallisin paikka, hipaisi +Iisakinkin ohjaama lautta kallion kylkeä... + +Toiset viilettivät perästä... + +Oli valoisa juhannusyö. Jälkipään miehet, joihin Niilo Iisakkikin +kuului, olivat etelänpuolen väkeä, mutta etupäässä siinä oli +paikkakuntalaisia. Silloin, kun lähestyttiin Varsankalliota, kääntyi +lautta äkkiä kalliota kohden, ja jälkipää jysähti siihen niin, että +pohja hajosi yksin puin... + +Kaikki jälkipään miehet joutuivat koskeen, ja raskas lautta painoi +heidät kuohuihin. Etupään miehet pääsivät onnellisesti kosken +alle... + +Kukaan ei pannut sitä onnettomuutta perämiehen syyksi. Parastansa +oli Paloniemen Heikki koettanut, mutta raskas lautta ei totellut, +sillä väkevä virta painoi Varsankalliota kohti. Ja ensi kertaa nyt +semmoinen onnettomuus Heikillekin sattui. + +Sen ymmärsi Nuottaniemen Iisakkikin, mutta sittenkin jäi hänen +mielensä pohjalle kummallinen epäluulo, jota hän ei saanut +kitketyksi pois, mutta joka ajan kuluessa yhä vahvistui. Oliko +Heikki tehnyt sillä kerralla kaikki, mitä olisi voinut tehdä? + +Etupään miehet vakuuttivat, ettei se ollut Heikin syytä. Kaikki +miehet olivat soutaneet niin, että silmät tulta iskivät. Mutta +taitavana perämiehenä Iisakki ymmärsi, ettei tarvinnutkaan enempää +kuin jonkun sekunnin viivytys soutukäskyn antamisessa ... silloin +oli varmaa, ettei lautta ehtisi ohi Varsakallion. + +Hän ei ollut koskaan ilmaissut epäluulojaan, mutta siitä asti hän ei +enää käynyt Paloniemessä, vaikka Heikki puolestaan lauttojen laskun +aikana oleskeli Nuottaniemessä viikonkin päivät yhtä mittaa. + +Samana kesänä syyspuolella alkoi Paloniemen Juhani lähennellä +Hannaa, ja siitä saivat Iisakin epäilykset uutta vauhtia. + +Ilokseen hän kuitenkin huomasi, ettei Hanna näyttänyt paljonkaan +välittävän Juhanista. + +Nyt viime syksynä oli Juhani kosinut, mutta Hanna oli pyytänyt vielä +miettimisen aikaa. Hän tahtoi vielä olla nuorena ja huolettomana. + +Poikansa kosinnasta ei Paloniemen Heikki ollut tietävinäänkään, +mutta Iisakki arvasi, että Heikki sittenkin ohjaili ja neuvoi +poikaansa. Paloniemen asioiden tiedettiin olevan huonolla tolalla. +Jos saamamiehet ryhtyisivät omaansa ottamaan, menisi talo ja +irtaimisto velkamiehille. Mutta Paloniemen Heikki oli kristitty +mies, joka kulki saarnamatkoilla ja uhrasi paljon kristittyjen +hyväksi. Siksi velkojat, jotka olivat kristittyjä, eivät ruvenneet +ulosotolla hätyyttelemään. + +Nuottaniemen Iisakki oli kyllä kristittyjen kirjoissa, ja heränneenä +miehenä häntäkin pidettiin, mutta moitittiin liian itaraksi ja +maallisen tavaran himoojaksi. Hän ei koskaan riemuinnut silloinkaan, +kun valitut saarnamiehet pitivät seuroja, ei tunnustanut syntejään +eikä niitä anteeksi pyytänyt. Senvuoksi häntä pidettiin huonompana +kristittynä kuin hänen naapuriansa, Paloniemen Heikkiä. + +Nyt hän oli kuitenkin, kun tiesi Kero-Pietin taloonsa tulevan, +päättänyt runsain käsin kestitä sekä saarnamiestä että muitakin +kristityitä. Häntä ei saataisi moittia itaraksi, sillä sitä hän ei +ollut koskaan ollut eikä liioin maallista tavaraa himoinnut. Senkö +vuoksi häntä itaraksi uskottiin, että hän hoiti taloansa parhaan +ymmärryksen mukaan eikä suostunut puulaakeille metsiään myymään? + +Iisakki hymähti koko jutulle ja palveli Jumalaansa sydämensä äänen +mukaan. + + + +Seurat olivat loppuneet. Yö oli puolessa, ja seuramiehet tekivät +lähtöä kukin kotiinsa. Kaikille oli ilmoitettu, että vielä +seuraavanakin iltana kokoonnuttaisiin Nuottaniemessä. + +Saarnamies joukkoineen jäi taloon yöksi. + +Suuri ja ihmeellinen oli tämä ilta ollut. Paljon nuoria oli +herännyt, ja vähäuskoiset ja langenneet olivat uudistaneet uskonsa. +Kero-Pieti saattoi olla kaikin puolin tyytyväinen. Hänen tulinen, +nuhteleva ja sydämeenkäypä saarnansa ei ollut sattunut kuuroille +korville. + +Kun muut jo olivat käyneet nukkumaan, juttelivat saarnamies ja +Iisakki kahden kesken pienessä pihanpuolisessa salinkamarissa. + +"Minun tapani on aina puhua suoraan ja peittelemättä", jatkoi +saarnamies sikaaria poltellen. "Ihmisen viat ja sydämen pahuus eivät +lähde pois, ellei korva saa kuulla suoraa totuutta, sitä totuutta, +joka on Jumalasta. Sen vuoksi nyt sinultakin kysyn, veljeni Iisakki: +Miksi kannat kainia veljeäsi Paloniemen Heikkiä kohtaan, jonka uskon +vilpittömäksi kristityksi?" + +Kero-Pieti teki kysymyksensä äkkiä ja esipuheitta, niin että Iisakki +hätkähti. Hän ei ollut odottanut niin suoraa puhetta. Mitä hän +vastaisi? Sanoisiko suoraan saarnamiehelle, mitä oli ruvennut ensin +epäilemään ja sitten uskomaan? Mutta eihän hänellä, kun oikein asiaa +ajatteli, ollut minkäänlaista tukea otaksumisilleen! + +Hän pysyi vaiti ja saarnamies jatkoi: + +"Veljesi Heikki puhui minulle, että olet muuttunut kummallisen +kylmäksi häntä kohtaan. Kaiketi luulet itselläsi olevan siihen +syytä. Mutta oletkos tunnustellut oman sydämesi kovuutta? Oletkos +antanut anteeksi niin monta kertaa kuin taivaallinen isä neuvoo? +Katso omaan poveesi ja tutkistele! Oletko lähtövalmis, kun +arkkienkeli pasuunaansa puhaltaa suurena lähtöpäivänä?" + +Iisakki tuijotti lattiaan eikä vastannut mitään. + +"Herra on sinua kovasti koetellut, mutta kaikki me tarvitsemme +tulivasaraa tässä elämässä... Pian me unhotamme taivaallisen isämme, +jolta kaikki hyvyys vuotaa, ellei Hän pane päällemme väkeviä +murheita, jotka meitä saattavat Häntä rukouksilla lähenemään." + +Mutta Iisakki ei vieläkään virkkanut mitään. Kerran jo nousi sana +suuhun, ja hän aikoi kertoa saarnamiehelle kaikki. Jos Heikki voisi +vanhurskaan Jumalan kasvojen edessä vakuuttaa, ettei hänessä ollut +pienintäkään syytä Niilo Iisakin kuolemaan, anoisi hän anteeksi +kaiken epäilyksensä ja sydämensä pahat ajatukset--ja alkaisi taas +sydämestään saakka rakastaa naapuriaan. Mutta kun sana oli noussut +suuhun, nielaisi Iisakki sen takaisin ja virkkoi melkein kuin +pakosta: + +"Enpä minä tällä kertaa haluaisi meidän suhteestamme haastella." + +"Tee kuin tahdot", arveli saarnamies. "Mutta raskasta on sinunkin +kantaa pahaa sydäntä veljeäsi vastaan..." + +"Niin onkin. Enkä mitään niin toivoisi kuin sitä, että +naapurisuhteemme tulisivat entiselleen", sanoi Iisakki. + +"No ehkäpä Jumalan avulla tulevat. Katso: Paloniemen Heikillä on +nuori uljas poika, totinen kristitty ja hiljaluontoinen Juhani, joka +neitsykäistä, tytärtäsi Hannaa, rakastaa... Ehkä se on viittaus +Herralta, että sovintoon ja rakkauteen kävisitte!" + +"Saattaa olla viittaus", myönsi Iisakki. "Muuten minä en tiedä +siitä. Se olkoon heidän oma asiansa." + +Saarnamies herkesi hetkeksi. Hän oli kyllin tarkka ihmistuntija +huomatakseen, ettei Iisakki pitänyt siitä puheesta. + +"Juhani on nuhteeton nuorimies", sanoi Kero-Pieti. "Ja työtätekevä +ja työtärakastava." + +"Mitä varten häntä minulle kehut?" kysyi nyt Iisakkikin vuorostaan +äkkiä. "Paloniemeläisetkö ovat käskeneet häntä täällä kehumaan?" + +Nyt oli Kero-Pietin vuoro hämmästyä. Eikä hän heti pystynytkään +Iisakille vastaamaan. + +"Paha on sydämesi", sanoi hän vain ja arveli sitten haukotellen: +"Taitaa olla jo aamuyö." + +"Aamupuoli jo on", vastasi Iisakki, nousi, toivotti Herran rauhaa ja +poistui pirttiin omaan vuoteeseensa. + +Hanna makasi valveilla ja tiesi isän olevan kahdenkesken +saarnamiehen kanssa. Mitä he siellä puhuivat? Puhuivatko +taivaallisia vai velivainajan hukkumisesta? + +Mitähän jos isä selitti koko asian Kero-Pietille! + +Ja Kero-Pieti todisti kaikki isän ja hänen epäilyksensä turhiksi, +vakuutti, että Paloniemen Heikki oli viaton, ja he olivat pahaa +sydäntä kantaneet syyttömästi paloniemeläisiä vastaan! + +Ja huomenna isä menisi Paloniemeen, ja sitten tulisi suuri sovinnon +päivä...! Juhani ehkä tulisi tänne... + +Hanna muisti Juhanin kalpeat kasvot ja tummat silmät, jotka +kiilsivät niin kummasti tuon pitkän miehen päästä... + +Hän tunsi kuin sääliä Juhania kohtaan. Mutta rakkautta hän ei +jaksanut kuvitellakaan. Sillä sydämen pohjalla pyrkivät esille +nuoren, reippaan ja vaaleaverisen miehen lempeät silmät ja naurava +suu ... leveät hartiat ja tanakat kädet... Se kuva oli siellä ollut +jo kauan, ja hyvin usein se sieltä tuli näkyviin ... silloin +varsinkin, kun tuntui jotakin olevan ikävä... + +Nyt hän ilmestyi ilmielävänä, niinkuin syyskierän aikana oli, kun +ylös Lappiin, tukkimetsään lähti. Tästä kodin kautta he menivät, +monta nuorta miestä yhdessä roikassa, hiihtäen, laukut selässä. +Kuistissa hän sai kahden kesken puhutella. + +"No muista sitten minua!" sanoi hän ja puristi sormia. + +"Muistan minä ... aina muistan." + +"Ensi lauttojen matkassa palaan ... silloin on kevät." + +"Varron ensimmäisiä lauttoja..." + +Puristi kättä lämpimästi... Tuntui siltä kuin riemu halkaisisi +sydämen... + +Sitten he lähtivät. Hän ja isä katselivat pirtin ikkunasta, kuinka +he laskivat korkeaa törmää alas jäälle ja lähtivät taivaltamaan +pitkin vähälumista joenuomaa ylöspäin. Reippaasti he hiihtivät, +vaikka vinkeä pohjoinen puski vastaan. + +"On se hiihtomies, tuo Koskenalustan Antti", sanoi isä. + +Hänelle teki hyvää isän sana. Edelle muista oli Antti lykännyt. Hän +näki pitkän hiihtäjärivin yhä pienenevän, kunnes ei enää näkynyt +muuta kuin musta viiru halkaisemassa ylöspäin kapenevaa joen uomaa. +Lopulta katosi viirukin, nousi kuin tuntureille siellä, missä +joenuomakin katosi näköpiiristä... + +Haima makasi valveilla ja mietti. Kuinka kauan isä viipyisi +saarnamiehen luona? + +Sinne oli Antti mennyt tukkimetsään, eikä Hanna ollut hänestä mitään +kuullut. Ja kevääseen ja jäänlähtöön oli vielä pitkän pitkiä talven +kuukausia... + +Silloin kuuli Hannan odottava korva, että porstuassa kulki joku, ja +hän arvasi, että isä palasi saarnamiehen luota. Hänen teki mieli +mennä isältä kysymään, mutta kun hän kuuli isän rykäisevän samaan +tapaan kuin iltaisin levolle mennessä, otaksui hän, ettei isälle +ollut mitään oudompaa tapahtunut. + +Ja Hannakin vaipui levottomaan uneen. + +Aamulla, ennenkuin puolipimeä talvinen päivä alkoi tuntua, rupesi +väkeä jo karttumaan taloon. + +Kaikki tahtoivat puhutella kauan kaivattua ja odotettua saarnamiestä +ja saada häneltä lohdun sanoja. Ja kaikille oli hänellä ystävällinen +sana varastossa, suurimmallekin syntiselle hän neuvoi tien armoon ja +Kristuksen luo. + +Hän ei pitänyt aamupäivällä mitään erityistä saarnaa, vaan puheli +vähän kunkin kanssa, todistaen vähäuskoisuutta ja syntejä anteeksi. + +Isännällä ja Hannalla oli paljon hommaa, sillä talon piha oli kuin +markkinapaikka ja joka huone täynnä väkeä. + +Hanna päätti isänsä kasvojen ilmeestä, ettei saarnamiehen ja isän +kesken ollut sattunut mitään erinomaista. Isän otsaryppy oli hyvin +syvä, ja siitä Hanna tiesi, että isää vaivasi väen paljous ja +kuhina. Väsyneeltäkin hän näytti. Tuskin oli nukkunut koko yönä. + +Aamiaista syödessä saarnamies puhui siitä, kuinka vaikea on +maallista tavaraa rakastavan ihmisen tulla Jumalan valtakuntaan. Ja +kuitenkin neuvoo Jeesus jättämään kaikki ja seuraamaan häntä. Hän +kertoi monta esimerkkiä. Puhuessaan hän silmäili Iisakkiin, ja +Iisakki ymmärsi, että saarnamies rikkaalla miehellä tarkoitti häntä. + +"Jättää kaikki ja seurata Jeesusta", jatkoi saarnamies. "Se on +raskasta syntiselle ihmiselle, ja kuitenkin se on tehtävä, jos +Jeesusta seurata tahtoo. Hyvä on maallinenkin tavara, mutta siihen +ei saa sydäntään kiinnittää..." + +Ja kääntyen Iisakin puoleen hän jatkoi: + +"Kuinka on sinun sydämesi irti maallisesta tavarasta, jota Jumala on +sinulle yllin kyllin suonut?" + +"En ole sitä vääryydellä enkä minkään varjon alla kerännyt", vastasi +Iisakki vakavin kasvoin. "Mutta en ole tahtonut myöskään sitä +tuhlata enkä joutavaan kuluttaa, kun elämässäni olen vähemmälläkin +toimeen tullut. Olen koettanut hoitaa maatani ja metsiäni ja uskon +varmaan, että taivaallinen isä on töitäni siunannut..." + +Saarnamies ei ehtinyt vastata, sillä samassa ajoi pihaan niitä +kristityitä, jotka olivat olleet Paloniemessä yötä. + +Siinä roikassa oli Paloniemen Heikki emäntineen ja myös hänen +poikansa Juhani. + +Hanna näki Paloniemen Heikin katseesta, että se tähysteli kuin olisi +jotakin erinomaisempaa odottanut. + +Iisakki näytti tervehtivän Heikkiä melkein kylmästi, ja Hanna +huomasi, etteivät he katsoneet toisiaan silmiin. + +Juhani tervehti Hannaa lämpimämmin kuin ennen, mutta Hanna tunsi, +että jotakin kylmää liikkui hänen sydämessään. + +Aamiainen oli syöty, ja saarnamies istui keinutuoliin ja alkoi puhua +Jumalan sanaa. + +Iisakki ja Hanna poistuivat taloustoimiinsa. + +Päivä kului, ja väkeä karttui yhä lisää, niin että ennenkuin +varsinainen selitys alkoi, oli Nuottaniemen kookas pirtti kuin +sullottu väkeä täyteen. + + * * * * * + + + + +TOISTA viikkoa viipyi Kero-Pieti Nuottaniemen ja Paloniemen +taloissa, vuoro-illoin kummassakin seuroja pitäen. + +Ihmeitä oli tapahtunut. Lukuunottamatta monia nuoria, jotka tulivat +herätykseen, oli monta vanhaa paatunutta, uppouskotonta pehminnyt ja +tehnyt totisen parannuksen. Kero-Pieti oli parhaansa koettanut +saadakseen Nuottaniemen Iisakin ja Paloniemen Heikin suhteet +entiselleen. Alussa hän uskoi kaiken syyn olevan Iisakissa, mutta +kuta useammin hän kumpaakin naapuria puhutteli, sitä enemmän hän +alkoi epäillä, ettei Heikkikään voinut olla aivan viaton. Mutta +Iisakki vaikeni siitä, mistä oli pahan sydämen Heikkiä kohtaan +ottanut, ja Heikki puolestaan vakuutti, ettei hän tiennyt tehneensä +mitään pahaa naapurilleen. Niin jäi saarnamiehelle epäselväksi, +kummassako miehessä vika oli. Mutta syvällä omassa sydämessään hän +tunsi, ettei kumpikaan ollut vielä kylliksi nöyrtynyt. + +Hyvästellessään hän sanoi Paloniemen Heikille: + +"Jos tunnet loukanneesi naapuriasi ja veljeäsi Iisakkia ... käy +kohti, puhu puhtaaksi tuntosi, tunnusta vikasi ja rukoile anteeksi!" + +Ja Iisakkia hyvästellessään hän puhui: + +"Minä kiittäisin Jumalaani vielä enemmän tästäkin armon ajasta, +jonka olen viettänyt näiden naapurusten vieraanvaraisessa kodeissa, +jos saisin viedä tiedon kanssani, että olisin rakkauden siteet +lujittanut heidän kesken. Mutta nyt lähden luotanne mustin mielin. +Rukoilen armon ja valkeuden Herraa, että hän avaisi teidän sydämenne +näkemään ja tuntemaan, että ainoastaan rakastaen toisiamme me toinen +toistamme turvaamme matkatessamme täältä murheen laaksosta +ijankaikkisuuden ihanalle rannalle." + +"Niin on tosi", sanoi Iisakki liikutettuna. + +"Puhu tuntosi puhtaaksi!" kehoitti Kero-Pieti ja laski kätensä +Iisakin olkapäälle. + +Iisakille nousi sana suuhun, mutta hän nielaisi sen takaisin. + +"Ellei Heikki ensin puhu, on minun mahdotonta mitään sanoa", virkkoi +hän. + +Kero-Pieti katsoi Iisakkiin pitkään, ja nyt hän oli ymmärtävinään, +että Iisakki oli syvällä sydämessään loukkaantunut naapuriinsa. + +Ja niin hän lähti Nuottaniemestä, eikä hänelle ollut valjennut se +asia, josta Iisakki piti Heikkiä kohtaan pahaa sydäntä. + +Peninkulmien päähän toiseen pitäjään hän matkusti valiojoukkoineen. +Sinne oli häntä jo viikkomääriä varrottu. + +Nuottaniemessä alkoi arkielämä kulua entistä latuaan, kun kaikki +paikat ja kompeet oli saatu kuntoon seurojen loputtua. + +Iisakki-isäntä pysyi yhtä totisena, niinkuin oli näinä vuosina +ollut. Hanna huomasi, ettei saarnamiehen käynti ollut isässä mitään +muutosta vaikuttanut. Hän ei enää koskaan ollut niin iloinen kuin +silloin, kun Niilo Iisakki eli. Silloin hän laski leikkiä, ja joskus +iltaisin he koettelivat voimiaan. + +Mutta erinomaisen hellä hän oli Hannalle ja puhui lempeällä äänellä. +Hanna arvasi isän murehtivan Niilo Iisakkia, mutta hän ei koskaan +puhunut siitä Hannalle. + +Sydäntalvella sattui sentään päiviä, että hän innostui työhön ja +läksi aamuvarhaisella metsään. Mutta sieltä palatessaan hän valitti +väsymystä ja päänkipua. + +Hanna hoiti taloutta jäntevästi, huolehti isännänkin asioista, ja +talossa kävi työ ja toimi mainiosti. + +Nuottaniemen palvelusväki oli myös tullut herätykseen. Nuoret piiat +heittivät joutavat koristukset puvuistaan pois, eikä renkipoikia +enää tavattu iltaisin korttia lyömässä. + +Hanna kertoi muutoksesta isälleen. + +Iisakki hymähti: + +"Semmoistahan se on aina ennenkin ollut", sanoi hän. "Jonkun viikon +ne ovat totisia, mutta ennenkuin käki kukkuu, ovat he entisenlaisia. +Ne parannuksen teot eivät ole sydämestä lähteneitä. Jospa heidän +mielensä muuttuisikin!" + +Ja totta olikin Iisakki puhunut. Jo parin viikon päästä juoksivat +piiat kylälle, ja renkipojat laulelivat rivoja rekilauluja metsään +mennessään. + +Niin kuluivat viikot, ja talven pitkät pimeät alkoivat lyhetä. + +Iisakki istui etelänpuolisen ikkunan luona, kun päivä oli +kirkkaimmillaan, ja lueskeli raamattua. Hän syventyi lukemiseensa +niin, ettei kuullut, mitä hänen ympärillään tapahtui. + +Mutta luettuaan hän nousi ja meni peräikkunan luo, josta näkyi +korkearantainen Ruotsin puoli ja Paloniemen punainen talo kivisine +navettoineen. + +Hanna pani merkille, ettei hänen katseensa kauan viipynyt +Paloniemessä, vaan siirtyi pian Korpikoskelle päin, josta nousi +vaaleaa usvaa taivasta kohti, metsän yli näkyen. + +Saarnamiehen lähdettyä oli Paloniemen Juhani joka sunnuntai hiihtäen +käynyt Nuottaniemessä. Silloin hän puheli pirtissä renkien ja +Iisakin kanssa kaikenlaisista asioista, viipyi pari kolme tuntia ja +hiihteli sitten takaisin kotiansa. Hyvin monena sunnuntaina sattui, +ettei Juhani tavannut Hannaa ollenkaan. Näytti ikäänkuin Hanna olisi +vasiten välttänyt tulemasta Juhanin puheille. + +Vähäpuheinen oli Iisakkikin. Ja sattui niinkin, että kun Juhani tuli +taloon ja Iisakki istui yksin pirtissä raamattua lukien, hän ei +ollut näkevinäänkään Juhanin tuloa. Ja kun Juhani jostakin aloitti +puheen, ei Iisakki arvellut siihen mitään, joten Juhanin oli +lopetettava. + +Niin oli eletty helmikuuhun, jolloin päivät jo Perä-Pohjolassakin +alkavat pidetä. + +Oli kirkas päivä, ja etelänpuolisista ikkunoista paistoi aurinko +kuin riemuiten suuren pirtin lattialle. Iisakki istui tavallisella +paikallaan raamattua lukien, Hanna hommaili jotakin karsinan +puolella, ja talossa oli muuten talvisen pakkassunnuntain jäykkä +jykevä rauha. Palvelusväki oli mennyt kylälle, niin ettei ollut +muita kotona kuin isäntä ja Hanna. + +Isän lukiessa Hanna unohtui katselemaan pohjoisenpuolisesta +ikkunasta pitkin valkoista joen uomaa, jolle päivä paistoi, niin +että hanki kimmelsi. Kapenevana nauhana se painui suoraan pohjoiseen +ja katosi näköpiirin rajassa kaukaiseen, lumivalkoiseen kiveliöön. + +Hiljaisena, kylmän jään peitossa oli nyt välkkyvä, virtaisa joki, +joka kesäisin juoksi uljaana ja voimakkaana, raskaita tukkilauttoja +kuljetellen kuin kuivia lastuja selässään... Siellä oli joen +latvoilla, tuonnimmaisten tunturien takana Anttikin... + +Hanna nojasi ikkunaa vasten, ja hänen ilmeikkäissä silmissään +kuvastui ikävä. Liikahtamatta hän katseli pohjoista taivaanrantaa, +ja ajatukset liitelivät kauas tunturien taakse... Oli vielä pitkiä +kuukausia kevääseen, siihenkin, kunnes ensimmäiset poreet nousisivat +kotirantaan... Mutta pian sitten sulaisi, rutosti nousisi tulva, +pauhinalla ja ryskien väylä loisi jäänsä ja Korpikoski murentaisi ne +pieniksi hilseiksi... + +Silloin saisi jo lauttoja odottaa! + +Koko pitkänä sydäntalvena hän ei ollut mitään kuullut Antista. Ei +ollut sattunut sieltäpäin yhtään tulevaa eikä kauttakulkijaa! +Eläneekö? Terveiset lupasi laittaa ... ei mitään ole kuulunut. Mutta +varmaankaan ei ole unhottanut, jos on elävien joukossa...! + +Kun Iisakki nosti katseensa kirjasta, näki hän tyttärensä seisovan +otsa kiinni ikkunassa ja katselevan pohjoiseen päin. Hän arvasi +Hannan ajatukset, oli nähnyt, että tytön silmät loistivat +kirkkaammin aina silloin, kun Koskenalustan Antti tuli saapuville. +Nyt viimeksi, kun Antti syyskierällä miesjoukossa meni Lappiin, hän +oli huomannut tyttärensä ilmeistä, että Antti oli hänelle mieluinen. + +Isä ja tytär eivät olleet keskenään tunnonasioistansa puhuneet; +tuntui siltä kuin kumpaakin olisi ujous estänyt, vaikka kumpikin +kyllä tiesi, mitä toinen ajatteli. Äidin kuoleman ja veljen +hukkumisen jälkeen isä ja tytär olivat tulleet lähemmäksi toisiaan, +mutta heille molemmille oli luonteenomaista, etteivät he saattaneet +ilmaista sitä, mikä oli sydäntä lähinnä. Mutta nyt tuntui isästä, +että Hannan varmaankin oli hyvin ikävä, muistellessaan Anttia, +reipasta miestä. Iisakki ajatteli omaa nuoruutensa aikaa... + +Hän rykäisi ja nousi ottamaan piippuaan pöydältä. + +Isän äänen kuultuaan Hanna säpsähti ikäänkuin olisi ollut +pahanteossa. Hän katsahti isää silmiin ja näki tämän hymyävistä +kasvoista, että isä aavisti jotakin. Hanna punastui ja alkoi jotakin +puuhata. + +Onneksi ei isä virkkanut mitään, mutta hänen otsaryppynsä oli sileä, +ja hän sytytti piippunsa kuin hyvillään. + +"Pian tässä alkaa kevättalvi", puheli hän. "Mattiin ei enää ole kuin +viikko." + +"Ja siitä neljä Maarianpäivään", lisäsi Hanna. "Ja sitten se jo +alkaakin olla kevät!" + +Keskustelu jäi siihen, sillä Hanna sattui katsomaan joelle, jonka +poikki viitoitettu tie vei Nuottaniemestä Paloniemeen päin. + +"Tuleeko sieltä ketään?" kysäisi Iisakki, kun näki tyttärensä +katselevan joelle. + +"Ellen väärin tunne, on tuo hiihtäjä Paloniemen Juhani." + +Iisakki ei siihen puhunut mitään, rykäisi kerran, kaksi ja meni +maata omaan sänkyynsä, jossa hänen oli päivälläkin tapana levähtää. + +Pois siirtyi Hannakin ikkunasta ja painui keittiöön. Tuntui kuin +jokin kylmä viima olisi puhaltanut sydämeen ja hän joutui siinä +huokaamaan: jospa joella hiihtävä mies olisi Antti eikä Juhani! + +Mutta kun hän juuri sitä parhaillaan oli miettimässä, kuuli hän +Juhanin kolistelevan kuistissa ja tulevan pirttiin rohkeammin +askelin kuin tavallisesti. + +Uteliaana hän aukaisi pirttiin vievän oven ja tervehdittyään Juhania +huomasi tämän hiihtäneen kiivaasti. + +"Läksin tuomaan uutisia", alkoi Juhani puhua. "Ja terveisiä +Kero-Pietiltä... Hän makaa kovin sairaana Torniossa... Lähetti +sanan, että isän pitäisi tulla sinne aivan heti, ja tähän taloon oli +pyytänyt terveisensä viemään..." + +Juhani kertoi uutista hätäilevällä äänellä ja ikäänkuin pakosta niin +nopeasi kuin ehti. + +Iisakki nousi sängystään. + +"Vai makaa Kero-Pieti sairaana!" sanoi hän hyvin vakavana. "Lieneekö +kovakin taudintapaus?" + +"Sitä en