initial commit of ebook 13691HEADmain

6 files changed, 34206 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..6833f05
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,3 @@
+* text=auto
+*.txt text
+*.md text
diff --git a/13691-0.txt b/13691-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..c9f429f
--- /dev/null
+++ b/13691-0.txt
@@ -0,0 +1,16902 @@
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 13691 ***
+
+LASTUJA I-III
+
+Kirj.
+
+Juhani Aho
+
+
+WSOY, Porvoo, 1920
+
+
+
+SISÄLTÖ:
+
+Ensimmäinen kohoelma.
+
+  Uudisasukas
+  Kosteikko, kukkula ja saari...
+  Mallikelpoinen
+  Hääpäivänä
+  Kerran konsertissa
+  Kotiin
+  Maan sydämeen
+  Isäntä ja mökkiläinen
+  Idän halla
+  Kurjalan rannalla
+  Alakuloisuuden ylistys
+  Vanha valkama
+  Vanha laulaja
+  Purjeita kuivaamassa
+  Surullinen tarina jäniksenpojasta
+  Iloinen tarina jäniksestä ja pojasta
+  Haltian joululahjat
+  Hirvi
+  Jumalan luomia
+  Pyhitetyt pyydysmetsät
+  Jumalan lintu
+  Metsämiehen muistelma
+  Taikuri
+  Kohtaus oikeuden istunnossa
+  Näköhäiriö
+  Uskollinen
+  Viimeinen rakkauteni
+  Kaksin
+  Nuoruuden unelma
+
+Toinen kokoelma.
+
+  Kevätkylmät
+  Joulu
+  Kevät ja kesä
+  Syysmyrsky
+  Kesäinen unelma
+  Sasu Punanen
+  Aave
+  Rakkauden kirje
+  Ruokarouva
+  Helsinkiin
+  Vastamyrkky
+  Vanha nuorimies
+  Mennyttä kalua
+  »Oi, jos oisin virkamies»
+  Vanha muisto
+  Salaperäinen tarina
+  Urotyö
+  »Hätääkärsivien hyväksi»
+  Taiteilija, joka oli maalannut paljaan naisen
+  Hyppäys toiseen maailmaan
+  Kotoinen kylyni
+  Onnelani
+
+Kolmas kokoelma.
+
+  Isien puu
+  Kaukana ja korkealla
+  Kevään kevät
+  Synkän korven sydämeen
+  Syyskuun kesä
+  Syksyllä
+  Imatralla
+  Rautatiejunassa
+  Suurin totuus
+  Kuvain kumartaja
+  Ihmisen pelko
+  Pienehkö, pyöreä, pehmeähkö
+  Nuori sielu
+  Öman onnensa seppä
+  Yhdistysten aikakaudella
+  Liian suuria miehiä
+  Liisan lehmä
+  Naimajuttu
+  Kujeelan Matti
+  »Nyt ne tulee!»
+  Viimeinen ponnistus
+  Koulumuistoja
+  Unholaan
+  Hätä
+  Kielletty hedelmä
+  Ilkityö
+  Hula
+  Hektor II
+  Mullikka
+  Verikaste
+  Väinämöisen kantele
+  Sovintojuhla
+  Sydänmaankylän kansakoulu
+  Juhannus
+  Tuulien käänteissä
+  Miten tahtoisin elää ja miten kuolla
+
+
+
+
+
+
+ENSIMMÄINEN KOKOELMA
+
+
+_Puusta asetta vuoleksiessa lennähtelee puusepältä lastuja hänen
+työhuoneensa permannolle. Yksi ne lakaisee ovesta ulos, toinen nakkaa
+lieteen palamaan, kolmas heittää lapsille leikkikaluiksi.
+
+Tämmöiset kirjaniekan kynäelmät ovat lastuja nekin. Kun ei niitä aina
+henno tuleenkaan työntää, niin jättää ne niiden poimittaviksi, jotka
+siitä kenties ovat huvitetut.
+
+Nämä »lastuni» tässä tarjotaan sen näköisinä, jommoisiksi ne itsestään,
+kirjoituspöydältä pudotessaan, ovat siihen paikkaansa kähertyneet._
+
+
+
+
+UUDISASUKAS.
+
+
+He palvelivat pappilassa molemmat, toinen renkinä, toinen piikana.
+Toinen ajoi hevostaan, toinen liikkui pihasalla. Istuen kumpikin
+nurkallaan ruokapöydässä vaihtoivat he joskus pilapuheita keskenään.
+Useimmiten he kuitenkin riitelivät. Herrasväki piti heitä pahasopuisina
+palvelijoina. »Ne ovat kuin kissa ja koira», oli seisovana
+sukkeluutena.
+
+Mutta yöllisillä nuottaretkillä, heinää tehdessä ja leikkuupellolla
+panivat he perustuksen tulevalle taloudelle. Kaukaa korvesta katsottiin
+mökin paikka lammen rannalta. Siellä oli lehtoa kaskeksi, oli pelloksi
+käypää lepikkoa, ja niittyä voi raivata puron varrelle. Jos vain olisi
+ollut varaa tuvan tekoon. Mutta palkat olivat pienet, aloittamiseen
+olisi tarvittu lehmä ja hevonenkin. Se viivytti yhteen menoa. Mutta
+keyristä keyriin sitkistyivät sitkistymistään tulevaisuuden toiveet. Ja
+työn loma-ajoilla liikkuivat haaveet laskuissa siitä, kuinka paljon oli
+jo säästöjä perimättöminä palkkoina ja kuinka kauan kestäisi, ennenkuin
+olisi vähin määrä täysi. Eikä kukaan aavistanut, että vuosien kuluessa
+kasvoi rengissä ja piiassa harrastus vapauteen ja palava halu päästä
+omillaan elämään. Heillähän oli hyvä ja huoleton olo pappilassa,
+kohtuullinen palkka kummallakin, talon vaate ja talon ruoka. Mutta
+heidän oma halunsa veti erämaahan.
+
+Kaikki heitä siitä kieltelivät, kun eräänä kesänä ei enää kelvannut
+pestiraha kummallekaan.--»Siellä velkaudutte hallan paikalla. Joukko
+kasvaa. Ja kerjäläisiä on jo ennestäänkin.»--Mutta he olivat jo viisi
+vuotta laskeneet ja tuumineet ja saaneet sen päähänsä. Papin täytyi
+panna heidät kuulutuksiin, ja syksyllä he lähtivät palveluksestaan.
+
+Talven asuivat he vielä loisina. Ville salvoi pirttiään ja teki sillä
+välin päivätöitä pappilaan. Anni kutoi kankaita ja teki käsitöitä
+rouvalle.
+
+Häät vietettiin heille helluntain pyhinä seuraavana vuonna. Ne
+pidettiin talon puolesta, ja rovasti itse vihki entiset palvelijansa
+pappilan suuressa salissa. Mutta kun pariskunta oli heittänyt
+jäähyväisensä ja hän ikkunastaan katseli heidän poistumistaan kujaa
+myöten, niin nyökäytti hän päätään ja sanoi: »Antaa nuorten koettaa,
+mutta ei sitä piian ja rengin pääomalla korpia kuokita.»
+
+Sillä pääomalla ne on sentään Suomen korvet kuokittu. Ja kuitenkin oli
+rovastikin osaltaan oikeassa.
+
+Me pappilan nuoret saatoimme monivuotiset ystävämme heidän uuteen
+kotiinsa. Metsäpolkuja kuljettiin kesäinen päivä lehdittyvien lehtojen
+keskellä, ja yö tanssittiin uudispirtissä. Sen siltapalkit olivat
+sahaamattomat, nurkat vielä epätasaiset ja uudispelto vielä raa'alla
+mullalla. Mutta rinteellä viherti jo rukiin laiho nokisten kantojen
+välissä, ja ohrakaski oli kuivamassa. Nuori emäntä teki savun aholle ja
+lypsi ensi kerran siinä lehmänsä. Me istuimme kivellä Villen kanssa ja
+katselimme häntä sinne, missä hän puuhasi ilta-auringon valossa
+puettuna vielä uuteen häähameeseensa.
+
+Ville ei epäillyt menestystään uudismökissään. »Jos tässä tervennä
+pysytään, eikä pane halla.» Ja ikäänkuin arvaten ajatukseni juoksun,
+lisäsi hän: »Kyllähän se on pakkasen pesä tuo notko tuolla. Mutta kun
+kyynärpäineen tässä pyörästelee, ajaa korpea ulomma ja aukoo reikiä
+auringolle... Se nyt vielä tuntuu kylmältä näin iltasilla, mutta
+tulkaahan ensi kesänä katsomaan.»
+
+Minulta ei tullut tuloa ensi kesänä eikä toisenakaan. Täytyy tunnustaa,
+että unohdin heidät mielestäni. Kerran kotona käydessäni muistelin
+kysyneeni, kuinka he voivat. »Velkaa on pitänyt tehdä», sain
+vastaukseksi isältäni. »Ja Annin terveys on ollut huono», lisäsi
+äitini.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kului joitakuita vuosia. Olin tullut ylioppilaaksi, hankkinut pyssyn ja
+metsäkoiran ja jäänyt syksyksi maalle. Eräänä pilvisenä lokakuun
+päivänä samoelen saloja ja joudun metsätielle, joka tuntuu minusta
+tutulta. Alkaa sataa tuhuttaa, koira ei viitsi hakea, vaan juoksee
+edelläni tietä pitkin. Yht'äkkiä se alkaa murista ja sitten haukkua
+eteensä. Sieltä kuuluu hevosen askeleet. Kohta ilmestyy se tien
+mutkasta näkyviin valjastettuna aisojen eteen, joiden kärjet viistävät
+maata. Luokissa on valkoinen liina ja aisojen päällä ruumiskirstu
+poikkiteloin. Perässä kulkee, kuin auran kurjessa kiikkuen, Ville.
+Hänellä on täysi työ saada kuorma pysymään tasapainossa. Hän oli kovin
+nääntyneen näköinen, kasvot kellastuneet ja silmät laimean värittömät.
+
+Vasta kun olin sanonut nimeni, tunsi hän minut.
+
+--Mutta mikä on tuo kuormanne tuossa?
+
+--Vaimovainajani se on.
+
+--Kuollut?
+
+--Kuoli pois.
+
+Kyselemällä sain selville heidän lyhyen, jo edeltäpäin ennustetun
+tarinansa: halla, velkaantuminen, paljon lapsia, vaimo kovin
+vaivaantunut, sairastunut, kitunut ja kuollut. Nyt pitäisi saada
+hoidetuksi hautaan, vaan tämä tie on kovin kehnoa. Mitenhän kestänevät
+laudat kirkolle asti.--»Hevonen, mitä sinä siinä hamuat!»
+
+Sillä oli nälkä silläkin, yhtä huonossa kunnossa kuin hän itsekin,
+luita myöten lamassa.
+
+Hän sanoi hyvästi silmiin katsomatta ja lähti ajamaan. Aisain päät
+uurtivat hiekkaiseen tiehen kaksi yhdensuuntaista juovaa.
+
+Minä menin toisaanne päin. Saavuin suolle, johon oli yritetty viemäriä
+kaivaa, mutta se oli jäänyt kesken. Siitä nousi häämatkan ajoilta tuttu
+tie ja vei tuttuun mökkiin.
+
+Aidan takana ynisi laiha lehmä, ja porsas tonki pihamaalla, jonne
+veräjä oli jäänyt sulkematta. Keskellä pihamaata oli sänky, ja vainajan
+vuode oli heitetty aidalle. Pirtin nurkat olivat ennallaan.
+Tummanlikaisen lasin takaa näkyi ikkunanpenkillä kituva kukka
+tuohiastiassa.
+
+Oli hän kuitenkin saanut hiukan raivatuksi ympäristöään. Tehtyä peltoa
+pisti jo parin tynnyrin alainen lahdelma korven sisään. Ja kuokosta
+kenties puoli sen vertaa. Mutta siihen näkyivät voimat loppuneen.
+Koivikon oli hän kaatanut ja saanut lepikon pelloksi. Mutta sen takana
+tuli vastaan synkkä kuusikko kuin murtumaton muuri. Ja siihen oli
+heidän täytynyt seisahtua.
+
+Seisoin pitkän aikaa aution talon pihalla. Tuuli kohahteli korvessa ja
+pani pyssyn piipun korvani juuressa soimaan niin surullisesti ja
+valittavasti.
+
+Uudisasutuksen ensimmäinen sukupolvi oli tehnyt tehtävänsä, sillä tuo
+mies ei enää jaksa jatkaa. Hän on murtunut hänkin, into näytti hänen
+silmässään sammuneen, ja hääpäivän aikuinen luottamus itseensä oli
+poissa.
+
+Hänen jälkeensä tulee kai tähän toinen eläjä ja ottaa mökin. Hänellä
+ehkä on parempi onni. Mutta hänen on myös helpompi alkaa, sillä hän ei
+ala koskemattomasta korvesta. Hän asettuu ennen tehtyyn taloon ja hän
+kylvää siihen vakoon, jonka toinen jo on valmiiksi kyntänyt. Tästä
+tulee kenties vielä varakas, suuri talo, ja aikain kuluessa kasvaa kylä
+sen ympärille.
+
+Heitä, joiden pääoma--ainoa mikä heillä oli: heidän oma itsensä--
+ensiksi kaivettiin maahan, ei kukaan ajattele. He olivat vain kaksi
+tyhjäkätistä, renki ja piika.
+
+Mutta sellaisten pääomalla ne ovat Suomen korvet pelloiksi kuokitut.
+
+Jos he olisivat jääneet pappilaan, toinen kuskiksi ja toinen
+sisäpiiaksi, niin olisi heillä itsellään ehkä ollut parempi olla. Mutta
+korpi olisi jäänyt koskematta ja edistyksen etuvartijatyö tekemättä.
+
+Näinä aikoina, kun ruis heilimöi ja ohra tekee tähkää pelloillamme,
+muistakaamme näitä ensimmäisen uudisasutuksen uhreja.
+
+Emme voi heille muistopatsaita pystyttää, sillä heitä on tuhansia, ja
+heidän nimiänsä emme tunne.
+
+
+
+
+KOSTEIKKO, KUKKULA, SAARI...
+
+
+Kun joskus ummistaa silmänsä muistellakseen mennyttä elämää, niin
+kuvastuu eteen pitkä, yksitoikkoinen taival, semmoinen kuin on tie
+halki jonkun Pohjanmaan nevan. Edessä on etäinen kapeneva kaukaisuus,
+takana sama, ja kahden puolen säännölliset maantienojat sekä niiden
+toisella puolen harmaa, harva, viheliäinen petäjikkö. Yhtä tasaista on
+virstoittain, penikulmittain, niin kauas kuin näkö kantaa. Ei satu
+vaihteeksikaan vuorta silmään, ei kukkulaa eikä sinertävää järveä.
+
+Semmoinen kuin on mieliala tuollaista tietä yksin astuessa, semmoiseksi
+jää se usein mennyttä elämää muistellessa. Se on ollut enimmäkseen
+arkitointen iankaikkisesti yksitoikkoista kiertokulkua, se ei ole ollut
+muuta kuin siirtymistä samantapaisesta askareesta samantapaiseen,
+niinkuin virstapylväältä toiselle. Ei ole ollut tien varrella
+ainoatakaan ilon majaa. Lakoutunut nurmi siellä ojan reunalla vain
+osoittaa sijan, mihin joskus olet uuvuksissasi istahtanut.
+
+Välistä sentään kohoo tie kukkulalle Pohjanmaankin aukealla. Ja on
+elämässäkin joskus sunnuntaihetkiä, niinkuin on korvessa kosteikko,
+niinkuin kukkula alangon keskellä, niinkuin saari suuressa meressä.
+Niissä matkamiehen mieli viihtyy mielellään vielä silloinkin, kun on ne
+jo aikoja sitten jälelleen jättänyt eikä ole toivoakaan sinne enää
+takaisin tulla.
+
+Ne ovat surullisia sellaiset hetket, ja niihin on kaipausta kätketty.
+Mutta niitä muistelee mielellään. Ne hienontavat ja puhdistavat, ja ne
+herättävät halua sopuun, sointuun ja rauhaan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Siitä ovat jo monet monituiset vuodet vierineet.
+
+Oli syksypuoli kesää keskipaikoilla elokuuta. Olin lähtenyt
+jalkamatkalle, tullut pienellä laivalla kirkonkylään ja painautunut
+sieltä laitapitäjätä kohti, päin noita kaukaisia mäkikyliä, joilta
+vaalenevat ruispellot ja ruskettuneet kasket paistavat penikulmain
+päähän. Sinne, noihin sydänmaan vankkoihin taloihin, jonne ei vielä
+milloinkaan ole kärryillä ajettu ja joiden laitumilla kontio joka kesä
+viheltelee, sinne minua haluni veti. Kirkkomiesten mukana ensin
+soudettiin tyyni, pyhäinen ilta, luikittiin pieniä järviä ja kaitaisia
+niittyrantaisia jokia, käveltiin koskien varret, astuttiin uusiin
+venheisiin ja tultiin illan pimetessä monien kyläkuntien yhteiseen
+venhevalkamaan.
+
+Rannalla olevasta talosta alkoi minulle maataival seuraavana aamuna. Ei
+ollut määrää matkallani mitään ja tarkoitus vain harhailla saloisia
+taipalia, antaa tien vetää, minne tahtoi. Jos sattuu soma talo eteen,
+jos polku siihen hauskasti poikkeaa, niin seuraan minä mukana, ja jos
+on jo ilta, niin asetun yöksi olemaan.
+
+Olin lähtenyt liikkeelle kyllästyneenä oloihini ja ympäristööni.
+Pakenin pois ikäviä ihmisiä ja iankaikkisesti samoja kasvoja
+pikkukaupungin kaduilla. Niiden keskessä oli sydän tyhjentynyt
+tunteista, joiden juuria nakerti kaukainen kaipaus ja toteutumaton
+toivo. Mistä kaipaus ja mitä toivo? Sitä en itsekään tiennyt. Se oli
+hämärä ja sanaton. Se kitui vain vanhoissa muistoissa, joiden
+kuivuneissa juurissa ei ollut mehua uuden taimen tekoon. Eikä ollut ilo
+iso omista ajatuksistakaan. Ne vaakkuivat siipisatoina maan varassa
+eikä tullut vereksiä vaikutelmia vastaan, jotka olisivat ne ympäristön
+näköpiirin yli nostaneet.
+
+Mutta siinä kun kuljin polkua myöten, joka milloin juoksi lehdon
+laitaa, milloin painautui alemmille maille viileihin viidakkoihin ja
+joskus vei pitkospuita myöten suon tai notkon poikki, niin tuntui
+siltä, kuin olisi minussa solu solultaan alkanut uudistua.
+Nakkautuessani kiveltä kivelle vertyivät jäsenet notkeiksi ja ruumis
+taipuisaksi. Kuinka minä jo nautin jokaisesta sammaltuneesta kivestä ja
+jokaisesta uudesta tien käänteestä, joka milloin aukaisi eteeni
+valoisan aurinkoisen ahon, milloin sukelti kuusikon mustaan kitaan!
+Kuinka minä jo nautin jokaisesta kääkkyräpetäjästä ja onttokylkisestä
+lahokannosta, johon palokärki kapsahti kiinni, päästäen tullessaan
+pitkulaisen sointuvan vihellyksensä! Kuivuneista lähteistä kumpuili jo
+täyteläisiä tuoreita tunteita, rinta suureni, ja aatokset liikkuivat,
+kuin olisi ollut voidetta välissä. Ilma ympärillä oli uusi, ja maan
+mehu ja lehtien tuores tuoksu nousi suoniin kuin viinin neste.
+
+Pitkät hetket istuin sitten tiepuolessa sammaleisella mättäällä, selkä
+puun nojassa, antaen lehvien sihistä pääni päällä ja honkametsän
+loitommalla pitää hiljaista huminataan. Tai nousin tien varrelle
+sattuneeseen niittylatoon ja loikoilin sen hyvälle tuoksuvissa
+heinissä.
+
+Kesäisen päivän kävelin ypö yksinäni ketään kohtaamatta ja kaipausta
+kehenkään tuntematta. Aurinko oli jo alenemassa, kun harvenevan lehdon
+sisässä tie leveni, tuli monihaaraisemmaksi ja vei siistille veräjälle,
+minkä takana oli pelto ja pellon laidassa pienoinen mökki. Pudotin alas
+pari puuta, jotka helähtivät kuivuuttaan, ja pistäysin aukosta
+pientareelle. Siitä astuin ojan reunaa pirtin ikkunan peräitse
+pihanurmikolle.
+
+Kartanoa piiritti ruispelto, toinen puoli jo kuhilaalla, toinen puoli
+vielä leikkaamatta. Leikatun laidassa kuukki mies, selkä koukussa, ja
+ojensihe tuon tuostakin kouraustaan lyhteeseen liittämään. Pellon alla
+oli lampi, jonne laskeutui tie tallin ja navetan välitse. Huoneiden
+harjan yli näkyi järven takaa mäkinen maisema, ja korkeimman kukkulan
+laella oli isolta näyttävä talo.
+
+Porstuasta tuli vastaani emäntä maitoastioita kantaen. Toivotin hyvää
+iltapäivää ja kysyin, saisiko saattajata toiselle rannalle.
+
+--Saapihan saattajan, sanoi hän ystävällisesti ja kysyi, mistä oltiin
+ja minne oli matka.
+
+Minä arvelin, etteiköhän ehtisi yöksi taloon, joka näkyy tuolta.
+Onkohan sinne pitkäkin matka? Ei arvaa oikein näitä metsäisiä
+taipaleita.
+
+--Eihän niitä äkkinäinen. Honkamäkeenkö? Tulee sinne lammen tuosta
+päästä neljänneksen matka.
+
+Hän laski astiat rappusille, kätteli, aukaisi kamarin oven ja kehoitti
+astumaan huoneeseen siksi aikaa, kunnes käy huutamassa pikkutytöt
+haasta, jossa ovat marjan poiminnassa.
+
+Mutta minä menin pirttiin, jonka ovi oli hiilihangolla pönkitetty auki.
+Seinät olivat mustat ja kiiltivät kuin mahonkipuu. Koko lattia oli
+heiniä kouhallaan, ja kapea käytävä vain jätetty pöydän ja oven väliin.
+Penkillekin oli törkyjä riputettu ja orret ahdettu niitä täyteen.
+Heittäysin selälleni pehmoiselle permannolle, solmin kädet pääni alle
+ja odotin. Angervot tuoksuivat, ja hajuheinistä levisi väkevä, unettava
+lemu. Sirkka siritti uunin kyljessä, ja toinen kilpaili karsinan
+puolella pirttiä. Ja kellahtava ilta-aurinko leikkeli ikkunainmukaisia
+valopaikkoja ilmassa liikkuvaan tomuun.
+
+Kun olisin saanut tähän jäädä, nukkua pois, herätä hetkeksi, katsella
+kattoon näin, suloinen raukeus ruumiissa, nukkua taas ja siirtyä sitten
+muille maailmoille. Hajota, huveta, haihtua, tuskaa tuntematta,
+kokematta mitään kipua.
+
+Minä joudin mielestäni niin hyvin. Ei näyttänyt olevan mitään tekemistä
+siellä, missä olin tähän saakka aikani viettänyt. Eikä yhtään ihmistä,
+jota varten olisin elänyt ja joka olisi minua kuoltuani kaivannut.
+
+Tai jos jäisin tähän. Tekeytyisin taloksi ja saisin itselleni
+uskolliset ystävät emännästä, isännästä ja heidän pienistä tytöistään,
+jotka nyt ovat marjassa. Asuisin täällä heidän kanssaan, metsästelisin,
+samoilisin noita synkkiä, juhlallisia saloja, makailisin, maatuisin
+tänne, kasvaisin korpeen kiinni. He ehkä kiintyisivät minuun enemmän
+kuin muut, tahtoisin olla heidän vertaisensa, tuumia heidän tuumiaan,
+katsoa kaikkea heidän kannaltaan ja tulla talonpojaksi.
+
+Ulkoa ikkunan alta kuului emännän tukevat askeleet ja pikkutyttöjen
+jalkojen jytinää. Hän kehoitti minua uudelleen kamariin.
+
+--Pyytäisin yöksikin, jos ei olisi vieraalla kiire ja jos eivät olisi
+niin vähäiset nämä sijat näin pienissä paikoissa.
+
+Minä tahdoin kuitenkin mennä, ja hän sanoi tytöille, jotka
+kurkistelivat porstuan ovelta:
+
+--Alkakaa juosta reputtaa rantaan ja neuvokaa vieras niityn
+nurkkauksesta Honkamäen tien päähän.
+
+Oli hän sentään miellyttävä ja ystävällinen, ja olisinhan voinut olla
+yötä tässäkin. Mutta kun olin kerran menossa, niin menin. Mies pellolla
+oli lohkaissut ison aukon rukiiseen, tasoittanut niemekkeen ja koverti
+jo lahdelmaa sen sijalle.
+
+Toinen tytöistä puuhasi jo tappia kiinni, joka oli tehtävä nurmesta.
+Pienillä luisilla käsillään nyhtäisi hän arpaheinikkoa kourallisen ja
+iski sen peukalollaan reikään. Toinen laittoi airot ja hankavitsat
+paikoilleen. Sitten tarttuivat he molemmat kokkaan kiinni ja
+ponnistivat pienet ruskeat jalkansa kuperiksi hiekkaan.
+
+--Jospa minä autan.
+
+--Kyllä me itsekin, läähättivät he yhteen ääneen ja saivatkin samassa
+venheen veteen helposti pyörivältä telalta.
+
+--Menkää teistä toinen perään, niin minä soudan.
+
+Mutta sitä he eivät sallineet. Minun piti mennä perään, ja he istuivat
+molemmat vierekkäin kokkatuhdolle. Perä painui syvemmälle, ja kokka
+nousi tyttöjen kanssa ylös.
+
+He soutivat hyvin toimessaan, suu niin vakavasti supussa kuin äidillä,
+josta he olivat vain pienennettyjä jäljennöksiä. Lapsesta ei ollut
+muuta jälellä kuin pienuus. Toiselta oli huivi irtautunut puuhatessa.
+Sitä kiinnittäessään ei hän lakannut soutamasta, vaan kuljetti airoa
+toisella kädellään samalla kuin toisen ja hampaittensa avulla kytki
+nurkkia solmuun leukansa alle.
+
+--Kumpiko teistä on vanhempi?
+
+--Tuo Mari,--oli vanhempi.
+
+--Mikäs on sinun nimesi?
+
+--Anni.
+
+He osasivat lukea toiseen pääkappaleeseen.--Äiti oli käyttänyt kirkossa
+juhannuksena.--Oli heillä kolme lehmää ja hieho ja hevonen.
+
+Sitten ei meillä ollut muuta puhumista. Mutta katsellessani heitä
+tuossa tunsin heitä kohtaan melkein isällistä hellyyttä.
+
+Tahdoin auttaa heitä melomalla. Mutta he käsittivät sen kiirehtimiseksi
+ja ponnistivat airojensa ponnessa yhä utakammin. Kun minä lakkasin ja
+annoin melan viistää vettä, niin herkesivät hekin.
+
+Hiljalleen sillä tavalla livuttiin eteenpäin. Ilta oli tyven, ja
+ainoastaan vähäinen viri kävi vielä toisella rannalla. Ruohikkorinnassa
+laski siellä kalamies verkkojaan. Kun hän liikautti melaansa, välähti
+sen märkä lehti kuin kuvastin aurinkoa vasten. Taivaalla pollotti
+korkeaotsaisia elokuun pilvipatsaita, valkeita kuin suuret suunnattomat
+purjeet tyvenellä merellä. Kokan edessä oli niittyinen ranta ja
+muutamia latoja. Vasemmalla kaskettua metsää ja ahon laidassa palaneita
+petäjiä. Oikealla kädellä oli taloja, pellot pirttirakennuksen ja
+rannan välissä.
+
+Mikä on tuo talo tuossa?
+
+--Huttula.
+
+Sieltä kuului liikettä ja ääniä. Vasikkakarja ynisi ja juonitteli
+niittyveräjän suulla. Loitompana oli uudishuone tekeillä. Mies seisoi
+salvoksella ja käytteli kirvestään. Vasta vähän aikaa sen jälkeen, kun
+se näkyi puuhun uppoavan, kuului ääni, johon toiselta rannalta saapui
+vastaus.
+
+--Riihtäkö siinä rakennetaan?
+
+--Riihtä.
+
+--Eikö ole entistä?
+
+--Niiltä paloi Jaakon päivänä vanha.
+
+Toisen talon rannassa puhua pajatteli lapsilauma, polskaroiden
+paitasillaan vedessä. Joka sana kuului selvästi meidän venheeseen.
+
+--Poika hoi, elä survi!--Pääsetkö pois siitä! Tulepas tänne vielä, niin
+mätkäytän savella mahaasi!
+
+Tytöt eivät olleet tietävinäänkään. Mutta sitten siellä kuului kuin
+käden lätkäys paljaaseen paikkaan, ja silloin eivät he enää voineet
+pidättäytyä. Nauru purskahti kummaltakin yht'aikaa ja muuttui
+hillittömäksi hihitykseksi, kun herrakin nauroi.
+
+Meistä tuli tutummat tämän jälkeen.--Heinänteko oli heillä jo lopussa.
+Olivat hekin olleet haravoimassa. Isä oli tehnyt heille pienet
+takkavitsatkin.--Tuo Mari osasi jo lypsää. Vaan oli sitä kerran
+Muurikki hotaissut sarvellaan. Äiti joutui hätään.--Ei tok' ollut enää
+riepuvauvoja.
+
+Lampi oli lopussa. Venheen keula kahahti kaislikkoon. Ranta oli matala.
+Tytöt kietaisivat helmansa polvien väliin ja nousivat veteen saadakseen
+kokan kuiville. Ja äitinsä neuvoa noudattaen osoittivat he minulle tien
+pään, ressutellen edelläni ladon luo, josta polku alkoi.
+
+Pistin heille viisikolmattapennisen käteen kummallekin, johon he niiata
+nytkäyttivät niin, että helmat hepsahtivat maahan. Samassa tuli
+»suur'kiitosta!» kuin yhdestä suusta.
+
+Päästyäni puitten suojaan katsahdin jälelleni. Tytöt seisoivat vielä
+ladon kupeella, tutkien, tarkastellen ja punniten rahojaan. Näkyivät
+vaihtavan niitä, ottavan toisiltaan ja antavan taas takaisin. Sitten
+alkoivat he mennä, hyppivät mättäältä mättäälle, olivat lapsia jälleen,
+juoksivat kilvan venheelleen ja jäivät iloisesti polskaroiden keräämään
+kaisloja ja lummekukkia.
+
+Tie veti ja viehätti. Maa oli vielä alavata järven jatkoa, ja kahden
+puolen tietä kasvoi haalea haavikko. Päivä paistoi jo vinosti eikä
+kuontunut enää alas tien pohjaan, jossa oli käynyt viileäksi, ja maa
+valmistautui huokumaan yöllistä kosteutta. Mutta vähitellen alkoivat
+maat kohota. Auringonsäteet laskeutuivat taas puitten latvoista niiden
+juurille ja tunkivat pitkälle valkeain koivujen väliin.
+
+Ylempänä katosivat koivut, ja tie toi tuuheaan lepikkoon. Karjan kellot
+kalkattivat lähempää ja kauempaa, ja niiden sekaan kilahti joskus
+vaskikello laitumella käyvän hevosen kaulasta. Kuului metsän sisästä,
+aivan läheltä tietä, tunkeilemista lehvien läpi, ja tuontuostakin
+ilmautui sieltä esiin mäkikyläin siistisarvinen lehmä, katsellen minua
+iloisesti hämmästyneenä. Sen silmän kiilto oli kirkas ja tuore, karva
+puhdas ja liikkeet notkeat kuin tunturin porolla. Suussaan pureksi se
+verestä ruohoa, äsken aholta haukattua, ammahti ilmaan ja jatkoi
+naksavin nivelin matkaansa taloa kohti, josta päin pitkinä huhauksina
+viilteli ilmojen halki karjapiian houkutteleva iltahuuto.
+
+Mäen rinteessä on halme. Aita on isoista, mustista puista. Sen sisään
+pistäytyy tie veräjän alitse. Rukiista pyrähtää sirkkunen lentoon. Se
+luikkailee pitkissä kaarissa ilman läpi ja seisattuu palaneeseen
+honkaan, joka on jätetty yksin keskelle halmetta.
+
+Tulee toinen veräjä vastaan. Istahdan sen sileäksi hankautuneelle
+selkäpuulle. Laaja maisema näkyy siihen läpi ihalain ilmojen. Mäkiä
+siintää toistensa yli ja toistensa välitse. Korkeimmalta vaaralta palaa
+ja hehkuu pirtin ikkuna ilta-auringon valossa, ja väräjävä kilo kimpoo
+sieltä penikulmain päästä aina tänne saakka. Kun se on hiljalleen
+sammunut, syttyy toinen samaan tuleen. Karjan kellot kuuluvat enää vain
+umpinaisesti alhaalta notkosta.
+
+Tuolta äskeisestä mökistä nousee lehmisavun rauhallinen kiemura
+kohtisuorana ilmaan. Tytöt ovat saapumaisillaan kotirantaan.
+
+Ahon alta alkaa yht'äkkiä kuulua laulua. Piikatyttö nähtävästi palaa
+lehmän hausta. Hän ei näe minua. Hän milloin taittaa mennessään lehvän
+lepikosta, milloin poimii marjan mättäältä. Ja laulaa sydämensä
+täydestä tunteesta, luullen, ettei häntä kukaan kuule.
+
+Minulle tulee mieli mennä sinne alas hänen luokseen, saavuttaa hänet,
+pyytää, että hän minulle neiti nuori
+
+    kantais kaulan helmilöitä,
+    rinnan ristiä rakentais,
+    panis pääty palmikolle,
+    sitois silkillä hiusta.
+
+Mutta minä en liikahdakaan. Hän ehkä
+
+    riistäis ristit rinnaltansa,
+    helmet kaulasta karistais,
+    menis itkien kotihin,
+    kallotellen kartanohon.
+
+Ja hän saa jatkaa matkaansa, poistua ja painua lauluineen lehdon
+peittoon.
+
+Hän on kadonnut ja lakannut kuulumasta. Ja minusta tuntuu, kuin en
+koskaan ennen olisi kuullut tuota laulua, vaikka se on minulle sadat
+kerrat tätä ennen esitetty. Se oli siellä kuin kylässä, mutta täällä se
+on kotonaan, syntymäsijoillaan, tuolla järven rannalla, metsän takana,
+salon siimeksessä.
+
+Oli kuin olisi punoutunut hienoja lankoja sisässäni, joita sujutteli,
+soinnutteli ja kiinnitti kuin kanteleen kieliä joku tuntematon käsi. Ja
+sitä mukaa kuin ne virisivät, alkoi syntyä uusia täyteläisiä sointuja.
+Se oli ympäristön ja oman olemukseni hiljaista riemua. Se ei päässyt
+purkautumaan, mutta se jäi sinne lämmittämään ja lievittämään. Pala
+palaltaan sulivat kovettuneen mielen nystyrät, ja maailma oli kaunis,
+ihmiskunta hyvä ja minä itse--alakuloisen onnellinen.
+
+Kun kohosin yhä jyrkemmäksi ylenevää tietä ja näin näköalain avartuvan
+ympärilläni, tuntui minusta siltä, kuin olisin ollut nousemassa
+vanhalle uhrivuorelle, jossa itsestään syttyvät tänä iltana
+suitsualttarit luomakunnan kunniaksi ja jossa lauletaan hiljainen hymni
+alenevalle auringolle. Hämärän hiipiessä puitten väliin oli kuin
+olisivat paikat pyhiksi muuttuneet, ja pieni pyörylä metsän sisässä,
+jonka laitaa tiekin kunnioittavasti kiersi, oli kuin salaperäinen
+sakaristo.
+
+Jo pisti pellon nurkkaus metsän sisään. Jo oli tuossa riihi ja veräjä.
+Halli haukahti pihasta päin. Näkyi pirtin harja ja kaivon vintti
+ruispellon yli mäen selältä pilvetöntä taivasta vasten. Lehmisavu kyti
+tarhan keskellä. Ohikulkiessani heräsi se hetkeksi ilmiliekkiin. Koko
+karja lepäsi levollisena sen ympärillä. Kellokkaan märehtiessä liikahti
+kieli sattumalta kellon laitaan ja kalahti kaksi kertaa, toisen kerran
+hyvin hiljaa.
+
+Talo näytti vanhalta ja paikoilleen painuneelta. Tuuhea pihlajapensas
+kasvoi pirtin perässä. Kaksi vanhaa myllynkiveä oli upotettu
+astinlaudaksi molemmin puolin piha-aitaa. Ei näkynyt ainoatakaan
+ihmistä kartanolla. Tallin yläsillan ovi ammotti mustana auki, ja sen
+päälle oli naulattu huuhkain. Keskellä pihamaata oli pystyssä
+kuivettunut juhannuskoivu ja sen oksalla joku valkoinen vaate. Porstuan
+siltapalkit lonkkuivat askeleitteni alla, enkä tiedä, minkä tähden
+koetin estää kantapäitäni kopsamasta.
+
+Suuri tupakin oli tyhjä. Istuin hetken aikaa penkillä lämpimässä
+hämyssä. Missähän ovatkaan kaikki? Kuuntelin ja kuuntelin, kunnes
+hiljaisuus rupesi soimaan korvissani, ja sitten aloin kuunnella sitä.
+
+Viimein tuli joku tuvan ovelle.
+
+--Täällä taitaa olla vieras?
+
+--On täällä muuan.
+
+Hän tuli likemmäksi nähdäkseen tarkemmin, vanha vaimo. Väki oli
+niityllä toinen puoli ja toinen leikkuuhalmeella penikulman päässä
+metsäsaralla. Ei ollut pihasalla muita kuin hän, vanha emäntä, ja
+piikatyttö.
+
+Pyysin illallista ja yösijaa. Hän vei minut pihanpääkamariin, kattoi
+pöydän ja kantoi sinne voita, leipää ja maitoa. Noutaessaan ne pois
+laittoi hän vuoteen ja toivotti hyvää yötä.
+
+Iso vanhanaikainen seinäkello käveli verkalleen kaappinsa sisässä. Se
+näytti mittailevan aikaa huolettomasti, välinpitämättömästi,
+kiirehtimättä, niinkuin olisi sitä ollut hänellä yltä kyllin, yli
+tarpeenkin.
+
+Aurinko oli jo aikoja sitten laskenut, ja kahden kaukaisimman kukkulan
+välissä kalpeni kalpenemistaan iltaruskon reuna. Talo oli mäen
+ylimmällä huipulla, ja joka taholla oli yhtämittainen alankokorpi.
+Paikoitellen kohosi jo mustan metsän syvennyksistä, jokien mutkaisista
+laaksoista ja järvien painanteista valkoista usmaa. Seisoin ikkunassa
+ja katselin, kuinka usmajoet hiljalleen juoksivat usmajärviin, järvet
+tulivat tulvilleen ja joet paisuivat yli reunojensa. Kohta oli koko
+korpi yhtenä ainoana sumumerenä; pienimmistä kukkuloista syntyi kareja
+mereen, ja suurimmat jäivät saariksi sen keskeen. Ehkä ne olivatkin
+aikaintakaisina aikoina olleet saaria nuo ja tuo meri ja pellon piennar
+ikkunan alla tuossa, mistä penger putosi pohjaa kohti, ehkä oli se
+ollut meren ranta, jota vasten aallot olivat tuhannen tuhansia
+vuosisatoja vyöryneet. Ja nyt se oli uudistunut kaikki, entisyys oli
+noussut haamuna maan sisästä halailemaan vanhoja tuttuja seutuja.
+
+Minusta tuntui, kuin olisin ollut ypö yksinäni maailmassa, josta kaikki
+muut olivat kadonneet. Kauaksi oli jäänyt kaikki se, minkä ennen olin
+nähnyt, ja kaikki ne, jotka ennen olin tuntenut. Oli kuin olisi kulunut
+vuosikymmeniä siitä, kun olin ollut siellä, mistä olin eilen lähtenyt.
+Ne, joita olin rakastanut, ne olivat jossain muissa maanosissa,
+toisella puolen aavojen usvaisten ulappain. Eikä minulla ollut
+entisyyttä muuta kuin tämä tämänpäiväinen metsämatka, se mökki siellä,
+ne pienet tytöt, lammen ranta, huone lehdon laidassa ja nousu tänne
+mäelle. Eikä nykyisyyttä muuta kuin tämä hiljainen huone ja tuo haamu
+hämärätä satumaista valtamerta.
+
+Laskeusin levolle sillä mielialalla, etten ketään kaipaa, en ketään
+rakasta, ettei ole ketään, jolle en voisi antaa anteeksi, eikä ketään,
+jolta en voisi saada. Olin saavuttanut lopullisen levon, viimeisen
+rauhan mieleeni ja sen mukana voiman elää yksinäisyydessäni.
+
+Tahdoin nukkua ja huomenna herätä tuohon uuteen elämään.
+
+Mutta kello kulki yksitoikkoista kulkuaan, ja minä kuulin jok'ainoan
+sen askeleen. Ja vuode oli tuores ja puhdas ja vähän kylmä, ja lakanat
+ja peite olivat vasta aitan orrelta otetut, ja niissä tuntui vielä
+tuoksu hajuheinikkoa, niittyä ja neitseellisyyttä...
+
+Miksei hän hiivi hiljaa luokseni tuolta kesäyön hämärästä ja istuudu
+tähän viereeni. Että saisin antaa itseni kokonaan ja kertoa hänelle
+kaikki niin, että hän sen tuntisi ja ymmärtäisi yhtä hyvin kuin
+minäkin. Sulkisin hänet hellävaroen syliini, kaukaa koskettaen, ilman
+himoa ja kiihkoa....
+
+Mutta eihän hän tullut. Sillä ei häntä ole. Hänellä ei ole nimeä
+minulle, ei muotoa eikä tarkkoja piirteitä. Ja minä annoin hänen
+haamunsakin haihtua, ja hän suli pois, niinkuin illan viimeinen varjo
+sulaa sitä ympäröivään yöhön.
+
+Enkä muista siitä yöstä enää muuta kuin että seinällä vastapäätä oli
+ikkuna ja hämärä piha ja siellä joku valkoinen vaate.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Aamulla ovat tunteet toiset, ja aurinko antaa uudet mielialat. On
+kulunut jo vuosia siitä päivästä, illasta ja yöstä. Elämä on ollut
+enimmäkseen arkitointen iankaikkisesti yksitoikkoista kiertokulkua.
+Mutta silloin tällöin muistuu mieleeni tuo päivä, tuo ilta ja tuo yö.
+Silloin elän aina uudelleen kaikki. Ja se on minulle kuin kosteikko
+korvessa, niinkuin kukkula ylängön keskellä, niinkuin saari suuressa
+meressä.
+
+
+
+
+MALLIKELPOINEN.
+
+
+Karuilla, kovilla mailla syntyy kullekin puulle omat omituiset
+muotonsa. Kullakin katajalla on oma kääkkyryytensä, ja jokainen kallion
+reunaan käpristynyt koivu on omalla laillaan rosoinen. Jokaisessa
+puussa on omat harvinaisuutensa: kääpänsä, visansa tai pahkansa, joita
+toisella ei ole. Mutta kokonaisuudessaan ei niistä yksikään kaluksi
+kelpaa.
+
+Tasaisilla, hyötyvillä mailla ovat kaikki puut toinen toistensa
+näköiset. Siellä on vaikea erottaa petäjää petäjästä. Sillä ei
+yhdelläkään ole mitään, mitä ei toisellakin olisi. Mutta kukin vastaa
+lajinsa aatetta yleensä. Semmoisilla mailla kasvavat ne kelpo
+sahatukit, ne hyvät ja hyödylliset tarvekalut. Ne ovat niin tukevat ja
+lujatekoiset, ja niitä voi käyttää mihin hyvänsä...
+
+Joka kerta, kun kuljen Esplanadia ja vastaani tulee Mauriz Ahlfelt,
+joka äskettäin on suorittanut oikeustutkintonsa ja nyt harjoittaa
+käytännöllisiä kokeitaan senaatissa, tuntuu minusta, että hän on
+perikuva niistä, joita sopii nimittää yhteiskunnan mallikelpoisiksi
+tukkipuiksi. Kiireestä kantapäähän näyttää hän olevan tuota tervettä,
+pilaantumatonta tekoa, josta mainion mukavasti ja ilman erityistä
+vaivaa voi valmistaa työkalun isänmaan tavallisia tarpeita varten.
+Hänestä ei saa syntymään mitään erityistä eikä alkuperäistä, sillä aine
+määrää ja rajoittaa kuosin.
+
+Mutta halvempikin salvumies piiluaa hänenlaisestaan erittäin
+kelvollisen seinähirren, jopa joskus kattoa kannattavan harjavuolenkin.
+
+Samoin kuin tasaisella maalla kasvavan hongan vesalla, joka suurten
+puitten juurella seisoo siivona ja kunnioittavana hiljalleen kohottaen
+päätään isäinsä tasalle, samoin on hänelläkin kaikki edellytykset
+hiljalleen tulla siksi, mikä hänen isänsä on.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Hänen isänsä on näet yksi yhteiskunnan pylväitä. Hän on varakas
+tuomari, jolla on laaja, hyvätuloinen tuomiokunta. Ja suuri, parhaassa
+kunnossa oleva maahovi. Hän on noita vanhan kansan verkkaisia
+virkamiehiä, joiden pääominaisuuksia on rauha, tyyneys ja hyvä terveys.
+Työllään on hän omaisuutensa ansainnut, mutta ei sillä kiireisellä eikä
+ahertavalla, joka nykyaikana hermostuttaa ja kuluttaa ja karistaa
+hiukset ennen aikojaan päälaelta. Hän tekee tehtävänsä arvokkaasti ja
+loivasti. Pöytäkirjat valmistuvat vasta kuukausien kuluttua käräjien
+jälkeen. Mutta kukaan ei pane kiirettä, sillä jokainen ymmärtää, että
+hätiköiminen ei sovi tuomarille, jonka täytyy ratkaista kysymyksiä
+elämästä ja kuolemasta. Ja hän tuumiikin perusteellisesti ja tyynesti.
+Se näyttää olevan hänelle nautintokin, sillä ei koskaan ilmaannu
+epäilyksen ryppyä hänen otsalleen, kun hän laajassa kotiviitassaan
+istuu työpöytänsä ääressä, polttelee sikaria ja aprikoiden ja arvellen
+puhaltaa savun hienona häntänä hyvin pienestä reiästä huuliensa
+välitse.
+
+Mielipiteiltään hän on vanhoillinen, kenties hiukan suomalaisuuteen
+taipuva. Joskus hän on istunut hallituksen asettamissa komiteoissa, ja
+kuvernöörit samoin kuin senaattoritkin asettavat virkamatkansa niin,
+että voivat yöpyä hänen vieraanvaraiseen taloonsa. Sittenkun on kuollut
+»Helsingfors Dagblad», kannattaa ja tilaa hän »Finlandia», vaikkei ole
+varsinaisesti kirkollinen; hän työskentelee näet sunnuntaisinkin ja käy
+kirkossa ainoastaan kerran vuodessa, jo ammoisista ajoista määrättynä
+rippipyhänä.--Luonnollisesti ei hän voi sietää paikkakunnan lehteä,
+joka häntä harmittaa ja hermostuttaa siksi, että siinä liiaksi ja
+syyttä suotta moititaan virkamiehiä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Poika on perinyt isänsä kaikki hyvät avut. Hän on voimakas ruumiiltaan
+ja flegmaatikko. Järki on hänellä keskinkertainen, mutta hän muistaa
+kaiken, minkä kerran oppii. Koulussa hän istui aina keskiluokalla eikä
+saanut koskaan korkeinta arvosanaa muissa aineissa kuin käytöksessä.
+Mutta ei hänellä myöskään ollut ehtoja milloinkaan. Käsiala oli hänellä
+kaunis ja vihot huolellisen puhtaat. Koko kouluajallaan ei hän saanut
+ainoatakaan muistutusta. Vifteihin hän kyllä otti osaa, mutta ei
+milloinkaan päihtynyt. Vaikka hän kyllä oli hyvä toveri, ei hänellä
+kuitenkaan ollut yhtään oikein hyvää ystävää, eikä siis myöskään
+vihamiehiä. Häntä kuvaavaa on, ettei hänelle oltu keksitty liikanimeä,
+niinkuin kaikille muille tovereille. Joitakuita koetettiin antaa, ja
+niistä olisi ollut sopivin »gentlemanni», mutta se on liiaksi kiittävä,
+ja sellaisia eivät toverit anna muille kuin johtajilleen. Mutta
+ainoastaan yhdessä paikassa oli hänellä johtajan asema: tanssiaisissa.
+Niissä hän loisti yli muiden, oli komea poika, aina hyvin puettu ja
+taisi hyvin »viedä».
+
+Heti kohta, kun hän tuli ylioppilaaksi, oli hän valmis ylioppilas.
+Keltanokkaa ei hänessä näkynyt. Osakuntaan otettaessa--samaan
+savo-karjalaiseen, johon isäkin oli kuulunut--menivät vanhat
+osakuntalaiset ensiksi hänen kanssaan »heittämään pois haukkumanimet».
+Inspehtori jutteli hänen kanssaan kappaleen aikaa, ja siinä tuli
+selville, että hän ja Mauritz Ahlfeltin isä olivat olleet vanhat
+koulutoverit.
+
+--Mihinkä tiedekuntaan olette aikonut ruveta? kysyi häneltä inspehtori
+puhelun lopuksi.
+
+--Olen aikonut juriidiseen tiedekuntaan.
+
+Se oli jo aikoja sitten niin päätetty. Jo pienenä poikana, kun häneltä
+talonpojat kysyivät, miksi virkamieheksi se nuori herra aikoo, oli
+hänellä vastaus valmis:--»Ensin sihteeriks' ja sitten papaks' ja sitten
+senaattoriks'». Muusta ei voinut olla puhettakaan. Ei vähintäkään
+epäilystä urasta eikä taistelua kutsumuksesta, niinkuin niin monella
+muulla, jotka eivät tiedä, mille alalle antautua.
+
+Jo ensimmäisellä lukukaudella suoritti hän valmistavat kokeet, kävi
+luennoilla ja teki muistiinpanoja, s.o. juuri sen, mikä yleensä oli
+tapana ja katsottiin kohtuulliseksi.
+
+Yhtä vähän kuin luvut saivat häntä rasittamaan itseään, yhtä vähän hän
+kulutti itseään innostumalla yleisistä asioista. Kun toiset toverit
+ylioppilaskokouksissa melusivat, huusivat ja kasvot punaisina puivat
+nyrkkiä, istui hän kyllä etumaisten joukossa, mutta rauhallisesti
+poltellen tai viiksiään sivellen. Samana kevännä, jona hän tuli
+ylioppilaaksi, oli suomalaisuus saavuttanut ensimmäisen suuren
+voittonsa Nordenskiöldin adressiasiassa, ja Mauritz Ahlfeltissakin
+vakaantui kesän ajalla se mielipide, että hän tietysti kuuluu
+suomalaiseen puolueeseen. Suomalaisen Nuijan ja radikaalisemman K.P.T:n
+väliset riidat saattoivat hänet kuitenkin ymmälle. Hän oli kyllä ollut
+läsnä K.P.T:n perustavassa kokouksessa, mutta liittyi sittemmin
+moderaatteihin. Kun hänen kotikielensä oli ruotsi ja kun hänellä oli
+ruotsinmielisiä sukulaisia Helsingissä eikä hän koskaan ryhtynyt
+väittelemään kieliasiasta, oli hän yksi noita harvoja, joille
+ruotsinmieliset antavat nimen: »en hygglig fennoman» ja josta
+suomenmieliset sanovat, että »sillä on sveesinen naama».
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ei voi kuitenkaan sanoa, ettei hän olisi kaikin puolin täyttänyt niitä
+velvollisuuksia, joita hänen asemansa suomenmielisenä ylioppilaana
+häneltä vaati. Hän kävi säännöllisesti suomalaisessa teatterissa, astui
+ensi rivissä suurten miesten haudoille ja esiintyi marsalkkana
+isänmaallisissa juhlissa. Suomenmieliset rouvat huomasivat hänet sieltä
+pian, ja kun perustettiin Suomalainen Seura, valittiin hänet
+huutoäänestyksellä johtokuntaan. Hän oli itseoikeutettu pukutansseihin
+--menuetissa varsin ruhtinaallinen--ja yksi noita harvoja, jotka
+osasivat tanssia masurkkaa. On hän vielä nytkin seuran hienoimpia
+kavaljeereja.
+
+Maaseudulla ollessaan hommasi hän lupa-aikoina useat arpajaiset
+suomalaisten koulujen ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran rakennuksen
+hyväksi sekä pani toimeen kansanjuhlia siihen aikaan, kun ne vielä
+olivat muodissa. Kaikissa tileissä kansallisista rahankeräyksistä oli
+luettavana: »ylioppilas Mauritz Ahlfeltin kautta» niin ja niin monta
+markkaa.
+
+Tuskin voi ajatella huolettomampaa ja turvallisempaa elämää kuin mikä
+hänellä oli ylioppilasaikanaan, Ei puutetta, ei mieltä masentavia
+velkoja, ei liikaa kiirettä töissä. Hänellä oli olemisen hauskimmat
+ehdot: sekä aikaa että rahaa. Rahaa sai hän yhäkin isältään kolmesataa
+markkaa kuukaudessa, joka riitti hyvinkin, kun hänellä lisäksi oli
+periaatteenaan olla koskaan lainaamatta ja koskaan menemättä takuuseen.
+Ja hänen aikansa riitti hänelle juuri siihen, mihin hän sitä tarvitsi.
+
+Aamulla, kun hän noin kello yhdeksän heräsi, oli palvelija jo tuonut
+sanomalehden hänen yöpöydälleen, jossa nakutti kultakello,
+rippikoululahja hänen isältään. Luettuaan lehden vuoteellaan hän nousi
+ylös, peseksi perusteellisesti ja pukeutui verkalleen. Syötyään
+aamiaisen ja käytyään luennolla palasi hän takaisin asuntoon ja luki
+kello kahteen tai puoli kolmeen, yllään villainen kotiviitta, tehty
+isän kotiviitan malliin. Siistittyään pukunsa ja harjattuaan hattunsa
+laskeutui hän alas Esplanadille, jossa käyskenteli siksi, kunnes oli
+aika mennä syömään päivällistä ylioppilastalolle. Sen päälle pelasi hän
+tavallisesti shakkia lukuhuoneessa.
+
+Viidestä seitsemään oli lukutunti kotona, jolloin kirjassa kääntyi pari
+kolme lehteä. Ja illalla teatteri tai konsertti tai syksyin ja keväisin
+istunto Kappelin edustalla. Tuutinkia seurasi portsioni ja portsionia
+kahvit liköörin tai punssin kanssa. Ravintolan ovella erosi hän
+tovereistaan ja meni kotiinsa. Laitakaupungilla hän ei koskaan käynyt
+muiden kanssa. Hän oli järjestänyt niin, että hänellä oli oma määrätty
+päivänsä, jolloin hänen »ystävättärensä» otti hänet vastaan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Niinkuin jo sanoin, on hän suorittanut tutkintonsa ja palvelee
+ylimääräisenä senaatissa. Hänen elämänsä tavat eivät ole ollenkaan
+muuttuneet. Luentojen sijaan on vain tullut virasto.
+
+Hän tulee vastaani Esplanadilla joka päivä noin kello kolmen tienoissa.
+Tahtoisin kuvata hänen ulkomuotonsa, mutta ainoa, minkä voi hänen
+kasvoistaan sanoa, on, että ne ovat monen mielestä kauniitkin. Niissä
+on tuota »pulskan pojan» kauneutta yleensä, mutta piirteissä ei ole
+ainoatakaan vivahdusta, josta voisi sanoa, että ne häntä kuvaavat.
+Samoin ei hänen harmaansinisissä silmissään ole yhtään loistetta, joka
+näyttäisi kuvastavan jotain omaa hänen sisällään olevaa ajatusta tai
+tunnetta. Hänen pukunsa on virheetön ja muodinmukainen, ja hän kantaa
+sen hyvin, mutta sen kuosi on räätälin kuosi. Hänen omaa makuaan ei
+siinä ilmaannu muuta kuin tämän maun puute. Näkyy, että hän tilatessaan
+on antanut määräyksen, että vaatteus on tehtävä samanlaiseksi kuin se
+on--kaikilla muillakin. Nutussa ja päällystakissa on tietysti
+silkkirinnukset.
+
+Kaikesta päättäen on hän menevä pitkälle maailmassa. Suomalainen puolue
+kaipaa miehiä, jotka voivat ulkomuodollaankin edustaa. Meillä on kyllä
+originaaleja, on spesialisteja ja etenkin on meillä paljon aatteen
+miehiä. Mutta meiltä puuttuu noita »mallikelpoisia», hyvin hoidetuita
+ja hyvin harjatuita nuoria miehiä, joita ruotsalaisella puolueella on
+joka paikkaan pistää. Sentähden ei tule kulumaan kauan, ennenkuin
+Mauritz Ahlfelt on Pohjois-Esplanadikadun käytävältä siirtyvä
+»finnspongille».
+
+Hän tulee samaan hyvän viran ja hyvät tulot, joita lisää varakkaan
+vaimon perintö. Ajan ollen asetetaan hänet valtiopäivämiesehdokkaaksi
+Helsingistä ja ajetaan yksissä voimin läpi jostain maaseutukaupungista.
+
+Mahdollista on, että hänen senaattoriunelmansakin tulevat toteutumaan.
+Sillä hän on ruvennut joutoaikoinaan opiskelemaan venäjänkieltä.
+
+
+
+
+HÄÄPÄIVÄNÄ.
+
+
+Eräällä aviomiehellä on tapana kirjoittaa päiväkirjaa kaikista
+vivahduksista, joita hän huomaa tunteissaan. Se on omituinen kokoelma
+sydämen salaisuuksia. Tavallisesti hän tekee muistiinpanonsa illalla,
+kun kaikki muut talossa ovat menneet levolle ja hän yksin työskentelee
+huoneessaan. Sattumalta on tarjoutunut tilaisuus siitä seuraavien
+lehtien julkaisemiseen:
+
+6 p:nä marrask. 90.
+
+Minä melkein luulen, että sinua taas rakastan, pitkien aikojen perästä.
+Tänään tuolla tanssiaisissa rintani oikein lämpeni ja sydämeni on yhä
+vieläkin täyteläisempi kuin tavallisesti. Olisin kovin onnellinen, jos
+tietäisin, että tätä kestää tai että ainakin tällaiset mielentilat tuon
+tuostakin uudistuvat.
+
+Siitä on nyt juuri viisi vuotta, kun vietimme häämme. Avioliittomme
+on jo muodostunut jotenkin tavalliseksi, ja yhdyselämämme on
+yksitoikkoista ja ikävää. Me emme ole koskaan sanoneet pahaa sanaa
+toisillemme, mutta emme pitkään aikaan hyvääkään. Ei sada, ei myrskyä,
+mutta ei repeä aurinkokaan harmaasta pilvestään. Meitä ei erota
+erimielisyydet eikä riidat, mutta ei meitä myöskään mikään lähennä
+toisiimme, ei lapsetkaan, joita meillä ei ole. Me elämme kodissamme
+kuin kaksi tyynessä lammikossa kelluvaa ruuhta, jotka ainoastaan
+sattumalta koskettavat toisiaan.
+
+Minä työskentelen täällä kamarissani, silloin kun en ole ulkona, ja
+sinä istut omassasi kutoen tai lukien jotain romaania. Vasta vähää
+ennen illallista teen tavallisimmasti kävelyn luoksesi ja tapaan sinut
+usein haukottelemassa.
+
+Minua vaivaa, että sinulla nähtävästi on ikävä ja että kaipaat seuraa,
+mutta enhän minä osaa sinua huvitella. Heittäyn sohvalle toiselle
+puolen salia ja koetan miettiä, mitä sanoa. Sinä lakkaat työstäsi,
+katsahdat ympärillesi ja ajattelet sinäkin jotain puheen aihetta, mutta
+et sinä löydä sitä enemmän kuin minäkään. Me olemme vaiti molemmat ja
+kärsimme siitä kumpikin. En voi senkään tähden aloittaa keskustelua,
+että minua vaivaa, kun sinä usein koetat olla huvitettu, vaikka et
+olekaan. Tuota en minä voi sietää. Ja siinä sinun läheisyydessäsi
+haaveksin minä usein sellaista vaimoa, joka voisi minut täydellisesti
+ja todellisesti käsittää ja antaa uutta vauhtia ajatuksilleni.
+
+Vaihteen vuoksi tahtoisin joskus unohtaa kaikki omat tuumani ja asettua
+sinun kannallesi, puhelemaan sinun asioistasi. Mutta sinun ajatus- ja
+vaikutelmapiiristäsi on enää mahdoton saada mitään uutta puristetuksi.
+Minä tunnen jo edeltäpäin mielipiteesi, katsantotapasi ja kokemuksesi.
+Jos niistä koettaisin olla huvitettu, täytyisi minun taas teeskennellä
+vuorostani. Sinussa ei ole minulle mitään herättävää, et voi puhaltaa
+mielikuvitustani lentoon, et siivittää ajatuksiani, ja sentähden tunnun
+minä sinun seurassasi niin kuivalta ja henkisesti mehuttomalta.
+
+Nähtävästi toivot tuossa istuessasi, että jotain virkkaisin. Mutta sinä
+koetat sitä kuitenkin peittää ja asetut miettiväisen näköiseksi,
+niinkuin ajattelisit jotain muuta. Siinä teet sinä naisellisen
+hienosti. Kun huomaat, ettei puhelusta ole mitään tuleva, niin painut
+takaisin työhösi tai kirjaasi. Ja me kuulemme molemmat lampun laulavan,
+kellon nakkaisevan, kadulla ajettavan ja odotamme illallista
+katkaisemaan kiusallista vaitioloa.
+
+--Ruoka on valmis!
+
+Pöydässä on mieliala vähemmän painava, ja aina sattuu jotain
+vähäpätöistä aihetta sananvaihtoon. Mutta minua hermostuttaa usein tuo
+aina sama tapa, jolla tarjoat minulle teetä ja jolla pidät kuppia
+viedessäsi sitä huulillesi. Säännöllinen kauneutesi ja elottomat
+kasvosi vaivaavat minua välistä niin, että minun täytyy välttää sinua
+katsomasta. Minä tunnen sinut kiireestä kantapäähän, osaan ulkoa
+jokaisen liikkeesi ja jokaisen piirteesi, ja ainoastaan silloin tällöin
+saavat ne vereni lämpenemään.
+
+Kun olemme syöneet, alat sinä korjata pois astioita, ja minä käytän
+tilaisuutta poistuakseni tänne huoneeseeni. Täällä teen työtä puoli
+yöhön ja unohdan sinut kokonaan. Kun tulen makuukammioomme, olet sinä
+jo mennyt levolle ja nukut seinään päin.
+
+Tänään oli hääpäivämme. Muistatko, millainen se oli viisi vuotta
+sitten? Minä ainakin sen muistan. Se on ollut mielessäni koko päivän,
+siitä saakka kun tänään heräsin.
+
+Aamusta alkaen oli meillä molemmilla silloin alituista puuhaa, kullakin
+tahollamme. Sinun piti laittaa pukuasi, minun olla huoneita
+koristelemassa. Mutta joskus juoksit kamaristasi ohimennen minua
+tervehtimään, kavahdit kaulanni, suutelit tai vain katsahdit minuun
+kiiruhtaessasi pois. Kasvojesi värähdyksistä ja siitä tavasta, millä
+minun kättäni puristit, ymmärsin minä, mitä sinussa liikkui, mitä
+ajattelit ja mitä odotit. Se oli minulle uutta tuo, sinussa oli jotain
+salaperäisen viehättävää, jotain hunnutettua niinkuin silmäsi
+kalvossakin. Sinä näytit olevan levoton, mutta hillitsit itsesi. Minä
+en saanut tulla pukemahuoneeseesi--meidän tulevaan makuukamariimme--
+joka oven avautuessa näytti olevan kouhollaan silkkiä ja kuohuvia
+harsopilviä. Sinä vain kuiskasit, hienosti viitaten siihen, mitä me
+yhdessä ajattelimme: 'Odota! Ei vielä!'--ja kätkit kasvosi olkapäähäni.
+
+Olit sitten pukenut hääpuvun yllesi, ja vieraat alkoivat saapua. Ennen
+vihkimistä kutsuit minut luoksesi heittämään hyvästiä hääillaksi,
+saamaan vakuutusta, että minua rakastat, vaikka et sitä osoita. Sillä
+me olimme päättäneet olla vieraiden läsnäollessa hellyyttämme
+näyttämättä, ei vaihtaa kädenpuristuksia, ei edes silmäyksiäkään muiden
+nähden.
+
+Mikä viehätys tässä meidän salaliitossamme! Mikä sulo osoittaa
+tunteitaan, niinkuin salakihloissa olevat, hienon hienoilla, ainoastaan
+meidän ymmärtämillämme merkeillä. Ja olla näin juuri vähää ennen kuin
+kokonaan omistaisimme toinen toisemme.
+
+Niin, minä rakastin sinua rajattomasti: joka sanaasi, joka silmäystäsi,
+pienintä piirrettäsi ja neitseellisen vartalosi notkeutta.
+
+Millä ikävällä, millä kaiholla ja surumielisyydellä olen näitä aikoja
+usein muistellut ja vertaillut silloisia tunteitani nykyisiin! Ja etkö
+liene samalla lailla sinäkin?
+
+Aavistin äänestäsi, että ajattelit hääpäiväämme, niin kuin minäkin sitä
+ajattelin, kun aamiaispöydässä yht'äkkiä kysäisit: »Monesko päivä on
+tänään?», kun minä siihen vastasin: »Kuudes päivä marraskuuta», ja kun
+sinä ääntäsi venyttäen kertasit: »Kuudes päivä marraskuuta».
+
+Ja jos sitä silloin ajattelit, niin mietit kai samaa koko päivän ja
+kenties kammoten kuvittelit ikävää, yksitoikkoista iltaamme.
+
+Ehdotit päivällisillä, että menisimme illalla arpajaisiin, ja me
+päätimme mennä sinne »asian vuoksi». Mutta asianko vuoksi pukeuduit
+hääpukuusi ja kiinnitit rintaasi samanlaisen ruusun kuin sinulla oli
+silloinkin?
+
+Minun tuli sinua niin sanomattoman sääli ja samalla sääli meitä
+molempia. Ehkä on syy minussakin? kysyin minä itseltäni. Ja me jo
+kadulla mennessämme juttelimme keveämmin. Olimme iloiset ja mielemme
+melkein reipas, kun käsikädessä astuimme valaistuun juhlasaliin.
+Ihmiset katselivat, ja minä kuulin, että ne sanoivat meitä komeaksi
+pariksi.
+
+Minä viikastuin siitä, minun tuli hyvä olla, ja me astuimme varmasti
+huoneesta huoneeseen. Vertailin muita naisia sinuun, ja sinä olit
+ulkomuodoltasi ja puvultasi hienompi kuin kukaan heistä. Sinäkin näytit
+iloiselta ja tyytyväiseltä. Kun musiikki soitti, täytyi meidän nojautua
+toisiimme kuullaksemme, mitä sanoimme. Me emme juuri mitään erityistä
+sanoneet, mutta äänessäsi oli hellyyttä ja katseessasi väriä.
+
+Ihmiset yhä meitä katselivat ja luulivat varmaankin meitä onnellisiksi.
+Ja emmeköhän olleetkin? Me emme virkkaneet toisillemme mitään siitä,
+että oli hääpäivämme, mutta me molemmat sen tunsimme ja tiesimme sitä
+ajattelevamme. Se oli kuin viiva vedettynä kaiken sen alle, mitä
+puhuimme ja teimme.
+
+Minä pyysin sinua tanssiin, ja sinä vastasit: »Kiitos!» Tarkastelimme
+tanssivia pareja ja koettelimme arvata, ketkä olivat kihloissa. Se
+meitä nyt jostain syystä huvitti. Ja franseesin loputtua menimme me
+tarjoiluun niinkuin kaikki muutkin »nuoret». Minä kysyin mitä saisin
+tarjota, ja sinä pyysit antamaan, mitä tahdoin. Tilasin kaksi lasia
+samppanjaa, ja oli kuin olisimme juoneet ensimmäisen häämaljamme, ja
+kilistäessämme saimme tuhkan alta tuikahtamaan kauan sammuksissa olleen
+hellän katseen.------
+
+Se ei siis vielä ole kokonaan sammunut. Olemme nyt kotona. Kuulen sinun
+liikkuvan tuolla viereisessä huoneessa. Äsken raotit ovea ja kysyit,
+enkö kohta tule luoksesi. Odota, minä tulen heti paikalla! Luulen
+melkein, että taas sinua rakastan niinkuin ennenkin.
+
+
+
+
+KERRAN KONSERTISSA.
+
+
+Tulin sisään juuri silloin, kun innostus nuoreen laulajattareen oli
+ylimmillään. Valkoisessa puvussaan ja kukkasvihko kädessä hän seisoi
+laululavalla somana kuin morsian. Hän oli hiukan eteenpäin nojallaan,
+säestäjä oli kumartuneena pianoa vastaan, ja sekä laulajattaren
+huulilta että pianosta helähtelivät kasvamistaan kasvavat sävelet.
+Ohjelman ensimmäinen osasto läheni loppuaan yhä enenevällä voimalla.
+
+Heleä, pitkä, kirkas ääni laulajattaren keuhkojen pohjasta, soittimista
+syvä akordi--ja ääriään myöten täysi konserttisali räiskää yhtenä
+taputusten tulipalona.
+
+Laulajatar laskeutuu nopeasti alas ja pujottelee kuin salakka yleisön
+läpi, jota on tulvinut aina lavan juureen saakka ja sen ympärille.
+Kehenkään katsomatta ja silmäkulmat ja huulet hiukan yhteen
+puristettuina suikaisee hän edellään avautuvasta aukosta ohitseni,
+kannattaen kukkaskimppua päänsä tasalla. Heti hänen jälessään tulee
+säestäjä, totinen, vaalea mies, kasvot syvämieliset ja hiukan synkät.
+
+Tuskin ovat he ehtineet odotushuoneeseensa, niin jo vaativat kiihkeät
+hyvähuudot laulajattaren uudelleen esille, ja kaksi kertaa hän tulee ja
+menee. Mutta vielä eivät mielenosoitukset lakkaa, ja kolmannen kerran
+tulevat he taas yhdessä molemmat. Samassa tuokiossa taas sammuu
+taputusten tulipalo ja yleisö jää liikahtamatta odottamaan yli ohjelman
+annettavaa laulua.
+
+Hän kuiskaa jotain pianon ääreen istuutuneelle toverilleen ja tämä
+vastaa siihen jotain, kääntäen päänsä puoleksi ylöspäin hänen
+kasvojansa kohti. Säestäjä selailee hetkisen nuottivihkoa, sitten
+näyttää hän löytäneen, mitä tahtoi, ja niin pian kuin hän on soittimia
+koskettanut, tuntee yleisö jo laulun.
+
+Hiljainen liikahdus käy rivien läpi. Päät taipuvat toisiinsa jotain
+kuiskaamaan.
+
+--Se on se, se on se, kuulen sanottavan takanani.
+
+Sillä julkinen salaisuus on, että he rakastavat toisiaan yhtä paljon
+kuin taidettaan, nämä kaksi nuorta. Heidät on aina nähty yhdessä,
+yhdessä ovat he opinnoitaan harjoittaneet ja esiintyneet kevään
+kuluessa yhä suuremmalla menestyksellä. Tämä on heidän viimeinen
+konserttinsa, sillä huomenna he eroavat--niin kerrotaan.
+
+Tarttuen kiinni säestykseen alkaa hän laulaa, ja muistiini painuvat
+seuraavat sanat:
+
+    »Niin paljon sua rakastan,
+    etten voi kielin kertoella,
+    ja kuitenkin mä ainian
+    sen tahdon julki lausuella.
+    Jokainen kuiske, sananen,
+    sun nimes onpi, armahainen.
+    Jos poissa oot tai luonani,
+    sua ikävöitsen, muistan aina.»
+
+Ei hiiskaustakaan kuulu suuressa salissa. Miltei henkeä vetämättä
+seuraa yleisö mukana. Kasvoissa kuvastuu hyväntahtoinen osanotto,
+toisissa iloinen hämmästys.
+
+Enkä tiedä miksi, mutta minäkin sulan kokonaan ja kylmät väreet käyvät
+ruumiini läpi. Tai miksi en sitä tietäisi! Hän laulaa sydämensä
+kyllyydestä, hän puhaltaa kohoilevasta rinnastaan sielunsa koko hellän
+kaipauksen, hän panee lauluun kaiken persoonallisuutensa, hän ei
+ujostele, huutaa maailmalle sitä, mitä muut tavallisesti salaavat, ja
+hän tekee sen melkein tahallisella uhalla ja ylpeydellä. »Minä rakastan
+häntä, hän on tuossa, tuossa näette hänet, katsokaa muutkin: hän on
+minun!»
+
+    »Ja kuitenkin mä ainian
+    sen tahdon julki lausuella.»
+
+Tietenkö vai tietämättään hän sen tehnee! Mutta sulavalla, melkein
+hyväilevällä liikkeellä, ikäänkuin syleilläkseen omaansa, käännähtää
+hän yht'äkkiä säestäjänsä puoleen, jolla on molemmat kädet kiinni
+soittimissa, ja auttaa häntä heittämään auki uuden lehden hänen
+nuottivihkostaan. Käsi näyttää sitten epäilevän, mitä tehdä, minne
+mennä. Se ehkä tahtoi laskeutua hänen olkapäälleen, sillä:
+
+    »Jos poissa oot tai luonani,
+    sua ikävöitsen ainian.»
+
+mutta se asettuu hänen tuolinsa selustimelle ja viipyy siinä koko ajan,
+kun hän laulaa laulun toistamiseen.
+
+Se ei ole teatteritemppu. Se on nuoren, rakastavan tytön välitön,
+viaton tunteen ilmaus.
+
+Niin harvoin, niin kovin harvoin sallitaan todellisten tunteitten
+puhjeta esille. Me niitä ujostelemme, me suljemme ne muiden näkyvistä.
+Mutta kun ne joskus katkaisevat kahleensa, niin riennämme mekin, jotka
+ne itse aina sidonune, riennämme niitä vastaan kuin vapautettua vankia.
+
+Sentähden ei tahdo tulla loppua yleisön innostuksesta, se tahtoisi
+sulkea syliinsä nuo molemmat ja kantaa heitä käsillään. Hän on saanut
+vanhain muistot väräjämään vielä kerran ja antanut uutta vauhtia
+nuorten toiveille. Ja kun he taas laskeutuvat lavalta ja kiiruhtavat
+pois, niin on kättentaputuksissa kuin häähetken onnittelua. Eikä
+ainoastaan onnittelua heidän taiteelleen, vaan ehkä enemmän vielä
+heidän rakkaudelleen.
+
+
+
+
+KOTIIN.
+
+
+Ihminen on usein mielentilojensa heiteltävänä. Ne tulevat, nuo hänen
+»tuulensa», puhaltaen milloin sieltä, milloin täältä. Ne menevät samaa
+tietä, jatkaen matkaansa, ja ainoa, minkä heistä saa selville, on
+heidän humunsa. Kenties tottelevat he joitain lakeja, mutta ne lait
+ovat vielä yhtä hämärät kuin ilmavirtain. Ainoastaan arveluina ne
+tunnetaan, ja niiden tutkijat, sielutieteilijät, panevat ehkä yhtä
+paljon omiansa kuin allakantekijät ja Falbit.
+
+Turhaan saat kysellä pohjoismaalaiselta, minkä tähden hän yht'äkkiä
+päättää jättää etelän päivänpaisteiset rinteet, miksi hän heittää
+Seinen vihreät rannat, Pariisin viehättävät bulevardit ja sen ihanat
+ympäristöt. Hän ei osaa sitä selittää, hänelle iski se päähän, hän »sai
+halun», hänelle »tuli se tuuli».
+
+Ilman itselleenkään ymmärrettävää syytä alkaa häntä tukehduttaa se
+ilma, jonka suloisessa lämpimässä hän oli loikonut kuin latsaroni ja
+ollut onnellinen ja tyytyväinen ja päättänyt ikänsä sillä lailla
+elellä. Suuren kaupungin elämä, joka on kiihkeimmillään, hienoimmillaan
+ja hauskimmillaan, häntä kyllästyttää. Ja vieraan maan vihreän himmeät
+metsät, joiden jokaisesta lehvästä tuoksuu unettava hekkumallinen
+rauha, alkavat yht'äkkiä kuin etoa sydäntä.
+
+Hänestä tuntuu siltä kuin olisi hän elänyt kauan vedellä ja leivällä,
+ja hän kaipaa suolaa. Vaikka hänestä olisi ollutkin kaikki turhuutta,
+on hänelle nyt kotoisen lammen loiskina tärkeintä maailmassa. Hänen
+täytyy saada sitä kuulla, kuulla käen kukuntaa ja peipposen kiihkotonta
+viserrystä. Ja nähdä sihisevän lehdon sisästä sekä viaton,
+neitseellinen koivu että totinen, ruskea petäjän runko.
+
+Miksi se on tarpeellista? Siihen ei hän voi vastausta antaa. Hän vain
+_tuntee_ ne väreet ruumiissaan eikä voi niitä vastustaa. Ja niinkuin
+muuttolintu löytää itsensä siiviltään, niin löytää hänkin odottamattaan
+itsensä matkalla kotiaan kohti.
+
+Sama kiihko, mikä hänellä oli kotoa pois, sama se häntä nyt sinne
+kiidättää takaisin. On kuin olisi solmu sydämessä, joka ei laukea
+ennenkuin oman maan ranta on hänen edessään. Vaunun ikkunasta
+vilahtelevat Reinin rannat aamupäivän paisteessa, vihertävät kaukaiset
+metsiköt, ja illoilla vilkkaa tulia suurista kaupungeista. Hetkeksi
+herää vielä halu jäädä, siellä olisi niin paljon näkemistä ja
+oppimista. Mutta se tunne on vain kuin hetkellinen laskeutuminen linnun
+lennossa. Seuraavana hetkenä oikiaa mielen mutka, ponnistetaan toiset
+puolet ylemmä, ja matkan suunta jää muuttumattomaksi.
+
+Päivät ja yöt kuluvat matkalla omituisessa huumauksessa,
+puolihorroksissa. Ainoastaan silloin tällöin liehauttavat epämääräiset
+arvelut noita raskaita, sumuisia uutimia, jotka muuttautuessa oloista
+toisiin laskeutuvat aivojen ympärille. Onko siellä mitä muuttunut?
+Esiintyyköhän isänmaa edukseen? Kestääköhän se vertailu? Tuntuukohan se
+kovinkin kolkolta? Lähtiessä oli siellä niin sievää ja somaa, tyyntä,
+rauhallista ja puhtoista, välistä melkein mainiotakin. Olikohan vain
+siksi niin, ettei ollut muuta nähnyt?
+
+Pohjoisesta käy vastaan kylmä tuuli, ja sanomat tietävät halloista
+kotimaassa, ja uusia yhä odotetaan idästä. Ja tulijankin mielentilain
+»tuuli» alkaa kammeta pois entisiltä sijoiltaan. Se leyhyttelee
+muistoja Meudonin metsistä ja St. Cloud'n kukkuloilta, jonne näkyi
+puitten lomasta koko Pariisi valkoisine huoneineen, ruskeine
+kattoineen, korkealle kohoavine rakennuksineen ja sopusointuisine
+torneineen. Muistuvat mieleen paluumatkat maalta Seineä pitkin pienissä
+laivoissa, jotka laskivat toisen siltakaaren alta toisen alle ja joissa
+matkustajat juttelivat keskenään iloisesti ja hilpeästi.
+
+Noina tuollaisina hetkinä ja monina muina samanlaisina oli ollut
+kotimaa mielestä niin kaukainen ja köyhä. Sekin, minkä oli ennen
+luullut voittamattomaksi, sen ihana luonto, näytti voitetulta. Mitä oli
+se kaikki tämän täyteläisen ja uhkuvan rinnalla! Heidän maansa on
+luonnon suosima, kaikkialle näyttää ripotellun kerros mehukkaampaa
+multaa, voimakkaampaa ja tehoisampaa maata, ja kalliotkin ovat
+jalompaa, kauniimpaa kiveä. Heidän ympäristönsä ja elämänlaatunsa saa
+veret vilkkaampaan liikkeeseen, nerostuttaa rodun ja kohottaa
+kaikkialla ymmärryksen ja älyn keskipinnan.
+
+Jota vastoin siellä kotona päivä paistaa vinosti ja kylmästi, maanala
+on raaka ja hedelmätön, kasvullisuus vain hiukan vaivaiskoivua
+ylempänä, ihmiset raskaita ja uneliaita ja heidän älynsä
+keskinkertainen, näköpiiri ahdas.
+
+Kääntyisinkö pois, palaisinko takaisin?
+
+Voinhan kuitenkin käydä katsomassa, jatkammahan nyt matkaani, kun
+kerran olen sen alkanut. Onhan nähtävä kotirantakin, vaikka se olisi
+kurjalankin ranta.
+
+Koko Suomenlahti on sumussa. Laiva hapuilee suuntaansa, huutelee
+alituisesti torvellaan ja haihtuu joskus oikealta tieltään, jonka taas
+vain vaivoin löytää. Ensimmäiset kaljupintaiset kalliosaaret kohoavat
+vedestä. Ja ensimmäinen tunne niitä nähdessä on pelko joutua karille
+kalliin ulkomaisen lastin kanssa.
+
+Vihdoin löytyy väylä, ja yön hiljaisuudessa ohjataan laiva satamaan
+kahden kallionkielekkeen välitse, niinkuin varkain hiivittäisiin.
+Kaupunki nukkuu, ei näy muita tulia kuin himmeä tuike Seurahuoneen
+ikkunasta ja Nikolainkirkon valaistu kellotaulu, jota ei näytä kukaan
+tarvitsevan. Ainoastaan muutaman isomman laivan mastot häämöttävät
+talojen yli taivasta vasten, ja laivasillassa on siellä täällä vain
+jokin halkoproomu kiinni.
+
+Ei ole ensi vaikutus kotimaasta edullinen. »Kappelissa» istuu muutamia
+tuttavia--syömässä. Muut ihan entisensä näköisiä, paitsi muuan, jolle
+on sitten viimeisen kasvanut parta pitemmäksi. He ovat »fennoja» ja nuo
+tuolla toisaalla ovat kai »sveessejä», ja kun kuuntelee puheita, niin
+ovat esillä vielä ne vanhat toivottomat pikkuasiat, »Herää Suomet» ja
+virkanimitykset. Yhäkö vielä vain samat jauheet samassa myllyssä! Mutta
+ehkä on tämä vain satunnainen »tuuli», omatekoinen mielentila, syntynyt
+siitä, ettei oikein käsitä olevia oloja.
+
+Huomenna se onkin taas muuttunut. Usma on haihtunut, ja tuo niin
+järkevän kirkas pohjolan aurinko paistaa yli kaupungin. Satamassa
+kimmeltää virkeä aamulaine, meri hengittää maalle tuoretta suolaansa,
+väkeä vilisee torilla, raitiotien kello antaa merkkejä taukoamattomasta
+liikkeestä, ja laivain vipukoneet ovat vinkuvassa työssä.
+
+»Kappelin» edustalla puhaltaa suihkulähde. Huonerivi Esplanadin
+varrella muistuttaa suurta kaupunkia, ja yleisö vaikuttaa
+eurooppalaiselta.
+
+Seisovathan siinä jykevinä ja totisina senaatti ja yliopisto. Samassa
+kihermässä kohoavat oma säätytalo ja oma pankki. Niillä on kaikilla
+pohjana Suomen kova harmaakivinen kallio, joka ei murene mereen, vaan
+ajaa askel askeleeltaan sen aallot yhä kauemmaksi takaisin.
+
+Kaikki on tosin pienoiskokoa, mutta se on omaa ja lujatekoista. Me
+pureudumme kuin kanervikko kynsin hampain kiinni maamme kamaraan.
+Sille, joka tahtoisi meitä siitä irti kiskoa, jäisi vain helpeet
+käteen, mutta juuret piiloutuisivat uutta itua tekemään.
+
+Ja kun sen tietää ja kun näkee taas päänsä päällä tuon rauhallisen,
+haaleansinisen taivaan laen, niin silloin ei Suomi tunnu heikolta eikä
+sen tila toivottomammalta kuin muunkaan maailman.
+
+
+
+
+MAAN SYDÄMEEN.
+
+
+Pääkaupunkimme on kyllä kaunis, ja sopiihan meidän ylpeillä, kun
+ulkomaalaiset sitä kehuvat ja ovat siihen ohikulkiessaan ihastuneita.
+Mielellämme me itsekin siitä sanomme, katsellessamme esplanadimaisemaa,
+että se tekee meihin eurooppalaisen vaikutuksen. Tuo palanen
+Katajanokan sillalta Uuden Teatterin nurkalle ei ainoastaan muistuta,
+vaan todella onkin palanen ulkomaata. Rakennukset ovat yhtä kauniit ja
+siistit kuin suurten maailmankaupunkien hienoimmissa osissa,
+katurautatiellä on mieltä virkistyttävä liikkeensä, on kauniita, somia
+ajokaluja, on katukahviloita isoine ikkunoineen, ja ilma korkeiden
+huoneiden välissä helottaa yhtä läpikuultavana ja hurmaavana kuin
+konsanaan Pariisissa.
+
+Ihmisvirta kykenee jo sekin kilpailemaan täyteläisimpien kanssa.
+Bulevardikävelijäin veltto verkkaisuus on täällä vain suomalaisen
+hitautta. Tuolla täällä tapaa jo kasvoja, jotka ovat kulttuurin
+hienostamia, ja joskus tulee vastaan nainen, joka kantaa pukuaan
+moitteettoman pariisilaisesti. Onhan siinä yleismaailmalliselle
+mielelle aihetta iloon ja ylpeilyyn, varsinkin kun korvaa tuon
+tuostakin koskettaa vieraan kielen sorahdus ja se johtaa muistoon
+suuret »sivistysmaat» sekä lännessä että--idässä.
+
+Mutta välistä tuntuu siellä Helsingissä niin turvattomalta. On
+sittenkin niinkuin ei olisi oikein kotonaan, niin kuin olisi ympärillä
+enemmän vierasta väkeä kuin omaa sukulaista rotua. Siellä on niinkuin
+ulkomaailman suuren meren rannalla, jonka luotettavaisuus on aina
+epävarma ja joka rintamaisemansa niin helposti voi muuttaa
+näköisekseen.
+
+Ja sentähden sieltä aina tuontuostakin tekee mieli pois, näkemään perin
+kotimaisia maisemia, kuulemaan kieltä, joka sorisee omaa metsäpuron
+sorinataan, ja katselemaan kasvoja, joissa ei ole ulkolaista
+sekoitusta. Tekee mieli maan sydämeen.
+
+Se alkaa melkein kohta, kun Helsingin asemalta lähdettyä ovat lakanneet
+rautatievaunuja valaisemasta radan varrella sytytetyt sähkötulet.
+Ollaan jo metsässä melkein samalla, synkkä sydänmaa on kahden puolen
+tietä, ja puut seisovat jäykkinä ja hiljaisina lumihuntujensa sisässä.
+Vielä kilisevät isommilla asemilla kannukset, ja santarmit ylläpitävät
+sotakuria. Venäläisiä sotamiehiä pilkistää pysähtyvien junain
+huuruisista ikkunoista, ja sieltä sisästä pölähtää oven avautuessa
+tupakansavua ja vierasta kansallisuutta. Mutta ne jätetään menemään
+Pietariin päin, ja me nousemme suoraan kotiseutuja kohden.
+
+Tuntuu kuin olisi niin hyvässä suojassa keskellä lumista seutua, jota
+myöten kulkiessa ei pidetä kiirettä. Sitä katsellessa ja sivuuttaessa
+noita metsätorppia, joita ei hangen keskestä erottaisi, ellei
+savukiemura kohoisi puitten lomitse kirkkaalle taivaalle, unohtuu
+vähitellen se, mikä pitkin vuotta on mieltä painanut. Tuonne ei
+ainakaan voi vieras tunkea, ja semmoisissa se säilyi ennenvanhaankin
+isonvihan aikoina tulevan sukupolven siemen. Ja kun rantakaupungit
+etujensa vuoksi ja olojen pakosta muuttivat mielensä ja kielensä
+epäkansallisiksi, kasvoi korven pinnassa noita »suuria» kyntömiehiä,
+joiden selkäpiissä oli suomalainen sitkeys ja joiden aura käänti oman
+mullan päällepäin.
+
+Asemilla liikkuu maakansaa lapikkaissa ja lammasnahkaturkeissa. Heidän
+vaatteensa ovat samaa kuosia kuin heidän vuosisatojen kuluessa
+kehittynyt murteensa, joita kumpaakaan ei ole rautatie saanut
+muuttumaan. Niinkuin suuren suon pohjavesi kaivautuisi ratapenkereen
+alitse, jos sille ei ojia kaivettaisi, niin on kielikin puhkaiseva
+väylät kansan ajatuksille, jos sitä koetettaisiin tukkia siinä, missä
+on sen luonnollinen kulkupaikka.
+
+Nuo harmaat olennot, ne näyttävät niin rauhallisilta kuin
+tervaskannokko syysmyrskyjen raivotessa. Ei heihin pystynyt sekään
+kieli, joka heille toi heidän uskontonsa; pystyisikö sitten se, joka
+tahtoo heiltä sen viedä.
+
+On täällä sitten tien päässä pikku kaupunki, niinkuin kosteikko korven
+keskessä. Ympäristön alkuperäisyys ja omituisuus on kuin yhteen
+paikkaan keskittynyt. Sitä piirittää totinen havumetsä, jonka humina
+kuuluu joka taloon, ja sinne tuovat joka haaralta viittatiet,
+talonpojan itsensä auki ajamat pahimmankin ummen aikana. Alhaalla
+jäällä soivat aisakellot, ja hiljaisina iltoina seisattuu yksinäinen
+kadullakulkija niitä hellin liikutuksin kuuntelemaan, taas pitkien
+aikojen kuluttua.
+
+Kadut täällä ovat kuin kaupungissa, mutta talot ovat kuin huviloita tai
+herraskartanoita maalla. Ne ovat ryhmittyneet kirkonkyläksi
+tuomiokirkon ympärille, jonka valkoinen torni hohtaa jo kauas tulevan
+silmään. Se on ollut tuo Herran huone aikoinaan, entisinä vainovuosina,
+vihollisten hevostallinakin, mutta jälet siitä sen seinässä vain
+kasvattavat hartautta kansan mielessä.
+
+Kirkon edustalle on pystytetty suuren isänmaan sankarin muistopatsas.
+Hän seisoo siinä, tuo pronssitettu mies, harmaakivisellä jalustallaan,
+joka on lohkare hänen kotimaansa kalliosta. Rauhallisesti, mutta
+jäykästi katsoo hän itää kohti, jonka tuimat tuulet eivät saa hänen
+luomiansa laskeutumaan, sillä hän on seisonut päin pahempiinkin
+aikoihin--eikä ole väistynyt.
+
+Tornikello soi kuutamoisena yönä kahtatoista, ja uusi vuosi on alkanut.
+Täällä maan sydämessä, keskellä hiljaista maisemaa ja viattomuutensa
+unessa levähtävää kansaa ei sen soitossa ole pahan aavistuksen
+kammottavaa sivusointua. Se on kuin kaiku tämän kansan hyvän omantunnon
+äänestä, ja siksi tuntuu sitä kuunnellessa turvalliselta.
+
+
+
+
+ISÄNTÄ JA MÖKKILÄINEN.
+
+
+Suomelan mökissä, kaukana Saimalammen rannalla, oli surullinen
+aamupäivä. Asukasten mieli oli synkeä, ja he istuivat pitkän aikaa
+ääneti pirtissään, tuijottaen eteensä, mitään virkkamatta. Olisi ollut
+kevättöille lähtö, aurinko paistoi, ja tuvan takana tuoksui koivu
+hiirenkorvalla. Pelto oli tuoreella mullalla, hevonen seisoi auroineen
+vaon päässä, ja siemensäkki odotti suu auki eloaitan ovella.
+
+Mutta ei tehnyt miesten mieli lähteä kylvöksille, ja emäntä oli
+unohtanut laskea lehmänsä laitumelle, niinkuin oli ollut aikomus tänä
+aamuna.
+
+Sillä oli tullut isännältä kirkonkylästä sana, joka kertoi:
+
+--Pahalla tuulella on nykyään Venäenniemen pohatta. On uhannut ensi
+keyristä lähtien ottaa omaan haltuunsa mökin. »Pois pitää siitä
+nykyisten eläjäin. Se Suomalainen on jo liian kauan elellyt meidän
+maalla. Hakekoon itselleen uudet asuinsijat.»
+
+Syytä ei ymmärretty tähän mielenmuutokseen. Aina oli eletty hyvissä
+väleissä isäntätalon kanssa. Arennit oli maksettu säännöllisesti ja
+päivätyöt tehty ajallaan. Ja jatkoksi edellisille puheluille mutisi
+mökin mies.
+
+Tässä kun on korpia raadettu, tehty niittyä, perattu peltoa, kuivattu
+soita ja rämeitä. Hallan paikka tämä oli, kun tänne isävainajan kanssa
+tultiin, ja kituen tässä ensi vuodet elettiin. Ja nyt, kun on paikka
+kovennut ja kun alkaa saada viljan vaivoistaan, nyt se aikoo sen ottaa.
+Eikä taida tässä toivo auttaa. Sen se on tehnyt muillekin
+mökkiläisilleen.
+
+Mutta hänen vaimonsa ei uskonut uhkausta todeksi:
+
+--En uskoisi vielä sittenkään, vaikka sen omin korvin kuulisin. Eikös
+ollut sanonut Venäenniemen vanha vaari ukollesi: »Saat, Suomalainen,
+Saimaan rannan seudut viljelläksesi, mene sinne, kaada kaski, rakenna
+pirtti ja ensimmäiset kymmenen vuotta saat verotta viljellä. Jos sen
+ajan umpeen mentyä alat hyötyä, niin tule pääpaikalle päivätöitäsi
+tekemään ja maksa neljännekset viljoistasi.» Ja kättä lyödenhän oli
+pirtin perälasin alla tämä liitto vahvistettu.
+
+--Ne oli niitä aikojaan ne, ja nyt on toiset; nyt kuuluu kaipaavan
+kirjallista kontrahtia, mutta sitä ei ole tehty. Ja jos tahtoo meidät
+tästä häätää, niin ei auta itkut eikä valitukset. Laki sillä on
+puolellaan, ja jos äityy, niin ei maksa rakennuksistakaan.
+
+Eukko ei ottanut ymmärtääkseen. Hänellä, niinkuin vaimoväellä
+tavallisesti, oli omat alkuperäiset käsityksensä laista ja oikeudesta.
+
+--Laki! matki hän. Emmekö me ole yhtä laillisia haltijoita tässä kuin
+hänkin? Itsekö hän olisi käynyt tätä korpea kyntämään? Jos ei meitä
+olisi ollut, niin minkähän näköinen olisi tämä tienoo tätä nykyä?
+Sutten ja karhujen laitumena eikä minään viljeltävänä vainiona. Mitähän
+vaivaa hän on nähnyt ottaakseen nyt meiltä töittemme hedelmät?
+Hänenköhän hikensä tässä on vuotanut vai meidän?
+
+--Sitä ei kysy se, jolla on valta puolellaan.
+
+Mutta emäntä jatkoi, käsittäen yhä asiat omalla tavallaan:
+
+--Tämä kaikki ei ole muuta kuin talon nuorten miesten yllytystä ja
+miniäin kateutta. Elävät siellä pääpaikalla liian ylellisesti. Mutta
+minä uskon vanhaan isäntään ja hänen isänsä sanaan.
+
+Ja sen sanottuaan meni hän pirtistä pihalle, aukaisi navetan oven ja
+laski karjansa laitumelle. Sen tehtyään palasi hän takaisin pirttiin,
+ja kun näki miehensä ja poikansa yhä istuvan allapäin, sanoi hän:
+
+--Ja vaikka nyt mikä tulkoonkin ja vaikka veisikin vieras kerran vielä
+talomme, niin ei ole _vielä_ vienyt. Eikä auta istua siinä ja
+huokaillen hukata poutaista päivää; menkää askareillenne, miehet, minä
+menen omilleni.
+
+Vanha Suomalainen heräsi synkistä mietteistään ja sanoi pojalleen:
+
+--Käy kylvökselle, Tuomas. On sitä kovempaakin koettu, kun karhu kaatoi
+karjan ja pakkanen pani viljan. Ehkä muuttaa Luoja vielä miesten
+mielet. Minä tulen jälestä siemensäkin kanssa. Kävihän miten kävikään,
+kylvöt ovat meidän kylvettävät ... niitti sitten kuka niittikään.
+
+Ja pitkän, helteisen päivän asteli ukko edestakaisin pellollaan, ja
+poika siementi jälen aurallaan--niinkuin olivat jo monta monituista
+kertaa ennenkin tehneet.
+
+
+
+
+IDÄN HALLA.
+
+
+Halla tulee tavallisesti pohjoisesta päin, mutta ei kuitenkaan aina.
+Joskus kuulee puhuttavan halloista, jotka tulevat idästä.
+
+Eräänä heinäkuun iltana viime kesänä istuimme isännän kanssa
+ulkoporstuan penkillä. Hän oli tullut heinäniityltä, laskenut haravan
+tikapuita vasten ja näytti olevan huolekas ja totinen.
+
+»Olisihan tämä hyvä paikka muuten», jatkoi hän puhettamme, »parhaita
+maita koko pitäjässä niin niittyjen kuin karjanlaitumen ja kalavedenkin
+puolesta. Olettehan sen itsekin nähneet, että paikat näyttävät lujilta,
+kun pellot ovat järven niemessä ja vettä on etelässä ja lännessä eikä
+Pohjoisvuori tuolla päästä pakkasviimoja puhaltamaan. Mutta vaikka tämä
+on näöltään näin herttainen ja vaikka tavalliset hallat ajavatkin
+ohitse, niin täytyy aina kulkea alituinen hallan pelko rinnassa.»
+
+»Tällä paikalla panee idän halla.»
+
+»Silloin kun et aavistakaan, nousee se piilostaan, huokuu useamman
+kerran kesässä kylmän vainioille ja vie vähitellen koko vuoden
+elämisen.»
+
+»Siinä on tuossa takalistolla suuri, rajaton korpisuo, joka alkaa
+haka-aidan takaa, ja sen se on syy kaikkeen. Sen soppiin ei ole koskaan
+päässyt päivä paistamaan, ja sen pohjalla asuu ainainen sulamaton
+routa. Eivät auta kuumimmat kesätkään. Niin pian kuin tuuli kääntyy
+itään ja yöksi tyyntyy, on aamulla kaikki kuurassa. Eikä sitä tiedä,
+milloinka se sieltä alkaa nousta. Se on noussut keväällä arimman oraan
+aikana, se on ilmaantunut heilimöidessä ja voinut tulla vielä
+silloinkin, kun maitojyvä on hennoimmillaan. Ja niinkuin sanoin, sitä
+ei tiedä, milloinka se tulee. Nytkin on tuuli asustanut koko päivän
+idässä, ja huomenna saattaa olla mennyttä kaikki. Kun olisi edes siksi
+odottanut, että olisi saanut osankaan kuhilaalle.»
+
+»Tähän kun tuli meidän suku tuolta itäpitäjistä soiden poikki ja
+sydänmaiden halki, niin nähtiin tämä rehevä järvenranta, siihen
+ihastuttiin ja tehtiin tämä talo. Mutta yli järven olisi pitänyt soutaa
+ja loitota lännemmäksi meidän niinkuin muidenkin. Mutta se oli oma
+tyhmyytemme.»
+
+--Mutta ettekö voisi asettaa suota viljelyksen alaiseksi, kuivata
+hallanpesää ja koventaa paikkaa?
+
+»Mikäpä sen pohjattoman lietteen kuivaa ja perkkaa satavuotisen korven.
+Siihen ovat liian vähäiset tämän talon varat.»
+
+--Ettekö ole pyytänyt apua hallitukselta?
+
+»Eivät näy hallituksen huolet ulottuvan idän hallain häätämiseen. Suo
+on liian suuri, ovat sanoneet valtakunnan viisaat. Siihen menisivät
+maan kaikki varat, eikä yhden talon hyöty vastaa niin suuria uhrauksia.
+Koettakaahan tulla toimeen, ehkä sitten saatte apua, kun ensin ovat
+Pohjan suot peratut, jotka tätä nykyä ovat hallituksen huolena, ja
+rukoilkaa Jumalaa, että hän antaisi teille suotuisampien tuulien
+puhaltaa.»
+
+--Oletteko rukoilleet Jumalaa?
+
+»Lieneehän tuota sitäkin. Ja välistä pitääkin lomaa. Mutta ei se näy
+enää kuulevan nykykansan valituksia. Ei ole sitä kuun käännettä ollut
+tänäkään kesänä, ettei olisi itäsuon vilu vikuuttanut milloin mitäkin
+toukoa. Ja nyt näkyy aikovan viedä viimeiset. Jos yöksi tyyntyy, niin
+on mennyttä viimeinenkin vilja.»
+
+Alakuloisena hän istui siinä, ja hänen surullisten kasvojensa
+ulkopiirteet kuvastuivat mustina ja synkkinä idän taivasta vastaan,
+jonka kalpealla, kylmällä rannalla piipotti jäykkä, matala kuusimetsä.
+
+En osannut häntä lohduttaa, ja mitä se olisi auttanutkaan, sillä yöksi
+lakkasi tuulemasta, itäsuo teki tehtävänsä ja pani sen, mikä kesäisiltä
+halloilta oli panematta jäänyt.
+
+
+
+
+KURJALAN RANNALLA.
+
+
+Matala, liejupohjainen sydänmaan järvi, johon soilta valuu mustat,
+mutaiset vedet. Rannoilla kasvaa paksu ruokkoamaton kaislikko niinkuin
+suuri siivoton parta ja jättää ainoastaan keskelle silmäkkeen selvempää
+vettä.
+
+Sataa tuhuttaa harmaalta, likaiselta syystaivaalta. Luhtaniitty on
+metsän reunaan saakka vesillä. Metsä on aukomatonta korpea, kaikki puut
+ovat yhtä korkeita, piipottavia, ohdakkeisia kuusia. Metsän
+niemekkeessä on lato ja harmaa heinäpieles. Ladon nurkalla kasvaa
+yksinäinen, karsittu petäjä, ja sen kyljessä on pyöreäkitainen
+telkänpesä.
+
+Kaukaa korven yli häämöttää sateen sisästä harjanne, ja harjanteen
+selällä on haamuja talosta, jonka torppa lienee tämä asumus tässä vähän
+kuivemmalla ylänteellä, mihin toi minut tuo likainen karjapolku korven
+sisästä.
+
+Tuossa ovat talli ja navetta ja aitta ja maan sisään painumaisillaan
+oleva pirtti. Katot ovat tuohesta ja turpeesta, ja ikkunassa on toinen
+puoli pärettä, reikä rievulla tukittu.
+
+Ruispelto on sängellä, liinamaalla on korvo kumollaan, ja aidalla
+riippuu hallan panemia perunanvarsia. Ei näy ketään, missä lienevät
+asukkaat, ovi on ulkoapäin pönkitetty.
+
+Vetelä tie vie rantaan, jossa on haiseva liinaliko liejukossa, pesurahi
+sääret sojoina ilmassa, vanteeton kiulu ja vanha vene, puolillaan
+vettä, jossa uiskentelee ongenvapa ja hiiltynyt tervashalko.
+
+Rannalla liikkuu harmaanpunainen olento: kurja, takkuinen juoksukoira.
+Näkee oudon miehen seisomassa veräjän suulla ja säikähtää. Ei haukahda,
+vaan loikkii häntä koipien välissä pakoon ja retuuttaa mädännyttä
+kalanruumista hampaissaan. Varis on istunut aidan seipäässä, se
+kadehtii koiran saalista, lähtee lentää kahnuttamaan jälestä ja päätyy
+tuulen kantamana tuohon karsittuun petäjään ladon nurkkauksessa.
+
+Ilta alkaa jo hämärtää, vielä on kierrettävänä järvi, ja taloon tuonne
+mäelle on kaksi neljännestä korpea kuljettavana. Vaatteeni ovat
+likomärät, kengistä tirskaa ilmivesi, ja käsiä palelee. Rätkii jo
+räntää kasvoihin, tuuli ravistelee puoleksi lahonnutta pisteaitaa ja
+soittaa surkeasti valittaen pyssyni piipun suuta korvani juuressa.
+
+Tuvan seinämällä tahdon panna tupakan. Taskusta sattuu käteeni palanen
+vanhaa sanomalehteä. Päivämäärä on poissa, mutta siinä on alku
+uutiseen: »_Surkeat ovat ajat_ tätä nykyä Suomessa. Alakuloisuus
+täyttää mielet ja...» Jatkoa ei ole, eikä sitä tarvitakaan.
+
+
+
+
+
+ALAKULOISUUDEN YLISTYS.
+
+
+Kaukana täältä yksinäisen metsäjärven rannalla, niemen nenässä, missä
+on pienoinen mökki, puoleksi hankeen peitossa--siellä tahtoisin olla.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Minulla olisi pienoinen pirtti, jossa yksin elelisin, kissa kehräisi
+uunilla, sirkka sirittäisi karsinassa ja surullinen kuu paistaisi
+lumikenttiä pitkin ja jäähileet ikkunassa kimmeltäisivät--siellä
+tahtoisin olla.
+
+       *       *       *       *       *
+
+En ketään kutsuisi luokseni, jotka minua häiriten menneistä ajoista
+muistuttaisivat. Vaan olisi minulla ainoana ystävänä vaskikielinen
+kantele, jota uunin pankolla pehmoisessa lämpimässä soittelisin, ja
+katselisin, kuinka kuutamon kuva siirtyy siltapalkista toiseen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ja mitä minä soittelisin? Minä virittäisin vaskeni kielet yksinäisyyden
+alakuloisuutta ylistämään, ja minä hyräilisin haikean mielen sanatonta
+surua. En raivoisi, en itkisi enkä rintaani repisi--vaan antaisin
+kyynelettömän kaihon hellytellen tyynnyttää mainingitkin menneistä
+myrskyistä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ja kun olisin soittanut säveleni loppuun, niin ripustaisin seinälle
+soiton ja katselisin synkkänä seisovaa kuusikkoa ja haalean kylmiä
+hattaroita ja lumen kimmellystä katoilla. Ja rauha olisi rintani
+täyttänyt ja sieluni sulanut haikean hiljaiseen riemuun.
+
+
+
+
+VANHA VALKAMA.
+
+
+Uusi aika on aina näyttävinään niin ihanalta ja toivotulta, ja sitä
+odottaa kuin joutsenta, jonka valkoisia siipiä aurinko kultaa. Mutta se
+on kaunis ainoastaan silloin, kun se ei vielä ole tullut. Niin pian
+kuin se on lentänyt alas rusopilvistään, liihotellut maahan ja alkanut
+siellä valmistaa itselleen asuinsijaa, muuttuu se siksi muinaisajan
+likaiseksi linnuksi, joka turmeli kaiken, mihin kosketti.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Pitkän Soiselän pohjukkaan oli vuosikymmenien, kenties satojenkin
+kuluessa tuonut sydänmaalaisten kirkkotie. Mäkirinteiltä se painautui
+notkoihin ja mutkitteli korpien hämärässä, kunnes yht'äkkiä tuli
+valoisalle, hiekkaiselle rannalle, missä oli kirkkomiesten yhteinen
+venhevalkama.
+
+Varhaisina lauantai-aamuina oli siinä elämää, liikettä, ja iloista
+puhelua. Kirjavina ryhminä puuhailivat naiset, vedenrajassa pukujaan
+järjestellen, ja miehet istuivat rantapenkereellä tarinoiden ja
+piippujaan poltellen, odotellessaan toisia tuleviksi. Ja kun kaikki
+saman venheen väki oli kokoontunut, niin päästettiin airot irti
+rautaisista kytkyvistään koivun ympäriltä, hankavitsit ja tuhdot
+pantiin paikoilleen ja tapit taottiin reikiinsä kiinni. Ja kun nuo
+pitkät, solakat tervalaidat olivat kohisten järveen sysätyt, niin
+lähdettiin kilvan soutamaan kirkolle päin.
+
+Sama oli liike sunnuntaina palatessa. Mutta viikon varrella oli valkama
+autio ja yksinäinen. Vieri vieressään siinä silloin kellottelivat
+venheet, kaareutuen lahdelman mukaan puoliympyräksi. Ylös hietaiselle
+rannalle ne olivat vedetyt, huolellisesti asetetuille pöyreille
+teloilleen, koltat arpaheinää kasvavassa penkereessä kiinni.
+
+Satunnaisesti ohi soutava kalamies niitä melkein kunnioituksella
+läheni, eikä pahin ilkiökään olisi uskaltanut tätä vartioimatonta, koko
+sen seutukunnan yhteistä tavaraa käydä turmelemaan. Kirkkovenheet
+olivat rauhoitettuja niinkuin kirkon omat kalutkin. Ja rauhoitettua oli
+rantakin. Ei kukaan repinyt venhevalkaman riippuoksaisia koivuja,
+eivätkä hietikon hienoa pintaa rikkoneet muut kuin piipattavat
+rantasipit ja rannasta juomaan tuleva metsähiiri.
+
+Täällä tuntui olevan sunnuntai keskellä viikkoakin, ja näytti siltä,
+kuin luontokin tätä paikkaa erityisesti olisi suosinut. Auringonsäteet
+ikäänkuin hyväillen lämmittivät valkoista rantaa, ja hellällä kädellä
+kosketti sitä kirkas laine. Ja kun se loiskahtaen poistui maasta
+takaisin, käydäkseen jälelle jääneeseen yhtymään, niin huojuttivat nämä
+hiljaa ja varovasti ulompana kasvavaa harvaa ruohikkoa, joka siinä
+lakkaamatta kahisi ja päätään nyökytti.
+
+Kesäisillä kalastusretkilläni tänne joskus jouduin, ja kun perehdyin
+seutuun, niin nousin maihin itsekseni tupakoimaan ja piipun polttoajan
+tekemään seuraa noille venheille, joista jotenkuten tuntui olevan
+minulle itsellenikin seuraa.
+
+Semmoinen luonne oli tuolla maisemalla ennen, siinä oli oma vanhan ajan
+viehätyksensä ja alkuperäinen runollisuutensa.
+
+Mutta nyt se on muuttunut, ja siellä on nyt aivan toista kuin oli
+ennen.
+
+Ne ovat rakentaneet hyöryvenheen Soiselänkin sisävesille, ja se tulee
+nyt joka sunnuntai lahden pohjukasta kirkkoväkeä noutamaan. Kirkonkylän
+kauppias on tehnyt talon rannalle ja avannut sinne puotinsa. Entisestä
+miellyttävästä venhevalkamasta, jota nyt rumasti kutsutaan
+»rykirannaksi», ei ole muuta jälellä kuin lahoavat rauniot.
+
+Nimen mukana on muuttunut kaikki muukin. Mikä erotus noiden pitkien,
+ikäänkuin luonnon luomien tervattujen kirkkovenheiden ja tuon
+siivottoman höyrypurren välillä, josta savua tupruaa ja rasvaa kihoaa
+ja josta likainen vesi leviää yli tuon ennen niin puhtaan lahden
+pinnan. Miten röyhkeästi ovat koivut juurineen maasta kiskotut, kun
+ovat sattuneet sen uuden kärrytien tielle, joka johtaa laiturilta
+kauppiaan tavaramakasiiniin! Ja minkä näköinen on nyt tuo hieno
+hietikko, josta on paras osa pois vedetty täytteeksi laiturin päähän!
+Ja ruohikko! Sitä tuskin onkaan enää, ja se, mikä on, se harrottaa
+joinakuina poikkinaisina ruokoina. Halkopinot ovat rehennellen
+anastaneet melkein koko arpaheinikkopenkereen, jota kirkkoväki ennen
+käytti tilapäisenä ruokapöytänään.
+
+Venheet ne ovat nyt kokonaan unohtuneet. Uusi aika ei enää tarvitse
+vanhain apua ja heittää ne armottomasti luotaan. Muutamasta kaikkein
+suurimmasta nelilaidasta, joka ennen rehoitti ruhtinattarena muiden
+keskessä, ei enää ole jälellä muuta kuin kaaripuitten luuranko, joka on
+sekin jo rannan hiekalle hajoamaisillaan. Toiset pienemmät ovat vielä
+vähän paremmassa kunnossa, mutta lahoamaan päin ne ovat nekin. Kukaan
+ei ole tullut uusia rakentaneeksi eikä paljon vanhojakaan paikanneeksi.
+Ei olekaan niitä nähtävästi enää moneen kesään käytetty, sillä ruoho on
+ympärillä rikkomaton ja useimman tapin reiästä kasvaa heinätukko. Ne
+ovat saaneet väistyä entisiltä teloiltaan keskeltä lahden pohjaa ja
+siirtyä kauas metsään ja mikä minnekin pois meluavan maailman jaloista.
+
+Rykiranta ei minua enää miellytä, niinkuin ennen miellytti
+venhevalkama. Sen vanhat haltiahenget ovat pois peloitetut, eikä uusia
+ole vielä ilmaantunut. Rantasipi piipattaa toisilla rannoilla, eikä
+metsähiiri enää uskalla tulla esille.
+
+Työnnän kolmilaitani lainehille ja käännän kaihotta selkäni tuolle
+uudelle, käytölliselle aikakaudelle, joka joskus tuntuu niin
+kovakouraiselta, sydämettömältä ja arkipäiväiseltä.
+
+
+
+
+VANHA LAULAJA.
+
+
+Usein tapaa jossain kaukaisessa maanpaikassa jonkun noita koko kansan
+suosimia laulajia, jotka aikoinaan muodostivat tuon kuuluisan
+mieskuoron. Hän on nyt tavallisesti joku hiljainen, vaatimaton
+virkamies, kiinnitettynä kuiviin soinnuttomiin toimiinsa; useimmin ovat
+hänen velkansa suuret, palkka pieni ja tulot vähäiset, jotka tuskin
+riittävät korkojen maksamiseen ja välttämättömimpien elantotarpeiden
+suorittamiseen. Seurapiiri on rajoitettu, ympäristö ikävä. Työnteko on
+vain velvollisuuden täyttämistä eikä tuota mitään huvia. Tuomari hän
+voi olla hyväkin, toinen voi olla säntillinen kamreeri, asemapäällikkö
+tai kolleega pikkukaupungin koulussa. Hän suorittaa tehtävänsä ajallaan
+ja tekee tilit määräpäivälleen. Mutta elämässä on kuitenkin jotain
+puolinaista, ja usein pyrkii mieli haikeaksi. Hän kaipaa laulua ja
+noita vanhoja, hauskoja tovereita, joita tämä laulu yhdisti toisiinsa.
+
+Yksinäisinä hetkinään, kun talvinen iltahämärä tupsuttaa pimeää
+huoneeseen, hän alakuloisena ja kaukomielenä hyräilee omaa ääntään,
+sitä, jota hän kuorossa ollessaan niin suurella menestyksellä lauloi.
+
+Ne herättävät monenlaisia muistoja nuo hyräilyotteet tutuista
+sävelistä. Hän muistaa niin kirkkaasti, kuinka hän ensiksi tuli
+ylioppilaslaulajana huomatuksi ja sen jälkeen tuohon valiojoukkoon
+otetuksi;--kuinka hän joutui pääkaupungin parhaimpiin seuroihin ja oli
+kaikkialla tervetullut vieras;--kuinka hän suurissa, isänmaallista
+innostusta kajahtelevissa konserteissa lauloi sooloaan toisten
+säestäessä ja sai omistaa itselleen parhaan osan hurmautuneen ja
+seisoalleen kohahtavan yleisön suosionosoituksista;--kuinka hän oli
+mukana Pietarissa ja Moskovassa, lauloi lempeän ja viehättävän
+keisarinnan parvekkeen alla ja ajeli hovin vaunuissa leveää Nevskiä;--
+ja kuinka sitten tulivat matkat länteen päin, laulajaiset Tukholmassa
+ja Kööpenhaminassa ... päiväpaistetta tyvenillä saaristoulapoilla,
+huviretkiä liputetuissa laivoissa, kukkassadetta, kauniita naisia,
+helliä silmäyksiä ja lopuksi haikea ero rakkailta rannoilta,
+väririkkaiden päivänvarjojen hyvästiä viuhtoessa ja sormisuukkosten
+vallattomina kaarina lennellessä yli isonevan juovan laivasillalta
+poistuvan laivan kannelle!
+
+Ja mikä kansallinen sankari kotiin tultaessa noilta riemuretkiltä,
+joista oli kirjoitettu, että pienen maan maine oli heidän mukanaan
+levinnyt sinne, missä meitä tuskin tiedettiin olevaksikaan! Olla yksi
+tuon pienen valiojoukon muutamista harvoista, jotka olivat tehneet
+isänmaallisen urotyön ja joita kotona olevat ihaillen kadehtivat! Ja
+tietää, että oli tenorillaan aivan tuntemattomia sydämiä hellyttänyt!
+Ne eivät siellä hänen oudon kielensä sanoja ymmärtäneet, mutta niiden
+paljas sointu sai jo niiden sisältöä aavistamaan, se hurmasi
+muukalaiset ja herutti silmäkulmasta monen salaisen kyyneleen.
+
+Mutta kenties kaikista unohtumattomimpia olivat sittenkin ne hetket,
+kun pienissä kuoroissa eri pöytien ääreen istuutuneina laivan kannella
+valoisina, lämpiminä kesäöinä toverien kanssa sulettiin hienoihin,
+ihanteellisiin mielialoihin. Haaveksiva silmä noudatteli jälelle
+jäävien saarien rantapuita, äänet otettiin puhtaammin kuin koskaan
+ennen, ja ajatus oli kiinnitettynä rakkaaseen olentoon, jonka kotona
+omisti--tai ainakin kuvitteli omistavansa. Silloin he eivät ajatelleet
+yleisöään, ei menestystään, he olivat jokainen taiteilijoita ja
+nauttivat ainoastaan taiteestaan. Sellaisten hetkien tunne-elämän
+vivahduksia, niitä ei ymmärrä kukaan, joka ei kerran itse ole laulanut
+mukana.
+
+Se oli huoletonta, ihanaa aikaa... Mutta nyt se on mennyttä kaikki,
+haihtunut unelmaksi ja koko laulukuntakin hajonnut. Paitsi noita
+muutamia iloisia muistoja, jotka nekin yksinäisyydessä muuttuvat
+surullisiksi, ei siitä ole muuta tähteenä kuin valkoinen, kellastunut
+lakki, valokuvataulu seinällä ja sen päällä kuivunut kukan lehti, jonka
+aikoinaan rintaan kiinnitti yksi niistä monista, joiden nimetkin jäivät
+tietämättä. Hän on kuin vanha arpinen sotavanhus, jota eivät enää
+olevaksikaan muista muut kuin ne, jotka ovat ajautuneet yhtä kauas
+entisestä elämästä kuin hän itsekin.
+
+Välistä heitä sentään sattuu yhteen kesäisissä juhlissa niin monta,
+että saavat kvartetin kokoon. Kuinka he silloin laulavat kuin
+pakahtuneen sydämen kyllyydestä! He kertaavat vanhimmat laulunsa ja
+läpikäyvät kauneimmat muistonsa. Heidän pikku kuoronsa kasvaa siinä
+suureksi ja mahtavaksi, heidän korvansa kuvittelevat sen yhtä
+monikertaiseksi kuin se oli entisinäkin aikoina. He kuulevat Olaf
+Tryggvessonin ukkosena jymähtelevän sadasta rinnasta ja näkevät aavain
+ulappain eteensä aukeavan.
+
+Tieto on levinnyt siitä, että on vanhoja laulajia koolla. Ja ikkunain
+alle tai puutarhan pensaiden taakse hiipii varpailleen harras
+kuulijajoukko, joka yht'äkkiä täydentää vanhat muistot remahtaen
+lämpimiin kättentaputuksiin ja innokkaisiin hyvähuutoihin. Vanhat
+laulajat juovat maljansa pohjaan ja laulavat totisen tyytyväisinä
+edelleen.
+
+
+
+
+PURJEITA KUIVAAMASSA.
+
+
+Me istuimme, kaksi nuorta aviomiestä, kesähuvilamme verannalla. Olimme
+nukkuneet ruokalepomme ja nautimme nyt kahvia, tupakoiden ja katsellen
+järvelle, jossa puhalteli tasainen, mutta täyteläinen etelätuuli, ja
+jonka pinta oli väkevän sininen.
+
+--Nyt on hyvä tuuli, sanoi ystäväni, ja minä myönsin olevani samaa
+mieltä.
+
+Mutta me itse emme olleet hyvällä tuulella. Me istuimme syrjittäin
+toisiimme ja vaikenimme. Katselimmehan vain happamina selän toiselle
+puolelle, josta häämötti pienen kaupungin valkoinen rantaravintola, ja
+palasimme sieltä tuijottamaan purjevenhettämme, joka keikaili
+aallokossa lähellä rantaa ja kiskoskeli levotonna ankkuriköyttään. Se
+oli meidän yhteistä omaisuuttamme, me olimme sen yhdessä
+rakennuttaneet, itse sen maalanneet ja itse purjeilla varustaneet. Se
+oli ollut viime talvemme hupaisin tehtävä, iltakaudet olimme siitä
+lasiemme ääressä puhuneet ja koko kevään sen kanssa puuhanneet. Emmekä
+nyt koko kesänä ajatelleet muuta kuin sopivia tuulia. Ja sitä me nyt
+taaskin ajattelimme.
+
+Mutta samalla ajattelimme myöskin, että me onnettomuudeksemme olimme
+naimisissa molemmat, että meillä oli nuoret kauniit rouvat, jotka meitä
+»äärettömästi» rakastivat, mutta jotka eivät rakastaneet purttamme.
+Joka tilaisuudessa koettivat he häntä halventaa ja alkoivat haukotella,
+kun me puhuimme purjehtimisesta. Ja jos me emme heti kohta lakanneet,
+niin tulivat he pisteliäiksi ja ivallisiksi ja tekivät viittauksia
+miesten pienistä passioneista. Me kun emme olleet ymmärtävinämme, niin
+he loukkaantuivat ja menivät metsään, kumpikin tahollensa. Me heitä
+lepyttämään, mutta silloin syyttivät he meitä siitä, ettemme heistä
+välittäneet, että heitä tahallamme laiminlöimme, että meillä oli ikävä
+heidän seurassaan, että miksi sitten olimme menneet naimisiin, kun emme
+heitä kuitenkaan rakastaneet.
+
+--Mutta elä nyt ole lapsellinen, sydänkäpyseni...
+
+--Elä! Anna minun olla yksin ... mene nyt sitten purjehtimaan ... enhän
+minä tahdo sinua estää... Ka, mene nyt, ystäväsi jo on levoton...
+
+--Enhän minä tahdo, jos et sinä...
+
+--Mutta minä _tahdon_, että menet purjehtimaan ... muuten menee taas
+hyvä tuuli hukkaan...
+
+--Mutta tule sinä mukaan!
+
+--En! näenhän minä silmistäsi ja kuulen ihan selvään äänestäsi, että
+teillä on hauskempi purjehtia kahden ... me teitä vain häiritsemme.
+
+Enkä minä saanut mitenkään vaimoani vakuutetuksi siitä, että voinhan
+silti rakastaa häntä, jos rakastan purjehtimistakin. Minun täytyi
+vannoa ja suuteloilla selittää, että minä en vähääkään välitä koko
+purjehtimisesta. Ainoastaan silloin kai minun _täytyy_ mennä, jos
+ystäväni minua välttämättömästi vaatii mukaan.
+
+Ystäväni lienee antanut saman lupauksen kuin minäkin, sillä emme olleet
+koko viikolla yhtään kertaa ulkona. Me olimme käyneet joka päivä
+marjassa rouviemme kanssa, olimme tehneet kahviretkiä pellon aidan taa,
+istuneet huvimajassa ja lukeneet heille ääneen.
+
+He olivat onnellisia, he loistivat tyytyväisyydestä ja he laittoivat
+meille makeita ruokia. Mutta me tulimme yhä synkkämielisemmiksi, me
+tunsimme itsemme syyttömästi kärsiviksi, meillä oli ikävä, ja sentähden
+istuimme nyt alakuloisina ja äänettöminä, sanaakaan vaihtamatta.
+
+Tuuli oli niin mainio ja tasainen, venhe niin viehättävä ja
+menonhaluinen. Mutta me emme uskaltaneet ajatellakaan purjehtimista.
+Joskus kenties, kaukaisessa tulevaisuudessa, kun meitä ei enää niin
+»äärettömästi» rakasteta, me kenties saamme vapautemme takaisin. Tänä
+kesänä ei muuten kuin ehkä vain sattuman avulla, salaa, silloin kun he
+ovat poissa jossain...
+
+Palvelija kulki ohitsemme, ja minussa oli syntymäisillään raivoisa
+päätös tilata konjakkia kahvin mauksi ja juoda itseni juovuksiin ja
+sanoa heille totuus. Olisi kai sitä siellä karahvin pohjassa siksi
+tähdettä. Mutta silloin kysyi ystäväni äreällä äänellä:
+
+--Missä ovat rouvat?
+
+--Rouvat menivät marjaan ja käskivät sanoa, että kyllä he sieltä pian
+tulevat.
+
+--Kuinka pian?
+
+--Ei ne muuta sanoneet kuin että pian.
+
+--Saat korjata pois kahvin.
+
+Ja minäkin jätin nyt aikomukseni vaatia konjakkia. Minä olin luullut,
+että he istuivat huvimajassa ja odottivat meitä--lukemaan.
+
+--Et sinä ole kuivattanut purjeita tämänaamuisen sateen jälkeen? arveli
+ystäväni yht'äkkiä hiukan epämääräisellä äänellä.
+
+--En ole.
+
+--Onko sinulla kenties mitään erityistä toimitettavaa tänään?
+
+--Ei minulla ole mitään erityistä. Kuinka niin?
+
+--Niin, minä vain muuten ajattelin, että ehkä voisimme samalla tehdä
+pienoisen kierroksen järvelle.
+
+Hän oli siis ehdottanut ensiksi. Minä voisin aina sanoa, että kun hän
+oli tahtonut minua mukaansa, niin minun täytyi lähteä.
+
+--Sama se jos teemmekin.
+
+--Jos sinua omasta puolestasi huvittaa?
+
+--Kyllä, hyvin mielelläni...
+
+Se veijari. Nyt oli hänenkin pakoretkensä turvattu: hän tulee sanomaan,
+että minuakin oli huvittanut.
+
+--Niin no, jos mennään, niin mennään pian...
+
+--Minä olen heti paikalla valmis.
+
+Me vältimme koskettaa kysymystä, jota kuitenkin kumpainenkin
+ajattelimme. Mutta sen teki piika, joka näki valmistuksemme: ystäväni
+haali taskuunsa useampia laatikkoja tulitikkuja, minun taskuni olivat
+paperossipuntteja pullollaan, ja kummallakin oli meillä palttoo
+käsivarrella. Hän näet huusi jälkeemme keittiön ovelta:
+
+--Viipyykö herrat kauan vesillä, jos rouvat kysyy?
+
+--Sano rouville, että tänä aamuna on satanut ja että meidän täytyi
+mennä purjeita kuivaamaan.
+
+Jos olisimme itseltämme iljenneet, olisimme menneet juoksujalassa
+rantaan. Nuolena lensi soutuvenhe teloiltaan vesille, ja yhdellä
+työntäisyllä oli se purren kupeella.
+
+Millä nautinnolla minä päästelin auki purjeita, ja mikä suloinen soitto
+oli minulle rissain narina! Miten intohimoisesti hän heitti vettä
+venheestä ja miten nopeasti hän suki purjenuorat reikiin! Ja meiltä
+kummaltakin oli jäädä henki vetämättä siitä ilosta, että nyt vihdoinkin
+oli päästy. Minä olin kerran horjahtaa järveen, ja hänen kätensä
+vapisi, kun hän sovitti peräsimen vartta paikoilleen.
+
+Jos he nyt vain eivät tulisi kotiin, ennenkuin me olemme rannasta irti!
+Mutta jos ne nyt tulisivatkin, niin sanoisimme, ettemme olleet heitä
+huomanneet. Ja jos ne huutaisivat pihasta--rantaan ne eivät ehdi tulla,
+ennenkuin olemme valmiit--niin puolustautuisimme sillä, että kun aallot
+kohisivat kiviä vasten, niin oli mahdoton mitään kuulla...
+
+Mutta ei kukaan tule eikä kukaan huuda. Me saamme purjeet auki ja
+ankkurin ylös ja puskemme vapautettuina ulapalle, kokka suoraan
+kaupunkia kohti.
+
+Tunnissa olemme siellä ja kahdessa tunnissa takaisin, jos tunnin
+viivymme perillä.
+
+Ei kumpikaan sitä ehdota, mutta kun vuorotellen olemme perässä, niin ei
+muuta suuntaa toinen eikä toinenkaan.
+
+Sieltä kuuluu rantaravintolasta jo soittoa. Tuolla takana on huvilamme
+pienenä ja epämääräisenä.
+
+Purjeet ovat aikoja sitten kuivuneet--jos ne olivat olleetkaan märät,
+jota emme lähdön kiireessä joutaneet katsomaan.
+
+Huomaamme yht'äkkiä, että matka on jo yli puolen. Me olemme taas
+kerran, pitkien aikojen perästä, nuoria naimattomia miehiä jälleen. Me
+olemme unohtaneet rouvamme, haihtuneet huolistamme. Ja arvelematta
+laskemme me jo sanattoman sopimuksen mukaan suoraan rantaravintolaa
+kohti, käännymme kauniisti sillan sivuun ... ja kuivaamme siellä
+purjeitamme seuraavaan aamuun, jolloin päivän koittaessa alamme
+paluumatkamme--soutamalla.
+
+
+
+
+SURULLINEN TARINA JÄNIKSENPOJASTA.
+
+
+--Sinulla on nyt yhtä suuret silmät kuin minullakin, puhui emäjänis
+pojalleen ja kepsahti takajaloilleen istumaan, korvat pörhössä ja
+etukäpälät lerpallaan.
+
+Poikajänis kepsahti istumaan vastaan, korvat samalla lailla pörhössä ja
+etukäpälät samalla lailla lerpallaan.
+
+--Niin, niin, se on totta, sanoi äiti. Minulla on jo kohta toiset
+hoidettavana. Sinä saat mennä. Ka, mitä katselet, mene nyt!
+
+Pikku pupu ymmärsi, että leikki oli kaukana ja että äiti tarkoitti
+totta sillä, mitä sanoi.
+
+Hän tuli hämilleen, silmän kalvo hämärtyi epämääräiseksi, ja hän
+laskeutui hiljaa etujaloilleen, niin että ristiturpa kosketti maata.
+Olisi tehnyt mieli hellytellen puukata äitiä kylkeen, lepyttää hänet
+kömpelöllä hyppäyksellä ja lyödä kaikki leikiksi. Mutta äiti tekeytyi
+yhä ankarammaksi ja pyöristi silmänsä entistään pyöreämmiksi. Ja pupu
+luikahti hänen ohitsensa ja kyykki lyhyin potkuin pensaikkoon.
+
+Hänen järkivähänsä sanoi hänelle, että hän nyt on hyljätty ja että hän
+kärsii syyttömästi. Hän kulki nureilla mielin suoraan eteenpäin. Hän
+tuli karjan polulle, mutta ei seisahtunut katselemaan. Hän kohtasi
+lammaskatraan, mutta ei jäänyt sitä töllistelemään. Hän oli
+loukkaantunut, ja hän tahtoi sitä osoittaa. Maat tulivat
+tuntemattomiksi, hän ei siitä välittänyt. Hän menee näin, menee niin
+pitkälle kuin metsää riittää--koska ovat hänet kerran hyljänneet.
+Olkoot tuossa ahon pyörylät, olkoot lehdot haapoineen, niityt
+hienohelpeisine heinineen ja notkot karvakortteineen. En huoli, en
+välitä, kuolen nälkään--sittenpähän korjaavat.
+
+Mutta ilma oli niin kaunis, kesäinen iltapäivä oli niin herttainen ja
+lämmin. Ja juuri kun jänis luuli olevansa synkimmän näreikön peitossa,
+loppui metsä, ja hän oli niityn reunassa, ladon takana, lähellä pellon
+aitaa, ja tuolla oli talo ylempänä.
+
+Hän seisahtui ja kuunteli. Siellä liikuttiin, piika huhusi lehmiä
+kotiin, ja niiden kellot kalkattivat jo hänen selkänsä takaa. Ne olivat
+tuttuja kelloja, hän oli kuullut ne joka päivä. He olivat kulkeneet
+koko kesän yksillä laitumilla.
+
+Samassa oli jänön pieni suru unohtunut. Hän ei ollutkaan ihan yksin. Ja
+hän kapsahti kahdelle jalalle, kun kellokas pisti päänsä esiin ja
+ammahti pihaan päin. Se se oli, tuttu toveri ... ei nyt enää hätää
+mitään.
+
+Hän uskalsi ulos niitylle, hiipi ojan vartta ja teki pienen retken
+ladon kupeelle, josta kuitenkin kääntyi takaisin metsän rantaan. Siellä
+löysi hän lehtoniemekkeen laidasta tuuhean pikku kuusen, jonka juurelle
+paneutui levähtämään.
+
+Hän nukahti siihen mielenliikutuksesta uupuneena, pää olkapäitten
+välissä ja korvat supussa selän päällä. Ja vasta iltayöstä hän heräsi.
+Hän tunsi kalvavaa nälkää. Mutta hän osasi jo tien niitylle
+hienohelpeiseen heinikkoon; sieltä täältä haukkasi hän karvakortteen
+latvaa ja sipulsi sen pieneksi. Niitty oli vielä tekemätön, heinikko
+korkeaa, ja takajaloilleen nousten näki hän aina kaivon vintin tuolla
+talon luona ja tuparakennuksen harjan.
+
+Hän oli syönyt nälkänsä sammuksiin ja lipaissut ojasta vettä
+kielellään. Ja ennenkuin oli tullut aamu, oli hän jo tottunut uuteen
+elämäänsä, päättänyt jäädä tänne, ja emo oli hänelle enää vain
+kaukainen muisto. Hän tarkasti varovasti seudun. Vähitellen kävi hän
+itselleen omat säännölliset polkunsa, joita myöten asteli tuumaakaan
+syrjään väistymättä. Hänellä oli aidoissa omat kolonsa, hän valitsi
+määrätyt ruokapaikkansa ja joi omasta suohaudastaan. Hän tottui siihen,
+että tämä kaikki oli hänen omaansa, ne olivat hänen puitaan ja
+pensaitaan, hänen oli tämä metsikkö ja tuo niitty latoineen, hänen oli
+talokin tuolla loitompana, jossa päivällä liikuttiin ja pajatettiin,
+mutta yöllä asetuttiin hiljaa olemaan, siksi aikaa juuri, kun oli hänen
+määränsä liikkua.
+
+Kukaan ei häntä häirinnyt. Lapset kävivät kyllä marjassa ja kulkivat
+ihan hänen ohitsensa. Mutta kun hän silloin emän neuvoja muistaen
+painautui maata vasten, ei karvaakaan värähyttänyt, ei ripseäkään
+räväyttänyt, niin ne menivät näkemättä ja painuivat kauemmas hakametsän
+peittoon. Niittymies kun ensi kerran viikatettaan hioi, niin säikähti
+hän pahanpäiväiseksi, loikkasi kolme laukkaa makuupaikastaan, ja sydän
+oli haljeta. Mutta kun ei sekään tullut lähemmäksi, niin rauhoittui
+hän, palasi takaisin ja tottui siihenkin. Sitten se alkoi soida yhä
+tutummalta ja sekautui hänen jokapäiväisiin unelmiinsa. Hän vähitellen
+oppi ulkoa kaikki äänet, ihmisäänet, kellojen kilinän, rattaiden
+kolinan, kyntömiehen huudot ja hevosten hirnunnan.
+
+Kesäkauden hän kuppelehti hyvänhajuisessa heinikossa, kehittyi, lihoi
+ja tunsi kummaa voimaa jalkajänteissään.
+
+Niitty oli niitetty, päivät lyhenivät, yöt pitenivät, ja tuli rumat
+syksyiset ilmat. Metsä rapisi yhtämittaa, lehdet peloittivat
+pudotessaan, kahisivat niin oudosti, eikä lehto enää suojannut.
+Saloilta kuului pauketta, haukuntaa ja meteliä. Hän ei ymmärtänyt, mitä
+se oli, mutta hän aavisti, että se ei ollut hyväksi. Kerran hänen
+ohitsensa kulki isoja olentoja, ja niittyä pitkin juosta roihotti
+nuuskiva, päristelevä peto. Heillä oli paha mielessä noilla, hän
+kuunteli silmät jäykkinä päässä, ja hänen takajalkansa jo ponnistelivat
+lähtemään. Mutta hän painautui vielä ja pelastui. Ne menivät sivu
+eivätkä tulleet enää toista kertaa.
+
+Eräänä päivänä käy hän kovasti kummiinsa. Hän nuolee käpäliään ja
+kupeitaan eikä tunne omia karvojaan. Hän on alkanut valjeta. Mitä se
+merkitsee? Mitä hullua tämä on?
+
+Kaikki muu musteni ympärillä ja hän itse vähitellen valkeni. Hänestä
+tuntui, ettei hänellä ollut turvaa missään, että hänet keksittiin
+pitkien matkojen päästä ja että puut ja pensaikot häntä sormella
+osoittelivat. Jos hän vähänkään minne liikahti, oli harakka häntä
+nauramassa ja närhi rääkymässä hänen päänsä päällä. Häpeissään haki hän
+suojaa sakeimmissa näreiköissä, ei uskaltanut lähteä aukeille paikoille
+ja pysyi poutaöinä kokonaan piilossa, nälänkin uhalla. Ja se yhä vain
+paheni, hän valkeni valkenemistaan ja oli joutua ihan epätoivoon
+itsestään.
+
+Mutta eräänä päivänä, kun hänen, maksoi mitä maksoi, täytyi lähteä
+piilostaan ruuan hakuun, odotti häntä iloinen yllätys. Hän oli lentää
+selälleen ihmetyksestä. Maa oli valkea ja seudut ihan outoja. Ja kun
+hän kääntyi jälelleen katsomaan, niin oli merkkejä lumessa. Hän palasi
+takaisin ja meni eteenpäin, ja aina syntyi niitä samanlaisia, mihin hän
+vain kulki. Hän puhaltui syrjään, mutta siinä ne olivat taas, kun hän
+muuttautui toiseen paikkaan. Tämä oli kovin hupaista ja hullunkurista.
+Hänen olisi tehnyt mielensä kohti kurkkuaan nauraa.
+
+Sitä oli joka paikassa tuota valkoista, sitä tippui taivaastakin
+käpälille ja nuuskivan nenän päälle. Ja kaikkialla oli samanlaista.
+Musta palokin yhtä valkeana kuin ahot ja niityt. Aivan samanlaisina
+kuin hän itsekin. Maailma oli muuttunut _hänen_ näköisekseen.
+
+Talven tullen heräsi hänessä uusi virkeys. Hän tunsi välistä
+vastustamattoman halun lähteä laukkaamaan suoraan eteenpäin lumikenttiä
+pitkin, joita oli kaikkialla. Kaikki häiritsijät olivat aikoja sitten
+kadonneet. Ei kuulunut haukuntaa, ei ihmistenkään ääniä talon
+ympärillä. Ainoastaan reen jalaksen ritinää ja kaivon vintin narinaa.
+Tiainen oli toinen toveri, ja toinen puun kylkeä takova tikka.
+
+Kuutamoöistä teki hän itselleen juhlahetket. Kun hän oli laihohalmeessa
+illastanut, niin lähti hän huvittelemaan.
+
+Talo tuolla se häntä erittäinkin viehätti. Hänessä kehittyi hurja himo
+mennä niityn aidan luo, ja hän meni. Siellä oli rako aidassa, ja hän
+pistäytyi siitä sisään. Seisahtui keskelle peltoa ja arveli. Uskalsi jo
+riihelle asti, joka lämpisi. Nuuskiskeli savuista ilmaa, kiersi
+ruumenhuoneen taa ja astui epähuomiossa olkikupoon, jonka kahauksesta
+säikähti niin, että potkaisi pitkän syrjähypyn lumikinokseen. Sillä
+kertaa ei mennyt sen edemmä.
+
+Mutta seuraavana yönä oli hän rohkeampi. Hiipi riihen edustalta tietä
+myöten pihaan, jossa seisahtui tuvan ja tallin väliselle solalle.
+Kartanolla oli reki ja vesisammio.
+
+Tallissa purra rouskutti hevonen, mutta muuta pelättävää ei näkynyt.
+
+Hän oli nyt nähnyt sen, mitä aina oli uteliaasti halunnut. Ja
+tyytyväisenä palasi hän entisiä jälkiään pellon yli ja niityn poikki
+takaisin näreikköönsä.
+
+Näin kerran mielensä rohkaistuaan teki hän saman retken joka yö, kun
+oli pakkanen ja tahtoi tulla kylmä yhdessä kohden. Hän laukkaili
+lämpimikseen ristiin rastiin kaikki lähiseudut, pani välistä iloiseksi
+hyppelyksi niityillä ja pelloilla ja temmelteli oman kuvaimensa kanssa
+kuutamossa. Hän hallitsi koko ympäristöä, polki itselleen kovat tiet
+kinoksiin, kulki ne auki pyryjen jälkeen ja piiritti niillä koko talon.
+
+Sattui sitten kerran, kun hän korvat pörhöllään tepasteli tallin
+edustalla, että tuvan mustasta ovesta astui ulos valkea, kamala aave.
+Kurahtaen karkasi jänö solan suuhun, kuuli takanaan kiljahdettavan ja
+kämmeniä lyötävän yhteen. Oli satanut vitiä, ja lumipilvenä pölysi hän
+ennen tehtyä jälkeään aitaa kohti, huimentaen vauhtiaan alamäessä.
+
+Silloin kuului hänen suustaan surkea parahdus, jonka jäinen metsänranta
+heikkona kaikuna kertoi, hän tuuskahti turvalleen lumeen, retkahti
+siitä selälleen--ja oli kuollut. Takajalka oli tarttunut jälen alla
+väijyvään rautaan.
+
+Säikähdyksestä halkesi hänen hauras sydämensä.--
+
+Kuolema tuli niin äkkiä ja odottamatta, ettei se ennättänyt painaa
+kauhistustansakaan hänen kasvoilleen.
+
+Hän heitti henkensä kauniina, kuutamoisena yönä, ja huomenna kantoi
+talon pikku poika hänet jäätyneenä kurikkana riemuiten kotiinsa.
+
+
+
+
+ILOINEN TARINA JÄNIKSESTÄ JA POJASTA.
+
+
+--Katsopas tätä! huudahti Pekka ja heitti tuvan ovesta sisään valkean,
+jäätyneen jäniksen.
+
+Kaikki tuvassa olijat riensivät Pekan saalista ihailemaan ja häntä
+itseään kiittelemään.
+
+--No, jopahan sai saaliin!
+
+--Mistä sinä sen sait!
+
+--Jo sitä on poikaa!
+
+--Sinusta se vasta metsämies tulee!
+
+Olikin se Pekka nyt miestä mielestään. Kaiken talvea oli jänislanka
+ollut pellon alla aidan raossa, ja melkein joka päivä oli hän käynyt
+pyydystään kokemassa, mutta aina oli se ollut tyhjä. Nyt oli siihen
+vihdoinkin käynyt, kun ei sitä enää osannut odottaakaan. Pekan posket
+hehkuivat, silmät loistivat ja voitonriemuisena riiputteli hän saalista
+takajaloista. Kaikki muut häntä kehuivat, äiti vain ei mitään
+virkkanut. Äänetönnä hän vain hämmenteli puuropataa lieden ääressä.
+Sitten hän sanoi:
+
+--Pupu parka! Kun toki raatsit pihajäniksen tappaa!
+
+Pekka ei ollut ensin kuulevinaankaan. Äidin säälitteleminen häiritsi
+kuitenkin hiukan hänen iloaan, ja hän koetti puolustella itseään sillä,
+että sanoi:
+
+--Itsepähän kävi lankaan!
+
+--Vaan kukas sen pani sen langan?
+
+Mutta siitä ei Pekka välittänyt, virkkoi vain:
+
+--Nyt niitä vasta oikein aletaan pannakin lankoja!
+
+Eikä hän nyt koko talvena joutanut muuta tekemään eikä ajattelemaan
+kuin jänislankojaan. Päiväkaudet hiihteli hän talon takalistolla, ja
+missä vain oli pupu polkua tehnyt aitain alitse laihopeltoihin tai
+tepastellut syönnöksillään haapapuiden ympärillä, siihen sitoi Pekka
+pyydyksensä ja oppi vähitellen niin taitavasti niitä asettelemaan, että
+oli melkein ainainen jänisrokka mökin padassa porisemassa. Hyvin ne
+talonväet siitä Pekkaa kehuivat ja kylässäkin häntä kiiteltiin. Mihin
+hän vain tuli, sanottiin hänestä:--Tämä Pekka se vasta poikaa on!--Äiti
+vain ei koskaan kiitellyt.--Kaulastaanpahan on taas kuristunut.
+Kuinkahan kauan lie tuokin kitunut! oli hänen tapanaan surkutella.
+
+Yksi oli kuitenkin Pekalla huoli, se, ettei saanut käymään lankaansa
+sitä jänistä, jota mieli olisi kaikista eniten himoinnut. Se oli
+pihajänis sekin, joka kaikilla uusilla lumilla laukkaili talon
+ympäryksen jälkiä täyteen. Se oli tullut sen entisen pihajäniksen
+sijaan, joka oli Pekan ensimmäinen saalis, niinkuin uusi jänis usein
+ilmestyy entisen olinpaikoille.
+
+--Antaisit tuon olla pyydystelemättä, sanoi äiti. Se siinä niin somasti
+tepastelee.
+
+--Laihoapa tuo tärvelee, virkkoi Pekka vastaan.
+
+Ja hän ponnisti nyt kaikki voimansa juuri tätä jänistä saadakseen.
+
+Mutta kun hän viritti lankana yhteen aidan rakoon, alkoi jänis pitää
+polkuaan toisesta. Pekka haki kaikki lankansa metsästä ja sulki joka
+raon. Mutta silloin kulki jänis sisään ja ulos veräjästä. Eikä se
+näyttänyt mitään pelkäävän. Välistä pistihe, niinkuin se entinenkin
+pihajänis, ihan pirtin oven edessä, ikäänkuin ivatakseen Pekan
+pyyntihommia.
+
+Mutta nyt oli Pekka huomannut, että se kulkiessaan pihaan ja pihasta
+metsään, jossa sillä oli makuupaikkansa jossain mökin takana olevan
+korkean vuoren rinteellä, pistäytyi alangon niittyladolla. Se kiersi
+aina ladon ihan lähitse nurkkia ja kävi syömässä heinän rippeitä ladon
+edestä. Pekka viritti lankansa siihen jälen päälle ja pisti kepakon,
+johon vaskilanka oli kiinnitetty, ladon seinän rakoon. Panipa vielä
+vähän tuohenkäpryäkin jälen alle, jotta se siihen astuessaan säikähtää
+ja lentää suinpäin satimeen.
+
+Varhain seuraavana aamuna, joka oli sunnuntai, lähti Pekka uutta
+pyydystään kokemaan. Jo kaukaa näki hän, että saalis oli käynyt
+satimeen ja oli vielä elossa. Pekalta pääsi ilon huudahdus, ja hän
+ponnisti pitkän potkun suksillaan. Se hyppi ja telmi siellä ja
+pölyytteli lunta ympärilleen. Kun se oli käynyt kiinni vain toisesta
+takajalastaan ja Pekka pelkäsi sen pääsevän irti, hyppäsi hän lähelle
+tultuaan alas suksiltaan ja aikoi käydä sulin käsin saaliiseensa
+kiinni. Mutta silloin katkesi lanka irti kepakosta ja Pekan kainaloiden
+alitse pääsi jänis pakoon. Ennenkuin Pekka ehti päästä syvästä lumesta
+taas suksilleen, oli se jo matkainsa päässä niityllä.
+
+Takajalassa laahustava lanka vaikeutti kuitenkin jänön kulkua, ja
+hetken päästä oli Pekka sen kintereillä. Mutta juuri kun hän oli sen
+saavuttamaisillaan, lähti se taas menemään. Peräkkäin, jänis vähän
+edellä ja Pekka jälessä, kulkivat he niittyä myöten, poikkesivat
+pelloille, pistäytyivät vähän metsän reunassakin ja tulivat taas
+aukealle. Mutta sitten lähti jänis pyrkimään vuorta kohti ja pääsikin
+sinne. Vastamäessä jäi Pekka suksineen yhä enemmän jälelle, ja kun
+jänis istua kökötti vuoren harjalla, ponnisteli Pekka vasta
+puolimäessä.
+
+Pekkaa alkaa jo uuvuttaa, hiki valuu virtanaan otsalta ja sydän
+läähättää niin, että täytyy välistä pysähtyä henkeään vetämään, kun
+jalkaakin livettää niin, että on tuon tuostakin silmilleen tuuskahtaa.
+Päästyään mäen päälle jaksaa hän tuskin jäsentä liikauttaa.
+
+Mutta uupunut on jäniskin. Se on painautunut kiven kupeeseen ja laskee
+aivan lähelle. Vähän toinnuttuaan lähettää Pekka sitä sauvallaan, mutta
+sauva menee sivu ja töksähtää hankeen. Siitä pelästyneenä puhaltuu
+jänis laukkaan entisiä jälkiään alas vuoren rinnettä.
+
+Ehtimättä ottaa sauvaansakaan syöksee Pekka jälkeen. Siinä hän nyt
+viimeinkin luulee sen saavuttavansa alamäessä ja huimaavaa vauhtia
+kiitävät he nyt molemmat rinnettä alas.
+
+Mutta keskellä mäkeä on kaatunut puu ja sen latvan alle pujahtaa jänis.
+Pekka ei saa suksiaan käännetyksi, vaan lentää rydön yli sen toiselle
+puolelle suinpäin lumeen.
+
+Kun hän siitä selviää, seisoo hän polviaan myöten kinoksessa. Toinen
+suksi on pystyssä hangessa, toinen on ryöstäytynyt menemään mäen alle.
+Jänis istuu toisella puolella kaatunutta puuta ja katselee Pekkaa
+surullisin silmin. Sillä on lanka jalassa ja lanka on hangannut sen
+verille, niin että hankikin punottaa.
+
+Pekka ei taida sille mitään. Molemmat ovat uuvuksissa. Pekka läähättää
+niinkuin olisi sydän rinnasta ryöstäytymässä, ja jäniskin näyttää
+huohottavan. Voimatta siinä mitään katselevat he toisiaan.
+
+Hetken päästä tointuu kuitenkin jänis sen verran, että lähtee
+hiljalleen kuukkimaan pois ja katoo katajapensaiden taa.
+
+Pekalta pääsee itku, ja kun hän on aikansa itkenyt, kahlaa hän toisen
+suksensa avulla alas niitylle toisen suksensa luo ja pääsee viimein,
+yhä vetistellen, kotiinsa.
+
+Äiti on juuri tullut kirkosta ja panee Pekan kertomaan, mitä hänelle on
+tapahtunut.
+
+--Sitäkö sinä itket, ettet saanut jänistäsi? sanoo äiti. Ja minä kun
+luulin sinun itkeväsi sitä, että pupuparka sinun tähtesi nyt siellä
+vaivaisena kolmijalkana kulkea remputtaa. Entäs jos olisit _sinä_
+jäniksen sijassa ja lanka luutasi kalvaisi?
+
+Muuta ei äiti sanonut, mutta Pekka pillahti yhä katkerampaan itkuun ja
+itki nyt sitä, mitä äiti oli sanonut. Itki koko illan ja itki vielä
+yölläkin maatessaan vuoteellaan seinään päin kääntyneenä. Niin pian
+kuin hän vain muisti jäniksen ja sen verisen jalan ja miten se oli
+häntä surullisesti katsellut, alkoivat kyyneleet aina vuotaa. »Entäs
+jos olisit _sinä_ jäniksen sijassa ja lanka luutasi kalvaisi.»
+
+Heti kun päivä alkoi valjeta, hiipi Pekka ylös vuoteeltaan ja hiihti
+metsään sille paikalle, missä oli kaatunut mäen rinteessä. Siinä löysi
+hän helposti jäniksen jäljet, joihin oli verta tippunut. Hän noudatteli
+niitä ja tapasi vähän päästä jäniksen makuultaan näreen juuresta. Se ei
+yrittänytkään pakoon lähteä, sillä lanka oli tarttunut näreeseen.
+
+Pekka irtautti langan jänön jalasta ja päästi sen menemään. Iloisena
+otti se muutamia lyhyviä laukkoja ja kapsahti sitten takajaloilleen
+istumaan. Se katseli kuin ihmeissään Pekkaa, vilkutteli korviaan ja
+puulautui sitten menemään, töpöhännällään ystävällisesti hyvästiä
+vilkuttaen.
+
+Kun Pekka tuli kotiin, ei hänellä ollut muuta saalista kuin katkennut
+jänislanka. Mutta ei hän ollut saanut milloinkaan mielestään niin hyvää
+saalista. Hänen oli niin herttainen olla ja elää, että ilokyynel
+kihahti hänen silmässään.
+
+Sen päivän perästä ei Pekka enää pitänyt jänislankoja, vaan hävitti
+muidenkin panemat langat, jos niitä milloin tapasi metsässä.
+
+Se jänis, jonka hän oli päästänyt menemään, koteutui taas pian
+tepastelemaan talon ympärillä--ja eikö tuo tepastelle tuolla vielä
+nytkin.
+
+
+
+
+HALTIAN JOULULAHJAT.
+
+
+Lapset olivat joulun aattoiltaa kuluttaakseen menneet mäkeen. He
+laskivat alas rantatörmästä ja aina nousivat. Mutta kun alkoi tulla
+hämärä, rupesi nouseminen tuntumaan niin kovin raskaalta. Pikku-Heikki,
+joka oli nuorin ja jolla sentähden oli huonoin ja raskain kelkka, ei
+jaksanut yhteen menoonsa ponnistaa mäkeä ylös. Hänen täytyi istuutua
+levähtämään saunan eteen, joka oli puolivälissä pihasta rantaan.
+
+Taas uuvutti häntä niin, että silmiä huikaisi, ja rentonaan heittäytyi
+hän kelkkaansa. Mutta kun hän siinä istui tiepuolessa saunan
+seinämällä, niin tuli hänen mieleensä ajatus, joista semmoinen pikku
+poika ei tiedä, mistä ne aina tulevat:--»Mitenkähän se vanha ruuna
+jaksaa sitä isoa vesitynnyriä kiskoa?»
+
+Tuskin oli hän ne sanat saanut mielessään lausutuksi, kun saunan
+takaa samassa livahti hänen eteensä tielle pikku haltia, semmoinen
+uni-enkeli, joita Heikki usein näki unissaan öillä ja välistä
+ilmisissään päivälläkin. Se oli melkein Heikin itsensä näköinen ja
+kokoinen, semmoinen, mimmoisena hän oli nähnyt itsensä salin suuressa
+kuvastimessa, ja sentähden ei Heikki sitä pelästynytkään, kun se
+hänelle virkkoi:
+
+--Ei se jaksaisikaan, jos en minä auttaisi.
+
+--Mitenkä sinä autat?
+
+--Tule mukaani, niin saat nähdä. Istu vain siinä kelkassasi, kyllä minä
+vedän.
+
+--Minne sinä menet?
+
+--Menen joululahjoja viemään.
+
+--Annatko minullekin?
+
+--En anna sinulle, kun eilen vanhaa ruunaa piiskalla selkään sivalsit,
+vaikka sillä oli täysi vesitynnyri reessä.
+
+--Kenellekäs sitten annat?
+
+--Annan kaikille niille eläimille, joita pahat ihmiset ahdistelevat ja
+pahoin pitelevät ja kiusaavat.
+
+---Minkätähden sinä viet minut metsään? kysyi Heikki, kun näki haltian
+kääntyvän hakaveräjälle päin. Vaikka ei ollut hankiainen, niin ei
+kelkkaa upottanut.
+
+--Vien jäniksille joululahjoja.
+
+--Jäniksillekö joululahjoja? Jopa sinä olet soma...
+
+--Olehan vaiti nyt!
+
+Oli menty vähän matkaa hakaan, niin vihelti haltia hiljaa, ja Heikki
+näki valkoisen jäniksen tulla kuukkivan pensaikosta ja kepsahtavan
+kahdelle jalalle haltian eteen.
+
+--Iloista joulua sinulle! Tulin sanomaan sinulle, että olen kaatanut
+haapoja pihapellon alle, jossa ei kukaan tiedä niitä kaatuneen. Saatat
+mennä sinne mistä tahdot, et tarvitse pelätä lankoja, jotka olen
+katkonut, etkä koiraakaan, se on pantu koppiinsa. Sano muillekin, että
+saavat sieltä mennä jouluruokaa hakemaan.--Kuulehan, elähän mene ...
+sano siellä, kun tapaat ne peltopyyt, että menevät vain riihen alle,
+jos tahtovat joulujyviä nokkia... Kissa makaa tuvan uunilla joulupyhät.
+
+Iloissaan lähti jänis mennä hippaisemaan ja heitti kuperkeikan
+mennessään.
+
+--Meneeköhän ne sinne? kysyi Heikki.
+
+--Käyhän huomenna katsomassa, niin näet.
+
+--Sinäkö ne jänislangat katkot? kysyi Heikki, kun muisti kuulleensa,
+että jänikset usein olivat vanhimman veljen pyydyksiä katkoneet.
+
+--Minä ne katkon ja lauon loukut, liisin rihmat, pilaan pyssyt ja
+koirat lumoon. Minä niille ruokapaikankin neuvon, ajan lumen
+laihopelloilta, panen tuulen haapoja kaatamaan ... kohta olisivat
+kaikki hyvät metsäneläimet lopussa, jos en minä niitä aina hoitelisi.
+
+--Vaan äitipä panee ohralyhteet varpusille jouluksi.
+
+--Niin, kun minä panetan. Kun se muissa töissään häärii eikä muista,
+piiperrän minä sen korvaan niinkuin varpunen, ja silloin se muistaa.
+
+--Piipersitkö tänäänkin, kun äiti yht'äkkiä sanoi: ai, ei pidä varpusia
+unohtaa!
+
+--Silloin juuri seisoin sen korvan takana, vaikk'ette nähneet.
+
+Puhuessaan näin oli haltia juosta hipsutellut keveästi kuin koira
+hankea pitkin piennarta myöten pihaan päin. Tallin eteen tultuaan kävi
+hän Heikkiä kainaloihin ja hyppyyttää ponnahutti hänet luukusta
+ylisille pehmeihin heiniin. Haltia kurkisti alas häkkiin, se oli heiniä
+täynnä. Sitten pudottautui hän Heikin kanssa häkin läpi ruunan eteen
+ruuheen, joka oli puolillaan vasta pantuja kauroja.
+
+--Mikset sinä syö? kysyi haltia.
+
+Mutta ei ruuna vastannut, seisoi vain allapäin, huuli lerpallaan ja
+korvat velttoina.
+
+--Polle! sanoi haltia taas hyväilevällä äänellä ja taputteli ruunaa
+kaulalle. Etkö tunne minua, minähän olen se jouluhaltia?
+
+Jo hörähti ruuna vähäisen ja kohotti hiukan päätään.
+
+--Ei maista ruoka, sanoi haltia. Se ei osaa valittaa vaivojaan, mutta
+kyllä minä tiedän, mitä se ajattelee. Koko vuoden sen on pitänyt
+yksinäisenä hevosena raskaita kuormia kiskoa. Kaupungissakin piti nyt
+joulun edellä käydä jouluvaroja noutamassa umpikelillä. Kiire oli ja
+kovasti ajettiin, eivätkä nousseet vastamäessäkään reestä, vaikka Polle
+pysähtyi odottamaan. Sitten on ollut kerran päivässä halolla, toisen
+heinässä, ja aamuin ja illoin on saanut vesitynnyrin jyrkästä törmästä
+vetää. Eihän se vielä mitään, kun kuitenkin ruokaa antavat; mutta siitä
+on hänen mielensä niin murheellinen, ettei syödä saata, kun eivät
+turpaa hyväile, eivät kaulalle taputa, vaan selkään piiskalla
+sivaltavat.--Se löi sinua, Polle, eilen tämä poika, mutta tämän päivän
+perästä se ei enää milloinkaan lyö. Ethän lyö, Heikki?
+
+--En lyö, vakuutti Heikki, itku kurkussa.
+
+--Ei se lyö eikä anna muidenkaan lyödä, kun suureksi kasvaa; vaan lupaa
+olla ystävällinen sekä sinulle että muillekin hevosille ja eläimille.
+Tule nyt, Heikki, tänne Pollea taputtamaan.
+
+Jo kohotti Polle yhä enemmän päätään ja korviaan pyöräytti, ja sen
+silmistä näkyi, että se alkoi leppyä.
+
+--Vielä ne, Polle, sinulle ilopäivätkin koittaa, puhui haltia yhä
+hellemmällä äänellä. Huomenna saat herralta uudet kulkuset länkiisi ja
+uudet tiu'ut ja mäkivyöt pislaiheloineen. Kadesilmin sinua kirkonmäellä
+muut hevoset katselevat ja niin olet kuin ori ikään. Ja kun talven
+kestää jaksanet, niin jo tulee kesä, Polle, kuuletko, tulee kesä!
+Laitumelle pääset, kuljet siellä missä tahdot, kahlaat polviasi myöten
+heinikossa, porskuttelet järvien rantoja, yöt mehevillä ahomailla
+syöskentelet ja päivät viileissä viidakoissa seisoskelet. Kelpaako
+elääksesi?
+
+Nyt hörähti ruuna niin, että sieraimet suurina tuprusivat, kyömisti
+kaulaansa ja nyhtäisi ison heinävihon häkistä.
+
+--Jokos maistaa! Pidä nyt mielessäsi, niitä olen puhunut, eläkä
+murheitasi muistele eläkä huoliasi haudo. Tämä Heikkikin tulee nyt
+sinua joka päivä taputtelemaan.
+
+Mielihyvissään näykkäsi ruuna Heikkiä huulillaan, tavoitellen häntä
+nuollakseen, pisti turpansa sieraimia myöten kauroihin ja alkoi niitä
+purra rouskutella.
+
+--Rouskuttele, ruuna, rouskuttele, kehoitteli haltia. Me lähdemme nyt
+ja jätämme sinut rauhaan. Hyvästi, Polle! Hauskaa joulua!
+
+--Ethän sinä sille joululahjoja antanutkaan, sanoi Heikki, kun he
+olivat tulleet tallin eteen yläsillan ja luukun kautta ja Heikki taas
+istui kelkassaan.
+
+--Enkö antanut--kun hänen mielensä kevensin ja sydämensä sulatin! Nyt
+se sitä kesään asti muistelee.
+
+--Muistaakohan sen?
+
+--Hevosella on hyvä muisti. Kun sitä kerta vuodessakin hyvin kohtelet
+ja hellästi sille haastelet, niin muistaa se vain sen ja kaikki pahat
+päivänsä unohtaa ja raskaimmatkin kuormansa iloisin mielin vetää. Nyt
+tiedät, miten se vanha ruuna jaksaa sitä isoa vesitynnyriä kiskoa.--
+Hauskaa joulua nyt sinullekin!
+
+--Joko sinä menet?
+
+--Minulla on kova kiire. Pitää mennä vielä navettaan lehmiä
+lohduttelemaan, jotka talvikauden kytkyessä kiusaantuvat ... kuuletko,
+kuinka ne jo ynyvät, kun tuntevat minun mailla olevan ... ja monet muut
+talot ovat käytävät, joissa minua tänä iltana odotetaan, ja paljon on
+semmoisia pikku poikia kuin sinä olet, Heikki, joita minun täytyy
+tavata! Muista nyt Pollea hyvin kohdella.
+
+--En lyö enää Pollea! huudahti Heikki innoissaan, mutta silloin
+nyhtäisi haltia kelkan jukkoa ja antoi jalallaan vauhtia takakaplaihin,
+niin että keikka lähti vinhaa vauhtia kiitämään ja kiiti kuin
+myötämäkeen. Mutta kun Heikki siitä vauhdista tointui, niin oli keikka
+siinä, missä oli ollut silloin, kun haltia sitä ensin vetämään lähti,
+ja Heikki istui kelkassa, kaikki muut lapset ympärillään.
+
+--Missä sinä olet ollut, kun me huudettiin? he kysyivät.--Nukuitko
+sinä?
+
+--Ei saa enää milloinkaan Pollea lyödä, vastasi Heikki.
+
+--Mitä sinä horiset?
+
+--Vaan pitää kaulaa taputtaa jouluna, toimitti Heikki. Kun minä isoksi
+kasvan, niin en anna kenenkään Pollea lyödä.
+
+Toiset lapset Heikille nauramaan, mutta Heikki puhui vain jäniksistä ja
+peltopyistä, joille pitää jouluna ruokaa antaa ... tulkootpahan
+huomenna katsomaan, niin itse näkevät.
+
+Ja sitä samaa Heikki poika hoki aina tuontuostakin jouluillan kestäessä
+eikä huolinut, vaikka toiset hänelle nauroivat ja sanoivat, että ne on
+taas niitä Heikin houreita.
+
+Mutta Heikki uskoi niin varmasti siihen, mitä haltia oli hänelle
+sanonut, että meni jouluaamuna pellon alle katsomaan, oliko siellä
+jänis käynyt haapoja syömässä. Oli se käynyt, ja oli peltopyidenkin
+jälkiä riihen edessä. Vielä meni Heikki talliinkin, ja pyöreänä kuin
+säkki seisoi Polle pilttuussaan ja katseli ystävällisesti silmillään.
+Ja navetassa märehtivät lehmät pitkällään parsissaan, niinkuin ei
+heiltä olisi mitään puuttunut.
+
+Mutta kun Heikki palasi joulukirkosta ja näki jonkun aikovan piiskalla
+hevostaan sivaltaa, niin huusi hän:
+
+--Elä lyö!--jolloin mies kääntyi jälelleen niin ihmeissään, että jäi
+lyönti lyömättä, ja pudotti piiskan kupeelleen rekeen.
+
+
+
+
+HIRVI.
+
+
+Häikäisevät sähkötulet ikkunoissa, niiden ohitse talvisessa sumussa
+mustina varjokuvina kiertävät ihmiset, salamoina leimahtelevat
+raitiojohdot; hyrinää ja jyrinää--sitten laulua ja soittoa jossain
+suuressa salissa--ja jossain toisessa katosta lattiaan ulottuva vaate,
+joka levähtäen avautuu ja sulkeutuu, sen aukossa olennoita, jotka puhuu
+ja huutaa ja huitoo--Maria Stuart ja Elisabeth, toinen musta ja toinen
+punainen--ja itkua ja riemua--ja kätten rätinää--juna viheltää ja vaunu
+nytkyy ja pysähtyy...
+
+Ja nyt ajan minä asemalta kotiin talvista tietä, reen rautainen
+saverikko natajaa pakkasessa, hevosen tiuku soi unisesti, tien vieri
+nukkuu. Ajattelen vain sitä, mitä näen, tunnen vain sitä, mitä kuulen,
+mieli vaipuu ja muistot häipyy.
+
+Olen tullut kotiini, riisunut hevosen, vienyt sen talliin. Seison
+rappusilla ja näen, kuinka kuu, joka on noussut, paistaa härmäisten
+koivujen läpi ja yli lumikattoisen liiterin. On kuin olisin tullut
+jostain hyvin, hyvin kaukaa, tehnyt jotain, joka oli aivan toista kuin
+tämä, mutta en tule tehneeksi siitä itselleni sen enempää selkoa.
+
+Lämmin tuoksahtaa huoneesta vastaani, vedän kelloni, se on kolme, panen
+maata pehmoiselle vuoteelle kuutamon hämyssä.
+
+Yht'äkkiä vavahtaa vuoteeni, tömähtää taloni perustus, hyppään ylös ja
+olen ikkunani edessä.
+
+Keskellä pihamaata, talon ja tallin välillä, seisoo hirvi, toinen puoli
+ruumista kuun valossa, toinen varjossa, pää pystyssä, sarvet suurina,
+jalka juoksuun lähdössä. Tuprahtaa huurua sieraimista, maa tömähtää, se
+puhaltuu laukkaan ja katoaa koivikkoon.
+
+
+
+
+JUMALAN LUOMIA.
+
+
+Me olemme olleet koko vuoden niin sovinnollisella tuulella. Olemme
+auttaneet köyhiä, olemme tehneet hyvää lähimmäisillemme, olemme
+nauttineet taiteesta ja kirjallisuudesta. Musiikin mukana olemme
+sulaneet helliin tunteihin. Joskus olemme tulleet synkälle, mielelle
+lukiessamme ihmiskunnan kärsimyksistä. Muutamat meistä ovat niistä
+kirjojakin kirjoittaneet. Olemme puhuneet sorrettujen puolesta, olemme
+pauhanneet »raakaa voimaa» vastaan. Se meitä varsinkin on saattanut
+siveellisesti kauhistumaan, että olemme olleet näkevinämme sorrossa
+hyödytöntä kiusantekoa. Joskin olemme ymmärtäneet sen, että »taistelu
+olemassaolon puolesta» pakottaa suden raatelemaan lammasta, niin on
+siveellinen tunteemme aina pannut vastalauseensa kettujen menettelyä
+vastaan, jotka hanhiparveen päästyään haaskaavat sen viimeistä päätä
+myöten ja näyttävät tekevän sitä vain omiksi huvikseen.
+
+Me itse, me emme koskaan tekisi sillä tavalla! Ja niin on meillä ollut
+siveellisen periaatteen varustus edessämme, ja sen takaa on meidän
+ollut niin mukava pommittaa muita.
+
+Ei tarvitse kuitenkaan muuta kuin talven mennä ja kesän tulla, niin
+hiivimme me takaportin kautta kentälle ja meistä on tullut kenties
+pahempia petoja kuin on yksikään nelijalkaisista veljistämme. Meistä on
+tullut »ihmispetoja.» Perimämme luonto ei näytä karvaisten esi-isiemme
+raaoista taipumuksista vielä menettäneen kaikkein raaimpiakaan. Meidän
+täytyy tyydyttää herännyttä himoamme: »surmata huviksemme.»
+
+       *       *       *       *       *
+
+Heinäkuun 15 p:nä kutakin vuotta tapahtuu meissä niin täydellinen
+muutos, että emme itsekään enää tunne itseämme samoiksi sivistyneiksi,
+hienotunteisiksi jumalankuviksi, joiksi itseämme talven kuluessa
+kuvittelimme. Me alamme metsästää, vähintäkään selkoa tekemättä siitä
+ristiriitaisuudesta, josta voisivat meitä syyttää sorsat, telkät ja
+haapanat, jos ne kurjat osaisivat puhua meille ymmärrettävää kieltä.
+
+Meillä on pyssy tuossa seinällä, peuran sarviin ripustettuna. Kun alkaa
+surullisesti paistaa 14 päivän ilta-aurinko, niin ajautuu sisäämme outo
+hengetär. Meille tulee kuumeentapainen kiire valmistautua kuin johonkin
+juhlaan. Otamme aseen seinältä, tarkastamme sitä huolellisesti,
+naputamme lukkoja, vedämme ja laskemme hanaa, tähtäilemme kukkoa
+pihamaalla, portin pylvästä ja tuuliviiriä riu'un nenässä: hiomme kuin
+kissa kynsiämme. Otsa hiessä lataamme patruunia pitkän patterin eteemme
+pöydälle. Pukeudumme vihreään metsästystakkiin ja vedämme jalkaamme
+metsästystä varten tehdyt saappaat.--Koira on sidottuna sängyn jalkaan.
+Se loikoo lattialla, seuraa silmillään jokaista liikettämme, viuhtoo
+häntäänsä ja vikisee innosta. Me emme malta kulkea ohitse sitä
+taputtamatta: »Musti ... onko se Musti ... voi Musti-miestä...»
+Mielemme herahtaa niin hyväksi. Meillä on siinä olento, joka ymmärtää
+meidät paremmin kuin oma vaimomme; joka iloitsee ilomme; joka tuntee
+samalla tavalla kuin mekin.
+
+Se on sillä hetkellä ainoa ystävämme, hengenheimolaisemme ... me olemme
+kuin yhtä rotua. Eikä se kumma olekaan, sillä meitä yhdistää sama
+intohimo, into »surmata huviksemme.»
+
+On meillä sentään vielä eräs toinenkin ystävä. Se on toisella
+kymmenellä oleva poikamme. Hän on pyytänyt saada tulla mukaan »lintuja
+ampumaan.» Hän on ihan haltioissaan. Hän on laittanut venheen
+valmiiksi, hän jo odottaa rannassa ja hän käy vähän väliä
+kiirehtimässä.
+
+Tukeva illallinen lämmittää suloisesti vatsassa. Nenän alla savuaa
+hieno sporttisikari, joita muulloin poltetaan ainoastaan sunnuntaina
+päivällisen päälle. Isä istuu perässä, poika on kokassa polvillaan ja
+Musti keskellä venhettä.
+
+Kesäinen ilta on huumaavan kaunis. Metsämiehellä on aina silmää
+sillekin, ja meloskellessaan ruohikkorantoja pitkin hän viheltelee ja
+hyräilee itsekseen. Mutta vielä ei ole aika käsissä. Rauhoitusaika
+kestää klo 12:een yöllä. Tuossa tosin ui sorsapoikue kaislikkoniemestä
+toiseen. Emä edellä ja pojat perässä. Tyyneen veteen vetäytyy hieno,
+puhtoinen viiru, rinnakkain liukuvien lintujen tiessä. Mutta te saatte
+mennä rauhassa. Oikea urheilija tunnustaa aina lain pyhyyden. Hän ei
+aloita ampumistaan, ennenkuin kello on kaksitoista. Jos hän sen tekisi,
+häpeisi hän omantuntonsa edessä. Hän teroittaa sitä perilliselleenkin.
+Selittää, että se on _periaatteen_ kannalta väärin. Ainoastaan kurja
+sala-ampuja talonpoika sen voi tehdä, mutta ei todellinen gentlemanni,
+joka sitä paitsi ei harjoita metsästämistä elinkeinona, ainoastaan--
+huvikseen.
+
+Mutta kun odotettu hetki on lyönyt, ei ole enää mikään aate estämässä.
+Musti lasketaan maihin, poika asettuu perään ja isä nousee
+kokkatuhdolle seisomaan. Hänellä on lasit nenällä, pyssy kainalossa ja
+silmäkulmat kireellä.
+
+Jo tekee Musti tiukkoja mutkia niityllä.--»Se on jälillä! Se on
+jälillä! Isä!» Pojan ääni värähtää kiihkoa. Ei isänkään käsi ole oikein
+vakava. Se vavahtelee hiukan pyssyn ponnessa.
+
+Kuuluu polskaus maan rajassa. Emo poikineen heittäytyy veteen, heinikko
+lakoilee. Ja nyt on peto päälläpäin ihmisessä: »Souda, souda!--Ka,
+survi, survi!» Ja isä ja poika ovat molemmat kyyryssä työntelemisestä,
+venhe hyökkää kohisten eteenpäin, koira on loikannut järveen ja ui
+jälestä, häntä liehuen pinnalla.
+
+Räkättäen lentää emo ilmaan, potkaisekse kuin pallo kohtisuoraan ylös.
+Samassa paukahtaa laukaus, ja kuperkeikkaa heittää lintu, pudoten
+takaisin järveen. Pyssyn suusta nousee vielä savua, ammuttu potkii
+verissään, ja laukauksen kaiku räikyy rantoja pitkin.
+
+Kuuluu piipatusta viideltä kuudelta taholta. Näkyy virejä rantaan päin.
+Poikue on noussut maalle. Ne ovat piiloittauneet heinikkoon. Isä laskee
+sinne koiransa ja poikansa, jolla on mela mukanaan. Peräkkäin he
+juoksevat heinikossa. Isä seuraa venheestä heidän liikkeitään. Taas
+»elää» Mustin häntä. Hän tekee hyppyjä ylös, paiskaa päänsä mättään
+kupeeseen, ja poika lyö vimmatusti airollaan. »Isä, isä! Minä tapoin
+sen!»--»Onko se isokin'»--»Näin iso!» Poika kiikuttaa siipiräpylästä
+ensimmäistä saalistaan, joka on hienountuvainen, kurja sorsanpoika.
+
+Ja nyt alkaa se, jota minä sanoisin »verisokeudeksi». Moneen kertaan
+risteillään lähiseutu, koira ja poika mellastavat maalla, isä ottaa
+vastaan ne, jotka koettavat pelastua järveen. Airot, hampaat ja pyssy
+tekevät parastaan. Latinki latingin perästä laukeaa. Sota kuuluu järven
+laaksosta kaukaisiin mäkikyliin.
+
+Sitä kestää koko yön. Päivä on jo korkealla, kun he alkavat
+paluumatkansa.
+
+Vihdoinkin ovat metsämiehet rauhoittuneet. Heidän sopii olla
+tyytyväisiä, sillä kaunis on kokoelma tuossa venheen pohjalla. Eräs
+harmi sekoittaa kuitenkin iloa. Viimeisestä poikueesta oli jäänyt
+saamatta yksi, joka kovin kauan ajatti itseään. Siihen oli kyllä
+sattunut yksi laukaus kolmesta. Mutta se oli sittenkin sukellellut
+pitkiä matkoja ja kauan ollut kadoksissa.--»Lähdetäänkö ja heitetään?--
+Ei heitetä vaikka henki menköön!»--Ja niin oli uudelleen alettu. Oli
+tuohustuttu ja suututtu ja kerran kirottukin. Se oli uskaltanut, rähjä,
+asettua vastarintaan. Ja siitä se oli ikäänkuin kostettava. Sen
+saaminen oli nyt kunnian asia. Isä oli »päättänyt», että hän ei heitä.
+
+Ja ainoastaan koiran kyllästystä ja uupumusta sai haavoitettu
+sorsanpoika kiittää siitä, että hän rantapajukon juurien onkalossa
+säilyi--yksinään kuolemaan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Niin, me olemme kuin olemmekin petoja. Ja pahempiakin. Sillä saalis on
+meille sivuasia. Me metsästämme, s.o. surmaamme surmataksemme. Me
+nautimme itse ajosta. Ja kun palaamme kotiimme ja laskeudumme levolle,
+niin tunnemme sekä ruumiissa että sielussa tyydytetyn himon rauhan.
+
+Haaveksimme ja kattoon katsellen kertaamme mielessämme kaikki
+kohtaukset. Musti haukahtelee hänkin unissaan, ja jalat viputtavat.
+Kuinka me ymmärrämme hänen tunteensa! Hän on yhtä viisas kuin ihminen,
+yhtä viisas kuin me itsekin.
+
+Metsästys on meille välttämätön virvoitus. Meidän täytyy saada joskus
+»palata luonnon kannalle». Muuten ehkä eksyisimme liian pitkälle
+alkuperäisestä tarkoituksestamme. Sivistyisimme kovin hienon hienoiksi
+kaunosieluiksi.
+
+Eikähän sitä kukaan kielläkään, metsästämistä. Senhän sallii lakikin,
+ja se siihen kehoittaakin, määrätessään meille sopivan ajan.
+
+Ampukaamme siis nyt, kun on lupa-aika. Paukuttakaamme niin että vesi
+läikkyy lammessa. Ja jos joku tulisi väittämään, että polveudumme
+apinoista ja ehkä vähän alempaakin, niin sanokaamme ylevästi hymyillen,
+että se on tuo sitä Darwinin oppia. Meidän oppimme opettaa, että me
+olemme--Jumalan luomia.
+
+Sillä eläimillä ei ole meidän yhteiskunnallisia taipumuksiamme. Ne
+eivät voi nauttia taiteesta eikä kirjallisuudesta. Ne eivät tunne
+sääliä kärsiviä kohtaan eivätkä ymmärrä siveellisesti kauhistua
+heikompien sorrosta--niinkuin me.
+
+
+
+
+PYHITETYT PYYDYSMETSÄT.
+
+
+Minulla ei ole omia metsästysmaita, ei pyhitetyitä pyydysmetsiäni,
+mutta minä ymmärrän sen viehätyksen, mikä niillä on niille, joilla
+ne on.
+
+En ole koskaan kadehtinut niitä, joilla on paljon peltoja, suuria
+niittyjä, laajoja tukkimetsiä. Mutta kun kuulen puhuttavan rikkaista
+englantilaisista, jotka pidättävät laajat alueet viljelemättöminä,
+saadakseen tasankoja pitkin karkuuttaa koirien perässä, jotka kettua
+ajavat, tai kun kuulen, että ainoastaan Ranskan presidentillä on oikeus
+metsästää Fontainebleaun metsässä--jossa sivumennen sanoen voisi
+polkupyörällä seurata koirien haukkua--silloin tahtoisin olla lordi
+Salisbury tai presidentti Faure. Eikä minulla olisi mitään sitäkään
+vastaan, että voisin yksin omistaa metsästysoikeuden jossain
+kokonaisessa pitäjässä Suomessa.
+
+Saahan sitä nyt vielä--jumalankiitos niiden puolesta, jotka eivät voi
+hankkia itselleen omia maita--metsästellä jotenkin vapaasti Suomen
+saloilla, kun vaan katsoo, etteivät koirat revi hyväin ihmisten
+lampaita, mutta ei siinä nyt ole samaa viehätystä kuin saada kulkea
+metsissä, joissa ei kellään muulla ole oikeutta kulkea.
+
+Sillä siinä se nyt juuri on omien metsämaiden suurin viehätys.
+
+Miksi niin lienee?
+
+Luulen, että meissä kaikissa metsämiehissä on vielä perittyä esi-isäin
+luontoa, jotka eivät rakastaneet miehissä metsällä kulkua, vaan
+pistäytyivät salaa koiransa kanssa ulos tuvastaan aamulla varhain, kun
+kaikki vielä nukkuivat, ja olivat hyvin tarkkoja ja kateellisia siitä,
+ettei kukaan heidän aloilleen tunkeutunut. Ei mikään harmita vanhoja
+metsästäjiämme vielä tänäkään päivänä niin kuin toisen koiran haukunta
+tai vieraan pyssyn laukaus. Ettei siihen yksistään vaikuta saaliin
+himo, kateus siitä, että nyt toinen ampuu riistaa, joka yhtä hyvin
+voisi olla minun pussissani, sen tiedän omasta kokemuksestani. Syy on
+syvemmällä. Metsästäjän tunnelma siinä häiriytyy, se yksinäisyyden,
+salaperäisyyden viehätys, josta lähdemme metsässä nauttimaan. Tässä
+minä nyt kävelen yksin erämaassa--ajattelen minä aina yksinäisiä
+polkuja astuessani hiljaisella salolla. Ei kukaan tiedä, missä olen,
+olen aivan erotettuna muusta maailmasta, kahdenkesken suuren luonnon
+kanssa, sen salaisuuksia tutkimassa, sen omituisuuksia ilmi saamassa.
+Täällä minun koirani etsii mitään hiiskumatta ... ei näy ... on
+jälillä ... kohta kuulen haukunnan...
+
+Se on ihmeen suloinen tunne ... mutta yht'äkkiä ulvahtaa edessäni
+toisen koira, paukahtaa toisen pyssy ... tunnelma on häiritty, lumous
+on poissa, ja minä kiiruhdan kuin häpeissäni pois.
+
+Mutta jos minulla olisi omat maat, ei minun tarvitsisi sitä tehdä, ei
+pelätä tapaavani ketään, joka minua häiritsee metsäisissä
+mietteissäni...
+
+Se nyt on alkuperäisin kanta. Mutta kehittyneemmällä metsämiehellä on
+toisiakin syitä, jotka saavat hänet omia omituisia metsämaita
+haluamaan.
+
+Jos minä erottaisin itselleni jonkun metsäpalstan ja pyhittäisin
+itselleni siinä olevan riistan, niin tekisin sen myöskin halusta saada
+tuntea, että kaikki nuo metsien vapaat asukkaat ovat kaikessa
+vapaudessaan ja siitä tietämättään minun omiani. Kun minä olen
+rauhoittanut kaikki linnut ja jänikset ja ketut tuolla alueellani, niin
+tiedän minä, että he saavat kiittää _minua_ siitä, että ovat olemassa.
+Kun minä kuulen teirien kukertavan, niin ajattelen minä heti, ettet
+sinä niin kukertaisi, ellen minä olisi pitänyt huolta siitä, ettei
+kukaan salakavala poikanen ole virittänyt ansojaan sinun kesäisille
+poluillesi, etteivät koirat ja kissat saaneet syödä sinua suuhunsa
+pienenä ollessani, etteivät haukat ja muut pedot, jotka olen
+hävittänyt, päässeet kimppuusi, ettei kukaan saa tappaa sinua, kun
+tuttavaasi turvaten lennät puun latvaan kultasi luo... Siitä se minulle
+kiitosta kukertaa kirkkaana syysaamuna, ja minä tahdon mielelläni
+uskoa, että se tekee sen kiitokseksi kaikesta siitä suojasta, jonka
+olen sille antanut, että se on tullut havainneeksi juuri _näissä_
+metsissä ja _noissa_ puissa olevansa paremmassa turvassa kuin missään
+muualla.
+
+Ja kun minä valoisana kesäisenä yönä lähden kävelemään ja kuljeskelen
+niittyjen rantoja ja peltojen pientareita ja tapaan pystykorvan
+kuukkimassa näreikössä syönnöksillään, niin täyttää rintani viehättävä
+tunne siitä, että tuo kaimani saa kaikessa rauhassa kulkea asioitaan,
+ei ainoastaan nyt rauhoitusaikana, vaan vielä syksylläkin, vielä koko
+talvenkin, ettei _sitä_ jänistä uhkaa lanka aidan nurkkauksessa, että
+se saa, jos minä vain tahdon, elää vaikka sadan vuoden vanhaksi, jos se
+sitä sattuisi huvittamaan.
+
+Eikä tarvitsisi ketunkaan, metsolan pahantekijän, pelätä rangaistusta
+muitten kuin minun käsistäni, ei jättää häntäänsä rautaan, ei menehtyä
+myrkkyyn, vaan saisi se huoletonna harjoittaa syntejään siksi, kunnes
+minua haluttaa ruveta hänelle oikeutta jakamaan ja minä torven
+toitotuksella hänelle tuomionsa julistan ja usutan koirani sitä
+täytäntöön panemaan. Minä hoitaisin ja hallitsisin heitä kuin hyvä
+Tapio karjaansa, ja karjan tuntisi minut ja minä karjan.
+
+Pitäisin heistä kirjaa, ottaisin tarkan selon, ainakin niin hyvän kuin
+olisi mahdollista, siitä, kuinka paljon niitä on kutakin lajia, missä
+ne oleskelevat, mitä siellä hommaavat metsien peitossa, millaisilla
+mailla parhaiten viihtyvät.
+
+Keväällä minä kävisin metsojeni soitimessa, kiipeisin hiljaa heidän
+häähuoneeseensa, kuuntelisin rakastuneen kuherrusta ja ripatusta ja
+ottaisin selon, minne kana pesänsä tekee; kesällä kävisin
+mustikkamarikkoihin pitkäkseni ja antaisin emon poikineen paradeerata
+ohitseni. Tutkisin tarkoin, missä viidassa pyyt asuvat ja viheltäisin
+heitä tulemaan ja nauttisin siitä, kun luokseni pyrähtävä pienokainen
+turhaan koettaa pää kallellaan katsella, mistä kuului kutsuva piipatus.
+Oravat minä kaikki hallillani haukuttaisin, mutta en yhtäkään ampuisi,
+en häkkiin sulkisi, vaan kävisin metsän kesyjä aina aamuisin
+haastattelemassa niillä mailla, missä tietäisin niiden asustavan ... ja
+pian ne oppisivat minulle hyvän-huomenen kurahtamaan.
+
+Mutta jänöistäni minä hellimmän huolen pitäisin, niiden kanssa eläisin
+minä ainaisessa tuttavuudessa. Kun vitilumen sataa keväiselle hangelle,
+ettei sauva narise eikä suksi mitään hiiskahda pehmoisella valkealla
+sametilla, lähtisin minä jälkiä etsimään. Löytäisin ne pian laihopellon
+takaa, seuraisin niitä lehdon läpi, niityn poikki, näkisin, missä se on
+huvikseen pitkät laukat harpannut, missä takapolviensa varassa istunut
+ja kuulostellut, mihin helmen hangelle sorvaissut ... tuolla se nukkuu
+mäen rinteessä ja on jo aikoja sitten kulkuni kuullut. Tietää minun
+tulevan, tietää, että ohi kuljen, eikä liikahda. Mutta minua huvittaa
+hänet herättää... »Lihot liiaksi, jos et jaloittele»... Siinä se on,
+pöllähtää pesästään, pysähtyy, katselee korvat pystyssä ja kummastelee,
+mitä se tuo ... ja lähtee laiskasti kuukkimaan ylös mäen harjalle,
+istahtaa siellä taas selkä suorana ja kuvastuen koko komeudessaan
+talvista taivasta vasten. Se miettii: »ei ole sinulla koiria kanssasi»
+... ja palaa takaisin...
+
+Sillä tavalla minä karjaani paimentaisin. Mutta auta armias sitä, joka
+uskaltaisi tulla elättiäni ahdistelemaan. Häntä minä käräjissä
+ryvettelisin ja armotta sakottaisin.
+
+Mutta mitä sinä metsästysmailla, jos et metsästä...
+
+Niin, kai minä nyt sentään hiukan metsästäisinkin...
+
+Menisin myöhäisenä syysaamuna, kun jänis jo valkeana vilkkaa ...
+hakisin käsiini vanhimman ja viisaimman jänikseni, joka on osannut
+hyvästi yölliset jälkensä sotkea ja joka antaa koirilleni työtä
+puoleksi aamurupeamaksi, ennenkuin suvaitsee lähteä liikkeelle, joka ei
+jaloissa pyöri, vaan oikoo pitkin korpia ja kankaita--asettuisin
+oikealle paikalle kukkulan laelle, siitä kuuntelisin haukun kulkua
+alhaalla korvessa, metsäisiä maailmoita katselisin; kun haukku lakkaa,
+nauttisin taas rakkieni riemusta, kun saivat ajettavansa uudelleen
+eteensä--tuolla se tulee, vilahtelee valkeana puitten välissä, istahtaa
+aholle, tulee kohti--siinä sen ampuisin, kaataisin kehoitukseksi
+koirilleni--ja ellen osuisi, olisin yhtä iloinen. Jos en osuisi, jos
+mieltäni kaivaisi ohi ammuttu laukaus, heittäisin pyssyn olalleni,
+ottaisin koirani kiinni ja rangaistukseksi itselleni palaisin kesken
+päiväni kotiin,--sillä vasta sitten on mielestäni metsämies nimensä
+arvoinen, kun hän kiukuttelematta ja itseään kohtaan mitään äkää
+tuntematta voi iloita epäonnistuneesta retkestä yhtä paljon kuin
+onnistuneesta ja tyytyy siihen tunteeseen, jonka raikas metsä, heleä
+syyspäivä ja ajokoiran ansiokas työ hänessä herättää.
+
+Se olisi ihanteellista metsänkäyntiä se, kun näin maitani hoitaisin
+kuin puutarhaa, jonka hedelmiä kasvatan kuin kädestä pitäen, jota en
+haaskaa enkä hävitä ja josta vain liiat vesat ja ylimääräiset oksat
+kitken ja karsin pois ja jonka hedelmistä vain kypsimmät poimin.
+
+En tiedä, olenko oikein arvannut niiden mielen, joilla on omat
+omituiset metsämaat. Mutta semmoinen olisi ainakin mieleni minulla, jos
+olisi minulla omat pyhitetyt pyydysmetsäni.
+
+
+
+
+JUMALAN LINTU.
+
+
+    Oli viisas ja väkevä,
+    Tietoniekka, taitoniekka
+    Ontovaaran Ollikainen,
+    Tuttu aina Turjanmaalla,
+    Aina laajassa Lapissa,
+    Vielä Vienankin vesillä.
+    Oli taitava takoja,
+    Aseseppä oivallinen,
+    Metsän kuuluisa kävijä:
+    Karhun kaatoi kerta lyöden,
+    Yhden iskun antamalla
+    Tekemällänsä terällä,
+    Takomalla tapparalla;
+    Linnun oksalta osasi,
+    Teeren latvasta lävisti
+    Kerta pyssyn kääntämällä
+    Tähtäintä tähystämättä,
+    Haarainta hapuamatta;
+    Loihdittu ol' lyijyluoti,
+    Vaskikuula voideltuna
+    Nesteillä nimettömillä,
+    Salaisilla saippuvilla;--
+    Pelto kasvoi kyntämättä
+    Kuumimpinakin kesinä,
+    Vilja viihtyvi vioitta
+    Hallaöidenkin uhalla;--
+    Ei ollut sanoin solmivata,
+    Ongelmin ei ottajata,
+    Papit pisteli pulahan,
+    Viisahimmatkin väsytti.
+    Vaan oli ylpeä opista,
+    Kovin korska tiedoistansa,
+    Katsoi ylön kirkon uskon,
+    Piti pilkkana pyhimmän:
+    Aret töissänsä aherti,
+    Sunnuntait kalassa kulki,
+    Ristijuhlat riistan haussa,
+    Isot pyhät pyssyn kanssa;
+    Teki taikoja ripistä,
+    Elkehiä öylätistä.
+
+    Kansa kauhistui kovasti,
+    Hyvin huoli hurskas kansa,
+    Oma vaimonsa valitti,
+    Paljon itki puolisonsa:
+    Pelkäsi kostoa Jumalan,
+    Kirousta kaikkivallan.
+    Jo tulevi joulujuhla,
+    Pyhin aamuista punotti;
+    Yön luki loitsuja kylyssä,
+    Haki saunassa sanoja
+    Luodeillensa laatimille,
+    Valamille vaskillensa.--
+    Aikoi ilveksen ajohon,
+    Metsäkissan kiertelöhön
+    Saarehen merellisehen,
+    Sumuisehen saarentohon,
+    Tahtoi ennen ennätellä,
+    Rienteä ajohon riistan
+    Vereksimmällä vidillä,
+    Lempehimmillä lumilla;
+    Teki saalihin himossa,
+    Teki toistenkin uhalla.
+
+    Otti pienen poikasensa,
+    Käski keskenkasvuisensa
+    Ajajaksi orosensa,
+    Vartiaksi virmavarsan.
+
+    Vaimo itki ja valitti,
+    Poloitteli puolisonsa:
+    »Ellös menkö, miehyeni,
+    Ellös ainoa tukeni,
+    Jääös juhliksi kotihin,
+    Pirttihin suuriksi pyhiksi,
+    Luetahan, veisatahan,
+    Eli kirkkohon ajamme
+    Jumalalle juhlimahan;
+    Tottele tosi sanani,
+    Usko vaimosi varoitus:
+    Näin mä outoja unia,
+    Entehiä ilkehiä,
+    Korppi silmäsi koverti,
+    Sydämesi synkkä lintu.»
+
+    »En ole kuullut ennenkänä,
+    Totellut en toistekana,
+    En ole uskonut unia,
+    Akkaväen entehiä,
+    Pidä pyhät piikoinesi,
+    Juhli joulu joukkoinesi,
+    Vedä virtesi vetelät,
+    Laulut äitelät älise
+    Kylän akkojen keralla!»
+
+    Jo on varsa valjahissa,
+    Sepän rusko rahkehissa,
+    Poika istuvi rekehen,
+    Itse käy seville seppä.
+
+    Vielä vaimonsa varoitti,
+    Huuahteli huolissansa:
+    »Jää on huono, virta vahva,
+    Railot on selillä suuret,
+    Selät suurimmat sulina:
+    Uppoat orosinesi,
+    Hukuttaut hevosinesi,
+    Pienen poikani menetät,
+    Rakkahimpani hävität!»
+
+    »Ei huku hyvän hevonen,
+    Uppoa rohkean rekonen!
+    Ei ota Ahti Ollikaista,
+    Veden velho viisahinta!»
+
+    Siitä lähti, ei totellut,
+    Ajoi rantahan rajusti,
+    Töykeästi törmän alle,
+    Iski virkkua vitsalla,
+    Löi oritta ohjaksilla.
+
+    Ori laukkahan puhalsi,
+    Kiiteli kohona varsa.
+    Ulvoi alla Ahdin pelto,
+    Kierä kenttä kiljahteli
+    Laajan Laatokan selillä,
+    Aallokkahan aukehilla.
+
+    Ajoi virstan viiletteli,
+    Saaret vierellä vilisi,
+    Ajoi toisen tuiskutteli,
+    Karit kiiti kupehella;
+    Aukeni ääretön ulappa,
+    Meren lahti laajasuinen.
+
+    Alkoi hälvetä hämärä,
+    Punoitella päivän rusko,
+    Keksi saaren kaukahalla,
+    Etähällä maan matalan.
+    Sinne ohjasi oronsa,
+    Kohti käänsi korjasensa.
+
+    Vaan oli lonka luotehella,
+    Ulapalla usvapilvi.
+    Haihtui suunnasta sumussa,
+    Tiensä tuiskussa kaotti;
+    Alkoi kuulua kohina,
+    Edestähän outo ääni--
+    Varsa valjaissa vavahti,
+    Hytkähti hyvä hevonen,
+    Vesi tirskui kengän tiestä,
+    Jää on hyllyi hettehenä,
+    Heikko riitta rimpisuona.
+
+    Jo kirosi kiihkeästi,
+    Sadatti sanoilla näillä:
+    »Nyt on Lempo liikkehellä,
+    Iki-Turso ilkitöillä,
+    Vetehinen väijymässä--
+    Vaan en pelkeä petoa,
+    Enkä väisty velhon tieltä,
+    Ottakoon piru omansa,
+    Vaan et ota Ollikaista!»
+
+    Silloin silmääpi ulomma,
+    Kupehelle katsahtavi
+    Varsan päitse vainustellen,
+    Kysyvi sanoilla näillä,
+    Lausui näillä lausehilla:
+    »Mi on tuolla musta lintu,
+    Karin päässä pitkäkaula?
+    On kuin joutsenen näköinen,
+    Vaan on kumma karvaltansa,
+    --Näetkö mitä, poikueni'»
+
+    Poika ei mitänä nähnyt,
+    Älynnyt, ei ymmärtänyt.
+
+    Seppä seisotti hevosen,
+    Varsan vaahtosen pysätti.
+    Otti pyssynsä perästä,
+    Tuliruiskun reestä tempoi,
+    Juoksi jäälle hyllyvälle,
+    Riitalle ritisevälle:
+    »Lienet loihdittu elävä,
+    Loihdittu on luotiseni--
+    Lienet vastaani varattu,
+    Varattu on vaskiseni--
+    Lienet käsky kääntymähän,
+    Kääntynyt en koskonkana,--
+    Lienetkö tuhoksi tuotu,
+    Tuli jo oma tuhosi,
+    Päättyi päiväsi pikahan!»
+
+    Asetti olalle pyssyn,
+    Laski luikun kämmenelle,
+    Ampui kohti kummitusta,
+    Pamahutti pitkin jäätä,
+    Kovin paukahti pahasti,
+    Rämähytti räikeästi,
+    Kaatoi miehen kaljamalle,
+    Sileälle seljällensä,
+    Ahti kurkkunsa avasi,
+    Lempo leukansa levitti,
+    Kuuli korpin kiljaisevan,
+    Pahan linnun parkaisevan,
+    Rääkäisevän räähkälinnun.
+    Tiesi, jo tuhon tulevan,
+    Pahan päivän päälle saavan,
+    Painui äänen päästämättä,
+    Vajosi valittamatta,
+    Pyssyinensä, myssyinensä,
+    Loihdittuine luotinensa,
+    Tietoinensa, taikoinensa;
+    Pohjasta porehet nousi,
+    Vesikuplat veessä kellui.
+
+    Ei ole virsi vielä kaikki,
+    Tyyten loppunut tarina:
+    Hepo laukkahan hypähti,
+    Varsa nakkasi nelihin,
+    Pojan kiidätti kotihin,
+    Huutavaisen huonehesen.
+    Saattoi surmasta sanoman,
+    Kotiväelle viestin kantoi.
+    Väki kaikki etsimähän,
+    Kaikki joukko juoksemahan
+    Yöt ja päivät pääksytysten,
+    Vaan ei löydy etsimällä,
+    Nouse nuotan potkemalla.
+    Toi on hara hauvinluita,
+    Antoi ahventa apaja,
+    Vaan ei tuonut toivottua,
+    Kantanut ei kaivattua.
+
+    Vasta viikon vierittyä,
+    Kierittyä kuun ja päivän,
+    Meri ristihin repesi,
+    Sätehisin suuri selkä,
+    Pamahteli pitkin, poikin,
+    Luotehesen, lounahasen,
+    Itähän, etelähänkin,
+    Rantahan on kolmen kirkon,
+    Kolmen on pitäjän perille.
+    Siitä nosti nuottamiehet,
+    Kalamiehet korjaeli,
+    Railon rististä tapasi.
+
+    Se oli kosto korskan miehen,
+    Tuho ylpeän isännän,
+    Kun ei totellut tosia,
+    Oikehia uskonunna,
+    Ampui joutsenta Jumalan,
+    Pyysi saada pyhän linnun.
+
+
+
+
+METSÄMIEHEN MUISTELMA.
+
+
+Meitä oli viisimiehinen, vakituinen metsästysseurue, jotka pitkin
+syksyä emme juuri muuta tehneet kuin ammuimme jäniksiä. Olimme
+vuokranneet Sorsasalmen saaret omiksi metsämaiksemme ja kerran syksyssä
+teimme sinne suuren retkemme.
+
+Ne olivat alavia, lehtoisia saaria, jonne jänikset kernaasti
+kokoontuivat talvella haapoja jyrsimään ja jonne jäivät koko kesäksikin
+elämään mainiota elämää mehevillä lehtoniityillä, vereksillä ahoilla ja
+laihoisilla pelloilla. Eivät niitä siellä sulan aikana ketut eivätkä
+koiratkaan ahdistelleet niinkuin mannermaalla. Rauhassa sikisivät ne
+kolme kertaa vuodessa, ja parvittain näkivät nuottamiehet niiden
+kesäisinä öinä kuppelehtavan rantamättäiköllä. Mutta kukaan ei
+uskaltanut niitä hätyyttää, sillä ainoastaan meillä oli avain tähän
+aarreaittaan, me olimme ostaneet metsästysoikeuden kaikkiin saariin,
+kuuluttaneet uhkasakon ampumisesta ja »rauhoittaneet» koko seudun.
+
+Viime syksynä olimme taas sinne lähdössä. Pienen höyryvenheen perässä
+me istuimme metsästyspuvuissamme, ja koirat, kolme parasta ajajaa,
+ojentelivat päitään kokkalaidan yli nuuskien raitista tyyntä syysilmaa.
+Kellertävän kirjavat saaret kuumottivat jo etäämpää, ja kangastus
+kohotti ne korkealle veden pinnasta. Me olimme äärettömän tyytyväisiä
+ja onnellisia, olimme syöneet voimakkaan aamiaisen ennen lähtöämme ja
+nautimme nyt hienoista sikareista metsästysjuttuja kertoen. Kokassa oli
+olutkoreja päällekkäin ja perämiehen vieressä vasunen silkkipaperiin
+kääräistyjä konjakki- ja punssipulloja, joista päättyneen metsästyksen
+jälkeen oli aikomus tehdä iloinen illanvietto.
+
+Sydän on tällaisissa tilaisuuksissa herkkä kuin haavan lehti,
+vieraimmatkin veljeytyvät ja tuntuvat toisilleen vanhoilta tutuilta.
+Tulee melkein jalomieliseksi, olisi valmis sopimaan pois kaikki vanhat
+vihat, ei ole katkera ketään kohtaan, on sanalla sanoen sopusoinnussa
+itsensä ja maailman kanssa. Ja siihen vaikuttavat melkein yksistään
+jänikset ja varmuus siitä, että retki on onnistuva. Riistahan on siellä
+niinkuin orrelta otettavana. »Nyt on kello kymmenen, puolen tunnin
+kuluttua ollaan maissa, ja minä uskallan lyödä vetoa, että tunnin
+päästä on jo ensimmäinen jänis ammuttu.» Ja jokainen kuulee jo haukun
+helisevän ja näkee itsensä niityn rannassa hiljaa väijymässä, valmiina
+laukaisemaan.
+
+Alkavat jo lähestyä Lehtosaaren rantaniityt ja niiden laiteilta
+tuuheata, salaperäistä lehtoa, jonne piiloutuneet jänikset jo kuullevat
+tulomme ja jonne koirat niitä jo aavistellen vainuavat.
+
+Olemme astuneet maihin, koko talon väki on rannalla vastassa ja isäntä
+vakuuttaa, että saari kuhisee jäniksiä niinkuin muurahaismätäs
+muurahaisia.
+
+Ei ole meillä aikaa nousta pihaan, koirat laukkaavat jo pellolla,
+yöllisiä jälkiä noudatellen, ja me kiiruhdamme mukaan.
+
+Tuskin olemme ehtineet metsän rantaan, niin räjähtää jo haukunta, jänis
+on jaloillaan, ja miehet hajaantuvat kuin akanat tuuleen hakeakseen
+kukin parasta väijymäpaikkaa.
+
+Samassa paukahtaa jo ensimmäinen laukaus, sitten heti perässä toinen,
+ja raikkaan aamuilman halkaisee iloinen: »All's tot!»
+
+Niin pian kuin yksi otus on kaatunut, on koirilla jo toinen
+ajettavanaan. Ja kerran alkuun päästyään käy haukku melkein katkeamatta
+koko rupeaman. Harmaita eläviä vilisee joka solalla ja joka aholla, ja
+jäliltään haihduttaakseen ne mennä rätkivät vetisiä rantojakin. Joskus
+niitä on kaksittainkin koirain edessä, toisen kerran on kullakin oma
+ajettavansa, ne juoksevat ristiin rastiin päättöminä ja huumautuneina
+koirien kiljunnasta, pyssyjen paukkeesta, miesten huudoista ja omasta
+hädästään. Juuri kun luulevat päässeensä piiloon ja ovat painaneet
+päänsä näreeseen, on koiralauma kintereillä, ja täytyy taas pelastautua
+aukealle. Mutta siellä leimahtaa salama silmiä vasten, hän hyppää
+satutettuna ilmaan ja taittaa niskansa alas tullessaan. Savupilvi
+pysähtyy tyynessä säässä paikoilleen, tarttuu niityn pensaisiin, ja sen
+seasta näkyy ampuja kiikuttavan takajaloista saalistaan, jonka
+ympärillä koirat nyt äänettöminä loihuavat. Sill'aikaa on pyssyn pamaus
+lähtenyt maailmata kiertämään, on räikynyt pitkin järven rantoja ja
+palaa nyt Koivulanmäen rinteeltä moninkertaisena takaisin.
+
+Päivä on jo puolissa, kun koirat vihdoinkin väsähtyvät, ja miehet
+kokoontuvat heinäladon eteen saaliitaan teurastamaan. Meillä on niitä
+kantokuorma kullakin, ja me loistamme innosta ja kuumuudesta.
+
+--Se oli ryöpäkkätä! Viisitoista jänistä viiteen mieheen vajaassa
+neljässä tunnissa!
+
+Me tahdomme jokainen kertoa, missä olimme seisseet, mistä jänikset
+olivat juosseet, kuinka olimme silloin ampuneet ohi, ja mikä siihen oli
+ollut syynä. Kaikki puhuvat, mutta ei kellään ole aikaa kuulla.
+
+Me asetumme puolikehään saalisryhmän ympärille, ja hautajaismalja
+kiertää kädestä käteen.
+
+Puukot sivalletaan esille, hihat kääritään kyynärpäihin, ja teurastus
+alkaa. Höyryävät sisälmykset vedetään ulos, sydämet ja maksat heitetään
+koirille, jotka uuvuksissaan niitä tuskin maistavat. Ainoastaan veri
+niille kelpaa, tarjottuna metsämiehen kuperasta kourasta. Sekin pitää
+viedä heidän eteensä, ja lakittuaan jäävät he, veriset kielet suusta
+valuen, siihen läähättämään.
+
+Mutta ei tule päähänkään, että vielä lakkaisimme. Vielä näkee ampua
+pari tuntia, saaren paras pää on nykäisemättä, ja jos mieli ehtiä
+huomenna muuanne, on Lehtosaari tänä iltana saatava puhtaaksi.
+
+--Olisihan hullua keskeyttää, kun kerran olemme alkaneet.
+
+Usutetaan koirat jaloilleen, ja metsästys alkaa uudelleen.
+
+Minua jo hiukan kyllästyttää. Välinpitämättömänä astun pyssyn hihna
+olalla rantaa myöten, josta vesi on laskeutunut pois ja jossa ruohokko
+kasvaa kuivalla maalla. Hiljaa ja surullisesti lipattavat laineet,
+aurinko on mailleen menemäisillään, pää ikäänkuin alakuloisesti
+kallellaan. Rantasavikolla näkyy äsken juosseen jäniksen jälkiä. Hän
+on, raukka, harppaillut viimeisen henkensä kaupalla, kaapaissut maata
+varpaat harrallaan, epätoivoisen pitkin laukoin. Se on kai tuo viimeksi
+ammuttu, jonka olin haavoittanut puolentoista sadan askelen päähän ja
+jonka koirat ottivat niityllä kiinni. Rääkyi niin pahasti, henki oli
+sitkeässä, eivätkä saaneet sitä tapetuksi, ennenkuin minä tulin ja
+poljin anturan korolla rikki pään. Toinen silmä puristui ulos, toinen
+jäi lasisena tuijottamaan, ja valkoiset etuhampaat irvistivät niin
+turvattomina...
+
+Voisi tämä jo riittääkin--
+
+Mutta yht'äkkiä ulvahtavat koirat yht'aikaa kolmesta suusta haukkumaan
+ja etenevät niemen kärkeä kohti. Samassa ne lakkaavat, yhtyen heti
+kohta taas täyttä kurkkua huutamaan. Haukku on seisahtunut yhteen
+paikkaan, ja jänis on nähtävästi juossut piiloon.
+
+Hellät tunteet ovat samassa silmänräpäyksessä haihtuneet. Temmaisten
+pyssyn käteeni juoksen minä, risujen kasvoja repiessä, ääntä kohti.
+Tasajalassa loikkaan aidan yli ja puhaltaun suinpäin pienelle aholle
+niemen nenään.
+
+Muut ovat sinne jo ennen minua ehtineet, ja siellä on täysi sodan pauhu
+mustan rankakoon ympärillä. Koirat työntäytyvät puitten väliin niin
+pitkälle kuin pääsevät, peräytyen mustina takaisin, ja vinkuvat
+intohimoisesti.
+
+Metsästäjät ovat yhtä kiihkoissaan. On halu saada jänis tulemaan ulos
+ja pelko, että se karkaa jalkojen välitse tiehensä. Toiset hyppivät
+puitten päällä, toiset soittavat torvea, toiset seisovat ympärillä
+hanat vireessä.
+
+Mutta jänistä ei näy eikä kuulu. Se on piiloutunut keskelle kokoa
+hyvään suojaan ja antaa meidän rähistä.
+
+Me jo alamme tuohtua. Se on saatava ulos millä keinolla hyvänsä. Jos ei
+muu auta, niin on koko purettava. Sillä sinne sitä ei saa jättää. Ei
+periaatteen kannalta eikä koirienkaan vuoksi.
+
+Rangat ovat raskaita ja nokisia. Hengästymme niitä nostellessamme,
+suutumme ja kiroilemmekin. Olemme hänelle vihoissamme siitä, että hän
+_uskaltaa_ meitä, viittä miestä, tällä tavalla uhmata.
+
+--Tulisit hyvällä, tultavahan sinun on kuitenkin.
+
+--Hei! Pass på! Täällä on! Tartuitpas!... Se on kiven kolossa, ruoja,
+se ei pääse mihinkään! Ammunko tuohon!
+
+--Ei, ei, elä ammu, otetaan elävänä!
+
+Se on pikkuinen sänkipoika, se potkii vähän aikaa sylissä, rauhoittuu
+sitten ja vetää korvansa selkää pitkin luimuun.
+
+--Mitä tälle nyt tehdään? Viedäänkö elävänä pihaan?
+
+--Päästetään irti ja ammutaan!
+
+Ehdotus hyväksytään yksimielisin innoin. Asetumme yhteen riviin, pyssyt
+ojona.
+
+Yksi kiikuttaa häntä selkäkarvoista maan tasalla ja komentaa:
+
+--Valmiit! Yks ... kaks ... kolme!
+
+Tuntien maata jalkojensa alla pinkaisee jänis kuin nuoli jousesta
+metsään päin. Neljästä piipusta kuuluu vain yksi ainoa pamaus, ja kun
+savu selviää, on jäniksestä vain riekaleita jälellä. Se ei värähdäkään.
+
+Nyt me emme enää kiroile emmekä ole suutuksissa. Olemme rauhoittuneet
+ja tyyntyneet, sillä mehän olimme kuitenkin voittaneet.
+
+Isoäänisesti jutellen kävelemme sotatantereemme kautta saaren toisessa
+päässä olevaan taloon, jossa meidät otetaan sankareina vastaan ja jossa
+syömme voimakkaan aterian säestäen illan kuluksi metsästysjuttujamme
+kahvilla ja konjakilla.
+
+
+
+
+TAIKURI.
+
+
+Paitsi sitä, että Hirvilahden seppä oli taitava omassa ammatissaan, oli
+hän ulkopitäjissäkin tunnettu siitä, että taisi kaikenlaisia tauteja
+parantaa. Hän oli eläinlääkäri ja ihmistohtori. Hän paranteli
+punatauteja, poltteli kasvaimia pois, kiskoi hampaita ja asetti jäseniä
+sijoilleen.
+
+Kaikissa kokeissaan onnistui hän niin hyvin, että häntä alettiin luulla
+loitsijaksi. Hän ei sitä kärsinyt, ja kerran päätti hän poistaa sen
+luulon yleisöstään. Kertomus siitä, kuinka tämä tapahtui, kulkee vielä
+tänäkin päivänä kansan suussa ja alkaa sillä, että »oletteko kuulleet,
+kuinka Hirvilahden seppä taikoi Haakertin hammastaudin'»
+
+Hän oli silloin meillä työssä, ja me, pikku veljeni ja minä, liehdoimme
+parhaillaan hänen paljettaan, kun kynnyksen yli kiipee iso mies, jolla
+on pää niin paksussa käärössä, ettei siihen mahdu hattuakaan. Tulija on
+tunnettu mustalainen hevoshuijari Haagert, rosvonsekainen mies, jolla
+on yllään pitkäselkäinen, kulunut verkapalttoo.
+
+Seppä katsahtaa häneen ja katsahtaa meihin, mutta ei vastaa
+tervehdykseen. Ottaa raudan ahjosta ja alkaa takoa. Mustalainen seisoo
+liikkumatonna ja mulkoilee arasti ympärilleen. Kun rauta taas uudelleen
+on pistetty hiillokseen, kysyy seppä kuivasti:
+
+--Pääkö sinulta on ruvennut purkautumaan?
+
+Mustalainen alkaa valittaa surkealla, volisevalla äänellä:
+
+--Hammastani kolottaa .... poskea polttaa ja repii ... leukaluu on
+tuskassa ja tulessa ... en ole saanut unta silmääni kolmena yönä ...
+pää pilaantuu ... kahdeksan sarvea olen kuppuuttanut, kolme kumpaankin
+poskeen ja kaksi niskaan ... mutta ei parane ... ei auta ... ei kuin
+yltyy yhä hullummin ... turpoo kuin syöttisian leuan alus ... kuolema
+tulee, kuolema tulee, tuossa paikassa tulee...
+
+--Jos tuo nyt meneekin mustalaisen henki...
+
+Mutta mustalainen ei nyt jouda välittämään nimensä häväistyksestä.
+
+--Auta, hyvä mies, alkaa hän tuskissaan rukoilla ... voi, hyvä isä, kun
+kolottaa!
+
+--Mitenkä minä sinua autan?
+
+--Tee taika ... manoa kipu kiven kolohon...
+
+--Ja ajako mato maan rakohon... Auttaakohan tuossa taika mikään...
+Luotatko siihen, että taika auttaa?
+
+--Tiedäthän sen, että taika aina auttaa...
+
+--Onko sinulla, millä maksaa, jos tekisin taian?
+
+--Saat emälampaan palkaksesi ... vai jos vaadit vielä enemmän, niin
+sano, mitä tahdot!
+
+Seppä mietti vähän, iski meille silmää ja kysäisi:
+
+--Mitäs hammastasi se sitten kolottaa?
+
+--Oikean puolen takahammasta ... sitä suurinta juurikasta ... voi, voi,
+voi!...
+
+--Ole vait' eläkä ulise! Päästähän pois nuo ryysyt...
+
+Mustalainen alkoi aukoa solmuja päälaeltaan, ja silloin paljastui
+verinen, kovin pahasti turvonnut poski.
+
+--Anna, kun katsotaan ... käänny tänne päivää vasten, että näen...
+
+Mustalainen asettui voihkaen ja vikisten päivää vasten. Seppä väänti
+rautanaulalla auki hänen leukaluunsa.
+
+--Siinähän on madon syömä iso kolo perimmäisessä hampaassa. Onko sitä
+ennen pakottanut?
+
+Ja puukkonsa kärellä seppä sitä kolkutteli. Mustalainen seisoi suorana
+kuin patsas, silmät jäykkinä päässä. Hän koetti sopertaa jotain, mutta
+me emme siitä mitään ymmärtäneet. Hänen kasvoistaan kuitenkin näkyi,
+että hän jo toivoi apua, ja hän antoi irvistelemättä sepän askaroida.
+suussaan. Me olimme lakanneet liehtomasta ja katsoimme mekin
+mustalaisen suuhun sen, minkä yletimme.
+
+--Eikö jo tunnu helpottavan?...
+
+--Vähän helpottaa ... ei enää niin revi kuin taannoin ... vaan kohta se
+taas alkaa uudelleen ... voi, hyvä mies, tee kerralla terve...!
+
+--Pitäisikö se nyt heti paikalla parantaa?
+
+--Paranna paikalla, hyvä mies!
+
+--Taitaisi siitä taikomalla kalu tulla ... mutta minulla ei ole täällä
+kaikkia niitä taikakaluja... Onko sinulla punonnaista?
+
+--Ei ole punonnaista ... ei ole.
+
+--Mutta se tarvitaan taikaan... Jos ei ole, niin hae tuolta talosta,
+pyydä emännältä itseltään ja sano, että seppä lähetti.
+
+Mustalainen ei nähtävästi ymmärtänyt, mitä varten punonnaista
+tarvittaisiin, mutta ei hän myöskään uskaltanut kysyä.
+
+--Mitä te aiotte? kysyimme me, kun mustalainen mennä loikki pellon
+poikki pihaan.
+
+Mutta seppä ei ruvennut selityksiin. Hän vain sanoi aikovansa parantaa
+mustalaisen hammastaudin.
+
+Hetken kuluttua tulla leuhotti mustalainen juoksujalassa takaisin ja
+toi kaksi pitkää punonnaissäiettä tullessaan.
+
+--Hae havu metsästä, toinen kuusen, toinen petäjän, komensi taas seppä.
+
+Ja kun mustalainen oli ne tuonut, valitsi hän punonnaisista paremman ja
+veti sen kolmeen kertaan havujen läpi.
+
+--Suu selälleen ja silmät kiinni!
+
+Mustalainen totteli, ja seppä laittoi silmukan nuoraan, jonka sitoi
+lujasti sairaan takimmaiseen hampaaseen, mutta ei sille puolelle, joka
+oli kipeä.
+
+--Ei sille puolelle! huutaa mustalainen.
+
+--Suus kiinni ... se on sama taialle, mille puolelle se tulee.
+
+Seppä kietoi punonnaisen kätensä ympärille, ja me jo odotimme, että hän
+kiskaisisi hampaan irti. Mutta hänellä oli omat temppunsa sitä ennen
+suoritettavina.
+
+--Kävele minun perässäni! käski hän ja talutti punonnaisen päästä
+mustalaista kolme kertaa alasimen ympäri vastapäivään.
+
+Taluttaessaan hän mutisi:
+
+    »Pakene jo paha tauti,
+    loittone luun kolotus,
+    hammastauti Haakertista!
+    Mene mato maan rakohon,
+    kiviä kivistämähän,
+    puitten juuria puremaan!»
+
+--Joko helpottaa?
+
+--Vielä jomottaa ... vielä vähän jomottaa...
+
+--Piruko sillä on, kun se vielä jomottaa...
+
+--Teen mä taian tehoisamman, teen mä tuostakin paremman... Kävele minun
+jälessäni.
+
+Seppä kierrätti nyt kolme kertaa myötäpäivään ja mutisi samat sanat.
+Mustalainen seurasi häntä uskollisesti kuin koira, ja hän oli
+nähtävästi kokonaan antautunut taikurin vaikutuksen alaiseksi.
+
+--Menkää, pojat, pihalle vähäksi aikaa, taika ei vaikuta, kun on
+vieraita miehiä.
+
+Me menimme ulos, mutta pyörähdimme pajan taakse ja seisahduimme seinän
+raosta katsomaan, mitä sisällä tapahtuisi.
+
+--Seiso tuossa!--ja seppä asetti hänet alasimen päähän...
+
+--Kumarru!--ja toinen tekee, niinkuin käsketään.
+
+--Kädet selän taa!--me seuraamme henkeä pidätellen näitä merkillisiä
+vehkeitä ja näemme, kuinka seppä vetää punonnaisen alasimen reiän läpi
+ja sitoo sen siihen niin kireälle, että mustalaisen leuka on alasimessa
+kiinni. Sen tehtyään sylkäisee hän mehevän vaahtosyljen keskelle
+alasinta, ihan uhrinsa naamaan eteen. Mustalainen ei värähdytäkään
+kasvojaan.
+
+Kolme kertaa kiertää tohtori vielä sairaan kanssa alasimen ja hokee yhä
+korkealla äänellä:
+
+    »Pakene jo paha tauti,
+    loittone luun kolotus,
+    hammastauti Haakertista,
+    kiviä kivistämähän
+    puitten juuria puremaan!»
+
+--eläkö jomottaa?
+
+--Aaoa!... aaoa!...--on mustalaisen ainoa vastaus.
+
+--Vai vielä jomottaa ... piruko sillä on, kun se yhä vielä jomottaa...
+Teen mä taian tehoisamman, teen tuotakin kovemman...
+
+Hän hakee rautaromujen seasta viilapenkiltä litteän rautakangen pään ja
+työntää sen tuleen. Toisella kädellään hän liehtoo, toisella kääntelee
+rautaa. Vähänväliä hän sitä kohentelee, se kuumuu kuumumistaan, tulee
+kiehuvaksi, ja siitä kirpoilee kipinöitä.
+
+--Silmät kiinni!
+
+Mustalainen sulkee ne, mutta avaa samassa.
+
+--Silmät kiinni, jos tahdot, että taika vaikuttaa!
+
+Silloin tempaa seppä tulipunaisen raudan ahjosta, tekee sillä ison
+kaaren ilmassa, rätisten kuin raketista sinkoilevat kipunat ympäri
+pajan seiniä, ja mustalainen näyttää puristavan silmänsä yhä
+tiukemmalle.
+
+--Hyi, koiran hammas kipeäks, Haakertin hammas terveeks!
+
+Rauta viedään alasimelle märkään paikkaan, vasara nousee ilmaan ...
+sähähtää, paukahtaa kuin pyssy, ja kuuluu kauhea ölähdys...
+
+--Veit sen terveen hampaan ... veit, saatana, sen terveen hampaan!
+
+Mustalainen on seisoallaan, hän hyökkää sepän kimppuun, mutta seppä
+pysyy aina toisella puolen alasinta ja uhkaa tulisella raudalla
+mustalaisen kasvoja.--Elä tule tai saat suun täyteen sulaa rautaa!
+
+--Mustalainen on pelkuri, ja hänen kostona sulaa kauheihin kirouksiin.
+Hän näkee terveen, rikkomattoman hampaansa alasimella punonnaisen
+päässä, juuret pystyssä. Suu kuohuu kirkasta verta, ja hän huomaa
+parhaaksi, sadatellen ja voivotellen, lähteä käpälämäkeen. Hän on
+kaataa meidät mennessään, ja pajan ovelta näemme hänen laukkaavan läpi
+sakeimman katajikon ja katoavan metsään.
+
+Mustalaisen hammastauti kuului paranneen, mutta ei sen jälkeen
+kuitenkaan kukaan tullut Hirvilahden seppää taikuriksi tahtomaan.
+
+
+
+
+KOHTAUS OIKEUDEN ISTUNNOSSA.
+
+
+(Samuli Samulinpoika on kanteen alaisena luvattomasta viinanpoltosta.
+On todistettu, että takavarikkoon pantu viinapannu on hänen, ja
+epäilyksiä on siitäkin, että hän on sillä polttanut. Sitä ei kuitenkaan
+ole saatu toteen, ja sentähden päästetään hänet puhdistusvalalle.
+
+Raamattu levähdytetään selälleen pöydän päähän, ja Samuli Samulinpoika
+kutsutaan sisään.)
+
+
+_Tuomari_: Käykää valalle, Samuli Samulinpoika, puhdistamaan itseänne
+syytöksestä.
+
+_Samuli Samulinpoika_: (Astuu ovensuusta rohkeasti esiin ja laskee
+kaksi sormea kirjalle.)
+
+_Tuomari_: Te ymmärrätte sen suuren painon ja merkityksen, joka valalla
+on, Samuli Samulinpoika?
+
+_Samuli Samulinpoika_: Ymmärrän, korkea oikeus.
+
+_Tuomari_: Ja tiedättekö myös, mikä rangaistus teitä odottaa sekä
+ajallisesti että iankaikkisesti, jos vannotte väärin?
+
+_Samuli Samulinp._: (päättäväisesti nyökäyttäen päätään ja painaen
+sormensa yhä kiinnemmäksi kirjaan): Tiedän, korkea oikeus!
+
+_Tuomari_: Miettikää siis tarkoin kaikki tämä ja sanokaa selvällä ja
+kuuluvalla äänellä minun perästäni... »Minä Samuli Samulinpoika.»
+
+_Samuli Samulinp._: Minä Samuli Samulinpoika.
+
+_Tuomari_: »Vannon ja vakuutan.»
+
+_Samuli Samulinp._: (varmasti). Vannon ja vakuutan!
+
+_Tuomari_: »Jumalan ja hänen pyhän evankeliuminsa kautta...»
+
+_Samuli Samulinp._: (Hänen katsantonsa on rohkea ja hänen äänensä
+voitonvarma. Hän huutaa melkein uhkaavasti): Jumalan ja hänen pyhän
+evankeliuminsa kautta!
+
+(Eräs lautamiehistä keskeyttää yht'äkkiä tuomarin, kuiskaa hänelle
+jotain korvaan, ja he keskustelevat sopottavalla äänellä).
+
+_Tuomari_: (näyttää olevan kovin hämmästynyt): Samuli Samulinpoika
+menee vielä vähäksi aikaa ulos miettimään valanteon tärkeyttä ja
+odottaa siellä siksi, kunnes teidät taas kutsutaan sisään... (Hänen
+mentyään, lautamiehelle):... Minä en ymmärrä oikein, mitä
+herrastuomari tarkoittaa.
+
+_Lautamies_: Herrassyötinki on vielä nuori eikä tunne kansan tapoja
+tällä paikkakunnalla. Ette tainnut huomata, että sillä oli molemmat
+sormet samalla puolen kirjan taitetta, ja usko on semmoinen, että jos
+valaa vannottaessa ei toinen sormi ole toisella ja toinen toisella
+puolen kirjan keskitaitetta ... tällä tavalla näin, ikäänkuin pihtinä
+sielua pitämässä ... niin ei ole valalla mitään merkitystä, puhuipa
+siinä mitä tahansa.
+
+_Tuomari_: Oliko hänellä sitten sormet sillä tavalla?
+
+_Lautamies_: Sehän tässä huomattiin ja tahdottiin ilmoittaa, että se on
+kansantapa semmoinen...
+
+_Tuomari_: Käskekää hänet uudelleen esille.
+
+_Lautamies_: Pelti olisi kanssa aukaistava, ennenkuin herrassyötinki
+alkaa toimituksen.
+
+_Tuomari_: Samuli Samulinpoika (joka on tullut sisään ja jäänyt
+ovensuuhun seisomaan), oletteko nyt tarkoin miettinyt valan merkitystä?
+
+_Samuli Samulinp._: Olen miettinyt, korkea oikeus.
+
+_Tuomari_: Oletteko ajatellut, että teitä odottaa kadotus ja kuolema ja
+iankaikkinen helvetti, jos hiuskarvankaan verran totuudesta poikkeatte
+ettekä sano, niinkuin on asian oikea laita? Oletteko kaiken tämän
+ajatellut ja tyystin tuuminut itsenne ja omantuntonne kansa?
+
+_Samuli Samulinp._: Olen tietenkin, korkea oikeus.
+
+_Tuomari_: Astukaa siis valalle ... ja te, herrastuomari, avatkaa
+pelti... (Vihaisella kurahduksella lentää pelti auki, ja Samuli
+Samulinpoika säpsähtää)... Pankaa kaksi sormea kirjalle, Samuli
+Samulinpoika! Mitä te viivyttelette?
+
+_Samuli Samulinp._: (pyyhkäisee kiireesti leukaansa kädellään ja
+asettaa sormensa, niinkuin ne olivat ensi kerrallakin. Mutta silloin
+huutaa)
+
+_Tuomari_ (jymisevällä äänellä): Onko tarkoituksenne vannoa väärin,
+Samuli Samulinpoika? Mitenkä olette asettanut sormenne? Hajalleen
+sormet! Toinen toiselle puolen taitetta!... Ettekö tottelee...
+Herrastuomari, menkää ja hajoittakaa hänen sormensa!
+
+_Lautamies_: Ei saa tehdä vääryyttä! Noin ne on valaa tehdessä sormet
+pidettävä.--Kyllä se nyt jo on valmis.
+
+_Tuomari_: »Minä Samuli Samulinpoika...»
+
+_Samuli Samulinp._: »Minä ... Sa Sam ... Samuh-linpoika...»
+
+_Tuomari_: »Vannon ja vakuutan» ... sanokaa selvästi joka sana...
+
+_Samuli Samulinp._: »Va...vannon ja vak...huutaa...»
+
+_Tuomari_: »Jumalan ja hänen pyhän evankeliuminsa kautta...»
+
+_Samuli Samulinp._: (tuskin kuuluvasti):--hänen pyhän...keljuminsa
+kautta...
+
+_Tuomari_: Elkää nielkö sanojanne ... »että minä en ole polttanut sillä
+pannulla, joka...»
+
+_Samuli Samulinp._: (On peräytynyt loitommalle pöydästä ja pitää enää
+ainoastaan kurkalta sormiaan kirjan päällä. Läähättää ja vilkuilee
+ympärilleen. Ei virka mitään).
+
+_Tuomari_: »Että minä en ole polttanut sillä pannulla, joka...»
+
+_Samuli Samulinp._: Että minä ... että minä ... että minä en ... että
+minä kyllä en sillä pannulla... (On peräytynyt yhä enemmän. Riuhtaisee
+yht'äkkiä itsensä irti kuin lumouksesta ja hyökkää ovea kohti, huutaen
+mennessään): ... kyllä minä sillä pannulla kuitenkin poltin!
+
+
+
+
+NÄKÖHÄIRIÖ.
+
+
+--Omituinen piirre muutamanlaisissa kaunottarissa ... oletko huomannut
+--puhui ystäväni meidän äsken Esplanadia kävellessämme--joka tekee sen,
+että minä melkein pelkään heihin likemmältä tutustua.
+
+Menehän kerran katsomaan Korkeasaaren kauriita...
+
+Siellä on niitä kolme, ja niille on aidattu erityinen iso pihatto
+saaren keskeen. Tullessasi pölähtävät ne heinäkokonsa äärestä pakoon
+toiselle puolelle pihaton ja asettuvat sinne silmät suurina ja sarvet
+korkealla sinua katsomaan. Niiden liikkeet ovat hiukan kulmikkaat,
+mutta samalla notkeat ja suloiset niinkuin juuri neidoksi
+kehittymäisillään olevan tytön. Sinä olet niille outo ja kun
+liikahdatkin, niin hytkähtävät ne juoksuun ja menevät jännähytellen
+sitä edemmäksi, kuta lähemmäksi sinä tulet. Houkuttelet niitä
+nisuleivän palasella luoksesi, niiden tekisi mieli tulla, ne
+levittelevät sieraimiaan ja katsoa leimauttelevat noilla suurilla,
+ruskean kauniilla silmillään. Siellä etäällä halun ja pelon välillä
+häilyessään ja laskiessaan, uskaltavatko vai ei, näyttävät ne niin
+älykkäiltä ja ymmärtäväisiltä. Tulet ajatelleeksi, että jos on totta
+sielujen vaellus, niin tuolla takana ehkä piilee nuoren neidon sielu,
+joka vain leikkii piilosilla kauriin naamarissa ja saattaa milloin
+tahansa pudottaa valepukunsa ympäriltään ja esiintyä ihmisenä. Sinä et
+ihmettelisi, jos se alkaisi haastaa omaa kieltäsi ja kutsuisi sinua
+nimeltäsi ....
+
+Houkuttelet niitä yhä, ne lähestyvät ja päätänsä keikailevasti
+kallistellen askel askeleelta antautuvat puheillesi, viivytellen
+jalkoteräänsä ilmassa ja sillä tuskin näkyvästi hangen pintaa
+kosketellen. Olet niihin ihastunut, ja hienonnat niiden piirteet
+ihmisellisiksi.
+
+Ne kesyttyvät, tulevat aivan lähellesi, pistävät hilpeän hienot
+turpansa ja kaarevat suuret sieraimensa aitauksen raosta ulos--ja
+sinusta tuntuu heitä kosketellessasi, niinkuin hellyttelisit
+morsiantasi.
