initial commit of ebook 13745HEADmain

2 files changed, 13730 insertions, 0 deletions

diff --git a/old/13745-8.txt b/old/13745-8.txt
new file mode 100644
index 0000000..1dab79b
--- /dev/null
+++ b/old/13745-8.txt
@@ -0,0 +1,13730 @@
+The Project Gutenberg EBook of Lastuja IV-VII, by Juhani Aho
+
+This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
+almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
+re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
+with this eBook or online at www.gutenberg.org
+
+
+Title: Lastuja IV-VII
+
+Author: Juhani Aho
+
+Release Date: October 14, 2004 [EBook #13745]
+
+Language: Finnish
+
+Character set encoding: ISO-8859-1
+
+*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK LASTUJA IV-VII ***
+
+
+
+
+Produced by Tapio Riikonen
+
+
+
+
+LASTUJA IV-VII
+
+Kirj.
+
+Juhani Aho
+
+
+WSOY, Porvoo, 1921
+
+
+
+SISÄLTÖ:
+
+Lastuja. Neljäs kokoelma.
+
+  Tunnelmani
+  Terve tuloa, talvinen pimeä!
+  Tuiskuttaisit lunta, talvi...
+  Takalisto
+  Metsänneidot
+  Metsäpolku
+  Pahan omantunnon puu
+  Tuomiokello
+  Kun Matti pani tupakan
+  Kannikka
+  Toisille
+  Ainoa poika
+  Vanha kello
+  Hanna
+  Hyveen palkka
+  Varikset
+  Yrjö Antman ja Kumpp.
+  Wilhelmiina Wäisänen
+  Korpeen kadonnut
+  Korven kosto
+  »Wäinämöisen viimeinen soitto»
+
+Tyven meri ynnä muita lastuja.
+
+  Tyven meri
+  Elämäni ehkä onnellisin päivä
+  Arkituuli--pyhäpouta
+  Säveltäjän muistikirjasta
+  Salaperäisin
+  Näky
+  Muistojen maisema
+  Kirkko ja pappila
+  Kaski
+  Kuolinvuoden enne
+  Uveavanto
+  Hirvi ja voimavaunu
+  Pökkelö, eli kuinka vanha kaatuu
+  Jouluilta talonpojan tuvassa
+  Jäi jäljelle lauluinen lehto...
+  Uskon varmaan
+  Pyhä perjantai
+  Joulumietteitä
+  Euroopan yleinen mielipide
+  Vanhan vuosisadan haudalla
+  Vanha saddukeus
+  »Minä kiitän sinua, Herra»
+  Vanha Kauko ja sininen tyttö
+  Kukitettu
+
+Lastuja VII.
+
+  Siellä maalla
+  Yllätys
+  Toivioretki
+  Aurinko ja meri
+  Lumoissa
+  Bulevardin puu
+  Maahenkeä
+  Orjamarkkinat
+  Tuhlaajapoika
+  »Lallu»
+  Pikku Liisa
+  Ystävä--joka petti
+  Joululle kotiin
+  Kotipuoleni rautatie
+  Hirviö
+  Lahjoitus
+  Asunnoissa autuaitten
+
+Heränneitä.
+
+  Kuinka minä heräsin
+  »Äitien muistoksi»
+  Arka omatunto
+  Saako pappi pelata korttia?
+  Häät
+  Pyhiinvaellus
+  Uskontunnustus
+  Vapautettu
+  Maailman suurin syntinen
+  Kanna ristisi
+  Tarina pyhästä neitsyestä
+
+
+
+
+
+
+LASTUJA. NELJÄS KOKOELMA.
+
+
+
+
+TUNNELMANI.
+
+
+Te tunnelmani, te mielialojeni keveät perhoset, te liihoittelevat
+lintuset, jotka väikytte maailman ja minun välillä ... mitä minulle
+olisi maailma ilman teitä?
+
+Se olisi minulle kuin pilvetön taivas, kuin rannaton erämaa, kuin
+jäätynyt meri, kuin lehdetön syksyinen metsä. Se olisi minulle kuin
+suruton elämä, kuin iloton arkipäivä, kuin yksitoikkoinen todellisuus
+ilman muotoa ja sisällystä. Se olisi maantie, jota kaikki kulkevat ja
+jonka näköalat ovat kaikille yhtä hyvin tunnetut kuin minulle.
+
+Ja nyt on minulle maailma tunnelmieni valossa kuin taivas tuulisena
+päivänä, joka milloin pilveen peittyy, milloin kaikessa kirkkaudessaan
+väikkyy, kuin viljava vainio, jossa tähkät huojuvat ja jonka yli varjot
+karkeloiden vaeltavat, niinkuin meri, joka vuoroin tyynenä lepää,
+vuoroin vaahtopäänä kuohuu,--kuin keväinen lehto, jossa lehdet vihertää
+ja käet kukkuu,--ja koko elämä on kuin suvinen sunnuntaipäivä, kuin
+nuoruuden unelma, jossa toivo ja epätoivo tuhansin muodoin toisiansa
+täydentävät. Se on kuin uusi, tuntematon metsäpolku, joka korpeen
+katoo, noroihin painuu ja nousee huimaavien vaarojen laelle, näyttäen
+minulle maisemia, joita ei kukaan ole ennen nähnyt, en edes minäkään.
+
+Sentähden lemmin minä teitä, tunnelmani, kuin talossa lapsia lemmitään,
+vaalin teitä, enkä häpeä tunnustamasta teitä välistä hemmottelevanikin.
+
+Minä hoidan teitä kuin kyliä kiertelevä soittoniekka huiluaan, joka on
+hänen ainoa ilonsa talottomilla taipalilla, ja minä luulen nähneeni,
+että on vesillä ja vainioilla niitä, jotka pysähtyvät kuuntelemaan ja
+joskus itsekin säveliäni säestämään. Kieletärkin, kankealiikkeinen,
+pitkähelmainen impi, yhtyy välistä iloihini ja hypähtää mielensä
+hyvissä yritellen teitä tulkitsemaan.
+
+Tiedän teidän minut harhaan johtavanne, saatatte minut usein erämaille
+eksyksiin, ajatte minut umpiperään, mutta en minä teistä eroa enkä
+huoli muista johtajista elämäni tiellä. Seuraan teitä kuin aarteiden
+etsijä virvatuliaan, ja uskon teidän kultakätköjen päällä palavan,
+vaikka kuinka usein minut kivikuoppaan kaataisittekin.
+
+Sillä minä tunnen teidät--te nostatte minut sieltä ylös jälleen--
+autatte ojasta ja ohjaatte minua elämäni suurissa syyspimeissä, ollen
+tielläni tuikkivina majakkoina.
+
+Tasainen ei tosin ole valonne, mutta sitä vaihtelevampi ja lämpimämpi.
+
+Jos sammuisitte, olisi lieteni kylmä ja harmaa pakkanen minua
+puistattaisi. Sentähden hoidan minä kuin uhritulta teitä, tunnelmani,
+enkä soisi teidän koskaan sammuvan.
+
+
+
+
+TERVE TULOA, TALVINEN PIMEÄ!
+
+
+Terve tuloa taas, sinä talvinen pimeä, sinä tuttu, rauhoittava
+hämäryys!
+
+Olethan sinä ihana, sinä pohjolan kesäinen päivä, sinä ainainen
+aurinko, jota kaikki linnut laulavat, jota jokainen runo ylistää;
+loihdithan sinä lehden puuhun, kukan maahan, teetät terää viljalla ja
+kypsytät ja tuleennutat; olethan sinä kaikin puolin hyvä ja hyödyllinen
+ystävä.
+
+Mutta sinä olet myöskin ystävä liiaksi lähentelevä, olet tungetteleva
+toveri, joka aina itsestäsi muistutat ja pakotat minua näkemään kaikki
+omassa valossasi. Sinä ikäänkuin kehuen kehut kaikkea omaksesi. Järvi,
+metsä, rannat, niityt, ahot, puut, taivas ja pilvet ... kaikkien niiden
+täytyy esiintyä semmoisina, kuin sinä suvaitset. Etkä sinä kesän
+pitkään ainoastaan päivällä maailmaa hallitse, öihinkin sinä
+itsevaltasi ulotat ja saat ihmiset ihastuneina valtaistuimesi eteen
+polvistumaan. Leivon panet päivällä itseäsi ylistämään, yöllä soittaa
+satakieli mieliksesi, ja käkeä kukutat sinä sekä öin että päivin.
+
+Mutta minua sinä väsytät ja herätät minussa usein halun sinusta
+vapautumaan.
+
+Ja sentähden toivotan minä sinut tervetulleeksi, sinä syyspimeä, sinä
+vaatimaton viihdyttävä Koittaren kaksoissisar, sinä hiljainen
+Hämärikkö.
+
+Lennät, liihoittelet niin äänettömästi yli maiden ja merien, levität
+näkymättömät siipesi auringon ikkunain eteen niinkuin äiti, joka laskee
+uutimet lapsensa kehdon eteen ja poistuu varpaillaan.
+
+Ulkomaailma katoaa silloin näkyvistäni, sen mieltäni hajoittavat
+harrastukset unohtuvat, sen riennot lakkaavat repimästä, ei ole mitään,
+joka itseään minulle tyrkyttää ja minua uuvuttaa. On kuin löisi minulle
+vapautuksen hetki talviyön tullen ja kesäpäivän kadoten. Irtaimena
+lähtee aatos nousemaan omiin avaruuksiinsa, ja tunne löytää uusia
+teitä, joita ei siltä kukaan tiedä tuketa. Muodot eivät enää voi
+pakottaa minua heihin mukautumaan, vaan luopi kuvitteluni minulle
+maailman itseni mukaisen. Selailen sitä kuin kirjaa, avaan mistä tahdon
+ja suljen milloin mieleni tekee. Ympäristöni on ja elää edessäni
+ainoastaan semmoisena, miksi minä sen eteeni loihdin.
+
+Ja minä loihdin metsät täyteen omia olennoitani, kansoitan tiet ja
+tanhuat omilla tuttavillani, joita eivät muut näe kuin minä eivätkä
+tuntisi, jos näkisivätkin, annan oman kauneutensa maisemilleni, kaikki
+on minun ja ilman minua ei ole mitään. Se on minun tuuleni, joka tuolla
+ulkona ikkunani alla hongassa humisee, se on minun laineeni, joka
+loiskii rannan kivillä, ja jos myrsky nousee ja korpi mylvii ja salo
+soi, on se kuin minua varten nostettu ja on kuin se minun tunteitani
+tulkitsisi. Minulle tuikkaa tähti, minulle kuumottaa kuu, minulle
+sytyttää pohjan perä soihtunsa, sillä minä en näe enkä usko olevan
+muita niitä näkemässä tai kuulemassa.
+
+Astun ulos pimeyteen. Koivut haastaa, kuuset kuiskaa, ovat kuin
+olisivat odottaneet ja nyt ilmoittaisivat toisilleen salaisin merkein,
+että siellä hän tulee, ystävämme ... siinä hän nyt on ... ettekö
+näe?... saattakaa häntä yhä edelleen! Kuljen puulta puulle, ja näre
+nousee kuuseksi silmissäni, leppä luopihe tammeksi, kataja kohotaikse
+hongaksi, kaikki ovat yhtä korkeita ja yhtä kauniita. Suo on kuin
+kukkiva niitty, ja matala mäen harjanne muuttuu taivasta
+tavoittelevaksi vaaraksi--ja siksi he kaikki minua ystävänään
+tervehtävät.
+
+Haparoin kotiani kohti, jossa kaikki jo nukkuvat ja josta vain oman
+ikkunani tuli vielä tuikkaa. Päivällä vedän uutimet eteen, mutta yön
+tullen ne avaan ja annan pimeyden paistaa sisään. Se on kuin
+pohjattoman meren pinta, joka ei peloita eikä puistata, vaan luopi vain
+rauhaa rintaani ja syvyyksien sopusointua sieluuni. Se on kuin
+kaikupohja, josta kaikki, mitä siihen heitän, kimpoaa kiitollisena,
+suurennettuna ja monistettuna takaisin: pieninkin ajatus ja
+epämääräisin tunne, jotka arkoina aurinkoa karttavat, uskaltavat ulos
+ja palaavat isoina ja itsetietoisina takaisin, sanoiksi sointuakseen.
+
+Sinä siunattu syksyinen Hämärikkö, sinä ihana talvinen yö, sinä
+pohjolan pimeys, joka päästät tähdet taivaalla tuikkamaan, panet pohjan
+tulet palamaan, näytät tietä taivaitten perille, jota ilman ei
+joulukaan joululle tuntuisi, ei ihmiskunta Luojalle kiitoksensa
+uhritulia sytyttäisi, joka vapautat mieleni aineen aherruksista ja
+annat minut taas itselleni takaisin--ilolla otan sinut taas vieraakseni
+ja kaiholla heitän sinulle hyvästini, kun pitenevä päivä ja kesäinen
+Koitar sinut karkoittaa.
+
+
+
+
+TUISKUTTAISIT LUNTA, TALVI...
+
+
+Tuiskuttaisit taas lunta, talvi... Tuiskuttaisit taas lunta teille,
+joita kaiken maailman matkamiehet niin ylpeästi kellossa ja kulkusessa
+ajavat ja huutavat ja hoilaavat; ja tiepuoliin, joita toistensa ohi
+pyrkiessään polkevat; ja maantienojiin, joihin kiihkeässä kilpailussaan
+kaatuilevat ja joiden valkoisia hankia huppuroidessaan tallaavat...
+
+Tuiskuttaisit kyläin poluille, jotka likaisina talosta taloon
+luikertelevat ja joita kaikki kansa orjallisesti astuu eikä uskalla
+toinen oikaista suoraksi sitä, minkä toinen kerran sattumalta vääräksi
+kävi; ja talojen tanhuville, joihin elämä on askeltensa lähtemättömän
+likaleiman painanut ja joka ei irtaudu siitä pikalla eikä
+rautalapiolla. Tuiskuttaisit ennen hiihdetyt ladut umpeen ja puutiet
+piiloon ja heinätiet tukkoon ja viittatiet tulvilleen; ajaisit kujat
+kukkuroiksi ja aidat hautaisit ja veturit ja junat kinoksiin kiinni...
+
+Pyryttäisit ihmiset ja eläimet luoliinsa ja ovet ulkoa telkitsisit,
+etteivät viisiin vuorokausiin ulos uskaltaisi... Niin saisinhan nähdä,
+että on isompansa ihmisilläkin, että on vertansa valloillakin; saisin
+nähdä heidät kerran taas voimiensa takaa ponnistelemassa ja kaikki
+kylän miehet lumiaurain ääressä äykkämässä ja tekemässä teitä, joiden
+eivät enää luulleet tekoa tarvitsevan; ja avuttomina saisin kuulla
+veturihärkäin sydänmaan taipalilla kinosten keskessä mylvivän.
+
+Saisin nähdä tämän maailman kilpa-ajojen hetkeksi keskeytyvän, ei yhden
+toisestaan edelle pääsevän, vaan kaikkien rekien ystävinä yhdessä
+jonossa kulkevan...
+
+Saisin nähdä koskemattoman lumilakanan levenevän yli vetten ja
+vainioiden ja yli salojen ja soiden, ja saisin luulla, että koko
+maailma sen alla on ihana ja puhdas, ja uskoa, että kettu, jonka
+yöllinen jälki kuin aave kyliä kiertää, on sen ainoa asukas...
+
+Tuiskuttaisit sentähden taas luntasi, talvi, puhdistaisit maailman,
+peittäisit pois kaikki vanhat polut, ja pakottaisit ihmiset itselleen
+uusia uria aukomaan.
+
+
+
+
+TAKALISTO.
+
+
+Minä rakastan sinua, minä ihailen sinua ja minä ikävöin sinua, taloni
+takalisto, ja sinä olet minusta ihanin seutu maailmassa...
+
+On varhainen syksyinen aamu, ei ole aurinko vielä noussut ja heikosti
+kuumottaa vasta koi. Kaikki nukkuvat vielä talossa ja kylässä, eikä ole
+kukkokaan laulanut.
+
+Hiivin hiljaa huoneestani, pihanpääkamaristani, otan pyssyni oven
+pielestä, päästän koirani siteestään ja lähden sinne, minne mieleni
+minua yöt ja päivät vetää.
+
+Se on ruma tie, joka sinne saattaa, ohi tarhan ja siinä märehtivän
+lehmikarjan, savinen ja likainen, ja reunat ovat paljaiksi jyrsityt,
+mutta minulle on se mitä ihanin toiveitteni tie, joka kuljettaa minut
+salaperäisiä seikkailuja kohti. En kertaakaan lähde sitä kulkemaan
+rauhallisin rinnoin, vaan aina on sydämessä hoppua ja aavistusta. Se
+vie pellon nurkkaukseen, jossa se vähän laajeten kulkee riihen ja pajan
+välistä, jotka vain sen salaperäisyyttä lisäävät. Sillä ne ovat talon
+haltiain asunnoita nuo, riihi ja paja, ja niiden kohdalle saakka
+uskaltavat metsänkin väet taloa lähestyä. Siinä käy kettu
+kiertelemässä, siitä pyörähtää jänis takaisin, niiden ympärillä asustaa
+pelto-pyyparvi ja heidän vainoojansa valkea talvikko. Riiheen
+ruumiitkin kannetaan, ennenkuin haudan haltuun uskotaan. Raja on siinä
+kahden maailman, veräjä, joka ihmisten asuinsijoilta viepi pois
+Tapiolan tiluksille.
+
+Olen päässyt ohitse kenenkään näkemättä. Riihinummen yli vievä
+kivipohjainen polku kumahtaa jalkani alla, ja tuskin on talo kadonnut
+lepikon taa ja rannaton metsä auennut eteeni, kun jo teeriparvet
+jostakin lähempää ja loitompaa kukertavat minut tervetulleeksi. Tekisi
+mieleni huhuta vastaan ja ilmoittaa iloinen tuloni. Mutta vaiti kulkee
+metsämies ja pidättää riemunsa rinnassaan voimana, joka häntä kuljettaa
+ja antaa jäntevyyttä hänen jäsenilleen.
+
+Hän kulkee, ja jalka nousee keveästi kuin olisi sillä jousi
+kantapäässä. Hän tervehtii tuttuja paikkoja, sadoin kerroin ennen
+kuljetuita, mutta aina yhtä uusia ja aukaisemattomia.
+
+Lehto ja hakamaa!--jossa pihajänikset piilevät, karjan ystävät, eivätkä
+ihmistäkään pelkää--teitä en ammu, kuljen teistä ohi, ja pyhitetyt
+olkoot makuunne, jotka luottamuksella valitsette pihapellon aidan
+takaa...--lehto ja hakamaa! metsän temppelin esikartano,--tunnenhan
+joka puusi, joka kivesi, pienimmätkin polkusi, mutta joka aamu minun
+mieleni täyttää hartauden tunne, kun tieni kauttasi kulkee.
+
+Veräjä, joka haasta niittyyn viet--mikä on minulle sinussa ihmeellinen
+viehätyksesi, miksi pelkään sinua koluutellen avata, miksi puitasi vain
+hellävaroen päästelen ja tahdon taas sinut yhtä tarkalleen sulkea?
+Siksikö, että talon vanhin mies sinut rakenti, pylväät veisti ja vähän
+niitä veitsellään kirjaelikin, reiät niihin kirveellä nikarteli, koloi
+sulkupuut ja oksat silitti, etteivät vieraankaan vaatteita repisi?
+Siksikö, että oli tämä aukko tässä hänen ainoan aarreaittansa ovi,
+veräjä hänen ensimmäiseen niittyynsä? Siksikö, että vaikkei vanha enää
+muuta jaksakaan, hän sitä kuitenkin yhä vielä hoitelee, sen joka syksy
+purkaa ja heti ensi sulien tultua käy sulkemassa? Niitty metsän
+keskessä, niitty aamun hienossa sumussa, joka on notkosta noussut ja
+kietaissut harsonsa pajupensaiden tukkaan, niitty, josta jänö juuri
+lähti siinä yönsä tepasteltuaan ... ojapuro lirittää läpitsesi ja
+viikatteen jäljet kulkevat laidasta laitaan,--missä on _sinun_
+salaisuutesi?
+
+Lato tuolla on sinun salaisuutesi, lato tuolla vähän ylemmällä maalla
+metsäniemen kainalossa, puoleksi metsän peitossa. Totinen on se ja
+samalla hupainen, vinosuu ja viisaan näköinen, milloin vähän
+kallellaan, milloin nokallaan, milloin selkäkenossa. Jotain mietit,
+lato, jotain hautelet mielessäsi, niinkuin huuhkaja, joka silmät
+suurina kuuhottaa pökkelönsä päässä. On kuin kätketyitä tietäisit, kuin
+aarteita vartioisit, ja siksi lienet niin itsetietoinen ja itsestäsi
+varma. Talonpojan suurimman aarteenhan kätketkin, hänen taloutensa
+turvan, sen, minkä hän korvesta löysi ja korpeen kätki, uskoen sen
+sinun hoidettavaksesi, niittynsä sadon. Kerran vuodessa hän tänne
+saapuu, kesän kauneimmillaan ollessa, ja ympärilläsi on silloin
+valkeiden pukujen vilkettä ja hiottavain viikatteiden helkettä ja
+iloista aherrusta luokopäivinä ja nuorten temmellystä kahisevissa
+heinissä ja patain porinaa tulella ja kontteja ja leilejä riippumassa
+nurkissasi. Olet kuin emo poikiensa keskessä, joita elätät. Eikä
+rypäleiden korjuu etelän viinimaissa ole juhla suurempi kuin kesäinen
+luokojuhla. Täytesi saat ja vielä pieleksenkin kuin suojaksi suusi
+eteen, ja ruuhotat siinä niin pullollaan, että näyttävät kylkiluusi
+longistuvan... Tuketaan sitten ovesi, huolellisesti ja hellästi,
+ympäristösi haravoidaan puhtaaksi, jäät taas yksiksesi oman onnesi
+nojaan. Mutta ei kukaan uskalla käydä aarteitasi ryöstämään, sillä
+lukitsematon sisältösi on lailla suojattu paremmin kuin miljoonamiehen
+raha-arkku... Tulee talvi; ajaa hevonen häkkineen eteesi, tyhjenet
+vähitellen ja jää vain rippeitä jäljelle jänöjen ruuaksi, mutta
+itsellesi ei mitään. Nurkkasi nietostaa, ja viima juoksuttaa lunta
+raoistasi sisään. Silloin on minusta, kuin olisi sinulla nälkä ja
+vilu... Mutta nyt olet vielä täyden ja tyytyväisen näköinen... Jää
+siihen taas, tervehdän sinua aina ohi kulkeissani kuin viljelyksemme
+pyhättöä! Näin temppeleitä laakerilehdoissa, näin pyhän neitsyen
+kappeleita aidatuilla alueillaan maailman kauneimmilla rannoilla--en
+missään tuntenut tunnetta niin harrasta kuin pistäytyessäni vanhan
+isännän veräjästä hänen niittypyhättöönsä, jonka laidassa latoräässynä
+seisoo...
+
+Metsä on niityn takana. Seisoo jylhänä ja koskematonna, kuuset kuin
+vahtisotamiehet pitkin rintamaa, niinkuin tahtoisivat sanoa: älä tule,
+ellet tunnussanaamme tunne!
+
+Luulenhan tuon tuntevani ja pistän jalkani salamyhkäiselle polulle.
+Totinen alakuloisuus se on metsän tunnussana, tyynen mielen rintaan
+kätkeytynyt surumielisyys se on metsän mieliala. Ei se sitä ilmoittele,
+ei sitä vieraille valita, mutta sinä tunnet sen, etkä tahdo sitä
+kysymyksilläsi häiritä. Oma on metsällä elämänsä, omat taistelunsa.
+Korkealle kohoo hongan latva, ylös pilviin pyrkii kuusen huippu kuin
+kirkon risti, syvälle maahan ja laajalle ympärilleen tunkee se juurensa
+salaisiin kätköihinsä. Omia asioitaan se haastaa, omia huoliaan
+humisee, omia vihojaan ärjyy minun mielialoistani välittämättä, mutta
+painaen minuun aina omansa. Ei minulla surua niin suurta, ettei metsän
+ilo sitä haihduttaisi, ei iloa niin äänekästä, ettei metsän murhe niitä
+vaientaisi. Kuinka ne uskaltavat sinun kimppuusi käydä, kuinka iskeä
+aseensa sinun kylkeesi? Minä en uskaltaisi, minä, joka kuljen täällä
+kuin joka askeleella lupaa kysyen ja anteeksi anoen joka oksalta, joka
+jalkani alla taittuu tai jonka taivutan tieltäni päästäkseni menemään.
+En näe, antaneeko, ei sano, olenko suosittu, mutta sen tunnen, että on
+tänään ystävällisellä tuulella ja sallii itseään ihailla... Ja enkö
+ihailisi teitä, te metsän tyttäret ja pojat: sinä keltalehtinen koivu,
+sinä punainen pihlaja ja haalea haapa, jotka seisotte teitten
+risteyksessä ja varistelette lehtiänne näreneitosten tukkaan, jotka
+juurianne lämmittävät?
+
+Astelen polkua, en kysy, minne vienee, eikä minun tarvitse sitä tietää,
+sillä kaikki saattavat ne minut samoille perille. On aina niinkuin joku
+minua katselisi milloin toiselta, milloin toiselta puolen tien.
+Tiedänhän, että se on lampi, se tuttu lampi hietaisten harjujen
+välissä, jolle olen sadat kerrat kulkenut. Mutta en koskaan osaa oikein
+sanoa, milloin sen kohtaan, minkä tienkäänteen kohdalta se alkaa
+välkkyä ja milloin se eteeni ilmestyy. Joka kerta on se kuin eri
+paikassa, joka kerta on siinä eri ilmeensä, metsän itsensä mielialan
+mukainen. Mistä se siihen on syntynyt ja minne se valuu? Kysy, missä on
+silmällä lähteensä! Sammuneeko koskaan tämä metsän silmä? Silloinko,
+kun metsä on maahan hakattu ja suot kuivuneet ja ojat kaikkiin
+notkoihin kaivetut? Kaiheksi sammal silloin kasvaa sen kalvoon, ja se
+rypistyy kokoon ja muuttuu surkeaksi suohaudaksi. Silloin on metsä
+sokea. Mutta vielä on aikaa siihen--ja ehkei se koskaan tapahdukaan--
+vielä uivat sen mustassa vedessä ahvenet, niin isot kuin olisivat siinä
+aikain alusta yhtä kokoaan kasvaneet... Tuossa on vanhan isännän
+vuotava venhe ja rykelmä vitsamertoja kuusen oksassa.
+
+Jää siihen, lampi, laineitasi lipattamaan, minä lähden tietä, joka
+päitsesi kulkee, nousemaan lehtoon, joka rantarinteelläsi kasvaa.
+
+Synkkä oli Luojan mieli ja rypyssä oli hänen otsansa, kun alavaan
+korpeen kuusen siemenen kylvi--poutainen oli hänellä päivä ja hymyssä
+huulensa, kun sirotti sormiensa lomitse koivun ja tuomen ja haavan ja
+pihlajan siemenet. Ja sen tähdenkö ei lehto koskaan sure, vaikkakin
+joskus huoliaan huoahtelee? Ja senkö tähden närekin, raskasmielisen
+kuusen tytär, lienee tuossa iloisempiensa seurassa käynyt
+avomielisemmäksi ja onnellisemmaksi, ja näyttää siinä koivahaisen
+morsianna tyytyväisenä ahopyörylän ympärillä tepastelevan.
+
+Lehto aina näkyjä näkee ja niitä muillekin näyttää, katselee
+aurinkoisilta rinteiltä yli muun metsän ulos muihin maailmoihin, ja
+antaa haaveilla herkän mielensä. Siinä aamutuuli ensiksi unestaan
+havahtuu, sitä Koitar ensiksi koskettaa, siinä illan tuuli heittää
+hyvää yötä ja rusko viimeksi viihtyy. Lehto rakastaa maailmaa kaukaa
+katsella--ja niin minäkin.
+
+Täältä näkyy, tästä kukkulan rinteeltä, joka hiljalleen on kohonnut yhä
+ylemmäksi alavalta maalta, näkyy koivunrunkojen välitse tasainen
+metsäinen alanko ja sen takana taloinen kylä ja kylän takana järvien
+juova. Alkavat herätä tuolla alhaalla, kuuluu varstojen pauketta
+riihistä, tyttö houkuttelee lehmiä pihasta niittyyn, ja vasikat ynyvät,
+laiva huutaa lähtöään jossakin saarien takana, kärryjen rattaat
+kolisevat maantiellä...
+
+Se on viljeltyä seutua tämä, kylä ei ole kaukana, mutta kuinka pieniltä
+näyttävät pellot tuolla metsän rinnassa ja kuinka vaikeasti kuuluvat
+äänet, niinkuin olisivat eksyneen huudahduksia erämaassa!
+
+Se ilahuttaa minua, tunnen siitä kuin vahingon iloa, etteivät ole
+luontoon sen suurempaa lovea saaneet, vaikka ovat miespolvia sen
+kimpussa olleet. Vielä on metsiä maassani, vielä on tilaa liikkua,
+vielä autioita taipalia kulkea, tarvitsematta ketään tavata. Vaikka
+ikäni tässä istuisin, eivät löytäisi, elleivät koko pitäjätä yhteisiin
+ajoihin soittaisi. Ei ole koko maailmassa sitä ihmistä, jolla olisi
+etäisintä aavistusta siitä, missä olen ja kussa kuljen.
+
+Aika kuluu, mutta en tiedä sen menosta. Taivas on pilvessä, hienossa
+syysharsossa ja ilma tyven. Lieneekö aamiaisen aika, lieneekö päivä jo
+puolillaan. Äänet ihmisten liikkeestä kylässä enenevät. Joku on
+ilmaantunut tuonne metsään, kulkee siellä ja hoilottaa ja alkaa puuta
+hakata. Pelloilla kynnetään, ja kyntäjät huutavat hevosilleen,
+maantiellä ajavain rattaiden rytinä monistuu, höyryvenhe on tulossa
+kylän rantaan, ja kuulen sen koneen tykytyksenkin. Teeret ovat
+lakanneet kuhertamasta, ja kaste on haihtunut ahon kiviltä. Tuulahdus
+kylästä päin tuo äänet yhä selvemmin kuuluviin. Ihmiset ikäänkuin
+ulottavat aherruksensa tuntosarvia yhä lähemmä. Aamun koittaessa
+hallitsi metsä, eikä muuta tuntunut olevan olemassa. Päivän edeten on
+kuin viljelys pyrkisi painamaan siihenkin vaikutustaan. Ja se kuin
+ahdistaa rintaani ja masentaa mieltäni.
+
+Ja silloin tiedän minä hetken tulleen tästä poistua.
+
+Ahertakaa, tehkää työtänne, muokatkaa maatanne, nakertakaa metsän
+reunaa, viljelyksen hiiret ... minä painun yhä syvemmälle, lasken
+vaaran välihimme, tuolla haukahtaa jo hallini. Riennän oravieni
+iloihin, pyitteni pyrähtelyihin, jänön kanssa kilpasille ... unohdan
+oravat, pyyt ja jänikset, ja käyskelen polkuja ja porkkaan soita ja
+kiipeän kukkuloita, muistamatta, missä kuljen ja mitä varten...
+
+Vasta päivän mailleen mennessä palaan taas tätä samaa tietä kotiini.
+Tapaan kukkulalta katsoen kylän taas yhtä etäisenä ja pienenä kuin
+aamulla. On niinkuin ei sitä olisi eikä olisi koskaan ollut; niinkuin
+ei tämä metsäni siitä olisi tiennyt. Tapaan lampeni iltahämärässä yhtä
+levollisena kuin aamulla, korpi on yhtä totinen, ja niitty ja lato ovat
+yhtä salamyhkäiset. Astun taas veräjästä ulos yhtä hartaana kuin
+taannoin siitä sisään, äsken kuin kirkkoon, nyt kuin kirkosta pois ...
+ja pääsen yhtä huomaamatta riihen ja pajan ohi pihaan kuin aamulla
+pihasta ulos.
+
+Tulee ihmisiä luokseni, kun näkevät tulen ikkunastani tuikkavan, ja
+puhuvat minulle päivän tapahtumista ja kylän kuulumisista.
+Hajamielisesti heitä kuuntelen, mieli vaeltaa metsässä, ja huomenna
+vaellan siellä taas minäkin.
+
+Jos joskus jäisin pois, eikä kuuluisi minua tulevaksi, sieltä minut
+löydätte, jos hakea haluatte, taloni takalistolta. Sitä yksin olen
+elämässäni oikein rakastanut, rakastanut niin, etten sen
+vastarakkauttakaan kaivannut. Siellä, sen helmassa olen kaiket aikani
+onnellisimmin elänyt ja sen helmassa soisin kuolevanikin kerran.
+
+
+
+
+METSÄNNEIDOT.
+
+
+Näin sanoi Mielikki, metsän emäntä, tyttärilleen Tapiolan neidoille:
+
+--Huomenna on juhla jalo Metsolassa. Se Suuri Jousimies,
+metsänkävijäkansan kaunehin uros, on lähtenyt liikkeelle, näille maille
+metsästelemään. Metsä nyt hienoimpaan asuunsa asettakaa, itse itsenne
+parahimpiinne pukekaa! Tervetulleena vieraana on hänet vastaanotettava!
+
+Käsiään yhteen lyöden hypähtivät ilosta metsän immet, ja toivo täytti
+taas heidän rintansa siitä, että kun tulee, ehkei lähdekään, ehkä
+Tapiolaan taloksi jää eikä koskaan enää omille mailleen palaja. Sillä
+kaikki rakastavat he häntä, vaikkeivät ole vielä saaneetkaan häntä
+likeltä nähdä eivätkä itse hänelle näyttäytyä ... kaukaisittain vain
+hänen eteensä riistaa ajaa.
+
+Niinkuin tilhiparvi hopeatiukusiaan helistäen pyrähtää pihlajan
+latvasta lentoon, pyrähtivät impyet työtä käskettyä tekemään. Vaaralta
+vaaralle, poikki soiden ja pitkien kannasten ja vesien varsien ja
+ristiin rastiin halki salojen sinisten vetelivät he utuiset lankansa
+utuisista kuontaloista, joista ei kulje yli eikä ympäri riista minkään
+näköinen. Ja kun olivat aituuksensa valmiit, niiden sisään simahuulin
+huhuten karjansa ajoivat ja veräjät umpilukkoon lukitsivat. Ken ei
+taipunut mielisuosiolla tulemaan, sitä vitsoilla ajoivat, pihlajaisilla
+piiskoilla, jotka olivat tuolta puolen Tuomivaaran taitetut. Mielikki
+itse karisteli koko päivän viimeisiä lehtiä puista ja seuloi härmää
+oksille ja huurua maahan. Tapio rakenteli siltoja soiden ja salmien
+poikki, ja ennen iltaa ulvahtelivat jo siintävät selät, kun hän
+kultaisella kurikallaan rannoilta ja niemien nenistä koetteli,
+kestäisikö jo jää vieraan yli kulkea. Ja niin oli kaikki valmiina
+saapua salojen sulhon.
+
+On varhainen aamuyö, salo nukkuu tuikkavan tähtitaivaan alla, jota ei
+heikoinkaan rusko vielä valaise. Tapio ja Mielikki lepäävät vielä
+naavaisilla vuoteillaan, mutta tyttäret jo valvovat ja odottavat aamun
+ensi koittoa ja Suuren Jousimiehen liikkeelle lähtöä nuotioltaan, jonka
+ääressä hänen tiedetään yötään viettävän. Pimeä on vielä Tapiolan
+tanhualla, jossa he aittain ja pirttien väliä häärivät ja vähän vähä
+pysähtyvät ulos pimeän sisään tuijottamaan, eikö tulisi viestin tuoja,
+valkea huuhkaja, joka tapiolaisten yöllisenä airueena liikkuu.
+
+Alkaa silloin kaksi kellankiiltävää pistettä loistaa pimeässä, ja
+siiven havinan kuulumatta istahtaa yölintu pökkelön päähän, joka on sen
+lepopaikaksi pyhitetty, keskelle pihamaata.
+
+Neidot kyselemään:--Mitä näit?--Mitä kuulit?--Mitä tiedät Suuren
+Jousimiehen nuotiolta kertoa?
+
+Huuhkaja heille haastamaan:
+
+--Niemen kainalossa, lahden rannalla, tuolla puolella vesien on
+nuotionsa kuivaneen kelohongan juurella, jonka Ukko itse on Tapion
+pyynnöstä nuolellaan maahan pirstonnut metsänkävijäin helposti
+saatavaksi. Komea on mies, sankari varreltaan, ei ole ennen metsämiestä
+moista näillä mailla nähty. Oksalla istuin ja metsän pimennosta
+katselin: selällään lepäsi havujen päällä, pitkä tukka kaulaa suojasi
+ja tuuhea parta rintaa, joka tyynesti kohoili. Ei teillä, tyttäret,
+milloinkaan vierasta hänen vertaistaan: pitkä kuin harjun honka,
+solakka kuin solkikoivu--sulhasenne!
+
+Myhäilevä ilo liekehti airuen silmissä, sillä vaikka ukko totiseksi
+tekihe, oli tapansa leikkiäkin laskea tyttösten kera. Mutta tytöt
+yhteen ääneensä huutamaan:--Riennämme katsomaan! Käymme likeltä
+näkemään, ennenkuin emäntä nousee!
+
+Vaan silloin huuhkaja torumaan:
+
+--Ei ole lupa lähteäksenne! Ei ole lupa lähteäksenne! Kaukaa
+katsonette, kauemmitse kiertänette!
+
+--Näitkö silmänsä, huuhkaja?
+
+--En nähnyt, en tohtinut! Kun liikahti, lähdin. Jos silmänsä minuun
+sattui, siihen hoiperruin oksalta, sen tiedätte.
+
+Vavahti Tapion tytärten rinta, ja lähtemättä jäivät, eteensä alas
+korven pimeään tuijottivat. Suloista olisi ollut heidän Suuren
+Jousimiehen syliin hoipertua, hänen silmäinsä nuolien satuttamana.
+Mutta eivät he koskaan saaneet tuhonsa uhalla metsämiestä nähdä eivätkä
+hänelle näyttäytyä, vaikka salainen lempi heidän sydämissään häntä
+kohtaan ei koskaan kytemästä lakannut.
+
+Heikko rusotus kuumotti kaukaa metsän sisästä.
+
+--Nyt on noussut, nyt tultansa terästelee aamua odottaessaan, sanoi
+huuhkaja. Samassa ilmaisi hiljainen vartioteeren kuherrus ylhäältä
+Tuomivaaran laelta, että jo aamukin sarastaa.
+
+Kiire tulee Tapion tyttärille, haihtuva haaveet, eivätkä he taaskaan
+enää muuta ajattele, kuin mitenkä saisivat paikat kuntoon toivotun
+taloon tulla. Jo on aika riistan päivämakuulleen mennä, jo toisen
+nousta ja kunkin oikealle sijalleen asettua, että erämies etsimättä
+edestään löytäisi.
+
+Ja laumoittain lentävät linnut osoitettuihin urpupuihin, jänöt
+painautuvat näköisille paikoille, ja oravat lähtevät varpua pitkin
+metsämiestä vastaan juoksemaan. Tuokiossa on kaikki tehty, hetkistä
+ennen aamun päiväksi valkenemista, sillä niinkuin pakenee sumu tuulen
+tieltä, niinkuin lentää pilvi puiden yli, niin kiitää metsänneitojen
+lauma alas vuorelta askareilleen salon sisään ja yhtä pian sieltä
+takaisin Tapiolan tanhualle, ollakseen taas valmiina apuun rientämään,
+kun Suuri Jousimies ajonsa aloittaa.
+
+Jo tulee toinen viestintuoja, Metsolan päiväinen airut, kokko, ilmojen
+kuningas, ja kertoo vieraan jo nuotioltaan nousseen, suortuviaan
+sukineen, peseytyneen ja loihtuja lukien uhrihopeitaan lähteeseen
+sirottaneen. Ja kohta lentää kolmas, närhineito, metsän kaikkien
+kummien katselija, ja huutaa näreen oksalta nähneensä, miten joustaan
+tarkasteli ja nuolia viinestään valitsi, ja liikkeelle lähti.
+
+--Minne lähti?
+
+--Tänne lähti, yli vesien tullakseen.
+
+--Oliko ison riistan nuolet vai pienen?
+
+--Kaiken riistan oli aseet: orava ja lintunuolet, hirvinuolet,
+karhukeihäät, kaikki on varustellut, kaikkea pyytää.
+
+--Kaikkia pyytää ja kaikki saakoon! huuhdahtivat neidot.
+
+Aamu on koittanut ja koitto päiväksi valjennut. Ennen muita alkavat
+rusottaa Tapiovaaran huippuhongat, sitten luo yhä helottava taivas
+kuulakan ilman läpi hohteensa alempana oleviin metsäisiin mäkiin ja
+sieltä alas soihin ja järviin, jotka kierinä kiiluvat huurteisten
+salojen keskessä.
+
+Hän on lähtenyt nuotioltaan tuolle puolen vesien ja kulkee yli
+silloitetun salmen Tapiolan mannerta kohti. Notkea on käyntinsä,
+solakka vartalo huojahtelee, hieno jää ulvahtelee jalan alla.
+
+Ihmeissään katselee metsämies ihania erämaita, jotka hänen eteensä
+aukeavat. On hän joskus ennenkin näillä mailla kulkenut, näistä vesistä
+yli astunut, ei koskaan ole Metsola hänelle näihin pukuihin paneutunut.
+Vaarat palavat aamun tulessa kuin unessa aavistettu taikamaa, härmä
+puissa kimmeltelee, kuura maassa kiiltää, medelle haiskahtelee metsä,
+ja niin on kuin kantelet ilmassa soisivat. Jo ymmärtää hän Tapion
+taivuttaneensa, jo metsän Mielikin suosion saavuttaneensa.
+
+Mustanaan ovat urpukoivut teiriä täynnä, ja ne odottavat kuin kypsät
+hedelmät puusta pudottajaansa.
+
+Ei sitä niittynientä, ei sitä suosaareketta, josta ei jänön valkea
+turkki näreen juuresta paistaisi ja mustat silmät valkkaisi.
+
+Satanaan juoksee oravaisia oksilla, eikä lakkaa halli haukkumasta,
+kerran vainun päähän päästyään.
+
+Kuin koiria kylän kujilla hypähtelee repoja polkujen poikki--ja
+ammutaan; ja ajamatta kurahtaa ilveksiä puihin--ja pudotetaan!
+
+Sataisena keikkuu saalis hänen ympärillään, tuhantisena Tapion karja.
+
+Posket palaen, silmät terävinä tähystellen ja jousi aina jänteessä ja
+jänteet aina joustavina vaeltaa hän, ihastellen uusia saaliita ja uusia
+maita, jotka saalista antavat, mutta eniten ihastellen omaa kätensä
+kantavuutta, oman silmänsä tarkkuutta ja oman onnensa antia. Ei ole
+miestä metsän kävijätä hänen vertaistaan, ei toista, joka tietäisi,
+niinkuin hän, missä on salo saalihisin, missä maa eräisin etsittävä.
+
+Sillä hän ei näe, että kauniina kaarena kulkee hänen kahdenpuolensa
+Tapion tyttärien jono, ajaen riistaa hänen eteensä ja estäen sitä pois
+pakenemasta. Pihlajaisilla virvoillaan ohjaavat Metsolan paimenet
+karjaansa, ja mikä ei viittauksista välitä, sille ilmaa soittavat, ja
+mikä ei siitä säikähdä, sitä selkään sipaisevat. Ei hän tiedä, että
+Tapio ja Mielikki kukin kuusensa alla Tuomivaaran rinteellä istuen
+hänen kulkuansa seuraavat ja sinipiikain ajoa ohjaavat ja lähettävät
+närhinsä neitosille sanaa viemään, että tietäisivät, missä jousimies
+menee ja minne heidän on saalista hänen eteensä ajettava. Ei hän
+ajattele muuta, kuin miten saisi uutta otetuksi ja miten saaliskokonsa
+yhä suuremmaksi kasvamaan. Ei ajattele antajan kiitosta eikä haltiain
+hyvitystä.
+
+Itseensä tyytyväisenä on hän istuutunut ahon keskelle vastapäätä
+Tuomivaaraa saalistaan lukemaan, joka jo alkaa hartioita painaa.
+Uupunut hän on, mutta yhä pitäisi mieli enempää saamaan, jos vain
+jaksaisi kotiin kantaa. Mutta liian kaukana on majansa hänen tänne
+saakka säiliötä tehdäkseen. Ja hän päättää, oravansa, jänönsä, kettunsa
+ja ilveksensä nyljettyään, lähteä pois, toiste taas palatakseen.
+
+Mutta sill'aikaa kun hän näitä toimii ja hyvillä mielin hyräilee,
+lähestyvät metsänneidot ahoa, piiriään pienennellen. Ei kukaan ole
+saanut häntä nähdäkseen, mutta oudosti sykähtää heidän sydämensä, kun
+kuulevat hänen askelensa, ja kummasti vihlaisee rinnassa, kun hän
+koiraansa viheltää. Liikahdus kulkee läpi koko heidän jononsa, kun
+jousi helähtää ja nuoli vinkuen lentää, kiinni he sitä kilvan lennosta
+tavoittavat säilyttääkseen sen Suuren Jousimiehen muistona Tapiolan
+tyttöaitoissa, jonne metsämiesten kaikki kadonneet nuolet joutuvat...
+Mutta nyt on rohkea, hillitön halu heidän rintansa täyttänyt saada
+nähdä hänet ja hänelle näyttäytyä. Tuossa hän on lähellä, ei ole kuin
+näreikkö välissä, näreikkö tosin tuuhea, mutta matala... Hän kuuluu
+haastelevan hallilleen ... jo nousevat he varpailleen ... ja kaulojansa
+kurkottavat... Silloin kuuluu kaukaa huuto ylhäällä ilmassa, Tapion
+varoitus tyttärilleen, ja pelästyneenä parvena pyrähtää tyttärien lauma
+lentoon, ja ilmassa on hetken aikaa havina niinkuin lintujen lentäessä,
+kunnes se heikkenemistään heikkenee ja tyttäret kyyhkysparvena
+kokoontuvat Tapiovaaran rinteelle.
+
+Alakuloiseksi käy taas impien mieli. Eivät saaneetkaan nähdä, eivät
+näyttäytyä hänelle, jota jokainen sydämessään lempii.--Ei hän huoli
+meistä, ei meitä ajattele, ei meitä muista, ei aavistanutkaan lähellä
+olevamme, ei lähtöämme kuullut eikä edes silmiään nostanut. Pois
+laittautuu tuolla lähtemään, ei koskaan enää ehkä tule takaisin tänne,
+ja jos tuleekin, muuanne on Tapio meidät jo ehkä vienyt. Ja yhä
+murheellisempi on impien mieli niinkuin illastuvan auringon, joka jo
+mailleen painuu.
+
+--Kun saisimme edes huomiseksi jäämään!
+
+--Hirven hänen eteensä lähetämme!
+
+Ja tuiskuna rientävät toiset parasta elättihirveä Tapiolan haasta
+päästämään, sill'aikaa kuin toiset taas jonoon asettuvat häntä
+metsämiestä kohden ajaakseen. Sen jos kaataa, ei jaksa yksin kantaa,
+vaan luo täytyy yöpyä ja tänne huomiseksi jäädä.
+
+Mielikki näkee tyttäriensä tarkoituksen eikä tahdo kieltää heiltä, mitä
+kerran lupasi, että milloin mieleisensä metsämiehen kiertänevät, sille
+saavat karjastaan parhaan antaa. Mutta toisin panee hän peuransa
+juoksemaan, toisin tyttäret tahtoivat. Tyttäret hänet suoraan aholle
+ajaisivat. Mielikki ohitse ohjaa, ettei saa Suuri Jousimies häntä kuin
+vilaukselta silmätä. Kaiken muun unhottaen hän koirineen suuren saaliin
+jälkeen rientää. Poikki vaarojen, harjuja pitkin ja yli vesien
+harppailee hirvi tuon tuostakin pysähtyen koiraa vastustelemaan. Mutta
+niin pian, kun metsämies on päälle pääsemässä ja joustaan virittää,
+lähtee se uuteen juoksuun, metsänneitojen houkutushuudoista huolimatta.
+Sillä lupaa kysymättä ja haukkain varoittavista huudoista enää
+välittämättä ovat tyttäret jälkeen lähteneet ja siirtyvät vaaralle ajoa
+seuraten ja odottaen hirven uupumista.
+
+Yhä kauemmas painuu hirvi poispäin Tapiolan tanhuvilta Suuren
+Jousimiehen kotia kohti, jossa päin ovat Pellervon peltoiset maat ja
+jonne metsänväen ei koskaan ole asiata mennä, eivätkä mene. Jo näkyy
+savu nousevan Jousimiehen majasta tuolta puolen Rajajärven, mutta yhä
+jatkaa juoksuaan hirvi. Hätäillen huhuavat ja houkuttelevat neidot
+nimikkoaan takaisin, että kääntyisi, ettei enää etenisi, ei yli järven
+juoksisi. Mutta kintereillään koira puhaltaa hirvi rantavaaralta järven
+kierälle jäälle, siihen keikahtaa, jalkansa taittaa ja Suuren
+Jousimiehen kädestä surmansa saa.
+
+Vaaran laella istuvat immet tähystämässä ja näkevät naisen tulevan
+tuvastaan järven niemestä vastapäätä ja jousimiestä vastaan rientävän,
+näkevät hänen käsiään yhteen lyövän ja kuulevat hänen ihastuksesta
+huudahtavan:
+
+--Kenen ihmehen onnella sait saalihit moiset?
+
+Ja tyytyväisesti hymyillen vastaa metsämies:
+
+--Sinun onnellasi lienee annettu, mikä ei ole omallani otettu!
+
+Kovin käy pahaksi metsänneitojen mieli, kovin kirvelee heitä Suuren
+Jousimiehen kiittämättömyys. Vai hänen naisensa onnella! Sen onnella,
+tuon, joka kotona istuu ja valmista odottaa, sill'aikaa kun he hänen
+koiranaan kulkevat.
+
+--Se hänen koiranaan kulkekoon!
+
+--Ottakoon sitten omalla onnellaan!
+
+--Ottakoon vain naisensa onnella!
+
+Kateus kalvaa, pettymys jäytää metsänneitojen mieltä heidän istuessaan
+illan hämärtäessä vaaran rinteellä vastapäätä Suuren Jousimiehen tupaa,
+josta tuli tuikkaa hänen naisensa nuotiolta toiselta puolen järven.
+Punaisena ruskottaa taivas, tuulta ja sadetta ennustaa ilma. Ja kun
+metsänneidot pimeän tullen puitten latvojen päällitse hajanaisina
+parvina kotiinsa kiitävät, pauhaa jo myrskynä syksyinen metsä, susina
+ulvovat tuulispäät ja luokkina huojuvat hongat. Irti repii myrsky
+järvestä jään, irvistelevin ikenin ärjyvät aallot Jousimiehen rannassa,
+ja hänen tupansa tutisee hajotakseen. Peikkoina kiljuu Tapion tytärten
+paha mieli sen ympärillä, ja vitsoina ruoskii heidän vihansa viima
+lunta ja räntää sen seiniin. Eikä uskalla hän kolmeen päivään eikä
+kolmeen yöhön ovestaan ulos astua.
+
+Mutta kun ovat aikansa raivonneet, niin uupuvat omaan vihaansa ja
+lauhtuvat lempeiksi. Ja kun Suuri Jousimies tyynen aamun valjettua taas
+lähtee liikkeelle, on Tapiolassa juhla jälleen, ja ovat metsänneidot
+unohtaneet vihansa metsämiehen naista kohtaan siitä ilosta, että saavat
+taas häntä palvella ja hänen eteensä riistaa ajaa.
+
+Ja vaikkei metsämies heidän apuaan oivallakaan ja vaikka hän yhä vain
+omalla onnellaan ylpeilee, niin eivät sitä pahakseen pane siinä
+toivossa, että kerran saisivat hänet Tapiolaan talveksi jäämään ja että
+saisivat kerran hänet nähdä ja hänelle näyttäytyä.
+
+Kerran he sen saanevatkin, mutta silloin on hänen viimeinen
+metsäpäivänsä tullut ja silloin häntä turhaan naisensa vartoo. Mutta
+silloin on suru Metsolassakin, ja kyyneliä vuodattaen kantavat neidot
+havuja hänen vuoteelleen, jossa hän kaatamansa kontion vieressä
+viimeistä untaan nukkuu.
+
+
+
+
+METSÄPOLKU.
+
+
+Se eroaa salaisesti suuresta tiestä ja lähtee palaneen puun juuritse
+menemään sydänmaata kohti. Hevosella ajajat eivät siitä välitä, eivät
+sitä huomaakaan, ja monet niistäkin, jotka jalkaisin kulkevat,
+valitsevat kernaimmin valtatien. Mutta minulle on metsäpolku maani
+kauneimmat näköalat näyttänyt ja vienyt minut luonnon lumotuimpiin
+pyhättöihin--ja sentähden minä sitä kuljen.
+
+Se ei ole näyttänyt minulle kaupunkeja eikä komeita kirkonkyliä, ei ole
+vienyt minua herrain kartanoihin eikä laajojen viljelyksien luo, vaan
+se on kuljettanut minua ohi armaiden ahojen, poikki salamyhkäisten
+soiden, läpi ikuisten erämaitten, yli vaarojen, pitkin puroja ja
+metsäjärvien rantoja ja pysähtynyt kanssani metsämökin veräjälle,
+uudistorpan tuvan perään ja vielä siitäkin sivu vienyt. Se on ollut
+minulle opas oiva ja ystävä uskollinen, ja vaikka olen sen usein
+unhottanut, muistan sen kuitenkin joka kerta, kun tahdon loihtia eteeni
+kokonaiskuvan maastani, siitä maasta, joka on _minun_ maani.
+
+Sillä ei ole polkuni tavallinen tie, itsestään tietämätön, vaan se on
+elävä olento, joka tietää, minne vie ja mitä näyttää. Minusta näyttää
+siltä, kuin se tietäisi, mistä tulee ja minne menee, ja siitä näkee,
+miksi se on sellainen eikä toisenlainen. Sitä ei ole tekemällä tehty,
+vaan se on syntynyt, itsestään syntynyt, itse itsensä kulkenut. Se ei
+kulje niinkuin umpisilmäinen maantie, minne ihmiset sen vievät, eikä
+niinkuin rautatie, joka lyö päänsä kallioon tai puhkaiseikse sen läpi.
+Ken omilla jaloillaan kulkee, niinkuin metsätie, se kulkee katsellen,
+varoitellen ja voimiaan säästäen. Sentähden se aina on suora, vaikka
+näyttää mutkittelevan, sentähden se ei uuvuta ystäväänsä, joka sitä
+seuraa, vaan hoitelee häntä ja helpottaa hänen vaivojaan. Se ei aja
+suohon lyhintä tietä hakiessaan laveimman paikan yli, vaan vainuaa jo
+kaukaa kaitaisimman ylimenon ja sinne johtaa. Se koettaa aina saada
+kovaa maata jalkasi alle, hakee harjuja ja välttelee veteliä ja
+likaisia paikkoja. Se on se, metsäpolku, joka on keksinyt sananlaskun:
+»parempi virsta väärään kuin vaaksa vaaraan». Ja kuinka taitavasti se
+vuorelle nousee! Ei koskaan kapua rinnettä suoraan ylös, mutta aina
+kuitenkin löytää lyhimmän ja helpoimman matkan, ottaa kuin varkain
+vastamäestä voiton. Saatat luulla sen mutkittelua seuratessasi, että se
+on unohtanut aikeensa, suuntansa muuttanut ja kääntynyt takaisin alas;
+saatat siitä suuttua ja lähdet omin päisi nousemaan: töksähdät
+kohosuoraan kallioon tai joudut läpipääsemättömään rytöön ja löydät
+polkusi, joka on kyllä kaaren kiertänyt, mutta joutunut jo ennen sinua
+sinne, minne pyrit. Seuraa häntä, älä epäile, ja saat olla varma, että
+se vaaran laelle vietyään sinulle kauneimman näköalan näyttää. Se siinä
+samalla vähän laajenee, haaraantuu, niinkuin olisi itsekin seisotellut
+ja maailmata katsellut--ja katseltuaan lähtee se tyytyväisesti ja
+tyynesti luikertelemaan alas kuin metsäpuro puitten lomitse. Se ei
+rakasta yksitoikkoisia maita ja välttää ikäviä seutuja minkä voi. Jos
+vain suinkin sopii, pistäikse se katsomaan lehtoja, niittyjä, latoja ja
+lampia. Jos on kaski tai pelto metsässä, niitä se tervehtää. Jos on
+lähde, sen kautta se kulkee. Eikä se aukeallakaan linjaksi muutu, vaan
+polveilee ja kaaria tekee. Metsä on täynnä mittarien linjoja, mutta
+niille ei koskaan polkua synny. Vaan osaa se silti olla tarmokas ja
+pitää puoliaan, jos tarvitaan. Jos sen on jostakin mentävä, ei mikään
+voi estää sitä tahtoaan täyttämästä. Parhaan niitynkin poikki on sen
+päästävä, yli kylvetyn pellonkin, ei väisty väkivallalla millään,
+silloin kun se kerran on oikeutensa oivaltanut.
+
+Eikä sitä tahdokaan häiritä se, jota se palvelee. Metsän mies, korpien
+asukas on hienotunteinen ystäväänsä kohtaan, tuota opastaan, jota jo
+hänen esi-isänsäkin seurasivat ja joka on osa heidän elämästään. Jos
+hänen täytyykin polkunsa kohdalle kaski hakata ja aita panna, rakentaa
+hän siistit veräjät ja astinlaudat, eikä tien paikkaa polta eikä kylvä.
+Ja jos tie on suolle sortunut tai vetelään paikkaan uponnut, heittää
+hän pitkät puut hetteeseen ja niiden avulla ylös auttaa. Ja jos on tie
+eksynyt itsestään, niinkuin saattaa sillekin tapahtua, kun se on saanut
+liian kauan yksin elellä ja unhotuksiin joutua, takoo hän pilkat puihin
+ja auttaa sen taas uudestaan syntymään.
+
+Aina luulisitkin metsäpolun yksin olevan, erakkona elelevän. Sillä
+harvoin on metsätiellä vastaan tulija, ja aina on siinä hiljaista. Jos
+joku kulkeekin, et sitä kauan näe, et kauan kuule, pian hän
+tienkäänteeseen katoaa. Ja kuitenkin kuulee metsäpolku asioita paljon
+ja näkee monenlaista. Kaikkien salaisuudet se saa tietää ja kaikkien
+luottamuksen ottaa vastaan. Sen hakevat sulho ja morsian kaulakkain
+kulkeakseen, sille karjatyttö helähyttää ilonsa ja sille huolensa
+haastaa. Se näkee karjan, näkee paimenet ja metsämiehet, linnut sitä
+pitkin piipertävät, jänö pitkät matkat pukkii sen selässä ja kernaasti
+valitsee sen vieressä makuunsa, sillä tie on sen paras liittolainen ja
+viepi ohitse vainoojat: ketut ja koirat. Mutta suurimman huvin tuottaa
+sille orava, joka laskeutuu alas varvulta ja juosta vikittää
+männynkerkkä suussa, ponnahtelee ylös puihin ja istahtaa kannon päähän
+käpyä nakertamaan.
+
+Kuinka vaatimattomasti se taloon tulee, metsäpolkuni, kuinka
+hienotuntoisesti pistäikse sisään piennarta myöten jostakin aidan
+nurkkauksesta! Suuriin taloihin, herrojen komeihin kartanoihin se
+tuskin ollenkaan uskaltaa, katoo yht'äkkiä ja ilmautuu vasta toiselta
+puolen talon metsästä, jonne on joutunut, miten lienee, joko kierrellen
+taikka maan alitse kulkien. Ennen se väistyy kuin itsenäisyytensä
+menettää ja muuttuu sannoitetuksi kujatieksi. Mutta mökkitaloon se käy
+kuin kotiinsa, astelee tuttavallisesti ja pelkäämättä aina pirtin oven
+eteen ja tekeytyy emännälle hänen aittatiekseenkin nurmisen pihamaan
+poikki. Siinä se viihtyy ja siinä se viipyy ja lähtee siitä yhtä ehyenä
+kuin siihen tulikin.
+
+Tulleeko kerran meillekin aika, jolloin kaikki metsätiet ovat
+maanteiksi muuttuneet? Koittaneeko päivä, jolloin sydänmaan
+koukertelevat, varjoiset polut ovat suoria, pölyisiä kärrykujia?
+
+Silloin eivät ihmiset enää notkein jaloin ja pystyin päin kulje, vaan
+vaeltavat selkä koukussa ja aivot uuvuksissa yksitoikkoisista
+etäisyyksistä, leveää suoraa linjaa, jossa virsta tuntuu pitkältä kuin
+penikulma. Lyhyt on pitkäkin taival metsäpolun kera kulkea, sillä joka
+käänteessä herää uusi toivo perille tulosta. Pitkä on maantiematka,
+jossa päämaali näkyy, mutta näyttää aina olevan kauempana kuin onkaan.
+
+Ennen oli elämäni maantie, jota rattailla retuuttelin kievarista
+kievariin ja kaupungista toiseen. Käännyin pois niiltä teiltä sen
+palaneen hongan kohdalla ja kuljen nyt metsäpolkua pitkin kohti
+kaikkisuuden korpea enkä tiedä enkä tahdo tietää, minne se päättyy--
+niinkuin ei kukaan tiedä, missä on metsäpolun loppu. Mutta sen jo
+tiedän, että se suurille, rauhaisille saloille saattaa, jos vain sitä
+osannen oikein kulkea enkä muille poluille poikenne.
+
+Jos poikennenkin--sinne, hyvät haltiani, minut ohjatkaa!
+
+Suurten valtateiden varteen hautasivat ennen muinoin vanhat roomalaiset
+vainajansa, ettei olisi heillä ikävä yksin olla. Minä soisin saavani
+levätä kahden metsäpolun risteyksessä, missä jänönen ohi kuukkii ja
+orava käpy suussa hyppelee ja lintuparvi juosta piipertelee ja
+onnelliset ihmiset käsi kädessä astelevat eivätkä aavista, että siinä
+on se, joka heidän onnestaan iloitsee.
+
+
+
+
+PAHAN OMANTUNNON PUU.
+
+
+Se oli suuri, tuuhea kuusi, oksat maata viistättäen. Se seisoi vähän
+matkaa ikkunastani, koivujen keskellä huvimetsässä, aivan ajotien
+vieressä. Kun aamusilla nousin ja katselin ulos, en voinut olla sitä
+näkemättä; aina pisti se siitä ensiksi silmääni. Kun illalla viimeksi
+pistäysin pihalle, kuumotti se pimeästä ja kammotti kuutamolla.
+Noustessaan sattui kuu aina sen taakse ja teki sen isoksi ja
+aavemaiseksi, ja tahtienkin silmissä oli, niiden sen havujen läpi
+tuikkaessa, ilkkuva ilme.
+
+Lapsena se minua pelotti, ja minä kiersin sen aina kauatse, luullen sen
+alla peikkojen piilevän. Kun vanhempana menin luvattomille retkille,
+varoitti se minua huminallaan, ja kun niiltä palasin, niin sen moite
+kohisi korvissani. Minusta tuntui, niinkuin olisi sen sisässä aina
+ollut joku minua vakoilemassa.
+
+Se ei koskaan lakannut humisemasta. Myrskysäällä kaikui sen ääni yli
+kaiken muun metsän, ja kun puutarhalehto sen ympärillä iltatuulessa
+hellästi kuiskaili, oli kuusen puhelu kuin kaukaista, tyytymätöntä
+huminaa. Tyynelläkin, kun eivät muut puut vielä tuulesta mitään
+tienneet, luulin minä kuulevani sohinaa sen sisästä. Ja vaikka olisi
+lehto kuinka lempeästi helottanut illan ruskossa ja solkikoivut
+lämpiminä kesäpäivinä kuinka onnellisina seisoneet, aina se oli synkkä
+ja musta ja murhemielinen. Kesällä peittyi se kyllä puoleksi lehvien
+taa, mutta kun lehdet karisivat ja talvi tuli, esiintyi se entistään
+uhkaavampana.
+
+Ja kuta enemmän minä elin, sitä enemmän näytti se minua uhkaavan. Joka
+talvi kävi se yhä kolkommaksi, hautoi kostoa, oli kuin olisi
+kaihomieltä kantanut. Se näki kaikki, tiesi kaikki ja kaikesta moitti.
+Ja minä aloin pelätä, että kerran se vielä päälleni kaatuu ja minut
+alleen hautaa.
+
+Elin siinä salaisessa toivossa, että siihen kerran ukkonen iskee. Mutta
+ukkonen murskasikin uuden viiritankoni ja vei palan huoneeni seinästä,
+ja kuusi puisteli vain kuin ilkkuen turkkiaan. Toivoin, että
+syysmyrskyt sen kerran kaatavat ja sillä siitä pääsen. Mutta kun myrsky
+lakaisi koivuja maahan sen ympäriltä, niin silloin se vasta alkoikin
+oikein elämöidä ja taivasta havuisella hännällään hutkia. Se karjui
+kuin vimmastunut jalopeura, ja minä pakenin perimmäisiin huoneisiin.
+
+Käskin kaataa sen maahan, ja palkkasin miehiä sitä hakkaamaan, mutta ne
+keksivät salaisia merkkejä sen kaarnassa ja sanoivat sitä karsikoksi ja
+vainajain puuksi, ja että kosto ja onnettomuus sitä kohtaa, joka siihen
+koskee.
+
+Silloin minä itse kävin sen kimppuun ja koloin sen salaa keväällä
+mehujen aikana. Mutta syksyllä seisoi se kahta kamalampana, komotti
+kuin aave, ja sen kuivuneet oksat ritisivät ja rutisivat, minulle
+rauhaa antamatta. Vimmoissani iskin minä kirveeni sen kylkeen ja
+hakkasin, kunnes uuvuin ja tuli yö, enkä ollut saanut sitä puoleksikaan
+poikki.
+
+Mutta yöllä nousikin myrsky ja kaatoi sen maahan jyminällä, että luulin
+tanteren halkeavan ja huoneeni siihen suistuvan.
+
+Riensin aamulla ulos viholliseni kukistumisesta riemuitsemaan. Siinä se
+vihdoinkin makasi suullaan maassa, ja minä katkoin sen kuivia oksia,
+ajatellen sitä komeata kokkoa, minkä niistä tekisin. Ilkuin sen
+viimeinkin voittaneeni.
+
+Mutta kun minä katsahdin ympärilleni, näin minä, että suuri kuusi oli
+kaatunut kymmenien pienempien keskeen, joita en ollut ennen huomannut.
+Niitä oli siinä kokonainen pikku metsä, suuren kuusen kylvämiä ja sen
+suojassa kasvaneita. Itsepäisinä, äreinä ja ohdakkeisina seisoivat ne
+siinä, niinkuin olisivat uhanneet.
+
+Yhdestä kiusasta pääsin, sain kymmenen sijaan, jotka törröttävät
+edessäni aamuin ja illoin, jotka soittavat samaa säveltä korviini kuin
+isänsä ennen. Se on kuin kokonainen kuoro paholaisia, jotka pitävät
+pahat tekoni kuuluvillani ja laulavat minulle kaikista teoistani ja
+toimistani, ettei vain yksikään minulta unhottuisi.
+
+En pääse niistä koskaan elämässäni, en saa niitä koskaan hävitetyksi,
+minun täytyy antaa niiden siinä hyötyä ja rehoittaa. Ja minä olen varma
+siitä, että kun minut tästä kerran multaan viedään, niin pystytetään
+niistä hautauspäivänäni kunniavartio kirstuni ympärille. Ja kun hyvät
+ystävät tietysti tahtovat antaa minulle jonkun muiston kotipaikastani,
+jonkin muiston tuonelan tielle, niin istuttavat ne niitä haudallenikin
+humisemaan--pahan omantuntoni puita.
+
+
+
+
+TUOMIOKELLO.
+
+
+On hiljainen, talvinen, kuutamoinen yö. Tippuu lunta alahisilta
+taivahilta, ja lumihiuteiden läpi paistaa sappinen kuu.
+
+Maantienvarren Jussi Huttunen on pistäytynyt pihalle pirtistään ja
+käynyt yhdellä tiellään hevoselleen heiniä heittämässä. Hevonen on
+alkanut niitä purra rouskutella. Mutta yht'äkkiä on se lakannut
+puremasta ja kuulostanut. Sitten on se taas alkanut rouskuttaa, mutta
+taas pysähtynyt ja kuulostanut uudelleen, ja silmä on pimeässä
+vihreälle välähtänyt. Jussi on ajatellut, että mitähän se siinä, ja on
+pannut tallin oven kiinni ja lähtenyt menemään pirttiin.
+
+Mutta silloin kuulee hän sen itsekin. Se on joku kellossa ajava,
+maantiellä kaukana, toisella puolen järven. Kenellähän lienee niin
+isoääninen kello? Tuntuu ajavan alas mäkeä aika vauhtia, koska niin
+remputtaa. Saapas nähdä, kääntyykö tienhaarassa isoa maantietä, vai
+lähteekö tännepäin kirkkotietä?
+
+Tännepäin se kääntyy... Ei ole tämän pitäjän herroilla kellään sen
+äänistä kelloa. Maantienvarren Jussi tuntee kaikki oman pitäjän
+aisakellot... Sehän mölisee koommin niinkuin jokin ruokakello... Lienee
+joku pitkän matkan täkäläinen.
+
+Ja oli siinä vähän muutakin outoa tuossa tulijassa ja sen kulussa.
+Jussi tunsi kaikki tiet ja tienkäänteet ja mäet, ja tiesi, että sillä
+paikalla, mistä sen ääni nyt kuuluu, on vastamäki, pitkä, jyrkkä törmä,
+jota ei tavallinen ihminen juosten aja. Mikä hurja lieneekin, joka ajaa
+laukalla vastamaatkin?
+
+Eikä se kuitenkaan tunnu siltä kuin laukalla ajaisi. Pikemmin se
+silloin lähenisi. Se soipi myöskin liian säännöllisesti vuoroin
+kumpaankin laitaan eikä niinkuin tavallisesti aisakellossa, jossa kieli
+aina sattuu vain yhteen laitaan.
+
+Ei se ikinä ole oikea aisakello... Nyt se yht'äkkiä lakkaa soimasta,
+lakkaa kolmeen läppäykseen kuin kirkonkello jumalanpalveluksen
+loputtua. Ei kuulu mitään koko maailmassa, lumi putoilee vain, ja ruuna
+alkaa taas rouskuttaa tallissa.
+
+Olipahan mikä oli ... ei tainnut olla mikään ... saattoivat uniset
+korvat vain valehdella. Jussille tulee vilu paitahihasillaan, ja hän
+menee tupaan ja heitäikse vuoteelleen.
+
+Mutta tuskin on hän silmänsä ummistanut, kun koira kavahtaa pöydän alta
+ja töyttää ulos ja alkaa ulvoa. Samassa kuuluu avonaisesta ovesta
+kellon ääni entistä selvemmin. Jussi sukaisee turkin ylleen ja kengät
+jalkaansa ja menee ulos. Rakki vuoroin haukkuu ja vuoroin ulvoo ja
+juoksee tallin taa, palaa sieltä häntä koipien välissä ja vikisee,
+sitten taas rähisee maantielle päin.
+
+--Vaiti--Sht!
+
+Nyt se soipi aivan kuin kirkonkello:
+
+--Pim! Pim! Pom, pom!--Pim, pim! Pom, pom!--Pim pom!--Pim pim peli pim!
+
+Soipi milloin harvasteeseen, milloin nopeasti laidasta laitaan, milloin
+läpäten kuin tanssin tahdissa, kuin polkan tahdissa.
+
+Mutta eihän kuka voi ajaa kirkonkello aisassa! Kenen aisa se semmoisen
+kellon kestäisi! Ei se ole oikea ajaja ... muu ajaja mikä lie ... ja
+mikä lie tuo säppikin kuun ympärillä...
+
+Se tulee yhä likemmä, kuuluu välistä heikommin metsän takaa, mutta
+aukealta paikalta taas kahta kovemmin. Mäen takana se kuuluu kuin maan
+alta, mäen päälle päästyään taas kuin puitten latvojen yli.
+
+Se on kirkon kello, oikea kirkonkello, mutta soittaja, joka sillä
+tanssin tahtia helistää kuin mitä helvetin rallatusta, ei ole oikea
+soittaja...
+
+Jussia alkaa värisyttää, vaikka on turkki yllä ... hänelle tulee hätä,
+sitä suurempi, kuta likemmä se tulee... Jos se on tuomiokello ... jos
+se soittaa hänen viimeistä päiväänsä ... tulee häntä hakemaan?
+
+Eikä Jussi saa salatuksi itseltään, minne se tulee häntä hakemaan.
+
+Maantie kulkee aivan hänen peltonsa alitse, ja siitä mennessään se
+hänet ottaa... Nyt se on törmän päällä, ja törmän alla on tienhaara
+pellon yli pihaan...
+
+Kaikki hänen pahat tekonsa sukeltavat hänen mieleensä. Hän on tehnyt
+vääryyttä matkamiehille, punninnut heiniä väärällä puntarilla, pettänyt
+hevoskaupoissa, vetänyt nenästä velkamiehiään, ei ole tarvitsevia
+milloinkaan auttanut, lyönyt kostosta kirveellä naapurin lehmää
+selkään, syöttänyt elukoillaan salaa toisten niittyjä, puhunut valansa
+päälle oikeuden edessä vähemmän kuin tiesi, ollut ilkeä vaimolleen,
+piessyt häntä...
+
+Nyt se laskee mäen päältä, tuossa tuokiossa on täällä ... pim--pom--
+pim--pom! pim peli ... pim peli...! ... nyt se tulee omansa ottamaan
+... ei ennätä mitään sovittaa ... ei saada anteeksi edes akaltaan ...
+se kyllä antaisi, jos ennättäisi pyytää ... vaan ei ehtisi senkään
+kanssa kaikkia selvittää ... voi, voi, kun edes kaatuisi käänteen
+vierussa!
+
+Hän lankee lyhyessä turkissaan polvilleen pihamaalle, tallin ja navetan
+väliselle solalle, iskee kätensä yhteen, lupaa parantua, lupaa hyvittää
+kaikki, joka asian, nekin, joita ei nyt edes muistakaan ... akkansa
+ennen kaikkea.
+
+Nyt se on mäen alla, kello mouruaa aivan kamalasti, nyt se kääntyy ...
+eihän käännykään ... ohi ajaakin... Toivo hytkähyttää rintaa... Mutta
+jos vielä tulee toista tietä, isoa tietä, kujaa myöten...?
+
+Ei tule sitäkään, ohi ajaa senkin! Ei tullutkaan häntä ottamaan!
+
+Vielä vapisee hän koko ruumiissaan, vielä on hän polvillaan lumessa,
+mutta syntein ja pahojen tekojen tulva on tyrehtynyt, ei muistu enää
+uusia mieleen ja vanhat ovat kuin sovitetut.
+
+Hän nousee ylös ja tointuu tointumistaan.
+
+Eikö olisi osunut taloon? Vai olisiko rukousta säikähtänyt? Vai eikö
+ollut aikonutkaan tulla? Muualle olikin ehkä matkalla, muita ottamaan?
+
+Kello kuuluu ajavan salmen jäälle, jonka toisella puolella on pappila
+ja kirkko. Se soi yhä, pommittaa ja pimmittää, mutta Jussi kuuntelee
+sitä yhä rauhallisemmin, siirtyypä vielä solasta pirtin perään paremmin
+kuullakseen ja nähdäkseen. Musta möhkäle liukuu hiljalleen tietä
+pitkin. On se niinkuin olisi hevonen ja reki ... mutta saattaahan se
+paholainen vaikka miksi muuttautua. Katsohan, kuinka säikäytti! Turhaan
+hälytti, luulin tulevan eikä tullutkaan... Saapa nähdä, nouseeko kirkon
+törmästä vaiko pappilan?
+
+Pappilan törmästä nousee! Pappia meneekin ottamaan, itseään rovastia!
+
+Jussin rinnassa hytkähtää hyvästä mielestä. Sen kun viepi, niin
+vieköön! Vaan tappelu siinä tulee, ennenkuin saa sen ison miehen ...
+pitäisikö mennä auttamaan?
+
+Mutta kello on lakannut soimasta pappilan alla, eikä se pihaan
+noustessakaan mitään virka, ei kuulu muuta kuin liistereslan ratinaa.
+Sitten se katoo nurkan taa, ja kaikki on hiljaa. Eikä Jussi pääse
+selville siitä, jäikö se taloon, vai ajoiko läpi pihan.
+
+Aamulla varhain lähtee hän pappilaan ja näkee liiterin edessä reen,
+jonka keskellä on kaksi pylvästä ja pylväiden päällä riippuu
+poikkitangossa iso kello, kirkon kello, se uusi kello. Renki on juuri
+vetämässä rekeä ja kelloa liiteriin.
+
+--Kuuliko se Jussi mennä yönä mitään? kysyy renki.
+
+--En ole kuullut.
+
+--Olisipa tämän pitänyt kuulua.
+
+Ja renki lyömään kieltä kellon laitaan, kahakäteen ... pim--pom ...
+pim--pom!
+
+Jussi Huttunen kuuli sen jälkeen monta kertaa kellon soivan tapulissa,
+johon se sitten nostettiin. Mutta ei se enää koskaan tuntunut hänen
+kohdalleen soivan, niinkuin oli sinä kuutamoyönä soinut. Soipahan vain
+niinkuin muutkin kirkonkellot ja muistuttihan se niinkuin ne aina
+tekevät ja niinkuin niiden tuleekin tehdä, että kerranhan sinunkin,
+Jussi Huttunen, kuoleman pitää, kerran tilille töistäsi joutuman. Mutta
+niinhän se soipi kaikille muillekin, eikä hänelle enemmän kuin
+muillekaan, muistuttaen kaikkia ihmisiä yhteisesti eikä ketään
+erittäin. Sillä eihän hän ollut sen suurempi syntinen kuin muutkaan, ja
+mitäpä se siis hänelle enemmän kuin heillekään? Olipa hän tainnut olla
+vallan niinkuin höperryksissään silloin, kun antoi säikäyttää itsensä
+kaikkia syntejään anteeksi anomaan. Eikähän se ollut mikä tuomiokello,
+tavallinen kirkonkello vain. Liekö tuota ollenkaan koko tuomiokelloa,
+jonka sanovat lähdön edellä soivan jokaisen korvaan. Vaan jos olisikin
+ja vaikka se olisi ollutkin se kello ja vaikka olisi taloon tullutkin--
+minkäpähän olisi mahtanut! Olisi siinä kovalle otettu, ennenkuin sen
+matkaan moinen poika, joka ei turhista säiky.
+
+Eikä se tuomiokello enää toista kertaa soinutkaan Jussin kohdalla.
+Sillä se soipi vain kerran kunkin ihmisen elämässä.
+
+
+
+
+KUN MATTI PANI TUPAKAN.
+
+
+Eivät ole isot hänen ilonsa, eivät suuret nautintonsa, piippu parasta
+ystävää maailmassa.
+
+Sentähden hän sitä rakastaa ja hellii ja hoitaa tupakkakojeitaan kuin
+tietäjä uhrikalujaan.
+
+Mikä ero siinä, miten nykyinen nuoriso panee tupakan ja kohtelee
+savukalujaan ja miten Matti! Puntissaan rutistunut paperossi ja
+taskussa rähjäytynyt sikari sysäistään huolettomasti hampaiden väliin,
+sytyttää hotaistaan ja heitetään puoleksi poltettuna ilman mitään
+kunnioitusta lattialle. Matilla on piippuunpano kuin pyhä uhritoimitus,
+juhlahetki, hänen elämänsä hauskimpien hetkien muistojuhla.
+
+Sen näet jo siitä, millä hartaudella hän kaivaa tuon taikakalunsa
+poveltaan, millä huolella hän tiukottelee vartta koppaan ja millä
+hellyydellä nuo kömpelöt sormet koppaa hyväilevät ... on niinkuin
+lapsen päätä silittelisivät! Hänen oma saamansa se onkin tuo visainen
+pää, ja mieluiset ovat sen yhteydessä olevat muistot, jotka johtuvat
+hänen mieleensä joka kerta, kun hän sitä sormii.
+
+Kaunis oli kesäinen lauantai Matin nuorra miessä ollessa, kun hän kylän
+töistä kulki uudismökilleen ja tapasi tiepuolessa ikivanhasta koivusta
+visaisen pakkulan. Huolellisesti irtautti hän sen koivun kyljestä ja
+kantoi kuin karitsan mökilleen--se oli siihen aikaan, kun hän vielä oli
+mökillisenä. Kesän hän sitä kuivaili ja aina väliin tarkasteli ja
+talven pitkän sitten puhdetöinään vuoleskeli. Oman näköisensä hän siitä
+teki, leveäleukaisen, turpeahuulisen, lituskanokan, suun ison ja huulet
+paksut kuin hänellä itsellään.
+
+On nyt kesäinen ehtoo, kylpenyt on Matti ja syönyt täyteisensä aterian
+ja laitakse koppaansa täyttämään. Kerput tuoksuu tuvan orsilla ja
+piennarheinät lattialla. Suu on totinen, pielessään käyrä varsi,
+yhdestä puusta tehty, mutta silmä hymyilee, ja housuntaskusta pullahtaa
+ulos pehmeä pallo, häränrakkoinen kukkaro, täynnä muhottavia rouheita.
+
+Ei ole Matilla enää aikoihin ollut iloa omista viljelyksistä, pois hän
+on joutunut pelloiltaan toisten ojia kaivamaan ja kasakkana vieraiden
+kaskia viertämään. Yhden on kuitenkin itselleen pellon pidättänyt,
+tupakkamaan, entisen isäntätalon tallin taa, kahden ulkohuoneen
+nurkkaukseen etelän puolelle, että lämmin oikein heijastaisi seinistä
+kylminä öinä.
+
+Niinkuin ikkunakukkia hoitaa Matti taimiaan, kastelee niitä väkevillä
+vesillä, kitkee rikat, riipii pois liiat kukat ja tähystelee poutaisina
+iltoina taivasta ja tuulia ja pistäksen välistä yölläkin ulos
+kopeloimaan, onko maa kuurassa. Eikä ole halla vielä milloinkaan saanut
+Matin toukoa tuhotuksi, pois hän on korjannut elonsa, ennenkuin
+vihollinen on päässyt niitä puremaan, eikä ole sirppihallaakaan koskaan
+tullut. Ja makea on Matin tupakka, ei liioin laimea eikä liioin väkevä,
+sillä tarkat on hänellä taiat, miten tupakka on kuivattava, miten
+säilytettävä, miten hakattava ja--miten piippuun pantava.
+
+Sukeltaa koppa nyt härän rakkoon, kerää käsi kuin hellästi ruopotellen
+sen rouheita täyteen, nousee koppa kukkurana piilostaan ja istahtaa
+taas huulille varren varaan, sill'aikaa kun rakon suu verkalleen
+kuroutuu kiinni ja kukkaro solahtaa vasempaan housun taskuun eikä
+koskaan oikeaan.
+
+Malttaa Matti keittää ja malttaa jäähdyttääkin, ei pidä kiirettä tulen
+teolla, vielä on iltaa istua ja poltella, ja huono on hätäisen työn
+jälki. Ja tyynesti ja perinpohjaisesti ja silmillään myhäellen käy hän
+uhritultansa tekemään.
+
+Ei hän ole niitä, jotka omia tekojansa kehuvat ja moittivat toisten,
+mutta siitä hän silloin tällöin ylpeilee, ettei ole vielä eläessään
+piippuaan tulitikulla sytyttänyt. Ei luota hän noihin sähisijöihin,
+jotka sylkevät silmille kuin äkäiset kissat ja sammuvat tai ovat
+syttymättä juuri silloin, kun niitä enimmän tarvitset. Matti tahtoo
+tekemällä tehdä tulensa ja tekee sen aina tuluksillaan.
+
+Ja monet ovat ne muistot nekin, jotka Matilla taulantekoon liittyvät.
+Ei hän kaiva kertaakaan tulirautaa liiviensä taskusta, sijoita taulaa
+piin päälle ja iske siitä välkkyviä kipinöitä, ettei aatoksensa
+saattaisi häntä etäisille saloille, missä kääkkyräiset koivut kääpiä
+hedelmöivät ja minne ei nykyinen nuori kansa enää tietä tunne. Kerran
+vuodessa, juhannuksen jälki viikolla, kun kevättouot on tehty eikä
+vielä ole aika heinään lähteä, katoo Matti kontti selässä ja kirves
+kainalossa erämaille, syvenee sinne synkimpiin korpiin, viettää yöt
+nuotiolla ja palaa sieltä selässään kannannainen kuorma kääpiä,
+metsässä jo valmiiksi vuoltuja. Tarkkaan hän tietää, minkä mistäkin
+löysi, minkä notkosta, minkä vaaran rinteeltä, minkä sen huipulta.
+
+Jo välähtää kipinä Matin piistä ja melkein aina ensi iskulla sattuu
+taulaan ja sen sytyttää. Toista on taulatuli kuin tulitikun tuli, ei
+pistä nenään, kytee siivosti ja levittää tupaan lemua kuin palava
+suoperkkiö autereisena kesäiltana. Ja saman tuoksunsa antaa se
+tupakallekin, jonka se hellävaroen sytyttää. Rouheet ritisevät ja
+kohoavat kukkuralle. Matti painaa niitä vähän peukalollaan, kohentelee,
+laittelee. Ja kun luonnonvoimat piipun kopassa ovat asettuneet ja savu
+alkanut tyydyttävästi vaeltaa vanhaa väyläänsä kopasta varteen,
+varresta pullistuvaan poskeen ja siitä toisen suupielen kautta ulos,
+samalla kun koppakin joka imaisulle pullahuttaa pyöreän pilvensä ylös
+ilmaan, kumartuu Matti kyynärpäineen polviensa varaan ja vaipuu
+mietteisiinsä.
+
+Ilta on pimennyt, tuli vain tuikkaa kopasta ja sen hiilloksen valaisema
+savu ruskottaa tuvan mustaa seinää vasten. Mitä miettii Matti
+istuessaan siinä syrjässä muista, heidän puheisiinsa sekaantumatta?
+Paljon on ollut hänellä huolia, paljon puutetta. Halla vei viljat ja
+ajoi mökiltä. Vaimo kuoli, lapset hajaantuivat maailmalle. Selkä on
+kangistunut, käsivarret koukistuneet, raskaasti nousee jalka, sivuja
+pakottaa ojalla. Kun on illalla työstä uupunut, laskeutuvat nämä
+muistot lisäpainoksi mielen päälle. Mutta silloin tuprahtaa unhotuksen
+tupakka ja loihtii esiin toiset muistot, nämä tupakkamuistot: kun hän
+koppapuun löysi, kun taulakääpiä haeskeli, tupakkamaata vaaliskeli ja
+sitten näin piippuun pisti, pisti työhön lähtiessä aamulla, työstä
+tultua illalla ja silloin tällöin keskipäivälläkin ojan laidalle
+istahtaessaan. Niiden muistojen savuun, niiden ainoain iloisten, mitä
+hänellä on, häipyvät Matin entiset murheet ja niihin peittyvät
+tulevatkin huolet: kuka minulle tupakan kasvattaa, kuka noutaa minulle
+taulatarpeet, kun en enää itse jaksa? Vaan vielähän noita on entisiä
+kasvuja ainakin viideksi vuodeksi ja on ennen tehtyä taulaa
+vuosikymmeniseksi, ja ehkä tämä koppanikin loppuikäni kestää. Ja mitäpä
+häntä huolia huomisesta...
+
+Pohjilleen on palanut piippu Matin näitä miettiessä, räiskähtää vielä
+viimeisen kerran ja sitten sammuu, muistuttaen Matille, että jo on
+maatamenon aika käsissä.
+
+Ennen sitä käväisee hän kuitenkin katsomassa tupakkamaataan.
+Isolehtisenä kuhottaa Matin vilja ja on pimeiden öiden tultua alkanut
+yhä paksumpaa vartta työntää. Ei ole vielä pelkoa pakkasesta, pilvessä
+on taivas, ja lempeästi liehtoo tuuli etelästä järven yli.
+
+Penkilleen painautuu Matti, piippu ja kukkaro päänsä pohjissa. Ei ole
+hänellä muita vartioitavia aarteita, eikä hän ketään kadehdi. Mutta
+minä luulen, että on paljon niitä, jotka kadehtivat Mattia ja hänen
+rauhoittavia tupakkatunnelmiaan ja jotka olisivat onnellisempia, jos ei
+heillä olisi sen suurempia aarteita vartioitavina kuin on Matilla.
+
+
+
+
+KANNIKKA.
+
+
+Juna kulki pitkänä talvipuhteena autiota sydänmaan rataa. Vaunu oli
+melkein tyhjä, ulkona oli pimeä ja tuprutti lunta.
+
+Seisahduttiin jollekin nimettömälle pysäkille, ei ollut ketään meneviä,
+tulijoita oli yksi. Hän tuli varovasti ja arasti, niinkuin tulee
+talonpoika herrashuoneeseen, ja kun ei kukaan käskenyt ulos eikä
+kysynyt, mitä oli asiaa, valitsi hän kapean penkin ovensuunurkassa,
+istuutui siihen, laski konttinsa lattialle jalkojensa väliin ja riisui
+hatun päästään.
+
+Hän oli luminen ja väsynyt. Hän oli nähtävästi joko hiihtänyt suksilla
+tai kahlannut umpitietä. Kasvot olivat laihat ja kuopilla, katse oli
+uupunut ja samalla palava. Koetin päätellä, mikä mies hän oli, ja tulin
+siihen käsitykseen, että hän oli uudistorppari. Työmies hän ei ollut,
+sillä niillä on tätä nykyä varaa kulkea paremmissa vaatteissa, ja
+niillä on aina jotakin ostettua yllään. Tällä oli kaikki kotitekoa,
+nähtävästi oman vaimon kutomaa ja etupäässä paikkaamaa, sillä koko
+puku, ja varsinkin housut, oli paikkaa paikan vieressä.
+
+Vähän katseltuaan ympärilleen kumartui hän konttiaan aukaisemaan. Vähän
+aikaa kopeloituaan siinä otti hän sieltä esille nyytyn ja alkoi
+päästellä sen solmuja.
+
+Vitkalleen kävi kohmettuneiden sormien työ, ja minusta näytti siltä,
+kuin olisivat hänen kasvonsa jännittyneet ja ilme silmissä tuimentunut
+sitä mukaa kuin se edistyi. Seurasin uteliaana penkiltäni, mitä sieltä
+ilmaantuisi.
+
+Sieltä tuli esille yksi ainoa musta leipäkannikka. Saatuaan sen
+vihdoinkin käsiinsä--hän tarttui siihen kahden käden, ja ne vapisivat--
+käänteli ja pyöritteli hän sitä katsellen joka taholta. Sitä oli jo
+ennen nakerreltu, hän näytti etsivän sopivaa paikkaa käydäkseen sen
+kimppuun. Hän sitä kuin hyväili, ja kasvoihin tuli hellä tyydytetyn
+tunteen ilme, samalla kuin hänen sormiensa liikkeet muistuttivat
+kissaa, joka leikkii pyytämänsä hiiren kanssa. Yht'äkkiä puristuivat
+sormet saaliin ympärille, suu aukesi isoksi, pää ponnahti eteenpäin,
+katse näytti kuin vimmastuvan, silmät seisoivat, pullistuivat
+kuopistaan, ja hampain, nenin, kasvoin, suin ja silmin karkasi hän
+kannikkaan kuin peto saaliinsa kimppuun. Ja hän järsi sitä kuin kissa--
+ja minulla oli se tunne, että olisi vaarallista mennä häntä
+häiritsemään. Hän piti sitä kauan hampaittensa välissä, puri niin, että
+silmät menivät kiinni, puri kuin koira puree luuta ja vilkkuu
+ympärilleen, tuleeko kukaan sitä ottamaan. Vihdoin lohkesi kannikka, ja
+hän sai siitä posken täyteisen palan suuhunsa, alkaen sitä hiljalleen
+jauhaa hampaittensa välissä. Nielaistuaan muutamia kertoja otti hän
+kontistaan pienen piimäleilin ja keikisti siitä kulauksen suuhunsa,
+löysi palan suolakalaakin nyytyn poimuista ja rauhoittui vähitellen
+syömään hillitymmin, kunnes kokonaan tyyntyi.
+
+Mutta minä olin nähnyt tarpeeksi, saadakseni siinä häntä katsellessani
+aihetta muutamiin mietteihin.
+
+Oli kuin olisi kannikka ollut hänen pahin vihamiehensä, niinkuin olisi
+kauan pidätetty kiukku ajanut häntä sille kostamaan kaikkia niitä
+kärsimyksiä, joita se oli hänelle tuottanut.
+
+On niitä, joille työ on huvi ja jokapäiväinen leipä sen huvin palkka,
+on toisia, joille työ on tuska ja vaiva ja leipä sen palkka.
+Edelliselle on leipäpalanen suun täysi ravintoa, jonka ohimennen ostaa
+tai ostattaa, jälkimmäisille se on koko ravinto ja sen hankkiminen
+elämän työ. Hän oli niitä jälkimmäisiä ja hänelle oli leivän
+hankkiminen loppumatonta sotaa ja vaivaa, alituista saaliin
+takaa-ajamista, jonka kun vihdoin saa vangikseen, silloin armotta
+siihen hampaansa iskee.
+
+Millä lailla on hän tuon mustan, kovan kannikkansa hankkinut?
+
+Hän on kylmään metsään pellon raivannut. Ei ole köyhällä varaa paikkoja
+valita, täytyy tehdä toukopaikkansa siihen, mihin muilta saa. Paitsi
+kantoja on täytynyt penkoa kiviä. Yksin on täytynyt työ tehdä, ei ole
+varaa palkollista pitää. Sitten on se kiviröykkiö kuokittu ja kynnetty.
+Vuosia on kulunut, ennenkuin siihen voi rukiin kylvää. Ja ennenkuin sen
+siemenen irti sai! Velaksi oli tietysti otettava ja korkea korko
+maksettava. Ei pääse hevosella eikä venheellä kirkonkylästä sydänmaan
+mökille pahain taipalien taa, selässä on siemen kannettava soiden
+poikki ja salojen halki. Vihdoin on peltotilkku kylvetty. Vasta vuoden
+päästä se leikattavaksi valmistuu. Syksy, talvi ja kesä on odotettava,
+pelättävä sitä, että lumi painaa, hanki märättää, rae särkee, suuret
+sateet heilimöidessä lakoon lyövät, ja lopulta halla mennessään
+puraisee. Ja jokainenhan se näistä ottaakin osansa köyhän pellosta,
+nuhdosta maasta, jolla ei ole itsellään voimaa. Ja johon ei ole sitä
+muualtakaan saatu. Tähteet vain saadaan kuhilaalle kohoamaan. Mutta
+niitä varten on ollut riihi rakennettava ja puut hakattava, niitä
+varten on se riihi lämmitettävä, ja elot puitava. Ei ole vesi eikä
+tuulimyllyä, vaan vilja on oman pirtin nurkassa käsikivellä jauhettava.
+
+Viimein pääsee hän taikinaa tekemään, ja silloin huomaa hän, että jos
+mieli talven yli päästä, on kakku hienoksi leivottava ja kovaksi
+kuivattava, ettei hupenisi.
+
+Semmoinen oli se kannikka, jonka hän viimein sai syödäkseen, semmoinen
+se saalis, jonka hän sitä näännyksiinsä asti takaa-ajettuaan vihdoin
+saavutti.
+
+Siksi hän kävi sen kimppuun semmoisella vimmalla, niinkuin kostaaksensa
+sille kaikki kiusansa.
+
+Mutta nyt hän on jo rauhoittunut. Hän on syönyt sen puoleksi ja kietoo
+toista puolta nyyttyynsä säilöön toiseksi ateriaksi, kapaloi kuin
+kallista kalua, ja kasvoissa on rauha ja silmissä hellä ilme. Kerää
+murut, joita on polville pudonnut, panee kaikki takaisin konttiin ja
+huokaa helpotuksesta.
+
+En malta olla antautumatta puheisiin hänen kansaan, siirryn hänen
+viereensä, kysyn, minne on matka, ja saan kuulla, että hän on menossa
+lääninvankilaan suorittamaan vedellä ja leivällä sakkoja
+maksamattomista ruunun rästeistä.
+
+
+
+
+TOISILLE.
+
+
+Hän oli saanut sen vihdoinkin valmiiksi, elämänsä työn ja kaiken työnsä
+tarkoituksen: oman huoneensa metsään, kannokkoisen ahon laitaan.
+
+Kaiken ikänsä oli hän toisen karjaa paimentanut, toisen hevosta ajanut,
+toisen auralla toisen peltoja kyntänyt. Toisen kaskia oli hän hakannut,
+toisen paloja viertänyt. Toisten pelloilla olivat hänen kaivamansa
+ojat, satasyliset. Toisen pöydältä oli hän syönyt, toisen vuoteella
+maannut ja toisen saunassa kylpenyt--ahneitten isäntien, jotka kovia
+töitä teettivät ja maksoivat huonokuntoiselle palkkaa minkä tahtoivat.
+Toisten olivat vaatteetkin, eivät koskaan omalla mitalla tehdyt--
+paikatkin vieraiden vaimojen panemat, kun ei ollut varoja omaa ottaa.
+
+Eikä ollut omaa muuta kuin nuo laihtuneet luut, tuo kumara selkä, tuo
+rykivä rinta ja ainainen hengenahdistus.
+
+Oli sentään, oli vielä keskentekoinen saunatuvan salvoskin kylän
+takalistolla, aholla palaneen metsän reunassa.
+
+Kymmenen vuotta hän oli sitä kyhäellyt, kerroksen kaksi vuodessa, niin
+että alimmat hirret olivat jo harmaantuneet kuin vanhassa huoneessa,
+kun ylimmäiset valkoiselle hohtivat. Oli vihdoinkin katto pantu,
+turvekatto, ja kiuasuuni saatu valmiiksi ja ovi ja ikkuna paikoilleen
+ja alimmat hirret piiluttu yhtä valkeiksi kuin ylimmät. Viimeiset
+voimansa oli vanha ponnistanut ja välistä ollut vähällä nääntyä, kun ei
+ollut auttavata ketään sillä, joka ikänsä oli muiden apuna ollut. Eikä
+hän muuta ollut toivonutkaan, kuin ettei kesken katketa ehtisi, että
+pääsisi edes oman katon alle kuolemaan.
+
+Ja nyt oli pantava pirtti lämmitä ja tehtävä tuli takkaan, ensimmäinen
+tuli elämässä omaan takkaan.
+
+Hän on kämpinyt metsän reunaan ja saanut siinä suurella vaivalla
+kuivuneen hongan tyvestä sylyksen halkoja pilkotuksi. Ne oli vietävä,
+mutta hän on uupunut, tahtoo hetken verran puun rungolla levähtää.
+
+Vetiset ovat silmät, murtunut on katse, veltot ovat kasvot, leuka
+tutisee, kädet vapisevat, vaikeasti pihisee henki ahtaassa rinnassa, ja
+heikosti sydän lyö. Syksyisen lehdettömän lehdon läpi näkee hän
+valkoisen tupansa, ja sen aukinaisen oven aholle paistavan mustaa
+metsää vasten kelmeän syysillan valossa... Se on hänen tupansa, hänen
+oma tekemänsä... Kun jaksaisi saada nuo puut tästä pihaan... Hän
+katselee sitä, ja yht'äkkiä näyttää se olevan hyvin kaukana, niinkuin
+jossakin toisella puolen maailman. Hän pyhkäisee vettä silmästään, ja
+nyt on tupa lähempänä, mutta näkyy hyvin epäselvästi yhä tihenevän
+oksaverkon läpi ... ei näy muuta kuin valkoinen seinä ja musta ovi.
+Taivas on metsän takana kuulakka ja keltainen. Kylmä puistattaa
+hiestyneitä hartioita. Pitäisi pian saada pirtti lämmitä... Nyt se on
+taas paikoillaan, ja siitä erottaa nurkat ja salvaimet. »Siinä ehkä
+vielä vuosia elän. Ehkä kunta antaa tähän apuaan, jos en itse jaksa...»
+
+Lämmin virtaus tunkee ruumiin läpi, vaan ei tunnu jaksavan vielä
+nousta, täytyy vielä hetkinen huoahtaa. Ja hän istuu eikä mitään
+ajattele.
+
+Silloin kuuluu naputusta jostakin, niinkuin lyötäisiin siellä vasaralla
+naulan päähän ja tulee mieleen ajatus: »Kenenkähän kirstun nauloja
+lyönevät?»--Vähän ajan päästä kuuluu hovista iltakellon soitto toiselta
+puolen järven:--»Kenenkähän sielukelloja soittanevat?»
+
+Yhä himmenee maailma, on kuin olisi usva noussut tuvan eteen. Ei kuulu
+enää naputusta eikä soi enää kello, mutta nyt on kuin metsä humisisi.
+Hän kumartuu poimimaan puita syliinsä, mutta silloin tuuskahtaa hän
+suulleen halkojensa päälle, vierähtää siitä kyljelleen maahan
+karisseiden lehtien päälle, kuivuneen puun viereen, kivi päänaluisena.
+
+Valkoinen tupa seisoo pimenevän ahon reunassa mustien kantojen
+keskessä, ja musta ovi katselee eteensä kuin kummissaan kysyen:
+»Kenelle se minut teki, kun ei tulekaan?»
+
+Toisille oli Matti tupansakin tehnyt...
+
+
+
+
+AINOA POIKA.
+
+
+Olin polkupyöräretkellä, ja oli olevinaan äärettömän tärkeätä, että
+juuri sillä ja sillä tunnilla ja minuutilla joutuisin perille. Olin
+asettanut itselleni päämäärän ja olisin omissa silmissäni kovin
+alentunut, ellen olisi tehnyt kaikkea voitavaani sitä saavuttaakseni.
+Mielestäni täytyi kaiken, joka asettui esteeksi tielleni, väistyä.
+Vastaan tulevat, huonot tien kohdat, kylän kohdilla leikkivät lapset,
+tyhmät lehmät ja muut semmoiset herättivät minussa oikeutettua
+suuttumusta, joka kyllä näkyi tuikeista rypyistä otsallani ja kuului
+siitä vihaisesta äänestä, millä merkkitorveni törähti. Pois tieltä!...
+tärkeintä tässä kaikessa on, että minä pääsen menemään!
+
+Silloin tapahtui eräässä vastamäessä, että huomasin toisen polkimen
+mutterin pudonneen. Eikä ollut ajattelemistakaan matkan jatkamista
+pyörällä, ellen saisi vikaa korjatuksi.
+
+Tietysti kirosin minä kaikki polkupyöräkauppiaat, ja tietysti oli se
+minusta erinomaisesti meidän kehittymättömiä olojamme kuvaavaa, ettei
+meillä maaseudulla missään ole seppää, joka osaisi vähänkin isomman
+vamman polkupyörässä parantaa--josta minulla kyllä oli usein ollut
+kokemusta. Tällaisen vian voisi kyllä kuka seppä tahansa korjata, mutta
+tietysti ne taaskaan eivät osaa asettua sinne, missä niitä
+tarvittaisiin. Mikseivät aseta pajojaan niin, että ovat kaikkiin
+tarpeisiin saapuvilla!
+
+Tällä kertaa auttoi minua kuitenkin onneni aivan odottamatta.
+Käveltyäni vähän matkaa pyörääni taluttaen saavuin kylään, jossa ei
+ollut ainoastaan seppä, vaan seppä semmoinen, joka osasi tehdä uuden
+mutterin polkimeeni.
+
+Hän oli takomassa pajassaan maantien vieressä. Oli kiireisin heinäaika,
+ja hän teroitti parhaillaan viikatteita. Silloin en sitä huomannut,
+vasta jälkeenpäin on muisto siitä mieleeni ilmestynyt. Olin niin
+touhuissani kuin ainoastaan matkassaan keskeytynyt pyöräilijä voi olla,
+ja huusin jo kynnyksen takaa:
+
+--Hoi, seppä, hevostani kengittämään!--ja pyöräytin koneeni oven eteen.
+
+Seppä laski viikatteen ja vasaran kädestään ja tuli ovelle. Hän oli
+vanha, pieni, ryppyinen ja kumarahartiainen mies, päässä
+messinkisankaiset silmälasit. Ensin katsoi hän minua tutkivasti,
+minusta näytti arvostelevasti, ehkä moittivastikin. Mutta se katse
+katosi kohta, ja sijaan tuli alakuloinen ilme, joka samassa vaihtui
+hyväntahtoiseksi uteliaisuudeksi, melkein hellyydeksi, jonka usein
+tapaa vanhoissa käsityöläisissä, kun he katselevat jotakin heille
+uskottua korjattavaa kapinetta.
+
+--Vai on kenkä hevoselta pudonnut! virkkoi hän hymähtäen ja alkoi
+tarkastella pyörääni. Näyttelin hänelle sitä, kääntelin ja pyörittelin
+ja kehuskelin ja olin erinomaisen tyytyväinen itseeni, kun näin, että
+hän osasi tai ainakin näytti osaavan panna arvoa siihen, miten mainio
+ja mukava ja välttämätön kapine tämmöinen polkupyörä on.
+
+Hänen laittaessaan mutteria jatkoin minä esitystäni ja näyttelin
+ruuviavaimia ja muita pyöräni kapineita ja kehoittelin häntäkin
+itselleen semmoisia hankkimaan. Hän myöntelee hyväntahtoisesti ja
+tunnustaa oikeaksi ehdotukseni, että hänen pitäisi hankkia
+pyöräkapineita: kuulia, puolapuita, venttiilivehkeitä, muttereita ja
+sen semmoisia--siitä voisi tulla hyvä affääri näin valtatien varrella,
+varsinkin jos hän vielä panisi ilmoitustaulun maantien viereen.
+
+Ukko teki työtään eikä vastustellut, ja minä intouduin yhä enemmän
+omista sanoistani ja esiinnyin niinkuin polkupyöräin korjuu olisi ollut
+tärkeintä ja ainoata arvokasta, mitä seppä yleensä voi tehdä. Mitä ne
+nuo viikatteet ja aurain kärjet ja lapiot ja kuokat--no, niitä hän
+tietysti voisi tehdä sivutöinään...
+
+Lienee minulla kuitenkin ollut jonkinlainen tunne siitä, että minä
+tässä sentään pidän liian paljon ja liian suurta ääntä pyörästäni ja
+itsestäni--olin tietysti myöskin puhunut ennätyksistäni--koska minä,
+sitten kun seppä oli saanut mutterin valmiiksi ja se oli ruuvattu
+paikoilleen, katsoin pitäväni sanoa jotakin kohteliasta hänenkin
+kapineistaan.
+
+--Teillä on tilava paja tässä, sanoin minä.
+
+--Onhan tässä tilaa yhdelle miehelle, sanoi hän. Kääntyi sitten ahjoon
+päin, siirsi siinä vähän hiiliä lapiollaan ja lisäsi:--Olisi ollut
+tilaa kahdellekin, ja on ollutkin.
+
+Vasta nyt minä huomasin istuneeni toisen ahjon pankolla, joka oli
+vastapäisellä seinällä hänen omaa ahjoaan, ja nojanneeni palkeen
+varteen.
+
+--Kukas tässä on takonut? kysyin.
+
+--Poikani siinä takoi, vastasi hän yhä ahjossaan askaroiden.
+
+--Missäs poika nyt on?
+
+--Kuoli kaksi viikkoa sitten.
+
+--Vai kuoli, sanoin minä. Ja luultavasti olisi asia jäänyt siihen,
+hänen sitä sen enempää kertomatta, ellen olisi kysynyt--näön vuoksi
+vain, ilman sen suurempaa osanottoa:--Mihin tautiin kuoli?
+
+Hän käänsi kasvonsa päin--en nähnyt niissä mitään liikutuksen merkkiä,
+ellei siksi voisi sanoa sitä, että kulmakarvat olivat pystymmässä ja
+että hän ikäänkuin aiheettomasti räpäytti silmiään muutamia kertoja ja
+virkkoi:
+
+--Tapaturmaisesti hän kuoli.
+
+Minussa heräsi epämääräinen tunne, niinkuin olisi minua pitänyt jonkin
+hävettää, ja kysyin jo paljoa suuremmalla osanotolla, kuinka se oli ...
+minkä tapaturman kautta hän oli kuollut?
+
+--Hakivat korjaamaan höyrykoneen huimaratasta tuonne hovin
+höyrymyllylle. Sitä laittaessaan tarttui se hihnaan ja murskautui
+kuoliaaksi.
+
+Tahdoin tarkempaa selkoa, ja hän antoi minulle yksityiskohtaisen
+kertomuksen siitä, miten onnettomuus oli tapahtunut. Myllyssä oli kaksi
+ratasta lähekkäin, ja toinen niistä oli joutunut epäkuntoon, mutta
+toinen oli käynnissä. Se seisoo niiden välissä ja asettelee mutteria ja
+kun on saanut sen paikoilleen ja alkaa peräytyä, niin miten lienee
+tarttunut liikkeessä oleva hihna vaatteisiin, ja lennättää kattoon ja
+paiskaa sieltä alas...
+
+--Ja siihen kuoli?
+
+--Ei hievahtanutkaan eikä huutoa suusta päästänyt. Ei ollut verihaavaa
+eikä tiettyä luun vikaakaan päälle päin nähden.
+
+--Sehän oli kauhea tapaus! huudahdin minä.
+
+En tiedä, mitä hän siitä ajatteli, mutta en minä ainakaan huomannut
+hänessä mitään, jota olisi voinut sanoa liikutukseksi. Puhuessaan oli
+hän katsellut minua vetisillä, punareunaisilla vanhan miehen
+silmillään, siirtänyt pari kertaa lasit otsalle ja koskettanut
+peukalolla luomiaan. En nähnyt mitään kyyneltä vierähtävän poskelle, en
+tiedä, saiko hän sieltä jostakin syvemmältä tulvimaan yrittelevän
+lähteen tuketuksi, vai oliko aurinko vain hänen silmäänsä pistänyt.
+Yhtä rauhallisesti jatkoi hän vain kuvaustaan, uudistaen toiseen
+kertaan samat asiat ja tehden muutamia lisäyksiä, niinkuin tapaus
+semmoisenaan olisi häntä ennen muuta kiinnostanut ja niinkuin se olisi
+ollut pääasia, miten tuo kaikki oli noin tapahtunut, ja sivuasia se,
+että se oli hänen ainoa poikansa, jolle se oli tapahtunut.
+
+Hän oli ollut itse saapuvilla poikansa apuna, kertoi ukko vielä.
+Rattaiden välistä peräytyessään oli hihna tarttunut häntäkin takkiin ja
+halkaissut sen. Jos oli takki tukevampaa vaatetta, vei se hänetkin
+mennessään. Kun hän siinä säikäyksestään toinnuttuaan katsahti
+taakseen, niin ei nähnytkään Anttia.--»Minnekkä se poika joutui?» kysyi
+hän itseltään. Silloin näki hän sen suullaan maassa toisessa päässä
+huonetta, jonne hihna oli sen heittänyt.