tiedä", selitti Juhani. "Mutta terveisiä lähettäessään hän +oli maininnut, että ne voivat olla hänen viimeisensä. Isälle oli +lisäksi pyyntö tulla heti hänen luokseen. Hänellä olisi paljon +puhumista." + +"No mitä isäsi?" kysyi Iisakki vilkkaammin. + +"Viime yönä isä läksi ja käski tänne viemään Kero-Pietin terveiset." + +Juhani oli istunut penkille ja pyyhki hikeä otsaltaan. Iisakki +seisoi keskellä lattiaa miettiväisenä, ja Hanna nojasi keittiön ovea +vasten entistään vähän kalpeampana. + +"Johan se alkaakin Kero-Pieti olla ikämies ja on kai talvisilla +matkoilla rasittunut ja vilustunut", alkoi Iisakki puhua. "Ja ehkäpä +Herra jo tahtoo pois omansa, joka on Hänen pyhää sanaansa +suruttomille esittänyt ja loppuun asti kilvoitellut... Pieti on +totinen kristitty, ja hänen poismenonsa on valon sammuminen pohjan +perältä. Herra, ole meille kaikille armollinen!" + +Iisakki oli nähtävästi liikutettu, enemmän kuin pitkiin aikoihin. +Hannallekin tulivat kyyneleet silmiin. + +Mutta hetken päästä Iisakki vaipui omiin mietteisiinsä. Juhani +poistui pirtistä keittiöön, ja talon muu väki alkoi palata kylältä. + + + +Vasta iltamyöhällä Juhani läksi kotiinsa. + +Hannan kanssa hän oli puhellut useita tunteja. Iisakki oli koko +illan istunut omissa mietteissään eikä ollut näyttänyt välittävän +Juhanin läsnäolosta. + +Mutta Juhanin mentyä Hanna alkoi muistella, mitä he olivat +puhelleet. Juhani oli ensiksi kääntänyt puheen siihen. Ei ollut isän +syytä, että Niilo Iisakki hukkui, niin oli Juhani vakuuttanut. Hän +oli isänsä kanssa puhunut asiasta, ja isä oli vakuuttanut, ettei hän +itsekään ymmärtänyt, kuinka onnettomuus niin sattui, sillä kaiken +taitonsa ja kokemuksensa hän oli silläkin kerralla käyttänyt... + +Juhani itse oli varma isänsä viattomuudesta ja koetti saada +Hannankin uskomaan. + +Mutta vuoteessaan Hanna mietiskeli vielä, ja silloin hänelle äkkiä +muistui mieleen eräs tapaus, joka oli aivan unohtunut, mutta nyt +sukelsi esiin selvänä kuin eilinen päivä. + +Saman päivän iltapäivänä, jona Niilo Iisakki hukkui, he olivat +kosken alla ruumiita naaraamassa. Kaikki ruumiit oli jo löydetty ja +viety rannalle... + +Hanna muisti nyt selvästi, että kun hän istui veneessä, jossa oli +jälkipään miehiä, niiden joukossa Koskenalustan Anttikin, tämä oli +sanonut, veneen töksähtäessä rantaan: + +"Jos soutumääräys olisi annettu ennemmin, ei lautta olisi +Varsankallioon ehtinyt." + +Sitä eivät kai toiset miehet ottaneet huomioon, sillä Hanna ei +muistanut, että Antin puheeseen olisi kukaan mitään virkkanut. Mutta +törmällä, jolle hukkuneet oli kannettu, hän kyllä kuuli monen +vakuuttavan, ettei siinä olisi auttanut mikään, sillä koski oli +vaarallisella vedellä ja virta hirvittävän voimakas... + +Mutta Antti? + +Hanna tiesi, että Antti oli taitava koskimies ja tunsi Korpikosken +mutkat ja väkevät korvat yhtä hyvin kuin vanhemmatkin miehet. Mistä +Antti olisi muuten huomannut, että soutumääräys annettiin liian +myöhään! + +Hannalta oli siinä surun ja murheen keskellä unohtunut koko asia. Ei +tullut Antinkaan kanssa jälestäpäin siitä puhutuksi. Nyt vasta se +taas muistui. + +Hannan tuli paha olla, ja kun hän muisti, että vielä oli pitkä aika +kevääseen, jolloin hän saisi Anttia puhutella ja tarkoin +tiedustella, kuinka Antti oli tuon tapauksen ymmärtänyt, tuntui +hänestä, ettei hän jaksaisi siihen asti elää. Isä ei tiennyt mitään +siitä, mitä Antti oli arvellut. + +Mutta nyt hänen sopisi kertoa isälle! Tahi jos sentään jättäisi +kertomatta siihen asti, kunnes Antti saapuisi! + +Hanna oli jo sammuttanut tulen. Mutta kun hän ei saanut unta, +sytytti hän lampun ja mietti. + +Hänen mieleensä muistui Niilo Iisakki, ainoa rakas veli, josta isä +piti niin paljon. Hyvä poika hän oli ollutkin, vankka ja rohkea. Hän +oli äiti-vainajan näköinen ja lempeäluontoinen, ystävällinen +kaikille... Eipä ollut kumma, että isä murehti Niilo Iisakista, +josta piti tulla tämän talon isäntä... + +Mutta sitten Hannan ajatukset siirtyivät seura-iltoihin ja Juhanin +puheisiin. Hän muisti, mitä saarnamies oli puhunut keskinäisestä +rakkaudesta, ja taas alkoi tunto soimata siitä, että kenties he +sittenkin syyttömästi pitivät paloniemeläisiä vastaan pahaa +sydäntä... + +Isästä se oli häneenkin tarttunut, tuo kylmyys paloniemeläisiä +kohtaan. Vaikkei isä itse tapauksesta ollut monta sanaa sanonut, +ymmärsi Hanna vallan hyvin isän ajatukset. Kun se Juhanin kosintakin +tapahtui vasta sen jälkeen! + +Hän käänteli vuoteessaan, ja hänen oli paha olla. Kunpa joutuisi +kevät! Lähtisivät jäät ja saapuisivat ensimmäiset lautat! Silloin +hän saisi tietää, mitä Antti asiasta arveli! + +Samassa hän kuuli, että ovi kävi, ja Iisakki astui Hannan +huoneeseen. + +"Näin, että sinulla vielä oli tulta, ja tulin puheillesi", sanoi +Iisakki ja istuutui lampun ääreen. "Tuli tässä yhtä ja toista +mieleen, kun tuo Juhani kulkee täällä... ja muutenkin..." + +Iisakin näytti olevan paha sanoa, mitä oikein ajatteli. Mutta nyt +tuntui sekä isästä että tyttärestä että kummankin täytyi toisilleen +kertoa sydämensä mietteet. + +Iisakki ryki vähän ja sanoi: + +"Kaiketi hän sinun vuoksesi käy. Olemme ehkä turhaan epäilleet +paloniemeläisiä... Tulin äsken ajatelleeksi, kun kuulin, että +Paloniemen Heikki oli matkustanut sairaan Kero-Pietin luo..." + +"Niinkö, ettei olisi hänen syytään Niilo Iisakin hukkumiseen?" +keskeytti Hanna. "Kuinka siihen uskoon tulitte?" + +"En tiedä. Joskus se tuntuu mahdottomalta, ja taas toisin vuoroin on +asia mielestäni aivan selvä", sanoi Iisakki huoaten. + +"Semmoista on minunkin mielessäni", tunnusti Hanna. "Joskus uskon, +joskus en." + +"Yhtä minä ajattelen", jatkoi isä. "Miksi ei Heikki koskaan ota sitä +asiaa puheeksi, ja miksi hän ei uskalla oikein katsoa silmiin?" + +"Mitä te muuten Heikki-isännästä arvelette?" kysyi Hanna. + +Iisakki huokasi. + +"Jos hänellä ei olisi jumalanpelkoa, uskoisin hänestä hyvin pahaa... +Onhan heidän suvussaan ollut niin monenlaisia rikoksentekijöitä. +Mutta kuinka lieneekään! Ehkä olen ihan erehtynyt. Mitä hyötyä +Heikillä olisi ollut Niilo Iisakin kuolemasta? Ja niin olen +arvellut, että kun Heikki tulee kotiin, kysyn suoraan ja sanon +epäilykseni..." + +Hanna näki, että isän mieli oli muuttunut. + +"Sittenhän saisi varmuuden, ettei syyttömästi heitä vihaisi", sanoi +Hanna, mutta hänen äänensä oli epävarma, ja hän oli juuri +sanomaisillaan, mitä muisti Koskenalustan Antin kertoneen, mutta +Iisakki sanoi samassa itseään nuhdellen: + +"On tullut olluksi niin tyly sille Juhanillekin... Siivohan se on +mies, eikä hänestä ole kenelläkään pahaa puhumista..." + +"Siivohan se on mies, Juhani", myönsi Hanna, mutta näytti miettivän +kokonaan muuta. + +Iisakki oli sytyttänyt piippunsa ja istui pitkissä mietteissä. + +"Kerran olin ymmärtävinäni Kero-Pietin puheista, että hän oli +Heikiltäkin vaatimassa puhtaampaa sydäntä, mutta aina sattui niin, +ettei tullut Niilo Iisakin hukkumisesta puhetta", jatkoi Iisakki +hetken päästä. "Niinpä luulen, ettei Kero-Pieti aavistanut, kuinka +minä Heikkiä epäilin..." + +"Jos ei tahtonut sanoa?" tuumi Hanna. + +"Sitä en usko. Siksi suora kristitty on Kero-Pieti, että olisi +sanonut, jos olisi tiennyt. Mutta rauhaan pitää minun siitä asiasta +päästä, ei ole muuten minun elämäni semmoista kuin omatuntoni +vaatii. Suoraan nyt tunnustan epäilykseni Heikille ja rukoilen +anteeksi pahaa sydäntäni... Rauhaan tarvitsee minun päästä! Ties +koska Jumala elämänlankani katkaisee..." + +Hanna ei muistanut koskaan ennen nähneensä isää niin liikutettuna ja +avomielisenä. + +"Sillä syntiä minä olen tehnyt Heikkiä vihatessani, ja synnilliset +ovat ajatukseni olleet. Kiitetty olkoon Herra, joka nyt vihdoin on +silmäni avannut", puhui hän semmoisella äänellä kuin tahtoisi itkuun +laueta. + +Hanna katsoi häneen pitkään, ja Iisakki jatkoi: + +"Kuinka kummasti se paha osaa ihmisen silmät sokaista ja kuvailla +hänen eteensä asiat. Kun Niilo Iisakki hukkui, ajattelin minä: +Tahallaan se kettu laski lautan Varsankallioon, kun Niilo Iisakki +oli jälkipään miehenä, tahallaan teki ja uskoi siten valmistavansa +isännän paikkaa omalle pojalleen. Sillä tavalla hänkin pääsisi +veloistaan, kun hänen Juhaninsa saisi Nuottaniemen metsiä myydä! +Edeltäpäin oli kaikki mietittyä! Mutta Niilo Iisakki oli ensin +tuhottava! + +--Semmoisia ajatuksia ja uskoja minulle piru mieleen toi, ja vielä +seura-iltoina ajattelin: Se kettu on olevinaan kristitty ja pettää +Kero-Pietinkin. Kummako se olisi häneltä! Neljännessä polvessa on +hänen esi-isänsä, Aaro-niminen, Lapin matkalla tappanut oman +veljensä ja ryöstänyt rahat... + +--Sillä tavalla piru on minua riivannut ja kiusannut yötä päivää +siitä saakka, kun Niilo hukkui... Mutta nyt tahdon päästä rauhaan!" + +Iisakki hengitti kuin helpommin. Hän laski kätensä Hannan olkapäälle +ja kysyi: + +"Eikö niin, lapseni ... tahdothan sinäkin, että isäsi pääsee +rauhaan?" + +"Tahdon... Rauhaan tahtoisin itsekin", vastasi Hanna, tullen hänkin +liikutetuksi isänsä mielenmuutoksesta. + +"Niin lapseni... Ainoastaan silloin, kun meillä on hyvä omatunto, on +meillä rauha Jumalassa." + +Ja hetken päästä, kun Iisakki jo alkoi poistua, hän lisäsi: + +"Ja ole Juhania kohtaan minun puolestani niinkuin itse tahdot!" + +Hän läksi, vetäen oven hiljaa kiinni, ja Hanna kuuli hänen tasaisten +askeliensa äänen, kun hän verkkaan käveli salin ja keittiön läpi +pirttiin. + +Mutta Hannalta katosi uni kerrassaan. + +Hän mietti isän äkillistä mielenmuutosta ja avomielisyyttä ja +ymmärsi, että isä oli näinä vuosina hirveästi kärsinyt. Ja ehkä +olivatkin isän olettamukset ja uskot olleet aivan vääriä! Ehkä +paloniemeläiset olivat yhtä hyviä kristityitä kuin he itse, +parempiakin! + +Mutta kun hän muisteli sekä isän että pojan pitkää vartta, +kulmikkaita kasvoja ja mustien silmien kiiltoa, joka varsinkin +muutamina hetkinä tuntui niin viistolta ja ilkeältä, ei hän omasta +puolestaan vieläkään täydellisesti jaksanut uskoa isä-Heikin +viattomuutta. + +Eikä hän siihen uskoon päässyt vielä aamulla eikä seuraavinakaan +päivinä. Mutta hän ei isälleen kuitenkaan mitään puhunut +epäilyksistään. + + * * * * * + + + + +PARIN viikon päästä saapui Nuottaniemeen tieto, että Kero-Pieti, +joka yhä makasi huonona sairaana, oli toivonut Iisakkia puheilleen. + +Se oli Iisakille mieluinen uutinen, sillä hän tiesi Paloniemen +Heikinkin vielä viipyvän saarnamiehen vuoteen ääressä. + +"Jumala auttaa minua tuskassani", sanoi hän tyttärelleen. "Herra +kaikkitietävä tuntee ja näkee, että sydämestäni tippuu katumuksen +pisaroita ja että tuntoni on sairas." + +Ja iloisin mielin Iisakki läksi sairaan saarnamiehen luokse, +tunnolleen rauhaa etsimään. + +Hanna jäi yksin talonhoitajaksi. + +Hän oli näinä päivinä miettinyt isänsä mielenmuutoksen syytä ja +ymmärsi, että isällä oli totinen, katuvainen mieli. Mutta itse hän +ei jaksanut ruveta uskomaan isän lailla, vaikka kuinka olisi +koettanut. Aina hän muisti Paloniemen isännän kavalan, kiiltävän +katseen, ja silloin hän tunsi kylmiä väreitä ruumiissaan. Ja samalla +vahvistui hänen epäluulonsa. + +Iisakin poissaollessa kävi Paloniemen Juhani joka sunnuntai +Nuottaniemessä. Mutta sattui usein, että hän viikon muinakin päivinä +hiihteli Hannan puheille. Pitkiin puheisiin Hanna ei kuitenkaan +antautunut, ja kun Juhani koetti aloittaa keskustelua +naima-aikeistaan, johdatti Hanna sen muihin asioihin. + +Kylällä puhuttiin jo, että Kero-Pieti oli saanut sovinnon aikaan +Heikin ja Iisakin kesken, ja sen tuloksena huhuttiin Paloniemen +Juhanin naivan Nuottaniemen rikkaan perijättären Eikä siihen ollut +mitään sanomista. Hyvin he sopivat toisilleen, ja Nuottaniemessä +tarvittiinkin jo nuorempaa isäntää, kun Iisakki oli alkanut käydä +kivuloiseksi. + +Hanna sai siitä kuulla kylällä käydessään, ja hänelle toivotettiin +onnea, sillä Juhani oli tunnettu vireäksi ja toimeliaaksi +työmieheksi, joka varmaan jatkaisi kunnialla Iisakin aloittamia +uutisviljelyksiäkin. Hanna ei myöntänyt, mutta ei myöskään +kieltänyt. + +Niin oli eletty jo huhtikuuhun, ja kevään kirkkaat päivät olivat +alkaneet. Iisakki ja Heikki viipyivät vielä Kero-Pietin luona, josta +oli kuulunut sanomia, että hän oli toipumaan päin. Kerran oli +Iisakki kirjoittanut Hannalle kirjeen, mutta ei ollut siinä +maininnut muista kuin maallisista asioista. + +Hannan päivät eivät olleet hauskat. Hän ei ollut kuullut mitään +Antista, joka oli koko pitkän talven ollut tukinhakkuussa. Ja häntä +väsytti Juhanin käynti ja kosinta. + +Eräänä heleänä huhtikuun sunnuntaina, jolloin keväiset hanget +kimmelsivät silmää ilahduttaen, sydäntä virvoittaen, tuntui +Hannastakin elämä hauskemmalta. Hän oli varhain aamulla käynyt, +hankea pitkin hiihtäen, Koskenalustassa Antin kotona. Oli tehnyt +tikusta asian, mutta tarkoitus oli saada tietää, oliko Antista sinne +mitään kuulunut. Mutta vanhemmatkaan eivät tienneet mitään. Joulun +aikana tosin olivat kuulleet, että Antti oli Sodankylässä +Sotatunturilla tukinhakkuussa. + +Mutta vaikka Hanna ei saanutkaan sen parempia uutisia, hiihteli hän +takaisin reippain mielin ja oli kotiin saapuessaan kuin toinen +ihminen. Kevään maailma oli virkistänyt hänen alakuloista mieltään, +ja kesän toivo vahvisti hänen sydäntään. Kosken virta iloitsi jo, +railot olivat levenneet, ja rantakalliot kiiltelivät aamukylmän +kynsissä! Kevät ja kesä oli tulossa. + +Hän oli Koskenalustassa käydessään noudattanut joen rantatörmää, +katsellen kosken kuohuja. Varsakallion kohdalla hän oli seisahtunut +ja katsellut. Kallio kiilteli kosken öisen mellastuksen jälkeen, ja +virta puski sitä vastaan kuin vihapäissään. Kesäisiä iloja hän siinä +muisteli ja veli-vainajan surullista kohtaloa. Viuhkuraisen virrasta +alkaen, johon Iso-Korpikoski loppui, hän oli hiihtänyt pitkin rantaa +Koskenalustaan asti. + +Kun hän hiihti kotipihaan, näki hän tallin luona poron, jolla oli +vastikään saavuttu pihaan. Poron ajoneuvoista Hanna tunsi, ettei se +ollut oman kylän poroja. + +"Se on outo nuori mies, joka sanoi itsellään olevan asiaa Hannalle", +selittivät karjapiiat, jotka vielä antoivat viimeisiä aamiaisvihkoja +lehmille. + +"Vasta tuli, ja me neuvoimme menemään pirttiin vartomaan ja +sanoimme, että Hanna tulee pian." + +Iloinen aavistus täytti Hannan mielen. Ehkäpä oli viesti Antilta! + +Hänen silmänsä loistivat ja poskilla hohtivat kauniit punat. +Nuottaniemessä ei ollut sitten saarnamiehen käynnin ollut yhtään +pitempiaikaista vierasta, ja se jo itsestään tuntui hauskalta. + +Kun Hanna tuli pirttiin, tapasi hän oudon nuoren miehen, joka +pauloitti kenkiään ja näytti matkasta väsyneeltä. + +"Tekö olette tämän Nuottaniemen talon tytär Hanna?" kysyi hän. + +Hanna myönsi. + +"Minulla on terveisiä tukkimetsästä ja kirjekin teille", kertoi +nuori mies, tähystellen Hannaa suoraan silmiin. + +Hanna pysyi kuitenkin levollisena, vaikka tunsikin, että sydän +tahtoi rinnasta pulpahtaa, ja vaikka hänen teki mieli kuulla +enemmän. + +"Vai niin", vastasi hän niin levollisella äänellä kuin voi. + +"Niin on", jatkoi mies ja hymyili. "Ehkäpä ne ovat hyvinkin +odotettuja terveisiä!" + +Hän tähtäsi Hannaa silmiin, mutta Hannan kasvojen ilme ei muuttunut +vähääkään. + +"Onhan siellä tämänkin kylän poikia tukkimetsissä", sanoi Hanna, +mutta meni kiireesti keittiöön ja alkoi toimittaa tulta hellaan. + +Nuori mies näytti tahallaan viivyttelevän pääasiaa. Hän kertoi +olevansa työnjohtaja, jolla oli asioita kaupunkiin asti, ja sen +vuoksi hän oli ostanut poron, jotta taival nopeammin katkeisi... + +Kiire oli. + +"No niin. Koskenalustan Antti laittoi terveisiä", sanoi hän vihdoin. + +Hän katsoi Hannaan ja hymyili. Hanna tunsi nyt punastuvansa. + +"Ja kirjeen", lisäsi hän sitten ja kaivoi povitaskustaan rutistuneen +kuoren. + +"Kiitoksia", sanoi Hanna ja otti nopeasti kirjeen toisen ojennetusta +kädestä, työnsi sen taskuunsa. + +"Hyvin siellä Antti jaksaa", jatkoi nyt työnjohtaja pyytämättä. +"Miesten parhaita hän on ja onkin ansainnut enimmän. Ja siitä hyvä +mies, ettei hukkaa ansioitaan viinaan eikä muuhun joutavaan... Hyvä +mies." + +Työnjohtaja oli saanut paulat paremmin kiinni ja virkkoi: + +"Olisipa tätä aamukylmässä vielä ehtinyt jonkun matkaa." + +"No totta kai vieras sentään ensin levähtää ja syö talossa!" pyysi +Hanna eikä osannut iloaan salata. + +"Ähä... taisivatpa olla hyviä terveisiä!" ilveili työnjohtaja +nähtyään Hannan riemuisat katseet. + +"Taisivat olla", myönsi Hanna suu naurussa ja hommaili keittoa +tulelle. + +Hyvänä Hanna piti viestintuojaa ja parhaansa mukaan kestitsi. Mutta +niin ujo hän oli, ettei itse Antista sanaakaan kysynyt, ja päätti +lukea kirjeenkin vasta yksin jäätyään. + + * * * * * + +Työnjohtaja oli lähtenyt porollaan, jonka oli aikonut jättää +Koskenalustaan levähtämään, jatkaen siitä matkaansa hevoskyydillä, +sillä poro alkoi jo päivillä pitää kevättä. + +Kun vieras oli kujasta kadonnut, riensi Hanna omaan huoneeseensa ja +alkoi lukea Antin kirjettä. + +Se oli likainen ja kirjoitettu kankealla käsialalla, mutta Hanna +tunsi sen Antin kirjoitukseksi. + +Eipä kumma, että se oli mustunut! + +"... tätä kirjoitan mustassa maakodassa, ja miehet tarinoivat +ympärilläni. Saanetko selvää tästä, jos käteesi sattuisikin..." luki +Hanna. + +Antti kertoi olostaan tukkimetsässä ja hyvästä ansiostaan. Terveenä +oli pysynyt, vaikka työ olikin raskasta ja yösijat kurjanlaiset. + +"... Sinua muistan ja ihanaa kesän aikaa. Jospa vielä saisimme +iloita Viuhkuraisen rannassa ensi juhannusyönäkin... Silloin, viime +kesänä, oli hauskin hetkeni, kun tunsin kätesi puristuksen..." + +Antti kuvaili kirjeessään mennyttä kesää ja sen iloja, jotka kaikki +olivat hänen mieleensä painuneet. + +"... kun tulen, niin kyllä uskallan lähteä perämieheksi +Korpikoskelle, vaikka sattuisi pahemmalla vedelläkin olemaan..." + +Vasta kolmannessa arkissa Antti kertoi, että hän oli puhutellut +erästä Laukku-Matti nimistä miestä, joka oli sattunut olemaan +Nuottaniemessä silloin, kun Kero-Pieti piti siellä seuroja. Matti +oli tiennyt kertoa paljon, oli sanonut nähneensä Hannankin ja oli +kertonut siitäkin, että vuoro-illoin pidettiin seuroja Paloniemessä +ja Nuottaniemessä. + +"... niin siitä päätin, että isäsi ja Nuottaniemen Heikki ovat +sopineet. Kaiketi on Heikki tunnustanut tekonsa. Minä kysyin +Matilta, mutta niistä asioista Matti ei tuntunut tietävän mitään. +Mutta siinä uskossa olen aina ja siihen uskoon kuolen, että jos ei +Heikki olisi viivyttänyt soutumääräystään, ennenkuin lautta +Varsakallion virtaan joutui, eläisi veljesi Niilo Iisakki tänäkin +päivänä. Minä kyllä näin, että lautan etupää oli virrassa ja huusin +ja tartuin airoon, mutta silloin oli jo myöhäistä. Nyt on asia +minullekin selvinnyt, kun täällä olen oikein muistellut. No niin, +itsehän Heikki parhaiten tietää..." + +Hannan posket paloivat kuumina, ja hänen mielensä kipinöitsi. Tuskin +hän malttoi kirjeen loppua lukea. + +"...Muistanetko minua niinkuin lupasit? Ja odottanetko kesää ja +ensimmäisiä lauttoja? Silloin tulen, Nuottaniemen rantaan lautat +laskemme..." + +Hanna luki sitten kirjeen moneen kertaan ja kätki sen vihdoin +salaiseen paikkaan. + +Päivä olikin jo puolessa, ja talon väki oli syönyt päivällistä. +Hanna ei ollut koko päivänä muistanut Paloniemen Juhania. +Merkillistä, ettei Juhani ollut jo tullut. Hänen oli tapana joka +sunnuntai saapua ennen puoltapäivää ja viipyä iltaan asti.--Kunpa ei +tulisikaan tänä sunnuntaina!--toivoi Hanna,--eikä tulisi +koskaan!--Häntä inhotti koko mies! Hän tunsi vihaavansa koko Ruotsin +rantaa ja erittäin paloniemeläisiä. + +Arkana hän vilkaisi joelle, näkyisikö ketään hiihtämässä. Mutta ei +näkynyt, ja tunnit kuluivat, tuli ilta. + +Silloin tiesi joku kertoa, että Paloniemen Juhani oli mennyt +noutamaan isäänsä Kero-Pietin luota, joka oli taudistaan parantunut +ja kykeni jo seurojakin pitämään. + +--Varmaan saapuu isäkin sitten pian--toivoi Hanna. + +Näyttäisikö hän Antin kirjeen isälle? + +Sitä hän oli miettinyt koko päivän ja mietti vielä seuraavana +yönäkin. + +Olivatko isä ja Heikki sopineet! Ja kuinka Heikki oli asian +selittänyt? + +Mitä isä sanoisi, kun näkisi Antin kirjeen? + +Mutta sitten hän muisti, ettei hän ollut isälle ennen puhunut +Antista mitään erityisempää. Voisihan isä ruveta ajattelemaan, että +Antti oli erehtynyt taikka muista syistä koettaisi kääntää asiaa +paloniemeläisille epäedulliseksi. + +Niissä mietteissä Hanna kulki koko seuraavan päivän. Mutta +mielessään hän päätti, että vaikka isä olisikin muuttunut +paloniemeläisiä kohtaan, hän sittenkin pitäisi oman uskonsa, +luottaen siihen, mitä Antti sanoi. + +Ja isäkin piti Antista, vaikkei Antti ollutkaan kristitty. Piti +senvuoksi, että tiesi ja tunsi Antin kelpo mieheksi, joka pyrki +elämään rehellisellä työllä. + +Niin kului päivä, ja iltapuolella Hanna alkoi mietteissään selvitä, +tehden päätöksiään. Juhanille hän ei koskaan menisi vaimoksi, vaikka +isäkin tahtoisi. Ja vaikka Paloniemen Heikki vannoisikin +syyttömyytensä, uskoisi hän sittenkin paremmin Anttia... + +Mutta jos isä alkaisi hylkiä Anttia? + +Se pelko tuli äkkiä hänen mieleensä ja toi mukanaan kipeän tuskan. + +--Mutta lupauksestani en sittenkään luovu,--sanoi hän itselleen +päättävästi, ja hänen kasvoilleen ilmestyi ankaran totinen ilme, ja +jotakin kivenkovaa välähti syvissä silmissä. + +Hän nousi päättävästi ja ryhtyi taas toimiinsa. + +Silloin hän osui katsomaan joelle ja näki hevosen laskeutuvan +Paloniemen jyrkästä rantatörmästä joen jäälle. Hän tunsi sen heti +Paloniemen vanhaksi raudikoksi. Mutta miehiä hän ei vielä tuntenut. +Kaksi istui reessä, kolmas ajajana kuskipallilla. Kun hevonen ehti +puolijokeen, tunsi Hanna tulijat varmasti. Perässäistuvat olivat +Paloniemen Heikki ja isä, ja ajajana Juhani! + +Heti kun Hanna heidät tunsi, ymmärsi hän, että sovinto oli tehty. +Vierekkäin istuivat nyt samassa reessä Heikki ja isä! + +Ja kun hän lisäksi tunsi Juhanin, kylmeni hänen katseensa, ja suun +ympärille ilmestyi jäykkä piirre. + +--Mitähän ne nyt niin miehissä tänne tulevat!--ajatteli hän niin +kylmästi, että häntä itseäänkin pelotti.