initial commit of ebook 13920HEADmain

2 files changed, 19812 insertions, 0 deletions

diff --git a/old/13920-8.txt b/old/13920-8.txt
new file mode 100644
index 0000000..d05447e
--- /dev/null
+++ b/old/13920-8.txt
@@ -0,0 +1,19812 @@
+The Project Gutenberg EBook of Kevät ja takatalvi, by Juhani Aho
+
+This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
+almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
+re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
+with this eBook or online at www.gutenberg.org
+
+
+Title: Kevät ja takatalvi
+
+Author: Juhani Aho
+
+Release Date: November 1, 2004 [EBook #13920]
+
+Language: Finnish
+
+Character set encoding: ISO-8859-1
+
+*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KEVÄT JA TAKATALVI ***
+
+
+
+
+Produced by Tapio Riikonen
+
+
+
+
+
+KEVÄT JA TAKATALVI
+
+Kirj.
+
+Juhani Aho
+
+
+WSOY, Porvoo, 1920
+
+
+
+
+
+
+KEVÄT
+
+
+
+
+1.
+
+
+Hän oli toverinsa kanssa myöhään illalla saapunut yöpaikkaan,
+läpimärkänä sateesta. Saatuaan vähän kuivaa ylleen he olivat
+heittäytyneet kumpikin vuoteelleen lämpimäin ryijyjen ja nahkasten alle
+ja nukkuneet kohta.
+
+Kun hän aamulla hiljalleen heräsi, ei hän ensin tahtonut mitenkään
+saada muistiinsa palautetuksi, missä oli ja kuinka oli tänne tullut.
+Hänen silmäänsä tunki vähän päivänvaloa jostain katon rajasta, mutta
+alempana, missä hän lepäsi, oli vielä puolihämärä. Vähitellen selvisi
+hänelle, että hän makasi aitassa, jonka orsilla riippui peitteitä,
+hameita ja valkeita vaatteita monessa kerroksessa. Seinän rakoihin oli
+pistetty kukkivia pihlajan ja tuomen oksia, joiden tuoksun hän tunsi
+sitä suloisempana ja voimakkaampana, kuta enemmän valveutui. Ja
+vähitellen alkoi korva omistaa ääniä ulkoa. Hevosen kello kalkatti
+jossain, ja vasikka ynähti. Käki kukahti ylhäällä aivan seinän takana
+ja sai hänet täysin hereille.
+
+Kuinka hän oli tänne tullut?--Kuka hän oli?--Mitä varten hän oli
+täällä? Hän oli nukkunut mielestään yön niin pitkän kuin olisi
+siirtynyt toisesta elämästä toiseen. Oli kuin olisi pannut maata
+pienessä lukukammiossaan Helsingissä, palattuaan sinne
+maisterinvihkiäis-tanssiaisista keväisenä yönä laakeriseppele päässään
+--ja vasta nyt siitä unesta herännyt.
+
+Nyt kukkui niitä kaksi kilvan. Eilen oli satanut koko päivän. He olivat
+astelleet reput selässä karjateitä, rämpineet soita, eksyneet tieltä ja
+nähneet talon korkealla mäellä, jonne olivat nousseet läpi vettä
+valuvien lehtojen. Joku mies oli ollut vastassa, joku nainen oli
+kulkenut pihan yli ja sieltä takaisin, ja isäntä oli pyytänyt
+seuraamaan, ja sitten he olivat nukkuneet.
+
+Sanomattoman suloinen tunne valtasi hänet, ja hän koetti uudelleen
+nukkua. Mutta paistaahan siellä päivä, eihän siellä siis sadakaan eikä
+tuule! Ja koska käki kukkuu ja vasikat tyytyväisinä ynisevät, niin
+onhan siis ilma kaunis ja lämmin!
+
+Koko matkan Helsingistä pohjoiseen oli ollut kylmä takatalvi. Oli jo
+luntakin tuiskuttanut ja tuuli ollut koko ajan luoteessa. Järvetkin
+olivat vielä paikoitellen jäässä ja lunta korpipaikoissa. Mieliala oli
+ollut masentunut, minne tulivat. Edellinen vuosi oli ollut hallavuosi.
+Jos vielä tämäkin, niin on kaikki hukassa--se oli ollut pelko
+kaikkialla. Siirtyä sinne Helsingin juhlilta, nähdä nälkäistä karjaa ja
+kerjäläisiä tiepuolessa horjuvan! Ja kaikki vain odottavat etelätuulta
+ja sadetta ja paistetta. Ja yht'äkkiä oli tullut sade, ja nyt lupaa
+tulla paiste.
+
+Suomi, jota hän vain vähän oli ennen nähnyt, oli ollut niin ruma, niin
+yksitoikkoinen. Missä oli se Savon kehuttu kauneus?
+
+Hän hypähti alas ja aikoi herättää toverinsa. Vuoteesta peitteen alta
+näkyivät hänen pyöreät kasvonsa, joista nukkuessakin kuvastui
+tyytyväisyys ja varmuus.
+
+Mutta ei, antaa hänen nukkua, ei hän kuitenkaan välitä luonnosta ja sen
+kauneudesta.
+
+Hän raotti aitan ovea ja jäi siihen ihmeissään seisomaan. Aamun koi
+valaisi jo tuulimyllyn siipiä ja kimalteli pihanurmikon ja tuvan
+turvekaton kastehelmissä. Mutta alempana oleva maisema oli yhtenä
+ainoana sumumerenä niin pitkälle kuin silmä kantoi. Siellä täällä nousi
+sen pinnalta esiin joku metsäinen kukkula, ja jotkut mäen rinteellä
+olevat puut pistivät latvansa sen läpi kuin tulvan sisästä. Mutta
+taivas oli kirkas ja poutainen.
+
+Voimatta pidättäytyä kääntyi hän toverinsa puoleen:
+
+--Nouse ylös, Risto! Tule katsomaan!
+
+--Anna minun nukkua, urahti toveri.
+
+Hän hiipi hiljaa, varpaillaan käyden märällä nurmikolla, pirtin perään,
+jossa kasvoi kukkiva, tuuhea tuomi, imien voimaa alla olevasta
+ruispellosta. Talossa väki vielä nukkui, eikä tuvasta kuulunut
+luiskahdustakaan, mutta talon ympäristössä kiihtyi kiihtymistään
+kukunta ja yltyi yltymistään laulu. Koko tuo suuri sumumerikin tuntui
+soivan. Ikäänkuin sen pohjalta, sen läpi ja pitkin sen loivia laineita
+kohosi ja kuului satakielten viserryksiä, teerten kuherrusta, sorsan
+ääntelemistä, vihellystä, piipitystä ja jostain loitolta kosken
+kohinaa.
+
+Yht'äkkiä haihtui sumu, kohosi kuin kansi vakkasesta, pullahti
+pilvimuodostumina ylös taivaalle ja paljasti kaiken, mikä oli alhaalla.
+Hän näki äärettömän avaran metsäisen alueen, niinkuin puolikattilan,
+jota reunustivat kaikilta tahoilta korkeat vaarat, ja vaarain välissä
+kimalteli vesijaksoja, suuria selkiä, kaitaisempia jokia ja vuoksia.
+Siellä täällä oli pykälä vaaran harjanteissa, oli joku asuttu pälvi,
+viherti joku pelto tai rusotti kaskia rinteillä. Vesistöjen varsilla
+viherteli lehtoja ja niittyjä kuin reunustimia metsäisissä vaipoissa,
+joita vedet erottivat toisistaan. Muutamalta ilmansuunnalta vaarain
+välitse aukeni suunnaton, silmänkantamaton suo, jossa petäjäinen
+kasvullisuus harveni harvenemistaan keskustaa kohti. Hänen silmänsä
+haki kirkkoa, mutta ei löytänyt sitä,--kirkkoa ja pappilaa...
+
+Aamutuuli suhahti tuomessa hänen päänsä päällä, ja joku ovi avautui ja
+sulkeutui pirttirakennuksessa. Hän palasi takaisin aittaan ja huusi
+ovessa toverilleen:
+
+--Nouse ylös katsomaan, Risto!
+
+Mutta toveri vain murahti, toiselle kyljelleen kääntyen:
+
+--Anna minun nukkua, Antero!
+
+--Nukkua tällaisena aamuna! Mitä ihanimpana! Mitä suurenmoisimpana!
+Aurinko juuri nousee, ollaan korkealla mäellä, josta koko luvattu maa
+eteemme aukeaa. Ylös, unikeko!
+
+Mutta kun toveri vain kiskaisi peitettä puoleensa, antoi hän hänen olla
+ja heittäytyi itsekin vuoteellensa nahkasten alle lämmintä hakeakseen.
+Eikä aikaakaan, kun hänkin taas nukkui.
+
+Hän heräsi siihen, että lattiapalkit kolahtivat ja vuoteen vieressä
+seisoi nuori nainen puoleksi hänen ylitsensä kumartuneena.
+
+--Herra olisi hyvä ja ottaisi kahvia.
+
+Se oli tummansiniseen körttipukuun puettu, pitkäpalmikkoinen tyttö,
+joka katseli häntä suurilla, sinisillä silmillä, kasvot ystävällisessä
+ilmeessä.
+
+Risto oli jo herännyt ja saanut kahvinsa.
+
+--Onko tämä teidän aittanne? kysyi hän tytöltä pannessaan tyhjän
+kuppinsa tarjottimelle.
+
+--Minun nimissänihän tämä on ollut, sanoi tyttö.
+
+--Missäs olette itse nukkunut, kun me olemme vallanneet teidän
+aittanne?
+
+--Ainahan sitä on sijaa...
+
+--Mutta missä me nyt olemme? kysyi Risto.
+
+--Korkealla mäellä, keskellä ihaninta erämaata, katso tuonne! huudahti
+Antero.
+
+--Ei! Mutta mikä on paikan nimi?
+
+Samassa tuli isäntä tuoden heidän tupaan kuivamaan vietyjä vaatteitaan.
+Hänkin oli körttipuvussa, keski-ikäinen, lempeästi ja vakavasti
+katseleva mies.
+
+--Nuoret herrat taisivat tuoda kesän tullessaan, sanoi hän. Kun
+pohjoinen rupesi Urvolta porottamaan, niin ei luullut loppua
+tulevankaan.
+
+--Mutta sanokaahan meille, isäntä, missä me nyt oikeastaan olemme? Mikä
+on tämän talon nimi?
+
+--Tämä on Rajavaara, toinen puoli tätä on Kontojärven pitäjää, toinen
+Korpivaaran kappelia. Raja kulkee tuolta tuon ison kiven kohdalta
+myllyn luona. Sieltä näkyy Kontojärven kirkkokin.
+
+--Vai on tämä Rajavaara, virkkoi Risto saatuaan vaatteet ylleen.--Me
+siis kuitenkin osuimme oikeaan.
+
+--Onko tästä pitkältä Kontojärven kirkolle? kysyi Antero vilkkaasti.
+
+--Eihän tästä jos viisi neljännestä.
+
+--Siis voimme olla jo tänä iltana siellä.
+
+--Eihän nyt semmoista kiirettä.
+
+--Hänellä on kiire sinne pappilaan, virkkoi Risto.--Vai niin,
+Rajavaara, niin, tämä on historiallisesti merkillinen paikka. Te
+mainitsitte jostain kivestä. Siitä olisi pitänyt ennen kulkea
+maakuntain raja. Minä olen niitä seikkoja tutkimassa.
+
+--Minä olen keräämässä vanhoja runoja ja taruja, riensi Antero
+sanomaan.
+
+Isäntä loi pitkän, tutkivan katseen Anteroon ja vastasi Ristolle:
+
+--On kulkenut maakuntain raja ja uskojen, ja kulkee vieläkin.
+
+--Se on tässä lähellä?
+
+--Tuossahan se on ihan--
+
+Se oli vähän matkaa aitasta mäkeä ylös sen korkeimmalla paikalla;
+lähellä sitä oli tuulimylly.
+
+Sieltä oli näköala vielä avarampi kuin äsken pirtin perältä. Näkyi uusi
+maailma toiselta puolen Rajavaaran ja pitkin sen harjannetta. Se oli
+siltä puolen vielä suurempi, vielä mahtavampi.
+
+--Tuolla näkyy kirkko, sanoi isäntä.
+
+--Missä se on? huudahti Antero.
+
+Mutta samassa hän erotti sen jyrkän katon ja tornin. Se näkyi metsäisen
+selänteen yli ja sen takaa, omituisena ilmiönä keskellä metsäistä
+maisemaa, niinkuin olisi siinä jotain väijynyt ja jotain vartioinut.
+Sen ympärillä oli siellä etäällä, mikäli voi erottaa, asutus tiheämpää.
+
+--Harjan ja tornin voi tästä nähdä, mutta ikkunoitaan myöten se on
+metsän peitossa. Kun tuota myllyä tekivät, niin sanoivat katolle
+kimmeltäneen ikkunoidenkin.
+
+--Näkyykö pappilakin?
+
+--Pappilata ei näy, se on alempana Kontosuvannon kainalossa, mutta
+korkeain puutarhakoivujen latvoja näkyy vähäisen, jos osannette
+tarkastaa kirkon ja tapulin välitse.
+
+--Koivut, puutarhakoivut, näkyvätkö ne ... nyt ne erotan!--ja pienoinen
+puna levisi Anteron poskille... Hän oli puhunut niistä. Hän oli niiden
+alla istunut.
+
+--Risto, katso, sieltä näkyy Kontojärven pappilan puutarhan koivut!
+
+Mutta Risto ei välittänyt puista eikä kirkoista eikä näköaloista. Hän
+kierteli kiveä ja raaputteli sammalta sen kupeilta jotain etsien.
+
+--Mutta voudin talo näkyy, jatkoi isäntä,--se on aivan lähellä
+pappilaa, se on tuo iso keltainen talo niemen nenässä.
+
+--Näkyisi täältä vielä toinenkin kirkko, jos ei ihan pahimmoilleen
+sattuisi vaaran kärki eteen,--ja isäntä viittasi päinvastaiseen
+suuntaan, pohjoista kohti, osoittaen korkeata, pitkää vuorta, joka
+koillisilla ilmoilla kohosi, kaikkia muita selänteitä ylempänä.
+
+--Se on Ristivaara, ja sanotaan sitä Panuvaaraksikin, ja kirkko on sen
+pohjoispäässä.
+
+Antero etsi jotain muistostaan ja löysi sen: synkän korkean
+kallioseinän, joka loi kylmän varjonsa jäälle heleänä talviaamuna, kun
+hän istui äitinsä sylissä reessä ja hevosen kaviot iskeä karskahtelivat
+kovaan hankiaiseen.
+
+--Sen sanotaan saaneen nimensä vanhasta noidasta, jonka olisi pitänyt
+siellä uhrejaan tehdä, entisen Kontolan papin olisi pitänyt polttaa
+paljaaksi vuori eikä sen enää sen koommin mitään kasvaneen. Tätä meidän
+mäkeä myöten olisi ollut maailma tuolla puolen pakanallista, mutta
+tästä kirkolle ristittyä. Sanovat vanhat kuulleensa, että tältä kiveltä
+oli noita käynyt kirkon kiroomassa. Kirkko olisi muka nurin noussut
+ilmaan seisomaan, vaan ei ollut mikään auttanut. Oli otettu velho
+kiinni ja poltettu,--jos lienee totta, mitä puhuvat--mikäpä ne tiennee.
+Kerrotaan niiden taistelleen ja sotiakin käyneen.
+
+--Uskoistaan?
+
+--Uskoistaan ja alueistaan.
+
+--Vai niin, vai niin, virkkoi Risto, tullen esiin kiven takaa, ne ovat
+kai taruja kaikki, mutta se on hyvin luultavaa, että tässä on kulkenut
+vanha maakuntain raja--etsin täältä jotain merkkiä.
+
+--Pitäisi siinä päivänpuoleisessa kyljessä olla merkki jonkunlainen,
+niinkuin ihmiskädellä tehty.
+
+Isäntä laskeutui Riston luo etsimään kivestä rajamerkkiä.
+
+Mutta Antero seisoi yhä kivellä, joka oli tasainen kuin pöytä. Isännän
+sanat olivat saaneet hänen mielikuvituksensa täyteen lentoon. Sotia ja
+taisteluita eri uskoista, pakanuudesta ja kristinuskosta! Noita, joka
+oli ehkä vanhan Väinämöisen jälkeläisiä! Tästä on kulkenut raja, tuolla
+pakanuus, täällä kristinusko, hän on seisonut tässä ja kironnut nurin
+kirkon, ja tuolla on ollut hänen uhrivuorensa ... ja jo sukeutui runo
+hänen mielessään:
+
+    »Laella vuoren jylhän seisoin
+    ja katseheni luotehesen loin.»
+
+ja sitten jotain semmoista kuin:
+
+    »Ja kertomukset kuullakseni
+    kummat taru toi!»
+
+--Tässä se on, sanoi isäntä, siinä on kuin jotain vuosiluvun haamua,--
+mutta se oli niin kivettyneen sammaleen peitossa, ettei siitä voinut
+erottaa muuta kuin yhden numeron, joka voi olla seitonen, mutta yhtä
+hyvin yhdeksikkökin. Risto oli käynyt hyvin totiseksi ja miettiväksi,
+miltei juhlalliseksi,
+
+--Täytyy raapia se esille jollain aseella, sanoi hän. Se voi olla
+erinomaisen tärkeä löytö. Maakuntaimme rajasuhteet ovat vielä vallan
+epäselvät.
+
+Anterokin oli hypännyt alas kiveltä, omistaan innostuneena.
+
+--Isäntä, kuulkaa, tiedättekö, onko täällä vielä ketään, joka taitaa
+vanhoja runoja laulaa?
+
+Isäntä loi häneen epäilevän syrjäkatseen, ei vastannut ja virkkoi
+Ristolle:
+
+--Ase siinä täytyy olla, jos ollakseen.
+
+Vasta kun Antero oli uudistanut kysymyksensä, vastasi hän:
+
+--En tiedä, lieneekö.
+
+--Kai täällä nyt sentään on joku vanha mies ... ettekö te, isäntä, ole
+kuullut niitä laulettavan? Tai ehkä te itsekin osaatte jotain? Kuinka
+vähän tahansa--sama se--mutta se on pelastettava.
+
+--En minä heitä...
+
+--Minä kirjoittaisin niitä muistiin. Minä olen osaksi juuri sitä varten
+matkalla.
+
+--Mitä niistä semmoisista muistiin. Eiköhän olisi paras olla
+muistelematta semmoisia.
+
+--Semmoisiako? virkkoi Antero valmiina selittämään.
+
+Mutta silloin tuli tyttö, joka oli tuonut kahvia, sanomaan jotain, ja
+isäntä virkkoi:
+
+--Siellä kuuluisi olevan vaimoväellä ... lähtekääpä, nuoret herrat,
+niin haukataan vähän aamutuimaan.
+
+Heidän lähtiessään kiven luota, joka oli niin paljon ylempänä taloa,
+että huoneiden kattojen yli voi nähdä koko avaran maiseman, osoitti
+isäntä salmea kahden kaukaisen järven välissä ja virkkoi:
+
+--Siinä se on Ukko Paavon talo.
+
+--Kuka hän on? kysyi Antero hajamielisesti, mieli täynnä sitä, mitä
+hänellä itsellään olisi ollut sanottavana.
+
+--Ei ole tainnut kuulua sinne Helsinkiin asti Paavo Ruotsalaisen maine.
+On se siellä käynyt monet kerrat, ja oli se siellä tänäkin kevännä.
+Olinhan tuolla minäkin toverinaan, kun lähtemään pyysi.
+
+--Oletteko ollut Helsingissä?
+
+Nuorten miesten silmät repesivät suuriksi, ja he pysähtyivät pihamaalle
+hänen eteensä.
+
+--Viikko on siitä, kun palattiin.
+
+--Mutta sittenhän näitte maisterinvihkiäiset, olitte niissä ehkä
+saapuvillakin!
+
+--Ei me niitä paljon nähty.
+
+He olivat tulleet tupaan, jossa pöytä oli katettu ja jossa talon väki
+heitä jo odotti asettuakseen aamiaiselle. Lyhyen ruokaluvun luettuaan
+isäntä istui pöydän päähän, ja vieraat asetettiin hänen viereensä
+toinen toiselle toinen toiselle puolelle.
+
+--Vai ei isäntä todellakaan ollut katselemassa juhlallisuuksia. Se oli
+vahinko. Nämä olivat komeimmat ja suurimmat maisterinvihkiäiset, mitä
+ehkä milloinkaan on ollut. Meidätkin siellä seppelöitiin.
+
+--Vai teidätkin, virkkoi isäntä kuivahkosti.
+
+--Siellä oli koolla kaikki, mikä Suomessa on oppineinta, ylhäisintä,
+etevintä ja kauneinta. Oli vieraita Ruotsista, Pietarista ja muualtakin
+ulkomailta, jotka ilmaisivat ilonsa ja ihastuksensa siitä, mitä olivat
+nähneet. Juhlat olivat suurenmoiset ja mieltä ylentävät.
+
+--Kai näitte kulkueet kadulla.
+
+--Ei me nähty.
+
+--Kirkossa kai ainakin olitte?
+
+--Emme.
+
+--Kanuunain laukaukset ainakin kuulitte? kysyi Risto.
+
+--Mitä varten siellä kanuunoillakin ammuttiin? kysyi vanha emäntä
+toisesta päästä pöytää.
+
+--Ammuttiin merkiksi siitä, että maisteri oli seppelöity.
+
+--Maa tärisi ja ikkunat helisi niin, että luuli maailmanlopun tulevan,
+virkkoi isäntä ivan vivahdus äänessään.
+
+Antero huomasi sen ja tahtoi puolustautua:
+
+--Tottahan on, että tämmöisissä juhlissa ehkä on jonkun verran turhia
+menoja ja vanhaa joutavaa kiiltoa, mutta on niissä paljon myöskin
+sellaista sisältöä, joka kohottaa mieltä ja tempaa pois
+jokapäiväisyydestä, pitää vireillä isänmaallista mieltä ja lietsoilee
+sen hiillosta, antaen intoa, luottamusta ja uskoa--
+
+--Uskoa?
+
+Tämän sanoi isäntä, mutta se näytti tulevan kaikkien huulilta. He
+kohottivat päänsä ja keskeyttivät hetkeksi syöntinsä. Anteroa hipaisi
+epämääräinen tunne siitä, että hän ehkä oli puhunut jotain, joka oli
+tyhmää ja lapsellista ja tässä seurassa sopimatontakin. Hän olisi
+tahtonut kertoa näille vielä lisää juhlallisuuksista, selittää
+maisterinvihkiäisten isänmaallista merkitystä, vaikuttaa jotain sen
+aatteen hyväksi, josta oli niin paljon Helsingissä puhuttu, että
+kansakin olisi saatettava ymmärtämään sivistyneitten harrastuksia ja
+niille arvoa antamaan. Hän olisi tahtonut kertoa juhlapuheiden
+sisällöstä, joissa vähän väliä oli muistettu sitä kansaa, joka oli
+antanut meille Kalevalan ja Kantelettaren, joita Runeberg oli niin
+ihanasti kuvannut, mutta hänestä oli niinkuin olisi hänen päänsä yli
+painettu suuri huopahattu, jonka sisästä hän ei saanut ääntänsä
+kuuluville. Hän ei saanut sanotuksi muuta kuin:
+
+--Ikävä, etten tavannut teitä, kyllä olisin teidät sittenkin vienyt
+sinne kuulemaan ja näkemään.
+
+--Taisi olla meille Paavon kanssa hukka reissu, vastasi isäntä, ja taas
+näytti koko perhe ymmärtävästi säestävän hänen kätkettyä ivaansa. Mutta
+nyt kysyi Risto:
+
+--Millä asioilla siellä kävitte? Oliko joku valituskirja vietävänä?
+
+--Käytiin tapaamassa ystäviä, joilta oli kutsut tullut. Tunnetteko
+Pekin ja Vorssin?
+
+Backin ja Forssin! Hehän olivat asuneet samassa talossa, seinäkkäin
+heidän kanssaan. Ne olivat molemmat pietistejä, jotka lukivat ja
+veisasivat ja pitivät hartausseuroja, joista oli paljon puhuttu ja
+paljon ivaa tehty ylioppilaiden kesken. Koko vihkiäisten ajan he olivat
+istuneet kotonaan, ja jo varhain aamulla, kun Antero riensi kaupungille
+juhlavaatteissaan, oli hän kuullut veisuuta ulos kadulle heidän
+ikkunainsa kohdalta. Se oli sitä uutta uskoa, joka tuomitsi turhaksi
+kaiken ilon ja maallisen harrastuksen, yksin isänmaallisenkin. Se oli
+seurannut häntä päivän juhlissa ja kohtasi hänet valvotun yön jälkeen
+palatessa juhlatanssiaisista. Hän oli kerran väitellyt siitä heidän
+kanssaan, he olivat suuttuneet ja epäsovussa eronneet. Se on
+turmiollista oppia, joka vie Suomen kansan henkiseen kohmetukseen juuri
+kun se on heräämässä. Turhaa on sen herättäminen itsetietoisuuteen ja
+itsenäisyyteen, turhaan on Suomen kansan ikivanhat hengen aarteet
+kaivettu esiin, runot, laulut, sananlaskujen viisaus, joissa sen oikea
+henki asuu.
+
+Mutta se on torjuttava se vaara! Tilaisuus, jota hän tällä matkalla oli
+odottanut, näytti tulleen. Hänen matkansa tarkoituksena, niinkuin hän
+oli sen suunnitellut, ei ollut ainoastaan kerätä vanhoja runoja, vaan
+myöskin tutustuttaa niihin kansaa, saada se niitä uudelleen
+rakastamaan. Kauan on Suomen kansa harhaillut loitolla henkensä
+alkuperäisiltä lähteiltä, nyt se on saatettava takaisin niiden ääreen!
+Se niitä vielä halveksii, koska se ei ole päässyt osallisuuteen niiden
+virkistävästä voimasta. Sen sivistyneelle nuorisolle oli tässä suuri,
+jalo tehtävä.
+
+Oli noustu aterialta, jonka kestäessä isäntä ja Risto minkä mitäkin
+juttelivat. Antero otti matkalaukustaan kirjan, jota näytti isännälle.
+
+--Onko isäntä tätä kirjaa nähnyt? Se on Kalevala, Suomen kansan vanhoja
+runoja, joissa kerrotaan niistä suurista sankareista, Väinämöisestä,
+Ilmarisesta ja Lemminkäisestä, ja jotka kätkevät Suomen kansan vanhan
+viisauden ja synnyt syvät.
+
+--Vai semmoinen kirja, virkkoi isäntä. Onhan tuosta kuultu puhuttavan.
+Kävihän tuo täälläkin takavuosina se Kajaanin tohtori, joka niitä on
+keräillyt, mutta ei se täältä mitään saanut.
+
+--Salliiko isäntä, että luen tästä jonkun paikan? Kun ei isäntä
+piippuaan sytyttäessään siihen mitään virkkanut, alkoi Antero lukea
+runoa Sammon ryöstöstä, kuinka se mereen hajosi ja kuinka tuuli muruja
+maihin kuljetti, kuinka tuosta oli
+
+    alku onnen ainiaisen,
+    tuosta kyntö, tuosta kylvö,
+    tuosta kasvu kaikenlainen,
+    tuosta kuu kumottamahan,
+    onnen päivä paistamahan
+    Suomen suurille tiloille,
+    Suomen maille mairehille.
+    ------
+    Siinä vanha Väinämöinen
+    itse tuon sanoiksi virkki:
+    »Anna, Luoja, suo, Jumala,
+    anna onni ollaksemme,
+    hyvin ain' eleäksemme,
+    kunnialla kuollaksemme
+    suloisessa Suomen maassa,
+    kaunihissa Karjalassa!
+
+    Varjele, vakainen Luoja,
+    kaitse, kaunoinen Jumala,
+    miesten mielijohtehista,
+    akkojen ajatuksista!
+    Kaa'a maalliset katehet,
+    ve'eiliset velhot voita!
+
+    Ole puolla poikiesi,
+    anna lastesi apuna,
+    aina yöllisnä tukena,
+    päivällisnä vartijana,
+    vihoin päivän paistamatta,
+    vihoin kuun kumottamatta,
+    vihoin tuulen tuulematta,
+    vihoin saamatta satehen,
+    pakkasen palelematta,
+    kovan ilman koskematta!
+
+    Aita rautainen rakenna,
+    kivilinna liitättele
+    ympäri minun eloni,
+    kahen puolen kansoani,
+    maasta paaen taivosehen,
+    taivosesta maahan asti
+    asukseni, ainokseni,
+    tuekseni, turvakseni,
+    jott'ei viha liioin löisi,
+    vastus viljalti vetäisi
+    sinä ilmoisna ikänä,
+    kuuna kullan valkeana.»
+
+--Semmoista se Väinämöinen kansalleen toivotteli, ja sen se sille osasi
+antaa. Sammon sai Suomi, vaikkakin pirstaleina, hänen kädestään, hengen
+sammon, kuun ja päivän hän sille pelasti ja sen kaiken ainoastaan
+sanansa voimalla! innosteli Antero.
+
+Ei kukaan virkkanut mitään. Isäntä oli painautunut, pää käsien varassa,
+polviaan vastaan ja katsoi eteensä lattiaan.
+
+--Mitäs isäntä siitä sanoo? kysyi Antero.--Eikö teistäkin vaka vanha
+Väinämöinen kelpaa meille esikuvaksi ja hänen oppinsa meidän
+ohjeeksemme!'
+
+Isäntä oikaisihe vähän, pani sammuneen piippunsa ikkunalle ja virkkoi:
+
+--Voi, herra kulta, pakanahan se oli Väinämöinen ja pakanallista sen
+oppi, pakanallisia sen virret. Ei niistä ole meille ristityille. Toinen
+sana se nyt meille on julistettu.
+
+--Toinenpa toki toinen, tuiki toinen, säesti joku joukosta, niinkuin
+kaikkien puolesta.
+
+--Jumalan sana, kuului vanhan emännän ääni karsinasta.
+
+--Tietenkin, vastasi Antero. Mutta emmehän silti saa halveksia
+esi-isäimmekään neuvoja. Ne ovat jaloa ja ylevätä siveellistä tietoa,
+joka on kätketty Suomen kansan vanhoihin virsiin ja sananlaskuihin.
+»Kielsi vanha Väinämöinen kullalle kumartamasta, hopealle horjumasta»--
+ja monta muuta samanlaista neuvoa ja opetusta. Ei saa tuomita sitä,
+mikä on hyvää ja kaunista, vaikkei olisikaan aivan samaa ja vaikkei
+olisi samaa tietä tultu siihen. Pakanatkin etsivät totuutta ja siitä
+monta neuvoa löysivät.
+
+--Ei niitä noita neuvoja enää nykykansa tarvitse. Sillä on nyt paremmat
+neuvot ja paremmat neuvojat, toinen tieto ja toiset tietäjät. Ei ole
+enää Väinämöisen virsistä meille. Toinen veisuu nyt jo täällä Savonkin
+saloilla kaikuu.
+
+Isäntä sanoi sen tyynellä surumielisyydellä, niinkuin säälien eksynyttä
+ja erehtynyttä, mutta samalla sellaisella varmuudella ja vakaumuksella,
+jota ei näyttänyt voivan kumota.
+
+Mutta Antero ei vielä tahtonut jättää asiataan.
+
+--Onhan tietysti se sana, mikä meille on raamatussa ilmoitettu,
+puhtainta ja korkeinta--
+
+Mutta hänet keskeytti karsinapuolelta tupaa virsi. Sen aloitti talon
+tytär, ja melkein kohta, kuin yhteisestä suostumuksesta, yhtyivät
+siihen muutkin tuvassa olijat.
+
+Siitä muisti Antero yht'äkkiä, että oli sunnuntai, että oli kirkkoaika.
+Hän sulki kirjansa ja pisti sen takaisin reppuunsa ja jäi istumaan
+loitomma ikkunan luota, hiukan varjoon. Risto oli jo kohta syötyä
+mennyt ulos kivelle, josta hänen kalkutuksensa kuului veisuun lomassa.
+
+Tarkastaessaan tupaa ja tuvassa olijoita esiintyivät ne vähitellen
+siinä Anterolle ikäänkuin jossain uudessa valossa. Ne olivat selvinneet
+ja suurenneet. Isäntä, joka yksin istui pöydän edessä olevalla
+penkillä, oli korkeine otsineen ja totisine ilmeineen niin arvokas ja
+itsetietoinen, että Anteroa ihmetytti, kuinka hän oli voinut hänelle
+tyrkyttää Kalevalaa ja Väinämöistä ja odottaa, että hän heti sen
+hyväksyisi, niinkuin nuoret ylioppilastoverit, jotka heti olivat
+innostuneet hänen uudesta aatteestaan ja sille hyvää huutaneet. Hän
+näytti siinä mietteisiinsä vaipuneena siltä, kuin hän jo olisi
+miettinyt kaiken, tiennyt kaiken ja käsittänyt kaiken. Seinustalla
+istui muita miehiä, joista muutamat olivat saapuneet aamiaisen aikana
+eivätkä kuuluneet talon väkeen. Karsinassa oli ryhmä naisia ja pöydän
+päässä ikkunan alla vanha emäntä, joka luisilla sormillaan puristi
+suurta virsikirjaa, niinkuin olisi joku tahtonut sitä häneltä riistää.
+Mutta pankon luona, suuren uunin kupeella, joka oli kuin alttari
+kotikirkossa, suuressa pirtissä, veisasi talon tytär, silmissä
+onnellinen innostunut ilme, niinkuin hän olisi nähnyt jotain, mitä
+eivät muut nähneet.
+
+»Ei ole Väinämöisen virsistä meille, nyt osataan jo paremmat. Toinen
+veisuu kaikuu jo Savon saloilla.»
+
+Näitäkö hän oli tahtonut opettaa, näillekö antaa uusia ihanteita.
+
+Yht'äkkiä herätti virsi hänen erityistä huomiotaan. Hän tapasi
+sydämensä omituisesti sykertymästä, yllätti itsensä joutuneena
+selittämättömän liikutuksen valtaan. Siinä oli jotain tuttua, niinkuin
+jotain kaukaista muistoa: hän istuu pehmoisessa sylissä, nojaa päätänsä
+lämpimään poveen ja katselee niinkuin nytkin yli laajan, mustan
+lattian, johon auringonpaiste painaa ikkunan kuvan. Ympärillä on
+totisia kasvoja ja liikkumattomia olennoita, jotka katsovat suoraan
+eteensä ja joiden huomiota hän ei saa herätetyksi, vaikka jalallaan
+viputtaa sitä varten. Pöydän päässä on korkeaotsainen, ruskeasilmäinen
+mies, joka kyllä katsoo häneen, vaikkei oikeastaan katso... Hän jäi
+heistä pienenä, ei muista heistä muuta kuin tuon pehmeän poven suloisen
+tunteen ja tuon otsan ja nuo silmät,--niin, ja tuon sävelen...
+
+Hän heltyy, silmä himmenee, hän tuntee itsensä yksinäiseksi,
+onnettomaksi, hänet valtaa ikävä ja kaipaus, hän tuntee tarvetta painaa
+päänsä johonkin hellään helmaan,--tuon tytön, joka tuossa veisaa niin
+heleästi, puhtaasti ja hartaasti ja jota kuullakseen toisetkin aina
+väliin vaikenevat--ei, ei hänen, vaan sen toisen, joka ojensi hänelle
+kätösensä ja joka sanoi: »Tervetuloa siis Kontojärven pappilaan!»--ja
+sitten pisti kätensä sen nuoren, kauniin miehen kainaloon... Ei, ei
+kukaan minusta välitä, minusta rumasta, punatukkaisesta.
+
+Virsi oli tauonnut.
+
+--Tuo oli minulle tuttu virsi, kuulin sitä usein lapsuudessani
+veisattavan.
+
+--Sitä sanotaan meillä Haakmanni-vainaan virreksi. Meillä oli pappi sen
+niminen, joka sitä usein veisasi ja veisuutti.
+
+--Se oli isäni.
+
+--Oletteko te Haakmanni-vainaan poika? Antti poikako?
+
+Iloisen hämmästyksen hyrähdys kävi läpi tuvan miehestä mieheen. Se
+epäluuloinen, kylmä ilme, joka oli heidän kasvojansa jäykistänyt, oli
+kadonnut ja ystävällinen liikutus ilmaantunut silmäkulmiin ja
+suupieliin.
+
+--Täytyy ihan tulla uudelleen kättelemään,--ja isäntä antoi hänelle
+kättä ja sitten kaikki muut, vanha emäntä kädellä kummallakin ja leuka
+liikutuksesta vavisten; ja miehet jäivät lähemmä istumaan.
+
+--No sattuupa somasti, että tulee ventovieraana taloon, ei tiedetä,
+kuka on ja mistä on, vanhan ystävän ainoa poika. Me oltiin toki niin
+hyvät tutut ja ystävät, ettei enää paremmat voi. Monet seurat kävi
+täällä pitämässä ja monet yöt nukkui tuossa samassa aitassa, missä
+tekin.
+
+--Oli mammannekin usein mukana, virkkoi vanha emäntä. Istui silloinkin
+vähää ennen kuolemataan tuossa samalla rahilla, missä nyt Kaisa istuu.
+Te olitte hänen sylissään. Muistan sen päivän niinkuin eilisen. Se oli
+näin vähää ennen juhannusta.
+
+Anteron täytyi heille kertoa elämästään vanhempainsa kuoleman jälkeen.
+Hän oli joutunut enonsa hoitoon, joka oli koulunopettaja Porvoossa ja
+joka oli kustantanut hänen koulunkäyntinsä.
+
+--Ja nyt lähditte tänne sisartanne tapaamaan?
+
+--En ole tavannut häntä kymmeneen vuoteen.
+
+--Siellähän se on Korpivaarassa vanhempainsa entisessä kodissa, sanoi
+vanha emäntä,--on niin ahdistuksen alainen, kun on herätetty ihminen ja
+tahtoisi isänsä vanhain ystäväin kanssa seuraa pitää, mutta ei salli
+sitä pastori Handolin. Ei ole kellään meistä asiaa nykyiseen pappilaan.
+
+--Entisessä oltiin kuin kotonamme, sanoi isäntä. Paljon se pappanne
+ennätti hyvää jälkeä tehdä, vaikka vähän aikaa sai vaikuttaa. Sen oli
+saarna niin sattuva ja ääni niin voimakas, että vapisemaan pani
+paatuneimmankin. Sen saattaa sanoa, että melkein oli mustaa
+pakana-maailmaa tämä kulmakunta ennen Haakmannin tuloa. Ei ollut täällä
+varkaus synti eikä mikään. Joka juhannusyö oli suuret vakituiset
+tappelut ja juomingit Kontolan sillalla. Murhia tehtiin monet vuodessa,
+juotiin ja mässättiin. Niin oli raakaa tämä kansa, ettei olisi luullut
+tulevan kysta helvetin tulessakaan. Mutta kun Haakmanni paahtoi ja
+pauhasi, niin pehmisivätpäs, eipäs jäänyt tervettä omaatuntoa. Niitä
+kaatui kuin lakoa laihoa synnintuntoon. Tulivat semmoiseen
+sielunhätään, että valitus ja vaikeroiminen kuului talosta taloon,
+kylästä kylään. Semmoinen oli isä teillä.
+
+--Siltä se sai tämä ukkokin piston sydämeensä, virkkoi emäntä.
+
+--Niin, oli mies siinä.
+
+--Kirjoitti se meille sairasvuoteeltaan kirjankin.
+
+--Lue se, niin saapi poikansakin kuulla.
+
+Isäntä otti nurkkahyllyltä pöydän päästä ison raamatun ja asetti sen
+pöydälle sitä varten tehdylle telineelle. Sen kannessa oli sisäpuolella
+nahasta tehty taskunen ja siinä kulunut kirje, jota isäntä pöydän
+päähän asettuen alkoi lukea pyhällä hartaudella.
+
+Se oli viimeinen tervehdys rakkaille, uskollisille ystäville Herrassa.
+Siinä oli lempeitä ja lämpimiä sanoja ja neuvoja, kuinka tämä maallinen
+vaellus on parhaiten Jumalan mielen mukaan loppuun saatettava. Siinä
+sanottiin, että usko yksin tekee autuaaksi ja että vain Jumala armonsa
+kautta saa vanhasta uuden. Hän tahtoi sentähden heidät uskoa Hänen
+huomaansa, jos niin olisi, ettei tältä vuoteelta enää nousisi, ja pyysi
+sanomaan rakkaita terveisiä kaikille tuttaville ja ystäville.
+
+Kun kirje oli luettu--osaksi ulkomuistista, minkä Antero näki siitä,
+että isäntä lehteä kääntäessään luki keskeyttämättä edelleen--käänsi
+isäntä sen huolellisesti kokoon ja pisti takaisin raamatun taskuun.
+Samassa aloitti talon tytär taas virren, niinkuin saarnan luettuakin.
+
+Anteron eteen oli äsken noussut kuva isästään suurena, ankarana,
+ryppykulmaisena kansan kurittajana, joka tuomitsi ja rankaisi. Nyt hän
+näki hänet lempeänä istuvan vuoteessaan, kirjoittamassa helliä,
+liikuttavia lohdutuksen sanoja näille ihmisille täällä kaukana. Hän
+muisti ilmeen hänen kasvoissaan, kun hän katseli häntä hänen kamarinsa
+kynnykseltä, uskaltamatta häntä häiritä; mutta sitten kuva himmeni,
+häipyi pois.
+
+Nämä täällä olivat hänet kauan tunteneet, olivat olleet läheisissä
+suhteissa häneen, häntä ymmärtäneet ja häntä rakastaneet. Se, mitä hän
+heille kirjoitti, oli heille tuttua, kallista--hänelle se oli vierasta
+ja outoa eikä synnyttänyt mitään vastakaikua hänessä, kuinka hän
+koettikin sitä ymmärtää. Sanat hän käsitti, mutta ei sisältöä.
+Olisivatko he koskaan soveltuneet yhteen, jos isä olisi saanut elää?
+Kuinka olisi hänen käynyt, mikä hän nyt olisi, millaiseksi olisi hänen
+elämänsä ja kehityksensä muodostunut?
+
+Hänen tuli kuin ikävä ja kaipaus jotakin, jota hänellä ei ollut,
+jotakin, josta ei oikein tiennyt, mitä se oli ja miksi sitä kaipaisi,
+ja taas soivat hänen mielessään isännän äskeiset sanat: »Meillä on jo
+toinen tieto--ja toiset tietäjät.»--Kuinka he olivat ihastuneet
+kuullessaan, että hän oli heidän entisen pappinsa poika! Kuinka heidän
+mielialansa häntä kohtaan oli muuttunut! Ne melkein lukivat hänet
+heihin itseensä kuuluvaksi. Virsi pyrki ikäänkuin häntä heihin
+kietomaan, mutta hän ei tahtonut antautua sen mielialan valtaan, joka
+pyrki ottamaan hänet haltuunsa. Hän tunsi ahdistusta ja painostusta ja
+tahtoi siitä vapautua. Ne heidän tietonsa ja aatteensa eivät voineet
+olla paremmat, sillä hänen aatteensa ja tarkoituksensa olivat niin
+suuret ja syvät. Hän tahtoi pitää omat ihanteensa.
+
+Kun virsi oli päättynyt, lähti hän ulos ja meni kivelle. Risto siinä
+yhä vielä kalkutteli ja raaputteli, puhalsi aina pois sammalta ja
+jatkoi taas hiessä päin, mitään muuta näkemättä ja kuulematta. Hän oli
+onnellinen mies, niin selvillä kaikesta, hän ei antanut minkään häiritä
+tarkoituksiaan. Kohta kun hän oli suorittanut kandidaattitutkintonsa,
+oli hän ryhtynyt kokoomaan aineksia tohtorinväitöskirjaa varten Suomen
+maakuntain rajasuhteista tai jostain semmoisesta. Antero ei tiennyt,
+mihin ryhtyisi, mistä aloittaisi.
+
+Olisiko tämä hänen viimeinenkin ihastuksensa, tämä hänen aikomuksensa
+herättää kansaa käsittämään muinaisuuttaan, antamaan arvoa vanhalle
+viisaudelleen, olisiko sekin ollut tyhjää touhua? Risto oli ainakin
+niin sanonut.
+
+Täällähän olisi pitänyt olla vanha klassillinen maaperä, otollinen
+uudelleen kylvettäväksi. Mutta tästä alkoi heränneitten alue, tässä oli
+uskojen raja. Jos kerran kansa oli sellaista hengen jaloutta luonut ja
+synnyttänyt, pitäisihän sen sitä vieläkin voida ymmärtää ja rakastaa.
+Kristinusko oli sen oman kulttuurin syrjään tunkenut, saattanut sen
+sille itselleen epäluulon alaiseksi. Herännäisyys oli jatkanut
+hävitystyötä. Hänen oma isänsä oli ehkä aikoinaan ollut innokkaimpia
+siinä työssä.
+
+Mutta ovatko ne, pitääkö niiden olla niin vastakkaisia, ovatko ne niin
+suuressa ristiriidassa keskenään? Yht'äkkiä leimahti hänen eteensä uusi
+aate kuin salamana taivaalta. Nyt hän sen tietää. Niin se on käyvä!
+
+--Risto! huudahti hän.
+
+Mutta Ristolla on omat harrastuksensa.
+
+--Tules tänne, voitko sanoa, mikä tämä numero on?
+
+--Seitonenhan tuo on.
+
+--Siis se on kuitenkin seitonen. Asia on ratkaistu. Tässä on yksi
+kulmakivi, jota tähän saakka on turhaan etsitty. Minä olen löytänyt
+sen. Se oli merkillinen sattuma todellakin. Kuljemme sumussa ja
+sateessa tietämättä minne, ja onni johtaa meitä tärkeään
+historialliseen paikkaan. Pähkinäsaaren rauhanteon jälkeen toimitettu
+rajankäynti--
+
+--Kuulehan! keskeytti Antero. Olen usein puhunut sinulle tuosta
+aatteestani, että Kalevala niinkuin Homeron runot, jotka synnyttivät
+Kreikan klassillisen...
+
+--Niin, niin.
+
+--Niin no, mutta yksin tälle meidän vanhalle pakanalliselle
+kulttuurille emme ehkä kuitenkaan voi rakentaa henkistä
+tulevaisuuttamme. Kansamme kalevalaisuus on sulatettava sen
+kristillisyyteen, niiden tulee toimia rinnan, hedelmöittää toisiaan,
+niinkuin renessanssi ja humanismi syntyivät uudelleen elpyneestä
+antiikista ja kristinuskosta. Ajattele, suomalainen renessanssi,
+suomalainen humanismi! Sen täytyy syntyä, me luomme sen! Raamattu ja
+Kalevala.
+
+--Suo anteeksi, mutta en oikein ymmärrä aatteittesi huimaa lentoa.
+
+--Ei sinun tarvitsekaan. Mutta ne kaksi, kalevalaisuus ja kristinusko
+ja herännäisyys eivät saa eivätkä voi olla eivätkä olekaan
+ristiriidassa. Ne ovat soinnutettavat yhteen suureksi suomalaiseksi
+kulttuuriksi, joka kerran maailmankin valloittaa. Sano sinä siitä, mitä
+sanot, naura vain, sano taas niinkuin ennen, että olen haaveilija--niin
+olenkin ja niin tahdon ollakin!
+
+Risto hymähti:
+
+--Ei Suomen kansan enemmän kuin minkään muunkaan kansan kulttuuria
+rakenneta Kalevalalle eikä muulle tarustolle, olkoot ne kuinka kauniita
+ja alkuperäisiä tahansa. Kulttuurin kulmakivi, sen oikea kivijalka, on
+kansan historia, se, minkä se todella tietää itsestään. Se on haettava
+esiin pala palalta, kivi kiveltä. Sitten, kun se on tehty, voidaan sen
+päälle ruveta itse rakennusta nostamaan. Kivi kiveltä, entisen päälle!
+Snellman sanoo...
+
+--Tiedän, tiedän!
+
+Hän katui, että oli taas puhunut miehelle, jolla ei ollut rahtustakaan
+mielikuvitusta, joka otti kaikki niin kuivasti ja järkevästi, jonka
+kanssa oli kulkenut luokalta luokalle, mutta jota kohtaan ei ollut
+tuntenut mitään sympatiaa. Monta kertaa oli toveri häntä kylmäissyt,
+saanut hänen siipensä paneutumaan suppuun, saanut hänet epäilemään omaa
+itseään. Mutta nyt hän oli varma itsestään, nyt hän oli niin selvillä,
+ettei mikään arvostelu eikä mikään iva saa häntä järkytetyksi.
+
+Risto meni tupaan. Antero jäi vielä uuden aatteensa huumauksessa
+käyskentelemään. Maisema oli hänelle nyt kahta kertaa ihanampi ja
+suurenmoisempi. Oli kuin se ei olisi ollut todellisuutta, vaan jotain
+kaukaista, haaveellista satumaailmaa. Tuolla kivellä oli muinainen
+tietäjä kironnut kirkon, nostaen sen ylösalaisin maasta. Hänkin tahtoo
+nostaa sen maasta, ei ylösalaisin, vaan kohdalleen, ja panna sen alle
+uuden perustuksen. Hän nousee tälle kivelle tässä erämaassa, kutsuu
+kokoon kaiken kansan, selittää näille, että Suomen kansa on aina ollut
+kristillinen kansa, jo paljoa ennen kuin kristinusko maahan
+tuotiinkaan. Sentähden se niin helposti, ilman aseita ja taistelua
+uuden uskon omistikin, sillä joskin muoto oli uusi, oli siveellinen
+sisältö sama.
+
+Risto heitteli jo hyvästiään tuvan rappusilla, jonne väki oli tullut.
+
+--Tulkaa nyt sitten edes takaisin, milloin näitä maita kuljettekin,
+sanoi isäntä, turhaan koetettuaan heitä pidätellä.--Olisi niin hupaisaa
+vanhan ystävän pojan kanssa puhella vähän pitemmältäkin.
+
+--Tulen, minä tulen ehkä piankin, ja silloin minä teille oikein juurta
+jaksain todistan, että se vanha pakanuus, se se vasta oikeata
+kristillisyyttä onkin.
+
+Pettymyksen ilme kasvoillaan päästi isäntä hänen kätensä.
+
+--Eihän toki!
+
+Mutta kun he, saatuaan opastusta tiestä, jota heidän oli kuljettava
+Kontojärvelle tullakseen, olivat kadonneet aittojen taa, virkkoi vanha
+emäntä katkeransekaisesti:
+
+--Semmoinen pilkkaajako tulikin siitä Haakmanni-vainaan pojasta.
+
+--Ei tiedä, ehkä Herra vielä omansa korjaa, sanoi isäntä.
+
+
+
+
+2.
+
+
+Kun Kontojärven pappilassa odotettiin vieraita tuleviksi, kuulostettiin
+siellä aina toisella korvalla sillalle päin, joka johti etelästä
+tulevan maantien Kontokosken kuohujen yli. Kosken kohinasta huolimatta
+kuului kavioiden kopina ja rattaiden rytinä suvannon yli pappilaan,
+sillä sillan yli ajettiin aina täyttä karkua sen korvassa olevan jyrkän
+törmän antamasta vauhdista. Kun kopina alkoi kuulua, ehdittiin vielä,
+ikkunaan juosten, näkemään, kuinka ajopelit nytkähtävät sillalta alas
+maantien pehmeään hiekkaan, ja kääntyvätkö ne siitä pappilan
+koivukujalle, vai jatkavatko matkaansa suoraan kirkolle, jonka ohi
+maantie vie edelleen pohjoista kohti.
+
+Ruustinnan korva oli, hänen kaiken päivää askaroidessaan, odotellut
+tuttua ääntä, ja tuon tuostakin hän oli ollut sen kuulevinaan ja
+rientänyt koskenpuoleiselle parvekkeelle. Mutta ajajat olivat aina
+olleet joitain muita; pappilan vaunut, jotka oli lähetetty tulijoita
+vastaan, viipyivät, vaikka talo oli jo täydessä juhlakunnossa heitä
+vastaanottamaan.
+
+Talvikausi oli pappilassa valmistauduttu siihen kesäiseen juhlaan, joka
+nyt oli ovella. Kaikki arkityöt olivat saatavat suoritetuiksi siihen,
+kun pojat kevään tullen palaavat yliopistosta ja koulusta ja sukulaiset
+Helsingistä ja muualta, tuoden kaikki aina tuttavia tullessaan.
+Kutomiset, ompelukset, korjaukset olivat toimitettavat pois tieltä ja
+talo kivijalasta kattoon, venevalkamasta tallin taa, niin hyvään
+järjestykseen, ettei mikään estä kesäisen ohjelman suorittamista:
+huvittelua, seurustelua ja täydellistä antautumista vieraanvaraisuuden
+mieluisten velvollisuuksien täyttämiseen. Talvi oli ahkerasta
+toiminnasta huolimatta yksitoikkoista aikaa, jolloin ei mitään
+erityistä tapahtunut, ei mitään uutta ilmaantunut, jolloin elämällä ei
+ollut muuta sisältöä kuin minkä se sai siitä, mitä toivottiin kesän
+tuovan tullessaan. Talvella ei talossa käynyt muita kuin läheisimpiä
+naapureita, joilla ei ollut mitään uutta annettavana. Kesällä voivat
+rappujen eteen ajaa vaunut, täynnä ventovieraita, mutta sitä
+tervetulleempia, kaukomatkaisia, usein mainioita miehiä, korkeita
+herroja, kaikkein korkeimpiakin.--Kesä toi aina jotain uutta, uutisia
+maailmasta ja sen menosta, mutta erittäinkin yliopistosta, jonka oloja
+Kontojärven pappilassa seurattiin erityisellä innolla. Kesä toi uutta
+oppia ja uutta tietoa, uusia aatteita ja uusia mielipiteitä uusien
+aatteiden kera. Kesällä voi tapahtua odottamatonta ja äkkiarvaamatonta,
+käänteitä kohtalon kulussa, muutoksia ja mullistuksia. Tyttöjen
+elämässä oli »ensi kesä» aina toivetta, mutta »mennyt kesä» oli
+»muistoa vain»; talvi oli melkein aina tyhjä, valkea lehti elämän
+kirjassa, joka sitä selaillessa kääntyi huomaamatta muiden mukana. Kesä
+oli kuin ainaista pyhää, ja sentähden täytyi olla valmis ja
+varustautunut sitä viettämään.
+
+Ja niin olivat nyt kankaat kudotut, kesävaatteet ommellut ja
+talvitamineet orsilleen asetetut, aitat, liiterit ja ullakot pestyt ja
+puhdistetut, huoneet uudelleen sisustetut,--yliskamarit asetetut
+kesäkuntoon, varavuoteet laitetut; pihat olivat lakaistut, käytävät ja
+tiet sekä rantaan että huvimetsään, sekä sillalle että kirkolle päin
+puhdistetut. Ja puutarha oli valmiiksi muokattu, kylvetty ja istutettu
+penkkeineen ja taimilavoineen, puutarha, tuo runsauden sarvi, josta
+kesäinen pöytä ammensi parhaat herkkunsa: herneet, rediisit, salaatit
+ja juurikkaat.
+
+Näin uusittu pappila vihittiin aina kesäiseen juhla-asuunsa
+juhannuksena, jolloin kaikki vakinaiset kesävieraat jo tavallisesti
+olivat saapuneet.
+
+Ruustinna käveli paikasta paikkaan sisällä ja ulkona, viimeistellen
+työtään niinkuin kuvanveistäjä, joka valmiiksi valettua teostaan vielä
+hiukan viilailee ja puhdistelee. Hän lähti ullakolta, jossa korkean
+taitekaton alla oli kaksi kamaria, toinen »suurten poikain», toinen
+»pienten», ja kahdenpuolen niitä säilytyshuoneita kaikenlaisille
+talontavaroille; hän tarkasti, olivatko vuoteet hyvästi kohennetut,
+tyynyt tarpeeksi täytetyt, ikkunaverhot oikeissa laskoksissa, kaapit ja
+laatikot sisustetut puhtailla papereilla. Sieltä laskeutui hän
+alikerran suureen eteiseen, josta ovi vei rovastin puolelle, toinen
+sitä vastapäätä oleva ruokasaliin ja kyökin puolelle ja kolmas suureen
+saliin. Kaikki ovet olivat auki, ja lämmin, tuoksuva kesäinen ilma
+huljui huoneesta huoneeseen. Ruokasalissa näkyi pöydällä hopeita ja
+juhlaposliineja, vasta pesusta tulleita pöytäliinoja, hienointa rälliä,
+kotikutoisia, joita yksi tyttäristä, lapsista vanhin ja äidin ainainen
+auttaja, sijoitteli suureen seinäkaappiin. Toinen, nuorempi, askarteli
+salissa asetellen vastapuhjenneita lahnankukkia maljoihin ja
+koristellen katossa riippuvaa kesäharson sisään käärittyä
+kynttiläkruunua hiirenkorvaisilla koivunoksilla.
+
+--Kaarina!--sanoi ruustinna saliin.--Pistä niitä koivunoksia tänne
+eteisen seinänrakoihin, tuon leveän suuren seinän täytteeksi. Lauri
+sanoi viime kevännä kotiin tullessaan, että se oli niin hauska nähdä.
+
+--Robertin pitää saada lehtikäytävänsä ylös erakkomajaansa, virkkoi
+tytär ruokasalista.
+
+Robertin erakkomaja oli hänen yliskamarinsa ja käytävä sinne ullakon
+rappuset, joita sisaret olivat koko viime kesän vihreällä koristaneet.
+
+--Nyt asetetaan siihen vaihteen vuoksi pihlajia ja tuomia--ei, vaan
+pajunoksia, niiden lehdet ovat vähän niinkuin laakerin lehtien
+näköisiä.
+
+Ruustinna tuli niin liikutetuksi, että vettä kihahti silmässä:
+
+--Ajatelkaa, Hanna ja Kaarina, että Robert siis tulee laakeri otsalla
+ja priimuksena ja että Laurilla on ylioppilaslakki päässä!
+
+--Mutta mitä yllätystä keksimme Naimille?
+
+--Hän taitaa itse tuoda yllätykset tullessaan, sanoi Kaarina.
+
+--Mitä tiedät? Luuletko? kysyi äiti uteliaana.
+
+--En tiedä mitään, aavistan vain jotain.
+
+Ruustinna aikoi mennä rovastin puolelle ja luoda tarkastavan silmäyksen
+sinnekin, mutta kun hän kansliahuoneen ovelta huomasi apulaisen korkean
+otsan kirkonkirjain takaa, kääntyi hän takaisin saliin.
+
+--Minkä vuoksi tuo Helander pitänee turhana ja pahana kaikkea sitä,
+mikä meistä on hauskaa, rakasta ja oikeaa? huokasi hän Kaarinalle.--Ei
+hän hyväksy mitään, mitä tässä talossa tehdään ja tapahtuu,
+viattomintakin iloa hän paheksuu eikä siedä soittoa eikä lauluakaan.
+Tuskinpa täällä uskaltaa enää klaveriakaan avata, ennenkuin hän on
+mennyt kotiinsa. Aina se moittiva, tuomitseva katse. En minä kohta
+ymmärrä mitään tämän maailman menosta. Kyllä siitä nyt taas tulee
+ikävyyksiä ja vaikeuksia, kun kaikki vieraat tulevat.
+
+--Tarvitseeko mamman siitä välittää, virkkoi Kaarina.
+
+--Tuomiokapitulin ei olisi pitänyt lähettää tänne tuota miestä. Vaikka
+kyllähän hän on ollut suurena apuna isälle; hoitaa melkein yksin koko
+kanslian.
+
+Ruustinna oli tullut salin läpi puutarhan verannalle luomaan ties
+kuinka monennen kerran odottavaa silmäystä sillalle.
+
+--Ei niitä vain vielä kuulu. Eikä niitä maistereitakaan, joista Robert
+kirjoitti.
+
+--Ne kai tulevat koskia alas, jos kerran ovat aikoneet tulla Rajavaaran
+kautta.
+
+Äidin hieno korva huomasi Kaarinan äänestä, että hän näitä nuoria
+maistereita, Robertin tovereita, joista tämä oli usein puhunut,
+erityisesti odotti.
+
+--Kun ei heille vain olisi mitään tapahtunut; kosket ovat nyt niin
+kovin tulvillaan, sanoi ruustinna.--No, siellä tulee nyt pappa
+pikkupoikain kanssa verkkoja nostamasta. Mennään rantaan heitä vastaan.
+Hän pitää siitä niin, jos on saanut kaloja.
+
+--Nyt laskee joku venhe sillan alitse! huudahti Kaarina,--Siinä on
+kaksi herraa keskellä venhettä. Ne ovat varmaan ne!--Herra varjelkoon,
+nyt se katosi!
+
+Kaarina peitti silmänsä molemmilla käsillään, ja koko hänen ruumiinsa
+värähti.
+
+--Ei niillä ole mitään hätää, tulivat alas, että hurahti, virkkoi
+renki, joka työskenteli puutarhassa käytäviä puhdistellen.
+
+Mutta Kaarina oli aivan kalpea ja piteli kädellään sydänalaansa.
+Ruustinna oli vaipunut istumaan verannan tuolille. Sitten he nauroivat
+molemmat tätä säikähdystään,--kun oli nähty satoja kertoja sama tapaus
+ja mitä sitä nyt piti niin pelästyä?--ja riensivät rantaan tulijoita
+vastaan.
+
+Ruustinna oli vielä punakka, verevä ihminen, vaikka hiukset,
+jakaukselle kammatut ja korvain päällitse kaareen kierretyt, olivatkin
+jo vaalenneet. Päälaella oli hänellä valkoinen pitsimyssy, leveillä,
+valkeilla nauhoilla leuan alle kiinnitetty. Piirteet olivat hienot ja
+»aateliset», silmistä loisti ainainen hyväntahtoisuus ja tyytyväisyys,
+ja ainoastaan silloin tällöin verhosi niitä ohikiitävä alakuloisuuden
+harso.
+
+--On se sentään hauskaa, Kaarina, eikö ole?
+
+Kaarina tiesi, mikä oli äidistä hauskaa: että oli taas kesä, että oli
+tulossa hänen sisarensa, professorska, että pojat ovat kohta kotona,
+että talo on täydessä kunnossa ja että mennään isää vastaan rantaan--
+niistä kaikista oli usein puhuttu ja usein edeltäpäin iloittu.
+
+Mutta Kaarina itse oli totinen, ja hänen tummilla kasvoillaan, joita
+musta tukka reunusti, asui miettiväisyyden ja totisuuden varjo. Äiti
+tarkasti häntä syrjästä heidän laskeutuessaan puutarhan läpi niitylle
+ja siitä koivukäytävän kautta rantaan, ja hänen tuli taas niin sääli
+tätä tytärtään.
+
+--Kaarina parka! Kun hän hymyilee tai ilostuu, on hänellä kyllä kaunis
+ilme; mutta miksi hän taas on pannut tuon sinisen nauhan palmikkoonsa?
+Punainen sopisi siihen paremmin. Mutta eihän sitä voi hänelle sanoa.
+
+--Niitä ne ovat! huudahti Kaarina yht'äkkiä vilkkaasti ja yritti
+kiiruhtaa askeleitaan, mutta hiljensi taas.--Ne eivät voi olla ketään
+muita, koska kääntyvät tänne päin.
+
+--Mitkä niiden nimet nyt olivatkaan?
+
+--Antero Hagman ja Risto Tolonen.
+
+Rovasti oli jo noussut maihin ja levitteli verkkojaan virepuille. Hän
+oli pitkä, roteva vanhus, vankkavartaloinen, ryhdikäs, liikkeet laajat,
+tummaverinen ja nenä pitkä; puettuna keskeltä vyötettyyn puseroon,
+jalassa lyhytvartiset lapikkaat ja päässä patalakki, jonka laitain alta
+pisti esiin harmaata tukkaa tuuheana pensaana. Hänen kasvonsa
+loistivat, ja silmät säteilivät saaliin runsautta. Veneen pohja oli
+valkeanaan lahnoja ja siikoja, mutta paras saalis oli padosta saatu
+suunnaton lohi, jonka pojat vaivoin saivat veneestä nostetuksi.
+
+--Kaunis juhannuskala, vai mitä?
+
+--Mutta kylläpä onkin!--huudahti ruustinna.
+
+--Se on sinun onnellasi saatu, mamma!
+
+--Sinä et huomaa vieraita, pappa.
+
+Tulijat tervehtivät veneestään, joka juuri aikoi laskea nuottakodan
+kupeelle.
+
+--Tänne, hyvät herrat!--Laske tänne, perämies!
+
+Rovasti meni ketterästi heitä vastaan, kokasti veneen kahden kiven
+väliin, ojensi kätensä nuorille miehille ja tervehti heitä latinaksi:
+
+--_Salvos advenire vos gaudeo_.
+
+Nuoret miehet vastasivat, heti paikalla leikkiin yhtyen, hekin
+latinaksi:
+
+--_Salutem reddimus et gratias, reverendissime_.
+
+Rovasti oli märästä, suomuisesta verkko-ukosta muuttunut liikkeiltään
+ja käytökseltään kohteliaaksi maailmanmieheksi, ja kun hän esitti
+tulijoille ruustinnan, teki hän sen tässä rannalla nuottakotansa
+kupeella kuin salongissa, puoleksi totisen kaavamaisesti, puoleksi
+leikillisen tuttavallisesti.
+
+Ruustinna otti heidät vastaan niin ystävällisen herttaisesti ja
+toivotti heidät tervetulleiksi niin sydämellisesti, että lämmin tunne
+täytti Anteron rinnan, melkein niinkuin äitiä kohtaan, omaa äitiään--ja
+Naimin. Hän huomasi heti, että heissä oli paljon yhtäläistä, tyttäressä
+ja äidissä, sama silmäin ilme, sama kasvojen väri, sama hymyily. Naimin
+äiti! Ja tuo oli hänen kotinsa tuolla, tuo taitekattoinen talo
+puutarhan puiden välissä. Ja tuolla nuo korkeat koivut! Semmoinenhan
+sen juuri piti olla--ja se oli hänelle kuin vanha tuttu paikka
+joiltakin kaukaisilta ajoilta--ja niinkuin hän olisi tullut jonnekin,
+jossa tulisi kauan viipymään ja hyvin viihtymään.
+
+--Tyttäreni! esitti ruustinna ja näki salaiseksi ilokseen, että Kaarina
+ojensi herroille kätensä sillä kauniilla hymyllään, jota hän niin
+suuresti rakasti nähdä. Ja Kaarinan oli yht'äkkiä vallannut hilpeä
+tyytyväisyys ja turvallisuus siitä, että Antero, vaikka ilme hänen
+kasvoissaan oli kovin miellyttävä, oli ruma, punatukkainen ja
+kesakkoinen.
+
+--Pojat, virittäkää nyt verkot ja päästäkää kalat! sanoi rovasti
+pikkupojille, jotka olivat olleet häntä soutamassa. Tässä on nouseva
+sukupolvi! Lyökää kättä sedille, munsjöörit!--Antakaapa tänne se
+lohenpoika!
+
+--Eivät ole vielä tulleet Robert ja Lauri? kysyi Antero, ääni
+epävarmasti vavahtaen.
+
+--Odotamme heitä joka hetki! vastasi ruustinna heidän alkaessaan nousta
+pihaan.--Tyttäreni Naimi, tapasitte kai hänetkin--
+
+--Kyllä minä--kyllä me,--eikä Antero uskaltanut sitä sanoessaan katsoa
+ketään silmiin.
+
+--Hän kirjoitti Kuopiosta, jonne lähetimme vaunut vastaan, että he
+aikoivat viipyä siellä muutamia päiviä tuttavien luona, ja kun
+Robertkin tahtoi tavata rehtori Snellmania ja tohtori Lönnrotia, jota
+sinne odotettiin Karjalasta päin ... heillä on ollut hauska matka
+Helsingistä, suuri iloinen seurue nuoria ja vanhoja--sisareni ja hänen
+miehensä professori Hartman ja Anette ja Thure.
+
+--Meidän serkkujamme, selitti Kaarina.
+
+--Niin, ja he ovat vierailleet tuttavien luona matkan varrella ja
+pitäneet hyvin hauskaa, kirjoitti Naimi.
+
+--Herrat tulevat Karjalan kautta, sanoi rovasti.
+
+--Naimi kirjoitti siitäkin, ja me olemme odottaneet teitä jo viikon
+päivät.
+
+--Vai kirjoitti hän!--Antero melkein huudahti.
+
+--Eihän, Roberthan siitä kirjoitti, oikaisi Kaarina.
+
+--Komea kala, sanoi Antero rovastille, enkö minä saa kantaa?
+
+--Ei, ei, kyllä minä itse saaliini kannan. Nämä ovat niitä kuuluja
+Kontokosken lohia. Tämä suvanto on ikivanha kalapaikka, josta
+karjalaiset ja savolaiset ovat aikoinaan kovia taisteluita taistelleet
+ja käräjiä käyneet. Kontojärven kirkonkylä oli ennen muinoin suuri
+markkinapaikka. Vielä siihenkin aikaan, pari sataa vuotta sitten, kun
+yksi esi-isistäni, Martinus Olai--
+
+Mutta Antero kuunteli vain toisella korvalla rovastin puhetta,
+ajatellen, miksei Naimi Martin ollut kirjoittanut heidän tulostaan,
+vaan Robert ... että heitä oli ollut suuri iloinen seurue ... ja hauska
+matka. Oliko hänkin ollut mukana, se nuori mies--kuka hän oli?--
+tulleeko hän tännekin.
+
+--Näittekö sen suuren suoviljelyksen siellä jokivarrella? kuuli hän
+rovastin puhuvan Ristolle.--Ette? Mitäs nuoret Apollon pojat olisivat
+semmoisesta huvitetut! Tähtäävät katseensa tähtitarhojen taa, kohti
+aatteiden avaruuksia, mutta minä sanon herroille: yksi on tarpeellinen
+tässä maassa, yksi ennen kaikkea muuta; kansan aineellisen tilan
+parantaminen.
+
+Puutarhan portilla jäivät Antero ja Kaarina muista vähän jälelle.
+
+--Mitä pitää herra Hagman luonnosta täällä pohjolassa?
+
+--Maisemat ovat suurenmoiset, varsinkin Rajavaaralta oli näköala aivan
+ihmeellinen, kerrassaan mahtava,
+
+--Oletteko ennen koskia laskenut?
+
+--En koskaan ennen.
+
+Kaarina ei ollut Naimin näköinen. Ainoastaan vartalo ja suu hänessä
+muistuttivat sisaresta. Äänessäkin oli sama sointu, niinkuin
+veljilläkin, äidiltä peritty, omituisen miellyttävä ja tuntehikas.
+
+Puutarhassa esitti ruustinna Hannan, joka oli siellä taimilavasta
+jotain kasviksia ottamassa. Hän oli jo keski-ikäinen ihminen, hiukan
+alakuloinen ilme säännöllisissä tyynissä kasvoissaan.
+
+--Tämä on talon hyvä haltia, laski rovasti leikkiään, äidin tyttö, joka
+häntä kaikessa auttaa. Tämä Kaarina on minun tyttöni, toinen
+apulaiseni, auttaa minua, kirjoittaa ja lukee minulle. Jos hän olisi
+poika, olisi hänestä tullut maisteri, ja nyt olisi hänet ehkä
+seppelöity yhdessä herrain kanssa.
+
+--Voin sanoa terveisiä sisareltanne, sanoi Hanna Anterolle.--Karoliina
+oli täällä helluntaipyhinä.
+
+--Hän ei tiedä vielä tulostani, en ole tullut hänelle kirjoittaneeksi.
+
+--Minä kirjoitin hänelle siitä, kun sain kuulla; hän tulee tänne ehkä
+ylihuomenna, jos vain pääsee.
+
+Koko ajan tarkasti Hanna Anteroa. Tämä oli siis Karoliinan veli, hänen
+parhaan ystävänsä. Näytti totiseita ja vakavalta nuorelta mieheltä.
+Varmaan ilostuu Karoliina-parka hänet vihdoin tavatessaan, ainoan
+veljensä.
+
+--Aiotte asettua kesäksi hänen luokseen?
+
+--Niin, kyllä kai--tietysti, vastasi Antero epävarmasti.
+
+Hän oli aluksi ihastunut kuultuaan sisarensa tulosta; mutta jos
+Karoliina tulisi, täytyisikö hänen ehkä lähteä sinne jo hänen kanssaan,
+heti, saamatta jäädä tänne?
+
+       *       *       *       *       *
+
+Rovasti saattoi vieraansa pihan yli pieneen rakennukseen, joka oli
+melkein kätkeytynyt puiden ja pensaiden taa, painautunut osaksi maan
+sisään, niin että lattia oli alempana kuin maa. Sen katto oli
+pikimusta, mutta seinät olivat valkeiksi piilutut ja permanto matoilla
+peitetty. Pitkin seiniä kulki penkkejä, ja ovensuussa, vastapäätä
+vanhaa kiuas-uunia, oli kaksikerroksinen ryijyillä peitetty puusänky.
+
+--Tätä sanotaan meillä katiskaksi. Olen saanut tästä monta kaunista
+kalaa. Arvatkaapas, kenenkä kerrankin sain? Näen aamulla ulos
+mennessäni sukset seinää vasten pystyssä. Menen katsomaan, ja mies
+makaa tuossa pankolla pieksut jalassa ja halko pään alla. Kun ovi
+paukahtaa kiinni, hyppää hän ketterästi alas, ja edessäni seisoo itse--
+Elias Lönnrot!
+
+--Elias Lönnrot?
+
+--_Ipsissimus!_ Olemme aikoinamme olleet yhdessä perustamassa
+Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa. Muistan sen päivän kuin eilisen.
+Istuttiin Keckmanin vinttikamarissa, kun kuului kiireisiä askeleita ja
+kompastuksia pimeissä rapuissa ja Martti Lindfors, Kuopion nykyinen
+tohtori, mies vilkas ja elävä, syöksyy sisään ja huutaa: »Nyt tiedän
+sen!» ja samana iltana se perustettiin.--Lönnrot oli silloin
+runonkeruumatkallaan. Tuonkin pöydän päässä laulatti hän muuatta
+laukkulaista.--Eikö ole miestä kuvaavaa, ettei ainoastaan ole
+herättämättä vanhaa toveriaan, vaan ei edes asetu sänkyyn!--»Mikset
+mennyt sänkyyn, onhan siinä sänkyä?»--»Ka, mitäs minä sänkyyn, oli niin
+lämmin lieden kyljessä.»--Olisi se tarjennut sängyssäkin, kaksien
+nahkasten välissä, mutta semmoinen se on, Suomen suurin mies.
+
+--Ja saammeko me asua tässä huoneessa, missä Lönnrot? kysyi Antero
+iki-ihastuneena.
+
+--Vaikka koko kesän!
+
+--Vaikka koko kesän?
+
+--Tämä on muutenkin muistorikas paikka, tämä tupanen. Minun lasna
+ollessani--olen syntynyt täällä, isäni oli aikoinaan täällä rovastina--
+oli tässä vain pieni lasi-ikkuna, tuossa tuon pöydän päässä. Yksi
+esi-isistäni, Martinus Olai, piti täällä vangittuna velhoa, jonka hän
+oli vanginnut taikoja tekemästä itse kirkon lattian alta ja jonka
+sitten lähetti Turkuun tuomittavaksi ja poltettavaksi. Se kirkko ei ole
+enää olemassa, se poltettiin Isonvihan aikana, ja Martinus Olai vietiin
+vankina Venäjälle. Karjalaiset, jotka Martinus oli väkisin kastanut ja
+heidän uhrilehtonsa polttanut, olivat venäläisten oppaina ja
+apumiehinä, ja niiden sanotaan pistäneen tuleen kirkon.--Mutta mitä
+minä tässä nyt tarinoin. Vieraat saattavat tulla millä hetkellä
+tahansa, ja minä olen tällaisessa asussa. Lankoni, professori Hartman,
+on muotojen mies ja saattaisi panna pahakseen, jos minä ottaisin hänet
+vastaan mokomassa kostyymissä. Herrat ovat hyvät ja ovat kuin kotonaan
+ja sanovat minua tästä lähtien sedäksi.
+
+--Mukava ukko!--Eikä ollut Antero mielestään koskaan tavannut niin
+hauskaa ja hilpeätä miestä. Sekä rovasti että ruustinna olivat hänestä
+kaikkein miellyttävimpiä ja kaikkein ihmeellisimpiä ihmisiä maailmassa.
+Ja samoin koko tämä pappila. Elämä yleensä oli kuin satua, kuin unta.
+Ihanalta Rajavaaralta he olivat laskeutuneet synkkään korpeen,
+kulkeneet kankaita ikuisten honkain pilaristoissa, kävelleet jalkain
+alla sihiseviä soita, joista kohosi suokanervain huumaava tuoksu,
+kuulleet kosken kohinan, saapuneet sen rannalle, saaneet mökistä
+perämiehen ja soutajan ja hetken kuluttua syöksyneet alas kuohujen
+keskeen, joista eivät luulleet ikinä enää elossa pääsevänsä. Sitten
+tyyntä suvantoa, jossa lohia ponnahteli ilmaan, jossa musta,
+tervankarvainen vesi suurina häränsilminä pyöriskeli, kuljettaen
+venettä tasaisesti, mutta nopeasti uusiin kuohuihin. Yht'äkkiä kohoo
+korkea silta virran käänteessä eteen. Sillan alus nielaisee heidät,
+hylkää heidät ulos, perämies saa tuiman ilmeen kasvoihinsa, ei näy
+rantoja, ei siltaa vaahtoisessa vedessä, vene hulahtaa vettä
+puolilleen, ja samassa kelluvat he tyynessä suvannossa ja soutavat
+kohti pappilaa ja kirkkoa, jotka kohoavat eteen kuin aaltojen alta.
+
+--On se nyt sentään ihmeellistä, Risto! Ja täällä nyt ollaan, missä
+lietäneen! Ja tuossa on Lönnrot nukkunut, ajattele, Lönnrot!--Suomen
+Homeros!--tuossa on hän istunut ja kirjoittanut Kalevalaa, tämän pöydän
+päässä!--Siinä on kantele, hänen, ei, mitä siihen on kirjoitettu ...
+Naimi Martin! Se on hänen, hän soittaa kannelta! Risto, hän soittaa
+kannelta!--Mikä mainio ukko se rovasti! Kuin joku Kalevalan sankari!
+
+--Entinen teologian tohtori!
+
+--Heitä vaan, heitä vaan sitä kylmää vettäsi ... se ei minua niin
+vähääkään...
+
+--Sinä sanoit sanan ... kylmää vettä ... meidän täytyy ruveta
+peseytymään ja puhdistautumaan.
+
+Mutta sill'aikaa kun Risto peseytyi, ajoi partaansa ja puhdisteli
+vaatteitaan, istui Antero ikkunan alla pöydän päässä, kantele
+polvillaan, sitä näppäillen. Hän ei ollut kannelta soittanut, kuullut
+vain kerran karjalaisen runoniekan Helsingissä sen säestyksellä
+laulavan. Pian hän kuitenkin oli selvillä sen yksinkertaisista äänistä,
+hyräili, sovitteli, haparoi ja osasi lopuksi oikeaan. Nyt vasta hän
+luuli ymmärtävänsä, mitä on suomalaisen runon sisäinen henki ja mikä
+syvä tunne siinä piilee. Hän unohti kaiken muun, häipyi kauas pois,
+etäiseen muinaisuuteen, istui erämaiden keskessä, havumajoissa,
+nuotioilla, metsäpirteissä, noissa suomalaisen runottaren pyhätöissä,
+oli itse runoilija, laulaja, säveltäjä, siirtyi Kalevalan sanoista
+omiinsa, aatteet, tunteet omia teitään kulkien...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Yht'äkkiä kuului huutoja ja hälinää pihalta, rattaiden kolinaa ja
+läheneväin hevosten kavioiden töminää. Heräten haaveittensa unesta näki
+Antero pienestä ikkunasta pappilan molempien neitien heittäytyvän alas
+rappuja, kädet ylös nostettuina, ruustinnan kiiruhtavan perästä
+työesiliinaansa irti päästäen ja rovastin verannalla huutavan: »Avatkaa
+portti, avatkaa portti!» Samassa syöksyivät vaunut pihaan ja niiden
+perästä kahdet kärryt. Ennenkuin ne ehtivät pysähtyäkään, hyppäsi nuori
+nainen ketterästi alas kuskipukilta ja tempasi syliinsä ruustinnan,
+jota pyöritti iloisesti nauraen monta kertaa ympäri. Se oli Naimi, ja
+äidin sylistä heittihe hän sisarien syliin. Sitten hän juoksi ylös
+rappusille, mutta lensi taas takaisin telmimään koiran kanssa, joka
+ulisten hyppi hänen ympärillään. Kun vaunut oli saatu auki, astui
+niistä ulos vanha, hieno herra, jonka Antero tunsi professori
+Hartmaniksi, hänen rouvansa ja tyttärensä Anette, jotka Antero tunsi
+promotsionista. Kärryissä ajoivat Robert ja Lauri Martin ja Thure
+Hartman. Se nuori mies, jonka Antero oli pelännyt täällä tapaavansa, ei
+ollut mukana. Hän olisi voinut ilosta huudahtaa, sulkea syliinsä Riston
+saippuaposkineen, hänen teki mieli rientää paitahihasillaan
+pikkupoikain jälkeen, jotka repäistyään valjaat auki vaunuhevosilta
+olivat hypänneet niiden selkään ja ajoivat täyttä laukkaa tuvan ohitse
+hevoshakaan.
+
+Hän kiiruhti nyt hänkin siistimään pukuansa, mutta huomasi
+alakuloisuudekseen, ettei hänen sortuuttinsa istunut, että hänen
+housunsa olivat kuluneet ja polvista laskoksissa, että hänen
+kaulahuivinsa oli vanha ja vaalennut, että hänen karkea, punainen
+tukkansa ei taipunut harjan tahdon mukaan--ei koskaan tule hänestä
+hienoa ja miellyttävää, kuinka koettaneekin,--ja nuo onnettomat tuuheat
+kulmakarvat ja harmaat pienet silmät--
+
+Mutta silloin tuiskahtivat Robert ja Lauri sisään:
+
+--No, täällähän se!--Kas semmoisia keikareita! Pois kaikki ja uimaan!--
+Huh, sitä pölyä!--ja tempasivat heidät tuulispäänä mukaansa, pihan
+poikki, alas rantaan, hyppien ja ilakoiden.
+
+Huoneen kulmassa olivat Naimi ja Antero iskeä yhteen. Avopäin, posket
+hehkuvina ojensi hän Anterolle molemmat kätensä.
+
+--Tervetuloa! Te ehditte ennen meitä!--Voi, kuinka hauskaa!
+
+--Me juur'ikään tulimme!
+
+--Uimaanko? Mutta teillähän ei ole lakanaa!
+
+--Täällä on teille uimalakana, herra Hagman! huusi Kaarina verannalta.
+
+--Joudu! huusi Robert ja tarttui häntä käsipuoleen. Ja pyrynä he
+riensivät rantaan.
+
+--Elkää viipykö kauan, päivällinen odottaa! huusi Kaarina jälkeen.
+
+Antero oli yht'äkkiä kuin seitsemännessä taivaassa ja meni hyppäämällä
+portista yli.
+
+--Me tapasimme Snellmanin Kuopiossa!
+
+--Meillä on ollut sanomattoman hauska matka!
+
+Ja sitten kuului uimahuoneelta vain loiskahduksia, huutoja ja
+hihkumista.
+
+
+
+
+3.
+
+
+Rovasti irroitti servietin rinnaltaan, kääri sen kokoon, pisti
+renkaaseen ja tarttui viinimaljaan, joita oli asetettu jokaisen eteen,
+sitten kun ruuat olivat pöydältä korjatut.
+
+--Hyvät ystävät ja rakkaat vieraani! alkoi hän. Saan vielä kerran
+toivottaa teidät tervetulleiksi kattomme alle. Tämä päivä on meille
+merkkipäivä monessa katsannossa. Me elämme täällä kaukana sydänmailla
+suurimman osan vuotta kuin haudattuina hankien sisään. Me kyllä
+toimimme ja harrastamme omia asioitamme, puuhaamme omia puuhiamme. Minä
+hoidan virkaani niin hyvin kuin taidan, opetan, neuvon, saarnaan ja
+käyn kinkerillä, pidän sen lisäksi huolta puustellista, perkkaan
+soitani ja maitani--suokaa anteeksi, mutta joka härillä kyntää, se
+häristä haastaa!--käyn myymässä ja ostamassa markkinoilla. Semmoista on
+minun elämäni. Mamma ja tytöt toimivat taloudessa, kehräävät, kutovat,
+ompelevat, käyvät joskus kylässä ja ottavat vastaan vieraita, jolloin
+hiukan soitellaan ja laulellaan ja puhutaan naapureista ja
+kylänmiehistä hyvää, jos--pahaakin. Mutta mitä kaikella tällä on
+tekemistä sen kanssa, että tahdoin toivottaa teidät tervetulleiksi?
+kysytte te. Siihen vastaan--ja hän tuli nyt hiukan totisemmaksi, ja
+hänen äänensä sai akateemista sointua--että kaikki tämä toiminta,
+kuinka tärkeää ja välttämätöntä se lieneekin, ei kuitenkaan meitä
+täysin tyydytä.
+
+--Me kaipaamme kaiken aikaa yhteyttä sen keskustan kanssa, jossa
+aatteet elävät, jossa isänmaan ja kansan asioita ajetaan ja
+harrastetaan. Kaipuumme tähän yhteyteen pitää meitä henkisesti vireillä
+ja estää meitä vaipumasta jokapäiväisyyden ja aineellisuuden helmaan ja
+siihen nukkumasta. Tähän yhteyteen on meillä vain harvoin tilaisuus
+päästä, mutta olkaamme kuitenkin tyytyväiset, ettei sitä meiltä sentään
+kokonaan kielletä. Kerta vuodessa se meille on melkein säännöllisesti
+suotu. Se on suotu silloin, kun lumien lähdettyä ja kevään tultua
+yht'äkkiä kuulemme kuminan sillalta, kun portit lentävät auki ja meille
+niin rakkaat ja kallisarvoiset sukulaisemme ja tuttavamme tulvahtavat
+siitä sisään, tuoden mukanaan tuulahduksen suuresta maailmasta,
+leimahduksen aatteiden ahjosta; tietoja siitä, mitä siellä taotaan, se
+on, mitä siellä ajatellaan, tunnetaan ja harrastetaan. Semmoinen päivä,
+tämmöinen päivä kuin tämä tänäinen, on meille kuin uudestisyntymisen
+päivä...--hän joutui vähän hämilleen huomatessaan apulaisen oudoksuvan
+katseen toisesta päästä pöytää; sana ei ehkä ollut hyvin valittu, mutta
+kun hän ei kumminkaan tahtonut ottaa sitä takaisin, yskäisi hän ja
+jatkoi:--kuin uudestisyntymisen, tai ehkä oikeammin
+uudestivirkistymisen päivä. Tänään on meillä semmoinen päivä. Viestien
+tuojat ovat taas tulleet ja panneet sydämemme sykkimään vilkkaammin ja
+lämpimämmin kertoessaan niistä loistavista isänmaallisista juhlista,
+jotka »Alma mater» oli pannut toimeen pääkaupungissa, avaten uudet
+komeat aulansa kaikelle, mikä on maassamme oppineinta, jalointa,
+etevintä, kauneinta ja viehättävintä. Olemme kuulleet, mitä siellä on
+puhuttu ja runoeltu, miten iloittu, riemuittu ja innostuttu. Tunnetulla
+taidollaan, sillä _eloquentia akademica'lla_, joka on saavutettavissa
+ainoastaan pitkällisellä seurustelulla runottarien kanssa, on arvoisa
+ystäväni ja rakas lankoni tässä antanut meille yliopistollisista
+juhlallisuuksista kuvan niin elävän, kuin olisimme itse olleet niissä
+läsnä. Mielelläni olisinkin ollut mukana, jos se vain olisi ollut
+minulle mahdollista. Olisin tahtonut olla omin silmin näkemässä, kuinka
+hän, itse nuorison opettaja, painoi harmaantuneille hiuksilleen
+uudelleen vihertyneen seppeleen ja kuinka hän kuljetti tanssiin
+seppeleensä sitojattaren, saman, jonka niin kauan sitten...
+
+Leikillisyys ja juhlallisuus, hymy ja liikutus vaihtelivat rovastin
+kasvoilla ja kuvastuivat siitä välittömästi ruustinnan ja hänen
+sisarensa kasvoille. Tyttärien kasvoilla oli koko ajan ilme: »Kuinka
+hyvin se puhuu tuo isä!» Professori, pieni laiha, hienopiirteinen,
+kuivahko mies, nyykäytti hyväksyvästi päätään, silloin kun rovasti
+antoi tunnustuksensa yliopistolle. Apulainen istui jäykkänä ja kylmänä,
+niinkuin tämä kaikki olisi ollut hänelle kokonaan vierasta.
+
+--Ne juhlat siellä nyt ovat olleet ja menneet, jatkoi rovasti, ja nyt
+olette te täällä sydänmaassa. Ette ole kammoneet pitkän matkan vaivoja
+tullaksenne tänne meitä virkistävällä seurallanne ilahduttamaan. Emme
+voi täällä sinulle, lanko hyvä, tarjota paljoakaan korvaukseksi siitä,
+mitä sinne jätit, mutta toivomme kuitenkin voivamme täällä koivujemme
+siimeksessä ja koskemme suvannossa tarjota sinulle tilaisuutta siihen
+_otium sapientis'iin_, jonka pitkän, taas loppuun kuluneen ja voimiasi
+varmaankin paljon kuluttaneen työvuoden jälkeen olet niin rehellisesti
+ansainnut. Muuta emme voi sinulle tarjota. Tahdon kuitenkin kernaasti
+uskoa, että siihen nähden, että tänne vuosi toisensa perästä saavut,
+täällä-olosi on oleva sinulle hyödyllinen ja on antava sinulle uusia
+voimia jatkamaan niitä tieteellisiä töitä, joista emme ainoastaan me,
+sukulaisesi ja ystäväsi, vaan myöskin yliopisto ja maa syystä ovat
+sinun puolestasi ylpeät. Tervetuloa vielä kerran sillä veljellisellä
+toivomuksella, että täällä viihtyisit ja virkistyisit. _Vivas, mi
+amice, vivas floreasque! Bibamus in salutem honoratissimi,
+carissimi_...
+
+--Sinä puhut kuin Cicero, sanoi professori mielissään, vaikka koettaen
+sitä salata ja ottaa maljan keveästi ja vain tavallisena
+kohteliaisuutena.
+
+--Mutta paitsi rakkaita sukulaisiamme, jatkoi rovasti, kun professorin
+ja hänen rouvansa malja oli juotu--on meillä täällä tänään ilo nähdä
+ensi kertaa kattomme alla kaksi nuorta miestä--Naimi, joka istui
+Anteroa vastapäätä, nyökäytti hänelle päätään ja iski veitikkamaisesti
+silmää--kaksi nuorta miestä, jotka tähän saakka ovat ainoastaan
+nimeltään olleet meille tunnetut. He ovat meille vanhimman poikani
+tovereina sitä rakkaammat, kun äsken ovat yhdessä hänen kanssaan
+painaneet päähänsä laakeriseppeleen, tuon tunnusmerkin aseveljeydestä
+taistelussa aatteiden ja ihanteiden puolesta. Te olette jo tavallanne
+ennenkin kuuluneet perheeseemme ja olette nyt siihen vieläkin likemmin
+liittyneet. Pitäkää sentähden tätä taloa kuin kotinanne niin kauan kuin
+täällä viihdytte. Tervetuloa tänne kaikki!
+
+--Yhdyn viimeiseen puhujaan! sanoi Robert, heidän välissään istuen,
+Anterolle ja Ristolle.
+
+--Ja minä myös, virkkoi Naimi.--Kiitos, herra Hagman, puheestanne
+Korkeasaaren kalliolla! Se oli paras puhe koko promotsionissa.
+
+--Todellakin!--Antero ei osannut muuta kuin punastua, mutta kun hän
+tunsi punastuvansa, tiesi hän vaaleiden tuuheain kulmakarvainsa
+pistävän yhä enemmän esiin ja hänen korvissaan soi aina silloin sana:
+»Villakoira!» jonka promotsionitanssiaisissa oli takanaan kuiskauksena
+kuullut. Kun hän silloin oli kääntynyt, oli hän nähnyt ryhmän nuoria
+neitosia takanaan, niiden joukossa Naiminkin, mutta hän se ei voinut
+olla, sillä hän oli selin.
+
+--Niin juuri! vahvisti Robertkin. Puheesi ei ollut mikään tuommoinen
+tavallinen akateminen, vaan välitön, sydämestä tullut. Ja sillä oli
+vielä se suuri etu, että se oli suomenkielinen.
+
+--Jota vain muutamat harvat ymmärsivät, sanoi Risto.
+
+--Mutta ne sitä paremmin! lennätti Naimi yli pöydän.
+
+Mutta professori oli, vähän aikaa mietittyään, tarttunut lasiinsa,
+siirtänyt sen eteensä, ja kun siitä syntyi hiljaisuus, aloitti hän:
+
+--Olet lausunut minulle, lanko hyvä, kauniita sanoja siitä vähäisestä
+merkityksestä, mikä minulla voi olla tiedemiehenä ja nuorison
+opettajana. Kiitän sinua niistä, mutta panen ne suurimmalta osalta
+vanhan ystävyyden, sukulaisuuden ja isännän kohteliaisuuden lukuun--
+
+--Ei, ei!
+
+--Kuinka hyvänsä, jatkoi professori,--jokainen meistä tekee minkä voi
+sillä paikalla, mihin kohtalo on hänet asettanut, sinä, rakas veljeni,
+et suinkaan kaikista vähimmin. Olet esittänyt töitäsi ja vaikutustasi
+täällä maan sydämessä niin vaatimattomiksi kuin suinkin. Siihen tahdon
+saada sanotuksi, että se työ, mitä Suomen papisto on Suomen saloilla
+tehnyt ja yhä tekee sekä henkisen valistuksen että aineellisen
+vaurastumisenkin hyväksi, ja jonka papiston etevimpiä edustajia sinä
+aina olet ollut, rakas lankoni, että se työ, sanon minä, on täysin
+verrattava siihen, mitä me kukin yliopistossa suoritamme. Papisto on se
+joki, joka johtaa elämän veden erämaita kostuttamaan. Me, jotka olemme
+täällä vuosi vuodelta toimiasi seuranneet, tiedämme parhaiten
+arvostella sitä työtä, jonka olet täällä suorittanut.--Mutta jos
+oletkin arvioinut toisten työn liian suureksi ja omasi liian pieneksi,
+niin olet puhunut puhtainta totta siinä, mitä juuri sanoit yliopistosta
+ja sen merkityksestä. Yliopiston merkitystä maallemme ei voida kyllin
+suureksi arvioida. Jos papisto on joki, on yliopisto lähde. Sitä on
+tahdottu, tätä ainoata korkeampaa sivistyslaitostamme, viime aikoina
+halventaa ja sen arvoa alentaa. Eräs mielestään hyvinkin viisas mies,
+tuo tunnettu suuri oraakkeli Kuopiossa, joka mielellään esiintyy
+mestarina kaikissa asioissa, on sanonut juhlistamme, että ne ovat
+tanssimista isänmaan hautajaisissa. Niin on sanonut mies, tosin kyllä
+katkeruudesta ja kostosta niitä kohtaan, jotka eivät osanneet antaa
+hänelle sitä arvoa, mitä hän itse,--mies, joka kuitenkin on
+yliopistolle velkaa oman henkisen minänsä, niinkuin kaikki muutkin
+sivistyneet tässä maassa.
+
+Nuoret vaihtoivat merkitseviä silmäyksiä ja seivästivät sitten kaikki
+katseensa professoriin, jonka kasvoilla Antero oli huomaavinaan
+katkeruutta ja vihaa.
+
+--Sentähden tekee oikein hyvää kuulla täällä kaukana maan sydämessä
+tunnustusta ja ymmärtämistä, jota tämä kallis laitoksemme varsinkin
+tätä nykyä kaipaa enemmän kuin koskaan ennen. Aika on vakava, monet
+toiveemme ovat tuhaksi palaneet, allamme hehkuu maanalainen tuli, joka
+millä hetkellä tahansa voi puhjeta ja kaataa maahan vuosisatain
+rakennuksen. Niinkuin ihmeen kautta on yliopisto vielä säilynyt, tuo
+liesi, josta kotoisen, isänmaallisen, isiltä perityn kulttuurin lämpö
+lukemattomien johtotorvien kautta leviää yli koko maan, pitäen vireillä
+yhteishenkeä ja vanhoja, perityitä traditsioneja sen kaukaisimmissa
+kolkissa. Juuri tieto tästä antaa juhlillemmekin sen harvinaisen
+merkityksen, mikä niillä on, ne ovat isänmaallisia ja kansallista
+juhlia jaloimmassa muodossaan, henkistä olympialaista kilpajuoksua,
+joissa ei tosin koeteta ruumiin voimia, ei jäsenten jäntevyyttä, ei
+säärien nopeutta--
+
+--Eikö tansseissakaan?--kuiskasi Naimi vierustoverilleen niin, että sen
+muutkin lähempänä olevat kuulivat, mutta pelästyi siitä samassa ja
+sävähti tulipunaiseksi. Se taas herätti toisten huomiota, ja syntyi
+pieni humahdus, joka ei kuitenkaan voinut estää professoria jatkamasta:
+
+--... vaan joissa kilpaillaan hengen voimassa, aatteiden
+etevämmyydessä, opinnäytteissä, ja ne laakereilla palkitaan.--Hyvä
+lankoni! Sinun poikasi on äsken seisonut ensimmäisenä niiden joukossa,
+jotka tässä kilpailussa ovat seppeleensä voittaneet. Se on kunniaksi
+sille laitokselle, jossa hän on tähän voittoon valmistunut, se on
+kunniaksi niille vanhemmille, jotka ovat hänet synnyttäneet ja
+kasvattaneet, se on ennen kaikkea hänen itsensä ansio, joka
+uupumattomalla ahkeruudella ja lujuudella on vastukset voittanut.
+Robert, inhimillisesti katsoen on tiesi nyt tasoitettu Parnasson
+korkeimmillekin kukkuloille, ja minun on vilpitön mielihyvä siitä
+isällesi, äidillesi ja omaisillesi todistaa.--Lankoni, kälyni! Sallikaa
+minun siis, samalla kuin kiitän teitä lämpimistä tervetuliaisistanne ja
+lausun mielihyväni siitä, että taas olen päässyt tänne hauskaan,
+onnelliseen kotiinne nauttimaan sen kautta maan kuulua
+vieraanvaraisuutta, kohdistaa tämä malja pojallenne Robertille!
+Maljasi, _magister primus, primus inter pares!_ Sinua katsellaan
+toivovin silmin, sinusta odotetaan paljon, ja minä olen vakuutettu
+siitä, että jos Luoja sinulle ikää ja voimia suo, tulet ne toiveet
+toteuttamaan. _Vivas, Robertus Martinus!_
+
+--Ja Laurin malja samalla! riensi professorska lisäämään,
+ystävällisesti heille päätään nyökäyttäen.--Robert on tuonut laakerin,
+Lauri on tuonut lyyran!
+
+--_Vivat etiam Laurentius Martinus!_ huudahti Naimi, jonka kasvot
+olivat professorin puhuessa säteilleet ja silmät loistaneet, hänen
+levottomin sormin lasia pyöritellessään. Ja hänen huutoonsa yhtyivät
+eri pöydässään istuvat pikkupojat semmoisella yht'äkkisellä
+kirkaisulla, että naiset hypähtivät säikähdyksestä tuoleillaan ja
+yhteinen eläköön-huuto jäi huutamatta.
+
+--Mutta Naimi!--Mitä te ajattelette pojat! koetti ruustinna torua,
+mutta hänen moitteensa tukehtuivat kaikkien muiden yhteiseen nauruun.
+
+Professori huusi pöydän päästä:
+
+--Sinä tahdot puheesi sinäkin, Naimi! Ja Robertin seppeleen
+sitojattarena ja promotsionista kotiin palaavana _prima domina'na_ sinä
+sen ansaitsetkin. Hyvät ystävät,--
+
+--Ei, ei! huusi Naimi, setä ei saa puhua minulle!
+
+--Anna sedän puhua! Pitäkää vaan puhe Naimillekin! huudettiin joka
+taholta.
+
+--Minä nousen pois pöydästä, jos setä vaan--
+
+--Hän on jo saanut niin monta puhetta, ettei hän enää sinun puheistasi
+välitä--
+
+--Hyi, täti--!
+
+--Viimeksi piti hänelle puheen Snellman Kuopiossa, jatkoi yhä
+professorska.
+
+--Snellmanko? Vai Snellman!
+
+--Itse hänen kaunopuheisuutensa rehtori Snellman, pisti professori.
+Minulla ei ole onni muistaa hänen kyllä usein toistetulta sanojaan--
+
+--Hän änkyttää kauheasti, sanoi professorska ruustinnalle.
+
+--Mutta sinä, Lisette, ehkä muistat, miten hänen sanansa sattuivat.
+
+--En minäkään muista.--
+
+--Minä muistan, sanoi Robert.
+
+--Et saa, Robert!--tai miksei, kerro vaan, Snellmanin sanat ansaitsevat
+kyllä tulla muillekin tunnetuiksi, eivätkä ne suinkaan olleet
+tarkoitetut ainoastaan minulle, vaan naisille yleensä.
+
+--Naimi on aivan hurmaantunut Snellmanista, hän, niinkuin kaikki
+nuoret; olisitpa nähnyt, sisko, kuinka ne ahmivat joka sanan hänen
+huuliltaan--selitti professorska.
+
+--Hänen sanansa kuuluivat, aloitti Robert niinkuin puhetta pitäen.
+»Mutta paitsi luonnon kauneutta»--me olimme silloin Puijolla--»taivaan
+sinistä puhtautta ja kirkkautta, kevään suloutta ja puhkeavain lehtien
+lemua, joka meitä tässä ympäröi, on kauneutta, puhtautta, kirkkautta ja
+suloutta, joka kaiken sen voittaa ja jolle luonnon kauneus on kuin
+tausta taulussa--se on sitä kauneutta, joka kuvastuu naisen silmissä,
+sitä puhtautta, jota hänen povensa huokuu, sitä suloutta, jota koko
+hänen olentonsa ilmaisee--ei itsessään tosin mitään, mutta niin
+äärettömän viehättävää silloin, kun sitä valaisee jalo, itsetietoinen
+halu uhrautua niihin tehtäviin, joita hänelle asettavat koti ja perhe,
+puoliso ja lapset, mutta ei ainoastaan koti ja perhe, vaan myöskin
+isänmaa ja kansa. Tähän saakka on nainen juhlakoristeena
+isänmaallisissa tilaisuuksissa ottanut osaa isänmaallisiin
+harrastuksiin»--niin, en muista niin sanalleen, mutta ajatus oli se,
+että--
+
+--Minä muistan, keskeytti hänet Naimi, hän sanoi ... sanoi ... niin,
+että naisenkin tulee, ei ainoastaan sitoa opinseppeleitä muille, vaan
+myöskin omistaa ne kerran itselleen pyrkimällä samaan sivistykseen kuin
+mies. »Ehkä on koittava päivä, jolloin ne kätöset»----
+
+--»Ne hennot kätöset»--
+
+--Elä keskeytä, Robert!--»jolloin ne kätöset, jotka nyt sitovat
+seppeleitä veljilleen, omaisilleen»--
+
+--»Ja sulhasilleen»--
+
+Professorska ja ruustinna vaihtoivat merkitsevän katseen.
+
+--»että ne kerran vielä sitovat niitä itseänsäkin varten ja painavat ne
+omille palmikoilleen!» Niin hän sanoi ja vielä paljon muutakin.
+
+Naimi oli hiukan hengästyksissään, mutta hänen kasvonsa hehkuivat
+innostusta, ja niistä säteili päättäväisyys ja totisuus, joka esti
+pilan pääsemästä esille.
+
+--Hienoja kohteliaisuuksia sinulle, Naimi, sanoi kuitenkin professori.
+
+--Ei ollenkaan minulle, setä hyvä, vaan yhtä paljon kenelle muulle
+tahansa, Anetelle ja tädille...
+
+--Ei toki tädille! nauroi tämä.
+
+--Niin, mutta hän puhui kaikille naisille yhteisesti, vaikka sitten
+kohdistikin maljan minulle, kun olin ollut Robertin, primuksen,
+seppeleensitoja. Eikä suinkaan vain mitään kohteliaisuuksia, vaan minä
+tiedän, että hän tarkoitti totta.
+
+--Mistä sinä sen tiedät?
+
+--Minä vain tiedän.
+
+--Saimassa hän on useat kerrat sanonut samaa, selitti Robert.
+
+--Niin, Saimassa--
+
+--En ole niin tarkkaan sitä lehteä seurannut, sanoi professori.--Sinä
+siis aiot painaa laakerin kerran vielä omallekin otsallesi, Naimi?
+
+--Et saa pilkata, setä,--en minä, vaan kuka tietää--
+
+--Naimi rakas, elkäämme väitelkö. Tarkoitukseni on saavutettu, sillä
+vaikken saanutkaan minä esittää maljaasi, on se nyt kuitenkin tullut
+esitetyksi paljoa valituimmin sanoin kuin mitä minä olisin voinut.
+Minulla ei siis ole muuta tehtävää kuin yhtyä niihin ja kohottaa
+lasini...
+
+--Voi, voi sitä setää! nauroi Naimi muiden mukana,--minä kyllä tiedän,
+ettei setä voi sietää Snellmania, mutta hän on suuri mies ... voi, voi!
+
+--Suuri, suuri, päätänsä pitempi kaikkea kansaa.--Ehkä kuulut sinäkin,
+lankoni, jo hänen ihailijoihinsa?
+
+--Niin, kyllä minun täytyy tunnustaa, vaikka täytyisi ollakin eri
+mieltä kanssasi, että yleensä pidän paljon hänen artikkeleistaan
+Saimassa, olen tavannut niissä monta mieleen pantavaa asiaa ei
+ainoastaan aatteellisissa kysymyksissä, vaan suureksi ihmeekseni
+myöskin aineellisissa, käytännöllisissä. Kuka olisi uskonut, että
+Snellman, joka oikeastaan on tiedemies, teoreetikko, olisi niin
+perehtynyt käytännöllisiin asioihin, että minäkin, vaikka olen niin
+paljon puuhannut käytännön miehenä, kuitenkin olen saanut häneltä monta
+uutta näkökohtaa.
+
+Professorin pienet kasvot kiristyivät hiukan kokoon, ja niissä näkyi
+kuin jotain sisälllistä kipua, samalla kuin silmät vetäytyivät
+mustiksi, väijyviksi pisteiksi pään sisään. Nuoret odottivat suurella
+jännityksellä alkavaa väittelyä.
+
+--Hän on epäilemättä sangen merkillinen mies, virkkoi rovasti,--ja
+suuri vahinko on, että häntä ei ole kiinnitetty yliopistoon, vaan että
+hänen täytyy pieneen pahaiseen maaseutukaupunkiin haudattuna...
+
+Minun mielestäni on rehtori Snellman ansainnut sen maanpakonsa, johon
+etupäässä hän itse on itsensä tuominnut, virkkoi professori terävästi
+ja kylmästi. Hän on itserakas, vallanhimoinen henkilö, joka luulee
+ymmärtävänsä ja voivansa määrätä kaikki asiat paremmin kuin kukaan muu.
+Ei mikään hänelle kelpaa, ei ole yliopisto, ei hallitus, ei
+virkamiehistö, ei mikään, millä tässä maassa on jotain merkitystä,
+löytänyt armoa hänen kaikkitietäväisyytensä ja kaikkiymmärtäväisyytensä
+edessä. Hänen omat persoonalliset ystävänsäkin häntä siitä moittivat.
+Hän arvostelee ja mestaroitsee kaikkea ja kaikkia, puuttuu vain, että
+hän käy antamaan Hänen Majesteetilleen Keisari Nikolaille neuvoja
+siitä, miten hänen on hallittava valtakuntaansa--rehtori Snellmanin
+mieliksi. Sellainen mies, joka ei osaa tai ei tahdo sanojansa paremmin
+punnita, on tätä nykyä todellinen, aina uhkaava vaara maallemme, ja jos
+hänen äänensä kuuluisi pääkaupungista, sen sijaan, että se nyt onneksi
+huutaa korvessa, niin olisivat turmiolliset seuraukset varmaankin jo
+olleet paljoa suuremmat.
+
+Vai niin, vai on se mielipide Snellmanista vallalla johtavissa
+piireissä! Oliko oppositsioni häntä vastaan niin suuri ja niin katkera,
+kuin professorin sanoista ja äänestä kuuluu! Ne ovat nuo siis
+yliopisto- ja hallitusmiesten mielipiteitä hänestä ja Saimasta? Rovasti
+oli yksinäisyydessään mielihyvällä seurannut Saimaa, ihaillut sen
+suoraa kieltä, sen laajoja näköaloja, Sen voimakasta logiikkaa; näitä
+sen heikkoja puolia hän ei ollut tullut ajatelleeksikaan. Äsken hän oli
+puhuessaan aikonut sanoa: »Ainoa, joka meille täällä talvella antaa
+henkistä sisältöä, on Snellmanin Saima»--se oli ollut ihan hänen
+kielellään, mutta pudonnut siitä pois,--onneksi! Sillä hänen olisi
+ollut paha mieli suututtaa ystävätään ja vierastaan.
+
+--Lanko saattaa olla osaksi oikeassa, mitä kirjoitustapaan tulee,
+mutta...
+
+--Tapa tekee miehen.
+
+--Asia kuitenkin on pääasia.
+
+--Mitä juuri asiaan tulee, hänen ulkomaalta tuotuun teoriaansa, kieleen
+perustuvaan kansallisuusteemaansa, niin ... keskeytti professori
+äänellä, jonka värähdys ilmaisi hillitöntä sisällista kiihkoa, mutta
+voitti samassa itsensä:--mutta emme nyt huoli ruveta siitä
+väittelemään, asia ei todellakaan ole sen arvoinen.
+
+--Olisi kuitenkin hauska tarkemmin kuulla, mitä sinulla oikeastaan on
+hänen kansallisuus- ja muita teorioitaan vastaan.
+
+--Sen saat kyllä kesän pitkään kuulla, sillä minä vainuan, että tämä
+asia tulee olemaan yhtä kiihoittuneena ja ikävystyttävänä puheenaiheena
+täällä kuin se on ollut Helsingissäkin ja kaikkialla, minne vain tulee.
+Sinä näet, kuinka tuossa istuu rivi uusien aatteiden aseenkantajia
+taisteluun valmiina,--professori osoitti nuoria, jotka istuivat siinä
+silmät tanassa ja suupielet jänteessä.
+
+--Olen yhtä mieltä herra professorin kanssa, kuului yht'äkkiä apulaisen
+ääni sanovan; hän oli tähän saakka istunut jäykkänä ja niinkuin seuraan
+kuulumattomana.--Saima on epäkristillinen lehti, ja Snellman on
+jumalankieltäjä.
+
+--Jumalankieltäjä! huudahti Lauri hänen vieressään.
+
+--Snellmanin maailmankatsanto ei seiso kristillisellä pohjalla.
+
+Mutta yläpäässä pöytää oli keskustelu taas siirtynyt promotsioniin, ja
+professorska virkkoi miehelleen, estäen vielä kerran erimielisyyksien
+törmäämisen yhteen:
+
+--Kerro langolle, mitä hänen ylhäisyytensä sanoi sinulle
+promotsionissa.
+
+Professorin kasvot saivat uudelleen sen itsetyytyväisen ilmeen, joka
+niissä oli pääpiirteenä.
+
+--»Je vous felicite, monsieur», sanoi hän ja tuli luokseni toimituksen
+päätyttyä juhlasalissa, tarttui käteeni molemmin käsin ja puristi sitä.
+»Onnittelen teitä, herra professori, tästä elämänne kenties
+kauneimmasta päivästä, joka on teille teidän lopullisen voittonne
+päivä. Minäkin olen vanha veteraani», jatkoi hän, »tosin kyllä toisella
+taistelutantereella kuin te, herra professori, mutta minä voin
+ymmärtää, että silläkin alalla, jonka te olette valinnut, voidaan
+laakereita niittää.»--Se oli kauniisti sanottu. Minä näin, että hän oli
+liikutettu siitä, mitä oli nähnyt ja kuullut.--»Mikä ihana näytelmä!»
+sanoi hän juhlallisuuksista puhuessaan. »Mikä jumalallinen musiikki,
+mikä kukkaskiehkura kauniita naisia tuolla lehterillä!»--On erinomaisen
+suurimerkityksellistä yliopistolle ja maalle, että hänen asemassaan
+olevat miehet ovat meitä kohtaan ystävällisellä kannalla. Hänelle
+omistetun omakielisen puheen hän piti erityisenä kohteliaisuutena
+itseään kohtaan ja siitä hän on varmaan lähettänyt myötätuntoisen
+raportin korkeimpaan paikkaan.
+
+--On häpeä, että Suomen yliopiston juhlissa pidetään puheita kielillä
+kaikenlaisilla, mutta ei ainoatakaan suomenkielellä! kuului yht'äkkiä
+Laurin murteessaan oleva ääni, ensin korkea, sitten kimakka. Se tuli
+kuin korvapuusti.
+
+--Sitä juuri minäkin sanoin,--sanoi Naimi, sointuvalla äänellään hiukan
+miedontaen Laurin sanain vaikutusta.
+
+--Kun kaikki ymmärtävät ruotsia, mutta on paljon niitä, jotka eivät
+ymmärrä suomea, koetti rovasti sovitella.
+
+--Se juuri onkin häpeä! intti Lauri. Ymmärtävätkös kaikki sitten
+venäjää? ... tuskinpa kukaan muu kuin hänen ylhäisyytensä.
+
+--Se on eri asia...
+
+--Pappa ei voi niin ajatella, sanoo sen vain ... sanoi Naimi.
+
+--Lauri on yhtä radikaali kuin on aina ollut, koetti ruustinna.
+
+--Snellmanin oppilas, pisti professori. Kylvö lankeaa hyvään maahan.
+
+Mutta kun rovasti ei tahtonut jatkaa väittelyä ja häiritä mielialaa,
+ponnisti hän käsillään pöydän reunasta, työnsi tuolinsa taapäin ja
+nousi ylös, hajoittaen myrskyn, ennenkuin se ehti puhjeta.
+
+
+
+
+4.
+
+
+--Ei sen kanssa maksa vaivaa väitellä! huudahti Lauri, kun nuoret heti
+päivällisen jälkeen olivat lähteneet kävelemään lehtikujaa koskelle
+päin--Kaarina, Risto, Anette ja Thure Hartman edellä, Naimi, Robert,
+Lauri ja Antero vähän jälempänä.
+
+--Se oli sana paikallaan, virkkoi Robert,--mutta olisit kuitenkin
+voinut sedän vuoksi ensi iltana vähän valita sanojasi.
+
+--Valita sanojani! kuohahti Lauri uudelleen. Minä en välitä valita
+sanojani, sillä _häpeä_ se on ja häpeänä pysyy! Jahka minä kerran
+pääsen maisterinvihkiäisten ohjelmaa määräämään!
+
+--Sinähän aiot lukea papiksi!
+
+--Suoritan kiusallakin vain sitä varten kandidaattitutkinnon!
+Sitäpaitsi suututtaa minua, kun se aina, joka tilaisuudessa, missä vaan
+sopii, sitä Snellmania hakkaa ja kalvaa! Mokoma vanha peruukki, joka ei
+ikänä ole muuta tehnyt kuin vanhoja papereita kopioinut!
+
+--Lauri!--Anette ja Thure voivat kuulla!
+
+--Kuulkoot, se tekee hyvää heille!
+
+--Mutta eihän nyt kuitenkaan sovi tehdä skandaalia.
+
+--Minä vähät skandaalista! Minun täytyy saada sanoa, mitä ajattelen! Se
+minua varsinkin, kun näin, millä tavalla se siellä hännysteli sitä
+ruhtinasta... Eikä se paljon mistään muusta koko matkalla, mihin vaan
+tultiin, joka pappilassa ja joka hovissa: »Sö vu felisit... Sö vu
+felisit» ... kadun, etten tullut kanssanne, Antero.
+
+--Se nyt on sitä heidän politiikkaansa ja voi olla hyvinkin viisasta ja
+kaukonäköistä...
+
+--Pyh!--Mutta Snellman tukki toki häneltä suun niin, että se vasta
+täällä aukeni. Olisit kuullut, Antero. Ei, tässä maassa ei ole kuin
+yksi ainoa mies, joka uskaltaa ajatella vapaasti ja suunsa puhtaaksi
+puhua, ja se mies on Snellman.
+
+Vaikka olikin luonteeltaan maltillisempi ja mielipiteiltään ja
+esiintymiseltään vähemmän raju, katseli ja kuunteli Robert kuitenkin
+mielihyvällä nuorempaa veljeään ja ihaili hänen uskallustaan ja
+ryhtiään esiintyä missä seurassa tahansa ja ketä vastaan hyvänsä.
+Pienestä pitäen se oli ollut sellainen, oli tullut esi-isiinsä,
+suorasukainen ja häikäilemätön. Kun innostui johonkin, innostui hän
+koko sielullaan, mutta voi myöskin helposti muuttaa kantaa. Koulussa
+hän oli ollut milloin kaksi vuotta luokalla, milloin lukenut
+kesälomalla luokan yli. Lukiossa hän oli laiskotellut ja tehnyt koko
+joukon tyhmyyksiä, mutta suoritti ylioppilastutkinnon ensimmäisenä
+erinomaisilla arvosanoilla.
+
+--Te tapasitte siis todellakin Snellmanin, kysyi Antero Robertilta,--ja
+saitte olla hänen seurassaan! Sanokaa, millainen hän oikeastaan oli
+läheltä nähden?
+
+--Hän on sama läheltä kuin kaukaakin, hän on Saima joka sanassaan ja
+hänen joka sanansa on Saimaa.
+
+--Mutta miten hän puhuu, miten esiintyy?
+
+--Hänen todisteluansa, väittelyänsä ajatellessasi ajattele seppää, joka
+ajaa vastahakoista naulaa puuhun: napaus ensin hiljempi, sitten
+kovempi, mutta viimein napaus niin tuima, ettei ole ajattelemistakaan
+sitä vastustaa--mene vaan päätäsi myöten ja uppoa pääkin puuhun, josta
+elä aiokaan sitä sulin näppinesi ulos kiskoa. Jos mieli, täytyy olla
+hyvät hohtimet. Sedällä ei ollut niitä hohtimia, ja siksi hän oli niin
+suuttunut, että pihisi, kun kiskoi kyntensä veriin, mutta paikoilleen
+jäi Snellmanin logiikan naula.--Niillä on jotain vanhaa vihaa, se on,
+sedällä on... Snellman on joskus sanonut jotain purevaa hänen
+julkaisuistaan ja samalla ivannut yliopiston muka tieteellisiä
+harrastuksia yleensä--_inde ira!_--Ei hän lopulta viitsinyt
+todistaakaan, väitti vain, sanoi vain, paukutteli, läiskäytti milloin
+selkään, milloin kylkeen. »Ruotsalainen sivistys on laina, sen henki on
+kokonaan vieras Suomen kansan ajatustavalle ja tunnemaailmalle»... Setä
+hyppi ja potki: »Mitä kuulen? Satavuotinen ruotsalainen sivistys?»--
+»Ruotsalaisella kirjallisuudella ei ole täällä mitään tulevaisuutta,
+yhtä vähän kuin sillä on ollut menneisyyttäkään!»--»Menneisyyttäkään?»
+--Mutta sitten se vasta tuleen nousi, kun Snellman alkoi ruoskia
+yliopistoa. »Yliopisto ei ole muuta kuin virkamiesleipomo, elämän
+leipää ei siellä ole koskaan kansallemme leivottu.»--»Se ei ole
+totta!»--Mutta ei hän saanut sananvuoroa.--»Kuka teistä, herrat
+professorit, on kirjoittanut lausettakaan Suomen kansan opetukseksi,
+kuka riviäkään kansanmiehen omalla kielellä, missä lehdessä näemme
+sanankaan suomea teidän kädestänne, ellemme ota lukuun fennisismejä
+omassa kielessänne?»--Tämä oli sedälle liian karvas pilleri. Olimme
+olleet Puijolla ja tulleet kaupunkiin kuvernöörin portille.--
+»Valitettavasti täyttyy minun riistää itseltäni hauskuus kuulla
+enempää, mutta varmaankin saamme jatkoa ensi numerossa.»--»Varmaankin,
+jos se saa minusta riippua.»--Kättä antamatta kumarsi setä ivallisen
+kohteliaasti ja meni kuvernöörin portista sisään.--Yht'äkkiä tuli
+Snellman totiseksi. Siinä tuli sensori meitä vastaan torilla, mies,
+jolla on kahta vertaa enemmän tuloja siitä, mitä pyyhkii, kuin
+Snellmanilla siitä, mitä kirjoittaa. Mikä lienee meidän mieleemme
+pistänyt, meitä oli siellä joukko ylioppilaita, kun asetuimme
+kunnia-asentoon antaaksemme tietä.--»Antakaa olla tuon!» sanoi
+Snellman, mutta se tuli liian myöhään. Tuo Lauri huutaa:
+»Na-plet-shoo!» ja samassa lensivät kaikkien kepit kunnia-asentoon.--
+»Tämä voi maksaa Saimalle hengen», sanoi Snellman, mutta pudisti sen
+samassa päältään ja kutsui meidät kaikki, sittenkun olimme saattaneet
+naiset kotiin, Wiikin hotelliin. Ja siellä vietimme avonaisten ikkunain
+ääressä, näköala Kallavedelle, yön niin ihanan ja innostuttavan, etten
+elämässäni ennen moista. Hän puhui vuoroin totta, vuoroin leikkiä,
+vuoroin innostutti, vuoroin manasi ja moitti, torui ja ruoski. Mutta
+kun me sieltä erosimme, niin oli jotain, en tiedä mitä se oli, olin
+saanut jotain...
+
+--Olit saanut isänmaan, Robert! huudahti Lauri.
+
+--Niin, sen sanon vain, kuulukoon se kuinka liioitellulta tahansa, että
+kaikki oppi ja äly ja yliopiston viisaus painavat kuin höyhenet sen
+rinnalla, mitä tämä yksi ainoa mies ajattelee, tietää ja ymmärtää.--Sen
+ne tietävät nuo yliopiston herrat ja muut, ja siksi ne häntä niin
+sydämensä pohjasta vihaavat.
+
+Robert oli päässyt puhumaan hiljaisella, mutta sisäistä tulta
+hehkuvalla äänellään, posket hiukan punottaen, katse loistaen
+silmälasien takaa, hartiat vähän kumarassa, huulilla sama kaunis hymy
+kuin Kaarinalla. Thure, Kaarina, Risto ja Anette olivat hiljentäneet
+kulkuaan ja liittyneet jälessä tuleviin; Antero katseli tarkastelevin
+silmin Anettea ja varsinkin Thurea. He eivät ottaneet osaa
+keskusteluun, joka kävi suomeksi, mutta silmissä, ilmeessä näkyi, että
+se, mitä sanottiin, mistä innostuttiin, oli heille jotain uutta,
+melkein ihmeellistä.
+
+Oli saavuttu sillalle, jossa keskustelu keskeytyi ja kosken pauhu ja
+veden kuohunta veti kaiken huomion puoleensa. Robert läheni Anettea ja
+Thurea, joiden läheisyydessä Ristokin koko ajan pysyttelihe, ja alkoi
+selittää heille jotain osoitellen kädellään maisemaa, mikä laajoina
+näköaloina aukeni vesiä pitkin pohjoiseen ja etelään. Lauri ja Kaarina
+seisoivat kaidetta vasten seuraten arkkujen välissä myllertävää
+vaahtoa. Antero seisoi yksin, erillään muista, vähän matkaa Naimista,
+haluten mennä hänen luokseen, mutta saamatta sitä kuitenkaan tehdyksi.
+Äsken oli Naimi Robertin puhuessa tuon tuostakin luonut häneen tutkivan
+katseen, ikäänkuin kysyäkseen, käsittikö hän kaikkea, kuuliko hän,
+hyväksyikö hän joka sanan, osasiko hän antaa täyttä arvoa sille, mitä
+viisas veli puhui. Mutta nyt näytti hän yht'äkkiä unohtaneen kaiken sen
+ja vaipuneen omiin ajatuksiinsa, heikko, onnellinen, jonnekin kauaksi
+aiottu hymy huulilla. Mitä hän mietti? Mitä ajatteli? Ketä ajatteli?
+Lohi loikkasi korkealle ilmaan aivan heidän edessään, mutta Naimi ei
+siitä liikahtanutkaan. Hän ei siis nähnyt sitä, hänen mielensä vaelsi
+siis muualla jossain? Anteron olisi tehnyt mieli temmata hänet pois
+noista mietteistä, kysyä häneltä: »kenellepä, neiti nuori, kannat hymyn
+huulillasi?»--ja sanoa hänelle: »elä muille, neiti nuori, kuin minulle,
+neiti nuori, kanna huultesi hymyä.»--Yht'äkkiä pyörähti Naimi ympäri,
+ikäänkuin heräten jostain, huomasi Anteron, siirtyi häntä lähemmä ja
+virkkoi:--Mitä pidätte tästä Kontojärvestä, herra Hagman? Antero sanoi,
+että tämä oli hänestä erinomaisen kaunista seutua, mutta ei hän nyt
+sitä nähnyt eikä ajatellut, näki vain viehättävän kuopan tytön poskessa
+ja harmaansiniset suuret silmät ja niiden tummat ripset.
+
+--Minusta on niin hauskaa taas olla kotona!
+
+--Eikö teillä sitten ollutkaan hauskaa Helsingissä?--ja Antero olisi
+toivonut kieltävää vastausta.
+
+--Oli, oli toki, mutta on se nyt kuitenkin niinkuin helpotus, kun se on
+takana--että sitä saa vain muistella.
+
+--Sitäkö äsken ajattelitte?
+
+--Milloin?
+
+--Äsken juuri--
+
+--En muista enää, mitä ajattelin.--
+
+Hän käänsi päänsä pois ja punastui... Kyllä kai hän muisti, mitä
+ajatteli.
+
+--Mitä pidätte veljistäni? Robert pitää teistä paljon. Hän on usein
+kirjoittanut, mitä te yhdessä puhuitte, luitte ja mietitte. Tapasimme
+teitä niin vähän Helsingissä. Se oli sellaista humua ja menoa.--Robert
+on semmoinen filosofi. Hän luultavasti matkustaa pian Saksaan.
+
+--Robert on etevimpiä nuoria miehiä yliopistossa.
+
+--Ettekö tekin ole etevä?
+
+--Minäkö?
+
+He nauroivat vähän sille molemmat.
+
+--Tiedättekö, että minun tekee kovasti mieleni lukea ja oppia. Olen
+setä Jaakon johdolla lukenut latinaa samalla kuin pikkupojatkin.
+Kaarinalla on muuten parempi pää kuin minulla. Hänen eikä minun olisi
+pitänyt päästä Helsinkiin näkemään kaikkia niitä viisaita miehiä, mutta
+kun Robert oli valinnut minut seppeleensitojakseen... Voi, millaista
+hälinää ja huminaa se oli! En minä oikeastaan mistään muusta niinkuin
+musiikista--se juhlakantaatti, se oli sentään jotain--tulkaa, mennään
+kirkolle päin!
+
+--Te soitatte kanteletta?
+
+--Mistä te sen tiedätte?
+
+Antero kertoi koettaneensa soittaa hänen kantelettaan.
+
+--Ai, se oli niin, että kun setä Lönnrot tuli meille, niin hän laulatti
+koko päivän Paavilaa, joka asui meidän torpassa, hän on jo kuollut,
+mutta illalla pyysin minä häntä soittamaan. Hän soitti ja opetti
+minullekin. Istuimme kuinka kauan lienemme istuneetkaan, vanhassa
+pirtissä kuutamon hämärässä. Minä opin monta pientä runoa ja osaan
+vieläkin. Lähtiessään lahjoitti hän minulle kanteleen, mutta sanoi,
+ettei sitä saa viedä yläpuolelle, pytinkiin, vaan täytyy aina antaa
+olla pirtissä ja soittaa siellä. »Se ujostelee, ei soi muualla ja
+hämmentyy, sillä muualla ei sitä ymmärretä.» Hän on niin herttainen ja
+soma, se setä Eljas. Kerran olin tyhmä ja vein kanteleen saliin, kun
+laamannin tytöt ja muita vieraita oli meillä. Se ei tehnyt heihin
+mitään vaikutusta.--Zittra ska' de' vara, kantänka. Mutta minä menen
+usein illan hämyssä sitä vanhaan pirttiin soittamaan.
+
+--Teidän pitää kerran soittaa minullekin, sanoi Antero, sydän ja ääni
+värähtäen.
+
+--Mielelläni. Sillä on oma tarunsa, kanteleellani.--Ei, mennään tästä
+kirkolle päin, tulkaa muutkin tänne!--niin, hyvin romanttinen ja
+surullinen. Oli ollut eräs tyttö, jolla oli sulhanen. Niin, niin se
+tyttö oli juossut koskeen sentähden, että julma vouti oli hänet
+ryöstänyt, mutta sulhanen löysi ruumiin ja hautasi kauniiseen saareen
+ja soitti siinä kanneltaan ja laski sen sitten kuin seppeleen hänen
+haudalleen, voi, voi, kuinka se on liikuttava tarina! Tehkää siitä
+runo, herra Hagman!
+
+--Runoko? Minäkö?
+
+--Robert sanoi, että te kirjoitatte runoja. Hän uskoo, että teistä
+kerran voi tulla suuri runoilija, yhtä suuri suomalainen kuin Franzén
+on ruotsalainen. Teidän pitää kerran lukea minulle runojanne,
+lupaatteko?
+
+--Enhän minä...
+
+--Robertista tulee tiedemies, professori ... mitä te nauratte, herra
+Hagman.
+
+Anteroa nauratti, mutta ei hän oikein itsekään tiennyt miksi. Hänen oli
+vain sanomattoman hyvä olla. Hänestä oli kaikki niin hauskaa, somaa,
+kaunista ja erinomaista.
+
+He olivat tulleet tienhaaraan, jossa toinen tie erosi pappilaan, toinen
+kirkolle. Siinä tulivat heitä vastaan ruustinna ja professorska menossa
+koskelle päin, saalit hartioilla, kädet niihin käärittyinä, valkeat
+päät valkeissa myssyissä, yhdenkokoiset ja hyvin yhdennäköiset,
+professorska vain hiukan nuorempi ja hienompi. Tytöt aikoivat kääntyä
+heidän mukaansa, mutta pyörähtivät pois.
+
+--Ei, antaa heidän mennä rauhassa!--Sanokaa, mistä te juttelitte?--
+Pojistanne tietysti, eikö niin?--Mutta minne jäivät papat?
+
+--Papat jäivät väittelemään ... Snellman ja Snellman--Saima ja Saima--
+ah, mikä vedenpaisumus! Siitä tulee satamaan koko kesän!--ja mennessään
+kohotti professorska koomillisella liikkeellä olkapäitään.
+
+--Voi voi, semmoiset mammat, puhui Naimi edelleen heidän mennessään
+kirkolle päin. Nyt se alkaa puhuminen, ja sitä tulee kestämään koko
+kesän. Niin pian kuin on vähänkin aikaa, istuutuvat he johonkin ja
+kertovat. Äiti kertoo kaikki pienimmätkin puuhansa syksystä kevääseen,
+ja täti esittää kaikki, mitä hänelle ja sukulaisille ja tuttaville
+Helsingissä on tapahtunut. Se on hauskaa, sillä siten saamme me talven
+kuluessa taas kuulla kaiken sen äidiltä. Niin yhdennäköisiä, mutta
+kuitenkin niin erilaisia! Äiti tuollainen mukava maalaisruustinna, täti
+Helsingin hienoimpia rouvia. Mutta vielä erilaisempia olemme me
+serkukset, pojat ja Thure ja me tytöt ja Anette. Ne osaavat niin hyvin
+olla ja esiintyä, eivät sano yhtä ainoata sopimatonta sanaa, eivät
+koskaan innostu eivätkä kiivastu--minulla on niin paha luonto--
+
+--Teilläkö paha luonto?
+
+--Minulla juuri, minä en--ah, katsokaa!
+
+He olivat kohoavaa maantietä myöten, jonka kahden puolen oli pappilan
+hevoshaka, tulleet kirkolle. Siitä oli näköala yli pappilan taitteisen
+katon, yli tyvenen suvannon, yli laamannin niemen ja sen päässä olevan
+vanhan keltaisen herraskartanon ja sitten kauas yli kimmeltävän
+vesistön etäisiin etelän viljeltyihin vaaroihin. Muut olivat jääneet
+jonnekin jälemmä Naimista, Kaarinasta ja Anterosta. Tytöt istuutuivat
+kirkon rappusille, jonka ruskeanharmaata seinää ja pieniä
+kaikenkiiltäviä ikkunoita mailleen menevä aurinko kultasi.
+
+--Mitä sanotte? kysyi Naimi. Minusta ei ole muu Suomi mitään tämän
+rinnalla. Kun ne puhuivat isänmaasta ja sen kauneudesta ja sille
+maljoja esittivät, niin ajattelin minä aina tätä ja join hiljaa,
+kenellekään mitään hiiskumatta, tämän näköalan maljan. Ne kun
+näyttelivät ja kehuivat ja huudahtelivat--siellä Punkaharjulla ja
+Savonlinnassa ja Puijolla--niin, kaunistahan se oli minustakin, mutta
+minä olin kuin salakihloissa tämän kanssa--en minä osaa sitä suurta
+Suomea, sitä koko Suomea--osaatteko te?
+
+--Minulla ei ole mitään paikkaa, mihin olisin erityisesti kiintynyt.
+Olen elänyt siellä täällä, milloin Uudellamaalla, milloin Hämeessä,
+milloin saaristossa meren rannalla. Mutta kuitenkin tuntuu minusta nyt
+siltä kuin olisin vihdoinkin löytänyt Suomen, ikäänkuin kehyksiinsä
+pantuna tauluna, jonka voin itselleni yhdellä silmäyksellä omistaa ja
+johon voin aivan erityisesti rakastua.
+
+--Mikä paikka se on? kysyi Kaarina.
+
+--Se on näköala Rajavaaralta.
+
+--Elkää sitä, se on niin liian suurenmoinen, niin kaukainen, se
+ikäänkuin ei mahdu minun syliini, puhui Naimi.
+
+--Ehkä on herra Hagmanilla avarampi syli kuin sinulla, Naimi, virkkoi
+Kaarina.
+
+--Niin, mutta omistakaa kuitenkin tekin tämä tästä kirkon rappusilta.
+
+--En mitään haluaisi mieluummin, mutta tämähän on jo teidän...
+
+--Ei se mitään ... saavat sitä muutkin ihailla ja rakastaa.
+
+--Pidetään tätä siis yhteisenä, sanoi Antero.
+
+--Niin pidetään!--Hän nousi ylös ja pyörähti iloisesti kantapäillään.--
+Kuka tuolta tulee?
+
+--Helander, sanoi Kaarina.
+
+--Kuule, Kaarina, millaiset hänen ja isän välit nyt ovat?
+
+--Eivät he enää väittele, mutta kireät ne on. Helander puhuu vain
+kirkossa, joka on aina täysi, kun hän saarnaa, ja melkein tyhjä, kun
+isä puhuu.
+
+--Tiedätkö, että minä näin hänestä usein unta Helsingissä, ja ne hänen
+tuimat ja samalla surulliset ja haaveelliset silmänsä seurasivat minua
+siellä pitkät ajat. Kun me siellä tanssimme ja iloitsimme, niin tapasin
+minä tuon tuostakin itseni ajattelemasta, että mitähän hän sanoisi
+tästä kaikesta. Mitä olisi minun tarvinnut siitä välittää, mutta usein
+se häiritsi iloani.
+
+--Isästä oli jotenkin sopimatonta se, mitä hän sanoi sinulle Helsinkiin
+lähtiessäsi, sanoi Kaarina.
+
+--»Etsikää ainoastaan Jumalan valtakuntaa ja pyytäkää hänen
+vanhurskauttaan.»--»Itsekutakin uskonsa auttakoon», sanoin minä
+siihen.--»Hakekaa ja te löydätte, kolkuttakaa, niin teille avataan»,
+vastasi hän.
+
+--Isä sanoi hänelle: »Elkää huolehtiko lapsistani, heidän autuudestaan
+pidän minä itse huolen.»--»Oletteko varma, että sen voitte?»--»Olen»,
+sanoi isä. Sen jälkeen he eivät ole niistä asioista sanaa vaihtaneet,
+mutta kohta seuraavana sunnuntaina hän saarnasi siitä, että suruttomain
+lapsia ei saa jättää vanhempainsa varaan.--Ollaan menevinämme
+hautausmaalle.
+
+--Ei, minä tahdon puhua hänen kanssaan.
+
+Heidän kohdalleen tullen aikoi Helander mennä ohitse, mutta kun Naimi
+tervehti häntä ystävällisesti ja hän lakkiansa nostaessaan pudotti
+keppinsä, pysähtyi hän.
+
+--Kuinka Maria voi? kysyi Naimi.
+
+--Kiitos, kyllä hän voi hyvin.
+
+--Entä pojat, kuinka ne voivat?
+
+--Hyvin ne voivat nekin.
+
+--Sinä et tiedä, Naimi, että pikku Martti on kuollut, huomautti
+Kaarina.
+
+--Kuollut? Siitä ette ole mitään kirjoittaneet?
+
+--Et olisi ehtinyt saada kirjettä.
+
+--Niin, mitäs niistä nyt kaikista kirjoittamaan, sanoi Helander.
+
+Syntyi äänettömyys heidän seisoessaan sakastin perässä.
+
+--Naimilla oli hauska pääkaupungissa? virkkoi Helander häntä yhä
+tarkastaen.
+
+--Oli niinkin.--Naimi koetti kestää katsetta ja voittaa sen.--Oli
+niinkin, hyvin hauska. Siellä sai kuulla niin paljon hyvää ja kaunista.
+
+--Hyvää ja kaunista, kertoi Helander merkitsevällä painolla.
+
+--Niin, tarkoitan semmoista, joka ylentää mieltä ja antaa uutta
+sisältöä elämälle.
+
+Se oli nyt Naimista tyhmää ja sopimatonta, mutta hän ei osannut
+muutakaan.
+
+--Tai toisin sanoen »uudestisynnyttää»--niinkuin setä sanoi.
+
+--Niin, tavallaan kyllä--mutta ei pappa tarkoittanut sitä niin kuin te
+tahdotte selittää ... enkä minäkään sitä.
+
+--Jaa, niin, ei kai, ei suinkaan ... mutta onko uskonsa auttanut
+Naimia?
+
+--Onhan se, kyllä kai.
+
+Hautausmaan portti narahti samassa ja keskeytti heidät. Sieltä tuli
+nuorenpuoleinen nainen, jolla oli huivi päässä ja joka oli puettu
+körttipukuun.
+
+--Rouva Helander, esitti Kaarina hänet Anterolle.
+
+--Naimikin on palannut, sanoi rouva Helander hiljaisella, tasaisella
+äänellä.--Lähdin vain vähän sinua vastaan, kun tiesin sinun tulevan,--
+virkkoi hän sitten miehelleen, vetäytyen tämän suojaan niinkuin jotakin
+pakoon.
+
+Syntyi taaskin kiusallinen tila, kun ei tiedetty, erotako ja mitä
+sanoa.
+
+--Niin, täytyy mennä,--sanoi Helander vihdoinkin.
+
+--Eikö Maria tule koskaan meillä käymään? koetti Kaarina sanoa niin
+ystävällisesti kuin suinkin.
+
+--Kaarina on hyvä ja sanoo terveisiä Hannalle, vastasi siihen apulaisen
+rouva; ja niin pääsivät he eroamaan.
+
+--Näitkö, Naimi, minkä moittivan ja tutkivan katseen Maria loi meidän
+pukuihimme, kuiskasi Kaarina heidän käännyttyään kotiin päin.--
+
+--Kuinka on Hanna saanut sen armon hänen silmissään, että hän lähettää
+hänelle terveisiä?
+
+--Tiedätkö, Hanna on muuttunut niin merkilliseksi tänä keväänä,
+sill'aikaa.
+
+--Tuolta tulee Lauri! huudahti Naimi.
+
+He pysähtyivät siihen kirkon rappujen eteen kertomaan Laurille
+kohtauksestaan Helanderin kanssa: mitä Helander oli sanonut Naimille ja
+mitä Naimi hänelle.
+
+--Lauri! Minun tekisi mieleni yht'äkkiä tanssia! On, niinkuin en saisi
+muuten pudistetuksi jotain päältäni, joka painaa.
+
+--Jos et ole muuta vailla!--ja Lauri tarttui Naimia vyötäisiin.
+
+--Ei, ei, ei nyt, huomenna juhannuskokolla!
+
+--Lauri, et saa tässä kirkonmäellä!
+
+--Joko sinustakin, Kaarina, on tullut pietisti! Tra-la-laa!--
+tra-la-laa!
+
+--Lauri, päästä!
+
+Mutta Lauri vei sisartaan valssin tahdissa ja keikautti hänet Anteron
+ja Kaarinan nauraessa--hiukan väkinäisesti nauraessa--kirkon
+rappusille.
+
+Vasta silloin he huomasivat, että Helander ja hänen rouvansa olivat
+kääntyneet jälelleen katsomaan ja nähneet kaiken.
+
+--Voi, voi, päivitteli Kaarina. Nyt saamme kuulla kunniamme.
+
+--Äsh!--Ei se mitään!
+
+
+
+
+5.
+
+
+Odotellessaan nuoria, jotka illallisen jälkeen vielä olivat menneet
+soutelemaan järvelle, mistä heidän laulunsa tyynenä iltana tuon
+tuostakin kajahti, istuivat ruustinna ja hänen sisarensa
+järvenpuoleisella parvekkeella jatkaen juttelujaan. Molemmat he olivat
+sitä ennen käyneet saattamassa miehensä makuulle.
+
+--Niin no, ja kuinka se sitten oli? kysyi professorska.
+
+--Kaikki oli valmiina, me kudoimme ja ompelimme lakanoita ja peitteitä
+ja pinosimme tyynyjä tyynyjen päälle, Hanna itse ensimmäisenä. Häät
+olivat jo määrätyt, täksi kesäksi, niinkuin juhannukseksi,
+ylihuomeneksi, mutta onneksi ei oltu vielä kuulutusta otettu. Hän
+kirjoitteli kyllä yhä harvemmin ja yhä harvemmin, ja Hanna oli usein
+vielä totisempi kuin hän yleensä on, mutta emmehän me nyt osanneet sitä
+aavistaa. Viimein lakkasivat kirjeet kokonaan tulemasta, kunnes lopulta
+tuli sormus takaisin.
+
+--Ja mikä oli syynä siihen?
+
+--Hän on tullut »herätetyksi», hän on huomannut, että koska Hanna on
+»suruton», eivät he enää voi sopia toisilleen. Semmoista jotain on hän
+kirjoittanut, mutta ei Hanna koskaan ole näyttänyt sitä kirjettä. Minä
+luulen, että sukulaiset ja ystävät ne ovat sen niin toimittaneet. Se
+olisi ollut _misalliance_--voitko ajatella!
+
+Professorska heilutti vain päätään kahakäteen, se oli jotain niin
+kauheaa, niin käsittämätöntä ... _mon Dieu, mon Dieu!_
+
+--Pappa ja minä ja koko perhe olemme sen joukon erityisessä
+epäsuosiossa. Meillä tanssitaan, soitetaan, lauletaan, käydään
+»koreissa» vaatteissa; papan viattomista peli-illoista laamannin kanssa
+on tehty kamala pahe--ja itse hän täällä, se samainen, apulaisena
+ollessaan otti kaikkeen siihen osaa--se on niin, että voisi--
+
+--Ulkokullaisuutta, teeskentelyä--uh!
+
+--En tiedä, en tahtoisi tuomita, mutta kun ajattelen, ettei meidän
+hiljainen, vaatimaton, työtätekevä, kaikkia muita paitsi itseään
+ajatteleva, uhrautuva Hannamme, jonka luulisi täyttävän kaikki
+kristityn vaimon vaatimukset--ja ainoastaan sen vuoksi, ettei suostu
+vaihtamaan huivia kaulukseen ja heittämään pois mansetteja--
+
+--Se on fanatismia! Sitä se on! Jumalani! Että sellainen villitys yhä
+vaan saa jatkua ja myrkyttää mieliä!
+
+--Sitä on jo Helsingissäkin, yliopistossakin.--Mutta niin sääli kuin
+minun onkin hänen onnettomuuttaan, on minusta kuitenkin onni, ettei hän
+joutunut siihen sinisenharmaaseen laumaan. Semmoinen kunnon tyttö kuin
+hän voi saada miehen millaisen tahansa, minä vien hänet mukanani
+Helsinkiin.
+
+--Ei hän sinne tulisi.
+
+--Mutta kuinka hän itse ottaa sen? Miten se on häneen vaikuttanut?
+
+Ruustinna katsoi sisartaan pitkästi silmiin ja virkkoi sitten hitaasti:
+
+--En ole siitä vielä kenenkään kanssa puhunut--en papankaan--mutta minä
+pelkään, että hän itsekin on tulemassa pietistiksi.
+
+--Mitä sanot sinä, Selma?
+
+--Olen tavannut hänet lukemasta niitä niiden mustakantisia kirjoja ...
+ja sitten hän on alkanut seurustella Helanderissa, vaikkei Maria
+koskaan tule meille käymään.
+
+--Sinun pitää kieltää se! huudahti professorska.
+
+--Kuinka voisin sen tehdä?
+
+--Sinä olet hänen äitinsä, ja se on sinun velvollisuutesi.
+
+--Se on niin arka asia, en ole tahtonut siitä vielä edes puhua.
+
+--Jos et sinä puhu, niin puhun minä!
+
+--Elä tee sitä, Lisette, elä ainakaan vielä! Minä luulen, että on paras
+olla sitä huomaamatta. Ehkä se menee ohi, kun te kaikki nyt olette
+täällä. Minusta näyttää, että hän teitä odottaessaan on käynyt
+valoisammaksi. Robert voi ehkä kaikista parhaiten häneen vaikuttaa.
+Kyllä on ollut vaikea tämä asia.
+
+--Selma-parka, sinulla on ollut paljon huolia.--No, ja kuinka on Oton
+laita?