+
+--Kun olisi ollut Antillakin pusero, mutta sillä oli sarkanuttu, joka
+ei revennyt. Vaan se tuo toki oli hyvä, ettei ollut verihaavaa eikä
+luun vikaa ... makasi kirstussaan niin kauniisti kuin mikä muukin
+kuollut, vielä ehkä vähän kauniimmastikin, kun ei ollut tauti poskia
+kalventanut.
+
+Hän näytti omistavan sen ikäänkuin lohdutukseksi itselleen, että
+vainaja oli maannut kirstussaan niin--kauniisti.
+
+Oliko hänen surunsa ainoan pojan kuolemasta niin pieni, ettei se
+kaivannutkaan suurempaa lohdutusta?
+
+Usein olen kuullut sitä väitettävän, että luonnonlasten tyyneys
+tällaisissa tilaisuuksissa oikeastaan onkin vain tunteettomuutta. Minä
+olen vakuutettu siitä, että se ei ollut tunteettomuutta, vaan
+huippuunsa kehittynyttä itsensä kieltämistä, itsensä hillitsemistä ja
+hienotunteista häveliäisyyttä, joka esti häntä asettamasta surujaan
+maailman nähtäväksi.
+
+--Mitäs olen velkaa? kysyin minä, saamatta muuta sanotuksi.
+
+--Olisiko paljon viisikymmentä penniä.
+
+Kun lähdin, tarttui hän heti työhön, jonka olin tullessani
+keskeyttänyt. Mutta liukuessani siitä maantietä pitkin parannetun
+pyöräni päällä ajattelin itseäni äsken tulemassa täydessä touhussani
+hänen pajalleen ja selittämässä hänelle pyöräni etuja ja sen
+rakennetta, niinkuin se olisi ollut tärkein asia ja ainoa ajateltava
+tässä maailmassa.
+
+Jos minä olisin ollut tämä seppä, jos minulta olisi mennyt ainoa
+poikani, jota olin pienestä pitäen opettanut ammattiini ja joka
+vuosikymmenen jo oli takonut kanssani samalla alasimella--olisinkohan
+minä ensimmäisen maankulkijan mieliksi voinut ruveta ottamaan osaa
+hänen urheiluinnostukseensa--kaksi viikkoa onnettomuuden jälkeen?
+
+
+
+
+VANHA KELLO.
+
+
+Tulin kerran kotiin meluisesta, rientävästä maailmasta, jossa elämä
+sätkättää ja särisee kuin herättäjäkello, ajaen sinut armottomasti ylös
+makeimmista unistasi.
+
+Ajan kuluessa alkoi minusta tuntua kuin olisi jokin muutos talossa
+tapahtunut, vaikken voinut sanoa, mitä se oli. Oli tullut sen ilmaan
+jotakin uutta, joka ei oloaan ilmaissut, mutta joka kuitenkin oli
+olemassa. En tehnyt siitä sen tarkempaa selkoa itselleni niin kauan,
+kun talossa valvottiin. Vasta sitten, kun kaikki muut olivat
+vetäytyneet pois huoneestani ja minä kävin laittautumaan levolle, alkoi
+korviini kuulua kuin hiljainen tassutus. Oli kuin olisi joku raottanut
+ovea, joku vanha täti, talon tonttu, joka sukkasillaan tulee sanomaan
+hyvää yötä ja kuiskaten kysymään, onko täällä kaikki, mitä tarvitaan.
+
+Se oli seisahtunut oven pieleen, ollut siinä koko illan, tuo vanha
+kaappi, satavuotinen Morakello ja näytti nyt hyväntahtoisesti ja
+myhäellen minulle silmää iskevän.
+
+No, katsohan sitä! Mitä sinä siinä ... kaikkia vanhoja romuja tässä ...
+tuommoinen koppoli kuin kellotapuli!
+
+Lähestyin sitä hyvin epäkunnioittavasti, avasin sen oven, ivasin sen
+raskaita malmiluoteja ja nuoraketjuja ja nostin sen päähinettä, jonka
+sisässä oli taulu ja koneisto. Se oli todellakin kuin vanha eukko,
+pyöreänaamainen ja hyvin naurettavan näköinen, kankea hame yllä ja
+keskeltä vain vähäistä kaitaisempi kuin muualta. Mutta samassa alkoi
+minua säälittää sen turvattomuus, oli kuin olisin riistänyt myssyn
+omalta äidiltäni ja paljastanut hänen harmaat ja harvat hiuksensa
+vierasten nähden.
+
+Asetin sen varovasti paikoilleen, pyysin melkein anteeksi röyhkeyttäni,
+ja se antoi--löi hiljaisesti ja kuin kuiskaten hyvää yötä.
+
+En ole elämässäni nukkunut niin rauhallista yötä kuin silloin.
+Kuuntelin sitä ennen uneen vaipumistani. Se käveli yhä edelleen yhtä
+varovasti ja löi tuntinsa unettavasti ja tyynnyttävästi kuin jokin
+etäinen kirkon kello. Yön kuluessa se valvoi ja karkoitti pois kaikki
+unien pahat henget. Ja kuinka hellävaroen ja hienotuntoisesti se
+aamulla minut herätti! Oli kuin olisi tullut sisään tuo sama vanha täti
+kahvitarjotinta kantaen, jättänyt sen pöydälle pääni pohjiin ja
+poistunut yhtä hiljaa kuin oli tullut. Mikä ero tämän ja
+herättäjäkellon välillä!
+
+Meistä tuli tämän jälkeen parhaat ystävät.
+
+Kuinka yksinkertaiset ja samalla lujat ovat sen rakenteet! Siinä on
+tekijänsä käden jälki ja osa hänen hengestään jokaisessa
+yksityiskohdassa! Käsin tehty on pieninkin ratas ja sormin nakerrettu
+jokainen hammas. Ei ole siinä ainoatakaan liikaa laitosta eikä turhaa
+koristetta. Ei ole ruuveja, vaan tarkasti kotkatuita nauloja, ei
+raksahtelevia vitjoja eikä vietereitä, vaan lujasti punotut nuorat,
+joiden päässä riippuvat luodit käyttävät sitä ikuisen ja aina yhtä
+levollisen painovoiman avulla. Se on tuo salaperäinen luonnonilmiö,
+avaruuksien koneistoa käyttävä voima, joka Moraakin käyttää. Ja se on
+kai se sukulaisuus, joka luopi siihen sen salaperäisyyden, joka sillä
+on ja jota sen pitkä, joukealiikkeinen heiluri tasaisilla
+naksahduksillaan tulkitsee. Ne liikkeet eivät ole hätiköiviä kuin
+taskukellon eivätkä myöskään teeskennellyn hitaita niinkuin
+uudenaikaisen regulaattorin, josta ei tiedä, käykö se vai seisoo.
+
+Ei koskaan sillä ole kiire, mutta aina se ennättää. Ja samoin tekee
+sekin, joka sen mukaan elämänsä järjestää. Se jakaa aikaa kuin äidin
+kädellä, aina runsaasti, mutta ei koskaan liiaksi, sillä vaikkei se
+ketään kiirehdi, niin ei se laiminlyö muistuttamattakaan. Sen jälkeen,
+kun se tuli taloon, en ole koskaan myöhästynyt, rauhaisuudellaan ja
+tyyneydellään pakottaa se minut säännölliseen elämään. Minun on nyt
+mahdoton valvoa yli puolen yön, sillä jokainen nappaus on kahdentoista
+jälkeen kolkutusta omalletunnolleni. Ja yhtä vaikea on minun nukkua
+liian pitkään aamulla, sillä jos sen teen, näyttää minusta, kuin se
+minua moittivin, suurin silmin katselisi. Sen kasvot ovatkin niin
+rehelliset ja sen arapialaiset numerot niin avonaiset, että niistä heti
+näkee, mitä sillä on mielessä. Tuo vähän kupera, kiilloittamaton taulu
+ei koskaan heijasta valoa niinkuin niin monet uudenaikaiset kellot,
+joita katsoessa aina saat kiertää määrättyyn paikkaan kurkkimaan.
+Vilkaisemalla saa jo Moratädiltä tiedon ajan menosta, ja ulkona
+kulkijatkin käyvät usein ikkunan ohi siltä aikaa tietämään. Ja se
+vastaa tarkoitustaan siihenkin nähden, että on kookas, niinkuin pitää
+ollakin sen, joka mittaa suuruutta semmoista kuin on aika. Tarkkaan se
+aikansa mittaa. Liekö vielä ikänään jättänyt tai edistänyt. Kuka tietää
+lukea tunnit, jotka se on soittanut! Kuinka monelle liekään se hänen
+ensimmäisen hetkensä lyönyt ja kuinka monelle viimeisen soinut! Aika
+joutuu usein pois tahdistaan, edistyy, taantuu ja saattaa joskus mennä
+kokonaan saranoiltaan, jonne sitä ihmiskunnan onnen sepät saavat kauan
+takaisin sijoitella. Mora ei koskaan kiihkoile, ei koskaan hermostu
+eikä näytä koskaan aikovan polultaan poiketa. Yhtä se vain pyytää: että
+kerran viikossa häntä kohennat.
+
+Vaan kerran se ehkä senkin veto loppuu, katkeaa joku kara tai rikkoutuu
+ratas. Heilurin koukku ei saakaan enää kiinni hampaasta, sen vauhti
+hiljenee ja ääni menee vähitellen painuksiin ja päättyy hiljaiseen
+kuiskaukseen. Henki on lähtenyt, ajan rattaat ovat lakanneet
+liikkumasta. Ei mitään kouristuksia, ei mitään kuoleman kamppausta,
+kauan aikaa liikkuu vielä heiluri, kunnes antautuu sen saman voiman
+vangiksi, joka oli sen elämä, ja seisoo suorana maan keskipistettä
+kohti, valmiissa kirstussaan.
+
+Mutta vielä on siihen aikaa paljon. On niin omituista ajatella, että
+tuo ystäväni tuossa, joka nyt sekunti sekunnilta elää samaa elämää
+kanssani, on elänyt yhtä läheisissä suhteissa kokonaisen vuosisadan
+muiden minulle tuntemattomien kanssa ja että se vielä tulee seuraamaan
+aikaa ja ihmisten rientoja kauas tulevan vuosisadan helmaan. Sata
+vuotta käytyään voi se käydä vielä toiset sata vuotta, voi soittaa
+vielä monen sukupolven syntymän ja lyödä heidän viimeiset hetkensä.
+
+Sekö se lienee, joka on herättänyt minussa vanhaa kelloani kohtaan niin
+suurta kunnioitusta, että välistä vaistomaisesti otan lakin päästäni
+käydessäni kysymään häneltä ajan kulusta.
+
+
+
+
+HANNA.
+
+
+Hän astuu keväisenä yönä Alppilan tietä kaupunkiin päin. Hän kulkee
+kiivaasti kuin jotakin paetakseen. Puheet, maljat ja tanssin soitto
+soivat hänen korvissaan ja kiusaavat häntä, ja lattialla parveilevien
+ihmisten kasvot, vartalot ja liikkeet ovat yhä hänen silmissään, häntä
+seuraten. Hän tahtoo päästä sitä kuulemasta ja näkemästä, ja kiirein
+askelin koettaa hän rientää, jättääkseen kaiken sen jälkeensä,
+ainiaaksi jälkeensä.
+
+Hän on komea ja pitkä nainen, vartalo suora ja solakka ja kasvot
+sopusuhtaiset ja säännölliset. Ne olisivat kauniitkin, jos eivät olisi
+niin rehellisen totiset ja vakavat, niin tiedottomat kaikista
+eduistaan, ja jos eivät nyt niin peittelemättä, niin hillittömästi
+ilmaisisi sitä surua ja tuskaa, joka hänen rintansa täyttää. Niissä on
+ilme niinkuin äidin, joka on ainoan lapsensa kadottanut, joka sitä
+etsii, tietäen ei koskaan enää löytävänsä ja joka melkein kiukkuisesti
+kysyy kohtalolta, miksi, miksi piti sen niin käydä, miksi piti juuri
+minulle niin ... mitä olen minä tehnyt?
+
+Hän on etsinyt onneaan ... ei ole sitä oikeastaan etsinyt, ei ole
+osannut etsiä, on sitä vain toivonut. Toivonut nuoresta tytöstä alkaen,
+unohtanut sen usein pienempiä sisariaan ja äitiään hoitaessaan ja heitä
+opettajatartuloillaan elättäessään, mutta toivonut taas, saanut siitä
+voimaa ja ollut sen alle menehtyä.
+
+Mutta hän ei ole löytänyt onneaan, tai oikeastaan onni ei ole löytänyt
+häntä. Hän on niitä, joista tulisi parhaat vaimot ja hellimmät äidit,
+mutta joita ei kukaan huomaa eikä kukaan älyä pyytää siihen, mihin he
+parhaiten sopisivat. Ne ovat niitä kylmän näköisiä solkikoivuja, joiden
+ohi silmä aina katsoo pysähtyäkseen pihlajaan tai tuomeen, jotka
+kukkivat ja tuoksuvat. Koivu ei keikaile, ei lepattele lehtiään, on
+hiukan yksitoikkoinen, mutta uskollinen ja totinen.
+
+Taas oli toivo herännyt kauan aikaa unohduksissa oltuaan. Ja nyt se oli
+ensi kerran tullut niin likelle, että tuntui olevan toteutumassa. Ei
+hänellä ollut aikaa etsiä ystäviä nuorten iloista, ei varoja
+tanssiaisiin pukeutua, köyhän lesken tytöllä, eikä kesäisin maalla
+matkustella ja olla kylpypaikoissa tuttavuuksia tekemässä. Niin pian
+kuin hän koulustaan pääsi, alkoivat opetustunnit milloin missäkin
+koulussa. Nyt viimein oli hän saanut vakinaisen paikan. Ja samassa
+koulussa oli ollut viime kevätlukukauden sijaisopettajana--hän.
+
+Se olisi sopinut niin hyvin, yhdessä olisivat he työskennelleet,
+panneet palkkansa yhteen--se oli näyttänyt kaikin puolin mahdolliselta.
+Pitkin kevättä, kun päivä paistoi luokkahuoneen suurista ikkunoista
+sisään ja hänen syvä bassonsa kuului toiselta luokalta ja kun he
+opettajain huoneessa tapasivat toisensa ja keskustelivat totisesti ja
+vakavasti kasvatusopillisista kysymyksistä ja hra Lind häntä joskus
+kotiinkin saattoi, vaikkei ollut sama matka--oli hän sitä alkanut
+ajatella, hellytellä sitä ajatustaan kuin kapalolasta, pukenut sen
+pienoisensa yhä somempiin vaatteihinsa, hymyillyt sille kuin
+haavenukelle, uskonut unelmaansa yhä enemmän ja viimein kiintynyt
+siihen kuin omaansa. Hra Lind, joka kuului Matkailijayhdistykseen, sai
+hänetkin rupeamaan jäseneksi ja käymään kokouksissa. Ja nyt oli hän
+saanut hänet ottamaan osaa kevätjuhlaankin, joka vietettiin Alppilassa.
+Hän oli mennyt sinne.
+
+Hän oli mennyt sinne siinä varmassa toivossa, että nyt se tapahtuisi.
+Jos se yleensä ollenkaan tapahtuisi, niin pitäisi sen nyt tapahtua. Ei
+hän enää voisi ajatella kesää kuumassa, ikävässä kaupungissa tai
+yksinäisessä kalastajan majassa saaristossa kahden kesken äidin kanssa.
+Sisaret olivat jo niin suuret, että tulivat omin voimin toimeen eivätkä
+hänen hoitoaan tarvinneet, ensi kesäksi olivat he kutsutut mikä minkin
+toverinsa luo. Niin kauan kuin he tarvitsivat hoitoa ja johtoa, oli
+jotakin tarkoitusta tällä tämmöisellä elämällä; nyt ei sillä ollut
+mitään. Hän oli ajatellut tätä uutta käännettä elämässään mahdollisena,
+ainoastaan kuin palkkiona kaikista uhrauksista ja kaikesta
+epäitsekkäästä työstään. Jos se tulisi hänelle, onni, tahtoi hän sen
+vain siinä muodossa ottaa vastaan. Siksi tuntui se niin todelliselta,
+niin oikeutetulta. Ja siksi oli hän mennyt tähän kevätjuhlaan ilolla ja
+luottamuksella, melkein varmuudella.
+
+Mutta hänen ei olisi pitänyt sinne mennä!
+
+Eihän ollut mitään ratkaisevaa tapahtunut, ei ollut mitään kysymystä
+tehty eikä vastausta annettu, ei ollut edes viitattukaan siihen. Mutta
+Hannan mielestä oli se kuitenkin kuin sovittu, ja nyt se sopimus tänään
+vahvistettaisiin.
+
+Hän tuli yksin Alppilaan, jonne jo suurin osa muita osanottajia oli
+ennen häntä kokoontunut. Hra Lind oli hänkin juuri tullut, nähtävästi
+eräiden neitosten seurassa, joilta juuri auttoi päällysvaatteita yltä.
+Tuttavallisesti, mutta kylmästi ja ilman mitään salaisen sopimuksen
+ilmettä silmissään tervehti hän Hannaa ja meni sitten toisten kanssa
+saliin. Ja siitä alkoivat pettymykset. Hannasta oli, niinkuin ei häntä
+olisi ollutkaan olemassa. Istuttiin ryhmittäin tuttavapiirien mukaan
+eri osissa salia ennen keskustelun alkamista ja sen aikana. Hanna
+joutui lähelle hra Lindin seuraa, mutta kun seura oli hänelle
+tuntematon, ei hän siihen itsestään liittynyt eikä hra Lindkään
+esittänyt häntä tuttavilleen, vaikka oli ollut tyhjä tuoli heidän
+pöydässään.
+
+Yht'äkkiä, niinkuin kylmän aamutuulen kosketuksesta, hajosi silloin
+hänen unelmainsa toivo, jonka ympärille hän oli haaveittensa hunnun
+kietonut. Ja kylmässä, räikeässä valossa näki hän kaiken, mitä sinä
+iltana tapahtui.
+
+Keskustelu alkoi, sen aiheena olivat sopivimmat matkailijasuunnat, ja
+esillä oli myöskin kysymys mukavimmista matkailijapuvuista. Kaikkien
+puheista kävi ilmi, että he innolla valmistautuivat lähtemään kukin
+taholleen. Herra Lind kuului aikovan kanoottiretkelle sisämaahan.
+
+Vuosikokouksessa oli valittava myöskin seuran johtokunta, johon ei
+kukaan tahtonut suostua rupeamaan, varsinkin kun jonkun sen jäsenen
+olisi pitänyt oleskella kaupungissa kirjeenvaihtoa ja juoksevia asioita
+varten. Siitä väiteltäessä tuli hra Lind yht'äkkiä Hannan luo ja kysyi
+hänen viereensä istuutuen, missä hän aikoi kesänsä viettää.
+
+Ilo pulpahti hänen rinnassaan, pettymys oli kuin pois puhallettu,
+hänestä tuntui vastatessaan, niinkuin ei hän enää ollenkaan olisi
+uskonut, mitä sanoi:
+
+--Kai minä vietän sen täällä Helsingissä, niinkuin ennenkin.
+
+--No, sehän sopii! huuhdahti hra Lind iloissaan. Minä juuri aioin...
+
+Mikä sopi? Mitä hän aikoi?
+
+Hra Lind pyysi puheenvuoroa, ja kun hän sanoi juuri kuulleensa, että
+neiti Hanna Holm tulisi jäämään kesäksi kaupunkiin, ehdotti hän häntä
+valittavaksi johtokuntaan.
+
+Hämmästyksessään, masennuksessaan ei Hanna saanut sanaa suustaan, se
+pidettiin suostumuksena, hänet valittiin huutoäänestyksellä, ja hra
+Lind nousi hänen vierestään liittyen omaan seuraansa, josta kääntyivät
+häntä katsomaan hänen nimensä kuultuaan.
+
+Hänen täytyi jäädä illalliselle, jota jo keskustelun aikana oli alettu
+kattaa. Se ei ollut Lind, joka häntä pyysi jäämään, se oli seuran
+puheenjohtaja, joka nähtävästi katsoi velvollisuudekseen olla hänelle
+kohtelias sen palveluksen vuoksi, jota hän oli osoittanut
+yhdistykselle. Hra Lind istui neitostensa kanssa toisessa päässä pöytää
+jotenkin isoäänistä iloa pitäen. Kerran nosti hän sieltä lasinsa
+tervehdykseksi vierusneitonsa mukana, joka sen ensiksi teki.
+
+Hanna istui iloisessa, yhä vilkastuvassa seurassa, kuuli ääniä ja
+puheita ja maljan esityksiä--yksi niistä omistettiin hänellekin,
+johtokunnan uudelle jäsenelle. Mitä varten hän oli täällä, mistä hän
+oli tullut, kuka hän oli, ketä ne olivat nuo? Kuka se oli tuo mies,
+josta hän oli jotakin kuvitellut, jotenkin yhdistänyt johonkin
+elämässään ... menneisyydessäänkö, tulevaisuudessaanko? Eihän sillä
+ollut etäisintä aikomustakaan ollut, ei epämääräisintä ajatustakaan
+siihen suuntaan. »Semmoiset kuin minä emme ole lähitienoillakaan hänen
+ihannettaan. Se on ihan tavallinen herra, ei eroo yhtään niistä, jotka
+rakastavat nuoria ja sieviä ja iloisia ja keikailevia neitosia».
+
+Hän nousi pöydästä, katkera, loukatun ylpeyden ja oman arvon tunne
+rinnassaan, mutta ei kuitenkaan voinut poistua, vaikka oli aterian
+aikana sen monta kertaa päättänyt. Pöydät korjattiin pian pois ja
+tanssi alkoi. Ehkä minäkin tanssisin? ajatteli hän itseään ivaten. Hra
+Lind tuli häntä pyytämään valssiin ja hän meni, yhä kuin itseään
+ivaten. Hän tunsi olevansa liian pitkä ja raskas viedä ja otti liian
+pitkiä askelia. Sanaakaan sanomatta jätti Lind hänet parin kierroksen
+jälkeen ja poistui.
+
+Miksei hän lähde, miksi hän seisoo yhä tässä, mitä hän odottaa?
+
+Hän odotti, että hra Lind ehkä tulisi häntä saattamaan. Vai odottiko
+hän sitä, että näkisi, ketä hän saattaa?
+
+Mutta illanvietosta ei näyttänyt tahtovan loppua tulla. Tuli vain loma
+tanssissa, ja seura hajautui ulos puistoon ja ravintolan
+ulkoparvekkeille. Hanna päätti lähteä. Vihdoin oli hän selvinnyt
+siihen, ettei hänellä ollut täällä mitään tekemistä.
+
+Rappusilla seisoi hra Lind yhä saman naisseuransa kanssa
+viillyttelemässä.
+
+--Joko menette? kysyi hän nähtyään Hannan.
+
+--Täytyy mennä, onhan jo aika.
+
+--Vai niin! Jos emme siis enää tapaa, niin saan toivottaa hauskaa
+kesää!
+
+--Samaa teille!
+
+Ja hän lähti menemään, kulki kiivaasti, melkein kuin vihan vimmassa.
+Häntä oli loukattu, hänelle oli tehty vääryyttä, häntä oli
+kunnottomasti petetty! Miksi oli sen pitänyt niin käydä? Mitä hän oli
+tehnyt sitä ansaitakseen? Sekö oli hänen elämänsä uhrauksien palkkio?
+
+Hän kysyi kiukkuisesti, mutta voi vastata vasta sitten, kun pahin kipu
+oli ohi ja mieli rauhoittunut.
+
+Eihän häntä ollut kukaan loukannut, ei kukaan tehnyt hänelle vääryyttä,
+ei pettänyt kukaan muu kuin hän itse. Miksi olisikaan se hänestä
+välittänyt? Eihän se ollut mitään luvannut, ei mihinkään sitoutunut.
+Mistä hän siis kiukutteli ja kenelle? Hän purskahti itkuun, ja kyynelet
+valuivat maahan kuin veripisarat haavoitetun, pakenevan otuksen
+rinnasta. Hän huomasi istuvansa kallion laella, josta näkyi kaupunki ja
+sen takaa meri kesäyön valossa. Pää käsiensä varassa itki hän
+kyynelensä kuiviin ja itki vielä hetken aikaa sen jälkeenkin, kun ne
+eivät enää vuotaneet. Ei itkenyt enää niin paljon omaa pettymystään,
+oman onnensa olemattomuutta, omain toiveittensa toteutumattomuutta,
+viimeiset nyyhkytyksensä omisti hän kaikille niille, jotka ovat kerran
+elämässään itkeneet niinkuin hän nyt itki. Niitä oli paljon, niitä
+seisoi kuin solakoita, surullisia koivuja metsänä hänen ympärillään:
+tuttavia, tovereita, ehkäpä hänen omat sisarensakin, jotka vasta olivat
+astuneet toiveittensa elämään, mutta joita se ehkä kerran itkettäisi,
+niinkuin häntä nyt. Ja siitä kuivi kyynel ja kyynelen lähde, ja tuli
+sääli ja surku itseä ja kaikkia ja koko maailmaa.
+
+Aamun tuulahdus sattui kuumentuneeseen poskeen, viillytteli sitä ja
+tuntui niin suloiselta ja jäähdyttävältä luomien alla. Aurinko teki
+nousuaan, ja sen ensimmäinen valo sattui kirkon ristiin kaupungissa ja
+värähteli siinä kauan kuin luokseen vilkuttaen, kuin huomiota
+herättääkseen, kuin tahtoen sanoa jotakin tärkeätä, jota juuri tällä
+hetkellä oli muistettava.
+
+Hän nousi lähteäkseen. Alppilan tieltä vuoren alta kuului iloisia
+miesten ja naisten ääniä, kuului miehekäs bassokin ja laulua. Hanna
+lähti laskeutumaan kallioita myöten toiselle tielle, joka vei lahden
+ympäri kaupunkiin, ja näki tuon tuostakin kirkon ristin kimmeltävän yhä
+kirkastuvan aamukoin valossa.
+
+Ei hän tahdo moittia ketään, ei olla kenellekään katkera. Hänen täytyy
+joutua kotiin, ennenkuin äiti herää. Hänen täytyy laittaa sisariensa
+kapineet järjestykseen heidän lähtöönsä huomiseen junaan. Täytyy
+koettaa saada äiti sijoitetuksi kesäksi johonkin lähelle saaristoon.
+Niin, ja sitten on hänen matkailijaseuran sihteeriltä käytävä
+tiedustelemassa noiden juoksevien asiain hoitoa.
+
+
+
+
+HYVEEN PALKKA.
+
+
+Ilmassa oli kevättä ja kiimaa. Pahimmat talvipakkaset olivat ohi, ja
+aurinko alkoi jo lämmittää. Päivällä sulatteli jo hiukan hangen pintaa
+ja yöllä sen jääti niin, ettei näkynyt jälkiä missään. Mutta sitten
+satoi eräänä yönä vitilumen, ja silloin ilmaantui polkuja pelloille ja
+vainioille niin, että oli kuin olisivat metsän asukkaat yhtäkkiä
+kymmenkertaisesti lisääntyneet. Jänikset näyttivät kaiken
+varovaisuutensa menettäneen ja olivat laukkailleet ylt'ympäri missä
+vain sattui; oravat olivat laskeutuneet puista maahan häätanssiaisia
+toimeenpanemaan, teiret, metsot ja muut linnut olivat juoksennelleet
+laumoittain niitynvarsia pitkin ja siivillään karustelleet
+puoliympyröitä lumeen. Ei kellään näkynyt olevan vähintäkään pelkoa
+vihollisista, jotka muulloin joka hetki pälyivät ja piilivät. Eikä
+ollut vihollisiltakaan aikaa väijymään, sillä kihlahommansa oli
+heilläkin. Yökaudet kuului kurahtelemista, ulvontaa, kotkotusta,
+kuherrusta ja rausketta. Sillä metsän väen kuherruskuukausi oli
+alkanut.
+
+Se oli vanha Mikko Repolainen, joka näitä huomioitaan teki, lähdettyään
+liikkeelle päiväisiltä makuiltaan mäkimailla ja kulkiessaan
+kuutamoisena iltana verkalleen tavallisille pyyntimailleen vainioille
+ja järvien rannoille.
+
+Ei nyt kuitenkaan häntäkään tuntunut tänä yönä haluttavan käydä
+saalista vaanimaan. Kun on juhla nuorilla, silloin on vanhainkin vaikea
+työssä olla.
+
+Ja vielähän kihahti veri vanhankin suonissa, vielä oli voimaa jänteissä
+ja häntä pyrki omin päinsä heilahtelemaan. Vielä oli hän ollut mukana
+viime keväisissä karkeloissa ja hyvätpä oli pitänytkin ilot nuoren
+revottaren kera, jonka valloitti pois penikkamaiselta sulhaseltaan.
+Eihän siitä tosin taloutta tullut, muille maille juoksi neito ja sinne
+jäi, mutta hauskaa aikaa oli ollut se hankiaisten aika, ja hyvää oli
+tehnyt mielelle sitä talven pitkään muistella.
+
+Jos sen nyt vielä saisi käsiinsä, tai toisen kenen hyvänsä, sitäkin
+nuoremman! ... ja vieläkin kivertyi valkoinen hännänpää sitä
+ajatellessa. Ja pääsi vanhan miehen suusta pitkulainen, ulvahduksen
+tapainen haukahdus, jolla hän ilmaisi kaihonsa ja toiveensa, samalla
+kun tahtoi antaa tietää, missä hän itse kulki.
+
+Oli kuutamoinen yö, ja metsä oli hiljainen ja maat uinuivat, mutta
+ilmassa oli hääilojen enteitä ja havun neulan lemua ja hongan tuoksua.
+
+Pääsi toinen ulvahdus, vielä kaihoisampi kuin ensimmäinen, mutta ei
+tullut vastausta siihenkään. Vasta kun hän kolmannen kerran ilmaisi
+mielialansa, vastasi yö ja vastasi yhtä aikaa kahtaalta jostakin tuolta
+vainioiden takaa.
+
+Mutta ei se ollut etsittävän ystävän yhtymämerkki, oli kahden toisen
+kaihomielisen Mikon kosintahuuto. Ne olivat rakkauden retkillä nekin,
+samoilla asioilla, mutta eivät näkyneet vielä hekään omaansa yhtyneen.
+Ei vastaa neito urhojen huutoon, vaikka ne kuulee ja niitä seurailee ja
+lähitienoilla pysyttelee, antaa vain etsiä ja ikävöidä. Jälkiä myöten
+se on löydettävä, omin voimin kiinni otettava.
+
+Hän pisti pieneen lyhyeen laukkaan metsäpellon poikki mennessään. Sen
+keskelle ehdittyään ja ojan yli hypätessään tunsi hän yht'äkkiä jotakin
+tuttua sieraimissaan, pysähtyi, pyörähti ympäri ja vainusi, häntä
+komeana kaarena ilmassa, ottaakseen selkoa siitä, mistä tuli tuo
+suloinen tuoksu, ja loikkasi sitten pitkin askelin, niinkuin ei olisi
+jaloissa ikinä leiniä ollut, pellon yli sen perimmäiseen nurkkaan.
+
+Siitä se oli kulkenut nuori neitonen, tullut metsästä, hiipinyt ojan
+pohjaa, pistäytynyt aukealle, pyörähtänyt muutamia kertoja
+kantapäillään ja puittanut takaisin metsään.
+
+Hypähti sydän vanhan herran rinnassa, kun hän huomasi, että täällä se
+on kulkenut, täällä hiiviskellyt ja saattaa olla saavutettavissa minkä
+näreen juuressa tahansa. Noilla toisilla, niillä ei ole aavistustakaan
+immestä, minulla yksin on jälki tiedossani. Kun muut ilmaan
+houkuttelujaan huutavat, ja kun neito niitä kuuntelee, tulen minä
+takaa, hiljaa hiivin, yllätän ja omakseni otan. Vanha on viisas,
+vaikkei olekaan väkevä, hammas on tylsä, vaan järki terävä, tuntee
+ketutarten tavat ja ne saavuttaa, vaikkei kestäkään kintut penikkain
+kanssa kilpaa juosta.
+
+Lähti Mikko jälkeä noutamaan ja niin oli varma siitä, että siinä se on
+hänen omansa juossut, että alkoi uutta onneaan mielessään kuvailla.
+Nuoren vaimonsa hän voittaa, pesä hietaiseen harjuun yhdessä
+kaivetaan,--tietää hän paikankin, jonne ei kukaan muu osaa--siellä
+penikkain kanssa piehtaroidaan poutaisina päivinä, yhtenäistä iloa
+pidetään kesäsydän runsaiden ruokain ääressä, vesilintujen poikasia
+lampiloista ja luhtaniityiltä väijytään.
+
+Keveästi nousi vanhan ketun jalka ja aina astui hän entiseen jälkeen,
+ettei tietäisi toinen tuleva nartun tästä juosseen. Silloin tällöin
+pisti hän turpansa maahan, nauttiakseen jäljen tuoksusta tuoreella
+lumella; ja kuta pitemmälle hän kulki, sitä uudemmalle se oli ja
+ihanammalle.
+
+Mutta silloin sattui sieraimeen jotakin, joka nosti karvat niskassa
+pystyyn ja päästätti vaistomaisesti suusta äreän äänen kuin kirouksen.
+Siinä oli yht'äkkiä toinen ennen häntä jälkeen yhtynyt ja lähtenyt sitä
+seuraamaan... Sen minä nujerran, vaikka kuinka äkäinen olkoon, aina
+minä yhden kanssa suoriudun, aina yhden penikan laudalta lyön! Ja nyt
+lähti hän täyttä laukkaa mäen rinnettä alas.
+
+Mutta mäen alla, juuri järven rantaniitylle päästessä yllätti hänet
+uusi hämmästys. Siinä oli vielä toinenkin jälki, joka oli aivan äsken
+kahteen edelliseen yhtynyt ja kaikki kolme olivat täyttä laukkaa
+laskeneet jäälle päin, naaras nähtävästi vain vähän edellä, koska ei
+ollut ero iso jälkien tuoksu voiman. Ei ollut enää toivoakaan hänen
+yksin omistamisestaan.
+
+Ei lähtenyt jäälle jälkeen vanha kettu, rantapajukon reunaa päätyi
+astelemaan, häntä melkein maata viistäen. Raskaalta tuntui askel, mieli
+meni hajalleen, tuli mutkia matkaan. Oli kivi rannalla, sen päälle
+hypähti, töksähytti hännän juuren lumeen ja vaipui, pää kallellaan ja
+silmät ristiin tuijottaen, alakuloisiin mietteihin.
+
+Mitä miettii vanha mies? Miksi keskeytti matkansa? Miksi ei käy onnensa
+tietä astumaan, vaikka oli jo saanut sen päästä kiinni?
+
+Valoisat olivat äsken muistot, nyt tunkevat mustat mieleen.
+
+Semmoisia ne ovat, nartut, kyllä minä ne tunnen, kaikki yhdenlaisia,
+ulkoa heidän temppunsa osaan, tämmöisiä ovat: viekastelijoita,
+pettureita, miesten viettelijöitä. Jälkiä tehdään metsä täyteen
+houkutukseksi, ilmoitellaan itsestään, editse juostaan, hyvää hajua
+tuprutellaan, missä tiedetään miesten asustelevan. Lähdet heitä
+vainullasi seurailemaan, tartut jälkeen kiinni, juoksentelet
+edestakaisin, että pääsi pyörälle menee, etkä lopulta enää tiedä, missä
+olet. Laukkaat kielen ulos kurkustasi ja jo luulet hänet ensi askelella
+yllättäväsi, niin äjähtää otsasi yhteen--toisen koiraksen kanssa.
+Kaikkia houkuttelevat, kaikille häntäänsä heiluttavat. Siitä tappelu
+syntyy, silmät, korvat päästä revitään ja rähistään niin, ettei
+nähtäisi, ei kuultaisi, vaikka metsämies meitä molempia häntään
+tarttuisi ja päät mäsäksi kiven kylkeen paiskaisi.
+
+Ja miksi hyväksi? Ja miksi huviksi?
+
+Onneksi sinulle, jos saat selkääsi ja alakynteen joudut, sillä pääset.
+Vaan jos voitat ja käännähdät ottamaan haltuusi vaivojesi palkkaa,
+jonka näit pensaan juureen painautuneen ja luulit sinua siinä
+odottavan--poissa on, tiessään, matkainsa päässä ja karkaa vereksin
+voimin minkä kerkiää, ei sinua enää välttääksensä, vaan kiusatakseen,
+kiihoittaakseen, viimeisen hengen keuhkoistasi pusertaakseen. Parasta,
+kun selkäsi kääntäisit ja heittäisit mokoman hetaleen...
+
+No, saavutat hänet, saat hänet omaksesi--et häntä sinä saa, vaan hän
+sinut. Orjansa hän sinusta tekee, panee sinut pesäänsä kaivamaan,
+pakottaa sinut itselleen ja sikiöilleen pitkin kesää ruokaa kantamaan.
+Parhaat palat suustasi vievät ja repivät ja rähisevät ja näykkivät, jos
+eivät saa mahaansa niin täyteen, ettei kieli suuhun sovi. Vartioi siinä
+luolan suuta, kierrä yhä pesän tienoilla kuulostelemassa, onko
+vihollista väijymässä, ja jos risahduksenkaan kuulet, riennä oman
+henkesi uhalla ilmoittamaan. Syksyllä heitä sitten, kun ominpäinsä ulos
+uskaltavat, metsä täynnä vilisee, tappavat, mitä eteen sattuu,
+haaskaavat riistamaat, kaikkialla jaloissa nahuavat, eikä auta lopulta
+muu, kuin kaikkoa pois itse koko seudulta ja hae uudet pyydysmaat mistä
+löydät. Se siitä lyhyestä ilosta, että kerran kaksi halata sait. Se
+heitä siittäköön!
+
+Mutta tyyni oli yö, ja leudosti paistoi kuu, ja salaperäiset ja
+houkuttelevat olivat puiden varjot tuolla metsän rinteessä, jossa
+hyrisi ja hurisi ja kuului kummia ääniä. Vanha kettu istui yhä
+kivellään, yksin kaikessa tässä ilossa. Kaikilla muilla oli heillä
+täällä ystävänsä, yhteiset polkunsa ja piilopaikkansa. Yksinäisyys
+painoi, alakuloisuus tunki turkin alle ja kuonoa kylmensi. Koko pitkän
+talven oli hän elänyt vihoin muun maailman kanssa, vihamieheksi muuttui
+pyydysmaiden päältä oman heimon mies, vihamieheksi oman heimon nainen,
+vihamiehiä olivat keskenään kaikki, jotka jalan neljän kulkevat. Mutta
+nyt olivat kaiken maailman eläjät ystäviksi tulleet eikä toinen
+toistaan pelännyt.
+
+Ei ollut metsämiehestäkään pelkoa eikä hänen pyydyksistään. Nyt se
+olisi ollut oma ystävä saatava, jos mieli. Viime kesän oli hän omastaan
+eksyttyään saanut koko kesän yksinään juosta. Se oli surullinen suvi,
+vaikka riista suuhun juoksi. Missä vain kulki, kaikkialla luolat täynnä
+toisten lapsia. Minne vain tuli, vaikka olisi ukkosta piiloon paennut
+ja vaikka olisi koppelo tuomisina vieraaksi tullut, vastaan harisivat
+ja ikeniään irvistivät. Ei ole yksinkään elämisestä. Pitäisikö
+tulevakin kesä yksinään elostella? Tulisiko niin aina vast'edes
+käymään? Jos ei nyt saisi, saisiko vastakaan? Eikö ollut kohta käsissä
+aika, jolloin alkaisivat hampaalliset hampaatonta hakata, jolloin saisi
+alkaa etsiä kallion koloa nälkään kuollakseen?
+
+Ei vielä!--Ja vanhan miehen hetkellinen tarmon tempaus oikaisi hänen
+selkänsä ja koukisti taas tiukalle kaarelle hänen häntänsä.--Ei vielä,
+vaikka sadan suden suusta olisi otettava.
+
+Ja juuri, kunhan aikoi hypätä kiveltä alas lähteäkseen sinne päin,
+minne luuli ketun nuoren tyttären takaa-ajajineen menneen, toiselle
+puolelle järven, näki hän, kerran vielä taakseen metsän rantaan
+katsahtaen, näyn, joka sai selkäpiin suloisesti kirpeloimaan.
+
+Hän näki kettuneidon lähenevän kiveä, tulevan hänen omia jälkiään.
+Kuinka joustavaa oli sen juoksu kuun valaisemalla hangella, kuinka
+notkahteli selkä, kuinka sojotti suorana häntä! ... se pysähtyy,
+kuulostaa, lähtee taas tännepäin. Se on haihduttanut kosijansa, joista
+ei välitä, tulee nyt minua hakemaan, minua vainuaa, minua etsii--
+tiesinhän sen. Antaa vain tulla lähemmä, minä häntä hämmästytän,
+valmistan hänelle odottamattoman ilon...
+
+Hän hypähti koppinaan alas kiveltä, kun tulija oli kohdalla. Tämä
+pelästyi ja harppasi syrjään, naristen ja ikeniään näyttäen. Vanha
+kettu kavahti eteen, etujalat sujoina, maha maassa ja häntä leimuavana
+liekkinä. Toinen harisi vielä äkäisemmin, näykkäsi purrakseen, ja kun
+Mikko mistään huolimatta yllätteli yhä ystävämmäksi, puraisi neito
+vanhaa miestä suojattomaan paikkaan, niin että valitus pääsi
+puraistulta. Mieletönnä kivusta täytyi hänen käydä polttoa nuolemalla
+sammuttamaan ... narttu oli samalla kadoksissa ... ja kun hän siitä
+vähän tointui, kuuli hän rauskauksen metsän rannasta, näki kaksi
+koirasta siellä kohti laukkaamassa ja ennätti parahiksi kaapaista
+kivelle, kun nämä jo sen ohitse pyyhkäisivät, toinen toiselta puolen.
+
+Nämä olivat kadottaneet jälen ja iskivät sitä etsiessään yhteen. Siitä
+syntyi tulinen tappelu kiven ympärillä. Luitaan myöten laihtuneet
+kosijat kävivät toistensa kimppuun ulinalla, rähinällä ja repivät
+toisiaan niin, että karvat pölisi. Narttu, joka oli piiloutunut kiven
+alle, ilmaantui sieltä taistelua ihailemaan, höyläkehteli siinä
+ympärillä, niinkuin olisi tahtonut joka puolelta nähdä ja iloita siitä,
+mitä näki. Kuta kiihkeämmäksi tappelu kävi, kuta enemmän hanki punotti,
+sitä vilkkaammin häntä heilui, sitä riemuisammin hän tanssi ympärillä.
+
+Vihdoin päättyy kahakka. Toinen on joutunut alle ja toinen sitä
+häristen kurkusta lumeen painaa. Vasta sitten, kun ei voitettu
+hievahdakaan, kun makaa kuni kuolluksissa hangella, päästää hänet
+toinen, kyyditsee menemään ja ottaa omaksensa valloittamansa neidon,
+joka edessä kiemaillen houkuttelee hänet metsään takaisin.
+
+Vanha kettu on seisonut kivellään sitä näytelmää katsomassa, ja kovin
+se hänen mieltään kääntää ja sydäntä etoo ja inhottaa. Hyi! tuhkaisee
+hän sieramistaan. Pthyi! sylkäisee hän, ja hänen karvaista turkkiansa
+puistattaa. Kuinka se on typerää, rumaa ja äitelätä! Ja hänkin on
+semmoiseen menoon osaa ottanut, semmoista tapoinaan pitänyt, siitä
+ilonsa löytänyt ja sitä iloaan takaa ajanut! Onko se elävistä
+älykkäimmälle soveliasta? Kuinka ei hän sitä ennen ole huomannut? Missä
+on ollut hänen järkensä, että on semmoista hulluutta harjoittanut?
+Missä siveyden tuntonsa, ettei sen saastaisuus ole hänelle ennen
+selvinnyt?
+
+Hän pudistaa turkkiaan, niinkuin tahtoisi nahan ruumiistaan pudistaa.
+Inho itseensä ja inho koko tähän elämään tympäisee häntä. Tympäisee
+koko tämä seutu, jossa sellaista elämää pidetään. Se on vasta alulla,
+tämä on vasta kiimakauden ensimmäinen yö, ja sitä tulee jatkumaan
+siihen saakka, kunnes kuu lakkaa paistamasta. Kuta enemmän kuu
+suurenee, sitä hurjemmaksi mellastus käy. Ei täällä tule saamaan päivän
+lepoa, ei yön rauhaa. Mistä minä tiedän, milloin joku hurja nartun
+hurtta taas kimppuuni käy, milloin kaiken maailman nulikat niskaani
+karkaa! Pois lähden! päätti hän oikeutetun vihan ja loukatun mielen
+kiukulla. Pois lähden koko paikkakunnalta, juoksen suoraan jotakin
+ilmaa kohti, sama se mitä, ojennan yhteen suuntaan, en kierrä, en
+kaarra enkä jäljelleni katsahda ... päätynenpä sitten minne
+päätynenkin. Heti paikalla lähden!
+
+Ja minkä hän oli pikaisesti päättänyt, sen pani hän pikaisesti toimeen.
+Loikkasi pitkän laukan kiveltä ja jatkoi samaan suuntaan, siinä sen
+kauemmin virkailematta. Juoksi ensin sen, mitä oli tähteenä tästä
+yöstä, juoksi koko seuraavan päivän ja yön, saapuen yhä oudommille ja
+tuntemattomammille maille, kuta kauemmaksi tuli. Oli hän joskus
+ennenkin ystävätä etsiessään näin yhteen menoon juossut, mutta ei
+koskaan näin yhteen suoraan, kupeelleen katsomatta, jäljilleen
+peräytymättä. Ja kun oli omasta päätöksestään näin jonkin aikaa
+kulkenut, kulki hän lopulta, niinkuin olisi häntä joku vetänyt ja
+toinen työntänyt jotakin varmaa matkan määrää kohti. Houkutuksia oli
+tiellä, ja kiusauksia hän kohtasi, mutta ei hän niistä huolinut. Monet
+nartun jäljet olivat poikkiteloin ja pitkinpäinkin tiellä, mutta ei hän
+niiden tähden suunnastaan poikennut.
+
+Jo oli outo, ennen tuntematon tuores ilma vähän aikaa vastaan
+tuoksahdellut, niinkuin sulan veden henki, kun hän eräänä iltana
+yht'äkkiä näki kallioiselta kukkulalta edessään aavan, lumisen ulapan,
+jommoista ei ollut koskaan ennen nähnyt. Hyvin kaukana oli matala maa
+kuin metsän ranta, mutta kahden puolen sitä ei näkynyt muuta kuin lunta
+ja taivasta.
+
+Pani Mikko merkille maan suunnan, ja kun aurinko laski ja kuu alkoi
+valaista, lähti hän outoa maata kohti juosta vikittämään jättäen kuin
+viivottimella vedetyn jäljen peräänsä lumiselle kentälle.
+
+Sinne vei jälki eikä ole sen nähty sieltä takaisin tuovan. Sillä
+luvattuun maahansa katseli vanha Repolainen kiviseltä kukkulalta meren
+rannalla ja pääsikin sinne. Eikä ole maata sen vertaista maailmassa
+kuin kaukainen saari meressä. Ihana on siellä asua, ja rieska ja hunaja
+siellä vuotaa. Kallioinen saari kasvaa manteren puolella sakeata metsää
+ja marjan varsikkoa, missä pesivät teeret ja metsäkanat. Kivikkoa ja
+kalliota on meren puoli, missä hautovat lokit ja tiirat ja haahkat ja
+telkät ja koskelot. Ja jäniksiä on ja on rasvaisia käärmeitä, ja tuon
+tuostakin heittää aalto rannalle kalan raadon, usein ketun itsensä
+kokoisen. Kalaa on, ja on lihaa ja munia yltä kyllin, eikä ole ketään
+muita näitä eväitä jakamassa.
+
+Voi, kuinka täällä on hyvä olla ja elellä raittiin ilman hengessä,
+jossa ei ole koskaan liian lämmin eikä koskaan liian kylmä!
+
+Siellä hän nyt vanhuutensa päiviä viettää, eikä ole hätää hampaan
+tylsymisestä, kun ei ole, ketä vastaan niitä tarvitsisi hioa. Lihoo
+vain ja antaa turkkinsa tuuhistua.
+
+Usein istuu hän kesäisinä päivinä, kun aurinko lämpimästi paistaa ja
+lounaistuuli viileyttä liehtoo, korkeimman kallion huipulla ja katselee
+meren väikettä ja ohi purjehtivien laivain valkealle paistavia
+purjeita. Lämmin on sileä kaiho, täysi on vatsa ja mieli tyven ja
+tyytyväinen. Tulee hän silloin tämän maailman menoa mietiskellessään
+kysyneeksi itseltään, mistä hyvästä kaikki tämä maallisen onnen ja
+tavaran siunaus hänelle, kaikkien hylkimälle, yht'äkkiä tuli osaksi?
+Millä oli hän sen ansainnut, minkä palkaksi se hänelle annettiin? Kun
+muut raukuen kurjia rantoja juoksevat, hiiriä ja sammakoita pahimman
+nälkänsä sammutteeksi syöden, kun koirat vainuaa ja myrkky ja
+jalkarauta vaanivat, hän hienointa ravintoa pureksii ja kesät talvet
+rauhassa astelee ja kenenkään ahdistelematta--miksi on hänen niin ylen
+hyvä ollakseen?
+
+Usein kysyy hän sitä itseltään, ja kun ei ole muita, jotka vastaisivat,
+vastaa hän itse:
+
+--Siksi se on annettu minulle kaikki tämä, etten nartuista välittänyt,
+että tein heistä tiukan eron, että pysyin erillään viettelijäin parista
+ja muun metsänväen himoista ja haluista ja sukuni kevätkisoista. Siitä
+hyvästä se minut tänne johdatti, sentähden se minut tänne toi, etten
+oikealta tieltä poikennut. Sentähden on täällä loppumaton riistan
+vilja, sentähden on kesä niin pitkä ja viileä ja talvi niin lyhyt ja
+lauha, ja sentähden eivät muut tänne tietä löydä, etteivät tee niinkuin
+minä tein.
+
+Ja suu vetäytyy viekkaaseen hymyyn, ja hän kellähtää kyljelleen
+lämpimälle kalliolle ja oikaisee koipensa herttaiseen lepoon ja iskee
+tuttavallisesti silmää auringolle, joka on hänen ainoa toverinsa ja
+ystävänsä, eikä hän toista tarvitse, ja joka suopi niin hyvää
+tämmöisille vanhoille veitikoillekin eikä lue heille viaksi heidän
+vanhoja syntejään, kun he kerran itsensä totisesti parantaa tahtovat.
+
+Kerran vuodessa, kun on ilmassa kevättä ja kiimaa ja kaukainen manner
+salamyhkäisenä häämöttää, yhdyttää hän itsensä sinne päin katselemasta
+ja kysymästä itseltään, olisiko vieläkin parempi ollakseen, jos sieltä
+nuori ketun tytär ketteränä kaarena tänne päin juosta vikettelisi? Ja
+vähän aikaa mietittyään vastaa hän itselleen, että jos hän semmoisen
+näkisi, pois hän sen ajaisi, tieltä käännyttäisi ja takaisin
+kyyditseisi. Erakkona hän täällä elää tahtoo. Vakavana vanhanapoikana
+kuolinpäiväänsä kellehtiä.
+
+
+
+
+VARIKSET.
+
+
+Me tunnemme hänet kaikki, variksen, poroporvarin lintujen
+yhteiskunnassa, olemme kuulleet hänen äänensä, joka raakkuu meitä
+vastaan joka metsiköstä, nähneet hänen pukunsa, tuon aina yhtä
+muodikkaan mustan takin ja nuo aina yhtä likaisen harmaat liivit ja
+housut.
+
+Se on hän, joka hallitsee lintujen nykyistä maailmaa, joka antaa sille
+värityksensä ja painaa siihen leimansa. Sillä yleinen mielipide
+lintujen tasavallassa on variksen. Se on hän, joka luopi sen ja saattaa
+sen kuuluville kaikkina aikoina ja kaikilla paikoilla erämaan
+uudistorpasta aina merikaupungin ulkosatamaan.
+
+Jo varhain keväällä, kun muut linnut vasta ovat matkalla, saapuu varis
+ja antaa äänensä kuulua yli hiljaisten hankien, tepastellessaan
+tyytyväisenä teitä pitkin, joiden aarteet hän on rientänyt haltuunsa
+ottamaan. Pitkin kesää me kuulemme hänen huutonsa kauniimpina aamuina
+ja ihanimpina iltoina, ja siihen hukkuu käen kukunta ja satakielen
+laulu ja leivonkin viserrys. Ja kun on syksy tullut ja muut linnut
+menneet, viipyy varislauma vielä vainioillamme ja sulostuttaa elämäämme
+sävelillään.
+
+Emme voi ajatella mitään vuodenaikaa, emme henno muistella mitään
+elettyä tunnelmaa, johon ei olisi liittynyt jotakin muistoa hänestä.
+Istuimme ikkunamme ääressä, haaveillen kesäillan ihanuutta, jo lentää
+kahnutteli hän ohitsemme järveltä metsään--soutelimme rantoja pitkin
+varhaisena aamuna, jo tepasteli hän niityllä einehtimässä--käyskelimme
+yön hämärässä yksinäistä metsäpolkua, jo kahahti koivu, ja rääkkyvä
+parvi heräsi meitä torumaan häiritystä unesta. Kaikkialla näimme hänet
+ja kaikkialla kuulimme.
+
+Mutta vaikka hän onkin poroporvari tavoiltaan ja taipumuksiltaan,
+vaikka tuleekin toimeen oloissa missä hyvänsä ja löytää kaikkialla
+hauskuutensa, on hän kuitenkin suuri herkkusuu ja osaa panna arvoa
+elämän hienouksille ja sivistyksen tarjoomille nautinnoille. Kun
+tarvitaan, tyytyy hän hakemaan eineensä takapihoilta, mutta osaa
+tilaisuuden tarjoutuessa kattaa pöytänsä myöskin tuoreilla munilla ja
+lämpimillä laululintujen poikasilla. Hän rämpii kyllä lietteisiä
+järvenrantoja ja metsästelee sammakoita mutaisilla suohaudoilla, mutta
+on yhtä usein tavattavana urheilemassa meren etäisimmillä kalakareilla.
+Pesän hän kyllä paremman puutteessa rakentaa räkäpetäjäänkin rämeen
+laitaan, mutta olla vain vanha tammi järven niemessä tai ikihonka
+harjulla, josta on kaunein näköala yli koko seudun--saat olla varma,
+että sieltä hänen kesähuvilansa löydät, jonka paikan hän oli anastanut
+jo aikoja ennen muitten lintujen tuloa.
+
+Siellä istuu heitä laumoittain illan suussa tarinoimassa päivän
+tapahtumista ja pitämässä puhetta huomisista toiveista ja uusista
+yrityksistä. Itseensä tyytyväisinä kynivät he höyheniään, sivelevät
+sierainkarvojaan, puhdistelevat pukuaan ja haastelevat omista
+asioistaan, niinkuin ei maailmassa muita olisikaan ja niinkuin kaikki
+olisi vain heitä varten varattu... Heitä varten kyntää kartanon herra
+auki niittynsä ja kesantonurmikkonsa, heitä varten kylvää talonpoika
+rukiinsa, heitä ruokkiakseen lähtee kalastaja saaristossa silakan
+pyyntiin ja heidän tarpeitaan ajatellen virittää lintumies takamailla
+ansansa metsäpoluille.
+
+--Kaa! Kaa! Siitä heille kiitos ja kunnia!--ja se on ainoa tunnustus,
+minkä varikset armollisesti ja alentuvasti antavat kaikille niille,
+jotka päivän pitkän heidän hyväkseen ahertavat ja työtä tekevät.
+
+Mutta siinä heidän istuessaan ja levolle laittautuessaan kuuluu
+yht'äkkiä huuto metsästä, ja huuhkaja lentää esiin, asettuen pökkelön
+päähän lähimmälle aholle odottamaan jänisten ja metsähiirien liikkeelle
+lähtöä... Rääkkyvä huuto, kirkuva diskantti kohoo sadoista kurkuista,
+havumetsä räiskää kuin olisi tuleen syttynyt, ja hurjana kiukusta
+karkaa varislauma vihatun kimppuun, häpäisemään häntä, tuota outoa,
+yksinäistä ja salaperäistä ja heistä itsestään niin eroavaa--sillä
+eivät vihaa varikset mitään niinkuin sitä, joka on toisenlaista kuin he
+itse. Ne huutavat lukkoon hänen korvansa, ne näykkivät häntä takaa,
+tuikkaavat häntä selkään, heittävät likaa hänen silmilleen--vainottu
+vaihtaa paikkaa ja etsii suojaa kelohongan latvasta, mutta nyt tulee
+niitä sadoittain, sotajoukoittain, kaikilta ilman suunnilta, järvien
+saarista, pelloilta, vainioilta, metsistä, yhtä ainoata ahdistamaan--ja
+häpeissään pakenee metsän suuri mystikko louhuiseen vuoreensa. Mutta
+varikset toruvat vielä kauan, ennenkuin rauhoittuvat, kiroilevat,
+syljeksivät ja puhuvat pahaa tuosta, joka uskaltaa heidän aloilleen
+ilmaantua. Ja vielä unessaankin näkevät he edessään kummituksen
+suurine, kiiluvine silmineen, pyöreine päineen, pystyine korvineen ja
+koukkunokkineen, herahtavat horroksistaan ja parahtavat kuin pahaa
+painajaista.
+
+Vaan tuskin on aamu alkanut valjeta ja varislauma valmisteleikse
+lähtemään liikkeelle, kun kuuluu poutahaukka huutavan ylhäällä ilmassa.
+Haukka, ilmojen aatelismies, yksinäinen rohkea ritari, on variksille
+yhtä vastenmielinen kuin huuhkaja, hämärien salojen haltia. Mutta se on
+vaarallinen vihamies, ei päästä selkänsä taa, kohoo yhä ylemmä,
+viekottelee sieltä ilman aavoille ulapoille ja iskee kuin nuoli
+niskaan.
+
+Ei ole kellään nyt halua lähteä häntä ahdistelemaan, vaikka se sieltä
+irkuu ja ilkkuu, kirkuu ja pilkkaa. Se häntä viitsiköön, mutta
+tulkoonpas tänne! Mutta ei sovi varisten näyttää häntä pelkäävänsä.
+Tietäköön haukka, että on täällä miehiä, jos tarvitaan! Ja vanha varis
+parkaisee aamutuimaansa tuikean sävelen, ja muut ymmärtävät merkin ja
+säestävät. Silloin muutamat valitut, varisten heimon vanhimmat,
+tahtovat edeskäydä hyvällä esimerkillä, kohoovat korkeimpaan kuuseen,
+ottavat siitä vauhtia ja kiipeävät vähän matkaa ylös ilmojen rappusia,
+ikäänkuin haukkaa takaa ajaakseen. Haukka ei viitsi varisten kanssa
+riitaa rakentaa, kohoo kerran siipiään liikauttaen yhtä paljon kuin
+varikset viidelläkymmenellä vetäisyllä ja katoo pian variksen silmän
+siintämättömiin. Vaan eivät varisten valitut hetkeäkään epäile, että
+heitä se pakeni. Vakuutettuina siitä levittävät he siipensä, uskovat jo
+itsekin olevansa haukkoja, ilmojen aatelisia, ja alkavat loivissa
+kierroksissa vaakkua alas ystäväinsä luo, jotka ovat heitä ihastuksen
+ulinalla seuranneet, mutta unohtavat yht'äkkiä osansa, pyristävät
+pyrstöjään, räpyttävät siipiään, ovat vähällä kadottaa tasapainonsa ja
+pelastuvat viimein, koivet epätoivoisesti ojollaan, lähimpään
+aidanseipääseen.
+
+Haukka kirkaisee taas korkeudessaan ... kirkukoon! ... me varikset
+maassa tepastelemme!... Meidän on maat, meidän on mannut, pellot,
+meidän metsät ja järvien rannat!
+
+Heidän ne ovat, heidän kaikki muut, paitsi asumattomat erämaat, sillä
+siellä ei varis viihdy. Siellä vaakkuu korkealla ilmassa kokko,
+lintujen kuningas, ainoa, jota varis pelkää niin, ettei uskalla edes
+ääntä päästää hänet nähtyään. Eikä viihdy hän meren aukeilla
+ulapoillakaan,--niiden yli ei ole variksen siipi koskaan kantanut.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Suomi on variksen kotomaa--niinkuin kaikki muutkin maat. Mutta Suomen
+varis pistäytyy kuitenkin pahimman talvisydämen aikana etelässä,
+ulkomailla, ainakin varakkaimmat sen tekevät. Pietari on hänen
+Pariisinsa, Narva hänen Nizzansa. Mutta nyt ovat he sieltä jo kaikki
+palanneet, ja sesonki on Suomessa alkanut.
+
+Hiihtelin tässä tuonnottain keväisiä hankia ja kuulin metsiköstä
+rikatusta ja raakatusta, lyhyitä ääniä ja pitkiä, oli niinkuin olisivat
+yhdet pitäneet puhetta ja toiset mallailleet laulaakseen. Ei
+kuulostanut se kuitenkaan tavalliselta illanvietolta, äänissä oli sävel
+surumielisyyttä, jota varisten tarinoissa harvoin tapaa. Hiivin hiljaa
+luo ja tulin aukean reunaan, jonka keskellä oli korkeanlainen kivi ja
+kiven ympärillä puissa ja maassa mustanaan variksia. Kivellä oli
+kuollut kiuru, leivo lumessa selällään, jalat käppyrässä.
+
+Luulin ensin, että ne olivat varikset, jotka olivat sen tuominneet
+kuolemaan ja tappaneet, niinkuin tiesin heidän tapansa olevan, ja että
+ne nyt kävivät käräjätä vainajan irtaimistosta. Mutta pian huomasin
+erehdykseni, sillä yht'äkkiä lensi varisten varis korkeaan kuuseen,
+kaikki muut vaikenivat kunnioittavasti ja »Jaakko» piti heille näin
+kuuluvan puheen:
+
+--Kaa! sanoi hän ensiksi ja kakistelihe--sillä varistenkin kurkku on
+aina epäkunnossa juuri silloin, kun heidän on ruvettava puhetta
+pitämään.--Kaa!--Siinä sinä nyt olet, lintu parka, sääli sinua on, että
+siihen kuolit, ennenkuin kesään pääsit. Mutta oma oli syysi. Enkö
+varoittanut sinua siellä Vironrannalla viimeksi tavatessamme, että älä
+tule tänne, ennenkuin kuulet minun kutsuvan. Kevät ei tule, ennenkuin
+minä laulan sen tulemaan. Mutta sinä tulit vain, et totellut, tahdoit
+olla kevään airut, saada äänesi kuulumaan ennen minua. Olisit ehkä
+sittenkin pelastunut, jos olisit malttanut mielesi, noudattanut
+neuvoani ja pysytellyt maaperässä. Mutta sinne sinun pääsemän piti--
+»yläilmoihin». Kupu tyhjänä, keveissä kesävaatteissasi siellä päivät
+päästään pyristelit. Kävi niinkuin ennustin: vilustuit, sairastuit ja
+kuolit. Ei yksi kiuru kesää tee, ei tee kaksikaan kiurua, kiuru yleensä
+ei tee kesää. Varis se on, joka kesän tekee, varis, joka vakoa astelee.
+Olisit sinäkin tyytynyt vakoa astelemaan, olisit pysynyt peltolintuna,
+johon olit oikeastaan luotu, ei sointusi siipi olisi ennen aikojaan
+katkennut. Olisit yhäkin voinut meitä viserryksilläsi virkistää,
+niinkuin niin usein ennenkin. Minäkin olen laulaja, mutta minä en ole
+koskaan pyrkinyt lentämään korkeammalle kuin siivet kantaa. Minä olen
+aina tyytynyt laulamaan aidan seipäästä, korkeintaan kuusen latvasta.
+Sentähden olen minä se laulaja, mikä olen. Jos olisit minua totellut,
+olisit sinäkin nyt se laulaja, mikä minäkin. Mutta nyt ei ole minulla
+muuta jäljellä kuin viimeisenä raskaana velvollisuutena laskea kaa!--
+kaa!--kaipauksen seppele sinun ennenaikaiselle haudallesi ja kiittää
+sinua kaikesta siitä, mitä meille olit, ja vaa!--vaa!--varsinkin siitä,
+mitä olisit voinut olla.
+
+Jo vaikeni varis, lopetti puheensa, jota liikutuksen nyyhkytykset tuon
+tuostakin olivat keskeyttäneet, levitti siipensä ja laski, kiven yli
+lentäen, seppeleensä kuolleen kiurusen haudalle.
+
+Ja muut varikset seisoivat ympärillä ja olivat liikutettuja.
+
+
+
+
+YRJÖ ANTMAN JA KUMPP.
+
+
+Me kaikki hänen virkatoverinsa ja vanhat tuttavansa olimme kovasti
+ihmeissämme siitä muutoksesta, joka yhteisessä ystävässämme Yrjö
+Antmanissa yht'äkkiä oli tapahtunut. Meillä pikku virkamiehillä, jotka
+elämme jotenkin yksitoikkoista ja henkisesti köyhää elämää
+varsinaisilla työaloillamme, on taipumus joutua usein hyvinkin
+kummallisten sivuharrastusten haltuun. Kaikenlaiset ajan kuumetaudit
+tarttuvat meihin helposti ja pitävät meidät kovasti kourissaan.
+Jaegerianismi, vegetarianismi, kanootti- ja polkupyöräraivot y.m.s.
+valitsevat meidän joukostamme ensimmäiset ja varmimmat uhrinsa.
+Suuremmat ja voimakkaammat luonteet heittäytyvät valtiollisen ja
+kunnallisen elämän pyörteistä hakemaan vaihtelua sielulleen ja
+tyydytystä vaikutushalulleen. Jokaisella meillä on aina jokin oma oksa,
+jolle joutoaikoinamme istahdamme, ja usein me istumme puunoksalla,
+jolta meitä kaikista vähimmin olisi voinut odottaa tapaavansa. Hyvin
+ahkerasti istuttu oksa on tätä nykyä affäärimiehen oksa, ja sille
+oksalle oli yhteinen ystävämme Yrjö Antman istuutunut.
+
+Mutta siinä olisi luullut hänet kaikista vähimmin tapaavansa, sillä hän
+niinkuin melkein kaikki muutkin viisaimmat miehet maassamme oli saanut
+tuon n.s. klassillis-ihanteellisen kasvatuksen ja kulkeutunut sitä uraa
+latinan ja kreikan pitkospuita myöten pienoiseen virkaan, joka ei
+mitenkään olisi voinut kehittää liikemiehen taipumuksia, jos niitä
+olisi ollutkin. Hänen esi-isissään ei niitä ainakaan tiedetty olleen,
+ja kauan ne pysyivät salassa häneltä itseltäänkin. Ollen jotakuinkin
+näppärä numeromies oli hänen nimeään kyllä joskus nähty
+kansallismielisten seurain tilintarkastajana ja keräyslistain
+vastaanottajana--ainoat toimet, joihin finanssineroja takavuosina
+tarvittiin kansallisen asian palveluksessa. Muuten hän ei juuri ottanut
+vaikuttavaa osaa kansallisiin harrastuksiin. Hän kyllä oli mukana,
+mutta passiivisesti, hänen isänmaansa ei toistaiseksi löytänyt hänessä
+muuta käytettävää kuin minkä se käytti häntä virkatoimessaan. Hänen
+aikansa ei ollut vielä tullut.
+
+Mutta kun kansassa tapahtuu jokin uudistus, vaikuttaa se joka taholle,
+panee kuin kevättulva vauhtia kaikkiin seisoviin vesiin, loihtii lehtiä
+siihen, missä ei olisi luullut oksiakaan olevan, antaa kaikille
+taipumuksille oikeuden orastaa. Kuka olisi voinut muutama vuosikymmen
+sitten uskoa, että kansallinen innostus voisi ulottaa tehovoimansa
+liikealallekin siinä määrin kuin se nyt on tehnyt? Houreeksi,
+intoiluksi olisi sitä sanottu, jos olisi puhuttu omista pankeista,
+omista vakuutusyhtiöistä. Ja nyt on kaikki se toteutunut! Nyt emme enää
+liikealallakaan kulje toisten talutusnuorassa, nyt täytyy ottaa
+meidätkin lukuun rahamarkkinoilla. Ja ihmeellisintä on, että kykeneviä
+liikemiehiä ja eteviä asioimisyritysten johtajia tuossa tuokiossa
+syntyi kuin maahan polkien...
+
+Nämä ovat hyvin tunnetuita otteita maljapuheista, joita pidettiin
+perustavien yhtiökokousten jälkeisissä illanvietoissa--niitä kerrottiin
+yksityisissä seuroissa--ja niitä kertoi Yrjö alinomaa virastomme
+tupakkahuoneessa.
+
+--Näytetään niille sveeseille, että kyllä tässä mekin! Jokaisen
+kansallismielisen tulisi hankkia itselleen vankka aineellinen pohja. Se
+on hänen isänmaallinen velvollisuutensa! Meillä on jo tarpeeksi velkaa
+tehty ja velalla eletty! Oppikouluja ja kansanopistoja, miksei! Mutta
+samalla myöskin enemmän kauppakouluja, enemmän liikemiessivistystä,
+perehtymistä affääreihin, niin, affäärien tekoa! Metsämme, koskemme,
+paras kansallinen omaisuutemme, sehän on kansamme sortajain käsissä,
+jotka sen avulla vain omaa valtaansa kartuttavat!
+
+Hän kipenöitsi innostusta, tuo pieni ja vähän kuivettunut mies, ja
+hänen silmänsä hehkuivat ja tukka seisoi suorana.
+
+--Ja varsinkin virkamiesten ja yleensä sivistystä saaneiden, jotka
+edustavat maan intelligenssia, pitäisi tietää velvollisuutensa tässä
+suhteessa! Paitsi sitä, että he varmaankin, jos sille alalle
+antautuisivat, tulisivat älynsä avulla tekemään hyviä asioita ja
+korottamaan liikemiesuraansa, joutuisivat heidän keräämänsä kapitaalit
+parempaan käytäntöön, palvelemaan suuremmassa määrin ihanteellisia
+tarkoituksia kuin tähän saakka.
+
+Mutta ei yhteinen ystävämme Yrjö Antman ainoastaan periaatteelliselta
+kannalta käsitellyt lempiainettaan, uusi innostus oli loihtinut hänestä
+esiin käytöllisiä taipumuksia, kenenkään aavistamattomia. Ei aikaakaan,
+kun hän alkoi suurella asiantuntemuksella puhua pankkien ja
+vakuutusyhtiöiden kuukausraporteista, vuosi ja puolivuositileistä ja
+kaikenlaisista bilansseista ja balansseista. Hän tiesi täsmälleen
+Suomen ja Pohjolan voitot ja Kalevan ja Fennian kuolevaisuustappiot.
+Hän seurasi noteerauksia »kotimaisessa pörssissä», tiesi, missä arvossa
+ovat mitkin paperit, mitä pitäisi milloinkin ostaa ja mitä myydä... Nyt
+ne vielä laskevat ne ja ne osakkeet, mutta ensi noteerauksessa ne
+varmaan nousevat...
+
+--Olla nyt joutilasta rahaa!--se oli aina loppuhuudahdus--niin tässä
+tuhoja tehtäisiin!
+
+Meillä ei sitä tietysti ollut enemmän kuin hänelläkään, ainakaan mikäli
+me tiesimme. Mutta se ei hänen intoaan laimentanut. Hän teki asioita
+yhtä kaikki s.o. hän puhui affääreistä, seurasi rakennushommia ja
+tonttikauppoja--m.m. suomalaisen teatterin tonttiasiata, niinkuin olisi
+hänellä siinä ollut suurin määrä osakkeita--tiesi tillilleen tiilien
+hinnat, vainusi kaikki uudet yritykset, tutki tarkkaan
+taksoitusluettelon, osasi sen ulkoa ja alkoi luokitella ihmisiä sen
+mukaan, 100 äyrin mies! 1000:n äyrin mies! Katsopas sitä, se oli viime
+vuonna verotettu siitä ja siitä, nyt on jo niin ja niin paljosta. Onpa
+mahtanut tehdä hyviä asioita. Milläs se sekin? Ai, siltähän kuoli vanha
+täti...
+
+--Ollapas minullakin täti, jolta saisin tuhannenkaan ... kyllä
+tietäisin, mihin sijoittaisin!
+
+--Kuvitelkaamme, että sinulta on kuollut vanha täti ... mihin
+sijoittaisit hänen perintönsä? virkkoi joku meistä siihen
+»drifti»tapaan, jolla häntä yleensä kohtelimme.
+
+Hän ei vastannut, mutta hänen silmänsä välähti, ja hän kävi
+miettiväksi. Eikä hän enää sen jälkeen puhunut rahanpuutteestaan. Sen
+sijaan, että oli ennen sanonut: _jos_ sijoittaisi rahojaan johonkin,
+niin pitäisi sijoittaa siihen ja siihen, sanoi hän nyt: _kun_ sijoittaa
+j.n.e., niin pitää sijoittaa j.n.e. Ja hän puhui siitä niin kauan ja
+niin suurella varmuudella, että meistä alkoi näyttää siltä kuin hän
+todellakin olisi perinyt, niinkuin hänellä todellakin olisi ollut
+liikepääomaa ja hän todella olisi sen sijoittanut ja tehnyt asioita
+eikä niitä vain mielessään kuvitellut.
+
+Ja miksei hän olisi tehnyt! Tehdäänhän niitä affäärejä ilman
+pääomiakin, ja tunnustaaksemme oli meillä muillakin pientä
+osakehuijausta käymässä lainarahoilla. Meidän puolestamme oli se
+jonkinlaista seurapeliä, jota vastoin Yrjö otti asiat isolta kannalta:
+periaatteelliselta, isänmaalliselta, puolue- ja jos joltakin kannalta.
+
+Sitäpaitsi oli hänellä säännöllinen kirjanpitokin, minkä tulimme
+huomaamaan, kun eräänä uuden vuoden aattona olimme kutsutut hänen
+luokseen pieniin joulukekkereihin. Hän näytteli niitä ylpeydellä ja
+tyytyväisyydellä kuin kirjailija korukansiin sidottua joulujulkaisuaan.
+Ne olivat oikein komeat, Göösistä ostetut, niissä oli kaikki annit ja
+perrit ja debetit ja creditit, oli konttokurantit ja pääkirjat, sanalla
+sanoen oikea »kaksinkertainen italialainen». Se oli hän, joka niitä
+näytellessään pani painoa tuolle sanalle, niin että meistä tuntui, kuin
+olisi se ollut hänestä jotakin erinomaisempaa, että kirjanpito oli
+kaksinkertainen erotukseksi yksinkertaisesta. Jos olisi ollut
+_kolmin_-kertaista kirjanpitoa, olisi hän varmaankin heti hankkinut
+itselleen semmoisen. Säännöllinen kirjeenvaihto oli hänellä myöskin,
+oli kopiokirjat, registraattorit ja perforaattorit, ja hyllyillä
+kotelot ja seinillä kaprokit. Se oli toista se kuin meidän
+taskuallakkamme, joihin oli merkitty lyijykynällä lankeemispäivä ja
+korkopäivä.
+
+Mutta enimmin me hämmästyimme nähdessämme tulokset hänen
+kirjanpäätöksestään.
+
+--Mitä ihmettä! Sinähän olet rikas mies! Vuodessa on pääoma kasvanut
+oman vertansa!
+
+--Tuhat markkaa nettoa! virkkoi hän ylpeydellä sulkien kirjansa.
+
+Mistä hän oli saanut liikepääomansa? Ja millä tavalla oli hän sen
+kartuttanut?
+
+Olimme mekin kehittyneet jo sen verran affäärialalla, että tiesimme
+olevan sopimatonta käydä toisen liikesalaisuuksia kyselemään, varsinkin
+kun hän virkkoi:--Tietysti on tämä kaikki meidän kesken! En tahtoisi,
+että vaimonikaan saisi tietää.
+
+--Mutta missä olet oppinut kirjanpidon?
+
+--Käväisin kurssin, se on välttämättömän tarpeellista, jos vähänkään
+tahtoo ... olisi hyvä jos tekin...
+
+Sillä miehellä on tarmoa, hän tulee varmaankin vielä menemään
+pitkälle... Kukas olisi uskonut, että yhteinen ystävämme Yrjö Antman,
+jolle kaikki pyrkivät vähän nauramaan ja jolla oli se maine, että hän
+on hiukan »originelli», kaikessa hiljaisuudessa ansaitsee sata
+prosenttia!
+
+Tietysti ei kuitenkaan kauan pysynyt salassa, että Yrjö Antman teki
+affäärejä ja ansaitsi rahaa kuin roskaa. Tieto otettiin mielihyvällä
+vastaan kaikissa niissä piireissä, joissa harrastettiin
+kansallismielisen affäärielämän elpymistä, ja hänen arvonsa merkittiin
+pian viisillä numeroilla Kansallisen Klubin totipöydissä. Hänen
+törröttävä tukkansa oli kuin kultainen sädekehä pään ympärillä. Niitä
+oli siihen aikaan monta, ja on kai nyt vielä enemmän, jotka levittävät
+samanlaista kullankeltaista loistoa ympärilleen, ja merkiksi siitä,
+että hänet oli huomattu, ja kehoitukseksi siihen, että hän »pitäisi
+kartuusia vireillä», valittiin hänet tilintarkastajain toiseksi
+varamieheksi--oliko se nyt Pohjolan vai Suomen vai jonkin muun rahaisen
+Sammon vuosikokouksessa.
+
+Mutta lienee hän jo ollut rikaskin, hänen elämästään ja niistä
+rahoista, joita hän liikutteli, ei sitä kuitenkaan olisi huomannut. Hän
+eli yhtä vaatimattomasti kuin ennenkin, oli melkein kitsas, niinkuin
+pieneen palkkaansa nähden oli ollut pakotettukin olemaan. Olisi hän
+meidän mielestämme kuitenkin saanut meille köyhemmille miehille silloin
+tällöin tilata jonkin »punssin» tai »liköörin», olisi saanut ostaa
+itselleen uuden lakin ja vaimolleen uuden hatun. Mutta itsepähän
+parhaiten tiesi.
+
+Ja hän tiesikin. Hänellä oli omat aatteensa siitä, miten liikoja rahoja
+on käytettävä.
+
+--Jos minä kerran rikastuisin...
+
+--Johan alat...
+
+--Jos minusta kerran tulisi miljoonamies...
+
+--Olethan hyvällä alulla.
+
+Hän myhähti, mutta katseli meitä samalla epäluuloisesti, niinkuin ei
+olisi oikein tiennyt, teimmekö pilaa vai ajattelimmeko todellakin niin.
+
+--Sanon, että jos olisin rikas, niin kyllä tietäisin! Mahtanee olla
+ihana tunne, kun saa varat, jotka on nerollaan koonnut, jättää
+jälkimaailmalle johonkin isänmaalliseen tai hyväätekevään
+tarkoitukseen. Koota se salainen ajatus mielessä, siitä kuitenkaan
+kenellekään hiiskumatta! Minua ei pidetä minään, minua ehkä
+ylenkatsotaankin, ei luulla minusta mihinkään olevan, en loista, en
+häikäise, en ole puhuja, en poliitikko, en kuuluisa kirjailija enkä
+taiteilija, olen vaan tavallinen työmies, joka hiljaisuudessa puita
+pinoan. Minua luullaan ehkä saituriksi, ehkä aineen orjaksi. Ja
+yht'äkkiä avataan testamenttini! Satojatuhansia yliopistolle,
+satojatuhansia Kirjallisuuden ja Kansanvalistusseuroille! Se olisi
+ihanaa!
+
+Hän hypähteli, käännähteli lattialla. Ja hänelle omituisella ajatusten
+keikauksella jatkoi hän:
+
+--Ajatelkaas, jos Snellman olisi ollut rikas, miljoonamies! Mitä hän
+olisikaan saanut aikaan! Ei muuta kuin paukuttanut vain ja komeissa
+vaunuissa ajanut! Se olisi mennyt vallanpitäjäin päähän, suuriinkin
+vaikuttanut toisin kuin köyhän rehtorin ja palkattoman dosentin sana...
+
+--Ja konttoristin!
+
+--Niin, sanopas muuta, konttoristin! Miksei aloittanut omaa liikettä
+mies, joka oli sellainen finanssinero, sen sijaan, että istuu toisen
+pulpetin takana! Ei istuttaisi suomalaisuuden asiassa siinä, missä yhä
+vielä istutaan, jos suuret miehemme ihanteellisuutensa ja
+aatteellisuutensa ohella olisivat olleet käytännönkin miehiä.
+
+Ja kun hän innostui kuvaamaan tätä ihannettaan suuresta miehestä, ei
+siitä tahtonut loppua tulla. Ilta siihen aina kului. Mutta kaupungilla
+alettiin yhä yleisemmin kertoa, että Yrjö Antman oli jo niissä
+varoissa, että ajatteli lahjoitusten tekoa isänmaalleen.
+
+Mutta monet ovat vastukset voitettavina, ennenkuin tullaan rikkaaksi ja
+suureksi mieheksi, ja monta on kärsimystä kärsittävänä. Usein oli Yrjö
+Antman alakuloinen, jopa epätoivoinenkin tekemistään huonoista
+asioista. Kuta laajemmalle hänen asiansa levisivät ja haarautuivat,
+sitä vaikeampi nähtävästi oli niitä hoitaa ja sitä suuremmat olivat
+tappiot, kun niitä sattui. Eihän se ollut meistä oikein affäärimäistä,
+että hän niistä kertoi, mutta olimmehan hänen ystäviään ja tovereitaan,
+ja miksei hän olisi meille sydäntään kevennellyt, kun se näytti häntä
+niin helpottavan. Oli kuin ei hänellä olisi ollut täyttä tyydytystä
+ilman. Varsinkin kirjanpito näytti tuottavan hänelle vaikeuksia. Siinä
+oli salaisuuksia, joiden perille hän ei koskaan sanonut pääsevänsä. Ja
+siitä hän valittamaan--sekin yksi hänen lempiaatteitaan--ettei ollut
+saanut nuoruudestaan pitäen tälle alalle antautua. Mitä hyötyä oli
+hänellä esim. klassillisista kielistä ja sen semmoisista, joihin oli
+suurimman osan parasta oppiaikaansa tuhlannut? Olisipa hän saanut
+liikemiessivistystä, olisipa oppinut uusia kieliä--mikä etu se nyt
+olisi ulkomaista kirjeenvaihtoa hoitaessa!
+
+Ulkomaista kirjeenvaihtoa? Hän teki siis asioita ulkomaillakin! Niin,
+hän välitti, oli asiamies, osti ja myi ... hm ... niin, hiukkasen,
+hiukkasen!--Mutta sitä emme saaneet tietää, mitä hän välitti ja mitä
+olisi tahtonut voida vielä paremmin välittää.
+
+--Kun et ota konttoristia?
+
+Hän vähän hämmästyi, kävi kuin näpeilleen aivan aiheettomasti, niinkuin
+useinkin tapahtui ja johon emme syytä arvanneet. Sitten purskahti hän
+nauramaan yhtä aiheettomasti.
+
+--Eihän nyt toki... mitäs minä...
+
+--Auttaisinhan minäkin mielelläni Yrjöä, virkkoi hänen vaimonsa--me
+olimme näet taas hänen luonaan pienellä tuutingilla--mutta hän tahtoo
+tehdä kaikki itse. Istuu myöhään yöhön ja laskee ja kirjoittaa. Tuskin
+on virastosta tullut, kun jo uppoo kirjoihinsa. Minä en saa muuta kuin
+joskus vain kuulla: »ne ovat hyviä affäärejä ne leveranssit... nyt
+nousevat laivarahdit ulkomailla, pitäisi nyt olla laivaosakkeita».
+
+--Ethän sinä, mitäs sinä nyt ... ethän kuitenkaan ymmärtäisi.
+
+--Se on isoissa asioissa tämä Yrjö ... se alkaa kai kohta olla oikea
+pomo, rikas.
+
+--Onko hän todellakin rikas? kysyi rouva uteliaasti.
+
+--No aivan varmaan! vakuutimme me. Hän on rikkaampi kuin yksikään
+meistä.
+
+--Mutta miksi me, Yrjö, sitten elämme niin niukasti, jos kerran olemme
+rikkaita? kysyi rouva mieheltään. Olisi niin hauska vähän tuhlata,
+matkustaa ulkomaille...
+
+Hän ei vastannut suoraan siihen, olivatko he todellakin rikkaita, mutta
+aloitti sen sijaan yhden noita lempiluennoitaan affääriperiaatteistaan,
+joiden esittäminen näkyi tuottavan hänelle suurempaa tyydytystä kuin
+niiden käytäntöönpanon tulokset. Hän muistutti siinä rotukoiraa, jota
+huvittaa ajo enemmän kuin saalis.
+
+--Katsos, ystäväni, sanoi hän suojelevalla, vähän nuhtelevalla äänellä:
+affäärimies ei koskaan tiedä, mitenkä rikas hän on tai onko hän
+ollenkaan rikas. Hän luulee olevansa soliidi, mutta yht'äkkiä muuttuvat
+konjunktuurit, ja hän huomaa itsellään olevan passiivia enemmän kuin
+aktiivia. Oikea affäärimies ei rasita liikettään yli sen budgetin,
+minkä hän kerran on tehnyt. Tämän säännön laiminlyöminen se on, joka on
+ajanut kumoon niin monen kauppahuoneen. Varmallakin pohjalla seisovat
+liikemiehet, jotka ovat olleet kyllin heikkoja antaakseen vaimojensa ja
+tyttäriensä tuhlata...
+
+--Enhän minä nyt oikeastaan tuhlata,--keskeytti rouva,--kunhan nyt vain
+hiukankaan...
+
+--Niinpä niin, sama se, paljonko vai vähän ... yksi ainoa puuttuva
+pennikin voi olla se kivi, joka keikauttaa junan radalta. Se on kuin
+ruostepilkku, joka laajenee, jos ei sitä heti poisteta.
+Miljoonaliikkeissäkin etsitään tileissä yhtä ainoaa penniä, vaikka
+vuosia menköön. Ei, meidän täytyy toistaiseksi elää minun palkastani.
+Se on meitä varten ja liikkeeni tulot--otaksuttuna tietysti, että niitä
+on--ovat liikettä varten. Vastaisuudessa, vastaisuudessa, kun liike
+lopetetaan, sittenpähän saamme nähdä...
+
+--Miten lie koko tuon affäärientekosi! sanoi rouva vähän
+pilkallisesti.--Minä suuresti epäilen...
+
+--Mitä epäilet? kysyi Yrjö säikähtynein, pyöristynein silmin.
+
+--Eihän sinulla ole mitään kassakaappiakaan. Se pitänee toki olla
+kaikissa oikeissa liikkeissä.
+
+--Oikeissako? Kassakaappiko? sopersi Yrjö yhä enemmän hämillään.
+
+Hänellä ei todellakaan ollut kassakaappia. Emme olleet sitä ennen
+huomanneet eikä nähtävästi hän itsekään. Mutta eihän sen nyt sentään
+tarvinnut olla mikään merkki siitä, ettei hänen liikkeensä olisi ollut
+varmalla pohjalla ja varat varmassa tallessa. Ja me olimme yhä
+vakuutetut siitä, että hän oli varakas mies ja että hän istui varmasti
+ja vakavasti sillä oksalla, jonka hän oli istuttavakseen valinnut.
+
+Kunnes se oksa yht'äkkiä katkesi ja toi hänet alas, että tömähti.
+
+--Nyt se tuli konkurssi! ilmoitti hän meille eräänä aamuna.
+
+Ja kun me kyselemään ja neuvottelemaan, eikö hänen olisi mitenkään
+mahdollista arrangeerata ... emmekö voisi ehkä auttaa häntä pulasta.
+
+--Ei siinä mikään auta, se on mennyttä, mikä on mennyttä!
+
+--Onko niin suuret summat kysymyksessä?
+
+--Suuret on summat ... ja on siinä muutakin... En minä niin summasta,
+mutta on siinä muutakin.
+
+Mitä se muu oli, siitä ei hän tehnyt selkoa. Mutta me aloimme aavistaa
+pahinta.
+
+Olisiko se sitä, että hän veisi muitakin muassaan?
+
+--Ei, ei! Ei tässä tule kärsimään muut kuin minä yksin. Enkä minä
+muusta, mutta tämä on minulle moraalinen vararikko.
+
+--Ethän vain liene väärentänyt!
+
+--Mitä väärentänyt?
+
+--Joitakin nimiä...
+
+--En minä tiedä ... eihän siinä voi olla mitään pahaa, niinkuin minä
+olen...
+
+--Saakeli sinuas ... kuinka olet voinut? Kuinka se on voinut tapahtua?
+
+--En tiedä itsekään ... olen niin sekaisin, etten saa selkoa omista
+kirjoistani.
+
+--Sinun täytyy antaa meidän tutkia niitä ... ehkä skandaali on vielä
+vältettävissä...
+
+--Skandaali, niin, skandaali ... höpisi hän, silmät jäykkinä päässä ja
+tukka pystyssä ja puku epäjärjestyksessä useiden valvottujen öiden
+jälkeen. Lähetimme hänet ajurilla kotiinsa ja lupasimme illalla tulla
+hänen luokseen. Mutta varokoon hän tekemästä mitään tyhmyyksiä! Me
+suoraan sanoen tarkoitimme sitä, ettei hän menisi hirteen.
+
+--Enhän toki ... ka, mitäs minä toki!
+
+--Lupaatko kunniasanallasi?
+
+--Lupaan, lupaan, kyllä minä toki lupaan.
+
+Se oli surullinen päivä meillä virastossa. Me olimme varmasti
+vakuutetut siitä, että hän oli väärentänyt vekselin tai jotakin
+samantapaista. Alakuloisina astelimme ystävämme Yrjön luo. Hän otti
+meidät vastaan verrattain tyynenä, vaikka raskas epätoivo näytti häntä
+painavan. Rouvansa oli hän lähettänyt jonnekin kaupungille. Kirjat
+olivat pöydällä, kahden kynttilän välissä, niinkuin olisivat paarilla
+levänneet.
+
+Emmehän olleet erittäin syvästi kirjanpitoon perehtyneitä, mutta sen
+saimme kuitenkin hänen avullaan selväksi, että asema todellakin oli
+epätoivoinen. Hän oli harjoittanut jos jonkinlaisia affäärejä
+metsäliikkeestä ja voikaupasta ja maatilain myynnin välityksestä aina
+tupakkaan ja tulitikkuihin. Hän oli ostanut ja myynyt koskia, tuonut
+maahan keinotekoisia lannoitusaineita ja vienyt maasta lintuja,
+nahkoja, puolukoita ja karpaloita. Hän oli merkinnyt osakkeita uusiin
+tehdasyhtiöihin, höyrylaivayhtiöihin, koettanut onneaan kaikenlaisissa
+koti- ja ulkomaisissa papereissa. Olipa harjoittanut pörssipeliäkin. Se
+oli iskenyt reiän hänen liikepohjaansa, ja nyt hän ei voinut lunastaa
+sitä 10,000 markan vekseliä, joka jo oli mennyt protestiin.
+
+--Se on siis se paperi?
+
+--Se se on, huokasi hän ja painui kokoon.
+
+--Missä pankissa se on?
+
+--Tietysti Kansallispankissa. Periaatteesta minä en tee asioita muissa
+pankeissa.
+
+--Kenen nimi sinulla on siinä?
+
+--Ei siinä ole kenenkään nimeä.
+
+--Kuinka ei? Ei kai pankki ole antanut kymmentätuhatta ainoastaan sinun
+nimelläsi?
+
+--Eihän sen niitä ole tarvinnut antaa. Minä olen vain itse ottanut.
+
+--Suo anteeksi, mutta nyt emme ymmärrä mitään.
+
+--No, mutta onhan se päivän selvä asia ... vekseli on asetettu kuudelle
+kuukaudelle ja se lankesi eilen. Jos ette usko, niin katsokaa itse...
+
+Hän avasi pöytälaatikkonsa ja otti sieltä vekselin.
+
+--Se on siis lunastettu! Mutta senhän piti olla pankin hallussa?
+
+--Pankin hallussahan se onkin, niin kauan kuin en ole voinut viedä
+kirjoihin, että se on lunastettu ja siirretty ... tässä laatikossa ovat
+kaikki lunastamattomat vekselit, ja tässä kaikki lunastetut.
+
+--Mutta mitä peliä tämä on?
+
+--Ei mutta!
+
+Me ensin töllistelimme toisiamme ja sitten Yrjöä ja sitten hänen
+kirjojaan ja koteloitaan ja sitten taas toisiamme ja purskahdimme
+lopulta nauruun, jossa oli henkemme menehtyä.
+
+Koko hänen liikehommansa oli ollut pelkkää mielikuvitusta. Hän ei ollut
+penniäkään voittanut eikä penniäkään kadottanut. Hän oli vain tehnyt
+valekauppoja, ollut ostavinaan ja myyvinään, keinotellut kuvitelluissa
+papereissa ja liikkunut kuvitelluilla pääomilla.
+
+--Ei siis ole olemassa mitään konkurssiakaan^
+
+--Konkurssi on valitettavasti olemassa, sanoi hän haikeasti huoaten.
+Minä voin joutua aivan epätoivoon ajatellessani, että _jos_ minulla
+olisi ollut oikeita rahoja, ne olisivat nyt menetetyt ja vieraat
+ihmiset minun kauttani joutuneet häviöön. Minä itse olisin kadottanut
+kansalaisluottamukseni ja olisi minut ehkä saatettu lailliseen
+edesvastuuseen vaillinaisesta kirjanpidosta. Puoli palkkaani olisi
+ainakin viety ja minä olisin merkitty mies, iäksi päiväksi merkitty
+mies.
+
+Hän suli kyyneliin ja nyyhkytti todellisen, vilpittömän surun vallassa,
+jota emme koettaneetkaan lieventää, tuntien voimattomuutemme. Kun hän
+siitä vähän tointui, virkkoi hän:
+
+--Kyllä ne sveesit nyt riemuitsisivat, jos tietäisivät, saisivat vettä
+myllylleen. Niinpähän kävi senkin suomenmielisen liikemiehen,
+sanoisivat. Näettehän, millä vahingonilolla se Nyya Pressi parhaillaan
+puhuu Kansallispankista. (Tämä tapahtui siihen aikaan, kun
+Kansallispankilla oli nuo tunnetut rettelönsä). Siinä nyt nähdään,
+sanoisivat. Ja oikeassahan olisivatkin. Minä koetin, minä tein
+parastani, tein sen asian harrastuksesta oppiakseni, hankkiakseni
+kokemusta ja antaakseni sen perintönä pojalleni, josta oli aikomukseni
+kasvattaa suomalainen liikemies. Mutta ei minusta ollut siihen, ei
+ollut, ei ollut.
+
+Hän huojutteli pääparkaansa käsiensä välissä.
+
+--Älähän nyt vain joudu epätoivoon, voithan vielä alkaa alusta.
+Otaksukaamme, että me lunastaisimme vekselisi!
+
+--Lunastaisitteko?
+
+Hän hypähti pystyyn kuin ammuttuna ja hänen silmänsä säteilivät.
+
+Mutta sitten hän taas vaipui kokoon.
+
+--Mutta, enhän kuitenkaan voisi alkaa 10,000:n velalla.
+
+--Me annamme sinulle akordin kymmeneksi vuodeksi ja asetamme liikkeesi
+administratsionin alle.
+
+--Akordinko? Administratsioninko?
+
+Hänen kasvonsa vetäytyivät taas hymyyn. Nuo affäärimaiset sanat häntä
+nähtävästi hurmasivat, vaikuttivat häneen vastustamattomalla
+tenhovoimalla. Hän saisi »akordin», hänet asetettaisiin
+»administratsionin» alle! Sehän tapahtuu usein liikemaailmassa,
+suurillekin kauppahuoneille, sehän osoittaa aina tavatonta luottamusta
+velkojien puolelta. Sattumahan se oikeastaan vain olikin, että hän oli
+joutunut tähän pulaan! Akordi! Administratsioni! Ja hän kertoi
+uudelleen ja aina uudelleen noita sointuvia sanoja, kävellen lattiata
+yhä suorempana, pää yhä pystymmässä, tukka korkeana kuin vanhan
+sotaratsun harja, joka koukistaa kaulaansa rummun äänen kuultuaan.
+
+--Olkoon menneeksi! huudahti hän. Minä olen koettava parastani ja
+toivon voivani vastata herrain minulle osoittamaa luottamusta! Asemani
+on vaikeampi kuin koskaan ennen, mutta sen voittaminen on oleva sitä
+kunniakkaampi.
+
+Minun ei tarvinne sanoa, että me lähdimme hänen luotaan hilpeällä
+mielellä. Yrjökin tuli mukaamme, ja ilta päättyi Kämpissä yhteisillä
+illallisilla, joissa puheitakin pidettiin.
+
+Ja nyt tekee yhteinen ystävämme Yrjö Antman affäärejä kahta suuremmalla
+innolla. Joka päivä tekee hän meille selkoa uusista yrityksistään ei
+ainoastaan niiden pääpiirteissä, niinkuin ennen, vaan
+yksityiskohdissakin. Ja usein unhotamme mekin--minkä hän itse on aikoja
+sitten unhottanut--että tässä on vain kysymys kuvitelluista
+affääreistä. Me olemme vähitellen tulleet kuin osakkaiksi hänen
+liikkeessään, ja meistä on erinomaisen suuri tyydytys tietää, että
+_jos_ olisimme ostaneet sen ja sen osakkeen tai paperin siitä ja siitä
+hinnasta, olisimme sen sillä ja sillä kertaa myytyämme ansainneet niin
+ja niin suuria summia. Tupakkatunnilla virastossamme ei puhuta muista
+kuin numeroista, savukiemurat, joita puhaltelemme, ovat nollia ykkösten
+perässä, ja me itse olemme ykkösiä. Usein ilmaisevat savunollat satoja
+tuhansia, välistä miljooniakin.
+
+Yhteinen ystävämme Yrjö Antman tulee pian maksamaan velkansa, ja hän on
+jo saanut takaisin luottamuksen itseensä. Hän on vakuutettu sitä, että
+hän on suurin liikemies Suomessa, tai että hän ainakin olisi voinut
+siksi tulla, jos nuoruudestaan pitäen olisi saanut kehittää luontaisia
+taipumuksiaan. Mutta parempi myöhään kuin ei koskaan. Kun hän ja me
+olemme tässä vielä vähän aikaa »harjoitelleet», ei tiedä, ehkä saatte
+vielä kerran kuulla puhuttavan uudesta yhtiöstä »Yrjö Antman ja
+kumpp.», joka harjoittaa todellista liikettä, ostaa ja myy ja välittää
+ja vaihtaa.
+
+
+
+
+WILHELMIINA WÄISÄNEN.
+
+
+Wilhelmiina Wäisänen oli matkalla Helsingistä sukulaistensa luo maalle.
+Näin hänen nimensä hänen matkakapineistaan, ja muu selveni minulle
+vähitellen matkan varrella.
+
+Hän oli laittautunut vaunuun oikein leveästi ja mukavasti niinkuin
+reslarekeen, joka on tullut häntä noutamaan, vallannut kaksi penkkiä,
+sen, jolla istui ja sen, joka oli vastapäätä. En sano sitä siksi, että
+hän olisi sen kautta ketään häirinnyt. Vaunu oli pitkän matkan taa
+menevä ja meitä oli siinä vain muutamia, joilla oli yhtä runsaasti
+tilaa kuin hänelläkin. Jokaiselta matkustajalta, joka kulki vaunun
+läpi, pyysi hän sitäpaitsi silmin ja kasvonilmein kuin anteeksi, että
+hän tässä näin rehentelee ... ne on hänen nämä kamsut, mutta kyllä hän
+ne ... kyllä tässä sopu sijaa antaa--mutta kun ei kulkija
+pysähtynytkään vaunuun, hymyili hän kuin kiitokseksi ja virkkoi
+puoleksi meille, puoleksi itselleen:
+
+--Eipä se tullutkaan, hyväpä, ettei tullutkaan, niin sovitaan tässä
+paremmin.
+
+Olin tullut eräältä sivuasemalta junaan, ja nähtävästi oli hänen suurin
+puuhansa tavarain järjestämisessä jo suoritettu. Mutta minä saatoin
+elävästi mielessäni kuvailla kaikki ne kohtaukset, jotka oli esitetty
+ennen junaan tuloa ja sitten junassa. Minä näen ajurin odottavan
+kadulla porttiholvin edessä. Naapurin palvelustyttö vartioi
+katukäytävälle asetettua tavararöykkiötä sill'aikaa, kun Wilhelmiina
+toisen tuttavan avulla kantaa toisia alas viidennestä kerroksesta.
+Kaikki eivät mahdu rattaille. »Tuo sinä, Manta, tämä hattuaski ja tämä
+parasolli ... eli ei, ota sinä tämä pelarkoonia, ei sillä väliä, jos
+jääkin». Ja tavarainsa suojassa itse istuen niin täpärällä, että on
+joka kadunkulmassa huiskahtaa ulos, ajaa hän asemalle, kiirehtien
+kuskia, joka suuri kirstu jalkain alla könöttää epämukavassa asennossa
+polvet koukussa leuan tasalla.--»Kun ei vain myöhästyttäisi!»
+
+Mutta siitä ei ole pelkoa. Puoli tuntia ennen junan lähtöä istuu hän jo
+vaunussa, iso kirstu ja pelarkoonia ovat pakaasissa ja kaikki muut
+tässä edessä, vieressä, pään päällä, kummallakin puolella ja istuimen
+alla. Siinä on myttyjä, rasioita, eväitä, kukkasia, jotka on saatu
+saattamaan tulleilta ystävättäriltä, tyynyjä, saaleja, laukkuja, mutta
+näkyvimpänä, ihanimpana kaikkia muita uusi kapsäkki, jonka kyljestä
+kiiltävässä messinkilaatassa seisoo kaiverretuin kirjaimin:
+»Wilhelmiina Wäisänen Helsingfors».
+
+Hän istuu nyt vihdoinkin järjestetyn omaisuutensa keskessä,
+varustettuna vuorokauden matkalle, puettuna lähinnä parhaimpaan
+pukuunsa--parhaat ja harvinaisimmat kalleudet ovat nähtävästi noissa
+rasioissa ja tuossa matkalaukussa, joita hän tuon tuostaan raottaa,
+avaa, järjestää ja kohentelee. Luulet hänen jo rauhoittuneen, luulet,
+että ne istuvat siellä säiliössään yhtä tyytyväisinä kuin hän itsekin,
+nojatessaan tuohon vaunun nurkkaan ja ummistaen hetkeksi silmiään--
+ollaan näet yöjunassa--kun hän yht'äkkiä säpsähtää--junan vihellyksestä
+tai pysäyksestä tai ilmankin--näyttää muistavan jotakin--tulikohan se
+mukaani--eihän vain rutistune!--paninkohan sen laukkuun vai myttyyn vai
+kapsäkkiin?--eihän vain pudonnut parasolli!--ja kaivelu ja selailu
+alkaa uudelleen, selailu rakkaiden tavarain, jotka ovat näkyvä tulos
+vuosien vaivoista ja joita hän nyt vie kuin voittaja saaliitaan
+riemukulussa kotikylään todistamaan siitä, ettei hän ole aikaansa
+turhaan kuluttanut. Vihdoin hän rauhoittuu, laittaa itselleen mukavan
+päänaluksen, luo vielä viimeisen silmäyksen kapineisiin, haukottelee
+tuimasti, kyhnähtää kyljelleen ja nukkuu samassa.
+
+Minä kun en saa nukuttua, näen tuossa hänen tasapohjaiset jalkansa,
+joissa on »tyykikengät», hervottomina nytkähtelevät siinä koko yön ja
+sekaantuvat vielä uneenikin, kun vihdoinkin olen suurella vaivalla
+saanut sen päästä kiinni.
+
+Kun herään aamulla, on Wilhelmiina jo noussut ja on taas täydessä
+touhussa tavarainsa kanssa. Hänellä on yllään uusi hame ja uusi röijy,
+jotka hän jossakin salaisessa paikassa on vaihtanut vanhoihin. Hän
+viimeistelee niitä parhaillaan, harjailee ensin hamettaan ja silittelee
+huolestuneesti sen ryppyjä--se on ruskean viheriää paramattaa--ja ottaa
+sitten esille yläpuolen ruumistaan, jonka ympärillä, korsetin päällä,
+istuu tiukka röijy, sinisestä kankaasta tehty, puhvihihoineen, joiden
+väliin pää uppoaa korvia myöten, kultarenkailla koristettuja korvia
+myöten. Hän harjaa sitä edestä ja takaa ja kummaltakin kupeelta, hiukan
+kellahtaneiden kainalojenkin alta, niin kauas kuin lyhyet korsetin
+varassa olevat kädet kuontuvat, jolloin kellonvitjat korkean rinnan
+päällä kauniisti helkkyvät. Erityisestä rasiasta lehahtaa esiin viheriä
+kaularöyhelö, joka suurella rintasoljella kiinnitetään leuan alle kuin
+lehdeksi marjana punottavien poskien alle. Kapsäkistä, jonka lukko ja
+soljet somasti soivat, nousee suurella varovaisuudella uuden uutukainen
+saketti harmaasta verasta, silkillä sisustettu ja leikattu uusimpaan
+kuosiin ja keveällä pyrstöllä kaunistettu. Lasiputkiin pistetyt
+kukkaskimput kiinnitetään saketin pieluksiin, kaksi kummallekin
+puolelle. Hansikkaat, ruskeat trikoohansikkaat, saadaan vaivalla
+suurella, mutta mieluisella, sujumaan käsiin. Päivänvarjo otetaan alas
+hyllyltä, vapautetaan tupestaan ja avataan varovasti, jolloin kasvoissa
+on ilme, kuin olisi pelko, että se räjähtää. Vaan ei se räjähdä,
+napsahtaa vain ja helähtää hiukan rumpu, ehyt on, ei ole mistään
+revennyt, laskee taas siipensä suppuun ja asettuu viereen odottamaan
+aikaansa. Käsilaukussa ovat huivit, ne kaksi, joista voi olla
+tällaisessa tilaisuudessa kysymys: se ruskea silkkinen, pitkärimsuinen
+ja se valkoinen harsohuivi. Kummanko ottaisi? Moneen kertaan antaa
+pieni, pyöreä peili neuvojaan myötä ja vastaan, taistelu on kauan
+ratkaisematta. Silkkihuivi on upeampi, mutta harsohuivi nuorentaa--ja
+voittaa.
+
+Tuskin tuntisin häntä, jos en tietäisi. Kaikki on uutta, paitsi kasvot,
+nuo punakat ja terveet, vaikka jo vähän rypistyneet, ja silmät, nuo
+haalean siniset ja ymmärtäväiset, jotka eivät vaihda väriään eivätkä
+muuta ilmettään, vaikka kaikki muu muuttuisikin.
+
+Hän istuu siinä nyt valmiina astumaan ulos vaunusta, niin pian kuin
+juna pysähtyy kotiasemalle. Ollaan eteläpuolella Mikkeliä, ja hän kysyy
+konduktööriltä, milloinka tullaan Suonenjoelle.
+
+--Klo 12 ja 50, sanoo konduktööri.
+
+--Jos konduktööri on hyvä ja sanoo tykö sitten. Kello on vasta
+seitsemän, ja minulla on siis vielä runsaasti aikaa nauttiakseni
+matkatoverini seurasta. Muut ovat tippuneet tielle, ja me olemme kahden
+vaunussa. Yhä suuremmalla tarkkuudella ja mielenkiinnolla olen
+seurannut hänen pukeutumistaan, ja sitä tehdessään on hän tietämättään
+esittänyt minulle elämänsä, selittävillä kuvilla kaunistetun
+kertomuksen vaiheistaan. Jokainen noista vaatekappaleista on
+virstapatsas hänen elämänsä taipalella ja jokaiseen niistä liittyy
+muisto kuljetusta matkasta. Semmoinen hän nyt on, mutta semmoinen ei
+hän ollut silloin, kun taipaleensa aloitti.
+
+Tuo röijy se oli--oli hänelle, niinkuin niin monelle muullekin--
+ensimmäinen ero mökin tytön entisyydestä, karkoittaessaan jo
+ensimmäisessä palveluspaikassa pappilassa suoran nutun. Pappilasta
+siirtyi Miina nuoren herrasväen kanssa Helsinkiin, ja pitkä, suora
+toppanuttu, lämmin ja suojaisa, jota oli talkoolla kotikylän tyttöjen
+kanssa tehty ja öitä sen kanssa valvottu, vaihtui ostosakettiin, joka
+istui selästä kuin valettu ja teki hameen liikkeen edestäpäin niin
+herrasmaiseksi, mutta joka oli kylmä ja hatara. Villavanttuut,
+äitivanhan kutomat, ja villahuivi, venäläiseltä ostettu ... säälivästi
+hymähti Miina joka kerta, kun ne muisti vetäessään käsiinsä
+trikoohansikkaita ja kiinnittäessään kaulansa alle harsoista huivia,
+ensimmäisen vuosipalkkansa säästöillä hankituita. Päivänvarjo ja
+rintaröyhelö olivat hänen hauskimmat muistonsa, sillä vuosia oli
+kulunut, ennenkuin ne oli uskaltanut ostaa ja tosi tarpeen vuoksi
+tarpeettomina pukuunsa lisätä. Vasta sitten, kun siinä uudessa,
+hienossa herrasväessä palkka kohosi kahteentoista markkaan kahdeksasta,
+ja pääsi kyökkipuolelta lasten päälle ja niiden kanssa oli
+Esplanaadissa käveltävä, täytyi ne ostaa, täytyi herrasväenkin vuoksi,
+ettei tarvitsisi hänen tähtensä kenenkään hävetä. Ja niihin liittyi
+muistoja soitoista Kappelin edustalla keväisinä iltoina ja
+sunnuntaikävelyistä Seurasaarella--sen nuoren herran kanssa, joka
+tarjosi teetä ja kahvia ja makeisia ja olisi viiniäkin tarjonnut ...
+mutta silloin oli täytynyt tehdä ero, sillä se oli herra eikä
+vertainen, eikä sillä tainnut olla aikomuksetkaan oikeat. Toisellahan
+oli, sillä Sörnäisten pojalla, ja sormuksia vailla jo oltiin alulla,
+mutta se joi, ja siihen se jäi. Jääköön! Eipä hän heistä, kaupungin
+pojista.
+
+Eikä Miina siitä pitäen muusta huoli, kunhan palkat kohoilee ja saa
+säästöä tehneeksi. Hän on niitä, jotka eivät pelkää vanhenevansa ja
+jotka kyllä tietävät kelpaavansa. Aina niitä on ottavia, kun on mitä
+antaa. Miina on tehnyt säästöä, on koonnut rahaa, on koonnut vaatteita,
+varsinkin vaatteita, pitovaatteita, pyhävaatteita, sänkyvaatteitakin.
+Olisi hyvänkin talon tyttären aitan täysi, kun oikein orrelle
+levitteleisi--entisellä mökin tytöllä. Kahdella tyhjällä kädellä läksi,
+nyt on kirstut ja kapsäkit niin monet, ettei auttamatta junasta pääse,
+on hopeitakin vähän ja kultakello ja saattaapa olla sormuksetkin,
+kaikki nämä siinä viimeisessä palveluspaikassa, sen yksinäisen vanhan
+herran luona hankituita, jolta on palkkaa juossut kaksikymmentä markkaa
+kuussa ja tämä kultakello kunnialahjaksi kymmenen vuoden uskollisesta
+palveluksesta.