--Varmaankin ne saivat isän +uskomaan! + +Hän ei ollut tulijoista millänsäkään, toimitteli asioitaan eikä +ollut huomaavinaan, vaikka hevonen ajettiin kuistin eteen. + + * * * * * + +Iisakki-isäntä oli erinomaisen hyvällä tuulella eikä pannut +merkille, että Hanna kohteli paloniemeläisiä kylmemmin kuin +seurailtoina. + +Sovinto oli tehty. Heikki ja Iisakki olivat sairaan saarnamiehen +vuoteen ääressä sopineet keskinäiset asiansa, toinen toiselleen +tunnustaneet ja anteeksi antaneet. + +Naurusuin he nyt juttelivat olostaan saarnamiehen luona, joka +sairasvuoteellaankin puhui erityisesti heille. Oli rukoillut Herraa +antamaan hänen elää niin kauan, että hänen silmänsä näkisivät Heikin +ja Iisakin keskinäisen rakkauden tulevan heille itselleen +siunaukseksi ja Herralle otolliseksi. + +Suuri oli hänen ilonsa ollut, ja sinä päivänä, jolloin Heikki ja +Iisakki toisilleen avasivat sydämensä, hän rupesi paranemaan ja +virkistyi siitä alkaen ihmeen nopeasti. + +Niin juttelivat vanhat isännät, ja Juhani istui heidän luonaan +kuunnellen. Mutta harvasanaisena toimitti Hanna vieraille kahvia +eikä näyttänyt erityisesti ilostuvan tästä uutisesta. + +Kahvia tarjotessaan hän katsoi Paloniemen Heikkiä silmiin, mutta +niissä päilyi Hannan mielestä vieläkin sama ilkeä kiilto kuin +ennenkin, ja pian Heikki käänsi katseensa muualle. + +Juhaninkin silmät kiilsivät samalla tavalla. Ja Hannasta tuntui, +että hän nyt inhosi sekä isää että poikaa enemmän kuin koskaan +ennen. + +Koko iltapäivän viipyivät paloniemeläiset Nuottaniemessä ja +lähtiessään sanoivat rakkaat hyvästit. Molemmin puolin luvattiin +usein käydä tervehtimässä. + +Kun Paloniemen hevonen oli painunut törmästä alas joen jäälle ja +Hanna jäi kahden isänsä kanssa, sanoi hän: + +"Viattomasti taisimmekin vihata paloniemeläisiä!" + +"Aivan viattomasti", vastasi Iisakki. "Heikki selitti koko asian: +hän ei ollut ymmärtänyt, että lautan tukit olivat niin isoja, eikä +ottanut huomioon, että vesi oli noussut... Samalla kerrallahan +meidänkin lautta hipaisi Varsankallioon..." + +Hanna katsoi isäänsä ja huomasi, että tämän epäilykset olivat +haihtuneet. + +"Minun on nyt hyvä olla ja minulla on rauha Herrassa", jatkoi isä +tyynen näköisenä. + +Hanna oli hetken hiljaa ja sanoi sitten: + +"Entä jos sitä Heikin selitystä eivät muut usko kuin saarnamies ja +te?" + +Iisakki kalpeni ja virkkoi: + +"Ei Heikki voisi sillä tavalla puhua ... ja Heikki on kristitty..." + +"Kristittyhän se on ollut koko elinaikansa!" huomautti Hanna. +"Niinkuin hänen poikansakin", lisäsi hän, kun isä ei virkkanut +mitään. + +"Jumala hänen sydämensä näkee! Itseänsä pettää, ellei oikein puhu. +Ei Herraa Jumalaa petetä!" + +Iisakin ääni oli pehmeä. + +"Minä olen pyytänyt anteeksi pahaa sydäntäni, ja hän on anteeksi +antanut. Herra taivaassa tietää, että minun tuntoni on puhdas!" + +Ja Iisakki otti vanhan, tutun raamattunsa hyllyltä ja istui +tavalliselle paikalleen sitä lukemaan. + +Mutta illallisen aikana, kun he olivat kahden kesken kysyi Hanna: + +"Puhuiko Heikki mitään Juhanista?" + +Hän tunsi, että hänen sydämensä sykki tavallista kovemmin, kun hän +odotti isänsä vastausta. + +"Puhui", vastasi Iisakki verkkaan. "Niin hän sanoi: Minun poikani on +herännyt ja rakastaa tytärtäsi. Meidän molempain ilo olisi suuri, +jos Herra heidät yhteen liittäisi..." + +Hanna kalpeni ja loi isäänsä pitkän, pelästyneen silmäyksen. + +Kun Iisakki ei jatkanut, kysyi Hanna: + +"Niin ... sehän on meidän kahden asia?" + +"Niin minäkin sitä arvelen", vastasi Iisakki. + +Mutta sitten hän huokasi kuin väsymyksestä ja rupesi riisuutumaan +makuulle. + + * * * * * + + + + +KEVÄT teki tuloaan. + +Joka aamu, kun Hanna meni pihalle, kuului kosken pauhu kovemmalta, +vaikkeivät sen vaahtoiset laineet näkyneetkään pihalle. Joka päivä +levenivät rantaporeet, jään valkoinen pinta muuttui ensin +harmaantäplikkääksi ja sitten kevätsoseen väriseksi. Paloniemestä +tuovan tien varrelta kaatuivat viitat molemmin puolin tietä, ja +korkeat jokitörmät paljastuivat. + +Luonnossa alkoi riemun ja ilon aika. Yöt loppuivat ja valot +väikkyivät nyt sieltä, mistä talvinen pimeäkin oli tummuutensa +saanut. Kuta pohjoisemmaksi päivä laski, sitä valoisammaksi kävi +taivaankansi ja sitä kuultavammaksi yön verho. + +Eräänä aamuna kuului jo ryskettä koskelta, ja Hanna tiesi siitä, +että rantajäät lohkeilivat paikoiltaan ja huristivat alas +Isoonkoskeen, murskaantuen Varsankallioon. + +Elämä muuttui muutenkin. Nuottaniemessä liikkui joka päivä ihmisiä, +joilla kaikilla oli tekemistä tukkiliikkeen kanssa. Milloin kävi +työnjohtajia, milloin suurempia puulaakin herroja. Milloin toivat +kyläläiset lauttavitsoja kuormittain, milloin kaskia, runkkia, +airoja. Iisakki-isäntä hoiti sellaiset asiat,--oli jo vuosikymmeniä +hoitanut. Hän osti puulaakin puolesta kaikkia lauttatarpeita, joita +lauttausta varten talven aikana keräiltiin koskenniskaan. Joen +törmällä törrötti jo mahtavia läjiä airoja ja runkkia, ja laaja +halkovaja oli täynnä vitsakimppuja. + +Ne kaikki olivat kevään ja kesän enteitä. Ja kesän tuloa ennusti +sekin, että ihmisten mielet virkistyivät ja kaikille tuli kuin kiire +johonkin. Talven uneliaisuus katosi sitä mukaa kuin päivä piteni. +Kaikki virkosi uuteen eloon. + +Hannan mieli oli nyt raskas, vaikka hän aina keväisin oli ollut +kaikkia muita iloisempi. + +Juhani oli tavantakaa käynyt Nuottaniemessä, ja Hannan oli täytynyt +hänen pyyntöönsä vihdoin vastata, että hän tahtoi vasta syksyllä +antaa varman vastauksen. Hän oli selittänyt syyksi, ettei hän +hennonnut erota isästä, joka kävi vanhaksi ja kivuloiseksi, ja jolla +ei ollut ketään muuta läheistä hoitajaa. + +Siihen oli Juhanin täytynyt tyytyä. Mutta Hanna oli silloin nähnyt +hänen silmissään semmoisen ilmeen, joka häntä puistatti, melkein +peloittikin. Ja silloin varmistui hänen uskonsa, että Juhanissakin +oli samaa raivoluontoa, josta koko hänen sukunsa oli tunnettu, ja +yhä lujemmiksi kävivät hänen epäilyksensä. + +Hanna oli niinikään pannut merkille, että joka kerta, kun Paloniemen +Heikki kävi isän puheilla, hän hyvin harvoin puhui uskonasioista, +jutellen sensijaan maallisia ja aina siihen suuntaan, että +Iisakkikin jo tarvitsisi avukseen nuoremman miehen. Joskus tuntui +Hannasta, että Heikki jo pyrki talossa isännöimään. Häntä suututti, +ja hän ymmärsi, ettei isäkään pitänyt Heikin puheista. Isän +otsaryppy syveni silloin, eikä hän Heikin puheisiin vastannut sitä +eikä tätä. + +Takavuosina oli ollut tapana, että kiireisimpänä lauttojen +laskuaikana Paloniemen Heikki oli asumassa Nuottaniemessä, sillä +hankalaksi olisi käynyt sekä lauttamiehille ja perämiehille +itselleen, jos joka kerta olisi pitänyt soutaa Paloniemeen +perämiestä hakemaan. Kaikki lautat näet otettiin maihin Nuottaniemen +rantaan ja kosken alta palattiin Suomen puolta, niin että +Korpikosken lauttaliike ei varsinaisesti liikuttanut Ruotsin puolta. +Joskus oli sattunut keväitä ja kesiä, jolloin Heikki oli majaillut +Nuottaniemessä monta viikkoa eikä ollut ehtinyt koko sinä aikana +käydä kotonaan kuin pikimältään. + +Tänä kesänä kai kävisi samoin, sillä Iisakki oli arvellut, ettei hän +enää rupeisi perämieheksi. + +"Ei ole silmä enää niin tarkka kuin nuorempana, ja väsymyskin +vaivaa", sanoi hän. + +Korpikosken lasku jäisi siis Paloniemen Heikin ja Juhanin niskoille, +sillä muita perämiehiä ei ollut. Ei ainakaan sellaisia, jotka kosken +ollessa pahalla päällä olisivat siitä uskaltaneet laskea. + +--Tähän ne siis tulevat viikkomääriksi, sekä isä että +poika!--ajatteli Hanna, kun näki porevesien levenevän joka päivä ja +kuuli koskelta ryskettä, joka kovenemistaan koveni. + +Ja eräänä päivänä lohkesi suuri jääteli Paloniemeen menevän tien +vierestä, ja silloin tiedettiin, ettei enää ollut kuin kolme päivää +jäänlähtöön. + +Talvi oli tullut paksuluminen, ja vanhat miehet ennustivat korkeaa +kevättulvaa. + +Iisakki-isäntä tarkasteli vanhoja merkkejään joka päivä rannassa +käyden ja kuulostellen, millä äänellä koski kulloinkin ulvoi. +Tiesikö kylmiä pohjatuulia vai lauhoja eteläisiä? Hän kuuli sen +kosken pauhusta. + +Eräänä iltana, kun hän oli käynyt koskella asti, virkkoi hän sieltä +palatessaan: + +"Jos entiset merkkini eivät petä, pitäisi jäiden huomenna liikkua +suvannolla." + +Isä ei ollut koskaan erehtynyt jäiden lähdön ajasta, sen Hanna +tiesi. Ja hän alkoi laskea pitkäkö aika olisi vielä siihen, kunnes +ensimmäiset lautat tulla huristaisivat. + +"Tulevathan ne joskus heti jäiden perästä, seuraavana päivänä", +huomautti Iisakki. + +Kun Hanna tiesi olevansa yksin, katseli hän pitkän aikaa +kevätharmaalle jäälle ja joen uomaa pitkin tuntureille, joissa vielä +ilta-auringon valossa välkkyivät lumen peittämät huiput. Ja hän +toivoi jäiden lähtöä niin kuin ei koskaan ennen, toivoi lauttojen +heti perässä tulevan ja Antin saapuvan! + +Kun hän ajatteli sitä hetkeä, jolloin Antti isälle kertoisi Niilo +Iisakin hukkumisesta,--ja se oli Antin kerrottava,--vavahteli hänen +sydämensä; hänellä oli ollut monta hetkeä, jolloin hän oli aikonut +lukea isälle Antin kirjeen. Mutta lopulta hän sittenkin päätti:--Ei, +kertokoon itse, omin sanoin, kun omin silmin on nähnyt ja omin +korvin kuullut! + +Kun Hanna seuraavana aamuna heräsi, vilkaisi hän vuoteestaan heti +suvannolle... + +Koko suvanto oli melkein ihan sulana. Päivä paistoi jo sinertäville +laineille, ja jääteleitä kulki ylempää. + +Hän nousi kiireesti aamuvirkkuna. Nyt oli vielä niin varhaista, että +talon muu väki nukkui. Hän ei herättänyt ketään, vaan meni hiljaa +ulos. + +Aamuaurinko paistoi yli vaaran ja metsäin, ja koskelta kuului +riemullinen pauhu. Se soi kuin yhtä säveltä Hannan sydämen riemun +kanssa. + +Kesä! Kesä! + +Pitkästä aikaa Hannan valtasi lapsellinen ilo, ja hän lähti rientäen +koskelle, jonka jyrkänkorkealta rantatörmältä oli monena keväänä +velivainajan kanssa katsellut jäiden lähtöä. Talosta vei polku +koskelle hauskan männikön poikki, joka oli elättipuistoksi siihen +jätetty ja jota Iisakki hoiti kuin silmäteräänsä. Kosken rannalla, +Varsankallion kohdalla, polku alkoi painua pitkin törmää, väliin +poiketen metsään, väliin taas käväisten kosken törmällä niissä +paikoin, missä se oli tasaisempaa. + +Hanna ei ollut käynyt koskella sitten viime syksyn. Raitis ja rohkea +tunne puhalsi häntä vastaan, kun hän törmälle päästyään näki +hyrskyävät laineet ja aamuauringossa kimaltelevan Varsakallion, joka +keskellä kovinta koskea halkaisi veden voimat ja listi jäätelit +hilseiksi. Tulva oli jo noussut, ja suurimmat kuohut rynnistivät +hirveällä voimalla Varsakallion kiiltävää kylkeä vasten ja +roiskahtivat takaisin kuin vihapäissään. Ylempää tulevat jäätelit +painoi väkevä virta suoraan kalliota kohti... ja kun ne siihen +jyskähtivät, tömisi törmällä maa, ja Hanna näki suurien jääpuikkojen +koettavan loikata kallion yli... + +Kosken väkevät voimat saivat hänenkin lannistuneen rohkeutensa +uudestaan eloon. Tuntui kuin joka hetki olisi rinnan riemu kasvanut +ja luottamus omaan voimaan enentynyt. Noin vain! Tuolla tavalla! + +Hän istui ihan törmän kamaralle, johon ulottui vaahtojen vesi, ja +katseli luonnon rohkeaa elämää. Noin koski riemuitsi kesän tullen, +noin roimasti vaahto roivi, kun jään alta vapauteensa pääsi!--Noin +riemuitsee kerran minunkin mieleni, kun rakkain ystäväni vierelläni +istuu... noin! + +Mutta Varsakallion kyljeltä hänen katseensa siirtyi vastaiselle +rannalle, joka siltä kohdalta oli jyrkkärantainen ja kivinen. Siitä +taas eteni Paloniemeen päin, jonka asuinrakennuksen punainen pääty +ja valkoinen ikkuna näkyivät tänne asti. + +Hän nousi, taittoi kepin, jonka oli männiköstä käteensä ottanut, ja +heitti molemmat palaset kuohuihin. Ja hänestä tuntui, kuin hän olisi +tehnyt erinomaisen päätöksen, vaikkei itsekään tiennyt minkä. + +Kun hän palasi kotiin, oli muu talon väki jo toimissaan. + +Ja Paloniemen Heikki, joka ei kelirikon takia ollut viikkoon päässyt +Nuottaniemessä käymään oli heti käyttänyt suvannon aukeamista +hyväkseen ja saapunut veneellä Nuottaniemen rantaan. + +Hanna näki hänen päivettyneet kasvonsa ikkunan läpi, kun hän +penkillä istuen jutteli Iisakin kanssa. Ei sentään näkynyt Juhania! + +Viikon verran oli heistä kumpaisestakin saanut olla rauhassa! + +Heikki vilkaisi pihalle, ja Hanna huomasi hänen katseensa, mutta ei +mennyt pirttiin, vaan keittiöön. Sinne hän kuuli miesten juttelevan +lautoista. + +Heikki tiesi kertoa, että tavattoman paljon oli lauttoja +odotettavissa. Tuskin oli koskaan heidän--hänen ja Iisakin-- +eläessä yhtenä kesänä ollut niin paljon. + +"Laskumiehistä tulee nyt puute, kun sinäkin aiot perämiehen viran +heittää", kuuli Hanna Heikin sanovan. "Koko Korpikosken lasku jää +minun ja Juhanin niskoille. Sillä eipä taitaisi olla miestä, joka +uskaltaisi..." + +"Tuskinpa on, kun tämänkään kylän nuoret miehet eivät näy +perämieheksi pyrkivän, vaikka niiden olisi kesäkaudet soutumiehinä +ollen pitänyt oppia, kuinka Korpikoski lasketaan", sanoi siihen +Iisakki. + +"Sepä se. Koski se on meidätkin opettanut. Mutta niillä ei ole +uskallusta eikä haluakaan. Ei ole kylässä yhtään nuorta miestä, +josta olisi toivetta perämieheksi." + +Hanna seisoi hiljaa ja kuunteli. Mitä isä sanoisi? Isä oli viikko +sitten sanonut, että hän Koskenalustan Antista toivoi kelpo +perämiestä. + +"Se Koskenalustan Antti-poika on mielestäni rohkea ja +tarkkasilmäinen", kuuli Hanna isän sanovan. "Hänestä minä uskon +perämiehen tulevan." + +"Koskenalustan Antistako?" ihmetteli Heikki. + +"Niin", vakuutti Iisakki. "Minä olen nähnyt, että hän on hyvin +hoksaava koskella." + +"Jopa puhut joutavia", sanoi Heikki. + +Hanna teki samalla asiaa pirttiin. Katsahtaessaan Heikkiin hän näki +tämän silmissä oudon ilmeen, joka oli melkein samanlainen kuin +Juhanilla silloin, kun Hanna antoi hänelle vastauksensa. Heikki +tuijotti eteensä, ja hänen suupielessä roikkuva piippunsa oli +sammunut. Mustat silmät kiilsivät. + +"No koettakoonpa nyt tänä kesänä", sanoi Heikki vihdoin. "Mutta minä +luulen, että siitä ei tule mitään." + +"Ensi kerta se on ollut meilläkin", sanoi Iisakki. + +Heikki ei enää jatkanut, vaan kysyi sensijaan: + +"No saanen kai minä taas tulla taloon laskun ajaksi?" + +Hän kysyi sen sillä äänellä, että vastaus oli selvä,--muodon +vuoksi vain oli kysynyt. + +"Tietysti saat olla kuin kotonasi. Ja samat terveiset vie +Juhanillekin, jonka tietenkin tulee olla yötä päivää liikkeellä", +vastasi Iisakki. + +Sitten he alkoivat taas jutella lautoista ja lopulta tukkimetsistä. + +Sillä välin oli joen jää ylempää katkennut niin, että kun he +katsoivat suvannolle, oli se ihan sakeanaan jäätelejä. Ja tulva yhä +nousi. + +Nuottaniemen rannassa oli vesi jo niin korkealla kuin menneinä +vuosina oli ollut korkeimman tulvan aikana. Vihaista vauhtia +soluivat jäätelit kivistä rantatörmää vasten ja jatkoivat sitten +matkaansa kapenevalle väylälle, jossa virta alkoi niitä painaa +koskelle päin. + +Paloniemen Heikin vene oli vedetty kauas törmälle, ja hän itse oli +kuin arestissa, sillä poikki suvannon ei ollut yrittämistäkään, +ennenkuin jäiden kulku vähenisi. + +Koskelta kuului kauhean kova pauhu, semmoinen jyske ja tohina, että +korkea rantatörmä tuntui tärisevän. + +Näin mahtavaa ja pikaista jäänlähtöä ei ollut sattunut moneen +vuoteen. Hanna ei muistanut kuin yhden, ennen pienenä tyttönä +ollessaan, jolloin äitikin vielä eli. + +Illalla, kun aurinko jo paistoi melkein suoraan pohjoisesta, alkoi +jäiden kulku suvannolla harveta. Ja joki virtasi tulvasta väkevänä +niin kaukaa kuin silmä kantoi. + +Hanna seisoi muiden seurassa rantatörmällä ja katseli pohjoiseen +jokea pitkin, joka välkkyi kultaisena kenttänä ilta-auringon +ihanassa paisteessa, ja hänestä näytti, kuin se virtaisi suoraan +päivän juurelta voimakkaana ja kevätriemuissaan. + +Mutta vielä tiedettiin tulevan jäitä, sillä ylempänä oli joki yhä +jään peitossa. Mutta kun jäätelit suvannolta vähenivät, työnsi +Paloniemen Heikki venheensä vesille ja läksi soutamaan +kotirannalleen. + +Ottaen tulvan voiman lukuun hänen täytyi ensin soutaa suvantoa +ylöspäin ja sitten vasta kääntää Ruotsin puolen rantaa kohti. + +Iisakki ja Hanna seisoivat rantatörmällä Heikin menoa katsellen. +Hyvin meni. Heikki tunsi kevättulvan voimat ja arvasi soutaa +kylliksi ylös, ettei kosken virta ulottunut puoleensa vetämään. + +"Koskimies se on tuo Heikki!" kehui Iisakki, kun näki Heikin veneen +lähenevän Paloniemen rantaa. + +Mutta kun hän katsoi tytärtään silmiin, näki hän, että Hannan katse +oli jääkylmä ja silmäin ilme melkein eloton. + + * * * * * + + + + +NUOTTANIEMESSÄ kävi liike yhä vilkkaammaksi. Vaikkei lauttoja vielä +ollutkaan ylhäältä saapunut, oli kylään jo alkanut karttua +tukkilaisia. Kerrottiin olevan etelänpuolen miehiä, jotka korttia +lyöden kuluttivat aikaansa lauttoja odottaessaan. + +Nuottaniemessä ei sallittu minkäänlaista jumalatonta menoa. +Senvuoksi ei taloon tullutkaan kuin tuttuja miehiä, joiden tavat +entisestään tiedettiin. Useimmat heistä olivatkin paikkakuntalaisia. + +Iisakki-isäntä toimitteli asioitaan niinkuin ennenkin. Mutta kaikki +huomasivat, että hänessä oli tapahtunut kummallinen muutos. Vaikka +hän nyt oli ystävyydessä naapuriensa kanssa, ei hän enää kuitenkaan +päässyt entiseen pirteyteensä. Kukaan ei tiennyt, mikä häntä +oikeastaan vaivasi. Mutta raskasmielinen hän oli, ja silmien ennen +iloinen ilme oli kuin lakastunut ja himmennyt. Eikä häntä näyttänyt +mikään suuresti liikuttavan. + +Kun tukkilaiset kertoivat hänelle, että se ja sekin, joka +talvellisissa seuroissa oli syntinsä tuntoon tullut, herännyt ja +uskonut itsensä kristityksi, nyt jo oli langennut, maistellen viinaa +ja lyöden korttia etelänpuolen miesten kanssa, ei hän siihen mitään +sanonut, hymähti vain. Sen verran hän kuitenkin oli jollekulle +sanonut, että hän jo seurailtoina oli samaa itsekseen odottanut. +Sillä olihan sellaista aina tapahtunut. + +Näinä päivinä oli ruvettu todenteolla odottamaan lauttoja. Sanomia +oli kuulunut, että niitä jo oli valmiiksi lautattuina metsäjokien +suilla. + +Hanna teki usein asiaa rantatörmälle siihen, mistä näki pisimmän +matkaa jokea pitkin pohjoiseen. Iisakki oli monta kertaa tavannut +hänet siellä istumasta syvissä mietteissä. Mutta isän ja tyttären +kesken ei ollut näinä aikoina puhetta Antista eikä isä liioin ollut +paloniemeläisiäkään maininnut. + +Eräänä aamuna, kun Iisakki puuhaili rannassa, hän huomasi kaksi +tukkilauttaa, jotka vinhaa vauhtia laskivat suvantoa kohden. + +Melkein samalla hetkellä havaitsi ne Hannakin, joka ei unhottanut +katsella joelle. Hän riensi rantaan, johon kokoontui joutilaita +tukkilaisiakin. + +"Jo tulevat ensimmäiset lautat!" huudettiin. + +"Päivälleen viikkoa ennen kuin viime keväänä", sanoi Iisakki, ja +kääntyen miesten puoleen hän lisäsi: + +"Mutta tulva on nyt niin korkea, ettei sovi mennä Korpikoskelle. +Tässä saavat odottaa niin kauan, että tulva laskee." + +Ne miehet, jotka tiesivät ja ymmärsivät asian, vastasivat: + +"Eipä ole tämmöisessä tulvassa Korpikoskea laskettu." + +Hanna tähysteli tulevia lauttoja jännittynein silmin ja mielin. Hän +eroitti jo miehet, jotka pitkien airojen avulla koettivat ohjata +lauttojansa Nuottaniemen rantaan päin. Jo ylempänä heidän oli +ohjattava rantavesille, ettei suvanto, joka sekin näin korkean +tulvan ollessa oli virtava, pääsisi lauttoja painamaan Ruotsia +kohti, jolloin virta vuorostaan olisi vetänyt koskeen. + +Mutta nöyrästi tottelivat raskaat, kankeakylkiset tukkilautat +pitkien airojen komentoa, ja niin ne rantavesiä pitkin hiljakseen +lipuivat Nuottaniemen lauttapaikkaa kohden. + +Hanna tunsi pitkän matkan päähän, ettei Antinlaista miestä ollut +näiden lauttojen päällä. Hänen kauniissa silmissään vilahti katkera +pettymys, ja kuin vihassa hän pyyhkäisi vaalean kiharan huivinsa +alle. + +Antti ei ollutkaan ehtinyt ensimmäisten lauttojen mukaan! + +Kun lautat saapuivat likemmäksi, syntyi jätkälaumassa liikettä, ja +huutoja alkoi kuulua. + +"Laskekaa maihin sinne ylemmäksi, siellä on virrattomampaa", huusi +Iisakki, ja hänen käskyään toteltiin heti. + +Kun lautat iskivät rantaan, juoksi mies köysi sylissä jyrkälle +törmälle ja ehti kietoa köyden paksuun vaajaan, jollaisia sitä +varten oli pystytetty pitkä jono. Mutta vaikka virta siinä olikin +vähäinen, vinkui käsivarren vahvuinen köysi kuin viulunjänne, kun +lautta irtaantui maasta ja yritti eteenpäin. + +"Pysyy se... kyllä vaajat kestävät!" huudettiin. + +Lauttamiehet eivät olleet paikkakuntalaisia, mutta Iisakki tunsi +heidät ja kyseli kuulumisia ylimaista. + +Hannan teki mieli kysyä Antista, mutta malttoi mielensä ja käveli +pettyneenä pihaan. + +Hetken perästä palasi Iisakkikin lauttamiesten kanssa, jotka +aamiaista syötyään vetäytyivät suureen karjataloon nukkumaan. Siellä +oli viileä ja hyvä maata; he olivatkin valvoneet yhteen menoon monta +vuorokautta. + +"Kuuluivat sanovan, että jo tänä iltana saapuu lisää lauttoja", +virkkoi Iisakki tyttärelleen. + +"Niinkö?" sanoi Hanna aivan arvaamattaan vilkkaammin kuin hänen +tapansa oli. Mutta samalla hänelle johtui mieleen kysymys, minkä +vuoksi isä hänelle sen nyt juuri mainitsi. Hän ei kuitenkaan sen +pitemmälti tiedustellut. + +"Taisit jo odottaa Anttia?" sanoi isä hetken päästä. + +Hanna rohkaisi mielensä ja vastasi: + +"Odotin kyllä... monestakin syystä!" + +Hän pani painoa viimeisille sanoilleen, mutta Iisakki ei näyttänyt +sitä huomaavan. Sensijaan hän alkoi puhua: + +"Kun minulle tänä aamuna muistui Koskenalustan Antti mieleen... +kuinka minusta se Antin kävely ja muutkin liikkeet tuntuivat +muistuttavan niin ihmeesti Niilo Iisakki-vainajata... En tiedä, +oliko minun paha vai hyvä, kun semmoinen mieleen juolahti... se oli +niin kummallista... Onko sinusta siltä näyttänyt... Muistelehan +Antin kävelyä ja päänliikkeitä!" + +Hanna säpsähti isänsä puheesta. Isä ei ollut sentapaisista asioista +koskaan puhunut. Ja rajatonta riemua Hanna tunsi sydämessään. + +Hän seisoi hetkisen ja mietti, silmät loistavina ja suu hiukan +hymyssä. + +"Kun nyt oikein muistelen, niin kyllä niin onkin. Antti kävelee +aivan niinkuin Niilo Iisakki-vainajakin! Mutta en minäkään ole ennen +sitä ajatellut..." + +"Kummasti se johtui minunkin mieleeni, aivan kesken muiden +ajatusten", sanoi Iisakki. + +He olivat jutelleet pihalla ja lähtivät nousemaan sisälle. Silloin +he havaitsivat, että Paloniemen rannasta lähti vene Nuottanientä +kohti. Siinä istui kaksi miestä, toinen