+
+--Hän on nyt tuottanut meille verrattain vähemmän huolia kuin ennen.
+Hän asuu nyt siellä maatilallaan, jonka pappa hänelle vihdoin osti. Ei
+se käynyt täällä, vaikka pappa koetti pitää häntä pehtorinaan. Olemme
+kuulleet, että hän silloin tällöin markkinamatkoillaan on mellastellut,
+mutta selvänä hän on lauhkea ja hyväluontoinen; minä luulen kuitenkin,
+että kun hän on saanut jotain omaa--pappaa ei tahtonut mitenkään saada
+osoittamaan hänelle sitä luottamusta; mutta hän ei ole ollenkaan
+lahjaton, vaikkei menestynytkään koulussa. Kun hän vain löytäisi jonkun
+hyvän, sopivan tytön... Mutta kaikista eniten huolettaa minua Lauri,
+jos nyt tässä sinulle kaikki huoleni kerron.
+
+--Mikä hänen on?
+
+--Sinä tiedät, se Hedda, jonka otimme orpona ja joka on ollut meillä
+kymmenvuotisesta saakka.
+
+--Se sisäpiika.
+
+--Niin, nyt olemme lähettäneet hänet pois.
+
+--Ei suinkaan--?
+
+--Ei, ei, ei siinä mitään semmoista, mutta kaikesta, mitä olen saanut
+selville Heddalta, tai oikeastaan siitä, mitä hän itse on kylässä
+kertonut, on Lauri luvannut naida hänet, sitten kun joutuu valmiiksi.
+
+--Onko poika aivan järjiltään!
+
+--Sanos muuta! Laurin puolelta se on nyt tietysti vain romanttinen
+päähänpisto, tyttö on kaunis ja kaikin puolin hyvä tyttö, ja Kaarina ja
+Hanna ovat häntä opettaneet kirjoittamaankin ja muuhun semmoiseen.
+
+--Mutta hänhän on talonpoikaistyttö--tavallinen piika.--
+
+--Senpä vuoksi minä en voinutkaan ottaa vastuulleni sitä, etten tekisi
+mitään asian estämiseksi, ja kun ei Lauri ole minulle mitään puhunut,
+niin lähetin minä hänet kesän ajaksi pois...
+
+--Tietysti, siinä teit aivan oikein.
+
+--Mutta nyt minä kuitenkin pelkään, että olen ehkä tehnyt tyhmästi ja
+että juuri se voi olla onnettomuudeksi ja että Lauri, joka on niin
+kiivas ja intohimoinen ... ehkä olisi sittenkin ollut viisainta pitää
+heitä täällä silmällä...
+
+--Ei, ei, kyllä minä olen vakuutettu siitä, että olet tehnyt viisaimmin
+juuri näin. Minä luulen sitäpaitsi ... olen ollut näkevinäni jotain...
+
+--Mitä, sano?
+
+--No niin, sama se ... nuoret unohtavat pian--löytävät uusia ihanteita
+--_enfin!_
+
+--Luuletko? Mutta jos hän tulee ja vaatii minua ilmaisemaan, missä
+Hedda on ja miksi hänet on lähetetty pois?
+
+--Minä luulen, ettei hän tule.
+
+--Nämä ovat niin vaikeita asioita--eihän meidän nuoruudessamme ollut
+näin, kaikki meni niin tasaisesti ja taitavasti: joka kosi, se nai,
+joka nai, se otti vertaisensa. Ei mitään semmoisia ideaaleja ja
+haaveita!
+
+--Apropos ideaaleja ja haaveita, tiedätkö mihin Snellman kehoitti
+Robertia ryhtymään? Lähtemään Lappiin tai Venäjän Karjalaan!
+
+--Herra Jumala, ja mitä sinne?
+
+--Joitain »suomalaisia tutkimuksia». Ei isänmaata muka palvella
+kosmopoliittisilla opinnoilla ja tutkimuksilla »ins blaue hinein», vaan
+kansallisilla, suomalaisilla--à la Castrén, à la Lönnrot!--en minä
+tiedä...
+
+--No, mutta kuinka hän luulee, että Robertin terveys voisi sietää
+semmoisia matkoja! Lappiin?
+
+--Elä nyt tule niin levottomaksi, rakas Selma. Ei Robert ole niin
+tyhmä, että lakkaisi pyrkimästä dosentuuriin, jota varten hän on jo
+kuin itsestään määrätty.
+
+--Se Snellman, se Snellman, huokasi ruustinna.
+
+--Se on nyt vain sitä, että tätä isänmaata ei muka voida palvella
+muulla kuin semmoisella jollain erinomaisella, jollain suurella tavalla
+... ymmärrätkö, on nyt olemassa sellainen henki, sellainen suunta,
+sellainen muoti. Muotia se on. Se on kaikki sen Saiman syy. Ah!--eihän
+siellä kohta kuule muusta puhuttavan, ei muusta väiteltävän. Till lust
+och leda! Thure ei kuitenkaan toki, Jumalan kiitos, ole vielä siihen
+myllyyn joutunut.
+
+--Mutta aikooko hän todellakin Venäjälle?
+
+--Ei mitään ole vielä päätetty. Eikähän hän vielä, ole suorittanut
+tutkintojakaan. Mutta hänen ylhäisyytensä, jolle Hartmanilla oli onni
+esitellä hänet, antoi viittauksia, että hän kernaasti antaisi
+suosituksensa--ja miksei sitä käyttää!
+
+--Hänestä tulee varmaankin kerran vielä senaattori.
+
+--Mitäs nyt siitä vielä voi sanoa, mutta kyllä minä luulen minäkin,
+että hän vielä voi mennä pitkälle.
+
+--On hauska nähdä lastensa onnistuvan, ei mikään ilo ole maailmassa
+niin suuri kuin se!--Ja pudistaen pois huolensa ja antautuen valoisan
+luontonsa valtaan virkkoi ruustinna vielä iloisesti ja luottavasti:--
+Kyllä kaikki vielä--ja ehkä me saamme sen ilonmaljan juodakin pohjaan
+saakka: että vuosien päästä vielä näin istumme täällä, me molemmat
+vanhat, ja lastemme lapset telmivät ja leikkivät ympärillämme, niinkuin
+meidänkin kotonamme ennen.
+
+--Niin juuri--tuolta sinulle vastataan, Selma!
+
+Mutta hetken kuluttua, jolloin he katselivat niemen takaa ilmaantunutta
+kahta venettä ja kuuntelivat laulua, joka niistä airojen levähtäessä
+soi, virkkoi taas ruustinna, kun laulu oli loppunut:
+
+--Niin, niin--ja sittenkin--kumminkin--
+
+--No, ja mitä nyt taas? kysyi sisar toruen.
+
+--Että sittenkin voi tulla joku mullistus, joku onnettomuus, ei
+sieltäpäin, mistä sitä milloinkin odotamme, vaan jostain aivan
+toisaalta, jostain, jota emme voineet varoa.
+
+--No, nyt en minä enää viitsi sinua kuunnella--en totta tosiaan!
+
+Ruustinna olikin vain sanonut sen saadakseen vahvistusta ja luottamusta
+sisareltaan, johon hän uskoi ja jota hän ihaili itseänsä
+voimakkaampana, etevämpänä ja ymmärtäväisempänä.
+
+He laskeutuivat rantaan nuoria vastaan, nähdäkseen heidän iloaan ja
+nauttiakseen heidän laulustaan. Tytöt olivat panneet päähänsä poikain
+lakit ja seppelöineet heidän päänsä ruohoilla ja kukkasilla. Naimilla
+oli Laurin lakki, se oli vajonnut syvälle, korvia myöten hänen päähänsä
+ja antoi aihetta nauruun ja pilaan, yhtä vilpittömään kuin Anteron
+kukkaspäähine, josta hänen tietämättään pisti ylös tuuhea pensas
+punaista tukkaa. Kaarinalla oli äidin iloksi punainen huivi hartioilla,
+ja hänen tummia kasvojaan valaisi herttainen hymy. Hannakin oli mukana,
+ja hänen poskilleen oli kohonnut hienoinen puna.
+
+--Ehkä hän unohtaa, ehkä kaikki käy hyvin, ajatteli ruustinna.
+
+Puutarhan keskellä oli sen teitten risteyksessä pyörylä. Nuoret
+odottivat siinä rannasta hiljalleen tulevia äitejä ja tekivät yht'äkkiä
+piirin heidän ympärilleen ja tanssivat ja lauloivat, sill'aikaa kun
+toiset heitä pyörittivät.
+
+--Lapset, lapset, elkää niin kovaa, papat voivat herätä!
+
+--Ovat jo heränneet!--ja vieraskamarin ja rovastin makuuhuoneen
+ikkunasta pilkisti uutimien takaa kaksi kaljua päätä tyytyväisinä
+nyökäten alas puutarhaan.
+
+Kun ruustinna muiden levolle mentyä vielä järjesteli jotain
+ruokasalissa Hannan kanssa, virkkoi tämä:
+
+--Lauri kysyi Heddaa?
+
+--Mitä sanoit? Kai sanoit, että hän itse oli tahtonut lähteä?
+
+--Minä en voinut valehdella, sanoin, että hänet oli lähetetty.
+
+--Sanoitko myöskin minne?
+
+--Ei hän sitä kysynytkään.
+
+Äiti näki tyttärensä kasvoista, ettei hän ollut mitään unohtanut; ja
+ymmärsi, ettei puna hänen poskillaan ollut ilon punaa.
+
+
+
+
+6.
+
+
+Kun Antero illalla myöhään palasi pirttiin, heitti hän lakin päästään
+pöydälle menemään, riisti takin yltään ja viskasi sen vuoteelleen,
+ojensi kätensä orsia kohti ja huudahti: »Oi autuutta, oi onnea! Oi
+ihanuutta ihmisten, oi!»
+
+--Mikä runo se on? Onko se oma tekemäsi? kuului Riston ääni vuoteen
+ylikerrasta, jossa hän vielä valvoi tyytyväisenä iltapiippuaan
+poltellen.
+
+--Ei se mikään runo ole!
+
+--Mutta siitä ehkä voisi tulla?
+
+--Ei tiedä mitään, mitä tässä maailmassa voi olla ja mitä tulla!
+
+--Missä olitte näin kauan?
+
+--Siellä vain istuttiin.
+
+--Ketä sinä meinaat, sitä Naimiako vai sitäkö toista, Kaarinaa?
+
+Vaikkei Antero oikeastaan ollutkaan sillä tuulella, vaikka hän
+mieluummin olisi ollut yksin, miettiäkseen, mitä oli tapahtunut, mitä
+hän oli nähnyt ja tuntenut, kootakseen saamiaan vaikutelmia,
+muistellakseen uudelleen kaikkea, mitä Naimi oli sanonut hänelle ja
+mitä hän Naimille, yhtyi hän kuitenkin pilaan.
+
+--Sinä meinaat sitä Anettea, mutta Lauri hänet kuitenkin vie.
+
+--Elä! Mistä sen tiedät? Lasket leikkiä! Anette on helkkarin hieno
+tyttö, kasvatettu Tukholmassa instituutissa ja puhuu ranskaa kuin
+ruotsia.
+
+--Mutta ei sanaakaan suomea.
+
+--Sinun tyttösi ovat maalaismamsseleita hänen rinnallaan, koko perhe on
+erittäin hieno ja ylhäinen.
+
+--Mitä sinä niin hienolla tytöllä ja ylhäisellä perheellä, demokraatti?
+
+--Sinä olet haaveilija, joka et koskaan näe asioita niiden oikeassa
+reaalisessa valossa, sanoi Risto ja pani hiukan pettyneenä Anteron
+välinpitämättömyydestä pois piippunsa.
+
+--Enkä tahdokaan nähdä! puhui Antero toisesta päästä tupaa, heitellen
+vaatteitaan sinne tänne ja niitä sitten taas keräten.--Tahdon aina
+haaveilla, aina nähdä kaunista ja ihanaa, tahdon aina--!
+
+--Aina minä sen Laurin laudalta lyön! Etkö luule?
+
+--Lyö vaan! lyö vaan!
+
+--Jos _sinä_ luulet saavasi sen Naimin, niin erehdyt, sillä se on jo
+toisen, sanoi Risto kostaakseen ja kääntyi sitten seinään päin vetäen
+peitteen korvilleen.
+
+Antero valvoi vielä kauan, käyskeli edestakaisin tuvan lattialla,
+istahti milloin sinne, milloin tänne, tempasi kanteleen seinältä,
+näppäili sitä, asetti sen taas takaisin naulaan, hyräili, huoahteli. Ei
+milloinkaan ollut elämä tuntunut hänestä niin ihanalta, niin
+täyteläiseltä, hän itse niin voimakkaalta ja varmalta!... Minun täytyy
+ansaita hänet, minä voin sen tehdä. Minä voin tehdä minkä suurtyön
+tahansa hänet voittaakseni! Ei kukaan maailmassa voi ymmärtää minua
+niinkuin minä häntä ja hän minua! Joka niinkuin hän voisi jakaa iloni
+ja suruni! Minusta voisi tulla sankari, suuri mies, minä voisin
+pelastaa maani ja kansani, jos hän olisi kanssani! Valkyriani!
+Runottareni! Beatriceni! Laurani! Millainen ymmärtäväinen osanotto
+säteili hänen silmistään! Hän soittaa kannelta! Minä laulaisin uuden
+laulun isänmaalle, uuden suomalaisen sävelen soinnuttaisin--»ma
+laulaisin, hän mua säesteleis'!»----Suurta, jaloa, jumalallista
+uhrautua aatteen vuoksi, tehdä _kaikki_ kansansa hyväksi--hänen
+kanssaan!
+
+--Mutta jos hän jo rakastaa toista?
+
+--Risto, mitä sinä tarkoitat--? mutta Risto jo nukkui.--Ei!--ei hän
+silloin olisi puhunut minulle, niinkuin puhui, ei katsonut minuun,
+niinkuin katsoi, ei hymyillyt minulle, niinkuin hymyili. Mutta vaikkei
+hän olisikaan oleva omani, minä rakastaisin häntä sittenkin, sitä
+muistoa, mikä hän olisi oleva minulle, sitä kuvaa, minkä hän olisi
+mieleeni jättävä. Rakastaisin häntä siksi, etten voisi rakastaa ketään
+muuta niinkuin häntä! Niinkuin Beatricea Dante! Minä runoilisin
+hänestä, tekisin tunteistani taivaan ja sinne hänet sijoittaisin...
+
+Kolkutettiin hiljaa ovelle, joka raottautui, ja pieni kätönen piti
+siinä puhtaita liinoja.
+
+--Unohtuivat--olkaa hyvä--anteeksi! Antero otti ne, ja käsi katosi, ja
+ovi painui kiinni.
+
+Kuka se oli? Oliko se hän? Se oli kuin hänen äänensä ja kätensä. Mutta
+ikkunasta näki hän, että se oli Kaarina, joka kulki pihan yli puhtaita
+liinoja käsivarrella. Miksi ei se ollut hän?
+
+Hän koetti ummistaa silmänsä ja nukkua, mutta ei saanut unta; sillä
+mielikuvitus alkoi rakentaa runoa, häilyä epämääräisten sointujen
+siivillä, kummutella esiin kuvia, hajanaisia väliin, väliin toisiinsa
+yhtyviä niinkuin pilvet taivaalla,
+
+    --Kuinka minä maani löysin,
+    kuinka kansani tapasin?
+    Kuljin eksyen ikäni,
+    haeskellen harhaelin,
+    ei isoa, ei emoa
+    eikä kullaista kotoa,
+    oman orren armautta,
+    oman lemmen lempeyttä.
+
+Ja sitten hän mietti sitä näin:
+
+    --Lähdin lempeä hakuhun,
+    etsimähän armautta
+    Näin siellä neidon nuoren,
+    tuhansista immen tunsin,
+    etähältä etsittyni,
+    kaukahalta kaivattuni.
+    Pois katosi, loitoll' lensi.
+
+Mutta hän lähti sitä etsimään,
+
+    kulki soita, kulki maita,
+    astui auhtoja ahoja,
+    taival pitkä ja tukala,
+    mieli masea, matala--
+
+eikä hän uskonut häntä enää ikinä löytävänsä, kun
+
+    päivänä muutamana,
+    aamuna erähänä
+    seisoi laella laajan vaaran,
+    näki kirkon kimmeltävän,
+    lähti luokse astumahan,
+    tuli koskelle kovalle,
+    syöksyi laineiden selälle,
+    valtahan on vaahtopäiden.
+
+Ja sitten, jotenkuten--miten tahansa--hän ei ollut oikein selvillä
+miten, mutta sieltä hän sen löysi.
+
+    Tarttui tyttöni kätehen,
+    toi mun temppelin etehen,
+    veti impi vierellensä,
+
+ja osoitti maata ja vettä ja virkkoi:
+
+    --Siinä maasi, siinä kansas,
+    siinä kotosi korea,
+    siinä lehto lemmittysi,
+    siinä Suomesi sorea--
+    siinkin olkohon iäti!
+    ------
+    Ja kaukana siintävät välkkyvät veet,
+    Ja rannat ja ahtehet, harjanteet.
+    ------
+    Täällä taisteli isät suuret!
+    Tääll' on mun sydämeni juuret,
+    täällä löysin ma kansani, maani
+    ------
+    Helkkyvi laulu, ja kannel soi...
+
+Ja siihen nukkui Antero.
+
+
+
+
+7.
+
+
+Kun Antero aamulla heräsi ja alkoi pukeutua, kuuli hän hiiviskeleviä
+askeleita tuvan seinän takaa ja jotain rapinaa karsinalasin alta, ja
+ruutuun kohosi valkoinen pää ja sitten punakat pojankasvot pyöreine
+tutkivine silmineen. Yht'äkkiä pudottautui se alas, ja ikkunan alta
+kuului supatusta.
+
+--Toinen on jo ylhäällä, mutta toinen vielä nukkuu.
+
+--Kysy siltä, eikö se tule mukaan...
+
+--En minä, kysy sinä.
+
+Antero meni ikkunaan ja näki rovastin pienten poikain seisovan
+seinämällä.
+
+--Kyllä minä tulen, kun vaan sanotte minne.
+
+Mutta silloin puhalsivat pojat juoksuun ja ovelle mennen näki hän
+leiskuvia liinatukkia ja paljaita sääriä vilistävän pihan yli rantaan
+päin. Rovastin kamarin nurkkaan tultuaan painautuivat ne seinää vasten,
+hiipivät siinä hiljaa ikkunain alitse ja katosivat talon taa. Hän lähti
+jälkeen ja näki ikkunan ohi kulkien rovastin, otsa rypyssä ja hyvin
+huolestuneen näköisenä, istuvan pöytänsä ääressä paitahihasillaan
+kirjoittamassa.
+
+Rantaan tultuaan hän tapasi pikkupojat työntämässä vesille suurinta
+venettä.
+
+--Minne te menette?
+
+--Juhannuskoivuja noutamaan, eikö setä tulisi mukaan?--Istukaa te vain
+perään, niin me kyllä soudamme.
+
+Heitä oli viisi poikaa, kaksi kokkatuhdolla ja kaksi perätuhdolla ja
+pienin poika kokkakaarella käppyrässä. Soutajat kiskoivat puoleksi
+seisoaltaan isoja airoja niin että vesi kuohui.
+
+--Elkäähän niin kauheasti, kyllä teistä tulee miehiä vähemmälläkin.
+
+--Kyllä me jaksetaan.
+
+Hän sai tietää heidän nimensä: suurin, joka souti kokassa oikealla
+airolla, oli Antti.
+
+--Ka, Anttihan minäkin.
+
+Se poikia nauratti.
+
+Antin vierustoveri oli Matti, renkipoika--tuo, joka tuolla
+kokkakaarella kakotti, oli Ville, ja nämä tässä perätuhdolla--Kalle ja
+Nuutti. Ville oli Maija-Kaisa Kettusen ja Heikki Haveris-vainaan; sen
+äiti oli pappilassa työssä.
+
+Joko ovat olleet koulussa?
+
+Eivät ole, mutta Antti aikoo ensi syksynä mennä.
+
+--Menevätkö Knuutti ja Villekin?
+
+Eivät, he lukevat vielä kotona.
+
+--Kenen johdolla?
+
+--Setä Jaakon.--Kuka hän on?--Setä Jaakko se on.--Missä on setä
+Jaakko?--Valamossa se aina on kesällä.--Laatokanko?--Ei Laatokan, vaan
+Korpijärven.--Onko sielläkin Valamo? Mitä hän siellä tekee?--Ka, kalaa
+pyytää?--Eikö voisi täällä pyytää?--Parempi toki olisikin, jos täällä,
+mutta se ei rupea täällä olemaan!--Miksi ei?--Kuka hänen tietää, se on
+semmoinen. Elkää meloko, setä, uittakaa vain siimaa!
+
+Antero uitti siimaa, asettui selkäkenoon ja nosti jalkansa veneen
+laidalle.--Sepä oli soma setä!...
+
+--Jos minä tulisin teidän opettajaksi?
+
+--Tulkaa vaan!
+
+--Vaan jos tukistaisin?
+
+--Tukistaa se Jaakko-setäkin!
+
+--Vai tukistaa.--Mikä tuo talo on?
+
+Oli soudettu suvannon yli ja jouduttu virtaan, joka sen jatkona vei
+niemen ohi toiseen suvantoon, pienoiseen järveen. Niemessä oli vanha
+kaunis talo, taitekattoinen niinkuin pappilakin, valkoiseksi maalattu,
+Suunnattoman suurten koivujen keskessä. Rakennuksen ja rannan välissä
+oli puutarha suorine käytävineen ja huvimajoineen.
+
+--Kuka on tuo vanha herra tuolla?
+
+--Se on setä Karppelaan. Se ei muuta tee kuin kesäkauden kukkiaan
+hoitaa.
+
+--Kukka-Kalle.
+
+--Ville!--Elkää siihen sillan arkkuun.
+
+--Mikä sillan arkku siinä on?
+
+--Vanhan sillan.
+
+Vanhin pojista kertoi, että tässä ennen vanhaan oli ollut silta, jonka
+Ruotsin sotaväki oli hävittänyt, ettei venäläinen pääsisi yli; silloin
+niiden kenraali oli ajanut väkensä virtaan sillaksi, mutta niitä hukkui
+siihen tuhat miestä, eivätkä ne päässeet yli, vaan oli kaatunut itse
+kenraalikin, jonka kanuunankuula oli katkaissut keskeltä kahtia.
+
+--Sen oli pappilan pihalla samana aamuna korppi kolmesti pään päällitse
+lentänyt.
+
+Tultiin pienen saaren rantaan. Se oli matala suvantosaari, osaksi vielä
+kevättulvan alla, niin että vene voi laskea metsään puiden väliin.
+Koivut kaadettiin suoraan veneeseen, niitä pystytettiin kokkaan ja
+perään ja asetettiin keskelle venettä niin paljon kuin niitä siihen
+mahtui. Kun vene työntyi ulos saaresta, oli se niin täynnä, etteivät
+pojat mahtuneet siinä soutamaan, vaan Anteron täytyi yksin meloa sitä
+eteenpäin. Näytti siltä kuin olisi pala saarta irtautunut ja alkanut
+itsestään nousta vastavirtaan. Kotirantaan tultua otti kukin pojista
+koivunsa, Antero myös, ja nyt oli kuin olisivat puut omin jaloin pihaan
+nousseet.
+
+--He-eerra! kuuli Antero Naimin äänen huudahtavan, ja kun hän heitti
+koivut olaitaan maahan, näki hän hänen käsiään yhteen lyöden seisovan
+edessään, yllään kotikutoinen pumpulihame, vyöllään valkoinen esiliina
+ja tukka kahtena pitkänä palmikkona.
+
+--Pian, tehdään lehtimaja tähän, ennenkuin muut tulevat!--ja sill'aikaa
+kun Antero teki rautapikalla reikiä maahan, pystytti hän koivut niihin
+poikain kanssa, siitä yhtä innostuneena kuin hekin. Ja kohta oli
+lehtimaja keskellä pihaa valmis ja siihen kannettuna keinulauta. Ja
+sitten istuivat he siihen kaikki keinumaan ja ilakoimaan, ja kun
+ruustinna ilmaantui parvekkeelle, huudettiin hänelle:
+
+--Katso, mamma, katso, mitä olemme tehneet!
+
+--Millä ihmeellä te jo olette ehtineet?
+
+--Maisteri Hagman haki poikain kanssa puut, ja me pystytimme ne
+yhdessä.
+
+Muitakin ilmaantui siihen.
+
+--Tänne eivät saa tulla istumaan muut kuin herra Hagman ja pikkupojat
+ja minä. Tämä on meidän! Te ette, unikeot, ole viitsineet auttaa!
+Pois!--Ajakaa pois, pojat!--Semmoisia kaupunkilaisherroja!--ja Naimi ja
+pikkupojat alkoivat taistella lehtolinnansa puolesta, jonka kimppuun
+toiset kävivät ja toiset sitä leikkiä nauraen parvekkeelta seurasivat.
+Mutta lopulta voittivat puolustajat ja Robert, Lauri ja Risto
+karkoitettiin, ja Naimi ja Antero pitivät linnan. Robert syytti
+silmälasiaan, Lauri piippuaan.
+
+Kutsuttiin aamiaiselle; kaikki muut saapuivat paitsi rovasti.
+
+--Eikö Olai tule? kysyi professorska.
+
+--Pappa söi jo, hän valmistaa saarnaansa.
+
+Kaikki tiesivät, että se oli tärkeä ja juhlallinen toimitus, kun ukko
+rovasti saarnaansa valmisti. Hän saarnasi harvoin, ainoastaan
+suurimpina juhlapyhinä, ja siirsi tämän tehtävänsä kernaasti
+apulaiselleen.
+
+Hän oli vetänyt ovensa kiinni ja käveli edestakaisin kamarissa, josta
+kuului pitkiä, raskaita askelia. Joskus ne lakkasivat, ja silloin hän
+oli istuutunut pöytänsä ääreen, istui siinä liikkumatta, niinkuin
+saattoi ikkunasta nähdä, nousi taas pois, käveli ja pani piippuunsa,
+ilmaantui ikkunaan ja tuijotti eteensä jonnekin, pistihe joskus salissa
+tai teki hajamielisen kierroksen muihinkin huoneisiin, mutta ei
+puhutellut ketään ja palasi niin kamariinsa, vetäen oven kiinni,
+niinkuin ei koskaan enää tulisi sitä avaamaan. Ei kukaan saanut häntä
+häiritä, ei ketään asiamiehiä päästetty sisään, ulko-ovelta oli avain
+poissa, ja niinkuin olisi jotain tiennyt, makasi Musti käppyrässä
+rappujen edessä odottaen isäntäänsä ja katsahtaen ikkunaan aina, kun
+kuuli askeleita huoneesta, ja liikauttaen häntäänsä, kun näki kasvot
+ikkunassa. Kaikista merkeistä huomasi ruustinna, että saarnan
+sepittäminen oli tällä kertaa tavallista vaikeampaa, ja sulki
+ruokasalin ovet eteiseen ja saliin, ettei isä kuulisi puhelua ja
+astiain kilinää.
+
+--Sitten kun Helander tuli tänne, on Olain ollut niin vaikea sepittää
+saarnojaan, uskoi ruustinna sisarelleen.--Hän pelkää hänen
+arvosteluaan.
+
+Professori, jota oli odotettu, saapui aamukävelyltään, jonka hän teki
+säännöllisesti sillalle, sieltä kirkolle, kirkolta kerran vielä
+sillalle ja sieltä takaisin nopeassa, varmassa tahdissa. Oli hyvä tapa,
+melkein velvollisuus joka aamu tiedustella, kuinka hän oli nukkunut.
+
+--Kiitos, käly, mainiosti, tiedänhän jo vanhastaan, ettei missään ole
+niin pehmeitä patjoja kuin Kontojärven pappilassa, ne ovat kautta maan
+kuulut, ja minulla on terveisiä veljeltäni senaattorilta, joka viime
+kesänä sai maata yönsä samassa vuoteessa eikä unohda sitä koskaan
+laittelemasta.
+
+Ja professori oli niin hyvällä tuulella, että suvaitsi laskea
+leikkiäkin. Nuorten puoleen kääntyen virkkoi hän:
+
+--Yöni oli erinomainen siitä huolimatta, että Snellman teki kaiken
+voitavansa häiritäkseen untani.
+
+--Näkikö setä unta Snellmanista? huudahti Naimi ja vei kaikki mukana
+nauruunsa.
+
+--Näin, ja hyvin pahaa.
+
+--Mitä se oli?
+
+--Hänestä oli tullut professori--eikä vain professori, vaan yliopiston
+rehtori, ja hän johti puhetta konsistorissa.
+
+--Bravo! Bravo! Se oli mainiota!
+
+--Erinomaista! Hän johti puhetta konsistorissa--ja venäjäksi.
+
+--Se ei ole totta!--Setä narraa!--
+
+--Setä ei nähnyt semmoista unta.--Kuinka se setä keksii!
+
+Rovasti oli ilmaantunut oveen ja seisoi siinä hetkisen kasvot totisina
+ja silmät hajallaan muiden nauraessa.
+
+--Tahdotko, että lähetän sinulle kahvia? kysyi ruustinna osaaottavasti.
+
+--En, en tahdo,--sanoi rovasti ja meni.
+
+Aamiaisen syötyä ehdotti ruustinna, että mentäisiin kaikki laittamaan
+kokkoa poikien avuksi ja juotaisiin siellä puolipäiväkahvit. Hän tahtoi
+saada talon tyhjäksi ja hiljaiseksi, että rovasti voisi rauhassa
+kirjoittaa saarnaansa.
+
+Mutta kun he olivat lähdössä, tuli rovasti ulos kamarinsa ovesta
+olkihattu päässä ja keppi kädessä.
+
+--Minnekä te kaikki--eikä minulle mitään--minä tulen mukaan.
+
+--Entä saarnasi, lanko?
+
+--Minä nyt saarnasta viisi--menköön kuin menee,--nyt käydään katsomaan
+minun suoviljelyksiäni.
+
+Puolitiessä kirkolle tuli vastaan asiamies ja pyysi hattu kädessä
+syvään kumarrellen saada puhutella herra tohtoria ja ritaria.
+
+--Menehän sinne odottamaan, minä tulen, kun joudun.
+
+Rovastin äsken niin huolestuneet kasvot olivat kirkastuneet, ja hänen
+astuntansa oli nopsa kuin nuorukaisen. Hän otti heti kohta haltuunsa
+Anteron ja kiiruhti hänen kanssaan kulkuaan toisten jäädessä jälkeen.
+Kun ei ollut enää tarvis suojella rovastia häiritsijöiltä, kääntyivät
+ruustinna ja professorska takaisin.
+
+Kirkon luona tuli vastaan jono körttipukuun puettuja miehiä kontit
+selässä ja naisia nyytyt käsissä, nähtävästi pitkän matkan täkäläisiä.
+
+--Nyt on taas lähdetty kyliä juoksemaan, kuljetaan kirkolta kirkolle,
+pitäjästä toiseen. Pysyisivät kotonaan, kuuntelisivat pyhänä omia
+pappejaan ja muokkaisivat viikolla vainioitaan, puhui rovasti
+Anterolle.--Lähdetäänpäs parhaat miehet parhaimpana työaikana mieroa
+kiertämään ja sitten huudetaan hallaa ja katovuosia valitetaan. Se on
+suunnaton se tappio ja työpäiväin hukka, minkä se liike on tuottanut
+maan taloudelle. Mutta puhu sinä heille siitä! Se on »maallista asiaa»
+muka, josta »hengellisten» ei kannata huolehtia. Ne ovat muuten kieroa
+väkeä. Kuuluvat aikoneen valittaa minun ja sinun lankosi Handolinin
+päälle ensi piispankäräjissä Jumala tiesi mistä. Soisin, että sen
+tekisivät, niin saisin minäkin puhua. Olen rauhanmies enkä tahdo omasta
+puolestani riitaa rakentaa.
+
+Noustiin harjulle, joka kasvoi pitkää juhlallista hongikkoa. Sen
+selällä oli aukea tasainen paikka, puita oli kaadettu pois, ja kannot
+olivat ympärillä istumasijoina. Muutamien kantojen päähän oli naulattu
+pyöreitä pöytiä. Keskellä aukeamaa oli ikivanha juhannuskokon paikka ja
+siinä pystyssä vielä viimevuotisesta kokosta jäänyt paksu riuku, jonka
+ympärille pappilan pojat muiden kylän poikain kanssa jo olivat risuja
+kasaamassa. Siitä oli näköala vielä laajempi kuin kirkonmäeltä. Paitsi
+etäisiä ja laajoja etelän vesiä näkyi pohjoisesta pitkä vesistö
+kaitaisia selkiä ja koukertelevia jokia. Rajavaara kohosi siellä alavan
+korpi- ja suomaiseman takaa kaikessa komeudessaan.
+
+Etualalla, kohta harjun alla oli iso viljelys, korvesta lohkaistu laaja
+pelto lainehtivaa ruista ja sen takana yhtä iso palsta ojitettavana
+olevaa perkkiötä.
+
+--Onpa siinä iso pelto, sanoi Antero.
+
+--Peltoko? Ei se mikään pelto ole--se on nyt se suoviljelys, minun
+perkkaamani ja ylösottamani miltei vetelästä vedestä ja jäisestä
+korvesta. Mutta mennään sinne lähemmä,--minne ne jäivät?--olkoot, me
+mennään vaan!
+
+Antero, joka näki Naimin ja muiden tulevan puolimäessä, olisi
+mieluummin jäänyt tähän, mutta rovasti vei hänet alas harjun rinnettä
+ja puheli mennessään:
+
+--Se oli iänikuinen hallan pesä tämä kirkkoharjun suo. Se kun on tuossa
+pohjoisen puolella, niin ei päässyt routa sulamaan kesäkauteen, ja
+siitä uhkui hallaa joka vuosi ympäri kylää. Silloin minä päätin, että
+lähdet siitä, junkkari, ja mitä vain jyviä vähänkään hinkalosta
+liikeni, niin niillä kaivatin ja kaivatin.--»Sinne meni!» sanoivat
+ukot.--»Takaa tuulee, eteen koituu», sanoin minä ja lisän kanssa tuli
+voileipä lattialta. Katsos tätä ruista! Se on jo kolmas sato siltä
+sijalta. Mutta vaikka ne näkevät, eivät usko omia silmiään. Kaskea vain
+kaadetaan, halmetta tehdään, koetetaan kiivetä vaaroille hallaa pakoon,
+mutta halla on pitkä roikale, ottaa ylimmänkin vaaran laelta niinkuin
+omalta orreltaan. Hallalta ei ole katkaistava päätä, vaan jalat. Kun
+tulevat kurjuuttaan valittamaan: »Ei kasva enää halmeet, pouta panee,
+pakkanen vie, mikä tässä neuvoksi?»--niin sanon minä: »Menkää suolle!--
+Piirittäkää hallan pesä, ojittakaa ympäri, ajakaa ilkiö ulos omasta
+linnastaan, sitten saatte mäkirinteilläkin rauhan.»
+
+--Se olisi ehkä todellakin oiva keino.
+
+--Se on ainoa keino! Mutta maailmassa on aina niin, että juuri tuo
+ainoa keino jätetään koettamatta.--»Hyvähän on Kontolan rikkaan
+rovastin», sanovat, »ei ole meillä niitä varoja.» Mutta sitä
+kapitaalia, mikä siihen tarvitaan, makaa korkoa kantamatonna kuinka
+paljon tahansa joka tuvan pankolla, pitkin joka pirtin penkkejä Suomen
+suurilla saloilla. Olen puhunut siitä joka tilaisuudessa, kotona,
+pitäjällä, kinkereillä, jopa saarnastuolistakin, mutta sen sijaan, että
+tottelisivat ja tekisivät, niinkuin neuvon, haukkuvat minua
+»rimpirovastiksi», sanovat: »Taas se soistaan saarnaa.» Mutta sainpas
+Snellmaninkin samasta asiasta saarnaamaan--muuten erinomaisen älyävä ja
+monipuolinen mies, vaikkei näy olevan hyvä mennä sitä sanomaan
+langolleni ja muille Helsingin herroille. Puhuin siitä kerran hänelle
+poikia kouluun viedessäni, ja annapas, kun alkoi miettiä ja kirjoitti
+artikkelin Saimaan, pitkän ja perinpohjaisen. Hallituksen pitäisi antaa
+ojitusapua suurten soiden kuivattamiseksi, kirjoitti. Mutta mitäs
+meidän hallitus! Lankoni veli, senaattori Hartman, hänen
+kaikkitietäväisyytensä, oli sanonut: »Kaivaa valtion varoja Suomen
+pohjattomiin soihin--mikä säästölaatikko»! Mutta on se sekin
+finanssipolitiikkaa: kasata rahoja kirstujen pohjalle ruostumaan,
+kunnes tulee joku ja korjaa koko kassan! Minä panisin valtion varat,
+joka kopekan, maahan.--Katsos tätä ruokamultakerrosta!--Rovasti seisoi
+ojassa ja sai Anteronkin sinne hyppäämään.--Se on kuin tunkion pohjaa!
+Ja semmoisia soita on Suomessa yhtä paljon kuin järviä!
+
+--Pappa hoi! huudettiin ylhäältä harjun rinteeltä.
+
+--Hoi! hoi!
+
+--Saadaanko kaataa tämä petäjä?
+
+--Mikä petäjä?--Ei! ei! Vai se pienempi! Kaatakaa vain!
+
+--Mennään tästä kautta!
+
+Päästyään harjun laelle, jossa kokko oli yhä isontunut, jatkoi rovasti
+kannon päähän istuutuen:
+
+--Jaa, jaa, nuoret miehet, hyvä on kaikki homma Suomen maan ja kansan
+hyväksi, mutta sen sanon minä, että siinä puuhassa aloitetaan väärästä
+päästä. Ei meidän tuleva onnemme ole rakennettava aatteiden pohjalle,
+ei filosofisten järjestelmäin ja sen semmoisten teoriain. Suomen kansan
+täytyy kaivaa maasta itselleen tulevaisuutensa: ojittaa itselleen
+onnensa pelto suosta ja korvesta--ei kohota kukkuloille, vaan laskeutua
+laaksoihin--enemmän käytännöllisyyttä, enemmän aineellista aherrusta!
+Suomen kansa on, jos mieli sen kansana pysyä ja suorittaa
+historiallinen tehtävänsä, saatava varalliseksi, rikkaaksi,
+taloudellisesti riippumattomaksi. Se voi tapahtua ainoastaan soita
+viljelemällä. Jos minä olisin keisari, niin käskisin minä ... mutta kun
+en ole keisari enkä kuvernöörikään, niin--puhumme näistä asioista
+toiste!--minun täytyy taas mennä saarnaani kirjoittamaan.
+
+--Se on komea tuo pappa, kun se noin puhuu ja innostuu, sanoi Robert,
+saapuen siihen risukimppua vetäen. Vahinko vain, ettei kansa enemmän
+kuin herratkaan tahdo ymmärtää hänen tuumiaan ja hyviä tarkoituksiaan.
+
+--Ja vahinko, että sen suoviljelykset tuottavat vain tappiota, virkkoi
+syvä bassoääni Anteron takana.
+
+--Otto!--Mistä sinä tulit?
+
+--Tuottaa tappiota sillä tavalla kuin ukko sitä harjoittaa.
+
+--Otto! Päivää!
+
+--Ka! Päivää! Päivää!
+
+Se oli Otto Martin, rovastin poika, maanviljelijä, iso, parrakas,
+karkeatekoinen nuori mies, ryhdiltään mahtava, mutta kasvoiltaan ja
+silmiltään ystävällisen lempeä ja hyväntahtoinen, ja nyt ilmeisesti
+mielissään siitä, että oli saanut heidät yllätetyksi, ennenkuin kukaan
+oli hänet huomannut. Nähdessään samassa pikkupoikain yhdessä Laurin
+kanssa vaivaloisesti kiskovan vasta kaatamaansa petäjää rinnettä ylös
+nakkasi hän kontin selästään ja laski pyssyn olaitaan puuta vasten,
+tarttui puuhun ja kantoi sen kohona ilmassa kokolle.
+
+--No, nyt tässä kokko syntyy, kun Otto tuli! huusi Naimi Anterolle, ja
+pikkupojat ulvoivat riemusta ja hyppivät kuin vasikat Oton ympärillä.--
+Ette, te, maisterit, mihinkään kelpaa!
+
+Ja siitä tuli semmoista vauhtia ja voimaa kaikkiin, että pian kohosi
+kokko, jommoista ei oltu ennen nähty edes suurista kokoistaan
+kuuluisalla Kontojärven pappilankaan kokkomäellä.
+
+
+
+
+8.
+
+
+Kohta illallisen syötyä juhannusaattoiltana oli pappilan herrasväellä
+tapana yhteisessä juhlasaattueessa lähteä kokkomäelle kulkemaan.
+Saattueen etunenään asettui vanhan tavan mukaan pelimanni, klarinetin
+puhaltaja ja vanha sotamies, päässä kulunut Savon jääkärien
+univormulakki ja kainalossa punaiseen huiviin kääritty soittokone--
+huivi ja kone heränneen kansan kauhuja. Soittajan perään pantiin
+pikkupojat, yhdellä kädessä vihreään koivunvirpaan kääritty lippu,
+toisella rumpu, kolmannella sytyttämätön päresoihtu, neljännellä ja
+viidennellä tulisia hiiliä höyryävä vanha pata, jota korennosta
+kantoivat. Sitten rovasti juomasarvea kantaen, professori, rouvat ja
+tytöt, ja nuoret herrat viimeiseksi, mikä heistä mitäkin kuljettaen:
+kahvineuvoja, punssimaljaa, aarakki-pulloa, millä lehmänkello, millä
+rautapelti. Otolla oli vanha kivääri olalla, Laurilla vanha rumpu,
+sota-ajoilta pappilassa perintönä kulkenut, Naimilla kannel, kaikilla
+käsissä tuoreita lehviä ja hatuissa vastapuhjenneita pihlajan ja tuomen
+kukkia.
+
+Kun soittoniekka oli irroittanut koneen kapalosta ja sitä ruuvaillut ja
+siitä muutamia koeääniä ottanut, lähti saattue pyssyn pamahtaessa
+liikkeelle Porilaisten marssin soidessa ja rummun ja rautapellin sen
+tahtia merkitessä. Pihalta, huoneiden seinämiltä ja kirkolle vievän
+tien varrelta liittyi juhlakulkueeseen pitkä jono kirkkokansaa, ensin
+sen ohikulkua kummissaan katseltuaan.
+
+Kun lähestyttiin kirkkoa, huomasi ruustinna siellä kiviaidan kupeella
+Helanderin ja hänen rouvansa istumassa heränneiden ryhmässä. Hän
+hätääntyi, hänen kasvonsa saivat aivan säikähtyneen ilmeen.
+
+--Stop, lakatkaa!--Sanokaa sille, ettei se soittaisi kirkon kohdalla!--
+Lauri, lakkaa!
+
+--Mitä varten? Antaa soittaa!
+
+--Ei, ei, etkö näe, siellä istuu heränneitä.
+
+--Kaikkia tässä--ja Lauri löi vain yhä uhemmin.
+
+--Niin, mutta--! Ei kirkon kohdalla! Voi, voi! Ne tulevat juuri
+iltakirkosta.
+
+--Onko mammakin tullut pietistiksi?
+
+--Eihän tässä nyt mitään sopimatonta, mitä vielä, sanoi professorska.
+
+Mutta ruustinna etsi Hannaa--hän oikeastaan hänen tähtensä. Mutta Hanna
+ei ollutkaan mukana.
+
+--Missä Hanna on? kysyi hän tytöiltä.
+
+--Jäi vielä hakemaan jotain--sanoi tulevansa--mutta ruustinna tiesi
+nyt, ettei Hanna enää tule.
+
+Heränneet seisoivat jäykkinä kirkon aitaa vasten nojaten, vähän matkaa
+maantiestä, toiset selin kulkueeseen, toiset siihen päin. He eivät
+liikahtaneetkaan siitä asennostaan, missä kukin oli; eivät päätään
+kääntäneet, eivät kasvoillaan mitään ilmaisseet, olivat niinkuin eivät
+olisi mitään nähneet, mitään kuulleet. Antero tunsi joukosta Rajavaaran
+isännän ja tyttären ja vanhan emännän.
+
+--Tulkaa mukaan, körttikansa! kuuli hän jonkun nuoren miehen takanaan
+heille huutavan.
+
+--Ole!--siellä on pappi!--torui toinen.
+
+--Pappihan tuo on meilläkin!
+
+Kirkon perästä käännyttiin nousemaan jyrkkää polkua ylös harjulle ja
+tultiin kahden ikihongan alitse, jotka kuin portteina seisoivat kahden
+puolen polkua, sen laella. Kirkolta oli liittynyt lisää väkeä mukaan,
+ja toisia oli jo harjulla odottamassa, sillä kautta pitäjän oli kuulu
+ja kumma tämä pappilan herrasväkien juhannuskokon poltto, jossa
+laulettiin ja tanssittiin ja jossa tarjottiin juomaa ja makeisia
+jokaiselle, joka vain tahtoi, ja lopulta saatiin tanssiakin.
+
+Harjulle saavuttua kuljettiin muutamia kertoja kokon ympäri, tehtiin
+piiri ja vedettiin mukaan lähinnä seisovat pojat ja tytöt ja
+tanssittiin, kunnes mukana tuodut tavarat oli ehditty ottaa esille ja
+asettaa pöydille kantojen päihin. Tarjottiin kahvia suuresta
+suunnattomasta pannusta, kaatoi rovasti omakätisesti ryypyn viinaakin
+arvokkaimmille isäntämiehille. Tämä kaikki odotettaessa auringonlaskua.
+Sillä oli vanha tapa semmoinen, ettei kokkoa saanut sytyttää, ennenkuin
+aurinko oli sammunut, eikä sitä päästää sammumaan, ennenkuin aurinko
+taas oli aamulla syttynyt.
+
+--Eikö saa jo, eikö jo saa? hätäilivät pikkupojat levottomina, toiset
+puhaltaen patahiiliin hehkua vireillä pitääkseen, toiset seisoen
+päreineen sen ympärillä.
+
+--Nyt saa!--Ja silloin pamahti laukaus vanhasta ruotsinaikaisesta
+piilukosta, palavat päresoihdut syöstiin kokon sisään, olkikupo
+hulmahti, katajapehko räsähti tuleen, ja liekki lensi kuivan kokon
+tueksi asetetun kuusen latvaan, jossa tukko tervatappuroita otti sen
+vastaan ja hulmahutti ylös taivaalle.
+
+--Hyvin tehty!
+
+--Hurraa!
+
+Oli vanha tapa pitäjässä, että vasta sitten, kun pappilan kokko oli
+tuleen pamahtanut, syttyivät muut.
+
+--Laamannin kokko!--Saaren kokko!--Niemen kokko!--Tuulivaaran kokko!--
+Kolme, neljä--kuudes--kymmenes!--ja pian tuikki ja leimusi ja pamahteli
+kaikilta vaaroilta, kaikissa saarissa, niemissä.
+
+Mutta Rajavaaralta ja koko siltä kulmalta ei näkynyt ainoankaan tulen
+tuiketta. Synkkänä, totisena ja jurona seisoi siellä mahtava vaara
+kelmeää, kirkasta taivasta vasten. Oli kuin olisi sielläpäin ollut
+toinen maailma kuin täällä ja tuolla etelässä, ja oli niinkuin olisi
+kirkko ja tämä kokko ollut rajana niiden välillä.
+
+Ei ollut Antero mielestään milloinkaan nähnyt niin haavemaista,
+yliluonnollista ja selittämätöntä kuin oli tässä tämä hulmuava kokko
+sen ympärillä ilakoivine ja toisine vähän loitommalla seisovine
+totisine ihmisineen. Tuolla nuo etäiset tulet ja tyynet järvien pinnat
+ja toisaalla synkkä yhtämittainen alava korpi, josta yleni yksinäinen
+Rajavaara! Hänet valtasi siinä tunne, että hän ikäänkuin ei ole siinä,
+missä on, että hän astuu ulos omasta itsestään, ei saa vakuutetuksi
+itseään siitä, että hän on hän--tämä ei ole todellisuutta, mutta ei
+myöskään unta. Hänkö täällä? Kuka? Missä? Ketä kaikki nuo? Eikö hänen
+pitäisi olla jossain muualla? Mitä ovat nuo tulet tuolla? Rovasti,
+jonka edessä seisoo ukkoja? Professorska, joka istuu ja suojelee
+silmiään tulelta?--Naimi, joka heittelee risuja tuleen?--Tuleeko
+hänelle juuri nyt, juuri seuraavana hetkenä tapahtumaan jotain
+erikoista? Onko jo tapahtunut, onko tämä jatkoa siihen, mitä jo on
+tapahtunut?
+
+Silloin hän näki kaksi miestä seisomassa porttihonkain alla kuin maasta
+nousseina ja tunsi heidät kohta kuvista, joita oli heistä nähnyt. Muut,
+jotka olivat joko poiskääntyneet tai joiden silmiä tuli häikäisi, eivät
+heitä huomanneet, ja hetken aikaa he seisoivat hymyillen ja odottaen.
+Samassa keksi heidät Naimi, heitti maahan risun, jota oli ollut tuleen
+työntämässä, löi kätensä yhteen ja huudahti:
+
+--Pappa, katso!
+
+Rovasti seisoi hänkin hetkisen aikaa kuin epäillen omia silmiään,
+levitti sitten kätensä ja riensi vastaan vieraitaan.
+
+--Snellman--Lönnrot!--Taivaastako te siihen putositte?--Tulisissa
+vaunuissako te...?
+
+--Eihän kuin rakkarirattailla, sanoi Lönnrot.
+
+--No mutta--!--Voi minun päiviäni!
+
+--Käykäähän toki!--Herrat tuntevat toisensa--professori Hartman,
+tohtori Lönnrot--rehtori Snellman.
+
+--Har den äran,--ja professori kumarsi kohteliaan ivallisesti.
+
+--Har den utomordentliga äran, vastasi Snellman samassa äänilajissa ja
+teki suuren kunnioittavan liikkeen lakillaan.
+
+Heidät tuotiin esiin, ja Anterokin sai puristaa heidän käsiään. Naimin
+silmät säteilivät, Robertin poskille oli noussut hieno puna, Lauri ei
+saanut sanaa suustaan hämmästyksestä ja ihastuksesta, kuului
+kuiskauksia: »Snellman--Lönnrot!» eikä Antero voinut heistä pitkään
+aikaan silmiään riistää.
+
+Lönnrot oli kuin hämäläinen talonpoikaisisäntä, kasvot karkeat ja
+punakat, mutta samalla miellyttävät, silmissä totisuutta ja samalla
+leikillisyyttä, joka etsi jotain, jolle hymyillä ja nyökäyttää päätään.
+Yllään oli hänellä sarkainen, samettikauluksinen sortuukki, päässä
+vihreä, topattu lippalakki ja jalassa pieksut. Snellman oli
+pienenläntä, tanakka, kasvot kuin kiveen hakatut, mutta vailla
+viimeistä siloitusta, otsa korkea, leuka pitkä ja järeä, silmäinluonti
+lempeä äkäisten ryppyjen alta, ääni äreä ja vähän änkyttävä. Hän oli
+puettu hienosti ja huolellisesti, melkein keikarimaisesti, ja puheli
+kohteliaasti ruustinnan, professorskan ja Naimin kanssa. Antero katseli
+heitä molempia kunnioittaen, ihaillen ja samalla hämmästyneenä. Nuoko
+ne ovat, nuo kaksi, ne pylväät, joiden varaan tulevaisuuden Suomi tulee
+rakennettavaksi! Ne ne ovat, juuri ne!--Ja hän koetti saada kuuloonsa
+joka sanan, minkä he lausuivat.
+
+Snellman selitti siinä sitä, kuinka olivat tänne tulleet.
+
+--Lönnrot saapuu reppu selässään, matkalla runonkeruilleen,--vaatii
+mukaansa, ainakin tänne Kontojärvelle--jalkaisin--ajatelkaa, jalkaisin,
+vaikkei aiokaan kerätä runoja tällä välillä, ei ennen kuin Venäjän
+Karjalassa.--»Kävele sinä, mutta ainakin minä aion ajaa.»--Sain
+suostumaan, mutta joka mäessä hän nousi alas--minusta hän olisi voinut
+säästää ainakin kenkiään, joskaan ei luullut tarvitsevansa säästää
+jalkojaan.
+
+--Olkaa hyvä, setä Snellman!--niiasi Naimi hänen edessään teetä
+tarjoten.--Kuinka Saima jaksaa?
+
+--Kiitos!--Kuinkako Saima jaksaa? Hänen terveytensä on turvattu.
+Ystäväni Helsingissä ovat siitä pitäneet hyvää huolta lähettämällä
+hänelle kotilääkärin, joka nyt kaikella mahdollisella huolella koettaa
+estää häntä ryhtymästä mihinkään, joka vain vähänkään voisi olla hänen
+terveydelleen vahingollista: kiivastumasta, iskemästä yli voimiensa,
+hän ottaa ulos ja antaa sisään--pyyhkii, lisää.--Kiitos kysymästä!
+Saima voi nyt maata rauhassa.
+
+--Mutta hirveästipä se kuitenkin potkii ja peuhaa unissaankin, sanoi
+Lönnrot, hörppien lautaselta teetä.
+
+--Robert, kuiskasi ruustinna. Tehän saatte kvartetin--laulakaa nyt--se
+olisi niin sopivaa!--Hänkin oli poikainsa puolesta ihastuksissaan
+vieraiden tulosta, ja kohta kajahtikin ylioppilaslaulu neliäänisenä
+tervehdykseksi vieraille.
+
+Laulujen aikana oli valmistunut punssimalja, laseja asetettu pöydälle
+ja vieraiden eteen kannettu rovastin suuri juomasarvi, jonka hän,
+erotessaan yliopistosta ja osakuntansa kuraattorin toimesta, oli saanut
+muistoksi osakunnaltaan.
+
+--Suokaa anteeksi, hyvät herrat!--sanoi rovasti, kun laulu oli lakannut
+ja hän täyttänyt sarven ja asettanut sen taas takaisin pöydälle.--
+Suokaa anteeksi, sanoi hän hilpeästi hymyillen, mutta vanhana
+ylioppilaana minä _en_ voi olla tarttumatta maljaan, joka on eteeni
+ilmaantunut. Ja _kun_ minä maljaan tartun, niin minä en voi olla
+puhetta pitämättä. Ja kun minä kerran _puhun_, silloin kun on
+saapuvilla Elias Lönnrot ja Johan Vilhelm Snellman, niin en minä voi
+olla _heille_ puhumatta.
+
+--Hyvä! Hyvä!
+
+--On talossani käynyt paljonkin suuria vieraita, täällä on käynyt
+melkein kaikki maamme mahtavimmat miehet, maaherroja, senaattoreja,
+kreivejä, paroneja--en sano sitä kehuakseni ylhäisillä
+tuttavuuksillani, yhtä vähän kuin kukaan muukaan kestikievarin isäntä
+voi sitä tehdä--
+
+--Niin et saa sanoa.--
+
+--Kaikki pappilat ovat kestikievareita--no min, mutta en koskaan ole
+tuntenut talolleni tapahtuneen sellaista kunniaa kuin nyt, kun
+yht'aikaa saapuu luokseni kaksi sellaista miestä kuin Snellman ja
+Lönnrot.
+
+--Kuules isää!
+
+--Sinä vanha gustaviaani, niitä on vielä siellä täällä! sanoi Snellman.
+
+Ja hän oli todellakin hieno ja komea samalla, maalaispappi kokonaan
+kadoksissa.
+
+--Veli Lönnrotin kanssa olemme vanhat tutut aina niiltä ajoilta,
+jolloin minullakin oli ilo ja kunnia, vaikka vain oikeastaan
+sattumalta, olla mukana Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa perustamassa.
+Ei ole sitä miestä tässä maassa, lukuunottamatta ehkä meidän
+pietistejämme, jotka eivät olisi yhtä mieltä hänen elämäntyönsä
+suuruudesta. Hän on Suomen kansan perikuva, sen toteutunut ihanne
+omasta itsestään. Kai hän on kuullut sen monta kertaa, mutta hänen
+vaatimattomuudelleen tekee hyvää kuulla se kerran vieläkin. Kun hän
+astuu sisään, ja niinkuin hän astuu sisään, on kuin koko kansa tulisi
+taloon kunnioittaakseen sitä läsnäolollaan.
+
+--Jopa nyt puhut puuta heinää, hyvä veli, virkkoi Lönnrot.--Mutta
+rovasti ei ollut sitä kuulevinaan, vaan jatkoi:
+
+--Veli Snellmanin ansioista ja merkityksestä ovat mielipiteet
+erisuuntaiset,--eikö totta, arvoisa lankoni?
+
+--Epäilemättä.
+
+--Enkä minäkään, vaikka olenkin kanssasi yhtä mieltä niin monesta
+asiasta, tahdo kaikessa _jurare in verba magistri_. Minä en,
+suoraan sanoen, ymmärrä kaikkia niitä uusmuotisia kieli- ja
+kansallisuusteorioita valtiollisen kokonaisuuden ehtona, koskapa kerran
+on, niinkuin on, sekä erikielisiä kansoja että eri kansallisuuksia
+käsittäviä valtioita--ja sen minä myöskin tunnustan yhtä suoraan, että
+sinun filosofiasi, niinkuin filosofia yleensä, on minulle--_sit venia
+verho_--liiaksi ruotoinen pala; en ole milloinkaan saanut sitä menemään
+alas kurkustani, eikä myöskään meidän yliopistomme ole saanut--hm!--
+niin, anteeksi, lanko, jos kosken arkaan paikkaan.--Mutta sinun
+taloudelliset tuumasi minä nielaisen purematta.
+
+Hilpeys oli kasvamistaan kasvanut, ja professorinkin täytyi vastoin
+tahtoaan vetää huulensa hymyyn.
+
+--Leikittä puhuen, jatkoi rovasti, tiesin sinut viisaaksi,
+monipuoliseksi ja monenlaisia miettineeksi mieheksi, mutta en olisi
+koskaan luullut sinua, filosofia ja teoreetikkoa, niin perinpohjaisesti
+perehtyneeksi teollisuuteen, talouteen, maanviljelykseen, kauppaan ja
+elinkeinoihin kuin mitä olet osoittanut olevasi. Voisi luulla, ettet
+ole koskaan muuta tutkinut kuin näitä asioita. Että minä, nuoret
+miehet, tätä teidän kokonaan toisista syistä ihailemaanne Snellmania
+tältä kannalta kiittelen, saattaa teistä kyllä kuulua hyvinkin
+proosalliselta ja profaanilta, varsinkin näin luonnon helmassa ja
+juhannuskokon ääressä--mutta joka härillä kyntää, se häristä haastaa.--
+Ei hän, tämä arvoisa vieraamme, koskaan, ainakaan minun mielestäni, ole
+kirjoittanut kauniimpaa kuin nämä sanat Saiman viimeisessä numerossa:
+»Miksi ei suomalainen voisi toivoa kerran näkevänsä järviensä rannoilla
+loistavan ahkeroita kaupunkeja ja niiden ympärillä viljeltyjä
+vainioita, joissa eivät niityt ole jätetyt tuulen ja sateiden
+yksinomaiseen huostaan, joissa jokainen peltotilkku vihertää, näkevänsä
+pitkät juovat höyryhepojen savuja ja auringossa lepattelevia purjeita
+niiden kaameaa, yksitoikkoisuutta elähdyttämässä»--nämä sanat, joilla
+hän päättää artikkelinsa siitä, mihin ja millä tavalla meillä olisi
+käytännöllisellä alalla pyrittävä. Tekisi mieleni tästä asiasta
+paljonkin puhua, mutta jos alkaisin siitä tekstistä saarnata, pelkään,
+että vasta huomispäivän papinkellot minut siinä keskeyttäisivät. Ja
+kuinka kävisi silloin juhannussaarnani? Tahdon vain lyhyesti sanoa,
+että filosofeja ja teologeja ja muita tiedemiehiä ja oppineita on
+meillä yllin kyllin, mutta käytännöllisten aatteiden miehiä on meillä
+ani harvoja ja vielä vähemmän niiden aatteiden toteuttajia. Ja
+sentähden, veli Snellman--hän oli ollut tulemaisillaan totiseksi ja
+juhlalliseksi, mutta kääntyi taas leikilliseksi--sentähden on aivan
+tarpeetonta, että sinä pyrit yliopistoon----
+
+--En sinne enää pyrikään.
+
+--Ne ovat happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista, hymähti Lönnrot.
+
+--Minulla on niin mainio tilaisuus toteuttaa aatteitani rehtorina
+Kuopion yläalkeiskoulussa.
+
+Mutta rovasti ei antanut häiritä itseänsä, vaan jatkoi:
+
+--Yliopisto voi kyllä tulla toimeen ilman sinua, mutta maa ei sitä voi
+vahinkoa kärsimättä. Jos minä olisin kansleri, en sinua, veli Snellman,
+koskaan nimittäisi filosofian professoriksi. Mutta jos olisin keisari,
+niin asettaisin sinut sijalle, jossa maamme hyväksi pääsisit aatteitasi
+käytännössä toteuttamaan, tekisin sinusta--senaattorin! Maljasi! Kello
+on kaksitoista, on nimipäiväsi, hurraa, Johan Vilhelm Snellman!
+
+Nuoret hurrasivat, olivat aivan innoissaan.--»Isä on mainio! Aivan
+mainio!»
+
+--Maljanne, _senaattori_ Snellman!
+
+--Kiitos, herra professori, mutta niin helpolla eivät herrat minusta
+kuitenkaan pääse.
+
+Snellmanin ja Lönnrotin malja juotiin rovastin suuresta sarvesta
+suureksi huviksi ja hämmästykseksi talonpojille, jotka sanaa
+puhumattomina katselivat ja kuuntelivat näitä menoja, puheita, lauluja,
+maljoja ja hurraahuutoja. Mieliala nousi nousemistaan. Kun taas oli
+laulettu ja laulu loppunut, astui Snellman esiin. Hän oli ilmeisesti
+hyvällä tuulella ja hilpeällä mielellä.
+
+--Saan kiittää kunniasta! sanoi hän tokaisemalla--kiittää kunniasta.
+Olen kuullut väitettävän, että ihminen usein on enemmän mielissään
+kiitoksesta, jota hän ei ole ansainnut, kuin siitä, mitä hänelle
+annetaan jostain, jonka hän todella voi lukea omaksi ansiokseen. En
+nyt suinkaan tahdo omaksua itselleni kunniaa tulla nimitetyksi
+senaattorinvirkaan--virka, joka sivumennen sanoen muuten kyllä sangen
+usein lankeaa juuri ansiottomien osalle, niin että mitä siihen tulee--
+mutta en tahdo kuitenkaan kieltää, että ystävällinen suitsutus Saiman
+taloudellisista artikkeleista näin asianymmärtävältä taholta annettuna
+oli minulle niin suloinen, että sen huumaamana kernaasti jätän kaikki
+filosofiset teoriat kielestä ja kansallisuudesta lepäämään siihen,
+mihin arvoisa ystäväni suvaitsi ne jättää. En voi kuitenkaan kieltää,
+että minulla, vastarannan kiiski kun olen, olisi suuri halu pakottaa
+ruotoinen filosofianikin kurkustasi alas, sitä enemmän kun minulla
+tässä vaikeassa operatsionissa on assistenttina tämä ruustinnan ja
+hänen herttaisien tyttäriensä mainio booli--sillä, niinkuin tiedät,
+helpottaa ryyppy ihmeellisesti vaikeammankin palan alas solahtamista ja
+hivelee umpeen sen pahimmankin raapaisun. Saat ollakin varma, että se
+kerran tulee tapahtumaan, ellei ennen, niin ainakin Saiman ensi
+numerossa, jossa toivon voivani osoittaa, että juuri ruodisto,
+luuranko, pitää lihan koossa.
+
+--Olen heti valmis opereerattavaksi.
+
+--No, niin, kiitos joka tapauksessa ystävällisistä sanoistasi!
+
+Snellman kumarsi kohteliaasti isännälle ja emännälle, ja vanhat herrat
+istuivat pöydän ääreen.
+
+--Lisätkää risuja kokkoon, pojat! kehoitti rovasti.--Snellman ja
+Lönnrot!--Nyt täytyy meidän pitää oikein hauskaa. Se nyt oli oikein
+iloinen asia, että tulitte. En vieläkään voi oikein uskoa silmiäni,
+että olette siinä. Kas niin!--Lanko, istu tähän!
+
+--Kiitos, minun on hyvä tässäkin.
+
+--Isännät käykää tähän likemmä!--maistamaan tätä makeata viinaa.
+Näyttäkääpä, osaatteko te tästä sarvesta--päällenne pudottamatta,
+rinnoille riputtamatta, niinkuin Lönnrot sanoisi.--Tiedättekö, ketä ne
+on nämä vieraat?
+
+--Kyllähän me toki tämä rohvessyöri tunnetaan.
+
+--Ja tämä Kajaanin tohtori, joka on painattanut Kalevalan. Tämä kolmas
+on rehtori Snellman Kuopiosta, joka pitää kovasti Suomen miehen puolta
+ja toimittaa »Maamiehen Ystävää».
+
+--Hyvääpä on, kiitoksia vaan!
+
+--Suur' kiitosta!
+
+Maistettuaan boolia isännät vetäytyivät syrjempään ja muodostivat oman
+ryhmänsä, jonne tytöt heille silloin tällöin kävivät jotain
+tarjoomassa.
+
+--Jahah, sanoi rovasti istuttuaan vastapäätä Snellmania--mehän istumme
+nyt tässä kuin missä symposionissa, valmiina kuulemaan itseänsä Platoa
+--tuossa sininen taivas, tässä honkien pilaristo--tuolla Arkipelaagi,
+tässä istuu itse Orfeus, mutta missä on hänen kanteleensa?
+
+--Tässä!--ja Naimi asetti sen Lönnrotin viereen penkille.
+
+--No, Plato, demonstreeraapa siis se ruotoinen teoriasi.
+
+--Niin, niin, sanoi Snellman, filosofiparat ovat aina saaneet olla
+Aristofanesten hampaissa, sekä sinun että muiden. Mutta jos minä
+kuitenkin saan sanoa sinulle erään karvaan totuuden, niin ei soitakaan
+kaiveta ilman käytäntöön pantuja teorioita, varsinkaan ei ilman
+kansallisuusteorioita. Syynä siihen, miksi nuo ukot, niinkuin usein
+olet valittanut, eivät käsitä sinun suoviljelyksiesi siunausta, joilla
+tahdot heitä autuuttaa ja auttaa, on heidän taipumuksensa
+vanhoillisuuteen ja vastenmielisyytensä yritteliäisyyteen. Mutta
+vanhoillisuus on suoranaisessa syysuhteessa tietämättömyyteen, joka
+taas on seuraus siitä, että kansa ei ole itsetietoinen omista
+tarkoituksistaan. Ollaksemme puhumatta oppineesti ja tieteellisesti,
+pyydän vain valaista tätä väitettäni erään elävän esimerkin avulla.
+Muutamia vuosia sitten seisoin eräässä maassa, sama se missä,
+kukkulalla, johon näkyi laaja tasanko ja tasangolla useita tuon maan
+kukoistavimpia kauppa- ja tehdaskaupunkeja, kaupunkeja, joiden tiesin
+sulkevan syliinsä yliopistoja, museoita, kirjastoja, s.o. teollisuutta,
+kirjallisuutta, taidetta. Kaupunkien välinen maaseutu oli yhtä ainoata
+peltoa ja puutarhaa, kun taas sen kukkulan, jonka laella seisoimme,
+peitti hyvin hoidettu metsä.--»Tässä maassa mahtaa olla erinomainen,
+alamaistensa onnesta erityisesti huolta pitävä hallitus, joka on pannut
+sen näin kukoistavaan kuntoon», sanoin minä tuttavalleni, joka oli
+seurannut minua kävelymatkallani.--»Hallituksemme ei ole sen parempi
+eikä pahempi kuin mitä hallitukset yleensä ovat», vastasi hän, »ja sen
+tietää meistä jokainen, mimmoisia ne ovat tätä nykyä Euroopassa; on
+ilmeinen ihme, että ne yhä vielä pysyvät pystyssä--minun luullakseni
+niiden päivät ovat pian luetut--mutta meidän hyvinvointimme salaisuus
+on siinä, että kansamme on älykästä, valistunutta ja tarkoitusperistään
+tietoista. Sitä ei hallita, vaan se hallitsee itse itseään. Kautta
+vuosisatojen on se taistellut olemisensa puolesta ja samalla kehittänyt
+kieltään, viljellyt kirjallisuuttaan, rakentanut kulttuuriaan ja
+levittänyt sitä alaspäin, kansan kaikkiin kerroksiin, tehden sen niille
+rakkaaksi ja kallisarvoiseksi. Kielen ja kulttuurin yhteys on liittänyt
+sen yhä likemmin omaan itseensä, siinä on syntynyt voimakas tunne
+jostain sille erikoisesta ja ominaisesta, se on luonut itselleen sen
+mukaiset toimintansa muodot ja kehittänyt tarmoaan varmoihin sille
+soveltuviin tarkoitusperiin, luonteensa, maansa ja luonnon sille
+viittaamiin ja valmistamiin tehtäviin--myöskin taloudellisella alalla.
+Tulokset kaikesta tästä kansallisesta kulttuurista näette te, hyvä
+herra, tuossa edessänne. Ja ne ovat saavutetut huolimatta siitä, että
+hallitus, jota eivät sido kansaan muut siteet kuin valloittajan ja
+verottajan, ei ole ainoastaan ollut tätä edistystä tukematta, vaan sitä
+myöskin vaikeuttanut ja vastustanut.» Ja minä tunsin edessäni olevan
+maan historiasta, että hän puhui totta. Se oli, hyvä veli, siis
+kuitenkin kansallishenki, herännyt, hyvin hoidettu ja kehittynyt teoria
+kansallisesta yhteydestä, joka ystäväni mielestä oli saanut kaiken tuon
+aikaan, siinä oli, niin sanoakseni, pykälä Hegelin filosofiaa
+käytäntöön sovitettuna.
+
+--Ellei nyt kuitenkin ollut niin, että käytäntö oli luonut filosofisen
+teorian eikä päinvastoin?
+
+--Kernaasti minun puolestani, herra professori, sillä jos niinkin
+olisi, niin sehän vain todistaisi, että teoria ei häily ilmassa, vaan
+työntää lapionsa yksin pellon ojaankin.
+
+--Jaa, jaa--sanoi rovasti miettien.
+
+--Ja ehdottomasti tulin minä silloin ajatelleeksi toista maata,
+toisia tasankoja ja laaksoja, joissa asuu kansa, jolla koskaan ei ole
+mitään ominaista kulttuuria ollut ja joka ei edes aineellisessakaan
+viljelyksessä ole kohonnut kovinkaan paljon raakalaiskansan
+metsästäjä- ja paimentolaisasemaa ylemmäksi--hyvän ja viisaan
+hallituksen isällisestä huolenpidosta huolimatta. Ja miksi näin? Miksi
+on maamme näin vähän muokattu alalla melkein millä hyvänsä? Miksi
+köyhyys ja kurjuus ovat ne epiteetit, joita useimmin annamme
+itsellemme?
+
+--Eiköhän se nyt sittenkin ole karu maaperä, joka on estänyt meitä
+lentämästä korkeammalle kuin siivet kantavat, virkkoi professori
+sellaisella äänellä ja kasvojen liikkeellä, kuin olisi asia ollut niin
+selvä, ettei siitä oikeastaan maksanut vaivaa väitellä.
+
+--Karu maaperä ja kova ilmanala ei ole estänyt hollantilaisia
+pääsemästä aineelliseen hyvinvointiin ja saamasta luoduksi maastaan
+paratiisia, vaikka tuo maa oli heidän valloitettava merestä, sen sijaan
+että meri on antanut ja yhä antaa meille maata ilmaiseksi.
+
+--Maljasi, veli, se oli hyvin sanottu!
+
+--Olen kiitollinen herra professorille siitä, että saan vedota juuri
+Hollannin esimerkkiin. Vastukset, elleivät ne käy aivan yli kansan
+voimain, ovat juuri omiansa kiihoittamaan niiden voittamiseen ja siten
+kehittämään kansassa tarmoa ja yritteliäisyyttä. Toisessakin suhteessa
+on Hollannin esimerkki opettava. Meiltä puuttuu juuri se, mikä
+hollantilaisia on kaikissa heidän taisteluissaan sekä ulkonaisia
+vihollisia että sisällisiä vaikeuksia vastaan ylläpitänyt, puuttuu se
+kansallisen yhteyden tunne, joka kokoo ja keskittää yhteisiin
+voimanponnistuksiin erilaiset edut ja hajanaiset harrastukset. Se on se
+puute, joka estää meitä, turvautumatta hallituksen apuun ja
+viranomaisten johtoon, liittymästä yhteen niinkin pienten tehtäväin
+suorittamiseksi kuin on yhteisen viemäriojan kaivaminen tai
+järvenlaskun tekeminen.
+
+--Totta, totta--tulkaapa tänne, ukot, kuulemaan!--Ainoa, missä meidän
+kansamme osaa yhtä köyttä vetää, on unien vetäminen uuninpankolla.
+
+Mutta isännät istuivat omissa tarinoissaan, ja rovasti kääntyi taas
+kuulemaan vierastaan, jonka ympärille kaikki olivat uteliaina
+ryhmittyneet, Robert, Lauri ja Antero vähän väliä vaihdellen ymmärtäviä
+ja ihastuneita silmäyksiä.
+
+--Suomi on oikeastaan luonnon puolesta rikas maa, ja meillä on kyllä
+kaikki edellytykset aineelliseen vaurastumiseen. Maamme luonnolliset
+apulähteet eivät ole ollenkaan niukemmat kuin monen muun maan.--
+
+--No, kas niin, sitä juuri minäkin olen väittänyt.
+
+--Mutta mitä on Suomen maanviljelys, silloin kun se ollenkaan sitä
+nimeä ansaitsee--eikö se ole vain metsänhaaskausta kaskenpolton kautta?
+Pieni pellon tilkka korven keskessä. Kauppa? Ryhmä pikkukaupunkeja,
+jotka kilpailevat keskenään siitä, kuka voisi parhaiten pettää ylimaan
+ukkoa ja saada hänet elinkautiseksi klientikseen, mutta joilla ei vielä
+ole aavistustakaan yhteisten etujen valvonnan voimasta! Teollisuus?
+Joukko ammattikuntia, joilla ei ole muuta yhteistä kuin keskinäinen
+kateus. Elämme vielä monessa suhteessa keskiaikaisissa oloissa. Kukin
+harrastaa omaansa, kukin viljelee omaa tilkkaansa ja ihailee omaa
+työtään. Jokainen elää, kituu tai kukoistaa omassa kolossaan, omassa
+kylässään, omassa virassaan. Sen edemmä eivät isänmaan rajat ulotu
+kaikkein suurimmalla osalla Suomen kansaa. Suomen maata
+kokonaisuudessaan, suomalaista yhteiskuntaa, suomalaista isänmaata ei
+ole olemassa, vaikka yliopisto kyllä luulee olevansa Suomen sydän,
+virkamiehistö sen jäsenistö, papisto sen omatunto, n.s. sivistynyt
+sääty sen selkäydin. Oikeasta Suomesta, varsinaisesta Suomen kansasta
+ja sen tarpeista ja eduista ei vielä tiedetä eikä välitetä tai ei
+ainakaan ymmärretä niiden hyväksi toimia. Joissakin yksityisissä elävä
+harrastus ei mahda mitään, niin kauan kuin tämä tieto puuttuu eikä saa
+koko kansaa etujansa valvomaan ja tarpeitaan tyydyttämään, ja niin
+kauan kuin näin on, ei synny mitään käytännöllistä ja aineellista
+harrastusta yli pienten päivänhuolien ja kitsaan kirstunpohjalle
+kasaamisen.--No niin, jatkoi hän olkapäitään kohauttaen--onhan niitä,
+jotka ajattelevat, että kaikki on, niinkuin olla pitääkin. Yhtämittaa
+kuulemmekin erinomaisuutemme tuutilaulua laulettavan, ja joka sitä
+häiritsee, hän on rauhanrikkoja.
+
+--On helppo maalata mustaa mustan päälle--on helppo olla tyytymätön--
+niin synkkää, kuin mitä herra rehtori kuvailee, ei meidän elämämme ja
+olomme, Jumalan kiitos, toki kuitenkaan liene.
+
+Snellman ei vastannut heti professorille, sillä hänen sikarinsa oli
+sammunut. Sen sytytettyään ja puhaltaen savuja ilmaan puhui hän
+harvakseen:
+
+--Herra professori on ehkä osaksi oikeassa. Elkäämme olko yksipuolisia,
+onhan meillä paljonkin, josta meidän tulee ylpeillä. Eikö meillä
+yleensä syödä hyvin, silloin kun ei syödä pettua. Meillä juodaankin
+hyvin, paljonkin--onhan kansalla vakituinen viinansa läpi vuoden. Ja
+ruuan ja juoman päälle meillä nukutaan hyvin juuri sitä varten olemassa
+olevina talviöinä ihanan, lämpimän uunin kyljessä ja nähdään unia
+kaiken omamme täydellisyydestä. Ne kaikki ovat ihanteellisia oloja,
+joista monet kansat meitä varmaankin kadehtisivat. Ikävä vain, että
+emme voi untamme eksporteerata ja onnellistuttaa muuta maailmaa tällä
+luonnontuotteella. Mutta viedäänhän täältä sen sijaan hiukan tervaa ja
+valmistetaanhan meillä makkaroita ja saippuaa ja juoksevia, käryäviä
+talikynttilöitä ja Rauman pitsejä ja Viipurin rinkeleitä! Ja eikö
+meillä paineta ja osteta kirjoja? Ja julkaista sanomalehtiä? Ja jos
+saippuaa ja sanomalehtiä ja kirjoja käytetäänkin vähemmän, niin
+käytetäänhän sitä ahkerammin kortteja. Onhan suuria kansoja ja rikkaita
+maita, joiden täytyy tyytyä sivistyksensä välittäjänä yhteen ainoaan
+kieleen, kun niitä meillä on kaksi ja kolmaskin jo tarjoo meille
+palveluksiaan. Was willst du noch mehr?
+
+Vastaukseksi kohautti professori vain olkapäitään.
+
+--Leikki sijansa saakoon, sanoi rovasti--mutta koska tässä nyt oli
+kysymys noista minun soistani--niin apropoo, kieli--mitä on sillä ja
+sen yhtenäisyydellä tekemistä--?
+
+--Henkinen kulttuuri on aineellisen kulttuurin ehto, eikö niin? kysyi
+Snellman tiukasti.
+
+--On, on--
+
+--No niin, matta kansan samoin kuin yksilönkin sanat, ajatukset, koko
+olemus elää kielessä, ilmaisekse ainoastaan siinä ja ainoastaan sen
+avulla. Missä on nähty kansan kansaksi kehittyvän ilman omaa kieltä ja
+sitä viljelemättä? Missä on kansallista kulttuuria ilman kieltä? Mutta
+mitä on meillä tehty kansan kielen hyväksi? Mitä kirjallisuuden
+hyväksi, muutamia mainioita poikkeuksia lukuunottamatta? Mitä on maan
+intelligenssi, sen valistunut ja korkeasti oppinut luokka tehnyt? Ei
+ole yhtäkään miestä koulussa ja yliopistossa, jolla olisi ollut sen
+verran rakkautta suomalaiseen kansaan, että olisi näitä kieroja oloja
+koettanut muuttaa. Missä ovat suomalaiset sanomalehdet, kuka on täällä
+koettanutkaan luoda _suomalaista_ sivistystä? Se vähä, mikä meillä sitä
+on, on kansan, rahvaan omaa luomaa. Mutta tälle klassilliselle pohjalle
+ei kukaan rakenna.
+
+Hän oli yhä enemmän lämmennyt, sanat tulivat kyllä yhä takomalla
+suusta, vähän vaivaloisesti ja välistä änkyttäen, mutta koko ajan
+varmoina suunnastaan ja maalistaan, sisällisen voiman sysääminä. Olihan
+Antero kuullut toveriensa näitä aatteita juhlapuheissa esittävän,
+olihan hän itsekin niitä käyttänyt, mutta hän ei ollut niitä niin
+koskaan omistanut. Ne olivat hänelle nyt elävää sanaa. Vaikuttavimmissa
+paikoissa katsahtivat häneen milloin Robert, milloin Naimi, ikäänkuin
+hakien hänen hyväksymistään, ikäänkuin kehumalla osoittaen: »Kuuletko!
+Sanoimmehan me!» Lauri seisoi hänen vieressään, vuoroin kalveten,
+vuoroin veret poskilla leimuten, jalkaa tuon tuostakin muuttaen, koko
+ajan pitäen silmällä professoria.
+
+--Se on mainiota! mutisi hän ja kuiskasi toisin vuoroin Anterolle
+kouransa takaa:--Katso professoria! Katso professoria!--Nyt sai!--
+Katsos ilmettä hänen kasvoillaan.
+
+--Herra rehtori puhuu niinkuin meillä ei olisi mitään sivistystä, ei
+skandinavialaista kulttuuriamme, ei mitään historiaa ... niinkuin ...
+niinkuin kaikki ne vuosisadat, jotka olemme eläneet kunniakkaassa
+yhteydessä emämaan kanssa ... niinkuin olisimme olleet ja yhä olisimme
+raakalaisia!
+
+--Sitä en ole sanonut enkä suinkaan tahdo riistää Ruotsilta kunniaa sen
+hyvistä töistä Suomea kohtaan, yhtä vähän kuin Suomelta kunniaa sen
+uhrauksista ja kärsimyksistä Ruotsin vallan aikana, kaksi asiaa, jotka
+jotenkin korvannevat toisensa, vastasi Snellman koettaen pysyä tyynenä
+ja kohteliaalla äänellä laimentaa sanainsa kärkeä.--Mutta niin suuri ja
+kallis pääoma kuin tämä skandinavialainen tai oikeammin germanilainen
+sivistys--puhuakseni nyt vain siitä--meille onkin, niin on se kuitenkin
+vain laina, laina, josta sivumennen sanoen olemme saaneet maksaa korkoa
+ainakin viisikymmentä sadalta. Mutta kuinka tahansa, kaiken sen
+kulttuurin henki, joka meille on lainaksi annettu, on kokonaan
+erilainen kuin se, joka on ominainen Suomen rahvaan tavalle ajatella ja
+tuntea. Sen kirjallisuus ei ole koskaan ollut Suomen kansan
+kirjallisuutta eikä se koskaan voi siksi tulla eikä korvata omakielisen
+kirjallisuuden puutetta. Ruotsalaisella kirjallisuudella ei ole
+Suomessa menneisyyttä eikä sillä ole oleva tulevaisuuttakaan.
+
+Professori oli noussut ylös, ja käyttäen tilaisuutta, joka hänelle
+tarjoutui, kun tarjottiin teetä, poistui hän pöydän luota. Snellman
+jatkoi:
+
+--Sanotaan, että suomenkieli ei muka kykene täyttämään sitä
+kulttuuritehtävää, johon se tahdotaan asettaa, ja ettei se ole vielä
+kyllin kehittynyt opetus- ja virkakieleksi; että syntyisi pysähdystä
+kulttuurin kulussa, oikeusvaaroja, että sivistyspinta laskisi j.n.e.
+
+--Eiköhän niin todella kävisikin? virkkoi professorska lähtemässä
+hänkin.
+
+--Rouva professorska sallinee myöskin minun tehdä pienen kysymyksen,
+vastasi Snellman hänelle kumartaen.--Suomenkieltä on jo vuosisatoja
+käytetty uskonnon opetukseen, ja se on tietääkseni voinut tapahtua
+ilman vaaraa uskonnolle ja siveydelle, jopa täytynee voida väittää,
+että uskonnollisuuden ja siveyden taso on kohoamistaan kohonnut sen
+jälkeen, kun vieras kieli, latina, vaihdettiin suomenkieleen. Lieneekö
+nyt jumalansana helpommin ja tajuttavammin tulkittavissa suomenkielellä
+kuin lain sana?
+
+--»Kyllä se kuulee suomen kielen, joka ymmärtää kaikkein mielen», sanoi
+Agricolakin aikanaan, virkkoi siihen Lönnrot.
+
+--Mutta jos siis suomenkieltä on voitu käyttää kirkossa, puhelussa
+kaikkein korkeimman kanssa kaikkein korkeimmista ja kaikkein syvimmistä
+asioista, miksei se kelpaisi käytettäväksi lakituvissa ja virastoissa,
+mikseivät sen varat riittäisi opettamaan kansalle yhteenlaskua ja
+kertomataulua ja selittämään meille päätöslaskua ja Eukliideen alkeita?
+
+--Se on totta se, sanoi rovasti, ja nuorten hyväksyvä hymähdys säesti
+häntä. Professorska istui punaisena eikä virkkanut mitään.
+
+--Ja eikö paina kansankielen hyväksi vaa'assa mitään se vaara, joka
+syntyy siitä, että syytetty tutkitaan ja tuomitaan kielellä, josta hän
+ei sanaakaan ymmärrä?
+
+Nuorten innostus ei enää voinut olla puhkeamatta ilmoille.
+
+--Hyvä! huudahtivat Robert ja Antero melkein yhteen ääneen, ja Lauri
+teki kiukkuisen liikkeen kädellään ja pyörähti ympäri.
+
+--Kuinka tahansa, jatkoi Snellman ja nousi,--niin on vain ajan kysymys,
+milloin tämä nykyinen asiaintila on muuttuva, ja se muuttunee hyvinkin
+pian. On niin ihanaa välistä olla optimisti--ainakin näin kesän
+kauneimmillaan ollessa, jolloin on melkein mahdoton muistaa mennyttä
+talvea ja tulevaa syksyä. Teidän silmänne, nuoret, tulevat sen ehkä jo
+näkemään. Kehitys käy usein etanan kulkua, mutta yhtä usein se voi
+harpata vuosissa vuosikymmenien, jopa satojenkin matkat--ja aina
+silloin juuri suurimpien epäkohtien ja vaikeimpien vastusten yli.
+
+--Toisin sanoen: vallankumouksen avulla! sanoi professori, joka
+kierrettyään kokon ei ollut malttanut olla takaisin tulematta, samassa
+taas pyörähtäen pois ja mennen alas.
+
+--Jaa, jos Lönnrot on tehnyt vallankumouksen paiskatessaan meille
+yht'äkkiä pöytään Kalevalan, niin silloin nimitettäköön myöskin hänen
+kumoukselleen rakentajia kernaasti vallankumoojiksi.
+
+--Mitäpä nyt, veli pyhä, sekoitat minua näin suuriin asioihin.
+
+--Se ei ole oleva vallankumousta, vaan se on oleva vapaata keväistä
+kehitystä pitkän talven jälkeen! Sillä ainakin minä uskon, epäilkööt
+muut sitä kuinka tahansa, että tämä kirjallisuus on syntyvä ja tämä
+kieli pääsevä oikeuksiinsa ennenkuin sitä aavistammekaan. Aika kantaa
+niitä kumpaakin kohdussaan, ja mitä aika tahtoo luoda, sitä ei mikään
+mahti maailmassa voi estää tapahtumasta. Hän tuossa--osoittaen
+Lönnrotia--on tehnyt jo esityöt, perustuksen laskenut, ei ainoastaan
+suomalaiselle runoudelle, vaan myöskin proosalle. Herrojen opettajain
+ja virkamiesten tarvitsisi vain kääntyä hänen puoleensa saadakseen
+tarpeelliset terminsä, _nota bene_, jos muuten taitavat suomen kieltä,
+mikä on heidän velvollisuutensa. Samalla kunnioituksella, millä tätä
+nykyä muistetaan raamatun suomentajia, tullaan vuosisatain kuluttua
+muistelemaan niitä, jotka ovat jälkimaailmalle pelastaneet suomalaisen
+kansanrunouden, jotka ovat selvittäneet sen kielen lait, lahjoittaneet
+Suomen kansalliskirjallisuudelle sen ensimmäiset alkuperäiset teokset.
+
+--Maljasi, Lönnrot!
+
+--Ka, ihanko tässä nyt ruvettiin minulle juhlapuheita pitämään!
+
+--Minä vain tahdoin näiltä nuorilta, sinua osoittaen, kun siinä nyt
+satut istumaan, kysyä, tietävätkö he ehkä, missä ovat ne miehet, jotka
+tulevat sinun työtäsi jatkamaan? Ehkä on niitä heidän joukossaan, ehkä
+heidän toveriensa. Mutta missä he lienevätkin ja mistä tullevatkin,
+yksi on varma: ainoastaan uusi polvi, joka kasvaa kansallishengen
+vaikutuksen alaisena ja sen elähyttämänä, kykenee luomaan kotimaista
+kirjallisuutta, uusi suomenkielinen ja, jos niin saan sanoa,
+suomenmielinen polvi, joka paitsi rakkautta suomalaiseen nimeen ja
+suomenkieleen on hankkinut itselleen kykyä sen käyttämiseen--ja jos
+minä saan sanoa teille mielipiteeni, nuoret miehet, niin se on se, että
+jokainen ruotsin sana, käytittepä sitä puheessa tai kirjallisuudessa,
+on kuin onkin hukkaan mennyttä vaivaa suomalaisen kirjallisuuden ja
+teidän oman kunnianne hyväksi. Ainoastaan suomalainen äidinkielenne on
+antava teille ja teoksillenne ja kaikelle työllenne--sanon sen
+peittelemättä--millä alalla tahansa pysyvän paikan kansamme muistossa.
+Ei teidän suinkaan tarvitse neroja olla, ei suurtöitä suorittaa tai
+haaveksia, tulos ja tarkoitus on saavutettavissa keinolla niin
+yksinkertaisella, että se muistuttaa Kolumbuksen munaa: pukekaa
+suomenkieliseen muotoon--te, jotka sitä taidatte--sekä kirjoituksessa
+että puheessa kaikki se, minkä esittämiseksi tähän saakka olette
+ruotsinkieltä käyttäneet. Tulevaisuus on pitävä mestariteoksista
+huolen; ja on ehkä pitävä niistä huolen tavalla, joka saa maailman
+hämmästymään. Ehkäpä ovat mitä ihanimmat nidokset valmistuneet jo ennen
+sen päivän iltaa, jonka aamuna kansa heräsi ja herätettiin
+tietoisuuteen omasta itsestään.
+
+Hän oli innostunut sanoistaan, mutta vielä enemmän muut.
+
+--Tarttukaa, pojat, palkeisiin, toiset vasaroihin, vetäkää ahjosta se
+rauta, jonka hän, toinen Ilmarinen, tuo taitava seppä, on siihen
+kuumenemaan ja kiehumaan pannut, ja takokaa niin, että säkenet Suomen
+tulevan sammon työstä taivaalle säihkyvät ja että kalke kuuluu kautta
+maan! Riippukoon kunkin yksilöllisestä taipumuksesta, minkä aseen hän
+valmistaa, auranko, lapionko, kirveenkö vaiko--muurinmurtajan. Tätäkin
+asetta tarvitaan, toistaiseksi ehkä enemmän kuin muita, sillä joka
+taholla, minne pyrimmekin suomalaisen työn vainiolla, kohtaa meitä sitä
+ympäröivä ennakkoluulojen murrettava muuri. Mutta ei mikään muuri ole
+niin luja, ei mikään vallitus niin vahva, ettei se kaatuisi, kun siihen
+päin isketään, kun sen kimppuun käydään järjen, älyn ja henkisen tarmon
+avulla ja sotahuutona suuren aatteen nimi!
+
+Hänen kasvonsa muhoilivat. Hänen silmänsä olivat saaneet leikkisän
+ilmeen. Hän katsoi kulmainsa alta, silmät hymyten.
+
+--Minä luulen, että tästä tuli kuin tulikin nuorison malja! Olkoon
+menneeksi! Ettei minua turhaan huudettaisi nuorison yllyttäjäksi, niin
+sallinet, hyvä veli, että minä sen sijaan, että joisin isännän maljan
+näiden puheiden päälle, juon tuossa takanasi seisovan ja sinua
+ympäröivän nuorisosi maljan--naiset siihen luettuina! Nuorison malja
+siis!--mutta että nuoretkin saisivat hurrata, niin samalla Lönnrotin,
+joka on nuorista nuorin ja ripeistä ripein!
+
+Nuoret alkoivat, toisilleen merkkejä tehden, käydä käsiksi Lönnrotiin
+häntä ylös nostaakseen, mutta hänellä oli Naimin kannel polvellaan, ja
+hän virkkoi sävyisällä, tyynellä äänellään:
+
+--Niin, no, jos nyt sitten soitettaisiin vanha virsi niiden hyväin
+puheiden päälle, koska nyt Naimi niin tahtoo--ja samassa helähti ilman
+läpi heikko, surumielinen sävel kanteleesta hänen polvellaan.
+
+Kuinka kaikki yht'äkkiä oli muuttunut Lönnrotin istuessa kivellä hongan
+alla ja vanhaa runovirttä kanteleella säestäessä! Äsken oli kokko
+hulmunnut ja valaissut tuon järeän toimen miehen järeitä kasvoja. Äsken
+olisi Antero ollut valmis ryntäämään, käymään kimppuun, tuntenut
+tarvetta tehdä jotain heti kohta!--nyt oli kaikki kuin lumottua,
+huntuun kiedottua, ääni tuli kuin metsän sisästä kuiskaten, sävel kuin
+maan alta hongan juurien peitosta, kokkotulen riutuessa ja ikäänkuin
+senkin kuunnellessa yhdessä tyynen taivaan ja liikkumattomien puiden ja
+niiden alle satunnaisiin asentoihin pysähtyneiden ihmisten kanssa.
+Oliko se vanhaa Kalevalan säveltä, vai oliko se virttä? Eikö tuolta
+jostain kuulunut hänen isänsä virsi, eikö kannel juuri sitä säestänyt
+nyt, kun laulu vaikeni, mutta soitto jatkui? Eivätkö muutkin sitä
+kuulleet?--Oliko Snellman sanonut sen hänen aatteensa, että oli
+rakennettava kansan klassilliselle pohjalle?--Mitä Lönnrot nyt soitti?
+--Ei, hän lakkasi juuri, laski kanteleensa pois, ojensi Naimille ja
+sanoi jotain--mitä?--»En minä, setä hyvä»--ja Naimi pudisti päätään ja
+hymyili surullisesti. Miksi olivat kaikki käyneet niin totisiksi?
+Snellmankin.--Nyt ne liikahtivat kaikki--joku oli virkkanut jotain--
+kuka? Snellmanko?--Mitä hän sanoi?--»Kaikki muuttuu meillä lopulta
+lauluksi ja tunnelmaksi», kuiskasi Kaarina Anterolle.
+
+Nyt nousi Snellman ylös ja virkkoi Lönnrotille:
+
+--Ehkä tuo sinun kanteleesi ja nuo vanhat laulusi, veli, sittenkin ovat
+Suomen kansan tunteiden ei vain parhaat, vaan myös ainoat oikeat
+tulkit--ja ehkä riitakukon ainainen kiekuminen on rauhassaan
+onnellisesti nukkuvien turhaa häiritsemistä.
+
+Ei osattu päättää, oliko se leikkiä vai totta.
+
+--Anna sinä vaan kukon kiekua, hymähti Lönnrot, se ennustaa aamun
+tuloa. Hyviä ne ovat nuo puheesi ja paikallaan, puhuitpa missä hyvänsä
+ja kuinka useasti, et ikinä ylen useasti.
+
+--Sen sanan päälle tahdon minä vain sanoa--heittäkää risuja kokkoon,
+pojat!--tahdon vain sanoa: »Arvon mekin ansaitsemme, Suomen maassa
+suuressa!» sanoi rovasti ja aloitti laulun, kepillään tahtia lyöden--
+johon samassa kaikki muut yhtyivät sydämensä kaikella innolla--ja
+laulettiin se loppuun kokon uudelleen tuleen huimailtaessa.
+
+
+
+
+9.
+
+
+--Mitä te ajattelette? Sanokaa! Eikö se ollut mainiota? puhui Naimi
+hypähtäen kiinni Anteron, heidän palatessaan kokolle takaisin
+pappilasta, jonne olivat vanhoja saattaneet. He tahtoivat valvoa koko
+yön, aamuun saakka, innostua yhdessä, vaihtaa vaikutelmia ja tulkita
+toisilleen tunteitaan.
+
+Robert vastasi, ilmaisten sen, mitä he kaikki ajattelivat ja tunsivat:
+
+--On aivan ihmeellistä, kuinka voimakkaasti vaikuttaa kaikki se, mitä
+hän sanoo: jokainen sana on uutta ja kuitenkin on niinkuin olisi sen
+ennen tiennyt tai ainakin pitänyt tietää.
+
+--Juuri niin, juuri niin oli minunkin! sanoivat Antero ja Naimi melkein
+yhteen ääneen, samalla kuin he siitä huomiostaan ilostuivat molemmat.
+
+--On sitä tietysti tietänyt ja usein ajatellut, että on isänmaa ja että
+kuuluu tähän kansaan, joka on eri kansa ja jolla on toivonut ja
+uskonutkin olevan tulevaisuutta ja tehtävää, mutta en minä sittenkään
+koskaan ole nähnyt näin selvästi edessäni, mitä se oikeastaan on,
+kuinka sitä on palveltava ja mitkä ovat kunkin velvollisuudet sitä
+kohtaan.
+
+--Että me todellakin olemme kansa ... oma erityinen yksilö, jolla on ja
+voi olla erityinen tehtävänsä maailman historiassa! huudahti Antero.
+
+--Kansa, joka kenties vielä tulee jotain tekemään ja jotain
+merkitsemään ... että meilläkin voi olla tulevaisuutta ... suurta...!
+
+--Suurta tai pientä, sama se, kunhan on jotain...
+
+--Jonka voimme itse voittaa itsellemme, ilman muiden apua, ajatelkaa!
+
+--Ja millä keinoilla!
+
+--Ainoastaan olemalla oma itsemme, olemalla sitä, mitä jo olemme,--
+tekemällä vain sitä, mitä jo osaamme!
+
+--Tekemällä omaa työtä, suomalaista työtä, kehittämällä sitä, mitä
+meillä jo entuudestaan on!
+
+He puhuivat toistensa kilvalla, toistensa suuhun, koettaen kukin ehtiä
+sanomaan, mitä tunsivat. Naimin kasvoilta oli kadonnut niiden
+tavallinen iloinen ilme, hän oli melkein kuin huolestunut jostain, otsa
+pyrkien ryppyihin ja suu supussa ja huulet liikkuen niinkuin lapsella,
+joka opettelee kirjoittamaan ... ja hän oli nyt Anterosta viehättävämpi
+kuin koskaan.
+
+--Tässä olemme olleet ja eläneet ja kulkeneet, jatkoi Robert heidän
+kokkomäelle tultuaan, ja meitä on pidetty sankareina ja seppelöity ja
+meille on tulevaisuuden teitä viitottu, mutta kyllä se oikeastaan on
+ollut ilman mitään tarkoitusta ... minä olen tuntenut sen, vaikken ole
+ennen osannut sitä itselleni oikein selvittää. En ole uskonut itseeni
+enkä muihin. Suomi on hukassa, on sanottu, mutta se puhe on valetta, se
+on valetta! Minä en vielä tiedä, mitä teen, mutta sen minä tiedän, että
+minä jotain teen!
+
+--Me teemme, me teemme kaikki!
+
+--Tehkää! Voi, voi, jos minäkin jotain voisin! huoahti Naimi.
+
+--Kuka voi meitä vastustaa! Suurta, jaloa, oikeata aatetta ei kukaan
+voi vastustaa! Pitää olla vain jalo aate!
+
+--Mutta meillähän on!
+
+--Meillä se on!
+
+--Silloin eivät maailman mahtavimmatkaan meille mitään mahda, vaikka
+kuinka tahtoisivatkin.
+
+--Miksi ne sitä tahtoisivatkaan! Ei ainakaan kukaan suomalainen ...
+voisiko todellakin...? Luuletteko, että voisi olla ketään semmoista?
+Kun on kysymys Suomen tulevaisuudesta, isänmaan onnesta?
+
+--Vastuksetta, taistelutta se ei mene, mutta onhan ihanaa taistella
+aatteen puolesta, on ihanaa kaatua ja kuoliakin, jos tarvitaan, sanoi
+Robert tyynesti ja varmasti.
+
+--Mutta sano, Robert, sano, kuka nyt voisi tahtoa ja mistä syystä?
+tiukkasivat tytöt yhä.
+
+--Niitä on, jotka suorastaan vihaavat Snellmania! kuohahti Lauri.--
+Kuulithan itse Kuopiossa. Ja minä näin itse, ei kauan sitten, erään
+korkean herran silmistä...
+
+--Lauri, elä nyt ... hss!
+
+--Mutta me muserramme! Me muserramme!
+
+--Kenenkä te muserratte? kysyi Anette viattomasti ja sointuvasti,
+saavutettuaan toiset. Hänen äänessään oli suloa ja halua ottaa osaa ja
+yhtyä, ja hän nojautui Laurin eteen, joka turhaan koetti vastustaa
+hänen viehättävän olentonsa vaikutusta.
+
+--Summa se: me emme tästä päivästä puhu yhtä ainoata ruotsin sanaa,
+emme kirjoita riviäkään ... pois ruotsi, pois ensin meistä ja sitten
+koko maasta!
+
+--Tarkoittaako Lauri todellakin, mitä Lauri sanoo?
+
+--Tarkoitan, juuri niin eikä mitenkään muuten--!--mutta ei Lauri enää
+saanut ääneensä sitä voimaa, jota koetti panna sanoihinsa.
+
+Thure, hieno, hento nuori mies, joka ei ollut tähän saakka monta sanaa
+virkkanut, seurannut vain mukana kuunnellen ja katsellen, aina heidän
+rinnallaan, ettei mitään hukkaan menisi, sai sanotuksi:
+
+--Minäkin tahtoisin jotain tehdä.
+
+--Sinäkö?--ja kaikki kääntyivät ikäänkuin hiukan kummastellen hänen
+puoleensa.
+
+--Miksei Thurekin, ja minä myös! yhtyi Anette, pistäen käsivartensa
+veljensä kainaloon.
+
+--Tietysti, miksei! sanoi Robert.
+
+--Mutta jos en saa ruotsiksi--?
+
+--Opi suomea! huudahti Lauri melkein ylenkatseellisesti.
+
+--Sitä tietysti tahdonkin, mutta--
+
+--Ei siinä mitään muttia! Robert tuli väliin.
+
+--Ei nyt tästä väitellä--ei se nyt kuitenkaan se ole pääasia. Mieli on
+kuitenkin tärkeämpi kuin kieli.--Eikö ollut ihanasti sanottu, että
+»mitä ihanimmat teokset ovat valmistuneet sen päivän illaksi, jonka
+aamuna--»
+
+--Mutta muistatteko--?
+
+--Kaikista parasta oli minusta, sanoi Risto--se, ettei meidän tarvitse
+olla neroja, ei suurtöitä haaveksia--
+
+--Mutta te unohdatte kokonaan setä Lönnrotin--hänen soittonsa oli
+minusta kuitenkin kaikista ihaninta--sanoi Naimi.
+
+Ja niin jatkui, heidän kokkomäellä liikkuessaan, penkeille
+istahtaessaan ja taas ylös hypähtäessään, innostumista ja
+muistelemista.
+
+--Mutta muistatteko sitä, mitä hän sanoi: »Kuka on meillä koettanutkaan
+luoda suomalaista sivistystä? Se vähä, mikä sitä on, on kansan, rahvaan
+omaa luomaa, mutta tälle klassilliselle pohjalle ei meillä kukaan
+rakenna»... Antero oli koko ajan sitä ajatellut, sanat olivat soineet
+hänen korvissaan. Nyt hän sanoo sen, nyt hän esittää sen aatteensa,
+tahtoo kuulla, mitä muut siitä sanovat. Se oli hänelle yhä enemmän
+selvinnyt Snellmanin puheen johdosta. Kansalle ei ole annettava
+ainoastaan kieltä ja kaikkea sivistystä ja opetusta ja edistystä ja
+helpotusta siihen, vaan sille on annettava myöskin sen entinen henki,
+sen vanha kulttuuri, joka on ilmoitettu Kalevalassa ja Kantelettaressa
+ja Sananlaskuissa. Se on kyllä pakanallista eikä semmoisenaan kelpaa,
+mutta kristinuskon uudessa tulessa olisi sitä sulatettava ja taottava
+ja luotava uusi maailmankatsantotapa, uusi aatteiden ja ihanteiden
+maailma, uusi usko ja uusi luottamus, maailman selkäranka ja
+säilyttäjä, _koko_ maailman eikä vain Suomen! Niinkuin vanhoista
+kreikkalaisista temppeleistä tehtiin kirkkoja, niinkuin taide sai uusia
+muotoja ja uutta henkeä maasta kaivetuista kreikkalaisista
+kuvapatsaista, niinkuin vanha klassillisuus hajoitti selvyydellään
+keskiajan mystisismin usvat ja valaisi ihmishengen pimeät komerot, niin
+on myöskin kansamme vanha kalevalaisuus luova valoa meidän henkemme
+pimentoihin, antava kaavoihinsa kangistuneen kirkon opille uutta
+sisältöä, karkoittava synkän pietismin, joka halveksii tietoa ja oppia
+eikä ole muuta kuin kristinuskon irvikuva, ei muuta kuin jätteitä
+keskiaikaisesta asketismista, joka halveksii elämää ja tuomitsee
+synnillisiksi sekä viattomimmat ilot että ylevimmät aatteen
+ilmaukset... Tähän tapaan puhui Antero kokkomäellä kesäisenä aamuna
+auringon jo noustessa.
+
+--Niinkuin nuo vedet, jotka tuolta asumattomien erämaiden helmasta ja
+halki korpien, ohi ikihonkien vyöryvät tänne alavesiin kostuttaen
+täällä ja kostuttaen tuolla viljeltyjä rantoja ja luhtaisia niittyjä,
+samoin kansamme kulttuuri--ymmärrättekö, mitä tarkoitan?
+
+--Juuri niin!--Se on mainiota! huudahti Lauri.--Se on suurenmoinen,
+ihana aate!
+
+Ja muidenkin silmistä oli Antero jo puhuessaan nähnyt, että he hänet
+käsittivät.
+
+--Kerromme kohta huomenna Snellmanille sinun aatteestasi!
+
+--Mikset puhunut siitä äsken?--kaikille--Snellmanille ja Lönnrotille?
+
+--Enhän minä ... en minä osaa puhua.
+
+--Tekö ette osaisi puhua! sanoi Kaarina.
+
+--Herra Hagman, mistä te sen aatteen saitte? huudahti Naimi.
+
+--Me rupeamme opettamaan, lukemaan kansalle Kalevalaa.
+
+--Niin juuri, sitä minäkin tarkoitin!
+
+--Perustamme lukuseuran ... panemme toimeen lukuiltamia!
+
+--»Seuroja» meidän suuressa tuvassa. Kun Helanderissa luetaan
+postillaa, niin meillä luetaan Kalevalaa sunnuntai-iltoina!--Se on
+mainiota!
+
+--Ei suuressa tuvassa, vaan vanhassa pirtissä, Kaarina!
+
+--Juuri siellä--ja sinä soitat kannelta, Naimi! Mutta Risto ei ollut
+ottanut osaa innostukseen...
+
+--En usko siihen liioin, tuohon Anteron aatteeseen.
+
+Kaikki kävivät hänen kimppuunsa...
+
+--Mikset, mikset usko?
+
+--Antero koetti jo tyrkyttää Kalevalaa ja Kanteletarta Rajavaarallakin,
+mutta huonolla menestyksellä. Se on haavetta. Ei menneisyyttä saada
+takaisin eikä kansan tulevaisuutta runoudelle rakenneta.
+
+--Saamme huomenna kuulla, mitä Snellman sanoo Anteron aatteesta.
+
+--Lönnrot sen varmaankin hyväksyy! huudahti Robert.
+
+--Pelkään, että Snellman sanoo: »Se on kaunis ajatus, kaunis ajatus,
+mutta se häilyy ilmassa, häilyy ilmassa.»
+
+Tytöt loukkaantuivat siitä, että Risto matki Snellmannin ääntä ja hänen
+puhetapaansa, ja he kääntyivät pois. Robert ja Lauri tahtoivat yhä
+vakuuttaa Ristoa:
+
+--Kansa on sen käsittävä! Se on omansa tunteva ja ymmärtävä!
+
+--Tietysti! Aivan varmaan!
+
+--Kansa ei käsitä muuta kuin realiteetteja, kouraan tuntuvaa
+käytännöllistä ohjausta ja avustusta oikeuksiensa saavuttamiseksi--
+sinne Snellmankin tähtää. Kansa tahtoo ennen muuta vapautua
+vieraskielisen virkamiehistön sorrosta, se tahtoo...
+
+--Niin, niin, mutta eihän Anteronkaan aate sitä estä--
+
+--Ei saa turhia hapuilla ja haaveilla, täytyy keskittyä...
+
+Mutta ei Risto saanut heitä vakuutetuksi... Samassa alkoi kuulua melua
+sillalta, huutoja ja kirkumista.
+
+--Kas niin, nyt se on taas käymässä! Eipähän mennyt tämäkään juhannus
+ilman ikävyyksiä, huokasi Kaarina.
+
+--Mennään kotiin!
+
+--Elkää välittäkö...
+
+--Pojat, teidän täytyy koettaa mennä asettamaan...
+
+--Voi, voi, minun on niin kauhean paha mielii--Siellä syntyy taas
+tappelu...
+
+Tytöt lähtivät Riston ja Thuren saattamina kotiin; toiset riensivät
+sillalle.
+
+Tiellä tuli heitä vastaan kaksi miestä, Otto ja eräs toinen, vanha
+mies, puoleksi herrasmiehen näköinen, käräjäkirjuri tai semmoinen,
+niinkuin Anterosta näytti, molemmat hyvällä tuulella ja iloisella
+päällä.
+
+--Hei, hei! huusivat he.
+
+--Tulitte myöhään, ei siellä enää mitään!
+
+--Tapeltiinko siellä taas?
+
+--Ei kuin vähän vain taputeltiin, selitti vanha mies tehden käsillään
+nurinkurisia liikkeitä ja silmiään mulkoillen, jolle kaikelle Otto
+sydämestään nauroi ryypänneen miehen makeata naurua.--Koettelivat
+voimiaan Kontola ja Korpivaara, palloa löivät, toiset kiviä nakkeli,
+toiset seipäillä tavoitti. Homeerinen näytelmä! Ette olleet katsomassa!
+Vahinko, vahinko! Historiallinen näytelmä, homeerinen ottelu! Jäännös
+ajoilta muinaisilta, kivikaudelta!--kun savolaiset ja karjalaiset
+kalavesistä toisiaan tuiverti.
+
+--Tapahtuiko mitään vahinkoa? kysyi Robert.
+
+--Veri vuosi, hurme huppelehti! Muutamalta meni Mikolta pää auki,
+toiselta peittyi Taavetilta silmä pilveen, kolmannelta hajosi Heikiltä
+housut takaa ... löytyi trofeea taistelutantereelta.
+
+--Trofeea! Trofeea! nauroi Otto.--Voi täyteinen! Mihinkä me tämä
+ripustetaan?
+
+--Elä, Otto, anna tänne, minä vien sen museooni saareen muistoksi
+»kahakasta Kontojärvellä».
+
+Otto nauroi yhä polviinsa takoen, niin makeasti, että muidenkin täytyi
+siihen väkisinkin yhtyä.
+
+--Eikö siis mitään sen pahempaa? Juhlallisesti deklamoi vanha mies:
+
+--Jäi taistelu ratkaisematta, vetäytyivät leiriinsä molemmat
+sotajoukot, tuli _Deus ex machina_--vallesmanni--_quos ego!_ huusi,
+hoiti huostaansa haavoitetut! Meidät manattiin käräjiin todistajiksi--
+mutta ei siitä juttua tule, siihen painetaan asia--sattuivat olemaan
+rikkaiden poikia lyödyt ja lyöjät--maksavat vähän sotavahingon
+korvausta ruununmiehelle molemmat puolet--tupla tienesti sille
+fäähundille--saako luvan olla boolia?
+
+Hän veti povitaskustaan viinapullon ja tarjosi.
+
+--Var så god, får de' inte lof att vara? Eikö kelpaa? tämä on pappilan
+parasta rypälettä--rena rågen--skål!
+
+--Ne olivat tietysti nekin humalassa?
+
+Räjähti nauramaan vanha mies:
+
+--Milloinka sinä, poika, olet nähnyt suomalaisen selvällä päällä
+taisteluun käyvän? Selvällä päällä se pötkii pakoon, mutta anna sille
+ryyppy viinaa, niin sukeuu siitä sankari suuri. Missä on kansa toinen,
+josta niin helpolla urhoja tehdään, josta naukku neroja luo? Kansa
+moinen kun kerran voimansa tuntemaan pääsee, maailman valloittaa.
+
+--Mutta mistä ne nyt taas saivat viinaa?
+
+--Kysyös kernaammin, mistä ne eivät saa. Vallesmannista, voudista,
+talosta mistä tahansa,--myöskin pappilasta. Tämä on pappilan viinaa
+tämä--terve!
+
+--Otto, tule kotiin, sanoi Robert kääntyen menemään.
+
+--Elä sinä, kyllä minä oman varani pidän, ainakin tällä kertaa. Elä
+yhtään, en minä nyt mitään skandaalia tee. Sano se mammalle, jos kysyy,
+ja ukolle myös saat sen sanoa, tai elä sano mitään. »Arvon mekin
+ansaitsemme Suomen maassa suuressa... Leipä kasvaa kyntäjälle, touko
+työnsä teettäjälle!»
+
+Ja laulaen, kädet kaulakkain, lähtivät he kirkolle päin, mutta
+joutuivat tiepuoleen ja istahtivat ojan reunalle, vanha mies jotain
+selittäen ja Otto sille käsiään polviin takoen.
+
+Robert kääntyi kantapäillään ja lähti pappilaan, toisten häntä
+seuratessa, mutta yht'äkkiä pyörähti Lauri jälelleen ja viittasi vanhan
+miehen luokseen. He puhuivat jotain, jota Antero ei kuullut. Lauri
+näytti kuin suuttuvan ja kääntyi kiivaasti pois. Silloin huusi vanha
+mies hänen jälkeensä:
+
+--Tule meille, niin lähdetään yhdessä etsimään--mutta elä tule tyhjin
+suin!
+
+Sillalta kuului taas humalaisten hoilotusta. Anteron mieleen iski
+yht'äkkiä Rajavaaran isännän kuvaus hänen ankarasta isästään, joka
+sanallaan sitoi raa'an kansan ja herätti heidät parempaan elämään.
+Hänen omat tuumansa ja Snellmaninkin tuumat Suomen kansan hyväksi,
+heidän innostuksensa ja kaikki puheet ja maljat, joita kansa oli
+kuunnellut niistä mitään ymmärtämättä, näyttivät hänestä yht'äkkiä
+lapsellisilta ja tehottomilta; oli niinkuin olisi tarvittu jotain
+muuta, jotain aivan toista, niinkuin olisi ollut lähdettävä jostain
+toisesta päästä...
+
+--Mennään sinne, puhutaan niille! Selitetään, sanotaan ... mennään nyt
+heti paikalla!
+
+Hän oli saavuttanut Robertin, ja Lauri oli saavuttanut heidät.
+
+--Jätetään se asia Helanderille. Hän kyllä siitä huolen pitää, sanoi
+Robert välinpitämättömästi, melkein pilkallisesti, mikä vähän kylmäsi
+Anteroa, niin ettei hän voinut olla sanomatta:
+
+--Ei kai ole totta, että heille olisi myyty pappilasta viinaa?
+
+--Miksei olisi! Miksei sitä voisi meiltä myydä yhtä hyvin kuin
+kaikkialta muualtakin?--ja kun hän näki hiukan ihmettelevän ilmeen
+Anteron kasvoilla:--samahan se on, keitänkö itse viinaa ja myyn sen vai
+ostaako joku toinen viljani ja myy sen viinana.
+
+--Ei se nyt aivan sama--
+
+--No, mutta ei meitä nyt todellakaan voi syyttää siitä, että humalaiset
+tappelevat.
+
+--Enhän minä nyt suinkaan sitä--
+
+--Sitäpaitsi, sama se, olkoon miten tahansa, minä en voi sille asialle
+mitään.
+
+Robert meni, näyttäen kuitenkin jotenkuten epävarmalta ja ikäänkuin
+vaivautuneelta. Mutta Otto ja vanha mies tepastelivat maantietä taas,
+yhtämittaa pysähtyen, Otto hihkaisten vastaukseksi sillalta päin
+kuuluville kirkaisuille.
+
+--No, kas niin--antaa heidän--ei se mitään--Antero, kuulehan, tule
+tänne--
+
+Lauri tarttui häntä käsipuoleen ja veti metsäpolulle, joka vei pappilan
+hevoshaan läpi, pysähtyi yht'äkkiä hänen eteensä ja kysyi:
+
+--Antero, oletko koskaan rakastanut?
+
+Antero oli, samassa kun he kääntyivät maantieltä metsään, ajatellut,
+voisiko hän ehkä puhua Laurille Naimista, ja lämmin, miellyttävä
+myötätuntoisuuden virta tulvahti hänen sydämestään kaikkiin hänen
+jäseniinsä. Eikä tuo aiheeton kysymys tuntunut hänestä ollenkaan
+oudolta tai odottamattomalta, vaan niinkuin hänet olisi valmistanut
+siihen sama tarve kuin Laurinkin: saada ystävä ja uskottu.
+
+--Ehkä olen joskus minäkin--kuinka niin?
+
+--Mutta rakastatko nyt juuri tällä hetkellä?
+
+Kun ei Antero voinut heti vastata, niin Lauri--:
+
+--En tahdo tietää, ketä ja missä--ainoastaan, rakastatko nyt?
+
+Hän luuli Laurin aavistavan hänen tunteensa, tahtovan ottaa osaa
+niihin, ja hän aikoi jo sanoa--mutta sanoi kuitenkin vain:
+
+--Voihan olla, kuinka niin?
+
+--Silloin sinä voit minut ymmärtää, jos tahdot. Minä tunnen sen, ettei
+kukaan voisi minua ymmärtää niin hyvin kuin sinä... Sinä et voi nauraa
+minulle etkä katsoa minua kylmästi silmiin.
+
+--Jos sinä vain tahdot puhua minulle, mitä sydämelläsi on, niin
+tiedät...
+
+--Hänet tahdotaan minulta riistää ja hänet on jo minulta riistetty!
+Minä odotin hänet täällä tapaavani, hänen tulevan minua vastaan, mutta
+ne ovat lähettäneet hänet pois, en tiedä minne enkä tahdo sitä heiltä
+kysyä.
+
+Ja katkonaisin, kiihkein lausein kertoi Lauri, että sen nimi oli Hedda,
+että se oli isätön ja äiditön tyttö, että he olivat yhdessä kasvaneet,
+että hän oli rakastanut häntä pienestä pojasta ... he olivat käyneet
+yhdessä rippikoulun--samana vuonna, viime vuonna--Salaa alttarin edessä
+hän oli sen itselleen luvannut--ja sitten myös Heddalle viime jouluna
+kuutamossa hiihtäessä--tästä juuri kulki silloin latu ja tällä tiellä
+minä suutelin häntä--ja suutelin myös kerran, kun hän oli tullut
+kamariini--ja minä tahdon sanani pitää, vaikkei Hedda sitä
+vaatinutkaan, Hän on yhtä hyvä ja hieno ja jalo kuin mikä herrastyttö
+tahansa, vaikka hänellä onkin karkeat kädet ja vaikkei hän taidakaan
+ruotsia eikä ole niin sivistynyt--mutta juuri sen vuoksi minä häntä
+rakastankin ja että hänellä on suomalainen nimi,--mutta minä löydän
+hänet, minä etsin hänet vaikka maailman laidasta ja tuon hänet tänne,--
+ei, tänne en minä häntä tuo halveksittavaksi ja pilkattavaksi--minä
+vien hänet jonnekin, rakennan majan hänelle--en huoli heidän
+rahoistaan, murran omin voimin itselleni tien--rupean vaikka rengiksi
+Otolle tai kalamieheksi sedälle--kyllä me--minä tahdon näyttää...
+
+Lauri oli temmannut Anteron mukaansa. Se oli hänestä aivan erinomaista,
+suurta, jaloa--
+
+--Tee niin! Juuri niin, juuri niin minäkin sinun sijassasi!
+
+Mutta silloin Lauri ikäänkuin hiukan laimentui, ei ilostunut siitä, ja
+virkkoi vain:
+
+--Naimi sanoi samaa kuin sinä--
+
+--Sanoiko Naimi?
+
+--Hän oli samaa mieltä kuin sinä.--Ajatteletko todellakin, mitä sanot?
+Että minulla on oikeus tehdä niin?
+
+--Jos kerran häntä rakastat--
+
+--Josko?--mitä tarkoitat? Epäiletkö? Etkö usko minun häntä rakastavan?
+--ja Lauri tarttui Anteroa käsipuoleen ja puristi sitä niin, että
+koski.
+
+--Uskon, tietysti uskon, kuinka en uskoisi, kun sen kerran itse sanot?
+
+--Mutta mistä tuli suuhusi se _jos_? Panit siihen erityistä painoa.
+
+--Enhän pannut, minä vain tarkoitin...
+
+--Jostain se tuli, ja minä tiedän, mistä se tuli--sinä olet huomannut
+jotain--voi, voi, miksei hän nyt ole täällä? Miksen saanut häntä heti
+tavata ja sanoa hänelle?--Sano, voiko se mitään merkitä, että hänet
+joskus unohdan?
+
+--Unohdat?
+
+--Unohdan, minä unohdan! On kulunut välistä päiviä, etten ole häntä
+muistanut ennenkuin taas yht'äkkiä Helsingissä, matkalla, kun Anette
+istui minua vastapäätä vaunuissa--hän katsoo välistä minuun niin
+omituisesti--en tiedä--en ymmärrä--ja täälläkin minä olen hänet
+unohtanut--enkä ensin tuntenut mitään kaipuuta, kun en häntä nähnyt--ja
+koko ajan kokolla, paitsi silloin, kun Lönnrot soitti. Silloin minä
+häntä muistin. Eikö se ole kauheaa? Eikö ole kauheaa unohtaa
+hetkeksikään se, jota rakastaa? Sano, Antero! Mimmoinen minä olenkaan?
+Epäsikiö! Minä olen hänet monta kertaa pettänyt ja ajatellut, että
+esimerkiksi Anette olisi minun morsiameni. Minä olen rikkonut valat
+vannottuni! Ei hän mitään vaatinut, ei tahtonut kuulla... »Muista, jos
+muistat», sanoi, »ja jos et muista, niin et muista». Mutta juuri sen
+vuoksi minä sitä enemmän...
+
+--Jos ovat niin asiasi--?
+
+--Mutta eiväthän ne ole niin--oikeastaan! Enhän minä ole häntä
+unohtanut! Ei, ei, minä luulen vain. Minä tunnen, nyt juuri tunnen,
+että rakastan häntä, vain häntä--! Minä rakastan hänessä kansaani, koko
+kansaani, jonka tahdon kohottaa, nostaa alennustilasta, asettaa
+rinnalleni--ymmärrätkö, Antero, että voi yhdessä ihmisessä rakastaa
+kokonaista kansaa, koko ihmiskuntaa?
+
+--Josko sen ymmärrän--! huudahti Antero lämpimästi.
+
+--Niin no, sitten sen tiedät--
+
+He olivat jossain synkässä metsässä, jossa tie päättyi vetelän korven
+laitaan. Lauri kääntyi takaisin.
+
+--Nyt on minun niin helppo olla. Ei puhuta siitä sen enempää.--Ja hän
+alkoi yht'äkkiä puhua muusta, muistella Snellmanin sanoja, puhua
+Anteron aatteesta,--ihastella päivän nousua--mistä kaikesta Antero nyt
+ei olisi vähääkään välittänyt, mieli Naimia täynnä...
+
+He erosivat pappilan pihalla, Anterossa pieni pettymyksen tunne siitä,
+ettei Lauri häneltä mitään kysynyt eikä osoittanut mitään osanottoa
+siihen, mistä hänen olisi ollut niin suuri halu puhua.
+
+
+
+
+10.
+
+
+Kun Robert oli eronnut Anterosta ja Laurista ja noussut sukkasillaan
+yliskamariinsa varovasti ovea raottaen, ettei häiritsisi Lönnrotia,
+jolle oli laitettu tila hänen huoneeseensa, tapasikin hän hänet vielä
+valveilla, istumassa lähellä ikkunaa ja selailemassa papereitaan, joita
+oli repustaan levittänyt eteensä.
+
+--Eikö saisi luvan olla mukavampaa tuolia, sanoi Robert, kun näki hänen
+istuvan pienellä puujakkaralla.
+
+--Kiitoksia, mutta minä olen tottunut näitä tämmöisiä puita painamaan--
+eikähän tässä isoja istumisia. Katselen vain vähän näitä papereitani.
+
+Hän vaipui työhönsä Robertin ruvetessa riisuutumaan. Katsellessaan
+tuohon tuota miestä, joka paitahihasillaan, hiukan kuluneessa
+liivissään, kiilloittamattoman paidankauluksen alla värinsä muuttanut
+vihertävä silkkihuivi, istui siinä kuin mikä ruotiukko saunan lasin
+alla virsikirjaa katsellen, halveksien hänen hienoksi petsattua
+pöytäänsä samettisine kirjoitusmattoineen ja mukavaa keinutuolia, tuli
+Robertin kuin ujostus ja häpeä itseään, joka tarvitsee kaikkia noita
+hienouksia ja mukavuuksia »lukujensa harjoittamista» varten; ilman
+niitä häneltä »ei työ suju»--ja hänellä pitää olla väljä villaviitta
+yllään ja jalassa pehmoiset tohvelit. Työ! Hänen »työnsä» ja hänen
+»tutkimuksensa»! »_Primus inter pares_»--Hänelle on pidetty puheita
+Helsingissä ja kotona, hän on kulkenut vaunuissa ajaen kautta maan
+herrastalosta toiseen kuin mikäkin triumfaattori, kuin mikäkin
+kansallissankari! Mitä hän on tuon miehen rinnalla, joka avojaloin
+korpia tallustelee, joka makaa kovilla uuninpankoilla? Hän ajattelee
+väitöskirjoja, tohtorin ja professorin, miettii latinankielisiä
+opinnäytteitä ennen kirjoitettujen samanlaisten mukaan ja perusteella,
+päästäkseen dosentiksi, professoriksi ja suuren palkan nauttijaksi.
+Siihen on häntä kehoitettu, se on aina ja kaikkialla asetettu hänen
+elämänsä ylimmäksi maaliksi, ja niin on hän itsekin vähitellen tottunut
+tekemään! Tuo on kulkenut keräämässä unhotetuita, kätketyitä aarteita
+ja kulkee yhä, on tehnyt työtä, jota semmoisetkin miehet kuin setä
+Hartman pitävät joutavana tai ainakin oman työnsä rinnalla
+vähäpätöisenä. Kuka häntä siitä seppelöi, kuka maksaa hänelle siitä
+palkan, kuka antaa sille arvoa? Tuskinpa hän itsekään. Jos ei isä olisi
+ollut hänen vanha toverinsa, olisiko hänkään puhunut, mitä puhui
+kokkomäellä? Ja Robert oli loistavine arvosanoineen ja mainioine
+tutkintoineen mielestään kaiken sen hedelmistä karun kirjatiedon ja
+muiden vieraita peltoja viljelevän virallisen yliopistollisen
+kirjatieteen tyypillinen edustaja, kun taas Lönnrot tuossa on raataja,
+perkkaaja, korpien kylväjä. Hän on loiseläin, parasiitti, tuo on
+muurahainen, joka rakentaa kansalleen pesää vanhoista kuivista
+havunneuloista, mehiläinen, joka imee hunajaa metsäniittyjen
+kukkasista.--Jos sille uskaltaisi puhua siitä aatteesta, joka oli
+alkanut hämärtää hänelle Helsingin juhlissa, jolle Snellmanin sanat jo
+Kuopiossa olivat antaneet sysäyksen ja joka nyt kokolla oli yhä
+voimakkaammin hänen mielensä vallannut? Mutta Lönnrot vain kirjoitteli
+ja käänteli papereitaan ja puhalsi silloin tällöin piipustaan savun,
+joka leijaili verkalleen ulos ikkunasta. Viimein käänsi hän ne kokoon
+ja pisti laukkuunsa, joka oli hänen jalkainsa juuressa maassa.
+Huomatessaan Robertin vielä istuvan valveilla kysyi hän:
+
+--Eikös nuorta miestä nukutakaan, taidan minä tässä valvottaa. Mutta
+nyt käydään kilvalla unetarta kosihin, kumpi meistä hänelle
+mieluisampi. Nuori mies vanhan voittanee siinäkin juoksussa.
+
+He alkoivat riisuutua molemmat ja Lönnrot aikoi, saatuaan pieksut
+jalastaan, heittäytyä sohvan kannelle.
+
+--Se olisi tämä sänkyvuode tohtoria varten aiottu.
+
+--Kyllähän minä voisin tässä sohvan kannellakin.
+
+--Ei millään muotoa, tämä on varta vasten laitettu tohtoria varten--
+
+--Saatettaisiin me ehkä sinutellakin toisiamme, koska kerran on satuttu
+saman orren alle.
+
+--Minä saan tietysti sanoa sedäksi--
+
+--Olenko minä sitten mielestäsi semmoinen ikäloppu?
+
+--Ei, vaan kuitenkin--
+
+Lönnrot oli vielä pistänyt piippuunsa ja sytyttänyt sen. Muutamia
+savuja vedettyään virkkoi hän:
+
+--Niin, niin, oikeassa on se Snellman siinä, mitä puhui tästä
+suomenkielen käyttämisestä teille nuorille miehille. Olisi siinä työtä
+tekijöille. Niin sanoisin minäkin, että antaa heidän ruotsalaisten
+pitää murhetta kielestään ja sillä kirjoittaa, tutkitaan me sitä, mitä
+meillä on, etsitään sitä, mitä meiltä löytyy, ennenkuin on liian myöhä.
+
+Robert ei saanut vielä sanotuksi sitä, mikä hänellä jo oli kielellään.
+
+--Eihän tämän oikeastaan ole hätä eikä mikään tämän meidän kielen,
+säilyy se siinä, mihin on kerran maahan pantu, vaikkei häntä hyvin
+hoidettaisikaan. Hoitelee itse itseänsä. Mutta siellä on kieliä ja
+murteita korpien katveissa, jotka kuolevat ja tukehtuvat eivätkä jätä
+jälkeensä muistoa niin mitänä; ei enempää kuin lehti, minkä toinen
+lehti allensa peittää. Käy heitä säälikseni köyhiä sukulaisia, joille
+ei saa edes hautapatsaita pystytetyksi, saati sitten muistokuvaa
+seinälleen ripustettavaksi.
+
+--Mitä murteita ja kieliä ne mahtavat olla?--kysyi Robert arasti.
+
+--Onpa sekin vatja ja vepsä, jotka on vieras uuvuttanut ja jalkoihinsa
+sotkenut, etteivät enää omin voimin paljon liikahtamaan pääse--minkä
+muutamissa kylissä--mutta pian ovat nekin valloitetut, ja pian se
+lappikin venäläistyy, suomalaistuu ja norjalaistuu.
+
+--Onko todellakin niin?
+
+--Pelastaa heitä ei voi eikä elämään auttaa, mutta testamenttinsa
+heillä voisi teetättää ja ottaa korjuuseen vainajain perinnön. Ei ole
+heillä enää runoudestaan, mutta kielen tähteistä saisi tutkija vielä
+isotkin aarteet. Sääliksi käy heitä, oikein käy sääliksi.
+
+--Mahtaisiko niihin tutkimuksiin suuriakin valmistuksia tarvita?
+
+Robert tunsi, että vastauksesta hänen kysymykseensä riippuisi niin
+paljon, ettei hän oikein tiennyt, millaiseksi sen olisi toivonut.
+
+--Eihän siihen muuta kuin että osaa sanat kirjoittaa ja muotoja
+muistoonsa merkitä. Ei sen suurempaa tiedemiestä. On ne tiedot joka
+maisterilla mitkä minullakin. Mutta hyvä terveys ja vähät vaatimukset,
+ne ovat näillä retkillä välttämättömät.
+
+Robert päätteli:--Hän ajattelee, että minä olen hemmoteltu,
+mukavuuksiin tottunut, ja niitä kaipaava rikkaan rovastin poika.--Ja
+hänestä näytti kuin olisi Lönnrotin silmä hetkeksi pysähtynyt
+tarkastamaan hänen villapaitaansa, niinkuin olisi sen huulille
+ilmaantunut muhoilu ollut arvostelu koko tästä mukavasti sisustetusta
+huoneesta. Eikä Robert vieläkään saanut tehdyksi kysymystä, joka yhä
+oli hänen huulillaan. Äänetönnä hän riisui villapaitansa ja vaihtoi sen
+hienosta palttinasta tehtyyn pitkään yöpaitaan, jonka edustan,
+kauluksen ja hihansuut Hanna oli punaisella langalla kirjaillut.
+
+--Siinäpä taitaisi olla hyödyllinen kapine sekä kesällä että talvella,
+kun hiottaa, ja kepeä repussa kantaa kaksikin, sanoi Lönnrot
+hypistellen tuolille heitettyä villapaitaa.
+
+--Lääkäri on rintani heikkouden tähden määrännyt minut sitä käyttämään.
+
+--Vai ei ole terveytesi luja. Mutta hyvä se saattaisi olla
+terveellekin.
+
+Ennenkuin meni levolle, virkkoi Lönnrot vielä ulos katsahtaen:
+
+--Olisipa nyt ollut viileä kävellä öiseen aikaan ja kuuminta päivää
+olisi maannut, mutta eipä olisi tainnut se pappasi päästää.--Ohhoh!--
+onpa tässä kuin Abrahamin helmassa--ja hän nauroi makeasti
+hupsahtaessaan sängyn untuviin.--Enpä muista, milloinka minulla olisi
+ollut näin pehmoiset paikat--mitenkähän tästä aamulla ylös pääsee--
+uittaa kuin Ilmatarta ikänsä kaiken lakkapäillä lainehilla.--Hyvää
+yötä, nuorin veljeni! Auta ylös aamulla, jos en itse pääse.
+
+Ennen pitkää alkoi kuulua säännöllinen, rauhallinen hengitys. Mutta
+ennenkuin Robert nukkui, oli hän saanut vastauksen kysymykseensä, jota
+oli mielessään hautonut. Ja huomenna tiesi hän rohkenevansa siitä puhua
+Lönnrotille.
+
+
+
+
+11.
+
+
+Erottuaan Laurista meni Antero vanhaan tupaan hakemaan vuodettaan,
+mutta huomasi sen jo täytetyksi. Siinä loikoi Otto vaatteet yllä,
+raskaasti hengittäen.
+
+Anteroa ei nukuttanut eikä hän viitsinyt etsiä itselleen muuta
+nukkumasijaa, vaan lähti harhailemaan kirkolle päin, jonne häntä veti,
+sen rappusille, katselemaan taas maisemaa, jota Naimi oli kehoittanut
+häntä yhdessä hänen kanssaan omistamaan.
+
+Mutta ei hän sinne tultuaan ja istuttuaan saanut takaisin sitä
+suloista, runollista mielialaa, joka hänet tuloiltana oli siinä
+vallannut. Ei ollut luonnossa sitä hunnutettua, siintelevää hempeyttä,
+mikä silloin. Kylmähkössä aamuvalaistuksessa ja tuulen hengen käydessä
+pohjoisesta tuntui kaikki nyt niin järkevältä ja arkiselta. Mutta ei
+hän tahtonut heittää haavettaan, ei päästää povestaan sen lämpöä.
+Pappila nukkui siellä, ei ketään liikkunut, kaikki oli autiota ja
+elotonta.--Kun vain Naimi nousisi, ja saisin hänet taas nähdä ja saisin
+varmuutta siitä, oliko se vain ollut unta, jota olin luullut näkeväni.
+Vai onko se totta ja pysyväistä?--Ei, ei, ei siitä voi mitään tulla, ei
+se ole mahdollista, ei se Naimin herttaisuus ja ystävällisyys minua
+kohtaan mitään merkinnyt.
+
+Mutta _sen_ hän tiesi, sen tunsi nyt tässä aamuviileän häntä
+pudistaessa, että _jos_ siitä ei mitään tule, niin ei hänestäkään...
+Ilman häntä hänen elämällään ei ole mitään tarkoitusta, ei hän jaksa
+panna siihen mitään merkitystä. Ei sitä suurta isänmaata, ellei samalla
+saa keskittää rakkauttaan johonkin erityiseen kolkkaan siitä--tähän,
+juuri tähän! Pian hän suorittaa papintutkinnon, voi ehkä päästä tänne
+apulaiseksi. Pappina hän voi vaikuttaa enemmän kuin missään muussa
+toimessa. Mutta ei tavallisena leipäpappina eikä ahdasmielisenä
+pietistinä, vaan valistuneena, kaikkea hyvää harrastavana--mitä kaikkea
+he tekisivätkään kansan hyväksi, he _yhdessä_, sillä yksin hän ei voisi
+mitään milloinkaan saada aikaan...
+
+Jos hän nyt tulisi tuolta, jos olisi nähnyt minun tänne menevän, olisi
+lähtenyt minua etsimään! Astuisi tietä, sanoisi minulle, itsestään,
+kysymättäni:--»Tule, mennään!»--Minne?--»Kokkomäelle, istutaan siellä
+ja katsotaan sieltä!»--Turha toivo!
+
+Yht'äkkiä näki Antero Kaarinan edessään ilmielävänä, hänen silmäinsä,
+tummain ja syväin ja suurten, katsovan häntä Naimin selän takaa. Usein,
+kun hän tänään oli hakenut Naimia, oli hän nähnyt Kaarinan ja hänen
+silmäinsä aran, kysyvän ilmeen. Ääni oli heillä niin yhtäläinen, että
+oli vaikea toista toisestaan erottaa.
+
+Oli ollut kevytmielistä Laurin tanssittaa Naimia tässä kirkon edessä ja
+keikauttaa hänet ylös rappusille. Ja kuinka oli Robert voinut sanoa,
+ettei puhuminen siitä, ettei pitäisi juoda ja tapella, olisi meidän
+asia, vaan Helanderin! Mitä olivat Rajavaaran isäntä ja vanha emäntä
+mahtaneet ajatella siitä, että herrasväet, pappilaiset, itse rovasti,
+kulkevat kirkon ohi juhlan aattona patoja rämistellen?
+
+Kaksi niin erilaista maailmaa, kaksi kuin aivan eri kansaa! Mitä ne nuo
+toiset tietävät ja välittävät meidän innostuksestamme? Ja mitä tiedämme
+_me_ heidän tarpeistaan ja toiveistaan? Heidän oikeista tarpeistaan?
+Tienneekö Snellmankaan? Isävainaja oli heidät ymmärtänyt ja he hänet,
+siksi ne häntä niin rakastivat.
+
+Kaikki oli nyt toisenlaista kuin äsken... Tuo Laurikin--eikö hän vain
+kuvittele ja itseänsä petä.
+
+Ei, ei, minä en tahdo, minä en saa tällä tavalla ajatella ja epäillä ja
+repiä itseäni ja muita...!
+
+Hän kohosihe, ei tahtonut antaa itsensä mennä hajalleen, niinkuin niin
+monta kertaa ennen. Hän nousi ja lähti kulkemaan. Häntä väsytti, ja hän
+tahtoi etsiä jonkun pientareen tai ahon tai lämpöisen aidan
+nurkkauksen, jossa voisi levähtää. Hän tuli lähteneeksi maantietä
+sinnepäin, minne Helanderit olivat toisiltana menneet. Maantie kulki
+metsässä, ja hetken päästä erosi siitä kaitaisempi ajotie. Se vei
+nientä pitkin, kaitaista harjua, jonka kahden puolen järvi lainehti.
+Sieltä tuli talo vastaan. Nyt hän huomasi, että se oli Honkaniemi,
+jonka hän oli nähnyt tullessaan järveltä ja jossa soutaja oli sanonut
+Helanderin asuvan. Se oli kuulema ollut hänen isänsä ja äitinsä
+ensimmäinen koti heidän nuorina ollessaan, ennenkuin muuttivat
+Korpivaaraan. Mutta silloinhan se oli hänen syntymäpaikkansa.
+
+Talo oli tasaisella kentällä. Päärakennus ja aitat ja talli ja navetta
+sulkivat sen neljältä taholta, niin ettei jäänyt kuin portin aukko
+tielle päin. Siellä jo valvottiin, ja pihalla näkyi liikkuvan
+harmaapukuisia naisia niinkuin nunnia, joista hän erään tunsi
+Rajavaaran vanhaksi emännäksi. Talo oli kuin suljettu ja eristetty
+paikka, niinkuin häneltä kielletty. Ja siellä oli hänen äitinsä häntä
+kannellut, häntä rappusilla kainaloista seisottanut.
+
+Hän tunsi silmäinsä hämärtävän, ryhdistihe ja jatkoi kävelyään niemen
+kärkeen päin. Tuli hiekkaiselle rannalle, jossa oli pitkiä suippeita
+kirkkoveneitä valkamassa. Hän heittihe uimaan ja panihe uituaan maata
+muutaman veneen kokkaan, johon yhä ylenevä aurinko häntä suloisesti
+lämmitti. Ollapa siellä meren saaristossa, lämpimällä kalliolla,
+soutamassa, kalastamassa, purjehtimassa, aina ulappa edessä, ainakin
+jostain salmesta siintäen, aava ääretön ulappa! Miksi hän oli
+tullutkaan tänne? Jos lähtisi pois sinne heti ystäväinsä, herttaisten,
+aina iloisten ja reippaiden kalastajiensa luo!--Mitä hän oikeastaan
+täällä tekee, täältä hakee?--Sisartaan?--Niin!--Niinkö? Omituista, että
+minä olen täällä syntynyt ja makaan nyt tässä, kenenkään minusta
+tietämättä, kenenkään minusta välittämättä--nyt enemmän kuin ennenkään
+--orpopojasta.
+
+Hän nukahti, hattu silmillä, ja heräsi siihen, että hänen
+läheisyydessään haasteltiin. Nostaen päätään laidan yli, mutta antaen
+sen taas vaipua takaisin näki hän kaksi miestä pesemässä silmiään
+rannassa. Toisen oli hän ehtinyt tuntea Rajavaaran isännäksi, toinen
+oli vanha harmaatukkainen pystynenäinen mies.
+
+--No, olisipa pitänyt minunkin olla tuota kummaa näkemässä, puhui vanha
+mies vilkkaasti ja tiukasti. Ettäkö ihan rummuilla ja padoilla
+päristettiin? Ja kirkon ohi?--Ja itse Rimpiläinen etunenässä?
+
+--Niin oli!
+
+--Ei siinä itseänsä pääpirua näkynyt?
+
+--Ei häntä meidän silmä havainnut, miten olisi tarkempi näkijä mahtanut
+nähdä. Mutta se helvetin lieska kirkon takaa se kyllä nähtiin mekin.
+
+Miehet olivat hetken aikaa vaiti silmiä hangatessaan.
+
+--Oli huudettu ja hurrattu...
+
+--Mitähän varten nuo huusi ja hurrasi?--annapa sitä suopaasi vähän--
+
+--Taitaa olla niillä aina tapa semmoinen koolatessaan vieraiden kanssa.
+Kuului olleen kaukamatkaisia vieraita, tiesi pastori kertoa--se Kuopion
+koulunrehtorikin.
+
+--Ähäh, vai se täällä, vilosohvi! Joka ei usko Jumalaankaan. Nyt minä
+hänet haastatan!
+
+--Hyvinköpä monet ne nykyajan herroista uskonevat Jumalaan.--Oli siellä
+ollut se Kajaanin tohtorikin.
+
+--Sekö Loru-Lönruutti, vai oli sekin!
+
+--Niille keskellä yötä huudettiin ja pyssyillä ammuttiin, niin että
+tänne asti kuului.
+
+--Sitä täällä mitä Helsingissäkin. Se piru miehillään samat työt
+teetättää ympäri maata, täällä niinkuin sielläkin.
+
+--Siin' oli yhdessä joukossa se Haakmanni-vainaan poikakin, josta
+puhuin.
+
+--On se nähty ennenkin, että heränneitten lapsista suurimmat maailman
+ystävät tulevat. Mutta ei tuota tätä osaa niin moittiakaan, kun jäi
+lapsena vanhemmistaan.
+
+--Että Herra niin omansa hylkää!
+
+--Tuopi välistä tuhlaajapoikana takaisinkin. Samassa he huomasivat
+Anteron veneessä, katselivat kaukaa, tulematta luo.
+
+--Kukapa siinä tuossa veneessä makaa?
+
+--Antaapa hänen olla mikä lienee humalainen ... herra näkyy olevan ...
+tottapahan selviää.
+
+Antero ei saanut ilmaistuksi itseään, ei saanut noustuksi ja
+sanotuksi...
+
+Silloin kuului kolmas ääni vähän loitompaa, Helanderin, kutsuen isäntiä
+eineelle.
+
+Leikillisesti ja samalla hellästi kuului vanhan miehen ääni sanovan:
+
+--Vai syömään! Mutta millähän sinäkin, köyhä kappalainen, kaiken mieron
+ruokit?
+
+--Aina sitä meiltäkin toki Paavo Ruotsalaiselle riittää.
+
+Hän oli siis saanut tuomionsa itseltään Ukko-Paavolta, siltä suurelta
+apostolilta!
+
+Mutta mitä pahaa hän oli heille tehnyt? Millä oikeudella he puhuivat
+hänestä sillä tavalla? Ja Snellmanista ja Lönnrotista? Ja tarvitsiko
+heidän kohta luulla, että se, joka siinä lepäsi, oli humalassa! Heissä
+oli ylpeyttä ja ahdasmielisyyttä ja itserakkautta. Tuhlaajapoika! Ei
+hän semmoisena ainakaan tänne koskaan palaa! He luulevat kai olevansa
+kaikkia muita paremmat.
+
+Antero oli saanut takaisin varmuutensa ja uskon itseensä ja lähti uhka
+mielessä pappilaan.
+
+
+
+
+12.