+
+Miina on istunut jonkin aikaa hiljaa, silloin tällöin vilkaisten ylös
+hyllylle, jossa silmät ovat sattuneet ruskeaan rasiaan, ja joskus
+katsahtaen minuunkin, joka tuijotan häneen ja tarkastan häntä. Hän käy
+yhä levottomammaksi, päästää huivin irti, sitoo sen taas, koettaa
+katsoa itsepintaisesti ulos ikkunasta, mutta kun vaunut retkahtavat
+vekselissä ja rasia liikahtaa--vai näyttikö vain siltä--täytyy se ottaa
+alas, täytyy avata...
+
+Kun palaan junaan Mikkelin asemalta, näen minä, että rasiasta on
+ilmestynyt hattu, isoilla ruusuilla koristeltu komea olkihattu,
+kehittynyt siihen kuin perhonen kotelostaan, asettunut paksun, tukevan
+palmikkopyörylän päälle, jossa se nyt istuu kuin oudoksuen asemaansa,
+pyrkien kuin pelästyneenä lentoon lähtemään. Mutta sen on turha pyrkiä,
+se on lujasti kytketty leuan alle silkkisillä kahleilla, ja vartijan
+kasvoista loistaa hämillinen tyytyväisyys onnellisesta saaliista.
+
+Ei ole epäilemistäkään siitä, että se on Miinan ensimmäinen hattu,
+otettu ensi kertaa päähän matkalla kotipuoleen sydänmaalle. Se on
+viimeinen ylellisyys, sinetti, leima, lippu linnan harjalla, oman
+rakentaman linnan, jossa nuo muut tavarat olivat kuin vallitukset,
+vuosien kuluessa hiljalleen yhä korkeammalle kohotetut.
+
+Saattavat kotikylässä ehkä oudoksua, sanovat kirkkomäellä katselijat
+hänen ylpistyneen, entisen mökin tytön ... vaan niistäpä hän vähät
+välittää eikä ole tarviskaan ... on hän yhtä hyvä kuin joku toinenkin,
+ja jos ei Pielaveden pojille passaa, niin palaa syksyllä takaisin, kun
+tulee herra ulkomaalta terveyttään hoitamasta, ja on yhtä hyvä olla
+sielläkin. Pidän häntä päässäni ja jätän poiskin, jos on itsestäni niin
+päin parempi. Ja vaikka en kirkonmäellä pitäisikään, niin pidän junassa
+ja pidän vielä laivallakin, senpähän sitten muun näkee kirkonkylän
+rantaan tullessa...
+
+Wilhelmiina vakaantui vakaantumistaan ja istui yhä varmempana näissä
+täysissä tamineissaan kaikkien kalleuksiensa keskessä, odotti junan
+tuloa Suonenjoen asemalle ja ajatteli kaikkea tätä mielessään--olen
+varma siitä, että hän sitä ajatteli.
+
+Haapakoskelta tuli pari tehtaan työmiestä vaunuun. Heillä oli vasta
+sytytetyt sikarit hampaissaan ja olivat hiukan maistaneet.
+
+--Täällä ei saa polttaa! sanoi toinen huomatessaan, että vaunussa oli
+tupakanpoltto kielletty.
+
+--Strunt... äi se mitta ... vi röka bara!
+
+--Etkös näe, että siellä on rouvasihminen...
+
+--Hva fan! Inte fins här några fruntimmer.
+
+--On se ... siellä istuu yks rouvasihminen ... sillä on hattukin
+päässä.
+
+--Ja, min sann, du har rätt.
+
+Minä kuulen sen, minä näen sen hänen kasvoistaan, hänen silmissään on
+kostea kiilto... Se on ihana hetki hänen elämässään, ehkä ihanin
+kaikista ... hän ei voi pidättäytyä ... tuntee tarpeen palkita
+osoitettua luottamusta, ja hän virkkaa:
+
+--Herrana vara para kuu o röökka--inte te siniera ... inte alls...
+[--Herrat ovat vain hyvät ja polttavat--ei se tee mitään ... ei
+mitään...]
+
+--Tack så mycke'... det var förbannadt fint af fruntimret... [--Kiitos
+paljon ... se oli helvetin hienosti tehty rouvan puolelta...]
+
+Hän pitää hatun päässään! Pitää sen laivassa ja kirkkorannassa ja
+kirkonmäelläkin ... on se hänen päässään yhtä hyvä kuin kenenkä
+muunkin.
+
+Ja hänen kasvoistaan loistaa niin suurta onnea ja tyytyväisyyttä ja
+kiitollisuutta kaikista Luojan vähistä lahjoista, jotka ovat hänen
+osakseen tulleet, että on minunkin oikein hyvä ollakseni...
+
+
+
+
+KORPEEN KADONNUT.
+
+
+Rakkauteni, minne katosit--ystäväni, minne minusta eksyit?
+
+Minä huudan sinua, sillä sinä olet minulta kadonnut enkä minä tiedä,
+tokko sinut enää koskaan tavannen.
+
+Iloa lyöden me liikkeelle lähdimme, yhtä polkua kuljimme, milloin
+käsikkäin, milloin kaulakkain, milloin sinä edellä hypellen ja minä
+jäljessä astellen. Keveitä maita me kuljimme, järvien rantoja, aukeita
+ahoja, lehteviä rinteitä ja korkeita kankaita. Onnemme uudisasutus oli
+matkamme määränä, ja rauhan lammen rannalle oli majani laitettu, ja
+sinne tahdoin sinutkin viedä.
+
+Ja sinä ihastelit seutuja, huudahtelit hurmautuneena näköalain
+avaruuksia, joita sinulle näytin, ja kuiskailit minulle lempeäsi
+salojen siimeksessä. Et minusta ilmoisna ikänä aikonut erota ja sanoit
+aina tahtovasi kulkea siellä, missä minäkin. Sillä minä olin kulkenut
+ennenkin tien onnen majalle, mutta sinä et ollut siellä ennen käynyt.
+
+Tulimme silloin vuoren päähän, joka jakoi kahtia korven, ja soita ja
+alavia maita oli sen kahden puolen. Siinä oli tienhaarakin, josta lähti
+kaksi polkua ympäri vuoren.
+
+Silloin tahdoit sinä lähteä toista polkua kulkemaan, ja minä kulkisin
+toista. Et tahtonut siihen syytä sanoa etkä ehkä tiennytkään. Olisi
+hauska vähän aikaa erossa olla ja yhtyä taas toisessa päässä vuoren.
+Mutta minä arvelen, että salo veti sinua puoleensa, niinkuin se usein
+vetää vastustamattomasti.
+
+--Jos eksyt?
+
+--Minä huhuan mennessäni sinulle sieltä ja sinä minulle täältä, ja jos
+emme kuule, riennämme kilvan onnen majalle ja siellä toisemme
+tavoitamme.
+
+Hypähdellen lähdit ja suukkoja heitit, mutta alakuloisuus painoi minun
+askeleitani. Huhusimme ja kuulimme alussa toistemme äänen, mutta sitten
+kohosi vaara yhä korkeammaksi välillemme, ja minä kuulin vain oman
+ääneni. Astuin ja uskoin teitten yhtyessä toisessa päässä sinut
+tapaavani. Siinä oli rinteellä tekemäni tupanen lamperon rannalla.
+
+Mutta et ollut siinä, kun tulin. Huhusin ensin tyynesti ja hillitysti,
+uskoen sinun olevan lähellä tulossa. Huhusin kovemmin ja kiihkeämmin,
+mutta ei vastausta kuulunut.
+
+Lähdin sinua vastaan, mutta en sinua tavannut. Kiersin vuoren ja tulin
+siihen, missä erosimme. En jälkeäkään sinusta tavannut. Toivo rinnassa
+riensin vielä kerran majalle, jossa oli aikomuksemme yhtyä. Et ollut
+vieläkään tullut.
+
+Nousin vuorelle huutamaan. Huusin itään ja länteen, halki ilmojen ja
+poikki niiden, houkuttelin, luikuttelin, mutta et vastannut. Täynnä oli
+vuorenrinne rotkoja ja murtoja ja jyrkkiä kallioita. Sytytin tulen
+merkiksi sen laelle ja poltin sitä kolme päivää ja yhtä monta yötä. Jos
+kerran tänne katsoit, täytyi sinun se nähdäksesi... Etkö liene nähnyt,
+etkö liene katsonutkaan...
+
+Palasin kotiin, tulin tänne majalleni, jonne olin tahtonut sinutkin
+tuoda. Huudan täällä sinua uupumatta joka ilta ja aamu huoneeni ovelta
+ja koetan houkutella saloja sinua ilmaisemaan. Mutta totisena ja tylynä
+seisoo salo eikä anna minulle koskaan selkoa siitä, mitä tietää. Enkä
+minä tiedä, eksyitkö, vai tahallasiko erosit. Sen vain tiedän, että
+korpeen minulta katosit.
+
+
+
+
+KORVEN KOSTO.
+
+
+Hän on pysähtynyt suksineen puoliväliin vaaran rinnettä aukeaan
+paikkaan, josta näkee alempana olevan metsämaiseman soineen, järvineen,
+virtoineen ja salmineen. Vaaran alta, missä kahden veden välinen koski
+kimmeltelee päiväpaisteessa, hän näkee majansa katon.
+
+Hän on metsämies, näiden yksinäisten salojen ainoa asukas niin laajalti
+kuin silmä tämän vaaran laelta kantaa. Koko tämän vesistön varren hän
+on omakseen ottanut, kun ei ole ollut muitakaan ottavia. Ei ole sitten
+sen suuren vainovuoden, jolloin toiset länteen pakenivat, toiset
+vietiin väkisin vieraille maille, täällä ihmisen jälkeä näkynyt.
+
+Erämaa uinuu kuin avosilmin keväisen talviauringon paisteessa. Lumi on
+jo sulanut puista, mutta metsissä, järvien jäillä ja soilla on hankea
+vielä sauvalla mitaten. Päivä helottelee lämpimästi aukeilla, mutta
+varjossa on raittiin kylmää. Vaarain rinteellä on havunneula sulanut
+sen verran, että tuoksahtelee pihkalle hiukan, ja koivun varpu
+lemahtelee keskipäivällä, ikäänkuin aavistellen tulevia kevätaamuja.
+
+Hän vetää henkeensä lämmintä ilmaa ja metsän tuoretta tuoksua, silmä
+tuikkaa tyytyväisesti ja lempeästi otsatukan alta. Hyvä on hänen
+mielensä, hyvä siitä, että on talven selkä katkeamaisillaan, sen
+rautainen koura heltinyt. Eikä ole tämäkään talvi pelättyä pahaa
+tuonut. Kohta loppuu hiihtokeli, kohta alkavat hanget upottaa, eikä
+tullut erämiehiä asutuilta mailta. Ei tullut vaaraa muutakaan, jota
+aina aavisteli, vaikkei tietänyt, mistä se tulisi. Mahtoi kerran tulla,
+että tuon torjua saisi ... mutta hyvä oli aina mieli, kun oli talvella
+tulematta jäänyt. Kesällä ei kukaan tänne asti osunut.
+
+Hän on hartiakas ja tanakka, mutta samalla pitkä ja solakka mies,
+puettuna puoleksi sarkaan, puoleksi nahkoihin. Olallaan on hänellä
+ampuma-aseet: jouset ja viinet, selässä kimppu ansoja ja loukkujen
+lukkoja, jotka hän on käynyt keräilemässä pois. Ei käy enää jänis
+lankaan, ei astu kettu satimeen, ei juokse riekko rihmaan ... kiiman
+aika on kaikilla, pitää antaa rauha riistalle, pitäkööt häiritsemättä
+häitään metsän väet.
+
+Onkin jo paaluaitta kosken rannalla täynnä nahkoja, tänä talvena
+hankituita. Huomenna ne ahkioon ladotaan ja lähdetään niitä
+markkinoille hiihtämään. Siellä saksat ihailevat, kyselevät, ei
+kuninkaan metsästäjälläkään parempia, mutta ei tee tämä salon Sara
+selkoa oloistaan, ei asumuksistaan. Aina on eksytellyt urkkijat
+jäljiltään ja hiihdellyt tänne takaisin hankiaisia myöten jäljen
+jättämättä.
+
+Yhä iloisemmin kiiluu silmä erämaata vasten, tuota ystävää, joka ei
+muusta tiedä kuin hänestä, ja hymy vaeltaa huulten yli. Mutta varsinkin
+hykähdyttää eräs ajatus. Ponnahuttaisiko hän menemään, laskisiko
+huvikseen huiman mäen tuonne jäälle ja panisi ilman korvissaan
+vinkumaan?
+
+Hän jo peräytyy vauhtia ottaakseen, kun kajahtaa äkäinen haukahdus
+vaaran alta.
+
+Hän säpsähtää oudoksuen, sillä ei ole haukku tavallinen, kimakka ja
+kuitenkin rauhallinen, niinkuin oravapuun alla, eikä myöskään vainoavan
+innokas, niinkuin pakenevaa otusta ajaessa. On niinkuin olisi joku iso
+elävä, jota koira vihaa ja pelkää eikä uskalla kimppuun käydä, sillä
+haukunta on varoittava, epäröivä ja samalla äkäinen.
+
+Sara viheltää, ja silloin muuttuu haukunta ulvonnaksi.
+
+--Susi!--päättää hän ja syöksyy alas vaaran rinnettä.--Susi se on!--
+päättää hän vielä varmemmin, kun koira tulee puolimäessä vastaan, häntä
+koipien välissä.
+
+Ilme silmissä muuttuu, hyvä hymy katoo huulilta, hän kyyristäikse ja
+ottaa, ruumis ja kasvot ajon kiihkon jännityksessä, uutta vauhtia
+saaliin jälkeen joutuakseen. Rohkaistuna isäntänsä seurasta karkaa
+koira edellä entisiä jälkiään alas vaaran rinnettä, tekee tasaiselle
+tultuaan tiukan mutkan ja katoo koivujen väliin, joita kasvaa järven
+rannalla. Saran sukset liukuvat vanhaa vauhtiaan yli sen paikan, missä
+koira kääntyi, mutta jo jälen poikki mennessään ehtii hän huomata,
+ettei se ollutkaan suden jälki, vaan--suksen. Hän lyö suksensa ristiin,
+hyppää alas hankeen ja seisoo siinä polviaan myöten lumessa hetken
+aikaa niin huumautuneena, kuin olisi salama silmäin edessä välähtänyt.
+Sitten kiipee hän ylös suksilleen ja lähenee selkä kyyryssä väijyen
+vierasta latua.
+
+Se on todellakin suksen latu, on tullut jäältä, noussut tässä metsään
+ja näyttää tuolla tuonnempana kääntyneen taas rannemmaksi hänen
+majalleen päin.
+
+Mistä se on tullut? Minne se menee? Kuka se on? Ei se ole Suomen mies
+etelästä päin, sen näkee olaksen muodosta, ei ole Vienankaan miehiä,
+niillä on suksi leveämpi. Tällä on suksen alla poron nahka, joka on
+vastamäessä tehnyt karkean jälen lumeen. Hiihtäjä ei voi olla kukaan
+muu kuin lappalainen.
+
+Mutta mitä se täällä kuljeksii? Mistä ja minne? Etelästä se ei voi
+tulla, sillä sinne eivät Lapin miehet uskalla asutuille seuduille.
+Pohjoisesta se on tullut ja on täällä kiertelemässä. On tullut
+tähystelemään ja kun näkee, ettei ole kuin yksi eläjä täällä, niin
+laskee koko heimo kesän tullen koskia alas tänne alavesiin
+kalastelemaan.
+
+Sara on hiihtänyt jäljen vieressä, joka, tehtyään pienen kaaren
+metsään, on siitä yht'äkkiä kääntynyt suoraan hänen majalleen.
+
+Maja on matala sauna, puoleksi maassa, kosken suvannon rannalla pienen
+aukean reunassa. Aukean keskessä on riista-aitta, jossa Saralla on
+nahkansa, kuivatut kalansa, palvatut lihansa ja muut varastonsa. Se on
+rakennettu paalujen päälle metsän roistojen: susien, kettujen, kärppien
+ja hiirien varalta. Siihen tulevat nuuskimaan, mutta eivät pääse
+käsiksi. Monta repoa hän on sen ympäriltä raudoilla tappanut, monen
+suden ja ilveksen jäljen päästä saanut kiinni, kun ne nälkäisinä
+juoksennellessaan ovat lähennelleet herkkuja nuuskimaan.
+
+Jäljistä päättäen on lappalainen pysähtynyt aukean laitaan, vetäytynyt
+takaisin, hiipinyt metsän peitossa majan taa, laskeutunut siinä
+suksiltaan, kiertänyt majan ja mennyt siitä riista-aitalle, jonka
+ympäri hän on useaan kertaan kulkenut.
+
+Ei ole Saran mielestä enää epäilystäkään siitä, mitä varten vinosilmä
+täällä kuljeksii ja mitä hän täältä hakee. Eikä siitäkään, mitä hänen
+on tehtävä. Jos ei lappalainen näiltä mailta palaa heimonsa luo,
+tietävät muutkin täällä tuhon uhkaavan ja pysyvät poissa.
+
+Kaukana hän ei voi vielä olla. Luultavasti hän on vasta puolen päivän
+aikaan tästä kulkenut, koska on hiihtänyt puista karisseen huurun
+ylitse. Sara on tehnyt päätöksensä ja alkaa laittaa lähtöään.
+
+Puettuaan ylleen puhtaimmat metsävaatteensa, laitettuaan evästä
+konttiin ja otettuaan parhaat aseensa: jousen, nuolet, metsäpuukon,
+pienen kirveen ja keveän keihään, joka samalla oli suksen sauva,
+valitsi hän parhaat suksensa, joita käytti vain isommilla retkillä.
+Niiden päälle päästyään ja lähdettyään liukumaan metsään majan taakse
+oli hän näissä metsätamineissaan niinkuin suurten otusten ajoon
+lähtiessään: sama kohottava ja avartava tunne rinnassa, sama jännitys
+jäsenissä ja sama levoton kiehunta verissä taipalelle päästäkseen.
+Silmät paloivat, huulet olivat puristuksissa, suun ympärillä oli tuima
+piirre, ja uhkaavasti, melkein vihaisesti ponnisti hän ensi innossaan
+kaikki voimansa, niinkuin otus olisi ollut ensi aukealla
+saavutettavissa.
+
+Lappalaisen latu, jota hän heti lähti noudattamaan ja jossa näkyi
+jälkeen lähteneen koiran käpälien sijat, vei kosken vartta myöten
+suuren järven rannalle.
+
+Kosken niskassa oli lappalainen pysähtynyt kalaa pyytämään. Oli tehnyt
+avannon lähelle sulaa ja onkinut siinä pohjaongella. Kaloja näkyi herja
+saaneen, oli niitä siivonnutkin ja jättänyt suomut ja sisälmykset
+lumelle avannon viereen.
+
+Saran kiukku kasvoi... Kalastanut minun vesilläni ja jättänyt siihen
+sisukset kuin ilkkunansa osoitteeksi ... niinkuin riettalintu, joka syö
+linnunpyytäjän loukusta! Lieneekö tehnyt sen vesiäni pilatakseen,
+ottaakseen pois kalaonneni...
+
+Se antoi uutta sisältöä suuttumukselle, ja Sara potkaisihe takaisin
+ajettavansa ladulle, joka vei kosken niskasta järven rannalle, ja
+noudatteli sitä, pysyen aina metsän turvissa. Pelko sillä oli jotakin,
+ei liikkunut oikeilla asioilla, koska ei ollut uskaltanut aukeille
+paikoille antautua. Vasta keskellä järveä, jossa oli ryhmä saaria,
+poikkesi latu suunnastaan ja vei saarien suojassa yli selän. Toiselle
+rannalle tultuaan lähti se kuin viivalla vetäen suoraan halki salon
+viemään vaaraa kohti, jonka paljasta, puutonta lakea iltarusko kultasi
+vielä, kun alemmat maat jo olivat varjossa. Se on outo näillä mailla,
+hakee korkeita paikkoja tähystelläkseen matkansa suuntaa ja oikeaan
+osatakseen.
+
+Oli jo ilta vaarallakin, kun Sara soisen salon hiihdettyään pääsi
+kiivenneeksi sen laelle, koko ajan lappalaisen suksenlatua
+noudatettuaan. Paljon se oli jo ehtinyt edelle, eikä sitä tänä iltana
+enää ehtisi saavuttaa. Tietysti laittautua levolle iltayöksi ja heti
+aamusella lähteä liikkeelle.
+
+Nuotion paikkaa etsiessään oli hän kuulevinaan koiran ulvahduksen
+jostakin edestään. Koko matkan olivat Hallin jälet seuranneet
+lappalaisen latua, eikä se ollut vielä tullut takaisin. Nyt se siellä
+ulvahti jossakin. Oli ehkä saavuttanut ajettavan. Mutta kun ei sen
+enempää haukkua kuulunut, alkoi Saraa arveluttaa. Tappelua se ei ole
+tehnyt, sillä silloin olisi syntynyt isompi rähinä. Se on ehkä sen
+surmannut, ampunut ennenkuin Halli päälle ehti, tai kolhaissut
+keihäällään. Alkoi käydä mieli matalaksi, kun ei uskaltanut tehdä
+nuotiota tarpeeksi tulekasta ja ruumis oli hiihdännästä hiostunut. Jos
+vielä koiran tappoi, ainoan toverini ja ystäväni... Mitä varten minä
+lähdinkään häntä ajamaan? Miksen anna hänen olla ja mennä menojaan?
+Mitä pahaa hän on minulle tehnyt, että häntä vainoon? Eihän pitäisi
+ihmisen toistaan tappaa...
+
+Mutta lappalainen ei ole ihminen--koira se on! Pahansuopa, joka pilaa
+metsät ja vedet, ja on tuhottava, missä hänet tavoittanet. Olisi se
+sentään otus! Tiedä, mitä kaikkea hänellä lienee: hyvät jouset, nuolet
+ja keihäät, sukset mainiot, ehkä kultaa ja hopeaa, jolla saat, mitä
+tarvitset.
+
+Katosivat kaikki epäilykset, kun Halli aamupuoleen yötä tuli nuotiolle
+ja vikisten ja kuin turvaa hakien painautui jalkojen juureen. Sitä oli
+lyöty, ja se nilkutti kolmella jalalla. Kohta kun alkoi vähän nähdä,
+lähti Sara liikkeelle, päättäen, että hän ajaa takaa, vaikka Lapin
+perille vieköön.
+
+Ei ollut pitänyt kiirettä lappalainen. Päästyään suurille saloille,
+toiselle puolen vaarojen, on hän hiihdellyt siellä sinne tänne
+pitkiäkin mutkia tehden, mutta aina kuitenkin pohjoista pääsuuntanaan
+pitäen. Tuon tuostakin on lunta penkonut katsoakseen, onko jäkäliä.
+Sehän sillä siis sittenkin asiana. Kerrankin oli kiertänyt jäniksen,
+toisen kerran ampunut linnun puusta, metson, merkeistä päättäen. Ihmeen
+taitavasti hän oli tehnyt sen, niinkuin kettu tai ilves, jotka vainunsa
+avulla jo kaukaa tuntevat, missä riista piilee ja hiipivät suoraan luo,
+liikoja mutkia tekemättä. Mainio se on metsänkävijä Lapin mies, ei
+sille kukaan vertoja vedä. Eteen ne sille lentävät, metsän eläjät, kun
+muita pakenevat ja jäljessään juoksuttavat--ja kateus kaivoi Saran
+mieltä, metsämiehen hampaita kiristävä ja mieltä kirvelevä kateus,
+hänen pujotellessaan lappalaisen latua, joka milloin oikoili
+suoaukeiden poikki, milloin pistihe sakeimpaan näreikköön, josta
+isokasvuisen takaa-ajajan oli tukala päästä tunkeutumaan. Alavasta
+korvesta kohosi latu vähitellen vaaralle, ja sen laella oli
+keskentekoinen nuotio. Siinä oli lappalainen yötään aikonut viettää, ja
+siinä näkyi selvään jäljet kohtauksesta koiran kanssa. Jäljistä
+päättäen se oli sitä lihapaloilla houkutellut, mutta kun ei Halli
+antanut lumota itseään, oli puulla perään nakannut. Ei ole Halli--hyvä
+Halli, uskollinen ystävä--ei ole lappalaistenkaan lumottavissa, vaikka
+niillä on hyvä silmä eläimiin.
+
+Mutta kun koira oli kääntynyt takaisin isäntäänsä hakemaan--tuli kiire
+maankulkijalle. Siihen jätti nuotionsa ja yösijansa ja hätä tuli käteen
+... oikein nauratti Saraa hajanainen jälki ... oli koettanut kuin
+lentäen mennä, niin oli räätsinyt kuin siipisato telkkä vettä pitkin--
+vaan ei ole mihin sukeltaa.
+
+Ja Sara ponnisti kaikin voimin perään ja rauhoittui vasta, kun näki,
+että pelästynyt pakenijakin oli vähitellen rauhoittunut ja hiljentänyt
+vauhtiaan. Lieneekö uupunut vai lieneekö arvellut turhaa
+säikähtäneensä. Jälki on taas tasainen ja kevyt, niinkuin olisi metsän
+elävä siinä vikitellyt. Kauniisti se oli hankia pitkin kulkenut,
+milloin harjujen selänteitä, milloin korkeita kuusikoita, milloin
+huvikseen mäet laskenut ja noussut keveästi jyrkimmistäkin kohdista.
+
+Unohti Sara vähitellen, minkä tähden ajoi häntä takaa, että ajoi häntä
+ilojaan lyöden takaa tappaakseen, ja seurasi kuin leikkivää lasta, joka
+on metsään painunut ja suotta itseään etsittää, veitikka ... eikä
+tiedä, milloin puun takaa pilkistää tai uukahtaa kiven kupeelta. Siinä
+oli vaaran rinteessä ruokaillut korkean kiven päällä. Siitä oli kuin
+iloiten lähtenyt mäkeä laskemaan, suoraan alas huimaavista hyppyreistä
+eikä edes horjahtanut, ei sauvaa maahan pannut. Kaarrellen sai Sara
+kulkea, puista pidellen ja sauvallaan vastaan karustaen.
+
+Vaaran alla oli jyrkkä kallio ja niin korkea, etteivät korpihongat sen
+tasalle ulottuneet. Pitkän kierroksen sai Sara tehdä, mutta lappalainen
+oli laskenut suoraan puitten latvojen yli ja siihen kadonnut. Oliko
+ilmaan lentänyt, oliko puiden päälle pysähtynyt?
+
+Turhaan tähysteli Sara kallion alta sakeasta kuusikosta, turhaan
+kuusien latvoista, turhaan maasta niiden juurilta. Jo luuli hän
+lumotuksi itsensä ja epäillä alkoi metsän pyhää poikaa ajaneensa, joka
+hiihtää maassa, milloin mieleen johtuu, mutta yhtä usein taipaliaan
+lyhentelee ilmassa puitten latvojen tasalla--ja jo mietti hän
+kääntyäkseen.
+
+Mutta ei ollut hiihtäjä puitten latvoihin pysähtynyt, ei ilmaankaan
+lentänyt, vaan maahan oli tullut metsälammelle, joka piili vaaran alla
+puitten peitossa ja jota ei aavistanut siinä olevankaan, ennenkuin oli
+sen rannalla. Sinne oli suksimiehen kallion reunalta puitten yli
+heittänyt eikä ollut kaatunutkaan, vähän vain jalkain notkahtaessa
+poski hankea hipaissut kuin pyöreällä vanteella painaen--ja hiihtänyt
+tyynesti edelleen.
+
+Mietti ajaja jo kääntyäksensä sellaisen otuksen ajosta, mutta kun jo
+iltakin hämärti, lähti hän kuitenkin vielä jälkeen. Jyrkkärantainen oli
+lampi ja kaitainen eikä näyttänyt olevan ulospääsyä missään. Latu
+johdatti kuin umpisoppeen kahden kallion väliin, mutta siinä oli kuin
+kallioinen portti, josta aukeni vuorijärvi jyrkkäin, kallioisten
+vaarain välissä.
+
+Ilta yhä pimeni, aurinko oli jo vaarain takana, ja rantakalliot
+näyttivät yhä ylenevän ja jylhenevän. Ei tuntenut Sara seutua, ei ollut
+ennen täällä käynyt, ei tiennyt, missä oli, ja mietti jo toisen kerran
+takaisin kääntyäkseen.
+
+Hivuttelihe siinä kuitenkin vielä kahden vaiheilla hiljalleen
+eteenpäin, kun keksi avannon, jossa lappalainen oli onkinut ja
+saaliinsa siivonnut. Äsken oli siinä ollut, koskeivät olleet vielä
+kalain sisälmykset jäätyneetkään. Se loi lumouksen ja palautti
+metsämiehen otuksen ajoon. Kaukana se ei voi enää olla, tämä paikka on
+sen näköinen, että tähän se on yöksi asettunut johonkin. Järvi oli
+melkein pyöreä, ja sen keskellä oli pienoinen saari kuin mätäs. Sitä
+kohti näytti jälki vievän.
+
+Sara sitoi koiran, käski sen olemaan ääneti ja lähti rantakallioiden
+suojassa kiertämään järveä. Palattuaan takaisin siihen, mistä oli
+lähtenyt, hän oli varma siitä, että lappalainen on saarroksessa. Ei
+ollut mitään jälkeä ulos viepää. Jos ei liene lentäen mennyt, niin
+siinä on otus yömakuullaan saareen kierrettynä.
+
+Samassa tuikahti tuli saaresta puitten välistä. Ei ollut se siis
+ajajaansa huomannut ... ja pian leimusi risuvalkea saaren sakeita
+kuusia valaisten ja kumpuili paksuna savuna suoraan ylös ilmaan, ensin
+mustana ja sitten ylemmäksi kohottuaan sammuvan iltaruskon punaamana.
+
+Sara painautui rantakallion kylkeen odottamaan. Hän odotti siinä
+hievahtamatta, silmänä ja korvana koko mies, niinkuin ainoastaan vanha
+metsänkävijä voi olla saalistaan väijyessä. Tuli pimeä ja sammui rusko,
+eikä erottanut enää savua, ainoastaan tulen erotti ja kuuli silloin
+tällöin paakkujen pamahtelevan, kun se siellä kekäleitä kohenteli.
+Kerran pari kuului se laulaa hyrähtelevänkin. Sitten vaikeni hyräily,
+ja tuli pieneni tasaiseksi ja tyyneksi nuotiotuleksi. Eikä Sara kuullut
+enää muuta kuin hitaista veden tippunaa jossakin takanaan kalliossa, ja
+tähtitaivas tuikki hänen päänsä päällä tänne alas kallioisen järven
+pohjaan kuin mustaan kattilaan.
+
+Taas oli Sara epätietoinen, mitä tekisi. Oli, kuin olisi jokin asia
+häntä peloittanut, niinkuin olisi se ollut häntä väijymässä ja hän
+sentähden ollut niin hiljaa, että tuskin hengittääkään uskalsi. Mutta
+kun yö yhä kylmeni ja pakkanen alkoi purra ja hän näki yhä tulen tuolla
+edessään ja oli näkevinään lappalaisen lämpimissä vaatteissaan
+nuotiolla pehmeiden havujen päällä, valtasi hänet äkkinäinen kiukku: se
+kiusasi häntä tuo, se oli tullut vakoilemaan, ilkkumaan, jäljessään
+juoksuttamaan. Se oli häpeämätön maankulkija, metsärosvo, toisen
+riistan ryöväri, kalavesien pilaaja, salojen saastuttaja.
+
+Sara otti keihäänsä, astui suksilleen ja lähti hiipimään saaresta
+tuikkavaa tulta kohti.
+
+Lappalainen oli nukkunut tulen ääreen eikä kuullut väijyjäänsä, joka
+saaren rannassa oli laskeutunut suksiltaan ja selkä kumarassa hiipi yhä
+lähemmä.
+
+Hän oli nuori poika ja lepäsi punaisella reunustetussa
+poronnahkapeskissään rauhallisesti ja huolettomasti kuusen juurella
+selällään, kädet pään alla, nuotiotulen valaistessa hänen
+puhdasilmeisiä, viattomia kasvojaan.
+
+Ei ollut Sara metsänhaltiata nähnyt, mutta semmoiseksi hän oli sen aina
+mielessään kuvitellut. Ehkä se onkin Nyyrikki, Tapion poika, ehkä on
+täällä isänsä asioilla kiertelemässä, metsämaita katselemassa, tulevana
+talvena tänne karjansa ajaaksensa. Sitä ei saa tappaa, ei mitään pahaa
+sille tehdä, täytyy väistyä, jos tielle tulee. Jo laskeutuikin keihään
+kärki, joka oli ollut kohona, valmiina iskemään, ja Sara asetti
+jalkansa toisen taa peräytyäkseen.
+
+Silloin rasahti taittuva oksa, nukkuva heräsi, kavahti istualleen,
+hieraisi unta silmistään... Saran keihäs kohosi samassa ja syöksyi
+semmoisella voimalla rintaan, että meni läpi ruumiin ja naulitsi pienen
+miehen selälleen makuusijoilleen.
+
+Ei ehtinyt huutaakaan tapettu, parkaisi vain surkeasti kuin ammuttu
+jänis, veren tulvahtaessa suusta ja sieraimista. Mutta hengen lähtiessä
+alkoi ruumis kiemurrella ja potkia kuin kala tuulastajan atraimessa, ja
+keihään varsi vapisi Saran kädessä, niin että täytyi siihen toisellakin
+tarttua. Mutta yhä potki se ja pudisti keihästä ja keihästäjän kättä ja
+koko ruumista, kunnes vähitellen lakkasi ja herposi ja kellahti
+kyljelleen, silmät murtuneina.
+
+Mutta kun keihästäjä yrittää vetää pois asettaan, jonka kärki on
+routaiseen maahan uponnut, alkaa häntä puistattaa kuin horkassa,
+raivoisasti, säälimättömästi, niinkuin tahtoisi vaatteet päältä
+karistaa... Eikä hän saa käsiään keihään ponnesta irti; kuta enemmän
+koettaa, sitä tiukemmalle ne puristuvat, ja häntä täristää ja pudistaa
+yhä hurjemmin, niinkuin lumottua. Lapin lemmot pudistavat, veret on
+villinnyt salaisesti murhattu murhaajaltaan...
+
+Silloin hyppää nuoransa katkaissut koira Saran silmille surkeasti
+ulvahtaen ja irtauttaa kädet loihditusta keihäästä. Mutta ei ole lumous
+luotu Saran veristä, ei kosto vielä kouraansa hellittänyt.
+
+Hän hoipertelee suksilleen ja hiihtää järven päähän--koira ulvoo yhä
+surkeasti saaresta. Tultuaan siihen, mistä oli lähtenyt, aikoo hän
+tarttua kirveeseensä hakatakseen närettä sauvaksi kallion juurelta.
+Vaan ei pysy kirves kourassa, pois pudistaa aseen kädestä. Hän käy
+käsin näreeseen sen juurineen raastaakseen, vaan yhä pudistaa niinkuin
+äsken.
+
+Sauvatta hiihtää Sara kotiin entisiä jälkiään ja toivoo näiltä
+oudoilta, lumotuilta seuduilta päästyään kuoleman kiroista pääsevänsä.
+
+Mutta ei pääse murhamies kuoleman kiroista kotonaankaan. Mihin
+tarttuneekin aseeseen: keihään varteen, suksen sauvaan, jouseen,
+kirveen ponteen, airoon tai atraimeen--aina karistaa ne kädestä samalla
+lailla.
+
+Lähteä täytyy Saran, korpia rämpien kevään tullen samota asutuille
+seuduille, jättää saunansa, paaluaittansa, jättää riistaiset metsänsä,
+vaaransa ja kalaiset järvensä--luovuttaa koko valtakuntansa jollekin,
+joka joskus sattuu sinne osumaan ja sen haltuunsa ottamaan.
+
+Ei tee hän ihmisten ilmoille tultuaan selkoa siitä, mistä tulee.
+Pistävät siellä kuokan ja lapion hänen käteensä. Niitä ei pudista irti,
+_ne_ pysyvät kourassa ja niitä voi pitää, mutta ei koskaan uskalla enää
+metsästysaseeseen tarttua.
+
+Ei osaa Sara syvälti miettiä eikä ajatuksensa liioin ilmoihinkaan
+ylene. Mutta sen hän on kuokan ponnessa nyökkäistessään miettinyt, että
+jos annoin Tapion pojan rauhassa tietään kulkea, jos en Lapin haltiata
+salaa surmannut, en tässä näin ihmisten orjana kivikoita kuokkisi.
+
+
+
+
+»WÄINÄMÖISEN VIIMEINEN SOITTO.»
+
+(Taulun aihe.)
+
+
+Tämänsyksyisessä taitelijain näyttelyssä herättää erityistä huomiota
+eräs suuri taulu, jonka nimeksi taiteilija on pannut »Wäinämöisen
+viimeinen soitto». Koetan tässä tehdä selkoa sen sisällöstä ja sen
+aatteesta.
+
+Tyyni lahti, vanha venhevalkama, hieno hiekkaranta metsäisen niemen
+kainalossa. Etäämpänä siintää niemen nenitse aukea meren ulappa, jossa
+aallot hyrskyvät valkeina karien kohdalla.
+
+Wäinämöinen seisoo venheessään, joka on irtautunut rannasta ja poistuu
+hiljalleen, koivuinen lehtipurje kokassa, koristettuna nauhoilla ja
+muilla naisten antimilla kuin uhripuu. Alahangoilla ovat airot
+valmiina.
+
+Rannalla seisoo ja istuu kansaa, Kalevan kansaa: ovat tulleet
+saattamaan suurta laulajataan hänen viimeiselle retkelleen, heittämään
+hänelle viimeisiä jäähyväisiään. Hän on laulanut heille kaikki parhaat
+virtensä viimeiseksi muistoksi, on laulanut ja soittanut vielä
+venheestäänkin, jonka perässä hän seisoo, toinen jalka perätuhdolla ja
+kannel sen polvella. Mutta he tahtoisivat kuulla yhä vielä, yhä lisää,
+ja ojennetuin käsin ja pyytelevin kasvoin kehoittavat he häntä vielä
+kerran soittamaan ... vielä kerran ... vielä jotakin! Toisten kasvoilla
+kuvastuu ikävää ja surua ja hellää moitetta siitä, että hän lähtee,
+toisten kasvot eivät ilmaise muuta kuin ihastusta siitä, mitä ovat
+saaneet kuulla. Joukossa on niitä, jotka ovat itkeneet, toisia, jotka
+ovat iloinneet, ja kyynelten keskestä näkyy hymyileviäkin kasvoja.
+Kaikilla kasvoilla on pääilmeenä toivomus: älä mene! älä vielä mene!
+
+Yksi ainoa on joukossa, joka ei näytä huomaavan, mitä ympärillä
+tapahtuu. Se on nuori poika, joka seisoo syrjin muihin, vesikivellä
+järvessä. Hänellä on kädessään pieni omatekoinen kannel, kupeella
+riippuen. Hän on vaipunut mietteisiinsä, on kuin kuuntelisi jotakin
+kaukaista ääntä, jotakin sisässään juuri syntyvää säveltä. Hän on
+nähtävästi nuoren, nousevan polven edustaja, Wäinön soittolahjain
+perijä, mutta joka kuitenkin soittaa omia aatteitaan omalla
+kanteleellaan. Vaikka hän tavallaan on sivuhenkilö ja syrjässä muista,
+on hänet esitetty niin, että katsojan huomio häneen kohta kiintyy,
+ikäänkuin pääaatteeseen. Ei kukaan taulun henkilöistä näy häntä
+huomaavan. Kaikkien huomio on kiintynyt Wäinämöiseen.
+
+Wäinämöisen kasvoissa kuvastuu liikutusta ja siihen sekaantunutta
+katkeruutta, koko hänen olennossaan ja asennossaan on vivahdus säälivää
+moitetta siitä, että hänen annetaan näin mennä, ettei kukaan seuraa
+häntä tuolle puolelle meren, vaikka valkama onkin venheitä täynnä:
+»Annapas ajan kulua, taas minua tarvitahan, kun ei kuuta, aurinkoa...»
+
+Kaikki Wäinöä saattamaan tulleet kalevalaiset ovat puetut
+metsästäjiksi. He näyttävät olevan köyhtymään päin olevaa, katoavaa
+kansaa. Vastakohtana heille näkyy loitompana taululla sen taustassa
+toinen maailma, joka ei ole heidän eikä Wäinämöisen, vaan toisen
+sukukunnan, joka parhaillaan heidän alojansa anastaa. Vaaran rinteellä
+kellertää auringon valossa vainioita ja halmeita. Siellä näytään maita
+kynnettävän, heinää tehtävän ja kaskia hakattavan ja poltettavan. Kylän
+keskestä kohoo rakennettavana oleva kirkko. Se on vakaantunut viljelys
+ja uusi usko, joka tässä karkoittaa Wäinämöisen. Hän poistuu uuden ajan
+tieltä, eikä ole hänen tuossa rannalla seisovassa kansassaankaan sen
+vastustajata.
+
+Tämän aatteensa selvittämiseksi on taiteilijalla vielä ollut hauska,
+onnistunut aate, joka antaa omituista hilpeyttä tälle muuten totiselle
+ja surulliselle kuvaukselle. Hän on pannut eläimet, metsän kaikki
+eläjät, seuraamaan Wäinämöistä hänen maanpakoonsa. Mereen pistävän
+metsäisen niemen nenästä, joka on jatkoa sille vaaralle, mistä viljelys
+jo on osan haltuunsa ottanut, on laskeutunut karhuja, hirviä, susia,
+kettuja ja muita metsällisiä alas veteen lähteäkseen uimaan Wäinämöisen
+jälkeen. Toiset uiskentelevat jo ulapalla, toiset vartovat vähän matkaa
+venheestä vedessä ja kivien päällä niemen nenässä. Pienet eläimet ovat
+suuriin liittyneet. Hirvien sarvissa keikkuu oravia, karhujen selässä
+istuu kärppiä, niitä on venheessäkin purjepuun oksilla ja Wäinön
+itsensä olkapäillä. Ilma on täynnä lintuja, toiset jo mustana pilvenä
+meren päällä menossa, toiset, muun muassa iso, komea kotka, lähtijän
+pään päällä levitetyin siivin leijailemassa. Lahden suussa on
+joutsenparvi kaarena uimassa ulos merelle--muodostaen mainion
+värivaikutuksen: valkean sinistä vastaan--odottamassa tulijata, tuota
+ainoata ihmistä, jonka laulun hekin ymmärsivät ja joka heidät kaikki
+soitollaan kesytti.
+
+He, ainoastaan he seuraavat häntä vieraalle maalle, jonne tuuli,
+lehtipurjeeseen tarttuen, on kohta kantava hänet yli aavain ulappain,
+asunnoille autuaille ja asunnoille autioille ... pois kirkon ja kirveen
+ja auran tieltä ... pois kansan luota, joista toiset eivät häntä
+ymmärtäneet eivätkä tunnustaneet, ja joista toiset eivät enää kyenneet
+häntä puolustamaan vieraita vastaan.
+
+Mutta kun hän on kadonnut selän siintävän perille, kun saattajat ovat
+rannalta poistuneet, seisoo siinä vielä kivellään tuo nuori poika,
+unelmiinsa vaipuneena, kuin kuuntelisi hän jotakin kaukaista ääntä,
+jotakin sisässään syntyvää säveltä...
+
+
+
+
+
+
+TYVEN MERI YNNÄ MUITA LASTUJA.
+
+
+
+
+TYVEN MERI.
+
+
+Onhan meri ihana, kun se painii sisarensa myrskyn kanssa. Onhan se
+komea, kun se hirnahtelee kallioita vastaan ja kun sen aalto kaulaansa
+kaartaen heittää vaahtoisan harjansa ylös ilmoja kohti. Minä ihailen
+sitä, minä kunnioitan sitä, minä vavahdan sen voimaa, mutta en sitä
+rakasta enkä helli--niinkuin rauhallista merta.
+
+Minä rakastan rauhallista merta, hellin tyyntä, onnellista ulappaa. Se
+on minulle meri oikeana merenä, ystävä, jonka luo mieleni lakkaamatta
+palaa.
+
+Kaukaisin ulkokari, kivisen lahdelman pohjukka, kalaranta laakean,
+matalan kallion viimeisellä liepeellä. Katselen tässä kuivamaan
+levitettyjen verkkojen välitse, yli riuttojen, siintelevään
+kaukaisuuteen, jossa jokin purje seisoo liikkumattomana kuin majakka,
+ja niinkuin jonkin kaukaisen maan kangastuksena vaakkuu jo aikoja
+sitten kadonneen höyrylaivan savupilvi.
+
+Lämmin ilma, joka maan ja taivaan täydeltä ylitseni ja ympäritseni
+tulvehtii; sileä maininkiaalto, joka loiskaa ja loiskaa, koskaan
+uupumatta, kuin ikiheiluri, jota näyttää pitävän liikkeellä joku
+salainen soudattaja joistakin toisista taivaankappaleista--mikä
+huoleton autuus ja onni!
+
+Tämä tyyneys ei ole sisäjarven unettavaa, raukeata tyyntä. Merikin
+vaivuttaa uneen, mutta keveään ja raittiiseen. Nukut ja heräät, nukut
+ja heräät, niinkuin laine nousee ja laskee. Silmä nukkuu, korva valvoo,
+ottaen outoja ääniä, lienevätkö lintujen puhetta vai hylkeenhuutoja. Et
+välitä kysyä, mistä ne tulevat tai mitä ne tietävät. Joskus on, kuin
+parkaisisi pieni lapsi, mutta kun herahdat ja kuulostat, et kuule muuta
+kuin laineen loiskinan etkä näe muuta kuin karin nenässä valkoisen
+tyrskyn, josta se samassa katoaa, jonkin ajan kuluttua tullakseen
+uudelleen--meri avaten silmänsä ja sulkien ne taas, nähtyään tuttavansa
+taivaan ja rakkahimpansa rannan--samat mitkä sinäkin.
+
+Tyven, verkalleen mainehtiva meri, joka ei muserra, ei uhkaa, ei
+peloita, vaan joka rakastaa omiaan, liekuttaa lapsiaan ja niitä
+tuudittaa--kaikki revityt ja riitaiset, kaikki, jotka toisianne
+vihaatte ja vainootte, kaikki kierot mietteet ja turhat puuhat ja
+aherrukset--miksi ette tule tänne!
+
+Täällä olisi teidänkin hyvä olla. Rakentakaa tänne majanne, te,
+niinkuin minäkin. Ei muu maksa vaivaa, sillä kaikki muuhan on turhuus
+ja hengen vaiva.
+
+
+
+
+ELÄMÄNI EHKÄ ONNELLISIN PÄIVÄ.
+
+
+Elämäni ehkä onnellisin päivä. Ensimmäinen oikea kevätpäivä ainaisten
+sateiden ja pitkien kylmien perästä. Koivujen lehdet ovat tänään
+puhjenneet hiirenkorvalle lämpimässä, tyynessä paisteessa. On ollut
+niin tyyntä ja lämmintä ja raittiin puhdasta, kuin ennen lapsena
+ollessa kuvailin vain taivaassa olevan.
+
+Odotettiin äitiä tulevaksi kotiin. Heikki juoksenteli pitkin päivää
+avojaloin talon ympärillä kukkia poimien. Niitä asetettiin kaikkiin
+huoneisiin ja verannalle valkoisiin astioihin, ja pistettiin kimppu
+kumpaankin portin pieleen ja koivujen valkoiseen tuoheen kahden puolen
+kotitietä.
+
+Nyt ne nukkuvat. Minä istun ikkunassani ja koetan kirjoittaa.
+
+Järvi on aivan tyven. Viklat lentelevät valitellen rantoja pitkin,
+mutta niiden valituksessa on riemua. Kottaraisia istuu kuin musta
+marjaterttu koivun latvassa, huilautellen pitkiä vihellyksiä. Niillä ei
+vielä ole poikasia, mutta pesänsä ne jo ovat valinneet.
+
+Taivaalla tuikkaa jokin iso tähti, talven viimeinen.
+
+Olen ottanut uuden kynän ja hienoimman paperin ja koetan kirjoittaa
+tätä niin kauniilla käsialalla kuin minulle on mahdollista.
+
+Jos saisin viedä maailmasta mennessäni vain tämän muiston. En haluaisi
+muuta palkintoa siitä, mitä hyvää olen tehnyt, enkä muuta rangaistuksen
+anteeksiantoa siitä, mitä rikoin...
+
+
+
+
+ARKITUULI--PYHÄPOUTA.
+
+
+Arkituuli puhaltaa, arkipilvi sataa, lakkaamatta, yötä ja päivää.
+Satamassa aina sama arkilaineen loiskinta, räystään alla iäti
+yhdenlainen lotina. Harmaat arkiolennot kiskovat itseänsä joka ilta ja
+aamu märkinä merelle ja palaavat sieltä vielä märempinä takaisin. En
+näe tänne, ovatko miehiä vai naisia, nuoria vai vanhoja, kauniitako vai
+rumia--öljytakit, saapasjalat, arkitöittensä orjat. Kun sanovat
+jotakin, murahtavat, kun vaikenevat, murjottavat. Ei laulahdusta, ei
+naurun helähdystä, ei yhtä ainoata hypähtävää askelta kala-aittojen
+polulla. Koko elämä kuin mieletöntä, asiatonta itkua.
+
+Pyhätuuli puhaltaa, pyhäaurinko paistaa. Sataman sinessä lounaisen
+viri, katon harjalla pääskysen siritys, kalliolta kalliolle västäräkin
+vilisevä juoksu. Aitasta tulee tyttö, solakka ja reipas, ja juoksee
+rantaan; toisesta toinen, nuori, notkea, ja juoksee rantaan--hameet
+siniset, puserot punaiset, huivit valkoista harsoa, olkapäille valuen.
+Uusi ilma ja ihmiset uudet. Pyörähtävät, huudahtavat, hypähtävät
+nauraen sillalta purteen, kaatuvat kirkaisten toistensa syliin. Huulet
+hymyssä seisovat ovillaan vanhat, joilla ei äsken ollut ystävällistä
+sanaa.
+
+Nyt ne soutavat satamasta ulapalle, vastakkain istuen, toinen vetäen,
+toinen huovaten, karkelosaareen, laulaen molemmat. Toisista rannoista
+soutaa toisia laulavia tyttöparvia. Ovat niinkuin eivät olisi koskaan
+muuta kuin huviansa soutaneet ja pyhäänsä pitäneet. On niinkuin ei
+olisi ollut maailmassa arkea koskaan eikä koskaan sadetta ja niinkuin
+elämä olisi yhtä asiatonta iloa ja paistetta.
+
+
+
+
+SÄVELTÄJÄN MUISTIKIRJASTA.
+
+
+Vain joskus olin tullut merkille panneeksi, että talossa, jossa asuin,
+oli viiritanko katolla--silloin kun sen päässä visersi pääskynen. Olin
+myös nähnyt, että ikkunani alla ja tupani seinämällä oli tasapääksi
+leikelty sireenipensas ja nurkan kohdalla lumessa vanhan joulukuusen
+latva. Olin joskus epäillyt, että uunini pellissä oli olemassa jotakin
+hataruutta, mutta että seinässä olisi sälöjä ja ikkunapaperi jostakin
+irrallaan, siitä minulla muistaakseni ei ollut tietoa enemmän, kuin
+luultavasti heillä itselläänkään, ennenkuin tuli tammikuun myrsky.
+
+Myrskyjä oli usein kulkenut taloni yli. Ne olivat panneet meren
+mylvimään, metsän pauhaamaan, niinkuin meren ja metsän tulee ja
+niinkuin ne ovat tottuneet tekemään. Olipa myrsky kuinka kova tahansa,
+sen puuskat kuinka rajut hyvänsä, meri ja metsä antoivat aina sointuvan
+äänen, heikomman tai voimakkaamman, mutta aina puhtaan niinkuin hyvin
+viritetty soittokone. Metsä ja meri eivät koskaan soi epävireessä, yhtä
+vähän kuin urut, päästipä niihin henkeä kuinka paljon tahansa. Ne eivät
+koskaan tuntuneet tulkitsevan mitään erikoista omaansa: iloansa,
+suruansa, hätäänsä tai kauhuansa--soivan ainoastaan sitä, mitä myrsky
+niillä soitti, suurta, rauhoittavaa, ylentävää säveltä. Saatoin
+kuulostaa niitä aikani, nauttia ja nukkua.
+
+Taas pauhasi meri ja mylvi metsä. Kun puisto nyt oli lehdistä puhdas,
+sattui myrsky minkään estämättä siihen huoneeseen, jossa asuin.
+
+Lipputanko katolla oli alkanut reutoa ja narista. Sen nuora kuului
+milloin kääriytyvän sen ympärille, milloin purkautuvan pieksämään sen
+kylkeä, ikäänkuin hoputtaen sitä jonnekin; tanko ei päässyt, mutta
+tuntui tutisevan tuskissaan.
+
+Sireenipensas oli tullut kuin hätään ja pelkoon, raapi ja raastoi
+ikkunata ja sen pieltä ja seinää niinkuin koira, joka pahana yönä
+pyrkii sisään susia vainuten, repien kyntensä rikki ja varpaansa
+verille.
+
+Nurkan kohdalla, jossa nojatuolissani istuen koetin olla kuulematta ja
+lukea, alkoi huokailla ja nyyhkyttää. Se vaikeni hetkeksi, alkoi
+uudelleen--parkuminen ilman ääntä.
+
+Korisi jossakin kuin kuoleva. Ullakollako? Lattianko alla? Niinkuin
+kuristettaisiin kurkkua, päästettäisiin hetkeksi henki kulkemaan,
+kiristettäisiin taas. On, niinkuin joku estäisi tulemasta sisään
+jotakuta, joka pyrkii sisään. Se, joka pyrkii, tuntuu loikertelevan
+torvien läpi, monta kertaa uunin ympäri, pitenevän, venyvän, nyt se
+nuuskii uunin alapeltiä, rämähyttää sitä, säikähtää, nielaisekse
+takaisin ja alkaa uudelleen.
+
+Silloin rämähtää ihan korvani juuressa ääni, jossa on se hermostunut
+hätä, mikä on ampiaisen äänessä, kun se kesällä huoneeseen eksyttyään
+pyrkii ikkunasta ulos. Tämä pyrkii sisään. Ei niinkuin yksi ampiainen,
+vaan niinkuin kaikki maailman ampiaiset. Tiedän, että se on ikkunan
+paperi, joka on irtautunut, mutta en saa itselleni uskotelluksi, että
+niin todella on. Sillä minä kuulen samalla kymmeniä ääniä, jotka voivat
+olla mitä hyvänsä, kenen tahansa, elävien olentojen, kuolleiden,
+ihmisten, henkien.
+
+Kaikilla heillä tietysti täytyy olla luonnollinen syynsä, tiedän sen,
+mutta en saa selville, mikä se milloinkin on. Sen vain siinä
+kuunnellessani käsitän, että kaikki ovat ääniä semmoisten, jotka
+pyrkivät pois sieltä, missä ovat. Joita vaivataan, ahdistetaan,
+kidutetaan, ne huutavat, vaikeroivat, vikisevät kukin omalla
+kielellään. Mutta kenenkään ääni ei soinnu toisen ääneen, niinkuin
+myrskyssä meri ja metsä, joiden soitto on sitä kokonaisempi, kuta
+suurempi myrsky on. Nämä eivät välitä eivätkä tiedä toisistaan, niillä
+on kaikilla oma yksityinen hätänsä ja sen huuto ja parku, niinkuin
+haaksirikossa huutavien, tulipalossa, sairaalassa voihkavien.
+
+Kuuntelen aina huvikseni myrskyä, menen metsään ja meren rannalle kuin
+soittajaisiin, nauttimaan melusta ja pauhusta. Nämä minua kiusaavat.
+Koetan olla uskomatta niiden hätään. Eihän se ole totta, eihän se ole
+mitään, sehän on vain tuulta. Vaan jos olisikin, mitä se minuun kuuluu?
+Mitä minuun kuuluu kenenkään toisen tuska? Panen maata, koetan nukkua.
+Mutta silloin yltyvät ne tuhatta hullumpaan hätään. Ja on, niinkuin se
+ei olisikaan enää toisen tuskaa, vaan omaani. Jokainen heistä vetää ja
+repii minua osalliseksi omaan hätäänsä, ne valittavat ja huutavat,
+niinkuin minun itseni pitäisi valittaa ja huutaa.
+
+Näen, että ne tulevat panemaan pilalle koko yöni. Häiritsivät ensin
+työni, nyt estävät uneni.
+
+Kun yöperho pörrää työtuleni ympärillä, tapan sen säälittä. Kun karjan
+ahdistama koirani turvautuu jalkoihini, potkaisen sen armotta pois.
+
+Repäisen paperin ikkunasta, tempaan auki pellit. Riennän ulos, nousen
+katolle ja murran vihoissani viiritangon. Katkon kiukuissani
+sireenipensaan latvat niin lyhyiksi, etteivät ne ulotu raapimaan
+seinääni. Riistän lumesta vanhan joulukuusen ja nakkaan sen menemään
+suin päin hankeen.
+
+Kun tulen takaisin, on kaikki hiljaa. Ei mikään valita eikä häiritse.
+En tarvitse enää kuulla kenenkään tuskaa enkä siitä kärsiä niinkuin
+omastani.
+
+Meri ja metsä kyllä yhäkin pauhaavat ja soivat. Ja saakoot ne kernaasti
+soida. Onhan niidenkin äänessä tuskaa, murhetta ja ahdistusta: joka
+oksalla, jota myrsky vaivaa, joka aallolla, jonka se nostaa ja murskaa,
+on kai oma hätänsä, mutta siinä on kokonaisuutta, sopusointua. Meri ja
+metsä eivät kiru eivätkä paru, vaan soittavat surunsa.
+
+Minä voin kuunnella sitä aikani, kuinka kauan hyvänsä, vaikka koko yön,
+minä nautin siitä, voin levätä sen laineilla, nukkua sen keinuun.
+
+Minä tahdon ottaa todellisuuden taiteena, minä en tahdo kuulla siinä
+mitään, mikä ei soinnu, minä poistan siitä kaiken, mikä siinä vihloo ja
+särkee, uhallakin--väkivallallakin. Ei mikään suru saa tulla minua niin
+lähelle, että se pakottautuisi omakseni.
+
+Tahdon nauttia päivin ja nukkua rauhassa öin. Tahdon, että elämä
+soittaa minulle tuskansakin--orkesterille sovitettuna.
+
+
+
+
+SALAPERÄISIN.
+
+
+On salaperäinen, syksyinen, sysimusta yö, kun vaahtopäät laineet
+välähtelevät myrskyisellä merellä ja ulappain voima pauhaa kaukaisia
+kallioita vastaan. On salaperäinen, tyyni yö Lapin autiolla erämaan
+taipalella, kun revontulet aaveina taivaalla leimuavat ja havuinen
+ikimetsä hämmästyksestä suorana seisoen sitä katselee. On salaperäinen,
+lämmin elokuun ilta, kun punainen kuu metsänrannasta suurena maailmaa
+katsoo, niinkuin se sen nyt vasta ensi kerran näkisi.
+
+Vaan ei ole niin salaperäinen mikään yö eikä ilta, kuin on tyyni,
+paisteinen keskipäivä kesän kuumimpana aikana.
+
+Päivänä semmoisena kuuluu metsässä, kun kuiva havunneula risahtaa
+oksastaan irti ja putoaa puun alle. Aurinko valaisee joka sopen,
+kirkastaa joka kolkan, mutta vaikka katsot, et mitään näe, sillä valo
+verhoo vaippaansa maan ja kannot ja kivet ja mättäät ja kaiken, mikä
+niiden päällä on ja mitä niiden kupeella piilee. Ja silloin on siellä
+keskellä viikkoa semmoinen pyhä rauha, että jänis huoletta paneikse
+pitkäkseen ruskealle polulle ja pyypoikue nukahtaa paisteeseen
+rypyhautansa pohjaan; silloin siellä ketutar tuo penikkansa luolansa
+suulle, silloin siellä karhu kellii aukealla, lämpimällä kalliolla, ja
+sen päällä kelohongan oksalla uneksu silmät pieninä viiruina huuhkaja:
+silloin siellä suon reunassa hongikossa seisoo hirvi niin
+liikkumatonna, että orava puusta laskeutuessaan ponnahtaa sen sarveen
+ja sarvesta toiseen puuhun. Kaikki nukkuu, ja kaikki kuitenkin valvoo,
+kaikki on esillä, ja kuitenkin piilossa, auringon piilossa, kuuman
+keskipäivän kätkössä, ja on, niinkuin olisi tapahtunut se, että aurinko
+ei enää koskaan laske, ja ettei päivä milloinkaan pääty. Yksi valvoo ja
+elää: kukkien tuoksu ja pihkan lemu niinkuin nukkuvan hengitys; ja
+kuuma maa, niinkuin tulisi sen alta hehku. Hyönteiset hyrisevät,
+sihisee muurahaispesä, hymisee jossakin kaukainen koski niinkuin
+ylhäällä ilmassa tai syvällä manteren alla. Ja valvoo vielä aurinko ja
+elää, ollen äänessä kuin lämpöään hiljaa soiva ääretön lamppu. Elää ja
+valvoo kaikki, samalla kun nukkuu. On, niinkuin maa ei olisi maata,
+niinkuin metsä ei olisi metsää, niinkuin eivät puut olisi puita, vaan
+niinkuin maa olisi nukkuva, lämminpintainen peto, joka jostakin
+säikähtäen voi pian ponnahtaa pystyyn ravistaen selästään kaiken, mikä
+siinä uinuu.
+
+Päivänä semmoisena ovat väet talosta kaukana niityllä eikä kotona kuin
+räystästen pääskyset ja portin pielessä äänetön koivu ja pihan päällä
+ylhäällä taivaalla poutapilvi ja poutapilven alla haukka liikkumattomin
+siivin. Päivänä semmoisena hiipii talon tarhakäärme kivijalasta huoneen
+alta porstuan rapuille ja lepää siinä paisteen alla suorana kuin keppi.
+Silloin nakertaa talon haltiahiiri loven emännän hienoimman nisuleivän
+laitaan ja tekee nopean jäljen hänen viilipyttynsä kerman kuoreen
+niinkuin jänönen keväiseen hankeen ... ja emäntä tietää aaveita
+käyneen.
+
+Päivänä semmoisena on pellolla heilimon kiihkoisin hetki, ja
+huumeissaan painaa rukiin tähkä kutrisen päänsä toisen tähkäpään poskea
+vasten ja synnyttää, näkemättä, tietämättä, satain tuhansien sadon.
+Silloin saa pientaren mansikka poskilleen kypsyytensä punan, ja sen
+huulille kihoo sen sydämen sokeri, ja se on poimittavaksi valmis ja
+otettavaksi altis. Angervon kukka avaa lemujensa lippaan, ja mehiläinen
+kantaa pois lemmen viestin. Ruohossa maaten, päänsä alla käsi, näkee
+neito hymyillen lempensä ensimmäiset unet, joita torjui aaveina luotaan
+vielä illalla ja yöllä.
+
+Lahdessa talon alla uipi suurten ulappain mahtavin hauki matalimpaan
+heinikkoon ja tuijottaa tuntikaudet, posket jäykkinä ja kiinteinä
+silmät, sudenkorentoon, joka vihreällä lumpeella keltasiipisenä väräjää
+toisen keltasiipisen kera. Posahtaa kuin valaskalan pyrstöstä,
+salakoita sinkoo ilmaan kuin hopeisia salamoita, ruohikko sihisee ja
+nuokkuu, lumme on kastunut, eikä keltasiipiä enää näy.
+
+Meren päällä taivaalla autereisia hattaroita, ja meren pinnalla
+uinahtelevia virejä ja velttoja purjeita... Kangastelevat ylösalaisin
+etäiset kaupungit ja ulkomaiden rannat. Näkymättömien myrskyjen
+mainingit vaahtoaa ja pauhaa uloimmissa kallioissa. Hylkeet huutavat
+toisilleen karilta karille ilolaulujansa laulaen, ylistäen paistetta ja
+tyyntä, mikä kuuluu kuin hätähuudolta hukkuvan lapsen. Päivänä
+semmoisena iskee kalasääski meren suurimman lohen ja katoo kerta
+parahtaen syvyyteen.
+
+Päivänä semmoisena näkee ihminen näkyjä keskellä päivää, ja semmoisena
+syntyi merimiesten tarina suuresta merikäärmeestä, ulappain aaveesta.
+
+Ja semmoisina päivinä alkaa aina jymähdellä tykkien pilvetön ukkonen
+vierailla rannoilla, ja tällä puolella vesien tärähtää jok'ikinen ikkuna
+matalassa saaristomajassa.
+
+
+
+
+NÄKY
+
+
+Kun minä kerran, heleästi valaistussa, sopusuhtaisessa salissa, viileän
+pilarin suojassa, istuin ja kuuntelin, kuinka sävelet soivat, näin
+minä, auki silmin uneksien, tämmöisen näyn.
+
+Minä näin, jossakin kaukaisessa maassa, missä en koskaan ole käynyt,
+näin yhtäällä aukean, heleänsinisen merenulapan pienine laineineen ja
+siellä täällä valkoisia purjeita--ja toisaalla, kaukana
+taivaanrannalla, vuorisen maan häämöttävine lumihuippuineen.
+
+Vuoriston ja meren välillä on laakea, vihertävä seutu loivine
+kukkuloineen ja niiden päällä vanhoja linnoja ja rinteillä
+päiväpaisteen valaisemia taloja ja tasangolla kirkkoja puistolehtojen
+keskessä.
+
+Tasangon halki poimuilee virtava vuo, milloin vainioiden keskessä
+suvannoiksi leveten, milloin kukkulain välissä virraksi kaveten. Läpi
+lähdekirkkaan, lumirinteillä auringon sulattaman veden kuultaa
+valkoinen hiekka ja välkkää rantojen mukaan luikerteleva vesiheinän
+varsi. Polviin taipuen kiihtyy vuo milloin kulloin virkeään juoksuun ja
+hypähtää viimeisestä suvannostaan mereen pieninä putouksina, joiden
+alta joutsenvalkoiset vaahtopallot kuin huvikarkelossa pyörähdellen
+liukuvat meren lahteen ja kantauvat kauaksi ulapalle.
+
+Virran reunalla, ikitammien varjossa, hiljaisia puhdastekoisia
+huviloita ja toisesta toiseen rantoja pitkin poppeliteitä. Ja kukkivat
+tuomet ja riippuoksaiset raidat varjostavat vettä ja koskettavat
+suvannon sileää pintaa, vetäen siihen väreilevän viivan.
+
+Tyyntä ja paistetta--ei tuulta, ei ainoata ääntä.
+
+Kullankiiltävä, punakeltasiipinen perho lepää lehden päällä kuin kukka,
+avaten siipiä ja sulkien ne taas niinkuin neitonen viuhkaa.
+
+Tuulahdus liikauttaa lehteä, lehti kallistuu, ja perhonen putoo veteen,
+liukuen putousta kohti yhtä levollisena kuin äsken lehden päällä istui.
+
+Kiven huopeessa, missä vesi vilisee, mutta ei vielä kuohu, lepää lohi,
+selältä tumma kuin vesikiven sammal, kupeilta hopean kirjava kuin
+ympärillään helmeilevän vuorivirran kuohu. Kääntäen pyrstönsä kämmenen
+vasten veden viistoa voimaa kohottaikse se ylös suvantoon, missä
+kullankiiltävä perhonen irtaimin purjein ajelee virtaa alas.
+
+Ja niinkuin ottaa aukeava huuli hyppysistä kypsyneen marjan, imaisee
+kuohujen kaunis ilmojen ihanan ja vaipuu takaisin, ja soikeneva
+vesirengas kantautuu pintaa pitkin hyrskyjen helmaan.
+
+
+
+
+MUISTOJEN MAISEMA.
+
+
+Vanhan yliskamarini ikkunasta näkyy lumen peittämä niitty ja niityllä
+lato huurteisten koivujen alla: niityn takana järvi ja sen rannassa
+nuottakota ja venhe kumollaan nietoksen peitossa; järven halki
+viitoitettu tie, ja sen perillä matalakukkulainen, metsäinen maa.
+
+Ja siitä--jo ammoin unohdettujen tuttujen tervehdys, jotka luulin jo
+aikoja sitten itselleni kuolleiksi ja haudatuiksi kellastuneiden
+kirjanlehtien alle: Markkinamiehet ja Matit ja Liisat, vaivatta
+syntyneet, heti valmiit ja itsestään elävät, tullen puheilleni
+luontevasti kuin isäni luo pitäjän isännät ja emännät omiansa
+haastamaan. Muistot työn hetkistä, jolloin sen helppouden tähden en
+tiennyt sen vaivoista eikä kynän jälki korjausta tarvinnut.
+
+Siitä--lempirunoilijaini säkeiden soudattelu kuin lapsuuteni keinun
+puutarhan koivujen välissä, siitä tuudittelu kalevaisen kielen,
+niinkuin suvilaineiden loiskina muistojen ulapoilta kaukaa luhtaiselle
+rannalle läpi huojuvan ruohikon: Hirvenhiihtäjät ja Hannat, Perhon
+hauta ja »Kesäisen illan kullasta tuo joutsen tultuaan...» Siitä
+Härkä-Tuomo ja »Mi ikävyys, mi hämäryys...» ja tarina kalpeasta immestä
+ja rohdinpaitaiset urhot Impivaaran saloilla. Siitä tähän kaikkeen
+sointuen ja sen läpi soiden vanhojen hurskasten virsien hyminä,
+niinkuin sen kuulin kirkosta muinoin yli heilimoivan vainion kesäisenä
+sunnuntaina.
+
+Siitä--kaikki, mitä maailmassa sain parasta aikaan, mitä elin puhtainta
+onnea ja puhdistavinta surua, mitä haaveilin hienointa rakkautta ja
+rakentelin ihanimpia tupiani tuuleen; kaikki, mikä avarsi rintaani
+hartaudella maahan ja kansaan ja lujimmalla uskolla ihmiskuntaan; mikä
+oli minulle kauneinta ja ylevintä ja elettävintä.
+
+Siitä--vanhan yliskamarini ikkunasta, missä ei muuta kuin niitty ja
+niityllä lato ja niityn takana järvi ja järven halki viitoitettu tie ja
+sen perillä matalakukkulainen metsäinen maa.
+
+
+
+
+KIRKKO JA PAPPILA.
+
+
+Enpä tiedä toista maisemaa niin mieluista, kuin missä on pappila ja
+kirkko.
+
+Sillä olkoonpa näköala kuinka ihana tahansa--metsiä, vaaroja; ulapoita,
+niemiä; koskia, kuohuja--missä kirkko ja pappila puuttuvat, siinä seutu
+henkeään haikailee, ikävöi aatettaan ja kaipaa keskustaansa.
+
+Milloin nousit vaaralle, ettei oppaasi osoittanut kirkkoa? Ihastui oma
+mielesi, ja hymyyn meni oppaan huuli, niin pian kuin huomasitte kirkon
+ikkunan kiillon etäältä pilven alta.
+
+Sillä ei ole näköala kansankaunis, minne ei kirkkoa kuumottane, minne
+ei pappilaa pilkottane--ja kun opas yhden löytää, niin hän toista jo
+kauempaa etsii--ja jos hän keksii kolmannenkin, jo on paikka pyhä, jo
+on se uhrivaaran veroinen.
+
+Ja siksi hänen silmänsä niitä hakee, että ne ovat hänen oppinsa ahjo,
+hänen sivistyksensä suoja ja keskus, hänen hengenviljelyksensä vankin
+vartija, jotka hän itse molemmat rakensi, itse kivet kiskoi, seinät
+salvoi ja itse tervaharjan ylensi. Eivät ne tyrkytellen siihen tulleet,
+omasta halustaan hän ne anoi, kirkon ja pappilan--ja anoi niiden
+asukkaankin, opettajansa, kun ensin oli huomannut oikeaksi hänen
+oppinsa.
+
+Ja siksi ne tuossa salmen rannalla niin sopusointuisina seisovat
+molemmat, antaen aatetta maisemalle, kuvastuen samoihin vesiin, ja
+säteillen sisältöään etäisiin erämaihin.
+
+Kirkko kunnaallaan seisoo, papin talo kunnaan alla, ja koivuinen
+ikilehto ne toisiinsa yhdistää.
+
+Enkä nyt tiedä, mitä ihailisin enemmän: sitäkö, kun kirkko arkipäivänä
+seisoo autiona, mutta täynnä totisuutta kuin vanha vaari, joka ihmisten
+aherrusta aatoksiinsa vaipuneena katselee--vai sitäkö, kun on tapuli
+kesäisenä sunnuntaiaamuna silmänsä avannut ja kello kutsunut ja
+vaiennut ... eikä kuulu hiiskahdustakaan tänne salmen taa, ja kirkko
+itse ja tapuli ja koko luonto kuuntelee ja kuulee ja näyttää tietävän,
+miten vanha rovasti siellä taivaansa tietoja tulkitsee.
+
+
+
+
+KASKI.
+
+
+Kun mahla on puussa makeimmillaan, kun mehu koivun suonissa vuotaa kuin
+viini ja kun lehti tuoreimmillaan tuoksahtaa--silloin se kaadetaan...
+
+Aamulla varhain, kun kevätaurinko hellästi paistaa, kun käki kaikkien
+vaarojen rinteillä kukahtelee ja peippo pihakoivussa ensi sävelensä
+virittää, astuu hän, matalan majansa ainoa mies, sivuitse saunan ja
+ohitse riihen, ja käy, kirves olallaan ja selässä kontti, kulkemaan
+polkua, joka lehteville rinteille nousee.
+
+Solakkoina seisovat vaaleat koivut, pihlaja tuoksuu täydessä kukassaan,
+ja tuomi tervehtii häntä herttaisimmalla lemullaan. Ota meidät!
+
+Hän ottaa heidät kuin omansa. Tuuhea lehvistö tutajaa, kun hän
+keveällä, tottuneella kädellä runkoja pykältelee, ja humahtaen ja vähän
+huudahtaen niinkuin tyttö, joka keinussa heilahtaa, vaipuvat koivut
+limikkäin maahan, pihlajat putoavat toistensa helmaan, haavat vielä
+maassakin lehtiään ystävällisesti lepattelevat, ja tuomet vielä
+kaatuneinakin kukkiensa tuoksu-uhria suitsuttavat. Kaski on kaadettu
+... ja kun iltatuuli saapuu suurien salojen yli, löytää se avonaisen
+paikan ennen läpipääsemättömässä metsässä ja siinä liotellen
+pyörähtelee....
+
+Ja kun aurinko seuraavana aamuna nousee, pääsee se mustaa maata
+lämmittämään, ja hikevä höyry kohoo iäti kosteista happamista juurista.
+
+Mutta suuri on ilo matalassa majassa, joka on katosta lattiaan, ulkoa
+ja sisältä, kotiin kannetuilla kerpuilla koristeltu, ja runsaita satoja
+aavistellen asuu mieli kasken tulevissa antimissa.
+
+Hiljalleen vaipuvat kasken kaadetut puut ikuiseen uneensa kesäisen
+helteen paahteessa, tuomien ja pihlajain kukat lakastuvat, lehdet
+ruskettuvat ja oksat ja rungot kuivavat. Punaisena pälvenä helottaa
+kasken paikka syksyn kaiken tummanvihreän vaaran rinteeltä saloja
+vaeltavan metsämiehen silmään, mutta talvella se valkeana aukkona
+paistaa, ja jänöt kyykkivät rytöjen välissä kaadetuita haapoja jyrsien,
+ja metsäkanat tekevät polkujaan runkojen alle.
+
+Mutta kun on tullut kesä taas, niin paksuna, valkeana patsaana kumpuaa
+palavan kasken sauhu korkeutta kohti. Kuivuneiden lehtien lemu on kuin
+uuteen eloon vironnut, kuihtuneiden tuomen ja pihlajankukkien tuoksu
+täyttää uudelleen ilman ja tunkee autereisen kaskisavun kantamana
+metsiin, leviää soille ja huljuilee iltaisen ilmanhengen mukana järvien
+rannoille ja luhtaisille niityille. Mielihyvällä hengittävät sitä
+saunatietä astuessaan matalan majan asukkaat ja haaveksivat vaivainsa
+palkkioksi hedelmällistä satoa ja vehkatonta viljaa. Ilta on ihana ja
+lämmin, ja köyhänkin aitta on toiveita täynnä.
+
+On uusi kesä taas, ja kaski on toiveet toteuttanut. Sakeana kuin
+kaislikko mutapohjaisen järven lahdelmassa kasvaa palolla pensova ruis
+ja heilimoi siinä tyynenä heinäkuun sunnuntaina, kun matalan majan mies
+aitaa vasten nojaten työnsä aloja tarkastelee. Käki kukkuu vaaran
+rinteellä, laulurastas laulelee notkossa, ja västäräkki keikuttaa
+seipään päässä pyrstöään. Hiljainen tuulen huokaus taivuttaa halmeen
+tähkiä, ja tähkät huokaisevat ilmoille utuisen pilven, joka kantaa
+helmassaan kaiken sen tuoksun, jonka kaadettu metsä kätki, joka on
+koottu pihlajain kukkasista ja tuomien tertuista, jossa on kaikki lemu,
+minkä neitseellinen lehto oli satain vuosien aikana poveensa koonnut ja
+jonka se nyt rukiin heilimöinä levittää viljelijän eteen. Ja viljelijä
+seisoo siinä onnellisena hymähtäen itsekseen ja katselee yli
+huojahtelevan halmeen ja yli alempana olevien puitten latvojen kauas
+vastaisen vaaran rinteille, jonka takana vielä toisia rinteitä siintää.
+
+Ja mille hän niin onnellisena hymähtää?
+
+Hän hymähtää sille, mitä hänellä on, ja sille, mitä toivoo saavansa.
+Hänellä on tupansa tuolla, missä lapsensa ilakoiden huhuavat, on
+pienoinen saunansa ja vähäiset elantonsa, ja on tulevan vuoden turvattu
+vilja;--ja hän rakentaa jo aatoksissaan uuden tuvan ja suuremman saunan
+ja toivoo suurempia satoja uudesta suuremmasta kaskesta. Maa häntä
+näyttää suosivan ja lehto lempivän, parhaita aarteitaan hänelle
+luvaten.
+
+Verkalleen poistuu hän kivistä polkua ja kotiinsa laskeutuu.
+
+Ja kaski jää siihen tuleentumistaan odottamaan, ja ruis kahahtaa
+hänelle suopeaksi vastaukseksi, leudon suvituulen tähkäpäitä hellästi
+silitellessä.
+
+
+
+
+KUOLINVUODEN ENNE.
+
+
+»Lumi lehteen satanut on kuolinvuoden enne» sanoivat vanhat.
+
+Mistä saivat he aiheensa tähän taikaan?
+
+Meri oli eilen vielä sininen ja valoisa. Puisto sen niemessä oli vihreä
+ja lämmin. Nurmikoilla ei näkynyt merkkiäkään marrasajan kulosta. Vain
+siellä täällä kellerti jonkin vanhimman, korkeimman koivun latva, ja
+punerti joku pihlajan oksa. Haapa jokunen oli jo karistanut viereensä
+kalvenneen lehden. Mutta raidoissa, tammissa, jalavissa ja lepissä asui
+vielä täysi kesäinen voima, ja puutarhoissa hehkui kukkaislavojen
+hiillos yhtä kuumana kuin kesällä. Kaikki lupasi lämmintä syksyä ja
+kasvullisuudelle pitkää ikää. Tuli odottamatta itäinen pilvi. Tuli
+ensin äkäisenä sateena, sitten räntänä ja viimein kuivana pyrynä. Lumi
+peitti nurmikot, tarttui lehtiin, painoi oksia alas ja iskeytyi tuulen
+puolelle runkoihin. Pilvi hajosi, ja luoteinen viima jääti lumen
+talvisena vaippana kietomaan syliinsä eilisen kesän.
+
+Meri on kuin musta verka ruumisarkun alla. Kellahtavan vihreä, kaamea
+puisto on kuin vainaja selällään paareilla, eloton ja avuton. Lumipeite
+on kuin aaveinen käärinliina sen ympärillä.
+
+Minä ymmärrän, miksi lumi lehteen satanut on kuin kuolinvuoden enne.
+
+
+
+
+UVEAVANTO.
+
+
+Se luulee, kaiken tukahduttaja talvi, kun on saanut ajetuksi tiehensä
+auringon ja painetuksi pakkasyön jääkellon yli nukahtaneen ulapan ja
+sen valitukset vaikenemaan ja sen silmiin kuoleman kalvon--se luulee,
+kun kaikki, mikä äsken päivän alla kimmelsi ja eli ja tuulen alla
+tyrskyi ja vaahtosi, nyt on tyyntä ja hervotonta, että se on iäksi
+alistettu hänen alleen. Ja niin se hautaa vainajan ja tuiskuttaa
+lumensa laineiden kuolinkääreeksi. Sen tehtyään se voittonsa merkiksi
+vetää viittatiet rannasta rantaan, pitkin ja poikki, kutsuu kengitetyt
+kaviot ja raudoitetut reet ja kuormat kuinka suuret tahansa kulkemaan
+mistä paikasta hyvänsä, niemien nenitse ja saarien salmitse ja koskien
+niskoitse. »Ajakaa, vetäkää, polkekaa, vaivatkaa, ei ole vaaraa, kyllä
+kestää silta, minkä minä kerran tein, minä maan ja meren herra, minä
+kaiken kahlehtija talvi.»
+
+Niin talvi--tietämättä, että, missä lienee jossakin, on vaarain
+välissä, painanteessa, kolmen kallion sulkeessa lähde, sammalen
+peittämä, ikuinen sula. Kalliossa suon alla halkeama, jota ei kukaan
+ole nähnyt, halkeaman pohjassa puro, jonka lirinätä ei kukaan ole
+kuullut. Se valuu sydämitse vuoren, suonitse louhun, ujuu alitse niityn
+ja notkon, syöpihe läpi saven ja soran ja rautaruosteisen mullan,
+juottaa kaivoja, elättää lammet, hiipien käärmeenä, kaivaen myyränä ja
+saapuen viimein salatuita teitään veitsiviilokallion kynnyksen alaitse
+suuren selän syvimpiin vesiin.
+
+Siellä se huokuu ja hautoo, niinkuin reiässään hylje, sieraimet työssä,
+pää piilossa nietoksen alla. Minkä pakkanen kutoo, sen uppehen uho
+kuluttaa, talvelle loukkua laittaen, koverrellen kuoppaa sen susille.
+
+Pyryinen pimeä yö. Rautakuorma ulappata ajaen. Ajaja torkkuen, tuulehen
+selin. Viittatie tuiskuun häipyen... Humahdus kuin painuvan hangen.
+Hepo korskahtaen kerran, päristäen toisen...
+
+Luulit liikoja itsestäsi, kaiken tukahduttaja talvi...
+
+Et ole yksinvaltias sielläkään, missä sinulla on ikuinen valta. Et ole
+saanut edes Erebusta sammumaan, vaikka satoja tuhansia vuosia tuiskutit
+lunta sen kitaan.
+
+
+
+
+HIRVI JA VOIMAVAUNU.
+
+
+Maantie kulki suorana kuin rautatielinja vaaroilta soille ja soilta
+vaaroille, läpi talottoman, metsäisen erämaan. Laskimme kesäisenä yönä
+voimavaunussa loivaa, harvaa petäjikkörinnettä, kun yht'äkkiä keksimme
+edessämme suolla, lähellä maantietä, saarekkeen reunassa, kaksi hirveä,
+kummankin haapaansa kolomassa. Toinen oli suurempi, nähtävästi emä,
+toinen pienempi, vaikka jo täysikasvuinen sekin. Hiljensimme vauhtia
+päästäksemme näkemään niitä niin läheltä kuin mahdollista. Kone
+sulkeessa hiipi kumikäpälä hiljaa kuin kissa öisellä polulla. Tuli
+näreikkö eteen ja sulki hetkeksi suon näkyvistämme. Kun pääsimme sen
+peitteestä, oli toinen, suurempi, kadonnut. Toinen ei vielä ollut
+saanut meistä vihiä, koska jyrsi puutaan yhtä rauhallisesti kuin äsken.
+Vaunu liukui alas tasaiselle maalle ja pysähtyi melkein hirven
+kohdalle. Ei vieläkään se meitä huomannut. Kerran nosti se päätään,
+vainusi ilmaan kuin toveriaan etsien, sai luultavasti rauhoittavan
+selon siitä, minne tämä oli mennyt, ja jäi. Maantien vieressä kasvavan
+vesakon yli me näimme sen, mutta se ei nähnyt meitä.
+
+Nähdä automobiilista hirvi! Katsella maantien nopeimmasta metsien
+nopeinta, maantien uusimmasta kummituksesta metsien vanhinta kummaa,
+sen muinaismuistoa, satain tuhansien sukupolvien takaista, jonka
+esi-isät ehkä olivat nähneet mammutin tällä samalla suolla katkomassa
+kerppuja lehdosta tuolta aarnion raidasta, silloin kun he itse koloivat
+haapaa toisella rinteellä. Joka ehkä vieläkin viidassa märehtiessään
+joskus saattoi horrostelevain aivojensa pohjimmaisista kätköistä löytää
+kuvan liikkuvasta kalliosta ja kuulla sen sisästä kuin maanalaisen
+rummuttavan äänen. Miksei sellainen muisto voisi säilyä jossakin hirven
+takimmaisessa tietoisuudessa, koska hevonen korskahtaa vainutessaan
+suden, jota ei koskaan ole nähnyt, ei se eivätkä sen esi-isät monessa
+polvessa.
+
+Mutta hirvi alkoi käydä levottomaksi, lieneekö sitten sattunut
+sieraimiinsa bensiinin hajua, vai oudoksuiko toisen katoamista.
+
+--Toitahuta hiukan, kuiskasi toverini.
+
+Painoin merkinantotorvesta pienen ammahduksen, Mutta sen sijaan, että
+hirvi olisi pelästynyt ja loikannut metsään, näytti se ilostuvan,
+pyörähti ja jäi katselemaan meihin päin.
+
+--Vielä kerran, hiukan kovemmin.
+
+Hirvi vastasi äänellä, joka olisi voinut olla voimavaunun ääni, ja
+alkoi, pää pystyssä, juosta meitä kohti. Suo lotisi, pensaikko lakoili
+ja eläin seisoi maantiellä edessämme. Samassa kun se oli keksinyt
+meidät, törähti voimavaunun torvi kaikkein karkeimpansa, ja vaunu
+pantiin liikkeelle. Hirven takaruumis painahti alas kuin jäniksen, joka
+on keksinyt metsästäjän, ja jälilleen pyörtäen syöksi se takaisin
+suolle ja oikaisi parasta karkuaan sen halki toiselle rannalle. Me
+puhalsimme menemään.
+
+Hirvi oli nähtävästi luullut voimavaunun ääntä emonsa kutsuksi. Sitten
+se oli huomannut erehdyksensä. Konevaunu ei ollut hänen emonsa, vaikka
+sillä oli sen ääni. Mutta mikä se sitten oli? Minkä käsityksen hän vei
+mennessään siitä, minkä oli nähnyt: mustasta, kiiltävästä
+kummituksesta, joka oli siinä, missä äidin, äänestä päättäen, olisi
+pitänyt olla? Luuliko hän, että emo oli muuttunut siksi, minkä hän
+näki? Joku kuva oli sen silmänpohjaan täytynyt jäädä siitä, mikä siihen
+oli sattunut. Jos silmänpohjan saamat kuvat ja näkemykset siirtyvät
+perintönä toisesta toiseen, niin varmaan siirtyy silloin sekin, minkä
+kohtaus konevaunun kanssa oli synnyttänyt. Syvempää uomaa aivoihin
+tuskin voinee uurtua. Voimakkaampaa sysähdystä ne tuskin voinevat
+saada. Mahdollisesti saapi tuo ja saavat hänen jälkeläisensä useinkin
+vielä kohdata voimavaunun, joten sen kuva yhä tarkistuu ja syventyy
+suvun muistoon. Kenties tottuvat he tyynesti ja rauhallisesti jonkun
+matkan päästä katselemaan niitä, jotka ammuvat niinkuin hirvet, mutta
+eivät ole hirviä. Katselemaan voimavaunua nämä, niinkuin heidän
+esi-isänsä mammuttia ennen. Satain tuhansien vuosien kuluttua, kun
+voimavaunu on hävinnyt sukupuuttoon, hirven jälkeläiset vielä elävät.
+Ainoa kuva, mikä konevaunusta silloin on olemassa, on ehkä se, joka
+jonkin hirven takimmaisesta tietoisuudesta tunkee esiin, kun se yöllä
+puoleksi torkkuen märehtii haavankuorta, jota se päivällä oli kolonut.
+Me menemme tässä, mahtavina, selkäkenossa katoamistamme kohti. Meidän
+ainoa muistomme elää filmikuvana hirven silmässä, joka meitä kauhistuen
+pakenee. Hyvä niinkin. On paljon semmoista, josta ei jää sitäkään
+muistoa.
+
+
+
+
+PÖKKELÖ ELI KUINKA VANHA KAATUU.
+
+
+»Älä lyö pökkelötä, pökkelö lyöpi sinua»--oli isän ainainen sana joka
+kerta, kun kuljimme sen ohi.
+
+Se oli vanha tuoheton, oksaton, latvaton koivu, seisonut yksin aholla,
+niin kauan kuin muistin. Emme koskaan olleet nähneet siinä vähintäkään
+vihreyttä, käävät olivat ainoat elonmerkit, joita se antoi itsestään.
+Se oli kuollut, milloin lieneekään, esi-isien aikoina, koska isäkään ei
+muistanut nähneensä sitä toisenlaisena kuin mitä se nyt oli. Sen
+ympärillä olisi ollut hyvä mustikkamarikko, mutta isä kielsi meidän
+siihen pysähtymästä; meidän täytyi katsoa syrjästä, kuinka sika
+porsaineen söi pökkelön marikon. Meidän olisi tehnyt mielemme kolhaista
+se kumoon. Mutta joka kerta, kun kuljimme siitä ohitse, sanoi isä: »Älä
+lyö pökkelötä, pökkelö lyöpi sinua.»
+
+Mutta vaikka pökkelö jo aikoja sitten oli kuollut, niin se yhä
+kuitenkin eli ja hallitsi ja vallitsi. Siitä tuli meille vähitellen
+salaperäinen, salavihainen, uhkaava olento, koko metsän kauhu, peikko,
+puolijumala, jonka kauaitse kiersimme. Ei voinut koskaan tietää,
+milloin se päähän putoo. Se ei huojunut missään tuulessa, se ei
+huokaillut sateessa muiden puiden kanssa, ei kohissut myrskyssä. Satoi
+tai paistoi, aina se oli yhtä totinen, yhtä harmaa, yhtä kolkko ja
+kaamea monine mustine tikanreikineen ja onttoine silmäkuoppineen. Usein
+lähti sen päästä havukka lentoon, ja öisin huuteli sillä kohdalla
+huuhkaja. Isä sanoi sen siittävän hometta ja metsänturmelijoita
+toukkia. »Se on koko metsän rutto semmoinen.» Mutta aina hän kuitenkin
+kulki sen ohi, varoitti ja kielsi siihen koskemasta.
+
+Se olisi ollut suulleen suistettava, ettei se kerran kaatuisi itsestään
+lapsen päähän tai taittaisi selkää lampaalta.
+
+Jos sittenkin olisi uskaltanut sen kaataa! Tehtiin toinen toistaan
+huimempia suunnitelmia. Jos olisi hakata riuku, pitempi, kuin mitä
+pökkelö oli korkea, ja sysätä sillä sitä kylkeen ja romahuttaa se
+maahan yhdellä ainoalla otteella. Tai jos olisi sinkauttaa nuoran
+silmukka sen kaulaan ja sillä kiskaista ja katkaista. Mistähän olisi
+mennyt poikki, latvastako, keskeltäkö, juurestako? Tai jos olisi
+vuorotellen rynnätä huimaavaa vauhtia kohti, iskeä olkansa takaa
+kirveen hamaralla ja samalla ampaista menemään alta pois, ennenkuin se
+ehtii kaatua!
+
+Mutta ei kukaan meistä uskaltanut muuta kuin kiertää kauaitse ja--
+kivittää. Kaikki kivet ja kalikat, mitä metsästä löydettiin ja saatiin
+irti maasta, nakattiin sitä kohti; ja kun metsässä ei enää ollut mitä
+ottaa, tuotiin niitä muualta. Useimmat lensivät ohi ja pomppailivat
+muihin puihin, toiset sattuivat, milloin tuhahtaen kuin mättääseen,
+milloin kumahtaen kuin tyhjän tynnörin pohjaan. Mutta pökkelö ei
+liikahtanut, ei huojahtanut, seisoi vain tunteettomana ja kolkkona kuin
+vaivaistukki kirkon portin pielessä.
+
+Eräänä päivänä, kun taas kuljettiin ohi, oli pökkelö pitkällään maassa,
+moneksi murskautuneena, kaula poikki, selkä poikki, lyhyt kanto vain
+jälellä. Sika porsaineen söi marjoja kannon vieressä. Tarkastettiin
+kantoa, siinä oli sian villoja. Tutkittiin sikaa, sen kyljessä oli
+lahon puun lastuja. Kyhniessään kupeitaan siihen oli sika sysännyt
+kumoon satain vuosien pelätin. Se ei ollut älynnyt sitä pelätä.
+
+
+
+
+JOULUILTA TALONPOJAN TUVASSA.
+
+
+Jouluaatto talonpojan tuvassa ei ole se hälinän, homman ja touhun
+päivä, miksi se herrastaloissa on muodostunut. Ei siellä lahjoja
+anneta, kuusia polteta eikä kynttilöitä sytytetä. Se on vain
+oleilemista, hiljaista valmistumista kahteen, välistä kolmeenkin
+rauhalliseen lepopäivään.
+
+Isäntä on aamupäivällä käväissyt kauppiaasta noutamassa vähäiset
+joulutarpeensa, tuonut kahvia, sokeria ja nisujauhoja, ehkä myöskin
+viinapullon. Emäntä on tehnyt vehnätaikinan, piika siistinyt huoneet ja
+miniä silitellyt väen puhtaita vaatteita. Vanha ukko on pilkkoillut
+kakluunihalkoja, kantanut ne sisään ja kiskonut päreitä. Rengit ovat
+palanneet ulkotöistään, tavallisesti heinästä tai halolta, vähän
+varhemmin kuin muina päivinä. Heinähäkin tallin ylisille tuotua on
+hevonen riisuttu jo heti päivällisen jälkeen ja tehty sille ja muille
+vankka ape, johon on suurusta pantu kenties hiukan runsaammin kuin
+tavallisissa oloissa.
+
+Ja lehmien parsiin on riputettu kuivia olkia, haudevesi keitetty
+huolellisesti ja annettu kuin kesäisten muistojen virkistämiseksi
+kourallinen suoloja kullekin. Lapset ovat olleet mäessä koko päivän,
+koiranpentu mukanaan, eikä kukaan ole nyt tullut heitä sieltä pois
+huutaneeksi.
+
+Pirtin uunissa loimottaa iso tuli, lihapata kiehuu hiilloksella, ja
+koteutunut väki lämmitteleikse saunaa odottaessaan lieden ääressä. Jo
+päivän aikaan on mummo pannut saunan lämmitä, ja pitkän aikaa vielä
+auringon laskettuakin on sieltä tuprunnut savukimppu kuulakkaan
+talvi-ilmaan.
+
+Tuodaan sana, että kylpy odottaa. Avojaloin ja vähissä vaatteissa
+juosta kimmaisevat sinne nuoret miehet pihan poikki, vanhemmat
+heittävät työturkin hartioilleen ja pistävät virsut jalkoihinsa. Ja kun
+herroja ajaa porokellossa maantietä myöten, kuuluu pienestä, mustasta
+huoneesta kiihkeä sähinä ja vitsojen hutkina, nousee valkoinen höyry
+sekä ovesta että ikkunasta, ja hajahtaa nenään koivumetsälle lemahtava
+löyly.
+
+Jouluilo on silloin ehkä ylimmillään. Vähän se kenties vielä nousee,
+kun saunamiehet palaavat tupaan takaisin, missä viimeiset rikat on
+juuri sopelle lakaistu ja olkia heitetty uunin kupeelle karsinaan.
+
+Siellä täällä pitkillä penkkilöillä istuksii valkeita olennoita mustia
+seiniä vasten. Mikä polttelee, mikä rouhii tupakkia, mikä täyttää
+kukkaronsa pulleaksi pyhäin varalle.
+
+Mutta vähitellen kattautuu pöytä, ilmaantuu leipiä päällekkäin,
+haarikoita toinen toisensa viereen, kuppia kupin kupeelle, ja niiden
+välistä pilkottaa juhla-aterian merkkinä voiastia.
+
+Isäntä istuu pöydän päässä ja häntä lähinnä muu miesväki yhä alenevana
+rivinä. Kädet leikkelevät, alituisessa liikkeessä ollen, kannikan
+kannikasta irti, tuopit kolahtelevat pöydän pintaan, ja lusikat
+vilkkavat taitavasti kuljetettuina suusta kuppiin ja kupista suuhun.
+Ensin ei siellä mitään puhuta, mutta sitten alkaa nieltä väin palojen
+lomassa kuulua sana tuolloin, toinen tällöin ja lopulta kokonaisia
+lauseitakin.
+
+--Putosi tammalta kenkä metsään.--Etkö etsinyt?--Etsinhän tuota,
+vaikken löytänyt.--Milloinkapa se Lassi löytänee.--Herroja kuului äsken
+ohi ajavan, sanoo Lassi.--Ajoiko monella?--Kaksi rekeä näkyi olevan.--
+Eikö liene ollut pappilan jouluvieraita. Parhaaseen kahuunpa taisivat
+joutua.--Hyvästi ennättivät joulupuurolle.--Siellä se aina kuusi
+poltetaan jouluiltana ... aika iso olikin, niin että latva maata
+viisti, kun ajoi renki vastaani sakastin takana, tietää isäntä.
+
+Yksitellen noustaan ruualta, sen mukaan, miten kukin on ennättänyt
+tulla valmiiksi. On tehty tehtävät, puhuttu puhuttavat ja piipun
+poltettuaan vaipuvat miehet vuoteilleen pitkäkseen, sitten kun naiset
+ovat saaneet tilat tehdyiksi ja lakeisen suljetuksi. Herrastataloissa
+silloin vasta kuuset sytytetään ja viimeisiä tavarakääröjä sidotaan
+kiinni.
+
+Ennen maatapanoaan on isäntä käynyt tallissa, mitannut kauroja oriille
+ja peittänyt loimella tämän parhaansa; ja emäntä on kantanut nahkaset
+ja turkit tupaan lämpiämään--sillä aamuyöstä varhain on määrä
+joulukirkkoon lähteä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Vielä nukkuu nuori väki pirtissä, kun isäntä pistäytyy ovesta pihalle.
+Ei ole vielä kointähti kohonnut taivaan rannalle, kun hän kulkee pihan
+poikki, vetää liiteristä kirkkoreen ja kuljettaa tallista
+tiukukaulaisen, parhaaseen setolkkaan puetun ajohevosensa.
+
+Lumi narisee reen jalaksen alla, ja kevyt kavio soittaa kovaksi
+jäätynyttä maantietä.
+
+Vähän aikaa ajavat he yksin talotonta taivalta, jossa puut riippuvat
+luokkina lumen alla. Mutta hetken päästä häämöttää edessä samanlainen
+ajaja, ja ensi vastamäessä saavuttaa heidät jo joku jäljestä tulijakin.
+
+Jono kasvaa, tien varrelta liittyy uusia tiukuja ja uusia kulkusia
+seuraan, ja meno kiihtyy. Jo näkyy tulia taloista. Ja kun laskeutaan
+oikotietä myöten järvelle, paistaa sen toiselta rannalta matkan määrä,
+kirkko, jonka valaistut ikkunat hehkuvat kuin yhtenä tulena ja jossa
+satoja kynttilöitä on pantu palamaan heidänkin varalle, joilla ei ole
+tapana niitä kotonaan sytyttää.
+
+
+
+
+JÄI JÄLJELLE LAULUINEN LEHTO...
+
+
+Hän oli ikänsä kaiken lempeä laulanut, nuoria naurattanut, paimenille
+pajatellut. Hän oli huima ja huoleton, punaposki, hajahapsi.
+
+Ei ollut iso ohjelmistonsa, eivät lukuisat laulunsa, mutta eihän ole
+suuri satakielenkään sävelistö, ei pitkä peipon viserrys, ei ylen
+tempukas tilttaltin tahti--joiden luona oli opissa ollut. Ja uusinta
+palkitsi uutuuden puutteen: kussa laulun lopetti, kohta saman alusta
+alkoi.--»Laulanko vielä?»--ja kuulijain kaiku vastasi: »laula vielä!»
+
+Ja niin hän oli laulanut ja iloinnut, ja oma laulunsa ja oma ilonsa oli
+ylin onnensa ollut--sillä ei ollut vielä mikään hänen mielensä hyviä
+murtanut.
+
+Niin päivänä muutamana, kun istui riippukoivun oksalla, joka metsäpolun
+päällä keinui, niin astui ihminen ohitse ja itki, riensi vaimo alaitse
+ja valitti. Oli metsä vaiennut, oli lakannut lintujen laulu, oli päivä
+pilveen mennyt. Koetti huhuta, ei kaiku vastannut, aikoi laulun laulaa,
+sävel keskeä katkesi.
+
+Ei tuohon syytä tiennyt, vaan kuitenkin jälkehen lähti. Jäi jäljelle
+lauluinen lehto, katosi taaksensa kukkiva niitty--tuli vastahan vetelä
+korpi, korven takana hallainen suo, suon hallaisen rantana karu kangas
+ja kankaalla matala, maantasainen huone.
+
+Nainen vaelsi ja vaikeroi, tuli tuvalleen, hoippui sisään ovesta
+onneton--
+
+Ojentuivat kädet kuivettuneet äitiä vastaan, anoivat silmät sanattomat
+vieraalta apua. Mutta ei äidillä mitänä antamista--eikä laululinnulla
+liioin.
+
+Pakotti sydäntä, kun paluulle lähti, kouristi rintaa, kun takaisin
+riensi, itkuun tyrehtyi, kun entiselle iloaholleen ehti.
+
+--Nälkään nääntyvät, kurjuuteen kuolevat!--Ei kukaan auta, ei kukaan
+kuule.
+
+Seisoi takanaan mies totinen, surusilmä, kaihokatse.
+
+--Auta sinä onnettomia!--sanoi.
+
+--Ei minusta auttajaksi, ei minulla mitään antamista...
+
+--Entä laulusi lahja?
+
+Kohotti kummissaan päänsä laululintu--
+
+--Entä säälisi soitto?
+
+Alkoi kuivua kyynel, alkoi suoria suortuviansa.
+
+--Käy kylihin, tule taloihin, laula kujilla, soita teillä, tanhuvilla!
+
+--Ja mitä minä laulaisin? Ja mitä minun soitostani apua?
+
+--Laula, mitä näit, kerro, mitä kuulit, tulkitse, mitä tunsit, soita
+heille, mitä sydämesi sykkii!
+
+--Minäkö?
+
+--Sinä!
+
+Ja neito nousi ja lähti, kirposi llokiveltä, ja lauloi laulut, soitti
+säälinsä sävelet, kertoi ja kuvasi, sai sadat liikkeelle sydämet,
+tuhansissa tuntehet sytytti.
+
+Ja niin sai soittonsa suru, niin kärsimys kanteleensa, niin puute
+puolestansa puhujan--joka ennen vain nuoria nauratti, ennen vain
+paimenille pajatti ja jonka oma ilo oli ylin onnensa ollut.
+
+
+
+
+USKON VARMAAN.
+
+
+Uskon varmaan, että Suomessa on ollut aika, jolloin sen kansa
+kokonaisuudessaan harrasti kaunotaiteita ja niitä kokonaisuudessaan
+harjoitti ... omalla tavallaan ... aikansa kaikkia taidelajeja yleensä
+ja kutakin erikseen.
+
+Se oli silloin--niin ainakin rakastan mielessäni kuvitella--kun
+Kantelettaren tunnelaulut sepitettiin, kun Kalevalan sankarirunot
+luotiin, kun lukemattomien loihtujen runous syntyi ja kasvoi, ja kun
+kantele joka miehen polvella helisi.
+
+Mikä omituinen viehätys kutsua eteensä noita aikoja! Kuvitella, että
+jokainen mies ja nainen--tai vaikka joka kymmenes tai olkoonpa vaikka
+sadaskin--oli runoniekka, lauluseppä tai ainakin laulaja ja soittaja;--
+ajatella, että joka kylässä, kenties joka talossakin oli luova
+taiteilija, runojentekijä tai satujensanelija, ja että koko kylän väki
+oli tähän taiteeseen innostunut ja sitä rakasti--että naisilla oli omat
+lempirunoilijansa ja miehillä omansa, samoin kuin nuorukaisilla ja
+neitosillakin, että ne olivat heillä aina mielessään ja että he
+muistelivat, mitä olivat muilta kuulleet, ja lisäilivät omasta
+itsestään sen, mitä eivät muistaneet.
+
+Ja että joka tupa oli teatteri, jossa talvisin iltapimeän tultua
+jokainen voi päästä kuulemaan parasta, mitä _heidän_ taiteensa voi
+tarjota. Ja se taide, se oli samaa, jota me vielä tänäkin päivänä
+ihastuksella mainitsemme: Suomen kansan omaa, vanhaa runoutta ja
+soittoa. Se oli köyhimmänkin kuultavata, se kykeni kaikkia
+ilahuttamaan, kaikkien tunteita tulkitsemaan ja kaikkien huolia
+huojentamaan.
+
+Jospa voisi siirtyä ajassa takaisin ja päästä vaeltamaan entisille
+»Kalevalan kankahille» kaikkea tuota kuulemaan ja näkemään!
+
+Kuulemaan, kuinka yksinäinen tyttö kulkee metsäpolkua ja hyräilee
+mielentilansa laulussa, joka syntyy hänen kulkiessaan, kuinka nuori
+mies metsää kävellessään lepyttelee sen haltioita omalla sepittämällään
+loihdulla ja kuinka miniä käsikiveä vääntäessään pukee runomuotoon
+vanhan kotinsa kaipuun. Näkemään, kuinka tupa kokoontuu kansaa täyteen
+... kaikki eivät sinne mahdukaan ... ja siellä sisällä vanhat laulajat,
+sormet sormien lomassa, esittävät osia maailman luomisesta,
+Väinämöisestä, Ilmarisesta, Kullervon kurjasta kohtalosta, Sammon
+ryöstöstä ja Pohjolan häistä. Kuinka vanhain lopetettua astuu esille
+uusia miehiä uusiaiheisilla, vasta sepittämillään säkeillä, kuinka
+heitä arvostellaan, kuinka he saavat suosiota ja hyvähuutoja tai
+joutuvat ankarankin arvostelun alaisiksi.
+
+Ja näitä iloja kestää, vuoroin yhdessä talossa, vuoroin toisessa,
+kestää myöhään yöhön. Vihdoin väki hajautuu, lähtee kotiinsa, mutta
+metsäpolkuja suurissa joukoissa kävellen tai tyyniä selkiä valoisina
+kesäöinä soudellen keskustelevat he »taidekysymyksistään» ja vaihtavat
+mielipiteitä siitä, mitä olivat kuulleet.
+
+Aate synnyttää aatteen, ennen kuultu runo ja laulu antaa aihetta uusien
+syntymiseen, vaatimukset nousevat, aisti kehittyy, eri suunnat
+taistelevat keskenään uusissa laulujuhlissa ja kilpalaulajaisissa,
+lyyrillinen runo ja kertomarunous voittavat vuorotellen alaa, ja toisin
+ajoin rakastetaan laulua enemmän kuin soittoa, suorasanaista satua
+enemmän kuin runoa.
+
+Minä uskon, että ne ajat ovat olleet olemassa.
+
+
+
+
+PYHÄ PERJANTAI.
+
+
+Se sattuu tavallisesti aikaan, jolloin umpeen tuiskuttuneet kujat
+upottavat ja talvitiet vääntyvät vinoon, jolloin metsätaipaleet ovat
+vielä paksussa lumessa, mutta kylien aukeat jo reen rautaa repivällä
+hiekalla. Tuuli on idässä, ripeksii räntää. Ei ole enää oikea talvi,
+mutta kevät ja keväänkevätkin ovat epämääräisyyden takana. Luonnossa on
+puolinaisuutta ja toivottomuutta ja harmaata ikävää.
+
+Lapsiltakin on ilo evätty. Ei riennä, niinkuin talven muina juhlina,
+nuori kansa urheilun kiistaan, eivät iloiset seurueet hiihtele
+kansoittamaan rinteitä ja kukkuloita. Ainoat, jotka ovat liikkeellä,
+ovat ne, jotka vaeltavat kirkkoon, kerran vuodessa ripille, koko perhe,
+ainakin silloin, jos ei muulloin.
+
+Siellä on pantu toimeen surujuhla mustin alttariverhoin, ylevin hymnein
+ja valitusvirsin. Kuulen puhetta marttyyristä, joka kärsi yksin
+kaikkien puolesta, otti kantaakseen kaikkien kuorman. Meidän on
+surtava, mutta meidän on myös iloittava, oltava kiitollisia siitä, että
+meillä on sovittaja, pelastaja, lunastaja. Ja minä kuulen liikutuksella
+lausuttuja sanoja karitsasta, joka pois otti maailman synnit, uhrista,
+joka tehtiin meidän edestämme, verestä, jossa meidät synneistämme
+pestiin. Mieltäni tahdotaan ylentää, ja minä koetan päästä
+oratooriotunnelmaan, jota urut koettavat kohottaa.
+
+Mutta miksi minusta on, niinkuin olisi papin äänessä väärää paatosta,
+miksi sorahtaa niinkuin silloin, kun ylistetään jonkin muistoa, jolle
+hänen eläessään on tehty vääryyttä? Miksi ihmisten silmän pohjassa, sen
+perimmillä perillä, on arka, hapuileva ilme, niinkuin häpeisimme
+jotakin, niinkuin meidät olisi asetettu kasvokkain pahimman
+omantuntomme kanssa ja niinkuin meitä olisi painostamassa jokin rikos,
+joka ei koskaan ole sovitettavissa?
+
+Siksikö, että maailman suurin hyväntekijä, uusien valtavien totuuksien
+julistaja, ennen kuulemattomien, kaiken vanhan kanssa ristiriidassa
+olevien aatteiden mies tänä päivänä naulittiin pahantekijäin puuhun?
+Että kaikki, mitä maailma on oppinut hyvää ja syvää, oikeutta ja
+rakkautta, on alkuisin hänestä, joka sai siitä kuoleman palkakseen?
+Ettei kukaan noussut häntä puolustamaan; että hänen ensimmäinen
+oppilaansa kielsi hänet kolmesti, ennenkuin kukko oli kahdesti
+laulanut; että hänen lähimpänsä vaipuivat uneen silloin, kun hän
+taisteli viimeisen taistelunsa ja pyysi heitä valvomaan?