soutaen, toinen pitäen +perää. + +Ja Iisakki ja Hanna arvasivat, että ne olivat paloniemeläisiä, isä +ja poika, jotka olivat tulossa taloon lauttojen laskun ajaksi. + +Mutta kumpikaan ei virkkanut näkemästään mitään. + + * * * * * + +Illalla ja seuraavana yönä saapui lisää lauttoja. Nuottaniemessä +oltiin valveilla koko yö. Kevätkesällä, lauttojen kulun aikana, ei +ollutkaan eroa yöllä ja päivällä. Liikettä ja humua oli öisin +niinkuin päivinäkin, öisin melkein vielä enemmän. Kiire oli, ja +Pohjolan kesä on lyhyt. + +Mutta alkukesästä ovat yöt yhtä valoisia kuin päivätkin, ja ihmiset +nukkuvat silloin vain nimeksi. + +Hannakin oli valvonut koko yön. Paloniemeläiset olivat hekin olleet +lauttoja vastaanottamassa; ainoastaan Iisakki oli aamupuolella yötä +mennyt nukkumaan. + +Eräiltä tuttavilta lauttamiehiltä Hanna oli saanut kuulla, että +Antti oli tulossa; aamupäivällä hänen arveltiin saapuvan. Se tieto +lohdutti Hannaa, ja nyt hän odotti Antin tuloa verrattain +levollisena. Hän ei kuitenkaan juossut rantaan, kun näki taas uuden +lautan tulevan, vaan katseli ikkunasta, josta näki yhtä kauas ja +yhtä hyvin kuin rantatörmältäkin. Paloniemeläisten silmät seurasivat +häntä ja hänen liikkeitään; siltä hänestä ainakin tuntui. + +Huh, kuinka hänestä oli ilkeätä, kun hän arveli sekä isän että pojan +mustankiiltävien silmien häntä katselevan! Vastenmieliseltä oli +tuntunut sekin, kun Juhani, tietäessään, ettei ollut ketään +näkösällä, koetti tarttua häneen pitkällä luisevalla kädellään, +jonka sormet olivat suipot kuin talikonpiikit. Se puistatti, ja +kylmät väreet tuntuivat sydämessä asti. + +Mitähän ne miettivät! + +Ja mitä sitten miettinevät...! + +Hanna oli toivonut, että paloniemeläisetkin menisivät nukkumaan +huoneeseensa, joka oli heitä varten lauttojen laskun ajaksi +varustettu. Mutta yhä he hommailivat lautoilla, vaikka päivä jo oli +korkealla. + +Eivätkö he poistuisikaan, ennenkuin Antti saapuisi? Kerran hän jo +kävi rannassa ikäänkuin jollakin asialla ja sanoi heille sivumennen, +että vuoteet olivat molemmille valmiina. + +Mutta tulva oli alkanut laskea, eikä sen tarvitsisi enää paljoa +pudotakaan, että uskaltaisi lähteä koskelle. + +Miehet viipyivät siinä ja kyhnäilivät soutukantoja paikoilleen! +Aivan kuin tietäisivät, että hän odotti Anttia! + +Hannaa suututti. Mutta hän päätti mielessään olla sen enempää +ujostelematta, jos he olisivat siinä lautalla vielä silloinkin, kun +Antti ilmestyisi. + +Yhä uusia lauttoja tuli, niin että koko suvannon ranta oli tukkien +vallassa. + +Ja vihdoin nousivat Heikki ja Juhani törmälle ja läksivät astumaan +pihaan. Hanna kuuli heidän menevän huoneeseensa keskenään jutellen. + +Samalla hän silmäsi joelle ja näki taas lautan kulkevan juuri siinä +kohden, jossa joki leveni suvannoksi. Kolme oli siinä miestä, ja +Hanna tunsi jo näin pitkän matkan päähän Antin. Tunsi siitä, että +Antin asento lautan airoa painaessa oli miehekkäämpi kuin toisten. + +Hänen sydämensä alkoi sykkiä riemusta, ja vaikka lautta vielä olikin +verrattain kaukana, ei hän malttanut olla sisällä, vaan läksi +törmälle. + +Onneksi oli paloniemeläisten huoneen ikkuna pihalle päin. He eivät +näkisi Antin tuloa. + +Kun Hanna ilmestyi rantatörmälle, heilautti yksi miehistä lakkiaan +sinne päin... + +Se oli Koskenalustan Antti! + +Hanna heilautti huiviaan. + + * * * * * + +Koskenalustan Antti oli miesten komeimpia. Hänen vartalonsa tosin ei +ollut pitkä, mutta voimakas ja siro. Kasvot olivat miehekkäät, ja +sinisissä silmissä oli lempeä ilme. Hän oli niin ahavoittunut, että +iho oli ruskea kuin solanahka. Puhuessa välkkyivät hänen lujat, +valkoiset hampaansa, ja hänen hymynsä oli miellyttävää. + +Hanna painoi hänen kättänsä lujasti ja katsoi syvälle silmiin. Antin +sinisilmissä leimahti ilo, ja kasvoille ilmestyi kuin päiväpaiste. + +Kun heidän lauttansa oli saatu kiinni, läksivät he nousemaan +törmälle. + +Siinä tuli Iisakki vastaan. + +"Terveisiä ylimailta!" tervehti Antti. + +"Niinpä sieltä pojat taitavat hengissä palata", tervehti Iisakkikin +nähtävästi hyvällä tuulella. Harma huomasi, että isän otsaryppy oli +kokonaan kadonnut ja että hän katseli Anttia tyytyväisenä. + +"Lienetkö ajatellut, että Jumala on vaaroissasi sinua varjellut ja +vielä armon aikaa sinulle antanut?" sanoi Iisakki hetken päästä, kun +Antti oli kertonut, minkälaisista vaaroista hän oli sattunut +pelastumaan. + +Kysymys koski Anttiin, sillä hänen kasvojensa ilme kävi vakavaksi. +Hän ei kuitenkaan ehtinyt mitään vastata, sillä samalla tulivat +siihen paloniemeläiset, isä ja poika, kuin rantaan menossa. + +"No käskehän nyt Antti sisälle ja tarjoa ruokaa. Arvatenkin hän +tahtoo talossa levähtää." + +Iisakki sanoi sen erinomaisella äänenpainolla, vuoroin Hannaan, +vuoroin Anttiin katsahtaen. + +Paloniemeläiset seisoivat vieressä, ja kun Hanna silmäsi heihin, +pälyivät molempain miesten silmät samalla tavalla kuin Hanna joskus +ennenkin oli nähnyt niiden tähystelevän, kylmänilkeästi. Heikin +katseessa varsinkin oli kuin pirullista vihan liekkiä. + +Lieneekö isä sitä huomannut? + +Hän itse koetti olla levollinen niinkuin tavallisesti, mutta +sittenkin näkivät paloniemeläiset, että Hannan kasvot loistivat ja +että hän äkkiä oli kuin muuttunut nuoremmaksi ja vilkkaammaksi. + +Iisakkikin näytti pirteältä kuin nuoret miehet. + +Hanna ja Antti menivät taloon, mutta paloniemeläiset ja Iisakki +kävelivät rantaan. + +"Onko vesi kääntynyt menemään?" kysyi Iisakki, joka oli yöllä +nukkunut. + +"Toista korttelia on mennyt sitten eilisillan, ja kun toisen +korttelin vielä menee, niin..." vastasi Heikki. + +"Ei, ei vielä", varoitti Iisakki. "Nyt on Varsankallion virta +väkevimmillään... Eiköhän virta paina vielä kallioon..." + +"On niitä lauttoja tällä vedellä ennenkin laskettu", sanoi Heikki. +"Mutta saisihan tulva vielä laskea." + +Lauttamiehet, jotka kuulivat perämiesten keskustelun, sanoivat: + +"On vainkin näin korkean tulvan ollessa ennenkin Korpikoskelle +uskallettu." + +Ja muun puheen puutteessa he alkoivat leikillään syyttää Iisakkia +arkuudesta, kun ei enää uskaltanut perämieheksi lähteä. + +"Vanhuus tulee", sanoi Iisakki, "eivätkä silmäni enää ole niin +tarkat kuin ennen. Jo saavat nuoremmat miehet minun puolestani +laskea lautat..." + +"Tottahan sentään jonkun lautan laskette", toivoivat lauttamiehet. + +"No niin olen ajatellut, että minulta se jo jää", vastasi Iisakki. + +Paloniemen Heikki ja Juhani olivat sillä aikaa menneet niiden +lauttojen päälle, joita jo oli koskea varten varattu. Kumpikaan ei +puhunut mitään, mutta molemmat ymmärsivät, että se, mitä huhuna +olivat kuulleet, olikin totta ja että heidän toiveensa olivat varsin +vähäiset. Hannan käytös Anttia kohtaan ja Iisakin erinomainen +iloisuus todistivat, että Antti oli tervetullut mies taloon. + +Isään näytti asia koskevan vielä kipeämmin kuin poikaan, sillä hän +käsitti nyt hyvin, minkä vuoksi Hanna oli vastauksensa antamisen +lykännyt syksyyn. Mutta pojalleen hän ei ilmaissut ajatuksiaan. + +Hänen mustissa silmissään syttyi vain outo palo, ja hänen +sieraimensa levenivät tuontuostakin. Hänen ajatuksissaan poltti, ja +hän alkoi pelätä, että hänen viisaasti laskettu verkkonsa sattuikin +väärin päin. Sillä hän se oli toimittanut Iisakin sairaan +Kero-Pietin viereen... siinä ensin vakuuttaakseen syyttömyyttään +Niilo Iisakin kuolemaan... ja saadakseen saarnamiehen puhumaan +Juhanin ja Hannan naimisesta, josta piti tulla heidän ikuisen +ystävyytensä merkki... + +Ja myöntänythän olikin Iisakki, toivonut samaa kuin hänkin... + +Mutta nyt Iisakki käyttäytyi Koskenalustan Anttia kohtaan kuin tämä +olisi ollut hänen paras poikansa! Sillä jo keväällä hän kehui +Anttia, vanha kelmi! + +Heikki puri hammasta ja käänteli mälliä suussaan, mutta koetti pysyä +tyynenä, ettei poika mitään huomaisi. Kun hän oli panemassa airoa +paikoilleen, kirkastuivat kuitenkin äkkiä hänen kasvonsa, ja +mustissa silmissä leimahti tuli. Hänen aivoissaan oli syntynyt +rohkea tuuma, ja jos se menestyisi,--ja sen täytyi menestyä,--ei +mikään olisi esteenä hänen toiveittensa toteutumiselle. Siihen +mennessä oli kärsittävä ja nieltävä kaikki karvaat palat, +teeskenneltävä, niinkuin ei Antin olo heihin mitään vaikuttaisi, +ikäänkuin eivät ymmärtäisi, että Antti... + +Mutta Juhanille oli asia valaistava! + +Hän oli jo ehtinyt miettiä, kuinka kaikki tapahtuisi ja pitikin +toimittaa. Niin vain! Juhanin tuli olla samalla lautalla, sitten ei +mitään epäiltäisi... eikä osattaisi epäillä... + +"Elä sinä ole milläsikään, vaikka Hanna näyttää pitävän +Koskenalustan Antista", alkoi hän puhua Juhanille. "Isänsä tahtoa +täytyy Hannan noudattaa, ja Iisakin kanssa olemme asian sopineet. +(Itsekseen hän mietti: Mainio mies se Kero-Pieti! Hän se sai Iisakin +suostumaan!) Olehan vain, niinkuin et Antista mitään tietäisi... Ja +kun Kero-Pieti syksyllä kulkee tämän kautta, toimitan minä, että +pannaan kuulutuksille..." + +Poika ei vastannut isänsä puheisiin, mutta sen hän kyllä tunsi, että +Hanna nyt oli loitommalla hänestä kuin koskaan ennen. Mutta hän ei +myöskään käsittänyt, mitä isä tarkoitti. + +Heikki oli nähtävästi tyytyväinen äsken tekemäänsä päätökseen, sillä +hänen synkät ilmeensä muuttuivat iloisemmiksi, ja mälli pysyi +pitemmän aikaa paikoillaan. + +Saatuaan lauttansa koskikuntoon molemmat lähtivät pihaan. He eivät +vieläkään menneet nukkumaan, vaan astuivat pirttiin. + +Antti oli jo syönyt ja istui nyt pirtissä Iisakin ja muutamien +muiden lauttamiesten seurassa juttelemassa. + +Heikki ja Juhani istuivat joukkoon, ja siinä puheltiin +koskenlaskusta. Hanna kuului puuhailevan keittiössä. + +Paloniemen Heikki tuntui olevan erinomaisen puheliaalla ja hyvällä +tuulella. + +"Äsken kun juteltiin, että Korpikosken perää ei enää ole muita kuin +me, Juhani ja minä, tämän talon Iisakki kun ei enää aio perämieheksi +ruveta, niin nyt hoksaankin, että tässähän on nuori perämies, tämä +Koskenalustan Antti..." + +Heikki katsoi sitä sanoessaan Anttiin. Iisakki vaikeni ihmetyksestä, +mutta lautankuljettajista sanovat jotkut: + +"No, Antista kyllä Korpikosken perämieskin tulee, jos tahtoo. +Muoniosta asti on laskenut kaikki kosket!" + +Antti itse ei virkkanut mitään, mutta Iisakki sanoi: + +"Miksi ei? Tarkkasilmäinenhän se on Antti, ja onhan hän pienestä +pojasta asti Korpikoskea alas viiltänyt..." + +"Sepä se", sanoivat lauttamiehet. "Ei siinä muuta ole kuin että ensi +kerta on ensi kerta... ja ensin käy joitakuita lauttoja soutamassa, +kun Paloniemen Heikki on perämiehenä..." + +"Uskaltaisikohan koettaa", sanoi nyt Anttikin. + +"Kyllä sinä uskallat. Ensi kerta on ollut meidänkin Juhanilla ja +niin Iisakilla ja minullakin", sanoi Antin puheeseen Paloniemen +Heikki. "Ja perämiehiä nyt tarvitaan!" + +"Ensi kerta oli meilläkin", myönsi myös Iisakki. + +Ja lauttamiehet selittivät, että näillä lautoilla, jotka jo olivat +talon rannassa, oli tavaton kiire, ja toisia varisi alas ylimaista. +Elleivät nämä edestä ehtisi, syntyisi Nuottaniemen suvannossa +semmoinen tungos, että pian tulisi tiukka paikka... + +"Niinkuin kerran tuli", muisteli Paloniemen Heikki. "Oli samanlainen +tulva kuin nyt, ja koskessa kovasti vettä. Lauttoja karttui +suvantoon yhä lisää. Tämä Iisakki makasi silloin sairaana enkä +minäkään uskaltanut lähteä laskemaan, vaan odottelimme tulvan +alenemista... Silloin eräänä yönä tuli kova pohjatuuli, repi lautat +irti ja vei koskeen, yksin puin hajoittaen... Se maksoi puulaakeille +tuhansia..." + +"Niin kävi", vakuutti Iisakki. "Kyllä minäkin muistan, minkälaista +se oli." + +Sen olivat nämäkin lauttamiehet kuulleet, ja siitä asti oli koetettu +kaikin voimin semmoista ääretöntä vahinkoa estää. Mutta voisihan +niin vieläkin tapahtua tulvan ollessa näin korkealla, jos lauttoja +paljon karttuisi. + +"Voi hyvinkin!" myönsi Paloniemen Heikki. + +Niin siinä juteltiin, mutta vähitellen poistuivat lauttamiehet mikä +minnekin levähtämään. Heikki ja Juhanikin menivät huoneeseensa, ja +edellinen arveli veden jo vuorokauden kuluttua alkavan olla sillä +määrällä, että uskaltaisi ryhtyä lauttoja koskesta laskemaan. Sillä +tulva oli hyvää vauhtia vähenemässä. Iisakki poistui myös +ulkohommiinsa, ja Hanna ja Antti jäivät kahden. Heillä oli paljon +selittämistä toisilleen. + +Hanna oli kuullut heidän äskeisen keskustelunsa ja kysyi nyt +Antilta: + +"Uskallatko omin päin ruveta perämieheksi?" + +"Uskallan. Olisin tahtonut jo viime kesänä ja sitäkin ennen." + +Hannan silmät loistivat. + +"Saisi niille paloniemeläisille näyttää, että on niitä muitakin kuin +he, jotka perämieheksi pystyvät. Jos minä olisin mies, uskaltaisin +milloin hyvänsä", puhui hän innoissaan. + +"Koetan minä", sanoi Antti. + +Hanna istuutui hänen viereensä penkille. + +He olivat hetken hiljaa. + +"Kaiketi olet kuullut huhuja Paloniemen Juhanista ja minusta?" sanoi +sitten Hanna, katsoen Anttia suoraan silmiin. + +"Olen minä kuullut..." + +"Uskoitko?" + +"Ajattelin: isänsä tytär on Hanna, ei saata valehdella, ei tahdo +pettää! Ei olisi kättä pusertanut erotessa, ei olisi sanonut: muista +minua! jos toista ajatteli..." + +"Ei petäkään eikä tahdo valhetta puhua..." + +Ja Hanna laski pehmeän käsivartensa Antin kaulaan. + +"Minun olet, jos et muita muista!" sanoi hän. + +"En koskaan ole muita ajatellutkaan!" + +He katsoivat toisiaan syvälle silmiin, ja molempien sydän täyttyi +puhtaan lemmen tunteilla. + +"Et vielä isälle puhunut Niilo Iisakin asiasta?" kysyi Hanna hetken +päästä. + +"En vielä. Mutta puhun, kun kahden kesken pääsemme!" + +"Sinun se onkin puhuttava, sinua hän parhaiten uskoo." + +Antti mietti hetken ja sanoi sitten: + +"Ja Paloniemen Heikkikö vakuuttaa syyttömyyttään?" + +"Niin tekee... ja isä uskoo Heikkiä, he ovat tehneet sovinnon..." + +Ja Hanna kertoi Iisakin talvellisesta matkasta sairaan saarnamiehen +luokse. + +"Jo on kummaa!" arveli Hannan puheisiin Antti, sinisissä silmissään +miettivä ilme. + +Samassa aukeni pirtin vankka ovi, ja Iisakki tuli sisälle. Antti +punastui, mutta Hanna ei liikahtanutkaan, siinä kun istui Antin +vieressä. Eikä Iisakki näyttänyt olevan tietävinänsäkään siitä, että +he niin vierekkäin istuivat. + +"Jopa kuulin hyvän uutisen", sanoi Iisakki, kun oli kävellyt +puoliväliin pirtin lattiaa. "Kero-Pieti on kotiinsa päin menossa +tätä jokivartta ja kuuluu pitävän seuroja täällä, ainakin parina +iltana..." + +"Kuka kertoi?" kysyi Hanna, uutisen johdosta vilkastuen. + +"Tuohon saapui äsken pihalle kaksi Alakylän miestä, lautansoutajia, +ja ne kertoivat. Alakylässä kuuluu jo olevan tulossa." + + * * * * * + +Kun Paloniemen Heikki heräsi nukkumasta, meni Iisakki hänelle hyvänä +uutisena kertomaan Kero-Pietin tulosta. + +Mutta Heikki murjotti synkkänä, ja uutinen näytti vaikuttavan häneen +päinvastoin kuin Iisakkiin. + +"Tuleepa sopimattomaan aikaan näin kiireellisimmän lauttojen laskun +päivinä", sanoi hän: + +"Ei hän täällä kauan jouda viipymään", sanoi Iisakki nuhtelevalla +äänellä. + +"Enpä joutaisi nyt minäkään", vastasi Heikki tyytymättömin ilmein, +"en joutaisi seuroissa istumaan..." + +"Ei Herra katso aikaa eikä paikkaa silloin, kun Hän meidät pois +kutsuu", sanoi Iisakki. + +Nyt Heikkikin vasta heräsi omista mietteistään ja myönsi Iisakin +olevan oikeassa. + +Mutta Iisakin tuntoon jäi kummallinen pistos, ja hänkin huomasi, +että Heikin silmissä oli erinomaisempi kiilto. + + * * * * * + + + + +TULVA alkoi aleta. Joki oli luonut jääpeitteensä jo tuntureilta +asti, ja kesä kiirehti tuloaan. Nuottaniemessäkin oli kevätkylvöjen +teko näinä päivinä lopetettu, ja varsinainen lauttojen lasku alkoi. + +Paloniemen Heikin ollessa perämiehenä oli jo parina yönä laskettu +lauttoja, vaikkei koski vielä ollutkaan hyvällä vedellä. Juhani ei +ollut vielä omin päin laskenut, ja Antti oli vasta jonkun kerran +soutumiehenä käynyt kosken alla. + +Mutta yhä karttui lauttoja. + +Oli ilta. + +Paloniemen Heikki oli esitellyt, että Juhani ja Antti lähtisivät nyt +kosken alle samalla lautalla. Silloin he saisivat yhdessä tarkata, +kuinka oli laskettava, jotta lautta ei iskisi Puurnunleukaan eikä +syöksisi Varsankallioon. Sitten heidän sopisi kummankin ominpäin +laskea. Heikkiäkin alkoi jo väsyttää. + +Nuottaniemessä oli paljon väkeä, sillä Kero-Pietin odotettiin samana +iltana tulevan. Oli kokoontunut kristityitä etäämpääkin, ja Ruotsin +puolelta oli paljon kansaa soutanut. Ei ollut koskaan ennen +tapahtunut, että kukaan saarnamies olisi näin lauttojen laskun +aikana osunut seuroja pitämään Nuottaniemeen. Eikä suinkaan olisi +nytkään niin käynyt, ellei Kero-Pietin, huonontuneen terveytensä +takia, olisi ollut palattava aikomaltaan pitkältä saarnamatkalta. + +Lauttamiesten mieliin ei Kero-Pietin tulo näyttänyt vaikuttavan. +Heillä ei ollut aikaa ajatella Kero-Pietin saarnoja eikä odottaa +seura-iltoja, sillä tukeilla oli kiire maailman markkinoille. +Eivätkä he juuri välittäneetkään. Useimmat heistä olivat uppo +uskottomia, joihin Jumalan sanan kuuleminen ei näin kesän aikana +vähääkään tehonnut. Iisakki tunsi heidät jo entisestään. Eikä siitä +heille paljon puhunutkaan. Mainitsi kuitenkin, että Kero-Pieti aikoi +täällä saarnata. + +Joukossa oli sentään joku, joka kunnioituksesta vanhaa perämiestä +kohtaan aikoi tulla kuuntelemaan. + +"Ellei teillä itsellänne ole halua, elkää tulko... Ei Jumala anna +itseänsä pilkata", sanoi heille Iisakki. + +Siihen eivät suulaimmatkaan vastanneet mitään. + +Laskettava lautta oli jo lähtövalmiina rannassa. Siihen oli +varustettu uudet soutukannot ja pantu vankimmat airot. Kyllä se nyt +Korpikosken kuohutkin kestäisi! + +Miehet olivat myös valmiina, ja suuri joukko seuramiehiäkin +kokoontui rantatörmälle. + +Hanna ja Antti olivat jääneet muista jälkeen. + +"Huomenna, kun sinä olet perämiehenä, lähden minäkin kosken alle", +kuiskasi Hanna Antille. "Nytkin lähtisin, mutta en jouda... +Kero-Pieti on kai pian talossa..." + +"Uskallatko lähteä minun ollessani perämiehenä?" kysyi Antti, ja +hänen silmänsä säteilivät riemusta. + +"Sinun kanssasi uskallan mihin hyvänsä!" + +Hannan ääni oli varma. + +"Tulen koskentaipaleelle vastaasi, jos joudan", lupasi hän. + +"Tule! Poikkeamme Viuhkuraiseen kahvia juomaan", sanoi Antti +iloisesti. + +Anttia kiirehdittiin lautalle. Muut soutumiehet olivat jo +paikoillaan. + +Kun Hanna ja Antti joutuivat törmälle, osuivat Hannan silmät +Paloniemen Heikkiin, joka seisoi jo etupäässä lauttaa, perämiehen +paikalla. Heikin silmät pälyivät niin kummasti. Hanna yritti jotakin +sanoa Antille, mutta tämä meni jo törmän alle. + +"Löysätkää köydet", kuului Paloniemen Heikin komento. + +Lautta irtaantui pian jyrkästä törmän kupeesta ja lähti hitaasti +kulkemaan loitoten rannasta. + +Juhani oli etupään miehenä, mutta jälkipäässä oli Antti ja kolme +muuta paikkakuntalaista. + +Ilta-auringon valaisemaa suvantoa pitkin kulki lautta verkkaan +niemen ohi ja painui sen kohdalla Ruotsin puoliselle rannalle, jossa +virta jo alkoi olla voimakkaampi, vieden lauttaa mukanaan. Miehet +seisoivat jouten airoissaan, mutta niemen kohdalla käännettiin +etupäästä Ruotsin puolen virtaan, josta oikea reitti veti koskelle. + +Rannalla seisojat poistuivat vähitellen pihaan, ja lauttamiehet +alkoivat varustella toisia lauttoja koskea varten. + +Hanna seisoi rantatörmällä niin kauan kuin näki lautan joutuvan +Ruotsin virtaan, josta alkoi vihaisempi vauhti. Mutta sitten se +katosi näkyvistä rantatörmän ja männikön taakse. + +Hanna katseli hetken aikaa nuoressa lehdessä olevia puita, jotka +kesäisen ihanina seisoivat männikön laidassa ja vaarojen kupeilla. +Tuntui olevan tämän alkukesän kaikkein ihanin ilta. + +Koski ulvoi, sen pauhu kuului merkillisen hyvin kuin männikön yli +lentäen. + +Hannan teki mieli lähteä koskelle nähdäkseen, kuinka lautta huristi +hyrskyissä. Olihan hän nähnyt lauttojen satoja kertoja vilahtavan +Korpikosken alle, kun rannalta katseli. Mutta nyt tuli erikoinen +halu, vaikkei olisi aikaakaan ollut. + +Hän ei mennyt enää sisälle, vaan käveli suoraan polulle, joka +männikön halki vei kosken rannalle. + + * * * * * + +Hanna saapui Varsankallion kohdalle. Kallio seisoi yhtä vankkana +kuin ennenkin keskellä kovimpia hyrskyjä. Vaikka tulva olikin +alentunut, roiskahteli vieläkin sen kylkiin iskevistä laineista +vaahto kallion räystäälle saakka... + +Sen kallion kupeella oli nuoren miehen hauta! + +Hannaa vähän puistatti, kun hän muisti Niilo Iisakkia ja niitä +toisia, jotka lautan hajotessa painuivat kallion kyljessä pohjaan. + +Hän katseli ylöspäin, mutta lauttaa ei vielä näkynyt. Ruotsin +virrassa se kulki verrattain hitaasti, sen hän tiesi. Hän lähti +huvikseen kävelemään kosken törmää ylöspäin. Nyt hän oli +vihaisimpien hyrskyjen kohdalla. + +...Hän muisti, kuinka he menneenä kesänä, hän ja joukko toisia kylän +tyttöjä, juhannusyönä kävivät lautalla kosken alla. Tulva oli +silloin näin korkea kuin nytkin. Antti oli ollut samalla lautalla. +Aallot löivät heitä vastaan niin, että heiltä kastuivat kaikki +vaatteet... Tukkilaiset nauroivat... Se oli hauska juhannusyö. Hän +palasi kosken alta kahden kesken Antin kanssa... + +Silloin he puhuivat ensi kerran lämpimämmin, Viuhkuraisen luona +istuessaan... + +Hän oli jo ehtinyt Puurnunleuan luo, joka pitkänä, teräväkärkisenä +kielekkeenä pistää Ruotsin puolen korkeasta rantatörmästä melkein +puolikoskeen. Siinä on vaarallinen paikka. Sen luota virta syöksee +kuin vihainen peto suoraan Varsankalliota kohti. Senvuoksi oli +lautat näin korkealla vedellä jo Puurnunleukaa ylenmpänä saatava +kääntymään siihen virtaan, joka painoi Suomen rantaa vasten, ja +siitä ohjattava Suomen puolista reittiä ohi Varsankallion... Mutta +tulvan laskettua vei syvempi väylä Varsankallion ohi Ruotsin +puolista rantaa pitkin... + +Puurnunleuka välkkyi ilta-auringon valossa ja vaahdot myllersivät +sen terävää kärkeä vasten. Koko koski oli kuin monipäinen peto, joka +vihansa vimmassa kiiti alas tuntureilta, sieraimistaan vaahtoa +pärskyen. + +Puurnunleukaa ylempänä näkyi Paloniemen talo, jonka kohdalta vasta +oikea koski alkoi... + +Mutta lautta oli vieläkin niemen takana, niin ettei Hanna sitä +nähnyt. Mutta hän tiesi, että se pian tulisi näkyviin talon +rannassa, loitoten keskiväylälle, jossa vauhti kiihtyi, niin että +rannat vilkkuivat. + +Hanna ei mennyt enää ylemmäksi. Hän istahti kivelle ja varjosti +kädellä silmiään nähdäkseen milloin lautta tulisi Paloniemen +näkyviin. Siitä, missä Hanna nyt istui, näkyi parhaiten koko väkevin +koski. Uhkaavana näkyi terävä Puurnunleuka, Varsankallion +tummanruskea, koloinen kylki ja alempana Viuhkuraisen mutka, joka +väkisten kiskoi lauttoja ranta-kallioita vasten. Mutta Viuhkuraisen +mutkassa silisivät kosken kyljet, ja veden voimat vilistivät +valkoisena harjana kapenevaan korkearantaiseen uomaan, joka näytti +painuvan kuin maan alle. + +Hanna joutui siinä vielä jatkamaan mietteitään, niitä, joita oli +näinä päivinä mielessään hautonut. Hänelle oli johtunut mieleen +montakin kysymystä, joihin hän oli koettanut löytää vastausta ja +selvitystä, mutta jotka yhä tuntuivat epäselviltä ja kummallisilta. + +Hän oli odottanut paloniemeläisten puolelta jotakin erinomaisempaa, +kun nämä saivat tietää ja nähdä hänen suhteensa Anttiin. Oli +kuvitellut, että isä ainakin viime tingassa kallistuisi +paloniemeläisten puolelle ja rupeisi häntä kehoittamaan... Hän oli +Antin tuloa odottanut pelon ja toivon vallassa... ja nyt! + +Paloniemeläisissä hän ei ollut huomannut muuta erinomaisempaa kuin +että isä-Heikin silmät päilyivät niin oudosti. He olivat niinkuin +eivät olisi aavistaneetkaan, että hänen ja Antin suhteet olivat niin +läheiset... niinkuin olisi muitta mutkitta selvää, että Juhani ja +hän syksyn tullessa menisivät naimisiin... + +Se tuntui kummalliselta, eikä Hanna osannut sitä selittää. Hän ei +siitä kuitenkaan suuresti huolehtinut. He saisivat sen kyllä tietää +aikanaan, jollei ennen, niin ainakin syksyllä. Hän oli varma +itsestään ja Antista myöskin! + +Sen hän kuitenkin oli selvästi nähnyt, että Antti oli isästäkin +mieluinen. Hän oli monta kertaa näinä päivinä pannut merkille, että +isä aina tuli hyvälle tuulelle, kun Antti sattui olemaan +näkösällä... + +Mitä isä sanoisi kuullessaan, kuinka Antti uskoi veli-vainajan +hukkuneen? Alkaisiko uudestaan epäillä Paloniemen Heikkiä vai +otaksuisiko Antin erehtyneen? + +Hanna oli hetkeksi unohtanut katsoa koskelle, niemelle päin. Mutta +kun hän nyt, kesken kuumimpia mietteitänsä, sinne päin silmäsi, näki +hän lautan tulevan vihaista vauhtia jo tällä puolen niemen... näki +miesten soutavan voimansa takaa kauemmaksi rannasta. + +Hän nousi istumaan kiveltä, huivi valahti hartioille ja hänen +aaltoilevat hiuksensa välkkyivät ilta-auringossa. Hänen silmiinsä +ilmestyi tarkkaava, melkein tuima ilme, kun hän tähysti lautan +tuloa. + +Nyt he herkesivät soutamasta! + +--Sepä kummaa!