+
+
+Oli ainakin juhlallista kirkkoon-lähtö Kontolan pappilassa
+sunnuntaiaamuna, mutta eritoten niinä pyhinä, jolloin rovasti itse
+saarnasi. Kaikki kotiväki ja vieraat tiesivät rikkovansa talon hyviä
+tapoja vastaan, jos eivät olleet saapuvilla aamiaispöydässä, tuolien
+takana seisomassa, odottamassa rovastia, joka saapui siihen täysissä
+tamineissaan, totisena ja vakavana, asettuen tuolinsa taa, pannen
+kätensä ristiin ja lukien ruokaluvun, joka vain näin sunnuntaisin
+luettiin. Hän oli kuin muuttunut, ei näyttänyt olevan sama mies, mikä
+eilen kokkomäellä, ei puhunut monta sanaa ja painoi saman leiman
+muihinkin, jotka virkkoivat virkettavansa tavallista matalammalla
+äänellä. Keskustelu rajoittui nytkin kysymyksiin siitä, kuinka vieraat
+olivat nukkuneet, että ilma oli muuttunut hiukan kylmemmäksi--saako
+luvan olla lisää maitoa?--Eilisistä tapahtumista kokkomäellä ei puhuttu
+sanaakaan, oli niinkuin ei niitä olisi ollutkaan. Snellman sanoi vain
+silloin tällöin jonkun kohteliaisuuden professorskalle, joka istui
+häntä vastapäätä, Lönnrot kiitti ruustinnaa erinomaisesta yösijastaan
+ja mainiosta aamukahvista. Professori, jolla oli yllään valkoinen
+kaulahuivi ja hienoin verkatakkinsa, oli niinkuin olisi ollut lähdössä
+johonkin ylen tärkeään viralliseen toimeen.
+
+--Niin, ehkä sitten nousemme ja lähdemme kirkkoon, virkkoi rovasti ja
+poistui pöydästä yhtä juhlallisesti kuin oli siihen äsken tullut.
+
+Hetken päästä kokoonnuttiin rappujen eteen, ja niinkuin eilenkin
+asettui rovasti nytkin saattueen etunenään, johon pihalta ja matkan
+varrelta liittyi odottavaa kansaa.
+
+--Missä Hanna on? kuului ruustinna kysyvän. Eikö hän tulekaan, vaikka
+pappa saarnaa?--Mutta ei kukaan tiennyt, minne Hanna oli kadonnut.
+
+Niin pian kuin tien käänteessä tapuli tuli näkyviin, nähtiin luukussa
+vartioivan kellonsoittajan pään katoavan ja samassa alkoi toinen
+kelloista, papin kello, heilua ja soida. Kirkon portilla erosivat
+naiset saattueesta; herrat seurasivat rovastia sakastin kautta
+kirkkoon.
+
+Heidän sakastin rappusia lähestyessään kiersi kirkon päitse esiin
+toinen saattue, sankka parvi heränneitä Helanderin ja Ukko-Paavon
+perässä. Satuttiin yhteen sakastin rappujen edessä, ja Helander ja
+Paavo jäivät siihen seisomaan antaakseen rovastille tietä. Mutta
+rovasti teki puoleksi pilkallisen kumarruksen ja kädenliikkeen,
+pyytääkseen Paavoa astumaan edellä.
+
+--Herra rovasti menee vaan edeltä, sanoi Paavo.
+
+--Kunnia sille, jolle kunnia tulee--piispa ensin ja sitten vasta
+rovasti.
+
+Leikiksi lyöden virkkoi Paavo:
+
+--Ja kun vielä kahden hiippakunnan piispa! ja meni edeltä sakastiin.
+
+--Mikä hävyttömyys! sanoi professori, silmät päähän pysähtyen.
+
+--Semmoisia ne on!
+
+--Se nyt ei ole minun asiani, mutta ... kuului hän puhuvan rovastille
+rappusia noustessa.
+
+Snellman ja Lönnrot ja muut herrat seurasivat mukana sakastiin, mutta
+Antero kiersi kirkon ympäri ja pistihe miesten ovesta sisään.
+
+Pappilan naisväki tuli samassa vastapäisestä ovesta, ja he asettuivat
+»omaan penkkiinsä», »herrain penkkiin» käytävän risteyksessä vastapäätä
+saarnastuolia, mistä heidän täytyi karkoittaa siihen tunkeutuneita
+talonpoikaisvaimoja. Kohta heidän jälestään tuli samaa käytävää herrain
+penkin ohitse Helanderin Maria ja Hanna ja eräs kolmas, Karoliina,
+Anteron sisar, jonka tulon hän oli kokonaan unohtanut. Ruustinna teki
+heille merkkejä, että tulisivat heidän penkkiinsä. Mutta he menivät ohi
+ja istuutuivat takana olevan penkin suuhun, jossa muutamat
+körttipukuiset vaimot heti tekivät heille tilaa. Vastapäätä
+pappilaisten penkkiä istui miesten puolella joukko heränneitä miehiä,
+ja siihen asettui, sakastista kuorin ja suuren käytävän kautta tullen,
+Paavokin Rajavaaralaisen viereen. Hänen tullessaan kuiskahteli ja
+kuhahteli kirkossa, ja siellä täällä kohosi ja kurkottautui päitä häntä
+katsomaan. Sakastin ovensuussa oli erillään muista penkki, johon suntio
+sen ovea avaten saattoi Snellmanin, Lönnrotin, professorin, pappilan
+nuoret herrat ja joitain muita Anterolle tuntemattomia herroja. Virren
+veisattua asettuivat papit alttarille messupaidoissaan. Rovasti oli
+kerrassaan komea tässä puvussa ja teki siinä mahtavan vaikutuksen, kuin
+minkä kirkkoruhtinaan, jonka rinnalla Helander painui pieneksi ja
+vähäpätöiseksi, miltei naurettavaksi pörröisine tukkineen ja
+silmälaseineen. Rovastilla oli mainio, sulava messuääni, kuulu koko
+hiippakunnassa, ja pappeinkokouksissa ja piispantarkastuksissa pantiin
+hänet aina alttaripalvelusta toimittamaan. Mutta niin pian kuin hän
+nousi saarnastuoliin puhumaan, oli niinkuin olisi hänen varmuutensa ja
+mahtavuutensa kadonnut. Hänen puhetapansa oli muuttunut teennäiseksi
+saarnan nuotiksi eikä hänen sanoissaan ollut mitään merkittävämpää
+sisältöä. Hän luki saarnansa aina tuon tuostakin paperiinsa katsahtaen;
+aatteet olivat vanhoja ja mehuttomia eivätkä vaikuttaneet. Kului pitkät
+hetket, ettei Antero kuunnellut eikä seurannut, niinkuin oli päättänyt
+tehdä, vaan tapasi itsensä tarkastamassa kirkkoa ja kansaa. Ihmisiä
+tuli ja meni, koiria juoksenteli, välistä haukahdellenkin, käytäviä
+pitkin ulos ja sisään, lapset huusivat, ja Anteron penkissä keskusteli
+kaksi miestä puoliääneen kalansaaliista:
+
+--Käytänkö teillä viime viikolla nuotalla?--Elähän vai saatiin
+veneellinen lahnoja!--Ei ollut meillä kuoreen kudusta.--Joko teillä on
+ajettu sonnat pellolle?
+
+Vasta sitten, kun rovasti oli päässyt jotenkuten tekstistä erilleen ja
+ryhtynyt puhumaan mieliaineestaan, saivat hänen sanansa jotain sisältöä:
+
+--Ja mitä teille jumalansana opettaa teidän ulkonaiseenkin elämäänne
+nähden, jonka tulisi olla kuva teidän sisällisestä elämästänne? Eikö se
+opeta, että teidän myöskin ulkonaisesti tulee siveällä ja sievällä
+käytöksellä ja puhtaudella sekä sanoissa että töissä osoittaa olevanne
+Jumalan lapsia? Sen opetuksen antaa meille pyhä raamattu esimerkillä
+useista pyhistä miehistä ja siveistä naisista. Mutta kuinka te teette,
+sanankuulijani, kuinka menettelette? Pesemättömin kasvoin, pörröisin
+tukin ja likaisin, haisevin vaattein rohkenette te tulla yksin Herran
+huoneeseen, jopa Hänen armopöytänsäkin ääreen. Kuinka te esiinnytte,
+ette vain omassa keskuudessanne, vaan kinkereillä, pappilassa, jopa
+kirkossakin: sylette, meluatte ja kaikenkaltaista ulkonaista
+saastaisuutta harjoitatte, niinkuin tänäkin päivänä olemme nähneet ja
+kuulleet, vaikka siitä teille alinomaa on puhuttu ja saarnattu ja
+parempain ihmisten esimerkillä neuvottu.
+
+Ja siitä johtui rovasti moittimaan heidän muitakin heikkouksiaan:
+laiskuutta, saamattomuutta, ymmärtämättömyyttä ja siitä seuraavaa
+köyhyyttä ja kurjuutta. Eivät ota eivätkä tahdokaan missään asiassa
+ottaa esimerkkiä niistä, jotka tietävät ja ymmärtävät asiat paremmin
+kuin he.
+
+--Kohta alkaa Rimpiläinen soistaan saarnata, kuuli Antero äänen
+takanaan sanovan niin kovaa, että useista penkeistä kääntyi päitä
+sinnepäin.
+
+Ja niin tapahtuikin. Ottaen esimerkiksi Mooseksen, joka Israelin
+lapsille oli neuvonut tien ei ainoastaan Jumalan tykö, vaan opastanut
+heitä myöskin heidän maallisissa asioissaan: kuinka heidän tuli
+karjaansa hoitaa ja elukoitansa ruokkia ja kuinka mannansa kerätä, hän
+tahtoi vain sanoa, että jos kuulisitte niitä ja ottaisitte neuvoa
+niiltä, jotka ovat teidän johtajiksenne täällä erämaassa kirkolta ja
+esivallalta asetetut, jos edes ottaisitte kuulevaan korvaan, mitä olen
+teille puhunut taloutenne asioista ja maittenne viljelemisestä, jos sen
+sijaan, että haaskaatte ja hakkaatte ja poltatte, istuttaisitte ja
+ojittaisitte, niin te kyllä siten paremmin kuin omin päinne
+maallisenkin paratiisin löytäisitte näillä Suomenkin karuilla
+kankailla, sillä ei olisi se täällä vaikeampaa kuin monessa muussakaan
+maassa, esimerkiksi maassa, jota Hollanniksi sanotaan, jossa ihmiset
+yhteisin voimin ovat vetelän veden pohjastakin itselleen ihanan maan
+ojittaneet. Olkoon se tällä erällä tästä asiasta tarpeeksi sanottu.
+
+--Aina on palo parempi kuin suosarka, kuuli Antero taas takaansa.
+
+--Kaskeaisi se Rimpiläinenkin, kun vain olisi kaskimaita, vastasi
+toinen ja kysyi samassa:--Joko teillä on otrapalo rovittu?--josta
+sitten jatkui keskustelua, rovastin jo palattua käsikirjoitukseensa ja
+alettua taas saarnata jumalansanaa.
+
+Antero oli huomannut, että Ukko-Paavo ja Rajalainen tuon tuostakin
+vaihtoivat merkitseviä katseita ja milloin oikaisivat vartaloitaan,
+milloin painautuivat penkkiin ikäänkuin ilmaistakseen: kaikkea häntä
+kuuleekin kirkossa saarnattavan.
+
+Kun rovasti oli lopettanut saarnansa ja päässyt rukouksiin, kasvoi taas
+hänen ryhtinsä, ja hän suoritti saarnan loppumenot samalla ponnella
+kuin alttaritoimituksenkin.
+
+Hänen astuttuaan alas lähti osa kirkossa-olijoista ulos, ja Antero
+seurasi mukana. Ovella hän kuuli heränneen miehen virkkavan toiselle:
+
+--Se oli sitä hänen armojärjestystään se, mutta vieneeköhän se ketään
+taivaaseen.
+
+Kirkkomäellä tapasi Antero ruustinnan, professorskan ja Aneten.
+Ruustinna lähti aina kirkosta rovastin saarnan jälkeen. Heitä seurasi
+joukko vaimoja ja tyttöjä ihmetellen heidän hienoja vaatteitaan.
+Erittäinkin Aneten sininen musliinihame heidän uteliaisuuttaan
+kiinnitti, ja he kurkottautuivat sitä hypistelevin sormin
+koskettelemaan.
+
+--Mitä piditte saarnasta? kysyi ruustinna Anterolta.
+
+--Ei pappa minusta nyt oikein hyvin onnistunut, vastasi Kaarina.
+
+--Miksei? Mitä tarkoitat?
+
+--Sitä minä vaan ihmettelen, virkkoi professorska, että vaikka lanko
+tästä samasta asiasta on puhunut niin kauan kuin minä muistan, niin ei
+se ole hänen sanankuulijoihinsa tehnyt sen suurempaa vaikutusta. On
+niinkuin hän kaiken aikaa olisi puhunut metsän puille--aina se sama
+tuleminen ja meneminen--ja kuinka ne sylkevät ja rykivät--ja--etten
+sanoisi pahempaa.
+
+--Olaita et saa syyttää. Mitä hän voi, kun--se on kaikki Helanderin ja
+niiden muiden pietistien syy. Kun opetetaan, ettei ole mitään väliä
+sillä, olipa ihminen ulkonaisesti millainen tahansa, että päinvastoin
+kuta suuremmat rikkaläjät kynnyksen edessä, sitä puhtaampaa on silloin
+muka sisässä tehty, ja päinvastoin. Se on muka merkki pyhyydestä se
+ulkonainen epäsiisteys. Se on sen Helanderin oppia, sitä hän kuului
+viime sunnuntainakin saarnanneen.
+
+--Ei hän nyt aivan sitä...
+
+--Mitäs sitten?
+
+--Hän tarkoitti, että ulkonainen siisteys usein voi olla merkki siitä,
+ettei ole kyllin puhdasta sisällä.
+
+--Mistä sinä, Kaarina, sen tiedät, mitä hän tarkoitti.
+
+--Hanna...
+
+--Niin, Hanna,--kuinka hän voi tehdä, niinkuin teki tänään? Mitä
+ihmiset siitä ajattelevat?
+
+--Ei se nyt mitään, hän oli kai mennyt tapaamaan Karoliinaa ja sillä
+tavalla joutunut sinne.
+
+--Mutta miksei hän silti olisi voinut tulla Karoliinan kanssa?
+
+--Meidän olisi pitänyt jäädä vielä kirkkoon kuulemaan Helanderia...
+
+--En minä jaksa enkä viitsi--kyllä minä sen kaiken jo tiedän, sanoi
+ruustinna.
+
+--Ei, mutta katso tuota! Se on liiaksi, liiaksi hullunkurista!--
+huudahti professorska osoittaen kirkosta tulevaa ryhmää, äitiä
+tyttärineen, jotka kaikki suurimmasta pienimpään olivat puetut
+körtteihin ja ruojukenkiin.
+
+--Kuule, ei sinun pidä nauraa niin, että ne huomaavat.
+
+--Se on kuitenkin kovin hullunkurista!
+
+--Ei se minua naurata, se on niin kovin surullista!
+
+--Ajattele, jos Hannakin--
+
+--Mitä sinä puhut?
+
+--Minä vain lasken leikkiä--
+
+Maantiellä, heidän astuessaan ulos hautausmaan portista, tuli heitä
+vastaan Naimi.
+
+--Eikö posti vielä tullut? kysyi ruustinna.
+
+--Ei, vastasi Naimi, en ymmärrä, missä se viipyy.
+
+--Sinäkö nyt postia hoidat? hymähti professorska. Mutta samalla
+kuuluikin aisakellon ääni sillalta päin, ja Naimi pyörähti takaisin
+pappilaan ruustinnan kanssa.
+
+--Kyllä minä otan vastaan postin, sanoi ruustinna.
+
+--Ei, ei, kyllä minä...
+
+Kaarina ja Anette katsahtivat Naimin jälkeen ja hymähtivät
+merkitsevästi.
+
+--Mennään lukemaan hautakirjoituksia, ehdotti professorska, ne ovat
+välistä niin mahdottoman hullunkurisia!
+
+Siinä oli yht'äkkiä Lauri heidän edessään ja liittyi Aneten seuraan,
+välttäen Anteron silmiä. Hän tarjosi kukan Anetelle ja Anette kiinnitti
+sen hymyillen vyötäisiinsä. Kaarina jäi kulkemaan Anteron kanssa. He
+puhelivat jotain, mutta Antero ei saanut mielestään kysymystä, mitä
+varten Naimi oli mennyt ja mitä varten tytöt olivat hymähtäneet hänen
+jälkeensä.
+
+Kun Antero taas tuli kirkkoon, ihmetytti häntä, että kaikki siellä oli
+kuin muuttunut. Penkit olivat täynnä, kirkossa vallitsi täydellinen
+hiljaisuus, ja kaikkien huomio oli kiintynyt saarnastuoliin, jonne
+Helander juuri oli noussut.
+
+Saarnastuolista hän teki kokonaan toisen vaikutuksen kuin äsken
+alttarilta rovastin rinnalla. Hänen selkänsä oli oiennut, hänen päänsä
+oli noussut pystyyn, hän oli varma ja itsetietoinen liikkeissään
+avatessaan kirjoja ja ne sulkiessaan ja tekstit ja rukoukset luettuaan
+ne pois pannessaan. Pysty tukkatöyhtö, jota hän silloin tällöin
+kädellään kohenteli, oli kuin kypärän töyhtö. Ääni, vaikkei ollutkaan
+suuri ja voimakas, tunki kirkon kaukaisimpaankin kolkkaan. Hän puhui
+vapaasti, papereihin katsomatta, ja ääntä seurasi katse, näyttäen
+tunkevan yhtä kauas kuin sekin, sattuvan kaikkiin yhtä haavaa, nauliten
+paikoilleen ja hereillä pitäen jokaisen kuulijan,--ja sattuen samalla
+häneenkin, Anteroon, niinkuin hänestä näytti,--ja tarkoittaen sanat
+erityisesti juuri kuin häntä, niinkuin hänestä tuntui. Ja kohta alussa
+oli hänen äänessään ja olennossaan jotain samalla torjuvaa ja
+hyökkäävää, niinkuin hän olisi ollut piiritetyssä tornissa ja heittänyt
+sieltä haavoittavia nuolia häntä saartavaan joukkoon, niinkuin ei olisi
+hänellä ollut ainoatakaan ystävää, ei ainoatakaan myötätuntoista
+kuulijaa.
+
+Hän luki ensin päivän tekstin, luki sen hitaasti ja pannen painoa joka
+sanalle, niinkuin olisi niissä ollut erityinen nykyhetken merkitys:
+
+--»Huutavaisen ääni on korvessa: valmistakaat Herran tietä, tehkäät
+tasaiset polut erämaassa meidän Jumalallemme. Kaikki laaksot pitää
+koroitettaman ja kaikki vuoret ja kukkulat pitää alennettaman, ja mitä
+on tasoittamatonta, pitää tasattaman ja koliat silitettämän. Sillä
+Herran kunnia ilmoitetaan ja kaikki liha on ynnä näkevä Herran suun
+puhuvan. Ääni sanoo: saarnaa! Ja hän sanoi: mitästä minun pitää
+saarnaaman?--Kaikki liha on ruoho ja kaikki hänen hyvyytensä niinkuin
+kedon kukkanen. Ruoho kuivuu pois, ja kukkanen lakastuu, mutta meidän
+Jumalamme sana pysyy iankaikkisesti.»
+
+Sitten hän alkoi vähän lomaa pitäen:
+
+--Huutavan ääni sanoo siis: saarnaa! Ja ääni kysyy: mitä pitää minun
+saarnaaman? Mitä erittäin tänä päivänä?
+
+Hän piti taas hetken lomaa ja vastasi sitten kysymykseensä:
+
+--Ilosta ja riemusta pitää minun saarnaaman.--Niinkö? kysytte
+kummastellen. Niin juuri! vastaan minä.--Mutta ei siitä ilosta ja
+riemusta, joka on Jumalan mielen mukaan ja joka taivaassa autuaita
+odottaa heidän palkkanansa siitä, miten heitä täällä maan päällä on
+pilkattu ja kiusattu ja vainottu, eikä siitäkään, minkä syntinen
+ihminen tuntee saadessaan jo täällä maan päällä osoituksia Jumalan
+armosta--ei niistä tällä kertaa, vaan niistä iloista ja riemuista,
+jotka ovat pimeyden ruhtinaan mielen mukaiset ja joita suruton maailma
+itse itselleen joka päivä valmistaa täksi tämänaikaiseksi iloksensa,
+maalliseksi paratiisikseen. Niistä pitää minun tänä päivänä puhuman, ja
+siihen tehtävääni pyydän Sinulta, oo Herra Jumala, rakas taivaallinen
+Isä, voimaa ja vahvistusta Sinun omalla opettamalla rukouksellasi...
+Isä meidän, joka olet taivaassa...
+
+Ei kuulunut hiiskaustakaan kirkosta, ei ainoatakaan päätä kääntynyt
+pois papin kasvoista, ja kun hän polvistui äänetönnä lukemaan isämeidän
+rukousta, kaatuivat penkkien täydet kuin pyyhkäistyinä yhteiseen,
+hiljaiseen rukoukseen.
+
+Kun hän taas seisoi suorana saarnastuolissa, oli hän tarttunut kahdella
+kädellä kiinni sen laitaan niinkuin tukea hakien. Hän alkoi tyynesti ja
+kuin hilliten itseään, mutta kiihtyi ja vilkastui vähitellen ja ääni
+sai yhä enemmän paatosta, vaihtuen väliin pilkalliseksi. Antero huomasi
+heti, mihin hän tahtoi tulla ja että saarnan kärki oli tähdätty
+pappilaisia vastaan.
+
+--Niin, puhukaamme siis ilosta ja riemusta, sillä eihän nykyaikana enää
+kuule muusta kuin niistä puhuttavan, ei muusta kuin juhlista,
+tansseista, huvituksista ja juomingeista. Vai missä kuulee nyt
+luettavan tai veisattavan tai Jumalan sanaa harjoitettavan; Ei muualla
+kuin täällä erämaan matalimmissa majoissa. Oppineet ja etevät ja maan
+mahtavat ja viisaat eivät meille siinä asiassa suinkaan mitään
+esimerkkiä anna. He päinvastoin antavat meille esimerkkiä juuri siitä,
+miten me oikein voisimme maallisella turhuudella mielemme täyttää.
+Pääkaupungista ja yliopistosta, valon ja valistuksen lähteestä, leviää
+tänne meihin epäusko, turmelus ja kevytmielisyys, leviää kaikkeen
+maahan ja kaikkeen kansaan. Ja että maailman villitsijä saisi ihmiset
+tähän menoonsa oikein mieltymään, että saisi sokaistuksi silmät ja
+omattunnot vaiennetuiksi, tekee hän, niinkuin hänen tapansa aina on
+ollut: pukeutuu kauniiksi ja viehättäväksi, sanoo tuon kaiken hyvän
+olevan, uskottelee sen muka tapahtuvan jalojen tarkoitusten
+saavuttamiseksi, aatteiden ja ihanteiden tähden, maan ja kansan
+»pelastukseksi». Kuulisittepa te, jotka täällä erämaassa pimeydessä
+elätte, mitä hyvää huolta teistä pidetään, kuinka teille lähetetään
+sanansaattajia kertomaan siitä, mitenkä teidän on »uudesti synnyttävä»
+--ei katumuksen ja kilvoittelun kautta, vaan muka kaikenkaltaisten
+ylevien aatteiden kautta, jotka juomingeissa syntyvät ja joita juhlissa
+ja tansseissa julistetaan. Minä olen kuullut sen, ja minä tiedän sen.
+Mutta mitä he opettavat sitten meille? Että ihmisjärki on ylinnä
+kaiken, ja että kun järki ei voi Jumalaa käsittää, niin ei Jumalaa siis
+olekaan. Entä raamattu? Mutta kun raamattu ei olekaan Jumalan
+kirjoittama, vaan ihmisten, kun ei se ole muuta kuin satua, tarinaa,
+vanhaa runoa, niinkuin Kalevalat ja sen semmoiset, joita he meille
+raamatun ja pyhien virsien sijaan tyrkyttävät! Eihän se ole muuta kuin
+yhteen koottua Israelin kansan maallista viisautta, ei muuta kuin sen
+siveellinen lakikirja, niinkuin muka Sananlaskut ja sen semmoiset. Ja
+että Kristus, jos häntä lienee ollutkaan ja jos hän ei ollut vain
+petturi, oli vain tavallinen ihminen eikä meidän jumalallinen
+Vapahtajamme ja Jumalanpoika. Vapahtahja--mitä me semmoisella, kun ei ole
+edes kuolematonta sielua, ei pelastuksen toivoa ja tarvetta, ei
+taivasta ja iankaikkista elämää! Te luulette, että minä liioittelen ja
+leikkiä lasken, mutta totta on joka sana, on omine silmineni oppineiden
+kirjoista lukemaani ja omine korvineni oppineiden ja filosofien suusta,
+professorien, jopa piispainkin suusta kuulemaani. »Eihän ole mihinkään
+koko kristinuskosta», sanoi minulle itselleni muuan piispa. »Mitä se on
+vaikuttanut?» sanoi hän. »Onko ihmiskunta parantunut, ovatko sodat
+ja kärsimykset loppuneet? Onko paha maailmasta kadonnut?»--
+Jumalankieltäjiä he ovat, sanon minä, puolipakanoita nuo ensimmäiset ja
+ylimmät Suomen kansan opettajista ja nuo korkeimmat Suomen kirkon
+kaitsijoista! Ja se, joka ei ole kieltäjä, hän on ainakin epäilijä tai
+välinpitämätön, jota eivät uskon asiat liikuta, joka ei koskaan ole
+tehnyt itselleen kysymystä: »Ah Herra, kuinka minä autuaaksi tulisin?»
+Vaikkeivät he julkisesti Jumalaa kielläkään, niin elävät he kuitenkin,
+niinkuin ei Jumalaa olisi, niinkuin ei olisi tuomaria, ei rankaisijaa,
+ei helvettiä--niinkuin eivät koskaan ajattelisi, että meidän kerran
+kuoleman pitää. Elävät, niinkuin joka päivä olisi viimeinen, mutta
+niinkuin ei viimeistä päivää kuitenkaan olisi.
+
+--Voi, voi, kuului huokauksia sieltä täältä.
+
+--Kun kirkon korkeimmat kaitsijat näin, niin mitä sitten voidaankaan
+toivoa, odottaa, vaatia sen pienemmiltä paimenilta! Kuinka voidaan
+toivoa, että he voisivat paremmin karjaansa kaitsea! Uskottomuus,
+välinpitämättömyys, velttous, jopa turmelus ja ilmeiset ulkonaiset
+helmasynnitkin: ahneus, ylellisyys, korttipeli, tanssi ovat merkkejä,
+mistä monet meidän pappimme tätä nykyä tutaan. Kaikkein parhaatkin ovat
+vain palkkapaimenia, jotka eivät ajattele, kuinka laumansa susien
+suusta pelastaisivat, vaan kuinka itse tästä karjasta parhaiten
+hyötyisivät. Eivät toki kieltäjiä ole, mutta sanan valoa, tietoa
+autuuden tiestä heillä ei ole. Ja senpätähden: kun siellä kanuunat
+kumahtelee ja torvet toitahtelee ilmaisten maailman lasten ilveitä,
+niin täällä pyssyt paukkaa, padat rämisee ja viulut vinkuu, ja niinkuin
+siellä mennään tanssivaatteissa, silkissä ja sametissa ja töyhdöissä ja
+höyhenissä kemuista kirkkoon ja kirkosta kemuihin ja yöllisiin
+juominkeihin, niin tehdään täälläkin.--Montako lienee teistäkään, jotka
+siinä istutte, ehtinyt silmänsä viime yönä ummistaa? Missä toimissa,
+missä aatteissa ja missä mielessä olette viettäneet yön yhtä
+kristikunnan suurinta juhlaa vastaan? Tansseissa taas, juomingeissa,
+soiton ja rähinän humussa, jopa tappelussa ja kenties
+verenvuodatuksessakin. Voi sitä huutoa ja melua, joka yökauden raikui
+rantoja pitkin, voi sitä helvetin loimoa, joka taivaalla punoitti! Ja
+itsensä kirkon naapurissa, itsensä Herran huoneen ympärillä ja
+läheisyydessä! Nämä lasit sen loimoa kuvastivat, nämä ikkunat
+tärähtivät ohikulkevain patain räminää ja vavahtelivat laukauksien
+pauketta. Vaan ettekö kuulleet kuolemattomien sielujenne hätähuutoja?
+Ettekö nähneet teitänne siinä tulessa, jonka itse olitte sytyttäneet?
+Ette kuulleet, sillä maailman humina ja omat ilohuutonne ja juopunut
+rähinänne lukitsivat korvanne! Mutta me näimme ja kuulimme sen, ja me
+kysyimme kukin itseltämme: joko on Herrankin huone piruilta piiritetty
+ja sitä vastaanko ja sitä valloittamaanko he ovat joukkonsa johtaneet?
+Joko ovat sen haltuunsa ottaneet ja tanssilavaksensa sen lattian
+laittaneet ne, jotka tätä ennen vain kirkonmäellä tanssivat ja
+temmeltivät? On todella ihme ja kumma ja todistus Herran
+pitkämielisyydestä, ettei Hän äärettömässä laupeudessaan ole vielä
+tahtonut teitä rankaisevalla kädellään koskettaa eikä teitä vielä
+vihassaan siihen paikkaanne naulita, niinkuin Lootin vaimon. Ja se on
+totista totta tämä, eikä ole siinä sanaakaan liikaa, sillä me olemme
+sen omin korvin kuulleet ja omin silmin nähneet. Mutta kun me sen
+kuulimme ja näimme, laulut, laukaukset, hoilotukset ja ilotulien
+loimon, niin murhe mursi mielemme ja itku tyrehytti äänemme, ja Herran
+virsi katkesi kurkkuumme.
+
+Kuului ensin yhä eneneviä nyyhkytyksiä naisten puolelta ja sitten
+huokauksia ja voikahduksia.
+
+--Tämäpä onkin eri puhetta tämä kuin taanoinen, kuuli Antero toisen
+niistä miehistä sanovan, jotka äsken olivat arvostelleet rovastin
+saarnaa, ja sitä seurasi pidätetty huokaus.
+
+Naimi tuli juuri kirkkoon, näkyi ovessa, pysähtyi, aikoi edetä, mutta
+lyykähti lähimmän penkin päähän. Sakastin ovessa oli seisonut Lauri,
+ikäänkuin uhmatakseen, kädet ristissä rinnan päällä, pihtipieltä vasten
+nojaten; hänkin siitä katosi, ja Helander jatkoi yhä kiihtyen:
+
+--Semmoista on elämä täällä! Tämmöistä on tämä kansa tässä Suomenmaassa
+kaikkialla, minne tuleekin, enkä minä nyt ole näyttänyt sille kuin
+muutaman puolen siitä itsestään, en vielä sen ahneutta, en sen
+haureutta, petollisuutta ja valheellisuutta. Se päivällä synneissään
+vaeltaa, ja yöllä se niissä nukkuu. Sitä tahdotaan nyt uuteen elämään
+herättää ja sen korvaan huudetaan: Nouse sinä, joka makaat! Uusi aamu
+koittaa sinulle! Tunne itsesi! Vaadi oikeuksiasi ja etujasi
+holhoojiltasi, kutsu heitä tilille ja riitele pois perintöosuutesi
+lukkojen takaa! Kun sen saat, olet pelastettu, kun sitä perintöäsi
+hyvin hoidat, et tule koskaan maan päältä katoamaan. Mutta minä sanon:
+--Tätä Suomen kansan herättämistä ja sivistämistä on aloitettu väärästä
+päästä! Sen kuorta vain tahdotaan kiilloittaa, mutta sisus jätetään
+rumaksi ja roskaiseksi. Meissä täytyy ennen kaikkea tapahtua sisällinen
+uudistus, kansan täytyy herätä, mutta ennen muuta herätä syntinsä
+tuntoon. Herätä hengellisesti ja siveellisesti. Sen täytyy pukeutua
+katumuksen säkkiin ja sirottaa päänsä päälle oman viheliäisyytensä ja
+vaivaisuutensa tuhkaa. Vasta sitten, kun me löydämme Jumalan
+vanhurskauden ja teemme hänen tahtonsa, kaikki muukin meille annetaan.
+Ilman sitä ovat tekomme turhat ja siemenemme kalliolle kylvetty.
+
+Väärästä päästä? Sisällinen uudistus? Mitä puhetta se on tuo? Mikseivät
+ne kaikki voisi käydä käsi kädessä?
+
+Olisiko totta, että tuo toinen on tärkeämpää? Mutta miksi niiden pitää
+olla ristiriidassa? Snellmanin aatteiden ja Lönnrotin työn ja sen
+kaiken, mitä se nyt tuossa saarnaa? Ja Anterosta oli niinkuin hän taas
+olisi saanut uuden aatteen, uuden näkökannan, niinkuin hänellä olisi
+ollut koko totuus ja kaikilla noilla, jotka toisiaan tuomitsivat ja
+itseään ylistivät, vain osa siitä.
+
+Mutta saarna läheni loppuaan. Helander oli kääntynyt uskolaistensa
+puoleen,--»niiden puoleen, joita Herra oli saanut luoksensa vetää ja
+joiden sydämiin hän oli sanansa siemenen kylvänyt, joiden silmät hän
+oli avannut näkemään ja korvat kuulemaan». Ja mitä varten hän oli
+mahtanut sen tehdä? Sitä varten varmaankin, että he huutaisivat, mitä
+näkevät, ja kuuluttaisivat, mitä kuulevat. Heidän on totuus
+tunnustettava ei ainoastaan niin, että oman viheliäisyytensä
+paljastavat eivätkä koeta himojensa ja halujensa päälle vetää niitä
+sovittavaa kiiltoa ja puolustaa niitä milloin milläkin hyvällä
+tarkoituksella, minkä piru heidän korvaansa kuiskaa, ei vaatettaa
+pahuutensa ryysyjä pyhyyden ja hyvyyden ulkokullaisella verkavaipalla,
+vaan myöskin niin, että _maailma_ sen kuulee ja tajuaa. »Sitä elkää
+peljätkö, jos maailma teitä siitä vieroo ja vainoo, sillä se tapahtuu
+totuuden tähden, jota se ei siedä kuulla. Sillä kuka, minä kysyn, kuka
+totuutta julistaisi, ellei se, joka on sen omistanut? Kuka puhuisi,
+ellei se, joka tietää? Elkääkä jättäkö tätä työtä papeillenne ja
+joillekuille johtajillenne, vaan tehkää itse kukin kohdastanne työtä
+Herran viinamäessä. Pysykäämme maailmassa, ei niin, että itsemme siihen
+sekoitamme, vaan niin, että itsemme siitä erotamme. Ei maailmassa
+maailman kanssa, vaan maailmassa maailmaa vastaan, ei kaulakkain, ei
+käsikkäin, vaan sotien ja taistellen, aina sen väijyntää varoen ja aina
+valveilla ollen. Missäpä kauppiailla ja rahanvaihtajilla täytetyn
+Herran temppelin tavannemmekin, olkoon että omassa sydämessämme tai
+ulkonaisesti, niin tehkäämme puhdasta, niinkuin Herramme teki, ruoskaan
+tarttukaamme, pöydät kaatakaamme! Ja jos tapahtuisi taas, että maailma
+meitä kiusaa ja meille kaiken kauneutensa ja koreutensa palkinnoksi
+lupaa, niin sanokaamme, niinkuin sanoi Vapahtaja: Mene pois minusta,
+saatana!--Amen!»
+
+Antero tuli sakastiin juuri samassa, kun Helander astui sisään toisesta
+kirkon ovesta ja Snellman ja Lönnrot ja muut herrat toisesta. Helander
+ei katsonut ketään silmiin.
+
+Snellman meni hänen luokseen ja virkkoi:
+
+--Herra pastori, on aina mieluista kuulla miehen avonaisesti ja
+pelottomasti lausuvan julki vakaumuksensa, olipa sitten tai ei yhtä
+mieltä hänen kanssaan. Mutta--lisäsi hän sitten, kun Helander
+nähtävästi hiukan hämmästyen katsoi häntä silmiin--mutta usein
+tapahtuu, että sen, minkä entusiasmi rakentaa, sen repii fanatismi
+maahan.
+
+Helander ei osannut vastata siihen muuten kuin kömpelöllä kumarruksella
+Snellmanin kumarrukseen.
+
+Rovasti oli sakastin suuren kaapin edessä pukemassa ylleen messukaapua.
+Hän oli kalpea. Kun Helander tuli siihen ripustamaan kappaansa naulaan
+ja ottamaan hänkin messupukua, virkkoi rovasti häntä silmiin
+katsomatta:
+
+--Tuolla on mies noutamassa pappia sairaan luo. Toivon että voit lähteä
+heti.
+
+--Nyt hetikö?
+
+--Onko sinulla ehkä jotain, joka estää?
+
+--Ei minulla, mutta minä ajattelin, että kun on niin paljon kastettavia
+ja...
+
+--Minä kyllä pidän lopusta huolen ... ehkä minäkin sentään vielä
+johonkin kykenen ja kelpaan.
+
+--Sedän ei pidä pahastua--mutta minä en voinut sanoa muuta kuin mitä
+sanoin--totuuden.
+
+--Anteeksipyyntökö?
+
+--Ei suinkaan.
+
+--Vai niin, hyvä on. Hän odottaa tuolla.
+
+Ja rovasti käänsi hänelle selkänsä mennen suurella liikkeellä kirkkoon
+alttaritoimitusta pitämään.
+
+Helander meni sakastin ovella odottavan miehen luo.
+
+--Onko niin kova kiire, että kesken jumalanpalveluksen?
+
+--Eihän sillä toki niin, täytyyhän veneen muutakin väkeä odottaa.
+
+Helander meni ulos. Antero seurasi häntä sakastin rappusille. Siinä
+seisoivat Paavo ja Rajalainen.
+
+--Taisitpa saarnata virkaeron itsellesi, sanoi Paavo.
+
+--Täytyihän sanoa, mikä oli sydämellä.
+
+--Jopa joo, se pitää sanoa, mutta saanetko kuitenkaan näitä Kontolan
+suruttomia väkisin taivaaseen ajetuksi.
+
+Helander näytti hämmästyvän ja ikäänkuin pettyvän.
+
+Antero näki Naimin ja Kaarinan tulevan kirkon portista ja rientävän
+kiireesti pappilaan. Heidän astunnastaan ja liikkeistään hän päätti,
+että heidän mielensä oli kuohuksissa. Naimi näytti itkevän ja Kaarina
+häntä lohduttavan.
+
+Joku löi häntä olkapäälle--Lauri. Siinä olivat myöskin Robert ja Risto,
+
+--No, nyt saimme kuulla kunniamme, sanoi Lauri.
+
+--Fanaatikko! sanoi Risto, ylenkatseellisesti olkapäitään kohauttaen.
+
+--Ensi pyhänä saarnaan minä, ja silloin _he_ saavat kuulla kunniansa!
+huudahti Lauri.
+
+--Mutta oli siinä nyt kuitenkin jotain, uskalsi Antero.
+
+--Jotain? tarttui Robert hänelle oudolla kiihkolla.--Ei niin mitään! Se
+oli pelkkää nonsenssia alusta loppuun. »Aloitettu väärästä päästä!»
+Käydä Snellmanin aatteiden kimppuun, vieläpä kirkossa moukkain edessä,
+joilla tietysti ei voi olla mitään käsitystä siitä, mistä on kysymys,
+yhtä vähän kuin nähtävästi hänellä itselläänkään--typerätä! Pysyisi
+suutari lestissään--isän sijassa minä--! Mutta ei maksa vaivaa itseään
+sen tähden suututtaa.
+
+Silloin huomasi Antero sisarensa tulemassa ulos kirkosta ja riensi
+häntä vastaan.
+
+--Milloin sinä tulit? Minä näin sinut kirkossa.
+
+--Tulin eilen iltamyöhällä ja olin yötä Honkaniemessä.
+
+--Mikset tullut kohta pappilaan?
+
+--Te olitte kaikki kokolla.
+
+--Olisit tullut sinne.
+
+--Enhän minä.
+
+--Olit siis siellä jo tänä aamuna ... enkä minä mitään tiennyt, vaikka
+kuljin ihan ohitse.
+
+--Vai niin, no tule sitten nyt.
+
+--Nytkö? Mutta etkö sinä tule pappilaan?
+
+--Minä olen niin ujo sinne tulemaan, kun siellä on niin paljon niitä
+vieraitakin.
+
+He lähtivät Honkaniemeen päin, katselivat toisiaan uteliain, tutkivin
+silmin.
+
+--Vai sinäkö sitä nyt olet Karoliina?
+
+--Niin, ja sinä Antero--on aivan ihmeellistä sinua taas kerran vuosien
+perästä tavata--niin, onnea maisteriksi!
+
+--Sinä olet niin heikon ja vaivautuneen näköinen ... oletko ollut
+sairas?
+
+--En minä mitään--niin erittäin.
+
+He olivat toistensa ainoat omaiset ja tuntuivat kuitenkin vierailta ja
+kaukaisilta, ja Anteron ystävällisen innostuneella ja osaaottavalla
+äänellä sanotut sanat kaikuivat hänen omissakin korvissaan vierailta.
+Sisarensa koko olennosta ja ilmeestä hän näki heti, ettei tämä ollut
+onnellinen, ja hän tunsi ohimenevän säälin tunteen pulpahtavan
+rinnassaan. Mutta samalla hän koko ajan tässä hänen vieressään
+kävellessään tunsi jotain muuta eikä päässyt siitä erilleen: että hänen
+ehkä nyt täytyy mennä Honkaniemeen ja ehkä jäädä sinne päivälliselle
+eikä pääsekään pappilaan. He puhelivat kulkiessaan, hypähdellen asiasta
+toiseen: heidän enostaan Porvoossa, Anteron maisteriksi vihkimisestä...
+
+--Kun et sinä, Karoliina, tullut, vaikka minä sinua niin odotin.
+
+--No, johan nyt ... minäkö! Kuinkas nyt minä!--Hän sanoi sen niinkuin
+semmoisesta ei olisi voinut olla kysymystäkään.
+
+He puhuivat Anteron matkasta ja hänen käynnistään Rajavaaralla, mutta
+siinä sivussa koetti Antero keksiä keinoa, kuinka pääsisi seuraamasta
+Honkaniemeen saakka.
+
+--Huomasitko kirkossa Snellmanin ja Lönnrotin? sanoi hän yht'äkkiä.--
+Sinun pitäisi kuitenkin tulla pappilaan, niin saisit nähdä heidät, he
+matkustavat luultavasti jo tänä iltana. Minäkin näin heidät nyt ensi
+kerran.
+
+--Sinä tahdot tietysti olla heidän kanssaan ... minähän voin sitten
+illemmalla tulla sinua tapaamaan.
+
+Putosi kuin paino Anteron sydämeltä. Nyt olisi hän voinut
+sydämellisemmin ja luonnollisemmin kysellä sisarensa asioita, mutta
+oltiin jo Honkaniemen portilla.
+
+--Niin no, sinä tulet siis iltapäivällä pappilaan ... tule nyt pian...
+
+--Niin, kyllä minä...
+
+Antero kiiruhti pappilaan, jossa tytöt ja ruustinna istuivat verannalla
+odottamassa rovastia kirkosta. Ruustinnan silmät olivat itkettyneet.
+Hänelle oli juuri tehty selkoa Helanderin saarnasta.
+
+--Se on kauheata ... kuinka voi puhua noin...! Tämä on enemmän kuin
+koskaan ennen, ja me kun kuitenkin olemme heitä kaikella tavalla
+auttaneet...
+
+--Mutta ei kai mamma vaadi, että hänen _sentähden_ pitäisi olla
+lausumatta vakaumustaan? sanoi Hanna.
+
+--En suinkaan ... enhän minä sitä ... mutta että hän sillä tavalla ...
+sitä sinä et nyt mitenkään voi puolustaa, Hanna.--Ja että menee kesken
+pois ja jättää papan yksin!
+
+Antero ei saanut avatuksi suutaan sanoakseen, mitä hän siitä asiasta
+tiesi, sillä samassa tulivat Lönnrot ja Robert vinniltä ja professori
+omasta huoneestaan.
+
+--Jaa, jaa, sanoi Lönnrot hymähtäen ja ikäänkuin ruustinnaa
+lohduttaen,--jos ne vain nuo pietistit saisivat mielensä mukaan meitä
+helvetin tulessa kärventää...
+
+Kaikki sille nauroivat--ainakin koettivat, paitsi Hanna.
+
+Professori ei puhunut mitään, pudisti vain päätään ja piti huulensa
+pinnistettyinä.
+
+
+
+
+13.
+
+
+Päivällinen oli jäykkä ja painostava, vaikka rovasti koetti olla
+niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Kukaan ei tahtonut puhua mitään
+asiasta, joka kuitenkin oli pääsemässä kaikkien huulilta. Yht'äkkiä
+virkkoi kuitenkin professori, voimatta enää kauemmin pidättäytyä:
+
+--Minun mielestäni ei sinulla, lanko, ole muuta mahdollisuutta kuin
+ilmoittaa asiasta tuomiokapituliin. Tämä ei nyt ole muuta kuin kansan
+suoranaista kiihoittamista, sen yllyttämistä sekä kirkollisia että
+maallisia esimiehiään vastaan. Se on sitä paitsi subordinatsionirikos
+mitä raskainta laatua. Rovasti sanoi vain:
+
+--Jaa, jaa.
+
+--En luule, että sellaisella keinolla mitään voitettaisiin, Sanoi
+Snellman.
+
+--Ei, ei, sanoi rovasti nyt.
+
+--Niin, minä vain sanon--ja professori irroitti serviettinsä ja rutisti
+sen eteensä pöydälle--minä vain sanon, että jos sallit tämän jatkua, on
+kaikki auktoriteettisi mennyt tässä pitäjässä ja sinä saat hakea
+itsellesi toista pastoraattia.
+
+--Lanko ehkä liioittelee.
+
+Puhe päättyi siihen. Syötyä ja piippuun pantua kirkastui kuitenkin
+kirkastumistaan rovastin mieli, ja kun hän, vaihdettuaan virkakauhtanan
+mukavaan kotitakkiin, istuutui lehtimajaan, jonne samassa ilmaantui
+kahvitarjotin, niin puhaltui viimeinkin pilvi hänen otsaltaan. Lyöden
+ruustinnaa olkapäälle sanoi hän:
+
+--Ja nyt luulen minä, mamma, että olemme ansainneet emme ainoastaan
+kahvia, vaan myöskin lasin sinun hyvää punssiasi.
+
+Riemastuen rovastin mielenmuutoksesta huudahti ruustinna:
+
+--No sitä sinun pitää saamasi, rakas pappa! Ei todellakaan maksa vaivaa
+ottaa sitä asiaa sen raskaammin kuin ennenkään.
+
+--Missä Lönnrot on?
+
+--Hän meni jonnekin Robertin kanssa.
+
+--Entä lanko?
+
+--Hän vetäytyi huoneeseensa kirjettä kirjoittamaan.
+
+--Siinä istuivat lehtimajassa rovasti, Snellman ja nuoret.
+
+--Niinpä niin, onhan se kyllä vähän niin ja näin, että oma apulaiseni
+haukkuu minut helvettiin omasta saarnastuolistani, mutta kun ei hänellä
+liene gehennan avaimet hallussaan enemmän kuin elysiuminkaan, niin
+voinemme siis ainakin siihen nähden odottaa tapausten kehitystä yhtä
+rauhallisesti kuin tähänkin asti. Vai mitä arvelet, Snellman,
+tämänpäiväisestä saarnasta?
+
+--Kaikilla koskilla on kuohunsa, toisella äkäisempi kuin toisella.
+Mutta mitä asian ytimeen tulee, niin ei oikeastaan ole ollenkaan
+ihmeellistä, että tämä liike on niin levinnyt ja yhä leviää.
+Uskonnollinen lahkolaisuus ja fanatismi valtaa voimakkaammin kansoja,
+jotka syystä tai toisesta eivät muualta saa tyydytystä henkisille
+tarpeilleen. Anna kansalle tervettä tekemistä yhteiskunnallisella ja
+valtiollisella tai muilla ihanteellisilla aloilla, ja se on paraneva
+taudistaan.
+
+--Jaa, jaa!--No, mutta siinä hän nyt on! Ruotsalainen!--Minnekä te
+menette? Tulkaapa tänne!
+
+Ukko-Paavo, keppi kädessä ja kontti hartioilla, kulki juuri ohitse
+pappilan läpipihan. Hän pysähtyä töksähti äkisti eikä ollut
+ymmärtävinään, mistä ääni kuului.
+
+--Kuka siellä huutaa niin tämän pitäjän rovastin äänellä? Ääni kuuluu,
+muttei miestä näy!--ja hän aikoi jatkaa matkaansa.
+
+--Tulkaapa tänne vähän! Ei saa niin ylpeästi ohi ajaa!
+
+--Ka sieltäkö se!--Vaan jos en tulekaan, kun on noita punaisia riepuja
+tuossa kuivamassa. Mene tiedä, mihin helvetin pyykkiin minua
+houkuttelette.--Siinä oli joku tyttöjen punainen huivi koivun oksalla.
+
+--Kyllä Paavo uskaltaisi, vaikka olisi tämä itsensä helvetin portti.--
+Tulkaa nyt vaan--ottamaan ryyppy matkalle lähtiessä.
+
+--Vai ryyppy! No se! No, senhän tietää koko maailma, että Paavo rientää
+ryypyn luo niinkuin vasikka juomiselleen.
+
+Rovasti ojensi hänelle punssilasin jo lehtimajan ovella ja yhdellä
+kulauksella heitti Paavo sen kurkustaan alas.
+
+--Vielä toinen.
+
+--Vai vielä toinen? No, koska tahdot nähdä, millainen mies minä olen,
+niin tällainen minä olen--ja Paavo kaasi vielä toisenkin.
+
+--Istukaahan.
+
+--Ei ole aikaa, vene odottaa tuolla tuomarin niemessä.
+
+--Mitäs kuuluu muuten?
+
+--Mitäkö kuuluu? Kuulithan sen jo äsken tuolla kirkossa, mitä kuuluu.
+Sinulla on hyvä renki, joka näkyy tekevän työtä isäntänsäkin edestä.
+Vaan kuka se on tämä vieras?
+
+--Hän on rehtori Snellman Kuopiosta, semmoinen filosofian tohtori.
+
+--Vai oikein sen tohtori. Olen minä sen maistereita nähnyt ja
+puhutellutkin, mutta en sen tohtoreita. Vai tämä se nyt on se?
+
+--Jaa, Se minä nyt olen.
+
+--Ja sillä vilosohvillasiko sinä kuulut aikovan maailman parantaa?
+
+--Tiedättekö te sitten, mitä filosofia on?
+
+--Se on ihmisviisautta, vastasi Paavo nopeasti.
+
+--Aivan oikein, mutta onko se sitten paha se?
+
+--Osaakos vilosohvi sanoa, mistä se kaikki ihmisviisaus on maailmaan
+tullut?
+
+--Eiköhän se ole Jumalan lahja niinkuin kaikki muukin hyvä tässä
+maailmassa.
+
+--Vai Jumalan lahja!--Elä, elä, hyvä mies!--Sepä kun onkin perkeleen.
+
+--Vai niin on.
+
+--Ja kaikki, mikä sen päälle rakettu on, on rakettu sille perustukselle
+perkeleelle.
+
+--Ettekö te sitten ihmisviisautta missään asiassa käytä?
+
+--Piti kerran käyttääkseni, lähteä vieraalta maalta maallista onnea
+etsimään, vaan pystyyn nosti Jumala sen Puolan tien ja ajoi
+puolikuolleena kotiin takaisin pettua puremaan, kun minä vieraalle
+maalle vehnästä viljelemään.
+
+--Melkein niin kävi minullekin, kun piti Ruotsiin muuttamani, mutta se
+oli oman järkeni harkinta, joka sen asian ratkaisi.
+
+--Vai oma järkesi ... puhu pukille, elä Paavolle--et tiennyt itsekään!
+
+--Onko Paavolla joku korkeampi viisaus kuin muilla? kysyi rovasti.
+
+--On. Minullapa se onkin.
+
+--Mistä olette sen saanut?
+
+--Mistäkö? No, onpa sekin kysymys. On pappi eikä tiedä, mistä on kaikki
+korkeampi viisaus maailmaan tullut.
+
+--Mutta missä se seisoo raamatussa, ettei ihminen saa järkeään käyttää
+eikä viisauttaan viljellä?
+
+Paavo katseli vähän aikaa rovastia, otti sitten kontin maasta, johon
+oli sen laskenut, ja virkkoi:
+
+--Sinä olet hyvä ja höyli mies, Marttinen, minä sinusta tykkään, olet
+suora suruton, joka et turhia kuvattele, mutta papiksi ei sinun koskaan
+olisi pitänyt ruveta suurten palkkain toivossakaan.
+
+--Miksei? nauroi rovasti.
+
+--Siksi, ettet ymmärrä autuuden asiasta enempää kuin porsas
+pohjantähdestä. Selitän sen vasta tarkemmin, kun tavataan, nyt täytyy
+lähteä.
+
+--Minnekä piispa on matkalla?
+
+--Ka, minnekäs paimen, jos ei laumaansa kaitsemaan.
+
+--Ja jalkapatikassa vain?
+
+--Jalanpa se kaimakin ennenvanhaan kulki, vaikka oli koko maailma
+käännettävänä, ja kun ei päässyt jalan, niin souti veneellä.
+
+Hän meni, ja herrat nauroivat hänen jälkeensä.
+
+--No, nyt veli sai nähdä sen Suomen kansan suuren profeetan, sanoi
+rovasti Snellmanille.
+
+--Hän vaikutti, kuinka sanoisin, heikommin kuin olin odottanut.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Naimi, Kaarina ja Anette olivat vain odottaneet sopivaa tilaisuutta
+päästäkseen puhumaan Snellmanin kanssa siitä, mistä he olivat eilen
+illalla vielä maata mentyäänkin sängyssä keskustelleet ja innostuneet.
+Oli mietitty ja tuumittu, miten se järjestettäisiin, ketä
+kutsuttaisiin, kutsuttaisiinko, ketä vain halutti tulla!--vaiko vain
+nuorta väkeä?--vanhat sitä varmaankin oudoksuisivat. Yleensä sille
+varmaankin naurettaisiin ja pidettäisiin sitä hassuna. Ei, ei siitä
+mitään tule! Mutta siitä täytyy tulla!
+
+Ja kartanolla kävellen, kädet toistensa selän takana, milloin
+rantatielle mennen, milloin puutarhaan pistäytyen vartioivat he
+tilaisuutta saadakseen Snellmanin yksin haltuunsa.
+
+--Mene sinä, Naimi, mene nyt pian, ennenkuin isä taas vie hänet
+jonnekin!
+
+--Ei saa puhua kenellekään mitään, jos hän sen hylkää, sanoi Kaarina.
+Se voisi olla ikävää Anterosta.
+
+Rovasti oli ollut näyttämässä vanhaa tupaa, jota vieraille aina
+näytettiin ja kerrottiin silloin aina kasku Lönnrotista.
+
+--Saisimmeko puhua herra rehtorin kanssa eräästä asiasta,--voi, voi, Se
+on teistä ehkä hyvinkin hassua, mutta--
+
+He veivät hänet marjapuutarhaan, istuttivat hänet eteensä ruohopenkille
+kahden vanhan koivun väliin ja kertoivat aikomuksestaan ruveta lukemaan
+Kalevalaa kansalle sunnuntai-iltoina vanhassa tuvassa--että se saisi
+tutustua esi-isäimme vanhaan viisauteen ja henkeen. Ehkä voisi, ehkä
+sopisi samalla laulaa ja soittaa kannelta? Tai myöskin lukea jotain
+muuta suomalaista kirjaa?--Voi, voi, sanokaa, onko tämä, onko tämä
+hyvin hirveän hassua?
+
+Ja levottomuudesta ja pelosta vapisten odotti aatteestaan innostunut
+Naimi tuomiotaan.
+
+--Jaa, jaa-a, sanoi Snellman, hyväntahtoinen, mielistynyt ilme
+kasvoillaan.--Se on epäilemättä hyvä aate, kaunis, jopa hyödyllinenkin
+aate, mutta sitä voisi vähän, kuinka sanoisin--täydentää.
+
+--Voi, voi, kuinka minä olen iloinen, ettette sitä aivan kokonaan
+hylännyt--minä sitä niin pelkäsin--ah!
+
+--Sanokaa, kuinka täydentää? virkkoi Kaarina. Me tahtoisimme tehdä
+kansan hyväksi jotain, mitä vain, kun vain tietäisimme.
+
+--Kenties jotain käytännöllisempää, pysyvämpää.
+
+--Sanokaa, me teemme kaikki, mitä vain käskette!--ja innoissaan
+siirrähti Naimi Snellmanin viereen.
+
+--Jos niin on, niin minä käsken teitä perustamaan koulun. Ruvetkaa
+pitämään kansalle koulua: sisälukua, kirjoitusta, laskentoa ja myöskin
+käsitöitä. Ja käsitöitä tehdessä voidaan samalla toteuttaa alkuperäinen
+aikeenne lukea Kalevalaa, laulaa, soittaa, mitä vain haluatte.
+
+Tytöille oli samassa selvillä, kuinka paljon suurempi ja parempi tämä
+kouluaate oli. Heidän sydämeensä melkein koski--niin se oli avartunut
+ja puristunut kokoon. Koulu! Kansan koulu! Niin juuri! Mutta kuinka he
+eivät ennen olleet sitä ajatelleet!
+
+--Mutta tokkohan me osaisimme? Emmehän me...
+
+--Miksette osaisi yhtä hyvin kuin ne nuoret naiset, jotka ovat avanneet
+köyhäin tyttöjen koulun Kuopiossa. Tulkaa sinne syksyllä, niin saatte
+nähdä, kuinka se käy.
+
+--Me tulemme, aivan varmaan me tulemme!
+
+--Katsokaas, tästä kansan opetuksesta kansan herätystyö on aloitettava,
+sanoi Snellman.
+
+--Niin, juuri niin--voi, voi! Että mekin ehkä voimme jotain tehdä eikä
+vain pojat!
+
+--Silloin kun me miehet mietimme ja tuumimme ja teoretiseeraamme,
+haaveilemme ja suuria suunnittelemme, sillä välin te naiset jo olette
+näppärästi ryhtyneet tositoimintaan--niin on aina. Mutta me panemme
+pojatkin pian työhön--oppikirjoja tekemään.
+
+--Mutta ei nyt puhuta vielä kenellekään mitään.
+
+--Ensi jouluna minä tulen kouluanne tarkastamaan.
+
+--Voi, voi!
+
+Kuului Lönnrotin ääni pensaiden takaa:
+
+--Tuollahan se on, olen etsinyt ja etsinyt.--Hän tuli esiin Robertin
+kanssa. Robertin poskia kirkasti heikko puna, niinkuin rintatautisen,
+hänen silmänsä loistivat niinkuin kuumeisen, mutta hänen kasvoillaan
+oli samalla onnellinen loiste.
+
+--Sinä täällä vain impien iloissa, kassapäiden karkeloissa, naurahti
+Lönnrot.
+
+--Istu alas, istu alas! kehoitti Snellman ystäväänsä.
+
+--Eipä nyt enää istumisista, täytyy lähteä.
+
+--No, mutta niinhän minunkin!
+
+--Lähteäkö? Poisko? Nytkö jo?...--ja tyttöjen äänessä oli niin
+vilpitöntä ja koomillisen epätoivoista surua, että se lähtijöitä
+samalla sekä nauratti että liikutti.
+
+--Meille on avautunut uusi maailma, uusi maailma, kuiskasi Naimi
+Robertille.
+
+--Niin minullekin.
+
+Rovasti nosti ison melun kuullessaan, että vieraat todella aikoivat
+lähteä.
+
+--No, mutta eihän yön selkään!
+
+--Yötä myöten on niin viileä astua, sanoi Lönnrot. Ja Snellman sanoi
+myöskin rakastavansa yötä myöten matkustaa.
+
+Eivätkä auttaneet kieltelemiset. Lönnrot lähti reppu selässään astumaan
+Korpivaaraan päin. Robert pyysi saada tulla häntä saattamaan. Toisaanne
+lähtevää Snellmania saattoivat tytöt ja muut nuoret sillalle saakka,
+»huokauksien sillalle», jossa niin monet erokyyneleet oli vuodatettu
+rakkaista ja hauskoista vieraista erottaessa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ja yht'äkkiä oli pappilassa tyhjää ja hiljaista, vanhukset vain kotona.
+Rovasti luki kamarissaan lehtiä, joita posti päivällä oli tuonut.
+Professori istui yhä huoneessaan ja kirjoitti. Professorska luki
+salissa nojatuolissa. Professori kulki huoneen läpi, he puhuivat
+kuiskaten jotain. Sitten ilmaantui professori kirje kädessä rovastin
+huoneeseen ja käveli muutamia kertoja lattian yli.
+
+--Ajatteletko todellakin, että minun pitäisi ilmoittaa tapahtumasta
+tuomiokapitulille? kysyi rovasti, arvaten, mistä lanko halusi puhua.
+
+--Sinä tietysti teet, niinkuin tahdot, mutta salli minun sanoa,
+niinkuin jo sanoin, että jos kappalaisesi saa jatkaa aloittamaansa
+suuntaan, niin on auktoriteettisi tässä pitäjässä mennyttä ja sinä saat
+pian ruveta katselemaan itsellesi uutta pitäjää.
+
+--Snellman tuntui olevan sitä mieltä, että tuomiokapituliin
+valittaminen vain pahentaisi asiaa.
+
+--Niinkuin sanoin, sinä tietysti teet, niinkuin sopivaksi näet. Piispa
+lausui minulle kerran kyllä ihmettelynsä siitä, ettet ole antanut
+mitään tietoa, kuinka asiat siinä suhteessa täällä ovat kehittyneet.
+Helander lähetettiin tänne virkaatekeväksi kappalaiseksi juuri siinä
+toivossa, että sinä ehkä paremmin kuin hänen entinen esimiehensä voisit
+pitää häntä kurissa.--Mutta mitä muuten Snellmaniin tulee, niin täytyy
+minun lievimmin sanoen kummastella käytöstäsi hänen suhteensa.
+Kohteliaana isäntänä et ehkä voinut olla hänelle puhetta pitämättä,
+vaikka kenties olisitkin voinut asettaa sanasi toisin. Mutta että sinä
+noiden nuorten tavoin olisit tekemässä hänestä itsellesi oraakkelin, et
+ainoastaan maallisissa asioissa, vaan myöskin sinua koskevissa
+kirkollisissa, sitä en juuri olisi odottanut.
+
+--Mutta sanohan, lanko hyvä, mikä se nyt sitten lopulta on, joka sinua
+hänessä ja hänen mielipiteissään--kuinka sanoisin--noin hermostuttaa?
+
+--Jos sinua haluttaa ottaa selkoa mielipiteistäni ja syistä
+esiintymiseeni, niin voit lukea tämän kirjeen.
+
+Luettuaan kirjeen antoi rovasti sen takaisin, keinui hetken aikaa
+mitään virkkamatta ja sanoi sitten kävelemään nousten:
+
+--»Vaara isänmaalle»--»isänmaalle ja yhteiskunnalle»--»turmiollisia
+oppeja»--»nuorison yllyttäjä»--kun et vain, veli hyvä, näkisi peikkoja
+keskellä päivää.
+
+--On parempi nähdä ne jo päivällä, ennenkuin ne meidät yöllä
+yllättävät.
+
+--Ehkä olet tarkkanäköisempi kuin minä, mutta minun täytyy kuitenkin
+sanoa, niin, en tiedä--mutta en ainakaan minä voisi nuorison
+innostuksesta puhua noin kylmästi ja pilkallisesti, vaikken sen syytä
+hyväksyisikään. Minulle on nuorison entusiasmissa aina jotain pyhää,
+vaikken siihen itse voisikaan yhtyä.--Mutta olkoon nyt se kuinka
+tahansa, Se on ainakin varmaa, että Snellmanille voi tuosta kirjeestäsi
+olla suuriakin ikävyyksiä.
+
+--Tjah! Sille asialle en mitään voi, eikä se minuun kuulu. Veljeni,
+joka luottaa minuun ja jonka asiana on seurata tapahtumia maassa ja
+pitää asianomaisia _au courant_ niiden kanssa, pyysi minulta tietoja
+mielipiteistä, joihin matkallani mahdollisesti voisin tutustua, ja kun
+olen tehnyt hänelle ennenkin sen palveluksen, niin en tiedä, mikä minua
+estäisi tekemästä sitä nytkin--mikä minua edes oikeuttaisikaan olemaan
+sitä tekemättä. Se villitys, mihin maa on jo joutunut pietismin kautta,
+ja se, mihin se on joutumaisillaan tämän, kuinka sanoisin, fennoismin
+kautta, ei kyllä muuten voi jäädä tuntemattomaksi, vaikken minä
+hiiskuisi siitä sanaakaan. Mutta jos tahdot, etten koskettele, mitä
+erityisesti täällä on tapahtunut, sekä kokolla juhannuksena että
+kirkossa juhannuspäivänä, niin voinhan kirjoittaa uudestaan.
+
+--Ei suinkaan, sinä teet, niinkuin sinä oikeaksi katsot--minä vain
+tulin ajatelleeksi entistä ystäväämme Arwidssonia.
+
+--Se nyt oli toista, kokonaan toista! Elkäämme puhuko hänestä ja
+Snellmanista ja heidän tarkoituksistaan samana päivänäkään.
+
+--Olikohan se niinkään toista?
+
+Rovasti otti hattunsa ja keppinsä ja meni, kuullen mennessään, kuinka
+professori puristi sakkoja laihoista luisista käsistään. Hän aikoi
+mennä sillalle, mutta sieltä hän näki nuorten reippain askelin ja
+vilkkaasti keskustellen tulevan Snellmania saattamasta ja kääntyi
+rantaan. Hänen ei nyt tehnyt mieli tavata nuoria. Oli jotain, joka
+häntä vaivasi. Olisiko hänen ehkä pitänyt langolleen selvemmin
+ilmaista, mitä hän ajatteli hänen teostaan? Että se oikeastaan oli
+katala teko tuommoinen. Kirje oli sekä värittänyt että vääristänyt. On
+mahdollista, että ne ovat päättäneet nostaa viimeisen vainon Snellmania
+vastaan. Monet merkit ovat siihen viitanneet... Snellman nyt voisi
+ollakin varovaisempi. Voihan olla, että hänen kirjoituksiaan ja
+esiintymistään tullaan käyttämään maan vahingoksi ja että olisi
+isänmaan onnen vuoksi välttämätöntä hiukan itseään hillitä. Mutta ehkä
+tämä nyt tähän jääpi. Lanko on ärtynyt, hänellä täytyy aina olla jotain
+rettelöimistä. Hän on nyt kiihtynyt siitä, että tuntee nuorten olevan
+häntä vastaan täälläkin, jossa ne aina ennen hänen viisauksiaan
+kuuntelivat, joskaan ei mielenkiinnolla, niin kuitenkin velvollisella
+kunnioituksella. Snellmanin ja Lönnrotin juhlimisen hän nähtävästi
+käsitti mielenosoitukseksi itseään vastaan. Mutta en minä aina jaksa
+hänen heikkouksiaan mielitellä.
+
+Rovasti hypisteli siinä ongenvapojaan, jotka sujakoina seisoivat
+verkkohuoneen päätyä vastaan, mutta ei saanut mielestään pois sitä,
+mikä sitä kiusasi.
+
+Silloin hän muisti Helanderin saarnan. Se tuli kuin vapautus tästä
+toisesta. Se nyt on todellakin liikaa, siinä on lanko oikeassa, että
+jos sellainen jää rankaisematta... Tässä täytyy ryhtyä johonkin. Vai
+oli piispakin lausunut kummastelunsa hänen leväperäisyydestään
+heränneitä kohtaan? On ehkä sittenkin välttämätöntä ilmoittaa asiasta
+tuomiokapituliin--sanoa ainoastaan totuus, ei muuta--kertoa asia,
+niinkuin se on, liioittelematta ja värittelemättä.
+
+Oli tyven ilta--harjukset ja lohenpoikaset hyppelivät suvannossa...
+
+--Ennenkuin minä muuhun ryhdyn, täytyy minun ehkä sentään ensiksi
+kääntyä hänen puoleensa viimeisellä vakavalla varoituksella.
+
+Mielissään siitä, että sai ikävän asian lykätyksi, huusi hän
+puutarhaan, jossa pikkupojat olivat hippasilla:
+
+--Tulkaa ongelle, pojat!
+
+Olihan ehkä vähän sopimatonta rovastin mennä ongelle näin
+sunnuntai-iltana, mutta tämä päivä oli ollut niin ikävä ja väsyttävä...
+Jos ihmiset eivät niin kauheasti pinnistelisi ja ponnistelisi ja
+rettelöisi, vaan eläisivät rauhassa ja sovussa ja koettaisivat ymmärtää
+toisiaan...
+
+Hetken päästä istui Kontolan rovasti kosken alla vetelemässä kaloja
+veneeseensä ja oli unhottanut kaikki tämän ikävän päivän vaivat ja
+vastukset.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Tytöt olivat ilmaisseet Snellmania saattamasta palatessaan
+kouluaatteensa, ja se oli saavuttanut yleistä suosiota ja hyväksymistä.
+Ristokin oli sitä mieltä, että aate oli hyvä ja käytännöllinen,
+kokonaan toista kuin mitä Antero oli tarkoittanut.
+
+Tyttöjä suututti vähän Riston tapa. Oli ihme ja kumma, kuinka se aina
+osasi häiritä...
+
+--Tulkaa tänne, herra Hagman, mennään tänne.--Teidän aatteenne tulee
+kyllä sekin mukaan!--ja Naimi vei heidät mukaansa puutarhaan.
+
+Sinne alkoi samassa kuulua soittoa salin avonaisista ikkunoista. Ensin
+haparoiden ja etsien, sitten vähitellen varmistuen ja syventyen--ei
+koskaan päästen erään rajan yli, vaan aina palaten kuin väkisin samaan
+teemaan, niinkuin virren nuottiin--milloin fantasioja, milloin tuttuja
+säveliä yhteen kudottuina--tunteellista ja omintakeista, mutta samalla
+niinkuin olisi soittaja itse jo päässyt ja tyyntynyt niistä tunteista,
+joita nyt enää vain muisteli ja johteli mieleensä.
+
+--Kuka se on? kuiskattiin.--Anette?--Ei, tässähän se on.--Täti?--Ei,
+täti on tuolla...
+
+--Sehän on Karoliina Handolin. Hän aina soittaa noin meillä käydessään,
+kun ei saa soittaa kotonaan.
+
+--Miksei saa?
+
+--Hänen miehensä on myynyt vallesmannin mamselille hänen klaverinsa,
+jonka hän sai lahjaksi enoltaan.
+
+--Niin saikin, sanoi Antero.
+
+--Ai, suokaa anteeksi.
+
+--Ei se mitään. Kutsuttiin illalliselle.
+
+--Onko totta, Karoliina, että Handolin on myynyt soittokoneesi? kysyi
+Antero sisareltaan.
+
+--Mistä sinä nyt sen ... eihän se mitään...
+
+--Kai sinä nyt jäät tänne muutamiksi päiviksi, niin mennään sitten
+yhdessä?
+
+--Ei, en minä mitenkään voi, huomenna minun täytyy jo varhain lähteä.
+Mutta tule sinä vaan, sitten kun sinulle sopii.
+
+--Mutta jos sinä ehkä olit ajatellut, että tulisin nyt kanssasi?
+
+--Ei toki, ole sinä vaan täällä niin kauan kuin sinua haluttaa.
+
+--Mutta kuinka sinä menet?
+
+--Minulla on eräs tuttava vaimo soutajana.
+
+Antero tunsi, että hänen olisi pitänyt seurata sisartaan, jota ei ollut
+tavannut kymmeneen vuoteen ja joka oli tullut häntä tapaamaan, mutta ei
+voinut mitenkään pakottaa itseänsä siihen.
+
+Muut olivat jo menneet levolle, kun ruustinna vielä istui ja valvoi
+odottaen Robertia, joka ei ollut palannut Lönnrotia saattamasta. Äiti
+oli levoton poikansa tähden. Hän pelkäsi hänen aikomuksiaan, ja siitä
+hän oli varma, että heillä oli ollut jotain Lönnrotin kanssa.
+
+--No, Robert, minne sinä saatoit hänet?--Hän on kovin miellyttävä mies,
+niin tyyni ja vaatimaton, minusta ja tädistä paljoa miellyttävämpi kuin
+Snellman.--Mitä te nyt oikein hänen kanssaan puhelitte?
+
+Mutta Robert ei antautunut siitä selkoa tekemään, söi vain häntä
+odottamaan jätettyä illallistaan ja vastasi yksikantaan.
+
+--Kai sinä nyt aiot oikein levähtää tänä kesänä? Se varmaan tekisi
+sinulle hyvää. Ehdithän sinä sitten taas syksyllä siellä Helsingissä.
+
+--En tiedä, ehken menekään Helsinkiin.
+
+--Elä todella menekään, vaan jää tänne kotiin lepäämään laakereillesi.
+
+--Ei niistä minun laakereistani ole leposijaksi.
+
+--Kuinka ei? Voiko nyt mitään sen kunniakkaampia.
+
+--Se on nyt minulle kaikki mitätöntä.
+
+--Mitä tarkoitat?
+
+Mutta ei Robert ryhtynyt siitä selkoa tekemään.
+
+--Sinä olet niin heikon näköinen, Robert. Lukusi ovat varmaankin sinua
+kovasti rasittaneet.
+
+--Heikonko? Ei, päinvastoin en ole koskaan ollut niin hyvissä voimissa
+kuin nyt.
+
+Hetken päästä sanoi ruustinna:
+
+--Hanna on tulemassa pietistiksi. Etkö sinä voisi siitä puhua hänen
+kanssaan?
+
+--Minusta on parasta, että kukin saa seurata kutsumustaan.
+
+
+
+
+14.
+
+
+Oltiin lähdössä laamanniin Pietarinpäiville, Ja se oli suuri tapaus,
+sillä vaikka Voudinniemi ja pappila olivatkin naapureita, toinen
+toisella puolen lahden, niin eivät Carpelanin ja Martinin herrasväet
+seurustelleet toistensa kanssa juuri muulloin kuin määrättyinä
+merkkipäivinä, syntymä- ja nimipäivinä, lukuunottamatta kuitenkaan
+rovastin ja laamannin säännöllisiä peli-iltoja. Suhde pitäjän molempien
+hienoimpien perheiden välillä oli hiukan kankea, vailla herttaisuutta
+ja lähempää tuttavallisuutta. Laamannilaiset olivat hienoja ja
+aatelisia, mutta laamanni oli velassa rovastille. Ja laamannilaiset--
+niin oli luultu huomattavan--pitivät itsekin itseään kaikkia muita
+parempina, siitä huolimatta, että ruustinna oli yhtä hienoa ja vanhaa
+aatelia kuin koskaan laamannitar ja että pappilaisilla oli yhtä
+ylhäisiä tuttavuuksia kuin laamannilaisillakin. Laamannitar oli »ylpeä»
+ja kutsutti itseään »armoksi». Kun hän ei ollut ymmärtävinään suomea,
+vaikka kyllä ymmärsi, oli rovastin pitänyt ruveta pitämään kerta
+vuodessa ruotsalaista jumalanpalvelusta häntä varten. Oikea syy siihen
+oli se, että hän oli niin hieno, ettei tahtonut polvistua alttarin
+eteen ehtoolliselle yhdessä talonpoikain kanssa. Lienevätkö
+laamannilaiset kerta kuoltuaankin luulleet olevansa liian hyvät muiden
+kanssa samassa mullassa makaamaan, koska olivat rakentaneet itselleen
+oman erityisen hautansakin puutarhan kulmaan kallioon ... »niin, niin,
+minä kyllä tiedän, että se on tavallista Ruotsissa, mutta kyllä sitä
+ovat talonpojat kovasti kummeksineet ja paheksuneetkin...» Ruustinna se
+näin puhui sisarelleen professorskalle heidän viimeistellessään
+pukujaan...
+
+--Sitähän ei tietysti kukaan voi eikä tahdokaan kieltää, että sekä
+laamannitar että tyttäret osaavat hienosti ja arvokkaasti käyttäytyä ja
+aina olla kaikkia kohtaan yhtä kohteliaita, ystävällisiä ja auttavaisia
+ja vieraanvaraisia, mutta kun on velkoja kuinka paljon lieneekään ja
+yhä uutta otetaan, jotka laamannin kuoltua varmaankin joutuvat
+takuumiesten maksettaviksi...
+
+--Onko Olain taas täytynyt mennä uuteen takuuseen?
+
+--Tietysti, aina tuon tuostakin--niin, niin silloin sopisi odottaa,
+että niinkuin suomeksi sanotaan, pantaisiin »suu säkkiä myöten». Mutta
+osattaneenhan siinä talossa mitä muuta hyvänsä, säästäväisyydestä ja
+käytännöllisyydestä ei tyttärillä enemmän kuin hänen armollaankaan ole
+kaukaisinta aavistustakaan. Hyvähän on kouluttaa poikansa Porvoossa--
+Kuopio ei kelpaa, kantänka--ja pitää tyttäriään vuosikausia kalliissa
+Tukholman pensioneissa, mainiota, vallan mainiota oppia soittoa,
+laulua, kultakirjausta, pitsiompelua, kieliä ja niin edespäin, mutta
+mitä se kaikki maksaa!--Onkohan tämä kaulus nyt sitten niinkuin sen
+olla pitää?--Tytöt siellä, katsokaakin, että puette itsenne niin, ettei
+teistä taas sanota, ettei teillä ole makua enemmän kuin piikatytöillä--
+sinä, Anette, joka olet ollut Tukholmassa sinäkin ja olet nähnyt ja
+tiedät, katso nyt, auta nyt noita tyttöjä tuossa--sopiiko nyt tuo
+huivi?
+
+--Onko hän nyt todella muistuttanut heidän puvuistaan? kysyi
+professorska.
+
+--Niin no, ei nyt suoraan, mutta saatpa nähdä, kuinka hän nytkin, kun
+tullaan sinne, siristää silmiään noin--kauhean kriitillisesti--pieni
+miini vain, mutta sitä merkitsevämpi--kyllä minä tiedän ja huomaan--
+mutta kantänka, en välitä siitä vähääkään.
+
+Mutta niin paljon ruustinna siitä kuitenkin välitti, että ennen lähtöä
+piti huolellisen yleistarkastuksen, alkaen rovastista pikkupoikiin
+saakka, joka kauluksen ja pitsin puhtaudesta, joka kaulahuivin
+solmusta, joka hameen laskoksesta, joka napista, nauhasta ja kengän
+kiilloituksesta ... eikä vain omain, vaan vierastenkin. Anterolle,
+jolla ei ollut muuta kuin matkavaatteet, hän oli toimittanut Robertin
+sortuukin ja kiiltokengät, joissa hän nyt jotakuinkin meni mukiin, ja
+Riston housut oli silitetty ja molemmille toimitettu talosta puhtaat
+kaulukset.
+
+Naimi oli aina siro ja sievä, sitä ei voinut kukaan puolueeton kieltää.
+Kaarinan punainen huivi puki häntä niin, että hän nyt äitinsä mielestä
+oli melkein, niin melkein kaunis--ainakin laamannin tyttöihin verraten.
+Lauri oli kerrassaan komea uusissa helsinkiläisvaatteissaan--hänelle
+nyt sopikin melkein mikä hyvänsä, niinkuin hänen isällensäkin. Anette,
+joka tätinsä pyynnöstä oli antanut serkuilleen viimeisen silauksen
+solmien tuon kauluksen uudestaan, kääntäen tämän olkihatun reunaa
+hiukan toisin--pisti lopuksi Laurin napinläpeen vasta puhjenneen
+ruusun, se sopi vallan mainiosti, ja omaan rintaansa sinisen vuokon--ei
+voinut ajatella soreampaa poikaa ja somempaa tyttöä--mikä kaunis pari!
+--ja ruustinna hymyili mielihyvästä ja huokasi helpotuksesta Heddaa
+ajatellen, joka onneksi näytti kokonaan unohtuneen. Muillekin pojille
+on Anettella kukkanen, paitsi tuolle Ristolle. Olisi sen nyt pitänyt se
+itsensäkin huomata eikä aina tungetella. Naimi olisi voinut olla hiukan
+vähemmän ystävällinen Hagmanille ja antaa Kaarinan... Kas niin, ovatko
+nyt kaikki valmiit?
+
+--No, kelpaammeko nyt, mamma?
+
+--Kelpaatte, kelpaatte.
+
+--Tri s bien! Tri s bien! sanoi professorska.
+
+--Repien! Repien! kirkaisivat ruustinnan takana pikkupojat.
+
+--Pojat, pojat!--hss! mutta muistakaakin, ettette saa olla tyhmiä. Ei
+mitään matkimisia, ei mitään irvistyksiä, ja kun hänen armonsa tarjoo
+kätensä suudeltavaksi, niin suutelette te sitä ettekä omaa peukaloanne.
+Niin, niin, naurakaa vain, mutta sen teki tuo Lauri kerran, ja siitä
+tuli isot mankkemangit!
+
+--Pitääkö siellä suudella kättä? kysyi Risto uteliaasti, ottaen asian
+totisesti.
+
+--Ei tarvitse, jos ei tahdo, mutta täti tarkoittaa, että jos suutelee,
+niin pitää suudella kädelle, pisti Anette, ja taas naurettiin, ja Risto
+sai pitää sen hyvänään.
+
+--Otto! huudahdettiin yht'äkkiä. Otto tuli esiin pirtin puolelta, ei
+talonpojaksi puettuna niinkuin juhannuksena, vaan niin hyvin kuin oli
+voinut herrasmieheksi, lahkeet vedettyinä kengänvarsien päälle; kenkiä
+oli koetettu kiilloittaa, kaulus oli kyllä liian iso ja huivi
+kömpelösti solmittu ja partakin ajettu, joskin leikkauksia näkyi, mutta
+oli se sittenkin jotain, ja ruustinna oli melkein liikutettu
+muutoksesta.
+
+--Aikooko Ottokin?
+
+--Enkös saisi?
+
+--Tottahan toki, tule vaan--!
+
+Mutta kaulahuivia uudelleen asetellessaan kuiskasi hän Oton korvaan:--
+Tule vaan, mutta sinun täytyy luvata--
+
+--No, ei nyt mamman tarvitse mitään pelätä.
+
+Ruustinna taputti häntä olkapäälle, sillä hän toivoi ja toivoi eikä
+hyväksynyt rovastia, joka ei uskonut tästä tuhlaajapojasta enää mitään
+tulevan. Ja siitä hän nyt ainakin voi olla varma, että kun Otto kerran
+lupaa olla liikoja nauttimatta, hän sen lupauksensa myöskin pitää.
+
+Ja niin lähdettiin, kaikki hyvällä tuulella, etenkin professori, jonka
+äreys ja pisteliäisyys Snellmanin mentyä oli kokonaan kadonnut ja joka
+nyt vain hypäkehteli ja ketterehteli tyytyväisenä maalaiselämään.
+
+Voudinniemen erotti pappilasta ja kirkonkylästä honkametsä, joka
+laamannin raja-aidasta alkaen oli raivattu ja puhdistettu ja varustettu
+käytävillä ja istuimilla. Metsää sanottiin Porokankaaksi, luultavasti
+muistona niiltä ajoilta, jolloin lappalaisten kerrottiin siinä Kontolan
+markkinoille tullen ajojuhtiaan syöttäneen ja jolloin se oli ollut
+jäkälää kasvavana kankaana. Laamannitar oli antanut metsälle nimeksi
+Renskogen--miksei yhtä hyvin Poroskogen tai Porsasskogen eli suoralla
+suomenkielellä Porsasmetsä?--puheli rovasti Anterolle--ja olisi
+ollutkin hyvin kyllä syytä siihen nimeen, kun laamanni piti sikojaan
+tässä aituuksessa, josta ne muuten sivumennen sanoen yhtämittaa
+tunkeilivat pappilan peltoihin.
+
+--Ei, mutta katsokaa, ne ovat panneet kukkasia puiden kylkiin--meille
+tervehdykseksi varmaan--kaikkea ne keksii--se on todella somaa!--
+meidänkin pitää panna samalla tavalla meidän puolelle papan
+nimipäivänä.
+
+--Ei me nyt toki aina laamannilaisia matkita,--sanoi Kaarina.
+
+--Milloinkas me nyt sitten muulloin?
+
+--Kaikessa mamma koettaa--
+
+--Ei kaikessa, mutta jos on jotain, josta voi oppia... Tultiin
+portille, joka oli auki. Portin pielessä seisoi sotilaallista kunniaa
+tehden vanha äijä, päässään ruotsinaikuinen Savon-jääkärien lakki.
+
+--Päivää, Pistooli, joko lahnat nousevat lehto-luhdalle?
+
+--Jumala varjelkoon, herra tohtori ja ritari, jopa nousevat!
+
+Talo oli vanha ja hiukan rappeutuneen näköinen, mutta arvokas ja
+tyylikäs, keltaiseksi maalattu valkeine kaarimaisine ikkunanpielineen.
+Porstua lepäsi paksujen köynnöksillä koristettujen pilarien päällä, ja
+sen katto oli samalla ylikerran parveke. Päädyssä oli puukilpeen
+maalattu Carpelanien vaakuna.
+
+Porstuassa oli tulijoita vastassa suippopartainen, pitkä, hiukan
+kumarahartiainen vanha herra. Hän tervehti vieraita ja puristi heidän
+käsiään ystävällisesti, herttaisesti ja lämpimästi, niinkuin hänelle
+olisi tapahtunut aivan erityinen kunnia ja ilo saadessaan vastaanottaa
+jokaista ja häneen tutustua; ei ollut mitään erotusta siinä, miten hän
+tervehti rovastia ja ruustinnaa ja professorin väkeä ja miten nuoria.
+
+--Vai niin, maisteri Hagman, olen kyllä kuullut--minua ilahduttaa--on
+erinomaisen hauskaa, että herrat suvaitsivat--olkaa hyvä ja astukaa
+sisään--vaimoni on suuresti ihastuva--
+
+Isän takana seisoi poika, Aleksanteri, upseeri, Suomen meriväen
+univormussa; liikkeissään ja sanoissaan sääntömäinen ja virallinen,
+laiha ja pitkäkasvoinen.
+
+Salissa olivat talon tyttäret vastassa, kaksi ei aivan nuorta neitosta,
+hienopiirteisiä, solakoita ja kalpeita, puettuina aivan samanlaiseen
+pukuun, yhtä ystävällisesti hymyileviä ja yhtä herttaisia kuin
+laamannikin,--kolmas sitä vastoin aivan erilainen, hartevampi,
+pulleampi ja tavallisempi. Antero muisti nähneensä Helsingissä sekä
+yliopiston lehterillä että promotsionitanssiaisissa nuo terveyttä
+punottavat kasvot, nuo ympärilleen hymyilevät silmät, ja kuulleensa
+tuon raittiin naurun.
+
+--No, ka, päivää, Otto, oletko sinäkin täällä? Salaiseksi ilokseen
+huomasi ruustinna, että Ingrid, niinkuin Naimikin jo oli kertonut, ei
+ollut vähääkään muuttunut tukholmalaisessa pensionissaan, jossa oli
+ollut vuoden ajan muka hienostumassa--sama käytös, sama kömpelö käden
+kiverrys tervehtiessä ja sama voimakas puserrus.
+
+Hänen armonsa istui budoaarissa, keskellä pientä silkkipäällyssohvaa,
+ympärillään muutamia samanlaisilla silkkipäällystuoleilla istuvia
+pitäjän rouvia: ruununvoudin, vallesmannin, maanmittarin... Nousten ja
+pari askelta eteenpäin siirtyen ojensi hän tulijoille kullekin kätensä
+suudeltavaksi. Naisia suuteli laamannitar otsalle, Naimia molemmille
+poskille erityisen lämpimästi.
+
+--_Ca va bien, ma petite_?
+
+--_Merci, très bien, ma tante_!
+
+Istuttiin kehään sohvan ympärille, jossa tuolit olivat asetetut niin,
+ettei kukaan istunut selin toiseen. Laamannitar oli todellakin hieno ja
+ylhäinen nainen, ja Anterosta oli kuin olisi koko perhekin ollut näitä
+muita korkeammalla jalustalla, viritettynä johonkin toiseen äänilajiin.
+Vaikka nämä muut koettivat olla vapaita ja salonkimaisia, niin he
+olivat kuitenkin kuin vähän hämillään, kuin varpaillaan, ei vain
+rovasti ja ruustinna ja tytöt, vaan myöskin professori ja professorska.
+Kotonansa niin reipas ja huoleton ja varma Naimikin vaikutti ujolta ja
+saamattomalta... Täällä ei näemmä kannettu kahvia ympäri, vaan
+asetettiin tarjotin pöydälle, josta laamannitar ja tyttäret sulavilla
+liikkeillä ja myhäilevin kasvoin ojensivat jokaiselle kuppinsa,
+tarjoten samalla sokeria, joka oli otettava hopeahohtimilla.
+
+--Herrasväellä on ollut arvokkaita vieraita, kuulema ... puhui
+laamannitar. Rehtori Snellman ja tohtori Lönnrot, olen kuullut ... nämä
+mainion etevät ja oppineet miehet. Mahtoi olla opettavaa kuulla rehtori
+Snellmania--täällä maalla on niin harvoin tilaisuutta henkevään
+seurusteluun muiden kuin tietysti lähimpien naapuriensa kanssa--hän on
+kuulema matkustellut niin paljon ja nähnyt niin paljon ja osaa
+varmaankin kertoa yhtä hyvin kuin hän kirjoittaakin.
+
+Laamannitar puhui niin, ettei kukaan voinut väittää vastaan, ei edes
+kasvojensa ilmeelläkään ilmaista eroavaa mielipidettään, ei
+professorikaan, joka hänkin, ystävällinen, kohtelias hymy huulillaan,
+oli pakotettu antamaan hyväksymisensä emännän arvostelulle.
+
+--Olen kuullut sukulaisiltani Ruotsista, että rehtori Snellman siellä
+ollessaan oli seurustellut kaikkein parhaimmissa ja hienoimmissa
+piireissä.
+
+--Epäilemättä, sanoi professori.
+
+--Minulla ei ole koskaan ollut kunnia kohdata tohtori Lönnrotia, mutta
+hän kuuluu, niin mainehikas mies kuin onkin ja tunnettu ulkopuolella
+maan rajojenkin, olevan erinomaisen vaatimaton ja samalla
+hienotuntoinen.
+
+--Niin, sitä hän on...
+
+--Suomalaiset kansanlaulut ovat niin ihmeteltävän kauniit. Vaikken
+ymmärräkään sanoja, mutta sävel on niin surullinen ja liikuttava.
+Tahtoisin niin kernaasti kuulla kerran kannelta soitettavan--sinähän
+osaat, Naimi--sinun pitäisi kerran tulla tänne kanteleinesi.
+
+Hän tahtoi sanoa kaikille jotain ystävällistä ja miellyttävää. Hän
+onnitteli Robertia hänen laakereistaan, sulkien siihen Anteron ja
+Ristonkin, onnitteli Lauriakin hänen lyyrystään ja ruustinnaa hänen
+poikiensa menestyksestä, kaikille ja kaikista oli hänellä joku
+ystävällinen sana sanottavana. Tuli puhe Paavon käynnistä pappilassa ja
+sen johdosta heränneistä.
+
+--Minä en tosin ymmärrä noita synkkiä ja surullisia ihmisiä, ne
+vaikuttavat minuun välistä melkein kammottavasti, kun näen heidän
+niinkuin aaveiden tulevan vastaani...
+
+--Niin todella ... kammottavasti--se on juuri oikea sana, riensi
+ruustinna.
+
+--Mutta mieheni sanoo kuitenkin, ja hän tuntee kansaa paremmin kuin
+minä, että mitä rehellisyyteen ja luotettavaisuuteen tulee ... hän
+voisi milloin tahansa kuulla näitä pietistejä ilman valaa eikä epäilisi
+heidän totta puhuvan--eikö totta, ystäväni?
+
+--Epäilemättä.
+
+--Ehkä sinä nyt pyydät herroja luoksesi maistamaan lasin punssia ja
+sytyttämään sikarin.
+
+Ei olisi voinut tulla kysymykseenkään tupakoida hänen armonsa läsnä
+ollessa, vielä vähemmin hänen huoneessaan, ja hyvä tapa talossa vaati
+senkin, että herrat poistuivat isännän puolelle vasta sitten, kun
+heille emäntä siihen antoi luvan.
+
+Mennessään pysähtyi Antero katselemaan suurta salia, jonka seinät
+olivat täynnä muotokuvatauluja. Upseeri ja toinen tyttäristä tuli niitä
+hänelle esittämään. Ne olivat esi-isiä, laamannin toisella seinällä ja
+laamannittaren toisella, joukko virkamiehiä ja sotilaita monessa
+polvessa aina kolmikymmenvuotisen sodan ajoilta alkaen.
+
+--Koko maamme historia eli oikeastaan Ruotsin historia, sillä eihän
+meillä voi sanoa olleen mitään omaa historiaa--ei ainakaan sen jälkeen,
+kun erosimme emämaasta, selitti upseeri.
+
+Antero näki kasvoja, pukuja ja arvomerkkejä, kuuli nimiä ja
+vuosilukuja, saamatta niitä mieleensä painetuksi--seuratessaan samalla
+silmin ja korvin Naimia ja laamannin toista neitiä, jotka salin läpi
+olivat livahtaneet sen perällä olevaan kamariin. He näyttivät puhuvan
+jotain salaista keskenään, ja sitten pyöräytti laamannin neiti Naimia
+vyötäisistä ja suuteli häntä.
+
+Antero seisoi kamarin ovella, huomio kiintyneenä sen pielessä olevaan
+muotokuvaan.
+
+--Kuka tämä on?
+
+--Hän on isoisäni senaattori Carpelan nuorella iällään.
+
+--Kysyn siksi, kun nuo kasvot ... on niinkuin olisin ne jossain nähnyt.
+
+--Nuorempi veljeni on hänen täydellinen kuvansa.
+
+--Missä hän on? kysyi Antero vilkkaasti.
+
+--Hän on Helsingissä lukemassa lääkäriksi, ei päässyt kotiin vielä.
+
+--Milloin hän tulee?
+
+--Hän tulee vasta kuukauden päästä.
+
+Kun Antero kääntyi takaisin, seisoi Naimi hänen takanaan, mutta
+pyörähti samassa nopeasti ympäri ja meni pois.
+
+--Tämä on meidän niin sanottu keisarikamari, sanoi upseeri ja vei hänet
+huoneeseen, jossa Naimi äsken oli ollut, näytti siellä vuodetta, jossa
+keisari Aleksanteri ensimmäinen oli matkallaan levännyt yön, näytti
+silkkipeitettä intialaisine ruusuineen, jonka alla hän oli maannut--
+kaikki oli vielä samassa kunnossa kuin silloin, samat astiat, samat
+huonekalut. Seinällä oleva keisarin kuva oli vain jälkeenpäin hankittu.
+
+--Meillä on täällä myöskin kuva keisari Nikolaista, olen juuri ostanut
+sen Pietarista äidilleni, joka sitä aina on toivonut saadaksensa--
+todellinen taideteos--eikö totta?
+
+Hän oli vienyt Anteron takaisin laamannittaren huoneeseen, jossa
+keisari Nikokin pientä medaljonkimuotoa oleva kuva seisoi piirongilla
+samettikehyksessä.
+
+--Niin, eikö hän ole komea! ihasteli laamannitar--mikä ihanteellinen
+vartalo, mikä majesteetillinen katse!
+
+Kaikkia hän ihailee--Snellmania, Lönnrotia, keisari Nikolaita--kaikkia
+samassa henkäyksessä!--ja yht'äkkiä oli Antero selvillä jostain, oli
+kuin olisi joku lumous haihtunut.
+
+Kun kaikki kerääntyivät upseerin kädestä katselemaan keisarin kuvaa,
+käytti Antero tilaisuutta pistäytyäkseen verannalle, jonne oli nähnyt
+Naimin menevän laamannin neidin kanssa. Hän näki heidän kädet toistensa
+selän takana käyskelevän puutarhassa.--Ovenpielessä seisoivat Ingrid ja
+Otto iloisesti jutellen.
+
+--No, ja mitä sinä nyt opit siellä Tukholmassa? Ranskaako ja kaiken
+maailman hienouttako?
+
+--Menin suoraa päätä kutomaoppiin! nauroi Ingrid hampaat välkkyen. Otto
+purskahti myöskin nauruun yhtä välkkyvin hampain.
+
+--Pitsiäkö kutomaan?
+
+--Ei kuin rälliä!--ja taas he nauroivat molemmat.
+
+--Eikö saa olla lasi punssia, maisteri Hagman? sanoi upseeri salista
+tullen.--Otto, Saako luvan olla?
+
+Ingrid kävi yht'äkkiä totiseksi.
+
+--Ei kiitoksia ... en minä nyt, sammalsi Otto.
+
+Laamannin kamarissa esitettiin Antero ruununvoudille ja vallesmannille,
+jotka molemmat täydessä univormussa, välkkyvät napit rinnassa ja kaulat
+kankeina melkein leukaan saakka köytetyistä kaulahuiveista, istuivat
+toinen toisessa päässä isoa vanhaa nahkasohvaa. Ruununvouti oli pitkä,
+laiha, mustaverinen ja jäykkä, vallesmanni lihava ja lyhyt, silmät
+seisoen ulkona päästä pyöreinä ja pulleina, mutta samalla pälyvinä ja
+väijyvinä, pinnalla punssin kiilto. Ruununvouti poltteli verkalleen
+sikaria, puhaltaen sen savua hienoina pilleinä laihain huultensa
+välistä. Vallesmanni poltti omaa isoa piippuaan, tupsutellen siitä
+lyhyitä pulleita savupalloja. Ovensuussa istui pari epämääräistä
+herrasmiestä, nähtävästi käräjäkirjureita, hiukan kuluneissa
+vaatteissa. Rovasti keinui huoneen perällä keinutuolissa. Laamanni
+istui kirjoituspöytänsä ääreen, kilistettyään Anteron kanssa hänen
+tulomaljansa. Alkanut keskustelu jatkui sitten edelleen:
+
+--Voi olla, niin kuin sanotte, herra laamanni, puhui Risto, että
+suomenkielen oikeuksiinsa pääsemisestä olisi seurauksena ruotsinkielen
+syrjäyttäminen ja että vaikeuksia, ehkäpä joitain vaarojakin voisi
+syntyä, mutta sellaisten näkökohtain täytyy kuitenkin väistyä sen
+ilmeisen vääryyden tieltä, että kokonaisen kansan lainkäyttö ja kaikki
+virallinen ja muu julkinen toiminta tapahtuu kielellä, jota kaikkein
+suurin osa tästä kansasta ei ymmärrä. Suomi lienee ja onkin aivan
+varmaan ainoa maa tässä maailmassa, jossa syytetty voidaan tuomita niin
+sanoakseni kuulematta.
+
+--Herra maisteri, tässä maassa ei tuomita ketään häntä kuulematta,
+sanoi laamanni tehden kädellään puoleksi oikaisevan, puoleksi torjuvan
+liikkeen.
+
+--Saavat ne usein puhua ja laverrella pitemmältä ja laajemmalta kuin
+olisi oikeastaan tarviskaan, asiainsa selvitykseksi, sanoi vallesmanni
+puhaltaen ylenkatseellisen savun piipustaan.
+
+--Päätöksensä ja pöytäkirjansa saatuaan ei suomalainen talonpoika saa
+selkoa niiden ruotsinkielisestä sisällöstä ilman tulkkia tai
+kielenkääntäjää.
+
+--Eivät ne niistä taitaisi saada selkoa, vaikka olisivat paperit kuinka
+monesti suomalaiset tahansa. Sihteerin apuun täytyisi ainakin näillä
+seuduin kaikkein suurimman osan turvautua.
+
+--Mitä niiden sihteerien tulkitsemiseen tulee, puuttui nyt rovasti
+puheeseen,--voin kertoa tuoreen esimerkin siitä, miten ne välistä
+tulkitsevat ja miten talonpoika voi joutua pulaan papereineen. Mennä
+talvena yöpyi meillä kovassa pyryssä muuan ylimaan ukko, suksilla
+hiihtäen.--Minne matka? kysyin minä.--Helsinkiin, ja jos ei sieltä apua
+lähde, niin ehkä vielä edemmäksikin.--Mitä sinne?--Lakia luettamaan!--
+Eikö niitä osata lähempänä lukea?--O-osattaneen, osattaneen hyvinkin,
+mutta enpä usko heihin, meidän puolen osaajiin.--Näytäpäs!
+Katsotaanhan!... Se oli kihlakunnan oikeuden päätös jutussa, jonka ukko
+oli nostanut naapuriaan vastaan luvattomasta kaskeamisesta hänen
+maillaan. Ukko oli voittanut, mutta kun hän meni niitä, minkä sihteerin
+kanssa lienee mennyt, naapurilleen luettamaan, niin selittikin
+sihteeri, ukon uskon mukaan naapurin lahjoma, että päätös ei
+sisältänytkään sitä, mitä ukko oikeudessa oli luullut kuulleensa sen
+sisältävän. Toinen sihteeri selitti kyllä toisin, mutta naapuri uskoi
+ensimmäistä.
+
+--Mahtoi antaa paperin vallesmannille, kyllä se olisi selvää tehnyt.
+
+--Sitähän minäkin sanoin, mutta kun vallesmanni oli ollut vastapuolen
+asiamiehenä oikeudessa, ei ukko sanonut uskaltaneensa antaa papereitaan
+hänen haltuunsa, ennenkuin varmaan sai tietää, mitä niissä sanottiin.--
+Olisit mennyt papin luo, ennenkuin lähdit tämmöisiä taipaleita
+hiihtämään?--Ei koira koiran hännälle polje!--Ei siis muuta kuin ukko
+iskee sukset jalkaansa ja lähtee hiihtämään Helsinkiin, uskoen sieltä,
+itsestään senaatista, keisarin vierimmäisiltä miehiltä, löytävänsä
+puolueettomia herroja. Kirjoitin hänelle suomenkielisen, papillisella
+valalla vahvistetun todistuksen siitä, että hänen papereissaan sanoi,
+mitä sanoi. Ukko pisti sen taskuunsa, mutta lähti varmuuden vuoksi
+kuitenkin hiihtämään edelleen. En tiedä, lieneekö hän sieltä vihdoin
+löytänyt uskottavansa herrat.
+
+--Ukko oli tyhmä tollo! sanoi vallesmanni.
+
+--Epäilemättä hän olisi voinut viisaamminkin menetellä, sanoi Risto,
+mutta juttu kuvaa joka tapauksessa sitä riippuvaisuutta, missä meidän
+rahvaamme on virkamiehiinsä nähden ja millä epäluulolla se heitä
+katselee.
+
+--Semmoista kyllä saattaa tapahtua, sanoi laamanni partaansa hivellen
+ja vähän häpeissään. Mutta joskin kerrottu tapaus on poikkeus, niin
+myönnettäköön kuitenkin kernaasti, että epäkohtia on olemassa. Mutta
+vielä suurempia syntyisi varmaankin siitä, jos tuomarien täytyisi
+päätöksiä tehdessään turvautua kielenkääntäjiin. Sitä, että meidät,
+joista hyvin suurin osa ei osaa suomenkieltä, pakotettaisiin sitä
+vanhoilla päivillä oppimaan ja käyttämään, joskin suomenkieli olisi
+tähän tarkoitukseen käytettävässä kunnossa tai siihen pian tulisi, sitä
+ei meiltä voitane kohtuudella vaatia.
+
+Syntyi äänettömyys, ja laamanni kehoitti maistamaan.
+
+Ei tarvinnut Anteron muuta kuin nähdä, millä kasvojen ilmeellä
+vallesmanni tarttui lasiinsa ja millä välinpitämättömyydellä, niinkuin
+olisi ollut kysymys jostain aivan lapsellisesta ja mahdottoman
+joutavasta asiasta, joka ei ainakaan häntä vähääkään liikuttanut,
+ruununvouti puhalteli savujaan ja niiden kiemurtelua katseli,
+ymmärtääkseen, miksi kansa herrojaan epäilee ja kuinka vähän ne kansan
+tarpeista ja mukavuudesta välittävät. Eikä hän milloinkaan luullut
+olleensa niin selvillä siitä, kuinka oikeassa Snellman on ja miksi hän
+niin tuimasti kirjoittaa ja puhuu. Tyhmä, moukka... Se se nyt sittenkin
+on virkamiehistön suhde kansaan.
+
+Laamanni huomasi mielialan, joka ei ollut haihtunut kilistäessäkään ja
+suita sen johdosta ystävälliseen hymyyn kiristettäessä, ja hän kääntyi
+nuorten puoleen, jotka kaikki istuivat ikkunan alla olevalla
+puusohvalla:
+
+--Muutoksia ja parannuksia, kun ne aikanaan ja sopivalla tavalla
+tehdään, ei tietysti kukaan vastusta eikä niiden tarpeellisuutta
+kiellä, ja tulevaisuus on ehkä saava aikaan niitä suuriakin tällä,
+niinkuin monella muullakin alalla. Mutta tätä nykyä ja valitettavasti
+arvatenkin vielä kauan eteenpäin ovat olot ja tulevat olemaan
+semmoiset, että on paras pysyttää suomenkieli siinä asemassa, mikä
+sillä on eikä edes puhuakaan muutoksista, ei edes niiden
+mahdollisuudestakaan.
+
+Hän sanoi sen totisesti ja painavasti ja näytti puhuvan täydestä
+vakaumuksestaan.
+
+--Ja miksi niin?
+
+Äänessä, jolla Risto sen sanoi, ei ollut vähääkään kohteliaisuutta, ei
+vähääkään halua ymmärtää tai kuulla mahdollisia syitä tai pitää
+riittävinä saamiaan.
+
+Laamannin otsan yli vaelsi pieni pilvi, ja hänen silmäluomensa
+viivähtivät muutaman hetken kauemmin kuin tavallista silmäin päällä,
+ennenkuin hän virkkoi totisesti ja tyynesti, ikäänkuin tahtoen näyttää,
+että hän oli näitä asioita kyllä miettinyt ja oli täysin vakuutettu
+kantansa oikeudesta.
+
+--Ruotsinkieli on ainoa turvamme, sanoi hän, vanha varustus, jonka
+muurien takana meillä on ei ainoastaan myönnetty, mutta vannottu ja
+juhlallisesti vakuutettukin erikoisen elämisemme oikeus. Aika näyttää
+olevan semmoinen, että saamme säilyttää tämän vanhan siksi, että se on
+vanhaa, sillä tätä nykyä ei mitään kammota niinkuin mullistuksia, jopa
+vähimpiä muutoksiakin. Meidän velvollisuutemme itseämme ja kansamme
+tulevaisuutta kohtaan on tyytyä siihen, mitä meillä on, elää rauhassa,
+syrjässä ja hiljaisuudessa ja antaa maailman uskoa, että olemme,
+niinkuin pääasiassa olemmekin, tyytyväiset siihen, mitä meillä on, ja
+että meille on tapahtunut suuri armon ja oikeuden osoitus annettaessa
+sitä, mitä annettu on. Jos me sitä vastoin käymme vaatimaan uudistuksia
+ja muutoksia ja parannuksia, tullaan sitä ensiksikin pitämään
+ilmauksena tyytymättömyydestä oleviin oloihin ja toiseksi voidaan
+muutokset tehdä tavalla, joka ei meitä itseämme ehkä ollenkaan tyydytä
+ja joka ei salli meidän itsemme niihin mitään vaikuttaa. Kysymys
+kielestä voi laajeta kysymykseksi jostain aivan toisesta. Muurin läpi
+tai muurin yli voi tulla sisään semmoista parannusta ja täydennystä,
+jonka rinnalla se, mikä niiden sisällä nyt voi näyttää epäkohdalta ja
+puutteellisuudelta, on korkein onni ja täydellisyys. En lausuisi tätä
+mielipidettä näin varmasti vakuutettuna sen oikeudesta, jos se olisi
+ainoastaan omani, mutta minä olen kuullut niiltä, jotka seisovat
+tapahtumain alkulähteitä lähempänä kuin minä, omilta valtiomiehiltämme,
+Rehbinderiltä ennen muita, että ainoa tosi-isänmaallinen menettelytapa,
+jota voimme noudattaa maamme ja kansamme onneksi, on--parempia päiviä
+odottaessamme--pysyä niin rauhassa, niin hiljaisina, niin piilossa kuin
+mahdollista--joskaan ei edistyä niin ripeästi kuin ehkä itse
+tahtoisimme, niin ainakin olla taantumatta ja tyynessä resignatsionissa
+odottaa, mitä tuleva päivä on kantava helmassaan.
+
+--Onko se Rehbinderin ajatus? kysyi rovasti kunnioittavalla äänellä ja
+kasvojen ilmeellä.
+
+--Siis nukkua? virkkoi Risto.
+
+Laamanni kohautti olkapäitään.
+
+--Joskaan ei nukkua, niin ainakin _olla nukkuvinaan_--nukkua silmät
+auki, kuiskata, ei huutaa, ei ainakaan niin, että se tarpeettomasti
+kuuluu kaikkeen maailmaan--mutta Snellman, tottuneena ulkomailla
+toisiin olosuhteisiin, toitottaa torveen, ja juuri se nykyaikana on
+vaarallista. Tämä on ainakin minun vakaumukseni...
+
+--Ja se on oikein puhuttu! sanoi vallesmanni.
+
+--Suokoon Jumala, ettei tarvitsisi niin olla, sanoi rovasti. Mutta
+elkäämme enemmän puolelta kuin toiseltakaan katsoko asioita liian
+synkin silmin. Ja ennen kaikkea, elkäämme valako kannuja--nämä ovat
+kaikki olettamuksia ja väittelyjä »ins blaue», asioita, joista emme voi
+mitään varmaa sanoa. Minä pysyttelen mieluummin realiteeteissa ja menen
+siis katselemaan sinun kukkasviljelyksiäsi.
+
+Niin nopsa kuin laamanni muuten aina olikin näyttelemään puutarhaansa
+ja niin mielissään kuin hän olikin siitä, että joku otti osaa näihin
+hänen harrastuksiinsa, ei hän nyt seurannut rovastia.
+
+--Mene sinä vain, minä tulen kohta.--Minä tahdon vain vielä sanoa
+herroille erään asian, että jos me itse olisimmekin yhtä mieltä tästä
+asiasta ja voisimme yhdellä iskulla polkea maasta täysivalmiin
+oikeus- ja virkakielen ja jos myöskin korkeat asianomaiset olisivat
+taipuvaiset muutokseen tässä suhteessa, ei asia kuitenkaan vielä
+sittenkään olisi nykyoloissa järjestettävissä. Ei ainoastaan
+ruotsinkielen vaihtaminen suomenkieleen, vaan jopa jälkimmäisen
+käytäntöön ottaminen rinnan ruotsinkielen kanssa olisi kysymys
+perustuslakien muutoksesta, joka taas ei voi käydä päinsä ilman
+valtiosäätyjen myötävaikutusta--mutta kuka tahtoo tätä nykyä edes
+ajatellakaan valtiopäiväin pyytämistä?
+
+--Johan nyt!--virkkoi ruununvouti.
+
+--Tuskin edes Snellmankaan, jos hän muuten on asiaa niin pitkälle
+ajatellut.
+
+--Perustuslakien?--kuului joku puoleksi kuiskaten kysyvän nuorten
+penkiltä.
+
+--Niin, perustuslakien! Ovatko herrat kuulleet puhuttavan Suomen
+perustuslaeista.--Ehkä minä saan vetää ne hetkeksi piilostaan.
+
+Hän otti avaimen, joka hienossa silkkinauhassa riippui
+kirjoitusneuvoihin kuuluvan hopeaisen lain käsivarren sormessa, meni
+huoneen perällä olevalle mahonkikaapille, avasi sen ja otti suurilla
+lakikirjoilla täytettyjen hyllyjen ympäröimästä, vihreällä
+silkkiverholla peitetystä komerosta rasian, hopealla silatun, toi sen
+pöydälle ja avasi sen. Kultasankaiset silmälasit nenälleen asetettuaan
+otti hän rasiasta nahkakansiin hienosti nidotun vihkosen, jonka kanteen
+oli kirjaeltu sanat: »SUOMEN PERUSTUSLAIT».
+
+--Tässä--Hallitusmuoto vuodelta 1772, Yhdys- ja vakuuskirja vuodelta
+1789 ynnä muutamia muita--olen ne liittänyt yhteen nidokseen
+vertailevilla selityksillä varustettuina--kulmakivet, joiden päällä
+meidän yhteiskuntarakennuksemme on seisonut, niinkuin se seisoo tänäkin
+päivänä ja tulee toivottavasti yhä edelleenkin seisomaan. Hän sanoi sen
+hartaudella, liikutuksesta hiukan vapisevalla äänellä.
+
+--Näitä täydentävinä historiallisina asiakirjoina olen tähän liittänyt
+kutsumuksen Porvoon valtiopäiville ja keisari Aleksanterin avauspuheen,
+jossa hän--tässä ne ovat--sanat, joista voi sanoa, että ne ovat
+kauneimmat, mitkä kenties koskaan mikään hallitsija ja ainakaan mikään
+valloittaja on lausunut:--»koroitettu kansakuntain joukkoon».--Olin
+siellä nuorena ylioppilaana tuomiokirkon lehterillä--näen sen silmieni
+edessä, niinkuin se olisi eilen tapahtunut--ja siitä on kohta
+neljäkymmentä vuotta--mitä toiveita, mitä pettymyksiä!
+
+Hetken kuluttua jatkoi laamanni:
+
+--Aarre, joka on maahan kaivettu--mutta aarre kaikissa tapauksissa--
+aarre, joka on hyvä olemassa kätkössäänkin ja ehkä juuri paras siellä,
+missä on, piilossa, esille vetämättömänä, ettei se aarteenkaivaja
+intohimoja kiihoittaisi--hyvä, jos tulee aika, jolloin ne voidaan ottaa
+uudelleen esille--sitä odottaessa olkoot, missä ovat, riittää, kunhan
+me vain tiedämme, missä ovat--että ne meillä on, että tiedämme, mitä
+meillä on ja mitä voimme menettää, jos ne menetämme.
+
+Tätä puhuessaan hän oli sulkenut vihon, laskenut sen rasiaan ja
+levittänyt sen päälle, kuin pappi alttarilla ehtoolliskalkin päälle,
+silkkiliinan, vienyt rasian kaappiin, sulkenut sen ja ripustanut
+avaimen entiselle paikalleen.
+
+Laamanni oli Anteron silmissä yht'äkkiä kasvanut ja suurennut. Vaikka
+hän äsken olisi ollut valmis hänen mielipiteitään kokonaan
+tuomitsemaan, esiintyivät ne nyt hänelle kuin toisessa valaistuksessa.
+Laamanni oli yht'äkkiä edustaja aikojen ja asiain, jotka vain hämärästi
+ja epämääräisesti olivat joskus hänen tietoisuutensa ohitse vaeltaneet.
+Millaista oli mahtanut olla tuomiokirkossa sinä hetkenä, jona Suomen
+kansa koroitettiin kansakuntien joukkoon?
+
+Silloin kuului Riston kuiva, hiukan ivallinen ääni vihlaisevan
+hiljaisuuden läpi:
+
+--Erästä asiaa minä vain en oikein ymmärrä: että lain, vieläpä
+perustuslain, pitää olla esteenä kansan kielen luonnollisten oikeuksien
+toteuttamiselle.--Kirjaimellisesti voi ehkä niin olla, mutta lain henki
+ei koskaan voi olla semmoinen.
+
+Se loi lumouksen Anterosta, ja hän näki asiat taas niinkuin äsken, ja
+laamanni oli taas vain virkamies, joka etsi verukkeita ja turvautui
+katumattomien esteihin. Eikä Riston johtopäätöksen kärkeä saanut
+katkaistuksi laamannin hänen mielestään laimea vastaus:
+
+--Niin se nyt kuitenkin on--juuri kirjaimessa on meidän pysyttävä
+voidaksemme vaatia samaa myöskin muilta.--Mutta rovasti on ehkä
+oikeassa--elkäämme valako tulevaisuuden kannuja, vaan maistakaamme
+niistä nykyisyyden maljoista, jotka ovat edessämme--maljanne, hyvät
+herrat!
+
+Vihdoin avasi ruununvoutikin suunsa, itserakas hymy huulillaan:
+
+--Jos minäkin saan sanoa mielipiteeni, niin minä luulen, että
+keisarillinen majesteetti ja hänen korkeat neuvonantajansa osannevat
+ilman muuta aikanaan järjestää nämä asiat niin, kuin ne ovat
+järjestettävät, ilman että meidän täällä tarvitsee niillä turhaan
+päätämme vaivata.
+
+--Paras politiikka on se, että jokainen tottelee esivaltaa ja tekee
+niinkuin käsketään. Sillä tavalla parhaiten palvelemme keisaria ja
+isänmaata. Ja malja sen päälle!--ja vallesmannin lihava käsi syleili
+lasia tavallista suuremmalla hellyydellä.
+
+Laamanni ei kuitenkaan kehoittanut juomaan, oli noussut ja mennyt
+ikkunaan ja puhui siitä rovastille:--Jahah, sinä katselet niitä minun
+taimiani--maltas, minä tulen kohta näyttämään sinulle jotain!--Herrat
+ovat hyvät eivätkä unohda lasejaan!
+
+Mutta nuoret nousivat kaikki jättäen upseerin pitämään seuraa
+vallesmannille ja ruununvoudille.--Herra luutnantti on nähnyt keisarin?
+On ehkä ollut hovissakin? kuului ruununvouti kysyvän, äänessään utelias
+sointu.
+
+He seisoivat verannalla, mitään vielä virkkamatta sen johdosta, mitä
+olivat kuulleet, mutta kukin sitä ajatellen ja siitä johtopäätöksiä
+tehden. Laamanni selitti jotain rovastille jonkun kukkapenkin luona.
+Taampana puiden välissä kaivoi Otto lapiolla maata, ja vieressä seisoi
+Ingrid joitain juuria käsissään.
+
+--On se nyt merkillistä! ... se nyt on ainakin varma ...! puhkesi
+vihdoin Lauri.
+
+Silloin tulivat Kaarina, Anette ja Hanna salin läpi rientäen heidän
+luokseen...
+
+--No, nyt me oikein saatiin! puhui Kaarina melkein hengästyneenä. Hän
+katsahti taakseen ja ympärilleen, ja kun ei nähnyt ketään
+laamannilaisista:--Nyt me saatiin--meille sanottiin, että kouluaate on
+pelkkää hassutusta!--ja hän kertoi puoleksi kuiskaten, että laamanska--
+ja vallesmanska ja kamreerska ja setä ja täti--suo anteeksi, Anette!
+
+--Sano sinä vaan--ja täti Selma myös!
+
+--Niin, mamma myös ... kaikki, kaikki! ... että on aivan tarpeetonta,
+aivan mieletöntä opettaa renkejä ja piikoja kirjoittamaan...
+
+--Mutta tarvitsiko teidän mennä siitä täällä puhumaan?
+
+--En tiedä, kuinka niin sattui, kun tuli puhe Snellmanista ja niiden
+Kuopion tyttöjen koulusta...
+
+--No niin, ja mitä sitten?
+
+--Että oppi ja sivistys ovat vain haitaksi talonpojan lapsille, että
+pojista tulee vain puoliherroja ja tytöistä mamseleita...
+
+--Ajatelkaa! Ja sentähden ei saa opettaa heitä kirjoittamaan! sanoi
+Hanna.
+
+--Vallesmanska sanoi: »Jos nyt piiat pannaan kouluun, niin täytyy kai
+rouvien ruveta piioiksi!»
+
+--Siihen hän juuri erinomaisesti sopiikin!
+
+--Hsss, Lauri!--Tulkaa tänne!... Mutta se vasta oli mainiota, mitä
+laamanska sanoi: »Jos ne nyt kaikki oppivat kirjoitettua lukemaan, niin
+silloin täytyy laamannin lukita protokollansa joka kerta, kun menee
+jonnekin--mikä puuha ja vaiva!»
+
+--Ruotsiksihan ne ovat kaikki laamannin protokollat!
+
+--Hss! Ette saa niin kovaa!
+
+--Mitä sanoi setä Hartman?
+
+--Setä, niin, että liika oppi herättää alemmassa kansassa vain
+tyytymättömyyttä sen asemaan ja että kaikissa maissa on nähty, että
+siitä seuraa ruumiillisen työn halveksiminen--että nämäkin nyt ovat
+vain niitä Snellmanin epäkäytännöllisiä aatteita.
+
+--Jaha, vai niin--taas Snellmanin--
+
+--Thure ja Anette, te ette saa panna pahaksenne...
+
+--Kyllä me jo ennenkin olemme sen kaiken kuulleet.
+
+--Mutta että mammakin voi semmoiseen yhtyä?
+
+--Ja mitä te?
+
+--Emme me nyt juuri mitään--koetimme kyllä, mutta...
+
+--Eikö Naimikaan osannut puoliaan pitää?
+
+--Ei hän juuri virkkanut mitään nyt, vaikka muuten on kyllä valmis.
+
+--No niin, tietysti ... hm...
+
+Alkoi kuulua soittoa salista.
+
+--Tytöt, teidän täytyy tulla, riensi Naimi sanomaan.
+
+--Minä menen kotiin, sanoi Hanna.
+
+--Ilman hyvästiä?
+
+--Minä en voi, se on niin, se on ... minä en voi...
+
+--Elä nyt siitä välitä.
+
+--Talonpojat ovat tuhatta kertaa parempia ja jalompia ja
+hienotunteisempia kuin nuo ... ja me ... mekin...
+
+Tytöt menivät, Hanna pois, toiset sisään.
+
+--Mitä sinä oikein aioit sanoa, Lauri? kysyi Antero.
+
+--Milloin?
+
+--Äsken, ennenkuin tytöt tulivat.
+
+--Niin, sitä minä vain, että on merkillistä, että ensi kerran, kun minä
+kuulen puhuttavan perustuslaeista, Suomen tuesta ja turvasta, ne
+asetetaan esteeksi sille ainoalle asialle, jossa voi olla Suomen
+tulevaisuuden turva.
+
+--Eivät ne ole muita kuin verukkeita ja katumattomain esteitä ... ei
+tahdota eikä viitsitä oppia suomea ... siinä se on koko juttu, sanoi
+Risto.
+
+--Mutta eikö ole omituista, sanoi Antero, että milloin tahansa ja mistä
+asiasta tahansa ja kenen kanssa tahansa, paitsi Snellmanin, niin sen
+sijaan, että innostuisivat ja koettaisivat ymmärtää ja meitä nuorempia
+neuvoa, aina ollaan alas painamassa, aina lakoon lyömässä. Toinen
+toisella tavalla, toinen toisella. Sitä jo koulussa, sitä yliopistossa
+--ei ne muuta kuin varoittaa ja viisastelee. »Otollinen hetki!» Odota
+sinä heidän otollisia hetkiään...
+
+--Irti raamattu kahleistaan! Pois perustuslait piilostaan! Uh, minäkin
+menen kotiin. Minä en voi enää nähdä sitä ruununvoutia ja vallesmannia.
+Tulkaa muutkin! Me tiedämme, mitä tahdomme, ja me teemme, mitä
+tahdomme. Tyttöjen koulu ensin kuntoon, ja sitten kautta maan
+herättämään, puhumaan ja huutamaan, että kuurotkin kuulevat.
+Yliopistosta aletaan!
+
+--Juuri niin, Lauri! Ja minä lähden Lappiin, sanoi Robert,--mutta siitä
+ei saa vielä hiiskua sanaakaan.
+
+--Olisi sinua tarvittu Helsingissäkin, sanoi Antero.
+
+--Sinä ja Lauri ja Risto voitte... Naimi oli tullut ja mennyt ja taas
+tullut.
+
+--Tulisitte nyt, pojatkin...
+
+Koko ajan oli klaverin lapsellinen, hento ääni lirittänyt ulos
+avonaisista ikkunoista. Nyt säesteli se laamannin tyttärien duettoa.
+
+--Se on kovin epäkohteliasta... Kuulkaa, jos minä noutaisin kanteleen,
+kun ne sitä taas pyytävät?
+
+--Lönnrotin kannel ei saa kaikua tässä talossa, sanoi Lauri.
+
+--Miksei?
+
+--Sitä ei saa tuoda tänne heidän ehkä jälestäpäin naurettavakseen ja
+pilkattavakseen ... talonpojat, moukat ... mitä he heidän lauluistaan,
+kun eivät muustakaan!
+
+--Eiväthän ne nyt sitä niin ... se nyt oli enemmän ... semmoista vain
+leikkiä...
+
+--Vai leikkiä? Ei, kyllä se oli liiankin totta. Että sinä nyt edes
+koetatkaan sitä puolustaa. Se minua todellakin kummastuttaa. No, niin,
+tietysti, kyllä minä ... hm...
+
+Naimi meni pois mitään vastaamatta. Tässä oli jotain, jota Antero ei
+ymmärtänyt. Miksi ne häntä noin kohtelivat?--Hetken päästä hän seurasi
+Naimia sisään. Hän istui ovensuussa ja viittasi katse kiitollisena
+häntä istumaan viereensä toiselle tuolille. Laamannin tyttäret
+soittivat ja lauloivat. Anterosta se oli hienoa ja kaunista.--
+
+Ja laamanni oli hänestä sittenkin miellyttävä mies. Ei hän nyt ainakaan
+omista itsekkäistä syistä vastusta oikeata asiaa. Hänellä on kyllä syyt
+syvemmällä. Hänen katseensa ja olentonsa oli niin puhdas ja arvokas,
+kun hän puhui perustuslaeista.
+
+
+
+
+15.
+
+
+Anteron olisi pitänyt lähteä. Tuon tuostakin ilmaantui hänelle sisar
+surullisine ja samalla kysyvine, melkein palavan tutkivine silmineen.
+Hän oli nähnyt hänen poistuvan jonnekin, lähtevän rannasta veneessä
+jonkun vanhan vaimon kanssa, vaimo soutaen kokassa, hän perässä meloen,
+vähän kömpelösti melan kärkeä ylös kivertäen. Alahangoilla olisi ollut
+tyhjä tuhto ja joutilaat airot kuin häntä varten.
+
+Hän oli luvannut pian tulla ja hänen olisi pitänyt lähteä.
+
+Mutta kun hän viittasi siihen, niin nousi kuin kuoro--mieluinen kuoro--
+kaikilta tahoilta vastaan... Ei puhettakaan! Ei toki vielä, ei millään
+muotoa! Kaikki vaativat jäämään--rovasti, ruustinna, pojat, Kaarina.
+Ainoa, joka ei mitään virkkanut, oli Naimi. Hän otti näinä päivinä
+yleensäkin entistä vähemmän osaa keskusteluihin, istui ja kutoi pitsiä,
+hymähti välistä itsekseen ojentaessaan kudostaan päivää vasten tai sitä
+polvellaan silittäessään, hymähti kuin omille onnellisille
+ajatuksilleen--oli joskus poissa, kadoksissa, ja hänen nähtiin sitten
+tulevan laamannista päin, kirkolta, koskelta, milloin mistäkin. Välistä
+hän oli totinen, tempasihe irti ajatuksistaan ja riensi telmimään
+pikkupoikain kanssa.
+
+Vaikkei Antero sitä oikein tahtonut itselleen myöntää, eikä siitä
+muillekaan puhua, oli laamannissa käynti vaikuttanut masentavasti hänen
+mieleensä. Hän oli Snellmanin nähtyään ja häntä kuultuaan, hänen
+sanojaan muistellessaan ja niistä muiden kanssa innostuessaan
+rakentanut itselleen kuvan uudesta maasta ja uudesta kansasta, jossa
+kaikki aatteet, niin oikeat ja itsessään selvät, ovat tuota pikaa
+toteutettavat, niin pian kuin vain tulevat tunnetuiksi ... ja he, he
+nuoret niitä tekevät tunnetuiksi, niitä julistavat, niitä istuttavat,
+kylvävät, innostuksensa siivillä lentävät niitä levittämään ja vievät
+ne kaukaisiin korpiin! Eikä kukaan niitä vastusta, jok'ikisen ne
+tempaavat mukaansa. Sillä mistä on kysymys? Suomen kansan ainoasta
+onnesta, ainoasta pelastuksesta. Ja rakastavathan kaikki tätä kansaa,
+tahtovathan kaikki sitä palvella ja sen parasta harrastaa parhaan
+kykynsä mukaan. Mutta nyt väittää ja todistaa laamanni, vanha tuomari,
+joka kaiken ikänsä on tälle kansalle oikeutta jakanut, että se on
+mahdotonta, vaarallista, turmiollista, epäisänmaallista. Että se on
+haavetta, jonka toteuttaminen on lykättävä kaukaiseen tulevaisuuteen.
+Eikä hän voinut, niinkuin nuo muut, saada itseään uskomaan, että se on
+laamannissa itsekkyyttä tai oman mukavuuden puolustamista--eikä hänellä
+myöskään ole mitään vastenmielisyyttä tai vanhaa vihaa Snellmania
+kohtaan, niinkuin professorilla. Se on kyllä hänen vilpitön
+vakaumuksensa, se on tarkoin punnittu ja tarkoin mietitty ohjelma.
+
+Onko siis vain filosofista teoriaa kaikki tämä, mikä oli uskottu tuossa
+tuokiossa toteutuvaksi? Onko se vain aatteellista kangastusta
+kaukaisista maista, etäisten merien takaa? Eikö siitä tule milloinkaan
+mitään? Emmekö me saa nähdä sen koskaan toteutuvan?
+
+Snellman onkin siis vain yksin--valtiomiehet ja korkeat asianomaiset,
+oppineet professorit, virkamiehet ja papit--joko vastaan tai
+välinpitämättömiä. Ja hienot rouvat ja neitoset, laamannitar ja hänen
+tyttärensä ja poikansa, jotka ovat täydellisesti välinpitämättömät,
+joita nämä aatteet eivät olleet edes hipaisseetkaan, jotka eivät niitä
+edes vastustakaan--heitä kaikkia vastaan on Snellman yksin meidän
+muutamien vähäpätöisten nuorien kanssa.
+
+Tuleeko siitä milloinkaan mitään? Onko tämäkin vain touhua, niinkuin se
+Kalevala-innostus ja kansan uudistaminen sen avulla? Ovatko nämä muiden
+aatteet ja innostukset yhtä turhia kuin hänen omansa, yhtä ilmassa
+häilyviä?
+
+Ja Antero sanoi, ettei hän voi ymmärtää, kuinka he saattavat, he muut,
+olla niin iloisia ja tyytyväisiä ja rauhallisia ja varmoja. Mutta he
+nauroivat hänen herkkämielisyydelleen ja alkoivat häntä siitä ahdistaa.
+
+--Sinä siis todellakin annoit sen imponeerata itseesi? Mutta sehän
+luulee aina näkevänsä syvemmälle, aina ymmärtävänsä asiat paremmin
+kuin muut. Aina on sillä joku »jos», aina joku »mutta». Semmoinen
+Kukka-Kalle, joka häärii ja näpertelee esi-isiensä puutarhassa, sitä
+kylvää ja kastelee, mutta jättää peltonsa oman onnensa nojaan.
+Vaikeuksia, taisteluita? Mutta taistellaan sitten, voitetaan vastukset!
+Mitä sanoo Snellman--että ainoastaan uusi polvi, me--se on meidän
+tehtävä eikä heidän! Ei heidän avullaan, vaan heitä vastaan, heistä
+huolimatta. Saatpa nähdä, se on oleva ilon päivä, ja meidän silmämme on
+sen näkevä. Lue, heikkouskoinen, lue, Tuomas, mitä Saima taas
+kirjoittaa! Siinä on sinulle, siinä on laamannille, tytöillekin heidän
+koulustaan--meille kaikille.--Ja minä sanon sinulle--ne puhuivat
+vuorotellen toistensa suuhun, Robert, Lauri, Risto--meidän ei tarvitse
+mistään muusta välittää, mitään muuta ajatella, ei mitään surra, sillä
+meillä on oikeus ja meillä on tulevaisuus!
+
+Ja mielellään antoi Antero vakuuttaa itseään, kävi jo itsekin muiden
+mukana kumoamaan omia epäilyksiään...
+
+Luettiin Saimaa ja otettiin esille vanhoja vuosikertoja. Niissä oli
+todella kaikille jotain--oli Anterollekin hänen renessanssiaatteestaan,
+Suomen kansan vanhalle viisaudelle ja viljelykselle perustuvasta
+kirjallisuudesta ja taiteesta. Ja mitä luettiin, se ymmärrettiin nyt
+uudella tavalla, se oli elävää sanaa, ja Antero kuuli kaiken kuin
+Snellmanin äänellä sanotuksi, hänen omasta suustaan tulevaksi, eikä
+enää ajatellut vastaväitteitä eikä vastuksia eikä viivytyksiä.
+
+Ne olivat ihania päiviä taas, ja aatteita vaihdettiin, ja aatteet
+avartuivat, ja oli taas niin suloista olla ... kun vain Naimi olisi
+ollut enemmän mukana ja ottanut enemmän osaa. Ja Anterossa alkoi jotain
+kyteä ja jotain lämmitä, jotain viritä ja jotain soida--ja hänen piti
+poistua ja istuutua puutarhan penkille, edessään suvanto ja koski.
+
+--Mitä te siinä istutte ja mietitte? Runoako? kuului ääni hänen
+takanaan sanovan.
+
+Hän hypähti ylös ja riemastui. Naimi se puutarhan läpi kulki rantaan
+joitain vaatteita kantaen ja pyörähti menemään, ennenkuin Antero ehti
+mitään vastata.
+
+Ja sinä iltana se syntyi, ja sinä yönä hän sen kirjoitti vanhassa
+pirtissä honkaisen pöydän päässä kesäisen yön valossa, pienen ikkunan
+ääressä, kun kaikki olivat menneet maata ja hän yksin valvoi.
+
+Ja aamulla hän luki sen kokkomäellä, jonne nuoret olivat tulleet häntä
+saattamaan, hänen viimein päätettyään lähteä.
+
+    Leimahti vuorella aattehen soihtu
+    ja loimonsa korpien kätköhön loi,
+    nost' intohon mielemme tietäjän loihtu,
+    ylt' ympäri huutonsa herätys soi:
+
+    »Nyt taistohon, voittohon, veikkoset nuoret,
+    ylös, kansani, isien maa!
+    Alas Vastusten vaskiset vuoret,
+    valon kahlehet, katketkaa!»
+
+--Se on vielä kesken--tämä on vain alku. Mutta se oli kaikista mainio,
+se oli tulkinnut heidän tunteensa, se oli vaikuttanut Ristoonkin:
+
+--Enpä olisi luullut, että se sinulta niinkään sujuisi.
+
+--Ole kansasi Tyrtaios! huudahti Lauri.
+
+--Antakaa se minulle, pyysi Naimi ja sai paperin, johon runo oli
+kirjoitettu.
+
+--Ja nytkö te siis todella menette? kysyi Kaarina.
+
+--Teitä ei pitäisi vielä päästää,--mutta ainoastaan sillä ehdolla, että
+pian tulette takaisin.
+
+Naimi, Naimi sen sanoi...
+
+Ja kun Antero laskeutui polulle, joka harjun alta lähti metsän halki
+viemään Korpivaaran kirkolle, kuuli hän jälkeensä huudettavan:
+
+--Eläköön runoilija! Eläköön Suomen Tyrtaios!
+
+--Eläköön isänmaa! vastasi Antero.
+
+--Kirjoittakaa meille! huusi soinnukas ääni.
+
+--Runomitassa! huusi toinen.
+
+Joku huiskutti hänelle valkeaa liinaa, mutta hän ei enää voinut
+erottaa, oliko se Kaarina vai Naimi.
+
+Keveästi notkahtelivat hänen askeleensa puitten välitse painuvaa
+polkua, ja hän ajatteli, että tämä hetki oli ehkä hänen tähänastisen
+elämänsä onnellisin. Onko hänkin jotain? Voisiko hänkin jotain
+toimittaa?--Ja hänen käyntinsä säesti jo uutta laulua isänmaan onnesta
+ja hänen omastaan. Ne olivat nyt kuin erottamattomasti toisiinsa
+yhdistetyt.
+
+
+
+
+16.
+
+
+Korpivaaran Karilassa.
+
+    »Veli kullat, veikkoseni,
+    kanssa siskoni suloiset,
+    Kontojärven kaunottaret!»
+
+»Suokaa anteeksi, mutta koska te minut ristitte runoilijaksi,
+virsiniekaksi vihitte, niin täytyy minun näytteeksi siitä, että henki
+minussa yhä vielä elää, panna ainakin kirjeeni päällekirjoitus
+runomittaan, joskaan en nyt malta sitä jatkaa sillä.
+
+    Kun on sydän sykkyrällä,
+    mielen kuohu kukkulalla,
+
+(nämä säkeet samoin kuin koko tämä ajatus ovat tämän talon vanhan
+vaarin), niin
+
+    kieli katkoo kahlehensa
+    kuni varsa vatjanansa
+
+ja rientää
+
+    runon aitojen ylitse.
+
+»Mutta
+
+    miksi sydän sykkyrällä,
+    kuta mieli kukkurana?
+
+Sanon sen heti kohta.»
+
+»On yö. Istun pihanpääkamarissa, pienen ikkunan ääressä, jonka olen
+irroittanut saranoiltaan nähdäkseni tätä kirjoittaa ja antaakseni
+tuossa edessäni olevan ruispellon, jossa rääkkä narahtelee,
+tuulahduttaa tänne sisään tuoksuaan.»
+
+»Tämä talo on järven rannalla, mäen rinteellä, ja tuolla etäämpänä
+häämöttää saarien takaa nousten kaljupäinen Panuvaara, joka tuon
+tuostakin, tien kukkuloille kohotessa ja näköpiirin suuremmilla soilla
+avartuessa on seisonut edessäni matkani määränä.»
+
+»Mikä kummallinen hiljaisuus, mikä suurenmoinen rauha tässä kesäisessä
+luonnossa ja minun rinnassani! Tietänettekö mitään tästä paikasta, joka
+ei ole varsin sen tien varrella, joka vie Kontojärveltä Korpivaaraan,
+mutta jonne saavuin poikettuani erehdyksestä oikealta polulta. Täällä
+se nyt vasta on se oikea Suomi, jota lähdin hakemaan ja jonka viimein
+löysin, sekä menneisyyden Suomi kaikkine taruineen ja muistoineen että
+tulevaisuuden Suomi kaikkine toiveineen ja edellytyksineen. Sillä tämän
+talon ja sitä asuvan suvun historia on Suomen kansan historiaa
+pienoiskoossa, ei kuivin vuosiluvuin kirjoitettuna, vaan kerrottuna
+niinkuin elämä kuvin ja elävin luontein.»
+
+»Talo on pieni ja näyttää köyhänpuoleiselta; metsää ja soita kuuluu
+olevan paljon, mutta viljelysmaita vähän. Tässä on kaksi isoa
+savupirttiä, rakennetut niin paksuista hirsistä, että ovet mahtuvat
+kahteen. Tätä hallitsee vanha isäntä, niin vanha, että muistaa Ruotsin
+ajat paremmin kuin nykyiset. Hän on ollut valtiopäivillä Tukholmassa
+aikoinaan ja myöskin Porvoossa. Hän on antanut kättä kuninkaille ja
+keisareille, kerran Kustaa IV Aadolfille ja kaksi kertaa
+Aleksanterille, joka oli tässä samassa kamarissa juonut kupin maitoa,
+ennenkuin Korpijärveltä tullen lähti metsätaipaleelle Kontolaan.
+Huomenna lähdemme ukon kanssa kalaan, ja silloin panen hänet kertomaan
+noista ajoista ja noista asioista, keisareista ja herrainpäivistä.
+Tänään olemme vieläkin vanhempia asioita muistelleet, hänen sukunsa
+muistoja.»
+
+»Hänen sukunsa tarina häipyy kauas muinaisuuden yöhön. Eräs hänen
+esi-isistään oli nimeltään Kari, josta tämä talokin on nimensä saanut.
+Kun vanha usko oli hävitetty ja vanha velho, josta isännekin jotain
+kertoi, oli vangittu ja poltettu, lähti Kari ja vanha laulaja Jorma
+pois näiltä seuduilta uutta uskoa pakoon. Viikkomääriä vaellettuaan he
+olivat löytäneet yksinäisen ihanan järven korpien keskestä, jonne
+rakensivat pirtin niemen kainaloon ja asettuivat sinne asumaan. Järvi,
+jota ruvettiin kutsumaan Jormasjärveksi, on kuulema vieläkin rajan
+takana sen niminen. Vanha laulu ja soitto ovat vieläkin kunniassa tuon
+järven ympärillä, ja siellähän se on Lönnrotkin, täältä sinne
+neuvottuna, saanut parhaat runonsa. Eräs tämän suvun haara palasi tänne
+takaisin isonvihan aikana Venäjälle vietyjen sieltä karanneiden kanssa
+ja asettui tähän autioksi jäänyttä taloa asumaan. Samassa sodassa
+poltettiin Kontolan kirkko ja vietiin vankina vieraille maille vanha
+pappi, teidän esi-isänne, eikä hän siltä matkalta koskaan palannut.
+Paljon hän näistä kertoi, mitä en nyt ehdi kirjoittaa. Mikä rikas
+varasto historiallisia traditsioneja! Ne ovat nämä traditsionit sitä
+Suomen kansan oikeata historiaa, eivät nuo sodat ja taistelut
+ruotsalaisten riveissä vierailla mailla. Se historia olisi pelastettava
+häviöstä. Se onkin jo sepitetty, vaikkei olekaan kirjoitettu. Siitä
+elävät monet vanhat lehdet tämänkin vanhuksen huulilla.»
+
+»Olisittepa kuulleet, mitä hän vielä kertoi omista otteluistaan hallaa,
+puutetta ja metsän petoja vastaan. Mikä kuvarikas kieli, mikä mehu,
+mikä voima, mikä kalevalainen esitystapa! Suomen kansalla ei ole
+ainoastaan runomittainen suuri eepos, sillä on suorasanaisia
+historiallis-eepillis-draamallisia teoksia. Lue, mitä meillä on tähän
+saakka kirjoitettu suomeksi, ja vertaa sitä kielellisesti siihen, miten
+kansa puhuu ja miten se kirjoittaisi, jos taitaisi. Joka lause on
+runollinen vertaus, joka ajatus on sananlaskun muotoon puettu totuus.
+Mistä hän puhuukin, aina helmeilee viisautta hänen huuliltaan, milloin
+keskitettyä, milloin leveästi maalailevaa! Tälle pohjalle on meidän
+kirjakielemme, sekä runollinen että suorasanainen, kerran rakennettava.
+Mutta kukapa meistä sitä osaa niin käyttää? Ei se meidän avullamme enää
+uudistu, meidän, joilla on vieras kieli ja vieras koulu. Nyt vasta minä
+oikein ymmärrän, mikä ääretön merkitys kansan kulttuurille on, että sen
+omasta keskuudesta, sen syvimmästä syvyydestä pääsevät esiin sen
+luojat. Ilman sitä pysyy kaikki kirjallisuus käännöksenä. Snellman,
+Lönnrot, mekin, me olemme vain löytöretkeilijöitä, jotka olemme uuteen
+maahan saapuneet, sen nähneet, siihen ihastuneet, mutta jotka emme sitä
+kykene viljelemään. Se suuri uudistaja, se suuri mestari, joka tästä
+kullasta kalun tekee, hän on vielä ehkä syntymättä, mutta hän syntyy.
+Päätäni huimaa ajatellessani en ainoastaan kielen rikkautta, vaan
+myöskin aiheiden uutuutta, runsautta ja tuoreutta. Uusi kieli ja uusi
+runous! Ne kun kerran pääsevät kostuttamaan maailman viljelyksen
+vainioita, mitä ovat Euroopan vanhat kuluneet kielet ja niiden tuotanto
+sen rinnalla!»
+
+»Mutta minne eksynkään? Ajatukset lentävät. Piti puhuakseni
+historiasta. Tämä vanha Kari, hän on historiallinen henkilö, ei vain
+historian tietäjä, sukunsa vanhain vaiheiden kertoja, hän on ollut
+historiaa tekemässäkin. Viime sodan aikana hän oli järjestänyt
+partiojoukon, hävittänyt kuormastoja, antanut tietoja vihollisten
+asemista ja siten vaikuttanut Kontolan tappelun voitolliseen
+ratkaisuun. Mutta suurimmat voittonsa hän on voittanut taisteluissa
+metsän petoja vastaan. Ei uskoisi, että tuo pieni, käyrä, laiha ukko on
+eläessään kaatanut--keihäällään!--viisikymmentä karhua, muita pienempiä
+petoja ei muistakaan. Olimme saunassa, näin arpia hänen rinnassaan ja
+toisia käsissä ja jaloissa kontion puremista. Vielä viime kesänä oli
+ukko pellon aidan takaa haasta haaskalta karhun kaatanut.»
+
+»Kysyin, osaako hän karhulauluja. Ja mitä minä sain kuulla! Että
+Lönnrot on saanut häneltä, tältä äijältä, suuren joukon karhurunoja ja
+metsämiehen lauluja. Ajatelkaa! Olen siis omin silmin nähnyt Kalevalan
+laulajan, runojen taitajan, saan huomenna kuulla niitä lisää.»
+
+»Ja tämä mies, tämä merkillinen mies, hän elää täällä vain muutaman
+päivän matkan päässä Kontolan kirkolta, pappilasta, jossa kansallisia
+asioita niin suurella innolla harrastetaan. Ettekä ole hänestä minulle
+mitään puhuneet, tuskinpa tiesitte, että häntä on olemassakaan. Olihan
+vain sattuma, joka saattoi minut hänen luoksensa.»
+
+»Johtuu mieleeni Helsinki ja ylioppilaselämä ja meidän kaikenlaiset
+harrastuksemme ja laamannin kanta ja sitten tämä supisuomalainen
+sivistys täällä--täällä on kaiken juuri ja pohja. Olenko ehkä taaskin,
+niinkuin Risto sanoisi, fantasti, mutta nyt minä näen kaiken kuin
+sisästäpäin, enkä juhla-innostuksen ja kokkotulien valossa.»
+
+»Mutta eivät ole lopussa huudahdukseni. Minulla on vielä paljon
+sanomista. Menköön yö, tulkoon päivä, en lakkaa, ennenkuin saan
+kaikesta kirjoittaa. Kun vain paperi riittäisi, kun vain kynä
+kestäisi.»