+
+Ei vain siksi. Vaan että kaikki, mikä silloin tapahtui, olisi voinut
+tapahtua milloin hyvänsä. Ja on tapahtunut. Sillä onko ihmiskunta
+koskaan noussut puolustamaan hyväntekijöitään silloin, kun heitä on
+häväisty ja piesty, rankaisemaan parhaimpiensa ja jaloimpiensa puolesta
+niitä, jotka ovat heitä kiduttaneet ja vieneet kuolemaan? Ei ole
+koskaan noussut eikä nouse. Se ei koskaan joudu hätään, ennenkuin jo on
+myöhäistä. Se ei edes tiedä, missä sen sankarit taistelevat, ennenkuin
+ne jo ovat kaatuneet. Kun se yhden muistolle suitsuttaa, luodaan jo
+toisen hautaa umpeen. Kun se yhden luut pyhittää kultaiseen
+alttarirasiaan, järsivät koirat ulkopuolella muurien jonkun toisen
+ristiinnaulitun luita. Se ei kykene hyvittämään marttyyrejään muulla
+kuin muistojuhlilla, ja niitäkin se viettää ennen kaikkea hyvittääkseen
+itseään--myöhäisellä katumuksella, itseomistamallaan lunastuksella ja
+anteeksiotolla ja toisen jalotyöstä saamallaan mielenylennyksellä.
+
+Mutta sen katumus ei koskaan ole vilpitön ja tekoihin viepä, se ei usko
+anteeksisaantiin, ja sen saama mielenylennys on itsensä pettämistä.
+Sillä se tietää, ettei se koskaan saa tehtyä uhria tekemättömäksi ja
+että se jo huomenna on uudelleen lankeava siihen, mitä se tänään katuu.
+
+Siksi tämä pyhän perjantain juhla ei sille--ei minulle--ole se
+lohdutuksen ja lunastuksen juhla, mikä se pyrkii olemaan, ei sovituksen
+ja parannuksen juhla, vaan itsesyytösten, sovittamattomien rikosten ja
+parantumattomuuden päivä. Siksi on kaikki silloin niin kieroa,
+keskentekoista, päivätöntä ja toivottoman harmaata.
+
+
+
+
+JOULUMIETTEITÄ
+
+
+Kai tulee kaikki tapahtumaan tänä jouluna niinkuin edellisinäkin.
+Ihmiset toimittavat tavalliset jouluaskarensa niinkuin ennen, leipovat
+leipänsä, panevat oluensa, puhdistavat talonsa katosta lattiaan,
+valmistavat lahjansa tai tekevät ostoksensa. Joulun ulkonaiset menot
+suoritetaan vanhaan tapaan, kuuset ajetaan kotiin, kynttilät
+sytytetään, lauletaan ja soitetaan, kääröjä lentää sisään, ja lapset
+iloitsevat. He ovat saaneet, mitä ovat toivoneet, ja heille on
+pieninkin lahja riittävä ilon aihe.
+
+Ehkä ovat vanhatkin hetkeksi tempautuneet mukaan ja--unohtaneet.
+
+Mutta kun kynttilät ovat sammuneet ja pienet menneet levolle näkemään
+unia uusista jouluista, jolloin nyt käteen puristettu puuhevonen on
+seisova satuloituna orhina rappujen edessä, jäävät vanhat vielä
+hetkeksi valvomaan ja näkevät sammutetun kuusen seisomassa lattialla
+kuin kummastellen, mitä varten oli se ilo, jota eilen sen ympärillä
+pidettiin. Ja kun katsahdamme ulos ikkunasta, niin näyttävät metsän
+puut tuolla aidan takana kurkottavan latvojaan ja kysyvän toveriltaan
+täällä sisällä: »Mitä sinä siellä teet, mitä oli sinulla syytä jättää
+routainen maa ja huurteinen metsä ja antaa koristaa itsesi
+hopeahetaleilla ja valekullan kiillolla?»--»Minä tein sen lasten
+vuoksi», vastaa joulukuusi.
+
+Ja mekin teimme sen lasten vuoksi, antaaksemme heille haavetta siitä,
+että kaikki on, niinkuin olla pitää, ja että nyt on taas, niinkuin on
+aina ollut.
+
+Mutta itsemme vuoksi emme sitä tehneet, sillä ei ollut juhla meistä
+juhlalle, kuinka sitä koetimmekin siksi kuvitella ja siihen antautua.
+Meille ei tämä joulu ollut sen iloisempi ja valoisampi kuin
+muinaisetkaan. Se ei ole voinut pyyhkiä pois niitä muistoja, joita
+monet edelliset ovat uurtaneet, ei silittää naarmuja, joita ne ovat
+piirtäneet, ei haihduttaa mielestä haikeutta pirstoutuneista
+perheistämme, kadotetuista ystävistämme, tuskallisista taisteluistamme.
+Pienoisilta saimme sen salatuksi, itseltämme emme.
+
+Meissä ei joulu herättänyt tavallisia joulutunteita, meissä synnytti se
+vain tavallista vakavampia joulumietteitä. Mietteitä, jotka ovat
+vuosien pitkään olleet jokapäiväisenä seuranamme, mutta tällaisena
+päivänä ovat enemmän kuin muina.
+
+Me emme voineet olla ajattelematta, mitä näimme: että päivät
+edelleenkin ovat pimeät ja yöt yhä pitkät, vaikkakin vähän kuutamoiset,
+että vain valju lainavalo tietämme valaisee. Vaikka tiedämmekin päivien
+juur'ikään kulkeneen seisauksensa ohitse ja pitenemistään kohti, emme
+sitä kuitenkaan vielä huomaa. Kesä on meillä monien taipalien takana,
+tuolla puolen pyryjen ja pakkasten.
+
+Ilmarinen, se suuri lapsi, nosti oman tekemänsä auringon ja kuun kuusen
+latvaan, kun oikea aurinko ja kuu olivat suljetut Pohjolan kivimäkeen.
+»Jo nyt laa'it joutavia», sanoi vanha viisas Väinämöinen, ja pian näki
+taitava takoja itsekin, ettei kuumottanut hänen kuunsa kulta, paistanut
+hänen päivänsä hopea. Ne olivat kuin koristeita joulukuusessa.
+
+Yhteisin voimin onnistui veljesten kuitenkin saada aurinko esille.
+Eräänä päivänä oli Louhi kyhäinnyt kyyhkyseksi, kuu kivestä noussut,
+päässyt päivä kalliosta.
+
+Onnistuneeko se meille? Lieneekö yksi ja yhteinen usko niin luja, että
+se aarrevuoret avaa? Vai täytyneekö meidän, lastemme tavoin, yhäkin
+hyvästyä omien kuvittelujemme kultaan ja omien haaveittemme hopeaan?
+
+
+
+
+EUROOPAN YLEINEN MIELIPIDE.
+
+
+Se on omituinen kaikupohja tuo, jota sanotaan Euroopan, maailman
+yleiseksi mielipiteeksi. Se saattaa vuosikausia ja mitä sydäntä
+särkevimpien huutojen sitä kohdatessa olla tunteeton ja turta.
+
+Ja yht'äkkiä ... näennäisesti vähäpätöinen tapaus, tuhansien kaltainen,
+voi saada siitä kimmahtamaan äänen, puhtaan ja heleän kuin herkimmästä
+cremonaviulusta, täyteläisen, voimakkaan ja valtavan; välähyttämään
+sävelloimon niin häikäisevän kuin magneettimyrskyn sytyttämä
+pohjanpalo, joka leimuaa pohjoisnavalta päiväntasaajalle niinkuin
+tuonnoin Dreyfusin jutussa ja niinkuin nyt ikään Ferrerin. On, niinkuin
+olisivat kaikki suurella vaivalla aikaansaadut kansainväliset yhteydet
+maan päällä ja merien pohjassa joutuneet omin päinsä toimimaan
+välittämättä vähääkään valtiomiesten naputuksista lankojen päässä. On
+tapahtunut oikeusmurha! Vapauden marttyyri on murhattu! Ja koko
+sivistynyt maailma soi kuin tuhansista hullaantuneista
+tulipalokelloista, joiden maanalaiset johtolangat yht'äkkiä ovat
+menneet yhteen, eivätkä ole erotettavissa, ennen kuin ministeristöjä
+kaatuu ja viattoman veri on kostettu. Ja valtaistuimetkin ovat
+vaarassa--yhden ainoan koulunopettajan tähden. Onhan se suurenmoista.
+Yhden ainoan syyttömästi tuomitun ja teloitetun kuolinhuokaus Euroopan
+etäisimmässä kolkassa saa ilmoille satatuhantisen kostohuudon, joka
+tuhattuhantisena kimpoo takaisin maailman loukatusta oikeudentunnosta!
+
+Oikeutta siis on? Sitä voi siis heikoinkin saada? On siis olemassa koko
+kristikunnan yhteinen yleinen syyttäjä, joka oikeutta vaatii, ja
+näkymätön tuomioistuin, joka sitä antaa?
+
+On siis olemassa se herkkä kaikupohja, joka helähtää ja joka herättää
+joka kerta, kun joku satutettu parahtaa--Euroopan yleinen mielipide?
+
+Se on.
+
+Ja kuitenkin ... se saattaa vuosikausia olla tunteeton ja turta,
+antamatta vähintäkään vastakaikua tapahtumista, joiden olisi luullut
+pitävän panna se mitä voimakkaimpaan värähtelyyn. Sitä eivät ole, eivät
+ainakaan yhteen ääneen ja suuremmalla voimalla, saaneet vavahtamaan
+väkivaltaisimmatkaan sodat, verisimmätkään joukkoteurastukset. Se on
+usein vain heikolla myötätunnolla vastannut tuskanhuutoihin, jotka
+siihen ovat sattuneet lukemattomien rotunsa, uskonsa ja ihanteittensa
+tähden teloitettujen golgatoilta itäisillä mailla. Kansoilta, jotka
+elävät vain muutamain rautatietuntien ja muutamain sähkösekuntien
+matkan päässä niistä keskuksista, Berliinistä, Pariisista, Lontoosta,
+joissa Euroopan yleinen mielipide luodaan ja joihin pieninkin risahdus
+kuuluu maailman etäisimmistä erämaista, hävitetään heidän laitoksensa,
+riistetään heidän kalleimmat oikeutensa, turmellaan heidän
+välttämättömimmät elinehtonsa; toisilta jaetaan, paloitellaan ja
+silvotaan heidän isänmaansa--eikä tuo kaikupohja anna juuri mitään
+erikoisempaa elonmerkkiä itsestään. Melu, joka jossakin paikassa joskus
+syntyy, huomataan vain suurvaltain keskinäisen kilpailijakateuden
+aikaansaamaksi hälytykseksi toista vastaan, tai pörssikeinottelun
+tilatuksi mielenosoitussoitoksi. Ja kun, toisella kertaa, yleisen
+mielipiteen kaikupohja kaikesta huolimatta alkaa itsestään soida,
+tukehduttaa sen äänen lahjottu sanomalehdistö, painaen sen päälle
+suurvaltaetujen vaientavan kämmenen. »Älkäämme sekaantuko toisten
+valtain sisällisiin asioihin.» Tai: »Mitä kuuluvat meihin Puolan
+asiat?»
+
+Turta ja tunteeton se usein on, niinkuin kidutuskammion matrassiseinä.
+
+Mutta onhan se kuitenkin olemassa ja voi joskus helähtää herkästi ja
+puhtaasti kuin cremonaviulun koppa. On ääniä, joihin se ei voi olla
+vastaamatta, joille värähtämästä sitä ei voi estää mikään mahti
+maailmassa.
+
+Lieneekö se jo kuullut, mitä Suomesta taas kuuluu?
+
+
+
+
+VANHAN VUOSISADAN HAUDALLA.
+
+
+Sen olisi kai nyt kohta hautajaiset vietettävä, vanhan vuosisadan. Se
+olisi kaikilla kunniallisilla menoilla saatettava viimeiseen
+leposijaansa historian kalmistossa. Olisi haudalla ylistyspuheita
+pidettävä ja kumpu kukkasilla koristettava.
+
+Vapauden vuosisata ... yhdenvertaisuuden ja veljeyden ... valistuksen
+vuosisata--edistyksen kaikinpuolisen: sähkön ja voimavaunujen!
+
+Olisihan siinä juhlapuheiden aihetta, olisi juhlarunojenkin...
+
+Olisipa, olisi...
+
+Niiden suurten sivistyskansain, niiden niin kutsuttujen
+kulttuurikansain, jotka--ne eikä kukaan muu--kehuvat sen luoneensa,
+vuosisadan, niidenhän se olisi asia, niiden yhdistyttävä ylistämään
+itseään ja töitään kehumaan...
+
+Vaan ei taida tulla nyt juhlista niistä--eivät kehtaa, eivät itseltään
+ilkeä.
+
+Ranska!--joka ei saanut syyttömän tuomiota omaltatunnoltaan
+näyttelynsäkään touhinassa. Jos olisi itse unohtanut, olisivat sen muut
+muistaneet. Muistivat sen ilotulien palaessa, tuhanten kupoolien
+kimmeltäessä. Eikä kukaan antanut enää sen loiston silmiään häikäistä.
+Maalattua kipsiä, katinkullan kiiltoa!
+
+Englanti!--lady Macbeth, joka tänä uudenvuodenyönä turhaan pesee
+viattoman verta sormistaan. Kansan murha, se oli sen viimeinen urotyö.
+
+Saksako?--Voittoisa, yhä mahtavoituva, yhä edistyvä sivistyksen ja
+kristinuskon levittäjä--mit Blut und Eisen! »Heil dir im Siegeskranz»--
+ottamaan »silmän silmästä, hampaan hampaasta!»--»Ei mitään armoa
+voitetuille.»--Saksa on jo pitänyt puheensa vuosisatansa haudalla: Vae
+victis!
+
+Amerikka! Kaikkien vainottujen luvattu maa!--Suuri vapaa Länsi!--Kuban
+ryöstäjä! Filippiinien anastaja! Keisaria vaille--Venäjä!--hm!
+
+Ja kaikki yhdessä Kiinan kimpussa!--Yhtä luuta vuohen sarvet!
+
+Ne eivät kehtaa, ne eivät toki itseltään ilkeä--nousta urotöitään
+ylistämään, kulttuuritöitään kehumaan. Kullakin on suussaan oma
+tekemänsä kapula--kansoillakin eikä vain heidän herroillaan, kansoilla,
+jotka vasta eilen ikeensä loivat ja nyt jo muita kiduttavat.
+
+Me ehkä voisimme, me pienet kansat--me pienistä pienimmät--hänelle
+jotain kunniaa tehdä--kaikesta huolimatta. Jos hän meiltä otti, niin
+kyllähän antoikin. Mutta sallittaisiinko meidän kokoontua juhlimaan--
+siltä kannalta? Ja tokkopa meistäkään itsemme ylistäjiksi, tekojemme
+toitottajiksi kaiken maailman kuulla? Oli eräs helmikuun päivä,
+häpeämme päivä yksi, ja toinen oli päivä heinäkuussa.
+
+Ja se oli kuitenkin hyvässä huudossa, vanha vuosisatamme, miehuutensa
+parhaina päivinä. Sillä oli jalot aikeet ja hyvät asiat. Sen luotto oli
+rajaton, se nautti kaikkien kunnioitusta, sille uskottiin suuria
+tehtäviä.
+
+Mahtoi kuolla aikanaan, ennenkuin ehti tehdä konkurssin, vilpillisen
+vararikon, laskettuaan liikkeeseen vääriä vekseleitä, peijattuaan
+parhaat ystävänsä, syötyään sanansa, rikottuaan vannotut valansa--
+valheen, sorron, petoksen ja väkivallan vuosisata, joka väärällä
+nimellä pöyhkeili, jota ei nyt kukaan tahdo tuttavakseen tunnustaa,
+jota ystävänsäkin ujostelevat ja joka nyt lasketaan »hiljaiseen
+hautaan», kenenkään kelloja soittamatta, kenenkään multaa siunaamatta.
+
+Ja kuitenkin, kaikitenkin...
+
+Maailma odottaa jotakin, vartoo uudelta vuosisadalta, mitä ei vanha
+kyennyt antamaan. Toteutuneeko toiveensa? Muuttuneeko pojasta polvi?
+Vai tulleeko karhu karhun pojastakin?
+
+Mutta se odottaa kuitenkin, vaikkei valkenemista näy. Sillä se tietää,
+että pahan aina pitää kiiruhtaa tekojaan ...mutta oikeudella on aina
+aikaa odottaa.
+
+Vaan eikö missään vanhan vuosisadan kuolinhuoneessa valvota? eikö
+missään vahaa hänen päänsä pohjissa polteta?
+
+Kenties--jollakin toisella taivaankappaleella, jossakin tähtitarhain
+takana. Ne ovat ainakin ne, ja ainoastaan ne, joista tänä
+uudenvuodenyönä toivon tulet tänne alaskin tuikkavat.
+
+
+
+
+VANHA SADDUKEUS.
+
+
+--»Autuaat ovat sävyisät--autuaat ovat laupiaat--autuaat ovat
+puhdassydämiset--köyhät, nälkäiset»--autuaat, autuaat, sillä he saavat
+sen ja saavat tämän siksi, että tekevät tuon ja tekevät tämän...
+
+Vanha saddukeus kiiruhti lyhyin askelin ja kiivain elein alas vuorelta,
+kepillään tiepuolen ohdakkeita katkoen, lähdettyään kesken pois
+saarnasta, joka oli saanut hänet tämän kiivastuksen valtaan.
+
+--Saatte laupeuden, saatte nähdä Jumalan--teidän palkkanne on oleva
+suuri taivaissa--mikä jalo ja ylevä oppi! Autuus, kuolemattomuus,
+iankaikkinen elämä vasta-antina siitä, että tekevät niinkuin pitää,
+niinkuin hänen mielestään pitää. »Tämän annan sinulle, jos täytät isäni
+tahdon.» Ja hän tekee, tuopi töittensä ja mielensä hyvät joka päivä
+säästöön tulevan elämänsä turvaamiseksi. Kantaa ansaitsemansa rahan
+joka ilta vaihettajan pöydälle kasvamaan korkoa vanhain päivien
+varalle. Hah! Onhan se mukava oppi! Taakseni kylvän, edestäni niitän.
+Kärsin, näen puutetta, näännyn, kuolen Herran tähden--kirjoitan kaiken
+sen Herran laskuun. Erittäin käytännöllinen, mukava keino täyttää
+lakia. On häntäkin profeetta!
+
+Vanhan saddukeuksen kasvot saivat kiinteän ilmeen:--Mutta minä sanon:
+laki on täytettävä siksi, että se _on_ täytettävä. Herran tahto on
+toteutettava siksi, että se on _Herran_ tahto. Ei minun tähteni eikä
+minun hyväkseni, vaan hänen tähtensä ja hänen hyväksensä. Ei, että minä
+hyötyisin, vaan että Hän. Ihmisen työn tulee olla uhri Herralle. Jos
+minun välttämättä täytyy saada siirtää jotakin omaksi hyväkseni, niin
+olkoon sinä ainoastaan tyydytys siitä, että olen tehnyt jotakin, joka
+oli velvollisuuteni tehdä. Ei minulla vaivoissani, vanhuudessani,
+kuolemassani saa olla eikä tarvitse olla sitä lohdutusta, että niistä
+kerran on koituva minulle riemu, onni, nuoruus, ikuinen elämä. Sillä
+eihän se, mitä silloin annan, olisikaan mikään uhri. On häväistystä, on
+jumalanpilkkaa ajatella, että kun minulta täällä karisee hius, putoaa
+hammas, Jumala pitää niistä luvun ja antaa minulle siellä uudet ja
+paremmat palkkioksi siitä, että olen hänen asioitaan juossut. Jahve
+yksin elää iankaikkisesti, minä en elä, teinpä sen hyväksi mitä
+tahansa. Kun olen kaatunut, en siitä nouse. Kameli kantaa ja kaatuu,
+toinen ottaa hänen kuormansa ja jatkaa niinkuin hänkin, kuorma kulkee
+aina eteenpäin, aina uusilla hartioilla, uusien selässä. Tavottaisinko,
+toivoisinko minä palkkaa siitä, mitä Herralle teen? En ole palkollinen,
+en orja, en juhta uneksiakseni autuuden heinätukkoa elämäni ehtooksi.
+Se on arvoton oppi arvokkaalle miehelle.
+
+Mutta kuta kiihkeämmin vanha saddukeus näin itsekseen puhui ja todisti,
+kuta voimakkaampia sanoja hän etsi ja löysi, kuta raskaamman
+velvollisuuden taakan hän selkäänsä sälytti, voidakseen sen suoristaa
+sitä ylpeämmin, sitä raskaammin hän astui, sitä vaikeammin hän hengitti
+rinnettä kohotessaan. Häntä väsytti, mutta hän tahtoi levähtää vasta
+sitten, kun oli päässyt laaksosta mäen päälle, josta oli näkevä pyhän
+kaupungin.
+
+--Ne sen tarvinnevat, kaikki rammat ja raajarikot ja vaivaiset ja
+kurjat, jotka hän oli sinne koonnut. Ne sen tarvinnevat ja ne sen
+saakoot, ylösnousemuksensa ja iankaikkisen elämänsä, jotka eivät tule
+ilman toimeen. Niille se kai on välttämätön heidän kulkunsa
+kiihottamiseksi, niinkuin kangastava kosteikko sille, joka ei muuten
+jaksa perille, kesken nääntymättä.
+
+Vanhan saddukeuksen täytyi hengähtää, sitten hän taas jatkoi kävelyään
+ja mietteitään:
+
+--Tottahan on: kuka lähtisi erämaan taipaleelle, ellei hänellä olisi
+kosteikkoon tulo matkansa tiettynä määränä. Tottahan on: jo pelkkä
+palmulehdon kangastuskin pilvien rajassa innostaa janoiset ja
+nääntyneet ponnistamaan viimeiset voimansa. Ja tuleehan siten
+onnellisesti päätetyksi moni retki, joka muuten olisi jäänyt kesken.
+Voisiko siis ajatella, että Herra tahtonsa täyttämistä varten näin
+tahtoisi auttaa heikkoja antamalla heille uskon autuuden kosteikkoon
+tuolla puolella elämäni? Olisiko hän ehkä sittenkin profeetta tuo,
+lähetetty tuomaan tuota uskoa tänä maailmanaikana, kun Israel on
+uupunut eikä enää muuten jaksa? Uskoa niille, jotka sitä tarvitsevat.
+Niinkuin hän erämaassa käski Mooseksen korottaa käärmeen niille, jotka
+eivät muuten jaksaneet parantua.
+
+Vanha saddukeus oli saapunut mäen selänteelle, jossa Jerusalemiin
+viettävällä rinteellä oli hänen maatalonsa hedelmä, viini- ja
+öljypuutarhan keskessä. Istuutuen sen edustalle hän laskevan auringon
+valossa näki allaan Jerusalemin ja sen takana siintävät vuoret, eikä
+hän voinut eikä tahtonut hillitä ajatustensa kulkua ja mielialojensa
+menoa.
+
+--Miksi en voisi sallia itseni ainakin ajatella sitä mahdolliseksi?
+Miksi en antaisi heidän ihanana haaveena uneksia, että heillä kullakin
+on palmulehtonsa tuolla puolella jonkin, tuolla puolella kaiken. Että
+tämä täällä jatkuu heille siellä eikä tähän pääty. Että Israel, jos
+kerran kukistuu niin, ettei enää nouse, rakentuu siellä--koskaan
+kukistumatonna. Että Salomonin temppeli hävisi täällä, mutta ei
+hävinnytkään siellä. Että niinkuin minulla tässä on tämä taloni, se on
+oleva samanlaisena odottamassa minua siellä. Että mitä täällä ajassa
+aloitin ja hahmottelin, sitä saan jatkaa ja täydentää siellä. Että kuta
+paremmin sain menestymään kaiken täällä, sitä parempi se sitten on
+oleva siellä. Kuinka silloin rakentaisin, kuinka silloin raataisin! En
+jättäisi mitään rappeutumaan, en laiminlöisi mitään, ahertaisin yötä ja
+päivää. Hoitaisin sitä--laintäyttämistäni--niinkuin taloansa se, joka
+tietää tulevansa siinä aina asumaan ja jolta se ei koskaan vieraalle
+jää. Sillä miksi en tunnustaisi sitä, mikä totta on: en hoida Herran
+taloutta niinkuin isäntä taloaan, hoidan sitä niinkuin palkollinen
+vierasta maata, vain sen verran kuin juuri luulen olevani pakotettu,
+lykäten huomiseksi, mitä en viitsi tehdä tänään. Miksi en tunnustaisi
+todeksi, mikä totta on: tämä taloni ränstyy, nämä huoneeni hajoo,
+muutan toisesta toiseen, en mitään korjaa, annan ohdakkeiden kasvaa.
+Eihän sen ylläpitämisestä ole minulle mitään hyötyä. Tehkööt muut, minä
+en jaksa, minä en viitsi, miksi hyväksi minä? Kun kerran lähden, muille
+jää kaikki... Olisihan se ihanaa, olisi haaveenakin ihanaa, ettei olisi
+kuolemaa, ei häviötä, ja että jos olisikin, se olisi vain uni, jossa
+siirryn illasta aamuun... Miksi ei minulla ole sitä uskoa, mikä heillä?
+Ja miksi ei _ole_, niinkuin he uskovat?
+
+Ilta yhä pimeni. Raukeihin mietteisiin vaipuneena vanha saddukeus yhä
+istui talonsa edustalla.
+
+Kuului ääniä laaksosta, josta hän äsken oli tullut, läheten tietä, jota
+hän oli noussut, nousten mäelle, laskeutuen hänen puutarhansa muurin
+sivua toiseen laaksoon, jonka yli yhä vielä häämötti pyhä kaupunki--
+ääniä iloisia, askelia keveitä ja reippaita kuin lasten. Sanoja ei
+kuulunut, ainoastaan niiden sointu ja sävel, kohoten kuin aina
+uudistuvaksi kerronnaksi: »... autuaita ovat ... autuaita ovat ...
+autuaita olemme!» Se heikkeni, voimistui taas uusien parvien tullen ja
+heikkeni jälleen niiden mentyä, häipyen viimein etäiseksi hyminäksi,
+kunnes sekin sammui. Eikä vanha saddukeus enää tiennyt eikä kysynyt,
+olivatko ne vain olleet hänen korvansa, jotka olivat sitä soineet.
+
+--»Autuaita ovat» ... ne uskovat sen kaikki. Siellä ei ollut ketään
+muita kuin minä, joka ei olisi uskonut. Sairaat, raajarikot, rammatkin,
+kaikkien silmissä kiilsi sama innostus. Spitalisetkin tulivat niin
+lähelle kuin pääsivät, huutaen minulle: »Mitä hän sanoo? Kerro meille,
+mitä hän sanoo!» Hän on heille hyväntekijä, hän on heille profeetta.
+Hän on antanut ihmisille uuden haaveen.--Miksi se ei ole tosi? Mutta
+eikö se, jota uskoo, ole tosi sille, joka uskoo? Jokainen, joka antaa
+uskoa, on hyväntekijä. Joka riistää joltakin jotakin, jota hänellä on,
+hän on pahantekijä. Ei ole sen suurempaa rikosta kuin ottaa lapsilta
+heidän ilonsa sentähden, ettei itse voi siihen ottaa osaa.--Fariseukset
+uskovat, että on ylösnousemus ja elämä kuoleman jälkeen. Ja kuitenkin
+he tahtovat tappaa hänet, joka voi antaa sen kaikille, jotka sitä
+kaipaavat, Jahve, sallitko sen tapahtua?
+
+Vanha saddukeus oli kimmonnut ylös ja seisoi nyrkit puristettuina,
+kädet kohotettuina, tummana varjona tähtien valaisemalla talonsa
+seinustalla:
+
+--Älä salli, Jahve, heidän tappaa häntä! Tapa, Jahve, heidät, jotka
+tahtovat hänet tappaa!
+
+
+
+
+»MINÄ KIITÄN SINUA, HERRA...»
+
+
+Se tapahtui siihen aikaan, kun meistä jokainen tiesi olevansa toistansa
+niin paljoa parempi, että saattoi rintoihinsa lyöden sanoa: »Minä
+kiitän sinua, Herra, etten j.n.e.»
+
+Siihen aikaan tapahtui eräässä pienessä kaupungissa semmoisena hyvän
+omantunnon ja itseensätyytyväisyyden kirkkaana talvisena aamuna, kun
+ihminen, kahvit juotuaan ja tupakan pantuaan ja katsoessaan ikkunasta
+ulos lumiseen luontoon, väkisinkin viehättyy ajattelemaan: »Minä kiitän
+sinua, Herra, etten ole niinkuin tuo publikaani j.n.e.»--tarkoittaen
+sillä: etten koskaan ole julkaissut, en kuuluttanut, en totellut
+väkivallan käskyä, en koskaan myötävaikuttanut laittomaan tekoon, en
+ottanut vastaan lainvastaisella tavalla avonaiseksi joutunutta virkaa,
+vaan päinvastoin järkähtämättä, hetkeäkään omaa etuani ajattelematta
+... uhrautumalla kansani ja maani hyväksi siitä mitään palkintoa tai
+edes vahingonkorvaustakaan saamatta tai vaatimatta j.n.e.--siihen
+aikaan tapahtui, kun entinen kamreeri Hellberg, joka oli menettänyt
+virkansa siitä syystä, ettei ollut antautunut väkivallan kätyriksi, ja
+nyt toimi yksityisen liikkeen palveluksessa, nosti päänsä papereistaan
+ja katsahti ulos lumiseen, paisteiseen puistoon saadakseen viimeiset
+päätesanat kirjeeseen, jossa hän oli tulkinnut sitä, mitä me kaikki
+siihen aikaan yleensä ajattelimme ja tunsimme--tapahtui, että hän kuuli
+huoneeseensa salin ja eteisen takaa ovikellon soivan. Hän ajatteli:
+soikoon, tottapahan menevät avaamaan, niinkuin sitten kuuli mentävänkin
+ja jonkun tulevan saliin. Ennenkuin hän nousee, tahtoo hän lukea sanat,
+jotka juuri oli kirjoittanut: »Sinä tiedät sanomattakin, vanha veli,
+että ne tietysti ovat olleet vaikeat tehdä, nämä uhraukset, mutta
+vähän, ylen vähän ne kuitenkin merkitsevät niiden sisäisten voittojen
+rinnalla, joita ne ovat meille itsekullekin tuottaneet. Voineeko mitään
+sisäistä, siveellistä voittoa katsoa suuremmaksi kuin sitä, että
+kiusauksista, houkutteluista, tarjotuista eduista huolimatta on pysynyt
+oikeuden ja velvollisuuden tiellä eikä ole hetkeksikään joutunut edes
+epätietoisuuteen siitä, miten oli meneteltävä. Mikä ero meidän ja
+heidän välillä! Ei liene toden totta kadehdittava sellaisten asema,
+jotka liukuvalle pinnalle antautuen ovat joutuneet sisäisestä
+nöyryytyksestä toiseen.
+
+Tietää, mikä on oikeaa, ja kuitenkin tehdä sitä, mikä on väärää!
+Tietää, että esimerkiksi virka, jossa nauttii suuria tulojaan, on
+vääryydellä saatu ja toiselta anastettu, ja kuitenkin pitää se ja
+nauttia sen suurta palkkaa, silloin kun sen entinen lainkuuliainen
+hoitaja mahdollisesti, joskaan ei näe nälkää, niin kuitenkin saa
+vanhoilla päivillään ponnistella viimeiset voimansa elättääkseen
+perhettään, voimatta toivoakaan mitään vanhuuden eläkettä. En toden
+totta tahtoisi olla heidän sijassaan. Tuolla tavalla saadusta virasta
+kannettu palkka--eikö se ole suoraan toisen oman anastamista, eikö se
+ole kansan varojen itselleen kavaltamista? En ymmärrä, kuinka voisin
+asua huoneissa, joiden komea sisustus on sellaisilla synnin ja häpeän
+rahoilla ostettua. Sanot, että tuommoisten herrojen omantunnon vaaka ei
+ole kylliksi herkkä sellaisia arvoja merkitsemään. Olen kuitenkin varma
+siitä, että väärä teko on kaikille jäytävä koi, joka ajan mittaan tekee
+tehtävänsä. On nyt sentään suurenmoinen asia, että ihminen koettaa
+pysyä oikeuden tiellä. Ei ole maailmassa mitään turvallisempaa kuin
+hyvä omatunto ja täytetty velvollisuus.»
+
+--Salissa on herra, joka tahtoisi tavata kamreeria.
+
+--Kuka se on?
+
+Palvelija pani käyntikortin pöydän kulmalle ja meni, jättäen oven
+raolleen.
+
+Tuskin oli nimi sattunut kamreerin silmään, kun hän työnnähti pöytänsä
+äärestä taapäin sellaisella voimalla, että tuoli oli vähällä kaatua
+selälleen, samalla kun kortti läiskähti pöytään niin, että se kimpoutui
+siitä lattialle. Muutamia kiihkeitä askelia, sitten pysähtyi kamreeri
+hiuksensa pystyyn haraten.
+
+--Hän uskaltaa tulla minun talooni! Hän rohkenee avata minun oveni?
+Niinkuin ei mitään olisi tapahtunut! Niinkuin kaikki olisi ennallaan!
+Eikö hävyttömyydellä enää ole mitään rajoja? Eikö meille kotimmekaan
+enää ole suojattu paikka? Onko meillä jouduttu jo niin pitkälle, että
+he voivat tunkeutua huoneisiimmekin sen pitemmittä? Mitä hänellä voi
+olla minulle asiata? Mies, jonka tuttavuudesta olen sanoutunut
+julkisesti irti...
+
+Kamreerin sydänalassa etoi iljetyksenä kaikki, mikä ihmiselle ikinä voi
+toisessa olla vastenmielistä: muisto epämieluisesta
+ylioppilastoverista, joka vain hädin tuskin oli ollut siedetty, tuo
+ponneton, tunkeileva savolaisnousukas, ihrapinta, huulilla ilmeetön,
+itserakas hymy, tuo aina myönnyttelevä »jopajoo--jopajoo»--harmaat
+silmät, jotka eivät koskaan katso suoraan mihinkään--kietoo toverit
+asioihinsa, maksattaa heillä vekselinsä, häipyy sitten jonnekin
+Venäjälle sen sijaan, että rehellisten rappeutuneitten tavoin edes
+olisi mennyt Amerikkaan--sukeltaa sieltä »virkamiehenä erityisiä
+toimenpiteitä varten», lainaa itsensä varmentamaan kaikkia
+laittomuuksia, nyt päässyt poliisimestariksi kotikaupunkiinsa, tulee
+tervehdykselle vanhan toverinsa luo--kätyri, ilmiantaja, »hovineuvos
+Linnanen».
+
+Oven aukeamasta oli kamreerin äsken tarvinnut nähdä hänestä vain
+vilahduksen nähdäkseen kaikki: poliisiupseeri ilettävintä kuosia,
+rasvattu tukka keskeltä jakauksella, viikset kierretyt ja käherretyt,
+huotra mahtavasti kupeella, käsi kahvassa, toisessa kokardilakki, siinä
+sotilashansikkaat--entinen ilme kasvoilla, sama katse, tähdättynä
+jonnekin ohi, ties mihin, mutta näkee kaiken... Katso sinä vain sinne,
+vakoilija, siellä on nurkassa »Lex», ja siellä on »Hyökkäys»!
+
+--Minä en ota häntä vastaan. Seisokoon siellä, kunnes menee.
+
+Kamreeri aikoi painaa oven kiinni, kun näki saliin tulevan pikku
+poikansa, menossa ulos, tervehtivän vierasta, iskevän kantapäänsä
+yhteen ja kumartavan, niinkuin hänet oli opetettu.
+
+--Haluatteko tavata isääni?
+
+--Minut on jo ilmoitettu, luulen.
+
+--Vai niin, hän tulee kai pian, tehkää hyvin ja istukaa.
+
+Poika kuului menevän.
+
+No niin, koska hän tahtoo, niin saakoon. Koska mieheltä siis itseltään
+puuttuu äly ymmärtää asemansa, niin on siitä minun tehtävä hänelle
+selko. Kuulkoon kunniansa!
+
+Kamreeri riisui työpuseronsa, veti ylleen käyntitakkinsa, järjesti
+tukkansa, partansa, kauluksensa ja pisti päättävästi kiinni nappinsa,
+ylimmästä alimpaan. Sen suoritettuaan tarttui hän oven ripaan ja astui
+selkä suorana, ilme jäykkänä ja kylmänä ja silmänsä hiukan pienemmiksi
+siristäen saliin.
+
+Vieras ei ollut istuutunut, vaan seisoi yhä, ei oven suussa, mutta ei
+perälläkään, puolitiessä, pianon kulmassa.
+
+--Nimeni on Linnanen, entinen Borg...
+
+--Jahah.
+
+--Pyydän anteeksi--tulen asioissa--en virka-asioissa, vaan
+yksityisissä--sitoumuksen johdosta, joka minulta aikoinaan jäi
+järjestämättä.
+
+--Onko kysymys vekselistä, joka koko joukon toistakymmentä vuotta
+sitten jätettiin minun hoidettavakseni?
+
+--Aivan oikein ... juuri siitä. Pyytäisin vihdoinkin saada suorittaa
+sen sisällön.
+
+Hän oli asettanut lakkinsa pianolle, ottanut esille lompakon, astunut
+askeleen pari lähemmä, ja oli valmis lukemaan rahat.
+
+--Jaha--minä--heti paikalla...
+
+Kamreeri kiirehti huoneeseensa ja alkoi etsiä laatikostaan... Ohoo, kas
+vain! Maksaa velkansa... Siinä se on ... no niin...
+
+Löydettyään paperin vei kamreeri sen saliin ja ojensi sen Linnaselle
+jäykästi kumartaen--kenties ei kuitenkaan niin jäykästi kuin äsken.
+
+--Se on 2,000 markkaa.
+
+--Pyydän hyväntahtoisesti laskemaan korot summalle ... korot ja
+korkojen korot kuluneelta ajalta.
+
+Taas palasi kamereeri työhuoneeseensa, istahti pöytänsä ääreen, selaili
+allakkaansa ja alkoi laskea:--maaliskuun 1 päivästä 1890 maaliskuun 1
+päivään 1905, kaikkiaan 15 vuotta. Se ei ole mahdollista? Ei, kyllä se
+sen tekee korkoineen ja korkojen korkoineen. Aikooko hän suorittaa koko
+sen summan? Epäilemättä. Sitä varten hän siis tuli. Oikeastaan hänen ei
+olisi tarvinnut olla tietävinään koko asiasta. Eihän missään
+tapauksessa enää olisi voitu hakea ulos vanhentunutta saatavaa.
+Pelkäsikö ehkä, että kuitenkin olisin käyttänyt sitä häntä vastaan.
+Hyvin luultavaa, että olisin sen tehnytkin. Mutta tietysti hänellä on
+oikeus saada paperinsa pois, jos hän kerran tahtoo sen lunastaa. Kas
+vaan...
+
+Kamreeri ryhtyi kirjoittamaan puhtaaksi laskelmaansa: »Lunastettu
+Kansallispankin vekseli à 2,000 Smk. 1890... Korkoa korolle 15 vuodelta
+yhteensä 4,175 Smk.»--sehän on ollut siellä tavallaan kuin
+talletustilillä pankissa. Olipas miehessä sentään edes hiukan hävyn
+tunnetta. Viidettä tuhatta markkaa yht'äkkiä kuin pilvistä. Jotka jo
+aikoja sitten olin poistanut epävarmojenkin saamisteni joukosta... En
+tarjonnut hänelle kättä. Ei hän muuten näyttänyt sitä edellyttävänkään.
+Olihan pöytäkin välillämme. Esittelihe ja teititteli ... no niin,
+kuinkas muuten.
+
+Kamreeri palasi saliin ja ojensi laskelmansa Linnaselle, joka luotuaan
+siihen silmäyksen asetti pöydälle valmiin setelipakan ja aikoi lähteä.
+
+--Sopii ensin tarkastaa, onko korko oikein laskettu.
+
+--Se on oikein.
+
+Kamreeri jätti Linnaselle vekselin. Molemmat kumarsivat. Otettuaan
+lakkinsa pianolta, kumarsi Linnanen vielä kerran:
+
+--Pyydän anteeksi, että asia on ollut niin kauan järjestämättä.
+
+--Noo, onhan suoritus nyt tapahtunut täysin tyydyttävästi.
+
+--Valitan, että vasta nyt olen päässyt tilaisuuteen sen tekemään.
+
+Kulmakarvat kohosivat ja toinen suupieli venähti hiukan alaspäin,
+samalla kun silmissä välähti kuin ilakoiva ivan ilme jostakin, sammuen
+samassa. Sitten hän meni.
+
+Kamreeri jäi hetkeksi seisomaan rahojen ääreen, aikoen ne ottaa,
+jättäen ne ottamatta, kävellen kerta pari edestakaisin lattialla.
+
+--... »vasta nyt päässyt tilaisuuteen»----Kun on saanut sen viran, jonka
+avulla--Mutta mitä se minuun kuuluu, mistä hän on saanut mahdollisuuden
+sitoumustensa suorittamiseen? Olkoon mies millainen tahansa, tietysti
+hänellä täytyy olla oikeus saada paperinsa kuitattuna takaisin...
+Revittäväkö palasiksi ja heitettävä palaset vasten naamaa? Toisin
+sanoen: lahjoittaa rahat hänelle vielä kerran.
+
+Ikkunan ääreen tullen näki kamreeri Hellberg Linnasen, upseerin
+sinellissä, leveänä, kasanskilaisensa täyttävänä, ajavan torin halki,
+kuin uhmaten.
+
+--Ei kukaan voi väittää, etteivät rahat... Jos asettuu sille kannalle,
+täytyisi joka kerta, kun joku suorittaa jonkun sitoumuksensa, ottaa
+selko--mutta sehän veisi in absurdum... Lahjoittaa pois...? Mutta jos
+minä itse en voi niitä pitää, niin kuinka voin antaa ne toiselle? Eihän
+samea vesi siitä puhdistu, että sitä tarjotaan toiselle. Sitä paitsi
+... minä otin ne jo ... sanalla sanoen...
+
+Kello löi jotakin, ja kamreeri huomasi täytyvänsä heti rientää
+työpaikkaansa. Hän otti rahat pöydältä, vei ne työhuoneeseensa ja
+lukitsi ne. Hän oli päässyt selvyyteen siitä, että ne kaiken oikeuden
+ja kohtuuden mukaan, sekä oikeudellisesti että siveellisesti, olivat
+hänen.
+
+Pöydällä oli kirje, joka äsken oli jäänyt kesken. Ei ollut aikaa sitä
+lopettaa. Kamreeri työnsi sen imupaperin alle ja meni.
+
+Tämä tapahtui, niinkuin sanottu, siihen aikaan, kuin meistä jokainen
+tiesi olevansa toistansa niin paljoa parempi, että saattoi rintoihinsa
+lyöden sanoa: »Minä kiitän sinua, Herra, etten j.n.e.»
+
+
+
+
+VANHA KAUKO JA SININEN TYTTÖ.
+
+
+Kaukomieli istuu haapiossaan Saaren merellisen rannassa tyynen lahden
+suussa. Lahden pohjassa on kylä, kylän takana uhrilehto ja karkelomäki,
+jonka kupeella roihuaa kokko kesäillan taivaalle, kuuluu laulua ja
+soittoa ja välkkää valkeata kansaa koivujen välissä. Saaren väki
+viettää kesäjuhlansa lopettajaisia.
+
+Kauko istuu alahangoilla ja viskaa vettä venheestään, joka on vuotava
+ja laho.
+
+--Menenkö maihin? Vai soudanko toisiin saariin? Ei tuolla minua
+kaivattane, tuskinpa enää tunnettaneekaan?
+
+Ei käy enää sotia Kauko, mutta maita, meriä kiertää, vaeltaa kesät,
+talvet, soutaa ja hiihtää; missä vain kansaa koolla, siellä hän. Tulee,
+lähtee, mihinkään asettumatta, missään viihtymättä, kotonaan kaikista
+vähimmin. Olisi Kaukolla kalaiset rannat, riistaiset korvet. Ei viitsi
+kalaa pyytää Kauko, ei metsää käydä, ei halmeita hakata.
+
+--Menenkö maihin? Mitä minä sinne? Vanhat siellä jo entiset kullat.
+Airoihinsa tarttuu Kauko ja työntää ne hankavitsoista ulos.
+
+--Siellä ovat vielä vanhat paikat. Siinä on rinteellä Annikin aitta.
+Siinä on Tuiran tyttöjen luhti. Tuossa on pelto, jonka rukiissa sulhon
+kateutta yökausi piiltiin. Morsian merkillä varoitti ja neuvoi:--»älä
+tule vielä!--nyt sopii tulla.» Eläneekö Terttu vielä tyttönsä kanssa?
+Akkoja lienevät, jos elossa ovat. Vähän minulla heistä enää iloa.
+Vaikea on nähdä vanha kulta. Ennen rantasipinä rantoja pitkin notkui,
+nyt hanhena pihapolkuja soutaa. Käden selkä ennen sileä kuin silkki,
+nyt karkea kuin hursti. Huulen alla ennen mehiläisen hunaja, nyt
+kielellä käärmehen myrkky. Semmoisia ovat. Kaunaa kantavat ne, jotka
+otin, kaunaa ne, jotka jätin, kaikista enimmän ne, joita en ottanut, en
+jättänyt. Pois soudan.
+
+Mutta eivät uponneet vielä veteen Kaukon airot. Lepäsivät levällään
+kuin haukan siivet, tietämättä, noustako vai laskea.
+
+--Eivät ehkä hyvinkään kaunaa kantane nämä. Ystävinä erottiin.
+Ruikuttaen rantoja juoksivat, kun lähdin. Liinat liehui, huivit huiski
+takaisin tullakseni. Olisi heitä hupaista kerran vielä nähdä, heitä ja
+tyttäriänsä. Jos ovat tulleet äiteihinsä tytöt, kaulaan sankaria
+kavahtavat. Vieläkö kävisin heidät naurattamassa, äidit niinkuin
+tytötkin?
+
+Ylhäällä uhrimäellä välähteli valkeita vaatteita, heiskui helmoja
+koivun runkojen välitse. Kokkotuli roihahti puiden tasalle, huudettiin,
+hihkuttiin--tytötkin.
+
+--Siellä ovat ylimmillään ilot. Siellä on olutta ja simaa!--Miksi en
+kävisi, katsoisi!
+
+Posahtivat veteen Kaukon airot. Puoli pituuttaan kurahti pursi maihin.
+Yhdellä riennolla oli rientäjä törmän päällä. Siinä täytyi pysähtyä,
+hengähtää, rykiä, käden kaidetta haparoida.
+
+--Liiaksi riensin...
+
+Kauko astuu hiljemmin...--Olkoonkin jalkani kankea, selkäni on vielä
+suora. Joskaan eivät omat kantapääni enää karkelossa nouse, niinkuin
+ennen, nousee vielä tytön, jota heitän. Eikä se ole astunnassa, vaan
+olennassa, ei ole reuhdonnassa, vaan ryhdissä.--Ja Kauko näkee taas
+nuoruutensa näkyjä... »Katsokaa, siinä hän tulee!--Kuka hän on, joka
+tulee?--Kauko hän on! Ettekö tunne?--Joka voitti Pohjolan isännän! Joka
+suisti hiiden hirven! Joka koppoi Kyllikin korjaansa!--Kenenhän ensiksi
+ottaa?--Astu, tyttöni, eturiviin, että näkee, jos hyvinkin tahtoisi
+sinut ensiksi ottaa!»--Vartokaamme, valitkaamme. Katsokaamme,
+kiertäkäämme. Ei pidä kiirettä Kauko. Sai huoletta ennen, kenen tahtoi.
+Pysähtyivät karkelot ennen, kun tanhualle astuin. Pääsi ihastuksen
+huudahdus, kun näkivät, kuka tulee. Hymyssä suin akat kahta kämmentä
+yhteen löivät. Tytöt piilivät kuiskutellen toistensa taa. Miehistä
+vanhin kantoi haarikan huulieni alle.
+
+Tyhjä on kylän raitti, kaikki ovat ilomäellä. Ei näe kukaan, kun Kauko
+kylän läpi astuu. Ei huomaa kukaan hänen tuloansa. Yksi huomaa, vanha
+repaleinen ukko, joka puuta vasten istuen lallattaa: »Myöhään tulit,
+äijä! Härkä on syöty, oluet juotu, simat särvitty! Ei ole täällä enää
+mitänä sinulle! Mene sinne, mistä tulit!» ja lallattelee ja käsillään
+huitoo.
+
+Koivujen välissä istuu naisia ryhmissä, simakannut keskessään,
+toisaalla miehiä oluttynnörin ympärillä, haarikkain kiertäessä kädestä
+käteen. Toiset seisovat päin karkeloon, säestäen soittoa suin ja
+kämmenin ja notkuvin polvin. Kauko astuu, puiden suojassa pysytellen,
+lähemmäksi karkelotanhuata. Nuori väki lentää juhlansa lopettajaisia,
+niinkuin myrskypää heitä heitteleisi. Pojat riennättävät tyttöjään
+kentän laidasta toiseen, pyörittävät, heittävät ilmaan, itse
+ponnahdellen kuin joustavat pallot. Sorjia, notkeita, helavoita, kengän
+kautoja kauniita, ylpeitä, niskansa nakkelijoita--kullakin omansa. Yksi
+ainoa tyttö, mikä lienee, seisoo siellä yksin, erillään muista, puuta
+vasten, vaatteet siniset, kun muilla valkeat.
+
+Kerta katsahtaen näkee Kauko: ei noista neidoista kukaan häntä
+karkeloon vaadi, ei ainoakaan heistä häntä katso eikä kysy... Syntyi
+ottelu ennen siinä, missä ei annettu, kun Kauko tahtoi ottaa. Ei ole
+hänen noiden kera kiistaan käyminen. Ei ole hänen noiden poikien
+nimikkoja väkisin vieminen.
+
+Hänet täyttää vanhuuttaan viha ja kiukku, huonouttaan häpeä,
+avuttomuuttaan surku ja itsensäsääli.
+
+Pitäisi lähteä, mutta yhä hän siinä seisoo, tuijottaen yhä kiihtyvään
+karkeloon, jonka vilinä himmentää silmää.--»Mitä minä täällä?»--Mutta
+ei pääse hän heistä irti.
+
+Toisella puolen karkelotanhuan, puuta vasten nojaten, seisoo yhä se
+yksinäinen tyttö, siniseen puettu, kun muut valkoiseen.--»Mikset mene
+muiden kanssa sinä? Etkö kenellekään kelvannut, vai eikö sinulle
+kukaan? Mitä ylpeilet? Mitä sieltä tänne tuijotat? Etkö nähnyt äijä
+rähjiä ennen?»
+
+»Mitä minä täällä? Mitä tänne lähdinkään? Pitihän tietämäni.»
+
+Kauko peräytyy puun taakse, hiipiäkseen pois, kenenkään näkemättä.
+Häntä nykäistään kauhtanan hihasta. Takana seisoo nainen kysyvin
+katsein; sen takana toinen.
+
+--Kuka tuo on?
+
+Sitten tuntevin silmin, ensin yksi, sitten toinen ja kolmas--Annikki,
+Terttu, Tuiran tytöt--tuttuja kaikki, kaikkien posket palaen simaoluen
+iloa:
+
+--Sehän on Kaukomieli! On totta tosiaan se Ahti! Tulkaa tuota
+katsomaan, akat muutkin!
+
+Sitten ilakoivin ilmein:
+
+--Nuorten iloihinko tulit?--Miksi et karkele, Kauko?
+
+Niitä pyöri ympärillä räkättävä piiri, kasvot hehkuen simaoluen punaa.
+
+--Mitä sankari täällä?--Lähditkö, lieto Lemminkäinen, näkemään meitä,
+vanhoja tuttujasi?
+
+Ryhdistyen, suorana selkä, sitaisten kädet ristiin rinnan päälle,
+huulensa pilkkahymyyn pakottaen, vastaa Kauko:
+
+--En teitä, vaan tyttöjänne!
+
+Ovat tekeytyvinään surkeiksi akat:
+
+--Et meitä? Voi, miksi et meitä? Emmekö sinulle enää entisen hempeitä?
+
+--Ette.
+
+--Vaikka oltiin sinun tähtesi järveen juosta! Vaikka silmät sua surren
+sokeiksi itkimme!--Vaikka niemien kivet sinua vuottaessa sileiksi
+istuimme!--Että hennoit meidät jättää? Etkö huoli, vaikka tulit!
+
+Olivat itkevinään, esiliinoja silmille kohottaen.
+
+Kauko pyrkii pois. Mutta minkä hän astuu eteenpäin, sen peräytyvät
+toiset. Juoksevat kaikki joutilaat katsomaan, mikä akoilla ilona.
+
+--Etkö huolikaan meistä enää? Miksi et? Huolithan ennen. Yhden kun
+jätit, toisen jo otit. Et ketänä halpana pitänyt. Älä meitä jätä!
+Katso, eihän meitä poloisia enää kukaan karkeloon kutsu. Nuorilla on
+nuorensa, näetkö! Ukoilla on oluensa, kuulethan! Meillä ei iloa muuta
+kuin sima. Sekin jo loppui! Tyhjä pohjasta paistaa, katso!
+
+Niin yhdet, tinakannuja rämistäen, toiset toisaalta näin:
+
+--Kauko on meidän! Oma on omamme Ahti!
+
+--Kaukon pitää meidän kera kisata!
+
+Tarttuivat toisiaan käsiin, tekivät piirin, riehahtivat pyörimään ja
+laulamaan:
+
+    Se on ahti Saarelainen,
+    se on kaunis Kaukomieli,
+    se on veitikka verevä,
+    hius sorea, solki kaunis,
+    pitkä tukka, parta kaunis,
+    jalan nousu virman varsan.
+    ------
+    Se on Ahti Saarelainen,
+    se on kaunis Kaukomieli--
+    Sua itki immet kaikki,
+    sua kaikerti kanaset.
+
+Jotkut eroavat piiristä, tarttuvat Kaukoa kauhtanan liepeisiin,
+nostavat, vetävät, pyörittävät.
+
+--Tsht! siitä kintuistani, koirat!
+
+Sihahti sana hullusti kahden pudonneen hampaan kolossa. Rähähti ilkkuva
+nauru niinkuin sille, joka joukon eteen kompastuu.
+
+Kihahti veri Kaukolle päähän, eikä sihahtanut kieli enää toista kertaa,
+kun hän karjaisi kättään päänsä yli heilauttaen niinkuin reen perässä
+ruoskaansa ajaja, joka ärhenteleviä hurttia torjuu:
+
+--Irti minusta, vanhat nartut!
+
+Niinkuin olisi se sattunut jokaiseen heistä, ulahti lauma hänen
+ympärillään, säkenöivin silmin, kouristunein kynsin, herjaten kukin
+erikseen ja kaikki yhdestä suusta:
+
+--Vai nartut!--Vai vanhat nartut!--Ja mikä sinä itse?--Parta takkuinen
+kuin tuppurakuontalo!--Tukka sotkuinen kuin tuulenkoura!--Rimppakinttu
+kuin variksen pelätti! Harvahammas! Haravahammas! Paikkahousu!
+
+Iskivät kuin varikset vaivaista kotkaa, tähdäten arimpaan paikkaan ja
+siihen jokaisella nokan iskulla osuen.
+
+--Ilkesit vielä tulla!--Kehtasit vielä näillä ilmoilla näyttäytyä!--
+Ikäloppu!--Väkäleuka!--Tsht itse, kulkukoira! Ei kanat täällä enää
+sinulle kasva!
+
+Oli hän tiennyt sen, mutta ei keneltäkään vielä tätä ennen kuullut. Ei
+pysynyt enää pystyssä uhma, petti ryhti, hervahti vanhan selkä, ja
+Kauko lyykähti maahan, käsin silmänsä peittäen.
+
+Löivät vielä lyötyä miestä, häpäisivät ilkein elein ja saastaisin
+sanoin, raapien maasta sammalta ja multaa ja nakellen sitä lakittomaan
+harmaaseen päähän ja itkusta hytkyvään selkään. Sillä Kauko itki, itki
+vanhuuttaan, voimattomuuttaan, leuka loukkua lyöden, hillintää
+tottelematta.
+
+Silloin vaikeni yht'äkkiä rähinä, ja Kauko kuuli karkelokentältä
+tyttöjen laulun, heleitä, sulavia ääniä, kun lennäntä ja kaulakkain
+hypintä oli vaihtunut käsikkäin kävelyksi. Kauko itki yhä, voimatta
+tuskansa tyrskintää hillitä, kynsin rintaansa raastaen, hampaita yhteen
+kiristäen.
+
+--Häpeäisitte toki! kuului yht'äkkiä heleä ääni.--Häpeäisitte sillä
+tavalla häpäistä vanhaa miestä!
+
+Ja joku tarttuu Kaukoa käteen, joku nostaa häntä kainaloista, joku
+pyyhkii hiukset hänen otsaltaan ja asettaa päähän lakin. Nuori, pitkä
+tyttö, sinikauhtana, avopää, pitkäpalmikko.
+
+--Älä heistä välitä! Mennään täältä! Tule minun kanssani!
+
+Kauko nousi, tunsi kainalossaan voimakkaan, lujan käden, tunsi toisen
+pyyhkivän kasvoja, otsaa, niinkuin äidinkäden, niinkuin lemmityisen,
+hellivän, hoitelevan, hivelevän.
+
+Vielä kerran lensivät kielien vasamat.
+
+--Ka, löysipäs kantensa vakka!--Tapasi Saaren ylpeäkin omansa!
+
+Mutta eivät sattuneet, putosivat puolitiehen, niinkuin olisi ollut
+jänne katehen jousesta poikki.
+
+--Minne sinä viet minua? kysyi Kauko siniseltä tytöltä.
+
+--Minne tahdot?
+
+Tyttö tuki hänet rantaan, hoiti hänet rinnettä alas.
+
+--Kiitokset avustasi.--Tästä pääsen yksin.
+
+Kauko työnsi venheensä vesille.
+
+--Lähdetkö jo? kysyi tyttö.
+
+--Lähden.
+
+Kauko astui toisen jalkansa venheeseen.
+
+--Ota minut kerallasi.
+
+Kauko veti jalkansa takaisin.
+
+--Kerallani? Minne?
+
+--Sinne, minne itsekin menet.
+
+--Minun kerallani tulisit?
+
+--Tulisin.
+
+Tyttö seisoi, pää alas taipuen, kiinteinä tummat kasvot, luomet
+puoleksi ummessa, ripset vähän värähdellen, rinta nousten ja vaipuen.
+
+--Kuka sinä olet?
+
+--Talosta tuosta.
+
+--Kylän suurimmasta?
+
+--Siitä.
+
+--Ja kuitenkin minun kerälläni tulisit? Minun, maailmankulkurin?
+
+--Tulit viimein, jota ikäni vuotin.
+
+--Mistä tiesit minua vuottaa?
+
+--Kaikki sinusta haastoi. Aina sinusta unta näin.
+
+--Olenhan väkäleuka ja vanha.
+
+--Vanha--sankari olet. Voitit Pohjolan isännän, suistit hiiden hirven!
+Sankari olet!
+
+--Muinoin lienen ollut, en ole enää.
+
+--Olet yhä.
+
+--Parta takkuinen kuin tappurakuontalo?
+
+--Olkoon. Su'in sen.
+
+--Tukka kuin tuulenkoura?
+
+--Olkoon. Suorin sen.
+
+--Rimppakinttu--variksenpelätti--harvahammas--ikäloppu--kulkukoira--
+kuulithan! Pilkkaat pilkattua--sinäkin?
+
+Kauko astui taas venheeseensä.
+
+--Ota minut, Kauko!
+
+--Sinun käy huonosti kanssani.
+
+--Sitä sinulta toivonkin.
+
+--Eihän minussa elättäjätänne, sinun ja lapsen.
+
+--Elätän itse.
+
+--Vaan mitä isäsi ja emosi?
+
+--Ei Kauko ennen sitä kysynyt, kun tahtoi kenen ottaa. Et tahdo, kun
+kysyt.
+
+Tyttö kääntyi mennäkseen, itkunsa niellen.
+
+--Maltahan. Hylkäsikö sinut joku? Etkö saanut, lapsi, ketä halusit?
+
+--En ole konsa ketänä muuta halunnut kuin sinua.
+
+--Olihan tanhua tuolla täynnä soreita, nuoria.
+
+--Ovat rähjiä rinnallasi muut.
+
+Kauko seisoi suorana vaappuvassa venheessään, kädessä mela, selkä
+oienneena, ryhti kuin nuorena ennen--kuin sankarin suuren--tunsi sen
+itsekin--silmä hellänä, vaikka ääni vielä tylyksi tekeytyen:
+
+--Syytät minua, jos sinut jätän.
+
+--Lähden, konsa käsket.
+
+Ei ole ihmisten lapsia tuo, metsänhaltijan verta mitä lienee tuommoinen
+tyttö!
+
+--Tullet, kun tahtonet, sinipiika!
+
+--Saanko! riemahti sininen tyttö, niin että raikahtivat tyynet rannat.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Vieri vuosi, vieri toinen, niin vuotena kolmantena lasketteli ulapalta
+myötätuulta pursi Saaren merellisen rantaan, kokassa lehtipurje,
+purjeen alla poikanen tuhdolla, kähärätukka, perässä melalla viilettäen
+sininen tyttö.
+
+Riensivät rantaan saaren naiset.
+
+--Sen sait, jota hait! pilkkasivat.
+
+--Sen! sanoi sininen tyttö, äänessä iloinen uhma.
+
+--Hyväkin lienee, jos isäänsä lienee.
+
+--Sen mainetta kerran vielä maailma laulaa!
+
+
+
+
+KUKITETTU.
+
+
+Ulkona on häikäisevän kirkas kuutamoinen yo. Jäätyneistä ikkunoista
+kuumottaa hovin talliin himmeä, varjoton valo. Siellä vallitsee
+parhaillaan lyhyen sydänyöhetken hiljaisuus. Sen väki on asettunut
+levolle, ilta-appeet on syöty, rouskutus on laannut. Joskus vain
+kilahtaa ruuhen laitaan rautaisen marhaminnan varsi. Varsain karsinassa
+kahahtavat silloin tällöin vuodeoljet oikenevien koipien alla. Kuuluu
+huokauksia sieltä täältä pilttuista, toisaalta syöttilään tyytyväinen
+hyvänvoinnin puuskaus, toisaalta uupumuksen ja puutumuksen vähän
+valittava huoahdus työhevosen rinnasta. Muu talli on levolla, vanha
+Pekka yksin seisoo--täytyy seisoa--pilttuussaan äärimmäisessä nurkassa.
+
+Pekka seisoo aina--täytyy seisoa--yöt päivät. On jo aikaa, kuinka
+paljon lieneekään, siitä kun viimeksi pani--kun voi panna--pitkäkseen,
+kesällä milloin lienee ollut, sulan, pehmeän maan aikana. Pakottaa
+jalkoja, niinkuin niitä aina on pakottanut, kuinka kauan lieneekään,
+niin kauan kuin muistaa ... liikkeellä ollessa, seisoessa yhdessä
+kohden, särkee kaikkia yht'aikaa, ei yhtä enemmän kuin toistakaan, ei
+erittäin kovasti, mutta aina ja tasaisesti, sitä säännöllistä,
+hiljaista jomotusta.
+
+»Tulisin minä sentään vielä jaloistani toimeen, kun vain kävisi
+syönti.»
+
+Vaan ei tahdo enää saada kovempaa rehua rouhituksi, ja kaurat
+luiskahtelevat hampaissa, pyörähtelevät kokonaisina kurkusta alas, mikä
+ei suollu suupieliin ja siitä maahan. »Kun tulisi kesä, että saisi
+tuoretta, joka sulaa itsestään suussa ... ja kun saisi kerran sokeria
+vielä. Se punakintainen tyttö syöttelee vain noita varsojaan. Ei minun
+varsuudessani varsat sokeria saaneet.»
+
+Pekka miettii, niinkuin vanhat usein miettivät, varsinkin valoisina
+öinä, puoleksi valveilla, puoleksi torkkuen, nähden näkyjä äskeisistä
+ja etäisistä, muistellen eilisiä ja kaikkein kaukaisimpienkin aikain
+takaisia.
+
+»Olihan se häpeä, olihan se häpeä semmoinen, ettei sitä ennen ole vielä
+tapahtunut. Enhän minä milloinkaan ole ollut mikään hyvä hevonen, en
+juoksija enkä vetäjä, mutta oli se kuitenkin häpeä.»
+
+Olihan Pekalle jo hänen pitkän elämänsä aikana sattunut kaikenlaista,
+oli häpeitä isojakin, voimattomuuden ja vanhuuden, mutta ei tätä ennen,
+että olisi jäänyt pantu kuorma tielle. Hän oli kaatunut polvilleen,
+siitä kyljelleen, oli täytynyt riisua, eikä sittenkään ollut päässyt
+omin voimin jaloilleen. Kuorman olivat miehet jakaneet toisten rekiin.
+
+»Oli se häpeä. Olisi antanut minun huoata hiukan ja muiden mennä
+edeltä. Ei olisi pitänyt sen halkokuorman kanssa pyrkiä suoraan ylös;
+enkähän minä olisikaan, jos sain ensin hiukan puhaltaa törmän alla. Ei
+pidä enää polvet. Kengissä ei ollut vikaa... Johan nyt, kun miesten
+piti kangella kammeta seisoalleen.»
+
+Häntä raukaisi, pää vaipui alas, silmät painuivat hetkeksi kiinni.
+
+Yht'äkkiä oli kuuluvinaan pamaus, niinkuin olisi kivi katosta pudonnut.
+Pekan pää pöllähti pystyyn ja kaviot kopaisivat siltaan. Rotta oli
+hypännyt häkistä ruuheen.
+
+»Aina sinä tungettelet siihen minun eteeni! Etkö sinä uskalla muiden
+eteen?... Ole hänessä... Tai mitä sinä siinä? Mene muuanne!»
+
+Hän hotaisi eläintä turvallaan ja luimisti. Rotta loittoni, vartoi
+vähän, livahti sitten takaisin kauran tähteille ja sai jäädä.
+
+»Olisi se saattanut vajuuttaa kuormaa. Mutta tiesi hänet, jos
+sittenkään olisin jaksanut. Mahdoin malttaa mieleni enkä rientää
+toisten kilvalla, mahdoin malttaa, vaikka löikin. Mikä meillä aina
+lienee kiihko rientää suotta toistemme edelle ja toistemme tieltä,
+vaikkei käskettäisikään... Ja _vaikka_ käskettäisiinkin. Onko mikä
+pakko? Vaan kuta raskaampi kuorma, sitä suuremmalla ryskeellä mennään.
+Ei meistä koskaan toinen toistaan odota. Vaikka siihen sortukoon. Ei
+oma parikaan odota, vaikka kurkku kuristukoon siltä, joka kaatuu. Olisi
+parempi, kun odottaisivat, niin vanhatkin pysyisivät perässä. Emä, se
+odotti aina, kääntyi katsomaan ja hörhötti luokseen. Kun uuvutti tai
+laiskutti, asetuit vain eteen, niin pysähtyi.»
+
+Pekka näki yht'äkkiä lämpimän, paisteisen ahon rinteen, jossa hän
+loikoi jalat ojoina emänsä vieressä, pitkänään auringossa, torpan
+haassa. Kohta aidan takana oli pihamaa ja penikkakoira, joka siellä
+terhenti.
+
+Sinne ei päässyt, mutta sieltä tulivat turpaa silittämään ja selkää
+ruopottelemaan. Kun satoi, toi emä yöksi kujaan olkiselle tilalle.
+Kujan katto ropisi, ja joskus leimahteli taivas tulta ja jyrähteli. Emä
+seisoi liikkumatonna ja vavahteli.
+
+Pekka muisti toisen kesänsä synnyinseudullaan.
+
+»Karkailtiin kankaita pitkin kilpaa toisten varsain kanssa. Minulla
+vain oli tiuku kaulassa, muilla ei. Kaikki jäivät jäljelle. Ei silloin
+jalat pettäneet. Lintuina ojain yli lennettiin.»
+
+Pekka näki ensimmäisen rekensä, hienoaisaisen, suuren kelkan. Pyrynä
+laskettiin jäätä pitkin, kaula tiukuja täynnä. »Ei silloin ummet
+estelleet. Se syötti parasta, mitä sai, hipleimmät heinät, antoi leipää
+kädestään kiitokseksi hyvästä kyydistä, harjasi monesti päivässä.--En
+ole häntä sen koommin nähnyt.»
+
+Pekalla oli kaikki kulkemansa tiet mielessään, hän muisti joka kiven,
+joka puun, jokaisen tienkäänteen, kuulemansa äänet, ystävälliset tai
+äyskäisevät, vastaantulijat, koirat, tien tuoksun: milloin kesäisen
+lämpimän törmän, milloin notkon, kostean ja kylmän. Umpisilmässä,
+yölläkin hän tiesi osaavansa sinne, missä oli kerran käynyt. Sitä vain
+ei muistanut, missä oli ollut hänen syntymäpaikkansa ja miten oli
+joutunut sieltä pois. Tämän vain siitä muisti:
+
+On pakkasaamu, poika tulee päre kädessä talliin, panee valjaat selkään,
+vie ulos ja valjastaa. Piha on täynnä hevosia ja rekiä, kulkuset
+kilisee ja hevoset hirnuu ja hyppii kahdelle jalalle. Hän hyppii ja
+hirnuu mukana. Ne lähtevät ajamaan pitkänä jonona karaten järviä,
+soita, metsäteitä ja mäkiä. Missä mennään, minne tullaan, sitä ei ole
+aika ajatella. Hän tahtoisi olla kaikista edellä, mutta kuta pikemmin
+hän polkee, sitä pikemmin pakenee edellä oleva... Illalla paistaa tulia
+suuren järven takana. Kun tullaan sinne, mistä ne näkyvät, on siellä
+leveitä teitä ristiin rastiin, suuria tulia ja taloja, kaikki
+yhdennäköisiä... Hän seisoo vieraassa tallissa vierasten hevosten
+kanssa, nostaa turpaansa pilttuun laidan yli, tavotellen emää
+hyväilläkseen: sieltä vinkaisee outo ääni, ja vihainen hammas
+näykkäisee huuleen.
+
+Jää on huomenna mustanaan hevosta ja miestä. Hirnuvat, huutavat ja
+hihkuvat. Se oma poika istuu reen laidalla, toinen jalka ulkona,
+sokottelee ja viheltelee, välistä nousee taputtelemaan kaulaa. Muuan
+vieras mies tulee aukomaan suuta, kopeloi jalkoja, mittailee lautasta
+ja selkää, nostaa häntää. Käy poikaa kaulaan, puhuu sen korvaan,
+ojentaa kättä. Poika kohauttaa olkapäitään ja lähtee ajamaan pois.
+Toinen vieras mies hyppää rekeen. Ajetaan pois muiden keskestä,
+kierretään jäällä, palataan taas takaisin. Taas käy _se_ kaulaan,
+ojentaa kättä, ja nyt poika iskee vastaan. Vieras repäisee rinnuksen,
+auki, karistaa suitset päästä, jättää vain päitset. Poika sitoo rekensä
+aisat yhteen ja alkaa mennä, sitä takaa työntäen. Vieras mies panee
+uudet suitset suuhun, sitoo ne jonkin reen perään, istuu itse rekeen,
+jonka edessä on suuri, pitkäkoipinen koni. Pekka koettaa pysähtyä ja
+panna vastaan, saa takaa iskun piiskasta, ja täytyy rientää perästä pää
+sojona.
+
+»Se oli iso, punanaamainen mies, ärhäkkä-ääninen, sen henki haisi
+toiselle kuin oman pojan. Kaksi päivää perässään juoksutti, mutta
+hyvästi yöpaikoissa hoiti. Ensin antoi heiniä, sitten vasta vettä.
+Harjasi ja pyyhki ja peitti nahkasilla. Hyvin hoiti kotonaankin,
+suuressa talossa. Mutta kuritti kanssa. Ei milloinkaan taputellut eikä
+sokotellut. Oli emoa ikävä. Luulin jokaista ruskeata tammaa emoksi.
+Missä lienee emo nyt? En löytäisi kotinakaan, vaikka irti
+pääsisinkin... Se punanaamainen juoksutti nuorassa pihamaata niin, että
+olin siihen pyörtyä. Ja ajoi jäätä aina yhtä ympyrää. Sitten ei enää
+juoksuttanutkaan. Muut ajoivat edelle. Pitempiaikaiset jätättivät.
+Vaikka ovathan ne jätättäneet lyhytjalkaisetkin. Kaikki ovat aina
+menneet minusta edelle. Ja kaikki ovat pyrkineet, paitsi emo. Se
+punanaamainen ei sitten enää pannutkaan juoksuvaljaita selkään. Toi
+toisen varsan, josta teki juoksijan. Minusta teki työhevosen.»
+
+Mutta sitä ennen oli tapahtunut jotakin, jota Pekka ei koskaan
+käsittänyt, mitä se oli ja miksi se oli tapahtunut, vaan jota hän ei
+koskaan unohtanut mielestään. Se oli aina ruumiissa, niinkuin jalkojen
+pakotus, niinkuin väsymys, niinkuin nälkä ja jano. Se tapahtui sen
+ison, punanaamaisen talossa. Silloin kun se kiilusilmäinen mies kiersi
+köyden jalkoihin ja kaatoi pellolle tallin taa. Oli, niinkuin olisi
+pistänyt tulisen raudan ruumiin läpi.
+
+»Kun paranin, pani työhön. Kesät auraa ja äestä, talvet kuormia. En
+heitä kaikkia jaksaisi ajatella, jos osaisin olla ajattelematta. Tuopi
+eteen kaikki, kun pääsee purkautumaan.»
+
+Ja kun Pekkaa näin valvotti, niin purki eteen kaiken: joka miehen, joka
+häntä oli ajanut, joka talon, jossa oli käynyt, jokaisen
+piiskansivalluksen, jonka oli saanut, sitä useamman, kuta kankeammaksi
+oli tullut ja kuta vaikeampi oli päästä tieltä pois.
+
+»Kun voisi laskeutua pitkäkseen ja nukahtaa. Kun tulisi vielä kerran
+kesä, että saisi paneutua pehmoiselle, aurinkoiselle aholle, kaula
+suorana, milloin selkä päin lämmintä, milloin vatsa. Mutta kai ne pian
+taas tulisivat potkimaan työhön. Kun saisi kerran koko kesän ajelehtia
+laitumella, varsain toverina.»
+
+Viimein sai Pekka hiukan unen päästä kiinni. Hän torkahti, vaikkei
+nukkunutkaan. Pää vaipui yhä alemma, huuli venyi yhä pitemmäksi. Hän
+lepäsi hetken, tuntematta ainaista jomotusta. Etäiset asiat jättivät
+hänet hetkeksi rauhaan, vaikka hän näki ja kuulikin lähellä olevat.
+Rotalle oli ilmaantunut toveri ruuheen. Ne vikisivät ja tappelivat. Kuu
+meni tuon tuostakin pilveen, selviten taas. Tuntui rupeavan tuulemaan.
+»Huomenna on kai pyry ja sitkeä keli. Olkoon.»
+
+Juuri kun Pekka oli päässyt torkahtamaan, tuli tallimies kolistellen
+sisään ja tallissa ruvettiin heräämään ja nousemaan. Päristellen ja
+pudistellen kävivät hevoset aamiaiseensa kiinni, riuhtoen heinätukkoja
+häkeistään kuin kilvalla, niin että puolapuut soivat; kuin uhalla,
+niinkuin olisivat pelänneet, että toinen ne edestä riistää.
+
+»Älä siinä taas luimistele, Rusko! Milloinka minä olen sinun eväillesi
+pyrkinyt? Aina olet saanut oman osasi ja minunkin, milloin on valjaissa
+syöty.»
+
+Pekkakin koetti puraista, mutta ei katkennut karkea kylvyheinä.
+Toisilta katkesivat kuin silppuraudan alla. Tallimies alkoi ajaa lantaa
+ränniin ja luukusta ulos. »Ka, ei sinun tarvitse minua lapiolla
+kintuille, vaikka olenkin muita huonompi.--'Syö!'--Syön, jos tahdon tai
+olen syömättä. '... luimistele!'--mutta sinulle minä aina luimistelen.
+Sinä olet raaka mies, vanhoja kaikkia vaivaat ja nuoria ruopottelet.
+Häklällä vähän hotaiset, et minua milloinkaan oikein harjaa, arimpia
+paikkoja revit, vaikka vanhan nahka olisi enemmän harjan tarpeessa kuin
+nuorten. Niitä siistit ja silität ja ruopottelet, vaikka pääsisivät ne
+kutkastaan ja karvastaan piehtaroimallakin. Sinä olet raaka ja sisukas,
+karjut ja häklällä kolhit. Jos tekisin, niinkuin pitäisi, alleni sinut
+kuopaisisin, niin että puna turskuisi, niinkuin siltä, joka oli täällä
+ennen sinua.»
+
+Verestäen paloivat Pekan silmät sitä muistaessa. Se oli tapahtunut
+tuossa viereisessä pilttuussa. Se oli toisen teko, mutta iloiten ja
+peläten oli Pekka nähnyt, kuinka Äkäruuna, entinen aisatoveri,
+yht'äkkiä oli kaapannut miehen jalkoihinsa. Pää edellä se kannettiin
+ovesta ulos eikä sieltä palannut. »Lippu luokissa kuljetin minä mustaa
+kuormaa kirkolle, ja iloisesti kilahtelivat siellä silloin kellot.
+Antaisin saman kyydin sinullekin, jos olisi joku, joka sinut
+kaataisi... Älä tule!»
+
+Tallimies oli taas aikonut hotaista, mutta jätti sen tekemättä ja meni
+pois, paiskaten oven räikkyen kiinni.
+
+Heidän välillään oli olemassa ainainen kireys ärjymisin ja
+luimisteluin, läimäyksin ja hännänhuiskutuksin.
+
+Ajomiehet saapuivat, raskain askelin, haukotella ärjähdellen, ottivat
+valjaat pilttuun pylväsnaulasta ja paiskasivat ne ajokkaittensa selkään
+ja taluttivat ulos. Rekien ratinasta ulkona kuuli Pekka, että siellä
+valjastettiin heinähäkkien eteen.
+
+»Sinne minä jaksan, sinne ei ole mennessä mäkeä ja palatessa vain lyhyt
+kotitörmä. Siellä saa hipleätä, pehmeätä heinää. Oma ajaja antaa,
+tietää oikein valikoimalla valita, antaisi se tallissakin, jos saisi.
+Sinne menee suora tie selän halki lahden pohjaan ja kannaksen poikki,
+talon alaitse toiselle jäälle. Talosta tulee se musta koira jota miehet
+aina ärsyttelevät ja jolle hevoset luimistelevat. Tullessa pojat
+loikovat heinien päällä ja hoilottelevat.»
+
+Pekka tuli niin hyvälle mielelle, että unohti kipunsa ja nälkänsä ja
+väsymyksensä. Hänen ajajansa tuli viimeksi. Se oli hyväntahtoinen,
+hiljainen, vanha ukko, joka ei milloinkaan äykkänyt eikä ihmeeksikään
+lyönyt--paitsi eilen oli ensi kerran, kai hätäillen, etten pääsisi mäen
+päälle--välistä vain hotaisi ohjasperillään ja maiskutteli suutaan ja
+hoputti. Pekka hörhötti hänelle vastaan. Mutta ukko ei tullutkaan hänen
+luokseen, näytti siltä kuin ei olisi tahtonut katsoakaan, otti
+rekivedon, joka vain silloin tällöin oli muiden mukana. Pekka jäi
+varsain kanssa talliin.
+
+»Mitä tämä tietää? Eikö minua pannakaan tänä päivänä muiden mukaan?
+Lähteekö naisväki ehkä jonnekin? Niitä on kyllä hupainen ajeluttaa.
+Punakintainen tyttö antaa rappujen edessä aina sokeria. Niiden mielestä
+minä olen paras hevonen maailmassa. Ajavat kuin kunnioittaen, pitävät
+käsiään ohjastaessa ojona, niinkuin olisin juoksijaori, ja
+ptruukuttelevat kuin vauhkointa varsaa. En minä heitä ojaan aja, jo
+kaukaa minä kierrättelen vierut ja vastaantulijat. Mäet minä lasken
+niille mieliksi niin tasaisesti, että länget kaulalle soluu. Vastamäen
+alla ne pysähtyvät ja nousevat pois reestä. Ne käyvät monessa talossa
+ja panevat aina loimen selkään. Ne nauravat ja lepertelevät. Välistä
+minä vien ne piloillani väärään, pyöräytän johonkin pihaan, jonne ei
+ole ollenkaan mentävä. Siitä syntyy siunailua ja voivottelua, mutta ei
+ne silti milloinkaan lyö. Kun saisi aina olla naisten ajettavana. Kun
+olisi semmoinen talo, jossa ei olisi muita kuin naisia. Yksinäisenä
+hevosena.»
+
+Päivä oli vähitellen valjennut. Ovi oli jäänyt auki. Ulkona näkyi
+putoilevan nuoskaa lunta isoina hiutaleina. Tuores, märkä ilma täytti
+tallin. Kuului ääniä, tallimiehen ja Herran. Tallimies puhui, Herran
+ääni sanoi vain silloin tällöin lyhyen: »Ohhoh, jahhah.» Sitten se
+kuului sylkevän ja rykivän ja sanoi taas: »Ohhoh, jahhah.» Renki tuli
+talliin, Herra jäi ovelle, savuavin suin. Renki puhui ja viittoili
+Pekkaan päin, tuli ja kahmaisi suuteita tukon hänen altaan, kohotti
+niitä ilmaan, Herralle näyttäen, ja nakkasi vihaisesti takaisin maahan.
+Sillä oli se ääni, joka sillä aina oli silloin, kun oli äkäinen siitä,
+että joku hevonen oli suoltanut. Herra ei sano muuta kuin: »niin, niin
+--höm, öhöm», rykii ja aikoo mennä. Silloin tulee renki pilttuuseen,
+koskee toiseen takaseen siitä, mistä se on arin, ja antaa potkaista;
+sitten se samalla tavalla koskettaa ja potkaisuttaa kaikkia muita
+jalkoja.
+
+Kun renki peräytyy pilttuusta, koettaa Pekka vielä kerran tavoittaa
+sitä toisella takasellaan ... tuli, mitä tuli, teki mitä teki!... mutta
+silloin käy toiseen niin kipeästi, kuin menisi se poikki, ja Pekka on
+vähällä lyykähtää perälleen. Tallimies räjähtää ilkkuvaan nauruun.
+Herra sanoo alakuloisesti myönnellen: »niinpä niin, joo, joo», ja
+menee. Yht'äkkiä kuuluu ulkoa punakintaisen tytön ääni puhelevan Herran
+kanssa. Tytön ääni sanoo kiihkeästi: »Ei saa--voi voi, ei saa!» Herran
+ääni on hiljaista muminaa. Nyt kuuluu hameiden humina ja tyttö
+ilmaantuu kiireesti oveen. Varsat hypähtävät makuultaan, toinen
+kurkottaa päänsä karsinan aitauksen yli, toinen pistää turpansa sen
+raosta. Ne hörhöttävät sille ja kaapivat kavioillaan. »Se tulee tuomaan
+niille aamusokeria, sillä on sitä puristettu kourallinen, saattaa olla
+vielä taskussakin.»
+
+Mutta punakintainen tyttö ei menekään varsain luo. Tuleekin Pekan luo,
+taputtaa lautaselle, kaulalle, tulee ihan eteen. »Pekka, Pekka--ei saa,
+ei saa.» Se antaa sokeria, syöttää sitä koko kouransa täyden, varsat
+eivät saa mitään. Sillä on sitä vielä taskussaankin, se antaa kaikki,
+mitä sillä on, kääntää taskunsa nurin ja levittää sormensa
+näyttääkseen, ettei sillä enää ole. Varsat inuvat ja raaputtavat, se ei
+ole niitä näkevinään, ei kuulevinaan. Se on ruvennut harjaamaan,
+vetelee ensin varovasti häklällä, sitten harjalla reippaammin ja hokee
+hellällä äänellä: »Ei saa, ei saa.»
+
+Yht'äkkiä se pujahtaa ulos ja kuuluu menevän sinne, mistä reet vedetään
+pihalle ajoon lähdettäessä. Sieltä se tuo sen punaisen loimen ja panee
+sen selkään. Sitten se palmikoi harjan ja hännän. Kun arvaisi antaa
+vettä ja ripauttaa siihen vähän jauhoja sekaan. Se arvaa! Se ottaa
+varsain kipan, ottaa siihen vettä suuresta ammeesta ja jauhoja varsain
+hinkalosta. Kun Pekka juo, kannattaa se kippaa kädellään ja koettaa
+viheltää, mutta ei osaa. Se väliin sipaisee kintaalla silmiään.
+Ennenkuin se menee, hyväilee se huulia kintaalla. Siitä jää suolan
+maku.
+
+»Mitä tämä oikein tietää? Minkä tähden se syötti ja juotti minua eikä
+antanut varsoille mitään? Pitääkö se minua, vanhaa romua, parempana
+kuin varsojaan! Ehkä naiset lähtevät jonnekin ja tarvitsevat minua?
+Lähtisivätkö jollekin pitemmälle matkalle? Ka, kelpaanko minä vielä
+niille? Minkäpä tähden en kelpaisikin! Kenkään syy se ei ollut, saattoi
+ollakin vain jotenkuten tapaturma. Semmoista sattuu jokaiselle... Ei
+jomotakaan enää jalkoja. Saattaisin ehkä paneutua pitkäksenikin. Vaan
+jo tulevat ehkä pian valjastamaan. Ka, kun ei enää kirvelekään
+sisuksia.»
+
+Loimi lämmittää harjattua karvan juurta. Sokeri ja suurusjuoma
+hyväilevät sisuksia.
+
+»Älkää olko, varsat, millännekään, antaa se vielä teillekin. Syökää te
+vain heiniä, teillä on hyvät hampaat. Ette te oikeastaan milloinkaan
+tarvitseisi sokeria ja suurusjuomaa. Jokohan tuo rupee joka aamu
+antamaan sokeria ja suurusjuomaa?--Aina minä kaksi varsaa voittaisin,
+vaikka päällenikin kävisivät. Minä olen puraisussa vahva, vaikka
+olenkin potkaisussa heikko. Minulla on torahammas pitkä ja terävä. Se
+on semmoinen hammas, että sillä viiltää verille lautasen minkälaiselta
+äytäriltä hyvänsä. Sen tieltä täytyi Äkäruunankin kaikota tammoista.
+Sen tieltä täytyy väistyä kenen tahansa. Aina minä kaksi varsaa,
+kolmekin, tulkoot vaikka kaikki maailman orivarsat!» Pekka on
+uinahtanut, pää riippuu melkein lattiassa. Mutta itse hän näkee
+seisovansa pystyssä päin, kaula kyömynä, häntä kohona. Talli laajenee,
+seinät häipyvät pois, on kesä, ruohoinen rannaton aavikko, heinikkoa
+aina vatsan tasalle. Pekka pienen kukkulan laella, ainoana orhina
+satojen tammojen ja varsain keskessä, eikä ole ketään, joka uskaltaisi
+tulla niitä ottamaan. Muut oriit saavat pysyä loitolla Pekan laumasta.
+»Hankkikoot omansa, kiittäkööt onneaan, etten tule heidän omiaan
+ottamaan. Saatte olla siellä sinnempänä--niin kauan kuin minä annan.
+Ajan pois, jos päähäni pistää. Otan tammoista omani, jos heistä minkä
+omakseni nimitän. Minä en pelkää ketään, minä uskallan tapella vaikka
+kaikkien aavikon orhien kanssa!»
+
+»Käänny!» kuului raaka ääni ja Pekkaa sysättiin lautaseen, niin että
+hän olisi kaatunut, jollei pilttuun pihtipieli ottanut vastaan. Samassa
+tempasi tallimies toisen takajalan reisiensä väliin ja alkoi repiä
+kenkää pois. Saatuaan yhden kengän pois, repi se toisetkin ja nakkasi
+ne rautaromukoppaan. Pekka seisoi kuin hervotonna, karvaa
+väräyttämättä.
+
+»Aikooko se panna uuteen kenkään? Mutta vastahan ne nämä pantiin?»
+
+Mutta ei tallimies pannutkaan uusia kenkiä. Ei siis tulekaan naisten
+ajoon lähtöä eikä muuhunkaan ajoon? Paneeko se seisomaan? Vai annetaanko
+minut toiseen taloon? Mutta eihän kukaan ole katsonut suuhun eikä sitä
+varten jalkoja kopeloinut.
+
+Tallimies on mennyt ja tullut taas. Se päästää irti marhaminnan ja
+taluttaa ulos. Ulkona seisoo Herra rappujen edessä, toinen käsi
+taskussa. Punakintainen tyttö katselee rappusilta. Pekka hörhöttää
+sille, mutta se ei liikahda. Tallimies ottaa lapion tallin oven luota
+hangesta ja lähtee viemään portille päin. Silloin tyttö huutaa jotakin,
+tallimies pysähtyy ja Herra tulee ja ottaa marhaminnan tallimiehen
+kädestä. Tyttö on pyörähtänyt sisään, ryöpsähtää sieltä samassa ulos ja
+juoksee pihan yli portille. Sillä on kädessä punainen kukka, jonka se
+kiinnittää Pekan otsaan, taputtaa ja juoksee pois. Taas oli sen
+kintaassa suolaisen maku. Herra taluttaa Pekan portista ulos, ja
+tallimies astuu edeltä, lapio olalla.
+
+»Ei milloinkaan ole Herra ohjannut eikä taluttanut minua. Se on aina
+ohjannut ja taluttanut niitä, jotka ovat olleet tallissa parhaita. Mitä
+varten se nyt minua taluttaa? Ja minne? Miksi se kääntyy tänne?»
+
+Oli käännytty pellolle, asteltiin vanhaa tienpohjaa, joka ensin vei
+metsäsaarekkeeseen ja siitä pellon keskelle suurelle, punaiselle
+ladolle.
+
+»Minkätähden se vie minua tänne? Minkätähden minut on loimitettu ja
+kukitettu? Niinkuin joka syksy ne, jotka viedään sinne silloin, kun
+torvet törisevät kaiken päivää. Sinne pääsevät vain parhaat. Eikö
+meidän tallista viedäkään muita kuin minut? Olisinko minä meidän paras?
+Kun varsat tulivat sieltä kukka otsassa, rupesi punakintainen antamaan
+niille sokeria ja suurusjuomaa.»
+
+On tultu metsäsaarekkeen kohdalle, jonka ympäri tie jatkuu ladolle.
+Sieltä näkyy vielä viiritankoja viimesyksyisen hevosnäyttelyn jäljeltä.
+Pekka aikoo mennä tuttua suuntaa, jossa vielä tuntuu vanha heinärekien
+jälki, mutta Herra poikkeaa saarekkeeseen, yhä tallimiehen askeliin
+astuen. Pekka ajattelee:
+
+»Samapa tuo, mennäänkö yli vai ympäri.»
+
+Tallimies seisoo lapioonsa nojaten ja odottaa mäen rinteellä. Siinä on
+hiekkahauta, jyrkkä syvänne. Herra pysähtyy siihen ja heittää
+marhaminnan tallimiehelle.
+
+»Pysyisin minä pitämättäkin, sill'aikaa kun hengähdät.»
+
+Pekka seisoo pää pystyssä, katsellen suurelle ladolle, joka punoittaa
+alempaa pellolla.
+
+»Ei siellä vielä muita näy, Herra jouduttaa omaansa ensimmäiseksi. Se
+on paras se, joka sinne ensiksi joutuu.»
+
+Yht'äkkiä Pekka vavahti ja korskahti. Hän oli ollut tuntevinaan haaskan
+hajun. Tämähän on se haaskamäki, josta kyntäessä aina nenään kärähti.
+
+»So, so ... so, so...»
+
+Herra viihdytteli, vihelteli, taputti kaulaa, veti taskustaan jotakin,
+--ka, valkeata leipää!--asetti sen hangelle, Pekka kumartui sitä
+ottamaan, kun kuuli korvansa juuressa napsahduksen, näki välähdyksen,
+tunsi polviensa hervahtavan, mutta ei tuntenut enää omaa kaatumistaan
+hiekkahaudan pohjaan.
+
+
+
+
+
+
+LASTUJA VII.
+
+
+
+
+SIELLÄ MAALLA.
+
+
+Siellä maalla on nyt syksy...
+
+Siellä on nyt rannan ruskea kaislikko ja uuvahtava, alakuloinen laine.
+Siellä on luhdalla täysinäinen lato ja ladon ovella pieles, kuusen
+oksilla katettu; ja ladon takana on haapa, joka on seulonut lehtensä
+sen seinämille ja katolle. Siellä on niityn sisässä metsäsaareke ja
+saaressa keltaisia koivuja ja punainen pihlaja ja niiden ympärillä
+nuori näreikkö, jänisten piilo; niityn takana metsän reunassa on
+kynnetty sarka, joka välkkyy viistossa auringossa kuin tummansininen
+teräs.
+
+Saran perällä on torppa, josta ei kesällä näkynyt muuta kuin tuvan
+harja ja kaivon vintti. Nyt kuultaa pihakoivun harson läpi talli ja
+navetta, aitat ja sauna ja sen alla perunapelto ja siihen unohtunut
+vasu. Sauna lämpiää ja riihessä puidaan ja tuuli kantaa maantielle olen
+lämminneen lemun.
+
+Siellä on toisaalla kartano ylhäällä kuusisella mäellään ja alhaalla
+työväen matalat huoneet.
+
+Siellä on se kaikki...
+
+Ja siellä on vielä vetelä maantie asemalta entiseen kotiini ja kartanon
+navetan kohdalla yli äyräiden kuohuva savi ja läkähtyvät ojat--suloiset
+minun muistaa.
+
+Siellä on vinot puhelinpylväät ja niiden risaiset, aina toisiinsa
+takertuneet langat.
+
+Siellä ajaa kaupungista palaten hihkuvat Mäntsälän miehet,
+laimeasilmät, kaulakkain huojuen, hevoset märkinä, savessa selkää
+myöten--kotoiset katsella.
+
+Siellä on asema ja semahvoori ja saapuva juna, jonka vihellys näkyy,
+ennenkuin kuuluu. Aseman salissa on kitkerä ilma ja likainen
+sementtilattia, ja luukulla ottaa lehtiään kaulukseton kauppias,
+tohvelit jalassa ... ja asemasillalla turisevat miehet mahorkkaa
+polttaen ja tappelevat koirat ja tuossa ajaa kartanon rillat ja
+kiiltonappi kuski--vuosikymmenen tutut.
+
+Ne ovat siellä ja minä olen täällä. Vaan kerran viikossa on minun
+mentävä katsomaan, vieläkö ne ovat. Ja siellä ne ovat. Oi, miksi ne
+jätin!
+
+
+
+
+YLLÄTYS.
+
+
+En tiedä, mitä se on ja miksi se tulee, niinkuin tulee. En osaa
+selittää siihen syytä. Olisiko se sävelkosketus jostakin, joka
+synnyttää minussa myötäsoinnun jostakin, joka on samassa vireessä
+minussa kuin siellä, missä lie, näkymättömien tunnelmamaailmojen
+takana. Se soittaa minua väkisin, milloin tahtoo.
+
+       *       *       *       *       *
+
+On varhaisimman kevään myöhäinen ilta. Olen viettänyt sunnuntaipäiväni
+rauhallisessa lepokodissa maalla, nukkuen ja lueskellen. Koko
+olemuksessani vallitsee sopusointu ja rauha. Kaikki on hyvin, kaikki on
+kunnossa. Olen astellut hiljaisen metsän läpi autiolle pysäkille ja
+istuutunut sen tyhjälle penkille, noustakseni viimeiseen
+kaupunkijunaan.
+
+Pysäkki on peltojen keskessä. Lumet pelloilla ovat sulaneet, mutta
+ojissa on vielä talven tähteitä; myöskin aitovarsilla ja
+pohjoispuolella ratavallia on jäljellä vanhaa nietosta, kuin kuolleen
+talven aavetta.
+
+Muuta ei ole enää talvesta jäljellä. Mutta ei ole vielä kevätkään. Maa
+on ruskea syksyn kulon jäljeltä. Sen pinnan alla on vielä routa. Ei ole
+enää sitäkään eloa, joka on luonnossa silloin, kun lumet sulavat ja
+ojissa lirisee ja sihisee iltaisin ja öinkin. Metsän ranta vainioiden
+takana on synkkä kuin syksyllä. Taivas on harmaa ja tylsä ja ilmeetön,
+niinkuin se on ruskottomana, leutona talvi-iltana. On niinkuin
+saattaisin ajatella olevan Haadeksessa, jossakin varjojen maassa.
+
+Tuota taivasta vasten häämöittää lähin lennätinpylväs ja siihen
+kiinnitetyt eristäjäkupposet. Lankoja ei näy eivätkä ne nyt edes humise
+niinkuin tavallisesti. Mutta metsästä kuuluu keväthuuhkajan
+säännöllinen uukahdus kuin sumussa seisovan laivan puhallus. Peltopyy
+kirahtaa vihaisesti jossakin elottoman pellon hämäryydessä. Hyvin
+kaukaa kuuluu liikkeessä oleva juna, joka ei tunnu lähestyvän eikä
+poistuvan.
+
+Siinä se sitten tulee--ja minkätähden juuri siinä?--vaatimus siitä,
+että kaiken entisen tulee muuksi muuttua ... että, jos mieli, niin on
+aloitettava kaikki alusta ... kaikki tai ei mitään, tinkimättä,
+mutkittelematta. Et ole koskaan toteuttanut sitä, mitä pitäisi ja mistä
+tiedät, että pitää ... ainoastaan kaikenlaista pientä, mikä on ollut
+sinulle mukavaa ja helppoa, et koskaan sitä viimeistä, lopullista,
+sitä, että mene ja myö kaikki, mitä sinulla on, ja anna köyhille--
+tunnon kiristys niin kiinteä, ettei suurin hätä, ei hengenvaara, ei
+kovin sairaus, ei rakkaiden omien kuolemakaan ole kyennyt saamaan sitä
+aikaan. Jos et sitä tee, olet iankaikkisesti hukassa. Jäät tähän kuin
+jo menneen talven ja vielä tulematta olevan kesän väliseen hämäryyteen,
+joka ei siitä enää pimene, mutta ei valkenekaan, kuulemaan huuhkajaa,
+joka ei koskaan vaikene, odottamaan junaasi, joka ei koskaan saavu.
+
+Panen vastaan. Mitä se on yht'äkkiä tuo tuommoinen aiheeton vaatimus,
+yöllinen yllätys, karkaus rauhallisen, viattoman matkamiehen kurkkuuni
+Enhän minä, en ainakaan nyt, ole tehnyt kenellekään mitään. Jos on
+joskus mitä rikottu, niin se on sovitettu. Eihän kukaan vaadi minulta
+hyvitystä mistään. Teenhän kaikessa velvollisuuteni ja voitavani, minkä
+muutkin.
+
+Ja sitäpaitsi--olkoon, että pitäisi enemmänkin, että pitäisi kaikki--
+tiedäthän sinä, että se ei ole mahdollista, että se ei tule toteutumaan
+... minä en voi, enkä jaksa, minä olen pysyvä alati samana, heikkona,
+kelmeänä, puolinaisena--olipa sitten iltataivaasi kuinka painostava
+tahansa, uikuttipa huuhkajasi kuinka aavemaisesti tahansa,
+kirahtelivatpa kulolintusi kuinka uhkaavasti tahansa. Ei se siitä enää
+parane--sadoitpa tai paistoit, uhkasitpa tai houkuttelit, raatelitpa
+tai hyväilit. Onhan se jo niin monta kertaa nähty--mitä hyödyttää enää
+minua tunnelmilla huumata, koettaa herpauttaa siitä, mistä olen
+heikoin. Enhän minä voi antaa mitään lupausta enää enkä minä voisi sitä
+pitää, vaikka sen antaisinkin. Soisit minulle edes sunnuntairauhan
+siitä, mitä olen koettanut.
+
+Se katoaa kuin manauksesta. Juna humahtaa pysäkille. Se on täynnä
+iloista nuorisoa, huoletonta, laulavaa sunnuntaiyleisöä. Hetken
+kuluttua ollaan kaupungissa, jossa valot välkkää, äänet sorisee, autot
+hyrrää ja toitottaa.
+
+Se katosi, aave... Mutta minä tiedän, että se tulee takaisin, tämä,
+niinkuin on tullut monta kertaa ennenkin tämänlainen--peruuttamatta,
+hellittämättä, yllättäen omana hetkenään, jonakin seuraavana
+sunnuntaina, ehkä vasta vuosien päästä, samassa tilassa tai jossakin
+samanlaisessa vaatimuksineen juuri silloin, kun siihen minusta näyttää
+olevan aihetta kaikista vähimmin ja kun olen sitä vastaan kaikista
+vähimmin varuillani, säpsähyttäen kuin salama johon ei koskaan totu,
+kouristaen kuin kuoleman pelko.
+
+Oli tupa lähellä. Siellä jo nukuttiin. Sen räystään varassa oli sukset.
+Otin ne ja panin ne maahan. Lylyn puu helähti pakkasessa kuin kantelen
+lauta sitä seinältä laskettaessa.
+
+
+
+
+TOIVIORETKI.
+
+
+Riennän asemalle ja juoksen jo liikkeellä olevaan junaan. Istun siinä
+kuin unessa, kuin painajaisessa, jossa ei koskaan pääse perille sinne,
+mihin pyrkii pois kaupungista, missä taas olen kulkenut viikkomääriä
+kuin eksyksissä itsestäni, häärien ja pyörien pääsemättä mihinkään--
+eroon ihmisistä, jotka pakottavat minuun omat tunteensa ja vetävät
+minua harrastuksiinsa, joiden kanssa minulla ei ole mitään tekemistä--
+pakoon aaveita, jotka kummittelevat ympärilläni ilman määrää ja
+tarkoitusta pyörien kuin piharikat porttiholvien ristituulessa, ja
+joiden joukkoon temmattuna minäkin ajelehdin kuin irrallani omasta
+itsestäni.
+
+Ne ottavat minut vielä kiinni ja vetävät takaisin siihen epätoteen ja
+sekasotkuiseen, jossa ei ole ajatusta, ei järjestystä, ei
+yhtenäisyyttä, ei suhteita eikä mittoja.
+
+Pois heidän kaduiltaan, jotka eivät mistään tule eivätkä mihinkään vie,
+heidän taivaansa alta, joka ei ala eikä lopu eikä kaareudu, vaan
+katkeaa joka paikasta kesken.
+
+Pois henkeni kaupalla, pois, maksoi mitä maksoi, vankeudesta vieraalla
+maalla!
+
+Pudottauduin kuin varkain ratapenkereitä kinokseen junasta, joka oli
+ajanut pysäkin ohitse, kauas sen laiturin sillasta. Seisoin siinä,
+kunnes se oli kadonnut, punaisen tulen sammumistaan sammuessa
+kaukaisuuteen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Olen selälläni suksien päällä saarekkeessa peltojen keskellä,
+huurteisen koivun alla. Kuu paistaa ja paistaa, värähtämättä. Sen
+otsalla on pilviharso, leviten siitä yli koko taivaan verhoamatta
+kuitenkaan sen haaleata sineä ja kätkemättä jotakin siellä täällä sinen
+läpi heikosti tuikkavaa, himmenevää tähteä.
+
+Siinä on taivas ja taivaan alla on valkoinen lumivainio ja kaukana sen
+ympärillä matala metsän reuna.
+
+Ei kuulu luiskahdusta, ei näy liikahdusta, ei tunnu henkäystä ei
+tuulahdusta. Härmäharso koivun ympärillä on kuin valkoisesta
+hopealangasta ainaisesti liikkumattomaksi valettu.
+
+Mitä ihmettä miettii kuu? Mitä ajattelevat pilvet? Mitä uneksii
+yksinäinen tähti?
+
+Olenko minä sama kuin olin siellä? Onko tämä samaa maailmaa kuin se
+siellä? Paistaako tämä kuu sinne samalla kuin tänne?
+
+Olen kuin olisin läpikuultavan lasikellon alla, jonka ei ole soittajaa
+eikä tule olemaan tuhansiin vuosiin, josta ei ole pääsyä eikä
+pyrkimystä ulos, jossa ei ole ketään muuta kuin minä, yksinäni minä.
+
+Missä on maailma ja missä ovat sen ihmiset? Missä on äskeinen kaupunki
+ja sen elämä? Ulkopuolellako jossakin? Olihan siinä rata, jonka poikki
+joskus hiihdin, mutta eikö sen viimeinen juna mennyt tästä jo tuhat
+vuotta sitten, hiljeten hiljenemistään, kunnes se viimein pysähtyi
+minne lie Siperian kinoksiin, hautautuen sinne? Kettu, jonka jälki
+näkyy vielä tuossa suksenlatuni alla, tullen vainioilta etelästäpäin ja
+mennen vainioille pohjoiseen, on kai jo aikoja sitten nukkunut ikuiseen
+uneensa, jäätyen luolaansa metsien, järvien ja vuorien takana.
+
+Miksi tämä on niin sanomattoman suloista ja turvallista?
+
+Maailma tuntuu aivan kuin selvinneen kaikkein alkeellisimpaansa,
+palautuen alkuhahmoihinsa. Se on elänyt elettävänsä, siinä on
+tapahtunut kaikki, mitä siinä on voinut tapahtua ja minkä siinä on
+tarvinnut tapahtua. Se on jo mennyt ruttaan ja on menemässä ikuiseen
+jäähänsä. On tyhjyyden aatto, iankaikkisen olemattomuuden ilta ennen
+sen lopullista yötä.
+
+Ajallinen ja olevainen on vajaata ja vaillinaista, koska siihen täytyy
+joka hetki jotakin lisätä. Iankaikkinen tyhjyys ja olemattomuus on
+ainoa, joka on valmista ja täyttä ja totta, sillä siitä ei voi mitään
+ottaa eikä tarvitse mitään panna.
+
+Sentähden on tämä niin sanomattoman turvallista ja suloista. Siellä on
+valheeni, täällä on toteni. Sentähden teen minä tänne toivioretkeni
+niin usein kuin pääsen.
+
+
+
+
+AURINKO JA MERI.
+
+
+Olen jo aamutyynellä nostanut verkot merestä majaniemeni nenästä. Olen
+soutanut jyrkän kallion ohitse hiekkarantaisen lahden pohjaan, jossa on
+virepuut petäjikön reunassa. Levitän pyydykseni niille kuivamaan,
+puhdistellen niitä ilmanhengen hivellessä hartioita ja auringon
+lämmittäessä selkää ja hiekan jalkaa. Oravia kurahtelee petäjikössä,
+lokit ja tiirat vaakkuvat puiden tasalla kiertoretkillään kalarannasta
+toiseen, ja viklat ja rantasipit kahlaavat kuin kotilinnut loivalla
+rannalla, johon meri kantaa heille ravinnon ja jättää sen kuin
+tarjottimelle vetäytyessään itse hetkeksi pois.
+
+Taampana maissa on kylä ja sen kalaranta, jossa seisoo pyynnistä
+palanneen kalastajan venheen purje, jota ei vielä ole kääritty kokoon.
+
+Verkot jäävät siihen oikomaan ainojaan, seisoen ruskeana harsona
+vihreää metsää vasten. Niiden kuivamista odotellen kylven lahdessa,
+jonka hiekkapohja on kova kuin kallio, ja johon sileä maininki
+hiljalleen keinuu sisään suoraan Itämeren ulapoilta. Lämpenevä aurinko
+ja yhä virkenevä lounas on jo kuivannut verkot, jotka pian taas
+riippuvat pöyheinä katoksessaan, kumotun hylkyruuhen alla, valmiina
+illalla laskettaviksi. Askartelu niiden kanssa on joka-aamuinen ilo.
+
+Aamiaiskutsu kuuluu majasta petäjikön läpi. Sinne johtaa
+havunneulapohjainen polku, joka kulkee ohitse muurahaispesän ja
+notkelmassa olevan suosilmäkkeen ja voisi yhtä hyvin viedä johonkin
+sisämaan umpilammen torppaan kuin majaan, joka on manteren ja saariston
+viimeinen merta kohti.
+
+Se on kallion suojassa, joka kääntää mereltä tulevan tuulen sen yli,
+kun taas pohjatuuli takertuu takana olevaan metsään. Se on piilossa
+kuin linnun pesä, yhtä näkymätön maalle kuin merelle. Mutta sinne
+kuuluu kaikki, mikä merellä äännähtää: lokkien itku ja nauru, laivojen
+huudot, niiden koneitten hyrinä, kokan kohina, ammunta ja majakan
+ulvonta sumussa.
+
+Sen ovelta on vain harppaus kallion laelle, mistä ei ulospäin näy muuta
+kuin taivasta ja vettä ja joitakin puuttomia luotoja ja uloinna meressä
+mataloita paasia, joilla hylkeet ojenteleivat aamun paisteessa,
+pelkäämättä suurimpiakaan laivoja, mutta solahtaen aallon helmaan, niin
+pian kuin keksivät kalastajan ruuhen. Kaukoputki tuo ne kivenheittämän
+päähän tekemään siinä temppujaan kömpelöin päin ja muodottomin jaloin.
+Toisella karilla ruuhottaa suurlokin poika, odottaen emäänsä, kuvastuen
+taivasta vasten suurena ja kaula kenossa kuin viikinkilaivan keula.
+
+Ulapalla tapahtuu aina jotakin tai odotetaan tapahtuvaksi. Aterialta,
+kesken askareiden, työpöydän äärestä, levoltakin tempaa ääni, outo tai
+tuttu, sinne ylös tähystämään, mikä on tuo laiva, kenen on tuo
+purjevene, kuka siellä soutaa verkoilleen tai siimoilleen, mihin hän ne
+laskee, saako onkija tuolla mitään--joko tuuli tyyntyy, minne se nyt
+kääntyy?--joko pikkupojat tulevat kotiin mereltä?--tuollahan ne juuri
+tulevat.--Ja jos johonkin aikaan ei kuulu mitään, niin miksei kuulu?
+Eikö meressä ehkä juuri nyt ajelehdi jotakin, eikö sieltä tule tänään
+mitään, koska tuli eilen? Tai: koska ei eilen tullut, ehkä tulee
+tänään.
+
+Aurinko on pian ylimmillään, meren sini heleimmillään, kesäpäivä
+kukkii, kaikki lehtensä levällään. Tuuli karehtii, vuoroin mereltä,
+vuoroin maista, tuoksuen milloin aallon suolaa, milloin havuneulan
+pihkaa, tai jollakin näkymättömällä pientarella kukkivaa angervoa tai
+apilasta.
+
+Pikkupoikien purjevene lähenee heikossa tuulessa. Se on vain hiukan
+kallellaan, tehden rauhallisen, pysyvän kulman vettä vasten. Liekö
+mitään niin keikailevan sopusuhtaista, niin rauhallisen eloisaa kuin
+purjesiiven nousu vastahankaan. Ilma painaa, vesi tukee, toinen sysää,
+toinen pidättää, ja syntyy vaivaton liukuminen niinkuin merilinnun
+lento. Sen pelkkä loitolta katseleminenkin keinuttaa mieltä, niinkuin
+olisin siellä mukana, ja poikien asennot, toisen kokassa, toisen
+perässä, ilmaisevat, että heidän onneensa ei voisi lisätä piirtoakaan.