+
+Mutta sitten satut sinä uudelleen katsahtamaan tuon kauneimman kauriin
+otsaa ja silmiä ja nenänvartta, ja on kuin kuulisit väärän äänen tai
+kun haaveksiessasi satuttaisit itsesi johonkin, jota et ole huomannut.
+
+Otsa on paksu ja luiseva ja liikkumaton, eikä siitä äly kuullakaan
+läpi. Silmät ovat kaukana toisistaan, ne ovat ahnaat ja tyhmät ja
+niiden ilme on yksinkertainen. Niissä ei ole mitään ominaista
+pohjaväriä, ainoastaan pinta välkkyy, mutta välkkyy mitään
+kuvastamatta. Nenän varsi on pitkä ja kova... Ne ovat sittenkin
+eläimiä, sieluttomia ja järjettömiä--likeltä katsoen.
+
+Hätistät ne menemään, ja siellä edempänä, toisella puolella pihaton,
+jossa pää ja muu olento sulavat yhteen, siellä niitä taas huviksesi
+katselet.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ja sitten sinä voit kohdata kaunottaren tanssisalissa tai näin ulkona
+kadulla. Häntä on sinulle kehuttu, ja sinä olet utelias häneen
+tutustumaan ja häntä lähenemään. Sillä tuolta loitommalta hän näyttää
+niin viehättävältä, sopusointuisesti liikkuessaan. Ja nuo silmät, nuo
+suuret ruskeat gasellinsilmät, ne ovat niin älykkäät ja kirkkaat, ja
+välistä on niiden kosteassa katseessa salaperäinen, selittämätön
+hurmaus.
+
+Sinulle tulee vastustamaton halu tulla tutuksi, esittelyttää itsesi,
+lähetä häntä ja kuulla hänen puhuvan ja sanoillaan noita katseitaan
+säestävän.
+
+Mutta kun hän istuu sinua vastapäätä ja alkaa puhua ja sinä tarkastelet
+häntä likeltä, päätä ja kasvoja muista erikseen, niin ne sinua
+yht'äkkiä omituisesti kylmäisevät. Otsan piirteet ovat kauniit ja
+kaarevat, mutta se on kovaa kuin visa eikä näytä tottuneen ajatuksia
+ilmaisemaan. Silmät liikkuvat aina samalla lailla ja osoittavat aina
+samaa. Eikä niissäkään ole pohjaväriä.
+
+Et tahtoisi antaa sen kuvan kehittyä, mutta se astuu yhä enemmän
+esille: kauriin pää ja sen silmät. Jotain pitkää, elotonta ja puisevaa
+... yhtäläisyys sitä pettävämpi, kuta kauniimmalta hän ensin näytti.
+
+Näköhäiriö ei kestä kauan. Se voi haihtua heti, kun hän liikahtaa tai
+kääntyy sinuun syrjin.
+
+Mutta se voi kuitenkin kestää siksi kauan, että annat hänen mennä etkä
+tahdo laskea häntä enää niin likelle. Katso heitä sentään kernaammin
+kauempaa, noin aidan takaa toiselle puolelle pihaton, jossa he aina
+liikkuvat notkeasti ja sulavasti ja suovat sinun häiritsemättä
+kuvitella heitä mielihaaveittesi hienouden mukaisiksi.
+
+Katso heitä sinne, mutta elä houkuttele luoksesi, jottei näköhäiriösi
+uudistuisi.
+
+
+
+
+USKOLLINEN.
+
+
+
+I.
+
+Antin oli täytynyt jäädä kaupunkiin kesäksi hoitamaan toisen
+parempiosaisen virkaa, sill'aikaa kun tämä oli lomalla. Hän oli
+kihloissa, mutta ei voinut mennä naimisiin, ennenkuin saisi varmat
+tulot. Tarvittiin ansioluetteloa, ja sitä oli Antti nyt jäänyt
+hankkimaan.
+
+Se oli ikävää, vaivaloisenlaista työtä kesäisessä Helsingissä.
+Varsinkin tuli tila tukalaksi päivällisen jälkeen. Aamupuoli kului
+kutakuinkin virastossa. Mutta klo 3 oli mentävä ruokapaikkaan, jossa
+päivä paistoi suoraan sisään, oli kuuma, valkeat epäkodikkaat
+päällykset vedettyinä huonekalujen ympärille, kynttiläkruunu harson
+sisässä, huonoja öljypainotauluja seinillä, ja jossa ei tuntunut
+kodilta eikä ravintolalta. Ja sieltä sitten madella asuntoonsa
+Kruunuhakaan, kävellä katuja, joita supisti rakennustelineet, ja
+huoneiden ohitse, joiden ikkunat olivat liidutut.
+
+Oli juhannusaattoilta. Muut toverit olivat useimmat kutsutut jonnekin
+saaristoon pyhiksi. Mutta Antilla ei ollut tuttavia, ja niin oli hän,
+miettiessään minne mennä, tullut asuntoonsa takaisin. Tavallisesti
+istui hän näin kotiin tultuaan kyynärpäät pöytää vasten, veteli savuja
+ja katseli ikkunasta toiselle puolelle katua, jossa rakennettiin
+kivitaloa. Sitten kantoi hän tyynyn sängystä sohvalle, potkaisi pöydän
+alle kenkänsä ja nukahti tunnin verran, alun toistakin. Vielä oli
+kuitenkin pitkä matka iltaa jälellä. Kuinka saada se kuljetuksi, tuo
+aina sama ja yksitoikkoinen taival? Tulivat kalliiksi nekin Kappelit ja
+Kaivopuistot ja Hesperiat, eikähän niissä olisi pitänyt istua joka
+ilta. Mutta jos hän ei väärin muistanut, oli niissä sittenkin tainnut
+tulla istutuksi _melkein_ joka ilta. Lauantai-iltoina siksi, että oli
+lauantai-ilta, sunnuntaisin samasta syystä ja muut päivät tavallisesti
+jokapäiväisinä poikkeuksina.
+
+Tavalliselta paikalta pöydän takaa näytti maailma tänä päivänä vielä
+ikävämmältä kuin ennen. Ei ollut työmaallakaan ketään, lauta-aidan
+portti oli suljettu ja »sisäänpääsy kielletty».
+
+Olisipa nyt maalla, siellä Savossa, kaukana kullan kotitalossa! Mikä
+ero onnessa! Kuinka toista loikoilla huoletonna riippumatossa,
+soudella, purjehtia, uida, kävellä käsikädessä, istua polvella ja
+istuttaa polvella, suudella ja hyväillä, milloin muiden silmä vältti.
+
+Miettiessään mitä tehdä, keksi hän kirjoittaa kirjeen. Hän otti esille
+paperin ja kynän, asetti ne valmiiksi eteensä ja piirsi ylälaitaan
+päivämäärän ja hiukan alemmaksi: »Rakas Miia!» Mutta kun hänellä ei
+ollut vielä selvillä, miten aloittaa ja miten jatkaa. Niin päätti hän
+ensin nukkua ruumiistaan päivällisen raukeuden.
+
+Kun hän noustuaan asettui uudelleen paperinsa ääreen, jossa äsken
+kirjoitetut sanat jo olivat kiiltäviksi kuivuneet, ei hän vieläkään
+tuntenut olevansa kirjoitustuulella. Hän pani tupakan, mutta ei
+paperossikaan antanut ajatuksia. Ei ollut juuri mitä kirjoittaa.
+Jokainen, joka on ollut kolme vuotta kihloissa, niinkuin Antti oli
+ollut, hän tietää, että usein tahtoo puuttua aiheita. Vaatisi kuvata
+rakkauttaan ja tulkita tunteitaan, mutta ei tahdo löytää uusia sanoja.
+Antti oli käyttänyt kaikki kielen käänteet, mitä sitä varten tiesi
+suomenkielessä olevan, ja keksinyt joitakin uusiakin: »Miijueni»!
+»Miiju[v]eni»! [ilman »veetä», ja jos leikillisesti, niin »veen»
+kanssa.]
+
+Hänen täytyi nousta kävelemään edestakaisin lattialla, hän joi vettä,
+avasi ikkunan ja nojasi siitä ulos. Niin kauas kuin silmä kantoi katuja
+pitkin, olivat ne tyhjät, yhtä tyhjät kuin hänen aivonsakin. Ihmiset
+olivat kai kaikki jo menneet maalle. Kello oli seitsemän. Ne ovat nyt
+huviretkillä, Korkeasaaressa, Degerössä, Seurasaaressa.
+
+Koettaessaan ponnistaa viimeiset voimansa sai hän pannuksi paperille,
+että »nyt on juhannusilta, ja minä istun asunnossani yksin
+kirjoittamassa sinulle tätä kirjettä. Jos sinä tietäisit, kuinka minä
+sinua...», mutta siihen se töksähti, teki kerrassaan typeräksi miehen,
+löi lautaksi, niinkuin ennen koulupoikana aineita kirjoittaessa, johon
+Antilla ei ollut taipumusta.
+
+Katsellessaan kynsiään kuuli hän kadulta reipasta astuntaa, naurua ja
+kiireisen kävelyn lyhytsanaista puhelua. Kaksi somannäköistä
+palvelijatarta mennä hiivasi alas rantaan päin. Ne olivat nuo saaneet
+vapauden koko yöksi. Olivat panneet parasta ylleen: valkoiset
+pitkäripsiset huivit, hameitten vyöhystät ruumista myöten, jotka olivat
+solakat ja voimakkaat.
+
+Antti tuli ajatelleeksi, että hän oli kolmen vuoden kuluessa ollut
+uskollinen morsiamelleen, kestänyt kuin mies kaikki kiusaukset, joita
+silloin tällöin oli ilmaantunut hänen tielleen. Hän oli voimistellut,
+ottanut lakanakylpyjä joka aamu ja mennyt juhlista suoraan kotiinsa.
+
+He olivat Miian kanssa sitä mieltä, että Björnson on oikeassa, mutta
+Geijerstam väärässä. S.o. Antti oli myöntänyt, kun Miia oli kysynyt.
+
+Tytöt pyörähtivät reippaalla liikkeellä kulman taa, ja katu jäi
+entistään autiommaksi. Antin aivot myös.
+
+--Mutta miksi en minä voisi mennä mukaan, kansanjuhlaan, Degeröhön,
+johon pääsee laivalla joka tunti ja puolitunti! Tämmöinen erinomainen
+ilta! Niellä viikon päivät pölyä, ja kun tilaisuus tarjoutuu päästä
+hetkeksi luonnon helmaan, niin silloin minä sulkeudun huoneeseen! Ei se
+käy.
+
+Hän venytteli, puhalsi henkeä keuhkoistaan ja koputti rintaansa. Niinpä
+tuo tuntui sydänalakin pakahtuneelta paljosta istumisesta.
+
+Siinä oli tosin se este, että tänään oli sovittu kirjeenkirjoituspäivä
+ja jos nyt ei suorita tehtäväänsä, niin menee postivuoro ohitse. Miia
+kävelee kaksi virstaa postiasemalle, ja kun ei tule mitään, niin se
+syyttää kylmyydestä ja herkeää onnettomaksi. Siinä on sitten pitkät
+selitykset ja vakuutukset. Mutta onpahan sitten edes ainetta.
+Sitäpaitsi ehkä vielä ehtii huviretkeltä tultua raapaista kokoon jonkun
+puoli arkkia... Ei sillä ole niin väliä. Eikä sitä aina ole
+rakkauskirjeitten kirjoitustuulellakaan. Jos suuttuu, niin suuttukoon.
+
+Jos Antti olisi osannut tutkia itseään, olisi hän tullut merkille
+panneeksi, että tämä sama mielentila, melkein aiheeton kärsimättömyys,
+oli jo useampia kertoja ennen hänessä ilmaantunut. Jo talvella, kun
+morsian oli kaupungissa ja kun yhtämittaa oltiin yhdessä, oli häneen
+tullut jonkunlainen kykenemättömyys ja haluttomuus tulkita tunteitaan.
+Hän ei saanut ääneensä sitä hellyyttä, jota olisi tahtonut, ja
+ainoastaan »suomalaisissa seuroissa», kun morsiamella oli uusi puku tai
+kun hän itse oli hiukan lämminnyt ravintolan puolella, voi hän vielä
+ihastua niinkuin kihlauksensa ensi aikoina ja saada sydämensä ja
+sanansa väräjämään.
+
+Hän pisti nyt aloitetun kirjeen laatikkoon ja lukitsi sen ravakasti;
+puki nopeasti ylleen, täytti paperossikotelon, varusti mukaan
+tulitikkuja ja juoksi kiiruusti alas rappusista, niinkuin olisi
+pelännyt jonkun jättävän. Hänen menoaan takaapäin katsoen olisi voinut
+luulla, että hän oli aikeissa tehdä jotakin, joka ei hänen itsensäkään
+mielestä ollut oikein luvallista.
+
+Hetken kuluttua seisoo hän Eteläsatamassa lähtevän laivan kupeella ja
+katselee huviretkelle menevien laivaannousua. Ajureja, joiden
+luokkeihin on sidottu koivun lehviä juhannuksen kunniaksi, ajaa
+lakkaamatta torin yli alas rantaan. Ryhmittäin kiiruhtaa
+kukkalakkimiehiä ja ruusurintanaisia laivaa kohti, päällystakit
+käsivarrella.
+
+Laiva on liputettu kokasta aina maston huippuun saakka, ja kantta
+reunustavat tuoreet juhannuskoivut. Anttikin on ostanut kukkastytöltä
+kukkaskimpun.
+
+Kaikki ne menevät. Ne kiiruhtavat lautaa myöten laivaan. Antti epäilee
+vielä. Mutta juuri, kun sitä aiotaan ottaa pois, hyppää hänkin mukaan.
+
+
+
+II.
+
+Mutta miksi istuu Antti nyt niin alakuloisena tien vieressä, kivellä,
+vähän matkaa juhlakentältä, josta yhä kuuluu soittoa ja iloista
+mellakkata? Miksi hän tahtoo lähteä pois koko huveista, joihin vasta on
+tullut, ja odottaa vain laivaa palatakseen takaisin kaupunkiin?
+
+Kun kissa on iskenyt kanalaumaan eikä ole onnistunut, hiipii se nolona
+tiehensä, häntä koipien välissä, ja sen mieli käy murheelliseksi.
+
+Antti väitti itseään vastaan, ettei hän ollut mihinkään iskenyt. Mutta
+kuitenkin oli hän tullut tänne syrjään murjottamaan, ja synkännäköisenä
+kaiveli hän maata keppinsä kärjellä.
+
+Toinen toisensa perästä oli tyttöjä hypellyt laivasta saaren sillalle.
+Ne olivat tavattoman vapaita ja keveäjalkaisia ja kirahtelivat helmain
+hulmahtaessa. Nuoret miehet olivat vastaanottamassa, tarttuivat
+ujostelematta vyötäisiin ja kainaloihin eivätkä välittäneet, jos
+pyöräyttivätkin kerran tai kaksi yli määrän, ennenkuin laskivat
+menemään. Pitkänä, tien täyteisenä jonona kiiruhdettiin sitten
+juoksujalassa juhlakentälle.
+
+Antti käveli verkalleen, vaikka kantapäitä hiukan kutitti, ja antoi
+niiden, joiden oli kiire, pyyhkäistä ohitsensa. Hame toisensa perästä
+hivahti sivu. Tytöt olivat pakenevinaan poikain tieltä, jotka ajoivat
+takaa. Mutta vähän matkan päässä he antautuivat ja käsi kättä
+heilutellen saavuttiin kentälle.
+
+Antin tullessa siellä jo kisattiin. Soittajain ympärillä oli tanssi
+täydessä käynnissä. Se on vapaata ja vallatonta. Parit puristavat
+voimakkaasti toisiaan, askeleet otetaan isot ja hypyt pitkät,
+pyörähdykset ovat ravakoita ja liikkeet rohkeita. Huivit ovat
+valahtaneet hartioille, hatut niskaan, ja tuolla täällä on sikari kuin
+uhalla pistettynä suupieleen.
+
+Siellä on sotilaita, avorintaisia merimiehiä, rotevia saariston
+talonpoikia, käsityöläisiä ja joitakuita ylioppilaita. Naiset ovat
+puotineitejä, ompelijoita, esplanadilintuja, työväen tyttäriä ja
+herrasväen palvelijoita. Antti on nähnyt kadulla nuo tai nämä kasvot,
+hän tuntee nimeltäänkin joitakuita. Mutta häntä ei täällä kukaan tunne.
+Sillä siitä on jo kauan, kun hän oli »elänyt mukana.»
+
+Mutta ei hänestä kukaan välitäkään. Kaikilla on omat sulhasensa, ja on
+niitä poikia, joilla on morsian kummassakin kainalossa. Antilla ei ole
+muuta kuin keppinsä, johon hän nojaa, vähän väliä seisahtuessaan
+milloin mihinkin ryhmään. Miia on jossain hyvin kaukana. Naiset ovat
+täällä hänen mielestään jotenkin somia. Siellä on seassa niin nuoria,
+niin solakoita ja tuoreita tyttöjä. että niitä ilokseen silmäilee.
+Niiden olennossa on reippautta, huolettomuutta ja jonkunlaista
+hiehovasikan vilpitöntä iloa. Heillä on nyt juhannus, heillä on koko yö
+omassa hallussaan, herrasväki on maalla, ja he ovat päättäneet kerran
+vuodessa riehua meren saaressa, vihreällä kentällä, lehdon sisässä,
+kallioiden keskellä.
+
+Mille he nauranevat, mikä heitä huvittanee kavaljeeriensa mitään
+merkitsemättömissä sukkeluuksissa, sitä ei Antti käsitä. Mutta hänen
+tekisi kuitenkin itsensäkin mieli olla tuollainen tyttöparven suosittu
+sankari. Hän tahtoisi osata hänkin tarttua heitä tuolla tavalla
+kaulaan, kuiskata noin kutittelevasti korvan juureen, oppia nuo
+käsitemput ja saada täksi iltaa käytökseensä tuo puolihävytön varmuus,
+joka näkyy riipaisevan piikatytöt niin vastustamattomasti mukaansa.
+
+Hän vaanii kauan, rinnan-alus tiukalla, katse kankeana ja verhottuna ja
+kasvot jäykkinä.
+
+Entäs sitten, jos hänkin yhtyisi joukkoon, menisi tanssimaan, täällä,
+jossa häntä ei kukaan tunne? Kenelle siitä olisi vahinkoa, jos hän sen
+tekisi? Ja kenelle on hyötyä siitä, että hän elää, niinkuin hän nyt
+elää? Ei elä, vaan kituu. Tämä on oikeastaan hirmuisen hullua, tai
+ainakin lapsellista, tuota nykyajan pelkurimaista idealismia. Niin
+juuri--pelkurimaista. Ei uskalleta elää, niinkuin luonto vaatisi.
+Ainaista välttelemistä ja varomista. Kun ei kuitenkaan yksi sadasta ole
+uskollinen ajatuksissaan. Nuo tuossa, niiden elämä on toista. Ne eivät
+tiedä sivistyneiden tyhmistä periaatteista. Ne elävät täyteläistä
+elämäänsä, naiset niinkuin miehetkin. Ilmankos ne sitten ovatkin niin
+terveitä, reippaita ja iloisia. Ne osaavat viettää juhannustaan ne,
+iloita auringon juhlassa.
+
+Ne ovat hänen ajatustensa sanoja nämä, ja silmät seuraavat erästä
+verevätä, puhdaspiirteistä tyttöä, joka on avopäin ja huitoo huivillaan
+tanssista hehkuvia poskiaan. Hän rohkaisee mielensä ja lähestyy. Hän
+kysyy, mitä neidille kuuluu ja sanoo, että ilma on kaunis. Hän koettaa
+olla vapaa, mutta kuulee väärän, teeskennellyn väreen äänessään. Tyttö
+vastaa hänelle niinkuin vieraalle, melkein kunnioittavasti.
+
+Kun Antti pyytää häntä tanssiin, niin hän suostuu, mutta totisesti,
+virallisesti, niinkuin herrasneiti, ilman sitä avonaista antautumista,
+jolla Antti oli vast'ikään nähnyt hänen hyppäävän lähestyvää tanssiin
+pyytäjää vastaan. Tanssiessa vetää Antti häntä luokseen ja puristaa
+hänen kättään, mutta ei saa vastausta. Hän tuntee, etteivät he kulje
+oikein, etteivät he vedä yhtä tasaisesti. Kun hän tahtoo saada vauhtia
+ja koettaa pyöräyttää, niin joutuvat he pois tahdista, ja heidän täytyy
+pysähtyä alkaakseen uudestaan. Lopetettuaan seisovat he vähän aikaa
+vierekkäin, puhumattomina.
+
+--Enkö saa luvan tarjota teetä? kysyy Antti vihdoinkin.
+
+--Ei kiitoksia, on ilmankin niin kuuma.
+
+--Kenties haluatte limonadia tai jotain muuta?
+
+--En minä nyt mitään.
+
+--Onko neidillä joku tuttava, jota neiti etsii?
+
+--Tuttavako? kuinka niin?
+
+--Kuinka neiti noin katselee ympärilleen.
+
+--Ei minulla ole mitään erityistä tuttavaa.
+
+--Oletteko aivan yksin täällä?
+
+Siihen ei Antti saanut vastausta.
+
+--Aikooko neiti vielä kauan viipyä täällä?
+
+--En minä ainakaan vielä aio lähteä.
+
+--Ettekö tule kävelemään, siellä on varmaankin hyvin kaunista tuolla
+metsässä?
+
+--Ainahan saapi kävellä, minä olen tullut tanssimaan.
+
+--Se taukoo juuri nyt.
+
+Samassa tulee muuan valkoliivinen käsityöläiskeikari ja vie tytön
+tanssiin. Heiltä käy se kuin ainakin yhdenvertaisilta. He pyörivät
+oikeaan ja vasempaan ja nauravat tyytyväisinä, kun heitä sattumalta
+survaistaan yhteen.
+
+Antti seuraa heitä, hän odottaa, että he eroaisivat, mutta kun soitto
+lakkaa, tarttuvat he toisia vyötäisiin ja menevät kävelemään.
+
+Kaikki muutkin parit menevät »kävelemään», ja pian kuhisee läheinen
+lehto täynnä asukkaita. Joka kallionkieleke elää, ja joka puun juuressa
+kuiskutellaan ja nauretaan, hihitetään.
+
+Ja siksi istuu Antti nyt alakuloisena, melkein synkkämielisenä,
+kaivelee kepillään maata ja tahtoo lähteä pois.
+
+Hän on kuin olisi hän liikaa täällä, hän tuntee itsensä jotenkuten
+epäonnistuneeksi. Hän on melkein kuin mustasukkainen. Maailma on
+hänestä niin mitättömän mitätön, elämä maistuu lahonneelle puulle, joka
+taas se ei maistu niin millekään.
+
+Häntä hermostuttaa taas alkanut tanssisoitto ja meteli juhlakentällä.
+Ne kun pääsevät, niin ne hyppivät kuin vasikat. Se on oikeastaan
+kauhean kömpelöä ja raakaa.
+
+Hänelle tulee ikävä Miiaa, ja hän saa vastustamattoman halun kirjoittaa
+hänelle hyvin hellästi ja sydämellisesti.
+
+Oliko hän ollut uskoton? Kenties ajatuksissaan. Mutta se, että hän nyt
+on valmis lähtemään heti ensimmäisessä laivassa, joka tulee, se
+todistaa, että hänessä on miestä kiusauksia voittamaan ja että hänellä
+on luja tahto.
+
+
+
+III.
+
+
+Tuskin on hän tullut asuntoonsa, kun hän ottaa laatikosta aloitetun
+kirjeen. »Rakas Miia! Nyt on juhannusilta, minä istun yksin kamarissani
+ja kirjoitan sinulle tätä kirjettä. Jos sinä tietäisit, kuinka minä
+sinua»--tästä alkaa jatko ja sujuu nyt helposti--: »_äärettömästi_
+rakastan! Et voi kuvitella, kuinka minä sinua ikävöin, kuinka korkein
+onneni on sinut kerran omistaa. Miksi et ole täällä, että saisin sen
+sinulle suullisesti sanoa, kuiskata sen korvaasi? Miksen saa sulkea
+sinua syliini, suudella otsaasi, punaposkiasi, ruusuhuuliasi, hivellä
+hipiääsi, kietoa käsivarttani kaulaasi?»
+
+»Ilman sinua minä en ole mitään. Ajattelin tänä iltana huvitella hiukan
+ja menin kansanjuhlaan Degeröhön. Palasin sieltä kuitenkin pian,
+palasin kaihoisana ja kaipaavana. En minä viihdy sellaisissa seuroissa.
+Minä olen ehkä jo liiaksi aristokraatti, sillä minä tunnen melkein
+fyysillistä vastenmielisyyttä vielä nytkin ajatellessani, mimmoista
+siellä oli ja mitä siellä näin. Ei mikään ole niin epäkaunista, kuin
+tuollainen puolivillainen kaupunkiyleisö, kun se mellastaa maalla,
+kauniin luonnon helmassa. Tavallista pikemmin korjasinkin sieltä luuni.
+Niin pian kuin olin juonut kupillisen teetä, astuin ensimmäiseen
+laivaan ja tulin suoraa päätä takaisin kaupunkiin.»
+
+»En kuitenkaan kadu sinne menoani. Sillä paluumatkalla minä sain olla
+yksin, häiritsemättä, ja ajatella vain sinua, oma Miiaseni. Jos minä
+olisin runoilija, jos minulla olisi maalarin sivellin vallassani,
+kuinka voisinkaan antaa sinulle kauniin kertomuksen mielentilastani ja
+ihanan kuvauksen ympärillä olevasta luonnosta, jota laivan kannella
+istuessani katselin ja ihailin. Laivamme 'Neckenin' kokan edessä kuohui
+vesi, kun me ajoimme itäisen saariston läpi. Meri oli tyyni, ja tyyni
+oli läheinen metsä. Saaret ja salmet, kuinka ne seisoivat kauniina
+juhannusyön kirkkaudessa. Rannoille oli sytytetty kokkotulia, ja sieltä
+täältä kuului soittoa ja laulua... Mikä hurmaava hetki! Mutta kuinka
+monta vertaa ihanampaa ja hurmaavampaa kaikki olisi ollut, jos sinä,
+oma Miiani, olisit ollut vierelläni!»
+
+»Mutta vaikka et faktillisesti ollutkaan läsnä, niin olit kuitenkin
+hengessä luonani. Minä ajattelin sinua koko ajan, minä haaveksin omaa
+pientä, kaunista kotiamme, jonka me perustamme, sitten kun minä saan
+vakinaisen viran. Me elämme vain toisiamme varten, me valikoimme
+seuramme, me emme kutsu luoksemme kuin muutamia parhaita tuttaviamme.»
+
+»Rakastathan sinä minua, Miia, niinkuin ennenkin? Minulle välistä tulee
+sellaisia kummallisia ajatuksia, että sinä et ehkä rakastakaan minua
+niinkuin kihlauksemme ensi aikoina. Olen välistä mustasukkainen koko
+maailmalle ja kuvittelen, ettei minusta kukaan välitä, et sinäkään.
+Sinä ehkä unohdat minut siellä maalla, jossa teitä on niin paljon
+nuoria. Anna anteeksi nämä epäilykseni, joita en muun vuoksi kerrokaan,
+vaan ainoastaan siksi, että olen luvannut olla sinulle aina avonainen.
+Minä tiedän, että kaikki tämä on vain minun mielikuvitustani, että sinä
+et ole edes ajatuksissasikaan minulle uskoton. Tämä kaikki tulee siitä,
+että tunnen täällä itseni niin yksinäiseksi, niin mielestäni kaikilta
+hyljätyksi. Minulle tekisi niin hyvää saada kuulla, että olen väärässä.
+Sano, että minua rakastat, minä tiedän sen, mutta minä pyydän, sano se
+minulle, vakuuta moneen kertaan.»
+
+»Oi, kuinka on sentään suloista tietää, että on edes joku, joka
+rakastaa ja jota rakastaa, jolle voi kertoa kaikki huolensa, avata
+sydämensä, koko sielunsa.»
+
+»Hyvästi nyt, rakas, oma, kulta Miiani! Kirjoita minulle pitkä kirje,
+kirjoita kaikki, mitä ajattelet ja tunnet. Joka kirjain kädestäsi, joka
+sana huuliltasi on minulle kultaa kalliimpi. Mitä onkaan kulta,
+maallinen kulta, sen kullan rinnalla»--(Antti mietti vähän aikaa, miten
+jatkaa; mutta samassa sai hän mielestään kauniin ajatuksen ja lisäsi:)
+--»jonka me olemme olleet niin onnellisia löytämään toistemme--
+sydämissä.»
+
+»Sano terveisiä Tädille ja Sedälle! Tuhat tuhatta tulista suudelmaa
+sinun
+
+                                  iäti uskolliselta
+                                      Antiltasi.»
+
+
+»P.S. En hennoisi vielä lopettaa, mutta minun täytyy viedä vielä tämä
+kirje junalle tänä yönä. Minä tahdon panna sen rautatien aseman
+laatikkoon, jottei se hukkuisi ja sinä turhaan menisit noutamaan
+postia. Kun palaan takaisin asuntooni, niin vaivun vuoteelleni, ja
+viimeinen ajatukseni, ennenkuin ummistan silmäni, olet oleva sinä.
+
+                                               Sama.»
+
+
+Ei ollut Miia saanut aikoihin niin hellää, niin rakastavaista kirjettä
+Antiltaan. Hän, joka ei muusta tiennyt, ei muuta ajatellut kuin
+Anttiaan, hän, jolle ei maailmassa ollut toista miestä niin
+täydellistä, niin puhdasta, niin jaloa--sillä hän tunsi hänen
+mielipiteensä kaikista asioista--hän oli niin onnellinen saatuaan tämän
+uuden todistuksen sulhonsa rakkaudesta, että hän sulkeutui huoneeseensa
+ja kirjoitti heti paikalla vastauksen.
+
+Alkuun pani hän: »Rakas, rakas, rakas Anttini!!!» ja hän sanoi vielä
+vapisevansa onnesta ja ilosta, että Antti häntä niin rakastaa. Hän oli
+moneen kertaan lukenut kirjeen, ja kun hän nukkuu, niin panee hän sen
+päänsä alle. Hän oli itkenyt ajatellessaan Anttia, jonka täytyy olla
+siellä niin yksin, siellä ikävässä Helsingissä. Voi, voi, jos hänkin
+voisi jotain tehdä, että he pian, pian voisivat perustaa oman kodin!
+»Kuinka sinä voit, Antti, kuvitella, että minä olisin sinulle uskoton!
+En minä ajattele ketään, en minä välitä en kenestäkään muusta kuin
+sinusta, yksin sinusta. En minä ota täällä osaa nuorten iloihin,
+niinkuin ehkä luulet, kuin hyvin harvoin. Ja jos sinä vain tahdot, niin
+voin minä olla seurustelematta kenenkään kanssa, menemättä huviretkille
+ja kutsuihin, koska sinäkään et tanssi ja koska et rakasta
+kansanjuhlia.--Usein istun minä puutarhassa sen koivun alla, jossa on
+nimemme ja jonka siimeksessä me viime kesänä vietimme niin monta
+unohtumatonta hetkeä. Minä istun ja ompelen hyräillen niitä lauluja,
+joita sinä rakastat. Joskus otan venheen rannasta ja soutelen järvellä.
+Kuinka täällä on kaunista! Mutta sinähän olet tullut runoilijaksi.
+Monta, monta kertaa luin sinun kauniin kuvauksesi matkastasi Suomen
+saaristossa. Minä luin sen papalle ja mammallekin. Ethän pane sitä
+pahaksesi. Ne pitävät sinusta niin paljon ja kysyvät aina, mitä sinä
+kirjoitat.»
+
+Miia kirjoitti ja kirjoitti, arkin toisensa perästä. Hän oli »niin
+onnellinen, niin onnellinen!» Hän oli ollut väärässä epäillessään Antin
+tunteita, luullessaan hänen kylmenneen. Hänellä oli melkein paha
+omatunto, että oli _voinut_ luulla hänestä niin pahaa, omasta
+uskollisesta Antistaan. Ja hän lopetti kirjeensä näin: »Voi, voi,
+kuinka minä sinua hirveästi rakastan! Jää hyvästi, rakas, kulta
+Anttini! Minä lähetän sinulle miljoonan miljoonaa lentosuudelmaa.
+
+                                      Sinun pikku
+                                        Miiasi.»
+
+
+
+
+VIIMEINEN RAKKAUTENI.
+
+
+Niinkuin tiedätte--kertoi hän--on elämässä omituisia raja-aikoja,
+tuollaisia tyyniä seisauksen hetkiä, jolloin ei juuri mitään ajattele
+eikä mitään tunne. On tavallisesti päässyt erilleen jostain entisestä,
+on esimerkiksi rikkoutunut rakkaussuhde, eikä mitään muuta samanlaista
+ole sijaan ilmaantunut. Käyskelee kädet selän takana, henkisesti
+joutilaana, ja katselee kylmällä, välinpitämättömällä silmällä maata,
+taivasta, tähtiä ja kuuta. Mieli on kirkas kuin veden kalvo, jonka
+kuvastinta eivät intohimot hämmennä.
+
+Mutta samalla on se tavallista herkempi vähimmillekin vaikutuksille
+ulkoapäin. Ja jos naiset ymmärtäisivät tällaisia hetkiä hyväkseen
+käyttää, ei tarvittaisi muuta kuin hellä, hyvin osattu silmäys,
+osaaottava liike tai äänenvärähdys, ja alku uuteen suhteeseen olisi
+luotu.
+
+Viime kevättalvella lepäsin minä tuollaisessa tilassa. Olin
+rauhoittunut syksyllä purkautuneesta kihlauksesta, aivan tyynesti olin
+eräänä päivänä järjestänyt hänen kirjeensä yhteen kääröön, sitonut ne
+purjelangalla lujasti kiinni ja laskenut ne laatikkooni kolmen neljän
+samanlaisen käärön viereen.
+
+Ja silloin osuin minä kohtaamaan hänet, aivan sattumalta.
+
+Muistan hyvin, millainen oli ilma. Oli kirkas, kylmähkö päivä, noin
+viiden tienoissa illalla, ja ruokalevon maattuani lähdin minä
+tavalliselle kävelylleni ennen istuutumistani työpöytäni ääreen.
+
+Pihamaa oli sula, samaten katukäytävät päivän puolelta. Mutta niin pian
+kuin aurinko painui huoneen harjan taa, veti pimento rapakot ja purot
+riittaan, ja kengänkannat karahtelivat astuessani.
+
+Laskeusin rantaan, ja jäin seisomaan laivasillalle.
+
+Takanani oli äänetön pikkukaupunki, josta ei kuulunut muuta kuin
+tornikellon lyönti ja hetken päästä torninvartian vastaus
+rautakolmioon. Ensi kerran kovemmin, toinen lyönti jo heikompi ja
+kolmas tuskin enentäen edellisten kaikua, joka kuului tänne saakka
+kattojen yli, hiljaisen ilman läpi.
+
+Edessäni olivat suuret selät nukkuen vielä talvilakanainsa alla
+sinervän valkeina hankina, ja ainoastaan siellä täällä joukeroittelivat
+viittatiet mustina kohojuovina, pistäytyen salmekkeisiin ja hiljaisten
+saarien taa.
+
+Astuin alas jäälle ja aloin kulkea nientä kohti, joka oli hiukan matkaa
+satamasta. Mielialani oli tuollainen melkein lapsellinen tyytyväisyys,
+joka niin usein syntyy yksinäisissä, synkissä metsissä tai ajaessa
+talvisia teitä tai soudellessa tyyniä vesiä kesäisenä yönä. Hyräilee
+itsekseen, lausuu sanoja, joilla ei ole mitään merkitystä, ja lopuksi
+alkavat ajatukset haastella ääneen. Tarttuu puitten oksiin, riipii
+lehtiä mennessään ja heittää ne pois. Seisauttaa soutamisensa,
+kuuntelee kaikuja, läiskäyttelee turhanpäiten vettä airollaan. Tai
+potkii jäälohkareita kenkänsä kärjellä, niinkuin minä nyt tein.
+
+Ja jos sattuu silmään jotain huomattavaa, vaikka kuinkakin
+vähäpätöistä, niin seisahtuu sitä katselemaan.
+
+Niemen nenässä oli muutamia purjevenheitä talviteloillaan. Järven
+rannalla, puhtaassa petäjikössä ne vielä nukkuivat talviuntaan mikä
+kyljellään, mikä kumollaan, mikä tukien varaan nostettuna.
+
+Varsinkin eräs niistä oli niin menevän näköinen. Sen nimenä oli
+»Tiira», ja se näytti siihen laskeutuneena kuin lintu siiviltään
+liihotellen. Minä tarkastelin joka taholta sen sopusuhtaista runkoa,
+kurkistin sisään, kyyristyin silmälläni sihtaamaan emäpuuta pitkin ja
+kolkuttelin kynnelläni laitoja, jotka joka paikasta helähtivät tervettä
+puuta.
+
+Joka kerta, kun minä tapaan itseni hyräilemästä tai viheltämästä
+säveltä:
+
+    Oi jospa tänne läikkyilyänne...
+    Oi jospa tänne läikkyilyänne...
+
+tiedän minä, että minussa alkaa herätä joitain uusia aikomuksia.
+Huilaukset olivat tällä kertaa tavallista pitemmät, ja vielä kaupunkiin
+tultuani olin minä äänessä.
+
+Ei sujunut työ asunnossani illalla. Lähdin uudelleen ulos ja menin
+suoraa päätä Seurahuoneelle.
+
+Se oli myytävänä, »Tiira»; niinkuin siitä hämärästi jo muistelin
+nähneeni ilmoituksen sanomalehdissä.
+
+--Osta pois, sanoi sen omistaja, oluenpanija Grönvall. Se on juuri se,
+jota näyt olleen katsomassa. Minulta se joutaa, kun on poismuutto
+paikkakunnalta. Jos kerran purjevenheen tahdot, et voi saada mistään
+sen parempaa kulkijaa ja muutenkin hyvää.
+
+Kaikki muutkin herrat olivat samaa mieltä, että »Tiira» oli paras
+purjevenhe näillä seuduin.
+
+Kuunnellessani heidän kiitoksiaan muistelin minä nähneenikin sen kerran
+viime syksynä vesillä. Se mennä vilisti silloin täyttä laitaista, vähän
+matkaa satamasta, tuulen halkaisija pingoittaen sujakkana kokassa ja
+isopurje suurena pyrstönä perässä. Se oli maalta nähden kaunis katsoa
+viilettäessään valkeana lintuna sinistä vedenpintaa myöten. Luulen,
+että silloin lyhyen hetken toivoin sitä omakseni.
+
+Seuraavana aamuna kävin tarkastamassa purjeita, nuoria ja mastoja,
+jotka olivat vaunuliiterin yläsillalla hyvässä järjestyksessä, niinkuin
+valmis morsiuspuku rikkaan talontyttären aitan orrella.
+
+--Ne on kaikki ihan uudet ja täydessä kunnossa, selitti minulle
+Grönvall.
+
+Ja aavistamatta, kuinka oikeaan kohtaan hän osasi, lisäsi hän, ettei
+hän olisi ikinä luopunut »Tiirastaan», jos vain olisi voinut sen
+mukanaan viedä. Sillä venhe oli aivan uusi, hän oli tilannut sen mennä
+kevännä näillä ajoin, mutta se ei ollut joutunut valmiiksi ennen kuin
+syksyllä, ja tuskin oli hän sillä purjehtinut parina sunnuntaina.
+
+--Sillä on siis vielä neitseellisyytensä tallella, niin sanoakseni.
+
+--Se on päätetty, sanoin minä, ja luin hänelle rahat kouraan.
+
+--Kauniit kihlakalut, sanoi hän katsellessaan uusia sadan markan
+seteleitä. Säälittää niinkuin isää, jolta menee hyvä tyttö miehelään.
+Mutta minä toivon, että pitelet häntä hyvästi, niinkuin hän
+ansaitseekin.
+
+Ja hän kutsui minut huoneeseen, ja konjakkareissa ja selttereissä
+joimme me »Tiiran» maljan emmekä puhuneet muusta kuin purjehduksesta.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Joka iltapäivä alkoi minulla nyt olla asiaa niemen nenään. Jäätä myöten
+sinne mennessäni näin jo kaukaa »Tiirani» keikottavan teloillaan,
+keveänä ja kokettina. Ja saavuttuani luo koettelin minä, olivatko tuet
+hyvästi paikoillaan, ja jos oli satanut lunta yöllä, pyyhin sen
+huolellisesti pois. Jos ei ollut aikaa mennä luoksi saakka, kävin
+kuitenkin laivarannassa, jonne paistoi purteni valkea laita ja sen
+punainen pohja.
+
+En kielläkään, että tunteeni ja mielialani olivat melkein samat kuin
+jos olisin ollut kihloissa enkä saanut nähdä morsiantani muuta kuin
+kerran päivässä. Palatessani hänen luotaan ei ollut halua mennä heti
+kohta kotiinkaan, ja niin melkein säännöllisesti poikettiin
+Seurahuoneelle. Minun piti saada puhua hänestä jollekulle, joka
+käsittäisi tunteeni. Ja niin minä tulin yht'äkkiä hyväksi ystäväksi
+erään konttoristin kanssa, jota ennen olin vain ohimennen tervehtinyt,
+mutta jolla oli purjevenhe hänelläkin, lähinnä paras minun venheeni
+jälkeen. Hän ei sitä kieltänytkään, hän myönsi sen mielellään, ja minä
+tarjosin hänelle tuutingeita ja paraina päivinä seksankin. Niinkuin
+muut puhuvat morsiamistaan, niin puhuimme me pursistamme.
+
+Eivät olleet jäät vielä lähteneet, kun minä ryhdyin maalaamaan
+»Tiiraani». Monet suloisen lämpimät toukokuun päivät kuukin minä sen
+ympärillä helteisessä paisteessa, nauttien maalin hajusta, petäjikön
+tuoksusta ja pyrähtelevien kesälintujen liverryksistä. Västäräkit
+keikkuivat rantakivillä, hypähtelivät kovalla keväisellä jäällä ja
+uskalsivat joskus tulla kiikkumaan ihan pääni päälle, halkaisijapuomin
+nokkaan.
+
+Vihdoin oli hän valmiiksi siveltynä sekä sisästä että ulkoa.
+Viheriänmusta laitamaali välkkyi tuoreeltaan kuin pehmoinen sametti,
+sisus oli tammenvärinen ja ympärille oli kuin kaulukseksi vedetty
+kullankeltainen raide. Minä loittonin hänen luotaan, katselin kuin
+sulhanen uutta vaatteusta, jonka hän on lahjoittanut lemmitylleen.
+Mielestäni se sopi hyvin, ja varsinkin olin tyytyväinen siitä, että se
+sopi muidenkin mielestä, jotka kutsuin katsomaan.
+
+Taitavasti ja joka puolelta varoen irroitettiin hänet maasta.
+Pyöriviltä teloiltaan herkästi liukuen hupsahti hän ensin perälleen,
+ajoi edestään ison laineen ja ryyppäsi laidan yli vähän vettä sisäänsä.
+Mutta sitten kohosi hän tasapainonsa jälleen ja juoksi joukeana kuin
+musta kenokaula joutsen nuoraa myöten luokseni takaisin rantaan.
+
+Ja jo samana päivänä piti hänet pukea purjeisiinsa. Ilosta tuntuivat
+rissat kirahtelevan maston nenässä, kun purjenuorat temmaistiin niiden
+läpi, ja purjeet hulmusivat tuulessa kuin levottoman hevosen harja.
+Voimakkaasti kampeili itseään peräpurje, ja halkaisijan helma lepatti
+virkeätä elämän intoa. Ja kun kiinnitin nuoria oikealla kädellä ja
+vasemmalla painoin peräsintä alatuuleen, niin antautui hän heti kohta
+haltuuni ja puski ulos ankkuripaikasta kuin hyvin neuvottu
+rekivetovarsa hänelle osoitetusta pihaveräjästä.
+
+Minä vapisin vähän, niinkuin olisi hän ollut nainen, jonka kanssa ensi
+kerran olin kahden kesken. Ja kun hän totteli minua ja kun ei hänellä
+näyttänyt olevan muuta tahtoa kuin mikä minulla, niin oli onneni yhä
+suurempi.
+
+Se oli sunnuntaipäivä. Laivat olivat äsken tulleet, ja ranta oli
+mustanaan käveleviä. Ne näyttivät seuraavan meitä, ja me luovailimme
+muutamia kertoja laivasillan edustalla. Se onnistui, kävi sukkelasti,
+kauniisti ja taidokkaasti, ja minä nautin siitä voitosta, jonka hän
+salli minun heti ensi kerralla saavuttaa. Minä olin ylpeä hänestä, ja
+se lisäsi kiintymystäni. Ja eikö totta, ystäväni, että onnen ehtoja
+avioliitossa on myöskin tyydytetty itserakkaus?
+
+Leuto, tasainen ja voimakas etelätuuli painoi purjetta, ja ikäänkuin
+yhteisen tunteen ilmauksen työntäminä aloimme me oikoa ulapalle,
+suikaisten täyttä, kohisevaa vauhtia niemen nenitse, jossa muiden
+venheet vielä lepäsivät kuin kateelliset jälellejääneet vanhatpiiat.
+
+Ollessamme kahden kesken järven selällä, kaukana rannasta, astuivat
+hänen avunsa yhä enemmän silmiini, ja minä tulin vakuutetuksi siitä,
+että minulla oli pursi puhtainta rotua. Purjeet olivat sillä pingallaan
+kuin lauta, ja ainoastaan hiukan tuntui peräsimen ponsipuussa kokan
+nousu vastatuuleen. Runko viilsi vettä, tekemättä lainetta kupeilleen,
+ja sen, minkä se kallistihe, sen se voitti vauhdissa. Minä jo
+edeltäpäin kuvittelin niitä hauskoja hetkiä, joita toivoin saavani
+viettää hänen seurassaan. Minulla oli halu melkein hyväillä häntä,
+osoittaa jotenkin kiitollisuuttani hänelle. Hän oli nähtävästi itsekin
+kuvitettu tästä, nautti menosta, laineitten läiskeestä, aaltojen
+noususta ja laskusta. Joka kerta, kun kokka puski laineeseen ja vaahto
+karkasi kahdelle kupeelle, oli siinä kuin pelonsekainen riemuhuuto, ja
+kun purjenuorat natisivat vihurin alla, näytti hän ikäänkuin ääneensä
+itseään kehoittavan ja kiihoittavan kiivaampaan menoon.
+
+Ihan kuin itsestään sai kokka suuntansa kaukaista kalliosaarta kohti,
+ja kun ensi kerran katsahdin taakseni, oli jo jäänyt etäälle kaupunki
+ja kirkon torni ja laivat satamassa.
+
+Kallio kasvaa suuremmaksi, jo näkyvät oksat sen kääkkyräpetäjissä, ja
+kuohuva vaahto velloo vuoren alla salakarien ympärillä. Lasken tyyneen,
+alapuolelle tuulen, kokka sattuu kallioon, ja koko venhe vavahtaa
+hiukan. Kytken hänet siihen kiinni, sitaisten nuoran lähimpään koivuun,
+jossa lehti jo on hiirenkorvalla, ja nousen itse jaloittelemaan.
+
+Mutta pian tulee minulle halu häntä uudelleen nähdä niinkuin epäilisin
+hänen uskollisuuttaan, niinkuin pelkäisin hänen riuhtaisevan itsensä
+irti tai hakkaavan kylkeään kallioon. Ei hän sitä kuitenkaan tee, hän
+on siinä siivosti sijoillaan, on vain käännähtänyt vähän, nousee ja
+laskee saaren taitse tulevassa mainingissa, peräytyy joskus, lähenee
+taas kalliota ja nykäisee sitä kokallaan. Niinkuin leikittelisi yksin
+uimasillaan oleva neito, joka ei näytä huomaavan minua, joka katselen
+häntä salaa oksien aukosta.
+
+Nyt vasta täältä syrjästä huomaan oikein, kuinka kaunis hän on ja
+kuinka sopusointuinen. Todellakin nimensä arvoinen. Puolet vesilintua,
+puolet pääskystä. Ruumis pieni ja tanakka, siivet suuret ja voimakkaat.
+Ei yhtäkään pilkkua purjeissa; siisti, soma ja puhdas kuin pariisitar.
+
+Tuuli kiihtyy illan suussa, ja pienet vihuripuuskat, kiertäen kahden
+puolen saarta, kutittavat häntä kylkiin. Hän hermostuu, käy
+levottomaksi, oikkuilee ja kiskoo ankkuriköyttään.
+
+En tahdo kiusata häntä kauemmin. Ja me lähdemme paluumatkalle, laskien
+myötähankaan, purjeet höllinä ja nuorat tappeihin kiinnitettyinä. Me
+käymme kuin käsikädessä alamäkeä. Huoletonna, rauhallisena ja, miksen
+myöntäisi sitä, täydellisesti onnellisena laskeudun minä selkäkenoon,
+perälautaa vasten nojaten, peräsimen varsi kainaloon suljettuna, ja
+arvaten sen nykäyksistä niinkuin valtasuonen käynnistä »Tiirani»
+pienimmätkin tunteen ilmaukset. Ja purjeen ja laidan välissä ovat
+siniset, loivat laineet, jotka silloin tällöin vain vaahtoon
+pärskähtävät, etäiset rannat taloineen, niittyineen, peltoineen ja
+metsineen, ja niiden yläpuolella kaitainen juova sinistä, pilvetöntä
+taivasta,
+
+On jo iltamyöhä, kun saavumme satamaan. Tuuli on tyyntynyt, hiljaa
+lipatellen hävitään ankkurissa olevien proomujen ohitse ja sivuutetaan
+höyrylaivat, joissa jo nukutaan, ja ainoastaan yövartia meitä silmät
+pyöreinä töllistelee.
+
+Me olemme molemmat vähän uuvuksissa, mutta siinä uupumuksessa on
+omituinen sulonsa. Ikäänkuin huoaten hupsahtaa purje syliini ja
+hyväilee laskeutuessaan poskeani. Ja minä vuorostani häntä. Panen sen
+hellällä kädellä säännöllisiin poimuihin, sidon manillanuoralla puomiin
+kiinni ja levitän peitteeksi vedenpitävän öljyviitan.
+
+Hän jää siihen, ja minä poistun verkalleen torin poikki. Mutta
+kadunkulmassa katson minä vielä jälelleni, ja siellä hän lekottaa,
+kuvastuen vedenpintaan rauhallisena ja solakkana, mastopuu vähän
+taapäin nojaten.
+
+
+Tätä ensimmäistä häämatkaamme seurasivat monet muut samanlaiset. Ja
+yhteistä onneamme kesti koko kesän. Kuta useammin me olimme yhdessä,
+sitä paremmin opin tuntemaan hänen tapansa. Hän oli aina tottelevainen,
+aina valmis lähtemään, ja hän nähtävästi koetti kaikella tavalla olla
+mielikseni. Voi olla melkein tyven ja tuuli sai tuskin vedenpinnan
+värähtelemään, mutta jostain hän kokosi ja sai siksi ilmanhenkeä
+siipiinsä, ettei kokonaan seisahduttu.
+
+Kuinka monet mielialat me yhdessä elimme! Milloin riemuisia ja
+voimakkaita, kun keikkuen ajettiin kaikkien kilpailijaimme ohitse.
+Milloin hienoja ja herttaisia, kun tasainen tuuli meitä liikutteli ja
+laineet loiskivat hajamielisesti ja kuukin kimmelti. Milloin
+hekkumallisia, etelämaisia, kuumina kesäpäivinä, kun aurinko paahtoi,
+kun valoa oli purjeitten poimuissa kuin pudistettavaksi asti ja kun me
+hievahtamatta lepäsimme keskellä tyventä selkää, odottaen
+puolihorroksissa tuulta, joka sinisenä virinä läheni vitkalleen saarien
+ja salmien takaa.
+
+Ja joka kerta kun tulin rantaan lähteäkseni tällaisille retkille, toin
+minä hänelle jotain uutta, lahjoitin erivärisiä viirejä, uusia aitoja
+ja hankoja, milloin korkkipallot suojelemaan hänen sivujaan
+hankautumasta, milloin köyden tai ankkurin.
+
+Ja koko sinä kesänä ei minulla ollut huvitusta sen suurempaa kuin aina
+olla kahden kesken hänen kanssaan, pitää seuraa hänelle, hoitaa häntä,
+käydä sateen jälkeen levittämässä purjeet kuivumaan ja tulla taas
+takaisin ne kokoamaan yöksi. Ja koko sinä kesänä ei hänellä ollut
+kilpailijaa suosiossani.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Mutta sitten tuli syksy ja sateet ja rumat ilmat ja kylmät tuulet.
+
+Ja vähitellen, huomaamattani--se on kyllä surullista sanoa--aloin minä
+kyllästyä purjehtimiseen. Olin käynyt ja osasin ulkoa kaikki väylät ja
+salmet ja saaret ja maat. Tunsin hänet itsensäkin, jokaisen kaaren
+käänteen. Tunsin hänen tapansa kaikissa tuulissa.
+
+Kyllähän hän oli hyvä, kaikki muutkin vakuuttivat, että hän oli
+vakavin, luotettavin ja kestävin. Mutta ei ystäväni konttoristikaan
+voinut vakuuttaa, että hän enää olisi ollut nopeakulkuisin näillä
+vesillä.
+
+Sillä oli kesän kuluessa ilmaantunut uusia pursia, jotka laskivat
+»Tiiran» ohi. Minä kyllä koetin kiristää nuoria ja vaihdella
+kantolastia, mutta siitä ei ollut apua, ne olivat parempia
+purjehtijoita, ne luovivat korkeammalle ja pyyhkäisivät myötätuulessa
+ilkkuen ohitse.
+
+Hänen seurastaan katosi vähitellen uutuuden viehätys, hän oli minusta
+yksitoikkoinen ja ikävä, ja minä aloin laiminlyödä häntä. Ei tullut
+aina heitetyksi pois vettä sateitten jäleltä eikä purjeita kuivatuksi.
+Pohjaan kasvoi likakerros, ja purjeet homehtuivat ja harmenivat.
+
+Joskus tuli vielä kuitenkin uudistus eletyissä muistoissa. Se sattui
+silloin tällöin noina kirkkaina, syksyisinä päivinä, kun kirjavat
+rannat kohosivat kangastaen vedestä ja etäiset salmet kuvastuivat
+tyyninä pintoina. Mutta ne olivat surunsekaisia nekin retket ja
+alakuloisia, niinkuin olisi meillä kummallakin ollut aavistus
+lähenevästä erosta.
+
+Talvi tuli tavallista aikaisemmin. Ja eräänä sateisena lokakuun
+lauantaina nostatin minä hänet maalle.
+
+Muistan tuon päivän yhtä selvästi kuin ensimmäisen tutustumisemme. Itse
+seisoin viluissani laivasillalla ja katselin, kuinka kaksi rantajätkää
+riisui hänen päältään purjeita ja mastoja. Kuinka surkeasti valitti nyt
+rissa maston nenässä, kun he armottomasti riuhtaisivat nuoran sen läpi!
+Kuinka hän oli nolon ja paljaan näköinen, kun he soutamalla veivät
+hänet takaisin niemen nenään!
+
+Tuli häntä sentään hiukan sääli. Ja samassa myös itseäni, sillä
+kaikista menneistä muistoista on hänen kanssaan vietetty kesä ehkä
+valoisin. Mutta minkäs sille voin, että hän oli menettänyt
+viehätyksensä.
+
+Nyt hän on joutunut muiden purjehdittavaksi. Mutta hänen viirinsä olen
+kuitenkin säilyttänyt. Se on tuolla samassa laatikossa, siististi
+sovitettuna niiden kirjeiden viereen, jotka olen saanut muinaisilta
+morsiamiltani. Ja täällä albumissani on hänen valokuvansa heidän
+valokuviensa kanssa rinnan.
+
+Niinkuin näette, on siinä vielä useita tyhjiä paikkoja. Ensi vuonna
+näillä ajoin on siinä ehkä taas uusi naisen kuva, kenties ei ole muuta
+kuin juoksijahevonen, mahdollisesti myöskin kaunis jahtikoira. Voi olla
+niinkin, ettei ole mitään ja että »Tiira» oli viimeinen rakkauteni.
+
+
+
+
+KAKSIN.
+
+
+Avioliittomme on alusta alkaen tähän päivään saakka ollut niin
+onnellinen, niin sopusointuinen, etten sen kaukaisimpiakaan ääniä
+kuulostamalla saa muistostani esille ainoatakaan häiritsevää
+sorahdusta. Me olemme olleet kuin kaksi viulua, jotka aina pysyvät
+samassa vireessä. Sen mukaan kuin toinen ylenee tai alenee, ylenee ja
+alenee toinenkin.
+
+Mutta niinpä saimmekin kiinni samasta sävelestä heti ensi yrityksellä.
+Olimme istuutuneet rekeemme hääpäivämme iltana ja lähdimme ajamaan
+uutta kotiamme kohti, joka oli noin neljän tunnin matkan päässä
+toisessa pitäjässä. Ja tämä matka se on suloisin muistoni kaikkien
+suloisten joukossa. Se oli kuin lyhyt alkusoitto yhdyselämämme pitkään
+sävellykseen.
+
+Ero vanhempiesi luota tuntui sinusta alussa tosin hiukan katkeralta.
+Muistathan, kuinka viimeisten vieraitten mentyä, jotka olimme rappujen
+eteen saattaneet ja lyhtyjen lunta valaistessa nahkasiinsa peitelleet,
+me kiiruhdimme vaihtamaan vaatteita kumpikin huoneessamme. Ennenkuin
+sinä jouduit valmiiksi, oli hevosemme jo ajanut esiin, ja minä odotin
+sinua isäsi huoneessa. Sinä ilmestyit ovelle. Olit heittänyt pois
+silkkisen hääpukusi, ja ylläsi oli sinulla totinen matkavaatteus.
+Nousin mennäkseni sinua vastaan, mutta sinä juoksit ohitseni ja
+heittäysit itkien isäsi syliin. Ja siitä äidin ja sisarten. Et ollut
+minua näkevinäsikään, kun hämilläni autoin turkkia hartioillesi, ja
+minä tunsin itseni niinkuin johonkin pahaan tekoon syylliseksi. Et
+tahtonut päästää irti pieniä sisariasi, jotka avopäin juoksivat vielä
+pitkän matkaa reen kupeella, yhä pitäen käsistäsi kiinni, eivätkä
+meistä eronneet, ennenkuin tien kavetessa upposivat lumihankeen. Sinä
+käännyit jälellesi heille liinaa huiskuttamaan, vaikka oli pimeä
+eivätkä sitä muut nähneet kuin minä.
+
+--Hanna, sanoin minä, elä nyt itke ... kuule, koeta nyt rauhoittua...
+Ja minä koetin tarttua käteesi, mutta sinä vedit sen pois ja katsoit
+yhä itkien kotiisi päin.
+
+Aloin jo tulla onnettomaksi, rupesin kuvittelemaan, että ehkä on
+rakkautesi haihtunut, ehken voi antaa sinulle mitään sen sijaan, mitä
+olet kadottanut. Sitä vaille, etten minäkin itkenyt.
+
+--Jos tahdot, niin käännytään takaisin...
+
+--Ei, ei, mennään vain.
+
+Koetit rauhoittua. Mutta paikat, joiden ohitse ajoimme, olivat sinulle
+niin tutut ja monimuistoiset, ja minä näin, kuinka nyyhkytykset yhä
+vielä värähyttelivät koko ruumistasi, kun ajoimme ohitse peltojesi,
+veräjiesi, aidannurkkauksiesi, tuulimyllysi, niittylatojesi ja yli
+sillan, josta oikealla puolen hämärti kotijärvesi selkä ja sen saaret.
+
+Mutta kun sukulaisimmat seudut ja rakkaimmat muistot kerran olivat
+jälellä päin ja kun tien vieri alkoi tulla metsäisemmäksi ja
+vieraammaksi, aloit viihtyä, ja nyyhkytyksesi harvenivat. Kun taas
+hevosen hiljentäessä vauhtiaan uskalsin ojentaa sinulle käteni, päästit
+hansikkaasi ja annoit minulle käsipuuhkasi sisästä lämpimän
+tervehdyksen.
+
+--Rakastatko minua, Hanna?
+
+Sinä kuivasit viimeiset kyyneleesi, painoit pääsi olkaani vasten ja
+pidit käteni lujasti suljettuna omaasi.
+
+Ja siitä hetkestä alkaen aloit sinä sitten tyytyä minuun. Me tulimme
+tasapainoon, me vakiuduimme siihen paikoillemme, lämpisimme, sulimme,
+ja mielialamme ikäänkuin taipuivat toisiaan vasten.
+
+Ilma oli kuutamoinen, mutta lauha, sillä hieno pilvikerros peitti
+taivaan, josta silloin tällöin tipahteli leppoisata lunta. Joskus
+kuitenkin valkeni kuutamo kirkkaaksi poudaksi, toisen vuoron se taas
+harsottui. Tie kulki mustan, pimeän kuusikon läpi, hevonen sai kävellä,
+ja me aloimme tehdä havaintoja ja niitä vaihdella keskenämme.
+
+--Tuo kulkunen on minusta kuin luotu tällaista yöllistä matkaa varten
+pilvisessä kuutamossa, huomautin minä.
+
+--Niin minustakin, lisäsit sinä,--ja minusta tuntuu, niinkuin kaikki
+muut äänet täällä häiritsisivät ... tai niinkuin tuo meidän kulkusemme
+laulaisi kehtolaulua koko maisemalle ... kuinka erinomaisesti se sopii
+tämän ympäristön sointuun ... sen ääni on vain siksi heikko, että se
+juuri ei pudota lunta noilta riippuvilta oksilta.
+
+Me vertailimme kulkusen äänen eri vivahduksia, hiljemmin ja kovemmin
+ajaessamme alamäkiä, tasaista tietä ja ylämäkiä, joissa se hevosen
+käydessä liritteli tuskin kuuluvasti.
+
+Virstapatsas oli tien vieressä ja sen juurella lumireki.
+
+--Katso, kuinka tämä on hauska paikka, sanoit sinä. Mutta kuinka sillä
+on hullunkurinen lumihattu! Odota, niin minä nakkaan sen siitä alas.
+
+Sinä puristit lumipaakun ja koetit viskata, mutta et tietysti osunut.
+Se tupsahti metsään.
+
+Huivisi joutui leuan alla epäjärjestykseen, sinä annoit minun pitää
+hattuasi, päästit huivin pois ja sidoit sen uudelleen. Tuo tarttui niin
+mieleeni, sillä sinä olit siinä hommassasi niin äidillinen ja liikkeesi
+niin naiselliset,
+
+--Rakastatko minua? kysyin minä.
+
+--Rakastan, rakastan, sanoit sinä niinkuin lasta lohduttaen, ja meiltä
+pääsi molemmilta nauru. Mutta sitten sinä hellyit ja käänsit poskesi
+suudeltavakseni,
+
+--Voi, voi, kyllä minä sinua rakastan niin äärettömästi ... tiedäthän
+sinä sen ... epäiletkö sitä?
+
+--En minä epäile, mutta minä tahdon aina kuulla sinun sitä vakuuttavan.
+
+Ja sitten me taas palasimme luontoon takaisin.
+
+--Kummastako pidät enemmän, tuostako, kun on ihan kirkas kuutamo
+niinkuin äsken, vaiko siitä, että on puolipilvessä niinkuin nyt?
+
+--Pilvessä on hempeämpää ja niin pehmoista, ei ole noita jyrkkiä
+varjoja metsässä, ja kun putoilee vähän lunta kuutamolla, niin on sama
+tunne kuin lapsena ennen, kun laitoimme lakanamajan ja kuuhotimme sen
+alla piilossa.
+
+--Niin minustakin, minä aioin juuri sanoa sitä samaa ... kuinka
+omituista, että meillä on niin samanlaiset ajatukset!
+
+--Minusta näyttää, että tämä yö ja tämä kuutamo, että ne ovat niinkuin
+meitä varten...
+
+--Nuo tienvieruspuut ne ihan varmaan nyt tietävät, että meitä on tässä
+kaksi onnellista ... ne kuiskaavat toisilleen, että tuossa ne nyt
+ajavat ... etkö luule?
+
+--Niin juuri.
+
+--Kuule, milloin sinä aloit minua oikein rakastaa?
+
+--Silloin kun sinä soitit viulua ja minä säestin. Sinä sanoit, ettei
+kukaan ole sinua niin tunteellisesti säestänyt. Entäs sinä?
+
+--Minä heti kohta kun sinut ensi kerran näin ... nuo sinun suuret,
+ruskeat, uskolliset silmäsi...
+
+Kyytiä viemästä palaava hollipoika oli saavuttanut meidät ja hän alkoi
+kelkassaan ajaen takanamme laulaa. Hän lauloi niinkuin meitä ei olisi
+ollutkaan, huviksi itselleen ja iloksi metsän puille:
+
+    »Ja älä sinä kultani silloin tule, kun on hiukan halla,
+    sinun jälkesi tunnetahan joka portahalla.»
+
+Ja samassa kun hän oli sen lopettanut ja mauskauttanut suuta
+hevoselleen, alkoi hän kohta uuden ja uudella nuotilla:
+
+    »Mitä minä huolin, kun poika olen nuori
+        ja maata olen kulkevainen,
+    isä multa kuoli ja äidin otti huoli,
+        vaan en mä ole surevainen.»
+
+Oli verraton se tapa, jolla hän laulunsa esitti. Virstan virstansa
+perästä hän meitä noudatti ajaen sen mukaan kuin mekin, milloin
+juosten, milloin käyttäen. Loppumattomasti uhkui hänestä lauluja toinen
+toistaan seuraten. Ja hänen mielialansa vaihtelivat. Kun hän oli
+vetänyt jotain surullista ja alakuloista kansanlaulun nuottia, näytti
+hän siihen kyllästyvän ja heittihe leveään rekiviisuun.
+
+Erään metsätien suussa poikkesi hän maantieltä ja lauloi mennessään:
+
+    »Mene sinä sinne, minä menen tänne,
+    meillä on oma temme,
+    kumpainenkin oman kullan kotihimme viemme.»
+
+Oli häntä kuin kaipaus, kun hänen äänensä vähitellen lakkasi kuulumasta
+metsän peitosta.
+
+Meihin tuli omituinen lapsellinen mielentila. Minusta me emme olleet
+ollenkaan niinkuin sulhanen ja morsian, me olimme kuin kaksi
+leikkitoveria. Ehkä siihen vaikutti ympäristön talvinen, kylmä puhtaus,
+ehkä myöskin se, että pelkäsin sinun rupeavan vanhaa kotiasi
+ikävöimään. Minä tahdoin siirtää sinut sieltä niin vähitellen, niin
+huomaamattasi, ettet tietäisikään muuttaneesi toisesta elämästä aivan
+toiseen. Ja me yhä ajoimme eteenpäin samalla tavalla kuin niin usein
+ennenkin kihlauksemme aikana olimme huviksemme retkeilleet kuutamoisina
+iltoina.
+
+Metsä rupesi harvenemaan, alkoi tulla taloisia taipalia, ensin
+pienoisia mökkejä, sitten suurempia kartanoita. Kaikissa niissä vielä
+nukuttiin, sillä oli keskiyö. Oltiin minun pitäjässäni, nämä olivat nyt
+minulle tuttuja ja rakkaita paikkoja. Osasin ummessa silmin jokaisen
+matkan käänteen ja tien mutkan. Minä näyttelin ja nimittelin niitä
+sinulle, minä sanoin, minkä talon halli tuo on, joka tuolta loitompaa
+meille haukahtelee. Annoin hevosen puhaltaa täyteen juoksuun, pian tuli
+näkyviin kirkko, pitäjän makasiini ja pappila, jonka pihan läpi me
+hurahutimme alas jäälle.
+
+Siitä me sitten ajoimme järven yli toiselle rannalle yhteistä kotiamme
+kohti.
+
+--Näetkö tuolla, tuolla se on, missä on iso pykälä metsässä taivasta
+vasten, vaikka ei vielä näy huoneita. Tällä järvellä me ensi kesänä
+yhdessä purjehdimme ... olen sitä niin kauan haaveksinut ja toivonut
+... minulla on aivan uusi sievä purjevenhe... Miksi olet noin vaiti?
+Sano, mitä sinä nyt ajattelet...
+
+--Sitä minä ajattelen, että olen niin onnellinen kuin vain voin olla...
+
+Ja minä, kuinka olin minäkin onnellinen ja varma siitä, että aina tulen
+olemaan! Ja sinä vielä lisäsit onneani sanoessasi:
+
+--Kuinka soma tämä järvi, miten kaunis se mahtaa olla kesällä! Kuinka
+hyvin tulen täällä viihtymään!
+
+--Sinun ikkunasi ovat järvelle päin, sinä näet koko maiseman niin kauas
+kuin silmä kantaa.
+
+Erotimme jo rannan suuret kuuset, nuottakodan, uimahuoneen, ja kun
+hevonen kohosi rantapenkereelle, niin siinä oli talomme ylenevän pellon
+perillä.
+
+--Ei näy tuija ikkunoista?
+
+--Ne eivät tiedä odottaa meitä ennen kuin huomenna ... ne nukkuvat
+kaikki.
+
+Ja me ajamme, lumen tipahdellessa kuulumattomasti ja haalean kuuvalon
+meitä ympäröidessä niinkuin hiipimällä uuteen kotiimme, josta ei kuulu
+hiiskahdustakaan. Vanha äitini ei ole kuullut mitään, eivät palvelijat,
+ei edes hallikaan. Hevonen vie itsestään nurkan ympäri, me näemme
+kukkia ja valkoiset harsouutimet nurkkakamarin ikkunassa ja seisahdumme
+rappujen eteen. Emme kiiruhda nousemaan, odotamme jotain kuin
+yhteisestä sopimuksesta. On ihan hiljaa. Mutta meistä tuntuu kuin
+olisimme kuulevinamme kotihaltiain soittavan ilmassa, takanamme,
+katoilla ja joka nurkassa. Ja lumi vain tippuu. Reen saverikko
+narahtaa, ja kulkunen kilahtaa, kun hevonen liikauttaa päätään.
+
+Me kuuntelemme tuota katsoen toisiamme silmiin.
+
+--Hanna! sanon minä hiljaa.
+
+Sinä et virka mitään, puristat vain heikosti kättäni, suljet silmäsi ja
+nojaat minuun.
+
+Ja tuo lyhyt hetki kotipihamme hiljaisuudessa, se oli elämämme
+onnellisin ja autuain. Se oli mielialojemme täydellisintä sulautumista
+ja tunteidemme hienointa pianissimosointua.
+
+Sitä kesti vain sen verran aikaa, että ehdimme sen kuulla ja käsittää.
+Sillä samassa pudisti hevonen valjaitaan, väki heräsi pirtissä, tulia
+ilmaantui ikkunoihin, ja me nousimme reestä.
+
+
+
+
+NUORUUDEN UNELMA.
+
+
+Jospa tulisivat vielä joskus takaisin ne ihanat ajat, jolloin isänmaan
+onni kajasti niin kirkkaana ja toivorikkaana edessämme, jolloin sen
+tulevaisuutta ei johtunut mieleenkään epäillä! Ei koskaan sen jälkeen,
+ei edes innostuneimmissa ylioppilasjuhlissakaan ollut varmuus kaikesta
+niin vankka kuin noina viimeisinä koulupoikavuosina, tuolla
+kaukaisessa, pienessä maaseutukaupungissa.
+
+Se oli neitseellisen ihana se niemi, joka luikerti Kallaveden keskeen
+ja jonka nenässä me istuimme nuo valoisat keväiset yöt ja haaveksimme
+avosilmin viattoman mielen unelmia.
+
+Nukkui koko kaupunki salaperäisen Puijonmäen varjossa, jonka taa
+aurinko jo oli laskeutunut, ja rantatalot ja valkoinen kirkontorni
+kuvastuivat tyynen Kuopionlahden pintaan. Hiljainen, sileä laine vain
+silloin tällöin huokasi kuin nukkuva, joka näkee hyviä unia, näkymätön
+lahorastas sirautteli lehdettyvän koivikon sisästä, ja öisten
+soutelijain venheistä soi vesiä myöten käsiharmonikan surullinen
+tanssisävel.
+
+Emme olleet isänmaastamme muuta nähneet kuin kotiseudun ja tämän pienen
+kaupungin ympäristöineen. Mutta me tiesimme, että se oli samanlaista
+muuallakin, me kuvittelimme saman taivaan kaikkialle ja kaikkialle nuo
+kukkulat, nämä niemet ja nuo uinailevat saaret ja tyynet ulapat. Me
+näimme Suomenniemen ulkonevan epämääräisen suuresta itäisestä
+mantereesta, kiilautuvan kuin uljaan laivan, kokka eteenpäin,
+pyrkimässä läntisiä maita kohti. Se tunki pitkälle merien keskeen,
+eteni joka vuosi, ja niinkuin tätä pientä, tätä _Väinölän_ nientä,
+syleilivät Kallaveden selät, niin halailivat koko Suomenkin niemen
+rantoja nuo suuret Itämeren lahdet.
+
+Tänne olimme me tulleet, auringon ohjaamina itämailta, läpi erämaiden
+ja lumisten aavikkojen, olimme valloittaneet itsellemme oman maan ja
+sen asuttavaksemme viljelleet!
+
+Me innostuimme, nousimme kukin kivellemme, osoittelimme vesiä ja
+mantereita ja puhkesimme maamme mainetta vuorotellen ylistelemään:
+
+    Me kättä voimme ojentaa
+    ja vettä, rantaa osoittaa
+    ja sanoa: kas tuoss' on se
+    maa kallis isäimme.
+    ------
+    Äänisjärvi, Pohjanlahti,
+    Auran rannat, Ruijan suu,
+    siin' on, suomalainen, mahti,
+    jok' ei oo kenenkään muun,
+    tällä maalla sie oot vahti,
+    älä ääntäs halveksu!
+
+
+Noin me lausuilimme. Mutta vielä me siitäkin rajamme laajensimme ja
+loimme samalla Suomen tulevaisuuden jättiläisen suureksi.
+
+Suomenmaa on niinkuin Kreikanmaa ennen ja Suomen kansa on toinen
+Kreikan kansa! Eikö meillä ole saaristomme niinkuin heillä oli
+arkipelaaginsa? Emmekö ole usein voitollisesti taistelleet ylivoimaa
+vastaan niinkuin hekin! On meilläkin Thermopylai ja Salamis, ja olemme
+mekin pelastaneet länsimaisen sivistyksen!
+
+Heillä oli Homeros, ja meillä on Kalevala! Mutta meidän sankarimme
+taistelivat suuremman asian puolesta kuin heidän! Agamemnon, Menelaos
+ja Akilles taistelivat ryöstetyn naisen puolesta, mutta Väinämöinen,
+Ilmarinen ja Lemminkäinen taistelivat ryöstetyn Sammon. Nuo
+valloittivat kaupungin ja hävittivät sen, nämä vapauttivat valon
+Pohjolan kivimäestä. Nuo käyttivät miekkaa, nämä sanan voimaa!
+
+Ja sanan voimalla me kerran vielä mekin maailman valloitamme!
+
+Kreikkalaisten mahtavuus ei ollut ainoastaan heidän sotaisissa
+urotöissään, vaan vielä enemmän heidän taiteessaan, heidän
+kirjallisuudessaan, heidän henkisessä suuruudessaan!
+
+Ja niissä olisi oleva meidänkin!
+
+Suomenkieli on voimakas ja miehekäs ja kaikumaan kirkas niinkuin
+kreikankin kieli! Ja sen avulla me luomme kirjallisuuden, joka on
+tunkeva tieltään kaikki muut, me luomme suomalaisen sivistyksen, uuden
+uutukaisen kulttuurin, joka on voittava nuo vanhat ja kuluneet. Me
+levitämme aatteemme kauas länteen, me läpitungemme kaikki kansat,
+meidän katsantotapamme vaikuttavat uskontoihin, ja kielemme perusteella
+syntyy uusia kieliä. Vanha maailma on kuihtumaisillaan, se tarvitsee
+uudistusta ja puhdistusta, se on kaavoihinsa kangistumaisillaan. Me
+suomalaiset, me keksimme uudet muodot ja puhallamme niihin uuden
+hengen. Ja sen teemme muinaisuutemme perustuksella, Kalevalan ja
+Kantelettaren. Meidän maamme muuttuu yhtymäpaikaksi idän ja lännen
+välillä, se rikastuu ja varttuu, kaupunkeja kohoo kaupunkien viereen,
+vuorien huipuille rakennetaan palatseja ja niemien neniin pystytetään
+kuvapatsaita kansallisille sankareille. Tästä meidän kaupungistamme
+syntyy kaiken henkisen elämän keskipiste, sillä täältähän ensin kajahti
+Snellmanin herättävä ääni, ja vuosittain täällä pannaan toimeen nuo
+»puijolaiset leikit», niinkuin kreikkalaisilla oli ennen
+»olympolaiset.»
+
+Ja vaikka me sitten joskus vuosisatain kuluttua kansana loppuun
+elettyämme heikontuisimmekin ja sortuisimme voimakkaampien tieltä,
+vaikka ajaisivatkin ylitsemme roomalaisten sotavaunut, ja turkkilaisten
+puolikuu kohotettaisiin kirkkojemme harjalle, niin olisimmehan
+sittenkin olleet se kansa, joka oli maailman maustanut ja jonka
+keksimiin kuoseihin valloittajammekin pukeutuivat.
+
+Näin me olimme historiamme käsittäneet, näin me haaveksimme hehkuvin
+poskin ja uskoimme mielikuvituksemme varmasti toteutuviksi.
+
+Ja tuota suurta työtä alkamaan, siihen olimme osaltamme mekin kutsutut.
+Ja me kasvoimme omissa silmissämme suuriksi sankareiksi, olimme kuin
+seisovinamme Ateenan torilla ja heitimme huolettomalla liikkeellä
+olemattoman toogan hartioillemme, lähtien ylennetyin mielin palaamaan
+takaisin kaupunkiin.
+
+En muista, kuinka kauan kesti tätä hurmausta ja milloin kynät
+haaveitten siivistä alkoivat karista. Ne luultavasti nyittiin
+yksitellen irti, ja kun ei uusiakaan sijaan kasvanut, niin lienemme
+hiljalleen laskeutuneet maan pinnalle.
+
+Isänmaan onni ja sen loistava tulevaisuus ne himmenivät, eikä meistä
+kenestäkään tullut suuria sankareja, niinkuin lasna ollessamme olimme
+uskoneet.
+
+Mutta nuoruuden unelmat ja lapsuuden usko eivät sentään milloinkaan
+kulu kokonaan pois.
+
+On aikoja--ja ne ovat niitä, kun ei enää tunnu olevan mitään muuta
+jälellä--jolloin on lohdutus niitä muistella ja jolloin ne tahtoisi
+niin mielellään takaisin ... nuo nuoruuden unelmat ja tuon lapsuutensa
+uskon.
+
+
+
+
+
+
+TOINEN KOKOELMA
+
+
+
+
+KEVÄTKYLMÄT.
+
+
+Täällä on niin kylmä täällä Suomessa, täällä on kylmä kesälläkin.
+
+Tosinhan innostuu kesä välistä meillekin tulemaan. Yht'äkkiä, keskellä
+kylmiä, itäisiä tuulia ja sumuisia pahasiivoisia säitä avaa taivas
+siniset silmänsä, luo talven peitteen päältään, ja paitahihasillaan
+hypähtää aurinko vuoteeltaan.
+
+Se alkaa paahtaa kuin etelämailla, haihduttaa jäät keveinä usvina
+ilmaan, ja hanget kiiruhtavat kuin pelästyneet hiiret piilopaikkoihinsa
+kivien koloihin.
+
+Talven alla ollut nurmikko saa ihastuksesta vihreät verensä poskilleen,
+koivu lehahtaa uuteen lehteen, joka hellästi hymyilee totisen petäjikön
+kupeella, tuomikko pukeutuu muutamissa päivissä kukkashelyihinsä, ja
+koko maisema tuoksuu tuoreutta ja lämminneen maan mehua.
+
+Kaukaa etelämailta on lentänyt muuttolintu ja rakentanut pesänsä puun
+haaraan; pääsky piirtelee tyynen taivaan alla, laulurastas sirottelee
+järven niemessä säveliään liikkumattomaan yölliseen ilmaan, ja käki
+kukkuu kultiaan etäisiltä mäkirinteiltä asuttuihin laaksoihin.
+
+Pellolla on työmies ahkerassa toimessa, ja mieli toivoa täynnä kylvää
+hän muhajavaan multaan tulevan sadon siemenen.
+
+Mutta yht'äkkiä, juuri kun kaikki on kelteisimmillään ja
+huolettomimmillaan ja kun hyönteiset vaeltelevat vedenpinnalla ja kalat
+lyövät leikkiään luhtaisilla rannoilla--silloin käy kylmän viiman veto
+läpi koko luonnon. On kuin olisi joku pahanilkinen särkenyt ikkunan
+häähuoneesta: raaka ulkoilma alkaa tulvia sisään huuruisena ja
+harmaana, tanssivien parien paljaita hartioita puistattaa, ja hääväki
+kiiruhtaa väristen sisähuoneisiinsa.
+
+Sillä tuuli on eräänä yönä kääntynyt pohjoiseen ja ajanut taivaalle
+talvisia pilviä. Aamun kuluessa se on kiihtynyt kylmäksi viimaksi ja
+ennen iltaa se on puhaltanut pois sen lämpimän, joka maasta uhkui, joka
+hyppeli katoilla ja aidanselillä ja joka huljui lehdon sisässä. Ja se
+vie mennessään tuoksun tuomen ympäriltä ja koivun puhkeavista lehdistä.
+Ja se tuo sateen mukanaan, vuoroin vettä, vuoroin rakeita ja
+lumiräntää, joka huuhtoo maisemasta kaikki heleät värit ja juoksettaa
+metsät ja maat yhdeksi ainoaksi harmaanhaaleaksi ikävyydeksi.
+
+Iloinen elinvoimainen luonto käy surulliseksi ja alakuloiseksi niinkuin
+toiveissaan pettynyt.
+
+Nurmikko nuutuu kuloksi tuulen sitä nyhtäessä.
+
+Lehti puussa jää keskenkasvuiseksi eikä edisty viikkokausiin.
+
+Marjan kukat panee halla ja karistaa ne maahan.
+
+Lintujen pojat paleltuvat pesiinsä, sill'aikaa kun emo hakee
+hyönteisiä, jotka ovat uudelleen kohmettuneet talvellisiin kätköihinsä.
+
+Pääsky värisee ja näkee nälkää, eikä kuku käkikään, vaikka olisi sen
+paras kukunta-aika.
+
+
+Kesä oli innostunut tulemaan. Mutta se oli tullut liian varhain. Nyt se
+ei enää jaksa ylläpitää omaa riemuaan.
+
+Sillä täällä on niin kylmä täällä Suomessa, täällä on kylmä kesälläkin.
+
+Ne ovat ne meidän kevätkylmämme, jotka tulevat joka vuosi, mutta joita
+emme koskaan ymmärrä odottaa. Ne tulevat aina silloin, kun juuri olemme
+talven unohtaneet ja antautuneet kesän valtaan.
+
+Ne jäähdyttävät meiltä elämän innon juuri silloin, kun se on meissä
+kuumimmillaan. Ne vilustuttavat henkemme ja katkeroittavat kesäiset
+ilomme.
+
+Sillä vaikka me alammekin uudelleen, kun etelän lämmin taas tulvii
+ympärillemme, olemme jo ehtineet myöhästyä. Kevätkylmät tosin katoavat,
+mutta vastassamme väijyy jo syksyinen halla, joka odottaa käydäkseen
+hidastuneen edistyksen kimppuun ja kylmäistäkseen loput keskeytyneen
+kesän hedelmistä.
+
+Kevätkylmät ensin ja syksykylmät sitten--niiden väliin ovat paleltuneet
+monet parhaat toiveemme ja karisseet maahan rohkeimmat unelmamme.
+
+
+
+
+JOULU.
+
+
+Pitkässäperjantaissa on jotain alakuloista, harmaata ja ikävää.
+Pääsiäinen on jo iloisempi, samalla kuin sitä kuvaa leveys. Helluntai
+tekee keveän, kirkkaan vaikutuksen, se on kuin kuultavan puhdasta
+lasia, jonka läpi näkee kauas valoisan kesän maailmaan. Juhannus on
+hentoinen ja hieno, niin hieno, että pelkää sen käsistään haihtuvan,
+niinkuin se haihtuukin, sillä siitä pitäenhän alkavat päivät lyhetä ja
+yöt pitenevät.
+
+Mutta joulujuhla on jykevä juhla. Aina kun muistuu mieleeni joulu,
+seuraa sitä tunne jostain, joka on tanakkaa ja tukevatekoista.
+
+Olen usein miettinyt, mistä se on tullut tuo tunne ja miksi jykevyys
+juuri joulua kuvaa.
+
+Minä luulen sen tulevan ensiksikin siitä, että juuri silloin on pimeää
+paksummalta kuin milloinkaan muulloin. Se täyttää ääriään myöten
+taivaan koko kupukannen, sen valta voittaa kaikki ja ruhjoo alleen.
+Välistä--ja juuri vähää ennen joulua--tuntuu melkein siltä kuin olisi
+päähän putoamaisillaan näköpiirin täyteinen, mustamarmorinen hautakivi.
+
+Ja sitten on silloin jo maa rautaisessa roudassa, pakkanen jymähtelee
+juhlallisesti, metsät ovat lunta täynnä, ja puut seisovat kankeina,
+jäätyneinä ja huurusta turvonneina. Suuret selät, jotka viimeiseen
+saakka pyrkivät vapauttaan ylläpitämään, ovat menettäneet
+vastustusvoimansa, ja ulvahdeltuaan heittäytyvät ne nyt viimeisine
+huokauksineen pitkään talviseen uneensa. Halkeilevat ne vielä silloin
+tällöin, mutta se on kuin unissaan huokailemista.
+
+Joulu juhlista jaloin, sanotaan. Ja jalous kuvastui minulle lasna
+ollessani aina jonakin suurena, vankkana, leveähartiaisena urhona,
+melkein jättiläisen kokoisena miehenä, joka pimeyden kupukantta
+hartioillaan kannatti, ettei se aivan kokonaan saanut muserretuksi
+maailmaa alleen. Silläkin on osansa joulun jykevyyteen.
+
+Mutta aivan varmaan ovat siihen vaikuttaneet muutamat muistot
+lapsuuteni kotoisesta pappilasta.
+
+Laihoilta laitumilta sitä silloin palattiin koulukaupungista isän
+täyteläiseen taloon, joka oli kuin tiukkaan ahdettu riihi, lattiasta
+lakeen pullollaan lihavuutta ja hyvinvointia. Lattiat täydessä
+villamatossa, kupit kukkurana paksua puuroa, ruuat rasvaiset ja
+jokapäiväisenä juomana kotitekoista, tiivisvaahtoista olutta.
+
+Joulunaattoiltana astuu sisään takkukarvainen, isovatsainen joulupukki,
+kaivaa esiin tukevat tavarakäärönsä ja nakkaa ne kuusen juureen
+lattialle, niin että koko huone jymähtää.
+
+Ja jouluaamuna varhain, kun pimeä ei päivää vielä aavistakaan, alkaa
+pappilan piha täyttyä kirkkomiehillä, reenjalakset natisevat kuivassa
+lumessa, reet ovat leveitä sydänmaan resloja ja hevoset talojen
+suurimmat ja voimakkaimmat. Ja sisään työntäytyy vanhan tavan mukaan
+mäkikyläläisiä isäntiä suurissa turkeissaan, puuhkalakeissaan,
+koirannahkarukkasissaan, ja villavöillä moneen kertaan vyötettyinä. Ja
+emännät ovat vieläkin pyöreämpiä ja täyteläisempiä, pysyvät tuskin
+tuolin laidalla istumassa särpiessään pulleihin poskiinsa kuumaa kahvia
+palleroisista kouristaan.
+
+Se on kaikki tuo jouluun kuuluvaa; en osaa ajatella sitä muuten enkä
+toista toisestaan erottaa.
+
+Minä itsekin, minä näen ja tunnen itseni tukevana ja jykevänä eilisiltä
+illallisiltani. Minut viedään kirkkoon minutkin. Vedetään ylleni kahdet
+villapaidat ja jalkaan kahdet parit jäykkiä uusia sukkia. Äidin suuret
+päällyskengät, monet palttoot, kaulahuivi ja kintaat. Suuri hattu
+painetaan korvia myöten päähän. Istutetaan rekeen niin kankeana, että
+silmä tuskin voi rävähtää. Ja suuriäänisen aisakellon soidessa mustaan,
+pimeään metsään ajaa roihuutetaan kirkolle.
+
+Kirkko ei ole entisensä näköinen. Se on kuin suuri valaistu vuori,
+jonka harja näyttää köyristyvän korkealle pilviin, ja tornin huippu
+katoo sinne yläilmojen synkkyyteen, josta näkymätön kello soi.
+
+Kirkkomäki kuohuu rekiä ja hevosia metsän rajaa myöten, ja vielä niitä
+lienee siellä edempänäkin, kukaties kuinka pitkällä petäjikön sisässä.
+Ja kirkko on kuoriaan myöten sullottuna, ja lehterit ja käytävät vieri
+vieressään kiinni sarkaturkkeja ja lammasnahkakauluksia.
+
+Ulkona on yhä pimeä, ikkunat ihan mustat. Kirkko on nyt kuin rotko
+äärettömän paksun vuoren sisässä, omilla tulillaan valaistuna. Sillä
+vuorella ei tunnu täältä katsoen olevan rajaa eikä loppua. Se on koko
+avaruuden suuruinen.
+
+Lukkari aloittaa virren. Sadat, tuhannet suut tarttuvat säikeeseen
+kiinni, ja iso ääni nousee huuruisena soihtuna ylös kattoon. Semmoinen
+veisuu--niin jykevä ja kumajava--ei kykene kohoamaan muulloin kuin
+jouluna.
+
+Papit tulevat miehissä alttarille. Laajahihaiset messupaidat leveille
+hartioille ripustettuina seisovat he tavallista kookkaampina,
+arvokkaampina ja totisempina. Ja kumajavaäänisin heistä messuaa:
+
+    »Kunnia olkoon Ju-ummalan korke-uudessa
+    ja maassa rauha
+    ja ihmisille hyvä ta-ahto!»
+
+Se tulvii täyteläisesti, tyynesti ja juhlallisesti esille, ja
+kirkkokansa humahtaa seisoalleen.
+
+Koko kristikunnan perustus tänä päivänä lasketaan, saarnaa sitten
+pappi. Se on kestänyt vuosituhansia eikä ole koskaan pettävä. Se on
+laaja kuin taivaan kansi, kova kuin kallio, vankka kuin ikivuori.
+
+Sanat painuvat lapsen mieleen. Ja sen kaiken tähden kai hänestä tuntuu,
+että joulu on niin jykevä juhla, kaikista juhlista jaloin ja jykevin.
+
+
+
+
+KEVÄT JA KESÄ.
+
+
+Se on alussaan kuin kahden nuoren rakkaus. Se on kirkasta, viatonta ja
+viileää. Se ei hehku eikä pala, se vain valaisee. Se silmäilee
+avonaisesti ja vähän veitikkamaisesti, on hellää kuin toivo ja lupaa
+tuossa tuokiossa toteuttavansa kaikki. Kunnes yht'äkkiä lyö sadekuuro
+harmaantuneelta taivaalta; kunnes kylmä tuuli ajaa veden vaahtoon ja
+riuhtoo pensaikossa; kunnes koko maailma näyttää epätoivoiselta ja
+tuntuu siltä, kuin olisi kesän sijasta tullut syksy ja kuin olisi
+kaikki vain valhetta ja petosta... »Olisit jäänytkin kesämaillesi,
+lintuparka, kuka käski sinun tullakaan tänne kuolemaan ... täällä on
+vain kyyneliä, surua ja vilun väristystä, ja aurinko hukkuu öiseen
+sumuun.»
+
+Mutta ei tahdo suru kuitenkaan surulle tuntua, ei ota mieli oikein
+masentuakseen eikä saa sijaa yön synkkyys, sillä ulkona on aina
+valoisa. Ja se valo tulee sieltä samasta pohjoisesta, josta talvella
+tuli pimeä. Se enenee joka aamu, se lähenee päivä päivältä, se aukoo
+peitteitään ja hulmahtaa yht'äkkiä esille kuin piilosilla ollut.
+
+Ja eräänä aamuna on niinkuin olisi rakkaus ilmoitettu, niinkuin olisi
+edellisenä yönä yht'äkkiä tunnustus tapahtunut. Järvi on tyven ja
+onnellinen, heinä on oraalla, koivu käy hiirenkorvalle, linnut
+laulavat, käki kukkuu aamusta iltaan, kiuruja kimpoilee taivaalle joka
+pellolta, pellon multa tuoksuu pois kosteutensa, purojen vesikellot
+helisevät, karja laukkailee kujia myöten, satakieli soittelee hellästi
+niemekkeessä tulvaveden partaalla, vedet värähtelevät--ja luonto
+jakelee keväälle kihlojaan.
+
+On lämmintä ja levollista, ei pilveäkään taivaalla, ei tiedä vielä
+toimiin ryhtyä, ei tee mieli muuta kuin huudahdella hyvästä mielestä ja
+iloita omasta onnestaan. Ei varista, ei palele, ei muuta kuin tuntuu
+hyvälle olla ja elää.
+
+Mutta ilmat yhä lämpenevät, aurinko hyväilee ja hellii, avaa joka aamu
+sylinsä suuremmaksi, puristaa lujemmin, suutelee tulisemmin ja nostaa
+hehkua poskille. Linnut käyvät karkeloihinsa, heittävät keskenään
+kuperkeikkaa puun latvasta pensaan juureen, hyttyset herähtävät
+hurisemaan, kalat ajelevat toisiaan paisteisilla niittyrannoilla, käki
+kukkuu kaksitaitteisesti, ja hurina ja kuiskailu täyttää ilman.
+Hurmautuneena levittää lehti siipensä. Maan mehu tunkee koivuihin,
+tuomiin ja pihlajoihin, kukkaset imevät sen ahnaasti sisäänsä, harmaa
+muta muodostaa niissä heleitä värejä, haiseva hetekin jalostuu
+suokanervan hienoksi lemuksi--ja luonto valmistaa häitä luoduilleen.
+
+Ne eivät tiedä vielä tarkoitustaan, ne eivät ymmärrä, mikä tekee heidät
+levottomiksi...
+
+Mutta se on heilimo, joka kypsyy, se on kukan jauho, joka valmistuu
+kotelossaan, se on toinen sukupolvi, joka pyrkii toisen syliin
+heittäytymään. Ja yhä heleämmäksi käy taivaan sini, yhä vihreämmäksi
+lehtevän mäen rinne, yhä kirjavammaksi kukkiva niitty, yhä
+sinertävämmäksi kaukaisuus ja autereisemmaksi taivaan kupukansi. Ja
+autereen takana paisuskelee vaaleanruskeita pilviä. Ne ovat kiihkoisien
+ja kuumien näköisiä, niinkuin jättiläisen suuria, puhkeamaisillaan
+olevia kukkasia. Ne harhailevat satunnaisten tuulahdusten mukana, ne
+hakevat toisiaan nekin, ne yhtyvät ja suurenevat yhtyessään. Ne eivät
+saa mitään aikaan, eivät jaksa liikkua, ovat alas putoamaisillaan.
+Illalla ne haihtuvat, mutta ovat aamulla taas suuremmat kuin eilen,
+pysyen vaivoin tasapainossa.
+
+Tasapaino rikkoutuu. Ilmat läikähtävät vähän ja alkavat hiljaisena
+tuulena vuotaa yli reunojensa. Hedelmöivä siemen tupsuttaa jauhojaan
+yli metsien, peltojen ja niittyjen. Tuoksuen kulkee kukkien henki yli
+maiden ja järvien. Luonto hurisee kuin hääsali. Ilma on lämmin ja
+painostava. Käsi puristaa kättä, poski hakee poskea, suu suuta, ja
+huuli ojentuu huulta tavoittaman.
+
+Ja salama leimahtaa taivaalla. Maan pinta mustenee ja vaalenee kuin
+herkkävärinen neito. Pilvet syöksyvät sylikkäin, ja niiden
+hyväilyksistä jyrähtelevät maat ja kajahtelevat kukkulat. Se on
+hääsoittoa, se on vihkimävirttä, ja rankka sade pudottaa uutimet
+morsiusvuoteen eteen.
+
+Lyhyt, pilvinen yö rauhoittaa ja viillyttää. Luonto nukkuu
+hervottomasti, ei liikahda, ei käännähdä, ei hiiskahduksellakaan
+ilmoita itsestään.
+
+Aamulla käy sitten raitis, tasainen tuuli. Säännöllisesti nuokkuvat
+puiden latvat, pellon vilja taipuu rauhallisesti, laineet loiskivat
+hyvässä järjestyksessä, ja luonnon kasvoilla on totinen, kylmähkö ilme.
+Sen kihlausajat ovat loppuneet, sen ilon hetket ovat ohitse, se on
+häänsä pitänyt, kuherruskuukautensa viettänyt, ja nyt kantaa se
+hedelmätään, kehittää siementään ja valmistuu suureen tehtäväänsä, elon
+korjuuseen. Kevät on loppunut ja kesä alkanut.
+
+
+
+
+SYYSMYRSKY.
+
+
+Oli toiset tai kolmannet syysmyrskyt, jommoisia tavallisesti syntyy
+tuontuostakin elo- ja syyskuun vaiheilla, kun yöt pitenevät ja
+kylmenevät ja ilmat jäähtyvät. Lauhatuulisen kesän jälkeen ilmaantuvat
+ne yht'äkkiä riipimään lehtiä puista, kaatamaan kuhilaita ja aumoja ja
+repimään tuohikattoja. Vanhoja puita kaatuu silloin sadoittain
+suurissa metsissä, joissa räiskää, paukkaa, ulvoo ja humisee.
+Pienten metsätorppain asukkaat kutsuvat noita myrskyjä
+»maailmankaatomyrskyiksi», ja metsän sisässä tuntuukin siltä, kuin
+olisi koko seutu joka hetki valmis keikahtamaan kumolleen. Ja näitä
+myrskyjä pelätään pahemmin kuin mitään muita. Puhaltelevat ne tuimat
+tuulet talvellakin ja kenties vieläkin voimakkaammin, mutta syksyllä,
+kun maa ei vielä ole roudassa ja kun lehvät ottavat vastaan, suistuvat
+hongat ja koivut juuriltaan helpommin ja taittuvat äkkiarvaamatta
+metsäpolkuja myöten kulkevan niskaan. Aikamiehiäkin vapisuttaa metsän
+sisässä, ja lapsia varoitetaan ankarasti pysymään pihasalla.
+
+Metsiä kävellessäni pyssy olalla oli minut tavoittanut tuollainen
+jumalan ilma. Se puhalsi pohjoisesta melkein kirkkaalta taivaalta,
+siellä täällä vain joitakuita hyvin ylhäällä kiitäviä pilven
+hattaroita. Korpi pauhasi ja ryski niin, ettei ollut ajattelemistakaan
+kuulla koiran haukuntaa tai linnun lentoa. Haluttomaksi oli mennyt
+Hallikin, joka kulki melkein jaloissa edelläni, häntä puoleksi alhaalla
+ja nähtävästi hiukan häpeissään, kun tuuli aukeimmilla paikoilla ajoi
+sen turkkikarvoja vastasukaan.
+
+Ja yhteisestä päätöksestä me molemmat käännyimme leveimmälle polulle
+hakeaksemme suojaa ensimmäisessä talossa tai torpassa.
+
+Sieltä aukeni vähän päästä ruishalme eteemme metsän keskestä. Halmeella
+oli leikkuuväkeä. Selin kun olivat meihin ja kun ahertivat sängen
+reunassa, eivät huomanneet minua, ennenkuin seisoin ihan vieressä. Ne
+keskeyttivät kaikki leikkuunsa ja jäivät meihin tuijottamaan. Toivotin
+heille päivää ja pistin kättä vanhimmalle miehelle, joka oli eräs
+minulle tuttu sydänmaan isäntä. Sen lisäksi oli siinä kaksi
+vaimoihmistä ja renki.
+
+--Kuuluuko sitä mitä? kysyi isäntä ja pisti sirppinsä kuhilaan päähän.
+
+--Ei tuota muuta kuin kovasti tuulee.
+
+--Kylläpä tuuleekin, niin etteivät kuhilaat tahdo pystyssä pysyä. Vaan
+viimeisiä nuo nämä olisivatkin.--Herra on lähtenyt metsälle, lisäsi hän
+sitten. Mitenkäs se metsä pitää miehinään?
+
+--Ei siitä paljon tahdo olla tällaisella ilmalla. Päänsä kaupalla
+siellä kulkee.
+
+Naiset katsahtivat toisiaan silmiin, niinkuin olisi heillä ollut jotain
+mielessä, joka oli vasta tapahtunut ja josta oli vasta puhuttu. Mutta
+he eivät näyttäneet tahtovan sitä sanoa ja jättivät isännälle
+sananvuoron.
+
+--Ei ole tainnut vielä kuulua sinne kirkonkylään se tapaus, joka täällä
+tapahtui mennä maanantaina, kun oli näinikään tämmöinen ankara ilma.
+
+--En ole minä ainakaan kuullut. Onko se tehnyt vahingoita?
+
+--Yhden hengen tuo meidän talosta tappoi ... tästä palolta vähän matkaa
+tuolla viidan reunassa, missä on tuo poikkinainen koivu...
+
+Katsahdin osoitettuun suuntaan. Satunnainen tuulenpuuska taivutti
+siellä luokiksi solakoita koivuja, jotka epätoivoisin liikkein
+koettivat vapautua sen käsistä ja pudistelivat raivoisasti lehväisiä
+latvojaan. Seisovien keskeen oli siihen kaatunut suuri, vanha koivu,
+joka oli vienyt mennessään jonkun verran nuortakin metsää.
+
+--Kuinka hän? kysyin minä.
+
+--Oltiin tässä viime viikolla aloittelemassa tätä halmetta ja
+apumiehenä oli meillä summalla leikkaamassa muuan yksinäinen
+vaimoihminen. Silloin tuuli niinkuin nytkin.
+
+--Kovemmin toki tuuli, oikaisi eräs piioista.
+
+--Taisipa tuulia kovemminkin, myönsi isäntä. Sillä oli yhdeksännellä
+vuodella oleva yksinään saamansa poika, joka oli pyrkinyt äitinsä
+mukaan tänne työpaikalle. Se poika tinki aina metsään juoksemaan,
+vaikka äiti kielteli, että elä sinä mene sinne metsään, puu saattaa
+kaatua päällesi. Vähän väliä se meni sitä aidan yli huutelemaankin.
+Hyvä Jumala, hätäili hän siinä eikä malttanut olla, vaan lähti viimein
+itse haeskelemaan.
+
+--Poika oli jäänyt puun alle?
+
+--Ei sillä ollut mitään hätää pojalla, käsipuolesta se toi sen tänne
+palolle ... se oli vain ollut marjoja aholta poimimassa. Ruvettiin
+tässä sitten puoliselle. Liisa lähti noutamaan tuopilla vettä
+lähteestä. Tuosta se meni palon poikki tietä myöten ja nousi yli
+samasta veräjästä, mistä tekin äsken tulitte. Jos näitte, lähtee siitä
+polku notkoon, vesipaikalle. Eihän sitä osattu mitään pahaa aavistaa,
+ja minäkin otin ryyppäämistä odottaessani leivän ja rupesin
+leikkaamaan. Puukonterää juuri kannikkaan painaessani puhalsi taas
+tiukka vihuri, niin että oli viedä hatun päästäni. Ja samassa kaatua
+romahti tuolla tuo vanha koivu, joka on aivan lähteen päällä. Se
+parkaisi niin pahasti, ettei kuulunut hätähuutoa, eikä tietty mitään,
+ennenkuin tuulen vähän tauottua alkoi kuulua surkeaa uikutusta
+metsästä. Se oli ollut pojastaan huolissaan, eikä aavistanut, että itse
+vähän päästä jäisi kaatuvan puun alle.
+
+--Oliko hän jäänyt puun alle?
+
+--Kun mentiin ääntä kohti, niin siitä löydettiin lähteen reunalta.
+Luultavasti oli juurikään kumartunut vettä ottamaan, koskapahan tuoppi
+uiskenteli lähteessä.
+
+--Entä hän itse?
+
+--Itsensä sen oli puu rysäyttänyt kyykkysiltä alleen niin pahasti, että
+selkä oli mennyt poikki ja toinen sääriluu jalkaterineen kaikkineen
+korttelin syvälle maan sisään.
+
+--Hän kuoli kohta?
+
+--Henki siinä vielä oli ja ihminen täydessä tunnossaan koko ajan, kun
+koivun tyveä hakattiin päältä pois ... muuten ei sitä olisi saatukaan
+siitä irtautetuksi, kun puu painoi selkää. Vasta sitten se pyörtyi, kun
+piti jalkaa vetää maasta ylös.
+
+Isäntä kertoi tämän rauhallisella, tyynellä äänellä piippua
+sytytellessään. Kun oli saanut tulta taulaan, lisäsi hän:
+
+--Elihän se sitten vielä tiimaa vaille seitsemän vuorokautta, ennenkuin
+henki lähti.
+
+--No, mutta eikö hänelle haettu tohtoria?
+
+--Ei tuolle osattu tohtoriakaan, ja minkäpä sille olisi luunvialle,
+tohtorikaan tainnut. Koetettiin sille kyllä antaa hokmannia, mutta ei
+ollut apua rohdoistakaan.
+
+Tapaus, yksinäisen vaimon kuolema, oli nähtävästi kuitenkin koskenut
+isäntäänkin kipeästi, niinkuin näytti, sillä jonkun aikaa mietittyään
+ja piippua vedeltyään virkkoi hän:
+
+--Se tuo vain tinkii välistä mieleen tulemaan, ettei tainnut olla
+omassa vallassaan senkään kuolema ... vai mitenhän lienee sekin kohta.
+
+Kun ei siihen osattu sen enempää, heitin minä hyvästini, vihelsin
+koiraani ja jatkoin matkaani edelleen. Mutta joka kerta, kun korvesta
+kuului kaatuvan puun parahdus ja kun tuuli sitten hetkeksi heikkeni,
+luulin kuulevani yksinäisen vaimon uikutusta ja näin hänet lähteen
+vieressä suullaan, selkä murtuneena ja sääriluu korttelin verran maahan
+uponneena. Se sama näky uudistuu aina, kun uudistuvat nämä syysmyrskyt.
+
+
+
+
+KESÄINEN UNELMA.
+
+
+Alakuloinen toverini kertoi.
+
+Kukapa meistä ei kerran elämässään liene haaveksinut ruvetakseen
+talonpojaksi ja mennäkseen naimisiin jonkun talonpoikaistytön kanssa.
+
+Minuun tuli se halu ollessani koulun viimeisellä luokalla. Luvut
+rasittivat, tuntui vaikealta jatkaminen ylioppilaaksi asti, ja
+vastakohtana viehätti talonpojan elämä sanomattomasti. En tosin
+tuntenut siitä muuta kuin sen hauskuudet: hevosenajot, heinänteon,
+leikkuun, kalaretket, metsästyksen ja keinumäellä kisailun valoisina
+sunnuntaiöinä. Mutta minusta tuntui niin uljaalle antautua kokonaan
+kansanmieheksi, pukeutua sarkaan ja pitkävartisiin saappaisiin ja
+halveksia herroja. Ja sitten olin minä myöskin rakastunut...
+
+Tutustuimme toisiimme kirkkomatkalla. Minä asuin isäni kotona suuren
+järven rannalla ja toisella puolen selän pienoisessa talossa oli Mari
+piikana. Järventakalaisten kirkkovenhe kulki meidän ohitsemme, ja
+eräänä sunnuntaina liittäysin minäkin seuraan.
+
+Minut istutettiin parhaalle paikalle perämiehen jalkojen juureen, ja
+Mari istui alahangoilla soutamassa. Hän näytti vähän ujolta, katsahti
+minuun vain syrjäsittäin kulmainsa alta ja seurasi sillä välin oman
+aironsa kuohua, sitaisten tuontuostakin huivinsa solmua, joka vähän
+väliä pyrki laukeilemaan.
+
+--Heittäisi tuon pois, kun ei tuo ota pysyäkseen, sanoin minä
+tuttavuutemme alkajaisiksi.--Hän ei virkkanut siihen mitään, mutta kun
+hänen rinnallaan istuva antoi pyynnöstäni aironsa minulle, niin asetuin
+minä hänen viereensä soutamaan.
+
+--Ollaankos me tasaväkiset? sanoin minä ja puristin airoani.
+
+--En toki minä pyrikään tasaväkiseksi, vastasi hän,--mutta kiinnitti
+kuitenkin soutuaan, jota minä pidin merkkinä siitä, että hän mielellään
+soi minulle sijan kupeellaan ja tahtoi olla vertaiseni, mikä oli
+minulle kuin kunnianosoitus.
+
+Hän oli vaaleaverinen, liinankarvainen tukka pitkällä palmikolla,
+jäntevä käsi räväkästi airon ponnessa ja lipokkaan kanta tanakasti
+venheen kaareen ponnistettuna. Paidankaulus oli punakirjainen, nuttu
+oli poissa ja polvia peitti suoraraitainen alushame. Päivä paistoi
+helakasti hänen voimakkaille hartioilleen, iho oli ruskettunut, silmät
+siniset, piirteet hienot ja puhtaat, ja hän tuoksui hajuheinää ja uutta
+vaatetta.
+
+Ensin istuttiin loitommalla toisistamme, kumpainenkin laidallamme.
+Hetken kuluttua siirryimme likemmä, ja ennenkuin tiesimme kumpainenkaan
+kuinka, laskimme jo leikkiä kuin vanhat tutut.
+
+Venheväki kohteli minua kuin vertaistaan ja oli ottanut minut kuin
+yhdeksi omistaan, joka oli minulle kuin arvon koroitus. Ja minä
+palkitsin sen sillä, että kirkon rannassa ostin markalla vehnäsiä,
+jotka siinä sitten lepikossa lähteen reunalla miehissä nautittiin.
+
+Kirkkoaika kuljeskeltiin kumpainenkin tahollamme. Me miehet lepäilimme
+rantatöyräällä päiväpaisteessa urkujen soittoa kuunnellen tai
+seisoskelimme kiviaidan vieressä keskustellen kesätöistä ja ilmoista
+toispaikkaisten isäntäin kanssa. Ne eivät tienneet minua miksikään, ja
+kun kysyivät: »Mistäs päin ne on nämä miehet?» vastasin minä kaikkien
+puolesta: »Vesien takaa ollaan», ja kun taas kysyivät: »Mistä sieltä?»
+niin vastasin minä taas: »Selkäkylästä.»
+
+Tuontuostakin näin minä Marin tyttöjoukosta, ja kun oli menty toistemme
+ohi ja minä katsoin taakseni, niin katsoi hänkin. Hän oli soma ja
+sievä, ja yhä enemmän aloin minä ajatella häntä. Ajattelin häntä kirkon
+penkissäkin ja lähdin vähän päästä hänen jälkeensä, kun saarnan
+loputtua näin hänen menevän ulos. Ja kun taas kokoonnuttiin venheen luo
+ja alettiin lähtöä laitella, niin sattui kuin itsestään, että me taas
+jouduimme vierekkäin samalle tuhdolle soutamaan.
+
+Tyynenä sunnuntai-iltana kuljimme me kiirettä pitämättä kotikylää
+kohti. Venheitä parveili edessä ja takana, kirkon ristit katosivat ja
+järven rannat kuvastuivat liikkumattoman veden pintaan. Oli muutamassa
+niemessä pienoinen talo, ja minä sanoin Marille:
+
+--Onpa siinä sievällä paikalla talo.
+
+--Sievälläpä näkyy olevan.
+
+--Ollapa se meidän...
+
+--Saapihan sitä aatella, vaikkei olekaan pakko päätellä.
+
+--Mikäs estäisi päättelemästäkään?
+
+--Ette siinä herrana eläisi, vaikka olisikin omanne.
+
+--Kukas käskisi herrana elelläkään ... elelisi siivoiksi talonpojiksi
+... onhan se kumma nähty ennenkin.
+
+--Eipä taitaisi olla sitä herrastyttöä, joka semmoiseen paikkaan
+rouvaksi lähtisi, sanoi perämies, joka istui edessämme ja oli kuullut
+keskustelumme.
+
+--Ottaisi semmoisen, joka lähtee.
+
+Eivät ne oikein näyttäneet uskovan minun tuumiani, mutta minä päätin
+varmasti mielessäni, että sen _täytyy_ niin tapahtua.
+
+Mari tahtoi kokan puolelta viskainta janoaan sammuttaakseen, ja kun oli
+juonut, tarjosi hän sen minullekin.
+
+--Juokaa, hyvän se tekee teillekin!
+
+Se oli suosionosoitus, johon minä vastasin läikäyttämällä pisaran vettä
+hänen helmaansa. Ja kun vein viskaimen huulilleni, niin kosti hän
+vuorostaan sillä, että nykäisi minua kyynärpäästä ja hulautti vettä
+kaulaan ja povelleni. Ja kun minä Leposaaren rannassa, jossa oli kahtia
+matka kirkolta kotiin ja jossa käytiin tullen mennen maissa, nakkasin
+häntä kuusen kävyllä ja hän heitti hatun päästäni metsään, niin ei
+minulla enää ollut epäilystäkään siitä, että hän oli mieltynyt minuun.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Seuraavana iltana istuin jo ongella ruohokossa hänen talonsa edustalla.
+Istuin siinä kauan ja hievahtamatta, katsellen ja kuunnellen liikettä
+pihassa ja silloin tällöin vetäisten ahvenen venheeseeni. Näin Marin
+menevän veräjälle, pistäytyvän siitä aholle ja korkean kiven päältä
+huhuavan lehmiä lypsylle. Ne vastasivat viidakosta ja tulivat metsän
+reunasta yksitellen esille. Sitten hän tuli heidän edellään
+kesantopellolle, jossa oli tarha, teki savun ja alkoi lypsää.
+Kaataessaan maitoa rainnasta hinkkiin hän näytti huomaavan minut ja
+seisahtui tyhjä astia kädessään järvelle päin katselemaan. Kuulin hänen
+sitten taas lehmäinsä suojassa laulelevan ja haastelevan heille. Mutta
+lypsettyään hän kantoi astiat pihaan ja katosi Finne pitkäksi aikaa. Ei
+näkynyt talosta enää muuta liikettä kuin että isäntä tallusteli
+aittaansa maata ja hetken aikaa sen jälestä emäntä. Lehmätkin
+paneutuivat pitkäkseen pellolle, ja savu jouti nousemaan kohtisuorana
+ilmaan, josta se sitten taittui ja painautui laajana viuhkana riihen
+editse niittynotkoon.
+
+Tulin jo surulliseksi ja aioin lähteä pois, kun ilmaantui Mari
+rantatielle, jossa oli puolitiessä rannan ja rakennusten välillä hänen
+aittansa. Hän tuli sen sivu, tuli kivilaiturin päähän nuottakodan
+kupeelle ja rupesi huuhtomaan jotain vaatetta vedessä. Mutta minua hän
+ei ollut huomaavinaan. Enkä ollut minäkään häntä. Kolahutin kuitenkin
+melalla venheen laitaan ja sitten rykäisin.
+
+--Iltaa, sanoin minä.
+
+--Iltaa, vastasi hän vähän päätään nostaen. Syöpikös kala onkea?
+
+--Huonostipa syö.
+
+Työnsin venheen nuottakodan eteen ja kysäisin:
+
+--Joko teillä nukutaan?
+
+--Jopa siellä taitaan nukkua, vastasi hän, huljutteli pestävätään,
+ojensihe suoraksi ja väänsi veden vaatteesta.
+
+--Onpahan siellä muutamia ahvenia venheen pohjassa!
+
+--Eikö lähdetä ongelle, Mari?--tahdoin minä.
+
+--Ei toki yön selkään ongelle.
+
+--Mutta jos tulen päivällä noutamaan?
+
+--Päivällä ei ole aikaa!
+
+--Saisikos tulla Marin aittaan tupakalle?
+
+--Jos isäntä näkee, niin on vihassa.
+
+--Ei näe, kun hiljaa liikutaan.
+
+--Siellä on sukulaistyttöjä toisessa aitassa, jotka kuulevat....
+
+--Eivätkö ne pian mene pois?
+
+--Eivät ne mene,--ennenkuin ensi lauantaina isännän kanssa kirkolle.
+
+--Sitten tulen minä lauantai-iltana.
+
+--Ei saa tulla sittenkään...
+
+Mutta hän kielsi niin laimeasti, että se oli selvempi kuin suora
+suostumus.
+
+--Mitäs se Mari pesee näin myöhään yöllä?
+
+--Kun ei ole toisen orjalla päivällä aikaa.
+
+Hän lähti nousemaan pihaan, ja hyvilläni käänsin minä venheeni kotiin
+päin ja meloskelin verkalleen pois.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Pitkä oli se viikko ja ikävä. Käyskentelin joutilaana pihalla ja
+kujilla, loikoilin pellonpientarilla, koetin ongiskellakin, mutta en
+saanut kaloja. »Tekisit jotain», sanoivat veljet. Mutta minä en
+viitsinyt vastata enkä puuttunut puheisiin kenenkään kanssa. Minä vain
+odotin lauantaita. Vihdoin se tuli ja kului onnellisesti iltaan. Olin
+vartioinut rannassa ja nähnyt isännän soutavan ohitse. Ja ettei kukaan
+näkisi minua yöllä liikkuvaksi eikä tarkoituksiani aavistaisi, vein
+minä venheeni kotirannasta pellon alle lepikon suojaan ja kätkin
+hattuni ja nuttuni ruispellon pientarelle heinikkoon.
+
+Panin maata niinkuin muutkin. Olin nukkuvinani ja vaadin veljenikin
+vaikenemaan. Kun koko talo jo nukkui ja kun kuulin, että kello salin
+seinällä alakerrassa oli lyönyt kaksitoista, kohottausin minä varovasti
+vuoteeltani, laskeusin porstuaan, päästin oven säpistä ja
+paitahihasillani ja avopäin kuljin minä rohkeasti pihan yli pirtin
+nurkan taa. Selkäpiitäni karsi, korvissa humisi, jalat eivät tahtoneet
+pitää päällään, mutta pitkällä hyppäyksellä nakkausin minä
+tupakkapenkkien poikki ruispellon sisään ojan pohjaan.
+
+Ei kukaan ollut nähnyt minua, ei ketään kuulunut liikkuvaksi, koirakin
+oli pihamaalla maaten vain vähäisen avannut silmiään ja painanut ne
+taas takaisin umpeen, seuraamatta jälessäni.
+
+Löysin venheeni lepikosta ja vaatteeni ruispellon pientarelta. Ne
+tuntuivat kuin tietävän tarkoitukseni, olevan kuin salaliitossa
+kanssani. Ja kun minä meloskelin vedenpintaa myöten, jossa pieni
+virilaine lipatteli kokan alla, niin kuului se korvaani kuin haastelu
+semmoisen suusta, joka ymmärtää ja hyväksyy ja toivottaa onnea.
+Yörastas sanoi rannan puista sirahutellessaan: »Mene, mene ... ei ole
+hätää mitään ... kaikki nukkuu, kaikki nukkuu ... ei kuule kukaan, ei
+kukaan, ei kukaan!» Ja tuolla toisella rannalla nousi jo yöllinen
+sumukin suojelevasti eteeni, peitti ruohikot ja rantapuut, kohosi
+pirtin harjan tasalle, mutta ei sentään ylettänyt mäen huipulle, josta
+pitkä korpikuusi pisti latvansa poutaista taivasta vasten, jotten
+eksyisi suunnastani.
+
+Kuului sieltä soutua jostain, en erottanut niistä, mutta ilokseni
+tuntui se etenevän toiseen päähän järveä. Ja minä olin kuin pelastettu,
+kun vähän päästä uppousin usmapalloon ja ruohokko samassa alkoi kahista
+laitoja vasten.
+
+Kokastin venheeni kahden pajupehkon väliin, kätkin aironi läheisen
+ladon alle ja aloin niittyaidan vartta hiipiä ylös pihaan.
+
+Taas oli ruispelto vastassani ja oja, joka vei suoraan aitan taa.
+
+Laskeeko hän minut sisään, avaako ovensa, antaako istua vuoteessa
+viereen, salliiko suudella, uskooko, että häntä rakastan...
+
+Ei sieltä kuulunut risahdustakaan, ei aitasta eikä pihamaalta päin.
+Lehmän kello kalahti; ne olivat tuossa vähän matkan päässä pellolla,
+vaikkei niistä usman läpi erottanut muuta kuin haamut.
+
+Otin multapallon pellosta, nakkasin sen seinään ja painoin korvani
+saumaan kiinni. Joku siellä jo liikahti. Nakkasin toisen kerran vähän
+suuremman pallon. Nyt nousi hän ylös ja meni ovelle. Kiiruhdin sinne
+nurkan ympäri ja kuulin hänen oven raosta kuiskaavan:
+
+--Kuka se on?
+
+--Minähän se olen ... laske sisään, Mari!
+
+--Tulittepahan te, vaikka kielsin.
+
+--Sanoinhan minä tulevani...
+
+--Menkää toki pois, jos kuka näkee.
+
+--Anna tulla aittaasi, niin ei näe kukaan.
+
+Työnsin hiljaa ovea kenkäni kärellä, hän ei pidätellyt, ja minä pääsin
+sisään.
+
+Siellä oli pilkkopimeä, vesikaton rajasta vain hiukkaisen kajasti
+päivä. Hän oli pujahtanut jonnekin aitan perille, kuului kuin olisi hän
+hypännyt vuoteeseensa ja vetänyt peitteitä ylleen. Haparoin ääntä
+kohti, käsi sattui hänen tukkaansa, ja hän tuntui nauraa
+tirskahtelevan, kun minä viimein osuin istumaan hänen vuoteensa
+laidalle.
+
+--Mitä varten te nyt tänne tulitte?
+
+Olin niin hengästynyt, etten saanut sanaa sanotuksi. Ja minua yht'äkkiä
+ujostutti, en tiennyt, miten olla ja miten sanoa sitä, mitä olin tullut
+sanomaan.
+
+Vihdoin sain kysytyksi, oliko isäntä kotona.
+
+Ei hän ollut, oli mennyt kirkolle jo tänä aamuna, ei ollut kotosalla
+muita kuin vanha emäntä.
+
+--Entä sitten? kysyi hän peitteensä sisästä vähän ivallisesti, kun en
+taaskaan saanut sen enempää selvitetyksi.
+
+En ollut vielä koskaan tätä ennen suudellut ketään naista. Mutta minä
+olin sitä jo kauan haaveksinut ja kuvitellut. Hain käsiini hänen päänsä
+ja kumarruin häntä kohden. Hän veti peitteen silmilleen, minä koetin
+ottaa sen pois; hän kääntyi seinään päin, minä koetin kääntää häntä
+takaisin.
+
+--Mari, kuule nyt, Mari!
+
+Sain käteni hänen kaulaansa, vedin hänet luokseni ja suutelin häntä
+rajusti ja taitamattomasti huulille, poskille, otsalle ja nenään.
+
+--Elkää nyt, päästäkää jo, antakaa jo olla!
+
+Mutta minä en päästänyt.
+
+--Minä rakastan sinua, Mari, kuule, minä rakastan sinua, kuuletko!
+
+--Narraatte vain minua...
+
+Mutta minä melkein itku kurkussa vakuutin ja vaadin, että hänen
+_täytyy_ se uskoa.
+
+--Aikanne rakastatte ja sitten jätätte.
+
+--Et saa sanoa noin, minä otan sinut vaikka paikalla, jos lähdet.
+
+Ei sanonut, lähtisikö vai ei, mutta salli jo suudella itseään vapaasti,
+salli minun tarttua molempine käsineni kaulaansa eikä vetänyt pois
+omaansakaan pääni alta, jonne sen asetin. Sain paneutua hänen
+viereensäkin, sitten kun hän ensiksi oli tiukasti kääräissyt peitteensä
+ympärilleen.
+
+Lienenkö minä koskaan ollut niin onnellinen kuin sinä yönä. Lienenkö
+koskaan rakastanut niin täydellisesti, niin koko sydämestäni ja niin
+puhtaasti kuin tuona viileänä kesäyönä tuossa puolipimeässä aitassa,
+jonka hataran katon läpi tuikki vähän päivää sisään, jonka orsilla
+riippui hänen pieni vaatevarastonsa, jossa voimakkaat käsivarret
+puristivat minua melkein lapsellisella hellyydellä, jossa ainoastaan
+suudeltava poski hiukan kuumeni ja jossa viattomia puheitamme säesteli
+loitolta kukkuva käki ja rantoja pitkin viheltelevä vikla.
+
+Kun ensimmäinen aamupeipponen pyrähti aitan takaiseen pihlajaan, pyysi
+hän minua menemään ja minä tottelin, saatuani luvan tulla toisen kerran
+takaisin.
+
+--Ollaanko me sitten hyvät? kysyi hän.
+
+--Ollaan me hyvät.
+
+Hän avasi minulle oven, ojensi kätensä sen raosta, ja onnellisissa
+mietteissä meloskelin verkalleen kotiin, jossa kaikki vielä nukkuivat
+ja minä häiritsemättä pääsin vuoteelleni. Aurinko nousi silloin juuri
+näkyviin, ja ensimmäinen aamutuulen henkäys lepahutti haavan lehtiä
+ikkunani alla.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Se uudistui useampana yönä. Hän uskoi jo minuun. Me teimme torppia,
+ostelimme taloja ja lehmiä ja hevosia ja ajoimme omilla kärryillä
+kirkkoon vihille. Yhä kauemmin viivyin minä hänen luonaan, aikaisemmin
+tulin ja myöhemmin läksin. Ei pelännyt hän enää isäntäänsä enkä minä
+kotiväkeäni. Kävin heillä päivilläkin, istuin isännän kanssa kamarissa,
+jonne hän kantoi kahvit, ja hän pistäytyi meillä sunnuntai-iltoina.
+
+Olin päättänyt keskeyttää koulunkäyntini ja sanoa kaikki isälleni, kun
+taas tulisi aika lähteä syksyllä kouluun.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Mutta hän oli saanut tietää sen toista tietä.
+
+Eräänä aamuna, kun taas päivän valetessa palasin kotiini, istui hän
+verannan rappusilla minua odottamassa. Joku oli kai nähnyt minun
+liikkuvan öillä ja käynyt kantelemassa.
+
+--Mistä sinä tulet? ärjäisi hän ankaralla äänellä.
+
+--En mistään ... ongelta minä...
+
+--Sinä valehtelet ... olet ollut yöjalassa.
+
+--Kuka sen on sanonut?
+
+--Vieläkö julkeat kieltää! Sinä olet huonoilla jälillä, poika ... mutta
+varo itseäsi, jos tahdot säästää nahkaasi! Mitä sinä toissa yönä teit
+siellä Rantalan piian aitassa...
+
+--Rantalan piian aitassa?
+
+--Sinut on nähty sieltä lähtevän keskellä yötä... Eikö se ole totta?
+
+--Totta se on... Mutta ei siinä ole sen pahempaa.
+
+Minä seisoin isäni edessä sillä mielellä kuin olisin tahtonut sanoa:
+»Lyö, jos haluttaa!»
+
+Isäni oli jalo mies, me emme koskaan olleet sanoneet pahaa sanaa
+toisillemme, suora tunnustukseni kai vaikutti häneen, hän pidätti
+itseään, vältti minun katsettani ja viittasi minua istumaan viereensä
+penkille.
+
+--Minä uskon sinua, kun itse sen vakuutat ... jos et ole puhunut totta,
+niin saat tehdä tiliä omantuntosi kanssa.
+
+--Totta minä olen puhunut. Mutta minä aion mennä naimisiin ja erota
+koulusta.
+
+Isä loi minuun pitkän, tutkivan katseen:
+
+--Aiot erota koulusta?
+
+--Ja sitten rupean talonpojaksi!
+
+En tiedä, oliko isäni ehkä aikoinaan kokenut samaa vai muutenko hän
+vain osasi asettua kannalleni; odotin, että hän nauraisi minulle ja
+panisi kaikki pilkaksi, mutta hän otti sen tyynesti ja totisesti ja
+alkoi puhua minulle niinkuin asiasta, josta kannatti keskustella.
+
+--Ei kai se ole niin kiireellinen asia, ettei sitä ennen voi lukujaan
+lopettaa ... ennättäähän sen vielä sittenkin.
+
+Enhän voinut minäkään sanoa, ettei ennättäisi. Ja sillä lailla se
+ikäänkuin sovittiin, että kun olen tullut ylioppilaaksi, niin voihan
+asian ottaa uudelleen puheeksi.
+
+Mutta kun se oli tullut näin melkein julkiseksi, niin katosi siitä sen
+salamyhkäisyys, ja kun minä aloin tarkemmin ajatella, niin minua hiukan
+hävetti. Olin valmistautunut vastarintaan, ja nyt siinä ei ollut sen
+enempää. Sitten epäilytti minua vielä se, että isäni ehkä nauraa
+itsekseen minun tuumilleni ja pitää niitä lapsekkaina. Miksikäpä hän
+muuten olisi kohdellut minua niin suojelevasti.
+
+Maria en saanut sen jälkeen nähdä, hän ei tullut meille käymään, enkä
+minäkään rohjennut mennä häntä tapaamaan. Muutaman viikon päästä tuli
+sitten kouluun lähtökin.
+
+Ja kun seuraavana kevännä palasin kotiin Helsingistä, päässä
+ylioppilaslakki, ei edellisen kesäisistä tuumista enää tullut puhetta.
+Eikä minuun enää tehnyt sen syvempää vaikutusta, kun kuulin, että Mari
+oli mennyt naimisiin.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Mutta ei se kuitenkaan ole koskaan haihtunut mielestäni tuo kesäinen
+unelma. Mari ja hänen miehensä asuivat maantien varressa huonemiehinä
+pienessä mökissä. Melkein joka kerta, kun ajoin siitä ohitse, näin
+hänen kasvonsa matalan ikkunan läpi. Ne näyttivät kalpenevan vuosi
+vuodelta. Ja joka kerta juoksi mökin ovesta, jonka porstuana oli
+pistekota, maantien veräjälle joukko valkotukkaisia pikkutyttöjä
+katsomaan ohi ajavaa. Kuulin heidän elävän köyhyydessä, ja minun tuli
+heitä aina sääli notkuvissa kieseissä istuessani. Tuli samalla sääli
+itseänikin ja omaa elämääni. Ajattelin usein vieläkin, että jos
+»kesäinen unelmani» olisi saanut toteutua ja jos minussa olisi ollut
+niiden päätöksien pitäjää, joita Marin kanssa olimme hänen viileässä
+aitassaan haaveksineet, olisi minusta ehkä tullut talonpoika ja kunnon
+kansalainen, jota vastoin nyt olen--en ole mitään siitä, miksi olisin
+tahtonut ja miksi olisi pitänyt.
+
+
+
+
+SASU PUNANEN.
+
+
+Luonnonlahjat ovat epälukuiset ja sen tähden niistä lieneekin jokainen
+saanut oman osansa. Tavallisesti kyllä puhutaan lahjakkaista ja
+lahjattomista ihmisistä, mutta se tulee kai siitä, ettei kaikkia
+ihmisiä saada nähdä heidän oikeassa ympäristössään. Mutta anna heidän
+kunkin päästä omalle alalleen, niin näet, mihin heistä mikin kelpaa.
+Luulit häntä aivan mitättömäksi mieheksi ja yht'äkkiä saattaa hän
+esiintyä lajinsa täydellisimpänä.
+
+Sasu Punasesta olin aina luullut, ettei hän ole mitään. Lihava, laiska,
+unelias, harvapuheinen, ei mitään harrastuksia, ei mitään innostusta.
+Hän luki papiksi, apulaispapiksi, olisi voinut sanoa siihen nähden,
+miten korkealle hän näytti päämaalinsa asettavan. En löytänyt hänessä
+mitään erikoista taipumusta, en ainoatakaan alkuperäistä ajatusta enkä
+perittyä intohimoa, josta ainakaan minä olisin mitään tietänyt, vaikka
+asuttiin samassa talossa, seinä väliä--ellei lukisi niiksi sitä, että
+hän piti nukkumisesta ja että joskus varta vasten meni Kämppiin syömään
+pihviä. Mutta muuten ei mitään merkkiä, millä hän olisi osoittanut
+olevansa »oma itsensä» eli, niinkuin sitä siihen aikaan olisi sanottu,
+kun norjalaiset kirjailijat vielä olivat muodissa: »vaere sig selv».
+
+Ei mitään--ennenkuin hän yht'äkkiä ilmestyi eteeni kaikkine lahjoineen.
+
+
+--Lähdetään kylpemään, sanoi hän minulle eräänä iltana.
+
+--Enpä minä nyt ... olin aikonut mennä Suomalaiseen Teatteriin.
+
+--Mitä varten teatteriin?
+
+--Siellä on tänään premieeri.
+
+--Ennätät sinä nähdä sen premieerin vastakertanakin ... tule pois, minä
+pistouvaan issikankin, jos lähdet.
+
+Oli ensimmäinen rekikeli, minä olen intohimoinen ajurilla-ajaja, ja
+niin lähdettiin saunaan ja jätettiin premieeri--toiseen kertaan.
+
+Suomalaiset ovat keksineet saunan, sanotaan--ainoa keksintö muuten,
+mikä lienee heidän omansa; samoinkuin samovaarin sanotaan olevan ainoa
+koje, minkä venäläiset ovat itse keksineet. Sentähden tämä kansa osaa
+kylpeä paremmin kuin mikään muu kansa. Ja sentähden on tämän kansan
+keskuudessa myöskin parhaimmat kylpijät, etevimmät löylytaiteilijat.
+Mutta en ole niidenkään joukossa vielä tavannut toista sellaista
+kylpijää kuin hän, tämä Sasu Punanen. Hän on etevän rotunsa kaikista
+etevin, hän on kaikkien saunaniekkain saunaniekka.
+
+--On suuri epäkohta, ettei ole höyrykaappia ja löylysaunaa samassa
+yhteydessä, sanoi hän, kun olimme ostaneet piletit--ensimmäinen kerta
+muuten, kun kuulin häneltä jotain arvostelua olevista oloista. Onko
+Miinan sauna vapaa? huusi hän sitten käytävän perillä.
+
+Miinan sauna oli vapaa, ja sinne astuessamme selitti hän minulle, että
+hän ei huoli muista kylvettäjistä ... ennen vaikka odottaa tunnin
+vuoroaan.
+
+--Ottaako herrat ammetta vai suihkua saunan päälle?
+
+--Pitäisihän Miinan tietää, että minä otan sekä ammetta että suihkua.
+
+--Ja vastoja kanssa?
+
+--Vastoja kanssa, mutta elkää panko niitä vielä hautumaan.
+
+--Elä pidä kiirettä, neuvoi hän minua, kun näki minun kiireesti sukivan
+vaatteita yltäni.--Saunassa pitää riisuutua verkalleen eikä niin, kuin
+jos tuossa paikassa olisi puulautuminen päätä suoraa veteen.
+
+Ja hänellä oli kokonainen järjestelmä sitä varten valmiiksi mietittynä.
+
+--Eikä pidä nakata vaatteitaan sekaisin mihin sattuu, mistä niitä
+sitten on vaikea pukeutuessa löytää oikealla ajallaan. Minä panen ne
+aina siihen järjestykseen, että saan ne taas samassa järjestyksessä
+mukavasti ylleni. Et usko, kuinka suloiselta se tuntuu, kun on kerran
+saanut kylpeneeksi.
+
+Oli opettavaista nähdä, miten huolellisesti hän tuon tulevan suloisen
+tunteensa varalta itse riisuutui. Ensin otti hän palttoon ja sijoitti
+sen naulaan; sitten kaulahuivinsa samaan naulaan ja hatun
+päällimmäiseksi, sillä pää oli peitettävä, ennenkuin palttoo otettiin
+ylle.
+
+--Minkä tähden?
+
+--Sentähden, että tuntuu hyvältä sillä lailla.
+
+--Kuka sinulle on sen neuvonut?
+
+--Itse minä olen sen siksi miettinyt.
+
+Toiseen naulaan tuli nuttu ja liivit ja niiden seuraksi kaulus ja
+paita. Housut ja alushousut ripustettiin erikseen kolmanteen naulaan.
+
+Mutta ennenkuin hän niin pitkälle ennätti, istuskeli hän, hieroskeli,
+hankaili niskaa, olkapäitä, selkää ja kainalon aluksia, kasvot
+omituisessa naurun ja suurimman tuskan välisessä irvistyksessä.
+
+Viimeksi veti hän sitten jaloistaan kengät ja sukat.
+
+--Miina, viekää sukat lämpiämään ... anna sinäkin sukkasi lämpiämään.
+
+Nyt oli hän kokonaan riisuutunut. Mutta ennen saunaan menoaan seisoi
+hän vielä kauan aikaa peilin edessä ja tarkasteli itseään siinä joka
+taholta. Ja yhtä pyöreää se muuten oli joka taholta.
+
+On toisia ruumiita, jotka esiintyvät parhaassa valossaan vaate päällä,
+toisia, jotka pääsevät oikeaan arvoonsa voimistelusalissa. Sasu Punasen
+jäsenet ja vartalo olivat sillä tavalla rakennetut, että ne vasta
+saunassa näyttivät tulevan oikeaan ympäristöönsä. Jos mieli ymmärtää
+miehen kauneutta, piti ne nähdä saunan lauteilta, lämpimän, kostean
+löylyn sisästä.
+
+Pienenlainen pää, paksu punainen niska, pitkä lihakas selkä, alkua
+ihramahaan, leveät lanteet, pyöreät sääret ja tasapohjaiset jalat, ja
+muuten tanakkaa tekoa, iho sitkeää ja vedenpitävää kuin kengäsnahka.
+
+Ennenkuin hän ryhtyi varsinaisesti löylyä ottamaan, tahtoi hän hikoilla
+»kuiviltaan», niinkuin hän sanoi.
+
+Hän heittihe selälleen lauteille ja nosti lyhyet, pölkkyiset jalkansa
+kattoon kiinni. Mutta katto oli sileä, ja ne luiskahtivat siitä vähän
+väliä alas.
+
+--Pitäisi olla pykälät katossa, tuumaili hän.--Sinulla on paljon
+parempi, kun on pitemmät sääret. Voisi sen järjestää silläkin tavalla,
+että olisi nuora niskan taitse jalkapohjiin... Tämä on saunahetkistä
+suloisin tämä, kun näin lepäilee ja alkaa hiljalleen hikoilla... No,
+nyt saisi alkaa panna vastoja hautumaan. Kun sinä vastakertana käyt
+saunassa, niin elä anna milloinkaan hautoa vastaasi, ennenkuin olet
+itse lauteilla ... muuten menee hyvä hukkaan. Se lehvän hyvä haju, se
+on paras koko kylvystä.
+
+Vastan saatuaan ropsii hän sillä muutamia kertoja kinttujaan, ikäänkuin
+sen terää koetellakseen, ja huutaa sitten päättäväisesti:
+
+--Lyökää löylyä!
+
+Saunapiika lyö löylyä;
+
+--Vieläkö?
+
+--Vielä, vielä!
+
+--Siin' on! ... siin' on!
+
+--Antakaa tulla vain!
+
+--Alkaako tuntua?
+
+--Elä hiidessä, Sasu!...
+
+--Eihän tämä vielä mitään.
+
+--Hellittäkää, hellittäkää!...
+
+Minun täytyy juosta alas, mutta hän sanoo vain rauhallisesti:
+
+--Miina antaa vähän vielä lämmintä.
+
+Kiukaan kivet sähäjävät kuin sata sylkevää kissaa, minusta tuntuu kuin
+ne tuossa tuokiossa karkaisivat terävine kynsineen kimppuuni ja
+repisivät minut palasiksi. Huutaen ja voivotellen pakenen minä niitä
+kyykylläni lattialle, mutta hän komentaa ylhäältä katon rajasta:
+
+--Nyt saa Miina tulla kylvettämään!
+
+Ensin jalkapohjiin, sitten hartioihin ... nyt selkään ... pohkeihin ...
+taas takaisin jalkapohjiin ... vielä vähän ... vielä vähän ... ääh! ...
+uh! Sillä lailla ... sillä lailla... Hankaa nyt!... Lyö nyt! Kovemmin!
+kovemmin! etkö sinä jaksa hutkia!
+
+--Ihanhan te poltatte itsenne ja minut.
+
+--Eihän tämä vielä mitään ... mitenkäs Miina sitten helvetissä!--(Hän
+laskee vielä leikkiä, pakana!)--eihän tämä vielä mitään miehen
+löylyksi... Miina käypi vielä terästämässä.
+
+Käsikurkalta heittää Miina-parka, silmiään varjellen, vielä kaksi
+kipallista uuniin. Kiuas kiljuu, ulisee, siell' on sata uutta kissaa
+sähäjämässä, ja parkuen pakenen minä saunakamariin.
+
+--Eihän tätä enää kestä kivetkään halkeamatta, kuulen saunapiian
+valittavan.
+
+--No, laitahan sitten suihku reilaan.
+
+Hän on kuin nyljetty hylje siinä, missä hän seisoo jäisen suihkun alla.
+Mutta siitä tulee liian hitaasti ja vähän vettä, piian täytyy täyttää
+kaksi sankoa, kiivetä lauteille ja valaa ne sieltä hänen niskaansa.
+
+Nyt ovat hänen mielestään enimmät hiet irtauneet ruumiista, ja hän
+nousee takaisin lauteille.
+
+--Pesetä sinä itsesi sill'aikaa, kun minä täällä vielä vähän
+lämmittelen.
+
+--Eikö voisi avata peltiä?
+
+--Elä helvetissä laske lämmintä pellolle ... jumalan viljaa se on
+lämminkin, tiemmä.
+
+--Pestäänkö herran pää?
+
+--Pestään.
+
+--Odotahan vähän, Ville ... menkää, Miina, noutamaan pullo olutta ...
+janottaa vähän ... että pääsisi tässä taas vähän hikoilemisen alkuun.
+
+Istuen lauteitten reunalla juo hän yhdellä siemauksella kaksi lasia ja
+lahjoittaa loput jalomielisesti saunapiialle.
+
+Sill'aikaa kun minua pestään, loikoo hän siellä liikkumatonna ja
+puhaltaa vain silloin tällöin pitkän, mahtavan päristyksen
+sieraimistaan. Mitä hän miettineekään, mutta nerolta hän minusta tuntuu
+omaan itseeni verraten, jättiläisnerolta kaikkien saunanerojen
+joukossa. Jos oli suomalaisilla saunajumala, jos oli heillä
+löylynhaltija, jota palvelivat, niin tuommoinen mahtoi hän olla.
+
+--Vai on siellä premieeri tänään Suomalaisessa Teatterissa?--Ja hetken
+kuluttua:
+
+--Mutta se se on mainio näytös siinä Minna Canthin »Murtovarkaudessa»
+se saunanäytös.
+
+Kun minä olen istuutunut ammeeseen huuhtoutumaan, laskeutuu hän vihdoin
+viimeinkin pestäväksi.
+
+On nautinto nähdä hänet pesupenkillä. Hän on nyt niin pehmennyt, että
+hän valuu kuin taikina siihen kiinni, niinkuin tahdoton taikina, jota
+saunottaja saa leipoa, alustaa ja pyöritellä mielensä mukaisesti. Kuta
+kauemmin se häntä pyörittelee, hankailee ja muokkailee, sitä
+onnellisemmalta hän näyttää. Kuta kiihkeämmin se häntä saippuaa, höylää
+ja hieroo, sitä autuaallisemmiksi käyvät hänen asentonsa.
+
+--Jos Miina vielä vähäisen vetelee paljaalla kädellä selkäpiitä pitkin.
+
+Minä olen jo aikoja sitten saanut lakanani, mennyt saunakamariin,
+kuivaillut ja olen jo puoleksi pukeutunutkin, kun alkaa kuulua veden
+läiskettä saunasta.
+
+--Mitä ihmettä se siellä vielä?
+
+Siellä on leveä, punainen möhkäle selkää ja olkapäitä ammeessa. Hänet
+on pesty, ja hän ottaa parhaillaan puolikylpyä.
+
+--Sata ja viisikymmentä! huokaa saunapiika nääntyneellä äänellä.
+
+Hän saa lakanan hartioilleen, heittäytyy selälleen sänkyyn,
+peittelyttää itsensä huolellisesti, tuottaa puoli pulloa olutta,
+tyhjentää sen, otattaa tupakat esille palttoonsa taskusta ja vasta
+sitten, kun hän on saanut paperossinsa sytytetyksi, huokaa hän, vähän
+alakuloisesti:
+
+--Huhhuh! kylläpä tuntuu hyvältä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+En malttanut jäädä häntä odottamaan, eikä hän minua kiellellytkään.
+Menin Kämppiin. Tunnin kuluttua ilmaantuu hän sinne, posket kiiltävinä
+ja pingallaan ja tukka kauniisti jakaukselle kammattuna.
+
+Tyynesti istuutuu hän viereeni, ja ystävällisesti, silmät vähän
+laimeina, virkkaa minulle Sasu Punanen:
+
+--Minkä tähden läksit sinä kesken pois saunasta ... minä toki otin
+vielä höyrykaappiakin kylvyn päälle.
+
+
+
+
+AAVE.
+
+
+Kaarlenpäivänä vuonna 1808 oli Haapalan kartanoon Kymijoen rannalle
+kokoontunut loistava seura parasta ylimystöä kutsuttuna viettämään
+hovin herran, vanhan sotilaan, nimipäivää. Sitä vietettiin ainakin
+isoilla pidoilla, mutta tänä vuonna piivat ne tavallista merkillisemmät
+ja vieraita edempääkin odotettavissa, sillä ajat olivat epävarmat ja
+ihmiset tahtoivat tavata toisiaan ja kuulla uutisia. Suomen joukkoja
+oli siirretty itäänpäin, Tukholmasta oli saapunut upseereja
+paikkakunnalle, Adlercreutz oli luvannut tulla Kiialasta ja tuoda
+mukanaan von Döbelnin.
+
+Vieraita tulikin tien täydeltä. Parhaat hevoset valjastettuina suurten
+kojujen ja korkeakorjaisten rekien eteen alkoi heitä heti hämärän
+tultua täyttä karkua kiiruhtaa hovin valaistuja ikkunoita kohti.
+Saapuneina sinne, jossa keskellä isoa pihaa hulmusi pylvään päässä
+tervainen soihtu, pyörähtivät he ylpeästi leveiden rappusien eteen, ja
+höyryävät, hirnuvat hevoset sidottiin seinävieriin ja aitovarsiin
+kiinni, missä ne sitten alituisesti tiukujaan helistelivät ja
+kalistelivat valjaitaan. Kellojen kilinä, hevosten hirnunta ja kuskien
+huudot kuuluivat aavojen peltojen yli kauas metsän rannassa oleviin
+mökkeihin, joista niistäkin varustauduttiin hovin juhlaa ulkopuolelta
+ihailemaan ja hovin herralle hurraata huutamaan. Ja sama meno kuului
+toisellekin puolelle vuoksen yksinäisten venäläisten upseerien korviin,
+jotka tilapäisissä kasarmeissaan, seuraa ja huvitusta vailla, ikävöiden
+suorittivat yksitoikkoista rajapalvelustaan.
+
+Ilma oli tänä iltana leuto ja suvinen, taivaalla raskaita pilviä ja
+tuuli idästä, josta se toi mukanaan Kymin virran kohinaa sen syvästä
+uomasta, metsän huountaa suoraan vastaiselta rannalta ja yht'äkkiä
+silloin tällöin katkonaisen torventoitahduksen.
+
+Jo olivat kaukaisimmatkin vieraat saapuneet, jo olivat ensimmäiset
+tarjottavat tarjotut, tanssittu alkuvalssi ja ensimmäinen katrilli ja
+vanha klaveri jätetty hetkeksi lepäämään. Tanssin lomassa oli ovi
+avattu ulos porstuaan ja tyhjän salin läpi kuului ulkona seisovien
+hevosten aisakellojen ja kulkusten kilinää. Ensi jäykkyys oli voitettu,
+ja mieliala hilpeni hilpenemistään. Herrain huoneessa oli Adlercreutz
+tarttunut lasiinsa kilistääkseen isännän kanssa, ja salin perällä
+kamarissa seisoi von Döbeln naisten ympäröimänä ja kertoi heidän
+pyynnöstään palveluksestaan Ranskan väessä ja sotaretkistään Intiassa--
+kun tiu'ut ja kulkuset yht'äkkiä lakkasivat lirittämästä ja
+haastelevien korviin kuului pitkulainen torven puhallus, joka tunki
+avonaisten ovien kautta sisähuoneidenkin perille.
+
+Se oli venäläinen iltasoitto.
+
+Hetken verran se vain kesti, ja olihan se monta kertaa ennenkin näillä
+seuduilla soinut. Sotilaillekin oli se vanhastaan tuttua säveltä, mutta
+kun naiset säpsähtivät ja huudahtivat heikosti, niin katkesi von
+Döbelniltä lause kurkkuun, eikä Adlercreutz tahtonut juoda maljaansa
+sellaisen fanfaarin puhaltaessa. Syntyi äänettömyys, joka ei tahtonut
+ottaa loppuakseen sittenkään, kun kellot ulkona taas alkoivat kilistä.
+Kaikki olivat he sen kuulleet, ja kaikkien korvissa soi se vielä
+tauottuaankin.
+
+--Sulkekaa ovi siellä! huudahti isäntä; von Döbeln lopetti keskeytyneen
+lauseensa, Adlercreutz joi isännän onneksi, ja naiset koettivat taas
+olla iloisia. Mutta mieliala ei enää saanut siipiä alleen.
+
+Sillä ajat eivät olleet iloiset, eivät juuri iloisemmat kuin niin monta
+kertaa ennen, kun ilmassa liikkui sotahuhuja, jotka sitten aina olivat
+toteutuneet ja siirtäneet vieraan vallan rajan yhä likemmäksi oman maan
+keskipistettä. Toinen puoli maata oli jo nytkin temmattu irti toisesta
+ja Kymin virran valtasuoni enää vain suojeli Suomen sydäntä viimeisen
+halvauksen iskulta. Ja nyt puistatti muisto menneestä ja paha aavistus
+tulevasta, ja jätti sotilaankin selkäpiin kylmilleen.
+
+Mutta illalliselle mennessä oli kuitenkin Adlercreutzin ryhti ja von
+Döbelnin iloisuus saanut mielet entiseen hilpeyteensä. Tanssi ja juomat
+olivat sen lisäksi panneet veret vilkkaampaan liikkeeseen, ja
+venäläisetkin olivat jo aikoja sitten menneet levolle. Eikähän niistä
+sotahuhuistakaan vielä mitään varmaa tiedetty.
+
+Isäntä istui pöydän päässä vieressään Adlercreutz, vastapäätä häntä oli
+emännän ja talon tyttären välissä von Döbeln ja pitkin pöydän muita
+sivuja nuorempia upseereja sinikeltaisissa univormuissaan, kukin
+kaunottarensa kanssa.
+
+Adlercreutz oli pitänyt lyhyen puheen ja esittänyt isännän maljan, joka
+juotiin suurista kourantäyteisistä hopeapikareista.
+
+--Te olette tehnyt tehtävänne, olette taistellut ja vuodattanut
+vertanne isänmaan multaan. Teidän väkenne kyllä voitettiin, teidät
+tungettiin takaisin ja teidän täytyi väistyä ylivoiman edestä. Mutta
+oli kuitenkin raja, jonka yli eivät saaneet teitä kulkemaan. Te kun
+olitte tullut tämän vanhan kotinne kynnykselle, niin iskitte te siihen
+kantapäänne, ponnistitte omista oven pielistänne ja huusitte: »Tähän
+saakka eikä edemmä!» Ja vaikka toinen puoli virtaa on vihollisen
+vallassa, niin on tämä puoli vielä meidän. Sillä tästä yli te ette
+heitä päästänyt. Ja toivokaamme, ettei se ole tapahtuva, niin kauan
+kuin teidän kookas vartalonne vielä seisoo isänmaan ja Ruotsin
+rajavartijana.
+
+Döbelnin silmät olivat alkaneet säihkyä. Hänen Intian auringosta ja
+Ranskan viineistä kuumuneet verensä kiehahtivat, ja kun sotavanhuksen
+malja oli juotu, ponnahti hän seisoalleen ja huudahti:
+
+--Saanko sanoa sanan minäkin?
+
+Ja kun se hänelle joka taholta myönnettiin, niin hän alkoi:
+
+--Se ei ole tapahtuva, jos minäkin saan vakaumukseni sanoa! En ikinä
+usko sitä mahdolliseksi! Me äsken kyllä kuulimme oudon äänen, joka
+näytti meitä hetken verran vavahduttavan. Ja miksei se olisi sitä
+tehnyt? Onhan se niin monta kertaa ennenkin aaveena soinut korvissamme.
+Mutta olemmeko sitä koskaan todella säikähtäneet? Minä uskon, että
+emme, vai kuinka?
+
+--Emme ole! Emme!
+
+--Jos siis emme ole ennen, niin miksikä nytkään!
+
+--Hyvä!
+
+--Ja miksi emme nyt enemmän kuin ennenkään? Siksi, että meidän
+isänmaassamme on elinvoima, luja ja rikkomaton kuin luonnonvoima!
+Silpokoot sen, heittäkööt käden sinne, toisen tänne, sirottakoot
+jäsenemme ympäri kenttiä, ne hakevat toisensa, ne asettuvat itsestään
+paikoilleen!
+
+Puhujan innostus tarttui muihinkin, he huusivat: »Hyvä, hyvä!» ja hän
+jatkoi hehkuvin poskin:
+
+--Halkaiskoot ne sen kahtia, repäiskööt toisen puolen toisestaan irti,
+ne yhtyvät sittenkin ja alkavat aina elämänsä uudelleen!--Maamme on nyt
+jaettuna keskeltä kahtia. Mutta sillä vakavalla luottamuksella, sillä
+uskolla, joka, vaikka ei muuta uskoisikaan, uskoo kuitenkin isänmaan
+yhteyteen ja onneen, tahdon minä juoda isänmaan maljan! Hyvä
+herrasväki--!
+
+--Odottakaa hetkinen! huusi vanha soturi toisesta päästä pöytää. Tässä
+talossa on aina ollut tapana, että kuninkaan ja isänmaan malja juodaan
+vanhasta Kaarle kuninkaan kristallipikarista...
+
+Emäntä viittasi palvelijalle, ja palvelija kiiruhti ottamaan sitä salin
+nurkasta, jossa se vanhan tammikaapin päällä seisoi Kaarle XII:n
+vartalokuvan edessä.
+
+--Suokaa anteeksi, herra von Döbeln, tämä keskeytys, mutta se on lahja
+itse kuninkaalta isävainajalleni.
+
+--Anna tänne se!
+
+Ja von Döbeln oikaisee kätensä sitä ottamaan, ja toisella tarttuu hän
+isoon viiniruukkuun, tyhjentääkseen sen sisällön vanhaan pikariin.
+
+Mutta yht'äkkiä hän kalpenee, pudottaa viiniruukun kädestään, laskee
+pikarin pöydälle, horjahtaa vähän, painaa kädellään haavoitettuun
+otsaansa ja vaipuu sanatonna istuimelleen.
+
+Herrat hypähtävät paikoiltaan ja peräytyvät, naiset huudahtavat kuin
+olisivat he nähneet aaveen, ja kaikki tuijottavat he sanattomina
+vanhaan pikariin, jossa näkyy suuri, räikeä rako yläreunasta
+alareunaan.
+
+Milloin oli haljennut Kaarle kuninkaan lahja, sitä ei kukaan tiennyt.
+
+Mutta isänmaan malja jäi sinä iltana juomatta.
+
+Ja kuukauden perästä kulki vihollinen Kymijoen poikki.
+
+
+
+
+RAKKAUDEN KIRJE.
+
+
+
+I.
+
+Olin niin tulisesti rakastunut kuin voi olla ainoastaan koulupoikana
+ollessaan. Olin viimeisellä luokalla, ylioppilaskirjoitukset olivat
+juuri päättyneet, ja tunteeni olivat nousseet niin korkealle, että jos
+olisi ollutkin jonkinlainen lemmen lämpömittari, se ei enää olisi
+voinut sen astemäärää osoittaa, ei varjossakaan. Kuumuus oli niin kova,
+että vaikka päiväkaudet kuljin kalpeana ja väsyneenä, niin en silti
+saanut yölläkään unta silmiini. Minä ähkin ja puhkin, kieriskelin
+vuoteellani, peite painoi, ja lakanakin oli liian raskas. Päänalunen
+oli tietysti tuhannella sykkyrällä, oljet allani ruumenna, ja sänky
+narisi ja valitti vaivojaan.
+
+--Mitä sinä siinä yökaudet peppuroit, ettei saa nukkua, murisi veljeni,
+joka oli tuomittu nukkumaan samalla tilalla.
+
+--Enhän minä mitään...
+
+--Vai et mitään?
+
+--Kun on niin vari.
+
+--Eipähän minulla ole vari...
+
+Mutta hän ei ollutkaan rakastunut niinkuin minä eikä tiennyt, kuinka
+minä kärsin.
+
+Minä en voinut muuten, minun täytyi avata ikkuna.
+
+Se oli kaupungin rantaan päin, ja naapurin puutarhan ja takapihan yli
+näkyi siitä palanen järven lahtea. Ulkona oli valoisa kevätyö, ja
+siellä oli niin kaunista, niin kaunista, että minua taas melkein
+itketti.
+
+Eihän tämä ollut aivan ensimmäinenkään rakkauteni. Olihan niitä ollut
+kolme rakkautta kaikkiaan, yksi siellä maalla ja kaksi täällä koulussa.
+Mutta minä olin silloin vielä lapsi, ja ne olivat olleet sellaisia
+lapsellisia rakastumisia. Melkein halveksin itseäni ajatellessani,
+kuinka naurettava olin ollut siihen aikaan ja kuinka pintapuolisia
+tunteen olivat olleet. Nehän olivat perustuneet ainoastaan ulkonaisiin
+ominaisuuksiin, kauniisiin silmiin, kiharoihin ja leiskaviin letteihin.
+Heidän sisällistä arvoaan--pappilan Helmin, Anna Pettersonin ja
+viimeksi Ida Nymaninkin--en ollut vähääkään punninnut. Ja mikä minä
+olin silloin ollut? Koulupoika, joka ei voinut kaukaisessakaan
+tulevaisuudessa ajatella edes kihloihin menemistä, vielä vähemmin kodin
+perustamista.
+
+Mutta nyt olivat olot aivan toiset, nyt seisoin elämäni käännekohdassa,
+olin tulemaisillani ylioppilaaksi, ja nyt tuli minun sen mukaisesti
+käyttäytyä ja toimiakin. Tunteeni »tuohon naiseen», joka oli minut
+valloittanut, eivät olleet hetken hurmausta, vaan ne olivat totiset ja
+syvät. Joskin minä ihailin hänen sinisiä, sielukkaita silmiään ja hänen
+pitkää, vaaleaa palmikkoaan, niin perustuivat tunteeni oikeastaan
+rauhaan hänen otsallaan, arvokkaisuuteen hänen kasvoissaan ja ennen
+kaikkea tuohon tasaiseen hellyyteen koko hänen olennossaan. En
+ajatellut häntä iloisena morsiamena, vaan vakavana vaimonani, joka
+voisi jakaa kanssani kaikki elämän surut ja vastoinkäymiset. Ja juuri
+se, että hän oli minua _viittä_ vuotta vanhempi, juuri se oli parhaana
+todistuksena siitä, ettei tässä enää voinut olla kysymys tavallisesta
+lemmen tunteesta. Tämä on kypsyneen miehen totista kiintymistä, tämä on
+jo syvälle juurtunutta rakkautta, josta riippuu koko hänen
+tulevaisuutensa ja joka määrää hänen elämänsä suunnan ainaiseksi. Jos
+hän rakastaa minua, olen pelastettu. Ellei--hyvästi silloin ihanat
+unelmani rakkaudesta ja onnesta! Minä olen oleva ikuisesti murrettu
+mies. Minä tunnen sen, että jos niin käy, silloin tulen elämään vain
+kalpeana haamuna siitä, mikä muuten olisin voinut olla. Te huolettomat,
+kokemattomat ystäväni, toverini ja veljeni! Te ette ole vielä tulleet
+elämänne tienhaaraan, te ette tiedä ettekä kenties tule koskaan
+tietämäänkään, mitä ovat elämän taistelut. Iloitkaa te vain, naurakaa,
+lyökää palloa lupapäivinä ja nukkukaa--lapset!
+
+Minä en nimittäin ollut ollenkaan varma siitä, rakastaako _hän_ minua.
+Yksi todistus minulla tosin oli, ja se oli jotenkin hyvä: en tiennyt,
+että hän ainakaan rakastaisi ketään muutakaan. Hän oli hoitamassa
+täällä kaupungissa nuorempia sisariaan ja veljiään, joista yksi oli
+minun luokkatoverini ja paras ystäväni, tietysti. Olin heillä joka
+päivä, ja hän oli minulle aina niin tasaisesti ystävällinen ja hyvä, ja
+joka kerta, kun lähdin heiltä, pyysi hän, etten »unhottaisi pois».
+Mutta ei hänen silmissään kuitenkaan näkynyt mitään erikoista tunnetta.
+Kenties ei hän aavistanutkaan, että olisin voinut rakastua häneen, kun
+hän oli niin monta vuotta minua vanhempi. Se on tietysti
+hienotunteisuutta hänen puoleltaan. Ja sentähden täytyy _minun_ ottaa
+ensimmäinen ratkaiseva askel, minun täytyy tunnustaa hänelle tunteeni.
+
+Olen jo aikoja sitten päättänyt, että sen on tapahtuminen heti kohta,
+kun kirjoitukseni ovat onnellisesti suoritetut. Sitä ennen--se olisi
+ollut väärin häntä kohtaan.
+
+Nyt ne ovat ohitse ja ovat onnistuneet. Illalla on tullut siitä
+Helsingistä sähkösanoma. Toverini ovat lähteneet lähimpään maataloon
+punssipulloineen. Mutta minulla on nyt tärkeämpää tehtävää.
+
+Veljeni nukkuu seinään päin, kääräistyään kaikki peitteet ja lakanat
+ympärilleen. Viereisessä kamarissa kuorsaavat toiset. Tornin kello lyö
+kaksitoista yöllä. Kaikki on hiljaa. Nyt on tullut otollinen hetki. Nyt
+tunnen, että se tulee sujumaan. Tänä yönä se on tehtävä. Ja juhlallisin
+tuntein, kasvot jäykkinä, mutta käsi vähän vavisten, avaan minä
+laatikkoni. Laatikossa oli lukittu paperilaukku ja laukussa kirjeeni
+konsepti. Nyt se on puhtaaksi kirjoitettava--punaiselle paperille
+sinisellä musteella--ja huomenna on se oleva hänen käsissään.
+
+--Mitä sinä siellä taas ratuuttelet? ärähtää veljeni unissaan.
+
+Se ei ole mikään tavallinen rakkauden kirje, sillä tämä rakkauskaan ei
+ole mitään tavallista rakkautta. Minä en kosi, minä ainoastaan
+»ilmoitan hänelle tunteeni».
+
+»Minun täytyy saada sanoa sinulle--kirjoitan minä--mitä sydämeni
+tuntee. Jos voisin, niin minä kätkisin ne, kätkisin ainiaaksi, mutta
+tunnen, että se ei ole mahdollista. Ehkä kummastut tätä, ehkä
+loukkaudut ja suutut; mutta jos voit, niin anna minulle anteeksi, ja
+menköön tämä asia meidän salaisuutenamme hautaan.»
+
+Ja tämän esipuheen jälkeen alan minä selittää hänelle tunteitani. Monta
+yötä olen tähän työhön menettänyt, mutta sitten siitä on tullutkin
+kahdeksan sivun pituinen, pieni novelli. Erittäinkin olen ihastunut
+muutamiin paikkoihin, joihin asetan suurimmat toiveeni ja joiden luulen
+pitäväni saada hänet lämpenemään, vaikka hän vielä olisikin kylmä.
+
+»Jo silloin, kun viime kesänä olin teidän luonanne siellä maalla,
+heräsi minussa se tunne, joka nyt on kasvanut voittamattomaksi. Me
+palasimme järveltä veljesi kanssa. Sinä olit rannassa meitä
+vastaanottamassa, heilutit meille liinallasi ja huusit hellällä
+äänelläsi meitä päivälliselle. Olit avopäin, aurinko valaisi kasvojasi
+ja vaaleanpunaista pukuasi. Olit silloin kuin taivaallisesti
+kirkastettu--ja se kuva painui siitä hetkestä unhottumattomasti
+mieleeni».
+
+----»Ehkä erehdyn--ja voihan ihminen niin helposti erehtyä--mutta
+minusta kuitenkin näytti siltä, kuin en minäkään olisi ollut sinulle
+aivan yhdentekevä. Kun olimme viinimarjoja syömässä teidän
+puutarhassanne, niin sinä kutsuit minua luoksesi parhaaseen
+pensaikkoon, taitoit täyteläisimmän tertun ja ojensit sen minulle
+pensaan yli. Olisitko tehnyt tämän, ellet olisi minusta vähääkään
+välittänyt?»
+
+----»Mutta kaikista ihanimpana esiinnyit sinä edessäni silloin,
+muistatko, Fanny, viime talvena, kun sisaresi oli pienen lapsensa
+kanssa käymässä täällä luonanne. Sinä otit sen hänen sylistään, pidit
+sitä niin hellästi ja taitavasti käsivarrellasi, että mieleeni muistui
+Rafaelin kuuluisa madonna.»----
+
+»Sinun soittosi talvi-iltain hämärässä, kun istuit haaveksien pianon
+ääressä ja lauloit niitä lauluja, joita tiesit minun rakastavan, en voi
+sitä sanoin selittää, millaiset tunteet minussa silloin myllertivät,
+vaikka minun täytyikin istua rauhallisena ja kätkeä epätoivoni
+riehuvaan rintaani»----
+
+»Mutta nyt sitä en enää voi, minun täytyy saada varmuus. Minä lähden
+muutaman kuukauden päästä ulos maailmalle, tiemme eroavat, emme kenties
+enää koskaan tapaa toisiamme. Sanon 'kenties', sillä yksi mahdollisuus
+vielä on, ettemme iäksi eroaisi. Mutta se mahdollisuus ei ole minun
+määrättävissäni, vaan se on sinun. Anna se minulle, jos voit, mutta
+ellet voi, niin sano sekin, sano suoraan ja säälimättä. Sillä varmuus,
+olkoon se kuinka karvas tahansa, on aina parempi kuin epävarmuus.»
+
+Aamu jo valkeni, kun olin lopettanut puhtaaksikirjoittamisen. Ilman
+konseptia kirjoitin siihen vielä näin kuuluvan lisäyksen:
+
+»P.S. Jos sinun hyvin käy maailmassa, jota sydämestäni toivon--sillä
+nyt, kun aamu koittaa ja luonto taas yön jälkeen herää uuteen elämään,
+tunnen minä, että rakkaudessani ei ole ollenkaan itsekkyyttä--niin
+pyydän vain, että vaikka et minua rakastaisikaan, et kuitenkaan
+ajattelisi minua katkeruudella etkä minua tuomitsisi. Ehkemme enää
+koskaan tapaa toisiamme. Ehkä kohtasimme toisemme eilen viimeisen
+kerran, kun sinä tulit samalla hetkellä Hiltusen puotiin kuin minäkin
+olin siellä. Mikä omituinen sattuma! Se oli vain pieni kohtaus, johon
+et varmaankaan--jos et rakasta minua--pannut sen suurempaa huomiota,
+mutta joka painui minun mieleeni ja tulee siellä säilymään niinkuin
+nämä muutkin.--Ka, sinä täällä! sanoit sinä ... oletko ostanut jotain?
+--Olen! vastasin minä, ja ääneni vapisi.--No, mitä sitten'--Sen saat
+sittemmin tietää.--Milloin saan sen tietää?--Kerran!--Nyt voin sen
+sanoa: minä olin silloin ostamassa tätä punaista paperia, jolle tämä
+kirje on kirjoitettu.--Mutta kylliksi nyt... En tahdo sinua kauemmin
+ikävystyttää. Hyvästi!--Iäksikö hyvästi?»
+
+Kirje on valmis, taitan sen huolellisesti kokoon, suljen kuoren ja
+kirjoitan siihen: »Neiti Fanny Friberg--käteen.»
+
+Samassa laulaa vastapäätä olevan naapurin kukko ensimmäisen sävelensä
+ja kello kirkon tornissa lyö kolme. Vetäisen ikkunan kiinni ja
+laskeudun levolle niinkuin kuolemaan tuomittu, joka huomenna viedään
+mestauslavalle ja joka juuri on kirjoittanut viimeisen tahtonsa.
+
+
+
+II.
+
+Seuraavana aamuna--joka oli sunnuntai--oli taivas pilvessä ja ilma
+kostea, vaikkei satanut. Meillä oli murakoita potaattihaudikkaita
+aamiaiseksi, kotoa tuotua nuorta piimää ja tuoretta pannurieskaa. Olin
+yhä vielä juhlallisella tuulella ja söin synkästi ja koneellisesti.
+Mutta veljeni olivat aamuvirkeitä ja rupesivat tekemään kiusaa.
+
+--Sitä se on merkillinen mies tuota ... yökaudet se valvoo ja
+kirjoittaa mitähän kirjoittaneekin ... eikö tehne rakkaudenkirjettä,
+koskapahan oli ostanut eilen punaista paperia?
+
+--Kuka sinulle on sitä valehdellut?
+
+--Hiltusen puotipoika sanoi.
+
+--Se ei ole totta!
+
+--Sitä Fribergin Fannyako sinä?
+
+--Suus kiinni!
+
+Hoitajamme, vanha perheen palvelija, pitää minun puoltani:
+
+--Syökäähän pois elkääkä tyhjää hupattako.
+
+Siihen se jäi, ja minä lähdin ulos kaupungille, kirje povitaskussa.
+
+Se olisi nyt ollut saatava perille, mutta siinä ilmaantui yht'äkkiä
+odottamattomia vaikeuksia. Kaupungin postia ei ollut eikä minulla ollut
+ketään, jonka olisin voinut lähettää viemäänkään. Jos vilkuttaisin
+issikan ja antaisin sille viisikolmatta penniä ja sanoisin, että vie
+tämä kirje neiti Fanny Fribergille? Mutta siitä syntyisi liika suurta
+meteliä. Se ajaa koluuttaisi rattaineen niiden portista sisään,
+seisauttaisi hevosen rappujen eteen ja kompuroisi keittiöön. Ehkei
+olisi Fanny itse saapuvilla, mutta jos olisikin, niin saattaisi hän
+kysäistä: »Keneltä on tämä kirje?» Siltä ja siltä, voisi issikka
+vastata paukauttaa, niin että kuuluisi kaikkiin huoneisiin. Tai jos ei
+kysyisikään, niin saattaisi Fanny mitään pahaa aavistamatta avata
+kirjeen kaikkien nähden, ja punainen paperi herättäisi heti kohta
+epäluuloa. Se olisi kyllä nerokas tuuma, jos lähettäisin kirjeen eri
+kuoressa johonkin postikonttoriin, ja kun ne sen avaisivat siellä, niin
+palauttaisivat tänne takaisin, kun olisi postimerkki päällä. Mutta mitä
+ne ajattelisivat siitä siinä postikonttorissa? Ja sitä paitsi voisi
+kirje hukkua; ja jos tulisikin perille, en tietäisi, milloin se on
+tullut.
+
+Ei sitä voi muuten järjestää, kuin että itse pistän sen hänen omaan
+käteensä. Mutta ei sekään ollut niin mutkatonta. Mitenkä minä sanoisin
+hänelle? Niinkö, että: »Tässä olisi minulta sinulle kirje?» Ei se sovi.
+Jos en virkkaisi mitään, ojentaisin sen vain hänelle äänettömällä
+liikkeellä ja hyökkäisin ulos? Mutta eikö sekin ehkä olisi naurettavaa?
+
+Yht'äkkiä iskee päähäni nerokas tuuma. Sisareni Hanna ja hän ovat
+joskus olleet kirjeenvaihdossa. Minä annan sen hänelle ja sanon, että
+se on tullut minulle Hannan kirjeen sisässä jonkun matkustavaisen
+mukana ja sitten minä sanon, että nyt täytyy minun mennä.
+
+Mutta kun tulin heille, ei Fanny ollut kotona. Oli mennyt kirkkoon.
+Veli oli kyllä kotona, mutta ehdotti, että mentäisiin kävelemään. Ja
+minun täytyi kävellä hänen kanssaan koko aamupäivä ja palata kirje
+taskussa kotiin päivälliselle.
+
+En saanut asiaani toimitetuksi iltapäivälläkään. Kävelin kyllä heidän
+ohitsensa, ja pihalta kuului krokettipallojen pauketta. Mutta lankun
+raosta näin, että siellä oli vieraita. Turha olisi yrittääkään, sillä
+tietysti ne jäävät sinne koko illaksi.
+
+Kaupunki kiehuu sunnuntaiyleisöä. Suurissa, kaduntäyteisissä laumoissa
+vaeltavat koulupojat ja koulutytöt ylös ja alas kaupunkia pitkin,
+nauraen ja metelöiden. Minua ne inhottavat kaikki tyynni. Semmoisia
+iloisia, pintapuolisia ja kevytmielisiä olentoja, joilla ei ole
+aavistustakaan elämän todellisista kärsimyksistä ja tuskin tuleekaan...
+Ja yhä ne vain pelaavat krokettia siellä Fribergin pihassa, vaikka jo
+hämärtää. Se Fannykin ... mitähän sillä nyt on niin hauskaa
+naurettavaa? Ja minun täytyy mennä yksin kotiini. Otan avaimen ovelta,
+heittäyn vuoteelleni ja olen onneton.
+
+Seuraavana aamuna alkoivat jo tentit. Mikä kohtalon iva--sanoin minä--
+lukea tällaisessa mielentilassa vanhoja vuosilukuja! Mikä ilmeinen
+ironia--hymähdän minä katkerasti--ratkaista probleemeja, kun elämän
+suurin kysymys odottaa ratkaisuaan!
+
+Eikä tuo otollinen hetkikään näyttänyt koskaan tulevan. Silloin kun
+vain suinkin sopi, minä tosin menin hänen luokseen siinä vahvassa
+vakaumuksessa, että nyt se tapahtuu. Mutta oli niinkuin olisi varta
+vasten niin asetettu, etten koskaan saisi tavata häntä kahden kesken.
+Milloin on mikin hänen pikkuveljistään ja sisaristaan saapuvilla, ja
+niitä näyttää nyt kihisevän enemmän kuin koskaan ennen hänen
+ympärillään. Milloin niitä on toisessa nurkassa, milloin toisessa,
+milloin ne kaikki katsoa moljottavat minua vasten silmiä. Voisi se
+hyvin hyvästi ajaa ne peräkamariin! Ja sen se kai tekisikin, jos
+rakastaisi minua. Mutta rakastaakos se--? Ja jos joskus olisin nopealla
+käden käänteellä ennättänytkin suorittaa asiani ja hyökätä sen tehtyä
+tieheni, niin en saanut sitä tehdyksi omilta epäilyksiltäni. Monesti
+olen jo siirtänyt kirjeen povitaskusta sivutaskuun, monesti siihen jo
+tarttunut ja aikonut nakata sen hänen syliinsä. Mutta aina jää pala
+nielemättä. Huomenna nielaisen ... mutta kurkkuun se jää huomennakin.
+
+Kului päiviä ja kului viikkoja. Illoilla aina varmuuden vuoksi suljin
+kirjeeni lukittuun laatikkooni ja aamulla otin sen sieltä esille. Kuori
+alkoi tahraantua ja nurkat vääntyä koirankorville, niin että se lopulta
+piti kääriä paksun, harmaan paperin sisään.
+
+Ei käynyt syönti päivällä eikä yöllä nukkuminen. Kuumuus oli kohonnut
+vielä korkeammalle. Vuoteesta ei ollut kuin riekaleita jälellä.
+Veljenikin oli vaatinut vuode-eroa ja laittanut itselleen oman tilan
+sohvan kannelle toiseen huoneeseen.
+
+
+
+III.
+
+Lukukausi lähenee loppuaan, tentit ovat kohta kaikki suoritetut. Mutta
+tunteeni ovat yhä vielä povitaskussa, ja yhä tykyttää sydän harmaaseen
+paperiin--kun yht'äkkiä tulee apu kuin taivaasta suoraan.
+
+Kaupungin naiset ovat varattomien ylioppilaskokelaiden hyväksi panneet
+toimeen arpajaiset. Fanny on valittu myömään arpoja, ja eräänä päivänä
+--yhtenä kaikkein synkimmistä--kysyy hän minulta, enkö tahtoisi ruveta
+hänen kasöörikseen.
+
+Hän siis rakastaa minua! Minä en siis olekaan hänelle enää yhdentekevä!
+Ilmankos hän siis on ollutkin niin alakuloinen! Kuinka en ole sitä
+ennen huomannut!
+
+»Oi terve pohjola, isäimme onnela!»--laulan minä pukeutuessani ja
+riennän hevosella noutamaan häntä hänen asunnostaan.
+
+Hän tulee ovessa vastaan, pannen hansikkaitaan käsiinsä. Yllään on
+hänellä vaaleanpunainen puku. Vaaleanpunainen!
+
+--Kas, kas! sanoi hän, frakissa ja vaikeassa kaulahuivissa ...
+käännypäs ... se sopii hyvin tuo sinun uusi pukusi.
+
+Saan sulkea hänet melkein syliini auttaessani päällysvaatteita hänen
+ylleen.
+
+--Ei tarvitse tulla noutamaan, sanoo hän palvelijalleen. Ja minulle:--
+Ole hyvä ja pistä tämä avain taskuusi.
+
+Nyt ei ole enää epäilemistäkään, nyt olen siitä varma! Ja tänä iltana
+tulee se tapahtumaan!
+
+Ei koskaan ole hän ollut niin kaunis kuin tänä iltana. Me seisomme
+pienellä lavalla ylempänä muita. Hän latelee noita somia valkeita
+paperikääröjä lasiselle lautaselle, minä otan vastaan rahat, meidän
+yhteinen kauppamme käy hyvin, ihmiset sanovat ostaessaan: »Teidän
+onnellanne!» ja meidän arpamme ovat myydyt loppuun ennemmin kuin
+kenenkään muun.
+
+Aika kuluu kuin huumauksessa. Franseesi on alkanut, ja me olemme
+asettuneet premieerille, kahden hengen istuttavalle pienelle sohvalle.
+
+Ensimmäinen vuoro on jo ohitse enkä ole vielä saanut sitä sanotuksi.
+Mutta onhan vielä kolme vuoroa jälellä. Olen ostanut arpoja minäkin ja
+lahjoitan ne hänelle. Hän voittaa komean lamppumaton, mutta ei tahdo
+sitä ottaa.
+
+--Mutta se on sinun!
+
+--Ei, ei, en minä ota.
+
+Toinen vuoro alkaa. Astun, onneton, hänen helmalleen, ja hän rientää
+naisten pukuhuoneeseen sitä laittamaan. Saan istua koko sen väliajan
+yksin sohvalla.
+
+--Suo anteeksi, sanoo hän tultuaan, ja me aloitamme kolmannen vuoron.
+Ei hän näytä suuttuneelta, Jumalan kiitos, hymyileekin, kun karkelemme
+vastakkain. Mutta minä tanssin kuin tulisilla hiilillä, sillä nyt ei
+ole kuin yksi väliaika jälellä ja nyt sen täytyy tapahtua. Enkö voisi
+ehkä jättää sitä siksi, kun menemme yhdessä kotiin? Ei, se ei ole enää
+mahdollista, veli voi tulla mukaan!
+
+Hän istuu tuossa syrjin minuun ja leyhyttelee viuhkallaan kuumuutta
+pois poskiltaan. Sekondi on lattialla yhtenä epämääräisenä mylläkkänä.
+Tuossa tuokiossa ne ovat lopettaneet ja neljäs ja viimeinen vuoro
+alkaa.
+
+Nyt tai ei milloinkaan!... Se on jo rinnassa, se nousee kurkkuun ja
+kuristaa sitä kuin rautakouralla, alkaa jo painua alas, mutta silloin
+teen minä viimeisen epätoivoisen ponnistuksen, päätäni huimentaa, enkä
+tiedä, mitenkä ... mutta silloin se on jo sanottu!
+
+--Vai niin, sepä hauskaa ... onko sinulla se täällä mukanasi?
+
+Täälläkö? ... on ... ei ... mitä sanon minä ... se on palttooni
+taskussa ... minä annan sen, kun mennään...
+
+--No hyvä, ehdinhän sen sittenkin saada. Minä jo luulin, että hän oli
+minut aivan unohtanut.
+
+--Galopaad! komennetaan.
+
+Nyt se on tehty, nyt en voi enää peräytyä, nyt on kohtaloni ratkaistu!
+
+Minä laukkaan kuin riivattu. Tunnen tuskin, että hän on kainalossani.
+
+--Vaihdosss! huudetaan, mutta minä en tottele, minä en tahdo päästää
+häntä, minä karkaan omineni ohitse. Lattia läikkyy jalkaini alla,
+seinät huojuvat kaatuakseen ja lamput heiluvat kuin kirkonkellot.
+Vapaat vuorot alkavat, minua johdetaan ja viedään ympäri salia,
+kainaloiden alitse ja rivien lomitse, minä käyn, kumartelen, laukkaan
+ja pyörin, välistä on hän vierelläni, välistä huomaan olevani yksin
+ainoastaan herrojen kanssa. Tuntuu niin kumman vieraalta, en tiedä,
+olenko se minä vai onko se joku muu. Mutta minähän sitä olen sittenkin
+minä! Mitä? Sanoinko sen hänelle? Niin, niin! Tuolla hän on! Kiertää
+tännepäin kädestä käteen!--Kylmä hiki kihoaa koko ruumiistani. Tuntuu
+kuin pyörryttäisi.--Promenaad!--Avanssee! Retiree!--Ei, ei! Kaikki on
+ehkä menetetty!--minä tunnen sen yht'äkkiä, minä veltostun ja
+jäykistyn.
+
+Mutta hän katsoo yht'äkkiä huolestuneesti minuun.
+
+--Voitko pahoin?
+
+--Kuinka niin?
+
+--Olet aivan kalpea.
+
+--Olenko, en tiedä, ei minulla ole mitään.
+
+Tanssi lakkaa samassa. Miksi hän kysyi yht'äkkiä, voinko pahoin? Vien
+hänet salin yli ja kumarran juhlallisesti, mutta merkitsevästi;
+
+--Kiitoksia, Fanny, tämä oli minun viimeinen tanssini.
+
+--Kuinka niin?
+
+--Ilman vain ... en aio enää koskaan tanssia.
+
+--Et koskaan?
+
+--En koskaan.
+
+Hän katsoo minuun yhä vähän huolestuneesti. Pyörähdän jo mennäkseni,
+mutta yht'äkkiä tunnen käännähtäväni, näen ojentavani hänelle--sen
+harmaaseen paperiin käärityn kirjeen. Kuulen sanovani:
+
+--Tässä se onkin ... minä en muistanutkaan ... sisareni kirje ... ja
+näen, että hän ottaa sen ja menee naisten huoneeseen.
+
+Lattia, jonka yli minun on mentävä herrain ravintolaan, on kuin rajaton
+erämaa, hyvin kaukana tuolla on ovi ja sen edessä pieniä punaisia
+naamoja ja jotain valkeata ja mustaa.
+
+Vähän myöhemmin ulkona käytävässä. Olen juonut lasin punssia. Tahdon
+_juoda_ tänä iltana! Tahdon tyhjentää pohjaa myöten elämäni katkeran
+kalkin. Sillä miksi _minä_, miksi juuri minä olen ikuisesti tuomittu
+olemaan onnen hylkylapsi! Mikä kirosi minut unhottamaan siihen sen
+harmaan paperin!
+
+--Oletko nähnyt Hermannia?
+
+Se on hänen veljensä ääni, joka kysyy.
+
+--Täällä hän oli juuri vast'ikään, vastaa joku toinen.
+
+--Ka, täällähän sinä oletkin ... kuule, sinullahan on meidän avain?
+
+--Menetkö jo pois?
+
+--En minä ... vaan Fanny sanoi voivansa pahoin ja pyysi itseään
+saattamaan ... mutta kyllä minä tulen pian takaisin.
+
+Hyvä kaikki! Hän voi pahoin ja tahtoo _veljensä_ saattamaan.
+
+Olisin ehkä ollut »ikuisesti murrettu mies, vain kalpea haamu siitä,
+mikä muuten olisin ollut», ellei _hän_ olisi minua pelastanut. Sillä
+seuraavana aamuna sain häneltä oman kirjeeni takaisin ja sen mukana
+seuraavat rivit: »Kyllä olet sen itsekin huomaava, kun oikein
+ajattelet, että se, minkä olet tehnyt, on hyvin lapsellista.»
+
+_Lapsellista!_ Minunko rakkauteni, minun suuri ja syvä ja miehekäs
+rakkauteni--lapsellista? Sillä laillako hän oli kirjeeni käsittänyt?...
+
+Hän säälitti minua.
+
+
+
+
+RUOKAROUVA.
+
+
+Kai hän oli nyt niinkuin niin monta kertaa ennenkin saanut jäädä
+kaupunkiin viettämään kesäänsä kuumissa, pihanperäisissä
+vuokrahuoneissaan, kai täytyi hänen koettaa saada ruokavieraita ja
+vuokralaisia ainakin sen verran, että edes kesävuokra tulisi
+maksetuksi.
+
+Hän oli papin leski. Hänen miehensä oli ollut kirkkoherrana muutamassa
+pienessä pitäjässä. Siitä oli jo monta vuotta. He olivat köyhtyneet,
+lapset olivat jääneet isästään kesken kouluttamisen, ja viedäkseen
+heitä eteenpäin oli äiti viimeisine huone- ja keittiökaluineen
+muuttanut Helsiinkiin ansaitakseen jotain vuokralaisten pidolla ja
+ruuanlaitolla, joka oli ainoa hyödyllinen elinkeino, minkä hän oli
+oppinut.
+
+Eivät olleet suuria ne tulot, jotka tästä toimesta lähtivät. Murusia ne
+olivat rikkaiden pöydiltä. Voitto oli vain sitä, mikä ulottuu
+kolmannelle kahden hengen padalla keittäen. Suurella tarkkuudella ja
+jokaisen palan punnitsemalla hän sai sen verran tähdettä jäämään, että
+siitä oli ruuaksi hänelle itselleen ja kahdelle pojalle. Toinen niistä
+palveli rautatiellä ja hän maksoi ruokansa, toinen koetti pyrkiä
+ylioppilaaksi eikä kyennyt vielä mitään ansaitsemaan. Molemmat asuivat
+he tyytymättöminä ja äidilleen yhtämittaa maristen pienessä, ahtaassa
+huoneessa pihan puolella, oleskellen aterian lomalla yhteisessä
+ruokasalissa, joka oli puoleksi perheen huone, puoleksi ravintola.
+
+Se huone oli kuva sekä entisistä kulta-ajoista että nykyisistä
+kullattomista. Parhaat huonekalut olivat vuokralaisten huoneissa,
+siellä oli missä vanha mahonkipiironki tai verkapäällyksinen
+kirjoituspöytä, missä entisen vieraskamarin suuri toalettipeili tai
+toinen tai toinen noista leveistä, suurista sängyistä, jotka
+ruhtinaallisina ja arvokkaina olivat täyttäneet rovastin ja ruustinnan
+entisen makuukamarin.
+
+Salin kalusto oli nahtävästi kokoonpantu niistä huonekaluista, joita
+ennen oli ollut pappilan sekä ruokasalissa että suuressa salongissa.
+Keskellä lattiaa oli entinen suuri ja pitkä ruokapöytä, joka täytti
+suurimman osan huonetta ja jonka siipiä ei koskaan laskettu alas.
+Silloin kun siinä ei ollut ruokia ja astioita, oli sen yli kuitenkin
+levitetty valkoinen ruokaliina. Salin eräässä nurkassa oli sohva ja
+kaksi nojatuolia, jotka aikoinaan olivat olleet uusia ja sametilla
+katettuja, mutta joita nyt aina peitti palttinainen päällys. Sohvan
+edessä oli pyöreä pöytä, jossa aina vetelehti Hufvudstadsbladet
+ruokavieraitten luettavana. Albumeja, jotka aina koristavat
+herrastalojen pöytiä ja joista vieraille niin suurella mielihyvällä
+esitellään talon sukulaiset ja tuttavat, niitä ei näkynyt. Pienessä,
+vähän likaantuneessa paperikorissa oli kukkas- ja nimikortteja, joita
+nähtävästi olivat siihen lähettäneet uskollisimmat ruokavieraat. Se oli
+sekalaista seurakuntaa, ympäri maailman kerättyä, enimmäkseen
+tuntemattomia, kaiuttomia nimiä. Joukossa oli kuitenkin muuan
+valtiopäivämies ja eräs Suomalaisen Teatterin nuoremmista
+näyttelijöistä. Sohvan kupeella oli pitkän, aution seinän täytteenä
+pöytähylly vanhoine nuottivihkoineen ja muutamine romaaneineen. Sen
+päällä oli kömpelö, kipsinen jäljennös jostain Amor-veistoksesta ja sen
+kahden puolen pari posliinista maljakkoa. Vastaisella seinämällä oli
+vanha piano, joka kai oli jäännös niiltä ajoilta, jolloin rouva oli
+soitellut. Pianon päälle oli ripustettu miesvainajan valokuvasta
+suurennettu muotokuva ja molemmin puolin häntä pari öljypainokuvaa,
+jotka esittivät tyrolilaisia maisemia vesiputouksineen, myllyineen ja
+järvellä soutelevine rakastavaisineen.
+
+Tähän huoneeseen kokoonnuimme me kolmesti päivässä ruualle. Paitsi
+varsinaisia vuokralaisia oli siellä ylimääräisiäkin ruokavieraita,
+jotka tulivat ja menivät kuin ravintolassa. Ne tuskin tervehtivät
+tullessaan ja istuivat pöytään käsiään ristiin panematta. Syötyään he
+jäivät odottamaan kahvia ja istua rehahtivat sohvaan tai nojatuoleihin,
+joiden vieterit aina surkeasti parahtivat heidän allaan. Se tuntui niin
+sydämettömältä tuo, kun ajattelin, missä kunniassa nämä kapineet ennen
+olivat olleet. Vallitessaan pappilan suurta salia oli sohva ollut
+parhaiden ja arvokkaimpien rouvien kunniasijana. Ne olivat sen uutuutta
+ihailleet, silitelleet sen samettipäällystä, kyselleet sen hintaa ja
+vasta monen tahtomisen ja kehoittamisen jälkeen uskaltaneet ottaa sen
+haltuunsa. Sitä oli varottu kuin silmäterää, lapset eivät saaneet siinä
+koskaan istua, ja sentähden oli se säilynytkin tahratonna. Mutta nyt se
+oli alttiiksi annettuna tuhkan porolle, siihen oli läikkynyt kahvia, ja
+monesta kohden oli sametin nukka kulunut niin, että loimi pisti
+näkyviin. Turhaan koetti rouva peittää tätä rakasta huonekaluaan
+palttinapäällyksellä. Vierasten varomattomasti liikahdellessa ajautui
+se pois ja ratkeili liitoksistaan.
+
+Mutta ne entiset vieraat ne olivatkin olleet harvinaisia
+sunnuntaivieraita, jotavastoin nämä olivat jokapäiväisiä arkivieraita.
+Ne tulivat ja menivät, useinkin emännälle hyvästiä sanomatta.
+
+Varsinaisetkin vuokralaiset vaihtelivat usein kuukausittain. Sillä
+paikka ei ollut edullinen eikä hoitokaan aivan mallikelpoista. Laihaa
+lientä ja mehutonta lihaa jollain korvatakseen koetti hän äidillisellä
+kohtelulla, perheellisillä neuvoilla ja ystävällisellä puhelulla
+ruokapöydässä ylläpitää hyvää tuulta. Hän koetti ottaa osaa
+ylioppilaiden tutkintopuuhiin, kysellä toisilta, »oliko paljon väkeä
+eilen teatterissa» ja »hyvinkö oli hauska eilisissä tanssiaisissa»
+j.n.e. Ja mitä ystävällisimmällä äänellä kysyi hän: »Saako luvan olla
+lisää?» Mutta vieraat välittivät vähemmän hymyilyistä ja hyvistä
+puheista kuin hyvästä ruuasta. Useinkaan eivät tyytymättömät kasvot
+tahtoneet ottaa mitenkään valjetakseen. Ja kun hän tiesi
+syyllisyytensä, jota ei voinut mitenkään auttaa, jos mieli vähänkään
+päästä omilleen, kun maito yhä harmeni, liha sitkistyi, kahvi kävi
+heikommaksi ja jälkiruuaksi tarjottiin vuorokauden vanhoja leivoksia,
+joita sai kaksi viidellä pennillä,--silloin hän arkiutui, oli hätäinen
+pöydässä, ei uskaltanut katsoa silmiin eikä aina tulla itsekään
+saapuville.
+
+Vuokralaiset ja ruokavieraat tekivät silloin pilaa hänen laitoksistaan,
+jättivät syömättä, mitä olivat ottaneet eteensä, ja laittoivat
+ivallisia terveisiä piikain mukana. Piiat olivat yhdessä liitossa,
+vaihtuivat nekin joka kuukausi, valittaen työn paljoutta ja huonoa
+ruokaa.
+
+Usein jäi huoneita tyhjäksikin keskellä lukukautta moneksi viikoksi.
+Silloin oli hän onneton ja surullinen, ja minä näin, että hän oli
+itkenytkin.--Itsellään oli hänellä tosin parempi ja pojilla myös,
+joilla nyt oli väljempi ala liikkua. Hän sai maata kunnollisella
+vuoteella ja oikeassa huoneessa. Mutta ei hän kuitenkaan tullut
+tyytyväiseksi, ennenkuin hänet jälleen työnnettiin pieneen ahtaaseen
+kamariin keittiön takana.
+
+Oli se elämää, jossa ei näyttänyt olevan iloista, huoletonta aikaa
+milloinkaan. Aamusta varhain liikkeellä iltaan myöhään. Jo kello 6 tai
+7 lähti hän torille, josta sitten hiljalleen ja vähän väliä lepäillen
+kävi kotiin, suuri kori kainalossa. Palvelustyttöjä hän ei voinut ottaa
+mukaan milloinkaan, sillä ne tarvittiin siihen aikaan huoneita
+puhdistamassa. Kantaja ja ajuri olisi ollut liian kallis, ja harvoin
+raski hän istua raitiotievaunuunkaan.
+
+Mutta välistä pilkisti sentään ilo hänenkin huoneeseensa. Se tapahtui
+silloin, kun oli ollut hyvä vuosi, s.o. paljon vuokralaisia ja
+ruokatavarain hinnat halvat. Jonakin sunnuntai-iltana tuli kutsuttuina
+entisiä kaupungissa sattumalta olevia pitäjäläisiä ja muita tuttavia
+rouvan luo kylään. Joukossa oli neitosia, pojat ja muut asumassa olevat
+nuoret herrat kelpasivat kavaljeereiksi, ja yht'äkkiä pantiin
+ruokasalissa toimeen tanssiaiset. Sen ohessa leikittiin, laulettiin ja
+pidettiin helppohintaista perheiloa toiselle puolelle keskiyön.
+
+Ja se oli vain juhlan aatto, sillä oikea juhla oli vasta jonakin
+seuraavana päivänä, jolloin jotkut vuokralaisista liittyivät yhteen ja
+lahjoittivat rouvalle ja hänen perheelleen vapaapiletit teatteriin tai
+konserttiin. Se oli varsinkin rouvalle itselleen suuri tapahtuma. Hän
+unohti kaikki huolensa, pukeutui parhaaseensa: vanhanmuotiseen
+silkkileninkiinsä, pani sormuksia sormiinsa ja ripusti kaulaansa
+miesvainajansa lahjoittaman kultaperäisen kultakellon. Ja liikkeelle
+lähdettiin jo melkein tuntia ennen ja oltiin ensimmäisinä paikkoja
+ottamassa. Moneksi päiväksi oli sitten kertomista ja muistelemista
+siitä, mitä oli nähty ja kuultu.
+
+Mutta näitä juhlallisuuksia sattui harvoin. Useimmat sunnuntait sai hän
+olla kotona ja istua yksin, sill'aikaa kun kaikki muut, jopa
+palvelijatkin, olivat menneet ulos kaupungille. Poikain piti saada
+vähistäkin säästöistä sen verran, että edes sunnuntaisin pääsivät
+huvittelemaan. Vaatimalla ne vaativat ja olivat tyytymättömiä ja
+kiukkuisia, kun ei äidiltä liiennyt tarpeeksi.
+
+Väliaika, kun päivällinen on korjattu ja illallista ei vielä ole aika
+ruveta puuhaamaan, lienee hänestä käynyt hyvinkin pitkäksi. Kaikki
+huolet silloin johtuivat mieleen. Hän käyskenteli ruokasalissa, kuului
+asettelevan ja koskettelevan kaikkia, huoahti tuontuostakin itsekseen,
+raotti lähihuoneiden ovia, ja kun ei luullut kenenkään olevan
+kuulemassa, avasi hän pianon, istui sen ääreen ja alkoi sitä arasti
+kosketella. Sormet olivat jäykistyneet, sävelet unohtuneet, hän
+etsiskeli ja haparoi niitä muistostaan ja sai viimein kiinni jostain
+vanhasta laulusta. Ne muistot eivät olleet enää pappilan ajoilta, ne
+olivat aikaisempia ja kaukaisempia, ne olivat kaikuja tyttöpäiviltä,
+joilta pianokin oli säilynyt ja kulkenut mukana. Toisen toisensa
+perästä otti hän esille sellaisia lauluja kuin: »Du gamla, du friska,
+du fjällhöga nord» ... tai: »Djupt i hafvet på demantehällen» j.n.e.
+
+Minä olin jäänyt ruokalevolleni viereiseen huoneeseen ja kuuntelin. Hän
+ei sitä aavistanutkaan; hän soitti ja laulahtikin väliin heikolla,
+särkyneellä äänellä. Hän innostui muistoistaan, väliin tuli iloisia
+polkkiakin, hän tuntui sytyttävän kynttilän, kun tuli pimeä, otti
+esille nuottejakin ja koetti niiden avulla...
+
+Mutta yht'äkkiä soitettiin eteisen kelloa, säikähtäen hypähti hän ylös,
+paiskasi pianon kiinni ja kiiruhti avaamaan. Ja siihen ne saivat taas
+pitkiksi ajoiksi jäädä hänen haaveensa menneistä iloista ja hauskuuden
+päivistä.
+
+
+
+
+HELSINKIIN.
+
+
+Jahah! Joo! Kyllähän täällä on hauska, täällä maalla. Sehän _täytyy_
+tunnustaa, että täällä on hauskaa.
+
+Niin rauhallista, niin ihmeen rauhallista, ettei kuulu kuin oma
+haukotus. Ne tietysti häiritsevät siellä Helsingissä ne ajurien rattaat
+ja omnibukset ja veturien vihellykset, se alituinen tulo ja meno, ja
+vaikka minne menisi, niin näkee ihmisiä, niitä inhoittavia ihmisiä...
+
+Täällä maalla, täällä ei onneksi kuule muuta kuin jonkun tyhmän lehmän
+ammunnan, ja välistä tulee sika porttia rynkyttämään. Eikä täällä soita
+ryssät Esplanadissa, täällä laulavat linnut, Suomen laululinnut,--
+tyhjille huoneille. Eivätkä laula nekään muulloin kuin aamulla varhain,
+jolloin minä nukun.
+
+Ne eivät siis nekään häiritse, täällä ei, jumal'aut', täällä ei
+häiritse niin mikään--hiljaisuutta.
+
+Voi, voi, kuinka täällä siis on hauska!
+
+Mikä ihana näköala tuosta ikkunasta! Maantie, niin, maantie, jota ei
+kukaan aja. Ja järvi, jota ei kukaan souda, ja niitty ja saaret ja
+salmet ja tähdet ja taivas ja kuu ... ja metsää, metsää, metsää--eikä
+yhtään ihmistä, ei niin ristin sielua päiväkausiin koko talossa, paitsi
+muutamia liinatukkia lapsikakaroita, jotka ovat jätetyt tovereiksi
+pienemmilleen ja minulle. Koeta puhella niiden kanssa, niin sysäävät
+sormet suuhunsa ja kysyvät: »Hah'» Ja jos jotain kysyt, niin sanovat:
+»En mää tierä».
+
+Mutta tietysti on kuitenkin ihanata tämä maaelämä, tämä sisämaan
+luonto, tää maa tuhatjärvinen. Se on vain minun syyni, että minua
+haukottaa. »Oi, teitä valoisat pohjolan yöt, kun aurinko myötään
+päilyy, veen vienossa taivahan kanss» ... jahah, valoisat, kiitän
+nöyrimmästi, niin valoisat, ettei saa yökausiin unta silmiinsä ja
+sääsket ynisevät korvan juuressa lakkaamatta. Ei sovi moittia.
+
+Muistaakseni olen minä täällä terveyttäni hoitamassa, hermojani
+parantamassa, saamassa maitokuuria (tai -kuria)--siitä Jumalan viljasta
+ei ainakaan ole puutetta. Saisit sitä vaikka silmivedeksesi. Siihen se
+olisikin omansa, mutta olut on luotu juotavaksi.
+
+Oi, jos olisi Kappeli tuolla metsän reunassa aholla, jonne saisi mennä
+joka ilta istumaan, juoda tuutinkinsa ja syödä portsioninsa ja sen
+päälle kahvia--liköörin kera.
+
+Ei ole. Mutta täällä on hapanta leipää ja pitkääpiimää ja talkkunaa ja
+maitovelliä, on puulusikoita ja torakoita.
+
+Ihana on tämä maaelämä. Ei saa postia kuin kerran viikossa. Ei saa
+»Päivälehteään» joka aamu vuoteelleen. Viisi kertaa viikossa on
+painoeste.
+
+Täällä sataa melkein aina, taikka on niin kylmä tuuli, että vatsa
+vilustuu ja heltyy. Taikka kun ei sitä tee, niin on niin tukehduttavan
+kuuma, että kieli tahtoo suuhun sulaa.
+
+Tulkaa siis tänne maalle, tulkaa joka mies nauttimaan luonnon helmassa,
+hatarissa pihanpääkamareissa ja vuotavissa venheissä! Tulkaa rämpimään
+vetisiä soita ja kapuamaan kivisiä kankaita!
+
+Se on totta, teillä on se viheriä Esplanadi, teillä on viileä
+Kaivopuisto ja Else Moser ja avara, vilkas meri. Teillä on Hesperia ja
+»Sirkus veden alla» ja Korkeasaari ja Kaisaniemen päivälliset musiikin
+kanssa. Mutta mitä se on kaikki--?
+
+Jahah! Vihdoinkin siis posti viikon päästä!
+
+Mitä--? Onko Kappeli jo avattu!? Se uusi, komea, lasiseinäinen Kappeli,
+jota minä en saanut nähdäkään!
+
+Totta tosiaan!
+
+»Kappeli avattiin viime sunnuntaina!»
+
+       *       *       *       *       *
+
+--»Lapset, sanokaa emännälle, että herättäisi minut aamulla varhain ...
+minulla on hyvin tärkeitä asioita ... _minun täytyy heti paikalla
+matkustaa Helsinkiin_.»
+
+
+
+
+VASTAMYRKKY.
+
+
+Kaasu oli sammutettu ravintolan suuressa salissa, kaikki muut vieraat
+olivat poistuneet. Kaksi miestä istui likööripuolikkaan ääressä,
+pöydällä oli kahvintähteitä, seltteripulloja ja pari kynttilää, jotka
+valaisivat heidän kasvojaan; muu huone oli pimeä, ja etäämpänä seisoi
+uninen tarjoilija tyhjennettyä tiskiä vasten nojaten.
+
+Toinen heistä oli vaaleatukkainen ja avokasvoinen, hänen äänensä
+helähteli iloisesti ja sointuvasti. Toinen oli mustaihoinen ja
+synkkäverinen, silmät paloivat syvällä päässä, ja kiihoitetuin mielin
+ja kiristetyin hampain puhui hän kähisevällä äänellä:
+
+»Mitä sinä puhut mustasukkaisuudesta, sinä, joka et ole koskaan muuta
+tuntenut kuin sitä kaikkein tavallisinta, kaikkein alkuperäisintä ja
+poroporvarillisinta jokamiehen mustasukkaisuutta halveksitun rakkauden
+tähden! Se on sitä jokapäiväisintä ja joka-aikaisinta! Mustasukkainen
+_yhden_ naisen tähden yhdelle ainoalle miehelle! Mitä se on semmoinen?
+Se on lapsenleikkiä! Se on sama kuin ei mitään! Ja se haihtuu
+huomenna.»
+
+»Mutta minä puhun siitä, joka palaa iän kaiken niinkuin helvetin viha
+ja jonka liekit eivät milloinkaan sammu ja jonka kekäleet joka hetki
+uudistuvat.»
+
+»Sillä minä, minä olen mustasukkainen _yleensä_, ja se on minussa
+perisynti.»
+
+»Minä kadehdin heitä kaikkia, jotka ovat minua onnellisemmat, kaikkia,
+jotka rakastavat ja joita rakastetaan.»
+
+»Vaikken minä tuntisikaan heitä kumpaakaan, enkä tietäisi, ketä he
+ovatkaan ... kunhan näen heidän käsi kädessä kadulla kävelevän,
+nojaavan toisiinsa, istuvan teatterissa vierekkäin ... minä vihaan
+häntä, tuota miestä, niinkuin olisi hän ryöstänyt minulta morsiameni,
+viekoitellut minulta minun omani. Ja kuta kauniimpi on tyttö, sitä
+katkerampi olen minä, sitä suurempi vääryys on minulle tapahtunut, sitä
+mieskohtasempi on loukkaus minua kohtaan. Minä voin joutua raivoihini,
+minä puren hammasta, minä puin nyrkkiä. Et sinä sitä ymmärrä, mutta
+minä olen mustasukkainen monelle yht'aikaa, kaikille, jotka näen,
+joista kuulen puhuttavan, ja niillekin, joista kirjoissa luen. Mutta
+jos he tulevat onnettomiksi ja heidän välinsä menee rikki, silloin
+_minä_ vasta olen onnellinen.»
+
+»Onnea minä toivotan ainoastaan niille, jotka, jumalan kiitos, mistä
+syystä lienevätkään, ovat takertuneet rumiin ja vanhoihin ja vinoihin.
+Ne he kernaasti pitäkööt!»
+
+»Mutta elkööt viekö minulta minun nuoriani ja kauniitani ... minä
+vihaan, minä kadehdin, minä olen mustasukkainen heille kaikille, minä
+tahtoisin rikkoa heidän jokaisen välinsä, panetella heitä toisilleen
+... parhaita ystäviänikin! Sinuakin olisin tahtonut ... nyt saat hänet
+jo pitää ja pidä herran nimessä, mutta silloin kun sinä siitä kerroit,
+kuinka se oli tapahtunut, kuinka olit häntä suudellut ja syleillyt ja
+kuinka hän puristi sinua rintaansa vasten ... minä olisin tahtonut
+tapella kanssasi. Ja jos muistat, niin koetin minä aina saattaa sinua
+naurunalaiseksi hänen silmissään.»
+
+»Elä suutu! Ei se ole sen kummempaa. Se on vain siksi, että minä olen
+itse semmoinen saamaton, semmoinen nahjus, hidas, kömpelö, joka en
+mihinkään ennätä ja joka en uskalla enkä osaa ja jolla ei ole sitä
+oikeaa taitoa naisten kanssa. Ne arkiutuvat minun seurassani ja
+kaikkoilevat pois, ne kaikista hienoimmat, somimmat ja sievimmät ... ja
+sentähden minä aina joudun sellaisiin _tavallisiin_ suhteisiin, joita
+alussa ihannoin ja jotka sitten minua inhoittavat. Ei milloinkaan,
+kuuletko sinä pöllö, ei milloinkaan mitään erinomaisempaa runollista
+seikkailua, vaikka olen ikäni niitä hakenut ja maita ja mantereita
+kiertänyt enkä muuta mitään ajatellut, mutta en koskaan löytänyt...»
+
+»Ja kun en aina jaksa kadehtia ja kun näen, etten mitään voi, en muille
+enkä itselleni, ja kun tunnen vanhenevani ja aika valuu käsistäni, niin
+voin minä tulla alakuloiseksi ja surulliseksi, eikä paljon puutu, etten
+itke. Ja ainoastaan tästä syystä minä olen pessimisti ja naisten
+vihaaja, nauran katkerasti maailman menolle ja tuomitsen oloja ja
+ihmisiä.»
+
+»Mutta vielä minä näytän niille kaikille! Vielä minä paranen tästä
+taudista! Minä kerran vielä valloitan naisen, joka on kauniimpi,
+hienompi, häikäisevämpi ja suurenmoisempi kaikkia muita! Jota kaikki
+minulta kadehtivat! Jonka vertaista ei ole missään ja josta kaikki ovat
+_minulle_ mustasukkaiset, niinkuin minä nyt olen kaikille muille!»
+
+
+
+
+VANHA NUORIMIES.
+
+
+Hän oli naimaton mies, yksi noita hyvin puetuita ja huolellisesti
+hoidettuja vanhojapoikia, joita vuosikausien, milteipä kymmenienkin
+kuluessa näkee samanlaisina uiskentelevan seuraelämän virtapaikoissa ja
+jotka eivät koskaan vanhene eivätkä koskaan käy avioliiton pyydyksiin,
+vaikka niitä alinomaa heidän eteensä viritetään. Heitä näkee kaikissa
+konserteissa, hyvin usein teatterissa, varsinkin väliajoilla, melkein
+kaikissa tanssiaisissa ja joka ilta luistinradalla, josta he ovat
+nähneet monen ikäluokan nuoria neitosia katoavan, mutta josta he itse
+eivät henno luopua.
+
+Kun sattuu paras sitä lajia, on hän hiukan surullisen näköinen, ja
+silmissä on raukeaa alakuloisuutta, jota ei kuitenkaan aina voi sanoa
+kevytmielisen elämän seuraukseksi, vaan johon syyt näyttävät olevan
+henkistä juurta. Otsa on puhdas, piirteet hienot ja suu melkein viaton.
+Tukka on harvaa, ei sentään ulkonaisten tai sisäisten myrskyjen
+karistamaa, vaan niinkuin olisi murentunut omaa hienouttaan.
+
+Heitä voisi ehkä sattuvimmin verrata leskimiehiin, joilta rakastettu
+vaimo on kuollut nuorena ja jotka eivät, häntä muistaen, ole voineet
+muihin suhteisiin antautua.
+
+Ja tavallaan he ovatkin leskimiehiä, sillä useimmalla on heillä mieleen
+kätkettynä ihanne aikaisemman nuoruutensa ajoilta, jonka he ovat
+menettäneet, joka ei kuitenkaan ole unohtunut ja johon he nyt turhaan
+hakevat toisintoa. Mutta he hakevat sitä kuitenkin, ja se on onttona
+sisältönä heidän elämässään, sillä kuta enemmän he koettavat sitä
+saavuttaa, sitä korkeammalle se kohoaa.
+
+Hän selitti kerran syyn siihen, miksi se ei ole hänelle onnistunut.
+
+       *       *       *       *       *
+
+»Minä en voi kehenkään lopullisesti kiintyä,» sanoi hän. »Minä kyllä
+kiinnyn ja kiinnyn useinkin, mutta en koskaan pitkäksi aikaa ja niin
+perinpohjaisesti, että siitä voisi tulla lopullinen tosi.»
+
+»Kun tulen tanssiaisiin tai yksityisiin seuroihin tai kylpypaikkoihin--
+ja minä haen sellaisia tilaisuuksia, joissa naispuolista nuorisoa on
+koolla--alan minä katsella ympärilleni, läpikäyn koko seuran
+silmilläni, haen sieltä jotakuta, joka voisi minua miellyttää. Olen
+tottunut siihen, osaan ensi katseella hylätä ne, joiden kanssa ei maksa
+vaivaa jatkaa, ja hyväksyä toiset, jotka voivat käydä päinsä. Näkeehän
+sen heidän tavastaan pukeutua, käyttäytyä, istua, kävellä--kenessä on
+jotain erikoisempaa tai kenessä ei ole mitään. Nainen on kokoonpantu
+yksityiskohdista enemmän kuin mies, ja jos yksikin niistä ei soinnu
+muiden kanssa yhteen, häiriytyy kokonaisuus ja karkoittaa luota.»
+
+»Niistä, jotka jäävät, erottelen sitten ensi tutustumisella pois ne,
+joiden joku liike, sana, äänenpaino tai kasvojen väre siihen aihetta
+antaa. Ne ovat aukkoja nuo, joiden läpi voi syvällekin nähdä. Ja minä
+olen onnellinen, jos joku jää jälelle, joka minua tyydyttää.»
+
+»Hänet minä pyydän tanssiin, liityn hänen seuraansa tai muuten häntä
+lähenen. Hän on tavallisesti nuori, vasta puhjennut, kernaammin pieni
+kuin suuri, sillä minä en rakasta niitä, joihin minun täytyy katsoa
+ylös; piirteiden täytyy olla puhtaat, silmäin suuret ja vartalon
+virheetön. Pian olemme tutustuneet. Usein olemme jo ensi tanssin aikana
+ja sillä väliajalla, jolloin virvokkeita nauttien istumme jossain
+etäisemmässä, turvallisessa paikassa, päässeet vilkkaaseen
+sananvaihtoon. Minä olen luonnollinen ja toverillinen, johdan
+keskustelun alalle, johon hän on perehtynyt ja jossa hän helposti
+saattaa lausua pienet mielipiteensä. Hän alkaa puhella itsestään,
+sanoo, mistä hän pitää ja mistä hän ei pidä, mikä hänestä on hauskaa ja
+mikä ei. Kohta innostuu hän puhumaan enemmän itsestään, sanoo olevansa
+semmoinen ja semmoinen, ja palkkioksi annan minäkin palasen itsestäni.
+Ja minä näen, että hänen ilonsa on vilpitön, kun sanon hänelle: 'Niin
+juuri, niin olen minäkin sitä ajatellut.'
+
+»Se on ensi läheneminen, sympatiat hipaisevat ohimennen toisiaan, ja
+siinä voi välistä olla sanomaton viehätyksensä. Mutta se ei saa kauan
+kestää. Jos ei mieli sen lyhyeen loppua, ei se saa pitkälle jatkua. Ja
+tuskin on hän ollut minulla kädessäni, kun lasken hänet lentoon
+jälleen.»
+
+»Minä jätän hänet ja poistun. En puhuttele häntä sinä iltana kuin
+sattumalta, jos hän joutuu läheisyyteeni. Sanon jotain, joka muistuttaa
+häntä siitä, mitä olemme puhelleet. Hän tietää silloin, että olen häntä
+ajatellut. Ja se häntä miellyttää. Minä päätän sen siitäkin, että hän
+muiden kanssa tanssiessaan seuraa minua silmillään. Minä annan
+katseittemme silloin tällöin yhtyä, enkä lähesty muita naisia koko
+iltana. En häntä, mutta en muitakaan.»
+
+»On niin omituisen viehkeää mennä kotiin tuollaisen illan jälkeen,
+kuvitella pitkät matkat eteenpäin ja rakentaa tuulentupia
+tulevaisuuteen. Minä annan hänen käyskennellä edessäni, näen hänen
+tulevan ja menevän, kuulen häntä kuin kaukaisena kaikuna niiltä
+ajoilta, jolloin olin todenteolla rakastunut.»
+
+»En juuri hae häntä seuraavana päivänä, mutta jos sopii, käyn sitä
+katua, jossa olen hänet kohdannut joskus ennen, kun emme vielä
+tunteneet toisiamme. Minä ilostun, kun näen hänen tulevan. Tekee mieli
+tervehtiä häntä ja menen häntä vastaan. En seisahdu, en käänny häntä
+puhuttelemaan. Nostan hattua juhlallisesti, ja hän vastaa vähän arasti
+ja vieraasti. Mutta siitä minä näen, että hän ei ainakaan ole
+välinpitämätön.»
+
+»Tuttavuus jatkuu. Me satumme samaan seuraan, ja minä menen suoraa
+päätä häntä puhuttelemaan. Kun ensi jäykkyys on unohtunut, sanon minä:
+
+»--Te näytätte niin kovasti juhlalliselta, kun teitä näkee kadulla.
+Vähällä, etten olisi teitä tuntenutkaan.»
+
+»--Entä te itse! huudahtaa hän viattoman avonaisesta.»
+
+»--Mutta kun ensi kerralla tulen teitä vastaan, täytyy teidän tervehtiä
+minua tuttavallisemmin.»
+
+»Hän on pannut sen mieleensä, hän tekee sen, tekee sen puoleksi
+leikillä, ja siitä seuraa tuttavallisuus, joka taas tavatessamme
+muodostuu yhä läheisemmäksi. Minä kysyn, meneekö hän huomenna
+luistinradalle. Hän sanoo menevänsä, me olemme siellä yhdessä, minä
+käyskelen sähkön valossa ja hän kiertelee luistellen ympärilläni. Hän
+poistuu, tulee taas takaisin, minä uskallan huomauttaa hänelle, että
+tuo liike oli sulava, tuo kierros kauniisti tehty j.n.e.»
+
+»Eikö hän tule huomeniltana helppotajuiseen konserttiin?»
+
+»Ei hän tiedä ... ehkä tulee.»
+
+»Hän tulee, mukanaan joku tuttava, ja minä pyydän saada istua heidän
+pöytäänsä.»
+
+»Ja minä saatan hänet kotiinsa, haaveksin häntä siellä, täytän tyhjät
+hetkeni häntä ajattelemalla, annan itseni häntä ihailla ja teen hänestä
+pienen kotiperhosen, joka asettuu milloin tuolille, milloin sohvalle,
+milloin lentää ikkunaan ja siitä olkapäälleni. Hän ei herätä minussa
+muita tunteita kuin vienoa mielihyvää, minä voisin hymyillä hänelle
+suojelevasti, kantaa häntä kädelläni kuin lasta.»
+
+»Mutta hän kehittyy, kasvaa suuremmaksi, alkaa vaikuttaa kuin nainen,
+pyrkii lähemmä ja saa sydämeni välistä värähtämään. Minä säpsähdän
+sitä, että hän ehkä on rakastunut minuun ja minä häneen. Hän tulee
+surulliseksi, mutta minua vaivaa vähän, että olen ehkä siihen syypää.
+Hän viittaa joskus siihen, että hän ei välitä niistä, joiden kanssa hän
+seurustelee, ja minä tapaan itseni sanomasta samaa niistä naisista,
+joiden kanssa hän on nähnyt minun seurustelevan silloin, kun en ole
+ollut hänen seurassaan.»
+
+»Taas on tullut tanssiaiset. Me olemme melkein koko illan yhdessä.
+Minulle on käynyt kaikista liikkeistä ja kaikenlaisista pikkuseikoista
+selville, että hän rakastaa minua. Ja hän luulee kai sitä samaa
+minusta, koska hän niin luottavasti, niin melkein hervottomasti
+antautuu vietäväkseni. Hän on kainalossani, pää miltei lepää
+olkapäälläni, ja käsi ottaa lujasti kädestäni kiinni, kun me pyörimme
+lattialla. Hän on täydellisesti minun, tuo solakka, valkohartiainen
+olento, ja minä tunnen hurmauksen, niinkuin olisivat häämme juuri
+vietetyt.»
+
+»Se on kuitenkin vain hetken tunne, se ehkä vielä kerran tai pari
+uudistuu, sitä seuraa tyytyväisyys ja--tyydytys.»
+
+»Ja siihen minä tyydynkin enkä jatka sen pitemmälle.»
+
+»Me olemme niin kesyttyneet, niin tottuneet toisiimme--en tiedä, kuinka
+se niin pian voi käydä, mutta niin minulle aina käy--ettei meitä vaivaa
+vaitiolokaan. Minusta tuntuu kuin olisimme läpikäyneet kaikki rakkauden
+eri asteikot ja kuin nyt olisimme tulleet turvallisuuteen toistemme
+tunteista. Emme enää pidä puhelua vireillä jotain sanoaksemme, emme
+tartu jokapäiväisiin aineisiin syntynyttä äänettömyyttä poistaaksemme.
+Ainoastaan joku huomautus silloin toinen tällöin, kun on jotain, joka
+meitä huvittaa ja johtuu mieleemme, joku pieni piirre, joka näyttää
+kuvaavalta ja jonka jompikumpi meistä on keksinyt. Voimme kuulla
+soittoakin, pelkäämättä, että toinen selittäisi sen epäkohteliaaksi.»
+
+»--Saanko saattaa teitä kotiin?»
+
+»--Kiitos.»
+
+»Vien hänet sinne. Otamme ajurin. Ajamme läpi nukkuvan kaupungin. Varon
+kädelläni, ettei hän horjahtaisi pois ahtaalta istuimelta.»
+
+»--Hyvä yötä! Kiitoksia nyt--»
+
+»--Kiitoksia itsellenne ... hyvää yötä!»
+
+»Se on kestänyt kuukauden, puolitoista, kenties kaksikin tämä suhde. Se
+on tuoksunut kuin keväinen tuomen kukka. Kolmantena se olisi ehkä
+karissut. Minusta alkoi ainakin tuntua siltä. Minä tunsin hänet, tunsin
+joka värähdyksen ja joka vivahduksen, ja ne alkoivat jo toistua. Ja
+sentähden jätin minä hänet, en hakenut hänen seuraansa enkä halunnut
+häntä nähdä. Mutta minulle jäi hänestä hieno muisto, joka väreilee
+ympärilläni, kunnes sekin vähitellen haihtuu ja kuolee--toisen
+samanlaisen tieltä.»
+
+
+
+
+MENNYTTÄ KALUA.
+
+
+
+I.
+
+Vietimme viime kesää eräässä Pohjois-Savon maatalossa, ystäväni maalari
+ja minä. Talo oli noin puoli peninkulmaa kirkonkylästä, kauniilla
+paikalla järven niemessä. Ystäväni oli tullut sinne tekemään
+luonnoksia, minä enimmäkseen laiskottelin, viruen jonkin kirjan kanssa
+hänen läheisyydessään ja nukkuen tuontuostakin heinikkoon. Me vietimme
+onnellista ja huoletonta taiteilijaelämää, tyytyväisinä siitä, että
+meillä oli mielestämme niin paljon alkuperäisiä ajatuksia ja että
+luulimme omistavamme kykyä niiden esille tuomiseen.
+
+Talon väki oli hauskaa ja hyväluontoista, isäntä puhelias,
+pehmeäluontoinen ja vähän kehuskeleva, tytöt sukkelasuisia ja teräviä.
+Emäntä oli miellyttävä, rauhallisesti katseleva, hienopiirteinen
+savolainen emäntä, joka näkymättömästi liikkui kaikkialla ja oikeastaan
+näytti johtavan koko talon menon. Usein saunan jälkeen ja illallisen
+syötyä istuimme isossa pirtissä tai pirtin rappusilla koko perhe
+iloisesti tarinoiden aina puoleen yöhön.
+
+Mutta sitä paitsi oli talossa vielä henkilö, joka ei koskaan ottanut
+osaa yhteiseen seurusteluun ja joka ei näyttänyt kuuluvan varsinaiseen
+talonväkeen. Hän oli keski-ikäinen, mustaverinen, pitkä, laiha mies,
+silmät syvällä päässä ja iso tukka ainaisessa epäjärjestyksessä.
+Rahvaan pöydässä hän kyllä söi ja leikkasi itselleen samaa leipää,
+mutta erikseen oli hänellä itseään varten voiastia ja maitokannu. Kun
+me istuimme pirtissä, istui hän porstuan rappusilla, ja kun muut
+tulivat porstuaan, vetäytyi hän tikapuille, josta piippu hampaissa
+tuijotti ulos järvelle melkein liikkumatonna. Melkein aina hän tupakoi,
+ja kun oli yhden kopallisen polttanut, tyhjensi hän sen ja pisti uutta
+sisään. Muuta hän ei juuri tehnytkään. Emme nähneet häntä mihinkään
+käskettävän, ei pellolle eikä metsään. Ongella hän kuitenkin istui
+ahkeraan ja näkyi joskus käyvän verkoillakin. Sitä paitsi nouti hän
+kaksi kertaa viikossa sanomalehdet kirkonkylän kauppamiehestä, jossa
+viipyi tavallisesti koko päivän. Silloin oli hänellä aina hampaissaan
+lyhyt, pureksittu sikarinpätkä, josta hän loput poltti piipussaan.
+Lehdet luki hän jo tullessaan istuen maantien viereen, josta hänet
+joskus kävelyillämme tapasimme lukemiseen vaipuneena.
+
+Alussa hän meitä vältteli ja käänsi pois päänsä, kun sivuutimme
+toisemme. Mutta sitten, kun hän oli alkanut tuoda sanomalehtiämme ja
+kun me tarjosimme hänelle joka kerta palkkioksi sikarin, alkoi hän
+kesyttyä. Sikarit ne näkyivät olevan hänen heikkoutensa, sillä vaikka
+hänellä olisi ollut oma piippu vasta täytettynä, pisti hän sen heti
+taskuunsa ja sytytti kohta sen päälle sikarin.
+
+Kun sen jälkeen asetuimme pellon pientarelle tai niitylle tai läheiseen
+metsään, seurasi hän meitä ensin loitommaita ja läheni sitten
+vähitellen niin likelle, että jonkun kiven tai kannon päässä istuen voi
+katsella maalaamista. Hän näkyi olevan niin huvitettu taulun
+kehittymisestä, että unohti piippunsakin sammumaan. Tarkastelin häntä
+salaa ja näin hänen, jännittynyt eloisuus noissa muuten veltostuneissa
+piirteissä, silmillään uteliaasti vertailevan toisiinsa itse maisemaa
+ja sen kuvaa.
+
+--Oletteko tämän talon miehiä? kysyn häneltä kerran, kun hän oli tullut
+aivan meidän taaksemme.
+
+--En, vastaa hän sivumennen ja hajamielisesti.
+
+--Ettehän te ole renkikään?
+
+--Renkikö?... En ole renki.
+
+En voi kysyä sitäkään: »Mikä te sitten olette?» Ja kun hän meitä ei
+mitenkään häiritse, annamme hänen olla ja kulkea mukanamme, varsinkin
+kun hän itsestään ottaa kantaakseen maalauskapineita.
+
+Hänen harvapuheisuudestaan päätämme, että hän mahtaa olla joku
+talonväen sukulainen, joka on jotenkuten päästään hiukan vialla.
+
+Tiedustelemme sitä kerran sopivassa tilaisuudessa isännältä.
+
+--Ei se taida olla juuri päästäänkään vialla eikä ole sukuakaan tähän
+taloon. Se on alkujaan herra, mutta ei ole osannut miehuuttaan pitää.
+Hänen veljensä, jolla on virka kaupungissa, sen kävi pyytämässä meille
+asumaan, ja täällä se on ollut jo puolikymmentä vuotta. Vanha äiti saa
+sen elatuksesta maksaa kymmenen markkaa kuussa, jotka tulevat sieltä
+suoraan postikonttorin kautta minulle. Itselleen ne sille eivät anna
+kuin minkä vähän tupakkarahaksi ja vaatteiksi. Mutta ne juopi se heti
+paikalla suuhunsa ja sitten täytyy polttaa nurkantakaisia ja kulkea
+talonpoikain vaatteissa. Käsky on kyllä kova, ettei sille saa väkeviä
+antaa, eikä sille tarjotakaan muuta kuin kahvia.
+
+--Tiedättekö, mikä hän on ennen ollut?
+
+--Sitä me ei tiedetä, eikä sitä kuulu sen papinkirjassakaan olevan.
+Humalassa ollessaan tuo kuuluu vaimoväelle kehuneen, ettei hän aina ole
+ollut tämän näköinen, vaan että on liikkunut laajalti maailmaa ja
+käynyt suurten valtakuntain pääkaupungit ja että hänestä olisi voinut
+tulla mainio mies, jos ei olisi ollut vastahakoisuuksia. Silloin siitä
+on vähän vastusta, kun se tulee pahapäisenä kotiin, mutta kun se taas
+selviää, niin on noin hiljainen ja vähäpuheinen. Ja sentähden on sitä
+haluttu pitää.
+
+--Tekeekö hän mitään?
+
+--Eipä sen töistä muuta kuin minkä kesällä onkii kaloja ja talvella
+pyytää langoilla jäniksiä. Välistä tuo pukee tuiskulla turkit ylleen ja
+lähtee halkopinolle pilkkomaan itselleen kakluunipuita. Taikka
+kassaroipi havuja tallin takana. Tottapa se lienee siitä mielistä
+työtä, kun ei sille kukaan ole siihen mitään pakkoa pannut.
+
+Kysyimme, millä lailla hän sitten saa aikansa kulumaan.
+
+--Talvikaudet se kantaa kirjoja lainastosta ja lukee niitä. Ja kun ne
+sattuvat loppumaan, niin voipi istua päiväkaudet tuolla lailla pää
+nuupallaan ja imeä piippuaan, niinkuin herratkin sen ovat nähneet
+tekevän. Ei se puhu mitään eikä tee selkoa tuumistaan, mitä nuo sitten
+lienevätkin.
+
+--Toihan tuo ensi vuosina paperia kauppamiehestä ja laitteli
+nokikynällä huoneiden, puitten ja ihmisten kuvia, selitti emäntä, joka
+oli tullut saapuville.
+
+--Ne on niitä joutilaan töitä mitä lienevät, sanoi siihen isäntä
+välinpitämättömästi.
+
+Mutta ystäväni oli tullut uteliaaksi ja kysyi, eikö niitä saisi
+nähdäkseen.
+
+--Ei me ole niitä talteen pantu; vaikken tiedä kuitenkaan, mahtaisiko
+tyttöjen piilopaikoista löytyä. Niille se oli niitä hyvällä tuulella
+ollessaan lahjoitellut ja kehunut tekevänsä satain markkain lahjoja--
+tietäähän ne humalaisen puheet.
+
+Emäntä pani kuitenkin tytöt kaivamaan kätköjään, ja sieltä niitä
+löytyikin muutamia papereita, joihin jotenkin tottunut käsi oli
+mustalla liidulla piirustanut tuvan sisustan ja perälasin alle
+kangaspuut kutojineen. Kangaspuitten yli nojautuva nainen oli takaapäin
+hyvinkin talon vanhemman tyttären näköinen. Toisessa oli alettu kuvata
+hevosta kaivonkapasta juomassa, jota mies painoi jalallaan
+kaivonkanteen. Kolmas oli aivan keskentekoinen, mutta näkyi siitä
+sentään, että tekijä oli yrittänyt kuvata tarhaa ja lehmiä savulla.
+
+--Mutta hänhän on taiteilija tuo! huudahti ystäväni. Näetkö, kuinka
+tyypillinen on tuo tyttö tuossa ... ja katso, miten oikein hevonen on
+tehty! Se on aivan valmis luonnos. Nyt minä alan häntä ymmärtää!
+
+Ja meille alkoi selvitä tuo kummallinen mies ja hänen osanottonsa
+maalaukseen. Ja nyt minä käsitin tuon katseen, jolla hän seurasi
+ystäväni työtä ja vertaili hänen tauluaan luontoon. Minussa heräsi halu
+tutustua häneen lähemmin ja saada lisäselkoa hänen elämästään.
+
+Mutta turhaan odotimme häntä seuraavana aamuna luoksemme, vaikka
+ystäväni oli aloittanut uuden ison taulun aivan talon rannassa. Hän
+palasi ongelta; mutta kun näki meidät, ei laskenutkaan tavalliseen
+venhevalkamaan, vaan nousi maihin ulompana niemessä ja kiersi pellon
+taitse pihaan. Hän ei tullut koko päivänä luoksemme ja kun sattui
+vastaan rappusissa, vältti hän katsoa silmiin ja tuskin vastasi
+tervehdykseen. Kuulimme sitten, että tytöt olivat kertoneet hänelle,
+että me olimme nähneet hänen piirustuksensa ja että hän heti oli
+vaatinut ne takaisin ja luultavasti polttanut ne.
+
+Olisimme kai saaneet mennä talosta niine tietoinemme tuosta
+salaperäisestä miehestä, joka kuitenkin yhä enemmän uteliaisuuttamme
+kiihoitti, ellei eräs sattuma olisi saanut hänen salaisuuttaan
+aukeamaan eteemme.
+
+
+
+II.
+
+Juhannusyöksi oli talon taa korkealle keinukankaalle laitettu kokko
+vanhasta tervavenheestä, jonka me olimme ostaneet, ja vanhasta
+tervatynnyristä, jonka isäntä oli antanut. Kun samalla oli ystäväni
+nimipäivä, olimme päättäneet tarjota totia vanhemmille miehille,
+nuorelle miesväelle olutta ja naisille limonadia ja makeisia.
+
+Valmistuksia tehdessämme oli outo ystävämme ollut pihasalla ja pysyi
+siellä koko päivän, vähemmän arkana ja välttelevänä kuin tavallisesti,
+niinkuin meistä näytti. Ja kun yhteisen kylvyn jälkeen lähdimme
+miehissä liikkeelle ja hänkin oli saapuvilla, kysyin, eikö hän tahtoisi
+tehdä meille seuraa ja tulla juomaan kanssamme lasin totia.
+
+Hän sanoi kiitoksia, nähtävästi hyvinkin mielissään, vaikka vähän
+hätäisesti ja epävarmasti, ja tarjoutui kantamaan olutkoria renkipojan
+apuna. Kun sitten oli saavuttu perille ja me järjestelimme mäen
+rinteellä ison kiven kupeessa juomatavaroitamme, ryhtyi hän nuorten
+miesten kanssa kokkoa viimeistelemään. Suuret risutaakat olallaan kulki
+hän vähän väliä ohitsemme, heitti kuormansa rysähtäen maahan ja poistui
+taas samaa tietä metsään uusia noutamaan.
+
+Mutta heti kun olimme kehoittaneet häntä totia tekemään, liittäytyi hän
+nopeasti seuraamme, jossa paitsi meitä molempia istui pienessä kehässä
+talon isäntä ja muutamia muita naapurin miehiä.