--mietti Hanna.--Liian varhain heittivät +soutamasta...edemmäksi olisi pitänyt lautan päästä! + +Hanna muisti, kuinka isä laski... niemen nenän kohdalla melkein +poikittain... Nyt se menisi ehkä liian likeltä Puurnunleukaa, +joutuisi virtaan ja äkkiä painaisi etupään leuan nokkaan... + +Varomattomasti he laskivat! + +Hannan jännitys kasvoi, hermot jäykistyivät, katse kirkastui. + +Nyt vesi jo vaahtosi lautan etupäässä, se keinui keveänä kuin +pärekori... nyt oltiin jo Puurnun virrassa... + +Hannasta näytti, että etupää viilsi suoraan Purnunleukaa kohti... +lautta keinui, miehet seisoivat airojen ponsissa, valkoisiin +hyrskyihin paistoi päivä... + +Hanna tunsi miehet lautalla, mutta sieltä ei voitu huomata häntä +eikä kenelläkään ollut aikaa maalle päin silmäillä... + +Koski ulvoi. Puurnunleuassa roivi valkoinen vaahto, ja kuohut +viskautuivat keskelle lauttaa. + +Nyt he olivat jo ihan likellä Puurnunleukaa... Hyvä Jumala, kuinka +likellä! Näytti siltä, että etupää oli menossa suoraan leukaan, +ainakin leuan puolinen nurkka... Jälkipään miehet näyttivät +soutavan... etupään miehet peittyivät äkkiä Puurnunleuan vaahtoon. + +Vähään aikaan Hanna ei nähnyt yhtään miestä eikä lauttaa... + +Hän ymmärsi siitä, että etupää oli koskenut Puurnunleukaan... + +Hänen ajatuksensa paloivat kun tulessa... Koski huusi ja ulvoi, +vaahto roivi... + +Äkkiä virta heitti lautan jälkipään selälle päin... lautta kääntyi +silmänräpäyksessä, ja äskeinen jälkipää viilsi hirmuista vauhtia +etupäänä siihen vuolteeseen, joka vei suoraan Varsankallioon... + +Miehille tuli silloin hätä ja hoppu. He juoksivat edestakaisin... +Jotkut soutivat... Hanna ei eroittanut heistä muuta kuin vilkkuvat +puserot ja lakit, ei tuntenut ketään varmasti... + +Maailma alkoi musteta hänen silmissään... Hirveä hätä oli +pakahduttaa sydämen, ja hän syöksi törmän alle ikäänkuin avuksi +rientäen... + +Mutta siinä hän tuli tajuihinsa... hän ymmärsi, etteivät mitkään +ihmisvoimat enää pystyisi estämään lauttaa törmäämästä +Varsankallioon... + +Hän nousi juosten törmälle, koetti huutaa, mutta koski nieli hänen +äänensä, niin ettei hän sitä itsekään kuullut. + +Nyt hän tunsi Antin, joka seisoi ihan etupäässä... + +Hyvä Jumala! Armahda heitä! + +Mutta koski nieli, lautta kiiti nyt nuolena suoraan Varsankalliota +kohti... Pian oli etupää yksin puin hajallaan... miehet koskessa... + +Silmänräpäys vielä... + +Hanna koetti sulkea silmänsä, huusi ja painoi molemmin käsin +rintaansa, mutta hän näki kuitenkin... + +Lautan etupää jyskähti hirmuisella vauhdilla kallion kylkeen, niin +että tukit syöksyivät pystyyn kalliota vasten... + +Äkkiä hän näki, että miehiä nousi oravina tukkeja myöten kallion +laelle... Lautan etupää halkesi samalla, tukit hajosivat molemmin +puolin kalliota ja painuivat koskeen. Toinen pää kääntyi oikealle +reitille ja lähti painumaan Viuhkuraisen mutkaa kohden... + +Yksi ainoa mies seisoi lautalla. Hanna tunsi hänet. Se oli +Paloniemen Heikki, yksin airo kädessä vääntäen minkä jaksoi... + +Hanna tunsi myös Varsankalliolle pelastuneet miehet, jotka siinä +yhdessä rykelmässä kuohujen keskellä värjöttivät liukkaalla kivellä. + +Siellä seisoivat Antti ja Paloniemen Juhani ja kaikki muutkin. + +Ei ollut yksikään vielä joutunut koskeen! + +Hän alkoi huutaa, ja hänestä näytti, että miehet huomasivat hänet. +Mutta yksikään ihmisääni ei sinne kuulunut, sillä koski huusi kuin +riemuissaan, vaahto roivi kalliolla seisoviin miehiin asti. + +Hanna juoksi pitkin rantaa kuin apua hakien. Mutta yhtään ihmistä ei +näkynyt kummallakaan puolen koskea. + +Mutta äkkiä Hanna taas alkoi käsittää, kuinka tässä kävisi. + +Sitä voimaa ei ollut saatavissa, joka miehet pelastaisi! + +Silloin vasta hänet valtasi villi tuska. Hän koetti viittoa, että +hän aikoi rientää apua hakemaan! + +Mutta yksikään miehistä ei vastannut minkäänlaisella merkillä +ymmärtävänsä... Hanna huomasi nyt, että he olivat avopäin ja +pitelivät toinen toisestaan kiinni. + +Silloin hän oli huomaavinaan, että joku käsi nousi ja ikäänkuin +merkiksi viittasi häneen päin... + +Hän kerkisi vielä silmätä, että hajonnut lautta painui hirmuista +vauhtia Viuhkuraisen mutkaa kohti, ja eroitti, että mies seisoi +tanakkana airon ponnessa... + +Hän kokosi kaiken voimansa ja mielensä maltin, viittasi vielä kerran +miehille, huiskutti huiviaan ja lähti avopäin juoksemaan taloon, +hiusten hulmutessa... + + * * * * * + +Kero-Pieti oli sillä välin saapunut taloon, ja kristittyjen seura +oli jo kokoontunut suureen pirttiin. + +Silloin Hanna saapui läähättäen koskelta päin ja huusi pihalla: + +"Apuun! Apuun! Miehet ovat pelastuneet Varsankalliolle..." + +Ja hän painoi rintaansa, ikäänkuin sydän olisi sieltä pulpahtaa. + +Äkkiä tulvahti koko pirtillinen väkeä pihalle. Jotkut juoksivat +paljain päin poikki metsän koskelle... + + * * * * * + + + + +VIIMEISINÄ tulivat pirtistä Kero-Pieti ja Iisakki. + +Väkijoukko oli kokoontunut Hannan ympärille kysyen ja siunaten. + +Hanna oli vähän tyyntynyt ja kertoi nyt lyhyesti kuinka lautan ja +miesten oli käynyt. + +"Liian likeltä laski Puurnunleukaa," sanoi Iisakki koettaen olla +levollisena. "Siinä käänsi lautan, ja silloin on selvä matka +Varsankallioon." + +Kero-Pieti kuunteli mitä toiset puhuivat, mutta ei osannut sanoa +mitään. + +Hetken päästä olivat kaikki seuramiehet juosseet koskelle ja jotkut +vieneet pitkiä köysiä matkassaan. + +Hanna, Iisakki ja Kero-Pieti seisoivat vielä pihalla. + +"Onko mitään mahdollisuutta heitä pelastaa?" kysyi Hanna isältään +väräjävällä äänellä, silmän omituisesti leimutessa. + +"Sitä en osaa vielä sanoa, mutta koetetaan." + +Iisakin ääni oli epävarma, ja Hanna huomasi hänessä outoa +mielenliikutusta. Iisakki ymmärsi parhaiten miesten vaaran ja tiesi, +että Varsankalliolta oli melkein mahdotonta ketään pelastaa. + +Kerran ennen oli käynyt samalla tavalla, mutta siitä oli aikaa jo +lähes kuusikymmentä vuotta. Iisakin isä-vainaja oli siitä +tapauksesta kertonut. Silloin joutui kalliolle kaksi miestä. Kaksi +vuorokautta he jaksoivat siinä pysytellä. Toinen koetti pelastua +uimalla, mutta hukkui heti koskeen hypättyään, toinen värjötti vielä +vähän aikaa, mutta putosi sitten hänkin kuin pyörtyneenä koskeen. +Kaikkiin mahdollisiin pelastuskeinoihin oli ryhdytty, mutta mikään +ei ollut onnistunut. Iisakin isä-vainaja oli laskenut lautalla niin +läheltä kalliota, kuin mahdollista oli, ja koettanut huutaa miehiä +pysyttelemään kivellä, jotta ehdittäisiin ryhtyä toimiin. Mutta +kosken pauhu nieli äänen, ja miehet kai tulivat siinä kuohujen +keskellä lopulta mielenvikaan... + +Iisakki ei ollut siitä tapauksesta kertonut, eikä siitä tiennyt +Hannakaan ja tuskin kukaan muu nyt elävistä kuin Paloniemen Heikki, +jos hänkään. + +Iisakki muisti sen nyt ja mitä muuta isä-vainaja oli siitä +kertonut... kuinka oli yritetty... Oli laskettu lauttoja niin +läheltä kalliota kuin mahdollista oli, koetettu Puurnunleuasta +löysätä lautta omin valloin Varsankalliota kohti... Se menikin, +mutta hajosi kallioon iskeytyessään yksin puin... + +Mutta Hannan hätä pakotti Iisakin lähtemään koskelle, vaikka hän +tiesikin, että rannoilta päin oli mahdotonta minkäänlaista apua +miehille saada... + +He menivät kolmisin rantaan, Kero-Pieti aivan puhumattomana. Siellä +oli paljon väkeä. Ruotsin puoleltakin oli huomattu onnettomuus ja +riennetty Varsankallion kohdalle. + +Miehet värjöttivät kalliolla, ja muutamat suurimmat kuohut viskoivat +heihin vaahtoa; Koski pauhasi vimmatusti. Joku miehistä huusi ja +viittasi kuin apua pyytäen. Hirmuinen hätä oli kaikilla. + +Yksi esitti yhtä, toinen toista. Lauttamiehistä koetti joku heittää +köyttä kalliota kohti: hullun yritystä, köysi ei jaksanut lentää +kuin palasen matkaa rannasta. + +Kun kuultiin Iisakilta, että kallion läheltä oli mahdotonta lautalla +laskea niin, ettei se paiskautuisi kallion kylkeen, ja kun oli +selvää, että se, joka semmoista uskaltaisi yrittää, olisi +epäilemättä kosken oma, alkoi väki ymmärtää, että pelastus taisi +olla mahdotonta. + +Uimalla! + +Vaikka rohkenisikin antautua kosken valtaan, ei ollut semmoista +uimaria, joka Varsankallion pyörteistä hengissä pääsisi. Kuohut +löisivät heti upoksiin tai murskaisivat kalliota vasten... + +Naiset itkivät ja voivottelivat. + +Kero-Pieti tointui lamaannuksestaan ja alkoi puhua. Nyt olikin +erinomainen aihe ja tilanne. + +Ja vaikka Pietin saarnat tavallisesti olivat jyrkkiä ja ankaran +tuomitsevia ja vaikka hän tiesi, että onnettomuuden uhrit olivat +kaikki suruttomia, ei hän heitä tuominnut helvettiin. + +"Emme tiedä, mitä Herra tällä kauhealla onnettomuudella tarkoittaa", +puhui hän hyvin liikutettuna. "Emme myöskään tiedä, mitä noiden +sielussa liikkuu, noiden kovaonnisten, jotka nyt katsovat kuolemaa +vasten silmiä. Herra armahtaa! Hänen pitkämielisyytensä on suuri. Ei +ollut ristin-ryövärilläkään monta tuntia aikaa parannuksen tekoon... +Ehkä Herra heidät noin kutsuu omikseen..." + +Yleinen liikutuksen hyrskinä kävi väkijoukossa, ja moni uskoton +halaili saarnamiestä. + +Ruotsin puolelta, Puurnunleukaa alempaa, työnnettiin Paloniemen +kookkainta venettä vesille. + +"Hullun yritystä!" sanoi Iisakki. "Se on yhtä kuin pärekori, +tuommoinenkin vene..." + +Ja niin näkyi olevankin. Ennenkuin vene oli kunnollisesti irti +rannasta, löi kosken vimma sen rantakiviin, niin että laitalaudat +katkesivat. + +Iisakki rupesi Hannan kehoituksesta perämieheksi ja kaikkein +tottuneimmat ja vankimmat miehet lupautuivat soutajiksi. +Tarkoituksena oli laskea lautalla Varsankallion ohi ja heittää köysi +hätään joutuneille. + +Iisakki tiesi sen kyllä mahdottomaksi: kukaan ei ehtisi siinä +vauhdissa köyttä heittää; jos sen kalliolle saisikin, olisi lautan +vauhti siksi nopea, ettei sille ketään ehtisi pelastaa. + +Iisakki lähti miehineen, mutta muut jäivät vielä kosken rannalle +lauttaa odottamaan. + +Miehille koetettiin huutaa ja viittoilla, että lautta oli tulossa... +He näyttivätkin ymmärtävänsä, sillä heidän liikkeensä tasaantuivat, +eivätkä he enää reuhtoneet niin epätoivoisina kuin äsken. + +Hanna kulki edestakaisin pitkin rantaa. Hän tunsi kyllä joukosta +Antin, mutta ei tiennyt, oliko Antti häntä huomannut. Siitä hän +kuitenkin tahtoi päästä selville, ja kun hän laskeutui rantatörmän +hyrskyjen partaalle, näki hän, että Antti viittoi kädellään +ikäänkuin varoittaen. + +Antti oli hänet huomannut! + +Hänen tuli kuin helpompi olla, ja pieni toivo alkoi viritä hänen +sydämessään. + +Hänen toimelias luonteensa voitti sydämen tuskat, ja hän riensi +isänsä ja äsken lähteneiden lauttamiesten jäljestä. + +Isä oli jo vanha... Entä jos hän viime tingassa peräytyisi! Mutta +jos ei isä lähtisi perämieheksi, päätti hän lähteä itse! + +Niin hän mietti juostessaan kotiinsa päin. + +Rannassa olivat miehet jo lähtövalmiina. + +Iisakki liikkui notkeasti niinkuin ennen nuorena. Hänen kasvoilleen +oli noussut heleä vanhanmiehen puna, ja silmät loistivat. Lautta oli +parhaiten varustettuja, ja soutumiehet, jotka lähtivät mukaan, +olivat kaikki kokeneita koskimiehiä, Iisakille hyvinkin tuttuja, +jotka olivat satoja kertoja soutaneet Korpikoskea, Iisakin ollessa +perämiehenä. Vielä he varustivat kaikkia tarpeita entistä +lujemmiksi, kun Hanna juosten törmältä alas tuli lautalle. + +"Kuinka lienee käynyt Heikin?" sanoi Iisakki, kun Hanna ehti hänen +viereensä. + +"Kaiketi pääsi hengissä kosken alle, sillä yksi lautan pohja näytti +olevan eheänä." + +Isä ja tytär katsoivat samalla toisiaan silmiin, ja tuntui siltä +kuin kumpikin ymmärtäisi toisensa ajatukset. + +"Minä lähden mukaan", sanoi Hanna varmalla äänellä. + +"Minä teen mitä voin... Tällä kertaa elä lähde!" vastasi Iisakki. +"Jos Jumala ei ole Anttia eikä toisia vielä määrännyt kuolemaan, +pelastuvat he kyllä, vaikken ymmärrä, millä lailla..." + +Lauttamiehet olivat myös liikutettuja, vakava ilme silmissä. Kaikki +pitivät kovaa kiirettä. + +"Jumala kanssanne!" sanoi Hanna ja palasi isäänsä totellen törmälle. + +Lautta loittoni rannasta, ja Hanna lähti oikaisemaan läpi männikön +koskelle. Sieltä kuului jo metsään asti naisten uikutuksia ja +Kero-Pietin saarnaava ääni. + +Hannan silmät osuivat ensiksi Varsankallioon, jolla miehet nyt +kyyröttivät istuvassa asennossa. + +Oli jo tullut myöhäinen ilta, tuuli oli kääntynyt pohjoiseen, ja +veden voimat työnsivät vielä kylmää usvaa, viimeisiä talven +jäännöksiä öiseen ilmaan... + +Hanna jaksoi olla merkillisen levollinen. Yksi ainoa ajatus poltti +sydäntä. Laskiko Paloniemen Heikki tahallaan ensin Puurnunleukaan, +että saisi lautan kääntymään, kun tiesi sen siten joutuvan +Varsankallion virtaan? + +Isän silmissä oli Hanna nähnyt kummallisen ilmeen. Anttiko aiottiin +hukuttaa ja oma poika pelastaa? + +Hannan rintaa poltti, hirmuinen viha leimusi sydämessä. Hän muisti +Heikin ilkeän kiiltävät silmät, ja kamala aavistus johtui mieleen. + +Totta se oli sittenkin! Tosi oli Antin sanoma Niilo Iisakin +hukkumisesta! + +Mutta sitten Hanna muisti, että Juhani oli joukossa. Kuinka Heikki +aikoi oman poikansa pelastaa? + +Hanna ei saanut kysymyksilleen vastausta, mutta nyt hän ainakin oli +täydessä tajussaan. Häntä hermostutti Kero-Pietin saarnaava ääni ja +naisten uikutus. + +Eipä siinä kuitenkaan senvuoksi uikutettu, että nuo onnettomat +tuolla taistelivat kylmää ja kuolemaa vastaan, vaan naiset +valittivat omaa syntisyyttään, jonka nyt taas tunsivat paremmin, kun +Kero-Pieti heidän mustia mieliään kolkutti! + +Kunpa miettisivät pelastusta eivätkä tuossa huutaisi! + +Yö oli jo ehtinyt, valoisa kevätkesän yö, kylmähkö ja kirkas. +Vesipisarat jäätyivät koskikiviin... + +Miehet värjöttivät kylmän kosken keskellä... + +Silloin näkyi Iisakin ohjaama lautta jo tällä puolen Puurnunleuan. + +"Jo tulee lautta!" kuului huudettavan. + +Rannalla olijat koettivat viittoilla miehille, jotta nämä +huomaisivat... + +Jopa miehet huomasivatkin ja nousivat seisomaan. + +Lautta tuli oikeaa reittiä. Hannan silmät seurasivat sen tuloa kuin +tähdenlentoa. Hän tiesi, että jos se tuota suuntaa pitäisi, se ei +pääsisi lähellekään Varsankalliota, vaan painuisi Suomen rantaa +vasten... Mutta Iisakin ainoa toivo oli ollut, että miesvoimalla +saataisiin lautan suunta lähellä kalliota muuttumaan, jolloin se +kallion kohdalla joutuisi pois maihin päin vetävästä virrasta... ja +siten sivuuttaisi sen niin läheltä kuin mahdollista. Tällöin +ehtisivät miehet hypätä lautalle... + +Niin oli Iisakki soutumiehille ja Hannalle selittänyt. Se oli kyllä +uhkarohkea yritys, joka voisi onnistuakin, mutta samalla siinä +olivat kaikki hengenvaarassa, niin pelastajat kuin pelastettavatkin. + +Hanna näki miesten rupeavan soutamaan... Iisakki seisoi vakavana +perämiehen paikalla, vaikka vaahto roiskui vasten silmiä. + +Nyt he pyrkivät pois oikealta reitiltä, koettaen saada lauttaa +kääntymään Varsankallioon päin. Mutta rantaan vetävä virta oli +väkevä, lautan vauhti hirmuisen nopea... Silmänräpäykset kuluivat... +Rannalla olijat seisoivat kuin tuomitut, mutta kalliolla +värjöttävien miesten hätä näytti kasvavan. + +Vähän vain lautta notkisti kankeita kylkiään, etupää kääntyi vain +nimeksi kalliota kohti, vaikka miehet kiskoivat airoista kuin +kuolemantuskassa... Kuohut pärskyivät soutumiesten silmille... +lautta kiiti nuolena Varsakallion ohi ja virta veti sitä maihin +päin... + +Jännitys ja hätä oli hirmuinen... + +Äkkiä muuan kalliolla seisovista miehistä heittäytyi koskeen, kädet +levällään kuin lentoon pyrkien, uskoen osuvansa lautalle... Mutta +lautta viilsi jo kaukana, ja kun mies oli koskeen pudonnut, ei +hänestä enää näkynyt mitään... + +Pettymyksen ja tuskan huudot parahtivat rannalta, ja kalliolla +viittoivat miehet kuin hyvästiä jättäen... Lautta painui nyt oikeaa +reittiä alas Viuhkuraisen mutkaa kohti... + +Kostea kiilto oli Hannankin silmissä, mutta vieläkään hän ei +näyttänyt epätoivoiselta. Hän tiesi kyllä, että isä ja lauttamiehet +olivat koettaneet parastaan, mutta se ei auttanut... Onnistuisiko +vielä toisella tai kolmannellakaan kerralla... + +Mutta kaikesta huolimatta hän viittoi kalliolle. Antti heilautti +kättään reippaasti, niinkuin Hannasta näytti. + +Mutta sen ymmärsivät kaikki, että miesten tila kävi joka hetki +kamalammaksi. Toivoton asema, kosken kova pauhu, kylmähkö ja kostea +yö--kaikki ne lamauttivat hermoja, ja päässä alkoi pyöriä, korvissa +tohisi ja pian siinä menetti tajuntansakin... + +Niin arveltiin käyneen sen, joka epätoivoisena hyppäsi koskeen, +vaikka näki kuohut allaan, ja lautan kiitävän kaukana. + +Yö kului, päivä alkoi nousta, ja sen ensimmäiset kultaiset säteet +osuivat Varsankalliolla kuolemaan tuomittuihin miehiin. + +Aamuauringon heleässä valossa näytti miesten tila vielä +surkeammalta. + +"Ei ole enää kuin viisi miestä kalliolla! Herra Jumala! Katsokaa!" + +Niin olikin laita. Kaksi miestä oli kadonnut. + +Hanna huiskutti huiviaan. Antti nosti vieläkin kättään, nosti +reippaasti... Hanna lähti juoksemaan taloon. Uusi yritys oli +tehtävä... + +Väsyneenä istui Kero-Pieti kivellä, ja hänen kasvoillaan oli +kärsivän miettivä ilme... Suurin joukko seuramiehiä oli poistunut, +jotkut naisista olivat pyörtyneet. + +Samalla kun Hanna katosi polulle, joka vei taloon, ilmestyi kosken +alta tulevaa polkua pitkin Paloniemen Heikki kalpeana, läähättäen +silmissä levoton palo. Kun Kero-Pieti katsahti häneen, käänsi hän +silmänsä poispäin... Hänelle kerrottiin kaikki, ja naisväki ruikutti +hänen ympärillään. + +Hän näki poikansa Juhanin seisovan toisten kanssa kalliolla ja tunsi +siellä myöskin Antin. Hänen sieraimensa kohoilivat levottomasti, +silmät kiiluivat, ja rinnasta kohosi kamala huokaus. + +"Uusi yritys... uusi yritys", hoki hän. "Lautta on laskettava +suoraan kallioon... muu ei auta... Onko täällä soutumiehiä?" kysyi +hän ja vilkuili ympärilleen. + +Mutta soutumiehiä ei näkynyt, ja joku tiesi, että he olivat menneet +taloon. + +Heikki kiskaisi itsensä irti naisista, jotka pidättivät häntä +käsistä ja takinpielestä. + +"Pois siitä!" + +Heikki oli kuin vihassa ja näytti menettäneen kaiken entisen +malttinsa. Mutta naiset seurasivat hänen perässään polkua pitkin, +itkivät ja uikuttivat. + +Kero-Pieti oli vaipunut omiin ajatuksiinsa. Hän rukoili niiden +sielujen puolesta, jotka tuolla kalliolla odottivat kuolemaansa. Hän +kuvitteli itse olevansa tuolla... + +--Olenko otollinen sinulle, Herra?--kysyi hän itseltään.