+
+Kaikki, mihin ryhtyy, muuttuu iloksi ja nautinnoksi. Mieli saa
+viihdykettä pienimmästäkin askartelusta. Verkon paikkaus, siiman
+selvittely, ongen pahlaimen laitteleminen, nikartelu, verkkomerkin
+vuoleskelu tuottaa tyydytyksen kuin minkä tärkeimmän tehtävän
+suorittaminen. Sillä aurinko ja lämmin uudistavat soluja, verryttävät
+jäseniä, sujuttelevat jänteitä hyppystensä lomitse, minun itseni
+tarvitsematta mitään ponnistella. Syntyy valoisa usko, selittämätön
+huolettomuus maailmasta ja sen menosta. Kaikki on hyvin ja oikein, ja
+mikä ei ehkä ole, sille ei mahda mitään. Niinkuin täällä meren hengessä
+kaikki on laajapiirteistä, suorasukaista, yksinkertaista, jykevätä ja
+pysyvätä, niin näyttää se täältäpäin katsoen olevan muuallakin. Täällä
+ei kestä mikään, mikä on lahoa, onttoa, haurasta ja mätää. Raskas aalto
+ja kova rantakallio kysyvät lujaa ruuhta ja airoa ja ehyttä tulloa.
+Mastopuussa ei saa olla madonsyömää. Purjeen pitää olla tiivis ja sen
+köyden tiukaksi punottu, jos mieli ei revetä eikä katketa. Kuivat oksat
+karsii meri rantapuistostaan huolellisemmin ja säälimättömämmin kuin
+tarhuri omastaan. Huono täällä aina häviää ja hyvä jää.
+
+Entä ajan kauhut, kaikki se surkeus siellä tuon ulapan auteren takana?
+
+Onkohan niitä? Eihän sieltä mitään näy eikä mitään kuulu. Päivä
+huikaisee näkemästä muuta, kuin mitä se itse tahtoo näyttää. Miksi
+pyrkisin näkemään muuta? Nuo harmaanruskeat tursotkin tuolla kuolemaa
+syöksyvine sieraimineen, jotka sumuisina aamuina hiipivät saalista
+vaanivien hirviöiden tavoin taivaan rannalla, ilmestyen yht'äkkiä ja
+kadoten samassa, valmiina ja kyetenkin yhden henkäyksensä iskulla
+tuhoamaan tuhannen miestä, ne liukuvat nyt auringossa valkeina ja
+keveinä ja viattomina kuin huvipurret, kääntäen aallon ympärilleen
+valkoiseksi päärmeeksi... Kymmenkertainen pamaus ja sitten kymmenen
+kertaa kymmenen peräkkäin, ja toisaalta toiset kuin kaikuna vastaten ja
+sitten yhteen sulaen ... ehkä ne huhusivat vain huvikseen, Ahtolan
+iloittelevat jättiläistyttäret, ihmispäät, kalapyrstöt?
+
+Jos olisi, niinkuin sanotaan--jos juuri nyt meni pohjaan satoja--kuinka
+voisi samalla päivä paistaa noin, menemättä heti pilveen; kuinka voisi
+lounas olla noin leuto eikä yltyä luojan myrskyksi eikä taivaan ranta
+heti punertua verestä ja vihasta; kuinka meri karehtia vain yhä
+tyynempänä ja minä saada tästä kaikesta iloni?
+
+Minä tahdon saada sen ja saankin, ainakin tänään ja huomenna, niin
+kauan kuin tätä kestää--tulkoon sitten mitä tulee--eikähän se olisi
+tulematta, vaikka minä tässä istuisinkin murhe helmassa, kerien
+rintaani epätoivon kerää.
+
+Taas lapset siellä ilakoivat uimarannassa, pärskyttävät, kirkuvat,
+juosten ruumiit ruskeina ylös lämpimän kallion pankolle ja paiskautuen
+siitä pää edellä veteen. Heidän riemunsa on meren ja auringon omaa
+riemua.
+
+Miksen voi tästä kallion laelta kättäni ojentaen koskettaa jotakin,
+joka soisi? Miksei ilmassa ole näkymättömiä kieliä, joita myöten
+voisin, turvautumatta kuluneihin sanoihin, välittömästi kaukaisimmissa
+maanäärissä virittää toistenkin kuultavaksi sen, mikä täällä heläjää
+aamusta iltaan omassa mielessäni: tämän valon ja lämpimän, tämän
+taivaan sinen ja aallon loiskeen, äärettömyyden ja rannattomuuden,
+suuren riemun ja pienet ilot, unhotuksen ja uskon--kaikesta huolimatta.
+
+
+
+
+LUMOISSA.
+
+
+Istun yhä venheessäni, vaikka olen jo lakannut onkimasta. Olen nostanut
+ankkurin. Vapa torkkuu veneen laitaa vasten. Minun olisi lähdettävä,
+mutta en saa tarmoitetuksi itseäni tarttumaan airoihin.
+
+Olen kahden karin salmekkeessa ulkona merellä. Takanani on pieni
+sisäselkä ja sen perillä manner metsäisenä viivana vielä valoisaa
+iltataivasta vasten. Edessä on aava, rannaton meri, tyven ulappa, jossa
+on enää vain muutamia vedenpäällisiä kallioita ja joka illan
+hämärtyessä on häipynyt taivaaseen niin huomaamatta, ettei rajaa erota.
+Maista päin kuului heikkoa elämää kalastajakylästä, joku lehmän
+ammahdus, koiran haukahdus ja soutua näkymättömästä venheestä--joka
+kaikki jo on lakannut.
+
+Mereltäkään ei näy mitään muuta kuin itseään merta, ei purjetta, ei
+laivan savua, eikä kuulu mitään. Kerran sieltä kuului kumea pamaus,
+hyvin kaukaa. Onhan sota, eihän siellä saa kukaan kulkea, ei muut kuin
+venäläiset sotalaivat, jotka eivät kulje...
+
+Tämä on vielä sitä vanhaa tuttua tunnelmaa, joka usein on tullut ja
+mennyt, monena sotakesänä. Olen usein ollut sen lumoissa, illan
+vaihtuessa yöksi, liukunut kuin puolihorroksissa toisesta toiseen,
+viihtynyt siinä hetken, värissyt sisäisesti jotakin uhkaavaa ja outoa,
+irtautunut siitä, nostanut ankkurin ja soutanut kotiin.
+
+Nyt en saa itseäni siitä valveutetuksi, vaikka koetan--tosin heikosti.
+
+Tämä ei ole enää oikeata todellisuutta, vaikka se siltä näyttää ja
+vaikka maailmalla ympärilläni on kaikki sen tutut ulkopiirteet. On
+niinkuin lapsena, kun seisoin pihamaalla kesäyönä ja katselin porttia
+ja maantietä ja lehmisavua, joka painui järvelle. Sen alla ja takana
+oli jotakin muuta, käsittämätöntä ja salaperäistä, mutta se sai olla
+siinä, en sitä pelännyt enkä ihmetellyt. En osannut kysyä syytä siihen
+enkä sitä kammoksua. Nyt se kaksinaisuus jotenkin ahdistaa, ja minä
+tahtoisin tietää, miksi. Mutta en kuitenkaan jaksa kysyä niin
+voimakkaasti, että joku tulisi ja vastaisi. Itse en saa vastatuksi ja
+minun on niinkuin ahdistaisi ja puristaisi rintaa.
+
+Jossakin loiskahtaa, tuolla matalalla, vedenalaisella karilla, ja
+vaahto välähtää, häiritsemättä kuitenkaan hiljaisuutta, ainoastaan sitä
+vahvistaen, niinkuin satunnainen tuulenhenkäys metsässä, joka
+liikauttaa vain jotakuta lehteä ja uuvahtaa siihen. On vielä enemmän
+olematonta kuin äsken. Tahtoisin paeta, mutta mitä ja minne? Onko
+tulemassa jokin turtuminen ja herpautuminen? Olenko ajautumassa pois
+tästä ja siirtymässä johonkin toiseen? Kesästänikö syksyyn ja sitä
+tietäkö syksystä talveeni?
+
+Kuljenko pois? Mutta siinähän on kallio--ellei sekin ajaudu mukana ja
+samalla koko tämä seutu ja taivas ja meri?
+
+Tätäkö tämä olikin, elämä? Mitä se oli? Sekava sarja elämyksiä, joista
+ei mikään erottaudu toisestaan, toistaan merkillisempänä? Sainko mitään
+aikaan? Oliko minusta kenellekään mitään iloa tai apua? Enkö tehtäviäni
+täyttäessäni koettanut täyttää ennen muuta jotakin omaa tyhjyyttäni,
+josta siitäkin aina pohja paistoi? Jos en tähän asti, niin mitä minä
+enää tämän jälkeenkään? Haluaisinko enää jatkaa, jos saisinkin, jos
+joku tulisi ja tahtoisi auttaa minut maihin? Ehkä pakenisin häntä,
+vapauttajaani, niinkuin hukuttautuja maallevetäjäänsä. Olen hajoavalla
+jäälautalla, jota tuuli ajaa merelle ja huiskutan vain kättä
+hyvästiksi... Sillä oikeastaanhan minä tahdon pois, olen tahtonut
+kauankin, vaikka en ole uskaltanut. Jos joku tahtoisi estää, ehkä
+uskaltaisin paremmin.
+
+Minun on mentävä sinne, ellen saa ratkaistuksi nyt tässä tuokiossa
+elämän arvoitusta. Mutta kuinka minä voin saada vastausta, kun en osaa
+kysyä? Tunnen olevani tahdoton ja tarmoton kaikkeen. En saa ojennetuksi
+kättäni tarttuakseni airoihin, vielä vähemmän laskeakseni niitä veteen
+ja lähteäkseni. Minussa määrää joku muu, kietoo ja lumoo omakseen. Enkö
+ole aina ollutkin kannel, jota joku muu on soittanut, milloin mikin
+päähänpiston tai tunnelman tuuli? Olenko koskaan soinut jotakin omaa?
+Kutsuuko joku minua nyt siitä tilille? Kuka, missä? Tuollako, missä yhä
+hämärtyy, missä taivas ja meri ovat sulaneet toisiinsa eikä enää näy
+äskeisiä karejakaan? Onko se Iso Kiero, joka kutsuu, Napinvalaja, joka
+tahtoo valaa minut uudelleen? Mutta tulisiko minusta uutenakaan mitään,
+olisiko minussa edes alkuainettakaan mihinkään muuhun kuin mikä olin?
+Enkö ole jo palanen karstaa? Mutta miksei meri jo vie minua sinne pois?
+Eikö välitä?
+
+Näenkö taas väärin kaiken, toisin kuin mitä se on? Niinkuin aina olen
+nähnyt. En ole nähnyt mitään oikein. Olen luullut ja kuvitellut ja
+tehnyt aina omastani toden, mutta en koskaan todesta omaani. Joka
+pensaassa piilee haltia, joka lehdossa sinipiika, joka laineessa muka
+vellamonneito. Kaiken ikäni olen haastellut heille kuin puolimielinen
+metsän puille, kiville ja kannoille.
+
+Taas loiskahtaa laine samalla paikalla, missä äsken. Mistä se tuli
+siihen, vaikkei tuule eikä merellä käy maininkia? Tuota yksinäistä
+lainetta, joka tuossa murtui, ei ole voinut nostattaa mikään tulossa
+oleva tuuli. Se oli aavelaine. Niitähän liikkuu usein tyyninä öinä.
+Niitä ei näe, ennenkuin ne syntyvät, enemmän kuin hyljettä, joka nostaa
+päänsä veden alta ja katoo samassa. Vai oliko se tämän sotaajan laine,
+hyöky räjähdyksestä jossakin kaukana? Ehkä on räjähtänyt miina, uponnut
+panssarilaiva ja hyöky lähti kiertämään yhä laajenevana helmana ja tämä
+oli sen helman viimeinen humaus, kaikkien kuolleiden yhteisen
+hengenlähdön huokaus tällä karilla?
+
+Eikö minua mikään päästä tästä painajaisesta? Eikö minulle selviä
+mikään aate, mikään tehtävä, jota pääsen heti suorittamaan? Eikö kukaan
+puhalla minua hereille sanomalla, mitä minun pitää? Onko mitään järkeä
+siinä, että istun täällä tuntikausia tuijottaen omaan tyhjyyteeni ja
+tylsyyteeni? Miksi olen täällä, kun maailma ja oma maani on
+hajoamaisillaan liitoksistaan? Miksi en tee mitään, auta ketään, en
+edes itseäni?
+
+Minun täytyy päästä maihin tältä hyllyvältä pohjalta, tuntea tukevata
+kalliota jalkojeni alla, päästä kosketuksiin edes sen todellisuuden
+kanssa.
+
+Ponnistan viimeiset voimani--tartun airoihin ja lähden. On ainakin
+airojen kolina ja kokan kahina minun omaani ja aikaan saamaani. Olen
+hereillä, olen luonut lumouksen. Mikä minua oikein vaivasi?... Tuossa
+on laskemani verkon merkki, tuossa toinen. Huomenna tuulee mereltä.
+Sitä se laine siis loiskahti--aavelaine muka...
+
+Ei, maistahan nyt alkaakin tuulla. Kotilahden suussa tuntuvat sen
+oireet yhä selvemmin. Pikkulaineet jo lipattavat ja kuiskivat. Mitä ne
+sanoo? Aina ne ovat sanovinaan ja sopottavinaan jotakin... Mitä sinä,
+kallioseinä, siinä katsot? Synkeile mitä synkeilet. Aina sinä uhkaat
+pudota ja murskata, mutta et koskaan osaa sitä tehdä. Ei sinussa ole
+mitään kätkettyä henkeä. Ei sitä ole meressäkään. Olet elotonta kiveä
+ja meri on vettä ja ne ovat vain minun herkistyneet hermoni, jotka
+pitävät pilaa kanssani. Ei sinun luolassasi ole mitään peikkoa.
+Luuletko, että minä olen mörköpelko lapsi?... Ka, terve taas,
+purjepursi. Mitä varten sinä seisot noin, perä vasten tuulta, mikset
+käänny myötätuuleen? Sanoitko jotakin? Pelkäätkö, että yöllä nousee
+myrsky ja että ajaudut merelle? Kyllä sinun köytesi kestää. Ei se solmu
+petä, tokihan minä sen tiedän, koska itse sen solmisin. Näithän sen
+itse.
+
+Ja kuitenkin, vaikka tiedän, että se on mieletöntä, minä pysäytän ja
+menen tarkastamaan, sillä eihän milloinkaan tiedä, mitä on voinut
+tapahtua. Se on kiinni, mutta se olisi voinut jotenkuten päästä. Pääsee
+milloin mikin itsestään.
+
+Ja ennenkuin olen tullut maihin, olen liukunut takaisin siihen, missä
+olin merellä. Lumous ei ole lauennut. Kaikki on jotakin muutakin, kuin
+miltä se näyttää. Tämä ranta ei ole minun rantani, en ole koskaan ennen
+täällä ollut, tämä venhe ei voisi kiivetä itse kalliolle, jos ei sitä
+vedetä. Täällä kummittelee yhä niinkuin merellä. Sieluni aukee
+liitoksistaan. Jalka ei usko, että se on kotikalliolla, jota se polkee,
+vaikka se samalla tietää väistää tutun kiven. Käsi tarttuu oven ripaan,
+mutta ei tunnusta sitä omaksi... Ennenkuin avaan oven, kysyn, vedinkö
+minä venheen maihin vai jätinkö sen siihen... En muista sitä... Ovi kai
+taas narahtaa, jos vedän, ja herättää lapset. Miksen saa sen saranoita
+koskaan voidelluksi, vaikka päätän ja päätän!... Mutta sehän ei
+narahdakaan. Minähän voitelin sen merelle lähtiessäni.
+
+Ja kun minä sen muistan, muistan samalla, että vedin veneen maihin ja
+viskasin veden pois ja solmisin nuoran paaluun.
+
+Astun tupaan. Vaimoni vielä valvoo ja lukee.
+
+--Missä olet ollut näin kauan?
+
+--Tuolla vain.
+
+--Saitko mitään?
+
+--Sain vähän.
+
+Lumous on poissa. Mutta minä tiedän, että se huomenna palaa.
+
+
+
+
+BULEVARDIN PUU.
+
+
+Se seisoo vankina rautaristikkonsa keskessä, niinkuin maahan upotetussa
+kukka-astiassa, loppumattoman huonerivin puristuksessa. Sen alla ei
+rehoita ruoho, ei rapise sora, ei hengitä avoin maa; sen toisella
+puolella on asfaltista valettu katukäytävä, toisella kivihiilitervassa
+imetetyistä pölkynpäistä laskettu katu. Maa, josta sen on imettävä
+elatuksensa, on tihkuvan kaasun ja vuotavan viemäri-ilman tukahduttama
+eikä ole päässyt tuulettumaan vuosisatoihin.
+
+Sen juuret kiertävät kadunalaisia johtoputkia ja syleilevät
+lokaviemäritorvien vyötäisiä, eivätkä ole koskaan saaneet kasteluaan
+taivaan sateesta eivätkä kylpyään purojen tulvista: sitä juotetaan
+kadunlakaisijan letkusta ristikkonsa läpi niinkuin vankia kopissansa.
+Katupuro vilisee sen ohitse viemärin kitaan.
+
+Ilma, jota se hengittää, on keittiölieskaa kahviloista ja
+kellarikerroksista. Tuuli, joka sen lehtiä silloin tällöin heilauttaa,
+lienee ehkä joskus, kuin jossakin kaukaisessa muinaisuudessa, ennenkuin
+tuli tullista sisään, kulkenut vainioiden ja ehkä vesienkin yli. Sen
+lehtien hermoja ei elähdytä aurinko itse, vaan sen heijastus ikkunasta
+toisella puolen kadun, ja öisin kaarilamppujen kuutamo.
+
+Sen oksa ei ole koskaan ulottunut antamaan kättä toisen puun oksalle,
+eikä sen lehti ole koskaan lepattanut toisen puun lehteen; sen latva ei
+ole koskaan huojunut sylikkäin toisen latvan kanssa.
+
+Istuessani sen alla, kahvilan edustalla, puutarhatuolilla, olen usein
+kysynyt itseltäni, kuinka mikään voi kasvaa ja elää siinä missä se, ja
+mitä iloa siitä on sille itselleen ja muille.
+
+Ja kuitenkin se kasvaa ja elää ja lehdittyy ja kukkii, ja on maailman
+ihanin puu niille, joille se on heidän ainoa puunsa. Ei erämaan palmu,
+ei aron kaivopihlaja, ei pölyisen maantienvarren piinia ilahduta
+allensa istahtaneiden mieltä niinkuin Pariisin bulevardin puu niitä,
+joiden iloksi se on pantu kasvamaan. Ei kenellekään ole kadun lyyrikko
+sorvaillut siroimpia lauluja kuin sille--ellei ilotytölleen, sen
+haltiahengelle. Hän on ylistellyt sen siimestä, laulanut sen lehtipuvun
+silkinkahinaa, kuvannut sen liepeiden vivahdukset sekä päivisin että
+öisin lyhtyjen valossa, kuvannut sen kukinnan ja sen kukkien lemun.
+
+Joka kevät se kukkii--silloin kun valokaupungin elämä on
+hilpeimmillään, sen ilma hurmaavimmillaan, sen perhosten parveilu
+iloisimmillaan, kun taivas on herkimmän sininen ja sää suloista kuin
+hunajamaito. Silloin se kukkii. Niinkuin hienottaren lemulippaasta
+tulvii sen tuoksu kaduille ja poikkikaduille, tunkien kahviloihin ja
+voittaen hetkeksi niiden absintin lemun, huljuen huoneisiin, niin hyvin
+alempiin sen latvan tasalla kuin kaikkein ylimpiin katon rajassa, missä
+ompelijatyttönen avonaisen ikkunansa ääressä istuu ja laulahtelee,
+säestellen kevätiloisten lasten karkelohuutoja auringonlaskun hetkenä.
+
+Kuta himmeämmäksi ilta käy, sitä kiihkeämmin se tuoksuu. Sillä ilta on
+sen aika. Päivällä se on ilmeetön, pölyinen, hatara ja laiha. Mutta kun
+kaarilamput alkavat hehkua sen alla ja yllä, se kirkastuu, elostuu ja
+pöyhtyy ja levitteleikse, joka kukka loistaen, joka oksa eläen, joka
+lehti palaen, aina uusiintuvaksi iloksi niille, joille se on heidän
+ainoa puunsa, maailman ihanin--ja iloksi minullekin, puitten
+palvelijalle ... vieden minut kotoisen pappilan lehtikujaan,
+paperilyhtylehtoon ilotuli-iltana sisareni häissä hyvin, hyvin kauan
+sitten.
+
+Enkä hennonut erota; tulin aina uudelleen sen alle, minä samoinkuin
+hekin, kahvilan edustalle, he lemmittyineen, minä yksin.
+
+Se lehdittyy ja kukkii ja tuoksuu ja on ihmisten ilona, mutta ei
+koskaan saa tehdyksi sukuansa jatkavata siementä. Tai jos jonkin
+tehneekin--en tiedä--ei se koskaan pääse maahan, jossa voisi itää.
+Erämaan palmukin kylvänee joskus itävän siemenen ja nähnee sukuansa
+jatkavan taimen, aron pihlaja samoin ... bulevardin puu ei koskaan. Sen
+siemen karisee jo kukkana asfaltille, lakaistaan kadun ja sen käytävän
+uomaan, josta letkun suihku sysää sen korahtaen menemään viemärin
+kitaan, iankaikkiseen pimeyteen.
+
+Sillä se on vain ilotyttö, geisha, jonka tarkoitus ei olekaan joutua
+äidiksi, vaan olla ilona ja aistien huumeena. Sen on oltava aina tuores
+ja nuori. Kun se alkaa kuivaa ja lahoa eikä enää kykene kukkimaan,
+tuomitaan se pois, nostetaan ylös ja sen sijaan istutetaan uusi. Olen
+nähnyt samojen rattaiden, jotka toivat uuden, vievän pois vanhaa,
+aamulla varhain, kun kaupunki vielä nukkuu. Olen nähnyt heitä,
+bulevardin puita, laahattavan tullista ulos, latvan tukka katua
+lakaisten.
+
+
+
+
+MAAHENKEÄ.
+
+
+Vanha mies, talon vaari, seisoo havutukin ääressä tallin takana
+pellolla ja pienentelee hakoja. Työ käy häneltä kokonaan koneellisesti.
+Kun oksa on pienennetty, kopeloi hän jalallaan esiin uuden, nostaa sitä
+jalkoterällään ja tarttuu siihen kumartumatta, jatkaen niin tunti
+tunnilta samassa tahdissa. Kasvojen ilme on hajanainen, katse harhailee
+ulos avaruuteen, niinkuin näkemisellä ei olisi mitään tekemistä työn
+kanssa.
+
+Hän on melkein sokea. Hän erottaa edestään vain vaalean aukean, jonka
+tietää pelloksi, sen takaa tumman juovan, jonka tietää metsänreunaksi,
+ja sen yläpuolella nousee kajastava laajuus, minkä hän tietää
+taivaaksi. Muuta hän ei näe. Hän käyttää näkönsä tähteitä enää vain
+apukeinona, kun on tunto pääturvana. Hämärissä ja sakealla säällä on
+kepin pää toisena silmänä ja toisena jalkoterä. Kuta tylsemmäksi silmä
+käy, sitä enemmän teroo tunto.
+
+Vaikka se on jo vanha asia, vaikka se vuosien kuluessa on tullut
+vähitellen, melkein huomaamatta, kaivertelee se mielessä alinomaa.
+
+Onhan hyvä, että näen senkään verran, kuin näen. Vielähän tässä
+menettelisi, jos tällään pysyisi, ennenkuin kaikki sammuu, jos tätä
+menoaan menee. Ensi talvena on kyllä jo täysi pimeä. Entä sitten? Mihin
+minä silloin kykenen?
+
+Ilta on yhä pimennyt. Taivas on kai mennyt etelästä pilveen, koska
+sieltä käy leuto tuulen henki kasvoihin. Hän ei erota enää metsän
+juovaa pellon ja taivaan rajasta. Ei muuta kuin harmaan verhon niinkuin
+usvaseinän. Tämmöistä se on kai se täysi sokeuskin.
+
+Havukasa on pienennetty. Jalkoterä ei enää löydä uusia oksia. Hän iskee
+kassaran tukkiin ja kääntyy lähteäkseen. Kirkkaalla säällä hän kulkee
+havutukilta pihaan ottaen merkikseen tuulimyllyn siiven, joka kuvastaa
+tuparakennuksen katon takaa. Pilvisellä säällä on pidettävä toiset
+tuumat. Jalallaan tunnustellen vaari kulki ennen tekemäänsä polkua
+tallin ja navetan väliseen solaan. Siitä oli kaksi tietä: joko tallin
+seinää pitkin tallin ja tuvan solaan, siitä yli tuvan nurkkaan ja siitä
+seinää haparoiden edelleen, tai tallin ja navetan solalta suoraan
+pihamaan halki vaistoon luottaen, askelmuistin mukaan.
+
+Hän päätti lähteä suoraan. Tuntui ikäänkuin hävettävän haparoida seinää
+myöten, jos kuka sattuisi näkemään. Piha oli suuri ja ihan tasainen
+eikä antanut millään epätasaisuudellaan ohjetta jalalle. Laskettuaan
+kolmekymmentä askelta hän ei kepillään tavannutkaan tuvan rappuja. Hän
+oli kai mennyt ohi ja voi yhtä hyvin joutua aittoihin tai
+kärryliiteriin. Hän oli eksynyt omalla vanhalla pihamaallaan eikä
+osanne ilman toisen apua oikeaan. Hänet valtasi ahdistava epätoivon
+tunne omaa avuttomuuttaan ja turvattomuuttaan. Ei koskaan hän ole ollut
+sairas eikä tarvinnut toisen tukea.
+
+Hänen siinä pyörähdellessä yksissä jalkainsa sijoissa varmistui hänessä
+päätös, jonka hän jo ennenkin oli tehnyt, mutta yhtä usein purkanut:
+minä lähden sittenkin Helsinkiin leikattavaksi, maksoi mitä maksoi,
+ajattelivatpa muut mitä ajattelivat, saipa niillä rahoilla vaikka
+minkälaisen pellon peratuksi. Onhan minulla ne rahat ja nehän ovat
+minun rahani. En minä sillä taloa köyhdytä, että käytän ne näköni
+saamiseen, ja vaikka olisivat kuinka paljon tahansa toiseen tarpeeseen
+säästetyt, niin ei niitä ole pakko siihen panna.
+
+Navetan oven narahdus ilmaisi hänelle, missä hän oli; askeleen pari
+astuttuaan hän sai kepillään tuntua tuvan rappusista ja meni tupaan.
+
+Tupa oli tyhjä, hiillos hehkui liedessä ja lapsi hengitti kehdossaan.
+Täällä hän osasi liikkua yhtä hyvin, olipa päivä tai pimeä. Oli
+leppoisaa ja lämmintä, ja hän rauhoittui äskeisestä säikähdyksestään.
+Eihän kukaan ollut vielä nähnyt, että hän oli tulemassa niin
+näkemättömäksi, että pian tarvitsi taluttajaa ... ei ollut nähnyt eikä
+tulekaan näkemään... Ei niiden pitäisi voida katsoa sitä
+kohtuuttomaksi. Vaikkei minulla itselläni olisikaan matkarahaa,
+niinkuin nyt kuitenkin on, niin pitäisi niiden sittenkin yllyttää minua
+avun hakuun vaikka omalla kustannuksellaan. Olenhan minä veljenpojalle
+antanut osani talosta, tehnyt työtä ruokapalkoilla, rakentanut,
+perannut ja kaivanut kuin omaani. En ole häneltä saanut muuta kuin
+vaatteet ja ruuan; kenkäni olen itse kustantanut. Jos työni rahassa
+laskisin, tekisi se tuhansia. Jos ei minua olisi ollut, olisi sen ollut
+pidettävä vierasta väkeä. Jos olisin ottanut oman osani pois tai jos
+vielä ottaisin, kuinkahan olisi käynyt ja kävisi? Ei tässä puolesta
+talosta eläisi, kun on tiukassa ollut koko talostakin eläminen. Menisi
+jakaen pilalle pieni maa. Sentähden en ole akkaakaan ottanut, vaan sai
+velivainaa ottaa, koska hänellä siihen näkyi olevan parempi halu. Ei
+olisi pyystä ollut kahden jakaa. Enkähän minä siitä aio nytkään osaani
+ottaa, eipä silti, koska minulla on säästöpankissa se raha.
+
+Hän laski sen taas, niinkuin oli usein ennen laskenut. Posti ottaa
+asemalle viennistä 4 m. ja takaisin 4 m., sen se ottaa, se on 8 m.
+Rautatiepiletti 15 m. 50 p. sinne ja sieltä takaisin, se on 31 m.;
+linikkamaksu 1 m. 50 p. päivältä enintään 30 päivältä, mikä tekee 45
+markkaa eli yhteensä 84 markkaa, eli enintään, ennenkuin apteekkirohdot
+ja muut pienet on maksettu, 100 markkaa. Jos pitää ottaa toveri täältä
+asti viemään, niin tekee sen matka ja eväät hyvinkin 50 m. Sataan
+viiteenkymmeneen se nousee.
+
+Se on julma raha, puolet rengin rahapalkasta. Jos sen otan pois
+pankista, jää sinne vain 50 markkaa. Ei sillä saa mitään aikaan. Ne
+katsovat sen kaksisataisen jo kuin omakseen, koska tietävät sen
+perivänsä tai muuten saavansa. Ja luvattuhan se on ollutkin siihen,
+pantu sitä varten talteen, ja riittää hyvin sen pienen hiekkapenkereen
+puhkaisemiseen. Siitä kun tulee tosi ja vesi valuu suosta pois, niin
+tulee kolmen lehmän lisäheinät. Ei näillä ilman sitä milloinkaan ole
+siihen voimia eikä varoja. Eihän se yksinäinen mies siihen semmoiseen
+kykene. Hyvä, jos saa pidetyksi entisetkään peltonsa kunnossa, kun
+talvikaudet tukkeja ajaa. Minä sen perkkiön kyllä olisin aikaa myöten
+ojittanut loppuun asti, niinkuin olin aloittanut, jos ei vienyt tätä
+näköä.
+
+Ja siihen umpikujaan hän aina lopulta ajautui: jos lähden näköäni
+saamaan, jää suoperkkiötyö tekemättä--jos mieli saada suoperkkiötyöt
+tehdyksi, menee minulta näkö. Kummastako on talolle enemmän hyötyä tai
+vahinkoa ja kumpiko valittava? Menköön näkö! Mutta sokeahan ei kykene
+mihinkään, tuskinpa tekemään mitään edes oman ruokansa edestä. Jään
+loppuiäkseni heidän hoidettavakseen ja talutettavakseen ja talon
+rasitukseksi. Se on sille ajanpitkään suuri kulutus, vaikkei rahaista
+rahaa heti menisikään. Sillä ties kuinka kauan tämmöinen
+tervesisuksinen ukko vielä elää--vaikka eläisi yhdeksäänkymmeneen.
+Luulisi heidän itsensäkin käsittävän. Ja hän päätti sen taas niinpäin.
+--Puhun siitä heille heti, kun tulevat tupaan, ja istun huomenna postin
+rekeen.
+
+Veljenpoika kuului ajavan pihaan hakokuorman, riisuvan hevosensa ja
+paukkavan tallissa. Ja silloin häntä taas herpaisi toisapäin.
+
+Jos siitä ei ole apua. Jos se raha menee eikä näkö kuitenkaan tule
+takaisin. Parempi on silloin antaa sen mennä tätä menoaan. Eihän
+minusta enää näkevänäkään olisi isompiin töihin. Siihen, mihin kykenen,
+kykenen silmitönnäkin. Hakojen hakkuu luonnistaa silmät ummessakin.
+Verkkoa osaa sokeakin kutoa. Soutaa voin, kun on joku, joka istuttaa
+venheen kokkaan ja itse istuu perään. Väännän minä sokeanakin
+silppumyllyä ja pyöritän siivuukonetta, kun ääreen vievät. Onhan täällä
+lapsia minulle silmäksi. Saunaan kai kyllä mielellään hoitavat samalla
+kuin itsensäkin, ja kerta pari vuodessa kirkollekin. Lukemaan ei
+taitaisi enää päästä uusillakaan silmillä. Jos sairastun--mutta
+hoidettavahan se olisi näkeväkin sairas, ja hautaan hoidettaessa ei
+sokeana kuolleesta liene suurempaa vaivaa kuin silmällisenäkään...
+
+Parasta lie, että saavat sen suonsa kuivatuksi. Joukko kasvaa eikä ne
+tässä pääse oikeaan elämisen vauhtiin, jos eivät alueet laajene... Ja
+mistä minä nyt saan senkään saattajan sinne mukaani? Ei ole yksin
+lähtemistä, kun on kuulema monet muutokset ja juna tulee yön aikana
+Helsinkiin.
+
+Kunnan tohtori kyllä oli varma siitä, että näkö palautuu. »On ihan
+varma, että saatte näkönne, jollette vitkastele», sanoi. »Mutta minkä
+teette, se tehkää pian.»
+
+Kun tietäisi, mitä veljenpoika oikein ajattelee. Eihän se tietystikään
+kehtaa panna vastaan, jos kuulee mieleni kovin tekevän.
+
+Ja vanha vaari päätti virittää veljenpoikansa eteen paulan: olen itse
+olevanina linikkaan lähtöä vastaan. Jos se yhtyy, on sille raha
+mieluisampi. Jos taas rupeaa yllyttämään ja kivoittelemaan, niin
+silloin se tahtoo, että menen. Ja odottaessaan pani vaari sitä varten
+valmiit vastauksetkin veljenpojan suuhun. »Nyt ei muuta kuin setä
+taipaleelle ja heti! Lähden itse saattamaan.»--»Olipa nyt talo kuinka
+pieni tahansa, niin ei tässä hätää tule, kun ei ole tullut ennenkään.»
+--»Saadaan se suo-oja kerran vielä mitenkuten kaivetuksi.»
+
+Veljenpoika tuli tupaan, ripusti turkkinsa naulaan ja teki tulen.
+
+--Ka, täälläkö se istuu pimeässä.
+
+--Näkeehän tuota pimeässäkin tämmöinen näkijä.
+
+--Havukasanpahan vain näitte panna niin puhtaaksi, ettei jäänyt yhtä
+ainoata oksaa pohjaan.
+
+--Ei ole ollut näkemisestä apua enää pitkään aikaan, ei siinä työssä
+eikä paljon muussakaan. Tuntotarkalta se on jo tehty, mikä on tehty.
+Pian tässä jään upposokeana talutettavaksenne ja hoidettavaksenne.
+
+--Ei huoli setä hätäillä, vaikka niin kävisikin, alkoi veljenpoika
+lohdutella. Kyllä tässä toki talutetaan ja hoidetaan, jos niiksi tulee.
+Vaan vielähän tuota toki lienee aika siihen, koskapa liikuttekin omin
+päinne.
+
+--Näenhän minä vähän liikkua, niin kauan kuin päivä paistaa, mutta kun
+vetää pilveen tai muuten hämärtyy ettei kajasta, niin ei silmän avulla
+näy pitkällekään pääsevän. Olin äsken eksyä pihamaalle.
+
+--Joko on niin huonosti?
+
+--On se, vaan minkäpäs tuolle. Tohtori viime pyhänä kyllä patisti
+lähtemään Helsingin linikkaan, mutta mahtaisiko olla apua. Lähteneekö
+silmän jää veitsellä raapien, kun ei ole sulanut voiteistakaan.
+
+Nyt olisi veljenpoika voinut sanoa sen, jos tahtoi. Mutta mitään
+virkkamatta kuului hän vetävän kenkää jalastaan.
+
+--Ja vaikkapa vähän saisikin apua, niin liikanainen olisi siihen
+tarpeeseen semmoinen rahameno.
+
+--Paljonkohan tuohon menisi?
+
+--Tohtori laski, ettei siihen menisi kuin puolitoista sataa, mutta minä
+sanoin, että se on julma raha sekin yhden ikälopun silmästä.
+
+Henkeään pidätellen odotti setä, mitä veljenpoika virkkaisi.
+Veljenpoika virkkoi:
+
+--Ka, kun on kengänpohjaan puhjennut reikä. Siihen on heti ruvettava
+paikkaa panemaan.
+
+--Olisihan minulla kyllä se raha ja vähän enemmänkin, niinkuin tiedät,
+mutta säälittäähän sitä siihen panna, kun saattaisi tarvita
+parempaankin.
+
+--Mihinkä parempaan? kysyi veljenpoika nyt uteliaan pikaisesti. Mutta
+sitten kuin jälkiään peittäen teennäisen hitaasti:--Mikäs se nyt olisi
+sen parempaa?
+
+--Olisi kai se siinä alangon viemärissäkin yhtä hyvässä tallessa kuin
+vanhan sokean silmässä.
+
+--Olisi kai se siinä hyvässä tallessa.
+
+--Niin kummassako?
+
+--Kummassakin olisi hyvässä tallessa.
+
+Vaarin ei ollut tarvis enempää udella. Hän tiesi nyt, että se panisi
+sen kernaammin suohon kuin silmään. Mutta nyt riensi veljenpoika
+sanomaan:
+
+--Mutta ei suinkaan pidä sitä katsoa ... minä ilman vain, kun kysyitte.
+Saadaan se suo toki kuivatuksi jotenkuten muutenkin.
+
+--Mitenkä muuten sinä sen saisit?
+
+--Jos en minä saa, niin saavat pojat, kun varttuvat.
+
+--Kunko varttuvat--kun vanhin vasta viidennellä.
+
+--Pitää kaikin mokomin vain lähteä linikkaan, jos kerran tohtorikin
+luulee sieltä avun lähtevän.
+
+Turha sitä oli enää parsia. Vaari tunsi, että asia oli ratkaistu. Hän
+oli saanut tietää, mitä tarvitsi. Hetken aikaa oli kurkku
+kiristyksessä, estäen liikutusta pääsemästä ulos. Sitten hän sanoi,
+koettaen sanoa niin halveksivasti kuin voi:
+
+--Ne tohtorit luulevat ja uskottelevat ... jos niiden luulojen päälle
+lähtisi...
+
+Veljenpoika myöntää, koska on vaiti. Silloin vaari, niinkuin usein
+ennenkin vähänäköisyydestään hilpeästi leikkiä laskien, virkkoi:
+
+--Ja enkös minä näe noita töitäni sokeampanakin tehdä. Marjojakos minä
+tässä olen ennenkään poiminut. Näenhän minä noita hakojani
+sokeampanakin hakkailla ... ja silppumyllyä kiertää ... ja
+siivuukonetta vääntää ... ja verkkoa kutoa ruokani edestä.
+
+--Jo toki enemmänkin edestä.
+
+--Olenhan minä tätä maailmaa jo tarpeekseni katsellut. En taida minä
+parata sen katselemisesta eikä se siitä, että minä sitä katselen. Ja
+vielähän tuo kirkkaalla ilmalla ainakin aurinko näkyy ja kuu taivaalla
+kuumottaa.
+
+Se jäi siihen. Setä siirtyi verkonkudoksensa ääreen eikä lääkäriin
+lähdöstä puhuttu sen päivän perästä. Viemäri avattiin vaarin
+säästöillä, alanko kuokittiin ja kylvettiin. Oli saatu vähän
+viljelyslainaakin maanviljelysseuralta. Kun siinä heilimöi ensimmäinen
+ruis, oli vaarin silmän päällä jo ikuinen jää, niin paksu, ettei
+kirkkainkaan paiste enää kuumottanut sen pimeyteen.
+
+Suvisina sunnuntaipäivinä kuletutti hän itsensä lapsilla viljelyksen
+ääreen ja istui siinä ojanreunalla kuunnellen tähkien kahinaa ja
+hengittäen heilimon lemua.
+
+Tulihan tietoon, minkä uhrauksen ukko oli tehnyt. Veljenpoika kertoi
+asian niin, että setä itse oli niin tahtonut ja ettei häntä
+houkuttelemallakaan oltu saatu Helsingin tohtoriin. Olisihan sille toki
+annettu kyydit ja toimitettu apu kuinka kaukaa tahansa, mutta kun se
+itse oli sen toisapäin päättänyt, niin eihän häntä voitu väkisinkään
+viedä.
+
+Vaari hakkasi vielä monet vuodet hakojaan, kutoi verkkoa, väänsi
+siivuukonetta ja silppumyllyä ja soudatteli lapsia.
+
+Veljenpoika ei kyennyt pitämään taloa, vaan möi sen yhtiölle, siirtyen
+sen palvelukseen ja jääden itse vuokralaiseksi entiseen taloonsa. Vaari
+sai eläkkeensä.
+
+Yhtiö kylvi puunkasvuun pellot ja suoperkkiönkin. Kun
+maanviljelyskonsulentti surkutteli vaaria siitä, että siihen toteen nyt
+menivät nekin silmärahanne, olisihan tuo alanko sinälläänkin kelvannut
+näreikköä kasvamaan, arveli äijä: »Vaan eikös ollut hyvä, ettei tuota
+tarvinnut näkevin silmin nähdä...»
+
+
+
+
+ORJAMARKKINAT.
+
+Kuvaus Kuopiosta v:lta 1886.
+
+
+Niitä on täällä taas pidetty joulujen välillä, pidetty aamusta aina
+iltaan saakka. Kunnan yhteisiä vaivaisia ja köyhiä on julkisella
+huutokaupalla tarjottu vähimmän vaativalle hoidettavaksi ja
+elätettäväksi. Kunta kokonaisuudessaan on ollut kauppiaana ja
+kuntalaisia erityisesti ostavana yleisönä.
+
+Tämän kirjoittaja lähti huutokauppapaikkaan, nähdäkseen, miltä siellä
+näytti. Sitä lähetessään tulla reuhkasi häntä vastaan mielipuoli nainen
+repaleisissa vaatteissa. Hänen edellään kulki talonpoika, joka ikään
+oli joutunut mielipuolen isännäksi.
+
+»Voitin isännän kaupassa!» hihkasi hullu ohimennessään.
+
+»Lienet voittanut tahi tapannut, astuhan perässä!» virkkoi siihen
+isäntä.
+
+Ja kiireessä kulussa he poistuivat, kadulla seisovain nauraa
+hohottaessa.
+
+»Mikä melu täällä on?» kysyin suotta muutamalta mieheltä, astuessani
+huutokauppahuoneen etehiseen.
+
+»Orjamarkkinathan täällä on», sain vastaukseksi.
+
+»Vieläkö toimitusta kestää?»
+
+»Hullut jo myötiin ja langettavatautisia parhaillaan kaupitaan», sain
+vastaukseksi.
+
+Avasin oven ja menin siitä »kirkkoon». [Kuopion kunnanhuone oli siihen
+aikaan muutettu kirkoksi.] Mutta kirkko ei kirkolta näyttänyt. Oven
+suusta aina kuoriin saakka oli lattia ihmisiä täynnä. Mikä penkeissä
+istui, mikä seisoi keskikäytävällä toinen toisessaan kiinni. Tunkeusin
+siinä niin pitkälle kuin pääsin ja aloin tarkastella ympärillä olevia.
+
+Heti kohta ensi silmäyksellä erotin kaupittavat muista. Sokeita,
+silmäpuolia, vanhuksia ja keskenkasvuisia lapsia seisoi ja istuskeli
+tiellä täällä muiden lomassa. Kaikkien heidän oli pitänyt tulla
+saapuville, näytteeksi siitä, millaisia olivat ja mitenkä paljon heistä
+kannattaisi maksaa. Muuan vanha vaimo ei jaksanut pystyssäkään pysyä,
+vaan oli hän heittäytynyt pitkäkseen penkille. Osa ei näyttänyt mistään
+välittävän, tylsinä ja alakuloisina he vain tuijottivat eteensä. Toiset
+taas seisoivat kiihottunein kasvoin, posket kalpeina ja silmät
+palavina, seuraten toimituksen menoa.
+
+Tämä tapahtui aivan samalla tavalla kuin muunkin tavaran huutokaupassa.
+Teki vaikutuksen sellaisen, kuin olisi ihmiskunta tehnyt suuren
+vararikon, jonka pesästä myötiin kaikki joutava irtaimisto.
+
+Lautakunnan esimies seisoo ylinnä huoneessa pöytänsä takana ja hänen
+vieressään istuu kaksi kirjuria. Heleällä äänellä mainitsee hän
+muutaman onnettoman nimen.
+
+»Paljonko vaaditaan?»
+
+»Sata markkaa!»
+
+»Helpottakaa, helpottakaa! Ei kannata niin paljoa maksaa!»
+
+»Yhdeksänkymmentä viisi!»
+
+»Yhdeksänkymmentä viisi ensimmäinen ... toinen yhdeksänkymmentä
+viisi...»
+
+»Markka pois!»
+
+»Yhdeksänkymmentä neljä...»
+
+»Yhdeksänkymmentä!»
+
+»Yhdeksänkymmentä ensimmäinen...»
+
+»Kahdeksankymmentä!»
+
+»Kahdeksankymmentä ensimmäinen...»
+
+»Markka pois!»
+
+»Seitsemänkymmentä yhdeksän ensimmäinen ... toinen ...
+seitsemänkymmentä yhdeksän ... eikö oo helpommasta huutavata?
+seitsemänkymmentä ... yh ... dek ... sän ... kolmas...»
+
+»Kenen huuto?»
+
+Sen ja sen.
+
+»Onko 'se ja se' semmoinen, että voi hoitaa?» kysyy esimies.
+
+»Hoitaa, kyllä hoitaa!» vastataan väkijoukosta.
+
+Ja sillä on sitten todistettu, että kyllä hän hoitaa.
+
+Taas mainitsee esimies jonkun nimen.
+
+»Se on sekin langettavatautinen?» kysytään yhtäältä.
+
+»Paha onkin!» vastataan toisaalta.
+
+»Se on ennen ollut R:n kylällä ... K:n talossa ... hoidetaanko se
+samassa talossa vieläkin?»
+
+»Ei entisestä hinnasta!»
+
+»Pitäisi toki sadan viidenkolmatta markan riittää!»
+
+»En huolisi kahdestakaan sadasta ... lapset sitä säikkyy kuoliaaksi...»
+
+»No, paljonko tarjotaan?»
+
+»Sata viisikymmentä!»
+
+Ja niin alkaa kilpailu ja noin sadasta markasta joutuu huono hoidettava
+entisiltä asuinsijoiltaan aivan toiselle puolen pitäjää.
+
+Sitten tulee kaupittavaksi luettelossa lähin ja esimies kysyy, vieläkö
+hän elää.
+
+»Vielä elää!»
+
+»Onko täällä?»
+
+»Tuoll' on ovensuussa!»
+
+»Paljonko vaaditaan?»
+
+»Se on vielä hyvä työmies ... talvikaudet havuja hakkaa...»
+
+»Eikä sitä keikauta kuin kahdesti tai kolmasti kuukaudessa...»
+
+»Paljonko vaaditaan?»
+
+»Kahdeksankymmentä!» on ensimmäinen huuto.
+
+»Markka pois!»
+
+»Seitsemänkymmentä yhdeksän...»
+
+»Markka pois!»
+
+»Seitsemänkymmentä kahdeksan...»
+
+»Markka pois!»
+
+Ja sillä lailla lasketaan miehen elatuksesta »markka pois,» kunnes
+viimeinen huuto pysähtyy »kuudellekymmenelle».
+
+Asianomainen on noussut penkille seisomaan, kuullakseen, mitä hänestä
+tarjottiin.
+
+»Alas laskevat, alas laskevat», jupisi hän huutoja kuunnellessaan. Kun
+ne olivat loppuneet, painautui hän taas takaisin istualleen ja huokasi:
+
+»Kylläpä vähään ... kylläpä vähään ... meni vain kuuteenkymmeneen
+markkaan.»
+
+Esimies panee merkin menneen kohdalle ja huutaa uuden esille.
+
+»Paljonko vaaditaan?»
+
+»Sata markkaa!»
+
+»Markka pois!»
+
+»Yhdeksänkymmentä yhdeksän.»
+
+»Markka pois!»
+
+»Yhdeksänkymmentä kahdeksan ensimmäinen...»
+
+»Yhdeksänkymmentä viisi!»
+
+»Yhdeksänkymmentä viisi ensimmäinen ... toinen ... huutakaa viisin
+markoin...»
+
+»Kahdeksankymmentä!»
+
+Vaan silloin hyppää penkille muuan vanha vaimo ja huutaa kimakalla
+äänellä:
+
+»Ei pidä huutaa luontokappaleen hintaan!»
+
+»Eihän tuo ole vielä lehmänkään hinnassa!»
+
+»Kuka se on tuo akka?»
+
+»Min' oon siihen kuuluva!»
+
+Vaan siitä huolimatta putosivat huudot markan markaltaan.
+
+»Kuusikymmentä viisi ... ensimmäinen ... toinen ja ... kolmas.»
+
+»Eipä paljoon noussut.»
+
+»Ei siitä paljoon olekaan ... toinen käsi rampa...»
+
+»Olkaa hiljaa siellä!» huutaa esimies.
+
+»Täällä ei kuule toisiaan, kun semmoista hälinätä pidetään.»
+
+»Ketä siellä nyt tarjotaan?» kysyy joku vieressäni.
+
+»Se tuntuu olevan se meidän kylän Kaisa...»
+
+»Etkö sinä huuda?»
+
+»Huutaa pitäisi ... eipähän tuota muuten tänä aikana saane rahaa
+nähdäkään...»
+
+»Anna minä huudan ... se on hyvä sukankutoja.»
+
+»Huuda sitten ... minä lähden tieheni ... johan noita mulla on kolme
+syöttilästä ennestäänkin!»
+
+Hän pakkautui oven suuta kohti ja minä käytin tilaisuutta päästäkseni
+ulos yhdessä avauksessa. Takimmaisessa penkissä istui vanha puolisokea
+eukko ja kaksi lasta, tyttö ja poika. Mies talutti eukon etehiseen ja
+siitä ulos kadulle.
+
+Täällä asetettiin hänet, kun ei voinut jaloillaan pysyä, pieneen
+kelkkaan, jota mies ryhtyi vetää junnistamaan.
+
+Kansa, jota seisoskeli sekä ulkona että sisässä, katseli tuota lähtöä.
+
+»Paljonko noista eläteistäsi rikastuit?» huusi muuan miehen jälkeen.
+
+»Vähän toista sataa sain.»
+
+»Silläköhän se aikoo ne ruuassa ja vaatteessa pitää?»
+
+Minulla ei ole kokemusta siitä, riittääkö todellakin tuo summa. Mutta
+minä epäilen sen kanssa, joka varmaankin omasta kokemuksestaan tuon
+epäilyksen lausui.
+
+Olin nähnyt ja kuullut kylläkseni ja lähdin kävelemään poispäin. Kunnan
+huoneen seinäviertä kulkiessani tunki vielä kadullekin avatusta
+ikkunasta korviini:
+
+»Markka pois!»--»Markka pois!»
+
+
+
+
+TUHLAAJAPOIKA.
+
+Meitä oli veljeskunta vanhoja tovereita ja ystäviä, jotka ensimmäisiltä
+ylioppilasvuosiltamme alkaen olimme pitäneet yhtä ja pysyneet
+jotakuinkin koossa. Meidät liitti toisiimme ensin suomalaisuus ja
+sitten muut aatteelliset ja isänmaalliset harrastuksemme. Eniten
+kuitenkin sama maailmankatsomus yleensä. Valhe, petos, vikuroiminen,
+tinkiminen tuomittiin armotta läheisimmissäkin tovereissa. Lippu oli
+pidettävä puhtaana, olipa sitten kysymys julkisesta tai yksityisestä
+elämästä. Ei mitään aatetta ja asiaa saanut ajaa, ei mitään etua valvoa
+vääryydellä, kieroudella tai tinkimisellä. Se ei ollut meillä mikään
+liehuva lippu, sitä ei koskaan maljapuhein nostettu tankoon, se oli
+pikemmin kuin muistoliina, jonka kukin piti kätkettynä povellaan. Se
+oli millä ibseniläistä, millä pietististä pohjaa, millä tulos
+tiedemiehen totuuden etsinnästä, millä nuorison kasvattajan oman hengen
+kouluutuksesta, millä taiteilijan ja kirjailijan herkentyneestä
+omastatunnosta ja itsensä tutkistelusta. Se hyvin harvoin puhkesi
+tehdyksi tuomioksi tai toiselle esitettyksi vaatimukseksi, se vain oli
+ja eli meissä ja johti meitä ja vaikutti jotenkuten välittömästi
+niihinkin, jotka joutuivat lähemmin liittymään meihin. Se veti
+luoksemme samanhenkisiä, työnsi meistä pois toishenkisiä.
+
+Elimme verrattain vaatimattomissa oloissa, pikkuviroissa, pienillä
+tuloilla, mutta autoimme toisiamme ei vain neuvoilla, vaan myös
+lainoilla ja takuilla. Joskus sai toveri maksaa toisen puolesta, mutta
+en koskaan kuullut kenenkään sitä nurkuvan, sillä jokaisessa
+sellaisessa tapauksessa oli joko sairaus tai kuolema tai muu
+voittamattomuus ollut syynä siihen, ettei suoritusta ollut voinut
+tapahtua. Sattui useammankin kerran, että toverit yhteisesti ottivat
+vastatakseen yksityisen sitoumuksista, hoitivat ja järjestivät ne.
+
+Olimme pääsävyltämme totisia, yksivakaisia nuoria miehiä. Jo
+ylioppilasaikanamme oli meihin kuitenkin liittynyt toveri, joka oli
+meidän kaikkien vastakohta. Luonteeltaan, synnyltään, kasvatukseltaan
+ja elintavoiltaan hän ei juuri lainkaan kuulunut meihin. Siitä
+huolimatta me hänet hetikohta »hyväksyimme», kun eräs hänen kotonaan
+kotiopettajana toiminut toveri toi hänet seuraamme. Kiinnyimme häneen
+yhä enemmän ja vähitellen kävi hän meille »välttämättömäksi.» Hänessä
+oli sitä, mitä meiltä itseltämme puuttui: hilpeyttä, herttaisuutta,
+seikkailijaverta, reippautta, kevytmielisyyttäkin. Hän sanoi alunpitäen
+meitä »paapoikseen», (»Mitäs paapoille kuuluut?... Mitäs vaarit
+vannehtii?--Joko ukot ylijumalat ovat julistaneet tuomionsa kurjalle
+kuolevaiselle?» j.n.e.)--me häntä »pojaksi», filiukseksi, ottopojaksi,
+tai oikein lellitellessämme »tuhlaajapojaksi», kun hän palasi
+tavallista pitemmältä kiertueelta ja kertoi ja katui syntinsä yhtä
+herttaisesti kuin hän oli ne tehnytkin. Pidimme hänelle monet sellaiset
+tuliaispidot ja--menimme uusiin takuihin. Suhde oli niinkuin lie ollut
+luostariveljien iloiseen, vallattomaan ritaripoikaan.
+
+Ei hän kuitenkaan pelkällä sillä vastakohtaisuudellaan olisi voittanut
+meitä ja pysynyt miehenämme. Se oli sittenkin hänen luonteensa hyvä,
+ehyt pohja, hänen suoruutensa, vilpittömyytensä, rehtiytensä,
+toverillisuutensa ja tosiritarillisuutensa, johon suosiomme häntä
+kohtaan ja kiintymisemme häneen lopulta perustui.
+
+Hän oli ylioppilasaikanaan Helsingin tunnetuimpia nuoria miehiä. Hän
+oli kaikkialla mukana ja veti kaikkialla huomiota puoleensa. Hän oli
+kaunis, solakka nuorukainen, tukka tumma ja hiukan kähärä, nenä
+kaareva, silmät ruskeat ja palavat, käytös notkea ja sulava, puku aina
+aistikas ja hieno. Hänessä oli meihin kuin jotakin vieraan rodun
+viehätystä. Isä oli vanhaa karjalais-saksalais-ruotsalaista juurta,
+äiti venakko; Hän oli ihanteellinen marsalkka ja juhla-airut,
+jona hän muuten toimi koko ylioppilasaikansa alimmalta osakunnan
+lähettiasteelta suurien ylioppilasjuhlien ja kansalaispäivällisten
+ylimmälle juhla-airutasteelle. Hän oli laulaja, kaunis solistitenori,
+kaikkien tanssien aloittaja ja etutanssija, mukana kaikissa
+arpajais- ja hyväntekeväisyyshommissa, joissa ylioppilaat olivat
+Helsingin naisten apuna. Ylioppilaat olivat siihen aikaan kaikkena
+kaikessa, ilman heitä ei saatu mitään aikaan. Luentosalissa hän näkyi
+harvemmin, mutta sai kuitenkin kutakuinkin säädylliseen aikaan
+suoritetuksi välttämättömimpänsä, ensin kandidaattitutkinnon ja sitten
+oikeustutkinnon, sillä perheen perinnäissääntöjen mukaan oli hänestä
+tuleva juristi ja sitä myöten virkamies niin korkealle asteelle kuin
+asteita riitti--mutta ilman hätäilemistä.
+
+Hän oli viipurilainen, puhui tuota heidän herttaista, pehmoista
+»mie-sie» murrettaan, tuota »hyö ottaat»--»myö mäntiin»--»näinköhän se
+on niin»--josta ruotsinkielistenkin suussa aina tuoksahtaa sikäläinen
+kotiturve. Ja samalla hänessä, niinkuin yleensä viipurilaisissa, oli
+jotakin eurooppalaista mannermaaleimaa, eikä ollenkaan sitä
+tukholmalais-berliiniläis-uusmaalaista tekoylimyksellistä olevinaista,
+mitä niin usein tapaa Helsingin ja Turun keikareissa. Sen kai sai
+aikaan karjalainen hilpeys ja suurkaupungin läheisyys.
+
+Pietarin läheisyys uurtelee muuten kyllä toisiakin piirteitä luonteihin
+ja katsantotapoihin lähellä rajaa, tuota: »ka, eihän sill' niin
+vällii»--vaikka nyt esimerkiksi vähän salakuljettaisikin tupakkaa ja
+teetä. Viipurilaisissa, niinkuin yleensäkin rajaseutulaisissa, tapaa
+koko joukon kaikenlaista semmoista »suvaitsevaisuutta». Siellä ei
+semmoisista olla niin ankaria kuin muualla. Hänessäkin tuota höllyyttä,
+tuota siveellistä »värisokeutta», joksi me sitä sanoimme, joskus
+ilmeni, ja hän innostui sitä puolustelemaankin, mutta aina niin
+herttaisen miellyttävästi ja paradoksimaisesti, että mekin, ankarat ja
+lujat aatteen ja periaatteen peruukkiäijät, lopulta tupruttelimme
+tullikavallettua tupakkaa, jota hän tarjosi meille hopeisesta, sisältä
+kullatusta sikarikotelostaan.
+
+Kaikki puhalsi hänen läpitsensä, kaikki hyvät harrastukset, kaikki ajan
+innostukset, kaikki soittaen häntä kuin tuuli seinäkannelta. Itse hän
+ei mitään soinut, mutta soinnahti kauniisti kaikkeen, mikä häntä
+kosketti. Kaiken hän teki itselleen ja muille huviksi ja hauskuudeksi.
+Kaikki, juhlat, konsertit, ensi-illat, päättyivät häneltä päivällisiin
+tai illatsuihin, pikkutunteihin--jälkipäivän uupumuksen suomaan
+toistaiseksi lykkäämiseen ja vapautukseen kaikesta, minkä oli päättänyt
+ja itselleen ja muille luvannut.
+
+Mutta joskin hänessä oli tällaista karjalaisen kevytmielisyyttä, sen
+vikoja ja heikkouksia, niin oli hänessä keskittyneenä sen parhaatkin
+puolet. Oli asioita, jotka hän otti totisesti, pelottavan totisesti.
+Hän voi joutua ihan vimmoihinsa, jos sai kuulla jostakin alhaisesta,
+jos joku oli pettänyt, syönyt sanansa, jos joku vikuroi, rikkoi annetun
+luottamuksen, menetteli kurjasti. Mutta varsinkin jos joku oli pettänyt
+jonkun toverin, asettanut oman etunsa hänen etunsa edelle. Se oli
+hänessä melkein sairaalloisen intohimoista. »Olisi ennen ampunut kuulan
+otsaansa», oli lause, jota hän usein käytti.--»Ei pidä sanoa, jollei
+itse tekisi samoin».--»Minä tekisin!»
+
+Se oli juuri tämä, joka meitä hänessä miellytti. Toveruus oli hänelle
+pyhistä pyhin asia. Niitä oli ennen aikaan ehkä enemmän semmoisia,
+joille toveruus oli avuista ensimmäinen. Hän voi tehdä toverin hyväksi
+melkein mitä hyvänsä. Hän lainasi viimeisen penninsä, meni takuuseen
+jokaiselle, joka vain pyysi. Antaessaan hän ei epäillyt saavansa
+takaisin, eikä ottaessaan voivansa maksaa. Asiainsa huonoimmillaankin
+ollessa hän oli vilpitön vakuuttaessaan: »Ei kukaan tule kärsimään
+minun tähteni».
+
+Hänen elämänsä oli alkanut mukavissa, väljissä valjaissa ja jatkui
+leveää tietä kulkusten kilistessä. Ja kun ei kulkusia enää ollutkaan,
+kuuluivat ne kuitenkin yhä hänen omissa korvissaan ja tie oli hänelle
+aina yhtä leveä, ajajaeleet yhtä laajat.
+
+Hän oli ollut varakkaan isän poika. Isällä oli korkea virka, ja suuri
+sukutila lähellä Viipuria. Pojalla oli aikoinaan kaikki, mitä hän
+halusi: pyssyt, ajokoirat, setterit ja pointerit, ratsuhevoset ja
+purjeveneet, ja olisi tietysti ollut automobiilikin, jos niitä olisi
+ollut siihen aikaan. Hovissa elettiin suuresti ja vieraanvaraisesti.
+Tuttavapiiri ulottui sekä Helsinkiin että Pietariin. Hänellä oli
+Helsingissä hieno kahdenkamarin asunto, mikä siihen aikaan oli
+tavatonta komeutta ylioppilaalle. Istuttiin siellä usein hänen
+vieraanaan mukavissa sohvissa ja tuoleissa. Usein hän sai tehdä
+ulkomaanmatkoja, jota meidän varamme eivät sallineet. Ei koskaan ollut
+hänellä rahanpuutetta, isä antoi aina niin paljon, kuin hän pyysi. Kun
+ei enää viitsinyt pyytää, teki hän velkaa omiin nimiinsä. Usein hän
+lainasi itse voidakseen lainata muille.
+
+Isä kuoli ja vanha sukutila ja kaikki muu myötiin pesän veloista.
+Onneksi menivät velat varain kanssa vastakkain, muuten hän kai olisi
+ottanut niistä vastatakseen. Nyt hän jäi vastaamaan ainoastaan omistaan
+eivätkä nekään olleet aivan pienet.
+
+Kun nuori mies on joutunut siihen, on hänen valittavanaan joko uusi tie
+tai jatkaminen vanhalla. Harvassa on sankaria vaihtamaan verkaansa
+sarkaan, jos vain näyttää olevan mahdollisuutta tai toivoakaan edelleen
+pysyä verassa. Ja hänellä näytti olevan. Hän saa viran, maksaa
+velkansa, sen uskoivat kaikki, ja sen hän uskoi itsekin.
+
+Sellaisilla, jotka eivät ole mihinkään totisiin otteihin tottuneet,
+tulee usein, silloin kun täytyy tehdä sellainen ote, heikkous, niinkuin
+suonenveto jäseneen, joka on tehnyt äkkinäisen repäisyn. Hän ei saanut
+mistään kiinni eikä pysytetyksi itseään missään. Hän sortui omiin
+jalkoihinsa, oli omain kiireidensä tiellä.
+
+Hän kyllä koetti useat kerrat ryhdistäytyä työhön. Palveli
+asianajajatoimistossa, mutta ei ollut täsmällinen, ja ura katkesi
+siihen. Yritti pankkiin, mutta ei hänestä ollut istumaan pulpetin
+takana. Koetti toimia vakuutusalalla. Mutta paitsi tottumattomuutta
+säännölliseen työhön oli siinä aina esteenä velat, joita täytyi hoitaa.
+Ja niin tuli velkain hoitaminen uusilla veloilla hänen päätehtäväkseen.
+Virkaurat alkoivat siihen aikaan olla hänenlaisilleen tukossa. Jos hän
+olisi tahtonut käyttää aikaa ja sen tarjoamia etuja hyväkseen, olisi
+kaikki pian ollut järjestyksessä. Mutta se ei tietysti voinut tulla
+kysymykseenkään, kaikkein vähimmin meidän piirimme miehelle. Hänen oli
+tavattoman vaikea pysyä pinnalla. Mutta vakuuttelemistaan hän aina
+vakuutti: »Ei kukaan tule kärsimään minun tähteni.»
+
+Oli kuitenkin säälittävää nähdä hänen taistelevan uppoamistaan vastaan.
+Aamuisin ennen pankkituntia nähtiin hänen tuon tuostakin ajelevan
+ympäri kaupunkia haalimassa uudistusrahoja ja nimiä papereihinsa.
+Hänellä oli alinomainen tuska silmässä ja poskillaan kuin mikä
+ujostuksen puna. Seurassamme hän oli hajamielinen, hänen entinen
+vilkkautensa, reippautensa ja avonaisuutensa oli kadonnut.
+
+Meille tuli häntä yhä enemmän sääli. Hänen asiansa täytyi saada
+jollakin tavalla »järjestetyksi». Pidimme neuvottelun. Hän sai esittää
+tilansa. Se oli kylläkin toivoton siihen nähden, ettei hän siitä yksin
+suoriutuisi. Olimme mekin jokainen kiinni hänen papereissaan
+melkoisista summista. Päätimme yhdistää kaikki vekselimme ja muut
+sitoumuksemme yhteen ainoaan kassalainaan kaikkien yhteisellä takuulla.
+Hän tarjosi meille pantiksi henkivakuutuskirjansa, kerta kaikkiaan
+maksetun.
+
+--Pidä sinä paperisi, tarvitset sen muuhunkin, kunhan nyt lupaat
+kunniasanallasi, että vihdoinkin ryhdyt johonkin totiseen, mihin
+tahansa.
+
+--Täällä minä en voi ryhtyä mihinkään totiseen. En koskaan tällä tämän
+maan tahdilla pääse niille perille, joille pyrin. Olen menettänyt
+liiaksi aikaa ja nyt täytyy minun harpata pitkä askel yhdellä otteella.
+
+--Aiotko naida sen kivimuurisi? sanoi joku pilalla.
+
+--Ei pidä tässä seurassa puhua pilallakaan semmoisesta, sanoi toinen.
+
+Se oli kaikille tunnettu juttu, rikkaan rakennusmestarin
+kyttyräselkätytön ihastus Helsingin kauneimpaan poikaan. Yhtä tunnettua
+oli myöskin, että ystävämme ei millään tavalla ollut vastannut tytön
+tunteihin eikä antanut aihetta niihin. Siitä oli muuten sellaisesta
+ollut usein puhetta meidän kesken sekä tämän tapauksen että muiden
+samanlaisten johdosta, sekä periaatteelliselta että moraaliselta
+kannalta. Hän oli itse lausunut mitä ankarimman inhotuomion niistä,
+jotka naivat rahaa ilman rakkautta. Se oli pääpykälä meikäläisessä
+rehellisen miehen siveyslaissa.
+
+Hän ei vastannut heti, sulki hetkeksi silmänsä ja pyyhkäisi otsaansa.
+Silmissä oli hetken aikaa epämääräinen ilme, Oliko hän ajatellut
+sellaista ratkaisua mahdolliseksi? Huoahdin helpoituksesta, kun hän
+virkkoi tyynesti:
+
+--Ennen ampuisin kuulan otsaani. Ei, minä matkustan Amerikkaan, jos
+vielä autatte minut sinne.
+
+Se oli meistäkin oivallinen ratkaisu. Me yht'äkkiä uskoimme kaikki,
+niinkuin hänkin, että hän siellä ja juuri siellä on onnistuva.
+Sellainen sukkela, hyväpäinen, miellyttävä mies löytää aina suuressa
+lännessä helposti alansa. Ehkä hän on juuri niitä, joita täytyy opettaa
+uimaan heittämällä heidät veteen ja niin syvälle, ettei jalka pohjaa.
+Amerikassa hän olisi heitettynä semmoiseen veteen. Täällä kotona jalka
+aina jotenkuten ottaa pohjaan. Me siis täydellisesti kannatimme hänen
+aikomustaan ja lupasimme mielihyvällä auttaa häntä sinne. Siitä
+innostuttiin niin, että se oli kuin kaikkien yhteinen asia, niinkuin
+hän olisi ollut lähettimme, löytöretkeilijä yhteiseen laskuun.
+Epäkäytännölliset miehet valtaa usein sellainen innostus.
+
+--Joko palajan miljoonamiehenä tai en palaja ollenkaan! Mutta kävi
+miten kävi, ei kenenkään tarvitse joutua kärsimään minun tähteni--
+
+--Eläköön!... ja hänen siinä seisoessaan malja kädessä vartalo norjana
+meistä oli, niinkuin hän ei vain palaisi miljoonamiehenä, vaan niinkuin
+hän jo olisi palannut.
+
+Hän lähti ja hän palasi myöskin. Mutta ei miljoonamiehenä. Hänet oli
+lunastettava laivasta ja hän oli niin kurjassa kunnossa, ettei voinut
+liikkua missään, ennenkuin räätäli--kaupungin paras muuten--oli ehtinyt
+valmistaa puvun. Amerikka ei ollut häntä varten. Siellä on liian paljon
+sellaisia hyväpäisiä miehiä kuin hän. Siellä olisi tarvittu
+ruumiillisia voimia, toista työtarmoa ja toisenlaista
+häikäilemättömyyttä, kuin mitä hänellä oli, meikäläisellä
+herraspojalla.
+
+Vielä kerran oli meillä siis tuhlaajapoikamme kotonamme ja me
+valmistimme hänelle tuliaispidot, joissa aioimme ilmoittaa
+päätöksestämme vapauttaa hänet kaikista sitoumuksistaan meihin nähden
+ja ojentaa hänelle kuitatun velkakirjan. Se olisi ollut kullekin meistä
+melko kipeä kärsittävä, jollemme olisi vuosien kuluessa päässeet
+vaurastumaan ja saaneet hiukan säästöönkin. Olihan vähän sääli näitä
+säästöjämme, jotka nyt menetimme, mutta enemmän kuitenkin häntä, jonka
+viimeinen ote oli onnistunut niin masentavan huonosti. Sillä olihan hän
+vihdoinkin koettanut parastaan, ahertanut siellä hermojensa ja
+jänteidensä viimeiseen pinnistykseen, tehnyt voitavansa, jota enempää
+ei voinut vaatia.
+
+Puhuttiin iloisia, kilisteltiin, kohdeltiin häntä miltei niinkuin
+juhlavierasta. Päivälliset jatkuivat vanhaan tapaan. Me yleensä totiset
+miehet osasimme joskus antautua iloittelemaankin, kun niiksi tuli.
+Olimme kaikesta huolimatta iloiset siitä, että hän taas oli
+piirissämme. Seuramme oli hänen poissa ollessaan ollut kuin
+munkkikapituli vailla »iloista veljeä». Meidän oli usein ollut tyhjää
+ja ikävää ilman häntä. Olimme kaivanneet hänen herttaisuuttaan, hänen
+helähtelevää nauruaan, hänen kevyttä mieltään, jopa hänen
+kevytmielisyyttäänkin, juttujaan ja rakkausjuttujaankin, joiden perillä
+meillä mielestämme oli oikeus olla ja joita hän muuten ei salannutkaan
+meiltä, joilla ei niitä itsellämme ollut.
+
+Saatuaan pudistetuksi pois ensimmäisen hämillisyytensä ja noloutensa
+oli hän pian taas entisellään, jutellen seikkailuistaan, matkastaan
+ensimmäisessä luokassa, jossa oli matkustanut muka voidakseen tehdä
+tuttavuuksia jo ennen perille tuloa, mutta joka oli niellyt suurimman
+osan matkavaroista; sitten olosta Amerikassa, missä hän oli elätellyt
+itseään kadunlakaisijana, hevospaimenena ja jos jonakin, nähnyt
+nälkääkin. Hän oli sairastanut, joutunut nälkäkuoleman eteen ja
+lähtenyt paluumatkalle lämmittäjänä valtamerilaivalla, sen
+konehelvetissä--helvetinkoneessa, jonka oli toivonut räjähtävän
+päästäkseen aaltojen viileyteen--syntinen ajatus ... huh! Terve!
+Maljanne! Eläköön Suomi!
+
+Muut nauroivat niinkuin hänkin. Mutta hänen hilpeydessään oli kuitenkin
+jotakin tehtyä ja pinnistettyä. Hän ei enää ollut--ja mitenkäpäs
+olisikaan ollut--ihan se sama välitön, mikä ennen. Hänessä oli kuin
+halkeamia, oireita henkisestä ja ruumiillisesta rappeutumisesta. Oli
+jotakin kulunutta ja hervonnutta, oli jotakin muutakin. Minua oli
+hänessä aina viehättänyt hänen viattomuutensa, sielullinen puhtautensa,
+avoin suora katseensa, puhtaat piirteensä.
+
+Nyt oli silmässä joskus, keskellä tätä suosiollista, luottavaista,
+iloista toverikeskustelua, pälyvä, epäluuloinen, pelokas ilme. Suun
+ympärillä asui samalla joskus veltto piirre, niinkuin vanhuksella, jota
+on kohdannut tai pian kohtaa lievä halvaus. Hän on ilmeisesti
+luisumassa. Ei hänestä koskaan tule täyttä miestä. Olin näkevinäni
+hänet elämässä loppuelämäänsä toisten elättinä, loisena, armoilla,
+niinkuin hän oikeastaan oli jo jonkin aikaa elänytkin. Häntä odottaa
+rappiolle joutuneen vanhan ylioppilaan kohtalo, sijoitus johonkin
+maaseudulle, jonne maksu täysihoidosta lähetetään suoraan taloon, koska
+hän ehkä heti juo rahat, jos saa ne omiin käsiinsä. Olihan tämä
+lopullinen vararikko toverien edessä, tämä maksukyvyttömyyden julistus
+oikeastaan ensi askel siihen. Tuskin hän siitä enää kohenee, ellei
+ihmettä tapahdu. Ja vaikka hän nyt ajautuisikin johonkin pieneen
+ansiotoimeen, ei hän koskaan ole saava tuntea riippumattomuuden
+tunnetta siitä, ettei ole kenellekään velassa, sillä ainakin meille,
+tovereilleen, tulisi hän olemaan velassa kaiken ikänsä. Oli sääli, että
+hän oli joutunut siihen. Että hän sittenkin oli palannut, että hän
+sittenkin oli ottanut vastaan tämän kutsun, hän, joka oli sanonut:
+»joko palaan miljoonamiehenä tai en palaa ollenkaan.» Kuinka voi hän
+noin syödä ja juoda, olla meidän vaatteissamme, huvittaa meitä niinkuin
+siihen palkattu? Olihan se tietysti kaikki hyvästä tahdosta suotua ja
+annettua, olimmehan tovereita, veljiä, miksei voisi veli veljeltä
+ottaa, kun veli veljelle antaa? Niinpä niin, mutta sittenkin... Hän oli
+ollut niin komea ja olisi saanut semmoisena pysyä.
+
+Ja kuinka perinpohjaisesti minä hänestä sittenkin erehdyin! Kuinka
+väärä olikaan arvioni hänestä! Kuinka toisenlaisista aineksista se mies
+olikin kokoonpantu kuin mitä olin uskonut!
+
+Ollaan kahvissa ja konjakissa, on aika jo tulla asiaan. Oli ajateltu
+toimittaa yllätys hänelle niin, että se paperi poltetaan maljakossa ja
+ojennetaan hänelle tuhka pienessä uurnassa--siten oli muka
+vertauskuvallisesti esitettävä, että hänen vanha itsensä, hänen
+entisyytensä on näin haudattava ja tuhkasta nouseva uusi. Se oli oleva
+pidettävän puheen aihe. Ei hautaus, vaan uudestisyntymisjuhla. Tämä
+pikku pila piti olla meidän palkkiomme. Minusta se nyt ei ollut niin
+erittäin onnistunutta eikä hienotunteistakaan, mutta en tahtonut sitä
+estää, koska se näytti toisia huvittavan. Ajattelin myöskin--tosin
+jonkinlaisella katkeruudella--että ehkäpä se tulee huvittamaan
+häntäkin. Eihän hän koskaan ollut menettänyt toivoaan, ei koskaan
+uskonut laivojaan poltetuiksi. Siis ei nytkään. Ja olihan siinä samalla
+kauniisti kylläkin tulkittu toverien usko häneen ja hänen omaan
+uskoonsa viimeiseen asti, kaikesta huolimatta. Siis siltä kannalta
+katsoen tavallaan hienokin teko häntä kohtaan. Tutkin puhetta
+pidettäessä hänen ilmettään. Hän myhähteli niinkuin se, jolla on
+varalla iloinen yllätys iloista yllätystä vastaan. Mutta samalla oli
+hän ilmeisesti levoton. Puhe oli pidetty ja pitäjä vei paperin
+kynttilään.
+
+--Maltas hiukan. Se on teiltä kauniisti tehty ja ajateltu, kiitän
+teitä, mutta minä en voi ottaa sitä uhria vastaan. Pyydän, ettei
+paperia hävitettäisi, lunastan sen huomenna.
+
+--Lunastat? Huomenna? Mikset jo tänään?
+
+--En laske leikkiä. Se on totista totta. Huomenna julkistaan
+kihlaukseni. Ei kukaan tule kärsimään tähteni.
+
+--Kenenkä kanssa? Senkö--?
+
+--Sen.
+
+Kaikki tiesimme, kuka se oli. Se oli se vanha rakkaus. Heidät oli nähty
+aamupäivällä yhdessä ajelemassa rikkaan isän valjakolla. Mutta että hän
+todella olisi voinut myödä itsensä, sitä ei kukaan olisi voinut uskoa.
+
+Puhuja laski paperin pöydälle. Toinen puhalsi sammuksiin kynttilän,
+josta se oli aiottu sytyttää, uhrituli toveruuden alttarilla.
+
+Ei kukaan onnitellut. Ei kukaan virkkanut mitään. Ei kukaan kiittänyt
+siitä, että oli päässyt sitoumuksistaan, että oli nyt yht'äkkiä useita
+tuhansia rikkaampi. Sillä olisi kärsitty vaikka kaksinkertainen
+vahinko, jos olisi säästytty tästä pettymyksestä.
+
+Joku kilisti vahtimestarin ja pyysi saada maksaa. Toinen ja kolmas
+tekivät samoin. Hänkin maksoi puolestaan eikä kukaan sitä estänyt,
+vaikka hän olikin meidän vieraamme. Sitten hän nousi ja meni hyvästiä
+sanomatta. Hän oli kuullut sanattoman tuomionsa, ymmärtänyt sen ja
+tyytynyt, koska ei koettanutkaan puolustautua eikä selittää eikä
+vedota.
+
+--Petti kuin poika.
+
+--Söi kuin koira kunniansa.
+
+--Upposi eikä enää nouse.
+
+--Sen raajarikon, kyttyräselän kanssa--fyffaan!
+
+--»Ammun ennen kuulan otsaani».
+
+Joku koetti laimeasti puolustaa häntä. Hän oli ehkä luullut pitävänsä
+tehdä sen uhrin toveruuden alttarille, vapauttaakseen meidät
+sitoumuksestamme. Hän teki sen meidän tähtemme.
+
+--Itsensä tähden hän sen teki. Kuka tietää sitäpaitsi, mitä jälkiä
+hänellä on peitettävänään.
+
+--Tiedätkö jotakin?
+
+--Kun voi sen tehdä, voi tehdä mitä hyvänsä; se on petosta ja
+väärennystä, eikä yksi petos ja väärennys ole sen suurempi kuin
+toinenkaan.
+
+--Emme puhu siitä sen enempää.
+
+Joku napautti rystysillään pöytään. Se oli kuin päätetty ja vahvistettu
+eikä kukaan ilmoittanut vastalausettaan.
+
+Velkakirja virui vielä pöydällä.
+
+--Entä tämä?
+
+--Polta se!
+
+--Ja sirota tuhka tuuleen.
+
+Lähdettiin.
+
+Oli kuljettava biljardisalin kautta, jonne ovi oli ollut puoleksi auki
+meidän huoneestamme. Hän oli vielä siellä, hajamielisesti, näennäisen
+tyynesti nakellen palloja laidasta toiseen. Hän oli nähtävästi kuullut
+kaiken. Hänen kasvoillaan oli ilme, niinkuin hän olisi pyytänyt armoa
+tai ainakin pyytänyt päästä selittämään, mutta ei kukaan meistä
+pysähtynyt. Hän jäi ravintolaan meidän jälkeemme.
+
+Minulla oli mennessäni tunne, niinkuin olisimme jättäneet miehen
+uppoavaan laivaan ja itse soutaneet maihin. Eikö tuomiomme ehkä
+sittenkin ollut liika ankara? Eikö se ollut kovin pinnistettyä? Eikö
+olisi ollut otettava selkoa vaikuttimista ja siitä mielentilasta, missä
+tuo teko oli tehty? Eikö tämän takana ollut tarve uhrautua meidän
+hyväksemme, vapauttaa meidät tavalla millä tahansa sitoumuksistamme?
+Epätoivoinen teko, johon hän oli ryhtynyt kaikkein viimeisimmässä
+hädässä? Kun hän meni ja ratkaisi sen sillä ainoalla tavalla, mikä
+hänelle tällä hetkellä oli mahdollinen, eihän hän silloin vielä
+tiennyt, että me iloisella ja keveällä mielellä tahdoimme vapauttaa
+hänet, että se meidän puoleltamme oli meille itsellemme erinomaisen
+mieluinen teko. Eikö koko tämä tuomio tai ainakin sen toimeenpano ollut
+kovin äkkipikainen, aiheutuen ehkä osaksi siitä, että meidän kaunis,
+ylevä kädenliikkeemme oli keskeytynyt kauneimmillaan meille näin
+nololla tavalla? Meidän jalomielisyyttämme yht'äkkiä ei tarvittukaan,
+juuri silloin, kun olimme juhlallisin elein astuneet esille sitä
+osoittamaan. Vaikka tuomiomme hänen teostaan kaikissa tapauksissa olisi
+jäänyt pysyväksi, oikeutetuksi ja peruuttamattomaksi, eikö tämä ainakin
+vaikuttanut siihen tapaan, millä se tehtiin? Hienona miehenä hän ei
+ryhtynyt mihinkään selityksiin eikä puolustuksiin, vaan alistui
+sanaakaan sanomatta. Ja minusta alkoi tuntua, kuin olisimme tehneet
+itsemme syypääksi tuomion tekoon ja sen toimeenpanoon syytettyä
+kuulematta. Olihan tosiasia, teko semmoisenaan, inhoittava kylläkin--
+mutta sittenkin. Eikö tämä ollut liiaksi pinnistettyä? Eikö se ollut
+liika suurta melua jokapäiväisestä, tavallisesta teosta?
+
+Olin näissä mietteissäni istunut jonkin aikaa, kun telefooni soi. On
+jotakin kaameaa, kun telefooni rämähtää keskiyön hiljaisuudessa. Se
+hälyttää kuin palokello. Se tietää tapaturmaa, onnettomuutta, usein
+kuolemaakin. Mutta se oli vain hän, joka pyrki puheilleni. Annoin
+hänelle luvan tulla.
+
+Hän tietysti tahtoo tulla selittämään, voittamaan minua puolelleen,
+asianajajakseen, tietäen, että olen suvaitsevaisempi ja pehmeämpi kuin
+muut, että koetan ymmärtää ja asettua toisenkin kannalle. Mutta samassa
+minusta hänen asiansa taas oli menetetty. Näin tai ainakin tahdoin
+nähdä kaikki taas toverien äskeisillä yhteisillä silmillä. Minun täytyy
+olla solidaarinen heidän kanssaan. Lausutun tuomion täytyy jäädä
+voimaansa. Meillä täytyy olla oikeus tinkimättä, hellyttelemättä
+soveltaa häneen se, minkä samanlaisissa tapauksissa niin monta kertaa
+olemme soveltaneet muihin, hän ensimmäisenä, jyrkimpänä. Kuta
+tavallisempi, yleisempi joku siveellisen hellyyden ilmiö on, sitä
+ankarampi on sitä kohtaan oltava. Ei tässä siis voi käydä pyyhkeilemään
+eikä lieventelemään, sillä onhan teko sittenkin kaikista kehnoimpia ja
+rumimpia. Sitä vähemmin voi, kun on kysymys yhdestä meistä,
+veljeskunnan jäsenistä.
+
+--Tulin sanomaan--
+
+--Tulit puolustamaan tekoa, joka ei ole puolustettavissa, sanoin minä
+töykeästi ja kylmästi.
+
+--Eihän kyllä olekaan--ja kuitenkin ehkä on.
+
+En kehoittanut häntä jatkamaan, en auttanut häntä eteenpäin, niinkuin
+hän näytti odottavan. Hän tuijotti minuun, sitten hän vaipui istumaan,
+otsa käsiin.
+
+--Tämä on kamala asia, virkkoi hän.
+
+--Niin, sitä se todella on.
+
+--Ette salli minun edes suorittaa, mitä olen teille velkaa. Ennemmin
+kärsitte monen tuhannen tappion mieheen, kuin otatte minulta
+penniäkään. Niin pohjattomastiko te siis ylenkatsotte minua?
+
+--Jos ottaisimme sinulta saatavamme sillä tavalla hankituista rahoista,
+olisi se meistä yhtä kuin itse hankkia ne sillä tavalla. Ne ovat
+kavaltamalla saatuja, sillä tyttö tietysti uskoo, että otat hänet hänen
+itsensä etkä hänen rahojensa vuoksi.
+
+--Se on ankarasti sanottu, että kavaltamalla. Hän suoristihe ja alkoi
+kulkea edestakaisin lattialla.
+
+--Se on ankarasti puhuttu, toisti hän... Ja minä ymmärrän... Ja minä
+sanon, että jos te ottaisitte niistä rahoista penninkään, halveksisin
+minä teitä yhtä paljon kuin te nyt minua... Se on selvä se ... mutta
+yhtä selvää on myöskin, että minä en voi olla teille penninkään
+velassa. Nyt kaikkein vähimmin. Minä lahjoitan ne pois jonnekin tai
+poltan ne.
+
+--Senhän voit tehdä. Se on sinun asiasi. Mutta ei se mitään muuta.
+
+--Eipä niin--ei. Vaan jos hankkisin ne jotenkin muuten?
+
+--Mitä tarkoitat?
+
+--En mitään.--Teinpä, mitä tein, ei se siitä enää parane, kun kerran
+olen tehnyt, minkä olen tehnyt. Se on nyt myöhäistä. Mutta ehkei se
+sittenkään ole.
+
+--Mikä?
+
+Taas vastasi hän:--Ei mikään--ja painui mietteihinsä. Sitten hän nousi
+ja otti lakkinsa ja aikoi lähteä, pani sen kuitenkin takaisin ja jäi.
+Hän nähtävästi yhä odotti, että antaisin hänelle tilaisuuden selittää.
+Ja miksen antaisi hänelle sitä?
+
+--Mutta kuinka sinä oikeastaan saatoit sen tehdä? Kuinka se oli
+mahdollista? Heikkohan olet aina ollut, pettänyt monetkin toiveet,
+omasi ja muiden. Mutta kuinka voit tehdä tämän?
+
+Vastaus tuli niin pian ja niin selvänä kuin se olisi ollut valmiiksi
+ajateltu.
+
+--Näin siinä ainoan pelastuksen. Minulla ei näyttänyt enää olevan
+mitään muuta keinoa päästä sitoumuksistani. Olin luvannut palata
+miljoonamiehenä tai olla ollenkaan palaamatta. Olisinhan omasta
+puolestani saattanut jäädä sinne ja kuolla nälkään. Mutta minä tahdoin
+pitää sanani teille tavalla tai toisella. Ette kuoltuanikaan olisi
+saaneet mitään, sillä eihän vakuutuskirjakaan ollut voimassa ulkomailla
+kuoltua. Täällä minua odotti miljoonani tai ainakin puoli, en
+todellakaan tiedä, paljoksiko hänet arvioidaan. Tarvitsin vain tulla ja
+ojentaa käteni. Minä tiesin kyllä uppoavani samalla, kun nousen,
+hukkuvani samalla, kun pelastun, se oli siveellinen itsemurha, mutta
+samalla itseuhri, siis kuitenkin jonkinlainen ansiotyö, niin, miksikä
+ei suurtyökin minun puoleltani. Kuvittelin, että ainakin te, toverini,
+sen ymmärtäisitte ja tunnustaisitte minun panneen itseni uhriksi
+toveruuden alttarille. Ajattelin, että vaikka tarkoitus ei pyhitäkään
+keinoja, on sittenkin tapauksia, joissa se sen tekee. Että vaikkakin
+yleensä tuomitsisitte tekoni, tällä kertaa sen sittenkin antaisitte
+anteeksi vaikuttimien vuoksi.
+
+--En usko, että vaikuttimesi olivat noin jalot. Koetat turhaan
+koristella niillä tekosi rumuutta. Sinä teit sen, koska ajattelit:
+»jostakinhan minunkin täytyy elää, jos kerran aion elää», ja niin sinä
+nait rikkaan tytön rahojen vuoksi. Teet niinkuin tuhannet ennen sinua:
+nait rikkaan rahojen tähden, elääksesi.
+
+--Se ei ole totta--ei, ei, sitä se ei ollut!
+
+Purkaus oli niin kivukas ja vilpitön, että heti kaduin ja tahdoin
+peruuttaa, mitä olin sanonut.
+
+--Anna anteeksi, sanoin ja ojensin hänelle käteni.--Minulla ei ollut
+oikeutta sellaiseen otaksumiseen.
+
+Hän ei tarttunut käteeni, oli yht'äkkiä kokonaan toinen, katsoi minua
+kiinteästi silmiin ja virkkoi:
+
+--Ei, sinä olet sittenkin oikeassa. Täytyihän minun elää tavalla tai
+toisella. Minussa on jokin luonteen tahra. Olen aina ollut heikko,
+kevytmielinen, suuri raukka ja pelkuri. Olin kuitenkin luullut olevani
+ainakin rehellinen mies. Olen ainakin koettanut. Nyt en ole edes
+sitäkään.
+
+Mitä minä sanoisin siihen? Jotakin sanoakseni sanoin, että niitä
+semmoisiahan on maailma täynnä, valitettavasti kyllä--tarkoitin, ettei
+hänen siis tarvinnut pitää itseään huonompana, kuin ihmiset yleensä
+ovat.
+
+--Mutta minä en saa olla semmoinen! kimposi hän taas. Semmoinen en saa
+olla, sitä vähemmän, kuta enemmän on niitä, jotka sitä ovat. Olitte
+täysin oikeassa. Ainoa lopullinen vaikuttimeni oli se, minkä sanoit.
+Olen pahempi kuin varas, olen väärentäjä. Olen tieten tahtoen mennyt
+sitoumukseen, jonka tiesin mahdottomaksi täyttää. Olen tietoisesti,
+harkitusti pettänyt. En ole koskaan ennen semmoista tehnyt.
+
+Semmoinen hän aina oli, läikähdellen äärimmäisyydestä toiseen. Olisin
+miltei kernaammin suonut, että hän ei olisi antautunut näin pian, vaan
+taistellut viimeiseen asti.
+
+--Mutta jos kerran olet tuolla kannalla, voithan purkaa ja peruuttaa!
+
+Mutta se ei käynyt päinsä sekään.
+
+--Mitä se enää hyödyttäisi, ei tehty siitä enää tulisi tekemättömäksi.
+Enhän voisi enää kohentua omissa silmissäni enkä teidän. Sanoisitte:
+»Sai velkansa anteeksi ja jätti samassa tytön, otti hänet rahan vuoksi
+ja jätti hänet rahan vuoksi.» Se olisi kaksinkerroin katala teko. Ja
+tyttö sitten, vaivainen raukka.
+
+--Ota hänet sitten ja anna asiain mennä menojaan. Hellyydellä,
+hyvyydellä ja hienolla kohtelulla voit ehkä lopulta sovittaa paljon,
+ehkä kaikenkin.
+
+--Ei valheella voi mitään sovittaa. Eikä voi valehdella ja teeskennellä
+kautta pitkän elämän. Ja mistä minä tiedän, etten petä häntä jo
+huomenna, ja etten joskus lyö häntä, kun hän tahtoo minua lähestyä?
+Teen hullusti, kuinka tehnenkin. Näen ainoastaan yhden ainoan keinon.
+
+--Minkä keinon?
+
+--Minun ei olisi pitänyt enää ollenkaan palata. Miksi en hypännyt
+Atlanttiin hiiliruuman ikkunasta, niinkuin jo olin päättänyt. Tuuli
+jäähdytti pääni, ennenkuin ehdin tunkeutua ulos. Se olisi ollut oikea
+ratkaisu silloin ja olisi yhä vieläkin.
+
+Tuo oli minusta tekeytymistä, sitä minulle kaikkein vastenmielisintä,
+ja ärsytti minua. Sanoin räikeästi ja ylenkatseellisesti:
+
+--Et sinä sitä sillä tavalla kuitenkaan ratkaise, mitäs sitä
+uskotteletkaan!
+
+--Kuinka voit niin sanoa?
+
+--Koska se, joka semmoisesta puhuu, ei koskaan sitä tee.
+
+--Niinkö luulet?
+
+--Sinä tulet ratkaisemaan sen kokonaan toisin. Sanonko, kuinka sinä
+tulet tämän ratkaisemaan, sittenkuin tuuli tuolla ulkona vielä kerran
+on jäähdyttänyt otsasi ja tehnyt sinulle saman palveluksen kuin silloin
+Atlantilla? Sinä otat tytön, saat hänen rahansa ja pidät ne hyvänäsi.
+Varakkaana miehenä sinä tulet järjestämään elämäsi vaimoosi nähden
+verrattain helposti. Kiitollisuudentunteesi ja hellä luontosi tekee
+sinulle helpoksi teeskennellä hänelle tunteita, joita sinulla ei ole.
+Itsellesi hankit korvausta muualta siihen, mikä sinulta kotona puuttuu.
+Et tule häntä lyömään, ainoastaan pettämään. Se on kyllä julkinen
+salaisuus kaikille muille paitsi hänelle. Jos joku hänelle siitä
+kertoo, ei hän usko semmoista omasta rakkaasta ukostaan. Mutta ei
+kukaan sinua siitä soimaa.
+
+--Niinkö sanot?
+
+--Päinvastoin on maailma sen johdosta sinua kohtaan miltei
+myötätuntoisella kannalla. Olisihan pikemmin ihme, jos häneen
+tyytyisit. Jos ketä tuomitaan, niin tuomitaan vaimoasi. Se oli oikein
+hänelle, kuka käski hänen, mokomankin variksenpelätin, ostaa itselleen
+kaupungin komeimman pojan, käyttäen hyväkseen hänen tilapäistä
+ahdinkoaan.
+
+--Niinkö sanot?
+
+Joka kerta, kun hän sanoi: »Niinkö luulet? Niinkö sanot?» oli, niinkuin
+hän olisi sanonut: »Lyö, lyö vielä!»--Ja minä löin tahallani,
+liioitellen, terästellen, paisutellen, sillä oikeastaan niin totista
+tarkoittamatta.
+
+--Meidän, sinun toveriesi tuomio sinua ehkä aluksi painaa, mutta sinä
+luot sen painon pian hartioiltasi. Huomaat, ettet kuollutkaan heidän
+ylenkatseestaan ja että aivan hyvin voit elää ilman heidän
+kunnioitustaan. Alussa sinä meitä kartat ja me sinua. Mutta sinusta on
+tullut huomattava henkilö yhteiskunnassa ja omassa puolueessasi.
+
+--Minä en kuulu mihinkään puolueeseen.
+
+--Mutta tulet kuulumaan ... varakas mies kiinnitetään väkisinkin
+semmoiseen. Sinä teet lahjoituksia, otat osakkeita kansallismielisiin
+yhtiöihin, uhraat isänmaan alttarille, tulet yleistä suosiota ja
+kunnioitusta nauttivaksi henkilöksi, johtokuntien ja
+hallintoneuvostojen jäseneksi. Eivät vanhat toverisikaan ajan pitkään
+voi olla ottamatta vaikutusta yleisestä mielipiteestä. Tulet meihinkin
+nähden vähitellen sovittamaan tekosi. Tuomiomme on peruutettu meidän
+siitä melkein tietämättämme. Tavataan. »Päivää, lange nicht gesehen,
+kuinkas hurisee?»--»Olisipa hauska kerran taas istua yhdessä».--»Tulkaa
+meille jonakin iltana, niin pannaan totiksi ja haukataan suolaa
+leipää». Hienot ruuat, viinit, kahvit ja liköörit. Vaimosi näyttää
+tyytyväiseltä ja onnelliselta. Siis kaikki hyvin. Ei kenelläkään näytä
+olevan syytä valittamiseen. Myönnämme olleemme liian ankarat.
+Aamupuoleen yötä ehkä pidämme puheenkin sinulle. Meitä vanhoja,
+kuivettuneita maistereita ei ole herkuilla eikä hienoilla viineillä
+pilattu. Olemme niin herkkiä ja herttaisia, sulamme niin helposti,
+etsimme kaikesta parhaan puolen. »Voi sinua, vanha veikko!» Totta
+kyllä, sinä nait rahojen vuoksi, mutta sinun ja tavallisten
+rahannaineiden välillä on iso ero. Sinä olet poikkeus. Sinä teit sen
+ihanteellisessa tarkoituksessa, toveruuden vuoksi, vaikka sinun ei
+olisi tarvinnutkaan. Sinä olit ylpeä, arka kunniastasi, et tahtonut
+jäädä velkaan edes parhaille tovereillesi. Nolasit heidät
+pahanpäiväisesti heidän jalomielisyydessään. Juuri kun he olivat
+tekemäisillään komean liikkeensä, teit sinä vielä komeamman. Sinä
+poltat rahat, ennenkuin pidät ne itse. Sinun menettelystäsi kerrotaan
+suurella ihastuksella. Meitä nauretaan pinnistettyjen periaatteiden
+narreina, donkkijotteina. Jokainen samanlaiseen asemaan joutunut
+eteenpäin pyrkivä mies etsii tilaisuutta tehdäkseen niinkuin sinä.
+Sanalla sanoen--niin sinä ratkaiset tämän asian.
+
+--Sinä luulet?
+
+--Olen siitä jotenkin varma. Ja teet sen hyvässä seurassa, koskapa
+mekin lopulta annamme sille siunauksemme, otamme vielä kerran
+tuhlaajapojan syliimme. Puheita, periaatteita, ohjelmia, kauniita
+sanoja, täyteläisiä teorioja--kurjuutta, raukkamaisuutta,
+puolinaisuutta--semmoisia me olemme!
+
+--Oletko lopettanut?
+
+--Olen, ja olisi kai pitänyt jo aikoja sitten.
+
+--Ei, sinun piti puhua juuri niin kuin puhuit. Kiitos! Hän koetti
+nähtävästi olla tyyni ja välinpitämätön, vaikka olikin kalpea ja vaikka
+hänen kätensä vapisi, kun hän sytytti kynttilästä sikarin. Se, mitä
+olin sanonut, oli kyllä koskenut, vaikkei hän tahtonut sitä näyttää.
+Oli hyvä, että se oli tullut sanotuksi. Oli hyvin ansaittu läksytys,
+minkä hän oli saanut. Ei ollut tarvis ainakaan nyt vielä sitä
+lieventää.
+
+Hän oli mennyt ikkunaan, joka antoi merelle, ja avannut sen. Siinä
+seisoi mustalla pohjalla liikkumaton, punainen majakkatuli. Ulkona
+merellä kohisi maininki jään reunassa.
+
+--Miksi avaat? kysyin.
+
+--Jäähdytän päätäni, sanoi hän kaksimielisesti.
+
+--Panehan kiinni--vetää.
+
+Hän sulki ikkunan ja ojensi minulle kätensä hyvästiksi. Ovessa hän
+kääntyi vielä ja virkkoi:
+
+--Minä siis hankin ne rahat jollakin toisella tavalla. Onko hyvä niin?
+
+--Kylläpä tietenkin.
+
+--Ei missään tapauksessa kenenkään tarvitse tulla kärsimään minun
+tähteni.
+
+--Hohhoo--ja, jaa.
+
+En ehtinyt mennä häntä saattamaan eteiseen, kun hän jo oli sieltä
+poistunut. Vasta hetken päästä kävin katsomaan, oliko ulko-ovi tullut
+suljetuksi. Löysin lattialta kirjekuoren; siinä oli sen ravintolan
+leima, jossa olimme olleet. Mitään osoitetta ei siinä ollut. Se oli
+nähtävästi pudonnut hänen palttoontaskustaan. Panin sen pöydälle
+toimittaakseni sen hänelle sopivassa tilaisuudessa.
+
+En tullut menneeksi kaupungille seuraavana päivänä. Sitä seuraavana
+luin lehdistä, että hän--oli hukkunut. Hänen lakkinsa oli ensin
+löydetty railon reunalta, joka pidetään auki Viaporin salmien ja
+Hietalahden välillä. Kun toimitettiin haraus, saatiin ruumis ylös
+samasta paikasta. Tuoreet jäljet johtivat Ursinin uimahuoneelta suoraan
+Gråhaaran majakkaa kohti. Poliisin käsitys oli, että hän
+tapaturmaisesti oli astunut railoon ja uponnut.
+
+Riensin avaamaan kirjekuoren. Siinä oli ravintolan laskulanketille
+tehty merkintä hänen velastaan meille korkoineen vuoden loppuun ja
+omistajalle siirretty henkivakuutuskirja, jonka sisältö melkein
+markalleen vastasi meidän saatavaamme. Paperin toiselle puolelle oli
+kirjoitettu:--»Ei kenenkään tarvitse kärsiä minun tähteni. Nyt menen
+isä Aabrahamin helmaan.»
+
+       *       *       *       *       *
+
+Olimmeko ajaneet hänet kuolemaan? Oliko meillä syytä soimata itseämme
+siitä?
+
+Mistä tuo mies sittenkin oli saanut voimaa tuohon tekoonsa?
+
+Urhoollisuudestaanko vaiko pelkuruudestaan? Tarpeestako näyttää meille,
+millainen hän oikein oli? Heränneestäkö kunniantunnostaan?
+Mahdottomuudestako elää tytön kanssa? Säälistäkö tyttöä kohtaan?
+Suurinko sankari vaiko suurin raukka?... Ne ovat vain otsakkeita kaikki
+nämä, ne eivät mitään selittäisi, vaikka niihin saisikin vastauksen. En
+ymmärrä sellaista enkä osaa sitä eritellä. Olen vain nähnyt ilmiön ja
+kertonut sen.
+
+
+
+
+»LALLU».
+
+
+Lienevätkö lapsuudenajan ilot ja surut suuremmat kuin muiden
+ikäkausien, mutta ainakin säilyy muisto niistä kauemmin ja
+voimakkaammin kuin myöhemmistä elämyksistä ja mielenliikutuksista. En
+muista koskaan iloinneeni hillittömämmin, surreeni epätoivoisemmin ja
+tunteneeni syvemmin kuin kaikkein varhaisimmassa lapsuudessani. Kyllä
+kai aivot ovat koonneet itseensä kaikki muutkin kuvat elämän taipaleen
+varrelta, ahtautuneet täyteen näkemyksiä ja kokemuksia ja liikutuksia,
+toinen toisensa taa, toinen toistaan tiiviimmiksi kerrostumiksi, mutta
+kun niitä useinkin on vaikea saada esille erottautumaan toisistaan,
+loistaa lapsuudenmuisto niiden yli kuin revontuli pimeimmän pohjolan
+periltä.
+
+Eiköhän lapsen voimakkaimpia tunteita liene ystävyys ja kiintymys? Ne
+ainakin minä löydän säilyneimpinä ja tavattoman miellyttävinä
+muistojeni vanhoista varastoista.
+
+Varhaisin muistoni ei ole äiti eikä isä, joiden hahmot vasta myöhään
+selviävät eteeni, vaan hoitajani Pikku-Liisa ja eräs minua vanhempi
+poika, jonka kanssa tein ensimmäisiä retkiäni ulos maailmaan ja sain
+siitä ensimmäiset vaikutelmani. Maailma ei ollut siihen aikaan suuri.
+Sen minulle tunnettu osa oli suureen järvenselkään pistävä niemi, jonka
+tuntemattomasta maailmasta erotti raja-aita, minkä sisäpuolella oli
+pappila peltoineen, pihoineen, niittyineen ja kotihakoineen, ja
+ulkopuolella suuri ulkometsä. Mutta se maailma oli siitä huolimatta
+täynnä ihmeellisyyksiä, nähtävyyksiä, kokemuksia ja mielenliikutuksia.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Olen kai tuossa noin neljän viiden vuoden vaiheilla. Seison polvillani
+tuolilla, nenä litistettynä ikkunaan, jonka jäähän olen saanut
+huoutuksi sen verran sulaa, että voin nähdä ulos. Olen täysissä
+matkatamineissa ja odotan, milloin »hevonen» ajaa rappujen eteen. Sitä
+ei vielä näy, mutta liiterin ovi on jo auki. Kohta se tulee... Sen
+kaiken muistan, jopa näenkin, vuosikymmenien takaa, samoin kuin senkin,
+että koivut pihamaalla kahden puolen porttikujaa ovat niin huimaavan
+korkeat, että latvat ja pilvet näyttävät sekaantuvan toisiinsa... On
+kova pakkanen. Minut on puettu kaikkein lämpöisimpiini, minulla on
+lammasnahkalakki ja korvalaput, jotka on sidottu nauhalla leuan alle,
+harmaa sarkanuttu ja niskanauhassa riippuvat kintaat.
+
+Nyt se puhaltaa ulos liiterin mustasta ovesta. Se »ylpeilee», s.o.
+kyömistelee kaulaansa, pysähtelee ja karkailee. Minä tiedän, että
+saverikot ja liisteet ritisevät ja aisatiuku soi vimmatusti, vaikka en
+kuulekaan mitään kaksinkertaisen ikkunan ja korvalappujeni läpi. Minä
+jo karkaisin vastuuseen, mutta en saa, sillä on sovittu, etten tule
+ulos, ennenkuin kuuluu hirnunta rappujen edestä. Hän saapuu siihen,
+hirnaisee, muljauttaa silmiään ikkunaan ja kun näkee minut, kuopaisee
+jalallaan. Näen sen naamasta, että se panee: »Iihahah!» Siitä minä
+tiedän, että saan tulla. Minä luisahdan alas tuolilta ja kaadan sen,
+törmäisen kädet ojona oveen ja sysään sen selkoselälleen enkä pane
+kiinni, kuulen avaimen putoavan, mutta en välitä, laukaisen kylmän
+porstuan läpi rappusille ja komennan niin vihaisesti kuin voin: »Ptruu!
+Polle! Ptruu! Soh!»--sillä se on näyttänyt aikovan lähteä ilman minua.
+Se tottelee heti, peräytyy, hillitsee itsensä kokonaan, pudottaa
+yht'äkkiä aisat maahan ja pyörähtää minua peittelemään ja asettelemaan
+mukavasti kelkkaan. Sitten se antaa minulle ohjakset, jotka kulkevat
+sen kainalojen alitse niskan taa, ottaa aisat maasta ja muuttuu taas
+hevoseksi, odottaen nykäisyäni ja käskyäni.
+
+--Eväs jäi, älkää menkö! huutaa kaitsijamummu Pikku-Liisa ovessa ja
+juoksuttaa nyytyn seville jalkojeni väliin ja sanoo varottaen:--Lallu
+ei vain saa kaataa.
+
+--Pollehan se on, panen minä närkästyneenä vastaan.
+
+Lalluhan se kuitenkin oikeastaan on, kappalaisen poika, kun minä hänen
+isänsä apulaisen. Hän on minua koko joukon suurempi poika, roteva,
+voimakas ja paksupohkeinen pieksujalka. Hänellä on iso, punainen tukka,
+josta saa vetää niin paljon kuin tahtoo, kesakoiset punakat kasvot,
+pystynenä, kulmakarvat vaaleammat kuin iho, pienet, tavattoman
+hyväntahtoiset ja aina ystävälliset porsaansilmät, niin että minä
+uskallan riuhtoa häntä suitsista kuinka paljon tahansa, kun sille
+päälle satun, ja huutaa ja ärjyä, aivan niin kuin Matti oikealle
+Mustalle Ruunalle.
+
+Lallulle saa ärjyä, mutta minä en ärjy muuta kuin suotta. Sillä minä
+rakastan häntä sanomattomasti, enemmän kuin ketään muuta ihmistä
+maailmassa, enemmän kuin hoitaja Liisaa ja äitiäkin. Hän ei ole
+ainoastaan ihminen, joka hoitaa hellästi ja niistää nenät ja puhdistaa
+lumet ja haastelee ja nauraa ja osaa naurattaa, vaan hän on sen lisäksi
+hevonen, joka vetää ja hirnuu. Hänellä on hevosen voima ja ihmisen äly
+ja ymmärrys. Olo hänen kanssaan tuntuu turvallisemmalta kuin äidin ja
+hoitajan kanssa. Se on toisenlaista, jotakin aivan erikoista
+turvallisuutta. Heidän on kaikki pehmeää, kädet, povi, polvet. Lallulla
+on kaikki lujaa, jäntevää. Eikä hän kuitenkaan käske eikä määräile
+niinkuin ne, vaan tottelee ja toimii nurkumatta, vastustelematta
+saamiensa ohjeiden mukaan. (»Nyt tuonne! Nyt tuonne!») Ei hän ikävysty
+eikä haukottele eikä koeta suotta huvittaa silloin, kun ei ole
+itsellään hauska, ei koneellisesti lallattamalla tai hihittämällä,
+niinkuin vain pikkulapsia huvitetaan. Hän käsittää, että on ero
+pikkulapsen ja pikkupojan välillä.
+
+Lähtö pihasta tapahtuu, niinkuin sen aina täytyy hyvällä hevosella:
+puhaltautumalla täyteen laukkaan, niin että selkä suloisesti retkahtaa
+ja käy kuin vihuri selkäpiin läpi. Mutta sitten vauhti pian hiljenee,
+sillä meillä on tänäpäivänä pitkä matka edessä, koko päivän taival,
+ehkä ollaan yötäkin tällä matkalla, ehkä palataan vasta viikon päästä.
+Ennen on käyty vain Riihelässä ja Rajaportilla saakka, mutta nyt on
+määrä käydä edempänä, Oulussa asti. Minä tiedän, että Oulu on kaupunki,
+josta tuodaan suolaa ja sokeria ja renikoita ja että sinne on
+kaksikymmentäviisi penikulmaa. Minä tiedän, mitä on suola ja sokeri ja
+renikat, mutta minä en tiedä, mitä on kaupunki. Minä tiedän, että
+Rappulasta Porttilaan on penikulma ja että toinen peninkulma on
+Porttilasta Tuulimyllylään ja kolmas Riihelään ja neljäs Rajaportille,
+mutta minä en koeta kuvitellakaan, kuinka paljon on kaksikymmentäviisi
+peninkulmaa.