+
+»Tiedättekö, kenen kynällä kirjoitan ja kenen paperille? Sen
+runolaulajan, sen karhunampujan pojan, nuoren miehen, joka yksiksensä,
+keneltäkään oppia saamatta on itseksensä opetellut kirjoittamaan. Jos
+tulee vielä puhe siitä koulukysymyksestä, niin kertokaa, että Suomen
+kansan kirjoitustaito ei ole enää estettävissä, että on jo myöhäistä
+ryhtyä varokeinoihin sivistymisen vaaraa vastaan, sillä tämä mies on
+hypännyt muurin yli ja hänen mukanaan seuraa varmaan kohta koko kansa.
+Hän oli oppinut kirjoittamaan siten, että piirteli ensin hiekkaan ja
+lumeen painokirjaimia, kun ei ollut kirjoituskirjaimia, ja sitten
+selvitteli itselleen kirjoituskirjaimet jostain ruotsinkielisestä
+protokollasta, tehden niistä itselleen kaavakirjan. Kynän hän sai
+omasta ampumastaan hanhesta, jota oli kesäisen yön väijynyt erämaan
+lammen rannalla mahallaan maaten märässä suossa. Muste oli mustikoista
+puristettua. Paperina oli alussa tuohilevy, mutta sitten hän hankki
+itselleen oikeata paperia ja oikeata mustetta. Mietti kauan, miten
+siihen rahaa saisi. Oli oppinut pyssyä käyttämään ennen kuin kynää,
+kulki kaiken syksyä metsiä, ampui lintuja, toi vain osan kotiin, loput
+kätki niittylatoon ja siellä jäädytti. Kun isä lähti Ouluun suoloja
+noutamaan, pyrki ja pääsi poika mukaan.--»Mitä sinulla on siinä
+säkissä?» kysyi isä.--»Onpahan vähän parempia heiniä hevoselle.»
+Tultiin Ouluun, poika heitti heinät hevosen eteen, löi säkin selkäänsä
+ja meni kirjapainoon pyytämään kirjoituspaperia.--»Onko sinulla rahaa?»
+kysyi kirjanpainaja.--»Ei ole rahaa, mutta tässä olisi säkillinen
+lintuja, mahtaisiko heillä minkä verran saada?»--»Täysi täydestä»,
+sanoi kirjanpainaja ja sulloi säkin täyteen paperia, Sekä puhdasta että
+painettua, niin paljon, ettei tahtonut saada kotiin kannetuksi. Ja
+sillä tavalla hän sitten vastakin hankki itselleen paperia ja
+kirjallisuutta. Ajatelkaa tuota kuvaa: poika, pieni ja pahainen,
+hiihtää huurteisia saloja, vaanii teeriä ja metsoja ja pyitä, tähtää ja
+ampuu--ja puusta putoaa hänelle pussiin paperia ja kirjoja.»
+
+»Säkissä oli myöskin »Oulun Viikkosanomia», vanhoja vuosikertoja.
+Päästyään vanhemmaksi ja vauraammaksi hän alkoi niitä tilatakin. Joka
+vuosi tuo tai tuottaa hän Oulusta uusia kirjoja. Niin on hänelle
+kertynyt kokonainen kirjasto, joka kyllä vielä mahtuu vasuun, mutta
+josta näen, ettei suomalainen kirjallisuus enää olekaan niin pieni kuin
+olen luullut. Sitä on enemmän kuin ainakaan minä olen tiennyt sitä
+olevan. Hän on omistanut itselleen kaiken, mitä on lukenut. Täytyy
+tunnustaakseni, että jouduin aivan ymmälle, kun hän alkoi tentteerata
+minua »Enon opetuksista», jota kirjaa en ainakaan minä ole ennen
+tuntenut, lienettekö tekään.»
+
+»Niinkuin sanottu, minä olen nyt aivan samaa mieltä kuin »eräät» siitä,
+ettei Suomen kansa tarvitse kouluja. Se hankkii itselleen sivistystä
+ilmankin niitä. Jos sille vielä annettaisiin apua opin tiellä, niin
+ajaisivat tällaiset talonpojat pian edelle holhoojistaan, ja pian olisi
+yliopisto ja kirkko ja koulu valloitettu ja meidän vanha isiltä peritty
+kulttuurimme vaarassa. Eikö totta? Luopukaa siis, tytöt,
+koulupuuhistanne!»
+
+»Tämä nuori isäntä oli nähtävästi kovin hyvillään tulostani, ei sanonut
+koskaan saaneensa puhua niin oppineen miehen kanssa kuin maisterin.
+Kysyin, miksei hän ollut käynyt siellä teidän luonanne.--»Ei ole tullut
+käydyksi, on taitanut ujous vaivata.»--Hän on pienenläntä mies,
+hiljainen ja vaatimaton, melkein alakuloinen. Silmät ovat syvät,
+surulliset ja haaveelliset, kauas tähtäävät niinkuin jonnekin yli
+metsän rajan.»
+
+»Oli eräs kirja, jota hän ei ollut saanut käsiinsä, vaikka oli sitä
+aina toivonut: Kalevala. Otin sen esille kontistani. Mies punastui kuin
+lapsi, ja hänen sormensa vapisivat, kun hän käänteli sen lehtiä. Luin
+siitä hänelle muutamia kohtia. Innostuin myöskin puhumaan omista
+mieli-aatteistani ja huomasin, että hän käsitti myöskin tuon haaveeni
+Suomen kansan vanhan viisauden ja uskonnon opetuksien yhteen
+sulattamisesta. Kun minä arvelin, etteiköhän vain ole väärä luulo se,
+että Suomen kansalla ei muka ole ollut mitään korkeampaa sivistystä ja
+korkeampaa siveellisyyttä, ennenkuin se tuli yhteyteen Ruotsin ja
+kristinuskon kanssa, jotka muka olivat vapauttaneet sen törkeästä
+taikauskosta, niin hän sanoi, että niitä on täällä sydänmailla olemassa
+vieläkin ihmisiä, jotka eivät osaa lukea eivätkä ole monta kertaa
+elämässään kirkossa käyneet, mutta joilla kuitenkin on, mitä lienee,
+vanhaa tietoa, sananlaskutietoa, jonka mukaan ratkaisevat kysymyksensä
+oikeasta ja väärästä eli, niinkuin hän sanoi siitä, »miten olla kuin
+eleä.» Ja ne semmoiset, lisäsi hän, ovat monta kertaa parempia ihmisiä
+kuin nykyajan jumaliset. Ajatelkaa, sainko tästä vettä myllyyni! Sainko
+yllykettä aatteelleni Kalevalan tarjoomisesta takaisin kansalle, sainko
+korvausta Rajavaaralla kärsimästäni tappiosta!»
+
+»Enhän malttanut olla hänelle lukematta runoani. Sain silloin tietää,
+että hänkin kirjoittaa runoja. Ja mistä hän runoilee? Saatte nähdä sen
+tästä. Panen tähän vain muutamia säkeitä pitkästä runosta, jossa hän
+laulaa suomenkielen sorretusta asemasta:»
+
+    Suottapa on suomenkieli
+    kapalossa kauan ollut,
+    vaikka tuo on vanha kyllä,
+    jotta poikki ponnistaisi,
+    katkoisi kapalovyönsä,
+    jaksais jo jaloin kävellä,
+    aikamiehen askelilla,
+    päästä päähän pitkän pöydän,
+    isoimmille istuimille,
+    rinnalle rikasten kielten,
+    valtakielten kumppaniksi,
+    että vielä virkamiehet,
+    oikeuden omat jäsenet,
+    suomenkieltä kirjoittaisi,
+    että tuomiot tulisi,
+    esivallan valtakirjat,
+    kansan kielellä omalla,
+    talonpojan tuttavalla j.n.e.
+
+»Hän on sanonut runomitassa samaa, mitä Snellman proosassa, suomeksi
+sen, minkä hän ruotsiksi. Valitus suomenkielen sorretusta asemasta,
+kehoitus luomaan vieraan kielen ies hartioiltaan! Ja sen lisäksi
+arvosteluja ylpeistä virkaherroista, heidän mielivaltaisuuksistaan,
+uusista paremmista ajoista, sanalla sanoen samoista epäkohdista,
+samoista puutteista ja toiveista kuin Snellmankin. Itsekseen hän on
+näitä miettinyt ja paperille pannut. Isänmaa ja kansa ovat hänelle
+selvinneet kuin itsestään.--»Tämä meidän Suomi, tässä meidän Suomessa»
+--hän sanoi tuon sellaisella hellyydellä kuin olisi lapsen päätä
+silitellyt.»
+
+»Kerroin hänelle käynnistäni Rajavaaralla ja mitä siellä oli sanottu
+Kalevalasta. »Semmoisia ne on, semmoisia ne on kaikki.» Hänen huulensa
+värähtivät hiukan, kun hän jatkoi: »Eivät ne suvaitsisi talossa
+pidettävänkään muita kirjoja kuin raamatun, virsikirjan ja jonkun
+postillan. Jos olisi heidän vallassaan, polttaisivat kaikki maalliset
+kirjat.» Edessämme oli pöydällä hänen kirjavasunsa, ja nyt huomasin,
+että siinä oli tulen jälkiä.»--»Eivät vain liene aikoneet teidänkin
+kirjojanne polttaa?» kysyin minä.--»Ovatpa niinkin. Oma vaimonihan se
+aikoi semmoisen tekosen tehdä, vaan sain toki uunista pois.»
+
+»Tuo synkkä oppi on siis tännekin luonut pitkän varjonsa. Joka paikassa
+sen kohtaa, minne tuleekin, joka paikassa se kalvaa vanhimman
+kulttuurimme juuria ja uhkaa tukehduttaa uuden touon taimia. Se on
+turmiollinen liike. Helsingissä yliopistonuorison keskuudessa,
+Rajavaaralla, siellä kirkolla, täällä, kaikkialla se tunkee esiin.
+Ettei hän, tämä älykäs, sävyisä, hieno mies, saanut edes omaa
+vaimoaankaan siitä varjelluksi! Hän on koettanut sille puhua,
+selitellä, ei mikään ole auttanut. Se leviää kuin rutto, tarttuu kuin
+tauti. Hän oli käynyt kerran Helanderia kuulemassa, ja silloin hän oli
+valmis.»
+
+»Jos minä aikoisin papiksi niinkuin sinä, Lauri, niin hyppäisin heti
+ensi sunnuntaina saarnastuoliin ja puhuisin, selittäisin, paljastaisin
+häikäilemättä. Tämä rikkaruoho on jo liian kauan saanut rehoittaa
+kansassamme, tukehduttaen kaikkea kauneutta ja jaloutta. Tässäkin
+tehtävä meille nuorille! Mutta kuta suuremmat vaikeudet ja vastukset,
+sitä suurempi olkoon myöskin innostuksemme, sitä enemmän ponnistakaamme
+voimiamme. Mutta kylläksi tästä tällä haavaa.»
+
+»Ja kylläksi muustakin. Kirjeeni on jo liian pitkäksi venynyt, ja lyhyt
+yö lähenee loppuaan. Jo valaisee aamurusko Panuvuorta tuolla järvien
+takana. Siellä on isäni entinen koti. Mitä saanen siellä nähdä ja
+kokea? Mutta sen sanon, ettei maailma ole minusta milloinkaan ollut
+niin kaunis kuin nyt, ei koskaan tulevaisuuteni niin valoisa.»
+
+
+
+
+17.
+
+
+Tyynenä kesäisenä aamuna istuu Antero veneen perässä, joka hiljalleen
+liukuu liikkumattomia, päilyviä vedenpintoja pitkin saarelta saarelle,
+niemeltä niemelle, salmesta salmeen. Saaret ovat metsäiset ja järven
+rannat autiot, kallioiset ja jyrkät. Jonkun lahden pohjasta vihertelee
+ruohikko tai niitty, mutta taloja ja asutusta näkyy vain etäisillä
+vaaroilla, niissä halmeet heloittavat, kasket rusottavat ja savuavat
+palotulet tupruavat kuin tulivuoret levittäen hienoa, harsoista auerta
+yli koko maiseman, ja suloista lemua.
+
+--On nyt mäkikyläläisten hyvä kaskiaan polttaa, viertämättä palavat,
+virkkaa soutumies, pienehkö, vanha ukko.
+
+--On varmaan, vastaa Antero, sen pitempiin puheisiin ryhtymättä, sillä
+hänen mielensä matkailee muualla, tämä kaikki vain kehyksenä hänen
+ajatustensa ympärillä, kuljeksii kaukana, mutta pysähtyy aina lopulta
+kolmeen kohtaan, vuorotellen kuhunkin: sakastin rappusille, puutarhan
+penkille ja laamannin salin ovensuuhun--mihin jokaiseen oli kiintynyt
+kipinä toivoa. Soutaja soutaa, ja hän meloo. Hypähtää kalaparvi kokan
+edessä veden tyynellä pinnalla. Sivuutetaan saari.
+
+--Siinä se on soma mies tuossa saaressa, virkkaa taas soutaja.
+
+--Kah, onpas toki muuan asukas täälläkin, sanoo Antero, huomattuaan
+pienen lahden pohjukassa ihmisasunnon.
+
+--Vaikka on herra, niin elää kuin talonpoika, täällä kaiket kesät
+kalastelee, ja kun viinaa on, niin ryyppää ja rallattaa. Kävin
+tullessani.
+
+Mutta Antero ajattelee hyvästinheittoa Kokkoharjulla, ajattelee, että
+hänen runonsa on Naimilla--miksei hän ollut saanut sanotuksi, että se
+oli syntynyt hänen antamastaan inspiratsionista! Minkä vaikutuksen
+mahtanee tehdä hänen kirjeensä--kokoontuvatko sitä lukemaan,
+innostuvatko niinkuin hän? Kuinka ihanata, että on ystäviä, että he
+ymmärtävät ja tunnustavat, että uskovat hänenkin voivan jotain! Kuinka
+merkillistä, että ne tällä matkalla löytyivät, löytyivät todellakin,
+niinkuin oli toivonut, mutta ei uskonut mahdolliseksi, että kaikki
+löytyi, isänmaa, uudet tehtävät, uudet aatteet.--Hänen lapsuutensa ja
+nuoruutensa oli ollut iloton, ystävätön, yksinäisen naimattoman vanhan
+enon luona, joka oli ottanut hänet luokseen vanhempien kuoltua.--Voi
+ihanata maisemaa, voi ääretöntä rauhaa!--On kuin satumaailmaan
+soutaisin, ja kuitenkin vanhaan kotiini soudan. Ja kun sieltä palajan
+ja alan elää ja toimia ja toteuttaa--mitä? Mitä hyvänsä, mitä hyvänsä!
+Kunhan vain yleiseksi hyväksi--joka paikassa on perkkaamaton maa.--Jos
+todella, jos todella voisin kansan herättää laululla? Oi, laululla
+laulun kansan!--Jos voisin talveksi jäädä tänne, kotiopettajaksi
+Kontolan pappilaan--ja samalla jatkaisin lukujani--siinä vanhassa
+pirtissä ja iltaisin kannelta soittaisin--soittaisimme.
+
+Jos hän tuossa istuisi, alahangoilla, ponnistaisi kaareen kauniilla
+jalalla, pistäisi silloin tällöin airollaan veteen, lepäisi taas.
+
+Voiko sellaista onnea ikinä olla? Toteutuuko se kenellekään koskaan--
+juuri se, mitä toivoo?
+
+Kuinka monen monet kerrat minä olen semmoista haaveillut salmia
+soutaessa ja meren avartuessa ja äärettömäin ulappain auetessa ja
+purjeiden sieltä paistaessa, toisten mustina, toisten valkoisina. Ja
+entä jos se sittenkin toteutuisi? Miksi minä häntä rakastan? Miksi
+rakastin heti kohta? Mitä hänessä rakastan? Olkoon, mitä onkaan,
+tulkoon, mitä tulee, minulle riittää, että minä häntä rakastan,
+rakastan kuin hengetärtäni.
+
+Ja tämän jälkeen oli hänen helppo olla, se oli kuin vapautus, ilmestys,
+oli voitettu pahin pelko. Hän voi rakastaa ja hän on oleva
+rakkaudessaan onnellinen sittenkin, vaikkei Naimi koskaan tulisikaan
+hänen omakseen.
+
+--Vai Korpijärvelle on matka, puhui taas ukko ja lienee puhunut jotain
+muutakin, johon Antero vain yksikantaan oli vastannut. Sinne on paljon
+väkeä lappanut näinä päivinä. Isoja venheitä soutanut. Sitä
+körttikansaa. Kuuluu tulevan pappejakin, mistä asti tuleekaan,
+Pohjanmaalta ja Hämeestä. Eikäpä olekaan paljon tämän puolen papeista.
+Parhaiten saarnaavat silloin, kun saatavistaan saarnaavat, mutta eihän
+niistäkään koko vuodeksi paukuttamista piisaa. Mistä ne ottavat
+papillekaan korpien köyhät, kun ei ole itselläänkään. On muuankin
+pappi, joka ei päästä ehtoollisellekaan, jos ei ole koukerota nimen
+kohdalla kantokirjassa. Siitä katsoo, se on vieressään
+rippikirjoituksessa. Saisi sen siitä viralta, joka tahtoisi.
+
+Antero kuunteli vain toisella korvalla panematta huomiolle, kenestä
+ukko puhui.
+
+--Juopikin liiemmalta ja pelaa korttia. Ja vaikkapa joisikin, kun vain
+virkansa siinä sivussa hoitaisi, ettei isompia ereyksiä tulisi. Vaan se
+oli vähän soma tapaus, kun korttipöydästä tuli kerran suoraan kirkkoon
+ja pisti luisen pelimerkin öylättinä suuhun. Näin tuon omin silmin, kun
+mies kirkosta tuli ja sylkäisi: »Luulin saavani Ristuksen ruumista ja
+verta, niin annettiinkin vain pelkät luut». Se oli minulle tuttu mies.
+Se se elämää on.
+
+--Onpa se pappi, missä se semmoinen on?
+
+Ukko ei vastannut siihen, lieneekö ollut hiukan vähäkuuloinen, taisi
+olla vähän jotenkuten omituinenkin, kun itsekseen myhäili ja
+naurahteli.
+
+Siinä oli ihmeen soma pienoinen saari. Anteron teki mieli maihin, ja
+kun hän samalla muisti, ettei vielä ollut avannut eväsnyyttyä, joka
+hänelle oli pappilasta reppuun pistetty, ehdotti hän, että
+laskettaisiin rantaan.
+
+Kenen lienevätkään olleet eväät, ruustinnan, Kaarinan vaiko Naimin
+laittamat? Sen huomasi Antero kuitenkin heti, että niiden laittaja oli
+tahtonut hänelle erityisiä iloja ja pieniä yllätyksiä valmistaa. Leipä
+oli lestittyä, voi pantu pienoiseen tuohesta tehtyyn vakkaseen ja
+kirjaeltu päältäpäin, oli piirakoita, torttuja, oli sydämenmuotoisia
+piparkakkuja... Oli vähän sääli antaa, mutta hetkisen taisteltuaan
+leikkasi hän pitkän palasen ja tarjosi sen soutajalleen, joka puri
+jotain kuivaa, mustaa kannikkaa suolakalan kanssa. Laskien kannikan
+kivelle ryhtyi ukko kääntelemään ja katselemaan valkoista leipää.
+
+--Vaan jopa on siinä hienoa ja hilpeätä leipää, jopa on siinä
+jumalanvilja, mihinkähän tuon panisi, että oikein säilyisi särkymättä
+ja murenematta.
+
+--Ettekö syö?
+
+--Lapsilleni säästän--sairaita ovat, siitä paranevat. Saattaa tämmöinen
+vanha koni petäjäistäkin purra.
+
+--Petäjäistä? Näyttäkää. Onko tuo petäjäistä? Onko tuo leipää?
+
+--Leipäähän se toki on; sitä jokapäiväistä leipää.
+
+Ei ollut Antero pettuleipää nähnyt, vaikka oli kuullut siitä joskus
+puhuttavan. Hän maistoi sitä, koetti purra, täytyi sylkeä suusta; näki
+yht'äkkiä soutajansa uutena miehenä edessään, hänen siinä paljain päin
+syödessään, verkalleen purressaan, vaikeasti niellessään ja suolavettä
+vakan kannesta ryypätessään. Se tuli siihen niin odottamatta keskelle
+hänen haaveitansa, toiveitansa ja tyytyväisyyttänsä ja tätä poutaista
+päivää ja autereista aurinkoa. Eivätkä maistuneet hänelle enää rovastin
+neitosten herkut, hän kääri ne myttyyn ja pisti salaa ukon konttiin,
+sill'aikaa kun tämä metsänreunassa väänsi uutta hankavitsaa.
+
+Kun lähdettiin taas soutamaan, tahtoi hän tietää kaikki ja kyseli ukon
+oloista ja asunnosta ja sai tietää, että hänellä, kaukana pitäjän
+perukalla, on pieni mökkipahanen karhukorvessa, hallaisen suon
+reunassa, jossa karhu on jokavuotinen vieras ja pettu jokapäiväinen
+leipä--kymmenen lapsen, joista kuitenkin Jumala oli armossaan kaksi
+kutsunut luoksensa paremmille leiville. Ukko kertoi sen valittamatta,
+tyynesti, soutuaan keskeyttämättä, niinkuin jostain toisesta, eikä hän
+kummia kertonutkaan, semmoista oli elämä siellä yleensä niillä pitkillä
+perukoilla. Niin, niin, olihan Antero siitä kuullut, nähnyt kerjäläisiä
+Porvoon ja Helsingin kaduilla hoipertelevan, tottahan se oli, mutta se
+astui nyt kuitenkin kuin aaveena eteen, ikäänkuin kysyen, ikäänkuin
+tuijottaen, vaikkei hän voinutkaan tehdä itselleen selkoa siitä, mitä
+se häneltä kysyi, miksi häneen tuijotti ja mitä erityisesti hän olisi
+voinut siihen vastata tai mitä tehdä. Ja samalla tuntui joku--mikä?--
+turhalta ja toisarvoiselta--ja aina palasi silmä ihanasta maisemasta ja
+aatos hänen omista hommistaan ja harrastuksistaan ukkoon tuossa, noihin
+sen karkeisiin käsiin, jotka koneellisesti airoja liikuttivat, noihin
+paikkaisiin pieksuihin, jotka kaaresta ponnistivat, ja muistui mieleen:
+»Pyytävät sinulta leipää, ja sinä annat heille kiviä.»
+
+Mitä hän mahtaa siinä miettiä, mitä johtopäätöksiä tehdä minun
+eväistäni ja omistaan, mitä niistä, jotka syövät niinkuin minä, ja
+niistä, jotka niinkuin hän?
+
+Mutta hän ei löytänyt ukon kasvoilta mitään katkeruutta eikä mitään
+kateutta, hymähtelihän vain äijä itsekseen--saattoi olla vähän
+omituinenkin--ja viimein virkkoi:
+
+--Missähän semmoinenkin leipä kasvanee? Kasvaneeko siellä, missä
+sokerikin?
+
+--Niitä on maita, joissa ei muunlaista leipää syödäkään.
+
+--Elähän, vai on semmoisiakin maita!--Ja ukko herahti nauramaan,
+niinkuin olisi kuullut jostain ihmeestä puhuttavan, joka oli totta,
+vaikka tarulta tuntuikin, ja kertoi vielä uudelleen hyrähtäen sanansa:
+--Elähän, vai on semmoisiakin maita.
+
+Ja siitä hilpeytyi taas Anterokin, ja aatteet ja tunteet ja mietteet ja
+mieliala liukuivat entiseen uomaansa.
+
+Maisema jylhistyi jylhistymistään, saaret tulivat korkeammiksi ja
+karummiksi. Saavuttiin kallioisen salmen kautta aavemmalle selälle,
+jonka toisella rannalla jo kohosi paljaspäinen, jylhä Panuvuori. Järven
+perältä, lahden pohjasta näkyi taloja ja viljelystä.
+
+Tämä paikka oli tuttu, hän oli varmaankin tässä ennen ollut, milloin
+lienee. Tuo vuori tuossa, jolta oli selkä keskeltä murtunut, syvälle
+pykälälle painunut, oli vanha tuttu.
+
+Kun Antero selän yli soudettua tuli vuoren varjoon, muisti hän päivän
+niinkuin eilisen, jolloin hän tässä kulki korkealle kohonneeseen veneen
+kokkaan käpertyneenä, isän istuessa perässä, joka oli painunut niin
+syvälle, että isän nutunlieve vettä viisti. Nyt hän muisti hänen
+kasvonsakin, joita oli usein turhaan muistellut.
+
+--Sanovat tuossa niemessä aarteen palavan, minkä oli muinoinen noita
+siihen kätkenyt kirkon varastettuaan, ja kuuluu ennustetun, että sen
+siitä joku köyhä löytää ja hänestä tulee maailman rikkain mies, mutta
+piru viepi sielun.
+
+Nyt tuli näkyviin kirkko ja pappila, ja Antero tunsi kaikki. Noin
+juuri, pappila alla ja sen yläpuolella kirkko, torni taivasta vasten
+kuvastuen. Siinä se on. Ja hän laski maihin, painaen ukon käteen
+hopearahan.
+
+--Vaan tämähän on liikaa--tuota--Antero painoi vielä toisen
+samanlaisen.
+
+--Mutta tuota--enhän minä, ka, kun yhä vaan lisää...
+
+--Ottakaa nyt vaan.
+
+Ukko oli tullut totiseksi, melkein hartaaksi, oli samalla kuin vähän
+häpeissään, otti sitten lakin päästään ja kumarsi syvään.
+
+--Ettekö tule pihaan? kysyi Antero,
+
+--En uskalla, kun ne saatavat ovat maksamatta. Hetken aikaa katsoi
+Antero hänen jälkeensä, kun ukko alahangoille asettuen lähti yksin
+soutamaan, ja kääntyi sitten nousemaan pihaan.
+
+
+
+
+18.
+
+
+Hän tunsi rannan, jossa seisoi, tunsi suuren kiven, muisti nuottakodan,
+yhä enemmän suulleen veteen vaipuneen, ja tämän valkoisen hietikon,
+jossa oli avojaloin juoksennellut ja jossa joku iso käsi oli hänen
+paljaille jaloilleen lämmintä hiekkaa valanut. Hän muisti vähän
+ylempänä olevan penkereenkin, joka yhä vieläkin kasvoi arpaheinää ja
+johon oli uuneja kaivettu ja niitä pienillä puilla lämmitetty pienen
+tytön kanssa. Eikö toden totta pistänyt siitä vielä esiin maatunut,
+nokinen arinatiili!
+
+Hän hengitti nopeammin ja riensi ylös tutusti mutkittelevaa polkua
+saunan luo, joka oli hiukan ylempänä törmän rinteessä. Sama vanha
+maahan uponnut myllynkivi korkean kynnyksen alla, vastapäätä toisella
+puolella polun suuri kuivunut kuusi, johon liittyi muisto suuresta
+säikähdyksestä, sen takaa irvistävästä nokisesta naamasta ja kauheasta
+mörähdyksestä. Kun hän huutaen ja parkuen riensi pihaan ja ääneen
+saamatta paiskausi äidin syliin, kuului joku sanovan: »Se on nähnyt sen
+vanhan kuusen haltijan»--johon äiti toruen virkkoi: »Ajakaa pois se
+kerjäläispoika--oletteko puhumatta lapselle semmoista!»
+
+Vähän ylempänä oli vatukko, taloa ympäröivän kiviaidan alla. Siinä oli
+hän marjoja noukkinut ja päättänyt piilottautua ja antanut kaiken
+talonväen etsiä--nuottakodan ympäriltä järvestä.--Tässä viimeisessä
+jyrkässä törmässä hän aina uupui, kun tultiin isän kanssa kalasta.
+»Polvet vääntyy, polvet vääntyy----jaksetaanko, jaksetaanko?» oli isä
+ähkivinään ja kantoi viimeisen matkan sylissään, joka tuntui
+sanomattoman suloiselta ruumiissa.
+
+Pappila oli pieni, punainen ruispellon ympäröimä talo; sen edessä salin
+ikkunan alla kasvoi suuri, komea koivu. Kun Antero oli päässyt
+huomaamatta sinne saakka, istuutui hän koivun alle hengähtämään ja
+tunsi ensi kerran elämässään kotoisen tunteen sulouden. Onhan siellä
+hänen sisarensa ja lankonsa, eihän täällä siis olekaan vieraita
+ihmisiä! Tulkoot, löytäkööt, ihastukoot! Hän oli olevinaan kuin
+pikkupoika piilossa! Hän istui siinä kuunnellen ääniä lahdelta, jossa
+joku souti, niityltä lahden pohjasta, jossa joku viikatetta hioi,
+tuolta korkealta vaaralta, jossa käki kukkui--katseli västäräkkiä, joka
+ajoi hyttysiä puutarhan käytävillä.
+
+Voi rauhan paikkaa, voi onnen majaa talossa tässä riippakoivujen alla!
+--Täällä--yhdessä Naimin kanssa!
+
+Huoneesta ei kuulunut pitkään aikaan hiiskahdustakaan. Antero aikoi
+nousta ja pistää päänsä matalasta ikkunasta sisään, kun joku ovi aukeni
+ja paukahti kiinni ja alkoi kuulua raa'an ja riitelevän äänen melua.
+
+--Että kehtaat--eikä minulle mitään sanota--minun selkäni takana
+kuljetaan niiden roistojen seuroissa--
+
+--Ei ne ole mitään roistoja,--kuuli Antero sisarensa äänen sanovan.
+
+Silloin toinen kiivastui yhä enemmän.
+
+--Eikö roistoja? Vai ei roistoja! Maailman suurimpia.--Vaan sen minä
+sanon, että jos--(lyötiin nyrkillä pöytään)--laita totivettä sisään!--
+miksei ruokakaan ole valmis?
+
+--Enhän tiennyt sinun tulevan.
+
+--Et tiennyt! Laukkasit Ilpolaan--ja mitä sinulla oli Kontojärvellä
+tekemistä? Olit Helanderissa yötä, kyllä minä tiedän sinun--
+
+Ovi paukahti tuimasti lukkoon kiukkuisten askelten jälkeen ja salista
+kuului ensin nyyhkytystä ja sitten uupuneita askelia toisaanne päin.
+
+Antero oli hypännyt ylös, oli ollut huutamaisillaan ja rientämäisillään
+esiin, mutta jäykistynyt siihen paikoilleen, sietämättömän tuskan
+sydäntä kouristaessa. Samalla olisi hänen tehnyt mieli paeta ketään
+näkemättä, ketään tapaamatta. Ja kuinka kauan sitä oli mahtanut kestää
+tuota tuommoista elämää, hänen siitä mitään tietämättä, hänen mitään
+aavistamatta?
+
+Hän kiersi huoneen ympäri ja näki isänsä entisessä, melkein maan
+tasalla olevassa nurkkakamarin ikkunassa, josta sen korkea otsa aina
+oli rauhallisesti paistanut, näki kaksi punaista naamaa, toisen
+toisessa päässä pöytää, ja pöydällä viinapullon, minkä lihava, pullea
+käsi samassa sieppasi pois niinkuin pöydän alle kätkeäkseen.
+
+Porstuassa törmäsi häntä vastaan paitahihasillaan oleva mies
+lyhytvartisissa kesäpieksuissa, nenä ja posket punoittavat, silmät
+pienet ja ruskeat, tukka takkuinen ja parta pitkällä sängellä. Oliko
+tuo hänen lankonsa, oliko hän Karoliinan mies?
+
+Se oli ihastuvinaan, koetti olla kohtelias, mutta puhui hätiköiden ja
+samalla kuin vaanien ja tähystellen.
+
+--Karoliinan veli varmaan? Antero! No, niinhän toki! Katsohan! En ollut
+ensin tunteakaan--ka, tuota--eihän olla vielä ennen tavattukaan--
+oikeastaan--kyllä minä--Handolin! Har den äran! Var så god! Stig in,
+välkommen!--Tulin juuri pitäjältä--ursäkta!--saatavaini kannosta ja
+saarnamatkalta samalla, saarnamatkalta, lukkarin kanssa. Ihan
+juur'ikään! Heh, heh! Var så god! Käydään sisään! Tänne saliin! (Hän
+nakkasi kamarinsa oven jalallaan kiinni ja oli samalla kaatua)--Ohoh!
+Ursäkta! Tuota mitenkä sinä, mitä tietä? Omin kyytinesikö?--No, sepä
+nyt sattui. Kun olisin ollut kotona ja tietänyt, niin totta tosiaan
+olisin lähettänyt asian alkaen noutamaan.--Karoliina!--Se oli juurikaan
+tässä.--Karoliina!
+
+Karoliina seisoi jo ovessa, lensi veljeään kaulaan ja syleili ja
+suuteli häntä, puristautuen vapisten hänen rintaansa, niinkuin turvaa
+hakien. Handolin oli pujahtanut takaisin huoneeseensa.
+
+--Tulitpahan sinä! Voi, voi, kuinka minä ihastuin. Istuhan toki! Sinä
+ehkä tahdot--minä olen laittanut sinulle yliskamarin--hyvänen aika!
+
+Hän vapisi ja koetti estää itkua tulemasta. Eivät saaneet kumpikaan
+mitään sanotuksi.
+
+--Ja täällä sinä----
+
+--Niin, täällähän minä... Sinulla on varmaan nälkä tai janottaa.
+
+Karoliina riensi ulos, ja Antero jäi yksin saliin. Se oli kolkko,
+melkein autio huone, seinämällä ikkunain välissä vain puinen
+sänkysohva, toisella kiivupöytä ja muutamia tuoleja.
+
+Handolinin huoneesta kuului äänekästä supatusta:--»ei, ei! älä ole
+milläsikään--ei se mitään»--ja sitten lasien kilinää.
+
+Karoliina tuli takaisin tuoden marjavettä. Hän oli rauhoittunut ja
+voittanut itsensä. Pieni poika oli pistäynyt ovesta hänen jälkeensä ja
+jäänyt seisomaan pihtipielen varaan.
+
+--Kuka on tuo poika?
+
+--Tule tervehtimään vierasta, Kalle, anna kättä sedälle. Meidänhän se
+on--ottopoika nimittäin.
+
+--Et ole siitä mitään kirjoittanut.
+
+--Se on erään köyhän vaimon,--ja Karoliinan kasvot värähtivät.
+
+Handolin tuli samassa kamaristaan ja oli hiukan siistinyt itseään,
+heittänyt takin ylleen ja vaihtanut pieksut saappaisiin.
+
+--Vai niin, vai niin, paina puuta, paina puuta!--Mitä sinä täällä,
+poika! hönkäsi hän lapselle, joka oli paennut oven suuhun, mutta
+hillitsi itsensä samassa ja sanoi niin ystävällisesti kuin voi:
+
+--Ka, mene, lapsi, mene sinne pirtin puolelle.--Etkö ota, lanko, etkö
+ota pientä tulonaukkua parempaa odottaessa?
+
+Karoliina oli taas pujahtanut ulos.
+
+--Käydään tänne miesten puolelle.--Otettiin tässä pieni tulonaukku
+lukkarin kanssa. Elä pidä kiirettä, elä pidä kiirettä, kanttori.--Noh,
+siinähän se nyt onkin totivesi. Pannaan sekaan!--Ei siellä Kontolassa
+vielä heinäntekoa aloitettu?--Pannaan sekaan, pannaan sekaan, vai
+otatko ennemmin kuiviltaan? Ensi kerran näen vasta tämän lankomieheni.
+Får jag lof att presantera--tämä on meidän pitäjän lukkari, _director
+cantus ecclesiae Corpivaraensis_--vielä tässä vähän latinaakin--se kun
+päästää penkistään möläkän--eikö ole sen näköinen--niin kaikoovat
+harakat kirkon katolta.
+
+Lukkari oli iso, pitkä, laiha, luisevanaamainen, vähän kumarahartiainen
+ja samalla viekassilmäinen mies. Handolin puhui yhä edelleen:
+
+--No, ja mitä kuuluu Kontolaan? Joko siellä heinää?--ka, senhän minä jo
+kysyin. Kuinka jaksaa _Olaus Martinus episcopus Savolaxiae
+Careliaeque_?
+
+--Sanotaanko häntä siksi? kysyi Antero jotain sanoakseen.
+
+--Sanotaan--_inter collegas_--mutta kansan kesken nimitetään häntä
+rimpirovastiksi!--Ja Handolin nauroi pienet silmänsä niin pieniksi ja
+leveän suunsa niin leveäksi, että Anteronkin täytyi nauraa mukana, niin
+vähän kuin häntä muuten olisikin naurattanut.
+
+--Haastoiko soistaan? Saarnasiko niistä?
+
+--Siellä oli myöskin Snellman ja Lönnrot, sanoi Antero kääntääkseen
+puheen toisaalle.
+
+--Snellman, jahah, Snellman, vai niin, suuri mies, sanotaan, suuri
+mies, saattaapa olla. Vaikka kuuluu velkojakin olevan. Kuule, veli,
+kannatatko sinäkin niitä uusmuotisia kieliaatteita?--Jaa, jaa,--
+nykyajan nuorisolla on aatteita--minulla ei ole milloinkaan ollut
+mitään aatteita--kippis taas!
+
+--Siellä oli myöskin Ukko-Paavo, virkkoi Antero merkitsevästi.
+
+Handolin muuttui yht'äkkiä totiseksi ja kävi sitä tietä sitten
+vihaiseksi; veri syöksyi hänelle päähän, ja oli kuin olisivat kaulan
+pullistuvat suonet hänen kurkkuaan ahdistaneet.
+
+--Tiedän, tiedän,--hän melkein kähisi, hyvin tiedän, se on nyt täällä
+joukkoineen, kuului jo eilen tulleen. Täällä on häät tuolla naapurissa
+Ilpolassa. Rajavaaralla oli jo lähtiäiset.--Jo ne ovat hävyttömiä!
+Vaikka minä, oman pitäjän pappi, olin naapurissa saatavia kantamassa ja
+jumalanpalvelusta pitämässä, ei kutsuttu, ei oltu tietävinäänkään. Eipä
+siltä, että olisi haluttanutkaan mennä; mutta se on kiusantekoa,
+riistetään minulta vihkimäraha ja antimet. Niillä on omat kirkonmenonsa
+ja omat pappinsa.
+
+--Pitäisi esivallan kieltää semmoiset kokoukset ja kansanvaellukset,
+virkkoi lukkari, koettaen tuimentaa naamaansa ja rypistää kulmiaan
+esimiehelleen mieliksi.
+
+--Ne ovat kielletyt, ne ovat laissa ankaran sakon uhalla kielletyt.
+Heitä on siitä paikkapaikoin, vaikkei täällä, sakotettukin kuin
+pahantekijöitä ja pantu pappeja viraltakin, niinkuin Kalajoella, mutta
+siitäkö ne välittävät! Kierretään selvää keisarin lakia, kokoonnutaan
+häihin ja hautajaisiin, kun ei muuten uskalleta.
+
+--Vaan kun olisi kerran kirjoja kysyä.
+
+--Häh?
+
+--Niinpä niin vain, että kun olisi kysyä: Onko kirjoja kulkeaksenne?
+
+--Mutta sepä olisi koko kepponen! Eihän kyllä kukaan saa ilman
+kirjoitta kulkea, ei pitäjästäänkään, vielä vähemmin läänistään! Ei
+mutta, jos olisi viedä sana vallesmannille, se tulisi ja astuisi
+pitopaikkaan ja sanoisi: »En tunne, keitä olette, vetäkääpä paperit
+esiin!»--ja kun ei niitä niillä olisi, papeilla enemmän kuin
+muillakaan--mistä ne olisivat arvanneet niitä varata?--niin passittaisi
+heidät löysäläisinä ruununrattailla kotipuoleensa--pipit ja papit!
+
+--Se olisi koko jutkaus! Se se vasta jutkaus olisi!
+
+--Lanko tahtoisi kohdeltavan heränneitä kuin rosvoja ja pahantekijöitä,
+huomautti Antero.
+
+--Pahantekijöitä ne ovatkin! Kansan villitsijöitä, ylpeitä, röyhkeitä,
+saitureita, huorintekijöitä--ja esivaltaa ja papistoa panetellaan--joka
+tahtoisi kysyä kunniansa perään!
+
+Karoliina kulki ikkunan ohitse puutarhaan päin, ja kun lukkari ja
+Handolin kulauttivat lasejaan, käytti Antero tilaisuutta pistäytyäkseen
+ulos. He istuutuivat turvepenkille puutarhan koivun alle.
+
+--Kuule, Karoliina, sanoi Antero häntä käteen tarttuen, anna nyt
+anteeksi, että näin heti kohta, mutta minä en voi mitään muuta,
+ennenkuin--sano, onko se aina tämmöistä sinun elämäsi?
+
+--Elä sinä nyt, rakas Antero, elä sinä nyt sitä ajattele eläkä siitä
+välitä.
+
+--Minä istuin tässä äsken ja kuulin kaiken.
+
+--Vai sinä kuulit--no sitten--
+
+--Ja jos en olisi kuullutkaan--ja Antero viittasi päällään Handolinin
+huoneeseen päin.
+
+--Niin, niin, semmoistahan se on--voi, voi, että sen nyt piti näin
+sattua--nyt juuri--vaan mitäpä sitä enää kiellän.
+
+--Ja tapahtuuko sitä usein?
+
+--Mitä? Eihän siinä mitään erityistä tapahtunut, sanoi Karoliina
+säpsähtäen ja punastuen.
+
+--Sitä, että onko hän usein tuossa tilassa?
+
+--No, mitä nyt siitä.--
+
+--Onko sitten muutakin?
+
+--Ei nyt puhuta niistä; ei nyt näitä ikäviä asioita ajatella. Kerro
+ennemmin itsestäsi; mitä aiot ja kuinka--?
+
+--Mitä hän riiteli sinulle äsken?
+
+--Siitähän se oli, että olin käynyt Ilpolassa kuulemassa Paavoa. Hän ei
+sallisi minun käydä heränneiden seuroissa, enkä minä ole usein
+käynytkään. Mutta elä sinä nyt, rakas Antero, ota sitä noin,--eihän
+minulla nyt ole niin suurta hätää.--Alussa minä kyllä olin onneton enkä
+tiennyt kuinka, mutta nyt minä jo olen siihen vähitellen tottunut.
+
+--Mutta kuinka olet voinut tottua semmoiseen kuin äsken?
+
+--Minä olen saanut rauhan ja lohdutuksen tai olen ainakin saamassa--
+siihen pääsemässä--tien jo tiedän, jos vain voisin sitä kulkea.
+
+--Kuinka?
+
+--Se kun on Jumalan lähettämä rangaistus syntieni tähden, niin on minun
+sitä helppo kärsiä. Minähän sain kuulla paljon vanhemmiltani, ennenkuin
+kuolivat, enemmän kuin sinä, joka jäit heistä pienenä. Mutta että sen
+kaiken oikein ymmärtäisin ja omistaisin, on Jumala varmaankin pannut
+päälleni tämän koettelemuksen. Ja siihen täytyy minun tyytyä ja
+tyydynkinhän minä. Mutta puhutaanhan siitä sitten, kun saadaan oikein
+rauhassa puhua--jos tahdot?
+
+--Tietysti tahdon!
+
+--Mennään nyt illalliselle, eläkä huoli välittää tuosta.
+
+Kuului naurua ja isoa puhetta sisältä.
+
+Illallista syödessä oli Handolin yhä puheliaampi, kertoi
+saatavainkantomatkastaan, haukkui talonpoikia, jotka eivät tahdo mitään
+maksaa, vaan kätkevät tavaransa, juoksuttavat sanoja talosta taloon--ja
+niin on milloin talo autio, milloin isäntä poissa, milloin emäntä,
+ettei muka tiedetä, missä viljat, missä voit, missä villat, missä
+pellavat--luvataan tuoda kotiin, ei tuoda. Se oli heränneiden
+yllytystä, ne ne pappeja haukkuvat ja halveksivat.
+
+Antero ei virkkanut monta sanaa aterian aikana, ja Karoliina vaikeni
+koko ajan. Kun hän näki tuon hienon, puhdaskasvoisen ja arkasilmäisen
+sisarensa, jonka sanottiin muistuttavan ruotsalaisrotuista äitiään,
+tuon raa'an, pöhöisen miehen rinnalla, ei hän voinut ymmärtää, mikä oli
+mahtanut hänen sisarensa sokaista, mitä Karoliina oli mahtanut hänessä
+nähdä, silloin kun hänet otti. Päästäksensäkö vain naimisiin,
+orpotyttö, niin pian kuin tuli ensimmäinen kosija? Häntä puistatti
+ajatellessa, että jos hän, Antero, olisi joutunut semmoiseen asemaan,
+jos olisi tullut saaneeksi vaimon semmoisen, jota ei voisi rakastaa,
+joka sammuttaisi hänessä kaikki tunteet itseänsä kohtaan, jonka suhteen
+olisi huomannut erehtyneensä--mistä, mistä ihmeestä hän saisi voiman
+kantaa sellaista kohtaloa? Että Karoliinalla oli semmoinen voima, sen
+luuli hän näkevänsä hänen katseestaan, hänen kasvoistaan, jotka olivat
+rauhalliset ja tyynet. Mutta vaikka hän sitä ihmetteli, se kuitenkin
+häntä samalla melkein suututti. Hän olisi suonut, että sisar olisi
+osoittanut enemmän ylpeyttä, enemmän itsenäisyyttä, eikä ainakaan noin
+nöyrästi ojentanut tuolle miehelle milloin voiastiaa, milloin leipää,
+jotka otettiin vastaan kiitosta sanomatta, niinkuin palvelijan kädestä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Illallisen jälkeen istuivat Antero ja Karoliina taas puutarhassa koivun
+alla, kun huoneen takaa pihalta alkoi kuulua itkua ja parkumista.
+Karoliina juoksi hätään, ja taas siellä ovet paukahtelivat ja riiteli
+raaka ääni. Hetken kuluttua palasi Karoliina kyyneleet silmissä ja
+posket punottavina.
+
+--Kaiken muun minä vielä voisin kärsiä, mutta kun hän lyö omaa lastaan.
+
+--Omaa lastaan?
+
+Karoliina nyökäytti vain päätään vastaukseksi. Anteron ajatukset
+salamoivat moneen suuntaan.
+
+--Pakottiko hän sinut sen ottamaan?
+
+--Hänkö? Ei, vaan minä pakotin hänet, kun äiti kuoli. Hän ei voi antaa
+sitä minulle anteeksi, kun luulee minun ottaneeni pojan turvaksi ja
+aseeksi häntä vastaan.
+
+--Voi, voi, missä oloissa sinä elätkään!
+
+Anteron osanotto hellytti Karoliinan niin, että hän nyt puhkesi
+puhumaan kaikista kärsimyksistään ja kaikista tuskistaan ja ikävästään
+täällä erämaassa, missä hänellä ei ollut vuosikausiin ollut ainoatakaan
+ystävää eikä hengenheimolaista. Kun olisi ollut edes pianokaan, jota
+hän tätinsä luona Pohjanmaalla ollessaan oli oppinut rakastamaan.
+
+--Kaikki olivat siellä pappilassa ihastuneet sinun soittoosi.
+
+--Ei sillä enää väliä, en sitä nyt enää kaipaa, soitan, kun sattuu,
+siellä Kontolassa käydessäni.
+
+Siellä ne olivat hänen muutkin ainoat ystävänsä, Hanna ensin ja sitten
+myöskin Maria Helander, sitten kun ne olivat sinne tulleet. Niin, ja
+täällä entisen lukkarin leski ja Emma, hänen tyttärensä, jotka eivät
+Handolinin tähden kuitenkaan uskalla täällä käydä, ja hän siellä vain
+salaa, sillä ne ovat heränneitä, niinkuin lukkari-vainajakin. Hanna oli
+ollut täällä useita viikkoja siihen aikaan, kun tyttö syntyi ja kuoli.
+--Jos ei olisi ollut hänestä silloin turvaa, tiesi, kuinka olisi
+käynyt, olisin tainnut tulla hulluksi.
+
+--Mutta mikset sinä kaikesta tuosta ole minulle mitään kirjoittanut--
+olisin tullut tänne luoksesi, olisinhan voinut tulla tänne ainakin
+kesiksi?
+
+--Mitäs minä siitä sinulle, on kai sinullakin ollut omat huolesi, ei
+liene orpopojan olo vanhan enon luona ollut sekään ylen iloista. Ja
+olen minä nyt sitten saanut paljonkin ystäviä, kun aloin todella etsiä
+Jumalaa ja seurustella niiden kanssa, jotka myöskin häntä etsivät.
+
+Antero ei vastannut mitään, katsoi vain pitkästi ja tutkivasti
+sisartaan silmiin.
+
+--Niin, niin, aivan totta--silloin kun opin tuntemaan herännyttä
+kansaa.
+
+Hän alkoi puhua heränneistä, kansannaisista, kaikista heidän
+kärsimyksistään, joiden rinnalla hänen omansa olivat hänen mielestään
+kovin pieniä ja vähäpätöisiä. Mitä ne ihmiset kestävät ja jaksavat
+kärsiä jo yksin nälän ja ulkonaisen puutteenkin tähden ja kuinka
+hiljaisesti ja tyynesti he kantavat sen, mikä on heidän päällensä
+pantu!--Kuinka ne uskovat ja luottavat ja toivovat ja alistuvat
+napisematta, silloinkin, kun kaikki toivo näyttää menneen!
+
+--Se on ihmeellistä, Antero, minä usein saan hävetä itseäni enkä voi
+ymmärtää, mikä heille antaa tuon voiman. Se on usko, minä tiedän sen,
+mutta että usko kuitenkin voi saada niin paljon aikaan! Pelkäämättä he
+siitä todistavat. Ei vanhempain kielto ja kovuus, ei entisten ystäväin
+pilkka, ei maailman ylenkatse kykene estämään heitä todistamasta
+puheilla, käytöksellä ja ulkonaisella elämällä siitä, mitä Jumala
+meiltä vaatii. Semmoinen pitäisi voida olla. Minä vain en uskalla, minä
+vain olen vielä heikkouskoinen ja huono. Tahtoisin liittyä julkisesti
+heihin, astua koko askeleen heidän luoksensa.
+
+--Mutta mikset sitä sitten tee?
+
+--En tiedä oikein itsekään. Lieneekö se vain omaa heikkouttani, vai
+pelännenkö tehdä sitä hänen tähtensä.
+
+--Hänen tähtensä? kysyi Antero kummastellen.
+
+--Samaa kysyvät muutkin, sanoi Karoliina, heinän kortta purren ja
+tuijottaen alas maahan, sanovat, ettei minulla tarvitsisi olla mitään
+velvollisuutta häntä kohtaan siinä asiassa ja että pitää kuulla Jumalaa
+enemmän kuin ihmisiä.--Mutta kun hän on asettunut niin julkisesti ja
+kauhean kiivaasti heitä vastaan--pelkään, että jos minä sen tekisin,
+niin hän voisi suuttua niin, että--välistä hän menee melkein mustaksi
+vihasta. Mutta en tiedä, sano sinä--kun saisin tämän asian
+ratkaistuksi, olisin onnellinen.
+
+Anteron vastaus oli valmis. Hänestä oli yht'äkkiä aivan selvä,
+epäilemätön asia, että Karoliinan täytyi liittyä heränneisiin. Vasta
+sitten kun hän oli sen neuvon antanut, hykähytti häntä se, että hän oli
+sen antanut.
+
+Karoliina ilostui siitä niin, että puristi hänen kättänsä.
+
+--Ehkä tulet huomenna kanssani, niin mentäisiin seuroihin--täällä on
+Ilpolassa häät ja seurat--mutta ei sinun tarvitse, jos et tahdo.
+
+--Ei, kyllä minä päinvastoin hyvin mielelläni.
+
+Hetken kuluttua virkkoi Karoliina:
+
+--Kun sain tietää tulostasi, niin ihastuin minä siitä ihmeellisesti.
+Jumalalla mahtaa olla joku aivan erikoinen tarkoitus siinä, että
+lähetti sinut juuri nyt eikä ennen--sekä minun tähteni että ehkä
+myöskin sinun itsesi tähden.
+
+--Mitä tarkoitat?
+
+--Sitä vain, että samalla kuin hän minua rohkaisee hän ehkä vielä
+kutsuu sinutkin luoksensa tällä matkalla.--Voi, voi, jos sinäkin
+oppisit Jumalaa tuntemaan.
+
+Antero ei siihen vastannut, eikä Karoliina jatkanut. Tuokion ajan
+tuntui heistä kuin he olisivat olleet kaukana toisistaan.
+
+--Sinua varmaankin väsyttää matkan jälkeen, sanoi sitten Karoliina.
+
+Hän vei hänet yliskamariin, pieneen huoneeseen, jossa oli seinämällä
+vuode, toisella kirjahylly, pöydän päässä ja ikkunan alla matala rahi.
+Ikkunan pielessä riippui virsikannel.
+
+--Olen tuonut tänne kaiken sen, mitä vanhemmilta jäi--nuo isän kirjat
+ja tämän kanteleen, ja muutapa ei heiltä paljon jäänytkään, mutta onpa
+sitä siinäkin. Tulen tänne joskus lukemaan, tuohon ikkunan alle, ja
+soittamaan kannelta. Kun _hän_ on poissa. Se kuuluu silloin niin
+kauniilta.
+
+Karoliina kohenteli vielä vuodetta, toimi jotain huoneessa, sill'aikaa
+kuin Antero katseli ikkunasta näköalaa vuorelle ja sen ohi järvelle.
+
+Karoliina toivotti hyvää yötä ja aikoi poistua, mutta kääntyi sitten
+vielä Anteron puoleen:
+
+--Ethän pahastunut siitä, Antero?
+
+--Mistä niin?
+
+--Siitä vain, kun minä sanoin, että jos sinäkin oppisit Jumalaa
+tuntemaan.
+
+Karoliinan silmät tulvivat kyyneleitä.
+
+--Enhän minä--mitäs minä toki.
+
+--Voithan tuntea hänet yhtä hyvin kuin minäkin. Kiitos vain, että
+tulit.
+
+Riisuutuessaan ajatteli Antero:
+
+Ja minä olen siis auttamassa sisartani pääsemään heränneitten seuraan!
+Minä? Mitähän ajattelisivat tästä pappilassa? Ehkä ovat juuri lukemassa
+kirjettäni, jossa heitä niin tuomitsen.--Jopa ovat, jopa ovat
+ihmeelliset ihmisten kohtalot!--Hän näppäsi kannelta, otti sen
+seinältä, vetäisi muutamia kertoja sen kieltä, sai siitä esiin jonkun
+virren nuotin.
+
+Ennenkuin hän ehti nukkua, alkoi korvaan kuulua jostain virren sävel.
+
+Merkillistä, kuinka häntä aina seuraa tuo veisuu--Rajavaaralla,
+Kontolan Kokkomäellä ja nyt täällä. Ja mihin meneekään, aina tulevat
+vastaan nuo harmaat ja siniset... Veisuu kuului yhä selvemmin, tuli yhä
+lähemmä. Hänen täytyi nousta ja avata ikkuna. Oli kuin olisi kuulunut
+vuorelta, sen kätköstä. Ei, vaan järveltähän se kuuluu, veneestä
+sieltä, ja samalla kuuluu airojen loisketta. Ei se oikeastaan ollut
+ollenkaan surullista. Siinä erotti naisten ääniä ja miestenkin, mutta
+yli muiden, niinkuin jonain heijastuksena kuului ihmeen kirkas ja
+soinnukas naisääni.
+
+Kanteleen ja vanhan runon sävelessä ei ollut koskaan mitään iloa, aina
+vain sitä ääretöntä, toivotonta kaihoa; tässä oli pohjalla kuin jotain
+pidätettyä riemua.
+
+Hän huomasi Karoliinan seisovan liikkumatonna piha-aitaa vasten.
+
+--Hääväki saapuu Rajavaaralta, sanoi Karoliina.
+
+--Siellä on joku ihmeen kaunis naisääni.
+
+--Se on lukkari-vainaan Emma.
+
+--Kuka?
+
+--Te leikitte yhdessä, kun olit pieni, mutta et tietysti muista.
+
+Hetken aikaa istui vielä Antero ikkunassa, ja Karoliina seisoi
+liikkumatonna aitaa vasten.
+
+
+
+
+19.
+
+
+Kun Antero aamulla heräsi, kuuli hän alhaalta miesäänien puhelua, joka
+tuntui melkein väittelyltä. Katsahtaessaan ulos ikkunasta hän näki
+heränneitä miehiä pihalla nojaamassa aitaa vastaan ja tunsi niiden
+joukosta Paavo Ruotsalaisen ja Rajavaaralaisen. Hän pukeutui pian ja
+laskeutui alas porstuaan. Handolin istui verannalla, piippu hampaissa,
+syrjittäin Helanderiin, joka seisoi ovessa takanaan vanha
+harmaahapsinen pappi ja eräs talonpoika. Ne olivat juuri poislähdössä.
+
+--Saanemme siis kokoontua vuorelle, koska meidän ei ole sallittu
+kirkkoon kokoontua. Jumala ei meiltä ainakaan huonettaan kieltäne, jos
+jumalattomat sen tekevätkin, virkkoi vanha pappi ääni värähdellen.
+
+--Menkää lammaskatrainenne, mihin aituukseen menettekin, sanoi Handolin
+kiihtyneellä äänellä,--kunhan ette vain minun aituuksiini mene.
+
+--Et ole kieltänyt tanssijoilta etkä kokonpolttajilta tietä
+Ristivaaralle etkä tahtone kieltää sitä meiltäkään, sanoi Helander
+koettaen hillitä mielensä kuohua.
+
+--Kulkekaapa mistä kuljettekin, mutta minun peltojeni kautta ette sinne
+kulje.
+
+--Se on vanhan kansan kirkkotie venevalkamaansa, eikä pastori sitä voi
+tukkia, virkkoi talonpoika.
+
+--Elä sinä, Ilpolainen, tule minua neuvomaan! hönkäsi Handolin. Tie
+vaaralle kulkee minun peltojeni kautta, ja minun vallassani on lain
+mukaan sulkea se, keneltä tahdon, ja teiltä minä sen nyt suljen.
+
+--Hyvä on, sanoi Helander.
+
+--Jos mikä vahinko tapahtuu, niin se lain mukaan korvataan, sanoi
+Ilpolainen.
+
+--Jaa, jaa, jos mikä vahinko tapahtuu, matki Handolin heidän peräänsä,
+--mutta se ei ole sillä hyvä!
+
+Paavo oli ilmaantunut ovelle:
+
+--No, olet häntä sinäkin paimen,--kun muut sinulle karjan susien suusta
+karsinaan ajavat, niin sinä heiltä karsinan oven kiinni paiskaat.
+
+Sen sanottuaan pyörähti hän muiden jälkeen. Handolin huomasi Anteron.
+
+--Siinä ne nyt näet, millaisia ovat, haukkuvat suut silmät täyteen, ja
+minun pitäisi heille vielä kirkkoni antaa, että siinäkin vielä
+haukkuisivat.
+
+Antero ei vastannut mitään. Renki kulki pihan poikki, ja Handolin
+riensi hänen jälkeensä.
+
+Juotuaan kahvit meni Antero kävelemään kirkolle päin. Kirkko oli vähän
+ylempänä kuin pappila, ja sen luota näkyi toisaalta lahti ja sen
+rannalla olevat kirkonkylän talot, toisaalta niemessä oleva jylhä
+Risti- eli Panuvaara, jonne tultiin kaitaista polkua myöten, missä
+pappilalla oli peltoa ja niittyä. Vuorelle ei ollut muuta tietä kuin
+se, joka sinne kirkon veräjästä vei tätä notkoa myöten.
+
+Veräjällä seisoi muutamia miehiä katsomassa pappilan renkiä, joka oli
+ottanut pois jalkapuut ja asetteli niitä veräjän päälle sen
+korotukseksi. Renki ei näyttänyt olevan ollenkaan tyytyväinen
+tehtäväänsä ja murisi puoleksi itsekseen, puoleksi ympärillä
+seisoville:
+
+---Luuleekohan tuo tällä tien taivaaseen keltään tukkivansa? Yli menee
+sielu siitä veräjästä, eikä taida kysyä Lantaliinin esteitä enemmän
+kuin sen viittojakaan.
+
+--Työllä häntä olet sinäkin, Matti.
+
+--Tämän vuoden teettänee, minkä tahtonee, mutta keyriltä pyöräytän
+körtit selkääni, pyöräytän kiusallakin.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Aamiaista syötäessä purskahti Handolin yht'äkkiä kesken syöntinsä
+leveään nauruun:
+
+--Kävitkö, lanko, katsomassa sitä meidän Matin aidanpanoa?
+
+--Kävin.
+
+--Ei ne nyt ainakaan yli pääse, mahtaisiko porsailta pitää raotkin
+tukkia?
+
+Vastauksena siihen virkkoi Karoliina kalpeana ja kaikki voimansa
+ponnistaen, Anteron puoleen kääntyen:
+
+--Ilpolan emäntä lähetti sinulle, Antero, terveisiä, että olisit
+sinäkin hyvä ja tulisit heille.
+
+--Vai niin, minä tulen hyvin mielelläni.
+
+--Saat tavata siellä isän ja äidin vanhoja tuttavia.
+
+--Ketäs muita sinne sitten menee? kysyi Handolin.
+
+--Olen minäkin aikonut mennä--Anteron kanssa, sanoi Karoliina, nousten
+ottamaan lautasta miehensä edestä.
+
+--Sinäkö? Minnekä? Ilpolaanko?
+
+Veri oli puhaltunut Handolinin päähän, korvalehdet punoittivat, lihava
+niska melkein sinerti. Käsi vavisten kaatoi hän sahtia lasiin, tyhjensi
+sen yhdellä siemauksella pohjaan, loi julmistuneen katseen Anteroon ja
+Karoliinaan ja nousi sitten ylös, paiskaten oven kiinni kamariinsa,
+josta alkoi kuulua kiivasta kävelyä ja tuolien kolahtelua ja
+itseksensä-haastelua.
+
+--Ehkä minä en sentään,--sopersi Karoliina.
+
+--Jos et sinä sitä nyt tee, niin et sitä enää voi koskaan tehdä.
+
+--Niin, niin, kyllä minä sen nyt,--mennään--tulkoon, mitä tuleekaan,
+tehköön, mitä tekeekin!
+
+--Pelkäätkö todellakin, että hän voisi jotain _tehdä_?
+
+--Kun hän on tuolla päällä, voi hän tehdä mitä hyvänsä.--En ole
+milloinkaan vielä nähnyt hänen luovan minuun semmoista katsetta--mutta
+mennään nyt--mennään nyt heti paikalla! Mennään täältä kyökin kautta...
+
+--Me menemme täältä, ei meidän tarvitse mitään paeta.
+
+--Niin, niin, mennään sitten täältä.
+
+Vasta kun oli ehditty kirkolle, sen suojaan, eikä pappilaa näkynyt,
+rauhoittui Karoliina, muuttui yht'äkkiä, sai silmiinsä riemastuneen
+ilmeen.
+
+--Jumalan kiitos, voi, kuinka minun nyt yht'äkkiä on hyvä olla!--Tuolla
+ne jo tulevat, istutaan tähän.
+
+Ilpolasta päin näkyi lahden rantaa kiertäen tulevan pitkän pitkä jono
+kansaa, peittyen välistä puiden taa, kiemurrellen ylös kirkolle tuovaa
+tietä, ensin miesten harmaa jono, sitten naisten sininen. Kun
+eellimmäiset olivat saavuttaneet kirkon aidan, olivat viimeiset vielä
+alhaalla puolimatkassa.
+
+Mistä oli yht'äkkiä ilmaantunut tänne tuo väen paljous? Oliko koko
+Suomen kansa pukeutunut harmaaseen ja siniseen? Ja Anterosta oli kuin
+ei muualla olisi ihmisiä ollutkaan, kuin koko maailma olisi astunut
+siinä itsellensä panemaa päämäärää kohti. Ja tuo tuolla, se tahtoi
+veräjäpuilla sulkea heiltä tien.
+
+Eellimmäisinä kulkivat samat miehet, jotka olivat äsken olleet
+pappilassa. Veräjä oli nyt auki maata myöten, ja veräjän pielessä
+seisoi Ilpolan isäntä, kehoittaen kulkemaan polkua ja varoittaen
+piennarta polkemasta.
+
+Antero ja Karoliina seisoivat kirkon seinämällä ja odottivat ohikulkua.
+Eräs vanhempi ja toinen nuorempi nainen erosivat muista ja tulivat
+tervehtimään. Ne olivat molemmat körttipuvussa, mutta kasvot ilmaisivat
+herrasväkeä.
+
+--Tässä se nyt on Antero, sanoi Karoliina.--Tämä on kanttuurska,
+entisen kanttorin leski ja hänen tyttärensä Emma.
+
+--Ei taida Antero muistaa--kuinkapas muistaisikaan, vaan on Antero
+monet kerrat minun sylissäni istunut.
+
+Heidän molempien, äidin ja tyttären, kasvojen ilme oli ystävällinen ja
+avonainen ja kädenlyönti pehmoisen hellä. He lähtivät sen enempää siinä
+puhumatta menemään Karoliinan kanssa, ja Antero jäi heistä vähän
+jälelle.
+
+Kun viimeiset olivat menneet veräjästä sisään, sulki Ilpolainen sen
+omin käsin. Eellimmäiset olivat silloin jo saapumassa vuoren laelle.
+Nähdessään heidän siinä kiipeävän, hartiat hiukan kumarassa, hitain
+askelin, joiden tahtiin hän itsekin pian yhtyi, kadoten milloin
+lehtoon, milloin vanhan ahon reunaa kulkien, tuli Anteron mieleen kuva,
+jonka hän oli lapsuudessaan jossain nähnyt, kuva kaitaisesta vuoren
+rinnettä nousevasta tiestä, jota uskovaiset vaelsivat taivaaseen,
+sill'aikaa kun toiset leveätä alamäkeä tanssivat kadotukseen. Ei
+sanaakaan puhuttu, ei kuulunut ääntäkään, silloin tällöin vain joku
+rykäisy. Ei kukaan katsahtanut taakseen, ei kupeelleen, eteensä ne vain
+tuijottivat. Mäen rinne oli alussa lehtoa, ja lehto kasvoi hyötyvää
+heinikkoa, marjanvarsikkoa ja painannepaikoissa kuolleenkouria.
+Ylempänä oli vanhaa, kauan sitten palanutta metsää, sen alla nokisia
+kantoja ja mustuneita satavuotisia runkoja pitkällään maassa, puoleksi
+siihen hiiltyneitä. Tuon tuostakin katsahti Antero taakseen ja näki
+erämaan yhä laajenevan. Kun pappila ja kirkonkylä välistä katosivat, ei
+näkynyt asutusta missään, ei olisi luullut ihmisiä muualla olevankaan
+kuin tässä. Missä ne kaikki asuvat, mistä ne ovat tänne tulleet, minne
+menevät? Kaikki oli kuin satua, unta...
+
+Alkoi kuulua veisuuta ylempää. Oltiin taas lehdossa, tuuheassa
+pikkukoivikossa, ei nähnyt mitään ympärilleen, edestä vain aukeni,
+jyrkän tien siellä laajetessa, palanen vaaleapilvistä taivasta. Sitten
+näkyi suuria, jylhiä kalliopaasia, niitä vasten ensin päitä ja selkiä,
+ja kun Antero oli vielä ottanut muutamia askeleita, näki hän
+ihmisjoukon kiertyneenä kuin kiemurtelevaksi nauhaksi, miehet sisempänä
+kehässä, naiset ulompana, pyöreällä tasaisella lakeudella kuin
+linnanpihalla, jota muutamassa paikassa rajoittivat kuin raunioiksi
+sortuneet muurit, toisessa korkeat köyristyneet koivut, joiden lomitse
+siinti taivasta ja kaukaisia vaaroja.
+
+Keskellä lakeutta oli vanhan, jo puoleksi lahonneen koivunkannon
+ympärillä tasaisia paasia, suurempia ja pienempiä, yksi toisia
+korkeampi. Kansa oli jättänyt kivet tyhjiksi, ja Paavo ja arvokkaimmat
+isännät olivat asettuneet niille istumaan.
+
+Kesti vähän aikaa veisuuta, ja Antero istui metsän laidassa vaimojen
+takana ja näki edessään naisten peitetyt päät ja miesten tukat, tuolta
+toisaalta toisten kasvot, kaikki liikkumattomina kuin olisivat olleet
+kuvia, patsaita, lumotuita salaperäisiä olennolta, joiden joukkoon
+hänkin kuului, joiden yhteyteen hänkin suli. Päivä oli tyven, taivas
+hienossa harsopilvessä, aurinko peittyen sen taa. Virsi hymisi kuin
+itsestään, kuin kenenkään laulamatta ja kuitenkin kaikkien noiden
+yhteisestä rinnasta tullen. Hänelle tuli sama tunne kuin joskus
+hautausmaalla, missä satojenkin henkien koolla ollessa on kuin olisi
+yksin ja jossa samalla tuntuu olevan läsnä elävinä kaikki ne, jotka
+siinä jossain elävät ja piilevät maanalaisissa asunnoissaan.
+
+Yht'äkkiä hän heräsi, sai kiinni todellisuudesta, kun virsi lakkasi ja
+syntyi hiljaisuus. Tuossahan istui Karoliina, maassa hänen edessään.
+Kohosi istualtaan se vanha harmaahapsinen pappi, joka äsken oli puhunut
+Handolinin kanssa pappilan rappujen edessä. Hän seisoi hetken aikaa
+äänetönnä, oli totinen ja tyyni. Kun hän alkoi puhua, oli ääni syvä ja
+varma eikä sanaakaan sammallellut, ei kohonnut eikä laskenut.
+
+--Rakkaat ystävät, alkoi hän, olin toivonut saavani julistaa Herran
+sanaa hänen omassa huoneessaan täällä niinkuin muuallakin, teidän
+esi-isäin hiellä ja vaivalla rakennetussa. Olisipahan silloin kuka
+tahansa voinut tulla kuulemaan, millaista on muka se väärä oppi, jota
+meidän sanotaan levittävän ja jolla maailmaa villitsevän. En tahdo
+ketään soimata enkä tuomita, sillä kukin saakoon vastata teoistaan
+Herran edessä, joka antaa kullekin palvelijallensa hänen todistuksensa
+ja palkkansa siitä, mitä hän on tehnyt ja tekemättä jättänyt. Elkäämme
+sentähden napisko, kun nyt olemme täällä hänen oman avaran kattonsa
+alla, siinä Herran huoneessa, jonka hän aikain aamuna itse rakensi
+silloin, kun erotti vedet vesistä ja pimeyden valkeudesta. Sitä
+vartenhan hän kukkulansa nosti, että niille nousisimme ja niiltä
+silmämme yhä ylemmäksi nostaisimme. Joka paikassahan hän on läsnä, eikä
+meidän ole katsominen aikaa eikä paikkaa, missä häntä palvelemme ja
+rukoilemme, kunhan häntä hengessä ja totuudessa rukoilemme. Mutta niin
+on minusta kuitenkin, kuin sydämissämme ja hengessämme seisoisimme
+häntä tavallista lähempänä täällä, josta nyt ajatuksissamme kohotamme
+kätemme häntä kohti, niinkuin Mooses vuorella nosti kätensä, silloin
+kun hänen kansansa, Herran oma kansa, laaksossa taisteli pakanoita
+vastaan. Herra ei hyljännyt omaa kansaansa, eikä hän hylkää meitäkään,
+niin kauan kuin uskomme kädet häntä kohti ojennamme. Hän on näyttävä
+meille ja koko meidän kansallemme tien luvattuun maahan, kuljettava
+meidät sinne syntiemme Siinain korvesta ja epäuskomme erämaasta, jossa
+tähän saakka olemme harhailleet ja yhä vieläkin harhailemme.
+
+--Minä tahdon puhua vähän tästä paikasta, jossa nyt seisomme. Tästä,
+missä nyt juur'ikään viritimme virtemme Herran tykö, on kuulema
+ennenkin uskonsa ja pyhän ristinsä puolesta kilvoitteleva kansa
+virtensä kaikkivaltiaan tykö kaiuttanut. Kun kansa näillä seuduin vielä
+pakanuuden pimeydessä vaelsi, niin tähän kuuluu jumalansanan julistaja
+ensimmäisen ristinsä pystyttäneen, tälle Ristivuorelle, josta sen
+sanotaan nimensäkin saaneen. Kerrotaan, että pakanat tahtoivat tappaa
+hänet, joka tässä jumalansanaa julisti, mutta Herra piti varjelevan
+kätensä hänen ylitsensä eikä häntä tuli polttanut eikä pakkanen
+tuhonnut, vaan sen sijaan syttyivät tuleen ja poroksi paloivat pakanain
+omat epäjumalat. Tältä vuorelta ja tuosta kirkosta ja pappilasta levisi
+sitten evankeliumi kaukaisimpiinkin korpiin ja ihmissydämien synkimpiin
+soppiin. Monesti kirkko poltettiin, monesti pappila tuhaksi paloi ja
+vietiin sen asukkaat vieraalle maalle. Mutta taas kasvatti ja lähetti
+Herra tänne uusia miehiä, ja uudestaan rakennettiin Hänen huoneensa ja
+uudella voimalla Hänen sanaansa julistettiin. Ei ollut kansa enää
+pakanallista, olihan sillä jo _tieto_ ainoasta oikeasta Jumalasta,
+mutta tahto kuulla hänen kutsumistaan puuttui. Synteihinsä se oli
+soennut, paheisiinsa paatunut. Ihmeelliset ovat olleet Herran tiet,
+joita myöten hän on Suomen kansaa kuljettanut, mutta kaikista
+ihmeellisimmät juuri tällä paikkakunnalla. Muistavathan vanhat vielä
+kertoa, kuinka hän eräänä päivänä antoi henkensä puhaltaa seudun yli
+niinkuin ennen apostolien aikoina, ja tuolla niityllä, jonka yli äsken
+tulimme, kaatui silloin Herran voimasta kansaa kuin kuolleena maahan.
+He eivät kuitenkaan kuolleet, vaan näkivät siinä kuin taivaallisia,
+erinomaisia näkyjä ja puhuivat monilla eri kielillä, joita Herra heille
+opetti niinkuin apostolienkin aikoina.--Ja joku aika sen jälkeen, kun
+vihollinen oli ilmaantunut Herran peltoon ohdakkeitaan kylvämään,
+lähetti hän tänne voimallisen kitkijän, talutti hänet melkein kädestä
+pitäen tänne, Hagman-vainaan, saarnaamaan, herättämään, sanallansa
+voittamaan, rankaisemaan ja paatuneita sydämiä pehmittämään. Te, jotka
+täällä häntä kuulitte ja hänen opetuslapsiansa olitte, tiedätte
+paremmin kuin minä, mitä teille hänessä annettiin ja mitä teiltä
+otettiin, kun hänet teiltä temmattiin sinä suurena nälkä- ja
+tautivuonna. Hänen vanhana ystävänään nuoruuden ajoilta, jolloin Herra
+meidät yhdessä herätti ja antoi meille armon tulla yhdessä
+vainotuiksikin ja uskomme tähden maailmalta kuritetuiksi, olen minä
+tahtonut hänestä virsien lomassa muistuttaa. Emme saaneet kokoontua
+hänen vanhaan kirkkoonsa, mutta olemmehan täällä, hänen vuorellaan,
+jossa hänkin usein puhui, silloin kun kirkko kävi ahtaaksi niille,
+jotka tahtoivat kuulla elämän sanaa hänen huuliltaan. Kertoisin teille
+hänen sanojaan, jotka aina olivat puhdasta ja väärentämätöntä
+jumalansanaa, sillä raamattu oli hänen kirjansa ja siitä hän oppinsa
+ammensi, ei ihmisten kirjoista. En jaksa nyt kuitenkaan enemmän puhua,
+mutta puhukoon hänen toverinsa ja yhtä hyvä ystävänsä Paavo. Mieluista
+olisi kuitenkin kuullakseni, jos veisaisitte hänen muistoksensa ja
+itsellenne ylennykseksi hänen virtensä, joka oli hänelle muita
+rakkaampi.
+
+Hän astui alas kiveltä ja jäi istumaan sen reunalle kädet ristissä
+polvien välissä riippuen. Samassa alkoi virsi, jonka kaikki osasivat
+ulkoa, mutta josta Anterolle oli jäänyt mieleen vain sävel. Kun hänen
+vieressään istuva vaimo huomasi, ettei hän veisannut, otti hän, koko
+ajan itse veisaten, virsikirjan taskustaan, avasi sen ja ojensi sen
+hänelle. Antero seurasi ensin äänetönnä sanoja silmillään, mutta yhtyi
+sitten hetken päästä ensin säveleeseen ja sitten sanoihin. Hän oli kuin
+yksi heistä, kuului heidän joukkoonsa, suli heidän seuraansa, ja vaikka
+hän tiesi ja ymmärsi, että se oli vain satunnaista mielentilaa, niin
+hän antautui siihen, salli sen kantaa häntä mukanaan eikä tuntenut
+tarvetta taistella sitä vastaan, niinkuin tuonoin Rajavaaralla. Hän
+huomasi, että jotkut veisatessaan häntä katselivat, joku kuiskasi
+jotain toiselleen, joka sitten verkalleen kiersi päänsä häntä kohti ja
+jäi häntä katsomaan, yhä veisaten. Tieto hänestä näytti kulkevan
+miehestä mieheen, saapuvan keskelle kehää, missä vanhimmat istuivat. Se
+vanha pappikin, joka oli äsken puhunut, sai tietää, että täällä oli
+Hagman-vainaan poika ja koetti etsiä häntä silmillään, kasvoilla
+hyväntahtoinen ilme. Tuolla taaimpana nousi joku seisoalleen ja istui
+taas kuiskaten jotain naapurinsa korvaan, joka teki samoin. Pian olivat
+he kaikki hänet huomanneet ja katselivat häntä, samalla kuin veisasivat
+jäykkinä ja tönkköinä, pannen kaiken innostuksensa ja tunteensa
+virteen, minkä hellää sointua ja sulavia käänteitä ei olisi luullut
+lähteviksi noilta karkeilta huulilta, noista järeistä rinnoista.
+
+Tätä kuullessaan, nähdessään ja tähän osaa ottaessaan ja tästä
+vaikutusta saadessaan vaelsi Anteron ajatusten toinen siipi toisia
+teitä. Hän oli Helsingissä promotsionissa, Kontolassa, käveli Naimin
+kanssa, kuuli Snellmanin puhuvan, mutta se kaikki oli hyvin kaukana,
+himmeni, peittyi tämän nykyisyyden alle, ja kohta hän oli tässä
+kokonaan, niinkuin olisi aina ollut ja elänyt näiden seurassa, kadotti
+kykynsä arvostella ja tehdä huomioita, otti vain vastaan vaikutuksia,
+odotti vain, mitä tulisi, mitä sitten seuraisi. Tätä tämmöistä ei hän
+ollut koskaan nähnyt, mutta samalla se oli kuin joskus ennen elettyä.
+Ihmiset, vuori, kivet, erämaa ja järvet ja hän itse sulivat hänelle
+puolittain todelliseksi, puolittain satumaiseksi nykyisyydeksi,
+niinkuin juhannusiltana kokkomäellä.
+
+
+
+
+20.
+
+
+Oli hetken aikaa hiljaista sen jälkeen kun virsi oli vaiennut. Kuului
+vain joku rykäisy, joku huokaisu, ylhäältä ilmasta haukan huuto. Lintu
+lensi alhaalla, aikoi asettua kuivan koivun latvaan, näki kansan ja
+pyörähti kiireesti takaisin.
+
+Silloin kuului Ukko-Paavon ääni sanovan:
+
+--Veisatkaapahan se »Sun tyköös turvaan, Jumalan'.»
+
+--Nyt aikoo Paavo puhua, kuiskasi Karoliina Anteron korvaan.--Se on
+hänen virtensä.
+
+Virren loputtua nousi ukko ylös, eikä Antero ollut tuntea häntä samaksi
+mieheksi kuin se, jonka oli nähnyt kujeilevan Kontolan pappilan pihalla
+juhannuspäivänä. Hän seisoi tyynenä ja totisena, kasvoilla sisäänpäin
+kääntynyt ilme, kuin etsien sieltä jotakin, vaikka silmät katsoivat
+maassa istuvien ylitse kaukaisuuteen. Yht'äkkiä valaisi korkeata otsaa
+ja karkeita, rosoisia poskia hymy, mutta huulet eivät liikahtaneet, ja
+samassa hän alkoi.
+
+--Olihan oiva neuvoja se Haakmanni-vainajakin, niinkuin tässä
+sanottiin, vaan sitä minä vain, ettei se taivaan tie kenenkään toisen
+avulla aukea. Ei siinä toisen tekemät polut kelpaa, ei toisen vetämät
+lumireet tietä avaa--hätäkö tässä silloin, jos saisi kuomireen perässä
+selkäkenossa ajaa kuin herra mikäkin kievarista kievariin oman
+vanhurskautensa kulkusissa ja helyvaljaissa ja välillä maata yötä hyvin
+petatussa sängyssä--ei, kyllä se synnin umpi on jokaisen itsemme omalta
+kohdaltamme puhkaistava. Tämä ristintaival on eksyneen huppuroimista
+erämaassa--vaan ei silti niin, että omaan voimaasi ja vainuusi luotat--
+voima ja vainu on saatava Herralta. Ilman sitä apua ja armoa sinä pian
+kierrät entisille jälillesi siihen, mistä läksit.--No, ethän, ystävä,
+tuota tarkoittanutkaan, kun tässä nykäisit minua Haakmannin opin tiestä
+selkoa tekemään--
+
+--Enpä totisesti--
+
+--Eikäpä silti, että ei olisi kenelle tahansa kuitenkin kaikitenkin
+hyvä nähdä ja kuulla, millä keinoin on toinenkin perille tullut--
+mitäpäs ne muuta apostolitkaan ja Lutheerukset ja Punjaanitkaan--vaan
+sitä minä vain, että olkoon kunkin kristityn vaellus hänen oma
+vaelluksensa, niin että talosta sinulle kyllä tie neuvotaan--ja hyvä ja
+tarpeellinen on sitä kysyäksesi--mutta mies sinä, joka sen sitten
+korvessa tuon neuvokin mukaan löydät. Vaan se on kyllä tarpeen
+kaikille, että tie oikein neuvotaan eikä väärin.
+
+Hän alkoi vilkastua, teki päättäviä, vahvistavia liikkeitä päällään
+sanojen kohdalla, joille tahtoi erityistä painoa panna.
+
+--Monihan se kuitenkin lähtee tällä tavalla sille taipaleelle, jonka
+luulee taivaaseen vievän: ryykää suinpäin pienenkin kutsumuksen
+saatuaan. Sillä ei ole niin paatunutta, niin synteihinsä soennutta,
+joka vähänkään lienee jumalansanasta tietoa saanut, ettei jotakuta
+kertaa elämässään olisi tuntenut tunnonvaivaa siitä, mitä on tehnyt.
+Puute, nälkä, tauti ja sen semmoinen herättää paatuneimmankin
+omantunnon unestaan. Kun on hyvä elämä, hyvät päivät ja tyytyväisyys
+itseensä ja maailmaan, sille ei Jumalakaan mitään mahda. Semmoisien se
+antaa olla, lekotella, makailla ja märehtiä, hyvin tietäen, että kerran
+routa porsaan kotiin ajaa. Tiedänpä sen tuon itsestänikin, ja siitä
+puhui aina Haakmannikin. Isoimmalla ruoskallaan sai Jumala minua hosua,
+ennenkuin liikkeelle sai, pimeimpään hallakorpeen ajaa ja ahdistaa,
+nälässä kiduttaa, taudilla näännyttää, ja kun ei muu auttanut, niin
+Hänen täytyi minua kurittaakseen ottaa minulta ainoa poikani murhaajan
+käden kautta, ennenkuin sai kaiken maailman pahuuden ja himojen ja
+halujen rapakossa rypeneen porsaan ölisten oman viheliäisyyden pahnaan
+telkityksi--pysy siinä, mieti siinä, mikä olet, oletko, likainen ja
+saastainen, kelvollinen mistä hyvänsä mielesi tekee taivasta
+tähystämään!
+
+--Niinpä niin...
+
+--Oikein sanoo.
+
+--Ei, hyvät ystävät, ei sitä saa tässä autuuden asiassa omia teitään
+kulkea, ei hupailla, ei hauskailla, tulla ja mennä, milloin tahtoo,
+astua siitä, mistä aita alin, tie kevein kulkea, vaan kulje, kusta
+polku rapakkoisin, kusta portti ahtain--siitä sisään pakotetaan ja
+annetaan aidan raossa huutaa ja parkua: »Herra, auta kuitenkin minua
+viheliäistä, anna syntini anteeksi ja auta minua oikealle parannuksen
+tielle!» Kaikki omantuntosi kanteet, oma pyhyytesi, oma pahuutesi, joka
+sinua kiusaa, aseta se kaikkinäkevän Herran eteen. Istu siihen ja
+rauhoitu ja anna omantuntosi tuomion langeta päällesi, tunne ja myönnä
+oma viheliäisyytesi eläkä riitele sitä vastaan, tätä tunnon nuhdetta
+vastaan, sillä kuta enemmän sitä saat, sitä parempi sinulle. Harjoita
+siis ikävöivätä uskallusta sen sanassa ilmoitetun Vapahtajan päälle,
+ano Herralta _armoa_ ja anna hänelle _kunnia_.
+
+Yhä suuremmalla jännityksellä, uteliaisuudella ja ihmetyksellä oli
+Antero seurannut vilkasta, omituista puhetta. Mistä on oikeastaan
+kysymys? Mitä tuo tarkoittaa? Ei hän siitä oikein saanut kiinni. Sanat
+hän kyllä kuuli, ja ne painuivat hänen mieleensä, mutta ei niiden
+sisällystä, ei niiden oikeaa merkitystä, ei sitä, mitä niiden alla
+piili. Tuossa, tuossa!--näytettiin hänelle, neuvottiin, niinkuin luotsi
+katsomaan tottumattomalle ja likinäköiselle turhaan näyttää
+merimerkkiä--mutta nuo muut, ne näkevät, näkevät jo kaukaa, minne on
+käännyttävä, mistä tie kulkee, minne lopulta tullaan, sillä ne ovat
+olleet ennenkin näillä väylillä mukana.--Ja kuinka omituisesti se puhuu
+Jumalasta--niinkuin vanhasta tutusta, läheisestä, jonka luona on ollut,
+jonka kanssa on haastellut, joka on kädestä pitäen neuvonut!
+
+--Alku on siis aina Jumalan suuri armotyö, jatkoi Paavo. Armontilaan
+joutunut alkaa nyt vaeltaa pyhityksen tietä elämän Herran tykö. Vaan jo
+tulee tienhaara siinäkin eteesi, ennenkuin arvaatkaan. Väärälle tielle
+joutunut rupee vähitellen lepäämään niiden armontuntemustensa päälle,
+joita on saanut vastaanottaa, ja sen sijaan, että omin päinsä
+ryykäileisi ja rienteleisi, alkaa hän laiskistua niinkuin hyvä
+syöttiläs, lihoo ja pullistuu henkisesti, ja kun omatunto nuhtelee
+häntä hänen huolettomuudestaan, alkaa hän hakea rauhoitusta
+ulkonaisilla harjoituksilla: lukemisella, hyvillä töillä ja muilla
+väliparannuksen neuvoilla. Nojautuen ennen tuntemiinsa armonlupauksiin
+tahtoo hän Jumalalta ryöstämällä voittaa tuntuvata armoa niinkuin
+ennenkin ensimmäisen parannuksen aikana. Hän alkaa kuvailla monta
+ristillisyyden velvollisuutta ja jääpi vähitellen omiin luuloihinsa,
+niin ettei lopulta jää jälelle muuta kuin kiiltopyhyyttä.
+Harjaantumattomat eivät ymmärrä sitä niin petolliseksi, kuin se on,
+sillä siinä on kaunis ulkonainen kuori päällä tekopyhyyden varjolla ja
+paisteella. Siitä he vähitellen kokonansa joutuvat suurempaan sokeuteen
+kuin ennen, josta ei mikään enää taida heidän silmiänsä avata.
+Tietämättään kietoutuu semmoinen suruttomuuteen ja huolettomuuteen ja
+moniin vikoihin, ja jos alkaa niitä suvaita ja rakastaa, niin lankeaa
+hän lopulta kokonaan pois armosta ja Jumalasta.
+
+Antero kuuli ja koetti käsittää. Olenko minä tuommoinen? kysyi hän
+itseltään. Olenko minä semmoista kokenut? koetti hän ajatella, mutta ei
+saanut siitä selvyyttä. Siinä oli jotain syvää, joku hieno
+sielutieteellinen totuus, syvämielinen huomio ... ja oliko tuo ukko,
+joka oli sen tehnyt, sen läpikäynyt? Antero kadotti hetkeksi hänen
+ajatustensa juoksun tien, koettaen koko ajan sovittaa äsken kuulemaansa
+itseensä. Ukko oli pysähtynyt hetkeksi ja jatkoi taas:
+
+--Mutta toiset heränneet, toiset armontilaan joutuneet alkavat seurata
+Jumalan kutsumusta toisella tavalla. Kun tulet armontilaan vedetyksi,
+niin et saa itse ruveta välittäjäksi, sillä meillä on välimies Isän
+luona. Seiso vain alallasi niinkuin tuomittu pahantekijä ja pyydä ja
+huokaa joka hetki: »Missä olet, Herra, minun armonantajani, katso minun
+puoleeni, sillä Sinulla on valta armahtaa ja Sinulla valta kadottaa?»
+Elä epäile armon saantia, sillä Jumala kyllä pitää puheensa, mutta
+kuitenkin aina ikävöitse Herran läsnäoloa ja hänen vakuutustansa
+armotilastasi. Elä pane määrää Herralle, vaan tyydy hänen kaikkiviisaan
+tahtonsa alle. Elä myöskään anna orjuuden itseäsi voittaa Iskariotin
+tavalla epäilläksesi syntiesi tähden, vaan odota, odota ja usko armon
+auringon Ristuksessa sinua valaisevan, kun Herran aika on tullut. Sillä
+näetkös, niin kauan kuin ristillisyytesi on silmissäsi huono, niin on
+se varma merkki siitä, että pyhällä hengellä on sijaa sydämessäsi,
+sanoi Haakmanni-vainajakin; tästä asiasta hänen kanssaan paljon
+tuumittiin. Vaan jos ristillisyytesi on silmissäsi hyvä, niin siitä
+ymmärrät heti, ettäs olet variseusten vanhurskaudesta osallinen. Vaan
+kun tunnet päässeesi köyhyyden hengestä osalliseksi, niin tämä ajaa
+sinut kohta lähemmäksi Ristusta, etkä rohkene kerskata mitään
+viisaudellasi niinkuin tekopyhät kerskaavat tuntemattomasta rauhastaan
+Jumalan kanssa. Jos olet heikko, niin pakene Ristuksen tykö,
+senkaltaisena kuin olet. Ota hänet auttajaksesi ja ano häneltä
+kuolleessa tilassasi elämää ja henkeä, jolla parannusta teet, uudista
+usein armoliittosi Jumalan kanssa, että olisit sovelias muita
+palvelemaan. Jos risti päällesi lankee, joko maallinen tai hengellinen,
+niin käytä se likemmäksi yhdistymiseksi Vapahtajan kanssa. Opi aina
+lepäämään Ristuksen vanhurskauden päällä kylminäkin aikoina eläkä kysy
+turmeltuneelta järjeltäsi, saatko katsoa Vapahtajan päälle.--Vaan on se
+tässä ikävöimisessä yksi asia vielä--ettei saa pitää sitä välitöinään,
+pimeiden päiväin aikana, milloin tuo mieleen johtuu, milloin sen
+muistaa jostain kovan onnen kolauksesta, vaan pitää olla täysi tosi
+terveydenkin päivinä tulla autuaaksi--se mielipaha synnin yli pitää
+olla joka päivä--palaja aina Herran luo, kolkuta yöllä ja päivällä,
+sillä joka Herraa etsii, se hänet viimein löytää eikä kenenkään pidä
+meitä repäisemän hänen kädestään.--Ja niinpä mennään sitten koko
+syntisyydessämme sen eteen, joka yksin voi meitä langenneita pelastaa,
+joka päivä ja joka hetki. Tulet kotiin, mieli heijaa sinne tänne, mutta
+palaja uudelleen eläkä kummaile, että tämä harjoitus näyttää työläältä,
+sillä tie on kaita ja kantoinen, joka vie elämään.--Semmoinen on
+ristintie. Perille et näe sen milloinkaan vievän, jäät eläessäsi aina
+veräjän luo seisomaan, kunnes Jumala veräjän avaa ja päästää sinut
+sisään, sitten kun on tullut _hänen_ aikansa sinulle ilmoittaa, että
+_sinun_ aikasi on tullut.
+
+Hän kuului vielä puhuvan, kehittävän tätä kuvaansa ihmisestä, jonka
+päämäärä on pyrkimisessä ja ikävöimisessä ja odottamisessa ja kaikkein
+omain ansioiden mitättömänä pitämisessä. Se löi ensin Anteroa vastaan,
+mutta sitten se alkoi vaikuttaa häneen uuden aatteen voimalla ja
+alkuperäisyydellä. Hän alkoi luulla ymmärtävänsä noita tuossa, ja
+hänelle selvisi jotain omasta itsestäänkin. Se ikävöiminen ja
+pyrkiminen ja voimain ponnistaminen, mutta päämäärän edessä avutonna
+seisominen, se oli niin ominaista hänelle, meille kaikille, koko
+kansalle, ja eikö lopulta liene ollut niin koko ihmiskunnallekin. Kyllä
+me kaikki saamme katsoa onneemme ja autuuteemme niinkuin Mooses
+luvattuun maahan. Meidän on siihen pakko. Mutta tässä oli siitä pakosta
+tehty hyve, tuo ukko oli koroittanut sen uskonnolliseksi elämän
+ohjeeksi.
+
+Itsekö hän oli sen rakentanut? Oman kokemuksensako tietä siihen
+tullut?--Semmoisia ne miettivät, semmoisiin kysymyksiin syventyvät,
+elämän kaikkein vaikeimpiin ja suurimpiin, kaikki muu on niille
+mitätöntä ja toisarvoista, noille kaikille.
+
+Niiden maailma ei ulotu näitä korpia edemmä, niiden maallinen
+harrastuspiiri ei mene talonpojan askareita ulomma--ja kuitenkin on se
+suunnattuna samalla mitä korkeimpiin tarkoituksiin. Eivät ne ajattele
+maata, ei kansaa ja kuinka sen onni olisi saavutettava. Olihan hän
+semmoista lukenut, tiesihän hän, että se oli tuhannen tuhansien suurin
+harrastus, mutta ei koskaan se ollut astunut hänen eteensä näin
+elävänä, näin läheltä, näin suuren joukon voimalla, niinkuin maailmassa
+ei olisi ollut eikä koskaan voisi olla kysymystä mistään muusta. Hän
+katseli Paavoa, hänen hiukan köyryistä vartaloaan, valkeita hapsiaan,
+eläviä silmiään--näki koko tuon joukon hänen ympärillään--siinä oli
+jotain apostolista, jotain esihistoriallista.
+
+Puhe lähenee loppuaan. Paavo kääntyy rukouksella Herran puoleen, että
+hän kaitsisi tätä kansaansa, ei heittäisi sitä oman onnensa nojaan,
+vaan että tämä rakas Suomi heräisi totiseen oman itsensä tuntoon--ettei
+Herra antaisi sille ulkonaista hyvyyttä yli tarpeen, vaan pitäisi
+köyhyydessä--ei kasvattaisi sitä ylpeyteen ja vallanhimoon ja maallisen
+onnen ja tavaran himoitsemiseen, vaan nöyryyteen Jumalan edessä ja sen
+kautta taivaan valtakunnan saavuttamiseen.
+
+»Että heräisi totiseen itsensä tuntemiseen tämä rakas Suomi»--mutta
+sitähän hänkin juuri. Onko tässä heillä yhtymäpaikka?...
+
+Mutta vaikkei olisikaan, niin hän oli saavinaan vahvistusta kansan
+ihailulleen. Mistäpäin hän sitä katselikin, ja missä ja millaisissa eri
+oloissa hän sen tapasikin, kaikkialla oli se yhtä alkuperäinen ja
+älykäs. Se oli mahdollinen kehittymään, nousemaan, uudistumaan,--hänen
+renessanssiaatteensa sai uutta vahvistusta, uutta merkitystä ja uutta
+sisältöä. Hän ihaili tuota ukkoa, niinkuin Karilankin miehiä. Ne olivat
+kukin tahollaan kansan merkkimiehiä. Ei olisi pitänyt kirjoittaa
+Laurille sillä tavalla. Mutta minä kirjoitan heille uudestaan, minä
+tahdon avata heidän silmänsä, saada heidät ymmärtämään näitä. Ne ovat
+tämän ulkopuolella, ne eivät ole näitä nähneet heidän oikeassa
+olossaan, oikeassa valossaan. He tuomitsevat kaikkia Helanderin
+kiivaiden saarnain mukaan, mutta kuulisivatpa tuota miestä, silloin kun
+hän puhuu noin... Niin, minä kyllä voin ymmärtää heidät, mutta he, he
+eivät minua koskaan ymmärtäisi...
+
+Virsi oli kaikunut loppuun. Mitä hän oli ajatellut, mitä hän oli
+kuvitellut? Hän ei muistanut sitä, koetti uudelleen kutsua esille
+mietteensä ja saamansa vaikutukset, mutta silloin alettiin lähteä.
+Rajalainen seisoi hänen edessään ja tuli, pisti hänelle kättä, ja
+sitten tuli Ilpolainen ja hänen emäntänsä ja pyysivät häntä heille.
+Tuli muitakin, ja hänen ympärilleen muodostui kehä. Se vanha pappikin,
+hänen isänsä vanha ystävä, tuli puristamaan hänen kättään.
+
+
+
+
+21.
+
+
+Antero istuu Ilpolan suuressa tuvassa pitkän pitopöydän ääressä,
+vieressään toisella puolen Rajavaaran isäntä, toisella hänen isänsä
+vanha ystävä, joka oli puhunut Ristivaaralla. Pöydän päässä istuu
+Paavo. Liedellä on isoja patoja, joista tytöt ja emännät suurissa
+puukupeissa kantavat ruokaa vieraille. Kaikki käy hiljaa, kolisematta,
+rämisemättä, supattelemalla ja pehmeäin kenkäin lattiata äänettömästi
+koskettaessa.
+
+Yhä useampi heistä oli vuorelta palatessa tullut häntä tervehtimään,
+aina tuon tuostakin oli joku uusi isän vanha tuttava tullut hänelle
+kättä pistämään: »Pitää tulla oikein kädestä pitäen Haakmanni-vainajan
+poikaa tervehtimään»--»Minä tunsin teidän pappanne»--»Oltiin toki niin
+hyvät ystävät mammanne kanssa»--ja häntä melkein häiritsi, ettei hän
+voinut sulautua heihin, niinkuin olisi tahtonut, ettei taitanut puhua
+heidän murrettaan ja että hänen pukunsa niin räikeästi erosi heidän
+vaatteistaan, niiden väristä ja kuosista.
+
+He näyttivät kaikki ihastuvan hänet nähdessään, hän huomasi, että
+pöydässä-olijat häntä yhä tarkastelivat ja osoittivat häntä toisilleen
+ja hänestä puhuivat. Mitä hyviä, herttaisia ja suvaitsevaisia ja
+sydämellisiä ihmisiä he olivat--vaikka tiesivätkin, ettei hän kuulunut
+heihin ja että oli ystävä pappilaisten kanssa!
+
+Hänen isänsä vanha ystävä oli melkein liikutettu siitä, että oli
+tavannut hänet:
+
+--Vai niin, vain niin, sinä olet siis Antero--me istuttiin isäsi kanssa
+samalla koulunpenkillä ensimmäiseltä luokalta viimeiselle, suoritimme
+samat tutkinnot--sitten erottiin, mutta tavattiin usein, Jumala herätti
+hänet ennen kuin minut, hän oli välikappaleena hänen kädessään minun
+suhteeni, niinkuin niin monen muunkin.
+
+Hiljalleen hän siinä sitten kertoi tapauksia heidän ystävyytensä
+ajoilta: kuinka heidät oli karkoitettu yliopistosta, kun epäiltiin
+uskonnollisen uudistuksen sisältävän jotain valtiollisesti vaarallista,
+niinkuin sitä aina epäillään, kuinka heidät sitten oli monen muun
+kanssa vedetty käräjiin ja tuomittu vuodeksi viralta--kuinka
+uskonnollinen sanomalehti, jota he olivat yhdessä toimittaneet, oli
+lakkautettu.
+
+--Sinun isälläsi oli sujuva kynä, hän osasi ihmeellisesti lausua
+ajatuksensa ei ainoastaan suullisesti, vaan myöskin kirjallisesti.
+Nuorempana oli hänellä runollisiakin taipumuksia. »Sinun olisi pitänyt
+tulla runoilijaksi», sanottiin hänelle usein, mutta siihen vastasi hän
+polttamalla maalliset runonsa. Joitakuita virsiä hän säilytti ja antoi
+ne minulle; jos sinua haluttaa, niin lähetän ne sinulle--varsinkin yksi
+niistä oli hyvin kaunis.
+
+Antero ei ollut kaikista näistä mitään tietänyt.
+
+--Hän oli lukenut ja tutkinut paljon enemmän kuin minä--hänestä olisi
+voinut tulla vaikka teologian professori, jos hän vain olisi tahtonut,
+mutta hän tahtoi ennemmin pysyä vaatimattomana maalaispappina, uhrautua
+kokonaan kansan hyväksi, käyttää kaikkensa sitä valistamaan ja
+kohottamaan. Hän oli ollut siinä tienhaarassa ja suuressa
+viettelyksessä, mutta hän valitsi sen, mikä oikea oli.--Mutta sano
+minulle, miksi sinä olet aikonut, nuori ystäväni?
+
+Antero sanoi, ettei hän vielä tiedä.
+
+--Etkö ole aikonut papiksi? kysyi vanhus hellästi.
+
+--Pelkään, ettei minulla ole siihen kutsumusta, ehkei taipumustakaan.
+
+--Se on oikein, sanoi Paavo, joka oli seurannut heidän keskusteluaan.
+Niin sitä pitääkin. Se on suoran suruttoman puhetta semmoinen. Ei pidä
+ruveta opettajaksi, ennenkuin saa siihen kutsumuksen. Niistä ei tule
+muuta kuin palkkapaimenia ja leipäpappeja.
+
+--Kyllä Paavo on oikeassa, sanoi vanha pappi ja puhui sitten taas
+Anterolle:
+
+--Ne olivat syviä sanoja, joita tuo ukko puhui tänään. Olen kuullut
+hänen usein sanaa selittävän, mutta harvoin niin selvästi ja syvästi ja
+vakuuttavasti kuin tänään. Hän on merkillinen mies. Kun he isäsi kanssa
+keskustelivat autuuden asioista, niin tapahtui se niin, ettei siihen
+kenelläkään enää ollut mitään lisättävää ... niin, niin...
+
+Antero tarkasteli syrjittäin vanhaa pappia. Hän oli hampaaton ja
+harmaa, silmissä lempeä ilme, hänessä oli jotain heikkoa, turvatonta ja
+lapsellista--sellainen, joka oppii ja ihailee muita, jonka tarvitsee
+aina olla johonkin kiintynyt, jonkun opetuslapsi.
+
+--Harvoin me hänen viime vuosinaan tapasimme toisiamme, mutta me
+kirjoitimme. Hän kirjoitti niin hellästi sinusta ja oli huolissaan,
+mikä sinusta maailmassa tulee, mutta uskoi sinut kuitenkin Herran
+huomaan. Et sinä olisikaan hänelle surua tuottanut, näytät niin
+totiselta mieheltä. Minulla ei ole ollut iloa lapsistani, he ovat
+menneet kaiken maailman tietä--synnin tietä. Fritänkareitakin,
+jumalankieltäjiäkin on heidän joukossaan.
+
+Ukko tuli liikutetuksi, hänen terävä leukansa vähän tutisi, ja hän
+pyyhkieli kaitaisia huuliaan sinisellä nenäliinallaan.
+
+--Kuule, suo anteeksi, että kysyn, mutta onko totta, mitä puhuvat, että
+hän, tuo Handolin, pitelee pahoin sisartasi?
+
+--En minä tiedä,--mutta ei taida kaikki olla niinkuin pitäisi--
+
+--Niin, niin,--Karoliina parka.--Mutta kyllä minuun kävi kipeästi, kun
+ei minun sallittu sanoa isästäsi hänen omassa kirkossaan niitä
+muistosanoja, jotka olisin tahtonut sanoa. Tekisi mieleni kerran vielä
+heittää hyvästini vanhoille rakkaille paikoille tuolla pappilassa--
+usein me istuttiin yökaudet sen suuren koivun alla, kunnes äitisi tuli
+kutsumaan meidät pois--mutta nyt ei tee mieleni, ei tee mieleni, täällä
+on niin paljon muuttunut, kuka olisi uskonut. Jaa, jaa--jaa, jaa...
+
+Oli noustu aterialta ja tultu ulos, ja vanha pappi seisoi hetken aikaa
+porstuan ovessa avopäin, unohtaen lakin käteensä tuulen hänen harmaita
+hapsiaan häilyttäessä. Ei koskaan ollut Antero nähnyt niin lapsellisia
+kasvoja vanhalla miehellä, ei koskaan niin viattomia ja rauhallisia. Ne
+olivat täynnä ryppyjä, otsa ja posket, mutta rypyt olivat matalia ja
+tyyniä, pohjaan saakka kirkkaita, ei sisäisten taistelujen ja
+kärsimysten piirtämiä, vaan niinkuin alituisten aaltojen, pitkäin ja
+loivain, uurtamia rannan puhtaaseen, heleään hiekkaan.
+
+--Me olimme niin erilaiset luonteeltamme, isäsi ja minä, hän oli
+voimakas luonne, kiivas, herättävä saarnamies--Luther tavallaan, niin--
+
+Antero olisi tahtonut sanoa hänelle jotain, ilmaista mieltymystään
+häneen, mutta ei löytänyt tässä sopivaa tapaa siihen,--ja mitä hän
+olisi sanonutkaan, kun ei kuitenkaan olisi voinut sanoa sitä, mikä
+hänen isänsä vanhaa ystävää olisi eniten ilahuttanut...
+
+Ilpolan emäntä--iso, komea, lihava, hyväntahtoinen nainen--kulki
+aitasta leipiä kantaen heidän ohitsensa.
+
+--Kuulkaahan, rovasti, kuiskasi hän vanhalle papille, teitä varmaankin
+raukaisee ruuan päälle,--menkäähän, pistäytykää tuonne aittaan
+levähtämään.
+
+--Jaa, jaa, kiitos, kyllähän minä, kyllä,--jaa, mutta jos minä todella
+menisin hiukan...
+
+Antero jäi kartanolle katsomaan taloa, vanhaa, vakaantunutta,
+paikoilleen varmistunutta, näöltään varakasta, kaksine tupineen, monine
+aittoineen ja ulkohuoneineen,--tuolla riihet, ladot, metsänrinnassa
+solan läpi näkyen, tuossa pellot ympärillä hyvässä kunnossa. Siinä oli
+kauan tehty työtä, ehkä satoja vuosia ja yhä tehtiin, oli metsä
+voitettu ja kivien valta kukistettu, päästy siihen varallisuuteen,
+mihin pyrittiin, tulemaan omillaan toimeen ja omistaan elämään--ei
+mitään ulkonaista komeutta ja turhuutta, ei mitään vierasta
+herrasväriä, niinkuin Hämeessä ja Etelä-Suomessa sekä vaatteissa että
+rakennuksissa. Omaa tekoa, puhdasta kuosia, harmaata puuta ja harmaata
+sarkaa--ja kun ne näin valmistivat itselleen juhlan, ei joutavaa iloa
+eikä räikeätä riemua, vaan puhdasta henkistä harrastusta, juhla kuin
+Jumalan kunniaksi, esillä elämän suurimmat kysymykset, omasta halusta
+ja harrastuksesta, itsestään antautuen,--omat oppimattomat miehet
+opettamassa, elämälle todellista sisältöä, harrastuksille oikeaa
+suuntaa antamassa--vanhaa kulttuuria, omaa sivistystä--ei missään hän
+ollut sitä ennen nähnyt.
+
+Ja tuolla kukkulalla kirkko--joka heiltä suljettiin! Hänen isänsä
+heille rakennuttama, jossa se oli tämä kulttuuri, joskaan ei saatu,
+niin ainakin tämmöiseksi kehitetty! Ja sinne ei heitä, näitä, päästetty
+muuta kuin kuulemaan tuomioita, moitetta, haukkumisia ja solvauksia
+siitä, että olivat sitä, mitä olivat. Mikseivät ovet itsestään
+avautuneet, luukut lentäneet selko selälleen, kellot alkaneet itsestään
+soida ja kutsua heitä sinne?--miksen minä juokse sinne, tempaa avaimia,
+riennä tapuliin, soita heitä isäni omaan kirkkoon?
+
+Talo oli lahden pohjassa, rantaan laskeutuvalla rinteellä, ja salmien
+läpi näkyi siintävät selät etelää kohti. Pihanurmella ja aitovarsilla
+ja aittain rappusilla istui väkeä eväskonttiensa ääressä. Talo ei
+voinut kaikkia ruokkia, ainoastaan kutsuvieraat ja kaukamatkaisimmat,
+mutta kaikille tarjottiin talon puolesta ryyppäämistä, jota saivat
+noutaa itselleen suuresta korvosta ruoka-aitasta. He istuivat pienissä
+ryhmissä, hiljaa jauhaen ja jutellen, monellakin samanlaiset laihat
+eväät, jotka Antero oli nähnyt soutajallaan. Kaikki heissä Anteroa
+miellytti: se, miltä näyttivät, miten istuivat ja olivat, miten
+söivätkin. Siinäkin oli jotain, kuinka hän sanoisi, arvokasta,
+hillittyä, alakuloista--niinkuin ei se olisi ollut mikään tärkeä asia
+elämässä--ja samalla oli kuitenkin jotain kunnioittavaa ja nöyrää
+siinä, kuinka he »jumalanviljaa» käsittelivät, miten leivän mursivat ja
+hienolla veitsenkärjellä hipaisivat kipenen voita vakkasesta tai sillä
+suolakalaa leikkasivat ne, joilla ei voita ollut.
+
+Eräässä ryhmässä istui järvelle päin katsellen miehiä, jotka jo olivat
+ateriansa päättäneet ja piippunsa sytyttäneet. Antero istahti heidän
+seuraansa, ja he ottivat hänet vastaan kuin vanhan tutun, jatkaen
+puhettaan:
+
+--Arveltiin tässä, että mihinkähän pappi lähti semmoista kyytiä kahden
+soutajan kanssa?
+
+Katsahtaen järvelle toiselle puolen lahden näki Antero pappilan
+maalatun veneen etenevän rannasta. Perässä istui Handolin ja ylä- ja
+alahangoilla oli kullakin soutaja. Ylempänä rannalla saunan luona luuli
+hän tuntevansa sisarensa liikkumatonna seisomassa.
+
+--Minne hän nyt menee, kun eilen juuri tuli pitäjältä?
+
+--Lienevätkö olleet sairaan luo hakijoita?
+
+--Eivät mahtaneet olla sairaan luo hakijoita.--Ja sen äänessä, joka
+tämän virkkoi, oli vivahdus: kukapa häntä sairaan luo hakisi?
+
+--Omille asioilleen minne lähtenee, koska näkyvät olevan omat renkinsä
+soutamassa.--Mutta Antero muisti Handolinin eiliset uhkaukset ja puheet
+lukkarin kanssa.
+
+Hetken kuluttua virkkoi muuan mies ikäänkuin tuloksena omista ja muiden
+yhteen suuntaan menneistä ajatuksista:
+
+--On sen kuultu jo kauan hakevan syytä heränneen kansan päälle, vaan ei
+ole vielä tainnut löytää mieleistään, mitä lienee nyt löytänyt siitä
+veräjän purkamisesta.
+
+--Olisi ehkä saanut olla tekemättä se veräjän purkaminen.
+
+--Mahtaisiko tuosta tuommoisesta nyt olla kenellekään riidan aiheeksi?
+
+--Kovin kertoi renki hänen kiroilleen ja uhkailleen, kun näki veräjästä
+mennyn. Ensi kimmastuksessaan oli aikonut tulla vuorelle sieltä meitä
+pois ajamaan, mutta sitten oli kuitenkin kääntynyt pois ja mennyt hyvin
+tuohuksissaan kotiinsa, uhaten vallesmannilla.
+
+--Ovat ne vainot vähemmistäkin nousseet.
+
+Miehet alkoivat siitä muistella niitä suuria käräjiä, joita kymmenen
+vuotta sitten oli käyty Pohjanmaalla ja joihin oli haastettu
+talonpoikia täältäkin saakka, sekä Paavot että Rajalaiset että
+Ilpolaiset että monet muut, mitkä vastaajina, mitkä vierainamiehinä.
+Niissä oli pantu pappeja viralta ja muita suuriin sakkoihin tuomittu ja
+niitä vedellä ja leivällä vankeudessa maksatettu. Eikä oltu saatu
+toteen rikoksia muita kuin että oli pakanoille kerätty rahaa ja
+kokoonnuttu sanaa harjoittamaan.
+
+--Semmoisistako syistä? huudahti Antero.
+
+--Kun ei ollut muitakaan parempia,--mutta sehän se maailman mielestä
+onkin suurin rikos. Jos olisi maailman vallassa, niin kyllä kai
+kirkotkin suljettaisiin.
+
+Tuo sanottiin tyynesti ja varmasti, niinkuin ei olisi ollut vähintäkään
+epäilystä siitä, että niin oli. Heidän vakaumuksensa siitä tarttui
+Anteroonkin. He eivät näyttäneet hetkeäkään epäilevän, että sellaiset
+vainot voivat milloin tahansa uudistua. Hän oli niinkuin hekin nyt
+varma siitä, että Handolinilla on jotain tekeillä ja että hän on
+lähtenyt sitä varten soutamaan. Hänen veneensä poistui nopeasti,
+ikäänkuin kiirehtien johonkin tarkoitukseen, joka voisi livahtaa
+käsistä, jos ei jouduttaisi kulkuaan. Ehkä minä sentään erehdyn? Mutta
+miksei se voisi olla mahdollista? Eikö Hartman ollut kehoittanut
+itseään rovastia antamaan ilmi kappalaistaan hänen saarnastaan
+juhannuspäivänä?
+
+--Saadaan nähdä, että kun siitä uudet vainot nousevat, ovat ne
+tuimemmat kuin entiset.
+
+--Mistä isäntä sen päättää?
+
+--Minä päätän sen siitä,--oli miehellä heti vastaus valmiina, että kun
+ristityitäkin ennen muinoin vainottiin, niin kävi vaino joka kerta yhä
+julmemmaksi ja verisemmäksi.
+
+Toinen mies lisäsi tähän:
+
+--Se on monessa kohden tämä heränneen kansan kohta niinkuin
+ensimmäisten ristittyjen.
+
+Oliko se itserakkautta, vai oliko se vilpitöntä lapsellista vakaumusta
+asiansa oikeudesta, että he vertailivat itseään ensimmäisiin
+apostolisen ajan kristittyihin? Heidän vilpittömissä, totisissa ja
+vakaissa kasvoissaan oli vastaus hänen kysymykseensä, ja eikö hän
+itsekin tuolla vuorella ollut saanut heistä sitä vaikutusta, että
+jotain tämäntapaista henkeä lienee ollut ensimäisen seurakunnan
+jäsenissä.
+
+Eräät kasvot myhäilivät, ja mies virkkoi:
+
+--Mutta on siinä vähän eroakin sen entisen ja tämän nykyisen ajan
+välillä. Apostoli Paavalin saivat surmatuksi, mutta eivätpä ole vielä
+tuolta meidän Paavolta saaneet hiuskarvaakaan revityksi, muuta kuin
+mikä heitä vanhuuttaan lienee itsestään tielle tippunut.
+
+Leikki ymmärrettiin, eikä se vertailu ketään loukannut, ja kaikki
+kasvot vetäytyivät hyväntahtoiseen hymyyn.
+
+--Elä, elä, ettäkö olisi tuo meidän ukko suuremman suojeluksen alla
+kuin itse apostoli?
+
+--Mitenhän lienee, mutta vaaroista varjelijansa näkyy hänellä vain
+olevan.
+
+Ne olivat nähtävästi usein puheina olleita asioita ja otettiin esille
+oudon miehen uteliaisuuden herättämiseksi. Ja kun Anteron kasvot
+tekivät kysymyksen, aukenivat useat huulet valmiina kertomaan
+tapauksia, joita jokainen heistä näytti tuntevan jonkun, mutta se,
+jolla oli ollut sananvuoro, ehti sanomaan ennen muita:
+
+--Niinkuin silläkin samalla käräjämatkalla, kun sen vihamiehet
+tarkoittivat häntä tappaaksensa. Tiesivät hänen lähtevän yötä myöten
+taipaleelle seurapaikasta ja asettuivat väijymään tiepuoleen,
+varustettuaan joka mies taskuunsa kiven. Oli tehty liitto semmoinen,
+että kun ukko tulee yksinään kävellen, niin silloin kivitetään hänet
+hengettömäksi. Ukko tuli yksinään astuen, ja kun tuli vihamiestensä
+kohdalle, niin hän virkkoi hiljaisella nöyrällä äänellä: »Niin olen
+minä syntinen raukka kuin tekin»--eikä tarvinnut muuta sanoa, kun
+miehet pudottivat pois kivensä ja antoivat ukon rauhassa mennä.
+
+--Melkein samalla tavalla kävi toisellakin kerralla, ryhtyi toinen mies
+puhumaan,--se oli sitä pahinta vainon aikaa, kun oltiin kuin vimmassa
+heränneitä vastaan. Ei annettu heille rauhaa kirkonmäelläkään ja
+kotirauhattomuuden teko oli niin tavallista, että missä vain tiedettiin
+seuroja pidettävän, sinne tultiin niihin häiriötä tekemään. Meidän
+pitäjän vallesmanni oli antanut ystävilleen luvan, että missä vain
+tavannette herännyttä kansaa koolla, niin lyökää köysiin ja tuokaa
+meille, kyllä minä heistä huolen pidän. Oltiin meillä, ja oli siellä
+Paavokin, ja oli jo muutamia virsiä veisattu, kun töytää oven täydeltä
+miehiä sisään. Pyytelin heitä istumaan, mutta nuo pysähtyvät ovensuuhun
+ja jäävät siihen jurottamaan. Olivat niin vihoissaan, että hampaitaan
+kirauttelivat ja rystyitään yhteen hioivat. Meitä oli vain oman talon
+väki ja joku naapuri, heitä toista vertaa enemmän. Ukko istui rahilla
+sarkanuttusillaan, niinkuin se usein istuu, kyynärpäät polvia vasten ja
+pää käsien peitossa. Näytti, kuin olisi itkenyt, mutta jos itkikin,
+niin en luule pelosta itkeneen, vaikka hänelle oli kielillä puhujain
+suun kautta usein ennustettu, että hänen verensä kerran vainoojain
+käden kautta vuotaman pitää. Sitä mahtoi itkeä, että maailma pimeydessä
+vaeltaa ja valkeutta vihaa. Vainomiehet mahtoivat odottaa, että ukko
+alkaisi puhua, niin sitten kävisivät käsiksi. Vaan kun virsi oli
+loppunut, niin oikaisihe ukko ja käski aloittaa virren »Mun sielun',
+ruumiin' omas' on, its' Herra armas tiedät tuon, siis omas ota
+huomahas, en joukkoo julmain pelkää taas.» Itsekin veisasi hän pää
+pystyssä. Ennenkuin oli virsi veisattu loppuun, niin oli jo isoin osa
+vainomiehistä hiipinyt pois. Muutamia jäi vielä jälelle, ja olivat he
+virren loppuun asti eivätkä lähteneet sittenkään, vaan jäivät koko
+illaksi ja heistä tuli ukon parhaat ystävät--tuoss' on heitä yksi.
+
+Tummaverinen ja tuiman näköinen mies, joka kertomuksen kestäessä oli
+istunut jäykkänä ja liikkumatonna, hymähti nyt hiukan ja virkkoi:
+
+--Tass' on yksi, joka ei ole Iskarjoottia parempi. Siinä istui toinen
+virkeäsilmäinen ja vilkasilmeinen mies, eloisat kasvonsa omituisena
+vastakohtana totiselle puvulle.
+
+--Teki se kerran toinenkin virsi tehtävänsä, alkoi hän. Oli tanssit ja
+pelit talossa. Ukko kulkee ohitse ja sanoo toverilleen: »Eikö lähdetä
+sisään, miehet?» Nämä luulevat ukon leikkiä laskevan, vaan ukko sanoo
+toiselle heistä: »Mene sinä pelarin viereen istumaan, ja kun peli ja
+tanssi parhaillaan käyvät, niin silloin paina viulun rokaa, että se
+ilkeästi korahtaa, ja sinä toinen ala veisata: Ah surutoin, koska
+synnistä lakkaat?» Mentiin niin sisään, ja tehtiin niinkuin ukko oli
+neuvonut, ja kun tanssi parhaillaan kävi, niin painoi toinen pelarin
+rokaa ja toinen alkoi veisata kovalla ja kimakalla äänellä: »Ah
+surutoin, koska synnistä lakkaat?» Siihen jäi soitto ja hyppy, ja
+ennenkuin virsi oli veisattu loppuun, oli tanssiväessä tapahtunut
+semmoinen muutos, että alkoivat veisata samaa virttä, ja kun ukko
+lankesi polvilleen, niin lankesi tanssiväki kanssa, ja ukko piti heidän
+kanssaan hartaat rukoukset, ja juoposta pelimannista tuli oikea
+ihminen.
+
+Oli myhäilty ja vaihdettu merkitseviä katseita, joiden tarkoitus
+selvisi, kun Anteron korvaan kuiskattiin: »Se oli tuo itse se
+pelimanni.»
+
+Miehet lämpenivät, koettivat kukin ehtiä ennen muita kertomaan, mitä
+muistivat, aloittivat yht'aikaa, ja jos oli kuuntelija kertojalla, niin
+jatkoi; vaan jos kuulijat kallistivat korvansa toisaalle, niin
+keskeytettiin kertomus ja aloitettiin, kun toinen oli lopettanut.
+
+--Kerrankin oltiin Kuopion markkinoilla, eikä siitä niin pitkää aikaa
+olekaan, niin pidettiin seuroja kortteeripaikassa. Veisata ei
+uskallettu, mutta sanaa selittelivät siinä hiljalleen ja vuoronperään
+Paavo ja Pohjanmaan papit. Silloin alkoi kuulua ääniä ja askelia
+ikkunan alta. Eivät sitä muut ehkä olisi niin miksikään älynneet, mutta
+ukolla oli aavistuksensa, ja hän huusi yht'äkkiä: »Kortit pöytään, eikö
+täällä kellään ole kortteja?» Muuan poika löysi taskustaan kortit ja
+vei ne ukolle. Tämä levittää ne nyt eteensä pöydälle. »Ja tuo nyt
+sukkelaan tänne se viinaputelisi, josta äsken maistettiin!» sanoi hän
+isännälle ja asetti senkin eteensä pöydälle. »Onko sinulla pataa, niin
+paiskaa pöytään!» huusi ukko eikä ollut näkevinäänkään, kun viskaali
+tuli sisään ja katseli ensin vähän kummissaan ukon kortinlyöntiä ja
+lähti tiehensä, mutisten mennessään: »Kah, täällä kun sanoivat olevan
+vääräuskoisia, vaan oikeita lutheerilaisiahan nämä onkin.»
+
+Juttu seurasi juttua, kasku kaskua. Kerrottiin, kuinka Paavo oli
+sanansa voimalla hulluja ja kaatuvaisia parantanut, kuinka hän
+muutamalla sukkelalla sanalla oli saanut murheelliset ja alakuloiset
+vapautetuiksi. Antero istui siinä ja oli heidän kerääntyessään hänen
+ympärilleen joutunut laidasta melkein keskelle. Piiri oli suurentunut,
+ja kuulijoita ja kertojia oli tullut yhä uusia sitä mukaa kuin olivat
+lopettaneet syöntinsä sekä sisällä että ulkona. Hän alkoi nähdä Paavoa
+heidän silmillään. Ne kutoivat jo tarun verhoa hänen ympärilleen,
+loivat hänestä itselleen kansallissankaria, jossa tunsivat oman
+henkensä, näkivät omat avunsa. Hän oli heidän Snellmaninsa, heidän
+Lönnrotinsa, heidän tietäjänsä, laulajansa iänikuinen.
+
+--On se ukko ollut monessa muokassa.
+
+--Kuka on ollut monessa muokassa? kysyi silloin Ukon ääni takaapäin.--
+Minuako tässä panetellaan?
+
+--Teitäpä teitä, valehdellaan päällenne, pahaa puhutaan...
+
+--Sanos, Paavo, kysyi vanha pappi, joka oli tullut aitasta ja sen
+rappusilla istuen kuunnellut puheita; minä olen sinulta aina aikonut
+kysyä yhtä asiaa, jota olen usein kuullut kerrottavan.
+
+--Ka, kysy, kysy.
+
+--Sanotaan, että sinun luoksesi oli kerran tullut kaukaa Karjalasta
+mies, hakemaan sinua erään tuttavasi luo, joka oli ennen kuolemaansa
+tahtonut sinua tavata.
+
+--Niin tuli.
+
+--Ja sinä rupesit laittamaan lähtöäsi ja pukeutumaan matkallesi, kun
+yht'äkkiä sanoit: »Ei se mies enää minun lohdutustani tarvitse, hänen
+maallinen matkansa on jo päättynyt». Hakumies palasi yksin kotiinsa, ja
+kun tuli sinne, niin oli sairas jo vainaja, oli kuollut samalla
+hetkellä, kun sinä olit sen ilmoittanut. Sinun sanotaan tietäneen
+tapauksesta erityisen sanantuojan antaman aavistuksen avulla, kuka
+sitten lienee ollutkaan se sanantuoja.
+
+Paavo oli istuutunut akan rappusille ja kuunnellut kulmat otsaan
+vedettyinä ja huulet torvella. Hän vaikeni, mutta hänen kasvonsa olivat
+kuin pinnistyksessä.
+
+--Vaan jos se olikin piru, se sanantuoja? sanoi hän sitten yht'äkkiä ja
+koetti sanoa sen leikillisesti, mutta äänessä oli jotain tekemällä
+tehtyä huolettomuutta, ja silmässä välähti hetkeksi ilme niinkuin
+taikauskoisella.--Niinpä niin, jos se olikin piru?
+
+Ne eivät oikein, tienneet, oliko tuo totta vai leikkiä, ja näyttivät
+odottavan, minkä käänteen hän itse sille antaisi.
+
+--Saattoi olla yhtä hyvin rohveetallinen aavistuskin, kuului vihdoin
+joku ääni joukosta sanovan, niinkuin olisi kaikkien puolesta sanonut.
+
+--Oli se aavistus niin rohveetallinen, sanoi Paavo, että jos silloin
+lähdin, niin ennätin vielä nähdä elävänä miehen. Hän ei kuollut sillä
+hetkellä kuin oli ollut ilmoittautuvinaan kuolleeksi, vaan huusi vielä
+kolme päivää ja kolme yötä minua luoksensa, mutta lohdutuksen tuoja oli
+antanut vihollisen pettää. Semmoinen on teillä rohveetta.
+
+Oltiin vaiti. Hetken päästä virkkoi ukko:
+
+--Se vaikka onkin sidottu, niin koettaa tehdä ja tekeekin vielä
+kolttosiaan. Se on välistä niin rohkea ja hävytön, että kun ei saa
+miestä itseään valtaansa, niin pitää käydä hänen hevosensa kimppuun.
+Mitenkä teki kerran? Haastan, kun tuli näistä puhe. Olin silloin vielä
+isän mökillä enkä saanut rauhaa, kun olisi pitänyt käydä ystäviä
+puhuttelemassa autuuden asiasta, mutta ei ollut siihen aikaan ystäviä
+kahta penikulmaa lähempänä, sielläkin vain kaksi vaimoihmistä, muuan
+leski ja hänen tyttärensä. Päivällä en päässyt, yö oli lyhyt ja matka
+pitkä. Luonto veti niin voimakkaasti, että täytyi tehdä se, mikä ei
+ehkä aivan oikein ollut: ottaa haasta hevonen ja hypätä selkään. Mutta
+kahden mäen notkossa juuri puolitiessä pysähtyi ruuna ja meni siinä
+silmänräpäyksessä niin märäksi, ettei kuivaa karvaa, ja värisi kuin
+viluinen koira. Ja minuakin tuntui jokin voimakas käsi hartioista
+painavan. Kolme kertaa peräkkäin piti minun huutaa: »Olen Ristuksen
+verellä lunastettu!»--ennenkuin sen kaviot maasta irtautuivat.
+
+Ei taaskaan puhuttu mitään, näyttiin vain odotettavan jotain uutta.
+
+--Miten selittää Paavo sitten tämän merkillisen tapauksen? kysyi vanha
+pappi.
+
+--Mitenkäs sinä sen selittäisit, pappi ja lukenut mies?
+
+--Minä selittäisin sen niin, että se oli uskosi, joka auttoi sekä sinut
+että hevosesikin.
+
+--Oikein sanottu.
+
+--Niinpä niin, jopa toki, kuului hyväksyviä ääniä ympäriltä.
+
+--Usko palkitaan, epäusko rangaistaan.--Ja hän kertoi esimerkkejä
+siitä, miten Jumala oli häntä rangaissut hänen epäuskonsa tähden. Kauan
+hän oli estääkseen Jumalan kaikkivaltiaan aikeita toteutumasta
+yrittänyt suojella halmettaan hallalta, koonnut risuja isot röykkiöt
+sen ympärille ja polttanut niitä siinä yökaudet. Kahtena yönä oli
+Jumala antanut ihmisyrityksen onnistua, ja halme oli säilynyt, mutta
+kolmantena oli näyttänyt voimansa ja keskeltä tulien liekkiä vienyt
+viljan.
+
+--Ottihan se, silloin otti, mutta toisella kertaa antoi, kun en itse
+enää mitään osannut.--Hänellä ei enää ollut jyvääkään kotona, oli
+nähnyt nälkää monta päivää. Lähti soutamaan järven yli naapuriin, mutta
+oli niin väsynyt, etteivät airot käsissä pysyneet, ja tuuli vei venettä
+mihin tahtoi, vei vihamiehen rantaan. Ei olisi mennyt siltä mieheltä
+mitään pyytämään, mutta tämä näytti olevan Jumalan tahto. Mutta tylysti
+otti rikas isäntä vastaan, ei mitään antanut, käski menemään muuanne.
+Sen verran jaksoi vain ajatella, että näkyy nyt olevan Jumalan tahto,
+että sinun syntisen nyt on ennen kuolemaasi nöyrtyminen vihamiehesi
+edessä.--En jaksanut lähteä, en tahtonut jäädä tupaan, panin maata
+aitan rappusille ja ajattelin: yhtä hyvä kuolla tähän kuin kotiinkin.
+Silloin oli tullut Jumalan aika, ja hän hellytti rikkaan miehen sydämen
+ja käski hänen tulla täyttämään säkkini. Ne on Jumalan töitä ne,
+epäuskoisen neuvoksi ja opiksi.
+
+Hänen herkässä mielessään vaihtelivat muistot ja tunteet. Äskeinen
+hilpeys oli kadonnut, ja hänen äänensä värähti:
+
+--Hän neuvoo meitä hellällä kädellä, hän kurittaa meitä kovalla
+kouralla, kun emme ilman tajua. Kun ei paatunutta muuten saanut
+pehmenemään eikä mieltä maailmasta irtaumaan, niin katsoi parhaaksi
+ottaa sen, mikä oli maailmassa kaikista kalleinta ja rakkainta.
+Syntieni tähden vietiin minulta viimein oma poikani. Lähin naapuri oli
+vainoon noussut, löi lapsen metsässä kuoliaaksi ja ohjasperät kaulaan
+solmittuaan ajatti omalla hevosellaan kotiin. Se oli sitä pahinta
+vainon aikaa. Vaan tapahtukoon tahtosi, vanhurskas Jumala. Mitäpäs
+näistä enää muistelemme. Veisaamme virren.
+
+Hän pyyhkäisi kyyneleen silmänsä kulmasta. Taas puhkesivat niinkuin
+äsken vuorella väen tunteet virteen.
+
+Virren kestäessä oli Karoliina ilmaantunut ja viitannut luokseen
+Rajalaista, joka istui laidempana kehässä. Antero näki sisarensa,
+hätäinen ilme kasvoilla, hänelle jotain selittävän. Kun virsi oli
+loppunut, tuli Rajalainen Paavon luo ja kertoi, niin että muutkin
+kuulivat, että Handolin oli lähtenyt Kontolaan antamaan heitä ilmi
+luvattomasta kokouksenpidosta ja väkivallan teosta.
+
+--Olisi ehkä pitänyt antaa olla sen aidan repimättä, sanoi joku.
+
+--Saapi se pappi puuhata, ei sen puheista kukaan perusta, sanoi
+Ilpolainen.
+
+Mutta siihen sanoi Ukko:
+
+--Se on Jumalan vallassa, jos tahtoo antaa minkä onnistua. Ei pidä
+heittäytyä huolettomuuteen. Jumala voi vainot lakkauttaa, mutta voi
+myöskin antaa niiden uudistua, ja taas häpeäänkin tulla. Mutta minkä
+Hän tekee, sen Hän tekee meidän tähtemme. Tapahtukoon Hänen tahtonsa.
+
+Ja siitä alkoi hän puhua jumalansanaa, ei niinkuin äsken vuorella
+suurelle joukolle, vaan niinkuin erityisesti jollekulle vieressänsä
+istujalle, istuen aitan alimmalla rappukivellä, sanojaan ylentämättä,
+ääntään koroittamatta, päätään nostamatta. Se oli kuin hiljaista
+rukousta, omin sanoin, hänen yksityistä kääntymistään Herran puoleen,
+mutta samalla kaikkien puolesta, johon ne kaikkea kuulemattakaan
+tunteellaan ja mielialallaan yhtyivät. Ei nyykähdystä, ei huokausta,
+tuskin liikahdustakaan. Ne, jotka seisoivat taampana ja olivat uteliain
+korvin koettaneet kuunnella, mitä Paavo äsken oli itsestään puhunut,
+lyykähtivät nyt maahan, mikä istualleen, mikä kyykkysilleen, tähän
+tuparakennuksen ja aittojen varjoon. Kaikki liike oli talossa lakannut.
+Kun tytöt tulivat raintoineen lypsyltä, laskivat he, huomattuaan Ukon
+puhuvan, kantamuksensa maahan ja kyyristyivät niiden ääreen siksi,
+kunnes hän oli lopettanut.
+
+Antero ei kuunnellut puhetta, katseli vain tätä hiljaiseen hartauteen
+ja yhteiseen mielialansa sointuun vaipunutta seuraa. Hän ei huomannut
+puhujan lopettaneen, ennenkuin kuuli hänen sanovan:
+
+--Veisaamme sitten erovirren.
+
+Se oli lyhyt, muutamia värssyjä vain, jonka jälkeen ei kukaan enää
+uutta aloittanut. Sen loppu oli lähdön merkki. Melkein sanaa sanomatta
+he alkoivat hajaantua äänettöminä toistensa käsiä puristaen ja kädellä
+olkapäitä koskettaen. Joku leuka vain värähti, joku esiliinan nurkka
+pyyhkäisi silmän kulmaa. Kontit otettiin tikapuilta tai aidanseipäistä
+ja kiinnitettiin selkään. Toiset katosivat maan puolelle, toiset
+laskeutuivat rantaan ja lähtivät soutamaan. Ne, jotka sattuivat
+kulkemaan Anteron sivu, pistivät hänelle ystävällistä, lujaa kättä.
+
+Miksi he lähtivät niin pian? Oli kai tapa semmoinen. Mutta Anterolle
+tuli kuin kaiho mieleen, niinkuin tyhjyys keskeytyneestä ystävyydestä,
+tuskin alkuun päässeestä. Hän olisi tahtonut kuulla lisää, olla enemmän
+yhdessä, tutustua heihin lähemmin. Olivatko he saaneet tyydytyksensä
+yhdessäolosta? Tätäkö vähäistä aikaa varten he olivat tulleet pitkäin
+matkain päästä? Mutta heille oli kai riittävä lyhempiaikainenkin
+yhdessäolo, he tunsivat toistensa mielipiteet, olivat selvillä
+yhteisestä asiastaan, eivät kaivanneet eivätkä tarvinneet muuta kuin
+verestää vaikutelmiaan. Ja matkalla, korpia kävellessä ja selkiä
+soutaessa, he tietysti vaihtavat ajatuksiaan, tekevät toisilleen selkoa
+tunteistaan, kertailevat Paavon puheita, muistelevat tätä suurta
+juhlapäivää.
+
+Mitä mahtavat he puhua hänestä, heidän Haakmanni-vainaansa ainoasta
+pojasta, joka ei ole pappi eikä aiokaan papiksi--mikä virka heistä on
+korkein, kaunein ja kunniakkain virka.
+
+Hän olisi tahtonut ansaita heidän luottamuksensa, voittaa heidän
+ystävyytensä, tehdä jotain heidän hyväksensä, jotenkuten osoittaa, että
+hän oli isänsä poika.
+
+Yht'äkkiä se selvisi hänelle--matkalla kotiin veräjän kohdalla, kirkon
+luona. Hän estää vainon, jos semmoista on tekeillä. Hän rientää
+Handolinin jälkeen. Tuoko juoppo, saituri, vaimonsa kiduttaja,
+leipäpappi, matkalla ilmiantamaan _heitä_. Se ei voi koskaan onnistua,
+se on mahdotonta. Mutta _jos_ niin kävisi, jos maailma sittenkin olisi
+semmoinen? Silloin hän astuisi vaikka koko maailmaa vastaan. Kaikki
+hänen muut tehtävänsä näyttivät hänestä tämän rinnalla joutavilta ja
+toisarvoisilta. Ei millään muulla hän nyt näyttänyt voivan palvella
+isänmaata ja kansaa niinkuin tällä.
+
+
+
+
+22.
+
+
+Hän tapasi sisarensa istumassa vanhan koivun alla puutarhassa
+kanttorinlesken ja hänen tyttärensä kanssa.
+
+Karoliina oli varma siitä, että Handolin oli matkustanut heränneitä
+ilmiantamaan:--Se on jo kauan etsinyt syytä heitä vastaan tai
+oikeastaan minua vastaan. Minua vastaan se on tähdätty, kiusaksi
+minulle. Ehkei hän vielä olisi siihen ruvennut, jos ei olisi minuun
+suuttunut, mutta se tahtoo minulle näyttää. Se ei ollut minua vuorelta
+tultuaan näkevinäänkään. Ei sanonut minulle yhtä sanaa. Mutta minä
+tiedän, että se menee vaikka Helsinkiin. Ne ovat muuten sitä jo kauan
+Kontolan vallesmannin kanssa hautoneet. Se tahtoo nyt syyttää
+heränneitä, ennenkuin ne ehtivät syyttää häntä kaikista hänen
+virkavirheistään ja muista.
+
+--Se täytyy tehdä tyhjäksi!--mutta Antero ei voinut sanoa keinoa,
+kuinka hän olisi voinut tehdä sen tyhjäksi.
+
+Kanttorinleski ja hänen tyttärensä olivat istuneet äänettöminä Anteroa
+lakkaamatta tarkastellen,
+
+--Nyt meidän täytyy mennä.
+
+--Tulkaa nyt meille useammin käymään, niin kauan kuin se on
+mahdollista.
+
+He saattoivat heidät portille ja palasivat takaisin puutarhaan.
+
+Karoliina rupesi kastelemaan taimilavoja, ja Antero kantoi hänelle
+vettä rannasta. Siinä valtasi hänet hellä heimolaisuuden, sukulaisuuden
+ja kodikkaisuuden tunne. Hänellähän oli sisar, heillä oli yhteistä
+harrastusta. Ja tämä oli heidän vanha kotinsa, näin olivat isä ja äiti
+täällä kesäöinä työskennelleet.
+
+Jos tämä todella olisi hänen kotinsa. Jos hän olisi pappina täällä.
+Tämä pappila olisi silloin toisenlainen kuin nyt, se olisi koko pitäjän
+keskus, mallipappila, johon tulisivat tuttavat ajatuksia vaihtamaan,
+toiset neuvoja saamaan niin hengellisissä kuin maallisissa asioissa.
+
+--Mitä sinä mietit, Antero?
+
+--Sitä vain, että jos tämä olisi meidän molempien koti.
+
+--Mutta sitähän se onkin, ainakin niin kauan kuin tahdot.
+
+--Minä vain ajattelin sitä niin, kuin ei täällä olisi ketään muuta kuin
+me molemmat kaksi.
+
+--Mitenkä sinä tarkoitat? kysyi Karoliina säpsähtäen.
+
+--En muuten kuin niin, kuin sanoin. Mikä sinun on? Karoliina tuijotti
+pelästynein silmin Anteroon...
+
+--Et saa toivoa hänen kuolemataan.
+
+--Kenen? kysyi Antero, mutta ymmärsi samassa, mitä sisar oli
+tarkoittanut.--Enhän minä sitä niin...
+
+--Niin, mutta _minä_, minä sitä toivon--tapaan itseni sitä toivomasta--
+toivoin juuri nytkin--en toivonut, mutta se tuli niin--ja hän lyykähti
+nurmipenkille ja purskahti itkuun.--On kauheaa, millainen ihminen on--
+se on kauheaa...
+
+--Rauhoitu nyt, rakas ystäväni,--Antero tarttui häntä hellästi
+hartioihin--sinä olet niin väsynyt, sinun pitää mennä maata.
+
+--Vaan _jos_ niin tapahtuisi--ja minä olen sitä toivonut...
+
+--Eihän nyt ... elä nyt... Mutta Karoliina meni itkien pois.
+
+       *       *       *       *       *
+
+He istuivat taas ruohopenkillä suuren koivun alla...
+
+Vaikka olikin kauhistunut omia ajatuksiaan, viehättyi Karoliina
+kuitenkin näinä päivinä tuudittamaan itseänsä Anteron unelmaan. Hän
+tahtoi sittenkin kuvitella, että tämä oli heidän yhteinen kotinsa.
+Mutta nyt hän ajatteli sen niin, ettei tätä ikävää todellisuutta
+koskaan ole ollut olemassa, vaan että hän on täällä itsekseen elänyt
+koko tämän ajan ja että Antero on nyt tullut tänne ja ottanut hänet
+luokseen hoitamaan pappilataan.
+
+--Niin, minä palvelisin teitä--
+
+--Ketä meitä?
+
+--Sinua ja häntä, ja hoitaisin teidän lapsianne ... naura vain sinä,
+mutta miksei sitä saisi haaveilla, vaikkei voikaan toivoa. Vaikket sitä
+itsekään usko, niin kyllä sinusta kuitenkin aivan varmaan tulisi hyvä
+pappi.
+
+--En taitaisi minä kelvata heränneiden papiksi.
+
+--Elä sano. Ne tulisivat pitämään sinusta niinkuin isästä. Minä näin
+sen heidän silmistään ja ymmärsin heidän puheistaankin, että he
+toivovat sinusta pappia. Tiedätkö, mitä Rajalainen oli sanonut
+kanttuurskalle: »Ei tiedä, vaikka se vielä pukee pappansa kapan ylleen.
+On niitä isompiakin ihmeitä nähty». Sano, etkö sinä sittenkin ole
+ajatellut ruveta papiksi? Pari lukukautta, niin olisit valmis, kun jo
+olet maisteri.
+
+--En tiedä.
+
+Mutta ainoastaan suurella ponnistuksella sai Antero voitetuksi halunsa
+kertoa, mitä hän jo oli siitä ajatellut ja miksi. Hänen olisi tehnyt
+mieli ottaa sisarensa uskotukseen, tunnustaa hänelle rakkautensa ja
+tulevaisuutensa tuumat, hän jo päätti sen tehdä, mutta ei sittenkään
+saanut Naimin nimeä huulilleen.
+
+Sen sijaan sanoi hän:
+
+--Emmehän me kuitenkaan saisi olla yhdessä.
+
+--Niin, niin, sepä se, ja sentähdenhän tämä nyt onkin semmoista
+huvipuhetta. Mutta täytyyhän välistä saada semmoistakin ajatella ja
+puhua. Minä olen näinä päivinä ollut niin onnellinen, etten koskaan
+ennen. Saapa nähdä, eikö Jumala minua rankaise jollain vielä
+suuremmalla kärsimyksellä. Enkä minä napisisi enkä tuskittelisi, jos
+niin tapahtuisikin. Minä olen nyt mielestäni saanut uutta voimaa
+kärsimään ja kestämään mitä tahansa. Oli sittenkin väärin, että minä
+suututin Handolinin.
+
+--Väärin?
+
+--Vaimo ei saa nousta miestään vastaan. Se ei ole jumalansanan
+mukaista. Siitä tuleekin heti rangaistus. Jos en minä olisi häntä
+suututtanut, ei hän ehkä olisi mennyt heränneitä ilmi antamaan.
+
+Antero kiivastui:
+
+--Tuota en minä nyt ensinkään voi hyväksyä. Se on sinun ihmisarvoasi
+alentavaa. Sillä tavalla sinä vain teet hänestä yhä itsekkäämmän
+tirannin. Sinä teit oikein, niinkuin teit, ja sinun täytyy jatkaa
+samaan suuntaan. Minua oikein suututtaa.
+
+--Elähän nyt. Saattaahan olla, että erehdyn ja että Jumala ilmoittaa
+minulle tahtonsa olevan toisen ja antaa minulle voimaakin sitä
+toteuttamaan. Ja olenhan minä sitä ennenkin ajatellut ja koettanutkin,
+mutta kun en ole jaksanut, niin olen ajatellut, ettei Jumala sitä ehkä
+tahdo. Usein kyllä mieleni kapinoi. Mutta eihän hän nyt toki aina ole
+semmoinen--välistä hän voi olla hyvä ja ystävällinen. Minä luulen, että
+se on jotain sielullista sairaloisuutta. Se tulee hänen päällensä kuin
+mikä hulluuden kohtaus, viha ja kiukku, kun hän lyö--
+
+--Mitä sanot? Lyökö hän?
+
+--Niin, kyllä hän on joskus.
+
+Antero oli nostanut kätensä ilmaan, laskenut ne taas polvilleen,
+saamatta sanaa suustaan.