--Sinun +aamuaurinkosi paistaa ja lämmittää... Sinun kätesi lepää +päällämme... + +Hän tunsi syntisyytensä, tunsi syvällä sydämessään, että raskas, +kovin raskas oli hänenkin syntitaakkansa. Eipä ollut hänkään +jaksanut elää Herran tahdon mukaan... Suuri syntinen, suurempi, +riettaampi hän oli kuin yksikään muu... + +--Herra, armahda minua! Herra, anna minulle raskaat syntini +anteeksi! + +Hänen rintansa rauhottui, ja silmät loistivat taas. Ja hänen +mieleensä johtui, että Jumala kaikella tuolla vain tahtoi huutaa +kivikoviin sydämiin: Olkaa valmiit, kuolema kolkuttaa rintojanne! + +Silloin kuului huuto: + +"Yksi miehistä lähti uimaan... ei näy... koskeen painui..." + +Nyt ei enää ollutkaan monta henkeä kosken rannalla. Ei siedetty olla +katsomassa, kuinka toiset kuoleman kanssa kamppailivat. Mutta +Kero-Pietin katse yhä kirkastui, hänen rinnassaan oli ihana rauha, +hän tunsi, että häntä varten... juuri häntä varten Jumala oli tämän +kovan kuolemanmuodon näyttänyt... että hänenkin, syntisen, silmät +aukenisivat oman sielunsa mustuutta näkemään... + +Silloin juuri Iisakki palasi miehineen kosken alta. Iisakki näki +heti kalliolle katsottuaan, kuinka oli käynyt. Sitä hän oli +ajatellutkin. Siinä eivät kestäneet kenenkään hermot: kosken pauhu +lumosi korvat, kuolemanpelko ahdisti, silmissä alkoi välähdellä, +jäsenet kangistuivat, tahto herposi, ja silloin ihminen oli kosken +oma... + +Iisakin nähtyään Kero-Pieti riensi hänen kaulaansa ja itki... omaa +syntisyyttään. + +"Muille tietä Jumala luo neuvoin... itse, raukka, parhaiten opasta +tarvitsisin... Iisakki veljeni, anna minulle kaikki anteeksi... +Herra, kuule nöyrä rukoukseni!" + +Liikutettu oli Iisakkikin, mutta hänen selvä järkensä sanoi, että +vielä oli toivoa pelastaa nuo neljä, jotka miehuullisesti kestivät +kalliolla. + +He koettivat antaa miehille merkkiä, nostaen riu'un päähän +nenäliinan. + +Antti näytti ymmärtävän, viittasi kädellään ylös koskelle päin, +ikäänkuin tarkoittaisi, että sieltä oli apu tulossa. Paloniemen +Juhanakin nosti kättään. Toiset kaksi istuivat kuin herpaantuneina, +toivottomina... + +Iisakki sai Kero-Pietin innostumaan pelastushommin. Hän itse oli +virkku ja selitti, että jos olisi arvannut vähää ennen antaa +soutumääräyksen Varsankalliolle päin, olisi lautan toinen sivu +epäilemättä joutunut hyvin likelle kallion kylkeä, vaikkei olisikaan +ihan viereen päässyt. + +He lähtivät nopein askelin pitkin polkua taloon, ja Iisakki viittoi +yhä kalliolle päin: Vielä koetamme! + +Ja Antti nosti hänelle kättään merkiksi, että oli ymmärtänyt. + + * * * * * + + + + +KUN Kero-Pieti ja Iisakki saapuivat Nuottaniemeen, oli siellä +Paloniemen Heikki koskelle lähdössä. Olisi jo lähtenytkin, mutta ei +ollut saanut soutumiehiä. Ei kukaan tahtonut lähteä henkeään +menettämään, sillä Heikin aikomus oli laskea suoraan Varsankallioon +ja pelastaa miehet. Mutta soutumiehet eivät luottaneet Heikkiin +muulloinkaan, ja nyt heistä tuntui kuin suoraan kuolemaan +menemiseltä, jos Heikin matkaan lähtisivät. + +"Raukkoja olette!" sanoi Heikki heille tylysti. "Toiset ovat +kuoleman hädässä, ettekä uskalla." + +Lauttamiehet näkivät, että Heikin villi veri kiehui; hänen +jättiläisvartalonsa oikeni suoraksi, ja mustat silmät iskivät tulta. +Pelottavan näköinen hän oli, kasvot kalpeina, musta parta +liehumassa. + +"Raukkoja ja lurjuksia te olette!" + +Mutta ylhäällä oli Nuottamiehen suvantoon vasta saapunut kaksi +lauttaa, joilla oli kiire alas merensuulle. Heikki tunsi miehet +ylimaan rohkeiksi pojiksi, jotka eivät pelänneet kosken kuohuja. Hän +meni miesten puheille. He lupasivat lähteä, ja Heikki puolestaan +lupasi laskea heidän kuljettamansa lautat ensi vuoroilla kosken +alle, vaikka toiset olivat jo vuorokausia odotelleet. + +Kiire oli, eikä lauttaa joudettu oikein varustelemaan. + +Kun Kero-Pieti ja Iisakki ehtivät rantatörmälle loittoni lautta jo +Ruotsin virtaan päin. Heikki miehineen oli menossa pelastamaan. + +"Liian vähällä voimalla läksi!" sanoi Iisakki. "Kumma mies!" + +"Ei se näyttänyt olevan entisellään koko mies", sanoivat +lauttamiehet. + +Iisakki huusi Heikille, että piti soutaa maihin, varustettaisiin +lautta uudestaan. Mutta Heikki ei näyttänyt kuulevan Iisakin huutoa, +vaikka toiset lautalla olijat sen kuulivat. + +Sillä välin oli Hannan päähän johtunut uusi tuuma. Ja hän oli saanut +muutamia nuoria miehiä siihen suostumaan ja innostumaan. + +Hanna hääräsi siellä miesten joukossa, lauttojen selkäpuolella, ja +miehet näyttivät olevan kovassa touhussa. + +Kero-Pieti ja Iisakki menivät tukkilauttoja pitkin paikalle. + +Nyt he saivat kuulla, mitä Hanna oli toimittanut. Kaksi pohjaa +siroja tukkeja piti koota lujiksi lautoiksi ja sitten laskea +Varsankallioon. Jos toinen pohja särkyisi, jäisi toinen eheäksi, ja +silloin oli se mahdollisuus, että miehet ehtisivät hypätä lautalle. +Köysiä ja vara-airoja oli otettava mukaan. + +Hanna kertoi isälle aatteestaan loistavin silmin, vaikka tuska ja +epätoivo viilsivätkin rintaa. + +Iisakki mietti hetkisen, katsellen, kuinka nuoret miehet sitoivat +vitsoilla tukkeja. Hän ymmärsi hyvin, että hengenvaara siinä oli, +olkoon lautta kuinka luja tahansa. Mutta parhaassa tapauksessa voisi +jälkimäinen pohja pysyä koossa ja siten olisi mahdollista pelastaa +miehet. Kuitenkin hän hyväksyi Hannan tuuman, hyvin tietäen, kuinka +vähän toiveita oli muutenkaan Varsankallion luokse päästä. + +Hanna joudutti miehiä. Joka minuutti oli kallis. Eiväthän enää +jaksaisi kauan kestää nekään, jotka vielä kalliolla taistelivat! +Nuoret miehet ymmärsivät sen hyvin ja panivat parastaan. Eräs +heistä, Koskenalustan Aukusti, Antin vanhempi veli, joka vasta +aamulla oli lautalla ylimaasta saapunut ja nyt Nuottaniemen rannassa +kuullut, kuinka onnettomasti oli käynyt, ja keitä onnettomuuden +uhrit olivat, hääri muita vikkelämpänä ja neuvoi ja kannusti +toisiakin. + +"Kuka teistä rupeaa perämieheksi?" kysyi Iisakki, sillä hän oli +ymmärtänyt miesten puheista, etteivät he ottaisi eivätkä tahtoneet +ottaa vanhaa Iisakkia hengenvaaraan. + +"Minä aion ohjata lautan suoraan Varsankallioon", vastasi Aukusti, +rohkea ilme kasvoillaan. + +Iisakki tiesi Aukustin olevan taitavan koskimiehen, jonka kyllä voi +uskoa osaavan, jollei mielensä malttia menettäisi. + +Iisakki nyökäytti päätänsä, ikäänkuin sanoen: En voi kieltää +lähtemästä, vaikka järki sanoo, että pitäisi kieltää ja varoittaa. + +Kaikki alkoi jo vihdoin olla kunnossa. Päivä oli puolessa, ja +aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. + +Äsken lähtenyt pelastuslautta oli jo painunut näkyvistä ja ehkä, +Iisakin luulon mukaan, sivuuttanut Puurnunleuan, saattoipa olla +Varsankalliolla asti... + +"Jos heille onnistuukin... Jos Heikki osaakin laskea niin +laitavasti, että pääsevät Varsankallion kylkeen!" sanoi Hanna, ja +merkillinen toivo syttyi hänen sydämessään. + +"Sitä en jaksa uskoa", sanoi Iisakki. "Eikä Heikki ole sitä voinut +itsekään uskoa... siksi tarkoin hän tuntee kosken voiman..." + +Kero-Pieti oli taas lamautunut. Hän puhui hiljaisella äänellä +ikäänkuin rukoilisi. Onnettomuusuhrien kova kohtalo oli häntä niin +järkyttänyt, että hän oli kuin suunniltaan. + +Hannan posket hehkuivat, ja silmät loistivat. Iisakki huomasi vasta +nyt, että hän oli muuttanut pukua ja vetänyt jalkaansa varsikengät, +joita hänen oli kesäisin tapana pitää, kun huvikseen lautalla +huristi kosken alle. + +"Aiotko mukaan?" + +Iisakki kalpeni. + +"Aion. Minun henkeni ei ole sen kalliimpi kuin toistenkaan!" + +Iisakki ymmärsi Hannan äänestä, että vastaansanominen ei auttaisi. +Hän tunsi Hanna-tyttärensä: tämä oli yhtä päättävä kuin hän itsekin +oli nuorena. + +Eikä hän virkkanut sanaakaan. Mutta silloin hän muisti +poika-vainajansa, ja raskaana huokauksena nousi hänen rinnastaan: + +"Koskiko, jota itse rakastan, vie molemmat lapseni?" + +Mutta hän ei sanonut sitä ääneen, vaan koetti huokaustaankin +tukehduttaa. + +Silloin juoksi eräs lauttamiehistä, joka oli ollut kosken rannalla +Paloniemen Heikin pelastuslautan kohtaloa katsomassa, suoraan sinne +ja huusi: + +"Onnettomasti kävi... Heikin lautta hajosi yksin puin... Sinne +suistui koskeen Heikkikin..." + +Kun hän kerkisi vähän hengähtää ja aikoi jatkaa, riensi Hanna +kysymään: + +"Entäs miehet?" + +Hanna oli kalvennut, ja hänestä tuntui kuin jalat vapisisivat. + +"Kaksi niistä katosi juuri silloin, kun Heikin lautta iski +kallioon... Emme nähneet, mihin he joutuivat, kun tukit myllersivät +sinne tänne... Juhani ja Antti ovat vielä jäljellä..." + +Taas nousi puna Hannan vaalenneille poskille, silmät loistivat kuin +ennen, ja jalat seisoivat tanakasti. + +"Pian, pian!" hoki hän, ja hänen tarmokas kätensä hellitti köysiä +vieressä olevasta lautasta, jossa heidän pelastuslauttansa oli +kiinni. Mutta sillä aikaa hän ehti selittää isälleen: "Menkää +koskelle... viittokaa... viittokaa... että me tulemme..." + +Iisakki lähti, ikäänkuin hänen nyt olisi pakko totella tyttärensä +määräyksiä, nousi nopeasti rantatörmälle ja katosi männikön polulle. + +Kaksiosainen pelastuslautta lähti liikkeelle. Hanna ja Koskenalustan +Aukusti olivat reippaalla tuulella ja rohkaisivat toistenkin mieliä. + +Kero-Pieti oli jäänyt yksin rantalautan nurkalle, airon ponnelle, +istumaan käsi silmällä. + +Vasta kun pelastuslautta oli pitkän matkan päässä, näytti hän +ymmärtävän, mitä oli tekeillä. Ja hän ojensi kättään heitä kohden ja +huusi jotakin, mitä lautalla olijat eivät kuulleet. + +He joutuivat Ruotsin virtaan. Hanna oli avopäin hiukset liehuivat +epäjärjestyksessä. Nuoret miehet näyttivät luottavan tähän +uskaliaaseen naiseen paremmin kuin Aukustiin. + +He puhuivat kaikki seikat selviksi. Lautta oli Puurnunleuan kohdalla +käännettävä suoraan Varsankallion virtaan... Kaikkien piti olla +jälkimäisellä lautalla, johon oli kiinnitetty lujat köydet poikki ja +pitkin ja varattu kaksi lisäairoa. Kun etumainen pohja jyskähtäisi +kallioon, silloin juuri heitettäisiin köysi hädässä oleville. +Jälkimäisen lautan täytyisi--jos se pysyisi hajoomatta,--kääntyä +Suomen rantaan päin... Jos Juhani ja Antti saisivat köydestä kiinni, +ohjaisi vain yksi miehistä lauttaa Viuhkuraisen mutkaa kohti, ja +toiset koettaisivat pelastaa molemmat miehet... + +Hanna selitti jokaiselle, mitä oli tehtävä, ja kun koski alkoi +vetää, kasvoi heidän jännityksensä niin, etteivät he kuulleet +pauhujenkaan ääntä. Kukaan ei joutanut katsomaan rannalle, missä +jännitys oli melkein yhtä suuri. Väkevä koski nieli kuin vihassa +vaahdoten, lautta pysyi ohjaamatta Varsankallion uomalla, johon +Puurnunleuan luona suunnattiin, heilahteli, keinui, rotkui ja +liitteissään lotkahteli... + +Vauhti kiihtyi yhä hurjemmaksi. Kaikki olivat asettuneet +jälkimäiselle lautalle, pitäen köysistä kiinni. Hannan silmät +leimusivat, posket hehkuivat, jalka oli varma... Hän katsoi +rohkaisevasti Aukustiin, joka seisoi valmiina ratkaisevan hetken +varalta. + +Hirveän pitkä silmänräpäys vielä! + +Hanna näki aurinkoa vasten kaksi miestä seisomassa Varsankalliolla. +Ne olivat kuin haamuja, joita kuohut kastelivat... Lautta kiiti +hirveää vauhtia suoraan kalliota kohti... Sydäntä kouristi, silmissä +musteni... + +Kuului hirmuinen rytinä... etupää halkesi kahtia, tukit levisivät +molemmin puolin kalliota... + +"Nyt!" huusi Hanna, jonka mielenmaltti oli pysynyt järkkymättä. + +Köydet heitettiin kalliolle, mutta heitto epäonnistui, kalliolla +seisovat eivät niihin ulottuneet... + +Silmänräpäys vielä! + +Jälkimäinen lautta ei ehtinytkään kääntyä niin nopeasti virtaan, +sillä etupään tukit eivät kohta irtaantuneet kalliosta... Se kulki +samaan suuntaan. + +Silloin Antti loikkasi kalliolta lautalle, jotakin Juhanille +huutaen. Juhani hyppäsi perässä, ja melkein yhtaikaa he putosivat +lautan laidalle, josta heidät vedettiin keskemmälle. + +Muutamia silmänräpäyksiä myöhemmin oli jälkimäinen lautta, joka oli +jäänyt eheäksi, joutunut omia aikojaan Suomen puolen virtaan ja +kiiti hirveää vauhtia Viuhkuraisen mutkaa kohti. + +"Ohjatkaa oikealle väylälle!" kuului Hannan ääni. + +Hyrskyt kävivät yli koko lautan. Toiset pitivät köysistä kiinni, +toiset hoitelivat Anttia ja Juhania. + +Aukusti pääsi vihdoin pitelemään airoa, veti rivakasti jonkun +kerran, ja lautta kääntyi oikealle kulkuväylälle. Mutta vettä +ryöppysi joka taholta, niin että miehet ja Hanna kastuivat +likomäriksi. + +Onnellisesti lautta huristi Viuhkuraisen mutkassa ja painui Aukustin +ohjaamana Sarvonränniin, jossa virta taas kiihtyi... Rantojen metsät +vilahtivat ohi, väylä alkoi levitä, virran voima väheni, hyrskyt +loppuivat... Sitten tuli äkkiä vähävirtainen suvanto, edessä näkyi +korkea rinne ja sen juurella lauttoja, joilla liikkui ihmisiä. + +Silloin vasta laukesi miesten ja Hannan mielenjännitys, ja ääretön +elämänilo pulpahti sydämeen. + +"Pelastetut!" + +Hanna silmäsi rannalle, missä näkyi pienoinen punainen talo, Antin +koti... Joku juoksi pihasta rantatörmälle, jolla jo ennestään seisoi +paljon väkeä. + +Antti toipui ensiksi. Hän oli kalpea kuin palttina, mutta hänen +katseensa kirkastui, kun hän tarttui Hannan käteen. + +Juhani makasi vielä kuin tiedottomana, kasvot vaaleina, vaatteet +läpimärkinä. + +Hänkin avasi rantaan tullessa silmänsä ja hetken päästä hän tajusi +pelastuneensa ja vielä olevansa elossa. + +Lauttamiehet riensivät vastaan. Juhania piti tukea, kun he lähtivät +rinnettä ylös taloon. Mutta Antti käveli omin voimin Hannan +vieressä. Hannan silmät loistivat, posket punoittivat, tukka oli yhä +epäjärjestyksessä, ja likomärät vaatteet olivat repeentyneet. + +Kukaan ei puhunut, mutta joku itki. + +Vaivoin Antti sai selitetyksi Hannalle: + +"Ne eivät jaksaneet enää... joutuivat suunniltaan ja menivät +väkisten koskeen... Me toivoimme, vaikka vähissä oli meidänkin +voimamme... Mutta kun näin, että sinä olit lautalla, sain +ihmeellisen voimanpuuskan, järkeni ja tahtoni oli kunnossa. +Kannustin Juhania... Elämä ja pelastus on edessämme, sanoin..." + +Kun he jo nousivat pihaan, kysyi Hanna: + +"Tiedätkö, että Paloniemen Heikki on hukkunut?" + +"Minä näin sen omin silmin, ja näki sen Juhanikin... Kallion +vieressä painui koskeen eikä enää noussut." + +He menivät sisälle, mutta niin kova oli ollut mielenjännitys, niin +suuri tuska oli sydämen lamauttanut, etteivät he vielä oikein +käsittäneet onnensa suurta päivää. + +Rannassa juttelivat lauttamiehet järkyttävästä tapauksesta. Heidän +joukossaan oli paljon sellaisia miehiä, jotka olivat nähneet +toveriensa hukkuvan, putoavan koskeen ihan silmäinsä edessä. Mutta +se ei ollut heitä liikuttanut. He olivat jatkaneet hurjaa elämäänsä +niinkuin ennenkin. Eikä kuolema ollut heitä koskaan kammottanut. He +olivat vain ilveilleet, kun kuulivat miehen hengenhädässä apua +rukoilevan. + +Mutta nyt he eivät laskeneet leikkiä, ja kuolema herätti kauhua. +Varsankallion uhrien perikato koski mieliin niin, että ohimot +jyskyivät. Hannan maltti ja rohkeus pani heidät ihmettelemään. + +"Isänsä tytär se on", puhui eräs vanhempi mies. "Niin on ollut +rohkea Iisakkikin... Olisipa pojaksi syntynyt tämä Hanna, niin jo +olisi Korpikoskessa mainio perämies..." + +"Niin olisi... Mutta kuka nyt lautat laskee, kun Heikki hukkui eikä +Iisakki enää lähde perämieheksi?" arveli joku. + +Mutta toiset, jotka jo olivat saaneet lauttansa kosken alle, +sitoivat irtipäässeitä tukkeja kiinni lauttaan ja aikoivat lähteä +matkaansa jatkamaan alas meren suulle, vielä monen muun kovan +koetuksen lävitse. + +Siellä odotti lauttamiehiä iloinen satama, jossa monen hikisen +päivän ansiot pian menetettäisiin. + +"Mitäpä siitä", puheli nuori tukkilainen, jonka lautta alkoi olla +lähtövalmiina. "Mitäpä siitä, yksi koski vie niin monta, toinen näin +monta... Monta on vielä kovaa kuohua edessä... Kenpä tietää, kuka +meistä niihin jää... vaikka ei yhtään tästä joukosta kaupungin +viinoille joutuisi. Niin miehiä menee, ja toisia astuu sijaan... +niin virtaa elämä eteenpäin, eikä meitä kauan missään kaivata. +Työnnetäänpä vesille, miehet!" + +He saivat lauttansa vesille. Joki oli tyven, ilta kaunis, väylä +parhaiksi virtava ja mutkaton. + +Päästyään vähän matkaa rannasta he alkoivat rallatella. + + * * * * * + + + + +NUOTTANIEMEN Iisakki ja Kero-Pieti tekivät lähtöä kosken alle, josta +jo kuului löydetyn parin hukkuneen ruumiit. + +Kero-Pieti ei ollut jaksanut jatkaa matkaansa vaan oli jäänyt +levähtämään. Häneen oli Varsankallion onnettomuus kovasti koskenut, +ja Iisakki oli monta kertaa tavannut hänet itkemässä. + +Oli jo yö, ennenkuin he pääsivät liikkeelle. Sillä aikaa, kun +Iisakki vielä viipyi rannassa lauttamiehiä puhuttelemassa, ehti +Kero-Pieti mietiskellä sitä, mikä oli alkanut kummallisella voimalla +painaa hänen mieltään. Yhä uusia kysymyksiä nousi eteen, ja monta +kertaa tuntui hänestä, että hän itse oli meren selälle joutunut +hylky, jolla ei ollut minkäänlaista pelastuksen mahdollisuutta. +Mutta äsken tapahtuneessa onnettomuudessa hän näki Kaikkivaltiaan +sormen jäljet ja alkoi ymmärtää, että siinä oli annettu opetusta +hänellekin. Herran tiet olivat tutkimattomat, eivätkä ihmisen +parhaatkaan pyyteet olleet Hänen mieleensä, mietiskeli hän. Kenet +Herra aikoi hävittää, sen Hän löi sokeudella... Sokeudella oli Herra +Heikin lyönyt ja pannut hänet vartavasten omaa hautaansa hakemaan... + +Oliko hän suuresti erehtynyt Paloniemen Heikistä, jonka oli uskonut +kristityksi ja jonka synnit hän oli todistanut anteeksiannetuiksi? +Erehtynyt oli Heikistä, niin hän nyt myönsi. Oli ehkä erehtynyt +monesta muustakin, joiden sydämeen luuli näkevänsä eikä nähnytkään +kuin silmiin asti! Iisakkia hän oli pitänyt vähäuskoisena, joskus +heräämättömänäkin, joka vain kunnian vuoksi koetti näytellä +kristittyä... + +Eikö hän ollut puhunut ja opettanut, niinkuin raamattu neuvoi ja +omatunto opasti? Olivatko kaikki hänen opetuksensa langenneet +huonoon maahan? Olivatko kaikki seura-illat ja suuret liikutukset +olleet narripeliä? + +Kummalliset keskinäiset suhteet oli ollut näillä naapureilla. Hän +oli toivonut voivansa molempiin vaikuttaa... saada molempien miesten +sydämet vertavuotaviksi ja rakkauden paisumaan heidän keskensä +suureksi ja kaikkikestäväksi. + +Niin hän oli itse uskonutkin, kun naapurit hänen vuoteensa vieressä +puhuivat... + +Hän oli silloin itse sanonut, että se olisi merkki Jumalalta, jos +heidän lapsensa Juhani ja Hanna kristillisellä avioliitolla +vahvistaisivat heidän sovintonsa... Oliko semmoinen toivo ollut +Jumalan kiusaamista? + +Sillä nyt hän tunsi selvästi pitäneensä paremmin Heikin puolta ja +samalla ajatelleensa myös Heikin maallista etua... + +Yhdellä iskulla oli Herra hajoittanut sekä Heikin että hänen +suunnitelmansa. + +Hän tunsi sen nyt ja uskoi varmasti, että tässä oli Herra tahtonut +häntä nuhdella ja oikealle tielle, Herran omalle tielle, ohjata. + +Sillä vaikkei hän vielä tiennytkään kaikkea, oli hän Iisakin +katkonaisista puheista päässyt siihen käsitykseen, että Heikin +pyyteet olivat olleet rikollisia... + +Kyllä hänelle nyt, kun hän muisteli talvellisia iltoja, molempien +miesten istuessa hänen vuoteensa vieressä, johtui mieleen, että hän +oli joinakin hetkinä epäillyt Heikin sieluntilaa. Joskus oli myös +sattunut, että hän oli Heikin kasvojen ilmeessä ollut näkevinään +vilahduksen, ilon leimun, joka ei ollut Jumalasta. Mutta silloin hän +luulotteli, että piru toi hänen mieleensä sellaisia epäluuloja. + +Nyt oli Heikki, kuin tahallaan kuolemaa hakien, uhkarohkeana +hukkunut koskeen, ja hänen poikansa oli pelastunut. + +Iisakki tuli kuistille, missä Kero-Pieti istui. Nyt piti jo +lopultakin lähdettämän liikkeelle. + +Valoisa oli yö. + +Iisakki käveli edellä männikköön vievälle polulle, Kero-Pieti +köpitti perässä, harmaa villapusero yllään, takki käsivarrella. +Iisakin jalka nousi vielä keveästi, ja hän käveli joutuisasti. +Saarnamiehen askel oli lyhyt ja epävarma. + +"Elähän kävele niin nopeasti", pyysi Kero-Pieti. + +Iisakki hiljensi kulkuaan. + +He saapuivat kosken rannalle, sille kohdalle, josta näki suoraan +Varsankalliolle. + +"Siinä se on", sanoi Iisakki. + +"Siinä se on", vastasi saarnaaja omituisella äänenpainolla. + +He jatkoivat matkaansa pitkin polkua, joka Varsankallion kohdalla +seurasi rantatörmän lakea, mutta painui jonkun matkan päästä +metsään. + +Kosken pauhu kuului tohisten ja valittaen. + +Kero-Pieti oli aikonut kysyä Iisakilta montakin asiaa. Nyt hän ei +kuitenkaan tiennyt, mitä ensiksi kysyisi. Hänestä tuntui kuin ei +voisi oikein puhua näin kävellessä. Jospa saisi istahtaa, silloin +sopisi paremmin keskustella. + +"Mitähän, jos istahdamme levähtämään", esitteli hän, kun he olivat +metsän peitosta taas tulleet lähelle törmää, josta näkyivät +Viuhkuraisen mutkan vaahtolaineet ja synkkä, jyrkkärinteinen kosken +ranta. + +He istuivat kivelle vierekkäin, Kero-Pieti pyyhkien hikeä +kasvoiltaan. + +"Mitä sinä ajattelet Heikki-vainajasta?" kysyi hän. "Pääsikö +autuaasti pois?" + +Iisakki vastasi vältellen: + +"Itse lienet hänet paremmin tuntenut. Anteeksi minä hänelle kaikki +annoin, mutta lieneekö hän antanut minulle...?" + +"Toivoi poikaansa vävyksesi, kuten minäkin toivoin... Taisi olla +synnillinen ajatus. Kerro, mitä tiedät... ja arvelet!" + +"Omia luulojani ne ovat ja ajatuksiani. Herran kasvojen edessä hän +tehnee nyt tiliä töistään..." + +"Mitä luulet?" tiedusteli yhä Kero-Pieti ikäänkuin hakien Iisakilta +omille ajatuksilleen tukea. + +"En tahtoisi hänestä enää uskoa pahaa... kuolleesta, joka ei saata +puolestaan puhua. Mutta raskas on sentään tuntoni, ja uskoksi +epäilykseni käyvät... niin entiset kuin nykyisetkin. Niiltä en enää +koskaan pääse rauhaan... sen tunnen. Eloni loppuun ne minua +vaivaavat. Kertoisin sinulle, ehkä voisit minua oikeaan opastaa. +Tiedät: raskasta on epäillä naapuria, jonka uskoi olevan kristityn +ja jolle on puolestaan kaikki anteeksi antanut..." + +"Kerro minulle! Sokea olen ollut ja pinnalta vain ihmisiä tuntenut. +Koskaan en nähnyt Heikin sieluun. Salaperäinen, itseensä sulkeutunut +mies hän oli. Pettynyt olen... Kerro siis meille molemmille +opiksi..." + +"Salaperäinen hän oli... Kun poika-vainajani hukkui, epäilin sitä +hänen työkseen, ja siitä tuli vuosikausien katkeruus välillemme. +Mutta vuoteesi vieressä uskoin erehtyneeni, oman pahan sydämeni +tunsin... Katumus vaivasi, kaikki annoin anteeksi ja uskoin pahoin +erehtyneeni. Niin silloin. Mutta vähitellen alkoivat epäilykseni +taas kasvaa, ja rukoilin Jumalalta voimia ne karkoittaakseni... En +onnistunut. Näin taas hänen omituisissa kiiltävissä silmissään +palon, jota en saattanut kärsiä, ja jonka epäilin niihin silloin +ilmenevän, kun hänellä oli paha mielessä..." + +"Se on sitä samaa, mitä minäkin olen nähnyt", sanoi saarnamies +huokaisten. "Se on koko hänen sukukunnalleen ominaista..." + +"Niinkö lienee", jatkoi Iisakki, kerran päästyään tuntoaan +keventämään. "Silloin minä näin, kun Koskenalustan Antti ylhäältä +saapui lautalla... Pahoin järkytti mieltäni, tuntooni iski kuin +kirveellä, mutta en kenellekään osannut sanoa, mitä ajattelin. Eipä +ymmärtänyt Hannakaan... Olisi Anttia sillä kerralla kieltänyt kosken +alle lähtemästä..." + +Saarnamies säpsähti ja katsoi Iisakkia pitkään. + +"Tarkoitatko, että hän aikoi Antinkin tuhota niinkuin +poikavainajasikin?" kysyi hän ja vapisi mielenliikutuksesta. + +"Semmoiseen uskoon jäin", vastasi Iisakki. + +"Mutta olihan Juhanikin samalla lautalla", muistutti saarnamies. + +"Olipa kyllä", sanoi Iisakki. "Se oli kaikki mietittyä... Minä +ymmärsin kaikki, kun lautta rannasta irtaantui..." + +"Etkä sanonut Heikille!" + +"En... En tiedä, uskoinko itsekään