+
+Hänen kätensä vapisi näkyvästi, kun hän kaatoi vettä lasiin, ja sormet
+kouristuivat suonenvedontapaisesti sokerirasiassa, josta hän suurella
+vaivalla vihdoinkin sai pari palasta veden sekaan.
+
+Siitä oli nähtävästi kauan, kun hän oli saanut tehdä totia. Me
+kilistimme hänen kanssaan ohimennen ja juttelimme edelleen ilmoista ja
+viljan kasvuista häntä häiritsemättä. Sillä välin maisteli hän
+ahkerasti lasistaan ja veteli kiihkeästi savuja paperossista, jonka hän
+poltti aivan pumpuliin saakka, ja sytytti heti kohta käskemättä uuden.
+Mutta yht'äkkiä hän kysäisi:
+
+--Eikö kokkoa sytytetäään?
+
+Hän katsoi meitä nyt suoraan silmiin, ja nuo synkät, jäykät piirteet
+olivat vähän vilkastuneet. Niissä oli miltei vähän iloakin, ja
+kasvoista oli kadonnut niiden tavallinen arkuus. Ja kun olimme
+huutaneet pojille, että he panisivat kokon tuleen, niin tarttui hän
+lasiinsa ja sanoi aiheettoman juhlallisesti:
+
+--Saanko luvan juoda herrain maljan ... me emme ole vielä tainneet
+tulla esitellyiksikään ... nimeni on Forsberg.
+
+Me vastasimme maljaan, ja hän ryyppäsi pitkässä siemauksessa lasinsa
+puoleltaan kuiviin.
+
+Nousimme kaikki katsomaan kokon sytyttämistä. Hän neuvoi poikia
+sytyttämään sitä joka taholta yht'aikaa.
+
+--Sitten se oikein hulmahtaa! sanoi hän.
+
+Seisottiin kehässä liekkien ympärillä, jotka rätisten kiiruhtivat eri
+haaroilta ylöspäin selkärangaksi pystytetyn petäjän latvaa kohti. Sinne
+päästyään paukahtivat ne suurella huminalla yhteen ja nuoleksivat
+pitkinä kielinä tyyntä ilmaa.
+
+Pikkupojat huusivat hurraata ja heittelivät risuja liekkien
+lisäsyötiksi, kun tulen ensimmäinen puuskaus oli ohitse.
+
+Tarkastelin sillä välin Forsbergia, joka seisoi vieressäni ja oli
+jäänyt tuleen tuijottamaan. Hän seisoi hajasäärin, kädet
+housuntaskuissa, hattu toisella korvalla ja sammunut paperossi
+suupielessä. Hänen silmissään oli totinen, tarkkaava ilme, joka
+muistutti sitä katsetta, mikä usein on maalareilla, kun he tutkivat
+jotain aihetta. Ja yht'äkkiä ojensi hän kätensä, osoitti sillä taivaan
+ja tulen rajaa ja sanoi minulle:
+
+--Se on mainio efekti tuo...
+
+--On se, vastasin minä hiukan hämmästyen.
+
+--Tuo taivas tuossa ... katsokaa, kuinka se nyt on tumma ... ja se
+ylimeno kirkkaampaan vähän kauempana ... tuon tytön punaiset kasvot ja
+sininen esiliina, miten ne loistavat ... se on komeata ... noissa
+tuolla taampana voittaa taas taivaan valaistus...
+
+--Niin, sanoin minä, muuta osaamatta, enkä voinut enää pidättäytyä
+kysymästä:
+
+--Te olette maalari?
+
+--Olen minä maalannutkin.
+
+--Ettekö sitten enää?
+
+Siihen hän ei mitään vastannut, pysyen yhä samassa asennossa. Silloin
+tällöin liikahtivat hänen kasvonsa aiheettomasti, ja minusta näytti
+kuin olisi hän vavahdellut itsekseen. Toti alkoi nähtävästi kohota yhä
+enemmän hänen päähänsä.
+
+--Nyt yhteinen malja ... juokaa, pojat ja tytöt, olutta ja limonadia
+... ja sitten tanssimaan! huusi ystäväni tuonnempana.
+
+Joukko hajautui eri ryhmiin, mitkä keinuivat, mitkä tanssivat. Isännät
+siirtyivät laseineen lähemmä kokkoa, ja me vetäysimme kolmisin lasiemme
+ääreen, jonne Forsberg tuli kernaasti ja heti kohta, kun häntä siihen
+kehoitimme.
+
+--Minä kuulin, että olette maalannut, sanoi ystäväni, kun olimme
+saaneet toiset lasimme valmiiksi. Vieraamme ryhtyi siihen koko
+sielullaan ja otti suuntäyteisen kulauksen malttamatta sokeriakaan
+sulattaa ja kaataen enemmän kuin puoleksi konjakkia.
+
+--En minä ole enää moneen vuoteen..
+
+--Mutta te piirustatte kuitenkin?
+
+Hän ei vastannut siihen, vaan otti uuden kulauksen ja veti tupakkaa
+pitkät savut keuhkoihinsa.
+
+--Te olette sama Forsberg, jolta on kaksi taulua Ateneumissa?
+
+--Taitaahan siellä niitä olla kaksi. Mutta ei niistä mitään ... saanko
+luvan kysyä, oletteko tutkinut Düsseldorfissa?
+
+--En ole ... minä olen ollut vain Pariisissa.
+
+--Sen näkee teidän luonnoksistanne ... sinnehän ne nyt kaikki tätä
+nykyä menevät ... mutta maalattiin sitä ennen Düsseldorfissakin ...
+siellä se maalasi Holmbergkin.
+
+--Te tunsitte hänet?
+
+--Miksen olisi tuntenut, kun istuttiin joka ilta samassa kneipissä...
+Hän oli nero! huudahti hän, ikäänkuin tuntien tarvetta yht'äkkiä purkaa
+kaikki tunteensa--... ette te nykyajan nuoret pariisilaismaalarit vielä
+ole osanneet luontoa käsittää sillä tavalla kuin hän ... teissä ei ole
+idealismia, teissä ei ole idealismia ... mutta taiteessa täytyy olla
+idealismia ... katsokaa tätä kesäyötä...!
+
+--Mutta miksi te ette ole jatkanut? kysyi ystäväni ivan vivahdus
+äänessä.
+
+--Minä en puhu itsestäni enkä teistäkään ... puhutaan niistä suurista
+mestareista ... mutta mitä merkitsevät yksilöt ... yksilöt kaatuvat,
+mutta taide elää ... eläköön taide ... se taide on jotain pyhää ja
+jaloa!... Suomen taiteen malja!
+
+Hän tarttui suurella liikkeellä lasiinsa. Veret alkoivat nousta yhä
+enemmän hänen päähänsä, hänen silmänsä paloivat ja otsan pinta kävi
+sameaksi niinkuin hänen ajatuksensa ja puheensa. Uteliaina me häntä
+tarkastelimme.
+
+--Onko teillä vielä tupakkaa?--Kiitoksia!--Antakaa anteeksi! ... mutta
+minä olen niin saakelin iloinen, että saan tavata tuttavia ... miksette
+ole tutkinut Düsseldorfissa ... mutta minusta tuntuu kuin olisimme
+kuitenkin vanhoja tuttavia!... Auch ich bin in Arkadien geboren! ...
+niin, niin, mutta mitäpä minusta, minä olen mennyttä kalua!
+
+--Mistä sen niin varmaan tiedätte?--Te olette kovin pessimisti.
+
+--En minä tiedäkään, eikä sitä tiedä muutkaan ... sitä luullaan ja
+päätellään ja sanotaan, että se ja se on mennyttä katua ... mutta se
+riippuu asianhaaroista ja siitä, kuka onnistuu ... te olette niin
+käytännöllisiä nykyaikaan ... mutta sen minä sanon, että minä vielä
+näytän ... antakaa minulle huomenna väriä ja kangasta, nuoret miehet...
+
+--Kernaasti!
+
+--Niin, niin, kernaasti ... teillä on hyvä tekniikka ... se on vaikea
+se tekniikka, mutta ei siinä ole kaikki... Holmberg sanoi, että minulla
+on hyvä väriaisti ... antakaa anteeksi, että minä kehun itseäni ... ei
+ne minun tauluni siellä Ateneumissa ole mitään ... roskaa ... mutta on
+minulla ollut kauan yksi hyvä ajatus ja kaksikin ... tämmöinen valoisa
+kesäyö, jossa palaa tuli, ja nuo väet kokon ympärillä ... ja tulen ja
+valoisan yövalaistuksen taistelu ... ymmärrättekö?... Ette te ymmärrä,
+enkä minä osaa puhua... Hiiteen kaikki! Maljanne!
+
+Hän näytti katkeroituvan, mutta heltyi uudestaan, kun ystäväni myönsi,
+että se todellakin oli hienosti ajateltu. Hänelle tuli vedet silmiin,
+ja hän alkoi taas puhella, puoleksi itsekseen.
+
+--Tämä kesäyö, tämä pohjolan ihana kesäyö! Mikä aika, mikä aika! Miksi
+ei sitä ole maalattuna? Tuolla on kaislikko ... ja mökki tuolla
+toisella puolen järven ... usma hiipii rantoja pitkin... ja kalastaja
+ruohikkorinnassa ... karjan kellot kalkattavat ... mutta ei se kuulu
+asiaan ... mutta miksei voisi kuulua? ... se taulu pitäisi maalata niin
+hyvin, että luulisi kuulevansa karjankellot ja muut äänet ... muut
+äänet ... mitenkä sanookaan Topelius kesäyön kirkkaudesta pohjolassa
+... »ne ovat maalanneet auringon ja kuun kaikissa asemissa taivaalla»
+... taivaalla ... »mutta kesäyön kirkkautta, jossa ei ole varjoja, vaan
+valo tulee» ... en minä muista ... ei minulla ole ollut energiaa ...
+eikä tekniikkaa...
+
+Hän koetti koota pakenevat ajatuksensa ryyppäämällä, mutta ei
+nähtävästi saanut esille sitä, mitä olisi tahtonut sanoa.
+
+--Eih!--No, terve! En minä enää...
+
+--Ei tiedä, ehkä se taas kävisi hyvin, jos koettaisitte?
+
+--Mitäh? Ei se käy... tiedättehän sen ... minä näen sen silmistänne,
+että vain sanotte sanoaksenne ... mutta minua ei tarvitse sääliä,
+vaikkei minusta ole tullutkaan mitään ... kuuletteko, että minua
+inhoittaa ... jos teillä on vielä konjakkia, niin antakaa tänne!
+
+Isäntä oli tullut uutta lasia tekemään ja hän sanoi siihen puoleksi
+leikillä:
+
+--Ei sille pidä enää antaa.
+
+Oli ollut omituista katsella, miten erilaiset tunteet ja mielentilat
+vaihtelivat entisen maalarin kasvoissa. Heti ensimmäiset kulaukset, tai
+oikeastaan jo varma tietokin niiden saamisesta, vapauttivat hänen
+mielensä sen tavallisista kahleista. Vähitellen hän sai rohkeutta
+puhua, ja hän näytti koettavan saada ulos sen, mitä siellä oli pitkät
+ajat kantanut. Kenties kuinka pitkän ajan perästä heräsi hänessä taas
+hänen taiteellinen vaistonsa. Se sulatti esille toivoa, ja melkein
+vesissä silmin puhui hän noista ajatuksistaan. Hetkisen luotti hän
+vielä itseensä, mutta samassa hän sekautui, luottamus katosi ja vaihtui
+katkeruudeksi. Ja juuri pahimpana hetkenä tuli isäntä muistuttamaan
+nykyisyydestä. Kuin salama iski viha hänen silmistään, ja suu kävi
+ilkeisiin kureisiin.
+
+--Mitä te täällä teette? Mene tiehesi! huusi hän hänelle.
+
+--So, so--olen sitä yhtä hyvä kutsuvieras minäkin ... vaan jos nämä
+herrat käskee...
+
+--Ei, ei, istukaa vain, mahdutaanhan me tähän kaikkikin.
+
+--Minä sanon teille, isäntä, että on moukkamaista tulla sekaantumaan
+meidän keskusteluumme! Mitä asiaa teillä on siihen, juonko minä vai en?
+
+--Ei mitään, ei mitään ... mitäs se nyt Vorsper leikistä suuttuu?
+
+--Se ei ole leikkiä ... sinä olet kavala mies ... sinä vartioit minua
+kuin salapoliisi ... kyselet joka kylässä, että onko se käynyt täällä
+taas juomassa, ja kerrot kauppamiehessä ja kirkonkylässä ... oletko
+sinä minun holhoojani?
+
+--Kukas sen on sanonut ... sanokaapa herrat, oletteko kuulleet, että
+minä...
+
+--Sitä sinä kehut ... sinä olet tyhmä ja ahne ... ja raaka mies...
+
+--Tuolla lailla se aina alkaa rakentaa riitaa ... nyt sen näette,
+herrat ... se kun vähänkään juopi ... ja herra hän on olevinaan, vaan
+renttuherra sinä olet sittenkin.
+
+--Sinä olet moukka ... minä ylenkatson sinua! Minä käännän sinulle
+inholla selkäni!
+
+--Kumma, kun sinun ylpeytesi antaa myöten syödä samassa pöydässä!
+
+--Rahan minä maksan ruuastani!
+
+--Sinäkö sen maksat? Muut sinun syöntisi maksavat ... joka pennin,
+minkä itse saat, juot suuhusi.
+
+--Sinä et raski juodakaan!
+
+Ja tällä typerällä tavalla jatkui heidän väittelynsä väen kokoontuessa
+heidän ympärilleen. Forsberg oli tällä välin taas täyttänyt lasinsa
+puhtaalla konjakilla ja ryyppäsi sitä kuiviltaan. Ryyppiessään ja
+riidellessään aleni hän alenemistaan samalle kannalle kuin hänen
+jokapäiväinen seuransa. Hänestä katosi kaikki muu, ja hänen sanansa ja
+liikkeensä muistuttivat tavallista rappiolle joutunutta nurkkakirjuria.
+
+Meitä vaivasi tämä riita, ja me kehoitimme häntä tulemaan pois. Mutta
+silloin kääntyi hänen raivonsa meitä kohtaan. Epäonnistuneen kyvyn koko
+katkeruudella alkoi hän haukkua ystävääni:
+
+--Hyvähän on teidän, joilla on suhteita ja hyviä ystäviä ja stipendejä,
+mutta mitä helvettiä maksaa köyhän miehen lapsen...!--ja sitten hän
+unohti sen ja alkoi sadatella maata ja taivasta ja väliin omaa itseään.
+
+--Elkää nyt...
+
+--Antakaa minun olla, pois minun silmistäni, herrat ja narrit!... Minä
+olen mennyttä kalua ... mennyttä kalua ... mutta minä kostan, minä
+kostan koko maailmalle ... kas tuossa!
+
+Ja hän heitti tyhjän lasinsa kiven kylkeen pirstaleiksi.
+
+Mutta kun hän aikoi antaa muidenkin mennä samaa tietä, tarttuivat
+miehet häneen kiinni, ja siitä syntyi käsikähmä. Hän oli aivan
+hengästynyt ja uupunut sisällisestä raivostaan, ja kun hän oli saanut
+pari sysäystä, kompastui hän ja kaatui pitkälleen sammalikolle.
+
+Hän ei enää päässyt ylös ja vähän aikaa yriteltyään--hän nukkui.
+
+Hän meitä säälitti ja suretti, ja samalla meitä inhoitti talonpoikain
+kohtelu, jotka kävivät häntä näykkimässä ja koettivat olla sukkelia
+hänen kustannuksellaan.
+
+Vaatteet epäjärjestyksessä--ne vähäiset, mitä hänellä oli--laiha rinta
+paljaana, hattu kaukana katajikossa, päälaki hiuksettomana ja suupielet
+velttoina kuin kuolleella retkotti hän siinä selällään raskaasti
+hengittäen.
+
+Aurinkokin oli noussut, ja juhannuspäivän ensimmäiset säteet sattuivat
+vielä lisäksi valaisemaan tätä kurjuutta.
+
+Hänellä oli ollut aikoinaan aatteita ja innostusta hänelläkin, ja
+tähteitä niistä olimme nähneet mekin tuossa äsken.
+
+--Aina kun näen tuollaisen sortuneen virkaveljen--sanoi ystäväni
+alakuloisesti--tulee minulle sellainen salainen omantunnon pistos, että
+kukaties mitä hän olisi tehnyt, jos olot olisivat olleet myötäiset, ja
+ehkä hän samoissa oloissa olisi tehnyt paljon enemmän kuin minä itse ja
+moni muu. Hänen taulunsa--muistathan, kuinka niitä kerran sinulle
+näytin--osoittavat alkuperäistä käsitystä, vaikka ovatkin
+virheellisesti tehdyt, ja se kuului hänen hämäristä puheistaankin. Sitä
+paitsi muistuu minulle aina Kivi mieleeni...
+
+Me ajoimme poikanulikat pois hänen ympäriltään, ja muukin väki hajosi
+siitä kylälle. Sitten otti toverini takkinsa ja levitti sen hänen
+päälleen suojaksi aamukylmää vastaan.
+
+--Antakaa hänen nyt nukkua ... huomenna täytyy meidän koettaa ottaa
+hänet huostaamme ... kenties saamme hänet vielä jaloilleen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Mutta emme nähneet häntä huomenna emmekä ylihuomennakaan. Vasta
+kolmantena päivänä palasi hän taloon ja hiipi huoneitten taitse suoraan
+saunaan maata. Yllään ei hänellä ollut muuta kuin paita ja housut.
+Lakkinsa ja toverini takin oli hän--saimme sittemmin tietää--vienyt
+kirkonkylän salakapakoitsijalle viinan pantiksi.
+
+
+
+
+»OI, JOS OISIN VIRKAMIES».
+
+
+Istuimme iltahämärässä ja toivottelimme itsellemme ja toisillemme mitä
+parasta voimme ajatella. Kullakin oli omat haaveensa siitä, miksi hänen
+olisi pitänyt tulla. Eräs meistä, joka oli kuuluisa taiteilija, joka
+oli matkustellut maita ja mantereita ja kaikenlaista kokenut ja
+koettanut, valitti sitä, ettei hän ollut ruvennut virkamieheksi. Sille
+uralle olisi hänen pitänyt antautua. Ja sen halunsa perusteli hän näin:
+
+»Aivan liioittelematta ... ajatelkaa, mikä voisi olla suloisempaa kuin
+tuollaisen valtion virkamiehen asema. Minä katson siihen niinkuin
+johonkin meille tavallisille ihmisille saavuttamattomaan aateluuteen,
+jonka mukana ei seuraa ainoastaan ulkonaisia etuja, vaan myöskin
+etuoikeutettuun luokkaan kuuluvan itsetuntoa ja sisällistä tyydytystä.
+Meillä muilla ei sitä ole kumpaakaan. Me vaikka kuinka ponnistelisimme,
+me jäämme kuitenkin tavallaan ulkopuolelle sitä yhteiskuntaa, jonka he
+ovat luoneet, jonka kehityksestä he ovat vuosikymmenien kuluessa
+muodostuneita tuloksia ja jonka antimia he nauttivat. Heihin on jo
+kätkyessä painunut jonkunlainen rodun leima, jota seuraavat
+synnynnäiset taipumukset niihin tehtäviin, joihin he ovat määrätyt.»
+
+»Heidän on niin helppo aloittaa elämänsä, jossa ei ole mitään suurempia
+aukkoja eikä mutkikkaita käännekohtia. Tosinhan täytyy virkamiehen
+pojankin ylioppilaaksi tultuaan valita uransa ja ratkaista, mikä on
+hänen oikea kutsumuksensa. Vaikka hän onkin jo ennakolta määrätty
+valtion virkamieheksi, on hänellä kuitenkin hänelläkin suuri
+kysymyksensä, epäilynsä ja taistelunsa siitä, _miksi_ virkamieheksi
+hänen olisi rupeaminen. Mutta ei valitsemisen vara eikä vaikeuskaan ole
+sen suurempi kuin nuorella varsalla, joka lasketaan tyhjään talliin ja
+jossa on puolikymmentä joutilasta pilttuuta: tuomarin, kamreerin,
+henkikirjurin, maanmittarin ja papin pilttuu. Hänen taipumuksensa
+vievät hänet tietämättään johonkin noista, ja kun hän on siihen tullut,
+niin hän siihen pysähtyy. Hänet on kesytetty, ja hän antautuu
+astelemaan omaa vakoaan. Silloin kun toinen kyntää, niin hän karhitsee,
+ja kun hänen veljensä vetää halkoja, niin vetää hän vettä, ja
+yläsillalta pudotetaan hänen eteensä joka päivä häkki heiniä täyteen.»
+
+»Ahertamistahan sitä on hänelläkin, ja hikiset ovat usein hänenkin
+päivänsä. Mutta siinä ei ole sitä kuluttavaa kiihkoa, mikä meidän
+henkeämme aina kalvaa, ei tuota ainaista kilpailua eikä epätietoa
+päämäärästä ja palkkiosta. Kunnia on ehkä pienempi, ja se on kyllä
+totta, ettei hän juuri voi maailman mainetta saavuttaa, niinkuin
+meistä--joku harva. Mutta osaansa vaille ei hänkään tule jäämään.
+Hänellä on ihanat virkaylennyshetkensä, hänellä on ylimääräiset
+palkkionsa uutteruudesta ja taidosta virassa, joista kaikissa
+sanomalehdissä mainitaan, ja hän saa ritarimerkkinsä jonakin
+pääsiäisenä. Kenen haudalle käy satojen pituinen saattojoukko, kenestä
+tehdään mitä lämpimimmät kuolinkirjoitukset ja kenestä sanotaan, että
+hän oli 'oikea mies oikealla paikallaan?'--Hänestä!»
+
+»Hänelläkö ei olisi sitä illusionia itsestään, joka on kaikilla meillä
+muillakin, että me olemme ihmiskunnalle hyödyksi ja viemme sitä
+eteenpäin! Me vain emme voi todistaa olevamme hyödyksi, mutta hän voi.
+Hän on ratas siinä koneistossa, joka jos seisahtuisi, seisahtuisi
+yleinen järjestys, lakkaisivat lait, ja koko yhteiskunta menisi mullin
+mallin. Mutta mikähän seisahtuisi, lakkaisi tai menisi mullin mallin,
+jos joku meistä menisi? Ja sentähden ei ole kumma, jos hän perityllä,
+äänettömällä ylenkatseella katselee kaikkia niitä, joilla ei ole tuon
+koneiston kanssa mitään tekemistä, jotka vain tahtovat mullistaa olevia
+oloja ja joilla on kaikenlaisia uudistuspuuhia, mitkä eivät sovi hänen
+järjestelmäänsä. Saahan niistä puhua, saahan sitä kaavailla, mutta
+hänenhän se on kuitenkin lopulta kaikki sovitettava käytäntöön.»
+
+»Se se antaa hänelle sisäistä tyydytystä, jota moni meistä voisi
+häneltä kadehtia.»
+
+»Mutta vielä enemmän voisimme kadehtia sitä tyydytystä, joka hänellä
+on omasta itsestään. Hänen koneellinen työnsä ei jäydä hänen
+tunne-elämäänsä, joskaan ei sitä juuri täytäkään. Ja rakkautensa hän
+käsittää sellaisena rakkaana velvollisuutena kuin toimensakin.
+Totisesti rakastuu hän vasta silloin, kun hänellä on oikeus ruveta
+näitä asioita ajattelemaan, s.o. kun hän voi tarjota vaimolleen kodin
+ja turvallisen toimeentulon. Hän neuvottelee siitä sukunsa kanssa,
+tyttö punnitaan monelta puolen, huomataan hyväksi ja otetaan
+perheeseen. Hän saa sitten nauttiakseen perheonnensa, rauhallisen ja
+vanhanaikaisen, jota meillä muilla irtonaisilla ihmisillä häiritsevät
+ja repelevät niin monet hajanaiset ja levottomat pyrinnöt ja
+keskinäiset väärinkäsitykset.»
+
+»Mutta jos minä jostain syystä tahtoisin olla virkamies, niin tahtoisin
+olla siitä syystä, että voisin olla hänen asemassaan hänen vanhoilla
+päivillään. Hänen eläkeikänsä lähestyminen on hänen lopullisesti
+toivottu satamansa, eikä vanhuus kauhistuta häntä, niinkuin se
+kauhistuttaa meitä. Silloin kun hän ei enää itse jaksa tehdä
+tehtäviään, pyytää hän apulaisen ja saa sen... Mutta pankaa te, pankaa
+te toinen puolestanne työskentelemään ja palkatkaa sijainen
+toteuttamaan--_aatteitanne_!»
+
+»Meillä on se ainainen epäilys, ettemme ole mitään toimittaneet, emme
+tehneet mitään hyötyä ... ja ettemmekö ehkä olisi voineet enemmän, jos
+olisimme oikein koettaneet. Kuta vanhemmaksi elämme, sitä
+puutteellisemmalta kaikki meistä näyttää, sitä enemmän tahtoisimme
+tehdä ja sitä edemmäksi pyrkiä. Mutta kuta kauemmaksi tulemme, sitä
+loitommaksi poistuu meiltä päämaalimme. Meistä ei koskaan mene halu,
+vaikka kyky menisikin.»
+
+»Mutta kun hän on ottanut eron virastaan, niin voi hän rauhallisesti ja
+tyynesti katsoa elämänsä työtä, sillä hän on jättänyt jälkeläiselleen
+paperinsa täydellisessä kunnossa ja tilintarkastus on osoittanut laskut
+pennilleen oikeiksi. Ja muuta hän ei ole koskaan haaveksinutkaan.
+Sitten on hän saanut lapsensa onnellisesti hoidetuiksi, pojat virkoihin
+ja tyttäret hyviin naimisiin. Itse hän nyt nauttii runsasta eläkettä,
+nukuskelee, käyskentelee suurissa, mukavissa huoneissaan tai istuskelee
+ikkunan ääressä seuraten katupeilistä ihmisten liikettä kadulla. Jos
+voisi muitakin huvittaa tämän maailman meno, niinkuin se voi häntä! Kun
+on se kotimainen politiikka niin mitätön, niin seuraa hän sitä
+tarkemmin ulkomaista. Hän oli jo nuorena miehenä ollessaan suuri
+Napoleon I:n ihailija, Bismarckin kuva on hänellä seinällään, ja hän on
+varmasti vakuutettu siitä, että rautakansleri vielä kerran ottaa Saksan
+ohjakset uudelleen käsiinsä.»
+
+»Kun olisi meillä muillakin paperit järjestyksessä vanhoilla
+päivillämme, kun saisimme mekin maailmalta täydellisen tilivapauden--ja
+kun voisimme siihen tyytyä, minkä saamme!»
+
+»Kun en olisi mihinkään muuhun pyrkinytkään, kun olisin uskonut, mitä
+isävainajani sanoi: että se se on kuitenkin kaikista varminta!»
+
+»Hullu olin, kun en ruvennut virkamieheksi...»
+
+»Jos osaisin kirjoittaa runoja, niin kirjoittaisin runon, joka alkaisi
+näin:
+
+    Oi, jos oisin virkamies,
+    ja tulot vakavat!
+    ------
+    ------
+
+»Sillä minusta on ihan väärin, että virkamiesten kunniaksi yleensä ei
+milloinkaan runoja kirjoiteta.»
+
+
+
+
+VANHA MUISTO.
+
+
+Kevätaamu valkeni parhaillaan päiväksi, kun hän ajettuna ulos kadulle
+epävakaisesti lähti kulkemaan keskikaupunkia kohden. Hänellä oli hämärä
+aavistus siitä, että se oli päivän rusko, joka jo hiukan punaili
+huoneiden päätyjä. Hän vihelsi ajuria, mutta ei niitä kuulunut. Unhotti
+samassa, minne oli mentävä, ja kulki jonkun kadun poikki, jonka perällä
+näki kirkastuvia pilviä. Horjahtaen seinää vasten seisahtui hän
+tuijottamaan eteensä, sylkäisi ja jatkoi taas matkaansa. Hän tuli
+Punavuorilta päin, näki olutravintolan kyltin ja kolkutti ovelle, mutta
+kukaan ei tullut avaamaan. Joutui jollekin uudelle, tekeillä olevalle
+kadulle, jonka toisella puolella oli puuhuoneita ja toisella kalliota.
+Hänelle tuli halu nähdä merta, ja hän koetti kiivetä kalliolle, mutta
+jalka livetti ja toi hänet takaisin hiekkaiselle katukäytävälle.
+Uudenkirkon kaksoistorni törötti koko ajan hänen silmissään. Hän tuli
+Korkeavuorenkadun alapäähän, mutta ei jaksanut lähteä sitä kiipeämään,
+vaan meni Kaivopuistoon päin. Katolisen kirkon kohdalla seisoi ajuri,
+joka tarjosi hänelle apuaan. Haukuskellen kulki hän ohitse ja joutui,
+miten lienee joutunut, Kaivopuiston valleille.
+
+Hän oli juonut taas monta päivää perätysten. Se oli ainoa ilo, mikä
+hänellä enää oli jälellä ja jota hän vielä rakasti. Muut huvitukset ja
+harrastukset, ne oli hän jo aikoja sitten jättänyt.
+
+Hän istuutui penkille, kasvot merelle päin. Löysi taskustaan vielä
+tupakan tähdettä ja sytytti sen. Kädet olivat likaiset ja pöhöttyneet.
+Millaisethan lienevät kasvoni, ajatteli hän ja muisti hämärästi, että
+hän ravintolan peilissä oli nähnyt pyöreän möhkäleen, joka oli hänelle
+irvistänyt, kun hän irvisti sille. Oli hän ennen ollut komea mies ja
+kaikkien naisten lemmikki. Nyt ne olivat ajaneet hänet ulos, kun hän
+oli kaatanut viiniä heidän pöytäliinalleen...
+
+Ei se syttynyt, tupakka. Oli katkennut. Uutta etsiessä sattui kello
+käteen. Se oli seisahtunut. Hän koetti vetää sitä, mutta ei löytänyt
+avainta. jos nakkaisi sen tuonne alas, koettaisi nakata niin, että
+putoisi mereen. Mutta mitä varten ... ja mitä varten mereen...?
+
+Meri oli tyven, siellä täällä näkyi purjeita, joita jo nouseva päivä
+valaisi. Hän tuijotti sinne tylsästi ja välinpitämättömästi. Aamukylmä
+teki hyvää otsalle. Se ei kyennyt vielä selvittämään, mutta se
+viihdytti. Päivä alkoi lämmittää selkää. Häntä rupesi nukuttamaan, ja
+hän nousi vallituksen syrjään laskeutuakseen nurmikolle pitkäkseen. Hän
+tahtoi nukkua yli sen ajan, jolloin vähitellen selvitessä kaikki
+omantunnon vaivat kävivät hänen kimppuunsa ja kaikki menetetyn elämän
+muistot alkoivat harritella hänen silmissään.
+
+Mutta hän ei saanut unta silmiinsä.
+
+Hänen edessään, Kaivopuiston ympäri kulkevan tien varressa, oli huvila,
+joka yht'äkkiä pyrki muistuttamaan jotakin. Se oli kaksikerroksinen, ja
+alikerrassa oli suuri parveke. Sen edustalla oli vihreä pihakenttä ja
+vähän kukkamaata, jonka keskellä kimalteli pölkyn päässä sininen
+lasipallo. Katolla oli viirikeppi. Parin ikkunan edessä uutimet. Päivä
+paistoi parvekkeen sisään, ja sieltä voi erottaa huonekaluja.
+
+Epäselvien ja katkonaisten ajatusten itsepuheluna selveni hänelle
+muutamia hajanaisia muistoja entisestä elämästä...
+
+Hän oli asunut maalla, samassa perheessä kuin _hän_, yhden kesän
+ensimmäisinä ylioppilasvuosinaan. Molemmat kotiopettajia, toinen
+poikien, toinen tyttöjen. Huvila oli samanlainen saaristohuvila meren
+rannalla kuin tuo. Iltasilla muiden maata mentyä käveltiin salaa
+metsäpolkuja ja soudeltiin tyynirantaisia vesiä. Tultiin myöhään kotia
+ja istuttiin vielä kauan puolipimeällä parvekkeella, sen puisella
+sohvalla kaulakkain. Puheltiin kuiskaamalla ja odoteltiin päivän
+nousua. Puolipimeässä liekehtivät hänen suuret silmänsä, ja hänen
+kasvonsa olivat jäykistyneet hellyydestä. Erottiin vasta aamusilla, kun
+päivä valkeni ja aurinko alkoi paistaa sisään. Ei tahdottu hennoa
+erota:--»Mene sinä ensin!»--»Ei, mene sinä!» _Hän_ oli voimakkaampi ja
+meni. Hän riisui kenkänsä, antoi aukoa niiden nauhat ja hiipi
+sukkasillaan ylös toiseen kerrokseen, jossa oli hänen huoneensa. Sieltä
+hän, käsipuun yli kumartuneena, heitti vielä lentosuudelman molemmilla
+käsillään.
+
+Mutta kerran, kun kaikki olivat kaupungissa poissa ja lapset vain
+kotona, juoksi hän ylös taakseen katsomatta ja suudelmaa heittämättä.
+Rakkautensa osoitteeksi ja kumotakseen epäilykset (--»Jos minua
+rakastat, osoita se...»--»Mutta jos sinä jätät minut?»--»En, en, en
+jätä...») oli hän antanut ainoan ja kaikki, mitä hänellä oli...
+
+--Ja minä, konna, minä hylkäsin hänet! huudahti yöllinen kulkija
+hypähtäen ylös ja lähtien pois.
+
+Se oli ollut petetyn tytön loppu ja hänen omien onnettomuuksiensa alku.
+
+Juopunut oli selvinnyt pahimmasta humalastaan. Hän lähti itkien ja
+aamukylmässä hikotellen kulkemaan kaupunkiin päin. Hän itki kahden
+ihmisen pilattua elämää. Ja itki ääneensä, kun kirkastuvalta ulapalta
+näki valkeita purjeita paistavan ja merenpinnan hopeisena välkkyvän.
+
+
+
+
+SALAPERÄINEN TARINA.
+
+
+Salaperäisinä tarinoina elävät pienissä, vanhoissa koulukaupungeissa
+kertomukset entisten lukioiden ajoilta. Kun kaupungin vanhemmat herrat
+kokoontuvat nuorempien kanssa totilasien ääreen, päätyvät tavallisesti
+kaikki kaskut lopulta lukiokaskuihin. Ainevarasto on tyhjentymätön, ja
+nopeasti luistavat tunnit yli puoliyön.
+
+Ja kuta loitommaksi puoliyön tuolle puolelle istutaan, sitä
+haavemaisemmiksi jutut kasvavat. Nuo univormuihinsa puetut lukiolaiset,
+jotka vapunpäivinä ratsastivat kaupungin katuja pitkin valkoisissa
+hansikkaissa ja miekka kupeella, ne muuttuvat miltei tarumaisiksi
+sankareiksi, joista puhutaan ihaillen ja kunnioittavasti ja joiden
+tekoja ei enää tuomita nykyajan oikeus- ja siveyskäsitteiden mukaan.
+Urotöinä kerrotaan sellaiset kepposet kuin että eräänkin vihatun
+opettajan ikkuna yöllä tervattiin ja hän päivää turhaan odottaen nukkui
+niin pitkään, että myöhästyi aamulla tunniltaan. Tai että toisen
+sairaan ja pahanilkisen lehtorin portilla muutamana aamuna huomattiin
+kaupungin ruumisvaunut ja katu oli havutettu hautausmaalle saakka. Tai
+miten rehtorin vesitynnyri oli pihamaalta kärryineen päivineen nostettu
+hänen talonsa katolle. Puhumattakaan semmoisista pienistä tapahtumista
+kuin että opettajan kalossit naulattiin lattiaan ja hän niihin
+astuessaan kaatui selälleen.
+
+Se, mikä näissä tapahtumissa varsinkin oli jännittävää, oli se, että
+opettajat eivät koskaan päässeet syyllisten perille. Koko lukio seisoi
+kuin yksi mies, ja kaikki keinot saada tunnustuksia esille olivat
+turhat. Kukaan ei tietänyt mitään siitä, minkä kuitenkin kaikki
+tiesivät. Koulukuri oli höllä, mutta toverikuri sitä kovempi. Joka sen
+rikkoi, hänen oli parasta samalla erota opistostakin.
+
+Joka kerta, kun kaupungin vanhemmat herrat näitä aikoja muistelevat,
+johtuvat he lopulta tapaukseen, joka sattui siihen aikaan, kun lukiot
+vaikuttivat viimeisiä vuosiaan, mutta jolloin samalla oli niiden
+loistoaikakin. Se tapaus oli tuo lukion kellon kuuluisa katoaminen,
+joka sai koko paikkakunnan mielet kuohuksiin ja joka yhä vieläkin panee
+ne vilkkaasti väräjämään, milloin ja missä siitä vain puhe tulleekin.
+Se on jännittävä loppukohtaus siltä suuruudenajalta, joka sitten
+päättyi lukioiden lakkauttamiseen ja kouluolojen uudestaan
+järjestämiseen.
+
+Siihen aikaan oli kaksikerroksinen lukiorakennus ainoa kivirakennus
+koko kaupungissa. Se näkyi melkein yhtä kauas kuin kirkkokin, ja
+ylpeinä niitä vertallivatkin toisiinsa lukiolaiset ajaessaan kaupungin
+ainoasta tullista sisään lukukausien alussa. He tulivat sinne kuin
+omaan valtakuntaansa, tietäen, että kaupunki ilman heitä oli tyhjä ja
+ikävä ja että suurin osa sen asukkaista sai toimeentulonsa heistä.
+
+Mutta oli kuitenkin eräs epäkohta, joka mieliä katkeroittavana
+perintönä oli kulkenut polvesta polveen. Se epäkohta oli lukion suuri
+kello, joka riippui suuren pääoven yläpuolella rautapellistä tehdyn
+pienen katoksen alla ja josta kulki nuora kuin syömäkellosta seinän
+läpi opettajain huoneeseen. Jokaisen välitunnin jälkeen sitä soittaa
+mouruutettiin niin, että sen ruma, kova ääni kuului yli koko kaupungin
+ja ulkopuolelle tullinkin kaupunkilaisten pelloille saakka. Lukiolaiset
+olivat siihen aikaan aikamiehiä, ja jo kauan oli käynyt heidän
+kunnialleen, että heitä soitettiin kokoon kuin koulupoikia. Anomuksia
+oli tehty useampiakin, että soittaminen jätettäisiin, mutta turhaan,
+sillä opettajain ja lukiolaisten välit olivat vanhastaan kireät. Ja
+sitä paitsi oli vasta nimitetty uusi rehtori asettanut päämääräkseen
+kukistaa heidän jäykät niskansa. Kelloa soitettiin siis yhä ja
+soitettiin sydämen pohjasta, suureksi iloksi alkeiskoululaisille ja
+halveksituille kaupungin kisälleille, jotka yöllisissä kahakoissa
+tavallisesti saivat selkäänsä ja sentähden aliluokan koko katkeruudella
+vihasivat näitä yhteiskunnan haltijoita.
+
+Mutta viimein loppui kuitenkin lukiolaisten kärsivällisyys, ja he
+päättivät tässäkin asiassa hankkia itselleen oikeutensa omalla
+kädellään, niinkuin olivat hankkineet sen niin monta kertaa ennenkin.
+
+Ja eräänä aamuna, kun rehtori taas tarttui kellon nuoraan soittaakseen,
+ei ääntä kuulunutkaan, mutta sen sijaan tuli poikkileikattu nuora
+seinän läpi alas hänen silmilleen. Ja kun mentiin miehissä ulos
+rappusille, oli katos tyhjä ja kello poissa.
+
+Heti kohta oltiin selvillä siitä, milloin kello oli kadonnut ja kuka
+sen oli vienyt. Edellisenä yönä oli se otettu alas paikoiltaan, sillä
+eilen oli sillä vielä soitettu, ja olihan seinässä vielä verekset
+tikapuitten jäljet. Ja että lukiolaiset olivat työn toimittaneet, siitä
+ei ollut epäilystäkään. Tavallinen varas ei olisi viitsinyt nähdä tuota
+vaivaa vanhasta kellonromusta.
+
+Lukion kaikki kolme luokkaa tutkittiin moneen kertaan, mutta kukaan ei
+tietänyt asiasta mitään. Ylimmän luokan priimus uskalsi vielä luokkansa
+puolesta kysyä, mikä oikeuttaa opettajistoa tekemään paljaaseen
+epäluuloon perustuvia ja lukiolaisia kaikin puolin loukkaavia
+kysymyksiä.
+
+Se siihen oikeuttaa, vastattiin, että edellisenä yönä oli suuri joukko
+lukiolaisia nähty kaupungissa liikkeellä, ja palovartia oli kertonut
+puoliyön aikana nähneensä mustan ryhmän lukion portilla.
+
+Lukiolaisia ei oltu ennenkään kielletty yöllä liikkumasta, eikä tämä
+muutenkaan ollut mikään todistus.
+
+Mitäs oli heillä ollut lukion portilla tekemistä?
+
+Luultavasti olivat ne, jotka siinä seisoivat, seisoneet huvikseen.
+
+Oliko kello silloin vielä ollut paikoillaan?
+
+He eivät todellakaan siinä määrin välittäneet tästä kellosta, että
+olisivat menneet keskellä yötä sitä lyhdyn avulla tarkastelemaan.
+
+Mutta mitäs sanottiin siihen, että herra rehtori kohta puoliyön
+jälkeen, vielä vuoteellaan valvoessaan, oli kuullut ääniä ja askelia
+ikkunansa alla sekä kohta sen jälkeen kolme kalahdusta, jotka olivat
+tuntuneet lukion kellon laidasta lähteneiltä?
+
+Vaikkeivät herra rehtorin korvat olisikaan valehdelleet, niin ei
+lukiolaisten velvollisuus voine olla tietää, mitä melua hänen ikkunansa
+alla mahdollisesti on yöllä satuttu pitämään.
+
+Ja sen enempää selkoa ei saatu. Poliisi pani kaupungin ylösalaisin,
+kelloa etsittiin joka talosta ja pihasta, jopa läheisistä metsistäkin,
+mutta joka paikasta turhaan.
+
+Mutta rehtori oli suuttunut silmittömäksi ja vannoi verisesti
+kostavansa. Kurittomuus oli nyt mennyt yli rajojen, ja tämä oli merkki
+siitä kapinallisesta hengestä, jota tähän aikaan liikkui Euroopan
+suurissa maissa, missä alamaiset nousivat esimiehiään vastaan.
+
+Ja sitten se oli varkautta, oli valtion varkautta, kirkon ja koulun
+yhteisen omaisuuden omin lupinsa ottamista! Jos se jäisi rankaisematta,
+niin kuka takaa, ettei jonakuna päivänä tulisi kirkonkellojenkin vuoro!
+Ja jos hän ei viikon kuluessa saisi ilmoitusta siitä, kuka oli
+syyllinen tai missä kello oli löydettävänä, täytyisi hänen pitää koko
+lukio syyllisenä ja ryhtyä toimenpiteisiin, että opisto kokonaan
+suljettaisiin.
+
+Tältä kannalta eivät lukiolaiset olleet asiaa ajatelleet. Mutta jos
+kello olisi nyt tahdottukin tuoda takaisin, olisi se ollut mahdotonta.
+Sillä pimeänä syysyönä oli se otettu alas, kieli oli kääritty
+villasukan sisään, rehtorin ikkunan alla se oli kääreestään vapautettu
+ja kolme kertaa sillä siinä läpätty, sitten oli saalis kannettu
+korennolla rantaan, vedetty siitä kelkassa keskelle suurta selkää,
+jonne oli hakattu avanto kierään jäähän, ja sinne oli se juhlallisin
+hautausmenoin ja integer vitae'llä upotettu.
+
+Ne, jotka tästä tapauksesta kertovat, ne kertovat sen salaisella
+vahingonilolla ja melkein ilkkuvat siitä, ettei syyllisiä ole koskaan
+saatu ilmi. He tunsivat sen ja sen, sen ja sen luona asui sekin
+lukiolainen, joka ehkä oli ollut upottamisessa osallisena, mutta he
+olivat yhteisesti vannoneet, etteivät koskaan eivätkä kenellekään
+mitään ilmaise, ei edes sittenkään, kun olivat tulleet pois lukiosta.
+Vala oli vannottu keskellä yötä, ulkopuolella tullin, suuren kiven
+ympärillä, jota vielä tänäkin päivänä sanotaan Valakiveksi.
+
+Mutta tarinalla oli kuitenkin, vanhain kaupunkilaisten kertoen, synkkä
+loppunsa. Ja se loppu, se oli rehtorin kamala kosto. Kun tunnustusta ei
+kuulunut eikä kuulunut kelloakaan takaisin tulevaksi, ei hän tosin
+lukiotakaan sulkenut, mutta kutsutti kaikki oppilaat eteensä ja
+itsellään oli hänellä virkapuku yllään ja suuri kiiltävä ritarimerkki
+rinnallaan. Ja hän kokosi kaiken loukatun arvonsa ja kaiken siveellisen
+kauhunsa ja manasi Jumalan kirouksen kaikkien niiden niskaan, jotka
+tiesivät olevansa tähän tekoon syypäät. Hän kirosi heidät synkästi ja
+kiihkeästi, kirosi ajalliseen ja iankaikkiseen kadotukseen.
+
+Rehtorin kirous tunki läpi luiden ja ytimien. Ja siitä oli seurauksena
+--niin lopettavat vanhat miehet kertomuksensa--ettei yhdestäkään
+ylimmän luokan oppilaasta tullut oikeata miestä. Niitä oli
+parikymmentä, jotka nähtävästi olivat olleet kellon ryöstöön osallisina
+ja joihin rehtorin kirous oli sattunut. Kaikki he joutuivat sekä
+aineellisesti että siveellisesti rappiolle. Ja vasta sillä tavalla
+saatiin arviolta muka tietoon niiden nimet, jotka olivat olleet
+sankareja tuossa synkässä näytelmässä.
+
+Jos joku tahtoisi itse tutkia tämän tarinan todenperäisyyttä, voi hän
+mennä siihen kaupunkiin, missä sitä vielä tänäkin päivänä kerrotaan.
+
+Siellä on lähellä kaupunkia niemi, jota sanotaan Kelloniemeksi, ja sen
+edustalla järven selkä, jota kutsutaan Kelloseläksi. Ja vanhan
+lukiorakennuksen ulkoseinässä on vielä ryöstetyn kellon rautapeltinen
+katos ja sen nuoran reikä, jonka avulla tätä kelloa soitettiin. Mutta
+toista kelloa ei ole sille sijalle enää koskaan ilmaantunut.
+
+
+
+
+UROTYÖ.
+
+
+    »Kasvaako maine tanterella vaan,
+    jot' uljaan urhon veri kostuttaa,
+    ja eikö aseetonkin toisinaan
+    voi miehuutt' osoittaa?»
+
+Muistui mieleeni nuo sanat, kun näin sanomalehdissä lueteltuina ne
+päivät, jolloin ylioppilaskirjoitukset ovat suoritettavat. Sen johdosta
+tulin taas ajatelleeksi ylioppilaskirjoituksia eräänä kevännä noin
+kymmenen vuotta sitten muutamassa pikkukaupungin lyseossa.
+
+Ylioppilaskirjoituksilla oli siihen aikaan suurempi merkitys kuin nyt,
+sillä kirjalliset kokeet olivat paljoa tärkeämmät kuin ne nyt kuuluvat
+olevan. Niistä riippui enemmän, niitä arvosteltiin ankarammin, ja
+suulliset tutkinnot olivat sivuasia. Elleivät kirjoitukset onnistuneet,
+oli kokonainen vuosi menetetty. Sattuipa sairaus tai muu pahoinvointi,
+ei ollut tilaisuutta opinnäytteen suorittamiseen syksyllä niinkuin nyt.
+ja vuoden menettäminen tuntui tuolla iällä siltä kuin olisi koko
+elämäkin jo menetetty.
+
+Se, joka on ollut mukana, voi ymmärtää, mikä merkitys oli noilla
+neljällä päivällä ja niistä varsinkin kahdella, jolloin suoritettiin
+vaikeimmat aineet: latina ja matematiikka. Ja kun tavallisesti hyvä
+matematikko oli heikko latinassa ja päinvastoin, niin huippenivat
+vähintään kahdeksan vuoden harrastukset yhteen ainoaan päivään, yhteen
+ainoaan rupeamaan. Tuntui siltä kuin olisi taisteltava kaksintaistelu
+tulevaisuuden kanssa. Taistelu ankara ja tuima kaikkia niitä vartioita
+vastaan, jotka seisoivat paratiisin portilla välkkyvät miekat käsissä.
+
+Ne olivat opettajat, jotka olivat voitettavat. Oltuaan vuosikausia
+hyviä ystäviä, milteipä tovereitakin, jotka soivat meille kaikkea hyvää
+maailmassa, jotka eivät koskaan näyttäneet mitään niin hartaasti
+toivovan kuin meidän parastamme, olivat he yht'äkkiä muuttuneet
+verivihollisiksemme. Meistä rupesi näyttämään, että ne juuri olivat
+esteinä onnemme tiellä. Pieni suvaitsevaisuus heidän puoleltaan, parin
+minutin ystävällinen silmäily ulos ikkunasta--ja koko luokka olisi
+yhteisin voimin päässyt yliopistoon. Sillä suullisista tutkinnoista
+olisi kyllä suoriuduttu, jos ei ennen niin syksyllä.
+
+Mutta mitä he tekivät? He tekivät kaikki voitavansa tätä »yhteistyötä»
+estääkseen. Kuultiin heidän varokeinoistaan, joita he yhteisessä
+kokouksessaan olivat miettineet. Vahtimestari oli saanut määräyksen
+asettaa pulpetit sylen päähän toisistaan. Ulkohuoneeksi määrätystä
+luokkasalista suuren salin vieressä oli käsketty kantaa ulos kaikki
+huonekalut, jottei niihin voitaisi mitään kätkeä sinä ainoana aikana,
+jolloin opettaja ei voinut kulkea oppilaan kintereillä. Jottei voitaisi
+juomaan mentäessä kulkea ohitse ja sivumennen heittää jotain toverille,
+oli kukin määrätty saamaan pulpetilleen oman vesikarahvin, joita
+rehtori oli käynyt pari tusinaa lainaamassa eräästä kauppapuodista.
+
+Mutta jos opettajat valmistautuivat, niin valmistauduttiin sitä mekin.
+Meistä oli hullu koko tämä tämmöinen järjestelmä, joka asetti onnen
+nojaan taitavimmankin oppilaan arvostelemisen. Se oli arpapeliä, jossa
+meille tehtiin mielestämme vääryyttä ja jossa ei omatuntomme estänyt
+meitä tekemästä samalla tapaa. Mitä kaikkia nerokkaita tuumia
+keksittiinkään! Meilläkin oli istuntomme, joissa syntyi aatteita toinen
+toistaan älykkäämpiä. Meillä oli tiedossamme taitavat temput entisiltä
+ajoilta, meillä oli käytettävänä vanhoilta tovereilta saadut neuvot ja
+heidän saavuttamansa kokemus niiden onnistumisesta. Kuinka
+naurettiinkaan niiden vartiain typeryyttä, jotka kuljettivat
+sanakirjain kansiin kätkettyjä latinan käännöksiä miehestä mieheen,
+jotka kaatoivat itselleen vettä karahviineista, joiden pohjaan oli
+gummilla kiinnitetty kolme ratkaistua probleemia sisältävä paperiliuska
+ja joiden nenän alla pienistä, kouraan mahtuvista silkkipaperivihkoista
+luettiin kaikki tarvittavat matemaattiset kaavat ja yhtälöt, mitkä
+vaaran uhatessa hieno kautsukkinauha veti hihan sisään takaisin!
+
+Mutta ne olivat vanhoja nuo, eikä niihin ollut luottamista, sillä
+voisihan tapahtua, että sanakirjoja kiellettäisiin lainaamasta,
+niinkuin oli kielletty käyttämästä yhteistä juoma-astiaa.
+
+Mutta meillä oli uusia ja parempia. Sirkkelejä, lyijykyniä ja veitsiä
+ei varmaankaan osattaisi epäillä, ja niiden varret ja päät voisi tehdä
+ontoiksi ja täyttää torveksi kierretyllä paperilla. Ynnä muita
+samanlaisia, joita en tahdo siksi mainita, että ne ehkä vieläkin ovat--
+ammattisalaisuuksia.
+
+Melkein jokainen epävarmempi oppilas oli käynyt liittoon jonkun
+taitavampansa kanssa. Ja voitosta varmoina meistä suurin osa odotti
+uusien keksintöjen käytäntöönpanoa. Viimeksi mainittuun aputapaan:
+sirkkelin lainaamiseen, oli turvautunut kaksi ystävää--minä kutsun
+heitä Anttilaksi ja Manniseksi--jotka ensimmäiseltä luokalta
+viimeiselle olivat istuneet »polvi vasten polvea», jotka olivat
+päättäneet, maksoi mitä maksoi, tulla ylioppilaiksikin samalla kertaa,
+mutta joista toinen, Manninen, pahasti pelkäsi matematiikkaansa.
+
+Opettajat olivat kuitenkin olleet ovelampia kuin mitä olimme
+aavistaneetkaan. Tullessamme suureen saliin, jossa pulpetit seisoivat
+rivissä kaukana toisistaan, saimme kuulla, ettei minkäänlainen
+lainaaminen ole oleva luvallista ja että jos jollakulla ei ole
+tarpeellisia työkaluja ympyräin piirustamiseen, saa hän käyttää niitä,
+joita on opettajain pöydällä.
+
+Manninen punastui, ja Anttila puri hammasta.
+
+Kun laskettavat esimerkit oli luettu ja kukin alkanut, juhlallisen
+hiljaisuuden vallitessa, hakea helpoimpia yhtälöitä ratkaistakseen,
+näin minä, että Anttila, joka oli luokan paras laskumies, noin tunnin
+kuluttua jo alkoi kirjoittaa vihkoonsa. Hänellä oli siis ainakin kolme
+esimerkkiä valmiina, ja kun muutkin aineet olivat häneltä onnistuneet,
+voi hän pitää itsensä varmana ylioppilaana.
+
+Mutta Manninen, hän oli tulipunainen, hän katseli arasti ympärilleen ja
+pureskeli hermostuneesti kynänsä päätä... Ja aika kului, puolet siitä
+oli jo tuhlautunut, ja toinen puoli kai tulisi menemään samaa tietä...
+
+He istuivat sylen päässä toisistaan, ei mitään mahdollisuutta näyttänyt
+olevan toverilla toverin pelastamiseen varmasta häviöstä. Opettajista
+kulki toinen edestakaisin lattialla ja toinen istui kateederissa
+silmälasiensa takaa uhrejaan väsymättömästi vartioiden.
+
+Silloin tapahtui se, mitä minä tahtoisin nimittää urotyöksi ja jonka
+vertaista ei ainakaan liene monta koulukepposten sankaritarustossa.
+
+Olen saanut neljä esimerkkiä valmiiksi, olen varma siitä, että ne ovat
+oikein ratkaistut, ja leväten laakereillani nojaan minä selkää tuoliini
+mukavassa asennossa. Silloin huomaan, että Anttila, joka istuu
+edessäni, antaa merkin Manniselle. Tämä vie varovasti kätensä nuttunsa
+taskuun ja levittää sen suuta suuremmaksi. Anttila ottaa oikealla
+kädellään jotain liivinsä taskusta, kätkee sen kouraansa ja kaataa
+vasemmalla vettä lasiinsa. Opettaja on tuskin mennyt ohitse ja toinen
+kateederissa sattumalta katsonut kelloaan, kun näen Anttilan tarttuvan
+vesilasiin ja vievän sen huulilleen, samalla kuin toinen käsi, joka
+riippuu hänen kupeellaan, tekee nopean liikkeen kalvosesta, ja hiukan
+suhahtaen lentää valkoinen pieni käärö Mannista kohden sellaisella
+taidolla, että se tehtyään pienen kaaren ilmassa pudota tupsahtaa
+suoraan hänen taskunsa pohjaan.
+
+Anttila tyhjentää vesilasinsa suurella melulla.
+
+Opettajat ovat samassa taas paikoillaan, mutta teko on tehty, ja
+turvallisesti lepää kymmenpennisen ympärille kääritty paperiliuska
+onnellisen koulupojan taskussa, josta hänen on helppo ottaa se esille
+ja kirjoittaa kolme ratkaistua probleemia vihkoonsa.
+
+Heitto oli onnistunut. Mutta jos se _ei olisi_ onnistunut, jos käärö
+olisi kilahtaen pudonnut lattialle, josta opettajat olisivat
+kiiruhtaneet sen korjaamaan,--niin, silloin olisi ollut hukassa sekä
+autettava että auttaja. Ja hän tiesi sen, tiesi, mikä vaara häntä
+uhkasi ja että hän pani alttiiksi kahdeksan vuoden ponnistukset,
+kenties koko tulevaisuutensa. Ja kuitenkin hän teki sen!
+
+Kun kirjoitusten loputtua oli kokoonnuttu yhteiseen viftiin, pidettiin
+Anttilalle puhe, jonka leikillisenä aiheena oli sanat:
+
+    »Kasvaako maine tanterella vaan,
+    jot' uljaan urhon veri kostuttaa,
+    ja eikö aseetonkin toisinaan
+    voi miehuutt' osoittaa?»
+
+
+
+
+»HÄTÄÄKÄRSIVIEN HYVÄKSI.»
+
+
+Mauritz Ahlfelt, se »mallikelpoinen», jonka me kaikki tunnemme hänen
+virastostaan, jossa hän vielä ylimääräisenä palvelee, mutta on aivan
+varma pian pääsevänsä vakinaiseksi; ja Esplanadilta, missä hän salkku
+kainalossaan säännöllisesti kävelee kello kahden ja kolmen välillä;
+hän, tuo säännöllisten elintapojen ja varman virkamiestulevaisuuden
+mies, joka tosin Kämpissä istuu, mutta ei koskaan joudu suuremmalle
+viftille--hän ilmoitti tänään aamupäivällä puhelimella
+virkatovereilleen, ettei hän voikaan »tulla ylös», ja lisäsi, että
+hänellä on kova kohmelo, josta hän parhaillaan selvitteleikse
+Alppilassa.
+
+Se hämmästytti heitä kaikkia, sillä heidän muistaakseen ei sellaista
+ollut vielä koskaan ennen sattunut. Syy tähän tapaukseen oli kuitenkin
+se, että Mauritz Ahlfelt eilen illalla oli ensi kerran esiintynyt
+suuren yleisön edessä, pitänyt puheen ja siis tavallaan joutunut
+»julkisten miesten» joukkoon.
+
+Heti kohta kun hän, muutamia viikkoja takaperin, oli lukenut lehdistä
+ilmoituksen, että ne, jotka tahtovat keskustella keinoista oman maan
+hätääkärsivien hyväksi, kokoontukoot sinne ja sinne, sinä ja sinä
+päivänä, oli hän päättänyt, että siinä on tilaisuus, josta hänen ei
+sovi olla poissa.
+
+Yleensä ei Mauritz Ahlfelt juuri ole välittänyt yksityisten
+harrastuksista. Hän on virkamies, eivätkä mitkään puuhat, joilla ei ole
+jotain virallista väritystä, häntä innostuta. Kansanopistoaatteellekin
+on hän pysynyt yleensä kylmänä, se kun hänen mielestään haiskahtaa
+jonkunlaiselta nuorison protestipuuhalta--vaikka asia muuten onkin
+hyvä. Sama on hänen suhteensa yhteiskouluasiaankin, vaikka hän ei
+periaatteessa olekaan yhteiskasvatuksen vastustaja--mutta kun eräissä
+johtavissa piireissä ei katsota tätä liikettä suosiollisin silmin,
+niin... j.n.e. Mutta aina on hän kuitenkin antanut voittoja ja ostanut
+arpoja sellaisiin hyväätekeviin tarkoituksiin kuin ovat esimerkiksi
+»joulubasaarit», »häveliäät köyhät», »naisten työtoimistot» y.m.s. Ne
+ovat kaikki virallisesti leimattuja, ja ne ovat ylempäin, hienosti
+sivistyneiden kansanluokkain suosiossa, joiden suosiossa tahtoo pysyä
+Mauritz Ahlfeltkin.
+
+Mutta eivät mitkään hommat kuitenkaan ole saaneet hänen hyväksymistään
+niin täydellisesti kuin ehdotukset toimenpiteisiin ryhtymisestä
+uhkaavan nälänhädän poistamiseksi.
+
+Heti kohta, kun hän kuuli siitä puhuttavan, tunsi hän itsessään oireita
+itsenäiseen aloitteeseen. Tässä täytyy minunkin astua toimivien miesten
+riviin, sanoi hän itselleen. Kun oli huomattu, mitä koko maan ja
+erittäinkin pääkaupungin kunnia vaati, niin sitä samaa tuntui hänenkin
+kunniansa vaativan. Asia oli sitä paitsi sellainen, että siinä toimi
+maan hallituskin, ja hänen oma päällikkönsäkin oli asiaan innostunut.
+Sillä oli siis täydellinen virallinen väritys. Ja sen palvelukseen
+antauminen oli kuin lisä ansioluetteloon. Kun hän sen joskus tulisi
+virkahakemukseensa liittämään, voisi siinä lopuksi seista: »Ollut sitä
+paitsi tehokkaasti avullisena toimissa hätääkärsiväin hyväksi.»
+
+Ensi askel tähän suuntaan olisi julkinen esiintyminen asian hyväksi
+kuulutetussa kokouksessa.
+
+Tämä kokous oli eilen, ja Mauritz Ahlfelt oli yksi niitä, jotka siinä
+pitivät puheen.
+
+Kun eräs kokoonkutsujista oli kiittänyt yleisöä siitä, että se näin
+lukuisasti oli tullut saapuville, ja kehoittanut valitsemaan
+puheenjohtajaa, oli Mauritz Ahlfelt se, joka ensiksi erotti itsensä
+suuresta joukosta ja ehdotti, että eivätköhän kaikki läsnäolijat voisi
+yhtyä siihen, että pyydettäisiin herra X:ää--samaa, joka oli kokouksen
+avannutkin--johtamaan puhetta; johon yksimielisesti vastattiin: »Hyvä!
+hyvä!»
+
+Hän oli koetellut ääntään, koetellut ryhtiään ja tunsi, että ne pitivät
+molemmat. Ja hän tunsi, että hän nyt onnistuu pitämään puheensakin,
+jota oli jo useampia päiviä valmistellut.
+
+Hän onnistuikin. Olisi luullut, että hän oli vanha puhuja. Puheenparret
+olivat niinkuin olisi niitä kuullut satoja kertoja tätä ennen. »Se
+asia, joka meidät on tuonut tänne, se on», sanoi hän, »epäilemättä
+kaikista tärkeimpiä ja huolettavimpia. Hyinen halla, tuo maamme pahin
+vihollinen, on taas viime suvena liikkunut ankarana vieraanamme sekä
+pohjan perillä että itäisillä rajamaillamme, joita talven ja kevään
+kuluessa uhkaa arveluttava nälänhätä. Totta kyllä on, että kato ei ole
+kohdannut koko maata ja että sitä kenties on liioiteltu, mutta sitä
+emme kuitenkaan saa poispuhutuksi, että ellei pikaisiin aputoimiin
+ryhdytä, emme ole täyttäneet velvollisuuttamme ihmisystävinä ja
+kansalaisina. Suomalainen on tottunut kärsimään, hän ei valita,
+onnettomuuden kohdatessa hän ei sitä huuda kaiken maailman kuuluville,
+ja jos häneltä on halla vienyt hänen peltonsa viljan, sekoittaa hän
+pettua leipäänsä. Mutta juuri se on omansa kehoittamaan niitä seutuja,
+joille onni on ollut suotuisempi, jakamaan leipänsä niiden kanssa,
+joilta se puuttuu. Minä sentähden yhdyn täydellisesti niihin arvoisiin
+edellisiin puhujiin, jotka ovat ehdottaneet suurenmoista
+hyväntekeväisyysliikettä toimeenpantavaksi. Kun täällä myöskin on
+käynyt selville, että tiedot hätääkärsivistä paikkakunnista ja näiden
+paikkakuntien puutteen suuruudesta ovat jokseenkin vaillinaiset,
+ehdottaisin minäkin, että asetettaisiin komitea hankkimaan tarpeellisia
+tietoja näistä seikoista, joka komitea samalla saisi tehtäväkseen
+apuvarojen vastaanottamisen, tallentamisen ja jakamisen.»
+
+Hän oli saanut pontta puheeseensa, hän lausui sen hyvin, ja hän oli
+ryhdikäs ja ulkomuodoltaan vaikuttava. Hänelle huudettiin »hyvä», ja
+kun tuli äänestys, mainittiin hän niiden joukossa, jotka olivat
+ehdotusta kannattaneet.
+
+Hän istuutui paikoilleen hiukan huumautuneena, mutta ulkonaisesti
+kuitenkin rauhallisena. Ja hän kuuli takanaan kysyttävän, kuka on tuo,
+joka niin pontevasti puhui. Hänen nimensä mainittiin, ja joku aivan
+tuntematon herra kuului kuiskaavan eräälle naiselle: »Hän on eräs herra
+Ahlfelt, joka palvelee senaatissa ylimääräisenä.»
+
+Kokous päättyi, ja yleisö hajosi. Eräs referentti tuli eteisessä
+kysymään, kirjoittaako hra Ahlfelt nimensä h:lla vai ilman.
+
+Hänen nimensä siis tulee sanomalehdissäkin mainituksi. Nähtävästi oli
+hänen esiintymisensä herättänyt huomiota.
+
+Hän aikoi ensin mennä kotiinsa, mutta vastustamaton halu veti häntä
+tänä iltana Kämppiin. Hänen täytyi saada tavata tovereitaan ja puhella
+heidän kanssaan.
+
+Ja vähän sen jälkeen istui hän Kämpin alakahvilassa suuren, pyöreän
+pöydän ääressä. Ne eivät olleet nuo muut siinä kokouksessa, jossa
+keskusteltiin keinoista hätääkärsivien hyväksi. Olivat sen kokonaan
+unohtaneet. Mauritz Ahlfelt moitti heitä heidän laimeudestaan ja sanoi,
+että se oli suuri vahinko, että olivat jääneet tulematta.
+
+--No, mutta voithan kertoa, mitä siellä päätettiin?
+
+Mauritzin täytyi kertoa, ja hän kertoi, esittäen myöskin otteen omasta
+lausunnostaan.
+
+--Eikö se ollut oikein sanottu, vai mitä arvelette?
+
+--Oikeinhan se oli. No, ja mitä päätti kokous?
+
+--Kokous hyväksyi yksimielisesti minun mielipiteeni; se kyllä muuten
+tulee huomenna kerrottavaksi sanomalehdissä.
+
+--Se on oikein! Terve sitten!
+
+--Mutta eihän täällä ole mitä suuhun panna! innostui Mauritz Ahlfelt.
+
+Ja siitä kehittyi suuri vifti. Kaikkien ihmeeksi kutsui päivän sankari
+pöydän punssia täyteen ja illallisen jälkeen kahvia ja likööriä ja
+tarjosi kaikille. Hänestä tuntui siltä kuin tuntuu näyttelijästä, joka
+on ensi kerran esiintynyt; niinkuin kirjailijasta, jonka ensi teos on
+painosta ilmestynyt. Yhtämittaa kääntyi puhe illan suureen
+tapahtumaan. Sinne tuli niitäkin, jotka olivat olleet kokouksessa ja
+kuulleet Mauritzin puhuvan. Ne kehuivat puhetta, ja Mauritz aina
+kysäisi: »Eikö se ollut oikein puhuttu?»
+
+Kun Ala-Kämppi suljettiin, noustiin Ylä-Kämppiin. Siellä ilmaantui
+samppanjaakin pöytään, jostain, kukaan ei oikein tiennyt mistä. Mutta
+Mauritz Ahlfeltille pidettiin monet puheet ja hänelle huudettiin
+»eläköön». Ilon ylimmillään ollessa pyysi hän saada huomauttaa herroja
+eräästä seikasta, joka näyttää tässä kokonaan unohtuneen. Ja hän esitti
+maljan--»hätääkärsivien hyväksi».
+
+Se juotiin ja jatkettiin siksi, kunnes piti poistua Ylä-Kämpistäkin,
+jonka lasku nousi toista sataan markkaan.
+
+Alppilasta sitten Mauritz Ahlfelt soitti virastoonsa, ettei hän tänään
+voi »tulla ylös.»
+
+
+
+
+TAITEILIJA JOKA OLI MAALANNUT PALJAAN NAISEN.
+
+
+Hän herätti jo ensimmäisellä taulullaan tavallista suurempaa huomiota.
+Sekä sanomalehdet että yleisö ottivat sen suosiollisesti ja
+suojelevasti vastaan. Taulu kuvasi mökin pirttiä, jonka pöydän päässä
+istui vanha ukko verkkoa kutoen ja hänen vieressään penkillä polvillaan
+oli pieni tyttö opettelemassa lukemaan. Perä-ikkunasta näkyi talvinen
+maisema ja mäntymetsä, ja toisesta paistoi päivä sisään. Lattialla
+loikoi kissa nauttien lämpimästä, silmät tiirallaan. Ukon kasvot ja
+tytön kellanvaalea tukka olivat erittäin sattuvasti kuvatut, sanottiin.
+Tuollaista, noin perin suomalaista ja yksinkertaista maalausta oli
+harvoin ennen nähty. Varsinkin olivat suomenmieliset teoksesta
+innostuneet. Ensiksi oli taiteilija itse suomenmielinen, ja toiseksi
+oli aihe otettu kansanelämästä, jonka kuvaamiseen nyt oli viitottu tie
+ja jota tämä nuori maalari oli osoittanut niin peräti hyvin
+käsittävänsä. Joka paikassa puhuttiin hänen »Verkkoukostaan», ja siitä
+levisi valokuvia joka perheen albumiin.
+
+--Se on kerrassaan mainio tuo teidän »Verkkoukkonne» sai hän kuulla,
+mihin vain tuli. Sillä on tavallaan sivistyshistoriallinen merkitys, se
+on palanen kansamme kulttuurihistoriaa. Emmekö pian saa nähdä jotain
+samanlaista uutta aihetta teidän siveltimestänne? Tuollainen
+verkkoukko...
+
+--Ja se, mikä meitä kaikkia on miellyttänyt, se on teidän taiteenne
+puhtaus ja viattomuus ... teidän henkilöittenne kasvoissa on
+suomalaisen luonteen yksinkertaisuus, ja maisemissanne on juhannusyön
+läpikuultava hienous.
+
+Hän oli somanlainen, näppärä poika ja joutui pian seuraelämään
+pääkaupungin suomenmielisissä piireissä. Erään ylhäisen virkamiehen,
+kamarineuvoksen, tytär rakastui häneen ja hän tyttäreen. He menivät
+kihloihin, ja kihlaus mainittiin sanomalehdissä. Vanhemmat, jotka
+olivat ymmärtävinään taidetta--kamarineuvos oli taiteilijaseuran
+jäsenkin--olivat hyvin ihastuneita tulevaan vävypoikaansa ja hänestä
+hiukan itserakkaasti ylpeät. Siitä koitti köyhälle pojalle hauska aika.
+Kesäkaudet maalaili hän tulevan appensa maatilalla ja vietti siellä
+huoletonta elämää. Arvostelijat olivat näkevinään, että hänen
+taiteensa, yhä enemmän syventyessään kansaan, samalla hienoni joka
+kerta, kun hän pani jotain näytteille. Kaikki hänen taulunsa
+kuvasivatkin sisämaan luontoa ja olivat pieniä ja sieviä, usein
+idyllisiäkin. Hän oli osannut antaa yleisölle juuri sitä, mitä se
+kaipasi, ja hän sai koko joukon jäljittelijöitä.
+
+Oli kuitenkin eräs taulu, joka ei miellyttänyt esteetikoita eikä
+yleisöä. Hän oli maalannut pesurannan, jossa naisia seisoi laiturilla
+vaatteita karttuamassa. Siitä murahdettiin sanomalehdissä, sillä erään
+pyykkiä pesevän naisen jalat olivat--_hiukan_ liian paljon paljaat.
+»Hän on mennyt yläpuolelle polvia juuri sen verran, kuin olisi pitänyt
+pysyä niiden alapuolella», muistutti pisteliäästi eräs kirkollinen
+lehti. Se ei muuten sanonut ollenkaan tuntevansa tuossa realistisessa
+taulussa taiteilijan hienoa, ihanteellista katsantotapaa.
+
+Tuo arvostelu häntä suututti ja sai hänet pitkäksi aikaa pahalle
+tuulelle. Hän oli luullut, että tätä hänen mielestään voimakasta taulua
+tervehdittäisiin edistysaskeleena hänen taiteessaan. Tuo väkevä, ruskea
+ihonväri naisten käsivarsissa, jaloissa ja puoleksi paljaissa
+rinnoissa--sitä oli hän erityisellä huolella tutkinut ja pannut koko
+kykynsä ihomaalauksen vaikeuksia voittaakseen. Hän halusi laajentaa
+alaansa, käydä käsiksi vaikeampiin, totisempiin tehtäviin eikä aina
+»uinailla idylleissä», niinkuin hän sitä selitti.
+
+Hän oli juuri samaan aikaan hakenut matkarahaa Pariisiin ja saanut sen.
+Mutta oli niitä, jotka suoraan sanoivat olevansa arvelevalla päällä,
+tulisiko tämä matka olemaan hänelle hyödyksi.
+
+--Kunhan sinä et siellä menettäisi ihanteellisuuttasi, arveli
+kamarineuvos hänelle,--ottaisi liian paljon vaikutusta noista
+ranskalaisista realisteista. Sinä et ole koskaan tehnyt etkä
+luultavasti tule tekemäänkään mitään niin todellista, mutta samalla
+niin ihanteellista kuin tuo sinun »Verkkoukkosi». Minä olen kuullut
+niiden, joiden arvosteluun minä panen suuren arvon, lausuvan samaa
+pelkoa kuin minäkin tuon »Pesurantasi» johdosta. Toivokaamme, että sinä
+saatat nämä epäilyksemme häpeään.
+
+Ottaessaan vastaan valtion matkarahan oli hänellä tunne, että hän sai
+sen ikäänkuin sillä ehdolla, että hänelle annettiin samalla anteeksi
+tuo hänen _satunnainen_ hairahduksensa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Pariisissa viipyi hän kaksi vuotta. Kaikki kotimaisen taiteen
+harrastajat kyselivät uteliaina hänen töistään ulkomailla, ja
+sanomalehdissä näkyi tuon tuostakin otsakirjoituksen alla »Suomalaisia
+taiteilijoita Pariisissa» tietoja hänestäkin. Milloin työskenteli hän
+Cormonin, milloin Julienin, milloin Bonnat'n atelieessa.
+
+Hänellä kuului sitä paitsi olevan tekeillä uusi, suuri maalaus, jonka
+aihe oli otettu Kalevalan Aino-tarusta. Hän kirjoitti siitä
+morsiamelleen innostuneita kirjeitä, joita luettiin kaikille perheen
+tuttaville ja joista nämä toimittivat sanomalehtiinkin otteita. »Ainon
+olen kuvannut sillä hetkellä, kun hän heitettyään
+
+    hamehensa haapaselle,
+    kenkänsä vesikiville
+
+aikoo antautua uimaan. Kaikki toverini ovat tätä tauluani kehuneet ja
+sanoneet, että se tulee olemaan parasta, mitä koskaan olen tehnyt. Aihe
+ei ole mikään uusi, mutta luulen käsittäneeni sen aivan omalla
+tavallani. Etupäässä olen tahtonut saada esiin tuon myytillisen olennon
+täydellisen viattomuuden, hänen neitseellisen puhtautensa. Saavat ne
+pitkän nenän, jotka pelkäsivät minun kadottavani täällä oman
+katsantotapani. Se on täällä vain vahvistunut.
+
+Olivathan he aina sanoneet, että hänestä _tulee_ jotain suurta! Ja he
+levittävät, tämän tulevan suuren miehen tulevat sukulaiset, tietoja
+siitä, miten taulu edistyy, kuinka se kohta joutuu näytteille
+asetettavakssi.
+
+Sitä odottaessaan viimeisteli taiteilija teostaan eräänä päivänä
+ylhäällä Pariisin Montmartressa. Ikkuna oli auki ulos bulevardille,
+jossa puut puhkesivat lehteen, ja huone täynnä tuota suloisen pehmoista
+Pariisin ilmaa ja valoa. Hän oli melkein juovuksissa tyytyväisyydestä
+ja innostuksesta. Hänen matkansa ei ollut hukkaan mennyt. Hän oli
+suorittanut vaikeimman koetyön, minkä voi maalarin tehtäväksi asettaa.
+Hän oli maalannut alastoman naisen ruumiin. Hän oli saanut esille ihon
+kauneimmat, hienoimmat vivahdukset, ja nuo arimmat, sinisimmät
+verisuonet ne oikein kuultivat hipiän alta.
+
+Pari toveria istui atelieessa hänen maalatessaan.
+
+--Juuri tuohon ihon käsittelyyn nähden voisit sinä kilpailla minkä
+ranskalaisen mestarin kanssa tahansa.
+
+--Se, mikä tuossa sinun Ainossasi minua kuitenkin eniten ihmetyttää,
+sanoi hänen ystävistään toinen, on se, että vaikka se on ihan alaston
+ja vaikka se on noin realistisesti maalattu eikä ruumis ole mikään
+ihanneruumis vanhaan malliin, vaan suomalainen talonpoikaistyttö, niin
+se ei tunnu kaipaavan lehvääkään verhokseen. Itsetiedottomuuden
+viattomuus, se on verrattomasti kuvattu ei ainoastaan kasvoissa, vaan
+koko ruumiissa.
+
+Syntyi kuitenkin pieni väittely katselijain kesken.
+
+--Mutta mitä sinä luulet niiden tulevan tästä kotona sanomaan?
+
+--Kuinka mitä?
+
+--Se haukutaan siellä maan tasalle.
+
+--Ja miksi?
+
+--Siksi, että se on noin ihan ilkialaston...
+
+--No, mutta helvetissä, sehän on juuri hienointa taulussa! Sen
+pääajatus!
+
+--Tottahan sen _minä_ käsitän, mutta luuletko, että ne pöllöt siellä
+kotona?--Vai mitä arvelee itse maalari?
+
+Maalari ei virkkanut mitään, hän vain tarkasteli loitommalta tauluaan,
+vihelteli ja oli tyytyväisen näköinen.
+
+Jo muutamia päiviä ennen kevätnäyttelyn avaamista kertoivat
+pääkaupungin sanomalehdet, että uusi taulu on saapunut ja että itse
+taiteilijakin näinä päivinä on odotettavissa kotimaahan.
+
+Hän tuli, hänet nähtiin pian Esplanadissa ja Kappelissa täydellisesti
+pariisilaistuneena ja uusissa muotivaatteissa. Heidät huomattiin ja
+heitä osoiteltiin, kun hän morsiamensa kanssa esiintyi. Tuttavat, jotka
+heitä tapasivat, sanoivat jokainen:
+
+--Ja se sinun uusi taulusi, sehän kuuluu olevan jotain erinomaista.
+Tulee olemaan todellinen nautinto saada sitä nähdä.
+
+Kun hän oli saanut taulunsa hyvin asetetuksi, vei hän sitä ensiksi
+katsomaan morsiamensa ja tämän vanhemmat. Hän tuli heitä kotoa
+noutamaan, ja aikomus oli pariisilaiseen tapaan palata sen jälkeen
+Villensaunalle syömään aamiaista.
+
+Hän kuljetti heidät suoraa päätä suuren taulunsa eteen.
+
+--Tässä tämä nyt on!--Mitä te siitä arvelette?
+
+Hän näki morsiamensa punastuvan ja tunsi hänen kätensä laukeavan
+käsivarrestaan. Rouva pyörähti vihaisella liikkeellä hänen puoleensa.
+
+--Onko tämä taulu sinun maalaamasi?
+
+--On.
+
+Silloin ei ollut rouvalla muuta sanottavaa kuin tuima:--Hyi! Tule pois,
+Hanna! Tämä on suorastaan hävytöntä!
+
+Ja hän veti tyttärensä ulos ovesta.
+
+Maalari kiiruhti jälestä ja koetti pidätellä, mutta hän ei saanut heitä
+pysähtymään.
+
+--Tämä on häväistys koko perheelle ... jos minä olisin voinut vähääkään
+aavistaa ... kuuli hän vihastuneena muristavan alhaalla rappusissa.
+
+Hänen täytyi antaa heidän mennä, ja hän palasi takaisin näyttelyyn.
+
+--Mutta mitä tämä kaikki merkitsee? kysyi hän kamarineuvokselta, joka
+hiukan hämillään vetäytyi pois taulun äärestä, jota hän oli ihan
+kehyksen ääressä tarkastamassa.
+
+--Kuinka sinä voit panna näytteille tuommoista ... mitä sinä luulet
+ihmisten tulevan tästä kaikesta sanomaan?
+
+--Minä vähät välitän siitä, mitä ihmiset sanovat!
+
+--Aiot siis antaa sen seista siinä?
+
+--Tietysti!
+
+--Siinä tapauksessa saat itse vastata seurauksista!
+
+--Niin teenkin!
+
+--Niin no--minun täytyy nyt mennä. Ja kamarineuvos meni samaa tietä.
+
+Hän oli kuin puulla päähän lyöty. Se oli »Pesuranta» ja murina noista
+paljaista jaloista, joka nyt tuli takaisin ja jonka hän ulkomailla oli
+kokonaan unohtanut.
+
+--Mutta onko siinä sitten mitään loukkaavaa?
+
+Hän kääntyi tarkastamaan tauluaan. Aino seisoi siinä päin katsojaan ja
+laskeutui veteen, seisten suorana ja tosin ihan alastomana, mutta
+puhtaana, kylmänä ja kiihottomana, hiukan aamukylmässä väristen ja
+luoden silmänsä haaveksien ulapalle.
+
+--Voisiko se olla mahdollista, että ne tuosta alastomuudesta olisivat
+loukkautuneet? Olisivatko ne todellakin niin alkuperäisellä, niin
+poroporvarillisella kannalla?
+
+Hän koetti heitä ymmärtää, mutta kun hän ajatteli, millä tavalla häntä
+oli kohdellut hänen morsiamensa, niin peruutti hän päätöksensä mennä
+häntä noutamaan ja pyytämään selitystä.--Olkoon, se on hänen asiansa!
+
+Koko sen päivän ja seuraavan yön kuohui hänessä vastustushalu. Vasta
+seuraavana aamuna meni hän appelaansa, harmistuneena ja ainoastaan
+muutamia tunteja nukuttuaan, ja pyysi saada tavata morsiantaan.
+
+--Hän on sairas mielenliikutuksesta, vastasi äiti, otti hänet
+juhlallisesti vastaan salissa ja pyysi saada tehdä hänelle muutamia
+kysymyksiä.
+
+--Sano minulle, onko tuo taulu maalattu luonnosta?
+
+--Onneksi löysin pitkän hakemisen jälkeen mallin, joka sopi minulle
+erinomaisen hyvin.
+
+--Hän on seisonut noin ikään edessäni?
+
+--Kuinkas muuten!
+
+--Nehän ovat ne mallit siellä Pariisissa...?
+
+--Mitä tarkoitatte?
+
+--Sinä kyllä ymmärrät, mitä tarkoitan...
+
+--No, ja mitä sitten?
+
+--Se oli vain se, jota tahdoin tietää...
+
+--Ettekö todellakaan käsitä taidetta tämän enemmän?
+
+--Jos tuo on taidetta, niin kiitän Jumalaani, etten sitä käsitä...
+Hanna parka!
+
+Hän meni toisesta ovesta ulos, ja hänen miehensä tuli toisesta sisään.
+Hänellä oli aamulehdet käsissään ja hän heitti ne eteensä pöydälle.
+
+--Oletko lukenut, mitä nämä sanovat sinusta?
+
+--Olen lukenut ... että voidakseni jotain tuollaista kuvata on minun
+mielikuvitukseni täytynyt saastuttua Pariisin porttoloissa ... minun on
+täytynyt turmella kaikki hienoimmat aistini ... että sellaistako olen
+siellä valtion varoilla tutkinut, että se on pornografiaa ...
+sikamaista ... että olen askel askelelta mennyt taapäin siitä, kun
+»Verkkoukon» maalasin, ja nyt olen auttamattomasti ojassa ... että olen
+pilannut hienoimman kotimaisen aiheen... Mutta minä sanon, ettette te
+kykene arvostelemaan, mikä on kotimaista ... ja minä sanon, ettei se
+minua edes voi suututtaa, että se on niin peräti typerää, niin kaikkea
+järkeä vailla, ja se on juuri se, joka on saastaista, eikä minun
+mielikuvitukseni.--No, ja sanokaa minulle sitten kerran, mikä teitä
+loukkaa minun taulussani!
+
+--Mutta onhan hän ihan alaston...
+
+--Ettekö ole sitten ennen nähneet paljaita ruumiita maalattuina?
+
+--On niitä nähty, on niitä nähty meilläkin, mutta ero on suuri ...
+katso mitä taulua tahansa, niin ovat ne kuitenkin osaksi verhotut ...
+häveliäs taiteilija vetää aina eteen milloin lehvän, milloin vaatteen
+liepeen, mutta siinä sinun maalauksessasi ei ole riepuakaan ... mikä
+esti sinut olemasta yhtä häveliäs kuin kaikki muutkin...
+
+Häntä suututti niin, ettei hän enää voinut pidättää itseään, hän
+tarttui hattuunsa, nakkasi lehdet lattialle ja huudahti pilkkahymy
+huulillaan:
+
+--Ja jos minä olisin ollut häveliäs, niin olisitte te olleet sitä
+hävyttömämmät! Jos minä olisin vetänyt lehviä eteen, niin olisitte te
+niiden alle kuitenkin tirkistäneet!
+
+--Tarkoitatko sinä minua?
+
+--Te ette ole sen parempi kuin muutkaan.
+
+--Kuinka sinä uskallat! Ulos minun huoneestani!
+
+Oli se ehkä tapahtunut liian pian, arveli hän kadulle tultuaan.
+
+--Mutta parasta se oli, että sain puhua suuni puhtaaksi!
+
+Harhailtuaan hiukan palasi hän asuntoonsa. Siellä oli kirje morsiamelta
+ja rukkaset.
+
+»Jos sinä minua todellakin oikein rakastit, et olisi tuottanut
+vanhemmilleni ja minulle tätä häpeää. Pitihän sinun tietää--»
+
+Hän puristi kirjeen palloksi kourassaan, ojensi pienen, hoikan
+vartensa, niin että se näytti muuttuvan yhdeksi ainoaksi kimmahtavaksi
+jänteeksi, puristi nyrkkiä ylös ja huusi:
+
+--Minä vielä näytän tälle tyhmälle maailmalle, minä häikäisen heidät,
+minä pakotan heidät pyytämään anteeksi, minä lyön heitä silmille koko
+sivistyneen maailman mielipiteellä ... minä muserran heidät.
+
+Ja hän piti sanansa. Hänen kostonsa oli siinä, että hänestä tuli yksi
+maansa ensimmäisiä maalareita. Kun ulkomailla joskus puhutaan hänen
+kotimaastaan, puhutaan samalla aina hänestäkin.
+
+Ja samalla kaikissa niissä elämäkerroissa, joita hänen muotokuvansa
+mukana on ollut ulkomaan suurissa kuvalehdissä, kerrotaan tuo juttu
+niistä lehvistä, joita hän »ei ollut vetänyt eteen».
+
+
+
+
+HYPPÄYS TOISEEN MAAILMAAN.
+
+
+Istuessamme eräänä toukokuun iltana Kappelin edustalla ilmestyi hän,
+Matti Kariniemi, yht'äkkiä eteemme. Hän oli keveimmillään, hienossa
+hutikassa, löi huolettomasti kättä, niinkuin olisi eilen oltu yhdessä,
+röyhelsi leveää rintaansa ja vastasi kummastuneisiin kysymyksiimme,
+mistä hän oli tänne noin yht'äkkiä ilmestynyt:
+
+--Nyt lähtee Matti Kariniemi Amerikkaan!
+
+--Vai lähtee taas,--virkoimme me jotenkin välinpitämättömästi.
+
+Sillä parin kolmen vuoden kuluessa oli hän puhunut Amerikkaan
+lähdöstään, mutta vaikka se kyllä olisi ollut viisainta, mitä hän olisi
+voinut tehdä, ei siitä tähän saakka vielä ollut mitään tullut.
+
+Hän oli kotoisin Pohjanmaalta, alkujaan rikkaan talonpojan ainoa poika.
+Tuota kuuluisaa härmäläistä rotua, sukua noille suurille
+tappelijasankareille ja maan mainioille maankulkijoille ja kivekkäille.
+Synnynnäinen vastenmielisyys säännölliseen työhön, mutta luonnolliset
+taipumukset huutamiseen, tappeluun ja käsikähmään, jotka ylioppilaaksi
+tultua kuitenkin vähitellen muodostuivat isänmaalliseksi innostukseksi.
+Hän tuli Helsinkiin juuri parhaaseen aikaan, kun kieliriita oli
+kuumimmillaan, kun isänmaata vielä voitiin palvella hurraamisella ja
+suurilla sanoilla. Hänestä tuli punaisista punaisin »koko programmin»
+toimeenpanija, ja hän oli aina ensimmäinen huutaja, kun johtajat
+ylioppilaskokouksissa heittivät hyvähuudoilla säestettäviä sanoja
+vastapuolueen silmille. Ensimmäinen oli hän myöskin istuutumaan
+boolipöytään, mutta viimeisiä sen äärestä eroamaan. Eikä hän lakannut
+siinä innostumista vielä sittenkään, kun aamu jo koitti ylioppilastalon
+juhlasalin ikkunoista. Lasit saatiin kantaa pois ja liinat kääriä
+kokoon, mutta hän ja jotkut muut hänen mukanaan istuivat yhä vieläkin
+nyrkkiä pöytään lyöden ja tappelua hieroen. Ja siinä asemassaan istui
+hän vähin väliajoin ensimmäiset puolikymmentä ylioppilasvuottaan eikä
+ehtinyt sen edemmäksi. Hommasi kyllä, mutta ei saanut mitään valmista
+totisessa työssä. Ja olisi kai istunut noin kaiken ikänsä, jos eivät
+raha-asiat olisi pakottaneet nousemaan ylös.
+
+Sillä perintö oli jo aikoja sitten sulanut käsiin, toverien avuliaisuus
+oli pinnistetty viimeisiin saakka, ja kaikenlaisten pikkukassain korot
+rupesivat kohoamaan korvien tasalle. Hän alkoi menemistään mennä
+alaspäin, haihtui pois entisistä ystävistään, jotka olivat pyörähtäneet
+käytännölliseen elämään, silloin kun hän vielä täysissä purjeissa laski
+innostuksen myötävirtaa. Hän ajautui laitakaupungin kapakkoihin, alkoi
+juoda anniskeluissa rantajätkien kanssa, hurjautui tappelemaan, joutui
+osakunnan eteen--huonoissa, kuluneissa vaatteissa--ja karkoitettiin
+yliopistosta.
+
+Tapasimme hänet sitten joskus lupa-ajoilla kotikaupungissa, jossa hän
+toimitti pientä viikkolehteä. Hän oli ehtinyt riitautua koko
+yhteiskuntansa kanssa, sitten kun oli joutunut jokaiselle velkaan.
+Hänen ainoat ystävänsä olivat kaupungin piiat, joiden suosikki hän oli,
+mihin vain tuli, mutta heidän rakkautensa mukana seurasi muiden naisten
+viha ja koko joukko ikäviä juttuja.
+
+Silloin rupesi hän puhumaan lähdöstään Amerikkaan. Hän hylkää tämän
+epäkiitollisen isänmaan, hän sylkee silmille näitä kurjia, räyhääviä
+rakkeja, hän pyyhkäisee meren yli uuteen maailmaan, ja hän lähtee jo
+ensimmäisillä avovesillä! Ja hän otti tämän lähtönsä yhtä
+suurenmoiselta innostuksen kannalta kuin kaiken muunkin. Hänellä on
+Amerikassa rikkaita sukulaisia, niiden avulla perustetaan sinne
+suomalainen sanomalehti, hän tulee sen lehden toimittajaksi, asettuu
+ehdokkaaksi ja valituttaa itsensä Yhdysvaltain parlamenttiin! Sillä
+Amerikassa ei kysytä, mikä mies minä olen, kunhan olen mies!--Ja pari
+kertaa olikin hän vienyt innostuksensa niin pitkälle, että hankki
+matkarahat ja saapui ne taskussa Helsinkiin. Mutta ennenkuin laiva oli
+lähtenyt, oli hän juonut rahansa, toverit saivat lunastaa hänet irti ja
+ostaa hänelle piletin takaisin kotikaupunkiin.
+
+Ei ollut kumma, jos siis uskalsimme yhä vieläkin epäillä, tulisiko
+tästä matkasta nytkään sen todempaa. Mutta hän vakuutti tulevan.
+
+--Tulee varmaan! Nyt siitä viimeinkin tulee tosi! Nyt ovat asiat eri
+kannalla kuin ennen ja minä itse uusi mies!
+
+Hän tilasi juotavaa, kolkuttaen hopeapääkepillään marmoriseen pöytään,
+ja kun ehdimme häntä lähemmin tarkastaa, niin olihan hän tosiaankin
+muuttunut edukseen. Puku siisti, kasvot puhdistuneet ja koko olennossa
+jotain kajastusta tuosta entisestä, reippaasta ylioppilaasta.
+
+--No, ja milloin lähdet?
+
+--Jo tänä yönä minä lähden! Te ette usko! Mutta tässä on passi ja tässä
+siirtolaistiketti yli koko Atlantin!
+
+Hän veti ne kehuen esille isosta nahkalompakosta, josta vielä vilahti
+parin satamarkkasenkin reuna.
+
+--No, terve sitten! Ja onnea matkalle!
+
+--Te ette luule, että minusta tulee mies minustakin vielä ... sillä
+minä myönnän, että minä olen elänyt sikamaisesti ... mutta te tiedätte,
+että minä olen kiivasta miestä, ja nyt olen minä lopullisesti
+suuttunut! Maljanne! Vaikka minä nyt olen vähän ryypännytkin, niin ei
+se merkitse mitään. Minä olen ollut raitis mies kuusi kuukautta yhtä
+vuoroa! Ja kun pääsen pois tästä saakelin Suomesta, niin ei pidä viinan
+märkää huulilleni tuleman!--Mutta nyt viftataan vielä viimeinen ilta
+yhdessä!--Ja minä tarjoan. Syödään illallinen, ja te saatatte minut
+laivaan kello kaksi, kun täällä suljetaan!
+
+Siirryimme siitä sisähuoneisiin ja tilasimme illallisen. Hän joi
+niinkuin muutkin, mutta piti sen varansa, ettei pahasti päihtynyt. Hän
+sai takaisin tuon vanhan tunnetun innostuksensa ja sitä seuraavat
+suuret eleensä ylioppilasajoiltaan, hän piti puheita isänmaalle, ja me
+pidimme isänmaan puolesta hänelle. Me lähetimme hänen välityksellään
+terveisiä »suureen, vapaaseen länteen», ja hän lupasi hankkia apua
+meille, jos olot täällä kotimaassa tulisivat meille liian tukaliksi.
+
+--Sähköttäkää vain minulle, ja minä lähetän omat laivani teitä täältä
+noutamaan!
+
+--Kiitos sinulle! Eläköön Matti Kariniemi!
+
+Juodessamme hän heltyi, tuli lyyrilliseksi, itkikin lähtöään, mutta
+iloitsi siitä samassa silmänräpäyksessä.
+
+--Voi, hyvät veljet, kun minä olen onnellinen! Antakaa minun syleillä
+teitä kaikkia! Te olette ainoat, joita minä tulen kaipaamaan. Te ette
+ole minua koskaan liian ankarasti tuominneet, te olette ainoat
+ystäväni, ainoat koko ma-aailmassa!
+
+Mutta yht'äkkiä hän, keskellä innostustaan ja avaroita liikkeitään,
+näytti muistavan jotakin. Hän kysyi, paljonko on kello, ja kun kuuli,
+että se on kaksitoista, hän otti hattunsa ja palttoonsa.
+
+--Minne sinä menet?
+
+--Minun täytyy mennä tapaamaan erästä tuttavaa, joka odottaa minua
+hotellissa. Olkaa te vain täällä ... puolen tunnin kuluttua tulen minä
+takaisin!
+
+       *       *       *       *       *
+
+Me jäimme häntä odottamaan ja odotimme puolen ja odotimme tunnin. Mutta
+ei hän tullut. Kello läheni kahta eikä häntä vieläkään kuulunut. Hän on
+luultavasti viivähtänyt ja mennyt suoraa päätä laivalle.
+
+Mutta ei häntä ollut laivallakaan, ei kannella eikä salongissa.
+
+Olisiko mahdollista, että häneltä jäisi tälläkin kertaa matka
+tekemättä? Siltä ainakin näytti. Jos olisimme tuon aavistaneet, emme
+olisi päästäneet häntä käsistämme. Olisi vaikka kantamalla tuotu mies
+laivaan ja pantu menemään.
+
+Laivan kello soitti toisen ja kolmannen kerran. Kiroskelimme
+tyhmyyttämme ja olimme hänelle vihaiset hänen itsensä tähden. Kun hän
+ei kerran nyt mene, niin ei hän mene enää milloinkaan. Jää iäkseen
+tänne ja joutuu lopullisesti turmiolle.
+
+Missä hän nyt on? Nukkuu tietysti jossain... Ja varmaan valehteli hän
+puhuessaan tavattavasta tuttavastaan.
+
+Lautakäytävä pudotettiin alas ja luukut suljettiin. Laiva alkoi
+vetäytyä ulos laiturista. Nyt on jo myöhäistä, vaikka hän tulisikin.
+Mutta mitäs hän tulisi!... Mutta selkäänsä on hän saava, on saava
+oikein pohjolaisella mitalla!
+
+Me käännymme jo poistuaksemme.
+
+Mutta silloin alkavat reunimmaiset väkijoukossa kohoilla varpailleen ja
+huudahdella:
+
+--Myöhästynyt matkustaja! Myöhästynyt matkustaja! Kapteeni! Kapteeni!
+
+Ja todellakin laski Edlundin nurkalta torin halki täyttä karkua ajuri
+meitä kohti. Rattailla näkyi istuvan mies ja nainen, toinen hattuaan
+huiskuttaen, toinen huiviaan. Mies oli Matti Kariniemi ja tuo toinen--
+eräs hänen vanhoja rakkaitaan.
+
+No niin, siinä se nyt on! Nukkuneet liian pitkään! Emmekö olleet sitä
+arvanneet!
+
+Juoksimme häntä vastaan, mutta hän ei joutanut meitä huomaamaan.
+Hyppäsi alas rattailta, kaasi pari pikkupoikaa mennessään ja hyökkäsi
+suoraa päätä laivasillan reunalle, huitoen käsillään ja huutaen:
+
+--Älkää jättäkö! Älkää jättäkö!
+
+Me kaikki muut huusimme hänen mukanaan ... kaikki ihmiset rannalla
+huusivat:
+
+--Kapteeni, kapteeni, odottakaa!
+
+Mutta kapteeni joko ei kuullut tai ei ollut kuulevinaan. Hitaasti,
+mutta varmasti vetäysi laivan laita ulos laiturista, välimatka oli jo
+ainakin kolmen sylen levyinen ja hyrskyi kuin koski, koneen lyödessä
+takaisin.
+
+Matti Kariniemi seisoi rannalla ja oli lakannut huitomasta. Hän ei
+ymmärtänyt muuta kuin että siinä nyt levenemistään levenee juopa hänen
+vanhan ja uuden maailmansa välillä, ja jos hän ei nyt mene, niin isonee
+se iäti ylipääsemättömäksi Atlantiksi. Siihen suistuvat hänen hyvät
+aikomuksensa, siihen repeävät lupaukset ja vakuutukset, ja hän jää
+tähän niinkuin ennenkin. Velkamiehet kuin rakkikoirat niskassa ... minä
+päivänä tahansa voidaan pistää velkavankeuteen ... toverit ylenkatsovat
+... ja koko maailma nauraa!
+
+Ja luultavasti oli hänessä tallella vielä viimeinen varasto tuota
+esi-isiensä kauan kadoksissa ollutta huimuutta, ja luultavasti oli hän
+vihdoin viimeinkin joutunut siihen tilaan, että hänen luonnonlakien
+pakosta täytyi toteuttaa »koko programminsa» kerran hänenkin, joka oli
+vuosikausia vetelehtinyt, puhunut, innostunut ja ilmaan huutanut...
+
+Sillä yht'äkkiä kyyristyi hän kokoon, peräytyi askeleen ja karkasi
+mereen kädet laivaa kohden ojoina.
+
+Hänen rakkaansa, joka oli seurannut häntä kintereillä, parkaisi
+surkeasti hänen jälkeensä, muut naiset alkoivat huutaa venhettä, ja
+laivassa hyökkäsivät kaikki matkustajat samalle puolelle kantta.
+
+--Apua! Apua!--Se hukkuu! Se hukkuu!
+
+Mutta Kariniemi ei ollut hypännyt hukkuakseen. Hän jo pullahti
+puoliruumiiseeensa vedestä ylös ja sai samassa kiinni köydensilmukasta,
+joka hänelle laivan kannelta nakattiin. Laivan laitaan ponnistaen
+kapusi hän sitä myöten peräkannelle, ja viimeisellä välillä auttoivat
+häntä laivamiehet niskasta, nostaen kuin märkää koiraa suvannosta.
+
+Rannalla räjähdettiin nauramaan ja sitten hurraamaan ja huutamaan
+»eläköön.» Vettä pois päristellessään näytti hän siellä hetkeksi
+menevän hämilleen. Mutta sitten hän tointui, juoksi komentokannelle,
+kokosi viimeiset äänivaransa ja huutaen yli muun metelin:
+
+--Eläköön isänmaa!--johon me kuorossa vastasimme:
+
+--Eläköön Kariniemi!--katosi hän piipusta pullahtavan savupilven taa.
+
+Ja niin meni kuin menikin Matti Kariniemi Amerikkaan. Ja mies hänestä
+tuli kuin tulikin. Viimeisten tietojen mukaan toimittaa hän tätä nykyä
+Amerikassa--papin virkaa. Ja minä olen nähnyt sen kotiin palanneen
+siirtolaisen, jonka lapsenkin hän on kastanut.
+
+
+
+
+KOTOINEN KYLYNI.
+
+
+Se vanha, rakas saunani, se oikean suomalaisen saunan ihanne, se
+pysyvin muinaismuisto esi-isäin Altain-takaisilta ajoilta... Minä
+tahdon nyt sen etuja ylistää ja julistaa maailmalle sen maineen, tuon
+vaatimattoman, harmajan huoneen, joka alempana muita, notkoon menevän
+tien varressa, kyyröttää kuin pienuuttaan paossa eikä ketään häiritse.
+
+Enkä minä suotta vanhan saunani avuja ylistäkään.
+
+Sillä sen nokiset seinäthän ne näkivät minun maailmaan syntyvän, ja
+nehän ne kuulivat minun ensi itkuni. Sen herttaisesta löylystä ne
+sitten kantoivat minut kylmään maailmaan, mutta minä huusin kuin
+riivattu enkä tahtonut tyytyä olooni isossa pirtissä, jossa liika valo
+silmiäni häikäisi.
+
+Ja kun kasvoin ja aloin omin jalkoineni kulkea, niin sinne minä äitini
+jälessä tallustelin olkien päällä piehtaroimaan ja vesisammion ääressä
+alastomana loiskimaan. Ja siellä vasta nauru oikein naurulle tuntui, ja
+lapsen riemu riemulle remahti.
+
+Millä salaperäisellä kunnioituksella ja pelolla minä sitten itsekseni
+hiiviskelin kynnyksen yli ovesta kurkottamaan tuonne lauteitten alle
+loukkoon, joka oli päivälläkin pimeä ja musta ja näytti minulle olevan
+kuin etehinen outoon, maanalaiseen maailmaan, missä vain lapsia asuu ja
+mistä niitä minullekin joka vuosi ilmaantui uusia veljiä ja sisaria. Ja
+silloin aloin minä ensi kerran pyöritellä päässäni ajatuksia ja
+kysymyksiä, joihin ei kukaan osannut antaa minulle oikeata vastausta ja
+selitystä.
+
+Ja minä valitsin ensimmäiseksi ystäväkseni vanhan Ruoti-Pekan, joka
+ajettiin tuvasta ja pakeni saunaan pärettään polttamaan. Ja siellä
+vietin minä hänen kanssaan iltakaudet ja kuulin hänen kummia juttujaan,
+vavisten jännityksestä ja suloisesta pelosta, kun pimeä yö katsoi
+sisään pienestä ikkunasta ja kuusikko seinän takana huokaili ja soitti
+... tai seisoin minä pitkät hetket ulkopuolella ovea ja avopäin
+katselin tähtien tuiketta ja revontulien liekehtimistä talvisella
+taivaalla ... tai kuuntelin yöllä itsekseni sirkan siritystä kiukaan ja
+seinän välissä, kun koko muu maailma nukkui ja pakkanen vain
+ohikulkiessaan saunan nurkkaa sauvallaan kopaisi.
+
+Miehistyin ja vartuin, ja minut ajettiin ulos maailmalle, sen kylmissä
+viimoissa värisemään. Enkä minä silloin mitään niin ikävöiden kaivannut
+kuin kotoista kylyäni. Ja kun tieni minut milloin toivat kotikylääni
+takaisin, niin kylyä kysyivätkin silmäni ensiksi. Eikä ollut koti
+kodille ennen, kuin sihahti kiukaan kiville vesi, otettuna notkon
+lähteestä, jonka reunalla hajuheinä kasvoi, eikä ennenkuin uupuneita
+jäseniäni hautoivat koivikosta taitetut tuoksuvat lehvät.
+
+Silloin vasta tuntui oikein siltä, kuin olisivat mieron tahrat
+peseytyneet kokonaan pois sekä ruumiista että sielusta. Ja raukean
+suloisiin unelmiin vaipuneena istuin minä syntymäsaunani nurkkahirren
+nenässä ja annoin kesäöisen ilman hengen itseäni jäähdytellen hyväillä
+ja tuudittaa mieltäni aatteettomasti harhaileviin unelmiin, edessäni
+pelto ja niitty ja tyyni järvi ja sen takainen hiljainen ranta.
+
+Se vanha rakas saunani...
+
+Kun muu maailma minut kerran vieroo luotaan, niin vetäydyn minä sinne
+verkkoukkona elämään vanhuuteni viimeisiä aikoja.
+
+
+
+
+ONNELANI.
+
+
+Korkean vaaran päivänpuoleisella rinteellä on se talo, missä minä
+elelen. Sen nimi on Onnela, ja minä olen sen vasta löytänyt ja aivan
+sattumalta.
+
+Olin kulkenut yksitoikkoista, ikävää ja pölyistä maantietä. Muutamasta
+paikasta erkani somannäköinen metsäpolku, ja minä poikkesin sitä
+umpimähkään kulkemaan, tietämättä, minne se veisi.
+
+Se kulki soita, kankaita ja korpia. Kerran tuli joki eteen ja toisen
+kerran järvi. Toisen poikki kahlasin, toisen yli kuljin venheellä,
+jonka löysin rannalta. Eksyinkin minä kerran ja makasin metsässä yötä,
+mutta löysin taas tieni ja kuljin ja kuljin.
+
+Eräällä aholla tuli tyttö vastaan. Hän oli kerppuja taittamassa, ja
+minä kysyin häneltä: »Mistäs olet?»--»Tuolt' olen Onnelasta», vastasi
+hän.--»Onko sinne pitkä matka'»--»Tuoss' on vähän päässä vaaran
+rinteellä.»--»Saanko lähteä kanssasi?»--»Tule vain, jos tahdot.»
+
+Hän otti vielä toisen puolen taakastanikin, ja niin menimme me yhdessä
+Onnelaan. Hän tunsi joka käänteen tiessä, hän kulki reippaasti ja
+varmasti ja osasi ojustaakin. Ahojen poikki, halmeiden halki, läpi
+lehtojen ja pitkin iloisia karjan polkuja kuivassa petäjikössä...
+Riihen editse, pellonpiennarta, ohi kaivon ja aitan ympäri pihaan...
+
+Hänen isänsä oli rappusilla vastassa.--»Saisiko olla yötä talossa?»--
+»Onhan niitä ollut Onnelassa ennenkin», vastasi hän. Hän oli
+rauhallinen, tyyni ja vakava mies. Ja hänen emäntänsä oli ystävällinen
+ja herttainen, ja lapset olivat sinisilmäisiä, valkotukkaisia ja
+viattomia kuin enkelit.
+
+Olin väsynyt matkani vaivoista, matkani, joka oli kestänyt kauan. Tyttö
+teki minulle tilan aittaansa, siellä oli hiljaista ja viileää, ja
+seinäseppo nakutti seinänraossa. Minä nukuin, niinkuin olisin nukkunut
+pois kaikesta menneisyydestäni ja niinkuin olisin saanut herätä uuteen
+elämään.
+
+Ja siihen minä heräsinkin. Aamulla oli kirkas kesäpaiste, ja tämä talo
+on etelänpuolisella päivänrinteellä. Istahdin rappusille ja katselin
+ympärilleni. Siinä on ruohoinen, puhdas pihamaa. Ja vastapäätä on vaara
+yhtä korkea kuin tämäkin. Siellä on taloja peltojensa keskessä,
+vihertäviä halmeita, lehtoja niiden välissä, ja kaikkialla suitsuaa
+kaskia, joista savu nousee suorana ilmaan.
+
+Minusta tuntui tässä niin hyvältä olla, ja minä jäin tänne. Ne antoivat
+minulle kamarin asuakseni, jonka seinät ovat valkeiksi piilutut ja
+tuomen oksia pistetty rakoihin. Vanha kello kävelee verkalleen seinällä
+ja lyö hitaasti ja kumeasti. Ikkunan alla on ruispelto ja pellon
+yläpuolella mäki.
+
+Minä nousen usein aamulla sinne kävelemään. Jyrkkä polku vie sen
+selälle, ja siellä on suuri, huoneenkorkuinen kivi, josta näkyy vaara
+vaaran takaa, jonne etäisten pitäjäin kirkkojen ikkunat kuin tulessa
+palaen kimmeltävät, jonne syvät lammetkin metsän sisästä tuikkavat ja
+leveänä hymyilynä aukenevat isot ulapat. Raitis ilma kantaa tänne käen
+kukunnan toisilta kukkuloilta, ja puhelevain lasten ääniä kuuluu
+jostain rinteeltä, jossa ne ovat marjassa.
+
+Kun laskeudun alas, on joukko jo aamiaisella. Istuskelen heidän
+seurassaan, lähden heidän mukanaan heidän töihinsä, käyn
+kaskenhakkuussa, lehdeksessä, niityllä, ja haeskelen pikkupoikain apuna
+hevosia sydänmaalta. Iltasilla kylvemme yhdessä ja juttelemme, pirtissä
+kuivavien piennarheinien päällä lepäillen, tämän maailman menosta ja
+ihmisten erilaisista riennoissa. Tai menemme kauniina öinä nuotalle,
+soudamme etäisiin selkäsaariin ja vietämme yösydäntä kalasaunoissa,
+joiden edessä järven laine loiskii ja takana humisee saaren tuuhea
+kuusikko.
+
+Mutta sunnuntaiaamuina soutaa meitä koko kylän väki suurella venheellä
+kirkolle, jossa ei minua kukaan tunne ja jossa kirkonmäellä verkalleen
+käyskentelen tai istuskelen venheiden luona rantaäyräällä, jonne kuuluu
+vain virren veisuu ja urkujen himmeä soitto.
+
+Minä olen tyytyväinen ja onnellinen. Se tyttö, joka toi minut tänne, on
+oma ystäväni. Kun muut nukkuvat, hiipii hän luokseni ja käy hellästi
+kaulaan; ja kun hän on poissa, ajattelen minä häntä avosilmin uneksien.
+Minussa kumpuilee hiljainen, tyyni elämänilo. En tunne vanhenevani, ei
+peloita kuolema, ja kun näköpiirillä on varmat rajansa, ei ahdista
+äärettömyys eikä kiihoita kilpailu. Sillä minä tiedän, mitä on takanani
+niillä taipalilla, joita olen tullut, ja tiedän, että taivaanrannan
+tuolla puolen ei ole sen enempää kuin täälläkään. Ja sentähden tahdon
+minä elellä ikäni kaiken täällä omassa Onnelassani.
+
+
+
+
+
+
+KOLMAS KOKOELMA
+
+
+
+
+ISIEN PUU.
+
+
+Hyisen, hallaisen, pohjattoman rimpisuon reunassa, joka kääkkyräpetäjiä
+ja vaivaiskoivua peninkulmittain kasvaa, kohoo kohoamistaan
+ruokamultainen kukkula, jonka rinteillä tuhatvuotiset koivut,
+haapapuut, pihlajat ja tuomet tuoksuvat, vihertävät ja lehtiään
+lepattelevat. Kuta korkeammalle se kohoaa, sitä solkeammaksi käy koivu,
+sitä lempeämmäksi lehto, sitä mehevämmäksi maa. Ja kukkulan
+korkeimmalla laella, keskellä rannattoman, ruskean erämaan, humisee yöt
+ja päivät hiljaista huminataan koivujen kuningatar, tuuheaoksainen puu,
+jonka juuret syvälle maan sydämeen tunkevat ja latva taivasta
+tavoittaa.
+
+Se on Haltian pyhitetty puu, hänen oma kasvattinsa, jonka siemenen
+kylvi siihen silloin, kun etäisimmän entisyyden ensimmäiset pälvet
+paljastuivat, kun ikuiset lumet sulivat ja jäävuoret alkoivat jokina
+mereen vuotaa. Siihen hän asettui ajan rannatonta ulappaa eksyksissään
+harhailtuaan, ja siinä oli hänen hyvä olla. Hiljalleen kasvoi hänen
+kylvönsä ja versoilivat vaaran rinteet hänen ympärillään hiiskumattoman
+hiljaisuuden vallitessa;--kasvoi puu vaaksan vuosisadassa, tuuhistui
+tuhannen kuluttua, kutistui talvisten tuiskujen alla, mutta oikaisi
+aina vartensa tuuman entistään ylemmä kesäisten päivien paisteessa.
+Kerran kymmenessä vuodessa juoksi peuraparvi alitse, ulvahti susi suota
+pitkin jolkutellen, tai lepuutti latvassa siipeään Lapista palaava
+kotka.
+
+Ikäviä aikojaan haikaili Haltia lehtojaan kasvatellen, tietämättä,
+kenelle niitä kasvatti. Johan alkoivat pyyt metsissä pesiä, jo
+kuhertelivat kyyhkyset oksilla, jo lauloivat linnut, ja oravat iloaan
+pitivät. Mutta vaikka vilja maassa vilisi, ei kukaan Haltiasta
+huolinut, ei yksikään hänen koivussa asuvan tiennyt eikä hänelle
+kiitostaan kantanut. Alakuloisena asui hän kaarnaisen kattonsa alla,
+tuolloin tällöin lehvien lomasta tähystellen, eikö saapuisi se, jota
+hän odotti,--tietämättä, ketä odotti.
+
+Oli hän jo itse mielestään yhdeksän iäisyyttä odottanut, kun tuli
+vihdoinkin talvista hankea hiihtäen tuo, jonka hän toivomakseen tunsi:
+hengeksi omaa henkeään. Oksien alle hän pysähtyi, ei menojaan mennyt,
+vaan haki suojaa, asettui asumaan hänen jalkojensa juureen. Oudostellen
+katseli Haltia häntä puunsa suojasta, mutta tunsi sydämensä
+mielihyvästä vavahtavan, kun outo tulija koivun oksalle parhaat helynsä
+ripusti, antoi siihen saaliistaan osan ja nuotiotulellaan sen juuria
+lämmitti. Jo lankesi kasvoilleenkin hänen eteensä ja hymisten lauloi:
+
+    Koivutar ihana impi,
+    metsän hieno haltiatar,
+    käy avuksi etsittäissä,
+    toveriksi tarvittaissa,
+    laita kulta kuontaloihin,
+    pane vaski vartaloihin,
+    kehreä punainen lanka,
+    sinilanka siuahuta,
+    vetele jokien poikki,
+    lävitse salon sinisen,
+    siihen juosta joukkojesi,
+    viiletellä viljojesi.--
+    Antanet urholle apusi,
+    uhrin kannan koivullesi.
+    esilahjat lehdollesi.
+
+Mielellään hän antoi, kaikki lupasi, jälessä juoksi, kupeella kulki,
+kuljetti kaikki hänen eteensä ja sai kiitokseksi pyydetyistä parhaat.
+
+Poishan tämäkin loittoni, jätti Haltian siihen yksikseen olemaan, mutta
+kun aikainsa päästä palasi, niin toi toisiakin tullessaan, eivätkä ne
+milloinkaan lahjatta lähteneet eivätkä uhriaan unohtaneet.
+
+Hyvillä mielin eleli siinä erämaan Haltia, koivunsa oksia soitteli ja
+elämästään iloitsi. Hoiteli lehtoaan, tuomiaan tuuhistutti, pihlajoita
+ja haapapuitaan vaali, odotellen uusia ystäviä, joille nekin kerran
+lahjaksi kelpaisivat.
+
+Ja keväänä muutamana, kun lehto lempeimmillään tuoksui, kun mahla
+koivun suonissa kihisi ja Haltian päätä elämänhalu huimasi, näki hän
+kaksi miestä suolta nousevan ja hänen puunsa juurelle istuutuvan.
+Heidän haastelustaan hän kuuli, että he asuinpaikkaa etsivät, itselleen
+kaskimaita katselivat, vaikkeivät vielä tienneetkään, tähänkö jäisivät
+vaiko tästä kauemmaksi kulkisivat.
+
+Silloin loihti koivun Haltia kaikki lintunsa puitten latvoihin, kutsui
+kukkumaan kaikki käkensä, ja hymyyn menivät totisten miesten huulet
+sitä kuunnellessa. He tekivät tulensa, vuoteensa valmistivat ja koivun
+alle yöpyivät. Mutta yöllä lähetti Haltija mehiläisensä Luojan luo
+usvia anomaan ja toisen päiväpaistetta pyytämään. Ja kun miehet aamulla
+heräsivät, antoi aurinko valoaan täydeltä terältä suven puolella
+Koivuttaren kukkulaa, mutta pohjoisessa seisoi sumuinen seinä korkeana
+ja sankkana. Eivätkä miehet siitä sen edemmä lähteneet. Ripustivat
+konttinsa koivun oksaan, ottivat kirveensä ja lehtoon laskeutuivat.
+Haltia seuraili heitä puulta puulle hiipien ja näki heidän iskevän
+pilkan joka koivuun, jonka ohitse kulkivat, ja viimein tulivat he
+samalle puulle, mistä olivat lähteneet. Mutta kun olivat puihin
+pilkkansa panneet, astuivat he kierroksensa sisään ja alkoivat kaataa
+kaskea. Lehdossa ruski ja rytisi, puut tutisivat ja parahtaen maahan
+sortuivat. Haltiaa peloitti, mutta samassa oli hänen mielensä hyvä.
+Kaikki pilkkomansa puut he maahan kaatoivat, mutta yhden jättivät,
+Haltian koivun.--Se on pyhä puu, johon konttisi ensiksi ripustat,--
+kuuli hän heidän sanovan. Ja siitä pitäen päätti hän olla heidän
+ikuinen ystävänsä, noiden miesten, jotka olivat suolta nousten hänen
+luokseen tulleet, ja heille aina parahintaan suoda, koska hekin hänelle
+sen soivat.
+
+Ja yhteinen ystävyys siitä alkoi pyhän puun Haltian ja kaskenkaatajain
+välillä, eivätkä he siitään enää eronneet. Miehet rakensivat saunansa
+metsään ja siinä talvensa viettivät. Keväällä he polttivat kaatamansa
+kasken komeana uhritulena Haltian puun ympärillä. Mutta ennenkuin
+kylvämään kävivät, astuivat koivun alle, ripottivat siihen jyväsiä
+muutamia ja lauloivat kukin hiljaa hymisten:
+
+    Koivutar korea impi,
+    maitten neito mairueni,
+    anna meille oiva ohra,
+    kaura kaunis kasvattele,
+    varjele vilulta vilja,
+    pane korret korttumahan,
+    sekä varret varttumahan,
+    tuhansin neniä nosta,
+    saoin haaroja hajota.--
+    Kunpa antanet apusi,
+    kannan lahjat lehdollesi,
+    uhrin puullesi parahan.
+
+Haltia antoi, mitä pyydettiin, jyvän idätti, oraan kasvatti, tähkän
+tuleennutti ja sen hallalta varjeli, levittäen terheniset siipensä
+halmeen päälle ja maan alta lämmintä liehtoen, silloin kun pohjoinen
+pakkasella uhkasi. Ja kun kellertävä vilja leikattiin, ripustettiin
+siitä täyteläisin lyhde hänen koivunsa oksaan--ja se oli hänestä
+riittävä palkkio.
+
+Vuodet vierivät, lehto kaadettiin kaskeksi yhä laajemmalti, ja ajan
+ollen aaltoili koivun koko tienoo vihantana viljamaana. Maine kuului
+kauas soiden ja metsien taa, että siellä asuu kukkulalla etäisessä
+erämaassa suuren koivun siimeksessä ystävällinen, hellämielinen Haltia,
+joka omiaan hoitaa ja heille kaikkea hyvää suo. Tuli miehiä ja naisia
+ja tekivät tupasiaan kaikille rinteille lähteiden luo. Ja kun ei enää
+siihen sopinut, niin siirtyivät toisille rinteille. Mutta kun pyhä puu
+lehteä laittoi ja käet kukkuivat ja linnut lauloivat, niin tulivat
+kaikilta kukkuloilta Koivuttaren puun alle uhraamaan ja kylvöonnea
+anomaan. Ja samana päivänä pantiin kasket kaikilla rinteillä palamaan,
+ja tuoksuva auer hunnutteli suot ja metsät ja kääri pehmeään vaippaansa
+Koivuttaren puun, joka siitä suureni ja tuuhistui. Iloista elämää
+pitivät lapset, naiset huhuilivat, karjan kellot kalkattelivat ja
+paimentorvet vastailivat toisilleen vaaralta vaaralle.
+
+Ihmiset vanhenevat ja kuolevat pois, ja koivun ympärille haudataan.
+Mutta koivun Haltia ei vanhene eikä kuole, vaan pysyy iäti yhtä
+nuorena, sillä uuden kansan kiitollisuus kantaa hänelle aina uusia
+uhreja. Hän näkee korpien kaatuvan ja viljamaiksi muuttuvan, näkee
+soidenkin laihoina vihertävän ja tähkää kellertävän. Mutta vaikkakin
+puut kaikkialta kaadetaan, ei Haltian puuta kukaan kaada. Sillä
+semmoinen on taru, että jos »isien puu» maahan hakataan tai siitä
+oksakaan taitetaan, katoo vilja maasta ja puute maailman täyttää. Mutta
+jos sen annetaan seista ja hellivän sydämen lahjoilla häntä muistetaan,
+ei ikuinen jää eikä lumi enää koskaan Suomea peitä eikä hyvä Haltia
+sille koskaan lakkaa lämpöään leyhyttämästä.
+
+Sentähden sille vielä tänäkin päivänä nuori kansa tyynin kesäilloin
+kantaa laulunsa lahjan ja ilonsa uhrin. Ja kun he työnsä vaivoista
+väsyneinä käsi kädessä Koivuttaren kukkulalle kulkevat ja keinun
+heiluessa ja kantelon soiden hänelle virtensä virittävät, täyttää vieno
+riemu hänen rintansa, ja hymy sydämessä piiloutuu hän puunsa
+tuuheimpaan lehvistöön, joka heikolla kohinallaan hänen kiitolliset
+tunteensa tulkitsee.
+
+
+
+
+KAUKANA JA KORKEALLA.
+
+
+Syvälle sisämaahan pistävän merenlahdelman pohjukassa minä synnyin,
+siellä lapsuuteni uiskentelin ja iloitsin elämästäni tuuheiden
+rantalehtojen suojassa, tuulien tyynessä, kuunnellen kaislikon kahinaa
+ja pienten laineiden loiskinaa.
+
+Rannan raidat humisivat pääni päällä, kun pehmoisen mättään kyljessä
+emoni siipien alla öitäni vietin. Myrsky välistä raivosi, salamoi
+taivas, ja jyrähtelivät synkät pilvet, mutta ihmettelyn mielihyvästä
+minä sille piipertelin, pelkoa tuntematta.
+
+Salmen suuhun, jossa aavempi ulappa aukeni, tämä onnellinen maailmani
+ulottui; mutta sinne ei emo meitä milloinkaan ohjannut. Kun uuvuimme,
+odotti hän meitä ja nosti meidät siipiensä päälle selkäänsä ja maihin
+souti, pakoon haukkoja ja metsästäjän vaanivaa silmää.
+
+Mutta katosi minulta emo, ja veljet ja sisaret ennen minua lentoon
+joutuen vierivät pois, ja jouduin minä heitä etsiessäni salmen suusta
+suurelle ulapalle. Aamu oli kirkas, ja myötäinen oli tuuli. Häämötti
+edessäni korkea, kaukainen maa, ja sinne minä pyrkimään. Uin ja uin,
+mutta edistynyt ei matkani. Vaan silloin nosti minua sisäinen voima,
+siipeni minäkin levitin--ne kantoivat, ilma vihelsi korvissani, ja
+ennenkuin ymmärsinkään, olin minä siellä, minne halusin. Mutta se oli
+kivinen, karu kallio, ja iso laine heitti minut sen rannalle, jossa
+yöni kyyhötin kylmän kiven kyljessä--ja minua pelotti ja paleli.
+
+Mutta huomenna oli meri tyven, ilma lämmin, kallio sileä ja hieno ja
+nurmipenger sen vieressä vihreä. Taivas oli korkea ja suuri, ja meren
+vesi kirkas ja viileä. Riemu täytti rintani pitkän aallon minua
+keinuttaessa, pelko oli poissa, ja saarelta saarelle minä uiskentelin
+ja kallioita kalliolle, jyrkkien kiviseinien sivuitse ja nenitse
+niemien, joita veden käynti hellällä kädellä hyväili ja vaahtoon vain
+omiksi iloikseen hyrskähti.
+
+Unohtuivat entiset iloni, haihtuivat äskeiset suruni, ja ilmassa näin
+minä suuria, valkosiipisiä lintuja ja veden pinnalla suurempia, jotka
+pyyhkivät ohitseni ja taivaan sineen katosivat. Voimani kasvoivat,
+siipeni sakeni, ja minä voin lentää, minne mieleni veti. Tapasin
+tuttavia, yhdyin veljiin, sisariini sain, ja suurissa parvissa vietimme
+iloisia aikoja maan ja meren vaiheilla.
+
+Mutta yhä meremmäksi mielemme piti, ulos isoimpien aaltojen otteluun.
+Uskalsimme sinne, viimeisille kareille, joita aalto ärjyvä kierteli ja
+vihasta valkeana kiehui. Takaisin työnsi meidät raskas tuuli, ja
+vaahtopalloina heitti meidät meri pois portiltaan. Alakuloisina ja
+voimattomina kantauduimme me takaisin vanhaan valkamaamme lahden
+pohjukkaan. Sanoivat muutamat, että tänne jäämme, turha on pyrkiä
+sinne, mistä ei maata kuulla eikä ole missä siipeänsä lepuuttaa. Mutta
+lahti oli nyt niin mutainen ja matala ja tukehduttavan ahdas, ja vetelä
+niitty uhkui värisyttävää usvaa eikä aurinkokaan enää lämmittänyt
+niinkuin ennen, ja kaisla oli kellastunut, lehdet puista pudonneet.
+
+Ja kuin yhteisestä sopimuksesta me hypähdimme siivillemme, kaikki
+tämänkesäiset nuoret, eräänä kuulakkana syksyisenä aamuna, kun aurinko
+juuri nousi--kohosimme suoraan korkeuteen, niin ylös, että maa oli kuin
+matalamättäinen niitty, mutta meri avara kuin taivas ja taivas itse
+rajaton ja ääretön. Emmekä tietä kysyneet, emmekä maasta merkkiä
+ottaneet, vaan ojensimme suoraan suvisia maailmoja kohti, jonne halumme
+meitä veti.
+
+Ja sinne me nyt kiidämme, kuulemme vain omien siipiemme havinan, ja
+viittoinamme ovat päivällä auringon kultainen kimmellys ulapan
+laineilla ja yöllä tähdet ja hopeainen kuu. Sinne kiidämme etelän
+ihanteisiin maihin, emmekä tiedä, milloin takaisin tulemme. Sillä me
+olemme nuoria, jotka emme taaksemme katso, meissä on oma voima, joka
+meitä kantaa, ja meidän on matkamme määrä--kaukana ja korkealla!
+
+
+
+
+KEVÄÄN KEVÄT.
+
+
+Jouluun saakka nousee nousemistaan pimeyden tulva. Valon antaja vaipuu
+yhä syvemmälle ja on lopulta kuin hukkuva, jolta vain käsi silloin
+tällöin vilahtaa veden pinnan yli.
+
+Kuinka kaikki on siihen aikaan kolkkoa ja toivotonta! Aamujen ja iltain
+pitkät pimeät tavoittelevat toisiaan keskipäivälläkin. Kaitainen rako
+valoa repeää tunniksi tai pariksi, niinkuin kaukainen railo etäisellä
+ulapalla. Mutta kohta sulkeutuu halkeama, puhteet solmivat sormensa
+yhteen, ja koko ihmiskunta vaeltaa kuin umpinaisen patalakin alla.
+
+Ilma on raakaa ja raskasta, ja alituinen tunne tukehtumisesta ahdistaa
+rintaa. Juhlain aikana tosin virvoittaa vähäksi aikaa hilpeys mieliä.
+Mutta se on keinotekoista ja katoaa kohta, kun joulukuusen kynttilät
+ovat pohjaan palaneet. Ja kuinka monella on kynttilät? Matalissa
+majoissa tuikkaa läpi talven päre pihdissään.
+
+Puuttuu päivä. Ei ole aurinkoa, jonka valo aukaisisi ajatukset
+levälleen ja kouhottelisi kutistuksiinsa menneet mielet. Katseet
+kulkevat ikkunata kohti ja etsivät avaruutta. Vaan vastassa on
+pikimusta muuri, joka ei näytä muuta kuin oman unisen pöytäkynttiläsi
+ja pienen huoneesi harmaan haaleat seinät.
+
+Ei tee mieli mihinkään. Ulkona on alituinen tuisku ja pakkanen. Viima
+viiltää kuin veitsellä poskeen. Kuiva pyry polttaa suojattomaan
+sieraimeen kuin kiehuva poro. Reenjalas on niinkuin tervaan takertunut,
+ja suksimies uskaltaessaan ulos hangelle hupsahtaa kuin jauhohinkaloon.
+Tietä naapuriin on vain kaitainen polku kinosten välissä ja senkin
+tupruttaa joka toinen päivä umpeen.
+
+Ihmisten toiminta on hidasta ja haukottelevaa. Välttämättömimmät työt
+tehdään, muut saavat seista. Kelin kireys vaikuttaa mieliinkin. Aivot
+tekevät työtä vain puolella ponnellaan, ja mielikuvitus liikkuu
+vaivalloisesti niinkuin lapsi isän suurissa saappaissa.
+
+Vai onko kukaan joutunut oikean innostuksen valtaan joulukuussa? Ja
+onko tammikuussa toimittu muuta kuin tuhertamalla?
+
+Mutta sitten hiipii hiljalleen huoneeseen helmikuu ja kuljettaa
+kintereillään maaliskuun. Et tiedäkään sen tulosta, ennenkuin se siinä
+on. Se ilmautuu kuin poutaperhonen ikkunaasi ja lepattelee siipineen
+lasia vasten. Kun riennät sitä katsomaan, niin lehahtaa se pois ja
+pakenee tervehdystäsi. Mutta se on jättänyt sijallensa jotakin.
+Hämmästyen huomaat sinä, että päivä on pitennyt, että etelän taivas
+hohtaa ja että aurinko on ylhäällä vielä, vaikka sen entiseensä nähden
+olisi pitänyt jo aikoja sitten piiloonsa paeta.
+
+Ja joka päivä tulee hän samalla tavalla takaisin, tämä valon vieno
+kyyhkynen, uusi öljypuun oksa nokassaan. Se tietää, että pimeys on
+puhkaissut pohjansa, että laskeutumistaan laskeutuu sen tulva ja että
+aurinko kohoo yhä korkeammalle kuin saari sumean meren keskestä.
+
+Vaihde tapahtuu niin tasaisesti, ettet taida sen tulohetkeä tarkoilleen
+määrätä. Mutta kun päivänä muutamana astut ulos asuntosi eteen, niin
+tunnet hangen hienosti hajahtavan ja ilmassa on omituinen, tuores
+tuoksu. Lumi sulaa jo seinävierillä, ja räystäs tipahuttaa hienoimmalta
+huipultaan tuolloin tällöin vettä pienoisen, välkähtävän pisaran
+nuoskeaan lumeen. Hanki helottaa niin valkealle, että silmiä häikäisee
+hetkiseksi. Taivas on kohonnut korkeammalle ja pessyt puhtaaksi
+sinensä. Hieno harso on kokoontunut idän puolelle aurinkoa ja näyttää
+niin lämpimältä kuin kesäinen poutapilvi.
+
+Kuusinen mäki tuolla, ja toisaalla suuren selän kaukainen ranta, ne
+hämärtävät kuin autereen takaa.
+
+Soimaan helähtää rinnassasi jokin. On kuin hopeakello kilahtaisi ja
+kutsuisi uuteen elämään kaikki uupuneet aavistukset ja herättäisi
+toiveet tuulahtelemaan jotain uutta, valoisampaa, avarampaa ja
+suurempaa.
+
+Et malta. Suksien selkään heittäyt ja annat niiden liukua loitolle
+ihmisten luota. Ei upota enää hanki, ja yöllinen, hieno lumi on vain
+voiteena alla. Aitojen ylitse, nietosten poikki, puitten välitse, ja
+pitkin loivia rinteitä korkeimman kukkulan laelle!
+
+Niinkuin jäälinna kohoo takanasi pimennon puolella luminen kuusikko. Se
+uhkuu kylmyyttä ja jähmettää jäykkyydellään. Se on kätkenyt kohtuunsa
+kaikki tammikuun pakkaset eikä laske niitä sieltä, ennenkuin ne
+viruttaa pois huhtikuun huuhteleva sade... Mutta tähän, missä seison,
+paistaa päivä täydeltä terältä. Ilma on lauhkea ja leuto. Se ei enää
+raatele eikä revi rintaa. Se on piehtaroinut puhtaassa hangessa, lämmin
+aurinko on sitä lauhduttanut, ja nyt se huljuu hyväillen rinnan
+kehyksissä, niinkuin pehmyt vetonen makeasta lähteestä.
+
+Ei kuulu hiiskahdustakaan tänne ylös. Kerran kuusikon sisästä tikan
+vihellys ja toisen kerran tiaisen terästiuku. Taikka pudota lupsahtaa
+petäjän oksalta lumiharkko hankeen, uppoo sinne, ja painunut oksa
+ponnahtaa suoraksi. Alla on laakea, luminen rinne, johon päivä
+vuodattaa valoaan täydeltä terältään. Siellä täällä risteilee sitä
+sujuva suksenlatu. Se murtaa hangen ja uurtaa sen sileään pintaan
+juovan, jonka verekseen reunaan päivän valoisa säde taittuu vieläkin
+valoisammaksi.
+
+Alas laaksoon se johtaa. Sieltä näkyy notkelmassa pienoinen kaupunki.
+Kirkko keskellä ja kirkon ympärillä kattoja katossa kiinni. Katoilla
+piiput, joista nousee savu rauhallisissa kiemuroissa niinkuin kopasta,
+joka on unohtunut itsekseen palamaan. Alempana tehdas ja sen rannassa
+sinertävä rivi jäälohkareita, äsken avannosta nostetuita. Hiljaista
+liikuntaa kaduilla. Ajava maalainen laskemassa jäälle, toinen sieltä
+nousemassa. Etäämpänä lumisella ulapalla pieniä, mustia pilkkuja, eri
+haaroilla toisistaan. Ne näyttävät sijoillaan seisovan.--Ei kantaudu
+tänne risahdustakaan tuolta alhaalta. Ihmisten liikunta siellä käy kuin
+silkkisukilla sametin nukkaa myöten.
+
+On seisaus ilmoissa. Päivä ja yö ovat yhtä pitkät. Valo ja pimeys
+tasaavat toisensa. Vaaka ei kallistu kummallekaan puolelle. Talvi on
+kehittynyt korkeimmilleen. Se on perustuksensa lujittanut syvälle
+maahan ja rakentanut valmiiksi pienimmänkin koristeen päädyssään.
+Näetkö noita hienon hienoja lumileikkauksia katoilla ja puitten
+oksilla? Huippukin on valmis, harjakin täysitekoinen.
+
+Mikä täydellisyys pienimmässäkin piirteessä, mikä puhtaus salaisimmassa
+sopessa! Ei rakoa, ei rikkaa. Niinkuin aamupäivällä sunnuntaisin,
+jolloin luodut lepäävät ja odottavat, tietämättä mitä. Valo valautuu
+maahan, tarkoitustaan tuntematta. Kesäisin se paahtaa puitten juuria,
+jouduttaa toukoja, tunkee mehua maahan, multaan, juuriin ja lehtiin, ja
+virittää tulen suonissa palamaan. Nyt se vain oleilee omiksi iloikseen,
+heijastelee hangella ja peilailee joutilaana pitkissä nietoksissa.
+Kuinka rauhalliseksi käy mieli täällä ylhäällä, sinun sauvaa vasten
+nojatessasi! Kuinka tuntuvat poistuvan kauas kaikki ilkeys ja
+intohimot! Tulisinkin tunne sulaisi täällä ujoksi otsasuudelmaksi.
+
+Mutta lyhytaikainen on luonnon rauhallinen lepohetki tuiman talven ja
+kevään välillä. Kevään kevät ei kauan kestä. Se livahtaa sormiesi
+välitse kuin kesäinen kirkkoaika. Haihtuu äkkiä niinkuin juhannuksen
+aikaisen tuomen tuoksu. Talven täyteläinen lumilinna alkaa luhistua.
+Leuto tuuli tiputtelee sen huippujen helat, ja auringon säde puhkoo
+säälimättä rakoja seiniin ja sileään siltaan.
+
+Mutta nyt ei ole vielä se aika. Ei ole talvi enää, mutta ei kevätkään.
+Nyt on kevään kevät, on juhannuksen juhannus. Ota vaari siitä. Elä anna
+sen tuoksun jäädä tuntematta eläkä sen hilpeyden hukkaan haihtua.
+
+
+
+
+SYNKÄN KORVEN SYDÄMEEN.
+
+(Luonnonkuvauksia Raja-Karjalasta.)
+
+
+Talot ovat harvenemistaan harvenneet, taipaleet tulleet pitemmiksi,
+maat karummiksi, ja eräs autio mökki suuren metsäkosken rannalla on
+viimeinen asumus Suomen puolella. Istuudumme siihen hetkeksi
+levähtämään nakkautuaksemme sitten tuolle paripeninkulmaiselle
+sydänmaan taipaleelle, joka vie ensimmäiseen karjalaiseen kylään rajan
+takana.
+
+Kosken vasen ranta on jyrkkää vaaran rinnettä, joka kasvaa tuuheata
+havu- ja lehtimetsää veden rajaan saakka. Oikea ranta on alavampaa
+maata, ja siinä se on tuo autio mökki.
+
+Sen turvekattoinen tupa on jo maahan kukistumaisillaan. Ikkunat ovat
+alkujaan olleet luukkuja. Viimeksi on kuitenkin käytetty pieniä
+lasiruutuja, vaikka ne nyt ovat rikki useimmat. Rikki on kattokin
+kiukaan tapaan tehdyn uunin kohdalta. Lattia on niin hatara ja laho,
+että sen raot ja reiät kasvavat heiniä, jotka tunkevat seinän ja
+penkinkin väliin. Ne hyötyvät täällä niin hyvin, että horsman varret
+pistävät ikkunasta pihalle kukkimaan.
+
+Vähän matkaa tuvasta on sauna. Se on niin pieni, että sitä luulisi
+kääpiöiden rakentamaksi. Ennen vanhaan on se kuitenkin ollut
+asuinhuoneenakin, kun mäkikyläin asukkaat rakensivat sen itselleen
+sateensuojaksi kalastusretkillään. Samankokoinen on navettakin,
+pirtistä vähän matkaa pihaan päin. Näitä tuskin näkyy kumpaakaan
+heinikon sisästä, joka pihamaassa ja kesannoksi jääneessä pellon
+tilkareessa on kasvanut miehen korkuiseksi. Vaikka se on tuo hyötyvä
+heinikko aidattomassa ulkometsässä, eivät sitä ole käyneet elukat
+sotkemassa. Sillä tänne saakka soiden ja rämeiden taaksi eivät ole
+ulottuneet niiden retket. Tänne ei näy, ei kuulu muuta kuin tuo suuri,
+jyrkkä sydänmaan koski, joka voisi monet myllyt pyörittää ja panna
+käymään monetkin tehtaat, mutta joka nyt yksikseen kohisee äänettömän
+ympäristönsä iloksi ja omiksi huvikseen, kenenkään häiritsemättä,
+nuoleksii kivisiä rantojaan niinkuin metsäkissa käpäliään.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Lähdemme liikkeelle istuttuamme siinä melkein mitään virkkamatta
+kuplailevan, mustavetisen suvannon partaalla.
+
+Ja muutaman askeleen otettuamme olemme jo rajalla.
+
+Ei se ainakaan tältä kohdalta ole vielä umpeen mennyt. Se on vasta
+aukaistu, on laaja kuin pellon sarka ja näyttää olevan pitkäkin, niin
+että on sitä ilo silmäillä.
+
+Astumme sen yli ja olemme tulleet Suomesta Venäjän puolelle. Tähän asti
+toi leveä tie, notkoissa oli poikkitelaiset puut, ja purojen yli oli
+tehty kantavat sillat. Tästä alkaa kaitainen karjan ura, joka melkein
+näkymättömänä luikertaa sakeaan näreikköön ja jonka ainoastaan oppaan
+avulla löydämme. Ja kun saavumme ensimmäiselle suolle, vie siitä yli
+vain kaksi kaitaista ja hienoa pitkospuuta, jotka jalan alla uppoavat
+syvälle ruskeaan suomutaan.
+
+Mutta suon keskessä on saareke, ja siihen me hetkeksi seisahdumme
+hiukan kovemmalle maalle.
+
+Semmoinen synkän korven suo!
+
+Ei se vielä tältä kohdalta ole kovin pitkä poikki mennä. Kaitaisena
+salmekkeena se on siinä kahden hiekkaharjanteen välissä. Mutta tuolla
+etäämpänä näyttää se aukenevan suuriksikin suonseliksi, joista siintää
+vain toinen ranta. Leveten ja kaveten ja pitkin ilmoja mennen jatkunee
+se kuinka kauas jatkuneekaan--Jäämeren ranteille saakka. Ja vanhan
+vesistön pohjaahan se lieneekin, vaikka se aikojen kuluessa on
+vähitellen uupunut ja nukkunut ja lakannut lainehtimasta. Ja nukkuessa
+on sen silmille sitten kasvanut sammalinen peite, joka yhäkin vielä
+paksunemistaan paksunee ja jonka alla sen elämä yhä sikeämpään uneen
+vaipuu.
+
+Sentähdenkö tuntunee niin salaperäiseltä tämä seutu? Ja kukapa
+lieneekään mitannut sen silmäkkeiden syvyyden ja kuka sen pohjan
+koetellut? Kuka tietää, mitä siellä tuon liikkumattoman pinnan alla
+piilee ja mitä aarteita kätkee tämä »kuollut meri»! Sillä niin pian
+kuin siihen juurtunut petäjä on puuksi pääsemäisillään, horjahuttaa se
+sen juuriltaan, heittää kumoon ja nielee sisäänsä, harmaan sammalen
+ruskeaan alusveteen. Mutta sammalesta, suokanervasta, marjan varsikosta
+ja vaivaiskoivun juurista se tihittyy, kovoo ja valmistaa alaa
+viljelykselle. Ja kuka voi sanoa, eikö tämän saarekkeen poikki vielä
+maailman aikoina kulje laaja maantie, jonka kahden puolen lainehtii
+viljapelto, ja eikö tuolta korven laidasta silloin pilkota talo ja
+talosta kuulu ihmisääniä tietä kulkevan korvaan.
+
+Mutta nyt ei sieltä kuulu hiiskahdustakaan, vaikka joka hetki luulisi
+voivansa odottaa karhun vihellystä. Ei muuta ääntä kuin tuo hyvin
+hiljainen sihinä, joka syntyy askeliemme suovedellä täyttyessä. Eikä
+muuta elonmerkkiä kuin tuo hieno suontuoksu, joka näin tyyninä,
+lämpiminä iltoina leviää ilmaan suokasvien rohtoisista kukkasista ja
+unettaen ja päätä painostaen vetää puoleensa ja raukaisee mieltä.
+
+Suolta kohotaikse tie hiekkaharjulle. Metsä, joka äsken oli vaivaista,
+pientä petäjikköä, on samassa muuttunut ikihongikoksi. Ja nyt minä
+vasta tiedän, millaista on ikihongikko!
+
+Jos lienee metsillä ennen ollut haltiansa, niin tässä on silloin
+ainakin ollut heidän temppelinsä, tässä heidän pyhitetty pilaristonsa.
+Se on puhtainta, säännöllisintä hongikkoa, solakkavartista,
+tanakkajuurista, sileäkaarnaista, ja, niin pitkälle kuin silmä kantaa,
+melkein samanpaksuista. Ei kirves ole niistä vielä ainoatakaan
+vikuuttanut, ei ole ollut tukkilaisella tänne asiata, eikä
+tervanpolttajakaan ole uskaltanut tänne saakka tunkeutua. Koetat halata
+jotakuta noista jättiläisistä: ei ylety sylesi sen ympärille. Katsahdat
+latvaan: se on niin korkealla kuin kupukatto kirkon risteyksessä. Ei
+tuule täällä alhaalla ollenkaan, mutta ylhäällä humisee aina vähän,
+niinkuin humisee korkean kirkon salvoksissa.
+
+Maa on sileää ja tasaista. Valkea peuransammalinen peite kattaa sen
+pinnan kuin syksyinen kuura. Siellä täällä on puiden välissä suuri kivi
+kuin uhrialttari ja kiven kupeella kukkiva tuomi tai pihlaja pistettynä
+siihen varta vasten kuin koristukseksi. Kuinka pitkälle lieneekään tätä
+yhtätasaista kangasta, tätä tasalakista hongikkoholvia! Me vain
+vaellamme puun rungolta toiselle tätä helppoa, kuivaa tietä, jossa
+jalka nousee keveästi ja maa välistä kumahtaa heleästi.
+
+Muutamaan paikkaan on honka kaatunut tien poikki. Istutaan lepäämään
+sen selälle. Metsä hajahtaa vähän pihkalle. Iltahyttyset survovat ja
+hurisevat päivää vasten, jonka säteet siellä täällä sattuvat
+lehtipuuhun ja luovat helakkaa vihreätä ruskeiden runkojen väliin. Joku
+pikku lintu pyrähtää lentoon ja sirittää mennessään. Aika tuntuu
+kadottavan mittana, taival tätä kangasta pitkin näyttää olleen
+äärettömän pitkä, vaikkei se vielä ole täyttä tiimaakaan kestänyt. Ja
+kuinka kauan lienee istuttukaan tässä lepäämässä, vaikkei ole vielä
+viittä minuuttiakaan mennyt siitä, kun tähän asetuimme. Jos lienee
+ollut olemassa Kalevan kankaat: tästä niiden tuntuisi pitävän alkaa. Ja
+jos lienee elänyt Tapiolan kansa: ei kai ole kauan siitä, kun se tästä
+kulki itäisemmille maailmoilleen pois viljelyksen tieltä.
+
+Ei hennoisi lähteä. Mutta päivän paiste on siirtynyt puitten juurista
+puolilatvaan, ja hämy alkaa vuotaa maahan. Lähdemme, samahan tuo onkin,
+missä kulkee, luonto on samanlaista kaikkialla. Kangas kun loppuu, niin
+alkaa notko, ja kun notko on kuljettu, niin on taas kangas edessä ja
+kankaalla uusi ikihongikko.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Mutta vähitellen alkaa maa kuitenkin muuttua. Luonto käy
+epäsäännölliseksi, suot tekevät lahdelmia, ja metsäinen ranta tunkee
+niemiä sen sisään. Ranteet ovat paikoitellen kivikkoisia ja nousevat
+kohtisuoriksi, avopäiksi kallioiksi. Kahden mäen välissä on puro, ja
+puron varsi kasvaa sekametsää. Maa on täällä mehevöitynyt, ja petäjä on
+saanut kilpailijakseen kuusen. Kuta korkeammalle toinen pyrkii, sitä
+korkeammalle lähettää toinenkin latvansa. Kuusi rehentelee, kasvattaa
+samalla hartioita ja vartta. Petäjä ujuu hoikaksi ja pitkäkaulaiseksi,
+sen pää hienonee ja juuret riutuvat. Viimein se ei enää jaksa, vaan
+kaatuu suulleen puron poikki. Kuusi on sekin mennä mukana, maa murtuu
+sen alla ja juuret longistuvat. Mutta sen kynnet ovat kovat ja sen
+henki sitkeässä, ja se pelastuu kaatumasta, vaikka taipuukin vinoksi ja
+kasvaa kenokaulaksi. Ei kuitenkaan petäjäkään anna aina perään. Ne
+taistelevat molemmat, kunnes lopulta uupuvat ja jäävät verettöminä,
+kuorettomina, harmaina haamuina komottamaan vastakkain. Ne eivät lahoa
+eivätkä mätäne, seisovat kuin kivipatsaat raunioiden keskellä. Joskus
+tulee sitten musta pilvi ryskäen ja karjuen korven lievettä pitkin,
+äkkää nämä uppiniskaiset äijät ja ratkaisee heidän riitansa ja kukistaa
+vihamiehet toistensa syliin. Siitä syntyy suuri aukko metsään. Mutta
+aukkoon alkaa kasvaa pikkumetsää. Viaton, valkea koivu, ujo raita,
+hellämielinen haapa ja lapsellisen terhakka näreenpoika sovittavat
+siinä sitten ystävällisessä seurustelussa esi-isiensä satavuotisia
+vihoja.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Tie on mennyt melkein umpeen. Se piilotteleikse lepikkoihin, häviää
+heinikkoon, ja paikoitellen on puro nuollut sen melkein näkymättömiin.
+Mutta se nousee nousemistaan. Ja noustessaan se levenee, haaroittuu, ja
+metsä valkenee. Eikä aikaakaan, kun on metsässä aukko ja aukossa kaski.
+
+Se on vasta hakattu, lastut ovat vielä tuoreet ja lehdet vihreät. Se on
+kaadettu ikihongista, korpikuusista ja satain vuosien vanhoista
+rosokoivuista. Kannot ovat kuin pajatukkeja, ja yhteen törmänneet
+latvat ovat tuskallisesti väännyksissä toisiaan vasten.
+
+On se siis ollut raataja tämänkin korven, tämänkin aarnion asuja? Se ei
+enää tunnu tavalliselta mieheltä. Sen on pitänyt olla jättiläinen
+uskaltaakseen käydä tätä ikuisen erämaan peikkojoukkoa kukistamaan.
+Tekisi mieli melkein uskoa, että se oli itse »vaka vanha Väinämöinen»,
+joka
+
+    teetti kirvehen terävän,
+    siitä kaatoi kasken suuren,
+    mahottoman maan alisti,
+    kaikki sorti puut soreat
+
+ja joka tuohon keskelle ainoastaan
+
+    yhen jätti koivahaisen,
+    lintujen leposijaksi,
+    käkösen kukuntapuuksi.
+
+Mikä huuto, mikä parkuna, mikä räiske ja rätinä siinä on mahtanut olla!
+Hirvittää sitä ajatellessakin, samalla kuin tulee sääli syyttömiä
+uhreja. Mutta
+
+    eihän nouse osmon ohra,
+    ei kasva Kalevan kaura,
+    ilman kasken kaatamatta,
+    tuon tulella polttamatta.
+
+Kasken takana on ruishalme, kaunis, vihreä kosteikko keskellä mustaa
+metsää. Ja rukiin sisästä vilkuttaa ystävällistä silmää sen sininen
+kukka.
+
+Mieli käy viehkeäksi katsellessa tätä viljelyksen ensimmäistä
+voittomaata. Tuntuu yht'äkkiä niin turvalliselta kuin seisoisi
+kotipellon pientarella eikä kaukana ihmisten ilmoilta asumattomassa
+erämaassa. Ja rinnasta katoo se arkuus ja ahdistus, joka jo pyrki sitä
+täyttelemään noilla suurilla autioilla soilla ja noiden ikuisten
+korpien hiljaisuudessa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+--Vieläkö on pitkältä kylään? kysyy meistä oppaalta joku.
+
+--Vasta on matka puolessa, kun keskeltä lähdettiin.
+
+Kello on jo kymmenen ja aurinko laskenut. Näkisihän yölläkin kulkea,
+mutta emme kuitenkaan ehtisi valvonta-aikana perille.
+
+--Olisi tuolla vähän ylempänä sauna, jos tännekin yövyttäisiin.
+
+Käydään sitä katsomaan. Se on siellä vaaran rinteellä, suuren, tuuhean
+kuusen juuressa, pieni, matala huone, vasta tehty, turvekatto, nurkat
+epätasaiset, ei muuta aukkoa kuin ovi ja savureikä. Kasken raatajat
+ovat sen rakentaneet asumuksekseen niitä aikoja varten, jolloin he
+täällä peninkulmain päässä kotikylästään hakkaavat, kyntävät, kylvävät,
+leikkaavat ja ovat lehdeksessä. Vasta ne nytkin ovat tästä lähteneet,
+sillä tuossa on kerppuja kuivamassa seinämällä ja kiukaan kivet
+tuntuvat vielä lämpimiltä.
+
+Päätämme yöpyä tähän ja kannamme kerppuja vuoteeksemme. Illastamme ja
+istumme oven edessä »sitä kuusta kuulostellen, jonka juurella asunto».
+Se ei hiiskahdakaan, ei kuulu ääntäkään sen mustasta sisuksesta. Eikä
+korpikaan tuolla alempana virka mitään. Päivän alla ovat sen muodot
+kokonaan kadonneet ja sulaneet ilman kanssa yhteen. Mutta laskevan
+auringon ruskoa vasten häämöttää taivaanranta mäkenä mäen takaa, ja
+tässä lähempänä seisoo muutamia hakkaamattomia honkia kangistuneine
+oksineen.
+
+Mutta kun panemme maata matalan saunan kahiseville lehdille ja sen
+musta katto on niin alhaalla, että sitä pitkälläänkin ulottuu kädellään
+koskettamaan, niin tuntuu meistä, kuin tämä olisikin meidän tekemämme
+tupanen ja niinkuin me itse olisimme tämän erämaan alkuasukkaita ...
+eli niinkuin olisimme omia esi-isiämme, jotka asuinsijaa ja
+viljelysmaita viikkomääriä turhaan etsittyään sattumalta löysivät tämän
+hyötyisän vaaran, tähän asettuivat, tähän kaskensa kaatoivat ja
+huhtansa raatoivat ja nyt rauhallisesti maaten odottavat oman viljansa
+tuleentumista.
+
+
+
+
+SYYSKUUN KESÄ.
+
+
+Kun luulin kesän jo loppuun kuluneen ja syksyn tulleen ja talven olevan
+jo ovella...
+
+Ja kun kesä tulikin uudelleen, virkosi valekuollut, nousi kuin
+sukeltautunut vesilintu tyynellä aallolla kellumaan.
+
+Itä puhalteli pitkiä viimojaan, pohjoinen porotti kolkosti, kylmästi ja
+tunteettomasti. Harmaana oli taivas ja märkänä maa. Sadepilvet ajoivat
+nelivaljakoilla, ja myrskyn harja hulmusi. Metsät paukkuivat, ja
+merillä ärjyivät äkäiset aallot. Ja kuin säikähtynyt lintu pakeni
+suvetar eteläisille ilmoilleen.
+
+Mutta lounaasta ja lännen ilmoilta tulivat taas kesäiset tuulahdukset
+lempein siivin lentäen ja leijailivat kuin valkoiset perhot kirkkaalla,
+korkealla taivaalla. Ei enää pilveäkään sen sinessä, ei hattaraa
+kaikkein haihtuvintakaan. Sumut, jotka soista nousevat, laskeutuvat
+kimmeltävänä aamukuurana katoille, teille, aitojen selille ja niittyjen
+ja peltojen kellahtavalle sängelle, josta aamuaurinko saa sen
+ilokyyneliksi sulamaan. Yöt ovat yhtä poutaiset kuin päivät, aamut yhtä
+ihanat kuin illat. Yli maailman käy ystävällinen hymyily, luonnossa on
+sanomaton hellyys ja sen kasvoilla ainainen kirkkaus, puhtaus ja onni.
+
+Lähtöjuhlaansa viettää kesä, hyvästiään heittää, parhaat lahjansa
+jakaa, vaan viipyy viikkokausia, niinkuin suosittu vieras, joka ei
+henno ystävistään erota...
+
+Mitkä pyhäiset päivät! Mikä juhlatuuli maissa ja metsissä!
+
+Aivan hiljalleen, näkymättä, hiukkasen silloin, hiukkasen tällöin on
+luonto parhaisiinsa paneutunut, joita on kesäkauden kutonut.
+Keltaisessa verassa hohtavat pellot, ja niitty on siisti kuin
+kaupunkipuutarhan puhtahin nurmikko; kullalle paistavat kuusikon
+rinnassa koivut ja haavat; pihlaja on punainen kuin yöllinen soihtu, ja
+pieninkin pensas palaa kuin paahtuva rauta; ja rukiin laiho on niin
+voimakkaan vihreä kuin silkkinen sametti.
+
+Luonnossa on voimaa ja väkeä, ja viimeiset verensä se poskilleen vetää,
+niinkuin kutsuisi kaiken maailman kauneuttaan katsomaan;--vaan samalla
+se on herkkä, ja hienoa tunnetta täysi ja omaa kuihtumustaan
+aavistelevaa kaihoa.
+
+Linnut lentävät kesän viimeisiin kekkereihin ja ihastuvat emonsa
+antimiin. Jo kukertaa teiriparvi kuin keväällä vaarojen rinteillä.
+Kurkilauma huutaa korkeudessa ja laskeutuu sieltä suolle, jossa
+tullessaan suven suussa päiväsen viivähti. Joutsen valaisee hetkeksi
+yksinäisen metsälammen, tai paistaa kuin jättiläisen kokoinen
+lummekukka suuren selän etäisimmän lahdelman pohjukassa. Sirkkujen
+laulua soi puutarhan puisto, ja ruohikon rinteessä narahtaa sorsa.
+Surisee paisteinen aho hyönteisten hyörinää, ja unestaan havahtunut
+heinäsirkka vinguttaa kiven kupeella viuluaan, luullen jo talvensa
+nukkuneen ja uuden kesän koittaneen. Heinikko on kuiva ja lämmin,
+petäjikkö lemuaa pihkaa niinkuin kesän kuumimmillaan ollessa, ja niityn
+perkkaajan riotuli kietoo keväiseen autereeseen ahot, notkelmat,
+kukkulat ja järvien rannat. Erehtyvät tuomi ja pihlaja uudelleen
+kukkimaan, ja uutta marjaa aikoo tehdä mansikan varsi.
+
+Lämmin ilma tulvii tulvimistaan etelän mailta, jonne sen iäksi luulimme
+menneen. Taivaan ranta ruskottaa illoin ja aamuin, ja tähti tuikkaa
+läpi taivaan tumman sinen, niinkuin ikinä ihanien öiden Italiassa.
+
+Jos olisi minulla nyt mandoliini ja sitä soittaa taitaisin, silkkiseen
+nauhaan sen kaulalleni sitaisisin, kietoisin käteni ystäväni ympäri,
+astelisin kuusikossa ja sen sypressilehdoksi laulaisin, hiipisin
+harjutietä hongikossa ja hongat pinjoiksi haastaisin.
+
+Ja näin minä laulaisin syyskuun kesän kuutamossa kulkiessani:
+
+    Viivy, viimeinen iloni,
+    kestäös, kesäni kaunis,
+    jääös tänne tuonnemmaksi,
+    talven pitkäksi pysähy,
+    tääll' on paras ollaksesi,
+    armas aikaellaksesi
+    suuren Suomen sulona,
+    kaiken maani mairehena.
+    Täällä sua tarvitahan,
+    kaihoisimmin kaivatahan,
+    suurimmasta suositahan,
+    lämpimimmin lemmitähän.--
+    Viivy, viimeinen iloni,
+    kestäös, kesäni kaunis!
+
+
+
+
+SYKSYLLÄ.
+
+(Kuvaus Kuopiosta.)
+
+
+On ikävä, pitkäveteinen, pahasiivoinen ja surullinen syksy. Ei näytä
+olevan talven tulosta puhettakaan. Välistä se kyllä on lähestyvinään,
+vähän vilahdukselta näytäikse, mutta sitten kohta taas katoaa teille
+tietymättömille. Iltasilla joskus sattuu, että vieraisilta kotiinsa
+palaavat kaupunkilaiset ihmeekseen keksivät selkeän taivaan ja sieltä
+kiiluvat tähdet. Ja vakuuttavat toisilleen, että kyllä nyt yöllä kylmää
+ja että huomenna kalahtaa kengän korko routaiseen katuun. Mutta kun he
+aamulla heräävät, kuulevat he jo vuoteelleen, kuinka vesi peltisissä
+nurkkaränneissä pitää hermostuttavaa korinata, ja kun nousevat
+lämpömittaria kurkistamaan, näkevät he pitkiä vesikyyneliä, jotka lasia
+myöten alaspäin valuvat. Ulkona sataa, ja poudan ja pakkasen toiveet
+ovat taas rauenneet.
+
+Tai jos ei sada, niin ainakin on usvaa ja kosteutta ja pahaa siivoa
+kaduilla. Pilvet roikkelehtavat melkein puiden tasalla, ja savu
+piipuista painuu alas, että melkein maata viistää. Eikä Puijoakaan näy
+kuin puolet. Näyttää siltä, kuin tuo komea, köyryselkäinen kukkula
+olisi paneutunut pitkäkseen pitkin maanpintaa kuin kameli ylhäältä päin
+tulevan painon pakotuksesta. Harmaata, ahdasta, painavaa ja märkää. Ei
+mitään vaihtelua silmälle eikä korvalle mitään kuulemista. Esplanadi
+lialla, puut hataroina ja harvoina, ja kun kello tornissa lyö, niin
+kuuluu sen ääni niinkuin sukan sisästä. Kuinka tyytymättömän näköisenä
+Snellmankin, jonka paljaita kasvoja pitkin valuu ikuinen kosteus.
+Siellä täällä nuuskiskelee puitten juuria märkä koira, karvat
+limaskaisina ruumista myöten ja häntä roikkelehdellen koipien välissä.
+Ja tuolla kulmassa värjöttelevät ajurit, hatunlierit levällään, etsien
+varataivasta räystään suojassa, sill'aikaa kun hevoset pää jalkain
+välissä seisovat synkkämielisinä ja tuumivat tämän maailman kurjuutta.
+Ei ole heillä enää rantaankaan kiirettä, sillä laivat ovat lentäneet
+talvisille teloilleen ja vihellykset vaienneet. Vilkas elämä satamassa
+on kuollut, ja autioina ammottavat makasiinilaiturien mustat kupeet.
+Suuri, kylmä syksyinen laine vain yksin siellä elämöi. Uhkaavana vyöryy
+se paalujen väliin, pudistelee keltaista harjaansa ja päristeleikse
+vihaisesti.
+
+Eikä tuo tuollainen ilmanala voi olla ihmiseenkään vaikuttamatta.
+Matalan taivaan raskaus se häntäkin painaa, litistää ajatukset alleen
+ja puristaa tunteet näkymättömiin. Vilkkaus kangistuu ja iloisuus
+kyyristyy sydämen syvimpiin sopukkoihin, niinkuin elohopea
+talvipakkasella. Vai kohtasitteko yhtään säteilevää silmää ja
+kuulitteko ulkona ainoatakaan naurun helähdystä? En ainakaan minä.
+
+Ja jos olisin nähnyt, niin olisin kummastellut. Sillä sellainen on
+ihminen vielä. Kun valo hänen huoneestaan puuttuu ja paksut uutimet
+peittävät päivän, niin matelee hänen mielensäkin mantereen varassa. Hän
+elää horroksissa, liikkuu hitaasti ja värisee omaa tyhjyyttään. Ei voi
+ajatella mitään eikä keksiä mitään alkuperäistä. Ja mitenkäpä
+voisikaan, kun kahdelta puolen ahdistaa pimeä ja kaksi puhdetta
+pihtiensä väliin puristaa.
+
+Ja jos eivät olisi jokapäiväisen elämän huolet häntä herättämässä ja
+leivän murheet kylkeen kutittelemassa, niin nukkuisivat kaikki,
+kuorsaisivat selällään ja antaisivat maailman mennä menojaan.
+Makaisivat kuin karhut konnossaan odottaen taivaankannen kohoamista ja
+valoisamman aamun koittoa. Sellaisia eläimiä he olisivat.
+
+Semmoista se oli koko syksyn. Ja sentähden odoteltiin kylmää ilmaa ja
+talven tuloa kuin--kesää. Odotettiin, että yht'äkkiä tuuli pohjolaan
+kampeaa, puhaltaa napapiirin kylmyyttä sekaan ja karkoittaa pilvet.
+
+Ja niinpä tekikin. Kohotti harmaan esiripun melkein huomaamatta
+ylemmäksi, puhdisti ensin sumuvaipan Puijolta, ja taas köyristi vanhus
+kyömyisen niskansa, nosti kuin ahven harjaruotonsa pystyyn, ja siinä se
+nyt seisoo juhlallisena, synkkänä ja totisena. Puijolta päästyään
+ryntäsi sitten puhuri tavallisella tuimuudellaan puhdistustöitään
+jatkamaan. Tarttui pilvien liepeisiin, repeli niitä säälimättömästi ja
+heitteli palasia edellään menemään. Repaleiden välistä kohta kirkasta
+taivasta välähti, aurinkokin sai sananvuoroa, ja pian paistoivat
+läheltä ja kaukaa kukkulat ja saaret ja Kallaveden kaukaiset salmet.
+Suuret selät tekivät kuitenkin vastarintaa. Levittivät sieraimensa ja
+hengittivät uusia usvia entisten sijaan. Harmaata huurua kumpuili ylös
+ja alkoi muodostua pilveksi.
+
+Mutta ne, jotka Kallaveden vanhastaan tunsivat, sanoivat, että
+viimeisiä henkiään se vetelee. Puhdistaa keuhkonsa ja kuolee. Ja kohta
+sillä on jäinen kalvo silmien päällä.
+
+Eivät saaneet huurut kuitenkaan kauan aikaa kokoontuakseen. Yhä
+kipakammaksi kiihtyi pohjoinen ja kehittyi siitä vähitellen
+vihavoivaksi viimaksi. Tähdet paloivat selkeinä ja leimuten kuin
+lumisateen edellä, ja pikkuiseksi aikaa puhaltautuivat revontuletkin
+pärskymään.
+
+Mutta kun oli yön puhaltanut, niin tyyntyi siitä aamupuoleen.
+Tehtävänsä oli tehnyt pohjolan poika. Ja kaupunkilainen heräsikin
+siihen, että kuuli kovaa kolinata kadulta. Hypähti vuoteeltaan ja tunsi
+raittiin kylmyyden huoneessaan. Kiiruhti ikkunaan, repäisi auki
+uutimen, ja sieltä lävähti hänen silmiinsä hehkuva hohto. Koko
+kaakkoinen taivas oli kuin olisi tulen vallassa hulmunnut. Ikkunalasiin
+olivat vesipisarat kiinni jäätyneet, ja lämpömittari näytti viiden
+pykälän pakkasta.
+
+Hän suki vaatteet ylleen ja kiiruhti ulos. Kengän korko nyt todellakin
+kalahti katuun, ja ajurien rattaat pitivät hilpeätä helinää, niinkuin
+olisi rata ollut rautaa ja tie teräksestä alla. Savukaan ei enää
+levottomasti maata kohden puskenut; valkeana, rauhallisena kiemurana
+kumpuili se kirkkaalle taivaalle. Kirkkopuiston koivut näyttivät
+täyteläisemmiksi paisuneen, ja hulakehteleva koiraparvi temmelsi sen
+laidasta toiseen. Tornin kello löi kirkkaasti ja kuuluvasti. Ja
+Snellmanin kasvoista sai taas säteillä jalo puhtaus.
+
+Paino oli ihmisten hartioilta pudonnut. Ne kävelivät kuin uusissa
+vaatteissa, ja askel oli notkea ja käynti rivakka. Silmät loistivat
+kirkkaina, ja poskipäillä hehkui terveyden puna.
+
+Minä kävelin rantaan, Poikaparvi oli jo luistelemassa, ja jalan alla
+kurakehteli hieno jää. Siellä oli huutoa, mellastusta ja iloista
+ilvettä. Suuri, syksyinen laine oli kuolemaisillaan. Väsyneenä
+loiskahteli se laiturin reunaan, ja pää nyökkäsi kuin torkuksissa. Ei
+sillä näyttänyt olevan enää omaa tahtoa ollenkaan eikä tekemistä
+mitään. Odotteli vain, että kokonaan tyyntyisi, saadakseen suoraksi
+heittäytyä ja kangistua kuolemaan.
+
+Mutta illemmalla vetäytyi taivas taas pilveen. Näytti kuin olisi joku
+ilmainen olento hiiviskellyt taivaan kantta pitkin ja kevyellä kädellä
+levitellyt hienoja huntuja kerroksen kerrokseltaan auringon eteen. Oli
+kuin olisi jotain odottamatonta valmistellut. Mieli kävi jo vähän
+tyytymättömäksi, ja ajattelin, että nyt se taas alkaa. Ja otsa rypyssä
+minä odottelin vesipisaroita poskilleni. Mutta vettä ei näkynyt. Sen
+sijaan leijailee sieltä verkalleen alas jotain valkoista ja hentoa.
+Laskeutuu alemmaksi, tulee yhä lähemmä. Minä ojennan käteni, ja
+yht'äkkiä ilmaantuu hihalleni pieni, valkoinen pilkku ... sitten vielä
+yksi ... kaksi ... kolme ... ja yhä enemmän.
+
+Satoi lunta. Ei tuiskuttanut, vaan seuloa tupsutteli. Ja pehmeästi,
+kenenkään kuulematta, levittelihe siinä valkoinen, nuoskea vaippa yli
+maan. Ja se vaippa oli niin taipuisa, että panihe jokaisen
+epätasaisuuden mukaan. Jäi riippumaan puitten oksille ja huoneiden
+räystäille. Ojensihe lankkuja myöten ja tartuskeli ikkunan pieliin.
+Asettui pitkin suuria toreja ja leveitä katuja.
+
+Jalkain alla narskahteli niin hauskasti. Yht'äkkiä minä kuulin
+kulkuset, ja ohitseni suhahti hevonen ja reki.
+
+ja niin oli surullisesta, ikävästä syksystä tullut hauska ja iloinen
+talvi.
+
+       *       *       *       *       *       *
+
+Mutta eihän siitä sittenkään tullut talvi. Toteutumatta jäävät täällä
+suuremmatkin toiveet. Alkoi taas vettä sataa. Satoi taivaan täydeltä.
+Nielaisi hienon lumen ahnaaseen kitaansa. Roudan sulatti ja lian
+kuohutti.
+
+Ja yhä kestää se ikävä, pitkäveteinen ja pahasiivoinen syksy.
+
+
+
+
+IMATRALLA.
+
+
+Hotellin päitse, joka on rakennettu siihen, missä ahde alkaa olla
+viettävä, riennämme rinnettä alas, kunnes kaide tulee vastaan.
+Juostessa tuntuu siltä, kuin tahtoisi yht'äkkiä ahmia kaikki, ottaa
+yhdellä ainoalla silmän siemauksella koko Imatra.
+
+Vaan vielä ei näy siihen, mihin seisahdumme, käsin kaiteessa kiinni ja
+sen yli eteenpäin nojaten, ei näy muuta kuin yläjuoksu koskea. Niska
+nielee vettä ahnaaseen kurkkuunsa, mutta vesi vilisee vielä alas
+sileänä, mustana pintana. Paikoitellen se vain valkenee ja pärskähtelee
+keskivirran kivissä virkeinä vaahtokimppuina ylös. Ne ovat kuin
+kipinöitä syttyvästä hiilloksesta. Mutta vasta alempana leimahtaa
+Imatra ilmituleen.
+
+Jyrkät raput vievät keskikohdalta koskea alas aivan kuohujen rajaan.
+Rappujen päässä on lautainen lava ja sen kaiteen takana tanakka
+kääkkyräpetäjä, joka on kouristautunut kallioon kiinni ja ojentaa
+oksiaan vaahtojen ylitse. Alas laskeutuessa sitoutuu silmä siihen, ei
+kääntele kummallekaan kupeelleen, ei näe muuta kuin sen pienoisen
+petäjän ja petäjän takana tuon valkoisen vaahdon.
+
+Mutta niin pian kuin seisomme alhaalla lavalla, ottaa Imatra omakseen.
+Pauhina puhaltaa kuin pyry pään päällitse, ja tietämättään tunnustelee
+jalka tukea alleen.
+
+Sillä kahden puolen kuohuu kihisten koski, karkaa jalkojen juuritse
+huimaavana hehkuna eikä ole enää tervettä paikkaa sen pinnassa.
+Kallioiset rannat supistuvat toisiinsa kaitaiseksi väyläksi. Saimaan
+selkien suunnaton paino musertaa möyhyksi liiat vetensä niiden välissä.
+Ennen rauhalliset laineet, jotka lipatellen retkeilivät saaresta
+saareen ja iloisessa karkelossa rinnakkain hyppelivät alas ylempänä
+olevista koskien korvista, taistelevat tässä verivihollisina tuiminta
+taistelua. Ne ryntäävät kuin hätääntynyt väkijoukko palavasta
+teatterista yhden ainoan oven kautta ulos. Aalto ajaa aaltoa, kuohu
+karkaa kuohua niskaan. Toinen koettaa toistaan paeta, päästä edelle,
+ennättää ohitse. Hän heitäikse pitkäkseen, ojennaikse eteenpäin, ottaa
+huohottaen syltä pitkän hyppäyksen ja pyrkii pakoon. Mutta toinen
+pakkaa päälle, tunkee irvellä ikenin kintereille. Iskee keihäänsä
+keskelle selkää, ja rusahtaen katkeaa keskiruumis. Pääpuoli retkahtaa
+taapäin, hypähtää taas ulvahtaen ylös, kimpoo kiljaisten jälelleen ja
+suistuu vainoojansa vaahtoavaan syliin. Tämä jo voiton riemusta
+köyristäikse käppyrälle, koukistaa selkänsä ja asetaikse uuteen
+laukkaan. Mutta silloin saavuttaa hänet sekunnin kuluttua koston kauhea
+käsi. Seuraava laine lähetäikse päälle kuin tiikeri takaapäin, tulta
+sieraimistaan tuhkaisten. He takertuvat toisiinsa, kierrähtävät kerran
+vain ja katoavat kuperkeikassa kuulumattomiin. Sillä heidän päällensä
+pudotaikse paksuna paatena koko väylän levyinen vesivuori ja luhistaa
+taistelijat tuhannen myöhyksi toisen toista kalliorantaa vastaan.
+Päätkin menevät pieniksi pirstaleiksi, aivot roiskavat ylös korkeuteen
+kuin veri valtasuonesta ja haihtuvat huippunsa laella hienoksi usvaksi,
+jonka ilman henki kiidättää kohtisuorana kohoavan kallion kylkeen.
+Pakkanen painaa sen sitten kiveen kiinni siniseksi jääseinäksi, joka
+alkaa alhaalta kuohujen rajasta ja ulottuu ylös aina kanervan juureen.
+Ja kun taistelu alhaalla on tuiki tuima ja taivas selkeä ja tyven ja
+pakkanen ylhäällä pureva, niin asettuu tämä hyökyjen hienoinen henki
+aina kuusen kaarnaan, paneutuu pitkin petäjien pintoja ja ripustautuu
+koivun ritiseviin rihvoihin heliseväksi hilehistöksi.
+
+Ja yhä vain kestää tuota vaahtoisata voimain ponnistusta, tätä tuimaa
+aaltoveljen temmellystä aaltoveljeä vastaan. Kuplia syntyy ja kuplia
+kuolee, alituisesti uudistuvat muodot ja vivahdukset vaihtelevat. Mutta
+ulvonta on yksi, huuto ja pauhu pakahtumaton, eikä väsähdy vetten
+vihainen vimma.
+
+Me seisomme kauan samalla sijalla, kyynärpäillä kaidetta vasten
+nojaten. Seisomme turvallisessa tyvenessä, kuin jalopeurain
+häkkiristikon takana. Ne kiljuvat sieltä sisästä kiukkuaan, selkäkarvat
+sähköä sähisten ja silmät iskien ilkeätä tulta. Mutta me hymyilemme
+tyvenesti ja heitämme härnätäksemme paperipalasen leijailemaan alas. Se
+liitelee kuin lumihiude hiljaisella säällä ja lähenee kuohuja ja aikoo
+antautua. Silloin koskettaa siihen ilman henki ja hiukan kohottaa. Se
+ei putoa, se pelastuu, se ui ilmassa yli Imatran! Vaan yht'äkkiä
+ojentaa ulottimensa aallon harja, pirahuttaa pisaran paperiin, ja siinä
+silmänräpäyksessä painuu se kuin pintaperhonen lohen kitaan.
+
+Kauan kesti, käsi kaidetta vasten nojaten, katsella, ennenkuin silmässä
+selvisi kuva kuohujen sekavasta melskeestä. Mutta kuta kauemmin niitä
+katselit, sitä useamman kuvan ne kiersivät esille. Ja sitä suuremmiksi
+ne sukeutuivat. Sillä Imatra kasvaa katsellessa, se suurenee silmiesi
+alla ja kohoo yhä korkeammaksi kuin vuori, kuta enemmän sitä lähenet.
+
+Ja kuta alemmaksi astut sen alajuoksua kohti.
+
+Kalliokuurna kapenee siellä kapenemistaan suvantoa kohti. Siinä, niissä
+se syöksee sisuksensa suvantoon, on kaikista kaitaisin kurkku. Ja juuri
+siinä on kuohu kiihkein, temmellys tulisin, veden vimma vihaisin ja
+ärjy kaikista äkäisin.
+
+Luohan kuitenkin pois siitä silmäsi vielä vähäksi aikaa! Katsahda ensin
+ylöspäin pitkin kosken koko pituutta!--
+
+Mistä luulet vuodattavan vetensä Imatran? Taivaastahan sen tulevan
+näet, putoavan alas pilvistä suoraan. Sillä yhteen sulavat siellä
+kaukana kosken niskan valkoiset vaahtopäät ja vaalean harmaa pilven
+perusta. Pilvistä putoava lumi liittää ne vielä likemmäksi toisiaan,
+eikä erota enää, mikä on taivasta, mikä vettä.
+
+Ja kuljeta sitten katseesi hyrskyjen huippuja myöten ja anna silmiesi
+seurata veden vyörinää myötävirtaan. Kuohut sulavat siellä toisiinsa,
+ja huikeimmat huiput vain ylenevät yli muista, niinkuin villinä
+karkaavassa valkoisessa hevoslaumassa leiskahtavat menon mylläkässä
+hirnujen liinakot harjat ja orivarsojen tuuhea otsatukka. Näin nähden
+ei Imatra enää näytä vihaiselta ja vimmastuneelta. Se on kuin leikkiä
+löisi ja hurraisi ja huihkaisisi ja valkoliinoja liehuttaisi.
+
+Tuolla tuonnempana niin, mutta kuta alemmaksi silmäsi solutat, sitä
+totisemmaksi käy taistelu. Tässä edessäsi on taas ottelu elämästä ja
+kuolemasta, ja voitto on vain väkevämmän. Hymy karkaa huulilta, ja
+kasvoille kasvaa tuijottava jäykkyys, sillä tuntuu siltä kuin kallion
+kieleke joka hetki allasi kahdeksi lentäisi ja sinä sen selässä
+syöksyisit suin päin suvannon pohjaan. Hirmumyrskynä huminoi kosken
+kuohu, ja jalan alla on jyhme kuin jättien pajassa. Kallio likistää
+kahden puolen, ja tuskissaan taittuu vesivuori terävälle harjalle
+niinkuin kiila, jota kiihkeästi ajetaan liian ahtaasta aukosta sisään.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Olet koettanut katsella kohdallesi koskeen, sen yksityiskohtia
+tarkastaa ja päästä sen salaisuuksien perille. Kotvan saat kuitenkin
+koetella, ennenkuin silmäsi yhteen kohtaan seisahtuvat, sillä veden
+vauhti viepi ne muassaan ja luiskahuttaa aallon harjalta alas
+suvantoon. Mutta kun vihdoinkin olet voittanut veden vilinän ja
+naulinnut silmäsi samaan sijaan katsomaan ja kun Imatran suuruus ja
+salaisuudet ovat kuviksi selviämäisillään, silloin käy koski
+kateelliseksi kauneudestaan. Se sitoo tietämättäni silmäsi siihen,
+mihin olet tuijottanut, pitää ne hallussaan lumottuina yhteen
+pisteeseen eikä tahdo enää antaa takaisin. Ja samalla alkaa se mieltäsi
+muuttaa, kokoilee sydänalasi salaisimmat säikeet, käärii ne kätensä
+ympärille ja vanuttelee ja vetää. Tuntuu siltä, kuin herpoontuisi
+jalkasi ja Imatra sinua hiljalleen imisi itseään kohti. Puut toisella
+rannalla näyttävät siirtyvän sijoiltaan, ja vastakkainen kallioseinä
+alkaa väistyä vasemmalle. Päätäsi huimaa, ja sinua horjahduttaa hiukan
+koskea kohti. Mutta sinä näet vain kuohun keskellä koskea, joka vyöryy
+ja velloo ja viekoittaa ... ja tuossa tuokiossa aina muotonsa toiseksi
+muuttaa.
+
+Yht'äkkiä ei kuulukaan enää peloittava pauhina eikä näy veden vihainen
+vimma. Kuuluu vain hurmaava humina ja vaahto allasi vaihtuu
+villavasuksi, joka lasna ollessasi veti vastustamattomalla voimalla
+puoleensa, sisäänsä hyppyytti ja peitti sinut päätäsi myöten pöllyäviin
+lepereihin.
+
+Jos malttaisi koski kauemmin kiehtoa ja antaisi vaahdon vielä hetkisen
+viekoitella, niin ehkä ennen pitkää saisi sinut aalto anastetuksi ja
+äkkiä solahtaisit alas liukkaalta kiveltä. Mutta se ei ymmärrä aikaansa
+odottaa; tahtoo saada suun käsin saaliikseen. Arvaamatta aikoo se sinut
+altapäin ottaa, ojentaa kielen kidastaan ja yrittää nuolaisemalla
+temmata tasapainon jalkaisi alta. Mutta silloin korahtaa kylmä vesi
+kallion halkeamassa ja pisara pirahtaa siitä poskelle. Lumous on
+luotuna yltä, ja jalka jännittyy kallioon kiinni. Ja voimatonna saa
+aallon huippu vaipua tavalliseen väyläänsä takaisin. Mutta mennessään
+läiskähtää se kuin siiman polveke pitkän piiskan päässä ja sylkäisee
+kiihkeästi kuin vimmastunut kissa sihisevän syljen yli koko kosken
+toisesta kalliorannasta toiseen.
+
+Edestakaisin mittaili silmämme suvannon suussa Imatran kiitävätä
+kulkua, milloin kiiveten pilvien rajalle sen ylimmäisien huippujen
+laelle, milloin laskien alas, milloin seisahtuen samaan paikkaan
+pitkäksi aikaa.
+
+Mutta lopuksi heittäytyivät nekin uuvuksissaan aaltojen harjoja myöten
+suvannon syliin, joka pyöreään kattilaansa kätkee hyrskyvät hyökypäät
+ja laittaa niille leposijan hetkeksi.
+
+Ikäänkuin läähättäen laskeutuu laineitten orhilauma siellä kyljelleen,
+ja voimattomina retkahtelevat nyt rantoja pitkin nuo äsken niin pystyt
+päät. Väsyneinä ojentelevat ne vapisevia jäseniään ja suljuvat
+takavirrassa tiedottomina rantakiveltä rantakivelle. Kunnes pyörre ne
+tempaa mukaansa ja syöksee Imatran alakuohuista alas Vuokseen, joka
+joukeana juovana taas vuorostaan soluttelee Saimaan sinilaineita
+Laatokan laajoja vesiä kohti.
+
+
+
+
+RAUTATIEJUNASSA.
+
+
+Pisti päähän tehdä huvimatka marraskuussa, keskellä synkintä syksyä.
+Oli kyllästytty Helsingin kaduilla kävelemiseen ja lähdettiin suotta
+aikojaan rautatietä ajamaan. Arveltiin, että syksyiset maisemat ja
+niiden synnyttämät omituiset mielialat tarjoisivat hauskuutta ja
+vaihtelua.
+
+Oikein nauttiaksemme ympäristöstä ja omasta olemuksestamme istuttiin
+toisen luokan mukavalle sohvalle, nostettiin jalat vastakkaiselle
+puolelle ja oltiin kuin teatteriaitiossa.
+
+Sananparreksi on tullut maisemien rumuus meidän rautateittemme
+varsilla. Tuossa on esimerkiksi Malmin laaja tasanko. Hiljainen,
+tuhuttava vesisade harmentaa näköpiirin äärettömän yksitoikkoiseksi ja
+mustuttaa huoneiden seinät. Maantie näkyy olevan lialla, ja sitä pitkin
+ajava mies ei vaatteittensa värin puolesta eroa ympäristöstään enemmän
+kuin varis kyntömullasta.
+
+Ikkuna tulee alavan suon kohdalle. Lehtipuut suopellon pientarella
+harrottavat paljain oksineen, sarat erottuvat toisistaan
+mustareunaisten ojien kautta, jotka ovat vettä puolillaan. Mennä
+surahdetaan kallioseinien halki, jotka näyttävät kosteilta ja
+värisyttävän kylmiltä ja antavat junan juostessa läpi ilkeän kaiun
+itsestään. Se muistuttaa vankien kahleiden kalinaa. Matalarantainen
+järvi, joka on jäätynyt, mutta jää veden vallassa, on hetken aikaa
+silmän alla. Tuskin voi erottaa epämääräistä mäkitupaa sen pisimmän
+pohjukan perältä. Taikka rasahtaa alla lyhyt rautatiesilta ja vilahtaa
+likavetinen virta. Rannalla seisoo pesijänainen, märän näköiset hameet
+korkealle käärittyinä ja paljaat pohkeet kylmästä punoittaen. Hän
+tuskin päätään nostaa, ei luo katsettakaan tänne ylös, jossa joka päivä
+mukavuuden maailma hänen ohitsensa selkäkenossa kiidähtää. Se ei kuulu
+häneen.
+
+Mutta kaikki tämä rumuus, ikävyys ja alakuloisuus ei tunnu siltä, miltä
+luulisi tuntuvan, kun katsoja istuu toisen luokan vaunussa ja polttelee
+hyvänhajuista sikaria. Kun kukin kohta vain hetkisen aikaa kohdalla
+viipyy, kun tietää, ettei sinne tarvitse jäädä, vaan saa yhä eteenpäin
+rientää, niin näyttää ruma olevan kaunista, ikävä tekee virkistävän
+vaikutuksen ja alakuloisuuden sijasta ikäänkuin hartioiden ympärille
+kietoutuu turvallinen hyvinvoinnin vaippa.
+
+Ja miltei ilosta hypähtelee mieli, kun veturi pitkällä puhalluksella
+ilmoittaa ison aseman tuloa. Punainen ratavahdin asunto, kallion
+kielekkeellä seisoen, keikahtaa ohitse. Viereen ilmaantuu sivuratoja.
+Niille siirrettyjen tavaravaunujen seinät humahduttavat pimeän eteen ja
+samassa taas jälelle jääden viskaavat vaunun valoa täyteen.
+
+Toisessa paikassa odottaa toinen vastaan tuleva veturi ja juna. Siellä
+pistää päänsä ikkunasta venäläinen sotamies, ja kuuluu virsselin sävel.
+Nainen, joka näyttää kauniilta, pitää puolet kasvoistaan näkyvissä,
+toinen puoli on ikkunan pielen peitossa. Tuonnempana vaunussa nukkuu
+joku. Sitten seisahtuu juna aseman eteen, jonka sillalla kävelee
+edestakaisin odottavaa väkeä. Ja taampana paistaa sen seinä punaisia,
+sinisiä, keltaisia ja kaikenkarvaisia ilmoitustauluja iloisen
+kirjavana.
+
+Me astumme ulos. Asemasilta on sateesta liukas. Silmä kulkee pitkin sen
+reunaa, seuraa vaunujonon kuvetta ja teroittuu kauaksi kapenevaa rataa
+myöten pitkän näköpiirin perille, josta jo loistaa oheneva taivaanranta
+ja ennustaa edempänä kirkasta poutaa ja syksypäivän raitista
+auringonpaistetta.
+
+Viehättävän vaikutuksen tekee asemahuoneen katettu ruokapöytä. Silmä
+sipaisee sitä ja sen ruokalajeja kuin keveällä, hellivällä kädellä.
+Alkaa viinapöydän tuoreista tarjottavista, kiepsahtaa samovaarin
+laelle, laskeikse alas pitkin kahvikuppiriviä kulkemaan, viivähtää
+puhdaskasvoisen tarjoilijaneidin olkarusetissa, lehahtaa siitä
+hedelmäastiaan, joka kukkivana ja kauniina kohoaa kaikkien keskellä,
+ylinnä muita viinirypäleet ja punehtuvat omenat, ja päättää vihdoin
+vaihtelevan kulkunsa mustanruskeaan ryhmään toisella puolen pöytää,
+jossa hiukan juroina seisovat vieri vieressään kiinni olut- ja
+portteripuolikkaat.
+
+Minä tartun yhteen, toverini anastaa toisen, ja saaliinemme istuudumme
+me mehevän annoksen ääreen toinen toiselle puolelle pöytää, välillämme
+vihertävä kukkakasvi valkoposliinisessa astiassa.
+
+Hetkisen mentyä olemme entisillä sijoillamme, nojaamme entistä
+mukavammin veralla verhottuun selustimeen, kuulemme kellon soivan,
+konduktöörin pillin piiskahtavan ja veturin viheltää vihlaisevan. Emme
+tunne junan liikkeellelähtöä. Asemahuone vain alkaa hiljalleen solua
+jälelle päin. Ovi oveltaan siirtyy se taammaksi. Tuossa meni viimeinen
+nurkka, ja tuli puutarhan koivuja sijaan. Vauhti enenee. Nyt hujahti
+ohitse ensimmäinen sähkölennätinpylväs, nyt toinen. Jo on kohdalla
+yhtämittaista metsää. Vaunumme vieterit notkahtelevat vetreästi allamme
+ja me niiden mukana.
+
+Mikä lämmin tunne koko ruumiissa! Kuinka herttaisesti se leviää joka
+jäseneen! Hohoi sinuas, hauska matkanteko ja nuoren miehen huoleton
+elämä! Takana humiseva Helsinki ja matkan määränä--? Kuka estäisi meitä
+ajamasta yhtä menoa vaikka Aasian avaroille aroille!
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ilma on selvennyt. Taivas kirkastuu ja kylmenee. Mutta päivän
+kuljettava kaari on pieni, ja vinosti valuu valo maahan. Ylimmilläänkin
+ollen on se ylen alhaalla. Se heittää kimpun punaisenruskeita säteitä
+vaunun vastakkaiselle seinälle.
+
+Iltatunteet tulevat tunkemalla. Hiukan viluttaa. Siirryn pois
+ikkunasta, josta luulen vetävän. Miksi käy mieli yht'äkkiä
+alakuloiseksi? Annan asemien, pienten ja pahaisten, mennä menojaan.
+Mitäs niissä olisi näkemistä sille, joka on käynyt ne kymmenet kerrat
+tätä ennen...
+
+Huomaan nukahtaneeni, hetkisen olleeni horroksissa. Puistattaa kuin
+horkassa.
+
+--Pankaa puita uuniin, konduktööri!
+
+--Ja sytyttäkää lamppu!
+
+Hän tottelee, ja ikkunasta ei voi enää nähdä ulos. Se on muuttunut
+mustaksi kuvastimeksi, johon ilmaantuu toverini nuokkuva pää ja hänen
+sohvansa selustin ja vaunun seinä. Mutta sen läpi, tuon kuvastavan
+seinän läpi, pilkahtaa välistä valo metsätorpasta ja välkkää avaruuden
+periltä pieni, tuikkiva tähtönen.
+
+Taas olemme ystäviä, mielialamme ja me. Sillä vaikutus on verraton.
+Olemme seisahtuneet asemalle, pienelle, metsäiselle. Vaunu on herennyt
+heilumasta, pyörien kolina lakannut. Täällä sisällä on ihan hiljaista.
+Viereiseltä sohvalta kuuluu nukkuvan herran hengitys. Hän liikahtaa
+hiukan, ja sanomalehti hänen jalkansa alla rasahtaa. Lamppu laulaa
+ritisevän kamiinan säestämänä. Ei ulkoakaan kuulu mitään. Ensin
+muutamia askeleita, sitten ei niitäkään. Luulisi nukkuneen koko
+maailman. Ei ole tulevia ketään eikä meneviä. Asemasillalta näkyy
+liikkumatta seisovan asemapäällikön pää ja hänen vieressään toinen pää,
+konduktöörin. Jos he jotain puhuvat, niin tehnevät sen kuiskaamalla.
+Kello kalahtaa ja päättyy kolmeen läppäykseen. Kuulen, kuinka se
+kumajaa, kuulen, kuinka kumajaminen yht'äkkiä katkeaa. Asemanvartija
+sulki kädellään äänivirran.
+
+Sitten on sekunti, pari, hiipivän hiljaista äänettömyyttä. Ei
+risahdusta, ei Luojan luomaa liikahdusta. Me katsomme toisiamme
+silmiin, toverini ja minä.--»Kun sirkka vielä sirittäisi», hän sanoo
+puoliääneen.--Kuluu kotvanen, kuluu toinen. Iankaikkisuus tuntuu
+kyyristäytyvän yhteen hetkeen. Ja se on kuitenkin vain sydämen
+muutamain tykytysten, kahden kolmen hengenvedon ylen vähäinen väliaika.
+
+Sillä taas piiskahtaa pilli, veturi viheltää, ja pieni, niskaan tuntuva
+nytkähdys tietää, että juna on jälleen liikkeessä.
+
+
+
+
+SUURIN TOTUUS.
+
+
+Oppi siitä, että paha on pahalla kostettava ja että on rikosta
+rangaistaessa otettava silmä silmästä ja hammas hampaasta, oli
+viimeisilleen kehittynyt. Se oli aikoinaan ollut maailman totuus, se
+oli julistettu jumalalliseksi ja se oli saanut suuria aikaan. Se oli
+luonut järjestystä maailmaan, se oli tahtonut oikeuttakin turvata.
+Mutta kun se antoi oikeuden vain voiman avulla ja kun miekka lopulta
+ratkaisi riidan, niin ei sota eikä taistelu maan päällä lakannut. Ja
+kun voimakkaampi voitti heikompansa, niin ei heikompi koskaan saanut
+oikeutta, vaan sai kärsiä, kitua ja vaikeroida. Mutta ei maailma
+vaikeroimisista välittänyt.
+
+Silloin nousi heikkojen ja osapuolten joukosta apostoli, joka saarnasi
+anteeksiantoa ja rauhaa ja joka korkeimmaksi käskyksi julisti: rakasta
+lähimmäistäsi niinkuin itseäsi. Järjestyksen voimalliset vartiat ja
+maailman oikeuden mahtavat ylläpitäjät ristiinnaulitsivat hänet, sillä
+heidän nähdäkseen loukkasi hänen oppinsa yhteiskunnan pyhimpiä
+oikeuksia: itsepuolustusta ja pahan rankaisemista. Ja he olivat
+vakuutetut siitä, että jos kosto annettaisiin Jumalalle, horjuisi
+perustuksissaan maailman siveellinen rakennus.
+
+Mutta oppi lähimmäisen rakkaudesta oli hurmaava oppi kaikille heikoille
+ja voimattomille. Ja kuta suuremmaksi kasvoi sorrettujen suku, sitä
+laajemmalle levisi oppi. Apostoli toisensa perästä sitä julisti, kansa
+toisensa perästä sen omisti. Kaksituhatta vuotta sen jälkeen, kun se
+ensi kerran julistettiin, ei se vielä ollut käytännössä loppuun
+saatettu. Mutta neljä tuhatta vuotta kun on kulunut, omaksutaan se ja
+pannaan käytäntöön siinä maassa, joka ulottuu Uralista Atlantin
+rantaan.
+
+Se omaksutaan ensin hiljaisuudessa ja yksityisten kesken. Mutta sitten
+se kerran omaksutaan julkisesti ja vahvistetaan virallisesti kaikkien
+sivistyskansojen yhteisessä uskontokongressissa. Sotajoukot lasketaan
+ikuiselle lomalle, aseista taotaan työaseita ja kasarmeista tehdään
+uuden uskon temppeleitä. Vanhat lakikirjat poltetaan ja kaikki tuomarit
+pannaan viralta, sillä ei ole kuin yksi lakipykälä eikä kuin yksi
+tuomari.
+
+Ihmiskunta on riemuissaan, sillä se on vakuutettu siitä, että se
+totuus, jonka se nyt on tunnustanut, on ainoa ja suurin ja viimeinen
+totuus. Se on iloinen siitä etupäässä sen vuoksi, että se luulee sen
+avulla ikuisen onnen saavuttavansa, jota se aina on takaa ajanut. Eikä
+se sitä sure, jos ei onni heti paikalla sille tulekaan, sillä se on
+tottunut siihen, etteivät ihanteet heti paikalla toteudu.
+
+Sen vuoksi se kehittää sitä oppiaan ja sovittaa sitä itseensä ja
+oloihinsa. Se poistaa yksityisen omaisuuden ja jakaa tasan tavarat. Se
+kuluttaa kasvatuksen kautta pois itsekkyyden, unohtaa koston ja
+voitonhimon, kitkee sydämestään vihan ja kaikki muut intohimot, jotka
+yllyttävät toisia vahingoittamaan. Ja se elää verrattain tyytyväisenä
+satoja vuosia, ehkäpä tuhansiakin. Maa, jota sitäkin rakkaudella ja
+hellyydellä viisaasti viljellään, antaa sille, mitä se tarvitsee. Ja
+kun ei ole puutetta, ei ole riitaa. Rauha on maassa ja ihmisillä hyvä
+tahto.
+
+Mutta tulee aikoja, jolloin sen uskoa koetellaan. Sitä koetellaan sekä
+sisältä että ulkoa. Tulevat katovuodet, jotka vievät puolen sen
+viljasta. Kansat, jotka asuvat Uralista Atlantiin, eivät ota niiltä,
+jotka asuvat ulkopuolella ja jotka eivät anna ottamatta. Eikä heidän
+uskonsa myöskään anna niiden kuolla, joita halla vahingoitti. Se käskee
+jakamaan. Mutta annokset ovat pienet, ja koko ihmiskunta kärsii nälkää
+ja puutetta, mutta kärsii uskostaan luopumatta. On niitä, jotka
+ajattelevat, että parempi olisi toisten kuolla ja toisten elää kuin
+kaikkien kitua. Mutta niitä on vähän, ja jos ne sanoisivat, mitä
+ajattelevat, ei heitä kuultaisi.--Tulee myöskin vihollinen sieltä,
+mistä se aina on tullut--Aasian aroilta. Se vaatii maata ja se vaatii
+ravintoa. Se tulee kuin mustalainen turvattomaan taloon, ja sillekin
+annetaan, mitä se vaatii. Vero on raskas, mutta maksajat ovat monet, ja
+voimat ponnistuvat kaksinkertaisiksi. Tulee uusia ja yhä uusia
+vihollisia, ja voimat ponnistuvat kolmin-, nelin-, viisinkertaisiksi.
+Lopulta ei ole, mitä jakaa, jos ei osan jakajia vähennetä. Ja
+vihollinen vähentää niitä, sillä sen usko ei estä sitä niin tekemästä.
+Se tappaa, murhaa, teurastaa kuin lampaita niitä, jotka eivät uskoltaan
+voi kättä vastarintaan nostaa. Se tuntuu vaikealta, se on kipeää
+kärsiä, mutta niin vaatii kansojen usko, joka käskee rakastamaan
+vihollistaankin, ja se usko on pyhä.
+
+Vaan oli siellä mies, joka oli uhrannut kaikki uskonsa eteen ja joka
+oli antanut kaikki, mitä hänellä oli. Hän oli antanut peltonsa sadon,
+oli antanut majansa asuttavaksi, oli antanut oman työnsä ja perheensä
+vaivannäöt. Eikä se, joka häneltä kaikki otti, antanut hänelle mitään
+palkkioksi, vaan maksoi hyvän pahalla, sillä sellainen oli _hänen_
+uskonsa, jonka _hän_ oli isiltään perinyt.
+
+Oudot mietteet heräsivät miehen rinnassa. Hämärinä muinaistaruina,
+joista vain runoniekat joskus lauloivat, hän oli kuullut kerrottavan
+ajoista, jolloin ihmisten usko oli aivan toinen, kuin mikä se oli nyt.
+Ihmiskunta kuvattiin silloin eläneeksi onnellisena ja tyytyväisenä,
+sillä ei _uskaltanut_ sille kukaan mitään pahaa tehdä. Miksei
+uskaltanut? Siksi ei uskaltanut--niin sanottiin--että se, joka toista
+löi, sai samalla mitalla takaisin; siltä, joka vei hengen joltain,
+vietiin hänen oma henkensä rangaistukseksi ja peloitukseksi. Nyt johtaa
+ihmisiä rakkaus ja rakkautta sanotaan pyhäksi, silloin johti viha ja
+sitäkin sanottiin pyhäksi.
+
+Ihmiskunnan onni on siinä, että se rakastaa--oli hän kuullut iät kaiket
+sanottavan. Mutta oliko ihmiskunta nyt sitten onnellinen? Hän naurahti
+pilkallisesti ja pudisti päätänsä säälivästi. Ei ainakaan hän ollut,
+eikä tiennyt ketään, joka olisi. Eivät olleet onnellisia muut kuin ne,
+jotka sortivat häntä ja sortivat kaikkia muitakin, mutta joita vastaan
+usko kielsi puolustautumasta. Linnut metsässä, eläimet kedolla ja kalat
+vedessä, ne olivat nekin onnellisia, sillä ne ottivat, minkä voivat,
+eivätkä välittäneet muista kuin itsestään.
+
+Mutta kun hän näitä mietti--oli miettinyt jo kauan selvyyteen
+pääsemättä--kuului surkeata huutoa hänen majansa takaa. Hänen vaimonsa
+karkasi sieltä tukka hajallaan sen saman miehen takaa-ajamana, joka oli
+anastanut hänen maansa ja tavaransa. Ja nyt se tahtoi anastaa hänen
+vaimonsakin, hänen lastensa äidin, tarttui sitä käsivarteen ja aikoi
+laahata muassaan.
+
+Mutta silloin täytti kummallinen tunne hänen rintansa, sitä vihlaisi
+kuin veitsellä, maailma punertui hänen silmissään, ja lapiolla, joka
+oli hänen vieressään, halkaisi hän vihamiehensä pään.
+
+Hän pakeni metsiin, sillä viholliset häntä vainosivat, eikä hänen
+kansansa tahtonut antaa suojaa sille, joka oli rikkonut sen käskyn,
+mikä oli pyhin heidän uskossaan. Mutta oli niitäkin, jotka kuultuaan
+hänen teostaan tekivät samoin kuin hän ja tulivat hänen luokseen. Ne
+kokoontuivat kaikki hänen ympärilleen, piilivät päivillä ja liikkuivat
+öillä. Liikkuivat sortajain seassa ja levittivät kauhua heidän
+keskeensä mitaten samalla mitalla, millä he olivat mitanneet.
+Liikkuivat ystävien seassa ja saarnasivat uusia aatteita ja uutta
+uskoa: itsepuolustuksen, oman edun, koston, rangaistuksen ja
+vapautuksen uskoa, luvaten onnea ihmiskunnalle, jos se heitä seuraisi.
+
+Toiset sitä oppia ihmetellen kuuntelivat, sillä se oli puhuttu kuin
+heidän sydämestään.
+
+Mutta toiset sitä kauhistuivat eivätkä tahtoneet hänestä mitään tietää.
+
+Mutta kolmannet koettivat todistaa, että hän oli väärässä, ja he
+sanoivat: »Odottakaamme vielä sitä aikaa, jolloin rakkauden voimalla
+vihollisemme taivutamme ja jolloin koko maailma meidän oppimme ainoaksi
+oikeaksi tunnustaa.»
+
+Mutta hän virkkoi: »Maailma ei koskaan ole yhtä ainoata oppia oikeaksi
+tunnustava. Jokainen tunnustaa oikeaksi vain sen, joka sille on
+hyödyksi. Niin tekevät vihollisemme, ja niin tehkäämme me! Aseihin!»
+
+Ja hän sai aseihin kansansa nuorimmat ja parhaimmat.
+
+Ja he karkoittivat sortajat maastaan ja ottivat takaisin omansa.
+
+Ja tekivät itselleen uuden uskon pahan pahalla vastustamisesta, joka
+usko oli uusi siksi, että se oli niin vanha, ettei sitä kukaan heistä
+ollut ennen käytännössä nähnyt, ja jota he sanoivat ainoaksi ja
+suurimmaksi totuudeksi siksi, että se oli _heidät_ pahasta päästänyt,--
+eivätkä tienneet, että se kerran sekin oli vanheneva ja antava aihetta
+uuteen uskoon, joka oli voittava vanhan ja kerran taas vuorostaan
+voitettava.
+
+
+
+
+KUVAIN KUMARTAJA.
+
+Kuvauksia ystäväni kuvanveistäjän elämästä.
+
+
+»Olen löytänyt Jumalani, jota niin kauan olin turhaan etsinyt! Rakkaus
+on jumala, rakkaus on kaiken uskonnon sisältö. Se oli ihana, hurmaava,
+mieltä huikaiseva hetki, kun usko rakkauden jumaluuteen niinkuin
+ilmestys korkeudesta, niinkuin salama taivaalta valaisi synkistyneen,
+uupuneen sieluni...» (Ja sitten seurasi hehkuva kuvaus hänen onnestaan
+ja seikkaperäinen selitys, kuinka hän oli sen saavuttanut ja miten
+muutos hänessä oli tapahtunut.)
+
+Hän oli tunteellinen, innostunut luonne, niinkuin taiteilijat yleensä.
+Kun hän ryhtyi johonkin, ryhtyi hän siihen koko sielullaan. Lapsuutensa
+ja ensi nuoruutensa uskon oli hän verrattain kauan säilyttänyt. Mitään
+varsinaista uskonnollista elämää ei se ollut, mutta olihan se kuitenkin
+se selkäranka, joka tuki häntä. Siitä aatepiiristä oli aihe otettu
+hänen ensimmäiseen taiteelliseen kyhäykseensä kuvanveistäjänä. Se oli
+kuva tekstiin: »Sallikaat lasten tulla minun tyköni», puuhun leikattu
+Vapahtajan kuva, kädet eteenpäin ojennettuina, niinkuin kaikissa
+raamatun kuvissa. Äidilleen hän oli sen valmistanut joululahjaksi. Äiti
+otti sen riemuiten vastaan ja asetti kirjoituspöydälleen, jalustana
+samettikansiin sidottu kuvaraamattu. Hän sitä melkein palveli, toimitti
+rukouksensakin sitä silmällä pitäen. Poikakin kertoi usein sitä
+ajattelevansa miltei uskonnollisella hartaudella, ja se oli hänelle
+kahta rakkaampi siitäkin syystä, että se oli määrännyt hänen elämänsä
+suunnan. Kuvan nähtyään salli äiti poikansa estelemättä taipumustaan
+seurata.
+
+Hän kävi oppinsa ensin kotona, sitten Saksassa, mutta Pariisiin tultua
+haihtuivat lapsuuden usko ja nuoruuden aikana saadut ihanteet, samalla
+kuin uudet, taiteelliset teoriat tekivät hänen taiteessaan täydellisen
+vallankumouksen. Muutos tapahtui äkkiä ja voimakkaasti. Se tarttui kuin
+kuume ajan ilmasta, ja kun hän siitä parani ja palasi ensimmäiseltä
+matkaltaan Ranskasta, oli hän valmis kieltäjä. Käsityksen
+persoonallisesta Jumalasta hän oli kokonaan repinyt mielestään. Se
+vähä, mikä siitä oli jälellä, oli jonkinlaista ylimalkaista maailmaa
+johtavaa järkeä, jonkinlaista yhteenlaskettua tulosta kaikista maailmaa
+hallitsevista luonnonlaeista.
+
+Kiivautta uhkuvassa kirjeessä hän teki siitä selkoa eräälle
+ystävälleen.
+
+»Mikä houkkio, mikä mieletön haaveilija, mikä narrien narri minä olen
+ollut! Minun tekisi mieleni häpeästä huutaa, kun ajattelen, että suurin
+osa tämän muka valistuneen vuosisadan ihmiskunnasta vaeltaa vielä
+raakalaisten kannalla. Pakanoita, kuvain kumartajia te olette, jotka
+rakennatte huoneita haltijoillenne ja palkkaatte pappinne niitä
+kaitsemaan. Kultavasikoita te itsellenne valatte ja niitä kumarratte,
+vaikka luulette kuuntelevanne sen käskyjä, joka korkeudessa jylisee.
+Koko katolinen usko kaikkine madonnankuvineen ei ole aatteellisesti
+rahtuakaan ylempänä alhaisimman neekerin uskoa, joka panee pyöreän
+kiven soikean kiven päähän ja palvelee sitä korkeampana olentona.
+Kaikki muu on maailmassa edistynyt, uskonto on vuosituhansien kuluessa
+seisonut paikoillaan.
+
+Se, jonka pitäisi olla yliluonnollinen, henkinen ilmestys, pukeutuu
+yhä, niinkuin on aina pukeutunut, maallisiin muotoihin. Muunlaisena
+sitä emme jaksa käsittää.--Mutta onhan _meidän_ uskontomme katolista
+paljon puhdistuneempi?--Kaunis puhdistus!--Meillä on uhrimme:
+ehtoollisemme; meillä on taikatemppumme: kasteemme; meillä on kirkkomme
+kuvineen meilläkin. Papit ovat palkatuita noitia, jotka maksusta
+myöskentelevät autuutta summissa ja vähittäin. Se ja se kirkollinen
+toimitus (sairaan viimeinen lohdutuskin) maksaa sen ja sen, niinkuin
+noidan antamia amuletteja on erihintaisia. Jumala, joka sellaisilla
+menoilla sallii itseään palveltavan, ei ole _minun_ jumalani. Muutakaan
+Jamalaa en tunne. Minulla ei siis ole mitään jumalaa. Ja kuitenkin minä
+olen varma siitä, että seison paljoa korkeammalla henkisen kehityksen
+kannalla kuin kaikki jumaliset. Minulla on ihanne, joka asuu niin
+huimaavan korkealla, on niin yliluonnollisen abstraktinen, että sille
+on mahdoton mitään maallisia muotoja löytää--paras todistus sen
+henkisyydestä. Järki--se on minusta ainoa, joka vivahtaa johonkin
+yliluonnolliseen. Sen kanssa seurusteleminen on kuin viileässä
+vuoristossa asuskelemista. Sitä ei voida personoida enemmän kuin
+avaruuttakaan. Kerran sille koetettiin temppeliä rakentaa, mutta se ei
+onnistunut. Se ei todista järjen jumaluutta vastaan, vaan sen puolesta.
+Mutta en tahdo sitäkään jumalaksi nimittää. Jumala, s.o. yleinen
+käsitys hänestä, on liian aineellisesti persoonallinen, liiaksi
+maallisiin muotoihin valettu kelvatakseen sille nimeään lainaamaan.
+Eihän ole sitä dilettanttia, joka ei luulisi voivansa jumalaa kuvata,
+tai ainakin äitiä ja poikaa. Se on naurettavaa, samalla kuin se on
+taiteelle kokonaan vierasta. Taiteen täytyy kyetä ainettaan
+hallitsemaan, mutta uskonnollinen taide ei sitä voi, ellei tahdo tehdä,
+niinkuin on tehnyt, Jumalastaan inhimillisen mielikuvituksen tuotetta.
+Sellaisia olemme tottuneet niin kauan silmäimme edessä pitämään, että
+niitä lopulta tietämättämme jumalina palvelemme. Ajatella, että
+minäkin! Olenhan sinulle kertonut ensimmäisestä luonnoksestani. Siitä
+tuli täydellinen kotijumala. Jos ei äitini muisto--onni hänelle, että
+kuoli, ennenkuin sai nähdä muuttuneen poikansa--minua siitä estäisi,
+olisin valmis nauruun pakahtumaan.»
+
+Innolla antautui hän »uuden oppinsa» puolesta taistelemaan. Taisteli
+sekä sanoin että kirjoituksin, mutta etenkin taiteessaan sitä
+toteuttaen. Hän oli täysverinen realisti, sai aikaan paljon innostusta
+nuorissa, herätti suuttumusta ja kiukkua,--mutta suuntansa etevimpiä
+edustajia hän oli. Oli hänen teoksissaan kuitenkin jotain hakevaa ja
+haparoivaa. Aatteet olivat usein mainiot, näki, miten inspiratsioni oli
+leimahtanut, mutta samalla taas sammunut. Ei näkynyt sitä kytevää,
+lämmittävää tulta, jota tarvitaan, ennenkuin suuri teos jaksaa
+valmistua. Ei hän koskaan samaa aihetta käsitellyt. Milloin oli
+historiallinen taide hänen ihanteensa, milloin oli kotimainen,
+kansallinen taide kaikista korkeinta j.n.e.
+
+Mutta viimeinen aste hänen silloisessa taiteellisessa kehityksessään
+oli se, että hän eräänä iltana palatessaan työpajaansa Pariisissa otti
+suuren vasaransa ja kukisti maahan salonkiin aikomansa marmorin. Ja
+kohta sen jälkeen hän kirjoitti eräälle ystävälleen nuo sanat: »Minä
+olen löytänyt Jumalani, rakkaus on jumala, rakkaus on kaiken uskonnon
+sisältö.»
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ei ollut häntä hänen järkensä uskonto tyydyttänyt. Minne hän sen kanssa
+kääntyikin--kirjoitti hän ystävälleen tuossa samassa kirjeessä--kylmän
+hengen se huokui hänen eteensä. Oli siinä sisältöä niin kauan kuin
+menestyksen päivä paistoi, mutta kun vastoinkäymisten ja pettymysten
+hämärä alkoi laskeutua ympärille, tuntui tyhjältä ja kolkolta. Se
+muistutti eniten sitä kammon tunnetta, joka syntyy lapsen mielessä, kun
+tulee ilta ja yö pitkää taivalta kulkiessa. Sitä pakenee ja pakenee,
+mutta se vain sakenee ja sakenee edestä ja takaa. Huutaa apua, vaikka
+tietää, ettei sitä huutoa kukaan kuule. Mutta yht'äkkiä johtuu mieleen,
+mitä äiti on sanonut: että on Jumala, joka näkee ja suojelee, ja
+rauhoitettuna silloin matkaansa jatkaa.
+
+Ei millään mahdilla ollut hän sellaisina eksymyksen hetkinä--joita
+synnyttivät ihmisten itsekkyys, maailman kylmyys ja omat pettymykset
+niiden suhteen, joiden rakkaudesta oli luullut olevansa kaikista
+varmin--saanut rauhoitetuksi itseään sillä, että kun uusi aamu koittaa,
+s.o. kun tämä turvattomuuden tunnelma on ohi mennyt, hän taas voi
+rauhansa löytää. Sillä liian monta kertaa hän oli pettynyt, siihen
+uskoon uudelleen antautuakseen. Ja hän alkoi katsella ja tutkia, millä
+nuo elämänsä täyttivät, jotka olivat niin tyytyväisiä, rauhallisia ja
+onnellisia.
+
+Sattui hänen silmäänsä silloin eräänä iltana, kun hän kaikkeen
+kyllästyneenä palasi kotiinsa bulevardikahvilasta, Uusi Testamentti,
+joka aina kulki hänen matkalaukussaan muun rojakan joukossa. Sen oli
+siihen pannut äiti, kun hän ensimmäiselle matkalleen lähti, se oli
+pieni kirja, joka ei paljoa tilaa ottanut. Jonkunlaista keikailemista
+oli se, että hän aina piti sen pöydällään, josta toverit sen huomasivat
+ja ihmetellen kyselivät, mitä _hän_ sillä kirjalla tekee?! Nyt avasi
+hän sen hajamielisesti ja alkoi sitä haukotellen selailla. Hän luki
+sitä sen yön, kuuli suuren Pariisin omituisine yöllisine äänineen
+ympärillään humisevan, ja luki lakkaamatta; seuraavana päivänä teki
+samaten yhä suuremmalla innolla;--kunnes hän toisen päivän iltana yhä
+kasvavassa innostuksessa pitkin kaupunkia harhailtuaan oli
+täydellisesti muuttunut. Ja ensi töikseen täytti hän käskyn: »Teidän
+pitää luopuman kaikesta ja seuraaman minua»--ja särki kaiken
+entisyytensä särkemällä taideteoksen, jota oli vuosikausia valmistanut.
+
+Rakkaus,--se oli se uusi ilmestys, mikä hänelle Kristuksen opista oli
+leimahtanut vastaan. Sehän oli kaiken uskonnon sisältö, sinnehän oli
+ihmiskunnan kaiken uskonnollisen kehityksen kärki viitannut, siinähän
+nyt oli se henkinen, ihanteellinen Jumala, jota hän oli hakenut. Ei
+sitä kuvien teolla palvella, ei sitä taide kelvannut toteuttamaan,
+taide, joka hänen mielestään oli vain jäännös pakanuudesta, jonka koko
+sisältö oli aistillinen. Koko tulisen luontonsa voimalla hän omaksui
+sen. Heti paikalla, viivyttelemättä, tahtoi hän sen itsensä suhteen
+toteuttaa. »Enkä minä koskaan ole suurempaa helpotusta, täydellisempää
+vapautusta tuntenut kuin silloin, kun näin nuo epäjumalani, nuo omien
+käsieni tuotteet, pirstaleina edessäni lattialla.»
+
+Rakkauden aatteen toteuttaminen tässä maailmassa, käskyn: »Rakasta
+lähimmäistäsi niinkuin itseäsi» kirjaimelleen noudattaminen aikana,
+jolloin ehkä enemmän kuin koskaan ennen saarnattiin väkevämmän oikeutta
+heikkojen rinnalla, jolloin siitä oli tehty täydellinen teoria ja
+juljettu sitä tieteellisesti puolustaa--siinä oli nyt työala, jonka hän
+itselleen valitsi. Töillä, esimerkillä tahtoi hän sen toteuttaa.
+
+Hän erosi ystävistään, katosi pitkäksi aikaa sen toveripiirin
+näkyvistä, jonka kanssa ennen oli seurustellut. Kuultiin hänen Tolstoin
+esimerkkiin innostuneena ruvenneen ruumiillista työtä tekemään;
+omaisuutensa hän jakoi köyhille; toimi paljon filantroopisella alalla;
+ajoi raittiusasiaa ja esiintyi maallikkosaarnaajanakin.
+
+Menimme häntä kerran kuulemaan. Oli omituista nähdä hänet, tuo ennen
+niin hieno maailmanmies, joka aina oli kulkenut viimeisen muodin mukaan
+puettuna ja jota kaikki kotimaiset keikarit jäljittelivät, tavallisissa
+työläisvaatteissa noiden ihmisten kanssa, joita hän ennen oli nauranut
+ja pilkannut. Kaupunkilaistyöväki oli hänen mielestään ollut »sitä
+viimeistä plebsiä», varsinkin sen vuoksi, että sillä hänen sanainsa
+mukaan »ei ollut haikuakaan taiteellisesta käsityksestä ... se oli sitä
+kaikkein poroporvarillisinta» j.n.e. Talonpojalla on toki hitunen
+runollista mielikuvitusta, kaupunkien väki on »sitä puhtainta,
+paksuinta proosaa», josta oli kerrassaan mahdotonta saada mitään
+taiteellista aihetta puserretuksi.
+
+Sellaisille hän nyt puhui taiteesta, sitä tuomiten. Kerrottuaan ensin--
+äänellä, joka muistutti pelastusarmeijalaista.--millainen hän oli ollut
+ennen, mutta millaiseksi hän Jumalan avulla oli muuttunut, selitti hän
+heille, miten pakanallista, miten alhaista ja tuomittavaa taide on. Se
+on se taipumus meissä, jota me kutsumme taiteeksi, joka on turmellut
+alkuperäisen, kirkkaan kuvamme Jumalasta. Se on se, joka, pyrkien
+maallisiin muotoihin pukemaan sitä, mikä on hienointa, pyhintä ja
+ylevintä, hävittää meissä sen. Me olemme luodut Jumalan kuviksi, mutta
+me teemme Jumalan _omaksi_ kuvaksemme. Kristus ei taiteesta tiennyt, ja
+ensimmäiset kristityt sen hylkäsivät. Mutta ihmiset lankesivat takaisin
+perisyntiinsä, ja siinä he rypevät vieläkin. Joka kerta kun he Jumalaa
+ajattelevat, ajattelevat he häntä heidän itsensä näköisenä ja
+semmoiseksi kuvaavat. Mutta Jumalaa ei voi kuvata, ei minkäänmuotoisena
+ajatella, sillä Jumala on rakkaus, on ylevä aate. Se tuntuu meistä
+hämärältä, meistä, jotka aina olemme tottuneet aatteita muotoina
+käsittämään ja näkemään. Mutta hämmennys lakkaa, epäselvyys katoaa,
+niin pian kuin alamme tätä aatetta toteuttaa, niin pian kuin alamme
+rakkauden töitä tehdä. Silloin me Jumalamme, oikean Jumalamme,
+käsitämme korkeana, yliluonnollisena voimana. Sitä Jumalaamme
+palvellaksemme emme mitään pappia tarvitse, sillä kaikki olemme sen
+yhtä hyvät papit. Kukin välitämme me yhtä hyvin suhdettamme Jumalaan.
+Rakkaus kanssaveljiimme, rakkaus suureen kärsivään ihmiskuntaan--siinä
+on uskontomme!
+
+Hän puhui tulisesti, koetti kuulijoitansa innostuttaa. Mutta seurakunta
+pysyi kylmänä. Nähtävästi harva käsitti hänen aatteensa hienouden.
+
+Haimme hänet esitelmän loputtua seuraamme. Koetimme osoittaa hänelle
+heikkouksia hänen opissaan. Koetimme osoittaa, että hän varsinkin
+taidetta tuomitessaan oli väärässä. Mutta juuri siinä kohden hän sanoi
+vakaumuksensa olevan kaikista varmimman.
+
+--Etkö sinä ole koskaan tuntenut halua taiteellisestikin esittää niitä
+uusia aatteita, joihin olet innostunut? kysyi meistä muuan.
+
+--En koskaan. Ja juuri se, että nämä aatteeni eivät tuota ulkonaiseen
+muotoon pukeutumista kaipaa, vahvistaa minua siinä, että uskoni on
+kirkastunut ja hengistynyt, että se on niin puhdas kuin absoluuttinen
+aate vain voi olla. Te ette sitä nyt käsitä, mutta minä toivon, että
+teidänkin aikanne on vielä tuleva. Sinusta--ja hän kääntyi tuon
+ystävänsä puoleen, jonka kanssa oli ollut kirjeenvaihdossa--sinusta
+varsinkin minä toivon, että olet oikealle tielle osautuva.
+
+Hän oli varma vakaumuksessaan, oli mielestään reformaattori, oli
+enemmän, oli uskon uudistaja, ei vain puhdistaja, miltei sen luoja.
+
+Olihan taide kadottanut hänessä miehen, josta sille olisi ollut
+kunniaa, arvelimme, mutta olihan aatteellinen työ voittanut.
+Hyväksyimmehän mekin hänen aatteensa pääpiirteissään, pistihän meitä,
+ettemme tunteneet voivamme tehdä niinkuin hän. Olisi ollut niin
+turvallista, kun olisi meilläkin ollut jotain pysyvää ja varmaa, johon
+olisimme voineet luottaa.
+
+--Loruja ... olkaa huoletta...! Kun puuskaus menee ohi, palaa hänkin
+vielä entisten jumalainsa eli oikeammin epäjumalainsa luo.
+
+--Mitenkä niin?
+
+--Hän on ennen kaikkea taiteilija, ja se on saava hänet järkiinsä
+jälleen.
+
+Mies, joka noin puhui, oli oikeassa, mutta hän oli suuresti
+väärässäkin.
+
+
+Mutta puhukoon hän taas itse siitä, mitä hänelle tapahtui. Tässä on
+hänen viimeinen kirjeensä, päivättynä muutamia viikkoja sitten
+Pariisissa ja osoitettu tuolle samalle ystävälle, jolle edellisetkin.
+Se on suoran, rehellisen, aina totuutta etsivän miehen tilinteko
+ristiriitaisen elämänsä kanssa, joka ei saanut hänelle elämän suurta
+kysymystä selvitetyksi. Tulkoon se todistuskappaleena tässä
+kokonaisuudessaan julaistuksi. Kirje on näin kuuluva.
+
+»Sinulle, vanha ystäväni, joka olet kehitystäni seurannut ja joka,
+vaikka viime aikoina olemmekin olleet eri mieltä elämän suurimmista
+kysymyksistä, kuitenkin olet minua myötätuntoisesti kohdellut, tahdon
+nyt taaskin kertoa, kuinka minun on käynyt ja mille perille olen
+ajautunut, sitten kun viimeksi tavattiin. Tämä on itsetunnustus,
+vaikeampi tehdä kuin kaikki ne monet entiset, joita olen tehnyt.
+Oikeastaan olisi minun tekeminen tämä maailmalle, tai ainakin
+jollekulle 'hengenheimolaisistani'. Mutta mitäpä maailma minua nyt
+liikuttaa. Annan sinulle sitä paitsi täyden vallan julaista, mitä nyt
+olet saava minusta tietää. Tarinani on surullinen, eikä se suinkaan ole
+minulle kunniaksi. Mutta totuus on tunnustettava, ja tässä se on.
+
+»Sinä tiedät, minkä aatteellisen rakennuksen minä itselleni rakensin,
+ja miten siinä asumaan muitakin houkuttelin. Tiedät, että kutsuin sitä
+ainoaksi oikeaksi, kalliolle rakennetuksi, joka ei koskaan tule
+horjumaan. Nyt on se kirkko, jonka huipun taivaalle kohotin, vajonnut
+maan tasalle, ja tässä minä nyt seison sen raunioilla henkisesti
+hajonneena ja repaleisena, tietämättä minne kääntyä.
+
+»Sitten kun viimeksi tapasimme, kasvoi maineeni ja kannatukseni
+ihmisten seassa. Tuli muodin asiaksi saapua kuuntelemaan esitelmiäni,
+oli 'hienoa' olla samaa mieltä kuin minä. Harvat toteuttivat elämässään
+sitä, mitä suullaan oikeaksi tunnustivat. Mutta minä olin kuitenkin
+iloinen menestyksestäni. Kuta enemmän sain kannatusta, sitä enemmän
+sitä halusin. Kuta useampia sieluja voitin, sitä useampia ajoin takaa.
+Huomasin salaiseksi hämmästyksekseni, että hain itselleni »yleisöä»,
+niinkuin taitelija-aikanani. Koetin kuitenkin lahjoa omaatuntoani
+sillä, että suuri ero oli olemassa entisyyteni ja nykyisyyteni välillä.
+
+»Samalla kuin menestykseni kasvoi, kasvoi myöskin vastustus, varsinkin
+kirkolliselta taholta, jossa ei suvaita muita 'profeetoita'--tiedäthän,
+että minulle tuokin nimi joskus annettiin--kuin Vanhan Testamentin.
+Ensin oli minua pidetty harvinaisuutena, kuriositeettina. Toiset
+iloitsivat siitä, että semmoinen pakana ja kieltäjä oli tullut
+herätykseen. Eivät näet huomanneet mitään eroa minun oppini ja kirkon
+opin välillä. Mutta niin pian kuin se selveni, alettiin huutaa, että
+olen ateisti, joka ei persoonallista Jumalaa tunnusta. Koko rakkauden
+oppini, joka kuitenkin on tai jonka ainakin pitäisi oleman kristinopin
+ydin, ei nyt tullut mihinkään kuuloon. Vapaakirkollisetkaan eivät enää
+uskaltaneet antaa minun kokoushuoneissaan puhua. Sehän tosin vain
+vaikutushaluani kiihoitti. Enkä olisi siitäkään välittänyt, mitä
+vastustajilla oli asiallista esiin tuotavana. Se oli tuota tavallista,
+että ilman persoonallista Jumalaa ei mikään uskonnollinen elämä ole
+mahdollinen. Aatetta ei voi minkäänlaista olla olemassa, ellei ole
+olentoa, joka on sen ajatellut ja josta se on alkunsa saanut,
+sanottiin.
+
+»Mutta luokseni alkoi tulla toinen parhaista ystävistäni toisensa
+perästä. Itkien valittivat he tuntevansa itsensä usein turvattomiksi ja
+tyhjiksi, kun eivät voineet rukouksillaan kenenkään puoleen kääntyä,
+vaan täytyi aina vain omaan heikkoon itseensä turvata.--'Anna meille
+Jumala, jonka olet meiltä ottanut', vaikeroivat he.
+
+»Olin tukalassa asemassa, aloin itsekin epäillä, enkä tiedä, kuinka
+olisi käynyt, jos he olisivat pitkittäneet. Mutta he luopuivat, tekivät
+eron, ja sen tekivät monet muutkin.
+
+»Annoin meneväin mennä ja lohdutin itseäni, sen minkä voin, sillä, että
+he eivät olleet jaksaneet totuutta kokonaisuudessaan omistaa--niinkuin
+minä.
+
+»Minäkö?--mutta oliko mestari opetuslapsiansa parempi?
+
+»En huoli nyt tarkemmin esittää sinulle syitä siihen, miksi olen täällä
+Pariisissa, jonne viimeksi täältä lähdettyäni en enää koskaan luullut
+palaavani. Ystävät, sukulaiset ... tulin sanalla sanoen tänne puoleksi
+vastoin tahtoani, puoleksi tehdäkseni niille mieliksi, joille oli
+kiusallista kantaa samaa nimeä kuin minä. Olisi ehkä pitänyt jäädä
+kotiin aatteittensa puolesta taistelemaan;--vaikka kyllä kai sittenkin
+oli parasta, että katosin.
+
+»Tapasin täällä joukon nuoria taiteilijoita, joiden maailmankatsomus
+oli aivan toinen kuin taiteilijoilla meidän nuoruutemme aikana. Sinä
+tiedät tuon uuskristillisen suunnan, josta on niin paljon puhuttu. He
+olivat hartaita kristityitä ja kokivat uskoaan taiteessaan toteuttaa.
+Niinkuin tiedät, olen minä aina ollut periaatteessa uskonnollista
+taidetta vastaan. Heidän maalauksensa erosi kuitenkin tavallisesta. He
+'maalasivat aatteita', niinkuin heidän tunnussanansa kuului. Kokien
+vapautua ahtaiden muotojen vankeudesta ja aineellisen todellisuuden
+jäljittelemisestä pyrkivät he siihen aatteiden puhtauteen, jonne taide
+kyllä aina tähtää, mutta jonne se, ollen pakotettu ainetta ja muotoja
+noudattamaan, ei minun käsittääkseni koskaan pääse. Heidän
+pyrkimyksissään oli kuitenkin jotain, joka minua miellytti.
+
+»Ja lomahetkinä--kun palasin kotiini työstä, jolla leipäni ansaitsin--
+rupesin miettimään minäkin, enkö, ainakin koetteeksi ja itseäni varten
+vain, voisi saada esille sitä aatetta, joka mieleni täytti. Eihän se
+kaikkein korkeimmassa ilmestysmuodossaan ole kenenkään kuvattavissa.
+Mutta sellaisena kuin se maailmassa ilmaantuu puhtaimpana ja
+suurimpana, kuinka minä _sen_ esittäisin?
+
+»Ensin kyti mielessäni luonnoksia vanhojen mallien mukaan, sellaisten
+kuin Mikael Angelon Pietán y.m.
+
+»Mutta ne tuntuivat tekotapansa puolesta liiaksi materialistisilta,
+niissä oli liiaksi pidetty silmällä vartaloa, jäseniä, lihaksia. Sitä
+paitsi oli rakkauden aate niissä liian ahdas, tunne kohdistettuna
+yhteen ainoaan henkilöön: äidin rakkaus poikaan. Minun pitäisi saada
+esille rakkaus koko kärsivään ihmiskuntaan.
+
+»Aate selvisi minulle eräänä yönä, kun kylmästä väristen vuoteessani
+makasin. Tiedät, millainen erämaa tämä Pariisi on sille, joka tänne on
+yksin joutunut. Ei ollut minulla ainoatakaan ystävää, joka minusta
+olisi välittänyt. Ikävystyneenä, välistä onnettomana, puutettakin
+kärsien minä täällä eleskelin. Tuntui kuin ei siitä suuresta
+maailmanrakkaudesta, jota olin muille saarnannut, minulle mitään
+riittäisi. Ehkei sitä olekaan olemassa, ehkä on kaikki ollut vain
+mielikuvitusta? Silloin näin unenhorroksiin vaipuessani äitini
+edessäni. Hän seisoi vuoteeni jalkapuolessa, suuret silmänsä minuun
+luotuina. En nähnyt hänestä muuta kuin nuo hellät, avonaiset,
+sääliväiset silmät. Olin ennenkin nähnyt hänet samanlaisena,
+kaukaisimmassa lapsuudessani, kun kuumeen vallassa sairasvuoteellani
+makasin, ja hän, väljään, vaaleaan yöviittaan puettuna, seisoi
+tuntikausia minua katsellen, luullen minun nukkuvan, mutta kuitenkaan
+hennomatta luotani lähteä. Koko hänen olentonsa keskittyi siihen yhteen
+ainoaan katseeseen, se oli ilmaus kaikista hänen syvimmistä
+tunteistaan, ja siitä virtasi minuun sanomaton rauha ja turvallisuus.