+
+--Eihän hän usein, pari kertaa se vain on tapahtunut. Senkin tähden
+minun täytyy olla varovainen hänen kanssaan. En minä sitä itseni vuoksi
+pelkää, mutta se on semmoinen kauhea häpeä.
+
+--Hänelle, niin--
+
+--Ei hänelle, vaan koko talolle ja kirkolle ja hänen papilliselle
+viralleen. Mutta ei nyt huolita puhua näistä ikävistä asioista. Elä
+moiti minua siitä, että olen semmoinen raukka kuin olen.
+
+--Enhän minä _sinua_.
+
+--Ja niin kauan kuin olet täällä, ei minulla ole mitään hätää.
+
+--Luuletko, että sinun olisi parempi, jos olisin täällä?
+
+--Sitä minä nyt en suinkaan tahdo ... enkä sallisikaan.
+
+--Et, et, mutta luuletko kuitenkin?
+
+Karoliina vastasi nopeasti:
+
+--Ei hän välitä, vaikka kuka olisi.
+
+Antero oli pelännyt, että sisar lausuisi sen toivomuksen, että hän
+jäisi tänne edes täksi kesäksi. Ja hän uskoi, mitä tahtoi mielellään
+uskoa, ettei hänen täällä-olostaan olisikaan mitään hyötyä. Samalla hän
+kuitenkin tunsi hämärästi, että sisar ehkä odottaa, että hän väittäisi
+vastaan, mutta ei saanut nostetuksi katsettaan maasta saadakseen
+selville, oliko Karoliina tarkoittanut, mitä ei sanonut. Siitä syntyi
+äänettömyys. Karoliina nousi ja meni askareilleen.
+
+Yhä enemmän astui Anteron eteen vaivaava kysymys, eikö Karoliina ehkä
+vain hienotunteisuudesta ollut tahtonut päästää häntä tästä
+velvollisuudesta.
+
+Antero puolusteli itseään sillä, että hänhän oli kysynyt,
+tarvittaisiinko häntä täällä, ja siis tarjoutunut jäämään. Karoliina
+itse ei ehkä ollut sitä ajatellutkaan.
+
+Mutta siitä huolimatta tunsi hän sen velvollisuudekseen, ja se vaivasi
+häntä niin, että hän siitä päästäkseen haki syitä, jotka pakottamalla
+pakottaisivat häntä lyhentämään täällä-oloaan. Kesä oli kohta puolessa.
+Hänenhän täytyy kerätä runoja ja sananlaskuja ja yleensä tutustua
+kansaan. Kuinka hän voisi palata Helsinkiin tyhjin käsin! Ei hän voi
+kuluttaa aikaansa sisarensa vartiana. Ja kontolaisia oli hänen
+tavattava--oli niin monta asiaa, jotka olivat jääneet epäselviksi.
+Karilan nuorta isäntää on hänen myöskin välttämättä tavattava sinne
+mennessään. Ja kiertomatkaltaan hän tietysti taas palaa tänne.
+
+Mutta kuta enemmän hän pinosi päällekkäin näitä välttämättömiä
+tehtäviänsä, sitä köykäisemmiltä ne tuntuivat. Hän koetti puhua niistä
+Karoliinalle, hän kertoi Snellmanin puheista, heidän innostuksestaan
+niihin tehtäviin, joita tämä oli heille suunnitellut. Karoliina
+kuunteli osanottavasti, mutta ei tempautunut mukaan, niinkuin Antero
+oli toivonut. Hänen katseessaan näytti olevan kuin säälivä kysymys:
+onko kaikki tuo nyt tarpeellista? Se häiritsi Anteroa, hän ei saanut
+aatteitaan ja tehtäviään esitetyksi, niinkuin olisi tahtonut. Ne
+ikäänkuin murenivat hänen käsiinsä. Ja jostain--jonkun takaa--sisarenko
+äänettömyydestä ja hänen alakuloisista silmistäänkö?--häämötti jotain
+muuta, joka oli olevinaan suurempaa ja tärkeämpää, vaikkei hän tahtonut
+sitä siksi myöntää. Hän katui, että oli ollenkaan puhunut näistä, ja
+hänelle tuli yhä suurempi tarve päästä sinne, jossa häntä ymmärretään,
+jossa hän on jotain ja jossa hänen aatteensa saavat kannatusta ja
+ihailua.
+
+--No, mutta eihän sinulla nyt niin kiirettä ole, ettet voi vielä
+muutamia päiviä viipyä.
+
+Tietysti hän viipyy vielä muutamia päiviä! Ja tietysti hän tulee
+takaisinkin.
+
+Ja kun hän näin sai luvan mennä, niin hän taas kuin kiitokseksi siitä
+antautui sisarelleen ja sai hellyytensä häntä kohtaan esille. Sisar
+näytti taas kokonaan unohtaneen entiset ja häntä odottavat
+onnettomuudet. Tuon tuostakin toisteli hän:
+
+--Oli toki Jumalan armo, että tulit. Minä luulen, etten olisi voinut
+kestää kauan. Nyt en minä enää ole yksin, mutta nyt minä voin elää
+sillä tiedollakin, että minulla on veli maailmassa, joka minua muistaa.
+
+Eräänä iltapäivänä he olivat, käytyään hautausmaalla, jonne olivat
+vieneet kukkasia vanhempainsa haudalle, poikenneet kanttorinlesken ja
+hänen tyttärensä tuvalle. Se oli siisti ja pieni kuin kamari.
+Tyttärellä oli kangas kudottavana ja äidillä rukin kehruu. Se oli
+rauhallista, tyyntä ja hiljaisen onnellista. Niillä näytti olevan
+kaikki, mitä kaipasivat ja tarvitsivat: työnsä, pieni toimeentulonsa ja
+uskonsa, tyyni rauhallinen uskonsa. Tyttö oli hiljainen, vaatimaton.
+Hän olisi voinut olla kauniskin, jos puku olisi ollut somempi.
+
+Peräseinällä oli seinään kiinnitetty vuode ja sen päässä kellokaappi.
+
+--Minusta tuntuu aivan kuin olisin tuon kellon ennenkin nähnyt.
+
+--Ihmekös tuo, kun sitä siinä niin monena aamuna ja iltana aina
+vuoteeltasi katselit.
+
+--Milloin?
+
+--Silloin kun vanhempainne kuoltua olit minun poikanani, sanoi leski
+hellästi ja taputti ohi kulkien olalle. Kun pappila jäi autioksi eikä
+ollut muita parempia ottamaan teitä hoitoonsa, toin teidät tänne. Teitä
+oli täällä samaan aikaan kolme orpoa, Antero, Karoliina ja Emma.
+Lukkarikin kuoli samana talvena ja vähää ennen kuin pastori. Karoliina
+ne muistaa nämä, mutta te Emman kanssa ette muista.
+
+--Muistanhan minä sen, kun maisterin kanssa...
+
+--No elkäähän nyt toki teititelkö toisianne, lapsuuden leikkitoverit.
+
+--Muistanhan minä toki sen, kun Anteron kanssa kävimme marjassa.
+
+--Ja minä en saanut puolta rovetta, kun sinulla jo oli täysi--eikö
+niin?
+
+--Ka, muistaahan Anterokin.
+
+Kanttorinleski kertoi Anterolle hänen isänsä ja äitinsä kuolemasta. Se
+oli tapahtunut sinä suurena nälkä- ja kuolovuonna, jolloin ihmisiä
+sairastui ja kuoli niin, ettei pappi ehtinyt muuta kuin viikot
+sairaiden luona kulkea ja sunnuntait ruumiita haudata.
+
+--Yötä päivää hän sai olla liikkeessä ympäri pitäjää. Vaikka olikin
+vankka mies, eivät voimat kestäneet sitä rasitusta ja
+pettuleipäravintoa, jota sai viikoittain syödä. Panihan mammanne
+hänelle aina omaa evästä, mutta kohta oli kontti tyhjennetty nälkäisten
+ja sairaiden eteen.--Kaiken muunkin hän jakoi, pani viimeisensäkin
+köyhille menemään. Välistä pyrki mammanne siitä nurisemaan, kun ei
+tänään tietty, mitä huomenna pöytään pantaisiin.--»Odotetaan, ei olla
+vielä huomisessa.»--Ja aina tuli apua jostain. Milloin antoi metsä
+riistaa jollekin, joka katsoi liikaa saaneensa ja toi, milloin järvi
+kalaa. Yht'äkkiä heräsi saatavansa maksamatta jättänyt ja toi, juuri
+kun tarvittiin, leipänsä ja voinsa. Kerran oli kokonainen ruissäkki
+vyöräytetty eloaitan rappusille, ja toisen kerran riippui lampaanjalka
+pihakoivun oksassa. Kun lehmä kuoli, niin viikon päästä oli toinen ja
+parempilypsyinen parteen kätketty.--»Tästä sen oikein näkee, kuinka
+totta on, kun sanotaan, että leipä on Jumalan viljaa.»--Toisen kerran
+oli sanonut leikkisästi meidän ukolle: »Sillä on laajat pellot ja iso
+karja sillä isännällä.»
+
+Emma oli askarrellut kahvipannun kanssa ja saanut sen pöydälle.
+Karoliina otti nyytystä lämpöistä vehnäleipää ja asetti sen tarjottimen
+viereen. Vanha leski kyyneltyi liikutuksesta.
+
+--Ei olisi luullut, silloin kun Antero istutettiin rekeen ja lähdettiin
+viemään sinne Helsinkiin, että vielä kerran tulisit ja istuisit tässä
+meidän kanssa ... tarjoo nyt ensin Anterolle, Emma. Kyllä mahtaa
+sinustakin, Karoliina, tuntua...
+
+Joku juoksi tömisten ikkunan alaitse, ja samassa töyttäsi ottopoika
+sisään, rientäen hengästyneenä Karoliinan luo:
+
+--Nyt se tulee! Maalivene näkyy!
+
+--Minun täytyy mennä, sanoi Karoliina, koettamatta peittääkään
+säikähdystään. Jää sinä vaan tänne, Antero.
+
+--Juohan nyt toki kahvisi.
+
+--En minä voi.
+
+--Mutta kun on jo kupissa...!
+
+--En minä mitenkään.
+
+Hän oli kalpea ja hätääntynyt, kaikki se onni ja hyvä mieli, joka äsken
+oli hänen kasvoiltaan säteillyt, oli pyyhkäisty pois, silmiin oli
+tullut arka pelästynyt ilme. Puoleksi juoksujalassa näki Antero hänen
+rientävän tietä pitkin.
+
+--Karoliina parka! huokasi kanttorinleski. Ehkä on parasta, että Antero
+ei anna hänen mennä yksin Handolinia vastaan, jos se vielä tulee
+juovuksissa kotiin.
+
+--Miksi tarvitsi hänen ollenkaan mennä?
+
+--Karoliina koettaa palvella viimeiseen saakka.
+
+Kanttorinleski lähti häntä saattamaan vähän matkaa tielle. Hänen täytyi
+saada puhua ja vähän keventää sydäntään. Se oli osaksi hänen syynsä,
+että Karoliina oli joutunut näihin naimisiin. Sehän oli orpotyttö, eikä
+Handolin vielä siihen aikaan ollut tämmöinen. Ei siitä ainakaan
+tiedetty mitään pahempaa. Oli aika siisti mies vielä. Ja kun
+ajateltiin, että Karoliina pääsisi emännäksi entiseen kotiinsa. Ei
+ollut minulla ymmärrystä eikä Karoliinallakaan. Mutta surkeasti me
+erehdyimme. Kyllä tämä asia on minun mieltäni painanut, monet kyynelet
+olen itkenyt. Ei se enää salli hänen meillä käyvän. Nyt minun täytyy
+kääntyä, ettei tuo näkisi Anteroa minun seurassani, silloin arvaa, että
+Karoliinakin on ollut meillä. On toki onni, että Antero on nyt täällä.
+Kun voisit jäädä tänne pitemmäksikin aikaa.
+
+--Onko Karoliina lausunut siitä mitään toivomusta?
+
+--Ei ole mitään lausunut.
+
+Mutta nyt oli Antero kuitenkin selvillä siitä, että Karoliina sitä
+toivoi. Mutta miksei hän sano suoraan, vaikka toivoo?
+
+Kun hän laskeutui kirkolta pappilaan, tulivat Karoliina ja Handolin
+rannasta. Karoliinalla oli kannannainen kuorma miehensä tavaroita ja
+hänen kasvoillaan oli ystävällinen, melkein liehakoiva ilme. Se
+tympäisi Anteroa niin, ettei sen surkeus häntä edes säälittänyt. Se oli
+Karoliinan oma syy, tuolla tavalla hän juuri menetti kaiken valtansa
+häneen. Kuinka hän voi, nyt juuri, kun tuo palasi, tiesi miltä
+konnantöiltä, kuinka hän voi ottaa hänet tällä tavalla vastaan! Nyt hän
+alkoi ymmärtää, kuinka Handolin uskalsi olla sellainen. Tietysti
+lyödään, kun ruoskaa nöyrästi ja kiitollisesti suudellaan.
+
+Handolin oli selvä ja ilmeisesti hyvällä tuulella. Hän koetti olla
+kohtelias, pyysi anteeksi, että hänen oli täytynyt jättää vieraansa.
+Mutta hänellä oli ollut tärkeitä asioita, kaikenlaista toimittamista.
+Hän käyttäytyi niinkuin mies, joka on onnistunut asioissaan ja on
+tyytyväinen siihen, mitä on saanut aikaan, vaikkei niitä ilmaisekaan.
+Mutta kun Antero istui juuri mitään virkkamatta, kävi Handolin
+levottomaksi, hyppeli asiasta toiseen, sanoi terveisiä pappilasta,
+kertoi kysymättä sitä ja tätä ja kysyi viimein, eikö Antero tulisi
+hänen kanssaan kylpemään.
+
+--Ei minua nyt haluta.
+
+Silloin sanoi Handolin Karoliinalle:
+
+--Olipa mainiota, että lämmitit saunan.
+
+Karoliina punastui ja hämmentyi tästä odottamattomasta kiitoksesta,
+niinkuin jostain hellyyden osoituksesta, ja tuli siitä niin
+liikutetuksi, että sai vaivoin kyyneleensä pidätetyksi. Anteroa se yhä
+enemmän tympäisi, ja kun Karoliina Handolinin kylpemään mentyä
+ikäänkuin puolustellen virkkoi:
+
+--Kuka tietää, ehkä hän ei ole käynytkään siellä siinä tarkoituksessa
+kuin luulimme,--niin hän virkkoi kylmästi:
+
+--Mutta itsehän sinä kerroit, että hän uhkaili lähtiessään.
+
+--Mutta kenties hän on muuttanut mielensä.
+
+--No, sittenhän on _kaikki_ hyvin.
+
+Antero katui heti, että oli tuota raukkaa ... mutta ei voinut
+kuitenkaan lieventää sitä, mitä oli sanonut, ja lähti yliskamariinsa.
+
+Ei, hänellä ei ollut täällä mitään tekemistä, ei hän täällä saisi
+mitään aikaan, ei mitään pysyväistä parannusta! Ainoa keino olisi
+lujuus ja arvokkuus, mutta siihen ei Karoliina kyennyt. Syyttäköön
+itseään. Antero tunsi itsensä vapaaksi ja päätti lähteä jo huomenna.
+
+Olkoon, että tuollainen alistuminen on suurta, että se on korkeinta
+kristillisyyttä, minulle se ainakin on liian suurta ja liian korkeata.
+
+Aamulla oli hänen kuitenkin kovin vaikea ilmaista sisarelleen
+päätöstänsä. Hän päätti, ennenkuin meni alas, viipyä vielä jonkun
+päivän. Mutta siellä tuli Karoliina huolestuneena hänelle kertomaan:
+
+--Kyllä taitaa sittenkin olla niin, että hän on tehnyt, mitä
+pelkäsimme. Täällä oli äsken lukkari, ja minä kuulin hänen sanovan:
+»Hyvä tulee!»
+
+--Kun tietäisi, mitä hän on puhunut siellä. Kontolan pappilassa ovat
+heränneitä vastaan, mutta en minä kuitenkaan luule, että setä Martin
+suostuu olemaan vainossa mukana.
+
+--Kun hänelle jotenkuten voisi ilmoittaa, kuinka asia oikein on--
+
+--Minä olin ajatellut mennä jonkun ajan päästä sinnekin--mutta jos nyt
+menisin kohta paikalla.
+
+--Mene, Antero, mene, isämme ja äitimme taivaassa iloitsevat, kun
+näkevät, että teet jotain heidän ystäviensä hyväksi.
+
+--Mutta voinko jättää sinut?
+
+--Voi, Antero, en minä nyt ajattele itseäni--eläkä sinä minusta välitä
+--voi, rakas Antero...
+
+Hän ei voinut pidättäytyä, vaan heittäytyi itkien veljensä kaulaan.
+
+
+
+
+23.
+
+
+Antero souti pienellä keveällä veneellä kirkkaana paisteisena päivänä
+tyyniä vesiä.
+
+Jumalani, kuinka maailma on kaunis! Hän souti ja nautti eikä pitänyt
+kiirettä. Eihän nyt kuitenkaan kestä kauan, ennenkuin hän on
+Kontolassa. Hän laski saariin, nousi maihin, söi siellä marjoja. Kun
+tuli myötäinen tuuli, taittoi hän lehtipurjeen rannasta, pisti sen
+kokkakaaren alle, istui itse perään selkäkenoon ja antoi ajatusten
+ohjattomina kiitää.
+
+Nyt hän tietää sen, nyt se hänelle yht'äkkiä selvisi. Kaikkien Suomen
+kansan ihanteellisten, hengellisten, uskonnollisten ja aineellisten
+aatteiden ja virtausten tulee hajallisesta tilastaan kokoontua yhteen
+ja yhtyä yhtä ainoata myllyä pyörittämään, yhtä ainoata sampoa
+jauhamaan: Suomen onnea. Kuinka se on tapahtuva, ja kuinka se on
+toteutettava, sitä ei hän tiedä, mutta totta sen täytyy olla
+mahdollista, koska hän sen niin selvästi tuntee mahdolliseksi.
+
+Hetken kuluttua tiesi hän senkin: _kuinka_. Se on rakennettava sen
+klassillisen muinaisuuden, Kalevalan ja Kantelettaren ja sen kaiken
+vanhan viisauden pohjalle. Mutta se ei yksin riitä, siihen tulee
+seinäksi se kristillinen kulttuuri, mutta ei sen yleismaailmallisessa
+muodossa, vaan sen kansallis-suomalaisessa, tässä herännäisessä, joka
+on sekin jotain tälle Suomen kansalle aivan ominaista ja erikoista. Ei
+Snellmankaan sen merkitystä oikein ymmärrä. Mutta juuri hän tulee
+saamaan siitä tukea ja apua suurelle uudistustyölleen. Siihen
+voitaisiin sulattaa myöskin rovastin taloudelliset aatteet ja laamannin
+perustuslait. Ne kuuluivat kaikki siihen suureen kokonaisuuteen, joka
+on rakennettava. Ajatellaan, että tämä vene on Suomen kansa,--mikä sitä
+kuljettaa eteenpäin ajan merellä? Tuuli, aallot, virrat; aatteiden
+tuulet purjeisiin puhaltavat, ajan aallot perään ponnistavat,
+muinaisuuden näkymättömät, salaperäiset merivirrat pohjasta nostavat,
+ei yksikään erikseen, vaan kaikki yhdessä, ja peräsimessä seisoo kansan
+tietoisuus omasta itsestään. Pääasia on se, että on luotava uusi
+kulttuuri, ei lainattu, ei ulkoa opittu, vaan _oma_, sen temppeli
+omista hirsistä rakennettu--ei temppeli, vaan tupa, suomalainen tupa,
+suuri ja laaja kuin Pohjolan hääpirtti, ikihongista kyhätty--puoleksi
+pirtti, puoleksi kirkko--semmoinen on oleva kansan uuden kulttuurin
+symboli, korkealle vaaralle kohotettuna--Ristivaaralle, vanhalle
+Uhrivaaralle.
+
+Häntä huimasi yhä enemmän tämä aate, se nousi ja laajeni niin, ettei
+hän sitä saanut pysymään koossa vielä. Hänen täytyi ruveta melomaan,
+ponnistaa venheen laidasta ja vedestä... Niin, no, kuinka tahansa,
+kylläpähän sen sitten järjestää, mutta yhdestä hän oli selvillä: että
+kaikkien aatteiden ja pyrintöjen ja virtausten ja voimain tulee
+_yhtyä_, sillä ne eivät olleet vastakkaiset. Ja tämä on hänen oma
+aatteensa, sitä ei hän ole kenenkään muun vielä kuullut esittävän. Se
+ei ole Snellmanin, ei Lönnrotin, ei kenenkään. Saada kaikki ymmärtämään
+toisiaan, itsetietoisesti samaa tarkoitusta ajamaan! Mutta jos ne eivät
+edes tunnustakaan samaa tarkoitusta tarpeelliseksi, eivät haluakaan
+työskennellä samaan suuntaan? Onko niin? Mutta jos on niin, eikö sitä
+ole niille kaikille selvitettävä, kaikille niille, joilla ei ole siitä
+aavistustakaan?
+
+Kuinka? Mutta kuinka hän oli itse tullut tästä selville? Niinkuin oli
+tullut, tällä matkalla nähden ja kuullen ja oppien siitä, mitä oli
+nähnyt ja kuullut. Ehkei siihen muillekaan muuta tarvittaisi? Hän antaa
+sen muille, niinkuin on sen itse saanut. Hän kertoo, hän kirjoittaa.
+Jos kertoisi ja kirjoittaisi kaikki, niinkuin se _on_? Ei mitään
+valetta, ei mitään mielikuvitusta. Totta, totta joka sana, niinkuin
+_minä_ olen nähnyt ja kuullut. Alkaisin Rajavaaralta, siitä, kun siellä
+heräsin, ja kaikesta, mitä siellä minulle selvisi ulkonaisen ja
+sisällisen silmäni eteen. Ja Kontolassa sitten--Snellman ja Lönnrot ja
+meidän innostuksemme--laamannissa käynti--ja Karilassa ja tulo
+Korpivaaraan--ja kokous Ristivaaralla--niin, minä lukijaani
+kuljettaisin runouden siivillä todellisuuden maailmassa--Kalevalan
+runomitalla selittäisin nykyisen Suomeni suuret, sekä suuret aatteet
+että suuret miehet kuvaisin, niinkuin olen heidät nähnyt ja ymmärtänyt
+... ja omistaisin eepokseni ihanteelleni, runottarelleni, aatteitteni
+antajalle!
+
+Jumalani, kuinka maailma on kaunis! Kuinka Suomeni olet ihana!
+
+Hän oli joutunut saaren suojaan, sen kuvetta soutaen lähelle rantaa.
+Huomaamatta hän oli, selin suuntaansa istuen, kulkenut ohi pienen
+poukaman, jonka pohjassa oli valkama ja vähän ylempänä rannasta
+ihmisasunto, pieni, sievä tupa ja joku aittanen.
+
+Kuka onnellinen tuossa asunee? Kuka on se sopusointuinen henki, joka
+siihen on majan itselleen rakentanut?
+
+Hän nousi maihin ja kokasti veneensä hiekkaan. Ei näkynyt ketään, mutta
+tuoreesta veneen sijasta ja veden päällä vielä kelluvista kuplista
+päättäen oli siitä juur'ikään joku lähtenyt vesille. Ylempänä oli vielä
+kosteita verkkoja virepuillaan kuivamassa, ja toisia oli ripustettu
+ympäri pienen huoneen seinämiä. Se oli verkko- ja kala-aitta, orsilla
+uusia käyttämättömiä pyydyksiä ja seinämillä suolakalanelikoita.
+Räystään alla pitkäin puunaulain päällä lepäsi ongenvapoja ja airoja ja
+riippui nuorissaan lauduksia ja kohoja, kaikki erinomaisessa kunnossa
+ja järjestyksessä, niinkuin konsanaan vanhalla kokeneella kalamiehellä
+--kuka hän sitten lieneekään. Aitan puolella metsän takana oli veneen
+teos, niin sirotöinen ja sopusuhtainen kuin ainoastaan kokeneelta
+venemestarilta voi syntyä. Tekijä oli juuri ollut työssä, koska puukko
+oli pistetty aitan nurkkaan ja piippu, vielä lämmin, jätetty kivelle
+veneen viereen.
+
+Uteliaana lähti Antero tuvalle. Se oli kyhätty pyöreistä, sirosti
+veistetyistä hirsistä eripitkille ristinurkille. Ovi oli linkussa,
+mutta ei lukossa, hän avasi sen ja meni sisään.
+
+Pieni huone oli puoleksi pirtti, puoleksi sauna. Kaikki niinkuin
+tuvassa, mutta pienoiskokoa, niinkuin ainoastaan yhden hengen asumista
+varten. Antero ei mahtunut oikein suorana seisomaan ja tuli
+kuvitelleeksi mielessään, että asukas mahtaa olla pieni mies,
+jonkunlainen saaren tonttu. Kun hänen silmänsä olivat tottuneet huoneen
+hämärään valoon, huomasi hän karsinassa lavitsan, jonka päällä oli
+kaisloista kudottu vuode ja sen yli heitetty vanhoja verkkoja. Pään
+pohjissa oli pienoinen ikkuna, josta valo tuli vuoteen päänpohjiin.
+Vuoteen päällä oli kirjahylly.
+
+--Homeros, Voltaire, Goethe, Saima, Mnemosyne, filosofista ja
+lääkeopillista kirjallisuutta--mihin olen tullut? Kuka täällä asuu?
+
+Hän aikoi ottaa kirjan, nähdäkseen nimen sen kannesta, kun kuuli
+tultavan.
+
+Pieni, laiha ukko tuli ovesta sisään. Valkea parta ulottui
+puolirintaan, päässä oli hänellä patalakki, jalat olivat paljaat ja
+housunlahkeet nuoranpäillä kiinni sidotut. Pienissä tuuhearipsisissä
+silmissä oli terävä, pistävä kiilto.
+
+--Kuka perkele on uskaltanut--? kivahti hän, mutta muuttui samassa:--
+Ka, herrasmieshän se onkin--ja' trodde de' va' en tuppelin. Nimeni on
+Jean Jacques--inte Rousseau, men Martin.
+
+--Hagman.
+
+--Tunnen, tunnen--näin Kontolassa, kokolta palatessa.
+
+Nythän hänet Anterokin,--sehän oli sama mies, jonka he olivat
+juhannusiltana tavanneet Oton seurassa kokkomäeltä palattaessa. Vanha
+mies näytti nytkin olevan hiukan hutikassa.
+
+Aikoi sanoa jotain, pidättihe, mutta ei voinut, kysyi:
+
+--_Non habemus aquam vitae?_
+
+--Valitan, ettei ole.
+
+--_Non bibimus?_--Ei ole talossakaan enää mitään tervavettä väkevämpää
+tarjota. Mutta saako olla vieraalle hiilellä paistettua ahventa,
+lihavaa kuin porsasta? Minulla on niitä juuri paistumassa
+kallionkolossa tuolla rannassa. Tulkaa, mennään sinne, minä luulen,
+että pian saadaan ryypytkin, sen pitäisi kohta olla täällä. Tai
+olkaahan täällä, minä tuon kohta ruuan pöytään.
+
+Hommakkaana niinkuin hyvää odottaessa köpitti hän rantaan, palasi
+sieltä hetken päästä takaisin. Hänen naamansa ja partansa ja koko mies
+myhäili.
+
+--Nyt se jo laskee rantaan! Se on muuan ukko, joka tuli tänne apua
+pyytämään--ne kun pitävät minua tohtorinaan--mutta minä sanoin: jos ei
+sinulla ole viinaa, niin en rupea mihinkään hommaan, en kuulemaankaan
+tautiasi--sillä ei ollut tippaakaan, mutta minä lähetin hänet
+noutamaan, jos ei muualta saa, niin menköön vaikka Kontolaan asti.
+Tuossa se nyt on.--No, saitko? huusi hän ukolle, joka samassa työntyi
+sisään.
+
+--Sainhan tuota.
+
+--Missä se on, anna tänne!
+
+--Tässähän tämä on--ja ukko kaivoi poveltaan tuohella päällystetyn
+litteän pullon.
+
+--Onko hyvää?
+
+--Parastapa laatua sen pitäisi olla.
+
+--Tämähän on pappilan kuminata? Tunnen sen hajustakin.
+
+--Niin onkin.
+
+--Sieltä sait? Et sanonut, kenelle hait?
+
+--Enhän toki.
+
+--Se hyvä. Et olisi muuten saanut tippaakaan.--Hän nauroi äänettömästi,
+suu auki.--_Aquam vitae pastoralem_. Rovastin keittämää ja ruustinnan
+maustamaa--_superbam_!
+
+Hän sitä sekä haistoi että maistoi, joi nenällään, suullaan ja
+silmilläänkin, katsellen lasia päivää vasten, ennenkuin vei sen
+huulilleen.
+
+--Kyllä minä asiat oikein toimitan, kehaisi talonpoika.
+
+--Näytpä toimittavan, näytpä toimittavan, hyrähteli ukko. Kuka sinulle
+tätä antoi?
+
+--Ruustinna itse mittaili ktrkkaimmalla tinajumprullaan.
+
+--Eikö kysynyt, mihin sitä tarvitset?
+
+--Kysyi, mutta minä sanoin, että sairaan sydänalan sulattamiseksi.
+
+Se yhä enemmän ukkoa nauratti:
+
+--Vai sairaan sydänalan sulattamiseksi? Niinpä niin.
+
+--Ähhäh!--No, ja mitä muuta kuuluu?
+
+--Satuin parhaaseen aikaan, kun Lauri maisterin saarnaan.
+
+--Saarnasiko Lauri?
+
+--Paukutti eilen pöntössä körttikansalle niin, että kerran saivat
+ulkokullatutkin kuulla kunniansa. Heitä olikin kirkko niin täynnä,
+ettei tahtonut muita mahtuakaan, Ukko-Paavot ja muut.--Sillä ne vasta
+mainiot lahjat on. Siitä se vasta pappi tulee, pappansa veroinen.
+
+--Siihen ei nyt paljoakaan tarvita,--joka on maailman huonoin pappi,
+Rimpiläinen.
+
+--Ei sotkeutunut kuin yhden kerran, kun rupesi ryittämään. Vaan yli
+loikkasi pahan paikan niinkuin aitomus varsa ja alkoi uudelleen aidan
+takaa. Ei muuta kuin pois jaloista vaan. Eivät kärsineet kuulla
+kauemmin, körttiselät, pois lähtivät, luikkivat tiehensä kesken
+saarnan, toinen toisensa perästä.
+
+--Ehkeivät viitsineet enemmän kuunnella nulikkata.
+
+--Vai siellä ne nyt olivat. Viime viikolla souti niitä tästä ohi koko
+laivasto. Minä niitä aina pyssylläni saluteeraan. Pitävät minua piruna.
+
+--Piru te taidatte ollakin, sanoi talonpoika.
+
+--Juuri niin. Kippis sen päälle. Pirun malja!
+
+--Elkää toki--
+
+--Ka, pane pohjaan vaan--elä, elä heitä tippaakaan tähdettä sen miehen
+maljaan, muuten ei tule mitään meidän yhteisistä tuumistamme. Pirun
+malja papin viinassa! Vapiseeko kätesi? Kaada pian kurkkuusi, ettei
+mene maahan jumalanvilja. Süssoderjaa.--No, ja sano nyt asiasi, haasta
+tautisi, talonpoika!
+
+--Jos haastettaisiin kahden kesken.
+
+Ukko iski silmää Anterolle ja kehoitti ruotsiksi häntä kuuntelemaan
+seinän takana, millä kehityskannalla tämä Suomen kansa on.
+
+Talonpojan puhetta ei Antero oikein erottanut, mutta ukon vastauksista
+hän voi päättää, että siellä oli kysymys jostain salaisesta taudista,
+joka on parannettava paitsi niillä ja niillä lääkkeillä ja voiteilla,
+myöskin taioilla semmoisilla ja semmoisilla. Tuon tuostakin sanoi
+talonpoika:--»Niinpä niin, niin on tehtävä, minä teen sen, saatte
+uskoa.» Ja siihen sanoi tohtori aina:--»Jos jätät pois pilkunkaan, niin
+syytä itseäsi.»--»No, en jätä, sen saatte uskoa--suuret kiitokset...
+pitäisipä tepsiä.»
+
+He poistuivat rantaan päin. Hetken kuluttua tuli ukko takaisin kantaen
+tuohisessa isoja hiilillä paistuneita ahvenia. Hän asetti ne tuvan
+ulkopuolella olevalle, juurikkaasta sahatulle pöydälle, nouti leipää ja
+voita aitasta ja viinapullon laseineen tuvasta ja virkkoi sitten näppiä
+lyöden:
+
+--Nyt pidetään hauskaa! Skool! Eikö heitetä pois haukkumanimiä--minä en
+ole se, miltä näytän--strunt för resten. Täss' on herttaisempi istua
+kuin tuvassa. Tämä on ihana paikka--tuossa tuo ranta etualana ja lahti
+ja avara selkä ja tuolla Rajavaara--strunt för resten. _Loquemur lingva
+latina? Non possumus!_--Siellä se ukko nyt soutaa lupittaa. Kuulitko,
+mitä neuvoja hänelle annoin? Ei niille auta antaa vain _medicamenta et
+bonas ordinationes_--täytyy olla myöskin hokuspokusta--uskoa--kaikki
+pitää nykyaikana rakentaa uskolle--Suomen kansa on tiemmä uskonnollinen
+kansa.--Tiedätkö, nuori veljeni, semmoiselle vanhalle viisaalle kuin
+minä ei ole mikään niin stimuleeraavaa kuin silmätä ihmisaivojen
+pimeimpiin soppiin, jonne ei järjen valo näytä voivan koskaan tunkea.
+--Tiedätkö, nuori veljeni, järki on maailman kultaa, mutta sitä kultaa
+on niin äärettömän vähän, joku kaitainen juova vain suurissa vuorissa--
+ja hauskinta on se, että sitä on vain sen verran kuin sitä on ja on
+ammoisista ajoista ollut, eikä tule koskaan enempää olemaan.--Nämä ovat
+vallan mainioita, nämä ahvenet--varsinkin tämän erinomaisen viinan
+kanssa.--Voltaire oli niitä ihmisjärjen suurimpia kultakokkareita.
+_Parlez-vous français?_ Mikä sinua naurattaa? Elä pidätä, naura vaan,
+kunhan katsot, ettei ruoto tartu kurkkuusi. Vi ska ha roligt,--minä
+pidän sinun naamastasi, se on niin rehellinen ja viaton, vähän naivi...
+
+Anteroa nauratti kaikki tämä niin, että ruoto todella tarttui hänen
+kurkkuunsa. Kun hän oli rykinyt sen pois, täytyi hänen ryypätä
+isäntänsä kanssa. Ja taas jatkoi pikku ukko:
+
+--Isäsi oli yhtä naivi kuin sinäkin, sillä hän uskoi tämän Suomen
+kansan parantumiseen. Hän koetti sitä suosta jumalansanan avulla
+nostaa, niinkuin Snellman nyt koettaa Hegelin filosofian avulla. Mutta
+minä sanon, että tätä kansaa ei saada suosta nostetuksi eikä ole
+tarviskaan,--antaa sen Herran nimessä maata omassa vetelyydessään,
+lahjattomuudessaan ja pelkuruudessaan. Suomen kansa on Joukahainen,
+joka luulee jotain tietävänsä ja taitavansa, mutta jos sitä joku
+viisaampi tahtoo kohottaa, niin ampuu se siitä kiitokseksi sitä
+jousellaan.
+
+--Mitä setä tarkoittaa?
+
+--Sano sinuksi! Mitäkö tarkoitan? Arwidssonia ja erästä toista miestä,
+jonka nimeä en tahdo mainita.--Jaa, Snellman, hänen käy luultavasti
+samalla tavalla--ja kernaasti minun puolestani. Se on nyt eräillä
+tahoilla suureksi mieheksi julistettu, kannettu ja kunnioitettu...
+
+--Sen hän ansaitseekin.
+
+--Ja minä sanon sinulle, että hän syö Hegelin suuteita, puree niitä
+rehun tähteitä, joita tänne Saksasta tuodaan. Se nyt vain on sitä
+räämää, jota ne eivät omassa maassaan enää saa kaupaksi ja
+eksporteeraavat siirtomaihinsa. Sitä paitsi kaikki se, mitä Snellman
+nyt saarnaa niin suurella bombilla ja aplombilla, sanottiin jo
+viisikolmatta vuotta sitten ja paljoa paremmin, yhdellä ainoalla
+ytimekkäällä lauseella: »Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme tahdo
+tulla, olkaamme siis suomalaisia.» Mutta mitä sai Arwidsson palkakseen?
+Kuka häntä enää muistaa? Sinä et luultavasti tiedä enemmän kuin
+muutkaan nuoret, että häntä on edes olemassakaan. Hän oli minun paras
+ystäväni. Hänet ajettiin maanpakoon ulkomaille, ja minut pakotettiin
+piiloutumaan tänne erämaihin.--Fy fan!--Skool!
+
+Hän ryyppäsi ja irvisti, ei viinasta, vaan omasta inhostaan ja
+ylenkatseestaan.
+
+--Hän oli minun paras ystäväni, minun ainoa ystäväni. Ja kuule sinä,--
+hän kumartui eteenpäin ja löi nyrkillä pöytään--ja kuule sinä, ne
+olivat omat miehet, omat virkaveljet, jotka pettivät hänet, luovuttivat
+hänet viholliselle,--ymmärrätkö, omat miehet!
+
+Antero ei ollut siitä mitään kuullut...
+
+--Ei, ei siitä kukaan tahdo puhua, sillä kun toiset pettivät hänet
+itsensä, niin pettivät toiset hänen aatteensa. Tiedätkö, nuori veli,
+mikä on sitä, mitä sanotaan synniksi pyhää henkeä vastaan? Se on sitä,
+kun aikoo antautua ylevän aatteen palvelukseen ja sitten uhraa sen
+maallisten etujen vuoksi. Semmoisia miehiä on monta tässä maassa ja
+tässä aatteessa. Semmoinen on minun arvoisa veljenikin, herra tohtori
+ja ritari Kontojärven kirkkoherra. Mies touhusi ja intoili, mutta kun
+otti kovalle, niin peräytyi ja pakeni, jätti ihanteelliset
+harrastuksensa ja rupesi leipäpapiksi. Nyt ei mies osaa muusta puhua
+kuin ojista ja tunkioista. Pthyi, mies on muuten, niinkuin sanotaan,
+hiukan yksinkertainen.
+
+--Eiköhän tuo nyt kuitenkin ole erehdystä, koetti Antero puolustella.
+
+--Sinä puolustat isää, koska olet rakastunut hänen tyttäreensä...
+
+--Minäkö...
+
+--Minä näin sen katseistasi ja koko olennostasi kokkomäellä, vaan elä
+ole milläsikään, en minä ilmaise salaisuuttasi. Naimi on hyvä tyttö,
+ainoa koko perheessä, jota voin sietää.--Mutta minä menen takaisin
+siihen Snellmaniin. Se sen Saima, no, onhan se sentään jotain. Hän on
+rohkea ja pureva. Mutta lehti lakkautetaan ennen pitkää niinkuin
+Mnemosyne, ja Snellman itse ajetaan--tai jos ei ajeta, niin suu muuten
+tukitaan ja leipäkin siltä riistetään, niin että hampaat seuraavat
+mukana, ja sitten ne pannaan spriipurkkiin--hehheh--ja allom tili
+varnagel liisteröidään purkin päälle etiketti: »Käyköön niin jokaiselle
+joka» j.n.e. Eikä teissä hänen ihailijoissaan ja hurraajoissaan tule
+olemaan ainoatakaan, joka uskaltaisi nousta häntä puolustamaan--ei
+tikkua ristiin--semmoisia te olette, ja semmoinen on tämä Suomen kansa
+aina ollut, aina, orjakansa maailman alusta alkaen. Kippis!
+
+--Mistä on setä saanut niin pessimistisen katsantotavan?
+
+Mutta ukko ei kuullut, vaan jatkoi. Hän oli naukkinut vähän väliä, ja
+viina kihosi hänelle yhä enemmän päähän.
+
+--Minut ajettiin pois yliopistosta, sama se, mistä syystä,--mutta
+ennenkuin minä ehdin lähteä, niin paloi poroksi koko Turku. Minä
+pelastin sen saman professorin lapsen, joka--nuori tyttö--men strunt i
+allt--das war die alte Geschichte--skidt, sa' dansken--kannoin hänet
+pyörtyneenä äitinsä luo, joka luuli lapsensa hävinneen--mies oli niin
+hätäytynyt, ettei osannut muuta kuin itkeä. Mutta nuori rouva kävi
+kaulaani--enkä ole saanut häntä siitä sen jälkeen pois pudistetuksi, en
+koskaan. Eivät saaneet tietää, kuka se oli, joka oli heidän lapsensa
+pelastanut, en ole heitä sen koommin nähnyt... Kuule sinä, nuori mies,
+mitä sinä mietit? Elämässä on niin paljon traagillisuutta--mutta elä
+sinä ollenkaan sääli minua, sillä en minä itsekään sitä enää tee, sillä
+minä en ole enää mitään, enkä ole koskaan ollutkaan.
+
+Hän vaipui pöytää vastaan...
+
+--Elkäähän nyt noin,--koetti Antero, mutta ukko teki kädellään torjuvan
+liikkeen.
+
+Hetken kuluttua hän nosti päätään ja tuijotti Anteroon.
+
+--Kuka sinä olet? Mistä sinä olet siihen tullut? Jaha, jassoo,
+ymmärrän--soo, soo...
+
+--Minä tulen viimeksi Korpivaarasta, olin siellä suuressa heränneiden
+kokouksessa, sanoi Antero jotain sanoaksensa.
+
+Ukko muisti jotain, ilme hänen kasvoillaan kirkastui.
+
+--Et usko, mutta on minullakin ollut körtit selässäni.
+
+--Oletteko ollut herännyt?
+
+--Herännyt--minä olen ollut kaikki ja ei mitään. Teetin kerran kurilla
+itselleni uskovaisuuden univormun, kun satuin saamaan sarkaa rohtojen
+edestä heränneeltä ukolta. Täällä alkoi juosta körttikansaa kuin
+karvaköyttä, Ukko itsekin kävi useat kerrat ryypyllä. Meistä tuli hyvät
+ystävät, ja teivien aina erottiin. Juoppous ei ole synti eikä mikään
+niiden mielestä, vaan pikemmin ansio, niinkuin se onkin,--se kun on
+merkki siitä, ettei ihminen ole ulkokultainen. Se on vain synti, jos ei
+muista katua. Mutta siitä pitää kohmelo huolen, että muistaa. Heidän
+oppinsa ydin on se, että pitää kaatua ja taas nousta. Se on, niinkuin
+se entinen laukkuryssä sanoi pojalleen: »Kun sie tiet synnin, niin tie
+sie niin suuri, että muistat katua». Mutta tanssi ja peli ja semmoinen
+on synti. Kun minä kerran menin häihin ja körtit yllä tyttöjä
+pyörittelin, niin siitä pahenivat eivätkä ole sen koommin talossa
+käyneet. Maljasi taas! Maailma on kukkurallaan hulluutta ja typeryyttä!
+
+--Kovinpa te synkästi ja ivallisesti maailmaa katsotte.
+
+--Aijai, kuinka keltainen sinä vielä olet, vaikka oletkin jo maisteri.
+Onko minun syyni, että maailma on semmoinen kuin se on? En minä ole
+sitä luonut eikä sitä ole Jumalakaan luonut.
+
+--Vaan kuka?
+
+--Piru tietysti! Sen se on luoma, ja sen se on kaltainenkin, ja hän,
+joka sen on luonut, on luonut ihmisenkin--omaksi kuvaksensa.
+
+--Mutta tehän pilkkaatte kaikkea, teillähän ei ole mitään pyhää!
+huudahti Antero.
+
+--Noin lapsellista huudahdusta en olisi sinulta odottanut.--Eikö mitään
+pyhää? On, minulla on yksi pyhä ja pysyvä tässä maailmassa.
+
+--Ja mikä se on?
+
+--Häh? Se on järki ... die reine Vernunft--Kritik der reinen Vernunft,
+sanoi Kant. Tiedätkö, mikä mies oli Immanuel Kant? Et? Te nuoret ette
+tunne ettekä tunnusta muuta kuin sitä Hegeliänne, joka on maailman
+suurin dilettantti. Puhtaan järjen kylmä kritiikki, iva, nauru--mikä
+ihana musiikki! Mitä pitikään minun--(hän kosketti otsaansa, silmät
+sameina)--tämä ei enää toimi niinkuin ennen ... (hän alkoi laulaa:)
+»Vårt förnuft förblindadt är, mörker all vår själ betäcker»--ne ovat
+ehkä oikeassa, jotka sanovat--mutta olkoot! En minä enää mistään
+välitä. Kerran loisti tämä kuin kirkas lamppu, mutta minä särjin sen,
+minä itse särjin sen ... sama se, miten--elä kysy, ja jos kysyt, en
+vastaa.--»Sörj ej den flyende»--»Vid Aura å, på Erstans våg»--hohhoo,
+ja-jaa. Kuka sieltä tulee?
+
+Vene oli laskenut rantaan, ja Lauri nousi sieltä pihaan. Antero hypähti
+ylös ilosta huudahtaen, mutta ukko painoi hänet takaisin istumaan. Hän
+ei ollut tulijaa näkevinäänkään.
+
+--Päivää, setä!
+
+Kun ukko ei liikahtanutkaan eikä vastannut, uudisti Lauri
+tervehdyksensä ja löi häntä olkapäälle. Ukko nykäisi ärtyisesti
+hartioitaan ja murahti:
+
+--Et tietysti tuonut mitään?
+
+--Setähän on ilmankin hyvällä päällä.
+
+--Sinä olet raaka, tyhmä, nenäkäs! Tuolla nulikalla oli kerran sydäntä
+tyhjentää minun pulloni ja panna vettä sijaan. Ja se oli muka niin
+sukkelaa, että siitä kehuttiin, kuka vain kuulla tahtoi. Ja sinä
+tiesit, että se on minun ainoa ystäväni. Mitä sinulla on täällä asiaa?
+
+--Suo anteeksi, setä hyvä!
+
+Lauri otti poveltaan pullon ja asetti sen pöydälle ukon eteen.
+
+--Soo, vai niin, mitä se on? Konjakkia--de' va' fan, hva' de' doftar.--
+Tahdot lahjoa minua, kanalja?--Istu alas, minä noudan sinulle lautasen,
+niin saat syödä...
+
+Hän kompuroi sisään, tukien itseään seinästä.
+
+--No, ja minne sinä olet matkalla?
+
+--Teille takaisin. Entä sinä?
+
+--En juuri tätä edemmä.
+
+Oli niinkuin ei tämä tapaaminen olisi ollut kumpaisellekaan oikein
+tervetullut. Lauri ajatteli: nyt hän ehkä jää tänne.--Antero ajatteli:
+hän ei ehkä tulekaan kotiinsa, ja kuinka voin minäkään sitten sinne
+mennä?
+
+Ukko tuli takaisin tuvasta.
+
+--Sinä tahdot lahjoa minua, enkä minä olekaan semmoinen egoisti, etten
+sallisi sen tapahtua. Sano siis asiasi, tai kyllä minä arvaan sen
+sanomattakin. Hedda on kyllä täällä, tuolla Ottolassa. Minua
+kiellettiin tosin sitä ilmaisemasta, mutta on periaatteitani vastaan
+olla toisen rakkauden aarteita vartioiva lohikäärme. Mene vain sinne,
+sieltä hänet lempesi löydät.
+
+Lauri oli punastunut ja joutunut hiukan hämilleen.
+
+--Tuosta menee tie saaren toiseen päähän. Katsos, minä en ole mikään
+lohikäärme, ja saa Pyhä Yrjänä kernaasti ottaa Andromedansa, mistä
+löytää.--Syö, poika, ja ryyppää viinaa päälle! Tätä konjakkia en
+sinulle tarjoo. Minä säästän sen semmoiseen hetkeen, kun minulle tulee
+oikein kova sielun hätä ja synnin tuska enkä minä löydä lohdutusta
+jumalansanastakaan.--Kuule, mitä sinun tarvitsi haukkua pietistejä?
+
+--Täytyihän kerran koroittaa äänensä--
+
+--Ja sinä oikein saarnasit?
+
+--Tietysti.
+
+--Koko viikon kirjoitit?
+
+--En koko viikkoa. Päätin vasta tiistaina, kun kuulin Handolinilta,
+kuinka hävyttömästi ne taas olivat esiintyneet Korpivaarassa.
+
+--Eivät he siellä mitenkään hävyttömästi esiintyneet, sanoi Antero.
+
+--Eivätkö särkeneet kirkon aitaa, kun eivät päässeet kirkkoon, ja
+tallanneet niittyä ja haukkuneet Handolinia?
+
+--Ja varastaneet ja murhanneet, matki ukko--siitäkö täkstistä sinä
+saarnasit?
+
+--En siitä, koskettelin sitä vain ohimennen, tuskin ollenkaan.--Mutta
+itsehän sinä, Antero, kehoitit minua kirjeessäsi?
+
+--Niin teinkin, mutta nyt olen minä osaksi muuttanut heistä
+mielipiteeni.
+
+--Vai pappi tästä Laurista? ivaili ukko edelleen. Mahtoi olla mamma
+mielissään. Istuit ullakkokamarissa, joit kahvia, poltit pitkää
+piippua, kukaan ei saanut mennä häiritsemään, aivan niinkuin pappakin,
+ja pöytä täynnä postilloja...
+
+--Ei minulla ollut ainoatakaan postillaa, enkä minä pannut paperille
+kuin pääkohdat...
+
+--Siksipä siitä siis tulikin fiasko, debyytistäsi.
+
+--Fiasko?
+
+--Kadotit konseptisi, hätäännyit, hämmennyit...
+
+--Mistä te sen tiedätte?
+
+--Näenhän sen jo silmistäsi. Olisi voinut sanoa sen a priori, että kun
+sellainen keltanokka kuin sinä käy tuomitsemaan ja mestaroimaan vanhoja
+kokeneita hengen miehiä, siitä täytyy tulla pannukakku. Sano, eikö ne
+kohautelleet sinulle säälivästi olkapäitään ja sitten kääntäneet
+selkänsä? Eikö sinulla ollut tunnetta siitä, että teit jotain hirmuisen
+typerää ja lapsellista?
+
+--Setä rakentaa riitaa niinkuin tavallista, mutta minä en välitä,
+sanoittepa nyt mitä tahansa.
+
+--Ka, elä suutu...
+
+Lauri ei vastannut mitään, vaan lähti ensin rantaan ja katosi sitten
+metsään.
+
+--Suuttui, vaan suuttukoon. On siinäkin papin alku. Pyhänä saarnaa
+kirkossa ja viikolla juoksee piikatyttöjen perässä.
+
+--Mutta hän rakastaa Heddaa.
+
+Ukko heltyi, ja hänelle kihahti vesi silmään...
+
+--Olet oikeassa. On hävytöntä minulta haukkua häntä sen tähden. Siinä
+on nyt vain se, että siitä ei sittenkään mahda tulla mitään. Ei hänessä
+ole miestä naimaan tyttöä vasten vanhempainsa tahtoa. Jos tässä
+maailmassa kerrankaan näkisi yhden ainoankaan esimerkin jostain
+uskaliaasta ja suuresta!--Minnekä se nyt meni? Suuttuiko se
+todellakin?--Nyt minä lähden vesille.
+
+Hän nousi vaivaloisesti, pani tulpat pullojensa suuhun, vei ne tupaan
+ja lähti sitten horjumaan rantaan hyräillen jotain.
+
+Antero jäi vielä paikoillaan istuen odottamaan Lauria. Kun ei häntä
+kuulunut, lähti hän kävelemään ja löysi pirtin perästä polun, joka
+näytti vievän saaren toiseen päähän.
+
+Hän ei oikein tiennyt, mitä ajattelisi siitä, mitä oli nähnyt ja
+kuullut. Oli niinkuin olisi joku iskenyt häntä altapäin, vienyt häneltä
+voiman, uskon ja luottamuksen, puhkaissut reiän hänen henkensä
+keuhkoihin. Mikä on oikeastaan tuo mies, mitä perää siinä, mitä hän
+sanoo? Onneton, kärsinyt, katkeroitunut hän nähtävästi on, ja puhuu
+epäonnistuneen elämän vaikutuksesta. Mutta vaikka hänen puheissaan
+olisi vain vähänkin perää, niin jäähän kuitenkin jotain. Sillä
+tavallako meillä on ennen kohdeltu isänmaan miehiä ja niinkö tultaneen
+vastakin tekemään? Ei enää, kyllä asiat ovat varmaankin muuttuneet. Hän
+nauraa kaikelle tuo ja pilkkaa kaikkea. Mutta jos hän sittenkin olisi
+pääasiassa oikeassa? Jos osakaan olisi totta kaikesta siitä, mitä hän
+sanoi--mihinkä tässä sitten jouduttaisiin? Hän puhui nähtävästi oman
+kokemuksensa perusteella. Etteikö Suomen kansaa saataisi nostetuksi?
+Ettäkö sen asia olisi petetty? Etteivätkö Snellmanin aatteet ja
+kirjoitukset saisi mitään aikaan? Heränneetkin vain narreja? Uskontoa,
+Jumalaa, kaikkea hän pilkkasi. Eniten kiusasi Anteroa se, mitä hän oli
+sanonut rovastista ja pappilaisista ja Laurista. Olisinko minä
+katsellut heitä väärässä valossa, liian ihanteellisesti?
+
+Hän taisteli polkua kävellessään näitä vaikutuksia vastaan eikä
+tahtonut antautua niiden valtaan. Oli niinkuin kaikki onni ja kaikki
+toivo olisi maailmasta kadonnut. Miksi? Siksikö, että on olemassa tuo
+yksi onneton vanha juoppo, joka ei mihinkään usko eikä mitään ole?
+Mutta mikseivät kaikki ihmiset voi olla yhtä onnellisia, kaikki?
+
+Metsä harveni, ja hän tuli niemen kärkeen, johon näkyi aava, tyyni
+selkä laskevan auringon valossa.
+
+Se ei voi olla totta. Ne ovat vain puhetta sen puheet. Se on kaikki
+seurausta siitä, ettei hän _usko_ mihinkään, ei kansaan, ei itseensä,
+ei aatteisiin, ei Jumalaankaan. Mutta minä uskon! Ja Naimi uskoo! Ja
+oli kuin hän olisi saanut kiinteän pisteen avaruudessa, jonka avulla
+voisi kaikki parhain päin kääntää. _He_ yhdessä...!
+
+Tuon ukon arvostelu ihmisistä ja maailmasta ei ole puhdasta eikä
+puolueetonta, sillä se on seuraus hänen omista persoonallisista
+kärsimyksistään ja katkeruudestaan.
+
+Hän on pessimisti. Hän on ehkä kylläkin tarkkanäköinen, mutta näkee
+kaikki väärässä valossa. Hän on kateellinen. Ja kuta enemmän Antero oli
+löytävinään hänessä heikkouksia, sitä voimakkaammaksi hän itse tunsi
+itsensä.
+
+Kuului soutua, ja ukko huopasi, saaren pään kierrettyään, Anteron
+kohdalle. Hän pysähdytti veneensä lähelle rantaa ja tupakkaa pannessaan
+puhui heltyneellä, liikutetulla äänellä:
+
+--Kuule, nuori mies, sinä sanoit, etten minä usko mihinkään, ettei
+minulla ole mitään pyhää. On, on minullakin jotakin pyhää, on luonto,
+tuo kummallinen, käsittämätön, ääretön universumi, sekä suuressa että
+pienessä--elämä tuolla ylhäällä tähtitarhojen takana, toinen tuolla
+syvyyksissä--kuka sen tietää, mitä se on, mutta suurta, salaperäistä se
+on. Mitä se on? Mikä olen minä? Mikä sinä, mitä me kaikki?--Tuletko
+veneeseen? Lähdetään salakan kutuun! Vietetään nuotiotulen ääressä
+saaren rannalla yö ja tuumitaan ja filosofeerataan!
+
+--Minä ehkä menen kuitenkin maata.
+
+--Mene sinä vaan, mene vaan, siellä on tila valmis tuvan lattialla. Jos
+tahdot lektyyriä, niin löydät sitä pääsi päältä.
+
+Ukko lähti meloa lupittamaan, kokka täynnä verkkoja.
+
+Jos tuo mies taas on tuommoinen ... ja se taas järkytti Anteron
+äskeistä käsitystä hänestä. Hänessä _on_ jotain ja jotain siinä, mitä
+hän sanoi... Eikähän Naimi ole minun, enkähän minä tiedä mitään siitä,
+mitä on tuleva...
+
+Alakuloisena hän lähti taas tuvalle, joutui toiselle polulle,
+käyskenteli saaren metsissä, tuli niitylle, näki sen takaa talon, mutta
+ei tuntenut halua mennä sinne.
+
+Hän kuuli puhetta metsästä, Laurin ja jonkun naisen. Naisen ääni oli
+kiihtynyt ja itkukas:
+
+--Mene sinä vaan, et sinä kuitenkaan minusta välitä ... sinä vain minua
+narraat ... mene sinä vaan sinne kotiisi niiden suurten ja ylpeiden
+sukulaistesi luo...
+
+--Hedda, kuule ... sinä loukkaat minua ... elä nyt ... tiedäthän
+sinä... katso nyt minuun ... istu nyt ... anna minulle kätesi...
+
+--Anna minun olla.
+
+Antero peräytyi ja kiersi toista tietä tuvalle.
+
+Aamupuolella yötä hän heräsi siihen, että Lauri tuli sisään, heittäytyi
+penkille pitkälleen. Hän luuli Anteron nukkuvan ja heittelehti
+levottomasti vuoteellaan. Hänen kasvonsa olivat kalpeat. Turhaan
+koetettuaan maata niin ja näin lähti hän viimein ulos, ja kun Antero
+aamulla meni pihalle, lepäsi Lauri tuvan takana nurmikolla. Antero
+työnsi veneensä vesille ja lähti soutamaan.
+
+
+
+
+24.
+
+
+Riemuisin mielin rientää Antero takaisin Kontolaan samaa tietä, jota
+oli sieltä lähtenytkin. Milloin kulkee hän kankaita, joiden kahden
+puolen alavat metsät aukenevat ja niiden takana korkeat vaarat
+kohoavat. Tuon tuostakin helähyttää hän kepillään ikihonkia ja
+heiluttaa sitä menonsa vauhdissa, niin että ilma viheltää. Ilma on
+täynnä huumaavaa pihkan hajua ja kaskisavujen tuoksua. Tekisi mieli
+istua, mutta ei malta. Kaikki on hänestä hauskaa ja ihailtavaa: väärät
+puut, kuivuneet kelohongat, kivet, kannot, mutta ennen kaikkea polku,
+joka häntä kantaa, kantoipa se sitten harjujen selkiä, mäkien rinteitä
+tai pitkospuita myöten poikki suosalmekkeiden. Hän lyö kämmeniä yhteen
+jänikselle, joka ahon poikki hänen editsensä harppaa. Hän kotkottaa
+koppelolle, joka hongan oksalta hänelle hammasta hioo, ja huikkaa
+haukalle, joka kirkuu korkeudessa erämaiden yli.
+
+Hän on luonut synkkien ja syvällisten mietteiden lumoukset päältään, ei
+paina häntä nyt sisarensa surut, ei välitä hän Laurin huolista, eivät
+häiritse häntä Jaakko-ukon ivat, hän on varma itsestään, tietää, mitä
+tahtoo, niihin pyrkii. Kaikki on oleva mahdollista, hän toteuttaa sen!
+
+Maat alkavat näyttää tutuilta. Edessä on harju, jonka hän on ennen
+nähnyt. Hän ei luule olevansa näin likellä, mutta seisookin jo rovastin
+suoviljelyksen laidassa. Tuossa tuokiossa hän on oleva perillä. Hän on
+harjun juurella, josta polku alkaa nousta. Tuolla ne seisoivat ja
+huiskuttivat hänelle hyvästiksi! Jos ne sattuisivat olemaan nytkin
+siellä, kävelemässä ilman vain, istuisivat siellä, näkisivät hänet ja
+huutaisivat: »Runoilija tulee! Terve, tulevaisuuden runoilija!»--Hänen
+täytyy rauhoittua, hän on liiaksi hengästynyt. Mutta hän ei malta,
+rientää ylös juoksujalassa viimeisen törmän. Jo näkyvät kirkon ja
+tapulin ristit ja katot ja koko näköala!
+
+Ei ole ketään kokkomäellä, mutta porttihonkien alle tultuaan näkee hän
+alhaalla sakastin rappusilla istuvan Naimin jonkun toisen kanssa. Se
+toinen on Naimin takana, se on ehkä Robert. Naimi istuu ja katselee
+näköalaansa, tuota salakihlattua, heidän yhteistä.
+
+Hän kaartaa niin, että voi heidät yllättää.
+
+Ei se ole Robert. Se pitää kättään kiedottuna Naimin vyötäisten ympäri,
+ja Naimi nojaa häneen hiukan. He nousevat ylös, ja Naimi pistää kätensä
+hänen kainaloonsa. He eivät häntä huomaa hänen seisoessaan metsässä
+puun suojassa. Naimi kääntää kasvonsa ylöspäin ja katsoo nuorta miestä
+hellästi silmiin, poskilla puna.
+
+Se on se sama nuori, kaunis mies, joka oli vienyt Naimin tanssiin
+Helsingissä maisterin vihkiäisissä.
+
+Niinkuin isketty haava, taittunut jäsen ei heti paikalla tuota kipua,
+mutta jo heti kuitenkin jättää jälkeensä huumauksen tunteen, niin ei
+Anterokaan alussa ollut selvillä siitä, mitä oli tapahtunut, vaan
+ainoastaan, että jotain oli tapahtunut. Ne ovat usein muut, jotka
+huomaavat veren haavasta vuotavan, katkenneen käden roikkuvan
+olkapäästä.
+
+Hän ei tiedä, kuinka on tullut kirkolta pappilaan. Eihän pitänyt sinne,
+vaan kääntyä tienhaarassa sillalle päin.
+
+Ikäänkuin jonnekin päästäkseen, painaakseen päänsä piiloon, suuntaa hän
+askeleensa vanhaan tupaan. Siellä tulee häntä vastaan Kaarina, ihastuu,
+punastuu, huudahtaa hänet tervetulleeksi, mutta nähdessään hänen
+kalpeutensa kysyy huolestuneesti:
+
+--Oletteko sairas?
+
+Vasta silloin tunsi Antero kirvelevän kivun povessaan, tunsi, mihin oli
+sattunut, hänen päätänsä huimasi niinkuin pyörtymisen edellä, mutta sai
+hän kuitenkin sanotuksi:
+
+--Kävelin ehkä liian kiivaasti--
+
+--Tulitteko jalan? Yksinkö? Emme vielä odottaneet...
+
+--Saanko mennä tänne tupaan?
+
+--Olkaa hyvä, minä riennän sanomaan Robertille.
+
+Hän tunsi, että tuvassa oli ollut joku juuri ennen häntä. Hän huomasi
+pöydällä hansikkaat ja kepin. Niiden vieressä oli harsohuivi. Ne olivat
+jääneet siihen, kun _he_ olivat tästä lähteneet.
+
+Kaikki täällä olivat siitä tietäneet. Laurikin! Eivätkä olleet hänelle
+mitään puhuneet. Miksi olisivatkaan! Mutta olisivat he kuitenkin
+saattaneet sen tehdä ... olisi heidän pitänyt se tehdä.
+
+Hän vaikeroi mykästi, sanattomasti. Häntä uuvutti, hän meni kuin
+tainnoksiin sisäisestä verenvuodosta.
+
+Robert tuli. Antero kyyristyi kokoon, niinkuin haavoitettu, joka
+odottaa viimeistä armon iskua. Mutta Robert ei alkanutkaan puhua siitä,
+ei sanonutkaan heti paikalla: »Oletko kuullut sen hauskan uutisen?»
+
+--No, nyt minä olen tehnyt lopullisen päätöksen!
+
+Minkä päätöksen hän oli tehnyt?
+
+--Kirjoitin siitä Snellmanille ja sain häneltä juuri tänään vastauksen.
+Tahdotko kuulla, mitä hän kirjoittaa?
+
+Robert oli niin innostunut, että alkoi heti lukea kirjettä:
+
+--»Lapin-matkaasi, antautumistasi alalle, josta kirjoitat, voi kyllä
+pitää ennen suunnittelemasi tai sinulle suunnitellun uran
+katkaisemisena, eikä tätä aikomaasi askelta kukaan ole katsova
+kunniakkaaksi, mutta on tuleva aika, jolloin mielipiteet ovat
+muuttuneet.» Hän kehoittaa minua sitten seuraamaan Castrénin jälkiä,
+sillä, sanoo hän, »jos kerran halusi vetää tähän suuntaan,
+aatteelliseen työhön, työhön isänmaan hyväksi, niin ei sinun ole sitä
+haluasi vastustaminen eikä ottaminen esteitä ja vaikeuksia lukuun,
+koska sellainen halu meillä on niin harvinainen, että sen noudattamatta
+jättäminen olisi itse asian lykkäämistä tietämättömään tulevaisuuteen.»
+
+Robert luki vielä joitain muitakin otteita. Antero katseli häntä, näki
+hänen pitävän kirjettä edessään, kääntävän sen kokoon ja pistävän
+taskuunsa, mutta ei voinut ponnistaa itseään seuraamaan kirjeen
+sisältöä. Hansikkaat ja huivi pöydällä kanteleen vieressä kiehtoivat
+hänen huomiotaan. Ne olivat tässä yhdessä kannelta soittaneet. Mutta
+välittääkö tuo hieno herra, laamannin poika, kanteleesta? On vain ehkä
+Naimin mieliksi kuunnellut hänen soittoaan.
+
+Robert jatkoi:
+
+--Enhän minä tiedä, mitä voin saada aikaan, mutta jos mieli luoda
+vähänkin valaistusta siihen Castrénin väitteeseen, että Suomen kansa ei
+ole maailman historiasta irti temmattu, yksinäinen suokansa, vaan että
+se on sukulaisuudessa ainakin ihmiskunnan kuudennen osan kanssa,--niin,
+mitä sanot, eikö ole työ tekemisen arvoinen?
+
+--Niin.
+
+Robert, jonka silmät loistivat silmälasien takaa, oli kokonaan
+omissaan.
+
+--Oli hauska, että tulit, en sinua vielä odottanut. Täällä ei ole
+ketään, joka minua ymmärtää. Otti tiukalle ukon kanssa, kun vielä
+setä häntä säesti. Isä sanoi: »Mene vaan, mutta minä en anna
+kopeekkaakaan.»--»Sitten minä otan lainan», sanoin minä. Se pani ukon
+miettimään. Sitä hän ei tule sallimaan, ja kyllä hän vielä antaa sen
+vähän, minkä tarvitsen. Luultavasti sedän neuvosta hän alkoi houkutella
+minua ensin lukemaan tohtoriksi ja sitten vasta, jos tämä halu ei vielä
+olisi haihtunut,--mutta kun setä kuuli, että minä sittenkin pysyin
+päätöksessäni, suuttui hän ja otti keppinsä ja meni kävelemään eikä ole
+sen jälkeen ollut minua näkevinään. Mamman kanssa oli vaikeampi, häntä
+on minun sääli, hän ei vielä usko sen toteutuvan--ei ole nyt
+Snellmanilla eikä Lönnrotilla suurta arvoa hänen silmissään--se on
+heidän syynsä--se oli se Snellmanin puhe,--sanoo hän.
+
+--Sinä sait Snellmanilta kirjeen? Mitä hän kirjoittaa?
+
+Hän ei huomannut Anteron hajamielisyyttä.
+
+--Niin, paitsi sitä, mitä luin, kirjoittaa hän minulle vielä, että
+hänellä on ollut uusia rettelöitä sensorin kanssa ja että hän on saanut
+vihiä siitä, että häntä vastaan on voimia liikkeellä, joista hän ei
+vielä voi eikä tahdo sanoa, mistä päin ne uhkaavat, mutta että hänellä
+kyllä on omat aavistuksensa.
+
+Ei sekään Anteroa huvittanut. Hän kuunteli sitä niinkuin kaukaista,
+hänelle kuulumatonta asiaa. Hän ponnisteli aivojaan keksiäkseen jotakin
+sanottavaa.
+
+--Milloin aiot lähteä?
+
+--Ehkä jo noin kuukauden päästä.
+
+--Ja kuinka kauan aiot viipyä?
+
+--Koko talvi siellä kai menee, mutta jos voin, koetan palata kotiin
+Naimin häihin.
+
+--Jaa, niin, täällähän on tapahtunut kihlaus.
+
+--Se tapahtui oikeastaan jo Helsingissä promotsionissa, vaikka se vasta
+nyt julkaistiin.
+
+Antero tuijotti eteensä ikkunan valoa vastaan. Robert käveli
+edestakaisin tuvan lattialla ja purskahti yht'äkkiä nauruun.
+
+--Mikä sinua naurattaa?
+
+--En tiedä, onko oikein kertoa, mutta voinhan sen kuitenkin sinulle
+kertoa. Täällä oli vähällä tapahtua toinenkin kihlaus: Risto kosi
+Anettea.
+
+--Ja sai rukkaset?
+
+--Tietysti!
+
+Antero kuuli purskahtavansa äänekkääseen nauruun, tietämättä
+kuitenkaan, mille hän oikeastaan nauroi.
+
+--Olisit nähnyt täti Hartmanin miinejä! »Fru Tolonen! Miksei yhtä hyvin
+Tollonen! Fru Dumbom?» Se oli tämäkin sitä samaa fennomaniaa. Siinä sen
+näkee sen seuraukset! Mutta en minäkään ymmärrä, mitä Risto ajatteli.
+En olisi sitä hänestä uskonut. Täytyyhän miehellä olla jotenkin
+vaillinaiset käsitykset itsestään.
+
+Anteron nauru oli katkennut yhtä pian kuin se oli tullutkin, mutta hän
+kuuli vielä sen kaikua korvissaan. Samalla tunsi hän siitä
+vastenmielisyyttä sekä itseään että Robertia kohtaan. Mitä naurettavaa
+siinä on, että Risto on kosinut ja saanut rukkaset? Mikä tuo Anette on,
+ettei Risto kelpaisi hänelle? Siksikö, että hän on Tolonen? Ja hän näki
+yht'äkkiä kaikki nämä täkäläiset toisessa valossa, oli heille samassa
+vieras ja outo, melkein vihamielinen. Yhtähyvin he olisivat voineet
+hänellekin nauraa.
+
+Kutsuttiin illalliselle. Siellä odotettiin Naimia ja hänen sulhastaan.
+Joku kertoi heidän menneen laamanniin päin. Istuttiin pöytään ilman
+heitä. Mieliala pöydässä ei ollut Anterosta sama kuin ennen. Oli
+niinkuin kaikki olisi ollut jotenkuten jokapäiväisempää. Ei ollut
+tuonoista juhlallisuutta eikä myöskään hilpeyttä. Oli kuin olisi
+jokainen ajatellut omiaan. Ruustinna oli totinen, melkein murheellinen,
+vaikka kyllä koetti olla sitä osoittamatta. Aloitettiin puhetta
+useammasta asiasta, mutta se raukesi aina siihen.
+
+--Oliko maisteri Hagman näkemässä sitä väkivaltaa, mitä pietistit
+tekivät Korpivaarassa? kysyi professori.
+
+--Ei siellä minun tietääkseni mitään väkivaltaa tapahtunut.
+
+--Meille on kuitenkin varmalta taholta kerrottu, jatkoi professori,--
+että suuri kansanpaljous mielenosoituksen tavoin ja johtajainsa
+opastamana, joiden joukossa nähtiin myöskin pappeja, kulki kirkon
+ohitse, särki aidan ja sen tehtyään tallasi pappilaan kuuluvan pellon,
+tämän kaiken pastorinsa kielloista huolimatta.
+
+Antero kertoi lyhyesti, kuinka kaikki tuo oli käynyt, ja ettei aitaa
+oltu särjetty, ainoastaan veräjä avattu ja myöskin suljettu ja että
+kulkeminen oli tapahtunut tietä myöten heinän korttakaan tallaamatta.
+
+--Sitä minä jo epäilinkin! huudahti rovasti kuin jostain painosta
+päästen.
+
+Mutta rovastin puoleen kääntyen virkkoi professori:
+
+--Asia ei siitä suuresti muutu, ja se tosiasia jää aina jäljelle, että
+omankäden oikeutta on tapahtunut. Kerrotaan myöskin, että metsässä
+pidetyssä salaisessa kokouksessa olisi pidetty seurakunnan paimenta
+loukkaavia puheita ja sopimattomin sanoin käyty hänen kimppuunsa siitä,
+ettei hän, niinkuin luonnollista oli, antanut näiden sekteristien
+käytettäväksi kirkkoansa. Tuo on sitä raskauttavampaa laatua, kun sen
+on lausunut pappi arvostelukyvyttömän rahvaan edessä.
+
+--En minä ainakaan saanut sitä käsitystä, sanoi Antero.
+
+--Kuka oli tuo pappi?
+
+--Se oli vanha Hemming.
+
+--Hemming! Voi, voi, hän on nyt yksi niitä kaikkein viattomimpia ja
+vaatimattomimpia, sanoi ruustinna.
+
+--Hänen puheensa oli pääasiassa omistettu minun isävainajalleni.
+
+Syntyi hämillinen vaitiolo.
+
+--Lankosi kävi täällä vaatimassa minua ilmoittamaan asiasta
+tuomiokapituliin, alkoi rovasti hetken kuluttua. On hän usein ennenkin
+sitä koettanut, mutta minä en rakasta rettelöltä. Uhkasi hän
+mennäksensä ja menikin vallesmanniin ja sanoi silloin vaativansa
+kanteen tekemistä. Ikävintä tässä on se, että jos siitä syntyy juttu,
+niin minutkin sekoitetaan siihen, vaaditaan lausuntoani ei ainoastaan
+tästä, vaan muistakin häiriöistä, ja luultavasti määrätään minut
+tuomiokapitulin asiamieheksi.
+
+--Sinä tietysti, isä, vaadit syytettyjen vapauttamista, sanoi Hanna
+yht'äkkiä toisesta päästä pöytää.
+
+--Se riippuu ilmaantuvista asianhaaroista.
+
+--Setä Carpelan ainakin tulee vapauttamaan syytetyt.
+
+--Se kai sekin riippuu...
+
+--Se ei voi riippua mistään ... mikä on väärin, se on väärin.
+
+Keskellä Hannan poskia paloi punainen täplä, ja hänen kasvonsa ja
+silmäkulmansa olivat pinnistyneet. Kun ei kukaan vastannut, jatkoi hän:
+
+--Ajatella, että vallesmanni tulee syyttämään heränneitä
+vallattomuudesta ja väkivaltaisuudesta, mutta humalaiset saavat tapella
+kirkkomäellä--joka muuten oli meidän syy.
+
+--Meidän?
+
+Kaikki kääntyivät Hannan puoleen, paitsi Robert, joka katsoi
+lautaseensa, niinkuin olisi tiennyt, mitä Hanna tulisi sanomaan.
+
+--Ne saivat meiltä juhannusviinansa.
+
+--Olisivat kai ne saaneet sitä muualtakin, sanoi ruustinna
+välittävästi.
+
+Syntyi taaskin kiusallinen äänettömyys.
+
+--Kävikö maisteri Valamossa? kysyä tokaisi joku pikkupojista.
+
+--Olin siellä yötäkin.
+
+--No, mitä Jean Jacques, meidän suuri filosofimme? kysyi rovasti
+hyvillään siitä, että puheenaine kääntyi toisaalle.--Hänellä on siellä
+kovin soma pieni pirtti. Ukko on sen itse rakentanut oikein oman päänsä
+mukaan. Kun hän sinne menee, ei hän sieltä palaa ennenkuin myöhään
+syksyllä. Kun kaikki pojat kerran tulevat kouluun, ei hän luultavasti
+tule sieltä talveksikaan.
+
+--Tapasitteko Ottoa? kysyi ruustinna.
+
+--Häntä en tavannut, mutta kyllä Laurin. Ruustinna ja tytöt
+punastuivat, ja Antero huomasi tehneensä tyhmyyden. Lauri oli
+nähtävästi lähtenyt siitä kenellekään ilmoittamatta.
+
+Ei tullut mitään tavallista yhteiskävelyä, vaikka ilta oli kaunis,
+Käyskenneltiin huoneissa ja verannalla. Professori vetäytyi pian
+kamariinsa, ja professorska valitti päänkipua ja katosi. Rovasti otti
+keppinsä ja meni rantaan päin. Robert harhaili kädet taskuissa ulos ja
+sisään, ja Anette näppäili hajamielisesti klaveria. Antero oli
+turvautunut johonkin kuvakirjaan, jota selaili salissa mitään
+näkemättä, mielessään tunne siitä, että hän oli täällä liikaa. Kun vain
+pääsisi lähtemään, kun jo tänä iltana...
+
+--Missä Thure Hartman on? kysyi Antero.
+
+--Niin, Thure, sanoi Robert, vilkkaasti pysähtyen hänen kohdalleen.--
+Sinä et tiedäkään, Thure on matkustanut oppimaan suomea--sen Karin luo,
+josta kirjoitit--sedän suureksi harmiksi. Se oli sekin sitä samaa
+Snellmania!
+
+--Robert!--torui ruustinna, joka oli istuutunut Anteron viereen ja
+viittasi päällään vieraskamariin.
+
+--Niin, Snellmanin kylvöä, sitä se juuri onkin ... sanokaa, maisteri
+Hagman, eikö ole kauheata, mitä Robert aikoo tehdä?
+
+--Elä nyt, mamma...
+
+--Koettakaa saada hänet siitä luopumaan ... teitä hän ehkä kuulee...
+Ette tietysti tahdo ... olette samaa mieltä ... voi, voi, jos Snellman
+ja Lönnrot eivät koskaan olisi tänne tulleet.
+
+Robert purskahti nauruun.
+
+--Jaa, jaa, elä sinä naura, kyllä minä totta tarkoitan. Mutta se teidän
+ainakin täytyy luvata, että pidätte jotain huolta Laurista, jos Robert
+ei tulisi Helsinkiin. Lauri on niin raju ja kokematon. Kohtelisitte
+häntä niinkuin nuorempaa veljeänne. Te tapasitte hänet, sanoiko hän,
+milloin tulee takaisin?
+
+--Ei ollut puhetta siitä.
+
+Ruustinna kyyneltyi ja tarttui Anteroa käteen. Hänestä pulpahti niin
+voimakas äidillisen hellyyden tunne, että Anteronkin oli vaikea
+pidättää kyyneleitään. Ruustinnakin huomasi hänen liikutuksensa.
+
+--Mitä ajattelette Naimin kihlauksesta? Minusta he sopivat niin hyvin
+toisilleen. Hänen sulhasensa on niin hieno mies. Emme osanneet
+aavistaakaan, vaikka kyllähän heitä aina on nimitetty toisilleen.
+Kaarina, anna minulle saali... Istu sinäkin tähän! Minusta on ihan kuin
+te olisitte minun oma poikani, ja sentähden puhun teille näin
+avonaisesti...
+
+Mutta Antero kuuli Naimin äänen ja nousi lähteäksensä, sopertaen jotain
+semmoista kuin että hän on tilannut soutajan ja se odottaa häntä
+jossain ja että hänen täytyy lähteä heti...
+
+--Lähteäkö?
+
+Naimi pyörähti samassa sisään, kädet täynnä kukkia, riensi häntä
+vastaan, valmiina kiittämään odotetusta onnentoivotuksesta. Hän piti
+Anteroa kädestä, katsoi silmiin ja sanoi:
+
+--Ettekö toivotakaan minulle onnea?
+
+--Saan luvan toivottaa...
+
+--Kiitos!
+
+--Saan samalla heittää hyvästini.
+
+--Mitä, poisko? Minne te menette? Te ette saa mennä! Teidän täytyy
+jäädä meidän kihlajaisjuhlaamme! Me panemme toimeen kokkojuhlan
+harjulla, te pidätte puheen, kirjoitatte meille runon...
+
+Naimi pyörähti ympäri ja löi käsiään yhteen.
+
+--Jääkää nyt! Mamma, sinä et saa päästää maisteri Hagmania!
+
+--Entä se meidän koulumme, joka meidän piti avata? kysyi Kaarina
+äitinsä takaa.
+
+--Jaa, niin,--sekin! yhtyi Naimi.
+
+--Eikö sulhasenne?
+
+--Hänkö? Ei hän välitä semmoisista ... mutta kyllä minä vielä hänet
+käännän...
+
+Antero kumarsi ja tarjosi kätensä ja pakotti heidät ottamaan sen.
+
+--Minne sinä oikeastaan menet? Et kai sinä vielä kokonaan pois näiltä
+mailta? kysyi Robert.
+
+Päästäkseen niin pian kuin suinkin .... hänen _täytyy_, hän ei
+mitenkään enää jaksa! ... sanoi Antero, että hän nyt lähtee vain
+muutamaksi viikoksi ... kiertelee vain vähän täällä ... että hän ehkä
+kohtakin palaa...
+
+--No, siinä tapauksessa...
+
+Hän tunsi koskettavansa heidän käsiään, kuuli vielä puhuvansa jotain,
+kärsi sisäistä kipua jokaisesta teeskennellystä sanastaan, ja
+väkinäisistä hymyilyistä syntyneet rypyt viiltelivät kuin tylsät
+veitset hänen kasvojaan.
+
+
+
+
+25.
+
+
+Antero käveli kiivaasti alas kosken sillalle tavatakseen siellä
+venemiehen, jonka kanssa hän...--Vasta sillalle tultuaan huomasi hän
+uskoneensa omaa valettaan. Eihän siellä kukaan häntä odottanut...
+
+Minne hän menee?
+
+Hänen päätänsä huimaa--jos hyppäisi yli huojuvan kaiteen--tai murtaisi
+mädän puun ja se sylissään syöksyisi kuohuihin--ja rovasti löytäisi
+hänet verkostaan ja vetäisi rantaan--ja Naimi tulisi katsomaan. Tai jos
+olisi se sulhanen tässä ja hän heittäisi sen menemään ja se menisi
+verkkoon ja vedettäisiin maihin ja Naimi tulisi häntä katsomaan!
+
+Tämä on nyt valetta! Minä tahallani kiihoitan itseäni, teeskentelen
+tuskiani...
+
+Ja suuttuneena itseensä riensi hän sillalta.
+
+Mutta silloin tuli kipu takaisin, pettymyksen, nöyrtymyksen,
+yksinäisyyden tunteen kipu vihlaisi häntä läpi ruumiin, että hän oli
+siihen paikkaansa vaipua. Mutta hän ponnisti viimeiset voimansa ja
+juoksi törmää ylös.
+
+Sen päältä näkyi eteenpäin linjasuora maantie halki alavan korven ja
+toisessa päässä kaukana nousi tie ylös toiselle mäelle ja päättyi
+pystysuorana pilveen. Joku ajoi sieltä tänne päin. Ei hän sinne, ei
+sinne millään ehdolla! Oli polku synkkään metsään, ja hän poikkesi
+sille. Astui, astui, riensi, kiirehti. Täytyi kai yöksi jonnekin. Tie
+vie suuren suon laitaan. Siinä oli lato metsän reunassa kuivemmalla
+maalla. Miksei hän voisi viettää yötään tässä yhtä hyvin kuin jossain
+muualla! Se on tyhjä, tähän ei voi yöpyä, mutta hän istuutui kuitenkin
+sen kynnykselle.
+
+Siinä hän selvisi, mielenkuohu laskeutui, vaahto painui ja sen
+viimeiset kuplat vain mielessä sihisivät.
+
+Tähän oli siis tämä taival päättynyt. Ei näkynyt tämä paikka
+Rajavaaralle silloin, kun hän sieltä katseli luvattuun maahansa, jonne
+oli elämänsä korvesta viimein kohonnut.
+
+Hän oli luullut löytäneensä kodin, luullut saaneensa ystäviä ja
+työtovereita, rakastetun, äidin, ymmärtäviä sisaria ja veljiä. Eivät ne
+hänestä välitä, eivät ainakaan hänen tähtensä. Eivät ne hänen apuansa
+tarvitse. Ei ole hän heille mitään. Eikä ole hän kenellekään mitään, ei
+itselleenkään. Se on mennyt, niinkuin oli tullutkin, tämä kesäinen
+unelma. Ja menköön! Ja olkoot! Olisi hän yhteen kelvannut, Laurin
+lapsenhoitajaksi. Ja toiseenkin: pitämään puheita Naimin
+kihlajaisissa!... Jos hän sen tekisi? Hän nauroi, äänettömällä suulla,
+mykästi: jos hän palaisi takaisin ja todellakin pitäisi puheen Naimin
+kihlajaisissa! Se olisi suurta--sillä tavalla tulisi hänestäkin suuri
+mies--edes omissa silmissään. Hänet haudattaisiin kaikkien
+tuntemattomien suuruuksien panteoniin!--tämän metsätemppelinkö
+lahonneen sillan alle? »Tässä lepää nimetön ja kyvytön, joka ei mitään
+ollut, ei miksikään tullut.» Ja miksi ei ollut ja miksi ei tullut?
+Siksi, ettei kukaan ollut häntä rakastanut.--Jää tähän sinä, joka
+itsestäsi jotain uskoit, ja tule pois sinä, joka et mitään usko. Ja
+hänestä tuntui todella siltä kuin hän olisi itsestänsä siihen osan
+jättänyt, niinkuin ei olisi enää sama kuin siihen tullessaan. Toinen
+mieskö? Jospa olisikin toinen! Mutta kun ei sittenkään, ei sittenkään
+muuta kuin se sama, sama, aina sama!
+
+Mutta jonnekin hänen kai täytyy mennä. Hän katseli ympärilleen, mutta
+ei osannut päättää, mistä päin oli tullut. Tie oli yhtäläinen
+kummannekin päin. Hetken kuluttua hän huomasi palanneensa vanhoille
+jälilleen, mutta ei viitsinyt kääntyä. Juuri kun hän nousi takaisin
+maantielle, näki hän sieltä tulevan miehen, jonka samassa tunsi
+Jaakko-sedäksi.
+
+--Oletko se sinä, vai onko se sinun haamusi? huusi ukko ja kohotti
+kätensä torjuen häntä vastaan.
+
+--Minä se olen ja minun haamuni myös!
+
+--No, tule sitten syliini, kadotettu poikani! Sainpahan sinut käsiini!
+Mutta mistä sinä tulet? Kuinka sinä olet täällä?
+
+--Kuinkas te olette täällä?
+
+--Minä tulin ratsain! Himoni selässä! Loppui viinat, täytyi lähteä
+uutta noutamaan. Kun minä kerran pääsen makuun enkä saa täyttä
+tarvettani, niin murran minä vaikka helvetin portit! Hei sitä kyytiä
+koskesta koskeen!--Tule tänne! Mennään minun vanhalle viftipaikalleni.
+
+Hän vei Anteron takaisin maantietä sillankorvaan, kääntyi siitä rantaan
+ja kulki ensin lepikossa poimuttelevaa rantapolkua, sitten ylös
+metsäistä rinnettä, joka oli suvannon toisella puolella vastapäätä
+kirkkoa ja pappilaa. Siinä oli sileää nurmikkoa lehdon aukeamassa, ja
+siihen istui ukko, veti pullon poveltaan, toisen taskustaan.
+
+--Hoida sinä tuota, minä hoidan tätä!
+
+Antero maistoi ja maistoi uudestaan, itsensä uhalla.
+
+--Ei ole kuin yksi jumala, viinan jumala, ja hänen profeettansa Valamon
+erakko. Se on sangen itserakkaasti sanottu, mutta kun minä olen häntä
+kaiken ikäni uskollisesti palvellut ja hänen oppiansa kaukaisiin maan
+ääriin levittänyt olen ja monta pakanaa käännyttänyt olen--miltä
+maistuu?
+
+--Mainiolta!
+
+--Kappas poikaa, semmoinen kulaus!
+
+Se kihahti melkein samassa Anterolle päähän.
+
+--Katsohan ihanaa maailmaa! virkkoi hän osoittaen kahdella sormella
+eteensä. Järvi, koski, kirkko, pappila! Mikä paratiisi! Maailma ei ole
+Jumalan luoma!
+
+--Kenenkäs se on?
+
+--Pirun!
+
+--Kuka sen sanoi?
+
+--Minä sen sanoin!
+
+--Vai sinä? He!--Ja miksi se on pirun luoma?
+
+--Siksi, että se on niin ihana! Jumala ei olisi osannut luoda maailmaa
+niin ihanaksi; piru auttoi häntä, Jumala teki piirustuksen, mutta piru
+veti väriä päälle!
+
+--Se on totta! Se on totta! ihastui ukko.--Sinä kehität minun
+teoriaani.
+
+--Hurraa kirkolle ja hurraa pappilalle! Nyt minä näen sen uudessa
+valossa! Eläköön isänmaa, eläköön kansa! hurraa! Hip! Hip!
+
+Antero oli hypännyt ylös, lyönyt ilmassa käsillään polviinsa ja
+pudottautunut rennosti istualleen.
+
+--Joko sinä päihdyt? Pianpa sinä!
+
+Mutta Antero huitoi ja haastoi, avopäin, harasilmin, tukka pystynä
+päässä.
+
+--Eikö täällä ole meidän hyvä olla? Elämämme on tanssia ruusuilla,
+käyskentelyä kukkasten keskessä--pirun paratiisissa! Mitä ne ruikuttaa
+ja voivottaa ja valittaa ja sadattelee, että maailma on murheen laakso?
+Eikö meillä ole kaikkea, mitä tarvitsemme? Eikö meillä polteta tervaa
+ja valmisteta makkaroita ja saippuaa ja pelata korttia? Eikö meillä ole
+vakituinen viinamme läpi vuoden--pappilan viina! Was willst du noch
+mehr?
+
+--Tuo on Snellmania! Sinä plagieeraat!
+
+--Hyvät herrat ja naiset! On voiteen haaskausta importeerata ideoita
+ulkomaalta--Hegelin filosofiaa--antaa saksalaisten syödä omat
+suuteensa, mitä te niitä meille tyrkytätte!
+
+--Nyt sinä taas plagieeraat--minua!
+
+--Pysykäämme omassa mitättömyydessämme ja lahjattomuudessamme!--Minulla
+oli suuri aate ja suuri tehtävä, mutta minä tapoin sen.
+
+--Niin minäkin!
+
+--Kuka sinä olet?--Minä väänsin siltä pään poikki, niskat nurin,
+niinkuin kukolta, koska se kirkui korvissani ja häiritsi rauhaani! Minä
+raastoin sen sydämestäni kuin kotka Prometeuksen sydäntä--! Minä en ole
+mitään, en omista mitään, enkä tahdokaan; minä vihaan, halveksin,
+kiroon kaikki, itseni, isänmaan, ystävyyden, rakkauden, Juma--!
+
+Hän oli nostanut puristetun kätensä ylös, mutta laski sen samassa ja
+purskahti hermostuneeseen nauruun, jota ei saanut hillityksi, ennenkuin
+se vääntyi ja vaihtui itkuun.
+
+Ukko oli kiinnittänyt laimeat silmänsä Anteroon, ne olivat selvinneet
+ja teroneet, hän oli käynyt totiseksi ja kysyi yht'äkkiä tiukasti:
+
+--Kuule, mies, mikä sinun oikein on?
+
+--Ei mikään, vastasi Antero vihaisesti hampaitaan kiristäen.
+
+--Mitä sinulle on tapahtunut?
+
+--Ei mitään.
+
+--Näin ei voi miestä muuttaa mikään muu kuin onneton rakkaus.--Ahaa,
+nyt minä tiedän!
+
+--Tiedät? Sinä et tiedä mitään, et rakkaudesta etkä mistään, rahjus!
+
+Ukko kimposi ylös kuin oikeneva jousi.
+
+--Ja mitä tiedät siitä sinä? Sanonko minä, mitä minä tiedän? Varo,
+ettet joudu sille jäljelle mille minä. Varo, ettei sinustakin tule
+juoppo, renttu, heittiö, hylky...! Varo lumoutumasta toisen omaan!
+
+He seisoivat siinä vastakkain, käsissään pullot. Toisen jälkihumala sai
+hänet, yht'äkkiä heltyen, vesissä silmin sopertamaan:--Mutta jos hoidat
+sitä hyvin, niin voi siitä tulla synkän elämäsi päivänsäde.
+
+Mutta toinen paiskasi pullon maahan, hyppäsi pitkän hypyn ja katosi
+törmän alle.
+
+Ukko jäi huutamaan:
+
+--Antti! Antti!--Hullu!--Nyt se menee koskeen!--Katsohan tuota, kun
+särki pullon...
+
+
+
+
+86.
+
+
+Antero on herännyt virren veisuuseen, joka jostain ei aivan kaukaa on
+soinut hänen korvaansa. Hän huomaa makaavansa pehmeällä sammalella
+kahden kiven välissä, mutta ei jaksa nostaa pakottavaa päätänsä
+nähdäkseen, missä on. Hän painaa silmänsä kiinni ja kuulee edelleenkin
+veisuuta, mutta yhä epäselvemmin. Kun hän taas herää, on veisuu
+lakannut, mutta nyt hän kuulee naisäänten puhelua. Ne puhuvat Ilpolan
+häistä ja seuroista ja Paavosta, kertovat hänen sanojaan ja muistelevat
+hänen puheitaan. Heidän äänensä on tyyni ja tyytyväinen. Antero ei
+jaksa seurata kaikkien sanojen sisältöä, mutta päättää niiden
+soinnusta, että nuo ihmiset ovat onnellisia ja tyytyväisiä, rauhansa
+löytäneitä.--»On ne meillä opettajat ja neuvojat. Ei sitä yksin selviä,
+vaikka koettaa sanaakin seurata.»--»Kyllä kai minusta nyt tuntuu siltä,
+kuin osaisi ja jaksaisi taas kuinka kauan tahansa.»--»Elähän vain
+herkeä huolettomuuteen.»--»Eihän toki.»--»Jo se oli paikallaan se
+Paavon sana--niin oli kuin olisi ihan minulle puhunut.»--Joku kolmas
+taas aloitti virren, ja sen loputtua he lähtivät.
+
+Anteron tuli halu lähteä heidän mukaansa, hän nousi, löysi reppunsa
+vähän matkan päästä ja astui polulle. Siellä ei näkynyt ketään. Oliko
+hän nähnyt unta? Hän ei saanut selville, minne ne olivat menneet. Eikö
+siinä ehkä ollutkaan ketään?
+
+Hän lähti kuitenkin seuraamaan jotain polkua.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Uupuneena, rääsyisenä, melkein menehtymäisillään saapuu Antero illalla
+vaaralle, jonka tuntee Rajavaaraksi vasta sitten, kun näkyy mylly ensin
+ja sitten se suuri kivi. Oli ollut kylmä, kolkko pohjoistuuli koko
+päivän.
+
+Ei näkynyt pihasalla ketään, ja tupakin oli tyhjä. Siellä tuoksahti
+häntä vastaan lämmin ilma ja vasta paistettujen leipien lemu. Oli
+suloista laskea kontti hartioiltaan ja riisua jalasta kastuneet kengät.
+
+Hän istui eikä ajatellut mitään.
+
+Hetken päästä tuli isäntä, mutta ei tuntenut häntä heti hämärässä.
+Mutta kun hän sitten tunsi hänet, näytti hän ilostuvan. Ei kuitenkaan
+kysynyt, mistä tuli ja minne oli matkalla. Mutta kun Antero kertoi,
+että hän taaskin oli kulkenut eksyksissä ja oikeastaan tullut tänne
+erehdyksestä, niin hän virkkoi:
+
+--Hyväpä tuo, kunhan vain tulitte.
+
+Antero vastasi:
+
+--Eihän sillä väliä, mitenkä perille tulee, kunhan vain tulee perille.
+
+--Sepä se. Pahempikin, jos eksyy eikä koskaan tule perille. Niitä on
+kahdenlaisia eksyjöitä tässä maailmassa ... semmoisia, jotka
+eksyksissäänkin jonnekin tulevat, ja toisia, jotka aina tulevat samaan
+paikkaan.
+
+Mitä tuo mies tarkoitti? Hän katsahti merkitsevästi Anteroon, ja Antero
+huomasi taas, niinkuin jo ennenkin, että tällä isännällä, samoinkuin
+useilla muillakin heränneillä, oli katseessa jotain aina tutkivaa ja
+aina läpinäkevää, mutta nyt myöskin jotain ymmärtävää ja
+anteeksiantavaa.
+
+--Saisiko olla yötä talossa? ja ehkä viipyäkin jonkun päivän?
+
+--Kun vielä kysyy...
+
+Isäntä oli melkein liikutettu: hän pyöräytti piipun luuta hampaissaan
+ja liikautti jalkateräänsä.
+
+--No, johan nyt toki saapi meillä olla, niin kauan kuin vain haluttaa.
+Vaan tuota--eikö vieras--totta kai matkamies--lähtekääpäs saunaan.
+
+Kylvettyään suloisen viihdyttävän kylvyn ja istuen taas lämpimässä
+puolihämärässä pirtissä, jossa paitahihasillaan olevat miehet
+liikuskelivat kuin haamut, oli Anterosta kuin olisi kulunut mittaamaton
+aika siitä, mitä viimeksi oli nähnyt, elänyt ja kokenut. Raukea rauha
+täytti hänen mielensä, hän ei tahtonut mitään ajatella, ei mitään
+muistaa. Miehet juttelivat, hänestä sen suurempaa väliä pitämättä,
+töistään ja toimistaan. Hallaa tuntuivat pelkäävän. Jos tänäkin vuonna,
+niinkuin edellisenä, tulisi koko maakunnan halla, niin miero olisi
+useammalla turvana. Mutta he puhuivat siitä niinkuin jostain
+luonnollisesta ja jokapäiväisestä asiasta ja siirtyivät pian muihin. He
+tuntuivat jo tietävän käräjistä, jotka uhkasivat heränneitä. Ei ollut
+sekään heistä mikään kumma asia. Kuulosti siltä, kuin ei heidän
+mielestään olisi voinutkaan muuten käydä. Mutta yhtä he ihmettelivät:
+rovastin pojan viimepyhäistä saarnaa. Se oli luvannut iloita ja
+huvitella, kunhan tuo vain tapahtuu oikeassa hengessä. »Opettanut
+tekemään syntiä ristillisessä hengessä»--oli Paavo sanonut kirkosta
+tultuaan.--»Yhtenä päivänä pistetään polkaksi kirkonmäellä, toisena
+kirkossa saarnataan. Mitähän sekin lienee.»--»Jotain häntä on.»--
+»Tuleekohan siitäkin pappi?»--»Isänsä apulainen.»--Mutta oli sillä
+ollut joitain muitakin puheita, joista eivät kuulijat olleet
+käsittäneet muuta kuin että sekin puhui »herätyksestä», Suomen kansan
+»oikeasta» herätyksestä. Että on herättävä kansaksi. Mutta siihen se
+oli sotkeutunut, eikä siitä sen parempaa selvää saatu. Mutta Helander
+oli sanonut, että se oli koettanut puhua samaa, mitä se Kuopion
+koulupappi kirjoittaa, joka kuuluu olevan jumalankieltäjä.
+
+Antero hymähti itsekseen ja hymähti itselleen. Jotain semmoistahan hän
+oli hänkin täällä tuonnottain touhunnut. Mutta hänestä näytti, että
+nämä täällä olivat sen unohtaneet.
+
+--Hohhoo--voi, voi!--huokasi vanha emäntä ulos mennessään ja lausui
+Anteron mielestä tuomionsa kaikesta tuosta--lausuiko ehkä hänestäkin?
+Mutta ei se tuntunut nyt häntä liikuttavan, vaikka olisi niin
+tehnytkin.
+
+Naisväki seurasi emäntää. Vähän päästä vetäytyivät miehetkin pois.
+
+--Jos vierasta raukaisee, niin olisi tila aitassa.
+
+Kun Antero isännän seuraamana meni ulos, tuulahti häntä vastaan
+yökylmä. Taivas oli kajakka, ja nurmi pihamaalla tuntui kankealta
+jalkaan. Isäntä koetteli sitä kädellään, mutta ei puhunut mitään. He
+seisoivat solalla, johon näkyi tyynet, pilvetöntä taivasta kuvastavat
+järvet. Ei lehtikään enää liikahtanut.
+
+--Ei taida nousta sumu tänäkään yönä.
+
+--Tuleekohan halla?
+
+--Jos ei nouse sumu, niin vaarassa saattaa olla alemmilla mailla.
+
+--Suojeleeko sumu hallalta? kysyi Antero.
+
+--Suojeleehan se, jos Jumala tahtoo.
+
+--Ei ole täällä ylhäällä kuitenkaan pelkoa?
+
+--Harvoinpa se tänne on tullut. Mutta eipä siltä, ettei ylettäisi
+tännekin.--Mitähän pappilassa taas poltetaan?
+
+Kokkomäeltä kirkon harjan takaa näkyi hulmuava tuli.
+
+--Nousee kohtisuorana ilmaan. Ei ole tuulesta tietoa.
+
+Isäntä meni, mutta Antero jäi vielä vähäksi aikaa tuijottamaan tulta
+kohti. Ne olivat Naimin kihlatulet, jotka siellä paloivat. Hän seisoi
+siinä ja katseli, kunnes liekki alenemistaan aleni ja painui vähitellen
+kirkon harjan taa. Hän kääntyi pois ja meni aittaan, jonka musta ovi
+ammotti häntä vastaan... Mutta ihana se oli sittenkin ollut,
+hänen unelmansa. Että hän todella oli saanut, vaikka vain
+mielikuvituksessaan, semmoisen elää... Naimi istuu yliopiston
+juhlasalin lehterillä ja katselee alas saliin. Hän näkee minut ja
+nyökäyttää päätään ja kuiskaa jotain vierustoverilleen. Kai hän sanoo,
+että tuo on veljeni ystävä, jolla ei ollut seppeleen sitojata, niin
+sidoin minä sen samalla kuin veljeni seppeleen.
+
+Kuinka ihanaa oli ollut se toivo, kuinka autuaallinen oli se aamu
+täällä vaaralla ja ne päivät pappilassa!
+
+Minne minä nyt ja mitä minä nyt? Ja mitä varten? Hän mietti sitä kauan
+vuoteellaan valvoen yössä niin hiljaisessa, ettei risahdustakaan
+kuulunut. Ei nyt linnut laulaneet, ei käki kukkunut. Hänen tyhjä
+mielensä alkoi hiljalleen täyttyä. Ilman häntä en minä mitään voi, en
+mitään jaksa. Mutta hänen kanssaan. Eikö hän ole minun? Hänen
+aateolentonsa on minun. Niitä on paljon, jotka eivät ole omistaneet ja
+ovat kuitenkin omistaneet! Elää hänessä. Kohota hänen kanssaan
+ylhäisimpiin taivaisiin. Jos on taivas--ja se _on_!
+
+Virsiruno alkoi kehittyä, asettua epämääräisiksi sanoiksi. Hän hyräili
+sitä ajatuksissaan...
+
+Hän häilyi kuin valoisan pilven päällä--alhaalla maassa oli pimeä--
+yläpuolella usvia, auringon alla, kirkkaan ja viileän, joka lämmitti
+kuin kevätaurinko hangelle heittäytynyttä.
+
+Kun hän aamulla heräsi, ympäröi häntä vielä kuin sama kirkkaus. Aurinko
+paistoi höyryäville katoille, ja varjopaikat olivat vielä valkeina
+kuurasta. Koko alempi maisema mäen alla oli sumussa. Sama näky kuin
+silloin--se oli suurenmoisen ihana!
+
+Isäntä tuli jo pelloiltaan, katkennut olki kädessä.
+
+--Onko halla käynyt?
+
+--Kävi. Ylhäältä tuli tällä kertaa kylmä ja ylhäältä otti, alemma
+jätti. Menn'yönä oli taivaallinen halla, niinkuin sanotaan.
+
+--Entäs sitten?
+
+--Täytyy lähteä oravalta velkaa ottamaan.
+
+Anteron rinta vähän vavahti. Halla? Oli yhtenä ainoana yönä vienyt
+kaiken elämisen, kaikki vuoden vaivannäöt. Eikä isännän kasvoissa
+näkynyt vähintäkään tyytymättömyyden, moitteen tai napinan ilmausta.
+Hän ei raivonnut, sadatellut, ei kohottanut kättään kiroten taivasta
+kohti.
+
+Ja Antero häpesi itseään.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kun hän muutaman päivän perästä lähti talosta ja oli noussut veräjäpuun
+ylitse, virkkoi vanha emäntä isännän kanssa hänen jälkeensä katsellen:
+
+--Se oli nyt kuin toinen mies. Ei puhunut mitään niistä tuonnoisista
+tuumistaan.
+
+--Olisiko saanut jostain piston tuntoonsa.
+
+
+
+
+
+
+TAKATALVI
+
+
+
+
+1.
+
+
+Kontolan pappila oli asettunut talviteloilleen. Väli-ikkunat oli pantu
+paikoilleen, valkeat matot vaihdettu karvamattoihin, huonekalujen
+päältä oli riisuttu niiden valkeat peitteet, ja salin kynttiläkruunu
+oli vapautettu kesäisestä harsostaan. Ulkona oli milloin harmaata ja
+ruskeaa, märkää ja sateista, milloin kirkasta ja kolisevan kylmää.
+Viljat oli aikoja sitten korjattu--ne, joita halla ei ollut korjannut--
+puutarhamaa oli kynnetty auki, portit kannettu pois ja pistetty
+rakennuksen alle.
+
+Ei ollut viimeinen kesä ollut yhtä onnistunut kuin edelliset. Sen
+lehdille ei ollut kirjoitettu yksinomaan iloisia muistoja, niinkuin
+niin usein ennen. Ruustinna suri Robertia ja oli huolissaan
+Lauristakin, josta hän ei ollut päässyt selvyyteen Heddan asiassa,
+mutta aavisti kuitenkin, ettei kaikki ollut lopussa, vaikka oli siltä
+näyttänyt.
+
+Rovastia vaivasi ja painoi hänen suhteensa Helanderiin. Välit olivat
+kiristyneet niin, että he tapasivat toisensa vain virkatoimissa. Ja kun
+tuomiokapituli oli määrännyt hänet antamaan lausuntoa Handolinin
+ilmiannon johdosta, oli hänen täytynyt se antaa, sekä yleensä
+herännäisyyden leviämisestä että erittäinkin Helanderin vaikutuksesta
+ja esiintymisestä, eikä ollut tässä voinut salata totuutta ja olla
+mainitsematta siitä tavallaan kiihoittavasta ja hajoittavasta
+vaikutuksesta, joka hänen saarnoillaan oli ollut seurakuntaan. Eikä hän
+tiennyt, kuinka olisi kirjoittanut sen toisinkaan, kuin oli
+kirjoittanut, sillä totuushan oli sanottava. Olisi sen voinut ja olisi
+se ehkä pitänyt sanoa paljoa ankarammin, mutta tietysti ne tulisivat
+syyttämään häntä ja sanomaan, että hän kyllä olisi voinut estää juttua
+syntymästä, jos olisi tahtonut. Mutta vastatkoot teoistansa.
+
+Ja oli rovastilla harmin paikka sekin, kun oli halla viime syksynä
+pannut hänen rukiinsa. Syy oli tietysti se, että suurin osa suota oli
+viljelemätön ja ojittamaton ja huokui kylmyyttä hänen saroilleen. Yksin
+hän ei jaksa sitä koskaan kuivata, talonpojista ei ollut mitään apua,
+ja nyt oli hallituskin evännyt hänen anomansa viljelyslainan huolimatta
+siitä, että lanko oli tehnyt parastansa asian puolesta. Tulee vielä
+käymään niin, että hänenkin kaivamansa ojat vyöryvät umpeen ja koko
+hänen hyvä aatteensa jää toteuttamatta... Usein tahtoivat tulla mieleen
+nämä alakuloiset mietteet synkkinä syysiltoina. Ei ollut ketään, kenen
+kanssa niistä puhua. Täytyi turvautua viuluun, mutta eihän sitäkään
+voinut itsekseen soittaa, kun eivät tytöt halunneet säestää. Mikä
+lienee heilläkin ollut, eivät olleet oikein entisensä laiset.
+
+Ei ollut kulunut kesä jättänyt tytöillekään mieluista muisteltavaa.
+Hannan mieli ei ollut, niinkuin ruustinna oli toivonut, vieraiden
+tulosta virkistynyt. Hän oli jo heti alussa vetäytynyt pois muiden
+seurasta ja eli omaa elämätään. Hänen ainoa ystävänsä oli Helanderin
+Maria. Sen kanssa hän istui sunnuntaisin heränneiden penkissä. Rovasti
+häntä siitä kerran moitti, pyysi häntä menemään muiden kanssa herrain
+penkkiin, ainakin silloin, kun äiti on kirkossa. Sen jälkeen jäi Hanna
+aina kotiin, kun muut menivät kirkkoon. Eikä hän enää antautunut
+mihinkään puheisiin niistä asioista. Ruustinna oli varma siitä, että
+hän ennen pitkää tulisi pukemaan päälleen heränneitten puvun.
+
+Kaarina näytti siltä kuin hän aina olisi jotain kaivannut, ehkä
+surrutkin. Hänen innostuksensa kouluun oli yht'äkkiä sammunut. Kun tuli
+kerran siitä puhe, sanoi hän hiukan kärtyisesti:--»Enhän minä sitä
+yksin mitenkä voi, kun ei siitä kuitenkaan kukaan muukaan välitä.»--
+»Kun saisit sen vain alkuun--jos kirjoittaisit sille maisteri
+Hagmanille ja kysyisit häneltä neuvoa?»--»Eiköhän hänellä ole muuta
+parempaakin tehtävää.»--»Olipa se omituista, että hän ei tullutkaan
+takaisin, vaikka lupasi.»--Kaarina puri poikki rihman ompeluksestaan
+eikä nostanut päätään.--»Tule, Naimi, niin koetetaan, sopiiko tämä nyt»
+sanoi hän.
+
+Se oli Naimin hääompeluksia, ja siinä työssä kuluivat tyttöjen päivät.
+Se oli nyt se puuha, joka antoi pappilan naisväen elämälle hiukan
+ulkonaista sisältöä ja sai ruustinnankin vähäksi aikaa unohtamaan muut
+huolet. Kudottiin kankaita, neulottiin ja ommeltiin ja odotettiin
+postia.
+
+Posti viipyi syksyllä useampia päiviä määräpäivän yli. Se voi tulla
+joko yöllä taikka päivällä. Ruustinnalla ei ollut mitään rauhaa. Hän
+teki tuon tuostakin asiaa aittoihin ja väentupaan pihan yli,
+kuulostaakseen rattaiden jyrinää sillalta. Sillä välin hän vähän väliä
+meni rovastin kamarin ikkunaan, josta lehtien karistua puista oli yhtä
+vapaa näköala sillalle kuin kesällä verannalta. Naimi oli yhtä levoton
+kuin äiti, mutta ei koettanutkaan sitä salata. Yht'äkkiä hän hyppää
+kankaansa takaa ja huudahtaa: »Nyt minä kuulen korvissani, että kello
+soi kahden virstan päässä!»--heittää vähän vaatetta ylleen ja menee
+sillalle, josta näkee suoraa tietä yli suuren suon toiselle mäelle,
+minkä taakse on nähnyt sulhasensa katoavan, hänen tästä sille liinaa
+vilkuttaessa. Kun hän palaa kotiin kävelyltään, näkee hän aina äitinsä
+seisovan ikkunassa valkoisine myssyineen.
+
+Robertilta oli tullut vain yksi kirje sen jälkeen, kun hän lähti. Se
+oli Venäjän rajalta Kuusamosta, jossa hän oli astunut poron pulkkaan
+lähteäksensä taipaleelle Venäjän Lappia kohti. Hän ei voisi antaa
+itsestään tietoja ennen kuin mahdollisesti jouluksi. Mutta siitä
+huolimatta odotti ruustinna joka postissa kirjettä ja oli aivan varma
+siitä, että joku onnettomuus oli tapahtunut, kun ei kirjettä tullut. Ja
+tuon tuostakin hän huokasi:
+
+--Kuka olisi voinut uskoa tätä Robertista, että vaihdapas stipendi
+ulkomaanmatkaa varten Lapinretkeen. Laurista, siitä ajattelemattomasta
+yltiöpäästä, sitä nyt vielä olisi voinut ajatella, mutta että Robert--
+enkä minä suinkaan ole yksin sitä kummastelemassa, kyllä monet muutkin
+pitävät sitä yhtä mielettömänä kuin minäkin, Helsingissäkin.
+
+--Jos nyt täti ja setä pitävätkin, niin ei se vielä mitään merkitse--
+setä ja ne semmoiset.
+
+--Kaarina, kuinka voit sinä noin puhua!
+
+--Laurihan päinvastoin juuri kirjoittaa, että Robertin tekoa kaikkialla
+ihaillaan--ja juuri sentähden, että se on hänen tekonsa, joka olisi
+niin monella muullakin alalla voinut menestyä.
+
+--Kuka ihailee?
+
+--Kaikki Laurin toverit.
+
+--Laurin toverit ... matki ruustinna.
+
+--Mamma ei tykkää Laurin tovereista, kun yhtenä iltana söivät suuhunsa
+kaikki mamman Laurille laittamat eväät.
+
+--Niin, niin naurakaa te vaan.
+
+--Posti tuli! huudettiin ja laukku kannettiin sisään.
+
+Naimi riennätti laukun rovastin kamariin, ja ruustinna meni jälestä.
+Hanna ja Kaarina jäivät istumaan ompelupöydän ääreen. He eivät
+odottaneet kirjeitä keneltäkään.
+
+--Ei tullut nytkään mitään Robertilta, huokasi ruustinna takaisin
+tullen, mutta tässä on sinulle, Kaarina, Laurilta.
+
+Kädet helmassa jäi ruustinna avutonna istumaan.
+
+--Saihan mammakin, keneltä se on?
+
+--Tädiltä se vain on.
+
+--Miksei mamma lue?
+
+--Ehdinhän minä sen vielä--mitä Lauri kirjoittaa?
+
+Kaarina luki:
+
+--»Sano mammalle, että niinkuin hänelle jo kirjoitin, niin hänen ihanat
+eväänsä jo ensi iltana pantiin parempiin suihin. Mamma saa olla ylpeä
+siitä--»
+
+--Jaa, jaa--
+
+--»--ylpeä siitä, että hänen ruoka-arkkunsa ääressä hänen rakas
+poikansa sai solmita tuttavuuksia elämänsä iäksi ja että sinä iltana
+tehtiin suuria päätöksiä isänmaan ja Suomen kansan hyväksi. Saatte
+vielä kuulla asioita, jotka tulevat teitä innostuttamaan yhtä paljon
+kuin mekin olemme niistä innostuneet. Me aiomme myöskin toimia jotain,
+vaikkemme vielä ole aivan selvillä siitä, mitä ja kuinka. Mutta kaikki
+me olemme yhtä varmat siitä, mistä isänmaan onni on etsittävä ja kuka
+sen on pelastava ja mistä sen pelastus on tuleva. Ja eikö ole ihme,
+että sama innostus, sama aate on meitä toisistamme tietämättä eri
+tahoilla samalla tavalla innostuttanut. Snellman on sankarimme, Saima
+on lippumme, tulisoihtumme, joka edellämme kulkee luvattuun maahan,
+minkä olemme pian omin silminemme näkevät. Muut ovat vain lukeneet,
+mitä hän on _kirjoittanut_, mutta me olemme hänet _nähneet_ ja
+_kuulleet_ hänen aatteensa hänen omasta suustansa.»
+
+--Onpa se nyt koko onni, josta kannattaa kehua, sanoi ruustinna.
+
+Kaarina lakkasi hetkeksi, mutta jatkoi sitten:
+
+--»Antero oli myöskin siellä muutamien vanhempien toveriensa kanssa.
+Hän ehkä muuttaa minun luokseni asumaan, kun minulla on suuri huone--»
+
+--Se nyt olisi hyvä, sanoi ruustinna.
+
+--»Muuten ei Antero enää ole aivan sama mies kuin viime kesänä meillä.
+Hänessä on tapahtunut silmiinpistävä muutos. Hän on ikäänkuin
+alakuloisempi ja totisempi ja näyttää oikeastaan sangen vähän
+välittävän muusta kuin luvuistaan. Hän on ruvennut tutkimaan varsinkin
+filosofiaa, ja niin aion minäkin. Meidän täytyy tuntea Hegelimme. En
+tiedä muuten vielä, minkä aineen valitsen pääaineekseni, mutta siitä
+minä nyt kuitenkin olen selvillä, että minusta ei ole papiksi.»
+
+--Sen minä sanoin hänelle jo kesällä sen epäonnistuneen saarnan
+jälkeen, sanoi Hanna.
+
+--Miksei Laurista voisi tulla pappi yhtä hyvin kuin kenestä hyvänsä?
+sanoi ruustinna.
+
+Rovasti tuli sisään, kädessä virallisen näköinen kirjeenkuori.
+
+--Mikä se on? kysyi ruustinna.
+
+--Siinä se nyt on tuomiokapitulin määräys.
+
+--Tuleeko siitä sittenkin juttu?
+
+--Siltä näyttää. Mutta emme huoli siitä puhua.
+
+Hanna oli nostanut päänsä ompeluksesta ja luonut pitkän katseen
+isäänsä.
+
+--Mitäs täti kirjoittaa? kysyi Kaarina.
+
+--Ah niin,--ruustinna oli unohtanut syliinsä sisarensa kirjeen.
+
+Professorska kirjoitti tarkemmin heidän paluumatkastaan Helsinkiin.
+Kuopiossa he olivat olleet kutsutut kuvernöörin luo--pidot olivat
+nähtävästi olleet juuri heitä varten--ja siellä oli ollut koolla koko
+kaupungin noblessi, paitsi Snellman. Sitä oli selitetty monella
+tavalla, mutta se oli hyvin ansaittu mielenosoitus sen jälkeen, mitä
+Saima on katsonut sopivaksi kirjoittaa eräässä artikkelissa »Man af
+heder». »Hän riistää kunnian ja maineen niiltä, jotka tunnollisesti
+täyttävät Hänen Majesteettinsa korkeita käskyjä. Teillä kun on Saima,
+niin olette luultavasti lukeneet tuon pamfletin. Se on kuulumatonta.
+Kuvernööri on kuitenkin mies, joka asettuu yläpuolelle semmoista,
+mikäli se _häntä_ koskee. Ei sanallakaan hän ilmaissut mitään
+loukkautumista. Meillä oli asiasta kuitenkin semmoinen ikävyys, että
+Thure ja Lauri eivät tulleet kutsuihin, vaan olivat menneet siksi
+illaksi Snellmanin luo. Kuvernööri ei antanut mitään huomata, mutta
+kuvernöörskä ei voinut olla siihen viittaamatta. Se olikin mitä
+suurinta epäkohteliaisuutta ja tahdittomuutta. Apropos Thure, niin
+tiedätkö, että hän meidän paheksumisestamme huolimatta ei ole ruvennut
+juristiksi, vaan kirjoittautunut historiallis-kielitieteelliseen
+tiedekuntaan voidakseen muka paremmin antautua »ihanteiden»
+palvelukseen ja päästäkseen menemästä Pietariin, jossa hänellä olisi
+ollut varma tulevaisuus. Anette tukee häntä tässä päätöksessä, ja
+yhdessä ne nyt ovat ruvenneet lukemaan suomea. Ne ovat nyt kaikki
+nuoret kuin missä kuumeessa sen suomenkielensä kanssa.»
+
+»Tämä nyt ei kuitenkaan olisi mitään, mutta se, mikä kaikkia yliopiston
+opettajia mitä suurimmassa määrin huolettaa, on, että
+ylioppilasnuorisossa on yhä selvemmin alkanut ilmetä henki, josta, jos
+se pääsee kehittymään ja ajattelemattomiin tekoihin puhkeamaan, voi
+olla mitä arveluttavimpia seurauksia ei ainoastaan yliopistolle, vaan
+myöskin koko maalle. Ei ole epäilystäkään siitä, että mitä
+oppositsionia ilmaantuukaan, se asetetaan yhteyteen Saiman kiihoituksen
+kanssa, eikä suinkaan syyttä. Se on sitä enemmän anteeksiantamatonta,
+kun relatsionit tätä nykyä ovat niin hyvät, kuin ne suinkin voivat
+olla, ja ruhtinas on maallemme erittäin suosiollinen.»
+
+Kaarina, joka oli jatkanut Laurin kirjeen lukemista, huudahti
+yht'äkkiä:
+
+--Se ei voi olla mahdollista!--»Täällä huhutaan, että Saimaa olisi
+uhattu tai että Snellman ystäviensä kautta olisi saanut ylhäiseltä
+taholta neuvon, että ellei hän vedä kynsiänsä sisään, sekä kynnet että
+kädetkin voivat olla vaarassa. Me emme täällä kuitenkaan vielä ota sitä
+uskoaksemme. Mutta jos se toteutuisi, niin kyllä ainakin minä--ja samaa
+mieltä ovat muutkin--aavistan, miltä taholta se tulee. No, ei siitä sen
+enempää, etkä saa kertoa kenellekään asiasta. Sen kuitenkin tietäkööt,
+että Snellmanilla on nuorison kaikki sympatiat puolellaan ja että mitä
+nuoriso tahtoo, sitä tahtoo Jumalakin.»
+
+--So, so, madalla ääntäsi, poikani, sanoi rovasti, mutta lisäsi sitten
+hetken aikaa keinutuolissa heiluttuaan:
+
+--Olisipa se suuri vahinko, jos niin kävisi, ettei Saima enää saisi
+ilmestyä.
+
+Mutta ruustinna huokasi sukankutimeensa tarttuen:
+
+--Missähän Robert-parkakin lienee?
+
+--Ehkä ajaa karettelee Lapin tuntureita revontulten leimutessa.
+
+--Taikka lepää sairaana hatarassa lapinkodassa.--Eikö Lauri enää muuta
+kirjoita?
+
+--Ei muuta kuin terveisiä paljon kaikille Laurilta itseltään ja
+Anterolta.
+
+Oli siinä kuitenkin sivun laidassa omakätinen tervehdys Anterolta, jota
+Kaarina ei lukenut: »Ettehän vain jätä kouluaatettanne, vaikka minä
+olin niin epäkohtelias, etten tullut takaisin, niinkuin lupasin. Mutta
+osaattehan te saada sen kuntoon yhtä hyvin ilman minuakin.
+Tarvitseekohan siellä aluksi opettaa muuta kuin sisälukua ja
+kirjoitusta.»
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kului taas pitkät päivät ja viikot, ja postin odotus jatkui. Oli tullut
+talvi, ja nyt saapui posti aikanaan.
+
+Tuli taas kirje Laurilta, joka yhteisesti luettiin.
+
+Hän kirjoitti, että heidän seuransa oli nyt muodostunut, vaikkei aivan
+niin suureksi ja laajaksi kuin olivat sitä ensin ajatelleet. »Olimme
+ensin koettaneet herättää kansallista innostusta osakunnassa kaikkien
+toverien piirissä, mutta siellä on niin paljon sellaista vetelää ja
+välinpitämätöntä väkeä, ettei heistä ole ollut muuta kuin kiusaa. Ei
+heillä ole muuta innostuksen aihetta joutohetkinään kuin kortit ja
+totilasit. Kun kurkiparvi pyrkii korkeuteen, niin ei se ota variksia
+mukaansa. On hauskempaa ja hyödyllisempää pohtia asioita ja niistä
+innostua ensin ahtaammassa piirissä. Meidän salimme on nyt se paikka,
+johon kerta viikossa yhdymme aatteita vaihtamaan ja mielipiteitä
+selvittelemään. Viime kokouksessa venttileerasimme teesiä: »Onko
+mahdollista, että Suomi koskaan voi tulla suomalaiseksi?» Kaikki olivat
+sitä mieltä, että voi, mutta siitä, kuinka ja milloin, syntyi eri
+mieliä. Toiset olivat sitä mieltä, että kansamme suomalaistuminen on
+mahdollinen jo sen ollessa riippuvainen muista valtioista, jota vastoin
+toiset katsoivat itsenäisyyttä suomalaistumisen välttämättömäksi
+ehdoksi.--Eräässä kokouksessa teki Thure esityksen, joka heti saavutti
+kaikkien yksimielisen kannatuksen. Jos siitä tulee tosi, ja miksei
+tulisi, niin voitte te tytötkin olla meille ylioppilaille avullisina
+asian edistämisessä. Thure ehdotti, että rupeaisimme julkaisemaan
+»lukemisia kansan hyödyksi», joissa kansantajuisessa muodossa
+esitettäisiin kaikenlaisia hyviä asioita ja tietoja. Thure meni vielä
+edemmä ja olisi tahtonut, että heti ruvettaisiin kääntämään
+maailmankirjallisuuden mestariteoksia suomenkielelle. Hän sanoi, että
+vain kaikkein paras on tarpeeksi hyvää kansalle. »Jos minä osaisin
+suomea, niin minä heti paikalla suomentaisin Wilhelm Teliin», sanoi
+hän. Me muut olimme sitä mieltä, ettei tämmöisiin yrityksiin voitaisi
+vielä ryhtyä, mutta hän sanoi, että hän ryhtyy, kunhan oppii kielen, ja
+hän oppii. Hän luulee, ja voi hän olla oikeassakin, että semmoiset
+suurten nerojen teokset herättäisivät äärettömästi kansan lukuhalua, ja
+voipi niin ollakin. Hän oli siitä vähän vain kiusataksensa puhunut
+isälleen, ja se oli aivan kauhistunut ja huutanut, että sehän on
+hurjuutta, hurjuutta!»
+
+»Antero on yhä enemmän uppoutunut filosofiaansa, mutta minä luulen,
+että hän samalla kaikessa hiljaisuudessa palvelee myöskin runottaria.
+Minä näin hänen pöytälaatikossaan vihon, jossa oli suunnitelmia useihin
+runoihin. Kuulkaa, onhan teillä siellä se hänen kesällinen runonsa, se
+olisi sopiva lukea jossain meidän iltamassa, mutta hän ei löydä sitä
+papereistaan. Jos se on teillä tallella, niin lähettäkää siitä kopio.
+Siihen voisi vaikka sepittää sävelen ja laulaa sitä.»
+
+--Sinähän otit sen minulta, Kaarina, kai se on sinulla? kysyi Naimi.
+
+--Kyllä kai.
+
+»Risto Tolonen on jättänyt historialliset tutkimuksensa ja ruvennut
+lukemaan juridiikkaa. Hän on kyllä meidän miehiämme, mutta emme hänestä
+oikein pidä, sillä paitsi hänen pientä narrimaisuuttaan on hänessä
+jotakin kylmää, terävää ja itsekästä, eikä hän koskaan innostu, mutta
+rautaa ja lujuutta siinä pojassa on. Hän vastasi purevasti eräälle
+aatelisherralle, joka kysyi, miksei hän ole vaihtanut rumaa nimeään
+kauniimpaan: »Minun nimeni on yhtä vanhaa aatelia kuin herrankin».--
+»Aatelia?»--»Niin, Suomen kansan vanhinta aatelia, ei sitä saksalaista
+»von»-aatelia, joka on saanut aateluutensa palkkioksi veritöistään
+vierailla mailla, vaan sitä ikivanhaa suomalaista »-nen»-aatelia, joka
+on rauhallisella työllä perannut Suomen siksi, mikä se on.»--»Mutta se
+kuuluu niin rumalta.»--»Se on ainakin yhtä kaunis kuin Sianpää tai
+Härkäpää. Tolosilta kyllä puuttuu vielä heidän kilpensä ritarihuoneen
+seinällä, mutta malttakaa, kyllä se kerran vielä sinnekin ripustetaan,
+ja kerran on tämä Risto Tolonen vielä istuva senaatissa, jonne hän on
+kohoava kansan hartioilla».
+
+--Kyllä kai, ne on niitä hullutuksiaan ne ... naurahti rovasti.
+
+--Ei siis nytkään tullut kirjettä Robertilta, huokasi ruustinna.
+
+       *       *       *       *       *
+
+On satanut pysyvän lumen, ja posti alkaa saapua ennenkuin sitä arvataan
+odottaakaan. Ruustinna on eräänä päivänä Kaarinan kanssa vanhassa
+tuvassa vehnäsiä leipomassa. Valkoinen niskaan solmittu liina päässä ja
+valkoinen esiliina edessä puuhaa hän pöydän ja uunin väliä. Rovasti
+tulee sisään, lähestyy ruustinnaa, joka on työntämässä peltejä uuniin.
+Kaarina odottaa hänen takanaan leipälapio kädessä. Samalla kun rovasti
+taputtelee ruustinnaa hartioille, laskee hän salaa kirjeen lapiolle.
+Ruustinna tarttuu lapioon ja aikoo työntää sen uuniin, kun huomaa
+kirjeen.
+
+--Elähän sentään pane Robertin kirjettä paistumaan.
+
+Ruustinna lyykähtää penkille, ja käsi vapisee niin, ettei tahdo saada
+kuorta rikki.
+
+Kirje on päivätty Inarissa, se ei ole viipynyt matkalla kuin kuukauden,
+se on tullut poromiesten mukana Ouluun. Robert ei puhu mitään
+itsestään, sanoo vain, että hän on ollut oloihin nähden hyvissä
+voimissa. Sitä enemmän puhuu hän matkoistaan, kertoo seikkailuistaan,
+mutta ennen kaikkea työnsä tuloksista. Hän kulkee kuin löytöretkellä
+vieraissa maissa, missä joka askeleella jotain uutta ja ihmeellistä
+häntä odottaa. Joka päivä kohoo hän yhä ylemmä, joka hetki avartuvat
+hänen näköalansa. Hän on tullut siihen huomioon, että kielen tutkimus
+ei ole ainoastaan kielen tutkimusta, mutta myöskin historian. Se on
+hänelle vielä hyvin hämärää, mutta hän aavistaa kuitenkin jo, että
+suomalaiset heimot ovat kieliinsä ja murteisiinsa painaneet jälkiä
+kulttuurinsa kulusta... Ja monta muutakin uutta aatetta hän on saanut
+ja tahtoo niitä tutkimuksillansa valaista. Ja hän on niin innostunut,
+että ruustinnakin lämpenee etupäässä siksi, että tästä mielialasta
+päättäen Robert on terve, sillä jos ei olisi, ei hän voisi noin
+innostua.--»Kyllähän te vastustitte, kun minä lähdin, ja kyllä minä sen
+ymmärrän, mutta elkää, rakkaat, kaihit vanhemmat, enää olko
+pahoillanne. Tieto siitä, että seuraatte minua ja minun työtäni
+myötätuntoisuudella, antaisi minulle uutta intoa ja uutta voimaa--ja
+ennen kaikkea, huomaa se, rakas mamma, pitäisi minua terveenä ja
+vastustuskykyisenä kaikissa uhkaavissa vaaroissa.»
+
+--Enhän minä--, mutta kyyneleet estävät häntä sen enempää sanomasta.
+
+Oli tullut usein kirjeitä Helsingistä, Laurilta tytöille,
+professorskalta ruustinnalle.
+
+Lauri kirjoitti:
+
+»Nyt se on tapahtunut, Saima on lakkautettu. Tekoa niin katalaa ei
+historia tunne. Suu on tukittu siltä ainoalta, joka uskalsi ja voi
+julistaa totuuden niille, joiden tarvitsi sitä kuulla. Tämän mustan
+teon tekee vielä mustemmaksi se, että se, vaikka sitä kyllä
+väitetäänkin vääräksi, aivan varmaan on kotimaisten miesten työtä tai
+ainakin heidän alkuunpanoaan. Saimme juuri kuulla sen ollessamme koolla
+tavallisessa viikkokokouksessamme meidän luonamme. Emme vielä tiedä,
+mitä sen johdosta tulemme tekemään, mutta perästä kuuluu, sanoi
+torventekijä. Vaikkei siitä vielä olekaan varmuutta, niin en minä
+omasta puolestani ollenkaan enää epäile, että herra Hartmannilla on
+riepunsa tässä pyykissä. Minusta näyttää, että Thurekin sitä luulee,
+vaikken tietysti ole tahtonut sitä häneltä kysyä. Hänen päässään ne
+kaikki muutkin vehkeet punotaan. Hänen vaikutustaan se on, että kaikki
+etevät kyvyt syrjäytetään yliopistosta. Hän pyrkii itsevaltiaaksi
+konsistoriossa. Kaikin tavoin koettaa hän rajoittaa ylioppilaiden
+oikeuksia. Nyt ei saisi enää pitää serenadejakaan. Kun me osakunnassa
+tahdoimme ottaa esille suomenkielen asian, niin kielsi hän inspehtorin
+vallalla siitä keskustelun. Se oli muka politiikkaa, ja ylioppilaiden
+ei ole lupa--eikä tarviskaan--sekaantua politiikkaan. Minä ja kaikki
+meikäläiset tahdoimme panna vastalauseen pöytäkirjaan, mutta sitä ei
+sallittu. Minua hävettää, että olen hänen sukulaisensa, mutta minä olen
+ylpeä siitä, että hän näyttää sietävän minua yhtä vähän kuin minä
+häntä. Tavalla tai toisella aiomme osoittaa, että häntä halveksimme,
+tätä kätyriä ja häntyriä. Ei, se on niin hävytöntä, että kun
+ajattelenkin sitä--Saima lakkautettu!--niin käteni vapisee vihasta.
+Mutta oli miten oli. »Det går ett rop från norr tili söder, att världen
+hör de fria tili.» [Käy huuto pohjolasta etelään, että maa on
+vapaiden.]--Teidän ei tarvitse näyttää tätä kirjettä papalle--»
+
+--Ai...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Professorska kirjoitti, että ylioppilaspiireissä oli alkanut ilmaantua
+yhä suurempaa levottomutta. Haettiin milloin mistäkin aihetta päästä
+esimiehien kimppuun. Lauri oli osakunnan kokouksessa esiintynyt sangen
+sopimattomasti Hartmania vastaan. Se on se radikaalinen Snellmanin
+lietsoma henki, joka nyt leviää kaikkialle riehumaan. Hän ei ole
+mistään varoituksista ja pyynnöistä, ei edes parhaimpien
+ystäväinsäkään, mitään välittänyt. »Minä luulen, että on onni maalle,
+että hänen nyt täytyy vaieta, vaikken tietystikään voi olla
+valittamatta, että sen täytyi näin tapahtua. Mutta onhan hänen oma
+syynsä, että tähän keinoon on pitänyt ryhtyä. Yhden miehen
+itsepäisyyden, maltittomuuden ja suuruudenhulluuden vuoksi ei saa koko
+maata saattaa vaaraan. Ei mitään pelätä Pietarissa niin kuin
+auktoriteettien halventamista ja loukkaamista. Hänen majesteettinsa
+näkee jokaisessa moitteessa viranomaisia kohtaan moitteen omaa korkeaa
+persoonaansa kohtaan. Eikä Pietariin kuulu muu kuin moite ja
+tyytymättömyys. Pieninkin aivastus Helsingissä on kanuunanlaukaus
+Pietarissa. Niin kauan kuin olemme rauhalliset, saamme olla rauhassa ja
+lakiemme ja traditsioniemme suojassa kehittyä, mutta kaikki uusi,
+kaikki ryntäileminen on meille mitä turmiollisinta. Tätä eivät nuoret
+yltiöpäät joko käsitä tai tahdo käsittää, ja valitettavasti on yhtä
+lyhytnäköisiä ja yhtä epäpoliitillisia vanhempiakin miehiä liittynyt
+oppositsioniin, jolla muuten ei ole mitään varmaa vaatimusta, mutta
+vain kirjoittaa ja puhuu. Toivokaamme, että tämä kiihko pysyy sanoissa
+ja seinäin sisäisissä väittelyissä. Ei kuitenkaan ole täysiä takeita
+siitä, että näin tulee tapahtumaan. Mutta jos täällä tätä nykyä
+ryhdytään epäjärjestyksiin kuinka pieniin tahansa, niin olemme myydyt.
+Suokaa, hyvät ystävät, anteeksi, mutta minun täytyy pyytää teiltä
+jotain, jota en tekisi, ellei Hartman olisi minua siihen kehoittanut.
+Kirjoittakaa, sekä sinä että Olai, Laurille ja varoittakaa häntä. Hän
+on, minun täytyy sanoa se suoraan, pahimpia yltiöpäitä. On saatu
+selville, että hänen ja hänen asuntotoverinsa Hagmanin luona on kaiken
+levottomuuden pesäpaikka. Thure kuuluu hänkin heihin. Heitä olisi
+välttämättä kehoitettava pysymään rauhallisina. Hyvä olisi, jos
+tytötkin kirjoittaisivat heille, sillä nuoret kuulevat aina mieluummin
+toisiansa kuin meitä vanhoja.»
+
+--En ainakaan minä mitään kirjoita, sanoi Naimi.
+
+--En minäkään, säesti Kaarina.
+
+--Pojat kyllä itse parhaiten tietävät, mitä tekevät.
+
+--Se vielä puuttuisi, että me ... ei ikänä!
+
+--»P. S.--Hartman pyytää minua vielä sanomaan, että tulossa oleva
+oikeusjuttu oli oikealla ajalla aloitettu. Korkeimmassa paikassa ei
+katsota suosiollisin silmin uusia suuntia kirkonkaan alalla, ja on
+kuulunut, että tässäkin liikkeessä jo on alettu vainuta jotain
+valtiollista. Pidetäänhän salaisia kokouksia metsissä ja taivasalla.
+Jos semmoinen puhe kuin Helanderin viime juhannuksena, jossa yliopistoa
+syytetään turmeluksen pesäksi ja piispoja jumalankieltäjiksi, tulisi
+tunnetuksi ennenkuin sen johdosta on ryhdytty tarpeellisiin toimiin,
+niin voisi siitä asianomaiselle tuomiokapitulille olla pahojakin
+ikävyyksiä. On sentähden tärkeää, että lain ja järjestyksen valvojat
+voivat osoittaa, ettei semmoista suinkaan tapahdu heidän
+suostumuksellaan.»
+
+Ei puhuttu hetken aikaan mitään.
+
+--On minusta nyt kuitenkin niin, kuin he näkisivät aaveita keskellä
+päivää siellä Helsingissä, sanoi ruustinna.
+
+--Niin on vähän minustakin, sanoi rovasti kävellen edestakaisin.
+
+Kun tytöt illallisen jälkeen olivat vetäytyneet kamariinsa, sanoi
+ruustinna rovastille:
+
+--Luuletko, että se todella on Hartmanin syy?
+
+--Eihän tiedä. En vielä oikein uskoisi.--Vaikka kyllähän hänen
+mielipiteensä jo kesällä hyvin menivät siihen suuntaan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Mutta Naimi ja Kaarina olivat heti varmat siitä, että oli niinkuin
+Lauri oli kirjoittanut. Naimin suu suippeni, ja hänen huulensa
+huippenivat, ja hänen silmänsä saivat terävän ilmeen, kun hän virkkoi:
+
+--Jos niin on, niin en tiedä, mitä minun on ajatteleminen.
+
+--Minusta tuntuu kuin en minä tämän jälkeen voisi lukea heitä
+sukulaisikseni.
+
+--Ketä?
+
+--Setää ja tätiä tietysti.
+
+--Nyt te vasta, sanoi Hanna. Minun puolestani on se sukulaisuus jo
+kauan sitten ollut rikottu, siitä saakka kun setä alkoi yllyttää pappaa
+heränneitä vastaan, ja nyt se näkyy, mitä he oikein ovat.
+
+--Mutta miksi ovat ihmiset sellaisia? huudahti Naimi heittäen
+vaatteensa menemään.
+
+--Siksi, että ovat jumalattomia.
+
+--Minä näin papan silmistä, sanoi Kaarina,--ettei hän, vaikkei mitään
+virkkanutkaan, hyväksynyt tädin kirjettä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Rovasti istui sinä iltana kauan kamarissaan ja mietti, pitäisikö hänen
+kirjoittaa siitä, mistä käly oli kehoittanut. Hänen kai täytyi tehdä
+se, koska sitä siellä niin tarpeelliseksi katsottiin. Hänen oli yleensä
+vaikea ketään nuhdella ja torua, ja tässä asiassa oli se sitä
+vaikeampaa, kun Lauri pohjaltaan luultavasti oli oikeassa. Saiman
+lakkauttamista ei voinut mitenkään puolustaa, ei edes isänmaan edun
+kannalta. Onhan niillä olemassa sensuuri. Ja kuka tietää, mitä
+yksityisen vihan ja koston vaikuttimia tuon toimenpiteen alla piilee?
+Onhan ymmärrettävää, että se suututtaa ja kiihottaa nuorisoa semmoinen.
+Se on loukkaus heidän parhaita ihanteitaan kohtaan. Heitä täytyy
+kunnioittaa siitä, etteivät ota loukkausta äänettöminä vastaan.--
+»Niinkuin minä otin», tuli hän väkisin sanoneeksi itselleen. Se oli
+hänen elämänsä ainainen varjo, ettei oltu aikoinaan tehty mitään
+Arwidssonin puolesta. Hän, joka niin paljon uskalsi ja uhrasi, ei
+saanut mitään osoitusta myötätuntoisuudesta, vaikka sitä oli paljon
+olemassa. Ei sitä hänelle millään tavalla osoitettu. Rovasti koetti
+puolustaa itseään nyt niinkuin niin monta kertaa ennenkin sillä, että
+hän ei ollut Turussa siihen aikaan, mutta ääni sanoi aina, että siihen
+oli muitakin syitä. Hän oli vasta mennyt naimisiin, ja hän odotti
+nimitystään dosentiksi. Ja kun eivät muutkaan, mikäli hän tiesi ...
+olisivat aloittaneet, kyllä hän olisi liittynyt. Mutta mitä olisi
+millään mielenosoituksella voitettu? Olisi silloisissa oloissa ollut
+mahdoton löytää sopivaa tapaa, josta ei olisi ollut vaaraa... Nyt oli
+nuorilla sama edessä... Tehkööt mitä tekevät, en minä pane lusikkaani
+siihen soppaan...
+
+Mutta mitä tekevätkin, se täytyy tietysti kuitenkin tehdä sopivalla
+tavalla... Ja _siitä_ hän kyllä voisi heille kirjoittaa.--Ja rovasti
+ihastui tästä aatteestaan niin, että pani nopeasti piippunsa syrjään ja
+tarttui kynäänsä.
+
+Ensin pieni esipuhe siitä, että ylioppilaan päätehtävä ei ole
+politikoiminen, vaan opintojen harjoittaminen. Ei kuitenkaan voi
+kieltää, että esiintyy tapahtumia, joihin nähden ylioppilaskin tuntee
+tarvetta määrätä kantansa ja joista nuoriso ei voi olla lausumatta
+mielipidettään. Se on sen oikeus. Mutta on kuitenkin muistettava, että
+oikeus ei päästä velvollisuudesta. Jokaisella akateemisella
+kansalaisella on oikeus arvostella esimiehiensä mielipiteitä ja toimia,
+mutta hänen velvollisuutensa vaatii samalla, että arvostelu ei tapahdu
+sopimattomalla, kaikkein vähimmin millään loukkaavalla tavalla. »Sinun
+kirjeesi hengestä näkyy, että teillä on mielessänne joku protesti,
+demonstratsioni tai semmoinen. Jättäkää se kuitenkin tekemättä.
+Tahtoisin mitä vakavimmin varoittaa semmoisiin ryhtymästä, koska laki
+ja hyvä tapa sen kieltävät. On myöskin ja ennen kaikkea muistettava,
+ettei vielä ole mitenkään todistettu, että henkilö, jota epäilet, olisi
+ollut vaikuttamassa Saiman lakkauttamiseen. Mutta vaikka olisikin
+totta, mitä epäilette, niin olisi vähänkin huomattavampi mielenosoitus
+suuri onnettomuus maallemme. Koston kärki mielenosoituksen johdosta
+käännettäisiin meille epäsuopealla taholla kokonaan toisaanne, ei
+ylemmä eikä alemma kuin itseensä yliopistoon. Siitä voisi olla
+arvaamattomia seurauksia myöskin juuri sille asialle, joka teitä ja,
+sanon sen peittelemättä, myöskin minua innostuttaa. Jos minä olisin
+teidän sijassanne, niin jättäisin kaikki antipatian ilmaukset sikseen
+ja suuntaisin sen sijaan sympatiani häntä kohtaan, joka on joutunut
+kärsimään, joko adressin tai hänen kunniakseen toimeenpannun
+akateemisen juhlan muodossa. Itsestään kohdistuisi Snellmanille annettu
+tunnustus moitteeksi noille toisille, keitä sitten lienevätkin.»
+
+»Lopuksi tahtoisin, rakas poikani, laskea sydämellesi vielä yhden
+asian. Sinun isäsi on entinen yliopiston opettaja, ja meidän nimellämme
+on vanha, hyvä kaiku maassa. Joukko virkamiehiä, kaikkein
+korkeimpiakin, professoreita, senaattoreita y.m. on sitä kantanut.
+Meidän suvustamme ei kukaan, ellemme ota lukuun setä Jaakkoa, ole sitä
+himmentänyt. En tiedä, kuinka minun poikani tulevat sille kunniaa
+tuottamaan. Ainakin minä Robertista ja sinusta tahdon toivoa, että
+tulette pitämään kilpemme kirkkaana. Tämän kaiken sanon minä sentähden,
+että jos sinä jollakulla tavalla liiasta innostuksesta,
+ajattelemattomuudesta tai jostain sentapaisesta joutuisit tekemisiin
+pedellien ja yliopiston kurinpitokomitean kanssa, sinä et voisi tuottaa
+suurempaa surua ja mielipahaa isällesi.»
+
+Rovasti luki kirjeensä läpi ja oli siihen tyytyväinen. Hän oli
+lämminnyt, pitänyt kuin pienen puheen vanhaan totuttuun tapaan
+nuorisolle. Saattaahan olla, että tämä kaikki nyt on turhaa hälytystä
+ja ettei ole aihetta mihinkään pelkoon. Mutta oli hän kuitenkin
+hyvillään, että oli tarjoutunut tilaisuus sanoa sana nuorisolle sen
+oikeuksista ja velvollisuuksista.
+
+
+
+
+2.