+
+Eilen oli jo vähällä tulla lähtö Ouluun, mutta Rajaportilta täytyi
+kääntyä takaisin, kun ei ollut vällyjä eikä evästä ja kun rupesi
+jalkoja paleltamaan.
+
+Ei puhuta mitään, sillä Polle ei saa puhua, ainoastaan hirnua
+juostessaan ja syytää jalkopohjistaan lunta silmille, ollakseen oikea
+hevonen. Levähtäessä ja syöttöpaikoissa minä kuitenkin sallin Pollen
+muuttua Lalluksi, rengikseni, joka tekee, mitä minä käsken, ja joka
+siitä palkkioksi saa syödä minun eväitäni ja ryypätä maitoa pullosta.
+Saapi se juoda kahviakin, jos Meikälässä ja Heikälässä sattuvat
+keittämään. Mutta kun minä sanon: »Soh Polle!» ja maiskautan, täytyy
+sen heti muuttua hevoseksi.
+
+Me kuljemme näin alkutaipaleesta vain tuttuja seutuja. Nämä ensimmäiset
+paikat ovat monesti ennen käytyjä, mutta nyt ei ole aikaa niissä
+virkailla, nyt täytyy rientää. Hurautetaan koivujen alitse ja
+Ison-Porttilan läpi pihan, sitten kuljetaan Elo-Aittalan talon editse.
+Siellä ei asu muita kuin hiiriä ja siellä on kissa isäntänä.
+Tuulimyllylä jää vasemmalle ja on aina jäänyt, sinne ei saa mennä, sen
+siipi saattaisi tarttua takin helmaan ja kiepauttaa niin korkealle,
+ettei milloinkaan tulisi takaisin. Kun ollaan siinä, on kuljettu kaksi
+penikulmaa.
+
+Siinä on alamäki petäjikön läpi ja Polle rietautuu menemään niin, ettei
+tahdo kelkassa pysyä. Riihelän talot näkyvät! Riihelässä on kolme
+taloa: Vanha-Riihi, Uusi-Riihi ja Ruumenlato. Vanha-Riihi on minun
+taloni, minä olen sen isäntä, minun täytyy välttämättä käydä sitä joka
+päivä katsomassa. »Ptruu, Polle!» Vanha riihi lämpiää. Varpuslauma
+pyrähtää sen edestä katolle. Puimavarsta riippuu oven päällä ja pitää
+sitä raollaan, jotta savu pääsisi ulos. Minun täytyy käydä katsomassa,
+onko siellä kaikki, niinkuin pitää. Kiepahdan sisään korkean kynnyksen
+yli. Savu on melkein lattian tasalla, ja minun pitää paneutua
+vatsalleni, jottei se pistäisi silmään. Lyhteet risahtelevat savun
+sisässä ylhäällä parsien päällä ja pitkä tähkäolki riippuu alas. Suuret
+puut palavat kumeasti paukahdellen uunissa. Siinä on sanomattoman
+suloista ja lämmintä ja salaperäistä. Ja minulta unohtuu kaikki muu.
+
+Polle hirnahtaa, mutta minä en ole tietävinäni. Antaa sen vain hirnua,
+minä vain katselen, kuinka tuli syö suuria puita. Se haastaa syödessään
+jotakin, jota en oikein ymmärrä. Polle hirnahtaa toisen kerran. Sillä
+on kiire Ouluun. Tekisi mieli vielä kuunnella tulen puhetta, mutta
+täytyy kai kuitenkin lähteä.
+
+Oikeastaan minä en enää välittäisi lähteä koko Ouluun, Oikeastaan olisi
+paljoa hauskempi riisua Polle Lalluksi ja mennä sen kanssa Olkilatoon
+heittämään kuperkeikkoja katosta lattiaan niinkuin eilen ja ennen.
+Polle näyttää olevan hiukan äksyllä päällä, ravistelee aisojaan ja
+kaapii lunta jalallaan. Ei aina tiedä, onko se sillä päällä oikein vai
+suotta. Minä tuskin saan sen päästetyksi ja hypätyksi rekeen, kun se
+puhaltaa menemään, niin että on vähällä paiskata riihen nurkkaan. Minä
+ärjäisen: »Ptruu!» Silloin se pysähtyy kokonaan, niin että olen lentää
+suulleni. Minä sanon: »Soh!» ja silloin se taas kyllä lähtee, mutta
+lönkyttää laiskasti ja vastahakoisesti. Enkä minä saa sitä mitenkään
+parantamaan vauhtiaan: vähän nykäistyään se taas vain lönkyttää.
+
+Riihelän takaa alkaa petäjikkö ja pitkä taloton taival. Polle ei näy
+välittävän minusta vähääkään. Ei käännä kertaakaan päätään jäljelleen
+päin. Minä tahtoisin puhua sen kanssa, mutta enhän saa puhua, kun minä
+itse olen kieltänyt, että aisoissa ollessa ei saa puhua, vaikka minä
+kuinka siihen houkuttelisin. Tuntuu kuin olisi kauhean kauan siitä, kun
+lähdettiin Riihelästä ja vielä kauemmin siitä, kun oltiin kotona. Minua
+alkaa arkiuttaa ja pelottaa. Tuolla näkyy Rajaportti, mutta kauhean
+pitkän matkan päässä, eikä se ole vielä puolimatkassakaan Ouluun.
+
+--Lallu! sanon minä, mutta se ei ole kuulevinaankaan.--Polle!--nyt se
+kyllä tuntee nimensä ja kääntää vähän päätään ja katsoa muljauttaa,
+mutta ei vieläkään mitään virka. Minä tahtoisin jo kääntyä takaisin,
+mutta en saa sitä sanotuksi.
+
+--Saat sinä sanoa jotakin, jos tahdot. Mutta se vain ravistaa päätään
+ja painaa eteenpäin. Kuta kauemmaksi tullaan, sitä hyljätymmältä
+tuntuu. Riihelää ei enää näy eikä muutakaan kotipuolta. On sitä vaille,
+etten pillahda itkuun. Siellä saattaa olla isoja koiria ja irtonaisia
+isoja härkiä ja äkäisiä pässejä ja jos mitä.--Olen vielä sillä
+ikäasteella, että kaikki tuntematon ja tietymätön peloittaa. Poika
+pyrkii seikkailuihin, lapsi karkaa kotiin, niin pian kuin tuntee uutta
+ja outoa. Pellon takaa, rannasta, marjametsästä hän rientää pihaan,
+tupaan, kun näkee vieraiden tulevan, ja karkaa uunille pappiakin
+pakoon. Hänessä on pesävaisto voimakkain tunne, niinkuin ketunpojalla,
+joka kyllä uskaltaa pesän suulle leikkimään, mutta ei koskaan loittone
+siitä sen edemmä, kuin että vähimmänkin risahduksen tai oudon äänen
+kuultuaan ehtii sisään. Kuta lähemmä Rajaporttia tulemme, sitä enemmän
+mieltäni ahdistaa. Siinä on korkea, luja pisteaita. Sen tuolla puolella
+on ulkometsä, synkkä ja sakea. Tätä edempänä en ole koskaan käynyt. Se
+on minulle maailman laita. Polle pysähtyy yht'äkkiä ja sanoo:
+
+--Kah, siinäpä on kulkenut susi menn'yönä aitovartta ... tuoss' on
+istua vokottanut, mutta eipäs ole vielä uskaltanut tulla veräjästä
+sisään.
+
+Minä en ole koskaan nähnyt sutta muuten kuin kuvassa, mutta minä
+tiedän, että se ottaa koiria ja syö pieniä poikia. Ja parahtaen kohti
+kurkkua itkemään minä huudan ja vaadin, että meidän on hetipaikalla
+käännyttävä takaisin ... »ja jos sinä et lähde, niin sinä olet paha
+poika ... ja minä lähden yksin kotiin äidin luo»... Tai minä hyppään
+pois kelkasta ja alan juosta tietä pitkin. Mutta Lallu saavuttaa minut
+ja nostaa minut kelkkaan ja minä tunnen vieläkin hänen voimakkaan
+otteensa, ja kuinka hän hellästi rauhoittaen pyyhkii kyyneleni ja
+puhdistaa nenäni ja iloisesti hirnahtaen ja hassutellen ja hyppien
+kiidättää minua takaisin--ja ennenkuin tiedänkään, alkavat taas
+Riihelän talot näkyä.
+
+--Mennäänkö Navettalan kaupunkiin?
+
+--Mennään! Hei, mennään!
+
+Ja pellon poikki hän karkuuttaa minut sinne. Matti tulee vastaan
+Mustalla Ruunalla tyhjää heinähäkkiä ajaen. Syntyy sama jokapäiväinen
+juttu:
+
+--Vaihdetaanko hevosia? kysyy Matti.
+
+--Vaihdetaan vain, sanon minä.
+
+--Paljonko maksat päällisiä? kysyy Matti.
+
+--Minkätähden?
+
+--Sentähden, että minun hevoseni on puolta parempi kuin sinun.
+
+--Minkätähden?
+
+--Sentähden, että minun hevosellani on neljä jalkaa ja sinun
+hevosellasi vain kaksi.
+
+--Paljonko tahdot?
+
+--Kolme sataa.
+
+--Helpota kahteen.
+
+--En helpota.
+
+--Olkoon menneeksi. Tuoss' on.
+
+Päällisten maksu tapahtuu niin, että minä kolme kertaa paiskaan
+kintaani hänen rukkaseensa, yhden paiskauksen jokaista satamarkkasta
+kohti. Mutta kun kauppa on tehty niin kuuluu myöskin asiaan, että Matti
+alkaa sitä katua, ruopii korvallistaan ja pyytää että se purettaisiin.
+
+--Paljonko maksat purkajaisia?
+
+--Kaksi sataa.
+
+--Liika vähän.
+
+--Kolme sitten.
+
+--Päästä rahat.
+
+Purkaminen tapahtuu niin, että Matti nyt vuorostaan lupsauttaa minua
+käteen, ensin päällisiksi ja sitten purkajaisiksi, kuusi kertaa. Ja
+niin me taas jatkamme kukin hevosellamme.
+
+Navettalan kaupungissa on paljon taloja ja paljon asukkaita. Siinä on
+monenmoisia sokkeloita ja teitä. Kuljetaan sen ympäri, mennään kujaan,
+ajetaan ladon ja sikopahnan välisestä solasta. Ajetaan yläsillalle ja
+sieltä takaisin hirveää myötämäkivauhtia. Minä tiedän, että Oulun
+kaupunki on samanlainen kuin Navettalan kaupunki, vaikkakin paljoa
+suurempi. Riisun Pollen Lalluksi, sillä on turvallisempaa mennä
+navettaan hänen kanssaan kuin yksin. Ei ole hyvä mennä navettaan yksin.
+Vaikka iso härkä siellä onkin kiinni, on se kuitenkin härkä.
+
+Lähinnä lämpiävää riihtä on navetta minusta maailman hauskin paikka.
+Siellä on niin mukavaa ja pehmoista havuilla ja pehkuilla täytetyllä
+lattialla. On kuitenkin varminta pitää Lallua kädestä, sillä voisihan
+tapahtua, että härkä pääsee irti. Kuta lujemmin minä puristan Lallun
+kättä, sitä paremmin pysyy härkä kiinni. Nyt se makaa eikä ole
+näkevinäänkään. Niillä näyttää kaikilla olevan niin hyvä olla kuin
+kissalla vasussa. Ei kuulu muuta kuin märehtimistä. Koko navetta
+märehtii. Leuat liikkuvat edestakaisin, sitten joku leuka pysähtyy, ja
+silloin näkyy niinkuin joku mukula liukuisi kurkkua myöten alas. Sitten
+ne taas alkaa. Ison navetan toisessa päässä on pikkunavetta,
+lamponavetta ja vasikkain karsina. Oikeastaan minä pyrinkin sinne.
+Siellä on kuin lasten puolella, tuttavallista ja turvallista. Ei minua
+peloita yhtään, kun vasikka nousee ja köyristää selkänsä ja
+venytteleikse ja nostaa häntäänsä. Uskallanpa koetella sen turpaakin ja
+antaa sen nuolaista kättäni. Lampaat ovat kuin vertaisia, melkein kuin
+leikkitovereita. Tekisi mieleni heidän mielikseen pureskella kerppuja
+yhdessä heidän kanssaan, ne ovat varmaan makeinta ruokaa maailmassa.
+
+Kana makaa seimessä. Lallu nostaa sitä, sen alla on valkea muna. Vähän
+päästä se nousee ja lentää kaakattaen orrelle, ja nyt siellä on kaksi
+munaa. Lallu seisoo silmät pyöreinä ja ihmettelee, mistä se sinne tuli.
+Minä en tiedä eikä hänkään tiedä, se vain tuli. Enkä koetakaan etsiä
+syytä. Lapsi ei kysy syytä, ainoastaan toteaa ja tyytyy. Voisi tapahtua
+mitä tahansa enkä minä sitä ihmettelisi.
+
+--Oletko nähnyt lehmän lentävän? kysyy Lallu.
+
+--En, sanon minä,--mutta minä muistan, että minä heti aloin kuvitella,
+kuinka se tapahtuisi.
+
+--Minä olen, sanoo Lallu.
+
+--Mitenkä se lensi?
+
+--Puiden latvojen päällä.
+
+--Minnekkä se lensi?
+
+--Niittylatoon.
+
+--Ovestako sisään?
+
+--Ovesta, ja sitten se rupesi sinne maata ja söi, ja kun se oli syönyt
+mahansa täyteen, niin se lensi yläluukusta ulos.
+
+Olin heti täysin selvillä siitä, kuinka se oli tapahtunut.
+
+--Entä sitten?
+
+--Sitten ei mitään.
+
+Istumme siinä lämpimässä navetassa ja tuumailemme edelleen ja imemme
+eväsnekkuja posket pullollaan.
+
+--Mikä lehmä se oli?
+
+--Tuo Omena.
+
+--Etkö ole nähnyt Punikin lentävän?
+
+--En.
+
+--Minäpä olen.
+
+--Mitenkä se lensi?
+
+Minä kerron nähneeni Punikin lentävän--aivan niin kuin Lallu oli
+kertonut Omenan lentäneen.
+
+--Olen minä nähnyt koko karjankin lentävän, parvessa niinkuin varikset.
+
+--Älä narraa.
+
+Se ei merkitse sitä, etten uskoisi, vaan päinvastoin, että minä uskon.
+
+--Muniiko lehmälintu?
+
+--Munii se.
+
+--Entä härkälintu?
+
+--Munii sekin.
+
+--Sillä mahtaa olla hyvin suuri muna.
+
+--Pitäisi olla suuri se pata, jolla sen munia keittäisi.
+
+--Saunan kokoinen kattila.
+
+--Suuri pitää olla sekin, joka ne söisi.
+
+Koetan kuvitella, kuinka suuri sen pitäisi olla, joka söisi härkälinnun
+munia niinkuin minä kananmunia, mutta silloin yht'äkkiä nousee härkä
+ylös siellä navetan toisessa päässä. Koko muu navetta tekee samoin. Ne
+tuhkivat ja kalistelevat kytkyitään.
+
+--Ota minut syliin...
+
+Lallu kantaa minut ovelle. Minä käpristäyn hänen kaulaansa ja tunnen
+suloisen turvallisuuden tunteen nivelissäni varpaihin asti. Täytyy
+kulkea ihan härän ohitse.
+
+--Taputa Ukkoa lautaselle.
+
+Minä irroitan toisen käteni Lallun kaulasta, kurkottaun ja taputan kuin
+taputankin. Se on urotyö, minä tunnen tekeväni jotakin aivan
+erinomaista ja minä ihmettelen itseäni, etten sen enemmän pelkää. Minä
+teen sen, vaikka selkäpiitäni karmaisee ja poskissa kihelmöi, niinkuin
+silloin, kun minua saunassa valellaan haalealla vedellä.
+
+Ennenkuin taas muutan Lallun Polleksi, mietimme, mihin sitten menemme.
+Päätetään ajaa ensin Meikälään ja sitten Heikälään, aivan niin kuin
+eilen, ja sittenpähän nähdään minnekä sieltä.
+
+Meikälä on meidän rakennus, missä on tupa toisessa päässä, porstua
+vähä. Heikälä on heidän rakennuksensa. Me emme aja isoa tietä pihaan,
+josta olimme lähteneet, vaan takatietä aittojen ja liiterien solitse,
+joihin olemme tehneet omat uramme, takapihalle takarappujen eteen.
+Tulemme kuin vieraaseen taloon, jossa emme tunne ketään eikä kukaan
+tunne meitä. Menemme tupaan, istumme penkille pöydän ja oven väliin. Se
+ei ole Liisa, joka ottaa leipiä uunista, vaan jonkin vieraan talon
+emäntä.
+
+--Mistä kaukaa on vieraat? se kysyy.
+
+--Hinttulan Tinttulasta.
+
+--Hinttulan Tinttulasta.
+
+Lallu keksii joka kerta uuden kummallisen nimen ja minä kertaan sen.
+
+--Minnekä kauas on matka?
+
+--Rittulan Ratulaan.
+
+--Rittulan Ratulaan.
+
+--Saisiko talosta ryyppäämistä?
+
+--Saahan sitä ja saa ruokaakin, jos haluttaa.
+
+--Meillä on itsellämme eväs.
+
+Liisa haastattelee minua niinkuin aikamiestä ja minä vastaan samaan
+tapaan.
+
+--Kuka se on tämä toinen mies?
+
+Hauskuus on siinä, ettei Liisa ole tuntevinaan Lallua, mutta varsinkin
+siinä, että hän sanoo: tämä toinen mies.
+
+Me syömme voileipämme ja ryyppäämme maitoa. Piiat kulkevat edestakaisin
+joissakin tavallista tärkeämmissä hommissa. Täti Laurakin on taas
+tullut. Se on suntion emäntä. Se tuli jo eilen. Se on se, joka tuo
+pieniä lapsia joka taloon, niin pian kuin kerkiää. Se makasi viime yönä
+äidin kamarissa ja minun täytyi maata toisessa kamarissa isän sängyssä.
+
+Sitten me lähdemme taas, menemme Meikälästä Heikälään, heidän
+pytinkinsä päitse heidän puutarhaansa, jossa meillä on lumilinna ja
+monenmoisia teitä ja polkuja puiden ja marjapensaiden lomitse. Sinne
+katsoo meitä ikkunasta ja nyökyttää meille iso valkea parta ja korkea
+kalju otsa, jolla on lasisilmät ja piippu hampaissa. Se on Lallun hyvin
+vanha pappa, joka ei milloinkaan tule ulos eikä milloinkaan käy pihalla
+niinkuin muut ihmiset. Toisen kamarin ikkunan edessä on aina valkoiset
+uutimet, joita ei milloinkaan siirretä syrjään. Siellä sairastaa Lallun
+mamma. Minä pääsin eilen pujahtamaan hänen huoneeseensa. Hän makasi
+korkeaksi laitetulla sängyllä, päässään valkoinen myssy. Käsi riippui
+rentona alas. Sen alla lattialla vuoteen vieressä oli astia. Laura
+hommasi siinä jotakin. Kun se näki minut, huusi se vihaisesti: »Viekää
+pois se poika.» Minä kuulen suoniraudan napsauksen ja ehdin nähdä verta
+ruiskahtavan paksusta käsivarresta, mutta sitten minut retuutetaan
+pois, vaikka huudan.
+
+--Minkätähden sinun äitisi on niin sairas? kysyn minä ikkunan alla.
+
+--Sinunkin äitisi tulee pian sairaaksi, sanoo Lallu.
+
+--Ei tule.
+
+--Kyllä se tulee, hyvin sairaaksi.
+
+--Ei tule ... sinä narraat ... et saa ... minä tahdon kotiin.
+
+--No, ei tule ... ka, ei tule!
+
+Se aikoi narrata, mutta eipäs uskaltanutkaan. Äiti ei saa tulla niin
+sairaaksi, että minut ajetaan pois hänen luotaan enkä saa olla sisällä,
+kun hänestä lyödään suonta. Tulemassa ollut itku vaihtuu voiton
+tunteeseen. Ja siitä minä yht'äkkiä tulen hyvin mahtavaksi, niin että
+käsken ja komennan ja riuhdon ohjaksia ja ajan hankeenkin. Polle
+tottelee nöyrästi, kuljettelee minua minne vain vaadin: takaisin
+pihaan, tallin ja liiterin taa ja sieltä Meikälän ja Heikälän solalle,
+josta menee tie saunaan ja nuottakodalle ja rantaan.
+
+Siinä hän yht'äkkiä unohtaa olevansa hevonen ja huudahtaa:
+
+--Koivuniemen miehet ovat nuotalla meidän rannassa!
+
+Hän rientää täyttä karkua sinne saunan editse ja nuottakodan ohi.
+Minulta pääsee suitset kädestä ja minun täytyy pitää kelkan laidasta
+kiinni pysyäkseni. Hän on kuin pillastunut eikä pysähtyisi, vaikka
+pyytäisinkin. Yht'äkkiä hän päästää aisat ja jättää minut kelkkaani
+jäälle ja loikkaa avannolle sekaantuen siihen myllerrykseen, mikä siinä
+on. Minä en saa selkoa siitä, mitä se oikein on. Se on vain jotakin
+käsien ja hartiain ja jonkin suuren ja märän myllerrystä ja kiihkeätä
+polskutusta. Minun kelkkani on luisunut reen viereen, jossa on vasuja
+ja kontteja ja jonka edessä seisoo hevonen ja pureksii heiniä. Lallu on
+minut kokonaan jättänyt, temmannut mieheltä tarpoimen ja polskuttaa
+vimmatusti, samalla kun miehet lappavat sitä suurta ja märkää jäälle.
+Minä olen niin tyrmetyksissäni, etten älyä edes ruveta itkemään. Tunnen
+ensi kerran sen, mikä sitten niin monta kertaa on uudistunut:
+täydellisen avuttomuuden, jälellejäämisen, kykenemättömyyden pysyä
+perässä ja olla mukana ja millään tavalla ryhtyä asiaan. Se on jotakin
+omituista, merkillistä, yliluonnollista, outoa touhua, ulkopuolella
+minua, minuun niin kuulumatonta, etten ole edes utelias tietämään ja
+ottamaan selkoa siitä, mitä se on. Minä tuijotan vain koiraan, jonka
+yht'äkkiä olen huomannut käppyrässä jäällä, ja koetan olla niin hiljaa,
+ettei se huomaisi minua eikä tulisi luokseni. Sill'aikaa touhu on
+vähitellen hiljennyt. Ne nostelevat sitä suurta ja märkää jäältä
+rekeen.
+
+--Tule katsomaan, sanoo Lallu.
+
+Kun en saa liikahtaneeksi enkä mitään sanoneeksi, tulee hän ja nostaa
+minut kainaloista ja asettaa seisomaan vasun viereen, jossa sätkii
+suuria, litteitä kaloja. Minä huomaan ne, mutta vielä enemmän
+kiinnittää huomiotani suuri, musta avanto, jonka ääressä seison. Veden
+pinnalla kelluu joitakin pieniä kuolleita kaloja. Isot miehet, joilla
+on märät nahkaiset esiliinat ja jotka eivät ole minua näkevinäänkään,
+nostavat kalavasun reen seville ja ajavat pois. Koira nousee ja lähtee
+heidän jälkeensä. Minä seison yhä siinä, mihin Lallu on minut
+asettanut. Se katsoo reen jälkeen, ne huutavat sille jotakin, se ottaa
+jotakin jäältä ja juoksuttaa heidän jälkeensä. Silloin minä, luullen,
+että se aikoo minut jättää tähän avannon reunalle ja mennä heidän
+mukaansa, laukean ja huudan: »Lallu, et saa mennä!» Se ei kuule. Mutta
+minulla oli yhtä kaamea hetki kuin silloin, kun näin suden jälet.
+Silloin pääsin pakoon, nyt olen siinä kuin naulittuna ammottavan
+avannon ääreen. Mutta Lallu tulee takaisin, kantaa minut taaskin
+kelkkaan, ja taas uudistuu se sama suloinen tunne, sitä suurempana, kun
+hän minut pyyhittyään ja siistittyään vakuuttaa: »Älä sinä pelkää,
+enhän minä toki sinua jätä.»
+
+Paluumatkalla pistäymme saunaan. Siellä on jo melkein pimeä, paitsi
+mitä lämpiävä kiuas valaisee lauteiden alle.
+
+--Tuolta sitä sinäkin olet tullut maailmaan, sanoo Lallu.
+
+Minä tiedän sen jo, hän on jo ennenkin sanonut sen. Minä tiedän vähän
+lisääkin. Minä tiedän, että täti Laura käy ne täältä ottamassa, kaikki
+maailman lapset, kun ne tulevat, ja viepi ne mammoilleen.
+
+--Minäpä näin, kun se sinut otti.
+
+--Narraat.
+
+--Sinä juosta vikitit saunasta sitä vastaan, ja minä näin, mitenkä se
+sieppasi sinut syliinsä ja vei mammasi luo.
+
+--Etpäs nähnyt.
+
+--Koskapa olin silloin puutarhan aidan takana viinimarjoja syömässä.
+
+--Eihän talvella ole viinimarjoja.
+
+--Silloinpa ei ollutkaan talvi niinkuin nyt, vaan kesä, etkö muista?
+
+Minä alan muistaa--minä muistan aivan selvästi, kuinka minä tulin
+lauteiden alta, kuinka sauna noin lämpisi, kuinka ovi oli noin
+raollaan, kuinka minulla oli paitakin päällä, kuinka minä kiipesin
+kynnyksen yli ja kuinka Laura täti tuli vastaan valkoisessa
+yöröijyssään...
+
+Alkaa tulla liika lämmin ja savukin pistää silmään.
+
+Ja sitten minä vielä muistan siitä päivästä, että se päättyi Lallun
+ullakkokamariin. Minä muistan, kuinka hän selässään kantoi minut sinne
+jyrkkiä rappuja pimeän ullakon läpi. Siellä on minulle jo tehty tila
+hänen sänkyynsä ja minä jään yöksi sinne. Kysyn, miksi minä en mene
+kotiin yöksi? Siksi, että sinne on niin pitkä matka, ettemme enää
+ehtisi.--Eihän pihan yli ole pitkä matka.--Ei pihan yli, mutta meidän
+täytyy palata vanhoja jälkiämme, samaa tietä, jota olimme tulleet,
+ensin saunalle, sitten avannolle ja Navettalaan ja Riihelään j.n.e.
+Niinpä niin, nyt minä ymmärrän. Olimme aina tehneet niin näillä
+retkillä.
+
+Meille tuodaan tänne illalliseksi voileipiä. Huone on ihmeitä täynnä.
+Seinällä on poronsarvet ja pyssy ja teeren kuvia ja jahtitorvi, jota
+saan töryyttää. Lallu riisuu minut ja panee astialle ja nostaa minut
+sänkyyn selkänsä taa. Ennenkuin nukutaan, kertoo hän minulle satuja
+veden ukosta, jonka valtakuntaan olisi päästy nuotta-avannosta, jos
+olisi tahdottu, kun vain olisi käännetty takki nurin ja pantu hattu
+ylösalasin päähän. Siellä on suuria saleja ja pitkiä pihoja ja
+keltaisia hevosia ja sinisiä lehmiä kultaisissa pilttuissa ja
+hopeisissa kytkyvissä ja lehmät lypsävät makeata sokerimaitoa, johon
+kohoo siirappikermaa.
+
+--Onko siellä susia?
+
+--Siellä on susia, mutta ne ovat niin kesyjä kuin koirat, eikä niitä
+tarvitse pikkupoikainkaan pelätä, koska ne ovat mykkiä kuin kalat,
+eivät osaa haukkua eikä purra, ainoastaan häntäänsä heiluttaa.
+
+Kietaisen käteni Lallun kaulaan. Sen poski ei pistä niinkuin isän.
+Herään yöllä. Lallu antaa minulle juomista ja juodessani minä näen kuun
+paistavan ikkunasta sisään.
+
+Kun aamulla herään, on Lallu poissa ja vuoteen vieressä seisoo Liisa ja
+pukee minut ja vie alas.
+
+--Nyt mennään katsomaan pikku veljeä, joka tuli viime yönä, sanoo
+Liisa.
+
+--Minäpä tiedän, mistä se tuli, saunan lauteiden alta, puhelen minä
+pihan yli mentäessä.--Mutta oliko sillä paita päällä?
+
+--Tuon pojan! nauraa Liisa ja tempaa minut syliinsä ja kantaa sisään.
+
+Lallua en sen jälkeen nähnyt. En saa muististani hänestä mitään kuvaa
+senjälkeen. Luultavasti meni hän kouluun ja me muutimme toiseen
+pitäjään, ennenkuin hän kesällä palasi.
+
+
+
+
+PIKKU LIISA.
+
+
+Toinen kaikkein varhaisimman lapsuuteni muistoja on ensimmäinen
+hoitajani, Pikku-Liisa. Oli rajaton se lyhytaikainen kiintymys, joka
+minulla oli häntä kohtaan. Hänen piti aina olla läheisyydessäni,
+kuultavissa, nähtävissä ja koskettavissa. Luultavasti se on yhteistä
+kaikille ensiksisyntyneille, joiden on täytynyt jo varhain väistyä
+äidin helmoista toisten nuorempain tieltä ja hakea turvaansa hänen
+sijaisensa suojasta niinkuin sorsanpoikasen, joka oman emon tultua
+ammutuksi juoksee vettä pitkin sinne, missä kuulee toisen emon
+änkättävän, olipa se sitten tavi tai telkkä.
+
+Semmoinen hoitaja on tavallisesti vanhanpuoleinen, lapseton nainen,
+joka toisen lasta vaaliessaan myöskin vaalii ja tyydyttää omaa
+tyydyttämättä jäänyttä äidin tunnettaan, mikä hänessä usein on
+kiinteämpi ja voimakkaampi kuin äidin omaan lapseensa. Hän antautuu
+kokonaan hoidettavalleen, noudattaa hänen mieltään ja oikkujaan
+kaikessa ja pyrkii pyrkimällä voittamaan hänen kiintymystään. Lapsi sen
+oivaltaa ja palkitsee. Heistä tulee salaliittoutuneita kaikkia muita,
+myöskin äitiä vastaan. Mitä äidiltä ei riitä antaa tai minkä hän
+kieltää, sen hoitaja salaa antaa ja myöntää, ja varsinkin juuri sen.
+Hän säästää hänelle oman maitotilkkansa ja voikipenensä, syö itse
+suolaa leipää ja ryyppää vettä päälle. Hän puraisee poikki saamansa
+sokerinokareen ja pistää toisen puolen siitä lapsen suuhun ja toisen
+taskuunsa--vastaisen varalle. Aina on hänellä kätköissään jotakin hyvää
+varattuna »raukalle». Kun äiti toruu tai kurittaa--kai syystä kylläkin
+--lohduttaa ja viihdyttää hoitaja selän takana, tai tempaa pahankurisen
+kesken kaiken pois ja vie hänet katsomaan jotakin, kissaa tai koiraa
+tai lampaita tai vieraan hevosta portin takana, tai vie puutarhaan ja
+poimii mansikan marjamaasta tai taittaa herneenpalon kielletystä
+penkistä.
+
+Hän mukautuu hoidettavansa kaikkiin oikkuihin, orjuuttaa itsensä
+melkein mihin tahansa. Hän antaa purkaa surkean palmikkosaparonsa ja
+hajoittaa harmahtavan tukkansa ja kääntää turkkinsa nurin ja rupee
+möröksi, jota lapsi suvaitsee pelätä; tai hän antaa kaataa itsensä,
+hyppiä vinossa, köyryisessä selässään, potkiakin itseään, ja on
+itkevinään, että koskee--niinkuin ehkä saattaa tehdäkin--jotta potkijan
+olisi hauska nauraa. Hänen kärsivällisyytensä on loppumaton, vaikka
+minä loppumattomasti häiritsen hänen töitänsä, sotken hänen
+kuontalonsa, tai lipsautan nuoran hänen rukkinsa pyörän päältä, tai
+vetäisen sukkatikut neuleesta. Hänen peloittavin uhkauksensa:
+»Maltahan, kun sanon äidille», ei koskaan toteudu, ja hänen ankarin
+nuhteensa: »Voi kuitenkin tuota kuritonta poikaa», on ihaileva kehoitus
+jatkamaan.
+
+Luultavasti oli minunkin kiintymykseni kokoonpantu kaikesta
+tämmöisestä--en muista niin tarkoin--mutta sen muistan, mikä hänen
+rakkautensa rajaton ilmaus erikoisesti minua liikutti. Hän oli
+kartannut kaiken päivää villoja, kooten lepereitä suureen vasuun.
+Illalla oli vasu täynnä. Minut oli riisuttu, mutta paitahihasillani
+minä vielä kirmailin huoneessa yli pöytien ja tuolien. Seisoin
+pesukaapin päällä, jonka edessä oli leperevasu.--»Saanko hypätä
+leperevasuun ... anna, hyvä Liisa, minun hypätä ... hyvä kulta Liisa!»
+j.n.e.--yhä hellemmin ja hellemmin.--»Eihän toki, eihän toki mitenkään
+leperevasuun»--mutta minä kiristin hänen sydäntään yhä tiukemmin
+nähdessäni, että lupaus jo oli heltiämässä.--»Hyppäähän sitten tämä
+kerta!»--ja minä hyppäsin, upoten päätäni myöten villoihin, ja riemusta
+villiintyneenä pelmuutellen niitä ympäri lattiaa. Hän tempasi minut
+sänkyyn ja kietoi peitteen kireästi ympärilleni, etten päässyt jäsentä
+liikauttamaan--mikä vaihteeksi tuntui minusta tavattoman suloiselta, ja
+ryhtyi sitten karttaamaan sotkosta uudelleen, istuen siinä luultavasti
+koko yön, koska hän aamulla herätessäni torkkui samoilla sijoillaan,
+kartat helmassa. Kavahdin häntä kaulaan ja suutelin ryppyistä poskea ja
+lupasin, etten enää milloinkaan tahdo hypätä leperevasuun.--»Saathan
+sinä, saathan sinä vastakin», sopersi hän, kyyneltä pyyhkien.
+
+Meidät erotettiin. Eräänä kylmänä talviaamuna jäi Liisa seisomaan reen
+sijalle, seurattuaan kannoilla mukana niin kauan, kunnes yhä kiihtyvä
+vauhti pakotti hänet pudottautumaan tiepuoleen. Minä ajoin lämpimiin
+nahkaisiin käärittynä uutta kotia kohti huomio kiintyneenä tiepuolen
+ihmeihin ja vasta illalla maata pannessa muistaen riisujani ja
+tuudittajani. Nousi meteli:--»Minä tahdon Liisan luo!»--»Liisa tulee
+huomenna ... Liisa tulee...» Mutta ei Liisa tullut huomenna eikä
+ylihuomenna.
+
+Eräänä päivänä, luultavasti seuraavana kesänä, minä istun
+hiekkalaatikossa aitan seinämällä päiväpaisteessa. Siitä näkyy pihan
+yli portti ja suora kuja maantielle saakka. Siitä voi hiekkahuoneita
+rakentaessa aina tuon tuostakin vilkaista, tuleeko joku ja kuka tulee.
+Sieltä tulee, varsinkin näin lauantaisin, akkaa, ukkoa, kerjäläistä
+kyökin puolelle ja asiamiestä isän luo. Ne tulevat verkalleen, eivät
+koskaan avaa porttia, vaan kiipeävät aidan yli lautoja myöten. Nyt
+sieltä taas tulee joku, pikku mummu kuka lie, sukkaa kutoen, kontti
+selässä. Portin takana se laskee hameensa helmat alas, suorii niitä
+kauan ja silittelee poimuja ja koettaa sitten päästä portista sisään,
+mutta ei osaa sitä avata.--»Nouse sinä, mummu, aidan yli, koska et
+kuitenkaan osaa porttia avata!» huudan minä, ja se tottelee ja kompuroi
+aidan yli, jalassa lipokkaat. Silloin minä hänet tunnen. Rintaani
+kouristaa riemu, jonka heijastusvaikutus tuntuu siinä vielä viiden
+vuosikymmenen kuluttua:--»Pikku Liisa!» kirkaisen minä, kirmaisen ylös,
+menen kuin tainnoksiin, josta herään vasta sitten, kun rinta on iskenyt
+rintaan niin, että tekee kipeää. Olen käpristäytynyt hänen syliinsä,
+kädet kaulaan puristettuina, jalat tempoen ja potkien. Painan häntä
+maahan, putoan pois, karkaan uudelleen syliin, taas maahan, riuhdon
+häntä kädestä, reuhdon ja ulvon hänen ympärillään kuin koiran penikka,
+pyöritän häntä, pyörryn itse ja pyörrytän hänet, kunnes toinnumme
+hoipertuneina aidan viereen heinikkoon.
+
+Minä riistän hänet siitä sisään, vien hänet saliin, panen hänet
+sohvalle istumaan ja vaadin, että hänelle pitää tehdä tila
+vieraskamariin piispan sänkyyn silkkipeitteen alle. Hänen täytyy syödä
+meidän pöydässä eikä kyökissä. Siitä ei tule mitään, hän ei tahdo eikä
+äitikään näy oikein tahtovan. Äiti ei ole oikein iloinen hänen
+tulostaan, en tiedä miksi. Minä suostun siihen, että hän kyhnähtää
+lattialle vuoteeni viereen ja lupaa maata siinä koko yön.
+
+Aamulla löydän hänet saunan penkiltä nukkumasta. Minä herätän hänet
+armotta ja torun häntä siitä, ettei hän ollutkaan minua pukemassa. Hän
+lepyttää minut eväillään. Hänellä on ohralettuja ja palvattua lihaa ja
+tylppä linkkuveitsi, jolla hän viiltää voita lettujen päälle--mikä
+kaikki kutsuu kielelleni veden vielä viiden vuosikymmenen takaa. Hänen
+vaatteissaan on sama savupirtin suloinen tuoksu mikä ennenkin.
+
+En muista hänestä sitten muuta, kuin että, kun hän eräänä iltana puhui
+poislähdöstään, minä sukkanauhasta sidoin hänet sänkyni jalkaan, ettei
+karkaisi. Mutta aamulla hän kuitenkin oli poissa, en löytänyt häntä
+saunasta enkä mistään. Juoksin itkien ja hänen nimeään huutaen
+maantielle, mistä minut väkisin retuutettiin pihaan. Kai taas pian
+viihdyin ja tyydyin. Luultavasti lahjottiin minut lakeripalalla tai
+puolukkahillolla kerman ja sokerileivän kera. Se ei kuitenkaan jäänyt
+hänestä viimeiseksi muistokseni. Minulle jäi hänestä ainaisena muistona
+elinaikainen mieltymys savupirtille tuoksuviin vaatteihin ja
+ohralettuihin ja palvattuun lihaan, ja minun rinnassani läikähtää
+lämpimästi yhä vieläkin joka kerta, kun minua vastaan tulee pikkuinen
+vanha vaimo, sukkaa kutoen, kontti selässä ja lipokkaat jalassa ja
+niskassa laiha saparopalmikko.
+
+
+
+
+YSTÄVÄ--JOKA PETTI.
+
+Isälläni oli hyvä ystävä, Piekäinen Pielavedeltä, joka pari kolme
+kertaa vuodessa tuli meille käymään ja viipyi useita vuorokausia.
+Hänellä oli kerran mukanaan koira, nimeltä Otti. Meistä tuli heti sen
+kanssa hyvät ystävät. Me telmimme ulkona, vedimme väkikarttua, jonka se
+toi, kun minä nakkasin, ja jota se sitten hauskasti naristen kiskoi
+minulta pois. Me teimme retkiä piha-aidan taa vasikkahakaan, jossa aina
+oli kotiorava haukuttavana ja myyrän koloja kaivettavana. Kun kylän
+siat tulivat portin taa tonkimaan, annoimme me niille ihanan
+yhteiskyydin lehtikujaa myöten maantielle ja maantien taa. Iltaisin,
+kun ukot juttelivat uskonasioistaan ja hurskaat eukot istuivat
+hartaasti kuunnellen oven suussa kynnyksellä tai pimeässä salissa, me
+Otin kanssa kellimme isän kamarin lattialla. Minä ruopottelin sitä
+vatsaan ja se kehräsi jalallaan.
+
+Se söi minun kädestäni, tulipa omasta alotteestaan pyytämäänkin minulta
+voileipääni, näppäsipä sen välistä tarjoamattanikin--mikä oli
+pettämätön todistus siitä, että se nyt tunnusti minut isännäkseen,
+sillä tullessaan se oli ollut niin tyly ja ylpeä, että sille kelpasi
+kakku ainoastaan Piekäisen kädestä. Yöt se makasi ulkona kärryissä,
+istuimen alla. Mutta kun se eräänä sateisena iltana tuli sisään eikä
+käpristäytynytkään isäntänsä lattiavuoteen viereen, vaan hyppäsi minun
+jalkopohjiini, niin heräsi minussa huima toivo saada Otti ikuiseksi
+omakseni.
+
+Vaikka minä siihen asti turhaan olin kärtellyt itselleni
+koiranpenikkaa--koska sisareni oli saanut kissanpojan--ei pyyntöni nyt
+kohdannutkaan vakavampaa vastarintaa, ei vanhempieni puolelta eikä
+Piekäisenkään, joka sanoi heti:--»Saathan sen, rakin, kun vain jäänee».
+Olin varma siitä, että Otti jää, kun vain saa luvan. En silloin vielä
+aavistanut, mikä minulle sittemmin kyllä selvisi, mistä syystä
+suostumus oli ollut niin helppo antaa. Tietysti ei niistä kukaan muu
+kuin minä uskonut, että koira jää isännästään. Kuitenkin ne olivat
+olevinaan avullisia sen pysyttämisessä. Meidän oli mentävä renki Pekan
+kanssa metsään ja otettava Otti mukaan, ja sill'aikaa kun me olemme
+siellä, lähtee Piekäinen. On varminta ennen pihaan tuloa sitoa koira,
+ettei se pääse vereksille jäljille.
+
+Mentiin siis siinä hyvässä uskossa metsälle, ja oikein eväiden kanssa.
+Otti haukkui meille oravan ja me häärimme sen kanssa puulta puulle,
+nakellen kurrea kivillä ja kalikoilla. Kun se oli kadonnut
+näkymättömiin ja saavuttamattomiin suuren kuusen latvaan, istuimme
+syömään voileipiä, joista Otti sai parhaan osan. Sitten kaivettiin
+myyrän pesiä ja syötiin puolukoita, joita oli mättäät punaisenaan.
+Ihmeekseni ja ihastuksekseni osasi Otti syödä puolukoita suoraan
+mättäästä. Se se vasta on veitikka koirakseen, haukkuu oravia, kaivaa
+myyriä, poimii marjoja ja--Pekka lisäsi--»mene tiedä onkii vielä
+ahveniakin». En välitä Pekan pistoksista, ja mikseipä se osaisi kaapata
+käpälällään ahventakin matalalta rannalta. Pekka ei koko aikana ole
+katsonut oikein suosiollisin silmin minun koiraani, ja jurnuttaa nyt
+pihaan mentäessä taas, että eiköhän olisi aika alkaa panna vasikkaa
+kytkyeen. Mutta minä olen saanut päähäni, etten panekaan kiinni Ottia,
+Otti jää meille mielelläänkin, sille tulisi meitä ikävä, jos se
+vietäisiin pois. Olisi kai se jo mennyt entisen isäntänsä jälkeen, jos
+mennäkseen. On se siksi viisas, että se tietää sen jo lähteneen. Se
+luultavasti ymmärtää puheenkin.
+
+Mutta kun Otti yht'äkkiä loikkaa kotiaidan yli, tulee minulle hätä. Se
+on jo huomannut, että heidän kärrynsä on poissa. Se kiertelee
+pihamaalla turpa maassa, käväisee tallin ovella, joka on kiinni, sieltä
+yhä kiihtyvää vauhtia kyökkiin, mutta tulee heti ulos, ennenkuin minä
+ehdin sulkea oven. Minä kutsun ja mairittelen, mutta se ei ole
+näkevinään eikä kuulevinaan. Nyt se menee turpa maassa ja vähän
+vikisten portille päin. Silloin minä teen viekkaan tempun, olen itse
+etsivinäni maasta jotakin, hyökkäilen sinne tänne ja sesettelen ja
+vikisen. Otti syöksähtää siihen ja tulee niin lähelle, että saan
+kaapatuksi sen kaulasta kiinni. Saan pidetyksi sitä niin kauan, että
+Pekka joutuu avuksi, ja me sidomme Otin. Minä pitelen ja Pekka sitoo.
+Otti hyökkää kaikella voimallaan portille päin, mutta nuora pitää.
+
+Ilo voitostani loppuu kuitenkin lyhyeen. Tosin Otti ei enää tee
+vastarintaa, se antaa vastustelematta taluttaa itseään tupaan ja sitoa
+penkin jalkaan, mutta välimme hänen puoleltaan ovat rikki. Se ei ole
+minusta tietääkseenkään, ei katsahda niin puolella silmällä, ei
+vahingossakaan heilauta minulle häntäänsä, kuinka häntä otitellen,
+sesetellen ja sitilellen. Se ei koske mihinkään, mitä minä sille
+tarjoan, Pekan kädestä se vielä maistaa jotakin, mutta ei minun. Se
+kyllä tietää, että vaikka Pekka olikin sitä sitomassa, oikea syyllinen
+kuitenkin olen minä. Se täydellisesti halveksii minua, ei rupea edes
+tyynylle, jonka sille tuon, vaan makaa mieluummin kovalla lattialla
+liikkumatonna turpa käpälien välissä ja tuijottaa oveen. Kun olen
+mennyt ja jättänyt sen yksin, kuulen oven takaa, kuinka se itkee.
+
+Koetan useampana päivänä parastani. Ei mikään auta. Juoksutan sitä
+lopulta maantiellä. Niin kauan kuin mennään poispäin, se juoksee edellä
+iloisesti ja häntä kiveränä, vetää minua vimmatusti mukanaan, nuuskii
+ja tekeepä tehtävänsäkin, mikä minusta sen puolelta on ilmeinen
+suosionosoitus minua kohtaan, niinkuin semmoinen oli ollut minulta
+hoitajaani kohtaan pienenä ollessa ennen maata panoa. Näin on, niin
+kauan kuin juoksemme poispäin kirkolle päin. Mutta kun käännyn kotiin,
+lyykähtää kaikki ennalleen. Otti ei juokse enää edellä, vaan laahustaa
+perässä, alakuloisena ja vastenmielisesti, häntä lerpallaan. Taputtelen
+ja kiihoittelen sitä turhaan, se pistää juoksuksi ainoastaan pakosta.
+Se kai luuli, että minä lähdin viemään sitä sen kotiin ja että minä
+taas sitä narrasin.
+
+Minua alkaa säälittää, kun isäkin sanoo, että mitähän sinä meinaisit,
+jos minä veisin sinut Piekäälään ja jättäisin sinne ja Piekäälän poika
+kytkisi sinut penkin jalkaan.--»Minäpä en olekaan--koira», aioin sanoa,
+mutta jäi sanomatta. Minä tunnen, etten koskaan tule voittamaan sen
+luottamusta ja ystävyyttä, niin kauan kuin pidän sitä vangittuna, ja
+niin kauan kuin se ei ole unohtanut petosta, jonka avulla sen
+vangitsin.
+
+Päästän sen siis irti, menköön, jos menee, mutta ihme ja kumma, se ei
+menekään. Niinkuin ei meidän välillämme olisi ollut mitään
+väärinkäsitystä se juoksee iloisesti kanssani portin taa haukkumaan
+sikoja, joiden päälle sen usutan. Me ajamme ne taas niinkuin ennenkin
+maantielle ja maantien taa ja palaamme yhdessä takaisin. Otti juoksee
+edeltä kyökkiin ja syö voileipiä kädestäni toisen toisensa perästä,
+niin että sylki roiskaa. Sillä välin se kierähtää lattialle ja puraisee
+kirpun häntänsä juuresta, ja kun silloin riennän raaputtamaan sitä
+vatsan alta, niin se kellahtaa selälleen ja naputtaa jalallaan
+lattiaan.
+
+Kaikki sanovat, että nyt on Otti kotiutunut, nyt ei sitä enää tarvitse
+pitää kiinni. »Sen on koira, jonka kädestä syöpi.»
+
+--Haistapas tuota, sanoo Pekka ja heittää orrelta vanhat rukkaset Otin
+eteen.
+
+--No, siinähän ne on ne Piekäisen rukkaset, joita se ei lähtiessään
+löytänyt! huudahtaa joku.
+
+Otti haistelee entisen isäntänsä rukkasia, mutta ei näytä olevan niistä
+milläänkään. Sitten se ravistaa turkkiaan ja menee hiljaa ovelle ja
+pyrkii ulos. Mennään yhdessä ja Pekka seuraa perässä. Otti nuuskii
+vanhan tuvan nurkkaa, sirauttaa siihen ja rapsii takajaloillaan
+muutamia kertoja maata jäljelleen päin, kivertää häntänsä ja röyheltää
+selkäkarvansa. Sitten se ojentaa kaulaansa, päästää ilmoille
+ulvahduksen ja lähtee päättävästi, mutta rauhallisesti juoksemaan
+portille. Minä lähden perässä, mutta silloin se lisää vauhtiaan.--»Otti
+se, Otti se, Otti se!» Mutta se on jo pistänyt laukaksi, suoristanut
+häntänsä ja loikannut korentona aidan yli portin pielitse. Maantiellä
+se vielä kerran ulvahtaa mennessään minulle viimeisiksi jäähyväisiksi.
+
+Korvissani kaikuu vielä tänäkin päivänä oma huutoni: »Otti se, Otti se,
+Otti se!»--kiihkeänä, surkeana, valittavana ja lopulta itkuun
+tukehtuvana. Takanani tuvan rappusilla ilkkuu ja ivaa minua renkipoika
+huutaen samaan äänilajiin, vaihdellen sitä minun mukaani: »Heitti se,
+heitti se, heitti se!» En välitä, huudan vain yhä hämärtyvään iltaan,
+maantielle ja kirkolle päin, kosteata syksyistä etelätuulta vastaan,
+joka kohahtelee raskaasti pihan koivuissa.
+
+Minä tiedän, ettei se enää tule, mutta huudan kuitenkin. Renkipoika
+tekee yhä samoin, nyt oikein laulamalla;
+
+    »Otti se, heitti se, otti se,
+    heittihän Otti se, heittipä se!»
+
+Raivostun ja käyn hänen, suuren roikaleen, kimppuun ja isken olkani
+takaa. Satutan ranteeni hervottomaksi hänen ojennettuun, luisevaan
+nyrkkiinsä. Syöksen parkuen sisään ja kantelen äidille, että Pekka
+minua löi. Mutta äiti on nähnyt, että minähän päin vastoin löin Pekkaa
+--ja suruni ja epätoivoni on rajaton.
+
+
+
+
+JOULULLE KOTIIN.
+
+
+On ollut elämässä muutamia riemun hetkiä, joiden muisto vielä vuosien
+päästä ajaa veren vanhassa ruumiissa karkeloimaan ja mielen keveänä
+liekehtimään. Kotiinmatka koulusta joululuvalle ensimmäisen
+syyslukukauden päätyttyä on yksi niistä, kenties kaikkein voimakkain.
+
+En luule, että tuohon kotihaluun niin paljon vaikutti ikävä. Kerran
+alkuun päästyä kului aika koulussa jotakuinkin, varsinkin kun tuli
+huomaamaan, etteivät opettajat sentään olekaan hirviöitä ja että
+kortteeritädit voivat olla aika ystävällisiä, välistä kenties
+ystävällisempiä kuin oma äiti; ainakin tekivät he parastaan
+viihdyttääkseen ja voittaakseen luottamusta. Luulen, että selitys
+ikävään on haettava siitä, että kodin kuva oli, niin omituista kuin se
+onkin, melkein kokonaan mielestä kulunut uusien vaikutuksien tieltä.
+Saattoi esim. välistä tapahtua, etten ollenkaan muistanut, minkä
+näköinen äiti oli, kun rupesin häntä ajattelemaan. Veljet ja sisaret
+olivat kaikki yhdennäköisiä valkopäitä, joista en saanut syntymään
+minkäänlaista erikoiskuvaa. Tarve täyttää tuolla tavalla syntynyttä
+aukkoa oli luultavasti se, joka voimakkaimmin vaikutti haluun päästä
+omaisia näkemään.
+
+Kuta lähemmä joulua tultiin, sitä suuremmaksi se halu kasvoi. Ensin
+siitä vain joidenkuiden toverien kanssa haaveiltiin, mutta vähitellen
+muuttui se koko luokan yhteiseksi. Enhän kerro mitään uutta, kun
+kerron, että ensin luettiin viikkoja, sitten päiviä ja lopuksi tunteja.
+Luokan parhaat matemaatikot olivat jo monta viikkoa ennen laskeneet,
+montako tuntia, minuuttia ja sekuntia on siihen, kun »päästään». Tulos
+kirjoitettiin taulun yläreunaan, mutta täytyi rehtorin käskystä siitä
+pyyhkiä, jolloin se siirtyi taulun takapuolelle, missä eli ja kehittyi
+päämääräänsä kohti. Joka päivä käytiin sitä siellä muuttamassa ja
+tarkistamassa. Tuntui siltä kuin olisi suuri voitto saavutettu joka
+kerta, kun sataluku muuttui, vielä suurempi, kun se kokonaan katosi.
+Silloin pantiin toimeen yleinen telmiminen luokalla, josta sitten
+seurasi ankarat nuhteet. Syy saatiin selville ja korkeimman
+omakätisesti tarttui rehtori jäniksenkäpälään ja pyyhki takapuolenkin
+taulua puhtaaksi.
+
+--Mutta viimein tempasi yleinen hurmaus ukonkin mukaansa. Kun hän
+viimeisen edellisen päivän aamuna saapuu rukouksien jälkeen
+tavalliselle tarkastusmatkalleen ja huomaa kyynärän korkuisilla
+kirjaimilla taululla julistetuksi: »Nyt ei ole enää kuin 24 tuntia
+jäljellä!»--ei hän voi olla suutaan nauruun vetämättä ja hänen täytyy
+tyytyä siihen, että luokka ulvoo ilosta hänen antautumiselleen.
+
+Viimein ei ollut tuntia, ei minuuttia eikä sekuntiakaan jäljellä,
+kaikki oli sulautunut suureksi nollaksi, joka jätettiin taululle
+ammottamaan ja joka siinä tavattiin vielä kevätlukukauden alussa.
+Vihurituulena karattiin alas rappuja ja pitkin katuja, ja tuskin oli
+turkki päälle saatu, kun jo heittäydyttiin rekeen ja ajettiin laukkaa
+tullista ulos--siihen aikaan ei ollut olemassa mitään
+poliisijärjestyksiä hurjaa ajoa kieltämässä, ja vaikka olisi ollutkin,
+tuskinpa niitä olisi toteltu.
+
+Minua niinkuin kaikkia muitakin oltiin »omalla» hakemassa. Vähitellen
+saavuttivat toiset toisensa ja ennen ensimmäistä syöttöpaikkaa oli
+matkue kasvanut puolikymmentä hevosta käsittäväksi jonosi.
+
+Oli se omituista matkantekoaan! On vieläkin mahdoton ymmärtää, miten
+mieliala kaksi vuorokautta, yötä ja päivää, saattaa pysyä
+yhtämittaisessa huumauksen tilassa, joka lisäksi vielä kohoamistaan
+kohoaa. Syöttöpaikoissa oli alinomainen mylläkkä niiden kahden tai
+kolmen tunnin kestäessä, jolloin hevoset levähtivät. Eväät levitettiin
+pöydälle ja yhteisesti nautittiin, syödessäkään ei aina maltettu olla
+painia lyömättä ja yhtenä mylläkkänä menivät nurkat, pöydän alukset ja
+sängyt, vaatteet menivät sekaisin, päällyskengät, hatut, kintaat,
+huivit, välistä turkitkin vaihtuivat. Matkalla olisi oltu ohjaksissa,
+jos olisi saatu, mutta rengit, joilla oli hyvin vähän luottamusta
+näihin herroihinsa, pitivät huolen siitä, ettei hevosia ajettu
+viallisiksi. »Telmikää keskenänne, mutta antakaa hevosten olla
+rauhassa!» Ja me telmittiin keskenämme. Ei sitä ylämäkeä, jossa ei
+toisiamme hankeen survittu, ei sitä taloa, jonka kohdalla ei hihkaistu,
+ei vastaantulijaa, jolle ei »heitä» huudettu. Hevoset ja reet olivat
+yhteisiä. Käytiin vuoroin kutakin koettamassa. Yhteisestä sopimuksesta
+heittäysi koko poikalauma samaan rekeen, eivätkä silloin auttaneet
+renkien vastalauseet eikä mitkään. Vanha ruunakin sai luultavasti ensi
+kerran eläessään laukkaa pistää. Se innostui siitä niin, että ei
+herennytkään, vaan laski yhtä menoaan pari virstaa ja kaasi lopulta
+rekensä täyden syvään lumiojaan, josta vasta pitkien potkimisten ja
+päristelemisten jälkeen selvittiin.
+
+Ja sitä semmoista menoa kesti niin kauan kuin matkaakin. Matkan teko
+oli käynyt niin pääasiaksi, että sen määrää ei joudettu ajattelemaan,
+ennenkuin kirkon harja alkoi kuumottaa metsän takaa. Mutta silloin sai
+kaikki muu väistyä. Toverit ymmärsivät asemansa ja poistuivat reestäni.
+Nahkaset ja tyynyt asetettiin järjestykseen, minut peitettiin niiden
+sisään, ja sen tehtyään vetäytyivät he omiin rekiinsä kukin.
+Säälittivät he minua vähän nuo, joilla, Kajaanista ja sen takaakin
+ollen, vielä oli toiset puolet matkaa edessään. Olisi säälittänyt
+enemmänkin, elleivät tutut paikat olisi kokonaan mieltäni
+kiinnittäneet. Se oli tuollaista naurun ja itkun sekaista sanomattoman
+suloista tunnetta, joka sydänalassa ensin kuin syttyy palamaan, niin
+että melkein polttaa, ja sitten niin merkillisesti haalistuu, kuin
+olisi sen päälle metoista vuodatettu. Että siinä todellakin nyt on
+silta ... ja kamreerin talo ja kauppapuoti ... ja kirkko ja iso pappila
+ja sen riihet ... että tuo aita ja tuo veräjä ... ja tuolla koti,
+tuossa koti, tässä koti! Isän kamarin ikkunassa näkyy kasvoja ruudussa
+kiinni ... nyt ne katoavat ... nyt lentää porstuan ovi auki ... sieltä
+syöksevät pihalle ... toisia tupruaa kyökin ovesta ja tuvasta. Nahkaset
+reväistään päältäni, yksi nostaa jaloista, toinen kannattaa turkin
+kauluksesta, kolmas vyöstä riuhtoo ... nauretaan, hihkutaan, koira
+haukkuu, porokello älisee ruunan pudistaessa valjaita--se on kaikki,
+sanalla sanoen, niin suloista epäsointua, sellaista niin kaunista
+kakafoniaa, että olisi turha yritys saada siinä oma äänensä kuuluville,
+jonka vuoksi en yritäkään enää jatkaa.
+
+
+
+
+KOTIPUOLENI RAUTATIE.
+
+
+Vaikka olin nähnyt sitä rakennettavan, ajanut sen yli sekä reellä ja
+polkupyörällä että höyryveneellä siihen aikaan, kun sitä alettiin
+perustaa maahan ja mereen; vaikka olin lehdistä lukenut, että
+väliaikainen liikenne oli alkanut, ja asemahuoneiden seiniltä silmät
+suurina tutkinut pienoista aikataulua tuttuine nimineen--niin en
+kuitenkaan vielä oikeastaan osannut uskoa, että se rautatie
+todellisuudessa oli olemassa. Sillä minuun oli vuosien kuluessa
+syöpynyt taikauskoinen usko siihen, ettei kotipitäjäni koskaan voi
+tulla rautatietä saamaan.
+
+Tuo epäusko kai oli osaksi syntynyt siitä, että tällä radalla oli ollut
+niin monta vastusta voitettavanaan: karjalaisten kilpailu, Kallaveden
+ylimeno, rantaratain ja kaikenlaisten muiden ratain kilpailu, mutta
+ennen kaikkea ja surkeata sanoa--kielikysymys. Olin silloin Pariisissa,
+kun asian lopullinen kohtalo oli säädyissä ratkaistava. Kuta kauemmaksi
+kotoa joutuu, sitä kokonaisemmaksi, sitä kauniimmaksi tahtoisi
+kansaansa ja maatansa kuvitella. Kun silloin saa lukea, että
+rautatieasiassa, puhtaasti aineellisessa asiassa, kaikki puolueet
+yht'äkkiä seisovat vastakkain, vetämässä köyttä kukin omaan puoleensa,
+niinkuin säädyt tekivät Iisalmen radasta ja Helsingin rantaradasta
+päättäessään, niin eihän ole ihme, jos odottaa joka hetki, että köysi
+katkeaa ja vetäjät lentävät selälleen. En silloin surrut tai ehkä
+paremmin suututellut niin paljon näiden ratain kohtaloa kuin sitä, että
+semmoinen näytelmä on meillä mahdollinen. Olisiko kohtalon kostoa
+voinut sanoa liian kovaksi, jos nämä molemmat radat olisivat muuttuneet
+joksikin »sillaksi», joka ei vienyt Suomen vesien poikki, mutta jonka
+alaitse Suomen vedet kuitenkin virtasivat, sillä Nevahan se Laatokkaa
+ja Saimaata ja Kallavettä mereen nielee ... ja nielee.
+
+Mutta eihän nyt niin kuitenkaan käynyt. Kaikki esteet voitettuaan
+rakentui rata, täyttyi Kallavesi. Epäuskoni joutui häpeään ... enkä
+minä kuitenkaan tahtonut uskoa silmiäni enkä korviani. Vaikka olen
+sillä kulkenutkin, tuntuu minusta yhäkin siltä, kuin olisi se ollut
+unennäköä.
+
+Tämä kai tulee siitä, että aina kun tätä taivalta ajattelen, astuu se
+eteeni semmoisena, kuin se oli, ennenkuin se raudoitettiin, ja niine
+muistoineen, jotka on siihen yhdistetty niiltä ajoilta, jolloin sitä
+vielä hevosella ajettiin.
+
+Ne muistot ovat miltei jokavuotisia matkamuistoja lähes kolmenkymmenen
+vuoden ajalta. Ensin pikkupoikana, kymmenvuotisesta kahdeksantoista
+vuotiseksi, kotoa Kuopioon kouluun ja koulusta kotiin. Sitten
+ylioppilaana, sitten minkä minäkin. Se ei ollut mikään vähäpätöinen
+tapaus, ei mikään »saisinko edestakaisen piletin?» tuo, kun jonakin
+tammikuun aamuna, jolloin ei päivä vielä kajastanutkaan, istuttiin
+pappilan pihalla reslaan ja lähdettiin »omalla» tai jollakin
+mökkiläisen hitaalla tai laiskalla »myötyrillä» kituuttamaan Kuopiota
+kohti. Senaikuisen kulkunopeuden kukkana, jonka määrääjänä oli se, että
+hevonen ei saanut hiota tai jos hikosi, että sen piti syöttöpaikassa
+kuivaa, vaikka olisi siihen puoli päivää mennyt, oli ehtiä Pöljälle
+yöksi kuusi penikulmaa päivässä ja siitä seuraavana päivänä kolmen
+penikulman matka puolen päivän aikaan Kuopioon. Se oli siis oikea
+»reissu», jonka juhlallisuutta lisäsi kuorman suuruus, sillä siihen
+aikaan käytiin koulua omin eväin, vietiin mukana puolivuotinen muona:
+leivät, lihat, voit, kaikki pitäjältä saadut, jopa joskus maitokin,
+niin paljon kuin sitä mahtui jäädytettynä lelliin.
+
+Hitainen kulku oli omansa mitä voimakkaimmin painamaan kaikki tien
+varrella olevat talot ja maisemat mieleen; jokainen käänne, jokainen
+myötä ja vastamäki, silta, puro, järvi, pelto, metsä, hongikko, talo ja
+torppa muuttuivat aina uudistuvina muistoina sisällöksi, osaksi omasta
+elämästä, joihin kiintyi iloa täi surua, mielihyvää tai vastenmielistä
+vaikutusta aina sen mukaan, millainen oli sää, millainen keli,
+kuljettiinko kotiin vai kouluun päin. Syöttöpaikat, nuo senaikuiset
+»asemat», ja haukkuupaikat, nuo senaikuiset »pysäkit», joissa hevosia
+ei riisuttu, vaan ainoastaan aisain sisässä annettiin kauroja puraista
+--ne olivat merkkipaikkoja, tuttuja taloja, joita muistellessa vieläkin
+sydän lämpenee, lämpenee varsinkin muistellessa isoja, lämpimiä
+pirttejä, joiden liesissä kahvit keitettiin, joiden pöydille eväät
+asetettiin--ah, niitä mamman eväitä!--ja asukkaat olivat kuin omaisia.
+Semmoisia syöttöpaikkoja oli muistettavin Honkaniemi Lapinlahdella,
+jonka pihan läpi talvitie kulki, jonne tie maantieltä kääntyen toi
+yhtämittaista jylhää hongikkokangasta ja ohi talon tuulimyllyn, jonka
+huitovia siipiä hevoset melkein aina säikähtyivät. Siinä eleli Tahvo,
+pitäjän suntio, hiljainen, tyynesti tarinoiva ja hyväntahtoisesti
+hymyilevä kirkonmies ja hänen vaimonsa Ulla, joukeamuotoinen, arvokas
+emäntä.
+
+Pajujärvellä, vain puolentoista penikulmaa Lapinlahdelta, oli
+muutamassa mökissä »pysäkki», jota hoiti tuttava, eräs isäni entinen
+palvelija, »herännyt» ihminen, niinkuin yleensä kaikki tuttavat siihen
+aikaan. Tai ajettiin myöskin kievariin, jonka kamari oli siitä
+kuuluisa, että tulipa siihen mihin aikaan tahansa, se aina oli lämmin
+ja hiilet aina uunissa kimmelsivät. Pajujärvi oli siitäkin merkillinen,
+että siitä lähdettyä matka jo oli »enemmässä kuin puolessa»: varsinkin
+kotiinpäin mentäessä oli tieto tästä aina omansa mieltä virkistämään.
+Taival Pajujärveltä Pöljälle teki kuitenkin aina ikävän ja alakuloisen
+vaikutuksen. En tiedä, mistä se oikein tuli, sillä seudut ovat kylläkin
+kauniit ja vaihtelevat ja tien varrella on taloja ja viljelyksiä. Ehkä
+tuli se siitä, että useimmittain oli jo pimeä tällä taipalella ja lyhyt
+talvipäivä mailleen mennyttä. Vai oliko se sitä, että tällä välillä
+siirryttiin omasta Iisalmesta, johon Lapinlahtikin kuului, Kuopion
+pitäjään, siis vieraaseen, outoon maailmaan. Lapsena saavat sellaiset
+asiat suuren, tärkeän merkityksen.
+
+Niinkuin jo mainitsin oli Pöljä yöpaikkana Iisalmesta tultaessa ja
+usein Kuopiostakin, sillä kun koulusta päästiin tavallisesti puolen
+päivän aikaan, sopi aina yöpyä Pöljälle. Mutta mikään rauhallinen
+yöpaikka se ei ollut. Huoneet olivat tavallisesti koululaisia täynnä ja
+aisakellot soivat, ovet narisivat ja paukkuivat ja hevoset hirnuivat
+ulkona koko yön. Ja aamulla herätettiin jo varhain, paljoa ennen päivän
+nousua, juuri kun oli ehtinyt makeimpaan uneensa vaipua. Se oli
+esimakua kouluelämästä, joka oli loppumatonta taistelua aamu-unen
+kanssa. Sitä oli alkutaivalkin yöpaikasta lähdettyä. Pieni mies istuu
+reen perässä toisen pienen miehen vieressä, välistä piipottaa siinä
+kolmekin päätä yksien nahkasten alta. Reen jalas natisee, hevonen
+hölkkäisee nukuttavan hitaasti, ja tähtien tuike tai tuon äärettömän
+surullisen aamukuun valju loiste hypnotisoi niihin tuijottavaa silmää
+sulkeutumaan. Ripset jäätyvät toisiinsa, poskea kirvelee, jalkaa
+paleltaa ja kylmä kouristaa koko ruumista. Täytyy herätä, mutta taas
+tekee mieli nukkumaan, uni vetää kuin johonkin pyörryttävään,
+pohjattomaan kuiluun, kunnes päivä alkaa valjeta ja haihduttaa unen.
+
+Mutta on niitä miellyttäviäkin muistoja. On saavuttu harjanteelle,
+josta näkyvät Nilsiän avokylkiset vaarat, Kinahmit vai mitä lienevät,
+aamuruskon kultaamina. Näkyy alavaa metsää ja järviä jalkain alla.
+Aisakello alkaa poukuttaa--ei kai muuten, mutta kun reki työntää--ja
+tie on alamäkeä useita virstoja, vasemmalla puolen viljava järvenranta
+suurine, komeine taloineen--Siilinpäät, Miettilät, Laitilat--ja
+oikealla puolen ylhäinen harju, salaperäinen vuori, hyypiövuori, joka
+peittää päivän. Se on reippaasti ajettu taival, se karkoittaa viimeiset
+unet silmistä ja toivo pikaisesta perilletulosta pitää mieliä vireillä.
+
+Mutta vielä on ylimeno Kallaveden poikki. Uuhmäen ja Puijon välinen
+uoma on vihaisten viimain kulkupaikka. Aina siinä tuulee, tuossa
+väljien vesien leveässä salmessa, eivät kestä parhaat nahkasetkaan ja
+kokoon kyyristyneinä, usein ummessa päin, kyytimiehen kääntäessä
+selkänsä tuuleen ja pää kippurassa, siitä pyritään yli, umpeen
+nietostuneen tien hidastuttaessa kulkua.
+
+Vihdoin on päästy Puijon suojaan ja noustu maihin. Ja kuinka viima
+lieneekin selällä ollut vihainen, täällä oli aina tyyni ja turvallinen
+ajaa noitten korkeiden, havuisten rantain välissä olevien lampien
+jäitä, joita kaitaiset kannakset kuin kynnykset toisistaan erottavat.
+Nämä ovat jo taas tuttuja alueita, täällä on hiihdetty ja mäkiä
+laskettu, näissä metsissä keväisin ja syksyisin samottu--alkaa näkyä
+kaupunki ja kuljettu taival kuvastuu mielessä tuonne taapäin niin
+pitkältä, kuin olisi se alkanut jostakin Lapista, kestänyt toista
+viikkoa eikä vain toista päivää.
+
+Näin sitä siihen aikaan kuljettiin. Ja menihän se ja hauskaakin oli
+toisin ajoin, kun sää oli suvinen ja keli liukas. Mutta välistä taas ei
+ollut mitenkään päästä, niinkuin eräänäkin talvena joululuvalle
+mentäessä, kun Kallavesi lainehti sulana ja kaikki meidän puolen pojat
+purjehdimme ääriään myöten täytetyllä lautalla kylmänä, räntäisenä
+aamuna Kelloniemestä Toivalaan ja koluutimme yhdeksän penikulmaa
+kärrykyydillä talvipakkasessa routaista, iljanteista maantietä pitkin.
+Tai kun toisin kerroin täytyi sydän kurkussa pelätä hevosten putoamista
+alati ulvahtelevan jään alle. Tai kun jäällä oli vettä eikä päässyt ohi
+riisumatta, kun rahtimiehet valtasivat tien. Puhumattakaan kelirikon
+ajoista, kun yksi virsta oli sulaa, toinen jäätikköä ja täytyi toinen
+puoli matkasta astua reen perässä.
+
+Mutta kaikki tämä nyt kuului asiaan, liittyi niin läheisesti elämiseen
+ja olemiseen, että on vaikea sitä muuttuneeksi ajatella. Ja kuitenkin
+on se nyt vain muisto, kääntynyt lehti sen paikkakunnan kansan
+jokapäiväisen elämän historiaa. Se on kokonainen maailma, joka siinä
+nyt on mennyt mailleen, tarkoin järjestettyine tapoineen,
+käytäntöineen, tahtoisinpa sanoa aatteineenkin. Sillä tuollaiset
+ulkonaiset mullistukset muuttavat paljon elämän sisältöäkin. Ajattelen
+nyt vain niitä, jotka kouluun menevät. Heille oli ennen maantie heidän
+elämänsä ensimmäisenä tienä ulos maailmaan, nyt on se tie rautatie.
+Kumpikin näistä matkustustavoista painuu lapsen mieleen aivan eri
+tavalla, antaa erilaisia vaikutelmia, herättää eri tunteita, kiinnittää
+eri tavalla herkkää mieltä kotiseutuun. Kouluun lähtö, koulussa olo,
+kotiin tulo olivat ennen aikaan paljon suurempia tapahtumia, paljoa
+tärkeämpiä asioita kuin nyt, jolloin saattaa, jos tahtoo, pistäytyä
+kotiin sunnuntai- ja lupapäivinäkin. Kumpiko aika, kumpiko tapa olla ja
+elää tässä suhteessa vaikuttaa kasvattavammin, sitä ei nyt tässä voi
+käydä tarkastamaan.
+
+Mutta se täytyy tunnustaa, että omituisen, miltei aavemaisen
+vaikutuksen teki minuun Iisalmen radalla kulkeminen, kun sen ensi
+kerran tein, ja varsinkin kun sen tein Iisalmesta Kuopioon. Varhain
+aamulla nytkin lähdettiin liikkeelle, tammikuun pimeänä aamuna. Mutta
+mikä ero valmistuksissa: istuudut vain kuin ajurin rekeen, jonka
+kannoille ei ole kapsäkkiä sidottu eikä sen päälle kumolleen apevasua,
+ei ole sevillä pullottavia säkkejä, ei törrötä turkki tötterönä
+ympärillä, ja sinä ajat--asemalle! Ajat vanhasta kodista asemalle, joka
+loistaa sieltä peltojen takaa kuin mikä juhlasali ilotulineen. Siinä ei
+ole vähääkään paikallisväritystä, noissa uusissa huoneissa ei ole
+mitään vanhaa muistoa, uutta vain kaikki. Ja junavaunussa on sama
+yleismaailmallinen tunnelma, sama kuiva ritisevän rautauunin lämmin.
+Jos kuinkakin koetat kuvailla olevasi Iisalmessa, et saa mitään
+kotoisuuden tunnetta mieleesi nousemaan. Tuossa on tuo kauppias, joka
+aina ajoi edelle komealla hevosellaan, karhun nahka reen perässä,
+leveä, punainen vyö suurta supiturkin kaulusta kiristämässä; tuossa tuo
+vanha koulutoveri, jonka kanssa usein yhteen yövyttiin. Ja me istumme
+vaunuun ja juna lähtee liikkeelle ja me ajamme siinä, niinkuin ei
+koskaan olisi muulla tavalla ajettukaan, niinkuin meillä aina olisi
+ollut tämmöinen huone rekenä ja tuommoinen veturi hevosena.
+
+Mutta tuolla on vanha maantie, jonka yli aina vähän väliä ajetaan.
+Jokainen sen käänne on tuttu, jokainen puu, jokainen aita. Siinä
+vilahti Koivikon hovi, siinä on Kallion talo, siinä Peltosalmen
+tienhaara, siinä Pakaskylä, Nerkoon järvi--eikö totta tosiaan ollut
+siinä Honkaniemen tuulimylly ja Tahvo seisomassa pirttinsä rappusilla.
+Ei ole nyt aikaa syöttää, ei edes juottaakaan. Lapinlahden asema
+petäjämetsän sisässä--siinä ei näy merkkiäkään tutusta maisemasta
+niiltä ajoilta, kun reellä ajettiin. Mutta Pöljän ohi ei ole päästy nyt
+enemmän kuin ennenkään, sen nimi ja sen paikka tulee säilymään
+uusienkin kulkuneuvojen historiassa. Vanhan kievarin isäntä seisoo
+pysäkin sillalla ja katselee tätä uutta menoa. Niin kauan kuin muistan,
+oli hän kievaria pitänyt, hevosia toimittanut, kauroja ja heiniä
+mitannut, eikä talvikausiin silmäänsä kokoöiseen häiritsemättömään
+uneen ummistanut. Tänä talvena ei kuulu olleen vieraista vastusta. Kun
+tähän tullessa kului kokonainen päivä, ei nyt talvinen päivä ehdi
+kunnollisesti aikaakaan, kun siitä jo lähdetään. Ei ole minusta uuden
+ajan vehkeet tuntuneet koskaan niin merkillisiltä kuin tämän vertailun
+valossa, asetettaessa tätä uutta taon vanhan rinnalle.
+
+Kallaveden ylimeno on jo pieni ihme ja urotyö uudenkin tekniikan
+kannalta katsottuna, mutta kun vertaa sitä lumipengertä, jonka
+kuperalla selällä reki ennen jytysi eteenpäin kiteässä lumessa, tähän
+hiekka- ja kivipenkereeseen, joka muutamissa minuuteissa kantaa tämän
+»rautaroikan» rannalta toiselle, niin ei voi muuta kuin kysyä
+itseltään: onko se todellakin totta?
+
+Tottahan se on. Ja todeksi täytynee se uskoa, koska on sen nähnyt.
+Mutta sittenkin: kun tahdon johtaa mieleeni oikein pysyvän kuvan
+kotoisista oloista, loihtia esiin elävimpiä ja kaikkein pysyvimpiä ja
+ehkä myöskin miellyttävimpiä muistoja jostakin oikein kotoisesta
+Kuopiosta ja Kuopion takaisesta, joka siitä minulle perikuvana pysyy,
+niin astuu aina sittenkin eteeni maantiematka jollakin mökkiläisen
+laiskalla myötyrillä, ja veturi on jotakin outoa, vierasta ja asiaan
+kuulumatonta. Mutta kai se nyt aikaa myöten sekin sulautuu seutuun ja
+muuttuu yhtä kotoiseksi kulkuneuvoksi kuin höyryveneet jo ovat,
+tungettuaan kirkkoveneet tieltään.
+
+
+
+
+HIRVIÖ.
+
+
+Olen eräänä kauneimpana kesäkuun aamupäivänä matkalla saaristomajalleni
+Hangonmaan etelärannikolla. Olen laskeutunut junasta Sandön pysäkillä,
+josta muutamain kilometrien metsä ja niittypolku vie meren rantaan. Se
+kulkee ensin hiekkanummea hongikon läpi, sitten niittyjä ja lehtoja ja
+lopulta laakeata hiekkarantaa. On lehdenpuhkeamisen ja käenkukunnan
+herttaisin aika. Tunne, joka täyttää rinnan, on niitä kaikkein
+suloisimpia. Vihdoinkin pois pääkaupungista, sen valevallankumouksesta
+ja valevapaudesta!
+
+Kuinka ihmeellisen pian kaikki unohtuu ja kuluvat pois voimakkaimmatkin
+vaikutelmat luonnon helmassa. Muutamia satoja askeleita metsäpolkua,
+veturin häipyvä lähtövihellys pysäkiltä, ohi torpan ja sen peltojen--ja
+tuskin on enää muistoakaan jäljellä vaunun täyttäneistä tavaritseista,
+sortovuosiakin räikeämmästä mielivallasta, upseerimurhista,
+loppumattomista mielenosoituskulkueista, kiljuvista autoista,
+yksitoikkoisuuteen asti uusiutuvasta marseljeesista, torikokouksista,
+lakoista ja ryöstöistä, kirkko- ja kirkonrappumeteleistä. Omien aivojen
+kiihoitus, joissa pitkin talvea oli sähissyt kuin myllyn turbiinissa,
+on yht'äkkiä rauhoittunut kuin metsäpuron lirinäksi. On nukkunut pois
+kaikesta, mikä juurikaan öin ja päivin täytti ajatukset ja unet,
+nukkunut siitä hereillään, avosilmin, niinkuin kulissien vaihtuessa
+avonaisen esiripun edessä pois sodasta, meteleistä, kaikesta uhkaavasta
+ja odottavasta, nälästä ja kalliista ajasta. Käki kukkuu, peippo
+visertää, pihka tuoksuu, kanerva kukkii, hongan latva humahtaa heikossa
+etelätuulessa, ja veneet on saatava vesille ja verkot ja siimat
+kuntoon--muuta taikasauvaa ei tarvittu. Elämä kulkee yht'äkkiä
+entisessä uomassaan. Tuossa on ruispelto, tuossa niitty. Jo tuntuu
+tyvenen meren tuoksu, kuuluu sen säyseä kohina. Pikkukalat kiitelevät
+matalassa purossa, jonka vartta polku johtaa.
+
+Sota ja iso viha on ollut ja mennyt. Ei se ainakaan enää jaksa tulla
+tänne. Ehkei sitä ole ollutkaan. Tai oli se vain satunnainen häiriö,
+yöllinen ohimenevä painajainen. Siitä on jo hyvin kauan. Se tapahtui
+joskus nuorena ollessani, kuuluu historiaan. Saattaahan olla, että
+jossakin yhä räjähtelee, että siellä täällä yhä vielä surmataan ja
+hävitetään, mutta se tapahtuu hyvin kaukana jossakin, minulle kokonaan
+vieraassa, minuun kuulumattomassa maailmassa. Tunnen, että torkun,
+mutta en tahdo heristäytyä valveille enemmän kuin mikä minulle
+itselleni on mieluista... Tuossa on jo kellanruskea hiekka, laakea
+ranta, jossa lehmikarja seisoo polviaan myöten vedessä päivää
+paistattaen. On niemet, saaret, karit ja merimerkit ja valkea majakka.
+Joku laskee verkkoja. Hangosta päin tulee jahti täysissä
+latvapurjeissa, vanhaa väylää, aivan niinkuin ne tulivat ennen
+sotavuosia. Meidän rannassamme on jo purjepursi ankkurissaan ja
+vastatervattu soutuvene kalliolla kumollaan.
+
+Silloin sattuu silmääni laite, jota en ole ennen huomannut ja jota
+siinä ei ollut viime kesänä. Laakealla rannalla, vähän matkaa
+vesirajasta, on jokin ruskea möhkäle ja sen ympärillä aitaus kuin
+ristikko hautakiven ympärillä. Se on melkein pallon muotoinen, niinkuin
+kaksi vastakkain asetettua, yhteen liitettyä muuripataa. Alapuoli on
+sileä, yläosassa piipottaa metallisia käsniä kuin poikkisahatun sarven
+tynkiä, joista toiset ovat taipuneet tai taittuneet, toiset piipottavat
+suorina ja ehjinä. Se on kaikesta päättäen korkean veden aikana
+rannalle ajautunut räjähdysmiina, aidattu nähtävästi sitä varten,
+etteivät mullikat pääsisi sitä puskemaan ja laukaisemaan.
+
+Siinä on siis sittenkin taas sota yhdessä kaikkein inhoittavimmassa
+ilmenemismuodossaan. Siinä yksi sen katalimpia, tehoisimpia ja
+tuhoisimpia hävitysaseita, tuhatmiehisten laivojen salasurma--minun
+rauhallisella rannallani, auringon lämmittäessä sitä yhtä hellästi kuin
+hiekkaa sen ympärillä. Läheisyydessä seisoo vasikkalauma tyytyväisenä
+ja mistään tietämätönnä. Hirviö itse on yhtä vähän tietoinen sisässään
+piilevästä tuhoavasta voimasta, se on aina vireessä ja valmiina
+laukeamaan pienimmästäkin sysäyksestä sen kylkeen, mutta kykenemätön
+sitä tekemään omasta aloitteestaan. Kosketus johonkin sen tuntosarveen
+voi lennättää sen pirstaleiksi ja tuhota ympärillä kaiken elämän,
+jättämättä veripilkkuakaan jäljelle. Se lentää ilmaan ja lennättää
+ilmaan ja vesi täyttää kuopan, mikä syntyi, kun se ponnistaikse ylös
+pilviin. Jostakin kilometrien päästä löytyy ehkä sirpale käyristynyttä
+teräslevyä, jonka löytäjä pistää hajamielisesti taskuunsa tietämättä,
+mitä se on, niinkuin minä äsken tuolla metsäpolulla. Sen uhreja ei
+koskaan löydetä eikä haudata. Mikä ei makaa meren pohjassa rautaisessa
+yhteiskirstussa ja mutaisessa yhteishaudassa, se leijailee hetken
+savupilvenä ilmassa ja haihtuu taivaalle.
+
+Ei ole, näen mä, kaikki entisellään, ei ole mikään vielä. Iso viha
+jatkuu yhä eikä sen loppua näy. Vainolaisen verikoira--tuo pyöreä
+möhkäle on kuin tylppäkuono, lyhytkorvabuldoggin pää--on löytänyt tien
+pakopirtilleni ennen kuin minä itse. Se on jo asettunut vartioimaan sen
+veräjälle. Vesi voi minä päivänä tahansa nousta, tuuli voi kantaa sen
+merelle ja toinen sieltä takaisin ja ajaa rannalle, jossa lapset
+leikkivät kaarnaveneitään uitellen.
+
+Hiivin pois. Onhan se toistaiseksi siinä vaaraton, nukkuessaan, jos voi
+luottaa talonpojan panemaan hauraaseen aitaan, joka estää tyhmän
+mullikan sitä herättämästä.
+
+Ne olivat ainaisena pelkona ja painajaisena koko ihanan kesän. Sen
+kuluessa löytyi niitä useampia. Niitä oli ajautunut maihin ennen ja
+ajautui yhä. Syysmyrskyjen aikana ja keväällä jäiden lähtiessä niitä
+oli räjähdellyt vähän väliä. Meri ärjähtää, mustat karit iskevät tulta,
+kaukana maissa särkyvät ikkunat, kallioissa tapaamme siellä täällä
+merkkejä niiden puremista. Outoja kivi- ja rautasirpaleita löysimme
+tuon tuostakin ja niitä kertyi pieni museo venevalkaman kalliolle.
+Erään kivilohkareen löysin omasta rannasta, johon se ei ollut voinut
+tulla muuten kuin ilmojen teitä, ja rautapalan muutamasta saaresta,
+kuusen oksalta, johon se luultavasti oli pudonnut lumeen ja sen
+sulaessa jäänyt siihen. Naapurin rannassa seisoi miina lähellä
+uimahuonetta koko kesän. Kerran soutaessani kotiniemen vartta huomasin
+niitä muutaman pohjassa vain jonkin sylen syvyydessä, kaikki piikit
+ehjinä. Jos sattui siihen kiviriippakiveni, niin lensin minä
+tulivesipatsaassa yläilmoihin ja minustakin tuli hattara taivaalle.
+Niitä istui vähän päässä varsinkin uloimmilla kareilla. Jokainen
+merituulien puoleinen ranta oli tutkittava, ennenkuin sitä uskalsi
+lähestyä soutaen tai purjehtien. Eräällä saarella, lahdelmassa, joka
+antoi aurinkoisimpaan etelään, oli niitä kellunut maihin kaksi
+sisarusta ja asettunut vierekkäin kaikkein siloisimmalle ja
+suloisimmalle vedenrajakalliolle. Siinä niitä käytiin katsomassa ja
+vieraille näyttämässä, »Miinaa ja Maijaa», huviretkisaaressa,
+rantakalalahdelmassa. Niistä tuli tuttuja, ne alkoivat kuulua
+maisemaan, niitä naputettiin kynnen päällä, ja ne helähtivät kuin
+kirkonkellon malmi. Niitä valokuvattiin perheryhmiin, niiden päällä
+istuttiin, niiden ympärillä telmittiin ja kujeiltiin ja lähtiessä
+niille näytettiin pitkää nenää, elottomille, sokeille, jalattomille,
+siivettömille, kahlehdituille meren hirviöille, jotka kuivalla maalla
+eivät mahtaneet mitään, ryyhöttäen siinä avuttomina ja voimattomina,
+kykenemättä omin voimin purkamaan sisuaan, ennenkuin joku toinen
+luonnonvoima ne vapauttaisi liikkumattomuuden lumoista.
+
+Minä en voinut koskaan ottaa niitä humoristiselta kannalta, en koskaan
+tottua niiden tilapäiseen vaarattomuuteen. Minussa pysyi niitä kohtaan
+aina sama salaisen pelon ja vihan ja inhon ja voittamattoman
+vastenmielisyyden tunne, minkä minussa ensi näkeminen oli herättänyt.
+
+Onhan sota sotaa ja onhan siinä muka luvallista kaikki, sen tarkoitus
+kehittää sen keinoja ja sitä mukaa pyhittää ne, katalimmat ja
+kavalimmat myrkkykaasut, yölliset zeppeliinipommit, väijytykset ja
+salahyökkäykset, jopa tautien tartuttamisenkin. Ei ole enää mitään niin
+epäritarillista ja epäinhimillistä aselajia, jota ei katsottaisi
+voitavan käyttää. Mutta kaikista epäinhimillisin, epäritarillisin ja
+raakalaisin on minusta kuitenkin miina, joka omin päinsä käy sotaansa
+sokeana luonnon voimana sekä ystäviä että vihamiehiä vastaan, viattoman
+ja puolueettomankin pään menoksi. Se on salamurhaamista umpimähkään,
+luonnonvoimain vastuunalaisetonta hyväkseenkäyttämistä, järjettömän
+aseilla varustamista, puukottelua pimeässä tanssituvassa, kun valot on
+puhallettu sammuksiin. Sen toiminta ei rajoitu vain sota-aikaan.
+Laivamiina, tahallaan laskettu tai irtautunut voi ajelehtia
+valtamerillä vuosimääriä sodan jälkeenkin, käydä sotaa omaan laskuunsa,
+kun rauha jo aikoja sitten on solmittu sotivien kesken. Kun meret jo on
+julistettu vapaiksi, silloin tämä merirosvo ja salasissi vielä pitää
+niitä hallussaan ja on niillä suurempi herra tuin ylpeä Albion ennen
+sotaa, tehokkaampi salmiensulkija kuin Gibraltarin ja Maltan isäntä.
+Suuri valtamerilaiva saa hiipiä kuolema keulan edessä, sydän väijytystä
+vavahdellen jokaisen matkustajan rinnassa. Titanic-draama kalpenee
+niiden rinnalla, jotka ovat tulossa. Vedenalainen miina voi tuhota oman
+keksijänsä, valmistajansa, laskijansa, heidän vaimonsa ja lapsensakin.
+Sen avulla voidaan panna toimeen attentaatteja ja harjoittaa
+anarkistista terrorismia melkein mistä kalastajaveneestä tahansa
+vilkasliikkeisimmilläkin väylillä.
+
+Millainen lie oikein sen miehen sieluntila, joka panee kaiken neronsa
+räjähdysmiinan keksimiseen, sen, joka pinnistää kaiken älynsä sen
+täydentämiseen ja parantamiseen. Luultavasti hän, samoin kuin kaikki
+muutkin räjähdysaineiden keksijät ja sotatekniikan kehittäjät on hieno
+tiedemies, mekanikko, kemikko, tuota teknikkotyyppiä, joka edustaa
+nykyajan terävimpiä päitä, niitä, jotka ovat luoneet nykyajan korkean
+konekulttuurin, sen verrattoman tekniikan ilmalaivoista vedenalaisiin
+saakka. Hän on saanut aatteensa jumalaisen luomisinnon haltioituneena
+hetkenä, hänen silmänsä ovat säihkyneet, poskensa palaneet, hänellä on
+kai ollut tunne niinkuin kaikilla, jotka jotakin luovat ja synnyttävät
+että hän on saamassa aikaan jotakin, joka koituu ihmiskunnan onneksi ja
+hyväksi. Ehkä hänellä niinkuin hävitysvälineiden keksijöillä yleensä on
+se vilpitön harhaluulo, että hänen keksintönsä on rengas sotien
+mahdottomiksi tekemiseen ja lopullisen maailmanrauhan saavuttamiseen.
+Hyräillen, iloisesti vihellellen hän menee kotiinsa, kohtaa ovella
+nuoren vaimonsa ja sulkee hänet onnelliseen syliinsä--samalla tietysti
+riemuiten siitäkin, että heidän toimeentulonsa nyt on turvattu. He
+astuvat käsikädessä lapsenkamariin, jossa heidän esikoisensa uinuu
+harsoitetulla, lumivalkoisella vuoteellaan. Pienokainen on ehkä näkevä
+sen tuhatvuotisen valtakunnan koiton, jota hänen isänsä on ollut
+valmistamassa. Kaikki ne tämmöisiä kuvittelevat, jokainen heistä
+tarvitsee tämän uskon jossakin muodossa tuntonsa nuhteen
+vaimentamiseksi.
+
+Eikä kuitenkaan mikään sotataidollinen keksintö tai sen täydennys
+koskaan ole vähentänyt sodan mahdollisuuksia, vaan päinvastoin niitä
+juuri lisännyt, Ei ole ainakaan taannuttu siltä raakalaisasteelta,
+jolloin naisetkin taistelivat miesten apuna puolustaen piiritettyä
+linnaa kivillä ja kirkunalla. Onhan todella pian jokainen pommi, joka
+lentää, jokainen miina, joka räjähtää, osalta, ehkä suurimmalta,
+naistenkin työtä. Nehän ne nyt--pikku pariisittaresta suomalaiseen
+piikatyttöön saakka--sorvaa, silittää, täyttää siellä suurissa
+kulttuurimaissa, niinkuin surkeassa Suomessammekin. Miinassa sanotaan
+olevan hienot laitteet ja herkät koneet, niitä varten tarvitaan käteviä
+sormia. On jo historian takainen se aika, jolloin naiset ottivat osaa
+sotaan vain laupeudensisarina tai istuivat kotona riipimässä
+haavaharsoa.
+
+Ja keksijän vaimo hymyilee ja jokeltelee lapselleen, josta ehkä sinä
+samana yönä zeppeliinipommi tekee raajarikon. Hän nostaa kätensä
+kiroten taivasta kohti. Hänen kirouksensa kuullaan. Samalla hetkellä
+räjähtää Reinin takana samanlainen pommi samanlaisella tuloksella. Ja
+kaikki vanhurskaus on täytetty... Tahtoisin vain nähdä, kuinka hieno
+lady tai sulosilmäinen hausmutter unissaan turhaan pesee viattoman
+veren tahroja käsistään ja kuinka monta gentlemannia on nyt maailmassa,
+joiden tarjottuun käteen minun olisi vaikea tarttua.
+
+»Sinä taas saarnaat!»--mutta miksen saarnaisi ... saarnasin näin
+sisässäni koko kesän yksinäisillä onkiretkilläni, sillä enhän päässyt
+mihinkään näkemättä miinaa jollakin rannalla. Milloin se seisoi mustana
+ja uhkaavana, milloin kiiltäen kilpaa auringon kanssa, kun sen valo
+siitä heijasteli sateen jälkeen. Saarnasin itsellenikin siltä varalta,
+että mistä minä tiedän, enkö minäkin voisi riehahtaa nostamaan jotakuta
+noista mereen tuulen ja virran vietäväksi sinne, missä tiesin
+ryövärilaivueiden omilla rannoillani liikkuvan.
+
+Lopulta tietysti totun, en välitä, tunne tylsistyy, siveellinen viha
+uupuu omaan voimattomuuteensa. Ei kukaan kuitenkaan minua kuule eikä
+kauhistu minun kanssani, sillä aseistahan meidän aseeton
+kääpiökansammekin lopulta odottaa onneaan--joskaan ei omistaan, niin
+toisten, toiset toisten ja toiset toisten--ja odottaessa asestuvat
+veljet veljiäkin vastaan, kaartit kaarteja. Ja se nyt ei oikeastaan
+kuulu aivan tähän, mutta kuitenkin: kun isä Suomessa sorvaa tehtaassaan
+shrapnelleja Saksaa vastaan, äkseeraa hänen poikansa siellä jossakin
+valmistuakseen tuon isän kustantamana Venäjää vastaan ... se on
+sotakuva Suomesta, näyte meidän moraalistamme maailmansodan aikana,
+meidän panoksemme kansojen ja oman vapautemme puolesta--sotavoitot ja
+saksanpojat samassa perheessä! Äkäyn lopulta itseeni ja annan päivän
+paistaa ja tuulen puhaltaa mistäpäin tahtoo, selvittelen verkkojani,
+suorin siimojani ja panen salamiinojani minäkin tyhmille turskille ja
+mitään pahaa aavistamattomille ahvenille ja paistan ja syön ja olen
+tyytyväinen. Sillä täytyyhän elää... Mutta onko se tarpeellista?
+
+Illan tullen ja yön pitkän synkällä merellä voihkaa ja huokaa.
+Merelläkö vain?
+
+Mutta aamu on taas tyven ja ihana.
+
+       *       *       *       *       *
+
+On taas ihana aamu, suloisin sunnuntai, yksi tämän elinaikani
+kauneimman kesän monia samanlaisia. Olemme lähteneet
+sunnuntaipurjehdukselle. Tuuli käy lounaasta, leudosti ja tasaisesti,
+ei tarvitse välittää purjeista, kun on kerran kiinnittänyt ne ja
+peräsinkin hoitaa melkein itse itsensä. Vene nousee kotirannasta niemen
+vartta enkä näytä tarvitsevan kääntää päästäkseni sen yli. Mutta minä
+käännän kuitenkin, ties' mistä syystä. Purje pullistuu ja minä sanon,
+uutta venettämme kehuen, ehkä sadannen kerran:--»Katso, kuinka
+kauniisti se taas nousee».--»Suorassa kulmassa niinkuin ainakin»,
+säestää poikani. Silloin räjähtää tuskin pari sataa metriä siitä, missä
+olin kääntynyt. Musta savupatsas on kimmonnut korkeuteen, seisoo hetken
+pystyssä ja luhistuu takaisin kastellen kalliot mustiksi ja heittäen
+mutaa, soraa ja kiviä ympäri rantaa. Me tunsimme vain heikon paineen
+korvakalvossa ja purje hiukan vavahti.
+
+Jos en kääntänyt, vaan jatkoin matkaa, olisimme tulleet jotenkin sille
+kohdalle, missä mereltä ajautunut miina sattui kallioon, muutamia
+metrejä siitä, ja siinä kai olisimme menneet mekin, miehet ja veneet.
+
+Mikä meidät varjeli? Ja miksi juuri meidät?
+
+
+
+
+LAHJOITUS.
+
+
+Hyvä ystävä!--Olen nyt ollut täällä, niin, en oikein osaa sanoa,
+kauanko. Päivistä ei ole jäänyt mitään erikoismuistoa kustakin
+erikseen, ainoastaan kokonaistuntu, niinkuin se jää toisiinsa
+liittyvistä helmistä yhä pidentyvässä helminauhassa, kun sitä
+sujuttelee sormiensa lomitse. Ja helmiä ovat todella olleet minulle
+nämä päivät sekä elämyksiini että työni tuloksiin nähden. Tiedän, kenen
+kaulalle sen nauhan tahtoisin kiitollisena ripustaa. Hänen ansiotansa
+se suurelta osalta on, hän on siinä tietämättään ollut taiteellisena
+kiihokkeena, hän, minun herttainen tyttömallini, minun mallityttöni.
+Minulla on jo sievoinen salkun täysi väriluonnoksia ja kynäpiirroksia
+hänestä, vanhuksista ja heidän talostaan ulkoa ja sisältä. Olen
+löytänyt aihepiirin, jota jo kauan olen hakenut, suomalaisen,
+kotimaisen, läkähtyneenä kaikkeen siihen siellä ulkona. Olen siitä
+aivan haltioissani. Ja hiukan muustakin. Täytyy saadakseni kaikesta
+tästä kanssasi vähän haastella.
+
+Täällä on tavattoman viihdykästä ja miellyttävää ollakseni. Kirjoitan
+tätä vierashuoneessa, joka luovutettiin minulle tänne tultuani. Tämä on
+vanhanaikuisin, tyylikkäin huonekaluin sisustettu nurkkakamari. Istun
+mahonkipiirongin laskupöydän ääressä; sen kaikki laatikot, jopa
+salalaatikotkin ovat tyhjennetyt minun käytettäväkseni. Edessäni on
+kaksi kynttilää hopeisissa jaloissa. Uuni on vanhoista, kellastuneista,
+kuvikkaista kaakeleista. Lattia on umpimatossa. Seinillä on vaski ja
+puupiirroksia mahonkikehyksissä. Täällä on suloista ja lämmintä,
+aistikasta, yksinkertaista ja lujaa niinkuin kaikkialla muuallakin
+tässä talossa.
+
+Vaikka kaikki täällä on niin vanhaa, on kuitenkin, niinkuin se olisi
+erikoisesti minua varten niin laitettu. Eihän sen tarvinnut olla niin
+eikähän se tietysti niin ollutkaan, mutta minä kuitenkin sain sen
+vaikutuksen, koska halusin sen niin mielelläni saada, että täällä on
+minua jo kauan odotettu. Tahdoin kuvitella, että tämä vierashuone ei
+ollut vierashuone yleensä, jokaista tulijaa varten, vaan sitä varten,
+jolle talon tytär avasi sen oven, saattaen hänet tänne kuin pyhäkköön
+pimeän salin läpi ja hänelle kahdella kynttilällä tietä valaisten. Kun
+täällä vieraili joku toinen, niin oli varmaankin jotakin toisin,
+ainakin hiukan. Niillä on muuten täällä ihmeellinen vaisto arvata, mikä
+on vieraalle mieleen. Pieni esimerkki: heti seuraavana päivänä oli
+tuossa yöpöydälläni se savukelaji, jota he olivat nähneet minun
+polttavan. Joka ilta on yöpöydälläni juuri saapuneet sanomalehdet.
+
+Hänen huoneensa on ylikerrassa minun huoneeni päällä. Kuulen hänen taas
+liikkuvan siellä niin varovasti ja hiljaa, että tuskin sen kuulen. Hän
+astelee ja askartelee siellä kuin kuiskaten. Hän nähtävästi varta
+vasten koettaa niin. Eihän hänen tarvitse pelätä häiritsevänsä, koska
+hän hyvin tietää, että valvon myöhään. Se on hänen luontaista
+naisellista arkuuttaan ja ujouttaan ja häveliäisyyttään. Tuskin tiedän,
+milloin hän hiipii vuoteeseensa. Ei kuulu enää mitään, ei sieltä eikä
+koko talosta. Ei muuta kuin räystään tipahtelua ulkona, yhä hiljemmin
+ja harvemmin, pakastavan huhtikuun yön hyytäessä, mitä aurinkoinen
+kevätpäivä on sulatellut... Meillä on varmaan huomenaamuna hankiainen
+ja hyvä hiihtokeli, jota olemme odottaneet. Meillä on rendez-vous jo
+ennen auringon nousua--muuten ensi kerran elämässäni siihen aikaan
+päivästä. Hän lupasi varmasti herättävänsä minut. Kolme kolkutusta
+kattoon.
+
+Mikä herttainen talo tämä koivujensa alla, järven niemessä, oman tiensä
+takana, vastapäätä kirkkoa toisella puolen järven! Soisin välistä, että
+talo olisi minun ja että voisin jäädä tänne ainiaaksi. Niin rehtiä,
+ystävällistä, hiljaista ja viisasta väkeä nuo valkotukkaiset vanhukset
+ja tuo heidän keltapalmikkotyttärensä. Heidän ja tämän talon
+päävaikutus on sopusointu. Kaikki täällä on samassa vireessä, saman
+hengen soitteessa. Kaikilla kolmella heillä on sama yleisilme ja katse,
+samat rauhalliset liikkeet, yhtäläinen äänensointu. Ne eivät koskaan
+kiirehdi eivätkä hermostu, mutta ehtivät kuitenkin. Anna sinä minun
+heistä innostua, hymyile vain, jos haluttaa, mutta tämä on minulle
+uutta ja mieluisaa, olenhan elänyt ihan toisissa oloissa. Isäntäväki ja
+muu väki ovat kuin yhtä perhettä. Vanhat palvelijat ovat vanhoja
+talossa ja nuoret kai aikoinaan tulevat siinä yhtä vanhoiksi. Hevoset
+ja karjakin näyttävät kuuluvan perheeseen. Niitä hoidetaan jokaista
+kuin persoonallisella huolella niinkuin harvinaisia vieraita, niinkuin
+--minua. Tallissa ja navetoissa, pahnoissa ja karsinoissa on yhtä
+siistiä ja hoidettua kuin täällä asuinhuoneissa, karjatytöt ovat
+puhtoisia kuin diakonissat. Ja saman huolenpidon ja hellyyden alaisia
+näyttävät olevan talon elottomatkin esineet, huonekalut, työkalut, reet
+ja rattaat. Ne ovat sen asukkaita nekin. Niillä on tietyt sijansa siinä
+ja ne ovat kuin tietoisia tarkoituksistaan. Näyttää kuin niitä
+hoidettaisiin ei vain niiden tuottaman hyödyn vuoksi, vaan niiden
+itsensäkin vuoksi, huolella ja hartaudella ja osanotolla niinkuin
+eläviä olentoja, että niidenkin olisi hyvä ja viihtyisä olla.
+Jokaisella on oma oikea sijansa, jossa se kuin levähtää käyttelyn
+väliajoilla. Jos se olisi jossakin toisessa sille kuulumattomassa
+paikassa, olisi sen ikävä ja paha olla. Tässä talossa ei mikään
+ajelehdi eikä vetelehdi, eikä myöskään sairasta, sillä kaikki, mikä
+menee rikki, korjataan heti ja pannaan kuntoon. Ei mikään narise eikä
+vingu, ei viirikään. Romutkin ovat järjestyksessä, niillekin,
+raajarikoille, on valmistettu oma turvakotinsa aittojen välisessä
+vajassa, johon ne on lajiteltu laatikoihin ja hyllyille. Koska ne eivät
+ole niitä hävittäneet, on niissä kai heille jokin rakas muisto. Tai
+ehkä ne on pantu siihen kuin väliaikaiseen hautaan, odottamaan
+ylösnousemustaan jossakin uudessa muodossa.
+
+Tämä järjestys, tämä tasapaino, jossa on jotakin taideteoksen
+sopusuhtaa ja keskitystä, suo lepoa ja hermorauhaa. Sitä elävöittää
+lintu, joka liikkuu ja lentelee ja visertelee päiväkaudet näillä
+pihoilla.
+
+Hän on tämän talon hengetär ja haltia, huipputulos tästä kaikesta,
+talon tarkoitus, sen olemisen oikeutus, sen päämäärä. Hän on versonut
+sen taimilavassa, kehittänyt varttaan sen maassa, kukkinut sen ilmassa
+ja hengessä. Hän on sen juuri kypsymässä oleva hedelmä, jo nuokkuen
+varressaan valmiina poimittavaksi.
+
+Ihme, ettei kukaan vielä ole ojentanut kättään häntä ottaakseen. Vaan
+ehkäpä heillä jo onkin tiedossaan kotivävy, ehkä hänen muotokuvaansa
+sitä varten maalautetaankin, yllätyslahjaksi »omalle». Ohimennen sanoen
+en ole sitä vielä aloittanutkaan. Olen toistaiseksi tehnyt tutkielmiani
+omia tarkoituksiani varten. En muuten luule, että sen, hänen tulevansa,
+kanssa olisi vaikea kilpaillakseni, jos sitä haluaisin. En siihen
+kuitenkaan pyri, sillä kotivävy sen täytyy olla. Ei häntä pitäisi
+koskaan irroittaa täältä ja istuttaa muihin maaperiin. Hänen on
+pysyttävä emäntänä ja äitinä, emäntä- ja äitisukujen jatkajana. Hän on
+niitä, joita ajatellaan, kun puhutaan »esiäideistä». Rotuihminen,
+tarkoitettu kehittämään rotuaan, sitä, jossa meidän tervein
+maalaisveremme virtaa, herraskartanoidemme ja pappilaimme asuttajissa,
+ja johon meidän kulttuurimme pohjautuu.
+
+Olin heti selvillä siitä, missä hengessä hänet maalaan: olen koettanut
+saada hänet kuvatuksi tämän talon omassa hengessä, siinä, joka häntä
+ympäröi, jossa hän elää ja johon hän kuuluu, ja joka, vaikkei taustaa
+näkyisikään, pitäisi aavistaa ilmeestä. Olen piirtänyt hänet antamassa
+kämmeneltään sokeria irtonaiselle nimikko-orhilleen, joka seuraa häntä
+kuin koira; lammasten edessä, kun ne, emät ja vuonat, karsinastaan, sen
+aidan yli ja rakojen läpi, tunkevat päänsä saadakseen häneltä kukin
+palasensa; tai leipomassa, jolloin olen saanut esille hänen kauniit
+käsivartensa ja kämmenten ja sormien keveät ja sulavat liikkeet, kun
+hän käsittelee valkoista taikinaa valkoisella leivinlaudalla, puettuna
+valkoiseen esiliinaan ja päässä niskan taa sidottu valkoinen liina.
+Nämä leipoma-asennot ja liikkeet ovat hänessä niin luontevat, niin
+ominaiset, että niitä tutkiessa seisoo edessäni satojen vuosien sarja
+siihen tottuneita ja sitä harjoittaneita naisia. Se on niin aitoa, niin
+kaunista ja kotoista, että lämpenen katsellessani en vain häntä, vaan
+jopa omia luonnoksianikin hänestä. Paitsi näitä olen tehnyt useita
+muita tutkielmia sekä Öljyllä että liidulla ja vesivärillä. Minulla on
+ollut suoranainen luomiskuume, toisen aatteen hedelmöittäessä toista.
+Tämä talo on, niinkuin sanoin, aiheiden aarreaitta ehkä piankin
+katoamassa olevalta kulttuurikaudelta, vanhalta, mutta minulle tähän
+saakka taiteellisesti uudelta.
+
+Lämpenen häntä ajatellessani--en ole mitään muuta ajatellut, en muussa
+askarrellut kuin noissa eri ilmeissä, eri tilanteissa, eri asennoissa.
+Sieluni, mielikuvitukseni on häntä täynnä. Kysyn tässä juuri itseltäni,
+olenko mieltynyt, ehkä rakastunutkin häneen enemmänkin kuin
+kiitolliseen malliin. En tiedä, en luule. Mutta vaikka olisinkin, ei
+ainakaan minun puoleltani uhkaa häntä mikään vaara. Vaikka voisinkin,
+en tahtoisi ojentaa kättäni häntä ottaakseni ja viedäkseni. Olisi sääli
+nostaa hänet maita ja autereita kiertävän taiteilijan ritisevään
+reteliin. Ei meikäläisen hajanainen maailma ole hänen maailmansa, ei
+se, mihin hänet täältä hennoisi siirtää. Kai hän sielläkin kukkana
+kulkisi, mutta ainoastaan hetken niinkuin kukka vesilasissa, vähitellen
+kuihtuen ja kalveten. Entä jos minä tulisin tänne? koettaisin juurtua
+hänen maaperäänsä? Eihän sekään kävisi. Mutta miksi ei? Vaikkapa nyt
+»taiteeni», mokomakin, siitä kärsisikin, vaikka kehitykseni pysähtyisi,
+vaikka veisin palettini ja siveltimeni hänen hyvin järjestettyyn
+romuliiteriinsä ja ottaisin sen viereisestä työkaluliiteristä kuokan ja
+heinähangon ja puutarhalapion--entä sitten! Eläisin hänen elämäänsä
+niiden lasten kanssa, hänen kaltaistensa, joita hän minulle
+lahjoittaisi--kai saisin siinä elämäntehtävän yhtä hyvän kuin tämä
+nykyinenkin, kenties paremman.