+Unet minua tavallisesti painavat ja rasittavat, nyt olin herätessäni
+onnellisempi ja rauhallisempi kuin koskaan ennen.
+
+»Ja aatteeni oli selvinnyt, olin löytänyt rakkauden symboolin, olin
+saanut kiinni siitä puhtaimmasta muodosta rakkauden aatteen
+esittämiseen, jota olin etsinyt.
+
+»Asuin silloin erään toverini atelieessa hänen itsensä poissa ollessa.
+Siinä oli savea telineellä, oli työaseet, ja heti aamulla ryhdyin minä
+työhöni käsiksi. Et voi käsittää, mikä ihana, autuaallinen tunne
+mieleni täytti, kun taas pitkästä ajasta tunsin sormien välissä hienon,
+taipuisan, tottelevaisen saven. Kaikki muu minulta unohtui, en
+ajatellut muuta kuin tätä työtäni, ja menneisyys oli kuin pyyhkäisty
+pois muistostani. Aatteen omituisuus ja se tapa, jolla koetin tehtäväni
+suorittaa, elähytti minua. Oli niinkuin luonnonlain välttämättömyydellä
+ilman omaa tahtoani ja miettimistäni olisin kulkenut päämäärääni kohti.
+
+»Tarkoitukseni oli saada esille rakkauden sisältö yhdessä ainoassa
+katseessa, niinkuin olin nähnyt sen käyvän ilmi äitini minulle
+ilmestyneessä katseessa. Ilme hänen silmissään oli pääasia, kaikki muu:
+vartalo ja jäsenet, saivat esiintyä niin heikosti, niin vähän
+silmäänpistävästi kuin vain oli mahdollista. Ja minun onnistuikin
+niihin saada vain aavemainen, henkinen tunnelma, joka itseenkin
+vaikutti omituisen salaperäisesti.
+
+»En ikinä ole omien kätteni luomaa sillä silmällä katsellut. Minussa
+kasvoi kunnioituksen ja ihailun sekainen tunne sitä kohtaan. Samalla
+tuli se ystäväksi minulle, enkä viihtynyt missään niinkuin sen
+seurassa. Kun avasin kääreet, oli niinkuin olisin jotain elävää olentoa
+kosketellut. Kun olin sen kipsiin valanut ja sitten marmoriin hakannut,
+minä miltei vapisin, ja olisin tahtonut langeta polvilleni sen eteen,
+pyytää siltä suojelusta itselleni. Asetin sen eri nurkkaansa, verhosin
+sen uutimilla ja sytytin illoilla kynttilän sen edessä palamaan.
+Jalustaksi olin veistänyt kirjan kuvan äitini Uuden Testamentin
+mukaiseksi.
+
+»Ja se palkitsi vaivani. Tyhjyyteni oli poissa, yksinäisyys ei minua
+kammottanut, minulla oli hyvä henki, oli suojelusenkeli huoneessani.
+
+»Se kun oli vain itseäni varten, en sitä kenellekään näyttänyt.
+
+»Mutta eräänä päivänä, kun palaan työstäni, tapaan joukon tovereita
+luonani. Ne olivat nuoria, skandinaavilaisia taiteilijoita, jotka
+söivät samassa ravintolassa kuin minäkin. Jostain saatuaan vihiä
+teoksestani he olivat päättäneet tulla sitä katsomaan. He olivat
+vetäneet verhot syrjään ja olivat, joskaan eivät polvillaan kuvani
+edessä, niin ainakin aivan haltioissaan sitä katsellessaan.--Mainiota!
+Etevää! Mutta noinhan se juuri on tehtävä, iankaikkisen rakkauden
+jumalatar!»
+
+»Ei minua mielestäni oltu koskaan ymmärretty niin hyvin kuin nyt.
+Tunsin siitä sanomatonta tyydytystä, varsinkin kun näin, että heidän
+mielihyvänsä ja ilonsa oli vilpitön ja todellinen.
+
+»--Se on suurta taidetta! Se on niin tiivistettyä, niin keskitettyä ...
+koko suuri maailman aate yhdessä ainoassa katseessa...--On niinkuin tuo
+silmäys tulisi tuntemattomista maailmoista, jostain taivasten takaa...
+--Ei, hyvä ystävä, rakkaus _on_ persoonallinen olento, olet sen tuossa
+osoittanut, vaikka kuinkakin sitä vastaan väittäisit!»
+
+»Se oli pian tullut heille yhtä rakkaaksi kuin minullekin. He tulivat
+sitä vähän väliä katsomaan, istuimme iltakaudet kehässä sen ympärillä,
+me sitä kuin palvelimme ja sen johdosta keskustelimme. Se oli heidän
+mielestään se kauan odotettu »uuden suunnan» suuri taideteos, ja minä
+olin le maître näille nuorille innostuneille miehille. Minä olin muka
+löytänyt sen, mitä he olivat etsineet, he puhuivat minusta kaikkialla,
+kirjoittivat minusta, pyysivät saada ottaa jäljennöksiä teoksestani ja
+julkaisivat sen hienona valopainoksena aikakauskirjassaan.
+
+»En käsitä vielä tänäkään päivänä, miten sokeuteni saattoi olla niin
+suuri, ja etten jo aikoja sitten ollut tehnyt kaikesta tästä sitä
+johtopäätöstä, joka siitä välttämättä oli tehtävä. Olihan aivan
+sattuma, että silmäni aukenivat.
+
+»Eräänä päivänä tulee hieno, hansikoitu herra, ulkonäöltään
+juutalainen, luokseni ja ojentaa minulle nimikorttinsa, josta näen,
+että hän on 'pyhimystenkuvain kauppias'. Hän sanoo kuulleensa
+taiteilijapiireissä paljon kehuttavan rakkaudenjumalatani, eikä sen
+tähden voineensa vastustaa haluaan tulla sitä katsomaan. Enkö tahtoisi
+olla ystävällinen ja näyttää hänelle sitä?
+
+»Annan hänen katsoa, hän luo siihen vain hätäisen silmäyksen ja kysyy,
+enkö tahtoisi myödä hänelle jäljennösoikeutta teokseeni.
+
+»--Mutta eihän tämä ole mikään pyhimyksen kuva?
+
+»--_Parfaitement, monsieur_! Ei olekaan, hyvä herra, mutta se on
+enempi! Pyhimysten kuvat, madonnat ja ristiinnaulitun kuvat ovat
+vetovoimansa kadottaneet. Ei kukaan niitä enää kysy. Suuri, hieno,
+taiteellisesti sivistynyt ja samalla uskonnollinen yleisö tahtoo uusia
+aiheita, uusia muotoja hartaudelleen. Minä myön tavattomasti uutta,
+uskonnollista taidetta. Uskonnollinen taide ei ole samaa kuin
+kirkollinen. Kirkko on kenties aikansa elänyt, mutta uskonto elpyy
+taas. Vanhat kuvat kun eivät tyydytä, tarvitaan uusia palveltavaksi...»
+
+»--ja sitä vartenko te...?»
+
+»--Minä olen varma siitä, että teoksenne on leviävä tuhansin kappalein
+... luulen voivani tarjota teille mitä parhaimmat ehdot ... pienen
+eläkkeen ... _n'est-ce pas, monsieur? C'est entendu_!»
+
+»Niinkuin salaman kautta, joka pimeältä taivaalta leimahtaa ja
+yht'äkkiä paljastaa kuilun, johon eksyksissä kulkeva matkamies on
+suistumaisillaan, selveni minulle nyt kaikki...
+
+»Pyhimysten kauppias päästi hämmästyksen huudahduksen, kun luuli minun
+aikovan häntä iskeä vasarallani ... hypähti syrjään, tempasi knallinsa,
+mutta ei ehtinyt vielä ovesta, kun marmorini, jumalankuvani, jo kaatui
+suulleen ja meni pieniksi pirstaleiksi kiviselle lattialle.
+
+»Ja pirstaleina olen minäkin, ainiaksi pirstaleina, enkä koskaan enää
+pääse kokoutumaan. Minä houkkio, minä narri, joka olin luullut puhdasta
+aatteellista oppia julistaneeni, suurinta totuutta toteuttaneeni,
+vieneeni uskontoa ennen näkemätöntä kehitystä kohden, minä, joka olin
+mielestäni, en vain uskon puhdistaja, vaan sen uudistaja, jopa sen
+luojakin, minä olin tehnyt kuperkeikan ja seisoin samoilla
+jalansijoillani, mistä olin lähtenyt--en ollut alhaisinta villiä
+parempi, joka asettaa pyöreän kiven soikean päälle ... en ollut
+ainoastaan kuvain kumartaja, omien kätteni töiden jumaloija, vaan olin
+ollut vähällä tulla jumalankuvain kauppiaaksikin...
+
+»Eikä sillä hyvä: minä suren yhä vieläkin särkynyttä Jumalaani,
+murehdin sitä yöt ja päivät, sillä parempaa en tiedä. Eikä sitä tiedä
+tämä maailmakaan, joka kulkee ja kulkee ja aina samaan paikkaan saapuu.
+Se on yhä se sama pakanallisiin muotoihin sidottu, alttareihinsa kiinni
+kytketty, mikä se aina on ollut ja kai aina tulee olemaan, kehäänsä
+kiertäen ja omia askeleitaan iankaikkisesti tallaten.
+
+»Sen vuoksi en usko enää mihinkään enkä mitään toivo. Hyvää yötä siis,
+vanha ystäväni.»
+
+»J.K. Sanoinko, etten enää mitään usko enkä mitään toivo? Kun tarkemmin
+ajattelen, eilisestä mielenliikutuksesta tyyntyneenä, sitä, mitä
+minulle nyt on tapahtunut, on sentään julkeata väittää, että jos minä
+en ole kyennyt totuutta toteuttamaan, eivät muutkaan kykene. Mistä minä
+tiedän, ettei kerran ole tuleva joku toinen, se oikea, joka puhuu
+hengessä ja totuudessa ja jonka kengännauhojakaan en ole kelvollinen
+päästämään.»
+
+
+
+
+IHMISEN PELKO.
+
+
+Eläimet elivät maan päällä täydellisessä tietämättömyydessä mistään
+heitä itseään korkeammasta olennosta, sillä ihminen ei ollut vielä
+luotu eikä kukaan aavistanut, että hänet luotaisiinkaan. Luomakunnalta
+puuttui herra, mutta se ei osannut häntä käivatakaan.
+
+Susi tosin siihenkin aikaan haaskasi lammaskarjassa, hauet söivät
+särkiä, haukat hätyyttelivät kanoja, ja kettu vainosi vuonia, mutta
+haltijakseen ja herrakseen ei kukaan toistaan tunnustanut. Maailmassa
+vallitsi pienten, paikallisten kahakoiden ohella rajaton vapaus, eikä
+kukaan sen asujamista alistunut kenenkään yksityisen vallan alaiseksi.
+
+Mutta sitten luotiin ihminen, ajettiin alas taivaasta ja asetettiin
+kaikkia luotuja vallitsemaan. Hän astui alas korkealle vuorelle ja teki
+sinne asumuksensa. Eläimet, jotka hänen ilmestyessään sattuivat olemaan
+saapuvilla, luulivat häntä ensin apinaksi, ja todella hän olikin ensi
+alussa hyvin apinan näköinen. Sentähden ei kukaan ymmärtänyt häntä sen
+enempää pelätä kuin pelkäsi apinaa. Metsäkauris seisoi hänet
+keksittyään silmät suurina ja korvat pystyssä, mutta painautui kohta
+taas rauhallisena nurmikkoa syömään. Kyyhkyt katselivat pää kallellaan
+häntä puiden oksilta, mutta eivät lentäneet tiehensä, ja apina kohteli
+häntä kuin vertaistaan, heitti pähkinällä otsaan ja livisti ilkkuen
+tiehensä.
+
+Mutta ihminen, joka oli oppinut jumalia pelkäämään, tahtoi, että
+eläimet häntä pelkäisivät ja kunnioittaisivat niinkuin hän pelkäsi ja
+kunnioitti jumalia. Hän juoksi majaansa ja tempasi sieltä jousensa ja
+vasamansa, jotka oli saanut valtikakseen, tähtäsi ja ampui; ampui
+kerran, ampui toisen ja ampui kerran kolmannenkin. Kauris kaatui
+kuolleena maahan, ja veri purskahti hänen sieraimistaan, kyyhky putosi
+oksaltaan, ja pahasti haavoitettuna pakeni apina parkuen tiehensä.
+Eivätkä kauriit, linnut ja apinat sen päivän jälkeen uskaltaneet tulla
+lähitienoillekaan, vaan loittonivat kauas pois siltä vuorelta, minkä
+olivat asuinpaikakseen valinneet.
+
+Kyyhky oli ensimmäinen, joka vei muille vuorille sanan siitä, mitä
+Ihmisvuorella tapahtui. Oli lintujen käräjät, hän istuutui pitkän
+korpikuusen latvaan ja kertoi kokoontuneille kansalaisilleen, mitä
+hänelle äsken oli tapahtunut. Oksalla kuherrellessaan oli häneltä hänen
+toverinsa tuuskahtanut kuoliaana maahan, ja kun hän ensin paettuaan
+palasi häntä etsimään ja silmäili alas, näki hän kaikkialla raatoja ja
+nyletyitä nahkoja. Ja hän arveli, että siellä varmaan raivosi rutto.
+
+Mutta tuskin hän oli saanut sen sanotuksi, kun kuului kumma suhaus
+ilmassa, kyyhky levitti siipensä, yritti lentoon, mutta putosi jalat
+suorina puun juureen eikä enää hievahtanut.
+
+Rutto! rutto! huusivat nelijalkaiset, ja: rutto! rutto! rääkyivät
+linnut,--kun taas suhahti samalla lailla ilmassa ja lammas lyykähti
+polvilleen eikä enää noussut. Silloin kaikki kokoontuneet eläimet
+hajaantuivat kuin akanat tuuleen, mihin pikimmin kerkesivät.
+
+Kettu kääntyi kuitenkin metsän laidasta uteliaana jälelleen katsomaan.
+Mutta silloin näki hän edessään olennon, joka seisoi pystyssä kuin puun
+kanto, mutta jonka ruumis oli valkea ja karvaton ja jonka silmissä
+paloi outo hehku sellainen, että hän meni kuin hervottomaksi ja
+luikerti maha matalana lähimpään pensaikkoon. Hän oli nähnyt ihmisen
+kasvoista kasvoihin, mutta ei siitä uskaltanut kenellekään kertoa. Ja
+siitä päivästä alkoi hän vavahdella joka kiven ja kannon kohdalla,
+kierti ne kauaitse, luuli joka paikassa näkevänsä ihmisen ja alkoi
+miettiä keinoja häntä lepyttääkseen.
+
+Eivätkä ehtineet eläimet selvitä ensimmäisestä säikähdyksestään, kun
+alkoi uudistumistaan uudistua se, mikä äsken oli tapahtunut. Milloin
+kaatui komea hirvi, sydän nuolen lävistämänä, milloin putosi pyy
+oksaltaan, milloin oikaisi joutsen kaulansa ja jäi lammen pinnalle
+kuoliaana kellumaan. Kauhu, pelko ja vavistus valtasi koko eläinkunnan.
+Hänen äänensäkin joskus kuultiin, ja se tunki luihin ja ytimiin
+pahemmin kuin suden ulvonta tai vihastuneen kontion kiljahdus. Hänen
+nuolensa suhahtelivat yhtämittaa, mutta kukaan ei tiennyt, milloinka ne
+tulivat, mistä ja minkä tähden.
+
+Oli niitä, jotka sanoivat, että meitä rangaistaan meidän synteimme
+tähden, sillä miksi me elämme riidassa ja eripuraisuudessa ja
+raatelemme toinen toistamme. Mutta miksi syyttömät kärsivät syyllisten
+tähden? kysyivät toiset. Miksi säilyy haukka, kun kaatuu kyyhkynen,
+miksi kuolee lammas, kun susi säästetään? Eikä ollut ketään, joka olisi
+voinut näihin kysymyksiin vastausta antaa. Mutta vähitellen oppivat
+kaikki käsittämään, että oli ilmaantunut heitä kaikkia korkeampi
+olento, jonka vihaa ei kukaan välttänyt, jota ei kukaan voinut paeta,
+vaan jota kaikkien täytyi pelätä.
+
+Mutta kettu, joka oli kaikkia muita eläimiä viisaampi, joka oli nähnyt
+ihmisen ja joka yöllisillä retkillään hänen majansa ympärillä hiipien
+oli hänen tapansa tutkinut, mutta joka ei hänkään ollut koskaan
+hengestään varma, oli vihdoinkin luullut saaneensa selville, miten
+ihmisen viha olisi lepytettävä. Ja salaisessa kettujen, kissain,
+susien, karhujen ja kaikkien muiden petoeläinten yöllisessä kokouksessa
+hän esitti heille ehdotuksensa ja sai sen hyväksytyksi: että ihmiselle
+viedään lepytysuhriksi ne eläimet, joita hän eniten himoaa: lammas,
+lehmä ja hevonen;--jotka vangittiin ja kytkettiin keskiyön aikana
+ihmisen asunnon eteen.
+
+Ihminen kun näki vapisevat elukat edessään, niin hänen sydämensä
+heltyi, ja kun hän jo oli mielestään tarpeeksi pelätty, niin hän tahtoi
+olla rakastettukin. Hän tahtoi, että eläimet rakastaisivat häntä,
+niinkuin hänkin rakasti jumalia. Sentähden piti hän heitä hyvänä,
+taputti heitä ja antoi heille syödä ja juoda. He olivat siitä hänelle
+kiitolliset, ihastuivat ikihyviksi, nuolivat hänen kättään ja olivat
+onnelliset, ettei hän heitä heti paikalla teurastanut, niinkuin he
+olivat pelänneet.
+
+Ja kun hän päästi heidät irralleen, niin he ylistivät ihmistä
+kaikkialla, kertoivat kaikille tovereilleen, kuinka hän oli
+jalomielinen ja laupias, ja houkuttelivat heitä taipumaan hänen
+valtansa alle. Ne, jotka tottelivat, tulivat hänen luokseen ja
+taipuivat hänen ikeensä alle, saivat armon ihmisen edessä, ja niitä
+sanoi hän kaikkia »omiksi lampaikseen». Mutta toisia, jotka eivät
+ottaneet kääntyäkseen eivätkä ihmisen orjuuden alle alistuakseen, sanoi
+hän »susikseen».
+
+Ja niitä vainoo ihminen vieläkin, niitä varten teroittaa hän nuolensa,
+jännittää jousensa ja ampuu silloin, kun he sitä kaikista vähimmin
+aavistavat. Eikä hän lakkaa, ennenkuin saa ne sukupuuttoon hävitetyksi,
+ja siinä ovat kesytetyt eläimet hänelle avullisina.
+
+Usein kiukustuttaa ihmistä kesyttömien eläinten vastarinta. Mutta hän
+on kuitenkin tyytyväinen siitä, että hekin häntä pelkäävät, tunnustavat
+hänen valtansa ja tietävät, että hän on heitä korkeampi, väkevämpi ja
+voimallisempi.
+
+
+
+
+PIENEHKÖ, PYÖREÄ, PEHMEÄHKÖ...
+
+Olette ehkä tulleet huomanneeksi, että meillä virkoihin, tärkeihin
+tehtäviin ja yleensä kaikenlaisiin suurempiin luottamustoimiin
+kernaasti asetetaan miehiä, jotka eroavat muista erään pienen, hauskan
+omituisuuden kautta. Se tavataan melkein jokaisella, joka on
+saavuttanut vähänkään huomattavamman yhteiskunnallisen tai valtiollisen
+aseman. Ilmiö on niin yleinen, ettei sitä juuri voi sattuman
+oikuksikaan sanoa. Olen tehnyt silmämääräisiä tutkimuksia useilta
+elämän eri aloilta ja tullut tosiasioita vertaillessani siihen
+tulokseen, että vasta sitten, kun kansalainen voi tähän hankkimaansa
+tuntomerkkiin viitata, hänellä on mahdollisuus saavuttaa se päämäärä,
+mihin hän pyrkii. Saattaahan tosin tapahtua, että notkea selkä, kumarat
+hartiat tai erityisesti etevät luonnonlahjatkin voivat tulla
+kysymykseen, mutta poikkeuksena se kuitenkin on yleisestä säännöstä
+pidettävä. Ja yleinen sääntö on se, että hakijalla, jos hän tahtoo
+varmasti tulla huomioon otetuksi, tulee olla rinnan alla tuollainen ...
+jonkunlainen ... kuinka sanoisin ... tuo tuollainen pienehkö, pyöreä,
+pehmeähkö...
+
+Eräässä pitäjässä oli tuonnoittain kirkkoherran vaali. Ehdokkaita oli
+kolme, kaikki yhtä lahjakkaita, ei kukaan toistaan etevämpi. Miesten
+kesken oli pitkiä puheita ja tuumailuja siitä, kenelle äänet
+annettaisiin. Sanoi sitten eräs arvokas isäntä:--»Huutakaapa, ketä
+huudatte, minä huudan Huukperiä!»--»Minkä tähden juuri Huukperiä
+huudat?»--»Sentähden, että se on niitä muita kahta hyötyvämmän
+näköinen. Sehän tuo jaksanee saarnata, kun on mistä saarnaa. Tynnyri on
+minusta parempi kuin tyhjä säkki.» Ja Huukperi sai enimmät äänet, eikä
+ole katumista ollutkaan.
+
+Pienessä kaupungissa oli pormestarin vaali. Oli niitä ehdolla jos
+jonkinlaisia, pieniä jos suuriakin miehiä. Mutta ei ollut kuin yksi
+ainoa pulloposkinen, pyöreävartaloinen, pehmeämuotoinen.--»Sehän tuo
+jaksanee oikeutta istua, kun on, minkä päällä istuu», sanottiin, ja hän
+sai viran.
+
+Mutta kun muutamaan kuntaan tuli uusi kansakoulunopettaja--hänet
+valittiin paperiensa mukaan, miestä itseään näkemättä, niinkuin noissa
+vaaleissa valitettavasti vielä usein tapahtuu--niin pudistelivat
+johtokunnan ukot päätään ja tuumasivat:--»Eihän tuo ole minkään
+näköinen, kovinpa on kuikelo ja laiha.» Eikä heidän mielestään
+kansanopetus ollut ollenkaan oikeissa käsissä.
+
+Ja samanlaiset näkökohdat tulevat selvästi näkyviin sellaisissakin
+virkanimityksissä, joihin kansa ei pääse suoranaisesti vaikuttamaan.
+Sillä »kansan terve järki» on onneksi säilynyt turmeltumattomana niissä
+miehissä, joille se on antanut onnensa ohjakset.
+
+Kun ummistan silmäni ja loihdin eteeni rivissä seisomaan kaikki ne
+nimismiehet, tuomarit, kruununvoudit ja monet muut, jotka minun on onni
+ja kunnia tuntea, niin enpä näe montakaan, joka ei mittaa täyttäisi.
+Koulunopettajat, joita Jupiter vihaa, ovat tosin poikkeuksena, mutta se
+riippuu erityisistä asianhaaroista eikä riko yleistä sääntöä, jota se
+päinvastoin vahvistaa.
+
+Heidän keskuudessaan ei näet, ainakaan yleisemmin, tähän saakka vielä
+ole ollut tapana tehdä kumarruskäyntejä korkeitten asianomaisten luona.
+Mutta näiden toisten kesken on jo ammoisista ajoista ollut yleisenä se
+tapa, että virkaan pyrkivän tulee käydä »näyttäytymässä» tulevan
+esimiehensä tykönä. Hakemuskirja puhuu omaa kieltään, hakijan ulkomuoto
+omaansa. Ja nyt on usein toinen yhtä kaunopuheinen kuin toinenkin.
+
+Enkä minä ymmärrä, niiksi sitä moititaan, että on, niinkuin on.
+
+Päinvastoin ymmärrän minä erinomaisen hyvin, mistä syistä tuo
+»pienehkö, pehmeä, pyöreähkö» on voinut päästä painamaan siinä
+vaa'assa, millä miesten pätevyyttä punnitaan.
+
+Kumarrusmatkalla kävijä esiintyy aina frakissa ja valkoisessa, kovaksi
+kiilloitetussa avorinnassa. Mutta avorinta esiintyy aina paremmin
+edukseen, kun se saa pullottaa vähän ulospäin, ja frakki on silloin
+somimmillaan, kun sen reuna ja liivien nappirivi pääsee tekemään
+kauniin kaaren eteenpäin. Samalla tekee koko mieskin vakavan, varman ja
+tyvenen vaikutuksen, ja hän näyttää sellaiselta, jota eivät kaikki
+»ajan tuulet» pääse heiluttelemaan. Ja kun hänen silmissään
+tavallisesti on rauhallinen, lempeä ilme ja kun hänen otsallaan asuu
+ikuinen totisuus, niin onhan aivan luonnollista, että hänet katsotaan
+sopivammaksi kansansa edessä edustamaan valtiota ja yhteiskuntaa kuin
+tuo pieni käppyrä tai tämä pitkä hongankolistaja, joista ei voi tietää,
+millä oksalla ne milloinkin istuvat ja mitkä tuulet niitä milloinkin
+heiluttavat, ja jotka eivät voisi vaatia sitä kuuliaisuutta ja
+tyrkyttää sitä asemansa arvoa, minkä voi sellainen, joka on täyteläinen
+sekä edestä että takaa. Ei ole sentähden ihme eikä mikään, että tuo tai
+tämä korkea esimies, jonka tulee alaistensa kaikista toimista vastata,
+ihan kuin itsestään tulee--jos suinkin mahdollista--antaneeksi paikan
+sille, josta on takeita, että hän paikkansa täyttää.
+
+Että se useimmiten onkin mahdollista, se on jo nähty. Monet nimitykset
+ja ylennykset--kaikkein korkeimmatkin--joita ei muuten voitaisi
+ymmärtää, ovat siten selitettävissä. Erehdyksiä on kyllä voinut
+tapahtua, ja tapahtuuhan niitä aina. Mutta siitä huolimatta sopisi
+minusta nyt tehdä laiksi se, mikä kerran on yleinen tapa, sopisi antaa
+asetus, jossa säädettäisiin, että virkanimityksissä, suuremmissa ja
+pienemmissä, on--virkamiesten rotu-omituisuuksien yhä edelleen
+kehittämiseksi--hakijalta, joka tahtoo tulla huomioon otetuksi,
+vaadittava myöskin tuo tuollainen ... jonkinlainen ... kuinka
+sanoisinkaan ... pienehkö, pyöreä, pehmeähkö...
+
+
+
+
+»NUORI SIELU».
+
+Kuvaus kansallisen herätyksen keskiajalta.
+
+
+Hän on mielestäni niitä kaikkein onnellisimpia ja kaikkein
+kadehdittavimpia. Sillä hän on täydellinen sopusoinnun ja ihanteitten
+mies, ja niitä on harvassa tänä tyytymättömyyden, epäilyksen ja
+hermostuneen hajanaisuuden aikakautena. Meidänkin oloihimme nähden,
+jotka eivät kuitenkaan hevillä pane mieliä yli laitainsa kuohumaan, hän
+on oikeastaan jotenkin harvinainen ilmiö. Sillä johan on meilläkin
+tyytymättömyyttä oleviin oloihin, on innostuksen ja auktoriteettiuskon
+puutetta; on pettyneitä toiveita, onpa kenties luottamuksen puutetta
+omaan tulevaisuuteemmekin. Ne ovat kaikki niitä uuden ajan
+tunnusmerkkejä.
+
+Mutta hänellä on vielä lapsuutensa usko ja nuoruutensa isänmaallinen
+innostus tallella, eikä se näytä koskaan edes häiriytyneen.
+
+Jo koulussa ollessaan hän uskoi järkähtämättä kaikkeen siihen, mikä oli
+»kaunista, hyvää ja totta». Hän ihaili kaikkia klassikoita ja osasi
+ulkoa kaikki ne isänmaalliset runoelmat, jotka siihen saakka oli
+kirjoitettu.
+
+Ylioppilaaksi tultuaan hän otti kaikki vastaan semmoisena kuin se
+hänelle annettiin. Aatteiden antajat olivat, tai ainakin sanoivat
+olevansa, ylevän innostuksen miehiä, puhtaiden periaatteiden miehiä, ja
+hän ei arvostellut eikä irvistellyt. »Suomen suuret miehet» elivät
+vielä ja vaikuttivat ympäristöönsä, vaikka heidän testamenttinsa olikin
+jo tehty. Heidän levittämänsä loisto heijasti takaisin niistä, jotka
+olivat ottaneet heidän testamenttinsa määräykset toteuttaakseen. Ja
+oikeutettuja ja kykeneviä tähän työhön olivat mielestään kaikki
+senaikuiset nuoret miehet. Sillä ei kukaan yksityinen henkilö tai
+puolueryhmä ollut vielä ottanut urakalle suomalaisuutta eikä isänmaan
+asioita. Kukin oli vakuutettu voivansa ja saavansa jotakin uhrata
+isänmaan alttarille. Kaikki olivat »nuoria sieluja», ja kaikkien sydän
+sykki sille, mikä oli »kaunista, hyvää ja totta.»
+
+Hänkin oli vakuutettu voivansa jotain »uhrata». Hänelläkin oli
+leiviskänsä hoidettavanaan. Ja hän hoiti sitä ehkä paremmin kuin moni
+muu, sillä hän ei menettänyt mitään omasta itsestään, ei menettänyt
+»nuorta sieluaan» eikä isänmaallista innostustaan.
+
+Kuinka monet siihen aikaan puhuivatkaan suurista tarkoituksistaan, ja
+kuinka harvat ovat niitä toteuttaneet! Hän ei puhunut omistaan, mutta
+silti ei niitä häneltä puuttunut.
+
+Mutta puhukaamme ensin hänen innostuksestaan ja sitten hänen töistään.
+
+Näen hänet vieläkin edessäni tuossa tutussa kehässä, joka niin usein
+muodostui ylioppilastalon puhujalavan ympärille. Kuinka hänen silmänsä
+säihkyivät, kuinka hänen rintansa kohosi ja keuhkonsa paisuivat
+isänmaallisia eläköönhuutoja huudettaessa! Näen hänet laulajien
+joukossa milloin haaveksiva ilme kasvoillaan, milloin hehkuva puna
+poskillaan. Näen hänet saattokuluissa ja suurten miesten haudoilla,
+näen hänet Suomalaisen teatterin permannolla pakahtumaisillaan
+ihastuksesta, karhea liinatukka pystyssä, kädet yhtä punaisina kuin
+posket.
+
+Monelta tuo tuli sammui ja kylmeni tuo hehku. Häntä se jäi
+lämmittämään, ja se lämmitti häntä leipähuolien harmaimpinakin
+pakkaspäivinä, aina riittäen niihin vähäisiin tehtäviin, jotka hän oli
+ottanut suorittaakseen niinä aikoina, jotka jäivät häneltä yli
+varattoman miehen kiireisissä lukupuuhissa.
+
+Koulussa ollessaan hän jo keräsi kansa- ja muinaistieteellisiä esineitä
+konventtinsa kustannuksella. Ylioppilaana laajeni ohjelma satuihin ja
+sananlaskuihin ja outojen sanojen keräämiseen Kotikielen Seuran lukuun,
+paitsi sitä, että hän yliopistossa ollessaan lukukauden aikana oli
+ainainen agitaattori, yksi noita n.s. »fennomanian juoksupoikia» sekä
+melkein jokapyhäinen luennonpitäjä rautatienvarsipitäjissä Helsingistä
+Hämeenlinnaan. Mutta hänen suurin työnsä oli tutkimus kotipitäjänsä
+oloista, tuollainen pitäjänkertomus, jossa hän esitti oman
+paikkakuntansa 1) muinaistieteelliseltä, 2) historialliselta, 3)
+kansatieteelliseltä ja 4) kielelliseltä kannalta katsottuna. Siinä oli
+lueteltu jokainen vanha puu ja kivi, jokainen kyläkahakka, kaikki
+papit, lukkarit, suntiot ja kirkonkellot vanhoine kirjoituksineen,
+jokainen maasta löydetty raha, taltta ja nuolenpää, jokainen kielen
+diftongi, kerakkeen koveneminen ja pehmeneminen j.n.e.--ja se oli
+tunnollista työtä, johon oli pantu vuosien vaivat ja lomahetkien
+innostus. Se saikin kunnian tulla julaistuksi Suomikirjassa, siitä
+mainittiin muutamalla kehuvalla sanalla Suomalaisen Kirjallisuuden
+Seuran vuosikertomuksessa, ja hän sai vastaanottaa pienen
+kirjapalkkionkin.
+
+Millä viattomalla riemulla hän kantoi tuon kirjapakkansa asuntoonsa,
+millä hellyydellä hän selaili noita ikävännäköisiä lehtiä, joiden
+sisällöstä me muut emme olisi ikipäivinä viitsineet selkoa ottaa. Me
+nauroimme hänelle silloin, niinkuin niin usein ennenkin, teimme pilaa
+hänestä ja hänen hommistaan, me kaunosielut, jotka jo aikoja sitten--
+s.o. pari vuotta ylioppilaana oltuamme, tämä oli kolmas!--olimme
+pudistaneet päältämme ylioppilasinnostuksemme ja sen sijaan olimme
+saaneet »uusia aatteita» ulkomailta. Me puhuimme ylenkatseellisesti
+suomenmielisten ahtaista näköpiireistä, me nimitimme häntä
+»pikkusieluksi», joka ei ymmärtänyt Ibseniä eikä ole kuullut
+puhuttavankaan Emile Zolasta tai Paul Bourget'sta. Hän ei siitä
+loukkautunut, sillä hän ei käsittänyt, ei _voinut_ käsittää todeksi
+sitä, mitä puhuimme. Ja hyvä oli, ettei hän sitä käsittänyt, sillä
+varmaankin hän olisi tullut onnettomaksi, jos hänelle olisi selvinnyt
+se, mistä me olimme varmat, eli että Runeberg oli vanhanaikuinen, että
+Topelius ei kelvannut aikamiesten luettavaksi, että Kalevala oli
+pitkäveteinen eikä suinkaan mikään maailman ensimmäinen epopea, ettei
+kaikki ollut jumalansanaa, mitä Snellman oli sanonut, ja ettei
+Yrjö-Koskinen ollut »johtavissa aatteissaan» lausunut
+historianfilosofian viimeistä sanaa maailman menosta. Sellainen
+mielipiteiden mullistus olisi ollut kova isku hänelle, joka oli
+tottunut pitämään maailmankirjallisuuden arvokkaimpana kaikkea, mitä
+suomenkielelle käännettiin, josta ylioppilasalbumin ilmestyminen oli
+merkkitapaus pohjoismaiden kirjallisuudessa, josta Suomalainen teatteri
+oli ensimmäinen taidelaitos Euroopassa, Ida Aalberg ja Oskari Wilho
+ensimmäisiä näyttelijäneroja ja Ekmanin Väinämöinen ja Takasen Aino
+maailmanmainioita taideteoksia. Mutta se isku ei koskaan häneen osunut,
+sillä hän torjui kaikki arvostelut ja epäilykset sillä, että olihan se
+suomalaista ja olihan se omaa--»ja tietysti tekin oikeastaan niin
+ajattelette, vaikka siinä vain leikkiä laskette». Ja niin hän pysyi ja
+niin hänen _täytyi_ pysyä nuoruutensa ihanteille uskollisena. Silloin
+hänelle naurettiin, mutta jälkeenpäin olen tavannut niitä, jotka ovat
+häntä kadehtineet.
+
+Hän joutui maaseudulle, vähäiseen opettajavirkaan muutamaan
+pikkukaupunkiin. Siellä hän tietysti ryhtyi, »astuttuaan ulos elämän
+taisteluun, toteuttamaan niitä ihanteita, jotka oli itselleen
+nuoruutensa aikana asettanut», niinkuin sitä siihen aikaan
+akateemisella juhlapuhekielellä sanottiin. Ulos elämän taisteluun--
+Kuopion takana!--toteuttamaan ihanteita--Torniossa!
+
+Mutta hän toteutti omansa, ne, jotka hänellä oli: perusti suomalaisen
+seuran, oli ainaisena puhujana ja esitelmänpitäjänä kaikissa
+paikkakunnan isänmaallisissa riemu- ja surujuhlissa, puuhasi
+onnittelusähkösanomia mainioiden miesten syntymä- ja nimipäiviksi
+pääkaupunkiin, juoksi pääkaupungin suomenmielisten asioita, liikutteli
+kaikkia keräyslistoja, joita hänelle tietysti tukuittain lähetettiin,
+milloin teatterin takaamista, milloin uuden koulun kannattamista,
+milloin minkin uuden seuran jäsenluvun kartuttamista varten.--»Ei
+sieltä tule mitään, ei sinne maksa vaivaa lähettää», kuultiin
+helsinkiläisissä toimikunnissa usein sanottavan.--»Miksei, lähetetään
+vain, kyllä hän ainakin itse siihen nimensä merkitsee». He tunsivat
+miehensä, ja listat tulivat kuin tulivatkin tunnollisesti takaisin--
+ainakin hänen nimellään varustettuina.
+
+Huolet isänmaan asioista ja hänen omista asioistaan--joita oli ehkä
+vielä enemmän kuin isänmaan asioita--eivät kuitenkaan voineet olla
+jälkeään jättämättä ainakaan hänen ruumiiseensa, joskaan ei sieluunsa.
+Hän vanheni, laihtui, kävi kasvoiltaan läpikuultavaksi, itse sitä
+huomaamatta. Maaseutupatriootin palkka on tavallisesti unohdus ja
+kiittämättömyys. Mitä tunnustusta olisivat pikkukaupungin poroporvarit
+voineet hänelle antaa, ja pääkaupungissa oli niin paljon ja
+läheisempiä, joita täytyi »tunnustaa». Ei hän kuitenkaan, niinkuin niin
+monet muut, tätä kiittämättömyyttä nurkunut; hän ei ollut koskaan
+kiitosta hakenut eikä siis huomannut sen puutettakaan. Mutta olen minä
+kuitenkin varma siitä, että hänellä oli salainen, hyvin, hyvin salainen
+haaveensa kerran maailmassa päästä pääkaupunkiin, ja saattaahan olla
+mahdollista, että hän tämän toiveensa toteuttajaksi ajatteli jotakuta
+niistä miehistä, joilla oli valta ja virat ja joille hän oli niin monta
+palvelusta tehnyt. Ei hän tästäkään suoraan puhunut, ehkei ollut siitä
+itsekään selvillä, mutta puolista viittauksista sen kuitenkin huomasi.
+
+Mutta mitä varten teki hänen mielensä pääkaupunkiin? En tarvinne
+sanoakaan, että hän oli pyrkinyt sinne päästäkseen ylenemään,
+saadakseen suurempia tuloja, tullakseen huomatuksi. Hänen vaikuttimensa
+olivat tässä niinkuin kaikessa muussakin n.s. isänmaallisihanteellista
+laatua. Kandidaattitutkinnon suoritettuaan hän ei ollut käynyt
+Helsingissä. Mutta hän oli kuullut siitä puhuttavan. Se oli kasvanut
+hänen mielikuvituksessaan vielä suuremmaksi kuin se oli kasvanut
+todellisuudessa. Hän ei osannut kuvitella mielessään sen kivikartanoita
+ja uusia katuja, mutta se oli suurennut hänen silmissään maan
+henkiseksi sydämeksi, suomalaisen sivistyksen kehdoksi, kansallisen
+herätyksen ahjoksi, ja miksi kaikeksi hän sitä nimittikään tuon
+tunnetun juhlapuhesanaston mukaan. Kun saisi vielä kerran sen nähdä,
+joskaan ei sinne asettua, nousta ylioppilastalon rappusia, istua
+lukusalin shakkihuoneeseen pehmeälle sohvalle ja selailla sanomalehtiä
+--niitäkin oli siellä jo kaksi suomenkielistä jokapäiväistä ja niin
+suunnattoman suuria entiseen nähden!--käydä Arkadiassa, nähdä Säätytalo
+ja Ateneum, mutta ennen kaikkea Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran uusi
+talo, ja olla läsnä sen kuukausikokouksissa, joihin hänen käsityksensä
+mukaan kaikki ne, jotka ovat suomalaisuuden parhaita, saapuvat
+toisiansa tapaamaan. Istua siellä viheriän pöydän ympärillä suurten
+miesten seurassa--minä luulen, että hän heltyi kyyneliin sitä kaikkea
+kuvitellessaan.
+
+Monta vuotta hän sai sitä autuutta odottaa. Mutta hän pääsi siis sinne
+kuitenkin? Pääsi. Hän oli täällä käymässä äskettäin. Hän oli
+riistäytynyt irti ja lähtenyt ristiretkelle pyhäin hautain kaupunkiin.
+Hänen rakkaimmat toiveensa olivat toteutuneet.
+
+Tapasin hänet Aleksanterin patsaan edustalla, pää melkein selän yli
+putoamaisillaan.--»Sinä täällä, vanha veli, milloin olet tullut
+kaupunkiin?»
+
+Hänellä oli tuskin aikaa kättä paiskata ja kysymykseeni ei ollenkaan
+vastata. Sillä hän oli aivan haltioissaan.--»Mikä ylevä taideteos!
+Mikä ihana symbolinen ryhmä!»--ja hän arvosteli sitä samalta
+isänmaallis-taiteelliselta kannalta kuin kaikki lehdet ja juhlapuhujat
+olivat tehneet. Koetin huomauttaa muutamista virheistä, mutta hänellä
+ei ollut aikaa kuunnella.--»Se on kuolematon, kansallinen taideluoma,
+se on kansan itsensä pystyttämä, se tulee kautta vuosisatojen
+todistamaan ... ja missä arvokkaassa ympäristössä, missä komeassa
+kehyksessä se seisoo! Suomen pääkaupunki saa pitää itseänsä onnellisena
+omistaessaan...» Ja siitä hän siirtyi ylistelemään tätä pääkaupunkia,
+tätä »Suomen ihanata pääkaupunkia», tätä pohjolan kuningatarta. Se oli
+antanut hänelle aihetta loppumattomaan ihastukseen niinä päivinä, joina
+hän oli juossut sitä tarkastamassa. Hän oli käynyt taidemuseot,
+kansatieteelliset museot, Kirjallisuuden Seuran talot, teatterit,
+Säätytalot, kaikki. Mutta eniten kaikesta oli hän ihastunut siihen
+sisälliseen uudistukseen, joka täällä hänen mielestään oli tapahtunut:
+siihen, että täällä jo _melkein_ tuli suomenkielellä toimeen. Melkein
+joka paikassa osattiin täällä suomenkieltä, melkein joka puodissa oli
+suomenkielinenkin kyltti, ajurit puhuivat melkein kaikki suomea, ja
+olipa niitä, jotka eivät ruotsia ollenkaan ymmärtäneet.--»Ja sitten on
+niitä, jotka uskovat, ettei Suomen kansalla ole tulevaisuutta!»
+
+Melkein yhdessä henkäyksessä tyhjensi hän näin sydämensä meidän
+kävellessämme Senaatintorilta alas Esplanadille. Mutta joka askeleella
+oli hänellä aihetta uuteen iloon. _Suomalainen_ kalustokauppa! Suomen
+teollisuuskauppa! »Suomi!» ja »Pohjola!» Kirjakauppojen ikkunoissa
+_suomalaista_ kirjallisuutta--_korukansissakin_ ... suomalaista
+kirjallisuutta korukansissa! ... kuka olisi voinut kymmenen vuotta
+takaperin sitä aavistaakaan mahdolliseksi.--»Ja tämäkö on sitten muka
+se viikinkiläisyyden pesäpaikka?»--Hän kävi totiseksi, otsa meni
+ryppyyn. Niin, niin, vielähän ne ovat vallassa täällä.--»Mutta
+kotimainen hallitus on suomenmielinen!» huusi hän riemuiten, niin että
+vastaantulijat kääntyivät jälelleen katsomaan, ja hänen kasvonsa
+valkenivat:--»Voitto on meidän, suomalaisuuden hegemonia (mikä vanha
+tuttu, aivan unhotuksiin joutunut sana ylioppilasajoilta!) on
+saavutettu, ja tiedätkö mitä, sentähden minä en voi heitä vihata, minä
+_säälin_ heitä, minä säälin heitä koko sydämestäni!»
+
+--Tässä on finspongi, huomautin minä.
+
+--Elähän, vai tässä se on se mainio ... niinpä niin, tässähän se on ...
+vai tässä ne kävelevät ja tapaavat toisensa ja ratkaisevat maan ja
+kansan asioita.
+
+Hänen teki mieli kävellä finspongilla, hän tahtoi nähdä, miltä »ne»
+näyttävät. Jätin hänet siihen, ja me erosimme tavataksemme toisemme
+illalla teatterin jälkeen, josta me, muutamat hänen vanhoista koulu- ja
+ylioppilastovereistaan, olimme päättäneet viedä hänet Kämppiin pienille
+kekkereille.
+
+Hän lähti mielellään Kämppiin, jonka vihkimisestä ilmaisine aterioineen
+hän vuosia sitten oli lukenut itämaisesti satumaisen kertomuksen
+U.S:sta ja josta hänen mieleensä oli isänmaallisesti liikuttavana
+muistona jäänyt se, että ovenvartia osasi kaikkia kieliä--myöskin
+suomenkieltä. Ja me näyttelimme hänelle ravintolamme sekä ylä- että
+alakerran.
+
+Ne olivat ensimmäiset kekkerit, mitkä hänen kunniakseen koskaan oli
+pantu toimeen. Ja se puhe, mikä hänelle pidettiin--enemmän leikillä
+kuin todella--oli sekin ensimmäinen laatuaan. Puhuja tunsi hänen
+elämäkertansa ja osasi koota kaikki hänen ansionsa yhteen. Kuvattuaan
+hänen luonnettaan, hänen hellää sydäntään, hänen hehkuvaa sieluaan,
+lopetti hän: »Kun minä nyt juon sinun maljasi, vanha veikko, niin juon
+minä omien parhaimpien muistojeni, omien ihanimpien innostusaikojeni
+maljan, sen kansallisen herätyksen keskiajan maljan, jolloin ei
+tiedetty mitään uuden ajan itsekkyydestä, vaan jolloin vanhat ja nuoret
+itseään muistamatta riensivät miehissä pyhää hautaa valloittamaan...»
+
+--Sinä puhut kuin enkeli!
+
+--Ole vait!--Sinä olet, vanha veikko, pysynyt sellaisena kuin meidän
+kaikkien olisi pitänyt pysyä.
+
+--Surullisen hahmon ritarina, kuiskasi taas muuan, mutta onneksi eivät
+kuulleet sitä juhlapuhuja eikä juhlavieras, jotka lasit kourassa
+seisoivat vastakkain, toinen toisessa päässä pöytää.
+
+»Ja sinä voit vielä iloita siitä, mitä näet näyttämöltä ... onnellinen
+sinä, joka et ole katsonut kulissien taa etkä nähnyt itsekkyyttä,
+vallanhimoa, ammattikateutta, intriigejä ... isänmaallisuus ei ole
+ollut sinulle afääriä, sinä et ole itse hyötynyt hoitamastasi
+leiviskästä etkä voi uskoa, että muutkaan ovat sitä tehneet ... sinä
+olet pysynyt nuorena sielultasi, sinä uskot kaikkea, et epäile mitään,
+et arvostele, et irvistele. En sano sinulle: tervetuloa!--sanon vain:
+onnea matkalle! sillä sinulle on parempi, että pysyt siellä kaukana,
+mistä kaikki niin kauniilta kuvastaa. Maljasi! Eläköön!»
+
+Se oli osaksi ivaa, osaksi totta ja tuli sydämestä. Oli juotukin
+melkoisesti. Mutta hän ei käsittänyt ivaa eikä katkeruutta. Hänellä ei
+ollut korvaa sellaisille soraäänille. Hän eli oman innostuksensa ja
+omien ihanteittensa sopusoinnussa. Ja hän kiitti meitä siitä kunniasta,
+jota olimme hänelle osoittaneet. Mutta ennen kaikkea hän kiitti meitä
+siitä, että hän meissä oli tavannut vielä saman hengen hehkumassa, joka
+meitä kaikkia nuorina ylioppilaina innostutti.
+
+Ja me kun olimme jo pelänneet, että hänen silmänsä olisivat auenneet ja
+hän mahdollisesti saanut vahingon sielulleen! Hän oli ja pysyi sinä
+samana nuorena sieluna, mikä hän aina oli ollut.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Mutta sehän on hyvä, että sellaisia vielä on olemassa! sanotte.
+
+Vaan onko sitten kukaan väittänyt, ettei niin olisi? Sanoinhan jo
+alussa, että hän on mielestäni niitä kaikkein onnellisimpia ja kaikkein
+kadehdittavimpia.
+
+
+
+
+OMAN ONNENSA SEPPÄ.
+
+
+Ei ollut maalla eikä kansalla aavistustakaan siitä, että sellainen
+puute, sellainen suuri epäkohta olisi ollut olemassa. Se oli jotenkin
+rauhallisesti elänyt siinä uskossa, että sillä oli kaikki ne laitokset
+ja virkakunnat, joita se onnekseen ja menestyksekseen tarvitsi, että
+laitoksien johtajat ja virkojen hoitajat tekivät tehtävänsä, kuten
+parhaiten taisivat, ja ettei niitä uusia tarvinnut lisätä--joskin olisi
+saanut vanhoja hiukan vähennellä.
+
+Mutta elipä tämän kansan keskuudessa mies, jolla oli uusi aate jo kauan
+mielessä kytenyt. Mikä se aate oli, siitä hän ei pitkään aikaan ollut
+selville päässyt. Hän haki sitä kuitenkin uupumatta; oli monet vuodet
+ollut tällä etsivällä kannalla. Olisihan niitä ollut vanhoja aatteita
+kaikenlaisia tässä maassa, vasta puoleksi toteutettuja, joiden
+palvelemiseen hänkin olisi voinut elämänsä pyhittää. Mutta hän ei
+tahtonut olla palvelija, sillä hän tahtoi olla johtaja. Vaan kun meillä
+on johtajia niin paljon, niin on kilpailu heidän välillään kova, ja
+sentähden ei ole helppo johtajanpaikkaa löytää ... jos ei odota
+vanhojen johtajien väistymistä,--mutta hänellä ei ollut aikaa eikä
+halua sitä odottaa. Sentähden piti keksiä oma aate, hakea veres
+vaikutusala, etsiä itselleen oma asia ajettavaksi.
+
+Hän siis etsi sitä, ja viimein hän sen löysikin. Löysi sen ulkomaalta,
+niinkuin meillä melkein kaikki uudet aatteet ulkomaalta löydetään ja
+sieltä tänne tuodaan, sillä omista aatteista me olemme verrattain
+köyhät. Mutta siitä me olemme rikkaat, että oloihimme runsaasti voidaan
+sovittaa aatteita vieraista maista.
+
+Löydettyään aatteensa--löysikö hän sen nyt Amerikasta vaiko Englannista
+vaiko vain vanhasta emämaasta, on yhdentekevä--ryhtyi hän sitä heti
+kohta tunnetuksi tekemään. Ensiksi hän kirjoitti asiasta sanomalehtiin
+kirjoitussarjan, joka oli hänen nimellään varustettu. Tässä
+kirjoitussarjassa esitettiin, miten tuo aate siinä vieraassa maassa oli
+toteutettu, mitä hyvää se siellä oli vaikuttanut--se osoitettiin
+numeroillakin--ja miten tarpeellista olisi, että se meilläkin
+pantaisiin toimeen, meillä, jossa olot, luonnonsuhteet, kansan luonne
+y.m.s. ovat niin monessa kohden samanlaiset kuin siellä. »Me olemme
+pieni kansa, ja me olemme köyhä kansa, niin sanotaan», kirjoitti hän,
+»eikä meillä muka ole varoja tällaisiin uudistuksiin uhrata. Mutta se
+on, luvalla sanoen, pintapuolista puhetta. Totta kyllä on, että olemme
+köyhiä, mutta senpä vuoksi juuri ei meillä olekaan varaa tuhlata
+aikaamme toimettomuuteen. Olisi suorastaan kansallinen tappio, jos
+asianomaiset eivät niin pian kuin mahdollista ryhtyisi toimiin» j.n.e.
+
+Asianomaiset, jotka yleensä eivät pane suurta merkitystä siihen, mitä
+sanomissa heidän tehtäväkseen tyrkytetään, eivät tietysti kallistaneet
+korviaan tällekään uudelle ehdotukselle. He ovat kuin korkeat jumalat,
+jotka eivät yksityisten suitsutusuhreista isosti ihastu, vaan vaativat
+yleisen mielipiteen suuria hekatombisavuja, ennenkuin lähtevät
+pesistään liikkeelle tämän maailman puutteita parantamaan.
+
+Hän tiesi sen, ja hän piti huolta siitä, että savu ei lakkaisi
+suitsuamasta, vaan kerran tunkisi sekä suuhun että sieraimiin.
+
+Hän kuului kaikkiin seuroihin ja yhdistyksiin, ja meillä on
+kaikenlaisia seuroja ja yhdistyksiä, joiden toimialaan kuuluvat mitä
+kaikenlaisimmat aatteet ja asiat. Kun yksi seura hylkäsi hänen
+aatteensa, otti sen toinen ohjelmaansa, ja jos ei olisi ottanut, olisi
+hän perustanut oman seuransa, mikä meillä on hyvin tavallista.
+
+Kun sanomalehdet ja yhdistykset olivat asiaa kaikin puolin kannattaneet
+ja kun se oli päässyt niiden asiain arvoon, joita »päivänkysymyksiksi»
+kutsutaan, täytyi sen tietysti tulla valtiopäivilläkin esille.
+Sellaiset asiat kun tulevat valtiopäivillä esille, niin tulevat ne
+esille kaikissa säädyissä yht'aikaa. Kahdessa säädyssä se kyllä
+tapettiin, mutta kahdesta se joutui valiokuntaan. Hän oli itse
+saapuvilla evästäjäisissä ja kuiskaili näkökohtia niille puhujille,
+jotka hänen asiaansa puolustivat. Kun asia oli niitä harvoja asioita,
+jotka eivät ole puolueasioita, otettiin se valiokunnassa ennen muita
+esille ja siitä valmistui mietintökin hyvissä ajoin. Poispantu lippu
+ratkaisi valiokunnassa asian siihen suuntaan, että valiokunta kyllä
+antoi sille periaatteellisen tunnustuksensa; mutta kun asia valiokunnan
+mielestä oli hallinnollista laatua, hylkäsi se sen »luottaen siihen,
+että hallitus kyllä aikanansa, jos niin tarpeelliseksi näkee, on pitävä
+huolta siitä, että» j.n.e. Säädyt hyväksyivät valiokunnan mietinnön.
+
+Muuta ei hän ollut osannut toivoakaan ja oli hän menestyksestään niin
+iloissaan, että piti pienet päivälliset niille, jotka olivat hänen
+asiataan puolustaneet.
+
+_Hänen_ asiataan ... se oli vähitellen muuttunut hänen asiakseen, ja se
+lausuttiin usein jo julkikin. Samalla oli hänestä vakaantunut se
+käsitys, että hän on innokas, harrastava mies, joka ei jätä leväperään
+sitä, mihin kerran ryhtyy. Asian vastustajatkin olivat sitä mieltä ja
+lukivat sen hänelle ansioksi. Eikä sen tähden kukaan kummastellut, kun
+eräänä päivänä luettiin sanomissa uutinen siitä, että se ja se oli
+jättänyt Keis. Suom. Senaattiin semmoisen ja semmoisen ehdotuksen siitä
+ja siitä.
+
+Yleisen mielipiteen hekatombisavu oli siis tunkenut asianomaisten sekä
+suuhun että sieraimiin, ja senaatti päätti--ei kuitenkaan heti, vaan
+vasta vuoden, parin päästä--asettaa komitean asiantuntevia miehiä
+asiata tutkimaan, valaisemaan ja valmistamaan. Komitean
+puheenjohtajaksi tuli tietysti asian alkuunpanija, eikä kauan kestänyt,
+ennenkuin komitean ehdotus valmistettiin ja painettiin. Komitean
+ehdotus oli näin kuuluva: »Komitea on ottanut j.n.e. ... ja koska
+komitea j.n.e. ... ja kun se asia, joka j.n.e. ... on sitä laatua, että
+sen toteuttaminen siihen suuntaan, kuin on ehdotettu, näyttää olevan
+ajan vaatima, ja siihen nähden, että maamme valtiosäädytkin j.n.e.,
+niin saa komitea suurimmassa alamaisuudessa H.K.M:lle ehdottaa, että
+H.K.M. armossa suvaitsisi» j.n.e.--lyhyesti sanoen: komitea ehdotti,
+että perustettaisiin uusi virka ja että sen viran hoitajalle
+määrättäisiin palkka erittäin ja erittäin vuokrarahat.
+
+Senaatti perusti viran ja määräsi palkan ja vuokrarahat erittäin.
+
+Vaan kenpä viran hoitajaksi?
+
+Tietysti asian alkuunpanija, aatteen esittäjä ja sen innokas ajaja.
+
+Tarvitsematta suorittaa niitä näytteitä, jotka määrättiin vastaisten
+hakijain varalle, pidettiin hänet itseoikeutettuna olemaan seppänä
+siinä pajassa, jonka seinät hän oli rakentanut, jonka alasimen maahan
+iskenyt ja jonka palkeisiin hän oli ilman puhaltanut.
+
+Nimitys otettiin mielihyvällä vastaan kaikissa piireissä, lausuttiinpa
+vielä, että oli onni, että sellainen kyky oli saatu isänmaalle
+pelastetuksi.
+
+Silloin kun virka perustettiin, oli se vain palkkiovirka. Muutamien
+vuosien kuluttua anoi viranhoitaja sen koroittamista vakinaiseksi
+viraksi sekä samalla hänen päästämistään osalliseksi asianomaiseen
+eläkekassaan. Anomukseen suostuttiin. Suostuttiin seuraaviinkin: palkan
+koroittamiseen uuden viraston päällikölle, apulaisen hankkimiseen
+hänelle hänen yhä lisääntyvissä tehtävissään, painatusavun antamiseen
+laitoksen jokavuotisia julkaisuja varten j.n.e. Ja vähäisenä sivuasiana
+huomautettakoon vielä, että laitoksen päälliköllä on velvollisuutena
+esiintyä juhlatilaisuuksissa nappitakkiin ja kolmikulmalakkiin
+puettuna, kuin myöskin kantaa miekkaa vyöllään sekä niitä
+ritarimerkkejä, joita hänelle, jos ei jo ole annettu, niin ainakin pian
+annetaan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Mutta mikä on nyt tuo aate ja tuo asia, josta maa ja kansa ei ennen
+tiennyt, mutta joka on nyt hyviin turviin joutunut?
+
+Luulen olevan jotenkin yhdentekevää tietää, mikä se sellainen aate ja
+asia on. Pääasia on, että se _jokin_ on ja että maalla ja kansalla nyt
+on laitos, joka pitää siitä _jostain_ huolen, ja että sillä on mies,
+joka sitä laitosta johtaa ja joka siitä johdostaan palkkansa kantaa.
+
+
+
+
+YHDISTYSTEN AIKAKAUDELLA.
+
+Kuvaus Helsingin elämästä.
+
+
+Hän tuli huohottaen huoneeseeni, heittäytyi palttoo yllä sohvalle,
+tyhjensi lasin vettä, sanan virkkoi, noin nimesi:
+
+--En jaksa enää, voimani ovat lopussa, olen tehnyt kaikki voitavani,
+nyt saavat mennä menojaan, en pane tikkua ristiin, en pukahda, en
+päkähdä ... olkoot, eläkööt!
+
+--Mikä miehellä hätänä? Mikset pukahda, et päkähdä, miksi: olkoot,
+eläkööt? Sanalla sanoen: mitä on tapahtunut?
+
+--Ne nykyajan inhoittavat olot, ne tämän maailman uudet aatteet, ne
+seurat, ne yhdistykset...!
+
+--Rauhoitu, veikkonen, juo vettä vielä lasillinen ja kerro!
+
+Ja hän kertoi:
+
+--Minulla on virka ja tulot ja oma koti ja oma talous ... minulla on
+tyttökin tiedossani, minä olen häneen jotakuinkin rakastunut, ja minä
+tahtoisin mennä naimisiin.
+
+--Mikset sitten mene?
+
+--Mikset sitten mene! matki hän. Mikset sitten mene? Mutta kuinka minä
+voin mennä, kun en tiedä, missä hän on, missä häntä tavata, kuinka
+päästä puheilleen hakkailemaan häntä, pitämään häntä lämminnä,
+herättämään hänessä vastarakkautta, kosimaan häntä...
+
+--Menisit tanssiaisiin, teatteriin, iltahuveihin...
+
+--Tanssiaisiin, teatteriin, iltahuveihin? Niin voi puhua ainoastaan se,
+joka ei ole seurannut aikaansa, joka ei tiedä, mitä se vaatii, joka on
+elänyt säkissä niinkuin sinä. Suo anteeksi, että minun täytyy tuhkaista
+pilkallisesti sieraimiini neuvoillesi. Luuletko sinä, että ajat enää
+ovat samat kuin meidän nuorra miessä ollessamme, jolloin oli
+tanssiaisia ja ylioppilasiltamia joka viikko, jolloin ihmiset vielä
+kävivät teatterissa ja tapasivat siellä toisensa? Luuletko, että nyt
+käy päinsä naistuttavia saadakseen vain mennä ja antaa esitellä
+itsensä, kumartaa kaunottaren edessä, viedä hänet valssiin, pyytää
+hänet franseesiin, saattaa kotiin ja kosaista, sanalla sanoen:
+kihlautua ja mennä naimisiin? Ei, veikkonen! Nyt eivät neitoset enää
+ilmaannu iltamiin, eivät tule teatteriin! He lukevat, harrastavat,
+kuuluvat seuroihin, istuvat yhdistyksissä, ja ainoastaan _siellä_ voi
+heitä enää tavata.
+
+--Voithan sinäkin kuulua seuroihin, istua yhdistyksissä...
+
+--Ja niinkuin en minä olisi niissä istunut, niihin kuulunut! Kaikkiin
+niihin olen kuulunut, kaikissa niissä olen istunut ... kaikki kokenut,
+kaikki kärsinyt--hänen tähtensä, häntä tavatakseni. Mutta hän on
+paennut tieltäni, minä en ole koko talvena saanut vaihtaa sanaakaan
+hänen kanssaan, sillä minä olen aina tullut myöhään. Kun minä turhaan
+olin etsinyt häntä Suomalaisen Seuran tanssi-iltamista, sain minä
+vihdoin kuulla, että hänet oli nähty sen raittiusseuran iltamissa,
+missä ei tanssita.--Minä kiiruhdan sinne, teen raittiuslupaukseni, juon
+teetä ja särvin soodaa, istun illan, istun kaksi, niin jopa iltana
+kolmantena saan tietää, ettei hän enää harrasta eikä ole puoleen
+kuukauteen harrastanut raittiutta, vaan että hän nyt harrastaa
+naisasiaa.
+
+--Ja sinä tietysti harrastamaan naisasiaa!?
+
+--Minä harrastamaan naisasiaa, minä hakemaan häntä Unionista, mutta
+minä sinne tultuani kuulemaan, ettei hän ole enää kuukauden päiviin
+käynyt sen kokouksissa. Hän on innostunut tieteisiin, hän on päättänyt
+kartuttaa tietojaan. Hän on kirjoituttanut itsensä jäseneksi
+Filosofiseen Yhdistykseen, ja yks ... kaks ... minä olen samassa
+myöskin jäsenenä Filosofisessa Yhdistyksessä ... hän onkin muuttanut
+mielensä ja ruvennut Uusfilologiseen Yhdistykseen ... kolme,.. neljä
+... ja minäkin olen muuttanut mieleni. Nyt olen hänet
+saavuttamaisillani ja minä olen sitä iloisempi, kun tiedän, että
+Uusfilologisen Yhdistyksen kokouksia seuraa seksailtama, jossa välistä
+pistetään polkaksikin. Myhäellen kävelen minä Kämpin korridorissa ja
+odotan, että minut kutsuttaisiin sisään, sitten kun yhdistys on
+hyväksynyt minut jäsenekseen. Kutsu viipyy vähän, asiasta on syntynyt
+eri mieliä, on väitetty, etten minä ole mikään kielimies. Mutta
+enemmistö näyttää olevan puolellani, ja eihän minulla ole kiirettä,
+sillä _hän_ ei ole vielä kokoukseen saapunut. Jo tullaan minulle
+ilmoittamaan se ilonsanoma, että saan astua sisään. Pysähdyn peilin
+eteen, suin tukkani ja olen juuri lukkoon tarttumaisillani, kun näen
+hänenkin saapuvan. Vihdoinkin! Voitto on minun! Tyttö on käsissäni!
+Olen onnen saavuttanut! Ovenvartia ottaa vastaan hänen vaatteensa
+korridorin toisessa päässä, hänkin asettuu peilin eteen pukuaan
+järjestämään. En mene sisään vielä, annan hänen mennä ensin. Hän
+kääntyy ovenvartian puoleen, kysyy jotain ... minä kuulen sen, ja
+maailma mustenee silmissäni! ... kysyy, missä _Alliance Française_
+kokoontuu ja menee toisesta ovesta sisään, toisesta minä.--Huhhuh!--
+Kahden viikon päästä minä olen jäsen _Alliance Françaisessa_, vaikka en
+taida sanaakaan ranskankieltä. Mutta hän taitaa sitä niin, ettei hänen
+enää toista kertaa tarvitse käydäkään _Alliance Françaisessa_. Mutta
+estetiikka on hänelle outo ala, ja hän on ruvennut käymään Estlanderin
+luennoilla yliopistossa. Minä olen jo aikoja sitten kadottanut
+ylioppilasoikeuteni, mutta minä haen ne takaisin varakanslerilta ja
+saavutan hänet vihdoinkin luentosalissa. Tuo rakas olento istuu siellä
+etupenkillä kymmenen muun neitosen kanssa ja tekee ahkerasti
+muistiinpanojaan. Laittaun aivan hänen taakseen, hengitän melkein hänen
+niskaansa ... ja mimmoiseen niskaan! Oo! Se on niin valkea, niin
+kaunis, niin makoinen, niin hieno, ja tukka kähertyy siinä niin
+veitikkamaisesti. Mutta hän ei käännäkään päätään, ei ajattele muuta
+kuin opinnoitaan, ei aavistakaan, että ihailija istuu hänen takanaan.
+Enkähän minä voi esittelyttää itseäni hänelle--yliopiston
+luentosalissa. Eihän se käy päinsä vestibyylissäkään. Eikähän hän enää
+ilmaannu sinne seuraavalla tunnilla. Minä menetän taas pitkäksi aikaa
+hänen jälkensä, saan niistä vähän vihiä, seuraan niitä ja saan
+selville, että ne viikko sitten ovat vieneet Suomalais-ugrilaiseen
+seuraan, siitä Maantieteelliseen Yhdistykseen ja palanneet sieltä
+takaisin; että hän Maantieteellisen Yhdistyksen oli vaihtanut
+Matkailijayhdistykseen; että hänet sillä välin on nähty Seemiläisten
+seurassa, jossa tohtori Tallqvist piti esitelmän »assyrialaisten
+loitsuista», ja toisen kerran aivan varmasti Suomalaisen Kirjallisuuden
+Seuran kokouksessa, jossa professori Tudeer piti esitelmän
+»Prometheus-taruista» ... mutta minne tulenkin, tulen vasta sitten, kun
+hän on jo ehtinyt poistua. Minä tuskastun, minä kiusaannun, mutta minun
+ihastukseni vain kasvaa, kun näen, mihin kaikkeen hän ennättää, mitä
+kaikkea hänen suuri sielunsa ehtii syleillä, miten nopeasti hän on
+ottanut selkoa tiedon kaikista eri aloista.
+
+Ystäväni vaikeni, tuijotti synkästi eteensä ja virkkoi riutuvalla
+äänellä:
+
+--Mutta tiedolliset opinnot eivät enää kuulu hänen harrastuksiinsa.
+Hänen järkensä on saanut tarpeensa, hänen sydämensäkin vaatii osansa.
+Se kaipaa osoittaa hellyyttään, se säälii kärsiviä. Mutta mistä
+ihmeestä minä olisin voinut aavistaa, että hän näiden tunteittensa
+toimialaksi oli valinnut--Eläinsuojelusyhdistyksen.
+
+--Kai luulit, että hän oli ruvennut jäseneksi Kennelklubiin?
+
+Hän hypähti seisoalleen.
+
+--Sinä pilkkaat minua ... sinulla ei ole sydäntä ... sinä lasket
+leikkiä pyhimmistä tunteistani ... mutta minä sanon, että sinä loukkaat
+minua, kun loukkaat häntä ... minä en tahdo sinusta enää mitään tietää
+... ystävyytemme on lopussa ... minä menen ... hyvästi!
+
+--Minne menet, ystäväni?
+
+--Minä menen Keittokouluun ... en ehtinyt Veistokouluun, mutta
+Keittokoulussa hänet tavoitan! Jos en häntä siellä saavuta--menen
+hirteen.
+
+--Lue! sanoin minä ja ojensin hänelle päivän sanomalehden.
+
+Ja hän luki siitä vapisevalla äänellä, että hänen ihanteensa eilen oli
+suorittanut päästötutkinnon läpikäytyään neiti Olsonin
+keittokoulukurssin ja että hänen näytteensä tutkinnossa oli ollut
+luumuputinki.
+
+--Sitä putinkia olisi sinun pitänyt olla syömässä, sanoin minä, mutta
+kaduin leikintekoani samassa, kun näin, miten hän vaipui kokoon,
+ikäänkuin pieneni ja kitistyi suuren palttoonsa sisässä.
+
+--Kaikki on hukassa, sanoi hän heikolla äänellä. Jälkiruokakin on siis
+mennyt suuni ohitse ... keittokoulun vuositutkinto oli viimeinen
+toivoni.
+
+--Rohkaise mieltäsi. Ehkä tässä keino vielä keksitään.
+
+--Mikäpä keino se voisi olla?
+
+--Hän, tuo sinun ihanteesi, jota rakastat...
+
+--Niin teen, rakastan vieläkin, jumaloin.
+
+--Hän on otus.
+
+--Otus?
+
+--Ja sinä olet metsästäjä, joka ajat otusta.
+
+--Mutta en häntä koskaan saavuta ... en saa koskaan painaa päätäni
+hänen rinnoillensa.
+
+--Et saavuta siksi, ettet ole tehnyt niinkuin tekee oikea metsästäjä.
+Oikea metsästäjä ei milloinkaan tee niinkuin sinä olet tehnyt.
+Ajettuaan otuksen ylös ei hän lähde hänen perässään karkaamaan, vaan
+joko odottaa paikoillaan tai lähtee vastuuseen. Tee sinä samoin. Jos
+tunnen hänet oikein, on hän alkanut kiertokulkunsa uudelleen. Ehkä hän
+nyt parhaillaan huvittelee Suomalaisessa Seurassa. Elä mene häntä
+siellä säikyttelemään, vaan mene sinä Keittokouluun. Käyt sitten viikon
+päivät veistokoulua, niin tulee hän sinua vastaan
+Raittiusyhdistykseensä. Jatkat matkaasi Eläinsuojelusyhdistykseen tai
+Kennelklubiin, kumpi enemmän huvittaa, joll'aikaa hän harrastaa naisten
+tilan parantamista. Epäilemättä hän sieltä piankin muuttaa majaa ja
+saapuu Filosofiseen Yhdistykseen. Sinä et välitä siitä, vaan loittonet
+--itse asiassa kuitenkin näin lähenet--ja odotat häntä
+Matkailijayhdistyksessä, kunnes kuulet hänen siirtyneen Uusfilologiseen
+Yhdistykseen, jolloin sinä kiireen kautta loikkaat Suomalaisen
+Kirjallisuuden Seuran kuukausikokoukseen tai ajan voittamiseksi
+Seemiläiseen yhdistykseen ... ymmärrätkö tarkoitukseni?
+
+--En vähääkään.
+
+--Mutta onhan se aivan selvä, että teidän, saman ympyrän kehää toinen
+toisaalta kiertäessänne seurasta seuraan, yhdistyksestä yhdistykseen,
+kerran luonnonlain välttämättömyydellä täytyy äjähtää yhteen _jossain_
+seurassa tai yhdistyksessä.
+
+--Suokoon Jumala, että äjähtäisimme, sanoi hän, ja minä näin, että
+toivon kipinä jo kiilti hänen silmässään, kun hän otti hattunsa, heitti
+hyvästinsä ja lähti.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Katson velvollisuudekseni ilmoittaa, että ystäväni äskettäin on
+löytänyt onnensa Suomalais-ugrilaisesta Seurasta ja että kihlaus
+luultavasti piakkoin julaistaan Kansantaloudellisen Yhdistyksen
+perhepäivällisillä.
+
+
+
+
+LIIAN SUURIA MIEHIÄ.
+
+
+Suurten miestemme aika on ohitse, ainakin toistaiseksi. Mutta sen
+sijaan on meillä nyt liian suurten miesten aika.
+
+Mitäkö minä ymmärrän liian suurilla miehillä?
+
+Jokaisella meistä lienee joku tuttava, joka kooltaan on suuri ja
+liikkeiltään laaja. Kun hän tulee huoneeseen, täytyy hänen kumartua
+ovessa ja sittenkin hän usein satuttaa otsansa sen kamanaan. Kun hän
+aikoo istuutua, on pelko tuoleja, jotka natisevat ja välistä
+särkyvätkin hänen allaan. Jalat ulottuvat istuessa puolilattiaan, ja
+kaikki niihin kompastuvat. Niin pian kuin hän niitä liikauttaa,
+kolisevat pöydänjalat ja emäntä pelkää lamppuaan, ja kun hän lähtee
+pois, lyö hän säännöllisesti päänsä kynttiläkruunuun. Suhteet pienissä,
+jokapäiväisissä asunnoissa eivät ole hänen mitallaan tehdyt. Ainoastaan
+silloin, kun pitoja pidämme tai muuten levitteleimme, on tuo suuri
+sukulaisemme paikallaan.
+
+Suomessa on meillä koko joukko sellaisia liian suuria miehiä. Ne ovat
+niitä, joihin verratessa maatamme tämä maa näyttää kovin pieneltä ja
+sen olot kovin ahtailta; ovat niitä, joista miltei ihaillen sanomme:
+mikä olisikaan hänen tulevaisuutensa ollut, mihin valta-asemaan hän
+olisikaan voinut kohota, jos olisi syntynyt jossain suuressa
+sivistysmaassa ... sellainen politikko, sellainen valtiollinen nero,
+sellainen mainio puhuja--Englannissa olisi hänestä tullut ministeri,
+Ranskassa presidentti, missä muussa maassa tahansa hän olisi eduskunnan
+etevimpiä miehiä.
+
+Mutta täällä Suomessa, täällä mitättömässä, kaukaisessa Suomessa--ei
+mitään sellaista ympäristöä, jossa hän voisi edukseen esiintyä. Ja me
+melkein halveksimme itseämme, että meidän täytyy valjastaa rotuhevonen
+auran eteen: kytkeä suuri valtiollinen kyky kaikenlaisiin
+pikkutehtäviin.
+
+Vaan on hänellä nyt sentään hetkensä hänelläkin, ne »suuret hetkensä»,
+jolloin näemme, kuinka suuri hän on, tuo suuri miehemme.
+
+Hän syntyi siihen aikaan, jolloin _ne_ suuret miehemme, joille jo on
+patsaitakin pystytetty, parhaillaan vaikuttivat, puhalsivat ilmaa
+kansamme keuhkoihin ja sen ahtaita näköpiirejä avartivat. Hänessä on
+siis suuruus jo tavallaan syntyperäistä--ainakin puhuu hän itse siitä
+ajasta, joka _hänet_ loi. Hän kasvoi ja kehittyi ja sai käsityksensä
+maan ja kansan merkityksestä--ja omastaan--»sinä suurena
+vuosikymmenenä, jolloin Suomen valtiomuoto uudistettiin ja ovet
+avautuivat julkisen elämän avaroihin saleihin», niinkuin hän kerran
+eräässä juhlapuheessa virkkoi. Ja hän astui niistä sisään sillä
+varmalla vakaumuksella, että hän oli kutsuttu uuden juhlasalin
+estraadilla esiintymään.
+
+Eikähän kukaan voinut olla enemmän omansa esiintymään kuin hän oli.
+Siihen saakka ei ollut juuri totuttu julkisesti esiintymään eikä
+julkista esiintymistä näkemään. Jo paljas esiintyminen semmoisenaan oli
+merkkitapahtuma, omansa huomiota herättämään, sitä suurempaa, kun
+puhuja oli komea, ääni suuri, ryhti vaikuttava ja aatteet ylevät, jo
+ylioppilaskokouksissa hän oli niillä lahjoillaan nuorisoa
+innostuttanut. Ja hänen ensimmäisen puheensa jälkeen valtiopäivillä
+alkoi heti kuulua kuiskauksia, että siinä on mies, joka olisi kunniaksi
+vaikka Englannin parlamentille;--eikä sanota sitä vielä säälien eikä
+surkutellen eikä omia oloja ahtaiksi arvaten, vaan ylpeydellä ja
+luottamuksella ja salaisella mielihyvällä, että joskaan eivät
+parlamenttaariset olomme ole suuren Englannin oloja, ovat ne kuitenkin
+parlamenttaarisia oloja, joita varten tarvitaan parlamenttaarisia
+kykyjä. Ja siitä päivästä on hän yleisessä mielipiteessä
+parlamenttaarinen kyky ja tunnustettu puhuja.
+
+Siitä päivästä on hän myöskin semmoisena esiintynyt ja siinä on hänen
+suuruutensa, mutta myöskin liika suuruutensa.
+
+Sillä jokaisilla valtiopäivillä hän kasvoi ja täytti paikkansa yhä
+paremmin. Ensin erään pikkukaupungin edusmiehenä, sitten pääkaupungin.
+Mutta kuta suuremmaksi hän valtiopäivillä kasvoi, sitä vaikeampi oli
+hänen saada itsensä niiden väliajoilla mihinkään sijoitetuksi. Komeat
+kuvat tarvitsevat komeita puitteita. Eduskuntakokouksen aikana oli hän
+niissä puitteissa, joihin hän sopi ja jotka sopivat hänelle, mutta sen
+päätyttyä hän oli kuin taulu, joka harhailee ilman kehystä.
+
+Jos Suomi olisi ollut mikä muu maa tahansa, olisi hänestä tietysti
+tehty ministeri. Mutta Suomessa ei tehdä edusmiehistä ministerejä,
+harvoinpa senaattorejakaan. Sentähden ei meillä niille
+parlamenttaarisille kyvyille, joita tahdomme ansioistaan palkita, ole
+annettavana kuin vähäpätöisiä luottamustoimia: pankinvaltuusmiesten,
+tarkastajain, revisorien, kontrollöörien ja sen semmoisten virkoja.
+Mutta sen vuoksi myöskin sydäntämme kirvelee, kun näemme miehen, joka
+on kuin luotu seisomaan, alakuloisena istuvan ahtaassa kansliahuoneessa
+tai kuluneen pulpetin takana tai kaikenlaisten pienten asiain ajajana
+maita mantereita kiertävän--säälimme roturatsua, joka on työauran eteen
+valjastettu.
+
+Hän koettaa kuitenkin parastaan, tahtoo käyttää kaikki lahjansa sen
+isänmaan palvelukseen, jonka tietää häneltä odottavan niin paljon--ja
+olevan oikeutettukin odottamaan. Jos ei voikaan läpi vuoden
+parlamenttaarisena kykynä esiintyä, niin voi kuitenkin esiintyä
+puhujana--tunnustettuna puhujana.
+
+Ja siihen on aina tilaisuutta sillä, joka siihen tilaisuutta hakee.
+
+On niin monenlaisia yhdistyksiä, joiden esimieheksi voi tulla ja joiden
+vuosi juhlissa voi puheita pitää; on kokouksia, joita voi avata ja
+päättää valituin sanoin, jotka pikakirjoituksen avulla sanomalehdissä
+sanasta sanaan julkaistaan; on isänmaallisia juhlia, joissa yleisö
+kättentaputuksilla ilmaisee suosionsa; on hautajaisia, ja lukemattomat
+ja liikuttavat ovat ne puheet, joita hän vuosittain haudoilla pitää; on
+päivällisiä ja pikku pyrähdyksiä;--mutta ennen kaikkea on riemujuhlia.
+
+Kansalainen on pysynyt hievahtamatta samassa virassa kymmenen vuotta,
+ja päivän merkityksen johdosta panee hän toimeen ystävilleen pienet
+kekkerit, joista tulee uutinen sanomalehtiin ja puhujat mainitaan;
+sama kansalainen on pysynyt tuolla samalla sijalla kaksikymmentä
+vuotta, ja hänen virkaveljensä toimittavat hänelle päivälliset
+puheineen Seurahuoneella; viisi vuotta lisää, ja hän viettää
+neljännesvuosisata-riemujuhlansa tervehdyslähetystöineen aamupäivällä
+ja suurine sähkösanoma-illallisineen iltapäivällä--ja tuo tunnustettu
+puhuja pitää puheen, yhden aamulla ja illalla toisen, ja siinä hän luo
+katsauksen ei ainoastaan juhlan esineen elämäntyöhön, vaan myöskin koko
+maan vaiheisiin noiden viidenkolmatta vuoden kuluessa, vaiheisiin,
+»joihin arvoisa vieraamme on niin tehokkaalla tavalla osaa ottanut». Ja
+siitä kasvaa vähitellen suuri valtiollinen puhe, joka huomenna on
+luettavana kaikissa sanomalehdissä ja täyttää niissä palstan petitiä.
+Juhlan esine on pian unhotettu, mutta puhe elää siksi--kunnes toinen
+samanlainen sen tieltään työntää.
+
+Eihän siis oikeastaan puutu puitteita eikä tilaisuutta puitteissa
+puhua.
+
+Mutta joka kerta, kun minä kuulen tuon tuommoisen suuren miehen noiden
+kehystensä keskestä puhuvan, tuntuu minusta kuin hän olisi liian suuri
+sittenkin. Ei ole suurilla sanoilla kylläksi kaikupohjaa, ei äänellä
+oikeaa kumukoppaa--on niinkuin hän aina esiintyisi Englannin
+parlamentissa, puhuisi maan kokoontuneille säädyille, sanoisi
+sanottavansa plenum plenorumissa.
+
+Mutta mikseivät ne istu senaatissa, nuo miehet? olen usein itseltäni
+kysynyt ja kysynyt muilta.
+
+Siksikö, että ovat liian suuria sinnekin?
+
+On ainakin nähty, että juuri silloin, kun he, kasvot kansaan
+kääntyneinä ja kansan kasvot heihin, seisovat puhujalavalla eikä
+kenenkään mielestä voi olla muuta kuin yksi ajatus siitä, että
+ensimmäinen tyhjäksi jäävä istuin neuvospöydän ääressä on oleva jonkun
+heistä, hiipii tuolla heidän selkänsä takana, ohitse Ritarihuoneen ja
+sivu Säätytalon, toisia, jotka eivät koskaan ole kehyksissä seisoneet
+eivätkä koskaan puheita pitäneet, eivät olleet parlamenttaarisia
+kykyjä, vielä vähemmän tunnustettuja puhujia, vaan jotka osaavat
+kuiskata, silloin kun tarvitaan, ja vaieta, kun on vaikenemisen aika;
+jotka eivät astu toisten varpaille ahtaissa huoneissa, eivätkä pudota
+kruunua katosta, vaan sen kohdalla varovasti päänsä kumartavat, joilla
+on ne suhteet, mitkä tässä maassa tarvitaan, jotka sanalla sanoen eivät
+ole liian suuria, mutta eivät myöskään liian pieniä.
+
+
+
+
+LIISAN LEHMÄ.
+
+
+Kalle Kettunen kuului tavallaan »sivistyneeseen köyhälistöön». Hän oli
+näet läpikäynyt kansakoulun, hänellä oli jotakuinkin hyvä käsiala, ja
+hän oli lukenut kaikki kirjat, joita lainakirjastosta oli saatavana.
+Sitä paitsi seurasi hän tarkasti kaikkia lehtiä, joita lähiseudulla
+tilattiin, vaikkei hänellä itsellään ollutkaan varaa pitää niitä omiin
+nimiinsä. Vaatteet olivat hänellä herraskuosia, kaulassa oli
+selluloidikaulus ja Roihan kravatti. Hän osasi kumartaa kuin herrat
+(kantapäitä yhteen iskien) ja paljastaa leikkotukkansa temmaten siitä
+hattunsa suoralla kädellä, niinkuin oli nähnyt kauppiaan konttoristin
+tekevän. Sitten poltti hän »rettingin» paperossia, joi mielellään
+olutta kievarissa, kun sattui saamaan rahaa irti, ja kirjoitti nimensä
+--jota muuten joka paikkaan kirjoitteli--Kaarlo Kettuin.
+
+Rahaa hän sai irti enimmäkseen »viraapelitöillä»: kulki tuolloin
+tällöin mittarin mukana, ajoi maantielautamiehenä vallesmannin
+kuskipukilla, oli mielellään kaikenlaisessa helpossa laiskan miehen
+ammatissa, mutta aivan vastenmielisesti siinä, mikä olisi ollut hänen
+varsinainen kutsumuksensa, jossa hän oli hyvinkin taitava, silloin kun
+tahtoi. Hän oli näet hyvä suutari, mutta viitsi harvoin muille
+suutaroida eikä aina omiksi tarpeikseenkaan.--»Ei kannata käsin
+ommella, kun tehtaista saa huokeammalla»--sen hän oli oppinut
+kirjoista.
+
+Tämän olen kertonut kuvatakseni, millainen poika oli sillä, joka oli
+hänen äitinsä, Liisalla, jolla oli mökkönen toisella puolen salmen,
+vastapäätä pappilaa.
+
+Äidit tulevat usein poikiinsa, varsinkin heikot äidit, muodostuvat
+heidän mukaisikseen ja omaksuvat heidän aatteensa ja olentonsa. Liisa
+ei tullut Kalleensa, sillä hän oli uuttera ja tarkka: kehräsi, kutoi
+kankaita, hieroi ja kuppasi, mutta ennen  kaikkea hän hoiti lehmäänsä,
+Omenaansa, josta säästi ja möi sen maidon, minkä sai pojaltaan
+varjelluksi. Siitä he elivät ja siitä maksoivat huoneen vuokran. Kesät
+kulki Omena laitumella sydänmaalla, ruohoisessa mäkikylässä, ja siellä
+oli silloin Liisakin. Talvet se söi »pitäjän heiniä». Ne olivat niitä,
+joita jäi kirkkomiesten jäleltä kirkon ja tapulin seinustalle. Niin
+pian kuin viimeinen reki oli ajanut pois, ilmaantui Liisa haravoineen,
+raapi kokoon luokonsa ja sijoitti sen pieneen kelkkahäkkiinsä, jonka
+yksin vetää paarusti pahimmallakin pyryllä salmen yli latoonsa. Kalle
+oli liian suuri herra ruvetakseen »kenenkään hevoksesi», istui
+pitäjäntuvalla, joi vehnäskahvia ja poltti »rettinkiä».
+
+Vaan kerran oli Omenalle käydä hullusti.
+
+Kallella oli jo kauan ollut muiden herramaisuuksiensa ohessa
+taskukello, joka oli suurimmaksi osaksi äidin saamilla säästörahoilla
+ostettu, vaikka perät kyllä olivat Kallen omaa ansiota. Kello oli tosin
+markkinarämä, neljälle kivelle perustettu silinteri, mutta aivan omansa
+Kallelle, sillä se kulki sekin omia aikojaan niinkuin sen haltijakin,
+silloin kun ei levännyt. Kalle sai kuulla siitä paljon pilkkaa, se oli
+muuttunut melkein sananparreksi, esikuvaksi laiskasta kellosta,
+niinkuin Kalle oli esikuva laiskasta kellokkaasta. »Miestä myöten
+miekka vyöllä, Kallen kello kantajaansa.» Sentähden se oli ollut
+kaupoissa jo niin monta kertaa kuin kellomiehiä sattui koolle, mutta
+aina jäänyt päällisten puutteessa entiselle omistajalleen. Äiti oli
+heikko, elätti häntä itseään isompaa poikaansa kuin pikkulintu käkeä,
+mutta kellonkaupparahoja hän ei ikinä sanonut antavansa.--»Vai
+semmoiseen turhuuteen minä! ... en ensinkään ... en penniäkään ... en,
+vaikka polvillasi rukoilisit.»--»Te lehmällänne pidätte paremman kellon
+kuin pojallanne; se ei teitä liikuta, vaikka maailma häntä kuinka
+pilkkaisi.»--»Ei liikutakaan!» kivahti Liisa. »Pilkatkoot! Saavat ne
+semmoisille vetelyksille nauraakin. Lehmä on itse ansainnut kellonsa,
+mutta sinussa ei ole omain housunnappiesi hankkijaa!»
+
+Sellaisia kohtauksia tapahtui usein, ja ne päättyivät tavallisesti
+siihen, että Kalle sai kupin sikuritonta kahvia. Mutta kellon
+päällisrahoja hän ei saanut.
+
+Vaan siinä teki Liisa tyhmästi, kun vertasi Kallea lehmään ja heidän
+molempiin kelloja toisiinsa.
+
+Eräänä päivänä, kun tulin kylästä kotiin, oli koko pappila kuohuksissa.
+Kaikki talon joukot, piiat ja herrasväet, ruustinna, nuoret herrat ja
+neitoset, olivat kokoontuneet keittiöön, jossa seisoivat kehänä Liisan
+ympärillä. Liisa selitti ja puhui, nyyhkytti, pyyhki silmiään
+esiliinaansa ja alkoi taas alusta juttunsa sitä mukaa kuin uusia
+kuulijoita ilmaantui.
+
+--Lehmä on kirjoitettu ... Omena on pantu ryöstöön ... vallesmanni
+laittoi sanan, että jos ei mielisuosiollista maksua väliin tule, niin
+ensi lauantaina myydään huutokaupalla. Voi hyvänen aika tokiinsa! Voi
+minua onnetonta, kun viimeisen elämiseni vievät!
+
+--Mistä se on sitten kirjoitettu Omena? kysyin.
+
+--No, ka, kun sen Kallen kellovelasta!
+
+Ja sitten seurasi kertomus, jonka pääkohdat olivat seuraavat:
+
+Kallella on ollut monta vuotta kello, joka ei ole mikään kello, vaan
+joutava rämä, vaikka kyllä se sille on tarpeeksi hyvä ... mitä se
+semmoinen mies kellolla tekee, joka panee maata päivän laskiessa eikä
+nouse ylös, ennenkuin aurinko suuta syyhyttää--mutta se ei nyt muka
+kelvannut semmoiselle herralle. Piti saada parempi, mukamas. Jos tuon
+tiesi, mikä siitä tulee, niin olisi hänelle päällisrahat kaivanut
+vaikka silmästään.
+
+--Mitä se Liisa semmoisesta kelvottomasta pojasta ... antaisi hänen
+olla ... minä en hänestä olisi tietävinänikään, huomautti joku
+joukosta.
+
+Liisa ei suvainnut, että muut hänen poikaansa moittivat silloinkaan,
+kun itse häntä eniten sadatteli. Hän vaikeni ja käänsi puheen
+toisaalle.
+
+--Jo niitä pitää olla ilkeitä ihmisiä. Ja vielä ovat sukulaisia
+olevinaan. Sanoinhan minä jo tytölleni, kun se sen Heikin otti, että
+pahankurinen se on. Menepäs ja kirjoituta anoppimuorisi ainoa lehmä!
+
+--Sekö sen on kirjoittanut?
+
+--Sehän se on. Sehän se on viekoitellut Kallen kelloja vaihtamaan.
+Viisitoista markkaa määrää väliä, ja sitten tehdään velkavekseli.
+Viikon perästä panee jo kuvernööriin eikä tule puhumaan mitään.
+
+--Eikö Kallekaan ole puhunut?
+
+--Eikä ole puhunut ... mitenkä se siitä olisi puhunut, kun on siitä
+pitäen ollut mittarin mukana pitäjällä! Ja minkä se Kalle olisi
+tainnut, jos olisi puhunutkin. Eihän sillä raukalla ole pennin
+syrjääkään. Sama jos tyhjää haraisisi. Kuvernöörissä lyödään kuluja
+kuusitoista markkaa viidentoista markan velasta, ja nythän ne vienevät
+minulta lehmän. Itse kuuluivat uhanneen tulla huutamaan. Lehmän ne
+vievät ... voi minua poloista!
+
+--Mutta eihän Liisan lehmää mitenkä voi myydä Kallen velasta! Ettekö
+sanonut, että lehmä on teidän?
+
+--Sanoinhan minä,--mutta eihän se uskonut, kirjoitti vain. Ei kuulu
+auttavan, kun se on kaikki ollut olevinaan yhteistä. Vaan jos saisi
+todistuksen, että se on minun oma hankkimani ja että siinä ei ole
+Kallella osaa mitään, niin saattaisi peruutua. Vaan kuka sen minulle
+semmoisen todistuksen antaa? Ei kuulu kelpaavan talonpojan todistus.
+Rovasti sen kyllä tietää tämän asian, mutta kun ei sekään nyt ole
+kotona ja tän'iltana pitäisi jo paperi olla vallesmannissa.
+
+Liisa taas voivottelemaan, itkemään, me muut Kallea soimaamaan ja
+kummastelemaan, mitä varten hän sitä hoitaa luonaan, aikamiestä. Liisa
+siitä yhä enemmän itkemään:
+
+--Kun se on niin hyvä ja hellä ... eikä ole milloinkaan pahaa sanaa
+sanonut eikä kädellä kolhaissut ... ja hoitaahan tuo Omenatakin, kun
+minä olen kylällä kuppaamassa, ja tekee törkyäkin kesällä, vaikkei sitä
+ole akkain töille opetettu.
+
+--Lieköpä liioin miestenkään töille? pisti joku piioista.
+
+--Kukapa sitä olisi opettanut, kun kuoli isä, ennenkuin se syntyikään.
+Mutta oma lapsi on rakas, en minä häntä osaa soimata. Pois minä lähden
+tästä talosta, toiseen taloon itkemään--opettelen tässä kerjäläisenä
+kulkemaan.
+
+--Elkäähän menkö, Liisa, tuumitaanhan vielä. Auttaisikohan tuo, jos
+minä antaisin todistuksen, että lehmä on Liisan?
+
+--Ettäkö nuori herra ... minkä tähden ei!... kyllähän se kuvernööri
+toki teitäkin uskonee ... en tullut sitä ajatelleeksikaan, kun en ole
+osannut ajatella muita kuin rovastia.
+
+Hän oli tullut taloon vesissä silmin, surkeana ja masentuneena. Kun hän
+lähti, kädessä sinetillä varustettu paperi, jossa kirjoittaja Liisan
+pyynnöstä--sillä muuten ei olisi kuulema sitä uskottu--»hengellisellä
+valallaan vakuutti», että lehmä ei ole Kallen, vaan hänen äitinsä
+Liisan, niin naurahteli hän hyvästä mielestä, ja pieninkin ryppy hänen
+kasvoillaan hymähteli.
+
+Hän oli jo saavuttanut vanhan varmuutensa ja terhakkuutensa, joka
+kokonaan oli kadonnut, kun lehmä, josta se riippui, oli
+katoamaisillaan, ja sanoi mennessään:
+
+--Katsos mokomia, kun aikoivat viedä minulta lehmän. Mutta
+malttakoothan!
+
+--Liisan tulee muistaa, että koko syy olisi ollut Kallen ... häntä
+teidän pitäisi torua.
+
+--Torutaan, torutaan! sanoi hän mennessään.
+
+Mutta torumatta se taisi jäädä nyt, niinkuin oli jäänyt ennenkin.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Muutamien aikain kuluttua, kun taas tapasin Liisan, muistin hänen
+lehmäjuttunsa ja kysyin, millä pohjalla se nyt oli.
+
+--Hyvällä pohjalla! sanoi hän kehuen. Pois kiellettiin myönti!
+Kuvernööristä tuli epuu, ja minä kysyin vielä kulujanikin.
+
+--Saittekos?
+
+--Sainhan minä!--ja nyt se on vävypoika siitä itse lehmitönnä! lisäsi
+hän kuiskaten.
+
+
+
+
+NAIMAJUTTU.
+
+Vanhan puhemiehen kertomus.
+
+
+Olen tuota ollut monenkinmoisia naimiskauppoja välittämässä ja monet
+paidat olen siitä toimesta päälleni pukenut, mutta enpä muista ennen
+sellaista liittoa solmineeni kuin tuo viimeinen, sen tehtaan sepän ja
+Anna Liisa Tenhuttaren. On niitä joitakuita kuulutuskirjoja tehty ehkä
+ilman minunkin apuani, mutta nämä eivät olisi varmaankaan ikipäivänä
+toisiinsa yhtyneet, jos en minä olisi ruvennut yhyttäjäksi.
+
+Se seppä on aina ollut hyvin hiljainen ja liikkumaton mies ja hiukan
+vähäkuuloinen niinkuin tehtaitten sepät yleensä. Sanoi se siinä
+naulavasaran ääressä istuessaan ja kuumaa rautaa alasimella
+pyöritellessään joskus naima-asioitakin ajatelleensa, kun näki muiden
+seppäin vaimojen tuovan heille putelikahvia ja hän itse sai jäädä
+ilman, mutta ei ollut siitä tullut kenellekään puhuneeksi. Eukon se
+olisi saanut milloin tahansa, kun tiettiin hänellä olevan rahojakin
+takanaan ja muutoinkin oli siivoluontoinen mies eikä vähääkään viinaan
+menevä.
+
+--Onhan noita tainnut välistä olla niitäkin tuumia, sain hänet kerran
+tunnustamaan, kun johdatin puheen näihin asioihin.
+
+--Minkä tähden et ole sitten totta tehnyt? kysyin minä.
+
+--Eihän tuota ole tullut asiaan asti tuumatuksi.
+
+--Vaan nyt tuumataan! sanoin minä.
+
+--Saaneepahan noita tuumatakin, vaan kukapa minusta enää huolinee.
+
+--Jätätkö asian minun varaani, niin minä hommaan?
+
+--Samapahan tuo lienee, jos jätänkin.
+
+--Tuohon käteen! sanoin minä. Ei ole minulla nyt ennen mietittyä, mutta
+kun vartonet viikon, niin minä ensi pyhään mennessä mietin. Saanko
+miettiä?
+
+--Mieti häntä!
+
+Kun seuraavana sunnuntaina taas tulin tehtaalle, oli minulla jo morsian
+sepälle mietittynä.
+
+--Vai jo on, sanoi hän, mutta ei ruvennut sen enempää kyselemään.
+
+--Onhan minulla ... on se Anna Liisa Tenhutar, joka toissa vuonna oli
+valttarilla palveluksessa. Tulit kai sinä sen tuntemaan?
+
+--Lieneehän tuon joskus nähnyt kosken rannalla kävelevän.
+
+--Mitäs arvelet?
+
+--Mahtaisiko tuo huoliakaan?
+
+--Jätätkö asian minun varaani?
+
+--Saanenhan tuon jättää, sanoi seppä, ja silloin se oli asia sitä
+myöten valmis.
+
+Tämä oli kesällä heinänteon aikaan. Oli minulla sitten syksymmällä
+käyntiä toisella puolen pitäjää, missä Anna Liisalla oli asuinpaikkansa
+ja jossa oleskeli sukulaistensa luona itsemiehinään pienessä kamarissa
+kankaita kutoen ja käsitöitä tehden.
+
+Ajoin Anna Liisan asuinpaikalle, ja lieneekö siellä arvattu asiani, kun
+paikalla käskettiin kamariin ja pantiin pannu tulelle.
+
+Kun oli kahvit ryypätty ja minä pääsin jäämään kahden kesken tytön
+kanssa, niin haastoin heti, missä hommissa olin ajamassa.
+
+--Hupatahan pois! sanoi Anna Liisa eikä ollut uskovinaan.
+
+--Totta se on, minkä olen sanonut, ja nyt saat sanoa hetipaikalla
+mielesi.
+
+--Ei pidä pilkata köyhän lasta, esteli hän yhä.
+
+--No, se ei ole pilkkaa eikä tyhjää puhetta, kun minä kerran liikkeelle
+lähden. Sano vain paikalla, paljonko tahdot kihloja ... totta se on,
+sen saat uskoa empimättä.
+
+--Jokohan mahtaisi olla totta.
+
+--Sano, paljonko tahdot kihloja ... tai ota tuosta, minkä haluat.
+
+Ja minä väänsin viidensadan markan setelipakan Anna Liisan eteen pöydän
+nurkalle. Hetken vielä houkuteltuani otti Anna Liisa siitä
+viisikymmentä markkaa.
+
+--Ota koko satanen! kehoitin minä.
+
+--En ota .... on sitä tässäkin.
+
+--No, kun sillä uskonet...
+
+Ja silloin oli se asia _sitä_ myöten valmis.
+
+--Ja nyt ei muuta kuin alat laittaa vaatteitasi kuntoon, ja kun tulet
+ensi tammikuun markkinoille kaupunkiin, niin tulee seppäkin sinne, ja
+siellä pannaan kirjan päälle ja ostetaan sormukset.
+
+Anna Liisa tulikin tammikuun markkinoille kaupunkiin, mutta seppää ei
+näkynyt, ei kuulunut. Minä tein kuitenkin varalta kuulutuskirjan
+valmiiksi, houkuttelin Anna Liisalta puumerkin, ostin hänelle sormukset
+sepän nimiin, ja erotessa sovittiin niin, että jos seppä pysyy
+puheessaan, niin kuulutetaan pääsiäisen aikaan ja helluntaina vietetään
+häät.
+
+--No, minkä tähden et tullutkaan markkinoille morsiantasi näkemään?
+kysyin minä sepältä markkinoilta palattuani.
+
+--Eihän tuonne tullut lähdetyksi.
+
+--Aiotko peräytyä puheestasi?
+
+--Mitäpä tuo peräytymisestäkään parannee.
+
+--No, niinpä pane sitten sinäkin puumerkkisi tähän kirjaan,--ja minä
+vedin taskusta kuulutuskirjan hänen eteensä.
+
+--Eikö tuo välttäne sillä, jos sinä panet.
+
+--Itsesi se on pantava.
+
+Hän pani puumerkkinsä, ja minä toimitin aikanaan kuulutuskirjat
+pappilaan.
+
+Eikä se nahjus mieheksi tullut vielä kuulutuspyhänäkään omaansa
+näkemään.
+
+--Miksi et tullut? kysyin taas.
+
+--Uskonhan minä sen sillä, kun sinä olet sen nähnyt.
+
+Mutta vihille sen kuitenkin piti itsensä tulla, ja tulihan se. Ja otti
+omansa kuin kanan orrelta. Eikä ole katumoiksi ollutkaan. Häät kun
+vietettiin helluntaina, niin jo oli loppiaisen jälkeen ristiäiset, ja
+siitä pitäen on tehty seppoja yksi vuoteensa ja välistä saman
+vuosiluvun nimiin kaksikin. Mutta ilman minun apuani olisivat jääneet
+nekin tekemättä.
+
+
+
+
+KUJEELAN MATTI.
+
+
+Hän on suurimpia humoristeja laajemmaltakin alalta etsien. Puheissaan
+hän on hiljainen, tasainen ja hidas, eikä hän käytökseltäänkään eroa
+tavallisista maalaisisännistä. Mutta kuitenkin hän on pitäjänsä
+kuuluisin mies, ja hänen kujeistaan on lukemattomia juttuja liikkeellä,
+jotka hyvin pian tulevat puheeksi, niin pian kuin vain joku vieras
+sattuu niille maille, missä hän asuu.
+
+Varakkaan isän ainoana poikana hän on perinyt useampia maatiloja.
+Niistä oli hän haltijaksi päästyään antanut kaikki muut arennille
+paitsi yhden, jota hän itse asui.
+
+Mutta mitenkä hän sitä asui?
+
+Ja hänen taloudenhoitonsa on jo yksi niitä puolia hänen elämästään,
+joita naapurit eivät lakkaa ihmettelemästä.
+
+Ensiksikin on hänellä se tapa, ettei hän tee minkäänlaisia korjauksia
+huoneisiinsa. Ei hän laita kattoa, kun se alkaa vuotaa, eikä pane uutta
+siltaa, kun vanha rupee hajoamaan. Mutta kun vesi yhdessä tuvassa tulee
+ahdistamaan ylhäältä ja pakkanen pyrkii sisään alhaalta, niin muuttaa
+hän toiseen tupaan ja jättää ensimmäisen kylmilleen. Tuota tietysti on
+moni mies ihmetellyt, ja moneen kertaan on häneltä kysytty, miksi hän
+ei paikkaa kattoaan. Ja yhtä monta kertaa on hän antanut tämän vanhan
+klassillisen vastauksen:--»Mikä sinne sateella menee paikkaamaan.»--
+»Mutta onhan poutiakin?» Ja taas on hän vastannut niinkuin vanhan
+tarinan mies:--»Eihän se poudalla vuodakaan!»
+
+Katot kestävät ikänsä, mutta ei ikää kaikkea. Ja kun ei enää
+toisessakaan tuvassa ala kuivana säilyä, niin jättää hän koko talon,
+muuttaa toiseen ja alkaa sitä samalla tavalla asua.
+
+Se on tullut toisistakin syistä välttämättömäksi. Sillä samalla tavalla
+kuin häneltä tuvat loppuvat, loppuvat häneltä pellotkin. Hän ei näet
+milloinkaan ole ottanut maastaan enempää kuin minkä se mielisuosiossa
+suostuu antamaan. Kun ei pelto enää näytä rupeavan kernaasti viljaa
+kasvamaan, ei hän pane siihen pakkoa, vaan jättää sen kedoksi. Ketona
+hän niittää siitä heinää niin kauan kuin se heinää antaa. Mutta kun
+niitty alkaa ottaa metsää, sallii hän sen ottaa ja siirtää viikatteensa
+toiselle saralle. Ja kun häneltä kysytään, miksi hän metsää kasvattaa
+pellolleen, vastaa hän:--»Pitäähän sen metsänkin saada jossain kasvaa,
+kun tuo ei enää nykyaikana näy muuallakaan säilyvän.»
+
+Kaksi maata on hän jo tällä tavalla viljellyt ja muutti mennä syksynä
+kolmannelle sitä samalla tavalla viljelläkseen.
+
+Yhtä suuren vapauden kuin maalleen ja kartanolleen antaa hän muillekin.
+Aitoja hän ei ole pannut muita kuin raja-aidan, jonka hän naapurin
+vaatimuksesta oli _pakotettu_ panemaan. Sentähden saapikin karja kulkea
+valtoineen, missä se milloinkin tahtoo. Pitkin kesää näkee lehmiä,
+hevosia, sikoja ja lampaita sekaisin niityillä, pelloilla ja
+pientarilla. Ne kyntävät, leikkaavat ja tekevät heinää kilpaa muun väen
+kanssa. Jo kysytään häneltä taas, miksi hän noin:--»Onhan niiden sieltä
+itsensä yhtä hyvä ottaa kuin minunkin», vastaa hän.
+
+Sellaisella hoidolla viihtyvät elukat mainiosti. Niistä tulee siivoja
+ja lihavia, eivätkä ne, ihmeellistä kyllä, teekään niin suurta vahinkoa
+kuin luulisi. Ei ainakaan kukaan ole kuullut, että Matilla milloinkaan
+olisi ollut huonoa vuotta tai tullut puutetta karjan rehusta.
+
+Naapureilla on tietysti kaikenlaista muistuttamista Matin huushollia
+vastaan. Ne hän kuitenkin lopettaa hyvin lyhyeen. Kerran juoksee toisen
+talon akka sanaa tuomaan:--»Hyvä isä tokkii, kun siat syövät auman
+sisässä, ettei kuin saparoita vähän vilkkaa!» huutaa hän jo ovessa.
+Matti on juuri ruokalevollaan ja vastaa rauhallisesti pitkältään:--
+»Menkääpä, akat, viemään niille ryyppäämistä, ettei tarvitsisi kesken
+rupeaman tulla pihaan juomista tahtomaan!»
+
+Toisen kerran kysyy, häneltä joku, minkä tähden hän elättää yksiä
+sikoja seitsemän kahdeksanvuotisiksi. Syyksi siihen selittää Matti:--
+»Mitäpä heistä tappamaankaan, kun ne ovat siivoja sikoja ja kun niitä
+sikoja kuitenkin talossa tarvitaan.»
+
+Matti kun on yksinäinen mies eikä ole tullut vielä eukkoa otetuksi eikä
+muutakaan apumiestä, niin sattuu välistä tulemaan kolme kiirettä
+yht'aikaa.--Pitäisi mennä heinään, pitäisi mennä leikkaamaan ja olisi
+asiata kaupunkiinkin, ja kaikki menot olisivat yhtä tärkeitä. Jos
+yhteen menee, niin kärsii toinen, ja jos toiseen, niin kärsii kolmas.
+Tällaisen pulan selvittää hän aina siten, ettei yksi meno pääse
+toistaan moittimaan: hän panee maata ja makaa niin kauan, että menoaika
+menee ohi.--»Nytpä niihin ei kerkiä kuhunkaan», sanoo hän sitten
+noustuaan ja panee tyytyväisenä tupakan.
+
+Kerran hän oli ottanut jyviä lainaksi pitäjän makasiinista. Kun tuli
+maksun aika ja Matti toi velkansa takaisin, moitittiin hänen jyviään
+pahasiivoisiksi. Matti sanoi säilyttäneensä ne semmoisinaan
+kirkkokortteerinsa aitan hinkalossa, jonne hän ne otettuaan oli
+jättänyt, ja pyysi anteeksi, ettei ollut tullut vieneeksi niitä
+kotiinsa siivottaviksi.--»No, mutta minkä tähden sinä sitten otit, kun
+et tarvinnut» kysyttiin häneltä.--»Kun nuo näkyvät muutkin ottavan»,
+arveli Matti.
+
+Ei koskaan ole Matti vielä maksanut verojaan muuten kuin ryöstämällä.
+Vasta sitten, kun nimismies tulee taloon ja alkaa kirjoittaa elukoita,
+vetää hän rahat pöytään.
+
+Mutta kerran tahtoi hän jatkaa pilaa pitemmällekin ja antoi kuljettaa
+lehmänsä kaupunkiin huutokaupalla myytäväksi. Aletaan jo vasarata
+heiluttaa, kun Matti saapuu paikalle ja suorittaa velkansa.--»Mikset
+ennen tuonut?» kivahtaa vallesmanni. Vaan Matti vastaa:--»Olisihan nämä
+rahat olleet ennenkin, vaan kun tulivat hakemaan näitä lehmiä, niin
+ajattelin, että antaapa heidän kerran heidänkin käydä kaupunkia
+katsomassa, kun ei niitä kuitenkaan olisi itseltä tullut tänne asian
+alkaen tuoduksi.»
+
+Tämmöisiä kujeita on hänen elämänsä ollut täynnä, ja joka vuosi hän
+keksii jonkun uuden. Nähtävästi ei hän tule toimeen, jos ei hänestä
+puhuta.
+
+Kirkon kirjoissa on hänen nimensä Kupeelan Matti eli Matti Kupeinen,
+mutta kylän kesken on häntä jo kauan kutsuttu Kujeelan Matiksi eli
+Matti Kujeiseksi.
+
+
+
+
+»NYT NE TULEE!»
+
+Pikkukaupungin kuva.
+
+
+Pieneen kaupunkiin on jo monta päivää odotettu laivoja tuleviksi. Päivä
+on paistanut jo viikon ajan varsinkin kuumentanut katot ja seinät ja
+saanut pienimmänkin tuulen hengen huokaistessa kadut porona
+pölähtämään. Esplanadin koivuissa on aurinko vetänyt vihertävät urvut
+koteloistaan esille ja nykkinyt kulon keskestä nurmen oraita sieltä
+täältä näkyviin. Kaupungin herroilta on ensimmäinen lämmin päivä kädet
+päällysvaatteiden hihoista irroittanut, toisen päivän ovat takit
+vapaasti hartioilla heiluneet, mutta kolmantena ne ovat solahtaneet
+kokonaan pois, niin että he nyt ovat kuin perhoset koteloistaan
+lentäneitä, valmiina kukkasten kimppuun käymään. Neitosten hattuihin on
+taas muutamien päivien paisteesta kukat puhjenneet punaisina, sinisinä
+ja valkoisina hohtamaan, ja niitten ympärille pian kokoontuukin
+perhosten liihoitteleva parvi. Pitkiä kierroksia tehden ne sinne tänne
+keikuttelevat, tulevat vastaan, menevät ohitse, mutta viimein seuraan
+yhtyvät, pyytäen saada tarjota lasin limonadia »saftin» kanssa. Siinä
+he sitten istuvat vesipuodin edessä ja puhelevat kohteliaasti tämän
+kevään kuumuudesta ja siitä, että on väri.
+
+Tuo kuumuus se kaikki muutkin ajaa vesipuodille. Uutten uhkain lähtee
+sinne virastosta päästyään nauttimaan herra ja samaan aikaan ilmaantuu
+kartanonsa portille rouva, kahta pienintä lastaan käsipuolesta
+retuuttaen ja muita kolmea edellään ajaen.
+
+--Kyll' on väri, puhaltavat siinä toisilleen herrat, päästyään
+vesipuodille.
+
+--On ihan niinkuin keskellä kesää, huokaavat taas toisilleen rouvat ...
+ihan kuin keskellä kesää, vaikka vasta ollaan alkupuolella toukokuuta.
+
+--Ja kun eivät jäät vielä ole lähteneet!
+
+--Niin, eivätkä tule laivat!
+
+--Eivät tule ... vaan jos tämmöistä ilmaa vielä kestää muutamia päiviä,
+niin sulavat jäät paikoilleen.
+
+--Kun edes sulaisivat, ja kun pian tulisivat laivat!
+
+Mutta eivät sulaneet jäät eivätkä päästäneet laivoja tulemaan. Siellä
+ne vain liikkumattomina ja jäykkinä lepäsivät talvellisilla tiloillaan,
+tuumien omia tuumiaan ja tukkien tien ihmisten innolta...
+
+--Kaikilla on aikansa ja meillä on kanssa. Ei tästä ole ennenkään tähän
+aikaan lähdetty, eikä lähdetä nytkään.
+
+Niin ne arvelivat ja antoivat auringon paistaa.
+
+Ja aurinko teki parastaan, aina päivä päivältä kukon askeleen
+korkeammalle kohoten ja uuniaan yhä kuumemmaksi ahtaen. Ponnisteli se
+siinä verkkaisata ponnisteluaan ja sai kuin saikin muutaman päivän
+perästä jäät rannasta repeämään ja sulamaan virtaiset salmet. Mutta
+suuri selkä ei ollut millänsäkään. Lepäsi laveassa sängyssään selällään
+kuin suuri jättiläinen, joka ei pienten itikoiden puremista tunnekaan.
+ja kuta enemmän sitä tahdottiin herätellä, sitä rauhallisemmin se näkyi
+uneensa painuvan. Välistä kyllä näytti pitkän, helteisen päivän perästä
+käyvän vähän murheelliseksi, kadotti iloisen, vaalean värinsä ja
+musteni, kuin olisi häntä kurkusta kuristettu. Mutta yö oli kylmä, ja
+aamulla näki aurinko noustessaan yhtä puhtaan muodon kuin ennenkin. Ja
+jättiläisen voitto oli täydellinen ja auringon tappio silminnähtävä,
+kun venhe venheen perästä toiselta rannalta läheni ja yhtenä iloisena
+helinänä kävi koko rautaisen jään pinta aina rannasta toiseen.
+
+Mutta kun tämä helinä kuului ylös kaupunkiin, niin vimmastui kaupunki
+ja noitui noita kirottuja venheitä. Se olisi suonut niiden sinne
+uppoavan, sillä niin kauan kuin jäitä kuljettiin, niin kauan ne
+tietysti eivät lähteneet. Mutta eivätpä ne sinne uponneet, sillä lujaa
+oli jää, hyvästi kesti vielä kengän anturan ponnistella ja hangata
+venheen rautaisen pohjan.
+
+Ja niin kului päivä ja kului kokonainen viikkokin. Yhä helakammin
+paistoi päivä, ja kevät oli kehkeimmillään... Aivan niinkuin
+heinäkuussa lämmön suhteen, sanoivat toisilleen limonaadin juojat,
+kukat ja perhoset, herrat ja rouvat. Puhkeava lehti jo hiirenkorvalla
+lemahteli, maalin hajua levisi maalattavista seinistä ja lankuista, ja
+rannasta, jossa venheitä ja lotjia tervattiin, kuljettivat veltot
+etelätuulen huokaukset tuoreen tervan tuoksun katuja pitkin läpi koko
+kaupungin ja aukinaisten ovien kautta kaikkialle, yksin kirkkoonkin ja
+aina alttarin eteen, jossa parhaillaan juuri korjaustöitä tehtiin.
+Kirkkoa sitä muuten sitäkin maalattiin, ja suuri summaton teline oli
+tapulin seinää vasten asetettu. Mies siellä luukkuja ja ristejä
+kertamaalilla hiveli, ja joka häntä alhaalta katseli, ei muuta nähnyt
+kuin rikkinäiset kengänpohjat ja paikatut housujen takapuolet.
+
+Vaan jäät eivät lähteneet eivätkä päästäneet laivoja tulemaan.
+Sähkösanoma oli sähkösanoman perästä lennähtänyt lähinnä eteläisemmästä
+kaupungista ja ilmoittanut, että yhä uusia laivoja sinne
+talviteloiltaan saapui ja että ne tulisivat kaikki, kun vain jäiltä
+pääsisivät tulemaan. Toinen toisensa perästä olivat ne koettaneet
+väylää murtaa, mutta rauta oli joka kerta rautaa vasten kalahtanut.
+Häpeissään oli heistä kukin saanut kilpistyä takaisin ja tarjota
+sijansa muille, joille jokaiselle kävi yhtä nolosti. Ja noista
+sanomista oli kaupunki raivoissaan, sillä kaikkialta muualta jo
+sanomalehdissä luettiin, että laivakulku oli siellä alkanut ja että se
+pian oli oleva täydessä voimassaan. Herrat tälle tämmöiselle asiain
+menolle kiroilivat ja mutisivat parrassaan, että se oli liikanaista ...
+että se oli suorastaan hävytöntä...!
+
+--Mutta mikä siihen on syynä tähän? kyselivät he kiihkeästi toisiltaan.
+Mikä tähän on syynä?
+
+--Niin, mikä tähän on syynä? sai kysyjä vastaukseksi toiselta, joka oli
+yhtä liikutettu.
+
+--Siihen on tietysti se syynä, ettei tuule, tiesi kuitenkin muuan vanha
+kaupunkilainen ilmoittaa.
+
+Ja se selitys nyt yksimielisesti oikeaksi tunnustettiin. Herrat siitä
+kaikkialla puhuivat, ja rouvat käyttivät toisaalla aivan samoja
+sanoja... Ei tuule! Tietäähän sen, etteivät jäät tuulematta lähde.
+Siinähän se on, kun ei tuule. Vaan kun tuulisi! Kun oikein puhaltaisi!
+
+Ja kun nyt oli saatu se puheenaineeksi, niin ei muusta puhuttukaan.
+Puhuttiin, tarkastettiin ja punnittiin asia kaikilta kannoilta.
+Muistuteltiin ensin, miten oli ollut tuonnoisina vuosina, kun ei ollut
+tuullut eikä satanut. Siten oli silloin ollut, etteivät jäät lähteneet
+ennenkuin kesäkuussa. Sitten arveltiin, niistä päin olisi paras tuulla,
+jos tuulemaan rupeaisi. Pohjoisestako vai etelästä? Epäilemättä
+etelästä, sillä sieltä olivat laivat tulossa ja niiden edestähän piti
+tuulen puhdistaa tie. Sillä jos pohjoisesta tuulisi, niin työntäisi
+jäät suurilta seliltä ahtaisiin salmiin ja sulkisi väylän... Niin,
+niin, kyllä oli tavallaan oikea sekin mielipide, mutta toiselta puolen
+ei saanut jättää huomioon ottamatta, ettei etelätuuli siellä ahtailla
+salmivesillä saisi hetikään sitä vauhtia, minkä pohjoistuuli...
+Itätuuli tunnustettiin kuitenkin lopullisesti parhaaksi tuuleksi, sillä
+se perkkaisi heti kohta väylän, joka kulki itäisen mantereen puolta.
+
+Kaupungin sanomalehtikin, joka tahtoi tarkasti seurata yleisönsä
+mielipiteitä, otti tuulestapuhuakseen. Puhui yhtä totisesti kuin
+jostain tärkeästä, valtiollisesta asiasta. Mainitsi ensin tosiasiana
+sen seikan, ettei ole tuullut moneen päivään ja että varjossa on ollut
+20 astetta lämmintä. Mutta toisessa numerossa lausui lehti jo
+toivomuksen siitä, että hyvä olisi, jos tuulisi. Punnittuaan
+monipuolisesti eri näkökohdat tuli lehtikin itätuulen puolelle ja
+vakuutti, ettei kesä ole idän tuulematta koskaan tullut, »sillä pitää
+muistaa, mitä ikivanha suomalainen sananlasku sanoo: idän suvi, idän
+talvi, idän ilmat ilkeimmät, josta edellisen osan voimme sovittaa
+puheena olevaan tilaisuuteen, nimittäin jäiden lähtöön.»
+
+Ei vain tuuli ottanut näistä toivomuksista totellakseen. Silloin
+tällöin kyllä puhalti kuin torkuksista herännyt ja hoiperteli unissaan
+vähän aikaa paikasta toiseen, pannen pölyä liikkeelle ja siirrellen
+maalin ja tervan hajua paikasta toiseen, mutta laskeusi sitten taas
+levolle ja lepäsi pitkät hetket värähtämättä. Päivän helteisestä
+paisteesta rupesi jäiden vastarinta kuitenkin vähitellen raukeamaan. Jo
+olivat ne kadottaneet iloisen muotonsa, käyneet surullisen
+harmahtaviksi, siitä yhä tummemmiksi ja lopulta aivan sinertäviksi.
+
+--No, kohta siinä ei auta mikään!
+
+--Ei se niin vain mene ... viikon päivät kestää vähintäänkin vielä,
+ennenkuin painuvat, jos ei rupea tuulemaan.
+
+--Jokohan niin?
+
+--No se on varma. Olen minä siksi vanha mies ... minä olen jo
+viisikymmentä vuotta kirjoittanut muistiin jäiden lähdön ja laivain
+tulon ja tiedän, että kymmenen vuotta sitten oli niinikään tällaista
+tuulematonta ilmaa eivätkä laivat päässeet tulemaan, ennenkuin jäät
+tuohon märkänivät paikoilleen. Ja sen minä olen sanonut ja sanon
+vieläkin, ettei laivain tulosta vielä viikon päiviin ole puhettakaan.
+
+--Ei vielä viikon päiviin puhettakaan! Sjeh! Olkoot aikansa, tottapahan
+lähtevät.
+
+Ja kaikki menivät kotiinsa vesipuodin luota ja päättivät olla
+odottamatta. Mutta kotona olivat herrat hermostuneita rouvilleen ja
+tarkastelivat otsa rypyssä ruokapöytää. Rouvat taas riitelivät
+pienimmistäkin asioista piioilleen ja nämä taas vuorostaan lapsille,
+jotka aina olivat jaloissa. Ei huvittanut ihmisiä enää niin joka päivä
+käydä limonaadipuodillakaan, ja ne, jotka eivät muuten tahtoneet saada
+aikaansa kulumaan, makasivat pitkään aamusella, panivat levolle
+iltasilla varhain ja nukkuivat päivällisunta ainakin tuntia kauemmin
+kuin muuten oli tavallista.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Mutta eräänä päivänä, kun päivällinen juuri oli syöty ja paperossit
+hampaissa heittäytty ruokalepoa loikomaan, kun rouvat veivät
+hopealusikoita kaappiin ja kun piiat parhaillaan astioita peseksivät,--
+niin silloin yht'äkkiä kajahti kautta koko kaupungin kiihkeä huuto:
+
+--Nyt ne tulee! Nyt ne tulee!
+
+Jo oli samanlainen huuto muutamia kertoja ennenkin kuulunut, sillä
+rannassa asusti talven yli pari pienoista »pakettia», jotka siellä
+sulan tultua häärivät edestakaisin ja viheltelivät. Ja näiden huutoa
+oli ensin luultu suurten laivojen huudoksi ja alettu hypätä rantaan.
+Mutta kun erehdys huomattiin, käännyttiin puolitiestä takaisin, oltiin
+vihaisia ja päätettiin olla toista kertaa uskomatta.
+
+Mutta nyt kajahti sama huuto kadulta sellaisella vakaumuksen voimalla
+ja kuului miltei epätoivon parahdukselta, niinkuin olisi tulipaloa
+ilmoitettu, ettei ollut epäilemistäkään siitä, että suuret laivat ne
+siellä nyt tulevat ja että nyt ne siellä vihdoinkin tulevat.
+
+--Nyt ne tulee! Nyt ne tulee! hihkaistiin erään ikkunan alla.
+
+--Tornin maalari sanoi...! huusi jo sama ääni toisen ikkunan luona.
+
+--Mitä sanoi? Mitä sanoi?
+
+--Että nyt ne jo tulevat! huudettiin kolmannen talon kohdalla.
+
+--Mitkä? Mitkä?
+
+--Laivat! Laivat! Suuret laivat! Savu näkyy!
+
+Katosi siitä kysyjäkin ikkunasta, ei joutanut sitä hakaankaan panemaan,
+jätti omine valtoineen remppasemaan.
+
+Vaan kummako ikkunain, kun ovetkin jäivät. Auki remahtivat joka talossa
+ja olivat saranoiltaan retkahtaa.
+
+--Laivat tulee! Laivat tulee! kirkaisi kimakimmalla äänellä lapsi
+isänsä korvaan, ja isä kimposi kuin kumipallo ylös sohvaltaan, johon
+juuri oli heittäytynyt ja aikonut sanoa jotakin.
+
+Vaan sanomatta jäi asia, lieneehän kuinkakin tärkeä ollut. Polttamatta
+jäi paperossikin, panematta lusikat kaappiin ja pesemättä piialta
+astiat. Hattunsa sieppasi herra, keppinsä kaappasi ja hyökkäsi ruumis
+eteenpäin kumarassa keittiön kautta suorinta tietä pihalle.
+
+--Elä jätä! huusi hänelle rouva.--Odota, minä tulen kanssa! Kuule!
+
+--Tule sinä lasten kanssa!
+
+--Ne jo menivät! August, kuule, ne jo menivät!
+
+Vaan ei ole Augustilla aikaa kuulla. Tuolla hänen takkinsa hännys jo
+portissa vilahtaa, ja sinne hän katoo. Eikä kauan viivy, ennenkuin
+rouvakin sinne hupenee, ja pian ovat piiatkin perässä ja talo autiona.
+Kanarialintu vain häkissään pyrähtelee ja on herennyt melun tähden
+laulamasta.
+
+Kaikki ne, joilla on jalat, ne nyt rantaan rientävät. Ja nekin, joilla
+niitä vain vähän vanhuuden varaksi on ja jotka niitä kaikissa muissa
+tiloissa hyvin säästäen käyttävät, nekin panevat joka nivelen
+liikkeelle ja pukkaavat kepillä vauhtia suuremmaksi, niin että
+rautainen pää kadun kivessä kipenöitsee. Eikä ole niin vanhaa herraa
+eikä niin lihavaa rouvaa, jonka arvolle ei sopisi tässä tilaisuudessa
+pientä juoksuaskelta itselleen varastaa, kadulta käytävälle
+siirtyessään ja toisen edelle ehättäessään.
+
+--Nyt ne tulee! Nyt ne tulee! Kohta ne on jo rannassa! käypi yhä
+isonevana huutona kautta koko kaupungin, ja ihmisiä pursuaa kuin
+muurahaisia pihoista ja porteista kaduille ja kaduilta kuohuvana
+koskena alas rantaan ja laivasiltaa kohti.--Elä jätä, elä jätä! Odota!
+Voi, kun jättää!... Ja katkerata itkua, joka lapsen juostessa kurkussa
+pulpattaa, kun ei vanhempi sisar odota. Ja samassa: »Ai saakeli!»
+toiselta puolen katua, jossa kisälliltä jalka katukiveen veträhtää
+suuren kengän sisässä. Ikkunasta hän on kadulle hypännyt, puhaltautunut
+pöydältä suoranaan ja heittänyt siihen ompeluksensa ja neulansa ja
+rautansa. Vaan ei ole hänellä aikaa kauan hipristelemään. Mennä pitää,
+ja tulkoon töppönen perässä! Väkijoukko tunkee päälle, ohitse rientää,
+ja ottaa voiton, jos ei ennen ennätä. Yhä se lisääntyy, yhä se kasvaa
+ja sitä mukaa aina kovemmin kohisee. Hameet humajaa, kengät katuun
+karahtaa ja yhä isommaksi käy keskenkasvuisen kansan huuto ja hälinä.
+Mutta muutamia neitosia hävettää tämä tämmöinen meno, eivätkä he tohdi
+näyttää olevansa uteliaita. Huoneistaan he kyllä hekin ovat suinpäin
+ulos hyökänneet, pihoissaan juoksivat vielä, mutta kadulla he
+kävelevät, vaikka sydän poukuttaa ja rinnassa hypittää ja hytkyttää ja
+jalkajäntereet pidätetystä innosta vapisevat. Niin neitoset, mutta
+suurin osa ei muusta välitä kuin siitä, että päästä ja nähdä ja saada
+katsella! Muutamat ajurienkin kärryihin hyppäävät, istuvat kolme neljä
+sylikkäin ja neliä alas rantaan laskevat. Sillä hätä on ennättäessä
+rantaan ennenkuin laivat.
+
+--Montako niitä sieltä tulees? Joko ne ovat missä asti? Kuule! Sano,
+tiedätkö?
+
+--En minä jouda ... enkä minä tiedäkään!
+
+--Kuusi kuuluu olevan ... jo huutavat!
+
+--Jo huutavat! Jo huutavat! Joudutaan!
+
+--Ei ole vielä kiirettä! Saaren takana ne vasta...
+
+--Pian ne sieltä saaren takaa! Pian ne sieltä ... kyllä ne sieltä...!
+
+Yhtenä läähätyksenä käypi koko katu, yhä kiihtyy menon vauhti, ja
+vinkuen, haukkuen pakenevat joukon jaloista rakkikoirat sivukatujen
+suihin ja porttikäytäviin.
+
+--Ei me ehditä! Juostaan, juostaan! Jo on koko ranta täynnä ihmisiä ...
+ei me päästä likellekään ... tuossa ne nyt jo... Herrra--!
+
+Siunaus jää juoksun pakossa päättämättä...
+
+Mutta siinä ne nyt laivatkin tulevat. Tulevat saaren takaa torvenaan
+toinen toisensa perästä: »Salama», »Impi» ja »Vellamo».
+
+Kolme niitä vain onkin, mutta sama se on, onko kolme vai kuusi, kunhan
+vain tulevat. Ja tuossahan ne nyt tulevat! Ihka elävinä! Uusina,
+komeina, puhtaina, ihan kuin uusina! Voi hyvänen aika sentään! Katso,
+kuinka päivä valaisee kylkiä ja kuinka viirit hulmuavat kokassa ja
+perässä. Savu siinä pitkänä, vaaleana suortuvana jää piipuista jälelle
+iltapäivän paisteessa. Ja katso, kuinka murtavat veden vaahdoksi
+edessään ja jakavat kahden puolen laineensa! Jo huutavat toiseen
+kertaan, ensin yksi, sitten toinen ja kohta kaikki kolme yhteen
+ääneen...
+
+--Hurraa!--Hurr...rrraa...aa!
+
+Ihmisiä oli jo laivasilta täynnä ennen toista huutoa. Ne työntelivät,
+survivat ja ahdistelivat toisiaan ja tahtoivat kaikki olla
+reunimmaisina rannalla. Pikkupojat ne kuitenkin kaikista muista voiton
+veivät. Aikaihmisten kainalojen alitse tunkivat esille, eikä kukaan
+saanut heitä estetyksi. Ne, jotka eivät muuten päässeet, sukelsivat
+reisien välitse. Sillä kaikilla heillä oli kiista pollarien luoksi
+päästä köyden nenää vastaanottamaan ja sen silmukkaa pollariin
+kiinnittämään. Kaikilla heillä oli siihen etuoikeus, ja veriin asti he
+olivat valmiit tätä oikeuttaan puolustamaan.
+
+--Mene matkaasi sinä!
+
+--Minä tässä ensiksi olin!
+
+--Elä survi! Minä otan rossin kiinni!
+
+--Mutta minäpä pistän pollarin päähän silmukan ... pääsetkö pois siitä!
+
+--Minä tässä ennen olin kuin kukaan muu!
+
+--Se ei siihen kuulu!
+
+--Elä tappele!
+
+--Siivolla pojat! huusi silloin muuan isomahainen herra, »Salaman»
+omistaja.--Pois joka kynsi siitä, vai heitänkö minä teidät järveen!
+Pois, pois joka kynsi, vai voitelenko minä kepillä!
+
+Hän tahtoi itse ottaa rossin pään ja kiinnittää silmukan pollariin.
+Laiva oli hänen, ja joka kevät oli hänellä tapana se tällä tavalla
+toivottaa tervetulleeksi.
+
+--Soh, pojat! Nyt se tulee! Pois tieltä! Elkää työntäkö sieltä takaa!
+
+Maha matalana kuin laukkaavalla hevosella oli sieltä vielä huutonsa
+jälkeen vähän aikaa tulla tohkaissut »Salama». Mutta sitten se
+yht'äkkiä vauhtiaan hiljensi, kohosi korkeammalle ja läheni
+juhlallisesti ja vakavasti laituria. Voimakkaasti se vieläkin vettä
+viilti ja näytti suurenevan jättiläisen kokoiseksi sitä mukaa kuin tuli
+likemmä. Ei kuulunut hiiskaustakaan rannalta. Tuhannet silmät vain
+tuijottivat tulijata vastaan, huomaten sen pienimmänkin liikkeen.
+Kokassa ja perässä odottivat laivamiehet, köysikääryt käsissä, valmiina
+heittämään, niin pian kuin kapteeni antaa merkin. Komentokannellaan hän
+seisoi, kapteeni, piti kiinni toisella kädellään puhumatorven suusta ja
+kohotti toisella lakkiaan.
+
+--Terve tulemaan, Fellman! Terve tulemaan! huusi silloin vähän
+vavahtavalla äänellä laivanomistaja seistessään siinä odottavassa
+asennossa, sääret tanassa, kädet ojona ja keppi hampaitten välissä. Muu
+väki päästi taas »hurraan» tulemaan, ja lakit lensivät ilmaan.
+
+--Heittäkää trossi! komensi kapteeni, ja samassa oikenivat
+köysikäppyrät suoriksi ilmassa kuin käärmeet, kiitäen kukin pollariaan
+kohti. Laivanomistaja sai niistä yhden vasten kasvojaan, ja kun
+peräytyi, läiskähti silmukan häntä hänen jalkojensa juureen laivasillan
+kiville. Pojat siitä vuorostaan taas uudelleen innostuivat ja
+hyökkäsivät rähisten ja toisiaan survien sitä tavoittamaan. Estetyksi
+saivatkin veteen putoamasta köyden pään, mutta kepillään heitä kynsille
+lyöden tempasi laivanomistaja silmukan heidän käsistään ja vei sen
+voitonriemulla pollarin päähän, kaataen köyden pohjukalla pari poikaa
+selälleen.
+
+--Bakk! komensi kapteeni, ja laiva pani tuota kiihkeätä, koneensa
+syvimpien intohimojen purkauspakkia, joka veden nostaa perän alla
+koskena kiehumaan ja tärisyttää runkoa sen pienimpiinkin liitteisiin.
+Katsojille on tämä kaikista hauskin kohtaus, sillä laivan tulinen
+tärinä panee heissä sisun yhtä mukaa tärisemään, ajaa veren poskipäille
+sihisemään ja viiltää kylmästi koko ruumista niinkuin torvella korvan
+juureen soitettaisiin.
+
+--Stopp! kuului vielä kerran kapteenin komennus, ja alhaalta veden
+rajasta tunki katsojien korviin koneenkäyttäjän vastaus.
+Silmänräpäyksessä herkesi kone ponnistelemasta, kuohu perän alla silisi
+sihisten, ja köysien avulla vetäytyi laiva hiljalleen laituriin. Siihen
+päästyään päristeli se sieraimiaan kuin tiukkaan ajettu hevonen ja
+puhalsi sen perästä rinnastaan pitkän, voimallisen huokauksen
+helpotuksesta ja itseensätyytyväisyydestä. Ja rannalla seisova
+väkijoukko seurasi silmillään sen pienimpiäkin toimia kuin elävän
+olennon ja otti täydestä sydämestään osaa hänen kaikkiin tunteisiinsa.
+
+--Se on poika se! kuului ihmettelevä ääni väkijoukosta.
+
+--Aina ensimmäinen jäitä murtamaan!
+
+--Onpas saanut naarmuja kokkaansa... Vaan tämä se ei siitä huoli!
+
+--Suhhuhhuhuu! Kuuletteko, kuinka huokuu!
+
+--Hengästyyhän sitä semmoisen matkan juostuaan! Tohise, tohise! Hyvän
+tekee! Henki se on sinussakin!
+
+Ja toiset tätä lemmikkiään kävivät taputtelemaan ja käsillään
+hyväilemään. Nousivat kannelle ja hivelivät laitoja ja koettelivat
+etusormillaan maalausta. Uusi oli maalaus, mutta tuoss' oli tuoresta
+vähän vielä lautojen liitteessä. Kuinka oli sileiksi lukot silitetty ja
+kuultaviksi hangattu vaskiset käsipuut. Nimi oli uusilla kirjaimilla
+merkittynä joka astiaan, ja perään oli »Salaman» alle tehty delfiini,
+joka pitkän vesisäikeen sieraimistaan puhalsi. Sitä kaikkea he
+katselivat ja katsellessaan mainitsivat kutakin laivan osaa nimeltään.
+Sanoivat: »kokka», ja kun sitten menivät perään, niin sanoivat: »siin'
+on perä». »Tyyripähän on siinä», virkettiin peräsimen kohdalla ja
+mainittiin erikseen: »pytsit», »luupit», »kumpassit» ja »ankkurit».
+Ovien päältä tavailtiin »salonki», »kyökki», »perämies», »hytti» j.n.e.
+Kaikkia paikkoja katseltiin ja kaikkia ihailtiin.
+
+Joka laivan luona käytiin, tarkastettiin jokainen ja oltiin kuhunkin
+tyytyväisiä. Tämä oli kuin uutta taas, ja samalla jokaiselle vanhastaan
+tuttua. Niin oli kuin olisivat hyvät ystävät ulkomaanmatkaltaan
+palanneet, uusissa vaatteissa ja ehompina entistään, mutta pääasiassa
+kuitenkin samanlaisina.
+
+Mutta laivamiehet lepäsivät reunoja vasten nojallaan ja kuuntelivat,
+tyytyväinen ja vähän itserakas hymy huulillaan, joukon puheita. Ja kun
+heitä joskus hauskuutti johonkin kysymykseen vastata, niin he
+vastasivat kukin haarallaan lyhyillä lauseilla ja aina vähäisten
+väliaikain perästä. Niinkuin olisivat lapsia puhutelleet, joiden
+uteliaisuutta täytyy tyydyttää. Ja sen tähden antoivat he kansan olla
+ja ihailla. Ja kyllä siinä ihailtiinkin ja yhä vain kyseltiin
+matkanteosta, oliko ollut jäitä paljon, ja semmoisesta.
+
+--Tämäkö se vain koko ajan jäitä murti?
+
+--Ei tämä ole vielä koskaan ketään edelleen laskenut.
+
+--Vai tämä laskisi ... eihän nyt, että tämä ketään edelleen laskisi...
+
+--Eivätkö muut masinat koettaneetkaan?
+
+--Koetti »Vellamon» kapteeni kerran, pyysi päästäkseen eturintaan, vaan
+siihen töksähti kuin seinää vasten...
+
+--Vai että niinkuin seinää vasten...
+
+--Juuri kuin kallion kylkeen...
+
+--Katso, katso!
+
+--Ja sitten te taas rynnistämään...
+
+--Sitten me taas otettiin pakkia ja kolme syltä lohkesi puskullaan...
+
+--Jo se on ollut pässin pusku... Vai niin, että peräytettiin ja sitten
+taas muksautettiin...
+
+--Niin on toki menevän näköinen tuo kokka...
+
+--Se on suikea kuin kuikan kaula...
+
+--Paras paatti tämä on näillä vesillä...
+
+--Paraspa toki tavallakin näillä vesillä ja taitaa se saada vertaistaan
+hakea muualtakin.
+
+--Kaukaapa saa hakeakin...
+
+--Ja se ei jäiden lähtöä odotakaan, vaan aukoo itse itselleen ja
+muille...
+
+--Tokko lienee vielä tämän täällä ollessa muu laiva mikään ennen tätä
+tullut rantaan?
+
+--Eikä ole tullutkaan, eikä tule...
+
+Niin siinä juteltiin ja puhuttiin samat asiat moneen kertaan, mutta eri
+sanoilla ja uusilla vivahduksilla.
+
+kun toiset ihmettelijät poistuivat, tunki toisia sijaan, ja samat
+temput tehtiin uudelleen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Mutta sill'aikaa kun alhaiso laivan ulkopuolisia osia tarkasteli,
+olivat kaupungin ylhäisemmät salonkeihin menneet kapteenia ja
+laivanomistajaa onnittelemaan. Kaikki tahtoivat olla tuttuja kapteenin
+kanssa, ja ne, jotka eivät ennestään olleet, ne antoivat esitellä
+itsensä. Kaikki onnittelivat ja tavattoman ystävällisesti hymyilivät,
+naiset varsinkin.
+
+--Terve tullut siis vihdoinkin! Terve tullut! Terve tullut!
+
+--Kiitoksia!--Kiitoksia!
+
+--Ja onnea siihen, että taas olitte ensimmäinen, niinkuin aina
+ennenkin!
+
+--Elkää minua onnitelko, vaan onnitelkaa laivanomistajaa, jonka laiva
+on. Enhän minä ilman laivaa enkä huonommalla laivalla olisi mihinkään
+päässyt.
+
+--Niin, todellakin, herra kauppaneuvos! Onnea, onnea!
+
+--Ei, ei, ei suinkaan minua, vaan kapteenia. Hänen on kunnia kaikesta,
+hänen on kaikesta kunnia!
+
+--»Salaman» se on oikeastaan kunnia... Olisitte nähneet, kuinka se
+jäätä murti ja aukaisi väylää. Suuri oli todellakin hauskuus sitä
+komentaa.
+
+--Jaa, jaa, kyllä tämä on niitä ensimmäisen luokan laivoja.
+
+--Mutta kyllä teidän kuitenkin kesti, ennenkuin pääsitte perille. Ennen
+me teitä odotimme.
+
+--Ennen oli mahdoton ... jää oli kovaa kuin kallio, ja vaikea oli siinä
+nytkin tulla. Mutta lopulta minä kyllästyin odotukseen, ja kun ei
+tuullut moneen viikkoon...
+
+--Niin, niin, sehän se on, kun ei tuullut...
+
+--Ei tuullut, ja sentähden minä suutuin ja päätin koettaa.
+
+--Ja se onnistui...
+
+--Onnistui, vaikka jo vähän pelkäsin, etten pääsisi...
+
+--Mutta kapteeni Fellman on tietysti kaikista eillimmäisin?
+
+--Tietysti kapteeni Fellman! Hänhän se aina aloittaa laivakulun ja
+saattaa meidät suuren maailman yhteyteen.
+
+--Hänellä tulee tietysti olemaan pysyvä paikka meidän kaupunkimme
+laivakulun historiassa, rupesi eräs filosofianmaisteri selittämään
+eräälle kansakoulunopettajalle, kun ei päässyt sitä kapteenille
+itselleen sanomaan.
+
+Mutta silloin koroitti äänensä laivanomistaja ja huusi yli muun puheen:
+
+--Niin, hyvä herrasväki! huusi hän.--Koska nyt siis saattaa sanoa
+laivakulun alkaneen ja kun meidät tänä päivänä ... täällä Lapin
+porstuassa ... on taas saatettu suuren maailman yhteyteen ... joka
+ei ... joka ei tapahdu kuin yksi kerta vuodessa. Ja kun tämä laiva on
+minun, niin pyytäisin minä, että arvoisat herrat ja naiset ... kuka
+vain tulee, tuttu tai tuntematon, sillä tässä ei tehdä eroa ... että
+olisivat hyvät ja jäisivät tyhjentämään maljan kapteenin ja tämän
+retken kunniaksi ... olkaa hyvät ja istukaa ja levätkää hyteissä ja
+istukaa tai kävelkää salongeissa ... onhan täällä tilaa ... olkaa
+hyvä ... minä menen...
+
+Ja tuiskuna meni hän, sukelsi kuin kärppä alas bufettiin boolia
+tilaamaan. Ja sill'aikaa kun sitä laitettiin, hajosivat kaikki tuttavat
+alas salonkeja ja hyttejä tarkastamaan.
+
+Rouvat asettuivat sohville istumaan, tavallisesti vastapäätä peiliä, ja
+puhuivat suurella innostuksella siitä, että laivakulku on alkanut ja
+että siis on päästy suuren maailman yhteyteen. Toiset, joilla oli
+kesämatka jonnekin tiedossa, kertoivat sitä toisilleen useampaan
+kertaan, että tulevat tässä laivassa matkustamaan ja että he ottavat
+sen ja sen hytin ... tai ei kuin sen ja sen. Joka soppi tarkastettiin,
+joka hyttiin pilkistettiin ja joka peiliin katsottiin. Ja muutamat
+nuoremmat naiset, joiden kesähatut istuivat hyvin, olivat erittäin
+iloisia ja hauskoja. Ottivat osaa suurella hellyydellä kaikkiin
+keskusteluihin, halailivat ehtimiseen toisiaan vyötäisistä ja
+puhuttelivat lakkaamatta toisiaan hellillä nimillä. Mutta oli siellä
+muutamia synkänkin näköisiä kasvoja. Tarkkaan nekin joka paikan
+kävivät, avasivat joka oven ja katsoivat joka peiliin. Mutta peilit
+heidän mielestään rumensivat sekä kasvot että hatun. Ja kun he näkivät
+jonkun perhosena hyppivän ja jonkun toisen lintuna laulavan, niin
+kohottivat he pilkallisesti olkapäitään, katsoivat toisiaan
+merkitsevästi silmiin eivätkä sanoneet ymmärtävänsä, mitä tässä nyt on
+niin erinomaista ihailemista.
+
+Vaan herrat tupakoivat ja porisivat ruokasalongissa ja väittelivät
+siitä, saattoiko sanoa jäitten vielä Sotkanselästä lähteneen. Se oli
+sitä varten tarpeellista, että se nyt piti tulevia aikoja varten
+muistiin pantaman.
+
+--Tottahan saattaa sanoa, koska laivat ovat jo tulleet!
+
+--Niin, niin, mutta puoli selkää on vielä jäässä, ja ellei tuule,
+niin...
+
+--Mutta sitä ei ole ennenkään otettu lukuun, aina on ymmärretty jäiden
+lähdöllä Sotkanselästä sitä, että laivat ovat tulleet...
+
+--Jaa, jaa, mutta ei saa niin mielivaltaisesti ottaa, lasku ei tule
+matemaattisesti tarkka.
+
+--Vähät sen matemaattisesta tarkkuudesta!
+
+--Tämä on kuitenkin tavallaan meteorologista observatsionia, ja siinä
+tarvitaan...
+
+--Hyvät herrat! kuului samassa laivanomistajan ääni ja kilinä maljan
+laitaan.--Hyvät herrat ja arvoisat naiset! Tässä ei tarvita, mutta
+tässä tarjotaan! Suokaa anteeksi, että keskeytin! Mutta olkaa hyvät ja
+ottakaa klasit! Juodaan malja! Juodaan sen malja, että laivakulun taas
+saattaa sanoa alkaneen ja että me täällä Lapin porstuassa ... olemme
+tulleet saatetuiksi ... saatetuiksi muun maailman ... suuren maailman
+... yhteyteen ... hm ... mikä ei tapahdu kuin yksi kerta ihmis- ... hm
+... yksi kerta vuodessa ... minä en ole mikään kaunopuhuja, mutta minä
+pyytäisin, että joisimme ... että tyhjentäisimme klasin eli maljan ...
+eläköön kapteeni Fellman ... hurraa!
+
+Maijat tyhjennettiin, kapteenin kanssa kilistettiin, ja kolminkertainen
+»hurraa» huudettiin.
+
+Kuului se hurraa alhaalta salongista ylös laivasillallekin
+ihmisjoukkoon, ja siellä sanottiin, että »hyvinpä ne nyt rupesivat
+herrat yhteen ääneen huutamaan».
+
+--Tottapa se heistä sillä lailla paraiten passaa...
+
+--Ne on ne herrat...
+
+--Niin poikia ... no jo ne on koko poikia...
+
+--Kun ottaisivat meidätkin siihen yhteen iloonsa...
+
+--Vaan ottaakos ne...
+
+--Mennään pyrkimään joukkoon, ehdotteli äskeinen kisälli.
+
+--Rahallaanhan sinne päässee.
+
+--Vaan jos ottavat ilman, niin sanotaan, että me huudetaan heidänkin
+edestään...
+
+--Ei ne herrat huutamisessa apumiestä tarvitse...
+
+--Jos kohta kaikessa muussa...
+
+--Ei pidä pilkata herroja ... herrain pitää antaa ilojaan pitää
+niinkuin muidenkin...
+
+--Taidetaan niitä pitääkin, kun kerran syönnytään ... ei ne yhteen
+yöhön jätäkään .. tämä yö menee, ja meneepä vielä toinenkin...
+
+--Tuossa menee neuvoksen konttoristi ... myöhäänpä jouduit...
+
+--Antakaa tietä...
+
+--Pois tieltä talonpoika, päästä herra helvettiin...
+
+--Suu kiinni, kollo!
+
+Ylpeimmällä tuulellaan kulki sinne neuvoksen konttoristi erään
+toverinsa kanssa, molemmat kaupungin ahkerimpia kapakkavieraita. Ja
+heidän jälestään tuli suuri joukko muitakin kaupungin nuoria miehiä,
+jotka olivat kuulleet, että salongissa boolia juotiin ja että oli heti
+kohta sen perästä tuleva toinen.
+
+--Vieläkö siellä on naisia? kyselivät he toisiltaan.
+
+Saatiin tietää, että niitä vielä siellä on, mutta että ne kohta
+varmaankin lähtevät.
+
+--No, me odotamme täällä kannella, kunnes lähtevät.
+
+Ehkä olisivat naiset siellä alhaalla enemmänkin aikaa viihtyneet, mutta
+heidän omilla herroillaankin näytti olevan halu saada heidät lähtemään.
+Hellästi ne sieltä rouvansa ulos taluttivat, hyppäsivät vikkelästi
+laivasta alas laiturille ja auttoivat rouviaan lautaa myöten tulemaan.
+Vieläpä ajurinkin huutivat, istuttivat heidät tavattomalla huolella
+rattaille ja päälle päätteeksi rahankin maksoivat.
+
+--Elähän nyt aivan kauan viivy, varoitti rouva, mielissään tästä
+hartaasta ja harvinaisesta kohteliaisuudesta.
+
+--En, en, kultaseni, nuku sinä vain rauhassa, kyllä minä pian tulen ...
+vaan ymmärräthän, että minun täytyy jäädä ottamaan osaa kauppaneuvoksen
+booliin, kun hän kerran itse...
+
+--Niin, niin, no hyvästi siksi!
+
+--Hyvästi, kultaseni, kyllä minä kohta tulen .... tuskin olet ehtinyt
+nukkuakaan, kun jo tulen.
+
+Ja helpotetuin sydämin palasivat herrat laivaan. He miltei hihkaisivat
+sydämessään, ja heistä tuntui kuin he olisivat olleet nuoria miehiä
+jälleen. Ja kun he muistivat lupauksensa tulla kotiin vielä
+valvonta-aikaan, niin he eivät voineet olla ajatuksissaan
+huudahtamatta: »hehhei! vai valvonta-aikaan! Ei ennenkuin päivä
+koittaa!» Ja yhdellä harppauksella olivat he alhaalla salongissa
+meluavan herrajoukon keskessä, jonne jo olivat yhtyneet herrat tuolta
+kanneltakin. Ja joka miehen mielessä oli vain yksi ainoa ajatus, että
+»nyt on siis laivakulku alkanut!» Josta ajatuksesta taas muodostui yksi
+ainoa johtopäätös, että »kun on siis laivakulku alkanut, niin pitää
+siis sen kunniaksi juotaman.»
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ja sill'aikaa kun salongissa juontia aloitettiin, parveili vielä muuta
+väkeä laivasillalla. Toisia jos meni, niin toisia tuli sijaan. Ja vähän
+verryteltyään jalkojaan muiden pienempäin laivain luona palasivat taas
+sinne »Salaman» luo entisetkin katsojat vielä vähän aikaa sitä
+katsomaan. Tyttöväki varsinkin ja ne, jotka eivät olleet ensi hötäkkään
+joutuneet, kiertelivät ja katselivat laivoja vielä kauan illallisajan
+ohi mentyä. Auringonlaskun ajoissa tuli sinne niitäkin, jotka eivät
+olleet tahtoneet uteliaisuuttaan näyttää. Semmoisia arvon miehiä olivat
+muun muassa piispa ja kuvernööri. He eivät edes laiturille asti
+tulleet, mutta kun tapasivat toisensa rantakadun suussa, niin
+seisahtuivat siihen katsomaan, peräänsä keppiä vasten nojaten, ja
+ilmoittivat toisilleen, että olivat vain lähteneet iltakävelylleen. Ja
+vähän aikaa siinä seistuaan tervehtivät he toisiaan hyvästiksi ja
+lähtivät eri haaroille, sanallakaan laivoja tai niiden tuloa
+mainitsematta.
+
+Mutta alas sitä samaa katua, joka rantaan saattaa ja jota myöten
+väkijoukko oli sellaisella suurella melulla hyökännyt, astui vähää
+ennen auringon laskua vielä eräs filosofianlisensiaatti. Hän oli
+tieteitä paljon lukenut, eikä hän hyväksynyt muuta kuin tieteitä. Ja
+itsensäkieltämisestä hän oli pitänyt »Suomalaisessa Seurassa»
+esitelmän, jossa varsinkin puhui pilkallisesti uteliaisuudesta pienissä
+kaupungeissa. Siitä hän oli saanut paljon vihamiehiä. Mutta niistä hän
+ei ollut milläänkään. Nyt hän kulki alas rantaan ja piti suutaan
+pilkallisessa hymyssä. Sillä hän oli ikkunassaan istunut ja kuullut
+laivain tulon ja nähnyt koko kaupungin rantaan rientävän. Jo monta
+päivää ennen laivojen tuloa hän oli päättänyt, ettei hän hyökkää
+rantaan laivoja katsomaan silloin, kun ne tulevat. Eikä hän ollut
+hyökännytkään, tuskin oli päätään kirjoistaan nostanut. Ja nyt kun hän
+käveli verkalleen rantaan, odotti hän jotain tuttavaa, joka olisi
+huohottaen juossut häntä vastaan ja kysynyt jotain laivoista. Ja sille
+hän olisi kauhean rauhallisesti, mutta samalla kauhean ivallisesti
+sanonut, että hän kyllä oli kuullut laivojen tulevan, mutta että hän,
+kun juuri oli piippunsa sytyttänyt ja heittäynyt pitkäkseen, ei
+viitsinyt nousta. Niin olisi hän sanonut jollekin tuttavalleen. Mutta
+ei ketään tuttavaa tullut vastaan. Ainoastaan tyttöjä tuli rannasta
+pyhävaatteissaan, jotka he olivat varta vasten sinne lähtiessään
+pukeneet ylleen. Ja kun hän sen näki ja muisti kisällin, jonka oli
+nähnyt vastapäätä hänen ikkunataan kadulle hyppäävän, niin kysyi hän
+itseltään, missä on tuo kehuttu suomalainen maltillisuus ja eivätkö
+ihmiset huomaa, kuinka hassuilta he näyttävät pikkumaisessa
+uteliaisuudessaan. Kysyi näin itseltään ja meni kotiinsa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Mutta ilta oli kulunut lopulleen ja päivä jo painunut kaupungin lähellä
+olevien kukkuloiden taa. Laivakin oli jo sisuksensa tyhjentänyt, ajanut
+veden ja höyryt vatsastaan ja ainoastaan pientä pihinää piti enää
+vihoviimeisen lämpimän liike koneen sisässä.
+
+Väkikin laivasillalla oli harvennut muutamaksi kymmeneksi, ja nekin
+alkoivat jo väsyä seisomiseensa. Eivät jalat enää oikein kannattaneet.
+Nivelet tuntuivat helpponevan, ja yhä tiheämmin tungeskeli leukojen
+väliin haikea haukotus.
+
+--Eikö lähdetä kotiin? Johan tämä on nähty...
+
+--Lähdetään vain...
+
+Ja he lähtivät kaksitellen kaupunkiin kohoamaan. Kulkivat verkalleen
+kukin kotiaan kohti ja tuumivat kadunkulmassa erotessaan:
+
+--Niin on, niin se on. Laivakulku on siis alkanut ... hm .... no,
+hyvästi nyt sitten!
+
+--Jumalan haltuun...
+
+Ja kotiin päästyään panivat he kukin maata. Mutta ennenkuin nukkuivat,
+ajattelivat he kaikki kuitenkin kerran vielä uudelleen saman ajatuksen,
+että »laivakulku on siis alkanut ... niin on, niin on.»
+
+Ne, jotka aivan rannalla asuivat, kuulivat kuitenkin vielä ikkunata
+sulkiessaan laivalta päin sekavaa melua. Alhaalta ruokasalongista se
+tuli joka kerta, kun sen ovi aukesi, ja kannelle ilmaantui avopäisiä ja
+paitahihasillaan olevia olentoja, sanellen sekavia sanoja. Siellä ei
+nukuttu, eikä näytty vielä kohta aiottavankaan käydä levolle.
+
+Mutta laiva jo sentään nukkui eikä näyttänyt olevan tietävinäänkään
+siitä melusta, jota sen vatsassa pidettiin. Kellotti rauhallisena
+tyynessä rannassa, kuvastuen koko korkeudessaan veden kirkkaaseen
+pintaan. Ja vähän ajan perästä lakkasi se pieni pihinäkin
+konehuoneessa. Ainoastaan tuolloin tällöin liikahteleva järven vesi
+lokkaili laivan ja laiturin välissä.
+
+
+
+
+VIIMEINEN PONNISTUS.
+
+
+Seisoimme ryhmässä lippumme ympärillä Ylioppilastalon edustalla ja
+järjestyimme riveihin Alppilaan lähteäksemme. Valkolakkeja kuohuili tuo
+pieni aukea tulvillaan, ja toisia kiiruhti kuin pulppuavia puron kuplia
+kaikilta haaroilta suureen vaahtoon yhtyäkseen. Luonto oli keväinen ja
+kaunis, katot kimmeltivät auringonpaisteessa, puut tekivät lehteä ja
+kaikkien kävelijäin rinnassa helotti tuoreita kukkasia.
+
+Me laulajat olimme kerääntyneet lippumme ympärille, odotellen vielä
+muutamia ensimmäisiä bassoja, jotka tavallisesti aina tulevat myöhemmin
+kuin muut. Siellä tuli se, tuolla tuo, tuli vanhoja miehiäkin
+ylioppilaslakeissa ja ruusut rinnoissa. Kaikki vanhatkin laulajat
+tahtoivat vappuna olla mukana, ja kaikkia tervehdittiin hyväksyvillä
+hoo!- hoo!- huudoilla ja suljettiin seuraan.
+
+Oltiin jo liikkeelle lähdössä, laulajalippu oli kierretty auki tangon
+ympäriltä ja lähtölaulusta sovittu, kun Henrikin puistosta juoksee
+kadun yli keppiään heiluttaen Antero. Hänet otettiin vastaan
+erityisellä mielihyvällä, sillä hauskempaa toveria ja iloisempaa
+laulajaveikkoa tuskin oli toista. Olisihan vappuilo ollutkin vain
+puolinainen, ellei Antero olisi ollut mukana. Ilo oli sitä suurempi,
+kun ei häntä oltu nähty moneen kuukauteen eikä tiedetty, minne hän oli
+kadonnut. Laulajana hän nyt ei juuri ollut etumaisimpia, olihan
+tuollaisia äänenkannattajia, joista ei ole väliä muualla kuin
+ulkoilmassa. Mutta seuramiehenä, pöytyeen hauskuuttajana oli hänellä
+ainainen etusijansa. Kun tuli soololaulujen aika erityisessä huoneessa,
+piti hän koko osakunnan iloa yllä iltakauden ja yötäkin kappaleen.
+Hänen mehevät, savolaiset rekilaulunsa olivat jo saavuttaneet miltei
+klassillisuuden maineen. »Tukkipoikain laulu» lienee niistä kuuluisin;
+siihen aikaan laulettiin sitä kaikissa ylioppilasiloissa ja
+laulettaneen vieläkin. Hyvin tunnettu oli Antero myöskin savolaisesta
+murteestaan, jota hän puhui välistä aivan verrattomalla huumorilla.
+
+--Katohan poikia, kun eivät meinanneet oottookkaan! Mittee työ oisia
+siellä Alappilassa iteksenne tehneet? sanoi hän tuolla hänelle
+ominaisella äänen ja kasvojen vivahduksella, joka meidän, hänen
+ystäväinsä, mielestä teki kaiken, mitä hän virkkoi, niin
+hullunkuriseksi.
+
+Nytkin hänelle tietysti naurettiin.
+
+--No, kah, mittee työ tässä ennee seisotta ... alakakee voan lähtee.
+
+Marssi kajahti, ja jono lähti liikkeelle.
+
+--Mistä se on Antero saanut noin kauniin kukan rintaansa kysyi joku
+meistä, joiden keskessä hän kulki.
+
+--Yks ryökkynä antoi.
+
+Kaikki kukkasmyyjättäret--samoin kuin bufettineidet--olivat hänelle
+»ryökkynöitä», kaikki muut neidit--mamsselleja.
+
+Mutta ei se ollut ainoastaan kukka rinnassa, joka meitä Anterossa
+ihmetytti. Koko hänen olentonsa oli ehompi entistään: uusi lakki, uusi
+kesäpalttoo, valkoinen kravatti, hansikkaat, kiilloitetut kengät ja
+»posliini»-housut, joiksi hän kutsui kaikkia sileitä, hyvin istuvia ja
+räätälin kädestä vasta lähteneitä housuja. Tuollaisissa tamineissa ei
+Antero ollut miesmuistiin esiintynyt, tuskin koskaan. Varsinkin viime
+aikoina oli hänen ulkoasunsa ollut hyvinkin ränstynyt, ja ränstynyt hän
+oli ollut itsekin. Liian iloinen mies, huoleton asioissa, varaton,
+velkoja koulussa ja yliopistossa,--ja tuota tavallista rinnettä hän oli
+vuosien kuluessa luisunut niin alas,--aina laitakaupungin
+pikkukapakoiden kävijäksi,--että nyt ei enää pitkään aikaan ollut
+muusta kysymys kuin panna kaikki voimansa liikkeelle estääkseen itseään
+lopullisesti suuta myöten suohon vaipumasta. Päällä hän oli sentään
+vielä pysynyt, ei kuitenkaan aivan kokonaan Ylioppilastalolta kadonnut,
+etupäässä iloisen, hilpeän ja hyväntahtoisen luontonsa avulla--ja
+toverien avulla. Mutta kun hän tuonoittain asuntoaan maksamatta katosi
+kaupungista, katsottiin sitä tuollaiseksi hyvin tavalliseksi
+pakoretkeksi ja valmistauttiin kukin kohdastaan matkalaskuja
+suorittamaan.
+
+Toverien mielihyvä oli nyt sentähden vilpitön, kun hän taas näytti
+päässeen kohentumaan. Miten se oli tapahtunut, se saatiin pian tietää,
+sillä Antero ei ollut niitä, jotka itseään millään salaperäisyyden
+verhoilla ympäröivät.
+
+--Se on nyt siistiä miestä, selitti hän vastaukseksi kysymyksiin ja
+katseisiin. On soanna seisovan lainan, maksaa huomenna kassavelat,
+tenttieroo tässä kuussa pois tieltä pahimmat lautatuurit ja ensi
+lukukauvella alakaa auskultierata.
+
+Puhe tentteeruusta ja auskultteeruusta oli nyt tietysti
+kuvaannollisesti ymmärrettävä, mutta johan siinäkin, että hän oli
+saanut asiansa sikseenkään järjestetyksi, että voi ruveta sellaisia
+_ajattelemaankin_, oli tarpeeksi ilon aihetta tovereille, jotka
+tavallisesti niin lämpimästä sydämestä suovat toisilleen hyvää ja ovat
+aina valmiit mitä parasta uskomaan ja toivomaan. Ja sehän tiedettiin,
+ettei Antero ollut niitä, jotka tutkinnoistaan ja väitöskirjoistaan
+puhumalla ja niitä kehumalla koettavat saada luottoaan pysymään.
+
+--Mistä sinä olet lainan saanut? kysyttiin.
+
+--Enpä sano. Mänisiä vielä pahhoo puhumaan.
+
+Pitkin askelin ja kasvot pyylevinä astui Antero laulajain rivissä
+lauluun yhtyen ja kepillään tahtia lyöden. Alppilaan tullessaan pisti
+hän vielä uudet rillitkin nenälleen, »että näyttäisi oikein
+herraspojalta».
+
+Päivä oli kaikille juhlapäivä, mutta Anterolle kaikista enimmän. Olisi
+voinut luulla siitä innosta päättäen, millä hän lauloi ja joka näkyi
+hänen silmistään ja hänen poskistaan kuvastui, että hän oli vasta
+vuoden vanha ylioppilas, ensi kertaa vappua viettämässä. Sydämensä
+pohjasta veteli hän, tuo niin tuttu ihanteellinen ilme kasvoillaan,
+laulua:
+
+    Jos sydän sulla puhdas on
+    ja mieli vakaa, pelvoton j.n.e.
+
+Ja kai oli hänellä, niinkuin on semmoisissa tiloissa niin monella
+muulla, se tunne, että olkoon nyt vanha vanhaa, mennyt mennyttä, nyt
+aloitetaan elämä uudestaan siitä, mihin se, oikea elämä, viimeksi jäi.
+Ja näytti hänellä olevan siihen voimaakin, ainakin aluksi. Kun
+punssibooli oli tuotu pöydälle ja maljoja täyteltiin, lauloi Anterokin
+mukana:
+
+    Maljanne, veikkoset, täytelkää,
+    kun nuoruuden aika on vielä!
+
+mutta kaasi omaan lasiinsa soodaa.
+
+--Etkö juo punssia
+
+--En maista vettä väkevämpöö.
+
+Antero vesipoika! Se oli sitä suurempi voimanosoitus, kun ei
+raittiusliike silloin vielä ollut niin edistynyt, että se olisi
+pakottanut antamaan arvoa ihmisten vakaumuksille siinä kohden. Muutamat
+pitivät Anteron raittiutta yhtenä hänen tavallisista kujeistaan ja
+kaatoivat hänelle täyden lasin boolia:
+
+--Terve mieheen, Antero, juo, kun tarjotaan!
+
+Lieneekö hän koskaan ennen ollut juomatta, kun tarjottiin. Mutta nyt
+hän kieltäytyi.
+
+--Etkö juo?
+
+--En juo. Oon ollu kaks kuukautta maistamata.
+
+Ei hän todellakaan juonut, vaikka se arasta silmäkulmain värähdyksestä
+päättäen näkyi ponnistuksia vaativan. Ehkä hänen tutkintopuheensa
+sittenkin olivat sanan mukaan ymmärrettävät...
+
+Olin häntä tähän saakka melkein yhtämittaa tarkastanut, mutta nyt hänet
+hetkeksi kadotin näkyvistäni. Laulettiin laulu laulun perästä ja
+innostus kohosi sekä laulajissa että yleisössä. Ihana lempilaulun
+tenorisoolo sai vaikenemaan mäen rinteillä parveilevan ja kaikilla
+parvekkeella istuvan yleisön, eikä sen loputtua kuulunut muuta kuin
+yksinäisen linnun liverrys ja kaukaa Malmilta päin tulevan junan
+vihellys, kunnes kaikki kädet remahtivat riemuisiin kättentaputuksiin.
+
+Hyvä-huutoja huudettiin, silmät säteilivät, maljat kohotettiin
+korkealle ja tyhjennettiin. Mutta Antero ei koskenut boolilasiinsa,
+joka yhä seisoi täynnä ja koskematonna hänen edessään.
+
+... Hän tyhjensi sen vasta sitten, kun Maamme-laulu oli laulettu ja
+isänmaallinen mieliala kohotti mielet korkeimpaan innostukseen ja
+paljasti päät ja laulun johtaja lyhyesti ja voimakkaasti esitti
+eläköön-huudon isänmaalle, eläköön-huudon Suomelle--tyhjensi yhdellä
+siemauksella, seisovilta jaloiltaan, pohjaan saakka.
+
+--Johan maistoit, Antero!
+
+--Käypkö katteekses ... eikö käy ... koa sitten lissee! vai minä tässä
+iliman ... vappuna?
+
+Se oli tietysti meidänkin ajatuksemme, ja me riensimme kilistämään
+hänen kanssaan, kaikki samanpöytäläiset.
+
+Harvoinhan vappuna vielä Alppilassa ollessa päihdytään. Isänmaallinen
+juhlatuuli sen estää, lippu on myöskin vietävä pois, ja laulajat
+menevät sen mukana. Se kuuluu perintötapoihin. Ollaan vähän niinkuin
+kuninkaalliset, joista aina sanotaan: kello 12 yöllä vetäytyivät heidän
+majesteettinsa sisäsaleihin illalliselle, ja kello 2 puhallettiin
+hovitanssiaiset päättyneiksi.
+
+Anterokin seurasi meidän muiden mukana hilpeänä ja iloisena ja ehkä
+hiukan nousuhutikassa niinkuin useimmat muutkin. Mentiin
+ylioppilastalolle, jossa oli tavanmukaiset juhlapäivälliset.
+
+Ylioppilastalon ilmassa on juhlatiloissa jotain--en tiedä, mistä se
+tulee--joka väkisinkin houkuttelee hoilaamaan ja huutamaan.
+Sepiselvätkin miehet käyttäytyvät niinkuin olisivat vähän hutikassa. Se
+kai tulee siitä, että täällä ollaan kuin kotona, isäntinä talossa, ja
+että musiikki soittaa ja sen vuoksi on vaikea huutamatta kuulla
+toisiaan.
+
+Mutta on siinä muistojakin, jotka johtuvat mieleen, muistoja niin
+monesta hurmaavasta humalasta, jolloin »silm' ei näe kuin taivaan maita
+ja sydän juo vain hekkumaa», ja joita tekee mieli uudelleen elää.
+
+Se mieliala meidätkin valtasi. Olimme anastaneet Anteron omaan
+pöytäämme, joka oli katettu erääseen sivuhuoneista. Muutkin pöytyeet
+olivat koettaneet saada häntä omakseen niinkuin aina hänen parhaimpina
+aikoinaankin, aikaisempina ylioppilasvuosinaan, jolloin aina oli
+kilpailua siitä, kuka saisi tuon hauskan miehen seuraansa. Mutta meidän
+luo hän tuli, tuoden viinakarahvin ja suuren lautasellisen
+viinapöytäpötyä tullessaan. Tuon tuostakin siinä huudahdeltiin ja
+läimäyteltiin nyrkkejäkin pöytään musiikin tahdissa, ja Antero oli
+siihen erityisesti innostunut, hihkaistenkin jo silloin tällöin. Mutta
+jos kravatti ja rinnan kukka joutuivat siitä hiukankaan
+epäjärjestykseen, minkä hän näki vastapäätä olevasta peilistä, kiiruhti
+hän niitä järjestämään ja haki yht'äkkiä kesken päivällisen valkoisen
+lakkinsa porstuasta, asettaen sen huolellisesti ja varovasti ikkunalle.
+
+--Sitä täytyy varjella, ettei ryvety... Se on niinkuin se ois se
+ens'mäinen ylioppilaslakki, sanoi hän selitykseksi ja tulkitsi sillä
+kaikkien meidän muidenkin suhteen lakkeihimme, joita emme enää
+tavallisissa oloissamme käyttäneet.
+
+--Maljasi, Antero!
+
+--En minä oluviin kanssa kippistä ... putel' viiniä!
+
+Vastusteluihimme vastasi Antero, että hän tahtoo tarjota, että suuttuu
+ja että panee pahakseen (»tykkee pahhoo»), jos ei anneta hänenkin
+tarjota. Ja pian oli hän viinaa, olutta ja viiniä sekaisin nauttien
+tullut siihen mielentilaan, että alkoi puheita pitää. Hän tahtoo
+kiittää meitä, sanoi hän ... tai oikeastaan tahtoo hän juoda toveruuden
+maljan. Me olemme aina uskoneet häneen, olemme olleet hänen parhaita
+tovereitaan ... ei pahaa sanaa miesten välillä ... toveruus on pyhä ...
+huono mieshän minä olen .... renttu semmoinen ja heikkoluontoinen.
+Mutta se minua on aina ylläpitänyt, että on niitä, jotka luottavat ...
+ja sen saatte nähdä, että kyllä minä tästä vielä ... ja hän tahtoo
+juoda toveruuden maljan, sen toveruuden, joka tukee, ylläpitää ja
+miestä kainaloista kannattaa.
+
+Malja juotiin ja maljaan vastattiin... Eläköön Antero!
+
+Antero heltyi ja innostui siitä niin, että tilasi uuden pullon viiniä.
+--Elä ole hullu! huudettiin.--Mutta tilattu oli tilattu. Ja pian oltiin
+sillä asteella, että Anteron rekivirret olivat esille otettavat.
+
+    Vielä niitä honkia humisee tuolla Sa-aavon sydänmailla--
+    eikä ne nuoret Karjalan poiat enää ole mitään vailla,
+
+lauloi Antero, ja me yhdyimme loppusäkeeseen, johon kohta yhtyi koko
+suuri salikin. Siellä oli jo päivällinen päättynyt ja booli tilattu. Ja
+erityinen lähetystö tuli esittämään, että mekin siirtyisimme sinne
+yhteiseen iloon.
+
+Ennen pitkää seisoi Antero malja kädessä tuolilla, yhteen siirrettyjen
+pöytien keskessä, koko ylioppilaskunnan säestämänä, seisoi siellä
+kunnian kukkulalla, jonne toverien suosio vain harvat valitut kohottaa,
+mutta josta se ne yhtä usein kukistaakin. Autuaallinen hymy huulilla ja
+haaleat silmät onnesta harrallaan laskeutui hän tuolilta, noustakseen
+siihen yleisestä vaatimuksesta pian taas takaisin uusia lauluja
+esittämään.
+
+Meitä alkoivat ne vähitellen kyllästyttää, ja kun elämäkin oli ruvennut
+käymään kovin meluisaksi, lähdimme me pois. Anteroa ei saatu mukaan.
+Hänen heikkoutensa oli aina ollut se, ettei voinut keskeyttää. Ja sinne
+hän nytkin jäi--niinkuin oli jäänyt muutamia vuosia takaperin entisistä
+lukuineen ja tutkintoineen ohi rientäneistä tovereistaan--vielä kerran
+elämään ensimmäisten ylioppilasvuosiensa iloisia muistoja.
+
+Kun illemmalla kävelimme Kaivopuistoon, ajoi sinne ohitsemme suuri
+seurue valkolakkeja. Ajurin rattaat olivat täynnä miehiä, toiset istuen
+kuskin vieressä, toiset astuimilla seisten. Kahden nuorukaisen sylissä
+näimme Anteron horjuvana ja tuontuostakin hihkaisten mennessään.
+
+Tapasimme hänet Kaivohuoneen verannalla ylioppilaselämänsä kolmatta
+näytöstä esittämässä. Ympärillään oli hänellä joukko nuoria, meille
+tuntemattomia ylioppilaita. On aina arveluttavaa, kun vanha civis istuu
+keltanokkain kanssa ryyppäämässä. Ja Antero oli nyt joutunut sille
+asteelle.
+
+Meillä vanhemmilla kun ei siinä seurassa ollut mitään tekemistä,
+kuljimme ohitse, niinkuin me sellaisissa tiloissa olimme usein ennenkin
+saaneet tehdä. Kun olimme tulleet vappuelämän ilveilyä katselemaan,
+istuuduimme vähän matkan päähän seurasta, joka oli ottanut muutamia
+pöytiä haltuunsa.
+
+Siinä laulettiin ja hoilattiin ja rähistiin. Antero istui keskessä
+milloin laulaen ja milloin kaskuja kertoen kiitolliselle
+kuulijakunnalleen. Samat laulut ja samat kaskut, joita olimme kymmenet
+kerrat ennen kuulleet. Mutta tapa olla ja esiintyä oli toinen kuin
+meidän seurassamme. Varmasti ja hiukan mahtavastikin puhuen koetti hän
+vaikuttaa ympäristöönsä ja joi veljenmaljoja alentuvasti kuin vanha
+setä, joka sallii veljensä poikain itseään sinutella. Ja kaikille hän
+tarjosi, leikkien pohattaa ylpeästi ja huolettoman näköisesti, kuin
+olisi ollut tuhat markkaa joutilaita rahoja taskussa. Punssipullo
+toisensa perästä tuli, oli ja meni.
+
+--Nuoriso! kuului hän heille hokevan,--nuorisoa minä rakastan ...
+nuoriso on kansa ... pitäkää te aatteen lippua yllä, niinkuin me
+aikoinamme olemme pitäneet!
+
+Mutta nuoriso oli laulutuulella, ja Anteron täytyi taas heitä johtaa.
+Laulettiin ja ryypättiin, toisia tuli ja toisia meni, mutta vähitellen
+alkoi kuulijakunta harveta.
+
+--Elekeehän vielä männä ... minnekkä teillä on semmoinen kiire ...
+aikoo tässä muutkin tenttierata! koetti hän meneviä houkutella, mutta
+nuorilla ylioppilailla oli vappuna muutakin tekemistä kuin pitää
+hänelle seuraa. Lopulta ei siihen jäänyt kuin joitakuita ahnaimpia
+tyhjentyvien pullojen pohjatähteitä puristelemaan.
+
+Kun me, tehtyämme pienen kävelyn puistoon, palasimme sieltä takaisin
+verannalle, istui Antero vielä vanhalla paikallaan, mutta uudessa
+seurassa. Valkolakit olivat poistuneet ja sijaan tullut joitain
+epämääräisiä olentoja, joista ei voinut sanoa, olivatko ne
+kauppapalvelijoita vaiko kirjaltajoita vaiko joutilaita kyyppareja
+vaiko juhlimassa olevia käsityöläisiä. He olivat olutpulloineen
+asettuneet saman pöydän nenälle, jonka ääressä Antero istui ja josta
+hän nähtävästi oli pyytämättä heidän seuraansa liittynyt. Nämä tekivät
+pilaa päihtyneestä ylioppilaasta, pitivät häntä narrinaan ja joivat
+hänen tavaroitaan, joita hän rajattomasti tilasi. Aikansa sitä tehtyään
+katosivat hekin jättäen Anteron tyhjien pullojensa seuraan.
+
+Menimme häntä houkuttelemaan pois, vaikka vanha kokemus oli tarpeeksi
+usein sen turhaksi vaivaksi osoittanut.
+
+--En lähe ... en ensinkään ... nyt sitä vasta ryypätäännii. Vippoo
+mulle viis' markkoo.
+
+--Elä huoli juoda enää ... joko sitten olet kaikki rahasi tuhlannut?
+
+--Jokoko? Jo kai oon, koskei oo kuin viiskymmentä penniä... kyyppari
+hoi, pullo olutta! Elekee työ minun rahojani surko ... välipä näillä
+... ei noita paljon ollukkaan ... männyt on männyttä eikä tule
+takaisin.
+
+Oli vivahdus katumusta siinä huokauksessa, päihtyneen katumusta,
+silloin kun häntä alkaa uuvuttaa ja hän taistelee unensa kanssa. Hän
+tuuskahti eteenpäin ja hänen valkoinen ylioppilaslakkinsa putosi
+ryvettyneelle pöydälle, lykäten muutamia laseja lattialle. Oikaistuaan
+itsensä käski hän meitä menemään hiiteen ja tarttui olutpulloonsa,
+jonka viimeisillä rahoillaan maksoi.
+
+Siihen täytyi meidän hänet jättää, ja siihen hän meistä jäi. Lakki
+liassa, hänen viimeinen valkolakkinsa, kravatti niskassa, uusi, vaalea
+palttoo ryvettyneenä ja hartioilta alas valahtamassa, ei mitään enää
+jälellä tuosta uudistustaan toivovasta miehestä, joka aamupäivällä oli
+kaikkine hyvine aikomuksineen liittynyt laulajain jonoon. Aste asteelta
+oli hän muutamien tuntien kuluessa pudonnut läpi ylioppilaselämänsä
+kaikkien kehityskerrosten, toveripiirinsä sitä mukaa vaihdellessa, ja
+nyt hän istui sen alimmassa, istui samalla sijalla, missä viime
+aikoinaan oli istunut--täydellisen rappion rajalla.
+
+Mutta siitäkin hänet vielä tänä hänen viimeisten toiveittensa
+viimeisenä vappuna karkoitettiin. Jouduttuaan myöhemmin yöllä yhteen
+tappelua hakevain merimiesten ja rantajätkäin kanssa, oli heidät ajettu
+ulos Kaivohuoneelta, ja kaikki yhdessä he olivat joutuneet poliisin
+huostaan.
+
+Eikä häntä näkynyt, ei kuulunut kassakokoukseen seuraavana päivänä.
+
+Tutkintopuuhat jäivät, velat jäivät maksamatta, eikä Antero-raukka enää
+koskaan päässyt voimiinsa viimeisen onnistumattoman ponnistuksensa
+jälkeen. Äskettäin päätti hän päivänsä tuomarin sihteerinä eräässä
+kaukaisessa maaseutupitäjässä.
+
+
+
+
+KOULUMUISTOJA.
+
+
+
+I. ENSIMMÄINEN KOULUMATKANI.
+
+Se oli viimeinen yö, minkä isän sängyssä hänen selkänsä takana makasin.
+Tunsin siinä valvoessani, kun muut jo nukkuivat sikeintä untaan, että
+olen elämäni käännekohdassa ja että huomenna alkaa minulle uusi
+ajanjakso elämässäni. Niin tietoisesti ja teoreettisesti kuin
+tuollaisia käännekohtia sittemmin olen ajatellut, en ajatellut niitä
+silloin. Tunne elämän muutoksesta oli kiinnitetty kaikenlaisiin
+pikkuseikkoihin.
+
+Ensimmäinen kouluunlähtö on aivan toisenlainen kuin toinen. Lukukauden
+koulussa oltuaan tietää jo, mitä se on, eikä siinä siis ole mitään
+uutuuden viehätystä. Ensikertalaisen mieltä sitävastoin kiehtoo ajatus
+siitä, mitä kaikkea tuon matkan perillä mahtaneekaan olla salattuna. Ei
+sentään sekään niin paljon pitänyt minua valveilla kuin seuraavat
+asiat.
+
+Ensiksikin en voinut mielessäni kyllin ihmetellä, että _minä_, tämä
+pikku ressu, olin yhdellä harppauksella kohonnut veljiäni ja sisariani
+niin ymmärtämättömän ylemmä, että omin päin olin lähdössä kouluun,
+tuonne kaukaiseen kaupunkiin, ja sinne jäämään. Nyt isän selän takana,
+pää pienellä lasten tyynyllä, huomenna kuka tiesi missä.
+
+Toiseksi pitivät mieltäni vireillä ne uudet vaatteet, jotka illalla
+olin nähnyt pantavan tuohon tuolille sängyn päähän.
+
+Jos en olisi pelännyt isän heräävän, olisin kömpinyt ylös koettelemaan,
+olivatko ne todellakin siinä. Niiden historian minä osasin ulkoa
+ensimmäisestä luvusta alkaen. Jo toissa kesänä olivat kerityt ne
+villat, joista tiettiin minulle kouluvaatteet kudottavan. Minä olin
+itse ollut mukana lamponavetassa, kun tämä toimitus tapahtui. Koko
+seuraava talvi oli niitä sitten kartattu ja mökkiläisten akoilla
+kehruutettu. Koko kevään ja kesän paukkuivat kangastuolit äidin ja
+palvelustyttöjen kamarissa. Hetki oli juhlallinen, kun sarka tuotiin
+tampista. Mutta korkeimmilleen kohosi jännitys, kun räätäli tuli
+taloon, otti mitan, otti sen äidin käskystä »kasvun varalta» ja
+istuutui pirtin pöydälle. Olin aamusta iltaan katsomassa, miten ensin
+tulivat esiin housut oikein henkselinappeineen, miten kääntökauluksinen
+takki lakkareineen, joiden luvun itse sain määrätä, ja miten lopuksi
+liivit, ensimmäiset iässäni. Siinä oli sarja unhottumattomia hetkiä,
+kun kaikkia näitä koeteltiin. Ja siihen tuli lisäksi kenkäin teko,
+alushousujen (ensimmäiset nekin!) ompelu, lakki oikein ostolipalla
+varustettu. Kaikki olivat joutuneet valmiiksi jo paria viikkoa ennen
+kouluun lähtöä, jonka jälkeen ne olivat kadonneet lukitun aitan
+orrelle, josta en saanut niitä edes pyhäksikään ylleni.
+
+Mutta nyt ne ovat tuossa tuolini selustimella ja kengät tuolin alla. Ja
+huomenna saan niihin pukeutua, ja saan pitää niitä joka päivä!
+Kouluunmeno tuntui siltä, kuin olisin johonkin juhlaan valmistautunut,
+kuin olisin päässyt »kylään».
+
+En unohda koskaan sitä tunnetta, kun aamulla heräsin siihen, että
+isälle tuotiin kahvia. Äiti joi sitä parhaillaan vuoteensa laidalla
+istuen. Huomasin, että tarjottimella oli vielä kolmaskin kuppi.
+Kenelle? Minulle, _minulle_ se oli! Eikä ollut pieni pikkuruinen lasten
+kuppi, vaan noita isoja, jotka aina olivat eri hyllyllään
+astiakaapissa, mistä niitä ei otettu esille muulloin kuin silloin, kun
+tuli hyvin harvinaisia vieraita. Minua käskettiin ottamaan kaikkia
+leipälajeja: korppua ja pehmeätä leipää, piparkakkua, hirvensarvea ja
+sokerileipää ... jos en jaksaisi syödä kaikkia yhdellä kertaa, saisin
+pistää loput taskuun matkaeväiksi. Ei olisi minua enää ihmetyttänyt,
+jos isä piippuun pistäessään olisi minuakin kehoittanut panemaan
+tupakan.
+
+Nyt seurasi pukeutuminen uusiin vaatteisiin. Ennenkuin se sentään sai
+tapahtua, pesi äiti vielä silmäni ja kampasi pääni. Oli itku herahtaa
+meiltä molemmilta, kun äiti sanoi: »Nyt se taitaa viimeisen kerran
+kammata». Vaan kyynel kuivui ainakin minulta lähteisiinsä, kun alkoi
+pukeutuminen. Kappale kappaleelta otettiin vaatteet tuolilta, missä ne
+olivat sirosti käännettyinä, tuoksuen vielä silitysrautaa. Ensin
+housut, jotka äiti pani nappiin,--ja tiukat olivat napinlävet, niinkuin
+pikilangalla ommellut. Sitten liivit, joiden taskussa ei ollut vielä
+kelloa, vaikka vitjat oli, punaisen matkakirstuni avaimen vitjat,
+kirstuni, joka on siitä päivästä tähän päivään saakka minua matkoillani
+seurannut. Lopuksi tuli nuttu, jonka olisin tahtonut auki jättää, mutta
+jonka äiti lukitsi kiinni sen suurilla luunapeilla, joita eivät
+silloiset sormivoimani kyenneet auki saamaan--oi, jospa olisivat
+vastaisten nuttujeni napit olleet yhtä tukevaa tekoa!
+
+Ja niin on nyt »lyseolainen» valmis; Hän seisoo siinä kuin ritari
+haarniskassa, melkein voisi heittäytyä kankeitten varustuksiensa
+varaan. Hihat ovat pitkät, niin että tuskin sormenpäitä näkyy, kaulus
+kankea, niin että pää vaivoin kääntyy, lakki niin syvällä, että se
+melkein korvien varassa lepää. Hän seisoo pihamaalla varhaisena,
+kylmänä elokuun aamuna, kun hieno kuura kattaa rappusia ja portaita ja
+kattoja, kun usva nousee tyyneltä järveltä ja rantaniitylle leviää, kun
+palokärki huutaa petäjikössä tuvan takana ja sillalta kuuluu varhaisen
+matkamiehen hevosen kavioiden kopse.
+
+Liiterin edessä ovat jo matkarattaat, täyteen sälytettyinä
+eväskirstuja, matkalaukkuja ja hevosen ruokaa. Renki antaa rattaille
+vielä viimeisen voitelun. Paksu, koivuinen tanko on työnnetty akselin
+alle, ja sitä kannattaa laudanpää, niin että pyörän voi ottaa irti ja
+voidella karan, jonka tehtyä se pannaan muutamia kertoja kiertämään,
+kunnes maahan laskettuna tupsahtaa pehmeään hiekkaan.
+
+Matti katsahtaa päin ja kysäisee:
+
+--Nytkö sitä viedään kouluun?
+
+--No nyt!
+
+--Miksikä sitä koulitaan?
+
+--Papiksi.
+
+--Eikö ole ikävä kotoa lähteä?
+
+--Lysti toki on.
+
+--Elähän sano, jos vielä itket.
+
+--Itse itket ennen.
+
+Ruuna tuodaan tallista, musta ruuna, kaikkien kotoisten muistojen
+valoisa keskus. Se on pyöreä kuin makkara, kauroilla täytetty, tiukka
+kuin säkki. Sitä ei »pyöräytetä» aisoihin, se kammetaan niihin
+taitavasti kuin kangella vääntäen; nostaa ensin yhden jalkansa sisään,
+sitten toisen, ja astuu ainaisen tapansa mukaan aisalle, mutta
+suoriutuu siitä kuitenkin, niinkuin on satoja kertoja suoriutunut. Sitä
+huolta, millä se valjastetaan! Isä sovittaa toista rahetta renkaaseen.
+Matti toista; minä itse pitelen riimua, joka kuitenkin otetaan minulta
+ja kiinnitetään paikoilleen silojen oikeanpuoliseen suitsirenkaaseen.
+
+Rappujen eteen ei ole ruunaa minun muistini aikaan ajettu kuin yhden
+ainoan kerran: silloin, kun piispa lähti pappilasta. Se, joka aikoo
+mukaan, tulkoon siihen, missä ruuna rattaineen seisoo kärryliiterin
+edustalla. Siitä se on tottunut lähtemään, ja siitä se osaa.
+
+Mutta ei se lähde, ennenkuin on lähdettävä, tietää tarkoin, milloin sen
+aika on tullut. Ei katso taakseen, mutta tuntee, kuinka isä ja minä
+kärryihin kiipeämme, kuinka loimi kääritään jalkojen ympärille, kuinka
+isä täyttää piippunsa ja raapaisee tulta, vetää rukkaset käteensä ja
+ottaa ohjakset. Silloin se nyhtäisee, kallistaa kärryjä sen verran,
+että rattaat solahtavat vanhaan jälkeensä--ja niin sitä lähdetään.
+
+Entäpä jäähyväiset? Ne heitetään melkein huolettomasti, ilman
+tunteellisuutta, ei siinä huudeta eikä heiluteta, veljet ja sisaret
+seisovat portilla, sanovat: »Nyt se menee!», mutta äiti seuraa vielä
+mukana, villahuivi hartioilla, silmät hiukan punaisina ja leuka vähän
+väristen, kurkottaa vielä viimeisen vehnäkakun palttoon taskuun ja jää
+kujan suuhun, missä maantie alkaa, routainen maantie, jossa ratas
+kolajaa ja posket siitä niin somasti tutisevat.
+
+Sinne jää koti, sinne äiti--ihme kyllä, ilman suurempaa surua ja
+kaipausta. Ei ymmärrä lähtevä, miksi äidin silmät vettyivät. Ei ymmärrä
+vielä, mistä lähti ja minne menee.
+
+Kohta tulevat kuitenkin äiti ja koti korvauksensa saamaan. Mutta
+selonteko siitä ei kuulu tähän kertomukseen.
+
+
+
+II. TULO KOULUKAUPUNKIIN.
+
+Siinä sitä nyt sitten ajaa kolisteltiin isän kanssa routaista tietä. En
+muista, milloin ruuna juoksemaan rupesi, mutta siitä olen varma, että
+jos se ei ensimmäisessä alamäessä olisi siihen itsestään ryhtynyt, ei
+sitä siihen käskettykään olisi. Aikaa oli otettukin taipaleelle yhtä
+paljon kuin evästä. Siihen aikaan ei ollut maailmassa puutetta
+kummastakaan--mikä ne nyt sitten myöhemmin lienee niin vähiin
+kuluttanut? Kaksi päivää oli näet varattu kymmenen penikulman matkaa
+varten.
+
+Niin kauan kuin kuljettiin tuttuja seutuja, niitä, joihin maailmani oli
+tähän saakka ulottunut, s.o. siltaan saakka, puoli penikulmaa tuolle
+puolelle kirkon, oli mielen virkineenä tuumiminen, mitä ne nyt
+ajattelevat kaikki ne, jotka näkevät minun kouluun ajavan. Vastaan
+tulevien ja tupiensa edessä seisovien tuttujen silmistä en tosin voinut
+mitään päättää, mutta siihen nähden, mitä minä itse olisin heidän
+sijassaan ajatellut, ajattelivat he aivan varmaan näin: »Tuossa sitä
+pappilan Kustia nyt viedään kouluun. Itsepähän on nyt kirkkoherra
+viemässä. Ruunallapahan ajavat. Onpahan ne häkkikärryt ja
+kakkulasilat.» Ja ennen kaikkea: »Onpas Kustilla kaksinappirivinen
+palttoo ja uusi lakki.»
+
+Samalla ei pieninkään esine tutun matkan varrella jäänyt huomaamattani
+ja mieleeni painumatta. Jokainen tien käänne, jokainen talo ja talon
+huone tiepuolessa, aidat, veräjät, miltei aidanseipäätkin syöpyvät
+muistiini. Näen vieläkin, kun tuota matkaa ajattelen, ison pappilan
+riihen savureiän ja siitä tupruavan savun; tunnen sieraimissani
+kuivavien lyhteiden hajun; näen sian, joka riihen edessä pehkuja
+tonkii;--sitten näen kirkon, jonka harjalla oleva tuuliviiri näyttää
+etelään, ja muistan ajatelleeni, että sieltähän näet eilen oli tuuli;--
+hautausmaan muutamassa koivussa alkavat lehdet jo kellastua; maantien
+varressa olevan kauppapuodin ovi on vielä kiinni ja uutimet
+ruununvoudin talon ikkunoissa, mutta itse on herra kamreeri jo noussut
+ja nuuskii aamuilmaa puutarhassaan.
+
+Noista huomioista, jotka ovat iäksi päiväksi imeytyneet veriini, herään
+ruunan jalan kopseeseen, kun se siltaa juoksee. Siitä alkaa minulle
+»uusi maailma». Olen sitä jos jonkinlaiseksi kuvitellut, mutta huomaan
+ihmeekseni, ettei maailma sillan toisella puolen ole sen kummempaa kuin
+toisellakaan,--huomio, jonka sittemmin olen tehnyt monen monta kertaa,
+jälkeenpäinkin kaikenlaisten rajain yli siirtyessäni. Se on tavallaan
+ensimmäisen mielikuvani häviö.
+
+Olin luullut siellä olevan suuria, maalattuja taloja, korkeita mäkiä,
+leveän maantien; mutta talot ovat entisten näköiset, mäet mitättömät ja
+maantie kuin maantie. Kirkas aamuvalaistuskin on poissa ja päivä mennyt
+harmaaseen pilveen. Sellaista on sitten koko päivä. Sähkölankapylväs
+toisensa perästä jää taakse, minun jaksamatta niistä kovin kauan lukua
+pitää. Minua alkaa uuvuttaa, kohta ei mieleni mihinkään teroitu, ja
+ensi kerran elämässäni minä tunnen omituisen tyhjyyden ja
+turvattomuuden tunteen, joka alkaa sormenpäistä ja varpaista, kulkee
+selän kautta hartioihin, asettuu nenänpäähän ja löytää viimein,
+niinkuin olisi sitä etsinyt, sydämen, johon tuntuu asettuvan väkisin
+kuin varpunen pääskysen lämpimään pesään. Se on aivan uusi tunne, ja se
+ottaa niin voimakkaasti valtaansa, että minulla koko matkastani oman
+pitäjäin rajalta koulukaupunkiin on vain hyvin hämärä muisto. Oltiinhan
+sitä yötä, käytiin joka kolmannen peninkulman päässä hevosta
+syöttämässä, ja tosinhan tutut eväät ja se kodin tuoksu, joka niistä
+levisi, vielä vähän lämmittivät. Mutta sitä mielen pyylevyyttä, joka
+oli aamukahvin juotua ollut kotoa lähtiessä, ne eivät saaneet hereille.
+Isäkin tuntui niin vieraalta, niin pienentyneeltä, niinkuin omasta
+itsestään haihtuneelta. Ei häntä minun mielestäni syöttöpaikoissa
+kohdeltu niin kuin olin omassa pitäjässä tottunut näkemään häntä
+kohdeltavan. Ei tulla haastattelemaan, ei tuoda pyytämättä kahvia, ei
+tarjota ruokaa, ja muutamassa ei tunnetakaan. Ja kaikesta siitä alkoi
+minulle selvitä, mitä on vieraalla maalla olo ja mitä on koti-ikävä.
+
+Se tunne juurtui jo, vaikkei vielä päässyt versomaan. Sillä kun oli
+päästy sydänmaan taipaleen poikki ja alettiin lähestyä kaupunkia,
+olivat nähtävät sentään niin uudet, että ne sen hetkeksi tukahduttivat.
+Eikähän se ihme ollutkaan, kun viimeisellä taipaleella oli kuljettava
+niin ihmeellisen paikan yli kuin on lossipaikka. Kärryt ja ruunakin
+olivat vietävät yli suuren selän. Ruuna näki tämän ihmeen ensi kerran
+elämässään niinkuin minäkin. Hän teki tenän, pisti jalkansa seipäiksi,
+oikaisi päänsä ja kaulansa ja antoi vetää. Sitä sekä vedettiin että
+työnnettiin, lopulta hosuttiinkin, mutta yhtä liikkumattomana seisoi
+ruuna laiturilla. Lossimiehillä oli kuitenkin keinonsa, heittivät
+vaatteen pään yli, ja kun ruuna luuli häntä pois vietävän ja tallin
+kynnyksen yli astutettavan, olikin hänet astutettu proomuun ja sidottu
+lujasti tuhtoon kiinni. Hän tointui pian, pörhisti kerran korvansa ja
+alkoi sitten syödä. Minä en niin pian tointunut. Minusta oli tämä
+hevosen kärryissä purjehtiminen niin satumaista, ettei sen muiston
+voiman voittanutta ole matkamuistelmissani ainoatakaan toista enkä
+luule tulevankaan. Unohdin minä senkin, että kohtahan saan nähdä
+kaupungin.
+
+En ollut koskaan ennen kaupunkia nähnyt. Kertomusten mukaan oli siitä
+oma laatimani kuva mielessäni.--Minkälainen on kaupunki? olin kysynyt.
+--Se on semmoinen, oli minulle vastattu, että on puotia puodin vieressä
+ja taloja talossaan kiinni, katu vain väliä.--Kuvitteluni lähtökohdaksi
+olin ottanut kirkonkylän kauppiaan ja hänen talonsa. Sellaisia puoteja
+ja taloja olin sijoittanut kahden puolen maantietä niin pitkälle kuin
+tietä riitti. Ja kun taas rattaille noustuamme ja ajamaan lähdettyämme
+vähitellen alkoi maantien varteen ilmaantua taloa talon viereen, olin
+minä varma siitä, että nyt sitä ollaan kaupungissa. Ja siellähän
+oltiinkin, siinähän se oli, kun harjun päälle oli noustu. Mutta ei se
+sentään mielikuvaani vastannut, kun sen näin. Kun näin katot katoissaan
+kiinni, piiput kuin aholla mustat kannot, oli minusta kuin eräs
+kaikkein aikaisimman lapsuuteni kuvittelumuistoista olisi tuossa
+toteutunut. Joka kerta kun ajoin kotoa pois ja tien varressa olevat
+talot vilahtivat jälelle päin, kuvittelin minä, että ne kokoontuivat
+sinne, mistä olimme lähteneet, kirkon ympärille. Kun taas palattiin
+samaa tietä, purkautuivat talot samassa järjestyksessä takaisin.
+Sentähden niitä ei sitten näkynyt kirkon ympärillä, mutta jos olisi
+varkain jotain toista tietä kiertänyt kirkolle, olisivat ne ehkä siellä
+olleet. Mutta nythän ne olivat tuossa kaiken maailman talot korkean,
+valkean kirkon ympärillä!
+
+Se nyt oli tuollainen ajatus yhtä pian haihtunut kuin syntynytkin, ja
+kohtahan tulin huomaamaan, että talot pysyivät paikoillaan. Mutta
+koulumuistojeni omituisuuksiin tämä kuvittelu kuuluu ja johtuu yhä
+vieläkin mieleeni joka kerta, kun ajan maantietä myöten kaupunkiin.
+
+Ajoimme tullista sisään ja melkein läpi kaupungin asuntoomme. Katu
+kulki korkealla, niin että huoneet olivat kuin maantienojassa. Oli
+silloin ja on vieläkin minulle arvoitus, miksi niin oli, mutta niin on
+yhäkin vielä useimmissa pikkukaupungeissa. Pihamaa, johon ajoimme, oli
+pellon tapainen, jossa kasvoi kukkia ja potaattia. Vastaan tuli meitä
+ottamaan kaksi vanhaa neitiä, joiden huostaan tiesin tulevani
+uskotuksi. Sill'aikaa kuin toinen jäi isälle tallia näyttämään, otti
+toinen minut haltuunsa ja vei huoneeseen. Kuljettiin ensin pienen
+keittiön kautta, tultiin pieneen saliin, jossa oli jonkunlainen
+lankkaus--minun tuleva asuntoni, kuulemma--ja kun siihen oli palttooni
+riisuttu, niin sitten vietiin pienempään kamariin. Siihen minä
+istahdin, töksähdin käskemättä ensimmäiselle tuolille ja olin niin
+täydellisesti typertynyt, etten saanut sanaa suustani, en ainoatakaan
+ajatusta irralleen. Olin kuin kivettynyt.
+
+En siihen tunnelmaan, jonka vallassa olin, osaa vieläkään täysin selvää
+syytä löytää. Luulen, että se kuitenkin oli seuraavista aiheista
+kokoonpantu: isä on ulkona, ja minä olen täällä ... niillä on, noilla
+molemmilla, silmälasit, joiden yli katsovat, ja pitkät laihat sormet
+... niillä ei ole huivia kaulassa eikä palmikkoa niinkuin äidillä, vaan
+kaulus niinkuin herroilla ja tukka käärössä pään päällä ... ne puhuvat
+ruotsia ja kutsuvat isää »herr pastorn» ... vaikka minä sanoin olevani
+Kusti, kutsui tuo, joka äsken oli tässä, mutta joka nyt kalistelee
+kuppia toisessa huoneessa, minua Gustafiksi ... ja tähänkö minun pitää
+jäädä asumaan, yksin heidän kanssaan, kun isä lähtee pois ... ja tämäkö
+nyt on se kaupunki, jonne olen niin halunnut?
+
+Se pengoskelee pääskyn pesässä tuo varpunen. Olen nielaissut sen
+höyhenineen päivineen, se raapii ja nokkii ja tekee kipeätä. Jos ei isä
+enää tulekaan, kun noin viipyy ... jos en enää milloinkaan täältä
+pääse, kun panivat ovenkin kiinni, ja nyt supattelevat toisessa
+huoneessa...
+
+Jos en olisi samassa kuullut isäni tulevan toiseen huoneeseen, olisin
+pullahtanut kohti kurkkuani huutamaan.
+
+Mutta sen minä olin ennättänyt päättää, että tänne minä en jää, en
+vaikka--tappaisivat.
+
+
+
+III. ERO ISÄSTÄ.
+
+Mikä se on, joka tekee nuoren koululaisen ensimmäiset koulupäivät niin
+ikäviksi ja hänen olonsa niin turvattomaksi? Eiköhän se liene sama
+tunne, joka niin raskaasti painaa asevelvollisen sotamiehen mieltä, kun
+sinelli ensi kerran hänen hartioilleen heitetään ja hänet riviin
+pistetään? Hänestä on, niinkuin hän olisi persoonallisuutensa
+menettänyt, muuttunut yksiköstä nollaksi, jolla ei itsellään ole mitään
+arvoa. Ei kukaan häntä tunne eikä tunnusta, ei tiedetä, mitä hän on ja
+mitä merkitsee.
+
+Mitäs nyt tuollainen pieni koulupoikapahanen sitten merkitsisi?
+
+Mutta on hänellä jo hänelläkin pikku persoonallisuutensa. On hän jo
+kotonaan tottunut jotain olemaan ja jotain merkitsemään, varsinkin jos
+hän on lapsista vanhin. Hän on huomannut vanhempainsa häntä
+tarkoittavat hommat, veljiensä ja sisariensa silmissä hän on nähnyt
+kasvavana, kuta enemmän kouluun lähtö läheni, ja kylän lasten
+karkeloissa hän oli aina johtaja. Pappilan Kusti on sanalla sanoen
+ollut henkilö, joka jo jossain on näkynyt.
+
+Luokalla, monen kymmenen pojan joukossa, ei hän enää ole Kusti eikä
+kukaan. Hän on joku epämääräinen Strömmi tahi Bergi, häntä mainitaan
+sukunimeltä, johon ei ole tottunut. Minä säpsähdän minulle oudon
+sukunimeni kuultuani, se on kuin tynnyri, joka kerran ehkä tulee miehen
+toimista täyttymään, niin että sen omakseen tuntee, mutta joka nyt
+vielä on tyhjä ja kumiseva.
+
+Seisomme rukoussalissa, jonne meidät on käytävistä ajettu kuin lampaat.
+Olemme kaikki uudispojat vielä vieraita toisillemme emmekä ole saaneet
+mitään rintamaa muodostetuksi noita luokalle toiseksi vuodeksi jääneitä
+vastaan, jotka heti ovat anastaneet päällikkyyden ylitsemme. Ne
+käskevät ja komentavat meitä, ja arvelematta me tottelemme. Sillä välin
+he eivät ole meitä näkevinäänkään. Olemme mielestämme kuin alempia
+olentoja. Opettajat tuolla kateederin ympärillä ovat kaikkien
+suuruussuhteiden ulkopuolella. Ne ovat osaksi hirviöitä, joista on jo
+kuullut mitä kamalimpia kertomuksia: se pieksää, tuo kuuluu lyövän
+korvalle, tämä tukistaa, mikä ärjyy, mikä antaa arestia; osaksi he ovat
+samalla kuin puolijumalia, joiden lepyttämistä, mielittelemistä,
+imartelemista pikku pää jo miettii, tuntien vaistomaisesti sen
+tarpeelliseksi. Isä, joka muutamien muiden isien kanssa seisoo tuolla
+ovensuussa, on taas kuin pienentynyt, kokoon kutistunut, on totinen ja
+vähän aran näköinen niinkuin eilenkin, kun käytiin rehtorille
+ilmoittautumassa. Olimme jo heittäneet hyvästimme koulun portilla, ja
+niin pian kuin hän oli rukouksissa ollut, sanoi hän menevänsä asuntoon
+valjastamaan ruunaa ja lähtevänsä.
+
+Rukouksen aikana ja rehtorin lausuessa tervetuliaissanoja katoo
+hetkeksi arkuus ja pelko. Ihmetyttää, että tuo ankaran näköinen,
+tuimakatseinen mies voi niin lempeästi puhua. Ensi kerran kuulen minä
+mainituksi isänmaan, jolle meidän on kunniaa tuottaminen siten, että
+ahkeroimme itsemme miehiksi ja kunnon kansalaisiksi. Vaikken sitä
+silloin käsitäkään, jää se kuitenkin mieleen, ja muistan minä aina
+vastaisuudessa, kun käsitys isänmaasta jo on selvinnyt, nuo sanat.
+
+Rukouksen loputtua, kun palataan luokalle, on isä kadonnut. Tunnen
+siitä, että nyt olen jätetty tänne oman onneni nojaan, on ainaiseksi
+yhdistynyt muistoon siitä omituisesta hajusta, joka on luokkahuoneessa,
+missä on uusia, vasta petsatuita pulpetteja. Vielä monien vuosien
+päästä, kun satun jolloinkin kouluhuoneeseen astumaan, kouristaa tuo
+muisto sydäntäni. Se on muuttunut minulle kuin vertauskuvaksi jostain
+surkeasta ja turvattomasta, jostain hyljätyn tunteesta. Paitsi isän
+katoamista näkyvistäni vaikuttaa tähän vielä se, mitä luokalla
+tapahtuu. »Vanhat pojat» ovat päässeet valtaansa käyttämään. Suurella
+melulla ja mahtavuudella ajetaan meidät »uudispojat» pulpetteihimme
+kuin parsiin. »Paikoilleen!» huutaa priimus. Joku nuorista ei heti
+tottele. Käydään käsiksi, hän saa sysäyksen selkäänsä, ja kun hän
+vastustelee, helähtää korvapuusti: vastustus on tukahdutettu
+kapalossaan. Minä ainakin istun kuin tuomittu uskaltamatta kupeelleni
+katsahtaa. Tavattoman äitelä tunne täyttää rinnan: tunne siitä, että on
+oikeudeton ylivoimaa vastaan, että milloin tahansa saattaa joutua
+noiden rotevien, voimakkaiden miesten rusikoitavaksi.
+
+Opettajat alkavat toinen toisensa perästä saapua luokalle antamaan
+läksyjä huomiseksi. He nimittävät kirjoja, jotka ovat ostettavat, mutta
+joiden nimiä en kuule. Jokaisella täytyy välttämättä olla se ja se
+kirja. Se sanotaan kuin rangaistuksen uhalla, ja sitten menee hän, ja
+sisään tulee toinen, puhuen jostain vielä oudommasta kirjasta. Muuan
+uudispoika, jonka rohkeutta en voi käsittää, uskaltaa nousta kysymään,
+mikä kirja se oli. Hän saa ankaran käskyn olla vaiti ja kuunnella vasta
+tarkemmin.
+
+Mutta eniten kaikesta säikähdyttää minua se, mitä tapahtuu
+vierustoverilleni. Hän on pieni, pyöreä palleroinen, tukka aivan
+valkoinen, posket punakat ja suu ja silmät asuvat naurussa.
+Latinanopettajan luokalta lähtiessä avaa hän pulpettinsa kannen ja
+pudottaa, onneton, sen suurella pauhinalla kiinni. Opettaja kääntyy
+takaisin ja kysyy vihaisesti, kuka siellä elämöi. Hän tulee toverini
+luo, katsoo häntä vähän aikaa ja sanoo sitten hänen pystyä tukkaansa
+kouraisten: »Tuhma pässi ... pököpää ... potattinaama.» Kaikki vanhat
+pojat rehahtavat nauramaan, ja kun opettaja, tyytyväisenä
+sukkeluuteensa, on mennyt, huudetaan pojalle: »Potattinaama,
+potattinaama!» ja tullaan häntä survimaan. Mutta minä ajattelen, että
+olisihan minullekin voinut tapahtua sama vahinko--ja kukaties jo
+huomenna tapahtuukin.
+
+Me olemme saaneet läksymme, ja koskena kuohuen karkaa poikajoukko alas
+pihalle. Ei siinä ole tilaisuutta pysähtyä eikä taakseen katsoa.
+Vastustamattomasti täytyy vain seurata mukana. Vasta kadulle päästyä
+saattaa itse määrätä kulkunsa.
+
+Mutta samassa, kun tunnen olevani vapaa, muistan minä sen, minkä
+hetkeksi olin unohtanut, muistan, että isähän on mennyt. Samassa herää
+minussa toivo, että ehkä hänet vielä asunnostani tavoitan, kun oikein
+riennän. Ei, hän on jo lähtenyt, tuoss' ovat jälet, jotka kääntyvät
+tulliportille päin. Katsahdan pihaan. Toinen tädeistä kävellä
+tuippailee siellä rappusten edustalla, toinen seisoo jotain toimien
+kukkasmaassa. Heidät nähtyäni en minä enää hetkeäkään epäile. En
+ymmärrä vieläkään, mistä minä saan sen päättäväisyyden, mutta ei
+minulla voi tällä hetkellä enempää kuin koiralla, joka on isännästään
+haihtunut, olla puhettakaan muusta kuin yhdestä ainoasta: lähteä isäni
+jälkeen. Ja siinä toivossa, että hänet lossipaikalla tavoitan, nakkaan
+minä kirjani portista pihaan ja ojennan suoraa katua pitkin ulos
+kaupungista.
+
+Juoksen, minkä jaksan, toivoen joka tien käänteessä näkeväni tutut
+kärryt. Kiinnitän kulkuani joka kerta, kun tämä toivo pettää. En pane
+merkille mitään ympäristöstä, en kiinnitä huomiotani vastaantulijoihin
+enkä mihinkään muuhun kuin tarkoitukseni saavuttamiseen. On siinä
+tienhaaroja, mutta en hetkeäkään ole epätietoinen siitä, minne minun on
+meneminen.
+
+Vasta sitten, kun olen tullut lossipaikalle, tunnen minä seudun,
+muistan nähneeni sen kerran ennen. Se kai tuli siitä, että herään
+huumauksestani nähdessäni, että olen myöhästynyt.
+
+Minä olen näet myöhästynyt. Isä on jo ehtinyt nousta lossiin, ja tuolla
+ne jo puoliselässä laskevat täysissä purjeissa toista rantaa kohden,
+valkoinen kaurasäkki paistaen kärryjen takaa, jotka kirkkaassa ilmassa
+vettä vasten korkealla komottavat.
+
+Menettelen aivan niinkuin menettelee koira tällaisessa tilaisuudessa:
+lähden juoksentelemaan rantoja pitkin ja tulen pienoiseen niemeen,
+josta näyttää olevan vähän lyhempi matka menevien luo. Ja siinä minä
+huutamaan, ulvomaan niin paljon kuin suinkin ääntä irti saan.
+
+Vaan isä ei minua kuule: airo siellä nousee ja laskee, purje seisoo
+pullollaan ja poistuu järkähtämättä, kunnes katoaa ensin saaren suojaan
+vähäksi aikaa ja sitten kokonaan niemen taa.
+
+Mutta talosta on kuultu huutoni ja nähty liikkeeni. Isäntä tulee
+kyselemään, kuka olen ja mitä parun. Sanon tahtovani mennä isän kanssa
+kotiin, vaadin häntä viemään minut yli tai antamaan venhettä.--Taidat
+olla, poika, niitä jokasyksyisiä karkulaisia, sanoo hän ja katselee
+minua vähän aikaa epäilevin silmin.
+
+Sitten hän valjastaa hevosen, nostaa minut rattaille ja ajaa
+kaupunkiin.
+
+
+
+
+UNHOLAAN.
+
+
+--Työnnä ulos, sanoi hän ja tarttui peräsimeen, samalla tiukoittaen
+peräpurjeen nuoraa, niin että venheen kokka kampeutui pois laiturista.
+--Hyvä on!--Ja jos nyt tahdot olla niin erinomaisen rakastettava, että
+kiinnität halkaisijan nuoraa... Kiitos!--Ja nyt saat tulla tänne niin
+likelle minua kuin tahdot--jos vain tahdot.
+
+--Jahka ma järjestän hapseni ensin.
+
+Ne olivat joutuneet melkein hajalleen, hänenkin puuhatessaan purjeiden
+nostossa. Kun hän ei muuten saanut palmikkoa mieleisekseen, levähytti
+hän sen kokonaan auki päänsä heitolla ja alkoi sitten sitoa sitä
+päälaelleen, pieni olkihattu hampaissaan.
+
+--Nyt on skandaali täydellinen ... vaan eipähän se liene ensi kerta.
+
+--Mutta huomenna vasta myrsky nousee, kun tulee tiedoksi, että olemme
+menneet kahden kesken merelle purjehtimaan ja sinne yöpyneet.
+
+--Mutta emmekö sentään mene liian pitkälle?
+
+--Jos sinua kaduttaa, niin voimmehan kääntyä jo tuolta salmesta
+takaisin niinkuin aina ennenkin.
+
+--Ei, ei, sinun täytyy kerrankin viedä minut ulos aavalle merelle,
+niinkuin olet luvannut.
+
+--Vaan jos tyyntyy paluumatkaksi, emmekä pääse illaksi kotiin?
+
+--Niin tyyntyköön sitten!
+
+--Et välitä enää siitä, mitä ihmiset sanovat?
+
+--En välitä! sanoi hän, ja saatuaan hiuksensa paikoilleen painoi hän
+päättävästi hatun päähänsä.--Eihän meillä oikeastaan ole heidän
+kanssaan mitään tekemistä.
+
+--Mutta heillä on sitä enemmän meidän ... minä olen varma siitä, että
+kaikki kiikarit kaupungista, kylpylaitoksesta ja huviloista ovat tällä
+hetkellä meihin tähdätyt. Ja kun olemme ulkona salmesta ja heidän
+näkyvistään, lähettävät he jonkun luotettavimmistaan pitämään meitä
+silmällä tuolta näkötornista.
+
+--Sinä laskettelet .... missä on kiikari?
+
+--Kajuutassa.
+
+He olivat poistuneet rannasta, ja purjevenhe, pieni, katettu kutteri,
+kiiti hyvää sivutuulta pois kylpylaitoksen rannasta. Kylpylaitos oli
+hiekkarantaisen niemen nenässä, ja loitompana lahden pohjassa oli
+petäjäisen harjun rinteellä pienoinen kaupunki, jonka ylitse näkyi
+suuri lippu liehumassa näkötornin huipulta.
+
+--Ei, mutta todellakin!
+
+--Näetkö mitä?
+
+--On niinkuin sanoit ... meitä kiikaroidaan. Se punaliinainen rouva
+seisoo kylpyhuoneen parvekkeella ... nyt tulee siihen se hänen aina
+sinihameinen tyttärensä ja ottaa äidiltä kiikarin ... nyt tulee siihen
+muitakin.
+
+--Minä heilutan heille hattuani!
+
+--Ei, mutta se on mainiota ... ne eivät vastaa ... ovat loukkaantuneita
+ja menevät pois ... tämä on todellakin verratonta!
+
+--Olisit kuullut, millä pisteliäällä äänellä tuo rouva virkkoi minulle
+äsken vastaantullessaan: »Vai niin, _herrasväki_ menee purjehtimaan».
+ja jos minä jäin häntä vielä hetkeksi puhuttelemaan, olisi hän syytänyt
+neuloja kielensä kärjestä silmilleni.
+
+--Minä tapasin hänen tyttärensä, tuon sinisen, joka on sinuun niin
+ihastunut ... hän enää tuskin tervehtii minua. Hän säälitti minua niin,
+että olin vähällä pyytää häntä mukaan.
+
+--Minua eivät säälitä ollenkaan ne herrat, jotka saavat turhaan odottaa
+sinua tämän illan tanssiaisiin.
+
+--Se on totta ... tänäänhän on suuret tanssiaiset kylpyhuoneella ...
+minä olin luvannut pois kaikki franseesini jo aikoja sitten. Nyt se on
+lopullisesti lopussa. Jos aiomme maineemme pelastaa, ei meidän auta nyt
+muuta kuin kaikkien rauhoittamiseksi julaista kihlauksemme aivan ensi
+tilassa.
+
+--Me julkaisemme sen jo tänään ulkona meren selällä tiiroille ja
+kalalokeille, kutsumme tuulet todistajiksi ja laineet lemmen airuiksi.
+
+--Sinulla on aina ne aatteesi! Tee, niinkuin tahdot. Mutta juuri sen
+vuoksi minä pidän sinusta niin paljon, sinä komea poika!
+
+--Istu sitten tähän ... minähän tuskin erotan sinua sieltä purjeen
+suojasta.
+
+--Minä panen mieluummin pitkäkseni tähän ja nojaan pääni polveesi...
+
+Ja hetken kuluttua:
+
+--Onko se siis aivan totta, mitä olet sanonut, että pidit minusta heti
+kohta, kun minut näit?
+
+--On, niinkuin sanoin, että pidin sinusta _jo ennenkuin_ sinut
+näinkään.
+
+--Se on minusta sentähden niin merkillistä, että minullakin on sama
+tunne.
+
+Se oli pääsävelenä kaikissa heidän keskusteluissaan, se, kuinka he
+ikäänkuin olivat aavistaneet kautta koko elämänsä, että he kiertelevät
+toistensa ympärillä, että piiri yhä pienenee, ettei tarvitse muuta kuin
+että heidän tiensä kerran maailmassa käyvät ristiin, niin he heti
+paikalla tuntevat toinen toisensa omikseen.
+
+--Ja kohta kun minä sinut näin,--sanoi hän, joka oli perässä, sille,
+joka päätään hänen polveensa nojasi--kohta maihin astuttuani ja
+tultuani kylpyhuoneen verannalle olin minä selvillä itsestäni ... ja
+minä olin vakuutettu, ettei voisi olla sitä sidettä, jota en olisi
+ollut valmis katkaisemaan ottaakseni sinut omakseni.
+
+--Sinä teitkin kaikenlaisia tuhmuuksia jo tuttavuutemme ensi päivästä
+alkaen. Aivan omin lupisi anastit sen herran paikan, joka istui
+vastapäätä minua yhteisessä ruokapöydässä. Kerran päästyäsi seuraani et
+siitä eronnut koko siksi päiväksi, etkä seuraavaksikaan. Vaikea oli
+haihduttaa sinua yöksikään luotaan. Laiminlöit kaikki sopivaisuuden
+vaatimukset, veit minut pitkille kahdenkeskisille kävelyille, vaadit
+minua purjehtimaan ja nousemaan maihin autioille saarille...
+
+--Ja sinä olit kaikkeen siihen suostuvainen, et pannut vastaan puolella
+sanalla.
+
+--Minä olin sokea ja tahdoton ... olit minut hypnotisoinut.
+
+Siihen tapaan leikkiään laskien he olivat sujuneet salmesta ulos ja
+lähteneet purjehtimaan sisäsaariston läpi ulkosaaristoa kohden.
+Sisäjärven luonto muuttui vähitellen meriluonnoksi, maat alenivat, puut
+harvenivat ja pienenivät, ja lopulta ei ollut kalliollaan kuin mänty
+siellä toinen täällä, pahasti käpristyneenä, huutaen ikäänkuin apua
+kaikilta tahoilta, koko olento kuin näännyksissä kauheista
+ponnistuksista ilman tuntemattomia vihollisia vastaan. Ylpeä,
+suoraselkäinen kuusikin oli taistelussa olemassaolonsa puolesta saanut
+muuttua maata matelevaksi katajaksi ja armoa anovana ja nöyrtyneenä
+hiipiä rinteitä ylös.
+
+Meri ja sen yhä enemmän aukenevat ulapat oli saanut heidät vaikenemaan.
+He istuivat molemmat eteensä katsoen sen omituisen surumielisyyden
+valtaamina, jonka synnyttää rauhallinen tuuli, venheen säännöllinen
+nousu ja lasku laineiden mukaan ja tuo kaukainen, yhtämittainen kohina,
+joka syntyy aallokon murtuessa ulkokareja vastaan.
+
+--Mitä mietit? kysyi hän, joka istui perässä.
+
+--Mietin sitä, että olisi ainakin jonkinmoinen lohdutus käydä kääpiöksi
+niinkuin nuo kuuset tuossa saarella, silloin kun se tapahtuu
+taistelussa suuren meren kanssa. Mutta kutistua vaivaiskoivuksi
+vetelällä suolla kahden tunturin välissä, se olisi surkeaa. Ja kuka
+tietää, emmekö mekin kerran saa niin kutistua olojen pakosta ja elämän
+huolista.
+
+--Eihän sitä tiedä, miten täytyy, ja onhan minunkin jo täytynyt muiden
+mieltä noudattaa, vakaumuksistani tinkiä ja taipua toisten mukaan ...
+enhän ole ollut oikein vapaa, oikein riippumaton koskaan ...
+päinvastoin ... ja se onkin ehkä vain siksi, että minä tänne vieraaseen
+paikkakuntaan päästyäni ja poissa entisistä oloistani olen tahtonut
+siitä nyt niin rajattomasti nauttia, olla uhalla kenestäkään
+välittämättä.
+
+--Sitä et ole ennen sanonut ... enkä minäkään, vaikka laitani on
+sama ... kenties vielä enemmän kuin sinun.
+
+--Terve, toverini, tervetuloa yhteiseen taisteluun ... me ymmärrämme
+toisemme päiväpäivältä yhä paremmin! Mutta ei meidän nyt ainakaan vielä
+ole tarvis sellaisia ajatella ... ja kauan saavat ajaa meitä takaa,
+saavat piirittää nälällä ja vilulla, ennenkuin antaudumme.
+
+Tuuli pullisti purjeita, kallisti purtta, ajoi sitä hyrskyen eteenpäin
+viimeisten ulkokarien ohitse ulos aavalle, rannattomalle ulapalle,
+missä täyteläinen, voimakas tuuli heitti heidät toisen jykevän aallon
+harjalta toiselle.
+
+--Kuinka täällä on vapaata ja suurta! Kuinka kaikki äskeiset
+epäilykseni ja aavistuksen tuntuvat tyhjiltä ja lapsellisilta!... Onhan
+aivan joutavaa, että niitä edes ajattelee ... tuntuu kuin voisi
+halveksia kaikkea, asettua yläpuolelle kaiken...
+
+--Niin se aina tuntuu täällä loitolla, mutta kun taas käännymme maihin,
+lähenemme rantoja ja tunnemme maan tuoksun, meidän selkärankamme
+ikäänkuin pehmenee, tahtoo veltostua, ja me kietoudumme kuin tuhansiin
+pieniin rihmoihin, jotka eivät salli meidän paikalta liikahtaa.
+
+He olivat tulleet jo niin kauas ulos merelle, että oli aika kääntyä. Ja
+kun hän oli ohjannut venheensä ylös tuuleen ja saanut sen käännettyään
+purjeet taas paikoilleen kiinnitetyksi, virkkoi hän:
+
+--Sen saat kokea, niin pian kuin olemme purjehtineet kaupungin salmesta
+sisään ... saat ehkä jo tänä iltana.
+
+--Vaan mikä pakko meidän on sinne palata ... ei ainakaan vielä tänään!
+
+--Tahdotko siis todellakin jäädä yöksi tänne, kahden kesken kanssani?
+
+--Tahdon...
+
+--Me laskemme tuon saaren suojaan, nousemme maihin, teemme tulen,
+laitamme illallisen ... ensimmäisen yhteisen ateriamme ... ja palaamme
+vasta huomenna.
+
+--Sen me teemme! Voi, voi, sen me teemme!
+
+Hetken kuluttua he olivat saavuttaneet saaren, korkean, kallioisen
+saaren, jossa ei kasvanut ainoatakaan puuta, mutta jonka pienessä
+satamassa oli täydellinen suoja kaikilta tuulilta. Venhe juoksi rantaan
+saakka, aivan kiinni sileäksi hiottuun, matalaan kallioon, he laskivat
+purjeensa alas, nousivat maihin ja lähtivät tarkastamaan saarta.
+
+Se oli yksi ainoa suuri raunio, joka toisin paikoin kohosi korkeiksi
+jäiden ja laineiden särkemiksi kiviröykkiöiksi, toisin paikoin silisi
+hienoksi, tasaiseksi rannaksi. He kiipesivät kivien yli, nousivat
+korkeimmille paikoille näköaloja ihailemaan, juoksivat kuin leikkivät
+lapset rantoja pitkin ja ottivat paikan haltuunsa kuin omaisuutensa,
+kuin jo ammoisista ajoista heitä varten aiotun ja heitä odottamassa
+olleen uudismaan. Suloisen väsymyksen vallassa palasivat he takaisin
+valkamaan venheensä luo, kantoivat maihin eväänsä, keräsivät veden
+tuomia puita nuotioksi, keittivät teensä ja istuivat onnellisina ja
+kaiken muun muistamattomina rannalla, jota hiljainen maininki huuhteli.
+
+Ajatus oli lähtenyt yht'aikaa liikkeelle, kulkenut ja kierrellyt samaan
+suuntaan ja puhkesi nyt ilmoille heistä molemmista saman innostuksen
+ajamana:
+
+--Jos voisimme jäädä tänne ainiaaksi!
+
+--Ja miksemme voisi?
+
+--Mutta kuinka sen voisimme?
+
+--Rakennamme tänne majan, pienen pirtin, vähäisen kesäasunnon!
+
+Kuka oli sen ensiksi ehdottanut, sitä he eivät panneet mieleensä
+eivätkä tulleet siitä koskaan selville tapausta jälkeenpäin
+muistellessaan.
+
+--Tähän me sen teemme, tälle puhtoiselle rannalle, tulemme tänne joka
+kesä kuukaudeksi tai pariksi, irtaudumme kaikesta, unohdamme kaiken...
+
+--Ja kutsumme sen--Unholaksemme!
+
+--Se on mainiota! Jo ensi kesäksi tulemme tänne, emme ota ketään
+mukaan, emme ilmaise kenellekään piilopaikkaamme ... olemme kuin
+linnut, joilla on pesänsä erämaassa, jotka silloin tällöin nähdään
+ihmistenkin asunnoilla, mutta jotka sieltä samassa katoavat kenenkään
+tietämättä minne.
+
+He puhelivat siitä yhä nousevalla ihastuksella, antoivat kukin
+vapautuneiden ajatustensa liihoitella sen ympärillä niinkuin nuo keveät
+kalatiirat, jotka lakkaamatta heidän ylitsensä lentelivät.
+
+--Oletko nyt tyytyväinen, ettemme palanneet kaupunkiin ja että
+puoliväkisinkin toin sinut tänne mukaani?
+
+--Olen, olen!
+
+       *       *       *       *       *
+
+Aurinko laski, meri oli tyyntynyt, ja hiljainen kohina kuului vain
+hämärästä merestä aaltojen murtuessa kareja vastaan.
+
+--Hyvää yötä sitten! Minä menen nyt kajuttaan nukkumaan.
+
+--Entä minä?
+
+--Sinä saat vartioida aarrettasi tässä lämpöisellä kalliolla, johon
+valmistan sinulle tilan.
+
+Ja hän meni venheeseen, katosi kannen alle ja heitti sieltä tyynyn ja
+villaiset vaipat rannalle.
+
+--Enkö minäkin saa tulla sinne? Enkö saa?
+
+--Et saa, et vielä.
+
+Hän näki hänen uudelleen katoavan kannen alle, näki hänen sytyttävän
+siellä tulen ja vetävän uutimet pienten, avattujen ikkunain eteen,
+kuuli hänen riisuutuvan, panevan levolle ja sammuttavan tulen. Ja hän
+luuli hänen jo nukkuvan, kun valkoinen, kaunis, kyynärpäähän
+paljastettu käsivarsi pisti ulos ikkunasta ja viittasi hänelle:
+
+--Hyvää yötä, armaani!
+
+Toinen painautui pitkälleen veden silittämään kallion lomaan,
+kuunnellen vielä kauan meren taukoamatonta, hiljaista kohinaa,
+katsellen taivaalla tuikkivia tähtiä ja etäisten majakkain tulia, ja
+ajatellen onneaan, jonka hänkin oli viimein voittanut, osaamatta sitä
+enää odottaakaan.
+
+
+
+
+HÄTÄ.
+
+
+    Und hüte deine Zunge wohl,
+    Bald ist ein böses Wort gesagt!
+    ------
+    ------
+    Die Stunde kommt, die Stunde kommt,
+    Wo du an Gräbern stehst und klagst.
+
+    F. FREILIGRATH.
+
+Luulinhan tätäkin ennen tietäväni, mitä hätä on ja mitä kuoleman kamala
+pelko. Olinhan ollut junassa, joka huuti hätäänsä yhteentörmäyksen
+pelossa, ja olin huutanut mukana;--olin varman häviön tunne rinnassani
+maannut laivan kannen alla, jota myrsky nakkeli kuin kaarnan kuorta
+kuohuvien karien keskessä;--olin kokoon kyyristyneenä joka hetki
+odottanut, että ukkonen iskisi minuun, niinkuin se juuri oli iskenyt
+edessäni olevaan honkaan ja pirstonnut sen;--enkä kuitenkaan
+ymmärtänyt, mitä oikea hätä on.
+
+Nyt sen tiedän. Se on kamala, hirvittävä tunne, pahempi kuin ilkein
+painajainen. Vapisen vielä joka jäsenessäni siitä äsken herättyäni.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Istuin pöytäni ääressä ja kirjoittelin. Työ oli omasta mielestäni
+hyvinkin tärkeätä, ja ainakin vaati se sillä hetkellä kaiken huomioni,
+niin että minua hermostutti kaikki, mikä minua häiritsi.
+
+Ulkona pihamaalla avonaisen ikkunan alla leikitteli ja telmi pikku
+poikani naapurin pojan kanssa. Huusin heille vähän kärsimättömästi,
+että olisivat hiljaa. He vaikenivat ja poistuivat huoneiden taa, josta
+vain silloin tällöin kuulin heidän helakat äänensä. Sieltä saakka
+vaikutti se minuun miellyttävästi, ja minä olin tyytyväinen siihen,
+että lapsi kuitenkin oli kuuluvissani. Täytinhän nyt samalla tehtäväni
+pitää pienokaista silmällä, minkä olin saanut toimeksi pois
+matkustaneelta vaimoltani. Ja minä jatkoin työtäni.