silloin vai luulinko +ainoastaan... Pahan sisuni syyksi ne epäilykseni silloin panin..." + +"Mutta nyt uskot?" + +"Uskon, Jumala minua auttakoon!" + +Saarnamies oli hetken hiljaa, sitten hän nosti katseensa ja virkkoi: + +"Ja minä olin aina uskonut Heikin totiseksi kristityksi. Semmoistako +olikin hänen heräämisensä! Mutta jos kuitenkin olet erehtynyt! +Olisiko Heikki kuitenkaan niin... kun tiesi oman ja poikansa hengen +olevan vaarassa!" + +Kumpikin oli hetken vaiti, omissa mietteissään. + +"Muistan hänet siltä ajalta, jolloin olimme nuoria", alkoi Iisakki +taas puhua. "Muistan, kun suuri herätys kulki Lapista päin... Heikki +oli silloin jo valmis kristitty, ja minä vielä elelin suruttomana... +Kuinka lieneekään? Hän oli kuin syntynyt kristittynä..." + +Saarnamies istui synkissä mietteissä. Hänestä tuntui, että kaikki se +työ, jota hän oli Jumalan kunniaksi tehnyt, olikin ollut +itsepetosta. + +Hän tarttui Iisakkia kaulaan ja puhui pakahtuvan sydämensä +puhtaaksi. Heikin puolta hän oli pitänyt... Heikki oli häntä +pyytänyt vaikuttamaan Iisakkiin. + +"Maallisen elämän... maallisen onnen vuoksi!" + +Senvuoksi Herra oli kätensä väliin pannut, tahtonut näyttää hänelle, +että hän oli väärällä tiellä. + +Miehet olivat istuneet niin kauan tärkeässä keskustelussa, että +heidän havahtuessaan aurinko alkoi jo nousta, metsän yli idän +taivaalta paistaen. + +He nousivat ja läksivät jatkamaan matkaansa kosken alle. + +"Luulin tuntevani ihmissydämet", puhui saarnamies Iisakin perässä +kävellen. "En ole mitään tuntenut. Perkele on ollut omassa +povessani, sokaissut silmäni ja tuntoni... Kuinka kaukana lienenkään +ollut elävästä Jumalasta..." + +"Ja kuinka paljon lieneekään niitä, jotka huulillaan tunnustavat, +ollakseen kristityn nimessä, vaikka sydämessä on epäuskon ja vilpin +pesä", sanoi Iisakki. + +He saapuivat kosken alle ja näkivät naarausveneitä olevan liikeellä, +suvannolla edestakaisin soudellen. + +Kun he ehtivät Koskenalustan pihalle, tuli emäntä siinä vastaan ja +kutsui heidät aamukahville. + +Antti ja Juhani nukkuivat kamarissa. Hanna oli myös vihdoin +nukahtanut emännän sänkyyn, + +"Kaikki muut ruumiit on löydetty, paitsi Paloniemen Heikin", selitti +emäntä itkusilmin. + +Iisakki ja Kero-Pieti noudattivat emännän kutsua ja menivät sisälle. + +Hanna nukkui rauhallisesti, Iisakki katsoi häneen iloisena ja +ylpeänä. Hänestä tuntui, että nyt vasta hän rakasti lastaan. Hanna +oli hänen luontoisensa, rohkea ja päättävä... + +"Häntä saavat Antti ja Juhani kiittää hengestään", sanoi emäntä +Iisakille. "Oli se jotakin nuoren naisen työksi! Mutta isänsä tytär +taitaa olla muutenkin..." + +"Lienenkö ollut niinkään rohkea!" arveli Iisakki. + +He joutuivat rantaan, jossa lajiteltiin irrallisia tukkeja ja +korjattiin kosken repimiä. + +Silloin saapui rantaan vene, jonka väki oli ollut Ruotsin rannalla +naaraamassa. Joku lauttamiehistä oli soutamassa, ja Koskenalustan +Petteri, Antin isä, istui perässä. + +Korkealla rantatörmällä seisoen näkivät Iisakki ja Kero-Pieti, että +veneen pohjalla makasi mies, ja arvasivat, että Paloniemen Heikin +ruumis nyt oli löydetty. + +Vene sivuutti lautat ja laski maihin. Iisakki ja Kero-Pieti menivät +katsomaan. + +Heikki makasi selällään. Pitkästä parrasta tippui vielä vettä. +Aurinko paistoi hänen kalpeille kasvoilleen. Kädet olivat nyrkissä, +ja toinen silmä puoliummessa. Sen kiiltävä palo oli tosin sammunut, +mutta elottoman lasimaisena se vieläkin välähteli. Jättiläisvarsi +oli kuin lyhentynyt, toinen saapas oli poissa. + +"Korpikoskesta löysi hautansa tämäkin koskimies", puhui se +tukkilainen, joka oli Petterillä kumppanina. "Sanotaan, että koski +ottaa viimein omakseen sen, jota on aikansa hoivannut..." + +Kero-Pieti katsahti Iisakkiin. Tämän kasvoissa hän näki säälin ja +murheen ilmeen. Ja hänelle itselleen tuli mieleen, ettei hänen +asianaan ollut päätellä, kuinka vanhurskas tuomari Heikin kohtalon +oli määrännyt. Mutta Heikin vääntyneistä piirteistä ja nyrkkiin +puserretuista käsistä hän otaksui ja uskoikin, että Heikki oli +kovasti kuolemaa vastaan tapellut. + +Iisakin silmään nousi kyynel, mutta Kero-Pietin kasvot olivat kovat +ja silmäin ilme kylmä. + + * * * * * + +Tuli taas kirkas yö, kevättuoksuinen, lauha kuin kesällä. +Korpikosken rannat hymyilivät, tuomet olivat jo kukkaan puhkeamassa. +Koski vaahtosi ja pauhasi, mutta siinä oli jo kesäveden pehmeä +sointu. Metsässä huhuili kaiku, hypellen riemuisena kukkulalta +toiselle. + +Hiekkapolkua käveli viisihenkinen joukko kosken alta Nuottaniemeen +päin. Yö oli valoisa, rastas ruikutti, käet kukkuivat. + +Edellä astui Iisakki ja hänen jäljessään Paloniemen Juhani, jota +seurasivat Hanna ja Antti, Kero-Pieti viimeisenä vähän matkan +päässä. + +Heidän keskensä ei oltu monta sanaa vaihdettu, sittenkun oli +Koskenalustasta lähdetty. + +Paloniemen Juhani käveli synkkänä ja oli pysynyt merkillisen +vähäpuheisena. Isänsä ruumiiseen hän oli vain vilkaissut, kääntäen +heti katseensa syrjään. Kummallisesti olivat hänen silmänsä +palaneet, eikä hän näyttänyt osaavan iloita siitä, että oli +kuolemasta pelastunut. + +Hanna, joka kulki hänen jäljessään, ihmetteli hänen käytöstään. Hän +näki takaapäin pitkän, hoikan varren ja mustat hiukset, jotka osaksi +peittivät kapeaa, mustanlaihaa niskaa. Takaapäin Juhani oli kuin +isävainajansa... + +Kun polku teki mutkan, katsahti Juhani taakseen Hannaan. Hänen +silmissään oli kumma kiilto, ja kasvot olivat kalpeat. Suukin oli +kuin väärässä. Hän näytti aikovan sanoa jotakin Hannalle, mutta ei +sanonutkaan, vaan kääntyi jatkamaan matkaa Iisakin perässä. + +Hannaa puistatti. Tuntui kuin pelko ahdistaisi rintaa. Nyt hän ei +tahtoisi kahden kesken Juhanin kanssa kävellä tätä polkua. Siinä +johtui mieleen entisten paloniemeläisten villi veri... Ja melkein +kuin tietämättään Hanna jäi isästänsä ja Juhanista jälkeen. + +Kero-Pieti ja Antti, jotka kävelivät viimeisinä, olivat alkaneet +keskustella, ja kun saarnamiehen kävely oli hidasta, jäivät he +pitkän matkaa toisista. + +"Kuinka oli sitten sinun laitasi, nuori ystäväni?" jatkoi Kero-Pieti +kyselyjään. "Etkö arvannut viimeisen hetkesi tulleen? Etkö tiennyt +olevasi pian Herran kasvojen edessä tiliä töistäsi tekemässä?" + +"En pelännyt kuolemaa", vastasi Antti ja kääntyi katsomaan +saarnamiestä, joka astui hänen perässään. "En muista, että +yhtenäkään hetkenä olisin uskonut hukkuvani... olin niin varma +pelastumisestani..." + +"Vaikka näit toisten koskeen katoavan?", kysyi saarnamies +kummissaan. + +"Vaikka, ja vaikka jo viimeisillä tunneilla tunsin voimani +vähenevän", vakuutti Antti. + +"Kuinka ja mistä arvelit pelastuksen tulevan?" uteli saarnamies. + +"En sitä ajatellut, niistä ja kuinka tulisi... uskoin vain, että +jotakin tulee... etten vielä kuole..." + +Saarnamies mietti. Hänen mieleensä oli johtunut niin monta +merkillistä arvoitusta, ettei hän tuntunut niistä pääsevän selville. + +"Mutta olithan sinä heräämätön, uskoton mies?" ihmetteli hän yhä. +"Rukoilitko Jumalaa auttamaan?" + +Antti oli hetken vaiti ja sanoi sitten liikutettuna: + +"Ei tiedä toinen, mitä toinen silloin tekee, kun kuoleman näkee +silmäinsä edessä... Ei tiedä muut kuin Jumala, miten ne taistelivat, +jotka koskeen joutuivat. Jumala on armollinen, minun hetkeni ei +ollut tullut... Mutta jos elänen, niin kerron teille kaikki kerran. +Sanon vain: pieni, vähäpätöinen on ihmisten apu silloin, kun Herra +kätensä ojentaa..." + +Kun saarnamies kuuli Antin näin puhuvan, nousi hänen mieleensä taas +uusia kysymyksiä.--Herra näkee ja kuulee muuallekin kuin kuumaan +seurapirttiin, mietti hän. + +Nuoren miehen katse oli kirkas, ja silmästä loisti riemu. + +"Ketä kiität pelastuksestasi?" kysyi saarnamies. + +"Jumalaani kiitän. Hän on ennenkin kuullut rukoukseni... Häneen +luotin, en ihmisiin", vastasi Antti varmana. + +He kävelivät hetkisen äänettöminä. + +"Aavistitko, että Paloniemen Heikki-vainajalla oli paha mielessä, +kun koskelle lähditte?" tiedusti sitten Kero-Pieti. + +"Luulin niin olevan, näin Heikin katseesta ja myös, silmien +kiiluvasta palosta... Tiesin myös miksi hän minut tuhota tahtoi. +Hänen tielleen ja hänen poikansa tielle olin joutunut..." + +"Etkä pelännyt!" + +"En. Tunsin jo silloin, ettei hän mitään voisi minulle. En ole +hänelle tehnyt enkä toivonut pahaa. Hän ei voi minua hukuttaa, jos +Jumalani minua suojelee, niin itseäni lohduttelin..." + +"Ja uskossasi pysyit Varsankalliollakin?" + +"Loppuun asti, ja aina siinä uskossa pysyn... siihen uskoon +kuolenkin..." + +Saarnamies ei ymmärtänyt Anttia. Mistä tämä uskoton mies oli +semmoisen uskonvoiman saanut? + +Siinä oli taas arvoitus, jolle hän koetti etsiä selitystä. + +Edellä menevät olivat jo kadonneet näkyvistä, Kero-Pieti ja Anttikin +jouduttivat kulkuaan. + +"Vielä kysyn yhtä", puhui saarnamies perässä läähättäen. "Eikö +tunnollasi ole, että toisen morsiamen itseesi suostutit? Kysyn sitä +senvuoksi..." + +"Hanna ei ole koskaan ollut Juhanin morsian", vastasi Antti hiukan +jäykemmällä äänellä. "Vaikka semmoinen taisi olla Iisakin ja +Heikki-vainajan toivo..." + +Silloin he jo saapuivat sille aukealle törmälle, johon Varsankallio +alkoi näkyä. Iisakki ja Juhani istuivat kivellä, mutta Hanna seisoi +heidän vieressään ikäänkuin odotellen. + +Muut puhelivat jotakin, mutta Juhani istui ääneti selkä +Varsankallioon päin... + + * * * * * + + + + +KOSKENALUSTAN pojat, Antti ja Aukusti, olivat ruvenneet Korpikosken +perämiehiksi, pakostakin. Lauttoja kasaantui Nuottaniemen suvantoon, +eikä kukaan muu uskaltanut lähteä laskemaan. Tiedettiin, että +ainoat, jotka siihen pystyisivät, olivat Koskenalustan veljekset. + +Antti toipui pian entiselleen. Kun hän ensi kertaa omin päin laski +lauttaa, vavahteli sydän vähän, mutta silmä oli tarkka ja käsi +tarmokas. Notkeana totteli lautta. Puurnunleuka kyllä viskoi +vaahtojaan, Varsankallion kyljet kiiltelivät, mutta uljaana seisoi +Antti perä paikalla, ja oikeita vesiä pitkin lautta osasi kosken +alle. + +Iisakki meni huvikseen Varsankallion kohdalle nähdäkseen, kuinka +lautta totteli, osaisiko poika oikealla hetkellä antaa +soutumääräyksen. Hyvin näytti käyvän. Iisakki hymähti, ja hänen +silmissään loisti ilo. Hänestä näytti kuin olisi Niilo +Iisakki-vainaja ollut lautalla... Ja hymysilmin hän palasi ja kertoi +Hannalle havainnoistaan. + +Kun Antti ensi kertaa lähti perämieheksi ja lautta oli jo kaukana +Nuottaniemen rannasta, oli Iisakki sanonut tyttärelleen: + +"Eikö Anttia pelottanut lähteä samalle retkelle, jossa kuolema oli +häntäkin vaaninut? Eikö sanonut Varsankallion puistattavan?" + +"Ei se olisikaan Antti, jos pelkäisi", oli Hanna siihen rohkeasti +vastannut. + +Ja Iisakki ymmärsi, minkä vuoksi Hanna rakasti Anttia. Ehkä rakasti +nyt enemmän kuin koskaan ennen. Ja Iisakki itse mieltyi Anttiin yhä +lujemmin. + +Lauttojen lasku alkoi käydä niinkuin ennenkin. Aukusti oli kyllä +yhtä taitava perämies, kuin Anttikin, mutta hänessä ei ollut Antin +ryhtiä eikä päättäväisyyttä. Sattui joskus, että Aukustin laskiessa +Puurnunleuka hipaisi lautan nurkkaa ja vaahto kasteli miehet. + +Yötä päivää laskettiin lauttoja. Olipa saatu vanha Iisakkikin +joskus, kun Antti ja Aukusti levähtivät, perämieheksi. Mutta +ainoastaan Iisakin vanhat tuttavat rohkenivat häntä siihen pyytää. + +Viikon päivät oli Kero-Pieti vielä viipynyt Nuottaniemessä, pitäen +seuroja Paloniemessäkin ja puhuen Heikin kuolemasta ja toisten +hukkuneiden kovasta kohtalosta. + +Mutta vähän kerääntyi kuulijoita. Kesän aikana oli kaikilla kiire, +eivätkä tukkilaiset joutaneet kertaakaan seuroihin. Sillä työtä +riitti vuorokaudet umpeensa. Jokainen tiesi, että pohjolan kesä on +lyhyt kuin unelma. Se on kuin lentävä lintu, joka kerran irti +päästyään jatkaa matkaansa pysähtymättä eikä ehdi kiertää tai +kaartaa, vaan lentää suoraan muille maille. Linnunlentoa oli +ihmisten kiire, valoisan kesän riemuisa kulku. + +Kero-Pieti lähti Lappiin päin viettämään kesän kuuminta aikaa. Mutta +hänen valiojoukkonsa oli nyt supistunut kolmeen henkeen, jotka +uskollisesti seurasivat saarnamiestä Lapin vilpoisille +kesälaitumille. Nuottaniemestä lähtiessään hän ei tällä kertaa +tuntenut rinnassaan sitä voitonvarmuutta, joka hänellä oli aina +ennen ollut, kun hän saarnamatkoiltaan palasi. Oli tapahtunut paljon +sellaista, mitä hän ei käsittänyt, jopa hänessä itsessäänkin. +Hänestä tuntui kuin hän nyt vasta olisi löytänyt sielunsa pohjalta +rikkaläjän, jota ei ennen tiennyt siellä olevan, ja nyt ensi kerran +näkisi Herran tien, joka oli yksinkertainen totuuden tie. Ja +mielessään hän päätti, että kaikki, mitä Nuottaniemessä oli +sattunut, oli kuin hänen sielunsa pelastukseksi sallittu. Ja +lähtiessään hän sanoi Iisakille tarvitsevansa yksinäisyyttä ja lepoa +Jumalansa kanssa keskustellakseen. Jumala veti häntä sormesta, +kolkutti sydämeen. Ja niin hän lähti. + +Päivät kuluivat. + +Äkkiä oli juhannus mennyt, kosken tulva painui hyville vesille, ja +lauttojen lasku oli vaivatonta ja vaaratonta. + +Paloniemen Juhani ei näyttänyt toipuvan entiselleen. Pari viikkoa +hän makaili kotonaan synkkänä ja vähäpuheisena. Mutta sittenkun +voimia karttui, souti hän Nuottaniemeen, jossa lauttojen lasku oli +parhaillaan. + +Hän istui törmällä, katsellen alas suvantoon. + +Koskenalustan veljekset puuhasivat siellä, vuoroin perämiehinä +koskelle lähtien. + +Iisakin kanssa Juhani jutteli milloin mitäkin, mutta kun Iisakki +kysyi, eikö hänkin rupeisi perämieheksi pudisti hän päätänsä, ja +hänen silmissään leimusi omituinen palo. + +Hanna vältti häntä, koettaen hänen törmällä istuessaan pysytellä +syrjässä. + +Jotakin outoa oli Juhanin katseessa. Hanna oli pannut merkille, että +hänen silmänsä paloivat, sieraimet kohosivat levottomina ja +kasvolihakset värähtelivät silloin, kun hän näki Antin painuvan +lauttoineen koskelle. + +Mitä hänellä olikaan mielessä? Ja miksi hän oli niin muuttunut? Kun +Kero-Pieti oli häntä puhutellut, oli hän itsepäisesti vaiennut, +vaikka saarnamies olisi tehnyt minkälaisia kysymyksiä hyvänsä. + +Jotakin pahaa Hanna arveli olevan hänen mieltään painamassa. +Sentähden hän nyt oli tuommoinen, mustien silmien palo kuin polttava +hiillos, poskilihakset värähtelivät, ja hartiat vääntyivät vinoon... + +Vihasiko Juhani Anttia vai häntä? Mitähän jos koettaisi puhutella ja +lepyttää! Ehkä siitä tasaantuisi ja alkaisi rauhoittua! + +Eräänä aamuna hyvin varhain, kun Antti juuri oli koskelle lähdössä, +ilmestyi Juhani äkkiä törmälle. Illalla oli Hanna nähnyt hänen +soutavan kotiinsa päin... Mistä hän nyt niin äkkiä ilmestyi? + +Tuntui melkein siltä kuin hän olisi jostakin huoneiden takaa +tullut... + +Siihen hän istahti nytkin törmälle entiselle paikalleen ja katseli +alta kulmain suvannolle ja Ruotsin virralle. + +Iisakki saapui sinne myös ja rupesi juttelemaan. Sillä kerralla +hänkin huomasi Juhanin suuresti muuttuneen. Mihinkään kysymyksiin ei +häneltä saanut vastausta. + +Hän tuijotti vain eteensä ja lähti sanaa puhumatta soutamaan joen +poikki kotiinsa. + +"Mitä se tuo Juhani sairastelee... ei se vain entiselleen näytä +toipuvan", sanoi Iisakki sisälle tultuaan. "Taitaa hyvinkin murehtia +isäänsä... eikä kummakaan." + +"Niin, jos ei sillä muuta ole mielessä", virkkoi Hanna. + +Iisakki katsahti tyttäreensä. Mutta kumpikaan ei siitä sen +pitemmälti puhunut. + + * * * * * + +Saatuansa aamutyöt tehdyiksi Hanna lähti huvikseen koskenrannan +polkua pitkin Anttia vastaan. Heillä oli ollut niin vähän aikaa +puhella kahden kesken, että oli mennyt monta päivää jolloin he +tuskin tapasivat toisiaan. + +Mutta nyt hän päätti koettaa, sattuisiko kohtaamaan Antin. Oli +montakin asiaa, joista teki mieli kertoa. + +Ohut kesäpuku yllään Hanna käveli reippaasti suoraan männikköön ja +joutui siitä polulle. + +Nämä viikot olivat olleet Hannan mielestä niin kummallisia. Siihen +riemun ja onnen tunteeseen, joka Antin pelastumisesta oli +pulppuavana lähteenä virkistänyt hänen sydäntään, sekaantui +muutakin, epäilyksiä ja otaksumisia. Hän oli heti, kun Antti ja +Juhani hädästä päästyään toipuivat, huomannut Juhanin silmissä oudon +ilmeen, joka koski sieluun asti, ja jonka hän luulotteli tietävän +pahaa. Sensijaan että Juhani olisi iloinnut vältettyään läheltä +uhkaavan kuoleman, näytti siltä kuin hän ei siitä lainkaan +välittäisi... Murjotti vain synkkänä ja milloin hän katsoi Anttiin, +tuli hänen silmiinsä selvä vihan ilme. + +Hanna oli jälestäpäin itsekin kummastellut, mistä oli tuona hetkenä +saanut ne voimat, että uskalsi kuohuvaan koskeen lähteä +pelastustoimiin, joita miehiset miehetkin pitivät melkein +mahdottomina, jopa järjettöminä... Nyt kun jännitys oli lauennut, +tuntui siltä, ettei hänestä olisi enää toistamiseen lähtijää. + +Kun hän saapui kosken partaalle ja katseli Varsankalliota, kammotti +häntä, ja sydämessä tuntui vihlaisu. Vaikka tulva oli jo laskenut +eikä kallio nyt ollutkaan niin uhkaavan näköinen kuin silloin, kun +hyrskyt sen yli hyppelivät, hirvittivät häntä sen kiiltävä kylki ja +syvät pyörteet, jotka näyttivät yhä nielevän... + +Hän istahti kivelle ja katseli hyrskyihin. Mietti siinä elämäänsä, +kuvitteli tulevia päiviä. + +Eipä ollut hänen elämänsä hauskaa kuten pienenä tyttönä,--silloin, +kun äiti ja veli vielä olivat elossa ja päivät huolettomia. Ikävä +oli siitä asti vaivannut. Yhden ystävän hän tuli tuntemaan, mutta +tämänkin kanssa sai harvoin yksissä olla ja vain joskus puhella... +Ja toista hänelle toimitettiin, tylyä miestä, jota ei koskaan voisi +rakastaa. Mutta isä alkoi nyt ymmärtää, piti Anttia nyt hyvänä, oli +hänelle ystävällinen... Ottaisi Antin pojakseen... + +Sitä hän ei enää epäillytkään. Ja se ilo lievitti kaikki murheiset +mietteet. + +Mutta juuri näinä päivinä oli johtunut mieleen pelko, joka jäyti +yötä päivää. Juhani vaani Antin henkeä. Niin hän oli Juhanin +silmistä lukenut. Senvuoksi kulki Juhani synkkänä, kierteli täällä +ja odotti sopivaa hetkeä... + +Ensin toimitti Heikki Anttia hautaan, nyt taas Juhani uhkasi hänen +henkeään. + +Mutta kesken mustien mietteitten elpyi Hannan luonto jälleen täysiin +voimiin, ja häneen tuli luja usko, ettei Juhanikaan mahtaisi Antille +mitään, ei niin kauan kuin hän itse oli lähellä ja lämmin veri +kierteli hänen rinnassaan. + +Hänen tuli hauskempi olla, ja pirteänä hän käveli edelleen Anttia +vastaan. + +Siinä, missä näkyi Viuhkuraisen vaarallisin mutka ja vaahto roivi +korkeaa rantaa, tuli Antti puiden takaa esille, + +Molempien ilo oli suuri. + +"Lähdin... kun ei kotona ehdi monta sanaa puhua. Paljon on mieltäni +painamassa, yksi asia sentään kaikkein kamalin", sanoi Hanna. + +He istuivat polun viereen. + +"Juhaniako tarkoitat?" kysyi Antti. + +"Häntä. Sinun henkeäsi hän vaanii... siitä olen varma..." + +"Kumma mies", virkkoi Antti. "En ymmärrä lainkaan. Kun +Varsankalliolla yhdessä tappelimme kuolemaa vastaan, lupasi hän itse +ikuista ystävyyttä. Monta kertaa hän olisi suistunut koskeen, mutta +aina tartuin kiinni, rohkaisin ja sanoin: pelastus tulee... Mutta +minulle hän ei mitään voi... minä en häntä pelkää..." + +"Kauhea ilme hänellä on, ja muutenkin hän on muuttunut..." + +"Niinpä olkoon..." + +"Mutta varuillasi saat olla... ties mitä ja milloin yrittää. Hän on +niin raakaa sukua, että voi puukollakin iskeä..." + +"Elähän ole levoton! Minun on nyt hauska olla. Isäsi sanoi..." + +"Isä! Onko isä mitään sanonut?" kysyi Hanna vilkastuen ja tarttui +Antin kovaan känsäiseen käteen. + +"On", vastasi Antti, ja hänen silmissään oli kujeellinen välke. +"Tänä aamuna hän sanoi: 'Olen tässä ajatellut, että jäisit meille +kesäksi... Heinäaikakin lähestyy, eikä tässä ole täyttä miestä +niitylle... ja pianhan lauttojen laskukin loppuu'..." + +"Niinkö sanoi?" ihmetteli Hanna ja unohti äskeiset mietteensä. Hän +katsoi Anttia silmiin, ja sydämessä tuntui niin sanomattoman +suloiselta. Kuinka Antilla olikin hieno, päivettenyt hipiä ja +kauniit silmät, vaikka kämmenet olivatkin kovat ja känsäiset! + +"Sanoi muutakin", jatkoi Antti hyvillä mielin. "Puhui kuin +leikillään: 'Jospa hyvinkin rupeat olostasi pitämään, olisi tässä +työtä muulloinkin kuin kesällä... kun Hannan kanssa sopinette... se +on tiukka vaatimaan...' Niin hän virkkoi ja naureskeli..." + +He purskahtivat kumpikin nauramaan. + +"Voi, voi sitä hyvää isää!" + +Mutta hetken päästä Hanna kysyi vakavana: + +"Oletko mitään puhunut Niilo-vainajan hukkumisesta?" + +"En ole... näyttää jo tietävän. En ole tahtonut... Kero-Pietikin +tietää kaikki..." + +"Semmoinen se oli hänen kristittynsä!" + +Hanna sanoi sen katkerin mielin, melkein kuin Kero-Pietiä syyttäen. + +Antti ei virkkanut siihen mitään, mutta raskas huokaus nousi hänen +rinnastaan. + +"En ole heille pahaa pyytänyt", sanoi hän sitten. "En heitä +vihannut, vaikka kuulin, mitä hommailivat Kero-Pietin kanssa. Mutta +sille en mitään voi, että sinua rakastan ja aina tahdon rakastaa. En +olisi heittänyt, vaikka isäsikin olisi heidän puolelleen mennyt. +Luulivatko minun himoitsevan sinun rikkauksiasi! Siinä he pettyivät. +Yhtä rakas olet minulle, vaikka olisin sinut löytänyt tunturin +takaa. Tuntuuko sinusta samalla tavalla?" + +"Niin minustakin tuntuu", rohkeni Hanna nyt sanoa, "ja niin on aina +tuntunut. Voi, talvella ja keväällä ikävöin sinua... öisinkin olit +unissani..." + + * * * * * + +He menivät yhdessä taloon. Hetken aikaa viipyessään Varsankallion +kohdalla he olivat vannoneet ikuisen valan ja kumpikin tunteneet +nuoren onnensa olevan lujalla pohjalla. + +Puolipihassa tuli Paloniemen Juhani heitä vastaan. + +Hänen katseensa oli maahan luotuna, eikä hänessä huomannut muuta +merkillistä kuin että poskilihakset värisivät. Kun Hanna kääntyi +katsomaan taakseen, näki hän Juhanin kävelevän sitä kujaa kohti, +josta polku lähti viemään koskelle. + +Hän puristi Antin kättä, ja Antti katsahti hänen silmiinsä, +ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: + +"Yhtä miestä en pelkää, vaikka olisi vieläkin pitempi!" + + * * * * * + + + + +KUUMAT keskikesän päivät olivat alkaneet. Lauttojen tulo Lapista +päin oli vähentynyt niin, että vain silloin tällöin joku saapui +Nuottaniemen rantaan. Ja sekin laskettiin melkein heti kosken alle, +eikä niitä enää ollut ainoatakaan odottamassa vuoroaan. + +Joen ja kosken vesi oli laskenut kesäkuivalle, ja reitti