+
+
+Oli kuutamoinen sunnuntai-ilta. Rovasti ja tytöt, Kaarina ja Naimi,
+palasivat kävelyltä, jonka olivat tehneet sillalle postia vastaan. Kun
+ei sitä kuulunut, poikkesivat he vielä kirkolle, nousivat sieltä
+kokkomäelle, jonka poikki talvitie kulki Korpivaaraan. Nämä kävelyt,
+joille rovasti heitä joskus pyysi, olivat tytöille erityisen
+viehättäviä ja mieluisia. Isä oli silloin aina tavallistakin
+herttaisempi ja puheliaampi, ja pitäen häntä kumpainenkin käsipuolesta
+pääsivät he häntä likemmä kuin muulloin. Ukko kertoi heille
+muistoistaan, entisistä ystävistään, ylioppilasajoistaan, kuinka oli
+haaveiltu, toivottu ja petyttykin. He saivat hänet kertomaan, kuinka
+hän oli tutustunut äitiin--ollessaan kotiopettajana hänen hienossa
+perheessään Turussa--kuinka olivat tulleet tänne erämaahan, hänen
+entiseen kotiseutuunsa, miten oli täällä ensi aikoina eletty--kertoi
+kovista halla- ja nälkävuosista, kuinka oli hänkin koettanut kansaa
+herättää ja saanutkin lukutaidon sille kannalle, ettei nyt ollut
+montakaan ripillä käymätöntä. Mutta paljonhan oli jäänyt aikaan
+saamatta, mitä olisi ollut aikaan saatava. Maantien oli hän hommannut,
+mutta ei saanut kiitosta siitä ainakaan alussa. Ja koskia oli
+perkkauttanut, niin että Kontokoskestakin nyt voi päästä kuka hyvänsä,
+kun siihen ennen hukkui joka vuosi monta veneellistä. Ja kertoi rovasti
+haaveistaan, jotka eivät olleet toteutuneet, eikä tiedä,
+toteutuisivatko milloinkaan: kanavista, joita olisi tännekin saatava.
+Nyt rakennetaan Saimaan kanavaa, mutta sitten vasta sen merkitys olisi
+oleva täydellinen, kun latvavesistöt täältä ja muualta paikallisten
+pienempien kanavain avulla siihen yhdistettäisiin. Se olisi aikaa se,
+kun tässäkin Kontokoskessa olisi kanava ja ylempänä myös ja merijahdit
+pääsisivät uimaan aina Korpivaaraan ja siitäkin sivu! Saataisiin alas
+tervat, talit, mastopuut, ja takaisin tullessa tuotaisiin viljaa
+Pietarista, ja voitaisiin perustaa rautatehtaita ja käyttää hyväksi
+meidän järviemme malmirikkautta. Uusia elinkeinoja sillä tavalla
+synnytettäisiin. Niin, niin, ne on niitä kuutamotuumia, niistäkin voi,
+lapsikullat, kuutamossa haaveksia, eikä vain sulhon suloisista
+silmistä...
+
+Tytöistä oli erityisen mieluista, että isä kaikesta tästä heille
+kertoi, että siten piti heitä kuin vertaisinaan, niinkuin poikia. He
+voivat näillä kävelyillä olla hänen kanssaan vapaita ja avonaisia, ja
+heitä ilahutti varsinkin se, kun näkivät, kuinka suurta iloa ja
+tyydytystä heidän harras kuuntelemisensa tuotti isälle nyt, kun ei
+ollut kenen muunkaan kanssa puhella lempiaineistaan... Ja hän oli
+palkkioksi siitä heidän kanssaan leikillinen, kertoi kaskuja, teki
+pientä pilaa tai heltyi ja taputti heidän poskiaan ja hyväili heidän
+käsiään.
+
+--Jaa, jaa, elämällä on surunsa, mutta sillä on ilonsakin. Pääasia on,
+että ihminen ainakin joskus koettaa nähdä kaikki kauniissa valossa.
+Tällaisena ihanana iltana se joskus onnistuukin.
+
+He olivat tulossa takaisin pappilan pihalle, astellen kuutamoista
+koivukujaa, jossa puut seisoivat suurina huurusta kuin kesällä
+lehdistä, mutta kuitenkin läpikuultavina kuin kristallikruunut.
+
+--Kylläpä tämä on kaunista! sanoi Kaarina.
+
+--Voi, voi! huokasi Naimi. Täytyykö minun todellakin jättää tämä
+kaikki?
+
+--Vesille venosen mieli tervaksiltakin teloilta, neidon nuoren
+miehelähän kullaisestakin kodista.
+
+--Ei, ei, minä en tahdo täältä minnekään.
+
+--Etpä suinkaan, vaan annat väkisin viedä itsesi.
+
+--Jos Björn olisi edes pappi, että olisi voinut tulla tänne
+apulaiseksi.
+
+--Ei puhuta apulaisista, ei niistä ainakaan meillä ole suurta iloa
+ollut, huokasi rovasti.
+
+--Niin, ei, virkkoi Naimi kuin katuen.
+
+Hetken päästä sanoi Kaarina:
+
+--Onkohan Hanna taaskin mennyt Honkaniemeen?
+
+--Hanna-parka, sanoi rovasti.--Tytöt, meidän täytyy päättää yksi asia:
+jättää Hanna rauhaan. Minusta mamma vähän liiaksi näyttää hänelle pahaa
+mieltään eikä malta olla moittimatta ja pistelemättä. Mutta se yhä vain
+vieroittaa häntä meistä muista.
+
+--En minä sitä oikeastaan ollenkaan kummastele, sanoi Kaarina.
+
+--Toivotaan, että se vielä sittenkin menee ohi ja että hän ainakin
+joskus voi katsoa maailmaa yhtä valoisin silmin kuin mekin näin--
+tämmöisinä ihanina iltoina.
+
+--En minä luule, että hän koskaan luopuu siitä, mistä kerran on
+lohdutuksensa löytänyt.
+
+Kaarinan ääni oli värähtänyt. He pysähtyivät pihamaalle. Koko talo
+seisoi siinä huurteisten koivujen ympäröimänä.
+
+--Tuskin on maailmassa mitään niin kaunista, niin haaveellisen
+yliluonnollista, kuin tämmöinen talvinen näky, sanoi rovasti pysähtyen
+portille. Se on kuin aatetta ilman sanoja, sisältöä ilman muotoa, se on
+kuin kiteytynyttä musiikkia. Se on vaiti, ja kuitenkin se soipi.
+
+--Miksei sinusta ole tullut runoilijaa, pappa?
+
+--Etkö luule, että minulla kaiken muun ohella on ollut sekin heikkous--
+nuoruudessani. Paranin siitä taudista kuitenkin verrattain pian. Mutta
+nyt tahdoin vain sanoa, että tässä tämmöisessä illassa, samalla kuin
+siinä on jotain sanomattoman ihanaa, on aina aavistusta jostain
+surullisesta, jopa jostain uhkaavasta onnettomuudestakin.
+
+--Mistä se tulee?
+
+--Kuka voi selittää mielialojen ja aavistusten tiet? Minä luulen, että
+ne lähettää meille Jumala. Ne ovat hänen enkelejänsä, jotka
+näkymättömin käsin koskettavat meissä kieliä, joita emme voi itse
+soittaa. Suurilla runoilijoillakin on se lahja.
+
+--Minusta tuntuu ihan, kuin olisi jo joulu, ja kohtahan se onkin, sanoi
+Naimi.--Pappa, saako Lauri tulla jouluksi kotiin, vaikka onkin niin
+pitkä matka? Kun nyt on minun viimeinen jouluni. Ehkä tulee Anterokin,
+jos hänet kutsumme. Ja tiedättekö, että minua aavistuttaa, että
+Robertkin toimittaa meille sen yllätyksen, että saapuu.
+
+--Sano se mammalle, se tekee hänelle hyvää.
+
+--Mutta missä on mamma, kun ei istukaan papan kamarin ikkunassa meitä
+odottamassa?
+
+--Ei, mutta postihan on tullut.
+
+Lentäen riensi Naimi sisään.
+
+Ruustinna istui salissa postilaukku sylissä.
+
+--Mamma, onko minulle kirjettä?
+
+--En tiedä.
+
+--Mitä sinä itket, mamma? Mitä on...?
+
+--Lauri on erotettu yliopistosta.
+
+--Mitä se merkitsee? kysyi rovasti ovessa.
+
+--Lue itse ... ja Robert makaa sairaana Inarin pappilassa.
+
+Ruustinna meni omaan huoneeseensa itkemään. Rovasti otti pöydälle
+heitetyn kirjeen ja luki.
+
+Se oli professorilta. Siinä ilmoitettiin, että joukko ylioppilaita oli
+pannut toimeen mielenosoituksen häntä vastaan yliopiston eteisessä ja
+sitten siirtynyt sieltä luentosaliin hänelle rähisemään ja jalkoja
+tömistämään. Seuraavana yönä oli särjetty ikkuna hänen työhuoneestaan,
+luultavasti samain toimesta, vaikka ne sen kieltävät ja sysäävät syyn
+katupoikain niskoille. Mielenosoittajain joukossa ovat valitettavasti
+esiintyneet ensimmäisinä Lauri ja hänen asuntotoverinsa maisteri
+Hagman. »Mistä syystä minulle suotiin kunnia tulla tällä tavalla
+huomatuksi, siihen ei minulla ole tilaisuutta tällä kertaa puuttua.
+Olen tehnyt voitavani rangaistusta lieventääkseni enkä omasta
+puolestani olekaan esittänyt mitään edesvastuuvaatimusta, mutta
+oikeuden kulkua en ole voinut pysähyttää. Konsistori on tuominnut
+syylliset yhden vuoden relegatsioniin yliopistosta.--Ikävintä asiassa
+on se, että tapahtumalle on annettu valtiollinen leima, vaikka kaikki
+ehkä oli tähdätty minun vähäpätöistä persoonaani vastaan tai oikeammin
+minun valtiollisia mielipiteitäni vastaan, joita en koskaan ole
+salannut, en varsinkaan ajatustani Snellmanista ja hänen
+esiintymisestään. Minua epäiltäneen osallisuudesta Saiman
+lakkautukseen, mutta tieto siitä tuli minulle yhtä odottamattomana kuin
+muillekin. Asemaa vaikeuttaa ja kiristää mitä arveluttavimmassa
+määrässä se, että samassa talossa kuin me asuu eräs venäläinen upseeri
+ja että melua ja naukumista pantiin toimeen hänenkin ikkunansa alla.
+Sillä hetkellä, jona tätä kirjoitan, ei vielä tiedetä, millainen myrsky
+on taivaanrannalta nouseva, mutta näköpiiri on kovin uhkaava ja voipi
+puhkeava pilvi millä hetkellä hyvänsä lakaista pois yliopistomme vähän
+vapauden, kenties pyyhkäistä Suomen kansankin kansakuntien joukosta.
+Siihen asemaan on meidät nyt saattanut tuo Kuopion yllyttäjä, sillä
+hänen kylvöänsä se sittenkin on. Jos jotain on pelastettavissa, jos
+Suomelle vielä saadaan sen tulevaisuus säilytetyksi, niin saamme
+kiittää siitä niitä miehiä, ja ainoastaan niitä, jotka
+valtioviisaudellaan tähänkin saakka ovat onnistuneet luotsaamaan meitä
+salakarien sivu.»--Lopuksi professori esitti kirjeeseensä toivomuksen,
+ettei tämä hyvin valitettava tapahtuma tulisi heidän, sukulaisten ja
+vanhain ystäväin, persoonallisia välejä hämmentämään. Siihen toivoon
+oli hänellä sitä enemmän syytä kun hän tiesi, että rovasti oli
+paheksuva poikansa tekoa yhtä paljon kuin hänkin. »Sinun isällisten
+tunteittesi katkeruuden ymmärrän muuten sitä paremmin kun oma
+poikanikin, vaikkei aktiivisesti ollutkaan mukana, kuitenkin on
+aatteellisesti ottanut osaa siihen, mitä on tapahtunut, ja siis
+moraalisesti ollut täydestä sydämestään mukana. Tulen itse hänet
+relegeeraamaan lähettämällä hänet ulkomaille viisastumaan.»
+
+Rovasti istui sinä iltana kauan kansliansa keinutuolissa tulta
+sytyttämättä kuutamon puolihämärässä. Tytöt olivat hiipineet hiljaa
+pois, uskaltamatta mitään virkkaa.
+
+
+
+
+3.
+
+
+Huone on täynnä tupakansavua. Sen keskellä on pöytä laseineen ja
+maljoineen. Pöydän ympärillä seisoo ja istuu nuoria miehiä puhuen,
+huutaen ja tuon tuostakin laulahtaen. Kuuluu kaiken keskestä yht'äkkiä
+kilinä maljan laitaan ja senjälkeen tuima: _silentium_! Pieni kalpea
+mies seisoo kiintein kasvoin pöydän päässä odottaen hiljaisuutta.
+
+--_Silentium_! Thure puhuu! huutaa Lauri, jonka posket hehkuvat ja
+silmät palavat. Hänellä on matkapuku yllä ja jalassa pitkävartiset
+pieksut.
+
+--Toverit! kuuluu tyyni, mutta samalla väräjävä, läpitunkeva ääni
+sanovan.
+
+--Ylös tuolille! vaati joku huoneen perältä, ja samalla työnnetään
+Thuren taa tuoli, jolle hän hypähtää.
+
+--Eron hetki on tullut, toverit. Hevoset ovat valjaissa. Sallikaa minun
+sentähden sanoa sana, vain muutama sana viimeisiksi hyvästeiksi.
+Ottakaa mukaanne, Antero, Lauri ja muut ystävämme, meidän lämpimin
+kiitoksemme siitä, mitä olette tehneet yhteisen asiamme hyväksi.
+Yhteinen asiamme on ennen kaikkea oppositsionia, meidän nuorten
+oppositsionia kaikkea sitä vastaan, mikä on vanhaa ja mädännyttä,
+meidän nuorten innostuneiden oppositsionia kaikkea sitä vastaan, mikä
+on meillä laimeata, uupunutta ja velttoa, meidän rohkeiden protestia
+sitä vastaan, mikä on arkaa, pelkurimaista, kurjaa ja matelevaista. Se
+on meidän pienen piirimme tuomio kaikesta siitä reaktsionista ja
+vapauden sorrosta, joka nyt meillä ja muualla maailmassa rehoittaa...
+
+Kuului hyvä-huutoja.
+
+--.... mikä koko maailmassa on lyönyt kahleisiinsa kansojen ja
+yksityisten vapauden. Me olemme protesteeranneet sitä vastaan, mikä on
+meitä lähinnä, mutta peitsemme kärki on samalla ollut käännettynä sitä
+sanan vapauden sortoa ja sitä vallan väärinkäytöstä vastaan, jota
+idässä ja lännessä harjoitetaan. Kansain kallein oikeus, josta kaikki
+sen eläminen ja oleminen riippuu, on vapaa kritiikki, sitomaton
+sananvapaus. Se on kahlehdittu kaikkialla maailmassa, mutta meillä
+enemmän kuin muualla. Muualla kahleet ehkä piankin onnistutaan
+katkaista, mutta meidän täytyy toistaiseksi tyytyä siihen, että
+kahleitamme vain kalistelemme. Ja sen me olemme tehneet ja tehneet
+tavalla, joka kenties on kuulunut niiden muurien ulkopuolellekin, jotka
+meitä ympäröivät. Meidän tai oikeastaan teidän--sillä minä en voinut
+teille ymmärrettävistä syistä olla mukana muuten kuin hyväksymiselläni
+--teidän protestinne muotoa ovat moittineet nekin, jotka muuten ovat
+samaa mieltä kanssamme. Mutta jos kerran on sallittu, niinkuin Antero
+sattuvasti kurinpitotoimikunnan edessä sanoi, hyväksyvän mielipiteen
+osoituksena ja ilmauksena taputtaa käsiään, niin miksei olisi sallittu
+paheksuvan arvostelun ilmauksena huutaa myöskin »alas» ja »ulos?» Ette
+kohdistaneet niitä henkilöihin...
+
+--Kyllä niihinkin!
+
+--Ette kohdistaneet niitä ainoastaan henkilöihin, vaan koko systeemiin.
+Sille te tahdoitte huutaa »alas».
+
+Semmoisena oli manifestatsioni täysin oikea muotonsakin puolesta. On jo
+kylliksi kauan ja ilman mitään tulosta pantu vastalauseita
+pöytäkirjoihin. Täytyi kerran huutaa niin, että se kuuluu, toimia niin,
+että se näkyy!
+
+--Alas meidän pikku tyrannit!
+
+--Alas! Alas!
+
+--Olkoon, että se olikin epäviisasta tällä hetkellä, mutta jos me yhä
+ja yhä odotamme sopivata otollista hetkeä, niin milloin sitten tulee
+aika? Ei milloinkaan. Aina on niitä, jotka sanovat epäviisaaksi sitä,
+mikä tapahtuu juuri sillä hetkellä, kun sen täytyy tapahtua. Jos
+Snellman olisi ollut niin »viisas» kuin hänen eräiden mielestä olisi
+pitänyt olla, olisimme me nyt »tyhmät», emme mitään tietäisi, emme
+mitään tuntisi, eläisimme samassa horrostilassa, missä kansamme on
+kaiken ikänsä elänyt. Mutta nyt olemme me heränneet, ja koko kansa on
+vielä heräävä. Nuoriso ei voi olla valtioviisas eikä se saakaan sitä
+olla. Sen tulee sanoa, _mitä_ se tuntee ja _silloin_, kun se tuntee, ja
+sillä on siihen sitä suurempi oikeus, kun se aina on valmis vastaamaan
+seurauksista, alistumaan tekojensa konsekvenssien alle, asettamaan oman
+tulevaisuutensa muurin aukkoon ja siinä joko voittamaan tai kaatumaan.
+Kaiken nuorison tulee niin toimia ja etenkin ylioppilasnuorison, jonka
+käteen tulevaisuuden ihanteiden lippu on annettu kaikkina aikoina ja
+kaikissa kansoissa. Puhunko sydämistänne, toverit?
+
+--Puhut! jymähti joka taholta,--ja puhu lisää!
+
+--Niinpä voin minä julistaa, karkoitetut toverit, että tämä teidän
+tekonne oli myöskin meidän tekomme. Te opetitte etunenässä käyden, että
+tässä maassa, jossa meidän pitäisi elää kuin hiiren leijonan häkissä,
+mitään hiiskahtamatta, ettei se vain meitä huomaisi ja meitä murskaisi
+--te opetitte, että tässä maassa kuitenkin on vielä uskallusta,
+rohkeutta, kykyä asettua taistelemaan vakaumuksensa puolesta. Sentähden
+seuraa teitä maanpaossanne toverienne myötätuntoisuus, kunnioitus ja
+ihailu. Kohottakaamme kymmenkertainen--
+
+Hän ei ehtinyt päättää, kun hänen ympärillään oleva kehä, joka oli vain
+pörröisiä päitä, avonaisia huulia, pinnistyneitä poskia ja palavia
+silmiä, räjähti hurraahuutoon, minkä kestäessä kaksi--kolme--viisi
+miestä lennähti ilmaan matalata kattoa hipoen.
+
+--Se oli sinulta mainiosti puhuttu, Thure! Varsinkin juuri sinulta!
+huusi Lauri innoissaan sulkien hänet syliinsä.
+
+--Mitä se Antero sanoo? kuului toisaalta.--Ole vaiti, elä puhu
+semmoisia! Sinun ansiosi on suurempi kuin kenenkään. Sinä puhuit niille
+häikäilemättä vasten naamaa ... sanoit totuuden sanoja... Ole vaiti!
+Maljasi!
+
+Eikä Antero saanut sanotuksi, mitä olisi tahtonut: ettei hän tahtonut
+olla mikään sankari eikä mikään marttyyri.
+
+--Lauri, sanoi hän, eikö lähdetä, on jo aika, kello on kohta
+kaksitoista, ja meidän täytyy sitä ennen olla ulkona tullista.
+
+Lauri meni maljapöydän luo, horjahti vähän ja tarttui lasiinsa.
+
+--Kiitos, toverit,--ette te hurranneet meille, vaan aatteelle--me
+asetimme sen yläpuolelle kaikkea. Minun sydämeni on täysi, enkä minä
+osaa sanoa, mitä minä tällä hetkellä tunnen. Eikä minun tarvitsekaan--
+te tiedätte sen ilmankin, sillä meidän kaikkien sydämemme sykkii
+samassa tahdissa--jaa, minä tahdoin vain sanoa, mitä aina olen sanonut
+--mitä merkitsevät indiviidit, kun vain kansat--Suomen kansa on vielä
+nuori kansain joukossa--se on pieni ja vähäinen, mutta sillä on oma
+tehtävänsä, jonka sallimus on sille antanut--jos se siitä luopuu, jos
+se jättää sen täyttämättä...
+
+Hän huomasi joutuneensa pois ladulta, oli unohtanut, mitä oli aikonut
+sanoa. Hän seisoi tulipunaisena silmiään räpyttäen ja lasiaan sormien.
+Toverit odottivat jatkoa, koettaen pitää kasvojaan suosiollisessa
+ilmeessä...
+
+Silloin alkoi kuulua veisuuta toisesta huoneesta, suljetun oven takaa,
+jonka edessä Lauri juuri seisoi pöydän päässä.
+
+--Se on, niinkuin tässä juuri sanottiin, nuorison asia, meidän asiamme,
+ja me olemme nuoriso! Snellman sanoi eräänä ikimuistettavana hetkenä...
+
+Mutta nyt ei hän muistanut, mitä oli tahtonut sanoa--ja veisuu kuului
+yhä voimakkaampana.
+
+--Vait siellä, te ynisevät ämmät! huusi hän oveen päin kääntyen.
+
+--Sitäkö Snellman sanoi? kuului jostain peremmältä huonetta kysymys
+kuin yksinpuheluna. Sille hihitettiin jossain samalla taholla.
+
+--Hss ... jatka, Lauri!
+
+Veisuu jatkui voitonvarmana nousten ja laskien pitkissä laineissa
+ikäänkuin tahtoen huuhtoa yli tämänkin huoneen.
+
+--Suu kiinni, sanon minä!--ja Lauri potkaisi jalallaan oveen, jolloin
+veisuu samassa lakkasi eikä sieltä seinän takaa kuulunut
+hiiskahdustakaan. Mutta nyt häiritsi Lauria se, että se oli lakannut ja
+hän oli joutunut kokonaan pois aineestaan.
+
+--Herkesivätpäs rääkymästä, varikset...
+
+Mutta hän ei saanut kuin muutaman yhtymään nauruunsa. Monen kasvoilla
+oli vaivautunut ilme. Hän yritti vielä viimeisen kerran voittaa seuran
+mielialan puolelleen ja päästä itse pois lumouksestaan, koettaen
+kääntää kaikki leikiksi ja sanoa huolettomalla äänellä:
+
+--En minä oikeastaan tätä tahtonut sanoa...
+
+--Mitäs sitten? kuului jostain kuiva, puoleksi ivallinen kysymys.
+
+--Ei mitään tämän enempää.
+
+--Maljasi sitten! Eläköön puhuja!
+
+--Eläköön tai kuolkoon!--ja Lauri tyhjensi lasinsa yhdellä siemauksella
+ja paiskasi sen palasiksi lattiaan.
+
+Hän tunsi tehneensä fiaskon ja näki, etteivät toverit hyväksyneet hänen
+käytöstään. Antero tuli hänen luokseen:
+
+--Ne nyt olisi voinut jättää rauhaan, kun eivät hekään ole meille
+mitään häiriötä tehneet.
+
+--Mutta itsehän sinä olet sanonut, että heidän veisuunsa häiritsee
+sinua.
+
+--Ehkä olisi meidän jo aika lähteä.
+
+--Minä en lähde, ennenkuin olen juonut itseni sikahumalaan.
+
+Nyt hän sai kannatusta joiltakuilta.--Se oli oikein: Sitä ne
+tarvitsivat nuo!--Mutta Antero luuli huomaavansa, ettei tämä tunnustus
+Lauria tyydyttänyt. Hän näki hänen yht'äkkiä nousevan ja rientävän
+ulos. Jälkeen mennen tapasi hän Laurin seisomassa toisen kamarin
+kynnyksellä avatussa ovessa. Sisällä oli kihermä miehiä keskellä
+lattiaa olevan pyöreän pöydän ympärillä, yhdellä edessään raamattu.
+
+--Ka, veisatkaa nyt, nyt saatte veisata, nyt en minä enää puhu ...
+vaikka yötä päivää, kuinka paljon haluatte...
+
+--Lauri, tule pois, miksi sinä häiritset toisten hartautta?
+
+--Enhän minä häiritse, minähän päinvastoin...
+
+Nuoret miehet siellä sisällä eivät liikahtaneetkaan.
+
+--Jos tahdotte kuulla jumalansanaa, niin astukaa sisään ja sulkekaa
+ovi, sanottiin sieltä.
+
+Lauri paiskasi oven sillä vauhdilla kiinni, että se ponnahti takaisin
+auki. Yksi heistä nousi ylös ja tuli sitä siivosti sulkemaan.
+
+--Kas siinäkin kaksi totuuden sankaria, kuuli Antero sisältä
+sanottavan.
+
+Sitten sulkeutui ovi heränneiden ylioppilaiden huoneeseen, ja säppi
+painettiin kiinni.
+
+
+
+
+4.
+
+
+Antero heräsi siihen, että häntä puistatti ja paleli. Hän huomasi
+makaavansa reessä ja hänen vieressään loikoi Lauri, joka myöskin
+samassa heräsi nahkasten sisältä.
+
+--Missä me ollaan? kysyi Lauri.
+
+He olivat jossain lumisessa metsässä ja ajaa nytkyttelivät hiljalleen
+eteenpäin.
+
+Lauri aikoi nousta kävelemään eräässä mäessä, mutta vaipui takaisin
+rekeen. Hänen silmissään säkenöi, ja hänen päätänsä särki.
+
+--Olenko minä kauan nukkunut?
+
+--Kaksi kievariväliä.
+
+--Kun et herättänyt.
+
+--Koetin, mutta et herännyt.
+
+--Millaista oli loppu? En muista siitä mitään.
+
+--Meitä saatettiin ulos Pitkänsillan tullista ja huudettiin: eläköön
+totuuden sankarit!
+
+--Minä nukuin jo silloin?
+
+--Etkä, vaan huusit mukana hurraata--itsellesi.
+
+--Hyi saakeli!
+
+Kului pitkä aika, ennenkuin Lauri taas virkkoi:
+
+--Mitä sinä, Antero, tästä kaikesta ajattelet?
+
+--Aioin kysyä sinulta sitä samaa.
+
+--Kauniita totuuden sankareja me ollaan.
+
+--Kuulitko sinä?
+
+--Minkä?
+
+--Sinä siis tulit itsestäsi samaan johtopäätökseen?
+
+--Samaan kuin kuka?
+
+--Pietistit.
+
+--Vai niin.
+
+He tulivat johonkin kievariin, lämmittelivät, sill'aikaa kun hevosta
+vaihdettiin, mutta eivät puhuneet sanaakaan toisilleen. Satoi
+lumiräntää, ja matkalle taas lähdettyään he koettivat vetäytyä
+turkkiensa kauluksien sisään, niin syvälle kuin pääsivät.
+
+--Luuletko, Antero, että se oli mitään muuta kuin peloitusta se puhe,
+että me muka olisimme saattaneet isänmaan vaaraan?--kysymys tehtiin
+toisessa kievarissa.
+
+--Tietysti voidaan kaikki väärin selittää ja väärin käyttää.
+
+Pitkän ajan kuluttua, kun taas oltiin matkalla, kysyi Lauri veltosti:
+
+--Tekisitkö, jos voisit, tehdyn tekemättömäksi?
+
+--En tiedä.
+
+--Sinähän et oikeastaan tehnytkään mitään ... olit alussa päinvastoin
+vastaan.
+
+--Minä nyt kuitenkin sain kuulla sen moitteen, että olin
+esiintymiselläni antanut asialle isomman kantavuuden, kuin mikä sillä
+alkujaan oli, ja että juuri se oli vaarallisinta, valtiollisesti
+vaarallisinta.--Thurehan laajensi sen melkein maailmanhistorialliseksi
+tapahtumaksi.
+
+--Thure puhui kuin poika ja omaa isäänsä vastaan.--Mitähän meidän ukko
+sanoo? Taitaa siellä syntyä itku ja hammasten kiristys. Mutta sama se!
+Jos hän ei salli minun olla kotona tai tekee elämäni siellä
+sietämättömäksi, niin lähden minne tahansa--vaikka Oton luo, lisäsi hän
+hiukan epävarmalla äänellä.
+
+Eikä hän saanutkaan mieltänsä kauan pysymään tällä uhkakannalla.
+
+--Vai niin, sanoi hän hetken päästä,--että pietistit sanoivat: kauniita
+totuuden sankareita! Se olisi nyt voinut jäädä tekemättä se viimeinen--
+mennä häiritsemään toisten hartaushetkeä. Mutta kun minä näin, että
+niillä oli raamattu edessään--oli niinkuin olisi minulle joku
+välähtänyt.
+
+--Niinkuin Saulukselle Damaskon tiellä?
+
+--Elä edes sinä ivaa--
+
+--Enhän minä ivaa.
+
+--Miksi kaiken tässä maailmassa täytyy mennä niin löröksi? Tästä tuli
+kaikesta oikeastaan surkea fiasko.
+
+Hän oli toivonut saavansa kuulla Anterolta vastaväitteen, mutta Antero
+oli vaiti.
+
+Moneen päivään he eivät puhuneet näistä asioista eivätkä paljon
+muistakaan. Mutta ajatukset kulkivat samoja teitä molempain.
+
+--Kuule, Antero, olivatko meidän vaikuttimemme puhtaat?--Minä
+tarkoitan: tapahtuiko se yksinomaan epäitsekkäistä vaikuttimista? Eikö
+siinä ollut ylpeyden, kunnianhimon, huomionherättämisen ja semmoisen
+syrjävaikuttimia?
+
+--Minä alan epäillä, ettei koko asiakaan ole niin suuri kuin miksi sitä
+me kuvittelemme.
+
+--Sen täytyy! Sen epäilyksen valtaan emme saa antautua. Jos sen teemme,
+olemme hukassa!
+
+Anterokin koetti taas katsoa Laurin silmillä. Ehkä oli tämä epäilys
+vain kylmän ja vilun vaikutusta. Sillä kuinka olisi todellakaan voinut
+jättää ilmaisematta mieltänsä semmoisesta teosta? Ja mitenkä sen olisi
+muulla tavalla voinut tehdä kyllin tehokkaasti?
+
+Oli kirkas paisteinen päivä. He olivat nukkuneet hyvin, hevonen oli
+virkku, keli kevyt ja seudut kauniit. He olivat taas saaneet ryhtiä ja
+uskallusta itseensä. Helisevin kulkusin he ajoivat erääseen kievariin.
+Siellä kysyttiin, ketä ovat, mihin virkaan aikovat, minne matka? Miksi
+tulivat pois Helsingistä?--He eivät voineet vastata kaikkeen tai
+vastasivat kiertelemällä. Eivät voineet ajatellakaan ruveta selittämään
+näille, mitä he rakkaudesta asiaansa olivat tehneet. Mitä tietävät nämä
+Saiman työstä, ja mitä liikuttaa heitä sen lakkauttaminen? Tuolle
+lihavalle emännälle he eivät olisi olleet muuta kuin akatemiasta pois
+potkituita renttuherroja.
+
+Tuossa kievarissa istuessa ja hevosia odottaessa virkkoi Antero:
+
+--Siellä Helsingissä puhuttiin paljon kansasta, mutta minusta tuntui
+usein kuin olisi kansa niille uusmaalaisille ollut aivan toista kuin
+meille. Kun he puhuvat kansasta, niin puhuvat he siitä kuin jostain
+kummallisesta elävästä, jota pitää muille näyttää ja kehua. Kuinka ne
+katselivat niitä karjalaisia runoniekkoja! »Katsokaa hänen kenkiään!
+Katsokaa hänen käsiään! Mikä mainio tyyppi!»--Lönnrotistakin ne
+puhuivat melkein samalla tavalla. Minulle on kansa kuitenkin jotain
+paljoa syvempää ja läheisempää. Heillä on tämä asia kuin mikä
+muotiasia. Heistä puuttuu ja tulee aina puuttumaan se oikea suomalainen
+henki.
+
+Antero jatkoi äänetönnä mietteitään. Ei koskaan ennen ollut hän
+tuntenut olevansa niin kokonaan kaikkea pohjaa vailla. Silloinhan se
+oli puhjennut, silloin... Turhaan hän oli sitten koettanut saamaansa
+sielun vuotoa paikata. Ei hän ollut löytänyt luvuistaan sitä, mitä oli
+kadottanut, sitä, mitä haki ... ei uskoa itseensä, ei suuntaa
+toiminnalleen. Hän oli luullut löytävänsä vastauksen filosofiastaan,
+hänelle oli häämöttänyt viisaan yksinäisen miehen elämä ilman muuta
+tarkoitusta kuin toteuttaa eetillisiä aatteitaan omassa itsessään. Hän
+tahtoi kehittää hengessään ja ruumiissaan kaikkea sitä hyvää, kaunista,
+jaloa ja totta, minkä siemen siihen ehkä oli pantu. Hän tahtoi olla
+omien aarteittensa kokeiluesine. Hän tahtoi ennen kaikkea olla
+ehdottomasti puhdas, himojensa tyydyttämisestä täysin vapaa, ei jotain
+määrättyä tarkoitusta varten, ei oman onnellisuutensa tähden, vaan
+ilman mitään sivutarkoitusta. Ja sitä tietä--aarteittensa laajetessa ja
+kypsyessä--saavuttamiensa tuloksien perusteella tahtoi hän luoda
+siveysopin, uuden ja suuren, hakea sille suomalaisen pohjan, etsiä
+Suomen kansan siveyden lähteen semmoisena kuin se oli vuosisatoja
+piilossa lirissyt ja puhjennut esiin kahtena lähteensilmänä: ensin
+vanhana runojen tietona ja sitten herännäisyytenä. Se oli hänen
+renessanssiaatteensa uudessa muodossa, se ei ollut humanismia, vaan sen
+jatkoa, uskonpuhdistusta.
+
+Hän ei ollut vielä päässyt kaikesta selville, hän sitä vain etäisesti
+aavisti--tunsi enemmän kuin tiesi--mutta itsestään aatteidensa
+koe-esineenä oli hän luullut olevansa varma.
+
+Hän oli jo kulkenut ja kuvitellut olevansa enemmän kuin muut, jotka
+hänen mielestään eivät voineet eivätkä tahtoneetkaan mistään
+kieltäytyä. Kuinka pieni ja vähäpätöinen oli hänen mielestään se asia,
+jota he ajoivat ja josta he innostuivat, verrattuna hänen asiaansa!
+
+Ja sitten oli yht'äkkiä kaikki keikahtanut kumoon, yhtenä ainoana yönä
+ylösalaisin. Hänen omatekoisensa pyhyyden aita romahti maahan.
+Saapuessaan asuntoonsa veisasivat heränneet ylioppilaat seinän takana
+hänen isä-vainajansa virttä. Hän itki ja kirosi itseään ja maailmaa.--
+
+Ja seuraavana aamuna, ikäänkuin jotain sovittaakseen, otti hän
+kurinpitotoimikunnan edessä tutkinnossa syyn omakseen ja julisti
+oikeutta ja totuutta ja vaati ne yli kaiken muun asetettavaksi. Mutta
+hän tunsi valehtelevansa ja valehtelevansa tahallaan, itsetietoisesti.
+Ja mitä varten näin? Mitä varten ottaa syy päälleen, kun ei asia ollut
+sen läheisempi? Oikeuden ja totuudenko puolesta valhetta ja vääryyttä
+vastaan? Kun ei se sittenkin olisi ollut kunnianhimoa,
+huomionherättämisen halua?
+
+Koko tuo vasta kulunut aika oli kuin jotain pinnistettyä, tehtyä. Siinä
+oli alusta loppuun saakka joku väärä sävel... Kun saisi, kun saisi
+itsensä kerran oikeaan uomaansa ohjatuksi!
+
+Mitä oli nytkin tulossa? Minne oli hän nytkin menossa? Sisarensa luo--
+muka! Eihän--kuin Naimia tapaamaan, häntä näkemään, hänen ääntänsä
+kuulemaan. Hurja toivo jostain mahdottomasta, odottamattomasta... Kohta
+kun Lauri oli häntä pyytänyt mukaansa heille, oli hän ollut valmis.
+Mutta jos hänellä olisi ollut voimaa kuulla ja totella, mitä hänelle
+sisältä sanottiin, olisi hän nyt heti hypännyt reestä ja antanut Laurin
+mennä yksin...
+
+He olivat yöpyneet viimeiseen majataloon ennen Kuopiota. He lepäsivät
+kumpikin vuoteellaan saamatta unta. Lauri kääntelihe ja vääntelihe--
+teki tiliä hänkin elämänsä kanssa.
+
+--Kaikki pirut ne nyt päälleni hyökkäävätkin--sinun pitää kuunnella
+minua, Antero!
+
+Hän istahti vuoteen laidalle:
+
+--Minä olen kunniaton ja kunnoton ... minä viettelin hänet, ja minä
+jätin hänet sinne, enkä minä häntä sen jälkeen tavannut. Kerran
+kirjoitin minä hänelle, mutta en saanut vastausta. Kirjoitin tahallani
+niin, ettei hän olisikaan voinut vastata. Nyt minä tiedän, miksi minua
+rangaistaan.
+
+--Sinun täytyy korjata se, mitä olet rikkonut.
+
+--Kun vaan voisin! Ja minä voin...
+
+Mutta se ei kuulunut hänen omissakaan korvissaan tarpeeksi
+vakuuttavalta.
+
+--Se nyt ainakin on hyvä, ettei Anette välitä minusta.
+
+Se se siis oikeastaan sai Laurin tälle tuulelle. Se se siis kaivoi
+esiin hänen katumuksensa...
+
+--Mikä sokkelo on ihmissydän! huokasi Antero.
+
+--Mikä sokkelo, mikä sokkelo! toisti Lauri, tietämättä, mitä Antero oli
+ajatellut.
+
+Kuopioon tultuaan menivät he kohta Snellmania tapaamaan. Hän tuli heitä
+vastaan portillaan, menossa kouluun. Tervehti heitä kylmästi ja sanoi
+ärtyisästi:
+
+--Herrat ovat käsittäneet minut kokonaan väärin ja tehneet minulle ja
+asialle huonon palveluksen. Minä kiitän minulle lähetetystä
+myötätuntoisuusadressista, mutta minä en tahdo olla missään tekemisissä
+katurauhattomuuksien ja poikamaisten mielenosoitusten tekijäin kanssa.
+Herroilla ei näy olevan aavistusta vapauden ensimmäisistä alkeista.
+Vapaus ei ole vallattomuutta. Suokaa anteeksi, hyvät herrat...
+
+Ja hän meni ja jätti heidät siihen seisomaan.
+
+Lauri kirosi, mutta ei saanut siihen oikeata terää.
+
+Mutta Anterosta oli tämä kohtaus kuin vapautus. Oli kuin hän olisi
+saanut mieluisensa potkun--ja hyvin ansaitun.
+
+
+
+
+5.
+
+
+Kun Lauri ja Antero pimeänä iltana ajoivat Kontojärven pappilan
+pihalle, näkivät he rovastin paitahihasillaan istuvan selin ikkunaan
+takanaan kynttilä, jonka valossa hän luki jotain. Toisella puolen
+pöytää istui Naimi eteenpäin kumartuneena ompeluksen yli. Hevosen
+pysähtyessä rappujen eteen hypähti Naimi ylös ja koetti kädellään
+varjostaen katsoa ulos. Samassa pyörähti hän ympäri, huudahti jotain
+saliin ja oli jo tuossa tuokiossa porstuassa ja Laurin sylissä.
+Rovastin näki Antero nousevan ja menevän huoneeseensa ja sulkevan oven.
+
+Tyttöjen ilo ja hyvä mieli oli niin hillitön, että ruustinnan täytyi
+toruen sanoa:--Tytöt, tytöt, ajatelkaa toki--
+
+--En minä, mamma, osaa mitään ajatella--on niin äärettömän--tervetuloa,
+tervetuloa!--Tervetuloa, herra Hagman!
+
+--Hss ... pappa tulee...
+
+Naimi tarttui Anteroa molempiin käsiin, kävi siitä taas Laurin
+kimppuun, repäisi auki hänen vyönsä, heitti sen menemään, sysäsi hänet
+istumaan ja riipaisi päällyskengät hänen jalastaan, niin että saappaat
+seurasivat mukana, ja kuiskasi kiihkeästi hänen korvaansa:
+
+--Minä tahdon vain heti sanoa, heti kohta, että se, minkä teitte, oli
+oikein tehty, ja minä olisin tehnyt samoin.
+
+--Ja minä myös, sanoi Kaarina, ääni lämpimästi värähtäen. Tänne, tänne,
+pankaa turkkinne tänne!
+
+--Pappa tulee...!
+
+Lauri seisoi sukkasillaan isänsä edessä, joka oli vetänyt ylleen pitkän
+virkatakkinsa. Hän tervehti ensin Anteroa, virallisesti ja kylmästi,
+eikä ollut ensin huomaavinaankaan Lauria, mutta ojensi sitten kuitenkin
+hänellekin kätensä.
+
+--Jahah, vai niin, siinä sitä nyt siis ollaan...
+
+--Niin, tässähän sitä ollaan... Seistiin ja katsottiin...
+
+--Minnekä sinä, Naimi, sait minun kenkäni?
+
+Naimi uskalsi nauraa vain lyhyen naurun, vaikka oli sen pidätyksestä
+pakahtumaisillaan.
+
+Musti hyökkäsi samalla sisään ovesta, jonka kyytimies avasi kantaessaan
+sisään tavaroita. Koira lensi Laurin rintaa vastaan, nuolaisi hänen
+kasvojaan ja pieksi hännällään tuoleja ja pöydän jalkoja, hyppien
+toisesta toiseen.
+
+--Mars! Huuti! Ulos siitä!
+
+Rovasti tarttui koiraansa kaulanauhaan ja sai sen suurella vaivalla
+kiskaistuksi ensin kamariinsa ja sitten sitä tietä ulos. Hän jäi
+itsekin sille tielleen.
+
+--No, nyt on pahin ohi, kuiskasi Naimi. Musti sai sen, mikä oli aiottu
+sinulle.
+
+--Naimi ... torui ruustinna.
+
+Mutta Naimi vain nauroi, ja hän oli Anterosta ihanampi kuin koskaan
+ennen. Niinkuin lämmin virta puhalsi hänen iloisuutensa ja hyvä
+tuulensa läpi jäätyneen mielen.--Heidän tekonsa oli oikea!--ja sillä
+hetkellä hän melkein kummasteli, että oli voinut sitä katua ja siitä
+itseään moittinut ja muita tuominnut.
+
+Heidät vietiin ylisille, Robertin kamariin, joka oli lämmitetty ja
+laitettu kesäiseen kuntoon. Kun he sieltä palasivat, oli illallinen
+katettu heitä varten, ja ruustinna ja tytöt istuutuivat heille seuraa
+pitämään. Rovastia ei kuulunut. Lauri koetti olla vapaa ja huoleton,
+kyseli yhtä ja toista kotiasioista, mutta ei päässyt oikein
+luonnolliseen ääneen.
+
+--No, mamma, sanoi hän yht'äkkiä, toru nyt sitten ja toru papankin
+puolesta.
+
+Ruustinna koetti tekeytyä niin moittivaksi kuin hänelle oli
+mahdollista:
+
+--Niin, kuinka sinä saatoit, Lauri, niin tehdä?
+
+--Minun täytyi, mamma, minun täytyi!
+
+--Täytyi? Kuinka täytyi?
+
+--Minä olisin ollut huono mies, jos en olisi tehnyt sitä, mitä tein.
+
+--Ja että tekin, maisteri Hagman, niin vakavan näköinen .,. teistä
+olisin voinut kaikkein viimeksi odottaa, että menette ikkunoita
+särkemään.
+
+--Mutta emmehän me ole ikkunoita särkeneet!
+
+--Niin ainakin setä kirjoitti.
+
+--Eihän setä niin, vaan että ainoastaan epäiltiin, oikaisi Kaarina.
+
+--Niin, mutta kumminkin...
+
+--Mamma, oliko ukko hyvin vihainen?
+
+--Et kai sinä voi vaatia, että hän ottaisi sinut avosylinkään vastaan.
+
+--Niinkuin sinä, mamma...
+
+Ruustinna ei ollut kuulevinaankaan.
+
+--Pappa on vanha yliopiston opettaja, ja sinun pitäisi ymmärtää, että
+se sentähden koskee häneen kahta kipeämmin, että hänen poikansa...
+
+--Ai-jai, näitä mammaa mainioita piirakoita ja tätä ihanata Savon
+piimää!
+
+--Kaarina, tuo lisää! Eikö saa luvan olla vielä, herra Hagman?--Minä
+olen aivan samaa mieltä kuin pappa. Paitsi sinun itsesi tähden on se
+meille hyvin ikävää pitäjäläistenkin tähden. En tiedä, voimmeko enää
+mennä mihinkään ja kutsua ketään...
+
+--Että mamma nyt viitsii sen sillä tavalla ottaa, sanoi Naimi.
+
+--Minä olen varma, että laamannissakin meitä nyt häpeävät. He ovat
+varmaan puhuneet, vaikka sinä et sano.
+
+--No usko nyt, etteivät ne ole kerrassa mitään semmoista.
+
+--Ne tahtovat tietysti näyttää hienotuntoisuuttaan sillä, etteivät
+sinulle mitään sano, mutta kyllä minä tiedän, että laamanska ajattelee.
+Mimmoiset ovatkaan minulla lapset ja mimmoiset hänellä! Kaikki
+mallikelpoisia ja onnistuneita! Ja meidän Otto ja nyt Lauri, ja
+Robertkin siellä, missä lienee--tuskin elossakaan enää--kuka sen
+tietää?
+
+--Mutta hänhän on terve ja on taas lähtenyt matkalle.
+
+--Hän on voinut sairastua uudelleen... Miksi tämä kaikki onnettomuus
+nyt yht'äkkiä tulee minun päälleni?--Antakaa anteeksi, herra Hagman,
+että minä näin,--mutta tehän ette syö mitään ... olkaa hyvä... Helander
+tästä nyt ainakin riemuitsee ja kaikki muut heränneet...
+
+--Mitä syytä on mammalla semmoista uskoa? sanoi Hanna, joka syrjempänä
+toisen pöydän ääressä istuen ei ollut tähän saakka mitään puhunut.
+
+--Ehkä eivät, ehkä eivät ... sinä olet niin kauhean arka niistä
+heränneistäsi...
+
+--Sillä minä tiedän... Mamman ei pitäisi enää puhua pahaa Helanderista,
+kun mamma tietää...
+
+--Ei se nyt se vielä mitään merkitse...
+
+--Mikä niin? kysyi Lauri.
+
+--No, ei muuta kuin että Helander on ollut pyytävinään anteeksi papalta
+kesällistä saarnaansa.
+
+--Ohhoo, vai niin? todellakin?
+
+--Ei se ole muuta kuin että hän pelkää tulevia käräjiä ... siinä koko
+juttu!
+
+--Kuinka saattaa mamma semmoista!
+
+--Yhtä hyvin kuin sinäkin saatat...
+
+--Elkää nyt taas siitä riidelkö...
+
+Rovasti kuului kävelevän salissa ja puhaltavan kynttilöitä sammuksiin
+ja sitten menevän maata. Ruustinna nousi ja meni hänkin. Hanna tyhjensi
+pöydän ja katosi. Naimi ja Kaarina jäivät vielä istumaan Laurin ja
+Anteron kanssa.
+
+--Elkää olko millännekään, sanoi Naimi, kyllä se menee pian ohitse.
+Huomenna on mamma jo tyytyväinen siitä, että olette kotona, ja
+ylihuomenna ei luultavasti pappakaan enää viitsi olla pahalla tuulella.
+
+--Välipä sillä...
+
+--Minä luulen, että pappa oikeastaan sydämensä sisimmästä pohjasta
+hyväksyy ... ei hän koskaan ole voinut oikein sietää setä Hartmania
+eikä kannattaa hänen mielipiteitään. Mutta kertokaa nyt tarkemmin
+kaikesta!
+
+Lauri kertoi kaikesta, mitä oli tapahtunut, kertoi varmasti ja
+reippaasti, niinkuin ei koskaan olisi epäillyt heidän tekonsa oikeutta,
+niinkuin ei olisi muistanut masentunutta mielialaansa matkalla; osasipa
+vielä antaa kohtaukselle Snellmanin kanssa sen värityksen kuin olisi
+tämä vain ollut vähän kärtyisellä päällä ja huonolla tuulella.
+
+--No niin, sen pituinen se! Milloin ovat hääsi, Naimi?
+
+--Juhannuksena.
+
+--Ja oletko yhä yhtä rakastunut kuin kesällä?
+
+--Semmoisiin kysymyksiin ei vastata.
+
+--Tuleeko sulhasesi tänne jouluksi?
+
+--Toivotaan.
+
+Antero oli hetkeksi unohtanut, että Naimi oli kihloissa. Laurin
+kertoessa Helsingin tapahtumista ei hän kuullut eikä nähnyt muuta kuin
+Naimin, joka istui vastapäätä häntä, milloin kyynärpäät pöytään
+nojaten, milloin kädet niskan takana, silmät eläen, huulet milloin
+huudahdukseen avautuen, milloin heittäen jonkun hyväksyvän sanan,
+milloin taas vetäytyen moittivaan kureeseen. Itse tietämättään joutui
+hän samaan mielentilaan kuin Naimi. Noiden muutamien hetkien kestäessä
+hän matkaväsymyksen tuudittamana eli entisen unelmansa uudeksi todeksi.
+Hän heräsi siitä kuin unesta, jossa on luullut lentävänsä. Häntä ei
+kirvellyt, hänen päätänsä vain hiukan huimasi, ja hän olisi halunnut
+nukkua uudelleen.
+
+Kun hän hetken kuluttua lepäsi vuoteessaan yliskamarissa, ei hän enää
+niinkuin matkalla katunut, että oli tullut tänne. Hänen lähtönsä
+kesällä oli ollut pakoa, ja hurja kauhu oli häntä silloin kintereillä
+ajanut. Nytkin hän tunsi että hänen tuli ja hän tahtoi pian poistua,
+mutta nyt olisi se rauhallista peräytymistä hyvässä järjestyksessä,
+voitettuna, mutta ei masennettuna ja murjottuna.
+
+Hän tahtoo ihailla häntä, jota ennen oli rakastanut, hän tulee sen aina
+tekemään, ja hän vie sen tästä taistelusta mukanaan jonain omana
+saaliinaan, jota ei kukaan voi häneltä kieltää ja häneltä riistää.
+Hänen muistonsa Naimista on oleva hänen muistonsa, sillä ei kenelläkään
+ole hänestä sitä kuvaa, mikä hänellä.--Ja näinhän minun ei siis
+tarvitsekaan karkoittaa häntä luotani, vaan saan minä aina hänet pitää
+ja omistaa!
+
+Mitä tämä on? Mistä tuli minulle tämä rauha ja tyydytys ja tämä uusi
+ilmestys? Onko se tässä se elämän salaisuus, jota olen turhaan etsinyt?
+Rakastaa, vaikkei olekaan rakastettu? Siinäkö onnen avain? Siinäkö
+kaiken viisauden huippu? Mistä tulit sinä minulle, ihana ilmestys,
+mistä kerran minullekin? Tulit kuin tietäen, että sinua tarvitaan, kuka
+sinut sitten lienee lähettänytkin. Ja että minun piti löytää sinut
+täällä, missä minä luulin sinut ainaiseksi kadottaneeni!
+
+Hän tunsi tuon saamansa uuden paisuvan povessaan, suurenevan, nostavan
+häntä...
+
+Ikkuna oli ollut pimeä, kun Antero sammutti kynttilän. Vähitellen oli
+se valennut ja valkeni yhä. Hän nousi ja näki aamuyön valjun, viimeisen
+neljänneksen kuutamon heikosti valaisevan lumisia kattoja ja härmäisiä
+koivuja. Tuleeko se tuolta, valkeneeko se ehkä taivasten takaa? Hänen
+olisi tehnyt mieli polvistua--ensi kertaa elämässään--polvistua tuon
+valoisan aukon eteen, niinkuin tulevaisuutensa taivaan ovella, ei sen
+heleän ja häikäisevän ja kesäisen kirkkaan, joksi oli onnea niin usein
+ennen kuvitellut, vaan tuon valjun ja viihdyttävän, jommoista hänen
+elämänsä tulisi tästä lähtien olemaan ja johon hän nyt tunsi voivansa
+nurkumatta tyytyä. Eikä hänen mielensä ollut milloinkaan ollut niin
+harras eikä omat huolet niin vähäpätöiset.
+
+
+
+
+6.
+
+
+Hän on taas matkalla, pitkällään reslassa, joka kaitaista talvitietä
+milloin luikertelee huurteisessa metsässä, milloin soluilee soiden
+rantoja, milloin oikaisee järvien poikki, kohoaa kannaksille ja painuu
+notkoihin. Se on sama tie, jota hän kesällä oli kulkenut Korpivaaraan
+ja sieltä takaisin, odotus ja riemu rinnassaan. Silloin hän kulki, nyt
+häntä vietiin. Hän oli valmis, ei mihinkään, mitä itse oli halunnut, ei
+toteuttamaan sitä, mitä itse oli suunnitellut, vaan valmis vietäväksi,
+tahdoton tuuditettavaksi--olkoon että uuteen elämään, sama se vaikka
+iäiseen uneen. Mikä ihana aate tuo itämaalaisten »nirvana», mikä syvä
+elämän kokemus tuossa: »se on sallittu!» Sillä kuka täällä kohtalonsa
+määrää, kuka täällä itse tiensä viittoo? Ruveta ohjaamaan itseänsä
+onnensa portille?--olla tarttuvinaan kansansa kohtalon peräsimeen?----
+voi meitämme, suuria lapsia! Voi meitä virvatulien takaa-ajajia! Jos on
+noilla tuhannen tuhansilla taivaankappaleilla ennen määrätyt ratansa,
+niin mitä sitten meillä? Miksi valtaakaan ihmisen mielen hätä ja kauhu,
+kun hän luulee eksyneensä ja kiertyy samaan paikkaan takaisin? Siksi,
+että hän pyrkii pois. Mutta hänen ei pidä pyrkiä. Kun hän lakkaa
+pyrkimästä, lakkaa lumouskin, ja itsestään pääsee hän pois piiristään,
+jota kiertää. Kulkea sinun täytyy, ihmisolento, mutta--kuletettuna.
+
+Oli hämärtynyt, näköpiiri pienentynyt, mutta taivas kirkastui ja
+tähdettyi ja suureni ja laajeni.
+
+Kerran tätä samaa tietä taivaltaessani luulin minä jo saapuneeni onnen
+ihanille rinteille ... en saapunutkaan.
+
+Nyt luulen meneväni kohti päivätöntä pohjolaa----ja tuolla palavatkin
+salaperäiset tulet, joiden alkuperää ei kukaan tiedä, mutta jotka ovat
+annetut valaisemaan seutuja, jotka aurinko on jättänyt.
+
+Hänet valtasi sanomattoman turvallinen tunne siitä, että oli tullut
+tähän päätökseen: »Tulkoon, mitä tulee ... viekööt, johtakoot,
+ihmiskohtalojen kutojattaret!» Jos tulisi kuolemakin, pysähdyttäisi
+hevoseni, istuutuisi reen laidalle, nostaisi nahkaset ja sanoisi:
+»Nouse ja seuraa minua tuonne jäiseen vuoreen, siellä on sinulle vuode
+valmistettu lumien untuville ja jääpatja pääsi alle asetettu ja
+peitteeksi paksu kinos!»--niin lähtisin minä ... lähtisin! Siinä
+makaisin, en eläisi, mutta en myöskään olisi kuollut, sillä minä vielä
+muistaisin, muistaisin ja siitä sittenkin eläisin... Muisto, se se
+juuri on elämää. Et kuole, jos muistat, et häviä, jos et unohda. Olkoon
+se minun elinvoimani.
+
+Naimi oli tahtonut häntä jäämään.--»Teidän täytyy. Te ette saa mennä,
+minulle tulee teitä niin ikävä! Teidän kanssanne on niin hauska ja
+mukava puhella. Minä en osaa kenenkään kanssa olla niin vapaasti kuin
+teidän. Kuulkaa, me laitamme teille vanhan pirtin lukuhuoneeksi emmekä
+häiritse teitä, tulemme vain illoin noutamaan teitä kävelemään ja
+sieltä tultua istumme ja soitamme kannelta takkavalkean ääressä.--
+Jääkää edes niin kauaksi, kunnes Björn tulee.»--Ja minä jäin ja Naimi
+oli minulle päivin kuin lintu, joka minulle oksalta visertää, ja öisin
+kuin lintu, joka nukkuu minua lähellä, pää siipeen pistettynä, ja jonka
+viserrykseen minä tahdon herätä,--kunnes eräänä aamuna lentää pois eikä
+muista eikä tule takaisin... Ja eräänä päivänä, kun he istuivat ja
+katselivat ulos ikkunasta, ajoi hevonen pihalle. Lintu päästi riemuisan
+huudon, riensi ulos, hyppäsi rekeen ja he ajoivat laamanniin päin.
+
+Eikä se enää kirvellyt eikä koskenut. Hän itki sinä yönä hiljaista,
+rauhallista itkua, joka puhdisti ja kevensi. Aamulla hän lähti, eikä
+häntä nyt enää pidätetty.
+
+Hän oli irti. Irti itsestään ja irti kaikesta. Se, mikä oli ollut, oli
+yht'äkkiä kuin tarua, jonka oli kuullut jostain toisesta kerrottavan,
+kuin näytelmä, jonka oli nähnyt ja josta oli poistunut, kun esirippu
+laski.
+
+--Käydäänkö talossa? kysyi kyytipoika.
+
+He olivat ajaneet johonkin pihaan ja hevonen oli pysähtynyt solalle.
+
+--Mikä talo tämä on?
+
+--Karila.
+
+Talossa nukuttiin jo pirtin puolella, mutta pihan-pääkamarista näkyi
+tulta. Antero näki ikkunasta Karilan nuoren isännän istuvan pöydän
+ääressä lukemassa.
+
+--No, voi toki! No, johan nyt... Enhän ollut tunteakaan! Käykäähän
+toki... Vaan sattuipa somasti! Että vielä sai nähdä maisterin! Kun
+kesällä kuulin kulkeneenne ohitse, niin oikeinpa olin monta päivää
+raskaalla mielellä.
+
+--Ei sopinut minun silloin.
+
+--Eihän toki, eipä siltä. Ja jos olisitte silloin tullut, niin ehkette
+olisikaan tullut nyt... Tuota, mitä minä ... minä en nyt herätä ketään
+... keitän itse vieraalle kahvit ... tuossa tuokiossa...
+
+Hän meni ulos, toi sylyksen pieniä tervaspuita, latoi ne takkaan.
+Antero oli istuutunut pöydän ääreen. Siinä oli Kalevala ja muutamia
+muita kirjoja.
+
+--No, se se vasta kirja on, minkä minulle lahjoititte! puhui Kari tulta
+tehdessään. Vielä pitää kiittää maisteria. Jos tarjositte hevosen ja
+tuon kirjan, niin hevosen jätin ja kirjan otin.
+
+--Mikä teistä siinä on paras paikka? kysyi Antero.
+
+--Mikäkö paras paikka ... kysy, mikä paras paikka raamatussa! Vaan
+kyllä se on tuokin kuun ja päivän päästäminen Pohjolan kivimäestä ...
+en tiedä, tyhmä olen, mutta poikia ne olivat siihen aikaan Suomen
+pojat! Ollapa täällä vielä niitä miehiä! Se on taas pimenemässä Suomen
+päivä.
+
+--On tosiaan, eikä näytä olevan toivoa valkenemisesta.
+
+--Vaan onko todellakin totta, mitä Otto herra tästä kulkiessaan kertoi
+kuulleensa, että olisivat sen suomenkielen puolesta puhujan suun
+tukkineet?
+
+--Totta se on.
+
+--Voi noita kelvottomia! Enpä olisi uskonut semmoisia murhamiehiä
+olevan. Tuo on minusta kuin olisivat elävän olennon tappaneet. Mutta
+kerran se päivä sieltä vielä päästetään.
+
+--Teillä on luja usko.
+
+--Se minulla on! sanoi Kari kiiluvin silmin, ja minä olen saanut sen
+tästä kirjasta.
+
+Antero ei raatsinut sanoa, että hänen oma uskonsa, jonka oli saanut
+tuosta kirjasta, oli alkanut horjua. Hän kertoi kuitenkin, mitä
+Helsingissä oli tapahtunut, kuinka nolosti heidän oli käynyt, kuinka
+kaikki suomalaiset harrastukset nähtävästi aiottiin tukehduttaa
+kapaloonsa, näytti siltä kuin kaikki tulisi menemään menojaan.
+
+--Voi, voi! huokasi Karilainen häntä keskeyttämättä kuunneltuaan,
+silmät vain eläen ja kasvot välistä värähdellen.--Vai niin on, vai niin
+on, mutta kuulkaapas, maisteri, minä en ole mies enkä mikään, teille
+itseäni viisaammalle, neuvoja antamaan, mutta saanko kuitenkin sanoa?
+
+--Sanokaa toki!
+
+--Minä uskon sittenkin, että teitä tässä pimeä pilvi peloittaa enemmän
+kuin se kykenee kastelemaan. Hyviksi heinäsäiksi keväinen kuuro. Se
+_nyt_ sataa ja jyryää, mutta huomenna on jo pouta. Ne on ne vanhain
+ihmisten tuumat vähän niinkuin lahopökkelö tien vieressä, juhlallinen
+ja peloittava. Kuljet siinä ja kierrättelet etkä uskalla kirveelläsi
+kolhaista, kun pelkäät päähäsi putoavan. Joskus kyllä kosketat, mutta
+et milloinkaan voimaisi takaa kumahuta. Vaan jonakuna päivänä, kun ohi
+kuljet, niin on kummitus itsestään suulleen suistunut ja siinä makaa
+etkä saa ylös, vaikka tahtoisitkin. Ihmettelet, että mitenkä se on
+voinut milloinkaan seisoa.
+
+--Mistä te olette tuon viisauden saanut?
+
+--Viisaudenko? Ka, en tiedä, mutta eikös ole niin?
+
+--Niin se ehkä on.
+
+--Sen saatte nähdä! Metsämiehen nenään tuoksuu suvituuli, kun pakkanen
+vielä kengän alla narisee. Nämä teidän nuorten miesten uudet tuumat ja
+toimet ovat enteitä, ja ne enteet eivät petä. Sen saavat vielä
+meidänkin silmämme nähdä, että tämä suomenkieli pääsee semmoiseen
+voimaan ja valtaan, ettei toista kieltä kuulukaan. Suomenkielen päivä
+on nyt kivimäessä, mutta kyllä se sieltä päästetään! Uskokaa se,
+maisteri!
+
+Nuohan olivat niitä aatteita, joita he olivat kirjasissaan lausuneet,
+mutta tämän miehen suussa ne kuitenkin tuntuivat uusilta.
+
+--Onhan vähän omituista, että teillä on enemmän uskoa ja luottamusta
+kuin minulla, vaikka pitäisi olla päinvastoin.
+
+--Ottakaapa kahvia vielä, kehoitti Kari.
+
+--Se oli mainio se teidän kesällinen runonne, sitä Helsingissä
+kaikkialla luettiin ja ihailtiin.
+
+--Vai oli se teistä hyvä, hyrähti Kari.
+
+Kuului hiipivää kävelyä lumessa ikkunan alla, sitten kiireisiä
+askeleita rappusissa, ja samassa revähti ovi auki ja turkkia
+hartioillaan kantava avopäinen, hajatukkainen, harasilmäinen nainen
+huusi sisään:
+
+--Täälläkö sinä taas yökauden niitä lorujasi...
+
+--Täällä on herrasvieraita, Kaisa...
+
+--Olkoonpa mitä tahansa!
+
+Hän pyörähti kiukkuisesti takaisin ja paiskasi oven kiinni jälkeensä.
+
+--Katsohan tuota ... vaan elkää olko millännekään, kun en minäkään ole.
+Se on nyt minun ristini tuo. Mutta taitaapa olla parasta, että
+vieraskin pääsee levolle.
+
+Kari oli käynyt alakuloiseksi, vaikka koetti sitä peittää. Sanomattoman
+säälin tunne valtasi Anteron mielen hänen mentyään. Elää ja haaveilla
+ja uskoa ja innostua täällä erämaassa ilman ymmärtävää ystävää ja
+lisäksi tuollaisen painon alla! Saada lämpöä ja voimaa ainoastaan oman
+sielunsa hankien alaisesta kydöstä! Kuinka syvällä mahtaakaan hengen
+tuli palaa tuommoisessa rinnassa? Ja minun henkeni liekki läähättelee
+sammuakseen kohta, kun pieninkin henkäys vastaani puhaltaa!
+Ihanteitteni ja aatteitteni lippu putoaa herpoontuneesta kädestäni
+kohta, kun minun pitäisi se yksin kukkulalle pystyttää. Miksi niin?
+Onko se minussa vain tunnelmaa ja touhua, mikä tuommoisissa
+järkähtämätöntä varmuutta ja uskoa?
+
+Täältä se, tämmöisistä se Suomen kansan parannus ja uudistus tulee eikä
+meistä siellä Helsingissä. Anna heille ase kuinka tylsä tahansa, ja he
+saavat sillä aikaan ehkei niin paljon, ehkei niin loistavaa, mutta
+hyvää, pysyvää ja ennen kaikkea omaa. Ne ne ovat meidän kulttuurimme
+luoneet ja luovat sitä yhäkin. Niinkuin sekin hänen runonsa. Eikä
+aavista eikä ymmärrä mitään olevansa, ei tiedä, kuinka läheisessä
+yhteydessä hän on suuren maailmanhistoriallisen aatteen kanssa.
+
+Mikä vääryys, mikä huutava vääryys sentään tuommoisia miehiä kohtaan,
+etteivät he koskaan tuon pitemmälle pääse ainoastaan nurjien olojen
+estäminä! Ei kouluja, ei herättävää lukemista--ei ainoatakaan auttavaa
+kättä!
+
+Antero melkein häpesi itseään ja sitä välinpitämättömyyttä, joka oli
+hänet vallannut ja jolle hän oli antanut vallan. _Hän_, joka istuu
+katetun pöydän ääressä ja saa ahmia tiedon aarteista, hän antaa
+kaikenlaisten ulkonaisten ja sisällisten vastoinkäymisten synnyttää
+itsessään epäilystä ja velttoutta, hän on valmis kesken katkeamaan, kun
+tuo täällä erämaan yksinäisyydessä hehkuu intoa ja henkii uskoa ja
+luottamusta! Ja niitä on kukaties kuinka paljon, eikä niistä kukaan
+tiedä eikä välitä. Ehkä on aika sittenkin tullut, ehkä todellakin on
+hetki lyönyt?
+
+Kuinka hän ilostui minut nähdessään! En koskaan ole nähnyt ihmisen
+kasvoissa niin vilpitöntä mielihyvää, en koskaan niin kiitollista
+katsetta kenenkään silmissä.
+
+Kuinka usein sentään laiminlyö tehdä hyvää, olla toisille iloksi ja
+hyödyksi!
+
+Jos asettuisin tänne, rupeisin häntä palvelemaan tiedoillani, eläisin
+samalla hänen elämäänsä ja häntä siitä kohottaisin ja kehittäisin!
+Niinkuin heränneet papit opettavat ja oppivat. Onhan tämä minun
+oppilaani tavallaan.
+
+Isäni koko elämä oli uhrautumista muiden hyväksi. Ja äitini myös.
+Heillä ei ollut mitään muuta ajatusta eikä harrastusta kuin opettaa ja
+auttaa niitä, jotka olivat sen tarpeessa.
+
+
+
+
+7.
+
+
+Karilan nuori isäntä oli jättänyt Anteron, reestä iloisesti hypäten ja
+suksensa jalkoihin sysäten. Hän oli saattanut vierastaan yli suuren
+selän ja vasta sen toiselta rannalta hänestä eronnut, aikoen
+paluumatkalla ampua teiriä urpukoivuja kasvavista saarista.--He olivat
+päättäneet usein tavata toisiaan.
+
+Anteron mieli oli keveä, ja miellyttävä puhtauden tunne täytti hänen
+rintansa. Aurinko ei lämmittänyt, ainoastaan valaisi, valaisi
+ihanteellisen valkeita hankia ja huurteisia metsiä.--Jos aistitonta
+aatetta voisi muotoon pukea, niin tämmöisenä kuvana talvisesta päivästä
+sen tahtoisin esittää. Ei asu aalloilla Jumalan henki, ei puhu hän
+minulle myrskystä eikä Siinain ukkosesta, vaan puhtaista kylmistä
+kirkkaista hangista se heijastuu. Silloin on kuin hänet parhaiten
+ymmärtäisin, häntä saisin suorimmin silmiin katsoa. Silloin hän valaa
+kirkkautta ja suuruutta sieluuni... Aavikoillahan kehittyi Jumalan aate
+Israelin lapsillekin.
+
+Onko tämä nyt minun korvessa-vaeltamiseni alku? Onko Ristivuori tuolla
+kaukana minun Siinaini? Vai Horebini? Vaiko Golgatani? Olkoon mikä
+tahansa, minä kuljen sinne, minne minua viedään.
+
+--Kenen on tuo talo tuossa saaressa?
+
+--Siinä asuu se pappilan Otto-herra, vastasi kyytimies. Ajetaanko
+pihaan?
+
+--Ajetaan vaan.
+
+Otto ajoi juuri hirsikuormaa heidän edellään pihaan. Hänellä oli
+naapukkalakki päässä, lyhyt valkea turkki yllä, jalassa pitkävartiset
+pieksut, hän oli kerrassaan komean näköinen--ja ilme herttainen ja
+katse lempeä. Tuoko se on, jota ruustinna suree? Joka muka on perheen
+mätämuna ja tuottaa häpeää Martinin nimelle?
+
+Otto vei vieraansa pirttiin. Jaakko setä kutoi pöydän päässä verkkoa.
+
+--Täällä tulee tuttuja, sanoi Otto.
+
+Ukko katsoi silmälasiensa yli.
+
+--Siinäkös sinä sen spektaakkelimaakari nyt olet? Mistä sinä _nyt_
+tulet? Sieltäkö, minnekä viimeksi menit? Selkääsi sietäisit, nallikka.
+Minä luulin sinun koskeen juosseen ja ravasin rantoja pitkin, kunnes
+olin nääntyä. Sitä vaille, etten ruvennut haraamaan,--ajattelin:
+kantänka, ei maks' vaivaa. No, istuhan sitten ja ota ryyppy kylmästä
+tultua. Tuo lasi, Otto!
+
+--Ei ole talossa useampia kuin se yksi.
+
+--Anna sitten kuppi.
+
+--En minä välitä, sanoi Antero.
+
+--Annettu, mikä tarjottu, sanoi Jaakko setä. Eipä siltä, että olisit
+saanutkaan muuta kuin vähän maistaa. Tässä talossa annetaan viinaa kuin
+sairaille rohtoja, määrän perästä. Sen verran vain, että henki pysyy
+heikossa ruumiissa. Ajatteles, ettei tuo Otto enää maista tippaakaan,
+sitten kun laamannin tyttö on sen kieltänyt. Se on jo sen tohvelin
+alla, vaikkei tiedä, saako se sen.
+
+--Elä höpise, setä...
+
+--Mutta sano nyt sitten, mistä sinä tulet ja mitä varten kulet?
+
+--Ette siis ole vielä kuulleet, että Lauri ja minä olemme potkaistut
+pois yliopistosta.
+
+--Mitä puhut? Sepä hauska juttu.--Otto, jos et sinä nyt tuo pöytään
+sitä konjakkiasi, niin--heti tänne, kun on tämmöinen asia!
+
+Oton täytyi tehdä sedälleen mieliksi, ja nauraen meni hän noutamaan
+pulloa kamarista. Antero aikoi ruveta kertomaan.
+
+--Ei, ei, elä vielä, odota, tehdään totit ja sitten vasta.
+
+Hämärti jo, ukko teki tulen takkaan, laitettiin lasit, ja nyt sai
+Antero kertoa.
+
+--No, niin sitä pitää! Vai niin sanoitte? Sanoitteko todellakin?
+Suoraan vasten naamaa istuvalle areopagille! Ja Laurikin? Onpahan siinä
+pojassa sittenkin jotain.
+
+--Ei ole, sanoi Otto päättävästi.
+
+--Se nyt on eri asia se, mutta tämä oli nyt sentään hyvin tehty. Katsos
+teitä kanaljoita! Se käy niinkuin pitääkin. Alku on hyvä kaikki.
+Maljasi nyt taas! Ja ikkunoitakin särettiin? Sehän jo vähän haiskahtaa
+niinkuin revolutsionille. Muistitteko laulaa edes marseljeesia?--
+Jassoo, Snellman ei hyväksynyt. Niin on aina. Aatteen antajat kieltävät
+aina toimijain johtopäätökset.--Ja eikö niin, että teidät muutamat
+uhrattiin ja muut luikkivat tiehensä? Tietysti. Siinä tunnen taas
+Suomen kansan. Se on, niinkuin pitääkin olla, aivan niinkuin
+Arwidssoninkin aikana. Kun toiset taistelee, niin toiset jo rauhaa
+hieroo. Kuinka voisikaan olla mitään yhteistunnetta, mitään
+solidaarisuutta, vaikka asia olisi kuinkakin yhteinen!
+
+Siitä tuli hauska ilta, ei ollut juomaa niin paljon, että ukko olisi
+päihtynyt, tuli vain hyvälle tuulelle. Puhuttiin muustakin, mutta
+palattiin aina pääasiaan.
+
+--Se on koston päivä, joka on koittanut, intoili ukko. Se on
+ensimmäinen kivi, joka on muurista maahan rapissut. Eläköön vapaus!
+Siitä päästä asia on aloitettava! Se jesuiitta Hartman, semmoinen se
+oli jo nuorena miehenä ollessaan, kyllä minä sen tunsin. Karkoitelkoot
+vaan, pankoot vaan repressalioita toimeen. Se vain yllyttää uusiin
+ponnistuksiin. Se vain yllyttää ja kiihoittaa. Ei se mitään, mitä siitä
+seuraa. Joutukoon vaan vaaraan yliopisto ja maa! Aina on jotain
+vaarassa, kun jotain vastaan hyökätään.--Se oli hyvä sekin, että Saima
+lakkautettiin.
+
+--Hyväkö?
+
+--Jos ne eivät olisi sitä tehneet, niin olisi se merkinnyt, että se ei
+ole mitään saanut aikaan ja ettei sitä tarvitse pelätä. Nyt tulevat
+kaikki ihmiset lukemaan Saiman vanhoja vuosikertoja. Hyvä kaikki!
+
+--Niin, eihän kuitenkaan tiedä...
+
+--Ethän vain katune.
+
+--Kyllä melkein välistä.
+
+--Kas niin, siinä sitä ollaan--se on sitä aitosuomalaista: tehdään
+ensin touhahdetaan, pelästytään sitten, kadutaan lopulta ja ehkä
+viimein pyydetään anteeksi. Saat nähdä, että niin käy tässäkin ja on jo
+ehkä käynytkin.
+
+--Setä alkaa taas saarnata, sanoi Otto haukotellen.
+
+--Mene maata siitä haukottelemasta. Sinä olisit hyvä mies muuten, mutta
+aatteista ja politiikasta ja yleisistä asioista sinä et ymmärrä hölyn
+pölyä. Täällä on niin helvetin ikävää, kun ei ole puhetoveria.
+
+Kun Otto oli mennyt pois, jatkoi ukko:
+
+--Se on kunnon poika muuten. Raataa kuin talonpoika, mutta herrasmiehen
+älyllä. Se meinaa ihan totta saada sen laamannin Inkerin, ja sitä
+varten se huoneitakin rakentaa. Se on sille jo kutonut kalvokkaat ja
+kaulahuivin, joita se ei jätä yltään kuumassa pirtissäkään. Ne eivät
+ole vielä siitä tuumastaan kenellekään puhuneet. Laamanska tulee
+tietysti huudahtamaan: _c'est une misalliance! oh, mon Dieu!_--ja
+pyörtymään--kun saisi olla näkemässä.--Niillä on suuret suunnitelmat.
+Otto aikoo vielä kerran ottaa sekä laamannin että pappilan maat
+arennille. Kyllä se siihen pystyy, kun saa toimeliaan akan.
+
+Pirtin läpi oli pari kertaa kulkenut nuorehko nainen, kalpea,
+ruskeasilmäinen, katsahtanut Anteroon niinkuin aikoen jotain sanoa,
+mutta mennyt sitten samassa pois.
+
+--Kuka tuo on? kysyi Antero.
+
+--Sehän se on se Laurin Heta. Semmoiseen tilaan toimitti mies tytön
+eikä ole sen enempää perustanut. Teki tekonsa ja meni ja jätti. Ei ole
+sanaakaan kirjoittanut.
+
+--Tietävätkö siitä pappilassa?
+
+--Se on kieltänyt kenellekään puhumasta ... Laurillekin ... kun eivät
+he, niin ei hänkään. Se on ylpeä tyttö. Semmmoisia ne on, siinä ne
+oikein näkee. Mutta jahka minä saan sen Laurin käsiini..,
+
+
+
+
+8.
+
+
+Antero istuu isänsä vanhassa yliskamarissa, hänen tuolillaan, hänen
+pöytänsä ääressä, jonne tämä vetäytyi lukemaan ja saarnojansa
+miettimään. Tässä oli hänkin istunut näin, katsellen ulos ikkunasta,
+edessään Ristivaaran jylhä rinne ja kuulakkaa taivasta vasten kuvastuva
+harvapuinen harju, jonka takaa aurinko ei päässyt lyhyinä talvipäivinä
+kohoamaan. Kahden puolen pöytää oli kirjahylly; täynnä isän vanhoja
+kirjoja, kuluneita ja paljon käytetyltä, nahkakantisia, kaikki
+yhdenvärisiä, ruskeita. Ne olisivat siitä siirrettävät johonkin, pois
+hänen omain kirjainsa tieltä. Hän on jo kerran pari ojentanut kätensä
+tyhjentääksensä hyllyn, mutta aina on käsi vaipunut. Hän on käynyt
+penkomaan omia kirjojaan, saanut käsiinsä filosofiaa, runoutta, avannut
+yhden ja toisen, mutta antanut painua taas takaisin kiinni. Mitä hän
+nyt filosofialla, mitä runoudella? Ne tuntuvat niin valheellisilta,
+niin tehdyiltä.
+
+Hän ottaa paperinsa esille, selailee vihkojansa ja muistikirjojansa.
+Runon alkuja, mietelmiä, luonnoksia esitelmiään Kalevalasta ja
+suomenkielestä,--siinä on suunnitelma kirjoitukseen hänen
+renessanssiaatteestaan--oli sekin päähänpisto!--kaikki keskenjääneitä,
+ja muutamia lehtiä siitä suuresta eepoksesta, jossa hän oli alkanut
+kuvausta viimekesäisestä matkastaan ja jo jakanut sen eri lukuihinkin:
+Rajavaara--Pappila--Juhannuskokko--Seurat Ristivaaralla--Tulo takaisin
+Kontolaan--ja siihen se oli loppunut _se_ runoelma! Lapsellista,
+turhanpäiväistä kuvittelua!
+
+Häntä tympäisee sanomattomasti kaikki entinen touhu. Matkan kaikki
+epäilykset tulevat takaisiin, kesäinen Kalevala-innostus ja innostus
+Snellmanin aatteihin, mutta ennen kaikkea se, mikä oli aiheuttanut
+tämän maanpaon--ei,--ei se ollut mitään, täytyi alkaa kaikki alusta,
+uusi elämä, uusi työ--mutta mikä elämä, mikä työ?
+
+Hän tuntee ulkonaista painoa ja sisäistä ahdistusta. Hän tahtoisi ulos,
+tapaamaan ihmisiä, saamaan sisältöä ja virkistystä. Karoliinalle ei
+hänellä ole mitään sanomista, ei ole hänestä mitään seuraa. Hän
+tarvitsisi onnellisia, innostuneita ja virkeitä ihmisiä, eikä tuota
+surkeutta, joka vaatisi hänen osanottoaan ja sääliään ja apuaan, mutta
+jota hän nyt ei jaksa antaa. Olihan sisar totellut miehensä kieltoa ja
+lakannut käymästä seuroissa, antanut pakottaa itsensä istumaan kirkossa
+ja kuuntelemaan hänen saarnojaan, joissa hän joka pyhä panetteli ja
+sätti heränneitä. Ja hän oli antanut pakottaa itsensä siihenkin, että
+pani pois pojan. Ja se kaikki on muka hänen velvollisuutensa, hänen
+kristillinen velvollisuutensa? Eikä hän tahdo ottaa omalletunnolleen,
+että mies mahdollisesti häntä löisi, jos hän ei tottelisi. Mutta nyt
+hän sitä kuitenkin suree ja katuu eikä tiedä, tekeekö sittenkään
+oikein.
+
+--Tähän minä nyt siis tulen hautautumaan, kuka tietää kuinka pitkäksi
+aikaa. Tämähän on kuin munkin kammio, minähän olen kuin vanki.
+
+Hän tahtoo joskus tuntea vapauttaan, ja hän lähtee ulos hiihtämään,
+nousee vaaralle, näkee ympärillään rajattomat, rannattomat erämaat ja
+hanget. Se on yhä sama vankila, vähän suurempi vain. Hän hiihtää
+kurjien majojen ohi, joissa tietää suurimman hädän ja kurjuuden asuvan.
+Pitäisi mennä sisään,--mutta hiihtää kuitenkin ohi.
+
+Päiväkausia hän pysyy huoneessaan, ei tiedä illalla, kuinka päivä on
+aamusta kulunut.
+
+Karoliina tulee hänelle kahvia tuoden.
+
+--Täällä sinä vain itseksesi istut.
+
+--Täällähän minä... Yhtä asiaa minä tahtoisin sinulta kysyä. Mistä
+mahdat sinä saada tuon voiman elää ja olla, niinkuin elät ja olet?
+Taikka kyllähän minä tiedän, _mistä_ sen saat, mutta _kuinka_ sen
+sieltä saat, sitä minä aina ajattelen, ja sitä minä en ymmärrä.
+
+--Se tulee Jumalalta hänen suuresta armostansa ja rakkaudestansa.
+
+Se oli hänen ja heikäläisten tavallinen kulunut vastaus, sen enempää he
+eivät voineet selittää. Mitä se oli ... oliko ollenkaan mitään muuta
+kuin kuvittelua tai vain opittu ulkoläksy, puheenparsi? Tuskinpa!
+
+Kerran sai Karoliina hänet lukkarinlesken luo. Siellä oli sama rauha
+kuin ennenkin, sama tyytyväisyys ja alistuminen. Hallavuosi oli
+vaikuttanut heidänkin elämäänsä, heidänkin täytyi syödä sekaa
+voidakseen antaa toisillekin vähistä tuloistaan. He puhuivat siitä,
+että kyllä »Jumala auttaa», niinkuin ei olisi ollut epäilystäkään
+siitä, että niin on aina tapahtunut ja tulee aina tapahtumaan,--joka
+hetki, joka päivä.
+
+--Eikö hän ole milloinkaan eikä missään asiassa ollut teitä auttamatta?
+
+Vastaukseksi hymähtivät he molemmat ja katsahtivat toisiinsa.
+
+--Mikä teitä naurattaa?
+
+--Se vain, että Antero voi sitä edes kysyäkään.
+
+--Minua ei vaan Jumala ole milloinkaan auttanut, sanoi Antero puoleksi
+leikillä.
+
+--Onkos Antero sitten milloinkaan pyytänytkään?
+
+Sitä ei hän ollut tehnyt, kun oli varma siitä, ettei kuitenkaan voisi
+saada sitä ainoaa, mitä halusi.
+
+Jos edes voisin kieltää hänet! Vapautua hänestä kokonaan. Mutta aina
+hän seisoo edessäni, ja aina hän väistyy, kun häntä tarvitsen. Lupaa
+kaikkea, mutta ei pidä mitään. Houkuttelee mukaansa matkalle milloin
+millekin, mutta ei koskaan opasta perille, ei anna voimaa saavuttaa
+päämaalia. Hänen rakkautensa, hänen huolenpitonsa--Jumalan suuri,
+käsittämätön rakkaus! Niin todellakin--käsittämätön ja--olematon.
+
+Eräänä päivänä hän tuli hiihtomatkallaan kurjaan torppaan kaukana
+metsässä. Vaimo makasi sairaana, kuihtunut mies istui avutonna uunin
+pankolla, nälkäinen lapsilauma puri pettua pöydän ääressä. Halla oli
+vienyt heidän viljansa, karhu oli kaatanut heidän ainoan lehmänsä. Ei
+ollut vaatteita, että olisi päässyt edes kerjuulle. Antero tyhjensi
+kukkarostaan heille ruistynnörin hinnan.
+
+--Nyt siis päästään talven yli, virkkoi vaimo vuoteestaan. Sanoinhan
+minä, että auttaa se, niinkuin on ennenkin auttanut.
+
+Oli auttanut, mutta miten? Toinen puoli perhettä kuollut, mutta toinen
+puoli kuitenkin jäänyt eloon. Oli se kaunista apua ja huolenpitoa! Ja
+ne kantavat siitä Hänelle kiitoksensa--suutelevat ruoskaa.
+
+Hiukan omituista sentään, että Jumala lähetti minut ja juuri nyt kuin
+oman itseni uhalla vahvistamaan näitä siinä uskossa, että Jumala
+kuitenkin aina auttaa.
+
+Mutta jos onkin Jumala, ei sitä kuitenkaan hänellä ole. Sitä, mitä oli
+kaivannut, sitä ei hän koskaan ollut saanut. Ei kukaan minua kysy, ei
+kukaan minua ikävöi, ei ole minua maailmassa etsitty itseäni varten
+eikä sentähden, että minua tarvittaisiin.
+
+Se kaipaus kirveli häntä niin, että hänen sydämeensä koski.
+
+Mutta olenko minä itse ketään etsinyt, ketään kaivannut hänen itsensä
+tähden? Enkö ole aina--rakastaessanikin, toivoessanikin--ajatellut omaa
+iloani, omaa onneani?
+
+Sikin sokin menivät hänen ajatuksensa, sekaisin temmelsivät hänen
+tunteensa.
+
+Tämä pimeys, tämä yksinäisyys, se se minua painaa ja rasittaa, se se on
+minut tähän tilaan saattanut. Mutta miksi tulin minä tänne? Mitä oli
+minulla täällä tekemistä? Miksen mennyt etelään, jonnekin
+päivänpaisteisille rinteille, missä mieli kuuluu keijuvan kesät talvet
+kuin pääsky iäti vihreän maan ja iäti sinisen taivaan välissä? Elämään
+eikä elävänä hautautumaan? Mitä minua Suomen surut, mitä minua muiden
+kärsimykset, kun en kuitenkaan voi ketään auttaa? Kun joulu on ohi,
+niin minä lähden!
+
+Mutta ei se päätös häntä päästänyt eikä vapauttanut. Hänelle tuli taas
+illalla hätä ja ahdistus, tunne jostain laiminlyödystä tehtävästä,
+hukkaan menneestä tilaisuudesta, niinkuin olisi kulkenut jonnekin
+harhaan, niin kauas, ettei ehkä jaksaisikaan enää takaisin sinne, mistä
+olisi uudelleen alettava. Hän istui, otsa käsiin painautuneena, kuin
+erämaassa eksynyt. Ulkona oli pimeä, ja tuiskutuuli huoahteli kylmästi
+ullakossa, talikynttilä läähätteli kuin kuoleva viimeisiä henkiä
+vedellessään.
+
+Hän ei ollut nukkunut moneen yöhön.
+
+Isän raamattu oli hänen edessään pöydällä. Kuinka se oli siihen tullut?
+Kuka oli sen siihen hyllyltä siirtänyt? Hänkö?--tietämättään.
+
+Hän avasi sen koneellisesti, käänsi auki kannen. Siihen oli kirjoitettu
+hänen isänsä nimi ja syntymävuosi ja kuolinvuosi ja hänen oma nimensä
+ja syntymävuotensa. Alemma oli isän käsialalla kirjoitettu:
+
+»Tämän kirjan olen minä perinyt isältäni ja lukenut ja tutkinut sitä
+joka päivä. Minä jätän tämän perintönä pojalleni samalla tavalla
+luettavaksi ja tutkittavaksi.»
+
+Kirjassa oli joku merkki, ja hän avasi sen siltä kohdalta. Siinä oli
+arkki keltaista paperia, kirjoitettu täyteen pientä hienoa kirjoitusta
+hienolla kynällä, isän käsialaa.
+
+»Sinä päivänä, kun ryhdyin saarnavirkaani.»
+
+»Kaikkivaltias Jumala, taivaallinen Isä, valkeuden ja laupeuden alku,
+Isä, Poika ja Pyhä Henki! Kurjin syntisistä uskaltaa lähestyä Sinua.
+Vahvista minua voimallasi, jotta minä voisin sen tehdä tavalla, joka
+olisi Sinulle otollinen ja parhaiten vastaisi minun tarvettani. Jos
+syntinen koskaan on tarvinnut Sinun apuasi, niin tarvitsen todella
+minä, sillä minä tiedän kyllä, kuinka heikko minä olen, kuinka minä
+itserakkauteni, itsekkäisyyteni, tämän hirveän epäjumalan ravinnoksi
+tahdon käyttää luvallisinta, hyödyllisintä tekoa. Unohda, laupias
+armahtaja, Sinä syntisten ystävä, Herra Jeesus, unohda entiset tuhannet
+ja jälleen tuhannet syntini. Vapahda minut niiden hirveästä taakasta ja
+niiden häpeällisestä vallasta siten, että Sinä minussa vaikutat elävän
+uskon itseesi. Sinä laupeuden ja voiman alku ja loppu, kaikkien hyvien
+lahjojen antaja, joka hyvän työn aloittanut olet, päätä se omaksi
+kunniaksesi ja köyhän sieluni pelastukseksi. Isä Jumala, auttaja,
+armahtaja, joka et tahdo kenenkään syntisen kuolemaa, käännä minut,
+käännä myös, jos mahdollista on, kaikki lähimmäiseni! Opeta minua
+antamaan itseni kokonaan, itseäni ajattelematta, mitään vaaraa ja
+vastusta pelkäämättä, Sinulle ja Sinun pyhälle asiallesi. Sinun on tämä
+suuri ja tärkeä tehtävä! Tiedän, että Sinä sen teet, jos me vain
+tahdomme antautua Sinun käsiisi. Ota, Herra, minut hoidettavaksesi. Ota
+kaikki, mitä sanon omakseni--sieluni, ruumiini, järkeni, tahtoni,
+kaikki voimani. Ota ne, puhdista ne, uudista ne, hoida niitä oman
+tahtosi mukaan. Jeesuksen tähden unohda, kuinka niitä olen hoitanut ja
+näihin asti niitä käyttänyt. Niin, hyvä Jumala, puhdista tarkoitukseni,
+tee minut puolueettomaksi oman työni suhteen, etten itseäni pettäisi.
+Anna minulle armoa, että koettaisin Sinun avullasi tehdä työtä veljieni
+ja sisarieni parantamiseksi. Ohjaa minua niin joka silmänräpäys, että
+Sinä voisit omistaa itsellesi kaikki minun sanani, ajatukseni, haluni
+ja tekoni ja että ne olisivat Sinulle otolliset. Anna minulle sama
+henki, joka hallitsi apostoliasi, kun hän lausui: kaikki voin minä
+Kristuksen kautta, joka minut väkeväksi tekee--sanalla sanoen, anna
+minulle elävä usko, niin tulen minä armostasi autuaaksi. Pakota minua
+tällä rukouksen huokauksella ryhtymään kaikkiin tehtäviini, amen! Minä
+tiedän, että sen teet Jeesuksen tähden.»
+
+Myöhemmin oli samaan paperiin kirjoitettu vapisevalla kädellä:
+
+»Tämän kirjoitin minä sen päivän edellisenä yönä, kun minun piti pitää
+ensimmäinen saarnani. Aioin silloin ruveta kirjoittamaan päiväkirjaani,
+mutta en saanut sitä jatketuksi. Tänään on minulle syntynyt poika ja
+minä olen kirjoittanut hänen nimensä isän raamattuun. Hänen tähtensä
+olisi minun ehkä pitänyt jatkaa päiväkirjaani, että hän kerran, kun
+minusta aika jättää, olisi siitä saanut nähdä, kuinka usein hänen
+isänsä on langennut ja synnissä rypenyt, noussut ja taas kaatunut,
+mutta vihdoin viimein löytänyt armon ja rauhan Jeesuksessa
+Kristuksessa. Mutta ehkä oli parasta, että hän saa itse hakea
+itsellensä tien totuuden lähteelle, sillä onhan kaikilla sinne sama
+opas, Pyhä Raamattu, jota seuratkoon.»
+
+Taas oli toisessa paikassa horjuvin kirjaimin kalteviin riveihin
+kirjoitettu?
+
+»(Jatkoa edelliseen viisi vuotta myöhemmin).»
+
+»On sinun syntymäpäiväsi, pieni Antero poikani. Minä tunnen, että minun
+kohta täytyy täältä eritä. Ei ole minulla ehkä montakaan päivää
+jälellä! Sinä jäät turvattomaksi maailmaan. Minulla ei ole sinulle
+muuta annettavaa kuin Pyhä Kirja. Jos sinulle joskus tulee suuri hätä
+ja ahdistus, umpikuja, josta et tiedä, kuinka päästä yli tai ympäri,
+niin avaa se ja lue Luukk. 18: 17: »Joka ei ota vastaan Jumalan
+valtakuntaa niinkuin lapsi, ei hän ikänä tule siihen sisälle.» Jos
+sinua kaikki sinun oma viisautesi tympäisee ja pohjasi pettää tai
+tahdot päästä himojesi kahleista ja itsekkäisyytesi orjuudesta, niin
+ota siiloin tämä kirja eläkä laske sitä kädestäsi, ennenkuin olet
+saanut vastauksen kaikkeen. Nyt en--»
+
+Kynä oli kai pudonnut hänen kädestään. Isän viimeinen ajatus oli ollut
+hänen poikansa pelastus.
+
+Anteron sydän vapisi, ja vaivoin hän himmentyvin silmin sai luetuksi,
+mitä toiselle puolelle oli kirjoitettu:
+
+»Tämä on papan viimeinen kirjoitus, jonka tästä raamatun sisästä löysin
+ja johon sen jätän. Hän kuoli seuraavana päivänä. Hänen edessään oli
+hänen raamattunsa, Johanneksen 16 ja 17 luku. Vähän ennen kuolemaansa
+sanoi hän minulle: Kasvata Anteroa niin, ettei hän hylkää Jumalaa.»
+
+Antero luki sen vielä uudelleen. Kyyneleet alkoivat valua hänen
+poskiaan pitkin.
+
+Viihdyttävä onnellisuuden tunne tulvaili läpi hänen sielunsa. Ahdistus
+ja pinnistys oli poissa.--Minä olen löytänyt isän, äidin, itseni ja
+elämäni sisällön. Minä olen pelastettu. Nyt se ei karkaa minun
+käsistäni, mitä kaiken elämäni olen ajanut takaa.
+
+Kun hän pani maata, oli kuin lämmin pehmoinen käsi olisi hänen päätänsä
+kannattanut. »Joka ei ota taivaan valtakuntaa vastaan niinkuin lapsi,
+ei hän ikänä tule siihen sisälle.»
+
+
+
+
+9.
+
+
+Minä en ole enää yksin, mutta ei minulla kuitenkaan ole ketään, jonka
+kanssa voisin puhella. Minä tahdon sentähden puhella itseni kanssa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+En tiedä, mitä minussa on tapahtunut. Sen vain tunnen, että minussa on
+tapahtunut täydellinen muutos. Mieleni on siitä tulvillaan. Se on
+tulvillaan onnesta. En tiedä, minne minua viedään, mutta minä olen
+valmis umpisilmin seuraamaan, sillä minä olen varma siitä, että olen
+oikealla tolalla. Minä näen tulen, joka majakkana edessäni tuikkaa.
+Sitä seuraan sivulleni katsomatta.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Olen ryhtynyt lukemaan raamattua. Mikä ihana, suurenmoinen kirja! Tähän
+saakka ei se ole ollut minulle muuta kuin pinkka paperia paksujen,
+ikäväin kansien sisässä. Nyt se on minullekin elämän kirja.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Olen lukenut nuo Johanneksen 16-17 luvut? »Mitä te anotte minun
+nimeeni, sen minä teen. Jos te rakastatte minua, niin pitäkää minun
+käskyni. Ja minä olen rukoileva Isää, ja hän on antava teille toisen
+lohduttajan, että hän kanssanne olisi iankaikkisesti, _Totuuden
+Hengen_, jota ei maailma taida ottaa vastaan, sillä ei he näe eikä
+tunne häntä, mutta te tunnette hänen, sillä hän pysyy teidän tykönänne,
+ja on teissä oleva. En minä jätä teitä orvoiksi, vaan minä tulen teidän
+tykönne.»
+
+Ne olivat ne viimeiset sanat, joita isäni oli raamatustaan lukenut. Ne
+olivat minun ensimmäiseni samasta kirjasta.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Totuuden hengen!--siinä se on kaikki!
+
+Olin hiihtämässä,--kuinka toiselta nyt kaikki näyttää!
+
+Luonnon jylhyys ja erämaan ääretön yksinäisyys ei enää minua kiusaa
+eikä paina. Se ympäröi minua rauhallaan ja se erottaa minut
+entisyydestäni. Minä äsken sitä sentähden kammoin, että se tuntui
+minusta vankilalta, nyt se on minulle vapautukseni maa. Oli varmaankin
+Jumalan sallimus, että hän juuri täällä satutti käteeni isäni
+kirjoituksen ja avasi eteeni Pyhän Kirjan. Jos sen muualla sain, en
+sitä ehkä ymmärtänyt. On niinkuin hän olisi tahtonut sanoa: täällä on
+sinun toteutettava elämäsi tehtävä, mikä se sitten lieneekin. Täällä
+minä sain avun ja täällä minulle annettiin lohdutus. Täällä on minun
+ehkä annettava sitä niille, jotka ovat sen tarpeessa ja joille kykenen
+sitä antamaan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Yötä päivää minä luen, eikä tahdo aikani sittenkään riittää.
+
+Taavetin psalmi 107:
+
+»Jotka eksyksissä vaelsivat korvessa autioita polkuja eivätkä löytäneet
+asuttua kaupunkia, he isosivat ja janosivat, ja heidän sielunsa
+nääntyi.
+
+»Ja he huusivat Herraa heidän tuskissansa, ja hän pelasti heidät heidän
+hädässänsä. Ja hän vei heidät oikealle tielle, niin että he tulivat
+asuttuun kaupunkiin. Kiittäkööt he siis Herraa hänen laupeutensa tähden
+ja hänen ihmeittensä tähden, joita hän tekee ihmisten lapsia kohtaan,
+että hän ravitsee nääntyvän sielun ja täyttää isoavan sielun
+hyvyydellänsä.
+
+»Jotka istuvat pimeydessä ja kuoleman varjossa, kahlehdittuina
+kurjuuteen ja rautoihin, Sentähden että olivat Jumalan käskyjä vastaan
+kovakorvaiset olleet ja ylenkatsoneet ylimmäisen neuvon; hän on
+nöyryyttänyt sydämensä onnettomuudella, he lankesivat, eikä kenkään
+heitä auttanut. Ja he huusivat Herraa heidän tuskissansa, ja hän auttoi
+heitä heidän hädässänsä ja vei heidät ulos pimeydestä ja särki heidän
+siteensä.--Kiittäkööt he siis Herraa hänen laupeutensa tähden ja hänen
+ihmeittensä tähden, jotka hän ihmisten lapsia kohtaan tekee: että hän
+särkee vaskiportit ja rikkoo rautaiset salvat.
+
+»Jotka haaksilla meriä matkustavat ja käyvät kauppaa suurilla vesillä,
+he näkevät Herran työt ja hänen ihmeensä syvyydessä, kun hän sanoi ja
+paisutti myrskytuulen, joka kuohutti aallot. Ja he nousivat taivasta
+kohti ja vaipuivat alas syvyyteen epätoivon hädässä ja horjuivat ja
+hoipertelivat niinkuin juopuneet eivätkä mitään neuvoa tienneet. Ja he
+huusivat Herraa heidän tuskissansa, ja hän auttoi heitä heidän
+hädässänsä, ja hän hillitsi myrskyn, niin että aallot asettuivat. Ja he
+tulivat iloisiksi, että tyveni, ja hän vei heidät toivottuun satamaan.
+--Kiittäkööt he siis Herraa hänen laupeutensa tähden ja hänen
+ihmeittensä tähden, joita hän ihmisiä kohtaan tekee.
+
+»Hän teki virrat erämaiksi ja vesilähteet kuivaksi maaksi, ettei
+hedelmällinen maa mitään kantanut, heidän pahuutensa tähden, jotka
+siinä asuivat. Erämaan teki hän vesilammeksi ja kuivan maan
+vesilähteiksi. Ja asetti sinne isoovaiset, ja he rakensivat sinne
+kaupungin, jossa he asuivat. Ja kylvivät pellot ja istuttivat
+viinipuita, jotka antoivat jokavuotisen hedelmän. Ja hän siunasi heitä,
+ja he lisääntyivät suuresti, eikä heidän karjansa vähentynyt. Mutta
+itseänsä heitä nöyryytettiin, ja kärsimys ja suru painoi heitä. Hän,
+joka vuodattaa ylenkatseen päämiesten päälle ja antaa heidän harhailla
+erämaissa, hän koroitti silloin köyhän kurjuudesta ja enensi hänen
+sukunsa niinkuin lammaslauman.
+
+»Näitä vanhurskaat näkevät ja iloitsevat, mutta jokainen paha suu pitää
+tukittaman. Kuka on taitava ja näitä näkee, hän ymmärtää Herran
+moninaisen laupeuden.»
+
+Tuo on kuin riemuhuuto omasta rinnastani!
+
+       *       *       *       *       *
+
+Mikä lohdutus osata rukoilla!
+
+Hän on aina ollut, mutta minulle ei Häntä ole ennen ollut. Nyt on hän
+minullekin.
+
+Kaikki tuntuu nyt niin helpolta, vaikka mitä tapahtuisikin. On kuin ei
+olisi tällä elämällä valtaa ylitseni ei elämällä eikä kuolemallakaan.
+
+Se tulee kai siitä, ettei ajattele itseään.
+
+Mikä suloinen tunne onkaan tieto siitä, että olen lunastettu, että
+Jumalanpoika on ottanut kantaakseen ihmiskunnan syntikuorman.
+Vapautettu oman ainaisen ja aina ja joka päivä kokemansa
+kykenemättömyyden ja heikkouden painajaisen alta. Ennen ei apua muusta
+kuin omista heikoiksi ja riittämättömiksi tuntemistaan voimista.
+Kulkemista ja kompastumista,--pyrkimistä ja pysähtymistä,--
+sisyfustyötä. Ja nyt ei epäilyn varjoakaan siitä, että lopullinen
+päämaali, kuinka kaukainen tahansa, kerran ja varmasti on
+saavutettavissa, vaikka tie näyttäisi kuinkakin mahdottomalta. Sillä
+minä tiedän, että juuri silloin, kun voimani ovat väsähtämäisillään ja
+minä hengästynyt ja kykenemätön jäsentäkään liikauttamaan, että juuri
+silloin seisoo auttaja, pelastaja, lunastaja vieressäni. »Uskotko, että
+minä voin sinua auttaa?» kysyy hän. Ja _kun_ minä uskon--!
+
+       *       *       *       *       *
+
+Nyt minä vasta tunnen ja ymmärrän oikein rakastavani tätä Suomen
+kansaa. Täältä se oli etsittävä ja täällä vain se oli löydettävissä.
+Tämä köyhä, karu ja hankien peittämä ja korpien saartama erämaa, Se se
+on Suomen kansan luvattu maa, sillä tämä sille annettiin sentähden,
+että se oppisi Herraa seuraamaan. Ainoastaan täällä on siitä voinut
+tulla se, mitä se on, ja ainoastaan täällä se minusta näyttää olevan
+se, mikä se oikein on. Kova on koulusi, Herra, mutta kuuliaisen
+kasvatit kansan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Suomen kansa on ehkä enemmän kuin mikään muu kansa maailmassa
+kasvatettu siihen uskoon ja luottamukseen, että sen kohtalo on Jumalan
+kädessä. Se usko on siinä elävä usko. Se on sen nähnyt ja kokenut
+kautta vuosisatojen ja saa nähdä ja kokea sitä joka päivä. Ilman sitä
+uskoa ei se olisi voinut pystyssä pysyä ja kestää kovan onnensa
+kohtaloita. Usko Korkeimman johtoon ja Hänen apuunsa, se ehkä juuri on
+antanut sille sen ihmeellisen rauhallisuuden odottaa maallisenkin
+onnensa täyttymistä. Se tietää, että ajan kello on varmasti lyövä sen
+vapautuksen tunnin ja että siitä kellosta ei ole veto loppuva. Sen
+uskon on sille etupäässä antanut se, että sen opillinen kasvatus on
+ollut melkein yksinomaan uskonnollinen ja ihanteellinen. Siitä sen
+passiivinen sitkeys. Se ei käy voimalla eikä väellä vastustajainsa
+kimppuun, ei nosta kättään ulkonaisia eikä sisällisiä vihollisiaan
+vastaan, vaan uuvuttaa ja voittaa ne kärsivällisyydellä, tietäen niiden
+ajan tullen luhistuvan maahan niinkuin hanki auringon edessä tai
+niinkuin aita, joka seisoo, kunnes kaatuu niinkuin Jerikon muurit. Sen
+henkinen suola, sen sisäinen visa estää sitä turmeltumasta ja
+lahoamasta.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ei keisari, vaan Jumala on koroittanut Suomen kansan kansakuntien
+joukkoon. Siksipä on Jumala myöskin pitävä huolen siitä, että sitä
+eivät kansakuntien joukosta keisaritkaan voi pois pyyhkiä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Minä muuten luulen, etteivät valtiollinen vapaus ja itsenäisyys--kuinka
+haluttavia semmoisinaan lienevätkin--ole välttämättömiä kansan
+kohottamiseksi korkeammalle kulttuuriasteelle. (Huom. kulttuuri
+käsitettynä sisäisenä hengen kulttuurina). Kansat, joilla on ollut
+valtiollista vapautta ja jotka ovat nauttineet sisällisen ja ulkonaisen
+itsenäisyyden kaikkia etuja, eivät eetillisesti suinkaan ole
+korkeammalla kuin ne, joilta kaikki tuo puuttuu. Ainakin on
+vastoinkäymisten, taistelujen, jopa sorronkin aika ollut välttämätön
+aste kansain kehityksessä. Suomen kansan on aina täytynyt suuntautua
+sisäänpäin, ja se se on siitä tehnyt sen, mikä se on.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Tähänastiset innostukseni ja harrastukseni eivät kyenneet minua
+vähimmässäkään määrin siveellisesti parantamaan. Ei edes puhtain
+niistä--innostukseni Snellmanin aatteisiin. Mahtaneeko olla niin, ettei
+mikään ulkonaisten etujen puolesta taisteleminen, kuinka oikeutettua se
+lieneekin, voi sitä tehdä? Poliittinen toiminta, kuinka jaloa ja
+epäitsekästä muuten lieneekin, panee aina intohimot liikkeelle ja
+ummistaa silmät rakkauden, myötätuntoisuuden ja uhrautumisen
+vaatimuksille. Minä harrastin suomalaisuutta kaikesta sydämestäni, koko
+sielullani, mutta en tuntenut itseäni ihmisenä paremmaksi kuin
+ennenkään. Minä en kyennyt rakastamaan vihamiehiäni, en antamaan
+anteeksi niille, jotka minulle väärintekevät. Ja kaikessa tuossa
+»pyhässä» innostuksessa olin minä itsekäs, kunnianhimoinen, aistillinen
+y.m., tuntematta siitä mitään omantunnon vaivaa tai katumusta ja
+tuntematta tarvetta muuttaa elämääni ja sitä parantaa. Ennenkuin minä
+voin maailmaa parantaa, täytyy minun parantaa itseni.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ennen vaivasi minua aina sisällinen tyhjyys, kyllästys, jopa
+epätoivokin. Etsin tyydytystä maailman menosta, kauneuden ihailusta ja
+sen palvelemisesta, etsin sitä filosofiasta, innostuin, riensin,
+ahersin. Mutta kuta innostuneempi olin illalla, kuta enemmän hurmasin
+itseäni aatteitteni ja tulevien tehtävieni suuruudella, sitä väsyneempi
+olin aamulla, sitä suurempi kyllästymiseni itseeni ja muihin, sitä
+katkerampi pettymykseni. Ja nyt eivät tahdo minulta päivät riittää,
+eivät yöt antaa tarpeeksi aikaa ehtiäkseni eteenpäin sillä tiellä,
+jolle olen joutunut. Joka askel vie minua uusiin näköaloihin, joka
+oksan alta avautuu minulle uusi taivas ja uusi maa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Joka päivä antaa minulle uuden vastauksen vanhoihin kysymyksiin. Ensi
+kerran elämässäni tunnen omistavani luotettavan oppaan, voivani
+kysymättä, tiedustelematta antautua hänen johdettavakseen.
+
+Ennen voin minä vihata, inhota, tuomita. Enimmän kaikesta minä ehkä
+inhosin Handolinia. Nyt en tunne häntä kohtaan muuta kuin sääliä ja
+surkuttelua. Hän, raukka, kehuu hävittävänsä herännäisyyden--
+vallesmannin avulla. Kun hän on juonut lukkarinsa kanssa niinkuin
+tänäänkin, niin hän kehuu kamarinsa lattiaa kävellen: kyllä minä
+näytän! kyllä minä näytän! Minä sanoin hänelle, että hän on oleva
+välikappale Herran kädessä hänen valtakuntansa vahvistamiseksi.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Heitä, uusi lyhtyni, joka minua johdat ja teitäni valaiset, heitä
+kirkas valosi menneisyyteeni, näytä minulle tulta tielläni
+tulevaisuuttani kohti! Niinkuin korkealta vuorelta näen minä tallaamani
+taipaleen tuolla alhaalla. Missä kaikessa olen harhaillutkaan! Mitä
+mutkia tehnytkään! En ollut useinkaan kaukana siitä, missä nyt olen.
+Rajavaaralla minua jo kutsuttiin, haihduin pois omain haaveitteni
+huviretkille. Tein mutkat monet, kunnes minut käsittämättömän voiman
+kädellä heitettiin takaisin.
+
+Totuuttahan taisin kaikkialta ennenkin etsiä, mutta en kuitenkaan
+ymmärtänyt etsiä sitä juuri sieltä, mistä se oli löydettävissä.
+
+Rakkautta etsin, mutta sitäkin taas sieltä, missä sitä ei minulle ollut
+olemassa.
+
+Elämäntehtävää etsin, tahdoin tulla mainioksi mieheksi, ajattelijaksi,
+runoilijaksikin, maailman parantajaksi, ennen kaikkea--tehdä suurtöitä
+omien hartiaini voimalla, niittää mainetta ja maailman kunniaa.
+
+Nyt tiedän totuuden, joka aina on ollut. Nyt voin rakastaa
+vastarakkautta vaatimatta. Maine ja kunnia eivät minulle mitään
+merkitse.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Naimi--minä tahdon kirjoittaa sinun nimesi koettaakseni, vapiseeko
+käteni vielä,--Naimi--minä tahdon lausua sen ääneen kuullakseni,
+värähtääkö ääneni.
+
+Hän oli minulle kaikki, nyt ei hän ole minulle mitään. Minä olen
+iloinen siitä, että Herra antoi minulle uuden uskon, joka meidät
+erottaa. En voi riistää häntä kokonaan ajatuksistani, mutta minä
+ajattelen häntä nyt niinkuin välikappaletta Herran kädessä.
+
+    Ljufva syndiga dröm, som jag drömt i min själ, farväl!
+    Sköna boja, hvari jag var smidd som en träl, farväl!
+
+    Och min dröm var om kärlekens glädje och frid all tid!
+    Och jag sökte ett bröst att få hvila därvid all tid!
+
+    Gud är kärleken, blott vid hans hjärta är frid all tid!
+    Lycklig jag, om jag endast får hvila därvid all tid!
+
+[Suloinen, synnillinen uni, jonka sielussani näin, jää hyvästi! Ihana
+kahle, johon olin kahlehdittu, jää hyvästi!--Ja uneni minä näin
+rakkauden ilosta ja rauhasta, ainiaan! Ja minä etsin rintaa saadakseni
+siinä levätä, ainiaan!--Jumala on rakkaus, ainoastaan hänen sydämellään
+on rauha ainiaan! Olen onnellinen, jos vain saan levätä siinä ainiaan!]
+
+       *       *       *       *       *
+
+Minun on mahdoton käsittää,--että runoilija voisi olla ilman uskontoa.
+Uskonto on runouden alku ja loppu. Ei mikään runoilija ole saanut
+mitään suurta aikaan ilman uskontoa. Kaikki maailman suurimmat
+runoteokset seisovat uskonnon pohjalla. Daavidin psalmit, Jeremian
+valitusvirret--koko raamattu--Jumalan välittömän tai välillisen
+inspiratsionin tuotteita.
+
+       *       *       *       *       *
+Kristinusko on tyhjentymätön; kuta syvemmälle sen henkeen tungen, sitä
+selvemmin näen sen äärettömyyden. En ymmärrä, kuinka ne ihmiset voivat
+tulla toimeen, joilla ei ole mitään uskontoa lohduttamassa heitä heidän
+suruissansa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Rukous ja Usko sen voimaan on kuin esimakua tulevasta elämästä.
+Mahtanee olla äärettömän suloista kuolla rukous huulillaan: siirrymme
+pois aavistamaamme pyhään maahan, joka rukouksessa avaa ovensa meidän
+uskovalle, vavahtelevalle mielikuvituksellemme.
+
+       *       *       *       *       *
+
+On hetkiä, jolloin meistä koko ihmiskunta on kurja ja alhainen. Sydän
+tuntuu tyhjältä ja sulkeutuu maailmalle. Mihin joutuisimme silloin
+ilman uskontoa?
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kun ajattelen entisiä ystäviäni, heidän elämäänsä ja harrastuksiansa ja
+mihin he henkensä kaiken toiminnan suuntaavat, en voi olla säälien ja
+surkutellen ajattelematta, kuinka turhaa ja toisarvoista se on.
+
+       *       *       *       *       *
+
+»Hän on se kivi, joka nurkkakiveksi tullut on. Ja ei yhdessäkään
+toisessa ole autuutta; sillä ei myös ole muuta nimeä taivaan alla
+ihmiselle annettu, jossa meidän pitää autuaaksi tuleman!» Mikä varmuus,
+mikä horjumaton usko!
+
+
+
+
+10.
+
+
+Ulkomaailma oli Anterolle kuin hävinnyt ja unohtunut. Handolinin hän
+tapasi vain ruokapöydässä, puhelikin joskus hänen kanssaan, mutta
+niinkuin jollekin, joka oli kuin jossain suuren tyhjyyden toisella
+puolen. Karoliina tuli välistä hänen luokseen ylös ja istui sukkaa
+kutoen, sill'aikaa kun hän luki ääneen raamattua, niitä paikkoja siitä,
+jotka olivat häntä erityisemmin koskettaneet. Mutta eivät hekään juuri
+mitään puhuneet, ymmärsivät nyt toisensa ilman. Joskus sanoi
+Karoliina:--»Tuo paikka se minuakin niin miellytti.»
+
+Silloin tällöin kävivät he lukkarinlesken ja hänen tyttärensä luona.
+Sielläkin luettiin raamattua. Ne pyysivät Anteroa lukemaan, ja hän
+luki. Eivät koskaan osoittaneet he huomaavansa, mikä muutos hänessä oli
+tapahtunut. Mutta heidän tervehdyksensä ja hyvästinsä oli vieläkin
+herttaisempi kuin ennen ja niinkuin hän olisi ollut heihin kuuluva. Se
+teki hyvää Anterolle. Hänen oli lepo ja viihdyttävä tunne katsella
+Emmaa hänen kangastuoliensa tai rukkinsa ääressä. Emma oli niin
+hiljainen ja ujo ja tyyni, mutta kuitenkin varma itsestään. Jos hän ei
+olisi ollut niin ujo ja suljettu, olisi Antero tahtonut puhua hänen
+kanssaan. Hän oli lukenut raamatun läpi eikä siinä näkynyt olevan
+hänelle mitään uutta, mutta yhtäkaikki hän tahtoi sitä kuunnella ja
+lakkasi työstään, kun oli tulossa paikka, jota hän ihaili... Jos sillä
+ei olisi ollut tuo synkkä ja ruma puku, olisi se ollut ulkonaisestikin
+yhtä kaunis kuin kuka muu tyttö tahansa, joita Antero oli nähnyt.
+
+Joskus tuli Anterolle vielä entinen ahdistuksensa, salaperäinen kammo--
+että jos ei tämäkään kestä? Mutta hän tarttui taas raamattuun, ja se
+vei hänet taas hänen uuteen maailmaansa, ja hän unohti kaiken muun.
+
+Ihmiset olivat kuin varjoja, tämä elämä oli jotain olematonta. Hänelle
+tuli silloin tällöin eteen kohtaus entisestä elämästä. Hän kuuli
+puhuttavan, näki toimittavan, mutta ne toimivat kuin haamut hänen
+ympärillään. Hän näki ihmisiä edessään, joita muisteli ennenkin
+nähneensä, mutta ei muistanut missä--hän näki itsensä niiden seurassa,
+mutta katseli itseään kuin vierasta.
+
+Kuului kerran tuttu ääni alhaalta, hyvinkin tuttu, mutta kenen? Kenen
+ihmeen ääni se oli?
+
+Se oli Laurin, hän tuli sisään parta huurussa, hartiat lumessa, yllään
+vain keveät hiihtovaatteet.
+
+--Terve mieheen! Viimeinkin sinut tapasin! Täällä se mies vain
+ryyhöttää kuin tarhapöllö lahopökkelössä. Huhhuh!
+
+Hän täytti koko huoneen ulkoilmalla ja ulkomaailmalla. Kun oli
+potkaissut jalastaan pieksut, heittäytyi hän Anteron sänkyyn
+pitkäkseen. Antero huomasi heti, että hänellä oli jotain erikoista
+sydämellään ja niinkuin ei hänen sanatulvansa olisi pursunut oikein
+luonnollisista lähteistä.
+
+--Minä tulin hakemaan sinua meille. Siellä on tätä nykyä niin helvetin
+kuivaa ja ikävää, ettei siellä enää mitenkään jaksa. Mamma suree minun
+tähteni ja Robertin tähden ja Hannan tähden, ja Naimi suree sulhastaan,
+sitten kun se meni. Ja Kaarina ei saa kouluansa alkuun ilman apua,
+mutta enhän minä--ja isäukko on hermostunut käräjistä, joiden pelkää
+tulevan ja joissa hänen silloin täytyy esiintyä tuomiokapitulin
+asiamiehenä, mutta ei tiedä, niinkuin tavallista, mille kannalle
+asettua--ja muutenkin on kaikki niin päin mäntyyn, että hyi saakeli!
+Onko sinulla juotavaa?
+
+Kun hän oli tyhjentänyt kaljakannun, jatkoi hän:
+
+--Mikset sinä ole itsestäsi mitään ilmoittanut? Tule nyt meille, sinun
+täytyy tulla meille! Muuten kaikki menee hiiteen. Mitä sinä täällä
+oikeastaan sitten toimitat?
+
+Yhä selvemmin huomasi Antero, että Laurilla oli jotain erikoista
+sydämellään.
+
+--Mitä nyt sitten oikeastaan on tapahtunut? Mikä se nyt on päin
+mäntyyn?
+
+--Kaikki!--Ollaan valmiita innostumaan ja puhumaan ja huutamaan ja
+panemaan vastaan, mutta kun kova tulee, niin pötkitään pakoon kuin
+jänikset tai sanotaan: enhän minä, enhän minä! Nyt se on meidän syy
+kaikki--sinun ja minun ja joidenkuiden muiden--me yllytimme, me teimme
+tyhmyyksiä--ylioppilasnuoriso kokonaisuudessaan ei ole muka koskaan
+ollut meidän takanamme, ei hyväksynyt, ei ottanut osaa... Vai ei?
+Menkööt helvettiin!
+
+--Mitä sinä oikein--?
+
+--No, ka, Thure kirjoittaa, että on käymässä puuha, että osakunnat
+kokouksissaan saataisiin tekemään meitä desavueerava päätös ja että
+ellei sitä tule, niin on vaara tarjona, että yliopisto suljetaan. Se on
+muka aivan varma, että osakunnat hajoitetaan ja asetetaan pedellit ja
+määrätään ylioppilaille univormut. Tuoss' on! Lue!
+
+Anteron lukiessa sanoi Lauri:
+
+--Siellä ei ole kuin yksi ainoa oikea mies, Thure! Siinä on poikaa!
+Siinä on terästä siinä hennossa varressa.
+
+--Minä aavistan, että tulee käymään niinkuin pelätään, sanoi Antero
+laskien kirjeen pöydälle. Sitä ei voida ainoastaan sanoa meidän
+syyksemme, vaan se todella onkin sitä; joskaan ei kokonaan, niin
+ainakin osaksi.
+
+--Jaa, en tiedä. Olkoon miten tahansa, minä tein, niinkuin parhaiten
+tunsin ja ymmärsin--enkä muuten välitä enää mistään! Mutta siitä olen
+tyytyväinen, että sain antaa vallesmannille korvatillin ja sanoa: vet
+hut!
+
+--Kuinka sinä sillä tavalla voit?
+
+--Olikos hänen pakko minua koko illan pistellä, ja kun minä suutuin ja
+pyysin päästä hänen suosiollisesta huomiostaan, niin hän: »Mikä luulet
+olevasi, yliopistosta pois potkittu, poliisivalvonnan alainenkin»--
+»Sinunko?»--»Minun juuri! Minun pitää antaa joka kuukausi raportti
+käytöksestäsi kuvernöörille!»--»Ja minä annan sinulle heti raportin
+ainetta--tuoss' on!»--ja silloin minä vedin häntä korvalle ja huusin:
+vet hut!--Olimme tietysti kaikki vähän humalassa rekiretkellä ja minä
+aika lailla, en muistakaan kaikkea.--Mikset sano mitään?
+
+--Siksi, etten oikein tiedä, mitä sanoa.
+
+--Onko sinulla antaa minulle kuivaa paitaa?
+
+--Tulitko hiihtäen koko matkan?
+
+--Hiihtäen tulin.
+
+--Kävitkö Ottolassa tullessasi?
+
+--En, tulin toiselta puolen selkien. Kuinka niin?
+
+--Ilman vain.
+
+Lauri loi häneen pitkän kysyvän katseen, ja sitten hänen silmänsä
+rävähtivät. Hän puuhasi vähän aikaa vaatteidensa kanssa, muuttaen
+kuivaa ylleen. Kun hän oli valmis, oli hänen äänensä melkoista
+laimeampi ja käytöksensä vähemmin varma.
+
+--Mikä kirja se on, jota luet?
+
+--Raamattu se vain on.
+
+--Vai niin, mitä sinä sitä luet?
+
+--Luenhan vain kerran sitäkin.
+
+Hetken kuluttua Sanoi Lauri:
+
+--Niin, minä tulin todellakin sinua hakemaan. Ruvettaisiin lukemaan
+yhdessä. En minä osaa mitään yksin. Tuletko?
+
+--En tiedä, ennenkuin mietin.
+
+--No, mieti sitten. Saanko sill'aikaa vähän levähtää tässä--raukaisee
+niin.
+
+Lauri nukkui samassa, kun oli heittäytynyt vuoteelle. Antero lähti
+ulos, otti suksensa ja hiihti. Kun hän palasi illan hämyssä, nukkui
+Lauri vielä.
+
+Antero kirjoitti päiväkirjaansa: »Pelkäänkö mennä Kontolaan ja tavata
+Naimia? En. Jos minun uskoni johonkin kelpaa, niin täytyy sen näyttää
+se kelpoisuutensa ei ainoastaan täällä yksinäisessä erakkomajassani,
+vaan myöskin maailmassa, ihmisten seassa. Kiusauksenkin edessä. Näen,
+että Lauri minua tarvitsee, ja ehkä tarvitsevat minua muutkin. Kenties
+on tässä jotain Jumalan tarkoitusta, ja missäpä sitä ei liene.»
+
+Kun Lauri heräsi, oli hän masentunut ja alakuloinen.
+
+--Voi sentään, sanoi hän.--Vai se siitä tuli. On se raskasta kantaa,
+jos se oli kokonaan meidän syymme.
+
+Antero istui selin Lauriin hämärän kynttilän ääressä. Toinen puoli
+huonetta oli melkein pimeä.
+
+--Kun omat tekonsa tuomitsevat ihmisen, ei hänellä ole mitään mihin
+vedota, vaan hänen täytyy tyytyä omantuntonsa tuomioon.
+
+--Kadutko siis?
+
+--Minä olen jo aikoja sitten, ennenkuin tiesinkään seurauksista, ollut
+selvillä siitä, että teko oli väärä--ainakin mitä minuun tulee.
+
+--Mutta minä en kadu, en uhallakaan! Sillä eikö tekoa tuomita
+vaikuttimien mukaan eikä seurauksien? Emmekö tahtoneet oikeutta
+puolustaa ja vääryyttä vastustaa?
+
+Lauri oli noussut ja seisoi Anteron edessä, pää kattoa hipoen.
+
+--Oikeutta puolustaa, mutta väärää oikeutta ja väärällä tavalla.
+
+--Väärällä tavalla,--sitä sinä aina...
+
+Lauri heittäytyi takaisin vuoteeseen. Oltiin vaiti pitkän aikaa.
+
+--Vai sinä tutkit raamatuita? Ja sinulla näkyy olevan koko joukko
+muitakin jumalisia kirjoja...
+
+--Ne ovat isävainajani vanhoja kirjoja.
+
+--Ei sinusta vain tulle pappi?
+
+--Entäpä tulisikin.
+
+--Papiksi taitaisi minunkin pitää ruveta.
+
+--Ei se ole asia, josta tarvitsee pilkaten puhua.
+
+--Eipä ei,--suo anteeksi!--Kuule, se Helander on sentään hyvä mies. Hän
+on ainoa, joka ei tavalla tai toisella ole pistellyt tai ilkkunut
+minua. Kun minä silloin, kun olin lyönyt vallesmannia, palasin päissäni
+kotiin ja uuvuin tiepuoleen, hän otti ohi ajaessaan minut rekeensä ja
+vei kotiinsa yöksi ja hoiti maata eikä vähimmälläkään tavalla
+osoittanut mitään halveksimista. Muistatko, kun me otaksuimme, että hän
+se nyt meitä oikein ilkkuu ja meidän vahingostamme riemuitsee.
+Oikeastaan se sen juhannussaarna sittenkin oli sangen paikallaan. Minä
+alan suvaita sitä miestä. Jos mieli olla oikea pappi, täytyy olla
+samalla pietisti--kaikki tai ei mitään. Olen vertaillut hänen
+saarnojaan isäukon saarnoihin. Se on paljasta pötyä, mitä ukko puhuu.
+
+Ennenkuin he aamulla astuivat suksilleen, istuivat he alhaalla salissa
+lähtökahvia juoden mieli hilpeänä hyvästä säästä, joka lupasi hauskaa
+hiihtoretkeä. Silloin tuli virkahuoneeseen vanha nainen, ja Handolin
+meni kysymään hänen asiaansa.
+
+--Olisi kuollut kirjoitettava.
+
+--Lapsiko vai aikainen?
+
+--Lapsi.
+
+--Milloin se kuoli?
+
+--Eilen aamulla heti synnyttyään.
+
+--Ehdittiinkö panna hätäkasteeseen?
+
+--Taisihan tuossa vielä henki olla, kun Otto-herra risti.
+
+--Kenen oli lapsi?
+
+--Olipahan muutaman yksinäisen tytön--sen Kontolan pappilan entisen
+piika-Hetan.
+
+--Onko isästä tietoa?
+
+--Äitinsä tuon kyllä tietänee, vaan ei ole minulle sanonut.
+
+Lauri oli noussut ja mennyt ylös. Antero kuuli hänen siellä kävelevän
+muutamia kiivaita askelia ja heittäytyvän sänkyyn.
+
+Kun hän hetken kuluttua meni ylös kamariinsa, tapasi hän Laurin
+itkemässä kasvot seinään päin, koko ruumis vavahdellen.
+
+--Minä en tiennyt, kuinka oli asiat. Nyt tiedän.
+
+--Tiedätkö nyt myöskin, mitä sinun on tekeminen?
+
+--Tiedän.
+
+
+
+
+11.
+
+
+Oli kirkas talvinen päivä, kun Antero Kokkomäeltä sujutteli suksillaan
+sakastin peräitse Kontolan pappilaan. Hän oikaisi haan läpi, siinä
+olevasta aukinaisesta veräjästä viepää latua, ja tuli aittojen solaitse
+ja huuruisten korkeiden koivujen alaitse pihaan. Pihamaa oli lunta
+täynnä. Sinne oli lapioitu teitä, ihmeen somia, kauniita polkuja
+aittoihin, liitereihin, tuvan puolelle ja vanhaan pirttiin. Lumi
+kaareili kauniisti katoilla ja räystäillä. Koskesta nousi veden sauhu
+juuri niin korkealle, että aurinko kuontui paistamaan sen yli. Mikä
+rauhan maja, mikä puhtaus, kylmyys--sopusoinnussa hänen mielialansa
+kanssa. Ei näkynyt ainoatakaan elävää olentoa, talo oli kuin lumottu
+linna.
+
+Kun hänen suksensa olivat luistaneet vanhan tuvan eteen, asetti hän ne
+sen matalaa räystästä vastaan ja meni porstuaan. Siinä tuli häntä
+vastaan Hanna. Hänen silmänsä välähtivät. Minun tulostaniko se noin
+ilostui? Olisiko Karoliina hänelle kirjoittanut?
+
+--Käykää toki sisään! Kaikki muut ovat laamannissa Naimin sulhasen
+nimipäivillä.
+
+--Onko hän täällä?
+
+--Ei, ne muuten vaan.
+
+--Ehkä saan muuttaa täällä tuvassa kuivaa ylleni.
+
+--Olkaa hyvä, mutta tulkaa sitten ylös.
+
+Muutettuaan vaatteet meni Antero päärakennukseen.
+
+--Mutta minne Lauri jäi?
+
+--Niin, tässä on teille häneltä kirje.
+
+Hanna luki sen ja punastui ja pyyhki kyyneleen silmistään.
+
+--Onko Hedda hyvinkin sairas? Kai hän on, koska Lauri kutsuu minua heti
+tulemaan ... voi, voi...
+
+Hanna alkoi heti laittaa lähtöään ja lähetti tuvan puolelle sanan, että
+hevonen valjastettaisiin.
+
+Antero jäi yksin huoneisiin harhailemaan. Hän tuli kansliaan ja katseli
+siellä ikivanhoja kirkonkirjoja arkiston hyllyllä.--Ne olivat nuo
+ainoat jäännökset ihmisistä, jotka olivat täällä eläneet ja kuolleet.
+Täällä ne syntyvät, sillä ennenkuin ne tänne joutuvat, ei niitä ole
+olemassa. Vasta täällä ne kuolevat, sillä ellei niitä täällä kuolleiksi
+merkitä, ovat ne vielä elävien kirjoissa. Täällä heidän syntinsä ja
+rikoksensa pysyvät muistossa vielä sittenkin, kun ne jo ovat sovitetut
+ja anteeksi annetut. Tuossa oven edessä, jossa on syvä lovi lattiassa,
+ovat sukupolvet seisoneet, siihen tulleet ja siitä kääntyneet. Tänne
+tulevat ne tärkeimmissä asioissaan, hengellisissä ja maallisissa. Mitä
+lohdutusta ja neuvoa saavat? Olisi sentään ihanaa voida olla oikea
+pappi...
+
+Helander seisoi pihalla puhellen jotain Hannan kanssa, joka laitteli
+rekeä. Hän tuli sisään ja tervehti Anteroa ystävällinen ilme
+kasvoillaan. He puhuivat sen semmoista ilmoista ja muista, sill'aikaa
+kun Helander selaili kirkonkirjoja ja merkitsi niihin jotain
+taskukirjastaan. Tuon tuostakin katsahti hän Anteroon kirjan yli
+niinkuin tarkastellen jotain. Mutta kun hän meni, pyysi hän käymään
+Honkaniemessä, syntymäsijoja katsomassa. Hän oli nähtävästi hänkin
+niinkuin Hannakin jotain kuullut. Antero kiitti ja sanoi tulevansa.
+
+Ruustinna, rovasti, Kaarina ja Naimi ovat ilmaantuneet pihalle reen
+ympärille, jonka eteen renki juuri valjastaa hevosta. Hanna tulee
+samassa siihen, ja siinä näytään kysyttävän ja epäröitävän. Hanna tekee
+päättävän liikkeen ja nousee rekeen. Rovasti kohauttaa olkapäitään ja
+kääntyy pois.
+
+Silloin ajaa Lauri pihaan. Hän ei siis ole malttanut odottaa. Vai onko
+Hedda ehkä kuollut? Siinä puuhataan vähän aikaa vielä ja sitten
+muutetaan Hannan tavarat Laurin rekeen, Lauri ja Hanna puhuvat vielä
+jotain ja sitten lähtee Hanna ajamaan. Muut tulevat sisään ja Antero
+kuulee Naimin tampuurissa vaatteitaan riisuessa sanovan:
+
+--En minä ikinä olisi uskonut Heddasta semmoista.
+
+--Kyllä minä olen sen tietänyt ja aina itsekseni sanonut, kuuluu
+ruustinna sanovan.--Se nyt oli kuitenkin hyvä, että Lauri tuli sieltä
+pois. Poika-parka! Mikä pettymys hänelle!
+
+Heidän äänessään ei tuntunut olevan mitään sääliä onnetonta tyttöä
+kohtaan. Tuolta kannaltako he ottavatkin asian? Eivätkö ehkä tiedä
+kaikkea? Mutta onko nyt kuitenkaan aika sääliä Lauria ja tuomita
+ihmistä, joka ehkä on kuolemaisillaan?
+
+--Ka, täällähän on vieraita!
+
+He tulivat kaikki ojennetuin käsin Anteroa vastaan, mutta vaikuttivat
+hänestä oudoilta ja vierailta eivätkä ikäänkuin kestäneet sitä
+kirkasta valoa, joka heijasti sisään taivaalta ja hangilta. He olivat
+yht'äkkiä hänelle kuin jotain toista rotua, ihmisiä, joiden kanssa
+hänellä ei näyttänyt olevan mitään yhteistä. Täällä ne elävät
+mukavuudessa ja ylellisyydessä eivätkä pohjaltaan ajattele muuta kuin
+itseään ja omiaan--eivät muut kuin Hanna, joka ei enää kuulukaan
+heihin.
+
+Eniten tympäisi Anteroa se, että kaikki näyttivät hellittelevän ja
+säälivän Lauria, pitävän häntä kuin jonain marttyyrinä. Eikö hän ollut
+sanonut heille mitään? Mutta miksei hän ollut sitä tehnyt?
+
+Heti päivällisen jälkeen meni Antero Laurin jälkeen vanhaan tupaan.
+
+--No, ja kuinka on oikein asiat?
+
+--Elä kysykään! En minä tiedä, kuinka tästä selviän.
+
+--Onko siinä mitään muuta mahdollista kuin se yksi ja ainoa?
+
+--Mutta kun sekin on mahdotonta. Hän ei tahtonut minusta mitään tietää,
+huusi vaan: »Mene pois, mene pois!»--ensin niin kovasti kuin jaksoi,
+sitten pitkän aikaa puoleksi supattaen: »Mene, mene--mene, mene»--
+
+--Hän on nyt sairas ja kuumeessa.
+
+--On siinä vielä muutakin...
+
+--Ne eivät nähtävästi täällä tiedä, että lapsi on sinun.
+
+--En tiedä, mitä he tietävät--en luule, että tietävät. Mutta kun saavat
+tietää, niin tulevat panemaan kaikin voimin vastaan, viimeiseen saakka,
+eikähän sitä sovi kummastella.
+
+--Kuule, Lauri ... sinun äänessäsi on jotain, niinkuin toivoisit, että
+he sen tekevät.
+
+--Anna minun olla rauhassa!
+
+--Suo anteeksi.
+
+--Elähän mene ... elähän nyt suutu ... elä edes sinä jätä minua.
+Taivahan tekijä, nyt hän siellä sairastaa ja hourailee ja ehkä kuolee!
+Se on minun syyni. En kirjoittanut hänelle, en mennyt hänen luokseen,
+mutta enhän tiennyt. Otto oli aikonut kirjoittaa, mutta hän oli
+kieltänyt. Lapsi kuoli varmaan hänen suruunsa ja katkeruuteensa. Ja
+sill'aikaa minä iloitsin ja nautin ja--palvelin isänmaata! Kaunis
+isänmaan puolustaja ja maailman parantaja! Sylje minua silmille,
+Antero! Jos olet ystäväni, niin tee se!
+
+--Lauri, nyt sinä liioittelet, teeskentelet.
+
+--Hyvä, hyvä, se on minun syyni, mutta ei se ole vain minun. Jos ne
+eivät olisi häntä lähettäneet pois ja minä olisin saanut hänet heti
+nähdä, niin ei olisi mitään kaikesta tästä tapahtunut. Sen minä vielä
+sanon heille, eikä minun siis ole pakko välittää siitä, mitä he
+sanovat.
+
+--Jos sinulla ei ole mikään muu estämässä, kuin mitä ne sanovat ja
+ajattelevat, niin ei se todellakaan paljoa merkitse.
+
+--Onhan siinä muutakin, onhan siinä muutakin...
+
+--Ettet rakasta Heddaa?
+
+--Ja että rakastan Anettea.
+
+He eivät puhuneet tästä asiasta eivätkä paljon muustakaan moneen
+päivään. Antero aikoi lähteä, mutta melkein rukoilevalla äänellä pyysi
+Lauri häntä jäämään.
+
+--Eihän minulla ole täällä mitään tekemistä.
+
+--Jää nyt kuitenkin.
+
+Lauri kulki kuin horroksissa, itsestään erillään. Käveli kirkolle päin
+ja sillalle päin, ja hänen nähtiin pysähtelevän ja seisahtelevan.
+Silmät seisoivat hänellä päässä kuin pelästyneellä, tukka oli
+pörröllään. Antero koetti lähetä häntä, mutta ei päässyt luo.
+
+Muutamain päiväin perästä tuli Hannalta tieto, ettei Heddan henki enää
+ollut vaarassa, vaikka hän vielä olikin hyvin heikko.
+
+Silloin se purkautui.
+
+--Millainen minä olen, millainen pahantekijä minä olen! Minä _toivoin_
+hänen kuolevan.
+
+Sitten huudahti hän:
+
+--Mistä saan minä apua itseäni vastaan? Mistä saan minä?
+
+--Siitä, mistä minäkin olen saanut--jumalansanasta.
+
+--Jumalansanasta? Mitenkä minä sen siitä saisin?
+
+--Sillä tavalla kuin minäkin ja monet tuhannet ennen minua.
+
+--Mutta millä tavalla sinä olet saanut?
+
+--Tahdotko kuulla?
+
+Ja sinä yönä kertoi Antero Laurille vanhan tuvan hämärässä
+viimeaikaiset taistelunsa ja ihmeelliset sisälliset tapaukset
+Korpivaarassa--ja kuinka hänelle oli siellä hänen isävainajansa
+raamatun avulla kaikki selvinnyt--ja kuinka hänestä oli tullut kokonaan
+uusi ihminen. Ja hän otti raamatun esille ja luki sieltä ne paikat,
+joista oli saanut lohdutusta ja jotka olivat hänelle uuden maailman
+avanneet.
+
+--Tämä kaikki on kirjoitettu niinkuin minulle, ja se on myöskin
+kirjoitettu sinulle ja kaikille, jotka eivät omasta voimastansa mitään
+mahda, niinkuin ei kukaan mahda.
+
+Lauri ei ollut mitään puhunut. Viimein hän virkkoi:
+
+--Sinä puhut auttajasta, mutta mistä minä tiedän, että hän tahtoo minua
+auttaa?
+
+--Hän auttaa jokaista, joka tahtoo tulla autetuksi.
+
+Hetken päästä lisäsi Antero:
+
+--Minä luulen, ettei tässä ole kuin yksi ainoa keino sinulla, enemmän
+kuin on ollut minullakaan: lakkaa ajattelemasta itseäsi ja omaa onneasi
+ja anna rakkauden lähimmäiseesi ja velvollisuutesi muita kohtaan johtaa
+itseäsi kaikessa. Se on ainoa keino, se on kaiken salaisuus, kaiken
+avain.
+
+--Sinä sanot sen niin varmasti, niin iskien, mutta kun minä en voi.
+Mitenkä minä voin, kun en voi?
+
+--Jumala on sinua auttava.
+
+--Jumala on auttava, matki Lauri taas.
+
+Siihen loppui puhe sillä kertaa. He sammuttivat kynttilän ja panivat
+levolle. Lauri kuului heittelehtivän vuoteessaan. Ei Anterokaan saanut
+unta. Keskellä yötä hän näki toverinsa nousevan, sytyttävän, istuutuvan
+pöydän päähän, istuvan siinä pitkän aikaa pää käsien varassa. Sitten
+hän veti raamatun eteensä ja avasi sen. Siitä, mistä se oli auennut,
+alkoi hän sitä lukea. Ja kun Antero jonkun aikaa nukuttuaan heräsi,
+istui Lauri vielä samalla sijallaan. Kynttilä oli palanut melkein
+jalkaansa. Aamu jo sarasti ikkunasta.
+
+
+
+
+12.
+
+
+Päivät päästänsä--ainoastaan ruoka-ajoiksi muiden seuraan ilmaantuen--
+istuivat Antero ja Lauri vanhassa tuvassa kumpikin omassa päässään
+pöytää lukien raamattua. Lauri nousee ja menee, viipyy poissa, mutta
+tulee sitten taas. Eräänä aamuna hän virkkaa:
+
+--Kyllä se niin on, niin se on. Se on kaikki, mutta muu ei ole mitään.
+Uudesta on kaikki aloitettava, uusi perustus elämälle pantava. Se, mikä
+ei ole tästä, se on pahasta. Minä tunnen ja aavistan sen, mutta en voi
+sitä vielä ymmärtää.
+
+--Ei sitä tarvitsekaan ymmärtää, en minäkään oikeastaan järjelläni
+mitään ymmärrä.
+
+--Se selvisi minulle yht'äkkiä sinä yönä, jona sinä nukuit ja minä
+valvoin, puhuu Lauri loistavin silmin. Mutta kuinka voi semmoinen
+muutos sittenkään niin yht'äkkiä tapahtua?
+
+--Ehkei se tapahtunutkaan niin yht'äkkiä kuin luulet. Ehkä se oli
+sinussa niinkuin minussakin valmistunut vuosikausia. Minussa oli aina
+semmoinen tyhjyys ja kuin hengen ahdistus.
+
+Lauri miettii.
+
+--Ainakin minä silloin, kun solvasin heitä saarnastuolista, jo kuulin,
+niinkuin olisi joku ääni kuiskannut: »Nyt sinä puhut vastoin
+vakaumustasi, sinä et oikeastaan ajattele, niinkuin nyt siinä puhut.»
+Se ääni tuli samalla myöskin kuin heidän äänettömiltä huuliltaan
+alhaalta kirkosta. Minä koetin olla sitä kuulematta ja pauhasin
+edelleen, mutta silloin sanoi taas ääni: »Olet sinäkin saarnamies,
+petät sen, jolle olet uskollisuutta luvannut.» Silloin minä sekaannuin.
+Minä luulin näkeväni hänet kirkon perällä ovensuussa kaukana muiden
+takana enkä tiedä vieläkään, vaikka olisi ollutkin, vaikken minä
+tiennyt. Ja kun minä nyt ajattelen, niin on se asia minua kaiken aikaa
+painanut ja vaivannut. Helsingissä tuli minulle siitä välistä semmoinen
+hätä ja ahdistus, että en ollenkaan tiennyt, kuinka ... ja varsinkin
+silloin aina, kun kuulin niiden siellä seinän takana veisaavan ja
+lukevan... Minun pitäisi kirjoittaa ja kiittää ja pyytää anteeksi,
+olisi jo kauan sitten pitänyt tehdä.
+
+--Kyllä he ovat sen jo aikoja sitten anteeksi antaneet.
+
+Laurin silmät säteilivät, hänen poskillaan oli melkein hehkuva puna:
+
+--Jumala, vapahtaja, lunastaja--pelastus, sovitus, iankaikkinen elämä!
+Kuinka suurta ja kummallista, melkein päätäni huimaa!
+
+--Niin se tekeekin.
+
+Lauri käveli edestakaisin lattialla, pysähtyi Anteron eteen:--Mutta
+olenko minä, oletko sinä--me olemme siis heränneitä? Minä tarkoitan,
+sitäkö se on, mitä he ovat, jota mekin olemme?
+
+--Sitä se on, mutta sillä erotuksella vain, että kun me vasta olemme
+oppipoikia, tuskin sitäkään, he ovat jo mestareita itsensä tuntemisessa
+ja itsensä hillitsemisessä ja omantuntonsa tottelemisessa ja sen
+käskyjen toteuttamisessa--ne ovat vanhoja ja viisaita ja kokeneita ne
+ukot.
+
+--Mutta meidän täytyy saada tietää lisää, oppia lisää. Minun täytyy
+saada puhutella Paavoa ja Helanderia.--Kuule, kuinka on mahdollista,
+että minä olen voinut heitä vainota ja panetella? Kuinka olen voinut
+semmoisessa pimeydessä elää? Mutta siinähän ne elävät vielä kaikki
+muutkin meikäläiset paitsi Hanna, heillä ei ole aavistustakaan,
+papalla, mammalla ja tytöillä. Miksemme heti puhu siitä heille? Sano,
+luuletko, että hekin tulevat saamaan sen valon, jonka mekin olemme
+saaneet?
+
+--Minä luulen, että sen, minkä Jumala nyt on antanut meille, sen hän on
+kerran antava kaikille, koko maailmalle. Mutta meidän täytyy vielä
+kauan työskennellä itsemme kanssa, ennenkuin kelpaamme työskentelemään
+muiden kanssa.
+
+--Niin, niin...