+
+Pian olivat poikaset kuitenkin unohtaneet kieltoni ja olivat siinä taas
+kahta vertaa kirkuvampina. Hypähdin ylös jotenkin vihaisesti: »Menkää
+tiehenne siitä! Mitä pitää minun tekemän, että sinä kerrankin tottelet,
+poika!»
+
+Lapset näyttivät nolatuilta, eivät osanneet paikaltaan liikahtaa, ja
+vasta kun minä olin poistunut ikkunasta, kuulin heidän vetäytyvän
+nurkan taa. En kuullut enää heidän ääntään enkä huutojaan
+loitompaakaan. Hyvä, että viimeinkin herkesivät! En kuitenkaan ollut
+niin levollinen kuin koetin olla. Työni touhussa en sitä sentään sen
+enempää mieleeni painanut. Hiljaisuus oli ympärilläni täydellinen, ei
+mikään minua enää häirinnyt.
+
+Kuinka kauan lienenkään istunut ja kirjoittanut, kun heräsin työni
+huumauksesta omituiseen, epämääräiseen tunteeseen, jonka syytä en
+osannut selittää. Panin tupakan, heittäysin selkäkenoon, sain ajatuksen
+päästä kiinni ja aloin uudelleen kirjoittaa. Lauseen läpiluettuani olin
+kuitenkin pakotettu pyyhkimään sen, mitä olin kirjoittanut. Sitä
+tehdessäni yht'äkkiä säpsähdin siitä, että kuulin kosken kohisevan. Se
+kohisi siinä aina, tuolla notkossa, mutta sen ääneen tottuneena en sitä
+pannut huomioon muulloin kuin silloin, kun se sään muutosta ennustellen
+kohisi tavallista oudommalla äänellä. Kun se nyt kerran oli huomioni
+herättänyt, en saanut sitä korvistani. Muistui mieleeni tarina, joka
+oli olemassa tästä koskesta. Kun se tavattomammin äänteli, oli tapana
+sanoa: »Nyt Pyhä taas uhriaan huutaa!» Ja useimpana vuotena se oli
+saanut, mitä huusi, tavallisesti jonkun lapsen, joka putosi myllyn
+ränniin tai lipesi rantakiviltä kuohuihin.
+
+En ollut vielä selvinnyt varmaan tietoisuuteen siitä, mitä ajattelin,
+sillä yhtä rintaa kuin kosken kohinaa kuuntelin, kaikui mielessäni
+vielä se, mitä olin kirjoittamassa.
+
+Mutta silloin muistui mieleeni poika, ja minua oudostutti, etten ollut
+pitkään aikaan hänen ääntään erottanut. Menin ikkunaan, nähdäkseni
+oliko hän pihalla. Mutta piha oli autio, ilta-aurinko valaisi
+voimakkaasti huoneen keltaista seinää, ja tuuli liikutteli
+salaperäisesti haavan lehtiä portin pielessä. Portin pieli oli niin
+punainen, että näytti oikein oudolta. Ei ketään näkynyt eikä kuulunut,
+ei ainoata västäräkkiäkään, ei pääskystäkään. Siinä oli jotain kolkkoa,
+salaperäistä, ammottavaa, miltei ahdistavaa.
+
+En nyt ymmärrä, mistä minussa syntyi tuo tunne, että hänelle oli jotain
+tapahtunut; kenties se oli seuraus siitä omantunnon pistoksesta, jonka
+tunsin muistaessani, että olin ajanut hänet pois hänen tavalliselta
+leikkipaikaltaan. Siitä hetkestä alkoi minussa vain kyteä pelko, että
+hän ehkä on jossain vaarassa.
+
+Koetin sitä tyynnytellä oman mielikuvitukseni synnyttämänä, sanoin
+itselleni, että jos nyt lähden liikkeelle häntä huutelemaan, niin
+tapahtuu se vain hermojeni vuoksi. Samaa olin aina sanonut
+vaimollenikin, kun hän oli samalla tavalla levoton kuin minä nyt. Mutta
+yhtä vähän kuin vaimoni sitä selitystä totteli, tottelin sitä minäkään.
+Tunsin, että jos en nyt heti paikalla saa tietää, missä poika on, ei
+työstäni tule mitään. Pelko alkaa palaa, kuta enemmän siihen puhaltaa,
+ja tuossa tuokiossa olin minä ulkona.
+
+Rappusilla, raittiissa ilmassa ja päiväpaisteessa, tapahtui kuitenkin
+hetkellinen selventyminen. Huomasin olevani avopäin ja
+paitahihasillani. Ja niin suuri on tottumuksen voima, että vaikka jo
+aloin olla vakuutettu siitä, että pojalle oli jotain tapahtunut,
+pukeuduin kuitenkin kävelytakkiini, hain hatun päähäni ja otin mukaani
+kepin lähtiessäni häntä etsimään.
+
+Mutta mitä olisi hänelle voinut tapahtua?
+
+Seisoin siinä vähän ymmällä. Rantaan oli häntä kielletty menemästä, ja
+tähän saakka hän oli kieltoa totellut. Muita vaaroja täällä ei ollut,
+paitsi naapurin hiukan äkäinen härkä, mutta sekin oli tietääkseni
+aituuksessa maantien takana. Ja olihan häntä siitäkin vaarasta
+varoitettu.
+
+Mutta niin pian kuin koetin rauhoittaa itseäni sillä, ettei hän ollut
+voinut joutua kumpaankaan näistä vaaroista, olin minä selvillä siitä,
+että jompaankumpaan niistä hänen oli täytynyt joutua. Ja yhä kasvava
+kouristus kurkussa kiiruhdan kosken rantaan.
+
+Tie kulki peltojen välitse ja siinä minä korkean rukiin suojassa jo
+juoksua tein. Mutta kun tulin avonaisemmalle paikalle, täytyi minun
+väkisinkin hiljentää kulkuani tavalliseen kävelyyn. Olin saanut sen
+päähänpiston, ettei kukaan saa aavistaa, missä asioissa kuljen. Jos hän
+juuri nyt kurkottaa sillalta veteen ja sieltä kepillään jotain onkii,
+saattaa hän pelkoni vaikutuksesta pudota, jos liiaksi kiirehdin enkä
+hillitse itseäni. Saattoi siinä myöskin olla jotain ujostelua ja
+jonkinlaista häpeän pelkoa, että minä aikamies nähtäisiin hätäilemässä
+kuin mieletön nainen pelon vuoksi, joka ehkä vain oli omaa
+mielikuvitustani. Oli miten oli, mutta tuskaani vain lisäsi se, etten
+osannut liikkua niin pian kuin olisi pitänyt.
+
+Tultuani rantapuiston läpi aukinaiselle rantalakeudelle näin myllyn
+putouksen kuohun ja sen alapuolella kosken, joka moniksi pieniksi
+koskiksi haarautuen virtasi syvinä uomina koivuja ja muita lehtipuita
+kasvavien pikku saarien lomitse, jotka olivat kaitaisilla silloilla
+toisiinsa yhdistetyt. Samassa näin miehen tulevan myllyn ovesta ja
+juoksevan alas sen jyrkkää ajosiltaa. Tuoko hän sanaa tapaturmasta?
+Sentähdenkö hän juoksee, että pikku Yrjö on hukkunut? Ei hän enää
+juoksekaan. Kävelee verkalleen. En näe mitään erikoisempaa ilmettä
+hänen kasvoissaan. Mutta hän on valkoinen ja kalpea kuin aave? Nyt hän
+huomaa minut ja tervehtii, mutta kääntyy samassa toiselle polulle, joka
+vie hänen asuntoonsa.
+
+Helpotuksen huokaus pääsee rinnastani--samassa kuitenkin kadotakseen.
+Entäpä ei poika olekaan mennyt myllylle asti, vaan on pudonnut sen
+alapuolella?
+
+Huutaisinko mylläriä luokseni? Kysyisinkö, onko hän nähnyt Yrjöä
+rannassa? En saa sitä tehdyksi. En uskalla hankkia tuota varmuutta,
+vaikka samalla sitä kiihkeästi haluan, ja ennenkuin olen päättänyt mitä
+tehdä, on hän jo kadonnut porstuaansa.
+
+Menen kosken rantaan, kuljen siltojen yli, etsin häntä pienistä
+saarista ja niiden rannoilta. En näe häntä missään, vaikka joka hetki
+luulen keksiväni hänen kätensä kuohujen keskessä ja hänen pienen
+avopäisen ruumiinsa koskea alas vierimässä. Vesi virtailee mustana,
+pyörittelee ilkeitä häränsilmiä, kerii vaahtovyyhtiä kivien
+suvannoissa,--en koskaan ole luontoa sillä silmällä katsellut eikä
+sekään minua. Koski on minusta kamala peto, tuhat jäseninen,
+pitkäselkäinen, mulkoileva kummitus kuohut nauravat tuskaani
+valkoisessa vaahtoparrassaan, rantapuut koukistelevat oudosti oksiaan,
+--ne tietävät kyllä, mitä on tapahtunut, mutta salaavat sen, ne ovat
+ottaneet hänet, mutta kätkevät hänet minulta tahallaan.
+
+Ei hetkeksikään johdu mieleeni, että poika ehkä ei ole ollutkaan
+täällä. Mutta kun sillat ja saaret juostuani taas tulen sillalle, joka
+rannimmaisesta saaresta vie mantereelle, näen myllärin tulemassa
+takaisin myllylleen. Menen häntä vastaan.--»Kaunis ilma», sanoo hän.--
+»Oletteko nähnyt Yrjöä täällä missään?» kysyn nyt, koettaen hillitä
+hengästystäni.--»En ole täällä nähnyt, mutta tuonne ne äsken näkyivät
+juoksevan maantielle päin.»
+
+Olen jo niin paneutunut siihen uskoon, että pojan _täytyy_ olla
+vaarassa, ettei minulta nyt pääse edes helpotuksen huokaustakaan, vaan
+minä päätän seuraavassa silmänräpäyksessä, että _koska_ hän ei ole
+hukkunut, niin on hänet _siis_ härkä puskenut kuoliaaksi--ja minä alan
+täyttä karkua juosta pihaan päin takaisin. En enää ajattelekaan, että
+se voi näyttää hullulta. Ylös pihaan, ohi kartanon ja siitä kujatietä
+lehmitarhalle, jonne saavun aivan hengästyksissäni.
+
+Piiat siellä parhaillaan savutulta virittävät ja huhuavat metsään,
+josta maantien takaa kuuluu kellojen kalketta ja vastailevien lehmien
+ammuntaa.
+
+--Oletteko nähneet Yrjöä?
+
+--Yrjöäkö? Jos ei vain liene ollut tuolla riihen takana muiden poikain
+joukossa?
+
+--Minnekä päin ne sieltä menivät?
+
+--Kunhan eivät vain menneet vasikoita hakaniitystä päästämään?
+
+Sinne hän on mennyt! Ei ole enää epäilystäkään siitä!
+
+Sieltäpäin kuuluukin härän mylvinää, se on ehkä juuri seivästänyt hänet
+sarviinsa ja iskee häntä nyt parhaillaan kantoon--siihen suureen
+tervaskantoon, jonka juureen se on syvän kuopan kaivanut.
+
+Itku kurkussa, vaikeroiden kuin kuoleva, riennän minä läpi metsän, yli
+kivien ja kantojen, puhki näreikköjen ja katajapensaiden ääntä kohti.
+Tietä en jouda seuraamaan, ennenkuin se muutamassa käänteessään on
+edessäni, ja sitä myöten tulee vastaani mylvivä sonni. Olen varma
+näkeväni verta ja vaatteiden repaleita hänen sarvissaan, ja hämmästyä
+vähän, kun en sitä näekään. Härkä mörähtää minulle, viittaa ohi
+mennessään minua toisella sarvellaan, sen silmät leimahtavat ilkeästi
+ja salavihaisesti, ja minä olen taas varma siitä, että hän on lapseni
+tuhonnut ja jättänyt uhrinsa hengetönnä metsään. Luulen kuulevani
+uikutusta ja hiljaista vaikeroimista ja kiiruhdan sitä kohti. Nyt ei
+kuulu enää mitään. Nyt on siis henki lähtenyt. En tiedä enää, minne
+menen, ja olen hetken päästä auttamattomasti eksynyt. En löydä kantoa,
+jota etsin, en tunne tietä, en aitoja enkä ahoja.
+
+Ja epätoivoissani minä alan huutaa hänen nimeään. Samalla syöksevät
+kaikki syntini niskaani, näen itseni kaikkine vikoineni ja paheineni,
+kaikki pienimmätkin pahatteot tulevat minua syyttelemään tässä
+soisessa, mättäisessä petäjikössä, niinkuin niiden sanotaan
+tuomiopäivänä tekevän. Mutta kaikkia muita suurimpana seisoo edessäni
+se kovuus, jolla äsken olin Yrjöä kohdellut. Hänen kuolemansa on jo
+omallatunnollani. Ellen olisi häntä niin tylysti ajanut pihamaalta
+leikkimästä, olisi hän siellä vielä nytkin ja kaikki olisi
+tapahtumatta. Ja kun minä huudan »Yrjöä!» eloon, huudan samalla kuin
+omaa pelastustani.
+
+--Kuka se on, joka siellä huutaa! kuulen yht'äkkiä kimakan lapsenäänen
+huutavan aivan lähellä.
+
+Toinnun vähän, saavun taas jollekin tielle, siinä on aita ja veräjä, ja
+sitä sulkemassa seisoo sama naapurin poika, joka oli Yrjön kanssa
+pihamaalla leikkinyt.
+
+Saan häneltä soperrellen kysytyksi, missä Yrjö on.
+
+--Kotonaan tuo lienee, koska sinne jäi, sanoo hän ja katselee minua
+suurilla, hiukan kummastuneilla silmillään.
+
+--Eikö hän ole ... eikö hänelle ole mitään ... eikö härkä ole häntä
+puskenut?
+
+--Härkäkö puskenut? Mikä härkä?
+
+--Se teidän äkäinen härkä.
+
+--Mitenkä se olisi puskenut, kun vasta pääsi aituuksesta ja Yrjö jäi
+kotiinsa.
+
+--Minnekä jäi?
+
+--Puutarhaan jäi sinne seinäviereen nukkumaan.
+
+Pelkolumoukseni on rikottu, painajainen on poissa. Kun tulen kotiin ja
+menen puutarhaan, nukkuu Yrjö todellakin siellä, nukkuu päiväpaisteessa
+huoneen seinämällä ruohistossa, keppihevonen vieressään ja sukanvarret
+nilkkoihin valuneina. Hän nukkuu niin sikeästi, ettei herää, vaikka
+nostan hänet syliini ja kannan sisään vuoteelleen untansa jatkamaan.
+
+Mutta kantaessani ja hänen vuoteensa ääressä seistessäni ei minua olisi
+mikään mahti maailmassa saanut uskotelluksi, ettei hän olisi ollut mitä
+suurimmassa hengenvaarassa. Tapasin itseni aivan itsetiedottomasti
+kiittämästä taivasta siitä, että hän oli kuin ihmeen kautta pelastunut.
+
+Telmiköön hän tästä lähin ikkunani alla niin paljon kuin häntä
+haluttaa, hyppiköön vaikka kirjoituspöydälläni, en minä ainakaan toista
+kertaa tahdo antaa hänelle tilaisuutta koskeen juosta tai joutua
+vihaisten härkäin puskettavaksi.
+
+Sillä tämmöistä hätää ei minussa ole miestä enää toista kertaa
+kestämään.
+
+
+
+
+KIELLETTY HEDELMÄ.
+
+
+Rakas Anna!
+
+Olen saanut kirjeesi ja kiiruhdan siihen vastaamaan. Teen sen sitä
+suuremmalla ilolla, kun itse olen kokenut samaa ja luulen voivani
+epätoivoiseen kysymykseesi: Mitä on minun tekeminen? vastata: Tee
+niinkuin minäkin! Eihän tapaus tosin ole minua kaikin puolin
+rauhoittanut, varma kun en ole, ettei mieheni uudelleen ole joutuva
+entisille poluilleen. On siitä myöskin mieleeni jäänyt jotain, joka
+tekee, että minua välistä haluttaa nauraa koko tälle maailmalle ja sen
+menolle. Vaan kun en parempaakaan keinoa tiedä, kerron sinulle siis
+neuvoksi--ja huviksi!--omat kokemukseni. Kauan siitä jo onkin, kun
+olemme salaisuuksia vaihtaneet. Mutta eivät ne viime aikoina
+todellakaan ole olleet sitä laatua, että olisi kannattanut niistä
+kertoa.
+
+Tiedät, millaista avioelämämme viime vuosina on ollut. En ole aivan
+varma siitä, milloin mieheni tuli minulle uskottomaksi, mutta
+luultavasti tapahtui se noin kolme neljä vuotta sen jälkeen, kun olimme
+menneet naimisiin. Kun hänen oli toimiensa vuoksi usein pakko olla
+matkoilla viikkokausia ja kun hän tuon tuostakin pistäysi Pietarissa ja
+Tukholmassa, en sitä alussa huomannut. Nimettömät ja nimelliset ystävät
+pitivät kuitenkin huolta, että sain siitä jonkun ajan kuluttua tietää.
+Milloin oli hän jonkun salaperäisen kaunottaren kanssa matkustanut
+Pietarista Viipuriin ensimmäisessä luokassa, milloin oli hänet nähty
+Hangon laivasillalla heittämässä hyvin helliä hyvästejä
+tukholmalaiselle tuttavalleen, joka saattoi häntä meren yli ja sitten
+palasi takaisin. Tein jotenkin pikaisen lopun näistä tuttavuuksista.
+Luulen, ettei mieheni yhtä vähän kuin nuo kaunottaretkaan aivan
+helposti unohda sitä ripitystä, minkä saivat toisen kerran Viipurin
+asemalla, toisen kerran Hangon voidrittelipinon suojassa, jonne
+laillinen vaimo oli kuin pilvistä pudonnut laillisia oikeuksiaan
+puolustamaan.
+
+Erehdyin kuitenkin suuresti luullessani, että olin jotain saavuttanut
+nöyryyttäessäni miestäni hänen lemmittyjensä edessä. Yhtä vähän
+auttoivat nekään uhkaus-, itku- ja pyörtymiskohtaukset, joita kotona
+panin toimeen. Sain hänet kyllä katumaan; tunnustamaan ja parannusta
+lupaamaan, sillä vaikka hän on niin komea ja uljaan näköinen, on hän
+kuitenkin pohjaltaan heikko raukka, niinkuin yleensä kaikki miehet,
+jotka vaimojaan pettävät. Mutta ei kestänyt kovinkaan kauan, ennenkuin
+hän taas, niinkuin huonosti kasvatettu koira isäntänsä silmän
+välttäessä, kavalsi itselleen kielletyn palasen ja livisti sen kanssa
+tiehensä.
+
+Olisin säästänyt itseltäni monta mieliharmia, jos olisin alunpitäen
+tiennyt, miten sellaisten suhteen on meneteltävä. Pääsin tuon kuitenkin
+kerran tietämään ja tulen nyt siihen, mitä oikeastaan tahdon sinulle
+kertoa.
+
+Viime kesänä oli mieheni saanut minut suostumaan siihen, että
+muutamaksi kuukaudeksi menisimme Hankoon kylpemään. Hän vuokrasi sieltä
+minulle komeimman huvilan asuttavakseni ja piti kaikin puolin huolta
+mukavuuksistani. Siinä suhteessa, eli mitä tulee ulkonaiseen
+huolenpitoon minusta, ei hän koskaan ole minua laiminlyönyt. Se kuuluu
+muuten olevan yhteistä kaikille uskottomille miehille. Kai on se
+jonkinlaista hyvityksen halua, jonkinlaista pahan omantunnon
+rauhoittamista. Minä olin kuitenkin jo siksi kokenut, että tiesin hänen
+olevan uusiin suhteisiin antautumaisillaan joka kerta, kun hän alkoi
+osoittaa minulle tuollaista erikoisempaa hellyyttä. Enkä nytkään
+epäilyksissäni erehtynyt.
+
+Ei kestänyt kauankaan, ennenkuin huomasin, mitä oli tekeillä. Huomioni
+koski minuun sitä kipeämmin, kun uusi suhde ei ollut noita tavallisia--
+kuinka sanoisin--bufettineitisuhteita, joita vastaan voimme taistella
+ylenkatseen aseilla ja joita me korkealta, kirkon siunaamalta
+asemaltamme voimme halveksimalla kohdella. Mieheni uusi valittu oli
+erään upseerin rouva (sanon häntä rouva Y:ksi), jonka mies oli leirillä
+Tsarskojessa. Kaiken päällisiksi oli hän ei ainoastaan vanha
+tyttökoulutoverini, vaan myöskin lähimpään seurapiiriimme kuuluva.
+Yhdessä olimme puuhanneet lähtöämme Helsingistä, saapuneet tänne
+samassa junassa ja huvilamme olivat vieretysten. Söimme samassa
+pöydässä kylpyhuoneen ravintolassa, olimme samoilla huviretkillä,
+kuuluimme sanalla sanoen samaan »klikkiin». Mieheni oli yhtä paljon
+hänen suojelijansa kuin minun. Täytyihän olla kohtelias yksinäiselle,
+turvattomalle »leskelle».
+
+Huomaat siis, kuinka viisaasti he olivat asemansa miettineet. Olihan
+niin luonnollista ja niin viatonta pitää seuraa »vaimonsa ystävälle»,
+tanssia hänen kanssaan, mennä hänen kanssaan purjehdus- ja huviretkille
+silloinkin, kun vaimo ei voinut tulla mukaan, juosta yht'äkkiä merta
+katsomaan kuutamossa tai merta katsomaan myrskyssä--ja kadota
+kallioiden taakse.
+
+Eikä minulla ollut mitään keinoja puolustautua. Ystävättäreni johti
+asiat niin taitavasti kuin kokenut ainakin--sillä ei tämä seikkailu
+suinkaan ollut hänen ensimmäisiään--että olisin joutunut
+naurunalaiseksi hänen edessään, jos olisin hänelle jotain osoittanut.
+Miestänikään en voinut samasta syystä ottaa avoinaisesti kurittaakseni.
+Hänen olisi ollut helppo ainakin näennäisesti syyttömyyttään puolustaa,
+ja minä en tahtonut sanasodassakaan jäädä tappiolle.
+
+Kuljin pää pilvessä aamusta iltaan nähdessäni, kuinka kilpailijani
+loisti voitonriemusta. En tiedä, missä määrin hän oli mieheeni
+rakastunut, mutta epäilen, että häntä johti yhtä paljon turhamaisuus ja
+kiusanteon halu kuin totinen tunne. Sillä me olimme olleet
+koulupenkiltä alkaen kilpailijoita ja olimme vuorotellen olleet
+voitolla yhteisistä kavaljeereistakin, kunnes minä vihdoin lopullisesti
+voitin ja hän vasta myöhemmin löysi luutnanttinsa, johon sai paremman
+puutteessa tyytyä. Mieheni sitävastoin näytti olevan aivan tosissaan.
+Siitä hermostuneesta tilasta päättäen, missä hän oli yötä päivää, ja
+päättäen siitä onnettomasta naamasta, joka hänellä usein oli, piti
+rouva Y. häntä nähtävästi kuitenkin tarpeellisen välimatkan päässä.
+Omituista kyllä kiukustutti se minua sekin, sillä minusta tuntui kuin
+olisi nöyryytykseni siitä käynyt entistään vielä suuremmaksi.
+
+Kun ei sellainen raju luonne kuin minä pääse puhkaisemaan vihaansa,
+tulee hän alakuloiseksi, senttimenttaaliksi. En viihtynyt enää
+seuroissa, hain yksinäisyyttä, istuin itsekseni meren rannalla ja olin
+kyllästynyt koko maailmaan. Mutta maailma ei näkynyt olevan kyllästynyt
+minuun. Säälien seurasivat minua rouvat silmillään, tarjosivat minulle
+yhtämittaa seuraansa, ja epähienoimmat luulivat hyvittävänsä minua
+sillä, että panettelivat minulle rouva Y:tä ja puhuivat hänestä minulle
+kaikkea pahaa, mitä tiesivät. Kaikki he minua kiusoittivat ja
+inhoittivat.
+
+Mutta oli siellä kuitenkin muuan, joka saavutti mielisuosioni heti
+kohta hänet nähtyäni. Hän oli yksinäinen, hienon ja ystävällisen
+näköinen venäläinen leskirouva. Tapasin hänet tuon tuostakin tielläni
+yksinäisillä metsäpoluilla ja rantakallioilla. Hän tervehti minua,
+mutta ei koskaan pysähtynyt puhuttelemaan. Hänen katseessaan oli
+kuitenkin hellyyttä, joka meni suoraan sydämeeni, ja välistä näytti
+siltä, kuin olisi hänellä ollut sanottavana minulle jotain, jota ei
+kuitenkaan rohjennut sanoa. Jäykkiä kun olemme aina silloin, kun meillä
+on vereksiä suruja haudottavanamme, en tullut antaneeksi hänelle
+minkäänlaista kehoitusta lähestymiseen.
+
+Erään kerran, kun istuin yksikseni puiston yksinäisimmällä penkillä ja
+itkin--häpeän sitä tunnustaa--ilmaantui hän kuitenkin yht'äkkiä
+luokseni ja kysyi kohteliaasti, saisiko hän tehdä minulle seuraa.
+
+--Olkaa hyvä, vastasin minä.
+
+--Luulin teidänkin menneen tuolle suurelle huviretkelle majakkamaalle,
+sanoi hän.
+
+--En siedä merenkäyntiä, sanoin minä--en puhunut totta, sillä syy
+poisjäämiseeni oli tietysti toinen.
+
+Hän nähtävästi arvasi sen, sillä hetken aikaa minua omituisesti
+katseltuaan tarttui hän käteeni ja virkkoi äänellä, jonka hellä sointu
+minut kerralla voitti:
+
+--Te ette ole onnellinen, rouva.
+
+Purskahdin hermostuneeseen itkuun, hän samoin, me heittäysimme toinen
+toisemme syliin, ja ennenkuin tiesinkään, olin tunnustanut hänelle
+kaikki ja kertonut syyn onnettomuuteeni. Pian oli hänkin heltyneenä
+puhunut minulle omat kokemuksensa, jotka olivat melkein samat kuin
+minun.
+
+Eivät kuitenkaan aivan samat, sillä hän oli ollut paljoa suurempi
+psykologi kuin minä ja tunsi ihmissydämen salaisuudet ja ihmisluonteen
+heikkoudet perinpohjin.
+
+--En tosin oikein ymmärrä, sanoi hän, että voitte vielä rakastaa
+miestänne, niinkuin näytte tekevän. Minä teidän sijassanne, ollen noin
+nuori ja kaunis, hakisin huvini minäkin toisaalta. Mutta onhan se
+teidän asianne. Ja jos tahdotte voittaa hänet takaisin ja voitte antaa
+hänelle anteeksi hänen heikkoutensa, en tiedä, mikä teitä estäisi sitä
+tekemästä.
+
+--Luulen jo kaikki keinot koettaneeni, sanoin minä ja kerroin hänelle
+lyhyesti, millä tavalla milloinkin olin koettanut oikeuksiani
+puolustaa.
+
+--Ette ole kaikkia koettanut. Tai te kyllä olette kaikkia niitä keinoja
+koettanut, joita tällaisissa tiloissa tavallisesti koetetaan, paitsi
+sitä yhtä, joka auttaa.
+
+--Mikä se sitten olisi?
+
+Olet varmaankin, Anna hyvä, hämmästyvä yhtä paljon kuin minäkin hänen
+»keinonsa» kuultuasi.
+
+--Antakaa hänelle vapaat kädet, sanokaa hänelle, että se teitä
+ilahduttaa ja ettette tahdo häntä siitä enää koskaan soimata.
+
+Hyppäät varmaankin yhtä pikaisesti pystyyn kuin minäkin hyppäsin ... ja
+huudahdat niinkuin minäkin:
+
+--Mutta mitä ajattelette, rouva? Minäkö antaisin hänelle vapaat kädet--
+pettää itseäni!
+
+Vaan tuo omituinen neuvonantaja pysyi rauhallisena ja virkkoi
+hymyillen:
+
+--Mutta jos kerran annatte hänelle luvan pettää teitä, niin eihän hän
+silloin enää petä teitä.
+
+--Eihän se muuta asiaa ollenkaan. Se tosiasia, että hän on toisen eikä
+minun, pysyy kuitenkin samana.
+
+--Vaan ehkei se pysykään samana?...
+
+--Ei, ei, en minä voi.
+
+--Te tietysti teette, niinkuin tahdotte.
+
+--Mutta mitä hyötyä siitä voisi olla?
+
+--Voittehan koettaa, niin näette ... ainakaan ei teillä voi olla mitään
+kadotettavana, jos se ei onnistukaan.
+
+Totta kyllä se, ja luultavasti juuri se vaikutti, että rupesin asiata
+miettimään ja lopulta päätin--jo samana iltana--saatua neuvoa
+noudattaa.
+
+Suhteeni mieheeni oli viime aikoina ollut n.s. sanaton. Emme virkkaneet
+toisillemme mitään muuta kuin mikä oli välttämättömintä. Näytti hän sen
+tähden jotenkin oudostuneelta, kun huviretkeltä palatessaan tapasi
+minut odottamassa häntä katetun teepöydän ääressä. Mutta vielä
+suuremmiksi repesivät hänen silmänsä, kun tiedustelin, kuinka huviretki
+oli onnistunut, oliko hänellä ollut hauskaa rouva Y:n kanssa ja miksei
+hän ollut tuonut häntä tänne teetä juomaan.
+
+Näin salaisen ilon leimahduksen hänen silmissään. Hän luuli nähtävästi,
+että heidän suhteensa oli minulle tuntematon. Ja hän oli kylläksi tyhmä
+heti paikalla kysyäkseen:
+
+--Jos tahdot, voinhan mennä häntä noutamaan?
+
+--Kenties jätät sen tällä kertaa ... ehkä hän on väsynyt .... mutta
+kyllä hän vast'edes milloin tahansa on tervetullut. Minä tiedän, että
+olet häneen rakastunut, enkä tahdo estää...
+
+Hän koetti keskeyttää, tietysti vakuuttaakseen niinkuin aina
+muulloinkin, että olin väärässä, ettei hän koskaan ollut rakastanut
+ketään muuta _niin_ kuin minua j.n.e., mutta minä en antanut hänelle
+suunvuoroa:
+
+--... se on minun totinen aikomukseni ... minä annan sinulle vapaat
+kädet .... en tahdo siitä sinua enää koskaan soimata ... se päinvastoin
+ilahduttaa minua...
+
+Jos hän olisi nerokkaampi mies, yhtä nerokas kuin on kaunis ja
+kevytmielinen, olisi hän varmaankin huomannut, missä mielentilassa
+olin. Mutta joko hän oli siihen määrin intohimonsa sokaisema, ettei
+voinut punnita keinoja sen tyydyttämiseksi, tai oli pahan omantunnon
+vaivoista pääseminen hänelle niin suuri helpotus, että hän arvelematta
+tarttui ensimmäiseen oljenkorteen--tosiasia vain on, että hän näytti
+aikovan _kiittää_ minua saamastaan lahjasta. Estääkseni tuota
+hullunkurisuutta toteutumasta minä nousin ja poistuin.
+
+Päästyäni huoneeseeni kaduin jo tekoani, sillä ei tapahtunutkaan sitä,
+mitä salaisesti olin toivonut. Hän ei tullutkaan kolkuttamaan ovelleni,
+ei tullutkaan tavallista katumustaan tekemään eikä antamaan
+vakuutustaan uskollisuudestaan.
+
+Päinvastoin oli minulla ilo kuulla, että hän niinkuin vapautunut
+koulupoika oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja jo seuraavana aamuna
+varhain mennyt purjehdusretkelle rouva Y:n kanssa.
+
+Siinä se nyt oli koko se mainio keksintö! Nyt ei häntä tietysti enää
+mikään pidätä! Ehkä ovat luvan saatuaan nousseet johonkin laivaan ja
+laskettelevat nyt parhaillaan ulkomaille?
+
+Menin kuitenkin varmuuden vuoksi, kiikari kainalossani, rannalle
+katsomaan, vieläkö karkurien laivaa ulapalta erottaisi.
+
+(Nyt se tuntuu tuo kaikki niin naurettavalta, mutta voit sen kuvitella,
+ettei mieleni sillä kertaa medelle maistunut.)
+
+Heti kohta kun olin petäjämetsän laidasta kiikarini merelle päin
+ojentanut, näin siellä vähän matkan päässä purjevenheen, jonka tunsin
+mieheni purjevenheeksi, täyttä myötätuulta kiitävän kylpylaitoksen
+laituria kohti. Näin siinä heidät molemmat, rouva Y:n kokassa, selin
+mieheeni, joka oli perässä. He eivät näkyneet vaihtavan sanaakaan
+keskenään. Venheen laskettua laituriin lähti rouva Y. taakseen
+katsomatta nousemaan maihin. Mieheni ojensi kätensä hänen jälkeensä ja
+näytti sanovan jotain, mutta toinen ei ollut tietävinäänkään.
+
+Söimme sinä päivänä päivällisemme kahden kesken mieheni kanssa. Rouva
+Y. oli pannut tavaransa kokoon ja minulle hyvästiä heittämättä
+matkustanut »Döbelnissä» Tukholmaan.
+
+Turhaan koetin arvata syytä tuohon yht'äkkiseen muutokseen. Mutta se
+minulle kuitenkin oli heti kohta selvillä, että olin voittanut.
+
+Mieheni oli muutamia päiviä alakuloinen ja hajamielinen eikä tietysti
+antanut mitään selvitystä siitä, mitä heidän välillään oli tapahtunut.
+Enkä minäkään mitään kysynyt. Olin tyytyväinen nähdessäni, että hän
+käyttäytyi niinkuin olisi hän tahtonut lakaista umpeen jälkensä. Hän
+oli minulle tavallista kohteliaampi, jopa helläkin, ei jättänyt minua
+seuroissa yksin, veipä minut kerran purjehtimaankin. Mutta Hangossa ei
+hän enää näyttänyt viihtyvän, ja kun minä jonkun viikon kuluttua
+ehdotin, että matkustaisimme pois, suostui hän siihen mielellään.
+
+Arvaan, että olet yhtä utelias kuin minäkin olin tietämään, mitä tuolla
+purjehdusretkellä oli tapahtunut.
+
+Vaikka en saanutkaan siitä oikein rehellisellä tavalla selkoa, täytynee
+minun kuitenkin täydellisyyden vuoksi siitäkin kertoa.
+
+Arvoituksen selvitti minulle kirje--jonka salaa luin. Se oli vastaus
+rouva Y:ltä johonkin mieheni kirjeeseen, saapui hänen matkoilla
+ollessaan ja oli siinä näin kuuluva paikka: »Ja te luulette todellakin,
+että minä päivääkään enää olisin voinut viipyä luonanne sen jälkeen,
+mitä olitte kertonut! Minäkö vaimonne suostumuksella ... hänen
+armostaan? Keneksi te minua oikeastaan luulette?»
+
+Tunsin tämän luettuani, että jos minä olisin ollut rouva Y:n asemassa,
+olisin varmaankin tehnyt samalla tavalla kuin hän. Sillä jos
+löytyneekin miehiä, jotka vaimonsa suostumuksella ovat hänelle
+uskottomia, en luule kuitenkaan olevan naista, joka rakastajansa
+vaimolta vastaanottaisi »lupakirjan». Ymmärsin hänet niin hyvin, että
+melkein tunsin myötätuntoa häntä kohtaan.
+
+Syvälle oli venäläinen neuvonantajani katsonut naissielun
+salaisuuksiin. Varmempaa keinoa miestensä lemmikeistä pääsemiseen ei
+ole. Sillä tiedä se, että salaperäisyys se on sellaisten suhteiden
+suurin viehätys ja että me naiset kaikista hedelmistä rakastamme eniten
+niitä, jotka ovat kielletyt. Jos Herra taivaassa olisi ollut psykologi,
+ei hän varmaankaan olisi kieltänyt syömästä omenaa, vaan siihen,
+kehoittanut. Ja jos luvaton rakkaus julistettaisiin luvalliseksi, ei se
+enää ketään viehättäisi. Ei sitä iloa kuitenkaan niinkään pian
+ihmiskunnalta riistettäne.
+
+Mutta, niinkuin jo sanoin, ota sinä oppia tästä, mitä nyt olen sinulle
+kertonut, ja kirjoita kohta, kuinka olet onnistunut.
+
+                                       Ystäväsi
+                                         Olga.
+
+
+
+
+ILKITYÖ.
+
+
+Louhuisen vuoren laella, korkean kiven päällä, josta on laaja näköala
+alavaan korpeen ja sen ympärillä olevain kukkulain ahoisille rinteille,
+makaa vanha Repolainen päivällisuntaan syyskuun auringon lämpimästi
+paistaessa. Päivä helottaa tyyneltä taivaalta lämmittäen selkää, päätä
+ja kuonoa, joka on käpälien väliin pistettynä. Repo makaa
+liikkumatonna, eteensä tuijottaen ja kuunnellen vaistomaisesti kaikkia
+epäilyttäviä ääniä, mutta hänen ajatuksensa kulkevat toisia teitä.
+
+Vanha Repolainen on katkeralla mielellä tänä päivänä. Hänelle on
+tapahtunut vääryys, jota hän ei voi unohtaa, ja hänen hellimpiä
+tunteitaan on loukattu. Hänellä on ollut kotiriita, ja hän on rikkonut
+kaikki välinsä perheensä kanssa. Vaan syy ei ollut hänen, vaan se oli
+eukon.
+
+Oli se silloin ollut hyvänä ja hevelänä, kun kevättalvella hankiaisten
+aikana lempiviikkoja vietettiin ja noita vesakkoahoja tuolla mäkien
+rinteillä laukkailtiin; oli kelvannut vielä keväälläkin, kun tarvitsi
+apua luolan laajentamiseen. Sinne oli saanut häntä penikkoineen kaiken
+kesää ruokkia, kantaa yötä päivää kalaa, lintua, jänistä, hiirtä ja
+itse luita järsiä. Eikä sillä hyvä--kuinka monta kertaa lieneekään
+saanut panna henkensä alttiiksi kananpaistia niille hankkiessa. Ja mikä
+palkaksi kaikesta? Härisi ja riiteli ja yllytti penikoita isäänsä
+vastaan ja viimein rupesi vihaamaan ja tappelua tekemään, kun penikat
+alkoivat kyetä itse ruokaansa hankkimaan. Tuskinpa olisi enää suvainnut
+samassa luolassakaan asumaan, pois olisi kai pitänyt koko seudulta
+kaikota.
+
+Eilen ne olivat yhteisestä tuumasta viimeisen vihansa purkaneet. Vanha
+Repo oli joutunut koirain ajettavaksi ja hätäpäissään ollut pakotettu
+luolaan turvautumaan, kun muuten olisi mäen rinteessä ollut kuoleman
+oma. Vaan sen sijaan, että Revotar olisi toisen pelastuksesta iloinnut
+ja ollut hyvillään, että metsästäjät ja koirat jäliltä haihtuivat ja
+poistuivat, oli käynyt päälle semmoisella vimmalla, etteivät koiratkaan
+moisella. Pennutkin oli yllyttänyt isäänsä repimään. Takkiinsa olisivat
+kyllä saaneet sekä akka että kakarat, jos olisi tahtonut, mutta kukapa
+heidän kanssaan härskäämään, ei siitä elämästä kuitenkaan enää olisi
+mihinkään. Pois hän oli sentähden mielisuosiolla lähtenyt ja tehnyt
+lopullisen pesäeron--on niitä metsiä muuallakin ja kevään tullen uusia
+ystäviä tarjolla, kun vain kerran aholla ulvahtaa.
+
+Kirvelihän se kuitenkin mieltä, varsinkin se, että omat lapset, nuo,
+joiden kanssa oli kesäkauden paisteisella rinteellä hiekkakuopassa
+telminyt, niskasta kanneksinut...
+
+Silloin kuului jotain, joka keskeytti kaikki hänen tuumansa ja sai
+hänet pystyyn kavahtamaan--kuului metsästystorven toitahdus. Mutta yhtä
+nopeasti hän painautui takaisin. Silmää liikauttamatta, karvaa
+rävähdyttämättä kivettyi hän kuulostamaan ja tuli pian vakuutetuksi
+siitä, ettei vaara vielä ollut uhkaava. Oli kuulunut toitahdus tuolta
+korven sisästä, eikä se tie, jota metsästäjät nähtävästi seurasivat,
+tuonut tännepäin. Välillä oli suota ja pahaa korpea ja tämä
+kivikkomäki, tänne ne tuskin tulisivat. Niin olikin, sinne ne yhä
+loittonivat, sen hän kuuli toisesta toitahduksesta, joka jo oli paljon
+kauempana, ja kun torvi kolmannen kerran törähti, tuli ääni jo toisen
+kukkulan juurelta, jonka rinteessä luola oli.
+
+Hännänpää liikahti salamyhkäisesti ... entäpä jos nyt löytävät luolan
+ja penikat?
+
+Torvesta päättäen ne ovat niitä eilisiä metsämiehiä, ja niiden koirien
+edessä ei repoakka, joka viime talvena oli jalkansa rautaan loukannut,
+pitkältäkään pakoon pääse. Olisipa se kepponen!
+
+Mutta vaikka hän näki metsästäjän koirineen rinteellä kävelevän ja
+luolan seutuakin nuuskivan, ei haukkua kuulunut, ja hetken kuluttua
+katosivat koirat ja miehet metsään. Luolassa ne ovat, ainakin penikat,
+eivät uskalla vielä päivän aikaan ulkona maata, vaikkeivät yöllä
+nähtävästi ole olleet liikkeessä. Se on viisas ja varova, repomuori ...
+ja pieni pettymyksen tunne tunki vanhan Repolaisen mieleen. Eihän hän
+nyt juuri olisi sukuaan koirainkaan kitaan toivonut, mutta ei olisi
+sentään pieni pöläytys ollut haitaksi.
+
+Yht'äkkiä säpsähti hän ajatusta, joka samassa välähti hänen mieleensä.
+Hän muisti omat jälkensä, ne toivat luolan suulta suoraan tänne, eikä
+eilisessä kiireessä ollut tullut niitä sotketuksikaan. Kosteassa
+metsässä ne varmaankin vielä tuntuvat, joskin ehkä ovat jo kankaalla ja
+kivisen mäen rinteessä haihtuneet.
+
+Hän teroitti kuuloaan, vainusi pitkään ja huolellisesti, mutta ei
+saanut selkoa siitä, minnepäin metsästäjät ja koirat olivat kadottuaan
+kääntyneet.
+
+Silloin rämähti räikeä torvi aivan lähellä mäen alla. Salaman
+nopeudella nakkasihe hän alas kiveltä ja kyyristyi muutamiksi
+silmänräpäyksiksi sen kupeelle, keskittäen kaikki hermonsa korviin ja
+kuonoon... Siellä ne ovat, sieltä tulevat ... ja pitkiä laukkoja
+tehden, häntä pystynä seisten, loikkasi hän aukean yli näreikön
+suojaan. Vielä kerran hän pysähtyi tietäen vanhastaan, että vaara on
+sitä suurempi, kuta pidemmän jälen hän jättää. Mutta päästää koirat
+taas liian likelle...
+
+Kuului uikahdus, kuului toinen ... ei ollut aikaa enää enempään
+miettimiseen, ja hurjaa vauhtia syöksyi hän alas mäen rinnettä koirain
+kintereillä kiljuessa.
+
+Sen ehti hän kuitenkin pakoon lähtiessään ratkaista, ettei hän lähde
+entisille jälilleen, mistä koirat olivat tulleet ja minne metsämiehet
+varmaankin ovat asettuneet väijymään. Ja toinen tuuma seurasi toista.
+Saatuaan pienen välimatkan koirien ja itsensä väliin teki hän nopean
+käänteen ja pyyhälti takaisin kukkulalle. Koirat haihtuivat mutkassa,
+oikaisivat pitkän matkaa alas korpeen ja vaikenivat. Pian sai heistä
+kuitenkin toinen jäljen päästä kiinni, molemmat hyökkäsivät takaisin
+kukkulalle ja helisten alkoi nyt haukku vieriskellä vuoren rinteitä
+pitkin.
+
+Eihän Repo vielä isosti osannut hätäillä, eikä hän huolinut liioin
+vielä voimiaankaan ponnistaa. Haukusta hän kuuli, että koirat jäivät
+yhä enemmän jälelle. Kierroksiaan tehden palasi hän pari kertaa
+makuupaikoilleen ja sai suuren kiven ympärillä jälkensä sekaisin
+punotuksi, vyyhtesi edes takaisin samoilla sijoillaan, kiipesi kivelle,
+otti siitä pitkän laukan toiselle kivelle ja kiiti minkä kerkesi
+rinnettä alas. Kolmatta kertaa hänen sitä yrittäessään tupsahti
+yht'äkkiä närepensas tuleen, ja ilma vingahti hänen korvissaan. Koirat
+jättivät ajonsa ja laukkasivat laukausta kohti, josta heti pääsivät
+vereksille jälille.
+
+Vanhaa Repoa alkoi jo arveluttaa, välistä kuului takana ei vain koirien
+haukunta, vaan niiden läähätyskin. Ponnistaen kaikki voimansa pääsi hän
+kuitenkin siksi paljon edelle, että tehtyään polvekkeen toiselle
+puolelle mäkeä voi siitä ojentaa minkä käpälistä lähti suoraa päätä
+vereksille maille.
+
+Ne olivat pahoja maita koirille: tiheitä näreikköjä, vetisiä soita,
+karjan porkkaamia savisia teitä,--ja yhä heikommin kuului haukunta.
+Mutta varma pelastuksen paikka oli hänellä tiedossa korven laidassa
+oleva kolmas mäki, jossa oli vasta hakattu kaski ja sen ympärillä
+palometsä, missä poroisella maalla ei mikään vainu voinut jälkeä
+haistaa. Päästyään sinne harppasi hän kaskeen, pujottelihe runkojen ja
+rytöjen alitse ja kiipesi viimein puoleksi kaatuneen kuusen maltoon.
+Jos koirat häntä kasken sisään seuraisivat, voisi hän salateitä, jotka
+oli jäniksien makuuksia nuuskiessaan oppinut tuntemaan, helposti
+livistää tiehensä.
+
+Läähätettyään pois pahimman kuumuuden keuhkoistaan alkoi hän kuunnella
+koiria. Kaukana ne vielä olivat, mutta tasaisesti ja voitonvarmasti
+haukkuen ne yhä lähenivät. Vimmainen viha täytti hänen mielensä sitä
+kuunnellessa. Kauan hän ei enää jaksane, vanhat jalat jo tuntuvat
+raukeilta ja jäykkenevät. Jäytävä, voimaton kiukku kirvelee rinnassa.
+Kaikki tämä on sen ilkiön ja hänen sikiöittensä syy, jotka nyt kaikessa
+rauhassa luolassaan piilevät ja ilkkuen siellä koirain haukuntaa
+kuuntelevat, tietysti riemuiten häntä uhkaavasta vaarasta. Jos eivät
+olisi pakottaneet luolasta lähtemään, ei olisi tullut jälkiäkään
+tehdyksi, eivätkä koirat olisi saaneet vihiä. Mutta jos minä tästä
+hengissä pääsen ... ja hekkumalla hän ajatteli, kuinka hän silloin sitä
+kurkkuun karkaa eikä hellitä, ennenkuin on hampaansa yhteen purrut.
+
+Siinä olivat taas koirat, mutta haihtuivat palaneella metsällä,
+niinkuin Repo oli laskenut, ja kiertelivät turhaan kaskea vainuun
+pääsemättä. Hetken päästä saapuivat kuitenkin metsästäjät ja koirain
+liikkeitä vähän aikaa seurattuaan piirittivät he kasken kolmelta
+taholta ja neljäs kiipesi kasken sisään koiria mukaansa huutaen. Töin
+tuskin ennätti Repolainen ulos piilostaan sileälle maalle, kun koirat
+vielä kerran olivat jälessä ja ajo alkoi entistä hurjempana. Ei ollut
+aikaa katsoa, minne meni, ei tilaisuutta suojattuja paikkoja etsiä,
+täytyi turvautua tiehen pikemmin päästäkseen. Mutta siinä oli
+koirainkin hyvä kaikki voimansa ponnistaa; ne näkivät saaliinsa, eivät
+enää haukkuneet, vaan huutivat, kohti kurkkuaan ulisivat. Lika roiski,
+vesi sinkoili tieltä kauas metsään, ja Repo luuli jo viimeisen tuhonsa
+tulleen.
+
+Koirat olivat jo kiinni saamaisillaan, kun hän viimeiseen temppuunsa
+turvautuen yht'äkkiä painautui keskelle tietä koirain eteen, jolloin
+nämä, saamatta laukkaansa hiljennetyksi, puhalsivat päällitse
+ennättämättä purra, ja kun kääntyivät takaisin, vilahti vainottavan
+hännänpää jo katajikossa.
+
+Pitkäksi aikaa ei ajo päässyt keskeytymään, mutta sen verran oli Repo
+sentään saanut hengähtää, että pääsi metsän peittoon, sakeaan
+näreikköön, joka oli täynnä mutkittelevia karjan uria ja jossa hänen
+oli helpompi paeta kuin koirien seurata, niiden kun taas oli täytynyt
+ottaa vainu avukseen, ja se viivytti.
+
+Mutta uupunut hän oli, kuolluksiinsa asti hengästynyt, kieli suusta
+kankaalle roikkuen, eikä ollut enää pelastumisesta paljoakaan toivoa.
+
+Silloin hän huomasi olevansa tutuilla mailla, luolan läheisyydessä. Maa
+kohosi, metsä harveni, siinäpähän oli jo pesän suu ja ruskeaa multaa
+heitettynä aholle suuren kannon kupeeseen.
+
+Koirat ovat vielä kerran haihtuneet ja vaienneet. Jos hän nyt pujahtaa
+pesän suusta sisään ja kohta ulos toisesta, joka on vähän tuonnempana,
+hänen oma tekemänsä varareikä, jota eivät muut tunne, törmäävät koirat
+jälestä, luulevat hänen luolaan piiloutuneen, jäävät siihen kaivamaan,
+ja silloin hän...
+
+Mutta eukko ja penikat?
+
+Vaan ehkeivät olekaan enää siellä, luultavasti ovat jo muille maille
+loitonneet ... mutta jos ovat, niin olkoot...
+
+Vanhan Repolaisen silmä välähti ja hännänpää heilahti kuin kissan. Hän
+oli tehnyt päätöksensä. Kohottaen vähän toista takajalkaansa painoi hän
+merkin luolan suulle hyvästiksi ja ohjaukseksi koirille ja solahti
+sisään.
+
+Kun hän hetken päästä kurkotti kuonoaan salareiästä toisella puolella
+ahon, lähellä metsän rantaa, näki hän koirien vimmatusti pesän aukkoa
+penkovan. Ja käyttäen tilaisuutta hyväkseen, kun molemmat koirat
+seisoivat päällään kaivamassaan kuopassa, luiskahti hän ulos
+piilostaan, hiipi maha matalana metsään ja lähti sen suojaan päästyään
+piirtämään kukkulaa kohden, josta koirat olivat hänet ensiksi
+tavanneet, mutta jonne ne nyt eivät enää tule häntä seuraamaan. Sillä
+luolan läpi juostessaan oli hän saanut selville, ettei repoakka
+sikiöineen ollutkaan sitä jättänyt.
+
+Korkean kivensä päältä hän voi nähdä ja kuulla kaikki, mitä pesän luona
+tapahtui. Kun metsästäjät olivat saapuneet paikalle ja vähän aikaa
+siinä häärineet pesää palavilla seipäillä sorkkien, karkasi repoakka
+pesän suusta ulos ja kellistyi selälleen koirien alle. Yksi
+metsästäjistä tarttui sitä takajalkoihin ja olkansa yli heilauttaen
+paiskasi pään kantoon, nakaten sen sitten hervotonna luotaan. Vanhaa
+Repolaista puistatti sitä nähdessä ... noinhan olisi voinut hänenkin
+käydä. Koirat härisivät yhä pesän aukossa, ja vähän päästä vedettiin
+sieltä ulos yksi penikoista ja lyhyt rääkäisy ilmaisi isälle hänen
+henkensä lähdön. Isä syytti mielessään emoa, joka ei ollut sikiöilleen
+sen varmempaa suojaa hankkinut. Toisen ja kolmannen penikan kävi
+samalla lailla, ja rinnakkain asetettiin ne riviin aholle. Vanha Repo
+makasi jäykkänä kivellään saamatta silmiään aholta ja voimatta enää
+olla itseään ilkityöstä syyttämättä. Eihän se noin, jos hän ei pesään
+mennyt... Heikosti hän koetti puolustautua sillä, että jos eivät olisi
+riitaa rakentaneet ... olihan se siis heidän oma syynsä...
+
+Neljäs ja viimeinen penikka sorkittiin esille. Se pääsi irti, lähti
+pakoon, oli jo vähällä pelastua, kun toinen koirista saavutti hänet,
+iski niskaan ja heitti selkänsä yli korkealle ilmaan, josta pudottuaan
+ei lapsi enää jäsentä liikauttanut. Mutta ennen kuolemaansa ehti se
+päästää huuliltaan niin surkean parkaisun, että Repolaisesta oli,
+niinkuin olisi koko avara metsä siitä vavahtanut.
+
+Silloin irtautui vanhan Revon rinnasta pitkä, valittava, katuva
+ulvahdus tyyneen syysilmaan. Mutta samassa hän säikähti omaa ääntään,
+ja varomattomuuttaan pelästyen loikkasi hän alas kiveltään ja katosi
+metsään häntäänsä koipien välissä viistättäen. Eikä ole vanhaa
+Repolaista sen koommin niillä mailla näkynyt.
+
+
+
+
+HULA.
+
+
+Hänen isästään ei tiedetty varmuudella mitään, mutta tavallinen
+maatiaiskoira se ei ollut. Arveltiin kuitenkin, että hän polveutui
+muutaman kaupunginherran jäniskoirasta, joka kevättalvella oli nähty
+talon ympärillä roihuamassa. Äiti oli puhdasrotuinen, hyväksi tunnettu
+orava- ja lintukoira.
+
+Hän oli sepelkaula ja kannusjalka ja kiipeili heti synnyttyään
+päällimmäisenä pentuvasussa. Siitä huolimatta aiottiin hänetkin
+hukuttaa yhdessä muiden kanssa, jotka muutamana sunnuntaiaamuna
+heitettiin hiekkasäkissä liejulammen pohjaan. Mutta taloon sattui
+silloin työhön kylän räätäli, jolla oli yksipiippuinen, suusta pantava
+haulipyssy ja joka sanoi tahtovansa kasvattaa hänestä jäniskoiran
+itselleen.
+
+--Tulleeko tuosta äpärästä? arveli isäntä.
+
+--Sill' on hyvät merkit ... hyvät merkit! kehuskeli räätäli.
+
+--Millään siinä on sen elättäjätä ... hyvä kun itsensä ruokkisi!
+kantelivat akat selän takana.
+
+Ja huonolta se näyttikin, sillä räätäli oli harvoin itse ruokkimassa.
+Maitoa se ei saanut nähdäkään muuta kuin minkä talon lapset joskus
+antoivat omasta osastaan ja minkä hän itse sai kissanpoikain kupista
+varastetuksi. Mutta niin pian kuin hän vähänkään kykeni marrimaan, oli
+hän näiden molempain, lasten ja kissanpoikain, kiusattavana ja
+kasvatettavana. Lapset retuuttivat häntä hoikan mahan alta, kiskoivat
+hännästä ja uittivat huvikseen lammessa; kissanpojat yhdessä äitinsä
+kanssa läimäyttelivät korville ja syljeksivät silmille. Muu talonväki
+häntä potkiskeli ja sadatteli, kun hän alinomaa ja varsinkin juuri yön
+aikaan pyrki vähän väliä pihalle, ja kun sinne pääsi, niin vikisi ja
+kiljui kohta taas oven takana takaisin pirttiin. Ainoastaan silloin oli
+hänen hyvä olla, kun räätäli itse sattui kotiin. Silloin sai hän
+leipäpurua ja lämmintä maitoa minkä jaksoi latkia, ja makuusijansa oli
+hänellä kamarissa räätälin jalkopohjissa. Mutta siitä oppi hän sille
+pahalle tavalle, että kylässä käydessään juoksi suoraa päätä sängylle
+kaikkine likajalkoineen. Sillä kertaa sai hän kyllä selkäänsä, niin
+että ulina kuului ympäri kylää, mutta huomenna oli rangaistus jo
+unohtunut, kun kurittajakin oli poissa.
+
+Hänen isäntänsä olisi kutsunut häntä pappilan koiran mukaan Kastoriksi,
+mutta muu maailma risti hänet Hulaksi, ja sille nimelle tottui hän
+parhaiten häntäänsä heiluttamaan. Se hänelle parhaiten sopikin. Sillä
+hän oli hoikkaruumiinen, pitkäkoipinen ja velttoselkäinen roikale. Se
+ynnä ruskea väri, kannukset, turpa ja sileä karva siinä muistuttivat
+isän näköä. Äidin perintöä olivat taas pienet silmät, pystykorvat ja
+tuuheavillainen häntä.
+
+Vuosikkaana ei hänen lahjoistaan vielä muuta tiedetty, kuin että hän
+haukkui erottelematta kaikkea, mitä eteen sattui. Varikset, harakat,
+pikkulinnut, siat, vasikat--kaikki hänelle kelpasivat. Järven rannalla
+hän ui pitkin kaislikkoja vesilinnun poikueiden jälessä ja saattoi taas
+maihin noustuaan lähteä rantasipin perässä laukkaamaan, niin että lika
+roiskui metsään.
+
+--Se on kaikkiruokainen tuo sinun koirasi, sanottiin räätälille ivaten.
+
+--Elkäähän hätäilkö, vielä se kerran ihmeessä näyttää. Sille kunhan isä
+jumala ikää lisää, niin saattaa sillä kulkea metsällä sekä lintua että
+jänistä.
+
+Ja räätälillä olikin vähän aihetta iloonsa, sillä jo samana syksynä
+kuultiin Hulan joskus jäniksen jälillä uikuttavan, ja hänet oli tavattu
+muiden koirain toverina oravaakin haukkumasta. Kylän puheina kerrottiin
+räätälille, että se oli muka kirkolla käydessään pappilan kanojakin
+häätyytellyt ja että oman kylän takamailta oli löydetty lampaanvuonan
+raato, johon Hulaa epäiltiin syylliseksi. Mutta räätäli kysyi: »Onko
+sen ollut näkijätä?»--ja kun ei sitä ollut, niin sanoi hän tiukasti,
+että »ei pidä sitten puhua!» Siltä varalta, että sen luonnossa
+kuitenkin olisi vähin lampomuksen vikaa, katsoi hän sentään jo ajoissa
+tarpeelliseksi ryhtyä varokeinoihin. Hula otettiin kiinni, kytkettiin
+lampokarsinan kynnykseen, ja koko katras ajettiin sitten siitä hänen
+ylitsensä. Ja varmemmaksi vakuudeksi pusketettiin häntä vielä
+pässilläkin.
+
+--Kun olisi kutsua nuo variksetkin nokkimaan, niin herkeäisi se ehkä
+niitäkin ajamasta, ivasivat pahanilkiset.
+
+--Antaa sen iloikseen ajaa, vaan ensi kesänä se nähdään! vastasi
+räätäli varmana elätistään.
+
+Kun metsästysaika seuraavana kesänä oli käsissä, lähti räätäli
+koiraansa koettamaan. Löytyihän sieltä joku jänis, ja johan räätäli
+jonkun kerran laukaisikin sen jälkeen. Mutta muutaman puoli kierrosta
+ajettuaan haihtui Hula jäliltä ja alkoi haukkua lintua, joka oli
+lentänyt sen edestä puuhun.
+
+--Se ei vielä oikein älyä, eikä jäniskoira opikaan, ennenkuin on saanut
+olla muiden koirain mukana.
+
+Siihen ilmaantuikin hyvä tilaisuus, kun kaupungin herroja tuli
+jäniksenammuntaan, ja räätäli hankki sekä itselleen että koiralleen
+luvan tulla mukaan.
+
+Näytti se vähän epäilyttävältä, mutta kun hänen isäntänsä sitä osasi
+oikein kehua, niin arvelivat herrat, että saattaahan tuo olla lisänä
+etsimässä.
+
+Ja jo varhain aamulla laukata houhotti Hula metsään päin peltoja
+pitkin. Aidat ruski hänen yli hypätessään, ja vesakko lakoili siellä,
+missä hän mennä hulakehteli. Iloissaan suuresta seurasta hän
+haukahtelikin ilman aikojaan.--»Ei sitä tiedä tuota», arvelivat
+metsämiehet.
+
+Ja pian sen tavat tulivatkin näkyviin. Kun koirat saivat jäniksen
+eteensä näreiköstä ja alkoivat täyttä kurkkua huutaen ajaa sitä,
+pelästyi Hula niin, että pakeni häntä koipien välissä ensimmäisen
+miehen turviin. Mies kiroili ja hätisteli luotaan ja pui nyrkkiään, ja
+kun Hula hädissään turvautui hänen jalkoihinsa, potkaisi hän häntä
+anturan kärjellä kinttuun. Hula kiljaisi surkeasti ja haki turvaa
+toisen miehen luona, joka toisessa päässä ahoa juuri oli asettautunut
+ampuma-asentoon. Koirat kintereillään tuli jänis täyttä karkua metsän
+reunasta esille. Hula keksi sen samassa kuin metsämieskin, ja nyt
+ymmärsi hänkin, mistä tässä oli kysymys. Suurella ulinalla puhaltautui
+hän vastuuseen, mutta samassa oli otuskin jo matkainsa päässä ja sille
+tielleen kadonnut. Sitä ei saatu enää ammutuksi, ja se luettiin kaikki
+Hulan ansioksi.
+
+Syitä ilmaantui päivän kuluessa muitakin. Sillä kerran alkuun päästyään
+pauhasi räätälin koira eillimmäisenä ajamassa muiden löytämiä jäniksiä,
+laukkaili ristiin, oikaisi suoraa tietä sinne, missä _luuli_ jäniksen
+kulkevan, haukkui takajälkiä ja sotki ajon, niin pian kuin toiset
+olivat saaneet sen selville. Lopuksi se vielä sai haavoitetun jäniksen
+kiinni ja oli pistänyt siitä parhaat paikat poskeensa, ennenkuin hänet
+sen äärestä löydettiin. Selkäänsä hän sai, ja herrat haukkuivat sekä
+hänet että hänen isäntänsä pahanpäiväisiksi ja lähettivät heidät
+molemmat kesken päivän pihaan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Tästä lähtien ovat Hulan elämänvaiheet lyhyesti kerrotut. Häpeissään
+hylkäsi räätäli koiransa ja lähti kohta sen jälestä ulkopitäjiin
+työhön. Ennen oli Hula tavallisesti saanut ruokansa siellä, missä
+räätäli milloinkin oli ompelemassa. Nyt häntä ei kukaan huolinut
+huoneeseensa, ja kun koirat näkivät ihmisten häntä kivittävän ulos
+pihasta, niin kyyditsivät he vuorostaan maantielle. Jonkun aikaa
+luikuili Hula kotikylänsä takapihoilla, mutta kun ei kohtelu ottanut
+parantuakseen, täytyi hänen lähteä muualta elatustaan hakemaan, ja niin
+tuli hänestä juoksukoira.
+
+Millä lailla hän sitten lienee talvikauden henkeään elättänyt, mutta
+kevään tultua hän ilmaantui kaupunkiin, samaten kuin kaikki muutkin
+irtolaiset.
+
+Siellä näytti ensin siltä, kuin olisi onni hänellekin hymyillyt.
+Kauppatorilla hän sai kalantähteitä, luita lihakauppiailta ja välistä
+lihaakin. Muuan vanha neito, jota hän kerran oli seurannut torilta
+kotiin, antoi hänelle keittoakin ja alkoi pitää häntä kuin ottopoikaa.
+Hula viihtyi hyvin, ja häntä, joka ei moneen aikaan ollut uskaltanut
+ylöspäin kivertyä, alkoi heilahdella niinkuin oikeillakin, kirjoissa
+olevilla koirilla. Ei ollut enää pelkoa toisistakaan koirista, sillä
+vaikka ne pahasti muristen täyttivät päälle, eivät ne mitään tainneet.
+Oli näet ilmaantunut koiraraivo johonkin maanpaikkaan ja kuvernööri
+julkaissut asetuksen, että kaikki koirat tässä kaupungissakin ovat
+kuonokopalla varustettavat, tai muuten ne tapetaan.
+
+Sentähden Hula liikkui nyt kuin herrana heidän joukossaan eikä
+puutteesta ollut puhetta mitään. Kaikki näyttivät olevan hänelle
+ystävällisiä, vieläpä pyrkivän hänen suosioonsakin. Niitä oli varsinkin
+muuan, joka monta kertaa oli houkutellut häntä luokseen. Jopa se
+muutamana päivänä vilkutti leipäpalastakin repaleisesta nuttunsa
+hihasta. Hula palkitsi ystävyyden ystävyydellä ja tuli häntäänsä
+heiluttaen luo. Mies silitti ja syötti. Mutta yht'äkkiä iski se niskaan
+kiinni, sitaisi samassa nuoran kaulaan ja alkoi laahata perässään.
+
+Se oli kaupungin koirantappaja, ja Hula alkoi aavistaa pahaa. Hän
+koetti tehdä vastarintaa, iski peränsä katuun ja karusti etukäpälillään
+kovasti vastaan. Mutta hänen täytyi seurata mukana, jos ei mieli
+kuristua siihen paikkaan. Häntä koipien välissä tuli hän väkinäisesti
+kaikkien kaupungin koirien saattamana ahtaille syrjäkaduille ja
+ulkopuolelle kaupunkia. Erään suuren, leveän ojan kohdalla yritti hän
+vielä viimeisen kerran tehdä vastarintaa eikä ruvennut hyppäämään yli.
+Mutta mies ärjyi, potki häntä ja heitti hänet niskasta toiselle
+puolelle.
+
+Hula katsahti taakseen. Kaikki saattajat olivat kadonneet, ja hetken
+päästä riippui hän hautuumaan takana kuivan petäjän oksassa hengetönnä.
+
+Ja kuoltuaan oli Hulasta enemmän hyötyä ja iloa kuin koskaan eläessään,
+sillä koirantappaja kantoi hänestä markan tapporahaa ja tyhjensi työnsä
+päälle anniskelussa maljan hänen muistokseen.
+
+
+
+
+HEKTOR II.
+
+
+Ei ole hän syntynyt--niinkuin oli syntynyt Hulavainaja--tietymättömistä
+vanhemmista ja luvattomasta rakkaudesta. Hänen isänsä ja äitinsä olivat
+vanhaa, kunniakasta Ruotsin aatelia, ja Suomen Kennelklubin sukukirjaan
+ovat heidän nimensä merkityt maansa arvokkaimpien ja ansiokkaimpien
+joukkoon.
+
+Ei tarvinnut hänen myöskään syntyä metsään eikä tallin sillan alle,
+jonne on saanut syntyä niin moni muu halvempirotuinen penikka. Omassa
+sukukartanossaan, jossa olivat eläneet ja kasvaneet hänen äitinsä ja
+isoäitinsä, olisi hän saanut nähdä päivän valon, jos olisi ollut
+hänellä silmät syntyessään, ja omassa erityisessä puutarhassaan, jota
+koirapihaksi kutsuttiin, hän sai astua ensi askeleensa kunniakkaan
+elämänsä tiellä.
+
+Sanon »kunniakkaan», sillä kunniakkaaksi se oli aiottu, ja siksihän se
+tulikin. Sillä jo pienestä pitäen oli hän määrätty suuriin tehtäviin,
+jatkamaan esi-isäinsä mainioita töitä.
+
+Kolme neljä sukupolvea takaperin oli elänyt tämän sukuhaaran kantaisä
+Hektor I. Hän oli kuulu kautta laajojen metsästysmaiden. Lukemattomat
+olivat ne jänikset, jotka hän oli varmaan kuolemaan ajanut, lukuisat ne
+ketut, jotka hän oli hengiltä purrut. Hän oli ollut naimisissa
+englantilaisen prinsessan kanssa, ja suku oli heiltä molemmilta perinyt
+tuon solakan ja pitkän pään, tuon rauhallisen ja ylevän katsannon,
+suoran ja leveän nenän, tukevat jalat ja karvan, joka välkkyi ja
+kiilteli kuin hienoin verka. Näistä oli rotu yhä hienostunut ja vainu
+tullut melkein sairaalloisen tarkaksi, mutta hienostuessaan oli se
+samalla hiukan heikontunut, kadottanut kestävyyttään, joskaan ei
+tulisuuttaan, ja käynyt herkkähaukkuiseksi. Olipa perheen viimeisissä
+jäsenissä huomattu vanhemmiten taipumuksia haukkua takajälkiäkin ja
+etsiä vihollista sieltä, missä sitä ei ollut. Viimeksi syntyneen suvun
+päämiehen isä oli sen vuoksi saanut puolisokseen rauhallisen
+anglosveitsittären, ja tästä aviosta syntyi nyt hän, jolle annettiin
+nimeksi Hektor II, Hektor II sitä varten, että hänen toivottiin taas
+mainion esivanhempansa jälkiä virheettömästi juoksevan.
+
+Hektor II pantiin siis hänen nimekseen, ja siitä ilmoitettiin
+erityisellä kirjeellä Kennelklubin johtokunnalle, joka merkitsi sen
+luetteloonsa.
+
+Ja piankin tuotti hän tälle nimelleen kunniaa.
+
+Ei ollut hän vielä kahden kuukauden vanha, kun hänet vietiin suureen
+koiranäyttelyyn Helsinkiin. Kaartin maneesi oli tilaisuutta varten
+koristettu lipuilla ja köynnöksillä, ja aamusta iltaan soitti siellä
+musiikki. Kaikkein hienoin koiramaailma oli siellä edustettuna. Siellä
+oli setterikoiria, pointtereita, villa- ja mäyräkoiria, oli kettu-,
+kartano- ja lintukoiria. Mutta suurimmaksi osaksi oli siellä
+pääkaupungin aatelisia esplanadikoiria. Olihan joukossa joku
+maatiaiskoirakin, oravanhaukkuja tai kartanonvahti, niinkuin niitä aina
+pitää olla joitain talonpoikiakin herrain isänmaallisissa juhlissa.
+
+Siellä oli myöskin Hektor II vanhempineen omassa karsinassaan. Tuo
+puhdasrotuinen perhe herätti yleistä huomiota, ja sen ympärille
+kokoontui aina uteliaita katsojia. Se oli etupäässä Hektorin ansio,
+sillä hän telmi niin viehättävästi, haukuskeli niin hauskasti, katseli
+niin viisaasti, että oli ilo sitä nähdä, ja oli niin hyvin hoidetun ja
+tyytyväisen näköinen kuin voi olla ainoastaan rikkaan lapsi, ja
+rikkaiden lapsiahan niitä aina hellitellään enemmän kuin köyhäin.
+(Muistakaamme vain, miten Hulavainajaa maailma murjoi; mutta Hula ei
+ollutkaan aatelinen rotukoira). Palkintotuomarit tutkivat häntä
+tarkalla tuntijan silmällä, nostivat hänet lattialle, antoivat hänen
+tehdä kömpelöitä askeliaan vapaudessa, mittailivat hänen muotojaan,
+vertailivat häntä toisiin penikkoihin ja tulivat kaikesta tuosta siihen
+päätökseen, että hänellä oli kaikki edellytykset tulla mainioksi maansa
+palveluksessa. Yksimielisesti hän saikin ensimmäisen penikkapalkinnon,
+punainen nauha sidottiin hänen kaulaansa, hänen nimensä tuli
+sanomalehtiin, ja suurissa juhlapäivällisissä esitettiin hänen
+isäntänsä malja seuraavin sanoin: »Kaikki Suomen koiranystävät ovat
+vakuutetut siitä, että te, herra parooni, jolla on niin suuret ansiot
+Suomen koirarodun parantamisessa, tulette näitä ansioitanne
+kartuttamaan kasvattamalla nyt palkinnon saaneesta canis-suvun
+nuorukaisesta miehen, joka on tuottava kunniaa maallemme ja hoitava
+emämaasta saamaansa kalleinta perintöään: ruotsalaista koirarotua.
+Siinä toivossa tyhjentävät Suomen koiranomistajat ja -ystävät maljan
+teidän kunniaksenne.»
+
+Samana yönä, jolloin hänen kunniakseen eläköönhuutoja huudettiin,
+nukkui Hektor rauhallista untaan isänsä ja emänsä vieressä isäntänsä
+kaupunkiasunnossa. Hän nukkui ja uneksi, ja kuuli unissaan torvien
+soittoa ja toverien ulvontaa ja usahti välistä itsekin lyhyeen
+haukuntaan. Aamulla hän heräsi ja hänet vietiin rautatieasemalle,
+erityiseen vaunuun, jonka hallitus oli suonut hänelle ja hänen
+vertaisilleen käytettäväksi tätä huviretkeä varten. Se oli riemukulkua
+Hektorille ja hänen vanhemmilleen. Joka asemalla kävi uteliaita ihmisiä
+katselemassa sitä, joka oli saanut ensimmäisen penikkapalkinnon
+(ensimmäisen Suomessa!), ja kotiasemalta hän ajoi herransa vaunuissa--
+ja katosi hetkeksi julkisuuden näyttämöltä.
+
+Alkoi ankara kasvatuksen aika. Se on paljoa ankarampi aateliskoirilla
+kuin muilla. Ei hänen sallittu juosta maita ja mantereita ja temmeltää
+kaikkialla maailman markkinoilla. Ei hän saanut hulmuta keittiöissä
+eikä ruokapöytäin ympärillä. Oman erityisen kasvattajansa hän sai, ja
+se oli ankara herra. Siltä hän sai kyllä ruokaa niin paljon kuin
+tarvitsi, mutta sai myöskin ruoskaa, jota useinkin tarvitsi. Juuri
+silloin, kun luuli olevansa vapaa ja aikoi lähteä maantielle
+laukkaamaan kylän koirien perässä, huusi se takaisin, ja jos ei heti
+tullut, antoi selkään. Jos ilman aikojaankin pölähytti kanat lentoon
+pihamaalta tai antoi lampaille vähän kyytiä navetan edessä, heti
+paikalla oli se kintereillä, löi niin, että oli henki lähteä, ja sulki
+koirankoppiin moneksi päiväksi. Ja kun se sattui pahalle päälle, niin
+heitti puukalikan pitkän matkan päähän ja käski tuomaan sen takaisin ja
+paneutumaan pitkäkseen sen eteen kymmeniä kertoja peräkkäin.
+
+Ne olivat vaikeita päiviä, mutta palkintona niistä olivat toiset
+päivät, jolloin Hektor vietiin metsään. Kuinka hän laukkasi ja peuhasi,
+porhalteli poikki aitojen, yli pensaiden ja kaatuneiden puiden! Mutta
+silloin rasahti jotain pensaikossa, ja harmaa kerä lähti vierimään
+maata pitkin. Häneltä pääsi iloinen ulvahdus, ensin yksi, sitten
+toinen, ja ennenkuin hän tiesikään, laukkasi hän, kohti kurkkuaan
+huutaen, eteenpäin. Kerä katosi, piilottautui pensaisiin, oli kuin maan
+alle hävinnyt. Mutta sieraimissa tuntui merkillinen haju, tuoksu, jota
+hän ei ollut ennen tuntenut, mutta joka kiihoitti ja veti puoleensa. Se
+haihtui, se tuntui uudelleen, hän seurasi sitä. Yht'äkkiä pamahti hänen
+takanaan. Häntä huudetaan sinne, hän laukkaa, minkä kerkiää, kaatuu
+vesilätäkköön turvalleen, nousee ylös ja laukkaa taas, ja kun hän
+saapuu isäntänsä luo, lepää siinä se kerä hänen jalkojensa juuressa. Se
+on jänis, joka on ammuttu--Hektorin ensimmäinen jänis. Isäntä taputtaa
+häntä, antaa hänen haistella ja purra.
+
+Tämä on juhlapäivä sekä Hektorille että hänen isännälleen.
+Nuorukaiselle selviää hänen kutsumuksensa ja hänen tulevaisuutensa
+tehtävät, ja hänen hännässään kasvaa suloisia toiveita vastaisista
+metsästysretkistä. Päivää vietetään pienellä perhejuhlalla. Hektor saa
+kaikkien läsnäollessa jäniksen sisälmykset, hänen urotyöstään kerrotaan
+moneen kertaan, hänen kaulaansa pannaan panta, ja hän saa hienosta
+rautariimusta tehdyn talutushihnan, merkiksi siitä, että hänet on
+siirretty täysikäisten kirjoihin, mutta samalla myöskin sidottu
+velvollisuuksiinsa yhteiskuntaa palvelemaan. Hän tuntee sen itsekin
+selässään, jaloissaan, hännässään ja koko olennossaan, hän näkee sen
+siitä kunnioituksesta, jota kaikki hänelle osoittavat, ja kuulee sen
+siitä äänenpainosta, millä häntä puhutellaan. Ja hän päättää, että hän
+on heidän luottamuksensa ansaitseva ja tuottava kunniaa sekä suvulleen
+että itselleen ja isännälleen.
+
+Ja hän täytti ne toiveet, jotka olivat häneen asetetut, täytti ne niin,
+että hän seuraavana syksynä oli valmis koira, joka sai olla mukana
+kaikilla metsästysretkillä ja joka aina laskettiin irti, silloin kun
+muut koirat pettivät. Sillä hän kelpasi, olipa ilma millainen tahansa
+ja maat miten hankalat hyvänsä. Eikä ollut ainoastaan hyvä ajamaan,
+vaan myöskin sukkela löytämään. Haukku oli syvä ja voimakas, ajo
+tasaista ja tyyntä, ja jos hän sai jäniksen kiinni, ei hän sitä
+jättänyt eikä syönyt, vaan paneutui viereen maata ja odotti
+metsästäjää. Linnuista hän ei välittänyt. Ei ollut tietävinäänkään
+toisten koirain haukunnasta, vaan haki kyllä otuksen käsiinsä, kun nämä
+sen kadottivat. Kaikki tämä oli opittu kuin leikkiä lyöden. Kotona hän
+oli siisti ja tottelevainen ja sai kunnian muuttaa koirakamarista
+isäntänsä pöydän alle nukkumaan. Häntä hoidettiin kuin silmäterää,
+hänellä oli eri ruokansa, hänet kutsuttiin vieraita tervehtimään,
+herrat silittivät hänen selkäänsä, ja naiset suutelivat hänen korviaan.
+
+Mutta ei ollut Hektorin maine pysähtyvä hänen kotiseutunsa ahtaaseen
+piiriin. Ei ollut hän, tämä suurilahjainen aateliskoira, tyytyvä siihen
+paikalliseen vaikutukseen, johon hänen esi-isänsä maaseutuaatelit
+olivat saaneet tyytyä. Edistynyt aika oli jo avaava laajempia aloja
+aatelisillekin kyvyille. Hän oli saava johtavan, tunnustetun aseman
+maansa mainioiden koirain joukossa.
+
+Koirarotumme kaikinpuolista kehittymistä harrastavat henkilöt olivat
+panneet toimeen ajokoirakilpailun eräällä maatilalla lähellä
+pääkaupunkia. Sinne oli kokoontunut kaikki, mitä oli parasta maamme
+koiria ja maamme koiranomistajia.
+
+Kun oli syöty aamiainen mitä hienoimpine viineineen ja lausuttu vieraat
+tervetulleiksi, lähdettiin metsään torvien soidessa ja iloisten
+huutojen kaikuessa. Päivä oli tyyni ja kylmä syksyinen päivä.
+Kilpailevat koppelit olivat määrätyt arvalla ulos laskettaviksi.
+Palkintotuomarit olivat sekundometreillä varustetut. Useat koirat
+olivat jo voimiaan jäniksenajossa koetelleet. En kerro niistä, vaan
+annan sanomalehtien, joilla oli omat kirjeenvaihtajansa tilaisuudessa
+saapuvilla, todistaa siitä, miten Hektor teki tehtävänsä. Eräs
+ruotsalainen lehti kertoi siitä:
+
+»Kello oli 4 iltapäivällä, kun kilpailun eniten odotettu ja mieltä
+jännittävin osa oli alkava. Hektor II päästettiin nyt irti. Edellisten
+koirain esitykset (prestationer) olivat alkaneet väsyttää, kun heidän
+haukkunsa oli hatarata ja katkonaista ja keskeytyi useinkin pitkäksi
+aikaa. Ensimmäisen palkinnon saamiseksi säädettyä 90 minuuttia ei
+heistä kukaan ajanut. Oli sentähden suorastaan virkistävää, kun Hektor
+II, tuo maamme metsämiesten kesken jo suurta mainetta nauttiva nuori
+koira, tuotiin palkintotuomarien eteen. Irti päästettynä hän ei
+puhaltanutkaan suinpäin metsään niinkuin hänen edelläkävijänsä. Katsoen
+isäntäänsä silmiin ja heiluttaen hänelle voimakasta häntäänsä näytti
+hän odottavan määräystä. Jokainen voi nähdä, että siinä ei ollut
+suomalaisiin piskeihin sekoitettu puolivilli ajokoira, joita meillä on
+jo miltei joka miehellä ja jotka, saatuaan kaiken ikänsä kurittomina
+laukkailla kuin elukat laitumella, tekevät sekä kotonaan että metsässä
+mitä tahtovat ja määräävät metsästäjän matkansuunnan, kun pitäisi olla
+päinvastoin. Ei! siinä oli nähtävästi hyvin opetettu ja hyviä
+ominaisuuksia perinyt puhtahin rotukoira. Saatuaan odottamansa
+kädenviittauksen isännältään otti se pitkän laukan tiepuoleen, hyppäsi
+aidan yli ruishalmeeseen, teki siellä muutamia kierroksia--mikä
+nautinto nähdä hänen varmoja liikkeitään ja yhä innokkaammaksi käyvää
+häntää!--katosi metsään ja päästi samassa haukunnan! Ei hätäilevää,
+härisevää, vaan tuollaisen helakan, syvän, rintaäänisen, haukunnan,
+joka soi kuin malmikello keskeytymättä--90 minuuttia. Kierroksen
+kierroksensa perästä se seurasi otustaan, ajoi sitä mäkien poikki,
+niittyjen yli, mitä tiheimmissä vesakoissa, ei kadottanut sitä
+aidoissa, ei teiden risteyksissä, seuraten sen jälkiä kuin
+viivoittimella vetäen. Kun nuo puolitoista tuntia olivat loppuun
+kuluneet, soitettiin ampumalupa niille, joilla oli pyssyt mukanaan, ja
+tuskin oli laukaus pamahtanut, kun hän oli ammutun jäniksen ääressä, ja
+puraisi sitä pari kertaa, paneutuen sitten tyynesti sen viereen
+pitkäkseen.»
+
+Siitä päivästä saakka oli Hektor maansa kuuluisin ajokoira. Hänen
+kuvansa tuli »Sporteniin», hänestä puhuttiin aina hyvän ja hienon
+rotukoiran esikuvana, ja satumaisia olivat ne summat, joita hänestä
+tarjottiin. Mutta häntä ei myöty hinnasta mistään. Hän oli kuin jäsen
+isäntänsä perheessä, ja häntä hoidettiin kuin parasta hevosta.
+
+Monet olivat ne metsämiehet, jotka kosivat häntä naaraidensa puolesta.
+Mutta hänen isännällään paroonilla oli se periaate, että Hektor II:n
+suku ei saa sekoittua. Hän haki hänelle emämaasta avioksi neidin
+Ruotsin ruhtinaallista sukua, ja tästä liitosta on syntynyt se
+aatelinen koirarotu, jota kutsutaan »hektorilliseksi roduksi» eli
+ruotsiksi »den hektorska racen». Se on nyt Suomen paras ajokoirarotu,
+ja kaikki sen perheen jäsenet ovat maansa korkeimmissa koiraseuroissa,
+s.o. niiden metsästäjäin palveluksessa, joilla on varsinaiset
+koiratarhat ja suuret, erityisesti vuokratut metsästysmaat.
+
+Hektor II on jo kuollut. Ensin hän tuli kuuroksi ja sitten sokeaksi.
+Mutta ei hänen sittenkään tarvinnut kuolla tavallisen koiran
+kuolemalla. Ei häntä hirtetty eikä myöskään kloroformilla nukutettu
+ikuiseen uneen. Eräänä yönä tavattiin hänet hengetönnä vuoteellaan,
+joka oli paroonin huoneessa sillä seinällä, mitä koristivat kauneimmat
+niiden kettujen ja jänisten nahoista, joiden kuolemaan hän oli
+myötävaikuttanut. Hänet haudattiin niinkuin kaikki herrain koirat
+haudataan: kaivettiin hauta puutarhan kauneimpaan nurkkaan suuren
+tammen alle, ja haudalle pystytettiin kivi, johon oli kirjoitettu:
+
+_Hektor II:lle.--Jalolle, Uskolliselle, Lahjakkaalle Rotukoiralle Hänen
+Sureva Isäntänsä_.
+
+
+
+
+MULLIKKA.
+
+
+Hänet oli jo monena iltana peräkkäin suljettu lehmitarhasta, koska hän
+muka tinki puskusille itseään vanhemman ison härän kanssa ja koska
+siitä syntyi alituista häiriötä rauhallisessa karjassa. Kerran oli
+kaatunut maitohinkkikin täysineen maahan, ja se pantiin kaikki mullikan
+syyksi. Mutta hänen mielestään oli syy yhtä paljon sonnissakin, joka
+tahtoi pitää koko karjan, vanhat ja nuoret, omissa nimissään. Ei saanut
+mullikka yritellä laitimmaisiakaan hyväilemään, kun sonni, se
+virallinen karjan kaitsija, jo rynttäsi aitaa vasten ja olisi ehkä
+siihen paikkaan musertanut, jos eivät karjapiiat olisi tulleet
+korentoineen erottamaan ja pistäneet veräjäpuita väliin.
+
+Mullikka seisoi nyt tarha-aidan takana, jäykkänä ja liikkumatonna. Jos
+ei olisi ollut niin sydämikkö, olisi ehkä itkenytkin, itkenyt kaikkia
+niitä vääryyksiä, joita hän tänä kesänä oli saanut kärsiä. Viime talven
+oli hän vielä ollut lasten kirjoissa vasikkanavetassa. Mutta kun kevät
+tuli ja karja laskettiin laitumelle, koroitettiin hänet täysikäisten
+arvoon ja siirrettiin heidän kanssaan ulkometsään. Alussa hän olikin
+iloissaan tästä ylennyksestä ja luuli voivansa liikkua laitumella yhtä
+vapaasti kuin vasikkahaassakin. Mutta sitten tulivat kuitenkin kohta
+nämä vastoinkäymiset ja kärsimykset, ja kun lisäksi vielä sai koluta
+kivikkoisia kankaita ja rämpiä ruokansa vetelien soiden ja rämeiden
+takaa...
+
+Ei se kuitenkaan olisi mihinkään kuulunut, eikä hän olisi ehkä
+kivuistaankaan välittänyt vaikka sarvia pakotti ja kylki oli hellänä,
+jos ei nöyryytys olisi tapahtunut kaikkien nähden, hiehojenkin, joiden
+herrana hän vielä viime kesänä oli ollut. Nekään eivät, ne kurjat
+pelkurit, enää tahtoneet tunnustaa vertaisekseen, vaan hakivat suuren
+sonnin suosiota. Mullikka lähti tarhaa kiertämään, koetellen vielä
+viimeisen kerran herättää huomiota. Hän koetteli houkuttelevasti ynyä
+lähinnä veräjää makaavalle lehmälle. Kun se vain märehti eikä ollut
+tietävinäänkään, hotaisi hän aitaa sarvillaan, noilla lyhyillä,
+tukevilla jänttyröillään, ja lonkutteli veräjäpuita, sonnia
+härnätäkseen, mutta se ei päätään kääntänyt, ei silmänluonnillakaan
+osoittanut häntä huomaavansa, näkyi halveksivan häntä täydellisesti ja
+suovan hänelle äänettömän ylenkatseensa. Ja muu karja teki samalla
+tavalla.
+
+Silloin ymmärsi mullikka, että se tapahtui yhteisestä tuumasta ja että
+hänet lopullisesti oli päätetty asettaa ulkopuolelle aikuisten
+yhteiskunnan. Liikahtamatta tuijotti hän vähän aikaa eteensä maahan, ja
+niin siinä seistessään hän päätti kostaa ylenkatseen ylenkatseella. Hän
+päätti jättää koko tämän karjan, koko tämän seudun ja nämä ahtaat olot
+ja hakea uusia ystäviä, uuden isänmaan ja laajemman vaikutusalan. Ehkä
+koittaa kerran aika, jolloin häntäkin vielä tarvitaan, ja on niitä
+hiehoja muuallakin. Ja hyvästiä heittämättä käänsi hän selkänsä ja
+lähti. Vanha härkä, joka syrjäsilmällä kuitenkin oli seurannut hänen
+liikkeitään, näki hänen mennä jurrittavan karjakujaa myöten ja katoavan
+lepikkoon ja ajatteli, että niinhän hänkin oli saanut tehdä nuorna
+miesnä ollessaan.
+
+Mullikka kulki hiljakseen jutuutellen aitovartta pitkin ja saapui kujan
+läpi pihaportille, johon pysähtyi. Portti oli uusi ja valkea, telkitty
+kuin uhalla hänen eteensä. Sarvia syyhytti, olisi tehnyt mieli nostaa
+ylös koko tuo rakennus ja heittää se selkänsä yli kujaan. Mutta jos
+tulevat sieltä taas seipäineen, usuttavat koiran kintuille ja
+nakkelevat kivellä kylkeen. Parasta on halveksia heitäkin, parasta
+kostaa sillä, että tekee muualla pahojaan, niin saavat tulla jälestä
+noutamaan.
+
+Mutta olla sen koiran tässä yksinään, tuumi hän mennessään, tulla sen
+nyt tässä tiellä terhentelemään, tuohon hän naulaisi sen riihen
+seinään, niin ettei karva rävähtäisi. Hän tekisi sen, tekisi sen
+varoitukseksi kaikille, jotka häntä vainoovat. Ei siinä tullut koiraa
+vastaan, mutta oli riihen kupeella vanha silppuvasu kumollaan. Sille
+hän mörähti, seivästi sen sarviinsa, kohotti korkealle ilmaan ja
+rusahutti kaksinkerroin ruumenuksen nurkkaan.
+
+Siitä hän sai luottamusta itseensä ja omiin voimiinsa, eikä olisi enää
+päätä painanut, vaikka olisi ollut iso härkäkin edessä. Joko hän
+kääntyy takaisin? Joko odottaa taas yön tarhaveräjällä ja alkaa kinan
+uudelleen? Mutta olkoonhan nyt tällä kertaa sillään, vielähän sen
+huomenna tavoittaa.
+
+Hän alkoi mörähdellä mennessään, tahtoi koetella äänivarojaan, jotka
+päivä päivältä kasvoivat yhä suuremmiksi. Kun kaiku vastasi järven
+takaa, niin olisi saattanut itsekin luulla sitä oikein ison härän
+mörinäksi. Kyllähän hän jo _sen_ puolesta olisi kyennyt ottelemaan. Ja
+kyllä niskavoimainsakin puolesta. Ne olisivat aina kestäneet, niiden
+jännitys ei olisi milloinkaan lauennut, kun vain jalat olisivat
+pitäneet. Mutta vielä ne kerran nekin lakkaavat lyykistymästä, vielä ne
+seisovat kuin seipäät uudessa pisteaidassa. Ja silloin sitä painetaan!
+
+Hän kyömisti niskaansa, tunsi suonien pullistuvan ja jänteiden
+jäykkenevän kuin yhdeksi luuksi sarvista säkeen. Tulla nyt vastaan joku
+kiusantekijä, tulla nyt kylän tytöt härnäämään, tulla nyt poikaset
+heristämään...
+
+Mutta ei ketään kuulunut tulevaksi, tie oli auki niin pitkälle kuin
+sitä näkyi, yö oli hiljainen, kaikki nukkuivat ympärillä, eikä kuulunut
+muuta kuin omain kynsien napse savikolla korpitiellä, synkkäin kuusien
+keskessä.
+
+Tuossa oli aita, raja-aita, ja sen takaa oli kuuluvinaan jotain. Mikä
+se risahteli ja mikä se vilahteli sieltä? Joku seisahtui ja hän
+seisahtui kanssa kuulostamaan. Se oli naapurin mullikka, joka
+nähtävästi kulki samoilla asioilla kuin hän itsekin. Ne lähenivät
+molemmat aitaa, katsoa maurottivat vähän aikaa toisiaan, eivät ääntä
+päästäneet kumpainenkaan, mutta ymmärsivät toisensa täydellisesti.
+
+Hän alkoi taas kulkea ja möristä kulkiessaan. Ei hän ollut vielä
+selvillä, minne menisi, mutta arveli, että tottahan jonnekin tulen, kun
+tätä tietä myöten kulen. Ja kohta alkoikin kuumottaa peltoja puiden
+välitse. Kaksi lehmää makasi mökin pellolla, ja nyt hän tunsi ne. Hän
+oli niiden kanssa joskus kuljeksinutkin, niillä ei ollut omituista
+härkää, vaan näyttivät aina olevan hyvillään hänen seurastaan. Nytkin
+ne hänet metsän rinnasta keksittyään ynähtelivät ystävällisesti ja
+houkutellen. Mutta mullikka ei heistä välittänyt, ne olivat kaksi
+vanhaa tätiä, joiden kanssa pian tuli ikävä olla. Ja pysähtymättä hän
+meni edelleen.
+
+Ei, tapella pitää hänen saada, olla puskusilla, voittamalla voittaa
+itselleen ystävä, ottaa uhalla joku toisen oma, valloittaa se oman
+niskansa väellä!
+
+Ja hän käveli ja mörisi ja ammahtikin jo silloin tällöin lyhyesti ja
+päättävästi. Ei malttanut tietä pitkin kulkea, oikaisi lepikkolehdon
+läpi toiselta polulta toiselle ja tuli aukealle aholle, jossa jänis
+kahdelle jalalle kapsahtaen häntä katseli. Hän viittasi sinne toisella
+sarvellaan, mörähti vähän, ja jänis katosi katajikkoon.
+
+Täällä asti hän ei ollut koskaan ennen käynyt, mutta kaikista merkeistä
+hän näki, että siellä oli isokarjainen talo edessäpäin. Hän nuuski
+maata, nuuski ilmaa ja pisti myötämäessä pieneksi hölkäksikin.
+
+Mutta kun hän oli vähän aikaa hölkännyt, pisti hän täydeksi juoksuksi
+ja laski suoraa päätä tarhalle, joka oli suuren talon takana pellolla
+ja jossa makasi lehmikarja kuin hänen tuloaan odotellen. Ja
+ajattelematta sen enemmän seurauksia hyökkäsi hän avonaisesta veräjästä
+ensimmäisen lähinnä seisovan kimppuun.
+
+Se kääntyi päin, koetti puolustautua, mutta pelästyi ja pakeni toisten
+luo. Mullikka juoksi perästä, oma härkä tuli hätään, mullikka sysäsi
+hänet syrjään, toinen siitä kiivastui, he joutuivat polkemaan
+kellokasta, joka makasi savulla, astuivat savuun, josta poro pölähti
+ilmaan, karja pelästyi, alkoi ammua, ja talossa vielä valvottiin.
+
+--Vieras härkä puskee Punikkia ja tappelee! huudettiin siellä, ja koko
+talon väki ja kaksi isoa koiraa juoksi huutaen ja räyhäten
+häiriöntekijää pois hätyyttämään.
+
+Mullikkaa lyötiin sekä selkään että mahaan. Kun toinen koira turvan
+edessä terhenteli, tinki toinen kinttuja tavoittelemaan. Härkä puski,
+ja lehmät puskivat. Hän aikoi äkäytyä tarhan nurkkaan, mutta silloin
+hän sai sekä seipäistä että vitsaksista semmoisen voitelun, että täytyi
+lähteä pakoon, mistä parhaiten pääsi, aidan yli, kun ei ollut aikaa
+veräjätä katsella, ja laskea täyttä laukkaa tiehensä, kivien ja
+kalikoiden suhahdellessa ympärillä.
+
+Kun hän tointui, tapasi hän itsensä petäjikön laidasta
+kanervikkokankaalta. Ei ollut täällä vieraalla maaliakaan paremmat olot
+kuin kotonakaan. Täälläkin oli koiria ja korennoita niinkuin sielläkin.
+
+Mutta minä en kukistu, mörähti hän. Kyllä minä vielä opetan, mörähti
+hän vielä toisen kerran. Ei ole vielä nahkani parkkiin pantu eikä
+panna. Vielä seisovat sarveni juurillaan. Ja hän mörähti kolmannen
+kerran, neljännen ja viidennenkin, joka kerta yhä pitemmin ja
+äkäisemmin. Mutta kuudennella kerralla se katkesi keskeltä ja muuttui
+tuimaksi, huutavaksi, kiukkuiseksi ammunnaksi, joka intohimoisena
+uhkauksena lähti laaksoja ja kukkuloita vierimään, joka kulki järvien
+ja soiden poikki kaukaisiin kyliin ja ilmoitti kaikelle maailmalle
+mullikan hillittömän, leppymättömän vihan ... ja saattoi kaikki
+syylliset vapisemaan.
+
+Niin ainakin otaksui mullikka itse, ja kun hän näki suuren, mustan
+kannon edessään, joka nähtävästi tökötti siinä vain hänen kiusallaan,
+niin kyömisti hän niskansa ja hyökkäsi kaikkien kostotuumainsa painolla
+sen kimppuun. Se keikahti kumoon, multa pölähti korkealle ilmaan, ja
+juuret sinkoilivat kauas ympärille. Ja vielä toisen kerran karkasi
+mullikka eteenpäin, iski sarvensa, nuo lyhyet, tukevat jänttyränsä,
+syvälle mäkeen ja nakkasi kokonaisen mättään ylös ilmaan, nakkasi
+yhden, nakkasi toisen ja kolmannenkin, niin että maa pölisi pilvenä
+hänen kupeillaan.
+
+Mutta sitten hän rauhoittui, ei viitsinyt enää, oli vakuutettu siitä,
+että oli voittanut ja kiusansa kostanut ... uuvuttikin vähän ... hän
+siirtyi vähän syrjään, pudisti mullan selästään ja paneutui pehmoiselle
+mättäälle märehtimään.
+
+
+
+
+VERIKASTE.
+
+
+Kun metsästäjä otti hänet vuosikkaana penikkana haltuunsa, oli Leila
+vielä niin puhtoisen ja viattoman näköinen, että olisi tehnyt mieli
+syliinsä kaapata ja suudella sitä kuin lasta. Karva oli niin sileä ja
+hieno kuin untuva, turpa, tuo pieni, suippea turpa kuin samettiverkaa
+ja sieraimet pienellä sulavalla kaarella kuin mitä viehättävimmällä
+neitosella. Korvat olivat hempeät kuin silkkivanttuut ja silmänluonti
+kummastelevan viaton ja ystävällinen kuin hyvällä ihmisellä. Hampaat
+kun tavoittelivat purrakseen, niin unohtuivat hyväilemään. Häntä ei
+tiennyt vielä tehtävistään, ei osannut ilmaista eri mielialoja,
+niinkuin se täysikäisellä koiralla tekee, milloin pystyyn nousten,
+milloin heiluen ja milloin koipien väliin kivertyen, vaan häilähteli
+aiheettomasti sinne tänne. Petoeläimen vaistot olivat piilossaan, jos
+niitä vielä olikaan. Kun se kanoja ajoi ja haukahti, oli se
+leikinlyöntiä eikä vainonhalua; kun lammas kääntyi päin ja polki
+jalkaa, pysähtyi hän kummastellen sitä katsomaan ja lakkasi telmimästä,
+koska ei toinenkaan enää näkynyt olevan siitä huvitettu. Ja kun
+metsästäjä otti hänet mukaansa metsään, laukkasi hän vain
+laukkailemisen halusta, näytti nauttivan luonnosta ja raittiista
+ilmasta, harjoittaen jäsentensä voimistelua ja iloiten omasta
+olemisestaan.
+
+Ne olivat lapsen tapoja ja maitoruokain ja naisten antaman kasvatuksen
+hedelmiä. Sillä kun emo jätti, ottivat hänet talon naiset haltuunsa,
+veivät karjakartanolle lihomaan ja lempeitä päiviä viettämään,
+makuuttivat yöt oman vuoteensa jalkopohjissa, antoivat päivillä
+temmeltää lammasten ja vasikkain kanssa ja hellällä kädellä hoitelivat,
+juottaen lämmintä maitoa niin paljon kuin halutti. Ei ollut siellä
+vanhempia koiria pahoille tavoille opettamassa, ei kissoja tappeluun
+kiihoittamassa, ja sentähden pysyi Leila viattomuutensa tilassa lähes
+vuoden vanhaksi, jonka ikäisinä monet muut koirat jo kauan sitten ovat
+hampaitaan hioneet. Sille tuskin kelpasi muu ruoka kuin maito, ja lihaa
+hän ylenkatsoi.
+
+--Tokko tuosta metsäkoiraa tuulleekaan, sylikoiran luonto, arveli
+metsästäjä.
+
+--Kunpa ei tulisikaan, toivottelivat talon naiset.
+
+
+Mutta metsästäjä luotti kuitenkin vielä rotuun, joka oli vanhaa ja
+puhdasta ajokoiran rotua, ja hän päätti todenteolla ottaa Leilan
+kehittämisen omaan huostaansa. Hän sitoi talutushihnan hänen kaulaansa,
+otti mukaansa vanhemman koiran, heitti pyssyn olalleen, ja niin vietiin
+Leila metsään, missä tiedettiin jäniksiä olevan. Jo nuuskii vanhempi
+koira aamullisia jälkiä aholla, Leila lasketaan irti, osoitetaan
+jälille, usutetaan etsimään. Kerran, pari pistää se turpansa maahan,
+häntä pyörähtää, mutta kohta palaa se metsästäjän luo ja alkaa hyppiä
+häntä vastaan. Toinen koira on kadonnut. Hetken kuluttua kuuluu kimakka
+haukunta, Leila pörhistää korviaan ja haukahtaa vastaan, mutta ei
+ymmärrä, mitä se on. Jänis kiitää ahon poikki, metsästäjä ampuu, otus
+kaatuu, mutta laukausta pelästyen hiipii Leila häntä koipien välissä
+pakoon. Metsästäjä ottaa ammutun jäniksen ja heittää sen Leilan eteen.
+Leila säikähtää, ulvahtaa hätäyksissään ja kiitää kuin nuoli kotiin,
+jossa metsästäjä tapaa hänet sänkynsä alta vapisemasta. Metsästäjä on
+vihainen, Leila saa vähän selkäänsä, ja ylenkatsoen silmäilee häntä
+vanhempi koira.
+
+Leila saa jäädä kotiin, kun metsästäjä seuraavalla kerralla lähtee
+ulos. Naisten on kielletty häntä hyväilemästä, ei kukaan muu kuin
+metsästäjä saa hänen kanssaan seurustella. Ei kukaan tiedä, mitä hän
+miettii. Hän juoksentelee ympäri pihamaan, kuulostelee portilla, pistää
+turpansa maahan ja puhallaikse vähän matkaa eteenpäin. Pysähtyy, palaa
+takaisin ja kuulostaa taas. Mäen rinteellä peltojen takana törähtää
+torvi, haukku käy, laukauksia kuuluu. Yhä enemmän hän hermostuu,
+näyttää ymmärtävän jotain, mutta taas sekaantuvan. Mutta kun hän näkee
+metsästäjän tulevan metsänrinnasta esiin, laukkaa hän häntä kohden,
+kavahtaa vastaan, pelästyy, tekee kierroksen ja uskaltaa, häntä
+salaperäisesti heilahtaen, nyhtäistä takakäpälästä jänistä, joka
+metsästäjän olalla rippuu. Sitten hän alkaa, niinkuin olisi jostain
+päässyt selville, maha matalana pyyhkiä niittyä pitkin, niinkuin on
+koirain tapa tehdä, kun ovat jostain erityisesti mielissään.
+
+
+Kun metsämies taas jonkun päivän perästä lähtee metsälle, odottaa Leila
+jo portilla. Ja ennenkuin hän on metsään ehtinyt, on Leila jo kadonnut
+sinne toisen koiran kanssa.
+
+Metsämies seuraa koiriaan, näkee Leilan nenä maassa vyyhteävän
+edestakaisin aholla.--»Taitaahan sinulla sentään hiukan lahjoja olla.»
+--Leila hyppelee kuin vimmattu näreikössä, yht'äkkiä ulvahtaa hän kuin
+olisi häntä kalikalla jalkaan nakattu, jänis karkaa ulos pensaasta,
+Leila jälestä, pyssy pamahtaa, ja kuperkeikan heittää jänis korkealla
+ilmassa pudoten nurin niskoin Leilan eteen. Vanha koira on rientänyt
+luo, tarrautunut jänikseen kiinni, puree sitä, että luut rutisevat ja
+karvat pölisevät. Mutta Leila on hänkin iskenyt hampaansa jäniksen
+takajalkaan ja riuhtoo sitä kuin raivostunut, häntä jousella,
+selkäkarvat pystyssä, ja murajaa.
+
+Mutta metsästäjä erottaa koirat saaliistaan, hänen rintansa kuohuu,
+silmänsä säihkyvät--Leilasta tulee siis sittenkin metsäkoira! Hän
+asettaa lämpimän ja vielä vavahtelevan jäniksen selälleen maahan,
+polvistuu sen takajalkain päälle, vetää välkkyvän metsästyspuukon
+tupestaan, avaa vatsan, vetää ulos sisälmykset, maksan ja sydämen ja
+heittää ne Leilalle, joka odotellen on ympärillä häärinyt. Leila
+vapisee, silmät kiiluvat, kita aukeaa ja sinne, vereytyneeseen
+kurkkuun, katoaa yhdellä nielaisulla höyryävä herkkupala.--»Seh, tänne,
+Leila, seh, verta juomaan!»--ja metsästäjän kuperasta kourasta särpää
+Leila nyt kuumaa leppää, työntäytyy lähemmä, tahtoo enemmän, saa painaa
+turpansa vatsan onteloon ... lakkii, laksuttaa ... veripisarat
+pärskyvät sen puhtoisille poskille, silmille ... kuono, turpa, viikset
+ovat veressä, ja pitkä veripunainen kieli nuoleksii hekkumallisesti
+huulia, joilla tähän saakka ainoastaan maito on helmeillyt.
+
+Leila on saanut verikasteensa, hän on päässyt täysikasvuisten koirain
+kirjoihin, ryhti on kuin uusi, silmissä on uusi itsetietoinen loisto,
+häntä tietää tehtävänsä ja kivertyy kaarelle kuin käyrä miekka.
+
+
+Leilan ensimmäinen otus ... siinä on!
+
+Mutta talon naisten mielestä on Leilan silmiin tullut jotain outoa ja
+epämiellyttävää, petomaista, raakaa, ja he hätistävät hänet pois, kun
+hän hyppää heitä vastaan.
+
+
+
+
+VÄINÄMÖISEN KANTELE.
+
+
+Kun Väinämöinen pois purjehtimaan lähtiessään nakkasi kanteleen
+kädestään, parahti se surkeasti kolkoille rantakiville pudotessaan.
+Silloin oli syksy, ja kylmä pohjatuuli puhalteli lämpimän kesän
+jälkeen, jolloin kantele oli soittajansa sormien alla soinut joka
+salolla, laulellut joka lehdossa. Se oli ollut vanhan soiton viimeistä
+kilpailua uuden kanssa, joka kaukaisista maista merien yli tunki
+sotatorven soittona ja kirkonkellon kuminana Suomen laulun entisille
+elonmaille. Ne uudet äänet olivat suuremmat ja voimakkaammat, ja
+ihmiskunta unohti metsäpuron lirinän, silloin kun koski kohisi ja meren
+ranta pauhasi.
+
+Turhaan soitteli Väinämöinen ja koetti säveliensä viehätyksellä voittaa
+vieraalta vallan. Mutta kun ei kukaan häntä enää kuunnellut ja kun
+lapsetkin lattialta häntä pilkkasivat, niin jätti hän kiittämättömän
+kansansa, astui haahteensa, viritti purjeet ja purjehti pois.
+
+Siihen jäi kantelo syystuulien soiteltavaksi, ja joskus sattui joku
+kariseva lehtikin sen kieliä helähyttämään, kunnes talvi satoi lumensa
+ja se vihdoinkin hangen alla kokonaan vaikeni niinkuin sirkka, joka
+ensi kylmien tultua lakkaa laulamasta ja kohmettuu vain kolohonsa.
+Jänikset tekivät nyt teitään sen katolle, ja metsäkana juosta
+piiperteli ristiin rastiin hankea myöten, joka kätki alleen purot,
+kukkaset, nurmikot ja jäätyneen Suomen soiton, minkä virittäjä itse
+harhaili maanpakolaisena idän vierailla mailla.
+
+Talvi oli vuosien pituinen, ja kauan nukkui kantele jäistä untaan
+nietoksien peitossa.
+
+Mutta viimein tuli kevätkin, ja lumet sulivat ja vuotivat järviin.
+Järvet paisuivat yli reunojensa, ja tulvaveden aalto kohotti kanteleen
+harjalleen ja heitti sen kauas rantalehdon suojaan, jossa koivahainen
+jo parhaillaan laittoi lehteä ja ensimmäiset kesälinnut lauloivat.
+
+Sieltä löysivät sen sitten mökin lapset marjaretkillään ja alkoivat
+uteliaina sen kieliä kosketella. Mutta soittaa he eivät sillä osanneet
+eivätkä saaneet siitä säveltä syntymään. Vaan kun he kotiin kulkiessaan
+sormillaan suotta sen kieliä näppäilivät, oli heistä iloista nähdä,
+kuinka peipposet pyrähtelivät lähemmä, orava kurahti alimmalle oksalle
+ja ahon reunaan ilmaantui jänis korvat pystyssä kuuntelemaan niinkuin
+vanhaa tuttuaan.
+
+Toivat he sen tupaan, ja siellä oli uunilla vanha vaari, joka tunsi
+puisen kopan Väinön vanhaksi kanteleeksi. Hän muisti vielä muinaiset
+laulut, asetti kanteleen polvelleen ja soitteli sillä iltojen kuluksi,
+lapsilauman kuunnellessa ympärillä.
+
+Ja tytöt oppivat ensiksi ja sitten oppivat pojatkin, ja he veivät sen
+kaikkialle karkeloihinsa ja keinumäelle ja tyynille ulapoille lempeinä
+kesäiltoina. Riemusaatossa he sitä edellään kuljettivat läpi korpien,
+poikki vuorten, kukkulain ja metsäjärvien ihmisten ilmoille asuttuihin
+seutuihin. Matkan varrella humisivat kuuset sen sisään omaa huminataan,
+haavan lehdet loivat sen kieliin lipatuksensa, purot lirityksensä, ja
+aalto loiski siihen loiskinataan. Monenlaisia lauluja sillä soitettiin,
+sekä vanhoja että uusia. Mitkä iloitsivat ilojansa, mitkä surujaan
+säestelivät. Mutta pohjasävel pysyi aina samana suruvoittoisena
+kanteleen soittona, kaikuna etäisiltä saloilta ja muistona
+hankienalaisilta ajoilta.
+
+Mutta nyt on kaikki soitto Suomessa vähitellen kanteleen mukaan
+viritetty, sen kanssa kumajavat kirkonkellot samassa äänilajissa, ja
+sen sointua on uuden ajan sotatorven soitossakin.
+
+
+
+
+SOVINTOJUHLA.
+
+Aleksanteri II:n kuvapatsasta paljastettaessa.
+
+
+Kova oli ottelu kivien ja kantojen kanssa, kun Suomen suuret miehet
+rakensivat pirttiään ja perkkailivat peltojaan synkkään korpeen, suon
+rannalle, louhujen ja juurikkain keskeen. Sillä paremmat maat olivat
+valtojen hallussa, sekä kukkulat että järvien rannat.
+
+Usein kilpistyi kynsi kalliosta, monesti upposi jalka hyllyvään
+hetteeseen ja uupui hirttä vetävä hevonen. Monet kyllästyivät kesken ja
+lähtivät sinne, missä multa oli muhajavampaa ja missä palkka oli
+varmassa tiedossa.
+
+Mutta korven ukot raatoivat, minkä jaksoivat;--eivät kiirettä pitäneet,
+mutta työ edistyi kuitenkin.
+
+--Mitä siellä korvessa pauketaan? kysyivät vallat.
+
+--Uuden pirttinsä perustusta panee suomalainen, vastattiin.
+
+--Turha työ, liika vaiva, palkka pieni...
+
+Vaan eivät ne ne senaikuiset palkan tähden tehneetkään työtä, tekivät
+työtä yhteiseksi hyväksi.
+
+Vuosi meni perustuksen panemiseen, toinen nurkkain nostamiseen, kolmas
+katon kaartamiseen. Mutta neljäntenä lämpisi jo uusi uuni, lämpisi
+sisään, lämmitti seinät, mutta savu kohosi korkeana, paksuna patsaana,
+ylös ilmojakin kohti.
+
+--Mikä nousee sauhu tuolta salon sisästä? kysyivät taas vallat.
+
+--Suomalaisen uusi tupa siellä lämpiää, vastattiin.
+
+Ottivatpa oppaan ja kävivät katsomaan.
+
+Kauas paistoi sieltä valkea rakennus kivisen kannokon keskestä. Ja
+rakentajat viettivät sen vihkimisjuhlaa, viettivät sitä viulujen
+soidessa ja nuorten tanssiessa, sill'aikaa kun vanhat istuivat
+hymyhuulin honkaisen pöydän päässä vaivoistaan leväten koivuisten
+koristusten alla.
+
+--Teimme pirtin, sanoivat itsetietoisesti ja kohottivat haarikkansa.
+
+--Me teemme toisen ja yhtä komean, kun entinen ahtaaksi käynee!
+vastasivat nuoret, toivo silmissä välähtäen.
+
+--Ja me sen lehvillä koristamme niinkuin tämänkin, lisäsivät naiset.
+
+Mutta pitkään aikaan ei käynyt pirtti ahtaaksi. Metsä poistui pihan
+ympäriltä, vainiot laajenivat, kaskia kaadettiin, soita kuivattiin, ja
+joka vuosi vietettiin yhteinen elojuhla helteisten päivien perästä.
+
+Vanhat vanhenivat, kuolivat pois ja saatettiin yhteisellä surulla
+hautaan. Mutta toisia syntyi sijaan, veljesten lauma kasvoi ja kasvoi
+veljesten lasten.
+
+Vaan kun kuoli se vanhimmista vanhin, kun uupui ikuiseen uneensa
+suomalaisista suurin, joka oli uudistalolle kiinnekirjat hankkinut ja
+nostanut korpilaaksot kukkuloiden arvoon, niin sanoi hautajaisten
+jälkeen nuorin veljeksistä sille, joka oli veljeksistä vanhin:
+
+--Teen oman tupani ja otan osan korvesta omaan viljelykseen.
+
+--Rakennat riitaa, käyt erimielisyyttä kylvämään.
+
+--Teen omia töitäni, mutta kokoon yhteiseen riiheen.
+
+--Vaan aitan ovat avaimet minun.
+
+--Pankaamme miehiä myöten...
+
+--Isän kuoltua on vanhin poika isäntä.
+
+Ja he riitaantuivat, eivät panneet miehiä myöten eivätkä koonneet
+yhteiseen riiheen. Tekivät omaa kassaansa kukin, jakoivat riidalla
+maansa, hakivat pesäeron, tulivat toistupaisiksi.
+
+Ei ollut kuin kaitainen pihamaa pirttien välillä, mutta eivät yhden
+talon miehet koskaan toisiaan tavanneet, panivat aitoja sarkojensa
+väliin, eivät viettäneet yhteisiä elojuhlia, eivät tanssineet samalla
+tanhualla, vaan heittelivät toisilleen syytteleviä sanoja kirkkotiellä:
+
+--Ette tunnusta nuorien rientoja!
+
+--Ette anna vanhoille heidän kunniaansa!
+
+--Antakaa meillekin osa perinnöstämme!
+
+--Ei ole teissä sen hoitajia!
+
+Ja he alkoivat kiistellä kannikoista ja tavaroista. Vanha sopu oli
+hävinnyt eikä uutta sijaan syntynyt.
+
+Eikä ollut sitä syrjäistä, joka olisi virkkanut sanan sovinnoksi ja
+rakentanut vanhan rauhan.
+
+Ja jos joskus olikin, ei ollut sen sanan kuulijoita. Ja jo näytti, kuin
+ei olisi olevakaan, ennenkuin halla saapuu sovintojuhlaa pitämään, kun
+vallat tulevat viljan jakoon ja vieras ottaa aittojen avaimet.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Mutta mikä on se juhla, jota tänään vietetään?
+
+Mitä ovat nuo joukot, joita teiltä ja poluilta tulvii vanhan pirtin
+pihamaalle?
+
+Kuka on tuo jaloryhtinen mies, joka totisena seisoo heidän kaikkien
+keskessään?
+
+Ja mikä on se käärö, joka on hänellä kädessään? Juhla on sittenkin
+sovintojuhla.
+
+Joukossa on vanhoja ja joukossa on nuoria, ja vallatkin ajavat siihen
+vaunuillaan.
+
+Ja tuo jaloryhtinen mies, joka kivisen patsaan päässä seisoo heidän
+keskellään, se on hän, joka antoi heille heidän kiinnekirjansa...
+
+
+Pois kina ja kauna veljesten väliltä! Vanhat viulut raikumaan, vanhat
+lehvät lemuamaan! Alas aidat, ovet auki, sydämet selkoselälleen!
+
+
+
+
+SYDÄNMAANKYLÄN KANSAKOULU.
+
+
+Millä lailla saatiin Sydänmaankylään kansakoulu ja millä lailla niitä
+on saatu satamäärin muitakin sekä ennen tätä että tämän jälkeen?
+
+Kirkonkylässä on se ollut jo useampia vuosia vaikuttamassa. Se on ollut
+muun ohessa myöskin keskipisteenä paikkakunnan valistuneimpien miesten
+henkisille harrastuksille. Lainakirjasto ja lukusali ovat vetäneet
+heitä puoleensa, ja opettajan ovi on aina ollut auki niille, joiden on
+tehnyt mieli keskustella maailman menosta ja oman paikkakunnan
+pyrinnöistä.
+
+
+Siellä se on pantu siemen itämään Sydänmaankylän kansakoulunkin
+perustamiseksi. Ensin se on tipahtanut muutamain älykkäimpien isäntien
+mieleen. Ne ovat vieneet aatteen omalle kylälleen ja alkaneet sitä
+varovaisesti ensin tupakkapuheina, sitten kylänkokouksissa istutella
+laajemmalle. Se on juurtunut ja tehnyt tainta, eikä aikaakaan, niin on
+tullut joka tilaisuudessa pohdittavaksi kysymykseksi kysymys oman
+koulun perustamisesta tuonne etäiseen kylään, joka suurten selkäin ja
+hankalain matkain takana on niin kaukana muusta maailmasta.
+
+Ja talven ja kevään kuluessa on asia ehtinyt niin pitkälle, että eräänä
+kesäkuun sunnuntaina on kirkkokuulutuksella kutsuttu kokous kyläkunnan
+suurimpaan savupirttiin, jossa aiotaan lopullisesti päättää koulun
+perustamisesta ja Sydänmaan perukan erottamisesta omaksi koulupiiriksi.
+
+Pahainkin taipalien takaa on sinne tullut väkeä kuin lukusille. Miehet
+istuvat etupuolella tupaa, naiset karsinassa. Väkeä on porstuassa,
+seinämillä ja aitovarsillakin. Hiljainen hyrinä kuuluu kaikkialta, ja
+pikkupojat ovat ruvenneet pirtin takana kesantopellolla palloa lyömään.
+Kirkonkylän opettaja on kutsuttu kokousta avaamaan ja puhetta
+johtamaan. Hän tulee porstuanpohjakamarista, menee väkijoukon keskitse
+ja asettuu pitkän pöydän päähän istumaan.
+
+Hän pitää puheen sivistyksestä ja sen tarpeellisuudesta, esittää niitä
+etuja, joita kansakoulu voi tuottaa, selittää, mitä varten nyt ollaan
+koolla, ja kysyy lopuksi, ollaanko yksimielisiä siitä, että kansakoulu
+on Sydänmaankylään perustettava.
+
+--Sitähän tässä on tuumattu ja sinnepäinhän ne mielet tuntuvat olevan
+käännyksissä, virkkaa johtavista miehistä muuan.
+
+--Milläs varoilla ne huoneet rakennetaan ja opettaja palkataan? kuului
+ääni miesjoukosta.
+
+--Valtio antaa palkanapua, ja loput pitäisi saada kyläkunnasta kokoon,
+vastasi puheenjohtaja.
+
+--Minä annan huoneeni, sanoo koulupuuhan varsinainen alkuunpanija.
+Tulkoot aluksi tähän minun pirttiini lukemaan. Ja on tässä tilaa
+opettajankin asua, kun muut panette osaltanne palkan apua.
+
+Siinä syntyi pieni kilpailu kuin huutokaupassa, jossa miehet toinen
+toistaan kiihoittelevat:
+
+--Minä annan häkin heiniä, kun itse hankkinee lehmän!
+
+--Minulta saa kesälaitumen.
+
+--Kun se hänelle kelvannee, niin hakatkoon meidän maalle kasken!
+
+--Eiköhän suostuttaisi siihenkin, että saisi kantaa kapan talosta ja
+kaksi parhaasta?
+
+--Ja mökkiläisiltä puolen kappaa kultakin ... vai mitä ne miehet
+arvelevat?
+
+--Jaksaneehan tuon puolen kappaa!
+
+--Mistäs pannaan peltomaata? kysyy puheenjohtaja. Pitäisihän olla
+sitäkin.
+
+--Onhan niitä kenttiä kuokkia!
+
+--Kyllä kai tuo nyt miehissä yksi pelto kuokittaneen!
+
+Ja kun pieni rahasumma sitten vielä on luvattu jokaiselta itseään
+elättävältä hengeltä, niin ovat palkkaehdot sillä lailla päätetyt.
+Opettaja kirjoittaa kunkin lupaukset muistiin, ja nyt ei puutu muuta
+kuin nimet alle.
+
+Miehet astuvat yksitellen esille panemaan puumerkkinsä yhteiseen
+sitoumukseen. Harvat osaavat nimeänsä kirjoittaa, kaikki eivät taida
+piirtää puumerkkiäänkään, mutta sen sijaan he panevat »kaksi sormea
+kirjan päälle» kuin valaa tehdessään tuomarin pöydän ääressä ja pitävät
+niitä siinä sen aikaa, kun opettaja heidän puolestaan kirjoittaa. Se on
+juhlallinen toimitus, eikä kuulu hiiskaustakaan syrjäisten suusta
+sill'aikaa kun sitä kestää.
+
+Ja ennenkuin he oikein itsekään tiesivät, olivat Sydänmaan kyläläiset
+saaneet koulun ja opettajan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Syksyllä alkaa koulu jo vaikutuksensa. Opetusta annetaan tuossa
+suuressa savupirtissä. Opettaja asuu porstuanpohjakamarissa ja
+talonväki toisessa tuvassa, jonne pitkin päivää kuuluu opettajan ääni
+ja lasten luku. Ne ovat tulleet sinne, mitkä isän suurissa saappaissa,
+mitkä äidin takissa, mitkä taas uusissa kouluvaatteissaan, ja
+välitunneilla, kun ne pullahtavat porstuan ovesta ulos, kuuluu sieltä
+ympäri kylää iloinen mellakka ja kimeiden äänien kirkuna.
+
+Mutta ollaan toisaallakin toimessa. Eräänä kirkkaana maaliskuun aamuna
+kuuluu kylän yhteiseltä takamaalta tavatonta jyskettä ja paukkinaa.
+Suuret, lumiset hongat tutajavat, horjuvat ja kaatuvat rytisten maahan.
+Ne karsitaan, nostetaan rekiin, ja pitkä jono hirsikuormia ajaa kylää
+kohti. Siinä on tasainen kenttä, joka jo syksyllä puhdistettiin puista,
+ja siihen kaadetaan hirsikuormat. Joka talo vetää pölkkynsä,
+varakkaimmat tuovat niitä kahdella, kolmella hevosella. Ja jo ennen
+iltaa on uuden kansakoulurakennuksen hirret saatu kokoon.
+
+Piirustukset ovat jo aikoja sitten vahvistetut, kohta ryhdytään
+rakennustyöhön, kevätkausi kalkutetaan neljällä nurkalla, ja koulusalin
+seinät nousevat nousemistaan, kunnes ne ennen sulan ja sateiden tuloa
+ovat vesikatto päällä. Sunnuntai-iltoina vaeltaa tänne lähiseudun
+isäntiä, ja piippujaan imien istuskelee heitä seinämillä ja kynnyksillä
+tarkastelemassa saumoja ja salvaimia ja lausumassa niistä arvostelunsa.
+Ja hartaimmat pistäytyvät arkinakin katsomaan nikkarin työtä, kun hän
+hiessä päin höylää ikkunanpieliä ja valmistaa sisustusta.
+
+Sillä syyslukukauden alussa olisi jo määrä saada lapset omaan
+huoneeseen, ja juhannukseen mennessä pitäisi salin ja porstuan olla
+siinä kunnossa, että täällä saattaisi pitää kansanjuhlan ja arpajaiset
+sisuskalujen ja koulutarpeiden hankkimista varten.
+
+Paikkakunnan lehdessä on jo kauan kulkenut pitkä ilmoitus niistä, jotka
+»hyväntahtoisesti ovat suostuneet voittoja vastaanottamaan». Nimien
+joukossa ovat kaikki pitäjän herrasnaiset ja arvokkaimmat emännät
+omalta kylältä.
+
+Jo talvella he ovat pitäneet ompeluseuroja ja valmistaneet voittoja.
+Niitä on pidetty pappilassa, kirkonkylän kansakoululla, ja kerran oli
+herrasväkeä pölähtänyt Sydänmaallekin monella hevosella suureen
+ompelutalkooseen.
+
+Ja juhannuksena ovat sitten arpajaiset. Suuri kirkkovenhe on laitettu
+herroja noutamaan, ja tyynenä, kauniina kesäpäivänä he soutelevat
+laulaen ja nauraen suurten selkien yli Sydänmaankylää kohti.
+Venhevalkamassa seisoo koko kylän väki vastassa, ja uteliaan
+katsojajoukon välitse nousee sieltä pihaan valkopäitä ylioppilaita ja
+hattupäitä neitosia. Ovat he tuoneet mukanaan pelimanninkin, joka astuu
+edellä »Porilaisten marssia» soitellen.
+
+Koulupihan portilla tungeskelee väkeä lippuja ostellen. Kaikilla ei ole
+varaa mennä sisään, mutta he seisovat aidan takana ja katselevat
+sieltä. Pitkä riuku on pihan keskellä, puhujalava on koristettu
+havuilla ja lippuja liehuu siellä täällä. Rakennuksen seinämällä on
+pöytä täynnä kahvikuppeja, ja kylän naiset kantavat suuria pannuja
+toisen toisensa perästä. Pöydän ympärillä on alituinen tungos kahvin ja
+limonaadin nauttijoista.
+
+Koulusali, suuri ja valoisa, korkeakattoinen huone, jonka kaltaista ei
+näillä perukoilla ole ennen nähty, on väkeä tungokseen täynnä.
+Peräseinällä ovat siinä voitot. Isäntä on kantanut sinne ruissäkin
+selässään, emäntä tuonut vihon pellavia, oppilaat ovat talven kuluessa
+valmistaneet kukin voittonsa, muuan seppä takonut kirveen, eräs vanha
+mies kutonut verkon, ja valkealle lakanapohjalle on ripustettu
+kaikenlaista ostokalua.
+
+Väki huljuu huoneista pihalle ja pihalta huoneisiin. Myydään arpoja. Ne
+menevät kuin kuumille kiville. Köyhimmätkin panevat roponsa likoon.
+Vasta perustettu lauluseura yhdessä pitäjän herrasväen kanssa laulelee
+lavalta, ja väki seisoo ympärillä silmät ja suu selällään.
+
+Mutta juhlapuhe on vielä pitämättä. Lavalle astuu kirkkoherran poika,
+nuori ylioppilas, ja kun kaikki väki on kokoontunut hänen ympärilleen,
+niin hän alkaa:
+
+»Arvoisat kansalaiset!»--sanoo hän.--»Kun minua tässä tilaisuudessa on
+pyydetty lausumaan muutamia sanoja siitä tarkoituksesta, jota varten
+olemme tänne kokoontuneet tätä pientä juhlallisuutta viettämään, niin
+en tiedä miten kuvaisin sen paremmin kuin sanoessani, että olemme
+tulleet tänne valon juhlaa viettämään. Ja valon juhlaa kahdenlaisessa
+tarkoituksessa. Kesä on nyt kauneimmillaan, päivä paistaa
+korkeimmillaan päämme päällä, linnut laulavat ympärillämme, ja kukat
+tuoksuvat lyhytaikaista tuoksuaan. Se on iloinen aika meille pohjolan
+asukkaille. Sillä se on se, joka toukomme kypsyttää, joka tuo meille
+talvenvaramme. Ei ole sentähden turhan tähden mielemme iloinen ja
+hilpeä ja toivoa täynnä. Ja sentähden me ikäänkuin sen auringon
+kunniaksi, jonka varaan olemme jättäneet äsken kylvämämme siemenen,
+sytytämme kokot palamaan joka kukkulalle ja joka kalliolle.»
+
+»Mutta on tällä tilaisuudella, tällä juhlallamme toinenkin tarkoitus.
+Sillä valoakin on toisenlaista, samoin kuin on toisenlaista viljaa,
+jota se kypsyttää. Se valo on tiedon valoa. Ja kun se ei tule itsestään
+meitä valaisemaan eikä lämmittämään, niin täytyy meidän se hankkimalla
+hankkia, tekemällä tehdä. Ja siinä tarkoituksessa me olemme nyt
+tännekin tulleet.»
+
+Hän puhuu kansanvalistuksesta, puhuu sen tarkoituksesta, ja sanoo, että
+tämäkin huone on sen valon jakamista varten rakennettu, ja jatkaa:
+
+»Ennen vanhaan, hyvin kaukaisina aikoina, oli esi-isillämme tapana
+rakentaa talonsa niinkuin linna tarkasti suljettuun neliöön. Nyt niitä
+ei sellaisia varustuksia enää tarvita, sillä rauha on tullut maahan.
+Mutta jos meillä ei enää ole tällaisia vihollisia, niin on meillä
+kuitenkin toisia, joita vastaan meidän tarvitsee yhä taistella ja joita
+vastaan olemme taistelumme tässäkin vasta alkaneet. Ne viholliset ovat
+tietämättömyys, raakuus, opinpuute ja pimeys. Kauan ovat ne meitä
+rasittaneet, kauan on kestänyt se »isonvihan aika», joksi tätä aikaa
+tekisi mieleni nimittää.»
+
+»Mutta nyt _on_ alettu senkin vihollisen karkoittamiseksi linnoja
+rakentaa ja niistä linnoista sitä vastaan sotia. Kaupungeista ja
+kirkonkylistä on pommitus jo kauan kuulunut. Mutta korvet, kaukaiset
+sydänmaitten kylät ja takamaat ovat kuitenkin vielä olleet turvattomia.
+Mutta nyt alkavat niidenkin asukkaat varustautua taisteluun. Ne
+nousevat toinen toistaan innokkaampina linnainsa perustuksia laskemaan,
+luomaan maasta vallituksiaan. Melkein kilvalla he käyvät työhön
+käsiksi. Salon ukko kaataa hirren hongikostaan, toinen lohkaisee kiven
+kalliostaan, kolmas nyhtää sammalen, ja kaikki he tulevat kuormainsa
+päällä ajaen sovitulle paikalle, jossa pian lapio heiluu, kirves
+vilkkuu ja vasarat nakuttavat. Eikä aikaakaan, niin seisovat seinät
+suorina, harja pystyssä, ja kouluhuone on valmis.»
+
+»Sillä tavalla on tämäkin linnoitus saatu kohoamaan tälle kovalle
+katajaiselle kankaalle. Tämä sama mäki, jota ennen pidettiin
+hedelmättömänä hiekkakumpuna, on nyt muuttunut laajan seudun
+sivistyksen keskipisteeksi, kansanvalistuksen kukkulaksi.»
+
+»Nyt ympäröi sitä kesän heleä valo. Mutta muutamain viikkojen kuluttua
+pimenevät päivät ja yöt synkkenevät. Silloin tämä talo seisoo tässä
+kuin majakka, josta tuikkaa valonsäde niin kauas kuin silmä kantaa. Ja
+silloin tämä ei enää ole sydänmaa eikä kaukainen syrjäinen seutu. Tämä
+on laajan paikkakunnan henkisten harrastusten ahjo, jossa taotaan ja
+josta ammutaan teräviä nuolia Pimentolan väen voittamiseksi.--Eläkööt
+sentähden ne, jotka ovat olleet osallisina tämän talon tekemisessä, ja
+eläkööt ennen kaikkea Sydänmaankylän henkiset harrastukset ja sen
+kansakoulu.»
+
+Siinä on monta, jotka eivät koskaan ennen ole eläköönhuutoa huutaneet.
+Nyt he sen huutavat vereksestä, voimakkaasta rinnasta, niin että ilma
+tärähtää. Se tulee tahditonna, epäsäännöllisenä ja moninkertaisena,
+uudistuu vielä tauottuaankin, ja kun kentällä ovat lopettaneet, alkavat
+aidan takana seisovat, ja viimeksi kuuluu kimeitä lasten ääniä
+kyläntieltä, jossa he ovat temmeltäneet omia aikojaan, mutta tahtovat
+hekin olla mukana yhteisessä innostuksessa.
+
+Ja sillä lailla saatiin Sydänmaankylään oma kansakoulu, ja sillä lailla
+on niitä satamäärin saatu muitakin sekä ennen tätä että tämän jälkeen.
+
+
+
+
+JUHANNUS.
+
+
+Juhannus!--
+
+Mikä salaperäinen sointu, mikä suloinen, puhdas, viattoman vaalea
+väritys tuossa sanassa, mikä merkillinen hartaus siinä mielialassa,
+jonka se herättää! Kuinka sitä on ylistetty ja laulettu, niin että se
+melkein on muodostunut vain aatteeksi, käsitteeksi...
+
+Ja kuitenkin on se todellisuudessa useinkin vain virvakuva, johon ei
+näytä olevan luottamista, joka harvoin pitää, mitä lupaa, eikä täytä
+niitä toiveita, joita siihen asetamme. Uhrimme se ottaa vastaan, saa
+joka vuosi suitsutuksemme, mutta oikullisena haltijana se niitä
+useammin halveksii kuin ottaa niistä ihastuakseen.
+
+En ainakaan minä muista, milloin juhannus olisi ollut se ihana kesän
+juhla, miksi sitä kaikki runoelmamme rakastavat kuvata, se herttainen
+kukka, jonka tuoksua emme ole voineet kylliksi ylistää.
+
+Sillä niin pitkälle kuin muistan, on se aina ollut meillä kylmä,
+epäystävällinen, sateinen ja ruma. Kuinka monet valkoiset
+palttinapaidat se on kastellut, kuinka monet kokkotulet sammuttanut,
+kuinka monelta keinumäeltä ajanut pois nuorison, joka aikoi ilon
+viettoon ja tahtoi nähdä pilvettömän päivännousun! Silloin kun ei sitä
+satanut, puki länsituuli taivaan harmaaseen sarkaan, ja silloin kun
+pohjoinen vuoden ihanimmaksi aiottuna yönä ei ajanut palelluttavia
+viimoja edellään, liihoitteli vaaniva halla taivaalta alas ja kuristi
+kehtoonsa ne heikot idut, jotka herkkäuskoinen maaemo äsken oli roudan
+kanssa taistellen synnyttänyt.
+
+Se kylmä, sydämetön, järkevä juhannus ... mistä on se saanut sen
+maineensa? Miksi siihen sittenkin niin luotamme, sitä ihailemme ja
+ylistämme, riennämme taas tänä vuonna sitä palvelemaan ja unohdamme
+aina sen, mitä se ei viime vuonna pitänyt?
+
+Siksi kai, että me kaikesta huolimatta, kaiken sen uhalla, mitä saamme
+nähdä ja kokea--uskomme ihanteisiimme!
+
+Me uskomme valoon ja uskomme vapauteemme. Ja vaikkemme pitkiin aikoihin
+näkisikään sitä, mitä haemme, vaikkei päivämme pyörä meille korkeinta
+kunniaansa paljastaisikaan, vaikka se verhojen takana taas alkaisikin
+vyöryä piiloonsa päin, niin me tiedämme kuitenkin, että se _on
+olemassa_, että on niitä, jotka ovat sen nähneet kasvoista kasvoihin ja
+meille siitä näkemästään kertoneet. Ja me toivomme, että se ehkä kerran
+vielä meillekin uutimensa aukaisee, se valo, joka ainoastaan sinä
+päivänä esiintyy oikeassa valossaan.
+
+Ja sentähden me, vaikkemme sitä viime vuonna olisi nähneetkään,
+toivomme näkevämme sen tänä vuonna. Ja vaikkemme tänäkään vuonna saisi
+toivettamme toteutumaan, emme uuvu ensi vuotta odottamasta. Meidän _on
+nähtävä_ ihanteemme, aurinkomme, suurena, liikkumatonna, lämmittävänä
+seisomassa edessämme.
+
+Nekin, jotka ehkä enää eivät mitään toivo ja joille juhannusyön aurinko
+on kuin ainaiseksi kadonnut ihanne, ne kuitenkin nekin nousevat
+vuorilleen muistelemaan _niitä_ ihania aikoja, jolloin länsi oli maata
+lämmittänyt, etelätuuli leyhytellyt auerta ilmaan, haaveileva metsä
+kuvastunut tyyneen, leppoisaan laineeseen ja vuoden ihanin yö näyttänyt
+heille vuoden ihanimman aamuauringon.
+
+
+
+
+TUULIEN KÄÄNTEISSÄ.
+
+
+Hän istui majassaan meren saaressa ja katseli ulos ulapalle, katseli`
+päiviä, viikkoja ja kuukausia. Päivä valkeni ja itä tuuli, ilta pimeni
+ja itä tuuli ja sama itä tuuli yölläkin harmaalta, kostealta taivaalta.
+Laine kohosi ja vaipui kalliota vasten hänen majansa edustalla, aina
+yhtä korkeana, aina sama vaahto harjallaan, aina sama kohina
+seurassaan. Tuhuttaen satoi vettä, ei koskaan rakeita, ei koskaan
+suuria pisaroita.
+
+Hän ikävystyi, hänen aatoksiaan uuvutti, hänen rintaansa raukaisi, ja
+hän huokasi hiljaisen toivomuksen, että tuuli kääntyisi länteen, että
+sade lakkaisi ja että taivas ja meri muuttaisivat muotonsa.
+
+Luonto kuuli hänen huokauksensa, tuuli totteli hänen toivomustaan, ja
+tuli tyven ja ihana aamu. Päivä hajoitti pilvet, karit kiiltelivät sen
+paisteessa, saaret suorivat selkänsä ja kasvoivat kuin korkeammiksi.
+Puut näyttivät hienommilta, rantaset herttaisemmilta, ja yksitoikkoisen
+ranta-aallon kohina heikkeni heikkenemistään. Taivaalla ei enää
+ajelehtinut noita hätäisiä, aina samanmuotoisia pilvilaumoja, vaan
+siellä seisoskeli ja parveili kuin uusia haaveellisia olentoja, joilla
+näytti olevan salaperäiset tuumansa ja jotka kulkivat kuin omia
+kulkujaan välittämättä tuulesta, joka oli poissa. Merikin oli
+vapautettu ja kohotteli rintaansa tyynenä maininkina, mikä tuolla
+kaukana ulapalla kohahteli omia kohinoitaan, ja nosti kangastuksena
+korkeuteen etäisiä maita ja kaukaisia kukkuloita ja kirkkojen torneja.
+
+Hän, joka istui majassaan meren saaressa, aavisteli jotain uutta olevan
+tulossa, jotain outoa olevan tekeillä, ja hän meni illalla levolle
+varmana siitä, että maailma on muuttuva ja että hän huomenna näkee joko
+myrskyn raivoavan tai uusien ihanain ilmojen alkavan.
+
+Mutta kun hän aamulla herättyään astui ulos, ei siellä myrskynnyt eikä
+ilma ollut ihanakaan. Länsi tuuli tänään niinkuin itä ennen, ei
+satanut, mutta ei paistanut päiväkään. Laine loiski kivisellä rannalla,
+nousi ja laski aina samalla tavalla kohisten, pilvet pakenivat
+tahdottomina taivaalla, ja maisema ja meri olivat arkiasussaan. Mutta
+kun hän ajatteli syyn olevan siinä, että tuuli oli kääntynyt länteen,
+lausui hän hiljaisen huokauksen, että se vielä kerran kääntyisi, että
+länsi lakkaisi ja ilma alkaisi etelästä virrata.
+
+Hänen tahtonsa tapahtuu. Suuria, mustia pilviä alkaa kokoontua auringon
+alle. Meri milloin mustenee, milloin lentää maisema kullan kiiltäväksi,
+ja uusia ilmiöitä ennustava kohina kuuluu taas kaukaa ulapalta. Samassa
+soi outoja ääniä, kaukana salamoi, ja silloin tällöin pamahtaa,
+niinkuin kävisi sota tuolla taivaanrannan takana. Pilvet joutuvat
+päällekkäin, painiskelevat korkeudessa ja putoavat alas mereen. Aurinko
+laskee illalla veriseen ruskoon, laivat hakevat satamaa, ja
+myrskylinnut lentävät huutaen ulapalla. Ihastuneena istuu hän saaressa
+eteläisimmän niemen kärjessä ja on varma siitä, että se odotettu ja
+uusi on yöllä ilmestyvä.
+
+Mutta pilvet kiertelevät kauaitse, ja ukkonen haihtuu ilmaan. Ja
+aamulla on kirkas pouta ja vieno eteläinen tuuli, taivas on
+yksitoikkoisen sininen ja meri samoin, ja kaikki on entisellään, on
+päiviä, viikkoja ja kuukausia.
+
+Mutta kun tuuli on uupunut etelässä, siirtyy se itään, ja kun itä ei
+enää jaksa, vaihtuu se länteen ja kiertää ja kulkee, lakkaamatta,
+uupumatta, ilman muutosta ja vaihtelua. Tuulet ovat aina samat ja laine
+sama, ja maisema ja meri seuraavat niiden mukana.
+
+Hän lakkaa uudistuksia anomasta. Ainoastaan lyhyet hetket, pitkäin
+väliaikain perästä, niinä päivinä, jolloin tuuli kääntyy ja uutta ja
+outoa näyttää tekeillä olevan, hän toivoo samat toiveensa, sillä ilma
+näyttää olevan ennustuksia täynnä, ja taivas ja maa elävät kuin
+aavistuksissa. Mutta ennustukset eivät toteudu, ja aavistukset
+valhettelevat. Vaan yhtäkaikki ovat ne päivät hänestä ihanat, ja
+yhtäkaikki rakastaa hän virittää rinnassaan toiveiden tulen tuikkamaan.
+Sillä siinä on hänen elämänsä, ja siinä on hänelle sen sisältö.
+
+
+
+
+MITEN TAHTOISIN ELÄÄ JA MITEN KUOLLA.
+
+
+Tahtoisin elää, niinkuin elää keväinen talvipäivä, auringon verkalleen
+vaeltaessa huurteisen metsän takaa yli kalpean, tyvenen taivaan: kylmä
+olisi elämäni ja kirkas, rauhallinen rintani ja raitis, niinkuin
+kimmeltävien hankien heijastus.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Pilviin peittymättä elämäni aurinko korkeimmilleen kohoaisi ja
+synkinkin soppi sydämessäni valkenisi ja mieleni mustinkin varjo
+vaihtuisi vaalean sinertäväksi, niinkuin talvisen poutapäivän lumen
+varjo, joka sinensä taivaalta lainaa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Tahtoisin kuolla, niinkuin kuolee keväinen talvipäivä auringon loivaa
+latuansa illan maille painaessa: seuraisin mukana siitä surua
+tuntematta, eikä kuolema minua kammottaisi, sillä minä näkisin kuun
+taivaan kannella kirkastuvan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Näkisin kuun takanani kirkastuvan sitä mukaa kuin aurinko edessäni
+tummuu, ja toisen valon toiseksi vaihtuvan, enkä tietäisi, milloin
+eloni tuli sammui ja milloin kuoloni kytönsä sytytti.
+
+En tietäisi--mutta sen minä tietäisin, että yhtä ihana kuin oli minulle
+elämäni päivyen kultainen kimmellys, yhtä ihana olisi minulle kuoloni
+kuutamon hopeainen hohto.
+
+
+
+
+
+
+
+
+End of the Project Gutenberg EBook of Lastuja I-III, by Juhani Aho
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 13691 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6312041
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This eBook, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..15b1939
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for
+eBook #13691 (https://www.gutenberg.org/ebooks/13691)
diff --git a/old/13691-8.txt b/old/13691-8.txt
new file mode 100644
index 0000000..387b586
--- /dev/null
+++ b/old/13691-8.txt
@@ -0,0 +1,17288 @@
+The Project Gutenberg EBook of Lastuja I-III, by Juhani Aho
+
+This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
+almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
+re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
+with this eBook or online at www.gutenberg.org
+
+
+Title: Lastuja I-III
+
+Author: Juhani Aho
+
+Release Date: October 10, 2004 [EBook #13691]
+
+Language: Finnish
+
+Character set encoding: ISO-8859-1
+
+*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK LASTUJA I-III ***
+
+
+
+
+Produced by Tapio Riikonen
+
+
+
+
+
+
+LASTUJA I-III
+
+Kirj.
+
+Juhani Aho
+
+
+WSOY, Porvoo, 1920
+
+
+
+SISÄLTÖ:
+
+Ensimmäinen kohoelma.
+
+  Uudisasukas
+  Kosteikko, kukkula ja saari...
+  Mallikelpoinen
+  Hääpäivänä
+  Kerran konsertissa
+  Kotiin
+  Maan sydämeen
+  Isäntä ja mökkiläinen
+  Idän halla
+  Kurjalan rannalla
+  Alakuloisuuden ylistys
+  Vanha valkama
+  Vanha laulaja
+  Purjeita kuivaamassa
+  Surullinen tarina jäniksenpojasta
+  Iloinen tarina jäniksestä ja pojasta
+  Haltian joululahjat
+  Hirvi
+  Jumalan luomia
+  Pyhitetyt pyydysmetsät
+  Jumalan lintu
+  Metsämiehen muistelma
+  Taikuri
+  Kohtaus oikeuden istunnossa
+  Näköhäiriö
+  Uskollinen
+  Viimeinen rakkauteni
+  Kaksin
+  Nuoruuden unelma
+
+Toinen kokoelma.
+
+  Kevätkylmät
+  Joulu
+  Kevät ja kesä
+  Syysmyrsky
+  Kesäinen unelma
+  Sasu Punanen
+  Aave
+  Rakkauden kirje
+  Ruokarouva
+  Helsinkiin
+  Vastamyrkky
+  Vanha nuorimies
+  Mennyttä kalua
+  »Oi, jos oisin virkamies»
+  Vanha muisto
+  Salaperäinen tarina
+  Urotyö
+  »Hätääkärsivien hyväksi»
+  Taiteilija, joka oli maalannut paljaan naisen
+  Hyppäys toiseen maailmaan
+  Kotoinen kylyni
+  Onnelani
+
+Kolmas kokoelma.
+
+  Isien puu
+  Kaukana ja korkealla
+  Kevään kevät
+  Synkän korven sydämeen
+  Syyskuun kesä
+  Syksyllä
+  Imatralla
+  Rautatiejunassa
+  Suurin totuus
+  Kuvain kumartaja
+  Ihmisen pelko
+  Pienehkö, pyöreä, pehmeähkö
+  Nuori sielu
+  Öman onnensa seppä
+  Yhdistysten aikakaudella
+  Liian suuria miehiä
+  Liisan lehmä
+  Naimajuttu
+  Kujeelan Matti
+  »Nyt ne tulee!»
+  Viimeinen ponnistus
+  Koulumuistoja
+  Unholaan
+  Hätä
+  Kielletty hedelmä
+  Ilkityö
+  Hula
+  Hektor II
+  Mullikka
+  Verikaste
+  Väinämöisen kantele
+  Sovintojuhla
+  Sydänmaankylän kansakoulu
+  Juhannus
+  Tuulien käänteissä
+  Miten tahtoisin elää ja miten kuolla
+
+
+
+
+
+
+ENSIMMÄINEN KOKOELMA
+
+
+_Puusta asetta vuoleksiessa lennähtelee puusepältä lastuja hänen
+työhuoneensa permannolle. Yksi ne lakaisee ovesta ulos, toinen nakkaa
+lieteen palamaan, kolmas heittää lapsille leikkikaluiksi.
+
+Tämmöiset kirjaniekan kynäelmät ovat lastuja nekin. Kun ei niitä aina
+henno tuleenkaan työntää, niin jättää ne niiden poimittaviksi, jotka
+siitä kenties ovat huvitetut.
+
+Nämä »lastuni» tässä tarjotaan sen näköisinä, jommoisiksi ne itsestään,
+kirjoituspöydältä pudotessaan, ovat siihen paikkaansa kähertyneet._
+
+
+
+
+UUDISASUKAS.
+
+
+He palvelivat pappilassa molemmat, toinen renkinä, toinen piikana.
+Toinen ajoi hevostaan, toinen liikkui pihasalla. Istuen kumpikin
+nurkallaan ruokapöydässä vaihtoivat he joskus pilapuheita keskenään.
+Useimmiten he kuitenkin riitelivät. Herrasväki piti heitä pahasopuisina
+palvelijoina. »Ne ovat kuin kissa ja koira», oli seisovana
+sukkeluutena.
+
+Mutta yöllisillä nuottaretkillä, heinää tehdessä ja leikkuupellolla
+panivat he perustuksen tulevalle taloudelle. Kaukaa korvesta katsottiin
+mökin paikka lammen rannalta. Siellä oli lehtoa kaskeksi, oli pelloksi
+käypää lepikkoa, ja niittyä voi raivata puron varrelle. Jos vain olisi
+ollut varaa tuvan tekoon. Mutta palkat olivat pienet, aloittamiseen
+olisi tarvittu lehmä ja hevonenkin. Se viivytti yhteen menoa. Mutta
+keyristä keyriin sitkistyivät sitkistymistään tulevaisuuden toiveet. Ja
+työn loma-ajoilla liikkuivat haaveet laskuissa siitä, kuinka paljon oli
+jo säästöjä perimättöminä palkkoina ja kuinka kauan kestäisi, ennenkuin
+olisi vähin määrä täysi. Eikä kukaan aavistanut, että vuosien kuluessa
+kasvoi rengissä ja piiassa harrastus vapauteen ja palava halu päästä
+omillaan elämään. Heillähän oli hyvä ja huoleton olo pappilassa,
+kohtuullinen palkka kummallakin, talon vaate ja talon ruoka. Mutta
+heidän oma halunsa veti erämaahan.
+
+Kaikki heitä siitä kieltelivät, kun eräänä kesänä ei enää kelvannut
+pestiraha kummallekaan.--»Siellä velkaudutte hallan paikalla. Joukko
+kasvaa. Ja kerjäläisiä on jo ennestäänkin.»--Mutta he olivat jo viisi
+vuotta laskeneet ja tuumineet ja saaneet sen päähänsä. Papin täytyi
+panna heidät kuulutuksiin, ja syksyllä he lähtivät palveluksestaan.
+
+Talven asuivat he vielä loisina. Ville salvoi pirttiään ja teki sillä
+välin päivätöitä pappilaan. Anni kutoi kankaita ja teki käsitöitä
+rouvalle.
+
+Häät vietettiin heille helluntain pyhinä seuraavana vuonna. Ne
+pidettiin talon puolesta, ja rovasti itse vihki entiset palvelijansa
+pappilan suuressa salissa. Mutta kun pariskunta oli heittänyt
+jäähyväisensä ja hän ikkunastaan katseli heidän poistumistaan kujaa
+myöten, niin nyökäytti hän päätään ja sanoi: »Antaa nuorten koettaa,
+mutta ei sitä piian ja rengin pääomalla korpia kuokita.»
+
+Sillä pääomalla ne on sentään Suomen korvet kuokittu. Ja kuitenkin oli
+rovastikin osaltaan oikeassa.
+
+Me pappilan nuoret saatoimme monivuotiset ystävämme heidän uuteen
+kotiinsa. Metsäpolkuja kuljettiin kesäinen päivä lehdittyvien lehtojen
+keskellä, ja yö tanssittiin uudispirtissä. Sen siltapalkit olivat
+sahaamattomat, nurkat vielä epätasaiset ja uudispelto vielä raa'alla
+mullalla. Mutta rinteellä viherti jo rukiin laiho nokisten kantojen
+välissä, ja ohrakaski oli kuivamassa. Nuori emäntä teki savun aholle ja
+lypsi ensi kerran siinä lehmänsä. Me istuimme kivellä Villen kanssa ja
+katselimme häntä sinne, missä hän puuhasi ilta-auringon valossa
+puettuna vielä uuteen häähameeseensa.
+
+Ville ei epäillyt menestystään uudismökissään. »Jos tässä tervennä
+pysytään, eikä pane halla.» Ja ikäänkuin arvaten ajatukseni juoksun,
+lisäsi hän: »Kyllähän se on pakkasen pesä tuo notko tuolla. Mutta kun
+kyynärpäineen tässä pyörästelee, ajaa korpea ulomma ja aukoo reikiä
+auringolle... Se nyt vielä tuntuu kylmältä näin iltasilla, mutta
+tulkaahan ensi kesänä katsomaan.»
+
+Minulta ei tullut tuloa ensi kesänä eikä toisenakaan. Täytyy tunnustaa,
+että unohdin heidät mielestäni. Kerran kotona käydessäni muistelin
+kysyneeni, kuinka he voivat. »Velkaa on pitänyt tehdä», sain
+vastaukseksi isältäni. »Ja Annin terveys on ollut huono», lisäsi
+äitini.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kului joitakuita vuosia. Olin tullut ylioppilaaksi, hankkinut pyssyn ja
+metsäkoiran ja jäänyt syksyksi maalle. Eräänä pilvisenä lokakuun
+päivänä samoelen saloja ja joudun metsätielle, joka tuntuu minusta
+tutulta. Alkaa sataa tuhuttaa, koira ei viitsi hakea, vaan juoksee
+edelläni tietä pitkin. Yht'äkkiä se alkaa murista ja sitten haukkua
+eteensä. Sieltä kuuluu hevosen askeleet. Kohta ilmestyy se tien
+mutkasta näkyviin valjastettuna aisojen eteen, joiden kärjet viistävät
+maata. Luokissa on valkoinen liina ja aisojen päällä ruumiskirstu
+poikkiteloin. Perässä kulkee, kuin auran kurjessa kiikkuen, Ville.
+Hänellä on täysi työ saada kuorma pysymään tasapainossa. Hän oli kovin
+nääntyneen näköinen, kasvot kellastuneet ja silmät laimean värittömät.
+
+Vasta kun olin sanonut nimeni, tunsi hän minut.
+
+--Mutta mikä on tuo kuormanne tuossa?
+
+--Vaimovainajani se on.
+
+--Kuollut?
+
+--Kuoli pois.
+
+Kyselemällä sain selville heidän lyhyen, jo edeltäpäin ennustetun
+tarinansa: halla, velkaantuminen, paljon lapsia, vaimo kovin
+vaivaantunut, sairastunut, kitunut ja kuollut. Nyt pitäisi saada
+hoidetuksi hautaan, vaan tämä tie on kovin kehnoa. Mitenhän kestänevät
+laudat kirkolle asti.--»Hevonen, mitä sinä siinä hamuat!»
+
+Sillä oli nälkä silläkin, yhtä huonossa kunnossa kuin hän itsekin,
+luita myöten lamassa.
+
+Hän sanoi hyvästi silmiin katsomatta ja lähti ajamaan. Aisain päät
+uurtivat hiekkaiseen tiehen kaksi yhdensuuntaista juovaa.
+
+Minä menin toisaanne päin. Saavuin suolle, johon oli yritetty viemäriä
+kaivaa, mutta se oli jäänyt kesken. Siitä nousi häämatkan ajoilta tuttu
+tie ja vei tuttuun mökkiin.
+
+Aidan takana ynisi laiha lehmä, ja porsas tonki pihamaalla, jonne
+veräjä oli jäänyt sulkematta. Keskellä pihamaata oli sänky, ja vainajan
+vuode oli heitetty aidalle. Pirtin nurkat olivat ennallaan.
+Tummanlikaisen lasin takaa näkyi ikkunanpenkillä kituva kukka
+tuohiastiassa.
+
+Oli hän kuitenkin saanut hiukan raivatuksi ympäristöään. Tehtyä peltoa
+pisti jo parin tynnyrin alainen lahdelma korven sisään. Ja kuokosta
+kenties puoli sen vertaa. Mutta siihen näkyivät voimat loppuneen.
+Koivikon oli hän kaatanut ja saanut lepikon pelloksi. Mutta sen takana
+tuli vastaan synkkä kuusikko kuin murtumaton muuri. Ja siihen oli
+heidän täytynyt seisahtua.
+
+Seisoin pitkän aikaa aution talon pihalla. Tuuli kohahteli korvessa ja
+pani pyssyn piipun korvani juuressa soimaan niin surullisesti ja
+valittavasti.
+
+Uudisasutuksen ensimmäinen sukupolvi oli tehnyt tehtävänsä, sillä tuo
+mies ei enää jaksa jatkaa. Hän on murtunut hänkin, into näytti hänen
+silmässään sammuneen, ja hääpäivän aikuinen luottamus itseensä oli
+poissa.
+
+Hänen jälkeensä tulee kai tähän toinen eläjä ja ottaa mökin. Hänellä
+ehkä on parempi onni. Mutta hänen on myös helpompi alkaa, sillä hän ei
+ala koskemattomasta korvesta. Hän asettuu ennen tehtyyn taloon ja hän
+kylvää siihen vakoon, jonka toinen jo on valmiiksi kyntänyt. Tästä
+tulee kenties vielä varakas, suuri talo, ja aikain kuluessa kasvaa kylä
+sen ympärille.
+
+Heitä, joiden pääoma--ainoa mikä heillä oli: heidän oma itsensä--
+ensiksi kaivettiin maahan, ei kukaan ajattele. He olivat vain kaksi
+tyhjäkätistä, renki ja piika.
+
+Mutta sellaisten pääomalla ne ovat Suomen korvet pelloiksi kuokitut.
+
+Jos he olisivat jääneet pappilaan, toinen kuskiksi ja toinen
+sisäpiiaksi, niin olisi heillä itsellään ehkä ollut parempi olla. Mutta
+korpi olisi jäänyt koskematta ja edistyksen etuvartijatyö tekemättä.
+
+Näinä aikoina, kun ruis heilimöi ja ohra tekee tähkää pelloillamme,
+muistakaamme näitä ensimmäisen uudisasutuksen uhreja.
+
+Emme voi heille muistopatsaita pystyttää, sillä heitä on tuhansia, ja
+heidän nimiänsä emme tunne.
+
+
+
+
+KOSTEIKKO, KUKKULA, SAARI...
+
+
+Kun joskus ummistaa silmänsä muistellakseen mennyttä elämää, niin
+kuvastuu eteen pitkä, yksitoikkoinen taival, semmoinen kuin on tie
+halki jonkun Pohjanmaan nevan. Edessä on etäinen kapeneva kaukaisuus,
+takana sama, ja kahden puolen säännölliset maantienojat sekä niiden
+toisella puolen harmaa, harva, viheliäinen petäjikkö. Yhtä tasaista on
+virstoittain, penikulmittain, niin kauas kuin näkö kantaa. Ei satu
+vaihteeksikaan vuorta silmään, ei kukkulaa eikä sinertävää järveä.
+
+Semmoinen kuin on mieliala tuollaista tietä yksin astuessa, semmoiseksi
+jää se usein mennyttä elämää muistellessa. Se on ollut enimmäkseen
+arkitointen iankaikkisesti yksitoikkoista kiertokulkua, se ei ole ollut
+muuta kuin siirtymistä samantapaisesta askareesta samantapaiseen,
+niinkuin virstapylväältä toiselle. Ei ole ollut tien varrella
+ainoatakaan ilon majaa. Lakoutunut nurmi siellä ojan reunalla vain
+osoittaa sijan, mihin joskus olet uuvuksissasi istahtanut.
+
+Välistä sentään kohoo tie kukkulalle Pohjanmaankin aukealla. Ja on
+elämässäkin joskus sunnuntaihetkiä, niinkuin on korvessa kosteikko,
+niinkuin kukkula alangon keskellä, niinkuin saari suuressa meressä.
+Niissä matkamiehen mieli viihtyy mielellään vielä silloinkin, kun on ne
+jo aikoja sitten jälelleen jättänyt eikä ole toivoakaan sinne enää
+takaisin tulla.
+
+Ne ovat surullisia sellaiset hetket, ja niihin on kaipausta kätketty.
+Mutta niitä muistelee mielellään. Ne hienontavat ja puhdistavat, ja ne
+herättävät halua sopuun, sointuun ja rauhaan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Siitä ovat jo monet monituiset vuodet vierineet.
+
+Oli syksypuoli kesää keskipaikoilla elokuuta. Olin lähtenyt
+jalkamatkalle, tullut pienellä laivalla kirkonkylään ja painautunut
+sieltä laitapitäjätä kohti, päin noita kaukaisia mäkikyliä, joilta
+vaalenevat ruispellot ja ruskettuneet kasket paistavat penikulmain
+päähän. Sinne, noihin sydänmaan vankkoihin taloihin, jonne ei vielä
+milloinkaan ole kärryillä ajettu ja joiden laitumilla kontio joka kesä
+viheltelee, sinne minua haluni veti. Kirkkomiesten mukana ensin
+soudettiin tyyni, pyhäinen ilta, luikittiin pieniä järviä ja kaitaisia
+niittyrantaisia jokia, käveltiin koskien varret, astuttiin uusiin
+venheisiin ja tultiin illan pimetessä monien kyläkuntien yhteiseen
+venhevalkamaan.
+
+Rannalla olevasta talosta alkoi minulle maataival seuraavana aamuna. Ei
+ollut määrää matkallani mitään ja tarkoitus vain harhailla saloisia
+taipalia, antaa tien vetää, minne tahtoi. Jos sattuu soma talo eteen,
+jos polku siihen hauskasti poikkeaa, niin seuraan minä mukana, ja jos
+on jo ilta, niin asetun yöksi olemaan.
+
+Olin lähtenyt liikkeelle kyllästyneenä oloihini ja ympäristööni.
+Pakenin pois ikäviä ihmisiä ja iankaikkisesti samoja kasvoja
+pikkukaupungin kaduilla. Niiden keskessä oli sydän tyhjentynyt
+tunteista, joiden juuria nakerti kaukainen kaipaus ja toteutumaton
+toivo. Mistä kaipaus ja mitä toivo? Sitä en itsekään tiennyt. Se oli
+hämärä ja sanaton. Se kitui vain vanhoissa muistoissa, joiden
+kuivuneissa juurissa ei ollut mehua uuden taimen tekoon. Eikä ollut ilo
+iso omista ajatuksistakaan. Ne vaakkuivat siipisatoina maan varassa
+eikä tullut vereksiä vaikutelmia vastaan, jotka olisivat ne ympäristön
+näköpiirin yli nostaneet.
+
+Mutta siinä kun kuljin polkua myöten, joka milloin juoksi lehdon
+laitaa, milloin painautui alemmille maille viileihin viidakkoihin ja
+joskus vei pitkospuita myöten suon tai notkon poikki, niin tuntui
+siltä, kuin olisi minussa solu solultaan alkanut uudistua.
+Nakkautuessani kiveltä kivelle vertyivät jäsenet notkeiksi ja ruumis
+taipuisaksi. Kuinka minä jo nautin jokaisesta sammaltuneesta kivestä ja
+jokaisesta uudesta tien käänteestä, joka milloin aukaisi eteeni
+valoisan aurinkoisen ahon, milloin sukelti kuusikon mustaan kitaan!
+Kuinka minä jo nautin jokaisesta kääkkyräpetäjästä ja onttokylkisestä
+lahokannosta, johon palokärki kapsahti kiinni, päästäen tullessaan
+pitkulaisen sointuvan vihellyksensä! Kuivuneista lähteistä kumpuili jo
+täyteläisiä tuoreita tunteita, rinta suureni, ja aatokset liikkuivat,
+kuin olisi ollut voidetta välissä. Ilma ympärillä oli uusi, ja maan
+mehu ja lehtien tuores tuoksu nousi suoniin kuin viinin neste.
+
+Pitkät hetket istuin sitten tiepuolessa sammaleisella mättäällä, selkä
+puun nojassa, antaen lehvien sihistä pääni päällä ja honkametsän
+loitommalla pitää hiljaista huminataan. Tai nousin tien varrelle
+sattuneeseen niittylatoon ja loikoilin sen hyvälle tuoksuvissa
+heinissä.
+
+Kesäisen päivän kävelin ypö yksinäni ketään kohtaamatta ja kaipausta
+kehenkään tuntematta. Aurinko oli jo alenemassa, kun harvenevan lehdon
+sisässä tie leveni, tuli monihaaraisemmaksi ja vei siistille veräjälle,
+minkä takana oli pelto ja pellon laidassa pienoinen mökki. Pudotin alas
+pari puuta, jotka helähtivät kuivuuttaan, ja pistäysin aukosta
+pientareelle. Siitä astuin ojan reunaa pirtin ikkunan peräitse
+pihanurmikolle.
+
+Kartanoa piiritti ruispelto, toinen puoli jo kuhilaalla, toinen puoli
+vielä leikkaamatta. Leikatun laidassa kuukki mies, selkä koukussa, ja
+ojensihe tuon tuostakin kouraustaan lyhteeseen liittämään. Pellon alla
+oli lampi, jonne laskeutui tie tallin ja navetan välitse. Huoneiden
+harjan yli näkyi järven takaa mäkinen maisema, ja korkeimman kukkulan
+laella oli isolta näyttävä talo.
+
+Porstuasta tuli vastaani emäntä maitoastioita kantaen. Toivotin hyvää
+iltapäivää ja kysyin, saisiko saattajata toiselle rannalle.
+
+--Saapihan saattajan, sanoi hän ystävällisesti ja kysyi, mistä oltiin
+ja minne oli matka.
+
+Minä arvelin, etteiköhän ehtisi yöksi taloon, joka näkyy tuolta.
+Onkohan sinne pitkäkin matka? Ei arvaa oikein näitä metsäisiä
+taipaleita.
+
+--Eihän niitä äkkinäinen. Honkamäkeenkö? Tulee sinne lammen tuosta
+päästä neljänneksen matka.
+
+Hän laski astiat rappusille, kätteli, aukaisi kamarin oven ja kehoitti
+astumaan huoneeseen siksi aikaa, kunnes käy huutamassa pikkutytöt
+haasta, jossa ovat marjan poiminnassa.
+
+Mutta minä menin pirttiin, jonka ovi oli hiilihangolla pönkitetty auki.
+Seinät olivat mustat ja kiiltivät kuin mahonkipuu. Koko lattia oli
+heiniä kouhallaan, ja kapea käytävä vain jätetty pöydän ja oven väliin.
+Penkillekin oli törkyjä riputettu ja orret ahdettu niitä täyteen.
+Heittäysin selälleni pehmoiselle permannolle, solmin kädet pääni alle
+ja odotin. Angervot tuoksuivat, ja hajuheinistä levisi väkevä, unettava
+lemu. Sirkka siritti uunin kyljessä, ja toinen kilpaili karsinan
+puolella pirttiä. Ja kellahtava ilta-aurinko leikkeli ikkunainmukaisia
+valopaikkoja ilmassa liikkuvaan tomuun.
+
+Kun olisin saanut tähän jäädä, nukkua pois, herätä hetkeksi, katsella
+kattoon näin, suloinen raukeus ruumiissa, nukkua taas ja siirtyä sitten
+muille maailmoille. Hajota, huveta, haihtua, tuskaa tuntematta,
+kokematta mitään kipua.
+
+Minä joudin mielestäni niin hyvin. Ei näyttänyt olevan mitään tekemistä
+siellä, missä olin tähän saakka aikani viettänyt. Eikä yhtään ihmistä,
+jota varten olisin elänyt ja joka olisi minua kuoltuani kaivannut.
+
+Tai jos jäisin tähän. Tekeytyisin taloksi ja saisin itselleni
+uskolliset ystävät emännästä, isännästä ja heidän pienistä tytöistään,
+jotka nyt ovat marjassa. Asuisin täällä heidän kanssaan, metsästelisin,
+samoilisin noita synkkiä, juhlallisia saloja, makailisin, maatuisin
+tänne, kasvaisin korpeen kiinni. He ehkä kiintyisivät minuun enemmän
+kuin muut, tahtoisin olla heidän vertaisensa, tuumia heidän tuumiaan,
+katsoa kaikkea heidän kannaltaan ja tulla talonpojaksi.
+
+Ulkoa ikkunan alta kuului emännän tukevat askeleet ja pikkutyttöjen
+jalkojen jytinää. Hän kehoitti minua uudelleen kamariin.
+
+--Pyytäisin yöksikin, jos ei olisi vieraalla kiire ja jos eivät olisi
+niin vähäiset nämä sijat näin pienissä paikoissa.
+
+Minä tahdoin kuitenkin mennä, ja hän sanoi tytöille, jotka
+kurkistelivat porstuan ovelta:
+
+--Alkakaa juosta reputtaa rantaan ja neuvokaa vieras niityn
+nurkkauksesta Honkamäen tien päähän.
+
+Oli hän sentään miellyttävä ja ystävällinen, ja olisinhan voinut olla
+yötä tässäkin. Mutta kun olin kerran menossa, niin menin. Mies pellolla
+oli lohkaissut ison aukon rukiiseen, tasoittanut niemekkeen ja koverti
+jo lahdelmaa sen sijalle.
+
+Toinen tytöistä puuhasi jo tappia kiinni, joka oli tehtävä nurmesta.
+Pienillä luisilla käsillään nyhtäisi hän arpaheinikkoa kourallisen ja
+iski sen peukalollaan reikään. Toinen laittoi airot ja hankavitsat
+paikoilleen. Sitten tarttuivat he molemmat kokkaan kiinni ja
+ponnistivat pienet ruskeat jalkansa kuperiksi hiekkaan.
+
+--Jospa minä autan.
+
+--Kyllä me itsekin, läähättivät he yhteen ääneen ja saivatkin samassa
+venheen veteen helposti pyörivältä telalta.
+
+--Menkää teistä toinen perään, niin minä soudan.
+
+Mutta sitä he eivät sallineet. Minun piti mennä perään, ja he istuivat
+molemmat vierekkäin kokkatuhdolle. Perä painui syvemmälle, ja kokka
+nousi tyttöjen kanssa ylös.
+
+He soutivat hyvin toimessaan, suu niin vakavasti supussa kuin äidillä,
+josta he olivat vain pienennettyjä jäljennöksiä. Lapsesta ei ollut
+muuta jälellä kuin pienuus. Toiselta oli huivi irtautunut puuhatessa.
+Sitä kiinnittäessään ei hän lakannut soutamasta, vaan kuljetti airoa
+toisella kädellään samalla kuin toisen ja hampaittensa avulla kytki
+nurkkia solmuun leukansa alle.
+
+--Kumpiko teistä on vanhempi?
+
+--Tuo Mari,--oli vanhempi.
+
+--Mikäs on sinun nimesi?
+
+--Anni.
+
+He osasivat lukea toiseen pääkappaleeseen.--Äiti oli käyttänyt kirkossa
+juhannuksena.--Oli heillä kolme lehmää ja hieho ja hevonen.
+
+Sitten ei meillä ollut muuta puhumista. Mutta katsellessani heitä
+tuossa tunsin heitä kohtaan melkein isällistä hellyyttä.
+
+Tahdoin auttaa heitä melomalla. Mutta he käsittivät sen kiirehtimiseksi
+ja ponnistivat airojensa ponnessa yhä utakammin. Kun minä lakkasin ja
+annoin melan viistää vettä, niin herkesivät hekin.
+
+Hiljalleen sillä tavalla livuttiin eteenpäin. Ilta oli tyven, ja
+ainoastaan vähäinen viri kävi vielä toisella rannalla. Ruohikkorinnassa
+laski siellä kalamies verkkojaan. Kun hän liikautti melaansa, välähti
+sen märkä lehti kuin kuvastin aurinkoa vasten. Taivaalla pollotti
+korkeaotsaisia elokuun pilvipatsaita, valkeita kuin suuret suunnattomat
+purjeet tyvenellä merellä. Kokan edessä oli niittyinen ranta ja
+muutamia latoja. Vasemmalla kaskettua metsää ja ahon laidassa palaneita
+petäjiä. Oikealla kädellä oli taloja, pellot pirttirakennuksen ja
+rannan välissä.
+
+Mikä on tuo talo tuossa?
+
+--Huttula.
+
+Sieltä kuului liikettä ja ääniä. Vasikkakarja ynisi ja juonitteli
+niittyveräjän suulla. Loitompana oli uudishuone tekeillä. Mies seisoi
+salvoksella ja käytteli kirvestään. Vasta vähän aikaa sen jälkeen, kun
+se näkyi puuhun uppoavan, kuului ääni, johon toiselta rannalta saapui
+vastaus.
+
+--Riihtäkö siinä rakennetaan?
+
+--Riihtä.
+
+--Eikö ole entistä?
+
+--Niiltä paloi Jaakon päivänä vanha.
+
+Toisen talon rannassa puhua pajatteli lapsilauma, polskaroiden
+paitasillaan vedessä. Joka sana kuului selvästi meidän venheeseen.
+
+--Poika hoi, elä survi!--Pääsetkö pois siitä! Tulepas tänne vielä, niin
+mätkäytän savella mahaasi!
+
+Tytöt eivät olleet tietävinäänkään. Mutta sitten siellä kuului kuin
+käden lätkäys paljaaseen paikkaan, ja silloin eivät he enää voineet
+pidättäytyä. Nauru purskahti kummaltakin yht'aikaa ja muuttui
+hillittömäksi hihitykseksi, kun herrakin nauroi.
+
+Meistä tuli tutummat tämän jälkeen.--Heinänteko oli heillä jo lopussa.
+Olivat hekin olleet haravoimassa. Isä oli tehnyt heille pienet
+takkavitsatkin.--Tuo Mari osasi jo lypsää. Vaan oli sitä kerran
+Muurikki hotaissut sarvellaan. Äiti joutui hätään.--Ei tok' ollut enää
+riepuvauvoja.
+
+Lampi oli lopussa. Venheen keula kahahti kaislikkoon. Ranta oli matala.
+Tytöt kietaisivat helmansa polvien väliin ja nousivat veteen saadakseen
+kokan kuiville. Ja äitinsä neuvoa noudattaen osoittivat he minulle tien
+pään, ressutellen edelläni ladon luo, josta polku alkoi.
+
+Pistin heille viisikolmattapennisen käteen kummallekin, johon he niiata
+nytkäyttivät niin, että helmat hepsahtivat maahan. Samassa tuli
+»suur'kiitosta!» kuin yhdestä suusta.
+
+Päästyäni puitten suojaan katsahdin jälelleni. Tytöt seisoivat vielä
+ladon kupeella, tutkien, tarkastellen ja punniten rahojaan. Näkyivät
+vaihtavan niitä, ottavan toisiltaan ja antavan taas takaisin. Sitten
+alkoivat he mennä, hyppivät mättäältä mättäälle, olivat lapsia jälleen,
+juoksivat kilvan venheelleen ja jäivät iloisesti polskaroiden keräämään
+kaisloja ja lummekukkia.
+
+Tie veti ja viehätti. Maa oli vielä alavata järven jatkoa, ja kahden
+puolen tietä kasvoi haalea haavikko. Päivä paistoi jo vinosti eikä
+kuontunut enää alas tien pohjaan, jossa oli käynyt viileäksi, ja maa
+valmistautui huokumaan yöllistä kosteutta. Mutta vähitellen alkoivat
+maat kohota. Auringonsäteet laskeutuivat taas puitten latvoista niiden
+juurille ja tunkivat pitkälle valkeain koivujen väliin.
+
+Ylempänä katosivat koivut, ja tie toi tuuheaan lepikkoon. Karjan kellot
+kalkattivat lähempää ja kauempaa, ja niiden sekaan kilahti joskus
+vaskikello laitumella käyvän hevosen kaulasta. Kuului metsän sisästä,
+aivan läheltä tietä, tunkeilemista lehvien läpi, ja tuontuostakin
+ilmautui sieltä esiin mäkikyläin siistisarvinen lehmä, katsellen minua
+iloisesti hämmästyneenä. Sen silmän kiilto oli kirkas ja tuore, karva
+puhdas ja liikkeet notkeat kuin tunturin porolla. Suussaan pureksi se
+verestä ruohoa, äsken aholta haukattua, ammahti ilmaan ja jatkoi
+naksavin nivelin matkaansa taloa kohti, josta päin pitkinä huhauksina
+viilteli ilmojen halki karjapiian houkutteleva iltahuuto.
+
+Mäen rinteessä on halme. Aita on isoista, mustista puista. Sen sisään
+pistäytyy tie veräjän alitse. Rukiista pyrähtää sirkkunen lentoon. Se
+luikkailee pitkissä kaarissa ilman läpi ja seisattuu palaneeseen
+honkaan, joka on jätetty yksin keskelle halmetta.
+
+Tulee toinen veräjä vastaan. Istahdan sen sileäksi hankautuneelle
+selkäpuulle. Laaja maisema näkyy siihen läpi ihalain ilmojen. Mäkiä
+siintää toistensa yli ja toistensa välitse. Korkeimmalta vaaralta palaa
+ja hehkuu pirtin ikkuna ilta-auringon valossa, ja väräjävä kilo kimpoo
+sieltä penikulmain päästä aina tänne saakka. Kun se on hiljalleen
+sammunut, syttyy toinen samaan tuleen. Karjan kellot kuuluvat enää vain
+umpinaisesti alhaalta notkosta.
+
+Tuolta äskeisestä mökistä nousee lehmisavun rauhallinen kiemura
+kohtisuorana ilmaan. Tytöt ovat saapumaisillaan kotirantaan.
+
+Ahon alta alkaa yht'äkkiä kuulua laulua. Piikatyttö nähtävästi palaa
+lehmän hausta. Hän ei näe minua. Hän milloin taittaa mennessään lehvän
+lepikosta, milloin poimii marjan mättäältä. Ja laulaa sydämensä
+täydestä tunteesta, luullen, ettei häntä kukaan kuule.
+
+Minulle tulee mieli mennä sinne alas hänen luokseen, saavuttaa hänet,
+pyytää, että hän minulle neiti nuori
+
+    kantais kaulan helmilöitä,
+    rinnan ristiä rakentais,
+    panis pääty palmikolle,
+    sitois silkillä hiusta.
+
+Mutta minä en liikahdakaan. Hän ehkä
+
+    riistäis ristit rinnaltansa,
+    helmet kaulasta karistais,
+    menis itkien kotihin,
+    kallotellen kartanohon.
+
+Ja hän saa jatkaa matkaansa, poistua ja painua lauluineen lehdon
+peittoon.
+
+Hän on kadonnut ja lakannut kuulumasta. Ja minusta tuntuu, kuin en
+koskaan ennen olisi kuullut tuota laulua, vaikka se on minulle sadat
+kerrat tätä ennen esitetty. Se oli siellä kuin kylässä, mutta täällä se
+on kotonaan, syntymäsijoillaan, tuolla järven rannalla, metsän takana,
+salon siimeksessä.
+
+Oli kuin olisi punoutunut hienoja lankoja sisässäni, joita sujutteli,
+soinnutteli ja kiinnitti kuin kanteleen kieliä joku tuntematon käsi. Ja
+sitä mukaa kuin ne virisivät, alkoi syntyä uusia täyteläisiä sointuja.
+Se oli ympäristön ja oman olemukseni hiljaista riemua. Se ei päässyt
+purkautumaan, mutta se jäi sinne lämmittämään ja lievittämään. Pala
+palaltaan sulivat kovettuneen mielen nystyrät, ja maailma oli kaunis,
+ihmiskunta hyvä ja minä itse--alakuloisen onnellinen.
+
+Kun kohosin yhä jyrkemmäksi ylenevää tietä ja näin näköalain avartuvan
+ympärilläni, tuntui minusta siltä, kuin olisin ollut nousemassa
+vanhalle uhrivuorelle, jossa itsestään syttyvät tänä iltana
+suitsualttarit luomakunnan kunniaksi ja jossa lauletaan hiljainen hymni
+alenevalle auringolle. Hämärän hiipiessä puitten väliin oli kuin
+olisivat paikat pyhiksi muuttuneet, ja pieni pyörylä metsän sisässä,
+jonka laitaa tiekin kunnioittavasti kiersi, oli kuin salaperäinen
+sakaristo.
+
+Jo pisti pellon nurkkaus metsän sisään. Jo oli tuossa riihi ja veräjä.
+Halli haukahti pihasta päin. Näkyi pirtin harja ja kaivon vintti
+ruispellon yli mäen selältä pilvetöntä taivasta vasten. Lehmisavu kyti
+tarhan keskellä. Ohikulkiessani heräsi se hetkeksi ilmiliekkiin. Koko
+karja lepäsi levollisena sen ympärillä. Kellokkaan märehtiessä liikahti
+kieli sattumalta kellon laitaan ja kalahti kaksi kertaa, toisen kerran
+hyvin hiljaa.
+
+Talo näytti vanhalta ja paikoilleen painuneelta. Tuuhea pihlajapensas
+kasvoi pirtin perässä. Kaksi vanhaa myllynkiveä oli upotettu
+astinlaudaksi molemmin puolin piha-aitaa. Ei näkynyt ainoatakaan
+ihmistä kartanolla. Tallin yläsillan ovi ammotti mustana auki, ja sen
+päälle oli naulattu huuhkain. Keskellä pihamaata oli pystyssä
+kuivettunut juhannuskoivu ja sen oksalla joku valkoinen vaate. Porstuan
+siltapalkit lonkkuivat askeleitteni alla, enkä tiedä, minkä tähden
+koetin estää kantapäitäni kopsamasta.
+
+Suuri tupakin oli tyhjä. Istuin hetken aikaa penkillä lämpimässä
+hämyssä. Missähän ovatkaan kaikki? Kuuntelin ja kuuntelin, kunnes
+hiljaisuus rupesi soimaan korvissani, ja sitten aloin kuunnella sitä.
+
+Viimein tuli joku tuvan ovelle.
+
+--Täällä taitaa olla vieras?
+
+--On täällä muuan.
+
+Hän tuli likemmäksi nähdäkseen tarkemmin, vanha vaimo. Väki oli
+niityllä toinen puoli ja toinen leikkuuhalmeella penikulman päässä
+metsäsaralla. Ei ollut pihasalla muita kuin hän, vanha emäntä, ja
+piikatyttö.
+
+Pyysin illallista ja yösijaa. Hän vei minut pihanpääkamariin, kattoi
+pöydän ja kantoi sinne voita, leipää ja maitoa. Noutaessaan ne pois
+laittoi hän vuoteen ja toivotti hyvää yötä.
+
+Iso vanhanaikainen seinäkello käveli verkalleen kaappinsa sisässä. Se
+näytti mittailevan aikaa huolettomasti, välinpitämättömästi,
+kiirehtimättä, niinkuin olisi sitä ollut hänellä yltä kyllin, yli
+tarpeenkin.
+
+Aurinko oli jo aikoja sitten laskenut, ja kahden kaukaisimman kukkulan
+välissä kalpeni kalpenemistaan iltaruskon reuna. Talo oli mäen
+ylimmällä huipulla, ja joka taholla oli yhtämittainen alankokorpi.
+Paikoitellen kohosi jo mustan metsän syvennyksistä, jokien mutkaisista
+laaksoista ja järvien painanteista valkoista usmaa. Seisoin ikkunassa
+ja katselin, kuinka usmajoet hiljalleen juoksivat usmajärviin, järvet
+tulivat tulvilleen ja joet paisuivat yli reunojensa. Kohta oli koko
+korpi yhtenä ainoana sumumerenä; pienimmistä kukkuloista syntyi kareja
+mereen, ja suurimmat jäivät saariksi sen keskeen. Ehkä ne olivatkin
+aikaintakaisina aikoina olleet saaria nuo ja tuo meri ja pellon piennar
+ikkunan alla tuossa, mistä penger putosi pohjaa kohti, ehkä oli se
+ollut meren ranta, jota vasten aallot olivat tuhannen tuhansia
+vuosisatoja vyöryneet. Ja nyt se oli uudistunut kaikki, entisyys oli
+noussut haamuna maan sisästä halailemaan vanhoja tuttuja seutuja.
+
+Minusta tuntui, kuin olisin ollut ypö yksinäni maailmassa, josta kaikki
+muut olivat kadonneet. Kauaksi oli jäänyt kaikki se, minkä ennen olin
+nähnyt, ja kaikki ne, jotka ennen olin tuntenut. Oli kuin olisi kulunut
+vuosikymmeniä siitä, kun olin ollut siellä, mistä olin eilen lähtenyt.
+Ne, joita olin rakastanut, ne olivat jossain muissa maanosissa,
+toisella puolen aavojen usvaisten ulappain. Eikä minulla ollut
+entisyyttä muuta kuin tämä tämänpäiväinen metsämatka, se mökki siellä,
+ne pienet tytöt, lammen ranta, huone lehdon laidassa ja nousu tänne
+mäelle. Eikä nykyisyyttä muuta kuin tämä hiljainen huone ja tuo haamu
+hämärätä satumaista valtamerta.
+
+Laskeusin levolle sillä mielialalla, etten ketään kaipaa, en ketään
+rakasta, ettei ole ketään, jolle en voisi antaa anteeksi, eikä ketään,
+jolta en voisi saada. Olin saavuttanut lopullisen levon, viimeisen
+rauhan mieleeni ja sen mukana voiman elää yksinäisyydessäni.
+
+Tahdoin nukkua ja huomenna herätä tuohon uuteen elämään.
+
+Mutta kello kulki yksitoikkoista kulkuaan, ja minä kuulin jok'ainoan
+sen askeleen. Ja vuode oli tuores ja puhdas ja vähän kylmä, ja lakanat
+ja peite olivat vasta aitan orrelta otetut, ja niissä tuntui vielä
+tuoksu hajuheinikkoa, niittyä ja neitseellisyyttä...
+
+Miksei hän hiivi hiljaa luokseni tuolta kesäyön hämärästä ja istuudu
+tähän viereeni. Että saisin antaa itseni kokonaan ja kertoa hänelle
+kaikki niin, että hän sen tuntisi ja ymmärtäisi yhtä hyvin kuin
+minäkin. Sulkisin hänet hellävaroen syliini, kaukaa koskettaen, ilman
+himoa ja kiihkoa....
+
+Mutta eihän hän tullut. Sillä ei häntä ole. Hänellä ei ole nimeä
+minulle, ei muotoa eikä tarkkoja piirteitä. Ja minä annoin hänen
+haamunsakin haihtua, ja hän suli pois, niinkuin illan viimeinen varjo
+sulaa sitä ympäröivään yöhön.
+
+Enkä muista siitä yöstä enää muuta kuin että seinällä vastapäätä oli
+ikkuna ja hämärä piha ja siellä joku valkoinen vaate.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Aamulla ovat tunteet toiset, ja aurinko antaa uudet mielialat. On
+kulunut jo vuosia siitä päivästä, illasta ja yöstä. Elämä on ollut
+enimmäkseen arkitointen iankaikkisesti yksitoikkoista kiertokulkua.
+Mutta silloin tällöin muistuu mieleeni tuo päivä, tuo ilta ja tuo yö.
+Silloin elän aina uudelleen kaikki. Ja se on minulle kuin kosteikko
+korvessa, niinkuin kukkula ylängön keskellä, niinkuin saari suuressa
+meressä.
+
+
+
+
+MALLIKELPOINEN.
+
+
+Karuilla, kovilla mailla syntyy kullekin puulle omat omituiset
+muotonsa. Kullakin katajalla on oma kääkkyryytensä, ja jokainen kallion
+reunaan käpristynyt koivu on omalla laillaan rosoinen. Jokaisessa
+puussa on omat harvinaisuutensa: kääpänsä, visansa tai pahkansa, joita
+toisella ei ole. Mutta kokonaisuudessaan ei niistä yksikään kaluksi
+kelpaa.
+
+Tasaisilla, hyötyvillä mailla ovat kaikki puut toinen toistensa
+näköiset. Siellä on vaikea erottaa petäjää petäjästä. Sillä ei
+yhdelläkään ole mitään, mitä ei toisellakin olisi. Mutta kukin vastaa
+lajinsa aatetta yleensä. Semmoisilla mailla kasvavat ne kelpo
+sahatukit, ne hyvät ja hyödylliset tarvekalut. Ne ovat niin tukevat ja
+lujatekoiset, ja niitä voi käyttää mihin hyvänsä...
+
+Joka kerta, kun kuljen Esplanadia ja vastaani tulee Mauriz Ahlfelt,
+joka äskettäin on suorittanut oikeustutkintonsa ja nyt harjoittaa
+käytännöllisiä kokeitaan senaatissa, tuntuu minusta, että hän on
+perikuva niistä, joita sopii nimittää yhteiskunnan mallikelpoisiksi
+tukkipuiksi. Kiireestä kantapäähän näyttää hän olevan tuota tervettä,
+pilaantumatonta tekoa, josta mainion mukavasti ja ilman erityistä
+vaivaa voi valmistaa työkalun isänmaan tavallisia tarpeita varten.
+Hänestä ei saa syntymään mitään erityistä eikä alkuperäistä, sillä aine
+määrää ja rajoittaa kuosin.
+
+Mutta halvempikin salvumies piiluaa hänenlaisestaan erittäin
+kelvollisen seinähirren, jopa joskus kattoa kannattavan harjavuolenkin.
+
+Samoin kuin tasaisella maalla kasvavan hongan vesalla, joka suurten
+puitten juurella seisoo siivona ja kunnioittavana hiljalleen kohottaen
+päätään isäinsä tasalle, samoin on hänelläkin kaikki edellytykset
+hiljalleen tulla siksi, mikä hänen isänsä on.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Hänen isänsä on näet yksi yhteiskunnan pylväitä. Hän on varakas
+tuomari, jolla on laaja, hyvätuloinen tuomiokunta. Ja suuri, parhaassa
+kunnossa oleva maahovi. Hän on noita vanhan kansan verkkaisia
+virkamiehiä, joiden pääominaisuuksia on rauha, tyyneys ja hyvä terveys.
+Työllään on hän omaisuutensa ansainnut, mutta ei sillä kiireisellä eikä
+ahertavalla, joka nykyaikana hermostuttaa ja kuluttaa ja karistaa
+hiukset ennen aikojaan päälaelta. Hän tekee tehtävänsä arvokkaasti ja
+loivasti. Pöytäkirjat valmistuvat vasta kuukausien kuluttua käräjien
+jälkeen. Mutta kukaan ei pane kiirettä, sillä jokainen ymmärtää, että
+hätiköiminen ei sovi tuomarille, jonka täytyy ratkaista kysymyksiä
+elämästä ja kuolemasta. Ja hän tuumiikin perusteellisesti ja tyynesti.
+Se näyttää olevan hänelle nautintokin, sillä ei koskaan ilmaannu
+epäilyksen ryppyä hänen otsalleen, kun hän laajassa kotiviitassaan
+istuu työpöytänsä ääressä, polttelee sikaria ja aprikoiden ja arvellen
+puhaltaa savun hienona häntänä hyvin pienestä reiästä huuliensa
+välitse.
+
+Mielipiteiltään hän on vanhoillinen, kenties hiukan suomalaisuuteen
+taipuva. Joskus hän on istunut hallituksen asettamissa komiteoissa, ja
+kuvernöörit samoin kuin senaattoritkin asettavat virkamatkansa niin,
+että voivat yöpyä hänen vieraanvaraiseen taloonsa. Sittenkun on kuollut
+»Helsingfors Dagblad», kannattaa ja tilaa hän »Finlandia», vaikkei ole
+varsinaisesti kirkollinen; hän työskentelee näet sunnuntaisinkin ja käy
+kirkossa ainoastaan kerran vuodessa, jo ammoisista ajoista määrättynä
+rippipyhänä.--Luonnollisesti ei hän voi sietää paikkakunnan lehteä,
+joka häntä harmittaa ja hermostuttaa siksi, että siinä liiaksi ja
+syyttä suotta moititaan virkamiehiä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Poika on perinyt isänsä kaikki hyvät avut. Hän on voimakas ruumiiltaan
+ja flegmaatikko. Järki on hänellä keskinkertainen, mutta hän muistaa
+kaiken, minkä kerran oppii. Koulussa hän istui aina keskiluokalla eikä
+saanut koskaan korkeinta arvosanaa muissa aineissa kuin käytöksessä.
+Mutta ei hänellä myöskään ollut ehtoja milloinkaan. Käsiala oli hänellä
+kaunis ja vihot huolellisen puhtaat. Koko kouluajallaan ei hän saanut
+ainoatakaan muistutusta. Vifteihin hän kyllä otti osaa, mutta ei
+milloinkaan päihtynyt. Vaikka hän kyllä oli hyvä toveri, ei hänellä
+kuitenkaan ollut yhtään oikein hyvää ystävää, eikä siis myöskään
+vihamiehiä. Häntä kuvaavaa on, ettei hänelle oltu keksitty liikanimeä,
+niinkuin kaikille muille tovereille. Joitakuita koetettiin antaa, ja
+niistä olisi ollut sopivin »gentlemanni», mutta se on liiaksi kiittävä,
+ja sellaisia eivät toverit anna muille kuin johtajilleen. Mutta
+ainoastaan yhdessä paikassa oli hänellä johtajan asema: tanssiaisissa.
+Niissä hän loisti yli muiden, oli komea poika, aina hyvin puettu ja
+taisi hyvin »viedä».
+
+Heti kohta, kun hän tuli ylioppilaaksi, oli hän valmis ylioppilas.
+Keltanokkaa ei hänessä näkynyt. Osakuntaan otettaessa--samaan
+savo-karjalaiseen, johon isäkin oli kuulunut--menivät vanhat
+osakuntalaiset ensiksi hänen kanssaan »heittämään pois haukkumanimet».
+Inspehtori jutteli hänen kanssaan kappaleen aikaa, ja siinä tuli
+selville, että hän ja Mauritz Ahlfeltin isä olivat olleet vanhat
+koulutoverit.
+
+--Mihinkä tiedekuntaan olette aikonut ruveta? kysyi häneltä inspehtori
+puhelun lopuksi.
+
+--Olen aikonut juriidiseen tiedekuntaan.
+
+Se oli jo aikoja sitten niin päätetty. Jo pienenä poikana, kun häneltä
+talonpojat kysyivät, miksi virkamieheksi se nuori herra aikoo, oli
+hänellä vastaus valmis:--»Ensin sihteeriks' ja sitten papaks' ja sitten
+senaattoriks'». Muusta ei voinut olla puhettakaan. Ei vähintäkään
+epäilystä urasta eikä taistelua kutsumuksesta, niinkuin niin monella
+muulla, jotka eivät tiedä, mille alalle antautua.
+
+Jo ensimmäisellä lukukaudella suoritti hän valmistavat kokeet, kävi
+luennoilla ja teki muistiinpanoja, s.o. juuri sen, mikä yleensä oli
+tapana ja katsottiin kohtuulliseksi.
+
+Yhtä vähän kuin luvut saivat häntä rasittamaan itseään, yhtä vähän hän
+kulutti itseään innostumalla yleisistä asioista. Kun toiset toverit
+ylioppilaskokouksissa melusivat, huusivat ja kasvot punaisina puivat
+nyrkkiä, istui hän kyllä etumaisten joukossa, mutta rauhallisesti
+poltellen tai viiksiään sivellen. Samana kevännä, jona hän tuli
+ylioppilaaksi, oli suomalaisuus saavuttanut ensimmäisen suuren
+voittonsa Nordenskiöldin adressiasiassa, ja Mauritz Ahlfeltissakin
+vakaantui kesän ajalla se mielipide, että hän tietysti kuuluu
+suomalaiseen puolueeseen. Suomalaisen Nuijan ja radikaalisemman K.P.T:n
+väliset riidat saattoivat hänet kuitenkin ymmälle. Hän oli kyllä ollut
+läsnä K.P.T:n perustavassa kokouksessa, mutta liittyi sittemmin
+moderaatteihin. Kun hänen kotikielensä oli ruotsi ja kun hänellä oli
+ruotsinmielisiä sukulaisia Helsingissä eikä hän koskaan ryhtynyt
+väittelemään kieliasiasta, oli hän yksi noita harvoja, joille
+ruotsinmieliset antavat nimen: »en hygglig fennoman» ja josta
+suomenmieliset sanovat, että »sillä on sveesinen naama».
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ei voi kuitenkaan sanoa, ettei hän olisi kaikin puolin täyttänyt niitä
+velvollisuuksia, joita hänen asemansa suomenmielisenä ylioppilaana
+häneltä vaati. Hän kävi säännöllisesti suomalaisessa teatterissa, astui
+ensi rivissä suurten miesten haudoille ja esiintyi marsalkkana
+isänmaallisissa juhlissa. Suomenmieliset rouvat huomasivat hänet sieltä
+pian, ja kun perustettiin Suomalainen Seura, valittiin hänet
+huutoäänestyksellä johtokuntaan. Hän oli itseoikeutettu pukutansseihin
+--menuetissa varsin ruhtinaallinen--ja yksi noita harvoja, jotka
+osasivat tanssia masurkkaa. On hän vielä nytkin seuran hienoimpia
+kavaljeereja.
+
+Maaseudulla ollessaan hommasi hän lupa-aikoina useat arpajaiset
+suomalaisten koulujen ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran rakennuksen
+hyväksi sekä pani toimeen kansanjuhlia siihen aikaan, kun ne vielä
+olivat muodissa. Kaikissa tileissä kansallisista rahankeräyksistä oli
+luettavana: »ylioppilas Mauritz Ahlfeltin kautta» niin ja niin monta
+markkaa.
+
+Tuskin voi ajatella huolettomampaa ja turvallisempaa elämää kuin mikä
+hänellä oli ylioppilasaikanaan, Ei puutetta, ei mieltä masentavia
+velkoja, ei liikaa kiirettä töissä. Hänellä oli olemisen hauskimmat
+ehdot: sekä aikaa että rahaa. Rahaa sai hän yhäkin isältään kolmesataa
+markkaa kuukaudessa, joka riitti hyvinkin, kun hänellä lisäksi oli
+periaatteenaan olla koskaan lainaamatta ja koskaan menemättä takuuseen.
+Ja hänen aikansa riitti hänelle juuri siihen, mihin hän sitä tarvitsi.
+
+Aamulla, kun hän noin kello yhdeksän heräsi, oli palvelija jo tuonut
+sanomalehden hänen yöpöydälleen, jossa nakutti kultakello,
+rippikoululahja hänen isältään. Luettuaan lehden vuoteellaan hän nousi
+ylös, peseksi perusteellisesti ja pukeutui verkalleen. Syötyään
+aamiaisen ja käytyään luennolla palasi hän takaisin asuntoon ja luki
+kello kahteen tai puoli kolmeen, yllään villainen kotiviitta, tehty
+isän kotiviitan malliin. Siistittyään pukunsa ja harjattuaan hattunsa
+laskeutui hän alas Esplanadille, jossa käyskenteli siksi, kunnes oli
+aika mennä syömään päivällistä ylioppilastalolle. Sen päälle pelasi hän
+tavallisesti shakkia lukuhuoneessa.
+
+Viidestä seitsemään oli lukutunti kotona, jolloin kirjassa kääntyi pari
+kolme lehteä. Ja illalla teatteri tai konsertti tai syksyin ja keväisin
+istunto Kappelin edustalla. Tuutinkia seurasi portsioni ja portsionia
+kahvit liköörin tai punssin kanssa. Ravintolan ovella erosi hän
+tovereistaan ja meni kotiinsa. Laitakaupungilla hän ei koskaan käynyt
+muiden kanssa. Hän oli järjestänyt niin, että hänellä oli oma määrätty
+päivänsä, jolloin hänen »ystävättärensä» otti hänet vastaan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Niinkuin jo sanoin, on hän suorittanut tutkintonsa ja palvelee
+ylimääräisenä senaatissa. Hänen elämänsä tavat eivät ole ollenkaan
+muuttuneet. Luentojen sijaan on vain tullut virasto.
+
+Hän tulee vastaani Esplanadilla joka päivä noin kello kolmen tienoissa.
+Tahtoisin kuvata hänen ulkomuotonsa, mutta ainoa, minkä voi hänen
+kasvoistaan sanoa, on, että ne ovat monen mielestä kauniitkin. Niissä
+on tuota »pulskan pojan» kauneutta yleensä, mutta piirteissä ei ole
+ainoatakaan vivahdusta, josta voisi sanoa, että ne häntä kuvaavat.
+Samoin ei hänen harmaansinisissä silmissään ole yhtään loistetta, joka
+näyttäisi kuvastavan jotain omaa hänen sisällään olevaa ajatusta tai
+tunnetta. Hänen pukunsa on virheetön ja muodinmukainen, ja hän kantaa
+sen hyvin, mutta sen kuosi on räätälin kuosi. Hänen omaa makuaan ei
+siinä ilmaannu muuta kuin tämän maun puute. Näkyy, että hän tilatessaan
+on antanut määräyksen, että vaatteus on tehtävä samanlaiseksi kuin se
+on--kaikilla muillakin. Nutussa ja päällystakissa on tietysti
+silkkirinnukset.
+
+Kaikesta päättäen on hän menevä pitkälle maailmassa. Suomalainen puolue
+kaipaa miehiä, jotka voivat ulkomuodollaankin edustaa. Meillä on kyllä
+originaaleja, on spesialisteja ja etenkin on meillä paljon aatteen
+miehiä. Mutta meiltä puuttuu noita »mallikelpoisia», hyvin hoidetuita
+ja hyvin harjatuita nuoria miehiä, joita ruotsalaisella puolueella on
+joka paikkaan pistää. Sentähden ei tule kulumaan kauan, ennenkuin
+Mauritz Ahlfelt on Pohjois-Esplanadikadun käytävältä siirtyvä
+»finnspongille».
+
+Hän tulee samaan hyvän viran ja hyvät tulot, joita lisää varakkaan
+vaimon perintö. Ajan ollen asetetaan hänet valtiopäivämiesehdokkaaksi
+Helsingistä ja ajetaan yksissä voimin läpi jostain maaseutukaupungista.
+
+Mahdollista on, että hänen senaattoriunelmansakin tulevat toteutumaan.
+Sillä hän on ruvennut joutoaikoinaan opiskelemaan venäjänkieltä.
+
+
+
+
+HÄÄPÄIVÄNÄ.
+
+
+Eräällä aviomiehellä on tapana kirjoittaa päiväkirjaa kaikista
+vivahduksista, joita hän huomaa tunteissaan. Se on omituinen kokoelma
+sydämen salaisuuksia. Tavallisesti hän tekee muistiinpanonsa illalla,
+kun kaikki muut talossa ovat menneet levolle ja hän yksin työskentelee
+huoneessaan. Sattumalta on tarjoutunut tilaisuus siitä seuraavien
+lehtien julkaisemiseen:
+
+6 p:nä marrask. 90.
+
+Minä melkein luulen, että sinua taas rakastan, pitkien aikojen perästä.
+Tänään tuolla tanssiaisissa rintani oikein lämpeni ja sydämeni on yhä
+vieläkin täyteläisempi kuin tavallisesti. Olisin kovin onnellinen, jos
+tietäisin, että tätä kestää tai että ainakin tällaiset mielentilat tuon
+tuostakin uudistuvat.
+
+Siitä on nyt juuri viisi vuotta, kun vietimme häämme. Avioliittomme
+on jo muodostunut jotenkin tavalliseksi, ja yhdyselämämme on
+yksitoikkoista ja ikävää. Me emme ole koskaan sanoneet pahaa sanaa
+toisillemme, mutta emme pitkään aikaan hyvääkään. Ei sada, ei myrskyä,
+mutta ei repeä aurinkokaan harmaasta pilvestään. Meitä ei erota
+erimielisyydet eikä riidat, mutta ei meitä myöskään mikään lähennä
+toisiimme, ei lapsetkaan, joita meillä ei ole. Me elämme kodissamme
+kuin kaksi tyynessä lammikossa kelluvaa ruuhta, jotka ainoastaan
+sattumalta koskettavat toisiaan.
+
+Minä työskentelen täällä kamarissani, silloin kun en ole ulkona, ja
+sinä istut omassasi kutoen tai lukien jotain romaania. Vasta vähää
+ennen illallista teen tavallisimmasti kävelyn luoksesi ja tapaan sinut
+usein haukottelemassa.
+
+Minua vaivaa, että sinulla nähtävästi on ikävä ja että kaipaat seuraa,
+mutta enhän minä osaa sinua huvitella. Heittäyn sohvalle toiselle
+puolen salia ja koetan miettiä, mitä sanoa. Sinä lakkaat työstäsi,
+katsahdat ympärillesi ja ajattelet sinäkin jotain puheen aihetta, mutta
+et sinä löydä sitä enemmän kuin minäkään. Me olemme vaiti molemmat ja
+kärsimme siitä kumpikin. En voi senkään tähden aloittaa keskustelua,
+että minua vaivaa, kun sinä usein koetat olla huvitettu, vaikka et
+olekaan. Tuota en minä voi sietää. Ja siinä sinun läheisyydessäsi
+haaveksin minä usein sellaista vaimoa, joka voisi minut täydellisesti
+ja todellisesti käsittää ja antaa uutta vauhtia ajatuksilleni.
+
+Vaihteen vuoksi tahtoisin joskus unohtaa kaikki omat tuumani ja asettua
+sinun kannallesi, puhelemaan sinun asioistasi. Mutta sinun ajatus- ja
+vaikutelmapiiristäsi on enää mahdoton saada mitään uutta puristetuksi.
+Minä tunnen jo edeltäpäin mielipiteesi, katsantotapasi ja kokemuksesi.
+Jos niistä koettaisin olla huvitettu, täytyisi minun taas teeskennellä
+vuorostani. Sinussa ei ole minulle mitään herättävää, et voi puhaltaa
+mielikuvitustani lentoon, et siivittää ajatuksiani, ja sentähden tunnun
+minä sinun seurassasi niin kuivalta ja henkisesti mehuttomalta.
+
+Nähtävästi toivot tuossa istuessasi, että jotain virkkaisin. Mutta sinä
+koetat sitä kuitenkin peittää ja asetut miettiväisen näköiseksi,
+niinkuin ajattelisit jotain muuta. Siinä teet sinä naisellisen
+hienosti. Kun huomaat, ettei puhelusta ole mitään tuleva, niin painut
+takaisin työhösi tai kirjaasi. Ja me kuulemme molemmat lampun laulavan,
+kellon nakkaisevan, kadulla ajettavan ja odotamme illallista
+katkaisemaan kiusallista vaitioloa.
+
+--Ruoka on valmis!
+
+Pöydässä on mieliala vähemmän painava, ja aina sattuu jotain
+vähäpätöistä aihetta sananvaihtoon. Mutta minua hermostuttaa usein tuo
+aina sama tapa, jolla tarjoat minulle teetä ja jolla pidät kuppia
+viedessäsi sitä huulillesi. Säännöllinen kauneutesi ja elottomat
+kasvosi vaivaavat minua välistä niin, että minun täytyy välttää sinua
+katsomasta. Minä tunnen sinut kiireestä kantapäähän, osaan ulkoa
+jokaisen liikkeesi ja jokaisen piirteesi, ja ainoastaan silloin tällöin
+saavat ne vereni lämpenemään.
+
+Kun olemme syöneet, alat sinä korjata pois astioita, ja minä käytän
+tilaisuutta poistuakseni tänne huoneeseeni. Täällä teen työtä puoli
+yöhön ja unohdan sinut kokonaan. Kun tulen makuukammioomme, olet sinä
+jo mennyt levolle ja nukut seinään päin.
+
+Tänään oli hääpäivämme. Muistatko, millainen se oli viisi vuotta
+sitten? Minä ainakin sen muistan. Se on ollut mielessäni koko päivän,
+siitä saakka kun tänään heräsin.
+
+Aamusta alkaen oli meillä molemmilla silloin alituista puuhaa, kullakin
+tahollamme. Sinun piti laittaa pukuasi, minun olla huoneita
+koristelemassa. Mutta joskus juoksit kamaristasi ohimennen minua
+tervehtimään, kavahdit kaulanni, suutelit tai vain katsahdit minuun
+kiiruhtaessasi pois. Kasvojesi värähdyksistä ja siitä tavasta, millä
+minun kättäni puristit, ymmärsin minä, mitä sinussa liikkui, mitä
+ajattelit ja mitä odotit. Se oli minulle uutta tuo, sinussa oli jotain
+salaperäisen viehättävää, jotain hunnutettua niinkuin silmäsi
+kalvossakin. Sinä näytit olevan levoton, mutta hillitsit itsesi. Minä
+en saanut tulla pukemahuoneeseesi--meidän tulevaan makuukamariimme--
+joka oven avautuessa näytti olevan kouhollaan silkkiä ja kuohuvia
+harsopilviä. Sinä vain kuiskasit, hienosti viitaten siihen, mitä me
+yhdessä ajattelimme: 'Odota! Ei vielä!'--ja kätkit kasvosi olkapäähäni.
+
+Olit sitten pukenut hääpuvun yllesi, ja vieraat alkoivat saapua. Ennen
+vihkimistä kutsuit minut luoksesi heittämään hyvästiä hääillaksi,
+saamaan vakuutusta, että minua rakastat, vaikka et sitä osoita. Sillä
+me olimme päättäneet olla vieraiden läsnäollessa hellyyttämme
+näyttämättä, ei vaihtaa kädenpuristuksia, ei edes silmäyksiäkään muiden
+nähden.
+
+Mikä viehätys tässä meidän salaliitossamme! Mikä sulo osoittaa
+tunteitaan, niinkuin salakihloissa olevat, hienon hienoilla, ainoastaan
+meidän ymmärtämillämme merkeillä. Ja olla näin juuri vähää ennen kuin
+kokonaan omistaisimme toinen toisemme.
+
+Niin, minä rakastin sinua rajattomasti: joka sanaasi, joka silmäystäsi,
+pienintä piirrettäsi ja neitseellisen vartalosi notkeutta.
+
+Millä ikävällä, millä kaiholla ja surumielisyydellä olen näitä aikoja
+usein muistellut ja vertaillut silloisia tunteitani nykyisiin! Ja etkö
+liene samalla lailla sinäkin?
+
+Aavistin äänestäsi, että ajattelit hääpäiväämme, niin kuin minäkin sitä
+ajattelin, kun aamiaispöydässä yht'äkkiä kysäisit: »Monesko päivä on
+tänään?», kun minä siihen vastasin: »Kuudes päivä marraskuuta», ja kun
+sinä ääntäsi venyttäen kertasit: »Kuudes päivä marraskuuta».
+
+Ja jos sitä silloin ajattelit, niin mietit kai samaa koko päivän ja
+kenties kammoten kuvittelit ikävää, yksitoikkoista iltaamme.
+
+Ehdotit päivällisillä, että menisimme illalla arpajaisiin, ja me
+päätimme mennä sinne »asian vuoksi». Mutta asianko vuoksi pukeuduit
+hääpukuusi ja kiinnitit rintaasi samanlaisen ruusun kuin sinulla oli
+silloinkin?
+
+Minun tuli sinua niin sanomattoman sääli ja samalla sääli meitä
+molempia. Ehkä on syy minussakin? kysyin minä itseltäni. Ja me jo
+kadulla mennessämme juttelimme keveämmin. Olimme iloiset ja mielemme
+melkein reipas, kun käsikädessä astuimme valaistuun juhlasaliin.
+Ihmiset katselivat, ja minä kuulin, että ne sanoivat meitä komeaksi
+pariksi.
+
+Minä viikastuin siitä, minun tuli hyvä olla, ja me astuimme varmasti
+huoneesta huoneeseen. Vertailin muita naisia sinuun, ja sinä olit
+ulkomuodoltasi ja puvultasi hienompi kuin kukaan heistä. Sinäkin näytit
+iloiselta ja tyytyväiseltä. Kun musiikki soitti, täytyi meidän nojautua
+toisiimme kuullaksemme, mitä sanoimme. Me emme juuri mitään erityistä
+sanoneet, mutta äänessäsi oli hellyyttä ja katseessasi väriä.
+
+Ihmiset yhä meitä katselivat ja luulivat varmaankin meitä onnellisiksi.
+Ja emmeköhän olleetkin? Me emme virkkaneet toisillemme mitään siitä,
+että oli hääpäivämme, mutta me molemmat sen tunsimme ja tiesimme sitä
+ajattelevamme. Se oli kuin viiva vedettynä kaiken sen alle, mitä
+puhuimme ja teimme.
+
+Minä pyysin sinua tanssiin, ja sinä vastasit: »Kiitos!» Tarkastelimme
+tanssivia pareja ja koettelimme arvata, ketkä olivat kihloissa. Se
+meitä nyt jostain syystä huvitti. Ja franseesin loputtua menimme me
+tarjoiluun niinkuin kaikki muutkin »nuoret». Minä kysyin mitä saisin
+tarjota, ja sinä pyysit antamaan, mitä tahdoin. Tilasin kaksi lasia
+samppanjaa, ja oli kuin olisimme juoneet ensimmäisen häämaljamme, ja
+kilistäessämme saimme tuhkan alta tuikahtamaan kauan sammuksissa olleen
+hellän katseen.------
+
+Se ei siis vielä ole kokonaan sammunut. Olemme nyt kotona. Kuulen sinun
+liikkuvan tuolla viereisessä huoneessa. Äsken raotit ovea ja kysyit,
+enkö kohta tule luoksesi. Odota, minä tulen heti paikalla! Luulen
+melkein, että taas sinua rakastan niinkuin ennenkin.
+
+
+
+
+KERRAN KONSERTISSA.
+
+
+Tulin sisään juuri silloin, kun innostus nuoreen laulajattareen oli
+ylimmillään. Valkoisessa puvussaan ja kukkasvihko kädessä hän seisoi
+laululavalla somana kuin morsian. Hän oli hiukan eteenpäin nojallaan,
+säestäjä oli kumartuneena pianoa vastaan, ja sekä laulajattaren
+huulilta että pianosta helähtelivät kasvamistaan kasvavat sävelet.
+Ohjelman ensimmäinen osasto läheni loppuaan yhä enenevällä voimalla.
+
+Heleä, pitkä, kirkas ääni laulajattaren keuhkojen pohjasta, soittimista
+syvä akordi--ja ääriään myöten täysi konserttisali räiskää yhtenä
+taputusten tulipalona.
+
+Laulajatar laskeutuu nopeasti alas ja pujottelee kuin salakka yleisön
+läpi, jota on tulvinut aina lavan juureen saakka ja sen ympärille.
+Kehenkään katsomatta ja silmäkulmat ja huulet hiukan yhteen
+puristettuina suikaisee hän edellään avautuvasta aukosta ohitseni,
+kannattaen kukkaskimppua päänsä tasalla. Heti hänen jälessään tulee
+säestäjä, totinen, vaalea mies, kasvot syvämieliset ja hiukan synkät.
+
+Tuskin ovat he ehtineet odotushuoneeseensa, niin jo vaativat kiihkeät
+hyvähuudot laulajattaren uudelleen esille, ja kaksi kertaa hän tulee ja
+menee. Mutta vielä eivät mielenosoitukset lakkaa, ja kolmannen kerran
+tulevat he taas yhdessä molemmat. Samassa tuokiossa taas sammuu
+taputusten tulipalo ja yleisö jää liikahtamatta odottamaan yli ohjelman
+annettavaa laulua.
+
+Hän kuiskaa jotain pianon ääreen istuutuneelle toverilleen ja tämä
+vastaa siihen jotain, kääntäen päänsä puoleksi ylöspäin hänen
+kasvojansa kohti. Säestäjä selailee hetkisen nuottivihkoa, sitten
+näyttää hän löytäneen, mitä tahtoi, ja niin pian kuin hän on soittimia
+koskettanut, tuntee yleisö jo laulun.
+
+Hiljainen liikahdus käy rivien läpi. Päät taipuvat toisiinsa jotain
+kuiskaamaan.
+
+--Se on se, se on se, kuulen sanottavan takanani.
+
+Sillä julkinen salaisuus on, että he rakastavat toisiaan yhtä paljon
+kuin taidettaan, nämä kaksi nuorta. Heidät on aina nähty yhdessä,
+yhdessä ovat he opinnoitaan harjoittaneet ja esiintyneet kevään
+kuluessa yhä suuremmalla menestyksellä. Tämä on heidän viimeinen
+konserttinsa, sillä huomenna he eroavat--niin kerrotaan.
+
+Tarttuen kiinni säestykseen alkaa hän laulaa, ja muistiini painuvat
+seuraavat sanat:
+
+    »Niin paljon sua rakastan,
+    etten voi kielin kertoella,
+    ja kuitenkin mä ainian
+    sen tahdon julki lausuella.
+    Jokainen kuiske, sananen,
+    sun nimes onpi, armahainen.
+    Jos poissa oot tai luonani,
+    sua ikävöitsen, muistan aina.»
+
+Ei hiiskaustakaan kuulu suuressa salissa. Miltei henkeä vetämättä
+seuraa yleisö mukana. Kasvoissa kuvastuu hyväntahtoinen osanotto,
+toisissa iloinen hämmästys.
+
+Enkä tiedä miksi, mutta minäkin sulan kokonaan ja kylmät väreet käyvät
+ruumiini läpi. Tai miksi en sitä tietäisi! Hän laulaa sydämensä
+kyllyydestä, hän puhaltaa kohoilevasta rinnastaan sielunsa koko hellän
+kaipauksen, hän panee lauluun kaiken persoonallisuutensa, hän ei
+ujostele, huutaa maailmalle sitä, mitä muut tavallisesti salaavat, ja
+hän tekee sen melkein tahallisella uhalla ja ylpeydellä. »Minä rakastan
+häntä, hän on tuossa, tuossa näette hänet, katsokaa muutkin: hän on
+minun!»
+
+    »Ja kuitenkin mä ainian
+    sen tahdon julki lausuella.»
+
+Tietenkö vai tietämättään hän sen tehnee! Mutta sulavalla, melkein
+hyväilevällä liikkeellä, ikäänkuin syleilläkseen omaansa, käännähtää
+hän yht'äkkiä säestäjänsä puoleen, jolla on molemmat kädet kiinni
+soittimissa, ja auttaa häntä heittämään auki uuden lehden hänen
+nuottivihkostaan. Käsi näyttää sitten epäilevän, mitä tehdä, minne
+mennä. Se ehkä tahtoi laskeutua hänen olkapäälleen, sillä:
+
+    »Jos poissa oot tai luonani,
+    sua ikävöitsen ainian.»
+
+mutta se asettuu hänen tuolinsa selustimelle ja viipyy siinä koko ajan,
+kun hän laulaa laulun toistamiseen.
+
+Se ei ole teatteritemppu. Se on nuoren, rakastavan tytön välitön,
+viaton tunteen ilmaus.
+
+Niin harvoin, niin kovin harvoin sallitaan todellisten tunteitten
+puhjeta esille. Me niitä ujostelemme, me suljemme ne muiden näkyvistä.
+Mutta kun ne joskus katkaisevat kahleensa, niin riennämme mekin, jotka
+ne itse aina sidonune, riennämme niitä vastaan kuin vapautettua vankia.
+
+Sentähden ei tahdo tulla loppua yleisön innostuksesta, se tahtoisi
+sulkea syliinsä nuo molemmat ja kantaa heitä käsillään. Hän on saanut
+vanhain muistot väräjämään vielä kerran ja antanut uutta vauhtia
+nuorten toiveille. Ja kun he taas laskeutuvat lavalta ja kiiruhtavat
+pois, niin on kättentaputuksissa kuin häähetken onnittelua. Eikä
+ainoastaan onnittelua heidän taiteelleen, vaan ehkä enemmän vielä
+heidän rakkaudelleen.
+
+
+
+
+KOTIIN.
+
+
+Ihminen on usein mielentilojensa heiteltävänä. Ne tulevat, nuo hänen
+»tuulensa», puhaltaen milloin sieltä, milloin täältä. Ne menevät samaa
+tietä, jatkaen matkaansa, ja ainoa, minkä heistä saa selville, on
+heidän humunsa. Kenties tottelevat he joitain lakeja, mutta ne lait
+ovat vielä yhtä hämärät kuin ilmavirtain. Ainoastaan arveluina ne
+tunnetaan, ja niiden tutkijat, sielutieteilijät, panevat ehkä yhtä
+paljon omiansa kuin allakantekijät ja Falbit.
+
+Turhaan saat kysellä pohjoismaalaiselta, minkä tähden hän yht'äkkiä
+päättää jättää etelän päivänpaisteiset rinteet, miksi hän heittää
+Seinen vihreät rannat, Pariisin viehättävät bulevardit ja sen ihanat
+ympäristöt. Hän ei osaa sitä selittää, hänelle iski se päähän, hän »sai
+halun», hänelle »tuli se tuuli».
+
+Ilman itselleenkään ymmärrettävää syytä alkaa häntä tukehduttaa se
+ilma, jonka suloisessa lämpimässä hän oli loikonut kuin latsaroni ja
+ollut onnellinen ja tyytyväinen ja päättänyt ikänsä sillä lailla
+elellä. Suuren kaupungin elämä, joka on kiihkeimmillään, hienoimmillaan
+ja hauskimmillaan, häntä kyllästyttää. Ja vieraan maan vihreän himmeät
+metsät, joiden jokaisesta lehvästä tuoksuu unettava hekkumallinen
+rauha, alkavat yht'äkkiä kuin etoa sydäntä.
+
+Hänestä tuntuu siltä kuin olisi hän elänyt kauan vedellä ja leivällä,
+ja hän kaipaa suolaa. Vaikka hänestä olisi ollutkin kaikki turhuutta,
+on hänelle nyt kotoisen lammen loiskina tärkeintä maailmassa. Hänen
+täytyy saada sitä kuulla, kuulla käen kukuntaa ja peipposen kiihkotonta
+viserrystä. Ja nähdä sihisevän lehdon sisästä sekä viaton,
+neitseellinen koivu että totinen, ruskea petäjän runko.
+
+Miksi se on tarpeellista? Siihen ei hän voi vastausta antaa. Hän vain
+_tuntee_ ne väreet ruumiissaan eikä voi niitä vastustaa. Ja niinkuin
+muuttolintu löytää itsensä siiviltään, niin löytää hänkin odottamattaan
+itsensä matkalla kotiaan kohti.
+
+Sama kiihko, mikä hänellä oli kotoa pois, sama se häntä nyt sinne
+kiidättää takaisin. On kuin olisi solmu sydämessä, joka ei laukea
+ennenkuin oman maan ranta on hänen edessään. Vaunun ikkunasta
+vilahtelevat Reinin rannat aamupäivän paisteessa, vihertävät kaukaiset
+metsiköt, ja illoilla vilkkaa tulia suurista kaupungeista. Hetkeksi
+herää vielä halu jäädä, siellä olisi niin paljon näkemistä ja
+oppimista. Mutta se tunne on vain kuin hetkellinen laskeutuminen linnun
+lennossa. Seuraavana hetkenä oikiaa mielen mutka, ponnistetaan toiset
+puolet ylemmä, ja matkan suunta jää muuttumattomaksi.
+
+Päivät ja yöt kuluvat matkalla omituisessa huumauksessa,
+puolihorroksissa. Ainoastaan silloin tällöin liehauttavat epämääräiset
+arvelut noita raskaita, sumuisia uutimia, jotka muuttautuessa oloista
+toisiin laskeutuvat aivojen ympärille. Onko siellä mitä muuttunut?
+Esiintyyköhän isänmaa edukseen? Kestääköhän se vertailu? Tuntuukohan se
+kovinkin kolkolta? Lähtiessä oli siellä niin sievää ja somaa, tyyntä,
+rauhallista ja puhtoista, välistä melkein mainiotakin. Olikohan vain
+siksi niin, ettei ollut muuta nähnyt?
+
+Pohjoisesta käy vastaan kylmä tuuli, ja sanomat tietävät halloista
+kotimaassa, ja uusia yhä odotetaan idästä. Ja tulijankin mielentilain
+»tuuli» alkaa kammeta pois entisiltä sijoiltaan. Se leyhyttelee
+muistoja Meudonin metsistä ja St. Cloud'n kukkuloilta, jonne näkyi
+puitten lomasta koko Pariisi valkoisine huoneineen, ruskeine
+kattoineen, korkealle kohoavine rakennuksineen ja sopusointuisine
+torneineen. Muistuvat mieleen paluumatkat maalta Seineä pitkin pienissä
+laivoissa, jotka laskivat toisen siltakaaren alta toisen alle ja joissa
+matkustajat juttelivat keskenään iloisesti ja hilpeästi.
+
+Noina tuollaisina hetkinä ja monina muina samanlaisina oli ollut
+kotimaa mielestä niin kaukainen ja köyhä. Sekin, minkä oli ennen
+luullut voittamattomaksi, sen ihana luonto, näytti voitetulta. Mitä oli
+se kaikki tämän täyteläisen ja uhkuvan rinnalla! Heidän maansa on
+luonnon suosima, kaikkialle näyttää ripotellun kerros mehukkaampaa
+multaa, voimakkaampaa ja tehoisampaa maata, ja kalliotkin ovat
+jalompaa, kauniimpaa kiveä. Heidän ympäristönsä ja elämänlaatunsa saa
+veret vilkkaampaan liikkeeseen, nerostuttaa rodun ja kohottaa
+kaikkialla ymmärryksen ja älyn keskipinnan.
+
+Jota vastoin siellä kotona päivä paistaa vinosti ja kylmästi, maanala
+on raaka ja hedelmätön, kasvullisuus vain hiukan vaivaiskoivua
+ylempänä, ihmiset raskaita ja uneliaita ja heidän älynsä
+keskinkertainen, näköpiiri ahdas.
+
+Kääntyisinkö pois, palaisinko takaisin?
+
+Voinhan kuitenkin käydä katsomassa, jatkammahan nyt matkaani, kun
+kerran olen sen alkanut. Onhan nähtävä kotirantakin, vaikka se olisi
+kurjalankin ranta.
+
+Koko Suomenlahti on sumussa. Laiva hapuilee suuntaansa, huutelee
+alituisesti torvellaan ja haihtuu joskus oikealta tieltään, jonka taas
+vain vaivoin löytää. Ensimmäiset kaljupintaiset kalliosaaret kohoavat
+vedestä. Ja ensimmäinen tunne niitä nähdessä on pelko joutua karille
+kalliin ulkomaisen lastin kanssa.
+
+Vihdoin löytyy väylä, ja yön hiljaisuudessa ohjataan laiva satamaan
+kahden kallionkielekkeen välitse, niinkuin varkain hiivittäisiin.
+Kaupunki nukkuu, ei näy muita tulia kuin himmeä tuike Seurahuoneen
+ikkunasta ja Nikolainkirkon valaistu kellotaulu, jota ei näytä kukaan
+tarvitsevan. Ainoastaan muutaman isomman laivan mastot häämöttävät
+talojen yli taivasta vasten, ja laivasillassa on siellä täällä vain
+jokin halkoproomu kiinni.
+
+Ei ole ensi vaikutus kotimaasta edullinen. »Kappelissa» istuu muutamia
+tuttavia--syömässä. Muut ihan entisensä näköisiä, paitsi muuan, jolle
+on sitten viimeisen kasvanut parta pitemmäksi. He ovat »fennoja» ja nuo
+tuolla toisaalla ovat kai »sveessejä», ja kun kuuntelee puheita, niin
+ovat esillä vielä ne vanhat toivottomat pikkuasiat, »Herää Suomet» ja
+virkanimitykset. Yhäkö vielä vain samat jauheet samassa myllyssä! Mutta
+ehkä on tämä vain satunnainen »tuuli», omatekoinen mielentila, syntynyt
+siitä, ettei oikein käsitä olevia oloja.
+
+Huomenna se onkin taas muuttunut. Usma on haihtunut, ja tuo niin
+järkevän kirkas pohjolan aurinko paistaa yli kaupungin. Satamassa
+kimmeltää virkeä aamulaine, meri hengittää maalle tuoretta suolaansa,
+väkeä vilisee torilla, raitiotien kello antaa merkkejä taukoamattomasta
+liikkeestä, ja laivain vipukoneet ovat vinkuvassa työssä.
+
+»Kappelin» edustalla puhaltaa suihkulähde. Huonerivi Esplanadin
+varrella muistuttaa suurta kaupunkia, ja yleisö vaikuttaa
+eurooppalaiselta.
+
+Seisovathan siinä jykevinä ja totisina senaatti ja yliopisto. Samassa
+kihermässä kohoavat oma säätytalo ja oma pankki. Niillä on kaikilla
+pohjana Suomen kova harmaakivinen kallio, joka ei murene mereen, vaan
+ajaa askel askeleeltaan sen aallot yhä kauemmaksi takaisin.
+
+Kaikki on tosin pienoiskokoa, mutta se on omaa ja lujatekoista. Me
+pureudumme kuin kanervikko kynsin hampain kiinni maamme kamaraan.
+Sille, joka tahtoisi meitä siitä irti kiskoa, jäisi vain helpeet
+käteen, mutta juuret piiloutuisivat uutta itua tekemään.
+
+Ja kun sen tietää ja kun näkee taas päänsä päällä tuon rauhallisen,
+haaleansinisen taivaan laen, niin silloin ei Suomi tunnu heikolta eikä
+sen tila toivottomammalta kuin muunkaan maailman.
+
+
+
+
+MAAN SYDÄMEEN.
+
+
+Pääkaupunkimme on kyllä kaunis, ja sopiihan meidän ylpeillä, kun
+ulkomaalaiset sitä kehuvat ja ovat siihen ohikulkiessaan ihastuneita.
+Mielellämme me itsekin siitä sanomme, katsellessamme esplanadimaisemaa,
+että se tekee meihin eurooppalaisen vaikutuksen. Tuo palanen
+Katajanokan sillalta Uuden Teatterin nurkalle ei ainoastaan muistuta,
+vaan todella onkin palanen ulkomaata. Rakennukset ovat yhtä kauniit ja
+siistit kuin suurten maailmankaupunkien hienoimmissa osissa,
+katurautatiellä on mieltä virkistyttävä liikkeensä, on kauniita, somia
+ajokaluja, on katukahviloita isoine ikkunoineen, ja ilma korkeiden
+huoneiden välissä helottaa yhtä läpikuultavana ja hurmaavana kuin
+konsanaan Pariisissa.
+
+Ihmisvirta kykenee jo sekin kilpailemaan täyteläisimpien kanssa.
+Bulevardikävelijäin veltto verkkaisuus on täällä vain suomalaisen
+hitautta. Tuolla täällä tapaa jo kasvoja, jotka ovat kulttuurin
+hienostamia, ja joskus tulee vastaan nainen, joka kantaa pukuaan
+moitteettoman pariisilaisesti. Onhan siinä yleismaailmalliselle
+mielelle aihetta iloon ja ylpeilyyn, varsinkin kun korvaa tuon
+tuostakin koskettaa vieraan kielen sorahdus ja se johtaa muistoon
+suuret »sivistysmaat» sekä lännessä että--idässä.
+
+Mutta välistä tuntuu siellä Helsingissä niin turvattomalta. On
+sittenkin niinkuin ei olisi oikein kotonaan, niin kuin olisi ympärillä
+enemmän vierasta väkeä kuin omaa sukulaista rotua. Siellä on niinkuin
+ulkomaailman suuren meren rannalla, jonka luotettavaisuus on aina
+epävarma ja joka rintamaisemansa niin helposti voi muuttaa
+näköisekseen.
+
+Ja sentähden sieltä aina tuontuostakin tekee mieli pois, näkemään perin
+kotimaisia maisemia, kuulemaan kieltä, joka sorisee omaa metsäpuron
+sorinataan, ja katselemaan kasvoja, joissa ei ole ulkolaista
+sekoitusta. Tekee mieli maan sydämeen.
+
+Se alkaa melkein kohta, kun Helsingin asemalta lähdettyä ovat lakanneet
+rautatievaunuja valaisemasta radan varrella sytytetyt sähkötulet.
+Ollaan jo metsässä melkein samalla, synkkä sydänmaa on kahden puolen
+tietä, ja puut seisovat jäykkinä ja hiljaisina lumihuntujensa sisässä.
+Vielä kilisevät isommilla asemilla kannukset, ja santarmit ylläpitävät
+sotakuria. Venäläisiä sotamiehiä pilkistää pysähtyvien junain
+huuruisista ikkunoista, ja sieltä sisästä pölähtää oven avautuessa
+tupakansavua ja vierasta kansallisuutta. Mutta ne jätetään menemään
+Pietariin päin, ja me nousemme suoraan kotiseutuja kohden.
+
+Tuntuu kuin olisi niin hyvässä suojassa keskellä lumista seutua, jota
+myöten kulkiessa ei pidetä kiirettä. Sitä katsellessa ja sivuuttaessa
+noita metsätorppia, joita ei hangen keskestä erottaisi, ellei
+savukiemura kohoisi puitten lomitse kirkkaalle taivaalle, unohtuu
+vähitellen se, mikä pitkin vuotta on mieltä painanut. Tuonne ei
+ainakaan voi vieras tunkea, ja semmoisissa se säilyi ennenvanhaankin
+isonvihan aikoina tulevan sukupolven siemen. Ja kun rantakaupungit
+etujensa vuoksi ja olojen pakosta muuttivat mielensä ja kielensä
+epäkansallisiksi, kasvoi korven pinnassa noita »suuria» kyntömiehiä,
+joiden selkäpiissä oli suomalainen sitkeys ja joiden aura käänti oman
+mullan päällepäin.