oli käynyt +niin kapeaksi, että lautat mennessään hipaisivat kalliota. +Varsankallio näkyi melkein kokonaan, ja lautat laskettiin nyt pitkin +sen Ruotsin puolista uomaa. Liike ja hyörinä hiljeni. Tukkilaiset +katosivat lauttojen matkassa alas myötävirralle, ja Nuottaniemen +suvannossa saivat kalat rauhassa leikkiä lyödä. + +Heinänteon aika oli käsissä. + +Viikkomäärin oli riittänyt poutia, ja kuivuus rasitti. Metsäjoet +kuivuivat, ja kiveliöiden kanervakankaat ruskottivat. Iltasin peitti +taivaanrantoja sakea usva, ja ilmassa lemusi palaneen metsän käry. +Sanomia oli kuulunut Lapista päin, että kulovalkea raivosi siellä +äärettömissä kiveliöissä, joissa ei ollut yhtään ihmisasuntoa. Olipa +jo sattunut pienempiä metsäpaloja rantamaillakin, mutta suurempaan +vauhtiin ne eivät olleet päässeet. + +Kuivuutta riitti yhä. + + * * * * * + +Oli kulunut pari viikkoa, eikä Paloniemestä ollut kukaan käynyt +Nuottaniemessä. Täältä päin ei myöskään oltu Paloniemessä käyty. +Juhanin sanottiin sairastelevan. Mutta huhut kertoivat, että hän oli +öisin liikkeellä ja yksin toimitteli, mitä lienee toimitellut. + +Antin ja Hannan päivät vierivät hauskasti, niinkuin virran juoksu. +Iisakkikin alkoi kuin nuortua. Hän saattoi jo laskea leikkiä ja +puuhaili töissä mukana kuten ennenkin. Ja ympäri pitäjää oli jo +tietona, että Hanna, Nuottaniemen rikas, ainoa perillinen, rakasti +Koskenalustan uljasta poikaa. Hän ei huolinut Paloniemen Juhanista, +vaikka Kero-Pietikin kuului asiaan sekaantuneen... + +Liikkuipa kuiskeita siitäkin, että Heikki-vainaja oli tahallaan +koettanut saattaa Anttia kosken omaksi. Mutta kummasti kävi: oma +poikakin joutui Varsankalliolle, ja itse koskeen hukkui... + +Siinä eivät auttaneet Kero-Pietin rukoukset! + +Niin arveltiin kylällä. Ja monenlaiset huhut sekaantuivat toisiinsa. + +Anttia suosi Iisakkikin, kaikesta se näkyi. Nuottaniemessä oli Antti +koko lauttojen laskuajan viipynyt ja sitten jäänyt kesämieheksi. +Jopa ymmärrettiin, miksi Hanna oli itsensä hengenvaaraan pannut. +Oikean omansa tahtoi pelastaa! Kuohujen keskeltä, kuoleman +partaalta, omansa otti! Ja nyt se asia oli päätetty. + +Yksi ainoa huoli himmensi Hannan onnea. Usein hänelle muistui +mieleen Paloniemen Juhani, ja silloin hän aina kuvitteli vaikka +mitä. Kaikkia näitä mietteitään hän ei puhunut Antillekaan, kun +itsekin käsitti ne lapsellisiksi. Mutta hän ei sittenkään jaksanut +niistä irtaantua. + +Kun hän joskus otti ne puheeksi, lohdutteli Antti ja nauroi +sellaiselle pelolle. Mutta Hanna piti sittenkin uskonsa. + +Eräänä iltana Hanna valvoi myöhään. Seuraavana aamuna oli määrä +lähteä jokivarsiniitylle, joka oli talosta penikulman päässä. Hanna +valmisteli niittyeväitä, täyttäen kontteja ja leilejä. Muu talon +väki oli mennyt nukkumaan. + +Päivä oli ollut kuuma ja illan tullessa täyttyi ilma taas niin +sakeasta kulovalkean savusta, ettei joelle astikaan nähnyt. +Pihallakin oli kuin säkissä. + +Saatuaan kaikki niittyeväät valmiiksi ja kannettuaan ne +kesäkellariin, joka oli joen puolella rakennuksen alla, aikoi +Hannakin käydä levolle. Mutta hän seisahtui vielä törmälle. Silloin +hän kuuli, että suvannolla soudettiin, mutta sakean sumun vuoksi ei +erottanut mitään. Hänestä tuntui, että soutaja oli lähestynyt +Nuottaniemen rantaa, sillä soutu kuului yhä selvemmin. Äkkiä Hanna +oli kuulevinaan, että vene muutti suuntaa ja pyrki maihin paljoa +ylemmäksi... + +Siellä päin ei ollut venevalkamia, eikä sinne yleensä kukaan Ruotsin +puolelta tuleva poikennut, vaan laski suoraan talon rantaan. +Omituinen uteliaisuus valtasi Hannan, ja hän lähti törmää pitkin +kävelemään sinne päin, missä kuului hiljaista loisketta. + +Nyt hän eroitti selvästi, että vene iski kiinni rantaan. Pian sitten +kalahtelivat airot, kun niitä nostettiin hangoista, ja veneen pohja +raapi kivikkorantaa. Hanna käveli tasaista törmänkamaraa pitkin +ääntä kohden. + +Silloin hän näki maata vasten, missä sumu ei ollut niin sakea, +miehen jalat, mutta muu ruumis oli peitossa. + +Enempää hänen ei tarvinnutkaan nähdä. Hän pyörähti takaisin kuin +pelästyneenä, sillä hän oli tuntenut Paloniemen Juhanin +pitkävartiset pieksut, jotka polven alta olivat kintturemmeillä +kiinni. Ihan varmasti oli se Juhani. Kenelläkään muulla miehellä ei +ollut niin pitkiä sääriä... + +Mutta Juhani ei ollut häntä huomannut, eikä Hannakaan ehtinyt nähdä, +mihin päin Juhani meni, usvan sekaan kadottuaan. + +Mitä täällä nyt yöllä haettiin ja hommattiin? Mitä Juhanilla nyt oli +tällä rannalla tekemistä? + +Sekavin tuntein Hanna riensi pihaan. + +Hän muisti, että Antti nukkui latopuodissa, joka oli tallin +vieressä. Siellä oli vilpoisempaa näin kesän aikana. Hän seisahtui +hetkiseksi puodin oven eteen, mutta sisältä ei kuulunut mitään. + +--Entä jos Juhani vaanii,--mietti Hanna yksin pihalla +seisoessaan.--Jos hän kiertää... tulee metsästä päin ja tietää, +missä Antti nukkuu... rynnistää sisälle... ja iskee nukkuvaa... + +Hän tunnusteli ovea. Se oli lukossa. Hän aikoi jo koputtaa +saadakseen Antin hereille, mutta malttoi kuitenkin mielensä ja meni +huoneeseensa nukkumaan. + +Aamulla hän oli valveilla ennenkuin muut. + + * * * * * + +Kuuma päivä tuntui tänäänkin tulevan. Aurinko paistoi pitkäksi +kasvaneelle pihanurmelle, niin että öinen kaste höyrysi. Ilmasta oli +usva ja savu kadonnut, ainoastaan korkeiden vaarain liepeillä viipyi +vielä vaaleaa savua, joka ei näyttänyt jaksavan nousta mihinkään +päin. + +Hanna oli päättänyt heti aamulla kertoa Antille yöllisen +havaintonsa. Mutta niitylle lähtemisen hommassa hän ei saanut aikaa, +ja sitäpaitsi hän oli alkanut epäillä, tokko hänen näkemänsä miehen +jalat olivatkaan Juhanin. Olihan niitä muitakin pitkiä +miehenroikaleita... + +Mutta sitten hän kesken muun toimen muisti, että kintturemmit olivat +olleet samanlaiset kuin Juhanilla... + +Aamu kului lähtöpuuhissa, aurinko paistoi jo kuumasti, eikä koskelta +kuulunut muuta kuin hiljaista, valittavaa pauhua ikäänkuin +tukehtumaisillaan olevan rinnasta. + +Antti oli vielä ennen lähtöään kiivennyt aitan ullakolle. Siellä +säilytettiin viikatteiden siipiä, jotka jänkkäniittyä niittäessä +kiinnitettiin varsiin. Kun hän oli avannut ullakon ikkunan, näki hän +talon takalistolta, Tievanperän paikoilta, nousevan hirveän mustaa +savua ja ymmärsi heti, että siellä oli syttynyt kulovalkea. Hän +tiesi, että niillä mailla olivat talon parhaat metsät, siroimmat +männiköt... + +--Ja tämmöisenä kuivana aikana!--huudahti hän itsekseen. + +Samassa hän huomasi pihalla kävelevän Iisakin ja ilmoitti, mitä oli +nähnyt. + +"Suoraan idästäkö savu nousee?" kysyi Iisakki. + +"Aivan suoraan idästä!" vastasi Antti kiirehtien pois aitasta. + +"Sitten on tuli syttynyt meidän Tievanperässä," sanoi Iisakki. "Näin +kuivana aikana, ja koko kylä on niityllä!" + + * * * * * + +Talossa syntyi hälinä ja hätä. Sillä kaikki ymmärsivät, että +tämmöisellä poutasäällä, kun metsä jo ennestään oli kuiva kuin +pakkula, tuli leviäisi tavattoman nopeasti. + +Niitylle lähtö jäi sikseen. + +Antti riensi suoraan metsän halki Tievanperään päin ja Iisakki +kylälle hakeakseen ihmisiä apuun. + +Tievanperän metsän jakoi kahtia luikerteleva Koirajoki. Taloon oli +näyttänyt, että kulovalkea riehui kiveliön puolella jokea, joten oli +toiveita, että sen vauhti saataisiin pysähtymään Koirajokeen, joka +ei kuivinakaan kesinä ollut kokonaan vedetön. + +Siinä toivossa juoksi Antti kulovalkeaa kohti. Metsässä tuntui jo +kitkerää savunhajua, päivä paistoi kuumasti, eikä tuulenhenki käynyt +mistään päin... + +Savu tuprusi yhä sakeampana, kun Antti lähestyi Koirajokea. Kuului +jo korpikuusien pahaa rätinää, kun tuli nuolena kiiti oksia pitkin +latvaan asti... Outo tohina yltyi metsässä, ja savu kietoi tämänkin +puolen Koirajokea sakeaan peittoon. Vihdoin Antti ehti joelle, jossa +oli vielä melkoisen paljon vettä, ja ruohoisilla rantatörmillä +kasvoi lehtipuita. Antista näytti kuin kulovalkea olisi syttynyt +keskeltä korpea, sillä itse Tievanperä, pulskin männikkökangas, oli +ylempänä loivan vaaran laidassa, eikä tuli ollut vielä sinne +ehtinyt. + +Muutamin paikoin oli palo jo päässyt Koirajoen törmälle asti, jonne +se kaiketi pysähtyisi. Antti kiersi tulen, tunkeakseen Tievanperän +puolelle. + +Kuinka korpeen oli syttynyt tulipalo? Sitä hän mietti kuumana ja +hikisenä eteenpäin pyrkien. Hän tiesi korven olevan märkäpohjaista, +eikä Tievanperän kautta mennyt kesäpolkuja mihinkään päin. Kuka oli +liikkunut täällä niin varomattomasti ja jättänyt tulen, joka voisi +levitä kylään ja Korpikoskelle asti? + +Kun Antti joutui sille kohtaa, missä korpi loppui, antaen tilaa +kuivalle mäntymetsälle ja kanervikolle, kauhistui hän oudosta +näystä, ja veri oli pysähtyä hänen suonissaan. + +Hän näki pitkän miehen, jonka heti tunsi Paloniemen Juhaniksi, +liehuvan kanervakangasta pitkin, roihuva terva käsissään, ja +sytyttävän tulta kuivimpiin puihin ja katajapensaisiin... Siinä hän +hääri kuin hullu, avopäin, musta tukka kuin peikon päässä, kasvot +noen peittäminä. + +"Onneton! Mitä sinä olet tekemässä!" huusi Antti. + +Juhani kääntyi häneen päin, purskahti hirveään, kaiuttomaan +mielipuolen nauruun, niin että kylmä karmi Antin selkäpiitä pitkin. + +Äkkiä Juhani heilautti palavaa tervasta ympäri ilmassa ja rynnisti +täyttä vauhtia Anttia kohti. + +Tervas lensi hänen käsistään kuivaan metsään. Hän sai kiinni Antin +kurkusta... karjui kuin peto ja paiskasi Antin alleen... nokinen +naama Antin kasvoissa kiinni ja mustat silmät villeinä kiilumassa. + +Antti käsitti kauhean kohtalonsa... Kulo levisi heidän +ympärilleen... + +Ponnistaen kaikki voimansa hän kuitenkin sai vainoojansa rautakouran +kurkustaan irti ja henkeä keuhkoihinsa. Hän veti polvensa koukkuun, +Juhanin raskas ruumis kohosi hänen päältään sitten hän potkaisi +molemmin jaloin rinnan alle niin, että mielipuoli suistui ulvahtaen +selälleen. + +Kulo oli saartanut heidät. Antti näki jo tulta Juhanin hiuksissa ja +tunsi oman takkinsa palavan. + +Silloin hän kuuli huutoja vierestään, ja läähättäen ilmestyivät +Hanna ja Aukusti savun seasta. + +"Pois... pois tästä! Palamme kaikki!" huusi Hanna tarttuen Antin +käteen. + +He rynnistivät savun halki männikköön päin. Aukusti oli tarttunut +Juhaniin ja laahasi häntä mukaansa. + +"Nyt ymmärrän asian... näin hänet yöllä liikkeellä!" ehti Hanna +sanoa. + +Juhani ulvoi kuin susi. Hänen hiuksensa olivat palaneet, ja kauhea +mielipuolen ilme leimusi hänen silmissään. + +"Ja yksi hyppäsi koskeen ja toiset huusivat, että voi meitä, pojat!" +kirkui hän hirveällä äänellä. "Ja tuli ehtoosta ja aamusta +ensimmäinen päivä..." + +Hetken päästä oli koko kylän väki sammutushommissa. Onneksi pysyi +ilma tyynenä. Kulo kierrettiin ja saatiin vähitellen pysähtymään, +ennenkuin se ehti nousta Tievanperän männikköön. + +Juhani oli viety loitolle suuren kuusen alle, missä oli viileä +varjo. + +"Ja yksi hyppäsi koskeen ja toiset huusivat, että voi meitä, pojat!" +hoki hän niin kauan kuin jaksoi. Sitten hän sulki silmänsä ja makasi +kuin kuollut, laihat kasvot nokisina, rinta raskaasti koristen. + +Siitä tapasi Iisakki naapurivainajansa pojan mielenvikaisena. Tätä +olivat jotkut odottaneetkin, kun sellaisia oireita alkoi Juhanissa +yhä tiheämmin näkyä.--Varsankalliolla se vika jo tuli,-- +pääteltiin.--Siitä saakka hän on ollut erilaisempi... + +Iisakki seisoi pitkän aikaa miettiväisenä Juhanin vieressä kuusen +alla. Sääli hänen tuli Juhania.--Isäin pahat teot lasten päälle +kolmanteen ja neljänteen polveen! + +Se johtui Iisakille mieleen, ja raskas tunne painoi hänen sydäntään. + +Väkeä oli karttunut yhä lisää, ja rivakasti jatkettiin +sammutustoimia. Ennen iltaa oli tulen voima saatu rajoitetuksi ja +syvä oja kaivetuksi palaneen alan ympärille. + +Yöksi jätettiin vartijoita palopaikalle. Mutta nuottaniemeläiset +palasivat kotiin. Juhania kuljetti kaksi miestä. + +Hänen raivonsa oli loppunut. Nyt hän vain naureskeli, ja vaikka hän +näki Antinkin, ei hän ollut milläänkään, vaan höpisi jotakin, mitä +ei kukaan ymmärtänyt. + +Mutta kun tultiin niin likelle valtaväylää, että kosken pauhu alkoi +kuulua, huusi Juhani: + +"Ja yksi hyppäsi koskeen ja toiset huusivat, että voi meitä, +pojat..." + +Hanna ja Antti kävelivät jäljessä. + +"Mitä nyt sanot epäluuloistani?" kysyi Hanna. "Näin hänen villistä +ilmeestään, että paha hänellä oli mielessään." + +Antti katseli miettiväisenä eteensä. + +"Ei hän olisi kaikkea tätä tehnyt, mutta hänen järkensä pimeni. +Tunsin hänen sydämensä lämmön, kun Varsankalliolle kahden jäimme, +enkä vieläkään osaa häntä vihata." + +Nyt Hanna ei oikein ymmärtänyt Anttia. + +"Sääli on häntä, kovaonnista, joka on kaikki menettänyt", puhui +Antti Hannalle, joka oli kysyvän näköinen. "Kaikki hän menetti: +isänsä, sinut ja nyt lopuksi järkensä..." + +"Eipä säälinyt hänen isänsä sinua, kun aikoi kuohuvaan koskeen +upottaa. Yhteinen tuuma on isällä ja pojalla ollut!" + +Antti mietti hetken ja sanoi sitten varmalla äänellä: + +"En usko pojan tietäneen isän aikeista!" + +Hanna ei väittänyt vastaan, mutta kysyi vuorostaan: + +"Mutta nyt olisi polttanut elävältä... Eikö hän sittenkin ole +vaaninut sinun henkeäsi, vaikkei ole ennen uskaltanut...?" + +Nyt oli Antin vuoro vaieta, ja raskain miettein he saapuivat +kotipihalle. + +Kosken pauhu kuului nyt kovemmalta kuin aamulla. + +Johtuiko se ehkä siitä, että vene, jossa Juhania vietiin Paloniemen +puolelle, oli joutunut melkein kosken niskalle? + + * * * * * + + + + +JOULUNPYHIKSI oli Kero-Pieti saapunut Nuottaniemeen, jossa aikoi +viipyä viikon tai kaksi, sitten taas jatkaakseen saarnamatkaansa +etelään päin. Väkeä täynnä oli Nuottaniemen kookas pirtti, piha +puolillaan hevosia ja poroja, seinämät suksia. + +Antti puuhaili nyt talossa niinkuin isäntä ainakin, ja +taloustoimissa hyöri Hanna, talon nuori emäntä. + +Mutta salin keinustuolissa istui Kero-Pieti, vihreä villainen pusero +yllään ja musta silkkihuivi kaulassa, ja selitti kuulijoille Jumalan +sanaa. Joukossa istui Iisakkikin, pirteänä ja hyväntuulisen +näköisenä. + +Kun muu väki oli jo poistunut pirttiin, jäivät Kero-Pieti ja Iisakki +kahden kesken suureen saliin. + +Kero-Pieli oli kuullut sanomia täältä Nuottaniemestä. Hän tiesi, +että Juhani mielenvikaisena yritti tahallaan polttaa talon parhaan +metsän ja tappaa Antin. Senkin hän oli kuullut, että Paloniemi, joka +oli ylimuistoisista ajoista ollut saman suvun hallussa, nyt oli +myyty. Vanha emäntä ja Juhani olivat saaneet eläkkeen. Uusi isäntä +oli kaukaa Lapista, uskoton, viinaan menevä mies. + +Nyt ei Kero-Pietin sopinut siihen taloon mennä, ei käynyt päinsä +pitää vuoro-illoin seuroja Paloniemessä ja Nuottaniemessä. Entiset +ajat olivat muuttuneet. + +Niistä asioista ja paloniemeläisten kovasta kohtalosta he nyt +puhelivat ja Kero-Pieti tiedusteli yksityiskohtia. + +"Ja mitä Juhaniin nykyään tulee", jatkoi Iisakki tietojaan, "on hän +nyt tasaantunut, eikä hänellä ole sitten metsäpalon ollut +minkäänlaista raivokohtausta. Itsekseen höpisee ja vuoleskelee +puulusikoita. Usein hän käy Nuottaniemessä, mutta ei näytä muistavan +entisestä mitään. Hannaa hän sanoo Maria-emännäksi ja Anttia +Niilo-Iisakiksi... Kun vain semmoisena pysyisi, ei hänestä olisi +kenellekään haittaa..." + +"Joo-joo, joo-joo", huokaili Kero-Pieti, ja Iisakista näytti siltä, +että Juhanin kohtalo koski häneen kovasti. + +"Minkähän pani pahimmaksi, isänsä hukkumisen vaiko sen, ettei +vävyksesi päässyt?" kysyi Kero-Pieti ikäänkuin omille teoilleen +selvitystä hakien. + +"Kuinka lienee. Antti arvelee hänen saaneen vian jo Varsankalliolla +... ja siitä alkaen se kävi viikko viikolta huonommaksi." + +"Niinpä saattaa olla ... ja onhan siinä suvussa ollut ennenkin +päävikaisia", virkkoi saarnamies. + +Hartaushetki alkoi. Paksu-Ollikin oli taas liittynyt saarnamiehen +valiojoukkoon ja aikoi seurata mukana etelään päin. + +Kun ensimmäinen virrenvärssy oli loppunut, ilmestyi Paloniemen +Juhani ovensuuhun väkijoukkoon. Hän höpisi jotakin itsekseen, silmät +paloivat levottomasti, ja laihat kasvot värisivät. Kun hänelle +toimitettiin sija penkille, istui hän siihen varovasti, ympärilleen +tähyillen. + +Sitten veisattiin toinenkin värssy. Juhani ei liikkunut paikaltaan, +mutta katseli yhä eri tahoille. + +Kun Kero-Pieti alkoi lukea rukousta, sai Juhani kuin sähköiskun. + +Hän hyppäsi pystyyn penkille, jolla oli istunut, ja huusi niin, että +seinät tärisivät: + +"Ja yksi mies hyppäsi koskeen, ja toiset huusivat, että voi meitä +pojat..." + +Hän huitoi käsillään kuin uintia tavoitellen... Loikkasi sitten +nopeasti kuin orava yli penkkien pöydän luo saarnamiehen eteen, löi +nyrkkiä pöytään, niin että kynttilät sammuivat ja kirjakasa kaatui, +ja huusi hirvittävällä äänellä: + +"Sinä saatana... Oletkos uskomassa..." + +Sitten hän kääntyi väkijoukkoon päin ja sanoi hiljempää: + +"Ja maaksi pitää sinun tuleman, vaikka olet koskeen hukkunut!" + +Hirmuinen hälinä ja hätä syntyi ihmisjoukossa. + +"Sillä on puukko... puukko... se tappaa!" huudettiin. + +Nyt tuli hirmuinen tungos, ovet remahtivat auki, ikkunat +helisivät... Joka reiästä pyrki ihmisiä ulos. + +Juhani kirkui, yritti tarttua kurkusta Kero-Pietiin... Tämä hyökkäsi +ikkunaan, jonka ruudut oli jo särjetty, ja loikkasi pihalle huutaen: + +"Ottakaa kiinni... pankaa köysiin..." + +Kero-Pieti pakeni navetan puolelle, jonne muitakin riensi turvaan. + +Vihdoin ehti Antti paikalle, kun Juhani juuri oli hypännyt +ikkunasta. + +"Niilo Iisakki", hoki mielipuoli Antin nähtyään. "Minne se katosi? +Näitkö saatanaa? Koskeenko juoksi?" + +"Koskeen se juoksi", myönsi Antti häntä tyynnyttääkseen. "Elä huoli +siitä... anna olla, tule sisälle... saat pikanellia..." + +Mutta Juhani ei tällä kertaa huolinut pikanellista. Hänen silmänsä +näyttivät kauheilta, ja kasvot olivat tuhkanharmaat. + +"Niilo Iisakki... koskeenko se juoksi...? Voi meitä pojat..." + +Äkkiä hän lähti juoksemaan rantaan päin ja huusi yhä. + +Antti alkoi aavistaa pahaa, kutsui muutamia nuoria miehiä avukseen, +ja niin lähdettiin yhdessä ajamaan Juhania takaa. + +Maassa oli lunta, niin että takaa-ajajat voivat valjun kuutamon +valossa seurata jälkiä, jotka veivät rantatörmälle ja siitä jäälle. + +"Juoksiko se koskelle?" kysyivät he toinen toiseltaan. + +"Kero-Pietillekö se niin suuttui?" utelivat toiset. + +Jäljet näyttivät tietä koskelle jäätä pitkin. + +Miehet riensivät läähättäen, mutta eivät erottaneet edellä menevää. +Kosken pauhu alkoi kuulua. Puurnunleuan terävä kärki pohotti mustana +valkoista jokea vasten..." + +"Juhani, hoi!" huusi Antti niin kovaa kuin jaksoi. + +Kaukaa, Varsankallion luota, kuului Juhanin huuto: + +"Ja yksi mies hyppäsi koskeen, ja toiset huusivat, että voi meitä, +pojat..." + +"Koskeen se hyppää!" hätäili Antti, ja kaikki kääntyivät juoksemaan +Varsankalliolle päin. + +Koski oli siellä päin aivan sula, ja Varsankallion molemmin puolin +kuohuivat hyrskyt niinkuin kesälläkin. + +"Juhani, hoi!" + +He huusivat kaikki ja menivät niin likelle sulan laitaa kuin suinkin +uskalsivat. + +Silloin kuului sulan takaa, Varsankallion alapuolelta katkonainen, +läähättävä huuto: + +"... ja toiset huusivat, että..." + +Samassa pilvi katosi kuun edestä. Ja Antti näki sulan perässä +ihmisen pään, jota virta painoi jään alle... + + * * * * * + +Aamulla varhain valmisteli Kero-Pieti lähtöänsä. Hän ei millään +ehdolla suostunut enää jäämään seuroja pitämään. + +Hän ei selittänyt syytä kiireeseensä, mutta hänellä oli semmoinen +hätä päästä pois tästä talosta, ettei ehditty hankkia hevosia +valjaisiin. Iisakillekaan hän ei ollut monta sanaa puhunut. Juhanin +hyppäämisestä koskeen hän ei sanonut sanaakaan. + +Mutta Iisakki oli huomaavinaan hänessä semmoista hätää, jota ei +koskaan ennen ollut hänessä nähnyt. Hän ei siitä kuitenkaan +saarnamiehelle puhunut, ennenkuin tämä jo istui reessä. + +"Niinkö otit pahaksesi sen Juhanin itsemurhan?" + +"En ymmärrä Herran tarkoitusta", vastasi saarnamies murheellisesti. +"Herran tiet ovat käsittämättömät... Onko kaikki paloniemeläisten +onnettomuus minun syyni, kun en..." + +"Sinunko syysi!" + +"Niin, kun en Heikki-vainajalle uskaltanut oikeaa totuutta julistaa, +vaikka kyllä tiesin..." + +Hevonen lähti. Kero-Pieti nosti kättään hyvästiksi reen vieressä +seisoville. + +Iisakki sanoi: + +"Jumalan rauha kanssasi!" + +Talvinen aamu oli vielä pimeä. Tähdet kiiluivat, ja koski pauhasi. + +Hanna ja Antti seisoivat hetken aikaa pihalla, katsellen poistuvien +jälkeen. + +Mutta kuin hevosen tiu'ut lakkasivat kuulumasta, katsahtivat he +toisiinsa. + +Äärettömän onnen tunne täytti kummankin sydämen. Molemmista tuntui +kuin vasta nyt heidän onnensa olisi kirkas... ikäänkuin ne +painajaiset, jotka olivat heitä öin ja päivin ahdistaneet, nyt vasta +kaikkoisivat heidän rakkautensa pyhätöstä. + +Ja melkein kuin villinä riemusta sulki Antti Hannan syliinsä ja +kantoi hänet korkeita kuistin portaita ylös. + +"Nyt olen varma omastani", kuiskasi hän. + +Iisakki rykäisi tyytyväisenä, hänen otsaryppynsä silisi, niinkuin +sitä ei olisikaan koskaan ollut. + + * * * * * + +Mutta reessä, aamukylmässä istuessaan laukesi Kero-Pietin +mielenjännistys, ja hän purskahti itkuun... Vähän tyynnyttyään hän +painoi päänsä rukkaan, risti kätensä ja lähetti palavimman +rukouksensa Herran luo... Ja siltä hänestä tuntui kuin suurin totuus +olisi hänessä kirkastunut. Ja hän nyt näkisi oikean autuuden tien +paljoa suorempana kuin ennen. Hänen oman mielensä mustuus oli sitä +ennen himmentänyt, mutta nyt Herra oli hänen sielunsa valaissut. + +Ja äskeinen raudanraskas paino tuntui vähitellen kevenevän, ja +vanhan saarnamiehen silmään tuli kirkas ilme, kun hän nosti päänsä +ja katsoi aamunsarastusta. + +"Herra! Herra! Kaukana, kovin kaukana olen Sinun oikealta tieltäsi +vaeltanut!" huokasi hän. + +Mutta kun oli sivuutettu Korpikoski ja tie kääntyi suurta kylää +kohti, josta aamupakkaseen nousi savuja, tuntui saarnamiehestä, että +hänellä nyt vasta oli itselläänkin selvillä kaikki se, mitä hän oli +totuutena saarnannut. + +Eikä hänellä enää ollut epäilyksiä siitä, että hän nyt oli +kutsumustaan täyttämässä. + + + + + + + + +End of the Project Gutenberg EBook of Koskenlaskijan morsian, by Väinö Kataja + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 14161 *** |