+
+Mutta seuraavana päivänä oli Lauri alakuloinen, epätoivoinen:
+
+--Ei se käy, ei se käy. Ei siinä anteeksiannot ja lunastukset auta, kun
+ei itse voi mitään, ei rahtuakaan. Minä olen sama, sama kuin ennen. En
+tule koskaan saamaan anteeksi. Kun minä tahdon ajatella Heddaa, niin
+minä ajattelen Anettea. Jos pääsen hänestä päivällä, niin tulee hän
+eteeni yöllä. Ja se on minulle mieluista, suloista. En ole päässyt
+vielä alkuunkaan kieltäymyksen tiellä.
+
+--Ja minä sanon, että se on ainoa alku juuri se.
+
+--Voitko sinä rukoilla?
+
+--Voin.
+
+--Minä en voi.
+
+Hetken päästä huokasi Lauri:
+
+--Hohhoi, minä luulin jo olevani niin likellä, näkeväni sen tuossa
+edessäni--voivani jo saattaa kaikki muutkin samasta autuudesta
+osallisiksi.
+
+--Luehan koetteeksi tuo paikka, sanoi Antero ja siirsi hänen eteensä
+avatun raamatun, Tiituksen kolmannen luvun, ja osoitti sormellaan sen
+kolmatta värssyä.
+
+»Mutta sitten, kun Jumalan, meidän Vapahtajamme, hyvyys ja hänen
+rakkautensa ihmisiä kohtaan ilmestyi, niin vapahti hän meidät, ei
+vanhurskauden töiden tähden, joita me tehneet olimme, vaan hänen
+laupeutensa kautta hän meidät autuaaksi teki, uuden syntymisen peson ja
+pyhän hengen uudistuksen kautta, jonka hän meidän päällemme Jeesuksen
+Kristuksen, meidän Vapahtajamme, kautta runsaasti vuodattanut on, että
+me hänen armonsa kautta vanhurskaiksi tulisimme ja iankaikkisen elämän
+perillisiksi toivon jälkeen.»
+
+--Täällä on hyvä paikka parantamisesta, sanoi Antero hetken kuluttua.
+
+--Mikä kirja se on?
+
+--Arndtin »Totinen kristillisyys.» Luenko?
+
+--Lue. Tuntuu niin paljon varmemmalta ja selvemmältä, kun sen kuulee.
+
+Antero luki:
+
+»Ei ole ainoastaan se parannusta, että heitämme hyvästimme törkeille
+ulkonaisille synneille ja niistä luovumme, vaan että tutkiskelemme
+itseämme ja parannamme sydämemme sisimmän ja käännymme
+itserakkaudestamme Jumalan rakkauteen, maailmasta ja kaikista
+maallisista haluista hengelliseen ja taivaalliseen elämään, ja pyrimme
+uskon kautta osallisiksi Kristuksen ansiosta. Siitä seuraa, että
+ihmisen tulee kieltää itsensä, se on: murtaa oma tahtonsa ja aivan
+kokonaan antautua Jumalan haltuun, ei rakastaa itseään, vaan pitää
+itseään arvottomimpana ja kurjimpana ihmisenä, ylenkatsoa maailma ja
+kaikki sen kunnia ja ihanuus, ei pitää minäkään omaa viisauttaan ja
+kykyään, vaan turvautua ainoastaan Jumalaan ja vihata omaa elämäänsä,
+se on: kuolettaa lihalliset himonsa ja halunsa, ylpeytensä, ahneutensa,
+vihansa ja kateutensa, ei miellytellä omaa itseään, vaan pitää omia
+tekojaan mitättöminä, ei ylistää itseään mistään, ei lukea itselleen
+ansioksi mitään, vaan vihata itseänsä, kuolla maailmasta, se on:
+silmien halusta, lihan himosta ja ylpeästä elämästä ja olla maailmalle
+ristiinnaulittu. Se on se oikea parannus ja lihan kuolettaminen, jota
+paitsi ei kukaan voi olla Kristuksen opetuslapsi: se on se oikea
+kääntyminen maailmasta ja meistä itsestämme Jumalan tykö, jota paitsi
+ei kukaan voi saada syntien anteeksiantamusta ja autuaaksi tulla.--
+Siinä se on.--Tässä on viittaus raamatunlauseeseen, ensimmäisen
+Galatalais-epistolan toinen luku kahdeskymmenes...»
+
+Lauri etsi sen ja luki:
+
+--»Minä olen Kristuksen kanssa ristiinnaulittu. Mutta minä elän, en
+silleen minä, vaan Kristus elää minussa...»
+
+He istuivat ja miettivät, syventyivät taas kumpikin omaan kirjaansa.
+
+Kuului askeleita porstuasta, ja ovi avautui. Pää pistäytyi sisään, ja
+veitikkamainen ääni kysyi:
+
+--Saako tulla sisään, te viisaat ja vanhat?
+
+--Tulkaa vaan.
+
+Naimi ja Kaarina tulivat sisään, saalit hartioilla ja ompelukset
+mukana.
+
+--Mitä te täällä oikein toimitatte--yötä päivää?
+
+--Tällä kertaa me luemme, sanoi Lauri.
+
+--Mitä te luette? Kalevalaako?
+
+--Ei Kalevalaa.
+
+--Snellmanin kirjoituksiako?
+
+--Emme.
+
+--Ette niitäkään, no, mutta mitäs sitten?
+
+--Raamattua.
+
+--Ohoo...
+
+Nyt vasta huomasi Naimi, minkä Kaarina jo heti oli huomannut, että he
+olivat totisia ja juhlallisia.
+
+--Häiritsemmekö ehkä?
+
+--Ette suinkaan. Käykää istumaan. Saa tätä muutkin kuulla.
+
+Lauri luki. Antero seurasi ilmeitä tyttöjen kasvoilla. He katsoivat
+ensin vähän hämmästyneinä toisiinsa ja sitten heihin, ikäänkuin kysyen:
+tahtovatko he tehdä meistä jotain pilaa? Naimi aikoi sanoa jotain,
+mutta tarttui sitten työhönsä. Hetken päästä hän lakkasi ompelemasta ja
+jäi istumaan kädet helmassa. Kaarina kutoi sukkaa, päätään nostamatta,
+kasvoilla teennäinen hymy.
+
+Kun Lauri hetkeksi keskeytti, lehteä kääntäen, sanoi Naimi:
+
+--Ai, minulta unohtui sormustin--ja meni.
+
+--Eikö sinultakin, Kaarina, jotain unohtunut?
+
+--Ei.
+
+--Luenko vielä?
+
+--Niin, lue vaan.--Kaarina koetti tehdä äänensä ystävälliseksi ja
+myötätuntoiseksi. Mutta kun luku oli loppunut, nousi hänkin ja meni,
+mitään virkkamatta.
+
+Naimi ja ruustinna olivat puhumassa siitä, mitä oli tapahtunut tuvassa.
+
+--Mikä se oli se kirja, jota ne lukivat?
+
+--Minä luulen, että se oli »Arndtin Kristillisyys.»
+
+--Herra Jumala, mutta sehän on niiden heränneiden kirjoja! huudahti
+ruustinna.--No, se nyt vielä puuttuisi, että niistäkin tulisi... Onko
+se nyt heihinkin tarttunut ... ja vielä tartuttavat teihinkin ... se
+nyt vielä puuttuisi...
+
+Seuraavana sunnuntaina istuivat ruustinna ja tytöt lukien salissa, kun
+Lauri ja Antero tulivat kirkosta.
+
+--Mitä piditte saarnasta? kysyi ruustinna hiukan pisteliäästi.
+
+--Se oli hyvä saarna niinkuin kaikki Helanderin saarnat, olisitte
+saaneet tekin olla sitä kuulemassa.
+
+--Hän kai taaskin parjasi meitä ja ylisti heränneitään taivaaseen.
+
+--Hän puhui armonjärjestyksestä ja käsitteli kysymystä siitä, kuinka
+ihminen voi autuaaksi tulla.
+
+Kaarina kohotti vähän päätään kirjastaan. Ruustinna ja Naimi
+tuijottivat itsepintaisesti kirjoihinsa, mutta eivät näyttäneet
+lukevan.
+
+--Minusta näyttää siltä kuin olisi heränneitten luku yhä lisääntymässä,
+tuskin muita enää näkeekään kirkossa, sanoi Antero.
+
+--Niin, valitettavasti, sanoi ruustinna.
+
+Illan hämärässä, kun Antero ja Lauri tulivat tuvastaan, tapasivat he
+pihalla Naimin ja Kaarinan.
+
+--Minne olette menossa? kysyi Lauri.
+
+--Laamanniin ... tulkaa tekin mukaan, sinne tulee muitakin vieraita ...
+pidetään hauskaa!
+
+--Mitä niin?
+
+--Hauskaa, lauletaan ja soitetaan ja tanssitaan!
+
+--Me menemme Honkaniemeen.
+
+--Paljon hauskuutta!
+
+Naimi pyörähti kantapäillään, mutta sitten hän käännähti kiivaasti ja
+huusi mennessään:
+
+--Hyi, kuinka te olette ikäviä, niin, kerrassaan sietämättömiä!
+
+
+
+
+13.
+
+
+Helander otti heidät ystävällisesti ja tyynesti vastaan, ei näyttänyt
+ihastuvan, mutta ei hämmästyvänkään. Ei ollut kasvoilla kysymystä, jota
+tulijat olivat odottaneet: »Kuinka tämä on selitettävä?»
+
+--Vieraat käyvät istumaan.
+
+Honkaniemen pappilassa ei ollut herrasväen puolta eikä pirtin puolta,
+ainoastaan kaksi tupaa, porstua välissä. Porstuan pohjassa oli kaksi
+kamaria. Toisessa tuvassa asuivat palvelijat, toisessa isäntäväki. Se
+tupa, johon vieraat vietiin, oli sisustettu kuin tavallinen talonpojan
+tupa. Ei mitään sohvia eikä topatuita tuoleja. Takassa paloi
+pystyvalkea, ja sen ääressä istui talon emäntä kirjaa lukien.
+Tervehdittyään vetäytyi hän kamariin, jonne pirtistä vei ovi. He
+asettuivat takan eteen jakkaroille.
+
+Ei päästy puheen alkuun, ennenkuin Lauri pitemmittä valmistuksitta
+virkkoi:
+
+--Meidän täytyi tulla teitä kiittämään tänpäiväisestä saarnastanne,
+sillä se oli mainio saarna.
+
+Helander hymähti vähän, hiukan väkinäisesti vielä, mutta sanoi sitten
+avonaisesti, ikäänkuin tempautuen pois jostain, jolle ei tahtonut antaa
+valtaa:
+
+--Täytyy sanoakseni, että tämä tunnustus tulee aivan odottamatta, mutta
+että se minua suuresti ilahduttaa.
+
+--Ja sitten täytyy minun pyytää anteeksi vielä toistakin asiaa: että
+olen teitä yleensä väärin tuominnut--ja varsinkin mitä sanoin viime
+kesänä saarnastuolista.
+
+--No, sehän on ihmeellistä.
+
+Helander oli tullut liikutetuksi, mutta koetti peittää sitä
+hämillisellä naurahduksella. Hän räpytti silmiään, niinkuin ne olisivat
+olleet kyyneltymässä, ja riensi askaroimaan takkatulen kanssa.
+
+--Silloin suututti minua se, mitä meistä sanoitte, ja minä melkein
+vihasin teitä, mutta nyt olen tullut huomaamaan, että te olitte
+oikeassa ja me väärässä.
+
+--Samaa tahdon minäkin saada sanotuksi, sanoi Antero.
+
+--Laurissa on mahtanut--minä sanon nyt Lauriksi--
+
+--Niin, sanokaa vaan ... sano vaan.
+
+--Laurissa on mahtanut tapahtua suuri muutos sitten kun viimeksi
+tapasimme toisemme.
+
+--Ainakin minä toivoisin niin--
+
+--Niin, mitä siihen minun juhannussaarnaani tulee, niin olen monesti jo
+pahoitellut sen muotoa, vaikka pysynkin niissä mielipiteissä, joita
+silloin lausuin. Eihän pitäisi ahdistaa eikä ketään tuomita eikä käydä
+toisten kimppuun. Minä luulen, että se kaikki monen muun kiusautumisen
+ohessa tuli siitäkin, että näin Laurin silloin tanssivan kirkonmäellä.
+Minä ajattelin kauhulla, että kun papinpojatkin semmoista esimerkkiä
+näyttävät, niin mitä tästä tuleekaan! Mutta ei minun kuitenkaan olisi
+pitänyt setä rovastia loukata sillä tavalla kuin se tapahtui. Mutta en
+muistanut käskyä: »elkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi.»
+
+--Tahdon kiittää vielä siitäkin, ettei minua täällä viime kerralla
+tuomittu, vaan kohdeltiin rakkaudella ja suvaitsevaisuudella.
+
+--Tuleepa nyt kiitoksia oikein turkin hihasta! Mutta jos saan sanoa
+totuuden, niin oli minulla kyllä suuri halu lukea lakia Laurille, mutta
+muistin toki, että jotain samanlaista oli minullekin kerran tapahtunut.
+Olin silloin häviölle joutuva, renttuileva ylioppilas. Melkein
+samanlaisessa tilassa kuin minä näin Laurin, tapasi minut tiepuolessa
+maisteri Hagmanin isä. Hän pysähtyi kohdalleni, katseli minua kauan
+maantieltä ja kysyi sitten lempeästi ja hellästi: »Minnekähän
+joutuisit, miesparka, jos tuossa tilassa kuolisit?» En saanut mitään
+vastatuksi, sillä en ollut asiaa koskaan ajatellut, mutta silloin se
+välähti mieleeni, iski kuin salama.
+
+--Mikset tehnyt minulle samaa kysymystä?
+
+--En tehnyt sitä siksi, että olin varma, että olit itse sen tekevä, kun
+aika joutuu.
+
+--Meistä täytyy tulla ystäviä, Helander! Neuvo meitä, meidän täytyy
+saada sinulta oppia. Tahtoisin saada kuulla enemmän Jumalasta. Osoita
+minulle tie hänen tykönsä!
+
+--Tie on helposti neuvottu, mutta vaikeasti kuljettu.
+
+--Niin on, se on totta se.
+
+--Se tie neuvoo lopulta itse parhaiten itsensä, kun vaan kerran
+antautuu sitä kulkemaan. Yksi on kuitenkin tarpeellinen, että tahtoo
+pyrkiä sille tielle, ja se pyrkimys näkyy Laurillakin olevan.
+
+--Anna minulle kirjojasi. Minulla on semmoinen jano ja sisäinen
+tyhjyys, että tuntuu kuin en koskaan saisi sitä sammutetuksi.
+
+--Toivotaan, ettei se jano koskaan sammuisi.
+
+--Mutta kuinka saat itsessäsi toteutetuksi sen, minkä tiedät oikean
+olevan.
+
+--Kuinkako saan? Enhän minä saakaan. Enhän minä ole päässyt vielä
+mihinkään muuhun tulokseen kuin siihen, että vaivoin saan itsessäni
+pidetyksi vireillä tiedon siitä, etten ole oikealla tiellä, etten luule
+kulkevani oikeassa silloin, kun kuljen väärässä. Sen täytyy ainakin
+minulle vielä riittää. Ja näkyy sen täytyvän riittää niillekin, jotka
+ovat minua paljoa edempänä, Paavollekin. Sen miehen luona täytyisi
+teidän käydä. Hän on ihmeellinen mies neuvomaan.
+
+--Minä tiedän sen, sanoi Antero.
+
+He joutuivat puhumaan Paavosta ja mitä Antero oli kuullut hänen puhuvan
+Ilpolassa ja mitä hänestä oli siellä kerrottu. Ja sitten he puhuivat
+omasta heräyksestään ja kuinka epäilykset heissä heidän entisestä
+elämästään olivat ensin syntyneet matkalla Helsingistä ja miten he
+väärillä keinoilla olivat erehtyneet oikeaa asiaa ajamaan ja kaikki
+perustus heidän altaan oli temmattu pois.
+
+--Piti vielä kysymäni, sanoi Antero lopuksi, mihin te tuossa
+juhannussaarnassanne perustitte ankaran tuomionne Snellmanista ja hänen
+herätystyöstään?
+
+--Minä kiivastun niin helposti ja menen johtopäätöksissäni usein
+liiallisuuksiin. Oikeastaan minä tarkoitin sitä, ettei siitä asiasta
+saa tehdä mitään kaikkea autuuttavaa asiaa, niinkuin siitä nyt niin
+monet tekevät. Kaiken parantamisen ja kohottamisen ja vapauttamisen
+täytyy lähteä sisästäpäin. Ennenkuin kansallisen herätyksen aate
+voidaan toteuttaa, sen siemen oikeaan maahan kylvää, täytyy hengellisen
+herätyksen muokata maa.
+
+--Ensin siis Paavo Ruotsalainen ja sitten vasta Johan Vilhelm Snellman?
+
+--Juuri niin, tai jotain siihen suuntaan.
+
+--Silläkö tavalla! huudahti Antero, niinkuin olisi joku paino pudonnut
+hänen hartioiltaan.--Mutta sittenhän ei--ja hän aikoi sanoa, että
+sittenhän hän ei oikeastaan ollut jättänytkään entistä aatettaan, ei
+tullutkaan kokonaan uskottomaksi entisyydelleen. Joskaan hän ei
+suoranaisesti tulisikaan toimimaan sen hyväksi, niin hän sitä kuitenkin
+voisi välillisesti edistää.
+
+Helander puhui edelleen:
+
+--Mitä muuten tulee tähän Suomen kansan vapauttamiseen sen
+vuosisataisista kahleista ja ikeistä, niin näyttää minusta siltä kuin
+olisi Herralla ehkä ollut omat tarkoituksensa siinä, että hän on
+pitänyt sitä riippuvaisuuden, köyhyyden ja puutteen puristimessa.
+
+--Niinkuin minuakin, ajatteli Antero.
+
+--Hän on meitä kasvattanut vähän niinkuin Israelin kansaa ennen
+muinoin. Herra ennen kaikkea kuritti sitä ja teki siitä pelon ja vihan
+koulussa sen, mikä siitä tuli: hänen valittu kansansa, joka viimein
+synnytti keskuudestaan maailman vapahtajan. Jos sen selästä olisi ies
+ja ruoska kesken otettu ja jos sitä ei uudelleen ja aina uudelleen
+olisi korpeen ajettu, ei se luultavasti koskaan olisi kasvanut
+kelvolliseksi luvattuun maahan tulemaan. Niin pian kuin sen ohjaksia
+vähänkin helpotettiin, napisi se ja teki kapinan. Mekin olemme vähän
+niinkuin tällä tavalla tulleet siksi vähäksi, mitä olemme. Mutta meissä
+on vielä paljon parannettavaa ja korjattavaa, sekä kussakin itsessämme
+että kansassa kokonaisuudessaan. Tätä kansaa kyllä tätä nykyä kehutaan
+ja ihannellaan, ylistetään sekä juhlapuheissa että juhlarunoissa, se on
+muka lainkuuliaisin, uskonnollisin, rehellisin kansa maailmassa. Mutta
+jos tarkastamme kansaa kokonaisuudessaan, jumalansanan ja sen
+vaatimusten valossa, niin ei se ole parempi kuin kukaan meistä
+yksityisistäkään. Ja meissä ei liene isosti kehumisen varaa. Käymme
+tarkastamaan, niin tuskinpa tervettä paikkaa löydämme. Kesken on meillä
+vielä koulu ja kesken se on vielä Suomen kansallakin.
+
+--Ei ole teillä hyvää käsitystä meistä ihmisparoista, sanoi Antero
+huoaten ja naurahtaen.
+
+Helander innostui, hurmautui omista sanoistaan:
+
+--No, mutta minkä arvoisia me nyt sitten oikein olemme! Kun ajattelee,
+mitä mielestään paraskin ihminen, joka ei ole mikään pahantekijä eikä
+rosvo eikä ryöväri, vaan kulkee kaikkien rehellisten ihmisten
+kirjoissa, yhtenä ainoana hetkenä voi ajatella ja tuntea, mitä
+rikoksia, konnamaisuuksia hän voi melkein itsensä tietämättä miettiä--
+hän voi ajatuksissaan murhata, varastaa, ahneudesta, haureudesta ja
+semmoisista puhumattakaan, jotka hänen sisästään nousevat kuin
+rikkaruohot maasta--niin, niin minä kysyn vain, eikö tuommoinen maa
+muokkaamista ja ojittamista ja kitkemistä tarvitse, ennenkuin siihen
+voidaan ruveta siemeniä kylvämään? Onko semmoisen aika ja oikeus
+ajatella hedelmien kokoamista ja niiden suuhunsa pistämistä? Eipä
+totisesti.
+
+--Jaa, se on oikein, mitä sanot, että ihminen voi ajatuksissaan tehdä
+mitä suurimpia rikoksia, tavoitella mitä kauheinta, sanoi Lauri. Mutta
+millä tavalla hän voi siitä päästä?
+
+--Minulla ei ainakaan ole ollut muuta keinoa päästäkseni toteuttamaan
+sitä, mitä katson oikeaksi, kuin koettaa heti paikalla,
+viivyttelemättä, kun huomaan jotain rikkoneeni, rientää sitä
+sovittamaan ja parantamaan. Pahalta on nujerrettava niska kohta, kun se
+päätään nostaa, Sen ei saa antaa henkeäkään vetää, se on siihen
+paikkaansa kuristettava, tänään jo, sillä huomenna se jo voi olla
+myöhäistä. Kun näin tottuu ja pakottaa itsensä parempia impulssejaan
+seuraamaan, niin jää niistä jonkinlainen tottumus jälelle. Ehtii
+ainakin saada itsessään jotain hyvää aikaan.
+
+--Saanko puhua kanssasi eräästä asiastani? Tahi ei, parempi, etten
+puhu, vaan teen. Minun täytyy nyt heti tehdä se! Tuletko, Antero, vai
+jäätkö vielä tänne?
+
+Helander oli yhtä vähän hämmästynyt heidän yht'äkkisestä lähdöstään
+kuin äsken heidän odottamattomasta tulostaan.
+
+He kulkivat ripein askelin kovaan polkeentunutta talvista tietä.
+
+--Mitä aiot? kysyi Antero.
+
+Eikö liene Lauri kuullut vai eikö liene tahtonut vastata. Naimi ja
+Kaarina tulivat heitä vastaan tiellä.
+
+--Oliko teidän hauska laamannissa? kysyi Antero veltosti, vastausta
+odottamatta, muun sanomisen puutteessa.
+
+--Ei ollut, vastasi Kaarina.
+
+--Ei nyt ole enää missään hauskaa, sanoi Naimi tyytymättömästi.
+
+--Eikö? Miksi?
+
+--Kun tekin olette niin kummallisia. Mikä teidän oikein on?
+
+--Meidän on se, sanoi Lauri pysähtyen ja jälelleen kääntyen, että
+kaikki se, mitä olemme tähän saakka tehneet ja touhunneet ja hommanneet
+ja harrastaneet ja ajatelleet ja tunteneet, on ollut erehdystä ja
+vääryyttä ja sokeutta ja hulluutta ja pimeyttä ja ... ja jos emme muutu
+uusiksi ihmisiksi, niin olemme hukassa.
+
+--Kuinka, kaikki vääryyttä? tiukkasi Naimi.
+
+--Sinä kysyt, mutta et luultavasti kuitenkaan vastauksesta sen enempää
+välittäisi.
+
+--Mistä sinä sen tiedät, Lauri? sanoi Kaarina.
+
+--Puhumme siitä joskus toiste.
+
+--Puhutaan nyt heti, mennään teidän tupaanne, me juuri sitä varten
+lähdimme teitä vastaan.
+
+--Ei se puhumalla... ja minun täytyy nyt ensin tavata äitiä.
+
+Ruustinna istui yönuttusillaan omassa huoneessaan lukien heikosti
+valaisevan, varjostetun kynttilän ääressä, joka jätti katon ja seinät
+pimeiksi, mutta sitä enemmän kirkasti valkoisen myssyn ympäröimiä
+kasvoja.
+
+--Lauri? Sinäkö?
+
+Hän näytti ilostuvan, loi lasiensa yli häneen ystävällisen katseen,
+hakien pimeästä hänen kasvojaan.
+
+--No, missäs olet ollut?--Lauri näki ja ymmärsi, mikä se oli, joka
+äitiä ilahutti, mikä se oli, joka sai hänen ääneensä niin hellän
+soinnun ja hänen katseeseensa niin ystävällisen ilmeen: se, että hän
+oli tullut tänne, hänen luoksensa, sen jälkeen kun ei moneen päivään
+ollut hänen kanssaan sanaa vaihtanut, ei antanut vastakaikua hänen
+hellyydelleen. Säälin tunne herahti hänen rinnassaan, hän epäröi
+hetken, pelästyi heikkouttaan, jos viipyisi, ja syöksi suustaan,
+kääntyen samassa menemään:
+
+--Minä tulin vain sanomaan, että Heddan lapsi oli myöskin minun, mutta
+että minä--
+
+Hän oli miettinyt sen valmiiksi ja aikonut sanoa: mutta että minä kyllä
+aion hänet naida ... mutta ei saanutkaan sitä tehdyksi.
+
+--Lauri!--kuului äidin huoneesta. Siinä ei ollut moitetta eikä
+suuttumusta, se oli avuttoman, takaapäin säikähdetyn, satutetun
+hätähuuto.--Lauri, kuule!... Lauri kuuli sen vielä toisen kerran pimeän
+salin läpi, pimeään porstuaan, jonne oli paennut, ja näki äidin tulevan
+kynttilöineen. Hän riensi ulos ja pihan yli tuvan ovelle. Äiti seisoi
+nyt porstuan ovessa, kynttilä kädessä, ja kutsui vielä kerran häntä
+nimeltään, sulki sitten oven, ja kynttilä kulki huojuen takaisin saliin
+ja sieltä rovastin kamariin.
+
+--Mitä tarvitsi minun sillä tavalla? vaikeroi Lauri lattiaa kävellen.
+Mitä tarvitsi minun ollenkaan? En minä tiedä, en minä sittenkään tiedä,
+mikä tässä on oikein.
+
+
+
+
+14.
+
+
+Ruustinna ja rovasti istuivat viime aikoina yhä enemmän kahden kesken.
+Ei saatu enää aikaan mitään yhteistä keskustelua ateriain jälkeen eikä
+niiden aikanakaan. Lauri ja Antero oleskelivat tuvassaan. Hanna oli
+vielä Heddaa hoitamassa. Naimi oli enimmäkseen laamannissa. Kaarina
+istui yksin tyttöjen huoneessa, silloin kun ei puuhannut taloudessa.
+
+Oli asioita, joista ei kenenkään tehnyt mieli puhua, mutta jotka
+kuitenkin olivat kaikkien mielessä.
+
+Melkein joka ilta nähtiin Laurin ja Anteron lähtevän Honkaniemeen ja
+viipyvän siellä. Helander saattoi heitä usein portille saakka, jossa
+seisottiin ja juteltiin. Toisin illoin pistäytyi Helander heidän
+luokseen vanhaan pirttiin, välistä mukanaan joku körttipukuinen
+talonpoika.
+
+Laurin tunnustuksesta ei oltu sanaakaan puhuttu. Äiti oli ollut koko
+seuraavan päivän sairas. Kun hän parani, oli hän niinkuin ennenkin, ei
+vain enää koettanut koettamalla olla niin ystävällinen kuin ennen.
+Lauri ei tiennyt, mitä hän siitä ajatteli ja mitä isä. Tytöille he
+eivät nähtävästi olleet mitään puhuneet, aikoivat kai pitää kaikki
+salassa. Eikä Laurilla enää ollut rohkeutta sanoa sitä, mitä oikeastaan
+oli aikonut: että hänen aikomuksensa oli naida Hedda.
+
+Ruustinna ja rovasti istuivat taas kahden kesken ruokasalin ikkunassa
+kumpikin keinutuolissaan, jotka olivat asetetut vastapäätä toisiaan,
+välillä ompelupöytä. Rovasti tupakoi ja luki vanhoja Saimoja, hänen
+takanaan kävi verkkaista tahtiaan vanha Könnin kello.
+
+--Ei tule enää se Saimakaan. Mutta eivätpä tuota enää kaivannekaan muut
+kuin minä--ainakaan tässä talossa. Siihen hupeni sekin innostus ja tuli
+toinen touhu sijaan. Pian nykyajan nuoret ihanteita vaihtavat. Miten
+kauan puhaltanee nyt tämä tuuli.
+
+Ruustinna räpäytti silmiään vähän, mutta ei vastannut.
+
+Tuvan eteen ajoi reslareki. Siitä nousi koirankarvalakkinen mies.
+
+--Eikö se ole taas se Rajalainen? virkkoi ruustinna.
+
+--Ne ovat tuossa univormussaan niin yhdennäköisiä, että niitä on
+mahdoton toisistaan tuntea, jos ei kasvoja näe, ja vaikea se on välistä
+sittenkin. Ilmekin on kaikilla yhtäläinen. Se sama alkaa jo näkyä
+Laurin ja Hagmanin kasvoilla. Se on nyt kai sitä »jumalallista»
+kirkastusta.
+
+--En minä sinun sijassasi heitä pilkkaisi, vaan menisin puhumaan heidän
+kanssaan, sanoi ruustinna hiukan paheksuen.
+
+--Mitä auttaa puhuminen...
+
+--Jotain nyt kuitenkin pitäisi tehdä. Minusta näyttää, että Kaarinakin
+on sairastumassa samaan tautiin.
+
+--Voithan sinä puhua heille.
+
+--Ei minun puhumiseni auta, eikä taida mikään auttaa, toisessa enemmän
+kuin toisessakaan.
+
+Mies oli mennyt sisään, ja hetken kuluttua tulivat sieltä ulos Antero,
+Lauri ja Rajalainen. Anterolla oli turkki yllään, mutta Lauri tuli
+noutamaan omaansa tampuurista.
+
+--Lähdemme muutaman viikon matkalle, sanoi hän tulematta sisään.
+
+Rovasti ei kääntänyt päätään, ruustinna sanoi:
+
+--Vai niin, minne?
+
+--Rajavaaralainen kutsui meidät luokseen, ja ehkä menemme vielä
+edemmäkin. Käymme ehkä Paavo Ruotsalaisen luona.
+
+--Vai niin.
+
+--Niin, hyvästi sitten.
+
+He istuivat rekeen ja vaipuivat niin syvälle heiniin, että päät vain
+näkyivät laitain yli. Musti seurasi heitä äreästi haukkuen portista
+ulos.
+
+Rovasti ei voinut pidättäytyä, vaan virkkoi pilkallisesti:
+
+--Rekryyteiltä puuttuu enää vain univormulakki. Musti nähtävästi jo
+pelkää nahkaansa. Tuon tuostakin kuuluu koiria taloloista katoilevan.
+Se on halla hyville koirille tämä herännäisyys. Täytyy kai ruveta
+pitämään Mustia sisässä öiseen aikaan.
+
+--Kuinka sinä voit, pappa, tuolla lailla? nyyhkytti ruustinna.
+
+--No, kas niin nyt...
+
+--Sen sijaan, että neuvoisit ja ohjaisit Lauria, joka nyt kuitenkin on
+vain lapsi...
+
+--Kaunis lapsi!
+
+--Siihen voi olla Heddan syytä yhtä paljon kuin hänenkin.
+
+--On hänen asiansa tulla minulle puhumaan eikä minun hänelle.
+
+--Sinä olet nyt hänelle niin tyly ja kylmä.
+
+--No mutta tiedäthän sinä, että minun on vaikea, aivan mahdoton heidän
+kanssaan tuollaisista asioista puhua.
+
+--Sinä sitten kuitenkin lopulta kiivastut, niinkuin Otollekin. Pian
+vielä Laurikin lähtee. Olet hänelle, niinkuin ei häntä olisi
+olemassakaan. Ja siellä hän nyt meneekin.
+
+Rovasti kiivastui.
+
+--Menköön ja kuta pikemmin sitä parempi! Tämä alkaakin jo olla liikaa.
+Minä en todellakaan enää voi sallia, että minun poikani ei ainoastaan
+häpäise ystäviäni ja omaisiani, vaan vielä yhtä julkisesti kuin
+julkeasti liittyy vihamiehiini, jotka minua salaisesti ja julkisesti
+solvaavat ja panettelevat seurakuntani edessä. Hänen pitäisi ymmärtää,
+että se on sopimatonta ja epähienoa, jos hänellä on hiukankaan
+arvonannon tuntoa.
+
+--Enhän minä sitä suinkaan puolustakaan.
+
+--Niin nyt sanot, mutta et tee mitään saadaksesi häntä sitä
+ymmärtämään. Päinvastoin sinä palvelet häntä ja melkein hätiköit hänen
+tähtensä, niinkuin hän olisi mikäkin marttyyri ja niinkuin me olisimme
+jotenkuten syyllisiä eikä hän, joka kuitenkin...
+
+--Olenhan minä nyt koettanut olla niinkuin sinä tahdoit, en tiedä
+sitten, mitä se auttanee. Mutta senhän sinäkin nähnet, että hän kärsii
+ja että hänen on vaikea olla--laihtuu ja kuihtuu ja miettii--
+
+--Jaa, jaa, sanoi rovasti kärtyisesti.
+
+Ruustinna ei tahtonut enempää väitellä. Rovasti oli noussut ja meni
+huoneeseensa ja aikoi pukeutua lähteäkseen laamannin luo
+jokaviikkoiseen peli-iltaansa.--Se oli nyt hänen ainoa huvituksensa,
+pappa-paran. Luultavasti ja aivan varmaankin häntä nyt siitä moitittiin
+täällä kotonakin eikä vain Helanderissa.--Ja nyt itki ruustinna sitä ja
+itki samalla kaikkea muutakin surkeutta. Robertia myös, josta ei ollut
+moneen aikaan mitään kuulunut. Hän otti esille hänen viimeisen
+kirjeensä, jossa ei ollut mitään hänen terveydestään, mutta sitä
+enemmän tuota pinnistettyä, melkein sairaloista innostusta hänen
+tehtävänsä muka suuruudesta ja ihanteellisuudesta. Ilta alkoi hämärtyä
+ja yhä hän siinä yksin istui ajatellen tämän maailman merkillistä menoa
+ja kuinka kaikki oli pian muuttunut. Tuli siihen Kaarina, joka oli
+istunut toisessa huoneessa ja kuunnellut.
+
+--Mitä sinä nyt taas itket, mamma? Elä nyt turhia sure.
+
+--Miksen surisi.
+
+--Laurin ja Hagmanin tähden sinun ei ole tarvis surra. He ovat ehkä
+onnellisempia kuin kukaan meistä.
+
+--Kun minä nyt edes vähänkään ymmärtäisin, mitä se sitten on kaikki!
+
+--Sinun pitäisi lukea heidän kirjojaan, sanoi Kaarina hetken päästä.
+
+--En minä voi niitä synkkiä kirjoja ottaa edes käteeni, niiden mustat
+kannetkin jo peloittavat minua.
+
+--Sinun pitäisi ainakin kuulla heidän puhuvan.
+
+--Mutta eiväthän ne puhu mitään.
+
+--Kyllä Helander puhuu joka sunnuntai.
+
+--Ja minun pitäisi mennä kuulemaan, mitä Helander puhuu! Kuinka hän
+haukkuu ja halventaa pappaa! Ei ikimaailmassa.
+
+--Ei hän enää sitä teekään.
+
+--En minä voi mennä sitä miestä kuulemaan, vaikka hän enkelien kielillä
+puhuisi. Se on hänen syynsä tämä kaikki.
+
+--Mikä kaikki?
+
+--No tämä kaikki, tiedäthän sinä.
+
+--He etsivät totuutta ja pyrkivät sitä elämässään toteuttamaan, joka
+asiassa.
+
+--Mutta sitähän me kaikki muutkin.
+
+--Siinä on se ero, että me tahdomme tehdä sitä omin voimin, mutta he
+anovat apua muualta--ja saavatkin.
+
+--Herra Jumala, sinähän puhut aivan samalla äänellä kuin Hannakin.
+
+--Hanna on siitä löytänyt rauhansa ja onnensa, ja minä luulen, että ...
+että--Hagman on myöskin.
+
+Kaarinan ääni värähti niin merkillisesti, että ruustinna säpsähti.
+Onnensako? Sitäkö se on? Sen puutteessako ne--? Sitäkö ne hakevat?
+
+--Rauhansako? Ja onnensako? Ei ainakaan siltä näytä kuin he olisivat
+sen löytäneet.
+
+--Eivät he sitä tästä maailmasta etsikään.
+
+Taas pulpahti itku ruustinnan rinnassa, tällä kertaa säälin ja osanoton
+itku. Kaarina-parka, olisiko hänkin onnettomasti rakastunut? Ja kehen?
+Ei kai muihin kuin Hagmaniin. Mutta miksei Hagman ole häneen?--Kun hän
+oli voittanut itsensä niin, että voi taas ilman liikutusta puhua, sanoi
+hän:
+
+--Ehkä sinä sentään toisit minulle jonkun niitä niiden kirjoja, niin
+katselisimme niitä yhdessä niin kauan kuin ovat poissa.
+
+Kaarina laski ompeluksensa pöydälle, kääräisi saalin ympärilleen ja
+meni pihan yli vanhaan tupaan.
+
+
+
+
+15.
+
+
+Kaarina oli tuntenut tarvetta puolustaa heitä. Miksi? Vaikkeivät he
+hänestä vähääkään välittäneet. Vaikkeivät he hänelle mitään puhuneet,
+eivätkä seuraansa kutsuneet, ja pitivät häntä samanlaisena kuin muita.
+Mutta kun hän kuuli heitä moitittavan, niin oli hänen aina vaikea olla.
+
+Hän olisi niin mielellään tahtonut kuulla, mitä he puhuvat. Hän olisi
+tahtonut sanoa heille, ettei hän ole heitä kohtaan samalla kannalla
+kuin muut. Hänestä näytti usein, että Antero katseli häntä surkutellen
+ja säälien, niinkuin olisi ajatellut: voi sinuakin!--Vai eikö hän
+hänestä ehkä senkään vertaa välitä?
+
+Kerran oli hän istunut Helanderin Marian kanssa samassa penkissä.
+Kirkon ovella hän oli sanonut Marialle: »Kyllä me täällä maailmassa
+oikeastaan hyvin vähän elämme ja ajattelemme ja teemme niinkuin meidän
+oikeastaan pitäisi.» Maria oli katsonut häneen kuin hämmästyen. Mutta
+ei hän nähtävästi ollut siitä kenellekään kertonut. Jos ei olisi
+tahtonut pahoittaa isän ja äidin mieltä, olisi hän Laurin ja Anteron
+kanssa mennyt Honkaniemeen. Mutta kun Hanna tulee, niin hänen kanssaan
+hän menee.
+
+Oliko Antero ehkä huomannut, että hän on heidän puolellaan, ja nyt ehkä
+halveksii häntä siitä, ettei hän uskalla sitä osoittaa? Mutta olihan
+hän nyt puolustanut heitä mamman edessä! Ja nyt tunsi hän olevansa
+ikäänkuin lähempänä heitä.
+
+Kuullessaan heidän puhelevan tai lukevan oli hän usein näinikään
+tarttunut ovenripaan mennäkseen sisään. Jos olisi saanut istua
+ovensuussa tai jossain nurkassa heidän tietämättään ja näkemättään.
+Ainoastaan kerran oli hän kangasta luodessaan ollut täällä pitemmän
+aikaa, mutta ei ollut paljoakaan kuullut, kun rullat surisivat ja
+luomapuut natisivat ja he, ehkä vielä tahallaan, puhuivat hiljaa. Hän
+oli noutanut ja tuonut heille kahvia ja istuutunut tuohon Laurin pöydän
+päähän.--»Mikä kirja se on, jota sinä luet?» oli hän kysynyt.--»Et
+taida sinä tämmöisistä kirjoista välittää.»--»Miksi sinä niin sanot?»
+oli Hagman sanonut, vähän moittien. Mutta ei hänkään sitten sanonut,
+mikä kirja se oli.
+
+Oli jo melkein pimeä tuvassa. Isosta uunista tulvahti vastaan suloista
+lämmintä. Anteron pöydältä karsinaikkunan alta paistoi valkeata
+paperia. Kaarina sytytti kynttilän. Pöydällä oli raamattu. Sen sisässä
+oli kannen ja viimeisen lehden välissä vihkonen. Kaarina istuutui
+tuolille, varovasti ja kunnioittavasti sen kulmalle. Hänen sydäntään
+kouristi ja hengitys hänen rinnassaan vapisi. Vihkon kanteen oli
+kirjoitettu: »Jatkoa päiväkirjaan.» Kaarina ei voinut sitä sulkea, kun
+oli kerran sen avannut. Unohtaen mitä varten oli tullut, hän luki:
+
+       *       *       *       *       *
+
+Yhä enemmän täyttää rauha rintani. Joka päivä antaa Jumala minun tulla
+yhä lähemmäksi itseänsä. Tunnen kaikessa hänen persoonallisen
+läsnäolonsa. Nyt vasta on minusta kuin hän minua kädestä pitäen
+johtaisi. Mistä minä sen tunnen? Minä tunnen sen siitä, että kaikkein
+pienimmässäkin kysyn itseltäni: onko oikein niin? Enhän aina saa selvää
+vastausta, mutta minä teen niinkuin _luulisin_ Jumalan vastaavan, jos
+hän alentuisi luokseni. No niin, sehän on omatunto--se vanha. Mutta kun
+se ennen oli kuin syyttäjä, on se nyt kuin ystävä, ankara tosin, mutta
+ystävä kuitenkin. Se ei masenna eikä murjo, vaan se auttaa ja ohjaa.
+
+Mutta välistä on niinkuin saisin vastauksen suoraan Jumalalta. Vastaus
+tulee niin yht'äkkiä, niin välittömästi ja varmasti, kuin salama
+iskisi. »Onko minun luovuttava kaikesta ja seurattava Sinua?»--»On!»--
+Eikä pienintä epäilystäkään, ei tinkimistä hiuskarvan vertaa!
+
+En tahtoisi tuomita entisyyttäni, s.o. sen niin sanottuja »hyviä
+harrastuksia», en alentaa niiden »jalojen aatteiden» arvoa, jotka minua
+ennen elähyttivät. En sitä teekään, enkä ole saanut siihen mitään
+käskyä. Mutta en saa minä niitä nostetuksikaan siitä, mihin putosivat.
+En ole saanut käskyä enkä kehoitusta siihenkään. Saavat olla minulta
+siinä, mihin minulta jäivät. Ehkei ollut niiden syy, vaan minun, etten
+niiden avulla päässyt mihinkään tulokseen tehtävistäni, mihinkään
+selvyyteen päämäärästäni. Myönnän sentähden kernaasti, että ne voivat
+muille olla heidän elämänsä sisältönä ja sen voimana--jopa heidän
+persoonalliseen onneensakin.
+
+Mutta niinkuin jo kerran olen kirjoittanut, minulle ne eivät voi antaa
+mitään sisällistä tyydytystä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kuinka äärettömästi voi ihminen erehtyä ihmisestä, jota katsoo
+ennakkoluulojensa silmillä, jota kohtaan ei ole suosiollinen siitä
+syystä, että hän vastustaa omia aatteitamme, loukkaa mielitekojamme!
+Kun viime kesänä näin tuon Helanderin ruokapöydässä äänetönnä ja
+ankarana--minäkin melkein vihasin häntä niinkuin Lauri. Hänen saarnansa
+juhannuksena oli minusta kaikkein ahtainta, typerintä, ahdasmielisintä.
+Nyt kun olen oppinut tuntemaan hänet ja nähnyt, minkä totuuden hän
+omistaa, on hän minusta ei ainoastaan papin esikuva, vaan myöskin
+ihmisen. Hän on kyllä peloton, itsetietoinen ja ankara eikä haikaile
+julistaa totuutta kärsimystenkin uhalla, mutta samalla hän on hyvä,
+lempeä ja jalo mies. Minä luulin, että hän vain tuomitsee ja vihaa eikä
+rakasta, ja sentähden ei minulla ollut halua mennä hänen luokseen.
+Hänen olentonsa pääominaisuus on kuitenkin hellyys ja hyvyys. Mitä
+kaikkea hän tekeekään onnettomien hyväksi! Rakkaus kansaan on hänessä
+elävä voima eikä puheenparsi. Eikä se ole yleistä, ylimalkaista, vaan
+yksityiskohtaista, kohdistunutta jokaiseen ja kehen tahansa.--On suuri
+ja huimaava tuo hänen aatteensa, että koko Suomen kansa on ensin
+saatava herätetyksi ja sitten vapautetuksi, ja hänen uskonsa, että niin
+_on_ tapahtuva, että se _on_ toteutuva. »Menkää kaikkeen maailmaan
+j.n.e.» Jotain semmoista lienee ollut apostolien usko tehtäväänsä.
+Jotain semmoista suurten reformaattorien. Se ei ole vain hänen
+aatteensa, vaan näkyy olevan kaikkien herännäispappien. Minä ymmärrän
+hänet varsinkin, kun muistan omaa renessanssiaatettani ja kuinka sen
+kävi. Mikä juureton teoria, mikä ilmassa häilyvä haave tämän
+todellisuuden rinnalla!
+
+       *       *       *       *       *
+
+Miksi et kestänyt koetustasi, aateparkani? Siksi, että tulit ulkoa, et
+sisältä, olit opittua, et elettyä.
+
+Olenko minä saava mitään aikaan tämän uudenkaan asian hyväksi?
+Apostoli, profeetta!--minä? Elä kuvittelekaan, mies parka. Seis! Nyt
+sinä taas hetken kuvittelit itseäsi »suureksi mieheksi.» Vanhaa
+hapatusta. Hyvä, että siltä pään musersit, Samalla kun se sitä nosti.
+Muserra vastakin! Pidä aina kengänkorkosi sitä varten varalla!
+
+       *       *       *       *       *
+
+Tuskinpa lienee eikä olekaan kauniimpaa ja ylevämpää tointa, kuin on
+papin toimi. Pappi on, silloin kun hän on se, mikä hänen tulee olla,
+muinaisajan patriarkan kaltainen, jota hänen seurakuntansa kunnioittaa
+niinkuin isää lapset ja talonväki. Hän johtaa heidän pienimpiäkin
+askeleitaan elämän tiellä.--Minut valtaa hillitön riemun, onnen ja
+tyydytyksen tunne, kun ajattelen, että minäkin kerran voisin täyttää
+tämän tehtävän vaikka vain kuinka pienessä piirissä, jossain maan
+etäisessä kolkassa, jonne turmelus ei vielä ole juurtunut ja jossa elää
+autuutensa asiata harrastava rahvas. En minä ehkä kelpaa herättäjäksi,
+--niinkuin Lauri, jolla on tulisella luonnollaan ja tarmollaan siihen
+edellytyksiä,--mutta ehkä kuitenkin säilyttäjäksi, ylläpitäjäksi,
+vaalijaksi, temppelin vahdiksi. En voi sytyttää, mutta ehkä sentään
+voisin hoitaa tulta sammumasta. Mikä ilo ja autuus vuodattaa
+kuulijainsa sieluihin iankaikkisuuden, jumalallisuuden taivaallista
+innostusta, uskonnon autuaallista rauhaa; kostuttaa kuivaa maata Herran
+viinimäessä!
+
+Ja ajatella, että minulla olisi vierelläni, kanssani toinen, jota
+elähyttäisi sama harrastus. Joka seuraisi minua erämaahani ja siellä
+jakaisi kanssani kaikki virkani vaikeudet ja kantaisi kärsimykset
+rakkaudesta minuun ja rakkaudesta siihen asiaan, jota ajan.
+
+Minulla oli se haave--toisessa tarkoituksessa, toista aatetta
+ajaakseni--mutta en minä sitä nyt enää kaipaa. Se ei ole minusta enää
+välttämätöntä. Kiitän Sinua, Jumalani, että vapahdit minut hänestä--
+etkä vain hänestä, vaan halusta häneen ja kaikkeen hänenlaiseensa,
+haaveesta tämän unelman toteuttamiseen yleensä. Elä saata minua enää
+samaan kiusaukseen, elä anna minun soeta niin, että minä sellaisista
+vaikuttimista kuin suomalaisuutta ehkä osaksi harrastin ja joka
+harrastus haihtui jo osaksi silloin kun kadotin X:n--harrastaisin vielä
+tätäkin. En pyydä Sinulta rakastavaista olentoa ehtona, en oikeutena,
+en välttämättömyytenä, mutta jos armosta sen minulle kerran suot, kun
+en sitä enää osaa odottaakaan, ikäänkuin pienenä palkkiona, jos ja
+sitten kun katsot minun sen ansainneeni, niin kiitän minä Sinua siitä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kas, nythän voin puhua Jumalalle kuin isälle. Niin isälle ja Isälle!
+Elä pahastu, Jumala, että kun minä Sinua ajattelen, oikein läheisesti
+ja lämpimästi, niin tulee eteeni isäni kuva, varsinkin hänen korkea
+otsansa ja suuret silmänsä. Niin kai ne katoliset ja muut ovat saaneet
+itselleen pyhimyksensä. Mutta on tässä ero. Ne tulevat kuvistaan
+Jumalaan (jos ollenkaan tulevat), minä tulen Jumalasta kuvaan, mutta
+minä en palvele kuvaa.
+
+En muuten oikein ymmärrä, miksi protestanttinen kirkko sellaisella
+vihalla ja ylenkatseella tuomitsee katolista selibaattia. Papin, tuon
+Jumalan erityiseksi palvelijakseen kutsuman, korkein perikuva on
+kuitenkin se, joka ei ole sidottu ei vaimoon, ei lapsiin, ei
+perheeseen. Tuosta ihanteesta luopuminen on ehkä pohjaltaan tapahtunut
+vain ihmisten heikkouden tähden. Paavalin ihanne se oli. Hän sen
+toteutti, Kristus sen toteutti, joskaan ei sitä vaatinut muilta. Monet
+pyhät miehet ovat sen toteuttaneet. Sellaisen täytyy voittaa vieteistä
+voimakkain, repiä lihan rikkaruoho joko juuriaan myöten tai ainakin
+leikata se poikki jokapäiväisen itsensä voittamisen ja itsensä
+hillitsemisen veitsellä. Ainoastaan semmoinen voi kyllin kypsyä
+tehtäväänsä, suorittaa sen jakamattomalla voimallaan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Rakkauden henkinen puoli ei tarvitse tullakseen tyydytetyksi lihan
+tyydytystä. Henkinen rakkaus mahtuu ystävyyden puitteisiin. Ystävyyden
+liekki on pyhempi ja suloisempi kuin rakkauden, niinkuin pohjolan
+viileä kesäyö on ihanampi kuin etelän hehkuva yö.
+
+Ihminen tuntee aina itsessään ystävän tarvetta, hänen sielunsa
+harhailee aina, etsien jotain hengenheimolaista saadakseen hänen
+helmaansa vuodattaa sydämensä sanattomat liekit, sen tulkitsemattomat
+tunteet.
+
+Minulla ei ole koskaan ollut sellaista ystävää, jota voisin rakastaa ja
+samalla ihailla, johon täydellisesti luottaa. Lauri on ystäväni, meillä
+on yhteinen asia, mutta luonteemme ovat kuitenkin niin erilaiset. Hän
+on muuten niitä, jotka ottavat enemmän kuin antavat. Ehkä tulee se
+siitäkin, että hän on minua nuorempi. Helanderia minä ihailen ja
+kunnioitan, mutta me emme kuitenkaan ole samassa vireessä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Mahtanee olla ihanaa levätä ystävän rinnoilla. Mahtoi olla ihanaa
+Johanneksen levätä Jeesuksen rinnoilla, josta pyhyys valui ja puhdisti
+sydämen. Olen levännyt minäkin rukouksessa hänen rinnoillaan.
+Yliluonnollinen rauha kietoi minua, ja kyynel puristui silmästäni.
+Sellaisina hetkinä huomaamme selvimmin, kuinka äärettömästi paljon
+vähäpätöisempi maailma on meille iloineen ja riemuineen verrattuna
+taivaalliseen autuuteen--tekisi melkein mieleni kuolla silloin,
+saadakseni juoda valon lähteestä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kerran, eikä niin kauan sitten, luulin minä tulevani runoilijaksi. Se
+oli korkeinta, mitä voin ajatella. Se oli kaikkien unelmieni määrä.
+
+Mutta runous on hienoa myrkkyä hengellemme. Se pyrkii viemään pois
+todellisuudesta, luomaan valetunteita. Kun on saanut jalon aatteen
+paperille, ei sitä enää ole tarve toteuttaa, vaan jättää sen muiden
+toteutettavaksi. Ei ole mitään muuta puhdasta runoutta kuin Davidin
+Psalmit ja Jeremiaan valitusvirret. Runouden tulee olla hartauden
+ilmaus. Aina olen minä mitä suurimmalla innolla ja ihastuksella lukenut
+sekä vanhoja että uusia runoilijoita, mutta en ainoassakaan heidän
+teoksessaan ole löytänyt »kristillistä» runoutta. Runous on aina
+tavalla tai toisella elänyt luonnollisen ihmisen elämää, mutta ei
+koskaan uskon ja hengen elämää. Se elää nyt niinkuin ainakin
+pakanallista elämää, hengittää pakanallista ilmaa, tietämättä mitään
+hengen elämästä, kääntymisestä, uudestisyntymisestä, uskosta.
+
+En ymmärrä, kuinka minä Kalevalasta olen voinut löytää mitään
+eetillistä sisältöä. Kullervo haki sovitusta kuolemasta, ei uudesta
+elämästä, kysyi neuvoa miekaltaan eikä ristiltä. Taistelu Väinämöisen
+ja Marjatan pojan välillä oli vain taistelua vallasta. Kalevala on
+kyllä kaunis, mutta pakanallisesti, ei kristillisesti kaunis.
+
+Mutta eikö voisi ehkä kristillistä runoutta _syntyä_, meilläkin,
+niinkuin Palestiinassa. Ja jos minä osaisin ylevään muotoon pukea
+kaikki ne suuret ja ihanat tunteet ja aatteet, joita kristinusko on
+minussa herättänyt, eikö olisi sekin kristillistä runoutta? Jos voisi,
+niinkuin raamattu, esittää Israelin kansan kasvatuksen uskonnolliseksi
+kansaksi, esittää Suomen kansan samanlaisen kehityksen, aina suurempaan
+henkiseen selvyyteen, eikö olisi sekin kristillistä runoutta? Eikö se
+herättäisi ja edistäisi todellisesti kristillistä elämää? Mutta
+niinkuin nyt on, niin ei runous, ei paraskaan, sitä tee. Se kietoo
+ihmisen valheensa hienoon huntuun ja nukuttaa meitä keinotekoisten
+tunteiden uuvuttavaan uneen. Se myrkyttää sisimmän olemuksemme
+kuvauksillaan maallisen rakkauden tenhosta, jonka se asettaa ihmisen
+korkeimmaksi saavuttamisen pyrinnöksi. Se ei muista korkeinta käskyä
+Jumalan laissa: »Sinun pitää rakastaman Herraa sinun Jumalaasi
+_kaikesta_ sydämestäsi, _kaikesta_ sielustasi ja _kaikesta_
+mielestäsi.»
+
+       *       *       *       *       *
+
+Oi, anna minulle käteeni pyhä lippusi! Tahtoisin kulkea kuin profeetta
+tämän kansan keskellä ja kehoittaa ja innostuttaa heitä nostamaan
+silmänsä yhteistä taivaallista isänmaatamme kohtaan alhaisesta
+maantomusta, jokapäiväisistä pikkuhuolistamme, turhista iloistamme,
+maallisista harrastuksistamme ja kurjasta arkielämästämme. Ja kun minä
+olen saanut todistaa ihmisille Sinusta, oo Herra, ja julistaa heille
+sieluni näyt ja aavistukset, tahdon vaipua jalkaisi juureen ja uskoa
+henkeni Sinun haltuusi! Silloin tulevat synkät aavistukset
+kirkastumaan, ja taivaallinen rauha on täytetty.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Oi Jumalani, varjele sydämeni tämän maailman pahuudelta! Olethan itse
+sanonut: haurasta ruokoa en tahdo katkaista ja läähättävätä liekkiä en
+tahdo sammuttaa. Ota minun sydämeni ja paina se omaasi vastaan, että
+ylevä rauha ja pyhä tuli sitä lämmittäisi! Vapahtajani, ikävöityni,
+autuuteni, lankea suuren Isän eteen ja hänen jalkojensa juureen ja
+rukoile minun puolestani.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kun Kaarina oli lukenut loppuun vihon, suli hänen sydämensä suloiseen
+ihastukseen. Hän tunsi löytäneensä onnensa, jota oli etsinyt. Hän
+tunsi, että hänen elämänsä suunta oli ainiaaksi määrätty.
+
+--Minä rakastan häntä, mutta olen oleva onnellinen, vaikkei hän minua
+koskaan rakastaisi. Minä seuraan häntä kaukaa, ja jos en voi auttaa
+häntä hänen työssään, niin teen minä omalla tahollani, mitä hän
+omallaan. Minä tahdon, ja minä voin!
+
+Ja se oli sillä hetkellä niin varmasti ja peruuttamattomasti päätetty,
+niin luonnollinen ja selvä asia, että kun hän tuli takaisin
+ruokasaliin, jonne oli kudoksensa jättänyt, ja ryhtyi jatkamaan siitä,
+mihin oli keskeyttänyt, hänen kätensä ei vavahtanutkaan ja uudet
+silmukat liittyivät vanhoihin, niinkuin ei olisi välillä mitään ollut.
+Mutta sen hän tunsi, että hänen silmänsä säteilivät ja poskensa
+paloivat. Kun ei vaan kukaan saisi sitä nähdä ja jotain huomata.
+
+Kuka mahtoi olla se onnellinen, jota hän oli rakastanut,--se onneton,
+joka ei ollut hänestä välittänyt!--Kadehdinko minä tuota, johon hän on
+sydämensä kiinnittänyt ja josta hän taas on sen irti temmannut? En.
+Mutta minä surkuttelen sitä ihmistä, joka ei ole saanut tai ei ole
+tahtonut jakaa hänen kanssaan hänen elämäänsä ja auttaa häntä hänen
+suurissa tehtävissään.
+
+Ruustinna tuli sisään.
+
+--Ai, kun minä en muistanutkaan tuoda, mitä aioin.
+
+--Mitä se oli?
+
+--Niitä kirjoja, mutta minä menen heti.
+
+--Anna olla!--Voi, että piti vielä tämäkin skandaali tapahtua!
+
+--Mikä?
+
+--Otto ei tahtonut enää pitää Heddaa, ja Hanna on tuonut hänet tänne--
+ei meille,--vaan Helanderiin!
+
+--Ja ne ottivat hänet Helanderiin!
+
+--Sinä sanot sen ihan kuin riemuiten. Ottivat tietysti saadakseen meitä
+häväistä.
+
+--Minä olen varma siitä, että he eivät ottaneet sentähden.
+
+--Sinäkin tietysti heitä puolustat.--Mutta kuinka minä voin nyt kertoa
+tätä papalle?--Minne sinä menet?
+
+--Minä menen Helanderiin.
+
+--Niin, tietysti, he ovat vieneet meiltä Hannan ja Laurin ja nyt menet
+sinäkin.
+
+--Sinunkin pitäisi, mamma, tulla sinne!
+
+
+
+
+16.
+
+
+Antero, Lauri ja Rajalainen istuvat Ukko-Paavon suuressa tuvassa. Ukko
+itse istuu perheensä kanssa ruokapöydässä. Vasta syötyään hän tulee
+heitä tervehtimään, mutta puhuttelee vain Rajalaista.
+
+--Mitä sitä ajelet? kysyy hän.
+
+--Lähdin vain näitä nuoria miehiä käyttämään teidän luonanne, sanoi
+Rajalainen.
+
+--Vai näitä, mitä miehiä nämä on?
+
+--Tämähän on se Haakmanni-vainaan poika.
+
+--Ka, sehän se onkin.
+
+--Tämä on Kontolan rovastin poika.
+
+--Vai tämä se on? Kun katson tarkemmin, niin sepä kyllä taitaa olla
+sekin. Vaan mitä sinä niitä tänne kulettelet?
+
+--Tahtoisivat teitä puhutella.
+
+--Vai että minua puhutella? Eivätkö puhetoveria lähempää löytäneet?
+
+--Taitaisi olla erityistä sanottavaa juuri teille.
+
+--Vaan minäpä en tiedä, mitä erikoista sanottavaa minulla olisi heille,
+itseäni viisaammille.--Lehmät siellä nälissään mölisevät, täytyy tästä
+lähteä heinään.
+
+Ja sen sanottuaan hän meni ulos ja jäi sille tielleen. Alku ei
+näyttänyt lupaavalta. Rajalainen oli valmistanut heitä siihen, että
+voisi sattua, ettei Paavo olisi heistä tietävinäänkään, mille tuulelle
+sattuisi. Antero oli erityisesti iloinnut tässä matkasta Paavon luo.
+Hänestä oli ollut niinkuin ei hänen asiansa olisi oikein valmis, hänen
+uusi elämänsä ja tilansa oikein varmistettu, ennenkuin tuo ottaisi
+hänet omaksensa. Hän oli kuvitellut, että Paavo rientäisi sulkemaan
+hänet syliinsä niinkuin eksyneen lampaan, niinkuin tuhlaajapojan.--»No,
+tulitpas sinä Haakmanni-vainaan poika!--siispä on Jumala sinutkin
+kutsunut!--Minä näin kyllä heti, että kerran tulisit saamaan
+valkeuden.»
+
+--Näinkö tämä nyt kävikin?
+
+--Emme siis mitään saaneet aikaan, lähdetäänkö pois?
+
+--Elkäähän hätäilkö, lohdutteli Rajalainen. Odotetaanhan, kun tulee
+kotiin, mitä sitten sanoo.
+
+He saivat odottaa iltaan asti. Paavo ajoi kyllä heiniä pihaan, mutta
+lähti sisään tulematta taas uusia hakemaan. Emäntä oli vienyt vieraat
+porstuanpohjakamariin. Siinä oli vuode toisella seinällä, penkki
+toisella, ikkunan edessä pöytä, nurkassa raamattuhylly.
+
+Paavo tuli sisään ja kysyi, oliko vieraille ruokaa annettu.
+
+--Emme ole tulleet tänne teidän ruokaanne varten, sanoi Lauri nyreästi.
+
+--Ohoh, vai ette ruokaa varten, mutta minun täytyy taas mennä syömään,
+syntisen.--Mutta hänen äänessään oli nyt kuitenkin jo ystävällisempi
+sointu.
+
+Hetken kuluttua tuli hän takaisin kamariin ja istahti sänkynsä
+laidalle.
+
+--Sinäkö ne toit tänne nämä, vai omasta halustaanko ne tulivat?
+
+--Kyllä näillä oli oma halunsa tulla.
+
+--Onko näillä tosi asia, vai muutenko vain tulivat minua maankuulua
+kummaa katsomaan?
+
+--Sopiihan teidän heitä tutkia.
+
+--No, kyllä minä eksamia annan.--Ja kääntyen Laurin puoleen kysyi hän
+tiukasti:
+
+--Mistäs kohdasta sinä, vasikka, olet aikonut autuutesi apilasniittyyn
+hypätä--siitä varmaan, mistä aita alin?
+
+--En ole vielä mistään hypännyt, ulkopuolella vielä olen.
+
+--No se hyvä, että edes sen tunnustat.
+
+--Mutta minä tahtoisin, että te minulle tien neuvoisitte.
+
+--Vai minä neuvomaan, äsähti Paavo. Luuletko sinä, että minulla on
+taivaanvaltakunnan avaimet vyölläni heilumassa? Vai niin helpolla, että
+toisen antamilla avaimilla? Eipä vähän!
+
+--Olen elänyt huonosti ja tahtoisin tietää, kuinka minun on elämiseni
+parannettava.
+
+--Vai parannettava--sinun? Ei se parannus sinulta itseltäsi milloinkaan
+synny. Helvettiin sillä passilla pääset.
+
+Ja jättäen Laurin siihen kääntyi hän Anteron puoleen:
+
+--Entäs tämä toinen? Mikäs sinulla on hätänä? Kenenkäs selässä sinä
+tahdot taivaaseen ajaa? Luulet kai jo hyväkin ritari ja rakuuna
+olevasi?
+
+Rajalainen oli heitä matkalla neuvonut, ettei heidän pitäisi paheta,
+vaikka se kuinkakin tylysti heitä alussa kohtelisi, mutta tämä alkoi jo
+olla liikaa. Antero koetti kuitenkin voittaa itsensä ja alkoi
+hiljaisesti ja tyynesti kertoa, kuinka heräys oli hänessä tapahtunut
+kuin ihmeen kautta, kuinka valkeus oli hänelle välähtänyt, kuinka hän
+oli varmasti ja selvästi tuntenut Jumalan häntä kutsuneen, miten ennen
+oli turhaan etsinyt sisältöä elämälleen sitä löytämättä, mutta nyt
+saanut rauhan tunnossaan ja uuden tarkoituksen toimilleen. Ei koskaan
+ollut hän sellaista sisällistä riemua tuntenut ja sellaista voimaa
+päästä kaikista kiusauksista--ja sellaista uskallusta pyrkiä yhteyteen
+Jumalan kanssa.
+
+Ilme ukon kasvoilla oli vaihdellut. Hän oli koettanut olla ivallinen,
+mutta välistä oli hellyys ja niinkuin liikutuskin hänen kasvoillaan
+värähtänyt. Kun Antero oli lopettanut, alkoi hän puhua:
+
+--Näyt tehneen itsellesi vapahtajan omasta itsestäsi etkä taida enää
+muuta vapahtajaa tarvitakaan. Katselet omaa kuvaasi oman vanhurskautesi
+peilissä. Pyrit oman rakentamasi pyhyyden harjalta hyppäämään suoraan
+taivaaseen. En tiedä Jumalan tarkoituksia kanssasi, mutta sen tiedän,
+että jos ei Jumala jo ole hylännyt sinua ja niine hyvinesi
+iankaikkiseen kadotukseen tuominnut, niin täytynee hänen näyttääkseen
+sinulle, millainen olet, ja ennenkuin sinusta oikein puhtaan saa,
+ryvettää sinut semmoisessa rapakossa, ettet sieltä noustuasi omia
+kasvojasi tunne. Vasta sitten kun ne sen näköisinä omiksesi tunnet ja
+omistat, ja polvillasi rukoillen ja hädässäsi huutaen pyydät ja anot
+itsellesi parempaa puhdistajaa ja häneltä saunan saat, voit alkaa
+itsessäsi Jumalan ihmetöitä ihmetellä. Vai tämä tuntee jo itsessään
+voimaa päästä kiusauksistaan ja uskallusta ruveta yhteisiin töihin
+Jumalan kanssa. Eipä olekaan miehellä vähät luulot itsestään.
+
+--Ehkäpä olette oikeassa, sanoi Antero, kun he olivat hetken aikaa
+istuneet äänettöminä.
+
+--Lähdetään sitten, sanoi Lauri ja nousi, ja mennään suoraa päätä
+helvettiin; kun meidän kuitenkin täytyy sinne joutua, niin on kai
+paras, että mennään paikalla.
+
+Silloin ukko kivahti tuimaksi tekeytyen.
+
+--Kuka sen on sanonut, että sinun täytyy suoraa päätä helvettiin
+joutua?
+
+--Tehän sen jotenkin suoraan sanotte, kun ette usko meidän mitään
+voivamme!
+
+--Te ette mitään voikaan, mutta jos Jumala tahtoo teissä ihmeen tehdä,
+niin hän voi.
+
+--Mistäs minä sen tiedän?
+
+--Ei sitä sinun tarvitsekaan tietää, kunhan Jumala sen tietää.
+
+--Katsokaahan, nuoret miehet, alkoi hän hetken päästä kokonaan
+muuttuneella äänellä. Niinkuin kaikki muutkin vasta-alkajat, olette
+tekin suuressa erehdyksessä siinä, että omin päinne ja omin voiminne
+pyritte Jumalan suuresta vanhurskaudesta osallisiksi tulemaan. Mutta
+siitä ei tule mitään muuta kuin kaksi pahaa: joko te luulette olevanne
+siitä heti osalliset ja sen päälle rakennatte ja sorrutte sen
+pytinkinne kanssa, tai ette pääse paikaltanne päkähtämään ja heitätte
+väsyneinä ja voimattomina koko asian. Siinä se on! Yksi teiltä puuttuu
+ja sen kanssa kaikki: Kristuksen sisällinen tunto, luottamus hänen
+armoonsa. Niin sanoi minulle seppä-vainaja, ja sen sanon minäkin
+teille, kun olen sen itsekin todeksi huomannut.
+
+Hän alkoi puhua tästä oppinsa ytimestä ja lempiaineestaan, lämpeni,
+innostui, melkein heltyi, ja vähitellen alkoivat Anterosta sanat ja
+ajatukset ja sanain käänteetkin kuulua tutuilta: sitä samaahan hän oli
+puhunut vuorella viime kesänä, vaikkei Antero silloin ollut niitä
+oikein ymmärtänyt.
+
+--Se muistakaa, nuoret miehet, että Herran tie on aina ristin tie.
+Sillä tiellä ei tulla suuriksi, vaan pieniksi, ei pyhiksi, vaan
+syntisiksi. Täytyy asettuaksenne itsennekin edessä, eikä vain Herran
+edessä, kaikkein alimmalle asteelle, eikä vain näin matkan alussa, vaan
+aina eteenpäinkin, ja alkaa parannustyönne yhä uudestaan, aivan
+juuresta, joka päivä ja aina ja lakkaamatta sisällisesti ikävöiden
+Herraa, kun hän kasvonsa teiltä peittää siksi, kunnes päivä jälleen
+ruskottaa ja kointähti koittaa.--Kutsutut olette, vaan sekava on vielä
+asianne, huudon olette kuulleet ja korvianne pörhistäneet, mutta ette
+vielä kuvalle tiedä, mistä ääni tulee, saatikka, että sitä kohti vielä
+kulkea osaisitte. Vaan onhan aikaa kuulostaa, onhan aikaa vielä synnin
+kanssa painia lyödä, ja kyllä jaksatte, ripeitä olette vielä miehiä,
+täytyyhän tuota minunkin jaksaa, vaikka olen mies vanha ja voimaton.
+Vaivaiseksi siinä kuitenkin tullaksenne täytyy, kamppailussanne Herran
+kanssa, ennenkuin hän siunauksensa antaa, ettekä te hänen käsistään
+ehyinä pääse enemmän kuin Jaakoppi Herran kanssa painiessaan.
+
+--Mutta sanohan, keskeytti hän itsensä yht'äkkiä Laurin puoleen
+kääntyen,--mitä meinasit sinä, miesparka, kun nousepas saarnastuoliin
+ja alapas haukkua ja sadatella herännyttä kansaa?
+
+--En ymmärrä.
+
+--Se oli minunkin syyni, sanoi Antero, minä häntä siihen yllytin.
+
+--Milloinka pisti sitten Herra tuntoosi ja mitenkä?
+
+--Melkein heti paikalla, siinä samassa...
+
+--Elähän, katsohan...
+
+--Muistatteko, Paavo, sanoi Rajalainen, mitä sanoitte, kun lähdettiin
+kirkosta: »Saatpa nähdä, niin tuolle Saulukselle vielä Pauluksen päivä
+välähtää. Se ottaa sen vielä kovimpaan kuriinsa.»
+
+--Saatoinpa sanoa, en häntä nyt niin tarkkaan muista.
+
+--Kohta hän sen tekikin, rangaistus seurasi minulle siitä melkein heti
+kohta. Saanko kertoa, kuinka se tapahtui.
+
+--Kerro, kerro.
+
+Lauri kertoi, mitä hänelle oli tapahtunut Heddan kanssa ja mihin
+suhteisiin hän oli joutunut siitä vanhempainsa kanssa. Pitääkö hänen
+olla pahoittamatta heidän mieltänsä, vaiko tehdä, niinkuin omatunto
+käskee?
+
+--Jos kerran tuntosi mitä käskee, niin mitä siinä on sen enempiä
+kysymisiä. Mutta se muista, ettet tee sitä minäkään ansiotyönä, eläkä
+luule, ette se sinulle semmoiseksi luetaan. Vai joko meinasit?
+
+--Mutta mitenkä voitte te nähdä niin syvälle jonkun salaisimpiin
+ajatuksiin, paremmin kuin hän itsekään? huudahti Lauri.
+
+Paavo hymähti:
+
+--Kysy synninteitä kulkeneelta, mistä se synnin tiet tietää. Minä en
+ole sitä synnin säveltä kuullut, joka ei olisi jo kerran omissa
+korvissani soinut.
+
+Oli puolessa yö, ennenkuin he erosivat. Paavo puhui, neuvoi, torui ja
+lohdutteli. Kun he seuraavana aamuna lähtivät, tuli hän heitä
+saattamaan. Hän otti heidät omaan rekeensä ja kertoi heille oman
+elämänsä tapahtumia, monista matkoistaan, näkemistään ja kuulemistaan.
+Hän heltyi heille puhumaan lempeästi, neuvovasti, isällisesti, toisin
+vuoroin vähän leikkiä laskien. Erotessa erään talon kohdalla, jonne
+aikoi poiketa, sanoi hän vielä:
+
+--Olette vielä alulla, nuoret miehet, tämä ei ole vielä kuin
+ensimmäistä taivalta. Ette ole vielä sen korven reunassakaan, jota
+syntiinlangenneen täytyy rämpiä, Kaanaanmaanne on vielä kaukana
+vetelien soiden ja eksyttävien erämaiden takana. Sen suon poikki saa
+teidät vasta Jumala kuletetuksi, ja hänen sanassaan on teille
+tulipatsas yöllä ja valkoinen pilvi päivällä. Häntä kun opitte ja
+kysytte, ettekä ihmisiä, niin ehkäpä kaikki teille selviää,--mutta
+olkaa niinkuin en minä olisi teille mitään puhunut.
+
+Juuri kun heidän piti erota, ajoi mies vastaan ja pysähdytti hevosensa.
+Hän oli heränneen puvussa.
+
+--Ka, lautamies, minnekä ajelet?
+
+--Teidän luoksenne oli asiaa. Mutta minun ei taida ainakaan sen asian
+tähden tarvita tämän edemmäksi ajaa.
+
+--Et vain oikeuteen mananne?
+
+--En manaisi, kun ei olisi pakkoa pantu.
+
+--Niistäkö Ristivaaran seuroista?
+
+--Niistäpä mistä, niistä se nyt on vaino alkanut.
+
+Paavo seisoi maantiellä, lautamies häntä vastapäätä, molemmat hevosiaan
+ohjista pidellen.
+
+--Ja sinun piti lähteä tämmöistä sanaa tuomaan? Vaan eihän se sinun
+syysi. Käännähän hevosesi, niin lähdetään meille.
+
+Ei Paavo kuitenkaan vielä lähtenyt, seisoi yhä siinä toinen jalka
+reessä, toinen maassa.
+
+--Mutta mitähän meinaa vielä esivalta, kun yhä tämmöisiin rupee?
+
+--Kuuluu tulleen itseltään keisarilta käsky.
+
+--Kuka sen sanoi?
+
+--Vallesmanni oli sanonut.
+
+--Valehtelee. Kunhan ei olisi vain omain pappien työtä.
+
+Hevonen riipaisi rekeä.
+
+--No, hyvästi sitten. Sanokaan terveisiä Helanderille, että kuitenkin
+heittää pois seurain pidon, etteivät saa syyttömät köyhät kärsiä.
+
+Hän oli jo reessä, kun huusi Laurin luokseen ja virkkoi:
+
+--Minä vielä siitä sinun asiastasi, että tee sinä, niinkuin olet
+aikonut. Joskin Vapahtaja sovittaa syntimme Jumalan tykönä, niin ovat
+synnit kanssaihmisiä kohtaan itsemme sovitettavat. Jos kerran
+houkuttelit tytön naimalupauksella, niin nai hänet. Siitä et pääse,
+eikä ole tarviskaan. Et siihen minulta lupaa saa, vaikka ehkä toivoit.
+
+
+
+
+17.
+
+
+Kun Antero ja Lauri, poikettuaan Honkaniemeen, kertoivat käräjistä ja
+Paavon terveisistä, sanoi Helander kuohahtaen:
+
+--Vai tulee siis käräjät kuitenkin! Vai tulevat ne kuitenkin! Hyvä on!
+--Hän käveli kiivaasti lattiaa.--Olen aivan toista mieltä kuin Paavo.
+Ei tässä auta ruveta ilmeisen vääryyden alle alistumaan. Koska valhe
+kerran käy totuuden kimppuun, niin ei pidä totuudenkaan valhetta
+väistämän. Taistella meidän täytyy! Ei Jumala aja asiaamme, jos emme
+sitä itsekin aja. Totuuden täytyy voittaa, ja meidän täytyy siitä
+todistaa. Ja me pidämme seuroja niinkuin ennenkin. Eivät
+kalajokelaisetkaan pelästyneet, päinvastoin pitivät seuroja itsessään
+käräjätuvassakin, sill'aikaa kun toisessa tutkittiin ja tuomittiin, ja
+niin teemme mekin!
+
+--Mutta mihinkähän mahtia se seuraväki sopia, joka silloin tänne
+kokoontuu, hymähti Rajalainen.
+
+--Olisi nyt pantava alulle se seuratuvan hanke. Ehdittäisiinkö se saada
+siihen valmiiksi?
+
+--Puut kyllä olisivat piankin paikalla, kun talkoolla tuotaisiin, mutta
+perustusta olisi pahempikin saada sydäntalvella routaiseen maahan.
+
+--Vaan kun pannaan perustus kallioon.
+
+--Onkos tässä kalliopohja, no, sittenhän se menee mainiosti.
+
+--Minä toimitan kivet, otatteko te, Rajalainen, toimittaaksenne hirret?
+
+--Jospa minä otan.
+
+--Ja silloinhan se asia on sitä myöten valmis! riemuitsi Helander.
+
+--Kyllä siitä nyt ehkä tosi tulee, mitä on kauan tuumittu, sanoi
+Rajalainen hiljaisesti.
+
+Ihaillen katselivat Antero ja Lauri tuota tyyntä miestä, jonka kasvot
+eivät värähtäneetkään, jonka silmä ei sallinut liekehtiä sen
+innostuksen tulen, mikä hänen sisässään varmaankin hehkui. Ja heillekin
+tuli pakottava halu tehdä jotain, paiskata jotain pöytään asiansa
+edestä.
+
+Helanderin rouva tuli sisään ja kuiskasi jotain miehelleen. Helander
+kuului sanovan jotain Laurille, joka sitten meni toiseen huoneeseen.
+
+--No, ja kertokaahan sitten, mitä ukko muuten ... kuinka hän otti
+teidät vastaan? kysyi Helander Laurin mentyä.
+
+Antero kertoi, kuinka kaikki oli tapahtunut.
+
+--Sanalla sanoen, hän pani siis teidän kristillisyytenne pataluhaksi?
+
+--Niin teki, mutta vaikkei kukaan ole minua vielä niin maan tasalle
+masentanut ja masentanut minua kaikkein parhaissa pyrkimyksissäni, mitä
+minulla milloinkaan on ollut, niin ei kukaan ole samalla antanut
+minulle varmempaa vahvistusta käymään sillä tiellä, jolle olen
+joutunut. Minä olin aina luullut itsestäni jotain, tahdoin aina olla
+viisas, etevä, hyvä, milloin milläkin tavalla, milloin missäkin
+muodossa. Ja nytkin minä olin tässä uudessa tilassani luullut
+löytäneeni en ainoastaan oikeaa päämäärää, vaan myöskin oikean tien.
+Ukko siirsi päämääräni niin kauas ja korkealle, etten sitä voi edes
+mielikuvituksessani nähdä, ja tien hän kokonaan tempasi altani. Se on
+minulle usein ennenkin tapahtunut, mutta nyt on kuitenkin käynyt
+niinkuin ei koskaan ennen: en ole sittenkään kadottanut haluani pyrkiä
+perille, en olekaan joutunut epätoivoon itsestäni. Olen kyllä
+nöyrtynyt, mutta en nöyryytetty, olen punnittu ja köykäiseksi löytty,
+mutta en nolattu ja masennettu. Minä luotan nyt kuin sokeasti siihen
+apuun, jonka lunastus ja vapahdus antavat, ja minä luotan siihen siten,
+että saan sen juuri silloin, kun en enää mitään itse jaksa, mutta
+ainoastaan silloin.
+
+Lauri tuli takaisin, otsa kalpeana. Hänen silmissään oli tumma, syvä,
+päättävä ilme.
+
+--Lähdetäänkö? sanoi hän Anterolle.
+
+Heidän mennessään sanoi Lauri:
+
+--Se oli Hedda, joka oli siellä ja tahtoi minua tavata. Jos joutuisin
+avun tarpeeseen, niin autatko minua? Isä ei ehkä enää tahdo minusta
+mitään tietää?
+
+--Se on nyt tietty, että autan.
+
+Hän jäi Anterosta kanslian rappujen eteen, tarttui avaimeen, seisoi
+siinä hetken ja meni sitten sisään. Antero meni toisesta ovesta.
+
+Rovasti istui kansliassa Kaarinan kanssa, hänelle jotain
+kirkonkirjoista sanellen.
+
+--Minä pyytäisin, että pappa kuuluttaisi minut ensi sunnuntaina, kuuli
+Antero hänen sanovan.
+
+--Mitä sinä puhut?
+
+--Niin, minä pyytäisin, että tekisitte sen.
+
+--Ja kenen kanssa?
+
+--Heddan.
+
+--Ole nyt hulluttelematta, poika.
+
+--Se on minun totinen aikomukseni.
+
+Ruustinna, Hanna ja Naimi riensivät sinne toisista huoneista.
+
+--Mitä Lauri sanoo? kysyi ruustinna.
+
+--Pyytää panemaan kuulutukseen Heddan kanssa.
+
+--Herra Jumala!--Lauri,--mutta eihän siihen nyt enää ole mitään syytä!
+
+--Eikö olisi ollut sittenkään, vaikka lapsi olisi jäänyt eloon?
+
+--Tule nyt järkiisi, rakas Lauri. Missä sinä olet ollut? Mistä sinä
+olet saanut sen päähäsi? Elä nyt, lapsi kulta, tee itseäsi ja meitä
+kaikkia onnettomiksi.
+
+--Se on minun velvollisuuteni, omatuntonikin käskee minua, ja minun
+täytyy totella.
+
+--Velvollisuutesi? Sellaista tyttöä kohtaan, joka tällä tavalla
+palkitsee meidät, hänen hyväntekijänsä, ei sinulla ole mitään
+velvollisuutta. On häneltä mitä mustinta kiittämättömyyttä ... jaha,
+nyt minä ymmärrän, mitä varten hän on ilmestynyt ja asettunut tänne.
+
+--Hedda ei sitä tahdo, mutta minä tahdon. Pyydän, pappa, ettette häntä
+toista kertaa solvaa!
+
+--Hedda on syytön, sanoi Hanna.
+
+--Ja mistä sinä tiedät?
+
+--Lauri tekee oikein, sanoi Hanna. Jos hän tahtoo olla rehellinen mies,
+ei hän voi muuten tehdä.
+
+--Niin minustakin, sanoi Kaarina.
+
+--Mutta minä sanon, että hän tekee väärin, ja minusta olet sinä, poika,
+jo tarpeeksi häpäissyt perhettäsi ja kotiasi, että voisit meidät
+ainakin tästä säästää.
+
+--Paneeko pappa minut ja Heddan kuulutuksiin vai ei?
+
+--En.
+
+--Sitten täytyy minun pyytää Helanderia sitä tekemään.
+
+--Ilman minun suostumustani ei sinua voi kukaan kuulutuksiin panna.
+Olet alaikäinen.
+
+--Silloin täytyy minun ilmoittaa rehellinen aikomukseni jollain
+toisella tavalla. Heddan maineen tähden tahdon minä, että maailma
+tietää, että lapsi oli minun ja että minä en aio häntä hylätä. Mutta
+sama se, voin saattaa sen tiedoksi jollain muullakin tavalla. Ei
+kuuluttamisella olekaan vielä väliä, ennenkuin olen suorittanut
+papintutkinnon.
+
+--Kaunis papinalku!
+
+--Olai, elä nyt,--rukoili ruustinna.
+
+--Mistä olet saanut sen päähänpiston?
+
+--Minä tunnen, että Jumala minua siihen toimeen kutsuu.
+
+--Ohoh, vai itse Jumala? Sinun Jumalasi taitaa puhua Paavo Ruotsalaisen
+ja Helanderin suun kautta?
+
+--Isäni suun kautta ei hän ainakaan ole koskaan minulle puhunut.
+
+--Ne ovat tietysti ne, jotka ovat tämän kaiken takana, ne ovat ne,
+jotka sinua yhä yllyttävät ja villitsevät!
+
+--Ne eivät minua yllyttäneet eivätkä villinneet, mutta ne ovat minua
+ymmärtäneet ja minua jumalansanalla lohduttaneet, jota ei oma isäni ole
+milloinkaan tehnyt.
+
+--Ole vaiti!
+
+--Kysyn vain vielä yhtä asiaa. Onko totta, että pappa aikoo esiintyä
+käräjissä heränneiden syyttäjänä?
+
+--Minun ei tarvitse tehdä sinulle tiliä aikomuksistani. Ja entäpä jos
+heitä syyttäisinkin? Mitä sitten?
+
+--Ei mitään, minä vain kysyn.
+
+Rovasti rupesi sanelemaan jotain kirjoitettavaa. Kaarina purskahti
+itkuun, jätti kynänsä pöydälle ja riensi ulos. Ruustinna nyyhkytti
+tuolilla oven suussa. Lauri poistui kanslian oven kautta ulos.
+
+
+
+
+18.
+
+
+--Joko ne lähtivät? kysyi rovasti ruustinnalta, joka istui tavallisella
+paikallaan ruokasalin ikkunan ääressä.
+
+--Eivät ne vielä, mutta kohta kai lähtevät.
+
+--Ja minne ne menevät?
+
+--Eivät ne vielä kuulu tietävän. Ehkä menee Hagman sisarensa luo
+Korpivaaraan ja Lauri Oton luo, vai mennevätkö ehkä molemmat
+Korpivaaraan.
+
+--Ja mitä ne siellä?
+
+--Kuuluvat aikovan lukea ja sitten, kun relegatsioniaika on ohi, mennä
+Helsinkiin papintutkintoa suorittamaan.
+
+--Mutta millä varoilla se mies aikoo mennä Helsinkiin?
+
+--Hän saa lainata Anterolta.
+
+--Mistä sillä on lainata?
+
+--Kuuluu saaneen periä enoltaan, joka on kuollut.
+
+--Vai niin.
+
+--Ja milloin julkaisee Lauri kihlauksensa?
+
+--Minä sain hänet lupaamaan, ettei hän sitä tee ennenkuin Naimin häät
+ovat olleet. Siitä hienotunteisuudesta saamme ehkä kuitenkin kiittää
+enemmän Heddaa kuin Lauria.
+
+Rovasti käveli huoneesta huoneeseen ja pistihe aina tuon tuostakin
+ruokasaliin. Hän palasi ja meni taas. Tuskin oli Lauri mennyt, kun
+rovasti jo oli katunut kiivauttaan, olisi tahtonut huutaa hänet
+takaisin ja puhua sovinnossa. Olkoon mikä on, menköön Herran nimessä
+naimisiin kenen kanssa tahtoo! Rovasti ei kammonnut mitään niinkuin
+suuttumisia ja kireitä välejä ja sekavia, epäluuloisia suhteita. Mutta
+nyt oli ensimmäisen askeleen ottaminen kuitenkin Laurin asia kaiken sen
+jälkeen, mitä hän oli sanonut.
+
+--Luuletko, että hän tulee tänne ennenkuin lähtee?
+
+--En luule.
+
+--Sinä puolustat häntä, niinkuin äidit aina puolustavat poikiansa
+heidän isiänsä vastaan.
+
+Ruustinna ei vastannut, ja rovasti poistui taas ja tuli taas, kädet
+selän takana, hermostuneesti kävellen huoneesta huoneeseen.--Tästä se
+nyt vasta häly nousee, puheli hän itsekseen. Saavat nyt kylän ämmät
+jauheita juorumyllyynsä. Rovasti ajaa poikansa pois kotoaan sentähden,
+että tämä tahtoo ottaa vaimokseen talonpoikaistytön! Rovasti vainoo
+heränneitä, vetää heitä käräjiin, vaikka omat lapsensakin ovat
+heränneitä! »Tuossa hän menee, semmoinen on tässä pitäjässä pappi!»--ja
+osoittavat sormellaan. »Mutta on meillä täällä toki toinenkin pappi,
+oikea Herran sankari.»--Helanderin se on työtä tämäkin, siitä ei ole
+epäilemistäkään. Se mies pistää kyntensä joka paikkaan, mutta ne kynnet
+häneltä vielä katkaistaan, häneltä ja niiltä muiltakin!
+
+Tässä on tarpeeksi kauan siedetty niiden röyhkeyttä ja hävyttömyyttä!
+Se on vihdoinkin paljastettava juuriaan myöten. Koska tässä ei saa
+mitään hyvällä aikaan, niin on pantava kova kovaa vastaan. Täytyy
+käräjissä esiintyä aivan toisella tavalla kuin olin aikonut ...
+säälimättä, häikäilemättä, ei mykkänä asiamiehenä, vaan kantajana.
+Tulkoon heidän metkunsa ja kirkkoa ja yhteiskuntaa hajoittava
+toimintansa kerrankin taas päivänvaloon, kerran tältäkin
+paikkakunnalta, jossa siitä on liian kauan vaiettu ja heitä rauhan
+tähden suvaittu ja lellitelty. Ei ole enemmän sallittava, että he
+tekevät väkivaltaa, rikkovat kirkkolakia, häpäisevät papistoaan ja
+osoittavat ilmeistä uppiniskaisuutta ja ylenkatsetta esivaltaa vastaan.
+Se on saatava selväksi ainakin sille osalle kansaa, joka ei vielä ole
+villitty. Luottamusta heihin on horjutettava, he ovat merkittävät,
+leimattavat siksi, mitä oikeastaan ovat: lahkolaisiksi, kirkon ja
+valtion vihollisiksi. Olkoot vain lapseni heidän puolellaan,
+silloinpahan kaikki näkevät, että asia on minulle kalliimpi kuin
+kotirauhani!
+
+Mutta ei rovasti kauankaan jaksanut ylläpitää itsessään tätä kiukkua.
+Kun ei ruustinna mitään virkkanut, meni hän kamariinsa ja heittäytyi
+keinutuoliinsa.
+
+Eikä hän oikeastaan itsekään uskonut, että herännäisyys saataisiin
+käräjänkäynnillä kukistetuksi. Pikemminkin voisi käydä niin, että siitä
+se vasta nousisikin oikeaan vimmaansa. Toisella tavalla olisi sitä
+ollut vastustettava, mutta mitä niille voi puheilla kuinka kauniilla
+tahansa, kun ne eivät tahdo mitään järkipuhetta kuulla? Järki ja oppi
+on voimaton heidän kiihoitustaan vastaan. Yksipuolisuus ja
+häikäilemättömyys se aina tempaa typerät ja vähän kehittyneet mukaansa.
+Mahdotonta on saada aikaan mitään yhteisen ymmärtämisen pohjaa
+semmoisten kanssa, jotka vain tuomitsevat toisia ja pitävät itseään
+erehtymättöminä. Heidän oppinsa on puhtaasti negatiivista, sen
+pääsisältönä on tuo ainainen ikävöiminen ja pyrkiminen ilman
+aavistustakaan mistään lopullisesta saavutettavasta päämäärästä ja
+mistään eetillisen ihanteen toteuttamisesta.
+
+Mutta kaikesta huolimatta tunsi rovasti joutuneensa yhä ikävämpään ja
+kierompaan asemaan heränneitä kohtaan. Ja mitenkä hän oli siihen
+joutunut? Kaikki oli lopulta sen Hartmanin syy. Se se on kaiken tämän
+takana, tuo hänen edustamansa kummallinen henki, joka ei ymmärrä mitään
+eikä suvaitse mitään. Se näkee kaikkialla maailmassa oppositsionia ja
+revolutsionia, ja kun ei sitä missä ole, niin täytyy sitä tehdä tai
+keksiä. Niinkuin nyt sekin, että sekoitetaan yhteen fennomania ja
+pietismi, Snellman ja Ruotsalainen, joita on muka jostain syystä
+yhteisesti vastustettava ja vainottava. Se on taas juuri sitä samaa
+kuin Arwidssoninkin aikana. Hartman on minun paha henkeni, ei minulla
+koskaan ole ollut häntä kohtaan mitään sympatiaa. Ei sovi oikeastaan
+ollenkaan ihmetellä, ettei nuoriso voi häntä sietää... Panna minut nyt
+tässä joidenkuiden kuviteltujen valtiollisten ja kirkollisten vaarojen
+tähden omain pitäjäläisteni pyöveliksi! Sakkoja saan ehkä heille
+tuomituksi, mutta siihen se sitten jääkin. Jos olisin totellut omaa
+itseäni enkä antanut hänen kirjeittensä huumata itseäni, niin olisin
+antanut sellaisen lausunnon tuomiokapituliin, että asia olisi siihen
+rauennut. Olisivat sitten saaneet vallesmanni ja Handolin ajaa asiata
+omanaan. Nyt saan minä kunnian istua heidän rinnallaan. Kauniissa
+valossa tulen minä historian lehdillä esiintymään. Arwidssonin ystävä,
+Snellmanin ystävä--minun kotonani sattuneiden tapausten ja täällä
+pidettyjen puheiden johdosta tehdään ilmiantoja, jotka osaltaan ehkä
+ovat olleet vaikuttamassa Saiman lakkauttamiseen. Sekö on sitä Kontolan
+pappilan vanhaa kuuluisata vieraanvaraisuutta? Ja ainoaksi kunniaksi
+minun niinelleni ehkä kerran luetaan se, että poikani pani
+vastalauseen?--Saas nähdä, mitä hän tulee tekemään näiden käräjienkin
+johdosta? Jotain hullutusta hän kai tulee keksimään. Ja tämän mainion
+poikani ajoin minä pois kotoani.--Saa nyt Jaakko veli taas partaansa
+nauraa--selvänä niinkuin humalassakin siitä maailmalle huutaa.
+
+Mutta kun rovasti huomasi, että hän taas alkoi liukua vastustajainsa
+kannalle, koetti hän peräytyä ja lujittaa asemaansa. Hänen täytyi saada
+kuulla oma äänensä sitä itselleen sanovan, ja vielä kerran hän palasi
+ruustinnan luo.
+
+--Tätä sanotaan vainoksi kirkon puolelta, mutta ei ymmärretä, että
+kirkolla ei ole ainoastaan oikeus, vaan myös velvollisuus suojella
+itseään hävittäviä voimia vastaan. Lanko on ehkä sittenkin oikeassa
+siinä, että herännäisyyden lopullinen tarkoitus ei voi olla mikään muu
+kuin pyrkiä erilleen valtiokirkosta, hajoittaa se tai ainakin jäytää
+sen juuria, joka vuosisatoja on seisonut kansan parhaana suojana. Se on
+lopputarkoituksiltaan siis kumouksellista laatua. Ja kun he vaativat
+minua tässä hengessä esiintymään, täytyy minun tietysti totella,
+toimien kuitenkin sillä varovaisuudella ja maltillisuudella kuin
+asianhaarat vaativat.--En ole sitä paitsi kirjoittanut muuta kuin
+totuuden. Se on heränneiden oma syy eikä minun, jos totuus ei ole
+heille edullinen. Olisin voinut kirjoittaa paljon ankaramminkin ja
+paljoa paljastavammin, jos tarkoitukseni olisi ollut etsiä riitaa. Se
+pitäisi nyt ainakin kaikkien järkevämpien ymmärtää, mutta eihän sitä
+voi niille edes sanoa, kun eivät tule tiedustelemaan eivätkä
+keskustelemaan.
+
+Ruustinna ymmärsi nämä puheet, niinkuin olisi rovasti suonut, että ne
+tulisivat Laurin tietoon. Kun rovasti taas poistui, heitti hän saalin
+hartioilleen ja meni pihan yli tupaan.
+
+Antero ja Lauri olivat vielä siellä Hannan ja Kaarinan kanssa. He
+olivat jo lähtövalmiina.
+
+--Minä vielä tulin sanomaan, ettei teidän kuitenkaan pitäisi tuomita
+niin ankarasti pappaa. Minä luulen, ettei hän itsekään hyväksy käräjiä.
+
+--Mutta jos hän ei niitä hyväksy, niin on se minusta vieläkin
+kummallisempaa!
+
+--Mutta hänenhän täytyy virkansa puolesta.
+
+--Ei virka saa pakottaa ketään tekemään vastoin vakaumustaan. Ja jos
+pappa olisi tahtonut, olisi hän varmaan voinut estää.
+
+--Se on kaikki setä Hartmanin syy, se se on kaiken tämänkin takana.
+
+--Tämänkö heränneiden vainonkin?
+
+--No, etkö sinä ole sitä tiennyt? Vähänväliä on siitä papalle
+kirjoittanut.
+
+--Vai niin, vai niinkö?
+
+--Jäisit nyt kotiin, Lauri--tai menisit nyt ainakin vielä puhumaan
+papan kanssa.
+
+--En minä voi.
+
+Kun ruustinna oli mennyt, huudahti Lauri melkein riemuiten:
+
+--Siis on sillä jesuiitalla sormensa tässäkin! Siis on meillä
+heikäläiset tässäkin vastassamme! Ja kuinka voisi ollakaan muuten? Minä
+olen iloinen, niinkuin olisi kivi pudonnut sydämeltäni. Nythän me
+voimme lyödä iskun entisenkin asian puolesta! Meillä on taas sama
+vastustaja edessämme. Ehkä herännäisyys ja suomalaisuus sittenkin
+kuuluvat yhteen, koska niillä on sama vihollinen. Antero, tekisi taas
+mieleni--! Ah, mutta jos meidän tekomme sittenkin oli oikea?
+
+--Ei ollut.
+
+--Ei, ei,--mutta sittenkin! Minulla on taas ilmaa keuhkoissani! Ja
+minun tekee mieli saamaan lisää!
+
+He olivat tulleet ulos ja astuneet suksilleen.
+
+--Tytöt, sanoi Lauri vielä,--ei mikään ole maailmassa ihmiselle
+ihanampaa kuin tietää, mikä on oikeus ja totuus, ja varustautua
+elämäniäkseen taistelemaan niiden vihamiehiä vastaan!
+
+He lähtivät sujuttelemaan suksillaan kirkolle päin. Tytöt seisoivat
+äänettöminä pihalla ja katselivat heidän jälkeensä.
+
+--Nyt ne lähtivät, huokasi ruustinna rovastille ikkunansa äärestä.
+
+
+
+
+19.
+
+
+Kaikkia teitä myöten ajoi ja hiihti herännyttä kansaa Kontolan
+kirkolle, parhaalla talvisella kelillä, kirkkaana pakkasaamuna. Kun he
+kulkivat pappilan ikkunain alitse, kääntyivät he niihin katsomaan mikä
+uteliain ja kysyvin, mikä kummastelevin katsein. Mutta ei ikkunoista
+mitään näkynyt. Pappilassa eivät antaneet elonmerkkiä muut kuin Musti,
+joka ääni vanhuuttaan käheänä teki työtä sisunsa käskemää: otti vastaan
+tulijan toisella portilla ja haukkui sen pihan läpi toiselle.
+
+--Menkäähän kutsumaan sisälle tuo koira, kävi rovasti sanomassa
+ruokasalin ovelta.
+
+Hänen äänensä oli hermostuneen vaivautunut. Kun hän tuli takaisin
+kansliaan, ajoi sen rappujen eteen Handolin hiukan hutikassa. Rovasti
+otti hänet vastaan kylmästi ja virallisesti. Handolin ei sitä
+huomannut, avasi käärön, joka hänellä oli kädessään ja alkoi sitä
+kehua. Se oli syytöskirja, mainiosti kokoonpantu, mutta eipä se
+ollutkaan mikään kontolainen klooppari, joka oli sen sepittänyt, vaan
+yksi Helsingin hienoimpia juristeja ja terävimpiä stilistejä, joka oli
+sen pappa. Siinä oli varsinkin yksi paikka, jota ei yksikään täkäläinen
+olisi ymmärtänyt siihen panna. Se, sanoo, että pietismi ei ole
+ainoastaan kirkollisesti, vaan myöskin valtiollisesti vaarallinen
+liike. Minä luen--
+
+--Anna olla. Ehdinhän minä sen kuulla oikeudessakin.
+
+--Se tulee aivan varmaan tekemään vaikutuksen tuomariin.--Kyllä niiden
+korvat nyt tulevat kuumenemaan. Hyvä mahtaa olla sedänkin syytöskirja.
+Me kiedomme ne joka puolelta kuin kalat verkkoon, toinen opista ja
+uskosta, toinen elämästä ... niinkuin kalat verkkoon ... äh, kun ne
+tulee potkimaan ja päristelemään nuotan perässä!
+
+--Eihän vielä suinkaan voi tietää, minkä päätöksen laamanni tulee
+antamaan.
+
+--Eihän se laamanni tulekaan itse istumaan näitä käräjiä, vaan se nuori
+varatuomari.
+
+--Eikö laamanni...?
+
+--Ei, ja se on hyvä se.
+
+Se oli rovastille yllätys. Laamanni ei ollut puhunut hänelle mitään
+siitä, ettei hän itse tulisi istumaan käräjiä. Eikö hän ehkä tahtonut
+puuttua tämmöiseen juttuun?
+
+--Setä pääsee minun hevosessani.
+
+--Minä kävelen mieluummin.
+
+--No, sitten kävelen minäkin, menemme yhdessä.
+
+Rovasti ei olisi halunnut mennä hänen seurassaan käräjäpaikkaan, mutta
+ei voinut sitä välttääkään. Handolin lähetti pois hevosensa, mutta
+samassa ajoi vallesmanni siihen ja pakotti heidät molemmat nousemaan
+rekeensä. Lauri ja Antero olivat hiihtäneet toisesta portista pihaan.
+Naimi ja Kaarina näkivät heidät ja riensivät ulos. He pyysivät heitä
+sisään, mutta Lauri ei tahtonut tulla.
+
+--Pappa ajoi täältä Handolinin ja vallesmannin kanssa--on hänkin nyt
+seurassa.
+
+--Minun on niin kovin sääli pappaa, sanoi Naimi.
+
+--Oma syynsä, sanoi Lauri.
+
+--Et sanoisi, jos tietäisit, kuinka vaikea hänen on ollut tästä
+asiasta. Mamma sanoo, ettei pappa ole nukkunut moneen yöhön. Hän ei
+tahtoisi olla missään tekemissä noiden tuommoisten kanssa.
+
+--Ei tahtoisi.,. mutta miksi hän sitten on? Miksi hän antautuu
+osalliseksi semmoiseen?
+
+--Totta kai hänen täytyy, kun on saanut määräyksen.
+
+--Semmoinen on pappa. Ei koskaan hän ole seurannut sitä, mitä itse
+katsoo oikeaksi, vaan antaa aina itseään johtaa sen, mitä muut häneen
+tyrkyttävät.
+
+--Tulkaa nyt edes mammaa tervehtimään, pyysi Naimi.
+
+Helander kulki juuri ohi, perässään tien täysi heränneitä miehiä ja
+naisia. Lauri ja Antero riensivät heidän jälkeensä.
+
+--Ja pirtti on valmis, niinkuin näimme! sanoi Lauri.
+
+--Kuukaudessa kirkko katto päälle ja uuni lämmitä, sanoi Helander
+ylpeästi ja tyytyväisesti. Ja tänä iltana se vihitään.
+
+--Ja mitä nuo arvelevat käräjistä? kysyi Antero.
+
+--On ihmeellistä, kuinka he ottavat tämän asian. Odotin, että he
+tekisivät niinkuin minäkin, tuomitsisivat, kauhistuisivat, ettei
+maailmassa ole lakia eikä oikeutta, koska tämmöisiä juttuja nostetaan,
+koska jumalansanan harjoittamisesta käräjiin vedetään kuin mistä
+rikoksesta. He eivät sitä kuitenkaan ollenkaan kummastele, se on heistä
+aivan luonnollista, että maailma niin tekee, eikä siltä pidä muuta
+odottaakaan. Minä melkein soisin, että he kuohahtaisivat ja latelisivat
+kiukkuisia sanoja. Tuo tyyneys minua melkein kammottaa, sillä se on
+osoitteena peloittavasta, ylipääsemättömästä syvänteestä heidän ja
+herrain välillä. Sen pohjalla on kerros, paksu, paksu kerros
+ylenkatsetta, halveksumista, jota siihen muuten on jo vuosisatain
+kuluessa kasvatettu. Kun kansa jakautuu kahteen luokkaan, jotka eivät
+vähääkään ymmärrä toisiaan, ja kun sitä juopaa vielä tällä tavoin
+isonnetaan, niin mikä tästä lopulta tuleekaan? Ne eivät enää kysy,
+kuinka tämä on mahdollista, miksi niin on, eikä myöskään, kuinka kaikki
+olisi parannettava, ne vain toteavat, että niin on, ja vetäytyvät yhä
+enemmän epäluulonsa kuoreen. En tiedä, miten suuri vaikutusvalta
+sivistyneellä säädyllä muualla maailmassa lienee kansaan, kuinka
+läheiset lienevät heidän suhteensa toisiinsa, mutta jos meillä tätä
+menoaan menee, niin en ymmärrä, kuinka meidän sivistynyt sääty koskaan
+voi saada kansaa vastaanottamaan sitä hyvää, mitä sillä mahdollisesti
+kerran voi olla sille tarjottavana.
+
+--Täytyy syntyä uusi suomalainen sivistynyt sääty, niinkuin Snellmankin
+tahtoo, sanoi Lauri.
+
+--Ei riitä, että se on vain suomalainen tai oikeastaan suomenkielinen,
+sen täytyy olla myöskin suomenmielinen, s.o. _kansan_mielinen, henkeä
+sen sisäisimmästä hengestä, ja ennen kaikkea uskoa sen uskosta, joka
+voi ottaa osaa sen sisimpään ja syvimpään sielunelämään.
+
+--Niinkuin te heränneet papit olette.
+
+--En tiedä, mitä me olemme, mutta sen tiedän, että kun kirkon miehet
+ovat niin kaukana kansasta, että ovat mukana tämmöisessä, niin silloin
+eivät asiat ole niinkuin niiden olla pitäisi. On kyllä muuten
+mielipiteeni se, että jos mieli kirkon mitään kansalle olla, sen
+keskuudessa mitään vaikuttaa, on herännäisyyden tungettava sen läpi ja
+hapatettava se uudestaan, kokonaan uudestaan. Ja minä alan uskoa, että
+niin tulee käymäänkin. Yhähän lisääntyy heränneen nuorison joukko. Kuka
+olisi voinut aavistaa, että tekin molemmat--en voi oikein vieläkään
+uskoa sitä todeksi! Mutta Herralla näkyy olevan keinonsa. Ja nämä
+käräjätkin ovat niitä hänen keinojaan. Hän tahtoo nyt taas tälläkin
+maan kulmalla, niinkuin muualla jo ennen, näyttää, mikä valtiollinen ja
+virkavaltainen laitos meidän kirkkomme on. Tämä juttu selvittää
+ihmeesti käsitteitä ja saa arvostelua heräämään kirkon omassakin
+piirissä. Tulkoon meille mikä tuomio hyvänsä, asiamme tästä vain
+voittaa, ja sentähden minä nyt menen melkein kuin juhlaan.
+
+He olivat tulleet käräjäpaikalle. Laamannin rakennuksesta ei näkynyt
+liikettä eikä kuulunut elämää. Se oli siellä huuruisten koivujensa
+keskessä ylimyksellisenä ja eristettynä. Oikeutta jaettiin kansalle
+takapihalla, pirtin puolella, erityisessä käräjätalossa, joka oli
+navettain ja tallien ryhmässä. Siinä oli kaksi tupaa, porstua välillä,
+ja porstuan pohjassa kaksi kamaria, joista toinen oli sihteerien
+asuttava ja jossa lautamiehet oleskelivat ja toisessa tuomari ja muut
+herrat istuntojen väliajalla. Sieltä kuului puhetta ja porinaa. Ohi
+kulkiessaan näki Antero rovastin ikkunassa totisena ja ikäänkuin
+avutonna.
+
+He menivät rahvaan tupaan. Penkit olivat täynnä miehiä, hiljaisia ja
+tyyniä. Heille tehtiin tilaa penkillä perälasin alla. He likistyivät
+tukevain sarkapukuisten miesten väliin, ja Antero tunsi olevansa kuin
+yksi heistä, kuuluvansa heihin henkisesti ja ruumiillisesti. He olivat
+yhtä väkeä. Heidän asiansa on hänen asiansa ja on--aina oleva. Hän
+ajattelee niinkuin he, ja hänen sydämensä sykkii heidän kanssaan. Ensi
+kerran elämässään ei hän ole yksin. Kaikki näyttävät he olevan valmiina
+kaikkeen. Jos heitä mikä uhkaisi, olisivat he aina valmiita.
+
+--Asianomaiset sisään, kuului siltavoudin ääni oven suusta.
+
+Mutta samassa ja ikäänkuin sitä odotettuaan alkoi virsi. Kukaan ei
+liikahtanutkaan. Avonaisesta ovesta näki Antero rovastin, vallesmannin
+ja muiden herrojen menevän käräjätupaan. Kun yksi värsy oli veisattu,
+tuli vallesmanni itse tuvan ovelle ja huusi tiuskaten:
+
+--Asianomaiset sisään!
+
+Mutta ei vieläkään kukaan liikahtanut lähtemään. Vastaukseksi alettiin
+vielä toinen värssy ja veisuu tarttui porstuassa ja pihallakin
+olijoihin. Vasta sen loputtua alkoivat miehet verkalleen siirtyä
+käräjätupaan.
+
+
+
+
+20.
+
+
+Vastakkain kuin kaksi eri maailmaa ovat käräjätuvassa herrat ja
+talonpojat, toiset toisella puolella tuomarin pöytää. Sen takana
+istuvat herrat kaikki kuin syyttäjinä, sen edessä talonpojat
+vastaajina. Silmissä on herroilla ilkuntaa ja ivaa, ja he osoittelevat
+toisilleen sisääntulijoita. Rovasti yksin ei näytä oikein siihen
+seuraan kuuluvan, hän on totinen ja vaivautuneen näköinen. Lauri ja
+Antero ovat joutuneet heränneen kansan eturiviin, siihen takaapäin
+tungettuina, kuin heidän suojakseen, etuvarustukseksi. Handolin ja
+vallesmanni vilkuttavat heitä tulemaan ylemmä, mutta he eivät ole siitä
+tietävinään.
+
+Tuomari on nuori, vähän itserakkaan näköinen hovioikeuden
+auskultantti... Tuonko nyt pitää ratkaista riita semmoinen, kuin mistä
+nyt on kysymys? Tuommoisenko parrattoman pojan edessä seisovat nämä
+vanhat miehet ja kokeneet kristityt vastaamassa--uskostaan? Mutta ei
+Antero huomaa hänessä vähintäkään vaivautumisen merkkiä asemansa
+heikkoudesta. Varmasti ja virallisesti ja teeskennellyn mahtavasti
+kääntelee hän papereitaan ja itseksensä hymisten lukee ja selailee
+niitä.
+
+--Jahah, olisi sopinut tulla sisään heti, kun huudettiin.
+
+--Ei käräjäpaikka ole mikään seuratupa, sen tietänette.
+
+Sadat silmät tutkivat häntä tyynin, väistymättömin katsein.
+
+Kääntyen vallesmannin puoleen saa tuomari häneltä syytöskirjan ja alkaa
+tehdä suomeksi selkoa sen sisällöstä. Siinä vaaditaan tapahtuneen
+ilmiannon johdosta ja Keisarillisen Suomen Senaatin prokuraattorin
+antaman määräyksen nojalla pitäjänapulaista Helanderia edesvastuuseen
+siitä, että hän usein saarnoissaan ja puheissaan oli syvästi loukannut
+esimiehiään ja virkaveljiään, koettaen halventaa heitä heidän
+sanankuulijainsa silmissä, ja että hän myöskin oli pitänyt luvattomia
+kokouksia sekä omassa pitäjässään että myöskin ulkopitäjissä.
+Talollista Paavo Ruotsalaista syytetään niinikään luvattomien kokousten
+pitämisestä ja talollista Ilpolaista samasta asiasta kuin myöskin
+siitä, että hän luvattoman kokouksen pitämistä varten oli
+väkivaltaisella tavalla särkenyt aidan, mikä siihen nähden, että
+väkivaltaisuus oli tapahtunut kirkon alueella ja sen omaisuutta vastaan
+sekä seurakunnan kappalaisen nimenomaisesta kiellosta välittämättä ja
+siis tahallisella uhalla, oli erittäin raskauttavana asianhaarana
+mainittava. Talollista Rajavaaralaista ynnä useita muitakin syytetään
+sekä luvattomain kokousten pitämisestä että osanotosta niihin.
+
+--»Näiden syytösten valaisemiseksi»--lukee tuomari vielä, »katsomme
+lopuksi pitävämme esiin tuoda, ei ainoastaan sitä eripuraisuutta ja
+häiriötä, jota tämä liike Suomen kirkossa on saanut aikaan, ja sitä
+hämmennystä, vihaa ja katkeruutta, jota se on synnyttänyt kodeissa ja
+perheissä, siis yksityisessä elämässä, vaan myöskin sen vaaran, jota se
+tuottaa valtiolle, tahtomalla salaisesti uurtaa esimiesten
+auktoriteettia ja hävittää kunnioitusta lakia ja järjestystä kohtaan.
+Mihin tämmöinen lopulta viepi, siitä on yhtenä räikeänä esimerkkinä
+ennen mainittu tapaus Korpivaaran kirkolla, jossa väkivaltaisesti on
+tungettu oman käden oikeutta harjoittamaan yksin kirkon pyhitetyllä
+alueellakin. Jos tällainen meno saapi rankaisematta jatkua, niin kuka
+takaa, ettei seuraava askel jo ole itse kirkon ovien aukimurtaminen
+pietististen erikoiskokousten pitämistä varten.»
+
+Kun kannekirja oli luettu, pyysi Helander saada huomauttaa, että syytös
+hänen toimistaan ja esiintymisistään papinviran toimittamisessa ei
+kuulunut kihlakunnanoikeudelle, vaan tuomiokapitulille.
+
+--Täällä on tuomiokapitulin määräämä asiamies ja siis jo sekin seikka
+osoittaa, että tuomiokapituli katsoo kihlakunnan oikeuden päteväksi
+ottamaan tutkittavakseen myöskin kappalaista Helanderia vastaan tehdyn
+kanteen.
+
+--Tuomiokapitulin asiamies ei ole ainakaan vielä esiintynyt syyttäjänä,
+eikä syytös ole hänen, vaan nimismiehen nimessä tehty. Asiamies on
+kyllä täällä saapuvilla, mutta, mikäli minä ymmärrän, ainoastaan siltä
+varalta, että oikeus vastoin kaikkea luuloa ottaisi asiani täällä
+käsitelläkseen. Missään tapauksessa ei tällä oikeudella ole
+tuomiovaltaa minun ylitseni, ainoastaan enintään tutkimisvalta.
+
+Tuomari kääntyi rovastin puoleen:
+
+--Pyydän kysyä herra tohtorilta ja ritarilta, yhtyykö hän nyt luettuun
+kanteeseen kappalaista Helanderia vastaan?
+
+Hiukan epävarmalla äänellä ja katsoen päiden yli ulos ikkunasta sanoi
+rovasti:
+
+--Korkea-arvoisen tuomiokapitulin minulle lähettämä valtakirja ei
+sisällä mitään määräystä syytöksen tekemisestä tuomiokapitulin
+puolesta.
+
+--Peräytyykö pappa? kuiskasi Lauri Anterolle.
+
+Herratkin näyttivät hämmästyvän ja kuiskailivat jotain toisilleen.
+Vallesmanni meni puhumaan rovastin kanssa, mutta rovasti pudisti vain
+päätään.
+
+--Tuomiokapitulin valtuuden nojalla on sen asiamiehellä kuitenkin
+oikeus, joskaan ei velvollisuus, yhtyä viralliseen kanteeseen, sanoi
+vallesmanni, asettuen paikalleen.
+
+--Pidätän itselleni oikeuden esiintyä sen mukana, mitä tutkimus on
+tuova esiin.
+
+Se oli pettymys kantajille. Handolin ja vallesmanni puhuivat jotain
+keskenään. Sitten meni vallesmanni tuomarin luo ja sanoi hänelle
+jotain.
+
+--Jaa, se on totta, sanoi tuomari, ehkä on syytä lukea se lausunto,
+jonka herra tohtori ja ritari on antanut tuomiokapituliin kappalaisen
+Helanderin toimista yleensä ja erittäinkin hänen viime juhannuksena
+pitämästään saarnasta.
+
+--Onko se siellä? kysyi rovasti säpsähtäen.
+
+--Se on juuri se, johon prokuraattorin määräys kanteen nostamisesta
+perustuu, mikäli se koskee kappalaisen Helanderin sopimatonta
+esiintymistä hänen esimiehiänsä vastaan. Pyydän, että asiakirja täällä
+luettaisiin.
+
+Kun rovastin lausunto oli luettu, pyysi vallesmanni puheenvuoroa.
+
+--Niinkuin näkyy, on kappalainen Helander tehnyt itsensä syypääksi mitä
+törkeimpään ei vain lähimmän esimiehensä, vaan myöskin kirkon ja sen
+korkeimpain kaitsijain solvaamiseen ja halventamiseen kansan silmissä.
+Vaadin häntä muun muassa tämän lausunnon nojalla mitä ankarimpaan
+edesvastuuseen ja aion näyttää toteen sen, mitä lausunnossa hänelle
+viaksi luetaan, huolimatta siitä, että herra rovasti ei ole katsonut
+pitävänsä pysyä syytöksessään.
+
+Herrain päät pöydän takana taas kohosivat.
+
+Tuomari kehoitti nyt asianomaisia ilmoittamaan todistajansa.
+
+--Omasta ja muiden syytettyjen puolesta pyydän saada ehdottaa, sanoi
+Helander, ettei kustannusten välttämiseksi mitään todistajia
+kuulusteltaisi, koska me emme aio kieltää, että kaikki se, mitä
+syytöskirjassa on esitetty on pääasiassa totta. Me myönnämme siis, että
+olemme pitäneet hartauskokouksia, yhden semmoisen muun muassa
+Ristivaarallakin, Ja sinne päästäksemme kyllä avanneet veräjän, mutta
+sen myöskin sulkeneet. Myönnän myöskin, että esimieheni minua vastaan
+tekemä ilmianto--
+
+--Ei se ole ilmianto, vaan vaadittu lausunto, oikaisi rovasti.
+
+--Olkoon sitten lausunto--että se on pääasiassa oikea ja saarnani
+sisältö yleensä oikein esitetty. Emme siis aio tosiasioita kieltää,
+vaan ainoastaan osoittaa, että ne eivät ole mitään rikoksia emmekä me
+siis niiden johdosta rangaistukseen syypäät.
+
+--Jaa, kyllä minä kaikessa tapauksessa vaadin todistajia
+kuulusteltaviksi, sanoi vallesmanni.
+
+--Silloin täytyy meidänkin ilmoittaa todistajiksi kaksi henkilöä:
+maisteri Hagman ja--
+
+--Hän on jäävi, hän on minun lankoni! huusi Handolin.
+
+--Eihän Handolin ole syyttäjä, ei ainakaan hän asiakirjoissa eikä
+haasteessa semmoisena esiinny, mikä osa hänellä muuten lieneekin jutun
+vireille panossa.
+
+--Kuka oli vastaajan toinen todistaja? kysyi tuomari.
+
+--Pyytäisin myöskin kuulusteltavaksi, jos niin tarpeelliseksi
+näyttäytyy, pastorska Handolinia.
+
+--Ei vaimoni ole täällä! huudahti Handolin ja pyörähti päin kuin
+satutettuna.
+
+--Kyllä hän on täällä, vastasi Helander tyynesti.
+
+--Kenen kanssa se on tänne tullut?
+
+--Siinä suhteessa en voi tyydyttää herra pastorin uteliaisuutta, mutta
+en luule sen muuten vaikuttavan asiaan.
+
+Se herätti naurua molemmin puolin pöytää ja vakavain heränneidenkin
+miesten kasvoilla vilahti hetkellinen hymähdys.
+
+Todistajat saivat vannoa valansa ja astua ulos. Sen jälkeen kysyi
+tuomari, mitä vastaajilla oli kanteen johdosta sanottavana.
+
+Helander astui ensiksi esiin.
+
+Myönsi todeksi, niinkuin jo oli sanonut, kaikki, mitä häntä vastaan on
+kannettu. Ei tahtonut myöskään kieltää, ettei olisi kiivaudessaan
+erehtynyt lausumaan sanoja, jotka ehkä ovat voineet tuntua
+persoonallisilta loukkauksiltakin. Oli valmis alistumaan sen tuomion
+alle, joka häntä saattaa tästä kohdata. Ikävällä mielellä täytyy hänen
+kuitenkin valittaa, että esimiehensä ja hän, kaksi seurakunnan
+paimenta, tapaavat toisensa näin toinen toisella puolella juttupöytää.
+Tahtoo kuitenkin luulla, ettei rovasti Martin omasta puolestaan ollut
+tätä vainoa alkuun pannut, vaan että syynä hänen lausunnossaan
+ilmaantuneeseen vastenmielisyyteen heränneitä kohtaan oli se, ettei hän
+omasta kokemuksestaan tiedä, mitä on ihmisessä hartaamman kristillisen
+elämän tarve. Olkoon tämä sanottu vastaukseksi siihen osaan kannetta,
+joka perustuu hänen esimiehensä lausuntoon hänen esiintymisestään
+sielunpaimenena.
+
+--Mutta yhtä sovinnollisesti en voi vastata siihen osaan kannetta,
+jossa syyttäjä tahtoo kieltää minulta oikeuden julistaa jumalansanaa
+missä ikinä sen sopivaksi näen, ja että minun sanankuulijoitani
+tahdotaan vetää edesvastuuseen siitä, että he tulevat kuulemaan minua
+ja kaikkia muita, jotka parhaan ymmärryksemme mukaan koetamme johtaa
+kansaa autuuden tielle. Minua sekä surettaa että kauhistuttaa, että
+vallesmanni mikä tahansa saattaa ja saa käräjissä näin kuin mitäkin
+pahantekijää ryvetellä miestä semmoistakin kuin Paavo Ruotsalaista,
+joka on kaiken elämänsä uhrannut kansan hengelliseen herättämiseen ja
+sen johtamiseen autuuden tielle. Kanteessa syytetään minua siitä, että
+olen halventamalla esimiehiäni muka esivallankin arvoa alentanut. Mutta
+jos mitkään, niin ovat nämä tämmöisessä tarkoituksessa toimeenpannut
+käräjät omansa horjuttamaan esivallan arvoa kansan silmissä. Minun
+täytyy sanoa totuus, ja minä tahdon sen sanoa niin, että se kuuluu, ei
+vain tässä tuvassa, vaan tunkee sen seinien läpi ja poikki synkkien
+salojen ja yli kylien ja kaupunkien aina sinne, missä tämän vainon alku
+ja juuri on, missä ja kenessä se sitten lieneekin. Ja minä tahdon
+sentähden kysyä: Tietääkö syyttäjä, tietävätkö ilmiantajamme ja
+vainoojamme ja heidän takanaan olevat esimiehensä, että he ovat
+ryhtyneet asiaan, jonka ajaminen ilmaisee mitä kuulumattominta
+röyhkeyttä ja laittomuutta? Ruotsin entisten kuningasten myöntämän,
+hänen majesteettinsa siunatun keisari Aleksanterin vahvistaman ja
+nykyisen armollisen keisarimme papistolle vakuuttaman oikeuden saada
+vapaasti opettaa sanankuulijoitansa, joka oikeus monesti on ostettu
+verellä ja kyynelillä ja näihin asti horjumatta on ollut voimassa--
+tämän oikeuden tahtovat nyt yksi nimismies ja hänen kanssaan meitä
+vastaan vehkeilevä palkkapappi jaloillaan tallata! En omassa nimessäni,
+vaan koko evankelis-lutherilaisen kirkon nimessä lausun minä omasta ja
+kanssasyytettyjeni puolesta jyrkän vastalauseen tätä väkivaltaa vastaan
+enkä tahdo pelkurien tavoin kuulua niiden joukkoon, jotka antavat pois
+oikeuden, jonka olemme isiltämme perineet. Surkeata on, että
+virkamiehet, joiden tulisi edistää jumalanpelkoa kansassa, ovat
+kaikista innokkaimmat sitä vastustamaan ja eksyttämään armollista
+esivaltaa vainoomaan niitä, jotka eivät tee pahaa kenellekään ja joita
+kaikki sortavat. Ei ole mahdollista, että lainlaatija olisi määrännyt
+rangaistuksen uskonnollisista seuroista ilman poikkeusta, kun miltei
+kaikki kapakkaseurat ovat sallittuja! Enkö saisi minä illalla kotona
+puhua samaa, mitä aamulla kirkossa? Enkö saisi minä koota kotiini
+ystäviäni jumalansanan harjoittamiseen, kun seurakunnan kirkkoherra
+kokoo omansa tanssi- ja juomaseuraan? Jos jostain olisi syytös tehtävä,
+niin olisi se siitä, että juhannusjuhlan aikana juhlitaan Bacchusta,
+eikä siitä, että hiljaisuudessa Kristusta palvellaan, ketään
+häiritsemättä. Mutta emme tahdo syyttää, tahdomme antaa kunkin elää,
+kun antavat meidän elää. Kaatukoon tämä kanne siis omaan
+mitättömyyteensä ja ruhjokoon se Jumalan vihalla alleen ne, jotka ovat
+sen meitä ruhjoaksensa nostaneet!--Eikä minulla ole muuta lisättävänä
+kuin että nämä syytteen alaiset sanankuulijani, jotka ovat luovuttaneet
+minulle huoneensa ja vastaanottaneet minulta opetusta autuuden tiestä,
+vapautettaisiin kaikesta edesvastuusta sekä että ainoastaan minä heidän
+pappinansa, jos jotain tuomion sovitusuhria tarvitaan, langetettaisiin
+kaikesta vastaamaan, sillä kun Herra uskoi minulle opettajanviran, niin
+velvoitti hän minua myöskin tyytymään kaikkeen sekä katkeraan että
+suloiseen, joka minua voi tässä virassa kohdata.
+
+Kyyristyneet, ikäänkuin näkymättömän painon alla olleet sarkaiset
+hartiat ja selät oikenivat, ja karkeat kädet hipoivat karkeita leukoja
+tai siirsivät otsalle valahtanutta tukkaa.
+
+Vallesmanni koetti murtaa sanojen vaikutusta:
+
+--Ne nyt ovat vain sanoja, mahtipontisia puheita, enkä minä tahdo muuta
+vastata kuin että laki on selvä, joka kieltää semmoisia kokouksia
+pitämästä, ja laki vaatii tuomiota ja sen täytäntöön panoa.
+
+--Onko syytetyllä Helanderilla viimeisen johdosta mitään lisättävää?
+kysyi tuomari.
+
+--Ei ole.
+
+--Talollinen Paavo Ruotsalainen, mitä on teillä kanteen johdosta
+sanottavana?
+
+Paavo astui askeleen eteenpäin pöytää kohti. Hän näytti kuin
+aatoksiinsa nukkuneelta, seisten siinä polvet vähän koukussa, selkä
+kumarana, mutta pää pystyssä, vähän taapäin kenollaan. Yht'äkkiä hänen
+silmänsä välähtivät ja läpitunkeva, värähtävä ääni täytti koko tuvan,
+kun hän virkkoi:
+
+--Jos niin kävisi, että meidät syyttömästi tuomittaisiin, niin tahdomme
+lohdutukseksemme muistella Lutheeruksen virttä:
+
+    Rauha heidän pitää meille suoman,
+    vaikk' ovat kiukuss' ja hulluna,
+    sillä Kristus on meidän voimamm',
+    Hän on meitä auttamaan tullunna.
+
+Tuomari odotti hetkisen ja kysyi sitten:
+
+--Onko muuta sanottavaa?
+
+--Ei sen enempää, sanoi Paavo ja vetäytyi takaisin paikalleen, jossa
+oli seisonut, vaipuen taas kuin uneen, vanhan miehen samenneet silmät
+ilman määrää eteensä tuijottaen. Silloin tällöin tekivät otsarypyt vain
+yht'äkkisen liikkeen ylöspäin, niinkuin jonkin heränneen ajatuksen
+sisällisestä tempauksesta.
+
+Näytti niinkuin olisivat hänen sanansa vaikuttaneet toisellakin
+puolella pöytää. Tuomari käänsi jotain lehteä ja käänsi sen taas
+takaisin, ennenkuin virkkoi:
+
+--Talollista Ilpolaista syytetään siitä, että hän on sallinut pitää
+luonaan luvatonta kokousta ja että hän väkivaltaisesti on repinyt
+kirkon aidan.
+
+Iso mies uusissa sarkavaatteissa astui esiin. Hän oli itsetietoinen,
+tuiman näköinen, melkein uhkaava.
+
+--Siitä on syytetty, sanoi hän, odottaen lisää.
+
+--Ilpolaisen toimestako pidettiin kokous Ristivaaralla?
+
+--Minä niitä vieraitani kehoittelin sinne lähtemään, kun eivät papit
+saaneet kirkkoa.
+
+--Purkiko Ilpolainen veräjän?
+
+--Purki ja tukkesi sen myös.
+
+--Tiesittekö, että pastori Handolin oli kieltänyt teitä kulkemasta
+maansa yli?
+
+--Totta minä sen tiesin, kun itselleni sanoi.
+
+--Ja kuitenkin puritte veräjän?
+
+--Purin ja tukkesin myös. Ja jos on mitä vahinkoa tapahtunut, niin se
+korvataan. Mutta kun ei ole vaadittu, niin ei ole osattu tarjotakaan.
+
+--Totta siis kaikki, mitä kannetaan?
+
+--Totta kaikki, mutta valetta kuitenkin alusta loppuun.
+
+--Mikä on valetta? kysyi vallesmanni.
+
+--Koko tämä syytös on tekosyytös. Oikea syytös on vihasta siitä, että
+emme ole antaneet tämän juopon pappimme kaikin ajoin elää niinkuin hän
+tahtoisi, vaan on ajettu hänet uloskin, kun on tullut taloon humalassa
+huutamaan ja räyhäämään, eikä ole kehdattu kirkossa hänen haukkumisiaan
+kuunnella, vaan menty miehissä pois, niin että on saanut jäädä tyhjille
+penkeille paukuttamaan. Kun on vain voitu niin on muita pappeja
+käytetty. Mutta suurin on hänellä viha meitä kohtaan sentähden, että on
+häntä nuhdeltu siitä, että elää törkeissä synneissä, suosii vieraita
+vaimoja ja pitelee pahasti omaa rouvaansa.
+
+--Korkea oikeus, minä vaadin tätä miestä edesvastuuseen...! huusi
+Handolin.
+
+Tuomarikin tulistui ja löi nyrkkiä pöytään:
+
+--Pysykää asiassa elkääkä sekoittako siihen semmoista, joka siihen ei
+kuulu. Jos teillä ei ole muuta sanottavana...
+
+--Sanottu, mikä sanottu--ja se saadaan toteen, jos tarvitaan.
+
+--Minä kysyn kunniaani, kähisi Handolin.
+
+--Rauhoittukaa, sanoi tuomari. Sen saatte tehdä, mutta ei nyt.--
+Kutsukaa sisään kantajan todistaja.
+
+Handolinin entinen renki Matti, joka nyt oli puettu körttipukuun,
+kutsuttiin esille. Hän todisti, että veräjää avattaessa ei ollut mitään
+väkivaltaisuutta tapahtunut ja että siitä tavallisesti oli ollutkin
+vapaa kulku kenellä tahansa, ennenkuin pastori, vähää ennen kuin
+heränneiden piti siitä kulkea, oli käskenyt sen sulkea. Ilpolainen oli
+purkanut sen, mutta sulkenut sen myös.
+
+--Oliko veräjä yhtä lujasti ja hyvästi tukettu kuin se oli ennenkin
+ollut? kysyi vallesmanni.
+
+--Koommin toki niinkuin lujemminkin, sanoi Matti. Se on hyvä
+aidanpanija tämä Ilpolan isäntä.
+
+--Tallasivatko nämä niittyä mennessään?
+
+--Sitä en tiedä, tallasivatko, mutta sen tiedän, että lähti siltä
+latoalalta mennä kesänä yhtä paljon heiniä kuin ennenkin, koommin ehkä
+enemmänkin.
+
+--Onko todistajalta muuta kysyttävää?
+
+--Ei ole, on saatu selvitys siitä, mistä tahdottiinkin, sanoi
+vallesmanni.
+
+--Kysyn kulujani, sanoi Matti mennessään.
+
+Oli vastaajan todistajain vuoro. Antero kutsuttiin esiin. Ilpolainen
+tahtoi häneltä kysyttäväksi, näkikö hän, että aita oli väkisin purettu.
+
+--En nähnyt, että kukaan olisi ollut purkamista vastustamassa. Tiedän
+myöskin, että sulkeminen tapahtui kiukusta ja kiusanhalusta
+tarkoituksella estää kansaa kokoontumasta jumalansanan harjoittamiseen.
+Saanko sanoa vielä muutaman sanan?
+
+--Jos se on yhteydessä asian kanssa.
+
+--Luulisin sen sitä olevan.
+
+--Olkaa hyvä.
+
+--Tahdon silloin vain lausua mitä suurimman kummastukseni siitä, että
+kannetta tällaista kuin tämä on ollenkaan voitu tehdä. Jos en olisi
+sitä omin korvin kuullut ja omin silmin nähnyt, mitä täällä on
+tapahtunut, niin tekisi mieleni epäillä, onko tämä todellisuutta. Onko
+se todellakin esivalta ja kirkko ja virkakunnat, joiden tehtävänä olen
+luullut olevan järjestyksen ylläpidon, hyväin tapain valvomisen ja
+rikosten rankaisemisen, ovatko ne todellakin nämä, jotka itseään
+Jumalan asettamiksi sanoen esiintyvät tässä syyttämässä parhaita
+ystäviään, uskollisimpia liittolaisiaan rauhan, järjestyksen ja
+hyveiden ylläpitämisessä ja edistämisessä! Mutta niin näkyy sittenkin
+olevan. Esivalta ja kirkko seisovat taas niinkuin niin monta kertaa
+ennenkin varustettuina omiansa vastaan. Sokeudessaan he eivät näe ja
+typeryydessään he eivät ymmärrä, että tahtoessaan tätä liikettä
+tukehduttaa he samalla tukehduttavat sitä, mikä on kansassamme parasta
+ja jalointa. Sen sijaan, että Suomen kirkko näin sysää luotaan nämä
+ystävänsä, pitäisi sen painaa ne rintaansa vastaan. Iskiessään tätä
+liikettä, iskee se samalla omaa itseään, haavoittaa omaa valtimoaan ja
+vuodattaa oman verensä kuiviin.
+
+Puhujan ääni nousi nousemistaan, hänen poskensa kiristyivät, hänen
+silmiensä ilme keskittyi. Ääni oli kuulunut ulos porstuaan, ovi oli
+avautunut, ja sanat tunkivat aina toiseen tupaan.
+
+--Aika on todellakin mädäntyneempi ja lahompi kuin mitä sen pahinkaan
+panettelija olisi uskaltanut luulla, mutta en kuitenkaan olisi uskonut,
+että sen sisäinen turmelus, kenties sen itsensä tietämättä, olisi
+tännekin saakka jo levinnyt. En tiedä, ketä tuomitsisin ankarammin,
+niitäkö, jotka täällä tämän kansan keskuudessa eläen eivät ymmärrä,
+joilla ei ole kaukaisintakaan aavistusta siitä, mitä tämä kansa kaipaa
+uskonnolliseksi ja muuksi henkiseksi ravinnoksensa, vai niitäkö, jotka
+tietävät ja joka päivä näkevät, mitä suurta siunausta herännäisyys jo
+ulkonaisestikin on saanut aikaan, mutta kuitenkin tahtovat estää sitä
+jatkamasta työtänsä sentähden, että se heille on kuin aina valvova
+omatunto, vai niitäkö lopuksi, keitä sitten lienevätkään, jotka
+luulevat olevansa kutsutut maan henkisiä virtauksia johtamaan heidän
+kaivamiinsa väyliin, mutta jotka sen sijaan, että auttaisivat sitä sen
+omille löytämilleen uskon ja autuuden lähteille, koettavat estää sitä
+niiden luo pääsemästä.--Minä surkuttelen, minä syvästä sydämestäni
+surkuttelen, että tämmöistä tapahtuu, mutta samalla olen minä kuitenkin
+iloinen siitä, että tämä vaino on ulottunut tännekin niinkuin
+muuannekin maahamme, että tämä juttu on nostettu, että typeryys,
+lyhytnäköisyys, virkavaltaisuus, ahdasmielisyys ja suvaitsemattomuus on
+täälläkin paljastettu. Koko se suunta, joka nyt on Suomessa vallalla ja
+joka ilmenee vainona kaikkea heräämistä ja uudistusta vastaan, ei vain
+kirkollisella, vaan valtiollisellakin alalla, käy kuitenkin varmaa
+perikatoansa kohti. Ja jos nämä jalot miehet tosiaankin tuomitaan
+sakkoon kuinka pieneen tahansa, niin on se vain yksi askel tällä
+perikadon tiellä ja samalla vapautuksen, herätyksen ja
+uudestasyntymisen tiellä.
+
+Tuomari oli useamman kerran koettanut keskeyttää, mutta Antero ei ollut
+häntä näkevinään eikä kuulevinaan.
+
+--Mutta tämähän ei ole mikään todistus, vaan puolustuspuhe?
+
+--Olen vannonut sanovani, minkä tiedän toden olevan, ja sen valani
+päälle on minulla oikeus puhua niin hyvin sen, minkä tiedän, kuin
+myöskin sen, minkä tunnen toden olevan.
+
+--Oikeuden edessä eivät tunteet tule kysymykseen.
+
+--On valitettavaa, etteivät tule. Mutta minä voinkin lopettaa, koska jo
+olen sanonut sanottavani.
+
+--Kutsukaa sisään pastorska Handolin, sanoi tuomari.
+
+Antero astui ulos, ja väkijoukko hänen edessään avautui kuin papille
+kirkossa, joka tungospyhänä täyden kuorin kautta astuu saarnastuolista
+sakastiin. Asianomaiset oli käsketty ulos siksi aikaa, kun oikeus teki
+päätöstään. Joku tarttui häntä käteen ja sanoi: »Kiitos.» Se oli Hanna,
+ja hänen takanaan seisoi Kaarina, silmät hehkuen. Lauri löi häntä
+olkapäähän.
+
+--Sinä puhuit mainiosti! Näin kyyneleen monessa silmässä. Lautakuntakin
+näytti tulevan liikutetuksi, ja minä luulen, että sanasi vaikuttivat
+tuomariinkin.
+
+--Kai sen täytyi tulla sanotuksi, koska se tuli sanotuksi.
+
+Karoliina puristi hänen kättään.
+
+--Kuulitko, kuinka ne sanoivat: »Siinäpä puhui isä-vainajansa poika?»
+
+--En, sanoivatko ne todellakin niin?
+
+Hänen rinnassaan pulpahti lämmin, suloinen tunne. Olivatko ne
+todellakin verranneet häntä isään--hänen isänsä vanhat ystävät?
+Olivatko ne hyväksyneet hänet omaksensa? Ja hän oli siis liittynyt
+heihin julkisesti, kaiken maailman edessä, erottamattomasti?
+
+Hänen täytyi saada viillytellä itseään, olla yksin. Hän lähti ulos
+tuvasta, käyskenteli hetken aikaa ulkona tiellä.
+
+Kun hän palasi takaisin käräjätuvalle, oli piha väkeä täynnä, ja toisia
+tulvi ulos porstuan ovesta. Lauri näki hänen tulevan ja riensi häntä
+vastaan:
+
+--Tuomio on langennut, kaikki talonpojat, joiden luona on seuroja
+pidetty, tuomittiin sadan ruplan sakkoon kukin.
+
+--Sadan ruplan?
+
+--Paitsi Ilpolainen, joka sai kaksi sataa. Se merkitsee ainakin
+joillekuille varain puutteessa vankeutta. Ne, jotka ovat olleet
+seuroissa läsnä, saivat siitä viisi ruplaa.
+
+--Helander menettää luultavasti virkansa joksikin aikaa. Hänen asiansa
+alistettiin tuomiokapituliin. Isä ei vaatinut vapautusta, vaikka minä
+pyysin häntä, kohautti vain olkapäitään.--Tuossa hän tulee!--Pappa,
+oletko nyt tyytyväinen?
+
+Rovasti tuli portissa heitä vastaan, mutta ei ollut kuulevinaan, meni
+pois kupeelleen katsomatta, allapäin, eteensä tuijottaen, alakuloisena.
+
+Samassa kajahti virsi pihalta:
+
+    Jumala ompi linnamme,
+    varustus vahva aivan,
+    Hän aseemme on, kilpemme,
+    ajalla vaaran, vaivan.
+    Turha on oma voimamme,
+    ei voi se meitä auttaa,
+    mut pimeyden vallat me
+    voitamme Herran kautta.
+    Sotija verraton
+    its' Jeesus Kristus on,
+    Hän, Herra Sebaot,
+    helvetin joukkiot
+    lyö maahan, voiton saattaa.
+
+Paavo seisoi rappusilla, hänen vieressään Helander.
+
+--Rukoilkaamme, kuului Paavon ääni.
+
+Hän lankesi polvilleen, ja kaikki herännyt väki seurasi mukana, missä
+sattuivat seisomaan, kasvot kaikki Paavoon päin. Muukin väki,
+heränneihin kuulumaton, vaipui kuin väkisin painettuna alas. Jotkut
+koettivat kuin uhalla jäädä seisomaan, mutta vaipuivat hekin vähitellen
+muiden mukana. Oveen ilmaantui herroja, pyrkien ulos, mutta pääsemättä.
+He eivät langenneet polvilleen, mutta päät paljastuivat kuin pakosta.
+
+--Kaikkivaltias Jumala, Sinä vahva linna ja paimen, kaikkein niiden
+turva, jotka Sinun luoksesi tulevat ja Sinuun luottavat. Syvyydestä me
+huudamme Sinua ahdistuksessamme. Vaiva on taas meidän päällemme tullut,
+eikä meillä ole muuta auttajaa kuin Sinä, Herra meidän Jumalamme.
+Sinuun me luotamme, sillä ei ketään Sinun kädestäsi reväistä, joka
+siihen pyälletty on. Meitä vaivataan meidän pahuutemme tähden, mutta
+kuitenkin uskomme me, ettet Sinä salli meitä yli voimiemme kiusattaa.
+Tue ja auta meitä, oo Herra, ja lohduta meitä Sinun pyhän sanasi
+kautta.
+
+Taas virisi virsi:
+
+    Se sana seisoo vahvana,
+    he ei voi sitä kestää,
+    kun kanssamme on Jumala,
+    ken meiltä voiton estää?
+    Jos vaikka henkemme, osamme,
+    onnemme hän veisi viekkaasti,
+    jää meille kuitenkin
+    Jumalan valtakunta.
+
+--Tuon virren kaiku on kuuluva kautta vuosisatojen, kuului sanovan
+Helanderin ääni hämärtyvässä illassa, etelään kääntyneen tuulen
+kohahtaessa hongikossa huoneiden takana.
+
+
+
+
+21.
+
+
+Vallesmanni, Handolin, tuomari ja käräjäkirjuri istuivat käräjätuvassa
+totia juomassa ja korttia lyömässä.
+
+--Luuletteko, että päätös pitää? kysyi tuomari.
+
+--Se pitää! sanoi vallesmanni. Ja jos muuttuu, niin muuttuu vain
+kovempaan päin.
+
+--Et luule laukeavan?
+
+--Ei laukea, asetus on selvä.
+
+--Saa nähdä, mitä Helander saa?
+
+--Jos rovasti olisi tehnyt tehtävänsä, niin olisi virka mennyt, mutta
+ilman vuoden virkalomaa ei se nytkään mene.
+
+Kortit läiskyivät taas ... samaan pöytään, jossa valat oli tehty ja
+jonka toisessa päässä raamattu ja lakikirjat vielä lepäsivät.
+
+--Nosta, Handolin!--Mitä sinä siinä niin silmät hajallaan istut?--Oli
+se nyt vähän nolo juttu sinulle, että päästit eukkosi todistamaan
+itseäsi vastaan.--Kuule, kenen kanssa se sinun akkasi oikein kuljeksii,
+kun et sinä sen matkoista mitään tiedä? Mikset sano mitään?
+
+--Saatana!
+
+--Se oli sana paikalleen! Sekoita kortit.
+
+Handolin koetti sekoittaa kortteja, mutta hänen kätensä vapisivat.
+
+--Sekoita sinä!--ja hän työnsi kortit vierustoverilleen.
+
+--Ota ryyppy, niin se auttaa.
+
+--Ei auta, nyt ei auta mikään.
+
+--Tuijottaa, niinkuin näkisi kummituksia, Sanoi ääni heidän takanaan,
+ja siinä seisoi oven ja pöydän välissä himmeän kynttilän heikossa
+valossa Jaakko setä.
+
+--Tuoltahan tulee mies Handolinin sijaan! Astu sisään ja laita lasi!
+
+--Ei kiitos.
+
+--Etkö tee totia?
+
+--En tee enemmän kuin jo olen tehnyt, ei nouse viina minunkaan päähäni,
+eikä ole tarviskaan.--Mitä te täällä oikein juhlitte?
+
+--Hyvää päätöstä, sanoi vallesmanni, rähähti nauruun ja ryyppäsi.
+
+--Hyvää päätöstä ja oikeata tuomiota, säesti sihteeri.
+
+--Herrat ovat siis tyytyväisiä päiväänsä?
+
+--Ei käynyt niin hullusti, vaikka olisi voinut käydä paremminkin.
+Oikeastaan niiden olisi pitänyt saada vankeutta, ja ehkä vielä
+saavatkin... Juttu tulee vielä takaisin kihlakuntaan.
+
+--Mitä sinä, Handolin, sanot siitä atestista, jonka sinä sait
+sanankuulijoiltasi? kysyi Jaakko setä.
+
+--Suus' kiinni! kähisi Handolin.
+
+--Elä välitä tuon puheista, Handolin.
+
+Jaakko setä oli astunut lähemmä pöytää ja seisoi siinä kädet housujen
+taskuissa, sikarin päätä pureskellen.