+
+Tyylikäs hän on, taideteos omaa lajiaan, sulava, joustava, virheetön,
+luja ja hento samalla, viaton ja avonainen, sanalla sanoen... Hän
+käännyttää minut sisäisesti, siitä tietämättään. Kun vertaan häntä
+kaikkiin niihin naisiin, joiden kanssa siellä ulkona maailmassa--huh!
+
+Hän kai jo aikoja sitten nukkuu. Haluaisin maalata hänet myöskin
+levolla ollen, vuoteessaan, uupuneena päivän puuhien jälkeen, toinen
+käsi peitteen päällä, toinen pään alla kaaressa. Minun Pyhä Ursulani
+(kai muistat sen taulun siellä Venetsian museossa). Ehkä kerran vielä
+sen saankin niin, ehkä en. Sitä odottaessani »ikuistan» hänet, niinkuin
+saan, panen häneen parhaan itsestäni, sielustani: ihailuni,
+ihannoimiseni. Vaikkei hän olisikaan se, miksi hänet nyt näen, menee
+hän nyt kuitenkin semmoisena jälkimaailmaan ja taidekirjat ehkä sanovat
+hänestä sitten, että luultavasti, kaiken varmaan, hänen tekijänsä oli
+rakastanut häntä niinkuin Lionardo Jocondaansa. Luon hänestä, en
+arvoituksellisesti hymyilevää ongelmaa, jonka ilmeen syytä kukaan ei
+ole voinut selittää, ja jonka taustana on jylhän vuoriston hämy, vaan
+tavallisen suomalaisen ihannetytön, jonka taustana on hänen korea
+kotinsa, sen huurteinen koivikko heleimmän kevään aattona. Hyvää yötä!
+
+(Jatkoa seuraavana iltana.)
+
+Heräsin kolmeen arkaan kolkutukseen. Ne eivät tulleet ylhäältä, vaan
+ovelta. En vastannut, tahdoin kuulla ne vielä kerran. Ne toistuivat
+hiukan kovemmin, minä vastasin ja hän sanoi sieltä: »Kahvi on valmis.»
+
+Hän odotti minua ruokasalissa kahvipöydän ääressä, valmiiksi puettuna
+hiihtoretkelle, päässä puuhkalakki hienointa valkoisinta lammasnahkaa,
+yllään suora väljä, helmoihin saakka ulottuva viitta sinistä
+kotiverkaa, jalassa paulakengät. Varhainen talvinen aamuvalaistus
+asettaa ankaralle koetukselle kaiken, mihin se sattuu. Se ei anna
+minkään tunnelman lahjoa silmää, vaan pakottaa joko hyväksymään tai
+hylkäämään. Hän kesti koetuksen niinkuin ulkoilmaveistos, joka uhmaa
+valoa, tulipa se mistä ja miten tahansa. Hän kesti sen niinkuin aukeava
+kukka, joka sekin kestää kaiken valon ja kutsuu sitä yhä vain lisää
+luokseen katsomaan ja ihailemaan ja joka voi voitollisesti kilpailla
+hehkuvimman keskipäivänkin kanssa--niinkuin hyvin nukkunut lapsi
+herätessään ja noustessaan visertämään vuoteessaan, silmät suurina ja
+tuoreina, suu hymyssä ja ihossa terve tuoksu. Jotakin siitä kaikesta on
+hänessä. Sanon sen hänelle. Hän lyö sen leikiksi, mutta kuuntelee
+kuitenkin mielellään.
+
+Samoin kuin on myöhään illalla, kun saattaa kotiin naista ja erotessa
+nukkuvan talon portilla syntyy erikoinen, salamyhkäinen yhteistunne,
+samoin on hyvin varhain aamullakin, kun muu talo vielä nukkuu eivätkä
+vanhukset vielä ole tulleet: ollaan kuin salaisessa liitossa, kahden
+kesken koko maailmassa; on hetki, josta on otettava pikainen vaari,
+sillä tuossa tuokiossa voidaan tulla ja kaikki voi muuttua. Ja siinä on
+erikoinen viehätys varsinkin illan jälkeen, jolloin on oltu yhdessä
+kahden kesken, kun muut ovat kylässä, luettu runoja, soiteltu, puheltu
+ja piirustettu. Siinä on sitä, että oletko miettinyt yöllä sitä, mistä
+eilen puhuttiin, mihin tulokseen olet ehkä tullut, mitä olet yleensä
+yöllä ajatellut ja tuntenut, onko se kohdistunut minuun, oletko ehkä
+nähnyt sen johdosta untakin? Aamutunnelman voi rikkoa pieninkin seikka.
+Se, mikä sen kestää, on aitoa. Ja kaikki oli täällä aitoa, hyvästä
+kahvista käteen ja käden liikkeeseen, joka sen tarjosi. Hän herätti
+emäntätunnelman, sen sanomattoman miellyttävän ja suloisen, että hän on
+ollut ylhäällä ennen minua, laittanut minulle kaikki valmiiksi,
+lämmittänyt huoneen, tuulettanut sen, keittänyt kahvin, kuorinut kerman
+ja kaikki on tapahtunut kuin itsestään, niinkuin kukan avatessa
+umppunsa, niinkuin vesilinnun ottaessa aamukylvyn.
+
+--Mutta tuossa puvussahan ja tuossa valossahan teidät olisikin
+maalattava!
+
+--Taasko siinä--ja missä vielä? Ja kuinka monessa?
+
+--Tuhannessa kauniissa--sillä teistä kumpuaa ehtymättömästi aiheita ja
+kauneusarvoja. Seisokaa vielä...
+
+--En minä osaa seistä--pannu polttaa--pian--ai--!
+
+--Olette oikeassa, ei teidän pidäkään seistä mallina, ainoastaan olla,
+niinkuin olette, ja minun täytyy oppia teidät ulkoa painamalla teistä
+kuva ensin aivoihini ja vasta sitten kankaalle--sekä aivoihini että
+sydämeeni, saadakseni avukseni myöskin tunteeni teitä oikein
+tulkitakseni.
+
+--Juokaahan nyt jo--kahvinne jäähtyy.
+
+Suhteemme oli jo kehittynyt heti näin vapaaksi; ammattini suoman
+vapauden turvin ja varjossa voin sanoa hänelle, mitä miellyttävää
+tahdoin. Oli kevytmielistä puhaltaa näin vireille tulta, joka jo kyti,
+itsestään syttyneenä. Minun ei olisi pitänyt.
+
+Hiihtoretkemme oli herttainen duetto tai niinkuin nelikätinen
+soittonumero--se olisi oikeastaan tulkittava ei sanoin, vaan sävelin:
+suksien helinää, sauvan somman kirinää, ohi kiitävien huurrekoivujen
+vilinää. Me laskimme pelloille, me sujutimme pellolta niitylle,
+niityltä jäälle, emme nousseet taloihin, vaan kiersimme ne, pysyen kuin
+ulkopuolella muiden maailmaa ja liikkuen kuin itseluomassamme omassa
+ilmapiirissä, poistuen ja läheten toisiamme, milloin toinen, milloin
+toinen, erillämme ja samalla yhteenliitettyinä, välillämme side, joka
+sujuu, vaan ei katkea. Hän hiihti paljon paremmin kuin minä, laski mäet
+kuin leikillä, nousten jyrkän rinteen kuin vuohi kallion, kun minä
+tottumatonna tein kaikki vaivalloisemmin ja raskaammin. Milloin tahansa
+hän olisi voinut minut jättää ja vilkuttaa liinaa hyvästiksi.
+
+Hän hiihtää yhtä kauniisti ja keveästi ja luontevasti kuin hän tekee
+kaiken muunkin. Hiihtoliike ei ole oikeastaan kaunis muulloin kuin
+hiihtäjän liukuessa liikkumatonna mäkeä alas, vartalo hiukan taapäin
+taipuen. Mutta hän suoriutui siitä hyvin. Hänen luontainen voimansa
+tekee sen. Hänen ei tarvitse ponnistaa eikä potkaista. Hänen liikkeensä
+alkulähde näyttää olevan suksissa, ne ovat ne, jotka häntä nostavat ja
+vievät. Hän ei laahusta niinkuin esimerkiksi--minä. Hän ei tee sitä
+rumaa liikettä, joka syntyy, kun eturuumis sauvan avulla puskee liiaksi
+edelle ja laahaa jäljessään jalkapuolta, jolloin sukset usein
+livahtavat taapäin. Hänen koko vartalonsa taipuu ja oikenee luontevassa
+kaaressa kuin jänne, ainoastaan sen verran kuin on tarpeellista,
+rikkomatta luonnollista linjaa, ja miellyttävä tasapaino syntyy. Sain
+tämän kuvatuksi juuri ulkomuistista. Siitä tulee taulu n:o 4. Taulu n:o
+5 on, kun hän seisoo sauvojensa varassa nojaten niiden päähän, kädet
+leuan alla.
+
+Lopulta me tulemme kirkonkylän takana olevan kukkulan etelärinteelle ja
+pysähdymme hongikon reunaan aholle, jossa aurinko jo on sulattanut
+lunta. Se on jo noussut ja lämmittää meitäkin siihen. Koko alla oleva
+seutu, järvet, saaret, rantatalot, kirkonkylä ja »meidän» talo sitä
+vastapäätä ovat pakkasaamun autereen sinessä.
+
+Istumme toinen toiselle kivelle. Hän ottaa väljän viittansa povelta
+pienoislaukun, joka on riippunut hänen kaulallaan.
+
+--Mikä se on?
+
+--Isän vanha evässalkku, jonka äiti lahjoitti hänelle, kun he menivät
+kihloihin.
+
+Siinä oli hopeinen voileipärasia ja hopeinen pullo ja pari pientä
+pikaria. Hän tarjosi piiraita ja viiniä.
+
+--Herran terttu teitänne, tämähän on suurenmoista!
+
+--Suomen suurimman taiteilijan malja! virkkoi hän, silmissä veitikka.
+
+--Suomen suloisimman taiteilijan mallin malja!
+
+--Ei kahta yht'aikaa.
+
+--Te juotte toisen ja minä toisen.
+
+Tiainen piipittää petäjikössä ja kylästä kuuluu hevosen tiuku ja reen
+ritinää. Minä näen, että hänen silmissään on ilme, josta en voi
+erehtyä. Mutta minä en saa päästää sitä tunnetta pidemmälle viriämään.
+Jos sen teen, on se elämäni kevytmielisin teko. Ja kuitenkin se
+tapahtuu.
+
+Hän on kiven kupeelta pälvestä poiminut puolukan varsia, joissa on
+vielä talven yli olleita marjaterttuja, tehnyt niistä kimpun ja tulee
+ja kiinnittää ne rintaani. Hänen lakkinsa on siirtynyt taapäin, niin
+että otsa on paljastunut. Kun hän on kukittanut minut, tartun minä
+häntä päähän ja suutelen häntä ensin otsaan, sitten poskille, sitten
+huulille. Hän horjahtaa, minä tuen häntä, hän oikaisekse, ja me
+toinnumme molemmat.
+
+Hän seisoo, kuin kuulostaen ja odottaen. En saa virketyksi mitään, enkä
+tahdokaan.
+
+--Ne kai odottavat meitä jo aamiaiselle, sanoo hän. Hän nousee
+suksilleen ja laskee edellä suoraan kylän kautta ja kirkon ohi jäälle,
+odottamatta minua. Vasta jäällä saavutan hänet. Mutta en nytkään saa
+sanotuksi sitä, mitä hän nähtävästi odottaa ja mitä hänellä on
+oikeuskin odottaa. Hän on odottanut sitä koko tämän päivän ja
+nähtävästi koettanut antaa minulle tilaisuutta selitykseen. En ole sitä
+käyttänyt.
+
+Sillä hän ei tietysti ymmärrä, että voisin jättää sen siihen, ettei se
+minun puoleltani merkitsisi mitään. Täällä--heidän maailmassaan--
+semmoinen tietää lupausta, sitoumusta. Mitenkään muuten hän ei voi sitä
+selittää. Mutta enhän minä voi sitä tehdä, enhän myöskään voi pyytää
+anteeksi. Se olisi kovin kömpelöä ja noloa. Minulla ei kai ole muuta
+jäljellä kuin keksiä jokin tekosyy ja lähteä.
+
+Että kyllä rakastan häntä, mutta olen jo sidottu toisaalle. »En voinut
+sille mitään, olitte niin viehättävä siinä.» Jotakin semmoista.
+
+Eihän itse tapaus semmoisenaan suinkaan olisi niin vaarallinen. Se nyt
+menisi tavallista ehkä hiukan pitemmälle menneen taiteilijanvapauden
+lukuun. Tunne syttyy ja sammuu. Mutta jos se ei sammu. Jos hän ottaa
+sen syvästi, niinkuin hänenlaisensa usein tekevät? No, ehkä tämä
+jollakin tavalla järjestyy. Kirjoitan sinulle, kuinka tämä kehittyy.
+
+Minua surettaa ja harmittaa koko juttu. Myöskin siksi ja ehkä eniten
+juuri siksi, että jos minun täytyy lähteä, niin jäävät kaikki nämä
+aiheeni keskeneräisiksi. Kirottu suudelma! Ilman sitä! Eipähän se
+muuten liene ensi kerta. Mutta viimeinen se on, sen vannon. Onhan
+minulla sentään jo melkoinen saalis salkussani. Siellä on hienoja
+asioita. Tulen niillä ehkä lopullisesti läpäisemään. Olkoon tyttö
+tyytyväinen, että hän on ikuistettu Suomen taiteessa. Kun vain voisin
+saada mielenrauhan siitä, että se saalis, minkä täältä vien, ei ole
+ryöstösaalista. Kirottu omatunto!
+
+Tuus Totus.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Se »ystävä», jolle ylläoleva kirje on kirjoitettu, on sen tyhjälle
+lehdelle tehnyt näin kuuluvan muistiinpanon:
+
+»Se tyttö, joka oli ollut taiteilijan mallina, ei koskaan mennyt
+naimisiin. Vanhempainsa kuoltua jäi hän yksin emäntänä ja isäntänään
+hoitamaan taloa ja tilaa. Hän keräsi kotiinsa sinne maalle kaikki, mitä
+sai maalauksia ja piirroksia nuorelta taiteilijalta, joka oli
+vieraillut hänen kodissaan hänen nuorena ollessaan ja joka ei elänyt
+montakaan vuotta sen jälkeen. Kuoltuaan vanha neiti testamenttasi
+talonsa lepokodiksi taiteilijoille. Tila arvokkaine metsineen oli
+myötävä ja kertyneistä varoista muodostettava rahasto lepokodin
+ylläpitoa ja taideteosten tilaamista varten nuorilta, ei kolmeakymmentä
+täyttäneiltä taiteilijoilta. Tapasin tuon neidin viimeksi eräässä
+näyttelyssä Helsingissä. Hän oli silloin pieni, ketterä, ystävällinen
+ja herttainen vanha mummo, tukka ihan lumivalkea, mutta posket vielä
+verevät kuin nuorella tytöllä.»
+
+
+
+
+ASUNNOISSA AUTUAITTEN.
+
+
+    Se oli vanha Vaaran ukko
+    Satavuotinen Vipunen,
+    Ois jo saattanut sujua,
+    Viruskella vuosikauet
+    Kuusen alla kuollehena--
+    Ei ois kuka kaivannunna,
+    Nykyinen kysynyt kansa.
+
+    Vaan eli saunassa salolla
+    Riihirähjässä retosti:
+    Katiskalla kalat pyysi
+    Lummelammesta läheltä,
+    Rihmat viitahan viritti,
+    Tokkapuut poluille laittoi--
+    Eli pappia paossa,
+    Kirkonmiestä katoksissa,
+    Oli jumalat itellä,
+    Haltijansa, hoitajansa,
+    Taikatemppunsa tehoisat.
+
+    Vaikea oli vanhan olla
+    Tukala tutisevaisen--
+    Pois halusi päästäksensä
+    Näistä inhoista iloista,
+    Toivoi taivasta takaista,
+    Tuonen puoleista tupoa--
+    Siitä laulun lauleskeli,
+    Runon vanha ruikutteli;
+    Siin' oli totta toinen puoli,
+    Toinen nähtyä näkyä.
+
+    »Lähin kerran kulkemahan,
+    Henki heikko häilymähän,
+    Parempihin pääsemähän,
+    Selän poikki soutamahan
+    Venehellä vuotavalla,
+    Ruuhella vesivaralla--
+    Ajoi tuuli, aallot nousi,
+    Purje koivuinen kohisi;
+    Kantoi kauaksi kotoa,
+    Vei vesille vierahille,
+    Kaian niemen kainalohon,
+    Lahen laakean perähän.
+
+    Lähti polku pensastosta,
+    Ura kaita urkenevi;
+    Käski mieli kulkemahan,
+    Vaati vainu vaeltamahan--
+    Kuljin soita sotkuisia,
+    Rämehiä rämmiskelin,
+    Kahlaelin korpimaita;
+    Vettä tirskui virsun jälki,
+    Hyrskähteli heinäkenkä;
+    Vaelsin tuota viikkokauen,
+    Tarsin puhtehet, pimeät,
+
+    Luulin siihen suistuvani,
+    Uupuvani ainiaksi;
+    Turvasime Taattohoni,
+    Heikko loime Luojahani--
+    Jo tuli kangas vastahani,
+    Kuiva korpi, harvahonka,
+    Miss' on pilkat puihin lyöty,
+    Merkit tehty männikköhön.
+
+    Ajattelin, arvaelin:
+    Lienetköpä tie Tapion,
+    Merkkireitti metsän kansan?
+
+    Lähen tietä kulkemahan,
+    Reittiä retostamahan:
+    Juoksi pyyhyt tietä pitkin,
+    Vähä lintu viipotteli,
+    Neuvoi pannaksi patahan,
+    Kehoitteli keittämähän.
+
+    Kynin höyhenet hyvältä,
+    Kannon päässä pienoiselta,
+    Panin pyyhyen patahan,
+    Tuohisehen lahjalinnun.--
+    Suuhuni sen syötyäni
+    Lähti lintu lentämähän,
+    Höyhentukko hyrrimähän--
+    Siitä arvata osasin,
+    Ett' on tie Tapion teitä,
+    Lintu laittama Jumalan.
+
+    Kohosi kangas korkealle,
+    Kahen puolen kaunis metsä,
+    Salot suuret ja siniset.
+    Astuin päivän, astuin toisen,
+    Päivänäpä kolmantena
+    Tuima [nälkä] tuntuvi tulevan.
+
+    Juoksi teiri tietä pitkin,
+    Verkapursto piipotteli;
+    Käski pannaksi patahan,
+    Kehoitteli keittämähän;
+    Suuhuni sen syötyäni
+    Lähti lintu lentämähän,
+    Höyhentukko hyrrimähän--
+    Siitä arvata osasin,
+    Ett' oli lintu Luojan lintu,
+    Metsät Mielikin omia,
+    Takalistoja Tapion.
+
+    Alkoi aueta ahoja,
+    Viljamaita mainioita,
+    Ruismaita runsahia,
+    Kaunihia kauramaita;
+    Juoksi mehto tietä myöten,
+    Kotkotteli koppeloinen--
+    Panin mehtosen patahan,
+    Keitin keiton koppelosta;
+    Lintu tuokin Luojan lintu,
+    Metsän Mielikin omia.
+
+    Päivän tuossa taivaltelen,
+    Käyskelen kevyttä tietä,
+    Luon ma silmän luotehesen,
+    Poikki maiden pohjoisehen,
+    Paistavi aurinko ahoille,
+    Kaukaisille kaskimaille,
+    Vaaralle iki-isolle,
+    Päivyt rinteitä punasi,
+    Kullan hehku kuusikoita,
+    Hohti huonehet aholla,
+    Päädyt pilviä pitivät,
+    Ukset kulte kuumottivat,
+    Kilo kiilsi ikkunoista,
+    Hehkusi laseista loimo;
+    Päättelin taivoksi Tapion,
+    Asunnoksi autuaitten.
+
+    Vertyi mieli vaarivanhan,
+    Ukon rinta riemahteli.
+
+    Miten sinne päästäkseni,
+    Kuink' ylitse ylläkseni?
+    Suo oli suunnaton välissä,
+    Rimpi rannaton edessä;
+    Ei ole tietä tuonne tehty,
+    Eikä puita poikki pantu.
+
+    Vaanp' oli sujakat sukset,
+    Alla kuusen uudet kalhut,
+    Sauv' oli hopeasompa,
+    Keihäs kullan kirjaeltu.
+    Sujuivat sujuttamatta,
+    Ponnahtivat polkematta
+    Yli vetkien vesien,
+    Sivu märkien mätästen
+    Ilman jälen jättämättä--
+    Vinkui viima korvissani,
+    Puhti poskia porotti.
+    Yli suon on saatuani,
+    Märän poikki päästyäni,
+    Kirposi jalasta kalhu,
+    Lyly lähti lentämähän
+    Itsestänsä halki ilman:
+    Siitä arvata osasin,
+    Ett' oli sukset Luojan luomat,
+    Vanhan Vaarin veistelemät.
+
+    Aloin astua ahoa,
+    Vaaran viertä väännätellä--
+    Jo on maatkin muuttunehet,
+    Sirostunna seudut kaikki:
+    Salot välkkyivät verassa,
+    Silikissä metsät siinti,
+    Kuuset kullassa kuhotti,
+    Hopeissa hongat hohti,
+    Vanhat hongat vaskivöissä,
+    Haavat kaikki haljakoissa,
+    Lepät lempivaattehissa,
+    Kuuna paistoi kuusen oksat,
+    Päivänä petäjän latvat.
+    Vaikk' oli syksy lähtiessä,
+    Tääll' oli lehessä lehto,
+    Koivut hiirenkorvasella.
+    Metsä haiskahti me'elle,
+    Simalle salo sininen,
+    Apilalle aian varsi,
+    Kuminalle kukkaniitty.
+    Linnut lauloivat lehoissa,
+    Peipot puissa piiperteli,
+    Satakielet soittelivat.
+    Kepeästi jalka keikkui,
+    Virsu vaivatta kohosi--
+    Aita oli lauoista laottu,
+    Veräjä vaskesta valettu,
+    Soi kuin kannel kymmenkieli,
+    Helähteli herkin soitto--
+    Tie oli tuomin istutettu,
+    Kuja koivuin kaunistettu.
+
+    Siitä pääyime pihalle,
+    Kävin kullan kartanolle:
+    Ei ole hurtat haukkumassa,
+    Ei rakit rähisemässä,
+    Vaan on pihlaja pihalla,
+    Tuvan eessä tuuhu tammi,
+    Käki kukkui pihlajassa,
+    Toinen tammessa helisti.
+
+    Isäntä kukunnan kuuli,
+    Talon Äijä äänen tunsi,
+    Tiesi vierahan tulevan,
+    Kaukalaisen kerkiävän.
+    Jopa vastahan tulevi,
+    Kynnykselle kepsahtavi.
+    Pitkä on Tapion takki,
+    Valkopartaisen vakavan,
+    Verasta on viitta tehty,
+    Vyönsä silkistä siottu,
+    Käski käymähän tupahan,
+    Asuntoonsa astumahan.
+
+    Tupa oli tammesta rakettu,
+    Parahista puista pirtti,
+    Uuni koko kalliosta,
+    Lattia lauoista laottu,
+    Penkit haavasta hakattu,
+    Orret puuta oksatonta;
+    Orrella hyppeli orava,
+    Karsinassa karhu kelli
+    Heinillä hajuavilla;
+    Pöytä suuri seinämällä
+    Voilla, vehnällä katettu,
+    Parahilla piirakoilla,
+    Makosilla mansikoilla.
+    Tuo olutta Aino neiti,
+    Kantavi sulo simoa,
+    Tarjoi kaunosta käestä,
+    Kevelästä kourasesta,
+    Käski juoa jaksamahan,
+    Yllin kyllin ottamahan.
+
+    Vaan on Äijä äännähtävi,
+    Vaari vanha virkahtavi:
+    »Terve sulle tultuasi,
+    Hyvä päivä päästyäsi,
+    Matkan pitkän juostuasi!
+    Tulevasi tie'ettihin,
+    Sanottihin saapuvasi:
+    Varattihin varsin sauna,
+    Kyly lämmin laitettihin.»
+
+    Se on tytti Tellervoinen,
+    Punaposki Pullervoinen,
+    Vastat orrelta vetäisi,
+    Saattoi saunahan samassa;
+    Saun' on suojassa sijassa,
+    Alla kuusen kukkalatvan,
+    Humisevan hongan alla,
+    Lähe kylmä lattiassa,
+    Toinen kuuma karsinassa,
+    Lautehet lasista tehty,
+    Poslinalla penkit pantu.
+    Löipä löylyn leyhäytti,
+    Tupsahutti tuoksuvaisen,
+    Hieroi hellällä käellä,
+    Voiti hajuvoitehilla,
+    Haastatteli, nauratteli,
+    Laski lapsi leikkiänsä,
+    Pilojansa piiskutteli,
+    Valoi veellä lämpimällä,
+    Haalealla huljutteli;
+    Antoi paiat palttinaiset,
+    Sitoi vyöllä villaisella,
+    Halaeli hienoisella--
+    Suuta suikkasi lopuksi.
+
+    Siit' on saanut saunatuksi,
+    Ukkorähjän reilatuksi,
+    Ukko on kuin uusi miesi,
+    On kuni keväällä koivu,
+    Noron notkea närönen;
+    Tunsi suonet suorituiksi,
+    Jäsenensä joustaviksi,
+    Ehommiksi entistänsä;
+    Rinta riemua remahti,
+    Veret voimoa vavahti.
+
+    Tuosta tultua tupahan,
+    Jo on koolla kaikki kansa,
+    Aterjalla autuahat.
+    Siin' on vanha Väinämöinen
+    Laulaja iänikuinen,
+    Siinä seppo Ilmarinen,
+    Ylen taitava takoja,
+    Takomassaan taivahassa,
+    Sekä lieto Lemminkäinen,
+    Kanssa kaunis Kaukomieli;
+    Viel' on kurja Kullervokin
+    Kaikki on Kalevan kansa.
+    Siinä meitä syötetähän,
+    Syötetähän, juotetahan,
+    Kyllitellen kestitähän,
+    Ei lopu leipä lestityinen,
+    Vaikka kuinka leikkoaisi,
+    Voi vähene vakkasista,
+    Vaikka kuinka viilteleisi.--
+    Syötettyä, juotettua,
+    Kaiken kyllin kestittyä
+    Väinö virren veisoavi,
+    Sormin kannelta kokevi
+    Kiitokseksi kaunihiksi
+    Talon oivan antimista,
+    Luojan lahjoista hyvistä;
+
+    Kun on laulu loppununna,
+    Veisattuna virsi kaunis,
+    Joukko lähtevi levolle,
+    Autuahat aittoihinsa.
+    Luo tulevi Taatto vanha,
+    Sanovi sanalla tuolla:
+    »Lähe uusi oppimahan,
+    Äsken tullut tietämähän
+    Näitä taivahan taloja,
+    Olomaita onnellisten.»
+
+    Viepi vaaran viertehelle,
+    Kulettavi kukkulalle,
+    Osoittavi sormellansa,
+    Näyttävi nimettömällä:
+    Tuoll' oli Lapin laajat mannut.
+    Täällä suuri Suomen niemi,
+    Meri siinteli suvessa,
+    Toinen lännessä levisi.
+    Käski katsoa alemma,
+    Lähemmäksi silmän luoa,
+    Sanovi sanalla tällä,
+    Lausui tällä lausehella:
+
+    »Talo siin' on silloin tehty,
+    Kun on taivaskin taottu,
+    Tuoss' on pellot perkattuna
+    Kyntämättä kasvamahan,
+    Tuoll' on salo saalihinen,
+    Aina runsas riistakorpi,
+    Erä tuomatta tulevi,
+    Ajamatta antauvi,
+    Kosket kuohuvat lohia,
+    Suuret virrat säynehiä,
+    Kilvan pyrkivät patahan--
+    Tulevi lintu liikkumatta,
+    Kala jalan kapsamatta.»
+
+    »Tääll' ei laske Luojan päivä,
+    Alene ei aurinkoni,
+    Ain' on kesä kestämässä,
+    Aina armahin juhannus;
+    Lakastu ei lehti puusta,
+    Kummut kukkivat iäti.--
+    Hyvä tääll' on ollaksesi,
+    Armas aikaellaksesi,
+    Lapset lapsina pysyvät,
+    Nuoret neiot neitosina,
+    Ukot ukkoina elävät.
+    Eivät vanhene enempi;
+    Kaikki onnessa asuvat
+    Iloiten ikänsä kaiken.
+    Ollos terve tultuasi
+    Sa'at vuoet viipyellös!»
+
+    Vuoli lastun veitsellänsä,
+    Jopa aitta ilmaisekse;
+    Siihen käski käyäkseni,
+    Ottoakseni omaksi.
+
+    Som' oli aitta siisti huone,
+    Kaikkein armahin asunto
+    Kesäöinä kellehtiä:
+    Sirkka seinässä siritti.
+    Pääskyn poiat pääyn alla,
+    Hiljaa tuulonen humisi,
+    Leyhytteli lännen henki.
+
+    On nyt ukon oiva olla
+    Armas äijyen asua
+    Taaton suuressa talossa,
+    Asunnossa autuaitten:
+    Ei ole huolta huomisesta.
+    Ei suruja syömen alla
+    Eikä maisia mureita,
+    Ilo mielessä asuvi,
+    Tyyni riemu rinnassansa.»
+
+
+
+
+
+
+HERÄNNEITÄ.
+
+
+
+
+KUINKA MINÄ HERÄSIN.
+
+
+Muistan sen päivän niinkuin eilisen, vaikka on siitä jo
+viidettäkymmentä vuotta kulunut. Muistan sen pienimpiä yksityiskohtiaan
+myöten...
+
+Oli juhannusaamu. Olin juuri saanut saarnani loppuun kirjoitetuksi
+apulaiskamarissani ja aloin pukea virkavaatteita ylleni. Valkea huivini
+ja papinkaulukseni oli pantu tuolin selustimelle, josta ne otin ja
+sidoin kaulaani. Siinä olivat myöskin liivini ja kauhtanani.
+Katsahtaessani ulos ikkunasta kirkkomäelle päin, näin siellä jo väkeä
+seisoskelevan kirkon ja tapulin seinämillä.
+
+Olin valmis lähtemään alas. Ennen sitä tahdoin kuitenkin vielä luoda
+viimeisen silmäyksen saarnaani. Otin sen Uuden Testamentin sisästä
+esille ja selailin sitä.
+
+Ei se minusta näyttänyt pitkältä, mutta ei liian lyhyeltäkään.
+Muistellessani sen sisältöä ja sen muotoa, tulin siihen päätökseen,
+että se oli hyvä ja vaikuttava. Olihan se valmistettu eteväin,
+oikeaoppisiksi tunnustettujen mallisaarnakirjain kaavaan. Ja pitäisihän
+siinä tuo kohta, jossa puhuin heränneistä, olla uuttakin ajatuksiltaan.
+Puhuttuani ensin päivän tekstin johdosta ... muistan vieläkin ulkoa
+loppulauseen: »Meidänkin seurakunnassamme on ilmestynyt noita uusia
+profeetoita, jotka sanovat kaiken totuuden omistavansa, tietävänsä sen
+ainoan tien, joka taivaaseen saattaa. Se tie kulkee surun ja murheen
+laaksossa sanan oikeassa merkityksessä. He kaivavat näytteille kaikki
+syntinsä ja heikkoutensa, asettavat ne kuin pöydälle eteensä. Sentähden
+ovat he mielestään muita paremmat, ja erotakseen ympäristöstään he
+pukeutuvat synkeihin vaatteisiin, itkevät alati ja alati huokaavat ja
+pitävät kaiken maallisen menon Jumalalle kauhistuksena. Mutta eikö
+Vapahtajakin istunut hääpöydässä ja antanut viattoman ilon vallita? Ja
+mikä on ollut seurauksena tästä surun evankeliumista? Monet kukoistavat
+vaimot ja tyttäret ovat tuon n.s. kääntymisensä jälkeen muodoltansa
+kokonaan muuttuneet ja iäksi päiväksi kauneutensa menettäneet. Kasvojen
+entinen vilkkaus ja tuoreus on kadonnut. Silmät ovat käyneet sameiksi
+ja vetisiksi. Hipiä on vaalennut, silmät sammuneet, he kulkevat pää
+kallellaan, synkkinä, alakuloisina ja kärsivinä sekä sielun että
+ruumiin puolesta. Eikä heidän mielensä siitä suinkaan ole nöyrtynyt,
+niinkuin totisen kristityn tulee. He halveksivat sielunpaimeniaan ja
+ovat ylpeät ja öykkärit sydämessään, silloin kun heidän tulisi olla
+nöyrät ja opettajilleen kuuliaiset.»
+
+Siihen tapaan minä olin saarnani kirjoittanut ja olin tyytyväinen
+siihen, mitä olin kirjoittanut. Uutta oli siinä mielestäni se, että
+niin peittelemättä puhuin elämänilon puolesta. Olinko minä oikeassa?
+tulin kysyneeksi itseltäni. Mutta miksen olisi ollut? kysyin taas.
+Olihan luontokin niin hilpeän ja iloisen näköinen tänään. Tuossa tyven
+pappilan lahdelma ja siellä etäämpänä auringon paisteessa kimalteleva
+selkä, tuolla keveät, kauniit kirkkovenheet, jotka rinnatusten ja
+perätysten kuin linnunpoikaset kiitivät kirkon rantaa kohti. Yhä
+vääremmässä tuntuivat minusta olevan nuo ihmiset, synkistyttäessään
+elämänsä ja riistäessään itseltään sitä mielen hilpeyttä, jota ei
+suinkaan ole niin ylen runsaasti heille annettukaan. Heitä ei saa
+yllyttää hautomaan huoliaan, heitä ei saa saattaa yli voimainsa
+penkomaan elämän ja kuoleman suuria kysymyksiä. Mutta heille tulee
+antaa totuudet valmiina, semmoisina, joiksi ne vuosisatojen kuluessa
+ovat vakaantuneet. Antaa ne vähin erin, helposti sulaviksi
+muodostettuina, se on oleva papin, heidän henkisen johtajansa tehtävä.
+Ja se on suloinen tehtävä, samalla kun se on suuri tehtävä. Olinhan
+joskus epäillyt, kykenisinkö tuohon. Nyt olin yht'äkkiä aivan varma
+siitä, että kykenisin, ja se kohotti minua ihmeellisesti omissa
+silmissäni.
+
+Mieli keveänä astuin kirjat kainalossa alas. Pappila oli
+sunnuntaiasussaan, lehditettynä ja puhdistettuna, kaikki väki
+pyhävaatteissaan. Vieraita oli jo entisiä, ja uusia odotettiin
+päivälliseksi. Nuoret istuivat verannalla, kirkkokansan ohikulkua
+katsellen? keittiö ja keittiökamari olivat emäntiä täynnä, ja isäntiä
+ja kirkonpalvelijoita kahviteltiin rovastin kamarissa.
+
+Jos ei olisi ollut minun saarnavuoroni, olisin liittynyt nuorten
+seuraan. Mutta saataisiinhan taas illalla pitää hauskaa. Ajattelin sitä
+mielihyvällä, sillä minä tiesin olevani onnistunut seuroissa ja
+kaikkien suosikki. Saarnamiehenäkin tiesin olevani arvossa pidetty ja
+tiesin omaavani hyvän puhelahjan ja kauniin messuäänen. Uskoin tietysti
+mielelläni niitä, jotka vakuuttivat, että se oli seurakunnan yleinen
+mielipide ja että jos vain jokin paikka tässä pitäjässä joutuisi
+avonaiseksi, ne heti kohta tahtoisivat minut neljänneksi. Ainoastaan
+heränneet kuuluivat olevan toista mieltä. Heidän mielestään minä en
+ollut pappeja parempi. Kuuluivat minua syyttävän varsinkin siitä, että
+otin osaa pitäjän herrasväen kesteihin, että kävin tansseissa ja että
+metsästin. He eivät tietysti käsittäneet, että kaikkihan riippuu siitä,
+missä mielessä sen tekee. Eivät olisi vanhan rovastin sallineet panna
+edes pasianssiakaan pitkien talvi-iltojensa kuluksi. Se oli minusta
+sydämetöntä pikkumaisuutta.
+
+Kun kahvit juotuani ruokasalissa tulin rovastin kamariin, oli siellä
+puhe samoista asioista. Odottaessaan kirkon avausaikaa oli rovasti
+yltynyt puhumaan heränneistä, joita näkyi kulkevan suuret joukot läpi
+pappilan pihan, mutta poispäin kirkolta omiin seuroihinsa.
+
+--Siinä se nyt menee »keyrittyläisten jono», siinä ne nyt astuvat ne
+nykyajan pyhimykset--pois kirkosta. Sillä tavalla ne tekevät ne nöyrät
+ja hurskaat, siinä nyt on se niiden jumalisuus ja pyhyys. Keskellä
+laillista jumalanpalvelusta pitävät he omia kokouksiaan. Mutta sakkoa
+he saisivat, jos minä vähänkin tahtoisin.
+
+--Mahtaisikohan olla haitaksi, jos rovasti heitä vähän sakottaa
+ramauttaisi, sanoi suntio.
+
+--En ole vielä huolinut, vaikka he sen olisivat ansainneet.
+Huudettaisiin tietysti vainoa ja väkivaltaa. Mutta saattaa tulla sekin
+päivä, jolloin käy tarpeelliseksi turvautua ruununmiehiin. Ne tulevat
+päivä päivältä yhä röyhkeämmiksi. Kuuluvat uhanneen ensi
+piispantarkastuksessa valittaa tämän pitäjän papistosta. Mutta silloin
+saisi piispa myös kuulla, millainen on heidän käytöksensä papistoa
+kohtaan, jota he sekä salaa että julkisesti syyttävät oikean uskon
+vihollisiksi ja jonka vaikutusta ja arvoa he kaikissa tiloissa
+koettavat heikontaa.
+
+--Niin on, aivan on niin kuin rovasti sanoo!
+
+--Sen on kuka tahansa voinut kuulla Paavo Ruotsalaisen omasta suusta.
+
+--Niin hän puhuu ja yllyttää, se pyhimys ja kolmen hiippakunnan piispa.
+Mutta millainen hän on itse, tuo uuden autuuden apostoli! Koko hänen
+jumalisuutensa on vaateparren muutoksessa. Ennenkuin ne hänen
+seurakuntaansa otetaan, täytyy naisten antaa hänelle entiset
+vaatteensa, huivinsa, myssynsä ja röijynsä, jotka hän sitten on
+polttavinaan, mutta jotka hän salaa antaa tyttärilleen ja myyttää
+markkinoilla omaan lukuunsa ja ostaa sillä rahalla viinaa ja juopi
+itsensä päihinsä kuin sika. Semmoinen mies se on!
+
+Kirkonpalvelijat nauraa hohottivat hyväksyvästi ja rovasti uudisti
+tuomionsa:
+
+--Semmoinen se on eikä ollenkaan parempi!
+
+Tuntui se minusta sentään liian ankaralta tuo puhe. Oli se minusta
+hiukan sopimatonta juorujen levittämistä kirkonpalvelijain ja
+seurakuntalaisten kuullen. Toisella tavalla oli minun mielestäni tuota
+pahaa vastustettava. Ja minä tunsin kuin pienen pistoksen
+omassatunnossani siitä, etten lausunut epäilystäni noiden kulkupuheiden
+totuudesta. Mielihyväkseni loppuivat ne kuitenkin siihen, kun oli aika
+lähteä kirkkoon.
+
+Astuessamme ulos pappilan portista ajaa siihen kiivasta juoksua muuan
+hevosmies ja tulee, kiireesti maahan hypättyään, rovastia kohti. Me
+tunsimme hänet kaikki, hän oli Poikonen nimeltään, kotoisin kaukaisesta
+sydänmaan kylästä, eräs heränneiden tunnetuimpia johtajia tällä
+paikkakunnalla.
+
+--Olisi minulla herra rovastille asiata vähän, jos kävisi laatuun ..
+sanoi hän syvään kumartaen hatuttomin päin ja vähän hengästyneenä.
+
+--Mitä se olisi?
+
+--Olisi huono sairas...
+
+--Kuka hän on?
+
+--Isäni... kääntyi eilen kipeäksi ja laittoi pappia pyytämään.
+
+--Keskellä kirkkoaikaa?
+
+--Onhan tämä vähän sopimaton aika, mutta kun ei ollut sen
+elämisestäkään tietoa.
+
+Rovasti tarkasteli häntä kiireestä kantapäihin, ja virkkoi ivallisesti:
+
+--Vai antaa Poikosen arvo tulla pappia pyytämään...
+
+--Kuuluisi haluavan Herran pyhää ehtoollista.
+
+--Jos Poikonen kävisi useammin kirkossa, hän myöskin tietäisi
+kuulutetuksi, että papisto ei kirkkoaikana ota vastaan mitään
+toimituksia. Saatte tulla jumalanpalveluksen jälkeen uudelleen
+tietämään.
+
+Hän jäi siihen, ja me menimme kirkkoon.
+
+--Olisihan meistä joku voinut joutaakin, sanoi rovasti mennessämme,
+mutta minä tahdon opettaa heitä järjestykseen.
+
+Olen usein sen jälkeen tätä tapausta muistellessani ja ajatellessani
+niitä seurauksia, joita siitä minulle oli, koettanut saada selville,
+mitä siinä katseessa piili, jonka tuo mies loi meidän jälkeemme. Oliko
+siinä vihaa, ylenkatsetta, sääliä vai tuomiota? Ainakin oli siinä
+ankarata arvostelua, oli tutkiva kysymys siitä, oliko rovasti
+menetellyt oikein, ehkä myöskin vastaus siihen.
+
+Rovastin menettely oli tietysti oikea ja järjestys sen vaati, ettei
+pappeja haettaisi sunnuntaina pitäjälle. Hänen toinen vaikuttimensa,
+kiusanteko, ei minua kuitenkaan miellyttänyt. Voihan tämä olla
+poikkeustapaus, voihan olla olemassa tosi tarve. Se oli minusta sitä
+luultavampi, kun eivät nuo lahkolaiset ensi hädässä tulleet pappia
+hakemaan. He olivat masennettavat, se oli vakaumukseni. Mutta sen
+tulisi tapahtua toista tietä: esiintymällä niin, ettei heillä olisi
+tilaisuutta mihinkään takertua. Mutta ettei nyt ollut aivan niin
+tapahtunut, se alkoi hiljalleen kaivellen vaivata minua kävellessäni
+noissa ajatuksissa edestakaisin sakastin lattiata. Se häiritsi
+varmuuttani, ikäänkuin heikonsi asiani oikeutta. Ja ainoastaan siten,
+että otin avukseni uhkamielisyyden, sain taas itseni vakuutetuksi
+siitä, että saarnani oli niin hyvä ja nuhteeni niin paikallaan, kuin
+miksi olin ne kirjoittaessani ja läpilukiessani huomannut.
+
+Kun olin astunut saarnatuoliin ja nostettuani pääni rukouksesta
+katsahtanut ympärilleni, oli äskeinen papinhakija ensimmäinen, johon
+silmäni sattuivat alhaalla kirkossa. Hän istui etupenkissä
+ristikäytävän nurkkauksessa. Hän oli pitkäkasvuinen, korkeaotsainen,
+suurisilmäinen mies ja hän katseli minua sieltä totisesti, melkein kuin
+silmää räpäyttämättä. Minä koetin katsoa vastaan, tahdoin saada hänet
+luomaan kulmansa alas, osoittaa, etten hänen tähtensä hämmentynyt.
+Minkä tähden? Mitä oli minulla tekemistä hänen kanssaan? Ei mitään. Ja
+sillä tekosyyllä käänsin minä hänestä katseeni, kun ei _hän_ näkynyt
+tahtovan sitä tehdä.
+
+Mutta minä tunsin niiden kuitenkin pistävän silmiini ikäänkuin terävät
+päivänsäteet, jotka vedestä heijastavat kulmien alle, minne päin
+kääntyneekin.
+
+Se suututti ja hermostutti minua. Ja päästäkseni tuosta kiusallisesta
+tunteesta koetin korottaa ääntäni ja saada keinotekoisesti
+saarnaintoani nousemaan. Se näytti onnistuvan, sanani tuntuivat
+vaikuttavan, niinkuin niin usein tapahtuu silloin, kun kuulijakunta on
+henkisesti kuollutta eikä ymmärrä sisältöä arvostella, vaan kiinnittää
+huomionsa ainoastaan helisevään ulkokuoreen.
+
+Tunsin, kuinka lähenemistäni lähenin sitä paikkaa, jossa heränneitä
+arvostelin. Kun lausuin ensimmäiset sanani, kuului kuin humahdus
+kirkossa. Unisetkin nostivat päänsä penkistä. Useat katseet kääntyivät
+Poikoseen, joka körttiläispuvustaan helposti tunnettiin heränneeksi.
+Kun näin sain puoluelaisia, kasvoi rohkeuteni. Nyt uskalsin minäkin
+taas katsoa häneen. Hän oli levollisen näköinen, oli kääntänyt pois
+silmänsä, katseli kaikkien ohi ulos ikkunasta. Se oli minusta taas
+uhkamielisyyttä sekin, mutta nyt en siitä välittänyt. Meitä oli monta
+yhtä vastaan. Ja suurella ponnella minä sanoin heränneistä sanottavani.
+Lisäilinkin siihen, mitä oli kirjoitettu. Kutsuin heitä totisen
+kristillisyyden vastustajiksi, tekopyhiksi, taisin sulkea heidät
+taivaastakin pois ... ja vähää vaille, etten heittänyt heitä vastaan
+niitä syytöksiä, joita äsken olin kuullut rovastin tekevän.
+
+Omatuntoni oli rauhoitettu, olin tehnyt tehtäväni, olin oikeassa minä
+ja he kaikki väärässä. Ja minä päätin innostuneen puheeni juhlalliseen
+»ameneen».
+
+Selkä suorana ja pää korkeana laskeusin alas saarnatuolista, ja
+sakastissa oli minulla ilo saada rovastilta lämpimät kiitokset
+oivallisesta saarnastani.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Istuttiin pappilan puutarhassa päivällisen jälkeen. Olin antautunut
+aivan kokonaan sen mielihyvän valtaan, joka syntyy, kun luulee
+täyttäneensä velvollisuutensa ja kun seuraava velvollisuus odottaa
+vasta viikon päästä. Erityistä syytä mielihyvään oli vielä siitä, että
+tämä velvollisuuteni oli tullut täytetyksi niin kaikkien mieleen.
+Päivällispöydässä oli ollut puhe minun saarnastani, ja yhä jatkui
+keskustelua sen johdosta.
+
+--Se oli oiva saarna ... parhaita, joita olet pitänyt.
+
+--Se oli oikein sanottu! toistettiin minulle joka taholta. Ja minä olin
+tietysti itsekin vakuutettu siitä, että se oli oikein sanottu ja ettei
+siihen olisi voinut mitään lisätä.
+
+--Koska sinä nyt olet niin kaunopuheliaasti viatonta iloa puolustanut,
+niin täytyy sinun teossakin aatettasi toteuttaa, laski rovasti
+leikkiään tullen pitkä piippunsa hampaissaan puutarhaan. Te istutte ja
+nolotatte tässä kiikkulaudalla kuin heränneet mitkäkin ... ylös
+tanssimaan!
+
+--Tuleeko setäkin mukaan? sanoivat tytöt.
+
+--Tulisin, jos jaksaisin, mutta jos eivät jaksakaan jalkani iloita,
+niin sitä enemmän iloitsee sydämeni.
+
+Oli siihen aikaan aivan tavallista, että pappiloissakin
+sunnuntai-iltoina pistettiin tanssiksi, eikä meitä nytkään tarvinnut
+kahta kertaa kehoittaa, ennenkuin nurmikolle oli jo kehä muodostunut ja
+me sen sisässä pyöriskelimme.
+
+Kai olisivat nämä menot menneet tavallista menoaan niinkuin muinakin
+sunnuntai-iltoina, ellei niitä minun kohdaltani olisi aivan odottamatta
+häiritty.
+
+Olin hänet aivan unohtanut, ja nyt hän yht'äkkiä astuu puutarhan
+portista sisään, meidän nuorten parhaillaan hypellessä ja rovastin
+jalallaan ja piippunsa varrella tahtia lyödessä.
+
+Hän oli odottanut, sairaan luo hakija, koko kirkkoajan, odottanut
+pitkän päivällisen kestäessä ja tuli nyt vielä kerran muistuttamaan
+meitä velvollisuuksistamme.
+
+--Mahtaisiko herra rovasti tänä iltana vielä jouduttaa pappia sairaan
+luo? kysyi hän.
+
+Tanssi taukosi, ja kehä hajaantui. Me seisoimme hetkisen sanattomina,
+ja vasten tahtoanikin tuntui minusta kuin lapsesta, joka on pahasta
+teosta tavattu. Ja sama oli kai laita rovastinkin, joka ei nähtävästi
+ollut ollenkaan valmistunut tähän odottamattomaan ilmestymiseen.
+
+--Menkäähän, Poikonen, odottamaan, kyllä minä ... odottakaa siellä
+portin takana.
+
+--Vieläköhän mahtanee pitää kauankin odottaa?
+
+--Ei, ei, kyllä minä toimitan ... menkää nyt vain...
+
+--Taitaa olla sinun vuorosi, sanoi hän minulle Poikosen mentyä.
+
+Tieto siitä otettiin vastaan yleisellä mielipahalla ja päivittelyllä:
+kuka nyt sitten pitäisi iloja yllä juuri, kun ne ovat parhaillaan
+alkaneet, jos paras mies vietäisiin pois!
+
+Eikä se minunkaan mielestäni olisi voinut sopimattomammin sattua.
+Nuorten vieraiden joukossa oli niitä, joiden seurasta en erityisistä
+syistä olisi hennonut luopua, tulevaisuuden unelmiani oli heihin
+alkanut liittyä kesäisen seurustelun aikana, ja huomenna oli heidän
+määrä lähteä. Pitäisikö minun nyt keskeyttää viimeiset yhdessäolon
+hetket, luopua aikeestani saattaa heitä lähimpään majataloon, lähteä
+näin kesken kaikkea. Kuka ties milloinka taas tavattaisiin?
+
+--Voi, voi pitääkö teidän nyt mennä! sanoi hän ja katsoi minuun niin
+suloisen säälivästi. Eivätkö nyt muut voi mennä teidän edestänne?
+
+Se ei sopinut. Kappalaisen oli lähteminen huomenna muissa asioissa
+toiselle kulmalle pitäjää ja rovasti oli liian vanha voidakseen lähteä
+vaivalloiselle matkalle yön selkään.
+
+--Mutta eihän nyt ole välttämätöntä, että te heti paikalla ... viipykää
+nyt vielä hetkinen.
+
+En vielä nytkään voi käsittää, miten uskalsin sittenkin viipyä, mutta
+minä viivyin. Eivätkä muutkaan minua kiirehtineet. Ei se mieskään. Hän
+odotti vain siellä, hevosensa vieressä aitaan nojaten ja katsellen ulos
+järvelle. Oli ehkä pieni tieto asiani vääryydestä, että tuon huomasin.
+Mutta minä paadutin itseni sillä, että sairaiden luo hakijat aina
+liioittelevat ja kiirehtivät. Jos hän oli voinut tähän asti odottaa,
+voisi hän odottaa vähän vieläkin. Ja minä jäin vielä tanssimaan lähelle
+auringon laskua.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Mieleni kuohui salaista kiukkua sitä miestä kohtaan, joka oli iloni
+noin sopimattomasti ja ajattomalla ajalla häirinnyt. Hän oli minulle
+melkein ruumiillisesti vastenmielinen, istuessaan siinä vierelläni,
+tekopyhänä ja tyynenä niinkuin minusta näytti, isoilla kesakkoisilla
+käsillään hevostaan ohjaten. Nyt kun oli kerran taipaleelle päästy,
+ajoi hän minusta kiusoittavan hitaasti, vaikka oli ollut sellainen
+hoppu matkalle, ettei ollut malttanut huomiseen odottaa. Ja voimatta
+pidättää itseäni ärähdin minä:
+
+--Ajakaahan sitten edes paremmin.
+
+--Ajetaahan tässä, mikä voidaan mäkisellä tiellä, virkkoi hän
+rauhallisesti ja solahutti ohjasperillä hevostaan hiukan kiivaampaan
+juoksuun.
+
+Siihen loppui sananvaihto, eikä sitä minun puoleltani luultavasti olisi
+koko matkalla uudistettu, ellei hakumieheni useita virstoja ajettuamme
+olisi yht'äkkiä keskeyttänyt äänettömyyttämme muutamaa pitkää
+vastamäkeä noustessamme.
+
+--Tulihan tämä vähän sopimattomaan aikaan, sanoi hän. Mutta ei sanota
+kuolevan katsovan sijaansa, eikä se taida aikaansakaan katsoa. Terve se
+vielä oli viime sunnuntaina ja istui muiden mukana sanaa harjoittamassa
+koko päivän. Ja viikolla kulki kalassa niinkuin ainakin ja oli välistä
+työväenkin mukana. Lauantaina sillä oli määrä lähteä kirkkoon Herran
+pyhää ehtoollista nauttimaan, kun yht'äkkiä alkoi ottaa sisästä, ja
+lähtö jäi sikseen. Koko sen päivän se makasi kovissa kouristuksissa ja
+aamupuoleen yötä alkoi tahtoa pappia. Kun sille oli tullut paha hätä
+sielustaan, niin täytyi lähteä--vieläkö hänet sitten hengissä
+tavattanee. Mutta mitenhän käyneekin, Jumalan tahto kai siinä tulee
+täytetyksi.
+
+Nähtävästi hän odotti, että minä jotakin virkkaisin, mutta kun minä
+olin itsepintaisesti ääneti, jatkoi hän hetken kuluttua:
+
+--Eihän se, isä vanhakaan, ole jäänyt Jumalan armosta osattomaksi. On
+kai hänkin saanut elämänsä aikana sekä kirkossa että kotonaan kuulla ja
+lukeakin, miten syntisen ihmisen olisi eläminen ja oleminen Hänelle
+kelvatakseen. Mutta lienee ollut pimeitäkin aikoja, ja lienee tullut
+pitkän elämän aikana tehdyksi ja ajatelluksi asioita, joista omatunto
+nyt on kuoleman uhatessa joutunut ahdistukseen eikä osaa omasta
+voimastaan rauhaa saada.
+
+--Mitkä ahdistukset ne sitten sitä vaivaavat? minä kysyä tokaisin,
+jamaten tuota heränneiden huulilta usein kuultua sanaa.
+
+Hän katsahti minuun kuin hiukan kummastuen sitä, etten tiennyt, mitkä
+ahdistukset ne kuolevata vaivaavat.
+
+--Ne ahdistuksethan ne vaivaavat häntä, mitkä kaikkia muitakin, jotka
+ovat armonaikanaan tulleet totiseen ja elävään uskon yhteyteen
+Vapahtajansa kanssa, mutta sitten kauhistuneet tilaansa, kun luulevat
+menettäneensä armon ja olevansa iankaikkisesti kadotetut. Koetetuinhan
+parhaamme mukaan häntä neuvoa, mutta ei se näy tahtovan lohdutusta
+vastaanottaa. Ehkä herra maisteri, joka on oppineempi ja kokeneempi
+näissä asioissa, voipi paremmin kuin minä osoittaa hänelle, miten
+väärälle tielle hän on joutunut, neuvoa hänelle armontilan tuntomerkit
+semmoisina kuin ne ilmaantuvat kiusaustenkin aikoina, sekä selittää
+hänelle erotusta armontilasta haihtuneen ja kiusatun sielun välillä.
+Silloin se ehkä hoksaisi oman tilansa ja näkisi, ettei vaara olekaan
+niin suuri, kuin miksi hän sitä luulee.
+
+Mitäpä olisin tähän osannut vastata. Hän odotti, että jotakin
+virkkaisin, ja nykäisi sitten hevosensa juoksuun. Harmikseni täytyi
+minun tunnustaa, että miehellä oli tietoja, joista minulla ei ollut
+aavistustakaan. Enkä minä muuta miettinyt kuin sitä, miten voisin
+pelastaa arvoni hänen silmissään. Sairaasta voisin kyllä
+kahdenkeskisessä puhelussa helposti suoriutua. Opittuani kerta
+kaikkiaan eräältä virkaveljeltäni, miten heidän kanssaan oli
+meneteltävä, tiesin selviäväni hänestä niinkuin niin monesta muustakin.
+Mutta tälle miehelle ei saarnakirjoista saamani oppi tuntunut
+riittävän, enkä sitä yrittänytkään häntä vastaan käyttämään. Hänen
+varmuutensa ja tyyneytensä tekivät sitäpaitsi sen, etten uskaltanut
+hänen mielipiteitään houreiksikaan tuomita, sitä vähemmän, kun jossakin
+uskonopillisessa oppikirjassa muistin niistä joskus lukeneenikin.
+
+Ja niin me ajoimme eteenpäin illan yhä hämärtyessä. Koko matkan vaivasi
+minua salainen tunne siitä, että hän aavisti tietämättömyyteni, että
+hän tahtoi kostaa minulle saarnastani ja että hän siinä oli
+onnistunutkin, saaden minut, johtajansa ja sielunpaimenensa,
+vaikenemaan edessään. Ja hän näytti nauttivan voitostaan. Mutta
+yht'äkkiä hän taas kysäisi:
+
+--Kun on tultu noista asioista puhelemaan, niin ette ehkä, herra
+maisteri, panne pahaksenne, jos kysyn, mikä teille on mahtanut antaa
+aihetta herätykseenne ja miten olette tullut yhteyteen Vapahtajanne
+kanssa?
+
+Mitäs minä taas siitäkään tiesin! Mikä ongelma mahtoi taas olla
+tämäkin?
+
+Mutta nyt oli kuitenkin otollinen tilaisuus tukkia tuon nokkaviisaan
+miehen suu, ja minä tiuskaisin hänelle kiivaasti:
+
+--Mitä se sinuun kuuluu? Minua ovat opettaneet ja tutkineet viisaammat
+miehet kuin sinä, ja ne ovat kiittävästi arvostelleet taitoni opettajan
+virkaan. Sinun on tuiki tarpeetonta sekautua näihin asioihin, ja sillä
+hyvä!
+
+Talonpoika vastasi sävyisästi ja siististi, niinkuin ei olisi
+huomannutkaan sopimatonta käytöstäni:
+
+--Suokaa anteeksi, hyvä herra, en aikonut loukata teitä. Minä olen
+oppimaton ja typerä talonpoika ja tunnustan kernaasti vajavaisuuteni ja
+puutteeni. Mutta typeryydessäni olen aina ajatellut niin, että kaikki
+ne, jotka ovat kristityiksi tulleet, ovat heidän kaltaisiaan, jotka
+ovat olleet samassa haaksirikossa, vaan kukin laillaan tulleet
+pelastetuiksi ja päässeet ehyinä rantaan ... enkä ole tiennyt, että
+kuningaskaan panisi pahakseen, jos hänen kanssaan pelastunut
+kerjäläinen kysyisi häneltä, mitenkä ja kenenkä avulla pelastuminen oli
+tapahtunut.
+
+Sen sanottuaan hän vaikeni, vielä kerran voitettuaan, vaikkei ylpeyteni
+sallinut minun sitä vielä silloin tunnustaa.
+
+Jonkin matkaa vielä ajettuamme päättyi maantieltä poikennut syrjätie
+taloon, josta oli jatkettava matkaa venheellä järven poikki. Siitä
+liittyi seuraamme toinen körttipukuinen mies, tullen kyytimieheni
+avuksi venhettä soutamaan. Hän näytti jäykältä ja jurolta ja oli,
+niinkuin ei minua olisi ollutkaan. Kaikesta päättäen oli hakumieheni
+kertonut hänelle käytöksestäni matkalla. Soutaessaan eivät he
+kertaakaan kääntyneet puoleeni ja keskustelivat, niinkuin ei minua
+olisi ollutkaan. Olisin jo suonut, että jotakin puhetta olisi saatu
+aikaan, sillä matkanteko alkoi käydä yksitoikkoiseksi. Aloin myöskin
+olla utelias kuulemaan jotakin sairaasta, joka tuon miehen puheista
+päättäen ei tuntunut olevan ainakaan parempi. Koetin saada keskustelua
+alkuun kysymällä, vieläkö oli paljon matkaa jälellä. Hakumieheni ei
+vastannut mitään, ja toinen tokaisi tylysti: »Vielä on matkaa»,
+niinkuin olisi tahtonut sanoa: »Olisit saanut ennen joutua».
+
+Ei ole mikään niin omansa mieltä masentamaan, kuin tuollainen yöllinen
+venhematka pitkin kaitaisia, matalarantaisia vesiä. Oltiin pitäjän
+rumimmalla perukalla, poissa kirkonkylän ja keskipitäjän lehtoisista
+maisemista, soudettiin järviä ja jokia, joissa vain petäjää kasvaa ja
+tuntuu ympäröivien soiden kylmät henkäykset. Oli sitä paitsi alkanut
+tuulla ja sadetta vihmoa. Tuntui niin toivottomalta olla noiden
+vierasten ja luuloni mukaan minulle vihamielisten miesten kanssa yksin.
+Oli niin nöyryyttävää ajatella, että he pitivät minua itseään
+oppimattomampana ja kokemattomampana ja että olin heille vain
+välikappale: sillä jos sakramentin jakaminen olisi ollut heidän
+vallassaan, eivät he varmaankaan olisi pappia noutaneet sairastaan
+lohduttamaan, jonka he itse taisivat tai ainakin luulivat taitavansa
+tehdä monta vertaa paremmin kuin minä. Seurakunnanpalvelijan asema
+tuntui minusta melkein nöyryyttävältä ja tämänaamuinen ylpeä asemani
+totuuden julistajana saarnastuolista säälittävältä, miltei
+naurettavalta. Sellaisina sisällisen ja ulkonaisen avuttomuuden hetkinä
+syntyy epäilys kaikkein varmimmistakin vakaumuksista. Kuinka
+naurettavaa oli innostukseni olla heidän henkisen ravintonsa
+vähittäisjakelijana! Kuinka typerältä näytti minusta nyt äskeinen
+oppini ilon evänkellumista istuessani noiden totisten, huolestuneiden
+miesten edessä!
+
+Sattui vielä siinä soutaessamme, että edestämme järveltä alkoi kuulua
+veisuun nuotti. Se oli yksinäinen mies, joka surullisella, synkällä,
+äärettömän alakuloisella äänellä päästeli ilmoille kaihoaan, ja--
+niinkuin minusta tuntui--lohdutonta kaihoaan. Mikä ero tämän ja
+seurakuntani yhteisen voimakkaan veisuun välillä!
+
+Nuo ajatukset ja tunteet, joilla oli hyvää aikaa tulla ja mennä minun
+istuessani siinä toimetonna venheen perässä--olivatko ne ensimmäisiä
+»kutsumuksia», ensimmäisiä herätykseni alkuoireita? En tiedä. Mutta jos
+sitä olivatkin, oli kuitenkin Hän, joka sydämet tuntee, katsonut minun
+tarvitsevan paljoa kovemman kolauksen, ennenkuin silmäni täydellisesti
+aukenisivat paatumuksen, itsekkäisyyden ja oman vanhurskauden unesta.
+
+Vihdoin viimeinkin olemme rannassa ja perillä. Soutumieheni jäävät
+venhettä vetämään, ja minä alan edeltä astua pihaan. Joku nainen
+juoksee vastaan.--»Onko se pappi?»--»Tässä on!»--»Myöhään tulitte!»--
+»Onko hän kuollut?»--»Ei ole vielä kuollut, mutta hourailee.»--»Missä
+hän on?»--»Porstuanpohjakamarissa.»
+
+Kiiruhdan sinne. Kuulen veisuuta pirtistä, mutta se taukoo juuri, kun
+astun porstuaan.
+
+Samassa rävähtää kamarin ovi auki, ja joku syöksyy minua vastaan.
+
+Sairas istuu sängyssä huutaen, voivottaen ja huitoen käsillään. Mies ja
+nainen pitelevät häntä kiinni.
+
+--Voi, voi, pelastakaa ... pelastakaa ... vettä, vettä ... polttaa ...
+polttaa ... piru polttaa, viepi viepi... tuossa tulee se musta piru,
+musta piru ... Auttakaa!
+
+Viimeiset sanat huudettuaan kähisevällä, korisevalla äänellä kaatui hän
+selälleen ja iski kovalla kolahduksella päänsä vuoteen perälautaan ja
+oli kuollut.
+
+Minä seisoin siinä armon välikappaleet kainalossani typertyneenä
+keskellä lattiaa.
+
+--Nyt se isä meni! kuulin naisäänen sängyn päästä sanovan.
+
+--Ilman synninpäästöä meni viimeiselle tuomiolle, sanoi miehen ääni.
+Voi sinua, Pietari, ettäs viivyttelit!
+
+--Syytön minä olen, puolustelihe hakumieheni. Papit olivat kokoontuneet
+tanssimaan ja ilojaan pitämään, ja minä sain odottaa tuntimääriä vielä
+kirkkoajankin jälkeen. Sitten olen kyllä rientänyt, minkä olen
+kerinnyt.
+
+--Kirottu olkoon se, joka Herran työt tyhjiksi tekee! sanoi
+soutumiehistäni tuo toinen astuessaan ovesta sisään ja kohottaen
+kätensä taivasta kohden.
+
+--Älkäämme kirotko, ettei meitäkin kirottaisi, virkkoi Poikonen.
+
+Mutta minä olin jo itsekin kironnut itseni. Melkein tajutonna
+hoiperruin pimeään porstuaan ja suistuin sieltä, väkijoukon tieltäni
+väistyessä, ulos rappusille, jossa lyykähdin istualleni.
+
+Minun annettiin siinä olla kenenkään häiritsemättä. Kaikki väki oli
+vetäytynyt taas pirttiin, josta alkoi kuulua veisuu, kuolinvirren
+veisuu vainajalle, joka ehkä jo seisoi Jumalan kasvojen edessä minua
+syyttämässä. Ja minä purskahdin katkeraan itkuun.
+
+Ikkuna oli auki tupaan. Virren lakattua rupesi siellä joku lukemaan.
+
+Samassa laski joku kätensä olkapäälleni ja virkkoi:
+
+--Lähdetäänkö jo?
+
+Se oli hakumieheni.
+
+--Ei, sanoin minä, yhä itkun kanssa taistellen. Jääkäämme yöksi tänne,
+antakaa minun kuunnella, mitä teillä on sanomista.
+
+--Tehkää, niinkuin tahdotte, minä olen valmis lähtemään, milloin herra
+maisteri tahtoo.
+
+--Minä olen pahasti rikkonut enkä voi koskaan saada rikostani anteeksi.
+
+--Herra on armollinen, sanoi hän. Et usko Häneen, jos epäilet, että Hän
+kerran sinullekin anteeksi antaa. Totta lienee katsonut sinun tätä
+kuritusta tarvitsevan. Olet saanut ensimmäisen nuhteesi, pidä se
+mielessäsi äläkä itseäsi uudelleen paaduta.
+
+Nöyränä kuulijana otin minä, oven suussa istuen, osaa heidän
+seuroihinsa, joita äsken olin saarnastuolistani solvannut ja ylpeästi
+tuominnut. He veisasivat, lukivat kaiken yötä, ja kyytimieheni selitti
+sitä, mitä oli luettu. Yksinkertaisesti ja selvästi osoitti hän sen
+tien, joka viepi elämään, puhui omasta vanhurskaudesta ja sen
+voittamisesta ja neuvoi, miten olisi saavutettava se vanhurskaus, joka
+Jumalan tykönä jotakin merkitsee. Ne olivat minulle kaikki uusia
+asioita, ja kuitenkin olivat ne kuin minua varten puhutut ja minuun
+sopivat. Kuinka mehuttomilta ja ontoilta tuntuivat saarnani, kuinka
+hataralta se autuuden oppi, jota olin julistanut! Oma tähänastinen
+elämäni oli vain ollut syntiä, ylpeyttä, paatumusta ja sokeutta. Sitä
+samaa olin muihinkin istuttanut, he ottivat sen mielihyvällä vastaan ja
+siitä minua kiittelivät, siksi tietysti, että minä heidän heikkouksiaan
+kiittelin. Kuinka monta sielua olinkaan mahtanut kadotukseen syöstä,
+kuinka monelle kuolevaiselle antaa väärää lohdutusta!
+
+Aamupuoleen yötä lähdin matkalle samain saattomiesten kanssa. Toisen
+veljen nyreys ja kovuus näytti kadonneen. He puhuttelivat minua
+lempeästi ja ystävällisesti, olivat kuin ottaneet minut isälliseen
+huostaansa, jota sitten kestikin kaiken elämäni.
+
+Kun venheemme oli tullut vähän matkaa rannasta, nousi aurinko, ja
+maailma ja elämä valkeni minulle tästä aamusta alkaen uuteen
+kirkkaampaan päivään.
+
+
+
+
+»ÄITIEN MUISTOKSI.»
+
+
+Nykyaikana, kun naiset ovat niin itsenäisiä ja niin urhokkaasti
+asettuvat kaikkea vanhaa väärää vastaan ja ottavat niin
+myötätuntoisesti omikseen kaiken uuden ja hyvän; nyt, kun meilläkin on
+muodostumaisillaan erityinen luokka itsenäisiä naisia, jotka sisällisen
+innostuksen ajamina ovat uskaltaneet murtaa kaikista sitkeimmät siteet:
+tavan, tottumuksen ja ympäristönsä yleisen mielipiteen--kuullaan
+useinkin sanottavan, että nyt vasta, nyt ihan viimeisinä vuosina,
+nainen on oikeastaan herännyt, että hän tähän saakka on kulkenut, mihin
+muut ovat häntä vieneet, että hänellä ei ole ollut omia mielipiteitä,
+ja jos olisi vähän ollutkin, ei ainakaan rohkeutta niiden edestä
+taistella ja uhrautua.
+
+Heränneitä ja itsenäisiä naisia, oppositsionin ja uusien aatteiden
+naisia, sellaisia, jotka uskalsivat verrattain enemmän ja kenties
+vaikuttivatkin aikanaan enemmän kuin monet tätä nykyä, niistä on
+kuitenkin vielä monta edustajaa hiljaisilla maaseuduilla. Heistä ei ole
+juuri totuttu sanomaan, että he ovat »itsenäisiä», vielä vähemmän
+»emansipeerattuja», mutta »heränneiden» nimellä heitä kenties vähän
+tunnetaan. Aikanaan olisi heitä kuitenkin voinut sanoa sekä
+itsenäisiksi että emansipeeratuiksikin, jos niitä nimiä olisi siihen
+aikaan tunnettu.
+
+Sillä se uskonnollinen herännäisyys, joka suurimmassa osassa maatamme
+elää vielä nytkin hengellisen elämän sisältönä, joka on painanut
+harmaan ja synkänsinisen totisuutensa ei ainoastaan pukuihin ja
+tapoihin, vaan myös mieliin ja katsantotapoihin ja johon vasta viime
+vuosikymmenien lahkolaisuus ja maailmanmielisyys on alkanut sekoittaa
+iloisempia värejä, se oli aikoinaan samanlaista uutta oppositsionia, ja
+sitä kohdeltiin samanlaisena yhteiskunnalle ja kirkolle vaarallisena
+ilmiönä kuin monia uuden ajan henkisiä pyrinnöitä tätä nykyäkin. Ja
+siihen ottivat osaa ja sen puolesta taistelivat naisetkin.
+
+Se oppi on nyt vanhentunut, se on saanut tunnustuksensa, ja se on
+kaavoihinsa kangistunut tai pukeutunut uusiin muotoihin siellä, missä
+se ei ole jo kokonaan kuollut. Samaten ovat senaikaisen edistyksen
+edustajatkin nyt pinttyneitä vanhoillisia, ja he kenties kieltävätkin
+sen vapauden puhtaasti uskonnollisellakin alalla, joka heille
+käsittämättömänä pyrkii oikeuksiinsa. Mutta se on niin inhimillistä se,
+eikä se estä myötätuntoisuudella, jopa ihailullakin muistelemasta niitä
+omituisia--usein hyvin hienojakin--persoonallisuuksia, joita tämä liike
+aikoinaan synnytti. Varsinkin kun välilliset seuraukset siitä ovat
+kansamme kehitykselle olleet niin suuriarvoiset.
+
+Ajatelkaamme vain yhtä ainoata tyyppiä uskonnollisen herätyksemme
+ajoilta alku- ja keskipaikoilla tätä vuosisataa. Kuvailkaamme
+sivistyneessä herraskodissa elävää nuorta naista, joka yht'äkkiä heräsi
+ja liittyi tähän liikkeeseen.
+
+Huoletonna ja iloisena tyttönä vietti hän elämäänsä varakkaassa
+aatelis- tai virkamieskodissaan, jossa häneltä ei mitään puuttunut. Hän
+oli saanut sen sivistyksen, mikä naiselle siihen aikaan voitiin antaa.
+Hän taisi kieliä, hänelle oli opetettu soittoa, tanssia ja ennen
+kaikkea tuota arvokasta, hienoa käytöstapaa, joka perintönä vanhan
+emämaan loistoajoilta oli levinnyt etäisiinkin maaseutuihin. Sivistynyt
+sääty ei ollut suuri, mutta se oli mahtava ja hallitseva ja nautti
+etuja, joita ei ollut tarvis kaikkien kanssa jakaa. Siihen kuuluminen
+oli naisellekin varmana takeena siitä, että hänen tulevaisuutensa oli
+turvattu. Eläen vuoroin maalla vuoroin kaupungissa, ja rikkaamman isän
+tyttärenä saaden joskus tehdä huvimatkan iloiseen Tukholmaankin, ei
+hänellä juuri voinut olla, mitä kaivata ja mitä toivoa, kun hän lisäksi
+vielä oli kaunis ja soma. Sopiva kosijakin, vanhempien tarkoin
+valitsema, ilmaantui aikanaan ja täydensi ne vaatimukset, mitkä hänellä
+yleensä voi olla elämästä ja maallisesta onnesta. Ja niin hän oli
+valmis edelleen kehittämään sitä säätylaitosta, minkä ylimpään luokkaan
+hän kuului ja joka luokka kieleltään ja elämäntavoiltaan erosi
+alemmasta, minkä huolista ja harrastuksista se ei ollut tottunut
+suuresti tietämään eikä itselleen selkoa tekemään. Herrat olivat
+herroja ja talonpojat talonpoikia--sekin katsantotapa kuului hänen
+kasvatukseensa. Se oli maailman luonnollista menoa ja omantunnon
+vaivoitta olisi hän voinut, niinkuin hänen isänsä, äitinsä ja
+veljensäkin, tyytyväisenä elää sitä samaa »surutonta» elämää
+huvituksissa ja hyvinvoinnissa, jota hekin elivät.
+
+Mutta hänen luonteessaan oli kuitenkin jotakin, joka jäi tyydyttämättä.
+Oliko se suomalaisen synnynnäistä, haikeaa kaukomielisyyttä, joka
+idätti tuota hämärää kaipausta jonkinlaisen eetillisen ihanteen
+toteuttamiseen, mikä aika ajoittain ilmaantuu meihin jokaiseen
+jostakin, kuka sen tietää mistä. Kenties heräsi se jonkin
+persoonallisen vastoinkäymisen tai satunnaisen pettymisen ja surun
+johdosta. Mutta ajan hengessä se myöskin oli tuo sielujen sisällinen
+rauhattomuus ja kyllästys kuivaan henkiseen ravintoon, koska se niin
+monella haaralla yht'äkkiä näyttihe. Isänmaa ja sen palvelukseen
+antautuminen ei ollut siihen aikaan vielä selvillä, ei ainakaan
+nuorille naisille, ja muista »harrastuksista» tiedettiin vielä
+vähemmän. Ulospäin ei tarmokas tunne päässyt vaikuttamaan, ja silloin
+se suunnattiin omaan itseensä.
+
+Saattoi tapahtua, että hänen kotipitäjässään oli syntynyt voimallinen
+herätys ja että kuului puhuttavan, kuinka miehiä ja naisia joukoittain
+kääntyi siihen »uuteen uskoon», joka kokonaan muutti ihmisten
+ulkonaisen elämän. He lakkasivat tansseista ja muista huvituksista, he
+yhtyivät lukemaan ja rukoilemaan, he pukeutuivat outokuosiseen, vanhaan
+vaateparteen. Heille naurettiin ensin, heidän murheellista ulkomuotoaan
+ja kallellapäinkulkemistaan pilkattiin, sitten tuomittiin heitä
+hourupäisiksi, noita horrostilaan lankeavia ja kielillä puhuvia naisia,
+ja lopulta vedettiin heitä oikeuteenkin luvattomien kokouksien
+pitämisestä ja yleisen järjestyksen ja rauhan rikkomisesta. Mutta
+kerran voi sitten sattua, että joku noista maallikkopapeista ja kansan
+yllyttäjistä joutui keskusteluun isän kanssa, joka oli esimerkiksi
+pitäjän rovasti tai muu mahtava virkamies. Tytär istui salissa
+virkkauksensa ääressä ja kuunteli, mitä tuolla toisessa huoneessa
+puhuttiin.
+
+Hän kuuli vieraan miehen puolustavan itseään ja uskolaisiaan. Yhteinen
+kansa oli huomannut synnillisen tilansa ja tullut suureen hätään
+sielunsa tilasta ja iankaikkisesta autuudestaan. Kirkon oppi oli
+kuollutta tietoa. Papit eivät osanneet antaa lohdutusta janoaville
+sieluille eivätkä neuvoa tietä taivaan valtakuntaan. He olivat maailman
+lapsia, huvittelivat, pelasivat korttia ja kävivät tanssipaikoissa.
+Sentähden olivat he omin päinsä alkaneet kokoontua seuroihinsa
+rukoilemaan, veisaamaan ja hädissään Jumalan pyhää sanaa tutkimaan. Ja
+monet heistä olivat saaneet rauhan, olivat palanneet pois pahalta
+tieltään ja alkaneet uuden elämän.
+
+Isä kiivastui, syytti heitä ulkokullaisuudesta, tekopyhyydestä, siitä,
+että ylensivät itseänsä yli muiden ja ylenkatsoivat kaikkia muita. He
+yllyttivät kansaa papistoa ja esivaltaa vastaan, kylvivät riitaa ja
+eripuraisuutta perheisiin ja viettelivät joutilaisuuteen ja
+työttömyyteen. Vieras viittasi Vapahtajan esimerkkiin, joka käski
+luopumaan kaikesta ja seuraamaan häntä.
+
+Mutta he erosivat epäsovussa ja toisiaan ymmärtämättä, ja isä kutsui
+heitä haaveilijoiksi.
+
+Mutta kuuntelija oli tullut uteliaaksi, hän ajatteli noita asioita
+yksinäisyydessään eikä tiennyt, kumpiko oli ollut oikeassa ja kumpiko
+väärässä. Ja kun oli lähitalossa seurat, niin pistäytyi hän sinne.
+
+Suuri pirtti oli väkeä täynnä. Penkeillä, uuninpankolla, kynnyksellä ja
+lattialla, ja mikä ei pirttiin sopinut, se porstuassa, rappusilla ja
+ulkona ikkunain alla he istuivat totisina ja huolekkaina avopäin kuin
+kirkossa ja veisasivat vuoroin ja vuoroin kuuntelivat hartaasti
+saarnamiestä. Hän oli tavallinen talonpoika--mutta hän puhui paremmin
+kuin koskaan pappi kirkossa.--»Luuletkos tulevasi autuaaksi, jos tällä
+hetkellä kuolisit?» kuuli hän kysyttävän, ja se kysymys säpsähdytti
+häntä, sillä hän ei ollut sitä koskaan ennen tullut ajatelleeksi.
+Henkeään pidätellen kuunteli hän miehen puhetta. Se kuvasi ihmisen
+huoletonta tilaa, sitä suruttomuutta ja pimeyttä, jossa he vaeltavat
+kadotuksen partaalla, niinkuin olisi joka päivä viimeinen päivä ja
+niinkuin ei toista elämää olisikaan. Se meni luihin ja ytimiin, mitä
+hän puhui. Kaikkea hän ei ymmärtänyt, mutta se häneen jäi, että heillä
+oli tosi hätä. Hän tunsi jotakin samansuuntaista kuin
+rippikouluajallaan ja ensi kerran ripille mennessään. Silloinkin oli
+hänet vallannut yht'äkkinen ahdistus siitä, mitä hänestä sitten tulisi,
+kun tämä elämä päättyisi ja hän tulisi tuomioistuimen eteen viimeisenä
+päivänä.--»Minä olen tie, totuus ja elämä; ei kukaan tule autuaaksi
+kuin minun kauttani.»--Ne olivat raamatun sanoja, hän oli kuullut ne
+ennenkin. Mutta sitä, mitä ne sisälsivät, sitä ei hän ollut ennen
+kuullut sillä tavalla selitettävän. Ei ollut siinä kylliksi, että
+käytiin säännöllisesti kirkossa, ja tehtiin ulkonaiset, tavanmukaiset
+temput. Elävää, alituista ikävöimistä, jokapäiväistä synnin tuntoa,
+katumusta ja uudistusta vaadittiin. Oma huolettomuutensa häntä
+varsinkin löi, ja totisena palasi hän kotiinsa.
+
+Vakavat sanat, virren harras nuotti ja polvilleen langenneitten palavat
+rukoukset--kaikki niin toisenlaiset kuin kirkossa--kaikuivat monta
+päivää hänen korvissaan. Hänestä tuntui väärältä, että heitä
+pilkattiin, noita. Mutta heitä pilkattiin kotona, kylässä, kaikkialla,
+ja kun hän heitä yritti puolustaa, niin pilkattiin häntäkin. Häntä
+kiellettiin menemästä sinne, mutta häntä veti sinne vastustamaton halu.
+Ja joka kerta, kun hän sieltä palasi, oli hän yhä rauhattomampi, yhä
+miettiväisempi ja valvoi unettomia öitä. Kun kerran on elämä kuoleman
+jälkeen, toisia otetaan taivaaseen ja toisia heitetään helvettiin ja
+kun Jumala on antanut armonajan--ja senhän ne muutkin myönsivät--niin
+tottahan täytyi jotakin tehdä. Eihän voinut palvella kahta herraa
+yht'aikaa, Jumalaa ja mammonaa. Olihan hyviä tekoja ja pahoja, joita
+toisia täytyi tehdä ja toisia välttää. Mutta mitkä ne olivat mitäkin?
+Hän tarkasti itseään, omaa elämäänsä ja omia tekojaan. Ei se ainakaan
+voinut kaikki kelvata, siinä oli niin paljon tyhjää, niin sisällötöntä,
+niin turhamaista ja tarkoituksetonta.
+
+Ja sillä nopeudella, millä täydelliseen antautumiseen synnynnäisillä
+taipumuksilla, jotka ovat voimakkaille ja innokkaille naisluonteille
+ominaiset, oli hän piankin valinnut valittavansa ja tehnyt sen
+täydellisesti.
+
+Hän luopui pois entisestä seurapiiristään, ei ottanut osaa heidän
+iloihinsa, oleskeli enimmäkseen itsekseen, luki raamattua ja muita
+hengellisiä kirjoja. Kun hän seurusteli, niin seurusteli hän
+talonpoikain kanssa ja kävi heidän kokouksissaan. Entiset herrasväen
+vaatteet katosivat, puku silisi ja synkistyi, hatun sijaan tuli huivi
+ja pitsillä koristetun liivin sijaan suora nuttu.
+
+    »Riisti ristit rinnoiltansa,
+    kullat kulmilta karisti.»
+
+Siihen aikaan oli se vaikea tehtävä ja vaati lujuutta, jota ei tähän
+aikaan enää niin suurena pidettäisi. Sillä ennakkoluulot olivat
+sitkeämmät, säätyrajoitus suurempi, ja askel herrasluokasta kansaan
+pitempi. Sukuarvosta oltiin arempia, ja tämä oli kuin häväistys koko
+perheelle. Sitä paitsi oli muutos itsessäänkin jo omaisten, sukulaisten
+ja tuttavien arvostelemista. Entisistä tavoista ja käsityksistä
+luopuminen oli niiden tapojen ja käsitysten vääränä pitämistä, jotka
+niitä noudattivat ja tunnustivat.--Tahdotko sanoa, että isä ja äiti
+ovat väärässä?--En minä sitä ole sanonut.--Niin, mutta sinä kuitenkin
+niin ajattelet.--Minä rukoilen Jumalaa, että hän kääntäisi teidän
+sydämenne.--Siis sinä kuitenkin katsot, että me emme tee oikein, sinä
+pidät itseäsi meitä parempana, et kunnioita vanhempiasi.--Jumalaa
+täytyy kuulla enempi kuin ihmisiä.
+
+Ne olivat kireitä, ristiriitaisia suhteita ja saattoivat vaikeihin
+kohtauksiin ja ankariin ja ikäviin yhteentörmäyksiin. Nykyaikana
+murtuvat nuoret ja vanhat kylläkin ankarasti toisiinsa, aatteet
+kuitenkin enemmän kuin henkilöt. Mutta siihen aikaan oli taistelu
+mieskohtaisempaa, sillä usko ja oppi olivat samat molemmilla, kysymys
+oli vain niiden sovittamisesta elämään, ja erimielisyys persoonallista
+kritiikkiä toisen teoista. Mitä perhedraamoja kodin seinäin sisällä se
+mahtoikaan synnyttää! Ja mikä epäedullinen asema yksinäisellä
+henkilöllä, joka lisäksi oli nuori nainen ja asettui kaikkia
+traditsioneja vastaan!
+
+Montahan lienee ollut, jotka epätasaisessa taistelussa taipuivat ja
+palasivat pois harhateiltä. Jotkut harvat saivat kenties ajan hengen
+avukseen ja vaikuttivat herättävästi ympäristöönsä. Mutta suurin osa
+sai varmaankin jäädä yksin ja luopua isästään ja äidistään.
+
+Mutta sillä tavalla kasvoikin heistä itsenäisiä ja voimakkaita
+luonteita, jotka kokemusten ja sekä sisällisten että ulkonaisten
+»kilvoitusten koulussa» kehittyneinä olivat edellä muista sisaristaan
+ei ainoastaan luonteen lujuuteen ja sen puhtauteen, vaan myöskin
+maalliseen ymmärrykseen nähden. Monessa perheessä tapaakin heitä vielä,
+noita älykkään näköisiä vanhoja heränneitä tätejä johtamassa sisarien
+tai veljien suurta taloutta ja heidän lapsiansa hoitamassa niinkuin
+omiaan, vaatimatta siitä itselleen mitään palkkaa tai edes
+kiitostakaan. Ja ne heistä, jotka joutuivat avioliittoon jonkun
+samanmielisen nuoren miehen kanssa, ne ovat taas tulleet kantaäideiksi
+uudelle, sivistyneelle sukupolvelle, joka nyt seisoo kansallisena
+säätyläisluokkana herran ja talonpojan välillä ja josta ovat lähteneet
+useimmat meidän itsenäisimmistä ja vaikuttavimmista miehistämme. Sillä
+totiset, etevät ja itsenäiset äidit kasvattavat totisia, eteviä ja
+itsenäisiä poikia.
+
+»Isien muistoksi» on niin monta kertaa kirjoitettu ja puhuttu. Olkoon
+tämä kerran puhuttu niiden »äitien muistoksi», joita aina ollaan niin
+taipuvaiset unohtamaan.
+
+
+
+
+ARKA OMATUNTO.
+
+
+Hän oli hiljaisen näköinen, vanhanpuoleinen mies. Vaalennut tukka oli
+kammattu kahden puolen sileätä, korkeata otsaa. Silmissä oli lauhkea,
+vähän haaveellinen katse. Koko hänen olentonsa oli melkein naisellinen.
+Hän oli yksi noita maan hiljaisia, jotka vähän puhuvat ja paljon
+miettivät. He ujostelevat suuria seuroja, pitävät uskonsa mieluummin
+itsellään ja karttavat kaikkea, mikä heissä voisi herättää ihmisten
+huomiota ja erottaa heitä muista. Sentähden ei hän, vaikka oli kuulunut
+heränneiden joukkoon ja yhä vieläkin siihen kuului, kantanut sitä
+pukua, jota nämä tavallisesti käyttävät. Hänellä oli vain sarkainen,
+suora nuttu ilman korttia ja kaksinappiset, mustat liivit
+pystykauluksineen. Mutta kasvoista ja koko käytöksestä näkyi, että hän
+oli uskonnollinen. Ei hän kuitenkaan pyrkinyt puhumaan hengellisistä
+asioista, ja kauan kesti, ennenkuin sain keskustelun kääntymään vanhan
+herännäisyyden aikoihin.
+
+Itsestään hän vältti puhua, vaikka minä olisin halunnut tietää jotakin
+siitä, mitkä syyt olivat vaikuttaneet suureen muutokseen hänen
+elämässään.
+
+»Eihän se itse käännekohta kovin merkillinen ollut»,--sanoi hän
+kuitenkin kerran ja kertoi minulle seuraavan pienen piirteen
+elämästään--»eipä kovinkaan, vaikka sen seuraukset olivatkin suuret.
+Minä olen papin poika, ja isäni oli kappalaisena tässä samassa
+seurakunnassa, jossa minä nyt olen lastenopettajana. Minutkin pantiin
+kouluun, ja kävinkinhän minä sitä muutamia luokkia, vaikka täytyi
+keskeyttää, kun ei terveys sietänyt istumista.»
+
+»Olinkohan neljän, viidentoista vaiheilla, kun kerran taas palattiin
+joululomalle kotiin. Meitä oli kaikki tämän puolikunnan pojat yhdessä
+matkueessa, ainakin noin kymmenkunta hevosta. Kun kerran oli päästy
+irti, niin annettiin luonnollemme täysi valta. Ei sillä hyvä, että
+ajettiin kovasti meluten ja huutaen talojen ohi ja heitettiin
+kompasanoja vastaantulijoille, yöpaikoissa sen lisäksi vielä
+mellastettiin ja juotiinkin. Sillä vanhemmat olivat ottaneet
+matkaeväitä mukaansa ja tarjosivat niitä meille nuoremmillekin, kun oli
+hupaista nähdä meidän humaltumistamme ja kujeitamme.»
+
+»Olin minäkin saanut muutaman ryypyn, ja paljonko sitä siihen aikaan
+tarvitsikaan joutuakseen pois järjiltään. Minä hihkuin ja hyppelin
+kievarin lattialla. Rekeen päästyäni sieppasin ruoskan, hyppäsin
+tasakäpälässä korjani perään ja huidoin silmittömästi ympärilleni
+hevosen karatessa täyttä neliä maantielle. Toverit huusivat minulle:
+»Hyvä, hyvä!»... »Se on oikein!»... »Onpahan katajassakin tervaa!»--
+sillä selväpäisenä minä olin tunnettu hiljaiseksi ja ujoksi.»
+
+»Sillä lailla sitä laskettiin maantietä myöten ja siitä jäälle. Jäällä
+tuli heinämies vastaan, ja kun meidän täytyi ajaa tiepuoleen, niin
+läimäytin minä reen perässä seisten sen huonoa hevosta pitkällä
+piiskallani. Mies kirosi, ja minä kirosin vastaan.»
+
+»Mutta salmen poikki ajettuamme tulimme taas maantielle. Siellä oli
+pienoinen talo tien vieressä, ja talon koira oli puhaltaunut maantielle
+eilimmäisiä haukkumaan. Se oli pieni, hienovillainen villakoiran pentu,
+joka edellä ajavain hämäyksestä oli vimmastunut ja terhenti
+lumihangessa kohti kurkkuaan. Ne koettivat sitä lyödä, mutta eivät
+osuneet. Minulla oli piiska piilossa. Minä annoin koiran tulla ihan
+likelle. Ja kun luulin ulottuvani, niin iskin sitä olkani takaa
+kaikista voimistani. Se sattui. Pitkä piiskan siima oli kiertynyt sen
+kaulan ympärille. Surkeasti uikahtaen, yhden ainoan kerran vain,
+tuikkasi se suulleen lumihankeen, ja siihen se jäi.»
+
+»Kepertyipäs! huusin minä ja heilutin voitonriemuisena piiskaani pääni
+päällä.»
+
+»Koko joululuvan kaikui tuo koiranpenikan surkea ulvahdus korvissani.
+Koetin sitä haihdutella, en ollut kuulevinani sisällistä ääntä, joka
+tuon tuostakin muistutti minua. Koira! sanoin minä siihen.»
+
+»Mutta kun palasimme taas juhlain jäljestä kouluun, ajoi isä vainajani,
+joka oli minua kyydissä, siihen samaan taloon hevostaan syöttämään.
+Isäntä istuu kamarissaan meille seuraa pitäen. Tulee siihen sitten
+hänen pikku poikansakin meille kättä pistämään.»
+
+»Mitäs sitä Heikille kuuluu? kysyy isäni.»
+
+»Sano, sano, kuuluuko sinulle mitä, kehoittelee isäntä.»
+
+»Mutta kun poika ei virka mitään, puhelee hänen isänsä hänen
+puolestaan:»
+
+»Kuuluuhan tälle paljonkin, se kun on nämä joulunpyhät itkenyt parhaan
+ystävänsä kuolemata. Sai se näet syksyllä koiranpennun hoitaakseen,
+niin se kuoli tässä joulun alusviikolla tapaturmaisesti.»
+
+»Mitenkä se kuoli? kysyi isäni.»
+
+»Matkustavaiset sen tappoivat. Se oli mennyt tiellä kulkevia
+haukkumaan, niin kuka lienee ollut roisto, joka oli sitä pistokkaallaan
+iskenyt niin, että se siihen paikkaansa typertyi suulleen lumihankeen,
+eikä karva värähtänyt, kun ne sen sieltä kantoivat pihaan.»
+
+»Kuoliko se? kysyin minä ehdottomasti.»
+
+»Kuolihan se ... mahtoi kuolla säikäyksestä, vai liekö lyöntiäkin
+kuollut ... ja siitähän sitä on meidän Heikille surua ollut.»
+
+»No, on niitä jonkinlaisia jumalattomia, kun menevät pientä pentua
+lyömään, sanoi isäni.»
+
+»Minusta tuntui, kuin olisin--murhan tehnyt. Eihän tuo ollut kuin
+koiran henki, joka meni, mutta ei se tapaus antanut minulle rauhaa
+vuosikausiin. En voinut saada mielestäni sitä raamatun lausetta, joka
+sanoo, että sen, minkä te teette yhdelle niistä pienimmistä, sen teette
+te myös minulle, ja syntihän on luontokappaleenkin tappaminen, kun sen
+tuolla lailla tekee.»
+
+»Sellainen tapaus se minut herätti, sillä siitä jäi omalletunnolleni
+velka, joka pani muidenkin raskaampien ja suurempien suorittamista
+ajattelemaan.»
+
+
+
+
+SAAKO PAPPI PELATA KORTTIA?
+
+
+--Niin, niin, nuoret virka veljeni--sanoi vanha, harmaapää rovasti, kun
+eräänä sunnuntaina oli pappilassa syöty päivällinen ja istuttiin
+piippua poltellen rovastin kamarissa--saattaahan se olla hyväkin, että
+te vastustelette sitä »Päivälehteä» ja niitä muita nykyajan lehtiä,
+että varoitatte niistä sakastissa ja saarnastuolissa, ettette itse
+tilaa ja kiellätte muitakin niitä tilaamasta. En ole minä heitä niin
+seurannut, että osaisin sanoa sinne taikka tänne. Mutta kun veli
+Marttinen tänä päivänä puhui siitä, kuinka ne papistoa panettelevat ja
+kuinka ne meistä levittävät perättömiä juttuja ja että kansan ei
+sentähden pitäisi niitä kannattaa, niin muistui mieleeni vanha tapaus
+apulaisajoiltani, jolloin tätä samaa asetta heilutettiin yhtä suurella
+innolla kuin nytkin.
+
+Se oli siihen aikaan, kun se valtava, suuri herännäisyys alkoi tunkea
+joka pitäjään, joka taloon. Se vaati elävämpää uskoa, kristillisempää
+elämää ja kävi ankaralla kiivaudella kiinni niihin tapoihin, joita se
+piti pahoina. Sen arvostelu oli säälimätöntä ja purevaa, eikä se
+katsonut, keneen se koski. Pappejakin se kohtasi ja kenties vielä
+säälimättömämmin kuin muita. Eikä moitittu ainoastaan meidän velttoa
+oppiamme, meidän laimeuttamme virassamme ja kykenemättömyyttämme
+johtajantoimeemme. Meidän yksityinen elämämmekin otettiin
+tarkastettavaksi. Kummaksemme saimme kuulla, että tanssiminen on meille
+sopimatonta, että kestit ja pidot ruokineen ja juomineen ovat
+aineellisuuden epäjumalan palvelemista, että kaikenlaiset huvitukset;
+laulut, näytelmät, pelit y.m.s. ovat omansa pahennusta herättämään.
+
+Me kohotimme olkapäitämme, me haimme raamatunpaikkoja tueksemme, me
+merkitsimme koko liikkeen ohimeneväksi hurmahenkisyydeksi ja sanoimme
+sen vaatimuksia farisealaiseksi tekopyhyydeksi. Meillä nuorilla
+papeilla oli niin hyvänä tukena vielä se, että ne olivat esimiehemme,
+vanhat papit--piispoista rovasteihin saakka--jotka enimmin tätä uutta
+liikettä vastustivat. Heränneet eivät arvosteluillaan meitä alussa
+siitäkään syystä suuresti huolestuttaneet, kun he olivat suureksi
+osaksi talonpoikia ja kun luulimme tietävämme, että sivistyneen
+maailman mielipide oli meidän puolellamme.
+
+Mutta liike pääsi lyhyen ajan kuluessa hämmästyttävään vauhtiin. Se
+tuli, mikä ensiksi oli kytenyt sarkaisessa sammalessa, se alkoi yhä
+enemmän lähetä jalonkin metsän rantaa, ja jopa kuului kertomuksia, että
+se oli kurahtanut muutamain korkeiden kuusienkin latvaan. Savossa ja
+Pohjanmaalla sanottiin olevan pappeja, jotka olivat omaksuneet
+herännäisyyden aatteet, alkaneet levittää niitä saarnastuolistakin ja
+antautuneet körttitakkien johtajiksi.
+
+Ja heidän kauttaan ja toimestaan tulivat asiat puheeksi senaikaisessa
+sanomalehdistössäkin.
+
+Julkisuuden arvosteluun oli siihen aikaan totuttu vähemmän kuin nyt.
+Lievinkin moite virkakuntia vastaan oli anteeksiantamaton loukkaus,
+emmekä me papit olleet silloin paksunahkaisempia kuin nytkään.
+
+»Helsingfors Morgonblad», jota siihen aikaan toimitti Johan Ludvig
+Runeberg ja johon sen ajan parhaat kynämiehet kirjoittivat, oli joka
+pappilassa, ja suurella halulla sitä luettiin. Iloisena poutaperhosena
+liihotteli se talosta taloon, kädestä käteen. Mutta kerran valmisti se
+meille katkeran maljan juodaksemme. Tapaus on kuusikymmenvuotias, ja
+tahdon mainita sen etupäässä ajan kuvana.
+
+Posti oli tullut juuri näin kuin nytkin. Yht'äkkiä murahti esimieheni,
+jonka etuoikeutena oli avata laukku ja ensiksi valita ne lehdet
+luettavakseen, jotka häntä parhaiten huvittivat, murahti pöytänsä
+takaa: »Hva' fan ä' de' här försla'?» Ja suuttuneena heitti hän lehden
+luotaan lattialle.
+
+(Vanha rovasti oli puhellessaan kaivellut kirjahyllyään, löytänyt
+sieltä erään tomuisen nidoksen ja asettanut silmälasit nenälleen).
+
+Jos sallitte, niin luen sen kirjoituksen, joka näin kokonaan sai
+ukkorovastin mielen pois ladultaan. Se on tässä vanhan Morgonbladetin
+vuosikerrassa 1832, sen 26 n:rossa ja on näin kuuluva:
+
+»_Saako pappi pelata korttia_?--Se on kysymys, johon kristikunnan
+vanhimpina aikoina olisi vastattu; ei!--ja niin pitäisi siihen kai
+vieläkin vastattaman. Mutta uudet ajat ovat tuoneet uusia tapoja, on
+poistettu n.s. vanhoja ennakkoluuloja, joiden iestä on katsottu
+epämukavaksi kantaa ja kaikissa suhteissa siihen määrin kristillistä
+vapautta laajennettu, ettei sillä nyt enää mitään rajoja olekaan. Se,
+mitä ennen muinoin katsottiin häpeälliseksi ja hengellisen miehen
+käytöstapaa vastaan sotivaksi, pidetään nyt luvallisena ja mieltä
+huvittavana virkineenä, jonka laiminlyönti olisi turhaa tarkkuutta.
+Näiden rakastettujen ja valittujen henkisten nautintojen joukossa on
+epäilemättä ensi sijaan asetettava korttipeli, joka muka kohottaa
+ihmishenkeä kauas yläpuolelle järjettömiä eläimiä, ja kuinka iloinen
+onkaan keskusteluaiheita vailla oleva ja ymmärrykseltään köyhä isäntä,
+kun hän pelipöydän ympärille voi sijoittaa samanhenkiset vieraansa.
+Paavalin sanat hänen epistolassaan Kolossilaisten tykö: »Opettakaat ja
+neuvokaat teitänne keskenänne psalmeilla ja kiitosvirsillä ja
+hengellisillä lauluilla»----»ja kaikki mitä te teette puheella eli
+työllä, niin tehkää kaikki Herran Jesuksen nimeen», olivat kuitenkin
+kauan hengelliseen säätyyn kuuluvain miesten tiellä, koska oli vaikea
+lukea korttipeliä niiden ajanviettojen joukkoon, joita apostoli tässä
+tarkoittaa. Mutta kuinka lieneekin asiata viime aikoina selitetty,
+niin ei nyt kuitenkaan enää mikään näy estävän uskonnonopettajia
+sunnuntai-iltoinakin ylimmäisinä korttipöytäin ääressä istumasta. Kaikki
+eivät tosin noin tehne, mutta todistaa ei tarvitse sitäkään, että monet
+kortinpelaajat säätyä vaivaavat. Vastatkoon heidän menettelynsä
+kysymykseen, saako vai eikö saa pappi pelata korttia. Niitä on näet
+kahtalaisia. Osa korttia pelaavia pappeja (jotka varmaankaan eivät tunne
+raamattuaan paremmin kuin Kolmen miehen peliä ja Bostonia y.m.) eivät
+tahdo talonpoikaisten sanankuulijainsa silmissä näyttäytyä
+kortinlyöjinä, jonka vuoksi tämä jäännös heidän paremmasta tunnostaan
+ajaa heidät suljettujen ovien ja alaslaskettujen ikkunanverhojen takana
+huvittelemaan ystäväinsä seurassa. Talonpojan odottamaton sisääntulo
+pelihuoneeseen--joka saattaa epähuomiosta tapahtua, vaikka palvelijoita
+olisikin ankarasti käsketty ovia vartioimaan--saattaa heidät kovasti
+hämilleen sekä häpeihinsä. Salassa pelaamistaan selittävät ja
+kaunistelevat he siten, että he eivät tahdo pahentaa heikompia veljiään,
+joiden päähän voisi pistää--tehdä samalla tavalla. Toiset, varsinkin
+kaupungeissa asuvat, pelaavat julkisesti. He ovat kadottaneet
+ulkonaisenkin siivouden tunteen. Mutta nyt on pappi aina virassaan ja
+täytyy hänen olla aina valmis sen toimittamiseen. Jos häntä nyt, kun hän
+parhaillaan istuu pelipöydän ääressä, haetaan sairaan tai jonkun muun
+luo, joka on hengellisen lohdutuksen tarpeessa, ja jos hänen omaksi ja
+pelitoveriensa suureksi harmiksi täytyy keskeyttää pelinsä, niin hän on
+pakotettu, sitten kun peli on loppunut ja hakija saanut odottaa,
+lähtemään toimeensa sydän täynnä tätä rakasta huvitusta ja lupaamaan
+ystävilleen, että hän koettaa kiiruhtaa niin pian kuin mahdollista
+takaisin. Ja hän on varmaankin pitävä sanansa! Onnellinen todellakin
+sinä sairas, joka saat lohduttajaksesi tällaisen hengen miehen!--Suuri
+ristiriitaisuus näkyy siinä sitäpaitsi olevan, kun aamupäivällä
+saarnastuolista varoitetaan kuulijoita tämän maailman synnillisistä
+huvituksista--mutta iltapäivällä istutaan kortit käsissä kaikkien tämän
+maailman turhuuden tuntomerkkien ympäröimänä ja koetetaan korttipelillä
+vuotuisia tulojaan enentää!»
+
+--Se on hävytöntä! huudahdin minäkin tämän luettuani. Sehän on
+häväistys koko Suomen papistoa vastaan! Sitä vastaan täytyy panna
+ankara protesti.
+
+Minä en kiivaudessani muistanut, että me vähän ennen olimme ukko
+rovastin kanssa panneet »Myllymattia» ja että me aina, niin pian kuin
+ikkunasta näimme asiamiehen ajavan kartanolle, sukimalla suimme »neljän
+kuninkaan kirjat» pöytälaatikkoon. Mutta vanha ukko oli, minun
+kirjoitusta lukiessani, jo muistanut sen ja rauhoittanut mielensä.
+Eihän voitu kieltää, että asianlaita oli sellainen, kuin miksi sitä
+kirjoituksessa oli kuvattu. Ei myöskään voitu julkisuudessa ruveta
+juhlallisesti pappien kortinlyöntiä puolustamaan--sen käsitti hän
+hyvin.
+
+Hän oli ivallinen mies, puheissaan pureva, ja hänen parhaita aseitaan
+»herännäisyyden hullutuksia» vastaan oli pilkka.
+
+Ja jo seuraavana päivänä luki hän meidän kaikkien riemuksi ivallisen
+vastauksen äsken lukemaani kirjoitukseen. Hän oli asettuvinaan
+katuvaisen kannalle, sanoi olevansa yksi niitä pahimpia, jotka
+seurahuveinaan olivat käyttäneet kortteja. Mutta koska hän vielä oli
+nuori ja kun tuo äärettömän suuri synti ei hänelle rauhaa antanut, niin
+lupasi hän »vieden käden sydämelleen» parantua ja pyytää anteeksi pahat
+tekonsa. Kirjoituksen alle pantiin »Pappi», ja me nautimme jo
+edeltäpäin, että panettelijamme lehden lukijakunnan silmissä oli
+saatettu naurettavaan valoon.
+
+Kirjoitus tuli lehteen, ja sitä luettiin joka paikassa, ja joka
+paikassa sille naurettiin. Eikä rovasti salannut, että se oli hänen
+kynästään lähtenyt.
+
+Lukisin sen kernaasti, mutta näen, että se on revitty nidoksesta.
+
+Asia oli jo unohtunut, kun useain viikkojen kuluttua ilmestyi vastaus
+meidän vastaukseemme.
+
+»Ei, hyvä herra»--luen siitä pienen palasen, koska se on täällä--»ei,
+hyvä herra, nuori te ette ainakaan ole! Nuoruudella on etu, joka teiltä
+kokonaan puuttuu: se taitaa vielä häpeästä punastua, jotavastoin vanhan
+korttia pelaavan »Papin» poskilla näkyy ainoastaan kevytmielisyyden
+puna ja ivan hymy, johon faunitkin ovat osansa antaneet. Te olette
+»vieneet käden sydämellenne», mutta se käsi ei ole katuvan publikaanin,
+vaan irvistelevän pilkkakirveen käsi, josta pataässä pistää esiin:
+sopiva kuvastin teille itsellenne.»
+
+Rovasti ei todellakaan voinut punastua, sillä hän oli luonnostaan ja
+lienee ollut muutenkin heleävärinen, niinkuin sanotaan. Mutta äkäinen
+hän oli.
+
+--Se on häpeä koko Suomen sanomalehdistölle--kiukuttelimme me
+Runebergin Morgonbladetista.--Se on skandaalilehti! Papiston häväisijä!
+Millainen on se sensuuri, joka tuollaista sallii painattaa?
+
+Sama mielipide oli muillakin sen paikkakunnan papeilla. Ja ikäänkuin
+itsestään kypsyi meissä se päätös, ettei papiston enää sopisi sallia
+tuollaisen lehden kulkea postilaukuissaan.
+
+Ehkä ovat ajat nyt toiset ja ehkä teillä on paremmat ja jalommat syyt
+vainoonne nykyajan sanomalehtiä kohtaan. En tahdo sanoa, että olisivat
+oikeassa ne, joiden olen kuullut väittävän, että noiden uudenaikaisten
+lehtien palstoilla on ollut oikeutettujakin muistutuksia meidän
+virheistämme. Mutta siitä minä kuitenkin tahtoisin huomauttaa, että me
+tarkkaan tekisimme itsemme kanssa selkoa siitä, mikä se on, joka
+milloinkin harmimme herättää ja minkä haudan puolustusta meidän
+ristiretkemme milloinkin tarkoittavat.
+
+
+
+HÄÄT.
+
+
+Minun kääntymiseni ja ensimmäinen heräykseni--puhui se vanha,
+miellyttävä papin rouva--ei tapahtunut hiljaisen ja tyynen sisällisen
+työn tietä. Ensimmäisen iskun antoi minulle eräs odottamaton tapaus,
+joka tuli kuin salama taivaalta. Nykyaikana sellaiset salamat harvoin
+iskevät. Siihen aikaan oli toisin, sillä ukkosta oli ilmassa
+kaikkialla, ja Herra antoi sen jyristä ihmisten omientuntojen yli.
+
+Kotipitäjäni pappilassa vietettiin silloin suuria, komeita häitä.
+
+Ne oli tällä kertaa laitettu entistään komeammiksi, sillä viimeinen
+kuudesta tyttärestä oli vihittävä, ja samana päivänä olivat vanhempien
+hopeahäät. Oli tilattu läheisestä kaupungista soittokuntakin iloa
+ylentämään. Se oli siihen aikaan harvinaista, ja siitä puhuttiin
+suurella ihastuksella.
+
+Pappila oli noita suuria, vanhanaikuisia ylimyspappiloita. Rovasti oli
+kuin ruhtinas paikkakunnallaan, ja suurta hän oli sukuakin. »Filosofian
+tohtori ja tähdistön jäsen» ei ollut nuoruutensa eikä parhaan
+miehuutensakaan aikoina ajatellut sitä uraa, jolle hän vanhuutensa
+päivinä joutui. Vasta sitten, kun hän perheensä ja velkojensa
+lisääntyessä oli pakotettu tulojansa suurentamaan, tuli hän selville
+oikeasta kutsumuksestaan. Sopivaa tilaisuutta varrottuaan haki hän
+syrjästä ensimmäiseen avonaiseen keisarinpitäjään. Nimellä oli kaikua
+esi-isäin ajoilta, tuttavuuksia oli siellä, missä niitä tarvittiin, ja
+hän sai sen, mitä haki. Seurakunta ei kadottanut, jos ei voittanutkaan.