+
+Asemilla liikkuu maakansaa lapikkaissa ja lammasnahkaturkeissa. Heidän
+vaatteensa ovat samaa kuosia kuin heidän vuosisatojen kuluessa
+kehittynyt murteensa, joita kumpaakaan ei ole rautatie saanut
+muuttumaan. Niinkuin suuren suon pohjavesi kaivautuisi ratapenkereen
+alitse, jos sille ei ojia kaivettaisi, niin on kielikin puhkaiseva
+väylät kansan ajatuksille, jos sitä koetettaisiin tukkia siinä, missä
+on sen luonnollinen kulkupaikka.
+
+Nuo harmaat olennot, ne näyttävät niin rauhallisilta kuin
+tervaskannokko syysmyrskyjen raivotessa. Ei heihin pystynyt sekään
+kieli, joka heille toi heidän uskontonsa; pystyisikö sitten se, joka
+tahtoo heiltä sen viedä.
+
+On täällä sitten tien päässä pikku kaupunki, niinkuin kosteikko korven
+keskessä. Ympäristön alkuperäisyys ja omituisuus on kuin yhteen
+paikkaan keskittynyt. Sitä piirittää totinen havumetsä, jonka humina
+kuuluu joka taloon, ja sinne tuovat joka haaralta viittatiet,
+talonpojan itsensä auki ajamat pahimmankin ummen aikana. Alhaalla
+jäällä soivat aisakellot, ja hiljaisina iltoina seisattuu yksinäinen
+kadullakulkija niitä hellin liikutuksin kuuntelemaan, taas pitkien
+aikojen kuluttua.
+
+Kadut täällä ovat kuin kaupungissa, mutta talot ovat kuin huviloita tai
+herraskartanoita maalla. Ne ovat ryhmittyneet kirkonkyläksi
+tuomiokirkon ympärille, jonka valkoinen torni hohtaa jo kauas tulevan
+silmään. Se on ollut tuo Herran huone aikoinaan, entisinä vainovuosina,
+vihollisten hevostallinakin, mutta jälet siitä sen seinässä vain
+kasvattavat hartautta kansan mielessä.
+
+Kirkon edustalle on pystytetty suuren isänmaan sankarin muistopatsas.
+Hän seisoo siinä, tuo pronssitettu mies, harmaakivisellä jalustallaan,
+joka on lohkare hänen kotimaansa kalliosta. Rauhallisesti, mutta
+jäykästi katsoo hän itää kohti, jonka tuimat tuulet eivät saa hänen
+luomiansa laskeutumaan, sillä hän on seisonut päin pahempiinkin
+aikoihin--eikä ole väistynyt.
+
+Tornikello soi kuutamoisena yönä kahtatoista, ja uusi vuosi on alkanut.
+Täällä maan sydämessä, keskellä hiljaista maisemaa ja viattomuutensa
+unessa levähtävää kansaa ei sen soitossa ole pahan aavistuksen
+kammottavaa sivusointua. Se on kuin kaiku tämän kansan hyvän omantunnon
+äänestä, ja siksi tuntuu sitä kuunnellessa turvalliselta.
+
+
+
+
+ISÄNTÄ JA MÖKKILÄINEN.
+
+
+Suomelan mökissä, kaukana Saimalammen rannalla, oli surullinen
+aamupäivä. Asukasten mieli oli synkeä, ja he istuivat pitkän aikaa
+ääneti pirtissään, tuijottaen eteensä, mitään virkkamatta. Olisi ollut
+kevättöille lähtö, aurinko paistoi, ja tuvan takana tuoksui koivu
+hiirenkorvalla. Pelto oli tuoreella mullalla, hevonen seisoi auroineen
+vaon päässä, ja siemensäkki odotti suu auki eloaitan ovella.
+
+Mutta ei tehnyt miesten mieli lähteä kylvöksille, ja emäntä oli
+unohtanut laskea lehmänsä laitumelle, niinkuin oli ollut aikomus tänä
+aamuna.
+
+Sillä oli tullut isännältä kirkonkylästä sana, joka kertoi:
+
+--Pahalla tuulella on nykyään Venäenniemen pohatta. On uhannut ensi
+keyristä lähtien ottaa omaan haltuunsa mökin. »Pois pitää siitä
+nykyisten eläjäin. Se Suomalainen on jo liian kauan elellyt meidän
+maalla. Hakekoon itselleen uudet asuinsijat.»
+
+Syytä ei ymmärretty tähän mielenmuutokseen. Aina oli eletty hyvissä
+väleissä isäntätalon kanssa. Arennit oli maksettu säännöllisesti ja
+päivätyöt tehty ajallaan. Ja jatkoksi edellisille puheluille mutisi
+mökin mies.
+
+Tässä kun on korpia raadettu, tehty niittyä, perattu peltoa, kuivattu
+soita ja rämeitä. Hallan paikka tämä oli, kun tänne isävainajan kanssa
+tultiin, ja kituen tässä ensi vuodet elettiin. Ja nyt, kun on paikka
+kovennut ja kun alkaa saada viljan vaivoistaan, nyt se aikoo sen ottaa.
+Eikä taida tässä toivo auttaa. Sen se on tehnyt muillekin
+mökkiläisilleen.
+
+Mutta hänen vaimonsa ei uskonut uhkausta todeksi:
+
+--En uskoisi vielä sittenkään, vaikka sen omin korvin kuulisin. Eikös
+ollut sanonut Venäenniemen vanha vaari ukollesi: »Saat, Suomalainen,
+Saimaan rannan seudut viljelläksesi, mene sinne, kaada kaski, rakenna
+pirtti ja ensimmäiset kymmenen vuotta saat verotta viljellä. Jos sen
+ajan umpeen mentyä alat hyötyä, niin tule pääpaikalle päivätöitäsi
+tekemään ja maksa neljännekset viljoistasi.» Ja kättä lyödenhän oli
+pirtin perälasin alla tämä liitto vahvistettu.
+
+--Ne oli niitä aikojaan ne, ja nyt on toiset; nyt kuuluu kaipaavan
+kirjallista kontrahtia, mutta sitä ei ole tehty. Ja jos tahtoo meidät
+tästä häätää, niin ei auta itkut eikä valitukset. Laki sillä on
+puolellaan, ja jos äityy, niin ei maksa rakennuksistakaan.
+
+Eukko ei ottanut ymmärtääkseen. Hänellä, niinkuin vaimoväellä
+tavallisesti, oli omat alkuperäiset käsityksensä laista ja oikeudesta.
+
+--Laki! matki hän. Emmekö me ole yhtä laillisia haltijoita tässä kuin
+hänkin? Itsekö hän olisi käynyt tätä korpea kyntämään? Jos ei meitä
+olisi ollut, niin minkähän näköinen olisi tämä tienoo tätä nykyä?
+Sutten ja karhujen laitumena eikä minään viljeltävänä vainiona. Mitähän
+vaivaa hän on nähnyt ottaakseen nyt meiltä töittemme hedelmät?
+Hänenköhän hikensä tässä on vuotanut vai meidän?
+
+--Sitä ei kysy se, jolla on valta puolellaan.
+
+Mutta emäntä jatkoi, käsittäen yhä asiat omalla tavallaan:
+
+--Tämä kaikki ei ole muuta kuin talon nuorten miesten yllytystä ja
+miniäin kateutta. Elävät siellä pääpaikalla liian ylellisesti. Mutta
+minä uskon vanhaan isäntään ja hänen isänsä sanaan.
+
+Ja sen sanottuaan meni hän pirtistä pihalle, aukaisi navetan oven ja
+laski karjansa laitumelle. Sen tehtyään palasi hän takaisin pirttiin,
+ja kun näki miehensä ja poikansa yhä istuvan allapäin, sanoi hän:
+
+--Ja vaikka nyt mikä tulkoonkin ja vaikka veisikin vieras kerran vielä
+talomme, niin ei ole _vielä_ vienyt. Eikä auta istua siinä ja
+huokaillen hukata poutaista päivää; menkää askareillenne, miehet, minä
+menen omilleni.
+
+Vanha Suomalainen heräsi synkistä mietteistään ja sanoi pojalleen:
+
+--Käy kylvökselle, Tuomas. On sitä kovempaakin koettu, kun karhu kaatoi
+karjan ja pakkanen pani viljan. Ehkä muuttaa Luoja vielä miesten
+mielet. Minä tulen jälestä siemensäkin kanssa. Kävihän miten kävikään,
+kylvöt ovat meidän kylvettävät ... niitti sitten kuka niittikään.
+
+Ja pitkän, helteisen päivän asteli ukko edestakaisin pellollaan, ja
+poika siementi jälen aurallaan--niinkuin olivat jo monta monituista
+kertaa ennenkin tehneet.
+
+
+
+
+IDÄN HALLA.
+
+
+Halla tulee tavallisesti pohjoisesta päin, mutta ei kuitenkaan aina.
+Joskus kuulee puhuttavan halloista, jotka tulevat idästä.
+
+Eräänä heinäkuun iltana viime kesänä istuimme isännän kanssa
+ulkoporstuan penkillä. Hän oli tullut heinäniityltä, laskenut haravan
+tikapuita vasten ja näytti olevan huolekas ja totinen.
+
+»Olisihan tämä hyvä paikka muuten», jatkoi hän puhettamme, »parhaita
+maita koko pitäjässä niin niittyjen kuin karjanlaitumen ja kalavedenkin
+puolesta. Olettehan sen itsekin nähneet, että paikat näyttävät lujilta,
+kun pellot ovat järven niemessä ja vettä on etelässä ja lännessä eikä
+Pohjoisvuori tuolla päästä pakkasviimoja puhaltamaan. Mutta vaikka tämä
+on näöltään näin herttainen ja vaikka tavalliset hallat ajavatkin
+ohitse, niin täytyy aina kulkea alituinen hallan pelko rinnassa.»
+
+»Tällä paikalla panee idän halla.»
+
+»Silloin kun et aavistakaan, nousee se piilostaan, huokuu useamman
+kerran kesässä kylmän vainioille ja vie vähitellen koko vuoden
+elämisen.»
+
+»Siinä on tuossa takalistolla suuri, rajaton korpisuo, joka alkaa
+haka-aidan takaa, ja sen se on syy kaikkeen. Sen soppiin ei ole koskaan
+päässyt päivä paistamaan, ja sen pohjalla asuu ainainen sulamaton
+routa. Eivät auta kuumimmat kesätkään. Niin pian kuin tuuli kääntyy
+itään ja yöksi tyyntyy, on aamulla kaikki kuurassa. Eikä sitä tiedä,
+milloinka se sieltä alkaa nousta. Se on noussut keväällä arimman oraan
+aikana, se on ilmaantunut heilimöidessä ja voinut tulla vielä
+silloinkin, kun maitojyvä on hennoimmillaan. Ja niinkuin sanoin, sitä
+ei tiedä, milloinka se tulee. Nytkin on tuuli asustanut koko päivän
+idässä, ja huomenna saattaa olla mennyttä kaikki. Kun olisi edes siksi
+odottanut, että olisi saanut osankaan kuhilaalle.»
+
+»Tähän kun tuli meidän suku tuolta itäpitäjistä soiden poikki ja
+sydänmaiden halki, niin nähtiin tämä rehevä järvenranta, siihen
+ihastuttiin ja tehtiin tämä talo. Mutta yli järven olisi pitänyt soutaa
+ja loitota lännemmäksi meidän niinkuin muidenkin. Mutta se oli oma
+tyhmyytemme.»
+
+--Mutta ettekö voisi asettaa suota viljelyksen alaiseksi, kuivata
+hallanpesää ja koventaa paikkaa?
+
+»Mikäpä sen pohjattoman lietteen kuivaa ja perkkaa satavuotisen korven.
+Siihen ovat liian vähäiset tämän talon varat.»
+
+--Ettekö ole pyytänyt apua hallitukselta?
+
+»Eivät näy hallituksen huolet ulottuvan idän hallain häätämiseen. Suo
+on liian suuri, ovat sanoneet valtakunnan viisaat. Siihen menisivät
+maan kaikki varat, eikä yhden talon hyöty vastaa niin suuria uhrauksia.
+Koettakaahan tulla toimeen, ehkä sitten saatte apua, kun ensin ovat
+Pohjan suot peratut, jotka tätä nykyä ovat hallituksen huolena, ja
+rukoilkaa Jumalaa, että hän antaisi teille suotuisampien tuulien
+puhaltaa.»
+
+--Oletteko rukoilleet Jumalaa?
+
+»Lieneehän tuota sitäkin. Ja välistä pitääkin lomaa. Mutta ei se näy
+enää kuulevan nykykansan valituksia. Ei ole sitä kuun käännettä ollut
+tänäkään kesänä, ettei olisi itäsuon vilu vikuuttanut milloin mitäkin
+toukoa. Ja nyt näkyy aikovan viedä viimeiset. Jos yöksi tyyntyy, niin
+on mennyttä viimeinenkin vilja.»
+
+Alakuloisena hän istui siinä, ja hänen surullisten kasvojensa
+ulkopiirteet kuvastuivat mustina ja synkkinä idän taivasta vastaan,
+jonka kalpealla, kylmällä rannalla piipotti jäykkä, matala kuusimetsä.
+
+En osannut häntä lohduttaa, ja mitä se olisi auttanutkaan, sillä yöksi
+lakkasi tuulemasta, itäsuo teki tehtävänsä ja pani sen, mikä kesäisiltä
+halloilta oli panematta jäänyt.
+
+
+
+
+KURJALAN RANNALLA.
+
+
+Matala, liejupohjainen sydänmaan järvi, johon soilta valuu mustat,
+mutaiset vedet. Rannoilla kasvaa paksu ruokkoamaton kaislikko niinkuin
+suuri siivoton parta ja jättää ainoastaan keskelle silmäkkeen selvempää
+vettä.
+
+Sataa tuhuttaa harmaalta, likaiselta syystaivaalta. Luhtaniitty on
+metsän reunaan saakka vesillä. Metsä on aukomatonta korpea, kaikki puut
+ovat yhtä korkeita, piipottavia, ohdakkeisia kuusia. Metsän
+niemekkeessä on lato ja harmaa heinäpieles. Ladon nurkalla kasvaa
+yksinäinen, karsittu petäjä, ja sen kyljessä on pyöreäkitainen
+telkänpesä.
+
+Kaukaa korven yli häämöttää sateen sisästä harjanne, ja harjanteen
+selällä on haamuja talosta, jonka torppa lienee tämä asumus tässä vähän
+kuivemmalla ylänteellä, mihin toi minut tuo likainen karjapolku korven
+sisästä.
+
+Tuossa ovat talli ja navetta ja aitta ja maan sisään painumaisillaan
+oleva pirtti. Katot ovat tuohesta ja turpeesta, ja ikkunassa on toinen
+puoli pärettä, reikä rievulla tukittu.
+
+Ruispelto on sängellä, liinamaalla on korvo kumollaan, ja aidalla
+riippuu hallan panemia perunanvarsia. Ei näy ketään, missä lienevät
+asukkaat, ovi on ulkoapäin pönkitetty.
+
+Vetelä tie vie rantaan, jossa on haiseva liinaliko liejukossa, pesurahi
+sääret sojoina ilmassa, vanteeton kiulu ja vanha vene, puolillaan
+vettä, jossa uiskentelee ongenvapa ja hiiltynyt tervashalko.
+
+Rannalla liikkuu harmaanpunainen olento: kurja, takkuinen juoksukoira.
+Näkee oudon miehen seisomassa veräjän suulla ja säikähtää. Ei haukahda,
+vaan loikkii häntä koipien välissä pakoon ja retuuttaa mädännyttä
+kalanruumista hampaissaan. Varis on istunut aidan seipäässä, se
+kadehtii koiran saalista, lähtee lentää kahnuttamaan jälestä ja päätyy
+tuulen kantamana tuohon karsittuun petäjään ladon nurkkauksessa.
+
+Ilta alkaa jo hämärtää, vielä on kierrettävänä järvi, ja taloon tuonne
+mäelle on kaksi neljännestä korpea kuljettavana. Vaatteeni ovat
+likomärät, kengistä tirskaa ilmivesi, ja käsiä palelee. Rätkii jo
+räntää kasvoihin, tuuli ravistelee puoleksi lahonnutta pisteaitaa ja
+soittaa surkeasti valittaen pyssyni piipun suuta korvani juuressa.
+
+Tuvan seinämällä tahdon panna tupakan. Taskusta sattuu käteeni palanen
+vanhaa sanomalehteä. Päivämäärä on poissa, mutta siinä on alku
+uutiseen: »_Surkeat ovat ajat_ tätä nykyä Suomessa. Alakuloisuus
+täyttää mielet ja...» Jatkoa ei ole, eikä sitä tarvitakaan.
+
+
+
+
+
+ALAKULOISUUDEN YLISTYS.
+
+
+Kaukana täältä yksinäisen metsäjärven rannalla, niemen nenässä, missä
+on pienoinen mökki, puoleksi hankeen peitossa--siellä tahtoisin olla.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Minulla olisi pienoinen pirtti, jossa yksin elelisin, kissa kehräisi
+uunilla, sirkka sirittäisi karsinassa ja surullinen kuu paistaisi
+lumikenttiä pitkin ja jäähileet ikkunassa kimmeltäisivät--siellä
+tahtoisin olla.
+
+       *       *       *       *       *
+
+En ketään kutsuisi luokseni, jotka minua häiriten menneistä ajoista
+muistuttaisivat. Vaan olisi minulla ainoana ystävänä vaskikielinen
+kantele, jota uunin pankolla pehmoisessa lämpimässä soittelisin, ja
+katselisin, kuinka kuutamon kuva siirtyy siltapalkista toiseen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ja mitä minä soittelisin? Minä virittäisin vaskeni kielet yksinäisyyden
+alakuloisuutta ylistämään, ja minä hyräilisin haikean mielen sanatonta
+surua. En raivoisi, en itkisi enkä rintaani repisi--vaan antaisin
+kyynelettömän kaihon hellytellen tyynnyttää mainingitkin menneistä
+myrskyistä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ja kun olisin soittanut säveleni loppuun, niin ripustaisin seinälle
+soiton ja katselisin synkkänä seisovaa kuusikkoa ja haalean kylmiä
+hattaroita ja lumen kimmellystä katoilla. Ja rauha olisi rintani
+täyttänyt ja sieluni sulanut haikean hiljaiseen riemuun.
+
+
+
+
+VANHA VALKAMA.
+
+
+Uusi aika on aina näyttävinään niin ihanalta ja toivotulta, ja sitä
+odottaa kuin joutsenta, jonka valkoisia siipiä aurinko kultaa. Mutta se
+on kaunis ainoastaan silloin, kun se ei vielä ole tullut. Niin pian
+kuin se on lentänyt alas rusopilvistään, liihotellut maahan ja alkanut
+siellä valmistaa itselleen asuinsijaa, muuttuu se siksi muinaisajan
+likaiseksi linnuksi, joka turmeli kaiken, mihin kosketti.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Pitkän Soiselän pohjukkaan oli vuosikymmenien, kenties satojenkin
+kuluessa tuonut sydänmaalaisten kirkkotie. Mäkirinteiltä se painautui
+notkoihin ja mutkitteli korpien hämärässä, kunnes yht'äkkiä tuli
+valoisalle, hiekkaiselle rannalle, missä oli kirkkomiesten yhteinen
+venhevalkama.
+
+Varhaisina lauantai-aamuina oli siinä elämää, liikettä, ja iloista
+puhelua. Kirjavina ryhminä puuhailivat naiset, vedenrajassa pukujaan
+järjestellen, ja miehet istuivat rantapenkereellä tarinoiden ja
+piippujaan poltellen, odotellessaan toisia tuleviksi. Ja kun kaikki
+saman venheen väki oli kokoontunut, niin päästettiin airot irti
+rautaisista kytkyvistään koivun ympäriltä, hankavitsit ja tuhdot
+pantiin paikoilleen ja tapit taottiin reikiinsä kiinni. Ja kun nuo
+pitkät, solakat tervalaidat olivat kohisten järveen sysätyt, niin
+lähdettiin kilvan soutamaan kirkolle päin.
+
+Sama oli liike sunnuntaina palatessa. Mutta viikon varrella oli valkama
+autio ja yksinäinen. Vieri vieressään siinä silloin kellottelivat
+venheet, kaareutuen lahdelman mukaan puoliympyräksi. Ylös hietaiselle
+rannalle ne olivat vedetyt, huolellisesti asetetuille pöyreille
+teloilleen, koltat arpaheinää kasvavassa penkereessä kiinni.
+
+Satunnaisesti ohi soutava kalamies niitä melkein kunnioituksella
+läheni, eikä pahin ilkiökään olisi uskaltanut tätä vartioimatonta, koko
+sen seutukunnan yhteistä tavaraa käydä turmelemaan. Kirkkovenheet
+olivat rauhoitettuja niinkuin kirkon omat kalutkin. Ja rauhoitettua oli
+rantakin. Ei kukaan repinyt venhevalkaman riippuoksaisia koivuja,
+eivätkä hietikon hienoa pintaa rikkoneet muut kuin piipattavat
+rantasipit ja rannasta juomaan tuleva metsähiiri.
+
+Täällä tuntui olevan sunnuntai keskellä viikkoakin, ja näytti siltä,
+kuin luontokin tätä paikkaa erityisesti olisi suosinut. Auringonsäteet
+ikäänkuin hyväillen lämmittivät valkoista rantaa, ja hellällä kädellä
+kosketti sitä kirkas laine. Ja kun se loiskahtaen poistui maasta
+takaisin, käydäkseen jälelle jääneeseen yhtymään, niin huojuttivat nämä
+hiljaa ja varovasti ulompana kasvavaa harvaa ruohikkoa, joka siinä
+lakkaamatta kahisi ja päätään nyökytti.
+
+Kesäisillä kalastusretkilläni tänne joskus jouduin, ja kun perehdyin
+seutuun, niin nousin maihin itsekseni tupakoimaan ja piipun polttoajan
+tekemään seuraa noille venheille, joista jotenkuten tuntui olevan
+minulle itsellenikin seuraa.
+
+Semmoinen luonne oli tuolla maisemalla ennen, siinä oli oma vanhan ajan
+viehätyksensä ja alkuperäinen runollisuutensa.
+
+Mutta nyt se on muuttunut, ja siellä on nyt aivan toista kuin oli
+ennen.
+
+Ne ovat rakentaneet hyöryvenheen Soiselänkin sisävesille, ja se tulee
+nyt joka sunnuntai lahden pohjukasta kirkkoväkeä noutamaan. Kirkonkylän
+kauppias on tehnyt talon rannalle ja avannut sinne puotinsa. Entisestä
+miellyttävästä venhevalkamasta, jota nyt rumasti kutsutaan
+»rykirannaksi», ei ole muuta jälellä kuin lahoavat rauniot.
+
+Nimen mukana on muuttunut kaikki muukin. Mikä erotus noiden pitkien,
+ikäänkuin luonnon luomien tervattujen kirkkovenheiden ja tuon
+siivottoman höyrypurren välillä, josta savua tupruaa ja rasvaa kihoaa
+ja josta likainen vesi leviää yli tuon ennen niin puhtaan lahden
+pinnan. Miten röyhkeästi ovat koivut juurineen maasta kiskotut, kun
+ovat sattuneet sen uuden kärrytien tielle, joka johtaa laiturilta
+kauppiaan tavaramakasiiniin! Ja minkä näköinen on nyt tuo hieno
+hietikko, josta on paras osa pois vedetty täytteeksi laiturin päähän!
+Ja ruohikko! Sitä tuskin onkaan enää, ja se, mikä on, se harrottaa
+joinakuina poikkinaisina ruokoina. Halkopinot ovat rehennellen
+anastaneet melkein koko arpaheinikkopenkereen, jota kirkkoväki ennen
+käytti tilapäisenä ruokapöytänään.
+
+Venheet ne ovat nyt kokonaan unohtuneet. Uusi aika ei enää tarvitse
+vanhain apua ja heittää ne armottomasti luotaan. Muutamasta kaikkein
+suurimmasta nelilaidasta, joka ennen rehoitti ruhtinattarena muiden
+keskessä, ei enää ole jälellä muuta kuin kaaripuitten luuranko, joka on
+sekin jo rannan hiekalle hajoamaisillaan. Toiset pienemmät ovat vielä
+vähän paremmassa kunnossa, mutta lahoamaan päin ne ovat nekin. Kukaan
+ei ole tullut uusia rakentaneeksi eikä paljon vanhojakaan paikanneeksi.
+Ei olekaan niitä nähtävästi enää moneen kesään käytetty, sillä ruoho on
+ympärillä rikkomaton ja useimman tapin reiästä kasvaa heinätukko. Ne
+ovat saaneet väistyä entisiltä teloiltaan keskeltä lahden pohjaa ja
+siirtyä kauas metsään ja mikä minnekin pois meluavan maailman jaloista.
+
+Rykiranta ei minua enää miellytä, niinkuin ennen miellytti
+venhevalkama. Sen vanhat haltiahenget ovat pois peloitetut, eikä uusia
+ole vielä ilmaantunut. Rantasipi piipattaa toisilla rannoilla, eikä
+metsähiiri enää uskalla tulla esille.
+
+Työnnän kolmilaitani lainehille ja käännän kaihotta selkäni tuolle
+uudelle, käytölliselle aikakaudelle, joka joskus tuntuu niin
+kovakouraiselta, sydämettömältä ja arkipäiväiseltä.
+
+
+
+
+VANHA LAULAJA.
+
+
+Usein tapaa jossain kaukaisessa maanpaikassa jonkun noita koko kansan
+suosimia laulajia, jotka aikoinaan muodostivat tuon kuuluisan
+mieskuoron. Hän on nyt tavallisesti joku hiljainen, vaatimaton
+virkamies, kiinnitettynä kuiviin soinnuttomiin toimiinsa; useimmin ovat
+hänen velkansa suuret, palkka pieni ja tulot vähäiset, jotka tuskin
+riittävät korkojen maksamiseen ja välttämättömimpien elantotarpeiden
+suorittamiseen. Seurapiiri on rajoitettu, ympäristö ikävä. Työnteko on
+vain velvollisuuden täyttämistä eikä tuota mitään huvia. Tuomari hän
+voi olla hyväkin, toinen voi olla säntillinen kamreeri, asemapäällikkö
+tai kolleega pikkukaupungin koulussa. Hän suorittaa tehtävänsä ajallaan
+ja tekee tilit määräpäivälleen. Mutta elämässä on kuitenkin jotain
+puolinaista, ja usein pyrkii mieli haikeaksi. Hän kaipaa laulua ja
+noita vanhoja, hauskoja tovereita, joita tämä laulu yhdisti toisiinsa.
+
+Yksinäisinä hetkinään, kun talvinen iltahämärä tupsuttaa pimeää
+huoneeseen, hän alakuloisena ja kaukomielenä hyräilee omaa ääntään,
+sitä, jota hän kuorossa ollessaan niin suurella menestyksellä lauloi.
+
+Ne herättävät monenlaisia muistoja nuo hyräilyotteet tutuista
+sävelistä. Hän muistaa niin kirkkaasti, kuinka hän ensiksi tuli
+ylioppilaslaulajana huomatuksi ja sen jälkeen tuohon valiojoukkoon
+otetuksi;--kuinka hän joutui pääkaupungin parhaimpiin seuroihin ja oli
+kaikkialla tervetullut vieras;--kuinka hän suurissa, isänmaallista
+innostusta kajahtelevissa konserteissa lauloi sooloaan toisten
+säestäessä ja sai omistaa itselleen parhaan osan hurmautuneen ja
+seisoalleen kohahtavan yleisön suosionosoituksista;--kuinka hän oli
+mukana Pietarissa ja Moskovassa, lauloi lempeän ja viehättävän
+keisarinnan parvekkeen alla ja ajeli hovin vaunuissa leveää Nevskiä;--
+ja kuinka sitten tulivat matkat länteen päin, laulajaiset Tukholmassa
+ja Kööpenhaminassa ... päiväpaistetta tyvenillä saaristoulapoilla,
+huviretkiä liputetuissa laivoissa, kukkassadetta, kauniita naisia,
+helliä silmäyksiä ja lopuksi haikea ero rakkailta rannoilta,
+väririkkaiden päivänvarjojen hyvästiä viuhtoessa ja sormisuukkosten
+vallattomina kaarina lennellessä yli isonevan juovan laivasillalta
+poistuvan laivan kannelle!
+
+Ja mikä kansallinen sankari kotiin tultaessa noilta riemuretkiltä,
+joista oli kirjoitettu, että pienen maan maine oli heidän mukanaan
+levinnyt sinne, missä meitä tuskin tiedettiin olevaksikaan! Olla yksi
+tuon pienen valiojoukon muutamista harvoista, jotka olivat tehneet
+isänmaallisen urotyön ja joita kotona olevat ihaillen kadehtivat! Ja
+tietää, että oli tenorillaan aivan tuntemattomia sydämiä hellyttänyt!
+Ne eivät siellä hänen oudon kielensä sanoja ymmärtäneet, mutta niiden
+paljas sointu sai jo niiden sisältöä aavistamaan, se hurmasi
+muukalaiset ja herutti silmäkulmasta monen salaisen kyyneleen.
+
+Mutta kenties kaikista unohtumattomimpia olivat sittenkin ne hetket,
+kun pienissä kuoroissa eri pöytien ääreen istuutuneina laivan kannella
+valoisina, lämpiminä kesäöinä toverien kanssa sulettiin hienoihin,
+ihanteellisiin mielialoihin. Haaveksiva silmä noudatteli jälelle
+jäävien saarien rantapuita, äänet otettiin puhtaammin kuin koskaan
+ennen, ja ajatus oli kiinnitettynä rakkaaseen olentoon, jonka kotona
+omisti--tai ainakin kuvitteli omistavansa. Silloin he eivät ajatelleet
+yleisöään, ei menestystään, he olivat jokainen taiteilijoita ja
+nauttivat ainoastaan taiteestaan. Sellaisten hetkien tunne-elämän
+vivahduksia, niitä ei ymmärrä kukaan, joka ei kerran itse ole laulanut
+mukana.
+
+Se oli huoletonta, ihanaa aikaa... Mutta nyt se on mennyttä kaikki,
+haihtunut unelmaksi ja koko laulukuntakin hajonnut. Paitsi noita
+muutamia iloisia muistoja, jotka nekin yksinäisyydessä muuttuvat
+surullisiksi, ei siitä ole muuta tähteenä kuin valkoinen, kellastunut
+lakki, valokuvataulu seinällä ja sen päällä kuivunut kukan lehti, jonka
+aikoinaan rintaan kiinnitti yksi niistä monista, joiden nimetkin jäivät
+tietämättä. Hän on kuin vanha arpinen sotavanhus, jota eivät enää
+olevaksikaan muista muut kuin ne, jotka ovat ajautuneet yhtä kauas
+entisestä elämästä kuin hän itsekin.
+
+Välistä heitä sentään sattuu yhteen kesäisissä juhlissa niin monta,
+että saavat kvartetin kokoon. Kuinka he silloin laulavat kuin
+pakahtuneen sydämen kyllyydestä! He kertaavat vanhimmat laulunsa ja
+läpikäyvät kauneimmat muistonsa. Heidän pikku kuoronsa kasvaa siinä
+suureksi ja mahtavaksi, heidän korvansa kuvittelevat sen yhtä
+monikertaiseksi kuin se oli entisinäkin aikoina. He kuulevat Olaf
+Tryggvessonin ukkosena jymähtelevän sadasta rinnasta ja näkevät aavain
+ulappain eteensä aukeavan.
+
+Tieto on levinnyt siitä, että on vanhoja laulajia koolla. Ja ikkunain
+alle tai puutarhan pensaiden taakse hiipii varpailleen harras
+kuulijajoukko, joka yht'äkkiä täydentää vanhat muistot remahtaen
+lämpimiin kättentaputuksiin ja innokkaisiin hyvähuutoihin. Vanhat
+laulajat juovat maljansa pohjaan ja laulavat totisen tyytyväisinä
+edelleen.
+
+
+
+
+PURJEITA KUIVAAMASSA.
+
+
+Me istuimme, kaksi nuorta aviomiestä, kesähuvilamme verannalla. Olimme
+nukkuneet ruokalepomme ja nautimme nyt kahvia, tupakoiden ja katsellen
+järvelle, jossa puhalteli tasainen, mutta täyteläinen etelätuuli, ja
+jonka pinta oli väkevän sininen.
+
+--Nyt on hyvä tuuli, sanoi ystäväni, ja minä myönsin olevani samaa
+mieltä.
+
+Mutta me itse emme olleet hyvällä tuulella. Me istuimme syrjittäin
+toisiimme ja vaikenimme. Katselimmehan vain happamina selän toiselle
+puolelle, josta häämötti pienen kaupungin valkoinen rantaravintola, ja
+palasimme sieltä tuijottamaan purjevenhettämme, joka keikaili
+aallokossa lähellä rantaa ja kiskoskeli levotonna ankkuriköyttään. Se
+oli meidän yhteistä omaisuuttamme, me olimme sen yhdessä
+rakennuttaneet, itse sen maalanneet ja itse purjeilla varustaneet. Se
+oli ollut viime talvemme hupaisin tehtävä, iltakaudet olimme siitä
+lasiemme ääressä puhuneet ja koko kevään sen kanssa puuhanneet. Emmekä
+nyt koko kesänä ajatelleet muuta kuin sopivia tuulia. Ja sitä me nyt
+taaskin ajattelimme.
+
+Mutta samalla ajattelimme myöskin, että me onnettomuudeksemme olimme
+naimisissa molemmat, että meillä oli nuoret kauniit rouvat, jotka meitä
+»äärettömästi» rakastivat, mutta jotka eivät rakastaneet purttamme.
+Joka tilaisuudessa koettivat he häntä halventaa ja alkoivat haukotella,
+kun me puhuimme purjehtimisesta. Ja jos me emme heti kohta lakanneet,
+niin tulivat he pisteliäiksi ja ivallisiksi ja tekivät viittauksia
+miesten pienistä passioneista. Me kun emme olleet ymmärtävinämme, niin
+he loukkaantuivat ja menivät metsään, kumpikin tahollensa. Me heitä
+lepyttämään, mutta silloin syyttivät he meitä siitä, ettemme heistä
+välittäneet, että heitä tahallamme laiminlöimme, että meillä oli ikävä
+heidän seurassaan, että miksi sitten olimme menneet naimisiin, kun emme
+heitä kuitenkaan rakastaneet.
+
+--Mutta elä nyt ole lapsellinen, sydänkäpyseni...
+
+--Elä! Anna minun olla yksin ... mene nyt sitten purjehtimaan ... enhän
+minä tahdo sinua estää... Ka, mene nyt, ystäväsi jo on levoton...
+
+--Enhän minä tahdo, jos et sinä...
+
+--Mutta minä _tahdon_, että menet purjehtimaan ... muuten menee taas
+hyvä tuuli hukkaan...
+
+--Mutta tule sinä mukaan!
+
+--En! näenhän minä silmistäsi ja kuulen ihan selvään äänestäsi, että
+teillä on hauskempi purjehtia kahden ... me teitä vain häiritsemme.
+
+Enkä minä saanut mitenkään vaimoani vakuutetuksi siitä, että voinhan
+silti rakastaa häntä, jos rakastan purjehtimistakin. Minun täytyi
+vannoa ja suuteloilla selittää, että minä en vähääkään välitä koko
+purjehtimisesta. Ainoastaan silloin kai minun _täytyy_ mennä, jos
+ystäväni minua välttämättömästi vaatii mukaan.
+
+Ystäväni lienee antanut saman lupauksen kuin minäkin, sillä emme olleet
+koko viikolla yhtään kertaa ulkona. Me olimme käyneet joka päivä
+marjassa rouviemme kanssa, olimme tehneet kahviretkiä pellon aidan taa,
+istuneet huvimajassa ja lukeneet heille ääneen.
+
+He olivat onnellisia, he loistivat tyytyväisyydestä ja he laittoivat
+meille makeita ruokia. Mutta me tulimme yhä synkkämielisemmiksi, me
+tunsimme itsemme syyttömästi kärsiviksi, meillä oli ikävä, ja sentähden
+istuimme nyt alakuloisina ja äänettöminä, sanaakaan vaihtamatta.
+
+Tuuli oli niin mainio ja tasainen, venhe niin viehättävä ja
+menonhaluinen. Mutta me emme uskaltaneet ajatellakaan purjehtimista.
+Joskus kenties, kaukaisessa tulevaisuudessa, kun meitä ei enää niin
+»äärettömästi» rakasteta, me kenties saamme vapautemme takaisin. Tänä
+kesänä ei muuten kuin ehkä vain sattuman avulla, salaa, silloin kun he
+ovat poissa jossain...
+
+Palvelija kulki ohitsemme, ja minussa oli syntymäisillään raivoisa
+päätös tilata konjakkia kahvin mauksi ja juoda itseni juovuksiin ja
+sanoa heille totuus. Olisi kai sitä siellä karahvin pohjassa siksi
+tähdettä. Mutta silloin kysyi ystäväni äreällä äänellä:
+
+--Missä ovat rouvat?
+
+--Rouvat menivät marjaan ja käskivät sanoa, että kyllä he sieltä pian
+tulevat.
+
+--Kuinka pian?
+
+--Ei ne muuta sanoneet kuin että pian.
+
+--Saat korjata pois kahvin.
+
+Ja minäkin jätin nyt aikomukseni vaatia konjakkia. Minä olin luullut,
+että he istuivat huvimajassa ja odottivat meitä--lukemaan.
+
+--Et sinä ole kuivattanut purjeita tämänaamuisen sateen jälkeen? arveli
+ystäväni yht'äkkiä hiukan epämääräisellä äänellä.
+
+--En ole.
+
+--Onko sinulla kenties mitään erityistä toimitettavaa tänään?
+
+--Ei minulla ole mitään erityistä. Kuinka niin?
+
+--Niin, minä vain muuten ajattelin, että ehkä voisimme samalla tehdä
+pienoisen kierroksen järvelle.
+
+Hän oli siis ehdottanut ensiksi. Minä voisin aina sanoa, että kun hän
+oli tahtonut minua mukaansa, niin minun täytyi lähteä.
+
+--Sama se jos teemmekin.
+
+--Jos sinua omasta puolestasi huvittaa?
+
+--Kyllä, hyvin mielelläni...
+
+Se veijari. Nyt oli hänenkin pakoretkensä turvattu: hän tulee sanomaan,
+että minuakin oli huvittanut.
+
+--Niin no, jos mennään, niin mennään pian...
+
+--Minä olen heti paikalla valmis.
+
+Me vältimme koskettaa kysymystä, jota kuitenkin kumpainenkin
+ajattelimme. Mutta sen teki piika, joka näki valmistuksemme: ystäväni
+haali taskuunsa useampia laatikkoja tulitikkuja, minun taskuni olivat
+paperossipuntteja pullollaan, ja kummallakin oli meillä palttoo
+käsivarrella. Hän näet huusi jälkeemme keittiön ovelta:
+
+--Viipyykö herrat kauan vesillä, jos rouvat kysyy?
+
+--Sano rouville, että tänä aamuna on satanut ja että meidän täytyi
+mennä purjeita kuivaamaan.
+
+Jos olisimme itseltämme iljenneet, olisimme menneet juoksujalassa
+rantaan. Nuolena lensi soutuvenhe teloiltaan vesille, ja yhdellä
+työntäisyllä oli se purren kupeella.
+
+Millä nautinnolla minä päästelin auki purjeita, ja mikä suloinen soitto
+oli minulle rissain narina! Miten intohimoisesti hän heitti vettä
+venheestä ja miten nopeasti hän suki purjenuorat reikiin! Ja meiltä
+kummaltakin oli jäädä henki vetämättä siitä ilosta, että nyt vihdoinkin
+oli päästy. Minä olin kerran horjahtaa järveen, ja hänen kätensä
+vapisi, kun hän sovitti peräsimen vartta paikoilleen.
+
+Jos he nyt vain eivät tulisi kotiin, ennenkuin me olemme rannasta irti!
+Mutta jos ne nyt tulisivatkin, niin sanoisimme, ettemme olleet heitä
+huomanneet. Ja jos ne huutaisivat pihasta--rantaan ne eivät ehdi tulla,
+ennenkuin olemme valmiit--niin puolustautuisimme sillä, että kun aallot
+kohisivat kiviä vasten, niin oli mahdoton mitään kuulla...
+
+Mutta ei kukaan tule eikä kukaan huuda. Me saamme purjeet auki ja
+ankkurin ylös ja puskemme vapautettuina ulapalle, kokka suoraan
+kaupunkia kohti.
+
+Tunnissa olemme siellä ja kahdessa tunnissa takaisin, jos tunnin
+viivymme perillä.
+
+Ei kumpikaan sitä ehdota, mutta kun vuorotellen olemme perässä, niin ei
+muuta suuntaa toinen eikä toinenkaan.
+
+Sieltä kuuluu rantaravintolasta jo soittoa. Tuolla takana on huvilamme
+pienenä ja epämääräisenä.
+
+Purjeet ovat aikoja sitten kuivuneet--jos ne olivat olleetkaan märät,
+jota emme lähdön kiireessä joutaneet katsomaan.
+
+Huomaamme yht'äkkiä, että matka on jo yli puolen. Me olemme taas
+kerran, pitkien aikojen perästä, nuoria naimattomia miehiä jälleen. Me
+olemme unohtaneet rouvamme, haihtuneet huolistamme. Ja arvelematta
+laskemme me jo sanattoman sopimuksen mukaan suoraan rantaravintolaa
+kohti, käännymme kauniisti sillan sivuun ... ja kuivaamme siellä
+purjeitamme seuraavaan aamuun, jolloin päivän koittaessa alamme
+paluumatkamme--soutamalla.
+
+
+
+
+SURULLINEN TARINA JÄNIKSENPOJASTA.
+
+
+--Sinulla on nyt yhtä suuret silmät kuin minullakin, puhui emäjänis
+pojalleen ja kepsahti takajaloilleen istumaan, korvat pörhössä ja
+etukäpälät lerpallaan.
+
+Poikajänis kepsahti istumaan vastaan, korvat samalla lailla pörhössä ja
+etukäpälät samalla lailla lerpallaan.
+
+--Niin, niin, se on totta, sanoi äiti. Minulla on jo kohta toiset
+hoidettavana. Sinä saat mennä. Ka, mitä katselet, mene nyt!
+
+Pikku pupu ymmärsi, että leikki oli kaukana ja että äiti tarkoitti
+totta sillä, mitä sanoi.
+
+Hän tuli hämilleen, silmän kalvo hämärtyi epämääräiseksi, ja hän
+laskeutui hiljaa etujaloilleen, niin että ristiturpa kosketti maata.
+Olisi tehnyt mieli hellytellen puukata äitiä kylkeen, lepyttää hänet
+kömpelöllä hyppäyksellä ja lyödä kaikki leikiksi. Mutta äiti tekeytyi
+yhä ankarammaksi ja pyöristi silmänsä entistään pyöreämmiksi. Ja pupu
+luikahti hänen ohitsensa ja kyykki lyhyin potkuin pensaikkoon.
+
+Hänen järkivähänsä sanoi hänelle, että hän nyt on hyljätty ja että hän
+kärsii syyttömästi. Hän kulki nureilla mielin suoraan eteenpäin. Hän
+tuli karjan polulle, mutta ei seisahtunut katselemaan. Hän kohtasi
+lammaskatraan, mutta ei jäänyt sitä töllistelemään. Hän oli
+loukkaantunut, ja hän tahtoi sitä osoittaa. Maat tulivat
+tuntemattomiksi, hän ei siitä välittänyt. Hän menee näin, menee niin
+pitkälle kuin metsää riittää--koska ovat hänet kerran hyljänneet.
+Olkoot tuossa ahon pyörylät, olkoot lehdot haapoineen, niityt
+hienohelpeisine heinineen ja notkot karvakortteineen. En huoli, en
+välitä, kuolen nälkään--sittenpähän korjaavat.
+
+Mutta ilma oli niin kaunis, kesäinen iltapäivä oli niin herttainen ja
+lämmin. Ja juuri kun jänis luuli olevansa synkimmän näreikön peitossa,
+loppui metsä, ja hän oli niityn reunassa, ladon takana, lähellä pellon
+aitaa, ja tuolla oli talo ylempänä.
+
+Hän seisahtui ja kuunteli. Siellä liikuttiin, piika huhusi lehmiä
+kotiin, ja niiden kellot kalkattivat jo hänen selkänsä takaa. Ne olivat
+tuttuja kelloja, hän oli kuullut ne joka päivä. He olivat kulkeneet
+koko kesän yksillä laitumilla.
+
+Samassa oli jänön pieni suru unohtunut. Hän ei ollutkaan ihan yksin. Ja
+hän kapsahti kahdelle jalalle, kun kellokas pisti päänsä esiin ja
+ammahti pihaan päin. Se se oli, tuttu toveri ... ei nyt enää hätää
+mitään.
+
+Hän uskalsi ulos niitylle, hiipi ojan vartta ja teki pienen retken
+ladon kupeelle, josta kuitenkin kääntyi takaisin metsän rantaan. Siellä
+löysi hän lehtoniemekkeen laidasta tuuhean pikku kuusen, jonka juurelle
+paneutui levähtämään.
+
+Hän nukahti siihen mielenliikutuksesta uupuneena, pää olkapäitten
+välissä ja korvat supussa selän päällä. Ja vasta iltayöstä hän heräsi.
+Hän tunsi kalvavaa nälkää. Mutta hän osasi jo tien niitylle
+hienohelpeiseen heinikkoon; sieltä täältä haukkasi hän karvakortteen
+latvaa ja sipulsi sen pieneksi. Niitty oli vielä tekemätön, heinikko
+korkeaa, ja takajaloilleen nousten näki hän aina kaivon vintin tuolla
+talon luona ja tuparakennuksen harjan.
+
+Hän oli syönyt nälkänsä sammuksiin ja lipaissut ojasta vettä
+kielellään. Ja ennenkuin oli tullut aamu, oli hän jo tottunut uuteen
+elämäänsä, päättänyt jäädä tänne, ja emo oli hänelle enää vain
+kaukainen muisto. Hän tarkasti varovasti seudun. Vähitellen kävi hän
+itselleen omat säännölliset polkunsa, joita myöten asteli tuumaakaan
+syrjään väistymättä. Hänellä oli aidoissa omat kolonsa, hän valitsi
+määrätyt ruokapaikkansa ja joi omasta suohaudastaan. Hän tottui siihen,
+että tämä kaikki oli hänen omaansa, ne olivat hänen puitaan ja
+pensaitaan, hänen oli tämä metsikkö ja tuo niitty latoineen, hänen oli
+talokin tuolla loitompana, jossa päivällä liikuttiin ja pajatettiin,
+mutta yöllä asetuttiin hiljaa olemaan, siksi aikaa juuri, kun oli hänen
+määränsä liikkua.
+
+Kukaan ei häntä häirinnyt. Lapset kävivät kyllä marjassa ja kulkivat
+ihan hänen ohitsensa. Mutta kun hän silloin emän neuvoja muistaen
+painautui maata vasten, ei karvaakaan värähyttänyt, ei ripseäkään
+räväyttänyt, niin ne menivät näkemättä ja painuivat kauemmas hakametsän
+peittoon. Niittymies kun ensi kerran viikatettaan hioi, niin säikähti
+hän pahanpäiväiseksi, loikkasi kolme laukkaa makuupaikastaan, ja sydän
+oli haljeta. Mutta kun ei sekään tullut lähemmäksi, niin rauhoittui
+hän, palasi takaisin ja tottui siihenkin. Sitten se alkoi soida yhä
+tutummalta ja sekautui hänen jokapäiväisiin unelmiinsa. Hän vähitellen
+oppi ulkoa kaikki äänet, ihmisäänet, kellojen kilinän, rattaiden
+kolinan, kyntömiehen huudot ja hevosten hirnunnan.
+
+Kesäkauden hän kuppelehti hyvänhajuisessa heinikossa, kehittyi, lihoi
+ja tunsi kummaa voimaa jalkajänteissään.
+
+Niitty oli niitetty, päivät lyhenivät, yöt pitenivät, ja tuli rumat
+syksyiset ilmat. Metsä rapisi yhtämittaa, lehdet peloittivat
+pudotessaan, kahisivat niin oudosti, eikä lehto enää suojannut.
+Saloilta kuului pauketta, haukuntaa ja meteliä. Hän ei ymmärtänyt, mitä
+se oli, mutta hän aavisti, että se ei ollut hyväksi. Kerran hänen
+ohitsensa kulki isoja olentoja, ja niittyä pitkin juosta roihotti
+nuuskiva, päristelevä peto. Heillä oli paha mielessä noilla, hän
+kuunteli silmät jäykkinä päässä, ja hänen takajalkansa jo ponnistelivat
+lähtemään. Mutta hän painautui vielä ja pelastui. Ne menivät sivu
+eivätkä tulleet enää toista kertaa.
+
+Eräänä päivänä käy hän kovasti kummiinsa. Hän nuolee käpäliään ja
+kupeitaan eikä tunne omia karvojaan. Hän on alkanut valjeta. Mitä se
+merkitsee? Mitä hullua tämä on?
+
+Kaikki muu musteni ympärillä ja hän itse vähitellen valkeni. Hänestä
+tuntui, ettei hänellä ollut turvaa missään, että hänet keksittiin
+pitkien matkojen päästä ja että puut ja pensaikot häntä sormella
+osoittelivat. Jos hän vähänkään minne liikahti, oli harakka häntä
+nauramassa ja närhi rääkymässä hänen päänsä päällä. Häpeissään haki hän
+suojaa sakeimmissa näreiköissä, ei uskaltanut lähteä aukeille paikoille
+ja pysyi poutaöinä kokonaan piilossa, nälänkin uhalla. Ja se yhä vain
+paheni, hän valkeni valkenemistaan ja oli joutua ihan epätoivoon
+itsestään.
+
+Mutta eräänä päivänä, kun hänen, maksoi mitä maksoi, täytyi lähteä
+piilostaan ruuan hakuun, odotti häntä iloinen yllätys. Hän oli lentää
+selälleen ihmetyksestä. Maa oli valkea ja seudut ihan outoja. Ja kun
+hän kääntyi jälelleen katsomaan, niin oli merkkejä lumessa. Hän palasi
+takaisin ja meni eteenpäin, ja aina syntyi niitä samanlaisia, mihin hän
+vain kulki. Hän puhaltui syrjään, mutta siinä ne olivat taas, kun hän
+muuttautui toiseen paikkaan. Tämä oli kovin hupaista ja hullunkurista.
+Hänen olisi tehnyt mielensä kohti kurkkuaan nauraa.
+
+Sitä oli joka paikassa tuota valkoista, sitä tippui taivaastakin
+käpälille ja nuuskivan nenän päälle. Ja kaikkialla oli samanlaista.
+Musta palokin yhtä valkeana kuin ahot ja niityt. Aivan samanlaisina
+kuin hän itsekin. Maailma oli muuttunut _hänen_ näköisekseen.
+
+Talven tullen heräsi hänessä uusi virkeys. Hän tunsi välistä
+vastustamattoman halun lähteä laukkaamaan suoraan eteenpäin lumikenttiä
+pitkin, joita oli kaikkialla. Kaikki häiritsijät olivat aikoja sitten
+kadonneet. Ei kuulunut haukuntaa, ei ihmistenkään ääniä talon
+ympärillä. Ainoastaan reen jalaksen ritinää ja kaivon vintin narinaa.
+Tiainen oli toinen toveri, ja toinen puun kylkeä takova tikka.
+
+Kuutamoöistä teki hän itselleen juhlahetket. Kun hän oli laihohalmeessa
+illastanut, niin lähti hän huvittelemaan.
+
+Talo tuolla se häntä erittäinkin viehätti. Hänessä kehittyi hurja himo
+mennä niityn aidan luo, ja hän meni. Siellä oli rako aidassa, ja hän
+pistäytyi siitä sisään. Seisahtui keskelle peltoa ja arveli. Uskalsi jo
+riihelle asti, joka lämpisi. Nuuskiskeli savuista ilmaa, kiersi
+ruumenhuoneen taa ja astui epähuomiossa olkikupoon, jonka kahauksesta
+säikähti niin, että potkaisi pitkän syrjähypyn lumikinokseen. Sillä
+kertaa ei mennyt sen edemmä.
+
+Mutta seuraavana yönä oli hän rohkeampi. Hiipi riihen edustalta tietä
+myöten pihaan, jossa seisahtui tuvan ja tallin väliselle solalle.
+Kartanolla oli reki ja vesisammio.
+
+Tallissa purra rouskutti hevonen, mutta muuta pelättävää ei näkynyt.
+
+Hän oli nyt nähnyt sen, mitä aina oli uteliaasti halunnut. Ja
+tyytyväisenä palasi hän entisiä jälkiään pellon yli ja niityn poikki
+takaisin näreikköönsä.
+
+Näin kerran mielensä rohkaistuaan teki hän saman retken joka yö, kun
+oli pakkanen ja tahtoi tulla kylmä yhdessä kohden. Hän laukkaili
+lämpimikseen ristiin rastiin kaikki lähiseudut, pani välistä iloiseksi
+hyppelyksi niityillä ja pelloilla ja temmelteli oman kuvaimensa kanssa
+kuutamossa. Hän hallitsi koko ympäristöä, polki itselleen kovat tiet
+kinoksiin, kulki ne auki pyryjen jälkeen ja piiritti niillä koko talon.
+
+Sattui sitten kerran, kun hän korvat pörhöllään tepasteli tallin
+edustalla, että tuvan mustasta ovesta astui ulos valkea, kamala aave.
+Kurahtaen karkasi jänö solan suuhun, kuuli takanaan kiljahdettavan ja
+kämmeniä lyötävän yhteen. Oli satanut vitiä, ja lumipilvenä pölysi hän
+ennen tehtyä jälkeään aitaa kohti, huimentaen vauhtiaan alamäessä.
+
+Silloin kuului hänen suustaan surkea parahdus, jonka jäinen metsänranta
+heikkona kaikuna kertoi, hän tuuskahti turvalleen lumeen, retkahti
+siitä selälleen--ja oli kuollut. Takajalka oli tarttunut jälen alla
+väijyvään rautaan.
+
+Säikähdyksestä halkesi hänen hauras sydämensä.--
+
+Kuolema tuli niin äkkiä ja odottamatta, ettei se ennättänyt painaa
+kauhistustansakaan hänen kasvoilleen.
+
+Hän heitti henkensä kauniina, kuutamoisena yönä, ja huomenna kantoi
+talon pikku poika hänet jäätyneenä kurikkana riemuiten kotiinsa.
+
+
+
+
+ILOINEN TARINA JÄNIKSESTÄ JA POJASTA.
+
+
+--Katsopas tätä! huudahti Pekka ja heitti tuvan ovesta sisään valkean,
+jäätyneen jäniksen.
+
+Kaikki tuvassa olijat riensivät Pekan saalista ihailemaan ja häntä
+itseään kiittelemään.
+
+--No, jopahan sai saaliin!
+
+--Mistä sinä sen sait!
+
+--Jo sitä on poikaa!
+
+--Sinusta se vasta metsämies tulee!
+
+Olikin se Pekka nyt miestä mielestään. Kaiken talvea oli jänislanka
+ollut pellon alla aidan raossa, ja melkein joka päivä oli hän käynyt
+pyydystään kokemassa, mutta aina oli se ollut tyhjä. Nyt oli siihen
+vihdoinkin käynyt, kun ei sitä enää osannut odottaakaan. Pekan posket
+hehkuivat, silmät loistivat ja voitonriemuisena riiputteli hän saalista
+takajaloista. Kaikki muut häntä kehuivat, äiti vain ei mitään
+virkkanut. Äänetönnä hän vain hämmenteli puuropataa lieden ääressä.
+Sitten hän sanoi:
+
+--Pupu parka! Kun toki raatsit pihajäniksen tappaa!
+
+Pekka ei ollut ensin kuulevinaankaan. Äidin säälitteleminen häiritsi
+kuitenkin hiukan hänen iloaan, ja hän koetti puolustella itseään sillä,
+että sanoi:
+
+--Itsepähän kävi lankaan!
+
+--Vaan kukas sen pani sen langan?
+
+Mutta siitä ei Pekka välittänyt, virkkoi vain:
+
+--Nyt niitä vasta oikein aletaan pannakin lankoja!
+
+Eikä hän nyt koko talvena joutanut muuta tekemään eikä ajattelemaan
+kuin jänislankojaan. Päiväkaudet hiihteli hän talon takalistolla, ja
+missä vain oli pupu polkua tehnyt aitain alitse laihopeltoihin tai
+tepastellut syönnöksillään haapapuiden ympärillä, siihen sitoi Pekka
+pyydyksensä ja oppi vähitellen niin taitavasti niitä asettelemaan, että
+oli melkein ainainen jänisrokka mökin padassa porisemassa. Hyvin ne
+talonväet siitä Pekkaa kehuivat ja kylässäkin häntä kiiteltiin. Mihin
+hän vain tuli, sanottiin hänestä:--Tämä Pekka se vasta poikaa on!--Äiti
+vain ei koskaan kiitellyt.--Kaulastaanpahan on taas kuristunut.
+Kuinkahan kauan lie tuokin kitunut! oli hänen tapanaan surkutella.
+
+Yksi oli kuitenkin Pekalla huoli, se, ettei saanut käymään lankaansa
+sitä jänistä, jota mieli olisi kaikista eniten himoinnut. Se oli
+pihajänis sekin, joka kaikilla uusilla lumilla laukkaili talon
+ympäryksen jälkiä täyteen. Se oli tullut sen entisen pihajäniksen
+sijaan, joka oli Pekan ensimmäinen saalis, niinkuin uusi jänis usein
+ilmestyy entisen olinpaikoille.
+
+--Antaisit tuon olla pyydystelemättä, sanoi äiti. Se siinä niin somasti
+tepastelee.
+
+--Laihoapa tuo tärvelee, virkkoi Pekka vastaan.
+
+Ja hän ponnisti nyt kaikki voimansa juuri tätä jänistä saadakseen.
+
+Mutta kun hän viritti lankana yhteen aidan rakoon, alkoi jänis pitää
+polkuaan toisesta. Pekka haki kaikki lankansa metsästä ja sulki joka
+raon. Mutta silloin kulki jänis sisään ja ulos veräjästä. Eikä se
+näyttänyt mitään pelkäävän. Välistä pistihe, niinkuin se entinenkin
+pihajänis, ihan pirtin oven edessä, ikäänkuin ivatakseen Pekan
+pyyntihommia.
+
+Mutta nyt oli Pekka huomannut, että se kulkiessaan pihaan ja pihasta
+metsään, jossa sillä oli makuupaikkansa jossain mökin takana olevan
+korkean vuoren rinteellä, pistäytyi alangon niittyladolla. Se kiersi
+aina ladon ihan lähitse nurkkia ja kävi syömässä heinän rippeitä ladon
+edestä. Pekka viritti lankansa siihen jälen päälle ja pisti kepakon,
+johon vaskilanka oli kiinnitetty, ladon seinän rakoon. Panipa vielä
+vähän tuohenkäpryäkin jälen alle, jotta se siihen astuessaan säikähtää
+ja lentää suinpäin satimeen.
+
+Varhain seuraavana aamuna, joka oli sunnuntai, lähti Pekka uutta
+pyydystään kokemaan. Jo kaukaa näki hän, että saalis oli käynyt
+satimeen ja oli vielä elossa. Pekalta pääsi ilon huudahdus, ja hän
+ponnisti pitkän potkun suksillaan. Se hyppi ja telmi siellä ja
+pölyytteli lunta ympärilleen. Kun se oli käynyt kiinni vain toisesta
+takajalastaan ja Pekka pelkäsi sen pääsevän irti, hyppäsi hän lähelle
+tultuaan alas suksiltaan ja aikoi käydä sulin käsin saaliiseensa
+kiinni. Mutta silloin katkesi lanka irti kepakosta ja Pekan kainaloiden
+alitse pääsi jänis pakoon. Ennenkuin Pekka ehti päästä syvästä lumesta
+taas suksilleen, oli se jo matkainsa päässä niityllä.
+
+Takajalassa laahustava lanka vaikeutti kuitenkin jänön kulkua, ja
+hetken päästä oli Pekka sen kintereillä. Mutta juuri kun hän oli sen
+saavuttamaisillaan, lähti se taas menemään. Peräkkäin, jänis vähän
+edellä ja Pekka jälessä, kulkivat he niittyä myöten, poikkesivat
+pelloille, pistäytyivät vähän metsän reunassakin ja tulivat taas
+aukealle. Mutta sitten lähti jänis pyrkimään vuorta kohti ja pääsikin
+sinne. Vastamäessä jäi Pekka suksineen yhä enemmän jälelle, ja kun
+jänis istua kökötti vuoren harjalla, ponnisteli Pekka vasta
+puolimäessä.
+
+Pekkaa alkaa jo uuvuttaa, hiki valuu virtanaan otsalta ja sydän
+läähättää niin, että täytyy välistä pysähtyä henkeään vetämään, kun
+jalkaakin livettää niin, että on tuon tuostakin silmilleen tuuskahtaa.
+Päästyään mäen päälle jaksaa hän tuskin jäsentä liikauttaa.
+
+Mutta uupunut on jäniskin. Se on painautunut kiven kupeeseen ja laskee
+aivan lähelle. Vähän toinnuttuaan lähettää Pekka sitä sauvallaan, mutta
+sauva menee sivu ja töksähtää hankeen. Siitä pelästyneenä puhaltuu
+jänis laukkaan entisiä jälkiään alas vuoren rinnettä.
+
+Ehtimättä ottaa sauvaansakaan syöksee Pekka jälkeen. Siinä hän nyt
+viimeinkin luulee sen saavuttavansa alamäessä ja huimaavaa vauhtia
+kiitävät he nyt molemmat rinnettä alas.
+
+Mutta keskellä mäkeä on kaatunut puu ja sen latvan alle pujahtaa jänis.
+Pekka ei saa suksiaan käännetyksi, vaan lentää rydön yli sen toiselle
+puolelle suinpäin lumeen.
+
+Kun hän siitä selviää, seisoo hän polviaan myöten kinoksessa. Toinen
+suksi on pystyssä hangessa, toinen on ryöstäytynyt menemään mäen alle.
+Jänis istuu toisella puolella kaatunutta puuta ja katselee Pekkaa
+surullisin silmin. Sillä on lanka jalassa ja lanka on hangannut sen
+verille, niin että hankikin punottaa.
+
+Pekka ei taida sille mitään. Molemmat ovat uuvuksissa. Pekka läähättää
+niinkuin olisi sydän rinnasta ryöstäytymässä, ja jäniskin näyttää
+huohottavan. Voimatta siinä mitään katselevat he toisiaan.
+
+Hetken päästä tointuu kuitenkin jänis sen verran, että lähtee
+hiljalleen kuukkimaan pois ja katoo katajapensaiden taa.
+
+Pekalta pääsee itku, ja kun hän on aikansa itkenyt, kahlaa hän toisen
+suksensa avulla alas niitylle toisen suksensa luo ja pääsee viimein,
+yhä vetistellen, kotiinsa.
+
+Äiti on juuri tullut kirkosta ja panee Pekan kertomaan, mitä hänelle on
+tapahtunut.
+
+--Sitäkö sinä itket, ettet saanut jänistäsi? sanoo äiti. Ja minä kun
+luulin sinun itkeväsi sitä, että pupuparka sinun tähtesi nyt siellä
+vaivaisena kolmijalkana kulkea remputtaa. Entäs jos olisit _sinä_
+jäniksen sijassa ja lanka luutasi kalvaisi?
+
+Muuta ei äiti sanonut, mutta Pekka pillahti yhä katkerampaan itkuun ja
+itki nyt sitä, mitä äiti oli sanonut. Itki koko illan ja itki vielä
+yölläkin maatessaan vuoteellaan seinään päin kääntyneenä. Niin pian
+kuin hän vain muisti jäniksen ja sen verisen jalan ja miten se oli
+häntä surullisesti katsellut, alkoivat kyyneleet aina vuotaa. »Entäs
+jos olisit _sinä_ jäniksen sijassa ja lanka luutasi kalvaisi.»
+
+Heti kun päivä alkoi valjeta, hiipi Pekka ylös vuoteeltaan ja hiihti
+metsään sille paikalle, missä oli kaatunut mäen rinteessä. Siinä löysi
+hän helposti jäniksen jäljet, joihin oli verta tippunut. Hän noudatteli
+niitä ja tapasi vähän päästä jäniksen makuultaan näreen juuresta. Se ei
+yrittänytkään pakoon lähteä, sillä lanka oli tarttunut näreeseen.
+
+Pekka irtautti langan jänön jalasta ja päästi sen menemään. Iloisena
+otti se muutamia lyhyviä laukkoja ja kapsahti sitten takajaloilleen
+istumaan. Se katseli kuin ihmeissään Pekkaa, vilkutteli korviaan ja
+puulautui sitten menemään, töpöhännällään ystävällisesti hyvästiä
+vilkuttaen.
+
+Kun Pekka tuli kotiin, ei hänellä ollut muuta saalista kuin katkennut
+jänislanka. Mutta ei hän ollut saanut milloinkaan mielestään niin hyvää
+saalista. Hänen oli niin herttainen olla ja elää, että ilokyynel
+kihahti hänen silmässään.
+
+Sen päivän perästä ei Pekka enää pitänyt jänislankoja, vaan hävitti
+muidenkin panemat langat, jos niitä milloin tapasi metsässä.
+
+Se jänis, jonka hän oli päästänyt menemään, koteutui taas pian
+tepastelemaan talon ympärillä--ja eikö tuo tepastelle tuolla vielä
+nytkin.
+
+
+
+
+HALTIAN JOULULAHJAT.
+
+
+Lapset olivat joulun aattoiltaa kuluttaakseen menneet mäkeen. He
+laskivat alas rantatörmästä ja aina nousivat. Mutta kun alkoi tulla
+hämärä, rupesi nouseminen tuntumaan niin kovin raskaalta. Pikku-Heikki,
+joka oli nuorin ja jolla sentähden oli huonoin ja raskain kelkka, ei
+jaksanut yhteen menoonsa ponnistaa mäkeä ylös. Hänen täytyi istuutua
+levähtämään saunan eteen, joka oli puolivälissä pihasta rantaan.
+
+Taas uuvutti häntä niin, että silmiä huikaisi, ja rentonaan heittäytyi
+hän kelkkaansa. Mutta kun hän siinä istui tiepuolessa saunan
+seinämällä, niin tuli hänen mieleensä ajatus, joista semmoinen pikku
+poika ei tiedä, mistä ne aina tulevat:--»Mitenkähän se vanha ruuna
+jaksaa sitä isoa vesitynnyriä kiskoa?»
+
+Tuskin oli hän ne sanat saanut mielessään lausutuksi, kun saunan
+takaa samassa livahti hänen eteensä tielle pikku haltia, semmoinen
+uni-enkeli, joita Heikki usein näki unissaan öillä ja välistä
+ilmisissään päivälläkin. Se oli melkein Heikin itsensä näköinen ja
+kokoinen, semmoinen, mimmoisena hän oli nähnyt itsensä salin suuressa
+kuvastimessa, ja sentähden ei Heikki sitä pelästynytkään, kun se
+hänelle virkkoi:
+
+--Ei se jaksaisikaan, jos en minä auttaisi.
+
+--Mitenkä sinä autat?
+
+--Tule mukaani, niin saat nähdä. Istu vain siinä kelkassasi, kyllä minä
+vedän.
+
+--Minne sinä menet?
+
+--Menen joululahjoja viemään.
+
+--Annatko minullekin?
+
+--En anna sinulle, kun eilen vanhaa ruunaa piiskalla selkään sivalsit,
+vaikka sillä oli täysi vesitynnyri reessä.
+
+--Kenellekäs sitten annat?
+
+--Annan kaikille niille eläimille, joita pahat ihmiset ahdistelevat ja
+pahoin pitelevät ja kiusaavat.
+
+---Minkätähden sinä viet minut metsään? kysyi Heikki, kun näki haltian
+kääntyvän hakaveräjälle päin. Vaikka ei ollut hankiainen, niin ei
+kelkkaa upottanut.
+
+--Vien jäniksille joululahjoja.
+
+--Jäniksillekö joululahjoja? Jopa sinä olet soma...
+
+--Olehan vaiti nyt!
+
+Oli menty vähän matkaa hakaan, niin vihelti haltia hiljaa, ja Heikki
+näki valkoisen jäniksen tulla kuukkivan pensaikosta ja kepsahtavan
+kahdelle jalalle haltian eteen.
+
+--Iloista joulua sinulle! Tulin sanomaan sinulle, että olen kaatanut
+haapoja pihapellon alle, jossa ei kukaan tiedä niitä kaatuneen. Saatat
+mennä sinne mistä tahdot, et tarvitse pelätä lankoja, jotka olen
+katkonut, etkä koiraakaan, se on pantu koppiinsa. Sano muillekin, että
+saavat sieltä mennä jouluruokaa hakemaan.--Kuulehan, elähän mene ...
+sano siellä, kun tapaat ne peltopyyt, että menevät vain riihen alle,
+jos tahtovat joulujyviä nokkia... Kissa makaa tuvan uunilla joulupyhät.
+
+Iloissaan lähti jänis mennä hippaisemaan ja heitti kuperkeikan
+mennessään.
+
+--Meneeköhän ne sinne? kysyi Heikki.
+
+--Käyhän huomenna katsomassa, niin näet.
+
+--Sinäkö ne jänislangat katkot? kysyi Heikki, kun muisti kuulleensa,
+että jänikset usein olivat vanhimman veljen pyydyksiä katkoneet.
+
+--Minä ne katkon ja lauon loukut, liisin rihmat, pilaan pyssyt ja
+koirat lumoon. Minä niille ruokapaikankin neuvon, ajan lumen
+laihopelloilta, panen tuulen haapoja kaatamaan ... kohta olisivat
+kaikki hyvät metsäneläimet lopussa, jos en minä niitä aina hoitelisi.
+
+--Vaan äitipä panee ohralyhteet varpusille jouluksi.
+
+--Niin, kun minä panetan. Kun se muissa töissään häärii eikä muista,
+piiperrän minä sen korvaan niinkuin varpunen, ja silloin se muistaa.
+
+--Piipersitkö tänäänkin, kun äiti yht'äkkiä sanoi: ai, ei pidä varpusia
+unohtaa!
+
+--Silloin juuri seisoin sen korvan takana, vaikk'ette nähneet.
+
+Puhuessaan näin oli haltia juosta hipsutellut keveästi kuin koira
+hankea pitkin piennarta myöten pihaan päin. Tallin eteen tultuaan kävi
+hän Heikkiä kainaloihin ja hyppyyttää ponnahutti hänet luukusta
+ylisille pehmeihin heiniin. Haltia kurkisti alas häkkiin, se oli heiniä
+täynnä. Sitten pudottautui hän Heikin kanssa häkin läpi ruunan eteen
+ruuheen, joka oli puolillaan vasta pantuja kauroja.
+
+--Mikset sinä syö? kysyi haltia.
+
+Mutta ei ruuna vastannut, seisoi vain allapäin, huuli lerpallaan ja
+korvat velttoina.
+
+--Polle! sanoi haltia taas hyväilevällä äänellä ja taputteli ruunaa
+kaulalle. Etkö tunne minua, minähän olen se jouluhaltia?
+
+Jo hörähti ruuna vähäisen ja kohotti hiukan päätään.
+
+--Ei maista ruoka, sanoi haltia. Se ei osaa valittaa vaivojaan, mutta
+kyllä minä tiedän, mitä se ajattelee. Koko vuoden sen on pitänyt
+yksinäisenä hevosena raskaita kuormia kiskoa. Kaupungissakin piti nyt
+joulun edellä käydä jouluvaroja noutamassa umpikelillä. Kiire oli ja
+kovasti ajettiin, eivätkä nousseet vastamäessäkään reestä, vaikka Polle
+pysähtyi odottamaan. Sitten on ollut kerran päivässä halolla, toisen
+heinässä, ja aamuin ja illoin on saanut vesitynnyrin jyrkästä törmästä
+vetää. Eihän se vielä mitään, kun kuitenkin ruokaa antavat; mutta siitä
+on hänen mielensä niin murheellinen, ettei syödä saata, kun eivät
+turpaa hyväile, eivät kaulalle taputa, vaan selkään piiskalla
+sivaltavat.--Se löi sinua, Polle, eilen tämä poika, mutta tämän päivän
+perästä se ei enää milloinkaan lyö. Ethän lyö, Heikki?
+
+--En lyö, vakuutti Heikki, itku kurkussa.
+
+--Ei se lyö eikä anna muidenkaan lyödä, kun suureksi kasvaa; vaan lupaa
+olla ystävällinen sekä sinulle että muillekin hevosille ja eläimille.
+Tule nyt, Heikki, tänne Pollea taputtamaan.
+
+Jo kohotti Polle yhä enemmän päätään ja korviaan pyöräytti, ja sen
+silmistä näkyi, että se alkoi leppyä.
+
+--Vielä ne, Polle, sinulle ilopäivätkin koittaa, puhui haltia yhä
+hellemmällä äänellä. Huomenna saat herralta uudet kulkuset länkiisi ja
+uudet tiu'ut ja mäkivyöt pislaiheloineen. Kadesilmin sinua kirkonmäellä
+muut hevoset katselevat ja niin olet kuin ori ikään. Ja kun talven
+kestää jaksanet, niin jo tulee kesä, Polle, kuuletko, tulee kesä!
+Laitumelle pääset, kuljet siellä missä tahdot, kahlaat polviasi myöten
+heinikossa, porskuttelet järvien rantoja, yöt mehevillä ahomailla
+syöskentelet ja päivät viileissä viidakoissa seisoskelet. Kelpaako
+elääksesi?
+
+Nyt hörähti ruuna niin, että sieraimet suurina tuprusivat, kyömisti
+kaulaansa ja nyhtäisi ison heinävihon häkistä.
+
+--Jokos maistaa! Pidä nyt mielessäsi, niitä olen puhunut, eläkä
+murheitasi muistele eläkä huoliasi haudo. Tämä Heikkikin tulee nyt
+sinua joka päivä taputtelemaan.
+
+Mielihyvissään näykkäsi ruuna Heikkiä huulillaan, tavoitellen häntä
+nuollakseen, pisti turpansa sieraimia myöten kauroihin ja alkoi niitä
+purra rouskutella.
+
+--Rouskuttele, ruuna, rouskuttele, kehoitteli haltia. Me lähdemme nyt
+ja jätämme sinut rauhaan. Hyvästi, Polle! Hauskaa joulua!
+
+--Ethän sinä sille joululahjoja antanutkaan, sanoi Heikki, kun he
+olivat tulleet tallin eteen yläsillan ja luukun kautta ja Heikki taas
+istui kelkassaan.
+
+--Enkö antanut--kun hänen mielensä kevensin ja sydämensä sulatin! Nyt
+se sitä kesään asti muistelee.
+
+--Muistaakohan sen?
+
+--Hevosella on hyvä muisti. Kun sitä kerta vuodessakin hyvin kohtelet
+ja hellästi sille haastelet, niin muistaa se vain sen ja kaikki pahat
+päivänsä unohtaa ja raskaimmatkin kuormansa iloisin mielin vetää. Nyt
+tiedät, miten se vanha ruuna jaksaa sitä isoa vesitynnyriä kiskoa.--
+Hauskaa joulua nyt sinullekin!
+
+--Joko sinä menet?
+
+--Minulla on kova kiire. Pitää mennä vielä navettaan lehmiä
+lohduttelemaan, jotka talvikauden kytkyessä kiusaantuvat ... kuuletko,
+kuinka ne jo ynyvät, kun tuntevat minun mailla olevan ... ja monet muut
+talot ovat käytävät, joissa minua tänä iltana odotetaan, ja paljon on
+semmoisia pikku poikia kuin sinä olet, Heikki, joita minun täytyy
+tavata! Muista nyt Pollea hyvin kohdella.
+
+--En lyö enää Pollea! huudahti Heikki innoissaan, mutta silloin
+nyhtäisi haltia kelkan jukkoa ja antoi jalallaan vauhtia takakaplaihin,
+niin että keikka lähti vinhaa vauhtia kiitämään ja kiiti kuin
+myötämäkeen. Mutta kun Heikki siitä vauhdista tointui, niin oli keikka
+siinä, missä oli ollut silloin, kun haltia sitä ensin vetämään lähti,
+ja Heikki istui kelkassa, kaikki muut lapset ympärillään.
+
+--Missä sinä olet ollut, kun me huudettiin? he kysyivät.--Nukuitko
+sinä?
+
+--Ei saa enää milloinkaan Pollea lyödä, vastasi Heikki.
+
+--Mitä sinä horiset?
+
+--Vaan pitää kaulaa taputtaa jouluna, toimitti Heikki. Kun minä isoksi
+kasvan, niin en anna kenenkään Pollea lyödä.
+
+Toiset lapset Heikille nauramaan, mutta Heikki puhui vain jäniksistä ja
+peltopyistä, joille pitää jouluna ruokaa antaa ... tulkootpahan
+huomenna katsomaan, niin itse näkevät.
+
+Ja sitä samaa Heikki poika hoki aina tuontuostakin jouluillan kestäessä
+eikä huolinut, vaikka toiset hänelle nauroivat ja sanoivat, että ne on
+taas niitä Heikin houreita.
+
+Mutta Heikki uskoi niin varmasti siihen, mitä haltia oli hänelle
+sanonut, että meni jouluaamuna pellon alle katsomaan, oliko siellä
+jänis käynyt haapoja syömässä. Oli se käynyt, ja oli peltopyidenkin
+jälkiä riihen edessä. Vielä meni Heikki talliinkin, ja pyöreänä kuin
+säkki seisoi Polle pilttuussaan ja katseli ystävällisesti silmillään.
+Ja navetassa märehtivät lehmät pitkällään parsissaan, niinkuin ei
+heiltä olisi mitään puuttunut.
+
+Mutta kun Heikki palasi joulukirkosta ja näki jonkun aikovan piiskalla
+hevostaan sivaltaa, niin huusi hän:
+
+--Elä lyö!--jolloin mies kääntyi jälelleen niin ihmeissään, että jäi
+lyönti lyömättä, ja pudotti piiskan kupeelleen rekeen.
+
+
+
+
+HIRVI.
+
+
+Häikäisevät sähkötulet ikkunoissa, niiden ohitse talvisessa sumussa
+mustina varjokuvina kiertävät ihmiset, salamoina leimahtelevat
+raitiojohdot; hyrinää ja jyrinää--sitten laulua ja soittoa jossain
+suuressa salissa--ja jossain toisessa katosta lattiaan ulottuva vaate,
+joka levähtäen avautuu ja sulkeutuu, sen aukossa olennoita, jotka puhuu
+ja huutaa ja huitoo--Maria Stuart ja Elisabeth, toinen musta ja toinen
+punainen--ja itkua ja riemua--ja kätten rätinää--juna viheltää ja vaunu
+nytkyy ja pysähtyy...
+
+Ja nyt ajan minä asemalta kotiin talvista tietä, reen rautainen
+saverikko natajaa pakkasessa, hevosen tiuku soi unisesti, tien vieri
+nukkuu. Ajattelen vain sitä, mitä näen, tunnen vain sitä, mitä kuulen,
+mieli vaipuu ja muistot häipyy.
+
+Olen tullut kotiini, riisunut hevosen, vienyt sen talliin. Seison
+rappusilla ja näen, kuinka kuu, joka on noussut, paistaa härmäisten
+koivujen läpi ja yli lumikattoisen liiterin. On kuin olisin tullut
+jostain hyvin, hyvin kaukaa, tehnyt jotain, joka oli aivan toista kuin
+tämä, mutta en tule tehneeksi siitä itselleni sen enempää selkoa.
+
+Lämmin tuoksahtaa huoneesta vastaani, vedän kelloni, se on kolme, panen
+maata pehmoiselle vuoteelle kuutamon hämyssä.
+
+Yht'äkkiä vavahtaa vuoteeni, tömähtää taloni perustus, hyppään ylös ja
+olen ikkunani edessä.
+
+Keskellä pihamaata, talon ja tallin välillä, seisoo hirvi, toinen puoli
+ruumista kuun valossa, toinen varjossa, pää pystyssä, sarvet suurina,
+jalka juoksuun lähdössä. Tuprahtaa huurua sieraimista, maa tömähtää, se
+puhaltuu laukkaan ja katoaa koivikkoon.
+
+
+
+
+JUMALAN LUOMIA.
+
+
+Me olemme olleet koko vuoden niin sovinnollisella tuulella. Olemme
+auttaneet köyhiä, olemme tehneet hyvää lähimmäisillemme, olemme
+nauttineet taiteesta ja kirjallisuudesta. Musiikin mukana olemme
+sulaneet helliin tunteihin. Joskus olemme tulleet synkälle, mielelle
+lukiessamme ihmiskunnan kärsimyksistä. Muutamat meistä ovat niistä
+kirjojakin kirjoittaneet. Olemme puhuneet sorrettujen puolesta, olemme
+pauhanneet »raakaa voimaa» vastaan. Se meitä varsinkin on saattanut
+siveellisesti kauhistumaan, että olemme olleet näkevinämme sorrossa
+hyödytöntä kiusantekoa. Joskin olemme ymmärtäneet sen, että »taistelu
+olemassaolon puolesta» pakottaa suden raatelemaan lammasta, niin on
+siveellinen tunteemme aina pannut vastalauseensa kettujen menettelyä
+vastaan, jotka hanhiparveen päästyään haaskaavat sen viimeistä päätä
+myöten ja näyttävät tekevän sitä vain omiksi huvikseen.
+
+Me itse, me emme koskaan tekisi sillä tavalla! Ja niin on meillä ollut
+siveellisen periaatteen varustus edessämme, ja sen takaa on meidän
+ollut niin mukava pommittaa muita.
+
+Ei tarvitse kuitenkaan muuta kuin talven mennä ja kesän tulla, niin
+hiivimme me takaportin kautta kentälle ja meistä on tullut kenties
+pahempia petoja kuin on yksikään nelijalkaisista veljistämme. Meistä on
+tullut »ihmispetoja.» Perimämme luonto ei näytä karvaisten esi-isiemme
+raaoista taipumuksista vielä menettäneen kaikkein raaimpiakaan. Meidän
+täytyy tyydyttää herännyttä himoamme: »surmata huviksemme.»
+
+       *       *       *       *       *
+
+Heinäkuun 15 p:nä kutakin vuotta tapahtuu meissä niin täydellinen
+muutos, että emme itsekään enää tunne itseämme samoiksi sivistyneiksi,
+hienotunteisiksi jumalankuviksi, joiksi itseämme talven kuluessa
+kuvittelimme. Me alamme metsästää, vähintäkään selkoa tekemättä siitä
+ristiriitaisuudesta, josta voisivat meitä syyttää sorsat, telkät ja
+haapanat, jos ne kurjat osaisivat puhua meille ymmärrettävää kieltä.
+
+Meillä on pyssy tuossa seinällä, peuran sarviin ripustettuna. Kun alkaa
+surullisesti paistaa 14 päivän ilta-aurinko, niin ajautuu sisäämme outo
+hengetär. Meille tulee kuumeentapainen kiire valmistautua kuin johonkin
+juhlaan. Otamme aseen seinältä, tarkastamme sitä huolellisesti,
+naputamme lukkoja, vedämme ja laskemme hanaa, tähtäilemme kukkoa
+pihamaalla, portin pylvästä ja tuuliviiriä riu'un nenässä: hiomme kuin
+kissa kynsiämme. Otsa hiessä lataamme patruunia pitkän patterin eteemme
+pöydälle. Pukeudumme vihreään metsästystakkiin ja vedämme jalkaamme
+metsästystä varten tehdyt saappaat.--Koira on sidottuna sängyn jalkaan.
+Se loikoo lattialla, seuraa silmillään jokaista liikettämme, viuhtoo
+häntäänsä ja vikisee innosta. Me emme malta kulkea ohitse sitä
+taputtamatta: »Musti ... onko se Musti ... voi Musti-miestä...»
+Mielemme herahtaa niin hyväksi. Meillä on siinä olento, joka ymmärtää
+meidät paremmin kuin oma vaimomme; joka iloitsee ilomme; joka tuntee
+samalla tavalla kuin mekin.
+
+Se on sillä hetkellä ainoa ystävämme, hengenheimolaisemme ... me olemme
+kuin yhtä rotua. Eikä se kumma olekaan, sillä meitä yhdistää sama
+intohimo, into »surmata huviksemme.»
+
+On meillä sentään vielä eräs toinenkin ystävä. Se on toisella
+kymmenellä oleva poikamme. Hän on pyytänyt saada tulla mukaan »lintuja
+ampumaan.» Hän on ihan haltioissaan. Hän on laittanut venheen
+valmiiksi, hän jo odottaa rannassa ja hän käy vähän väliä
+kiirehtimässä.
+
+Tukeva illallinen lämmittää suloisesti vatsassa. Nenän alla savuaa
+hieno sporttisikari, joita muulloin poltetaan ainoastaan sunnuntaina
+päivällisen päälle. Isä istuu perässä, poika on kokassa polvillaan ja
+Musti keskellä venhettä.
+
+Kesäinen ilta on huumaavan kaunis. Metsämiehellä on aina silmää
+sillekin, ja meloskellessaan ruohikkorantoja pitkin hän viheltelee ja
+hyräilee itsekseen. Mutta vielä ei ole aika käsissä. Rauhoitusaika
+kestää klo 12:een yöllä. Tuossa tosin ui sorsapoikue kaislikkoniemestä
+toiseen. Emä edellä ja pojat perässä. Tyyneen veteen vetäytyy hieno,
+puhtoinen viiru, rinnakkain liukuvien lintujen tiessä. Mutta te saatte
+mennä rauhassa. Oikea urheilija tunnustaa aina lain pyhyyden. Hän ei
+aloita ampumistaan, ennenkuin kello on kaksitoista. Jos hän sen tekisi,
+häpeisi hän omantuntonsa edessä. Hän teroittaa sitä perilliselleenkin.
+Selittää, että se on _periaatteen_ kannalta väärin. Ainoastaan kurja
+sala-ampuja talonpoika sen voi tehdä, mutta ei todellinen gentlemanni,
+joka sitä paitsi ei harjoita metsästämistä elinkeinona, ainoastaan--
+huvikseen.
+
+Mutta kun odotettu hetki on lyönyt, ei ole enää mikään aate estämässä.
+Musti lasketaan maihin, poika asettuu perään ja isä nousee
+kokkatuhdolle seisomaan. Hänellä on lasit nenällä, pyssy kainalossa ja
+silmäkulmat kireellä.
+
+Jo tekee Musti tiukkoja mutkia niityllä.--»Se on jälillä! Se on
+jälillä! Isä!» Pojan ääni värähtää kiihkoa. Ei isänkään käsi ole oikein
+vakava. Se vavahtelee hiukan pyssyn ponnessa.
+
+Kuuluu polskaus maan rajassa. Emo poikineen heittäytyy veteen, heinikko
+lakoilee. Ja nyt on peto päälläpäin ihmisessä: »Souda, souda!--Ka,
+survi, survi!» Ja isä ja poika ovat molemmat kyyryssä työntelemisestä,
+venhe hyökkää kohisten eteenpäin, koira on loikannut järveen ja ui
+jälestä, häntä liehuen pinnalla.
+
+Räkättäen lentää emo ilmaan, potkaisekse kuin pallo kohtisuoraan ylös.
+Samassa paukahtaa laukaus, ja kuperkeikkaa heittää lintu, pudoten
+takaisin järveen. Pyssyn suusta nousee vielä savua, ammuttu potkii
+verissään, ja laukauksen kaiku räikyy rantoja pitkin.
+
+Kuuluu piipatusta viideltä kuudelta taholta. Näkyy virejä rantaan päin.
+Poikue on noussut maalle. Ne ovat piiloittauneet heinikkoon. Isä laskee
+sinne koiransa ja poikansa, jolla on mela mukanaan. Peräkkäin he
+juoksevat heinikossa. Isä seuraa venheestä heidän liikkeitään. Taas
+»elää» Mustin häntä. Hän tekee hyppyjä ylös, paiskaa päänsä mättään
+kupeeseen, ja poika lyö vimmatusti airollaan. »Isä, isä! Minä tapoin
+sen!»--»Onko se isokin'»--»Näin iso!» Poika kiikuttaa siipiräpylästä
+ensimmäistä saalistaan, joka on hienountuvainen, kurja sorsanpoika.
+
+Ja nyt alkaa se, jota minä sanoisin »verisokeudeksi». Moneen kertaan
+risteillään lähiseutu, koira ja poika mellastavat maalla, isä ottaa
+vastaan ne, jotka koettavat pelastua järveen. Airot, hampaat ja pyssy
+tekevät parastaan. Latinki latingin perästä laukeaa. Sota kuuluu järven
+laaksosta kaukaisiin mäkikyliin.
+
+Sitä kestää koko yön. Päivä on jo korkealla, kun he alkavat
+paluumatkansa.
+
+Vihdoinkin ovat metsämiehet rauhoittuneet. Heidän sopii olla
+tyytyväisiä, sillä kaunis on kokoelma tuossa venheen pohjalla. Eräs
+harmi sekoittaa kuitenkin iloa. Viimeisestä poikueesta oli jäänyt
+saamatta yksi, joka kovin kauan ajatti itseään. Siihen oli kyllä
+sattunut yksi laukaus kolmesta. Mutta se oli sittenkin sukellellut
+pitkiä matkoja ja kauan ollut kadoksissa.--»Lähdetäänkö ja heitetään?--
+Ei heitetä vaikka henki menköön!»--Ja niin oli uudelleen alettu. Oli
+tuohustuttu ja suututtu ja kerran kirottukin. Se oli uskaltanut, rähjä,
+asettua vastarintaan. Ja siitä se oli ikäänkuin kostettava. Sen
+saaminen oli nyt kunnian asia. Isä oli »päättänyt», että hän ei heitä.
+
+Ja ainoastaan koiran kyllästystä ja uupumusta sai haavoitettu
+sorsanpoika kiittää siitä, että hän rantapajukon juurien onkalossa
+säilyi--yksinään kuolemaan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Niin, me olemme kuin olemmekin petoja. Ja pahempiakin. Sillä saalis on
+meille sivuasia. Me metsästämme, s.o. surmaamme surmataksemme. Me
+nautimme itse ajosta. Ja kun palaamme kotiimme ja laskeudumme levolle,
+niin tunnemme sekä ruumiissa että sielussa tyydytetyn himon rauhan.
+
+Haaveksimme ja kattoon katsellen kertaamme mielessämme kaikki
+kohtaukset. Musti haukahtelee hänkin unissaan, ja jalat viputtavat.
+Kuinka me ymmärrämme hänen tunteensa! Hän on yhtä viisas kuin ihminen,
+yhtä viisas kuin me itsekin.
+
+Metsästys on meille välttämätön virvoitus. Meidän täytyy saada joskus
+»palata luonnon kannalle». Muuten ehkä eksyisimme liian pitkälle
+alkuperäisestä tarkoituksestamme. Sivistyisimme kovin hienon hienoiksi
+kaunosieluiksi.
+
+Eikähän sitä kukaan kielläkään, metsästämistä. Senhän sallii lakikin,
+ja se siihen kehoittaakin, määrätessään meille sopivan ajan.
+
+Ampukaamme siis nyt, kun on lupa-aika. Paukuttakaamme niin että vesi
+läikkyy lammessa. Ja jos joku tulisi väittämään, että polveudumme
+apinoista ja ehkä vähän alempaakin, niin sanokaamme ylevästi hymyillen,
+että se on tuo sitä Darwinin oppia. Meidän oppimme opettaa, että me
+olemme--Jumalan luomia.
+
+Sillä eläimillä ei ole meidän yhteiskunnallisia taipumuksiamme. Ne
+eivät voi nauttia taiteesta eikä kirjallisuudesta. Ne eivät tunne
+sääliä kärsiviä kohtaan eivätkä ymmärrä siveellisesti kauhistua
+heikompien sorrosta--niinkuin me.
+
+
+
+
+PYHITETYT PYYDYSMETSÄT.
+
+
+Minulla ei ole omia metsästysmaita, ei pyhitetyitä pyydysmetsiäni,
+mutta minä ymmärrän sen viehätyksen, mikä niillä on niille, joilla
+ne on.
+
+En ole koskaan kadehtinut niitä, joilla on paljon peltoja, suuria
+niittyjä, laajoja tukkimetsiä. Mutta kun kuulen puhuttavan rikkaista
+englantilaisista, jotka pidättävät laajat alueet viljelemättöminä,
+saadakseen tasankoja pitkin karkuuttaa koirien perässä, jotka kettua
+ajavat, tai kun kuulen, että ainoastaan Ranskan presidentillä on oikeus
+metsästää Fontainebleaun metsässä--jossa sivumennen sanoen voisi
+polkupyörällä seurata koirien haukkua--silloin tahtoisin olla lordi
+Salisbury tai presidentti Faure. Eikä minulla olisi mitään sitäkään
+vastaan, että voisin yksin omistaa metsästysoikeuden jossain
+kokonaisessa pitäjässä Suomessa.
+
+Saahan sitä nyt vielä--jumalankiitos niiden puolesta, jotka eivät voi
+hankkia itselleen omia maita--metsästellä jotenkin vapaasti Suomen
+saloilla, kun vaan katsoo, etteivät koirat revi hyväin ihmisten
+lampaita, mutta ei siinä nyt ole samaa viehätystä kuin saada kulkea
+metsissä, joissa ei kellään muulla ole oikeutta kulkea.
+
+Sillä siinä se nyt juuri on omien metsämaiden suurin viehätys.
+
+Miksi niin lienee?
+
+Luulen, että meissä kaikissa metsämiehissä on vielä perittyä esi-isäin
+luontoa, jotka eivät rakastaneet miehissä metsällä kulkua, vaan
+pistäytyivät salaa koiransa kanssa ulos tuvastaan aamulla varhain, kun
+kaikki vielä nukkuivat, ja olivat hyvin tarkkoja ja kateellisia siitä,
+ettei kukaan heidän aloilleen tunkeutunut. Ei mikään harmita vanhoja
+metsästäjiämme vielä tänäkään päivänä niin kuin toisen koiran haukunta
+tai vieraan pyssyn laukaus. Ettei siihen yksistään vaikuta saaliin
+himo, kateus siitä, että nyt toinen ampuu riistaa, joka yhtä hyvin
+voisi olla minun pussissani, sen tiedän omasta kokemuksestani. Syy on
+syvemmällä. Metsästäjän tunnelma siinä häiriytyy, se yksinäisyyden,
+salaperäisyyden viehätys, josta lähdemme metsässä nauttimaan. Tässä
+minä nyt kävelen yksin erämaassa--ajattelen minä aina yksinäisiä
+polkuja astuessani hiljaisella salolla. Ei kukaan tiedä, missä olen,
+olen aivan erotettuna muusta maailmasta, kahdenkesken suuren luonnon
+kanssa, sen salaisuuksia tutkimassa, sen omituisuuksia ilmi saamassa.
+Täällä minun koirani etsii mitään hiiskumatta ... ei näy ... on
+jälillä ... kohta kuulen haukunnan...
+
+Se on ihmeen suloinen tunne ... mutta yht'äkkiä ulvahtaa edessäni
+toisen koira, paukahtaa toisen pyssy ... tunnelma on häiritty, lumous
+on poissa, ja minä kiiruhdan kuin häpeissäni pois.
+
+Mutta jos minulla olisi omat maat, ei minun tarvitsisi sitä tehdä, ei
+pelätä tapaavani ketään, joka minua häiritsee metsäisissä
+mietteissäni...
+
+Se nyt on alkuperäisin kanta. Mutta kehittyneemmällä metsämiehellä on
+toisiakin syitä, jotka saavat hänet omia omituisia metsämaita
+haluamaan.
+
+Jos minä erottaisin itselleni jonkun metsäpalstan ja pyhittäisin
+itselleni siinä olevan riistan, niin tekisin sen myöskin halusta saada
+tuntea, että kaikki nuo metsien vapaat asukkaat ovat kaikessa
+vapaudessaan ja siitä tietämättään minun omiani. Kun minä olen
+rauhoittanut kaikki linnut ja jänikset ja ketut tuolla alueellani, niin
+tiedän minä, että he saavat kiittää _minua_ siitä, että ovat olemassa.
+Kun minä kuulen teirien kukertavan, niin ajattelen minä heti, ettet
+sinä niin kukertaisi, ellen minä olisi pitänyt huolta siitä, ettei
+kukaan salakavala poikanen ole virittänyt ansojaan sinun kesäisille
+poluillesi, etteivät koirat ja kissat saaneet syödä sinua suuhunsa
+pienenä ollessani, etteivät haukat ja muut pedot, jotka olen
+hävittänyt, päässeet kimppuusi, ettei kukaan saa tappaa sinua, kun
+tuttavaasi turvaten lennät puun latvaan kultasi luo... Siitä se minulle
+kiitosta kukertaa kirkkaana syysaamuna, ja minä tahdon mielelläni
+uskoa, että se tekee sen kiitokseksi kaikesta siitä suojasta, jonka
+olen sille antanut, että se on tullut havainneeksi juuri _näissä_
+metsissä ja _noissa_ puissa olevansa paremmassa turvassa kuin missään
+muualla.
+
+Ja kun minä valoisana kesäisenä yönä lähden kävelemään ja kuljeskelen
+niittyjen rantoja ja peltojen pientareita ja tapaan pystykorvan
+kuukkimassa näreikössä syönnöksillään, niin täyttää rintani viehättävä
+tunne siitä, että tuo kaimani saa kaikessa rauhassa kulkea asioitaan,
+ei ainoastaan nyt rauhoitusaikana, vaan vielä syksylläkin, vielä koko
+talvenkin, ettei _sitä_ jänistä uhkaa lanka aidan nurkkauksessa, että
+se saa, jos minä vain tahdon, elää vaikka sadan vuoden vanhaksi, jos se
+sitä sattuisi huvittamaan.
+
+Eikä tarvitsisi ketunkaan, metsolan pahantekijän, pelätä rangaistusta
+muitten kuin minun käsistäni, ei jättää häntäänsä rautaan, ei menehtyä
+myrkkyyn, vaan saisi se huoletonna harjoittaa syntejään siksi, kunnes
+minua haluttaa ruveta hänelle oikeutta jakamaan ja minä torven
+toitotuksella hänelle tuomionsa julistan ja usutan koirani sitä
+täytäntöön panemaan. Minä hoitaisin ja hallitsisin heitä kuin hyvä
+Tapio karjaansa, ja karjan tuntisi minut ja minä karjan.
+
+Pitäisin heistä kirjaa, ottaisin tarkan selon, ainakin niin hyvän kuin
+olisi mahdollista, siitä, kuinka paljon niitä on kutakin lajia, missä
+ne oleskelevat, mitä siellä hommaavat metsien peitossa, millaisilla
+mailla parhaiten viihtyvät.
+
+Keväällä minä kävisin metsojeni soitimessa, kiipeisin hiljaa heidän
+häähuoneeseensa, kuuntelisin rakastuneen kuherrusta ja ripatusta ja
+ottaisin selon, minne kana pesänsä tekee; kesällä kävisin
+mustikkamarikkoihin pitkäkseni ja antaisin emon poikineen paradeerata
+ohitseni. Tutkisin tarkoin, missä viidassa pyyt asuvat ja viheltäisin
+heitä tulemaan ja nauttisin siitä, kun luokseni pyrähtävä pienokainen
+turhaan koettaa pää kallellaan katsella, mistä kuului kutsuva piipatus.
+Oravat minä kaikki hallillani haukuttaisin, mutta en yhtäkään ampuisi,
+en häkkiin sulkisi, vaan kävisin metsän kesyjä aina aamuisin
+haastattelemassa niillä mailla, missä tietäisin niiden asustavan ... ja
+pian ne oppisivat minulle hyvän-huomenen kurahtamaan.
+
+Mutta jänöistäni minä hellimmän huolen pitäisin, niiden kanssa eläisin
+minä ainaisessa tuttavuudessa. Kun vitilumen sataa keväiselle hangelle,
+ettei sauva narise eikä suksi mitään hiiskahda pehmoisella valkealla
+sametilla, lähtisin minä jälkiä etsimään. Löytäisin ne pian laihopellon
+takaa, seuraisin niitä lehdon läpi, niityn poikki, näkisin, missä se on
+huvikseen pitkät laukat harpannut, missä takapolviensa varassa istunut
+ja kuulostellut, mihin helmen hangelle sorvaissut ... tuolla se nukkuu
+mäen rinteessä ja on jo aikoja sitten kulkuni kuullut. Tietää minun
+tulevan, tietää, että ohi kuljen, eikä liikahda. Mutta minua huvittaa
+hänet herättää... »Lihot liiaksi, jos et jaloittele»... Siinä se on,
+pöllähtää pesästään, pysähtyy, katselee korvat pystyssä ja kummastelee,
+mitä se tuo ... ja lähtee laiskasti kuukkimaan ylös mäen harjalle,
+istahtaa siellä taas selkä suorana ja kuvastuen koko komeudessaan
+talvista taivasta vasten. Se miettii: »ei ole sinulla koiria kanssasi»
+... ja palaa takaisin...
+
+Sillä tavalla minä karjaani paimentaisin. Mutta auta armias sitä, joka
+uskaltaisi tulla elättiäni ahdistelemaan. Häntä minä käräjissä
+ryvettelisin ja armotta sakottaisin.
+
+Mutta mitä sinä metsästysmailla, jos et metsästä...
+
+Niin, kai minä nyt sentään hiukan metsästäisinkin...
+
+Menisin myöhäisenä syysaamuna, kun jänis jo valkeana vilkkaa ...
+hakisin käsiini vanhimman ja viisaimman jänikseni, joka on osannut
+hyvästi yölliset jälkensä sotkea ja joka antaa koirilleni työtä
+puoleksi aamurupeamaksi, ennenkuin suvaitsee lähteä liikkeelle, joka ei
+jaloissa pyöri, vaan oikoo pitkin korpia ja kankaita--asettuisin
+oikealle paikalle kukkulan laelle, siitä kuuntelisin haukun kulkua
+alhaalla korvessa, metsäisiä maailmoita katselisin; kun haukku lakkaa,
+nauttisin taas rakkieni riemusta, kun saivat ajettavansa uudelleen
+eteensä--tuolla se tulee, vilahtelee valkeana puitten välissä, istahtaa
+aholle, tulee kohti--siinä sen ampuisin, kaataisin kehoitukseksi
+koirilleni--ja ellen osuisi, olisin yhtä iloinen. Jos en osuisi, jos
+mieltäni kaivaisi ohi ammuttu laukaus, heittäisin pyssyn olalleni,
+ottaisin koirani kiinni ja rangaistukseksi itselleni palaisin kesken
+päiväni kotiin,--sillä vasta sitten on mielestäni metsämies nimensä
+arvoinen, kun hän kiukuttelematta ja itseään kohtaan mitään äkää
+tuntematta voi iloita epäonnistuneesta retkestä yhtä paljon kuin
+onnistuneesta ja tyytyy siihen tunteeseen, jonka raikas metsä, heleä
+syyspäivä ja ajokoiran ansiokas työ hänessä herättää.
+
+Se olisi ihanteellista metsänkäyntiä se, kun näin maitani hoitaisin
+kuin puutarhaa, jonka hedelmiä kasvatan kuin kädestä pitäen, jota en
+haaskaa enkä hävitä ja josta vain liiat vesat ja ylimääräiset oksat
+kitken ja karsin pois ja jonka hedelmistä vain kypsimmät poimin.
+
+En tiedä, olenko oikein arvannut niiden mielen, joilla on omat
+omituiset metsämaat. Mutta semmoinen olisi ainakin mieleni minulla, jos
+olisi minulla omat pyhitetyt pyydysmetsäni.
+
+
+
+
+JUMALAN LINTU.
+
+
+    Oli viisas ja väkevä,
+    Tietoniekka, taitoniekka
+    Ontovaaran Ollikainen,
+    Tuttu aina Turjanmaalla,
+    Aina laajassa Lapissa,
+    Vielä Vienankin vesillä.
+    Oli taitava takoja,
+    Aseseppä oivallinen,
+    Metsän kuuluisa kävijä:
+    Karhun kaatoi kerta lyöden,
+    Yhden iskun antamalla
+    Tekemällänsä terällä,
+    Takomalla tapparalla;
+    Linnun oksalta osasi,
+    Teeren latvasta lävisti
+    Kerta pyssyn kääntämällä
+    Tähtäintä tähystämättä,
+    Haarainta hapuamatta;
+    Loihdittu ol' lyijyluoti,
+    Vaskikuula voideltuna
+    Nesteillä nimettömillä,
+    Salaisilla saippuvilla;--
+    Pelto kasvoi kyntämättä
+    Kuumimpinakin kesinä,
+    Vilja viihtyvi vioitta
+    Hallaöidenkin uhalla;--
+    Ei ollut sanoin solmivata,
+    Ongelmin ei ottajata,
+    Papit pisteli pulahan,
+    Viisahimmatkin väsytti.
+    Vaan oli ylpeä opista,
+    Kovin korska tiedoistansa,
+    Katsoi ylön kirkon uskon,
+    Piti pilkkana pyhimmän:
+    Aret töissänsä aherti,
+    Sunnuntait kalassa kulki,
+    Ristijuhlat riistan haussa,
+    Isot pyhät pyssyn kanssa;
+    Teki taikoja ripistä,
+    Elkehiä öylätistä.
+
+    Kansa kauhistui kovasti,
+    Hyvin huoli hurskas kansa,
+    Oma vaimonsa valitti,
+    Paljon itki puolisonsa:
+    Pelkäsi kostoa Jumalan,
+    Kirousta kaikkivallan.
+    Jo tulevi joulujuhla,
+    Pyhin aamuista punotti;
+    Yön luki loitsuja kylyssä,
+    Haki saunassa sanoja
+    Luodeillensa laatimille,
+    Valamille vaskillensa.--
+    Aikoi ilveksen ajohon,
+    Metsäkissan kiertelöhön
+    Saarehen merellisehen,
+    Sumuisehen saarentohon,
+    Tahtoi ennen ennätellä,
+    Rienteä ajohon riistan
+    Vereksimmällä vidillä,
+    Lempehimmillä lumilla;
+    Teki saalihin himossa,
+    Teki toistenkin uhalla.
+
+    Otti pienen poikasensa,
+    Käski keskenkasvuisensa
+    Ajajaksi orosensa,
+    Vartiaksi virmavarsan.
+
+    Vaimo itki ja valitti,
+    Poloitteli puolisonsa:
+    »Ellös menkö, miehyeni,
+    Ellös ainoa tukeni,
+    Jääös juhliksi kotihin,
+    Pirttihin suuriksi pyhiksi,
+    Luetahan, veisatahan,
+    Eli kirkkohon ajamme
+    Jumalalle juhlimahan;
+    Tottele tosi sanani,
+    Usko vaimosi varoitus:
+    Näin mä outoja unia,
+    Entehiä ilkehiä,
+    Korppi silmäsi koverti,
+    Sydämesi synkkä lintu.»
+
+    »En ole kuullut ennenkänä,
+    Totellut en toistekana,
+    En ole uskonut unia,
+    Akkaväen entehiä,
+    Pidä pyhät piikoinesi,
+    Juhli joulu joukkoinesi,
+    Vedä virtesi vetelät,
+    Laulut äitelät älise
+    Kylän akkojen keralla!»
+
+    Jo on varsa valjahissa,
+    Sepän rusko rahkehissa,
+    Poika istuvi rekehen,
+    Itse käy seville seppä.
+
+    Vielä vaimonsa varoitti,
+    Huuahteli huolissansa:
+    »Jää on huono, virta vahva,
+    Railot on selillä suuret,
+    Selät suurimmat sulina:
+    Uppoat orosinesi,
+    Hukuttaut hevosinesi,
+    Pienen poikani menetät,
+    Rakkahimpani hävität!»
+
+    »Ei huku hyvän hevonen,
+    Uppoa rohkean rekonen!
+    Ei ota Ahti Ollikaista,
+    Veden velho viisahinta!»
+
+    Siitä lähti, ei totellut,
+    Ajoi rantahan rajusti,
+    Töykeästi törmän alle,
+    Iski virkkua vitsalla,
+    Löi oritta ohjaksilla.
+
+    Ori laukkahan puhalsi,
+    Kiiteli kohona varsa.
+    Ulvoi alla Ahdin pelto,
+    Kierä kenttä kiljahteli
+    Laajan Laatokan selillä,
+    Aallokkahan aukehilla.
+
+    Ajoi virstan viiletteli,
+    Saaret vierellä vilisi,
+    Ajoi toisen tuiskutteli,
+    Karit kiiti kupehella;
+    Aukeni ääretön ulappa,
+    Meren lahti laajasuinen.
+
+    Alkoi hälvetä hämärä,
+    Punoitella päivän rusko,
+    Keksi saaren kaukahalla,
+    Etähällä maan matalan.
+    Sinne ohjasi oronsa,
+    Kohti käänsi korjasensa.
+
+    Vaan oli lonka luotehella,
+    Ulapalla usvapilvi.
+    Haihtui suunnasta sumussa,
+    Tiensä tuiskussa kaotti;
+    Alkoi kuulua kohina,
+    Edestähän outo ääni--
+    Varsa valjaissa vavahti,
+    Hytkähti hyvä hevonen,
+    Vesi tirskui kengän tiestä,
+    Jää on hyllyi hettehenä,
+    Heikko riitta rimpisuona.
+
+    Jo kirosi kiihkeästi,
+    Sadatti sanoilla näillä:
+    »Nyt on Lempo liikkehellä,
+    Iki-Turso ilkitöillä,
+    Vetehinen väijymässä--
+    Vaan en pelkeä petoa,
+    Enkä väisty velhon tieltä,
+    Ottakoon piru omansa,
+    Vaan et ota Ollikaista!»
+
+    Silloin silmääpi ulomma,
+    Kupehelle katsahtavi
+    Varsan päitse vainustellen,
+    Kysyvi sanoilla näillä,
+    Lausui näillä lausehilla:
+    »Mi on tuolla musta lintu,
+    Karin päässä pitkäkaula?
+    On kuin joutsenen näköinen,
+    Vaan on kumma karvaltansa,
+    --Näetkö mitä, poikueni'»
+
+    Poika ei mitänä nähnyt,
+    Älynnyt, ei ymmärtänyt.
+
+    Seppä seisotti hevosen,
+    Varsan vaahtosen pysätti.
+    Otti pyssynsä perästä,
+    Tuliruiskun reestä tempoi,
+    Juoksi jäälle hyllyvälle,
+    Riitalle ritisevälle:
+    »Lienet loihdittu elävä,
+    Loihdittu on luotiseni--
+    Lienet vastaani varattu,
+    Varattu on vaskiseni--
+    Lienet käsky kääntymähän,
+    Kääntynyt en koskonkana,--
+    Lienetkö tuhoksi tuotu,
+    Tuli jo oma tuhosi,
+    Päättyi päiväsi pikahan!»
+
+    Asetti olalle pyssyn,
+    Laski luikun kämmenelle,
+    Ampui kohti kummitusta,
+    Pamahutti pitkin jäätä,
+    Kovin paukahti pahasti,
+    Rämähytti räikeästi,
+    Kaatoi miehen kaljamalle,
+    Sileälle seljällensä,
+    Ahti kurkkunsa avasi,
+    Lempo leukansa levitti,
+    Kuuli korpin kiljaisevan,
+    Pahan linnun parkaisevan,
+    Rääkäisevän räähkälinnun.
+    Tiesi, jo tuhon tulevan,
+    Pahan päivän päälle saavan,
+    Painui äänen päästämättä,
+    Vajosi valittamatta,
+    Pyssyinensä, myssyinensä,
+    Loihdittuine luotinensa,
+    Tietoinensa, taikoinensa;
+    Pohjasta porehet nousi,
+    Vesikuplat veessä kellui.
+
+    Ei ole virsi vielä kaikki,
+    Tyyten loppunut tarina:
+    Hepo laukkahan hypähti,
+    Varsa nakkasi nelihin,
+    Pojan kiidätti kotihin,
+    Huutavaisen huonehesen.
+    Saattoi surmasta sanoman,
+    Kotiväelle viestin kantoi.
+    Väki kaikki etsimähän,
+    Kaikki joukko juoksemahan
+    Yöt ja päivät pääksytysten,
+    Vaan ei löydy etsimällä,
+    Nouse nuotan potkemalla.
+    Toi on hara hauvinluita,
+    Antoi ahventa apaja,
+    Vaan ei tuonut toivottua,
+    Kantanut ei kaivattua.
+
+    Vasta viikon vierittyä,
+    Kierittyä kuun ja päivän,
+    Meri ristihin repesi,
+    Sätehisin suuri selkä,
+    Pamahteli pitkin, poikin,
+    Luotehesen, lounahasen,
+    Itähän, etelähänkin,
+    Rantahan on kolmen kirkon,
+    Kolmen on pitäjän perille.
+    Siitä nosti nuottamiehet,
+    Kalamiehet korjaeli,
+    Railon rististä tapasi.
+
+    Se oli kosto korskan miehen,
+    Tuho ylpeän isännän,
+    Kun ei totellut tosia,
+    Oikehia uskonunna,
+    Ampui joutsenta Jumalan,
+    Pyysi saada pyhän linnun.
+
+
+
+
+METSÄMIEHEN MUISTELMA.
+
+
+Meitä oli viisimiehinen, vakituinen metsästysseurue, jotka pitkin
+syksyä emme juuri muuta tehneet kuin ammuimme jäniksiä. Olimme
+vuokranneet Sorsasalmen saaret omiksi metsämaiksemme ja kerran syksyssä
+teimme sinne suuren retkemme.
+
+Ne olivat alavia, lehtoisia saaria, jonne jänikset kernaasti
+kokoontuivat talvella haapoja jyrsimään ja jonne jäivät koko kesäksikin
+elämään mainiota elämää mehevillä lehtoniityillä, vereksillä ahoilla ja
+laihoisilla pelloilla. Eivät niitä siellä sulan aikana ketut eivätkä
+koiratkaan ahdistelleet niinkuin mannermaalla. Rauhassa sikisivät ne
+kolme kertaa vuodessa, ja parvittain näkivät nuottamiehet niiden
+kesäisinä öinä kuppelehtavan rantamättäiköllä. Mutta kukaan ei
+uskaltanut niitä hätyyttää, sillä ainoastaan meillä oli avain tähän
+aarreaittaan, me olimme ostaneet metsästysoikeuden kaikkiin saariin,
+kuuluttaneet uhkasakon ampumisesta ja »rauhoittaneet» koko seudun.
+
+Viime syksynä olimme taas sinne lähdössä. Pienen höyryvenheen perässä
+me istuimme metsästyspuvuissamme, ja koirat, kolme parasta ajajaa,
+ojentelivat päitään kokkalaidan yli nuuskien raitista tyyntä syysilmaa.
+Kellertävän kirjavat saaret kuumottivat jo etäämpää, ja kangastus
+kohotti ne korkealle veden pinnasta. Me olimme äärettömän tyytyväisiä
+ja onnellisia, olimme syöneet voimakkaan aamiaisen ennen lähtöämme ja
+nautimme nyt hienoista sikareista metsästysjuttuja kertoen. Kokassa oli
+olutkoreja päällekkäin ja perämiehen vieressä vasunen silkkipaperiin
+kääräistyjä konjakki- ja punssipulloja, joista päättyneen metsästyksen
+jälkeen oli aikomus tehdä iloinen illanvietto.
+
+Sydän on tällaisissa tilaisuuksissa herkkä kuin haavan lehti,
+vieraimmatkin veljeytyvät ja tuntuvat toisilleen vanhoilta tutuilta.
+Tulee melkein jalomieliseksi, olisi valmis sopimaan pois kaikki vanhat
+vihat, ei ole katkera ketään kohtaan, on sanalla sanoen sopusoinnussa
+itsensä ja maailman kanssa. Ja siihen vaikuttavat melkein yksistään
+jänikset ja varmuus siitä, että retki on onnistuva. Riistahan on siellä
+niinkuin orrelta otettavana. »Nyt on kello kymmenen, puolen tunnin
+kuluttua ollaan maissa, ja minä uskallan lyödä vetoa, että tunnin
+päästä on jo ensimmäinen jänis ammuttu.» Ja jokainen kuulee jo haukun
+helisevän ja näkee itsensä niityn rannassa hiljaa väijymässä, valmiina
+laukaisemaan.
+
+Alkavat jo lähestyä Lehtosaaren rantaniityt ja niiden laiteilta
+tuuheata, salaperäistä lehtoa, jonne piiloutuneet jänikset jo kuullevat
+tulomme ja jonne koirat niitä jo aavistellen vainuavat.
+
+Olemme astuneet maihin, koko talon väki on rannalla vastassa ja isäntä
+vakuuttaa, että saari kuhisee jäniksiä niinkuin muurahaismätäs
+muurahaisia.
+
+Ei ole meillä aikaa nousta pihaan, koirat laukkaavat jo pellolla,
+yöllisiä jälkiä noudatellen, ja me kiiruhdamme mukaan.
+
+Tuskin olemme ehtineet metsän rantaan, niin räjähtää jo haukunta, jänis
+on jaloillaan, ja miehet hajaantuvat kuin akanat tuuleen hakeakseen
+kukin parasta väijymäpaikkaa.
+
+Samassa paukahtaa jo ensimmäinen laukaus, sitten heti perässä toinen,
+ja raikkaan aamuilman halkaisee iloinen: »All's tot!»
+
+Niin pian kuin yksi otus on kaatunut, on koirilla jo toinen
+ajettavanaan. Ja kerran alkuun päästyään käy haukku melkein katkeamatta
+koko rupeaman. Harmaita eläviä vilisee joka solalla ja joka aholla, ja
+jäliltään haihduttaakseen ne mennä rätkivät vetisiä rantojakin. Joskus
+niitä on kaksittainkin koirain edessä, toisen kerran on kullakin oma
+ajettavansa, ne juoksevat ristiin rastiin päättöminä ja huumautuneina
+koirien kiljunnasta, pyssyjen paukkeesta, miesten huudoista ja omasta
+hädästään. Juuri kun luulevat päässeensä piiloon ja ovat painaneet
+päänsä näreeseen, on koiralauma kintereillä, ja täytyy taas pelastautua
+aukealle. Mutta siellä leimahtaa salama silmiä vasten, hän hyppää
+satutettuna ilmaan ja taittaa niskansa alas tullessaan. Savupilvi
+pysähtyy tyynessä säässä paikoilleen, tarttuu niityn pensaisiin, ja sen
+seasta näkyy ampuja kiikuttavan takajaloista saalistaan, jonka
+ympärillä koirat nyt äänettöminä loihuavat. Sill'aikaa on pyssyn pamaus
+lähtenyt maailmata kiertämään, on räikynyt pitkin järven rantoja ja
+palaa nyt Koivulanmäen rinteeltä moninkertaisena takaisin.
+
+Päivä on jo puolissa, kun koirat vihdoinkin väsähtyvät, ja miehet
+kokoontuvat heinäladon eteen saaliitaan teurastamaan. Meillä on niitä
+kantokuorma kullakin, ja me loistamme innosta ja kuumuudesta.
+
+--Se oli ryöpäkkätä! Viisitoista jänistä viiteen mieheen vajaassa
+neljässä tunnissa!
+
+Me tahdomme jokainen kertoa, missä olimme seisseet, mistä jänikset
+olivat juosseet, kuinka olimme silloin ampuneet ohi, ja mikä siihen oli
+ollut syynä. Kaikki puhuvat, mutta ei kellään ole aikaa kuulla.
+
+Me asetumme puolikehään saalisryhmän ympärille, ja hautajaismalja
+kiertää kädestä käteen.
+
+Puukot sivalletaan esille, hihat kääritään kyynärpäihin, ja teurastus
+alkaa. Höyryävät sisälmykset vedetään ulos, sydämet ja maksat heitetään
+koirille, jotka uuvuksissaan niitä tuskin maistavat. Ainoastaan veri
+niille kelpaa, tarjottuna metsämiehen kuperasta kourasta. Sekin pitää
+viedä heidän eteensä, ja lakittuaan jäävät he, veriset kielet suusta
+valuen, siihen läähättämään.
+
+Mutta ei tule päähänkään, että vielä lakkaisimme. Vielä näkee ampua
+pari tuntia, saaren paras pää on nykäisemättä, ja jos mieli ehtiä
+huomenna muuanne, on Lehtosaari tänä iltana saatava puhtaaksi.
+
+--Olisihan hullua keskeyttää, kun kerran olemme alkaneet.
+
+Usutetaan koirat jaloilleen, ja metsästys alkaa uudelleen.
+
+Minua jo hiukan kyllästyttää. Välinpitämättömänä astun pyssyn hihna
+olalla rantaa myöten, josta vesi on laskeutunut pois ja jossa ruohokko
+kasvaa kuivalla maalla. Hiljaa ja surullisesti lipattavat laineet,
+aurinko on mailleen menemäisillään, pää ikäänkuin alakuloisesti
+kallellaan. Rantasavikolla näkyy äsken juosseen jäniksen jälkiä. Hän
+on, raukka, harppaillut viimeisen henkensä kaupalla, kaapaissut maata
+varpaat harrallaan, epätoivoisen pitkin laukoin. Se on kai tuo viimeksi
+ammuttu, jonka olin haavoittanut puolentoista sadan askelen päähän ja
+jonka koirat ottivat niityllä kiinni. Rääkyi niin pahasti, henki oli
+sitkeässä, eivätkä saaneet sitä tapetuksi, ennenkuin minä tulin ja
+poljin anturan korolla rikki pään. Toinen silmä puristui ulos, toinen
+jäi lasisena tuijottamaan, ja valkoiset etuhampaat irvistivät niin
+turvattomina...
+
+Voisi tämä jo riittääkin--
+
+Mutta yht'äkkiä ulvahtavat koirat yht'aikaa kolmesta suusta haukkumaan
+ja etenevät niemen kärkeä kohti. Samassa ne lakkaavat, yhtyen heti
+kohta taas täyttä kurkkua huutamaan. Haukku on seisahtunut yhteen
+paikkaan, ja jänis on nähtävästi juossut piiloon.
+
+Hellät tunteet ovat samassa silmänräpäyksessä haihtuneet. Temmaisten
+pyssyn käteeni juoksen minä, risujen kasvoja repiessä, ääntä kohti.
+Tasajalassa loikkaan aidan yli ja puhaltaun suinpäin pienelle aholle
+niemen nenään.
+
+Muut ovat sinne jo ennen minua ehtineet, ja siellä on täysi sodan pauhu
+mustan rankakoon ympärillä. Koirat työntäytyvät puitten väliin niin
+pitkälle kuin pääsevät, peräytyen mustina takaisin, ja vinkuvat
+intohimoisesti.
+
+Metsästäjät ovat yhtä kiihkoissaan. On halu saada jänis tulemaan ulos
+ja pelko, että se karkaa jalkojen välitse tiehensä. Toiset hyppivät
+puitten päällä, toiset soittavat torvea, toiset seisovat ympärillä
+hanat vireessä.
+
+Mutta jänistä ei näy eikä kuulu. Se on piiloutunut keskelle kokoa
+hyvään suojaan ja antaa meidän rähistä.
+
+Me jo alamme tuohtua. Se on saatava ulos millä keinolla hyvänsä. Jos ei
+muu auta, niin on koko purettava. Sillä sinne sitä ei saa jättää. Ei
+periaatteen kannalta eikä koirienkaan vuoksi.
+
+Rangat ovat raskaita ja nokisia. Hengästymme niitä nostellessamme,
+suutumme ja kiroilemmekin. Olemme hänelle vihoissamme siitä, että hän
+_uskaltaa_ meitä, viittä miestä, tällä tavalla uhmata.
+
+--Tulisit hyvällä, tultavahan sinun on kuitenkin.
+
+--Hei! Pass på! Täällä on! Tartuitpas!... Se on kiven kolossa, ruoja,
+se ei pääse mihinkään! Ammunko tuohon!
+
+--Ei, ei, elä ammu, otetaan elävänä!
+
+Se on pikkuinen sänkipoika, se potkii vähän aikaa sylissä, rauhoittuu
+sitten ja vetää korvansa selkää pitkin luimuun.
+
+--Mitä tälle nyt tehdään? Viedäänkö elävänä pihaan?
+
+--Päästetään irti ja ammutaan!
+
+Ehdotus hyväksytään yksimielisin innoin. Asetumme yhteen riviin, pyssyt
+ojona.
+
+Yksi kiikuttaa häntä selkäkarvoista maan tasalla ja komentaa:
+
+--Valmiit! Yks ... kaks ... kolme!
+
+Tuntien maata jalkojensa alla pinkaisee jänis kuin nuoli jousesta
+metsään päin. Neljästä piipusta kuuluu vain yksi ainoa pamaus, ja kun
+savu selviää, on jäniksestä vain riekaleita jälellä. Se ei värähdäkään.
+
+Nyt me emme enää kiroile emmekä ole suutuksissa. Olemme rauhoittuneet
+ja tyyntyneet, sillä mehän olimme kuitenkin voittaneet.
+
+Isoäänisesti jutellen kävelemme sotatantereemme kautta saaren toisessa
+päässä olevaan taloon, jossa meidät otetaan sankareina vastaan ja jossa
+syömme voimakkaan aterian säestäen illan kuluksi metsästysjuttujamme
+kahvilla ja konjakilla.
+
+
+
+
+TAIKURI.
+
+
+Paitsi sitä, että Hirvilahden seppä oli taitava omassa ammatissaan, oli
+hän ulkopitäjissäkin tunnettu siitä, että taisi kaikenlaisia tauteja
+parantaa. Hän oli eläinlääkäri ja ihmistohtori. Hän paranteli
+punatauteja, poltteli kasvaimia pois, kiskoi hampaita ja asetti jäseniä
+sijoilleen.
+
+Kaikissa kokeissaan onnistui hän niin hyvin, että häntä alettiin luulla
+loitsijaksi. Hän ei sitä kärsinyt, ja kerran päätti hän poistaa sen
+luulon yleisöstään. Kertomus siitä, kuinka tämä tapahtui, kulkee vielä
+tänäkin päivänä kansan suussa ja alkaa sillä, että »oletteko kuulleet,
+kuinka Hirvilahden seppä taikoi Haakertin hammastaudin'»
+
+Hän oli silloin meillä työssä, ja me, pikku veljeni ja minä, liehdoimme
+parhaillaan hänen paljettaan, kun kynnyksen yli kiipee iso mies, jolla
+on pää niin paksussa käärössä, ettei siihen mahdu hattuakaan. Tulija on
+tunnettu mustalainen hevoshuijari Haagert, rosvonsekainen mies, jolla
+on yllään pitkäselkäinen, kulunut verkapalttoo.
+
+Seppä katsahtaa häneen ja katsahtaa meihin, mutta ei vastaa
+tervehdykseen. Ottaa raudan ahjosta ja alkaa takoa. Mustalainen seisoo
+liikkumatonna ja mulkoilee arasti ympärilleen. Kun rauta taas uudelleen
+on pistetty hiillokseen, kysyy seppä kuivasti:
+
+--Pääkö sinulta on ruvennut purkautumaan?
+
+Mustalainen alkaa valittaa surkealla, volisevalla äänellä:
+
+--Hammastani kolottaa .... poskea polttaa ja repii ... leukaluu on
+tuskassa ja tulessa ... en ole saanut unta silmääni kolmena yönä ...
+pää pilaantuu ... kahdeksan sarvea olen kuppuuttanut, kolme kumpaankin
+poskeen ja kaksi niskaan ... mutta ei parane ... ei auta ... ei kuin
+yltyy yhä hullummin ... turpoo kuin syöttisian leuan alus ... kuolema
+tulee, kuolema tulee, tuossa paikassa tulee...
+
+--Jos tuo nyt meneekin mustalaisen henki...
+
+Mutta mustalainen ei nyt jouda välittämään nimensä häväistyksestä.
+
+--Auta, hyvä mies, alkaa hän tuskissaan rukoilla ... voi, hyvä isä, kun
+kolottaa!
+
+--Mitenkä minä sinua autan?
+
+--Tee taika ... manoa kipu kiven kolohon...
+
+--Ja ajako mato maan rakohon... Auttaakohan tuossa taika mikään...
+Luotatko siihen, että taika auttaa?
+
+--Tiedäthän sen, että taika aina auttaa...
+
+--Onko sinulla, millä maksaa, jos tekisin taian?
+
+--Saat emälampaan palkaksesi ... vai jos vaadit vielä enemmän, niin
+sano, mitä tahdot!
+
+Seppä mietti vähän, iski meille silmää ja kysäisi:
+
+--Mitäs hammastasi se sitten kolottaa?
+
+--Oikean puolen takahammasta ... sitä suurinta juurikasta ... voi, voi,
+voi!...
+
+--Ole vait' eläkä ulise! Päästähän pois nuo ryysyt...
+
+Mustalainen alkoi aukoa solmuja päälaeltaan, ja silloin paljastui
+verinen, kovin pahasti turvonnut poski.
+
+--Anna, kun katsotaan ... käänny tänne päivää vasten, että näen...
+
+Mustalainen asettui voihkaen ja vikisten päivää vasten. Seppä väänti
+rautanaulalla auki hänen leukaluunsa.
+
+--Siinähän on madon syömä iso kolo perimmäisessä hampaassa. Onko sitä
+ennen pakottanut?
+
+Ja puukkonsa kärellä seppä sitä kolkutteli. Mustalainen seisoi suorana
+kuin patsas, silmät jäykkinä päässä. Hän koetti sopertaa jotain, mutta
+me emme siitä mitään ymmärtäneet. Hänen kasvoistaan kuitenkin näkyi,
+että hän jo toivoi apua, ja hän antoi irvistelemättä sepän askaroida.
+suussaan. Me olimme lakanneet liehtomasta ja katsoimme mekin
+mustalaisen suuhun sen, minkä yletimme.
+
+--Eikö jo tunnu helpottavan?...
+
+--Vähän helpottaa ... ei enää niin revi kuin taannoin ... vaan kohta se
+taas alkaa uudelleen ... voi, hyvä mies, tee kerralla terve...!
+
+--Pitäisikö se nyt heti paikalla parantaa?
+
+--Paranna paikalla, hyvä mies!
+
+--Taitaisi siitä taikomalla kalu tulla ... mutta minulla ei ole täällä
+kaikkia niitä taikakaluja... Onko sinulla punonnaista?
+
+--Ei ole punonnaista ... ei ole.
+
+--Mutta se tarvitaan taikaan... Jos ei ole, niin hae tuolta talosta,
+pyydä emännältä itseltään ja sano, että seppä lähetti.
+
+Mustalainen ei nähtävästi ymmärtänyt, mitä varten punonnaista
+tarvittaisiin, mutta ei hän myöskään uskaltanut kysyä.
+
+--Mitä te aiotte? kysyimme me, kun mustalainen mennä loikki pellon
+poikki pihaan.
+
+Mutta seppä ei ruvennut selityksiin. Hän vain sanoi aikovansa parantaa
+mustalaisen hammastaudin.
+
+Hetken kuluttua tulla leuhotti mustalainen juoksujalassa takaisin ja
+toi kaksi pitkää punonnaissäiettä tullessaan.
+
+--Hae havu metsästä, toinen kuusen, toinen petäjän, komensi taas seppä.
+
+Ja kun mustalainen oli ne tuonut, valitsi hän punonnaisista paremman ja
+veti sen kolmeen kertaan havujen läpi.
+
+--Suu selälleen ja silmät kiinni!
+
+Mustalainen totteli, ja seppä laittoi silmukan nuoraan, jonka sitoi
+lujasti sairaan takimmaiseen hampaaseen, mutta ei sille puolelle, joka
+oli kipeä.
+
+--Ei sille puolelle! huutaa mustalainen.
+
+--Suus kiinni ... se on sama taialle, mille puolelle se tulee.
+
+Seppä kietoi punonnaisen kätensä ympärille, ja me jo odotimme, että hän
+kiskaisisi hampaan irti. Mutta hänellä oli omat temppunsa sitä ennen
+suoritettavina.
+
+--Kävele minun perässäni! käski hän ja talutti punonnaisen päästä
+mustalaista kolme kertaa alasimen ympäri vastapäivään.
+
+Taluttaessaan hän mutisi:
+
+    »Pakene jo paha tauti,
+    loittone luun kolotus,
+    hammastauti Haakertista!
+    Mene mato maan rakohon,
+    kiviä kivistämähän,
+    puitten juuria puremaan!»
+
+--Joko helpottaa?
+
+--Vielä jomottaa ... vielä vähän jomottaa...
+
+--Piruko sillä on, kun se vielä jomottaa...
+
+--Teen mä taian tehoisamman, teen mä tuostakin paremman... Kävele minun
+jälessäni.
+
+Seppä kierrätti nyt kolme kertaa myötäpäivään ja mutisi samat sanat.
+Mustalainen seurasi häntä uskollisesti kuin koira, ja hän oli
+nähtävästi kokonaan antautunut taikurin vaikutuksen alaiseksi.
+
+--Menkää, pojat, pihalle vähäksi aikaa, taika ei vaikuta, kun on
+vieraita miehiä.
+
+Me menimme ulos, mutta pyörähdimme pajan taakse ja seisahduimme seinän
+raosta katsomaan, mitä sisällä tapahtuisi.
+
+--Seiso tuossa!--ja seppä asetti hänet alasimen päähän...
+
+--Kumarru!--ja toinen tekee, niinkuin käsketään.
+
+--Kädet selän taa!--me seuraamme henkeä pidätellen näitä merkillisiä
+vehkeitä ja näemme, kuinka seppä vetää punonnaisen alasimen reiän läpi
+ja sitoo sen siihen niin kireälle, että mustalaisen leuka on alasimessa
+kiinni. Sen tehtyään sylkäisee hän mehevän vaahtosyljen keskelle
+alasinta, ihan uhrinsa naamaan eteen. Mustalainen ei värähdytäkään
+kasvojaan.
+
+Kolme kertaa kiertää tohtori vielä sairaan kanssa alasimen ja hokee yhä
+korkealla äänellä:
+
+    »Pakene jo paha tauti,
+    loittone luun kolotus,
+    hammastauti Haakertista,
+    kiviä kivistämähän
+    puitten juuria puremaan!»
+
+--eläkö jomottaa?
+
+--Aaoa!... aaoa!...--on mustalaisen ainoa vastaus.
+
+--Vai vielä jomottaa ... piruko sillä on, kun se yhä vielä jomottaa...
+Teen mä taian tehoisamman, teen tuotakin kovemman...
+
+Hän hakee rautaromujen seasta viilapenkiltä litteän rautakangen pään ja
+työntää sen tuleen. Toisella kädellään hän liehtoo, toisella kääntelee
+rautaa. Vähänväliä hän sitä kohentelee, se kuumuu kuumumistaan, tulee
+kiehuvaksi, ja siitä kirpoilee kipinöitä.
+
+--Silmät kiinni!
+
+Mustalainen sulkee ne, mutta avaa samassa.
+
+--Silmät kiinni, jos tahdot, että taika vaikuttaa!
+
+Silloin tempaa seppä tulipunaisen raudan ahjosta, tekee sillä ison
+kaaren ilmassa, rätisten kuin raketista sinkoilevat kipunat ympäri
+pajan seiniä, ja mustalainen näyttää puristavan silmänsä yhä
+tiukemmalle.
+
+--Hyi, koiran hammas kipeäks, Haakertin hammas terveeks!
+
+Rauta viedään alasimelle märkään paikkaan, vasara nousee ilmaan ...
+sähähtää, paukahtaa kuin pyssy, ja kuuluu kauhea ölähdys...
+
+--Veit sen terveen hampaan ... veit, saatana, sen terveen hampaan!
+
+Mustalainen on seisoallaan, hän hyökkää sepän kimppuun, mutta seppä
+pysyy aina toisella puolen alasinta ja uhkaa tulisella raudalla
+mustalaisen kasvoja.--Elä tule tai saat suun täyteen sulaa rautaa!
+
+--Mustalainen on pelkuri, ja hänen kostona sulaa kauheihin kirouksiin.
+Hän näkee terveen, rikkomattoman hampaansa alasimella punonnaisen
+päässä, juuret pystyssä. Suu kuohuu kirkasta verta, ja hän huomaa
+parhaaksi, sadatellen ja voivotellen, lähteä käpälämäkeen. Hän on
+kaataa meidät mennessään, ja pajan ovelta näemme hänen laukkaavan läpi
+sakeimman katajikon ja katoavan metsään.
+
+Mustalaisen hammastauti kuului paranneen, mutta ei sen jälkeen
+kuitenkaan kukaan tullut Hirvilahden seppää taikuriksi tahtomaan.
+
+
+
+
+KOHTAUS OIKEUDEN ISTUNNOSSA.
+
+
+(Samuli Samulinpoika on kanteen alaisena luvattomasta viinanpoltosta.
+On todistettu, että takavarikkoon pantu viinapannu on hänen, ja
+epäilyksiä on siitäkin, että hän on sillä polttanut. Sitä ei kuitenkaan
+ole saatu toteen, ja sentähden päästetään hänet puhdistusvalalle.
+
+Raamattu levähdytetään selälleen pöydän päähän, ja Samuli Samulinpoika
+kutsutaan sisään.)
+
+
+_Tuomari_: Käykää valalle, Samuli Samulinpoika, puhdistamaan itseänne
+syytöksestä.
+
+_Samuli Samulinpoika_: (Astuu ovensuusta rohkeasti esiin ja laskee
+kaksi sormea kirjalle.)
+
+_Tuomari_: Te ymmärrätte sen suuren painon ja merkityksen, joka valalla
+on, Samuli Samulinpoika?
+
+_Samuli Samulinpoika_: Ymmärrän, korkea oikeus.
+
+_Tuomari_: Ja tiedättekö myös, mikä rangaistus teitä odottaa sekä
+ajallisesti että iankaikkisesti, jos vannotte väärin?
+
+_Samuli Samulinp._: (päättäväisesti nyökäyttäen päätään ja painaen
+sormensa yhä kiinnemmäksi kirjaan): Tiedän, korkea oikeus!
+
+_Tuomari_: Miettikää siis tarkoin kaikki tämä ja sanokaa selvällä ja
+kuuluvalla äänellä minun perästäni... »Minä Samuli Samulinpoika.»
+
+_Samuli Samulinp._: Minä Samuli Samulinpoika.
+
+_Tuomari_: »Vannon ja vakuutan.»
+
+_Samuli Samulinp._: (varmasti). Vannon ja vakuutan!
+
+_Tuomari_: »Jumalan ja hänen pyhän evankeliuminsa kautta...»
+
+_Samuli Samulinp._: (Hänen katsantonsa on rohkea ja hänen äänensä
+voitonvarma. Hän huutaa melkein uhkaavasti): Jumalan ja hänen pyhän
+evankeliuminsa kautta!
+
+(Eräs lautamiehistä keskeyttää yht'äkkiä tuomarin, kuiskaa hänelle
+jotain korvaan, ja he keskustelevat sopottavalla äänellä).
+
+_Tuomari_: (näyttää olevan kovin hämmästynyt): Samuli Samulinpoika
+menee vielä vähäksi aikaa ulos miettimään valanteon tärkeyttä ja
+odottaa siellä siksi, kunnes teidät taas kutsutaan sisään... (Hänen
+mentyään, lautamiehelle):... Minä en ymmärrä oikein, mitä
+herrastuomari tarkoittaa.
+
+_Lautamies_: Herrassyötinki on vielä nuori eikä tunne kansan tapoja
+tällä paikkakunnalla. Ette tainnut huomata, että sillä oli molemmat
+sormet samalla puolen kirjan taitetta, ja usko on semmoinen, että jos
+valaa vannottaessa ei toinen sormi ole toisella ja toinen toisella
+puolen kirjan keskitaitetta ... tällä tavalla näin, ikäänkuin pihtinä
+sielua pitämässä ... niin ei ole valalla mitään merkitystä, puhuipa
+siinä mitä tahansa.
+
+_Tuomari_: Oliko hänellä sitten sormet sillä tavalla?
+
+_Lautamies_: Sehän tässä huomattiin ja tahdottiin ilmoittaa, että se on
+kansantapa semmoinen...
+
+_Tuomari_: Käskekää hänet uudelleen esille.
+
+_Lautamies_: Pelti olisi kanssa aukaistava, ennenkuin herrassyötinki
+alkaa toimituksen.
+
+_Tuomari_: Samuli Samulinpoika (joka on tullut sisään ja jäänyt
+ovensuuhun seisomaan), oletteko nyt tarkoin miettinyt valan merkitystä?
+
+_Samuli Samulinp._: Olen miettinyt, korkea oikeus.
+
+_Tuomari_: Oletteko ajatellut, että teitä odottaa kadotus ja kuolema ja
+iankaikkinen helvetti, jos hiuskarvankaan verran totuudesta poikkeatte
+ettekä sano, niinkuin on asian oikea laita? Oletteko kaiken tämän
+ajatellut ja tyystin tuuminut itsenne ja omantuntonne kansa?
+
+_Samuli Samulinp._: Olen tietenkin, korkea oikeus.
+
+_Tuomari_: Astukaa siis valalle ... ja te, herrastuomari, avatkaa
+pelti... (Vihaisella kurahduksella lentää pelti auki, ja Samuli
+Samulinpoika säpsähtää)... Pankaa kaksi sormea kirjalle, Samuli
+Samulinpoika! Mitä te viivyttelette?
+
+_Samuli Samulinp._: (pyyhkäisee kiireesti leukaansa kädellään ja
+asettaa sormensa, niinkuin ne olivat ensi kerrallakin. Mutta silloin
+huutaa)
+
+_Tuomari_ (jymisevällä äänellä): Onko tarkoituksenne vannoa väärin,
+Samuli Samulinpoika? Mitenkä olette asettanut sormenne? Hajalleen
+sormet! Toinen toiselle puolen taitetta!... Ettekö tottelee...
+Herrastuomari, menkää ja hajoittakaa hänen sormensa!
+
+_Lautamies_: Ei saa tehdä vääryyttä! Noin ne on valaa tehdessä sormet
+pidettävä.--Kyllä se nyt jo on valmis.
+
+_Tuomari_: »Minä Samuli Samulinpoika...»
+
+_Samuli Samulinp._: »Minä ... Sa Sam ... Samuh-linpoika...»
+
+_Tuomari_: »Vannon ja vakuutan» ... sanokaa selvästi joka sana...
+
+_Samuli Samulinp._: »Va...vannon ja vak...huutaa...»
+
+_Tuomari_: »Jumalan ja hänen pyhän evankeliuminsa kautta...»
+
+_Samuli Samulinp._: (tuskin kuuluvasti):--hänen pyhän...keljuminsa
+kautta...
+
+_Tuomari_: Elkää nielkö sanojanne ... »että minä en ole polttanut sillä
+pannulla, joka...»
+
+_Samuli Samulinp._: (On peräytynyt loitommalle pöydästä ja pitää enää
+ainoastaan kurkalta sormiaan kirjan päällä. Läähättää ja vilkuilee
+ympärilleen. Ei virka mitään).
+
+_Tuomari_: »Että minä en ole polttanut sillä pannulla, joka...»
+
+_Samuli Samulinp._: Että minä ... että minä ... että minä en ... että
+minä kyllä en sillä pannulla... (On peräytynyt yhä enemmän. Riuhtaisee
+yht'äkkiä itsensä irti kuin lumouksesta ja hyökkää ovea kohti, huutaen
+mennessään): ... kyllä minä sillä pannulla kuitenkin poltin!
+
+
+
+
+NÄKÖHÄIRIÖ.
+
+
+--Omituinen piirre muutamanlaisissa kaunottarissa ... oletko huomannut
+--puhui ystäväni meidän äsken Esplanadia kävellessämme--joka tekee sen,
+että minä melkein pelkään heihin likemmältä tutustua.
+
+Menehän kerran katsomaan Korkeasaaren kauriita...
+
+Siellä on niitä kolme, ja niille on aidattu erityinen iso pihatto
+saaren keskeen. Tullessasi pölähtävät ne heinäkokonsa äärestä pakoon
+toiselle puolelle pihaton ja asettuvat sinne silmät suurina ja sarvet
+korkealla sinua katsomaan. Niiden liikkeet ovat hiukan kulmikkaat,
+mutta samalla notkeat ja suloiset niinkuin juuri neidoksi
+kehittymäisillään olevan tytön. Sinä olet niille outo ja kun
+liikahdatkin, niin hytkähtävät ne juoksuun ja menevät jännähytellen
+sitä edemmäksi, kuta lähemmäksi sinä tulet. Houkuttelet niitä
+nisuleivän palasella luoksesi, niiden tekisi mieli tulla, ne
+levittelevät sieraimiaan ja katsoa leimauttelevat noilla suurilla,
+ruskean kauniilla silmillään. Siellä etäällä halun ja pelon välillä
+häilyessään ja laskiessaan, uskaltavatko vai ei, näyttävät ne niin
+älykkäiltä ja ymmärtäväisiltä. Tulet ajatelleeksi, että jos on totta
+sielujen vaellus, niin tuolla takana ehkä piilee nuoren neidon sielu,
+joka vain leikkii piilosilla kauriin naamarissa ja saattaa milloin
+tahansa pudottaa valepukunsa ympäriltään ja esiintyä ihmisenä. Sinä et
+ihmettelisi, jos se alkaisi haastaa omaa kieltäsi ja kutsuisi sinua
+nimeltäsi ....
+
+Houkuttelet niitä yhä, ne lähestyvät ja päätänsä keikailevasti
+kallistellen askel askeleelta antautuvat puheillesi, viivytellen
+jalkoteräänsä ilmassa ja sillä tuskin näkyvästi hangen pintaa
+kosketellen. Olet niihin ihastunut, ja hienonnat niiden piirteet
+ihmisellisiksi.
+
+Ne kesyttyvät, tulevat aivan lähellesi, pistävät hilpeän hienot
+turpansa ja kaarevat suuret sieraimensa aitauksen raosta ulos--ja
+sinusta tuntuu heitä kosketellessasi, niinkuin hellyttelisit
+morsiantasi.
+
+Mutta sitten satut sinä uudelleen katsahtamaan tuon kauneimman kauriin
+otsaa ja silmiä ja nenänvartta, ja on kuin kuulisit väärän äänen tai
+kun haaveksiessasi satuttaisit itsesi johonkin, jota et ole huomannut.
+
+Otsa on paksu ja luiseva ja liikkumaton, eikä siitä äly kuullakaan
+läpi. Silmät ovat kaukana toisistaan, ne ovat ahnaat ja tyhmät ja
+niiden ilme on yksinkertainen. Niissä ei ole mitään ominaista
+pohjaväriä, ainoastaan pinta välkkyy, mutta välkkyy mitään
+kuvastamatta. Nenän varsi on pitkä ja kova... Ne ovat sittenkin
+eläimiä, sieluttomia ja järjettömiä--likeltä katsoen.
+
+Hätistät ne menemään, ja siellä edempänä, toisella puolella pihaton,
+jossa pää ja muu olento sulavat yhteen, siellä niitä taas huviksesi
+katselet.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ja sitten sinä voit kohdata kaunottaren tanssisalissa tai näin ulkona
+kadulla. Häntä on sinulle kehuttu, ja sinä olet utelias häneen
+tutustumaan ja häntä lähenemään. Sillä tuolta loitommalta hän näyttää
+niin viehättävältä, sopusointuisesti liikkuessaan. Ja nuo silmät, nuo
+suuret ruskeat gasellinsilmät, ne ovat niin älykkäät ja kirkkaat, ja
+välistä on niiden kosteassa katseessa salaperäinen, selittämätön
+hurmaus.
+
+Sinulle tulee vastustamaton halu tulla tutuksi, esittelyttää itsesi,
+lähetä häntä ja kuulla hänen puhuvan ja sanoillaan noita katseitaan
+säestävän.
+
+Mutta kun hän istuu sinua vastapäätä ja alkaa puhua ja sinä tarkastelet
+häntä likeltä, päätä ja kasvoja muista erikseen, niin ne sinua
+yht'äkkiä omituisesti kylmäisevät. Otsan piirteet ovat kauniit ja
+kaarevat, mutta se on kovaa kuin visa eikä näytä tottuneen ajatuksia
+ilmaisemaan. Silmät liikkuvat aina samalla lailla ja osoittavat aina
+samaa. Eikä niissäkään ole pohjaväriä.
+
+Et tahtoisi antaa sen kuvan kehittyä, mutta se astuu yhä enemmän
+esille: kauriin pää ja sen silmät. Jotain pitkää, elotonta ja puisevaa
+... yhtäläisyys sitä pettävämpi, kuta kauniimmalta hän ensin näytti.
+
+Näköhäiriö ei kestä kauan. Se voi haihtua heti, kun hän liikahtaa tai
+kääntyy sinuun syrjin.
+
+Mutta se voi kuitenkin kestää siksi kauan, että annat hänen mennä etkä
+tahdo laskea häntä enää niin likelle. Katso heitä sentään kernaammin
+kauempaa, noin aidan takaa toiselle puolelle pihaton, jossa he aina
+liikkuvat notkeasti ja sulavasti ja suovat sinun häiritsemättä
+kuvitella heitä mielihaaveittesi hienouden mukaisiksi.
+
+Katso heitä sinne, mutta elä houkuttele luoksesi, jottei näköhäiriösi
+uudistuisi.
+
+
+
+
+USKOLLINEN.
+
+
+
+I.
+
+Antin oli täytynyt jäädä kaupunkiin kesäksi hoitamaan toisen
+parempiosaisen virkaa, sill'aikaa kun tämä oli lomalla. Hän oli
+kihloissa, mutta ei voinut mennä naimisiin, ennenkuin saisi varmat
+tulot. Tarvittiin ansioluetteloa, ja sitä oli Antti nyt jäänyt
+hankkimaan.
+
+Se oli ikävää, vaivaloisenlaista työtä kesäisessä Helsingissä.
+Varsinkin tuli tila tukalaksi päivällisen jälkeen. Aamupuoli kului
+kutakuinkin virastossa. Mutta klo 3 oli mentävä ruokapaikkaan, jossa
+päivä paistoi suoraan sisään, oli kuuma, valkeat epäkodikkaat
+päällykset vedettyinä huonekalujen ympärille, kynttiläkruunu harson
+sisässä, huonoja öljypainotauluja seinillä, ja jossa ei tuntunut
+kodilta eikä ravintolalta. Ja sieltä sitten madella asuntoonsa
+Kruunuhakaan, kävellä katuja, joita supisti rakennustelineet, ja
+huoneiden ohitse, joiden ikkunat olivat liidutut.
+
+Oli juhannusaattoilta. Muut toverit olivat useimmat kutsutut jonnekin
+saaristoon pyhiksi. Mutta Antilla ei ollut tuttavia, ja niin oli hän,
+miettiessään minne mennä, tullut asuntoonsa takaisin. Tavallisesti
+istui hän näin kotiin tultuaan kyynärpäät pöytää vasten, veteli savuja
+ja katseli ikkunasta toiselle puolelle katua, jossa rakennettiin
+kivitaloa. Sitten kantoi hän tyynyn sängystä sohvalle, potkaisi pöydän
+alle kenkänsä ja nukahti tunnin verran, alun toistakin. Vielä oli
+kuitenkin pitkä matka iltaa jälellä. Kuinka saada se kuljetuksi, tuo
+aina sama ja yksitoikkoinen taival? Tulivat kalliiksi nekin Kappelit ja
+Kaivopuistot ja Hesperiat, eikähän niissä olisi pitänyt istua joka
+ilta. Mutta jos hän ei väärin muistanut, oli niissä sittenkin tainnut
+tulla istutuksi _melkein_ joka ilta. Lauantai-iltoina siksi, että oli
+lauantai-ilta, sunnuntaisin samasta syystä ja muut päivät tavallisesti
+jokapäiväisinä poikkeuksina.
+
+Tavalliselta paikalta pöydän takaa näytti maailma tänä päivänä vielä
+ikävämmältä kuin ennen. Ei ollut työmaallakaan ketään, lauta-aidan
+portti oli suljettu ja »sisäänpääsy kielletty».
+
+Olisipa nyt maalla, siellä Savossa, kaukana kullan kotitalossa! Mikä
+ero onnessa! Kuinka toista loikoilla huoletonna riippumatossa,
+soudella, purjehtia, uida, kävellä käsikädessä, istua polvella ja
+istuttaa polvella, suudella ja hyväillä, milloin muiden silmä vältti.
+
+Miettiessään mitä tehdä, keksi hän kirjoittaa kirjeen. Hän otti esille
+paperin ja kynän, asetti ne valmiiksi eteensä ja piirsi ylälaitaan
+päivämäärän ja hiukan alemmaksi: »Rakas Miia!» Mutta kun hänellä ei
+ollut vielä selvillä, miten aloittaa ja miten jatkaa. Niin päätti hän
+ensin nukkua ruumiistaan päivällisen raukeuden.
+
+Kun hän noustuaan asettui uudelleen paperinsa ääreen, jossa äsken
+kirjoitetut sanat jo olivat kiiltäviksi kuivuneet, ei hän vieläkään
+tuntenut olevansa kirjoitustuulella. Hän pani tupakan, mutta ei
+paperossikaan antanut ajatuksia. Ei ollut juuri mitä kirjoittaa.
+Jokainen, joka on ollut kolme vuotta kihloissa, niinkuin Antti oli
+ollut, hän tietää, että usein tahtoo puuttua aiheita. Vaatisi kuvata
+rakkauttaan ja tulkita tunteitaan, mutta ei tahdo löytää uusia sanoja.
+Antti oli käyttänyt kaikki kielen käänteet, mitä sitä varten tiesi
+suomenkielessä olevan, ja keksinyt joitakin uusiakin: »Miijueni»!
+»Miiju[v]eni»! [ilman »veetä», ja jos leikillisesti, niin »veen»
+kanssa.]
+
+Hänen täytyi nousta kävelemään edestakaisin lattialla, hän joi vettä,
+avasi ikkunan ja nojasi siitä ulos. Niin kauas kuin silmä kantoi katuja
+pitkin, olivat ne tyhjät, yhtä tyhjät kuin hänen aivonsakin. Ihmiset
+olivat kai kaikki jo menneet maalle. Kello oli seitsemän. Ne ovat nyt
+huviretkillä, Korkeasaaressa, Degerössä, Seurasaaressa.
+
+Koettaessaan ponnistaa viimeiset voimansa sai hän pannuksi paperille,
+että »nyt on juhannusilta, ja minä istun asunnossani yksin
+kirjoittamassa sinulle tätä kirjettä. Jos sinä tietäisit, kuinka minä
+sinua...», mutta siihen se töksähti, teki kerrassaan typeräksi miehen,
+löi lautaksi, niinkuin ennen koulupoikana aineita kirjoittaessa, johon
+Antilla ei ollut taipumusta.
+
+Katsellessaan kynsiään kuuli hän kadulta reipasta astuntaa, naurua ja
+kiireisen kävelyn lyhytsanaista puhelua. Kaksi somannäköistä
+palvelijatarta mennä hiivasi alas rantaan päin. Ne olivat nuo saaneet
+vapauden koko yöksi. Olivat panneet parasta ylleen: valkoiset
+pitkäripsiset huivit, hameitten vyöhystät ruumista myöten, jotka olivat
+solakat ja voimakkaat.
+
+Antti tuli ajatelleeksi, että hän oli kolmen vuoden kuluessa ollut
+uskollinen morsiamelleen, kestänyt kuin mies kaikki kiusaukset, joita
+silloin tällöin oli ilmaantunut hänen tielleen. Hän oli voimistellut,
+ottanut lakanakylpyjä joka aamu ja mennyt juhlista suoraan kotiinsa.
+
+He olivat Miian kanssa sitä mieltä, että Björnson on oikeassa, mutta
+Geijerstam väärässä. S.o. Antti oli myöntänyt, kun Miia oli kysynyt.
+
+Tytöt pyörähtivät reippaalla liikkeellä kulman taa, ja katu jäi
+entistään autiommaksi. Antin aivot myös.
+
+--Mutta miksi en minä voisi mennä mukaan, kansanjuhlaan, Degeröhön,
+johon pääsee laivalla joka tunti ja puolitunti! Tämmöinen erinomainen
+ilta! Niellä viikon päivät pölyä, ja kun tilaisuus tarjoutuu päästä
+hetkeksi luonnon helmaan, niin silloin minä sulkeudun huoneeseen! Ei se
+käy.
+
+Hän venytteli, puhalsi henkeä keuhkoistaan ja koputti rintaansa. Niinpä
+tuo tuntui sydänalakin pakahtuneelta paljosta istumisesta.
+
+Siinä oli tosin se este, että tänään oli sovittu kirjeenkirjoituspäivä
+ja jos nyt ei suorita tehtäväänsä, niin menee postivuoro ohitse. Miia
+kävelee kaksi virstaa postiasemalle, ja kun ei tule mitään, niin se
+syyttää kylmyydestä ja herkeää onnettomaksi. Siinä on sitten pitkät
+selitykset ja vakuutukset. Mutta onpahan sitten edes ainetta.
+Sitäpaitsi ehkä vielä ehtii huviretkeltä tultua raapaista kokoon jonkun
+puoli arkkia... Ei sillä ole niin väliä. Eikä sitä aina ole
+rakkauskirjeitten kirjoitustuulellakaan. Jos suuttuu, niin suuttukoon.
+
+Jos Antti olisi osannut tutkia itseään, olisi hän tullut merkille
+panneeksi, että tämä sama mielentila, melkein aiheeton kärsimättömyys,
+oli jo useampia kertoja ennen hänessä ilmaantunut. Jo talvella, kun
+morsian oli kaupungissa ja kun yhtämittaa oltiin yhdessä, oli häneen
+tullut jonkunlainen kykenemättömyys ja haluttomuus tulkita tunteitaan.
+Hän ei saanut ääneensä sitä hellyyttä, jota olisi tahtonut, ja
+ainoastaan »suomalaisissa seuroissa», kun morsiamella oli uusi puku tai
+kun hän itse oli hiukan lämminnyt ravintolan puolella, voi hän vielä
+ihastua niinkuin kihlauksensa ensi aikoina ja saada sydämensä ja
+sanansa väräjämään.
+
+Hän pisti nyt aloitetun kirjeen laatikkoon ja lukitsi sen ravakasti;
+puki nopeasti ylleen, täytti paperossikotelon, varusti mukaan
+tulitikkuja ja juoksi kiiruusti alas rappusista, niinkuin olisi
+pelännyt jonkun jättävän. Hänen menoaan takaapäin katsoen olisi voinut
+luulla, että hän oli aikeissa tehdä jotakin, joka ei hänen itsensäkään
+mielestä ollut oikein luvallista.
+
+Hetken kuluttua seisoo hän Eteläsatamassa lähtevän laivan kupeella ja
+katselee huviretkelle menevien laivaannousua. Ajureja, joiden
+luokkeihin on sidottu koivun lehviä juhannuksen kunniaksi, ajaa
+lakkaamatta torin yli alas rantaan. Ryhmittäin kiiruhtaa
+kukkalakkimiehiä ja ruusurintanaisia laivaa kohti, päällystakit
+käsivarrella.
+
+Laiva on liputettu kokasta aina maston huippuun saakka, ja kantta
+reunustavat tuoreet juhannuskoivut. Anttikin on ostanut kukkastytöltä
+kukkaskimpun.
+
+Kaikki ne menevät. Ne kiiruhtavat lautaa myöten laivaan. Antti epäilee
+vielä. Mutta juuri, kun sitä aiotaan ottaa pois, hyppää hänkin mukaan.
+
+
+
+II.
+
+Mutta miksi istuu Antti nyt niin alakuloisena tien vieressä, kivellä,
+vähän matkaa juhlakentältä, josta yhä kuuluu soittoa ja iloista
+mellakkata? Miksi hän tahtoo lähteä pois koko huveista, joihin vasta on
+tullut, ja odottaa vain laivaa palatakseen takaisin kaupunkiin?
+
+Kun kissa on iskenyt kanalaumaan eikä ole onnistunut, hiipii se nolona
+tiehensä, häntä koipien välissä, ja sen mieli käy murheelliseksi.
+
+Antti väitti itseään vastaan, ettei hän ollut mihinkään iskenyt. Mutta
+kuitenkin oli hän tullut tänne syrjään murjottamaan, ja synkännäköisenä
+kaiveli hän maata keppinsä kärjellä.
+
+Toinen toisensa perästä oli tyttöjä hypellyt laivasta saaren sillalle.
+Ne olivat tavattoman vapaita ja keveäjalkaisia ja kirahtelivat helmain
+hulmahtaessa. Nuoret miehet olivat vastaanottamassa, tarttuivat
+ujostelematta vyötäisiin ja kainaloihin eivätkä välittäneet, jos
+pyöräyttivätkin kerran tai kaksi yli määrän, ennenkuin laskivat
+menemään. Pitkänä, tien täyteisenä jonona kiiruhdettiin sitten
+juoksujalassa juhlakentälle.
+
+Antti käveli verkalleen, vaikka kantapäitä hiukan kutitti, ja antoi
+niiden, joiden oli kiire, pyyhkäistä ohitsensa. Hame toisensa perästä
+hivahti sivu. Tytöt olivat pakenevinaan poikain tieltä, jotka ajoivat
+takaa. Mutta vähän matkan päässä he antautuivat ja käsi kättä
+heilutellen saavuttiin kentälle.
+
+Antin tullessa siellä jo kisattiin. Soittajain ympärillä oli tanssi
+täydessä käynnissä. Se on vapaata ja vallatonta. Parit puristavat
+voimakkaasti toisiaan, askeleet otetaan isot ja hypyt pitkät,
+pyörähdykset ovat ravakoita ja liikkeet rohkeita. Huivit ovat
+valahtaneet hartioille, hatut niskaan, ja tuolla täällä on sikari kuin
+uhalla pistettynä suupieleen.
+
+Siellä on sotilaita, avorintaisia merimiehiä, rotevia saariston
+talonpoikia, käsityöläisiä ja joitakuita ylioppilaita. Naiset ovat
+puotineitejä, ompelijoita, esplanadilintuja, työväen tyttäriä ja
+herrasväen palvelijoita. Antti on nähnyt kadulla nuo tai nämä kasvot,
+hän tuntee nimeltäänkin joitakuita. Mutta häntä ei täällä kukaan tunne.
+Sillä siitä on jo kauan, kun hän oli »elänyt mukana.»
+
+Mutta ei hänestä kukaan välitäkään. Kaikilla on omat sulhasensa, ja on
+niitä poikia, joilla on morsian kummassakin kainalossa. Antilla ei ole
+muuta kuin keppinsä, johon hän nojaa, vähän väliä seisahtuessaan
+milloin mihinkin ryhmään. Miia on jossain hyvin kaukana. Naiset ovat
+täällä hänen mielestään jotenkin somia. Siellä on seassa niin nuoria,
+niin solakoita ja tuoreita tyttöjä. että niitä ilokseen silmäilee.
+Niiden olennossa on reippautta, huolettomuutta ja jonkunlaista
+hiehovasikan vilpitöntä iloa. Heillä on nyt juhannus, heillä on koko yö
+omassa hallussaan, herrasväki on maalla, ja he ovat päättäneet kerran
+vuodessa riehua meren saaressa, vihreällä kentällä, lehdon sisässä,
+kallioiden keskellä.
+
+Mille he nauranevat, mikä heitä huvittanee kavaljeeriensa mitään
+merkitsemättömissä sukkeluuksissa, sitä ei Antti käsitä. Mutta hänen
+tekisi kuitenkin itsensäkin mieli olla tuollainen tyttöparven suosittu
+sankari. Hän tahtoisi osata hänkin tarttua heitä tuolla tavalla
+kaulaan, kuiskata noin kutittelevasti korvan juureen, oppia nuo
+käsitemput ja saada täksi iltaa käytökseensä tuo puolihävytön varmuus,
+joka näkyy riipaisevan piikatytöt niin vastustamattomasti mukaansa.
+
+Hän vaanii kauan, rinnan-alus tiukalla, katse kankeana ja verhottuna ja
+kasvot jäykkinä.
+
+Entäs sitten, jos hänkin yhtyisi joukkoon, menisi tanssimaan, täällä,
+jossa häntä ei kukaan tunne? Kenelle siitä olisi vahinkoa, jos hän sen
+tekisi? Ja kenelle on hyötyä siitä, että hän elää, niinkuin hän nyt
+elää? Ei elä, vaan kituu. Tämä on oikeastaan hirmuisen hullua, tai
+ainakin lapsellista, tuota nykyajan pelkurimaista idealismia. Niin
+juuri--pelkurimaista. Ei uskalleta elää, niinkuin luonto vaatisi.
+Ainaista välttelemistä ja varomista. Kun ei kuitenkaan yksi sadasta ole
+uskollinen ajatuksissaan. Nuo tuossa, niiden elämä on toista. Ne eivät
+tiedä sivistyneiden tyhmistä periaatteista. Ne elävät täyteläistä
+elämäänsä, naiset niinkuin miehetkin. Ilmankos ne sitten ovatkin niin
+terveitä, reippaita ja iloisia. Ne osaavat viettää juhannustaan ne,
+iloita auringon juhlassa.
+
+Ne ovat hänen ajatustensa sanoja nämä, ja silmät seuraavat erästä
+verevätä, puhdaspiirteistä tyttöä, joka on avopäin ja huitoo huivillaan
+tanssista hehkuvia poskiaan. Hän rohkaisee mielensä ja lähestyy. Hän
+kysyy, mitä neidille kuuluu ja sanoo, että ilma on kaunis. Hän koettaa
+olla vapaa, mutta kuulee väärän, teeskennellyn väreen äänessään. Tyttö
+vastaa hänelle niinkuin vieraalle, melkein kunnioittavasti.
+
+Kun Antti pyytää häntä tanssiin, niin hän suostuu, mutta totisesti,
+virallisesti, niinkuin herrasneiti, ilman sitä avonaista antautumista,
+jolla Antti oli vast'ikään nähnyt hänen hyppäävän lähestyvää tanssiin
+pyytäjää vastaan. Tanssiessa vetää Antti häntä luokseen ja puristaa
+hänen kättään, mutta ei saa vastausta. Hän tuntee, etteivät he kulje
+oikein, etteivät he vedä yhtä tasaisesti. Kun hän tahtoo saada vauhtia
+ja koettaa pyöräyttää, niin joutuvat he pois tahdista, ja heidän täytyy
+pysähtyä alkaakseen uudestaan. Lopetettuaan seisovat he vähän aikaa
+vierekkäin, puhumattomina.
+
+--Enkö saa luvan tarjota teetä? kysyy Antti vihdoinkin.
+
+--Ei kiitoksia, on ilmankin niin kuuma.
+
+--Kenties haluatte limonadia tai jotain muuta?
+
+--En minä nyt mitään.
+
+--Onko neidillä joku tuttava, jota neiti etsii?
+
+--Tuttavako? kuinka niin?
+
+--Kuinka neiti noin katselee ympärilleen.
+
+--Ei minulla ole mitään erityistä tuttavaa.
+
+--Oletteko aivan yksin täällä?
+
+Siihen ei Antti saanut vastausta.
+
+--Aikooko neiti vielä kauan viipyä täällä?
+
+--En minä ainakaan vielä aio lähteä.
+
+--Ettekö tule kävelemään, siellä on varmaankin hyvin kaunista tuolla
+metsässä?
+
+--Ainahan saapi kävellä, minä olen tullut tanssimaan.
+
+--Se taukoo juuri nyt.
+
+Samassa tulee muuan valkoliivinen käsityöläiskeikari ja vie tytön
+tanssiin. Heiltä käy se kuin ainakin yhdenvertaisilta. He pyörivät
+oikeaan ja vasempaan ja nauravat tyytyväisinä, kun heitä sattumalta
+survaistaan yhteen.
+
+Antti seuraa heitä, hän odottaa, että he eroaisivat, mutta kun soitto
+lakkaa, tarttuvat he toisia vyötäisiin ja menevät kävelemään.
+
+Kaikki muutkin parit menevät »kävelemään», ja pian kuhisee läheinen
+lehto täynnä asukkaita. Joka kallionkieleke elää, ja joka puun juuressa
+kuiskutellaan ja nauretaan, hihitetään.
+
+Ja siksi istuu Antti nyt alakuloisena, melkein synkkämielisenä,
+kaivelee kepillään maata ja tahtoo lähteä pois.
+
+Hän on kuin olisi hän liikaa täällä, hän tuntee itsensä jotenkuten
+epäonnistuneeksi. Hän on melkein kuin mustasukkainen. Maailma on
+hänestä niin mitättömän mitätön, elämä maistuu lahonneelle puulle, joka
+taas se ei maistu niin millekään.
+
+Häntä hermostuttaa taas alkanut tanssisoitto ja meteli juhlakentällä.
+Ne kun pääsevät, niin ne hyppivät kuin vasikat. Se on oikeastaan
+kauhean kömpelöä ja raakaa.
+
+Hänelle tulee ikävä Miiaa, ja hän saa vastustamattoman halun kirjoittaa
+hänelle hyvin hellästi ja sydämellisesti.
+
+Oliko hän ollut uskoton? Kenties ajatuksissaan. Mutta se, että hän nyt
+on valmis lähtemään heti ensimmäisessä laivassa, joka tulee, se
+todistaa, että hänessä on miestä kiusauksia voittamaan ja että hänellä
+on luja tahto.
+
+
+
+III.
+
+
+Tuskin on hän tullut asuntoonsa, kun hän ottaa laatikosta aloitetun
+kirjeen. »Rakas Miia! Nyt on juhannusilta, minä istun yksin kamarissani
+ja kirjoitan sinulle tätä kirjettä. Jos sinä tietäisit, kuinka minä
+sinua»--tästä alkaa jatko ja sujuu nyt helposti--: »_äärettömästi_
+rakastan! Et voi kuvitella, kuinka minä sinua ikävöin, kuinka korkein
+onneni on sinut kerran omistaa. Miksi et ole täällä, että saisin sen
+sinulle suullisesti sanoa, kuiskata sen korvaasi? Miksen saa sulkea
+sinua syliini, suudella otsaasi, punaposkiasi, ruusuhuuliasi, hivellä
+hipiääsi, kietoa käsivarttani kaulaasi?»
+
+»Ilman sinua minä en ole mitään. Ajattelin tänä iltana huvitella hiukan
+ja menin kansanjuhlaan Degeröhön. Palasin sieltä kuitenkin pian,
+palasin kaihoisana ja kaipaavana. En minä viihdy sellaisissa seuroissa.
+Minä olen ehkä jo liiaksi aristokraatti, sillä minä tunnen melkein
+fyysillistä vastenmielisyyttä vielä nytkin ajatellessani, mimmoista
+siellä oli ja mitä siellä näin. Ei mikään ole niin epäkaunista, kuin
+tuollainen puolivillainen kaupunkiyleisö, kun se mellastaa maalla,
+kauniin luonnon helmassa. Tavallista pikemmin korjasinkin sieltä luuni.
+Niin pian kuin olin juonut kupillisen teetä, astuin ensimmäiseen
+laivaan ja tulin suoraa päätä takaisin kaupunkiin.»
+
+»En kuitenkaan kadu sinne menoani. Sillä paluumatkalla minä sain olla
+yksin, häiritsemättä, ja ajatella vain sinua, oma Miiaseni. Jos minä
+olisin runoilija, jos minulla olisi maalarin sivellin vallassani,
+kuinka voisinkaan antaa sinulle kauniin kertomuksen mielentilastani ja
+ihanan kuvauksen ympärillä olevasta luonnosta, jota laivan kannella
+istuessani katselin ja ihailin. Laivamme 'Neckenin' kokan edessä kuohui
+vesi, kun me ajoimme itäisen saariston läpi. Meri oli tyyni, ja tyyni
+oli läheinen metsä. Saaret ja salmet, kuinka ne seisoivat kauniina
+juhannusyön kirkkaudessa. Rannoille oli sytytetty kokkotulia, ja sieltä
+täältä kuului soittoa ja laulua... Mikä hurmaava hetki! Mutta kuinka
+monta vertaa ihanampaa ja hurmaavampaa kaikki olisi ollut, jos sinä,
+oma Miiani, olisit ollut vierelläni!»
+
+»Mutta vaikka et faktillisesti ollutkaan läsnä, niin olit kuitenkin
+hengessä luonani. Minä ajattelin sinua koko ajan, minä haaveksin omaa
+pientä, kaunista kotiamme, jonka me perustamme, sitten kun minä saan
+vakinaisen viran. Me elämme vain toisiamme varten, me valikoimme
+seuramme, me emme kutsu luoksemme kuin muutamia parhaita tuttaviamme.»
+
+»Rakastathan sinä minua, Miia, niinkuin ennenkin? Minulle välistä tulee
+sellaisia kummallisia ajatuksia, että sinä et ehkä rakastakaan minua
+niinkuin kihlauksemme ensi aikoina. Olen välistä mustasukkainen koko
+maailmalle ja kuvittelen, ettei minusta kukaan välitä, et sinäkään.
+Sinä ehkä unohdat minut siellä maalla, jossa teitä on niin paljon
+nuoria. Anna anteeksi nämä epäilykseni, joita en muun vuoksi kerrokaan,
+vaan ainoastaan siksi, että olen luvannut olla sinulle aina avonainen.
+Minä tiedän, että kaikki tämä on vain minun mielikuvitustani, että sinä
+et ole edes ajatuksissasikaan minulle uskoton. Tämä kaikki tulee siitä,
+että tunnen täällä itseni niin yksinäiseksi, niin mielestäni kaikilta
+hyljätyksi. Minulle tekisi niin hyvää saada kuulla, että olen väärässä.
+Sano, että minua rakastat, minä tiedän sen, mutta minä pyydän, sano se
+minulle, vakuuta moneen kertaan.»
+
+»Oi, kuinka on sentään suloista tietää, että on edes joku, joka
+rakastaa ja jota rakastaa, jolle voi kertoa kaikki huolensa, avata
+sydämensä, koko sielunsa.»
+
+»Hyvästi nyt, rakas, oma, kulta Miiani! Kirjoita minulle pitkä kirje,
+kirjoita kaikki, mitä ajattelet ja tunnet. Joka kirjain kädestäsi, joka
+sana huuliltasi on minulle kultaa kalliimpi. Mitä onkaan kulta,
+maallinen kulta, sen kullan rinnalla»--(Antti mietti vähän aikaa, miten
+jatkaa; mutta samassa sai hän mielestään kauniin ajatuksen ja lisäsi:)
+--»jonka me olemme olleet niin onnellisia löytämään toistemme--
+sydämissä.»
+
+»Sano terveisiä Tädille ja Sedälle! Tuhat tuhatta tulista suudelmaa
+sinun
+
+                                  iäti uskolliselta
+                                      Antiltasi.»
+
+
+»P.S. En hennoisi vielä lopettaa, mutta minun täytyy viedä vielä tämä
+kirje junalle tänä yönä. Minä tahdon panna sen rautatien aseman
+laatikkoon, jottei se hukkuisi ja sinä turhaan menisit noutamaan
+postia. Kun palaan takaisin asuntooni, niin vaivun vuoteelleni, ja
+viimeinen ajatukseni, ennenkuin ummistan silmäni, olet oleva sinä.
+
+                                               Sama.»
+
+
+Ei ollut Miia saanut aikoihin niin hellää, niin rakastavaista kirjettä
+Antiltaan. Hän, joka ei muusta tiennyt, ei muuta ajatellut kuin
+Anttiaan, hän, jolle ei maailmassa ollut toista miestä niin
+täydellistä, niin puhdasta, niin jaloa--sillä hän tunsi hänen
+mielipiteensä kaikista asioista--hän oli niin onnellinen saatuaan tämän
+uuden todistuksen sulhonsa rakkaudesta, että hän sulkeutui huoneeseensa
+ja kirjoitti heti paikalla vastauksen.
+
+Alkuun pani hän: »Rakas, rakas, rakas Anttini!!!» ja hän sanoi vielä
+vapisevansa onnesta ja ilosta, että Antti häntä niin rakastaa. Hän oli
+moneen kertaan lukenut kirjeen, ja kun hän nukkuu, niin panee hän sen
+päänsä alle. Hän oli itkenyt ajatellessaan Anttia, jonka täytyy olla
+siellä niin yksin, siellä ikävässä Helsingissä. Voi, voi, jos hänkin
+voisi jotain tehdä, että he pian, pian voisivat perustaa oman kodin!
+»Kuinka sinä voit, Antti, kuvitella, että minä olisin sinulle uskoton!
+En minä ajattele ketään, en minä välitä en kenestäkään muusta kuin
+sinusta, yksin sinusta. En minä ota täällä osaa nuorten iloihin,
+niinkuin ehkä luulet, kuin hyvin harvoin. Ja jos sinä vain tahdot, niin
+voin minä olla seurustelematta kenenkään kanssa, menemättä huviretkille
+ja kutsuihin, koska sinäkään et tanssi ja koska et rakasta
+kansanjuhlia.--Usein istun minä puutarhassa sen koivun alla, jossa on
+nimemme ja jonka siimeksessä me viime kesänä vietimme niin monta
+unohtumatonta hetkeä. Minä istun ja ompelen hyräillen niitä lauluja,
+joita sinä rakastat. Joskus otan venheen rannasta ja soutelen järvellä.
+Kuinka täällä on kaunista! Mutta sinähän olet tullut runoilijaksi.
+Monta, monta kertaa luin sinun kauniin kuvauksesi matkastasi Suomen
+saaristossa. Minä luin sen papalle ja mammallekin. Ethän pane sitä
+pahaksesi. Ne pitävät sinusta niin paljon ja kysyvät aina, mitä sinä
+kirjoitat.»
+
+Miia kirjoitti ja kirjoitti, arkin toisensa perästä. Hän oli »niin
+onnellinen, niin onnellinen!» Hän oli ollut väärässä epäillessään Antin
+tunteita, luullessaan hänen kylmenneen. Hänellä oli melkein paha
+omatunto, että oli _voinut_ luulla hänestä niin pahaa, omasta
+uskollisesta Antistaan. Ja hän lopetti kirjeensä näin: »Voi, voi,
+kuinka minä sinua hirveästi rakastan! Jää hyvästi, rakas, kulta
+Anttini! Minä lähetän sinulle miljoonan miljoonaa lentosuudelmaa.
+
+                                      Sinun pikku
+                                        Miiasi.»
+
+
+
+
+VIIMEINEN RAKKAUTENI.
+
+
+Niinkuin tiedätte--kertoi hän--on elämässä omituisia raja-aikoja,
+tuollaisia tyyniä seisauksen hetkiä, jolloin ei juuri mitään ajattele
+eikä mitään tunne. On tavallisesti päässyt erilleen jostain entisestä,
+on esimerkiksi rikkoutunut rakkaussuhde, eikä mitään muuta samanlaista
+ole sijaan ilmaantunut. Käyskelee kädet selän takana, henkisesti
+joutilaana, ja katselee kylmällä, välinpitämättömällä silmällä maata,
+taivasta, tähtiä ja kuuta. Mieli on kirkas kuin veden kalvo, jonka
+kuvastinta eivät intohimot hämmennä.
+
+Mutta samalla on se tavallista herkempi vähimmillekin vaikutuksille
+ulkoapäin. Ja jos naiset ymmärtäisivät tällaisia hetkiä hyväkseen
+käyttää, ei tarvittaisi muuta kuin hellä, hyvin osattu silmäys,
+osaaottava liike tai äänenvärähdys, ja alku uuteen suhteeseen olisi
+luotu.
+
+Viime kevättalvella lepäsin minä tuollaisessa tilassa. Olin
+rauhoittunut syksyllä purkautuneesta kihlauksesta, aivan tyynesti olin
+eräänä päivänä järjestänyt hänen kirjeensä yhteen kääröön, sitonut ne
+purjelangalla lujasti kiinni ja laskenut ne laatikkooni kolmen neljän
+samanlaisen käärön viereen.
+
+Ja silloin osuin minä kohtaamaan hänet, aivan sattumalta.
+
+Muistan hyvin, millainen oli ilma. Oli kirkas, kylmähkö päivä, noin
+viiden tienoissa illalla, ja ruokalevon maattuani lähdin minä
+tavalliselle kävelylleni ennen istuutumistani työpöytäni ääreen.
+
+Pihamaa oli sula, samaten katukäytävät päivän puolelta. Mutta niin pian
+kuin aurinko painui huoneen harjan taa, veti pimento rapakot ja purot
+riittaan, ja kengänkannat karahtelivat astuessani.
+
+Laskeusin rantaan, ja jäin seisomaan laivasillalle.
+
+Takanani oli äänetön pikkukaupunki, josta ei kuulunut muuta kuin
+tornikellon lyönti ja hetken päästä torninvartian vastaus
+rautakolmioon. Ensi kerran kovemmin, toinen lyönti jo heikompi ja
+kolmas tuskin enentäen edellisten kaikua, joka kuului tänne saakka
+kattojen yli, hiljaisen ilman läpi.
+
+Edessäni olivat suuret selät nukkuen vielä talvilakanainsa alla
+sinervän valkeina hankina, ja ainoastaan siellä täällä joukeroittelivat
+viittatiet mustina kohojuovina, pistäytyen salmekkeisiin ja hiljaisten
+saarien taa.
+
+Astuin alas jäälle ja aloin kulkea nientä kohti, joka oli hiukan matkaa
+satamasta. Mielialani oli tuollainen melkein lapsellinen tyytyväisyys,
+joka niin usein syntyy yksinäisissä, synkissä metsissä tai ajaessa
+talvisia teitä tai soudellessa tyyniä vesiä kesäisenä yönä. Hyräilee
+itsekseen, lausuu sanoja, joilla ei ole mitään merkitystä, ja lopuksi
+alkavat ajatukset haastella ääneen. Tarttuu puitten oksiin, riipii
+lehtiä mennessään ja heittää ne pois. Seisauttaa soutamisensa,
+kuuntelee kaikuja, läiskäyttelee turhanpäiten vettä airollaan. Tai
+potkii jäälohkareita kenkänsä kärjellä, niinkuin minä nyt tein.
+
+Ja jos sattuu silmään jotain huomattavaa, vaikka kuinkakin
+vähäpätöistä, niin seisahtuu sitä katselemaan.
+
+Niemen nenässä oli muutamia purjevenheitä talviteloillaan. Järven
+rannalla, puhtaassa petäjikössä ne vielä nukkuivat talviuntaan mikä
+kyljellään, mikä kumollaan, mikä tukien varaan nostettuna.
+
+Varsinkin eräs niistä oli niin menevän näköinen. Sen nimenä oli
+»Tiira», ja se näytti siihen laskeutuneena kuin lintu siiviltään
+liihotellen. Minä tarkastelin joka taholta sen sopusuhtaista runkoa,
+kurkistin sisään, kyyristyin silmälläni sihtaamaan emäpuuta pitkin ja
+kolkuttelin kynnelläni laitoja, jotka joka paikasta helähtivät tervettä
+puuta.
+
+Joka kerta, kun minä tapaan itseni hyräilemästä tai viheltämästä
+säveltä:
+
+    Oi jospa tänne läikkyilyänne...
+    Oi jospa tänne läikkyilyänne...
+
+tiedän minä, että minussa alkaa herätä joitain uusia aikomuksia.
+Huilaukset olivat tällä kertaa tavallista pitemmät, ja vielä kaupunkiin
+tultuani olin minä äänessä.
+
+Ei sujunut työ asunnossani illalla. Lähdin uudelleen ulos ja menin
+suoraa päätä Seurahuoneelle.
+
+Se oli myytävänä, »Tiira»; niinkuin siitä hämärästi jo muistelin
+nähneeni ilmoituksen sanomalehdissä.
+
+--Osta pois, sanoi sen omistaja, oluenpanija Grönvall. Se on juuri se,
+jota näyt olleen katsomassa. Minulta se joutaa, kun on poismuutto
+paikkakunnalta. Jos kerran purjevenheen tahdot, et voi saada mistään
+sen parempaa kulkijaa ja muutenkin hyvää.
+
+Kaikki muutkin herrat olivat samaa mieltä, että »Tiira» oli paras
+purjevenhe näillä seuduin.
+
+Kuunnellessani heidän kiitoksiaan muistelin minä nähneenikin sen kerran
+viime syksynä vesillä. Se mennä vilisti silloin täyttä laitaista, vähän
+matkaa satamasta, tuulen halkaisija pingoittaen sujakkana kokassa ja
+isopurje suurena pyrstönä perässä. Se oli maalta nähden kaunis katsoa
+viilettäessään valkeana lintuna sinistä vedenpintaa myöten. Luulen,
+että silloin lyhyen hetken toivoin sitä omakseni.
+
+Seuraavana aamuna kävin tarkastamassa purjeita, nuoria ja mastoja,
+jotka olivat vaunuliiterin yläsillalla hyvässä järjestyksessä, niinkuin
+valmis morsiuspuku rikkaan talontyttären aitan orrella.
+
+--Ne on kaikki ihan uudet ja täydessä kunnossa, selitti minulle
+Grönvall.
+
+Ja aavistamatta, kuinka oikeaan kohtaan hän osasi, lisäsi hän, ettei
+hän olisi ikinä luopunut »Tiirastaan», jos vain olisi voinut sen
+mukanaan viedä. Sillä venhe oli aivan uusi, hän oli tilannut sen mennä
+kevännä näillä ajoin, mutta se ei ollut joutunut valmiiksi ennen kuin
+syksyllä, ja tuskin oli hän sillä purjehtinut parina sunnuntaina.
+
+--Sillä on siis vielä neitseellisyytensä tallella, niin sanoakseni.
+
+--Se on päätetty, sanoin minä, ja luin hänelle rahat kouraan.
+
+--Kauniit kihlakalut, sanoi hän katsellessaan uusia sadan markan
+seteleitä. Säälittää niinkuin isää, jolta menee hyvä tyttö miehelään.
+Mutta minä toivon, että pitelet häntä hyvästi, niinkuin hän
+ansaitseekin.
+
+Ja hän kutsui minut huoneeseen, ja konjakkareissa ja selttereissä
+joimme me »Tiiran» maljan emmekä puhuneet muusta kuin purjehduksesta.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Joka iltapäivä alkoi minulla nyt olla asiaa niemen nenään. Jäätä myöten
+sinne mennessäni näin jo kaukaa »Tiirani» keikottavan teloillaan,
+keveänä ja kokettina. Ja saavuttuani luo koettelin minä, olivatko tuet
+hyvästi paikoillaan, ja jos oli satanut lunta yöllä, pyyhin sen
+huolellisesti pois. Jos ei ollut aikaa mennä luoksi saakka, kävin
+kuitenkin laivarannassa, jonne paistoi purteni valkea laita ja sen
+punainen pohja.
+
+En kielläkään, että tunteeni ja mielialani olivat melkein samat kuin
+jos olisin ollut kihloissa enkä saanut nähdä morsiantani muuta kuin
+kerran päivässä. Palatessani hänen luotaan ei ollut halua mennä heti
+kohta kotiinkaan, ja niin melkein säännöllisesti poikettiin
+Seurahuoneelle. Minun piti saada puhua hänestä jollekulle, joka
+käsittäisi tunteeni. Ja niin minä tulin yht'äkkiä hyväksi ystäväksi
+erään konttoristin kanssa, jota ennen olin vain ohimennen tervehtinyt,
+mutta jolla oli purjevenhe hänelläkin, lähinnä paras minun venheeni
+jälkeen. Hän ei sitä kieltänytkään, hän myönsi sen mielellään, ja minä
+tarjosin hänelle tuutingeita ja paraina päivinä seksankin. Niinkuin
+muut puhuvat morsiamistaan, niin puhuimme me pursistamme.
+
+Eivät olleet jäät vielä lähteneet, kun minä ryhdyin maalaamaan
+»Tiiraani». Monet suloisen lämpimät toukokuun päivät kuukin minä sen
+ympärillä helteisessä paisteessa, nauttien maalin hajusta, petäjikön
+tuoksusta ja pyrähtelevien kesälintujen liverryksistä. Västäräkit
+keikkuivat rantakivillä, hypähtelivät kovalla keväisellä jäällä ja
+uskalsivat joskus tulla kiikkumaan ihan pääni päälle, halkaisijapuomin
+nokkaan.
+
+Vihdoin oli hän valmiiksi siveltynä sekä sisästä että ulkoa.
+Viheriänmusta laitamaali välkkyi tuoreeltaan kuin pehmoinen sametti,
+sisus oli tammenvärinen ja ympärille oli kuin kaulukseksi vedetty
+kullankeltainen raide. Minä loittonin hänen luotaan, katselin kuin
+sulhanen uutta vaatteusta, jonka hän on lahjoittanut lemmitylleen.
+Mielestäni se sopi hyvin, ja varsinkin olin tyytyväinen siitä, että se
+sopi muidenkin mielestä, jotka kutsuin katsomaan.
+
+Taitavasti ja joka puolelta varoen irroitettiin hänet maasta.
+Pyöriviltä teloiltaan herkästi liukuen hupsahti hän ensin perälleen,
+ajoi edestään ison laineen ja ryyppäsi laidan yli vähän vettä sisäänsä.
+Mutta sitten kohosi hän tasapainonsa jälleen ja juoksi joukeana kuin
+musta kenokaula joutsen nuoraa myöten luokseni takaisin rantaan.
+
+Ja jo samana päivänä piti hänet pukea purjeisiinsa. Ilosta tuntuivat
+rissat kirahtelevan maston nenässä, kun purjenuorat temmaistiin niiden
+läpi, ja purjeet hulmusivat tuulessa kuin levottoman hevosen harja.
+Voimakkaasti kampeili itseään peräpurje, ja halkaisijan helma lepatti
+virkeätä elämän intoa. Ja kun kiinnitin nuoria oikealla kädellä ja
+vasemmalla painoin peräsintä alatuuleen, niin antautui hän heti kohta
+haltuuni ja puski ulos ankkuripaikasta kuin hyvin neuvottu
+rekivetovarsa hänelle osoitetusta pihaveräjästä.
+
+Minä vapisin vähän, niinkuin olisi hän ollut nainen, jonka kanssa ensi
+kerran olin kahden kesken. Ja kun hän totteli minua ja kun ei hänellä
+näyttänyt olevan muuta tahtoa kuin mikä minulla, niin oli onneni yhä
+suurempi.
+
+Se oli sunnuntaipäivä. Laivat olivat äsken tulleet, ja ranta oli
+mustanaan käveleviä. Ne näyttivät seuraavan meitä, ja me luovailimme
+muutamia kertoja laivasillan edustalla. Se onnistui, kävi sukkelasti,
+kauniisti ja taidokkaasti, ja minä nautin siitä voitosta, jonka hän
+salli minun heti ensi kerralla saavuttaa. Minä olin ylpeä hänestä, ja
+se lisäsi kiintymystäni. Ja eikö totta, ystäväni, että onnen ehtoja
+avioliitossa on myöskin tyydytetty itserakkaus?
+
+Leuto, tasainen ja voimakas etelätuuli painoi purjetta, ja ikäänkuin
+yhteisen tunteen ilmauksen työntäminä aloimme me oikoa ulapalle,
+suikaisten täyttä, kohisevaa vauhtia niemen nenitse, jossa muiden
+venheet vielä lepäsivät kuin kateelliset jälellejääneet vanhatpiiat.
+
+Ollessamme kahden kesken järven selällä, kaukana rannasta, astuivat
+hänen avunsa yhä enemmän silmiini, ja minä tulin vakuutetuksi siitä,
+että minulla oli pursi puhtainta rotua. Purjeet olivat sillä pingallaan
+kuin lauta, ja ainoastaan hiukan tuntui peräsimen ponsipuussa kokan
+nousu vastatuuleen. Runko viilsi vettä, tekemättä lainetta kupeilleen,
+ja sen, minkä se kallistihe, sen se voitti vauhdissa. Minä jo
+edeltäpäin kuvittelin niitä hauskoja hetkiä, joita toivoin saavani
+viettää hänen seurassaan. Minulla oli halu melkein hyväillä häntä,
+osoittaa jotenkin kiitollisuuttani hänelle. Hän oli nähtävästi itsekin
+kuvitettu tästä, nautti menosta, laineitten läiskeestä, aaltojen
+noususta ja laskusta. Joka kerta, kun kokka puski laineeseen ja vaahto
+karkasi kahdelle kupeelle, oli siinä kuin pelonsekainen riemuhuuto, ja
+kun purjenuorat natisivat vihurin alla, näytti hän ikäänkuin ääneensä
+itseään kehoittavan ja kiihoittavan kiivaampaan menoon.
+
+Ihan kuin itsestään sai kokka suuntansa kaukaista kalliosaarta kohti,
+ja kun ensi kerran katsahdin taakseni, oli jo jäänyt etäälle kaupunki
+ja kirkon torni ja laivat satamassa.
+
+Kallio kasvaa suuremmaksi, jo näkyvät oksat sen kääkkyräpetäjissä, ja
+kuohuva vaahto velloo vuoren alla salakarien ympärillä. Lasken tyyneen,
+alapuolelle tuulen, kokka sattuu kallioon, ja koko venhe vavahtaa
+hiukan. Kytken hänet siihen kiinni, sitaisten nuoran lähimpään koivuun,
+jossa lehti jo on hiirenkorvalla, ja nousen itse jaloittelemaan.
+
+Mutta pian tulee minulle halu häntä uudelleen nähdä niinkuin epäilisin
+hänen uskollisuuttaan, niinkuin pelkäisin hänen riuhtaisevan itsensä
+irti tai hakkaavan kylkeään kallioon. Ei hän sitä kuitenkaan tee, hän
+on siinä siivosti sijoillaan, on vain käännähtänyt vähän, nousee ja
+laskee saaren taitse tulevassa mainingissa, peräytyy joskus, lähenee
+taas kalliota ja nykäisee sitä kokallaan. Niinkuin leikittelisi yksin
+uimasillaan oleva neito, joka ei näytä huomaavan minua, joka katselen
+häntä salaa oksien aukosta.
+
+Nyt vasta täältä syrjästä huomaan oikein, kuinka kaunis hän on ja
+kuinka sopusointuinen. Todellakin nimensä arvoinen. Puolet vesilintua,
+puolet pääskystä. Ruumis pieni ja tanakka, siivet suuret ja voimakkaat.
+Ei yhtäkään pilkkua purjeissa; siisti, soma ja puhdas kuin pariisitar.
+
+Tuuli kiihtyy illan suussa, ja pienet vihuripuuskat, kiertäen kahden
+puolen saarta, kutittavat häntä kylkiin. Hän hermostuu, käy
+levottomaksi, oikkuilee ja kiskoo ankkuriköyttään.
+
+En tahdo kiusata häntä kauemmin. Ja me lähdemme paluumatkalle, laskien
+myötähankaan, purjeet höllinä ja nuorat tappeihin kiinnitettyinä. Me
+käymme kuin käsikädessä alamäkeä. Huoletonna, rauhallisena ja, miksen
+myöntäisi sitä, täydellisesti onnellisena laskeudun minä selkäkenoon,
+perälautaa vasten nojaten, peräsimen varsi kainaloon suljettuna, ja
+arvaten sen nykäyksistä niinkuin valtasuonen käynnistä »Tiirani»
+pienimmätkin tunteen ilmaukset. Ja purjeen ja laidan välissä ovat
+siniset, loivat laineet, jotka silloin tällöin vain vaahtoon
+pärskähtävät, etäiset rannat taloineen, niittyineen, peltoineen ja
+metsineen, ja niiden yläpuolella kaitainen juova sinistä, pilvetöntä
+taivasta,
+
+On jo iltamyöhä, kun saavumme satamaan. Tuuli on tyyntynyt, hiljaa
+lipatellen hävitään ankkurissa olevien proomujen ohitse ja sivuutetaan
+höyrylaivat, joissa jo nukutaan, ja ainoastaan yövartia meitä silmät
+pyöreinä töllistelee.
+
+Me olemme molemmat vähän uuvuksissa, mutta siinä uupumuksessa on
+omituinen sulonsa. Ikäänkuin huoaten hupsahtaa purje syliini ja
+hyväilee laskeutuessaan poskeani. Ja minä vuorostani häntä. Panen sen
+hellällä kädellä säännöllisiin poimuihin, sidon manillanuoralla puomiin
+kiinni ja levitän peitteeksi vedenpitävän öljyviitan.
+
+Hän jää siihen, ja minä poistun verkalleen torin poikki. Mutta
+kadunkulmassa katson minä vielä jälelleni, ja siellä hän lekottaa,
+kuvastuen vedenpintaan rauhallisena ja solakkana, mastopuu vähän
+taapäin nojaten.
+
+
+Tätä ensimmäistä häämatkaamme seurasivat monet muut samanlaiset. Ja
+yhteistä onneamme kesti koko kesän. Kuta useammin me olimme yhdessä,
+sitä paremmin opin tuntemaan hänen tapansa. Hän oli aina tottelevainen,
+aina valmis lähtemään, ja hän nähtävästi koetti kaikella tavalla olla
+mielikseni. Voi olla melkein tyven ja tuuli sai tuskin vedenpinnan
+värähtelemään, mutta jostain hän kokosi ja sai siksi ilmanhenkeä
+siipiinsä, ettei kokonaan seisahduttu.
+
+Kuinka monet mielialat me yhdessä elimme! Milloin riemuisia ja
+voimakkaita, kun keikkuen ajettiin kaikkien kilpailijaimme ohitse.
+Milloin hienoja ja herttaisia, kun tasainen tuuli meitä liikutteli ja
+laineet loiskivat hajamielisesti ja kuukin kimmelti. Milloin
+hekkumallisia, etelämaisia, kuumina kesäpäivinä, kun aurinko paahtoi,
+kun valoa oli purjeitten poimuissa kuin pudistettavaksi asti ja kun me
+hievahtamatta lepäsimme keskellä tyventä selkää, odottaen
+puolihorroksissa tuulta, joka sinisenä virinä läheni vitkalleen saarien
+ja salmien takaa.
+
+Ja joka kerta kun tulin rantaan lähteäkseni tällaisille retkille, toin
+minä hänelle jotain uutta, lahjoitin erivärisiä viirejä, uusia aitoja
+ja hankoja, milloin korkkipallot suojelemaan hänen sivujaan
+hankautumasta, milloin köyden tai ankkurin.
+
+Ja koko sinä kesänä ei minulla ollut huvitusta sen suurempaa kuin aina
+olla kahden kesken hänen kanssaan, pitää seuraa hänelle, hoitaa häntä,
+käydä sateen jälkeen levittämässä purjeet kuivumaan ja tulla taas
+takaisin ne kokoamaan yöksi. Ja koko sinä kesänä ei hänellä ollut
+kilpailijaa suosiossani.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Mutta sitten tuli syksy ja sateet ja rumat ilmat ja kylmät tuulet.
+
+Ja vähitellen, huomaamattani--se on kyllä surullista sanoa--aloin minä
+kyllästyä purjehtimiseen. Olin käynyt ja osasin ulkoa kaikki väylät ja
+salmet ja saaret ja maat. Tunsin hänet itsensäkin, jokaisen kaaren
+käänteen. Tunsin hänen tapansa kaikissa tuulissa.
+
+Kyllähän hän oli hyvä, kaikki muutkin vakuuttivat, että hän oli
+vakavin, luotettavin ja kestävin. Mutta ei ystäväni konttoristikaan
+voinut vakuuttaa, että hän enää olisi ollut nopeakulkuisin näillä
+vesillä.
+
+Sillä oli kesän kuluessa ilmaantunut uusia pursia, jotka laskivat
+»Tiiran» ohi. Minä kyllä koetin kiristää nuoria ja vaihdella
+kantolastia, mutta siitä ei ollut apua, ne olivat parempia
+purjehtijoita, ne luovivat korkeammalle ja pyyhkäisivät myötätuulessa
+ilkkuen ohitse.
+
+Hänen seurastaan katosi vähitellen uutuuden viehätys, hän oli minusta
+yksitoikkoinen ja ikävä, ja minä aloin laiminlyödä häntä. Ei tullut
+aina heitetyksi pois vettä sateitten jäleltä eikä purjeita kuivatuksi.
+Pohjaan kasvoi likakerros, ja purjeet homehtuivat ja harmenivat.
+
+Joskus tuli vielä kuitenkin uudistus eletyissä muistoissa. Se sattui
+silloin tällöin noina kirkkaina, syksyisinä päivinä, kun kirjavat
+rannat kohosivat kangastaen vedestä ja etäiset salmet kuvastuivat
+tyyninä pintoina. Mutta ne olivat surunsekaisia nekin retket ja
+alakuloisia, niinkuin olisi meillä kummallakin ollut aavistus
+lähenevästä erosta.
+
+Talvi tuli tavallista aikaisemmin. Ja eräänä sateisena lokakuun
+lauantaina nostatin minä hänet maalle.
+
+Muistan tuon päivän yhtä selvästi kuin ensimmäisen tutustumisemme. Itse
+seisoin viluissani laivasillalla ja katselin, kuinka kaksi rantajätkää
+riisui hänen päältään purjeita ja mastoja. Kuinka surkeasti valitti nyt
+rissa maston nenässä, kun he armottomasti riuhtaisivat nuoran sen läpi!
+Kuinka hän oli nolon ja paljaan näköinen, kun he soutamalla veivät
+hänet takaisin niemen nenään!
+
+Tuli häntä sentään hiukan sääli. Ja samassa myös itseäni, sillä
+kaikista menneistä muistoista on hänen kanssaan vietetty kesä ehkä
+valoisin. Mutta minkäs sille voin, että hän oli menettänyt
+viehätyksensä.
+
+Nyt hän on joutunut muiden purjehdittavaksi. Mutta hänen viirinsä olen
+kuitenkin säilyttänyt. Se on tuolla samassa laatikossa, siististi
+sovitettuna niiden kirjeiden viereen, jotka olen saanut muinaisilta
+morsiamiltani. Ja täällä albumissani on hänen valokuvansa heidän
+valokuviensa kanssa rinnan.
+
+Niinkuin näette, on siinä vielä useita tyhjiä paikkoja. Ensi vuonna
+näillä ajoin on siinä ehkä taas uusi naisen kuva, kenties ei ole muuta
+kuin juoksijahevonen, mahdollisesti myöskin kaunis jahtikoira. Voi olla
+niinkin, ettei ole mitään ja että »Tiira» oli viimeinen rakkauteni.
+
+
+
+
+KAKSIN.
+
+
+Avioliittomme on alusta alkaen tähän päivään saakka ollut niin
+onnellinen, niin sopusointuinen, etten sen kaukaisimpiakaan ääniä
+kuulostamalla saa muistostani esille ainoatakaan häiritsevää
+sorahdusta. Me olemme olleet kuin kaksi viulua, jotka aina pysyvät
+samassa vireessä. Sen mukaan kuin toinen ylenee tai alenee, ylenee ja
+alenee toinenkin.
+
+Mutta niinpä saimmekin kiinni samasta sävelestä heti ensi yrityksellä.
+Olimme istuutuneet rekeemme hääpäivämme iltana ja lähdimme ajamaan
+uutta kotiamme kohti, joka oli noin neljän tunnin matkan päässä
+toisessa pitäjässä. Ja tämä matka se on suloisin muistoni kaikkien
+suloisten joukossa. Se oli kuin lyhyt alkusoitto yhdyselämämme pitkään
+sävellykseen.
+
+Ero vanhempiesi luota tuntui sinusta alussa tosin hiukan katkeralta.
+Muistathan, kuinka viimeisten vieraitten mentyä, jotka olimme rappujen
+eteen saattaneet ja lyhtyjen lunta valaistessa nahkasiinsa peitelleet,
+me kiiruhdimme vaihtamaan vaatteita kumpikin huoneessamme. Ennenkuin
+sinä jouduit valmiiksi, oli hevosemme jo ajanut esiin, ja minä odotin
+sinua isäsi huoneessa. Sinä ilmestyit ovelle. Olit heittänyt pois
+silkkisen hääpukusi, ja ylläsi oli sinulla totinen matkavaatteus.
+Nousin mennäkseni sinua vastaan, mutta sinä juoksit ohitseni ja
+heittäysit itkien isäsi syliin. Ja siitä äidin ja sisarten. Et ollut
+minua näkevinäsikään, kun hämilläni autoin turkkia hartioillesi, ja
+minä tunsin itseni niinkuin johonkin pahaan tekoon syylliseksi. Et
+tahtonut päästää irti pieniä sisariasi, jotka avopäin juoksivat vielä
+pitkän matkaa reen kupeella, yhä pitäen käsistäsi kiinni, eivätkä
+meistä eronneet, ennenkuin tien kavetessa upposivat lumihankeen. Sinä
+käännyit jälellesi heille liinaa huiskuttamaan, vaikka oli pimeä
+eivätkä sitä muut nähneet kuin minä.
+
+--Hanna, sanoin minä, elä nyt itke ... kuule, koeta nyt rauhoittua...
+Ja minä koetin tarttua käteesi, mutta sinä vedit sen pois ja katsoit
+yhä itkien kotiisi päin.
+
+Aloin jo tulla onnettomaksi, rupesin kuvittelemaan, että ehkä on
+rakkautesi haihtunut, ehken voi antaa sinulle mitään sen sijaan, mitä
+olet kadottanut. Sitä vaille, etten minäkin itkenyt.
+
+--Jos tahdot, niin käännytään takaisin...
+
+--Ei, ei, mennään vain.
+
+Koetit rauhoittua. Mutta paikat, joiden ohitse ajoimme, olivat sinulle
+niin tutut ja monimuistoiset, ja minä näin, kuinka nyyhkytykset yhä
+vielä värähyttelivät koko ruumistasi, kun ajoimme ohitse peltojesi,
+veräjiesi, aidannurkkauksiesi, tuulimyllysi, niittylatojesi ja yli
+sillan, josta oikealla puolen hämärti kotijärvesi selkä ja sen saaret.
+
+Mutta kun sukulaisimmat seudut ja rakkaimmat muistot kerran olivat
+jälellä päin ja kun tien vieri alkoi tulla metsäisemmäksi ja
+vieraammaksi, aloit viihtyä, ja nyyhkytyksesi harvenivat. Kun taas
+hevosen hiljentäessä vauhtiaan uskalsin ojentaa sinulle käteni, päästit
+hansikkaasi ja annoit minulle käsipuuhkasi sisästä lämpimän
+tervehdyksen.
+
+--Rakastatko minua, Hanna?
+
+Sinä kuivasit viimeiset kyyneleesi, painoit pääsi olkaani vasten ja
+pidit käteni lujasti suljettuna omaasi.
+
+Ja siitä hetkestä alkaen aloit sinä sitten tyytyä minuun. Me tulimme
+tasapainoon, me vakiuduimme siihen paikoillemme, lämpisimme, sulimme,
+ja mielialamme ikäänkuin taipuivat toisiaan vasten.
+
+Ilma oli kuutamoinen, mutta lauha, sillä hieno pilvikerros peitti
+taivaan, josta silloin tällöin tipahteli leppoisata lunta. Joskus
+kuitenkin valkeni kuutamo kirkkaaksi poudaksi, toisen vuoron se taas
+harsottui. Tie kulki mustan, pimeän kuusikon läpi, hevonen sai kävellä,
+ja me aloimme tehdä havaintoja ja niitä vaihdella keskenämme.
+
+--Tuo kulkunen on minusta kuin luotu tällaista yöllistä matkaa varten
+pilvisessä kuutamossa, huomautin minä.
+
+--Niin minustakin, lisäsit sinä,--ja minusta tuntuu, niinkuin kaikki
+muut äänet täällä häiritsisivät ... tai niinkuin tuo meidän kulkusemme
+laulaisi kehtolaulua koko maisemalle ... kuinka erinomaisesti se sopii
+tämän ympäristön sointuun ... sen ääni on vain siksi heikko, että se
+juuri ei pudota lunta noilta riippuvilta oksilta.
+
+Me vertailimme kulkusen äänen eri vivahduksia, hiljemmin ja kovemmin
+ajaessamme alamäkiä, tasaista tietä ja ylämäkiä, joissa se hevosen
+käydessä liritteli tuskin kuuluvasti.
+
+Virstapatsas oli tien vieressä ja sen juurella lumireki.
+
+--Katso, kuinka tämä on hauska paikka, sanoit sinä. Mutta kuinka sillä
+on hullunkurinen lumihattu! Odota, niin minä nakkaan sen siitä alas.
+
+Sinä puristit lumipaakun ja koetit viskata, mutta et tietysti osunut.
+Se tupsahti metsään.
+
+Huivisi joutui leuan alla epäjärjestykseen, sinä annoit minun pitää
+hattuasi, päästit huivin pois ja sidoit sen uudelleen. Tuo tarttui niin
+mieleeni, sillä sinä olit siinä hommassasi niin äidillinen ja liikkeesi
+niin naiselliset,
+
+--Rakastatko minua? kysyin minä.
+
+--Rakastan, rakastan, sanoit sinä niinkuin lasta lohduttaen, ja meiltä
+pääsi molemmilta nauru. Mutta sitten sinä hellyit ja käänsit poskesi
+suudeltavakseni,
+
+--Voi, voi, kyllä minä sinua rakastan niin äärettömästi ... tiedäthän
+sinä sen ... epäiletkö sitä?
+
+--En minä epäile, mutta minä tahdon aina kuulla sinun sitä vakuuttavan.
+
+Ja sitten me taas palasimme luontoon takaisin.
+
+--Kummastako pidät enemmän, tuostako, kun on ihan kirkas kuutamo
+niinkuin äsken, vaiko siitä, että on puolipilvessä niinkuin nyt?
+
+--Pilvessä on hempeämpää ja niin pehmoista, ei ole noita jyrkkiä
+varjoja metsässä, ja kun putoilee vähän lunta kuutamolla, niin on sama
+tunne kuin lapsena ennen, kun laitoimme lakanamajan ja kuuhotimme sen
+alla piilossa.
+
+--Niin minustakin, minä aioin juuri sanoa sitä samaa ... kuinka
+omituista, että meillä on niin samanlaiset ajatukset!
+
+--Minusta näyttää, että tämä yö ja tämä kuutamo, että ne ovat niinkuin
+meitä varten...
+
+--Nuo tienvieruspuut ne ihan varmaan nyt tietävät, että meitä on tässä
+kaksi onnellista ... ne kuiskaavat toisilleen, että tuossa ne nyt
+ajavat ... etkö luule?
+
+--Niin juuri.
+
+--Kuule, milloin sinä aloit minua oikein rakastaa?
+
+--Silloin kun sinä soitit viulua ja minä säestin. Sinä sanoit, ettei
+kukaan ole sinua niin tunteellisesti säestänyt. Entäs sinä?
+
+--Minä heti kohta kun sinut ensi kerran näin ... nuo sinun suuret,
+ruskeat, uskolliset silmäsi...
+
+Kyytiä viemästä palaava hollipoika oli saavuttanut meidät ja hän alkoi
+kelkassaan ajaen takanamme laulaa. Hän lauloi niinkuin meitä ei olisi
+ollutkaan, huviksi itselleen ja iloksi metsän puille:
+
+    »Ja älä sinä kultani silloin tule, kun on hiukan halla,
+    sinun jälkesi tunnetahan joka portahalla.»
+
+Ja samassa kun hän oli sen lopettanut ja mauskauttanut suuta
+hevoselleen, alkoi hän kohta uuden ja uudella nuotilla:
+
+    »Mitä minä huolin, kun poika olen nuori
+        ja maata olen kulkevainen,
+    isä multa kuoli ja äidin otti huoli,
+        vaan en mä ole surevainen.»
+
+Oli verraton se tapa, jolla hän laulunsa esitti. Virstan virstansa
+perästä hän meitä noudatti ajaen sen mukaan kuin mekin, milloin
+juosten, milloin käyttäen. Loppumattomasti uhkui hänestä lauluja toinen
+toistaan seuraten. Ja hänen mielialansa vaihtelivat. Kun hän oli
+vetänyt jotain surullista ja alakuloista kansanlaulun nuottia, näytti
+hän siihen kyllästyvän ja heittihe leveään rekiviisuun.
+
+Erään metsätien suussa poikkesi hän maantieltä ja lauloi mennessään:
+
+    »Mene sinä sinne, minä menen tänne,
+    meillä on oma temme,
+    kumpainenkin oman kullan kotihimme viemme.»
+
+Oli häntä kuin kaipaus, kun hänen äänensä vähitellen lakkasi kuulumasta
+metsän peitosta.
+
+Meihin tuli omituinen lapsellinen mielentila. Minusta me emme olleet
+ollenkaan niinkuin sulhanen ja morsian, me olimme kuin kaksi
+leikkitoveria. Ehkä siihen vaikutti ympäristön talvinen, kylmä puhtaus,
+ehkä myöskin se, että pelkäsin sinun rupeavan vanhaa kotiasi
+ikävöimään. Minä tahdoin siirtää sinut sieltä niin vähitellen, niin
+huomaamattasi, ettet tietäisikään muuttaneesi toisesta elämästä aivan
+toiseen. Ja me yhä ajoimme eteenpäin samalla tavalla kuin niin usein
+ennenkin kihlauksemme aikana olimme huviksemme retkeilleet kuutamoisina
+iltoina.
+
+Metsä rupesi harvenemaan, alkoi tulla taloisia taipalia, ensin
+pienoisia mökkejä, sitten suurempia kartanoita. Kaikissa niissä vielä
+nukuttiin, sillä oli keskiyö. Oltiin minun pitäjässäni, nämä olivat nyt
+minulle tuttuja ja rakkaita paikkoja. Osasin ummessa silmin jokaisen
+matkan käänteen ja tien mutkan. Minä näyttelin ja nimittelin niitä
+sinulle, minä sanoin, minkä talon halli tuo on, joka tuolta loitompaa
+meille haukahtelee. Annoin hevosen puhaltaa täyteen juoksuun, pian tuli
+näkyviin kirkko, pitäjän makasiini ja pappila, jonka pihan läpi me
+hurahutimme alas jäälle.
+
+Siitä me sitten ajoimme järven yli toiselle rannalle yhteistä kotiamme
+kohti.
+
+--Näetkö tuolla, tuolla se on, missä on iso pykälä metsässä taivasta
+vasten, vaikka ei vielä näy huoneita. Tällä järvellä me ensi kesänä
+yhdessä purjehdimme ... olen sitä niin kauan haaveksinut ja toivonut
+... minulla on aivan uusi sievä purjevenhe... Miksi olet noin vaiti?
+Sano, mitä sinä nyt ajattelet...
+
+--Sitä minä ajattelen, että olen niin onnellinen kuin vain voin olla...
+
+Ja minä, kuinka olin minäkin onnellinen ja varma siitä, että aina tulen
+olemaan! Ja sinä vielä lisäsit onneani sanoessasi:
+
+--Kuinka soma tämä järvi, miten kaunis se mahtaa olla kesällä! Kuinka
+hyvin tulen täällä viihtymään!
+
+--Sinun ikkunasi ovat järvelle päin, sinä näet koko maiseman niin kauas
+kuin silmä kantaa.
+
+Erotimme jo rannan suuret kuuset, nuottakodan, uimahuoneen, ja kun
+hevonen kohosi rantapenkereelle, niin siinä oli talomme ylenevän pellon
+perillä.
+
+--Ei näy tuija ikkunoista?
+
+--Ne eivät tiedä odottaa meitä ennen kuin huomenna ... ne nukkuvat
+kaikki.
+
+Ja me ajamme, lumen tipahdellessa kuulumattomasti ja haalean kuuvalon
+meitä ympäröidessä niinkuin hiipimällä uuteen kotiimme, josta ei kuulu
+hiiskahdustakaan. Vanha äitini ei ole kuullut mitään, eivät palvelijat,
+ei edes hallikaan. Hevonen vie itsestään nurkan ympäri, me näemme
+kukkia ja valkoiset harsouutimet nurkkakamarin ikkunassa ja seisahdumme
+rappujen eteen. Emme kiiruhda nousemaan, odotamme jotain kuin
+yhteisestä sopimuksesta. On ihan hiljaa. Mutta meistä tuntuu kuin
+olisimme kuulevinamme kotihaltiain soittavan ilmassa, takanamme,
+katoilla ja joka nurkassa. Ja lumi vain tippuu. Reen saverikko
+narahtaa, ja kulkunen kilahtaa, kun hevonen liikauttaa päätään.
+
+Me kuuntelemme tuota katsoen toisiamme silmiin.
+
+--Hanna! sanon minä hiljaa.
+
+Sinä et virka mitään, puristat vain heikosti kättäni, suljet silmäsi ja
+nojaat minuun.
+
+Ja tuo lyhyt hetki kotipihamme hiljaisuudessa, se oli elämämme
+onnellisin ja autuain. Se oli mielialojemme täydellisintä sulautumista
+ja tunteidemme hienointa pianissimosointua.
+
+Sitä kesti vain sen verran aikaa, että ehdimme sen kuulla ja käsittää.
+Sillä samassa pudisti hevonen valjaitaan, väki heräsi pirtissä, tulia
+ilmaantui ikkunoihin, ja me nousimme reestä.
+
+
+
+
+NUORUUDEN UNELMA.
+
+
+Jospa tulisivat vielä joskus takaisin ne ihanat ajat, jolloin isänmaan
+onni kajasti niin kirkkaana ja toivorikkaana edessämme, jolloin sen
+tulevaisuutta ei johtunut mieleenkään epäillä! Ei koskaan sen jälkeen,
+ei edes innostuneimmissa ylioppilasjuhlissakaan ollut varmuus kaikesta
+niin vankka kuin noina viimeisinä koulupoikavuosina, tuolla
+kaukaisessa, pienessä maaseutukaupungissa.
+
+Se oli neitseellisen ihana se niemi, joka luikerti Kallaveden keskeen
+ja jonka nenässä me istuimme nuo valoisat keväiset yöt ja haaveksimme
+avosilmin viattoman mielen unelmia.
+
+Nukkui koko kaupunki salaperäisen Puijonmäen varjossa, jonka taa
+aurinko jo oli laskeutunut, ja rantatalot ja valkoinen kirkontorni
+kuvastuivat tyynen Kuopionlahden pintaan. Hiljainen, sileä laine vain
+silloin tällöin huokasi kuin nukkuva, joka näkee hyviä unia, näkymätön
+lahorastas sirautteli lehdettyvän koivikon sisästä, ja öisten
+soutelijain venheistä soi vesiä myöten käsiharmonikan surullinen
+tanssisävel.
+
+Emme olleet isänmaastamme muuta nähneet kuin kotiseudun ja tämän pienen
+kaupungin ympäristöineen. Mutta me tiesimme, että se oli samanlaista
+muuallakin, me kuvittelimme saman taivaan kaikkialle ja kaikkialle nuo
+kukkulat, nämä niemet ja nuo uinailevat saaret ja tyynet ulapat. Me
+näimme Suomenniemen ulkonevan epämääräisen suuresta itäisestä
+mantereesta, kiilautuvan kuin uljaan laivan, kokka eteenpäin,
+pyrkimässä läntisiä maita kohti. Se tunki pitkälle merien keskeen,
+eteni joka vuosi, ja niinkuin tätä pientä, tätä _Väinölän_ nientä,
+syleilivät Kallaveden selät, niin halailivat koko Suomenkin niemen
+rantoja nuo suuret Itämeren lahdet.
+
+Tänne olimme me tulleet, auringon ohjaamina itämailta, läpi erämaiden
+ja lumisten aavikkojen, olimme valloittaneet itsellemme oman maan ja
+sen asuttavaksemme viljelleet!
+
+Me innostuimme, nousimme kukin kivellemme, osoittelimme vesiä ja
+mantereita ja puhkesimme maamme mainetta vuorotellen ylistelemään:
+
+    Me kättä voimme ojentaa
+    ja vettä, rantaa osoittaa
+    ja sanoa: kas tuoss' on se
+    maa kallis isäimme.
+    ------
+    Äänisjärvi, Pohjanlahti,
+    Auran rannat, Ruijan suu,
+    siin' on, suomalainen, mahti,
+    jok' ei oo kenenkään muun,
+    tällä maalla sie oot vahti,
+    älä ääntäs halveksu!
+
+
+Noin me lausuilimme. Mutta vielä me siitäkin rajamme laajensimme ja
+loimme samalla Suomen tulevaisuuden jättiläisen suureksi.
+
+Suomenmaa on niinkuin Kreikanmaa ennen ja Suomen kansa on toinen
+Kreikan kansa! Eikö meillä ole saaristomme niinkuin heillä oli
+arkipelaaginsa? Emmekö ole usein voitollisesti taistelleet ylivoimaa
+vastaan niinkuin hekin! On meilläkin Thermopylai ja Salamis, ja olemme
+mekin pelastaneet länsimaisen sivistyksen!
+
+Heillä oli Homeros, ja meillä on Kalevala! Mutta meidän sankarimme
+taistelivat suuremman asian puolesta kuin heidän! Agamemnon, Menelaos
+ja Akilles taistelivat ryöstetyn naisen puolesta, mutta Väinämöinen,
+Ilmarinen ja Lemminkäinen taistelivat ryöstetyn Sammon. Nuo
+valloittivat kaupungin ja hävittivät sen, nämä vapauttivat valon
+Pohjolan kivimäestä. Nuo käyttivät miekkaa, nämä sanan voimaa!
+
+Ja sanan voimalla me kerran vielä mekin maailman valloitamme!
+
+Kreikkalaisten mahtavuus ei ollut ainoastaan heidän sotaisissa
+urotöissään, vaan vielä enemmän heidän taiteessaan, heidän
+kirjallisuudessaan, heidän henkisessä suuruudessaan!
+
+Ja niissä olisi oleva meidänkin!
+
+Suomenkieli on voimakas ja miehekäs ja kaikumaan kirkas niinkuin
+kreikankin kieli! Ja sen avulla me luomme kirjallisuuden, joka on
+tunkeva tieltään kaikki muut, me luomme suomalaisen sivistyksen, uuden
+uutukaisen kulttuurin, joka on voittava nuo vanhat ja kuluneet. Me
+levitämme aatteemme kauas länteen, me läpitungemme kaikki kansat,
+meidän katsantotapamme vaikuttavat uskontoihin, ja kielemme perusteella
+syntyy uusia kieliä. Vanha maailma on kuihtumaisillaan, se tarvitsee
+uudistusta ja puhdistusta, se on kaavoihinsa kangistumaisillaan. Me
+suomalaiset, me keksimme uudet muodot ja puhallamme niihin uuden
+hengen. Ja sen teemme muinaisuutemme perustuksella, Kalevalan ja
+Kantelettaren. Meidän maamme muuttuu yhtymäpaikaksi idän ja lännen
+välillä, se rikastuu ja varttuu, kaupunkeja kohoo kaupunkien viereen,
+vuorien huipuille rakennetaan palatseja ja niemien neniin pystytetään
+kuvapatsaita kansallisille sankareille. Tästä meidän kaupungistamme
+syntyy kaiken henkisen elämän keskipiste, sillä täältähän ensin kajahti
+Snellmanin herättävä ääni, ja vuosittain täällä pannaan toimeen nuo
+»puijolaiset leikit», niinkuin kreikkalaisilla oli ennen
+»olympolaiset.»
+
+Ja vaikka me sitten joskus vuosisatain kuluttua kansana loppuun
+elettyämme heikontuisimmekin ja sortuisimme voimakkaampien tieltä,
+vaikka ajaisivatkin ylitsemme roomalaisten sotavaunut, ja turkkilaisten
+puolikuu kohotettaisiin kirkkojemme harjalle, niin olisimmehan
+sittenkin olleet se kansa, joka oli maailman maustanut ja jonka
+keksimiin kuoseihin valloittajammekin pukeutuivat.
+
+Näin me olimme historiamme käsittäneet, näin me haaveksimme hehkuvin
+poskin ja uskoimme mielikuvituksemme varmasti toteutuviksi.
+
+Ja tuota suurta työtä alkamaan, siihen olimme osaltamme mekin kutsutut.
+Ja me kasvoimme omissa silmissämme suuriksi sankareiksi, olimme kuin
+seisovinamme Ateenan torilla ja heitimme huolettomalla liikkeellä
+olemattoman toogan hartioillemme, lähtien ylennetyin mielin palaamaan
+takaisin kaupunkiin.
+
+En muista, kuinka kauan kesti tätä hurmausta ja milloin kynät
+haaveitten siivistä alkoivat karista. Ne luultavasti nyittiin
+yksitellen irti, ja kun ei uusiakaan sijaan kasvanut, niin lienemme
+hiljalleen laskeutuneet maan pinnalle.
+
+Isänmaan onni ja sen loistava tulevaisuus ne himmenivät, eikä meistä
+kenestäkään tullut suuria sankareja, niinkuin lasna ollessamme olimme
+uskoneet.
+
+Mutta nuoruuden unelmat ja lapsuuden usko eivät sentään milloinkaan
+kulu kokonaan pois.
+
+On aikoja--ja ne ovat niitä, kun ei enää tunnu olevan mitään muuta
+jälellä--jolloin on lohdutus niitä muistella ja jolloin ne tahtoisi
+niin mielellään takaisin ... nuo nuoruuden unelmat ja tuon lapsuutensa
+uskon.
+
+
+
+
+
+
+TOINEN KOKOELMA
+
+
+
+
+KEVÄTKYLMÄT.
+
+
+Täällä on niin kylmä täällä Suomessa, täällä on kylmä kesälläkin.
+
+Tosinhan innostuu kesä välistä meillekin tulemaan. Yht'äkkiä, keskellä
+kylmiä, itäisiä tuulia ja sumuisia pahasiivoisia säitä avaa taivas
+siniset silmänsä, luo talven peitteen päältään, ja paitahihasillaan
+hypähtää aurinko vuoteeltaan.
+
+Se alkaa paahtaa kuin etelämailla, haihduttaa jäät keveinä usvina
+ilmaan, ja hanget kiiruhtavat kuin pelästyneet hiiret piilopaikkoihinsa
+kivien koloihin.
+
+Talven alla ollut nurmikko saa ihastuksesta vihreät verensä poskilleen,
+koivu lehahtaa uuteen lehteen, joka hellästi hymyilee totisen petäjikön
+kupeella, tuomikko pukeutuu muutamissa päivissä kukkashelyihinsä, ja
+koko maisema tuoksuu tuoreutta ja lämminneen maan mehua.
+
+Kaukaa etelämailta on lentänyt muuttolintu ja rakentanut pesänsä puun
+haaraan; pääsky piirtelee tyynen taivaan alla, laulurastas sirottelee
+järven niemessä säveliään liikkumattomaan yölliseen ilmaan, ja käki
+kukkuu kultiaan etäisiltä mäkirinteiltä asuttuihin laaksoihin.
+
+Pellolla on työmies ahkerassa toimessa, ja mieli toivoa täynnä kylvää
+hän muhajavaan multaan tulevan sadon siemenen.
+
+Mutta yht'äkkiä, juuri kun kaikki on kelteisimmillään ja
+huolettomimmillaan ja kun hyönteiset vaeltelevat vedenpinnalla ja kalat
+lyövät leikkiään luhtaisilla rannoilla--silloin käy kylmän viiman veto
+läpi koko luonnon. On kuin olisi joku pahanilkinen särkenyt ikkunan
+häähuoneesta: raaka ulkoilma alkaa tulvia sisään huuruisena ja
+harmaana, tanssivien parien paljaita hartioita puistattaa, ja hääväki
+kiiruhtaa väristen sisähuoneisiinsa.
+
+Sillä tuuli on eräänä yönä kääntynyt pohjoiseen ja ajanut taivaalle
+talvisia pilviä. Aamun kuluessa se on kiihtynyt kylmäksi viimaksi ja
+ennen iltaa se on puhaltanut pois sen lämpimän, joka maasta uhkui, joka
+hyppeli katoilla ja aidanselillä ja joka huljui lehdon sisässä. Ja se
+vie mennessään tuoksun tuomen ympäriltä ja koivun puhkeavista lehdistä.
+Ja se tuo sateen mukanaan, vuoroin vettä, vuoroin rakeita ja
+lumiräntää, joka huuhtoo maisemasta kaikki heleät värit ja juoksettaa
+metsät ja maat yhdeksi ainoaksi harmaanhaaleaksi ikävyydeksi.
+
+Iloinen elinvoimainen luonto käy surulliseksi ja alakuloiseksi niinkuin
+toiveissaan pettynyt.
+
+Nurmikko nuutuu kuloksi tuulen sitä nyhtäessä.
+
+Lehti puussa jää keskenkasvuiseksi eikä edisty viikkokausiin.
+
+Marjan kukat panee halla ja karistaa ne maahan.
+
+Lintujen pojat paleltuvat pesiinsä, sill'aikaa kun emo hakee
+hyönteisiä, jotka ovat uudelleen kohmettuneet talvellisiin kätköihinsä.
+
+Pääsky värisee ja näkee nälkää, eikä kuku käkikään, vaikka olisi sen
+paras kukunta-aika.
+
+
+Kesä oli innostunut tulemaan. Mutta se oli tullut liian varhain. Nyt se
+ei enää jaksa ylläpitää omaa riemuaan.
+
+Sillä täällä on niin kylmä täällä Suomessa, täällä on kylmä kesälläkin.
+
+Ne ovat ne meidän kevätkylmämme, jotka tulevat joka vuosi, mutta joita
+emme koskaan ymmärrä odottaa. Ne tulevat aina silloin, kun juuri olemme
+talven unohtaneet ja antautuneet kesän valtaan.
+
+Ne jäähdyttävät meiltä elämän innon juuri silloin, kun se on meissä
+kuumimmillaan. Ne vilustuttavat henkemme ja katkeroittavat kesäiset
+ilomme.
+
+Sillä vaikka me alammekin uudelleen, kun etelän lämmin taas tulvii
+ympärillemme, olemme jo ehtineet myöhästyä. Kevätkylmät tosin katoavat,
+mutta vastassamme väijyy jo syksyinen halla, joka odottaa käydäkseen
+hidastuneen edistyksen kimppuun ja kylmäistäkseen loput keskeytyneen
+kesän hedelmistä.
+
+Kevätkylmät ensin ja syksykylmät sitten--niiden väliin ovat paleltuneet
+monet parhaat toiveemme ja karisseet maahan rohkeimmat unelmamme.
+
+
+
+
+JOULU.
+
+
+Pitkässäperjantaissa on jotain alakuloista, harmaata ja ikävää.
+Pääsiäinen on jo iloisempi, samalla kuin sitä kuvaa leveys. Helluntai
+tekee keveän, kirkkaan vaikutuksen, se on kuin kuultavan puhdasta
+lasia, jonka läpi näkee kauas valoisan kesän maailmaan. Juhannus on
+hentoinen ja hieno, niin hieno, että pelkää sen käsistään haihtuvan,
+niinkuin se haihtuukin, sillä siitä pitäenhän alkavat päivät lyhetä ja
+yöt pitenevät.
+
+Mutta joulujuhla on jykevä juhla. Aina kun muistuu mieleeni joulu,
+seuraa sitä tunne jostain, joka on tanakkaa ja tukevatekoista.
+
+Olen usein miettinyt, mistä se on tullut tuo tunne ja miksi jykevyys
+juuri joulua kuvaa.
+
+Minä luulen sen tulevan ensiksikin siitä, että juuri silloin on pimeää
+paksummalta kuin milloinkaan muulloin. Se täyttää ääriään myöten
+taivaan koko kupukannen, sen valta voittaa kaikki ja ruhjoo alleen.
+Välistä--ja juuri vähää ennen joulua--tuntuu melkein siltä kuin olisi
+päähän putoamaisillaan näköpiirin täyteinen, mustamarmorinen hautakivi.
+
+Ja sitten on silloin jo maa rautaisessa roudassa, pakkanen jymähtelee
+juhlallisesti, metsät ovat lunta täynnä, ja puut seisovat kankeina,
+jäätyneinä ja huurusta turvonneina. Suuret selät, jotka viimeiseen
+saakka pyrkivät vapauttaan ylläpitämään, ovat menettäneet
+vastustusvoimansa, ja ulvahdeltuaan heittäytyvät ne nyt viimeisine
+huokauksineen pitkään talviseen uneensa. Halkeilevat ne vielä silloin
+tällöin, mutta se on kuin unissaan huokailemista.
+
+Joulu juhlista jaloin, sanotaan. Ja jalous kuvastui minulle lasna
+ollessani aina jonakin suurena, vankkana, leveähartiaisena urhona,
+melkein jättiläisen kokoisena miehenä, joka pimeyden kupukantta
+hartioillaan kannatti, ettei se aivan kokonaan saanut muserretuksi
+maailmaa alleen. Silläkin on osansa joulun jykevyyteen.
+
+Mutta aivan varmaan ovat siihen vaikuttaneet muutamat muistot
+lapsuuteni kotoisesta pappilasta.
+
+Laihoilta laitumilta sitä silloin palattiin koulukaupungista isän
+täyteläiseen taloon, joka oli kuin tiukkaan ahdettu riihi, lattiasta
+lakeen pullollaan lihavuutta ja hyvinvointia. Lattiat täydessä
+villamatossa, kupit kukkurana paksua puuroa, ruuat rasvaiset ja
+jokapäiväisenä juomana kotitekoista, tiivisvaahtoista olutta.
+
+Joulunaattoiltana astuu sisään takkukarvainen, isovatsainen joulupukki,
+kaivaa esiin tukevat tavarakäärönsä ja nakkaa ne kuusen juureen
+lattialle, niin että koko huone jymähtää.
+
+Ja jouluaamuna varhain, kun pimeä ei päivää vielä aavistakaan, alkaa
+pappilan piha täyttyä kirkkomiehillä, reenjalakset natisevat kuivassa
+lumessa, reet ovat leveitä sydänmaan resloja ja hevoset talojen
+suurimmat ja voimakkaimmat. Ja sisään työntäytyy vanhan tavan mukaan
+mäkikyläläisiä isäntiä suurissa turkeissaan, puuhkalakeissaan,
+koirannahkarukkasissaan, ja villavöillä moneen kertaan vyötettyinä. Ja
+emännät ovat vieläkin pyöreämpiä ja täyteläisempiä, pysyvät tuskin
+tuolin laidalla istumassa särpiessään pulleihin poskiinsa kuumaa kahvia
+palleroisista kouristaan.
+
+Se on kaikki tuo jouluun kuuluvaa; en osaa ajatella sitä muuten enkä
+toista toisestaan erottaa.
+
+Minä itsekin, minä näen ja tunnen itseni tukevana ja jykevänä eilisiltä
+illallisiltani. Minut viedään kirkkoon minutkin. Vedetään ylleni kahdet
+villapaidat ja jalkaan kahdet parit jäykkiä uusia sukkia. Äidin suuret
+päällyskengät, monet palttoot, kaulahuivi ja kintaat. Suuri hattu
+painetaan korvia myöten päähän. Istutetaan rekeen niin kankeana, että
+silmä tuskin voi rävähtää. Ja suuriäänisen aisakellon soidessa mustaan,
+pimeään metsään ajaa roihuutetaan kirkolle.