+
+--Tämä juttu oli hävyttömin ja tyhmin juttu, mitä milloinkaan on
+nostettu. Te voititte nyt, tuomitsitte suuriin sakkoihin köyhät
+talonpojat, mutta sitä voittoanne saatte te ikänne katua.
+
+--Maljasi, setä, sinä näyttelet hyvin, kuten tavallisesti.
+
+--En näyttele, vaan puhun täyttä totta tällä kertaa.
+
+--Puhu sitten.--Pata ässä!
+
+--Se nyt on muuten ihan sama, mitä sinä puhut.
+
+--Ja minä sanon vielä kerran, ettei koskaan ole tässä vääräin
+tuomioiden maassa sen väärempää ja puolueellisempaa tuomiota
+julistettu.
+
+--Puhutko sinä tosissasi vai kujeiletko?
+
+--Minä puhun tosissani tällä kertaa.
+
+--Silloin pyydän minä saada ilmoittaa, että minä tuomitsen lain mukaan.
+Moiti siis lakia eläkä minua!
+
+--Sinä tuomitsit määräyksen mukaan.
+
+--Oh, huut!
+
+--Vastoin lautakuntaa, joka olisi tahtonut omantuntonsa mukaan
+vapauttaa, tuomitsit sinä lain puustavin turvissa sen mukaan, mitä
+tiesit korkeain asianomaisten sinulta odottavan--heidän mieliksensä.
+
+--Vielä kerran: oh, huut!
+
+--Elä luule, että minuun tuolla imponeeraat. Elä yhtään rypistele
+kulmiasi eläkä koeta vetää otsaasi juhlalliseksi--silmäsi epävarma
+pohja sanoo minulle, ettei omatuntosi ole puhdas.
+
+--En viitsi kanssasi kinata, mutta jos et olisi vanha mies, heittäisin
+sinut ulos.
+
+--Olisihan se argumentti sekin--tuomarilta.
+
+--Elkää huoliko!--Istu alas, Jaakko, eläkä rakenna riitaa, tee lasi,
+niin tulet hauskemmalle päälle.
+
+--Suomalainen tuomari tuomitsee aina, kuuletko, aina ja striktemang
+lain ja oikeuden mukaan. Siitä pitäisi sinullakin vanhana
+käräjäkirjurina olla kokemusta.
+
+--Jaha, joo, joo, mutta juuri vanhana käräjäkirjurina sanon minä, että
+se on legenda se suomalaisten tuomarien kehuttu laillisuus. Ainoastaan
+niissä asioissa, joissa ei tiedetä tultavan kollisioniin korkeampien
+valtain kanssa, sitä ehkä noudatetaan. Eikö sinulle nytkin pistetty
+valmista lakipykälää kouraasi, tuota iänikuista, vanhentunutta,
+toisissa oloissa laadittua, josta et olisi itse mitään tiennyt--etkä
+tiennytkään, eilen sen sanoit--mutta nyt sinä tuomitsit sen mukaan
+silmää räpäyttämättä--utan att blinka!
+
+Herrat eivät viitsineet kuunnella, koettivat jatkaa peliään. Mutta äijä
+ei hellittänyt:
+
+--Suokaa anteeksi, minun aikomukseni ei oikeastaan ollutkaan teitä
+haukkua.
+
+--No, sehän jo kuuluu hiukan toiselta. Maljasi siis, tee lasi, kun
+tarjotaan!
+
+--Tackar som bjuder. Minun piti oikeastaan teitä kiittää, kiittää
+siitä, että taas pitkästä kotvasta sain nähdä inhimillistä ilveilyä
+esitettävän oikein jumalallisella hullunkurisuudella. Tuommoinen nuori
+parraton nulikka tuomitsemassa uskonasioissa vanhaa uskonsankaria Paavo
+Ruotsalaista,--tuommoinen lahjakontti vallesmanni syyttämässä Herran
+profeettaa, joka pyhänä ja arkena saarnaa kansalle parannusta,--
+tuommoinen renttu juoppo, viinahullu pappi ilmiantamassa omia
+pitäjäläisiään siitä, että harjoittavat jumalansanaa, ja tukkimassa
+heiltä aidanseipäillä tietä taivaan valtakuntaan! Se oli suurenmoista!
+Malja sille.
+
+--No, joko nyt juot? Se on hyvä se, niin herkeät puhumasta roskaa.
+
+--Semmoisen ilon päälle kannattaa todellakin kallistaa lasia.
+
+--Pane pohjaan vaan!
+
+--Saan luvan esittää kaatuneiden maljan. _Vae victis!_ Herrat ovat
+hyvät eivätkä anna häiritä itseänsä.
+
+--Emme annakaan.--Ruutua.
+
+--Minä juonkin sen maljan kernaammin itsekseni. Ne ovat sittenkin
+komeaa väkeä. Luulen, että taas puen körtit ylleni. Kuinka ne seisoivat
+arvokkaina ja varmoina ja halveksivina tuossa--nousivat ja nousivat
+sitä mukaa kuin heidän syyttäjänsä alenivat, vaipuivat, vaipuivat...
+
+--Kuule, Jaakko, lopeta jo ja anna meidän pelata rauhassa.
+
+--Viimeinen kohtaus pihalla--mikä suurenmoinen näytelmä! Se olisi ollut
+taulu se: hämärtyvä ilta, tumma seinä, musta ovi, sen kehyksessä Paavon
+valkoinen pää... En koskaan ole kuullut mitään mahtavampaa kuin tuo
+heidän virtensä.
+
+--Se oli nyt kuitenkin heidän viimeinen virtensä, sanoi vallesmanni
+ottaen kulauksen lasistaan.
+
+--Tämän jälkeen he eivät tule uskaltamaan...
+
+--Eivätkö tule uskaltamaan? Niinkö sanot, Handolin? Tee hyvin ja tule
+kanssani, niin näytän sinulle, mitä he uskaltavat. Parhaillaan vihkivät
+he uutta kirkkoaan Honkaniemessä, eikä siellä ole ainoastaan
+heränneitä, vaan myöskin suruttomia, ainakin puolet suruttomia. Tulkaa
+katsomaan, se olikin oikeastaan asiani...
+
+Kortit lakkasivat läiskämästä.
+
+--Mitä sanot?
+
+--Jahah, tämä alkaa huvittaa herroja?
+
+--Mutta sehän on hävytöntä!
+
+--Siellä kerättiin muuten jo sakkorahojakin ja luvattiin pitää huoli
+Helanderista, jos hänet erotettaisiin virasta. Handolin, sinun
+lankomiehesi pani sata ruplaa kolehtihattuun.
+
+Handolin lensi kuin ammuttuna seisoalleen.
+
+--Sata ruplaa? Ne on niitä sen eno-vainajan testamenttirahoja--mutta se
+ei pidä se testamentti, minä riitelen sen rikki!
+
+--Riitele, riitele.--Arvatkaapa, kuka kantoi kolehtia? Lauri!--Ehkäpä
+herratkin ovat hyvät ... ja Jaakko setä ojensi heille hattunsa.
+
+Vallesmanni sysäsi hänet luotaan ja alkoi kuohuksissaan kävellä
+edestakaisin lattialla.
+
+--Mutta tämähän on ilmeistä, ilmeistä--kapinaa!
+
+--Juu, kapinaa, revolutsionia.--Ranskassa ne nyt parhaillaan repivät
+kirkkoja, meillä niitä rakennetaan--se on sitä meidän vallankumousta
+se.
+
+--Kuule, paniko se todellakin sata ruplaa? Sata ruplaa...
+
+--Pani, pani.
+
+--Sata ruplaa?
+
+--Mutta vaimosi pani vain kymmenen, ei sanonut itsellään olevan
+enemmän. Mutta lisää sinä!
+
+--Kymmenen ruplaa ... oliko se siellä?
+
+--Siellä ne ovat kaikki paitsi te ja pappilan vanhat ja
+laamannilaiset.--Uh semmoisia selkärangattomia raukkoja kuin nekin
+kaksi mahtavaa miestä--nyt se laamannikin oikein itsensä paljasti--
+olisi istunut itse asian eikä paennut tuommoisen auskultantin selän
+taa. Siinä se nyt on piilottamine perustuslakeineen! Jaa, jaa, oikein,
+aivan oikein, ne ovat lukkojen takana, kirstun pohjalla,--korkoa
+kasvamassa!
+
+--Ole tuossa nyt jaarittelematta...
+
+--Ei tietysti olisi voinut tuomita, ymmärsi, ettei semmoinen voi käydä
+päinsä vapaalta tuomarilta, mutta ei tahtonut olla vapauttamassakaan.
+Hän on kyllä nuuskinut sen, mikä tuuli puhaltaa yläilmoissa--pyrkii
+senaattiin ja kai pian sinne pääseekin. Ne ovat yhtä maata herra
+tohtorin ja ritarin kanssa, korttiveikot,--molemmat ilman selkärankaa,
+ilman periaatteita, ilman omaa vakaumusta, sitä vanhaa kumartelevaa
+byrokratiaa. Mutta nuorisossa on toinen henki. Se Hagman oli sittenkin
+poikaa, en olisi ikinä luullut, kun näyttää semmoiselta
+kuutamohaaveilijalta. Ja Lauri myös, Lauri myös. Lähti kotoaan eikä
+mene takaisin, vaikka kuinka pyytäisivät.
+
+Vallesmanni piti neuvoa tuomarin kanssa.
+
+--Se olisi hajoitettava se seurakokous ... vai olisiko ehkä viisainta
+vielä jättää?
+
+--Ehkä on parempi jättää...
+
+Handolin tuli hoippuen Jaakko sedän eteen:
+
+--Kuule, oliko se minun akkani todellakin siellä, vai--?
+
+--Oli, oli.
+
+--Ja paniko kymmenen ruplaa?
+
+--Pani, pani, johan kuulit. Se on häpeä, että sinä annat akkasi sillä
+lailla itseäsi uhmata.
+
+--Jaa, mutta saakeli soikoon, minä en anna, minä kiskon hänet kotiin!
+
+--Tee se, näytä, että olet herra omassa talossasi.
+
+--Helvetti, minä kiskon hänet sieltä kuolleena tai elävänä! Hiuksista!
+
+--Tee se!--Semmoinen häväistys sinulle aviomiehenä ja pappina ...
+Kaikki sinulle nauravat...
+
+--Saatana, minä näytän!
+
+--Anna hänen olla, elä häntä edes yllytä ... istu alas, Handolin.
+
+--Ei, minä menen ja minä näytän--
+
+Handolin tempasi lakkinsa ja syöksyi ulos. Jaakko setä riensi hänen
+jälkeensä.
+
+--Ei sinne, tästähän tie menee. Mitä sinä oikein aiot?
+
+--Se on se hänen veljensä, joka häntä yllyttää--se pahahenki!
+
+--Ethän sinä pysy seisoallasikaan ... missä on hevosesi? Otetaan
+hevonen.
+
+--En minä hevosta tarvitse.
+
+He olivat tulleet kirkolle. Handolin edeltä rientäen, mutta yhä enemmän
+hengästyen ja vauhtiaan hiljentäen. Kirkon perässä horjahti hän seinää
+vasten ja jäi siihen.
+
+--Kuule, sinä et jaksa, käännytään pois.
+
+--Minäkö?--Helvetti sentään.
+
+Hän oli puulautunut liikkeelle, tuikannut samaa vauhtia tien yli ja
+joutunut kinokseen, josta Jaakko setä hänet kiskoi ylös toruskellen:
+
+--Vanha juoppo eikä vielä ole oppinut pysymään pystyssä ... katso sinä
+minua, minun jalkani eivät milloinkaan petä--eikä petä pääkään!
+
+He kulkivat nyt käsi kädessä.
+
+--Minulla on sydänvika, ja sentähden minä--minä--hengästyn ... se
+tietää sen, ja kuitenkin se minua ärsyttää ... toivoisi kuolevan ...
+anna, kun vähän puhallan.
+
+--Et sinä jaksa ... käännytään pois.
+
+--Sepä ilme ... kyllä minä taas... Se on minun kiusanhenkeni ... se
+minun selkäni takana ... ei puhu mitään, mutta tulee salaa todistamaan
+... kymmenen ruplaa ... mistä se on ne saanut?
+
+--Onko se totta, että sinä sitä lyöt?
+
+--Jeevelanamma ... minä lyön, minä raastan sen hiuksista... Mikä se on
+tuo ... tuo valkea talo tuolla metsässä?
+
+--Se on se heidän uusi kirkkonsa.
+
+Siinä oli uusi huone Honkaniemen tienhaarassa. Sieltä tulvahti
+yht'äkkiä veisuuta aukenevan oven täydeltä.
+
+Handolin riuhtaisihe irti ja riensi sinne.
+
+Jaakko setä pyrki perästä, minkä pääsi. Häntä yht'äkkiä nauratti tämä
+kilpajuoksu, nauratti niin, että piti pysähtyä.
+
+Hän tavoitti Handolinin tuvan ovella ripaa haparoimasta. Kun ei hän
+sitä löytänyt, potkaisi hän oven auki ja tuuskahti sen kanssa sisään,
+vaivoin välttäen kompastumasta korkeaan kynnykseen.
+
+Handolin seisoi hoippuen keskellä tupaa. Lattialle oli asetettu
+penkkejä, ja keskellä oli käytävä kuin kirkossa. Tupa oli väkeä täynnä.
+Pöydän päässä istuivat Paavo, Helander ja Rajalainen, sen takana Antero
+ja pappilaiset. Veisuu ei lakannut, ne tuskin kääntivät päätänsä
+Handolinin tullessa. Virsi sai kuin uutta virikettä ja voimaa ja koetti
+kuin omalla painollaan masentaa rauhanhäiritsijän. Handolin oli
+hengästynyt, huokui raskaasti, teki käsillään älyttömiä liikkeitä,
+niinkuin torjuen ympäriltään jotain, joka pyrki päälle.
+
+Virsi lakkasi viimeiseen värssyynsä. Päät pysyivät yhäkin jäykästi pois
+käännettyinä. Helander nousi vihdoin ylös ja tuli hänen luokseen ja
+kysyi:
+
+--Ketä etsit?
+
+--Missä on Karoliina? Pois, pois...
+
+--Tässä minä olen.
+
+Karoliina oli istunut aivan lähellä penkin päässä, mihin Handolin oli
+pysähtynyt. Handolin huitoi yhä käsillään...
+
+--Pois, pois...
+
+Hän äänteli vaivaloisesti, kasvot väännähdellen, silmät päässä
+älyttöminä pullahdellen.
+
+--Mennään vaan, sanoi Karoliina ja pujahti nopeasti miehensä ohitse
+ovelle. Silloin näytti Handolin heräävän horrostilastaan, vimmastuvan
+ja karkaavan vaimonsa jälkeen, joka oli kadonnut pimeään porstuaan. Hän
+töyttäsi sen läpi, kompastui ulko-oven kynnykseen ja lensi suin päin
+rappuja alas, jääden niiden eteen äänetönnä makaamaan.
+
+Karoliina ja Jaakko setä riensivät häntä nostamaan, mutta hän oli jo
+hengetönnä, ohimo terävään kiveen sattuneena.
+
+--Se oli minun syyni, se oli minun syyni, vaikeroi Karoliina.
+
+Jaakko setä riensi, minkä suinkin jaksoi, pappilaan päin. Hän pysähtyi
+tuon tuostakin, pudisti päätään ja olkapäitään kuin vilussa, lähti taas
+menemään ja sanoi tuon tuostakin: »Nemesis ... nemesis, huhhuh!»
+
+Mutta hän tahtoi kuitenkin olla ensimmäinen viemässä sanaa rovastille,
+vallesmannille ja tuomarille, nähdäkseen, miten tieto tapahtumasta
+heihin vaikuttaisi.
+
+Rovasti kuljeskeli edestakaisin puolipimeässä talossa. Kun hän tuli
+kansliaan, näki hän jonkun seisovan ovensuussa.
+
+--Kuka se on?
+
+--Minä tulin vain ilmoittamaan, että Handolin juuri kuoli ja että ehkä
+pitäisi lähettää hevosella ruumista noutamaan.
+
+--Kuoli? Mitenkä? Kuinka?
+
+--En tiedä, tapaturmastako vai halvauksesta ... en tiedä. Vaan se oli
+ehkä nemesis...
+
+--Puhutko totta? Mutta sehän on kauheata.
+
+Lauri ja tytöt tulivat samassa ja kertoivat kiireesti ja
+hengästyneesti, toistensa suuhun puhuen, mitä oli tapahtunut.
+
+--Elkää puhuko niin kovaa, mamma voi kuulla.
+
+--Onko mamma sairas? kysyi Lauri.
+
+--Kuinka hän voisi muuta olla ... pahasta mielestä.
+
+Jaakko setä riensi käräjätuvalle. Siellä istuivat herrat yhä
+korttipöytänsä ääressä.
+
+--Minne jätit pastorin?
+
+--Hyvät herrat, minun täytyy valittaa, että ehkä taas häiritsen, mutta
+minun täytyy kuitenkin ilmoittaa, että yhteinen ystävämme Handolin on
+jättänyt tämän maallisen ja kokoontunut isiensä tykö. Häntä ei ole enää
+olemassa elävitten joukossa. Hän on puhdistanut tämän matoisen maan
+tomut jaloistansa ja noussut tulisissa vaunuissa taivaaseen.
+
+--Mitä sinä nyt taas kujeilet? Tämä on nyt todellakin jo liikaa!
+
+--Ei, ihan totta ... nemesis ... huh!
+
+Ja hän otti ryypyn ja kertoi, mitä oli tapahtunut.
+
+--Joku on hänet tappanut.
+
+--Tappanut ... varmaankin tappanut ... _joku_ niin, tai joku
+_toinen_.--
+
+--Siitä täytyy heti pitää poliisitutkinta.
+
+Ukko rähähti nauruun, vähän teennäiseen ja hermostuneeseen...
+
+--... ja saattaa syyllinen lailliseen edesvastuuseen? ... ja pitää
+välikäräjät ja haastaa Jumala oikeuteen ... teoistaan vastaamaan?
+siitä, että on esiintynyt tuomarina--omassa asiassaan?--Häh?
+
+--Anna olla pilkkaamatta Jumalaa ... eikö sinulle ole mikään pyhää?
+
+--Tuntuuko jo kaamealta? Häh?
+
+Herroilta jäivät kortit ja pullot pöydälle, ja he riensivät pois.
+
+Jaakko setä oli yksin pirtissä. Hän kaasi juomalasin konjakkia täyteen.
+
+--Nemesis ... nemesis ... tänään hän, huomenna sinä--tai minä.
+Maljanne! Jassoo, ne jo menivät.--Jos olisi sittenkin oikeamielinen
+Jumala? Piru ties.--Tuiskis vaan, ja siihen meni eikä ehtinyt edes
+siunatakaan matkalleen lähtiessään. Suoraan terävään kiveen. Ja miksi
+juuri siihen, kun oli vieressä pehmeä hanki? Missä hän nyt mahtanee
+olla? Jos on jossain, niin tietää sen--missä. Ei saa siellä äijä
+tippaakaan, ei niin tippaakaan--iankaikkisuudesta hamaan
+iankaikkisuuteen.--Täytyy siis maistaa sen, jonka on vielä aika...--ja
+Jaakko setä tyhjensi juomalasillisen konjakkia yhdellä siemauksella
+pohjaan.
+
+
+
+
+22.
+
+
+Taas on kesä Kontolan pappilassa, taas on talo lattiasta kattoon
+siistitty ja laitettu, taas ovat kujat ja käytävät puhdistetut rannasta
+pihojen perille. Vieraita odotetaan tulevaksi. Ja tulossa on juhla
+suurempi kuin mitä milloinkaan on vietetty: häät ja hopeahäät.
+
+Mutta ei ole nyt laittajissa vallinnut entinen ilo, ei täytä juhlatunne
+odottajain rintaa, eikä osata uskoa kesän enää tuovan sitä uutta, minkä
+ennen.
+
+Ruustinna käyskelee tarkastellen ja katsastellen ja järjestellen, mutta
+raskas on askel ja käsi laimea, eikä hymyilyä huulilla. Valkoinen,
+viaton pitsipäähine sointuu huonosti surullisiin kasvoihin. Tytöt
+auttavat häntä, tekevät, mitä hän määrää, mutta eivät ole heidän
+sydämensä mukana, ei ole heillä juhlavalmistuksiin samaa halua ja
+innostusta kuin ennen. Hanna ja Kaarina puuhaavat, mutta silloin kun
+silmät eivät kysy, miksi tätä kaikkea turhaa, niin ne kummastelevat,
+arvostelevat ja moittivat omain kättensäkin työtä.
+
+Ruustinna käyskelee ja puoliääneen ajattelee, niinkuin vanhoilla ja
+hiukan hajamielisillä naisilla on tapana...
+
+Tässähän minä kävelin samana päivänä vuosi sitten näin huoneesta
+huoneeseen ja kuulostelin ja odottelin poikia ja rakkaita vieraita.
+Silloin oli päivä kaunis ja ilma lämmin ja kaikki ovet auki. Nyt on
+siellä kolkko pohjatuuli ja pilvinen päivä. Silloin koristi Hanna
+yliskamarin rappuja Robertia varten. Nyt makaa Robert siellä sairaana
+ja kalpeana ja rykii ja sylkee verta. Kun eivät vieraat edes vielä
+tulisi, ennenkuin hän herää. Ei hän jaksanut monta sanaa puhua. Mutta
+kotona hän nyt kuitenkin on, Jumalan kiitos! Mutta mitä hän mahtaa
+sanoa, kun kerran saa kuulla kaikesta, mitä täällä on tapahtunut? Nyt
+hän vielä luulee, että kaikki on niinkuin ennenkin.
+
+Ruustinna lyykähti salin tuoliin, helmassaan liina, jota oli aikonut
+pöydälle levittää, eikä jaksanut enää kyyneleitään pidättää...
+
+Kaikki on muuttunut! Mutta mikä se sen on muuttanut? Ei mitään siitä,
+mitä on tapahtunut, olisi tarvinnut tapahtua. Kaikki olisi voinut
+mennä, niinkuin oli ennenkin mennyt. Nyt on Lauri relegeerattu, nyt on
+Robertin terveys murtunut, nyt ovat kaikki lapset pietistejä ja isäänsä
+ja äitiänsä vastaan, kaikki hyvät välit ja hyvä ymmärrys ovat häirityt.
+Eikä se tule mitenkään paranemaan, vaikka vieraatkin tulevat ja kesä
+alkaa. Kuka tietää, mitä vielä voi tapahtua, kun Hartman ja Lauri
+tapaavat toisensa? Hartman sanoo jotain, Lauri suuttuu...
+
+Ruustinna oli toivonut, ettei professori ollenkaan tulisi, ja niin oli
+hän itsekin ensin ilmoittanut, mutta sitten kuitenkin kirjoittanut
+tulevansa. Se vielä puuttuisi, että Snellman tulisi!--
+
+Lönnrot, hän saisi kyllä kernaasti tulla, saisi kernaasti nähdä. Jos
+minä oikein tekisin, niin veisin hänet ylisille ja aukaisisin oven ja
+sanoisin: tuossa hän makaa, kuumeen hehku poskillaan, uhrinne,
+suomenkielen uhri, isänmaan uhri, tuulentupienne marttyyri! Teidän
+velvollisuutenne on nyt parantaa hänet siitä kuumeesta, jonka olette
+hänen sielussaan sytyttänyt. Tehkää se, herra tohtori, tehkää se, minä
+vaadin--minä huudan teiltä äitinä lapseni terveenä takaisin.
+
+Ruustinna voi nähdä siihen, missä istui, rovastin pöytänsä ääressä
+kansliahuoneessa. Ei häntä tänä kevännä ole huvittanut kalastuskaan,
+niinkuin ennen. Ei hän enää koskaan puhu soistaan eikä viljelyksistään;
+ei kävele tyttöjen kanssa, ei pyydä heitä mukaansa, vaan kun joskus
+menee ulos, niin menee yksin--Mustin kanssa. Voisi luulla, että hänkin
+on herännyt--jos synkkyys ja alakuloisuus on herännäisyyttä. Ja sitä se
+on ja sen lisäksi tuomitsemista ja ahdasmielisyyttä. Ennen oli täällä
+vain yhdet semmoiset tarkastavat, moittivat silmät, nyt on niitä monet,
+monet sekä ovien sisällä että niiden ulkopuolella. Kun edes sanoisivat,
+mitä ajattelevat, mitä pitävät pahana ja minkä tähden! Näissä
+viattomissa häävalmistuksissakin on jotain heille vastenmielistä,
+jotain heidän mielestään sopimatonta, mutta mitä? Kunpa olisivat häät
+ohitse! Ja millä ilolla näitä juhlia ensin ajateltiin ja suunniteltiin!
+Naimikin, tyttö parka,--näkee usein, että hän on itkenyt. Ja sen näkee,
+että hän ikävöi täältä pois; viihtyy laamannissa paremmin kuin kotona.
+--»Ovatko tytöt sinulle, Naimi, mitään sanoneet?»--»Ei ne mitään sano,
+mutta ovat niin jäykkiä, niinkuin en minä olisi heidän sisarensa.»
+
+Hanna kulki huoneen läpi. Hän pysähtyi ja meni taas. Sitten hän
+ilmaantui uudelleen ovelle, kasvoissa ilme, niinkuin olisi päättänyt
+sanoa jotain, jota oli kauan pidättänyt.
+
+--Ei siis tarvitse kesämattoja tänne saliin? Ruustinna koetti sanoa
+niin huolettomalla ja tyynen ystävällisellä äänellä kuin voi:
+
+--Niin, minä ajattelin, että ehkei panna.
+
+--Mutta onhan täällä ollut ennenkin kesämatot?
+
+--Mutta jos ne nyt kuitenkin tulevat kohta pois otettaviksi.
+
+--Miksi pois?
+
+--Jos pappa ehkä tahtoo, että vieraat saavat tanssia.
+
+--Vai niin.
+
+Nyt hän oli saanut tietää sen, mitä oli näyttänyt jo kauan aikovan
+kysyä. Ja olisihan se saanutkin jäädä pois, koko tanssi, jos se olisi
+voinut jäädä. Mutta kun Olai tahtoi ja myöskin--Naimin vuoksi. Ei sitä
+nyt voinut estää hänen tähtensä. Yhden tähden täytyy tehdä, mitä toisen
+tähden ei pitäisi tehdä...
+
+Ovatko ne edes onnellisia tuossa uskossaan Hanna ja Kaarina? Hanna on
+aina totinen, usein melkein synkkä. Ainoastaan silloin, kun hän Marian
+saattamana palaa Honkaniemestä, hänen kasvonsa ovat kirkkaat. Hän tekee
+työtä aamusta iltaan, tekee velvollisuutensa. Eikö olisi häntä
+palkittava sillä, ettei hänen tunteitaan loukata? Kun saisi Olain
+taivutetuksi. Mutta ei sitä voi hänelle esittääkään, ei hän tahdo siitä
+kuulla puhuttavankaan. Se on hänessä kuin mikä kipeä paikka.
+
+Ruustinna nousi ylisille, kuunteli Robertin kamarin ovelta, nukkuuko
+hän vielä. Sieltä kuului rykimistä. Hän raotti ovea. Robert valvoi.
+
+--Tule sisään vain, mamma!
+
+--No, kuinka sinä voit?
+
+--Minä voin mainiosti. Kunhan tässä vielä vähän loikoilen, niin nousen
+pian ylös.
+
+--Et nousisi, lepäisit nyt oikein perin pohjin.
+
+--Ei minulla ole aikaa pitkiin makuihin. Katsos näitä, mamma, nämä
+muistiinpanot ovat kaikki tutkittavat ja järjestettävät, ennenkuin taas
+syksyllä lähden uudelle matkalle.
+
+--Robert, sinä et saa noin puhua! Tuskin olet tullut ja tuskin jaksat
+istua sängyssä, niin jo ajattelet uusia matkoja.
+
+--Katsohan, mamma, on niin, että elämä pisinkin on lyhyt sille työlle,
+jonka se tahtoo suorittaa, silloin kun se tahtoo edes jotain suorittaa.
+Ja toisekseen, elämä itsessään ei mitään merkitse sen rinnalla, mikä on
+sen työn pieninkin tulos.--Mutta kerro nyt jotain, mitä täällä--kuinka
+on täällä kaikki?
+
+--Kyllähän täällä on kaikki hyvin.
+
+--Minua riemastutti se Laurin ja Anteron teko.
+
+--Mikä niin?
+
+--Se, että he asettuivat oppositsioniin Snellmanin tähden.
+
+--Jaa, sitäkö tarkoitat?
+
+--Se oli kerran sanottava--minä nostin nyrkkini ylös ilmaan--ja hankeen
+hyppäsin Lapin lumisella salolla, kun sain kirjeen, että olivat
+uskaltaneet sillä tavalla protesteerata Saiman lakkauttamista vastaan.
+--Eivätkö ne jo ole tulleet? Missä ne ovat?
+
+--Kyllä kai ne kohta tulevat--ne ovat olleet Korpivaarassa--Antero on
+siellä pappina.
+
+--Pappina?
+
+--Tai oikeastaan vain väliaikaisena saarnaajana Handolinin jälkeen.
+
+--Onko Handolin kuollut? Siitä ette ole mitään kirjoittaneet. Mutta
+aikooko Antero papiksi?
+
+--Aikoo, ja Lauri myös.
+
+--Ja Lauri myös?
+
+Robertia alkoi ryittää. Se kiihtyi kiihtymistään, tärisytti hentoa
+ruumista niin, että luuli sen menevän hajalle. Ruustinnan täytyi tukea
+häntä olkapäistä.
+
+--Auta armias, kuinka sinä olet laiha!
+
+Kohtauksen ohi mentyä lepäsi Robert taas hehkuvin silmin vuoteessaan.
+
+--On sentään sangen suloista maata nyt tässä sinun pehmoisella
+patjallasi, mamma. Oli usein, jos sen nyt suoraan sanon, sangen kolkkoa
+maata lumikinoksissa.
+
+--Oletko sinä, onneton, maannut lumikinoksissa?--No nyt minä ymmärrän.
+
+--Ymmärrät yskän--niinkö? laski Robert leikkiään.
+
+--Mutta en minä sittenkään tiedä, mikä vuode on parempi, missä olen
+tyytyväisemmin maannut. Katsos, mamma, siellä sain minä jotain, jota
+minulla ei koskaan ole ollut--minulla on nyt suuri elämäntehtävä.
+
+Ei sanonut äiti, mutta ajatteli poikaansa katsoessaan:--sinäkin olet
+oikeastaan samanlainen herännyt kuin nuo toisetkin ... sinunkin silmäsi
+palavat niinkuin heidän.
+
+--Tiedätkö, mamma, mikä minulle tuottaa kaikkein suurinta mielihyvää
+tällä hetkellä?--Se, ettei minun nyt enää, niinkuin viime kesänä,
+tarvitse hävetä Lönnrotia, vaikka taas makaankin näillä pehmeillä
+patjoilla. Hän luuli, minä näin sen viime kesänä, etten minä kestäisi,
+mutta minä olen näyttänyt, että kestän.
+
+--Mutta olethan sinä, poika parka, aivan sairas.
+
+--Sairas? Minä? Minä näytän sinulle heti, että olen täysin terve.
+
+--Elä nyt nouse, lepää nyt vielä vähän!
+
+--Ei tarvitse, olen jo ihan tarpeeksi levännyt.
+
+Eikä äiti saanut häntä enää pysymään vuoteessa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kun he tulivat alas, kuului sieltä väittelevää puhetta, rovastin ja
+Laurin äänet.
+
+--Minusta se on synti, sanoi Lauri.
+
+--Ja mikä siinä on syntiä, jos saan luvan kysyä?
+
+--On synti ja häpeä, että pappilassa, jossa pitäisi näyttää hyvää
+esimerkkiä kristillisessä elämässä ja kohtuudessa ja
+yksinkertaisuudessa, pannaan toimeen--ja vielä tämmöisenä nälkävuonna--
+komeita pitoja ylellisin ruuin ja juomin ja tanssein ja hypyin ja
+soitoin ja tilataan musikantit kaupungista.
+
+--Sinä et vastaa minulle, mikä siinä on syntiä?
+
+--Papan pitäisi ymmärtää se ilman minulta kysymättä.
+
+Rovasti ei voinut enää hillitä itseään. Hänen kauan pidätetty kiusansa
+puhkesi.
+
+--Jaa, siinä se nyt on! Te ette itsekään osaa sanoa, mikä on syntiä
+viattomassa ilossa ... ettekä tahdokaan tätä muun vuoksi, kuin että
+pääsisitte kaikkialla valtaanne näyttämään ja kaikkea määräämään,--se
+ei ole muuta kuin fanaattista vallanhimoa, joka tahtoo valaa kaikki
+samaan kaavaansa voidakseen kaikkialla kerskailla voitostaan.
+
+--Pappa!--
+
+--En minä tahdo mitään soittoa ja tanssia, kyllä se saa kernaasti olla
+minun puolestani, sanoi valmiina itkuun Naimi.
+
+--Mutta minä tahdon! jyrähti rovasti. Te tahdotte, että kaiken ja
+kaikkien tulee tanssia teidän pillinne mukaan. Te ette tyydy siihen,
+että olette ystävänne Helanderin kanssa vieroittaneet minut
+pitäjästäni, vaan nyt tahdotte kieltää minulta vielä isäntävallan
+omassa talossani. Mutta minä sanon, etten minä anna terroriseerata
+itseäni toisen enemmän kuin toisenkaan ja että minulla omassa talossani
+on vielä valtaa ainakin sen verran, että voin viettää häät
+tyttärelleni, niinkuin ikivanha hyvä tapa vaatii. Voitte olla tulematta
+kirkkoon, kun minä saarnaan, mutta on minullakin oikeus olla sallimatta
+saarnoja, joita en tahdo kuulla.
+
+--Enhän minä ole saarnannut.
+
+--Minä luulen varmaan, että siitä tekstistä tullaan vielä paljonkin
+saarnaamaan. Ja kernaasti minun puolestani! Minä tahdon teille hankkia
+sen tekstin, jota kaipaatte. Täällä tullaan tanssimaan, jos nuoriso
+sitä haluaa, ja huomenna saapuu soittokunta, ja siitä asiasta ei puhuta
+sen enempää!
+
+Robert oli tullut sisään.
+
+--Mitä tämä oikeastaan on? Minä en ymmärrä mitään.
+
+--Täällä on paljon, jota sinä luultavasti et tulekaan ymmärtämään.
+
+--Mutta miksi ei saisi tanssia?
+
+--Niin, sano se!
+
+--Jaa, jos te panette tanssit toimeen, niin minä--
+
+--Niin, mitä--?
+
+--Vieraat tulevat! kuului ulkoa pikkupoikain huuto. Ne olivat olleet
+puutarhassa aidan päällä seisoen ja seipäistä pidellen vartioimassa ja
+hyökkäsivät nyt verannalle ja salin läpi ja sitten ulos.
+
+--Pojat, pojat!
+
+Mutta he lensivät Naimin kanssa suin päin rappusia alas, karkasivat
+portille, repäisivät sen auki, hyppäsivät vaunujen taa, toiset
+vaunuihin, sitten taas maahan, rinnuksia auki repimään.
+
+Antero, joka oli istunut ruokasalissa, näki Naimin heittäyvän
+sulhasensa syliin ja pyörähtävän hänen kanssaan monta kierrosta
+pihamaalla.
+
+--Professorikin tulee--sanoi Antero Laurille.
+
+--Silloin me mennään--ja muutenkin.
+
+--Lauri, minä rukoilen sinua, jää, jos vielä vähänkin rakastat äitiäsi,
+pyysi ruustinna.
+
+--Jää meidänkin tähtemme, pyysi Kaarina.
+
+--Minä jään, mutta minä tunnen, ettei minun pitäisi sitä tehdä.
+
+
+
+
+23.
+
+
+Ja taas oli tuliaispöytä katettu Kontolan pappilan ruokasaliin ja taas
+kohotti rovasti lasinsa ja alkoi: »Niin, tervetuloa taas»--mutta ei
+saanut sanotuksi muuta kuin kerran vielä: »tervetuloa taas
+Kontojärvelle!»
+
+Ei päästy oikeaan puheen alkuun. Keskustelu hyppäsi asiasta toiseen.
+
+--Sinä olet, lanko, vähän niinkuin vanhentunut, sanoi professori. Minä
+luulen, että olet saanut pari kolme ryppyä lisää otsaasi.
+
+--Eihän Olai ole vanhentunut, riensi professorska sanomaan,--
+päinvastoin näyttää hän minusta pirteämmältä kuin ennen.
+
+--Kuuluuko mitään muuta erikoisempaa? kysyi rovasti.
+
+--Uhkaavimmat pilvet ovat onneksi haihtuneet, ei liene ainakaan
+lähimmässä tulevaisuudessa mitään pahempaa pelättävänä.
+
+--Sehän on hauskaa kuulla.
+
+Vähän päästä sanoi professori:
+
+--Mutta ilman suuria ponnistuksia ja, ikävä sanoa, ilman suuriakin
+uhreja ja myönnytyksiä se ei ole mennyt.
+
+--Eipä tietenkään, eipä tietenkään.
+
+--Ja uusia on tulossa. Hallitusta ja sen valtioviisautta saamme kiittää
+siitä, ettei kaikki, kerrassaan kaikki jo ole menetetty.
+
+--Niinpä tietenkin,--mutta rovasti ei jatkanut.
+
+--Kuinka kuvernöörissä jaksettiin? kysyi ruustinna professorskalta,
+estääkseen keskustelua katkeamasta.
+
+--Ei ole ilman, että he tuntevat itsensä ikäänkuin vapaammiksi nyt, kun
+Saima--
+
+--Jaa, jaa, sen voi ymmärtää. Se oli aina--
+
+Robert ei voinut pidättäytyä, vaan kysyi:
+
+--Tapasiko setä Snellmania?
+
+--En. Mutta kuulin, että hän taas aikoo pyrkiä professoriksi.
+
+--Minä tapasin, sanoi Thure.
+
+--No, mitä hän?
+
+--Hän on lujempi, taipumattomampi ja suurempi kuin koskaan ennen.
+
+Antero ja Lauri istuivat alempana pöydässä, niin syrjässä kuin
+mahdollista, äänettöminä, välinpitämättöminä, niinkuin eivät nämä asiat
+olisi heitä liikuttaneet.
+
+--Se on siis menetetty, suomalaisuuden asia, kuului rovasti sanovan
+professorille.
+
+--Jaa, se on nyt niinkuin sen ottaa. Se, mikä siinä on parasta, tulee
+varmaankin elämään, mutta jossain uudessa muodossa. Suomen kansan
+oikeutetut tarpeet sen kielenkin suhteen tulevat epäilemättä
+huomioonotettaviksi niissä piireissä, joille kaikki alkuunpano meillä
+kuuluu. Viranomaiset ja hallitus tietävät kyllä tässäkin asiassa
+tehtävänsä.
+
+--Kyllä sitten saadaan odottaa, sanoi Thure Robertille.
+
+--Se nyt on aina varma, puhui professori heille pöydän yli, että
+Snellman tapansa kautta on ollut asiansa pahin vihollinen.
+
+--Kun jotain asiaa vastustetaan, niin ollaan aina vastustavinaan tapaa,
+heitti Thure isälleen.
+
+--Sen sinä nyt kuitenkin tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että
+Snellmanin parhaat ystävätkin eivät ainoastaan paheksu hänen tapaansa,
+vaan tuomitsevatkin häntä--yksinpä Castrénkin.
+
+Näkyi ilmeistä ja kuului äänistä, että isä ja poika olivat ennenkin
+näissä asioissa törmänneet yhteen.
+
+--Thure on sellainen fennomaani, että se on oikein kauheata, päivitteli
+professorska, koettaen tehdä sen leikillä--ajatelkaa, että hän on
+saanut päähänsä ruveta suomentamaan »Wilhelm Telliä.»
+
+--Miksi juuri »Wilhelm Telliä»?
+
+--Siksi, sanoi Thure, että se on juuri sitä »huvittavaa ja hyödyllistä
+lukemista», jota Suomen kansa tätä nykyä ehkä kaikista kipeimmin
+kaipaa--in tyrannos!
+
+--Siinä sen nyt kuulette, nehän ovat aivan hulluja!
+
+--Ja kun me sen vielä näyttelemmekin suomeksi--mitä sanoo täti Selma
+siitä? virkkoi Anette.
+
+--No, olkaa nyt toki!
+
+--Jaa, naurakaa vaan, mutta me teemme sen kuitenkin, sanoi Anette
+niskaansa päättävästi nakaten.
+
+--No, Robert, onko sinulla jo aineet väitöskirjaasi koossa? kysyi
+professori.
+
+--Ei vielä läheskään.
+
+--Ajatelkaa, huokasi ruustinna, että hän aikoo lähteä sinne vielä ensi
+talveksikin. Koeta, lanko, saada hänet siitä luopumaan.
+
+--Jaa, jos se minusta riippuisi,--mutta nuoriso rakastaa kulkea omia
+teitään tätä nykyä.
+
+Muiden puhuessa istuivat siinä yhä äänettöminä Antero ja Lauri.
+Professori ja professorska olivat heitä kyllä tervehtineet, mutta
+sanaakaan sanomatta. Eikä heitä yhäkään näyttänyt olevan heille
+olemassa.--Anette istui Laurin vieressä.
+
+--Onko totta, Lauri, että aiot papiksi?
+
+--Kuka on sinulle sen sanonut?
+
+--Olen kuullut. Minulla olisi sinulle eräs pyyntö.
+
+--Mikä?
+
+--Että uhraisit tämän kesän kokonaan minua varten.
+
+--Sinua varten? Kuinka?
+
+--Opettaisit minulle aamusta iltaan suomea, niin että täältä
+lähdettyäni osaisin sitä sekä puhua että kirjoittaa.
+
+--Mitä varten?
+
+--Tahtoisin auttaa Thurea.
+
+Lauri istui kalpeana, sanoi sitten:
+
+--En tiedä vielä, tulenko jäämään tänne.
+
+Professori kuului sanovan rovastille:
+
+--No, nythän sinä pian pääset niskoittelevasta kappalaisestasi ainakin
+vähäksi aikaa.
+
+--Onko tuomio langennut? kysyi Lauri pöydän yli.
+
+Professori katsahti vain vilahdukselta Lauriin ja sanoi, ei
+vastaukseksi kysymykseen, vaan rovastin puoleen kääntyen, niinkuin
+jatkoksi omille sanoilleen:
+
+--Juuri kun lähdimme, saapui tieto, että hänet on hovioikeudessa
+vapautettu virkansa toimituksen ja samalla myöskin palkkansa kantamisen
+vaivoista.
+
+--Oh--
+
+--Kuinka pitkäksi aikaa?
+
+--Vuodeksi vain, siis verrattain lievä rangaistus.
+
+Laurin tuoli siirrähti taapäin vihaisella rämäyksellä. Naiset
+hypähtivät, kaikkien silmät kääntyivät Lauriin, muiden paitsi rovastin.
+
+--Hän tulee tietysti valittamaan, sanoi rovasti. Kenties senaatti
+vapauttaa hänet.
+
+--Tuomio ei luultavasti tule senaatissakaan muuttumaan.
+
+--Ei tietysti, sanoi Lauri jääkylmästi--hänen oli onnistunut voittaa
+itsensä--ja siirsi tuolinsa takaisin paikoilleen.
+
+Noustiin pöydästä. Rovasti huokasi helpotuksesta. Skandaali, jota hän
+kaiken aikaa oli pelännyt, oli toki vältetty.
+
+--Kuinka oli oikeastaan sen Handolinin kuoleman? kysyi professori.
+
+--Poliisitutkinto ja lääkärin tarkastus osoittivat, että kuoleman syynä
+oli ollut sekä aivotärähdys että ehkä myöskin sydänhalvaus. Hän lensi
+alas rappusista ja tavattiin hengetönnä niiden edestä.
+
+--Helsingissä on kuitenkin liikkunut itsepintainen huhu, että kuolema
+ei olisi ollut niinkään luonnollinen.
+
+--Vaan kuinka?
+
+--Että tuo hänen suinpäin lentämisensä olisi tapahtunut--kuinka
+sanoisin--jonkun takaapäin toimivan käden antamasta sysäyksestä.
+
+--Kenen käden?
+
+--Siitä ei tietysti kukaan voi sanoa, mutta eihän pietistisessä
+seurassa ollut tietenkään saapuvilla muita kuin pietistejä.
+
+--Jos siinä oli joku käsi mukana, niin oli se Jumalan käsi. Ja se käsi
+on kerran saavuttava kaikki parjaajat ja panettelijat.
+
+--Lauri!
+
+--Muuten voin ilmoittaa, että olin siellä minäkin.
+
+--Todellakin, sitä en tiennyt.
+
+--Pyydän anteeksi poikani puolesta--sekä siitä, mitä hän ennen ja mitä
+nyt--hänen täytyi tietysti taaskin--semmoista se on--se kuuluu nyt
+päiväjärjestykseen--valitettavasti.
+
+Robert näki Laurin ja Anteron lähtevän ja meni heidän jälkeensä. Thure
+ja Anette seurasivat mukana. He menivät kirkolle päin.
+
+--Robert, sinä et saa mennä ilman palttoota, sinä vilustut, huusi
+ruustinna hänen jälkeensä, mutta Robert ei välittänyt.
+
+--Kuulkaa miehet, mikä teidän on--mikä teitä oikein vaivaa? kysyi
+Robert.
+
+--Ei meitä mikään vaivaa.
+
+--Ei suinkaan?--ei suinkaan teistäkin jo ole tullut pietistejä?
+
+--Mitäs sitten, jos olisi?
+
+--Suo anteeksi, mutta sinä pietisti--sinä Lauri? Ja sinä myös, Antero?
+
+--Ajattelisit sinäkin, Robert, kuolematonta sieluasi etkä aina noita--
+
+--Noita, mitä?--Ei, kuulkaa, hyvät ystävät--tuo ei mene minuun--minuun
+ei sitä tautia saa tarttumaan.--Ohhoh! Vai niin on asiat. Ja minä kun
+aioin kertoa teille kaikkea. Mutta te ette tietysti nyt niistä välitä--
+olin sitä oikein levottomuudella odottanut.
+
+--Ne ovat nyt ainakin minulle toisarvoisia, sanoi Antero.
+
+--Niinpä niin, vai niin... Ja tytöt myös?--Niin, Hanna kyllä, mutta
+onko Kaarinakin?
+
+--Iloitsisit siitä.
+
+--Kyllä, kyllä--mutta et sinä, Thure, ainakaan?
+
+--Enkä minäkään, sanoi Anette, joka veljensä kanssa käsi kädessä,
+innostunut ilme kasvoilla, oli seurannut heitä.
+
+Robert peräytyi Anterosta, oli kuin hän olisi jotain jättänyt,
+pudottautunut pois hänestä ja liittynyt toisiin.
+
+--Tuliko tuo kirjoitukseni retkestäni yli Lapin tunturien ja
+käynnistäni lappalaiskylässä? kuului hän kysyvän Thurelta.
+
+--Tuli ja luettiin osakunnassa, jossa se herätti suurenmoista
+innostusta--joimme maljasi.
+
+Mutta Anette hypähti eteenpäin ja saavutti Anteron ja Laurin.
+
+--Mennään nyt Kokkomäelle! Tulkaa nyt tekin, innostutaan nyt--niinkuin
+vuosi sitten ... missä ovat tytöt?--jaa, niin. Mutta ettehän te nyt
+_voi_ olla mitään pietistejä, noita synkkiä, alakuloisia--kuulkaa, se
+_on_ mahdotonta--te luulette vain niin!--Hän koetti lyödä leikiksi:--ja
+jos olisittekin talvella, mutta nyt on kesä--nyt on ilon aika, toivon
+aika--te ehditte vielä vanhoilla päivillänne, nyt ollaan nuoria, nyt ei
+murjoteta, nyt innostutaan ja rakennetaan pilvilinnoja!--Kas niin!--Ja
+Anette pisti kätensä Laurin kainaloon ja veti hänet mukaansa. Leppyen
+ja sulaen seurasi Lauri viehättävää olentoa.
+
+Mutta sakastin perässä pysähtyi Antero.
+
+--Minne sinä menet--etkö tule mukaan? kysyi Lauri.
+
+--Minun täytyy ehkä mennä Helanderille kertomaan.--Ja hän erosi heistä
+siinä, Laurin seuratessa toisia.
+
+Robert parka! ajatteli Antero. Mitä varten? Miksi hyväksi? Hänen
+silmissään hehkuu sairaloinen tuli. Mitä se palaa? Asiaako? Suurta
+tarkoitusperääkö? Eikö muuta mitään? Eikö se ole vain kunnianhimoa?
+Eikö halua tehdä jotain erinomaista? Eikö ole vain halua tulla
+kuuluisaksi, suureksi mieheksi?--Ja sehän se ehkä onkin, joka on ollut
+maailman edistyksen tähänastinen liikevoima--sehän se on, jonka
+historian parhaatkin pyytävät palkaksi töistään--jälkimaailman kiitosta
+ja tunnustusta haaveksivat hurskaimmatkin, epäitsekkäimmätkin.
+
+Mutta eikö ilman sitä mikään työ anna tyydytystä? Kai ei Jumalakaan ole
+luottanut siihen, että ihmiset puhtaimmasta asianharrastuksesta hänen
+valtakuntaansa maan päällä toteuttaisivat, koska hänen on täytynyt
+luoda heille taivas ja iankaikkinen autuus palkaksi siitä vähästä
+hyvästä, mitä he täällä maan päällä eläessään ehtivät toimittaa... Jos
+hän antaisi valita, jos sanoisi: saat tässä maailmassa sen onnen, jota
+haluat, etkä sitten mitään--tai jos sanoisi: et saa täällä mitään,
+mutta siellä kaiken... Mutta miks'ei hän sen sijaan iankaikkisen elämän
+asemasta antanut ihmisille rakkauden onnea tässä maailmassa? Miksi hän
+juuri sen kielsi?
+
+Lähestyessään Honkaniemen tienhaaraa näki Antero Naimin ja hänen
+sulhasensa tulevan jälestään. Hän kiiruhti askeliaan, riensi pois.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Naimi ja hänen sulhasensa kulkivat äänettöminä, käsi kädessä kyllä,
+mutta heidän keskensä oli syntynyt pieni erimielisyys.
+
+--Ja pitäisikö minun siis todella luopua unelmastani, riemustani saada
+viedä sinua valssin huimaavassa pyörteessä ympäri lattiaa--ja
+ainoastaan siitä syystä, että veljesi on saanut sen päähänpiston, että
+se on jotain pahaa--?
+
+--Ei se minulle ole niin suuri asia kuin se näyttää olevan sinulle--
+enkä luule, että se oikeastaan on sitä sinullekaan.
+
+--Minulle se on oleva ihanin hetki elämässäni, joka ei koskaan ole
+palaava! Se on heissä pinnistettyä, teeskentelyä--
+
+--Ei se ole teeskentelyä.
+
+--Sitten se on fanatismia.
+
+--Minä en tahtoisi, että yksikään minun omistani ajattelisi
+katkeruudella sitä päivää, jona minä heidät ainiaaksi jätän.
+
+--Jos he semmoisesta sinua tuomitsevat, on se heissä ahdasmielisyyttä.
+Ne, jotka eivät toisten tunteista välitä, niiden tunteista ei tarvitse
+muidenkaan välittää.
+
+--Onnettomien ihmisten tunteista täytyy aina välittää.
+
+--He ovat vain olevinaan onnettomia, se on vain naama, joka on onneton,
+mutta sydämessään ovat he tyytyväisiä omasta paremmuudestaan ja lyövät
+varmaan rintoihinsa siitä mielihyvästä, että ovat parempia kuin me
+muut.
+
+--Minä pyytäisin sinua, Björn, ettet puhuisi noin...
+
+--No, ei puhuta sitten--
+
+Miksi tuntui Naimista hänen sulhasensa taas niin vieraalta? Miksi taas
+niinkuin joskus ennenkin--niinkuin silloinkin, kun hän puhui niin
+välinpitämättömästi suomalaisuudesta. Heillä oli monessa asiassa niin
+erilaiset aatteet. Ei se ollut teeskentelyä, kyllä se oli heissä totta,
+taistelua, kärsimystä, pyrkimystä johonkin, jota Naimi ei ymmärtänyt,
+mutta joka yhä enemmän oli alkanut hänen mieltään kiinnittää. Mutta hän
+säikähti samalla tätä tunnettaan, tätä mielentilaansa--ei tahtonut
+mitenkään antaa sille valtaa hääpäivänsä aattona. Ja hän painautui
+lähemmä sulhastaan, taivuttautui eteenpäin, katsoi häntä silmiin.
+
+--Huomenna olemme siis mies ja vaimo. Ja me lähdemme heti kohta täältä.
+Jos tietäisit, kuinka ikävä minun on ollut täällä. Isä, äiti, sisaret,
+Lauri--ja kaikki se erimielisyys--minä yhteen aikaan itkin joka ilta,
+ennenkuin nukuin, ja ajattelin vain: jos pian tulisi kesä ja sinä
+saapuisit!
+
+He näkivät Anteron menevän.
+
+--Mikä mies hän oikeastaan on tuo Hagman? Eikö se ole oikeastaan hän,
+joka on Laurinkin villinnyt?
+
+--Villinnyt?
+
+--No niin, tai häneen vaikuttanut--hänet »herättänyt», jos niin tahdot.
+
+--En tiedä, Laurilla on kyllä muutakin syytä miettiä elämäänsä. Minä
+pidän paljon Anterosta. Hän on niin yleväaatteinen ja hyvä ja hieno, ja
+hänellä on nähtävästi joku suuri suru.
+
+--Hän on tietysti onnettomasti rakastunut, niinkuin semmoiset kömpelöt
+ja epäonnistuneet aina ovat.
+
+--En tiedä, voi olla.
+
+--Mutta minä tiedän--ja minä tiedän myöskin keneenkä. Sinuun.
+
+--Minuunko? Mitä sinä puhut!
+
+--Minä huomasin sen jo Helsingissä promotsionissa.
+
+--Minuunko? En minä ole sitä koskaan huomannut. Ei se ole mahdollista.
+
+Mutta Naimi jäi miettimään ja muistelemaan ja vertailemaan. Hänen
+puristuksensa sulhasensa käsivarteen vähän laukeni, hänen sitä
+huomaamatta. Hän oli aina kummastellut, miksi ei Antero välitä
+Kaarinasta, vaikka Kaarina aivan varmaan rakastaa häntä ja he olisivat
+sopineet niin hyvin toisilleen.--Mutta olisivatko he sopineet?--Lämmin
+säälin ja myötätuntoisuuden tunne pulpahti hänen rinnassaan, ja sen
+tunteen vallassa hän puristautui vielä lähemmä sulhastaan.--Olisiko se
+mahdollista, että Antero häntä rakastaa?
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kun Antero palasi pappilan vanhaan tupaan, tapasi hän Laurin kiihkeästi
+kävelemässä edestakaisin lattialla.
+
+--Ei minusta ole mihinkään, ei minun uskoni mitään auta, paastoni
+siellä korvessa ei ole minua parantanut. Kiusaaja seurasi minua
+sinnekin.--Miksi on hän minulle niin ystävällinen? Miksei hän suutu
+minuun, vaikka koetan olla tyly? Miksi minä viivyttelen, miksi annoin
+houkutella itseäni julistamasta kaikelle maailmalle, että olen Heddaan
+sidottu? Nyt Anettekin sen tietäisi ja kääntäisi minulle selkänsä.--
+Minä en voi rakastaa Heddaa, minulla ei ole mitään yhteistä hänen
+kanssaan, en koskaan tule minä rakastamaan häntä--minä rakastan
+Anettea--mutta minä en saa--minä en saa--en saa--ja miksei Jumala kuule
+minun rukouksiani? Miksi hän saattaa minut joka päivä uuteen
+kiusaukseen? Emme olisi tulleetkaan tänne--olisimme jääneet
+Korpivaaraan!
+
+--Elä syytä Jumalaa--vaan itseäsi.
+
+--Itseänihän minä syytänkin, huokasi Lauri epätoivoisesti.
+
+Hän kuului valvovan koko yön heittelehtien vuoteellaan.
+
+Antero kuuli hänen koettavan rukoilla. Hän rukoili hiljaa, mutta
+kiihkeästi:
+
+--Päästä minut pahasta, Herra! Auta minua juurineen repimään hänen
+kuvansa sydämestäni. Ilmoita minulle, mitä minun pitää tekemän--anna
+minulle voimaa tehdä se, mitä minun pitää--auta minua tunnustamaan
+Sinua!
+
+
+
+
+24.
+
+
+Kohta vihkimisen jälkeen, josta hän ei ole voinut pysyä poissa, on
+Antero vetäytynyt vanhaan tupaan. Hän ei ole jaksanut olla siellä
+kaikkien niiden vieraiden ihmisten kanssa. Hän tahtoo pois, pois
+takaisin Korpivaaraan, niinkuin sairas eläin kiven koloon, joko
+kuolemaan taikka paranemaan. Hän on heittäytynyt pitkäkseen penkille,
+ollut siinä kuinka kauan lienee. Siihen kuuluu nyt soittoa. Siellä siis
+tanssitaan.
+
+Lauri tulee sisään.
+
+--Miksi tulet pois? kysyy Antero.
+
+--En minä jaksanut enää olla siellä. En minä ole koskaan nähnyt kaikkea
+niin äärettömän mitättömänä, nurinkurisena, hengetönnä, viheliäisenä ja
+valheellisena--ja itseäni ennen muita.
+
+--Niin se on, niin se on. Mutta mitä on meillä oikeastaan kaiken tuon
+kanssa tekemistä? Ei se meihin kuulu! Lähdemme täältä. Minä ainakin!
+
+--Mutta mitä varten olemme me täällä?
+
+--Sitä minäkin olen kysynyt?
+
+Hetken päästä sanoi Lauri:
+
+--Niinkuin en muka tietäisi, mitä varten olen täällä. Kyllä minä sen
+tiedän.
+
+--Ja tiedänhän minäkin, miksi minä.--Siinä me taas ollaan.
+
+--Siihen toteenko meni paastoamisemme korvessa!
+
+--Minä olen taas kieltänyt Kristukseni, ties kuinka monta kertaa tänä
+päivänä! puhkesi Lauri. Olen kieltänyt hänet täydellisemmin,
+häpeämättömämmin kuin koskaan ennen, kuin koskaan Pietari. Minä olin
+kuin yksi heistä, minä puhuin ja nauroin ja olin niinkuin entinen
+Lauri. Ne ensin katselevat vähän ja kuiskailevat ja kummastelevat,
+mutta sitten tulevat ne kilistämään, ja niiden silmissä on kuin
+tahtoisivat sanoa: »Jahah, no, tervetuloa takaisin, hauska tavata, ei
+ole tavattukaan pitkään aikaan». Minä olen heille kuin pahalta
+tieltänsä palannut tuhlaajapoika. Minä siellä istun ja puhun ja olen
+tyttöjen kanssa--Anetten sulhaspoika--ja minusta se on hauskaa. Minä
+istun Anetten kanssa lehtimajassa, ja minä näen, että ne nimittelevät
+meitä toisillemme. Jos minä vielä olisin jäänyt, niin kai minä nyt
+siellä tanssisinkin--Se olisi ollut kaiken kukka! Nyt ne tanssivat
+siellä, kuuletko? Luultavasti Anette odottaa minua, etsii ja katselee
+»kavaljeeriansa». Pitääkö mennäkseni? Sano!
+
+Hän puhui katkerasti niinkuin se, joka tahallaan itseään haavoittaa,
+kasvot koettaen kipua salata. Yht'äkkiä hypähti hän ylös:
+
+--Minun täytyy tunnustaa Kristus, jonka olen kieltänyt! Minun täytyy,
+minun täytyy!
+
+Hänen silmissään hehkui kuumeen tuli:
+
+--Ja minun täytyy pelastaa heidät, jotka eivät hänestä mitään tiedä!
+
+Mutta ei hän vielä näyttänyt olevan varma itsestään, laimentui, uupui,
+tuli Anteron luo kuin neuvoa kysyen, koettaen itse vielä rauhoittaa
+itseään:
+
+--Sano, mitä on minun tekeminen? Mikä on tässä kaikessa oikein ja mikä
+väärin? Eikö ole velvollisuuteni julistaa maailmalle, mitä pidän
+totuutena ja mikä on totuus? Saako hiuskarvaakaan poiketa vakaumuksensa
+tieltä? Onko lupa katsoa ihmisten mieliin ja heidän muotoonsa, vaikka
+olisivatkin minun vanhempiani ja läheisimpiäni? Eikö juuri silloin
+velvollisuuteni olekin kahdenkertainen? Eikö ennen kaikkea tule kuulla
+Jumalaa enemmän kuin ihmisiä?
+
+--Ei taida maailma ehkä kuitenkaan tällä tavalla parata.
+
+--Minun täytyy, minun täytyy, koko totuus täytyy minun itsestäni
+julistaa!
+
+--Onkohan hetki siihen nyt sopiva?
+
+--Olkoon tai ei, mutta nyt sen pitää tapahtua! Jos en sitä nyt tee,
+niin ei se tule koskaan tehdyksi. Jos minä nyt annan perään, niin olen
+pettänyt, kurjan pelkurimaisesti pettänyt Hänen asiansa. Hän vaatii
+sitä minulta, minä tunnen sen.
+
+--Lähdetään vähän kävelemään.
+
+He lähtivät ulos, kulkivat ohitse lehtimajan, joka taas oli pihalle
+pystytetty.
+
+--Lauri, minne sinä menet? Tule tänne vähän! huusi Anetten sulava ääni
+sen sisästä, ja yläpuoli notkeata vaaleapukuista vartaloa kumartui
+oksien välistä taapäin nojaten.
+
+--Minä tulen kohta.
+
+Hän riensi melkein juoksuaskelin pois, hyppäsi pihasta päästyä
+tiepuoleen aitaa vasten ja jäi siihen.
+
+--Voi kiusausta, voi kiusaa ja piinaa! Sano, Jumalani, pitääkö minun
+jotain tehdä? Ja mitä? Ajaako myyjät ulos temppelistä ... vaiko itse
+mennä? Sano, Antero!
+
+--Enhän minä tiedä.
+
+--Tuolla tulee heränneitä ... mennään, minä en ole kyllin arvokas heitä
+tapaamaan,
+
+Hän meni metsään, Antero seurasi häntä. He istuivat kaatuneelle puulle,
+toinen toiseen päähän. Lauri tuijotti maahan. Sitten hän nousi ja lähti
+kiireesti takaisin pappilaan. Kun he taas tulivat vanhaan tupaan,
+istuivat siellä Hanna ja Kaarina, väsyneinä ja avuttomina.
+
+--Mitä te täällä olette? kysyi Lauri.
+
+--Meidän on niin vaikea siellä olla.
+
+--Nyt minä menen! kuohahti Lauri.
+
+--Minne sinä menet! Odota, me tulemme myös.
+
+Tytöt palasivat hääpuolelle.
+
+Lauri lähti heidän kanssaan, mutta meni puutarhaan, istuutui pihlajan
+alle nurmipenkille lähelle verantaa ja sen suojaan, josta ei kukaan
+voinut häntä nähdä. Ehkä istun minä tässä nyt viimeistä kertaa. Jos nyt
+tapahtuu se, minkä täytyy tapahtua, niin on minun lähteminen, enkä minä
+voi enää koskaan tänne palata...--Häntä huikaisee ikävä ja kouristaa
+turvattomuuden tunne. Ovathan ne kuitenkin »omia», tarkoittavathan ne
+ehkä sittenkin hyvää, niin paljon kuin ymmärtävät...--Mutta eikö tämä
+tunne taas ole minulle viritetty ansa? Enkö hae minä puolustusta
+heikkoudelleni, estettä, etten ottaisi askelta, joka minun pitää? Minä
+tahdon nauttia tämän kotoni etuja, minä en henno itseni tähden uhrata
+kaikkea uskoni ja vakaumukseni alttarille? Nyt se kiusaaja taas siinä
+muodossa nostaa päätään saadakseen minut solmimaan rauhan maailman
+kanssa.
+
+Kuului kosketuksia klaveriin sisältä salista. Mitä se oli? Sehän ei
+ollut tanssin säveltä, sehän oli virttä. Mutta kuka siellä nyt virttä
+soittaa?
+
+Hän hypähti ylös ja riensi verannalle. Sali oli tyhjä. Muissa huoneissa
+lepäilivät vieraat tanssin jälkeen. Kaarina istui klaverin ääressä.
+Tahtooko hän rohkaista minua? Hän tahtoo antaa minulle merkin.
+
+Mutta samassa rämähti porstuasta, jonne soittokunta oli sijoitettu,
+tanssin sävel. Kaarina hypähti säikähtäen ylös ja syöksyi kalpeana
+Lauria vastaan verannan ovessa ja siitä itkuun purskahtaen ulos.
+Kaikista muista ovista tuli herroja saliin naistensa kanssa, valmiina
+taas alkamaan tanssia. Lauri juoksi Kaarinan jälkeen ja saavutti hänet
+puutarhassa.
+
+--Ne keskeyttivät sinut, ne eivät tahtoneet antaa sinun virttä soittaa?
+
+--Ei ne ehkä tahallaan ... ne eivät ehkä huomanneet ... eivät kuulleet!
+
+--Kuinka eivät olisi kuulleet? Kyllä ne kuulivat!
+
+Lauri syöksyi takaisin. Salin lattialla oli tanssi täydessä käynnissä.
+Se oli katrilli, johon ottivat osaa vanhatkin, rovasti vieden
+laamannitarta, laamanni ruustinnaa.
+
+Lauri seisoo keskellä lattiaa ja huutaa:
+
+--Lakatkaa, onnettomat, lakatkaa! Tämä on kauheaa! Tämä on surkeaa!
+
+Soitto lakkasi, parit pysähtyivät ja jäivät sanattomina seisomaan.
+Kaikista ovista tunki väkeä sisään.
+
+--Lauri, mitä tämä on? Oletko sinä hullu? sanoi Robert.
+
+--En, minä en ole hullu, vaikka ehkä siltä näytän.
+
+--Mene nyt siivosti pois ja anna meidän olla rauhassa. Mitä sinä oikein
+aiot?
+
+--Minä en voi enää antaa teidän rauhassa mennä suoraan kadotukseen. Te
+menette sinne ja viette koko maailman muassanne.
+
+--Lauri hyvä, tule nyt järkiisi.
+
+--Miksi ei Kaarinan annettu soittaa virttänsä? Miksi hänet tuolla
+soitolla keskeytettiin? Miksi Jumalan sanaa sillä tavalla häväistiin?
+
+--Soittiko Kaarina, en minä ainakaan mitään kuullut?
+
+--Se tapahtui erehdyksestä, riensi Anette.
+
+Rovasti oli ensin seisonut kuin tyrmetyksissään, osaamatta sitä tai
+tätä. Nyt hän astui Laurin luo, koettaen pysyä tyynenä.
+
+--Mitä ilveilyä tämä on?--Vieraat ovat hyvät ja antavat anteeksi.--Mene
+nyt pois heti ja anna tanssia niiden, jotka tahtovat.--Soittakaa
+siellä! Eihän ole käsketty lopettaa.
+
+Soittajat puhalsivat kiireissään pari epäsointuvaa, korvia särkevää
+säveltä.
+
+--Ei, pappa, ei...! huusi Naimi.
+
+--Vaietkaa, vaietkaa! huusi yht'äkkiä Hanna.--Puhu, Lauri, sano kaikki!
+Sinä teet oikein!
+
+--Antakaa morsiamen tanssia! huudettiin.
+
+--Ei, ei, minä en tahdo enää tanssia ... en koskaan enää!
+
+--Et koskaan? Etkö koskaan enää! Sinä ymmärrät minut, Naimi, sinä
+hyväksyt minut! Sano vielä kerran se! Sano isällesi, äidillesi,
+sulhasellesi, näille kaikille!
+
+Mutta silloin pääsi Naimilta itku, ja hän juoksi pois. Itku tarttui
+muutamiin muihinkin naisiin. Lauri näytti hätkähtävän, mutta voitti
+itsensä ja ojentautuen täyteen pituuteensa huusi taas:
+
+--Rauhoittukaa siellä, enhän minä mitään, kuulkaa minua hetkinen vain,
+antakaa, minun sanoa vain pari sanaa!
+
+--Sinun ei tarvitse mitään sanoa.
+
+--Sinä olet käyttäytynyt niinkuin ... niinkuin...
+
+--Mene pois!
+
+--Tottele isääsi! huusi Robert käyden häntä takin rintaan.
+
+Lauri työnsi hänet luotaan.
+
+--Minulla on jotain sanomista, ja minun täytyy saada se sanoa!
+
+--Etkö kuullut? Minä käsken sinut menemään ... heti paikalla!
+
+--Minä menen, isä, menen, enkä enää tule, mutta vasta sitten, kun olen
+sanonut sen, mitä minun pitää sanomani. Minä en tahdo tuomita ketään,
+sillä tuomio on Herran, mutta minä tahdon sanoa, että te ette tunne
+Häntä ja että se on kauheata, että te ette tahdo Häntä tunnustaa,
+vaikka Hän on teidän kuolemattomat sielunne verellänsä ja kuolemallansa
+lunastanut. Siinä seisotte te, haudan partaalla horjuvat vanhuksetkin,
+siinä elämänne vasta alkaneet nuorukaiset ja neitoset, seisotte kuin
+tulivuoren partaalla joka voi puhjeta millä hetkellä tahansa ja
+nielaista teidät avattuun helvetin kitaansa, jossa on oleva itku ja
+hammasten kiristys. Teidän elämänne on Herralle kauhistus, se on
+Hänelle kauhistus. Se on surkeaa, se on surkeaa?--Herätkää tänä
+päivänä, joka voi olla teidän viimeisenne, kenen tahansa, sillä emmehän
+tiedä... Heittäkää pois,--minä rukoilen,--syntinne ja kevytmieliset
+soittonne ja huvinne ja tanssinne...
+
+Hänen edessään seisoi ivallisia, vihastuneen näköisiä, onnettoman ja
+valittavan näköisiä kasvoja ... hän tunsi hämmentyvänsä, ei saavansa
+esille sitä, mitä tarkoitti... Rovasti oli mennyt pois, jotkut olivat
+seuranneet häntä, ja professori koetti vetää toisia mukanaan ulos.
+Ruustinna oli vaipunut tuoliin, Naimi heittäytynyt hänen syliinsä.
+
+--Tulkaa pois kaikki! huusi professori saliin.
+
+--Lopeta jo, Lauri, näethän, että kyllästytät, sanoi Robert ja meni
+ovelle.
+
+--Näen, minä näen, että ihmiset eivät tahdo nyt enemmän kuin ovat
+koskaan tahtoneet kuulla synneistänsä puhuttavan.
+
+Robert pyörähti takaisin ja heitti hänen silmilleen:
+
+--Oletko sinä itse sitten synnitön?
+
+Lauri säpsähti.
+
+--Minäkö? Synnitönkö? En, hyvä veli, minä olen suurempi syntinen kuin
+kukaan. Niin, ja minä tahdonkin sen tunnustaa!
+
+--Ei tässä kukaan sinun synnintunnustuksiasi kaipaa.
+
+--Kuulkaa! huusi Lauri nyt niin, että se tunki kaikkiin huoneisiin ja
+veti sieltä taas uteliaita saliin.--Kuulkaa, mitä sanon! Minä olen
+tehnyt suuren synnin, minä olen vietellyt viattoman tytön, mutta minä
+tahdon sen sovittaa, minä tahdon mennä naimisiin Heddan kanssa.
+
+--Herra Jumala, onko hän hullu?
+
+--Sillä meillä on ollut lapsi...
+
+--Herra Jumala...!
+
+Kehä hajosi, kaikki vetäytyivät pois salista, toiset nauraen, toiset
+kuin kauhuissaan käsiään ylös nostaen.
+
+Anette oli seisonut melkein hänen edessään, suurin, kysyvin,
+kummastelevin silmin häneen tuijottaen. Lauri oli tehnyt tunnustuksensa
+silmät hänen silmissään. Nyt hän näki tytön kalpenevan, jäykistyvän,
+horjahtavan pois.
+
+Ruustinna nyyhkytti ääneensä tuolissaan.
+
+--Anna minulle anteeksi, äiti, mutta minun täytyi se sanoa.
+
+Mutta ruustinna itki niin, että olkapäät vavahtelivat.
+
+Lauri lähti pois, verannan ovesta puutarhaan. Verannalla olevat
+väistyivät hänen tieltään. Robert seurasi veljensä perässä.
+
+--Mitä sinä nyt tällä skandaalilla voitit?
+
+--Omantuntoni rauhan voitin.
+
+--Ja mitä sinun yksityisasiasi näihin kaikkiin kuuluvat?
+
+--Minun täytyi tehdä se ... juuri se... Robert kohautti olkapäitään ja
+käänsi hänelle selkänsä. Hetken päästä nähtiin Laurin, Hannan ja
+Kaarinan häntä avopäin saattaessa, menevän kirkolle päin.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Vieraat alkoivat heti tehdä lähtöä. Laamannitar oli siitä, mitä oli
+tapahtunut, niin ihmeissään, niin ymmällä, se oli hänelle jotain niin
+mahdotonta ... kuulumatonta... Hän tapasi professorin rappusilla.
+
+--Sanokaa, mitä tämä on? Voiko sellaista yleensä tapahtua? Enkö ole
+ehkä nähnyt unta? Onko se mahdollista?
+
+--Teidän armonne, tätä nykyä on kaikki mahdollista, niinkuin näette.
+
+--En voi ... en voi muuta kuin ihmetellä ja ihmetellä.
+
+--Minä en ihmettele ollenkaan. On tultu siihen, mihin piti tultaman.
+Kun hedelmät ovat kypsyneet, niin ne putoavat--päähän.
+
+--Mennään, tytöt. Me menemme niin huomiota herättämättä kuin suinkin.
+Eihän täällä näykään ketään talonväkeä... _Pauvre Selma!_
+
+Rovasti koetteli kiellellä herroja vielä jäämään, mutta ei saanut sitä
+tehdyksi tarpeeksi tarmokkaasti.
+
+--Poisko? Mitä varten? Eihän nyt toki.--Suokaa nyt anteeksi, hyvät
+ystävät...
+
+--No, ei se mitään ... onhan nyt jo muutenkin aika...
+
+--Mutta eihän nyt kesken kaiken ... ei suinkaan ... nyt olisi tässä
+vasta oikein aloitettu.
+
+--Jaa, kyllä, mutta ehkä me nyt sentään...
+
+--Pankaa nyt tupakka ... maistakaahan ... täyttäkää lasinne, hyvät
+herrat... Elkäämme välittäkö...
+
+Mutta samalla hän antoi toisen toisensa perästä ottaa häntä kädestä ja
+tapasi hetken kuluttua itsensä kahden kesken Hartmanin kanssa. Kaikki
+vieraat olivat menneet.
+
+--Siinä nyt ollaan. Siinä se nyt on.--
+
+--Mikä on?
+
+--Kaiken tulos.
+
+--Tulosko? Niin, tulos--tulos mistä? mitä sanoitkaan?
+
+Rovasti järjesteli pöytäänsä, puhalteli sikarin poroja maahan, siirsi
+laseja vapisevin käsin--nähtävästi itsekään tietämättä mitä teki.
+
+--Tulos fennomaniasta ja pietismistä.--
+
+--Siitäkö? sanoi rovasti epäillen. Minusta näyttää kuin olisi tämä
+tulos jostain muustakin,--siitä, mitä me olemme, me vanhat,
+laiminlyöneet, ehkäpä rikkoneetkin.
+
+--Me? Minäkö?
+
+--Ehket sinä, mutta kyllä kuitenkin minä.
+
+Professori kohautti olkapäitään.
+
+--Sinä olet tietysti nytkin valmis pyytämään anteeksi, silloin kun
+pitäisi rangaista. Semmoisella isällä täytyy tietysti olla semmoinen
+poika. Mutta etkö nyt vihdoin sinäkin ymmärrä...?
+
+--Suo anteeksi, mutta en minä nyt jaksa ... minun täytyy mennä
+katsomaan, kuinka Selma...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Naimi tuli isäänsä vastaan autiossa salissa.
+
+--Naimi parka, että tämän nyt täytyi näin käydä...
+
+Rovastin leuka vapisi. Naimi näki, että hän vain suurin ponnistuksin
+sai pidätetyksi kyyneleensä.
+
+--Pappa rakas, elä nyt sitä minun tähteni pane sydämellesi ... eihän
+minulla ole mitään hätää, ei mitään hätää...
+
+--Etkö ole minulle vihainen...?
+
+--No, enhän toki, enhän toki ... pappa, rakas pappa...
+
+Naimi kävi isäänsä kiihkeästi kaulaan ja suuteli häntä poskille ja
+otsaan.
+
+--No, no, hyvä, hyvä...
+
+Rovasti meni ruustinnan luo. Naimi riensi ulos. Porstuassa tuli häntä
+vastaan Antero heittämään hyvästiä.
+
+--En tahtoisi, että syyttäisitte minua siitä, mitä täällä on
+tapahtunut...
+
+Naimi ei vastannut. Antero ei saanut selville, mitä hän ajatteli.
+
+--Lauri ei tehnyt oikein, minä koetin häntä siitä estää, mutta en
+voinut... Saanko jättää tämän pienen muiston?
+
+Hän pisti Naimin käteen paperin.
+
+--Mikä se on?
+
+--Eläkää onnellisena ... elkääkä ... elkääkä unohtako Jumalaa...
+
+Hän lähti kiirehtien pois.
+
+Naimi avasi paperin ja luki sen samassa:
+
+    _Sua muistan, sua kiitän._
+
+    Sua muistan kaunokaista
+    suven armahan ajalla,
+    kun ei öillä sammu päivä,
+    muistan käen kukkuessa,
+    pikku linnun livertäissä,
+    laaksoloissa lehtevissä--
+    muistan kuin aikaa mennyttä onnen.
+
+    Sua kiitän syksysäällä
+    rajutuulten raivotessa,
+    lehtein puista lentäessä,
+    kiitän, koska kuutamolla
+    kuvauupi taivo kirkas
+    järven jäisen iljanteissa--
+    kiitän kuin tekoa hyvää.
+
+    Sua muistan ajoin kaikin,
+    päivän puoleen pyrkiessä
+    sekä mailleen laskiessa,
+    muistan onnen' antajana,
+    muistan täällä, muistan tuolla
+    tähtitarhan tuolla puolla.
+
+Naimi teki liikkeen lähteäkseen hänen jälkeensä, kuin selitystä
+saadaksensa--kun näki sulhasensa tulevan--ja pisti kiireesti paperin
+taskuunsa.
+
+
+
+
+25.
+
+
+Antero askartelee yliskamarissa, isänsä entisessä, joka nyt on hänen.
+Hän pueskelee, puhdistelee papin kauhtanaansa, koettelee kaulaansa
+valkeaa huivia--Emman kutomaa, ompelemaa ja silittämää.
+
+--Minä olen siis pappi, minä olen siis määrätty tänne? Ja tänäänkö ovat
+siis häämme?
+
+Alhaalta kuuluu yliskamariin hiljaista, alituista haastelun hyminää,
+ovien käyntiä ja pehmoisten askelien töminää.
+
+Mutta ei toimea Antero pukemaan kauhtanata ylleen, ei saa sidotuksi
+kaulusta kaulaansa. Hän seisoo vain ikkunassa ja katselee jäälle, josta
+häävieraita reki toisensa perästä ajaa ylös törmästä pihaan. Toisia
+ajaa Ilpolaan ja kaikkiin muihinkin kirkonkylän taloihin, kutsutuita ja
+kutsumattomia,--tahtovat tietysti olla kaikki, jotka vain voivat,
+joskaan ei häissä Haakmanni vainaan pojan, niin kuitenkin seuroissa
+Ilpolan suurissa pirteissä niiden jälkeen.
+
+Nyt siinä vihdoin ajaa Helander pihaan, pitkän reslan perässä,
+selkäkenossa, turkinkaulus kuurassa, silmät tyytyväisinä tähystellen
+ylös ikkunoihin, suu muhoillen. Hänen vieressään istuu harmaan saalin
+sisässä joku nainen, Maria kai.--Täytyy joutua...
+
+Toisessa reessä tulee Lauri Heddansa kanssa.
+
+He istuvat nyt niin varmoina, tiukkoina, tyytyväisinä--nuo molemmat ja
+kaikki muut heränneet, niinkuin tahtoisivat osoittaa: tässä me nyt
+tulemme--olemme voittaneet, maailma on meidän, maailma--ja taivas! Ja
+nythän onkin koko Kontojärvi ja Korpivaara ja lähipitäjät heränneitä.
+On todella ihme, kuinka se niin pian on mennyt, kerran alkuun päästyään
+... huimaavaa vauhtia se meni käräjäin ja Handolinin kuoleman jälkeen.
+Ei syyttä istu Helander selkäkenossa--eikä Lauri, hänen auttajansa ja
+taistelutoverinsa. Toinen toisena pyhänä saarnaa, kappalainen ja
+rovastin apulainen, usein molemmat samana, ja viikolla pitäjätään
+kulkevat, herätysseuroja pitäen. Ja minä täällä? Onhan ollut siunausta
+työllämme. Ja tietysti on meidän syytä siitä iloita, tietysti...
+
+Anterolle tuli kiire pukeutua. Nythän he tulivat, heitähän vain
+odotettiin. Vieraat ovat jo kauan istuneet siellä penkeillä pitkin
+seiniä, isännät hänen kamarissaan ja toisessa kamarissa ja naiset
+salissa ja keittiökamarissa. Tuon tuostakin on virsi veisattu.
+Karoliina heitä kestittää. On se nyt hauskaa hänelle. On hän sen onnen
+ansainnut.
+
+Kai on jo Emmakin tullut kotoaan, pikku mökistään ... täytyy joutua.
+Mutta taas takertuu hän ajatuksiinsa ja unohtuu niihin.
+
+Se on nyt _meidän_ pappilamme tämä, meidän kolmen, Karoliinan, Emman ja
+minun, niinkuin oli sitä haaveiltu. Se on nyt taas Haakmannin pappila.
+Nyt on täällä taas Haakmanni pappina. He odottavat tästä samaa kotia
+itselleen kuin isänkin aikana. Tämä on heränneille heidän suurimman ja
+rakkaimman aatteensa voitto. Ja olkoon se kernaasti heille suotu. Ei
+ihme, että heidän kasvonsa muhoilevat minua vastaan ja että heidän
+silmistään loistaa tyytyväisyys ja tyydytys. Tuon tuostakin he sanovat
+melkein samoilla sanoilla: »On se nyt somasti, että on poika pappansa
+sijalla.»
+
+Antero on kääntynyt pois ikkunasta, mennyt sinne taas takaisin,
+häärinyt huoneessaan, siirtänyt kirjoja pöydällään, pannut ne taas
+takaisin, mutta ei päässyt vielä pukeutumisen alkuun.
+
+Niin, niin, sehän on niinkuin sen pitääkin... Mutta mitä minun taas
+pitikään...? Ka, eihän minulla ole vielä kaulustakaan kaulassani ...
+olihan se jo, miksi minä otin sen pois? Missä se on? Ka, kädessäni...
+Emman ompelema ja silittämä...
+
+Hän istui niin kauniisti ja tyynesti kangaspuittensa ääressä aina, kun
+tulin, ja kutoi niin uskollisesti ja rauhallisesti ja onnellisen
+näköisenä. Hän on tosikristitty, ei taistelujen kautta kääntynyt, vaan
+syntynyt kristityksi. Ei ole koskaan mitään toivonut, ei koskaan
+mistään pettynyt. Kaikki sanovat: »Et olisi koskaan voinut parempaa
+toveria saada». Ne sanovat aina »toveria». Niille on rakkaus vain
+toveruutta, ystävyyttä. Ja niinhän sen tietysti tulee ollakin, kun se
+on sitä oikeaa, sitä viileää sisarellisuutta, äidillisyyttä. Emmehän
+saakaan elää toisiamme varten, emme itsemme tähden, vaan muiden... Me
+olemme Emman kanssa niin yhtä mieltä, ettei meillä ole juuri paljon
+mitään puhumista. Emme ainakaan puhu, jos ehkä olisikin.
+
+Ei koskaan hän ole minulle mistään tyytymätön, ei kertaakaan hän ole
+näyttänyt pienintäkään pettymystä, vaikken kuukausimääriin hänelle
+kirjoittanut Helsingistä ja vaikken täällä moneen päivään käynyt häntä
+tervehtimässä.
+
+Hänessä on sitä, mitä minussa ei ole, ja sentähden tulemme niin hyvin
+sopimaan toisillemme. Hän tulee pitämään minua siinä, missä minä tahdon
+pysyä. Naimin kanssa olisin tietysti joutunut takaisin maailmaan,
+kytkeytynyt sen kahleisiin... Mitä hän mahtoi ajatella minun
+kirjeestäni, jonka hänelle heikkona hetkenä annoin? En ole hänestä
+senjälkeen sanaakaan kuullut--enkä tahtonutkaan kuulla.
+
+Voineeko olla toista ihmistä maailmassa niin epäitsekästä, niin
+uskollista, niin uhrautuvaa kuin tuo Emma? Se on kai se, jota hänessä
+rakastan. Kuinka hän vastasi Karoliinalle, kun Karoliina kysyi, silloin
+kun minä menin Naimin häihin: »Miksi on Antero niin alakuloinen?» Hän
+vastasi ihmeellisesti, vaikka minua silloin jo rakasti:--»Minun on niin
+sääli sitä Anteroa, ettei hän saanut Naimia.»--Ja hän hoiti minua
+sitten kuin sairasta, kun sieltä palasin. Hoitiko? En tiedä kuinka,
+sillä enhän minä oikeastaan ollut sairas--ja kuitenkin tuntui minusta
+siltä, kuin olisin ollut sairas ja niinkuin hän olisi minua hoitanut.
+Niinkuin olisi joka kerta tavatessamme tahtonut sanoa: »No, elä nyt
+enää ole surullinen, enhän sille mitään voi, mutta minä olisin sen niin
+kernaasti sinulle suonut.» Ehkä minä juuri sentähden aloinkin häntä
+rakastaa... Sillä hän on jalo ihminen, jaloin, mitä tunnen,
+syntymästään jalo, ja joka ei ole mitään pahaa nähnyt eikä mitään pahaa
+tehnyt.
+
+Antero lämpeni, heltyi, tahtoi muistella kaikkea hyvää, mitä oli ollut,
+voidakseen mennä vihille niin täysin sydämin kuin hän tahtoi sinne
+mennä.
+
+--»Pidätkö minusta ollenkaan, Emma?» oli hän kysynyt häneltä istuutuen
+hänen viereensä kangaspuiden penkille.--»Pidänhän minä--toki
+paljonkin»,--oli hän vastannut, tyynesti ja luonnollisesti, ainoastaan
+hiukan punastuen, ojentautuessaan niisien yli loimirihmaa sitomaan.
+
+Ja kuitenkin olin minä--en ymmärrä enää miksi--samalla toivonut, että
+hän olisi vastannut kieltävästi, että olisi ainakin pyytänyt
+miettimisen aikaa. Toivoinko sitä todella? Toivoin, toivoin, kaduinkin
+jo, rukoilin yöllä, että hän olisi muuttanut mielensä, että olisi
+aamulla tavatessamme sanonut: »Elä nyt pahastu, mutta minä luulen,
+ettet sinä tule onnelliseksi minun kanssani.»--Mutta kun minä kysyin:
+»Uskotko, että tulemme onnellisiksi?» niin sanoi:--»Uskon, jos sinä
+kerran uskot.»--Ja niin hän sanoo aina. Aina myöntäen, aina kaikuna
+säestäen, mutta ei koskaan mitään omaa tunnetta tulkiten, ei koskaan
+itseänsä antaen. Jos minä olisin sanonut, ettemme ehkä tulekaan
+onnellisiksi, olisi hän ehkä sanonut samaa.
+
+Mutta se nyt oli vain silloin se epäilys, nyt se on ohi, on jo kauan
+ollut. Ja hän tahtoi kuvitella kaikki parhain päin. Juuri tätä hän on
+toivonut, juuri tähän pyrkinyt. Sopivampaa toveria elämänsä tiellä hän
+ei koskaan eikä mistään olisi voinut saada siinä elämäntehtävässä, joka
+häntä nyt odottaa, joka hänellä nyt on edessään. Jumala kyllä tiesi,
+mitä hän minulle antoi. Niin, se on Jumala, joka on minut juuri näille
+perille tuonut, juuri näin minulle asettanut, näin järjestänyt, näin
+ohjannut.
+
+--Niin, mutta nyt täytyy minun mennä. Mitä ne ajattelevat, kun ei kuulu
+sulhasta vihille! No, kas nyt tulevat jo noutamaan.
+
+Hän avasi oven pimeälle ullakolle, kun kuuli avainta haparoitavan.
+Helander ja Lauri tulivat sisään.
+
+--Hei, hei, täällähän se sulhanen vain ... nauroivat he häntä vastaan.
+
+--Käykää sisään, käykää sisään, tervetuloa, mitäs kuuluu?
+
+--Hyvää vain, hyvää vain.
+
+He ovat hyvällä päällä, virkeällä mielellä, molemmat papillisessa
+puvussa, ja Anterokin rientää nyt vetämään kauhtanan ylleen. Puhuvat
+puoleksi leikkiä, puoleksi totta. Helander pysähtyy silmälasejaan
+pyyhkien heidän eteensä.
+
+--Siinä ne nyt seisovat--pappeina molemmat ... kukas olisi uskonut?
+
+--Ettäkö meistä pappeja tulisi?
+
+--Sitäkin, sekin on minusta yhä vain vielä ihmettä--mutta että se tämä
+meidän asiamme on mennyt semmoisella voimalla ja väellä, kuin se on
+mennyt! Kun minä ajoin ylös tuosta törmästä enkä mennytkään Ilpolaan,
+niinkuin ennen ... se nyt oli sittenkin tämä talo, joka oli se pirun
+pääkortteeri, jossa hän oikein elämöi! Herra puhdisti tämän kuin omalla
+kädellään. Tuolla yhdellä ainoalla teollaan hän vaikutti kansan
+käännyttämiseksi enemmän kuin me saarnoillamme kymmeninä vuosina
+olisimme voineet. Se on minusta kuin joku ihan suoranainen maailman
+menoon puuttuminen... Niin, se on vaikuttanut vihollisiinkin ... minä
+olen sen usein huomannut... Niin, niin, kun näen _tämän_ talon täynnä
+meidän väkeämme, niin on se minusta kouraan tuntuva todistus siitä,
+että oikeus sittenkin maan perii.--No niin, minä puhun siitä kohta
+pitemmältä, kunhan ensin saan sinut vihityksi.
+
+--Aiotko puhua ... elä huoli...
+
+Helander löi Anteroa olalle.
+
+--Ja minä sanon, että minä en siihen kysy sinulta lupaa. Ja nyt sinä
+panet kauluksen pian kaulaasi ja tulet alas.
+
+--Jaa, niin...
+
+--Sinähän olet jo hajamielinen kuin mikä vanha rovasti, vaikka et ole
+vielä kuin virkaatekevä kappalainen.
+
+--No, ja kuinka te siellä Kontolassa? kysyi Antero.
+
+--Siinähän menee, sanoi Lauri.
+
+--Poika saarnaa, ukko hoitaa kansliaa.
+
+Oli kuin olisi ollut joku alakuloisuuden ilme Laurin kasvoilla.
+
+--Eivät tulleet Hanna ja Kaarina? kysyi Antero heidän lähtiessään alas.
+
+--Jaa, niin, sanoi Lauri ovessa. Olivat juuri rekeen nousemassa, kun
+tuli tieto, että Naimin mies on kuollut.
+
+Kun se sanottiin, oli Antero jo kaitaisissa rappusissa laskeutumassa
+alas. Lauri ja Helander tunkivat häntä edellään. Hänen jalkansa olivat
+yht'äkkiä pettää hänet, ja hänen täytyi puristaa käsipuusta estääkseen
+itseään putoamasta.
+
+Naimin mies on kuollut...
+
+Hän seisoo kamarissaan. Hänen ympärillään noustaan ylös. Hän näkee
+ikkunasta lumisen pihan ja aitovarsilla hevosia rekineen. Hänelle
+sanotaan jotain, hän sanoo itse jotain ja nauraa--vaiko itkee?
+
+Hän näkee näyn:--ovi aukee. Emma tulee, viittaa häntä tulemaan
+porstuaan, vetää syrjään, sanoo: »Naimin mieshän on kuollut--mehän emme
+nyt siis voi mennä naimisiin.»
+
+Kuka minua jostain tarkastaa? Kuka seivästää minuun tutkivan silmän?--
+Hän näkee Laurin katsovan häntä porstuasta.
+
+Häntä lyödään reippaasti olkapäälle.
+
+--No, lähdepäs sitten vihille, morsian siellä jo valmiina odottaa,--
+Helander se yhä leikkiä laskee.
+
+--Elä vain unohda sormustasi ... tokko sitä sinulla onkaan?
+
+Sille hyrähdetään, hymähdetään.
+
+Hän seisoo salissa, edessään Helander, välillä vihkimätuoli, vieressään
+Emma liikkumatonna, palmikko suorana selässä. Ovista työntyy väkeä
+sisään, toisesta harmaita, toisesta sinisiä--hitaasti, tuskin
+huomattavasti täyttäen siltaa, piirittäen, puristaen häntä...
+
+--»Rakkaat ystävät, teidän pitää tässä visusti tietämän, että Jumala
+itse on aviokäskyn säätänyt--ja rakastaman häntä, niinkuin Kristus
+seurakuntaansa rakasti ja antoi itsensä kuolemaan hänen edestänsä.--
+Miehen pitää itseänsä vaimoa kohtaan käyttämän niinkuin sen, jonka
+pitää saaman yhdenkaltaisen perimisen Jumalan valtakunnassa hänen
+kanssansa.--Miehen ja vaimon pitää keskenänsä toinen toistansa
+rakastaman ja vielä enemmän kuin isää ja äitiä--sillä raamattu sanoo,
+että miehen pitää luopuman isästänsä ja äidistänsä ja vaimoonsa sidottu
+oleman.»
+
+Hän kuulee vain katkonaisesti, mitä Helander lukee. Sanat lyövät häntä
+vastaan kuin kuohut koskessa korkean kiven ympärillä, jonka päällä hän
+seisoo, ja kohoamistaan kohoavat tulvatyrskyt.
+
+Yhä täyteläisemmin, yhä voimakkaammin tulvivat Helanderin sanat, hän on
+laskenut alas kirjansa, lukee ulkoa, panee sanoihinsa sieluansa ja
+sydäntänsä, on liikutettu. Antero huomaa sen, näkee kaikki, samalla kun
+mieli vaeltaa omia teitään. Hän näkee ja huomaa kaikki, mitä ympärillä
+tapahtuu; sininen huivi on vähän värjännyt kaulaa;--sen äiti katsoo
+heitä onnen ja itkun kanssa taistelevin kasvoin;--Karoliina on
+liikutettu, mutta onnellinen... Ja tämä on totta, tämä on
+todellisuutta--hän tuntee sormuksen sormessaan ja puristaa sitä
+toisella sormellaan niin, että tekee kipeää.
+
+Hän ponnistaa kaikki voimansa seurataksensa vihkimälukua, hän tahtoo
+kuulla joka sanan, hän ei tahdo mitään muuta ajatella, hän tahtoo
+heittäytyä niiden kuohuihin ... niistä pelastusta saadakseen.
+
+--»Sentähden on tarpeellista, että he molemmin puolin rukoilevat
+Jumalalta senkaltaista puolisoa, jonka kanssa he eläisivät sovinnossa,
+rakkaudessa ja Jumalan pelvossa--niin heidän avioliittonsa pitää oleman
+onnellisen ja autuaallisen, jota me myös yhteisesti tälle pariskunnalle
+sydämestämme toivotamme. Amen.»
+
+Mutta siitä huolimatta, kaikista ponnistuksista huolimatta kuulee hän
+sisästään: Naimin mies on kuollut ... Naimin mies on kuollut... Ja hän
+oli sitä kerran toivonut, hän oli sitä monta kertaa toivonut.
+
+Nyt se tulee, nyt se on sanottava, nyt ne sanat kohta nousevat hänen
+eteensä... Hänen täytyy rientää niitä vastaan, vapaaehtoisesti--ja
+ennenkuin kysymys tehdäänkään, on hänellä siihen jo vastaus valmis.
+
+--»Minä kysyn sinulta, Antero Hagman, pyhän kolminaisuuden nimeen ja
+Jumalan seurakunnan läsnäollessa, tahdotko sinä ottaa tämän Emelia
+Laukkasen aviovaimoksesi ja rakastaa häntä myötä- ja
+vastoinkäymisessä?»
+
+--Tahdon! hän melkein huutaa; siinä on uhkaa, kiukkua, epätoivon
+viimeistä yritystä pelastaumaan ... hän sitä itsekin säpsähtää ja
+huomaa kummastusta muidenkin kasvoilla. Laurin ja hänen silmänsä
+sattuvat yhteen, ja hän luulee näkevänsä, että ystävä käsittää ja
+ymmärtää kaikki.
+
+Kun hän on sen sanonut, kun se on päätetty, ratkaistu, hän uupuneena
+kuin nukkuu pois eikä ajattele eikä tunne mitään. Ja niinkuin ylhäältä
+maan päältä alas hautaan saneltuina kuulee hän:--»Oo Abrahamin Jumala,
+Iisakin Jumala ja Jaakopin Jumala, vuodata pyhä henkesi näiden sinun
+palvelijaisi sydämiin ja täytä heitä kaikkinaisella hengellisellä
+siunauksella, että he niin eläisivät aviosäädyssä, johon ovat itsensä
+antaneet, etteivät he millään saastaisuudella sinua vihoittaisi, joka
+aviokäskyn säätänyt olet, vaan siinä kunniallisesti ja hyvästi
+eläisivät sinulle kunniaksi ja ylistykseksi ja itsellensä
+iankaikkiseksi autuudeksi, Jeesuksen Kristuksen meidän Herramme kautta.
+Amen.»
+
+       *       *       *       *       *
+
+Hän on taas ullakolla kamarissaan. Hänet on vallannut hillitön
+epätoivo, pohjaton tuska. Hän ei _ole_ parantunut, hän ei ole
+muuttunut. Hän olisi voinut tehdä sen:--jättää, pettää, purkaa, ellei
+siihen olisi ollut ulkonaista estettä... Ainoastaan pelko esti hänet
+sitä tekemästä. Jos ei häntä olisi sysätty ovesta sisään, olisi hän
+kääntynyt takaisin, juossut pois, hypännyt rekeen...
+
+--Herra antakoon minulle anteeksi, Herra armahtakoon minua syntistä,
+Herra vahvistakoon minua minun kurjuudessani! Mimmoinen minä yhä olen!
+
+Alhaalla veisataan--isä-vainajan virttä--hänen kunniaksensa--tänä hänen
+suurena kunniapäivänään.
+
+Yht'äkkiä kimpoaa hänessä esiin kapinan, vihan, kiukun tunne.
+
+--Miksi panit sinä minut tämmöiselle koetukselle? Miksi juuri nyt?
+Miksi juuri nyt lennätit sinä minulle tiedon siitä? Miksi kiusaat minua
+yli voimieni? Mikä on tarkoitus tällä kaikella? Mikä on tarkoitus? Mikä
+tarkoitus?
+
+Hän kysyy sitä itseltään kerran toisensa perästä, herkeämättä, ensin
+uhalla niinkuin nuijalla suljettuun oveen iskien, sitten kolkuttaen
+kuin pimeästä yöstä sisään pyrkivä matkamies, sitten vähitellen kuin
+lapsi, joka on jäänyt ulos ja ripaan ylettämättä seisoo oven takana ja
+kenenkään kuulematta toistamistaan toistaa: avaa, avaa!
+
+Se on yht'äkkiä avautunut, se on selkoselällään, se on tapahtunut hänen
+tietämättään, hänen huomaamattaan...
+
+Se oli tarkoitus, että minä tarvitsin vielä tämänkin. Herra ei ole
+minua hyljännyt. Luulin olevani jo perillä, mutta minun taipaleeni ei
+ollut vielä alullakaan. Minä seison vasta sen suon laidassa, josta
+oikea retkeni erämaan yli on alkava. Sen hän näytti. Se oli tarkoitus.
+
+Hän lankesi polvilleen ja kiitti ja rukoili. Hän kiitti valaistuksesta,
+jonka oli saanut, rukoili voimaa, jota hänellä ei ollut. Ja tunsi ensi
+kerran elämässään seisovansa kuin kasvot vasten kasvoja Herransa
+kanssa.
+
+Ei koskaan, ei kaukaisimpana aavistuksenakaan ole hänen vaimonsa saava
+tietää, millä mielellä hän oli seisonut vihillä hänen vieressään! Hän
+lupasi ja tunsi voivansa vannoa vielä kerran ei vain ihmisten, vaan
+Jumalansa edessä, että hän tulee olemaan Emmalle, mitä oli luvannut
+hänelle olevansa.
+
+Hän oli ollut polvillaan hämärtyvässä huoneessa, kun joku raotti ovea
+ja painoi sen kiinni, ja hiipi alas ja kuiskasi toiselle, mitä oli
+nähnyt, toinen kuiskasi toiselle ja hän kaikille.
+
+Kun Antero tuli alas, kiilsivät naisten silmät kosteina häntä vastaan,
+ja miehet katsoivat häntä kuin kunnioittaen ja ihaillen.
+
+--Olet taistellut taistelusi ... minä arvaan, minkä, kuiskasi hänelle
+Lauri.
+
+--Niin, vastasi Antero.
+
+--Saman kuin minäkin?
+
+--Sinäkö?
+
+--Niin, minäkin.
+
+
+
+
+26.
+
+
+Havuinen metsä tuoksahteli jo sulalle, niinkuin aavistuksena keväästä,
+joka oli vielä kaukana muilla mailla. Aurinkonsa oli etelä jo
+lähettänyt, mutta tuuliansa ei. Päivä paistoi ja lämmitti, pohjoinen
+huokui kylmää ja jäätä. Leppoisa lämmin voi hetkeksi keskipäivällä
+istahtaa etelän puolelle huoneitten seiniä tai ahon paisteiseen
+kulmakkeeseen, mutta haihtui illan tullen pois kuin hangelle tehty
+sammuva tuli. Lumi jo oli puista pudonnut, mutta katot olivat vielä
+sitä kukkurallaan. Nietos oli päivällä nuoskea, mutta hangen kamara
+karahti kovana jo ennen auringon laskua, ja yli selkien kuului kavion
+raksutus tyyninä toukokuun pakkasaamuina. Joskin maantie oli keskeltä
+vähän vaipunut, näyttivät nietokset kahden puolen tietä vain sitä
+korkeammilta. Ei ollut vielä vähääkään laskenut talvisen
+lumenpaisumuksen pinta.
+
+Antero ja Helander astelivat Honkaniemestä Kontolan kirkolle päin.
+
+--Mutta onko se mahdollista, mitä sanoit? kysyi Antero.
+
+--Varmana siitä pappilassa ainakin kerrottiin. Thure Hartman sen sanan
+toi.
+
+--Etteikö saisi suomeksi enää painattaa muita kuin uskonnollisia ja
+taloudellisia kirjoja? Kumma, että enää niitäkään!
+
+--Kai tulee vielä uskonnonkin vuoro, jos tätä menoaan menee.
+
+Hetken kuluttua sanoi Helander:
+
+--Minusta tuntuu siltä kuin alkaisin nyt katsoa Snellmania ja hänen
+työtään toisilla silmillä kuin ennen. Hänen herätyksensä ja meidän
+kulkee ehkä sittenkin yhteen. Meillä ei ole ainoastaan yhteinen
+vihollinen vastustettavanamme, vaan myöskin yhteiset edut
+valvottavinamme.
+
+--Niin alkaa minustakin näyttää, sanoi Antero.
+
+He lähestyivät kirkkoa, ja Anteron silmät sattuivat Kokkomäkeen. Sen
+lumisella laella kohosi musta palamatta jäänyt kokkoriuku. Se oli
+luultavasti sama, joka oli jäänyt siihen seisomaan sinä
+ikimuistettavana juhannusyönä. Sen jälkeen ei siinä liene kokkoa
+poltettu--kukapa olisikaan. Kuinka se oli kaukana se aika! Kuinka
+toisenlaiset ovat nyt harrastuksemme! Mitä on jälellä siitä, mikä
+meissä silloin ylinnä kuohui?--Hetkellinen kaiho tuota entistä valtasi
+hänen mielensä. Miten olikaan innostuttu! Mitä kaikkea olikaan
+suunniteltu!--ja miksi oikeastaan sitä kaikkea sitten niin turhaksi
+tuomittu?
+
+--Miten sinä nyt muuten siellä menestyt uudessa toimessasi? kysyi
+Helander,--isäsi entisessä pappilassa, nuoren emäntäsi kanssa?
+
+--Siinähän menee.
+
+--Emmasi kai hommaa kuin paras pappilan rouva?
+
+--Näkyyhän ne siellä Karoliinan kanssa parastaan koettavan köyhäin ja
+kärsiväistenkin kanssa.
+
+--Työtä mahtaa olla sinullakin yksinäisenä pappina niin suuressa
+seurakunnassa--arvaahan sen varsinkin tämmöisenä nälkä- ja
+kuolinvuonna.
+
+--Onhan sitä, välistä melkein näännyksiin asti, sairaiden kanssa
+varsinkin. Kun toisen luota tuovat kotiin, niin ovat jo toiset
+odottamassa.
+
+Hän huomasi sanoneensa sen kuin nurkumalla, niinkuin valittamalla
+vähän--mutta oikaisi samalla mielentilansa ja vei sen siihen uomaan,
+jota se jo kauan oli kulkenut varmasti, tyynesti, horjumatta. Ei siinä
+ollut mitään nurkumista, ei, päinvastoin oli kaikki niinkuin pitikin
+olla. Olihan hänellä ollut aivan erityinen viehätys joka päivä
+uudelleen ja aina uudelleen suin päin syöstä niihin tehtäviin, joihin
+hän oli joutunut. Ei ollut nyt aikaa antautua turhia tunteita
+hautomaan, ei omiaan ajattelemaan, ei edes omaa autuuttaan, eikä
+kapalovauvana keinumaan kaikenlaisten sisäisten liikutusten kätten
+päällä--toisten enemmän kuin toistenkaan. Oli ollut aivan erityinen
+sisäinen tyydytys tietää, ettei kukaan tiennyt siitä työstä, mitä hän
+nyt teki, ja ettei hän nyt sitä kaivannutkaan, ei kiitosta, ei
+tunnustusta--ei edes omalta itseltään. Sillä ei hän nyt enää tuntunut
+tarvitsevan eikä kaipaavan edes suoritetun työn näkyvien tulostenkaan
+suomaa palkintoa. Saiko hän jotain aikaan vai eikö mitään--sekin oli
+hänelle yhdentekevää. Kunhan vain oli toimessa ja teki, mitä voi... Hän
+oli huomannut vihdoinkin voivansa antaa Herran käteen kaikki, antautua
+hänen pienimmäksi, halvimmaksi, nöyrimmäksi palvelijakseen, asettua
+hänen käskettäväkseen kuin sotamies päällikön--ilman omaa tahtoa, ilman
+omia pyyteitään, valmiina kaikkeen täydellä luottamuksella. Entäpä hän
+unohtuisikin iäksi päiväksi erämaahan ... entäpä hautautuisikin hankien
+taa ... kenties jonkun sieltä suuresta maailmasta tulevan satunnaisen
+matkamiehen silmään kerran kuitenkin vihertäisi pälvi viljelysmaata,
+jota hänkin osaltaan oli ollut avaamassa, pieni kulttuurikeskus hänen
+pappilansa ympärillä.
+
+--Se minun renessanssiaatteeni--
+
+--Mitä sanoit?
+
+--En mitään--ilman vain--
+
+Sillä eihän Helander olisi sitä kuitenkaan käsittänyt, eihän hän ollut
+siitä hänelle koskaan puhunut, eikä ollut nytkään tarvis. Robert oli
+sen silloin ymmärtänyt--hän paremmin kuin kukaan muista. »Aina se tuon
+tuostakin edessäni kangastelee täällä Lapin tuutereilla ajellessani--se
+sinun haaveesi»--oli hän kerran kirjoittanut.
+
+       *       *       *       *       *
+
+He olivat kiertäneet sakastin peräitse kirkkomäelle. Kelloluukut olivat
+auki. Tapulin edustalla oli tie havutettu pappilaan päin.
+
+--Taisteliko Robert kauan kuoleman kanssa? kysyi Antero.
+
+--Kaksi viikkoa sitten hän tuli kotiin. Täytyi kantaa reestä, kun ei
+enää jaksanut omin voimin nousta. Näytti ensin vähän virkistyvän, mutta
+sitten otti Herra omansa.
+
+--Millä mielellä hän kuoli?
+
+--Hanna oli koettanut puhua hänelle Jumalasta, mutta hän ei ollut
+siihen mitään vastannut. Hän oli vapaa-ajattelija, filosofi, ja taisi
+semmoisena kuoliakin. Eihän voi mitään tietää, mutta ei hän ainakaan
+sairautensa aikana näyttänyt olevan levoton muusta kuin siitä, voisiko
+kukaan järjestää hänen papereitaan, vai tulisiko kaikki menemään
+hukkaan. Ne ne häntä vain huvittivat.
+
+--Niissä lienee paljon arvokastakin?
+
+--En tiedä, voi olla--merkinnevätkö ne semmoiset ansiot sitten mitään
+siellä?
+
+--Ehkei siellä ansioita kysytäkään. Ehkä kysytään siellä vain sitä
+henkeä, missä me toimimme: vilpitöntä, kaikesta itsekkäisyydestä
+vapaata hyvää harrastustamme.
+
+Onko hän siis todellakin poissa, tuo entinen ystävä? Hänen
+hautajaisiinsako siis mennään? Häntäkö varten havutettua viimeistä
+tietään, tätä samaa tietä, jota edestakaisin astuttaessa kesäisinä
+iltoina ja öinä oli oltu niin täynnä innostusta, uskoa ja tulevaisuuden
+toivoa--Robert enemmän kuin me muut? Hän ei ollut koskaan mitään esteitä
+nähnyt, ei tahtonut mistään vastuksista tietää. Hänellä oli kaikki,
+mitä minulta puuttui: hän oli tyyni, varma, selväpäinen,
+perinpohjainen, tietoinen tarkoituksistaan, hänen intonsa ei palanut
+tappuratulena, ei haihtunut ilmaan, vaan kyti ja lämmitti sisäänpäin.
+Mutta nyt se oli kuitenkin polttanut hänetkin poroksi.--Miten oli hän
+mahtanut minua arvostella? Ei hän silloin sanonut muute kuin: »Sinäkin,
+Antero», kummastellen, pettyneellä äänellä, peräytyi hänen viereltään
+ja meni Thuren ja Anetten luo heiltä osanottoa ja ymmärtämystä saamaan.
+Tässä juuri erosivat tiemme. Ehkä piti hän minua asiamme pettäjänä--ja
+ehkä minä sitä olinkin. En saanut hänelle kantaani koskaan oikein
+selitetyksi. Ei tullut siihen Naimin häissä enää tilaisuutta, sen
+jälkeen kun se häiriö tapahtui. Ja olisivatko selityksenikään häneen
+mitään vaikuttaneet.
+
+--Kuinka mahtanee ruustinna jaksaa kantaa tämän?
+
+--Kyyneleet vain kuuluvat valuvan aamusta iltaan. Vähän väliä oli hän
+mennyt kylmälle ullakolle häntä katselemaan. Eilen kuuluu hän pyytäneen
+Hannalta »Hunajan pisaroita» ja lukeneen niitä koko yön.
+
+--Entä rovasti?
+
+--Hän tuli meille eilen--ensi kerran. Oli niin liikutettu, että tuskin
+sai ääneen. Pyysi minua, jos sitä voisin, unohtamaan kaiken katkeruuden
+ja kysyi, enkö tahtoisi, huolimatta kaikesta, mitä meidän välillämme on
+ollut, tehdä hänelle sitä palvelusta, että siunaisin hänen poikansa
+haudan. Itse hän ei jaksaisi sitä tehdä. Sanoin, että tietysti tekisin
+sen mielelläni, mutta minähän olin nyt senaatin juuri langenneen
+tuomion nojalla erotettu virkani toimittamisesta eikä minulla siis ole
+oikeutta puuttua minkäänlaisiin papillisiin tehtäviin. Ukko jäi kädet
+kupeella riippuen ja pää painuksissa siihen avutonna istumaan.--»Siinä
+sitä nyt ollaan, siinä sitä nyt ollaan. Minä unohdin sen». Sitten
+oikaisihe hän: »Mutta minä otan itse kaiken edesvastuun päälleni, minä
+teen sen, erottakoot minut sitten, jos tahtovat--ja--voivat.» Me
+erosimme pyytäen molemmat toisiltamme anteeksi. Hän on heikko mies,
+mutta pohjaltaan suora ja jalo mies--suora suruton, niinkuin Paavo
+hänestä sanoo.--Otonkin kanssa on hän nyt sopinut. Kun häät ovat
+olleet, niin saa Otto vuokralle pappilan maat ja laamannin talon myös.
+Tiedät kai, että laamanni on nimitetty senaattoriksi.
+
+He tulivat pappilaan. Siellä oli kuusimaja samalla sijalla, missä aina
+ennen juhlina ja juhannuksina oli ollut koivumaja. Kirstu oli jo
+kannettu majasta rekeen, ja saattoväki valmistui lähtemään.
+
+Rovasti tuli pyytämään Anteroa kantajaksi. Hän oli paljon vanhentunut
+siitä, kun Antero oli hänet viimeksi nähnyt. Hän astui kepin varassa,
+ja hänen hartiansa olivat kumartuneet. Siinä ne olivat muutkin. Siinä
+oli Naimi, kokonaan suruharson peitossa, äitiään Laurin kanssa
+käsipuolesta tukien. Siinä Hanna ja Kaarina, huivit päässä ja suorissa
+takeissa kuin talonpoikaistytöt, palmikko suorana ... he nyökäyttivät
+hänelle päätä niinkuin haamut jostain kaukaa toisesta maailmasta. He
+pitelivät kumpikin kädestä pikkuveljeään, jotka uteliain, vähän
+ihmettelevin silmin katselivat, mitä ympärillä tapahtui. Nämäkö ne ovat
+ne huolettomat ja iloiset entiset Martinit, joiden kanssa oli vietetty
+ne innostuksen ja ilon viikot--milloin? Joskus hyvin kauan sitten.
+
+Laamannilaiset seisoivat vähän tuonnempana omassa ryhmässään, tyyninä,
+arvokkaina, kylminä, jotenkuten kuin vielä ylemmällä pinnalla kuin
+ennen. Nämä asiat eivät näyttäneet heitä paljon liikuttavan.
+
+Toisaalla seisoivat myöskin omassa ryhmässään Lönnrot ja Thure Hartman.
+Thure nyökäytti Anterolle päätään vähän vieraasti ja niinkuin
+välinpitämättömästi, niinkuin he eivät olisi yhteen kuuluneet.
+
+Otto ja Ingrid puuhailivat vielä kirstun ääressä, Otto vielä viimeisiä
+nauloja kirstuun napauttaen, Ingrid sen laitaharsoja järjestellen.
+Heidän kasvoissaan ei ollut mitään surun ilmettä, he näyttivät
+tyytyväisiltä ja onnellisilta, eivätkä koettaneet sitä peittääkään.
+
+Kellot alkoivat soida kirkolla, ja ruumissaatto lähti liikkeelle.
+Antero joutui kulkemaan Kaarinan kanssa ja pyysi häntä kertomaan
+Robertin viimeisistä hetkistä.--Viimeiseen asti hän ajatteli vain
+tutkimuksiaan. Hän selaili ja järjesteli niitä vielä aamulla, kun
+illalla kuoli. Oli joidenkuiden mielestä niin surkeaa, että hän vain
+semmoisia asioita ajatteli, mutta minusta oli se niin liikuttavaa ja
+kaunista, sillä hän ei ajatellut sitä itsensä tähden, vaan olisi
+tahtonut saada elää ainakin vähän aikaa vielä sentähden, että olisi
+saanut muistiinpanonsa edes jonkinlaiseenkaan järjestykseen.
+Tuontuostakin hän sanoi: »Kun tietäisin, onko näissä mitään, mutta kun
+täällä ei ole ketään, jolta voisin saada sen tietää.» Me lähetimme
+silloin kiireen kautta noutamaan Lönnrotia. Odottaessaan kysyi hän
+yhtämittaa: »Eikö häntä jo kuulu?» Kun setä tuli ja katseli niitä
+papereita ja sanoi, että niissä on paljon uutta, aivan uusia aatteita
+ja aineita kielentutkimukselle, niin sanoi Robert: »Nyt voin minä
+kuolla rauhassa.»--Hanna sanoi kerran: »Et ajattelisi noita
+tuommosia.»--»Mitäs minun sitten pitäisi ajatella?» kysyi Robert
+kummastuen.--»Ajattelisit kuolematonta sieluasi.»--Robert sanoi: »Minä
+elän ainoastaan, jos minun työni elää.» Mamma itki: »Voi, voi, että
+sinun täytyy näin nuorena kuolla.»--Siihen hän taas sanoi: »Enhän minä
+kuolekaan, jos ei minun työni kuole.» Kun hän jo houraili, niin huusi
+hän moneen kertaan:--»Aatteet elävät, aatteet elävät!--iankaikkisesti--
+iankaikkisesti.»--Ne olivat hänen viimeiset sanansa. Kyllä hän tosin
+sittenkin jotain puhui, mutta me emme siitä mitään ymmärtäneet, mutta
+setä Lönnrot sanoi, että se oli lapinkieltä.
+
+Kun he hetken aikaa olivat kulkeneet vaiti, virkkoi Kaarina taas:
+
+--Minulle hän ennen kuolemaansa antoi sen neuvon, pani melkein sen
+pakon, että minun välttämättä pitää perustaa koulu, ja me olemme
+päättäneet Hannan kanssa ruveta pitämään sitä täällä tai ehkä
+Kuopiossa, jonne minä muutenkin olen aikonut lähteä hoitamaan
+pikkupoikia.
+
+Kaarina oli muuttunut eduksensa, hän oli itsetietoisempi ja varmempi,
+ja hänen katseensa oli rauhallinen ja kirkas.
+
+--Robert lähetti teillekin terveisiä. »Sano Hagmannille», sanoi hän,
+»että ihmisen tulee ajatella kansaansa ja ihmiskuntaa enemmän kuin omaa
+itseään, olkoonpa sitten vaikka omaa autuuttaankin. Heränneissä on se
+suuri vika, että ne hautovat vain niitä omia haavojaan, joita itse
+itseensä iskevät, saadakseen niitä sitten hoitaa.»
+
+Anteroa se vähän säpsähdytti, olihan hän sitä samaa itsekin usein
+ajatellut.
+
+--Hän ei ehkä tuntenut meitä oikein, sanoi hän kuitenkin.
+
+--Niin, ei kai.
+
+--Mutta saattoi hän silti olla jossain suhteessa oikeassa, hyvinkin
+oikeassa, lisäsi hän hetken kuluttua.
+
+Lähestyttiin kirkkoa. Kellot soivat harvaan ja hitaasti, seisoen kauan
+kannallaan luukkujen läpi sinertävää taivasta vasten ja siitä sitten
+heilahtaen alas ja taas kohoten kannalleen takaisin. Tultiin tapulin
+edustalle, laskettiin arkku maahan reestä. Helander ja lukkari
+seisoivat ovessa. Niin pian kuin virren ensimmäinen värssy oli
+veisattu, kannettiin ruumis kellojen soidessa tapulin holvin läpi ja
+hautuumaalle luotua käytävää myöten suurten kuusien alle joen äyräälle,
+tyyneen suojaiseen paikkaan.
+
+Helander alkoi siunata ruumista.
+
+Toisella puolen haudan seisoi Naimi, nyt paljain päin, heitettyään
+hunnun silmiltään. Hän seisoi kuusen alla, kalpeiden kasvojen taustana
+hautausväen musta pohja. Mitä mahtaa hän ajatella, ketä surra? Mikä on
+tarkoitus sillä ja mikä seuraus siitä, että hänen onnensa oli ollut
+niin lyhyt? Mihin Jumala häntä aikoo? Mitä hän on tehnyt, että se
+hänelle tapahtui, tuolle iloiselle, hyvälle, elämänhaluiselle, joka ei
+kenellekään, ei ainakaan tahallaan ollut mitään pahaa tehnyt? Miksi oli
+hänen hääilonsa häiritty? Miksi oli hän orpolapsi povellaan määrätty
+ajamaan takaisin tänne samaa tietä, jota oli vapautettuna sulhonsa
+rinnalla rientänyt uuteen maailmaan, uuteen elämään?--Ja miksi on
+meille muillekin käynyt, niinkuin on käynyt? Laurille, minulle ja
+Robertille tuossa. Hän putosi kuolleena latvasta maahan, me siipeen
+satutettuina keväisiltä oksiltamme visertämästä--emme enää koskaan
+lentoon pääse, eikä yhteinen emo meitä poikasiaan enää kokoon huuda.
+Mekö hylkäsimme hänet, emomme, vai hänkö ei meitä tarvinnut, koska
+hänestä jäimme? Ei ainakaan Robert emoansa hylännyt.
+
+Helander oli lukenut haudan, multa alkoi kolahdella kirstun kanteen, ja
+multauskellot soivat. Liikuttiin vähän, tultiin muuttaneeksi paikkaa.
+Otto loi hautaa umpeen renkien ja pikkupoikien kanssa. Antero siirtyi
+taammaksi muista, joutui seisomaan Lönnrotin viereen.
+
+--Se oli surma nuoren miehen, kuolo kaunihin urohon, sanoi Lönnrot
+hiljaisella äänellä. Hänen kylmästä vähän kohmettuneet kasvonsa
+liikahtivat jäykästi. Sitten näytti hän hymyllä koettavan voittaa
+liikutustaan.
+
+Odotettiinko jotain? Johan oli hauta täytetty ja kumpu havuilla
+katettu.
+
+Silloin kuului ääni sanovan: »Hyvät ystävät!»--ja avopäin seisoi Thure
+kummun juurella.
+
+--Ennenkuin eroamme tästä paikasta, jossa olemme harmaan maan poveen
+kätkeneet ja kylmän kinoksen alle jättäneet meille rakkaan vainajan,
+pyydän minä eräiden hänen toveriensa ja hengenheimolaistensa puolesta
+lausua muutamia jäähyväissanoja. Meidän sydämemme täyttää tällä
+hetkellä syvä suru, mutta samalla on meissä vaikuttamassa tunne, että
+me emme saa antautua sen valtaan. Hän on kyllä meiltä ryöstetty, emme
+enää koskaan saa katsoa hänen syviin, hänen uskoa, intoa ja
+vilpittömyyttä loistaviin silmiinsä, emme enää tuntea hänen lujaa
+kädenpuristustansa. Kova kuolema ei kuitenkaan ole voinut häntä meiltä
+kokonaan viedä. Hänen muistonsa on meille jäänyt. Hänen kanssansa ei
+meiltä ole mennyt se, mikä meille hänessä oli kallisarvoisinta: hänen
+uskonsa ja innostuksensa. Se ei ollut sitä hetken hehkua, joka sammuu
+samassa kuin se syttyy. Se oli maanalaista tulta, joka palaa hankienkin
+alla. Me näimme sen liekkiin leimahtavan eräänä ihanana kesäisenä yönä,
+ei kaukana täältä, tuolla mäellä, missä juhannustulien ääressä kuulimme
+sanoja, jotka sytyttivät kaikkein meidän mielemme, mutta ei kuitenkaan
+kenenkään mieltä niinkuin hänen. Hänessä ei se leimahtanut sammuaksensa
+niinkuin niin monessa muussa, se muuttui hänen povessaan voimaksi
+kestämään pohjolan kylmintäkin talvea.
+
+--Mitä hän sitten teki, mitä sai hän aikaan? Ei ole tässä paikka käydä
+tekemään selkoa hänen työnsä tuloksista. Meille riittää vain
+muistuttaa, mitä hän _tahtoi_ saada aikaan ja _millä tavalla_ hän sai
+aikaan sen, minkä sai. Sanottakoon vain, että hänen suuri aatteensa oli
+se, että hän tahtoi tieteellisessäkin työssään olla _suomalainen_. Hän
+asetti tieteensä esineeksi suomalaisen isänmaansa, suomalaisen
+kansansa, tahtoi tutkia sen kieltä, sen historiaa, löytää ne tiet,
+joita myöten hänen kansansa oma salojen siimeksessä kulkenut kulttuuri
+oli vaeltanut, kaivaa esiin muun muassa ne murteiden aarteet, joita se
+oli erämaihin kätkenyt, etsiä niitä sanojen jälkiä, jotka olivat sen
+hengen polkuihin painuneet.
+
+--Mutta eivät ole hänen työnsä tulokset, miksi ne sitten
+osoittautunevatkin, meille häntä suremaan jääneille tällä hetkellä
+kuitenkaan suurin lohdutuksen antaja. Meille on tärkeintä se tapa,
+millä hän työnsä suoritti. Kaikki hän jätti, varman tulevaisuuden ennen
+viitotulla uralla, kaikki hän uhrasi, ei sokeasti ja sattumalta, vaan
+varmasti tietäen, mitä teki. Kun hän täältä viimeisen kerran lähti
+sille retkelle, joka nyt on päättynyt tähän tämän kuusen alle, niin hän
+jo oli selvillä siitä, ettei hänen uransa tulisi olemaan pitkä.--
+»Olkoon, että sorrun, mutta onhan sortumisestani oleva hyötyä. Eläisin
+ehkä joitakuita vuosia kauemmin, jos en lähtisi, mutta en olisi saanut
+mitään aikaan. Elämän pituus ei ole _elettyjen_ hetkien, vaan
+_työskenneltyjen_ hetkien mukaan mitattava.» Ja niin hän kaikista
+kielloista huolimatta lähti, painui ennen käymättömiin korpiin, hiihti
+yli ennen hiihtämättömien hankien.
+
+--Se on tämä, joka on hänessä suurta ja sankarillista, ja siinä on
+hänen merkityksensä meille. Kuka tietääkään, kuinka monta velttoa
+jännettä hänen esimerkkinsä tulevaisuudessa on jännittävä.
+
+--Mutta kuinka onkin, kuinka koetammekin lohduttaa itseämme, on
+mielemme kuitenkin tällä hetkellä ylen apea. Surua hänen
+ennenaikaisesta poismenostansa suurentaa se, että hänen kohtalonsa
+näyttää olevan pienoiskuva koko Suomen kansan kohtalosta, hänen
+elämäntarunsa sitä samaa tarua, mitä historia meille sorretusta
+Suomesta tietää kertoa. Meidän kehityksessämme on aina ollut jotain
+keskeytynyttä, pysähtynyttä, tyrehtynyttä. Me kyliä nousemme, yritämme,
+teemme lähtöä ja pääsemme taipaleellekin jonkun matkaa, meidät
+murretaan, meiltä tukitaan tie--väkivallalla. Takatalvi seisoo aina
+uhaten jokaisen kevään oireen, jokaisen kesän lupauksen edessä niin
+hyvin hengen viljelysmailla kuin aineellisen viljelyksen vainioilla.
+Nytkin on kolkko kylmä jäätänyt parhaat toiveemme. Jos tahtoisimme ja
+voisimmekin jotain suomeksi kirjoittaa, niin emme sitä enää saisi
+tehdä. Onneksi hänelle, joka tämän kummun alla lepää, ettei hänen
+tarvinnut nähdä sitä aikaa, joka nyt on alkanut. Hänen haaveitaan ei
+ollut ainoastaan suomalaisessa kansallisessa maaperässä työskentelevä
+tiede, vaan myöskin suomenkielin esitetty tiede. Hän oli päättänyt
+tehdä sen, mikä kaikkein rohkeimmillekin on vielä hullutus,
+mahdottomuus: kirjoittaa suomenkielellä sen tieteellisen tutkimuksen,
+jota hän valmisti. Hän ei olisi voinut sitä nyt tehdä. Kansaltamme on
+riistetty yksi sen ihanimpia toiveita: unelma suomenkielen
+kehittämisestä sivistyskieleksi. On ryöstetty yksi sen kalleimpia
+vapauksia, on viety sen henkisen kehityksen elinehto. Jaksaako se
+parempia päiviä varten ylläpitää itseään sillä henkisellä
+petäjäleivällä, johon sen nyt täytyy turvautua? Epäilemättä!
+Varmaankin! Parempi aika on kerran koittava, mutta milloin? Emme sitä
+tiedä. Vapaus on kuollut, kuollut muuallakin maailmassa eikä vain
+meillä. Muualla on se tapettu, vereen tukahdutettu, meillä vain--
+vankilaan teljetty.
+
+Mutta hän oikaisihe, ja ääni sai voimaa, joka melkein uhkasi ja kajahti
+takaisin kirkon seinästä.
+
+--Yhden kuitenkin tiedämme, sen, että ainoa keino voiton ja vapautuksen
+kuinka pienen tahansa saavuttamiseksi on, jos niin tarvitaan, uhrata
+elämämmekin asian hyväksi--viimeiseen hengenvetoon saakka työskennellen
+panna _kaikki_ alttiiksi päämäärämme saavuttamiseksi. Jos suomalainen
+mies koko sielunsa sisimmästä antautuu työhön isänmaan ja kansan ja sen
+kielen ja kirjallisuuden ja sivistyksen hyväksi, niin on tämä työ
+kerran hedelmiä kantava. Kun on eläessään luja luottamus ja kuollessaan
+varma horjumaton usko siihen, että aika kerran on tuleva, niin se _on_
+tuleva.
+
+--Rakas veljemme tuossa on antanut meille sen uskon ja opettanut meitä
+elämänsä esimerkillä tekemään niin, että voitto kerran on oleva meidän.
+Lepää rauhassa, uupunut! Mutta elköön esimerkkisi suoko meille rauhaa,
+elköön henkesi hetkeksikään lakatko humisemasta meille kevään lupausta,
+humisemasta sitä silloinkin, kun niinkuin nyt takatalven nietokset
+vielä korkeina ympärillämme kohoavat.
+
+Antero oli Thuren puhuessa yhä enemmän kiintynyt häntä katselemaan.
+
+Thure seisoi siinä hentona, mutta jäntevänä, vastakohtana noille
+kaikille raskaille ja kömpelöille ihmisille hänen ympärillään. Hänen
+äänensä ei ollut voimakas, mutta soinnukas ja sisäistä lämpöä ja
+liikutusta väreilevä. Siinä oli samalla lujuutta ja tuimuutta.
+
+Antero tempautui mukaan. Häntä vastaan tuulahti muistoja
+ylioppilasajoilta, jotain kauan sitten häneltä loppuun kuluneen ajan
+ilmaa. Noinhan sitä silloinkin puhuttiin, tuohon samaan tapaan, mutta
+henki oli nyt toinen, totisempi, syvempi, oleellisempi... Hänessä
+herahti kuin kaiho, että hän on, että hänen täytyy olla siitä niin
+kaukana. Mutta täytyykö hänen? Miksi hänen täytyy?
+
+Kun hän puheen loputtua katsahti ympärilleen, oli hän haudan partaalla
+seisovain kasvoilla huomaavinaan ilmeen, jota niissä äsken ei ollut.
+Heidän ilmeensä oli kuin valjennut, kyyneleet olivat kuivuneet, päät
+kohonneet. He katselivat puhujaa kuin kysyen ja ihmetellen ja samalla
+niinkuin olisivat _tahtoneet_ uskoa, pyytäneet tulla yhä enemmän
+lohdutetuiksi ja vakuutetuiksi. Pikkupojat seisoivat suurin, avonaisin
+silmin.
+
+Kun puhe loppui, ojensi rovasti Thurelle kätensä ja puristi sitä ja
+näytti sanovan, vaikka huulet vain liikahtivat: »Kiitos.»
+
+Thure oli vetäytynyt vähän taapäin ja joutunut ruustinnan viereen.
+Ruustinna pisti kätensä hänen kainaloonsa, ikäänkuin häneltä tukea ja
+turvaa ja lohdutusta hakien. Hänenkin kyyneleensä olivat kuivuneet ja
+hänen silmissään oli kuin ihmettelevä kysymys: »Niinkö, onko todellakin
+niini! Semmoinenko oli Robert?»
+
+Naimi ja Kaarina seisoivat käsi kädessä vastapäätä Anteroa toisella
+puolen haudan. Yht'äkkiä sattuivat heidän molempain katseensa häneen,
+niissä oli kuin jotain kehoitusta, rohkaisua--heille itselleen vaiko
+hänelle?
+
+Seisottiin äänettöminä vielä vähän aikaa havukummun ympärillä. Otto ja
+Ingrid järjestivät taas hautaa, laitellen havuja limikkäin.
+
+Kuusessa heidän päänsä päällä visersi yht'äkkiä, lintu ...
+kesälintuko?... Ei, talvitianen se vain oli, lintu, joka ei hae
+lämpimiä maita kylmimpinäkään talvina, joka ennen putoo jäätyneenä
+maahan kuin muuanne maastaan lähtee ... ja joka visertelee huurteisessa
+koivussa yhtä iloisesti kuin keväisessä lehdossa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Alettiin hajaantua haudalta. Antero, Lauri ja Thure joutuivat kulkemaan
+Lönnrotin kanssa samassa seurassa kirkon portilta pappilaan.
+
+--Ne olivat oikeita sanoja, mitä maisteri sanoi, virkkoi Lönnrot
+Thurelle. Olisi tehnyt hyvää itselleen Snellmanille olla niitä
+kuulemassa. Kirjoittelee mies vähän alakuloisesti, mutta kyllä kai
+siitä pian taas hammas hampaaseen kirahtaa. Niin kauan kuin on teissä
+nuorissa tämä henki, niin ei ole Suomella hätäpäivää.
+
+Hän kääntyi sitten erityisesti Anteron ja Laurin puoleen, jotka
+astuivat takana:
+
+--Olisi minulla häneltä teille vähän terveisiäkin. »Sano niille
+nuorille miehille, kun heidät luultavasti siellä tapaat, etteivät saa
+antaa hallan henkeänsä panna. Herjetkäät kulkemasta alla päin ja
+muistakaat, että jokaisen velvollisuus on tehdä voitavansa yhteiskunnan
+palveluksessa. Suomen papiston parhaimpien suuri historiallinen tehtävä
+on ollut se, että he eivät sanankuulijoilleen ole ainoastaan avanneet
+tietä taivaan valtakuntaan, vaan osanneet johtaa heitä hiukan heidän
+maalliseenkin menestykseensä. En voi muuta ymmärtää, kuin että
+pietistinen pappi, varsinkin semmoinen, jolla on kerran ollut muutakin
+aatteellista herätystä ja harrastusta kuin uskonnollista, rakkaudesta
+kansaan on välttämättä joutuva huolehtimaan ja johtamaan myöskin sen
+sekä yhteiskunnallista että aineellista kehittymistä. Se on puhuttu
+sana, johon nyt toistaiseksi täytyy turvautua suomalaisen kansan
+valistamiseksi. Kansa ymmärtää yleensäkin puhetta paremmin kuin
+kirjoitusta. Meidän asiassamme ei kukaan voi saada enemmän aikaan kuin
+pappi. Sano se niille nuorille miehille, joista kerran niin paljon
+odotin ja joista en vieläkään ole toivoani heittänyt.»--Niinpä niin, ja
+siihen tahtoisin minä omasta puolestani lisätä, että kyllä sitä saisi
+vielä kirjoitellakin.
+
+--Mutta mihinkä nyt enää kirjoitetaan?
+
+--Kirjoitetaan sanomiin ja ränttäytetään kirjoja.
+
+--Mistäpä nyt enää voi kirjoittaa?
+
+--Siitä, mistä sallitaan. Vaikkei päästäisikään ulkolaitumille, minne
+mieli tekee, niin tepastellaan haka-aituuksessa. Ei lopu aine yhteisen
+kansan tiedoin ja taidoin parantamiseksi ja kartuttamiseksi. On siinä
+asiata jauhaa vaikka sadaksi vuodeksi, ehkenpä kauemmaksikin.--Hän
+hymähti, silmäkulmasta pilkisti pieni veitikka esiin:--te uskonnosta,
+kun siitä osaatte, minä, siitä osaamaton, muusta huoneenhallituksen
+menosta.
+
+He eivät hekään voineet olla hymähtämättä mukana. Se oli niin selvää,
+mutkatonta ja yksinkertaista--heistä yht'äkkiä niinkuin hänestäkin. Oli
+niinkuin olisi joku pulma samassa selvinnyt, ristiriita ratkaistu. Se
+oli niinkuin sinetti siihen, mitä Antero viime aikoina usein ja
+haudalle tullessa viimeksi oli tämänkin tehtävän suhteen tuntenut ja
+miettinyt.
+
+--Se on tämä Suomen kansan kulku aina ollut semmoista sydäntalvella
+taivaltamista. Tulee usein tuisku semmoinen, ettei auta, täytyy säätä
+pitää missä erämaan majassa sattuu. Täytyy välistä päiväkausia säätä
+pitää. Mutta kun vähänkin pyry lomaa antaa, niin jo lähtee liikkeelle,
+ja missä ei pääse hevosella, siinä suksella hiihtää. Täällä on täytynyt
+itsemme tottua joka päivä uutta uraa aukaisemaan.
+
+--Antero! huudahti Lauri yht'äkkiä entisten innostustensa äänellä.--
+Meidän täytyy näistä asioista pitää pitkät tuumat!
+
+Oli tultu pappilan pihalle. Siinä odotti Anteroa mies, sairaan luo
+hakija, joka oli tullut noutamaan häntä täältä saakka, kun ei tavannut
+kotoaan Korpivaarasta. Antero lupasi lähteä, pistäytyi vain vähän
+sisään lämmittelemään.
+
+Rovastin mieli oli kaikesta liikutuksesta niin herkistynyt, että hän
+silmät vesille kihahtaen hyvästiä heittäessään laski kätensä Anteron
+olkapäille:
+
+--Elä nyt, veli hyvä, sinäkään minua enää niistä käräjistä tuomitse, ei
+meillä enää ole mitään kaunaa Helanderin eikä Laurinkaan kanssa.--Hän
+voitti itsensä ja pudisti hänen kättään reippaasti ja voimakkaasti:--
+käy nyt usein täällä, kun vain sopii; olisi niin paljon tuumimista,
+monesta asiasta.--Kuulehan,--hänen kasvonsa kirkastuivat, mutta samalla
+oli hän kuin vähän hämillään, katsahti ympärilleen, ettei olisi muita
+kuulemassa, eikä siinä ollutkaan muita kuin Lauri,--maltahan, vielä
+eräs asia--kun ne nyt uskovat teitä kaikessa eivätkä minua juuri
+missään ja kun on kohta koko pitäjä pietististä--mutta vähät siitä,
+kunhan jotakuta uskovat--niin että puhukaa nyt joskus--sanoisitte nyt
+joskus jonkin ystävällisen sanan niiden minun--suoparkainikin
+puolesta...
+
+Antero ja Lauri naurahtivat, ja kun rovasti sen näki, pulpahti hänen
+vanhan leikillisyytensä ja veitikkamaisuutensa lopulta estämättä esiin:
+
+--Jaa, jaa, naurakaa te vain, mutta jos pietismi saisi kansan
+herätetyksi ymmärtämään soittensa arvoa, niin silloin, niin silloin--
+voisi ehkä minustakin tulla pietisti.
+
+Antero tunsi niin mielellään suovansa ukolle ilon tästä pilasta.
+
+Kun hän oli jo rekeen istumassa, tuli Kaarina ulos ja pisti hänen
+käteensä käärön:
+
+--Tässä olisi vielä vähän viemisiä Emmalle...
+
+Hän pyörähti pois, mutta palasi takaisin:
+
+--Minä tahdoin vielä kiittää teitä...
+
+--Mistä?
+
+--Kaikesta.
+
+
+
+
+
+End of the Project Gutenberg EBook of Kevät ja takatalvi, by Juhani Aho
+
+*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KEVÄT JA TAKATALVI ***
+
+***** This file should be named 13920-8.txt or 13920-8.zip *****
+This and all associated files of various formats will be found in:
+        https://www.gutenberg.org/1/3/9/2/13920/
+
+Produced by Tapio Riikonen
+
+Updated editions will replace the previous one--the old editions
+will be renamed.
+
+Creating the works from public domain print editions means that no
+one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
+(and you!) can copy and distribute it in the United States without
+permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
+set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
+copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
+protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
+Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
+charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
+do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
+rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
+such as creation of derivative works, reports, performances and
+research.  They may be modified and printed and given away--you may do
+practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
+subject to the trademark license, especially commercial
+redistribution.
+
+
+
+*** START: FULL LICENSE ***
+
+THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
+PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
+
+To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
+distribution of electronic works, by using or distributing this work
+(or any other work associated in any way with the phrase "Project
+Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
+Gutenberg-tm License (available with this file or online at
+https://gutenberg.org/license).
+
+
+Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
+electronic works
+
+1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
+electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
+and accept all the terms of this license and intellectual property
+(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
+the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
+all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
+If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
+Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
+terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
+entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
+
+1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
+used on or associated in any way with an electronic work by people who
+agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
+things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
+even without complying with the full terms of this agreement.  See
+paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
+Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
+and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
+works.  See paragraph 1.E below.
+
+1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
+or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
+Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
+collection are in the public domain in the United States.  If an
+individual work is in the public domain in the United States and you are
+located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
+copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
+works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
+are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
+Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
+freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
+this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
+the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
+keeping this work in the same format with its attached full Project
+Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.
+
+1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
+what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
+a constant state of change.  If you are outside the United States, check
+the laws of your country in addition to the terms of this agreement
+before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
+creating derivative works based on this work or any other Project
+Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
+the copyright status of any work in any country outside the United
+States.
+
+1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
+
+1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
+access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
+whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
+phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
+Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
+copied or distributed:
+
+This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
+almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
+re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
+with this eBook or online at www.gutenberg.org
+
+1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
+from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
+posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
+and distributed to anyone in the United States without paying any fees
+or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
+with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
+work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
+through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
+Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
+1.E.9.
+
+1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
+with the permission of the copyright holder, your use and distribution
+must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
+terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
+to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
+permission of the copyright holder found at the beginning of this work.
+
+1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
+License terms from this work, or any files containing a part of this
+work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.
+
+1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
+electronic work, or any part of this electronic work, without
+prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
+active links or immediate access to the full terms of the Project
+Gutenberg-tm License.
+
+1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
+compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
+word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
+distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
+"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
+posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
+you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
+copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
+request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
+form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
+License as specified in paragraph 1.E.1.
+
+1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
+performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
+unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
+
+1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
+access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
+that
+
+- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
+     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
+     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
+     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
+     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
+     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
+     must be paid within 60 days following each date on which you
+     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
+     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
+     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
+     address specified in Section 4, "Information about donations to
+     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."
+
+- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
+     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
+     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
+     License.  You must require such a user to return or
+     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
+     and discontinue all use of and all access to other copies of
+     Project Gutenberg-tm works.
+
+- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
+     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
+     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
+     of receipt of the work.
+
+- You comply with all other terms of this agreement for free
+     distribution of Project Gutenberg-tm works.
+
+1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
+electronic work or group of works on different terms than are set
+forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
+both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
+Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
+Foundation as set forth in Section 3 below.
+
+1.F.
+
+1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
+effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
+public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
+collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
+works, and the medium on which they may be stored, may contain
+"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
+corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
+property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
+computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
+your equipment.
+
+1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
+of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
+Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
+Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
+Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
+liability to you for damages, costs and expenses, including legal
+fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
+LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
+PROVIDED IN PARAGRAPH F3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
+TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
+LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
+INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
+DAMAGE.
+
+1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
+defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
+receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
+written explanation to the person you received the work from.  If you
+received the work on a physical medium, you must return the medium with
+your written explanation.  The person or entity that provided you with
+the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
+refund.  If you received the work electronically, the person or entity
+providing it to you may choose to give you a second opportunity to
+receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
+is also defective, you may demand a refund in writing without further
+opportunities to fix the problem.
+
+1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
+in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER
+WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
+WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
+
+1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
+warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
+If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
+law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
+interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
+the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
+provision of this agreement shall not void the remaining provisions.
+
+1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
+trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
+providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
+with this agreement, and any volunteers associated with the production,
+promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
+harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
+that arise directly or indirectly from any of the following which you do
+or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
+work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
+Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.
+
+
+Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm
+
+Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
+electronic works in formats readable by the widest variety of computers
+including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
+because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
+people in all walks of life.
+
+Volunteers and financial support to provide volunteers with the
+assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's
+goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
+remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
+Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
+and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
+To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
+and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
+and the Foundation web page at https://www.pglaf.org.
+
+
+Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
+Foundation
+
+The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
+501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
+state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
+Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
+number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
+https://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
+Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
+permitted by U.S. federal laws and your state's laws.
+
+The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
+Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
+throughout numerous locations.  Its business office is located at
+809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
+business@pglaf.org.  Email contact links and up to date contact
+information can be found at the Foundation's web site and official
+page at https://pglaf.org
+
+For additional contact information:
+     Dr. Gregory B. Newby
+     Chief Executive and Director
+     gbnewby@pglaf.org
+
+
+Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
+Literary Archive Foundation
+
+Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
+spread public support and donations to carry out its mission of
+increasing the number of public domain and licensed works that can be
+freely distributed in machine readable form accessible by the widest
+array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
+($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
+status with the IRS.
+
+The Foundation is committed to complying with the laws regulating
+charities and charitable donations in all 50 states of the United
+States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
+considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
+with these requirements.  We do not solicit donations in locations
+where we have not received written confirmation of compliance.  To
+SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
+particular state visit https://pglaf.org
+
+While we cannot and do not solicit contributions from states where we
+have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
+against accepting unsolicited donations from donors in such states who
+approach us with offers to donate.
+
+International donations are gratefully accepted, but we cannot make
+any statements concerning tax treatment of donations received from
+outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.
+
+Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
+methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
+ways including including checks, online payments and credit card
+donations.  To donate, please visit: https://pglaf.org/donate
+
+
+Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
+works.
+
+Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm
+concept of a library of electronic works that could be freely shared
+with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
+Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.
+
+
+Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
+editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
+unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
+keep eBooks in compliance with any particular paper edition.
+
+
+Most people start at our Web site which has the main PG search facility:
+
+     https://www.gutenberg.org
+
+This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
+including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
+Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
+subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
diff --git a/old/13920-8.zip b/old/13920-8.zip
new file mode 100644
index 0000000..70bcbc5
--- /dev/null
+++ b/old/13920-8.zip