+Syrjästähän olivat tulleet entisetkin rovastit ja apulaisethan ennenkin
+olivat sielunhoidosta huolta pitäneet. Tohtori itse oli innokas
+maanviljelijä, pani pappilan pellot hyvään kuntoon, neuvoi muitakin
+sekä sanoilla että esimerkillä samaa tekemään ja puhui
+saarnastuolissakin--silloin kun ihmeen nenällä sattui siihen nousemaan
+--maanviljelyksestä, säästäväisyydestä, siisteydestä ja kaikenlaisista
+yleishyödyllisistä asioista. Ja kun hän oli hyväluontoinen mies, eikä
+milloinkaan vienyt viimeistä lehmää köyhältä eläjältä, vaan auttoikin
+usein, niin pysyi seurakunnan ja hänen välinsä hyvänä.
+
+Se pysyi kuitenkin hyvänä ainoastaan niin kauan kuin pitäjässä ei ollut
+»heränneitä». Mutta niitä ilmaantui sinnekin ja ilmaantui niin
+nopeasti, että tuskin tiedettiinkään, kun jo laitapitäjä oli
+valloitettu ja »hävitty»--sana oli rovastin ja tuli yleisesti
+käytäntöön--sieltä rupesi tunkemaan seurakunnan sydämeenkin.
+
+Tohtori ei ollut mikään alkuunpanon mies hengellisissä asioissa ja
+jätti rauhaan uuden uskon niin kauan kuin se jätti rauhaan hänet ja
+hänen talonsa. Hän ei ruvennut niinkuin moni muu hänen sijassaan
+vainoomaan ja rettelöimään. Hänen mielestään oli liike kuumetta, jonka
+äiti antaa mennä menojaan ja parantua itsestään. Mutta sydämessään hän
+surkutteli noita raukkoja, jotka surusta ja murheesta olivat tehneet
+evankeliumin itselleen. Se oli hänelle aivan käsittämätöntä.--»Niinkuin
+ei suruja olisi tarpeeksi tässä maailmassa, tarvitaanko niitä vielä
+toisesta hakea», kuultiin hänen sanovan.--»Mikä niitä ihmisiä vaivaa,
+mikseivät ne voi rauhassa elää, viljellä maataan, kartuttaa
+toimeentuloaan ja ottaa autuuden asioita luonnollisesti ja
+liioittelematta? No, ehkä kaikki paranee, kun vuodet paranevat ja
+huonon ravinnon synnyttämä hermostus lakkaa.»
+
+Mutta asiat eivät parantuneet, vaan pahenivat. Vaikka tulikin hyviä
+vuosia, lisääntyi vain heränneiden joukko. Heihin liittyi
+varakkaitakin, kohta oli puoli pitäjää heidän hallussaan, ja he tulivat
+vaateliaiksi. Ei sillä hyvä, että he omissa kokouksissaan ankarasti
+arvostelivat seurakunnan papistoa ja sen oppia; rovastinkin olisi
+pitänyt yksityinen elämänsäkin muuttaa siksi, mitä _he_ oikealla
+elämällä tarkoittivat. Eräänä päivänä saapuu pappilaan kaksi
+»johtajaa», ja he puhuvat »tohtorille ja tähdistön jäsenelle» moittivia
+sanoja siitä, että hän elää maailmanmielisesti, että sallii tanssia,
+soittaa ja laulaa talossaan, että hän, sanalla sanoen, levittää
+pahennusta ympärilleen. Rovasti suuttui, kiivastui ja ajoi ulos nuo
+hävyttömät.--»Kyllä minä näytän niille ulkokullatuille!» huusi hän
+mieli kuohuksissa.
+
+Se sattui juuri vähän ennen hänen tyttärensä häitä ja hänen omia
+hopeahäitään. Ja ensimmäiseksi mielenosoitukseksi päätti hän laittaa
+semmoiset pidot, ettei moisia ole ennen pidetty.--»Koska he tahtovat
+sotaa, niin saakoot sen», sanoi hän. Paitsi herrasväkeä, jota oli
+kutsuttu läheltä ja kaukaa, kutsui hän talonpoikaistakin kansaa
+pitoihinsa. Herrasväelle tilattiin, niinkuin jo mainitsin, soittokunta
+kaupungista ja talonpoikaisille tanssijoille kaksi pitäjän pelimannia.
+
+Ilo oli ylimmillään, hääväki hilpeimmillään. Nuori parikunta oli
+vihitty--vihitty torvien säestämällä laululla ja messulla--kun alkoi
+päivällinen, jota syötiin kaikissa huoneissa sekä päärakennuksessa että
+pirtin puolella. Ja rovasti kulki huoneesta huoneeseen, myhäillen ja
+ystävällisiä sanoja jaellen. Ja kaikki vieraat myhäilivät hänelle
+vastaan ja pyrkivät hänen kanssaan kilistämään, sillä hän oli taitava
+seuramies ja mainio isäntä.
+
+Ilomme, varsinkin meidän nuorten, morsiusneitien ja sulhaspoikien,
+olisi ollut täydellinen, ellei joukossa olisi ollut eräät synkät
+kasvot, jotka ihan kuin kiusalla sattuivat eteemme ja jotka kaikkialle
+meitä seurasivat. Missä vain nauroimme ja ilakoimme, aina näimme hänet
+jostakin nurkasta meihin tuijottamassa. Se oli nuori pappi, talon oma
+poika, muutamia vuosia sitten pitäjämme iloisimpia hulivilejä ja meidän
+nuorten tyttöjen ensimmäisiä kavaljeereja.
+
+Rovastilla oli ollut iloa kaikista lapsistaan. Tyttäret olivat
+joutuneet hyviin naimisiin, ja pojat olivat kaikki hyvissä viroissa.
+Tämäkin, nuorin pojista, oli ollut hyvällä alulla, ja hän oli
+lahjakkaana ja hyväpäisenä, iloisena ja sukkelana ollut isänsä
+silmäterä. Mutta yht'äkkiä oli hänessä, juuri maisterintutkintoa
+suorittaessa, tapahtunut äkkikäänne, ja hän oli päättänyt ruveta
+papiksi. Mutta ei sillä hyvä. Hän oli myöskin herännyt, niinkuin monet
+muutkin nuoret ylioppilaat siihen aikaan, ja tunnusti itsensä
+julkisesti tähän lahkoon kuuluvaksi. Kun kotona oli kaikki toisin kuin
+hänen mielestään olisi pitänyt, pyrki hän toiseen hiippakuntaan ja oli
+nyt apulaisena eräällä heränneellä papilla kaukana Pohjanmaalla.
+
+Ensi kertaa oli hän nyt muutoksensa jälkeen kotonaan käymässä. Ei häntä
+nytkään oltu odotettu, mutta luultavasti ei hän kuitenkaan ollut voinut
+vastustaa niitä hartaita kutsuja, joita hänen äitinsä ja sisarensa
+olivat hänelle lähettäneet. Hänet nähtyämme--me morsiusneidit olimme
+saapuneet jo häiden aattona auttamaan häätalossa--olisimme kuitenkin
+suoneet, ettei hän olisi tullut. Emmehän tunteneet enää vanhaa
+ihannettamme--hän oli kaikkien meidän ihanteemme--tuskin
+ulkomuodoltaankaan. Hänen silmänsä hehkuivat outoa tulta, hän oli
+sairaalloisen ja surullisen näköinen, me häntä melkein pelkäsimme.
+Yhtäläinen oli pettymys hänen sukulaisissaankin, ja isässä ennen
+kaikkia, jonka kanssa hänelle heti kohta tultuaan syntyi ikävä
+yhteentörmäys. Nähtyään soittokunnan suurella melulla saapuvan
+kaupungista, nähtyään kaikki nuo suuret ja ylelliset valmistukset ja
+kuultuaan, että se osaksi oli tehty heränneen kansan uhalla, ilmoitti
+hän heti kohta lähtevänsä. Hän ei voinut olla, sanoi hän, läsnä siellä,
+missä hänen pyhimpiä tunteitaan loukattiin.--»Voithan sitten mennä»,
+sanoi rovasti.--»Lähettäkäämme takaisin soittokunta», pyysi morsian,
+»en minäkään sitä tahdo».--»Mutta minä tahdon», sanoi rovasti, ja poika
+meni lähtöään laittamaan. Hänen äitinsä ja sisarensa saivat hänet
+kuitenkin jäämään. Kauan aikaa kuului hän puhelevan äitinsä kanssa
+yliskamarissa, ja kun tulivat sieltä, olivat molemmat itkeneet. Meidän
+makuuhuoneemme oli aivan hänen huoneensa alla, ja koko yön kuulimme
+hänen siellä levottomana vaeltavan edestakaisin lattiata pitkin.
+Pelonsekainen kunnioitus valtasi meidät, meille tuli mieleemme
+kaikenlaisia epämääräisiä epäilyksiä, ja vaikka koetimmekin itsellemme
+vakuuttaa, että hän oli väärässä, ei se tahtonut onnistua. Jos se olisi
+ollut joku muu, mutta kun se oli hän, joka ennen oli ollut niin meidän
+kaltaisemme.
+
+Miten oli tuo muutos voinut hänessä tapahtua? Mitä hän mahtoi miettiä
+tuolla yksinäisyydessä?
+
+Jälkeenpäin on hän monet kerrat minulle kertonut, mitä hänen mielessään
+liikkui tuona yönä, jolloin hän taisteli yhden elämänsä vaikeimmista
+taisteluista.
+
+Mitä on minun tekeminen? oli hän kysynyt itseltään. Mikä on tässä
+oikein, mikä väärin? Eikö velvollisuuteni kaikesta huolimatta ole
+julistaa maailmalle sitä, mitä pidän totuutena ja mikä _on_ totuus?
+Saanko hiuskarvaakaan poiketa vakaumukseni tieltä? Onko lupa katsoa
+ihmisten muotoon ja noudattaa heidän mieltänsä, vaikka he olisivatkin
+vanhempiani ja läheisimpiäni? Eikö juuri silloin velvollisuuteni ole
+kahdenkertainen? Ja eikö ennen kaikkea tule totella Jumalaa enemmän
+kuin ihmisiä?
+
+Mutta hän ei vielä silloin saanut varmaa vastausta kysymyksiinsä,
+kertoi hän. Ja aamulla herättyään oli hänen päätöksensä, johon hän oli
+pyrkinyt, vieläkin horjuvampi. Saapuvien vieraiden paljous, niiden
+varmuus ja iloisuus, se kunnioitus ja ihastus, millä he rovastia ja
+ruustinnaa ympäröivät ja heille onnea toivottivat, kaikki se lamautti
+ja arkiutti häntä. Ei kukaan näkynyt häntä huomaavan eikä hänestä lukua
+pitävän. Häntä melkein välteltiin, ja jos joku vanha tuttava kääntyi
+hänen puoleensa, kysyi se vain, milloin hän oli tullut ja milloin aikoi
+lähteä. Olisipa ollut edes jokukaan, jolle hän olisi saanut puhua,
+mutta hänen sisarensakin, jonka kanssa hän aina oli ollut
+kirjeenvaihdossa ja joka kirjeissään näytti hänen mielipiteensä
+hyväksyvän ja eilen oli ollut hänen puolellaan, hänkin näytti nyt
+olevan häntä vastaan, olevan onnellinen ja tyytyväinen suruttoman
+sulhasensa rinnalla. Nuoret, joiden seurassa hän ennen oli ollut
+ylimmäisenä, olivat niinkuin häntä ei olisi ollut olemassakaan.
+Morsiusneidit söivät eri huoneessaan päivällistä, sulhaspoikien kanssa,
+nauroivat ja iloitsivat, mutta kun hän kulki huoneen läpi, vaikenivat
+he kuin yhteisestä sopimuksesta, katsoivat häneen kuin kummitukseen ja
+kuuluivat sitten hänen mentyään kuiskuttelevan jotakin hänestä. Herrain
+puolella oltiin rohkeampia, siellä eivät vaienneet hänen tultuaan.
+Päinvastoin näytti siltä kuin olisivat hänen uhallaan äänensä
+korottaneet, hänen uhallaan lasejaan kilistäneet ja typeriä
+sukkeluuksiaan ladelleet.
+
+Vaivautuneena pakeni hän puutarhaan ja istuutui suuren pihlajan alle
+nurmipenkille. Sekin muistutti häntä niin elävästi entisistä hauskoista
+ja huolettomista ajoista, kun hän nuorena ylioppilaana oli ja eli
+täällä mukavassa kodissaan kaikkien ihailemana ja hellittelemänä.
+Kaipasiko hän niitä aikoja? Tahtoiko hän nauttia tämän kotonsa etuja,
+puuttuiko häneltä uskallusta uhrata kaikki uskonsa ja vakaumuksensa
+alttarille? Ei, hän--ja hän koetti vakuuttaa itselleen, että se vain
+oli kiusaaja, viettelijä, joka taas nosti päätään ja tahtoi saada hänet
+solmimaan rauhaa maailman kanssa. Hänen velvollisuutensa oli olla
+sodassa sen kanssa. Eikö ole halveksittavaa, että minä näin vaikenen ja
+vetäydyn pois silloin, kun pitäisi puhua? Eikö ole raukkamaista, etten
+loukkaamisen pelosta tahdo heidän ilojaan häiritä? Siinä täytyy syntyä
+melua ja meteliä, missä evankeliumia julistetaan, oli sanonut Lutherus.
+Jos apostolit olisivat olleet uneliaita ja velttoja, miten olisi
+Jumalan valtakunnan käynyt? Eikö Vapahtajakin puhdistanut temppeliä
+ruoskalla, ja eikö hän sanonut äidilleen: »Vaimo, mitä minun on sinun
+kanssasi!» Ja mitä vaikuttaa väistyminen ja myönnytykset? Enkö ole minä
+heille kirjoittanut ja puhunut nöyrästi ja rukoilevasti, mitä on se
+auttanut?
+
+Ja juuri kuin vastaukseksi siihen helähti katrillin sävel suurelta
+pihamaalta ja toinen pirtin puolelta. Hän hypähti pystyyn, hän oli
+kuulevinaan voimakkaan äänen sisässään huutavan: »Sinun täytyy se
+estää!»--ja hän kiiruhti esiin.
+
+Katrilli oli juuri alkanut ja parit asettuneet vastapäätä toisiaan
+keskelle pihamaata. Ensimmäisinä olivat lähteneet liikkeelle ruustinna
+sulhasen, erään apulaispapin, kanssa ja morsian vanhimman veljensä
+viemänä. Silloin syöksyi hän esiin puutarhan portista, työntäytyi läpi
+tanssijain ympärille muodostuneen kehän ja ohitse isästään, joka
+rappusten luona seisoen heilutti päätä tanssin tahdissa, meni suoraa
+päätä äitinsä ja hänen tanssittajansa eteen, tarttui heitä kumpaakin
+käsipuoleen ja huudahti läpitunkevalla, itkuun värähtelevällä äänellä:
+--»Lakatkaa, onnettomat, lakatkaa! Tämä on kauheaa, tämä on surkeaa!
+Ettekö huomaa, että olette pahennukseksi sekä itsellenne että muille!
+Ettekö ymmärrä, että menette suoraa päätä kadotukseen ja viette
+muitakin muassanne!»
+
+Soitto taukosi, tanssi lakkasi, hääväkeä juoksi esiin. Ruustinna ja
+sulhanen seisoivat sanattomina hänen edessään. Apulainen tointui
+ensiksi, tarttui nuorta miestä kainaloon, ja aikoen viedä hänet pois,
+virkkoi ivallisesti: »Jos tämä vie sinut kadotukseen, niin on parasta,
+että pysyt poissa täältä.»
+
+--Minä menen käskemättä! ja hän riuhtaisi itsensä irti, juoksi äitinsä
+luo ja lankesi hänen kaulaansa:
+
+--Anna anteeksi, äiti, mutta minä en voinut muuta! Ja nähdessään
+sisarensa horjuvan tanssittajansa käsissä, riensi hän hänen syliinsä:
+
+--Älä suutu minuun! Älä suutu!... minun täytyi puhua!--Ja he kaikki
+kolme purskahtivat äänekkääseen itkuun.
+
+Ei kukaan ollut ennättänyt liikahtaa paikaltaan, ennenkuin se oli
+tapahtunut. Häpeissään ja hämmennyksissään alkoivat vieraat jo vetäytyä
+pois, kun rovasti astui esiin:
+
+--Mitä ilveilyä tämä on?... Hän on menettänyt järkensä... Vieraat ovat
+hyvät ja antavat anteeksi ... soittakaa siellä! Kuka on käskenyt teidän
+lopettaa?
+
+Soittajat puhalsivat kiireissään pari epäsointuvaa, korvia särkevää
+säveltä...
+
+--Vaietkaa, vaietkaa! huusi yht'äkkiä morsian. Veljeni on oikeassa ...
+minä en tahdo tanssia ... isä, käske heidän lopettaa!
+
+--Sinä tahdot sen! Sinä ymmärrät minut! huusi nuori pappi
+ihastuksissaan. Sano se vielä kerran, sano äidillesi, isällesi ja
+kaikille näille! Sano, pelasta heidät helvetistä ja iankaikkisesta
+kadotuksesta!
+
+--Minä olen itse kadotettu!--ja sydäntä vihlaisevasti kirkaisten
+syöksyi morsian pois hääjoukon keskestä, heittäen kruunun kauaksi
+luotaan ja repien huntua irti päälaeltaan.
+
+--Hän on pelastettu! huusi hänen veljensä riemuiten. Herra on antanut
+palvelijansa puhua!--Tyyntykää siellä, lakatkaa huutamasta ja
+voivottelemasta. Isä, kuule minua!... äiti, älä mene!
+
+Hänen äänensä kuului yht'äkkiä niin vaativalta, ja hänen ryhtinsä oli
+niin käskevä, kun hän kääntyi väkijoukkoon päin, ettei kukaan osannut
+poistua. Kuului ääniä: »Se on hävytöntä ... hän on hullu ... tämä on
+julkealta hävyttömyyttä», ja jotkut koettivat hajoittaa kehää ja estää
+muita siihen liittymästä. Mutta toiset huusivat: »Antaa hänen puhua!»
+ja pian oli koko piha täynnä väkeä, kun talonpoikia tunki esiin pirtin
+puolelta ja kuokkavieraat juoksivat portin takaa.
+
+--Anna minulle anteeksi, isä, että olen pitojasi häirinnyt, alkoi hän.
+Älä itke minun tähteni, äitini, sillä sinä olet kerran vielä iloitseva
+siitä, mitä nyt on tapahtunut. Älkää olko pahoillanne te muutkaan,
+jotka hetkeksi olette saaneet iloistanne lakata. Minä en aio kauan
+teitä pidättää, mutta kuulkaa minua kuitenkin hetkinen. Minä en tahdo
+tuomita teitä, sillä tuomio on Herran. Te elätte niinkuin ymmärrätte,
+teette niinkuin taidatte, sillä mielenne on pimitetty ja omatuntonne
+paatunut, eikä Herra ole teitä vielä herättänyt. Mutta minä tiedän sen,
+ja minä tahdon sen teille julistaa, että elämänne on Hänelle kauhistus.
+Te ette tunne Häntä, vaikka hän on kuolemattomat sielunne verellään
+lunastanut. Te, jotka hallitaan ylöllisyydeltä, ylönsyömiseltä ja
+ylönjuomiselta, teille on Hän halpa ja mitätön. Ruoka ja juoma on
+teille kalliimpi kuin taivas ja taivaan ilo. Maailman seurat, sen
+leikit, hypyt, soitot ja koreus ovat teille makeammat kuin
+kanssakäyminen enkelein kanssa ja autuaiden laulut, riemu ja kruunut.
+Teidän janonne maailman hekkuman perään on niin suuri, ettei helvetin
+pelko ja tulikivijärven kauhistus vaivaa teitä niin paljon kuin
+maailman hekkuman ja huvituksien kaipaus. Eivät maalliset vahinkonne,
+ei sielunne ja ruumiinne turmio, ei ymmärryksenne tylsyminen, ei
+tautinne ja vaivanne taida teitä seisauttaa. Kussa tavaranne on, siellä
+on sydämenne. Sitä todistaa puheenne ja tekonne, jotka eivät anna
+teille aikaa valmistamaan itseänne Jeesuksen tulolle. Ette,
+heräämättömät ihmisparat, tunne Häntä, ette muista Häntä kestipöytiä
+piirittäessänne, maljoja kilistäessänne, tanssin pyörteissä
+kiitäessänne. Siinä seisotte te, haudan partaalla kulkevat vanhukset,
+siinä nuorukaiset ja neidot, seisotte suruttomina tulivuoren juurella
+ettekä ajattele, että Hän voi tulla tuomiolle silloin, kun ette sitä
+aavista, että maa millä hetkellä hyvänsä voi revetä jalkojenne alla,
+kun ukkonen ylhäältä jymähtää, ja te vaipua avattuun helvettiin, jossa
+on oleva itku ja hammasten kiristys. Teidän elämänne on Herralle
+kauhistus! Eikö ole surkeaa, että Jeesus tulee omillensa ja ei Hänen
+omansa ota Häntä vastaan. Mutta nyt on aika nousta! sanoo pyhä Paavali.
+Herätkää tänä päivänä, joka voi olla teidän kaikkein viimeinen! Älkää
+antako Hänen tulemisensa hukkaan mennä! Heittäkää pois synti, syntiset
+leikit, soitot, tanssit ja muut huvit! Tutkikaa sanaa, rukoilkaa, että
+Jeesus yksinään tulisi teille kaikeksi kaikessa! Amen!--Rukoilkaamme!
+
+Hän polvistui ja piti palavan rukouksen kaikkien edestä. Hän rukoili
+anteeksi isälleen, äidilleen, sisarelleen ja ennen kaikkea itselleen,
+joka ehkä oli tehnyt sopimattomasti, mutta ei hän ollut voinut muuta,
+sillä se oli tapahtunut Hänen käskystään ja Hänen kunniakseen.
+
+Tuskin oli hän lopettanut, kun joku vaimo taampana aloitti virren:
+
+    »Sun haltuus, rakas isäni,
+    ma aina annan itseni.»
+
+Väkijoukko oli ensin seisonut epäröivänä hänen ympärillään. Ne
+katselivat toisiinsa ja koettivat nähdä, mitä rovasti tekisi ja
+keskeyttäisikö hän; mutta isä ei saanut sanaa suustaan poikansa
+puhuessa ja vetäytyi hiljalleen syrjään ja poistui. Vähitellen tulivat
+kuulijat liikutetuiksi, miesten kasvot värähtelivät, ja naiset alkoivat
+nyyhkyttää. Talonpojat seisoivat totisina ja herrat hajamielisinä. Kun
+hän tuli rukoukseen, lankesi rahvas polvilleen puhujan mukana ja herrat
+paljastivat päänsä vasten tahtoaankin.
+
+Katrillirintama, joka saarnan aikana oli pysynyt melkein
+rikkomattomana, alkoi hajota. Sulhaspojat vetäytyivät pois toinen
+toisensa jälkeen ja jättivät neitosensa. Mekin olimme aivan
+hämmennyksissämme siitä, mitä oli tapahtunut, ja niinkuin avuttomat
+lampaat rajuilman lähestyessä vetäydyimme me yhteen valkeaan ryhmään,
+ja rukouksen loputtua itkimme me kaikki yhteen ääneen.
+
+Virsi oli tuskin aloitettu, kun koko hääväki suurella pihalla,
+rappusilla, aitovarsilla ja aitain takana, ihan kuin odotettuaan
+päästäkseen mielipidettään ilmaisemaan, yhtyi siihen kuin yhdestä
+suusta ja kaiutti ilmoille veisuun, niin voimakkaan, etten ole
+kirkossakaan kuullut sen vertaista.
+
+Hän oli noussut ylös ja seisoi siinä veisuuta kuunnellen, paljain päin,
+tuulen heiluttaessa hänen kiharoitaan. Äskeinen ankara, rankaiseva ilme
+hänen kasvoillaan oli kadonnut, hän tuijotti surumielisen näköisenä
+eteensä, ja kun virsi oli lopussa, virkkoi hän alakuloisesti meihin
+morsiusneitosiin kääntyneenä:
+
+--Nyt saatte jatkaa ... minä olen tehnyt tehtäväni...
+
+Mutta silloin juoksi yksi nuorista neitosista hänen eteensä, repäisi
+pitsit ja kukkaset rinnastaan ja huusi:
+
+--Sinä et saa mennä ... sinä et saa meitä jättää...
+
+Ja pian me olimme kaikki hänen ympärillään, tartuimme hänen käsiinsä ja
+kauhtanaansa, samalla kun koristeemme lentelivät ympäri pihamaata.
+
+Häät loppuivat siihen, eikä kenenkään tehnyt mieli enää jatkaa
+aloitettuja iloja. Lähiseudun vieraat heittivät hyvästinsä, ja toiset
+menivät ilman hyvästiä. Kaukaisemmat kokoontuivat hajanaisiin ryhmiin
+ja keskustelivat hiljaisella äänellä siitä, mitä oli tapahtunut.
+Turhaan koettivat nuoremmat herrat tekeytyä huolettomiksi ja
+välinpitämättömiksi. Rovasti oli vetäytynyt kamariinsa ja käskenyt
+ilmoittaa, että hän voi pahoin. Morsian houraili, hänen äitinsä istui
+hänen vuoteensa vieressä, ja sulhanen kulki totisena, hätäisenä ja
+levottomana huoneesta huoneeseen.
+
+Nuori pappi jäi vielä seuraavaksikin päiväksi häätaloon. Me nuoret
+neidot istuimme kuin opetuslapset hänen jalkainsa juuressa ja
+kuuntelimme häntä. Hän puhui nyt hellästi ja availi lempeällä kädellä
+meille uusia näköaloja, antoi meille uudet mielipiteet ja kumosi
+vanhat, muuttaen muutamassa päivässä koko entisen elämämme suunnan.
+Murrettuina ja omantuntomme rankaisemina palasimme me kukin kotiimme,
+tehdäksemme parannusta ja toisella tavoin elääksemme.
+
+Rovastiin oli tämä tapaus koskenut kipeästi. Hän ei näyttäytynyt
+pojalleen eikä sallinut hänen tulla hyvästilleenkään. Vasta
+kuolinvuoteellaan kutsui hän hänet luokseen. Me matkustimme silloin
+yhdessä sinne--pikku poikamme kanssa--ja he erosivat toisistaan
+sovinnossa ja ilman katkeruutta.
+
+
+
+
+PYHIINVAELLUS.
+
+
+Jo vuosia ennen kuin se toteutui, oli matkaa alettu tuumia.
+
+Kirjeitä, joita siihen aikaan ei pantu postiin, vaikka se olisi
+kulkenutkin, mikä ei suinkaan kaikin paikoin tapahtunut, oli lähetetty
+useampiakin matkustavaisten mukana. Niiden avulla oli vähitellen saatu
+päätetyksi, että täti Amanda tänä kesänä heinänteon aikana, jolloin
+hevonen parhaiten joutaa, tulee meille puolikyydillä ja meiltä sitten
+täti Kristiinan kanssa, joka äitini kuoltua oli meillä
+taloudenhoitajana, jatkaa matkaa meidän hevosella Pyhäjärvelle.
+
+Se oli juhlahetki kaikille meille lapsille, kun täti Amanda saapui. Hän
+toi lahjoja, ja hänen eväänsä olivat laatujaan ensimmäisiä: lettuja,
+Karjalan piirakoita, pannurieskoja y.m.s. Mutta minulle oli se suurempi
+juhlahetki kuin kenellekään muulle, sillä minä pääsin heidän
+kuskikseen, sain ajaa hevosta, hoitaa sitä ja olla aikamiehenä.
+
+Oli siinä ollut monet vastukset voitettavana, ennenkuin retki saatiin
+lopullisesti päätetyksi ja päästiin taipaleelle. Paitsi »luonnollisia»
+esteitä, s.o. niitä, jotka syntyvät siitä, kuka hoitaa taloutta, kuka
+pitää huolta lapsista j.n.e.--jotka kuitenkin saatiin kaikki tavalla
+taikka toisella voitetuiksi--oli vielä suurinna se, että täti Amandan
+mies, pappi hänkin, oli periaatteessa tällaisia retkiä vastaan. Hänen
+tietääkseen ei Pyhäjärven pastori, vaikka olikin kuuluisa herännyt
+pappi, ollut sen etevämpi kuin muutkaan papit, ei ainakaan siihen
+määrin, että häntä puhutellakseen olisi kannattanut tehdä
+kolmenkymmenen penikulman matkaa kesähelteessä ja lyövyttää hevoset ja
+ravistuttaa kärryt.
+
+--»Ihmisviisaus on ihmisviisautta, ja jolla on ymmärrystä, hän voi
+ottaa sanastakin selvän.»--»Saattaahan olla niinkin, mutta ehkä minulla
+ei ole sitä ymmärrystä.»--»Jos ei ole, niin et sitä saa maiden ja
+merienkään takaa.»
+
+Niin oli sanonut täti Amandan mies, ja samoja väitteitä tehtiin
+meilläkin, tehtiin vielä vähän ennen lähtöä. Hevonen oli vielä
+valjastamatta, ja minä vapisin pelosta, ettei matkasta ehkä mitään
+tulekaan.
+
+Mutta tulihan siitä sentään, vaikka lähtö olikin kankeaa ja vaikka sitä
+hankittiin kuin salaa: lapset laitettiin piikain kanssa marjaan,
+hevonen valjastettiin takapihalla ja kärryihin noustiin vasta kujan
+päässä maantiellä.
+
+Olin liian vähäinen ymmärtääkseni jo silloin, mikä oli tämän vaikeasti
+toimeensaatavan matkan oikea tarkoitus. Sen vain käsitin heidän
+puheistaan, joita heidän jalkainsa juuressa pienellä jakkaralla
+istuessani sain tarpeekseni kuunnella, että Pyhäjärven pastori ja hänen
+rouvansa, täti Augusta, olivat heidän nuoruuden ystäviään ja että
+tädeillä oli jotakin hyvin tärkeätä puhuttavaa, jota eivät voineet
+puhua kenenkään muun kanssa kuin sen, jonka luo mentiin. Kuulin myöskin
+heidän usein puhelevan siitä suuresta muutoksesta, joka heissä oli
+tapahtunut heidän nuoruutensa aikana ja että se oli tapahtunut sen
+johdosta, mitä pastori oli heille saarnannut eräissä häissä, joissa he
+olivat tanssineet ja olleet hyvin koreihin vaatteisiin puetut.
+
+Kaikki vastusten tuottamat ikävyydet oli kuitenkin unohdettu samassa,
+kun vihdoinkin oli päästy kärryihin nousemaan ja alettiin hiljalleen
+ajaa tietä pitkin pohjoiseen päin.
+
+Hyvän mielen synnyttämä hellyys suunnattiin minuun ja hevoseen. Minä
+sain syödä nisuja ja piparkakkuja niin paljon kuin jaksoin, ja ruuna
+sai levätä joka mäen alla, ja palkkioksi vaivoistaan sai se suurempien
+törmien päälle päästyään palasensa sekin. Ei pidetty kiirettä ja
+viivyttiin tuntikausia syöttöpaikoissa, jotka kaikki olivat heränneitä
+taloja ja joissa kaikissa asui tuttavia niiltä ajoilta, jolloin tädit,
+jotka molemmat olivat kotoisin Pohjanmaalta, olivat näitä taipaleita
+nuoruudessaan matkustelleet. Kuta lähemmä määräpaikkaa tultiin, sitä
+tiheämmin poikettiin syöttämään ja sitä aikaisemmin asetuttiin yöksi
+lukemaan, veisaamaan ja puhelemaan.
+
+Kaikkien puheiden aineena oli Pyhäjärven pastori. Kyseltiin ja
+kerrottiin, milloin oli häntä tavattu, mitä hän oli puhunut ja miten
+sille ja sille vastannut. Ja jokaiselle hän oli osannut antaa oikean
+neuvonsa, sanoa sanan, jota kun tutki ja mietti, niin se oli sattunut
+kuin naulalleen. Joka paikasta lähetettiin hänelle terveisiä ja
+käskettiin pyytämään, ettei millään muotoa saisi sivu ajaa, jos sattui
+etelään päin tätä tietä ajamaan.--»Se on lapsillekin hyvin
+ystävällinen», sanoivat he minulle, »eikä sinulle siellä perillä tule
+ollenkaan ikävä. Onko sinulla jo ollut ikävä kotiin?»--»Ei toki
+ollenkaan.»--»Kohta loppuukin matka. Huomenna näillä ajoin ollaan jo
+perillä.» Eilen oli sanottu: »ylihuomenna näillä ajoin», sanottu
+omituisella haikean mielen hartaudella.
+
+Viimeinen syöttöpaikka oli vain penikulman matkan päässä määräpaikasta.
+Siellä saatiin varmasti tietää, että pastori oli kotona, ja siellä
+puhdistauttiin kaikista matkan pölyistä. Vaatteet muutettiin, kärryt
+siivottiin, hevonen suittiin, ja tädit sitoivat uusien huiviensa päälle
+valkeat nenäliinat.
+
+Pyhäjärven pappilasta oli matkan edistyessä puhuttu yhtä paljon kuin
+sen asukkaistakin. Se oli mielikuvituksessani kasvamistaan kasvanut
+niin, että minä jo kuvailin rakennusta vähintäänkin kaksikerroksiseksi
+ja kirkonkylää pieneksi kaupungiksi. Mutta ihmeekseni eivät metsät
+näyttäneet rupeavan aukeamaankaan. Ei ollut enää virstaakaan jäljellä,
+ja vielä oltiin kuin sydänmaassa. Yht'äkkiä tultiin maantieportille,--
+»Nyt ollaan pappilan maalla!» huudahtivat tädit yhteen ääneen. Ja vielä
+suuremmalla hartaudella huudahtivat he kohta sen jälkeen: »Tuolla on
+kirkko ja tuolla pappila!» Kirkko oli minusta pieni ja vähäpätöinen
+meidän kirkkomme rinnalla, ja pappilaa, joka oli joen rannalla matalan
+koivikon sisässä, ei mielestäni kannattanut verratakaan meidän
+pappilaamme. Mutta täteihini ne vaikuttivat valtavasti, he olivat
+melkein hätäyksissään, ja heidän kätensä vapisivat liikutuksesta, kun
+pysähdyttiin portille ja laskeuttiin alas kärryistä.
+
+Ja kun sieltä juoksi heitä vastaan pieni, ystävällinen rouva, joka
+lensi heidän syliinsä, ensin toisen ja sitten toisen, ja lopuksi teivi
+heitä kumpaakin toista toisella kädellä, niin he purskahtivat ilosta
+vuoroin itkemään, vuoroin nauramaan. Minä olin aivan unohdettu ja
+odotin siinä, suitsia hevosen suusta päästellen, mitä minun sitten
+pitäisi tekemän.
+
+--Avatkaahan toki portti, että pääsee hevonen pihaan! virkkoi silloin
+joku rappusilta.
+
+He eivät olleet huomanneet pastoria, jota nyt kiiruhtivat tervehtimään,
+ja tulivat sitten kaikki porttia avaamaan ja hevosta riisumaan. Mutta
+hän komensi heidät huoneeseen ja sanoi:--»Kyllä me tämän nuoren miehen
+kanssa itsekin hevosemme hoidamme.»
+
+Minä tarkastelin häntä uteliaalla silmällä, tuota miestä, josta olin
+kuullut niin paljon puhuttavan ja joka oli sellainen, että sitä, mitä
+tädeillä oli hänelle puhuttavana, ei voinut kenellekään muulle puhua.
+Hän saavutti heti kohta suosioni. Hän oli pitkävartaloinen,
+suurisilmäinen ja harmaatukkainen mies, jalassa lapikkaat ja yllä
+sarkanuttu. Hän sanoi minua reippaaksi pojaksi ja lähetti minut tallin
+ylisille heiniä heittämään, sill'aikaa kun hän itse laittoi apetta. Ja
+sitten me yhteisin voimin vedimme kärryt liiteriin, ja hän kysyi
+leikillisesti, tahtoiko kyytipoika mennä pirtin puolelle vai jokohan
+mentäisiin tästä herrasovesta. Minä kun en osannut vastata ja minua kun
+vain nauratti, sanoi hän:--»No, tulehan nyt sitten tästä herrasovesta.»
+
+Vasta huoneeseen tultuaan hän meitä kaikkia oikein tervehtimällä
+tervehti. Hän tarttui tätejä kumpaakin käteen, piti niistä kauan kiinni
+ja sanoi sydämestään iloitsevansa, että he kuitenkin olivat tulleet.
+Oli lohdullista nähdä, että oli vielä vanhoja, uskollisia ystäviä,
+jotka häntäkin muistavat täällä sydänmaassa ja muistuttavat entisistä,
+ihanista ajoista.
+
+Ja siitä alkoi niiden vanhain aikain muistelu. Hän istutti heidät
+sohvaan ja istui itse keinutuoliin. Tätien piti kummankin kertoa
+oloistaan ja elannoistaan, ja sen he tekivät onnesta ja mielihyvästä
+säteilevin silmin, aina lopettaen puheensa siihen, että »tottapa se on
+ollut hyväksi sekin vastoinkäyminen ja tottapa Herra tietää, mitä teitä
+hän meitä kuljettaa.»
+
+Kun he olivat puhuneet, alkoi hän. Se oli jumalansanaa, enkä minä siitä
+paljon käsittänyt. Mutta vaikken isosti ymmärtänytkään, ei minun
+kuitenkaan tullut ikävä istua tuolillani ovensuussa, eikä minulla ollut
+halua lähteä pois niinkuin kotona, kun meitä pakotettiin saarnan lukua
+sunnuntaisin kuuntelemaan. Kai siihen vaikutti hänen puhetapansa. Se
+oli vilkasta ja eloisaa ja niin kansantajuista ja selvää, että silloin
+tällöin tarttui lauseita lapsenkin mieleen.
+
+--»Ei sitä pisimpiä ja vaikeimpia taipalia ajeta juhlavaljailla, ei
+suurilla komeilla syöttiläillä eikä ylpeillä vaunuilla», sanoi hän
+muutamakseenkin. »Ne ovat raskaita suurissa törmissä, joita tie taivaan
+valtakuntaankin on täynnä, ja pian hevoset hengästyvät tai valjaat
+särkyvät, ja täytyy kääntyä takaisin. Vaan valjasta sinä sitkeä
+työhevonen, joka on kaikki kovat kokenut, yksinkertaisten rattaittesi
+eteen, aja sillä hiljaista, mutta uupumatonta kulkua, niin perille
+tulet ja sijasi sinua siellä odottaa.» Tätien huulet hymähtelivät, ja
+he käsittivät sen kuin heille itselleen sanotuksi. Monella muulla
+samanlaisella esimerkillä hän puhui, antoi heille uskallusta ja
+rohkeutta toivomaan ja tyytymään, ja se oli kai se, joka oli tehnyt,
+että he, samoinkuin niin monet muutkin »hiljaiset», olivat häneen niin
+ihastuneet ja hakivat hänet käsiinsä hankalimpienkin matkojen takaa.
+
+Olin minäkin häneen ihastunut, vaikka omista syistäni. Sillä silloin,
+kun hän ei istunut tätien kanssa, oli hän minulla leikkitoverina. Me
+laittelimme kaarnaveneitä koskeen, joka juoksi pappilan alaitse,
+kävimme aina aamuisin kokemassa lohipatoa, ja minäkin sain haavia,
+ruokimme yhdessä hevosta ja haastelimme siitä. Sunnuntaina vei hän
+minut kirkkoon, sanoi minua »pikku apulaisekseen», ja kun papinkelloja
+soitettiin, sanoi hän niitä soitettavan minullekin. Sakastissa näytteli
+hän minulle sitten kirkon kalleudet ja lupasi minun mennä papin
+penkkiin istumaan, joka oli kuorissa muista penkeistä erillään. Siitä
+minä katselin kirkkoa ja ihmisiä. Ihmiset olivat melkein kaikki
+körtteihin puettuja, eikä näkynyt yhtään koreata huivia naisten
+puolella. Saarnan aikaan istuivat ne hiljaa ja liikkumatta ja
+kuuntelivat hartaalla huomaavaisuudella. Hän ei saarnannut, vaan puhui,
+puhui kirkossa niinkuin kotonaankin. Uupumatta jaksoin minä kuunnella
+häntä loppuun saakka. Ja yhdessä me taas astelimme kirkosta pappilaan.
+
+Illalla oli seurat ja paljon kansaa koolla. Kun olivat muutamia virsiä
+veisanneet, meni pastori pirttiin postilla kainalossa ja luki ensin ja
+selitti sitten. Tädit istuivat hänen oikealla kädellään suuren pöydän
+takana. Juoksenneltuani jonkin aikaa kosken rannalla, menin minäkin
+ovensuuhun istumaan. Hän oli juuri loppurukousta pitämässä, ja kaikki
+istuivat pää käsien varaan painettuina.--»Rukoilkaamme niidenkin
+puolesta, jotka pitkäin matkain takaa ovat saapuneet meitä
+tervehtimään, vahvistumaan uskossansa ja meitä muitakin vahvistamaan
+meidän uskossamme. Suokoon Kaikkivaltias Herra, etteivät he antaisi
+tylyn maailman itseänsä masentaa, vaan kärsivällisyydellä odottaisivat
+sen päivän valkenemista, joka on Hänen tulemisensa päivä. Ja lopuksi
+rukoilkaamme lastenkin puolesta, että he kaiken elinaikansa saisivat
+lapsellisen mielensä säilyttää ja Herran valtakunnan laajentamiseksi
+aikanansa vaikuttaa.»
+
+Useat itkivät, ja minullekin tuli, niinkuin olisi tullut sääli itseäni,
+tätejä ja koko maailmaa, ja minäkin itkin.
+
+Huomenna oli lähdön päivä, ja minun ikäväni oli yhtä haikea kuin
+tätienkin. Itkettynein silmin istuimme varhaisen aamiaispöydän ääressä,
+pastorikin oli totinen ja liikutetun näköinen, eikä kukaan osannut
+virkkaa sanaakaan. Kun hyvästit oli heitetty ja tädit kääntyivät
+poispäin kyyneliään kuivatakseen, virkkoi pastori taputtaen heidän
+vavahtelevia hartioitaan: »Elämä on pimeyden laakso, kaikki vaellamme
+me täällä sen läpi yhtä sokeina ja tietämättöminä, mutta kukkuloilla
+paistaa Herran päivä, ja sinne on Hän meidät kerran johdattava.
+Näkemiin asti, jos on Hänen tahtonsa, että me siellä toisemme
+tavoitamme.»
+
+Hän valjasti itse meidän hevosemme, auttoi tätejä rattaille, nosti
+minut heidän syliinsä ja antoi minulle ohjakset sanoen: »Pidä, lapsi,
+sinäkin Herra edessäsi ja anna Hänen kasvattaa omatuntosi niin
+herkäksi, että pahateko tuntuu siinä niinkuin rikka silmässäsi.»
+
+Hitaasti ja vastenmielisesti lähti hevonen liikkeelle. Sillä oli ollut
+hyvät päivänsä silläkin. Vitkalleen alettiin pitkä paluumatka. Eikä
+ollut kellään halua sananvaihtoon. Jälkeenpäin on täti Kristiina
+kertonut, että hänestä niinä päivinä, kun pyrittiin poispäin Pyhäjärven
+pappilasta, tuntui siltä, kuin hän olisi joka virstalla painautunut yhä
+synkkenevään korpeen, jonne muistot siitä, mitä oli puhuttu ja saatu
+kuulla, soivat hänen mielessään kuin yhä heikkenevät äänet asutuilta
+mailta ja viimein ikäänkuin kokonaan vaikenivat. Alkumatkasta, kun
+ensimmäinen raskasmielisyys oli hiukan keventynyt, he muistelivat
+pastorin sanoja sekä keskenään että varsinkin syöttöpaikoissa. Mutta
+kuta lähemmä kotipuolta tultiin, sitä harvemmassa oli heränneitä
+taloja, ja sitä suruttomampia ja välinpitämättömämpiä olivat ihmiset.
+Ja kun oli tultu meille kotiin ja täti Amandasta oli erottava, ei ollut
+ainoatakaan toveria eikä ystävää, ja niin oli, kuin olisi Jumalakin
+hylännyt.
+
+Täti Amandassa, kun hän meiltä sitten lähti, oli minunkin nähdäkseni
+sitä surua, joka sanatonta ollen on vanhemmille ihmisille niin ylen
+raskasta kantaa. He antoivat hänen hevosensa, joka oli huonokuntoinen
+vuokrahevonen, lähteä edeltäpäin ajamaan ja kävelivät itse pitkän
+matkaa sen jäljestä maantietä myöten saadakseen vielä vähän aikaa olla
+toistensa seurassa. Vasta myöhään illalla palasi täti Kristiina kotiin
+ja ryhtyi äänetönnä raskaisiin tehtäviinsä.
+
+Mutta muutamien päivien kuluttua näytti hän muistavan, että olinhan
+minäkin ollut tuolla ikimuistettavalla retkellä. Olinhan minä nähnyt
+Pyhäjärven pastorin ja kuullut hänen puhuvan. Hän alkoi kysellä
+minulta, muistinko sitä ja sitä sanaa, ja kun minä muistin sen ja
+muistin lisääkin, tuli meillä useinkin puhe noista kaukaisista
+ystävistämme. Me muistelimme matkaamme, perillä oloamme, kumpikin
+omalta kannaltamme niistä iloiten. Jonkinlainen ystävyys syntyi siitä
+välillemme, meillä oli salaisuuksia, joista eivät muut tienneet eivätkä
+päässeet osallisiksi. Ja yhteisistä muistoistamme syntyi yhteisiä
+toiveita, toiveita siitä, että jos eletään, niin ensi kesänä tehdään
+samanlainen retki uudelleen.
+
+Muistot hälvenivät kuitenkin minun puoleltani pian, eivätkä toiveetkaan
+toteutuneet. Minä jouduin kouluun, sitten muutimme pois toiseen
+pitäjään ja täti jäi asumaan pieneen kamariinsa kirkonkylässä, jäi
+tuollaiseksi yksinäiseksi »vanhaksi heränneeksi», joita vielä tapaa
+siellä täällä niinkuin korpeen eksyneitä lampaita ja jotka eivät uusia
+paimenia heidän äänestään tunne.
+
+
+
+
+USKONTUNNUSTUS.
+
+
+Vanha, herännyt pappi kertoi minulle kerran, ajaessamme yksinäistä
+taivalta ja keskustellessamme herätyksen ajoista:
+
+Koska nyt kerran on tullut puheeksi nämä asiat, sanoi hän, niin kerron
+sinulle, miten se minussa alkoi.
+
+Se alkoi, omituista ajatella, valheella.
+
+Minä olen heränneestä kodista niinkuin sinäkin. Meidän talossamme
+harjoitettiin sanaa sekä sunnuntaisin että välistä viikollakin, kun
+sattui tulemaan ystäviä, ja koetettiin elääkin sen mukaan kuin
+opetettiin. Oppi ei ollut kuitenkaan minuun tarttunut. Ehkä siihen
+osaksi oli syynä se, että meihin lapsiin vähän liiaksi aikaisin
+koetettiin istuttaa asioita, joita emme jaksaneet käsittää. Meiltä
+kiellettiin usein pienet ilomme ja meidät haettiin pois pihalta kuumaan
+tupaan lukua ja veisuuta kuuntelemaan. Mutta pääsyy oli kai siinä, että
+minä kouluun tultuani ja varsinkin ylioppilaaksi päästyäni irtauduin
+entisestä ja pääsin kiinni uuteen. Uusi oli samaa uskottomuutta ja
+vapaata ajattelemista, jota se niin usein on. Minusta tuli ensin
+epäilijä, sitten kieltäjä. Epäilin kaikkea, mikä ei ollut
+»järjellistä», en uskonut raamatuita, en sakramentteja, en elämää
+kuoleman jälkeen, en Jumalan poikaa enkä oikein Jumalaakaan, vaikken
+siitä kuitenkaan ollut oikein selvillä. Koetin laatia hänestä sellaisen
+välimuodon, joka, joskin hän on olemassa, on niin kaukana, että häntä
+ei ainakaan minulle ole olemassa.
+
+Siihen aikaan oli lasten ja vanhempain väli sellainen, etten minä
+ylioppilaaksi tultuanikaan voinut lausua heille omia mielipiteitäni
+tällaisista asioista. Mutta vaikka niistä ei puhuttu, tulivat ne
+kuitenkin näkyviin. Enhän minä kesällä kotona ollessani käynyt
+kirkossa, en mennyt muiden kanssa ehtoolliselle enkä lukenut papiksi,
+vaan tutkin filosofiaa. Asemani oli ikävä, en voinut olla suora, minun
+täytyi pitää vakaumukseni ominani, ja se ei ole helppo asia sillä
+iällä. Ne tahtoisi huutaa maailmalle, taistella niiden puolesta ja
+voittaa muitakin puolelleen. Mutta siitä esti minut se suru, johon
+olisin vanhempani saattanut. Isä olisi ehkä voinut käsittää minut, ja
+sen hän osaksi kai tekikin, koska ei milloinkaan moittinut minua
+lukujeni suunnasta, vaikkeivät ne hänelle nähtävästi kuitenkaan olleet
+mieleen. Mutta äitini olisi varmaan tullut onnettomimmaksi ihmiseksi
+maailmassa, jos olisin hänelle itseni paljastanut. Filosofia oli jo
+semmoisenaan siihen aikaan kaikkien heränneiden kauhistus. »Sinä
+filosoofi! sinä antikristus!» olivat yhdenmukaisia käsitteitä. Mutta
+hän tuskin tiesikään, että olin filosoofi. Sen hän kuitenkin näki, että
+olin »suruton» ja »maailmallismielinen», mutta toivoi sentään, että
+muuttuisin. Ei hän kuitenkaan sitä aavistanut, että olin
+»jumalatonkin».
+
+Kuinka lienee kuitenkin käynyt niin, että hän alkoi sitä epäillä. Enhän
+ollut kylässä mielipiteitäni salannut, ne tuotiin sieltä hänen
+korviinsa ja tuotiin sillä loukkaavalla lisäyksellä, että semmoisia ne
+ovat ne heränneiden lapset.
+
+Sain tietää sen vasta kauan sen jälkeen, kun se oli tapahtunut. En
+ollut mennyt kesäksi kotiini kauas Pohjanmaalle, vaan jäänyt
+tutkintolukujani varten saaristoon. Kirjeitä sain vain silloin tällöin.
+Ne olivat surumielisiä ja alkoivat ja loppuivat tavallisilla
+muistutuksilla elämään niin, ettei tarvitsisi kuoleman jälkeen katua.
+»Miten lienee sinunkin asiasi, tulletko koskaan ajatelleeksi, mitä
+rauhaasi tulee» j.n.e. Mutta sitten saan loppupuolella kesää isältä
+lyhyen kirjeen, jossa hän ilmoittaa, että äiti on sairastunut, että hän
+taitaa pian muuttaa parempaan elämään ja että hän tahtoisi heittää
+minullekin jäähyväisensä.
+
+Ihminen on itsekäs, ja ensimmäinen tunteeni oli pieni tyytymättömyys
+siitä, että täytyi keskeyttää lukuni ja lähteä koluuttamaan kauas
+Pohjois-Suomeen hauskasta meren saaristosta. Mitä hyötyä siitä sitä
+paitsi olisi, jos menisin? Joka kuolee, se kuolee. Jäähyväisten heitto
+kuolevalle on sellaista »vanhaa» hentomielisyyttä. Mutta kun mietin
+yön, päätin kuitenkin aamulla lähteä.
+
+Kun tulin kotiini, oli äitini vielä elossa. Hän makasi ja odotti minua.
+Sairas hän oli kovasti, mutta kuitenkin täydessä tunnossaan.
+
+--Tulithan sinä, sanoi hän heikolla äänellä. Sitten ei hän virkkanut
+mitään, katseli vain minua tarkkaavasti, kuume silmissään. Istuin
+äänetönnä ja nolona hänen vuoteensa vieressä. Näkyi, että hänellä oli
+jotakin sanottavaa, jota hän ei tahtonut saada esille.
+
+--Oletteko te hyvin sairas? kysyin viimein.
+
+--Olenhan minä, sanoi hän. Enkö tuota kuollekin tähän tautiini.
+Joudanhan minä täältä jo pois. Mutta miten lienevät sinun asiasi ... ja
+hänen huulensa ja leukansa värähtelivät itkun oireissa.
+
+--Älkää te nyt, äiti, minun tähteni surko, kyllähän minä aina ... ja
+ehkä tekin vielä paranette.
+
+--En minä enää ... mutta jos sinä kerran kuolet, kuinka sinun sitten
+käy? sai hän sanotuksi suurella ponnistuksella.
+
+--Eihän sitä kukaan tiedä, vastasin minä vältellen.
+
+--Mutta sinä et usko, että on Jumala?
+
+En virkkanut mitään enkä voinut katsoa häntä silmiin.
+
+--Ne ovat sanoneet minulle, ettet sinä usko sitäkään, että on elämää
+kuoleman jälkeen.
+
+--Kuka sen on sanonut?
+
+--Ne ovat sanoneet, joille sinä itse olet sanonut. Minä olen kysynyt
+isältä, onko se totta, mutta hän ei sano tietävänsä. En minä niitä
+usko, mutta sinun täytyy se itse vakuuttaa minulle.
+
+--Mitäs minun pitäisi vakuuttaa?
+
+--Sitä, että uskotko sinä?
+
+--Mitäs minä en uskoisi? koetin yhä vältellä.
+
+--Että onko Jumala ja Vapahtaja, joka on sinut lunastanut ja jota ilman
+ei voi tulla autuaaksi?
+
+Mitä minä sanoisin hänelle? Miten voisin selittää mielipiteeni ja
+uskonnollisen kantani, vakaumustani kieltämättä! Hänen silmänsä
+tuijottivat minuun syvistä kuopistaan, laihtuneiden kasvojen sisästä.
+Mutta jotakinhan minun täytyisi virkkaa. Mutta voisinko sanoa totuuden?
+En. Mutta voisinko hänelle valehdellakaan, kun hän juuri oli
+lähtemäisillään? Enhän sitäkään. Parempi sanoa niinkuin ajattelen,
+rehellisesti ja suoraan. Mutta sitä hän ei kestä. Vaikka en häneen
+katsonut, tunsin, että hänen palavat silmänsä ikäänkuin polttivat
+minua.
+
+--Totta se siis on, huokasi hän ja alkoi vaikeroida sydäntä särkevällä
+äänellä.
+
+Mutta uskoinhan minä Jumalan, tai että on ainakin joku olento, joku
+korkeampi järki, joka maailmaa hallitsee. Enhän minä valehtelisi, jos
+sen hänelle tunnustaisin.
+
+--Uskonhan minä, kiiruhdin sanomaan, että on Jumala, joka maailmaa
+hallitsee.
+
+--Mutta etkö usko sitäkin, että on Hänen poikansa maailman Vapahtaja?
+
+Hänen mielensä oli liikutettu, hän alkoi rykiä, oli menehtyä, ja minun
+täytyi auttaa hänet laihtuneista, kuivettuneista hartioista tyynyjen
+varaan istumaan. Hellyin, kaduin. Enhän voi häntä surmata. Ennen otan
+vaikka itse tuomion päälleni! Tuomion? Siitäkö, että tunnustan uskovani
+Jumalan pojan ja iankaikkisen elämän? Se kuuluu nyt niin oudolta ja
+nurinperäiseltä. Mutta sillä kertaa tuntui, kuin olisin ollut aikeessa
+tehdä suurimman syntini, niinkuin olisin ollut elämäni suurimmassa
+ristikohdassa ja mennyt kieltämään herraani ja mestariani--juuri
+silloin kun hänet tunnustin. En voinut seisoa kiusausta vastaan, ja
+minä--lankesin!
+
+--Uskonhan minä, äiti, uskon kaikki! sanoin hänelle, kun kohtaus oli
+mennyt ohitse.
+
+--Ja uskot, että on elämä kuoleman jälkeen?
+
+--Uskon.
+
+Kun katsoin häneen, näin, että hän oli rauhoittunut. Hän oli niin
+heikko, ettei voinut pitää auki silmiään eikä mitään virkkaa, mutta hän
+puristi kuitenkin kättäni kuin kiitokseksi. En saanut oikaista
+uskontunnustustani, niin kuin olin aikonut, jos hän paranisi. Äitini
+kuoli kohta sen jälkeen.
+
+Teinkö oikein vai väärin?
+
+Kauan taisteli minussa tämä kysymys. Puolustihan minua se, että olin
+tehnyt sen äitini vuoksi. Mutta eikö valhe ole aina valhe? Ja eikö se
+ole sitä suurempi, kuta suuremmassa elämänkysymyksessä se on tehty? Ja
+jos on Jumala, mitä hän sellaisesta valhetunnustuksesta on ajatteleva?
+
+Mutta tutkimattomat ovat Hänen tiensä, kummalliset ne polut, joita
+myöten hän meitä kuljettaa luokseen. Omantuntoni minua tästä
+alituisesti vainotessa ja minun näitä asioita sen johdosta lakkaamatta
+ajatellessani aukenivat vähitellen silmäni. Ja minä sain ilokseni
+nähdä, että vaikka en ollutkaan omaa vakaumustani tunnustanut, minä
+kuitenkin olin tunnustanut iankaikkisen totuuden. Vasta sitten selvisin
+ja sain rauhan. Ellei se tätä tietä olisi tapahtunut, ei se kenties
+olisi ollenkaan tapahtunut.
+
+
+
+
+VAPAUTETTU.
+
+
+Se oli tulos nuoruuteni hullutuksista ja turhamaisesta
+kunnianhimostani. Minä olin saanut siihen aatteen pääkaupungissa
+ollessani, jossa kaikki siihen aikaan kirjallisuutta harrastivat ja
+sitä viljelivät. Olin näyttänyt alun teoksestani kaikkien meidän
+ystävällemme vanhalle runoilijalle. Hän luki sen, oli mieltynyt siihen
+ja kehotti sitä kaikin mokomin jatkamaan. Antoipa minulle vielä
+toiveita siitäkin, että kun se valmistuu, hän ehkä painattaa sen
+lehtensä novelliosastoon.
+
+Matkustin maalle enoni luo, joka oli pappina Pohjanmaalla ja jonka
+kotona minä, jäätyäni jo nuorena orvoksi tytöksi, olin elänyt kuin
+talon omana lapsena.
+
+Minulla oli jo työn edistyessä ollut tunnonvaivoja siitä, mihin olin
+ryhtynyt. Hyödytinkö minä ketään sillä, mitä tein? Enkö päin vastoin
+vahingoittanut itseäni ja muita? Enkö sillä kylvänyt pahennusta
+maailmaan vielä kuolemanikin jälkeen? Niin ne olivat vakuuttaneet,
+enoni ja muut, joita rakastin ja kunnioitin. Ja samaa, sanoivat he,
+olisi äitinikin ajatellut...
+
+En kuitenkaan voinut voittaa itseäni, en kukistaa haluani tuoda
+itsestäni julki niitä aatteita, joita mielessäni liekehti ja paloi,
+niitä kuvia, joita silmieni edessä loisti. Herkesin kuuroksi
+varoituksille ja viittauksille, sulkeuduin yökausiksi huoneeseeni ja
+kätkin käsikirjoitukseni huolellisesti kaikkien silmiltä. Mutta kuta
+kiihkeämpi olin ollut öillä työssäni, sitä levottomampi olin päivillä.
+Eikö ollut väärin, että tein sitä salaa, eikö se ollut valhettelemista
+ja pettämistä, niiden pettämistä, jotka olivat minua hoitaneet ja
+pitäneet kuin omanaan?
+
+Kaikesta huolimatta valmistui kuitenkin teokseni valmistumistaan.
+Puuttui vain loppusanat, ja ne minä kirjoitan tänään ja lähetän sen
+huomenna vanhalle runoilijalle. Oli lauantai-ilta, suuren juhlapäivän
+aatto.
+
+Eivät tahtoneet loppusanat sointua niinkuin olisin tahtonut. Eivät
+ruvenneet lauseet liittymään toisiinsa. Hiivin ulos huoneestani, menin
+maantielle kävelemään. Sieltä olin aina saanut uusia aatteita, ja
+siellä olivat vanhat selvinneet. Oli ollut suvi-ilma eilen, oli tullut
+kylmä ja puitten oksat jäätyneet. Tuuli humisi kirkkomaan koivuissa
+voimatta niitä liikuttaa. Ne olivat kuin seisoalleen jäätyneitä
+ruumiita. Minua alkoi kammottaa, ja minä pakenin alas pappilaan.
+
+Siellä istuivat kaikki hämärätä pitäen enoni huoneessa. Sanoivat
+aikovansa koko perhe huomenna ripille ja kysyivät, enkö minäkin tulisi.
+En tiennyt, tulisinko, ja vetäydyin huoneeseeni.
+
+Tuli oli tehty takkaan, ja minä istuuduin sen eteen.
+
+Ripille? Minäkö? Näinkö valmistumatta? Nyt juuri, kun en ajatellut
+muuta kuin romaaniani.
+
+Ne alkoivat veisata siellä, ja enoni kuului pitävän tavallisen
+iltarukouksensa. Näin heidät istumassa, enoni pöydän päässä, muut
+pitkin salin seinämiä ja palvelijat oven suussa. Minä yksin olin
+täällä, osatonna heidän rauhastaan, osatonna kaikesta rauhasta, suuren
+rauhan juhlan aattona, heitettynä kuin oven ulkopuolelle, pois heidän
+piiristään.
+
+Mitä oli minun tekeminen? Mikä oli oikein, mikä väärin? Eikö kukaan
+voinut sanoa sitä minulle? Mutta väärinhän se oli, eihän siitä ollut
+epäilemistäkään, koskapa kerran en sen vuoksi uskaltanut ripille mennä,
+koska omatuntoni oli kipeä, koska en saanut siltä rauhaa.
+
+Minä jätän sen, luovun siitä, panen sen piiloon, hautaan sen
+hiljaisuudessa, tutkin itseäni ja päätän toiste. Mutta eikö se ole
+viekkautta, enkö aio vain tehdä sitä omaatuntoani pettääkseni ja
+sitten, kun se on rauhoittunut ja vaiennut, jatkaakseni työtäni?
+
+Harhailin näin taistellen huoneesta huoneeseen ja palasin taas takkani
+ääreen. Vaivauduin yhä enemmän, tulin yhä levottomammaksi.
+
+Silloin aukeni ovi hiljalleen, ja enoni pistihe kamariini. Hän oli
+ollut minulle kuin isä, ennenkuin jouduin maailmalle, hän oli antanut
+minulle ensimmäiset opetukset Jumalasta ja maailmasta. Hänen vakavat,
+hitaiset sanansa ja korkea, paljas otsansa ja suuret, totiset silmänsä
+olivat seuranneet minua sinnekin, missä hänen mielipiteensä eivät
+ollenkaan sopineet siihen ympäristöön, missä elin. Minä kumosin
+itsessäni hänen mielipiteensä, mutta hänen kuvaansa en saanut
+haihdutetuksi. Yht'äkkiä ilmestyi se aina eteeni, milloin teatterissa,
+milloin tanssisalissa. Ja noin kuin hän nyt tuli ovesta sisään, oli hän
+tullut melkein joka yö, minun näin istuessani käsikirjoitukseni
+ääressä. Nopeasti heitin minä imupaperini käsikirjoitukseni päälle ja
+hypähdin ylös säikähdyksissäni. Mutta minä näin, että hän oli sen jo
+huomannut.
+
+Hän istuutui viereeni tuolille ja kysyi, enkö siis todellakaan aikonut
+tulla heidän kanssaan huomenna ehtoolliselle.
+
+--En minä voi, en minä saa ... se on aivan mahdotonta, minä en voi,
+vastasin minä itkuun purskahtamaisillani.
+
+--Mikset voi?
+
+Kun en osannut vastata, osoitti hän käsikirjoitustani:
+
+--Tämänkö tähden sinä et voi?
+
+Hän oli arvannut ajatukseni, hän tiesi heikkouteni, ja turvautuen
+häneen niinkuin entisinäkin aikoina, jolloin minä kannoin kaikki
+huoleni hänen jalkojensa juureen, tunnustin minä hänelle kaikki,
+kerroin epäilykseni ja tuntoni vaivat.
+
+Hetken mietittyään virkkoi hän:
+
+--Sinulla on epäjumalasi ja niin kauan kuin häntä palvelet, et voi
+oikeata Jumalata palvella.
+
+--Mutta mitä minun pitää tekemän? Neuvo minua, eno, opeta minua,
+niinkuin ennen opetit!
+
+--Sinä et enää välitä minun opetuksistani, olet siellä maailmassa
+saanut opettajia, joita tottelet enemmän kuin minua.
+
+--Et saa sanoa niin, eno, minä tahdon totella sinua ja minä tottelen!
+
+--Se on se romaanisi, tuo tuossa ... anna se tänne! Minä tempasin sen
+hänen kädestään ja kätkin sen selkäni taa.
+
+Päättävä, ankara ilme leimahti hänen silmissään, ja hänen äsken
+surkutteleva ja säälivä katseensa oli muuttunut käskeväksi.
+
+--Etkö tiedä, että minä olen opettajasi, johtajasi ja holhoojasi? Ja
+apostoli sanoo: olkaa teidän opettajillenne kuuliaiset ja seuratkaa
+heitä, sillä he valvovat teidän sielujanne niinkuin ne, jotka tilin
+niistä tekemän pitää. Anna tänne se!
+
+Vastustukseni oli poissa, minusta tuntui kuin olisi korkeampi voima
+tarttunut käsivarteeni, ja minä ojensin hänelle teokseni.
+
+Hän otti sen, heitti leimuavaan takkatuleen ja virkkoi juhlallisen
+jylhästi:
+
+--Noin pitää meidän uhrata epäjumalamme, jotka estävät meitä kunnian
+kruunua voittamasta.
+
+Minä purskahdin surkeaan, katkeraan itkuun, niinkuin olisi minulta
+jäsen leikattu ruumiistani,
+
+Minä itkin koko sen illan ja koko sen yön.
+
+Mutta aamulla herätessäni olin kuin vapautettu ja tunsin itseni
+valmistuneeksi käymään Hänen eteensä, joka oli kuollut syntieni edestä.
+
+Kiitos olkoon hänelle, joka oli minut vapauttanut!
+
+
+
+
+MAAILMAN SUURIN SYNTINEN.
+
+
+Hän ei ollut noita eturivin heränneitä, jotka toistensa kilvalla
+tunkeilevat opettajainsa jalkojen juuressa, jotka säestävät kaikkia
+heidän sanojaan, pitävät niitä kuin itseään varten sanottuina ja joille
+ne tavallisesti sanotaankin. Hän oli noita hiljaisimmista hiljaisimpia,
+jotka kuuntelevat vain kurkalta ja elävät niistä muruista, joita
+rikkaiden pöydältä putoilee.
+
+Kun niin monet muut etupenkillä istuessaan puhuivat siitä suuresta
+tapahtumasta, miten muutos heissä oli syntynyt, kyyhötti Tiina kuin
+pelästynyt peltopyy ovensuussa lattialla tai pirtin pimeimpään
+karsinanurkkaan painautuneena. Tai kun ne rohkeammat ja taivaan
+valtakunnasta varmemmat tyyninä kesäöinä alahangoilla tai keskellä
+venettä soutaessaan kertoivat toisilleen sielunsa tilasta, uskonsa
+asteettaisesta kehittymisestä, kiusauksistaan ja voitoistaan, kiskoi
+hän uupumatta, sanaakaan sanomatta ja kuin joukkoon huveten raskasta
+airoaan kokkatuhdolla. Ja hän oli mielestään niin mitätön, niin
+vähäpätöinen ja tyhmä, eikä hän olisi osannut, jos kuka olisi sitä
+ihmeeksi kysynytkin, mitään kertoa taisteluistaan ja kokemuksistaan. Ei
+olisi hänellä ollut rohkeutta, niinkuin näkyi olevan niin monella
+muulla, pyrkiä rovastin puheille kahdenkeskiseen sananvaihtoon, ei edes
+niiden talonpoikaisten miestenkään, jotka johtivat seuroja silloin, kun
+rovasti ei ollut saapuvilla. Ei hän muuta pyytänyt, kuin että sai olla
+mukana, sai silloin tällöin yhtyä toisten aloittamaan virteen ja sen
+loputtua kuulla vähänkään siitä, mitä muut puhuivat, ja kätkeä siitä
+mieleensä sen, minkä kuuli, sillä ne olivat häntä paremmat,
+täydellisemmät ja uskossaan lujemmat, eikä hänestä ollut heidän
+vertaisekseen.
+
+Hän asui kaukana sydänmaalla, pienessä mökissä, suuri lapsilauma
+hoidettavanaan. Mies ei ollut herännyt, ja maailmanmielisiä olivat
+kaikki muutkin sillä perukalla. Surettihan häntäkin tuo toisten
+suruttomuus, niinkuin se surettaa kaikkia muitakin heränneitä, ja
+rukoilihan hänkin, että Herra heidän mielensä muuttaisi. Mutta ei hän
+koskaan uskaltanut sitä ääneensä ilmaista, etteivät olisi ruvenneet
+ivaamaan hänen haluaan osottautua muita paremmaksi. Ei milloinkaan oltu
+hänen kuultu uskoaan toisille tyrkyttävän, eikä milloinkaan hän
+rohjennut heidän tähtensä kutsua ystäviä taloonsa sanaa harjoittamaan.
+Ja tuskin uskalsi hän sitä itsekseenkään harjottaa. Kun tutki kirjaa,
+niin tutki sitä toisten nukkuessa, ja kun tuli halu veisuuseen
+hyrähtää, pistihe ulos tai odotti, kunnes muu väki oli poistunut
+pihasalta. Eikä häntä olisi muistettu pitää seuraväkeen kuuluvanakaan,
+ellei hän silloin tällöin, pari kolme kertaa vuodessa, suurten
+juhlapyhäin lähetessä, olisi laittanut taloaan kuntoon, hakenut
+naapurin vaimoa sijaisekseen, pukenut tummansinistä körttipukua ylleen
+ja kadonnut.
+
+Mutta silloin ei häntä olisi mikään voima maailmassa saanut pidätetyksi
+lähtemästä.
+
+Viikkojen ja kuukausien kuluessa oli kaikki se, minkä hän oli mieleensä
+kätkenyt, kulunut siitä pois ja unohtunut. Ensi aikoina seuroista
+palattuaan muisti hän aina niin kirkkaasti kaikki, mitä oli puhuttu,
+mitä veisattu, muisteli ystäväin ja opettajain sanoja, kertoili niitä
+mielessään ja ravitsi niillä sieluansa. Mutta ajan ollen ne laimenivat,
+vaalenivat, aatteet irtautuivat yhteydestään, mieli harhaili kaukana
+autuuden asioista, eikä uskosta tuntunut olevan kuin katkelmia
+jäljellä, joita ei saanut omin voimin toisiinsa liitetyiksi. Silloin
+tuli hänelle hätä ja kammottava tyhjyyden tunne, hänen täytyi saada
+sisältöä sielulleen, ja silloin hän lähti.
+
+Hän kulki alkumatkasta kiivakasti, melkein juoksujalassa, matkan määrä
+mielessä autuaasti kangastellen. Ei joutanut taloihin poikkeamaan, ei
+yösydännäkään levähtämään, tuskin tiepuolessa ruokailemaankaan. Yhtä
+menoa hän painoi kengät käsivarrella sinne, missä tiesi ystäväin olevan
+koolla. Jokainen niistä johtui mieleen, jokaisen hän näki edessään,
+kuvaili heidän tulevan häntä vastaan ja hänen kaulaansa kavahtavan. Nyt
+hän vihdoinkin haastaa heille mielialansa, aloittaa ennen muita jonkin
+virren, menee rovastin puheille ja kertoo hänelle asiansa kahdenkesken!
+
+Mutta kuta lähemmä seurapaikkaa hän tulee, sitä aremmaksi hän käy.
+Väkeä istuskelee pirtin portailla, seisoskelee aitovarsilla ja liikkuu
+pihamaalla. Hän pysähtyy metsän rantaan, jää sinne, suorii pukuaan,
+aikoo mennä, mutta ei uskalla, ja vasta kun rovasti ja johtavat miehet
+ovat menneet pihanpäästä pirttiin ja väkikin vetäytynyt heidän
+mukanaan, hiipii hän porstuaan, vetäytyy siitä tupaan ja nyykähtää oven
+suuhun kyykylleen.
+
+Virsi aloitetaan virren perästä, mutta aina ennen kuin hän oli ehtinyt
+aloittaa sen, jota oli ajatellut. Kuluu se yö ja seuraava päivä, mutta
+hän ei pääse kenenkään kanssa pitempiin puheisiin. Ja kun hänen
+mielestään on tullut hänen vuoronsa mennä rovastin puheille, laittaa se
+jo lähtöään ja muut laittavat kanssa.
+
+Häntä tuskin huomattiin silloin, kun hän oli saapuvilla, eikä koskaan
+kaivattu silloin, kun hän oli poissa. Yhtä hiljaa kuin hän toisten
+lomitse oli tullut seurapaikkaan, yhtä näkymättä hän sieltä hävisi. Kun
+juhlapyhäin päätyttyä tuli eronhetki ja samanpuolelaiset hakivat
+toisiaan, en koskaan kuullut kenenkään Tiinaa kysyvän. Mutta kun oli
+jokin matka metsätietä myöten taivallettu, ilmaantui hän joukkoon,
+liittyi seuraan ja erosi siitä taas yhtä salaa ja ainoastaan
+vierimmäisilleen hyvästit heittäen, kun tuli hänen tienhaaransa.
+
+Mutta kerran--kesää ennen sitä, kun hän syystalvesta kuoli--ilmaantui
+hän yht'äkkiä keskellä viikkoa pappilaan, tuli suoraan suuresta
+portista pihaan ja pyrki rovastin puheille.
+
+Mutta siellä hän hätääntyi, punoi esiliinaansa, tapaili sanojaan ja sai
+vasta pitkän nyyhkytyksen perästä esille sen, mitä hänellä oli
+mielessään.
+
+Hän sanoi olevansa kokonaan kelvoton tulemaan Jumalan armosta
+osalliseksi, hän oli paadutettu, pimitetty, epäuskoinen, hän oli
+vihoittanut Vapahtajansa, hän oli kaikkia muita kehnompi, hän oli--
+maailman suurin syntinen!
+
+--Minkä tähden se Tiina nyt niin luulee? Mitkä syntinsä se nyt niin
+suurina pitää? kysyi rovasti.
+
+Kaiken maailman synnit ne hänen hartioitaan painavat eivätkä anna
+hänelle yön lepoa eikä päivän rauhaa. Ylpeyden synti, sillä hän on
+pitänyt itseään muita parempana tai pyrkinyt heidän vertaisekseen--
+ahneuden synti, sillä hän on aina pitänyt mielensä tavarassa kiinni ja
+surrut viikkokaudet lehmiään ja lampaitaan, kun sattuivat kuolemaan--
+oman vanhurskauden synti, kun on luullut omin voimineen autuaaksi
+tulevansa. Ja aina tekee hänen mielensä pitämään itseään yhtä hyvänä
+heränneenä kuin muutkin, vaikka ei ole rohjennut edes todistaa Hänen
+nimestään niille, jotka sitä halveksivat, ja vaikkei ole osannut neuvoa
+omaa miestäänkään oikealle tielle, eikä ole hänestä lastensakaan
+opettajaksi. Hän on ollut maailmaan mieltynyt, elänyt ystävyydessä
+jumalattomien kanssa, ei ole pitkiin aikoihin tuntenut mitään tarvetta
+valaista mieltään, ei ole osannut veisata, ei lukea eikä rukoilla.
+
+Rovasti antaa Tiinan puhua keskeyttämättä, myhähtelee vähän itsekseen,
+neuvoo hänet istumaan ja alkaa sitten puhua hänelle lempeästi kuin
+lapselle.
+
+--Syntejähän ne ovat nämäkin synnit, sanoo hän, mutta ehkä
+kaikkivaltias Isä ne kuitenkin antaa anteeksi sille, joka ne
+katuvaisena kantaa hänen eteensä ja nöyryyttää itsensä.
+
+Tiina on saanut tyhjentää täyden sydämensä, keventää monivuotiset
+taakkansa--rovasti puhuu hänelle niin alentuvasti kuin parhaalle
+heränneelle, se ei pidä häntä huonompana kuin muitakaan ... kyllä,
+kyllähän hän nöyrtyy ja katuu ... ja hänen nyyhkytyksensä harvenevat ja
+kyyneleet kuivuvat. Hän nousee, menee nopeasti lattian yli rovastin
+keinutuolin luo, ojentaa kätensä hyvästiksi ja poistuu sanaakaan
+sanomatta, mieli riemuisena niinkuin olisi saanut lohdutusta kaikeksi
+elämäkseen.
+
+Ja kaikeksi elämäkseen hän sen saikin. Sillä ennen joulua hän kuoli ja
+tuotiin joulunpyhinä hautaan.
+
+Silloin oli seuraväkeä paljon koolla pappilassa, ja rovasti toimitti
+niin, että Tiinan ruumiille veisattiin lähtövirsi pappilan rappujen
+edessä.
+
+--Herra on heikoissa väkevä, sanoi hän sitten puheensa lopuksi, jossa
+illalla kertoi ystävilleen Tiinasta ja hänen synnintunnustuksestaan, ja
+lisäsi:
+
+--Jospa olisi meillä kaikilla yhtä vähän ulkonaisia syntejä
+omallatunnollamme ja jospa olisi omatuntomme kuitenkin yhtä arka kuin
+hänen, ei olisi hätääkään astua Hänen tuomioistuimensa eteen, joka
+kaikki tietää ja kaikki näkee.
+
+Muut myönnyttelivät, mutta ei kukaan kyennyt puhetta jatkamaan, sillä
+paljon oli joukossa niitä, jotka tänään kuulivat Tiinasta puhuttavan
+vasta ensi kerran--ja joiden mielestä hänen muistonsa yhtä pian
+hälveni.
+
+
+
+
+KANNA RISTISI.
+
+
+Antti kulki kiivasta vauhtia metsäpolkua pitkin pappilan takalistolta
+kirkonkylään päin. Vanhalla miehellä oli niin kiire, että tuolloin
+tällöin teetti hyppyaskelenkin kiveltä toiselle, ja kun tuli suosalmeke
+eteen, jonka poikki oli pantu pitkospuut, niin juoksutti yli ketterästi
+kuin tukkilaista. Vasta sitten, kun hän oli saapunut pappilan riihelle,
+josta karjakuja alkoi peltojen takaa, hiljenti hän vauhtiaan siinä
+pelossa, että sattuisi näkijöitä ja alkaisivat kumminaan katsoa.
+
+Ei sitten kuin sulhasmiehenä ollessa ollut jalka niin keveästi noussut,
+näitä samoja taipalia kulkiessa kesäisinä öinä, kun morsian odotti
+aitassaan, mökin ainoa tyttö odotti sulhastaan, pappilan isäntärenkiä.
+
+Mikä sen nyt johti mieleen juuri sen? Olisivatpa saaneet olla
+muistumatta ne ajat.
+
+Mutta siitähän se oli kaikki alkunsa saanut. Olisipa silloin osannut
+paremmin eteensä katsoa ja ymmärtänyt ilkeän välkkeen pahasisuisen
+naisen silmissä!--Mutta nyt siitä piti loppu tulla! Nyt totta tosiaan
+oli tullutkin--kerrankin--jo viimeinkin! Oli toki Jumala taivaassa...
+
+Vaan jo oli julma teko se! Jos olisi nukkunut ja sillä sijallaan
+tukehtunut? Vaan herättipähän, olipahan Antillakin varjelijansa!
+
+Ja lähestyessään pappilaa, jonka rakennus paistoi niin kauniisti
+suurten koivujen välistä aamuauringon valossa, tuntui niin somalta se
+tieto, että olipas Jumala kerran ihan kuin kädestä pitäen häntäkin
+auttanut ... panepas lintu laulamaan, herätäpäs sikeimmästä iltaunesta
+ja pelastapas ihan kuin ihmeen kautta varman kuoleman kidasta!
+
+Pappilassa vielä nukkuivat muut paitsi itse rovasti, joka juuri aukaisi
+kamarinsa ikkunan ja kävi sitten pistämässä avaimen ovelle.
+
+Antti meni suoraa päätä sisään, sillä hänellä oli kiireistä asiaa, jota
+varten oli rientänyt. Hengästynyt hän oli, ja hätäisen hyvän huomenen
+sanottuaan ehätti hän sanomaan:--Nyt se sen teki! Nytpäs teki!--ja kun
+ei rovasti näyttänyt oikein vielä ymmärtävän:
+
+--Senpä sen, mitä on aina uhannut ... sen se nyt teki!
+
+Rovasti täytti parhaillaan kakluunin reunalta piippuaan ja kysyi,
+ensimmäiset savut saatuaan:
+
+--Eukostaanko se Antti puhuu?
+
+--Siitähän minä taas ... lienen tuosta jo paljonkin valittanut ...
+tuleehan sitä pahan käsissä parkumaan ... onhan tuota rovastinkin
+puheilla käyty ja nuhdellut ja neuvonut olette, vaan ei ole apua
+lähtenyt ... ei ole kuin äitynyt vain entisestään ... milloin on
+aikonut halolla tappaa, milloin ketunmyrkkyä syöttää, ettet sen siitäsi
+nouse ... vaan nyt oli vähällä polttaa!
+
+Rovasti oli päässyt parhaaseen tupakoimisen vauhtiin ja varustautunut
+tyynesti kuulemaan Antin vanhoja valituksia hänen vaimonsa pahuudesta,
+mutta keskeytyi nyt kuitenkin tupakointi, ja solahti suusta piipun luu:
+
+--Polttaako?
+
+Kun tuntui olevan epäilystä rovastin äänessä, niinkuin olisi luullut
+Antin liioittelevan, intoutui Antti yhdessä henkäyksessä kertomaan
+kaikki, mitä oli tapahtunut.
+
+--No, kerrassa elävältä polttaa, niin totta kuin ... elävältä olisi
+polttanut mökkineen päivineen, ja lapset ja miehet siinä olisivat
+menneet, jos ei ollut sitä, joka varjeli. Kotaporstuaan oli koonnut
+vanhoja vastoja tuvan nurkan alle ja ne sytytti ja itse pötki metsään,
+vai minne lienee mennyt. Oven oli, kelvoton, ulkoapäin pönkittänyt, ja
+sinne olisi kärvennytty, jos ei varjelija pannut leppälintua
+vuorilaudan alle pesimään. Se alkaa huutaa ja poikiaan hätäillä ihan
+korvan juuressa, siitä herään minäkin ja tunnen savun katkun ja kuulen
+tulen rätinätä. Paiskaun ovea vasten, vaan se ei aukeakaan. Ikkuna piti
+särkeä ja siitä puulautua sammuttamaan.
+
+--Sait sammumaan?
+
+--Sain toki sammumaan, vaikka karstalle oli jo palanut seinä, ja jos
+pääsi kipuna kattotuoheen, niin siinä meni. Vedetkin oli kaikki
+kaatanut kodasta, mutta pirtissä oli toki korvo puolillaan, ja siitä
+sain ensi hätään.
+
+Rovasti oli totisena kuunnellut Antin kertomusta ja kysyi nyt:
+
+--Mitä olet aikonut tehdä?
+
+--Sitä tulin kysymään, että antaisinko ilmi vallesmannille.
+
+--Saatko toteen, että se oli vaimosi työtä?
+
+--No, jo toki minä sen toteen saan! huudahti Antti miltei iloisesti. On
+ollut kuulijoita uhkauksiensa jos kuinka monta, että jos en sinusta
+muuten pääse, niin käytän käppyrätä nurkan alla ... ja siellä on vielä
+kekäleet, vaikka tulkoot kuinka monen lautamiehen kanssa syyniin. Ja
+entäs tämä?
+
+Antti kaivoi poveltaan likaisen nauhanpalasen.
+
+--Tämä oli oven edessä, se on sen sukkanauha.
+
+Ei ollut epäilemistäkään, että asia oli niinkuin Antti oli sen puhunut.
+Se oli selvä murhapolton ja murhan yritys tahallisessa aikomuksessa
+polttaa ja murhata.
+
+Ja vähän aikaa tätä keinutuolissa mietittyään ilmoitti rovasti tämän
+mielipiteensä Antille: rikos on rangaistava ja syyllinen saatettava
+lailliseen edesvastuuseen teostansa, olipa hän kuka tahansa; lisäten,
+että se ei ole ainoastaan hänen oikeutensa, vaan myös velvollisuutensa
+ja että sekä jumalallinen että inhimillinen laki sitä vaatisi.
+
+Oikein hypähti ilosta Antin rinta, ja silmä kiillähti hänen tätä
+kuullessaan. Hän oli hiukan pelännyt sitä, että jos rovasti taas
+kehoittaa antamaan anteeksi ja sopimaan, niinkuin niin usein ennenkin.
+Oli jo vähällä kiittää rovastia, mutta hillitsi itsensä ja kysyi:
+
+--Mikähän tuolle tuosta tulee?
+
+--Ikiteilleen luulen menevän, arveli rovasti.
+
+--Sitähän minäkin jo...--ja hän ajatteli, että vaikka se saisikin
+vuosia, ei se vanha ihminen sieltä sittenkään elävänä palaisi.
+
+--Vaan kukas sitten lapsiasi hoitaa?
+
+--Kyllä niitä aina saa niiden hoitajia! riensi Antti sanomaan. Aina
+niitä hoitajia saa ... parempiakin ... kehno tuo on ollut niillekin ...
+pieksää ja pahoin pitelee ... ja ruokottomuuksia puhuu.
+
+Antti tarkasteli rovastia syrjästä: yhä se näytti olevan samaa mieltä
+ja vaitiolollaan vahvistavan Antin sanaa, että aina niitä hoitajia saa
+... parempiakin.
+
+--Jo pitää olla sydämikkö! päivitteli Antti.
+
+--Se kun vihollinen kenen oikein saapi valtaansa...
+
+Se oli siis sovittu asia, rovastin kanssa niin yhdessä päätetty, että
+Antti antaa ilmi vaimonsa vallesmannille murhapolton ja murhan
+yrityksestä.
+
+Ja vielä keveämmin kuin äsken nousi vanhan miehen jalka astuessa
+pappilasta kirkon ohi valtatietä vallesmannin luo. Tie oli kivetön ja
+kepeä käydä, ja aamu oli tyven ja kirkas, ja vedet päilyivät. Se oli
+Antista kuin uuden elämän aamu; rauha nyt tulee taloon, hän ottaa
+taloutta hoitamaan vanhan sisarensa, joka hänkin on Jumalalta herätetty
+niinkuin Antti itsekin. Sopuisa ja siivo elämä tulee vallitsemaan
+aamusta iltaan, ja lapsille saadaan neuvoa jumalista elämää sekä sanan
+että esimerkin avulla. Saatetaan kutsua ystäviäkin talossa käymään ...
+kerran saa kotonaankin häiritsemättä sanaa harjoittaa ... ehkä
+pistäytyy Ukko-Paavokin ja pitää seurat...
+
+Ka niin, Paavo! Siinähän oli sen mökki peltojen takana metsän reunassa,
+vähän matkaa maantieltä. Jos poikkeaisi sielläkin puhumassa iloaan,
+vanhalle uskonystävälle, paljoa viisaammalle, kaikkien harhaantuneiden
+sielujen hartaalle neuvojalle, jolta oli saanut monta lohdutuksen sanaa
+tämänkin murheensa aikana ... tokihan sille piti ... kun vain ei
+vallesmanni sillä välin ennättäisi mihinkään mennä kotoaan.
+
+Paavo istui tupansa seinämällä viikatteita hiomassa. Antti meni suoraan
+luo, sanoi iloisen hyvän huomenen ja löi kättä reippaasti. Paavo
+katsahti vähän kummissaan työstään ja kysäisi:
+
+--Mitäs se Antti kävelee?
+
+--Vallesmannille oli tässä vähän asiata, niin poikkesin mennessäni...
+
+--Liekö mitä iloista asiaa, kun olet niin hyvän mielen näköinen?
+
+--Mitäpähän lie ... eipä saata olla niin suruistakaan.
+
+Ei kysynyt Paavo sen enempää eikä olisi ehkä kyennytkään, kun oli
+nidepaju hampaiden välissä. Vaan ei malttanut Antti utelua odottaa,
+kertoi koko asian.
+
+Hänen lopetettuaan kysyi Paavo kuivasti:
+
+--Ja siitäkö sinun mielesi on niin iloinen, että saat vaimosi linnaan?
+
+--Iloinenko? Enhän minä mitä iloinen ... mutta mitäs minun sitten
+pitäisi teidän mielestänne tekemäni?
+
+--Mitä sitä minulta kysyt, kun sait jo rovastilta mieleisesi neuvon!
+
+Antti hätäytyi vähän ja alkoi puolustautua:
+
+--Vaan rikoshan siinä on tapahtunut sekä inhimillistä että jumalallista
+oikeutta vastaan, ja rikos on rangaistava eikä saa katsoa, olipa
+syyllinen kuinka likeinen tahansa, sillä laki ja oikeus on semmoinen
+... semmoinen se on!
+
+Paavo takoi veitsen hamaralla kiilaa niteen ja varren väliin, koetteli
+sitten viikatteen kärjestä joustaen, oliko nidos tullut kestävä, ja kun
+sen siksi huomasi, laski hän sen tikapuiden piin päälle. Sitten kääntyi
+hän Anttiin, loi häneen läpitunkevan katseen ja virkkoi:
+
+--Sitäkö rikoksen rankaisemista ja oikeuden täyttämistä varten sinä nyt
+olet matkalla vallesmanniin?
+
+Antti vähän hämmentyi, ei saanut silmiin katsoneeksi ja vaikeni. Mutta
+Paavo jatkoi:
+
+--Et näy oikein tietävän, mutta minä tiedän, että se on tekosyy ja että
+sen varjon alla vain pyrit päästäksesi eroon rististä, joka on päällesi
+pantu. Hullu on akkasi ja tekee mielettömiä, kun suuttuu. Ei yksi
+riitaa rakenna. Syytä on hänessä, mutta lienetkö syytön sinäkään.
+Luulin toki tarkemmaksi tuntoasi, kun olet vanha ristitty olevinasi,
+mutta paatunut näyt vielä olevan pakana, sokea ja sydämetön: murhan
+olisit tehnyt nauravalla suulla ja keveällä mielellä. Mene vain
+vallesmanniin, kun tuntosi sallinee, mutta älä tule toista puhumaan ja
+toiset on tarkoitukset takanasi.
+
+--Mutta kun olisi elävältä polttanut minut ja lapsensa ja koko kylänkin
+kuivalla, poutaisella säällä...
+
+--Eipähän saanut poltetuksi ... jos oli Jumalan tahto, että paloit,
+niin paloit.
+
+--Vaan saattaa vielä polttaa?
+
+--Tai olla polttamatta. Jos et usko Jumalaa vartijaksesi, niin vartioi
+itse.
+
+Antti lyykähti äänetönnä kivelle istumaan, pää käsien varassa.
+
+--Voi, mikä pitää yksillä olla vaiva ja risti tässä maailmassa!
+vaikeroi hän.
+
+--Kanna ristisi, mikä on selkääsi sälytetty, virkkoi Paavo vähän
+leppeämmällä äänellä.
+
+Murheisena lähti Antti Paavon mökiltä--lähti kotiinsa päin kävelemään.
+Ei kulkenut valtatietä pappilan kautta, metsää kulki, polutonta korpea
+umpimähkään. Ja niin oli kuin olisi mielensäkin tietöntä taivalta
+kulkenut. Raskas oli askel, pää kumara, yhtä mittaa kompastui jalka
+juuriin ja mättäisiin.
+
+Mutta ei ollut murhe siitä, ettei saanut ukolta lupaa vallesmanniin
+mennä, ei siitäkään, että elämänsä päivä oli taas entistään paksumpaan
+pilveen peittynyt, eikä vielä siitäkään, ettei saanut ristiään luotaan
+luoduksi. Siitä oli synkkä mieli ja siitä epätoivo ennen tuntematon,
+että niin oli tuntonsa ollut sokea, että oli ollut oman vaimonsa
+menettämäisillään ja olisi menettänyt, jos ei olisi tieltä kesken
+käännytetty. Semmoinenko hän oli, joka oli luullut olevansa oikea
+uskovainen ja valmis ristitty, jonka omatunto muka aina sanoi, mitä oli
+milloinkin tehtävä, ja joka teki, mitä se sanoi? Oman ilonsa ja onnensa
+vuoksi lähti toista tuhoamaan ja väärän varjon alla muka Jumalalle
+otollista työtä tekemään. Kaikki pitkäaikainen parannuksen teko,
+vuosikymmenien uuttera sanan harjoitus ja taivaallisen viisauden
+viljeleminen--ensimmäisten joukossa oli hän istunut, etupenkin
+hurskaita luullut olevansa ja semmoisena häntä muutkin pitäneet--siihen
+toteenko oli mennyt?
+
+Oli siinä puu poikkiteloin tiellä--ei tuossa oikein tietäkään--kunhan
+häntä kulki. Siihen istahti Antti, sammaleiseen mättääseen tuijottaen.
+Siinä istui ja kuulosti kauan, mutta äänetöntä oli kaikki hänen
+ympärillään ja äänetöntä sisässään. Ei opastanut omatunto, ei tieto
+tietä neuvonut.
+
+Silloin oli kuin olisi henki alkanut haastaa:
+
+--Rikoksen teit ja rangaistuksen tarvitset. Risti vielä raskaampi
+selkääsi sälytä. Käy kotiisi äläkä hiisku kenellekään siitä, mitä näit.
+Älä anna vaimosikaan aavistaa tietäväsi. Ole luulevinasi, että
+kotapadan alta paukku lensi. Ole entistä nöyrempi ja kärsivällisempi ja
+iloitse jokaisesta uudesta vaivasta, joka päällesi pannaan.
+
+Oli kuin olisi helpottanut rintaa, niinkuin olisi alkanut mieltä
+valaista. Antti nousi ylös puun rungolta, astui rydön yli, joka oli
+hänen tiensä sulkenut, ja löysi tien, kaitaisen karjan uran. Ei ollut
+jalka keveä sitä astuessa, mutta ei ollut entistä raskaampikaan. Mutta
+rinnassa tuntui aamuilma raittiilta ja suloiselta kuni puhdas vesi
+vereksessä haavassa, joka hoitaen paranee.
+
+
+
+
+TARINA PYHÄSTÄ NEITSYESTÄ.
+
+
+Eli ennen vanhaan kaukaisilla Savon salomailla tyttö, joka luuli
+itsensä Jumalan ja ihmisten hylkäämäksi. Kokonaan häntä soimattiin
+typeräksi ja kaikkeen kykenemättömäksi, ja hän tekikin kaikki nurin
+päin: kun laitettiin lehmiä lypsämään, kaatoi hän maidon kiulusta
+maahan, ja kun pantiin paimeneen, unohtui hän itse aholle istumaan ja
+antoi karjan eksyä korpeen karhun raadeltavaksi, eikä hän muistanut
+saunaakaan lämmittää, vaikka oli käsketty. Isä häntä torui, äiti
+nuhteli alinomaa, kylän lapset pitivät pilkkanaan ja papit häpäisivät
+häntä kinkerillä, sillä hän ei osannut lukea eikä tiennyt mitään
+vastata, kun kysyttiin. Rangaistukseksi ei hänelle aina annettu
+ruokaakaan niinkuin muille, niin että hän pysyi kalpeana ja
+heikkovoimaisena, näki näkyjä ja haasteli usein itsekseen metsää
+kulkiessaan ja meni välistä tainnoksiin, josta ei herännyt
+herättämälläkään. Eikä häntä päästetty kirkkoonkaan, kun joskus sinne
+pyrki.
+
+Usein hän itki yksinään sitä, että ihmiset häntä ylenkatsoivat, mutta
+uskoi, että hän oli semmoinen, miksi muut häntä sanoivat. Kun hän kuuli
+veisattavan, ei hän uskaltanut siihen yhtyä, ja kun kuuli Jumalan
+armosta ja laupeudesta puhuttavan, ei hän tohtinut sitä itselleen
+omistaa.
+
+Mutta eräänä sunnuntaina, kun kaikki muut olivat menneet kirkkoon,
+lähti hän itsekseen metsätietä myöten vaeltamaan. Hänen mielensä
+kaipasi lohdutusta, ja hän tahtoi vaeltaa niin kauan, kunnes hän sen
+löytäisi. Mutta hän eksyi sydänmaalle eikä enää tiennyt, mistä oli
+tullut ja minne oli menevä. Mutta kun se oli tapahtunut monta kertaa
+ennenkin, ei hän hätäytynyt, kulki yhä eteenpäin, vieri soita, vieri
+maita ja hyräili virttä, minkä oli ulkomuistista oppinut. Näin hän
+hyräili:
+
+    Ah, Jumalan', rienn' auttamaan,
+    sielun' on kahleiss' ahtaiss';
+    en löydä täällä,
+    maan kaiken päällä,
+    yhtään ken auttaa taitais';
+    jos etsin siell'
+    tai etsin tääll',
+    ain' maailman ääriin saakka,
+    en löydä armon, en turvan paikkaa.
+
+Kun hän tätä virttä hyräili, näki hän yht'äkkiä kirkkaan tähden
+edessään pyörivän. Oli hän nähnyt sen välistä ennenkin, mutta aina se
+oli kadonnut niinkuin jäniksen poika, joka hypähtää tien poikki
+pensaikkoon. Mutta nyt se ei kadonnut, ja hän alkoi kulkea sen
+jäljestä. Se toi hänet metsästä suolle, suolta aholle ja ahon päässä
+lähti se tietä myöten pyörimään. Ja kun tuli tienhaaroja, niin poikkesi
+se aina oikealle ja pyöri ja pyöri. Tuli veräjä eteen, ja se pistihe
+veräjäpuiden välitse haka-aituuseen. Tuli toinen veräjä, ja se teki
+samalla lailla. Alkoi näkyä talon kattoja, ja se johdatti taloa kohti,
+mutta kun oli tullut kujalle, niin se katosi, ja tyttö arvasi, että se
+oli tahtonut hänet taloon menemään. Talosta kuului virren veisuu, ja
+hän pelkäsi sinne mennä, sillä hän pelkäsi ihmisiä. Mutta silloin oli,
+niinkuin olisi joku häntä hartioista kahdella kädellä työntänyt.--»Se
+käskee minun menemään», ajatteli hän ja meni pirttiin.
+
+Pirtti oli väkeä täynnä, mutta näistä ei kukaan noussut häntä
+soimaamaan, sillä kaikki kuuntelivat miestä, joka seisoi pöydän takana
+sanaa selittämässä. Hän puhui heille Jumalan suuresta armosta ja hänen
+laupeudestaan kaikkia syntisiä kohtaan. Kuta kurjempi, hylätympi,
+vähäisempi ja halveksitumpi olet, sitä kalliimmasti ovat syntisi
+lunastetut, puhui hän. Kuta enemmän sinua vaivataan ja pilkataan, sitä
+hellemmin hän katsoo puoleesi. Ei koskaan ollut hän sitä miestä ennen
+nähnyt, vaikka oli kuullut hänestä puhuttavan ja vaikka oli halunnut
+häntä tavata, sillä unessa oli hänelle sanottu, että hän siltä saisi
+kevennystä raskaalle mielelleen. Nyt näytti se häntä katselevan,
+hänelle puhuvan ja häntä tarkoittavan. Suloinen tunne täytti hänen
+sielunsa, oli kuin olisi taakka pudonnut hänen hartioiltaan tai
+niinkuin olisi raskas kivi vierähtänyt maahan hänen helmastaan. Hän sai
+rohkeutta ja uskalsi jo yhtyä virteenkin, jonka mies pöydän päästä
+puheensa lopetettuaan aloitti:
+
+    Katso tämmöinen mä olen,
+    Jeesus, tällä hetkell' taas,
+    tämän häijyn, pahan puoleen
+    katsot kuitenk' armollas'.
+
+Mutta kuta kauemmin hän veisasi, sitä ihanammalta hänestä alkoi tuntua.
+Tuntui kuin ei kukaan häntä enää soimaisi eikä olisi koskaan soimannut
+ja niinkuin kaikki hänen syntinsä ja pahat tekonsa olisivat hänelle
+anteeksi annetut.
+
+    Olen köyhä, vaivainen,
+    omas aina, Jeesuinen,
+    anna koittaa päivän sen,
+    kun pääsen luokses taivaasen.
+
+Tupa näytti valkenevan hänen silmissään, seinät kävivät kullan
+kiiltäviksi, ja ihmiset hohtivat kuin enkelit kirkkaissa, valkoisissa
+vaatteissaan. Ja hänkin oli heidän joukossaan, hänkin oli samassa
+taivaassa kuin he. Hänen päätään viipotti, hänen sydänalaansa huimasi,
+ja hiljalleen vaipui hän seinäviereen lattialle kasvot taivaaseen päin
+käännettyinä.
+
+Mutta kun tuvassa olijat kuulivat vaikeroimista seinäviereltä,
+lakkasivat he veisaamasta ja riensivät hänen luokseen. He luulivat
+hänen pyörtyneen ja kantoivat hänet vuoteelle ja pitelivät häntä
+kiinni, kun hän huitoi käsillään ja heitteli ruumistaan. Mutta hän
+riuhtaisihe irti ja huusi kovalla äänellä:--»Autuaat, autuaat,
+autuaat!... taivaassa, taivaassa, karitsan verellä lunastetut ...
+kaikki, kaikki ... vapahdetut, pelastetut ... armosta ja laupeudesta.»
+Luullen hänen hourailevan, heittivät he kylmää vettä hänen silmilleen,
+että hän heräisi. Mutta hän ei herännyt eikä näkynyt tietävän mitään
+siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Silloin virkkoi se mies, joka
+äsken oli heille puhunut:--»Vaietkaamme ja kuunnelkaamme häntä!» Ne
+lakkasivat heittämästä vettä hänen silmilleen, ja hän puhui heille
+outoja sanoja ja vieraita kieliä, joita ei kukaan ymmärtänyt. Mutta
+kohta korotti hän taas äänensä ja julisti, palavin silmin ja ilosta
+hehkuvin kasvoin näkevänsä avonaisen taivaan ja autuaitten asunnot ja
+nimitteli nimeltään niitä, joita siellä näki ja jotka olivat niitä,
+mitkä seisoivat hänen vuoteensa ääressä. Suuri riemu täytti silloin
+heidän sydämensä, ja ilosta itkien syleilivät he toisiaan, sillä he
+ymmärsivät, että Herra oli tahtonut heidän raskaat mielensä keventää.
+
+Mutta kun oli niitä, jotka ihmettelivät, mistä hän oli, tuo halpainen
+tyttö, nuo salatut asiat tietää saanut, sanoi se mies, sillä hän tunsi
+henget:--»Hänen puheensa on Herrasta, joka on meille sen palvelijansa
+kautta julistanut.»
+
+Mutta kun tyttö heräsi, ei hän muistanut mitään siitä, mitä oli
+tapahtunut, ja pelästyen ihmisten paljoutta ympärillään, lähti hän
+metsään pakenemaan. Mutta ne eivät häntä päästäneet, kun näkivät hänet
+heikoksi ja voimattomaksi, ja hoitivat häntä kuin omaansa. Ja kun he
+seuraavana päivänä olivat kokoontuneet lukemaan ja veisaamaan, kaatui
+hän taaskin heidän keskelleen ja puhui kauan ja keskeyttämättä outoja
+sanoja ja vieraita kieliä sekä semmoistakin, jota kaikki ymmärsivät,
+neuvoen kaikkia ihmisiä parannusta tekemään ja Herran tykö tulemaan. Ja
+niin tapahtui monena yönä peräkkäin ja siitä lähtien joka ilta niin
+kauan kuin hän eli.
+
+Paljon tuli kansaa monista pitäjistä ja kaukaisista maan ääristä häntä
+kuulemaan, joista monet heräsivät syntinsä tuntoon ja kääntyivät pois
+pahoilta teiltään. Tuli pappeja ja piispojakin häntä tutkimaan, mutta
+vaikkeivät saaneetkaan häntä syyhyn siitä, että hän olisi väärää oppia
+saarnannut eikä niinkuin sanassa sanottiin, kielsivät he häntä
+puhumasta, luullen hänen sitä omaksi kunniakseen tekevän. Mutta hän ei
+voinut lakata, sillä ei hän itsestään puhunut, vaan siitä hengestä,
+joka hänelle oli annettu, eikä tullut ylpeäksi niistä lahjoista, jotka
+oli saanut, niinkuin monet muut, jotka siihen aikaan horroksiin
+lankesivat ja kielillä puhuivat. Kohta kutsui Herra hänet kuitenkin
+pois, ja vielä kuolinvuoteellaankin todisti hän Vapahtajastaan ja
+virkkoi niille, jotka surevina seisoivat hänen ympärillään: »Kaikki,
+kaikki ... ei Herra ketään kadota, jotka turvaavat Häneen ja Häneen
+uskovat, amen!»
+
+
+
+
+
+End of the Project Gutenberg EBook of Lastuja IV-VII, by Juhani Aho
+
+*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK LASTUJA IV-VII ***
+
+***** This file should be named 13745-8.txt or 13745-8.zip *****
+This and all associated files of various formats will be found in:
+        https://www.gutenberg.org/1/3/7/4/13745/
+
+Produced by Tapio Riikonen
+
+Updated editions will replace the previous one--the old editions
+will be renamed.
+
+Creating the works from public domain print editions means that no
+one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
+(and you!) can copy and distribute it in the United States without
+permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
+set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
+copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
+protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
+Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
+charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
+do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
+rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
+such as creation of derivative works, reports, performances and
+research.  They may be modified and printed and given away--you may do
+practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
+subject to the trademark license, especially commercial
+redistribution.
+
+
+
+*** START: FULL LICENSE ***
+
+THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
+PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
+
+To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
+distribution of electronic works, by using or distributing this work
+(or any other work associated in any way with the phrase "Project
+Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
+Gutenberg-tm License (available with this file or online at
+https://gutenberg.org/license).
+
+
+Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
+electronic works
+
+1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
+electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
+and accept all the terms of this license and intellectual property
+(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
+the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
+all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
+If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
+Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
+terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
+entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
+
+1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
+used on or associated in any way with an electronic work by people who
+agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
+things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
+even without complying with the full terms of this agreement.  See
+paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
+Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
+and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
+works.  See paragraph 1.E below.
+
+1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
+or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
+Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
+collection are in the public domain in the United States.  If an
+individual work is in the public domain in the United States and you are
+located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
+copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
+works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
+are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
+Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
+freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
+this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
+the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
+keeping this work in the same format with its attached full Project
+Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.
+
+1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
+what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
+a constant state of change.  If you are outside the United States, check
+the laws of your country in addition to the terms of this agreement
+before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
+creating derivative works based on this work or any other Project
+Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
+the copyright status of any work in any country outside the United
+States.
+
+1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
+
+1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
+access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
+whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
+phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
+Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
+copied or distributed:
+
+This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
+almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
+re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
+with this eBook or online at www.gutenberg.org
+
+1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
+from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
+posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
+and distributed to anyone in the United States without paying any fees
+or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
+with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
+work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
+through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
+Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
+1.E.9.
+
+1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
+with the permission of the copyright holder, your use and distribution
+must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
+terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
+to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
+permission of the copyright holder found at the beginning of this work.
+
+1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
+License terms from this work, or any files containing a part of this
+work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.
+
+1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
+electronic work, or any part of this electronic work, without
+prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
+active links or immediate access to the full terms of the Project
+Gutenberg-tm License.
+
+1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
+compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
+word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
+distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
+"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
+posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
+you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
+copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
+request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
+form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
+License as specified in paragraph 1.E.1.
+
+1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
+performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
+unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
+
+1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
+access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
+that
+
+- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
+     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
+     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
+     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
+     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
+     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
+     must be paid within 60 days following each date on which you
+     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
+     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
+     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
+     address specified in Section 4, "Information about donations to
+     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."
+
+- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
+     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
+     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
+     License.  You must require such a user to return or
+     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
+     and discontinue all use of and all access to other copies of
+     Project Gutenberg-tm works.
+
+- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
+     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
+     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
+     of receipt of the work.
+
+- You comply with all other terms of this agreement for free
+     distribution of Project Gutenberg-tm works.
+
+1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
+electronic work or group of works on different terms than are set
+forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
+both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
+Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
+Foundation as set forth in Section 3 below.
+
+1.F.
+
+1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
+effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
+public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
+collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
+works, and the medium on which they may be stored, may contain
+"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
+corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
+property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
+computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
+your equipment.
+
+1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
+of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
+Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
+Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
+Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
+liability to you for damages, costs and expenses, including legal
+fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
+LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
+PROVIDED IN PARAGRAPH F3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
+TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
+LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
+INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
+DAMAGE.
+
+1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
+defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
+receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
+written explanation to the person you received the work from.  If you
+received the work on a physical medium, you must return the medium with
+your written explanation.  The person or entity that provided you with
+the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
+refund.  If you received the work electronically, the person or entity
+providing it to you may choose to give you a second opportunity to
+receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
+is also defective, you may demand a refund in writing without further
+opportunities to fix the problem.
+
+1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
+in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER
+WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
+WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
+
+1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
+warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
+If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
+law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
+interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
+the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
+provision of this agreement shall not void the remaining provisions.
+
+1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
+trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
+providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
+with this agreement, and any volunteers associated with the production,
+promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
+harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
+that arise directly or indirectly from any of the following which you do
+or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
+work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
+Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.
+
+
+Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm
+
+Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
+electronic works in formats readable by the widest variety of computers
+including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
+because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
+people in all walks of life.
+
+Volunteers and financial support to provide volunteers with the
+assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's
+goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
+remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
+Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
+and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
+To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
+and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
+and the Foundation web page at https://www.pglaf.org.
+
+
+Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
+Foundation
+
+The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
+501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
+state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
+Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
+number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
+https://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
+Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
+permitted by U.S. federal laws and your state's laws.
+
+The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
+Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
+throughout numerous locations.  Its business office is located at
+809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
+business@pglaf.org.  Email contact links and up to date contact
+information can be found at the Foundation's web site and official
+page at https://pglaf.org
+
+For additional contact information:
+     Dr. Gregory B. Newby
+     Chief Executive and Director
+     gbnewby@pglaf.org
+
+
+Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
+Literary Archive Foundation
+
+Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
+spread public support and donations to carry out its mission of
+increasing the number of public domain and licensed works that can be
+freely distributed in machine readable form accessible by the widest
+array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
+($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
+status with the IRS.
+
+The Foundation is committed to complying with the laws regulating
+charities and charitable donations in all 50 states of the United
+States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
+considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
+with these requirements.  We do not solicit donations in locations
+where we have not received written confirmation of compliance.  To
+SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
+particular state visit https://pglaf.org
+
+While we cannot and do not solicit contributions from states where we
+have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
+against accepting unsolicited donations from donors in such states who
+approach us with offers to donate.
+
+International donations are gratefully accepted, but we cannot make
+any statements concerning tax treatment of donations received from
+outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.
+
+Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
+methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
+ways including including checks, online payments and credit card
+donations.  To donate, please visit: https://pglaf.org/donate
+
+
+Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
+works.
+
+Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm
+concept of a library of electronic works that could be freely shared
+with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
+Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.
+
+
+Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
+editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
+unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
+keep eBooks in compliance with any particular paper edition.
+
+
+Most people start at our Web site which has the main PG search facility:
+
+     https://www.gutenberg.org
+
+This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
+including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
+Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
+subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
diff --git a/old/13745-8.zip b/old/13745-8.zip
new file mode 100644
index 0000000..948623f
--- /dev/null
+++ b/old/13745-8.zip