+
+Kirkko ei ole entisensä näköinen. Se on kuin suuri valaistu vuori,
+jonka harja näyttää köyristyvän korkealle pilviin, ja tornin huippu
+katoo sinne yläilmojen synkkyyteen, josta näkymätön kello soi.
+
+Kirkkomäki kuohuu rekiä ja hevosia metsän rajaa myöten, ja vielä niitä
+lienee siellä edempänäkin, kukaties kuinka pitkällä petäjikön sisässä.
+Ja kirkko on kuoriaan myöten sullottuna, ja lehterit ja käytävät vieri
+vieressään kiinni sarkaturkkeja ja lammasnahkakauluksia.
+
+Ulkona on yhä pimeä, ikkunat ihan mustat. Kirkko on nyt kuin rotko
+äärettömän paksun vuoren sisässä, omilla tulillaan valaistuna. Sillä
+vuorella ei tunnu täältä katsoen olevan rajaa eikä loppua. Se on koko
+avaruuden suuruinen.
+
+Lukkari aloittaa virren. Sadat, tuhannet suut tarttuvat säikeeseen
+kiinni, ja iso ääni nousee huuruisena soihtuna ylös kattoon. Semmoinen
+veisuu--niin jykevä ja kumajava--ei kykene kohoamaan muulloin kuin
+jouluna.
+
+Papit tulevat miehissä alttarille. Laajahihaiset messupaidat leveille
+hartioille ripustettuina seisovat he tavallista kookkaampina,
+arvokkaampina ja totisempina. Ja kumajavaäänisin heistä messuaa:
+
+    »Kunnia olkoon Ju-ummalan korke-uudessa
+    ja maassa rauha
+    ja ihmisille hyvä ta-ahto!»
+
+Se tulvii täyteläisesti, tyynesti ja juhlallisesti esille, ja
+kirkkokansa humahtaa seisoalleen.
+
+Koko kristikunnan perustus tänä päivänä lasketaan, saarnaa sitten
+pappi. Se on kestänyt vuosituhansia eikä ole koskaan pettävä. Se on
+laaja kuin taivaan kansi, kova kuin kallio, vankka kuin ikivuori.
+
+Sanat painuvat lapsen mieleen. Ja sen kaiken tähden kai hänestä tuntuu,
+että joulu on niin jykevä juhla, kaikista juhlista jaloin ja jykevin.
+
+
+
+
+KEVÄT JA KESÄ.
+
+
+Se on alussaan kuin kahden nuoren rakkaus. Se on kirkasta, viatonta ja
+viileää. Se ei hehku eikä pala, se vain valaisee. Se silmäilee
+avonaisesti ja vähän veitikkamaisesti, on hellää kuin toivo ja lupaa
+tuossa tuokiossa toteuttavansa kaikki. Kunnes yht'äkkiä lyö sadekuuro
+harmaantuneelta taivaalta; kunnes kylmä tuuli ajaa veden vaahtoon ja
+riuhtoo pensaikossa; kunnes koko maailma näyttää epätoivoiselta ja
+tuntuu siltä, kuin olisi kesän sijasta tullut syksy ja kuin olisi
+kaikki vain valhetta ja petosta... »Olisit jäänytkin kesämaillesi,
+lintuparka, kuka käski sinun tullakaan tänne kuolemaan ... täällä on
+vain kyyneliä, surua ja vilun väristystä, ja aurinko hukkuu öiseen
+sumuun.»
+
+Mutta ei tahdo suru kuitenkaan surulle tuntua, ei ota mieli oikein
+masentuakseen eikä saa sijaa yön synkkyys, sillä ulkona on aina
+valoisa. Ja se valo tulee sieltä samasta pohjoisesta, josta talvella
+tuli pimeä. Se enenee joka aamu, se lähenee päivä päivältä, se aukoo
+peitteitään ja hulmahtaa yht'äkkiä esille kuin piilosilla ollut.
+
+Ja eräänä aamuna on niinkuin olisi rakkaus ilmoitettu, niinkuin olisi
+edellisenä yönä yht'äkkiä tunnustus tapahtunut. Järvi on tyven ja
+onnellinen, heinä on oraalla, koivu käy hiirenkorvalle, linnut
+laulavat, käki kukkuu aamusta iltaan, kiuruja kimpoilee taivaalle joka
+pellolta, pellon multa tuoksuu pois kosteutensa, purojen vesikellot
+helisevät, karja laukkailee kujia myöten, satakieli soittelee hellästi
+niemekkeessä tulvaveden partaalla, vedet värähtelevät--ja luonto
+jakelee keväälle kihlojaan.
+
+On lämmintä ja levollista, ei pilveäkään taivaalla, ei tiedä vielä
+toimiin ryhtyä, ei tee mieli muuta kuin huudahdella hyvästä mielestä ja
+iloita omasta onnestaan. Ei varista, ei palele, ei muuta kuin tuntuu
+hyvälle olla ja elää.
+
+Mutta ilmat yhä lämpenevät, aurinko hyväilee ja hellii, avaa joka aamu
+sylinsä suuremmaksi, puristaa lujemmin, suutelee tulisemmin ja nostaa
+hehkua poskille. Linnut käyvät karkeloihinsa, heittävät keskenään
+kuperkeikkaa puun latvasta pensaan juureen, hyttyset herähtävät
+hurisemaan, kalat ajelevat toisiaan paisteisilla niittyrannoilla, käki
+kukkuu kaksitaitteisesti, ja hurina ja kuiskailu täyttää ilman.
+Hurmautuneena levittää lehti siipensä. Maan mehu tunkee koivuihin,
+tuomiin ja pihlajoihin, kukkaset imevät sen ahnaasti sisäänsä, harmaa
+muta muodostaa niissä heleitä värejä, haiseva hetekin jalostuu
+suokanervan hienoksi lemuksi--ja luonto valmistaa häitä luoduilleen.
+
+Ne eivät tiedä vielä tarkoitustaan, ne eivät ymmärrä, mikä tekee heidät
+levottomiksi...
+
+Mutta se on heilimo, joka kypsyy, se on kukan jauho, joka valmistuu
+kotelossaan, se on toinen sukupolvi, joka pyrkii toisen syliin
+heittäytymään. Ja yhä heleämmäksi käy taivaan sini, yhä vihreämmäksi
+lehtevän mäen rinne, yhä kirjavammaksi kukkiva niitty, yhä
+sinertävämmäksi kaukaisuus ja autereisemmaksi taivaan kupukansi. Ja
+autereen takana paisuskelee vaaleanruskeita pilviä. Ne ovat kiihkoisien
+ja kuumien näköisiä, niinkuin jättiläisen suuria, puhkeamaisillaan
+olevia kukkasia. Ne harhailevat satunnaisten tuulahdusten mukana, ne
+hakevat toisiaan nekin, ne yhtyvät ja suurenevat yhtyessään. Ne eivät
+saa mitään aikaan, eivät jaksa liikkua, ovat alas putoamaisillaan.
+Illalla ne haihtuvat, mutta ovat aamulla taas suuremmat kuin eilen,
+pysyen vaivoin tasapainossa.
+
+Tasapaino rikkoutuu. Ilmat läikähtävät vähän ja alkavat hiljaisena
+tuulena vuotaa yli reunojensa. Hedelmöivä siemen tupsuttaa jauhojaan
+yli metsien, peltojen ja niittyjen. Tuoksuen kulkee kukkien henki yli
+maiden ja järvien. Luonto hurisee kuin hääsali. Ilma on lämmin ja
+painostava. Käsi puristaa kättä, poski hakee poskea, suu suuta, ja
+huuli ojentuu huulta tavoittaman.
+
+Ja salama leimahtaa taivaalla. Maan pinta mustenee ja vaalenee kuin
+herkkävärinen neito. Pilvet syöksyvät sylikkäin, ja niiden
+hyväilyksistä jyrähtelevät maat ja kajahtelevat kukkulat. Se on
+hääsoittoa, se on vihkimävirttä, ja rankka sade pudottaa uutimet
+morsiusvuoteen eteen.
+
+Lyhyt, pilvinen yö rauhoittaa ja viillyttää. Luonto nukkuu
+hervottomasti, ei liikahda, ei käännähdä, ei hiiskahduksellakaan
+ilmoita itsestään.
+
+Aamulla käy sitten raitis, tasainen tuuli. Säännöllisesti nuokkuvat
+puiden latvat, pellon vilja taipuu rauhallisesti, laineet loiskivat
+hyvässä järjestyksessä, ja luonnon kasvoilla on totinen, kylmähkö ilme.
+Sen kihlausajat ovat loppuneet, sen ilon hetket ovat ohitse, se on
+häänsä pitänyt, kuherruskuukautensa viettänyt, ja nyt kantaa se
+hedelmätään, kehittää siementään ja valmistuu suureen tehtäväänsä, elon
+korjuuseen. Kevät on loppunut ja kesä alkanut.
+
+
+
+
+SYYSMYRSKY.
+
+
+Oli toiset tai kolmannet syysmyrskyt, jommoisia tavallisesti syntyy
+tuontuostakin elo- ja syyskuun vaiheilla, kun yöt pitenevät ja
+kylmenevät ja ilmat jäähtyvät. Lauhatuulisen kesän jälkeen ilmaantuvat
+ne yht'äkkiä riipimään lehtiä puista, kaatamaan kuhilaita ja aumoja ja
+repimään tuohikattoja. Vanhoja puita kaatuu silloin sadoittain
+suurissa metsissä, joissa räiskää, paukkaa, ulvoo ja humisee.
+Pienten metsätorppain asukkaat kutsuvat noita myrskyjä
+»maailmankaatomyrskyiksi», ja metsän sisässä tuntuukin siltä, kuin
+olisi koko seutu joka hetki valmis keikahtamaan kumolleen. Ja näitä
+myrskyjä pelätään pahemmin kuin mitään muita. Puhaltelevat ne tuimat
+tuulet talvellakin ja kenties vieläkin voimakkaammin, mutta syksyllä,
+kun maa ei vielä ole roudassa ja kun lehvät ottavat vastaan, suistuvat
+hongat ja koivut juuriltaan helpommin ja taittuvat äkkiarvaamatta
+metsäpolkuja myöten kulkevan niskaan. Aikamiehiäkin vapisuttaa metsän
+sisässä, ja lapsia varoitetaan ankarasti pysymään pihasalla.
+
+Metsiä kävellessäni pyssy olalla oli minut tavoittanut tuollainen
+jumalan ilma. Se puhalsi pohjoisesta melkein kirkkaalta taivaalta,
+siellä täällä vain joitakuita hyvin ylhäällä kiitäviä pilven
+hattaroita. Korpi pauhasi ja ryski niin, ettei ollut ajattelemistakaan
+kuulla koiran haukuntaa tai linnun lentoa. Haluttomaksi oli mennyt
+Hallikin, joka kulki melkein jaloissa edelläni, häntä puoleksi alhaalla
+ja nähtävästi hiukan häpeissään, kun tuuli aukeimmilla paikoilla ajoi
+sen turkkikarvoja vastasukaan.
+
+Ja yhteisestä päätöksestä me molemmat käännyimme leveimmälle polulle
+hakeaksemme suojaa ensimmäisessä talossa tai torpassa.
+
+Sieltä aukeni vähän päästä ruishalme eteemme metsän keskestä. Halmeella
+oli leikkuuväkeä. Selin kun olivat meihin ja kun ahertivat sängen
+reunassa, eivät huomanneet minua, ennenkuin seisoin ihan vieressä. Ne
+keskeyttivät kaikki leikkuunsa ja jäivät meihin tuijottamaan. Toivotin
+heille päivää ja pistin kättä vanhimmalle miehelle, joka oli eräs
+minulle tuttu sydänmaan isäntä. Sen lisäksi oli siinä kaksi
+vaimoihmistä ja renki.
+
+--Kuuluuko sitä mitä? kysyi isäntä ja pisti sirppinsä kuhilaan päähän.
+
+--Ei tuota muuta kuin kovasti tuulee.
+
+--Kylläpä tuuleekin, niin etteivät kuhilaat tahdo pystyssä pysyä. Vaan
+viimeisiä nuo nämä olisivatkin.--Herra on lähtenyt metsälle, lisäsi hän
+sitten. Mitenkäs se metsä pitää miehinään?
+
+--Ei siitä paljon tahdo olla tällaisella ilmalla. Päänsä kaupalla
+siellä kulkee.
+
+Naiset katsahtivat toisiaan silmiin, niinkuin olisi heillä ollut jotain
+mielessä, joka oli vasta tapahtunut ja josta oli vasta puhuttu. Mutta
+he eivät näyttäneet tahtovan sitä sanoa ja jättivät isännälle
+sananvuoron.
+
+--Ei ole tainnut vielä kuulua sinne kirkonkylään se tapaus, joka täällä
+tapahtui mennä maanantaina, kun oli näinikään tämmöinen ankara ilma.
+
+--En ole minä ainakaan kuullut. Onko se tehnyt vahingoita?
+
+--Yhden hengen tuo meidän talosta tappoi ... tästä palolta vähän matkaa
+tuolla viidan reunassa, missä on tuo poikkinainen koivu...
+
+Katsahdin osoitettuun suuntaan. Satunnainen tuulenpuuska taivutti
+siellä luokiksi solakoita koivuja, jotka epätoivoisin liikkein
+koettivat vapautua sen käsistä ja pudistelivat raivoisasti lehväisiä
+latvojaan. Seisovien keskeen oli siihen kaatunut suuri, vanha koivu,
+joka oli vienyt mennessään jonkun verran nuortakin metsää.
+
+--Kuinka hän? kysyin minä.
+
+--Oltiin tässä viime viikolla aloittelemassa tätä halmetta ja
+apumiehenä oli meillä summalla leikkaamassa muuan yksinäinen
+vaimoihminen. Silloin tuuli niinkuin nytkin.
+
+--Kovemmin toki tuuli, oikaisi eräs piioista.
+
+--Taisipa tuulia kovemminkin, myönsi isäntä. Sillä oli yhdeksännellä
+vuodella oleva yksinään saamansa poika, joka oli pyrkinyt äitinsä
+mukaan tänne työpaikalle. Se poika tinki aina metsään juoksemaan,
+vaikka äiti kielteli, että elä sinä mene sinne metsään, puu saattaa
+kaatua päällesi. Vähän väliä se meni sitä aidan yli huutelemaankin.
+Hyvä Jumala, hätäili hän siinä eikä malttanut olla, vaan lähti viimein
+itse haeskelemaan.
+
+--Poika oli jäänyt puun alle?
+
+--Ei sillä ollut mitään hätää pojalla, käsipuolesta se toi sen tänne
+palolle ... se oli vain ollut marjoja aholta poimimassa. Ruvettiin
+tässä sitten puoliselle. Liisa lähti noutamaan tuopilla vettä
+lähteestä. Tuosta se meni palon poikki tietä myöten ja nousi yli
+samasta veräjästä, mistä tekin äsken tulitte. Jos näitte, lähtee siitä
+polku notkoon, vesipaikalle. Eihän sitä osattu mitään pahaa aavistaa,
+ja minäkin otin ryyppäämistä odottaessani leivän ja rupesin
+leikkaamaan. Puukonterää juuri kannikkaan painaessani puhalsi taas
+tiukka vihuri, niin että oli viedä hatun päästäni. Ja samassa kaatua
+romahti tuolla tuo vanha koivu, joka on aivan lähteen päällä. Se
+parkaisi niin pahasti, ettei kuulunut hätähuutoa, eikä tietty mitään,
+ennenkuin tuulen vähän tauottua alkoi kuulua surkeaa uikutusta
+metsästä. Se oli ollut pojastaan huolissaan, eikä aavistanut, että itse
+vähän päästä jäisi kaatuvan puun alle.
+
+--Oliko hän jäänyt puun alle?
+
+--Kun mentiin ääntä kohti, niin siitä löydettiin lähteen reunalta.
+Luultavasti oli juurikään kumartunut vettä ottamaan, koskapahan tuoppi
+uiskenteli lähteessä.
+
+--Entä hän itse?
+
+--Itsensä sen oli puu rysäyttänyt kyykkysiltä alleen niin pahasti, että
+selkä oli mennyt poikki ja toinen sääriluu jalkaterineen kaikkineen
+korttelin syvälle maan sisään.
+
+--Hän kuoli kohta?
+
+--Henki siinä vielä oli ja ihminen täydessä tunnossaan koko ajan, kun
+koivun tyveä hakattiin päältä pois ... muuten ei sitä olisi saatukaan
+siitä irtautetuksi, kun puu painoi selkää. Vasta sitten se pyörtyi, kun
+piti jalkaa vetää maasta ylös.
+
+Isäntä kertoi tämän rauhallisella, tyynellä äänellä piippua
+sytytellessään. Kun oli saanut tulta taulaan, lisäsi hän:
+
+--Elihän se sitten vielä tiimaa vaille seitsemän vuorokautta, ennenkuin
+henki lähti.
+
+--No, mutta eikö hänelle haettu tohtoria?
+
+--Ei tuolle osattu tohtoriakaan, ja minkäpä sille olisi luunvialle,
+tohtorikaan tainnut. Koetettiin sille kyllä antaa hokmannia, mutta ei
+ollut apua rohdoistakaan.
+
+Tapaus, yksinäisen vaimon kuolema, oli nähtävästi kuitenkin koskenut
+isäntäänkin kipeästi, niinkuin näytti, sillä jonkun aikaa mietittyään
+ja piippua vedeltyään virkkoi hän:
+
+--Se tuo vain tinkii välistä mieleen tulemaan, ettei tainnut olla
+omassa vallassaan senkään kuolema ... vai mitenhän lienee sekin kohta.
+
+Kun ei siihen osattu sen enempää, heitin minä hyvästini, vihelsin
+koiraani ja jatkoin matkaani edelleen. Mutta joka kerta, kun korvesta
+kuului kaatuvan puun parahdus ja kun tuuli sitten hetkeksi heikkeni,
+luulin kuulevani yksinäisen vaimon uikutusta ja näin hänet lähteen
+vieressä suullaan, selkä murtuneena ja sääriluu korttelin verran maahan
+uponneena. Se sama näky uudistuu aina, kun uudistuvat nämä syysmyrskyt.
+
+
+
+
+KESÄINEN UNELMA.
+
+
+Alakuloinen toverini kertoi.
+
+Kukapa meistä ei kerran elämässään liene haaveksinut ruvetakseen
+talonpojaksi ja mennäkseen naimisiin jonkun talonpoikaistytön kanssa.
+
+Minuun tuli se halu ollessani koulun viimeisellä luokalla. Luvut
+rasittivat, tuntui vaikealta jatkaminen ylioppilaaksi asti, ja
+vastakohtana viehätti talonpojan elämä sanomattomasti. En tosin
+tuntenut siitä muuta kuin sen hauskuudet: hevosenajot, heinänteon,
+leikkuun, kalaretket, metsästyksen ja keinumäellä kisailun valoisina
+sunnuntaiöinä. Mutta minusta tuntui niin uljaalle antautua kokonaan
+kansanmieheksi, pukeutua sarkaan ja pitkävartisiin saappaisiin ja
+halveksia herroja. Ja sitten olin minä myöskin rakastunut...
+
+Tutustuimme toisiimme kirkkomatkalla. Minä asuin isäni kotona suuren
+järven rannalla ja toisella puolen selän pienoisessa talossa oli Mari
+piikana. Järventakalaisten kirkkovenhe kulki meidän ohitsemme, ja
+eräänä sunnuntaina liittäysin minäkin seuraan.
+
+Minut istutettiin parhaalle paikalle perämiehen jalkojen juureen, ja
+Mari istui alahangoilla soutamassa. Hän näytti vähän ujolta, katsahti
+minuun vain syrjäsittäin kulmainsa alta ja seurasi sillä välin oman
+aironsa kuohua, sitaisten tuontuostakin huivinsa solmua, joka vähän
+väliä pyrki laukeilemaan.
+
+--Heittäisi tuon pois, kun ei tuo ota pysyäkseen, sanoin minä
+tuttavuutemme alkajaisiksi.--Hän ei virkkanut siihen mitään, mutta kun
+hänen rinnallaan istuva antoi pyynnöstäni aironsa minulle, niin asetuin
+minä hänen viereensä soutamaan.
+
+--Ollaankos me tasaväkiset? sanoin minä ja puristin airoani.
+
+--En toki minä pyrikään tasaväkiseksi, vastasi hän,--mutta kiinnitti
+kuitenkin soutuaan, jota minä pidin merkkinä siitä, että hän mielellään
+soi minulle sijan kupeellaan ja tahtoi olla vertaiseni, mikä oli
+minulle kuin kunnianosoitus.
+
+Hän oli vaaleaverinen, liinankarvainen tukka pitkällä palmikolla,
+jäntevä käsi räväkästi airon ponnessa ja lipokkaan kanta tanakasti
+venheen kaareen ponnistettuna. Paidankaulus oli punakirjainen, nuttu
+oli poissa ja polvia peitti suoraraitainen alushame. Päivä paistoi
+helakasti hänen voimakkaille hartioilleen, iho oli ruskettunut, silmät
+siniset, piirteet hienot ja puhtaat, ja hän tuoksui hajuheinää ja uutta
+vaatetta.
+
+Ensin istuttiin loitommalla toisistamme, kumpainenkin laidallamme.
+Hetken kuluttua siirryimme likemmä, ja ennenkuin tiesimme kumpainenkaan
+kuinka, laskimme jo leikkiä kuin vanhat tutut.
+
+Venheväki kohteli minua kuin vertaistaan ja oli ottanut minut kuin
+yhdeksi omistaan, joka oli minulle kuin arvon koroitus. Ja minä
+palkitsin sen sillä, että kirkon rannassa ostin markalla vehnäsiä,
+jotka siinä sitten lepikossa lähteen reunalla miehissä nautittiin.
+
+Kirkkoaika kuljeskeltiin kumpainenkin tahollamme. Me miehet lepäilimme
+rantatöyräällä päiväpaisteessa urkujen soittoa kuunnellen tai
+seisoskelimme kiviaidan vieressä keskustellen kesätöistä ja ilmoista
+toispaikkaisten isäntäin kanssa. Ne eivät tienneet minua miksikään, ja
+kun kysyivät: »Mistäs päin ne on nämä miehet?» vastasin minä kaikkien
+puolesta: »Vesien takaa ollaan», ja kun taas kysyivät: »Mistä sieltä?»
+niin vastasin minä taas: »Selkäkylästä.»
+
+Tuontuostakin näin minä Marin tyttöjoukosta, ja kun oli menty toistemme
+ohi ja minä katsoin taakseni, niin katsoi hänkin. Hän oli soma ja
+sievä, ja yhä enemmän aloin minä ajatella häntä. Ajattelin häntä kirkon
+penkissäkin ja lähdin vähän päästä hänen jälkeensä, kun saarnan
+loputtua näin hänen menevän ulos. Ja kun taas kokoonnuttiin venheen luo
+ja alettiin lähtöä laitella, niin sattui kuin itsestään, että me taas
+jouduimme vierekkäin samalle tuhdolle soutamaan.
+
+Tyynenä sunnuntai-iltana kuljimme me kiirettä pitämättä kotikylää
+kohti. Venheitä parveili edessä ja takana, kirkon ristit katosivat ja
+järven rannat kuvastuivat liikkumattoman veden pintaan. Oli muutamassa
+niemessä pienoinen talo, ja minä sanoin Marille:
+
+--Onpa siinä sievällä paikalla talo.
+
+--Sievälläpä näkyy olevan.
+
+--Ollapa se meidän...
+
+--Saapihan sitä aatella, vaikkei olekaan pakko päätellä.
+
+--Mikäs estäisi päättelemästäkään?
+
+--Ette siinä herrana eläisi, vaikka olisikin omanne.
+
+--Kukas käskisi herrana elelläkään ... elelisi siivoiksi talonpojiksi
+... onhan se kumma nähty ennenkin.
+
+--Eipä taitaisi olla sitä herrastyttöä, joka semmoiseen paikkaan
+rouvaksi lähtisi, sanoi perämies, joka istui edessämme ja oli kuullut
+keskustelumme.
+
+--Ottaisi semmoisen, joka lähtee.
+
+Eivät ne oikein näyttäneet uskovan minun tuumiani, mutta minä päätin
+varmasti mielessäni, että sen _täytyy_ niin tapahtua.
+
+Mari tahtoi kokan puolelta viskainta janoaan sammuttaakseen, ja kun oli
+juonut, tarjosi hän sen minullekin.
+
+--Juokaa, hyvän se tekee teillekin!
+
+Se oli suosionosoitus, johon minä vastasin läikäyttämällä pisaran vettä
+hänen helmaansa. Ja kun vein viskaimen huulilleni, niin kosti hän
+vuorostaan sillä, että nykäisi minua kyynärpäästä ja hulautti vettä
+kaulaan ja povelleni. Ja kun minä Leposaaren rannassa, jossa oli kahtia
+matka kirkolta kotiin ja jossa käytiin tullen mennen maissa, nakkasin
+häntä kuusen kävyllä ja hän heitti hatun päästäni metsään, niin ei
+minulla enää ollut epäilystäkään siitä, että hän oli mieltynyt minuun.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Seuraavana iltana istuin jo ongella ruohokossa hänen talonsa edustalla.
+Istuin siinä kauan ja hievahtamatta, katsellen ja kuunnellen liikettä
+pihassa ja silloin tällöin vetäisten ahvenen venheeseeni. Näin Marin
+menevän veräjälle, pistäytyvän siitä aholle ja korkean kiven päältä
+huhuavan lehmiä lypsylle. Ne vastasivat viidakosta ja tulivat metsän
+reunasta yksitellen esille. Sitten hän tuli heidän edellään
+kesantopellolle, jossa oli tarha, teki savun ja alkoi lypsää.
+Kaataessaan maitoa rainnasta hinkkiin hän näytti huomaavan minut ja
+seisahtui tyhjä astia kädessään järvelle päin katselemaan. Kuulin hänen
+sitten taas lehmäinsä suojassa laulelevan ja haastelevan heille. Mutta
+lypsettyään hän kantoi astiat pihaan ja katosi Finne pitkäksi aikaa. Ei
+näkynyt talosta enää muuta liikettä kuin että isäntä tallusteli
+aittaansa maata ja hetken aikaa sen jälestä emäntä. Lehmätkin
+paneutuivat pitkäkseen pellolle, ja savu jouti nousemaan kohtisuorana
+ilmaan, josta se sitten taittui ja painautui laajana viuhkana riihen
+editse niittynotkoon.
+
+Tulin jo surulliseksi ja aioin lähteä pois, kun ilmaantui Mari
+rantatielle, jossa oli puolitiessä rannan ja rakennusten välillä hänen
+aittansa. Hän tuli sen sivu, tuli kivilaiturin päähän nuottakodan
+kupeelle ja rupesi huuhtomaan jotain vaatetta vedessä. Mutta minua hän
+ei ollut huomaavinaan. Enkä ollut minäkään häntä. Kolahutin kuitenkin
+melalla venheen laitaan ja sitten rykäisin.
+
+--Iltaa, sanoin minä.
+
+--Iltaa, vastasi hän vähän päätään nostaen. Syöpikös kala onkea?
+
+--Huonostipa syö.
+
+Työnsin venheen nuottakodan eteen ja kysäisin:
+
+--Joko teillä nukutaan?
+
+--Jopa siellä taitaan nukkua, vastasi hän, huljutteli pestävätään,
+ojensihe suoraksi ja väänsi veden vaatteesta.
+
+--Onpahan siellä muutamia ahvenia venheen pohjassa!
+
+--Eikö lähdetä ongelle, Mari?--tahdoin minä.
+
+--Ei toki yön selkään ongelle.
+
+--Mutta jos tulen päivällä noutamaan?
+
+--Päivällä ei ole aikaa!
+
+--Saisikos tulla Marin aittaan tupakalle?
+
+--Jos isäntä näkee, niin on vihassa.
+
+--Ei näe, kun hiljaa liikutaan.
+
+--Siellä on sukulaistyttöjä toisessa aitassa, jotka kuulevat....
+
+--Eivätkö ne pian mene pois?
+
+--Eivät ne mene,--ennenkuin ensi lauantaina isännän kanssa kirkolle.
+
+--Sitten tulen minä lauantai-iltana.
+
+--Ei saa tulla sittenkään...
+
+Mutta hän kielsi niin laimeasti, että se oli selvempi kuin suora
+suostumus.
+
+--Mitäs se Mari pesee näin myöhään yöllä?
+
+--Kun ei ole toisen orjalla päivällä aikaa.
+
+Hän lähti nousemaan pihaan, ja hyvilläni käänsin minä venheeni kotiin
+päin ja meloskelin verkalleen pois.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Pitkä oli se viikko ja ikävä. Käyskentelin joutilaana pihalla ja
+kujilla, loikoilin pellonpientarilla, koetin ongiskellakin, mutta en
+saanut kaloja. »Tekisit jotain», sanoivat veljet. Mutta minä en
+viitsinyt vastata enkä puuttunut puheisiin kenenkään kanssa. Minä vain
+odotin lauantaita. Vihdoin se tuli ja kului onnellisesti iltaan. Olin
+vartioinut rannassa ja nähnyt isännän soutavan ohitse. Ja ettei kukaan
+näkisi minua yöllä liikkuvaksi eikä tarkoituksiani aavistaisi, vein
+minä venheeni kotirannasta pellon alle lepikon suojaan ja kätkin
+hattuni ja nuttuni ruispellon pientarelle heinikkoon.
+
+Panin maata niinkuin muutkin. Olin nukkuvinani ja vaadin veljenikin
+vaikenemaan. Kun koko talo jo nukkui ja kun kuulin, että kello salin
+seinällä alakerrassa oli lyönyt kaksitoista, kohottausin minä varovasti
+vuoteeltani, laskeusin porstuaan, päästin oven säpistä ja
+paitahihasillani ja avopäin kuljin minä rohkeasti pihan yli pirtin
+nurkan taa. Selkäpiitäni karsi, korvissa humisi, jalat eivät tahtoneet
+pitää päällään, mutta pitkällä hyppäyksellä nakkausin minä
+tupakkapenkkien poikki ruispellon sisään ojan pohjaan.
+
+Ei kukaan ollut nähnyt minua, ei ketään kuulunut liikkuvaksi, koirakin
+oli pihamaalla maaten vain vähäisen avannut silmiään ja painanut ne
+taas takaisin umpeen, seuraamatta jälessäni.
+
+Löysin venheeni lepikosta ja vaatteeni ruispellon pientarelta. Ne
+tuntuivat kuin tietävän tarkoitukseni, olevan kuin salaliitossa
+kanssani. Ja kun minä meloskelin vedenpintaa myöten, jossa pieni
+virilaine lipatteli kokan alla, niin kuului se korvaani kuin haastelu
+semmoisen suusta, joka ymmärtää ja hyväksyy ja toivottaa onnea.
+Yörastas sanoi rannan puista sirahutellessaan: »Mene, mene ... ei ole
+hätää mitään ... kaikki nukkuu, kaikki nukkuu ... ei kuule kukaan, ei
+kukaan, ei kukaan!» Ja tuolla toisella rannalla nousi jo yöllinen
+sumukin suojelevasti eteeni, peitti ruohikot ja rantapuut, kohosi
+pirtin harjan tasalle, mutta ei sentään ylettänyt mäen huipulle, josta
+pitkä korpikuusi pisti latvansa poutaista taivasta vasten, jotten
+eksyisi suunnastani.
+
+Kuului sieltä soutua jostain, en erottanut niistä, mutta ilokseni
+tuntui se etenevän toiseen päähän järveä. Ja minä olin kuin pelastettu,
+kun vähän päästä uppousin usmapalloon ja ruohokko samassa alkoi kahista
+laitoja vasten.
+
+Kokastin venheeni kahden pajupehkon väliin, kätkin aironi läheisen
+ladon alle ja aloin niittyaidan vartta hiipiä ylös pihaan.
+
+Taas oli ruispelto vastassani ja oja, joka vei suoraan aitan taa.
+
+Laskeeko hän minut sisään, avaako ovensa, antaako istua vuoteessa
+viereen, salliiko suudella, uskooko, että häntä rakastan...
+
+Ei sieltä kuulunut risahdustakaan, ei aitasta eikä pihamaalta päin.
+Lehmän kello kalahti; ne olivat tuossa vähän matkan päässä pellolla,
+vaikkei niistä usman läpi erottanut muuta kuin haamut.
+
+Otin multapallon pellosta, nakkasin sen seinään ja painoin korvani
+saumaan kiinni. Joku siellä jo liikahti. Nakkasin toisen kerran vähän
+suuremman pallon. Nyt nousi hän ylös ja meni ovelle. Kiiruhdin sinne
+nurkan ympäri ja kuulin hänen oven raosta kuiskaavan:
+
+--Kuka se on?
+
+--Minähän se olen ... laske sisään, Mari!
+
+--Tulittepahan te, vaikka kielsin.
+
+--Sanoinhan minä tulevani...
+
+--Menkää toki pois, jos kuka näkee.
+
+--Anna tulla aittaasi, niin ei näe kukaan.
+
+Työnsin hiljaa ovea kenkäni kärellä, hän ei pidätellyt, ja minä pääsin
+sisään.
+
+Siellä oli pilkkopimeä, vesikaton rajasta vain hiukkaisen kajasti
+päivä. Hän oli pujahtanut jonnekin aitan perille, kuului kuin olisi hän
+hypännyt vuoteeseensa ja vetänyt peitteitä ylleen. Haparoin ääntä
+kohti, käsi sattui hänen tukkaansa, ja hän tuntui nauraa
+tirskahtelevan, kun minä viimein osuin istumaan hänen vuoteensa
+laidalle.
+
+--Mitä varten te nyt tänne tulitte?
+
+Olin niin hengästynyt, etten saanut sanaa sanotuksi. Ja minua yht'äkkiä
+ujostutti, en tiennyt, miten olla ja miten sanoa sitä, mitä olin tullut
+sanomaan.
+
+Vihdoin sain kysytyksi, oliko isäntä kotona.
+
+Ei hän ollut, oli mennyt kirkolle jo tänä aamuna, ei ollut kotosalla
+muita kuin vanha emäntä.
+
+--Entä sitten? kysyi hän peitteensä sisästä vähän ivallisesti, kun en
+taaskaan saanut sen enempää selvitetyksi.
+
+En ollut vielä koskaan tätä ennen suudellut ketään naista. Mutta minä
+olin sitä jo kauan haaveksinut ja kuvitellut. Hain käsiini hänen päänsä
+ja kumarruin häntä kohden. Hän veti peitteen silmilleen, minä koetin
+ottaa sen pois; hän kääntyi seinään päin, minä koetin kääntää häntä
+takaisin.
+
+--Mari, kuule nyt, Mari!
+
+Sain käteni hänen kaulaansa, vedin hänet luokseni ja suutelin häntä
+rajusti ja taitamattomasti huulille, poskille, otsalle ja nenään.
+
+--Elkää nyt, päästäkää jo, antakaa jo olla!
+
+Mutta minä en päästänyt.
+
+--Minä rakastan sinua, Mari, kuule, minä rakastan sinua, kuuletko!
+
+--Narraatte vain minua...
+
+Mutta minä melkein itku kurkussa vakuutin ja vaadin, että hänen
+_täytyy_ se uskoa.
+
+--Aikanne rakastatte ja sitten jätätte.
+
+--Et saa sanoa noin, minä otan sinut vaikka paikalla, jos lähdet.
+
+Ei sanonut, lähtisikö vai ei, mutta salli jo suudella itseään vapaasti,
+salli minun tarttua molempine käsineni kaulaansa eikä vetänyt pois
+omaansakaan pääni alta, jonne sen asetin. Sain paneutua hänen
+viereensäkin, sitten kun hän ensiksi oli tiukasti kääräissyt peitteensä
+ympärilleen.
+
+Lienenkö minä koskaan ollut niin onnellinen kuin sinä yönä. Lienenkö
+koskaan rakastanut niin täydellisesti, niin koko sydämestäni ja niin
+puhtaasti kuin tuona viileänä kesäyönä tuossa puolipimeässä aitassa,
+jonka hataran katon läpi tuikki vähän päivää sisään, jonka orsilla
+riippui hänen pieni vaatevarastonsa, jossa voimakkaat käsivarret
+puristivat minua melkein lapsellisella hellyydellä, jossa ainoastaan
+suudeltava poski hiukan kuumeni ja jossa viattomia puheitamme säesteli
+loitolta kukkuva käki ja rantoja pitkin viheltelevä vikla.
+
+Kun ensimmäinen aamupeipponen pyrähti aitan takaiseen pihlajaan, pyysi
+hän minua menemään ja minä tottelin, saatuani luvan tulla toisen kerran
+takaisin.
+
+--Ollaanko me sitten hyvät? kysyi hän.
+
+--Ollaan me hyvät.
+
+Hän avasi minulle oven, ojensi kätensä sen raosta, ja onnellisissa
+mietteissä meloskelin verkalleen kotiin, jossa kaikki vielä nukkuivat
+ja minä häiritsemättä pääsin vuoteelleni. Aurinko nousi silloin juuri
+näkyviin, ja ensimmäinen aamutuulen henkäys lepahutti haavan lehtiä
+ikkunani alla.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Se uudistui useampana yönä. Hän uskoi jo minuun. Me teimme torppia,
+ostelimme taloja ja lehmiä ja hevosia ja ajoimme omilla kärryillä
+kirkkoon vihille. Yhä kauemmin viivyin minä hänen luonaan, aikaisemmin
+tulin ja myöhemmin läksin. Ei pelännyt hän enää isäntäänsä enkä minä
+kotiväkeäni. Kävin heillä päivilläkin, istuin isännän kanssa kamarissa,
+jonne hän kantoi kahvit, ja hän pistäytyi meillä sunnuntai-iltoina.
+
+Olin päättänyt keskeyttää koulunkäyntini ja sanoa kaikki isälleni, kun
+taas tulisi aika lähteä syksyllä kouluun.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Mutta hän oli saanut tietää sen toista tietä.
+
+Eräänä aamuna, kun taas päivän valetessa palasin kotiini, istui hän
+verannan rappusilla minua odottamassa. Joku oli kai nähnyt minun
+liikkuvan öillä ja käynyt kantelemassa.
+
+--Mistä sinä tulet? ärjäisi hän ankaralla äänellä.
+
+--En mistään ... ongelta minä...
+
+--Sinä valehtelet ... olet ollut yöjalassa.
+
+--Kuka sen on sanonut?
+
+--Vieläkö julkeat kieltää! Sinä olet huonoilla jälillä, poika ... mutta
+varo itseäsi, jos tahdot säästää nahkaasi! Mitä sinä toissa yönä teit
+siellä Rantalan piian aitassa...
+
+--Rantalan piian aitassa?
+
+--Sinut on nähty sieltä lähtevän keskellä yötä... Eikö se ole totta?
+
+--Totta se on... Mutta ei siinä ole sen pahempaa.
+
+Minä seisoin isäni edessä sillä mielellä kuin olisin tahtonut sanoa:
+»Lyö, jos haluttaa!»
+
+Isäni oli jalo mies, me emme koskaan olleet sanoneet pahaa sanaa
+toisillemme, suora tunnustukseni kai vaikutti häneen, hän pidätti
+itseään, vältti minun katsettani ja viittasi minua istumaan viereensä
+penkille.
+
+--Minä uskon sinua, kun itse sen vakuutat ... jos et ole puhunut totta,
+niin saat tehdä tiliä omantuntosi kanssa.
+
+--Totta minä olen puhunut. Mutta minä aion mennä naimisiin ja erota
+koulusta.
+
+Isä loi minuun pitkän, tutkivan katseen:
+
+--Aiot erota koulusta?
+
+--Ja sitten rupean talonpojaksi!
+
+En tiedä, oliko isäni ehkä aikoinaan kokenut samaa vai muutenko hän
+vain osasi asettua kannalleni; odotin, että hän nauraisi minulle ja
+panisi kaikki pilkaksi, mutta hän otti sen tyynesti ja totisesti ja
+alkoi puhua minulle niinkuin asiasta, josta kannatti keskustella.
+
+--Ei kai se ole niin kiireellinen asia, ettei sitä ennen voi lukujaan
+lopettaa ... ennättäähän sen vielä sittenkin.
+
+Enhän voinut minäkään sanoa, ettei ennättäisi. Ja sillä lailla se
+ikäänkuin sovittiin, että kun olen tullut ylioppilaaksi, niin voihan
+asian ottaa uudelleen puheeksi.
+
+Mutta kun se oli tullut näin melkein julkiseksi, niin katosi siitä sen
+salamyhkäisyys, ja kun minä aloin tarkemmin ajatella, niin minua hiukan
+hävetti. Olin valmistautunut vastarintaan, ja nyt siinä ei ollut sen
+enempää. Sitten epäilytti minua vielä se, että isäni ehkä nauraa
+itsekseen minun tuumilleni ja pitää niitä lapsekkaina. Miksikäpä hän
+muuten olisi kohdellut minua niin suojelevasti.
+
+Maria en saanut sen jälkeen nähdä, hän ei tullut meille käymään, enkä
+minäkään rohjennut mennä häntä tapaamaan. Muutaman viikon päästä tuli
+sitten kouluun lähtökin.
+
+Ja kun seuraavana kevännä palasin kotiin Helsingistä, päässä
+ylioppilaslakki, ei edellisen kesäisistä tuumista enää tullut puhetta.
+Eikä minuun enää tehnyt sen syvempää vaikutusta, kun kuulin, että Mari
+oli mennyt naimisiin.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Mutta ei se kuitenkaan ole koskaan haihtunut mielestäni tuo kesäinen
+unelma. Mari ja hänen miehensä asuivat maantien varressa huonemiehinä
+pienessä mökissä. Melkein joka kerta, kun ajoin siitä ohitse, näin
+hänen kasvonsa matalan ikkunan läpi. Ne näyttivät kalpenevan vuosi
+vuodelta. Ja joka kerta juoksi mökin ovesta, jonka porstuana oli
+pistekota, maantien veräjälle joukko valkotukkaisia pikkutyttöjä
+katsomaan ohi ajavaa. Kuulin heidän elävän köyhyydessä, ja minun tuli
+heitä aina sääli notkuvissa kieseissä istuessani. Tuli samalla sääli
+itseänikin ja omaa elämääni. Ajattelin usein vieläkin, että jos
+»kesäinen unelmani» olisi saanut toteutua ja jos minussa olisi ollut
+niiden päätöksien pitäjää, joita Marin kanssa olimme hänen viileässä
+aitassaan haaveksineet, olisi minusta ehkä tullut talonpoika ja kunnon
+kansalainen, jota vastoin nyt olen--en ole mitään siitä, miksi olisin
+tahtonut ja miksi olisi pitänyt.
+
+
+
+
+SASU PUNANEN.
+
+
+Luonnonlahjat ovat epälukuiset ja sen tähden niistä lieneekin jokainen
+saanut oman osansa. Tavallisesti kyllä puhutaan lahjakkaista ja
+lahjattomista ihmisistä, mutta se tulee kai siitä, ettei kaikkia
+ihmisiä saada nähdä heidän oikeassa ympäristössään. Mutta anna heidän
+kunkin päästä omalle alalleen, niin näet, mihin heistä mikin kelpaa.
+Luulit häntä aivan mitättömäksi mieheksi ja yht'äkkiä saattaa hän
+esiintyä lajinsa täydellisimpänä.
+
+Sasu Punasesta olin aina luullut, ettei hän ole mitään. Lihava, laiska,
+unelias, harvapuheinen, ei mitään harrastuksia, ei mitään innostusta.
+Hän luki papiksi, apulaispapiksi, olisi voinut sanoa siihen nähden,
+miten korkealle hän näytti päämaalinsa asettavan. En löytänyt hänessä
+mitään erikoista taipumusta, en ainoatakaan alkuperäistä ajatusta enkä
+perittyä intohimoa, josta ainakaan minä olisin mitään tietänyt, vaikka
+asuttiin samassa talossa, seinä väliä--ellei lukisi niiksi sitä, että
+hän piti nukkumisesta ja että joskus varta vasten meni Kämppiin syömään
+pihviä. Mutta muuten ei mitään merkkiä, millä hän olisi osoittanut
+olevansa »oma itsensä» eli, niinkuin sitä siihen aikaan olisi sanottu,
+kun norjalaiset kirjailijat vielä olivat muodissa: »vaere sig selv».
+
+Ei mitään--ennenkuin hän yht'äkkiä ilmestyi eteeni kaikkine lahjoineen.
+
+
+--Lähdetään kylpemään, sanoi hän minulle eräänä iltana.
+
+--Enpä minä nyt ... olin aikonut mennä Suomalaiseen Teatteriin.
+
+--Mitä varten teatteriin?
+
+--Siellä on tänään premieeri.
+
+--Ennätät sinä nähdä sen premieerin vastakertanakin ... tule pois, minä
+pistouvaan issikankin, jos lähdet.
+
+Oli ensimmäinen rekikeli, minä olen intohimoinen ajurilla-ajaja, ja
+niin lähdettiin saunaan ja jätettiin premieeri--toiseen kertaan.
+
+Suomalaiset ovat keksineet saunan, sanotaan--ainoa keksintö muuten,
+mikä lienee heidän omansa; samoinkuin samovaarin sanotaan olevan ainoa
+koje, minkä venäläiset ovat itse keksineet. Sentähden tämä kansa osaa
+kylpeä paremmin kuin mikään muu kansa. Ja sentähden on tämän kansan
+keskuudessa myöskin parhaimmat kylpijät, etevimmät löylytaiteilijat.
+Mutta en ole niidenkään joukossa vielä tavannut toista sellaista
+kylpijää kuin hän, tämä Sasu Punanen. Hän on etevän rotunsa kaikista
+etevin, hän on kaikkien saunaniekkain saunaniekka.
+
+--On suuri epäkohta, ettei ole höyrykaappia ja löylysaunaa samassa
+yhteydessä, sanoi hän, kun olimme ostaneet piletit--ensimmäinen kerta
+muuten, kun kuulin häneltä jotain arvostelua olevista oloista. Onko
+Miinan sauna vapaa? huusi hän sitten käytävän perillä.
+
+Miinan sauna oli vapaa, ja sinne astuessamme selitti hän minulle, että
+hän ei huoli muista kylvettäjistä ... ennen vaikka odottaa tunnin
+vuoroaan.
+
+--Ottaako herrat ammetta vai suihkua saunan päälle?
+
+--Pitäisihän Miinan tietää, että minä otan sekä ammetta että suihkua.
+
+--Ja vastoja kanssa?
+
+--Vastoja kanssa, mutta elkää panko niitä vielä hautumaan.
+
+--Elä pidä kiirettä, neuvoi hän minua, kun näki minun kiireesti sukivan
+vaatteita yltäni.--Saunassa pitää riisuutua verkalleen eikä niin, kuin
+jos tuossa paikassa olisi puulautuminen päätä suoraa veteen.
+
+Ja hänellä oli kokonainen järjestelmä sitä varten valmiiksi mietittynä.
+
+--Eikä pidä nakata vaatteitaan sekaisin mihin sattuu, mistä niitä
+sitten on vaikea pukeutuessa löytää oikealla ajallaan. Minä panen ne
+aina siihen järjestykseen, että saan ne taas samassa järjestyksessä
+mukavasti ylleni. Et usko, kuinka suloiselta se tuntuu, kun on kerran
+saanut kylpeneeksi.
+
+Oli opettavaista nähdä, miten huolellisesti hän tuon tulevan suloisen
+tunteensa varalta itse riisuutui. Ensin otti hän palttoon ja sijoitti
+sen naulaan; sitten kaulahuivinsa samaan naulaan ja hatun
+päällimmäiseksi, sillä pää oli peitettävä, ennenkuin palttoo otettiin
+ylle.
+
+--Minkä tähden?
+
+--Sentähden, että tuntuu hyvältä sillä lailla.
+
+--Kuka sinulle on sen neuvonut?
+
+--Itse minä olen sen siksi miettinyt.
+
+Toiseen naulaan tuli nuttu ja liivit ja niiden seuraksi kaulus ja
+paita. Housut ja alushousut ripustettiin erikseen kolmanteen naulaan.
+
+Mutta ennenkuin hän niin pitkälle ennätti, istuskeli hän, hieroskeli,
+hankaili niskaa, olkapäitä, selkää ja kainalon aluksia, kasvot
+omituisessa naurun ja suurimman tuskan välisessä irvistyksessä.
+
+Viimeksi veti hän sitten jaloistaan kengät ja sukat.
+
+--Miina, viekää sukat lämpiämään ... anna sinäkin sukkasi lämpiämään.
+
+Nyt oli hän kokonaan riisuutunut. Mutta ennen saunaan menoaan seisoi
+hän vielä kauan aikaa peilin edessä ja tarkasteli itseään siinä joka
+taholta. Ja yhtä pyöreää se muuten oli joka taholta.
+
+On toisia ruumiita, jotka esiintyvät parhaassa valossaan vaate päällä,
+toisia, jotka pääsevät oikeaan arvoonsa voimistelusalissa. Sasu Punasen
+jäsenet ja vartalo olivat sillä tavalla rakennetut, että ne vasta
+saunassa näyttivät tulevan oikeaan ympäristöönsä. Jos mieli ymmärtää
+miehen kauneutta, piti ne nähdä saunan lauteilta, lämpimän, kostean
+löylyn sisästä.
+
+Pienenlainen pää, paksu punainen niska, pitkä lihakas selkä, alkua
+ihramahaan, leveät lanteet, pyöreät sääret ja tasapohjaiset jalat, ja
+muuten tanakkaa tekoa, iho sitkeää ja vedenpitävää kuin kengäsnahka.
+
+Ennenkuin hän ryhtyi varsinaisesti löylyä ottamaan, tahtoi hän hikoilla
+»kuiviltaan», niinkuin hän sanoi.
+
+Hän heittihe selälleen lauteille ja nosti lyhyet, pölkkyiset jalkansa
+kattoon kiinni. Mutta katto oli sileä, ja ne luiskahtivat siitä vähän
+väliä alas.
+
+--Pitäisi olla pykälät katossa, tuumaili hän.--Sinulla on paljon
+parempi, kun on pitemmät sääret. Voisi sen järjestää silläkin tavalla,
+että olisi nuora niskan taitse jalkapohjiin... Tämä on saunahetkistä
+suloisin tämä, kun näin lepäilee ja alkaa hiljalleen hikoilla... No,
+nyt saisi alkaa panna vastoja hautumaan. Kun sinä vastakertana käyt
+saunassa, niin elä anna milloinkaan hautoa vastaasi, ennenkuin olet
+itse lauteilla ... muuten menee hyvä hukkaan. Se lehvän hyvä haju, se
+on paras koko kylvystä.
+
+Vastan saatuaan ropsii hän sillä muutamia kertoja kinttujaan, ikäänkuin
+sen terää koetellakseen, ja huutaa sitten päättäväisesti:
+
+--Lyökää löylyä!
+
+Saunapiika lyö löylyä;
+
+--Vieläkö?
+
+--Vielä, vielä!
+
+--Siin' on! ... siin' on!
+
+--Antakaa tulla vain!
+
+--Alkaako tuntua?
+
+--Elä hiidessä, Sasu!...
+
+--Eihän tämä vielä mitään.
+
+--Hellittäkää, hellittäkää!...
+
+Minun täytyy juosta alas, mutta hän sanoo vain rauhallisesti:
+
+--Miina antaa vähän vielä lämmintä.
+
+Kiukaan kivet sähäjävät kuin sata sylkevää kissaa, minusta tuntuu kuin
+ne tuossa tuokiossa karkaisivat terävine kynsineen kimppuuni ja
+repisivät minut palasiksi. Huutaen ja voivotellen pakenen minä niitä
+kyykylläni lattialle, mutta hän komentaa ylhäältä katon rajasta:
+
+--Nyt saa Miina tulla kylvettämään!
+
+Ensin jalkapohjiin, sitten hartioihin ... nyt selkään ... pohkeihin ...
+taas takaisin jalkapohjiin ... vielä vähän ... vielä vähän ... ääh! ...
+uh! Sillä lailla ... sillä lailla... Hankaa nyt!... Lyö nyt! Kovemmin!
+kovemmin! etkö sinä jaksa hutkia!
+
+--Ihanhan te poltatte itsenne ja minut.
+
+--Eihän tämä vielä mitään ... mitenkäs Miina sitten helvetissä!--(Hän
+laskee vielä leikkiä, pakana!)--eihän tämä vielä mitään miehen
+löylyksi... Miina käypi vielä terästämässä.
+
+Käsikurkalta heittää Miina-parka, silmiään varjellen, vielä kaksi
+kipallista uuniin. Kiuas kiljuu, ulisee, siell' on sata uutta kissaa
+sähäjämässä, ja parkuen pakenen minä saunakamariin.
+
+--Eihän tätä enää kestä kivetkään halkeamatta, kuulen saunapiian
+valittavan.
+
+--No, laitahan sitten suihku reilaan.
+
+Hän on kuin nyljetty hylje siinä, missä hän seisoo jäisen suihkun alla.
+Mutta siitä tulee liian hitaasti ja vähän vettä, piian täytyy täyttää
+kaksi sankoa, kiivetä lauteille ja valaa ne sieltä hänen niskaansa.
+
+Nyt ovat hänen mielestään enimmät hiet irtauneet ruumiista, ja hän
+nousee takaisin lauteille.
+
+--Pesetä sinä itsesi sill'aikaa, kun minä täällä vielä vähän
+lämmittelen.
+
+--Eikö voisi avata peltiä?
+
+--Elä helvetissä laske lämmintä pellolle ... jumalan viljaa se on
+lämminkin, tiemmä.
+
+--Pestäänkö herran pää?
+
+--Pestään.
+
+--Odotahan vähän, Ville ... menkää, Miina, noutamaan pullo olutta ...
+janottaa vähän ... että pääsisi tässä taas vähän hikoilemisen alkuun.
+
+Istuen lauteitten reunalla juo hän yhdellä siemauksella kaksi lasia ja
+lahjoittaa loput jalomielisesti saunapiialle.
+
+Sill'aikaa kun minua pestään, loikoo hän siellä liikkumatonna ja
+puhaltaa vain silloin tällöin pitkän, mahtavan päristyksen
+sieraimistaan. Mitä hän miettineekään, mutta nerolta hän minusta tuntuu
+omaan itseeni verraten, jättiläisnerolta kaikkien saunanerojen
+joukossa. Jos oli suomalaisilla saunajumala, jos oli heillä
+löylynhaltija, jota palvelivat, niin tuommoinen mahtoi hän olla.
+
+--Vai on siellä premieeri tänään Suomalaisessa Teatterissa?--Ja hetken
+kuluttua:
+
+--Mutta se se on mainio näytös siinä Minna Canthin »Murtovarkaudessa»
+se saunanäytös.
+
+Kun minä olen istuutunut ammeeseen huuhtoutumaan, laskeutuu hän vihdoin
+viimeinkin pestäväksi.
+
+On nautinto nähdä hänet pesupenkillä. Hän on nyt niin pehmennyt, että
+hän valuu kuin taikina siihen kiinni, niinkuin tahdoton taikina, jota
+saunottaja saa leipoa, alustaa ja pyöritellä mielensä mukaisesti. Kuta
+kauemmin se häntä pyörittelee, hankailee ja muokkailee, sitä
+onnellisemmalta hän näyttää. Kuta kiihkeämmin se häntä saippuaa, höylää
+ja hieroo, sitä autuaallisemmiksi käyvät hänen asentonsa.
+
+--Jos Miina vielä vähäisen vetelee paljaalla kädellä selkäpiitä pitkin.
+
+Minä olen jo aikoja sitten saanut lakanani, mennyt saunakamariin,
+kuivaillut ja olen jo puoleksi pukeutunutkin, kun alkaa kuulua veden
+läiskettä saunasta.
+
+--Mitä ihmettä se siellä vielä?
+
+Siellä on leveä, punainen möhkäle selkää ja olkapäitä ammeessa. Hänet
+on pesty, ja hän ottaa parhaillaan puolikylpyä.
+
+--Sata ja viisikymmentä! huokaa saunapiika nääntyneellä äänellä.
+
+Hän saa lakanan hartioilleen, heittäytyy selälleen sänkyyn,
+peittelyttää itsensä huolellisesti, tuottaa puoli pulloa olutta,
+tyhjentää sen, otattaa tupakat esille palttoonsa taskusta ja vasta
+sitten, kun hän on saanut paperossinsa sytytetyksi, huokaa hän, vähän
+alakuloisesti:
+
+--Huhhuh! kylläpä tuntuu hyvältä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+En malttanut jäädä häntä odottamaan, eikä hän minua kiellellytkään.
+Menin Kämppiin. Tunnin kuluttua ilmaantuu hän sinne, posket kiiltävinä
+ja pingallaan ja tukka kauniisti jakaukselle kammattuna.
+
+Tyynesti istuutuu hän viereeni, ja ystävällisesti, silmät vähän
+laimeina, virkkaa minulle Sasu Punanen:
+
+--Minkä tähden läksit sinä kesken pois saunasta ... minä toki otin
+vielä höyrykaappiakin kylvyn päälle.
+
+
+
+
+AAVE.
+
+
+Kaarlenpäivänä vuonna 1808 oli Haapalan kartanoon Kymijoen rannalle
+kokoontunut loistava seura parasta ylimystöä kutsuttuna viettämään
+hovin herran, vanhan sotilaan, nimipäivää. Sitä vietettiin ainakin
+isoilla pidoilla, mutta tänä vuonna piivat ne tavallista merkillisemmät
+ja vieraita edempääkin odotettavissa, sillä ajat olivat epävarmat ja
+ihmiset tahtoivat tavata toisiaan ja kuulla uutisia. Suomen joukkoja
+oli siirretty itäänpäin, Tukholmasta oli saapunut upseereja
+paikkakunnalle, Adlercreutz oli luvannut tulla Kiialasta ja tuoda
+mukanaan von Döbelnin.
+
+Vieraita tulikin tien täydeltä. Parhaat hevoset valjastettuina suurten
+kojujen ja korkeakorjaisten rekien eteen alkoi heitä heti hämärän
+tultua täyttä karkua kiiruhtaa hovin valaistuja ikkunoita kohti.
+Saapuneina sinne, jossa keskellä isoa pihaa hulmusi pylvään päässä
+tervainen soihtu, pyörähtivät he ylpeästi leveiden rappusien eteen, ja
+höyryävät, hirnuvat hevoset sidottiin seinävieriin ja aitovarsiin
+kiinni, missä ne sitten alituisesti tiukujaan helistelivät ja
+kalistelivat valjaitaan. Kellojen kilinä, hevosten hirnunta ja kuskien
+huudot kuuluivat aavojen peltojen yli kauas metsän rannassa oleviin
+mökkeihin, joista niistäkin varustauduttiin hovin juhlaa ulkopuolelta
+ihailemaan ja hovin herralle hurraata huutamaan. Ja sama meno kuului
+toisellekin puolelle vuoksen yksinäisten venäläisten upseerien korviin,
+jotka tilapäisissä kasarmeissaan, seuraa ja huvitusta vailla, ikävöiden
+suorittivat yksitoikkoista rajapalvelustaan.
+
+Ilma oli tänä iltana leuto ja suvinen, taivaalla raskaita pilviä ja
+tuuli idästä, josta se toi mukanaan Kymin virran kohinaa sen syvästä
+uomasta, metsän huountaa suoraan vastaiselta rannalta ja yht'äkkiä
+silloin tällöin katkonaisen torventoitahduksen.
+
+Jo olivat kaukaisimmatkin vieraat saapuneet, jo olivat ensimmäiset
+tarjottavat tarjotut, tanssittu alkuvalssi ja ensimmäinen katrilli ja
+vanha klaveri jätetty hetkeksi lepäämään. Tanssin lomassa oli ovi
+avattu ulos porstuaan ja tyhjän salin läpi kuului ulkona seisovien
+hevosten aisakellojen ja kulkusten kilinää. Ensi jäykkyys oli voitettu,
+ja mieliala hilpeni hilpenemistään. Herrain huoneessa oli Adlercreutz
+tarttunut lasiinsa kilistääkseen isännän kanssa, ja salin perällä
+kamarissa seisoi von Döbeln naisten ympäröimänä ja kertoi heidän
+pyynnöstään palveluksestaan Ranskan väessä ja sotaretkistään Intiassa--
+kun tiu'ut ja kulkuset yht'äkkiä lakkasivat lirittämästä ja
+haastelevien korviin kuului pitkulainen torven puhallus, joka tunki
+avonaisten ovien kautta sisähuoneidenkin perille.
+
+Se oli venäläinen iltasoitto.
+
+Hetken verran se vain kesti, ja olihan se monta kertaa ennenkin näillä
+seuduilla soinut. Sotilaillekin oli se vanhastaan tuttua säveltä, mutta
+kun naiset säpsähtivät ja huudahtivat heikosti, niin katkesi von
+Döbelniltä lause kurkkuun, eikä Adlercreutz tahtonut juoda maljaansa
+sellaisen fanfaarin puhaltaessa. Syntyi äänettömyys, joka ei tahtonut
+ottaa loppuakseen sittenkään, kun kellot ulkona taas alkoivat kilistä.
+Kaikki olivat he sen kuulleet, ja kaikkien korvissa soi se vielä
+tauottuaankin.
+
+--Sulkekaa ovi siellä! huudahti isäntä; von Döbeln lopetti keskeytyneen
+lauseensa, Adlercreutz joi isännän onneksi, ja naiset koettivat taas
+olla iloisia. Mutta mieliala ei enää saanut siipiä alleen.
+
+Sillä ajat eivät olleet iloiset, eivät juuri iloisemmat kuin niin monta
+kertaa ennen, kun ilmassa liikkui sotahuhuja, jotka sitten aina olivat
+toteutuneet ja siirtäneet vieraan vallan rajan yhä likemmäksi oman maan
+keskipistettä. Toinen puoli maata oli jo nytkin temmattu irti toisesta
+ja Kymin virran valtasuoni enää vain suojeli Suomen sydäntä viimeisen
+halvauksen iskulta. Ja nyt puistatti muisto menneestä ja paha aavistus
+tulevasta, ja jätti sotilaankin selkäpiin kylmilleen.
+
+Mutta illalliselle mennessä oli kuitenkin Adlercreutzin ryhti ja von
+Döbelnin iloisuus saanut mielet entiseen hilpeyteensä. Tanssi ja juomat
+olivat sen lisäksi panneet veret vilkkaampaan liikkeeseen, ja
+venäläisetkin olivat jo aikoja sitten menneet levolle. Eikähän niistä
+sotahuhuistakaan vielä mitään varmaa tiedetty.
+
+Isäntä istui pöydän päässä vieressään Adlercreutz, vastapäätä häntä oli
+emännän ja talon tyttären välissä von Döbeln ja pitkin pöydän muita
+sivuja nuorempia upseereja sinikeltaisissa univormuissaan, kukin
+kaunottarensa kanssa.
+
+Adlercreutz oli pitänyt lyhyen puheen ja esittänyt isännän maljan, joka
+juotiin suurista kourantäyteisistä hopeapikareista.
+
+--Te olette tehnyt tehtävänne, olette taistellut ja vuodattanut
+vertanne isänmaan multaan. Teidän väkenne kyllä voitettiin, teidät
+tungettiin takaisin ja teidän täytyi väistyä ylivoiman edestä. Mutta
+oli kuitenkin raja, jonka yli eivät saaneet teitä kulkemaan. Te kun
+olitte tullut tämän vanhan kotinne kynnykselle, niin iskitte te siihen
+kantapäänne, ponnistitte omista oven pielistänne ja huusitte: »Tähän
+saakka eikä edemmä!» Ja vaikka toinen puoli virtaa on vihollisen
+vallassa, niin on tämä puoli vielä meidän. Sillä tästä yli te ette
+heitä päästänyt. Ja toivokaamme, ettei se ole tapahtuva, niin kauan
+kuin teidän kookas vartalonne vielä seisoo isänmaan ja Ruotsin
+rajavartijana.
+
+Döbelnin silmät olivat alkaneet säihkyä. Hänen Intian auringosta ja
+Ranskan viineistä kuumuneet verensä kiehahtivat, ja kun sotavanhuksen
+malja oli juotu, ponnahti hän seisoalleen ja huudahti:
+
+--Saanko sanoa sanan minäkin?
+
+Ja kun se hänelle joka taholta myönnettiin, niin hän alkoi:
+
+--Se ei ole tapahtuva, jos minäkin saan vakaumukseni sanoa! En ikinä
+usko sitä mahdolliseksi! Me äsken kyllä kuulimme oudon äänen, joka
+näytti meitä hetken verran vavahduttavan. Ja miksei se olisi sitä
+tehnyt? Onhan se niin monta kertaa ennenkin aaveena soinut korvissamme.
+Mutta olemmeko sitä koskaan todella säikähtäneet? Minä uskon, että
+emme, vai kuinka?
+
+--Emme ole! Emme!
+
+--Jos siis emme ole ennen, niin miksikä nytkään!
+
+--Hyvä!
+
+--Ja miksi emme nyt enemmän kuin ennenkään? Siksi, että meidän
+isänmaassamme on elinvoima, luja ja rikkomaton kuin luonnonvoima!
+Silpokoot sen, heittäkööt käden sinne, toisen tänne, sirottakoot
+jäsenemme ympäri kenttiä, ne hakevat toisensa, ne asettuvat itsestään
+paikoilleen!
+
+Puhujan innostus tarttui muihinkin, he huusivat: »Hyvä, hyvä!» ja hän
+jatkoi hehkuvin poskin:
+
+--Halkaiskoot ne sen kahtia, repäiskööt toisen puolen toisestaan irti,
+ne yhtyvät sittenkin ja alkavat aina elämänsä uudelleen!--Maamme on nyt
+jaettuna keskeltä kahtia. Mutta sillä vakavalla luottamuksella, sillä
+uskolla, joka, vaikka ei muuta uskoisikaan, uskoo kuitenkin isänmaan
+yhteyteen ja onneen, tahdon minä juoda isänmaan maljan! Hyvä
+herrasväki--!
+
+--Odottakaa hetkinen! huusi vanha soturi toisesta päästä pöytää. Tässä
+talossa on aina ollut tapana, että kuninkaan ja isänmaan malja juodaan
+vanhasta Kaarle kuninkaan kristallipikarista...
+
+Emäntä viittasi palvelijalle, ja palvelija kiiruhti ottamaan sitä salin
+nurkasta, jossa se vanhan tammikaapin päällä seisoi Kaarle XII:n
+vartalokuvan edessä.
+
+--Suokaa anteeksi, herra von Döbeln, tämä keskeytys, mutta se on lahja
+itse kuninkaalta isävainajalleni.
+
+--Anna tänne se!
+
+Ja von Döbeln oikaisee kätensä sitä ottamaan, ja toisella tarttuu hän
+isoon viiniruukkuun, tyhjentääkseen sen sisällön vanhaan pikariin.
+
+Mutta yht'äkkiä hän kalpenee, pudottaa viiniruukun kädestään, laskee
+pikarin pöydälle, horjahtaa vähän, painaa kädellään haavoitettuun
+otsaansa ja vaipuu sanatonna istuimelleen.
+
+Herrat hypähtävät paikoiltaan ja peräytyvät, naiset huudahtavat kuin
+olisivat he nähneet aaveen, ja kaikki tuijottavat he sanattomina
+vanhaan pikariin, jossa näkyy suuri, räikeä rako yläreunasta
+alareunaan.
+
+Milloin oli haljennut Kaarle kuninkaan lahja, sitä ei kukaan tiennyt.
+
+Mutta isänmaan malja jäi sinä iltana juomatta.
+
+Ja kuukauden perästä kulki vihollinen Kymijoen poikki.
+
+
+
+
+RAKKAUDEN KIRJE.
+
+
+
+I.
+
+Olin niin tulisesti rakastunut kuin voi olla ainoastaan koulupoikana
+ollessaan. Olin viimeisellä luokalla, ylioppilaskirjoitukset olivat
+juuri päättyneet, ja tunteeni olivat nousseet niin korkealle, että jos
+olisi ollutkin jonkinlainen lemmen lämpömittari, se ei enää olisi
+voinut sen astemäärää osoittaa, ei varjossakaan. Kuumuus oli niin kova,
+että vaikka päiväkaudet kuljin kalpeana ja väsyneenä, niin en silti
+saanut yölläkään unta silmiini. Minä ähkin ja puhkin, kieriskelin
+vuoteellani, peite painoi, ja lakanakin oli liian raskas. Päänalunen
+oli tietysti tuhannella sykkyrällä, oljet allani ruumenna, ja sänky
+narisi ja valitti vaivojaan.
+
+--Mitä sinä siinä yökaudet peppuroit, ettei saa nukkua, murisi veljeni,
+joka oli tuomittu nukkumaan samalla tilalla.
+
+--Enhän minä mitään...
+
+--Vai et mitään?
+
+--Kun on niin vari.
+
+--Eipähän minulla ole vari...
+
+Mutta hän ei ollutkaan rakastunut niinkuin minä eikä tiennyt, kuinka
+minä kärsin.
+
+Minä en voinut muuten, minun täytyi avata ikkuna.
+
+Se oli kaupungin rantaan päin, ja naapurin puutarhan ja takapihan yli
+näkyi siitä palanen järven lahtea. Ulkona oli valoisa kevätyö, ja
+siellä oli niin kaunista, niin kaunista, että minua taas melkein
+itketti.
+
+Eihän tämä ollut aivan ensimmäinenkään rakkauteni. Olihan niitä ollut
+kolme rakkautta kaikkiaan, yksi siellä maalla ja kaksi täällä koulussa.
+Mutta minä olin silloin vielä lapsi, ja ne olivat olleet sellaisia
+lapsellisia rakastumisia. Melkein halveksin itseäni ajatellessani,
+kuinka naurettava olin ollut siihen aikaan ja kuinka pintapuolisia
+tunteen olivat olleet. Nehän olivat perustuneet ainoastaan ulkonaisiin
+ominaisuuksiin, kauniisiin silmiin, kiharoihin ja leiskaviin letteihin.
+Heidän sisällistä arvoaan--pappilan Helmin, Anna Pettersonin ja
+viimeksi Ida Nymaninkin--en ollut vähääkään punninnut. Ja mikä minä
+olin silloin ollut? Koulupoika, joka ei voinut kaukaisessakaan
+tulevaisuudessa ajatella edes kihloihin menemistä, vielä vähemmin kodin
+perustamista.
+
+Mutta nyt olivat olot aivan toiset, nyt seisoin elämäni käännekohdassa,
+olin tulemaisillani ylioppilaaksi, ja nyt tuli minun sen mukaisesti
+käyttäytyä ja toimiakin. Tunteeni »tuohon naiseen», joka oli minut
+valloittanut, eivät olleet hetken hurmausta, vaan ne olivat totiset ja
+syvät. Joskin minä ihailin hänen sinisiä, sielukkaita silmiään ja hänen
+pitkää, vaaleaa palmikkoaan, niin perustuivat tunteeni oikeastaan
+rauhaan hänen otsallaan, arvokkaisuuteen hänen kasvoissaan ja ennen
+kaikkea tuohon tasaiseen hellyyteen koko hänen olennossaan. En
+ajatellut häntä iloisena morsiamena, vaan vakavana vaimonani, joka
+voisi jakaa kanssani kaikki elämän surut ja vastoinkäymiset. Ja juuri
+se, että hän oli minua _viittä_ vuotta vanhempi, juuri se oli parhaana
+todistuksena siitä, ettei tässä enää voinut olla kysymys tavallisesta
+lemmen tunteesta. Tämä on kypsyneen miehen totista kiintymistä, tämä on
+jo syvälle juurtunutta rakkautta, josta riippuu koko hänen
+tulevaisuutensa ja joka määrää hänen elämänsä suunnan ainaiseksi. Jos
+hän rakastaa minua, olen pelastettu. Ellei--hyvästi silloin ihanat
+unelmani rakkaudesta ja onnesta! Minä olen oleva ikuisesti murrettu
+mies. Minä tunnen sen, että jos niin käy, silloin tulen elämään vain
+kalpeana haamuna siitä, mikä muuten olisin voinut olla. Te huolettomat,
+kokemattomat ystäväni, toverini ja veljeni! Te ette ole vielä tulleet
+elämänne tienhaaraan, te ette tiedä ettekä kenties tule koskaan
+tietämäänkään, mitä ovat elämän taistelut. Iloitkaa te vain, naurakaa,
+lyökää palloa lupapäivinä ja nukkukaa--lapset!
+
+Minä en nimittäin ollut ollenkaan varma siitä, rakastaako _hän_ minua.
+Yksi todistus minulla tosin oli, ja se oli jotenkin hyvä: en tiennyt,
+että hän ainakaan rakastaisi ketään muutakaan. Hän oli hoitamassa
+täällä kaupungissa nuorempia sisariaan ja veljiään, joista yksi oli
+minun luokkatoverini ja paras ystäväni, tietysti. Olin heillä joka
+päivä, ja hän oli minulle aina niin tasaisesti ystävällinen ja hyvä, ja
+joka kerta, kun lähdin heiltä, pyysi hän, etten »unhottaisi pois».
+Mutta ei hänen silmissään kuitenkaan näkynyt mitään erikoista tunnetta.
+Kenties ei hän aavistanutkaan, että olisin voinut rakastua häneen, kun
+hän oli niin monta vuotta minua vanhempi. Se on tietysti
+hienotunteisuutta hänen puoleltaan. Ja sentähden täytyy _minun_ ottaa
+ensimmäinen ratkaiseva askel, minun täytyy tunnustaa hänelle tunteeni.
+
+Olen jo aikoja sitten päättänyt, että sen on tapahtuminen heti kohta,
+kun kirjoitukseni ovat onnellisesti suoritetut. Sitä ennen--se olisi
+ollut väärin häntä kohtaan.
+
+Nyt ne ovat ohitse ja ovat onnistuneet. Illalla on tullut siitä
+Helsingistä sähkösanoma. Toverini ovat lähteneet lähimpään maataloon
+punssipulloineen. Mutta minulla on nyt tärkeämpää tehtävää.
+
+Veljeni nukkuu seinään päin, kääräistyään kaikki peitteet ja lakanat
+ympärilleen. Viereisessä kamarissa kuorsaavat toiset. Tornin kello lyö
+kaksitoista yöllä. Kaikki on hiljaa. Nyt on tullut otollinen hetki. Nyt
+tunnen, että se tulee sujumaan. Tänä yönä se on tehtävä. Ja juhlallisin
+tuntein, kasvot jäykkinä, mutta käsi vähän vavisten, avaan minä
+laatikkoni. Laatikossa oli lukittu paperilaukku ja laukussa kirjeeni
+konsepti. Nyt se on puhtaaksi kirjoitettava--punaiselle paperille
+sinisellä musteella--ja huomenna on se oleva hänen käsissään.
+
+--Mitä sinä siellä taas ratuuttelet? ärähtää veljeni unissaan.
+
+Se ei ole mikään tavallinen rakkauden kirje, sillä tämä rakkauskaan ei
+ole mitään tavallista rakkautta. Minä en kosi, minä ainoastaan
+»ilmoitan hänelle tunteeni».
+
+»Minun täytyy saada sanoa sinulle--kirjoitan minä--mitä sydämeni
+tuntee. Jos voisin, niin minä kätkisin ne, kätkisin ainiaaksi, mutta
+tunnen, että se ei ole mahdollista. Ehkä kummastut tätä, ehkä
+loukkaudut ja suutut; mutta jos voit, niin anna minulle anteeksi, ja
+menköön tämä asia meidän salaisuutenamme hautaan.»
+
+Ja tämän esipuheen jälkeen alan minä selittää hänelle tunteitani. Monta
+yötä olen tähän työhön menettänyt, mutta sitten siitä on tullutkin
+kahdeksan sivun pituinen, pieni novelli. Erittäinkin olen ihastunut
+muutamiin paikkoihin, joihin asetan suurimmat toiveeni ja joiden luulen
+pitäväni saada hänet lämpenemään, vaikka hän vielä olisikin kylmä.
+
+»Jo silloin, kun viime kesänä olin teidän luonanne siellä maalla,
+heräsi minussa se tunne, joka nyt on kasvanut voittamattomaksi. Me
+palasimme järveltä veljesi kanssa. Sinä olit rannassa meitä
+vastaanottamassa, heilutit meille liinallasi ja huusit hellällä
+äänelläsi meitä päivälliselle. Olit avopäin, aurinko valaisi kasvojasi
+ja vaaleanpunaista pukuasi. Olit silloin kuin taivaallisesti
+kirkastettu--ja se kuva painui siitä hetkestä unhottumattomasti
+mieleeni».
+
+----»Ehkä erehdyn--ja voihan ihminen niin helposti erehtyä--mutta
+minusta kuitenkin näytti siltä, kuin en minäkään olisi ollut sinulle
+aivan yhdentekevä. Kun olimme viinimarjoja syömässä teidän
+puutarhassanne, niin sinä kutsuit minua luoksesi parhaaseen
+pensaikkoon, taitoit täyteläisimmän tertun ja ojensit sen minulle
+pensaan yli. Olisitko tehnyt tämän, ellet olisi minusta vähääkään
+välittänyt?»
+
+----»Mutta kaikista ihanimpana esiinnyit sinä edessäni silloin,
+muistatko, Fanny, viime talvena, kun sisaresi oli pienen lapsensa
+kanssa käymässä täällä luonanne. Sinä otit sen hänen sylistään, pidit
+sitä niin hellästi ja taitavasti käsivarrellasi, että mieleeni muistui
+Rafaelin kuuluisa madonna.»----
+
+»Sinun soittosi talvi-iltain hämärässä, kun istuit haaveksien pianon
+ääressä ja lauloit niitä lauluja, joita tiesit minun rakastavan, en voi
+sitä sanoin selittää, millaiset tunteet minussa silloin myllertivät,
+vaikka minun täytyikin istua rauhallisena ja kätkeä epätoivoni
+riehuvaan rintaani»----
+
+»Mutta nyt sitä en enää voi, minun täytyy saada varmuus. Minä lähden
+muutaman kuukauden päästä ulos maailmalle, tiemme eroavat, emme kenties
+enää koskaan tapaa toisiamme. Sanon 'kenties', sillä yksi mahdollisuus
+vielä on, ettemme iäksi eroaisi. Mutta se mahdollisuus ei ole minun
+määrättävissäni, vaan se on sinun. Anna se minulle, jos voit, mutta
+ellet voi, niin sano sekin, sano suoraan ja säälimättä. Sillä varmuus,
+olkoon se kuinka karvas tahansa, on aina parempi kuin epävarmuus.»
+
+Aamu jo valkeni, kun olin lopettanut puhtaaksikirjoittamisen. Ilman
+konseptia kirjoitin siihen vielä näin kuuluvan lisäyksen:
+
+»P.S. Jos sinun hyvin käy maailmassa, jota sydämestäni toivon--sillä
+nyt, kun aamu koittaa ja luonto taas yön jälkeen herää uuteen elämään,
+tunnen minä, että rakkaudessani ei ole ollenkaan itsekkyyttä--niin
+pyydän vain, että vaikka et minua rakastaisikaan, et kuitenkaan
+ajattelisi minua katkeruudella etkä minua tuomitsisi. Ehkemme enää
+koskaan tapaa toisiamme. Ehkä kohtasimme toisemme eilen viimeisen
+kerran, kun sinä tulit samalla hetkellä Hiltusen puotiin kuin minäkin
+olin siellä. Mikä omituinen sattuma! Se oli vain pieni kohtaus, johon
+et varmaankaan--jos et rakasta minua--pannut sen suurempaa huomiota,
+mutta joka painui minun mieleeni ja tulee siellä säilymään niinkuin
+nämä muutkin.--Ka, sinä täällä! sanoit sinä ... oletko ostanut jotain?
+--Olen! vastasin minä, ja ääneni vapisi.--No, mitä sitten'--Sen saat
+sittemmin tietää.--Milloin saan sen tietää?--Kerran!--Nyt voin sen
+sanoa: minä olin silloin ostamassa tätä punaista paperia, jolle tämä
+kirje on kirjoitettu.--Mutta kylliksi nyt... En tahdo sinua kauemmin
+ikävystyttää. Hyvästi!--Iäksikö hyvästi?»
+
+Kirje on valmis, taitan sen huolellisesti kokoon, suljen kuoren ja
+kirjoitan siihen: »Neiti Fanny Friberg--käteen.»
+
+Samassa laulaa vastapäätä olevan naapurin kukko ensimmäisen sävelensä
+ja kello kirkon tornissa lyö kolme. Vetäisen ikkunan kiinni ja
+laskeudun levolle niinkuin kuolemaan tuomittu, joka huomenna viedään
+mestauslavalle ja joka juuri on kirjoittanut viimeisen tahtonsa.
+
+
+
+II.
+
+Seuraavana aamuna--joka oli sunnuntai--oli taivas pilvessä ja ilma
+kostea, vaikkei satanut. Meillä oli murakoita potaattihaudikkaita
+aamiaiseksi, kotoa tuotua nuorta piimää ja tuoretta pannurieskaa. Olin
+yhä vielä juhlallisella tuulella ja söin synkästi ja koneellisesti.
+Mutta veljeni olivat aamuvirkeitä ja rupesivat tekemään kiusaa.
+
+--Sitä se on merkillinen mies tuota ... yökaudet se valvoo ja
+kirjoittaa mitähän kirjoittaneekin ... eikö tehne rakkaudenkirjettä,
+koskapahan oli ostanut eilen punaista paperia?
+
+--Kuka sinulle on sitä valehdellut?
+
+--Hiltusen puotipoika sanoi.
+
+--Se ei ole totta!
+
+--Sitä Fribergin Fannyako sinä?
+
+--Suus kiinni!
+
+Hoitajamme, vanha perheen palvelija, pitää minun puoltani:
+
+--Syökäähän pois elkääkä tyhjää hupattako.
+
+Siihen se jäi, ja minä lähdin ulos kaupungille, kirje povitaskussa.
+
+Se olisi nyt ollut saatava perille, mutta siinä ilmaantui yht'äkkiä
+odottamattomia vaikeuksia. Kaupungin postia ei ollut eikä minulla ollut
+ketään, jonka olisin voinut lähettää viemäänkään. Jos vilkuttaisin
+issikan ja antaisin sille viisikolmatta penniä ja sanoisin, että vie
+tämä kirje neiti Fanny Fribergille? Mutta siitä syntyisi liika suurta
+meteliä. Se ajaa koluuttaisi rattaineen niiden portista sisään,
+seisauttaisi hevosen rappujen eteen ja kompuroisi keittiöön. Ehkei
+olisi Fanny itse saapuvilla, mutta jos olisikin, niin saattaisi hän
+kysäistä: »Keneltä on tämä kirje?» Siltä ja siltä, voisi issikka
+vastata paukauttaa, niin että kuuluisi kaikkiin huoneisiin. Tai jos ei
+kysyisikään, niin saattaisi Fanny mitään pahaa aavistamatta avata
+kirjeen kaikkien nähden, ja punainen paperi herättäisi heti kohta
+epäluuloa. Se olisi kyllä nerokas tuuma, jos lähettäisin kirjeen eri
+kuoressa johonkin postikonttoriin, ja kun ne sen avaisivat siellä, niin
+palauttaisivat tänne takaisin, kun olisi postimerkki päällä. Mutta mitä
+ne ajattelisivat siitä siinä postikonttorissa? Ja sitä paitsi voisi
+kirje hukkua; ja jos tulisikin perille, en tietäisi, milloin se on
+tullut.
+
+Ei sitä voi muuten järjestää, kuin että itse pistän sen hänen omaan
+käteensä. Mutta ei sekään ollut niin mutkatonta. Mitenkä minä sanoisin
+hänelle? Niinkö, että: »Tässä olisi minulta sinulle kirje?» Ei se sovi.
+Jos en virkkaisi mitään, ojentaisin sen vain hänelle äänettömällä
+liikkeellä ja hyökkäisin ulos? Mutta eikö sekin ehkä olisi naurettavaa?
+
+Yht'äkkiä iskee päähäni nerokas tuuma. Sisareni Hanna ja hän ovat
+joskus olleet kirjeenvaihdossa. Minä annan sen hänelle ja sanon, että
+se on tullut minulle Hannan kirjeen sisässä jonkun matkustavaisen
+mukana ja sitten minä sanon, että nyt täytyy minun mennä.
+
+Mutta kun tulin heille, ei Fanny ollut kotona. Oli mennyt kirkkoon.
+Veli oli kyllä kotona, mutta ehdotti, että mentäisiin kävelemään. Ja
+minun täytyi kävellä hänen kanssaan koko aamupäivä ja palata kirje
+taskussa kotiin päivälliselle.
+
+En saanut asiaani toimitetuksi iltapäivälläkään. Kävelin kyllä heidän
+ohitsensa, ja pihalta kuului krokettipallojen pauketta. Mutta lankun
+raosta näin, että siellä oli vieraita. Turha olisi yrittääkään, sillä
+tietysti ne jäävät sinne koko illaksi.
+
+Kaupunki kiehuu sunnuntaiyleisöä. Suurissa, kaduntäyteisissä laumoissa
+vaeltavat koulupojat ja koulutytöt ylös ja alas kaupunkia pitkin,
+nauraen ja metelöiden. Minua ne inhottavat kaikki tyynni. Semmoisia
+iloisia, pintapuolisia ja kevytmielisiä olentoja, joilla ei ole
+aavistustakaan elämän todellisista kärsimyksistä ja tuskin tuleekaan...
+Ja yhä ne vain pelaavat krokettia siellä Fribergin pihassa, vaikka jo
+hämärtää. Se Fannykin ... mitähän sillä nyt on niin hauskaa
+naurettavaa? Ja minun täytyy mennä yksin kotiini. Otan avaimen ovelta,
+heittäyn vuoteelleni ja olen onneton.
+
+Seuraavana aamuna alkoivat jo tentit. Mikä kohtalon iva--sanoin minä--
+lukea tällaisessa mielentilassa vanhoja vuosilukuja! Mikä ilmeinen
+ironia--hymähdän minä katkerasti--ratkaista probleemeja, kun elämän
+suurin kysymys odottaa ratkaisuaan!
+
+Eikä tuo otollinen hetkikään näyttänyt koskaan tulevan. Silloin kun
+vain suinkin sopi, minä tosin menin hänen luokseen siinä vahvassa
+vakaumuksessa, että nyt se tapahtuu. Mutta oli niinkuin olisi varta
+vasten niin asetettu, etten koskaan saisi tavata häntä kahden kesken.
+Milloin on mikin hänen pikkuveljistään ja sisaristaan saapuvilla, ja
+niitä näyttää nyt kihisevän enemmän kuin koskaan ennen hänen
+ympärillään. Milloin niitä on toisessa nurkassa, milloin toisessa,
+milloin ne kaikki katsoa moljottavat minua vasten silmiä. Voisi se
+hyvin hyvästi ajaa ne peräkamariin! Ja sen se kai tekisikin, jos
+rakastaisi minua. Mutta rakastaakos se--? Ja jos joskus olisin nopealla
+käden käänteellä ennättänytkin suorittaa asiani ja hyökätä sen tehtyä
+tieheni, niin en saanut sitä tehdyksi omilta epäilyksiltäni. Monesti
+olen jo siirtänyt kirjeen povitaskusta sivutaskuun, monesti siihen jo
+tarttunut ja aikonut nakata sen hänen syliinsä. Mutta aina jää pala
+nielemättä. Huomenna nielaisen ... mutta kurkkuun se jää huomennakin.
+
+Kului päiviä ja kului viikkoja. Illoilla aina varmuuden vuoksi suljin
+kirjeeni lukittuun laatikkooni ja aamulla otin sen sieltä esille. Kuori
+alkoi tahraantua ja nurkat vääntyä koirankorville, niin että se lopulta
+piti kääriä paksun, harmaan paperin sisään.
+
+Ei käynyt syönti päivällä eikä yöllä nukkuminen. Kuumuus oli kohonnut
+vielä korkeammalle. Vuoteesta ei ollut kuin riekaleita jälellä.
+Veljenikin oli vaatinut vuode-eroa ja laittanut itselleen oman tilan
+sohvan kannelle toiseen huoneeseen.
+
+
+
+III.
+
+Lukukausi lähenee loppuaan, tentit ovat kohta kaikki suoritetut. Mutta
+tunteeni ovat yhä vielä povitaskussa, ja yhä tykyttää sydän harmaaseen
+paperiin--kun yht'äkkiä tulee apu kuin taivaasta suoraan.
+
+Kaupungin naiset ovat varattomien ylioppilaskokelaiden hyväksi panneet
+toimeen arpajaiset. Fanny on valittu myömään arpoja, ja eräänä päivänä
+--yhtenä kaikkein synkimmistä--kysyy hän minulta, enkö tahtoisi ruveta
+hänen kasöörikseen.
+
+Hän siis rakastaa minua! Minä en siis olekaan hänelle enää yhdentekevä!
+Ilmankos hän siis on ollutkin niin alakuloinen! Kuinka en ole sitä
+ennen huomannut!
+
+»Oi terve pohjola, isäimme onnela!»--laulan minä pukeutuessani ja
+riennän hevosella noutamaan häntä hänen asunnostaan.
+
+Hän tulee ovessa vastaan, pannen hansikkaitaan käsiinsä. Yllään on
+hänellä vaaleanpunainen puku. Vaaleanpunainen!
+
+--Kas, kas! sanoi hän, frakissa ja vaikeassa kaulahuivissa ...
+käännypäs ... se sopii hyvin tuo sinun uusi pukusi.
+
+Saan sulkea hänet melkein syliini auttaessani päällysvaatteita hänen
+ylleen.
+
+--Ei tarvitse tulla noutamaan, sanoo hän palvelijalleen. Ja minulle:--
+Ole hyvä ja pistä tämä avain taskuusi.
+
+Nyt ei ole enää epäilemistäkään, nyt olen siitä varma! Ja tänä iltana
+tulee se tapahtumaan!
+
+Ei koskaan ole hän ollut niin kaunis kuin tänä iltana. Me seisomme
+pienellä lavalla ylempänä muita. Hän latelee noita somia valkeita
+paperikääröjä lasiselle lautaselle, minä otan vastaan rahat, meidän
+yhteinen kauppamme käy hyvin, ihmiset sanovat ostaessaan: »Teidän
+onnellanne!» ja meidän arpamme ovat myydyt loppuun ennemmin kuin
+kenenkään muun.
+
+Aika kuluu kuin huumauksessa. Franseesi on alkanut, ja me olemme
+asettuneet premieerille, kahden hengen istuttavalle pienelle sohvalle.
+
+Ensimmäinen vuoro on jo ohitse enkä ole vielä saanut sitä sanotuksi.
+Mutta onhan vielä kolme vuoroa jälellä. Olen ostanut arpoja minäkin ja
+lahjoitan ne hänelle. Hän voittaa komean lamppumaton, mutta ei tahdo
+sitä ottaa.
+
+--Mutta se on sinun!
+
+--Ei, ei, en minä ota.
+
+Toinen vuoro alkaa. Astun, onneton, hänen helmalleen, ja hän rientää
+naisten pukuhuoneeseen sitä laittamaan. Saan istua koko sen väliajan
+yksin sohvalla.
+
+--Suo anteeksi, sanoo hän tultuaan, ja me aloitamme kolmannen vuoron.
+Ei hän näytä suuttuneelta, Jumalan kiitos, hymyileekin, kun karkelemme
+vastakkain. Mutta minä tanssin kuin tulisilla hiilillä, sillä nyt ei
+ole kuin yksi väliaika jälellä ja nyt sen täytyy tapahtua. Enkö voisi
+ehkä jättää sitä siksi, kun menemme yhdessä kotiin? Ei, se ei ole enää
+mahdollista, veli voi tulla mukaan!
+
+Hän istuu tuossa syrjin minuun ja leyhyttelee viuhkallaan kuumuutta
+pois poskiltaan. Sekondi on lattialla yhtenä epämääräisenä mylläkkänä.
+Tuossa tuokiossa ne ovat lopettaneet ja neljäs ja viimeinen vuoro
+alkaa.
+
+Nyt tai ei milloinkaan!... Se on jo rinnassa, se nousee kurkkuun ja
+kuristaa sitä kuin rautakouralla, alkaa jo painua alas, mutta silloin
+teen minä viimeisen epätoivoisen ponnistuksen, päätäni huimentaa, enkä
+tiedä, mitenkä ... mutta silloin se on jo sanottu!
+
+--Vai niin, sepä hauskaa ... onko sinulla se täällä mukanasi?
+
+Täälläkö? ... on ... ei ... mitä sanon minä ... se on palttooni
+taskussa ... minä annan sen, kun mennään...
+
+--No hyvä, ehdinhän sen sittenkin saada. Minä jo luulin, että hän oli
+minut aivan unohtanut.
+
+--Galopaad! komennetaan.
+
+Nyt se on tehty, nyt en voi enää peräytyä, nyt on kohtaloni ratkaistu!
+
+Minä laukkaan kuin riivattu. Tunnen tuskin, että hän on kainalossani.
+
+--Vaihdosss! huudetaan, mutta minä en tottele, minä en tahdo päästää
+häntä, minä karkaan omineni ohitse. Lattia läikkyy jalkaini alla,
+seinät huojuvat kaatuakseen ja lamput heiluvat kuin kirkonkellot.
+Vapaat vuorot alkavat, minua johdetaan ja viedään ympäri salia,
+kainaloiden alitse ja rivien lomitse, minä käyn, kumartelen, laukkaan
+ja pyörin, välistä on hän vierelläni, välistä huomaan olevani yksin
+ainoastaan herrojen kanssa. Tuntuu niin kumman vieraalta, en tiedä,
+olenko se minä vai onko se joku muu. Mutta minähän sitä olen sittenkin
+minä! Mitä? Sanoinko sen hänelle? Niin, niin! Tuolla hän on! Kiertää
+tännepäin kädestä käteen!--Kylmä hiki kihoaa koko ruumiistani. Tuntuu
+kuin pyörryttäisi.--Promenaad!--Avanssee! Retiree!--Ei, ei! Kaikki on
+ehkä menetetty!--minä tunnen sen yht'äkkiä, minä veltostun ja
+jäykistyn.
+
+Mutta hän katsoo yht'äkkiä huolestuneesti minuun.
+
+--Voitko pahoin?
+
+--Kuinka niin?
+
+--Olet aivan kalpea.
+
+--Olenko, en tiedä, ei minulla ole mitään.
+
+Tanssi lakkaa samassa. Miksi hän kysyi yht'äkkiä, voinko pahoin? Vien
+hänet salin yli ja kumarran juhlallisesti, mutta merkitsevästi;
+
+--Kiitoksia, Fanny, tämä oli minun viimeinen tanssini.
+
+--Kuinka niin?
+
+--Ilman vain ... en aio enää koskaan tanssia.
+
+--Et koskaan?
+
+--En koskaan.
+
+Hän katsoo minuun yhä vähän huolestuneesti. Pyörähdän jo mennäkseni,
+mutta yht'äkkiä tunnen käännähtäväni, näen ojentavani hänelle--sen
+harmaaseen paperiin käärityn kirjeen. Kuulen sanovani:
+
+--Tässä se onkin ... minä en muistanutkaan ... sisareni kirje ... ja
+näen, että hän ottaa sen ja menee naisten huoneeseen.
+
+Lattia, jonka yli minun on mentävä herrain ravintolaan, on kuin rajaton
+erämaa, hyvin kaukana tuolla on ovi ja sen edessä pieniä punaisia
+naamoja ja jotain valkeata ja mustaa.
+
+Vähän myöhemmin ulkona käytävässä. Olen juonut lasin punssia. Tahdon
+_juoda_ tänä iltana! Tahdon tyhjentää pohjaa myöten elämäni katkeran
+kalkin. Sillä miksi _minä_, miksi juuri minä olen ikuisesti tuomittu
+olemaan onnen hylkylapsi! Mikä kirosi minut unhottamaan siihen sen
+harmaan paperin!
+
+--Oletko nähnyt Hermannia?
+
+Se on hänen veljensä ääni, joka kysyy.
+
+--Täällä hän oli juuri vast'ikään, vastaa joku toinen.
+
+--Ka, täällähän sinä oletkin ... kuule, sinullahan on meidän avain?
+
+--Menetkö jo pois?
+
+--En minä ... vaan Fanny sanoi voivansa pahoin ja pyysi itseään
+saattamaan ... mutta kyllä minä tulen pian takaisin.
+
+Hyvä kaikki! Hän voi pahoin ja tahtoo _veljensä_ saattamaan.
+
+Olisin ehkä ollut »ikuisesti murrettu mies, vain kalpea haamu siitä,
+mikä muuten olisin ollut», ellei _hän_ olisi minua pelastanut. Sillä
+seuraavana aamuna sain häneltä oman kirjeeni takaisin ja sen mukana
+seuraavat rivit: »Kyllä olet sen itsekin huomaava, kun oikein
+ajattelet, että se, minkä olet tehnyt, on hyvin lapsellista.»
+
+_Lapsellista!_ Minunko rakkauteni, minun suuri ja syvä ja miehekäs
+rakkauteni--lapsellista? Sillä laillako hän oli kirjeeni käsittänyt?...
+
+Hän säälitti minua.
+
+
+
+
+RUOKAROUVA.
+
+
+Kai hän oli nyt niinkuin niin monta kertaa ennenkin saanut jäädä
+kaupunkiin viettämään kesäänsä kuumissa, pihanperäisissä
+vuokrahuoneissaan, kai täytyi hänen koettaa saada ruokavieraita ja
+vuokralaisia ainakin sen verran, että edes kesävuokra tulisi
+maksetuksi.
+
+Hän oli papin leski. Hänen miehensä oli ollut kirkkoherrana muutamassa
+pienessä pitäjässä. Siitä oli jo monta vuotta. He olivat köyhtyneet,
+lapset olivat jääneet isästään kesken kouluttamisen, ja viedäkseen
+heitä eteenpäin oli äiti viimeisine huone- ja keittiökaluineen
+muuttanut Helsiinkiin ansaitakseen jotain vuokralaisten pidolla ja
+ruuanlaitolla, joka oli ainoa hyödyllinen elinkeino, minkä hän oli
+oppinut.
+
+Eivät olleet suuria ne tulot, jotka tästä toimesta lähtivät. Murusia ne
+olivat rikkaiden pöydiltä. Voitto oli vain sitä, mikä ulottuu
+kolmannelle kahden hengen padalla keittäen. Suurella tarkkuudella ja
+jokaisen palan punnitsemalla hän sai sen verran tähdettä jäämään, että
+siitä oli ruuaksi hänelle itselleen ja kahdelle pojalle. Toinen niistä
+palveli rautatiellä ja hän maksoi ruokansa, toinen koetti pyrkiä
+ylioppilaaksi eikä kyennyt vielä mitään ansaitsemaan. Molemmat asuivat
+he tyytymättöminä ja äidilleen yhtämittaa maristen pienessä, ahtaassa
+huoneessa pihan puolella, oleskellen aterian lomalla yhteisessä
+ruokasalissa, joka oli puoleksi perheen huone, puoleksi ravintola.
+
+Se huone oli kuva sekä entisistä kulta-ajoista että nykyisistä
+kullattomista. Parhaat huonekalut olivat vuokralaisten huoneissa,
+siellä oli missä vanha mahonkipiironki tai verkapäällyksinen
+kirjoituspöytä, missä entisen vieraskamarin suuri toalettipeili tai
+toinen tai toinen noista leveistä, suurista sängyistä, jotka
+ruhtinaallisina ja arvokkaina olivat täyttäneet rovastin ja ruustinnan
+entisen makuukamarin.
+
+Salin kalusto oli nahtävästi kokoonpantu niistä huonekaluista, joita
+ennen oli ollut pappilan sekä ruokasalissa että suuressa salongissa.
+Keskellä lattiaa oli entinen suuri ja pitkä ruokapöytä, joka täytti
+suurimman osan huonetta ja jonka siipiä ei koskaan laskettu alas.
+Silloin kun siinä ei ollut ruokia ja astioita, oli sen yli kuitenkin
+levitetty valkoinen ruokaliina. Salin eräässä nurkassa oli sohva ja
+kaksi nojatuolia, jotka aikoinaan olivat olleet uusia ja sametilla
+katettuja, mutta joita nyt aina peitti palttinainen päällys. Sohvan
+edessä oli pyöreä pöytä, jossa aina vetelehti Hufvudstadsbladet
+ruokavieraitten luettavana. Albumeja, jotka aina koristavat
+herrastalojen pöytiä ja joista vieraille niin suurella mielihyvällä
+esitellään talon sukulaiset ja tuttavat, niitä ei näkynyt. Pienessä,
+vähän likaantuneessa paperikorissa oli kukkas- ja nimikortteja, joita
+nähtävästi olivat siihen lähettäneet uskollisimmat ruokavieraat. Se oli
+sekalaista seurakuntaa, ympäri maailman kerättyä, enimmäkseen
+tuntemattomia, kaiuttomia nimiä. Joukossa oli kuitenkin muuan
+valtiopäivämies ja eräs Suomalaisen Teatterin nuoremmista
+näyttelijöistä. Sohvan kupeella oli pitkän, aution seinän täytteenä
+pöytähylly vanhoine nuottivihkoineen ja muutamine romaaneineen. Sen
+päällä oli kömpelö, kipsinen jäljennös jostain Amor-veistoksesta ja sen
+kahden puolen pari posliinista maljakkoa. Vastaisella seinämällä oli
+vanha piano, joka kai oli jäännös niiltä ajoilta, jolloin rouva oli
+soitellut. Pianon päälle oli ripustettu miesvainajan valokuvasta
+suurennettu muotokuva ja molemmin puolin häntä pari öljypainokuvaa,
+jotka esittivät tyrolilaisia maisemia vesiputouksineen, myllyineen ja
+järvellä soutelevine rakastavaisineen.
+
+Tähän huoneeseen kokoonnuimme me kolmesti päivässä ruualle. Paitsi
+varsinaisia vuokralaisia oli siellä ylimääräisiäkin ruokavieraita,
+jotka tulivat ja menivät kuin ravintolassa. Ne tuskin tervehtivät
+tullessaan ja istuivat pöytään käsiään ristiin panematta. Syötyään he
+jäivät odottamaan kahvia ja istua rehahtivat sohvaan tai nojatuoleihin,
+joiden vieterit aina surkeasti parahtivat heidän allaan. Se tuntui niin
+sydämettömältä tuo, kun ajattelin, missä kunniassa nämä kapineet ennen
+olivat olleet. Vallitessaan pappilan suurta salia oli sohva ollut
+parhaiden ja arvokkaimpien rouvien kunniasijana. Ne olivat sen uutuutta
+ihailleet, silitelleet sen samettipäällystä, kyselleet sen hintaa ja
+vasta monen tahtomisen ja kehoittamisen jälkeen uskaltaneet ottaa sen
+haltuunsa. Sitä oli varottu kuin silmäterää, lapset eivät saaneet siinä
+koskaan istua, ja sentähden oli se säilynytkin tahratonna. Mutta nyt se
+oli alttiiksi annettuna tuhkan porolle, siihen oli läikkynyt kahvia, ja
+monesta kohden oli sametin nukka kulunut niin, että loimi pisti
+näkyviin. Turhaan koetti rouva peittää tätä rakasta huonekaluaan
+palttinapäällyksellä. Vierasten varomattomasti liikahdellessa ajautui
+se pois ja ratkeili liitoksistaan.
+
+Mutta ne entiset vieraat ne olivatkin olleet harvinaisia
+sunnuntaivieraita, jotavastoin nämä olivat jokapäiväisiä arkivieraita.
+Ne tulivat ja menivät, useinkin emännälle hyvästiä sanomatta.
+
+Varsinaisetkin vuokralaiset vaihtelivat usein kuukausittain. Sillä
+paikka ei ollut edullinen eikä hoitokaan aivan mallikelpoista. Laihaa
+lientä ja mehutonta lihaa jollain korvatakseen koetti hän äidillisellä
+kohtelulla, perheellisillä neuvoilla ja ystävällisellä puhelulla
+ruokapöydässä ylläpitää hyvää tuulta. Hän koetti ottaa osaa
+ylioppilaiden tutkintopuuhiin, kysellä toisilta, »oliko paljon väkeä
+eilen teatterissa» ja »hyvinkö oli hauska eilisissä tanssiaisissa»
+j.n.e. Ja mitä ystävällisimmällä äänellä kysyi hän: »Saako luvan olla
+lisää?» Mutta vieraat välittivät vähemmän hymyilyistä ja hyvistä
+puheista kuin hyvästä ruuasta. Useinkaan eivät tyytymättömät kasvot
+tahtoneet ottaa mitenkään valjetakseen. Ja kun hän tiesi
+syyllisyytensä, jota ei voinut mitenkään auttaa, jos mieli vähänkään
+päästä omilleen, kun maito yhä harmeni, liha sitkistyi, kahvi kävi
+heikommaksi ja jälkiruuaksi tarjottiin vuorokauden vanhoja leivoksia,
+joita sai kaksi viidellä pennillä,--silloin hän arkiutui, oli hätäinen
+pöydässä, ei uskaltanut katsoa silmiin eikä aina tulla itsekään
+saapuville.
+
+Vuokralaiset ja ruokavieraat tekivät silloin pilaa hänen laitoksistaan,
+jättivät syömättä, mitä olivat ottaneet eteensä, ja laittoivat
+ivallisia terveisiä piikain mukana. Piiat olivat yhdessä liitossa,
+vaihtuivat nekin joka kuukausi, valittaen työn paljoutta ja huonoa
+ruokaa.
+
+Usein jäi huoneita tyhjäksikin keskellä lukukautta moneksi viikoksi.
+Silloin oli hän onneton ja surullinen, ja minä näin, että hän oli
+itkenytkin.--Itsellään oli hänellä tosin parempi ja pojilla myös,
+joilla nyt oli väljempi ala liikkua. Hän sai maata kunnollisella
+vuoteella ja oikeassa huoneessa. Mutta ei hän kuitenkaan tullut
+tyytyväiseksi, ennenkuin hänet jälleen työnnettiin pieneen ahtaaseen
+kamariin keittiön takana.
+
+Oli se elämää, jossa ei näyttänyt olevan iloista, huoletonta aikaa
+milloinkaan. Aamusta varhain liikkeellä iltaan myöhään. Jo kello 6 tai
+7 lähti hän torille, josta sitten hiljalleen ja vähän väliä lepäillen
+kävi kotiin, suuri kori kainalossa. Palvelustyttöjä hän ei voinut ottaa
+mukaan milloinkaan, sillä ne tarvittiin siihen aikaan huoneita
+puhdistamassa. Kantaja ja ajuri olisi ollut liian kallis, ja harvoin
+raski hän istua raitiotievaunuunkaan.
+
+Mutta välistä pilkisti sentään ilo hänenkin huoneeseensa. Se tapahtui
+silloin, kun oli ollut hyvä vuosi, s.o. paljon vuokralaisia ja
+ruokatavarain hinnat halvat. Jonakin sunnuntai-iltana tuli kutsuttuina
+entisiä kaupungissa sattumalta olevia pitäjäläisiä ja muita tuttavia
+rouvan luo kylään. Joukossa oli neitosia, pojat ja muut asumassa olevat
+nuoret herrat kelpasivat kavaljeereiksi, ja yht'äkkiä pantiin
+ruokasalissa toimeen tanssiaiset. Sen ohessa leikittiin, laulettiin ja
+pidettiin helppohintaista perheiloa toiselle puolelle keskiyön.
+
+Ja se oli vain juhlan aatto, sillä oikea juhla oli vasta jonakin
+seuraavana päivänä, jolloin jotkut vuokralaisista liittyivät yhteen ja
+lahjoittivat rouvalle ja hänen perheelleen vapaapiletit teatteriin tai
+konserttiin. Se oli varsinkin rouvalle itselleen suuri tapahtuma. Hän
+unohti kaikki huolensa, pukeutui parhaaseensa: vanhanmuotiseen
+silkkileninkiinsä, pani sormuksia sormiinsa ja ripusti kaulaansa
+miesvainajansa lahjoittaman kultaperäisen kultakellon. Ja liikkeelle
+lähdettiin jo melkein tuntia ennen ja oltiin ensimmäisinä paikkoja
+ottamassa. Moneksi päiväksi oli sitten kertomista ja muistelemista
+siitä, mitä oli nähty ja kuultu.
+
+Mutta näitä juhlallisuuksia sattui harvoin. Useimmat sunnuntait sai hän
+olla kotona ja istua yksin, sill'aikaa kun kaikki muut, jopa
+palvelijatkin, olivat menneet ulos kaupungille. Poikain piti saada
+vähistäkin säästöistä sen verran, että edes sunnuntaisin pääsivät
+huvittelemaan. Vaatimalla ne vaativat ja olivat tyytymättömiä ja
+kiukkuisia, kun ei äidiltä liiennyt tarpeeksi.
+
+Väliaika, kun päivällinen on korjattu ja illallista ei vielä ole aika
+ruveta puuhaamaan, lienee hänestä käynyt hyvinkin pitkäksi. Kaikki
+huolet silloin johtuivat mieleen. Hän käyskenteli ruokasalissa, kuului
+asettelevan ja koskettelevan kaikkia, huoahti tuontuostakin itsekseen,
+raotti lähihuoneiden ovia, ja kun ei luullut kenenkään olevan
+kuulemassa, avasi hän pianon, istui sen ääreen ja alkoi sitä arasti
+kosketella. Sormet olivat jäykistyneet, sävelet unohtuneet, hän
+etsiskeli ja haparoi niitä muistostaan ja sai viimein kiinni jostain
+vanhasta laulusta. Ne muistot eivät olleet enää pappilan ajoilta, ne
+olivat aikaisempia ja kaukaisempia, ne olivat kaikuja tyttöpäiviltä,
+joilta pianokin oli säilynyt ja kulkenut mukana. Toisen toisensa
+perästä otti hän esille sellaisia lauluja kuin: »Du gamla, du friska,
+du fjällhöga nord» ... tai: »Djupt i hafvet på demantehällen» j.n.e.
+
+Minä olin jäänyt ruokalevolleni viereiseen huoneeseen ja kuuntelin. Hän
+ei sitä aavistanutkaan; hän soitti ja laulahtikin väliin heikolla,
+särkyneellä äänellä. Hän innostui muistoistaan, väliin tuli iloisia
+polkkiakin, hän tuntui sytyttävän kynttilän, kun tuli pimeä, otti
+esille nuottejakin ja koetti niiden avulla...
+
+Mutta yht'äkkiä soitettiin eteisen kelloa, säikähtäen hypähti hän ylös,
+paiskasi pianon kiinni ja kiiruhti avaamaan. Ja siihen ne saivat taas
+pitkiksi ajoiksi jäädä hänen haaveensa menneistä iloista ja hauskuuden
+päivistä.
+
+
+
+
+HELSINKIIN.
+
+
+Jahah! Joo! Kyllähän täällä on hauska, täällä maalla. Sehän _täytyy_
+tunnustaa, että täällä on hauskaa.
+
+Niin rauhallista, niin ihmeen rauhallista, ettei kuulu kuin oma
+haukotus. Ne tietysti häiritsevät siellä Helsingissä ne ajurien rattaat
+ja omnibukset ja veturien vihellykset, se alituinen tulo ja meno, ja
+vaikka minne menisi, niin näkee ihmisiä, niitä inhoittavia ihmisiä...
+
+Täällä maalla, täällä ei onneksi kuule muuta kuin jonkun tyhmän lehmän
+ammunnan, ja välistä tulee sika porttia rynkyttämään. Eikä täällä soita
+ryssät Esplanadissa, täällä laulavat linnut, Suomen laululinnut,--
+tyhjille huoneille. Eivätkä laula nekään muulloin kuin aamulla varhain,
+jolloin minä nukun.
+
+Ne eivät siis nekään häiritse, täällä ei, jumal'aut', täällä ei
+häiritse niin mikään--hiljaisuutta.
+
+Voi, voi, kuinka täällä siis on hauska!
+
+Mikä ihana näköala tuosta ikkunasta! Maantie, niin, maantie, jota ei
+kukaan aja. Ja järvi, jota ei kukaan souda, ja niitty ja saaret ja
+salmet ja tähdet ja taivas ja kuu ... ja metsää, metsää, metsää--eikä
+yhtään ihmistä, ei niin ristin sielua päiväkausiin koko talossa, paitsi
+muutamia liinatukkia lapsikakaroita, jotka ovat jätetyt tovereiksi
+pienemmilleen ja minulle. Koeta puhella niiden kanssa, niin sysäävät
+sormet suuhunsa ja kysyvät: »Hah'» Ja jos jotain kysyt, niin sanovat:
+»En mää tierä».
+
+Mutta tietysti on kuitenkin ihanata tämä maaelämä, tämä sisämaan
+luonto, tää maa tuhatjärvinen. Se on vain minun syyni, että minua
+haukottaa. »Oi, teitä valoisat pohjolan yöt, kun aurinko myötään
+päilyy, veen vienossa taivahan kanss» ... jahah, valoisat, kiitän
+nöyrimmästi, niin valoisat, ettei saa yökausiin unta silmiinsä ja
+sääsket ynisevät korvan juuressa lakkaamatta. Ei sovi moittia.
+
+Muistaakseni olen minä täällä terveyttäni hoitamassa, hermojani
+parantamassa, saamassa maitokuuria (tai -kuria)--siitä Jumalan viljasta
+ei ainakaan ole puutetta. Saisit sitä vaikka silmivedeksesi. Siihen se
+olisikin omansa, mutta olut on luotu juotavaksi.
+
+Oi, jos olisi Kappeli tuolla metsän reunassa aholla, jonne saisi mennä
+joka ilta istumaan, juoda tuutinkinsa ja syödä portsioninsa ja sen
+päälle kahvia--liköörin kera.
+
+Ei ole. Mutta täällä on hapanta leipää ja pitkääpiimää ja talkkunaa ja
+maitovelliä, on puulusikoita ja torakoita.
+
+Ihana on tämä maaelämä. Ei saa postia kuin kerran viikossa. Ei saa
+»Päivälehteään» joka aamu vuoteelleen. Viisi kertaa viikossa on
+painoeste.
+
+Täällä sataa melkein aina, taikka on niin kylmä tuuli, että vatsa
+vilustuu ja heltyy. Taikka kun ei sitä tee, niin on niin tukehduttavan
+kuuma, että kieli tahtoo suuhun sulaa.
+
+Tulkaa siis tänne maalle, tulkaa joka mies nauttimaan luonnon helmassa,
+hatarissa pihanpääkamareissa ja vuotavissa venheissä! Tulkaa rämpimään
+vetisiä soita ja kapuamaan kivisiä kankaita!
+
+Se on totta, teillä on se viheriä Esplanadi, teillä on viileä
+Kaivopuisto ja Else Moser ja avara, vilkas meri. Teillä on Hesperia ja
+»Sirkus veden alla» ja Korkeasaari ja Kaisaniemen päivälliset musiikin
+kanssa. Mutta mitä se on kaikki--?
+
+Jahah! Vihdoinkin siis posti viikon päästä!
+
+Mitä--? Onko Kappeli jo avattu!? Se uusi, komea, lasiseinäinen Kappeli,
+jota minä en saanut nähdäkään!
+
+Totta tosiaan!
+
+»Kappeli avattiin viime sunnuntaina!»
+
+       *       *       *       *       *
+
+--»Lapset, sanokaa emännälle, että herättäisi minut aamulla varhain ...
+minulla on hyvin tärkeitä asioita ... _minun täytyy heti paikalla
+matkustaa Helsinkiin_.»
+
+
+
+
+VASTAMYRKKY.
+
+
+Kaasu oli sammutettu ravintolan suuressa salissa, kaikki muut vieraat
+olivat poistuneet. Kaksi miestä istui likööripuolikkaan ääressä,
+pöydällä oli kahvintähteitä, seltteripulloja ja pari kynttilää, jotka
+valaisivat heidän kasvojaan; muu huone oli pimeä, ja etäämpänä seisoi
+uninen tarjoilija tyhjennettyä tiskiä vasten nojaten.
+
+Toinen heistä oli vaaleatukkainen ja avokasvoinen, hänen äänensä
+helähteli iloisesti ja sointuvasti. Toinen oli mustaihoinen ja
+synkkäverinen, silmät paloivat syvällä päässä, ja kiihoitetuin mielin
+ja kiristetyin hampain puhui hän kähisevällä äänellä:
+
+»Mitä sinä puhut mustasukkaisuudesta, sinä, joka et ole koskaan muuta
+tuntenut kuin sitä kaikkein tavallisinta, kaikkein alkuperäisintä ja
+poroporvarillisinta jokamiehen mustasukkaisuutta halveksitun rakkauden
+tähden! Se on sitä jokapäiväisintä ja joka-aikaisinta! Mustasukkainen
+_yhden_ naisen tähden yhdelle ainoalle miehelle! Mitä se on semmoinen?
+Se on lapsenleikkiä! Se on sama kuin ei mitään! Ja se haihtuu
+huomenna.»
+
+»Mutta minä puhun siitä, joka palaa iän kaiken niinkuin helvetin viha
+ja jonka liekit eivät milloinkaan sammu ja jonka kekäleet joka hetki
+uudistuvat.»
+
+»Sillä minä, minä olen mustasukkainen _yleensä_, ja se on minussa
+perisynti.»
+
+»Minä kadehdin heitä kaikkia, jotka ovat minua onnellisemmat, kaikkia,
+jotka rakastavat ja joita rakastetaan.»
+
+»Vaikken minä tuntisikaan heitä kumpaakaan, enkä tietäisi, ketä he
+ovatkaan ... kunhan näen heidän käsi kädessä kadulla kävelevän,
+nojaavan toisiinsa, istuvan teatterissa vierekkäin ... minä vihaan
+häntä, tuota miestä, niinkuin olisi hän ryöstänyt minulta morsiameni,
+viekoitellut minulta minun omani. Ja kuta kauniimpi on tyttö, sitä
+katkerampi olen minä, sitä suurempi vääryys on minulle tapahtunut, sitä
+mieskohtasempi on loukkaus minua kohtaan. Minä voin joutua raivoihini,
+minä puren hammasta, minä puin nyrkkiä. Et sinä sitä ymmärrä, mutta
+minä olen mustasukkainen monelle yht'aikaa, kaikille, jotka näen,
+joista kuulen puhuttavan, ja niillekin, joista kirjoissa luen. Mutta
+jos he tulevat onnettomiksi ja heidän välinsä menee rikki, silloin
+_minä_ vasta olen onnellinen.»
+
+»Onnea minä toivotan ainoastaan niille, jotka, jumalan kiitos, mistä
+syystä lienevätkään, ovat takertuneet rumiin ja vanhoihin ja vinoihin.
+Ne he kernaasti pitäkööt!»
+
+»Mutta elkööt viekö minulta minun nuoriani ja kauniitani ... minä
+vihaan, minä kadehdin, minä olen mustasukkainen heille kaikille, minä
+tahtoisin rikkoa heidän jokaisen välinsä, panetella heitä toisilleen
+... parhaita ystäviänikin! Sinuakin olisin tahtonut ... nyt saat hänet
+jo pitää ja pidä herran nimessä, mutta silloin kun sinä siitä kerroit,
+kuinka se oli tapahtunut, kuinka olit häntä suudellut ja syleillyt ja
+kuinka hän puristi sinua rintaansa vasten ... minä olisin tahtonut
+tapella kanssasi. Ja jos muistat, niin koetin minä aina saattaa sinua
+naurunalaiseksi hänen silmissään.»
+
+»Elä suutu! Ei se ole sen kummempaa. Se on vain siksi, että minä olen
+itse semmoinen saamaton, semmoinen nahjus, hidas, kömpelö, joka en
+mihinkään ennätä ja joka en uskalla enkä osaa ja jolla ei ole sitä
+oikeaa taitoa naisten kanssa. Ne arkiutuvat minun seurassani ja
+kaikkoilevat pois, ne kaikista hienoimmat, somimmat ja sievimmät ... ja
+sentähden minä aina joudun sellaisiin _tavallisiin_ suhteisiin, joita
+alussa ihannoin ja jotka sitten minua inhoittavat. Ei milloinkaan,
+kuuletko sinä pöllö, ei milloinkaan mitään erinomaisempaa runollista
+seikkailua, vaikka olen ikäni niitä hakenut ja maita ja mantereita
+kiertänyt enkä muuta mitään ajatellut, mutta en koskaan löytänyt...»
+
+»Ja kun en aina jaksa kadehtia ja kun näen, etten mitään voi, en muille
+enkä itselleni, ja kun tunnen vanhenevani ja aika valuu käsistäni, niin
+voin minä tulla alakuloiseksi ja surulliseksi, eikä paljon puutu, etten
+itke. Ja ainoastaan tästä syystä minä olen pessimisti ja naisten
+vihaaja, nauran katkerasti maailman menolle ja tuomitsen oloja ja
+ihmisiä.»
+
+»Mutta vielä minä näytän niille kaikille! Vielä minä paranen tästä
+taudista! Minä kerran vielä valloitan naisen, joka on kauniimpi,
+hienompi, häikäisevämpi ja suurenmoisempi kaikkia muita! Jota kaikki
+minulta kadehtivat! Jonka vertaista ei ole missään ja josta kaikki ovat
+_minulle_ mustasukkaiset, niinkuin minä nyt olen kaikille muille!»
+
+
+
+
+VANHA NUORIMIES.
+
+
+Hän oli naimaton mies, yksi noita hyvin puetuita ja huolellisesti
+hoidettuja vanhojapoikia, joita vuosikausien, milteipä kymmenienkin
+kuluessa näkee samanlaisina uiskentelevan seuraelämän virtapaikoissa ja
+jotka eivät koskaan vanhene eivätkä koskaan käy avioliiton pyydyksiin,
+vaikka niitä alinomaa heidän eteensä viritetään. Heitä näkee kaikissa
+konserteissa, hyvin usein teatterissa, varsinkin väliajoilla, melkein
+kaikissa tanssiaisissa ja joka ilta luistinradalla, josta he ovat
+nähneet monen ikäluokan nuoria neitosia katoavan, mutta josta he itse
+eivät henno luopua.
+
+Kun sattuu paras sitä lajia, on hän hiukan surullisen näköinen, ja
+silmissä on raukeaa alakuloisuutta, jota ei kuitenkaan aina voi sanoa
+kevytmielisen elämän seuraukseksi, vaan johon syyt näyttävät olevan
+henkistä juurta. Otsa on puhdas, piirteet hienot ja suu melkein viaton.
+Tukka on harvaa, ei sentään ulkonaisten tai sisäisten myrskyjen
+karistamaa, vaan niinkuin olisi murentunut omaa hienouttaan.
+
+Heitä voisi ehkä sattuvimmin verrata leskimiehiin, joilta rakastettu
+vaimo on kuollut nuorena ja jotka eivät, häntä muistaen, ole voineet
+muihin suhteisiin antautua.
+
+Ja tavallaan he ovatkin leskimiehiä, sillä useimmalla on heillä mieleen
+kätkettynä ihanne aikaisemman nuoruutensa ajoilta, jonka he ovat
+menettäneet, joka ei kuitenkaan ole unohtunut ja johon he nyt turhaan
+hakevat toisintoa. Mutta he hakevat sitä kuitenkin, ja se on onttona
+sisältönä heidän elämässään, sillä kuta enemmän he koettavat sitä
+saavuttaa, sitä korkeammalle se kohoaa.
+
+Hän selitti kerran syyn siihen, miksi se ei ole hänelle onnistunut.
+
+       *       *       *       *       *
+
+»Minä en voi kehenkään lopullisesti kiintyä,» sanoi hän. »Minä kyllä
+kiinnyn ja kiinnyn useinkin, mutta en koskaan pitkäksi aikaa ja niin
+perinpohjaisesti, että siitä voisi tulla lopullinen tosi.»
+
+»Kun tulen tanssiaisiin tai yksityisiin seuroihin tai kylpypaikkoihin--
+ja minä haen sellaisia tilaisuuksia, joissa naispuolista nuorisoa on
+koolla--alan minä katsella ympärilleni, läpikäyn koko seuran
+silmilläni, haen sieltä jotakuta, joka voisi minua miellyttää. Olen
+tottunut siihen, osaan ensi katseella hylätä ne, joiden kanssa ei maksa
+vaivaa jatkaa, ja hyväksyä toiset, jotka voivat käydä päinsä. Näkeehän
+sen heidän tavastaan pukeutua, käyttäytyä, istua, kävellä--kenessä on
+jotain erikoisempaa tai kenessä ei ole mitään. Nainen on kokoonpantu
+yksityiskohdista enemmän kuin mies, ja jos yksikin niistä ei soinnu
+muiden kanssa yhteen, häiriytyy kokonaisuus ja karkoittaa luota.»
+
+»Niistä, jotka jäävät, erottelen sitten ensi tutustumisella pois ne,
+joiden joku liike, sana, äänenpaino tai kasvojen väre siihen aihetta
+antaa. Ne ovat aukkoja nuo, joiden läpi voi syvällekin nähdä. Ja minä
+olen onnellinen, jos joku jää jälelle, joka minua tyydyttää.»
+
+»Hänet minä pyydän tanssiin, liityn hänen seuraansa tai muuten häntä
+lähenen. Hän on tavallisesti nuori, vasta puhjennut, kernaammin pieni
+kuin suuri, sillä minä en rakasta niitä, joihin minun täytyy katsoa
+ylös; piirteiden täytyy olla puhtaat, silmäin suuret ja vartalon
+virheetön. Pian olemme tutustuneet. Usein olemme jo ensi tanssin aikana
+ja sillä väliajalla, jolloin virvokkeita nauttien istumme jossain
+etäisemmässä, turvallisessa paikassa, päässeet vilkkaaseen
+sananvaihtoon. Minä olen luonnollinen ja toverillinen, johdan
+keskustelun alalle, johon hän on perehtynyt ja jossa hän helposti
+saattaa lausua pienet mielipiteensä. Hän alkaa puhella itsestään,
+sanoo, mistä hän pitää ja mistä hän ei pidä, mikä hänestä on hauskaa ja
+mikä ei. Kohta innostuu hän puhumaan enemmän itsestään, sanoo olevansa
+semmoinen ja semmoinen, ja palkkioksi annan minäkin palasen itsestäni.
+Ja minä näen, että hänen ilonsa on vilpitön, kun sanon hänelle: 'Niin
+juuri, niin olen minäkin sitä ajatellut.'
+
+»Se on ensi läheneminen, sympatiat hipaisevat ohimennen toisiaan, ja
+siinä voi välistä olla sanomaton viehätyksensä. Mutta se ei saa kauan
+kestää. Jos ei mieli sen lyhyeen loppua, ei se saa pitkälle jatkua. Ja
+tuskin on hän ollut minulla kädessäni, kun lasken hänet lentoon
+jälleen.»
+
+»Minä jätän hänet ja poistun. En puhuttele häntä sinä iltana kuin
+sattumalta, jos hän joutuu läheisyyteeni. Sanon jotain, joka muistuttaa
+häntä siitä, mitä olemme puhelleet. Hän tietää silloin, että olen häntä
+ajatellut. Ja se häntä miellyttää. Minä päätän sen siitäkin, että hän
+muiden kanssa tanssiessaan seuraa minua silmillään. Minä annan
+katseittemme silloin tällöin yhtyä, enkä lähesty muita naisia koko
+iltana. En häntä, mutta en muitakaan.»
+
+»On niin omituisen viehkeää mennä kotiin tuollaisen illan jälkeen,
+kuvitella pitkät matkat eteenpäin ja rakentaa tuulentupia
+tulevaisuuteen. Minä annan hänen käyskennellä edessäni, näen hänen
+tulevan ja menevän, kuulen häntä kuin kaukaisena kaikuna niiltä
+ajoilta, jolloin olin todenteolla rakastunut.»
+
+»En juuri hae häntä seuraavana päivänä, mutta jos sopii, käyn sitä
+katua, jossa olen hänet kohdannut joskus ennen, kun emme vielä
+tunteneet toisiamme. Minä ilostun, kun näen hänen tulevan. Tekee mieli
+tervehtiä häntä ja menen häntä vastaan. En seisahdu, en käänny häntä
+puhuttelemaan. Nostan hattua juhlallisesti, ja hän vastaa vähän arasti
+ja vieraasti. Mutta siitä minä näen, että hän ei ainakaan ole
+välinpitämätön.»
+
+»Tuttavuus jatkuu. Me satumme samaan seuraan, ja minä menen suoraa
+päätä häntä puhuttelemaan. Kun ensi jäykkyys on unohtunut, sanon minä:
+
+»--Te näytätte niin kovasti juhlalliselta, kun teitä näkee kadulla.
+Vähällä, etten olisi teitä tuntenutkaan.»
+
+»--Entä te itse! huudahtaa hän viattoman avonaisesta.»
+
+»--Mutta kun ensi kerralla tulen teitä vastaan, täytyy teidän tervehtiä
+minua tuttavallisemmin.»
+
+»Hän on pannut sen mieleensä, hän tekee sen, tekee sen puoleksi
+leikillä, ja siitä seuraa tuttavallisuus, joka taas tavatessamme
+muodostuu yhä läheisemmäksi. Minä kysyn, meneekö hän huomenna
+luistinradalle. Hän sanoo menevänsä, me olemme siellä yhdessä, minä
+käyskelen sähkön valossa ja hän kiertelee luistellen ympärilläni. Hän
+poistuu, tulee taas takaisin, minä uskallan huomauttaa hänelle, että
+tuo liike oli sulava, tuo kierros kauniisti tehty j.n.e.»
+
+»Eikö hän tule huomeniltana helppotajuiseen konserttiin?»
+
+»Ei hän tiedä ... ehkä tulee.»
+
+»Hän tulee, mukanaan joku tuttava, ja minä pyydän saada istua heidän
+pöytäänsä.»
+
+»Ja minä saatan hänet kotiinsa, haaveksin häntä siellä, täytän tyhjät
+hetkeni häntä ajattelemalla, annan itseni häntä ihailla ja teen hänestä
+pienen kotiperhosen, joka asettuu milloin tuolille, milloin sohvalle,
+milloin lentää ikkunaan ja siitä olkapäälleni. Hän ei herätä minussa
+muita tunteita kuin vienoa mielihyvää, minä voisin hymyillä hänelle
+suojelevasti, kantaa häntä kädelläni kuin lasta.»
+
+»Mutta hän kehittyy, kasvaa suuremmaksi, alkaa vaikuttaa kuin nainen,
+pyrkii lähemmä ja saa sydämeni välistä värähtämään. Minä säpsähdän
+sitä, että hän ehkä on rakastunut minuun ja minä häneen. Hän tulee
+surulliseksi, mutta minua vaivaa vähän, että olen ehkä siihen syypää.
+Hän viittaa joskus siihen, että hän ei välitä niistä, joiden kanssa hän
+seurustelee, ja minä tapaan itseni sanomasta samaa niistä naisista,
+joiden kanssa hän on nähnyt minun seurustelevan silloin, kun en ole
+ollut hänen seurassaan.»
+
+»Taas on tullut tanssiaiset. Me olemme melkein koko illan yhdessä.
+Minulle on käynyt kaikista liikkeistä ja kaikenlaisista pikkuseikoista
+selville, että hän rakastaa minua. Ja hän luulee kai sitä samaa
+minusta, koska hän niin luottavasti, niin melkein hervottomasti
+antautuu vietäväkseni. Hän on kainalossani, pää miltei lepää
+olkapäälläni, ja käsi ottaa lujasti kädestäni kiinni, kun me pyörimme
+lattialla. Hän on täydellisesti minun, tuo solakka, valkohartiainen
+olento, ja minä tunnen hurmauksen, niinkuin olisivat häämme juuri
+vietetyt.»
+
+»Se on kuitenkin vain hetken tunne, se ehkä vielä kerran tai pari
+uudistuu, sitä seuraa tyytyväisyys ja--tyydytys.»
+
+»Ja siihen minä tyydynkin enkä jatka sen pitemmälle.»
+
+»Me olemme niin kesyttyneet, niin tottuneet toisiimme--en tiedä, kuinka
+se niin pian voi käydä, mutta niin minulle aina käy--ettei meitä vaivaa
+vaitiolokaan. Minusta tuntuu kuin olisimme läpikäyneet kaikki rakkauden
+eri asteikot ja kuin nyt olisimme tulleet turvallisuuteen toistemme
+tunteista. Emme enää pidä puhelua vireillä jotain sanoaksemme, emme
+tartu jokapäiväisiin aineisiin syntynyttä äänettömyyttä poistaaksemme.
+Ainoastaan joku huomautus silloin toinen tällöin, kun on jotain, joka
+meitä huvittaa ja johtuu mieleemme, joku pieni piirre, joka näyttää
+kuvaavalta ja jonka jompikumpi meistä on keksinyt. Voimme kuulla
+soittoakin, pelkäämättä, että toinen selittäisi sen epäkohteliaaksi.»
+
+»--Saanko saattaa teitä kotiin?»
+
+»--Kiitos.»
+
+»Vien hänet sinne. Otamme ajurin. Ajamme läpi nukkuvan kaupungin. Varon
+kädelläni, ettei hän horjahtaisi pois ahtaalta istuimelta.»
+
+»--Hyvä yötä! Kiitoksia nyt--»
+
+»--Kiitoksia itsellenne ... hyvää yötä!»
+
+»Se on kestänyt kuukauden, puolitoista, kenties kaksikin tämä suhde. Se
+on tuoksunut kuin keväinen tuomen kukka. Kolmantena se olisi ehkä
+karissut. Minusta alkoi ainakin tuntua siltä. Minä tunsin hänet, tunsin
+joka värähdyksen ja joka vivahduksen, ja ne alkoivat jo toistua. Ja
+sentähden jätin minä hänet, en hakenut hänen seuraansa enkä halunnut
+häntä nähdä. Mutta minulle jäi hänestä hieno muisto, joka väreilee
+ympärilläni, kunnes sekin vähitellen haihtuu ja kuolee--toisen
+samanlaisen tieltä.»
+
+
+
+
+MENNYTTÄ KALUA.
+
+
+
+I.
+
+Vietimme viime kesää eräässä Pohjois-Savon maatalossa, ystäväni maalari
+ja minä. Talo oli noin puoli peninkulmaa kirkonkylästä, kauniilla
+paikalla järven niemessä. Ystäväni oli tullut sinne tekemään
+luonnoksia, minä enimmäkseen laiskottelin, viruen jonkin kirjan kanssa
+hänen läheisyydessään ja nukkuen tuontuostakin heinikkoon. Me vietimme
+onnellista ja huoletonta taiteilijaelämää, tyytyväisinä siitä, että
+meillä oli mielestämme niin paljon alkuperäisiä ajatuksia ja että
+luulimme omistavamme kykyä niiden esille tuomiseen.
+
+Talon väki oli hauskaa ja hyväluontoista, isäntä puhelias,
+pehmeäluontoinen ja vähän kehuskeleva, tytöt sukkelasuisia ja teräviä.
+Emäntä oli miellyttävä, rauhallisesti katseleva, hienopiirteinen
+savolainen emäntä, joka näkymättömästi liikkui kaikkialla ja oikeastaan
+näytti johtavan koko talon menon. Usein saunan jälkeen ja illallisen
+syötyä istuimme isossa pirtissä tai pirtin rappusilla koko perhe
+iloisesti tarinoiden aina puoleen yöhön.
+
+Mutta sitä paitsi oli talossa vielä henkilö, joka ei koskaan ottanut
+osaa yhteiseen seurusteluun ja joka ei näyttänyt kuuluvan varsinaiseen
+talonväkeen. Hän oli keski-ikäinen, mustaverinen, pitkä, laiha mies,
+silmät syvällä päässä ja iso tukka ainaisessa epäjärjestyksessä.
+Rahvaan pöydässä hän kyllä söi ja leikkasi itselleen samaa leipää,
+mutta erikseen oli hänellä itseään varten voiastia ja maitokannu. Kun
+me istuimme pirtissä, istui hän porstuan rappusilla, ja kun muut
+tulivat porstuaan, vetäytyi hän tikapuille, josta piippu hampaissa
+tuijotti ulos järvelle melkein liikkumatonna. Melkein aina hän tupakoi,
+ja kun oli yhden kopallisen polttanut, tyhjensi hän sen ja pisti uutta
+sisään. Muuta hän ei juuri tehnytkään. Emme nähneet häntä mihinkään
+käskettävän, ei pellolle eikä metsään. Ongella hän kuitenkin istui
+ahkeraan ja näkyi joskus käyvän verkoillakin. Sitä paitsi nouti hän
+kaksi kertaa viikossa sanomalehdet kirkonkylän kauppamiehestä, jossa
+viipyi tavallisesti koko päivän. Silloin oli hänellä aina hampaissaan
+lyhyt, pureksittu sikarinpätkä, josta hän loput poltti piipussaan.
+Lehdet luki hän jo tullessaan istuen maantien viereen, josta hänet
+joskus kävelyillämme tapasimme lukemiseen vaipuneena.
+
+Alussa hän meitä vältteli ja käänsi pois päänsä, kun sivuutimme
+toisemme. Mutta sitten, kun hän oli alkanut tuoda sanomalehtiämme ja
+kun me tarjosimme hänelle joka kerta palkkioksi sikarin, alkoi hän
+kesyttyä. Sikarit ne näkyivät olevan hänen heikkoutensa, sillä vaikka
+hänellä olisi ollut oma piippu vasta täytettynä, pisti hän sen heti
+taskuunsa ja sytytti kohta sen päälle sikarin.
+
+Kun sen jälkeen asetuimme pellon pientarelle tai niitylle tai läheiseen
+metsään, seurasi hän meitä ensin loitommaita ja läheni sitten
+vähitellen niin likelle, että jonkun kiven tai kannon päässä istuen voi
+katsella maalaamista. Hän näkyi olevan niin huvitettu taulun
+kehittymisestä, että unohti piippunsakin sammumaan. Tarkastelin häntä
+salaa ja näin hänen, jännittynyt eloisuus noissa muuten veltostuneissa
+piirteissä, silmillään uteliaasti vertailevan toisiinsa itse maisemaa
+ja sen kuvaa.
+
+--Oletteko tämän talon miehiä? kysyn häneltä kerran, kun hän oli tullut
+aivan meidän taaksemme.
+
+--En, vastaa hän sivumennen ja hajamielisesti.
+
+--Ettehän te ole renkikään?
+
+--Renkikö?... En ole renki.
+
+En voi kysyä sitäkään: »Mikä te sitten olette?» Ja kun hän meitä ei
+mitenkään häiritse, annamme hänen olla ja kulkea mukanamme, varsinkin
+kun hän itsestään ottaa kantaakseen maalauskapineita.
+
+Hänen harvapuheisuudestaan päätämme, että hän mahtaa olla joku
+talonväen sukulainen, joka on jotenkuten päästään hiukan vialla.
+
+Tiedustelemme sitä kerran sopivassa tilaisuudessa isännältä.
+
+--Ei se taida olla juuri päästäänkään vialla eikä ole sukuakaan tähän
+taloon. Se on alkujaan herra, mutta ei ole osannut miehuuttaan pitää.
+Hänen veljensä, jolla on virka kaupungissa, sen kävi pyytämässä meille
+asumaan, ja täällä se on ollut jo puolikymmentä vuotta. Vanha äiti saa
+sen elatuksesta maksaa kymmenen markkaa kuussa, jotka tulevat sieltä
+suoraan postikonttorin kautta minulle. Itselleen ne sille eivät anna
+kuin minkä vähän tupakkarahaksi ja vaatteiksi. Mutta ne juopi se heti
+paikalla suuhunsa ja sitten täytyy polttaa nurkantakaisia ja kulkea
+talonpoikain vaatteissa. Käsky on kyllä kova, ettei sille saa väkeviä
+antaa, eikä sille tarjotakaan muuta kuin kahvia.
+
+--Tiedättekö, mikä hän on ennen ollut?
+
+--Sitä me ei tiedetä, eikä sitä kuulu sen papinkirjassakaan olevan.
+Humalassa ollessaan tuo kuuluu vaimoväelle kehuneen, ettei hän aina ole
+ollut tämän näköinen, vaan että on liikkunut laajalti maailmaa ja
+käynyt suurten valtakuntain pääkaupungit ja että hänestä olisi voinut
+tulla mainio mies, jos ei olisi ollut vastahakoisuuksia. Silloin siitä
+on vähän vastusta, kun se tulee pahapäisenä kotiin, mutta kun se taas
+selviää, niin on noin hiljainen ja vähäpuheinen. Ja sentähden on sitä
+haluttu pitää.
+
+--Tekeekö hän mitään?
+
+--Eipä sen töistä muuta kuin minkä kesällä onkii kaloja ja talvella
+pyytää langoilla jäniksiä. Välistä tuo pukee tuiskulla turkit ylleen ja
+lähtee halkopinolle pilkkomaan itselleen kakluunipuita. Taikka
+kassaroipi havuja tallin takana. Tottapa se lienee siitä mielistä
+työtä, kun ei sille kukaan ole siihen mitään pakkoa pannut.
+
+Kysyimme, millä lailla hän sitten saa aikansa kulumaan.
+
+--Talvikaudet se kantaa kirjoja lainastosta ja lukee niitä. Ja kun ne
+sattuvat loppumaan, niin voipi istua päiväkaudet tuolla lailla pää
+nuupallaan ja imeä piippuaan, niinkuin herratkin sen ovat nähneet
+tekevän. Ei se puhu mitään eikä tee selkoa tuumistaan, mitä nuo sitten
+lienevätkin.
+
+--Toihan tuo ensi vuosina paperia kauppamiehestä ja laitteli
+nokikynällä huoneiden, puitten ja ihmisten kuvia, selitti emäntä, joka
+oli tullut saapuville.
+
+--Ne on niitä joutilaan töitä mitä lienevät, sanoi siihen isäntä
+välinpitämättömästi.
+
+Mutta ystäväni oli tullut uteliaaksi ja kysyi, eikö niitä saisi
+nähdäkseen.
+
+--Ei me ole niitä talteen pantu; vaikken tiedä kuitenkaan, mahtaisiko
+tyttöjen piilopaikoista löytyä. Niille se oli niitä hyvällä tuulella
+ollessaan lahjoitellut ja kehunut tekevänsä satain markkain lahjoja--
+tietäähän ne humalaisen puheet.
+
+Emäntä pani kuitenkin tytöt kaivamaan kätköjään, ja sieltä niitä
+löytyikin muutamia papereita, joihin jotenkin tottunut käsi oli
+mustalla liidulla piirustanut tuvan sisustan ja perälasin alle
+kangaspuut kutojineen. Kangaspuitten yli nojautuva nainen oli takaapäin
+hyvinkin talon vanhemman tyttären näköinen. Toisessa oli alettu kuvata
+hevosta kaivonkapasta juomassa, jota mies painoi jalallaan
+kaivonkanteen. Kolmas oli aivan keskentekoinen, mutta näkyi siitä
+sentään, että tekijä oli yrittänyt kuvata tarhaa ja lehmiä savulla.
+
+--Mutta hänhän on taiteilija tuo! huudahti ystäväni. Näetkö, kuinka
+tyypillinen on tuo tyttö tuossa ... ja katso, miten oikein hevonen on
+tehty! Se on aivan valmis luonnos. Nyt minä alan häntä ymmärtää!
+
+Ja meille alkoi selvitä tuo kummallinen mies ja hänen osanottonsa
+maalaukseen. Ja nyt minä käsitin tuon katseen, jolla hän seurasi
+ystäväni työtä ja vertaili hänen tauluaan luontoon. Minussa heräsi halu
+tutustua häneen lähemmin ja saada lisäselkoa hänen elämästään.
+
+Mutta turhaan odotimme häntä seuraavana aamuna luoksemme, vaikka
+ystäväni oli aloittanut uuden ison taulun aivan talon rannassa. Hän
+palasi ongelta; mutta kun näki meidät, ei laskenutkaan tavalliseen
+venhevalkamaan, vaan nousi maihin ulompana niemessä ja kiersi pellon
+taitse pihaan. Hän ei tullut koko päivänä luoksemme ja kun sattui
+vastaan rappusissa, vältti hän katsoa silmiin ja tuskin vastasi
+tervehdykseen. Kuulimme sitten, että tytöt olivat kertoneet hänelle,
+että me olimme nähneet hänen piirustuksensa ja että hän heti oli
+vaatinut ne takaisin ja luultavasti polttanut ne.
+
+Olisimme kai saaneet mennä talosta niine tietoinemme tuosta
+salaperäisestä miehestä, joka kuitenkin yhä enemmän uteliaisuuttamme
+kiihoitti, ellei eräs sattuma olisi saanut hänen salaisuuttaan
+aukeamaan eteemme.
+
+
+
+II.
+
+Juhannusyöksi oli talon taa korkealle keinukankaalle laitettu kokko
+vanhasta tervavenheestä, jonka me olimme ostaneet, ja vanhasta
+tervatynnyristä, jonka isäntä oli antanut. Kun samalla oli ystäväni
+nimipäivä, olimme päättäneet tarjota totia vanhemmille miehille,
+nuorelle miesväelle olutta ja naisille limonadia ja makeisia.
+
+Valmistuksia tehdessämme oli outo ystävämme ollut pihasalla ja pysyi
+siellä koko päivän, vähemmän arkana ja välttelevänä kuin tavallisesti,
+niinkuin meistä näytti. Ja kun yhteisen kylvyn jälkeen lähdimme
+miehissä liikkeelle ja hänkin oli saapuvilla, kysyin, eikö hän tahtoisi
+tehdä meille seuraa ja tulla juomaan kanssamme lasin totia.
+
+Hän sanoi kiitoksia, nähtävästi hyvinkin mielissään, vaikka vähän
+hätäisesti ja epävarmasti, ja tarjoutui kantamaan olutkoria renkipojan
+apuna. Kun sitten oli saavuttu perille ja me järjestelimme mäen
+rinteellä ison kiven kupeessa juomatavaroitamme, ryhtyi hän nuorten
+miesten kanssa kokkoa viimeistelemään. Suuret risutaakat olallaan kulki
+hän vähän väliä ohitsemme, heitti kuormansa rysähtäen maahan ja poistui
+taas samaa tietä metsään uusia noutamaan.
+
+Mutta heti kun olimme kehoittaneet häntä totia tekemään, liittäytyi hän
+nopeasti seuraamme, jossa paitsi meitä molempia istui pienessä kehässä
+talon isäntä ja muutamia muita naapurin miehiä.
+
+Hänen kätensä vapisi näkyvästi, kun hän kaatoi vettä lasiin, ja sormet
+kouristuivat suonenvedontapaisesti sokerirasiassa, josta hän suurella
+vaivalla vihdoinkin sai pari palasta veden sekaan.
+
+Siitä oli nähtävästi kauan, kun hän oli saanut tehdä totia. Me
+kilistimme hänen kanssaan ohimennen ja juttelimme edelleen ilmoista ja
+viljan kasvuista häntä häiritsemättä. Sillä välin maisteli hän
+ahkerasti lasistaan ja veteli kiihkeästi savuja paperossista, jonka hän
+poltti aivan pumpuliin saakka, ja sytytti heti kohta käskemättä uuden.
+Mutta yht'äkkiä hän kysäisi:
+
+--Eikö kokkoa sytytetäään?
+
+Hän katsoi meitä nyt suoraan silmiin, ja nuo synkät, jäykät piirteet
+olivat vähän vilkastuneet. Niissä oli miltei vähän iloakin, ja
+kasvoista oli kadonnut niiden tavallinen arkuus. Ja kun olimme
+huutaneet pojille, että he panisivat kokon tuleen, niin tarttui hän
+lasiinsa ja sanoi aiheettoman juhlallisesti:
+
+--Saanko luvan juoda herrain maljan ... me emme ole vielä tainneet
+tulla esitellyiksikään ... nimeni on Forsberg.
+
+Me vastasimme maljaan, ja hän ryyppäsi pitkässä siemauksessa lasinsa
+puoleltaan kuiviin.
+
+Nousimme kaikki katsomaan kokon sytyttämistä. Hän neuvoi poikia
+sytyttämään sitä joka taholta yht'aikaa.
+
+--Sitten se oikein hulmahtaa! sanoi hän.
+
+Seisottiin kehässä liekkien ympärillä, jotka rätisten kiiruhtivat eri
+haaroilta ylöspäin selkärangaksi pystytetyn petäjän latvaa kohti. Sinne
+päästyään paukahtivat ne suurella huminalla yhteen ja nuoleksivat
+pitkinä kielinä tyyntä ilmaa.
+
+Pikkupojat huusivat hurraata ja heittelivät risuja liekkien
+lisäsyötiksi, kun tulen ensimmäinen puuskaus oli ohitse.
+
+Tarkastelin sillä välin Forsbergia, joka seisoi vieressäni ja oli
+jäänyt tuleen tuijottamaan. Hän seisoi hajasäärin, kädet
+housuntaskuissa, hattu toisella korvalla ja sammunut paperossi
+suupielessä. Hänen silmissään oli totinen, tarkkaava ilme, joka
+muistutti sitä katsetta, mikä usein on maalareilla, kun he tutkivat
+jotain aihetta. Ja yht'äkkiä ojensi hän kätensä, osoitti sillä taivaan
+ja tulen rajaa ja sanoi minulle:
+
+--Se on mainio efekti tuo...
+
+--On se, vastasin minä hiukan hämmästyen.
+
+--Tuo taivas tuossa ... katsokaa, kuinka se nyt on tumma ... ja se
+ylimeno kirkkaampaan vähän kauempana ... tuon tytön punaiset kasvot ja
+sininen esiliina, miten ne loistavat ... se on komeata ... noissa
+tuolla taampana voittaa taas taivaan valaistus...
+
+--Niin, sanoin minä, muuta osaamatta, enkä voinut enää pidättäytyä
+kysymästä:
+
+--Te olette maalari?
+
+--Olen minä maalannutkin.
+
+--Ettekö sitten enää?
+
+Siihen hän ei mitään vastannut, pysyen yhä samassa asennossa. Silloin
+tällöin liikahtivat hänen kasvonsa aiheettomasti, ja minusta näytti
+kuin olisi hän vavahdellut itsekseen. Toti alkoi nähtävästi kohota yhä
+enemmän hänen päähänsä.
+
+--Nyt yhteinen malja ... juokaa, pojat ja tytöt, olutta ja limonadia
+... ja sitten tanssimaan! huusi ystäväni tuonnempana.
+
+Joukko hajautui eri ryhmiin, mitkä keinuivat, mitkä tanssivat. Isännät
+siirtyivät laseineen lähemmä kokkoa, ja me vetäysimme kolmisin lasiemme
+ääreen, jonne Forsberg tuli kernaasti ja heti kohta, kun häntä siihen
+kehoitimme.
+
+--Minä kuulin, että olette maalannut, sanoi ystäväni, kun olimme
+saaneet toiset lasimme valmiiksi. Vieraamme ryhtyi siihen koko
+sielullaan ja otti suuntäyteisen kulauksen malttamatta sokeriakaan
+sulattaa ja kaataen enemmän kuin puoleksi konjakkia.
+
+--En minä ole enää moneen vuoteen..
+
+--Mutta te piirustatte kuitenkin?
+
+Hän ei vastannut siihen, vaan otti uuden kulauksen ja veti tupakkaa
+pitkät savut keuhkoihinsa.
+
+--Te olette sama Forsberg, jolta on kaksi taulua Ateneumissa?
+
+--Taitaahan siellä niitä olla kaksi. Mutta ei niistä mitään ... saanko
+luvan kysyä, oletteko tutkinut Düsseldorfissa?
+
+--En ole ... minä olen ollut vain Pariisissa.
+
+--Sen näkee teidän luonnoksistanne ... sinnehän ne nyt kaikki tätä
+nykyä menevät ... mutta maalattiin sitä ennen Düsseldorfissakin ...
+siellä se maalasi Holmbergkin.
+
+--Te tunsitte hänet?
+
+--Miksen olisi tuntenut, kun istuttiin joka ilta samassa kneipissä...
+Hän oli nero! huudahti hän, ikäänkuin tuntien tarvetta yht'äkkiä purkaa
+kaikki tunteensa--... ette te nykyajan nuoret pariisilaismaalarit vielä
+ole osanneet luontoa käsittää sillä tavalla kuin hän ... teissä ei ole
+idealismia, teissä ei ole idealismia ... mutta taiteessa täytyy olla
+idealismia ... katsokaa tätä kesäyötä...!
+
+--Mutta miksi te ette ole jatkanut? kysyi ystäväni ivan vivahdus
+äänessä.
+
+--Minä en puhu itsestäni enkä teistäkään ... puhutaan niistä suurista
+mestareista ... mutta mitä merkitsevät yksilöt ... yksilöt kaatuvat,
+mutta taide elää ... eläköön taide ... se taide on jotain pyhää ja
+jaloa!... Suomen taiteen malja!
+
+Hän tarttui suurella liikkeellä lasiinsa. Veret alkoivat nousta yhä
+enemmän hänen päähänsä, hänen silmänsä paloivat ja otsan pinta kävi
+sameaksi niinkuin hänen ajatuksensa ja puheensa. Uteliaina me häntä
+tarkastelimme.
+
+--Onko teillä vielä tupakkaa?--Kiitoksia!--Antakaa anteeksi! ... mutta
+minä olen niin saakelin iloinen, että saan tavata tuttavia ... miksette
+ole tutkinut Düsseldorfissa ... mutta minusta tuntuu kuin olisimme
+kuitenkin vanhoja tuttavia!... Auch ich bin in Arkadien geboren! ...
+niin, niin, mutta mitäpä minusta, minä olen mennyttä kalua!
+
+--Mistä sen niin varmaan tiedätte?--Te olette kovin pessimisti.
+
+--En minä tiedäkään, eikä sitä tiedä muutkaan ... sitä luullaan ja
+päätellään ja sanotaan, että se ja se on mennyttä katua ... mutta se
+riippuu asianhaaroista ja siitä, kuka onnistuu ... te olette niin
+käytännöllisiä nykyaikaan ... mutta sen minä sanon, että minä vielä
+näytän ... antakaa minulle huomenna väriä ja kangasta, nuoret miehet...
+
+--Kernaasti!
+
+--Niin, niin, kernaasti ... teillä on hyvä tekniikka ... se on vaikea
+se tekniikka, mutta ei siinä ole kaikki... Holmberg sanoi, että minulla
+on hyvä väriaisti ... antakaa anteeksi, että minä kehun itseäni ... ei
+ne minun tauluni siellä Ateneumissa ole mitään ... roskaa ... mutta on
+minulla ollut kauan yksi hyvä ajatus ja kaksikin ... tämmöinen valoisa
+kesäyö, jossa palaa tuli, ja nuo väet kokon ympärillä ... ja tulen ja
+valoisan yövalaistuksen taistelu ... ymmärrättekö?... Ette te ymmärrä,
+enkä minä osaa puhua... Hiiteen kaikki! Maljanne!
+
+Hän näytti katkeroituvan, mutta heltyi uudestaan, kun ystäväni myönsi,
+että se todellakin oli hienosti ajateltu. Hänelle tuli vedet silmiin,
+ja hän alkoi taas puhella, puoleksi itsekseen.
+
+--Tämä kesäyö, tämä pohjolan ihana kesäyö! Mikä aika, mikä aika! Miksi
+ei sitä ole maalattuna? Tuolla on kaislikko ... ja mökki tuolla
+toisella puolen järven ... usma hiipii rantoja pitkin... ja kalastaja
+ruohikkorinnassa ... karjan kellot kalkattavat ... mutta ei se kuulu
+asiaan ... mutta miksei voisi kuulua? ... se taulu pitäisi maalata niin
+hyvin, että luulisi kuulevansa karjankellot ja muut äänet ... muut
+äänet ... mitenkä sanookaan Topelius kesäyön kirkkaudesta pohjolassa
+... »ne ovat maalanneet auringon ja kuun kaikissa asemissa taivaalla»
+... taivaalla ... »mutta kesäyön kirkkautta, jossa ei ole varjoja, vaan
+valo tulee» ... en minä muista ... ei minulla ole ollut energiaa ...
+eikä tekniikkaa...
+
+Hän koetti koota pakenevat ajatuksensa ryyppäämällä, mutta ei
+nähtävästi saanut esille sitä, mitä olisi tahtonut sanoa.
+
+--Eih!--No, terve! En minä enää...
+
+--Ei tiedä, ehkä se taas kävisi hyvin, jos koettaisitte?
+
+--Mitäh? Ei se käy... tiedättehän sen ... minä näen sen silmistänne,
+että vain sanotte sanoaksenne ... mutta minua ei tarvitse sääliä,
+vaikkei minusta ole tullutkaan mitään ... kuuletteko, että minua
+inhoittaa ... jos teillä on vielä konjakkia, niin antakaa tänne!
+
+Isäntä oli tullut uutta lasia tekemään ja hän sanoi siihen puoleksi
+leikillä:
+
+--Ei sille pidä enää antaa.
+
+Oli ollut omituista katsella, miten erilaiset tunteet ja mielentilat
+vaihtelivat entisen maalarin kasvoissa. Heti ensimmäiset kulaukset, tai
+oikeastaan jo varma tietokin niiden saamisesta, vapauttivat hänen
+mielensä sen tavallisista kahleista. Vähitellen hän sai rohkeutta
+puhua, ja hän näytti koettavan saada ulos sen, mitä siellä oli pitkät
+ajat kantanut. Kenties kuinka pitkän ajan perästä heräsi hänessä taas
+hänen taiteellinen vaistonsa. Se sulatti esille toivoa, ja melkein
+vesissä silmin puhui hän noista ajatuksistaan. Hetkisen luotti hän
+vielä itseensä, mutta samassa hän sekautui, luottamus katosi ja vaihtui
+katkeruudeksi. Ja juuri pahimpana hetkenä tuli isäntä muistuttamaan
+nykyisyydestä. Kuin salama iski viha hänen silmistään, ja suu kävi
+ilkeisiin kureisiin.
+
+--Mitä te täällä teette? Mene tiehesi! huusi hän hänelle.
+
+--So, so--olen sitä yhtä hyvä kutsuvieras minäkin ... vaan jos nämä
+herrat käskee...
+
+--Ei, ei, istukaa vain, mahdutaanhan me tähän kaikkikin.
+
+--Minä sanon teille, isäntä, että on moukkamaista tulla sekaantumaan
+meidän keskusteluumme! Mitä asiaa teillä on siihen, juonko minä vai en?
+
+--Ei mitään, ei mitään ... mitäs se nyt Vorsper leikistä suuttuu?
+
+--Se ei ole leikkiä ... sinä olet kavala mies ... sinä vartioit minua
+kuin salapoliisi ... kyselet joka kylässä, että onko se käynyt täällä
+taas juomassa, ja kerrot kauppamiehessä ja kirkonkylässä ... oletko
+sinä minun holhoojani?
+
+--Kukas sen on sanonut ... sanokaapa herrat, oletteko kuulleet, että
+minä...
+
+--Sitä sinä kehut ... sinä olet tyhmä ja ahne ... ja raaka mies...
+
+--Tuolla lailla se aina alkaa rakentaa riitaa ... nyt sen näette,
+herrat ... se kun vähänkään juopi ... ja herra hän on olevinaan, vaan
+renttuherra sinä olet sittenkin.
+
+--Sinä olet moukka ... minä ylenkatson sinua! Minä käännän sinulle
+inholla selkäni!
+
+--Kumma, kun sinun ylpeytesi antaa myöten syödä samassa pöydässä!
+
+--Rahan minä maksan ruuastani!
+
+--Sinäkö sen maksat? Muut sinun syöntisi maksavat ... joka pennin,
+minkä itse saat, juot suuhusi.
+
+--Sinä et raski juodakaan!
+
+Ja tällä typerällä tavalla jatkui heidän väittelynsä väen kokoontuessa
+heidän ympärilleen. Forsberg oli tällä välin taas täyttänyt lasinsa
+puhtaalla konjakilla ja ryyppäsi sitä kuiviltaan. Ryyppiessään ja
+riidellessään aleni hän alenemistaan samalle kannalle kuin hänen
+jokapäiväinen seuransa. Hänestä katosi kaikki muu, ja hänen sanansa ja
+liikkeensä muistuttivat tavallista rappiolle joutunutta nurkkakirjuria.
+
+Meitä vaivasi tämä riita, ja me kehoitimme häntä tulemaan pois. Mutta
+silloin kääntyi hänen raivonsa meitä kohtaan. Epäonnistuneen kyvyn koko
+katkeruudella alkoi hän haukkua ystävääni:
+
+--Hyvähän on teidän, joilla on suhteita ja hyviä ystäviä ja stipendejä,
+mutta mitä helvettiä maksaa köyhän miehen lapsen...!--ja sitten hän
+unohti sen ja alkoi sadatella maata ja taivasta ja väliin omaa itseään.
+
+--Elkää nyt...
+
+--Antakaa minun olla, pois minun silmistäni, herrat ja narrit!... Minä
+olen mennyttä kalua ... mennyttä kalua ... mutta minä kostan, minä
+kostan koko maailmalle ... kas tuossa!
+
+Ja hän heitti tyhjän lasinsa kiven kylkeen pirstaleiksi.
+
+Mutta kun hän aikoi antaa muidenkin mennä samaa tietä, tarttuivat
+miehet häneen kiinni, ja siitä syntyi käsikähmä. Hän oli aivan
+hengästynyt ja uupunut sisällisestä raivostaan, ja kun hän oli saanut
+pari sysäystä, kompastui hän ja kaatui pitkälleen sammalikolle.
+
+Hän ei enää päässyt ylös ja vähän aikaa yriteltyään--hän nukkui.
+
+Hän meitä säälitti ja suretti, ja samalla meitä inhoitti talonpoikain
+kohtelu, jotka kävivät häntä näykkimässä ja koettivat olla sukkelia
+hänen kustannuksellaan.
+
+Vaatteet epäjärjestyksessä--ne vähäiset, mitä hänellä oli--laiha rinta
+paljaana, hattu kaukana katajikossa, päälaki hiuksettomana ja suupielet
+velttoina kuin kuolleella retkotti hän siinä selällään raskaasti
+hengittäen.
+
+Aurinkokin oli noussut, ja juhannuspäivän ensimmäiset säteet sattuivat
+vielä lisäksi valaisemaan tätä kurjuutta.
+
+Hänellä oli ollut aikoinaan aatteita ja innostusta hänelläkin, ja
+tähteitä niistä olimme nähneet mekin tuossa äsken.
+
+--Aina kun näen tuollaisen sortuneen virkaveljen--sanoi ystäväni
+alakuloisesti--tulee minulle sellainen salainen omantunnon pistos, että
+kukaties mitä hän olisi tehnyt, jos olot olisivat olleet myötäiset, ja
+ehkä hän samoissa oloissa olisi tehnyt paljon enemmän kuin minä itse ja
+moni muu. Hänen taulunsa--muistathan, kuinka niitä kerran sinulle
+näytin--osoittavat alkuperäistä käsitystä, vaikka ovatkin
+virheellisesti tehdyt, ja se kuului hänen hämäristä puheistaankin. Sitä
+paitsi muistuu minulle aina Kivi mieleeni...
+
+Me ajoimme poikanulikat pois hänen ympäriltään, ja muukin väki hajosi
+siitä kylälle. Sitten otti toverini takkinsa ja levitti sen hänen
+päälleen suojaksi aamukylmää vastaan.
+
+--Antakaa hänen nyt nukkua ... huomenna täytyy meidän koettaa ottaa
+hänet huostaamme ... kenties saamme hänet vielä jaloilleen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Mutta emme nähneet häntä huomenna emmekä ylihuomennakaan. Vasta
+kolmantena päivänä palasi hän taloon ja hiipi huoneitten taitse suoraan
+saunaan maata. Yllään ei hänellä ollut muuta kuin paita ja housut.
+Lakkinsa ja toverini takin oli hän--saimme sittemmin tietää--vienyt
+kirkonkylän salakapakoitsijalle viinan pantiksi.
+
+
+
+
+»OI, JOS OISIN VIRKAMIES».
+
+
+Istuimme iltahämärässä ja toivottelimme itsellemme ja toisillemme mitä
+parasta voimme ajatella. Kullakin oli omat haaveensa siitä, miksi hänen
+olisi pitänyt tulla. Eräs meistä, joka oli kuuluisa taiteilija, joka
+oli matkustellut maita ja mantereita ja kaikenlaista kokenut ja
+koettanut, valitti sitä, ettei hän ollut ruvennut virkamieheksi. Sille
+uralle olisi hänen pitänyt antautua. Ja sen halunsa perusteli hän näin:
+
+»Aivan liioittelematta ... ajatelkaa, mikä voisi olla suloisempaa kuin
+tuollaisen valtion virkamiehen asema. Minä katson siihen niinkuin
+johonkin meille tavallisille ihmisille saavuttamattomaan aateluuteen,
+jonka mukana ei seuraa ainoastaan ulkonaisia etuja, vaan myöskin
+etuoikeutettuun luokkaan kuuluvan itsetuntoa ja sisällistä tyydytystä.
+Meillä muilla ei sitä ole kumpaakaan. Me vaikka kuinka ponnistelisimme,
+me jäämme kuitenkin tavallaan ulkopuolelle sitä yhteiskuntaa, jonka he
+ovat luoneet, jonka kehityksestä he ovat vuosikymmenien kuluessa
+muodostuneita tuloksia ja jonka antimia he nauttivat. Heihin on jo
+kätkyessä painunut jonkunlainen rodun leima, jota seuraavat
+synnynnäiset taipumukset niihin tehtäviin, joihin he ovat määrätyt.»
+
+»Heidän on niin helppo aloittaa elämänsä, jossa ei ole mitään suurempia
+aukkoja eikä mutkikkaita käännekohtia. Tosinhan täytyy virkamiehen
+pojankin ylioppilaaksi tultuaan valita uransa ja ratkaista, mikä on
+hänen oikea kutsumuksensa. Vaikka hän onkin jo ennakolta määrätty
+valtion virkamieheksi, on hänellä kuitenkin hänelläkin suuri
+kysymyksensä, epäilynsä ja taistelunsa siitä, _miksi_ virkamieheksi
+hänen olisi rupeaminen. Mutta ei valitsemisen vara eikä vaikeuskaan ole
+sen suurempi kuin nuorella varsalla, joka lasketaan tyhjään talliin ja
+jossa on puolikymmentä joutilasta pilttuuta: tuomarin, kamreerin,
+henkikirjurin, maanmittarin ja papin pilttuu. Hänen taipumuksensa
+vievät hänet tietämättään johonkin noista, ja kun hän on siihen tullut,
+niin hän siihen pysähtyy. Hänet on kesytetty, ja hän antautuu
+astelemaan omaa vakoaan. Silloin kun toinen kyntää, niin hän karhitsee,
+ja kun hänen veljensä vetää halkoja, niin vetää hän vettä, ja
+yläsillalta pudotetaan hänen eteensä joka päivä häkki heiniä täyteen.»
+
+»Ahertamistahan sitä on hänelläkin, ja hikiset ovat usein hänenkin
+päivänsä. Mutta siinä ei ole sitä kuluttavaa kiihkoa, mikä meidän
+henkeämme aina kalvaa, ei tuota ainaista kilpailua eikä epätietoa
+päämäärästä ja palkkiosta. Kunnia on ehkä pienempi, ja se on kyllä
+totta, ettei hän juuri voi maailman mainetta saavuttaa, niinkuin
+meistä--joku harva. Mutta osaansa vaille ei hänkään tule jäämään.
+Hänellä on ihanat virkaylennyshetkensä, hänellä on ylimääräiset
+palkkionsa uutteruudesta ja taidosta virassa, joista kaikissa
+sanomalehdissä mainitaan, ja hän saa ritarimerkkinsä jonakin
+pääsiäisenä. Kenen haudalle käy satojen pituinen saattojoukko, kenestä
+tehdään mitä lämpimimmät kuolinkirjoitukset ja kenestä sanotaan, että
+hän oli 'oikea mies oikealla paikallaan?'--Hänestä!»
+
+»Hänelläkö ei olisi sitä illusionia itsestään, joka on kaikilla meillä
+muillakin, että me olemme ihmiskunnalle hyödyksi ja viemme sitä
+eteenpäin! Me vain emme voi todistaa olevamme hyödyksi, mutta hän voi.
+Hän on ratas siinä koneistossa, joka jos seisahtuisi, seisahtuisi
+yleinen järjestys, lakkaisivat lait, ja koko yhteiskunta menisi mullin
+mallin. Mutta mikähän seisahtuisi, lakkaisi tai menisi mullin mallin,
+jos joku meistä menisi? Ja sentähden ei ole kumma, jos hän perityllä,
+äänettömällä ylenkatseella katselee kaikkia niitä, joilla ei ole tuon
+koneiston kanssa mitään tekemistä, jotka vain tahtovat mullistaa olevia
+oloja ja joilla on kaikenlaisia uudistuspuuhia, mitkä eivät sovi hänen
+järjestelmäänsä. Saahan niistä puhua, saahan sitä kaavailla, mutta
+hänenhän se on kuitenkin lopulta kaikki sovitettava käytäntöön.»
+
+»Se se antaa hänelle sisäistä tyydytystä, jota moni meistä voisi
+häneltä kadehtia.»
+
+»Mutta vielä enemmän voisimme kadehtia sitä tyydytystä, joka hänellä
+on omasta itsestään. Hänen koneellinen työnsä ei jäydä hänen
+tunne-elämäänsä, joskaan ei sitä juuri täytäkään. Ja rakkautensa hän
+käsittää sellaisena rakkaana velvollisuutena kuin toimensakin.
+Totisesti rakastuu hän vasta silloin, kun hänellä on oikeus ruveta
+näitä asioita ajattelemaan, s.o. kun hän voi tarjota vaimolleen kodin
+ja turvallisen toimeentulon. Hän neuvottelee siitä sukunsa kanssa,
+tyttö punnitaan monelta puolen, huomataan hyväksi ja otetaan
+perheeseen. Hän saa sitten nauttiakseen perheonnensa, rauhallisen ja
+vanhanaikaisen, jota meillä muilla irtonaisilla ihmisillä häiritsevät
+ja repelevät niin monet hajanaiset ja levottomat pyrinnöt ja
+keskinäiset väärinkäsitykset.»
+
+»Mutta jos minä jostain syystä tahtoisin olla virkamies, niin tahtoisin
+olla siitä syystä, että voisin olla hänen asemassaan hänen vanhoilla
+päivillään. Hänen eläkeikänsä lähestyminen on hänen lopullisesti
+toivottu satamansa, eikä vanhuus kauhistuta häntä, niinkuin se
+kauhistuttaa meitä. Silloin kun hän ei enää itse jaksa tehdä
+tehtäviään, pyytää hän apulaisen ja saa sen... Mutta pankaa te, pankaa
+te toinen puolestanne työskentelemään ja palkatkaa sijainen
+toteuttamaan--_aatteitanne_!»
+
+»Meillä on se ainainen epäilys, ettemme ole mitään toimittaneet, emme
+tehneet mitään hyötyä ... ja ettemmekö ehkä olisi voineet enemmän, jos
+olisimme oikein koettaneet. Kuta vanhemmaksi elämme, sitä
+puutteellisemmalta kaikki meistä näyttää, sitä enemmän tahtoisimme
+tehdä ja sitä edemmäksi pyrkiä. Mutta kuta kauemmaksi tulemme, sitä
+loitommaksi poistuu meiltä päämaalimme. Meistä ei koskaan mene halu,
+vaikka kyky menisikin.»
+
+»Mutta kun hän on ottanut eron virastaan, niin voi hän rauhallisesti ja
+tyynesti katsoa elämänsä työtä, sillä hän on jättänyt jälkeläiselleen
+paperinsa täydellisessä kunnossa ja tilintarkastus on osoittanut laskut
+pennilleen oikeiksi. Ja muuta hän ei ole koskaan haaveksinutkaan.
+Sitten on hän saanut lapsensa onnellisesti hoidetuiksi, pojat virkoihin
+ja tyttäret hyviin naimisiin. Itse hän nyt nauttii runsasta eläkettä,
+nukuskelee, käyskentelee suurissa, mukavissa huoneissaan tai istuskelee
+ikkunan ääressä seuraten katupeilistä ihmisten liikettä kadulla. Jos
+voisi muitakin huvittaa tämän maailman meno, niinkuin se voi häntä! Kun
+on se kotimainen politiikka niin mitätön, niin seuraa hän sitä
+tarkemmin ulkomaista. Hän oli jo nuorena miehenä ollessaan suuri
+Napoleon I:n ihailija, Bismarckin kuva on hänellä seinällään, ja hän on
+varmasti vakuutettu siitä, että rautakansleri vielä kerran ottaa Saksan
+ohjakset uudelleen käsiinsä.»
+
+»Kun olisi meillä muillakin paperit järjestyksessä vanhoilla
+päivillämme, kun saisimme mekin maailmalta täydellisen tilivapauden--ja
+kun voisimme siihen tyytyä, minkä saamme!»
+
+»Kun en olisi mihinkään muuhun pyrkinytkään, kun olisin uskonut, mitä
+isävainajani sanoi: että se se on kuitenkin kaikista varminta!»
+
+»Hullu olin, kun en ruvennut virkamieheksi...»
+
+»Jos osaisin kirjoittaa runoja, niin kirjoittaisin runon, joka alkaisi
+näin:
+
+    Oi, jos oisin virkamies,
+    ja tulot vakavat!
+    ------
+    ------
+
+»Sillä minusta on ihan väärin, että virkamiesten kunniaksi yleensä ei
+milloinkaan runoja kirjoiteta.»
+
+
+
+
+VANHA MUISTO.
+
+
+Kevätaamu valkeni parhaillaan päiväksi, kun hän ajettuna ulos kadulle
+epävakaisesti lähti kulkemaan keskikaupunkia kohden. Hänellä oli hämärä
+aavistus siitä, että se oli päivän rusko, joka jo hiukan punaili
+huoneiden päätyjä. Hän vihelsi ajuria, mutta ei niitä kuulunut. Unhotti
+samassa, minne oli mentävä, ja kulki jonkun kadun poikki, jonka perällä
+näki kirkastuvia pilviä. Horjahtaen seinää vasten seisahtui hän
+tuijottamaan eteensä, sylkäisi ja jatkoi taas matkaansa. Hän tuli
+Punavuorilta päin, näki olutravintolan kyltin ja kolkutti ovelle, mutta
+kukaan ei tullut avaamaan. Joutui jollekin uudelle, tekeillä olevalle
+kadulle, jonka toisella puolella oli puuhuoneita ja toisella kalliota.
+Hänelle tuli halu nähdä merta, ja hän koetti kiivetä kalliolle, mutta
+jalka livetti ja toi hänet takaisin hiekkaiselle katukäytävälle.
+Uudenkirkon kaksoistorni törötti koko ajan hänen silmissään. Hän tuli
+Korkeavuorenkadun alapäähän, mutta ei jaksanut lähteä sitä kiipeämään,
+vaan meni Kaivopuistoon päin. Katolisen kirkon kohdalla seisoi ajuri,
+joka tarjosi hänelle apuaan. Haukuskellen kulki hän ohitse ja joutui,
+miten lienee joutunut, Kaivopuiston valleille.
+
+Hän oli juonut taas monta päivää perätysten. Se oli ainoa ilo, mikä
+hänellä enää oli jälellä ja jota hän vielä rakasti. Muut huvitukset ja
+harrastukset, ne oli hän jo aikoja sitten jättänyt.
+
+Hän istuutui penkille, kasvot merelle päin. Löysi taskustaan vielä
+tupakan tähdettä ja sytytti sen. Kädet olivat likaiset ja pöhöttyneet.
+Millaisethan lienevät kasvoni, ajatteli hän ja muisti hämärästi, että
+hän ravintolan peilissä oli nähnyt pyöreän möhkäleen, joka oli hänelle
+irvistänyt, kun hän irvisti sille. Oli hän ennen ollut komea mies ja
+kaikkien naisten lemmikki. Nyt ne olivat ajaneet hänet ulos, kun hän
+oli kaatanut viiniä heidän pöytäliinalleen...
+
+Ei se syttynyt, tupakka. Oli katkennut. Uutta etsiessä sattui kello
+käteen. Se oli seisahtunut. Hän koetti vetää sitä, mutta ei löytänyt
+avainta. jos nakkaisi sen tuonne alas, koettaisi nakata niin, että
+putoisi mereen. Mutta mitä varten ... ja mitä varten mereen...?
+
+Meri oli tyven, siellä täällä näkyi purjeita, joita jo nouseva päivä
+valaisi. Hän tuijotti sinne tylsästi ja välinpitämättömästi. Aamukylmä
+teki hyvää otsalle. Se ei kyennyt vielä selvittämään, mutta se
+viihdytti. Päivä alkoi lämmittää selkää. Häntä rupesi nukuttamaan, ja
+hän nousi vallituksen syrjään laskeutuakseen nurmikolle pitkäkseen. Hän
+tahtoi nukkua yli sen ajan, jolloin vähitellen selvitessä kaikki
+omantunnon vaivat kävivät hänen kimppuunsa ja kaikki menetetyn elämän
+muistot alkoivat harritella hänen silmissään.
+
+Mutta hän ei saanut unta silmiinsä.
+
+Hänen edessään, Kaivopuiston ympäri kulkevan tien varressa, oli huvila,
+joka yht'äkkiä pyrki muistuttamaan jotakin. Se oli kaksikerroksinen, ja
+alikerrassa oli suuri parveke. Sen edustalla oli vihreä pihakenttä ja
+vähän kukkamaata, jonka keskellä kimalteli pölkyn päässä sininen
+lasipallo. Katolla oli viirikeppi. Parin ikkunan edessä uutimet. Päivä
+paistoi parvekkeen sisään, ja sieltä voi erottaa huonekaluja.
+
+Epäselvien ja katkonaisten ajatusten itsepuheluna selveni hänelle
+muutamia hajanaisia muistoja entisestä elämästä...
+
+Hän oli asunut maalla, samassa perheessä kuin _hän_, yhden kesän
+ensimmäisinä ylioppilasvuosinaan. Molemmat kotiopettajia, toinen
+poikien, toinen tyttöjen. Huvila oli samanlainen saaristohuvila meren
+rannalla kuin tuo. Iltasilla muiden maata mentyä käveltiin salaa
+metsäpolkuja ja soudeltiin tyynirantaisia vesiä. Tultiin myöhään kotia
+ja istuttiin vielä kauan puolipimeällä parvekkeella, sen puisella
+sohvalla kaulakkain. Puheltiin kuiskaamalla ja odoteltiin päivän
+nousua. Puolipimeässä liekehtivät hänen suuret silmänsä, ja hänen
+kasvonsa olivat jäykistyneet hellyydestä. Erottiin vasta aamusilla, kun
+päivä valkeni ja aurinko alkoi paistaa sisään. Ei tahdottu hennoa
+erota:--»Mene sinä ensin!»--»Ei, mene sinä!» _Hän_ oli voimakkaampi ja
+meni. Hän riisui kenkänsä, antoi aukoa niiden nauhat ja hiipi
+sukkasillaan ylös toiseen kerrokseen, jossa oli hänen huoneensa. Sieltä
+hän, käsipuun yli kumartuneena, heitti vielä lentosuudelman molemmilla
+käsillään.
+
+Mutta kerran, kun kaikki olivat kaupungissa poissa ja lapset vain
+kotona, juoksi hän ylös taakseen katsomatta ja suudelmaa heittämättä.
+Rakkautensa osoitteeksi ja kumotakseen epäilykset (--»Jos minua
+rakastat, osoita se...»--»Mutta jos sinä jätät minut?»--»En, en, en
+jätä...») oli hän antanut ainoan ja kaikki, mitä hänellä oli...
+
+--Ja minä, konna, minä hylkäsin hänet! huudahti yöllinen kulkija
+hypähtäen ylös ja lähtien pois.
+
+Se oli ollut petetyn tytön loppu ja hänen omien onnettomuuksiensa alku.
+
+Juopunut oli selvinnyt pahimmasta humalastaan. Hän lähti itkien ja
+aamukylmässä hikotellen kulkemaan kaupunkiin päin. Hän itki kahden
+ihmisen pilattua elämää. Ja itki ääneensä, kun kirkastuvalta ulapalta
+näki valkeita purjeita paistavan ja merenpinnan hopeisena välkkyvän.
+
+
+
+
+SALAPERÄINEN TARINA.
+
+
+Salaperäisinä tarinoina elävät pienissä, vanhoissa koulukaupungeissa
+kertomukset entisten lukioiden ajoilta. Kun kaupungin vanhemmat herrat
+kokoontuvat nuorempien kanssa totilasien ääreen, päätyvät tavallisesti
+kaikki kaskut lopulta lukiokaskuihin. Ainevarasto on tyhjentymätön, ja
+nopeasti luistavat tunnit yli puoliyön.
+
+Ja kuta loitommaksi puoliyön tuolle puolelle istutaan, sitä
+haavemaisemmiksi jutut kasvavat. Nuo univormuihinsa puetut lukiolaiset,
+jotka vapunpäivinä ratsastivat kaupungin katuja pitkin valkoisissa
+hansikkaissa ja miekka kupeella, ne muuttuvat miltei tarumaisiksi
+sankareiksi, joista puhutaan ihaillen ja kunnioittavasti ja joiden
+tekoja ei enää tuomita nykyajan oikeus- ja siveyskäsitteiden mukaan.
+Urotöinä kerrotaan sellaiset kepposet kuin että eräänkin vihatun
+opettajan ikkuna yöllä tervattiin ja hän päivää turhaan odottaen nukkui
+niin pitkään, että myöhästyi aamulla tunniltaan. Tai että toisen
+sairaan ja pahanilkisen lehtorin portilla muutamana aamuna huomattiin
+kaupungin ruumisvaunut ja katu oli havutettu hautausmaalle saakka. Tai
+miten rehtorin vesitynnyri oli pihamaalta kärryineen päivineen nostettu
+hänen talonsa katolle. Puhumattakaan semmoisista pienistä tapahtumista
+kuin että opettajan kalossit naulattiin lattiaan ja hän niihin
+astuessaan kaatui selälleen.
+
+Se, mikä näissä tapahtumissa varsinkin oli jännittävää, oli se, että
+opettajat eivät koskaan päässeet syyllisten perille. Koko lukio seisoi
+kuin yksi mies, ja kaikki keinot saada tunnustuksia esille olivat
+turhat. Kukaan ei tietänyt mitään siitä, minkä kuitenkin kaikki
+tiesivät. Koulukuri oli höllä, mutta toverikuri sitä kovempi. Joka sen
+rikkoi, hänen oli parasta samalla erota opistostakin.
+
+Joka kerta, kun kaupungin vanhemmat herrat näitä aikoja muistelevat,
+johtuvat he lopulta tapaukseen, joka sattui siihen aikaan, kun lukiot
+vaikuttivat viimeisiä vuosiaan, mutta jolloin samalla oli niiden
+loistoaikakin. Se tapaus oli tuo lukion kellon kuuluisa katoaminen,
+joka sai koko paikkakunnan mielet kuohuksiin ja joka yhä vieläkin panee
+ne vilkkaasti väräjämään, milloin ja missä siitä vain puhe tulleekin.
+Se on jännittävä loppukohtaus siltä suuruudenajalta, joka sitten
+päättyi lukioiden lakkauttamiseen ja kouluolojen uudestaan
+järjestämiseen.
+
+Siihen aikaan oli kaksikerroksinen lukiorakennus ainoa kivirakennus
+koko kaupungissa. Se näkyi melkein yhtä kauas kuin kirkkokin, ja
+ylpeinä niitä vertallivatkin toisiinsa lukiolaiset ajaessaan kaupungin
+ainoasta tullista sisään lukukausien alussa. He tulivat sinne kuin
+omaan valtakuntaansa, tietäen, että kaupunki ilman heitä oli tyhjä ja
+ikävä ja että suurin osa sen asukkaista sai toimeentulonsa heistä.
+
+Mutta oli kuitenkin eräs epäkohta, joka mieliä katkeroittavana
+perintönä oli kulkenut polvesta polveen. Se epäkohta oli lukion suuri
+kello, joka riippui suuren pääoven yläpuolella rautapellistä tehdyn
+pienen katoksen alla ja josta kulki nuora kuin syömäkellosta seinän
+läpi opettajain huoneeseen. Jokaisen välitunnin jälkeen sitä soittaa
+mouruutettiin niin, että sen ruma, kova ääni kuului yli koko kaupungin
+ja ulkopuolelle tullinkin kaupunkilaisten pelloille saakka. Lukiolaiset
+olivat siihen aikaan aikamiehiä, ja jo kauan oli käynyt heidän
+kunnialleen, että heitä soitettiin kokoon kuin koulupoikia. Anomuksia
+oli tehty useampiakin, että soittaminen jätettäisiin, mutta turhaan,
+sillä opettajain ja lukiolaisten välit olivat vanhastaan kireät. Ja
+sitä paitsi oli vasta nimitetty uusi rehtori asettanut päämääräkseen
+kukistaa heidän jäykät niskansa. Kelloa soitettiin siis yhä ja
+soitettiin sydämen pohjasta, suureksi iloksi alkeiskoululaisille ja
+halveksituille kaupungin kisälleille, jotka yöllisissä kahakoissa
+tavallisesti saivat selkäänsä ja sentähden aliluokan koko katkeruudella
+vihasivat näitä yhteiskunnan haltijoita.
+
+Mutta viimein loppui kuitenkin lukiolaisten kärsivällisyys, ja he
+päättivät tässäkin asiassa hankkia itselleen oikeutensa omalla
+kädellään, niinkuin olivat hankkineet sen niin monta kertaa ennenkin.
+
+Ja eräänä aamuna, kun rehtori taas tarttui kellon nuoraan soittaakseen,
+ei ääntä kuulunutkaan, mutta sen sijaan tuli poikkileikattu nuora
+seinän läpi alas hänen silmilleen. Ja kun mentiin miehissä ulos
+rappusille, oli katos tyhjä ja kello poissa.
+
+Heti kohta oltiin selvillä siitä, milloin kello oli kadonnut ja kuka
+sen oli vienyt. Edellisenä yönä oli se otettu alas paikoiltaan, sillä
+eilen oli sillä vielä soitettu, ja olihan seinässä vielä verekset
+tikapuitten jäljet. Ja että lukiolaiset olivat työn toimittaneet, siitä
+ei ollut epäilystäkään. Tavallinen varas ei olisi viitsinyt nähdä tuota
+vaivaa vanhasta kellonromusta.
+
+Lukion kaikki kolme luokkaa tutkittiin moneen kertaan, mutta kukaan ei
+tietänyt asiasta mitään. Ylimmän luokan priimus uskalsi vielä luokkansa
+puolesta kysyä, mikä oikeuttaa opettajistoa tekemään paljaaseen
+epäluuloon perustuvia ja lukiolaisia kaikin puolin loukkaavia
+kysymyksiä.
+
+Se siihen oikeuttaa, vastattiin, että edellisenä yönä oli suuri joukko
+lukiolaisia nähty kaupungissa liikkeellä, ja palovartia oli kertonut
+puoliyön aikana nähneensä mustan ryhmän lukion portilla.
+
+Lukiolaisia ei oltu ennenkään kielletty yöllä liikkumasta, eikä tämä
+muutenkaan ollut mikään todistus.
+
+Mitäs oli heillä ollut lukion portilla tekemistä?
+
+Luultavasti olivat ne, jotka siinä seisoivat, seisoneet huvikseen.
+
+Oliko kello silloin vielä ollut paikoillaan?
+
+He eivät todellakaan siinä määrin välittäneet tästä kellosta, että
+olisivat menneet keskellä yötä sitä lyhdyn avulla tarkastelemaan.
+
+Mutta mitäs sanottiin siihen, että herra rehtori kohta puoliyön
+jälkeen, vielä vuoteellaan valvoessaan, oli kuullut ääniä ja askelia
+ikkunansa alla sekä kohta sen jälkeen kolme kalahdusta, jotka olivat
+tuntuneet lukion kellon laidasta lähteneiltä?
+
+Vaikkeivät herra rehtorin korvat olisikaan valehdelleet, niin ei
+lukiolaisten velvollisuus voine olla tietää, mitä melua hänen ikkunansa
+alla mahdollisesti on yöllä satuttu pitämään.
+
+Ja sen enempää selkoa ei saatu. Poliisi pani kaupungin ylösalaisin,
+kelloa etsittiin joka talosta ja pihasta, jopa läheisistä metsistäkin,
+mutta joka paikasta turhaan.
+
+Mutta rehtori oli suuttunut silmittömäksi ja vannoi verisesti
+kostavansa. Kurittomuus oli nyt mennyt yli rajojen, ja tämä oli merkki
+siitä kapinallisesta hengestä, jota tähän aikaan liikkui Euroopan
+suurissa maissa, missä alamaiset nousivat esimiehiään vastaan.
+
+Ja sitten se oli varkautta, oli valtion varkautta, kirkon ja koulun
+yhteisen omaisuuden omin lupinsa ottamista! Jos se jäisi rankaisematta,
+niin kuka takaa, ettei jonakuna päivänä tulisi kirkonkellojenkin vuoro!
+Ja jos hän ei viikon kuluessa saisi ilmoitusta siitä, kuka oli
+syyllinen tai missä kello oli löydettävänä, täytyisi hänen pitää koko
+lukio syyllisenä ja ryhtyä toimenpiteisiin, että opisto kokonaan
+suljettaisiin.
+
+Tältä kannalta eivät lukiolaiset olleet asiaa ajatelleet. Mutta jos
+kello olisi nyt tahdottukin tuoda takaisin, olisi se ollut mahdotonta.
+Sillä pimeänä syysyönä oli se otettu alas, kieli oli kääritty
+villasukan sisään, rehtorin ikkunan alla se oli kääreestään vapautettu
+ja kolme kertaa sillä siinä läpätty, sitten oli saalis kannettu
+korennolla rantaan, vedetty siitä kelkassa keskelle suurta selkää,
+jonne oli hakattu avanto kierään jäähän, ja sinne oli se juhlallisin
+hautausmenoin ja integer vitae'llä upotettu.
+
+Ne, jotka tästä tapauksesta kertovat, ne kertovat sen salaisella
+vahingonilolla ja melkein ilkkuvat siitä, ettei syyllisiä ole koskaan
+saatu ilmi. He tunsivat sen ja sen, sen ja sen luona asui sekin
+lukiolainen, joka ehkä oli ollut upottamisessa osallisena, mutta he
+olivat yhteisesti vannoneet, etteivät koskaan eivätkä kenellekään
+mitään ilmaise, ei edes sittenkään, kun olivat tulleet pois lukiosta.
+Vala oli vannottu keskellä yötä, ulkopuolella tullin, suuren kiven
+ympärillä, jota vielä tänäkin päivänä sanotaan Valakiveksi.
+
+Mutta tarinalla oli kuitenkin, vanhain kaupunkilaisten kertoen, synkkä
+loppunsa. Ja se loppu, se oli rehtorin kamala kosto. Kun tunnustusta ei
+kuulunut eikä kuulunut kelloakaan takaisin tulevaksi, ei hän tosin
+lukiotakaan sulkenut, mutta kutsutti kaikki oppilaat eteensä ja
+itsellään oli hänellä virkapuku yllään ja suuri kiiltävä ritarimerkki
+rinnallaan. Ja hän kokosi kaiken loukatun arvonsa ja kaiken siveellisen
+kauhunsa ja manasi Jumalan kirouksen kaikkien niiden niskaan, jotka
+tiesivät olevansa tähän tekoon syypäät. Hän kirosi heidät synkästi ja
+kiihkeästi, kirosi ajalliseen ja iankaikkiseen kadotukseen.
+
+Rehtorin kirous tunki läpi luiden ja ytimien. Ja siitä oli seurauksena
+--niin lopettavat vanhat miehet kertomuksensa--ettei yhdestäkään
+ylimmän luokan oppilaasta tullut oikeata miestä. Niitä oli
+parikymmentä, jotka nähtävästi olivat olleet kellon ryöstöön osallisina
+ja joihin rehtorin kirous oli sattunut. Kaikki he joutuivat sekä
+aineellisesti että siveellisesti rappiolle. Ja vasta sillä tavalla
+saatiin arviolta muka tietoon niiden nimet, jotka olivat olleet
+sankareja tuossa synkässä näytelmässä.
+
+Jos joku tahtoisi itse tutkia tämän tarinan todenperäisyyttä, voi hän
+mennä siihen kaupunkiin, missä sitä vielä tänäkin päivänä kerrotaan.
+
+Siellä on lähellä kaupunkia niemi, jota sanotaan Kelloniemeksi, ja sen
+edustalla järven selkä, jota kutsutaan Kelloseläksi. Ja vanhan
+lukiorakennuksen ulkoseinässä on vielä ryöstetyn kellon rautapeltinen
+katos ja sen nuoran reikä, jonka avulla tätä kelloa soitettiin. Mutta
+toista kelloa ei ole sille sijalle enää koskaan ilmaantunut.
+
+
+
+
+UROTYÖ.
+
+
+    »Kasvaako maine tanterella vaan,
+    jot' uljaan urhon veri kostuttaa,
+    ja eikö aseetonkin toisinaan
+    voi miehuutt' osoittaa?»
+
+Muistui mieleeni nuo sanat, kun näin sanomalehdissä lueteltuina ne
+päivät, jolloin ylioppilaskirjoitukset ovat suoritettavat. Sen johdosta
+tulin taas ajatelleeksi ylioppilaskirjoituksia eräänä kevännä noin
+kymmenen vuotta sitten muutamassa pikkukaupungin lyseossa.
+
+Ylioppilaskirjoituksilla oli siihen aikaan suurempi merkitys kuin nyt,
+sillä kirjalliset kokeet olivat paljoa tärkeämmät kuin ne nyt kuuluvat
+olevan. Niistä riippui enemmän, niitä arvosteltiin ankarammin, ja
+suulliset tutkinnot olivat sivuasia. Elleivät kirjoitukset onnistuneet,
+oli kokonainen vuosi menetetty. Sattuipa sairaus tai muu pahoinvointi,
+ei ollut tilaisuutta opinnäytteen suorittamiseen syksyllä niinkuin nyt.
+ja vuoden menettäminen tuntui tuolla iällä siltä kuin olisi koko
+elämäkin jo menetetty.
+
+Se, joka on ollut mukana, voi ymmärtää, mikä merkitys oli noilla
+neljällä päivällä ja niistä varsinkin kahdella, jolloin suoritettiin
+vaikeimmat aineet: latina ja matematiikka. Ja kun tavallisesti hyvä
+matematikko oli heikko latinassa ja päinvastoin, niin huippenivat
+vähintään kahdeksan vuoden harrastukset yhteen ainoaan päivään, yhteen
+ainoaan rupeamaan. Tuntui siltä kuin olisi taisteltava kaksintaistelu
+tulevaisuuden kanssa. Taistelu ankara ja tuima kaikkia niitä vartioita
+vastaan, jotka seisoivat paratiisin portilla välkkyvät miekat käsissä.
+
+Ne olivat opettajat, jotka olivat voitettavat. Oltuaan vuosikausia
+hyviä ystäviä, milteipä tovereitakin, jotka soivat meille kaikkea hyvää
+maailmassa, jotka eivät koskaan näyttäneet mitään niin hartaasti
+toivovan kuin meidän parastamme, olivat he yht'äkkiä muuttuneet
+verivihollisiksemme. Meistä rupesi näyttämään, että ne juuri olivat
+esteinä onnemme tiellä. Pieni suvaitsevaisuus heidän puoleltaan, parin
+minutin ystävällinen silmäily ulos ikkunasta--ja koko luokka olisi
+yhteisin voimin päässyt yliopistoon. Sillä suullisista tutkinnoista
+olisi kyllä suoriuduttu, jos ei ennen niin syksyllä.
+
+Mutta mitä he tekivät? He tekivät kaikki voitavansa tätä »yhteistyötä»
+estääkseen. Kuultiin heidän varokeinoistaan, joita he yhteisessä
+kokouksessaan olivat miettineet. Vahtimestari oli saanut määräyksen
+asettaa pulpetit sylen päähän toisistaan. Ulkohuoneeksi määrätystä
+luokkasalista suuren salin vieressä oli käsketty kantaa ulos kaikki
+huonekalut, jottei niihin voitaisi mitään kätkeä sinä ainoana aikana,
+jolloin opettaja ei voinut kulkea oppilaan kintereillä. Jottei voitaisi
+juomaan mentäessä kulkea ohitse ja sivumennen heittää jotain toverille,
+oli kukin määrätty saamaan pulpetilleen oman vesikarahvin, joita
+rehtori oli käynyt pari tusinaa lainaamassa eräästä kauppapuodista.
+
+Mutta jos opettajat valmistautuivat, niin valmistauduttiin sitä mekin.
+Meistä oli hullu koko tämä tämmöinen järjestelmä, joka asetti onnen
+nojaan taitavimmankin oppilaan arvostelemisen. Se oli arpapeliä, jossa
+meille tehtiin mielestämme vääryyttä ja jossa ei omatuntomme estänyt
+meitä tekemästä samalla tapaa. Mitä kaikkia nerokkaita tuumia
+keksittiinkään! Meilläkin oli istuntomme, joissa syntyi aatteita toinen
+toistaan älykkäämpiä. Meillä oli tiedossamme taitavat temput entisiltä
+ajoilta, meillä oli käytettävänä vanhoilta tovereilta saadut neuvot ja
+heidän saavuttamansa kokemus niiden onnistumisesta. Kuinka
+naurettiinkaan niiden vartiain typeryyttä, jotka kuljettivat
+sanakirjain kansiin kätkettyjä latinan käännöksiä miehestä mieheen,
+jotka kaatoivat itselleen vettä karahviineista, joiden pohjaan oli
+gummilla kiinnitetty kolme ratkaistua probleemia sisältävä paperiliuska
+ja joiden nenän alla pienistä, kouraan mahtuvista silkkipaperivihkoista
+luettiin kaikki tarvittavat matemaattiset kaavat ja yhtälöt, mitkä
+vaaran uhatessa hieno kautsukkinauha veti hihan sisään takaisin!
+
+Mutta ne olivat vanhoja nuo, eikä niihin ollut luottamista, sillä
+voisihan tapahtua, että sanakirjoja kiellettäisiin lainaamasta,
+niinkuin oli kielletty käyttämästä yhteistä juoma-astiaa.
+
+Mutta meillä oli uusia ja parempia. Sirkkelejä, lyijykyniä ja veitsiä
+ei varmaankaan osattaisi epäillä, ja niiden varret ja päät voisi tehdä
+ontoiksi ja täyttää torveksi kierretyllä paperilla. Ynnä muita
+samanlaisia, joita en tahdo siksi mainita, että ne ehkä vieläkin ovat--
+ammattisalaisuuksia.
+
+Melkein jokainen epävarmempi oppilas oli käynyt liittoon jonkun
+taitavampansa kanssa. Ja voitosta varmoina meistä suurin osa odotti
+uusien keksintöjen käytäntöönpanoa. Viimeksi mainittuun aputapaan:
+sirkkelin lainaamiseen, oli turvautunut kaksi ystävää--minä kutsun
+heitä Anttilaksi ja Manniseksi--jotka ensimmäiseltä luokalta
+viimeiselle olivat istuneet »polvi vasten polvea», jotka olivat
+päättäneet, maksoi mitä maksoi, tulla ylioppilaiksikin samalla kertaa,
+mutta joista toinen, Manninen, pahasti pelkäsi matematiikkaansa.
+
+Opettajat olivat kuitenkin olleet ovelampia kuin mitä olimme
+aavistaneetkaan. Tullessamme suureen saliin, jossa pulpetit seisoivat
+rivissä kaukana toisistaan, saimme kuulla, ettei minkäänlainen
+lainaaminen ole oleva luvallista ja että jos jollakulla ei ole
+tarpeellisia työkaluja ympyräin piirustamiseen, saa hän käyttää niitä,
+joita on opettajain pöydällä.
+
+Manninen punastui, ja Anttila puri hammasta.
+
+Kun laskettavat esimerkit oli luettu ja kukin alkanut, juhlallisen
+hiljaisuuden vallitessa, hakea helpoimpia yhtälöitä ratkaistakseen,
+näin minä, että Anttila, joka oli luokan paras laskumies, noin tunnin
+kuluttua jo alkoi kirjoittaa vihkoonsa. Hänellä oli siis ainakin kolme
+esimerkkiä valmiina, ja kun muutkin aineet olivat häneltä onnistuneet,
+voi hän pitää itsensä varmana ylioppilaana.
+
+Mutta Manninen, hän oli tulipunainen, hän katseli arasti ympärilleen ja
+pureskeli hermostuneesti kynänsä päätä... Ja aika kului, puolet siitä
+oli jo tuhlautunut, ja toinen puoli kai tulisi menemään samaa tietä...
+
+He istuivat sylen päässä toisistaan, ei mitään mahdollisuutta näyttänyt
+olevan toverilla toverin pelastamiseen varmasta häviöstä. Opettajista
+kulki toinen edestakaisin lattialla ja toinen istui kateederissa
+silmälasiensa takaa uhrejaan väsymättömästi vartioiden.
+
+Silloin tapahtui se, mitä minä tahtoisin nimittää urotyöksi ja jonka
+vertaista ei ainakaan liene monta koulukepposten sankaritarustossa.
+
+Olen saanut neljä esimerkkiä valmiiksi, olen varma siitä, että ne ovat
+oikein ratkaistut, ja leväten laakereillani nojaan minä selkää tuoliini
+mukavassa asennossa. Silloin huomaan, että Anttila, joka istuu
+edessäni, antaa merkin Manniselle. Tämä vie varovasti kätensä nuttunsa
+taskuun ja levittää sen suuta suuremmaksi. Anttila ottaa oikealla
+kädellään jotain liivinsä taskusta, kätkee sen kouraansa ja kaataa
+vasemmalla vettä lasiinsa. Opettaja on tuskin mennyt ohitse ja toinen
+kateederissa sattumalta katsonut kelloaan, kun näen Anttilan tarttuvan
+vesilasiin ja vievän sen huulilleen, samalla kuin toinen käsi, joka
+riippuu hänen kupeellaan, tekee nopean liikkeen kalvosesta, ja hiukan
+suhahtaen lentää valkoinen pieni käärö Mannista kohden sellaisella
+taidolla, että se tehtyään pienen kaaren ilmassa pudota tupsahtaa
+suoraan hänen taskunsa pohjaan.
+
+Anttila tyhjentää vesilasinsa suurella melulla.
+
+Opettajat ovat samassa taas paikoillaan, mutta teko on tehty, ja
+turvallisesti lepää kymmenpennisen ympärille kääritty paperiliuska
+onnellisen koulupojan taskussa, josta hänen on helppo ottaa se esille
+ja kirjoittaa kolme ratkaistua probleemia vihkoonsa.
+
+Heitto oli onnistunut. Mutta jos se _ei olisi_ onnistunut, jos käärö
+olisi kilahtaen pudonnut lattialle, josta opettajat olisivat
+kiiruhtaneet sen korjaamaan,--niin, silloin olisi ollut hukassa sekä
+autettava että auttaja. Ja hän tiesi sen, tiesi, mikä vaara häntä
+uhkasi ja että hän pani alttiiksi kahdeksan vuoden ponnistukset,
+kenties koko tulevaisuutensa. Ja kuitenkin hän teki sen!
+
+Kun kirjoitusten loputtua oli kokoonnuttu yhteiseen viftiin, pidettiin
+Anttilalle puhe, jonka leikillisenä aiheena oli sanat:
+
+    »Kasvaako maine tanterella vaan,
+    jot' uljaan urhon veri kostuttaa,
+    ja eikö aseetonkin toisinaan
+    voi miehuutt' osoittaa?»
+
+
+
+
+»HÄTÄÄKÄRSIVIEN HYVÄKSI.»
+
+
+Mauritz Ahlfelt, se »mallikelpoinen», jonka me kaikki tunnemme hänen
+virastostaan, jossa hän vielä ylimääräisenä palvelee, mutta on aivan
+varma pian pääsevänsä vakinaiseksi; ja Esplanadilta, missä hän salkku
+kainalossaan säännöllisesti kävelee kello kahden ja kolmen välillä;
+hän, tuo säännöllisten elintapojen ja varman virkamiestulevaisuuden
+mies, joka tosin Kämpissä istuu, mutta ei koskaan joudu suuremmalle
+viftille--hän ilmoitti tänään aamupäivällä puhelimella
+virkatovereilleen, ettei hän voikaan »tulla ylös», ja lisäsi, että
+hänellä on kova kohmelo, josta hän parhaillaan selvitteleikse
+Alppilassa.
+
+Se hämmästytti heitä kaikkia, sillä heidän muistaakseen ei sellaista
+ollut vielä koskaan ennen sattunut. Syy tähän tapaukseen oli kuitenkin
+se, että Mauritz Ahlfelt eilen illalla oli ensi kerran esiintynyt
+suuren yleisön edessä, pitänyt puheen ja siis tavallaan joutunut
+»julkisten miesten» joukkoon.
+
+Heti kohta kun hän, muutamia viikkoja takaperin, oli lukenut lehdistä
+ilmoituksen, että ne, jotka tahtovat keskustella keinoista oman maan
+hätääkärsivien hyväksi, kokoontukoot sinne ja sinne, sinä ja sinä
+päivänä, oli hän päättänyt, että siinä on tilaisuus, josta hänen ei
+sovi olla poissa.
+
+Yleensä ei Mauritz Ahlfelt juuri ole välittänyt yksityisten
+harrastuksista. Hän on virkamies, eivätkä mitkään puuhat, joilla ei ole
+jotain virallista väritystä, häntä innostuta. Kansanopistoaatteellekin
+on hän pysynyt yleensä kylmänä, se kun hänen mielestään haiskahtaa
+jonkunlaiselta nuorison protestipuuhalta--vaikka asia muuten onkin
+hyvä. Sama on hänen suhteensa yhteiskouluasiaankin, vaikka hän ei
+periaatteessa olekaan yhteiskasvatuksen vastustaja--mutta kun eräissä
+johtavissa piireissä ei katsota tätä liikettä suosiollisin silmin,
+niin... j.n.e. Mutta aina on hän kuitenkin antanut voittoja ja ostanut
+arpoja sellaisiin hyväätekeviin tarkoituksiin kuin ovat esimerkiksi
+»joulubasaarit», »häveliäät köyhät», »naisten työtoimistot» y.m.s. Ne
+ovat kaikki virallisesti leimattuja, ja ne ovat ylempäin, hienosti
+sivistyneiden kansanluokkain suosiossa, joiden suosiossa tahtoo pysyä
+Mauritz Ahlfeltkin.
+
+Mutta eivät mitkään hommat kuitenkaan ole saaneet hänen hyväksymistään
+niin täydellisesti kuin ehdotukset toimenpiteisiin ryhtymisestä
+uhkaavan nälänhädän poistamiseksi.
+
+Heti kohta, kun hän kuuli siitä puhuttavan, tunsi hän itsessään oireita
+itsenäiseen aloitteeseen. Tässä täytyy minunkin astua toimivien miesten
+riviin, sanoi hän itselleen. Kun oli huomattu, mitä koko maan ja
+erittäinkin pääkaupungin kunnia vaati, niin sitä samaa tuntui hänenkin
+kunniansa vaativan. Asia oli sitä paitsi sellainen, että siinä toimi
+maan hallituskin, ja hänen oma päällikkönsäkin oli asiaan innostunut.
+Sillä oli siis täydellinen virallinen väritys. Ja sen palvelukseen
+antauminen oli kuin lisä ansioluetteloon. Kun hän sen joskus tulisi
+virkahakemukseensa liittämään, voisi siinä lopuksi seista: »Ollut sitä
+paitsi tehokkaasti avullisena toimissa hätääkärsiväin hyväksi.»
+
+Ensi askel tähän suuntaan olisi julkinen esiintyminen asian hyväksi
+kuulutetussa kokouksessa.
+
+Tämä kokous oli eilen, ja Mauritz Ahlfelt oli yksi niitä, jotka siinä
+pitivät puheen.
+
+Kun eräs kokoonkutsujista oli kiittänyt yleisöä siitä, että se näin
+lukuisasti oli tullut saapuville, ja kehoittanut valitsemaan
+puheenjohtajaa, oli Mauritz Ahlfelt se, joka ensiksi erotti itsensä
+suuresta joukosta ja ehdotti, että eivätköhän kaikki läsnäolijat voisi
+yhtyä siihen, että pyydettäisiin herra X:ää--samaa, joka oli kokouksen
+avannutkin--johtamaan puhetta; johon yksimielisesti vastattiin: »Hyvä!
+hyvä!»
+
+Hän oli koetellut ääntään, koetellut ryhtiään ja tunsi, että ne pitivät
+molemmat. Ja hän tunsi, että hän nyt onnistuu pitämään puheensakin,
+jota oli jo useampia päiviä valmistellut.
+
+Hän onnistuikin. Olisi luullut, että hän oli vanha puhuja. Puheenparret
+olivat niinkuin olisi niitä kuullut satoja kertoja tätä ennen. »Se
+asia, joka meidät on tuonut tänne, se on», sanoi hän, »epäilemättä
+kaikista tärkeimpiä ja huolettavimpia. Hyinen halla, tuo maamme pahin
+vihollinen, on taas viime suvena liikkunut ankarana vieraanamme sekä
+pohjan perillä että itäisillä rajamaillamme, joita talven ja kevään
+kuluessa uhkaa arveluttava nälänhätä. Totta kyllä on, että kato ei ole
+kohdannut koko maata ja että sitä kenties on liioiteltu, mutta sitä
+emme kuitenkaan saa poispuhutuksi, että ellei pikaisiin aputoimiin
+ryhdytä, emme ole täyttäneet velvollisuuttamme ihmisystävinä ja
+kansalaisina. Suomalainen on tottunut kärsimään, hän ei valita,
+onnettomuuden kohdatessa hän ei sitä huuda kaiken maailman kuuluville,
+ja jos häneltä on halla vienyt hänen peltonsa viljan, sekoittaa hän
+pettua leipäänsä. Mutta juuri se on omansa kehoittamaan niitä seutuja,
+joille onni on ollut suotuisempi, jakamaan leipänsä niiden kanssa,
+joilta se puuttuu. Minä sentähden yhdyn täydellisesti niihin arvoisiin
+edellisiin puhujiin, jotka ovat ehdottaneet suurenmoista
+hyväntekeväisyysliikettä toimeenpantavaksi. Kun täällä myöskin on
+käynyt selville, että tiedot hätääkärsivistä paikkakunnista ja näiden
+paikkakuntien puutteen suuruudesta ovat jokseenkin vaillinaiset,
+ehdottaisin minäkin, että asetettaisiin komitea hankkimaan tarpeellisia
+tietoja näistä seikoista, joka komitea samalla saisi tehtäväkseen
+apuvarojen vastaanottamisen, tallentamisen ja jakamisen.»
+
+Hän oli saanut pontta puheeseensa, hän lausui sen hyvin, ja hän oli
+ryhdikäs ja ulkomuodoltaan vaikuttava. Hänelle huudettiin »hyvä», ja
+kun tuli äänestys, mainittiin hän niiden joukossa, jotka olivat
+ehdotusta kannattaneet.
+
+Hän istuutui paikoilleen hiukan huumautuneena, mutta ulkonaisesti
+kuitenkin rauhallisena. Ja hän kuuli takanaan kysyttävän, kuka on tuo,
+joka niin pontevasti puhui. Hänen nimensä mainittiin, ja joku aivan
+tuntematon herra kuului kuiskaavan eräälle naiselle: »Hän on eräs herra
+Ahlfelt, joka palvelee senaatissa ylimääräisenä.»
+
+Kokous päättyi, ja yleisö hajosi. Eräs referentti tuli eteisessä
+kysymään, kirjoittaako hra Ahlfelt nimensä h:lla vai ilman.
+
+Hänen nimensä siis tulee sanomalehdissäkin mainituksi. Nähtävästi oli
+hänen esiintymisensä herättänyt huomiota.
+
+Hän aikoi ensin mennä kotiinsa, mutta vastustamaton halu veti häntä
+tänä iltana Kämppiin. Hänen täytyi saada tavata tovereitaan ja puhella
+heidän kanssaan.
+
+Ja vähän sen jälkeen istui hän Kämpin alakahvilassa suuren, pyöreän
+pöydän ääressä. Ne eivät olleet nuo muut siinä kokouksessa, jossa
+keskusteltiin keinoista hätääkärsivien hyväksi. Olivat sen kokonaan
+unohtaneet. Mauritz Ahlfelt moitti heitä heidän laimeudestaan ja sanoi,
+että se oli suuri vahinko, että olivat jääneet tulematta.
+
+--No, mutta voithan kertoa, mitä siellä päätettiin?
+
+Mauritzin täytyi kertoa, ja hän kertoi, esittäen myöskin otteen omasta
+lausunnostaan.
+
+--Eikö se ollut oikein sanottu, vai mitä arvelette?
+
+--Oikeinhan se oli. No, ja mitä päätti kokous?
+
+--Kokous hyväksyi yksimielisesti minun mielipiteeni; se kyllä muuten
+tulee huomenna kerrottavaksi sanomalehdissä.
+
+--Se on oikein! Terve sitten!
+
+--Mutta eihän täällä ole mitä suuhun panna! innostui Mauritz Ahlfelt.
+
+Ja siitä kehittyi suuri vifti. Kaikkien ihmeeksi kutsui päivän sankari
+pöydän punssia täyteen ja illallisen jälkeen kahvia ja likööriä ja
+tarjosi kaikille. Hänestä tuntui siltä kuin tuntuu näyttelijästä, joka
+on ensi kerran esiintynyt; niinkuin kirjailijasta, jonka ensi teos on
+painosta ilmestynyt. Yhtämittaa kääntyi puhe illan suureen
+tapahtumaan. Sinne tuli niitäkin, jotka olivat olleet kokouksessa ja
+kuulleet Mauritzin puhuvan. Ne kehuivat puhetta, ja Mauritz aina
+kysäisi: »Eikö se ollut oikein puhuttu?»
+
+Kun Ala-Kämppi suljettiin, noustiin Ylä-Kämppiin. Siellä ilmaantui
+samppanjaakin pöytään, jostain, kukaan ei oikein tiennyt mistä. Mutta
+Mauritz Ahlfeltille pidettiin monet puheet ja hänelle huudettiin
+»eläköön». Ilon ylimmillään ollessa pyysi hän saada huomauttaa herroja
+eräästä seikasta, joka näyttää tässä kokonaan unohtuneen. Ja hän esitti
+maljan--»hätääkärsivien hyväksi».
+
+Se juotiin ja jatkettiin siksi, kunnes piti poistua Ylä-Kämpistäkin,
+jonka lasku nousi toista sataan markkaan.
+
+Alppilasta sitten Mauritz Ahlfelt soitti virastoonsa, ettei hän tänään
+voi »tulla ylös.»
+
+
+
+
+TAITEILIJA JOKA OLI MAALANNUT PALJAAN NAISEN.
+
+
+Hän herätti jo ensimmäisellä taulullaan tavallista suurempaa huomiota.
+Sekä sanomalehdet että yleisö ottivat sen suosiollisesti ja
+suojelevasti vastaan. Taulu kuvasi mökin pirttiä, jonka pöydän päässä
+istui vanha ukko verkkoa kutoen ja hänen vieressään penkillä polvillaan
+oli pieni tyttö opettelemassa lukemaan. Perä-ikkunasta näkyi talvinen
+maisema ja mäntymetsä, ja toisesta paistoi päivä sisään. Lattialla
+loikoi kissa nauttien lämpimästä, silmät tiirallaan. Ukon kasvot ja
+tytön kellanvaalea tukka olivat erittäin sattuvasti kuvatut, sanottiin.
+Tuollaista, noin perin suomalaista ja yksinkertaista maalausta oli
+harvoin ennen nähty. Varsinkin olivat suomenmieliset teoksesta
+innostuneet. Ensiksi oli taiteilija itse suomenmielinen, ja toiseksi
+oli aihe otettu kansanelämästä, jonka kuvaamiseen nyt oli viitottu tie
+ja jota tämä nuori maalari oli osoittanut niin peräti hyvin
+käsittävänsä. Joka paikassa puhuttiin hänen »Verkkoukostaan», ja siitä
+levisi valokuvia joka perheen albumiin.
+
+--Se on kerrassaan mainio tuo teidän »Verkkoukkonne» sai hän kuulla,
+mihin vain tuli. Sillä on tavallaan sivistyshistoriallinen merkitys, se
+on palanen kansamme kulttuurihistoriaa. Emmekö pian saa nähdä jotain
+samanlaista uutta aihetta teidän siveltimestänne? Tuollainen
+verkkoukko...
+
+--Ja se, mikä meitä kaikkia on miellyttänyt, se on teidän taiteenne
+puhtaus ja viattomuus ... teidän henkilöittenne kasvoissa on
+suomalaisen luonteen yksinkertaisuus, ja maisemissanne on juhannusyön
+läpikuultava hienous.
+
+Hän oli somanlainen, näppärä poika ja joutui pian seuraelämään
+pääkaupungin suomenmielisissä piireissä. Erään ylhäisen virkamiehen,
+kamarineuvoksen, tytär rakastui häneen ja hän tyttäreen. He menivät
+kihloihin, ja kihlaus mainittiin sanomalehdissä. Vanhemmat, jotka
+olivat ymmärtävinään taidetta--kamarineuvos oli taiteilijaseuran
+jäsenkin--olivat hyvin ihastuneita tulevaan vävypoikaansa ja hänestä
+hiukan itserakkaasti ylpeät. Siitä koitti köyhälle pojalle hauska aika.
+Kesäkaudet maalaili hän tulevan appensa maatilalla ja vietti siellä
+huoletonta elämää. Arvostelijat olivat näkevinään, että hänen
+taiteensa, yhä enemmän syventyessään kansaan, samalla hienoni joka
+kerta, kun hän pani jotain näytteille. Kaikki hänen taulunsa
+kuvasivatkin sisämaan luontoa ja olivat pieniä ja sieviä, usein
+idyllisiäkin. Hän oli osannut antaa yleisölle juuri sitä, mitä se
+kaipasi, ja hän sai koko joukon jäljittelijöitä.
+
+Oli kuitenkin eräs taulu, joka ei miellyttänyt esteetikoita eikä
+yleisöä. Hän oli maalannut pesurannan, jossa naisia seisoi laiturilla
+vaatteita karttuamassa. Siitä murahdettiin sanomalehdissä, sillä erään
+pyykkiä pesevän naisen jalat olivat--_hiukan_ liian paljon paljaat.
+»Hän on mennyt yläpuolelle polvia juuri sen verran, kuin olisi pitänyt
+pysyä niiden alapuolella», muistutti pisteliäästi eräs kirkollinen
+lehti. Se ei muuten sanonut ollenkaan tuntevansa tuossa realistisessa
+taulussa taiteilijan hienoa, ihanteellista katsantotapaa.
+
+Tuo arvostelu häntä suututti ja sai hänet pitkäksi aikaa pahalle
+tuulelle. Hän oli luullut, että tätä hänen mielestään voimakasta taulua
+tervehdittäisiin edistysaskeleena hänen taiteessaan. Tuo väkevä, ruskea
+ihonväri naisten käsivarsissa, jaloissa ja puoleksi paljaissa
+rinnoissa--sitä oli hän erityisellä huolella tutkinut ja pannut koko
+kykynsä ihomaalauksen vaikeuksia voittaakseen. Hän halusi laajentaa
+alaansa, käydä käsiksi vaikeampiin, totisempiin tehtäviin eikä aina
+»uinailla idylleissä», niinkuin hän sitä selitti.
+
+Hän oli juuri samaan aikaan hakenut matkarahaa Pariisiin ja saanut sen.
+Mutta oli niitä, jotka suoraan sanoivat olevansa arvelevalla päällä,
+tulisiko tämä matka olemaan hänelle hyödyksi.
+
+--Kunhan sinä et siellä menettäisi ihanteellisuuttasi, arveli
+kamarineuvos hänelle,--ottaisi liian paljon vaikutusta noista
+ranskalaisista realisteista. Sinä et ole koskaan tehnyt etkä
+luultavasti tule tekemäänkään mitään niin todellista, mutta samalla
+niin ihanteellista kuin tuo sinun »Verkkoukkosi». Minä olen kuullut
+niiden, joiden arvosteluun minä panen suuren arvon, lausuvan samaa
+pelkoa kuin minäkin tuon »Pesurantasi» johdosta. Toivokaamme, että sinä
+saatat nämä epäilyksemme häpeään.
+
+Ottaessaan vastaan valtion matkarahan oli hänellä tunne, että hän sai
+sen ikäänkuin sillä ehdolla, että hänelle annettiin samalla anteeksi
+tuo hänen _satunnainen_ hairahduksensa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Pariisissa viipyi hän kaksi vuotta. Kaikki kotimaisen taiteen
+harrastajat kyselivät uteliaina hänen töistään ulkomailla, ja
+sanomalehdissä näkyi tuon tuostakin otsakirjoituksen alla »Suomalaisia
+taiteilijoita Pariisissa» tietoja hänestäkin. Milloin työskenteli hän
+Cormonin, milloin Julienin, milloin Bonnat'n atelieessa.
+
+Hänellä kuului sitä paitsi olevan tekeillä uusi, suuri maalaus, jonka
+aihe oli otettu Kalevalan Aino-tarusta. Hän kirjoitti siitä
+morsiamelleen innostuneita kirjeitä, joita luettiin kaikille perheen
+tuttaville ja joista nämä toimittivat sanomalehtiinkin otteita. »Ainon
+olen kuvannut sillä hetkellä, kun hän heitettyään
+
+    hamehensa haapaselle,
+    kenkänsä vesikiville
+
+aikoo antautua uimaan. Kaikki toverini ovat tätä tauluani kehuneet ja
+sanoneet, että se tulee olemaan parasta, mitä koskaan olen tehnyt. Aihe
+ei ole mikään uusi, mutta luulen käsittäneeni sen aivan omalla
+tavallani. Etupäässä olen tahtonut saada esiin tuon myytillisen olennon
+täydellisen viattomuuden, hänen neitseellisen puhtautensa. Saavat ne
+pitkän nenän, jotka pelkäsivät minun kadottavani täällä oman
+katsantotapani. Se on täällä vain vahvistunut.
+
+Olivathan he aina sanoneet, että hänestä _tulee_ jotain suurta! Ja he
+levittävät, tämän tulevan suuren miehen tulevat sukulaiset, tietoja
+siitä, miten taulu edistyy, kuinka se kohta joutuu näytteille
+asetettavakssi.
+
+Sitä odottaessaan viimeisteli taiteilija teostaan eräänä päivänä
+ylhäällä Pariisin Montmartressa. Ikkuna oli auki ulos bulevardille,
+jossa puut puhkesivat lehteen, ja huone täynnä tuota suloisen pehmoista
+Pariisin ilmaa ja valoa. Hän oli melkein juovuksissa tyytyväisyydestä
+ja innostuksesta. Hänen matkansa ei ollut hukkaan mennyt. Hän oli
+suorittanut vaikeimman koetyön, minkä voi maalarin tehtäväksi asettaa.
+Hän oli maalannut alastoman naisen ruumiin. Hän oli saanut esille ihon
+kauneimmat, hienoimmat vivahdukset, ja nuo arimmat, sinisimmät
+verisuonet ne oikein kuultivat hipiän alta.
+
+Pari toveria istui atelieessa hänen maalatessaan.
+
+--Juuri tuohon ihon käsittelyyn nähden voisit sinä kilpailla minkä
+ranskalaisen mestarin kanssa tahansa.
+
+--Se, mikä tuossa sinun Ainossasi minua kuitenkin eniten ihmetyttää,
+sanoi hänen ystävistään toinen, on se, että vaikka se on ihan alaston
+ja vaikka se on noin realistisesti maalattu eikä ruumis ole mikään
+ihanneruumis vanhaan malliin, vaan suomalainen talonpoikaistyttö, niin
+se ei tunnu kaipaavan lehvääkään verhokseen. Itsetiedottomuuden
+viattomuus, se on verrattomasti kuvattu ei ainoastaan kasvoissa, vaan
+koko ruumiissa.
+
+Syntyi kuitenkin pieni väittely katselijain kesken.
+
+--Mutta mitä sinä luulet niiden tulevan tästä kotona sanomaan?
+
+--Kuinka mitä?
+
+--Se haukutaan siellä maan tasalle.
+
+--Ja miksi?
+
+--Siksi, että se on noin ihan ilkialaston...
+
+--No, mutta helvetissä, sehän on juuri hienointa taulussa! Sen
+pääajatus!
+
+--Tottahan sen _minä_ käsitän, mutta luuletko, että ne pöllöt siellä
+kotona?--Vai mitä arvelee itse maalari?
+
+Maalari ei virkkanut mitään, hän vain tarkasteli loitommalta tauluaan,
+vihelteli ja oli tyytyväisen näköinen.
+
+Jo muutamia päiviä ennen kevätnäyttelyn avaamista kertoivat
+pääkaupungin sanomalehdet, että uusi taulu on saapunut ja että itse
+taiteilijakin näinä päivinä on odotettavissa kotimaahan.
+
+Hän tuli, hänet nähtiin pian Esplanadissa ja Kappelissa täydellisesti
+pariisilaistuneena ja uusissa muotivaatteissa. Heidät huomattiin ja
+heitä osoiteltiin, kun hän morsiamensa kanssa esiintyi. Tuttavat, jotka
+heitä tapasivat, sanoivat jokainen:
+
+--Ja se sinun uusi taulusi, sehän kuuluu olevan jotain erinomaista.
+Tulee olemaan todellinen nautinto saada sitä nähdä.
+
+Kun hän oli saanut taulunsa hyvin asetetuksi, vei hän sitä ensiksi
+katsomaan morsiamensa ja tämän vanhemmat. Hän tuli heitä kotoa
+noutamaan, ja aikomus oli pariisilaiseen tapaan palata sen jälkeen
+Villensaunalle syömään aamiaista.
+
+Hän kuljetti heidät suoraa päätä suuren taulunsa eteen.
+
+--Tässä tämä nyt on!--Mitä te siitä arvelette?
+
+Hän näki morsiamensa punastuvan ja tunsi hänen kätensä laukeavan
+käsivarrestaan. Rouva pyörähti vihaisella liikkeellä hänen puoleensa.
+
+--Onko tämä taulu sinun maalaamasi?
+
+--On.
+
+Silloin ei ollut rouvalla muuta sanottavaa kuin tuima:--Hyi! Tule pois,
+Hanna! Tämä on suorastaan hävytöntä!
+
+Ja hän veti tyttärensä ulos ovesta.
+
+Maalari kiiruhti jälestä ja koetti pidätellä, mutta hän ei saanut heitä
+pysähtymään.
+
+--Tämä on häväistys koko perheelle ... jos minä olisin voinut vähääkään
+aavistaa ... kuuli hän vihastuneena muristavan alhaalla rappusissa.
+
+Hänen täytyi antaa heidän mennä, ja hän palasi takaisin näyttelyyn.
+
+--Mutta mitä tämä kaikki merkitsee? kysyi hän kamarineuvokselta, joka
+hiukan hämillään vetäytyi pois taulun äärestä, jota hän oli ihan
+kehyksen ääressä tarkastamassa.
+
+--Kuinka sinä voit panna näytteille tuommoista ... mitä sinä luulet
+ihmisten tulevan tästä kaikesta sanomaan?
+
+--Minä vähät välitän siitä, mitä ihmiset sanovat!
+
+--Aiot siis antaa sen seista siinä?
+
+--Tietysti!
+
+--Siinä tapauksessa saat itse vastata seurauksista!
+
+--Niin teenkin!
+
+--Niin no--minun täytyy nyt mennä. Ja kamarineuvos meni samaa tietä.
+
+Hän oli kuin puulla päähän lyöty. Se oli »Pesuranta» ja murina noista
+paljaista jaloista, joka nyt tuli takaisin ja jonka hän ulkomailla oli
+kokonaan unohtanut.
+
+--Mutta onko siinä sitten mitään loukkaavaa?
+
+Hän kääntyi tarkastamaan tauluaan. Aino seisoi siinä päin katsojaan ja
+laskeutui veteen, seisten suorana ja tosin ihan alastomana, mutta
+puhtaana, kylmänä ja kiihottomana, hiukan aamukylmässä väristen ja
+luoden silmänsä haaveksien ulapalle.
+
+--Voisiko se olla mahdollista, että ne tuosta alastomuudesta olisivat
+loukkautuneet? Olisivatko ne todellakin niin alkuperäisellä, niin
+poroporvarillisella kannalla?
+
+Hän koetti heitä ymmärtää, mutta kun hän ajatteli, millä tavalla häntä
+oli kohdellut hänen morsiamensa, niin peruutti hän päätöksensä mennä
+häntä noutamaan ja pyytämään selitystä.--Olkoon, se on hänen asiansa!
+
+Koko sen päivän ja seuraavan yön kuohui hänessä vastustushalu. Vasta
+seuraavana aamuna meni hän appelaansa, harmistuneena ja ainoastaan
+muutamia tunteja nukuttuaan, ja pyysi saada tavata morsiantaan.
+
+--Hän on sairas mielenliikutuksesta, vastasi äiti, otti hänet
+juhlallisesti vastaan salissa ja pyysi saada tehdä hänelle muutamia
+kysymyksiä.
+
+--Sano minulle, onko tuo taulu maalattu luonnosta?
+
+--Onneksi löysin pitkän hakemisen jälkeen mallin, joka sopi minulle
+erinomaisen hyvin.
+
+--Hän on seisonut noin ikään edessäni?
+
+--Kuinkas muuten!
+
+--Nehän ovat ne mallit siellä Pariisissa...?
+
+--Mitä tarkoitatte?
+
+--Sinä kyllä ymmärrät, mitä tarkoitan...
+
+--No, ja mitä sitten?
+
+--Se oli vain se, jota tahdoin tietää...
+
+--Ettekö todellakaan käsitä taidetta tämän enemmän?
+
+--Jos tuo on taidetta, niin kiitän Jumalaani, etten sitä käsitä...
+Hanna parka!
+
+Hän meni toisesta ovesta ulos, ja hänen miehensä tuli toisesta sisään.
+Hänellä oli aamulehdet käsissään ja hän heitti ne eteensä pöydälle.
+
+--Oletko lukenut, mitä nämä sanovat sinusta?
+
+--Olen lukenut ... että voidakseni jotain tuollaista kuvata on minun
+mielikuvitukseni täytynyt saastuttua Pariisin porttoloissa ... minun on
+täytynyt turmella kaikki hienoimmat aistini ... että sellaistako olen
+siellä valtion varoilla tutkinut, että se on pornografiaa ...
+sikamaista ... että olen askel askelelta mennyt taapäin siitä, kun
+»Verkkoukon» maalasin, ja nyt olen auttamattomasti ojassa ... että olen
+pilannut hienoimman kotimaisen aiheen... Mutta minä sanon, ettette te
+kykene arvostelemaan, mikä on kotimaista ... ja minä sanon, ettei se
+minua edes voi suututtaa, että se on niin peräti typerää, niin kaikkea
+järkeä vailla, ja se on juuri se, joka on saastaista, eikä minun
+mielikuvitukseni.--No, ja sanokaa minulle sitten kerran, mikä teitä
+loukkaa minun taulussani!
+
+--Mutta onhan hän ihan alaston...
+
+--Ettekö ole sitten ennen nähneet paljaita ruumiita maalattuina?
+
+--On niitä nähty, on niitä nähty meilläkin, mutta ero on suuri ...
+katso mitä taulua tahansa, niin ovat ne kuitenkin osaksi verhotut ...
+häveliäs taiteilija vetää aina eteen milloin lehvän, milloin vaatteen
+liepeen, mutta siinä sinun maalauksessasi ei ole riepuakaan ... mikä
+esti sinut olemasta yhtä häveliäs kuin kaikki muutkin...
+
+Häntä suututti niin, ettei hän enää voinut pidättää itseään, hän
+tarttui hattuunsa, nakkasi lehdet lattialle ja huudahti pilkkahymy
+huulillaan:
+
+--Ja jos minä olisin ollut häveliäs, niin olisitte te olleet sitä
+hävyttömämmät! Jos minä olisin vetänyt lehviä eteen, niin olisitte te
+niiden alle kuitenkin tirkistäneet!
+
+--Tarkoitatko sinä minua?
+
+--Te ette ole sen parempi kuin muutkaan.
+
+--Kuinka sinä uskallat! Ulos minun huoneestani!
+
+Oli se ehkä tapahtunut liian pian, arveli hän kadulle tultuaan.
+
+--Mutta parasta se oli, että sain puhua suuni puhtaaksi!
+
+Harhailtuaan hiukan palasi hän asuntoonsa. Siellä oli kirje morsiamelta
+ja rukkaset.
+
+»Jos sinä minua todellakin oikein rakastit, et olisi tuottanut
+vanhemmilleni ja minulle tätä häpeää. Pitihän sinun tietää--»
+
+Hän puristi kirjeen palloksi kourassaan, ojensi pienen, hoikan
+vartensa, niin että se näytti muuttuvan yhdeksi ainoaksi kimmahtavaksi
+jänteeksi, puristi nyrkkiä ylös ja huusi:
+
+--Minä vielä näytän tälle tyhmälle maailmalle, minä häikäisen heidät,
+minä pakotan heidät pyytämään anteeksi, minä lyön heitä silmille koko
+sivistyneen maailman mielipiteellä ... minä muserran heidät.
+
+Ja hän piti sanansa. Hänen kostonsa oli siinä, että hänestä tuli yksi
+maansa ensimmäisiä maalareita. Kun ulkomailla joskus puhutaan hänen
+kotimaastaan, puhutaan samalla aina hänestäkin.
+
+Ja samalla kaikissa niissä elämäkerroissa, joita hänen muotokuvansa
+mukana on ollut ulkomaan suurissa kuvalehdissä, kerrotaan tuo juttu
+niistä lehvistä, joita hän »ei ollut vetänyt eteen».
+
+
+
+
+HYPPÄYS TOISEEN MAAILMAAN.
+
+
+Istuessamme eräänä toukokuun iltana Kappelin edustalla ilmestyi hän,
+Matti Kariniemi, yht'äkkiä eteemme. Hän oli keveimmillään, hienossa
+hutikassa, löi huolettomasti kättä, niinkuin olisi eilen oltu yhdessä,
+röyhelsi leveää rintaansa ja vastasi kummastuneisiin kysymyksiimme,
+mistä hän oli tänne noin yht'äkkiä ilmestynyt:
+
+--Nyt lähtee Matti Kariniemi Amerikkaan!
+
+--Vai lähtee taas,--virkoimme me jotenkin välinpitämättömästi.
+
+Sillä parin kolmen vuoden kuluessa oli hän puhunut Amerikkaan
+lähdöstään, mutta vaikka se kyllä olisi ollut viisainta, mitä hän olisi
+voinut tehdä, ei siitä tähän saakka vielä ollut mitään tullut.
+
+Hän oli kotoisin Pohjanmaalta, alkujaan rikkaan talonpojan ainoa poika.
+Tuota kuuluisaa härmäläistä rotua, sukua noille suurille
+tappelijasankareille ja maan mainioille maankulkijoille ja kivekkäille.
+Synnynnäinen vastenmielisyys säännölliseen työhön, mutta luonnolliset
+taipumukset huutamiseen, tappeluun ja käsikähmään, jotka ylioppilaaksi
+tultua kuitenkin vähitellen muodostuivat isänmaalliseksi innostukseksi.
+Hän tuli Helsinkiin juuri parhaaseen aikaan, kun kieliriita oli
+kuumimmillaan, kun isänmaata vielä voitiin palvella hurraamisella ja
+suurilla sanoilla. Hänestä tuli punaisista punaisin »koko programmin»
+toimeenpanija, ja hän oli aina ensimmäinen huutaja, kun johtajat
+ylioppilaskokouksissa heittivät hyvähuudoilla säestettäviä sanoja
+vastapuolueen silmille. Ensimmäinen oli hän myöskin istuutumaan
+boolipöytään, mutta viimeisiä sen äärestä eroamaan. Eikä hän lakannut
+siinä innostumista vielä sittenkään, kun aamu jo koitti ylioppilastalon
+juhlasalin ikkunoista. Lasit saatiin kantaa pois ja liinat kääriä
+kokoon, mutta hän ja jotkut muut hänen mukanaan istuivat yhä vieläkin
+nyrkkiä pöytään lyöden ja tappelua hieroen. Ja siinä asemassaan istui
+hän vähin väliajoin ensimmäiset puolikymmentä ylioppilasvuottaan eikä
+ehtinyt sen edemmäksi. Hommasi kyllä, mutta ei saanut mitään valmista
+totisessa työssä. Ja olisi kai istunut noin kaiken ikänsä, jos eivät
+raha-asiat olisi pakottaneet nousemaan ylös.
+
+Sillä perintö oli jo aikoja sitten sulanut käsiin, toverien avuliaisuus
+oli pinnistetty viimeisiin saakka, ja kaikenlaisten pikkukassain korot
+rupesivat kohoamaan korvien tasalle. Hän alkoi menemistään mennä
+alaspäin, haihtui pois entisistä ystävistään, jotka olivat pyörähtäneet
+käytännölliseen elämään, silloin kun hän vielä täysissä purjeissa laski
+innostuksen myötävirtaa. Hän ajautui laitakaupungin kapakkoihin, alkoi
+juoda anniskeluissa rantajätkien kanssa, hurjautui tappelemaan, joutui
+osakunnan eteen--huonoissa, kuluneissa vaatteissa--ja karkoitettiin
+yliopistosta.
+
+Tapasimme hänet sitten joskus lupa-ajoilla kotikaupungissa, jossa hän
+toimitti pientä viikkolehteä. Hän oli ehtinyt riitautua koko
+yhteiskuntansa kanssa, sitten kun oli joutunut jokaiselle velkaan.
+Hänen ainoat ystävänsä olivat kaupungin piiat, joiden suosikki hän oli,
+mihin vain tuli, mutta heidän rakkautensa mukana seurasi muiden naisten
+viha ja koko joukko ikäviä juttuja.
+
+Silloin rupesi hän puhumaan lähdöstään Amerikkaan. Hän hylkää tämän
+epäkiitollisen isänmaan, hän sylkee silmille näitä kurjia, räyhääviä
+rakkeja, hän pyyhkäisee meren yli uuteen maailmaan, ja hän lähtee jo
+ensimmäisillä avovesillä! Ja hän otti tämän lähtönsä yhtä
+suurenmoiselta innostuksen kannalta kuin kaiken muunkin. Hänellä on
+Amerikassa rikkaita sukulaisia, niiden avulla perustetaan sinne
+suomalainen sanomalehti, hän tulee sen lehden toimittajaksi, asettuu
+ehdokkaaksi ja valituttaa itsensä Yhdysvaltain parlamenttiin! Sillä
+Amerikassa ei kysytä, mikä mies minä olen, kunhan olen mies!--Ja pari
+kertaa olikin hän vienyt innostuksensa niin pitkälle, että hankki
+matkarahat ja saapui ne taskussa Helsinkiin. Mutta ennenkuin laiva oli
+lähtenyt, oli hän juonut rahansa, toverit saivat lunastaa hänet irti ja
+ostaa hänelle piletin takaisin kotikaupunkiin.
+
+Ei ollut kumma, jos siis uskalsimme yhä vieläkin epäillä, tulisiko
+tästä matkasta nytkään sen todempaa. Mutta hän vakuutti tulevan.
+
+--Tulee varmaan! Nyt siitä viimeinkin tulee tosi! Nyt ovat asiat eri
+kannalla kuin ennen ja minä itse uusi mies!
+
+Hän tilasi juotavaa, kolkuttaen hopeapääkepillään marmoriseen pöytään,
+ja kun ehdimme häntä lähemmin tarkastaa, niin olihan hän tosiaankin
+muuttunut edukseen. Puku siisti, kasvot puhdistuneet ja koko olennossa
+jotain kajastusta tuosta entisestä, reippaasta ylioppilaasta.
+
+--No, ja milloin lähdet?
+
+--Jo tänä yönä minä lähden! Te ette usko! Mutta tässä on passi ja tässä
+siirtolaistiketti yli koko Atlantin!
+
+Hän veti ne kehuen esille isosta nahkalompakosta, josta vielä vilahti
+parin satamarkkasenkin reuna.
+
+--No, terve sitten! Ja onnea matkalle!
+
+--Te ette luule, että minusta tulee mies minustakin vielä ... sillä
+minä myönnän, että minä olen elänyt sikamaisesti ... mutta te tiedätte,
+että minä olen kiivasta miestä, ja nyt olen minä lopullisesti
+suuttunut! Maljanne! Vaikka minä nyt olen vähän ryypännytkin, niin ei
+se merkitse mitään. Minä olen ollut raitis mies kuusi kuukautta yhtä
+vuoroa! Ja kun pääsen pois tästä saakelin Suomesta, niin ei pidä viinan
+märkää huulilleni tuleman!--Mutta nyt viftataan vielä viimeinen ilta
+yhdessä!--Ja minä tarjoan. Syödään illallinen, ja te saatatte minut
+laivaan kello kaksi, kun täällä suljetaan!
+
+Siirryimme siitä sisähuoneisiin ja tilasimme illallisen. Hän joi
+niinkuin muutkin, mutta piti sen varansa, ettei pahasti päihtynyt. Hän
+sai takaisin tuon vanhan tunnetun innostuksensa ja sitä seuraavat
+suuret eleensä ylioppilasajoiltaan, hän piti puheita isänmaalle, ja me
+pidimme isänmaan puolesta hänelle. Me lähetimme hänen välityksellään
+terveisiä »suureen, vapaaseen länteen», ja hän lupasi hankkia apua
+meille, jos olot täällä kotimaassa tulisivat meille liian tukaliksi.
+
+--Sähköttäkää vain minulle, ja minä lähetän omat laivani teitä täältä
+noutamaan!
+
+--Kiitos sinulle! Eläköön Matti Kariniemi!
+
+Juodessamme hän heltyi, tuli lyyrilliseksi, itkikin lähtöään, mutta
+iloitsi siitä samassa silmänräpäyksessä.
+
+--Voi, hyvät veljet, kun minä olen onnellinen! Antakaa minun syleillä
+teitä kaikkia! Te olette ainoat, joita minä tulen kaipaamaan. Te ette
+ole minua koskaan liian ankarasti tuominneet, te olette ainoat
+ystäväni, ainoat koko ma-aailmassa!
+
+Mutta yht'äkkiä hän, keskellä innostustaan ja avaroita liikkeitään,
+näytti muistavan jotakin. Hän kysyi, paljonko on kello, ja kun kuuli,
+että se on kaksitoista, hän otti hattunsa ja palttoonsa.
+
+--Minne sinä menet?
+
+--Minun täytyy mennä tapaamaan erästä tuttavaa, joka odottaa minua
+hotellissa. Olkaa te vain täällä ... puolen tunnin kuluttua tulen minä
+takaisin!
+
+       *       *       *       *       *
+
+Me jäimme häntä odottamaan ja odotimme puolen ja odotimme tunnin. Mutta
+ei hän tullut. Kello läheni kahta eikä häntä vieläkään kuulunut. Hän on
+luultavasti viivähtänyt ja mennyt suoraa päätä laivalle.
+
+Mutta ei häntä ollut laivallakaan, ei kannella eikä salongissa.
+
+Olisiko mahdollista, että häneltä jäisi tälläkin kertaa matka
+tekemättä? Siltä ainakin näytti. Jos olisimme tuon aavistaneet, emme
+olisi päästäneet häntä käsistämme. Olisi vaikka kantamalla tuotu mies
+laivaan ja pantu menemään.
+
+Laivan kello soitti toisen ja kolmannen kerran. Kiroskelimme
+tyhmyyttämme ja olimme hänelle vihaiset hänen itsensä tähden. Kun hän
+ei kerran nyt mene, niin ei hän mene enää milloinkaan. Jää iäkseen
+tänne ja joutuu lopullisesti turmiolle.
+
+Missä hän nyt on? Nukkuu tietysti jossain... Ja varmaan valehteli hän
+puhuessaan tavattavasta tuttavastaan.
+
+Lautakäytävä pudotettiin alas ja luukut suljettiin. Laiva alkoi
+vetäytyä ulos laiturista. Nyt on jo myöhäistä, vaikka hän tulisikin.
+Mutta mitäs hän tulisi!... Mutta selkäänsä on hän saava, on saava
+oikein pohjolaisella mitalla!
+
+Me käännymme jo poistuaksemme.
+
+Mutta silloin alkavat reunimmaiset väkijoukossa kohoilla varpailleen ja
+huudahdella:
+
+--Myöhästynyt matkustaja! Myöhästynyt matkustaja! Kapteeni! Kapteeni!
+
+Ja todellakin laski Edlundin nurkalta torin halki täyttä karkua ajuri
+meitä kohti. Rattailla näkyi istuvan mies ja nainen, toinen hattuaan
+huiskuttaen, toinen huiviaan. Mies oli Matti Kariniemi ja tuo toinen--
+eräs hänen vanhoja rakkaitaan.
+
+No niin, siinä se nyt on! Nukkuneet liian pitkään! Emmekö olleet sitä
+arvanneet!
+
+Juoksimme häntä vastaan, mutta hän ei joutanut meitä huomaamaan.
+Hyppäsi alas rattailta, kaasi pari pikkupoikaa mennessään ja hyökkäsi
+suoraa päätä laivasillan reunalle, huitoen käsillään ja huutaen:
+
+--Älkää jättäkö! Älkää jättäkö!
+
+Me kaikki muut huusimme hänen mukanaan ... kaikki ihmiset rannalla
+huusivat:
+
+--Kapteeni, kapteeni, odottakaa!
+
+Mutta kapteeni joko ei kuullut tai ei ollut kuulevinaan. Hitaasti,
+mutta varmasti vetäysi laivan laita ulos laiturista, välimatka oli jo
+ainakin kolmen sylen levyinen ja hyrskyi kuin koski, koneen lyödessä
+takaisin.
+
+Matti Kariniemi seisoi rannalla ja oli lakannut huitomasta. Hän ei
+ymmärtänyt muuta kuin että siinä nyt levenemistään levenee juopa hänen
+vanhan ja uuden maailmansa välillä, ja jos hän ei nyt mene, niin isonee
+se iäti ylipääsemättömäksi Atlantiksi. Siihen suistuvat hänen hyvät
+aikomuksensa, siihen repeävät lupaukset ja vakuutukset, ja hän jää
+tähän niinkuin ennenkin. Velkamiehet kuin rakkikoirat niskassa ... minä
+päivänä tahansa voidaan pistää velkavankeuteen ... toverit ylenkatsovat
+... ja koko maailma nauraa!
+
+Ja luultavasti oli hänessä tallella vielä viimeinen varasto tuota
+esi-isiensä kauan kadoksissa ollutta huimuutta, ja luultavasti oli hän
+vihdoin viimeinkin joutunut siihen tilaan, että hänen luonnonlakien
+pakosta täytyi toteuttaa »koko programminsa» kerran hänenkin, joka oli
+vuosikausia vetelehtinyt, puhunut, innostunut ja ilmaan huutanut...
+
+Sillä yht'äkkiä kyyristyi hän kokoon, peräytyi askeleen ja karkasi
+mereen kädet laivaa kohden ojoina.
+
+Hänen rakkaansa, joka oli seurannut häntä kintereillä, parkaisi
+surkeasti hänen jälkeensä, muut naiset alkoivat huutaa venhettä, ja
+laivassa hyökkäsivät kaikki matkustajat samalle puolelle kantta.
+
+--Apua! Apua!--Se hukkuu! Se hukkuu!
+
+Mutta Kariniemi ei ollut hypännyt hukkuakseen. Hän jo pullahti
+puoliruumiiseeensa vedestä ylös ja sai samassa kiinni köydensilmukasta,
+joka hänelle laivan kannelta nakattiin. Laivan laitaan ponnistaen
+kapusi hän sitä myöten peräkannelle, ja viimeisellä välillä auttoivat
+häntä laivamiehet niskasta, nostaen kuin märkää koiraa suvannosta.
+
+Rannalla räjähdettiin nauramaan ja sitten hurraamaan ja huutamaan
+»eläköön.» Vettä pois päristellessään näytti hän siellä hetkeksi
+menevän hämilleen. Mutta sitten hän tointui, juoksi komentokannelle,
+kokosi viimeiset äänivaransa ja huutaen yli muun metelin:
+
+--Eläköön isänmaa!--johon me kuorossa vastasimme:
+
+--Eläköön Kariniemi!--katosi hän piipusta pullahtavan savupilven taa.
+
+Ja niin meni kuin menikin Matti Kariniemi Amerikkaan. Ja mies hänestä
+tuli kuin tulikin. Viimeisten tietojen mukaan toimittaa hän tätä nykyä
+Amerikassa--papin virkaa. Ja minä olen nähnyt sen kotiin palanneen
+siirtolaisen, jonka lapsenkin hän on kastanut.
+
+
+
+
+KOTOINEN KYLYNI.
+
+
+Se vanha, rakas saunani, se oikean suomalaisen saunan ihanne, se
+pysyvin muinaismuisto esi-isäin Altain-takaisilta ajoilta... Minä
+tahdon nyt sen etuja ylistää ja julistaa maailmalle sen maineen, tuon
+vaatimattoman, harmajan huoneen, joka alempana muita, notkoon menevän
+tien varressa, kyyröttää kuin pienuuttaan paossa eikä ketään häiritse.
+
+Enkä minä suotta vanhan saunani avuja ylistäkään.
+
+Sillä sen nokiset seinäthän ne näkivät minun maailmaan syntyvän, ja
+nehän ne kuulivat minun ensi itkuni. Sen herttaisesta löylystä ne
+sitten kantoivat minut kylmään maailmaan, mutta minä huusin kuin
+riivattu enkä tahtonut tyytyä olooni isossa pirtissä, jossa liika valo
+silmiäni häikäisi.
+
+Ja kun kasvoin ja aloin omin jalkoineni kulkea, niin sinne minä äitini
+jälessä tallustelin olkien päällä piehtaroimaan ja vesisammion ääressä
+alastomana loiskimaan. Ja siellä vasta nauru oikein naurulle tuntui, ja
+lapsen riemu riemulle remahti.
+
+Millä salaperäisellä kunnioituksella ja pelolla minä sitten itsekseni
+hiiviskelin kynnyksen yli ovesta kurkottamaan tuonne lauteitten alle
+loukkoon, joka oli päivälläkin pimeä ja musta ja näytti minulle olevan
+kuin etehinen outoon, maanalaiseen maailmaan, missä vain lapsia asuu ja
+mistä niitä minullekin joka vuosi ilmaantui uusia veljiä ja sisaria. Ja
+silloin aloin minä ensi kerran pyöritellä päässäni ajatuksia ja
+kysymyksiä, joihin ei kukaan osannut antaa minulle oikeata vastausta ja
+selitystä.
+
+Ja minä valitsin ensimmäiseksi ystäväkseni vanhan Ruoti-Pekan, joka
+ajettiin tuvasta ja pakeni saunaan pärettään polttamaan. Ja siellä
+vietin minä hänen kanssaan iltakaudet ja kuulin hänen kummia juttujaan,
+vavisten jännityksestä ja suloisesta pelosta, kun pimeä yö katsoi
+sisään pienestä ikkunasta ja kuusikko seinän takana huokaili ja soitti
+... tai seisoin minä pitkät hetket ulkopuolella ovea ja avopäin
+katselin tähtien tuiketta ja revontulien liekehtimistä talvisella
+taivaalla ... tai kuuntelin yöllä itsekseni sirkan siritystä kiukaan ja
+seinän välissä, kun koko muu maailma nukkui ja pakkanen vain
+ohikulkiessaan saunan nurkkaa sauvallaan kopaisi.
+
+Miehistyin ja vartuin, ja minut ajettiin ulos maailmalle, sen kylmissä
+viimoissa värisemään. Enkä minä silloin mitään niin ikävöiden kaivannut
+kuin kotoista kylyäni. Ja kun tieni minut milloin toivat kotikylääni
+takaisin, niin kylyä kysyivätkin silmäni ensiksi. Eikä ollut koti
+kodille ennen, kuin sihahti kiukaan kiville vesi, otettuna notkon
+lähteestä, jonka reunalla hajuheinä kasvoi, eikä ennenkuin uupuneita
+jäseniäni hautoivat koivikosta taitetut tuoksuvat lehvät.
+
+Silloin vasta tuntui oikein siltä, kuin olisivat mieron tahrat
+peseytyneet kokonaan pois sekä ruumiista että sielusta. Ja raukean
+suloisiin unelmiin vaipuneena istuin minä syntymäsaunani nurkkahirren
+nenässä ja annoin kesäöisen ilman hengen itseäni jäähdytellen hyväillä
+ja tuudittaa mieltäni aatteettomasti harhaileviin unelmiin, edessäni
+pelto ja niitty ja tyyni järvi ja sen takainen hiljainen ranta.
+
+Se vanha rakas saunani...
+
+Kun muu maailma minut kerran vieroo luotaan, niin vetäydyn minä sinne
+verkkoukkona elämään vanhuuteni viimeisiä aikoja.
+
+
+
+
+ONNELANI.
+
+
+Korkean vaaran päivänpuoleisella rinteellä on se talo, missä minä
+elelen. Sen nimi on Onnela, ja minä olen sen vasta löytänyt ja aivan
+sattumalta.
+
+Olin kulkenut yksitoikkoista, ikävää ja pölyistä maantietä. Muutamasta
+paikasta erkani somannäköinen metsäpolku, ja minä poikkesin sitä
+umpimähkään kulkemaan, tietämättä, minne se veisi.
+
+Se kulki soita, kankaita ja korpia. Kerran tuli joki eteen ja toisen
+kerran järvi. Toisen poikki kahlasin, toisen yli kuljin venheellä,
+jonka löysin rannalta. Eksyinkin minä kerran ja makasin metsässä yötä,
+mutta löysin taas tieni ja kuljin ja kuljin.
+
+Eräällä aholla tuli tyttö vastaan. Hän oli kerppuja taittamassa, ja
+minä kysyin häneltä: »Mistäs olet?»--»Tuolt' olen Onnelasta», vastasi
+hän.--»Onko sinne pitkä matka'»--»Tuoss' on vähän päässä vaaran
+rinteellä.»--»Saanko lähteä kanssasi?»--»Tule vain, jos tahdot.»
+
+Hän otti vielä toisen puolen taakastanikin, ja niin menimme me yhdessä
+Onnelaan. Hän tunsi joka käänteen tiessä, hän kulki reippaasti ja
+varmasti ja osasi ojustaakin. Ahojen poikki, halmeiden halki, läpi
+lehtojen ja pitkin iloisia karjan polkuja kuivassa petäjikössä...
+Riihen editse, pellonpiennarta, ohi kaivon ja aitan ympäri pihaan...
+
+Hänen isänsä oli rappusilla vastassa.--»Saisiko olla yötä talossa?»--
+»Onhan niitä ollut Onnelassa ennenkin», vastasi hän. Hän oli
+rauhallinen, tyyni ja vakava mies. Ja hänen emäntänsä oli ystävällinen
+ja herttainen, ja lapset olivat sinisilmäisiä, valkotukkaisia ja
+viattomia kuin enkelit.
+
+Olin väsynyt matkani vaivoista, matkani, joka oli kestänyt kauan. Tyttö
+teki minulle tilan aittaansa, siellä oli hiljaista ja viileää, ja
+seinäseppo nakutti seinänraossa. Minä nukuin, niinkuin olisin nukkunut
+pois kaikesta menneisyydestäni ja niinkuin olisin saanut herätä uuteen
+elämään.
+
+Ja siihen minä heräsinkin. Aamulla oli kirkas kesäpaiste, ja tämä talo
+on etelänpuolisella päivänrinteellä. Istahdin rappusille ja katselin
+ympärilleni. Siinä on ruohoinen, puhdas pihamaa. Ja vastapäätä on vaara
+yhtä korkea kuin tämäkin. Siellä on taloja peltojensa keskessä,
+vihertäviä halmeita, lehtoja niiden välissä, ja kaikkialla suitsuaa
+kaskia, joista savu nousee suorana ilmaan.
+
+Minusta tuntui tässä niin hyvältä olla, ja minä jäin tänne. Ne antoivat
+minulle kamarin asuakseni, jonka seinät ovat valkeiksi piilutut ja
+tuomen oksia pistetty rakoihin. Vanha kello kävelee verkalleen seinällä
+ja lyö hitaasti ja kumeasti. Ikkunan alla on ruispelto ja pellon
+yläpuolella mäki.
+
+Minä nousen usein aamulla sinne kävelemään. Jyrkkä polku vie sen
+selälle, ja siellä on suuri, huoneenkorkuinen kivi, josta näkyy vaara
+vaaran takaa, jonne etäisten pitäjäin kirkkojen ikkunat kuin tulessa
+palaen kimmeltävät, jonne syvät lammetkin metsän sisästä tuikkavat ja
+leveänä hymyilynä aukenevat isot ulapat. Raitis ilma kantaa tänne käen
+kukunnan toisilta kukkuloilta, ja puhelevain lasten ääniä kuuluu
+jostain rinteeltä, jossa ne ovat marjassa.
+
+Kun laskeudun alas, on joukko jo aamiaisella. Istuskelen heidän
+seurassaan, lähden heidän mukanaan heidän töihinsä, käyn
+kaskenhakkuussa, lehdeksessä, niityllä, ja haeskelen pikkupoikain apuna
+hevosia sydänmaalta. Iltasilla kylvemme yhdessä ja juttelemme, pirtissä
+kuivavien piennarheinien päällä lepäillen, tämän maailman menosta ja
+ihmisten erilaisista riennoissa. Tai menemme kauniina öinä nuotalle,
+soudamme etäisiin selkäsaariin ja vietämme yösydäntä kalasaunoissa,
+joiden edessä järven laine loiskii ja takana humisee saaren tuuhea
+kuusikko.
+
+Mutta sunnuntaiaamuina soutaa meitä koko kylän väki suurella venheellä
+kirkolle, jossa ei minua kukaan tunne ja jossa kirkonmäellä verkalleen
+käyskentelen tai istuskelen venheiden luona rantaäyräällä, jonne kuuluu
+vain virren veisuu ja urkujen himmeä soitto.
+
+Minä olen tyytyväinen ja onnellinen. Se tyttö, joka toi minut tänne, on
+oma ystäväni. Kun muut nukkuvat, hiipii hän luokseni ja käy hellästi
+kaulaan; ja kun hän on poissa, ajattelen minä häntä avosilmin uneksien.
+Minussa kumpuilee hiljainen, tyyni elämänilo. En tunne vanhenevani, ei
+peloita kuolema, ja kun näköpiirillä on varmat rajansa, ei ahdista
+äärettömyys eikä kiihoita kilpailu. Sillä minä tiedän, mitä on takanani
+niillä taipalilla, joita olen tullut, ja tiedän, että taivaanrannan
+tuolla puolen ei ole sen enempää kuin täälläkään. Ja sentähden tahdon
+minä elellä ikäni kaiken täällä omassa Onnelassani.
+
+
+
+
+
+
+KOLMAS KOKOELMA
+
+
+
+
+ISIEN PUU.
+
+
+Hyisen, hallaisen, pohjattoman rimpisuon reunassa, joka kääkkyräpetäjiä
+ja vaivaiskoivua peninkulmittain kasvaa, kohoo kohoamistaan
+ruokamultainen kukkula, jonka rinteillä tuhatvuotiset koivut,
+haapapuut, pihlajat ja tuomet tuoksuvat, vihertävät ja lehtiään
+lepattelevat. Kuta korkeammalle se kohoaa, sitä solkeammaksi käy koivu,
+sitä lempeämmäksi lehto, sitä mehevämmäksi maa. Ja kukkulan
+korkeimmalla laella, keskellä rannattoman, ruskean erämaan, humisee yöt
+ja päivät hiljaista huminataan koivujen kuningatar, tuuheaoksainen puu,
+jonka juuret syvälle maan sydämeen tunkevat ja latva taivasta
+tavoittaa.
+
+Se on Haltian pyhitetty puu, hänen oma kasvattinsa, jonka siemenen
+kylvi siihen silloin, kun etäisimmän entisyyden ensimmäiset pälvet
+paljastuivat, kun ikuiset lumet sulivat ja jäävuoret alkoivat jokina
+mereen vuotaa. Siihen hän asettui ajan rannatonta ulappaa eksyksissään
+harhailtuaan, ja siinä oli hänen hyvä olla. Hiljalleen kasvoi hänen
+kylvönsä ja versoilivat vaaran rinteet hänen ympärillään hiiskumattoman
+hiljaisuuden vallitessa;--kasvoi puu vaaksan vuosisadassa, tuuhistui
+tuhannen kuluttua, kutistui talvisten tuiskujen alla, mutta oikaisi
+aina vartensa tuuman entistään ylemmä kesäisten päivien paisteessa.
+Kerran kymmenessä vuodessa juoksi peuraparvi alitse, ulvahti susi suota
+pitkin jolkutellen, tai lepuutti latvassa siipeään Lapista palaava
+kotka.
+
+Ikäviä aikojaan haikaili Haltia lehtojaan kasvatellen, tietämättä,
+kenelle niitä kasvatti. Johan alkoivat pyyt metsissä pesiä, jo
+kuhertelivat kyyhkyset oksilla, jo lauloivat linnut, ja oravat iloaan
+pitivät. Mutta vaikka vilja maassa vilisi, ei kukaan Haltiasta
+huolinut, ei yksikään hänen koivussa asuvan tiennyt eikä hänelle
+kiitostaan kantanut. Alakuloisena asui hän kaarnaisen kattonsa alla,
+tuolloin tällöin lehvien lomasta tähystellen, eikö saapuisi se, jota
+hän odotti,--tietämättä, ketä odotti.
+
+Oli hän jo itse mielestään yhdeksän iäisyyttä odottanut, kun tuli
+vihdoinkin talvista hankea hiihtäen tuo, jonka hän toivomakseen tunsi:
+hengeksi omaa henkeään. Oksien alle hän pysähtyi, ei menojaan mennyt,
+vaan haki suojaa, asettui asumaan hänen jalkojensa juureen. Oudostellen
+katseli Haltia häntä puunsa suojasta, mutta tunsi sydämensä
+mielihyvästä vavahtavan, kun outo tulija koivun oksalle parhaat helynsä
+ripusti, antoi siihen saaliistaan osan ja nuotiotulellaan sen juuria
+lämmitti. Jo lankesi kasvoilleenkin hänen eteensä ja hymisten lauloi:
+
+    Koivutar ihana impi,
+    metsän hieno haltiatar,
+    käy avuksi etsittäissä,
+    toveriksi tarvittaissa,
+    laita kulta kuontaloihin,
+    pane vaski vartaloihin,
+    kehreä punainen lanka,
+    sinilanka siuahuta,
+    vetele jokien poikki,
+    lävitse salon sinisen,
+    siihen juosta joukkojesi,
+    viiletellä viljojesi.--
+    Antanet urholle apusi,
+    uhrin kannan koivullesi.
+    esilahjat lehdollesi.
+
+Mielellään hän antoi, kaikki lupasi, jälessä juoksi, kupeella kulki,
+kuljetti kaikki hänen eteensä ja sai kiitokseksi pyydetyistä parhaat.
+
+Poishan tämäkin loittoni, jätti Haltian siihen yksikseen olemaan, mutta
+kun aikainsa päästä palasi, niin toi toisiakin tullessaan, eivätkä ne
+milloinkaan lahjatta lähteneet eivätkä uhriaan unohtaneet.
+
+Hyvillä mielin eleli siinä erämaan Haltia, koivunsa oksia soitteli ja
+elämästään iloitsi. Hoiteli lehtoaan, tuomiaan tuuhistutti, pihlajoita
+ja haapapuitaan vaali, odotellen uusia ystäviä, joille nekin kerran
+lahjaksi kelpaisivat.
+
+Ja keväänä muutamana, kun lehto lempeimmillään tuoksui, kun mahla
+koivun suonissa kihisi ja Haltian päätä elämänhalu huimasi, näki hän
+kaksi miestä suolta nousevan ja hänen puunsa juurelle istuutuvan.
+Heidän haastelustaan hän kuuli, että he asuinpaikkaa etsivät, itselleen
+kaskimaita katselivat, vaikkeivät vielä tienneetkään, tähänkö jäisivät
+vaiko tästä kauemmaksi kulkisivat.
+
+Silloin loihti koivun Haltia kaikki lintunsa puitten latvoihin, kutsui
+kukkumaan kaikki käkensä, ja hymyyn menivät totisten miesten huulet
+sitä kuunnellessa. He tekivät tulensa, vuoteensa valmistivat ja koivun
+alle yöpyivät. Mutta yöllä lähetti Haltija mehiläisensä Luojan luo
+usvia anomaan ja toisen päiväpaistetta pyytämään. Ja kun miehet aamulla
+heräsivät, antoi aurinko valoaan täydeltä terältä suven puolella
+Koivuttaren kukkulaa, mutta pohjoisessa seisoi sumuinen seinä korkeana
+ja sankkana. Eivätkä miehet siitä sen edemmä lähteneet. Ripustivat
+konttinsa koivun oksaan, ottivat kirveensä ja lehtoon laskeutuivat.
+Haltia seuraili heitä puulta puulle hiipien ja näki heidän iskevän
+pilkan joka koivuun, jonka ohitse kulkivat, ja viimein tulivat he
+samalle puulle, mistä olivat lähteneet. Mutta kun olivat puihin
+pilkkansa panneet, astuivat he kierroksensa sisään ja alkoivat kaataa
+kaskea. Lehdossa ruski ja rytisi, puut tutisivat ja parahtaen maahan
+sortuivat. Haltiaa peloitti, mutta samassa oli hänen mielensä hyvä.
+Kaikki pilkkomansa puut he maahan kaatoivat, mutta yhden jättivät,
+Haltian koivun.--Se on pyhä puu, johon konttisi ensiksi ripustat,--
+kuuli hän heidän sanovan. Ja siitä pitäen päätti hän olla heidän
+ikuinen ystävänsä, noiden miesten, jotka olivat suolta nousten hänen
+luokseen tulleet, ja heille aina parahintaan suoda, koska hekin hänelle
+sen soivat.
+
+Ja yhteinen ystävyys siitä alkoi pyhän puun Haltian ja kaskenkaatajain
+välillä, eivätkä he siitään enää eronneet. Miehet rakensivat saunansa
+metsään ja siinä talvensa viettivät. Keväällä he polttivat kaatamansa
+kasken komeana uhritulena Haltian puun ympärillä. Mutta ennenkuin
+kylvämään kävivät, astuivat koivun alle, ripottivat siihen jyväsiä
+muutamia ja lauloivat kukin hiljaa hymisten:
+
+    Koivutar korea impi,
+    maitten neito mairueni,
+    anna meille oiva ohra,
+    kaura kaunis kasvattele,
+    varjele vilulta vilja,
+    pane korret korttumahan,
+    sekä varret varttumahan,
+    tuhansin neniä nosta,
+    saoin haaroja hajota.--
+    Kunpa antanet apusi,
+    kannan lahjat lehdollesi,
+    uhrin puullesi parahan.
+
+Haltia antoi, mitä pyydettiin, jyvän idätti, oraan kasvatti, tähkän
+tuleennutti ja sen hallalta varjeli, levittäen terheniset siipensä
+halmeen päälle ja maan alta lämmintä liehtoen, silloin kun pohjoinen
+pakkasella uhkasi. Ja kun kellertävä vilja leikattiin, ripustettiin
+siitä täyteläisin lyhde hänen koivunsa oksaan--ja se oli hänestä
+riittävä palkkio.
+
+Vuodet vierivät, lehto kaadettiin kaskeksi yhä laajemmalti, ja ajan
+ollen aaltoili koivun koko tienoo vihantana viljamaana. Maine kuului
+kauas soiden ja metsien taa, että siellä asuu kukkulalla etäisessä
+erämaassa suuren koivun siimeksessä ystävällinen, hellämielinen Haltia,
+joka omiaan hoitaa ja heille kaikkea hyvää suo. Tuli miehiä ja naisia
+ja tekivät tupasiaan kaikille rinteille lähteiden luo. Ja kun ei enää
+siihen sopinut, niin siirtyivät toisille rinteille. Mutta kun pyhä puu
+lehteä laittoi ja käet kukkuivat ja linnut lauloivat, niin tulivat
+kaikilta kukkuloilta Koivuttaren puun alle uhraamaan ja kylvöonnea
+anomaan. Ja samana päivänä pantiin kasket kaikilla rinteillä palamaan,
+ja tuoksuva auer hunnutteli suot ja metsät ja kääri pehmeään vaippaansa
+Koivuttaren puun, joka siitä suureni ja tuuhistui. Iloista elämää
+pitivät lapset, naiset huhuilivat, karjan kellot kalkattelivat ja
+paimentorvet vastailivat toisilleen vaaralta vaaralle.
+
+Ihmiset vanhenevat ja kuolevat pois, ja koivun ympärille haudataan.
+Mutta koivun Haltia ei vanhene eikä kuole, vaan pysyy iäti yhtä
+nuorena, sillä uuden kansan kiitollisuus kantaa hänelle aina uusia
+uhreja. Hän näkee korpien kaatuvan ja viljamaiksi muuttuvan, näkee
+soidenkin laihoina vihertävän ja tähkää kellertävän. Mutta vaikkakin
+puut kaikkialta kaadetaan, ei Haltian puuta kukaan kaada. Sillä
+semmoinen on taru, että jos »isien puu» maahan hakataan tai siitä
+oksakaan taitetaan, katoo vilja maasta ja puute maailman täyttää. Mutta
+jos sen annetaan seista ja hellivän sydämen lahjoilla häntä muistetaan,
+ei ikuinen jää eikä lumi enää koskaan Suomea peitä eikä hyvä Haltia
+sille koskaan lakkaa lämpöään leyhyttämästä.
+
+Sentähden sille vielä tänäkin päivänä nuori kansa tyynin kesäilloin
+kantaa laulunsa lahjan ja ilonsa uhrin. Ja kun he työnsä vaivoista
+väsyneinä käsi kädessä Koivuttaren kukkulalle kulkevat ja keinun
+heiluessa ja kantelon soiden hänelle virtensä virittävät, täyttää vieno
+riemu hänen rintansa, ja hymy sydämessä piiloutuu hän puunsa
+tuuheimpaan lehvistöön, joka heikolla kohinallaan hänen kiitolliset
+tunteensa tulkitsee.
+
+
+
+
+KAUKANA JA KORKEALLA.
+
+
+Syvälle sisämaahan pistävän merenlahdelman pohjukassa minä synnyin,
+siellä lapsuuteni uiskentelin ja iloitsin elämästäni tuuheiden
+rantalehtojen suojassa, tuulien tyynessä, kuunnellen kaislikon kahinaa
+ja pienten laineiden loiskinaa.
+
+Rannan raidat humisivat pääni päällä, kun pehmoisen mättään kyljessä
+emoni siipien alla öitäni vietin. Myrsky välistä raivosi, salamoi
+taivas, ja jyrähtelivät synkät pilvet, mutta ihmettelyn mielihyvästä
+minä sille piipertelin, pelkoa tuntematta.
+
+Salmen suuhun, jossa aavempi ulappa aukeni, tämä onnellinen maailmani
+ulottui; mutta sinne ei emo meitä milloinkaan ohjannut. Kun uuvuimme,
+odotti hän meitä ja nosti meidät siipiensä päälle selkäänsä ja maihin
+souti, pakoon haukkoja ja metsästäjän vaanivaa silmää.
+
+Mutta katosi minulta emo, ja veljet ja sisaret ennen minua lentoon
+joutuen vierivät pois, ja jouduin minä heitä etsiessäni salmen suusta
+suurelle ulapalle. Aamu oli kirkas, ja myötäinen oli tuuli. Häämötti
+edessäni korkea, kaukainen maa, ja sinne minä pyrkimään. Uin ja uin,
+mutta edistynyt ei matkani. Vaan silloin nosti minua sisäinen voima,
+siipeni minäkin levitin--ne kantoivat, ilma vihelsi korvissani, ja
+ennenkuin ymmärsinkään, olin minä siellä, minne halusin. Mutta se oli
+kivinen, karu kallio, ja iso laine heitti minut sen rannalle, jossa
+yöni kyyhötin kylmän kiven kyljessä--ja minua pelotti ja paleli.
+
+Mutta huomenna oli meri tyven, ilma lämmin, kallio sileä ja hieno ja
+nurmipenger sen vieressä vihreä. Taivas oli korkea ja suuri, ja meren
+vesi kirkas ja viileä. Riemu täytti rintani pitkän aallon minua
+keinuttaessa, pelko oli poissa, ja saarelta saarelle minä uiskentelin
+ja kallioita kalliolle, jyrkkien kiviseinien sivuitse ja nenitse
+niemien, joita veden käynti hellällä kädellä hyväili ja vaahtoon vain
+omiksi iloikseen hyrskähti.
+
+Unohtuivat entiset iloni, haihtuivat äskeiset suruni, ja ilmassa näin
+minä suuria, valkosiipisiä lintuja ja veden pinnalla suurempia, jotka
+pyyhkivät ohitseni ja taivaan sineen katosivat. Voimani kasvoivat,
+siipeni sakeni, ja minä voin lentää, minne mieleni veti. Tapasin
+tuttavia, yhdyin veljiin, sisariini sain, ja suurissa parvissa vietimme
+iloisia aikoja maan ja meren vaiheilla.
+
+Mutta yhä meremmäksi mielemme piti, ulos isoimpien aaltojen otteluun.
+Uskalsimme sinne, viimeisille kareille, joita aalto ärjyvä kierteli ja
+vihasta valkeana kiehui. Takaisin työnsi meidät raskas tuuli, ja
+vaahtopalloina heitti meidät meri pois portiltaan. Alakuloisina ja
+voimattomina kantauduimme me takaisin vanhaan valkamaamme lahden
+pohjukkaan. Sanoivat muutamat, että tänne jäämme, turha on pyrkiä
+sinne, mistä ei maata kuulla eikä ole missä siipeänsä lepuuttaa. Mutta
+lahti oli nyt niin mutainen ja matala ja tukehduttavan ahdas, ja vetelä
+niitty uhkui värisyttävää usvaa eikä aurinkokaan enää lämmittänyt
+niinkuin ennen, ja kaisla oli kellastunut, lehdet puista pudonneet.
+
+Ja kuin yhteisestä sopimuksesta me hypähdimme siivillemme, kaikki
+tämänkesäiset nuoret, eräänä kuulakkana syksyisenä aamuna, kun aurinko
+juuri nousi--kohosimme suoraan korkeuteen, niin ylös, että maa oli kuin
+matalamättäinen niitty, mutta meri avara kuin taivas ja taivas itse
+rajaton ja ääretön. Emmekä tietä kysyneet, emmekä maasta merkkiä
+ottaneet, vaan ojensimme suoraan suvisia maailmoja kohti, jonne halumme
+meitä veti.
+
+Ja sinne me nyt kiidämme, kuulemme vain omien siipiemme havinan, ja
+viittoinamme ovat päivällä auringon kultainen kimmellys ulapan
+laineilla ja yöllä tähdet ja hopeainen kuu. Sinne kiidämme etelän
+ihanteisiin maihin, emmekä tiedä, milloin takaisin tulemme. Sillä me
+olemme nuoria, jotka emme taaksemme katso, meissä on oma voima, joka
+meitä kantaa, ja meidän on matkamme määrä--kaukana ja korkealla!
+
+
+
+
+KEVÄÄN KEVÄT.
+
+
+Jouluun saakka nousee nousemistaan pimeyden tulva. Valon antaja vaipuu
+yhä syvemmälle ja on lopulta kuin hukkuva, jolta vain käsi silloin
+tällöin vilahtaa veden pinnan yli.
+
+Kuinka kaikki on siihen aikaan kolkkoa ja toivotonta! Aamujen ja iltain
+pitkät pimeät tavoittelevat toisiaan keskipäivälläkin. Kaitainen rako
+valoa repeää tunniksi tai pariksi, niinkuin kaukainen railo etäisellä
+ulapalla. Mutta kohta sulkeutuu halkeama, puhteet solmivat sormensa
+yhteen, ja koko ihmiskunta vaeltaa kuin umpinaisen patalakin alla.
+
+Ilma on raakaa ja raskasta, ja alituinen tunne tukehtumisesta ahdistaa
+rintaa. Juhlain aikana tosin virvoittaa vähäksi aikaa hilpeys mieliä.
+Mutta se on keinotekoista ja katoaa kohta, kun joulukuusen kynttilät
+ovat pohjaan palaneet. Ja kuinka monella on kynttilät? Matalissa
+majoissa tuikkaa läpi talven päre pihdissään.
+
+Puuttuu päivä. Ei ole aurinkoa, jonka valo aukaisisi ajatukset
+levälleen ja kouhottelisi kutistuksiinsa menneet mielet. Katseet
+kulkevat ikkunata kohti ja etsivät avaruutta. Vaan vastassa on
+pikimusta muuri, joka ei näytä muuta kuin oman unisen pöytäkynttiläsi
+ja pienen huoneesi harmaan haaleat seinät.
+
+Ei tee mieli mihinkään. Ulkona on alituinen tuisku ja pakkanen. Viima
+viiltää kuin veitsellä poskeen. Kuiva pyry polttaa suojattomaan
+sieraimeen kuin kiehuva poro. Reenjalas on niinkuin tervaan takertunut,
+ja suksimies uskaltaessaan ulos hangelle hupsahtaa kuin jauhohinkaloon.
+Tietä naapuriin on vain kaitainen polku kinosten välissä ja senkin
+tupruttaa joka toinen päivä umpeen.
+
+Ihmisten toiminta on hidasta ja haukottelevaa. Välttämättömimmät työt
+tehdään, muut saavat seista. Kelin kireys vaikuttaa mieliinkin. Aivot
+tekevät työtä vain puolella ponnellaan, ja mielikuvitus liikkuu
+vaivalloisesti niinkuin lapsi isän suurissa saappaissa.
+
+Vai onko kukaan joutunut oikean innostuksen valtaan joulukuussa? Ja
+onko tammikuussa toimittu muuta kuin tuhertamalla?
+
+Mutta sitten hiipii hiljalleen huoneeseen helmikuu ja kuljettaa
+kintereillään maaliskuun. Et tiedäkään sen tulosta, ennenkuin se siinä
+on. Se ilmautuu kuin poutaperhonen ikkunaasi ja lepattelee siipineen
+lasia vasten. Kun riennät sitä katsomaan, niin lehahtaa se pois ja
+pakenee tervehdystäsi. Mutta se on jättänyt sijallensa jotakin.
+Hämmästyen huomaat sinä, että päivä on pitennyt, että etelän taivas
+hohtaa ja että aurinko on ylhäällä vielä, vaikka sen entiseensä nähden
+olisi pitänyt jo aikoja sitten piiloonsa paeta.
+
+Ja joka päivä tulee hän samalla tavalla takaisin, tämä valon vieno
+kyyhkynen, uusi öljypuun oksa nokassaan. Se tietää, että pimeys on
+puhkaissut pohjansa, että laskeutumistaan laskeutuu sen tulva ja että
+aurinko kohoo yhä korkeammalle kuin saari sumean meren keskestä.
+
+Vaihde tapahtuu niin tasaisesti, ettet taida sen tulohetkeä tarkoilleen
+määrätä. Mutta kun päivänä muutamana astut ulos asuntosi eteen, niin
+tunnet hangen hienosti hajahtavan ja ilmassa on omituinen, tuores
+tuoksu. Lumi sulaa jo seinävierillä, ja räystäs tipahuttaa hienoimmalta
+huipultaan tuolloin tällöin vettä pienoisen, välkähtävän pisaran
+nuoskeaan lumeen. Hanki helottaa niin valkealle, että silmiä häikäisee
+hetkiseksi. Taivas on kohonnut korkeammalle ja pessyt puhtaaksi
+sinensä. Hieno harso on kokoontunut idän puolelle aurinkoa ja näyttää
+niin lämpimältä kuin kesäinen poutapilvi.
+
+Kuusinen mäki tuolla, ja toisaalla suuren selän kaukainen ranta, ne
+hämärtävät kuin autereen takaa.
+
+Soimaan helähtää rinnassasi jokin. On kuin hopeakello kilahtaisi ja
+kutsuisi uuteen elämään kaikki uupuneet aavistukset ja herättäisi
+toiveet tuulahtelemaan jotain uutta, valoisampaa, avarampaa ja
+suurempaa.
+
+Et malta. Suksien selkään heittäyt ja annat niiden liukua loitolle
+ihmisten luota. Ei upota enää hanki, ja yöllinen, hieno lumi on vain
+voiteena alla. Aitojen ylitse, nietosten poikki, puitten välitse, ja
+pitkin loivia rinteitä korkeimman kukkulan laelle!
+
+Niinkuin jäälinna kohoo takanasi pimennon puolella luminen kuusikko. Se
+uhkuu kylmyyttä ja jähmettää jäykkyydellään. Se on kätkenyt kohtuunsa
+kaikki tammikuun pakkaset eikä laske niitä sieltä, ennenkuin ne
+viruttaa pois huhtikuun huuhteleva sade... Mutta tähän, missä seison,
+paistaa päivä täydeltä terältä. Ilma on lauhkea ja leuto. Se ei enää
+raatele eikä revi rintaa. Se on piehtaroinut puhtaassa hangessa, lämmin
+aurinko on sitä lauhduttanut, ja nyt se huljuu hyväillen rinnan
+kehyksissä, niinkuin pehmyt vetonen makeasta lähteestä.
+
+Ei kuulu hiiskahdustakaan tänne ylös. Kerran kuusikon sisästä tikan
+vihellys ja toisen kerran tiaisen terästiuku. Taikka pudota lupsahtaa
+petäjän oksalta lumiharkko hankeen, uppoo sinne, ja painunut oksa
+ponnahtaa suoraksi. Alla on laakea, luminen rinne, johon päivä
+vuodattaa valoaan täydeltä terältään. Siellä täällä risteilee sitä
+sujuva suksenlatu. Se murtaa hangen ja uurtaa sen sileään pintaan
+juovan, jonka verekseen reunaan päivän valoisa säde taittuu vieläkin
+valoisammaksi.
+
+Alas laaksoon se johtaa. Sieltä näkyy notkelmassa pienoinen kaupunki.
+Kirkko keskellä ja kirkon ympärillä kattoja katossa kiinni. Katoilla
+piiput, joista nousee savu rauhallisissa kiemuroissa niinkuin kopasta,
+joka on unohtunut itsekseen palamaan. Alempana tehdas ja sen rannassa
+sinertävä rivi jäälohkareita, äsken avannosta nostetuita. Hiljaista
+liikuntaa kaduilla. Ajava maalainen laskemassa jäälle, toinen sieltä
+nousemassa. Etäämpänä lumisella ulapalla pieniä, mustia pilkkuja, eri
+haaroilla toisistaan. Ne näyttävät sijoillaan seisovan.--Ei kantaudu
+tänne risahdustakaan tuolta alhaalta. Ihmisten liikunta siellä käy kuin
+silkkisukilla sametin nukkaa myöten.
+
+On seisaus ilmoissa. Päivä ja yö ovat yhtä pitkät. Valo ja pimeys
+tasaavat toisensa. Vaaka ei kallistu kummallekaan puolelle. Talvi on
+kehittynyt korkeimmilleen. Se on perustuksensa lujittanut syvälle
+maahan ja rakentanut valmiiksi pienimmänkin koristeen päädyssään.
+Näetkö noita hienon hienoja lumileikkauksia katoilla ja puitten
+oksilla? Huippukin on valmis, harjakin täysitekoinen.
+
+Mikä täydellisyys pienimmässäkin piirteessä, mikä puhtaus salaisimmassa
+sopessa! Ei rakoa, ei rikkaa. Niinkuin aamupäivällä sunnuntaisin,
+jolloin luodut lepäävät ja odottavat, tietämättä mitä. Valo valautuu
+maahan, tarkoitustaan tuntematta. Kesäisin se paahtaa puitten juuria,
+jouduttaa toukoja, tunkee mehua maahan, multaan, juuriin ja lehtiin, ja
+virittää tulen suonissa palamaan. Nyt se vain oleilee omiksi iloikseen,
+heijastelee hangella ja peilailee joutilaana pitkissä nietoksissa.
+Kuinka rauhalliseksi käy mieli täällä ylhäällä, sinun sauvaa vasten
+nojatessasi! Kuinka tuntuvat poistuvan kauas kaikki ilkeys ja
+intohimot! Tulisinkin tunne sulaisi täällä ujoksi otsasuudelmaksi.
+
+Mutta lyhytaikainen on luonnon rauhallinen lepohetki tuiman talven ja
+kevään välillä. Kevään kevät ei kauan kestä. Se livahtaa sormiesi
+välitse kuin kesäinen kirkkoaika. Haihtuu äkkiä niinkuin juhannuksen
+aikaisen tuomen tuoksu. Talven täyteläinen lumilinna alkaa luhistua.
+Leuto tuuli tiputtelee sen huippujen helat, ja auringon säde puhkoo
+säälimättä rakoja seiniin ja sileään siltaan.
+
+Mutta nyt ei ole vielä se aika. Ei ole talvi enää, mutta ei kevätkään.
+Nyt on kevään kevät, on juhannuksen juhannus. Ota vaari siitä. Elä anna
+sen tuoksun jäädä tuntematta eläkä sen hilpeyden hukkaan haihtua.
+
+
+
+
+SYNKÄN KORVEN SYDÄMEEN.
+
+(Luonnonkuvauksia Raja-Karjalasta.)
+
+
+Talot ovat harvenemistaan harvenneet, taipaleet tulleet pitemmiksi,
+maat karummiksi, ja eräs autio mökki suuren metsäkosken rannalla on
+viimeinen asumus Suomen puolella. Istuudumme siihen hetkeksi
+levähtämään nakkautuaksemme sitten tuolle paripeninkulmaiselle
+sydänmaan taipaleelle, joka vie ensimmäiseen karjalaiseen kylään rajan
+takana.
+
+Kosken vasen ranta on jyrkkää vaaran rinnettä, joka kasvaa tuuheata
+havu- ja lehtimetsää veden rajaan saakka. Oikea ranta on alavampaa
+maata, ja siinä se on tuo autio mökki.
+
+Sen turvekattoinen tupa on jo maahan kukistumaisillaan. Ikkunat ovat
+alkujaan olleet luukkuja. Viimeksi on kuitenkin käytetty pieniä
+lasiruutuja, vaikka ne nyt ovat rikki useimmat. Rikki on kattokin
+kiukaan tapaan tehdyn uunin kohdalta. Lattia on niin hatara ja laho,
+että sen raot ja reiät kasvavat heiniä, jotka tunkevat seinän ja
+penkinkin väliin. Ne hyötyvät täällä niin hyvin, että horsman varret
+pistävät ikkunasta pihalle kukkimaan.
+
+Vähän matkaa tuvasta on sauna. Se on niin pieni, että sitä luulisi
+kääpiöiden rakentamaksi. Ennen vanhaan on se kuitenkin ollut
+asuinhuoneenakin, kun mäkikyläin asukkaat rakensivat sen itselleen
+sateensuojaksi kalastusretkillään. Samankokoinen on navettakin,
+pirtistä vähän matkaa pihaan päin. Näitä tuskin näkyy kumpaakaan
+heinikon sisästä, joka pihamaassa ja kesannoksi jääneessä pellon
+tilkareessa on kasvanut miehen korkuiseksi. Vaikka se on tuo hyötyvä
+heinikko aidattomassa ulkometsässä, eivät sitä ole käyneet elukat
+sotkemassa. Sillä tänne saakka soiden ja rämeiden taaksi eivät ole
+ulottuneet niiden retket. Tänne ei näy, ei kuulu muuta kuin tuo suuri,
+jyrkkä sydänmaan koski, joka voisi monet myllyt pyörittää ja panna
+käymään monetkin tehtaat, mutta joka nyt yksikseen kohisee äänettömän
+ympäristönsä iloksi ja omiksi huvikseen, kenenkään häiritsemättä,
+nuoleksii kivisiä rantojaan niinkuin metsäkissa käpäliään.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Lähdemme liikkeelle istuttuamme siinä melkein mitään virkkamatta
+kuplailevan, mustavetisen suvannon partaalla.
+
+Ja muutaman askeleen otettuamme olemme jo rajalla.
+
+Ei se ainakaan tältä kohdalta ole vielä umpeen mennyt. Se on vasta
+aukaistu, on laaja kuin pellon sarka ja näyttää olevan pitkäkin, niin
+että on sitä ilo silmäillä.
+
+Astumme sen yli ja olemme tulleet Suomesta Venäjän puolelle. Tähän asti
+toi leveä tie, notkoissa oli poikkitelaiset puut, ja purojen yli oli
+tehty kantavat sillat. Tästä alkaa kaitainen karjan ura, joka melkein
+näkymättömänä luikertaa sakeaan näreikköön ja jonka ainoastaan oppaan
+avulla löydämme. Ja kun saavumme ensimmäiselle suolle, vie siitä yli
+vain kaksi kaitaista ja hienoa pitkospuuta, jotka jalan alla uppoavat
+syvälle ruskeaan suomutaan.
+
+Mutta suon keskessä on saareke, ja siihen me hetkeksi seisahdumme
+hiukan kovemmalle maalle.
+
+Semmoinen synkän korven suo!
+
+Ei se vielä tältä kohdalta ole kovin pitkä poikki mennä. Kaitaisena
+salmekkeena se on siinä kahden hiekkaharjanteen välissä. Mutta tuolla
+etäämpänä näyttää se aukenevan suuriksikin suonseliksi, joista siintää
+vain toinen ranta. Leveten ja kaveten ja pitkin ilmoja mennen jatkunee
+se kuinka kauas jatkuneekaan--Jäämeren ranteille saakka. Ja vanhan
+vesistön pohjaahan se lieneekin, vaikka se aikojen kuluessa on
+vähitellen uupunut ja nukkunut ja lakannut lainehtimasta. Ja nukkuessa
+on sen silmille sitten kasvanut sammalinen peite, joka yhäkin vielä
+paksunemistaan paksunee ja jonka alla sen elämä yhä sikeämpään uneen
+vaipuu.
+
+Sentähdenkö tuntunee niin salaperäiseltä tämä seutu? Ja kukapa
+lieneekään mitannut sen silmäkkeiden syvyyden ja kuka sen pohjan
+koetellut? Kuka tietää, mitä siellä tuon liikkumattoman pinnan alla
+piilee ja mitä aarteita kätkee tämä »kuollut meri»! Sillä niin pian
+kuin siihen juurtunut petäjä on puuksi pääsemäisillään, horjahuttaa se
+sen juuriltaan, heittää kumoon ja nielee sisäänsä, harmaan sammalen
+ruskeaan alusveteen. Mutta sammalesta, suokanervasta, marjan varsikosta
+ja vaivaiskoivun juurista se tihittyy, kovoo ja valmistaa alaa
+viljelykselle. Ja kuka voi sanoa, eikö tämän saarekkeen poikki vielä
+maailman aikoina kulje laaja maantie, jonka kahden puolen lainehtii
+viljapelto, ja eikö tuolta korven laidasta silloin pilkota talo ja
+talosta kuulu ihmisääniä tietä kulkevan korvaan.
+
+Mutta nyt ei sieltä kuulu hiiskahdustakaan, vaikka joka hetki luulisi
+voivansa odottaa karhun vihellystä. Ei muuta ääntä kuin tuo hyvin
+hiljainen sihinä, joka syntyy askeliemme suovedellä täyttyessä. Eikä
+muuta elonmerkkiä kuin tuo hieno suontuoksu, joka näin tyyninä,
+lämpiminä iltoina leviää ilmaan suokasvien rohtoisista kukkasista ja
+unettaen ja päätä painostaen vetää puoleensa ja raukaisee mieltä.
+
+Suolta kohotaikse tie hiekkaharjulle. Metsä, joka äsken oli vaivaista,
+pientä petäjikköä, on samassa muuttunut ikihongikoksi. Ja nyt minä
+vasta tiedän, millaista on ikihongikko!
+
+Jos lienee metsillä ennen ollut haltiansa, niin tässä on silloin
+ainakin ollut heidän temppelinsä, tässä heidän pyhitetty pilaristonsa.
+Se on puhtainta, säännöllisintä hongikkoa, solakkavartista,
+tanakkajuurista, sileäkaarnaista, ja, niin pitkälle kuin silmä kantaa,
+melkein samanpaksuista. Ei kirves ole niistä vielä ainoatakaan
+vikuuttanut, ei ole ollut tukkilaisella tänne asiata, eikä
+tervanpolttajakaan ole uskaltanut tänne saakka tunkeutua. Koetat halata
+jotakuta noista jättiläisistä: ei ylety sylesi sen ympärille. Katsahdat
+latvaan: se on niin korkealla kuin kupukatto kirkon risteyksessä. Ei
+tuule täällä alhaalla ollenkaan, mutta ylhäällä humisee aina vähän,
+niinkuin humisee korkean kirkon salvoksissa.
+
+Maa on sileää ja tasaista. Valkea peuransammalinen peite kattaa sen
+pinnan kuin syksyinen kuura. Siellä täällä on puiden välissä suuri kivi
+kuin uhrialttari ja kiven kupeella kukkiva tuomi tai pihlaja pistettynä
+siihen varta vasten kuin koristukseksi. Kuinka pitkälle lieneekään tätä
+yhtätasaista kangasta, tätä tasalakista hongikkoholvia! Me vain
+vaellamme puun rungolta toiselle tätä helppoa, kuivaa tietä, jossa
+jalka nousee keveästi ja maa välistä kumahtaa heleästi.
+
+Muutamaan paikkaan on honka kaatunut tien poikki. Istutaan lepäämään
+sen selälle. Metsä hajahtaa vähän pihkalle. Iltahyttyset survovat ja
+hurisevat päivää vasten, jonka säteet siellä täällä sattuvat
+lehtipuuhun ja luovat helakkaa vihreätä ruskeiden runkojen väliin. Joku
+pikku lintu pyrähtää lentoon ja sirittää mennessään. Aika tuntuu
+kadottavan mittana, taival tätä kangasta pitkin näyttää olleen
+äärettömän pitkä, vaikkei se vielä ole täyttä tiimaakaan kestänyt. Ja
+kuinka kauan lienee istuttukaan tässä lepäämässä, vaikkei ole vielä
+viittä minuuttiakaan mennyt siitä, kun tähän asetuimme. Jos lienee
+ollut olemassa Kalevan kankaat: tästä niiden tuntuisi pitävän alkaa. Ja
+jos lienee elänyt Tapiolan kansa: ei kai ole kauan siitä, kun se tästä
+kulki itäisemmille maailmoilleen pois viljelyksen tieltä.
+
+Ei hennoisi lähteä. Mutta päivän paiste on siirtynyt puitten juurista
+puolilatvaan, ja hämy alkaa vuotaa maahan. Lähdemme, samahan tuo onkin,
+missä kulkee, luonto on samanlaista kaikkialla. Kangas kun loppuu, niin
+alkaa notko, ja kun notko on kuljettu, niin on taas kangas edessä ja
+kankaalla uusi ikihongikko.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Mutta vähitellen alkaa maa kuitenkin muuttua. Luonto käy
+epäsäännölliseksi, suot tekevät lahdelmia, ja metsäinen ranta tunkee
+niemiä sen sisään. Ranteet ovat paikoitellen kivikkoisia ja nousevat
+kohtisuoriksi, avopäiksi kallioiksi. Kahden mäen välissä on puro, ja
+puron varsi kasvaa sekametsää. Maa on täällä mehevöitynyt, ja petäjä on
+saanut kilpailijakseen kuusen. Kuta korkeammalle toinen pyrkii, sitä
+korkeammalle lähettää toinenkin latvansa. Kuusi rehentelee, kasvattaa
+samalla hartioita ja vartta. Petäjä ujuu hoikaksi ja pitkäkaulaiseksi,
+sen pää hienonee ja juuret riutuvat. Viimein se ei enää jaksa, vaan
+kaatuu suulleen puron poikki. Kuusi on sekin mennä mukana, maa murtuu
+sen alla ja juuret longistuvat. Mutta sen kynnet ovat kovat ja sen
+henki sitkeässä, ja se pelastuu kaatumasta, vaikka taipuukin vinoksi ja
+kasvaa kenokaulaksi. Ei kuitenkaan petäjäkään anna aina perään. Ne
+taistelevat molemmat, kunnes lopulta uupuvat ja jäävät verettöminä,
+kuorettomina, harmaina haamuina komottamaan vastakkain. Ne eivät lahoa
+eivätkä mätäne, seisovat kuin kivipatsaat raunioiden keskellä. Joskus
+tulee sitten musta pilvi ryskäen ja karjuen korven lievettä pitkin,
+äkkää nämä uppiniskaiset äijät ja ratkaisee heidän riitansa ja kukistaa
+vihamiehet toistensa syliin. Siitä syntyy suuri aukko metsään. Mutta
+aukkoon alkaa kasvaa pikkumetsää. Viaton, valkea koivu, ujo raita,
+hellämielinen haapa ja lapsellisen terhakka näreenpoika sovittavat
+siinä sitten ystävällisessä seurustelussa esi-isiensä satavuotisia
+vihoja.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Tie on mennyt melkein umpeen. Se piilotteleikse lepikkoihin, häviää
+heinikkoon, ja paikoitellen on puro nuollut sen melkein näkymättömiin.
+Mutta se nousee nousemistaan. Ja noustessaan se levenee, haaroittuu, ja
+metsä valkenee. Eikä aikaakaan, kun on metsässä aukko ja aukossa kaski.
+
+Se on vasta hakattu, lastut ovat vielä tuoreet ja lehdet vihreät. Se on
+kaadettu ikihongista, korpikuusista ja satain vuosien vanhoista
+rosokoivuista. Kannot ovat kuin pajatukkeja, ja yhteen törmänneet
+latvat ovat tuskallisesti väännyksissä toisiaan vasten.
+
+On se siis ollut raataja tämänkin korven, tämänkin aarnion asuja? Se ei
+enää tunnu tavalliselta mieheltä. Sen on pitänyt olla jättiläinen
+uskaltaakseen käydä tätä ikuisen erämaan peikkojoukkoa kukistamaan.
+Tekisi mieli melkein uskoa, että se oli itse »vaka vanha Väinämöinen»,
+joka
+
+    teetti kirvehen terävän,
+    siitä kaatoi kasken suuren,
+    mahottoman maan alisti,
+    kaikki sorti puut soreat
+
+ja joka tuohon keskelle ainoastaan
+
+    yhen jätti koivahaisen,
+    lintujen leposijaksi,
+    käkösen kukuntapuuksi.
+
+Mikä huuto, mikä parkuna, mikä räiske ja rätinä siinä on mahtanut olla!
+Hirvittää sitä ajatellessakin, samalla kuin tulee sääli syyttömiä
+uhreja. Mutta
+
+    eihän nouse osmon ohra,
+    ei kasva Kalevan kaura,
+    ilman kasken kaatamatta,
+    tuon tulella polttamatta.
+
+Kasken takana on ruishalme, kaunis, vihreä kosteikko keskellä mustaa
+metsää. Ja rukiin sisästä vilkuttaa ystävällistä silmää sen sininen
+kukka.
+
+Mieli käy viehkeäksi katsellessa tätä viljelyksen ensimmäistä
+voittomaata. Tuntuu yht'äkkiä niin turvalliselta kuin seisoisi
+kotipellon pientarella eikä kaukana ihmisten ilmoilta asumattomassa
+erämaassa. Ja rinnasta katoo se arkuus ja ahdistus, joka jo pyrki sitä
+täyttelemään noilla suurilla autioilla soilla ja noiden ikuisten
+korpien hiljaisuudessa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+--Vieläkö on pitkältä kylään? kysyy meistä oppaalta joku.
+
+--Vasta on matka puolessa, kun keskeltä lähdettiin.
+
+Kello on jo kymmenen ja aurinko laskenut. Näkisihän yölläkin kulkea,
+mutta emme kuitenkaan ehtisi valvonta-aikana perille.
+
+--Olisi tuolla vähän ylempänä sauna, jos tännekin yövyttäisiin.
+
+Käydään sitä katsomaan. Se on siellä vaaran rinteellä, suuren, tuuhean
+kuusen juuressa, pieni, matala huone, vasta tehty, turvekatto, nurkat
+epätasaiset, ei muuta aukkoa kuin ovi ja savureikä. Kasken raatajat
+ovat sen rakentaneet asumuksekseen niitä aikoja varten, jolloin he
+täällä peninkulmain päässä kotikylästään hakkaavat, kyntävät, kylvävät,
+leikkaavat ja ovat lehdeksessä. Vasta ne nytkin ovat tästä lähteneet,
+sillä tuossa on kerppuja kuivamassa seinämällä ja kiukaan kivet
+tuntuvat vielä lämpimiltä.
+
+Päätämme yöpyä tähän ja kannamme kerppuja vuoteeksemme. Illastamme ja
+istumme oven edessä »sitä kuusta kuulostellen, jonka juurella asunto».
+Se ei hiiskahdakaan, ei kuulu ääntäkään sen mustasta sisuksesta. Eikä
+korpikaan tuolla alempana virka mitään. Päivän alla ovat sen muodot
+kokonaan kadonneet ja sulaneet ilman kanssa yhteen. Mutta laskevan
+auringon ruskoa vasten häämöttää taivaanranta mäkenä mäen takaa, ja
+tässä lähempänä seisoo muutamia hakkaamattomia honkia kangistuneine
+oksineen.
+
+Mutta kun panemme maata matalan saunan kahiseville lehdille ja sen
+musta katto on niin alhaalla, että sitä pitkälläänkin ulottuu kädellään
+koskettamaan, niin tuntuu meistä, kuin tämä olisikin meidän tekemämme
+tupanen ja niinkuin me itse olisimme tämän erämaan alkuasukkaita ...
+eli niinkuin olisimme omia esi-isiämme, jotka asuinsijaa ja
+viljelysmaita viikkomääriä turhaan etsittyään sattumalta löysivät tämän
+hyötyisän vaaran, tähän asettuivat, tähän kaskensa kaatoivat ja
+huhtansa raatoivat ja nyt rauhallisesti maaten odottavat oman viljansa
+tuleentumista.
+
+
+
+
+SYYSKUUN KESÄ.
+
+
+Kun luulin kesän jo loppuun kuluneen ja syksyn tulleen ja talven olevan
+jo ovella...
+
+Ja kun kesä tulikin uudelleen, virkosi valekuollut, nousi kuin
+sukeltautunut vesilintu tyynellä aallolla kellumaan.
+
+Itä puhalteli pitkiä viimojaan, pohjoinen porotti kolkosti, kylmästi ja
+tunteettomasti. Harmaana oli taivas ja märkänä maa. Sadepilvet ajoivat
+nelivaljakoilla, ja myrskyn harja hulmusi. Metsät paukkuivat, ja
+merillä ärjyivät äkäiset aallot. Ja kuin säikähtynyt lintu pakeni
+suvetar eteläisille ilmoilleen.
+
+Mutta lounaasta ja lännen ilmoilta tulivat taas kesäiset tuulahdukset
+lempein siivin lentäen ja leijailivat kuin valkoiset perhot kirkkaalla,
+korkealla taivaalla. Ei enää pilveäkään sen sinessä, ei hattaraa
+kaikkein haihtuvintakaan. Sumut, jotka soista nousevat, laskeutuvat
+kimmeltävänä aamukuurana katoille, teille, aitojen selille ja niittyjen
+ja peltojen kellahtavalle sängelle, josta aamuaurinko saa sen
+ilokyyneliksi sulamaan. Yöt ovat yhtä poutaiset kuin päivät, aamut yhtä
+ihanat kuin illat. Yli maailman käy ystävällinen hymyily, luonnossa on
+sanomaton hellyys ja sen kasvoilla ainainen kirkkaus, puhtaus ja onni.
+
+Lähtöjuhlaansa viettää kesä, hyvästiään heittää, parhaat lahjansa
+jakaa, vaan viipyy viikkokausia, niinkuin suosittu vieras, joka ei
+henno ystävistään erota...
+
+Mitkä pyhäiset päivät! Mikä juhlatuuli maissa ja metsissä!
+
+Aivan hiljalleen, näkymättä, hiukkasen silloin, hiukkasen tällöin on
+luonto parhaisiinsa paneutunut, joita on kesäkauden kutonut.
+Keltaisessa verassa hohtavat pellot, ja niitty on siisti kuin
+kaupunkipuutarhan puhtahin nurmikko; kullalle paistavat kuusikon
+rinnassa koivut ja haavat; pihlaja on punainen kuin yöllinen soihtu, ja
+pieninkin pensas palaa kuin paahtuva rauta; ja rukiin laiho on niin
+voimakkaan vihreä kuin silkkinen sametti.
+
+Luonnossa on voimaa ja väkeä, ja viimeiset verensä se poskilleen vetää,
+niinkuin kutsuisi kaiken maailman kauneuttaan katsomaan;--vaan samalla
+se on herkkä, ja hienoa tunnetta täysi ja omaa kuihtumustaan
+aavistelevaa kaihoa.
+
+Linnut lentävät kesän viimeisiin kekkereihin ja ihastuvat emonsa
+antimiin. Jo kukertaa teiriparvi kuin keväällä vaarojen rinteillä.
+Kurkilauma huutaa korkeudessa ja laskeutuu sieltä suolle, jossa
+tullessaan suven suussa päiväsen viivähti. Joutsen valaisee hetkeksi
+yksinäisen metsälammen, tai paistaa kuin jättiläisen kokoinen
+lummekukka suuren selän etäisimmän lahdelman pohjukassa. Sirkkujen
+laulua soi puutarhan puisto, ja ruohikon rinteessä narahtaa sorsa.
+Surisee paisteinen aho hyönteisten hyörinää, ja unestaan havahtunut
+heinäsirkka vinguttaa kiven kupeella viuluaan, luullen jo talvensa
+nukkuneen ja uuden kesän koittaneen. Heinikko on kuiva ja lämmin,
+petäjikkö lemuaa pihkaa niinkuin kesän kuumimmillaan ollessa, ja niityn
+perkkaajan riotuli kietoo keväiseen autereeseen ahot, notkelmat,
+kukkulat ja järvien rannat. Erehtyvät tuomi ja pihlaja uudelleen
+kukkimaan, ja uutta marjaa aikoo tehdä mansikan varsi.
+
+Lämmin ilma tulvii tulvimistaan etelän mailta, jonne sen iäksi luulimme
+menneen. Taivaan ranta ruskottaa illoin ja aamuin, ja tähti tuikkaa
+läpi taivaan tumman sinen, niinkuin ikinä ihanien öiden Italiassa.
+
+Jos olisi minulla nyt mandoliini ja sitä soittaa taitaisin, silkkiseen
+nauhaan sen kaulalleni sitaisisin, kietoisin käteni ystäväni ympäri,
+astelisin kuusikossa ja sen sypressilehdoksi laulaisin, hiipisin
+harjutietä hongikossa ja hongat pinjoiksi haastaisin.
+
+Ja näin minä laulaisin syyskuun kesän kuutamossa kulkiessani:
+
+    Viivy, viimeinen iloni,
+    kestäös, kesäni kaunis,
+    jääös tänne tuonnemmaksi,
+    talven pitkäksi pysähy,
+    tääll' on paras ollaksesi,
+    armas aikaellaksesi
+    suuren Suomen sulona,
+    kaiken maani mairehena.
+    Täällä sua tarvitahan,
+    kaihoisimmin kaivatahan,
+    suurimmasta suositahan,
+    lämpimimmin lemmitähän.--
+    Viivy, viimeinen iloni,
+    kestäös, kesäni kaunis!
+
+
+
+
+SYKSYLLÄ.
+
+(Kuvaus Kuopiosta.)
+
+
+On ikävä, pitkäveteinen, pahasiivoinen ja surullinen syksy. Ei näytä
+olevan talven tulosta puhettakaan. Välistä se kyllä on lähestyvinään,
+vähän vilahdukselta näytäikse, mutta sitten kohta taas katoaa teille
+tietymättömille. Iltasilla joskus sattuu, että vieraisilta kotiinsa
+palaavat kaupunkilaiset ihmeekseen keksivät selkeän taivaan ja sieltä
+kiiluvat tähdet. Ja vakuuttavat toisilleen, että kyllä nyt yöllä kylmää
+ja että huomenna kalahtaa kengän korko routaiseen katuun. Mutta kun he
+aamulla heräävät, kuulevat he jo vuoteelleen, kuinka vesi peltisissä
+nurkkaränneissä pitää hermostuttavaa korinata, ja kun nousevat
+lämpömittaria kurkistamaan, näkevät he pitkiä vesikyyneliä, jotka lasia
+myöten alaspäin valuvat. Ulkona sataa, ja poudan ja pakkasen toiveet
+ovat taas rauenneet.
+
+Tai jos ei sada, niin ainakin on usvaa ja kosteutta ja pahaa siivoa
+kaduilla. Pilvet roikkelehtavat melkein puiden tasalla, ja savu
+piipuista painuu alas, että melkein maata viistää. Eikä Puijoakaan näy
+kuin puolet. Näyttää siltä, kuin tuo komea, köyryselkäinen kukkula
+olisi paneutunut pitkäkseen pitkin maanpintaa kuin kameli ylhäältä päin
+tulevan painon pakotuksesta. Harmaata, ahdasta, painavaa ja märkää. Ei
+mitään vaihtelua silmälle eikä korvalle mitään kuulemista. Esplanadi
+lialla, puut hataroina ja harvoina, ja kun kello tornissa lyö, niin
+kuuluu sen ääni niinkuin sukan sisästä. Kuinka tyytymättömän näköisenä
+Snellmankin, jonka paljaita kasvoja pitkin valuu ikuinen kosteus.
+Siellä täällä nuuskiskelee puitten juuria märkä koira, karvat
+limaskaisina ruumista myöten ja häntä roikkelehdellen koipien välissä.
+Ja tuolla kulmassa värjöttelevät ajurit, hatunlierit levällään, etsien
+varataivasta räystään suojassa, sill'aikaa kun hevoset pää jalkain
+välissä seisovat synkkämielisinä ja tuumivat tämän maailman kurjuutta.
+Ei ole heillä enää rantaankaan kiirettä, sillä laivat ovat lentäneet
+talvisille teloilleen ja vihellykset vaienneet. Vilkas elämä satamassa
+on kuollut, ja autioina ammottavat makasiinilaiturien mustat kupeet.
+Suuri, kylmä syksyinen laine vain yksin siellä elämöi. Uhkaavana vyöryy
+se paalujen väliin, pudistelee keltaista harjaansa ja päristeleikse
+vihaisesti.
+
+Eikä tuo tuollainen ilmanala voi olla ihmiseenkään vaikuttamatta.
+Matalan taivaan raskaus se häntäkin painaa, litistää ajatukset alleen
+ja puristaa tunteet näkymättömiin. Vilkkaus kangistuu ja iloisuus
+kyyristyy sydämen syvimpiin sopukkoihin, niinkuin elohopea
+talvipakkasella. Vai kohtasitteko yhtään säteilevää silmää ja
+kuulitteko ulkona ainoatakaan naurun helähdystä? En ainakaan minä.
+
+Ja jos olisin nähnyt, niin olisin kummastellut. Sillä sellainen on
+ihminen vielä. Kun valo hänen huoneestaan puuttuu ja paksut uutimet
+peittävät päivän, niin matelee hänen mielensäkin mantereen varassa. Hän
+elää horroksissa, liikkuu hitaasti ja värisee omaa tyhjyyttään. Ei voi
+ajatella mitään eikä keksiä mitään alkuperäistä. Ja mitenkäpä
+voisikaan, kun kahdelta puolen ahdistaa pimeä ja kaksi puhdetta
+pihtiensä väliin puristaa.
+
+Ja jos eivät olisi jokapäiväisen elämän huolet häntä herättämässä ja
+leivän murheet kylkeen kutittelemassa, niin nukkuisivat kaikki,
+kuorsaisivat selällään ja antaisivat maailman mennä menojaan.
+Makaisivat kuin karhut konnossaan odottaen taivaankannen kohoamista ja
+valoisamman aamun koittoa. Sellaisia eläimiä he olisivat.
+
+Semmoista se oli koko syksyn. Ja sentähden odoteltiin kylmää ilmaa ja
+talven tuloa kuin--kesää. Odotettiin, että yht'äkkiä tuuli pohjolaan
+kampeaa, puhaltaa napapiirin kylmyyttä sekaan ja karkoittaa pilvet.
+
+Ja niinpä tekikin. Kohotti harmaan esiripun melkein huomaamatta
+ylemmäksi, puhdisti ensin sumuvaipan Puijolta, ja taas köyristi vanhus
+kyömyisen niskansa, nosti kuin ahven harjaruotonsa pystyyn, ja siinä se
+nyt seisoo juhlallisena, synkkänä ja totisena. Puijolta päästyään
+ryntäsi sitten puhuri tavallisella tuimuudellaan puhdistustöitään
+jatkamaan. Tarttui pilvien liepeisiin, repeli niitä säälimättömästi ja
+heitteli palasia edellään menemään. Repaleiden välistä kohta kirkasta
+taivasta välähti, aurinkokin sai sananvuoroa, ja pian paistoivat
+läheltä ja kaukaa kukkulat ja saaret ja Kallaveden kaukaiset salmet.
+Suuret selät tekivät kuitenkin vastarintaa. Levittivät sieraimensa ja
+hengittivät uusia usvia entisten sijaan. Harmaata huurua kumpuili ylös
+ja alkoi muodostua pilveksi.
+
+Mutta ne, jotka Kallaveden vanhastaan tunsivat, sanoivat, että
+viimeisiä henkiään se vetelee. Puhdistaa keuhkonsa ja kuolee. Ja kohta
+sillä on jäinen kalvo silmien päällä.
+
+Eivät saaneet huurut kuitenkaan kauan aikaa kokoontuakseen. Yhä
+kipakammaksi kiihtyi pohjoinen ja kehittyi siitä vähitellen
+vihavoivaksi viimaksi. Tähdet paloivat selkeinä ja leimuten kuin
+lumisateen edellä, ja pikkuiseksi aikaa puhaltautuivat revontuletkin
+pärskymään.
+
+Mutta kun oli yön puhaltanut, niin tyyntyi siitä aamupuoleen.
+Tehtävänsä oli tehnyt pohjolan poika. Ja kaupunkilainen heräsikin
+siihen, että kuuli kovaa kolinata kadulta. Hypähti vuoteeltaan ja tunsi
+raittiin kylmyyden huoneessaan. Kiiruhti ikkunaan, repäisi auki
+uutimen, ja sieltä lävähti hänen silmiinsä hehkuva hohto. Koko
+kaakkoinen taivas oli kuin olisi tulen vallassa hulmunnut. Ikkunalasiin
+olivat vesipisarat kiinni jäätyneet, ja lämpömittari näytti viiden
+pykälän pakkasta.
+
+Hän suki vaatteet ylleen ja kiiruhti ulos. Kengän korko nyt todellakin
+kalahti katuun, ja ajurien rattaat pitivät hilpeätä helinää, niinkuin
+olisi rata ollut rautaa ja tie teräksestä alla. Savukaan ei enää
+levottomasti maata kohden puskenut; valkeana, rauhallisena kiemurana
+kumpuili se kirkkaalle taivaalle. Kirkkopuiston koivut näyttivät
+täyteläisemmiksi paisuneen, ja hulakehteleva koiraparvi temmelsi sen
+laidasta toiseen. Tornin kello löi kirkkaasti ja kuuluvasti. Ja
+Snellmanin kasvoista sai taas säteillä jalo puhtaus.
+
+Paino oli ihmisten hartioilta pudonnut. Ne kävelivät kuin uusissa
+vaatteissa, ja askel oli notkea ja käynti rivakka. Silmät loistivat
+kirkkaina, ja poskipäillä hehkui terveyden puna.
+
+Minä kävelin rantaan, Poikaparvi oli jo luistelemassa, ja jalan alla
+kurakehteli hieno jää. Siellä oli huutoa, mellastusta ja iloista
+ilvettä. Suuri, syksyinen laine oli kuolemaisillaan. Väsyneenä
+loiskahteli se laiturin reunaan, ja pää nyökkäsi kuin torkuksissa. Ei
+sillä näyttänyt olevan enää omaa tahtoa ollenkaan eikä tekemistä
+mitään. Odotteli vain, että kokonaan tyyntyisi, saadakseen suoraksi
+heittäytyä ja kangistua kuolemaan.
+
+Mutta illemmalla vetäytyi taivas taas pilveen. Näytti kuin olisi joku
+ilmainen olento hiiviskellyt taivaan kantta pitkin ja kevyellä kädellä
+levitellyt hienoja huntuja kerroksen kerrokseltaan auringon eteen. Oli
+kuin olisi jotain odottamatonta valmistellut. Mieli kävi jo vähän
+tyytymättömäksi, ja ajattelin, että nyt se taas alkaa. Ja otsa rypyssä
+minä odottelin vesipisaroita poskilleni. Mutta vettä ei näkynyt. Sen
+sijaan leijailee sieltä verkalleen alas jotain valkoista ja hentoa.
+Laskeutuu alemmaksi, tulee yhä lähemmä. Minä ojennan käteni, ja
+yht'äkkiä ilmaantuu hihalleni pieni, valkoinen pilkku ... sitten vielä
+yksi ... kaksi ... kolme ... ja yhä enemmän.
+
+Satoi lunta. Ei tuiskuttanut, vaan seuloa tupsutteli. Ja pehmeästi,
+kenenkään kuulematta, levittelihe siinä valkoinen, nuoskea vaippa yli
+maan. Ja se vaippa oli niin taipuisa, että panihe jokaisen
+epätasaisuuden mukaan. Jäi riippumaan puitten oksille ja huoneiden
+räystäille. Ojensihe lankkuja myöten ja tartuskeli ikkunan pieliin.
+Asettui pitkin suuria toreja ja leveitä katuja.
+
+Jalkain alla narskahteli niin hauskasti. Yht'äkkiä minä kuulin
+kulkuset, ja ohitseni suhahti hevonen ja reki.
+
+ja niin oli surullisesta, ikävästä syksystä tullut hauska ja iloinen
+talvi.
+
+       *       *       *       *       *       *
+
+Mutta eihän siitä sittenkään tullut talvi. Toteutumatta jäävät täällä
+suuremmatkin toiveet. Alkoi taas vettä sataa. Satoi taivaan täydeltä.
+Nielaisi hienon lumen ahnaaseen kitaansa. Roudan sulatti ja lian
+kuohutti.
+
+Ja yhä kestää se ikävä, pitkäveteinen ja pahasiivoinen syksy.
+
+
+
+
+IMATRALLA.
+
+
+Hotellin päitse, joka on rakennettu siihen, missä ahde alkaa olla
+viettävä, riennämme rinnettä alas, kunnes kaide tulee vastaan.
+Juostessa tuntuu siltä, kuin tahtoisi yht'äkkiä ahmia kaikki, ottaa
+yhdellä ainoalla silmän siemauksella koko Imatra.
+
+Vaan vielä ei näy siihen, mihin seisahdumme, käsin kaiteessa kiinni ja
+sen yli eteenpäin nojaten, ei näy muuta kuin yläjuoksu koskea. Niska
+nielee vettä ahnaaseen kurkkuunsa, mutta vesi vilisee vielä alas
+sileänä, mustana pintana. Paikoitellen se vain valkenee ja pärskähtelee
+keskivirran kivissä virkeinä vaahtokimppuina ylös. Ne ovat kuin
+kipinöitä syttyvästä hiilloksesta. Mutta vasta alempana leimahtaa
+Imatra ilmituleen.
+
+Jyrkät raput vievät keskikohdalta koskea alas aivan kuohujen rajaan.
+Rappujen päässä on lautainen lava ja sen kaiteen takana tanakka
+kääkkyräpetäjä, joka on kouristautunut kallioon kiinni ja ojentaa
+oksiaan vaahtojen ylitse. Alas laskeutuessa sitoutuu silmä siihen, ei
+kääntele kummallekaan kupeelleen, ei näe muuta kuin sen pienoisen
+petäjän ja petäjän takana tuon valkoisen vaahdon.
+
+Mutta niin pian kuin seisomme alhaalla lavalla, ottaa Imatra omakseen.
+Pauhina puhaltaa kuin pyry pään päällitse, ja tietämättään tunnustelee
+jalka tukea alleen.
+
+Sillä kahden puolen kuohuu kihisten koski, karkaa jalkojen juuritse
+huimaavana hehkuna eikä ole enää tervettä paikkaa sen pinnassa.
+Kallioiset rannat supistuvat toisiinsa kaitaiseksi väyläksi. Saimaan
+selkien suunnaton paino musertaa möyhyksi liiat vetensä niiden välissä.
+Ennen rauhalliset laineet, jotka lipatellen retkeilivät saaresta
+saareen ja iloisessa karkelossa rinnakkain hyppelivät alas ylempänä
+olevista koskien korvista, taistelevat tässä verivihollisina tuiminta
+taistelua. Ne ryntäävät kuin hätääntynyt väkijoukko palavasta
+teatterista yhden ainoan oven kautta ulos. Aalto ajaa aaltoa, kuohu
+karkaa kuohua niskaan. Toinen koettaa toistaan paeta, päästä edelle,
+ennättää ohitse. Hän heitäikse pitkäkseen, ojennaikse eteenpäin, ottaa
+huohottaen syltä pitkän hyppäyksen ja pyrkii pakoon. Mutta toinen
+pakkaa päälle, tunkee irvellä ikenin kintereille. Iskee keihäänsä
+keskelle selkää, ja rusahtaen katkeaa keskiruumis. Pääpuoli retkahtaa
+taapäin, hypähtää taas ulvahtaen ylös, kimpoo kiljaisten jälelleen ja
+suistuu vainoojansa vaahtoavaan syliin. Tämä jo voiton riemusta
+köyristäikse käppyrälle, koukistaa selkänsä ja asetaikse uuteen
+laukkaan. Mutta silloin saavuttaa hänet sekunnin kuluttua koston kauhea
+käsi. Seuraava laine lähetäikse päälle kuin tiikeri takaapäin, tulta
+sieraimistaan tuhkaisten. He takertuvat toisiinsa, kierrähtävät kerran
+vain ja katoavat kuperkeikassa kuulumattomiin. Sillä heidän päällensä
+pudotaikse paksuna paatena koko väylän levyinen vesivuori ja luhistaa
+taistelijat tuhannen myöhyksi toisen toista kalliorantaa vastaan.
+Päätkin menevät pieniksi pirstaleiksi, aivot roiskavat ylös korkeuteen
+kuin veri valtasuonesta ja haihtuvat huippunsa laella hienoksi usvaksi,
+jonka ilman henki kiidättää kohtisuorana kohoavan kallion kylkeen.
+Pakkanen painaa sen sitten kiveen kiinni siniseksi jääseinäksi, joka
+alkaa alhaalta kuohujen rajasta ja ulottuu ylös aina kanervan juureen.
+Ja kun taistelu alhaalla on tuiki tuima ja taivas selkeä ja tyven ja
+pakkanen ylhäällä pureva, niin asettuu tämä hyökyjen hienoinen henki
+aina kuusen kaarnaan, paneutuu pitkin petäjien pintoja ja ripustautuu
+koivun ritiseviin rihvoihin heliseväksi hilehistöksi.
+
+Ja yhä vain kestää tuota vaahtoisata voimain ponnistusta, tätä tuimaa
+aaltoveljen temmellystä aaltoveljeä vastaan. Kuplia syntyy ja kuplia
+kuolee, alituisesti uudistuvat muodot ja vivahdukset vaihtelevat. Mutta
+ulvonta on yksi, huuto ja pauhu pakahtumaton, eikä väsähdy vetten
+vihainen vimma.
+
+Me seisomme kauan samalla sijalla, kyynärpäillä kaidetta vasten
+nojaten. Seisomme turvallisessa tyvenessä, kuin jalopeurain
+häkkiristikon takana. Ne kiljuvat sieltä sisästä kiukkuaan, selkäkarvat
+sähköä sähisten ja silmät iskien ilkeätä tulta. Mutta me hymyilemme
+tyvenesti ja heitämme härnätäksemme paperipalasen leijailemaan alas. Se
+liitelee kuin lumihiude hiljaisella säällä ja lähenee kuohuja ja aikoo
+antautua. Silloin koskettaa siihen ilman henki ja hiukan kohottaa. Se
+ei putoa, se pelastuu, se ui ilmassa yli Imatran! Vaan yht'äkkiä
+ojentaa ulottimensa aallon harja, pirahuttaa pisaran paperiin, ja siinä
+silmänräpäyksessä painuu se kuin pintaperhonen lohen kitaan.
+
+Kauan kesti, käsi kaidetta vasten nojaten, katsella, ennenkuin silmässä
+selvisi kuva kuohujen sekavasta melskeestä. Mutta kuta kauemmin niitä
+katselit, sitä useamman kuvan ne kiersivät esille. Ja sitä suuremmiksi
+ne sukeutuivat. Sillä Imatra kasvaa katsellessa, se suurenee silmiesi
+alla ja kohoo yhä korkeammaksi kuin vuori, kuta enemmän sitä lähenet.
+
+Ja kuta alemmaksi astut sen alajuoksua kohti.
+
+Kalliokuurna kapenee siellä kapenemistaan suvantoa kohti. Siinä, niissä
+se syöksee sisuksensa suvantoon, on kaikista kaitaisin kurkku. Ja juuri
+siinä on kuohu kiihkein, temmellys tulisin, veden vimma vihaisin ja
+ärjy kaikista äkäisin.
+
+Luohan kuitenkin pois siitä silmäsi vielä vähäksi aikaa! Katsahda ensin
+ylöspäin pitkin kosken koko pituutta!--
+
+Mistä luulet vuodattavan vetensä Imatran? Taivaastahan sen tulevan
+näet, putoavan alas pilvistä suoraan. Sillä yhteen sulavat siellä
+kaukana kosken niskan valkoiset vaahtopäät ja vaalean harmaa pilven
+perusta. Pilvistä putoava lumi liittää ne vielä likemmäksi toisiaan,
+eikä erota enää, mikä on taivasta, mikä vettä.
+
+Ja kuljeta sitten katseesi hyrskyjen huippuja myöten ja anna silmiesi
+seurata veden vyörinää myötävirtaan. Kuohut sulavat siellä toisiinsa,
+ja huikeimmat huiput vain ylenevät yli muista, niinkuin villinä
+karkaavassa valkoisessa hevoslaumassa leiskahtavat menon mylläkässä
+hirnujen liinakot harjat ja orivarsojen tuuhea otsatukka. Näin nähden
+ei Imatra enää näytä vihaiselta ja vimmastuneelta. Se on kuin leikkiä
+löisi ja hurraisi ja huihkaisisi ja valkoliinoja liehuttaisi.
+
+Tuolla tuonnempana niin, mutta kuta alemmaksi silmäsi solutat, sitä
+totisemmaksi käy taistelu. Tässä edessäsi on taas ottelu elämästä ja
+kuolemasta, ja voitto on vain väkevämmän. Hymy karkaa huulilta, ja
+kasvoille kasvaa tuijottava jäykkyys, sillä tuntuu siltä kuin kallion
+kieleke joka hetki allasi kahdeksi lentäisi ja sinä sen selässä
+syöksyisit suin päin suvannon pohjaan. Hirmumyrskynä huminoi kosken
+kuohu, ja jalan alla on jyhme kuin jättien pajassa. Kallio likistää
+kahden puolen, ja tuskissaan taittuu vesivuori terävälle harjalle
+niinkuin kiila, jota kiihkeästi ajetaan liian ahtaasta aukosta sisään.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Olet koettanut katsella kohdallesi koskeen, sen yksityiskohtia
+tarkastaa ja päästä sen salaisuuksien perille. Kotvan saat kuitenkin
+koetella, ennenkuin silmäsi yhteen kohtaan seisahtuvat, sillä veden
+vauhti viepi ne muassaan ja luiskahuttaa aallon harjalta alas
+suvantoon. Mutta kun vihdoinkin olet voittanut veden vilinän ja
+naulinnut silmäsi samaan sijaan katsomaan ja kun Imatran suuruus ja
+salaisuudet ovat kuviksi selviämäisillään, silloin käy koski
+kateelliseksi kauneudestaan. Se sitoo tietämättäni silmäsi siihen,
+mihin olet tuijottanut, pitää ne hallussaan lumottuina yhteen
+pisteeseen eikä tahdo enää antaa takaisin. Ja samalla alkaa se mieltäsi
+muuttaa, kokoilee sydänalasi salaisimmat säikeet, käärii ne kätensä
+ympärille ja vanuttelee ja vetää. Tuntuu siltä, kuin herpoontuisi
+jalkasi ja Imatra sinua hiljalleen imisi itseään kohti. Puut toisella
+rannalla näyttävät siirtyvän sijoiltaan, ja vastakkainen kallioseinä
+alkaa väistyä vasemmalle. Päätäsi huimaa, ja sinua horjahduttaa hiukan
+koskea kohti. Mutta sinä näet vain kuohun keskellä koskea, joka vyöryy
+ja velloo ja viekoittaa ... ja tuossa tuokiossa aina muotonsa toiseksi
+muuttaa.
+
+Yht'äkkiä ei kuulukaan enää peloittava pauhina eikä näy veden vihainen
+vimma. Kuuluu vain hurmaava humina ja vaahto allasi vaihtuu
+villavasuksi, joka lasna ollessasi veti vastustamattomalla voimalla
+puoleensa, sisäänsä hyppyytti ja peitti sinut päätäsi myöten pöllyäviin
+lepereihin.
+
+Jos malttaisi koski kauemmin kiehtoa ja antaisi vaahdon vielä hetkisen
+viekoitella, niin ehkä ennen pitkää saisi sinut aalto anastetuksi ja
+äkkiä solahtaisit alas liukkaalta kiveltä. Mutta se ei ymmärrä aikaansa
+odottaa; tahtoo saada suun käsin saaliikseen. Arvaamatta aikoo se sinut
+altapäin ottaa, ojentaa kielen kidastaan ja yrittää nuolaisemalla
+temmata tasapainon jalkaisi alta. Mutta silloin korahtaa kylmä vesi
+kallion halkeamassa ja pisara pirahtaa siitä poskelle. Lumous on
+luotuna yltä, ja jalka jännittyy kallioon kiinni. Ja voimatonna saa
+aallon huippu vaipua tavalliseen väyläänsä takaisin. Mutta mennessään
+läiskähtää se kuin siiman polveke pitkän piiskan päässä ja sylkäisee
+kiihkeästi kuin vimmastunut kissa sihisevän syljen yli koko kosken
+toisesta kalliorannasta toiseen.
+
+Edestakaisin mittaili silmämme suvannon suussa Imatran kiitävätä
+kulkua, milloin kiiveten pilvien rajalle sen ylimmäisien huippujen
+laelle, milloin laskien alas, milloin seisahtuen samaan paikkaan
+pitkäksi aikaa.
+
+Mutta lopuksi heittäytyivät nekin uuvuksissaan aaltojen harjoja myöten
+suvannon syliin, joka pyöreään kattilaansa kätkee hyrskyvät hyökypäät
+ja laittaa niille leposijan hetkeksi.
+
+Ikäänkuin läähättäen laskeutuu laineitten orhilauma siellä kyljelleen,
+ja voimattomina retkahtelevat nyt rantoja pitkin nuo äsken niin pystyt
+päät. Väsyneinä ojentelevat ne vapisevia jäseniään ja suljuvat
+takavirrassa tiedottomina rantakiveltä rantakivelle. Kunnes pyörre ne
+tempaa mukaansa ja syöksee Imatran alakuohuista alas Vuokseen, joka
+joukeana juovana taas vuorostaan soluttelee Saimaan sinilaineita
+Laatokan laajoja vesiä kohti.
+
+
+
+
+RAUTATIEJUNASSA.
+
+
+Pisti päähän tehdä huvimatka marraskuussa, keskellä synkintä syksyä.
+Oli kyllästytty Helsingin kaduilla kävelemiseen ja lähdettiin suotta
+aikojaan rautatietä ajamaan. Arveltiin, että syksyiset maisemat ja
+niiden synnyttämät omituiset mielialat tarjoisivat hauskuutta ja
+vaihtelua.
+
+Oikein nauttiaksemme ympäristöstä ja omasta olemuksestamme istuttiin
+toisen luokan mukavalle sohvalle, nostettiin jalat vastakkaiselle
+puolelle ja oltiin kuin teatteriaitiossa.
+
+Sananparreksi on tullut maisemien rumuus meidän rautateittemme
+varsilla. Tuossa on esimerkiksi Malmin laaja tasanko. Hiljainen,
+tuhuttava vesisade harmentaa näköpiirin äärettömän yksitoikkoiseksi ja
+mustuttaa huoneiden seinät. Maantie näkyy olevan lialla, ja sitä pitkin
+ajava mies ei vaatteittensa värin puolesta eroa ympäristöstään enemmän
+kuin varis kyntömullasta.
+
+Ikkuna tulee alavan suon kohdalle. Lehtipuut suopellon pientarella
+harrottavat paljain oksineen, sarat erottuvat toisistaan
+mustareunaisten ojien kautta, jotka ovat vettä puolillaan. Mennä
+surahdetaan kallioseinien halki, jotka näyttävät kosteilta ja
+värisyttävän kylmiltä ja antavat junan juostessa läpi ilkeän kaiun
+itsestään. Se muistuttaa vankien kahleiden kalinaa. Matalarantainen
+järvi, joka on jäätynyt, mutta jää veden vallassa, on hetken aikaa
+silmän alla. Tuskin voi erottaa epämääräistä mäkitupaa sen pisimmän
+pohjukan perältä. Taikka rasahtaa alla lyhyt rautatiesilta ja vilahtaa
+likavetinen virta. Rannalla seisoo pesijänainen, märän näköiset hameet
+korkealle käärittyinä ja paljaat pohkeet kylmästä punoittaen. Hän
+tuskin päätään nostaa, ei luo katsettakaan tänne ylös, jossa joka päivä
+mukavuuden maailma hänen ohitsensa selkäkenossa kiidähtää. Se ei kuulu
+häneen.
+
+Mutta kaikki tämä rumuus, ikävyys ja alakuloisuus ei tunnu siltä, miltä
+luulisi tuntuvan, kun katsoja istuu toisen luokan vaunussa ja polttelee
+hyvänhajuista sikaria. Kun kukin kohta vain hetkisen aikaa kohdalla
+viipyy, kun tietää, ettei sinne tarvitse jäädä, vaan saa yhä eteenpäin
+rientää, niin näyttää ruma olevan kaunista, ikävä tekee virkistävän
+vaikutuksen ja alakuloisuuden sijasta ikäänkuin hartioiden ympärille
+kietoutuu turvallinen hyvinvoinnin vaippa.
+
+Ja miltei ilosta hypähtelee mieli, kun veturi pitkällä puhalluksella
+ilmoittaa ison aseman tuloa. Punainen ratavahdin asunto, kallion
+kielekkeellä seisoen, keikahtaa ohitse. Viereen ilmaantuu sivuratoja.
+Niille siirrettyjen tavaravaunujen seinät humahduttavat pimeän eteen ja
+samassa taas jälelle jääden viskaavat vaunun valoa täyteen.
+
+Toisessa paikassa odottaa toinen vastaan tuleva veturi ja juna. Siellä
+pistää päänsä ikkunasta venäläinen sotamies, ja kuuluu virsselin sävel.
+Nainen, joka näyttää kauniilta, pitää puolet kasvoistaan näkyvissä,
+toinen puoli on ikkunan pielen peitossa. Tuonnempana vaunussa nukkuu
+joku. Sitten seisahtuu juna aseman eteen, jonka sillalla kävelee
+edestakaisin odottavaa väkeä. Ja taampana paistaa sen seinä punaisia,
+sinisiä, keltaisia ja kaikenkarvaisia ilmoitustauluja iloisen
+kirjavana.
+
+Me astumme ulos. Asemasilta on sateesta liukas. Silmä kulkee pitkin sen
+reunaa, seuraa vaunujonon kuvetta ja teroittuu kauaksi kapenevaa rataa
+myöten pitkän näköpiirin perille, josta jo loistaa oheneva taivaanranta
+ja ennustaa edempänä kirkasta poutaa ja syksypäivän raitista
+auringonpaistetta.
+
+Viehättävän vaikutuksen tekee asemahuoneen katettu ruokapöytä. Silmä
+sipaisee sitä ja sen ruokalajeja kuin keveällä, hellivällä kädellä.
+Alkaa viinapöydän tuoreista tarjottavista, kiepsahtaa samovaarin
+laelle, laskeikse alas pitkin kahvikuppiriviä kulkemaan, viivähtää
+puhdaskasvoisen tarjoilijaneidin olkarusetissa, lehahtaa siitä
+hedelmäastiaan, joka kukkivana ja kauniina kohoaa kaikkien keskellä,
+ylinnä muita viinirypäleet ja punehtuvat omenat, ja päättää vihdoin
+vaihtelevan kulkunsa mustanruskeaan ryhmään toisella puolen pöytää,
+jossa hiukan juroina seisovat vieri vieressään kiinni olut- ja
+portteripuolikkaat.
+
+Minä tartun yhteen, toverini anastaa toisen, ja saaliinemme istuudumme
+me mehevän annoksen ääreen toinen toiselle puolelle pöytää, välillämme
+vihertävä kukkakasvi valkoposliinisessa astiassa.
+
+Hetkisen mentyä olemme entisillä sijoillamme, nojaamme entistä
+mukavammin veralla verhottuun selustimeen, kuulemme kellon soivan,
+konduktöörin pillin piiskahtavan ja veturin viheltää vihlaisevan. Emme
+tunne junan liikkeellelähtöä. Asemahuone vain alkaa hiljalleen solua
+jälelle päin. Ovi oveltaan siirtyy se taammaksi. Tuossa meni viimeinen
+nurkka, ja tuli puutarhan koivuja sijaan. Vauhti enenee. Nyt hujahti
+ohitse ensimmäinen sähkölennätinpylväs, nyt toinen. Jo on kohdalla
+yhtämittaista metsää. Vaunumme vieterit notkahtelevat vetreästi allamme
+ja me niiden mukana.
+
+Mikä lämmin tunne koko ruumiissa! Kuinka herttaisesti se leviää joka
+jäseneen! Hohoi sinuas, hauska matkanteko ja nuoren miehen huoleton
+elämä! Takana humiseva Helsinki ja matkan määränä--? Kuka estäisi meitä
+ajamasta yhtä menoa vaikka Aasian avaroille aroille!
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ilma on selvennyt. Taivas kirkastuu ja kylmenee. Mutta päivän
+kuljettava kaari on pieni, ja vinosti valuu valo maahan. Ylimmilläänkin
+ollen on se ylen alhaalla. Se heittää kimpun punaisenruskeita säteitä
+vaunun vastakkaiselle seinälle.
+
+Iltatunteet tulevat tunkemalla. Hiukan viluttaa. Siirryn pois
+ikkunasta, josta luulen vetävän. Miksi käy mieli yht'äkkiä
+alakuloiseksi? Annan asemien, pienten ja pahaisten, mennä menojaan.
+Mitäs niissä olisi näkemistä sille, joka on käynyt ne kymmenet kerrat
+tätä ennen...
+
+Huomaan nukahtaneeni, hetkisen olleeni horroksissa. Puistattaa kuin
+horkassa.
+
+--Pankaa puita uuniin, konduktööri!
+
+--Ja sytyttäkää lamppu!
+
+Hän tottelee, ja ikkunasta ei voi enää nähdä ulos. Se on muuttunut
+mustaksi kuvastimeksi, johon ilmaantuu toverini nuokkuva pää ja hänen
+sohvansa selustin ja vaunun seinä. Mutta sen läpi, tuon kuvastavan
+seinän läpi, pilkahtaa välistä valo metsätorpasta ja välkkää avaruuden
+periltä pieni, tuikkiva tähtönen.
+
+Taas olemme ystäviä, mielialamme ja me. Sillä vaikutus on verraton.
+Olemme seisahtuneet asemalle, pienelle, metsäiselle. Vaunu on herennyt
+heilumasta, pyörien kolina lakannut. Täällä sisällä on ihan hiljaista.
+Viereiseltä sohvalta kuuluu nukkuvan herran hengitys. Hän liikahtaa
+hiukan, ja sanomalehti hänen jalkansa alla rasahtaa. Lamppu laulaa
+ritisevän kamiinan säestämänä. Ei ulkoakaan kuulu mitään. Ensin
+muutamia askeleita, sitten ei niitäkään. Luulisi nukkuneen koko
+maailman. Ei ole tulevia ketään eikä meneviä. Asemasillalta näkyy
+liikkumatta seisovan asemapäällikön pää ja hänen vieressään toinen pää,
+konduktöörin. Jos he jotain puhuvat, niin tehnevät sen kuiskaamalla.
+Kello kalahtaa ja päättyy kolmeen läppäykseen. Kuulen, kuinka se
+kumajaa, kuulen, kuinka kumajaminen yht'äkkiä katkeaa. Asemanvartija
+sulki kädellään äänivirran.
+
+Sitten on sekunti, pari, hiipivän hiljaista äänettömyyttä. Ei
+risahdusta, ei Luojan luomaa liikahdusta. Me katsomme toisiamme
+silmiin, toverini ja minä.--»Kun sirkka vielä sirittäisi», hän sanoo
+puoliääneen.--Kuluu kotvanen, kuluu toinen. Iankaikkisuus tuntuu
+kyyristäytyvän yhteen hetkeen. Ja se on kuitenkin vain sydämen
+muutamain tykytysten, kahden kolmen hengenvedon ylen vähäinen väliaika.
+
+Sillä taas piiskahtaa pilli, veturi viheltää, ja pieni, niskaan tuntuva
+nytkähdys tietää, että juna on jälleen liikkeessä.
+
+
+
+
+SUURIN TOTUUS.
+
+
+Oppi siitä, että paha on pahalla kostettava ja että on rikosta
+rangaistaessa otettava silmä silmästä ja hammas hampaasta, oli
+viimeisilleen kehittynyt. Se oli aikoinaan ollut maailman totuus, se
+oli julistettu jumalalliseksi ja se oli saanut suuria aikaan. Se oli
+luonut järjestystä maailmaan, se oli tahtonut oikeuttakin turvata.
+Mutta kun se antoi oikeuden vain voiman avulla ja kun miekka lopulta
+ratkaisi riidan, niin ei sota eikä taistelu maan päällä lakannut. Ja
+kun voimakkaampi voitti heikompansa, niin ei heikompi koskaan saanut
+oikeutta, vaan sai kärsiä, kitua ja vaikeroida. Mutta ei maailma
+vaikeroimisista välittänyt.
+
+Silloin nousi heikkojen ja osapuolten joukosta apostoli, joka saarnasi
+anteeksiantoa ja rauhaa ja joka korkeimmaksi käskyksi julisti: rakasta
+lähimmäistäsi niinkuin itseäsi. Järjestyksen voimalliset vartiat ja
+maailman oikeuden mahtavat ylläpitäjät ristiinnaulitsivat hänet, sillä
+heidän nähdäkseen loukkasi hänen oppinsa yhteiskunnan pyhimpiä
+oikeuksia: itsepuolustusta ja pahan rankaisemista. Ja he olivat
+vakuutetut siitä, että jos kosto annettaisiin Jumalalle, horjuisi
+perustuksissaan maailman siveellinen rakennus.
+
+Mutta oppi lähimmäisen rakkaudesta oli hurmaava oppi kaikille heikoille
+ja voimattomille. Ja kuta suuremmaksi kasvoi sorrettujen suku, sitä
+laajemmalle levisi oppi. Apostoli toisensa perästä sitä julisti, kansa
+toisensa perästä sen omisti. Kaksituhatta vuotta sen jälkeen, kun se
+ensi kerran julistettiin, ei se vielä ollut käytännössä loppuun
+saatettu. Mutta neljä tuhatta vuotta kun on kulunut, omaksutaan se ja
+pannaan käytäntöön siinä maassa, joka ulottuu Uralista Atlantin
+rantaan.
+
+Se omaksutaan ensin hiljaisuudessa ja yksityisten kesken. Mutta sitten
+se kerran omaksutaan julkisesti ja vahvistetaan virallisesti kaikkien
+sivistyskansojen yhteisessä uskontokongressissa. Sotajoukot lasketaan
+ikuiselle lomalle, aseista taotaan työaseita ja kasarmeista tehdään
+uuden uskon temppeleitä. Vanhat lakikirjat poltetaan ja kaikki tuomarit
+pannaan viralta, sillä ei ole kuin yksi lakipykälä eikä kuin yksi
+tuomari.
+
+Ihmiskunta on riemuissaan, sillä se on vakuutettu siitä, että se
+totuus, jonka se nyt on tunnustanut, on ainoa ja suurin ja viimeinen
+totuus. Se on iloinen siitä etupäässä sen vuoksi, että se luulee sen
+avulla ikuisen onnen saavuttavansa, jota se aina on takaa ajanut. Eikä
+se sitä sure, jos ei onni heti paikalla sille tulekaan, sillä se on
+tottunut siihen, etteivät ihanteet heti paikalla toteudu.
+
+Sen vuoksi se kehittää sitä oppiaan ja sovittaa sitä itseensä ja
+oloihinsa. Se poistaa yksityisen omaisuuden ja jakaa tasan tavarat. Se
+kuluttaa kasvatuksen kautta pois itsekkyyden, unohtaa koston ja
+voitonhimon, kitkee sydämestään vihan ja kaikki muut intohimot, jotka
+yllyttävät toisia vahingoittamaan. Ja se elää verrattain tyytyväisenä
+satoja vuosia, ehkäpä tuhansiakin. Maa, jota sitäkin rakkaudella ja
+hellyydellä viisaasti viljellään, antaa sille, mitä se tarvitsee. Ja
+kun ei ole puutetta, ei ole riitaa. Rauha on maassa ja ihmisillä hyvä
+tahto.
+
+Mutta tulee aikoja, jolloin sen uskoa koetellaan. Sitä koetellaan sekä
+sisältä että ulkoa. Tulevat katovuodet, jotka vievät puolen sen
+viljasta. Kansat, jotka asuvat Uralista Atlantiin, eivät ota niiltä,
+jotka asuvat ulkopuolella ja jotka eivät anna ottamatta. Eikä heidän
+uskonsa myöskään anna niiden kuolla, joita halla vahingoitti. Se käskee
+jakamaan. Mutta annokset ovat pienet, ja koko ihmiskunta kärsii nälkää
+ja puutetta, mutta kärsii uskostaan luopumatta. On niitä, jotka
+ajattelevat, että parempi olisi toisten kuolla ja toisten elää kuin
+kaikkien kitua. Mutta niitä on vähän, ja jos ne sanoisivat, mitä
+ajattelevat, ei heitä kuultaisi.--Tulee myöskin vihollinen sieltä,
+mistä se aina on tullut--Aasian aroilta. Se vaatii maata ja se vaatii
+ravintoa. Se tulee kuin mustalainen turvattomaan taloon, ja sillekin
+annetaan, mitä se vaatii. Vero on raskas, mutta maksajat ovat monet, ja
+voimat ponnistuvat kaksinkertaisiksi. Tulee uusia ja yhä uusia
+vihollisia, ja voimat ponnistuvat kolmin-, nelin-, viisinkertaisiksi.
+Lopulta ei ole, mitä jakaa, jos ei osan jakajia vähennetä. Ja
+vihollinen vähentää niitä, sillä sen usko ei estä sitä niin tekemästä.
+Se tappaa, murhaa, teurastaa kuin lampaita niitä, jotka eivät uskoltaan
+voi kättä vastarintaan nostaa. Se tuntuu vaikealta, se on kipeää
+kärsiä, mutta niin vaatii kansojen usko, joka käskee rakastamaan
+vihollistaankin, ja se usko on pyhä.
+
+Vaan oli siellä mies, joka oli uhrannut kaikki uskonsa eteen ja joka
+oli antanut kaikki, mitä hänellä oli. Hän oli antanut peltonsa sadon,
+oli antanut majansa asuttavaksi, oli antanut oman työnsä ja perheensä
+vaivannäöt. Eikä se, joka häneltä kaikki otti, antanut hänelle mitään
+palkkioksi, vaan maksoi hyvän pahalla, sillä sellainen oli _hänen_
+uskonsa, jonka _hän_ oli isiltään perinyt.
+
+Oudot mietteet heräsivät miehen rinnassa. Hämärinä muinaistaruina,
+joista vain runoniekat joskus lauloivat, hän oli kuullut kerrottavan
+ajoista, jolloin ihmisten usko oli aivan toinen, kuin mikä se oli nyt.
+Ihmiskunta kuvattiin silloin eläneeksi onnellisena ja tyytyväisenä,
+sillä ei _uskaltanut_ sille kukaan mitään pahaa tehdä. Miksei
+uskaltanut? Siksi ei uskaltanut--niin sanottiin--että se, joka toista
+löi, sai samalla mitalla takaisin; siltä, joka vei hengen joltain,
+vietiin hänen oma henkensä rangaistukseksi ja peloitukseksi. Nyt johtaa
+ihmisiä rakkaus ja rakkautta sanotaan pyhäksi, silloin johti viha ja
+sitäkin sanottiin pyhäksi.
+
+Ihmiskunnan onni on siinä, että se rakastaa--oli hän kuullut iät kaiket
+sanottavan. Mutta oliko ihmiskunta nyt sitten onnellinen? Hän naurahti
+pilkallisesti ja pudisti päätänsä säälivästi. Ei ainakaan hän ollut,
+eikä tiennyt ketään, joka olisi. Eivät olleet onnellisia muut kuin ne,
+jotka sortivat häntä ja sortivat kaikkia muitakin, mutta joita vastaan
+usko kielsi puolustautumasta. Linnut metsässä, eläimet kedolla ja kalat
+vedessä, ne olivat nekin onnellisia, sillä ne ottivat, minkä voivat,
+eivätkä välittäneet muista kuin itsestään.
+
+Mutta kun hän näitä mietti--oli miettinyt jo kauan selvyyteen
+pääsemättä--kuului surkeata huutoa hänen majansa takaa. Hänen vaimonsa
+karkasi sieltä tukka hajallaan sen saman miehen takaa-ajamana, joka oli
+anastanut hänen maansa ja tavaransa. Ja nyt se tahtoi anastaa hänen
+vaimonsakin, hänen lastensa äidin, tarttui sitä käsivarteen ja aikoi
+laahata muassaan.
+
+Mutta silloin täytti kummallinen tunne hänen rintansa, sitä vihlaisi
+kuin veitsellä, maailma punertui hänen silmissään, ja lapiolla, joka
+oli hänen vieressään, halkaisi hän vihamiehensä pään.
+
+Hän pakeni metsiin, sillä viholliset häntä vainosivat, eikä hänen
+kansansa tahtonut antaa suojaa sille, joka oli rikkonut sen käskyn,
+mikä oli pyhin heidän uskossaan. Mutta oli niitäkin, jotka kuultuaan
+hänen teostaan tekivät samoin kuin hän ja tulivat hänen luokseen. Ne
+kokoontuivat kaikki hänen ympärilleen, piilivät päivillä ja liikkuivat
+öillä. Liikkuivat sortajain seassa ja levittivät kauhua heidän
+keskeensä mitaten samalla mitalla, millä he olivat mitanneet.
+Liikkuivat ystävien seassa ja saarnasivat uusia aatteita ja uutta
+uskoa: itsepuolustuksen, oman edun, koston, rangaistuksen ja
+vapautuksen uskoa, luvaten onnea ihmiskunnalle, jos se heitä seuraisi.
+
+Toiset sitä oppia ihmetellen kuuntelivat, sillä se oli puhuttu kuin
+heidän sydämestään.
+
+Mutta toiset sitä kauhistuivat eivätkä tahtoneet hänestä mitään tietää.
+
+Mutta kolmannet koettivat todistaa, että hän oli väärässä, ja he
+sanoivat: »Odottakaamme vielä sitä aikaa, jolloin rakkauden voimalla
+vihollisemme taivutamme ja jolloin koko maailma meidän oppimme ainoaksi
+oikeaksi tunnustaa.»
+
+Mutta hän virkkoi: »Maailma ei koskaan ole yhtä ainoata oppia oikeaksi
+tunnustava. Jokainen tunnustaa oikeaksi vain sen, joka sille on
+hyödyksi. Niin tekevät vihollisemme, ja niin tehkäämme me! Aseihin!»
+
+Ja hän sai aseihin kansansa nuorimmat ja parhaimmat.
+
+Ja he karkoittivat sortajat maastaan ja ottivat takaisin omansa.
+
+Ja tekivät itselleen uuden uskon pahan pahalla vastustamisesta, joka
+usko oli uusi siksi, että se oli niin vanha, ettei sitä kukaan heistä
+ollut ennen käytännössä nähnyt, ja jota he sanoivat ainoaksi ja
+suurimmaksi totuudeksi siksi, että se oli _heidät_ pahasta päästänyt,--
+eivätkä tienneet, että se kerran sekin oli vanheneva ja antava aihetta
+uuteen uskoon, joka oli voittava vanhan ja kerran taas vuorostaan
+voitettava.
+
+
+
+
+KUVAIN KUMARTAJA.
+
+Kuvauksia ystäväni kuvanveistäjän elämästä.
+
+
+»Olen löytänyt Jumalani, jota niin kauan olin turhaan etsinyt! Rakkaus
+on jumala, rakkaus on kaiken uskonnon sisältö. Se oli ihana, hurmaava,
+mieltä huikaiseva hetki, kun usko rakkauden jumaluuteen niinkuin
+ilmestys korkeudesta, niinkuin salama taivaalta valaisi synkistyneen,
+uupuneen sieluni...» (Ja sitten seurasi hehkuva kuvaus hänen onnestaan
+ja seikkaperäinen selitys, kuinka hän oli sen saavuttanut ja miten
+muutos hänessä oli tapahtunut.)
+
+Hän oli tunteellinen, innostunut luonne, niinkuin taiteilijat yleensä.
+Kun hän ryhtyi johonkin, ryhtyi hän siihen koko sielullaan. Lapsuutensa
+ja ensi nuoruutensa uskon oli hän verrattain kauan säilyttänyt. Mitään
+varsinaista uskonnollista elämää ei se ollut, mutta olihan se kuitenkin
+se selkäranka, joka tuki häntä. Siitä aatepiiristä oli aihe otettu
+hänen ensimmäiseen taiteelliseen kyhäykseensä kuvanveistäjänä. Se oli
+kuva tekstiin: »Sallikaat lasten tulla minun tyköni», puuhun leikattu
+Vapahtajan kuva, kädet eteenpäin ojennettuina, niinkuin kaikissa
+raamatun kuvissa. Äidilleen hän oli sen valmistanut joululahjaksi. Äiti
+otti sen riemuiten vastaan ja asetti kirjoituspöydälleen, jalustana
+samettikansiin sidottu kuvaraamattu. Hän sitä melkein palveli, toimitti
+rukouksensakin sitä silmällä pitäen. Poikakin kertoi usein sitä
+ajattelevansa miltei uskonnollisella hartaudella, ja se oli hänelle
+kahta rakkaampi siitäkin syystä, että se oli määrännyt hänen elämänsä
+suunnan. Kuvan nähtyään salli äiti poikansa estelemättä taipumustaan
+seurata.
+
+Hän kävi oppinsa ensin kotona, sitten Saksassa, mutta Pariisiin tultua
+haihtuivat lapsuuden usko ja nuoruuden aikana saadut ihanteet, samalla
+kuin uudet, taiteelliset teoriat tekivät hänen taiteessaan täydellisen
+vallankumouksen. Muutos tapahtui äkkiä ja voimakkaasti. Se tarttui kuin
+kuume ajan ilmasta, ja kun hän siitä parani ja palasi ensimmäiseltä
+matkaltaan Ranskasta, oli hän valmis kieltäjä. Käsityksen
+persoonallisesta Jumalasta hän oli kokonaan repinyt mielestään. Se
+vähä, mikä siitä oli jälellä, oli jonkinlaista ylimalkaista maailmaa
+johtavaa järkeä, jonkinlaista yhteenlaskettua tulosta kaikista maailmaa
+hallitsevista luonnonlaeista.
+
+Kiivautta uhkuvassa kirjeessä hän teki siitä selkoa eräälle
+ystävälleen.
+
+»Mikä houkkio, mikä mieletön haaveilija, mikä narrien narri minä olen
+ollut! Minun tekisi mieleni häpeästä huutaa, kun ajattelen, että suurin
+osa tämän muka valistuneen vuosisadan ihmiskunnasta vaeltaa vielä
+raakalaisten kannalla. Pakanoita, kuvain kumartajia te olette, jotka
+rakennatte huoneita haltijoillenne ja palkkaatte pappinne niitä
+kaitsemaan. Kultavasikoita te itsellenne valatte ja niitä kumarratte,
+vaikka luulette kuuntelevanne sen käskyjä, joka korkeudessa jylisee.
+Koko katolinen usko kaikkine madonnankuvineen ei ole aatteellisesti
+rahtuakaan ylempänä alhaisimman neekerin uskoa, joka panee pyöreän
+kiven soikean kiven päähän ja palvelee sitä korkeampana olentona.
+Kaikki muu on maailmassa edistynyt, uskonto on vuosituhansien kuluessa
+seisonut paikoillaan.
+
+Se, jonka pitäisi olla yliluonnollinen, henkinen ilmestys, pukeutuu
+yhä, niinkuin on aina pukeutunut, maallisiin muotoihin. Muunlaisena
+sitä emme jaksa käsittää.--Mutta onhan _meidän_ uskontomme katolista
+paljon puhdistuneempi?--Kaunis puhdistus!--Meillä on uhrimme:
+ehtoollisemme; meillä on taikatemppumme: kasteemme; meillä on kirkkomme
+kuvineen meilläkin. Papit ovat palkatuita noitia, jotka maksusta
+myöskentelevät autuutta summissa ja vähittäin. Se ja se kirkollinen
+toimitus (sairaan viimeinen lohdutuskin) maksaa sen ja sen, niinkuin
+noidan antamia amuletteja on erihintaisia. Jumala, joka sellaisilla
+menoilla sallii itseään palveltavan, ei ole _minun_ jumalani. Muutakaan
+Jamalaa en tunne. Minulla ei siis ole mitään jumalaa. Ja kuitenkin minä
+olen varma siitä, että seison paljoa korkeammalla henkisen kehityksen
+kannalla kuin kaikki jumaliset. Minulla on ihanne, joka asuu niin
+huimaavan korkealla, on niin yliluonnollisen abstraktinen, että sille
+on mahdoton mitään maallisia muotoja löytää--paras todistus sen
+henkisyydestä. Järki--se on minusta ainoa, joka vivahtaa johonkin
+yliluonnolliseen. Sen kanssa seurusteleminen on kuin viileässä
+vuoristossa asuskelemista. Sitä ei voida personoida enemmän kuin
+avaruuttakaan. Kerran sille koetettiin temppeliä rakentaa, mutta se ei
+onnistunut. Se ei todista järjen jumaluutta vastaan, vaan sen puolesta.
+Mutta en tahdo sitäkään jumalaksi nimittää. Jumala, s.o. yleinen
+käsitys hänestä, on liian aineellisesti persoonallinen, liiaksi
+maallisiin muotoihin valettu kelvatakseen sille nimeään lainaamaan.
+Eihän ole sitä dilettanttia, joka ei luulisi voivansa jumalaa kuvata,
+tai ainakin äitiä ja poikaa. Se on naurettavaa, samalla kuin se on
+taiteelle kokonaan vierasta. Taiteen täytyy kyetä ainettaan
+hallitsemaan, mutta uskonnollinen taide ei sitä voi, ellei tahdo tehdä,
+niinkuin on tehnyt, Jumalastaan inhimillisen mielikuvituksen tuotetta.
+Sellaisia olemme tottuneet niin kauan silmäimme edessä pitämään, että
+niitä lopulta tietämättämme jumalina palvelemme. Ajatella, että
+minäkin! Olenhan sinulle kertonut ensimmäisestä luonnoksestani. Siitä
+tuli täydellinen kotijumala. Jos ei äitini muisto--onni hänelle, että
+kuoli, ennenkuin sai nähdä muuttuneen poikansa--minua siitä estäisi,
+olisin valmis nauruun pakahtumaan.»
+
+Innolla antautui hän »uuden oppinsa» puolesta taistelemaan. Taisteli
+sekä sanoin että kirjoituksin, mutta etenkin taiteessaan sitä
+toteuttaen. Hän oli täysverinen realisti, sai aikaan paljon innostusta
+nuorissa, herätti suuttumusta ja kiukkua,--mutta suuntansa etevimpiä
+edustajia hän oli. Oli hänen teoksissaan kuitenkin jotain hakevaa ja
+haparoivaa. Aatteet olivat usein mainiot, näki, miten inspiratsioni oli
+leimahtanut, mutta samalla taas sammunut. Ei näkynyt sitä kytevää,
+lämmittävää tulta, jota tarvitaan, ennenkuin suuri teos jaksaa
+valmistua. Ei hän koskaan samaa aihetta käsitellyt. Milloin oli
+historiallinen taide hänen ihanteensa, milloin oli kotimainen,
+kansallinen taide kaikista korkeinta j.n.e.
+
+Mutta viimeinen aste hänen silloisessa taiteellisessa kehityksessään
+oli se, että hän eräänä iltana palatessaan työpajaansa Pariisissa otti
+suuren vasaransa ja kukisti maahan salonkiin aikomansa marmorin. Ja
+kohta sen jälkeen hän kirjoitti eräälle ystävälleen nuo sanat: »Minä
+olen löytänyt Jumalani, rakkaus on jumala, rakkaus on kaiken uskonnon
+sisältö.»
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ei ollut häntä hänen järkensä uskonto tyydyttänyt. Minne hän sen kanssa
+kääntyikin--kirjoitti hän ystävälleen tuossa samassa kirjeessä--kylmän
+hengen se huokui hänen eteensä. Oli siinä sisältöä niin kauan kuin
+menestyksen päivä paistoi, mutta kun vastoinkäymisten ja pettymysten
+hämärä alkoi laskeutua ympärille, tuntui tyhjältä ja kolkolta. Se
+muistutti eniten sitä kammon tunnetta, joka syntyy lapsen mielessä, kun
+tulee ilta ja yö pitkää taivalta kulkiessa. Sitä pakenee ja pakenee,
+mutta se vain sakenee ja sakenee edestä ja takaa. Huutaa apua, vaikka
+tietää, ettei sitä huutoa kukaan kuule. Mutta yht'äkkiä johtuu mieleen,
+mitä äiti on sanonut: että on Jumala, joka näkee ja suojelee, ja
+rauhoitettuna silloin matkaansa jatkaa.
+
+Ei millään mahdilla ollut hän sellaisina eksymyksen hetkinä--joita
+synnyttivät ihmisten itsekkyys, maailman kylmyys ja omat pettymykset
+niiden suhteen, joiden rakkaudesta oli luullut olevansa kaikista
+varmin--saanut rauhoitetuksi itseään sillä, että kun uusi aamu koittaa,
+s.o. kun tämä turvattomuuden tunnelma on ohi mennyt, hän taas voi
+rauhansa löytää. Sillä liian monta kertaa hän oli pettynyt, siihen
+uskoon uudelleen antautuakseen. Ja hän alkoi katsella ja tutkia, millä
+nuo elämänsä täyttivät, jotka olivat niin tyytyväisiä, rauhallisia ja
+onnellisia.
+
+Sattui hänen silmäänsä silloin eräänä iltana, kun hän kaikkeen
+kyllästyneenä palasi kotiinsa bulevardikahvilasta, Uusi Testamentti,
+joka aina kulki hänen matkalaukussaan muun rojakan joukossa. Sen oli
+siihen pannut äiti, kun hän ensimmäiselle matkalleen lähti, se oli
+pieni kirja, joka ei paljoa tilaa ottanut. Jonkunlaista keikailemista
+oli se, että hän aina piti sen pöydällään, josta toverit sen huomasivat
+ja ihmetellen kyselivät, mitä _hän_ sillä kirjalla tekee?! Nyt avasi
+hän sen hajamielisesti ja alkoi sitä haukotellen selailla. Hän luki
+sitä sen yön, kuuli suuren Pariisin omituisine yöllisine äänineen
+ympärillään humisevan, ja luki lakkaamatta; seuraavana päivänä teki
+samaten yhä suuremmalla innolla;--kunnes hän toisen päivän iltana yhä
+kasvavassa innostuksessa pitkin kaupunkia harhailtuaan oli
+täydellisesti muuttunut. Ja ensi töikseen täytti hän käskyn: »Teidän
+pitää luopuman kaikesta ja seuraaman minua»--ja särki kaiken
+entisyytensä särkemällä taideteoksen, jota oli vuosikausia valmistanut.
+
+Rakkaus,--se oli se uusi ilmestys, mikä hänelle Kristuksen opista oli
+leimahtanut vastaan. Sehän oli kaiken uskonnon sisältö, sinnehän oli
+ihmiskunnan kaiken uskonnollisen kehityksen kärki viitannut, siinähän
+nyt oli se henkinen, ihanteellinen Jumala, jota hän oli hakenut. Ei
+sitä kuvien teolla palvella, ei sitä taide kelvannut toteuttamaan,
+taide, joka hänen mielestään oli vain jäännös pakanuudesta, jonka koko
+sisältö oli aistillinen. Koko tulisen luontonsa voimalla hän omaksui
+sen. Heti paikalla, viivyttelemättä, tahtoi hän sen itsensä suhteen
+toteuttaa. »Enkä minä koskaan ole suurempaa helpotusta, täydellisempää
+vapautusta tuntenut kuin silloin, kun näin nuo epäjumalani, nuo omien
+käsieni tuotteet, pirstaleina edessäni lattialla.»
+
+Rakkauden aatteen toteuttaminen tässä maailmassa, käskyn: »Rakasta
+lähimmäistäsi niinkuin itseäsi» kirjaimelleen noudattaminen aikana,
+jolloin ehkä enemmän kuin koskaan ennen saarnattiin väkevämmän oikeutta
+heikkojen rinnalla, jolloin siitä oli tehty täydellinen teoria ja
+juljettu sitä tieteellisesti puolustaa--siinä oli nyt työala, jonka hän
+itselleen valitsi. Töillä, esimerkillä tahtoi hän sen toteuttaa.
+
+Hän erosi ystävistään, katosi pitkäksi aikaa sen toveripiirin
+näkyvistä, jonka kanssa ennen oli seurustellut. Kuultiin hänen Tolstoin
+esimerkkiin innostuneena ruvenneen ruumiillista työtä tekemään;
+omaisuutensa hän jakoi köyhille; toimi paljon filantroopisella alalla;
+ajoi raittiusasiaa ja esiintyi maallikkosaarnaajanakin.
+
+Menimme häntä kerran kuulemaan. Oli omituista nähdä hänet, tuo ennen
+niin hieno maailmanmies, joka aina oli kulkenut viimeisen muodin mukaan
+puettuna ja jota kaikki kotimaiset keikarit jäljittelivät, tavallisissa
+työläisvaatteissa noiden ihmisten kanssa, joita hän ennen oli nauranut
+ja pilkannut. Kaupunkilaistyöväki oli hänen mielestään ollut »sitä
+viimeistä plebsiä», varsinkin sen vuoksi, että sillä hänen sanainsa
+mukaan »ei ollut haikuakaan taiteellisesta käsityksestä ... se oli sitä
+kaikkein poroporvarillisinta» j.n.e. Talonpojalla on toki hitunen
+runollista mielikuvitusta, kaupunkien väki on »sitä puhtainta,
+paksuinta proosaa», josta oli kerrassaan mahdotonta saada mitään
+taiteellista aihetta puserretuksi.
+
+Sellaisille hän nyt puhui taiteesta, sitä tuomiten. Kerrottuaan ensin--
+äänellä, joka muistutti pelastusarmeijalaista.--millainen hän oli ollut
+ennen, mutta millaiseksi hän Jumalan avulla oli muuttunut, selitti hän
+heille, miten pakanallista, miten alhaista ja tuomittavaa taide on. Se
+on se taipumus meissä, jota me kutsumme taiteeksi, joka on turmellut
+alkuperäisen, kirkkaan kuvamme Jumalasta. Se on se, joka, pyrkien
+maallisiin muotoihin pukemaan sitä, mikä on hienointa, pyhintä ja
+ylevintä, hävittää meissä sen. Me olemme luodut Jumalan kuviksi, mutta
+me teemme Jumalan _omaksi_ kuvaksemme. Kristus ei taiteesta tiennyt, ja
+ensimmäiset kristityt sen hylkäsivät. Mutta ihmiset lankesivat takaisin
+perisyntiinsä, ja siinä he rypevät vieläkin. Joka kerta kun he Jumalaa
+ajattelevat, ajattelevat he häntä heidän itsensä näköisenä ja
+semmoiseksi kuvaavat. Mutta Jumalaa ei voi kuvata, ei minkäänmuotoisena
+ajatella, sillä Jumala on rakkaus, on ylevä aate. Se tuntuu meistä
+hämärältä, meistä, jotka aina olemme tottuneet aatteita muotoina
+käsittämään ja näkemään. Mutta hämmennys lakkaa, epäselvyys katoaa,
+niin pian kuin alamme tätä aatetta toteuttaa, niin pian kuin alamme
+rakkauden töitä tehdä. Silloin me Jumalamme, oikean Jumalamme,
+käsitämme korkeana, yliluonnollisena voimana. Sitä Jumalaamme
+palvellaksemme emme mitään pappia tarvitse, sillä kaikki olemme sen
+yhtä hyvät papit. Kukin välitämme me yhtä hyvin suhdettamme Jumalaan.
+Rakkaus kanssaveljiimme, rakkaus suureen kärsivään ihmiskuntaan--siinä
+on uskontomme!
+
+Hän puhui tulisesti, koetti kuulijoitansa innostuttaa. Mutta seurakunta
+pysyi kylmänä. Nähtävästi harva käsitti hänen aatteensa hienouden.
+
+Haimme hänet esitelmän loputtua seuraamme. Koetimme osoittaa hänelle
+heikkouksia hänen opissaan. Koetimme osoittaa, että hän varsinkin
+taidetta tuomitessaan oli väärässä. Mutta juuri siinä kohden hän sanoi
+vakaumuksensa olevan kaikista varmimman.
+
+--Etkö sinä ole koskaan tuntenut halua taiteellisestikin esittää niitä
+uusia aatteita, joihin olet innostunut? kysyi meistä muuan.
+
+--En koskaan. Ja juuri se, että nämä aatteeni eivät tuota ulkonaiseen
+muotoon pukeutumista kaipaa, vahvistaa minua siinä, että uskoni on
+kirkastunut ja hengistynyt, että se on niin puhdas kuin absoluuttinen
+aate vain voi olla. Te ette sitä nyt käsitä, mutta minä toivon, että
+teidänkin aikanne on vielä tuleva. Sinusta--ja hän kääntyi tuon
+ystävänsä puoleen, jonka kanssa oli ollut kirjeenvaihdossa--sinusta
+varsinkin minä toivon, että olet oikealle tielle osautuva.
+
+Hän oli varma vakaumuksessaan, oli mielestään reformaattori, oli
+enemmän, oli uskon uudistaja, ei vain puhdistaja, miltei sen luoja.
+
+Olihan taide kadottanut hänessä miehen, josta sille olisi ollut
+kunniaa, arvelimme, mutta olihan aatteellinen työ voittanut.
+Hyväksyimmehän mekin hänen aatteensa pääpiirteissään, pistihän meitä,
+ettemme tunteneet voivamme tehdä niinkuin hän. Olisi ollut niin
+turvallista, kun olisi meilläkin ollut jotain pysyvää ja varmaa, johon
+olisimme voineet luottaa.
+
+--Loruja ... olkaa huoletta...! Kun puuskaus menee ohi, palaa hänkin
+vielä entisten jumalainsa eli oikeammin epäjumalainsa luo.
+
+--Mitenkä niin?
+
+--Hän on ennen kaikkea taiteilija, ja se on saava hänet järkiinsä
+jälleen.
+
+Mies, joka noin puhui, oli oikeassa, mutta hän oli suuresti
+väärässäkin.
+
+
+Mutta puhukoon hän taas itse siitä, mitä hänelle tapahtui. Tässä on
+hänen viimeinen kirjeensä, päivättynä muutamia viikkoja sitten
+Pariisissa ja osoitettu tuolle samalle ystävälle, jolle edellisetkin.
+Se on suoran, rehellisen, aina totuutta etsivän miehen tilinteko
+ristiriitaisen elämänsä kanssa, joka ei saanut hänelle elämän suurta
+kysymystä selvitetyksi. Tulkoon se todistuskappaleena tässä
+kokonaisuudessaan julaistuksi. Kirje on näin kuuluva.
+
+»Sinulle, vanha ystäväni, joka olet kehitystäni seurannut ja joka,
+vaikka viime aikoina olemmekin olleet eri mieltä elämän suurimmista
+kysymyksistä, kuitenkin olet minua myötätuntoisesti kohdellut, tahdon
+nyt taaskin kertoa, kuinka minun on käynyt ja mille perille olen
+ajautunut, sitten kun viimeksi tavattiin. Tämä on itsetunnustus,
+vaikeampi tehdä kuin kaikki ne monet entiset, joita olen tehnyt.
+Oikeastaan olisi minun tekeminen tämä maailmalle, tai ainakin
+jollekulle 'hengenheimolaisistani'. Mutta mitäpä maailma minua nyt
+liikuttaa. Annan sinulle sitä paitsi täyden vallan julaista, mitä nyt
+olet saava minusta tietää. Tarinani on surullinen, eikä se suinkaan ole
+minulle kunniaksi. Mutta totuus on tunnustettava, ja tässä se on.
+
+»Sinä tiedät, minkä aatteellisen rakennuksen minä itselleni rakensin,
+ja miten siinä asumaan muitakin houkuttelin. Tiedät, että kutsuin sitä
+ainoaksi oikeaksi, kalliolle rakennetuksi, joka ei koskaan tule
+horjumaan. Nyt on se kirkko, jonka huipun taivaalle kohotin, vajonnut
+maan tasalle, ja tässä minä nyt seison sen raunioilla henkisesti
+hajonneena ja repaleisena, tietämättä minne kääntyä.
+
+»Sitten kun viimeksi tapasimme, kasvoi maineeni ja kannatukseni
+ihmisten seassa. Tuli muodin asiaksi saapua kuuntelemaan esitelmiäni,
+oli 'hienoa' olla samaa mieltä kuin minä. Harvat toteuttivat elämässään
+sitä, mitä suullaan oikeaksi tunnustivat. Mutta minä olin kuitenkin
+iloinen menestyksestäni. Kuta enemmän sain kannatusta, sitä enemmän
+sitä halusin. Kuta useampia sieluja voitin, sitä useampia ajoin takaa.
+Huomasin salaiseksi hämmästyksekseni, että hain itselleni »yleisöä»,
+niinkuin taitelija-aikanani. Koetin kuitenkin lahjoa omaatuntoani
+sillä, että suuri ero oli olemassa entisyyteni ja nykyisyyteni välillä.
+
+»Samalla kuin menestykseni kasvoi, kasvoi myöskin vastustus, varsinkin
+kirkolliselta taholta, jossa ei suvaita muita 'profeetoita'--tiedäthän,
+että minulle tuokin nimi joskus annettiin--kuin Vanhan Testamentin.
+Ensin oli minua pidetty harvinaisuutena, kuriositeettina. Toiset
+iloitsivat siitä, että semmoinen pakana ja kieltäjä oli tullut
+herätykseen. Eivät näet huomanneet mitään eroa minun oppini ja kirkon
+opin välillä. Mutta niin pian kuin se selveni, alettiin huutaa, että
+olen ateisti, joka ei persoonallista Jumalaa tunnusta. Koko rakkauden
+oppini, joka kuitenkin on tai jonka ainakin pitäisi oleman kristinopin
+ydin, ei nyt tullut mihinkään kuuloon. Vapaakirkollisetkaan eivät enää
+uskaltaneet antaa minun kokoushuoneissaan puhua. Sehän tosin vain
+vaikutushaluani kiihoitti. Enkä olisi siitäkään välittänyt, mitä
+vastustajilla oli asiallista esiin tuotavana. Se oli tuota tavallista,
+että ilman persoonallista Jumalaa ei mikään uskonnollinen elämä ole
+mahdollinen. Aatetta ei voi minkäänlaista olla olemassa, ellei ole
+olentoa, joka on sen ajatellut ja josta se on alkunsa saanut,
+sanottiin.
+
+»Mutta luokseni alkoi tulla toinen parhaista ystävistäni toisensa
+perästä. Itkien valittivat he tuntevansa itsensä usein turvattomiksi ja
+tyhjiksi, kun eivät voineet rukouksillaan kenenkään puoleen kääntyä,
+vaan täytyi aina vain omaan heikkoon itseensä turvata.--'Anna meille
+Jumala, jonka olet meiltä ottanut', vaikeroivat he.
+
+»Olin tukalassa asemassa, aloin itsekin epäillä, enkä tiedä, kuinka
+olisi käynyt, jos he olisivat pitkittäneet. Mutta he luopuivat, tekivät
+eron, ja sen tekivät monet muutkin.
+
+»Annoin meneväin mennä ja lohdutin itseäni, sen minkä voin, sillä, että
+he eivät olleet jaksaneet totuutta kokonaisuudessaan omistaa--niinkuin
+minä.
+
+»Minäkö?--mutta oliko mestari opetuslapsiansa parempi?
+
+»En huoli nyt tarkemmin esittää sinulle syitä siihen, miksi olen täällä
+Pariisissa, jonne viimeksi täältä lähdettyäni en enää koskaan luullut
+palaavani. Ystävät, sukulaiset ... tulin sanalla sanoen tänne puoleksi
+vastoin tahtoani, puoleksi tehdäkseni niille mieliksi, joille oli
+kiusallista kantaa samaa nimeä kuin minä. Olisi ehkä pitänyt jäädä
+kotiin aatteittensa puolesta taistelemaan;--vaikka kyllä kai sittenkin
+oli parasta, että katosin.
+
+»Tapasin täällä joukon nuoria taiteilijoita, joiden maailmankatsomus
+oli aivan toinen kuin taiteilijoilla meidän nuoruutemme aikana. Sinä
+tiedät tuon uuskristillisen suunnan, josta on niin paljon puhuttu. He
+olivat hartaita kristityitä ja kokivat uskoaan taiteessaan toteuttaa.
+Niinkuin tiedät, olen minä aina ollut periaatteessa uskonnollista
+taidetta vastaan. Heidän maalauksensa erosi kuitenkin tavallisesta. He
+'maalasivat aatteita', niinkuin heidän tunnussanansa kuului. Kokien
+vapautua ahtaiden muotojen vankeudesta ja aineellisen todellisuuden
+jäljittelemisestä pyrkivät he siihen aatteiden puhtauteen, jonne taide
+kyllä aina tähtää, mutta jonne se, ollen pakotettu ainetta ja muotoja
+noudattamaan, ei minun käsittääkseni koskaan pääse. Heidän
+pyrkimyksissään oli kuitenkin jotain, joka minua miellytti.
+
+»Ja lomahetkinä--kun palasin kotiini työstä, jolla leipäni ansaitsin--
+rupesin miettimään minäkin, enkö, ainakin koetteeksi ja itseäni varten
+vain, voisi saada esille sitä aatetta, joka mieleni täytti. Eihän se
+kaikkein korkeimmassa ilmestysmuodossaan ole kenenkään kuvattavissa.
+Mutta sellaisena kuin se maailmassa ilmaantuu puhtaimpana ja
+suurimpana, kuinka minä _sen_ esittäisin?
+
+»Ensin kyti mielessäni luonnoksia vanhojen mallien mukaan, sellaisten
+kuin Mikael Angelon Pietán y.m.
+
+»Mutta ne tuntuivat tekotapansa puolesta liiaksi materialistisilta,
+niissä oli liiaksi pidetty silmällä vartaloa, jäseniä, lihaksia. Sitä
+paitsi oli rakkauden aate niissä liian ahdas, tunne kohdistettuna
+yhteen ainoaan henkilöön: äidin rakkaus poikaan. Minun pitäisi saada
+esille rakkaus koko kärsivään ihmiskuntaan.
+
+»Aate selvisi minulle eräänä yönä, kun kylmästä väristen vuoteessani
+makasin. Tiedät, millainen erämaa tämä Pariisi on sille, joka tänne on
+yksin joutunut. Ei ollut minulla ainoatakaan ystävää, joka minusta
+olisi välittänyt. Ikävystyneenä, välistä onnettomana, puutettakin
+kärsien minä täällä eleskelin. Tuntui kuin ei siitä suuresta
+maailmanrakkaudesta, jota olin muille saarnannut, minulle mitään
+riittäisi. Ehkei sitä olekaan olemassa, ehkä on kaikki ollut vain
+mielikuvitusta? Silloin näin unenhorroksiin vaipuessani äitini
+edessäni. Hän seisoi vuoteeni jalkapuolessa, suuret silmänsä minuun
+luotuina. En nähnyt hänestä muuta kuin nuo hellät, avonaiset,
+sääliväiset silmät. Olin ennenkin nähnyt hänet samanlaisena,
+kaukaisimmassa lapsuudessani, kun kuumeen vallassa sairasvuoteellani
+makasin, ja hän, väljään, vaaleaan yöviittaan puettuna, seisoi
+tuntikausia minua katsellen, luullen minun nukkuvan, mutta kuitenkaan
+hennomatta luotani lähteä. Koko hänen olentonsa keskittyi siihen yhteen
+ainoaan katseeseen, se oli ilmaus kaikista hänen syvimmistä
+tunteistaan, ja siitä virtasi minuun sanomaton rauha ja turvallisuus.
+Unet minua tavallisesti painavat ja rasittavat, nyt olin herätessäni
+onnellisempi ja rauhallisempi kuin koskaan ennen.
+
+»Ja aatteeni oli selvinnyt, olin löytänyt rakkauden symboolin, olin
+saanut kiinni siitä puhtaimmasta muodosta rakkauden aatteen
+esittämiseen, jota olin etsinyt.
+
+»Asuin silloin erään toverini atelieessa hänen itsensä poissa ollessa.
+Siinä oli savea telineellä, oli työaseet, ja heti aamulla ryhdyin minä
+työhöni käsiksi. Et voi käsittää, mikä ihana, autuaallinen tunne
+mieleni täytti, kun taas pitkästä ajasta tunsin sormien välissä hienon,
+taipuisan, tottelevaisen saven. Kaikki muu minulta unohtui, en
+ajatellut muuta kuin tätä työtäni, ja menneisyys oli kuin pyyhkäisty
+pois muistostani. Aatteen omituisuus ja se tapa, jolla koetin tehtäväni
+suorittaa, elähytti minua. Oli niinkuin luonnonlain välttämättömyydellä
+ilman omaa tahtoani ja miettimistäni olisin kulkenut päämäärääni kohti.
+
+»Tarkoitukseni oli saada esille rakkauden sisältö yhdessä ainoassa
+katseessa, niinkuin olin nähnyt sen käyvän ilmi äitini minulle
+ilmestyneessä katseessa. Ilme hänen silmissään oli pääasia, kaikki muu:
+vartalo ja jäsenet, saivat esiintyä niin heikosti, niin vähän
+silmäänpistävästi kuin vain oli mahdollista. Ja minun onnistuikin
+niihin saada vain aavemainen, henkinen tunnelma, joka itseenkin
+vaikutti omituisen salaperäisesti.
+
+»En ikinä ole omien kätteni luomaa sillä silmällä katsellut. Minussa
+kasvoi kunnioituksen ja ihailun sekainen tunne sitä kohtaan. Samalla
+tuli se ystäväksi minulle, enkä viihtynyt missään niinkuin sen
+seurassa. Kun avasin kääreet, oli niinkuin olisin jotain elävää olentoa
+kosketellut. Kun olin sen kipsiin valanut ja sitten marmoriin hakannut,
+minä miltei vapisin, ja olisin tahtonut langeta polvilleni sen eteen,
+pyytää siltä suojelusta itselleni. Asetin sen eri nurkkaansa, verhosin
+sen uutimilla ja sytytin illoilla kynttilän sen edessä palamaan.
+Jalustaksi olin veistänyt kirjan kuvan äitini Uuden Testamentin
+mukaiseksi.
+
+»Ja se palkitsi vaivani. Tyhjyyteni oli poissa, yksinäisyys ei minua
+kammottanut, minulla oli hyvä henki, oli suojelusenkeli huoneessani.
+
+»Se kun oli vain itseäni varten, en sitä kenellekään näyttänyt.
+
+»Mutta eräänä päivänä, kun palaan työstäni, tapaan joukon tovereita
+luonani. Ne olivat nuoria, skandinaavilaisia taiteilijoita, jotka
+söivät samassa ravintolassa kuin minäkin. Jostain saatuaan vihiä
+teoksestani he olivat päättäneet tulla sitä katsomaan. He olivat
+vetäneet verhot syrjään ja olivat, joskaan eivät polvillaan kuvani
+edessä, niin ainakin aivan haltioissaan sitä katsellessaan.--Mainiota!
+Etevää! Mutta noinhan se juuri on tehtävä, iankaikkisen rakkauden
+jumalatar!»
+
+»Ei minua mielestäni oltu koskaan ymmärretty niin hyvin kuin nyt.
+Tunsin siitä sanomatonta tyydytystä, varsinkin kun näin, että heidän
+mielihyvänsä ja ilonsa oli vilpitön ja todellinen.
+
+»--Se on suurta taidetta! Se on niin tiivistettyä, niin keskitettyä ...
+koko suuri maailman aate yhdessä ainoassa katseessa...--On niinkuin tuo
+silmäys tulisi tuntemattomista maailmoista, jostain taivasten takaa...
+--Ei, hyvä ystävä, rakkaus _on_ persoonallinen olento, olet sen tuossa
+osoittanut, vaikka kuinkakin sitä vastaan väittäisit!»
+
+»Se oli pian tullut heille yhtä rakkaaksi kuin minullekin. He tulivat
+sitä vähän väliä katsomaan, istuimme iltakaudet kehässä sen ympärillä,
+me sitä kuin palvelimme ja sen johdosta keskustelimme. Se oli heidän
+mielestään se kauan odotettu »uuden suunnan» suuri taideteos, ja minä
+olin le maître näille nuorille innostuneille miehille. Minä olin muka
+löytänyt sen, mitä he olivat etsineet, he puhuivat minusta kaikkialla,
+kirjoittivat minusta, pyysivät saada ottaa jäljennöksiä teoksestani ja
+julkaisivat sen hienona valopainoksena aikakauskirjassaan.
+
+»En käsitä vielä tänäkään päivänä, miten sokeuteni saattoi olla niin
+suuri, ja etten jo aikoja sitten ollut tehnyt kaikesta tästä sitä
+johtopäätöstä, joka siitä välttämättä oli tehtävä. Olihan aivan
+sattuma, että silmäni aukenivat.
+
+»Eräänä päivänä tulee hieno, hansikoitu herra, ulkonäöltään
+juutalainen, luokseni ja ojentaa minulle nimikorttinsa, josta näen,
+että hän on 'pyhimystenkuvain kauppias'. Hän sanoo kuulleensa
+taiteilijapiireissä paljon kehuttavan rakkaudenjumalatani, eikä sen
+tähden voineensa vastustaa haluaan tulla sitä katsomaan. Enkö tahtoisi
+olla ystävällinen ja näyttää hänelle sitä?
+
+»Annan hänen katsoa, hän luo siihen vain hätäisen silmäyksen ja kysyy,
+enkö tahtoisi myödä hänelle jäljennösoikeutta teokseeni.
+
+»--Mutta eihän tämä ole mikään pyhimyksen kuva?
+
+»--_Parfaitement, monsieur_! Ei olekaan, hyvä herra, mutta se on
+enempi! Pyhimysten kuvat, madonnat ja ristiinnaulitun kuvat ovat
+vetovoimansa kadottaneet. Ei kukaan niitä enää kysy. Suuri, hieno,
+taiteellisesti sivistynyt ja samalla uskonnollinen yleisö tahtoo uusia
+aiheita, uusia muotoja hartaudelleen. Minä myön tavattomasti uutta,
+uskonnollista taidetta. Uskonnollinen taide ei ole samaa kuin
+kirkollinen. Kirkko on kenties aikansa elänyt, mutta uskonto elpyy
+taas. Vanhat kuvat kun eivät tyydytä, tarvitaan uusia palveltavaksi...»
+
+»--ja sitä vartenko te...?»
+
+»--Minä olen varma siitä, että teoksenne on leviävä tuhansin kappalein
+... luulen voivani tarjota teille mitä parhaimmat ehdot ... pienen
+eläkkeen ... _n'est-ce pas, monsieur? C'est entendu_!»
+
+»Niinkuin salaman kautta, joka pimeältä taivaalta leimahtaa ja
+yht'äkkiä paljastaa kuilun, johon eksyksissä kulkeva matkamies on
+suistumaisillaan, selveni minulle nyt kaikki...
+
+»Pyhimysten kauppias päästi hämmästyksen huudahduksen, kun luuli minun
+aikovan häntä iskeä vasarallani ... hypähti syrjään, tempasi knallinsa,
+mutta ei ehtinyt vielä ovesta, kun marmorini, jumalankuvani, jo kaatui
+suulleen ja meni pieniksi pirstaleiksi kiviselle lattialle.
+
+»Ja pirstaleina olen minäkin, ainiaksi pirstaleina, enkä koskaan enää
+pääse kokoutumaan. Minä houkkio, minä narri, joka olin luullut puhdasta
+aatteellista oppia julistaneeni, suurinta totuutta toteuttaneeni,
+vieneeni uskontoa ennen näkemätöntä kehitystä kohden, minä, joka olin
+mielestäni, en vain uskon puhdistaja, vaan sen uudistaja, jopa sen
+luojakin, minä olin tehnyt kuperkeikan ja seisoin samoilla
+jalansijoillani, mistä olin lähtenyt--en ollut alhaisinta villiä
+parempi, joka asettaa pyöreän kiven soikean päälle ... en ollut
+ainoastaan kuvain kumartaja, omien kätteni töiden jumaloija, vaan olin
+ollut vähällä tulla jumalankuvain kauppiaaksikin...
+
+»Eikä sillä hyvä: minä suren yhä vieläkin särkynyttä Jumalaani,
+murehdin sitä yöt ja päivät, sillä parempaa en tiedä. Eikä sitä tiedä
+tämä maailmakaan, joka kulkee ja kulkee ja aina samaan paikkaan saapuu.
+Se on yhä se sama pakanallisiin muotoihin sidottu, alttareihinsa kiinni
+kytketty, mikä se aina on ollut ja kai aina tulee olemaan, kehäänsä
+kiertäen ja omia askeleitaan iankaikkisesti tallaten.
+
+»Sen vuoksi en usko enää mihinkään enkä mitään toivo. Hyvää yötä siis,
+vanha ystäväni.»
+
+»J.K. Sanoinko, etten enää mitään usko enkä mitään toivo? Kun tarkemmin
+ajattelen, eilisestä mielenliikutuksesta tyyntyneenä, sitä, mitä
+minulle nyt on tapahtunut, on sentään julkeata väittää, että jos minä
+en ole kyennyt totuutta toteuttamaan, eivät muutkaan kykene. Mistä minä
+tiedän, ettei kerran ole tuleva joku toinen, se oikea, joka puhuu
+hengessä ja totuudessa ja jonka kengännauhojakaan en ole kelvollinen
+päästämään.»
+
+
+
+
+IHMISEN PELKO.
+
+
+Eläimet elivät maan päällä täydellisessä tietämättömyydessä mistään
+heitä itseään korkeammasta olennosta, sillä ihminen ei ollut vielä
+luotu eikä kukaan aavistanut, että hänet luotaisiinkaan. Luomakunnalta
+puuttui herra, mutta se ei osannut häntä käivatakaan.
+
+Susi tosin siihenkin aikaan haaskasi lammaskarjassa, hauet söivät
+särkiä, haukat hätyyttelivät kanoja, ja kettu vainosi vuonia, mutta
+haltijakseen ja herrakseen ei kukaan toistaan tunnustanut. Maailmassa
+vallitsi pienten, paikallisten kahakoiden ohella rajaton vapaus, eikä
+kukaan sen asujamista alistunut kenenkään yksityisen vallan alaiseksi.
+
+Mutta sitten luotiin ihminen, ajettiin alas taivaasta ja asetettiin
+kaikkia luotuja vallitsemaan. Hän astui alas korkealle vuorelle ja teki
+sinne asumuksensa. Eläimet, jotka hänen ilmestyessään sattuivat olemaan
+saapuvilla, luulivat häntä ensin apinaksi, ja todella hän olikin ensi
+alussa hyvin apinan näköinen. Sentähden ei kukaan ymmärtänyt häntä sen
+enempää pelätä kuin pelkäsi apinaa. Metsäkauris seisoi hänet
+keksittyään silmät suurina ja korvat pystyssä, mutta painautui kohta
+taas rauhallisena nurmikkoa syömään. Kyyhkyt katselivat pää kallellaan
+häntä puiden oksilta, mutta eivät lentäneet tiehensä, ja apina kohteli
+häntä kuin vertaistaan, heitti pähkinällä otsaan ja livisti ilkkuen
+tiehensä.
+
+Mutta ihminen, joka oli oppinut jumalia pelkäämään, tahtoi, että
+eläimet häntä pelkäisivät ja kunnioittaisivat niinkuin hän pelkäsi ja
+kunnioitti jumalia. Hän juoksi majaansa ja tempasi sieltä jousensa ja
+vasamansa, jotka oli saanut valtikakseen, tähtäsi ja ampui; ampui
+kerran, ampui toisen ja ampui kerran kolmannenkin. Kauris kaatui
+kuolleena maahan, ja veri purskahti hänen sieraimistaan, kyyhky putosi
+oksaltaan, ja pahasti haavoitettuna pakeni apina parkuen tiehensä.
+Eivätkä kauriit, linnut ja apinat sen päivän jälkeen uskaltaneet tulla
+lähitienoillekaan, vaan loittonivat kauas pois siltä vuorelta, minkä
+olivat asuinpaikakseen valinneet.
+
+Kyyhky oli ensimmäinen, joka vei muille vuorille sanan siitä, mitä
+Ihmisvuorella tapahtui. Oli lintujen käräjät, hän istuutui pitkän
+korpikuusen latvaan ja kertoi kokoontuneille kansalaisilleen, mitä
+hänelle äsken oli tapahtunut. Oksalla kuherrellessaan oli häneltä hänen
+toverinsa tuuskahtanut kuoliaana maahan, ja kun hän ensin paettuaan
+palasi häntä etsimään ja silmäili alas, näki hän kaikkialla raatoja ja
+nyletyitä nahkoja. Ja hän arveli, että siellä varmaan raivosi rutto.
+
+Mutta tuskin hän oli saanut sen sanotuksi, kun kuului kumma suhaus
+ilmassa, kyyhky levitti siipensä, yritti lentoon, mutta putosi jalat
+suorina puun juureen eikä enää hievahtanut.
+
+Rutto! rutto! huusivat nelijalkaiset, ja: rutto! rutto! rääkyivät
+linnut,--kun taas suhahti samalla lailla ilmassa ja lammas lyykähti
+polvilleen eikä enää noussut. Silloin kaikki kokoontuneet eläimet
+hajaantuivat kuin akanat tuuleen, mihin pikimmin kerkesivät.
+
+Kettu kääntyi kuitenkin metsän laidasta uteliaana jälelleen katsomaan.
+Mutta silloin näki hän edessään olennon, joka seisoi pystyssä kuin puun
+kanto, mutta jonka ruumis oli valkea ja karvaton ja jonka silmissä
+paloi outo hehku sellainen, että hän meni kuin hervottomaksi ja
+luikerti maha matalana lähimpään pensaikkoon. Hän oli nähnyt ihmisen
+kasvoista kasvoihin, mutta ei siitä uskaltanut kenellekään kertoa. Ja
+siitä päivästä alkoi hän vavahdella joka kiven ja kannon kohdalla,
+kierti ne kauaitse, luuli joka paikassa näkevänsä ihmisen ja alkoi
+miettiä keinoja häntä lepyttääkseen.
+
+Eivätkä ehtineet eläimet selvitä ensimmäisestä säikähdyksestään, kun
+alkoi uudistumistaan uudistua se, mikä äsken oli tapahtunut. Milloin
+kaatui komea hirvi, sydän nuolen lävistämänä, milloin putosi pyy
+oksaltaan, milloin oikaisi joutsen kaulansa ja jäi lammen pinnalle
+kuoliaana kellumaan. Kauhu, pelko ja vavistus valtasi koko eläinkunnan.
+Hänen äänensäkin joskus kuultiin, ja se tunki luihin ja ytimiin
+pahemmin kuin suden ulvonta tai vihastuneen kontion kiljahdus. Hänen
+nuolensa suhahtelivat yhtämittaa, mutta kukaan ei tiennyt, milloinka ne
+tulivat, mistä ja minkä tähden.
+
+Oli niitä, jotka sanoivat, että meitä rangaistaan meidän synteimme
+tähden, sillä miksi me elämme riidassa ja eripuraisuudessa ja
+raatelemme toinen toistamme. Mutta miksi syyttömät kärsivät syyllisten
+tähden? kysyivät toiset. Miksi säilyy haukka, kun kaatuu kyyhkynen,
+miksi kuolee lammas, kun susi säästetään? Eikä ollut ketään, joka olisi
+voinut näihin kysymyksiin vastausta antaa. Mutta vähitellen oppivat
+kaikki käsittämään, että oli ilmaantunut heitä kaikkia korkeampi
+olento, jonka vihaa ei kukaan välttänyt, jota ei kukaan voinut paeta,
+vaan jota kaikkien täytyi pelätä.
+
+Mutta kettu, joka oli kaikkia muita eläimiä viisaampi, joka oli nähnyt
+ihmisen ja joka yöllisillä retkillään hänen majansa ympärillä hiipien
+oli hänen tapansa tutkinut, mutta joka ei hänkään ollut koskaan
+hengestään varma, oli vihdoinkin luullut saaneensa selville, miten
+ihmisen viha olisi lepytettävä. Ja salaisessa kettujen, kissain,
+susien, karhujen ja kaikkien muiden petoeläinten yöllisessä kokouksessa
+hän esitti heille ehdotuksensa ja sai sen hyväksytyksi: että ihmiselle
+viedään lepytysuhriksi ne eläimet, joita hän eniten himoaa: lammas,
+lehmä ja hevonen;--jotka vangittiin ja kytkettiin keskiyön aikana
+ihmisen asunnon eteen.
+
+Ihminen kun näki vapisevat elukat edessään, niin hänen sydämensä
+heltyi, ja kun hän jo oli mielestään tarpeeksi pelätty, niin hän tahtoi
+olla rakastettukin. Hän tahtoi, että eläimet rakastaisivat häntä,
+niinkuin hänkin rakasti jumalia. Sentähden piti hän heitä hyvänä,
+taputti heitä ja antoi heille syödä ja juoda. He olivat siitä hänelle
+kiitolliset, ihastuivat ikihyviksi, nuolivat hänen kättään ja olivat
+onnelliset, ettei hän heitä heti paikalla teurastanut, niinkuin he
+olivat pelänneet.
+
+Ja kun hän päästi heidät irralleen, niin he ylistivät ihmistä
+kaikkialla, kertoivat kaikille tovereilleen, kuinka hän oli
+jalomielinen ja laupias, ja houkuttelivat heitä taipumaan hänen
+valtansa alle. Ne, jotka tottelivat, tulivat hänen luokseen ja
+taipuivat hänen ikeensä alle, saivat armon ihmisen edessä, ja niitä
+sanoi hän kaikkia »omiksi lampaikseen». Mutta toisia, jotka eivät
+ottaneet kääntyäkseen eivätkä ihmisen orjuuden alle alistuakseen, sanoi
+hän »susikseen».
+
+Ja niitä vainoo ihminen vieläkin, niitä varten teroittaa hän nuolensa,
+jännittää jousensa ja ampuu silloin, kun he sitä kaikista vähimmin
+aavistavat. Eikä hän lakkaa, ennenkuin saa ne sukupuuttoon hävitetyksi,
+ja siinä ovat kesytetyt eläimet hänelle avullisina.
+
+Usein kiukustuttaa ihmistä kesyttömien eläinten vastarinta. Mutta hän
+on kuitenkin tyytyväinen siitä, että hekin häntä pelkäävät, tunnustavat
+hänen valtansa ja tietävät, että hän on heitä korkeampi, väkevämpi ja
+voimallisempi.
+
+
+
+
+PIENEHKÖ, PYÖREÄ, PEHMEÄHKÖ...
+
+Olette ehkä tulleet huomanneeksi, että meillä virkoihin, tärkeihin
+tehtäviin ja yleensä kaikenlaisiin suurempiin luottamustoimiin
+kernaasti asetetaan miehiä, jotka eroavat muista erään pienen, hauskan
+omituisuuden kautta. Se tavataan melkein jokaisella, joka on
+saavuttanut vähänkään huomattavamman yhteiskunnallisen tai valtiollisen
+aseman. Ilmiö on niin yleinen, ettei sitä juuri voi sattuman
+oikuksikaan sanoa. Olen tehnyt silmämääräisiä tutkimuksia useilta
+elämän eri aloilta ja tullut tosiasioita vertaillessani siihen
+tulokseen, että vasta sitten, kun kansalainen voi tähän hankkimaansa
+tuntomerkkiin viitata, hänellä on mahdollisuus saavuttaa se päämäärä,
+mihin hän pyrkii. Saattaahan tosin tapahtua, että notkea selkä, kumarat
+hartiat tai erityisesti etevät luonnonlahjatkin voivat tulla
+kysymykseen, mutta poikkeuksena se kuitenkin on yleisestä säännöstä
+pidettävä. Ja yleinen sääntö on se, että hakijalla, jos hän tahtoo
+varmasti tulla huomioon otetuksi, tulee olla rinnan alla tuollainen ...
+jonkunlainen ... kuinka sanoisin ... tuo tuollainen pienehkö, pyöreä,
+pehmeähkö...
+
+Eräässä pitäjässä oli tuonnoittain kirkkoherran vaali. Ehdokkaita oli
+kolme, kaikki yhtä lahjakkaita, ei kukaan toistaan etevämpi. Miesten
+kesken oli pitkiä puheita ja tuumailuja siitä, kenelle äänet
+annettaisiin. Sanoi sitten eräs arvokas isäntä:--»Huutakaapa, ketä
+huudatte, minä huudan Huukperiä!»--»Minkä tähden juuri Huukperiä
+huudat?»--»Sentähden, että se on niitä muita kahta hyötyvämmän
+näköinen. Sehän tuo jaksanee saarnata, kun on mistä saarnaa. Tynnyri on
+minusta parempi kuin tyhjä säkki.» Ja Huukperi sai enimmät äänet, eikä
+ole katumista ollutkaan.
+
+Pienessä kaupungissa oli pormestarin vaali. Oli niitä ehdolla jos
+jonkinlaisia, pieniä jos suuriakin miehiä. Mutta ei ollut kuin yksi
+ainoa pulloposkinen, pyöreävartaloinen, pehmeämuotoinen.--»Sehän tuo
+jaksanee oikeutta istua, kun on, minkä päällä istuu», sanottiin, ja hän
+sai viran.
+
+Mutta kun muutamaan kuntaan tuli uusi kansakoulunopettaja--hänet
+valittiin paperiensa mukaan, miestä itseään näkemättä, niinkuin noissa
+vaaleissa valitettavasti vielä usein tapahtuu--niin pudistelivat
+johtokunnan ukot päätään ja tuumasivat:--»Eihän tuo ole minkään
+näköinen, kovinpa on kuikelo ja laiha.» Eikä heidän mielestään
+kansanopetus ollut ollenkaan oikeissa käsissä.
+
+Ja samanlaiset näkökohdat tulevat selvästi näkyviin sellaisissakin
+virkanimityksissä, joihin kansa ei pääse suoranaisesti vaikuttamaan.
+Sillä »kansan terve järki» on onneksi säilynyt turmeltumattomana niissä
+miehissä, joille se on antanut onnensa ohjakset.
+
+Kun ummistan silmäni ja loihdin eteeni rivissä seisomaan kaikki ne
+nimismiehet, tuomarit, kruununvoudit ja monet muut, jotka minun on onni
+ja kunnia tuntea, niin enpä näe montakaan, joka ei mittaa täyttäisi.
+Koulunopettajat, joita Jupiter vihaa, ovat tosin poikkeuksena, mutta se
+riippuu erityisistä asianhaaroista eikä riko yleistä sääntöä, jota se
+päinvastoin vahvistaa.
+
+Heidän keskuudessaan ei näet, ainakaan yleisemmin, tähän saakka vielä
+ole ollut tapana tehdä kumarruskäyntejä korkeitten asianomaisten luona.
+Mutta näiden toisten kesken on jo ammoisista ajoista ollut yleisenä se
+tapa, että virkaan pyrkivän tulee käydä »näyttäytymässä» tulevan
+esimiehensä tykönä. Hakemuskirja puhuu omaa kieltään, hakijan ulkomuoto
+omaansa. Ja nyt on usein toinen yhtä kaunopuheinen kuin toinenkin.
+
+Enkä minä ymmärrä, niiksi sitä moititaan, että on, niinkuin on.
+
+Päinvastoin ymmärrän minä erinomaisen hyvin, mistä syistä tuo
+»pienehkö, pehmeä, pyöreähkö» on voinut päästä painamaan siinä
+vaa'assa, millä miesten pätevyyttä punnitaan.
+
+Kumarrusmatkalla kävijä esiintyy aina frakissa ja valkoisessa, kovaksi
+kiilloitetussa avorinnassa. Mutta avorinta esiintyy aina paremmin
+edukseen, kun se saa pullottaa vähän ulospäin, ja frakki on silloin
+somimmillaan, kun sen reuna ja liivien nappirivi pääsee tekemään
+kauniin kaaren eteenpäin. Samalla tekee koko mieskin vakavan, varman ja
+tyvenen vaikutuksen, ja hän näyttää sellaiselta, jota eivät kaikki
+»ajan tuulet» pääse heiluttelemaan. Ja kun hänen silmissään
+tavallisesti on rauhallinen, lempeä ilme ja kun hänen otsallaan asuu
+ikuinen totisuus, niin onhan aivan luonnollista, että hänet katsotaan
+sopivammaksi kansansa edessä edustamaan valtiota ja yhteiskuntaa kuin
+tuo pieni käppyrä tai tämä pitkä hongankolistaja, joista ei voi tietää,
+millä oksalla ne milloinkin istuvat ja mitkä tuulet niitä milloinkin
+heiluttavat, ja jotka eivät voisi vaatia sitä kuuliaisuutta ja
+tyrkyttää sitä asemansa arvoa, minkä voi sellainen, joka on täyteläinen
+sekä edestä että takaa. Ei ole sentähden ihme eikä mikään, että tuo tai
+tämä korkea esimies, jonka tulee alaistensa kaikista toimista vastata,
+ihan kuin itsestään tulee--jos suinkin mahdollista--antaneeksi paikan
+sille, josta on takeita, että hän paikkansa täyttää.
+
+Että se useimmiten onkin mahdollista, se on jo nähty. Monet nimitykset
+ja ylennykset--kaikkein korkeimmatkin--joita ei muuten voitaisi
+ymmärtää, ovat siten selitettävissä. Erehdyksiä on kyllä voinut
+tapahtua, ja tapahtuuhan niitä aina. Mutta siitä huolimatta sopisi
+minusta nyt tehdä laiksi se, mikä kerran on yleinen tapa, sopisi antaa
+asetus, jossa säädettäisiin, että virkanimityksissä, suuremmissa ja
+pienemmissä, on--virkamiesten rotu-omituisuuksien yhä edelleen
+kehittämiseksi--hakijalta, joka tahtoo tulla huomioon otetuksi,
+vaadittava myöskin tuo tuollainen ... jonkinlainen ... kuinka
+sanoisinkaan ... pienehkö, pyöreä, pehmeähkö...
+
+
+
+
+»NUORI SIELU».
+
+Kuvaus kansallisen herätyksen keskiajalta.
+
+
+Hän on mielestäni niitä kaikkein onnellisimpia ja kaikkein
+kadehdittavimpia. Sillä hän on täydellinen sopusoinnun ja ihanteitten
+mies, ja niitä on harvassa tänä tyytymättömyyden, epäilyksen ja
+hermostuneen hajanaisuuden aikakautena. Meidänkin oloihimme nähden,
+jotka eivät kuitenkaan hevillä pane mieliä yli laitainsa kuohumaan, hän
+on oikeastaan jotenkin harvinainen ilmiö. Sillä johan on meilläkin
+tyytymättömyyttä oleviin oloihin, on innostuksen ja auktoriteettiuskon
+puutetta; on pettyneitä toiveita, onpa kenties luottamuksen puutetta
+omaan tulevaisuuteemmekin. Ne ovat kaikki niitä uuden ajan
+tunnusmerkkejä.
+
+Mutta hänellä on vielä lapsuutensa usko ja nuoruutensa isänmaallinen
+innostus tallella, eikä se näytä koskaan edes häiriytyneen.
+
+Jo koulussa ollessaan hän uskoi järkähtämättä kaikkeen siihen, mikä oli
+»kaunista, hyvää ja totta». Hän ihaili kaikkia klassikoita ja osasi
+ulkoa kaikki ne isänmaalliset runoelmat, jotka siihen saakka oli
+kirjoitettu.
+
+Ylioppilaaksi tultuaan hän otti kaikki vastaan semmoisena kuin se
+hänelle annettiin. Aatteiden antajat olivat, tai ainakin sanoivat
+olevansa, ylevän innostuksen miehiä, puhtaiden periaatteiden miehiä, ja
+hän ei arvostellut eikä irvistellyt. »Suomen suuret miehet» elivät
+vielä ja vaikuttivat ympäristöönsä, vaikka heidän testamenttinsa olikin
+jo tehty. Heidän levittämänsä loisto heijasti takaisin niistä, jotka
+olivat ottaneet heidän testamenttinsa määräykset toteuttaakseen. Ja
+oikeutettuja ja kykeneviä tähän työhön olivat mielestään kaikki
+senaikuiset nuoret miehet. Sillä ei kukaan yksityinen henkilö tai
+puolueryhmä ollut vielä ottanut urakalle suomalaisuutta eikä isänmaan
+asioita. Kukin oli vakuutettu voivansa ja saavansa jotakin uhrata
+isänmaan alttarille. Kaikki olivat »nuoria sieluja», ja kaikkien sydän
+sykki sille, mikä oli »kaunista, hyvää ja totta.»
+
+Hänkin oli vakuutettu voivansa jotain »uhrata». Hänelläkin oli
+leiviskänsä hoidettavanaan. Ja hän hoiti sitä ehkä paremmin kuin moni
+muu, sillä hän ei menettänyt mitään omasta itsestään, ei menettänyt
+»nuorta sieluaan» eikä isänmaallista innostustaan.
+
+Kuinka monet siihen aikaan puhuivatkaan suurista tarkoituksistaan, ja
+kuinka harvat ovat niitä toteuttaneet! Hän ei puhunut omistaan, mutta
+silti ei niitä häneltä puuttunut.
+
+Mutta puhukaamme ensin hänen innostuksestaan ja sitten hänen töistään.
+
+Näen hänet vieläkin edessäni tuossa tutussa kehässä, joka niin usein
+muodostui ylioppilastalon puhujalavan ympärille. Kuinka hänen silmänsä
+säihkyivät, kuinka hänen rintansa kohosi ja keuhkonsa paisuivat
+isänmaallisia eläköönhuutoja huudettaessa! Näen hänet laulajien
+joukossa milloin haaveksiva ilme kasvoillaan, milloin hehkuva puna
+poskillaan. Näen hänet saattokuluissa ja suurten miesten haudoilla,
+näen hänet Suomalaisen teatterin permannolla pakahtumaisillaan
+ihastuksesta, karhea liinatukka pystyssä, kädet yhtä punaisina kuin
+posket.
+
+Monelta tuo tuli sammui ja kylmeni tuo hehku. Häntä se jäi
+lämmittämään, ja se lämmitti häntä leipähuolien harmaimpinakin
+pakkaspäivinä, aina riittäen niihin vähäisiin tehtäviin, jotka hän oli
+ottanut suorittaakseen niinä aikoina, jotka jäivät häneltä yli
+varattoman miehen kiireisissä lukupuuhissa.
+
+Koulussa ollessaan hän jo keräsi kansa- ja muinaistieteellisiä esineitä
+konventtinsa kustannuksella. Ylioppilaana laajeni ohjelma satuihin ja
+sananlaskuihin ja outojen sanojen keräämiseen Kotikielen Seuran lukuun,
+paitsi sitä, että hän yliopistossa ollessaan lukukauden aikana oli
+ainainen agitaattori, yksi noita n.s. »fennomanian juoksupoikia» sekä
+melkein jokapyhäinen luennonpitäjä rautatienvarsipitäjissä Helsingistä
+Hämeenlinnaan. Mutta hänen suurin työnsä oli tutkimus kotipitäjänsä
+oloista, tuollainen pitäjänkertomus, jossa hän esitti oman
+paikkakuntansa 1) muinaistieteelliseltä, 2) historialliselta, 3)
+kansatieteelliseltä ja 4) kielelliseltä kannalta katsottuna. Siinä oli
+lueteltu jokainen vanha puu ja kivi, jokainen kyläkahakka, kaikki
+papit, lukkarit, suntiot ja kirkonkellot vanhoine kirjoituksineen,
+jokainen maasta löydetty raha, taltta ja nuolenpää, jokainen kielen
+diftongi, kerakkeen koveneminen ja pehmeneminen j.n.e.--ja se oli
+tunnollista työtä, johon oli pantu vuosien vaivat ja lomahetkien
+innostus. Se saikin kunnian tulla julaistuksi Suomikirjassa, siitä
+mainittiin muutamalla kehuvalla sanalla Suomalaisen Kirjallisuuden
+Seuran vuosikertomuksessa, ja hän sai vastaanottaa pienen
+kirjapalkkionkin.
+
+Millä viattomalla riemulla hän kantoi tuon kirjapakkansa asuntoonsa,
+millä hellyydellä hän selaili noita ikävännäköisiä lehtiä, joiden
+sisällöstä me muut emme olisi ikipäivinä viitsineet selkoa ottaa. Me
+nauroimme hänelle silloin, niinkuin niin usein ennenkin, teimme pilaa
+hänestä ja hänen hommistaan, me kaunosielut, jotka jo aikoja sitten--
+s.o. pari vuotta ylioppilaana oltuamme, tämä oli kolmas!--olimme
+pudistaneet päältämme ylioppilasinnostuksemme ja sen sijaan olimme
+saaneet »uusia aatteita» ulkomailta. Me puhuimme ylenkatseellisesti
+suomenmielisten ahtaista näköpiireistä, me nimitimme häntä
+»pikkusieluksi», joka ei ymmärtänyt Ibseniä eikä ole kuullut
+puhuttavankaan Emile Zolasta tai Paul Bourget'sta. Hän ei siitä
+loukkautunut, sillä hän ei käsittänyt, ei _voinut_ käsittää todeksi
+sitä, mitä puhuimme. Ja hyvä oli, ettei hän sitä käsittänyt, sillä
+varmaankin hän olisi tullut onnettomaksi, jos hänelle olisi selvinnyt
+se, mistä me olimme varmat, eli että Runeberg oli vanhanaikuinen, että
+Topelius ei kelvannut aikamiesten luettavaksi, että Kalevala oli
+pitkäveteinen eikä suinkaan mikään maailman ensimmäinen epopea, ettei
+kaikki ollut jumalansanaa, mitä Snellman oli sanonut, ja ettei
+Yrjö-Koskinen ollut »johtavissa aatteissaan» lausunut
+historianfilosofian viimeistä sanaa maailman menosta. Sellainen
+mielipiteiden mullistus olisi ollut kova isku hänelle, joka oli
+tottunut pitämään maailmankirjallisuuden arvokkaimpana kaikkea, mitä
+suomenkielelle käännettiin, josta ylioppilasalbumin ilmestyminen oli
+merkkitapaus pohjoismaiden kirjallisuudessa, josta Suomalainen teatteri
+oli ensimmäinen taidelaitos Euroopassa, Ida Aalberg ja Oskari Wilho
+ensimmäisiä näyttelijäneroja ja Ekmanin Väinämöinen ja Takasen Aino
+maailmanmainioita taideteoksia. Mutta se isku ei koskaan häneen osunut,
+sillä hän torjui kaikki arvostelut ja epäilykset sillä, että olihan se
+suomalaista ja olihan se omaa--»ja tietysti tekin oikeastaan niin
+ajattelette, vaikka siinä vain leikkiä laskette». Ja niin hän pysyi ja
+niin hänen _täytyi_ pysyä nuoruutensa ihanteille uskollisena. Silloin
+hänelle naurettiin, mutta jälkeenpäin olen tavannut niitä, jotka ovat
+häntä kadehtineet.
+
+Hän joutui maaseudulle, vähäiseen opettajavirkaan muutamaan
+pikkukaupunkiin. Siellä hän tietysti ryhtyi, »astuttuaan ulos elämän
+taisteluun, toteuttamaan niitä ihanteita, jotka oli itselleen
+nuoruutensa aikana asettanut», niinkuin sitä siihen aikaan
+akateemisella juhlapuhekielellä sanottiin. Ulos elämän taisteluun--
+Kuopion takana!--toteuttamaan ihanteita--Torniossa!
+
+Mutta hän toteutti omansa, ne, jotka hänellä oli: perusti suomalaisen
+seuran, oli ainaisena puhujana ja esitelmänpitäjänä kaikissa
+paikkakunnan isänmaallisissa riemu- ja surujuhlissa, puuhasi
+onnittelusähkösanomia mainioiden miesten syntymä- ja nimipäiviksi
+pääkaupunkiin, juoksi pääkaupungin suomenmielisten asioita, liikutteli
+kaikkia keräyslistoja, joita hänelle tietysti tukuittain lähetettiin,
+milloin teatterin takaamista, milloin uuden koulun kannattamista,
+milloin minkin uuden seuran jäsenluvun kartuttamista varten.--»Ei
+sieltä tule mitään, ei sinne maksa vaivaa lähettää», kuultiin
+helsinkiläisissä toimikunnissa usein sanottavan.--»Miksei, lähetetään
+vain, kyllä hän ainakin itse siihen nimensä merkitsee». He tunsivat
+miehensä, ja listat tulivat kuin tulivatkin tunnollisesti takaisin--
+ainakin hänen nimellään varustettuina.
+
+Huolet isänmaan asioista ja hänen omista asioistaan--joita oli ehkä
+vielä enemmän kuin isänmaan asioita--eivät kuitenkaan voineet olla
+jälkeään jättämättä ainakaan hänen ruumiiseensa, joskaan ei sieluunsa.
+Hän vanheni, laihtui, kävi kasvoiltaan läpikuultavaksi, itse sitä
+huomaamatta. Maaseutupatriootin palkka on tavallisesti unohdus ja
+kiittämättömyys. Mitä tunnustusta olisivat pikkukaupungin poroporvarit
+voineet hänelle antaa, ja pääkaupungissa oli niin paljon ja
+läheisempiä, joita täytyi »tunnustaa». Ei hän kuitenkaan, niinkuin niin
+monet muut, tätä kiittämättömyyttä nurkunut; hän ei ollut koskaan
+kiitosta hakenut eikä siis huomannut sen puutettakaan. Mutta olen minä
+kuitenkin varma siitä, että hänellä oli salainen, hyvin, hyvin salainen
+haaveensa kerran maailmassa päästä pääkaupunkiin, ja saattaahan olla
+mahdollista, että hän tämän toiveensa toteuttajaksi ajatteli jotakuta
+niistä miehistä, joilla oli valta ja virat ja joille hän oli niin monta
+palvelusta tehnyt. Ei hän tästäkään suoraan puhunut, ehkei ollut siitä
+itsekään selvillä, mutta puolista viittauksista sen kuitenkin huomasi.
+
+Mutta mitä varten teki hänen mielensä pääkaupunkiin? En tarvinne
+sanoakaan, että hän oli pyrkinyt sinne päästäkseen ylenemään,
+saadakseen suurempia tuloja, tullakseen huomatuksi. Hänen vaikuttimensa
+olivat tässä niinkuin kaikessa muussakin n.s. isänmaallisihanteellista
+laatua. Kandidaattitutkinnon suoritettuaan hän ei ollut käynyt
+Helsingissä. Mutta hän oli kuullut siitä puhuttavan. Se oli kasvanut
+hänen mielikuvituksessaan vielä suuremmaksi kuin se oli kasvanut
+todellisuudessa. Hän ei osannut kuvitella mielessään sen kivikartanoita
+ja uusia katuja, mutta se oli suurennut hänen silmissään maan
+henkiseksi sydämeksi, suomalaisen sivistyksen kehdoksi, kansallisen
+herätyksen ahjoksi, ja miksi kaikeksi hän sitä nimittikään tuon
+tunnetun juhlapuhesanaston mukaan. Kun saisi vielä kerran sen nähdä,
+joskaan ei sinne asettua, nousta ylioppilastalon rappusia, istua
+lukusalin shakkihuoneeseen pehmeälle sohvalle ja selailla sanomalehtiä
+--niitäkin oli siellä jo kaksi suomenkielistä jokapäiväistä ja niin
+suunnattoman suuria entiseen nähden!--käydä Arkadiassa, nähdä Säätytalo
+ja Ateneum, mutta ennen kaikkea Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran uusi
+talo, ja olla läsnä sen kuukausikokouksissa, joihin hänen käsityksensä
+mukaan kaikki ne, jotka ovat suomalaisuuden parhaita, saapuvat
+toisiansa tapaamaan. Istua siellä viheriän pöydän ympärillä suurten
+miesten seurassa--minä luulen, että hän heltyi kyyneliin sitä kaikkea
+kuvitellessaan.
+
+Monta vuotta hän sai sitä autuutta odottaa. Mutta hän pääsi siis sinne
+kuitenkin? Pääsi. Hän oli täällä käymässä äskettäin. Hän oli
+riistäytynyt irti ja lähtenyt ristiretkelle pyhäin hautain kaupunkiin.
+Hänen rakkaimmat toiveensa olivat toteutuneet.
+
+Tapasin hänet Aleksanterin patsaan edustalla, pää melkein selän yli
+putoamaisillaan.--»Sinä täällä, vanha veli, milloin olet tullut
+kaupunkiin?»
+
+Hänellä oli tuskin aikaa kättä paiskata ja kysymykseeni ei ollenkaan
+vastata. Sillä hän oli aivan haltioissaan.--»Mikä ylevä taideteos!
+Mikä ihana symbolinen ryhmä!»--ja hän arvosteli sitä samalta
+isänmaallis-taiteelliselta kannalta kuin kaikki lehdet ja juhlapuhujat
+olivat tehneet. Koetin huomauttaa muutamista virheistä, mutta hänellä
+ei ollut aikaa kuunnella.--»Se on kuolematon, kansallinen taideluoma,
+se on kansan itsensä pystyttämä, se tulee kautta vuosisatojen
+todistamaan ... ja missä arvokkaassa ympäristössä, missä komeassa
+kehyksessä se seisoo! Suomen pääkaupunki saa pitää itseänsä onnellisena
+omistaessaan...» Ja siitä hän siirtyi ylistelemään tätä pääkaupunkia,
+tätä »Suomen ihanata pääkaupunkia», tätä pohjolan kuningatarta. Se oli
+antanut hänelle aihetta loppumattomaan ihastukseen niinä päivinä, joina
+hän oli juossut sitä tarkastamassa. Hän oli käynyt taidemuseot,
+kansatieteelliset museot, Kirjallisuuden Seuran talot, teatterit,
+Säätytalot, kaikki. Mutta eniten kaikesta oli hän ihastunut siihen
+sisälliseen uudistukseen, joka täällä hänen mielestään oli tapahtunut:
+siihen, että täällä jo _melkein_ tuli suomenkielellä toimeen. Melkein
+joka paikassa osattiin täällä suomenkieltä, melkein joka puodissa oli
+suomenkielinenkin kyltti, ajurit puhuivat melkein kaikki suomea, ja
+olipa niitä, jotka eivät ruotsia ollenkaan ymmärtäneet.--»Ja sitten on
+niitä, jotka uskovat, ettei Suomen kansalla ole tulevaisuutta!»
+
+Melkein yhdessä henkäyksessä tyhjensi hän näin sydämensä meidän
+kävellessämme Senaatintorilta alas Esplanadille. Mutta joka askeleella
+oli hänellä aihetta uuteen iloon. _Suomalainen_ kalustokauppa! Suomen
+teollisuuskauppa! »Suomi!» ja »Pohjola!» Kirjakauppojen ikkunoissa
+_suomalaista_ kirjallisuutta--_korukansissakin_ ... suomalaista
+kirjallisuutta korukansissa! ... kuka olisi voinut kymmenen vuotta
+takaperin sitä aavistaakaan mahdolliseksi.--»Ja tämäkö on sitten muka
+se viikinkiläisyyden pesäpaikka?»--Hän kävi totiseksi, otsa meni
+ryppyyn. Niin, niin, vielähän ne ovat vallassa täällä.--»Mutta
+kotimainen hallitus on suomenmielinen!» huusi hän riemuiten, niin että
+vastaantulijat kääntyivät jälelleen katsomaan, ja hänen kasvonsa
+valkenivat:--»Voitto on meidän, suomalaisuuden hegemonia (mikä vanha
+tuttu, aivan unhotuksiin joutunut sana ylioppilasajoilta!) on
+saavutettu, ja tiedätkö mitä, sentähden minä en voi heitä vihata, minä
+_säälin_ heitä, minä säälin heitä koko sydämestäni!»
+
+--Tässä on finspongi, huomautin minä.
+
+--Elähän, vai tässä se on se mainio ... niinpä niin, tässähän se on ...
+vai tässä ne kävelevät ja tapaavat toisensa ja ratkaisevat maan ja
+kansan asioita.
+
+Hänen teki mieli kävellä finspongilla, hän tahtoi nähdä, miltä »ne»
+näyttävät. Jätin hänet siihen, ja me erosimme tavataksemme toisemme
+illalla teatterin jälkeen, josta me, muutamat hänen vanhoista koulu- ja
+ylioppilastovereistaan, olimme päättäneet viedä hänet Kämppiin pienille
+kekkereille.
+
+Hän lähti mielellään Kämppiin, jonka vihkimisestä ilmaisine aterioineen
+hän vuosia sitten oli lukenut itämaisesti satumaisen kertomuksen
+U.S:sta ja josta hänen mieleensä oli isänmaallisesti liikuttavana
+muistona jäänyt se, että ovenvartia osasi kaikkia kieliä--myöskin
+suomenkieltä. Ja me näyttelimme hänelle ravintolamme sekä ylä- että
+alakerran.
+
+Ne olivat ensimmäiset kekkerit, mitkä hänen kunniakseen koskaan oli
+pantu toimeen. Ja se puhe, mikä hänelle pidettiin--enemmän leikillä
+kuin todella--oli sekin ensimmäinen laatuaan. Puhuja tunsi hänen
+elämäkertansa ja osasi koota kaikki hänen ansionsa yhteen. Kuvattuaan
+hänen luonnettaan, hänen hellää sydäntään, hänen hehkuvaa sieluaan,
+lopetti hän: »Kun minä nyt juon sinun maljasi, vanha veikko, niin juon
+minä omien parhaimpien muistojeni, omien ihanimpien innostusaikojeni
+maljan, sen kansallisen herätyksen keskiajan maljan, jolloin ei
+tiedetty mitään uuden ajan itsekkyydestä, vaan jolloin vanhat ja nuoret
+itseään muistamatta riensivät miehissä pyhää hautaa valloittamaan...»
+
+--Sinä puhut kuin enkeli!
+
+--Ole vait!--Sinä olet, vanha veikko, pysynyt sellaisena kuin meidän
+kaikkien olisi pitänyt pysyä.
+
+--Surullisen hahmon ritarina, kuiskasi taas muuan, mutta onneksi eivät
+kuulleet sitä juhlapuhuja eikä juhlavieras, jotka lasit kourassa
+seisoivat vastakkain, toinen toisessa päässä pöytää.
+
+»Ja sinä voit vielä iloita siitä, mitä näet näyttämöltä ... onnellinen
+sinä, joka et ole katsonut kulissien taa etkä nähnyt itsekkyyttä,
+vallanhimoa, ammattikateutta, intriigejä ... isänmaallisuus ei ole
+ollut sinulle afääriä, sinä et ole itse hyötynyt hoitamastasi
+leiviskästä etkä voi uskoa, että muutkaan ovat sitä tehneet ... sinä
+olet pysynyt nuorena sielultasi, sinä uskot kaikkea, et epäile mitään,
+et arvostele, et irvistele. En sano sinulle: tervetuloa!--sanon vain:
+onnea matkalle! sillä sinulle on parempi, että pysyt siellä kaukana,
+mistä kaikki niin kauniilta kuvastaa. Maljasi! Eläköön!»
+
+Se oli osaksi ivaa, osaksi totta ja tuli sydämestä. Oli juotukin
+melkoisesti. Mutta hän ei käsittänyt ivaa eikä katkeruutta. Hänellä ei
+ollut korvaa sellaisille soraäänille. Hän eli oman innostuksensa ja
+omien ihanteittensa sopusoinnussa. Ja hän kiitti meitä siitä kunniasta,
+jota olimme hänelle osoittaneet. Mutta ennen kaikkea hän kiitti meitä
+siitä, että hän meissä oli tavannut vielä saman hengen hehkumassa, joka
+meitä kaikkia nuorina ylioppilaina innostutti.
+
+Ja me kun olimme jo pelänneet, että hänen silmänsä olisivat auenneet ja
+hän mahdollisesti saanut vahingon sielulleen! Hän oli ja pysyi sinä
+samana nuorena sieluna, mikä hän aina oli ollut.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Mutta sehän on hyvä, että sellaisia vielä on olemassa! sanotte.
+
+Vaan onko sitten kukaan väittänyt, ettei niin olisi? Sanoinhan jo
+alussa, että hän on mielestäni niitä kaikkein onnellisimpia ja kaikkein
+kadehdittavimpia.
+
+
+
+
+OMAN ONNENSA SEPPÄ.
+
+
+Ei ollut maalla eikä kansalla aavistustakaan siitä, että sellainen
+puute, sellainen suuri epäkohta olisi ollut olemassa. Se oli jotenkin
+rauhallisesti elänyt siinä uskossa, että sillä oli kaikki ne laitokset
+ja virkakunnat, joita se onnekseen ja menestyksekseen tarvitsi, että
+laitoksien johtajat ja virkojen hoitajat tekivät tehtävänsä, kuten
+parhaiten taisivat, ja ettei niitä uusia tarvinnut lisätä--joskin olisi
+saanut vanhoja hiukan vähennellä.
+
+Mutta elipä tämän kansan keskuudessa mies, jolla oli uusi aate jo kauan
+mielessä kytenyt. Mikä se aate oli, siitä hän ei pitkään aikaan ollut
+selville päässyt. Hän haki sitä kuitenkin uupumatta; oli monet vuodet
+ollut tällä etsivällä kannalla. Olisihan niitä ollut vanhoja aatteita
+kaikenlaisia tässä maassa, vasta puoleksi toteutettuja, joiden
+palvelemiseen hänkin olisi voinut elämänsä pyhittää. Mutta hän ei
+tahtonut olla palvelija, sillä hän tahtoi olla johtaja. Vaan kun meillä
+on johtajia niin paljon, niin on kilpailu heidän välillään kova, ja
+sentähden ei ole helppo johtajanpaikkaa löytää ... jos ei odota
+vanhojen johtajien väistymistä,--mutta hänellä ei ollut aikaa eikä
+halua sitä odottaa. Sentähden piti keksiä oma aate, hakea veres
+vaikutusala, etsiä itselleen oma asia ajettavaksi.
+
+Hän siis etsi sitä, ja viimein hän sen löysikin. Löysi sen ulkomaalta,
+niinkuin meillä melkein kaikki uudet aatteet ulkomaalta löydetään ja
+sieltä tänne tuodaan, sillä omista aatteista me olemme verrattain
+köyhät. Mutta siitä me olemme rikkaat, että oloihimme runsaasti voidaan
+sovittaa aatteita vieraista maista.
+
+Löydettyään aatteensa--löysikö hän sen nyt Amerikasta vaiko Englannista
+vaiko vain vanhasta emämaasta, on yhdentekevä--ryhtyi hän sitä heti
+kohta tunnetuksi tekemään. Ensiksi hän kirjoitti asiasta sanomalehtiin
+kirjoitussarjan, joka oli hänen nimellään varustettu. Tässä
+kirjoitussarjassa esitettiin, miten tuo aate siinä vieraassa maassa oli
+toteutettu, mitä hyvää se siellä oli vaikuttanut--se osoitettiin
+numeroillakin--ja miten tarpeellista olisi, että se meilläkin
+pantaisiin toimeen, meillä, jossa olot, luonnonsuhteet, kansan luonne
+y.m.s. ovat niin monessa kohden samanlaiset kuin siellä. »Me olemme
+pieni kansa, ja me olemme köyhä kansa, niin sanotaan», kirjoitti hän,
+»eikä meillä muka ole varoja tällaisiin uudistuksiin uhrata. Mutta se
+on, luvalla sanoen, pintapuolista puhetta. Totta kyllä on, että olemme
+köyhiä, mutta senpä vuoksi juuri ei meillä olekaan varaa tuhlata
+aikaamme toimettomuuteen. Olisi suorastaan kansallinen tappio, jos
+asianomaiset eivät niin pian kuin mahdollista ryhtyisi toimiin» j.n.e.
+
+Asianomaiset, jotka yleensä eivät pane suurta merkitystä siihen, mitä
+sanomissa heidän tehtäväkseen tyrkytetään, eivät tietysti kallistaneet
+korviaan tällekään uudelle ehdotukselle. He ovat kuin korkeat jumalat,
+jotka eivät yksityisten suitsutusuhreista isosti ihastu, vaan vaativat
+yleisen mielipiteen suuria hekatombisavuja, ennenkuin lähtevät
+pesistään liikkeelle tämän maailman puutteita parantamaan.
+
+Hän tiesi sen, ja hän piti huolta siitä, että savu ei lakkaisi
+suitsuamasta, vaan kerran tunkisi sekä suuhun että sieraimiin.
+
+Hän kuului kaikkiin seuroihin ja yhdistyksiin, ja meillä on
+kaikenlaisia seuroja ja yhdistyksiä, joiden toimialaan kuuluvat mitä
+kaikenlaisimmat aatteet ja asiat. Kun yksi seura hylkäsi hänen
+aatteensa, otti sen toinen ohjelmaansa, ja jos ei olisi ottanut, olisi
+hän perustanut oman seuransa, mikä meillä on hyvin tavallista.
+
+Kun sanomalehdet ja yhdistykset olivat asiaa kaikin puolin kannattaneet
+ja kun se oli päässyt niiden asiain arvoon, joita »päivänkysymyksiksi»
+kutsutaan, täytyi sen tietysti tulla valtiopäivilläkin esille.
+Sellaiset asiat kun tulevat valtiopäivillä esille, niin tulevat ne
+esille kaikissa säädyissä yht'aikaa. Kahdessa säädyssä se kyllä
+tapettiin, mutta kahdesta se joutui valiokuntaan. Hän oli itse
+saapuvilla evästäjäisissä ja kuiskaili näkökohtia niille puhujille,
+jotka hänen asiaansa puolustivat. Kun asia oli niitä harvoja asioita,
+jotka eivät ole puolueasioita, otettiin se valiokunnassa ennen muita
+esille ja siitä valmistui mietintökin hyvissä ajoin. Poispantu lippu
+ratkaisi valiokunnassa asian siihen suuntaan, että valiokunta kyllä
+antoi sille periaatteellisen tunnustuksensa; mutta kun asia valiokunnan
+mielestä oli hallinnollista laatua, hylkäsi se sen »luottaen siihen,
+että hallitus kyllä aikanansa, jos niin tarpeelliseksi näkee, on pitävä
+huolta siitä, että» j.n.e. Säädyt hyväksyivät valiokunnan mietinnön.
+
+Muuta ei hän ollut osannut toivoakaan ja oli hän menestyksestään niin
+iloissaan, että piti pienet päivälliset niille, jotka olivat hänen
+asiataan puolustaneet.
+
+_Hänen_ asiataan ... se oli vähitellen muuttunut hänen asiakseen, ja se
+lausuttiin usein jo julkikin. Samalla oli hänestä vakaantunut se
+käsitys, että hän on innokas, harrastava mies, joka ei jätä leväperään
+sitä, mihin kerran ryhtyy. Asian vastustajatkin olivat sitä mieltä ja
+lukivat sen hänelle ansioksi. Eikä sen tähden kukaan kummastellut, kun
+eräänä päivänä luettiin sanomissa uutinen siitä, että se ja se oli
+jättänyt Keis. Suom. Senaattiin semmoisen ja semmoisen ehdotuksen siitä
+ja siitä.
+
+Yleisen mielipiteen hekatombisavu oli siis tunkenut asianomaisten sekä
+suuhun että sieraimiin, ja senaatti päätti--ei kuitenkaan heti, vaan
+vasta vuoden, parin päästä--asettaa komitean asiantuntevia miehiä
+asiata tutkimaan, valaisemaan ja valmistamaan. Komitean
+puheenjohtajaksi tuli tietysti asian alkuunpanija, eikä kauan kestänyt,
+ennenkuin komitean ehdotus valmistettiin ja painettiin. Komitean
+ehdotus oli näin kuuluva: »Komitea on ottanut j.n.e. ... ja koska
+komitea j.n.e. ... ja kun se asia, joka j.n.e. ... on sitä laatua, että
+sen toteuttaminen siihen suuntaan, kuin on ehdotettu, näyttää olevan
+ajan vaatima, ja siihen nähden, että maamme valtiosäädytkin j.n.e.,
+niin saa komitea suurimmassa alamaisuudessa H.K.M:lle ehdottaa, että
+H.K.M. armossa suvaitsisi» j.n.e.--lyhyesti sanoen: komitea ehdotti,
+että perustettaisiin uusi virka ja että sen viran hoitajalle
+määrättäisiin palkka erittäin ja erittäin vuokrarahat.
+
+Senaatti perusti viran ja määräsi palkan ja vuokrarahat erittäin.
+
+Vaan kenpä viran hoitajaksi?
+
+Tietysti asian alkuunpanija, aatteen esittäjä ja sen innokas ajaja.
+
+Tarvitsematta suorittaa niitä näytteitä, jotka määrättiin vastaisten
+hakijain varalle, pidettiin hänet itseoikeutettuna olemaan seppänä
+siinä pajassa, jonka seinät hän oli rakentanut, jonka alasimen maahan
+iskenyt ja jonka palkeisiin hän oli ilman puhaltanut.
+
+Nimitys otettiin mielihyvällä vastaan kaikissa piireissä, lausuttiinpa
+vielä, että oli onni, että sellainen kyky oli saatu isänmaalle
+pelastetuksi.
+
+Silloin kun virka perustettiin, oli se vain palkkiovirka. Muutamien
+vuosien kuluttua anoi viranhoitaja sen koroittamista vakinaiseksi
+viraksi sekä samalla hänen päästämistään osalliseksi asianomaiseen
+eläkekassaan. Anomukseen suostuttiin. Suostuttiin seuraaviinkin: palkan
+koroittamiseen uuden viraston päällikölle, apulaisen hankkimiseen
+hänelle hänen yhä lisääntyvissä tehtävissään, painatusavun antamiseen
+laitoksen jokavuotisia julkaisuja varten j.n.e. Ja vähäisenä sivuasiana
+huomautettakoon vielä, että laitoksen päälliköllä on velvollisuutena
+esiintyä juhlatilaisuuksissa nappitakkiin ja kolmikulmalakkiin
+puettuna, kuin myöskin kantaa miekkaa vyöllään sekä niitä
+ritarimerkkejä, joita hänelle, jos ei jo ole annettu, niin ainakin pian
+annetaan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Mutta mikä on nyt tuo aate ja tuo asia, josta maa ja kansa ei ennen
+tiennyt, mutta joka on nyt hyviin turviin joutunut?
+
+Luulen olevan jotenkin yhdentekevää tietää, mikä se sellainen aate ja
+asia on. Pääasia on, että se _jokin_ on ja että maalla ja kansalla nyt
+on laitos, joka pitää siitä _jostain_ huolen, ja että sillä on mies,
+joka sitä laitosta johtaa ja joka siitä johdostaan palkkansa kantaa.
+
+
+
+
+YHDISTYSTEN AIKAKAUDELLA.
+
+Kuvaus Helsingin elämästä.
+
+
+Hän tuli huohottaen huoneeseeni, heittäytyi palttoo yllä sohvalle,
+tyhjensi lasin vettä, sanan virkkoi, noin nimesi:
+
+--En jaksa enää, voimani ovat lopussa, olen tehnyt kaikki voitavani,
+nyt saavat mennä menojaan, en pane tikkua ristiin, en pukahda, en
+päkähdä ... olkoot, eläkööt!
+
+--Mikä miehellä hätänä? Mikset pukahda, et päkähdä, miksi: olkoot,
+eläkööt? Sanalla sanoen: mitä on tapahtunut?
+
+--Ne nykyajan inhoittavat olot, ne tämän maailman uudet aatteet, ne
+seurat, ne yhdistykset...!
+
+--Rauhoitu, veikkonen, juo vettä vielä lasillinen ja kerro!
+
+Ja hän kertoi:
+
+--Minulla on virka ja tulot ja oma koti ja oma talous ... minulla on
+tyttökin tiedossani, minä olen häneen jotakuinkin rakastunut, ja minä
+tahtoisin mennä naimisiin.
+
+--Mikset sitten mene?
+
+--Mikset sitten mene! matki hän. Mikset sitten mene? Mutta kuinka minä
+voin mennä, kun en tiedä, missä hän on, missä häntä tavata, kuinka
+päästä puheilleen hakkailemaan häntä, pitämään häntä lämminnä,
+herättämään hänessä vastarakkautta, kosimaan häntä...
+
+--Menisit tanssiaisiin, teatteriin, iltahuveihin...
+
+--Tanssiaisiin, teatteriin, iltahuveihin? Niin voi puhua ainoastaan se,
+joka ei ole seurannut aikaansa, joka ei tiedä, mitä se vaatii, joka on
+elänyt säkissä niinkuin sinä. Suo anteeksi, että minun täytyy tuhkaista
+pilkallisesti sieraimiini neuvoillesi. Luuletko sinä, että ajat enää
+ovat samat kuin meidän nuorra miessä ollessamme, jolloin oli
+tanssiaisia ja ylioppilasiltamia joka viikko, jolloin ihmiset vielä
+kävivät teatterissa ja tapasivat siellä toisensa? Luuletko, että nyt
+käy päinsä naistuttavia saadakseen vain mennä ja antaa esitellä
+itsensä, kumartaa kaunottaren edessä, viedä hänet valssiin, pyytää
+hänet franseesiin, saattaa kotiin ja kosaista, sanalla sanoen:
+kihlautua ja mennä naimisiin? Ei, veikkonen! Nyt eivät neitoset enää
+ilmaannu iltamiin, eivät tule teatteriin! He lukevat, harrastavat,
+kuuluvat seuroihin, istuvat yhdistyksissä, ja ainoastaan _siellä_ voi
+heitä enää tavata.
+
+--Voithan sinäkin kuulua seuroihin, istua yhdistyksissä...
+
+--Ja niinkuin en minä olisi niissä istunut, niihin kuulunut! Kaikkiin
+niihin olen kuulunut, kaikissa niissä olen istunut ... kaikki kokenut,
+kaikki kärsinyt--hänen tähtensä, häntä tavatakseni. Mutta hän on
+paennut tieltäni, minä en ole koko talvena saanut vaihtaa sanaakaan
+hänen kanssaan, sillä minä olen aina tullut myöhään. Kun minä turhaan
+olin etsinyt häntä Suomalaisen Seuran tanssi-iltamista, sain minä
+vihdoin kuulla, että hänet oli nähty sen raittiusseuran iltamissa,
+missä ei tanssita.--Minä kiiruhdan sinne, teen raittiuslupaukseni, juon
+teetä ja särvin soodaa, istun illan, istun kaksi, niin jopa iltana
+kolmantena saan tietää, ettei hän enää harrasta eikä ole puoleen
+kuukauteen harrastanut raittiutta, vaan että hän nyt harrastaa
+naisasiaa.
+
+--Ja sinä tietysti harrastamaan naisasiaa!?
+
+--Minä harrastamaan naisasiaa, minä hakemaan häntä Unionista, mutta
+minä sinne tultuani kuulemaan, ettei hän ole enää kuukauden päiviin
+käynyt sen kokouksissa. Hän on innostunut tieteisiin, hän on päättänyt
+kartuttaa tietojaan. Hän on kirjoituttanut itsensä jäseneksi
+Filosofiseen Yhdistykseen, ja yks ... kaks ... minä olen samassa
+myöskin jäsenenä Filosofisessa Yhdistyksessä ... hän onkin muuttanut
+mielensä ja ruvennut Uusfilologiseen Yhdistykseen ... kolme,.. neljä
+... ja minäkin olen muuttanut mieleni. Nyt olen hänet
+saavuttamaisillani ja minä olen sitä iloisempi, kun tiedän, että
+Uusfilologisen Yhdistyksen kokouksia seuraa seksailtama, jossa välistä
+pistetään polkaksikin. Myhäellen kävelen minä Kämpin korridorissa ja
+odotan, että minut kutsuttaisiin sisään, sitten kun yhdistys on
+hyväksynyt minut jäsenekseen. Kutsu viipyy vähän, asiasta on syntynyt
+eri mieliä, on väitetty, etten minä ole mikään kielimies. Mutta
+enemmistö näyttää olevan puolellani, ja eihän minulla ole kiirettä,
+sillä _hän_ ei ole vielä kokoukseen saapunut. Jo tullaan minulle
+ilmoittamaan se ilonsanoma, että saan astua sisään. Pysähdyn peilin
+eteen, suin tukkani ja olen juuri lukkoon tarttumaisillani, kun näen
+hänenkin saapuvan. Vihdoinkin! Voitto on minun! Tyttö on käsissäni!
+Olen onnen saavuttanut! Ovenvartia ottaa vastaan hänen vaatteensa
+korridorin toisessa päässä, hänkin asettuu peilin eteen pukuaan
+järjestämään. En mene sisään vielä, annan hänen mennä ensin. Hän
+kääntyy ovenvartian puoleen, kysyy jotain ... minä kuulen sen, ja
+maailma mustenee silmissäni! ... kysyy, missä _Alliance Française_
+kokoontuu ja menee toisesta ovesta sisään, toisesta minä.--Huhhuh!--
+Kahden viikon päästä minä olen jäsen _Alliance Françaisessa_, vaikka en
+taida sanaakaan ranskankieltä. Mutta hän taitaa sitä niin, ettei hänen
+enää toista kertaa tarvitse käydäkään _Alliance Françaisessa_. Mutta
+estetiikka on hänelle outo ala, ja hän on ruvennut käymään Estlanderin
+luennoilla yliopistossa. Minä olen jo aikoja sitten kadottanut
+ylioppilasoikeuteni, mutta minä haen ne takaisin varakanslerilta ja
+saavutan hänet vihdoinkin luentosalissa. Tuo rakas olento istuu siellä
+etupenkillä kymmenen muun neitosen kanssa ja tekee ahkerasti
+muistiinpanojaan. Laittaun aivan hänen taakseen, hengitän melkein hänen
+niskaansa ... ja mimmoiseen niskaan! Oo! Se on niin valkea, niin
+kaunis, niin makoinen, niin hieno, ja tukka kähertyy siinä niin
+veitikkamaisesti. Mutta hän ei käännäkään päätään, ei ajattele muuta
+kuin opinnoitaan, ei aavistakaan, että ihailija istuu hänen takanaan.
+Enkähän minä voi esittelyttää itseäni hänelle--yliopiston
+luentosalissa. Eihän se käy päinsä vestibyylissäkään. Eikähän hän enää
+ilmaannu sinne seuraavalla tunnilla. Minä menetän taas pitkäksi aikaa
+hänen jälkensä, saan niistä vähän vihiä, seuraan niitä ja saan
+selville, että ne viikko sitten ovat vieneet Suomalais-ugrilaiseen
+seuraan, siitä Maantieteelliseen Yhdistykseen ja palanneet sieltä
+takaisin; että hän Maantieteellisen Yhdistyksen oli vaihtanut
+Matkailijayhdistykseen; että hänet sillä välin on nähty Seemiläisten
+seurassa, jossa tohtori Tallqvist piti esitelmän »assyrialaisten
+loitsuista», ja toisen kerran aivan varmasti Suomalaisen Kirjallisuuden
+Seuran kokouksessa, jossa professori Tudeer piti esitelmän
+»Prometheus-taruista» ... mutta minne tulenkin, tulen vasta sitten, kun
+hän on jo ehtinyt poistua. Minä tuskastun, minä kiusaannun, mutta minun
+ihastukseni vain kasvaa, kun näen, mihin kaikkeen hän ennättää, mitä
+kaikkea hänen suuri sielunsa ehtii syleillä, miten nopeasti hän on
+ottanut selkoa tiedon kaikista eri aloista.
+
+Ystäväni vaikeni, tuijotti synkästi eteensä ja virkkoi riutuvalla
+äänellä:
+
+--Mutta tiedolliset opinnot eivät enää kuulu hänen harrastuksiinsa.
+Hänen järkensä on saanut tarpeensa, hänen sydämensäkin vaatii osansa.
+Se kaipaa osoittaa hellyyttään, se säälii kärsiviä. Mutta mistä
+ihmeestä minä olisin voinut aavistaa, että hän näiden tunteittensa
+toimialaksi oli valinnut--Eläinsuojelusyhdistyksen.
+
+--Kai luulit, että hän oli ruvennut jäseneksi Kennelklubiin?
+
+Hän hypähti seisoalleen.
+
+--Sinä pilkkaat minua ... sinulla ei ole sydäntä ... sinä lasket
+leikkiä pyhimmistä tunteistani ... mutta minä sanon, että sinä loukkaat
+minua, kun loukkaat häntä ... minä en tahdo sinusta enää mitään tietää
+... ystävyytemme on lopussa ... minä menen ... hyvästi!
+
+--Minne menet, ystäväni?
+
+--Minä menen Keittokouluun ... en ehtinyt Veistokouluun, mutta
+Keittokoulussa hänet tavoitan! Jos en häntä siellä saavuta--menen
+hirteen.
+
+--Lue! sanoin minä ja ojensin hänelle päivän sanomalehden.
+
+Ja hän luki siitä vapisevalla äänellä, että hänen ihanteensa eilen oli
+suorittanut päästötutkinnon läpikäytyään neiti Olsonin
+keittokoulukurssin ja että hänen näytteensä tutkinnossa oli ollut
+luumuputinki.
+
+--Sitä putinkia olisi sinun pitänyt olla syömässä, sanoin minä, mutta
+kaduin leikintekoani samassa, kun näin, miten hän vaipui kokoon,
+ikäänkuin pieneni ja kitistyi suuren palttoonsa sisässä.
+
+--Kaikki on hukassa, sanoi hän heikolla äänellä. Jälkiruokakin on siis
+mennyt suuni ohitse ... keittokoulun vuositutkinto oli viimeinen
+toivoni.
+
+--Rohkaise mieltäsi. Ehkä tässä keino vielä keksitään.
+
+--Mikäpä keino se voisi olla?
+
+--Hän, tuo sinun ihanteesi, jota rakastat...
+
+--Niin teen, rakastan vieläkin, jumaloin.
+
+--Hän on otus.
+
+--Otus?
+
+--Ja sinä olet metsästäjä, joka ajat otusta.
+
+--Mutta en häntä koskaan saavuta ... en saa koskaan painaa päätäni
+hänen rinnoillensa.
+
+--Et saavuta siksi, ettet ole tehnyt niinkuin tekee oikea metsästäjä.
+Oikea metsästäjä ei milloinkaan tee niinkuin sinä olet tehnyt.
+Ajettuaan otuksen ylös ei hän lähde hänen perässään karkaamaan, vaan
+joko odottaa paikoillaan tai lähtee vastuuseen. Tee sinä samoin. Jos
+tunnen hänet oikein, on hän alkanut kiertokulkunsa uudelleen. Ehkä hän
+nyt parhaillaan huvittelee Suomalaisessa Seurassa. Elä mene häntä
+siellä säikyttelemään, vaan mene sinä Keittokouluun. Käyt sitten viikon
+päivät veistokoulua, niin tulee hän sinua vastaan
+Raittiusyhdistykseensä. Jatkat matkaasi Eläinsuojelusyhdistykseen tai
+Kennelklubiin, kumpi enemmän huvittaa, joll'aikaa hän harrastaa naisten
+tilan parantamista. Epäilemättä hän sieltä piankin muuttaa majaa ja
+saapuu Filosofiseen Yhdistykseen. Sinä et välitä siitä, vaan loittonet
+--itse asiassa kuitenkin näin lähenet--ja odotat häntä
+Matkailijayhdistyksessä, kunnes kuulet hänen siirtyneen Uusfilologiseen
+Yhdistykseen, jolloin sinä kiireen kautta loikkaat Suomalaisen
+Kirjallisuuden Seuran kuukausikokoukseen tai ajan voittamiseksi
+Seemiläiseen yhdistykseen ... ymmärrätkö tarkoitukseni?
+
+--En vähääkään.
+
+--Mutta onhan se aivan selvä, että teidän, saman ympyrän kehää toinen
+toisaalta kiertäessänne seurasta seuraan, yhdistyksestä yhdistykseen,
+kerran luonnonlain välttämättömyydellä täytyy äjähtää yhteen _jossain_
+seurassa tai yhdistyksessä.
+
+--Suokoon Jumala, että äjähtäisimme, sanoi hän, ja minä näin, että
+toivon kipinä jo kiilti hänen silmässään, kun hän otti hattunsa, heitti
+hyvästinsä ja lähti.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Katson velvollisuudekseni ilmoittaa, että ystäväni äskettäin on
+löytänyt onnensa Suomalais-ugrilaisesta Seurasta ja että kihlaus
+luultavasti piakkoin julaistaan Kansantaloudellisen Yhdistyksen
+perhepäivällisillä.
+
+
+
+
+LIIAN SUURIA MIEHIÄ.
+
+
+Suurten miestemme aika on ohitse, ainakin toistaiseksi. Mutta sen
+sijaan on meillä nyt liian suurten miesten aika.
+
+Mitäkö minä ymmärrän liian suurilla miehillä?
+
+Jokaisella meistä lienee joku tuttava, joka kooltaan on suuri ja
+liikkeiltään laaja. Kun hän tulee huoneeseen, täytyy hänen kumartua
+ovessa ja sittenkin hän usein satuttaa otsansa sen kamanaan. Kun hän
+aikoo istuutua, on pelko tuoleja, jotka natisevat ja välistä
+särkyvätkin hänen allaan. Jalat ulottuvat istuessa puolilattiaan, ja
+kaikki niihin kompastuvat. Niin pian kuin hän niitä liikauttaa,
+kolisevat pöydänjalat ja emäntä pelkää lamppuaan, ja kun hän lähtee
+pois, lyö hän säännöllisesti päänsä kynttiläkruunuun. Suhteet pienissä,
+jokapäiväisissä asunnoissa eivät ole hänen mitallaan tehdyt. Ainoastaan
+silloin, kun pitoja pidämme tai muuten levitteleimme, on tuo suuri
+sukulaisemme paikallaan.
+
+Suomessa on meillä koko joukko sellaisia liian suuria miehiä. Ne ovat
+niitä, joihin verratessa maatamme tämä maa näyttää kovin pieneltä ja
+sen olot kovin ahtailta; ovat niitä, joista miltei ihaillen sanomme:
+mikä olisikaan hänen tulevaisuutensa ollut, mihin valta-asemaan hän
+olisikaan voinut kohota, jos olisi syntynyt jossain suuressa
+sivistysmaassa ... sellainen politikko, sellainen valtiollinen nero,
+sellainen mainio puhuja--Englannissa olisi hänestä tullut ministeri,
+Ranskassa presidentti, missä muussa maassa tahansa hän olisi eduskunnan
+etevimpiä miehiä.
+
+Mutta täällä Suomessa, täällä mitättömässä, kaukaisessa Suomessa--ei
+mitään sellaista ympäristöä, jossa hän voisi edukseen esiintyä. Ja me
+melkein halveksimme itseämme, että meidän täytyy valjastaa rotuhevonen
+auran eteen: kytkeä suuri valtiollinen kyky kaikenlaisiin
+pikkutehtäviin.
+
+Vaan on hänellä nyt sentään hetkensä hänelläkin, ne »suuret hetkensä»,
+jolloin näemme, kuinka suuri hän on, tuo suuri miehemme.
+
+Hän syntyi siihen aikaan, jolloin _ne_ suuret miehemme, joille jo on
+patsaitakin pystytetty, parhaillaan vaikuttivat, puhalsivat ilmaa
+kansamme keuhkoihin ja sen ahtaita näköpiirejä avartivat. Hänessä on
+siis suuruus jo tavallaan syntyperäistä--ainakin puhuu hän itse siitä
+ajasta, joka _hänet_ loi. Hän kasvoi ja kehittyi ja sai käsityksensä
+maan ja kansan merkityksestä--ja omastaan--»sinä suurena
+vuosikymmenenä, jolloin Suomen valtiomuoto uudistettiin ja ovet
+avautuivat julkisen elämän avaroihin saleihin», niinkuin hän kerran
+eräässä juhlapuheessa virkkoi. Ja hän astui niistä sisään sillä
+varmalla vakaumuksella, että hän oli kutsuttu uuden juhlasalin
+estraadilla esiintymään.
+
+Eikähän kukaan voinut olla enemmän omansa esiintymään kuin hän oli.
+Siihen saakka ei ollut juuri totuttu julkisesti esiintymään eikä
+julkista esiintymistä näkemään. Jo paljas esiintyminen semmoisenaan oli
+merkkitapahtuma, omansa huomiota herättämään, sitä suurempaa, kun
+puhuja oli komea, ääni suuri, ryhti vaikuttava ja aatteet ylevät, jo
+ylioppilaskokouksissa hän oli niillä lahjoillaan nuorisoa
+innostuttanut. Ja hänen ensimmäisen puheensa jälkeen valtiopäivillä
+alkoi heti kuulua kuiskauksia, että siinä on mies, joka olisi kunniaksi
+vaikka Englannin parlamentille;--eikä sanota sitä vielä säälien eikä
+surkutellen eikä omia oloja ahtaiksi arvaten, vaan ylpeydellä ja
+luottamuksella ja salaisella mielihyvällä, että joskaan eivät
+parlamenttaariset olomme ole suuren Englannin oloja, ovat ne kuitenkin
+parlamenttaarisia oloja, joita varten tarvitaan parlamenttaarisia
+kykyjä. Ja siitä päivästä on hän yleisessä mielipiteessä
+parlamenttaarinen kyky ja tunnustettu puhuja.
+
+Siitä päivästä on hän myöskin semmoisena esiintynyt ja siinä on hänen
+suuruutensa, mutta myöskin liika suuruutensa.
+
+Sillä jokaisilla valtiopäivillä hän kasvoi ja täytti paikkansa yhä
+paremmin. Ensin erään pikkukaupungin edusmiehenä, sitten pääkaupungin.
+Mutta kuta suuremmaksi hän valtiopäivillä kasvoi, sitä vaikeampi oli
+hänen saada itsensä niiden väliajoilla mihinkään sijoitetuksi. Komeat
+kuvat tarvitsevat komeita puitteita. Eduskuntakokouksen aikana oli hän
+niissä puitteissa, joihin hän sopi ja jotka sopivat hänelle, mutta sen
+päätyttyä hän oli kuin taulu, joka harhailee ilman kehystä.
+
+Jos Suomi olisi ollut mikä muu maa tahansa, olisi hänestä tietysti
+tehty ministeri. Mutta Suomessa ei tehdä edusmiehistä ministerejä,
+harvoinpa senaattorejakaan. Sentähden ei meillä niille
+parlamenttaarisille kyvyille, joita tahdomme ansioistaan palkita, ole
+annettavana kuin vähäpätöisiä luottamustoimia: pankinvaltuusmiesten,
+tarkastajain, revisorien, kontrollöörien ja sen semmoisten virkoja.
+Mutta sen vuoksi myöskin sydäntämme kirvelee, kun näemme miehen, joka
+on kuin luotu seisomaan, alakuloisena istuvan ahtaassa kansliahuoneessa
+tai kuluneen pulpetin takana tai kaikenlaisten pienten asiain ajajana
+maita mantereita kiertävän--säälimme roturatsua, joka on työauran eteen
+valjastettu.
+
+Hän koettaa kuitenkin parastaan, tahtoo käyttää kaikki lahjansa sen
+isänmaan palvelukseen, jonka tietää häneltä odottavan niin paljon--ja
+olevan oikeutettukin odottamaan. Jos ei voikaan läpi vuoden
+parlamenttaarisena kykynä esiintyä, niin voi kuitenkin esiintyä
+puhujana--tunnustettuna puhujana.
+
+Ja siihen on aina tilaisuutta sillä, joka siihen tilaisuutta hakee.
+
+On niin monenlaisia yhdistyksiä, joiden esimieheksi voi tulla ja joiden
+vuosi juhlissa voi puheita pitää; on kokouksia, joita voi avata ja
+päättää valituin sanoin, jotka pikakirjoituksen avulla sanomalehdissä
+sanasta sanaan julkaistaan; on isänmaallisia juhlia, joissa yleisö
+kättentaputuksilla ilmaisee suosionsa; on hautajaisia, ja lukemattomat
+ja liikuttavat ovat ne puheet, joita hän vuosittain haudoilla pitää; on
+päivällisiä ja pikku pyrähdyksiä;--mutta ennen kaikkea on riemujuhlia.
+
+Kansalainen on pysynyt hievahtamatta samassa virassa kymmenen vuotta,
+ja päivän merkityksen johdosta panee hän toimeen ystävilleen pienet
+kekkerit, joista tulee uutinen sanomalehtiin ja puhujat mainitaan;
+sama kansalainen on pysynyt tuolla samalla sijalla kaksikymmentä
+vuotta, ja hänen virkaveljensä toimittavat hänelle päivälliset
+puheineen Seurahuoneella; viisi vuotta lisää, ja hän viettää
+neljännesvuosisata-riemujuhlansa tervehdyslähetystöineen aamupäivällä
+ja suurine sähkösanoma-illallisineen iltapäivällä--ja tuo tunnustettu
+puhuja pitää puheen, yhden aamulla ja illalla toisen, ja siinä hän luo
+katsauksen ei ainoastaan juhlan esineen elämäntyöhön, vaan myöskin koko
+maan vaiheisiin noiden viidenkolmatta vuoden kuluessa, vaiheisiin,
+»joihin arvoisa vieraamme on niin tehokkaalla tavalla osaa ottanut». Ja
+siitä kasvaa vähitellen suuri valtiollinen puhe, joka huomenna on
+luettavana kaikissa sanomalehdissä ja täyttää niissä palstan petitiä.
+Juhlan esine on pian unhotettu, mutta puhe elää siksi--kunnes toinen
+samanlainen sen tieltään työntää.
+
+Eihän siis oikeastaan puutu puitteita eikä tilaisuutta puitteissa
+puhua.
+
+Mutta joka kerta, kun minä kuulen tuon tuommoisen suuren miehen noiden
+kehystensä keskestä puhuvan, tuntuu minusta kuin hän olisi liian suuri
+sittenkin. Ei ole suurilla sanoilla kylläksi kaikupohjaa, ei äänellä
+oikeaa kumukoppaa--on niinkuin hän aina esiintyisi Englannin
+parlamentissa, puhuisi maan kokoontuneille säädyille, sanoisi
+sanottavansa plenum plenorumissa.
+
+Mutta mikseivät ne istu senaatissa, nuo miehet? olen usein itseltäni
+kysynyt ja kysynyt muilta.
+
+Siksikö, että ovat liian suuria sinnekin?
+
+On ainakin nähty, että juuri silloin, kun he, kasvot kansaan
+kääntyneinä ja kansan kasvot heihin, seisovat puhujalavalla eikä
+kenenkään mielestä voi olla muuta kuin yksi ajatus siitä, että
+ensimmäinen tyhjäksi jäävä istuin neuvospöydän ääressä on oleva jonkun
+heistä, hiipii tuolla heidän selkänsä takana, ohitse Ritarihuoneen ja
+sivu Säätytalon, toisia, jotka eivät koskaan ole kehyksissä seisoneet
+eivätkä koskaan puheita pitäneet, eivät olleet parlamenttaarisia
+kykyjä, vielä vähemmän tunnustettuja puhujia, vaan jotka osaavat
+kuiskata, silloin kun tarvitaan, ja vaieta, kun on vaikenemisen aika;
+jotka eivät astu toisten varpaille ahtaissa huoneissa, eivätkä pudota
+kruunua katosta, vaan sen kohdalla varovasti päänsä kumartavat, joilla
+on ne suhteet, mitkä tässä maassa tarvitaan, jotka sanalla sanoen eivät
+ole liian suuria, mutta eivät myöskään liian pieniä.
+
+
+
+
+LIISAN LEHMÄ.
+
+
+Kalle Kettunen kuului tavallaan »sivistyneeseen köyhälistöön». Hän oli
+näet läpikäynyt kansakoulun, hänellä oli jotakuinkin hyvä käsiala, ja
+hän oli lukenut kaikki kirjat, joita lainakirjastosta oli saatavana.
+Sitä paitsi seurasi hän tarkasti kaikkia lehtiä, joita lähiseudulla
+tilattiin, vaikkei hänellä itsellään ollutkaan varaa pitää niitä omiin
+nimiinsä. Vaatteet olivat hänellä herraskuosia, kaulassa oli
+selluloidikaulus ja Roihan kravatti. Hän osasi kumartaa kuin herrat
+(kantapäitä yhteen iskien) ja paljastaa leikkotukkansa temmaten siitä
+hattunsa suoralla kädellä, niinkuin oli nähnyt kauppiaan konttoristin
+tekevän. Sitten poltti hän »rettingin» paperossia, joi mielellään
+olutta kievarissa, kun sattui saamaan rahaa irti, ja kirjoitti nimensä
+--jota muuten joka paikkaan kirjoitteli--Kaarlo Kettuin.
+
+Rahaa hän sai irti enimmäkseen »viraapelitöillä»: kulki tuolloin
+tällöin mittarin mukana, ajoi maantielautamiehenä vallesmannin
+kuskipukilla, oli mielellään kaikenlaisessa helpossa laiskan miehen
+ammatissa, mutta aivan vastenmielisesti siinä, mikä olisi ollut hänen
+varsinainen kutsumuksensa, jossa hän oli hyvinkin taitava, silloin kun
+tahtoi. Hän oli näet hyvä suutari, mutta viitsi harvoin muille
+suutaroida eikä aina omiksi tarpeikseenkaan.--»Ei kannata käsin
+ommella, kun tehtaista saa huokeammalla»--sen hän oli oppinut
+kirjoista.
+
+Tämän olen kertonut kuvatakseni, millainen poika oli sillä, joka oli
+hänen äitinsä, Liisalla, jolla oli mökkönen toisella puolen salmen,
+vastapäätä pappilaa.
+
+Äidit tulevat usein poikiinsa, varsinkin heikot äidit, muodostuvat
+heidän mukaisikseen ja omaksuvat heidän aatteensa ja olentonsa. Liisa
+ei tullut Kalleensa, sillä hän oli uuttera ja tarkka: kehräsi, kutoi
+kankaita, hieroi ja kuppasi, mutta ennen  kaikkea hän hoiti lehmäänsä,
+Omenaansa, josta säästi ja möi sen maidon, minkä sai pojaltaan
+varjelluksi. Siitä he elivät ja siitä maksoivat huoneen vuokran. Kesät
+kulki Omena laitumella sydänmaalla, ruohoisessa mäkikylässä, ja siellä
+oli silloin Liisakin. Talvet se söi »pitäjän heiniä». Ne olivat niitä,
+joita jäi kirkkomiesten jäleltä kirkon ja tapulin seinustalle. Niin
+pian kuin viimeinen reki oli ajanut pois, ilmaantui Liisa haravoineen,
+raapi kokoon luokonsa ja sijoitti sen pieneen kelkkahäkkiinsä, jonka
+yksin vetää paarusti pahimmallakin pyryllä salmen yli latoonsa. Kalle
+oli liian suuri herra ruvetakseen »kenenkään hevoksesi», istui
+pitäjäntuvalla, joi vehnäskahvia ja poltti »rettinkiä».
+
+Vaan kerran oli Omenalle käydä hullusti.
+
+Kallella oli jo kauan ollut muiden herramaisuuksiensa ohessa
+taskukello, joka oli suurimmaksi osaksi äidin saamilla säästörahoilla
+ostettu, vaikka perät kyllä olivat Kallen omaa ansiota. Kello oli tosin
+markkinarämä, neljälle kivelle perustettu silinteri, mutta aivan omansa
+Kallelle, sillä se kulki sekin omia aikojaan niinkuin sen haltijakin,
+silloin kun ei levännyt. Kalle sai kuulla siitä paljon pilkkaa, se oli
+muuttunut melkein sananparreksi, esikuvaksi laiskasta kellosta,
+niinkuin Kalle oli esikuva laiskasta kellokkaasta. »Miestä myöten
+miekka vyöllä, Kallen kello kantajaansa.» Sentähden se oli ollut
+kaupoissa jo niin monta kertaa kuin kellomiehiä sattui koolle, mutta
+aina jäänyt päällisten puutteessa entiselle omistajalleen. Äiti oli
+heikko, elätti häntä itseään isompaa poikaansa kuin pikkulintu käkeä,
+mutta kellonkaupparahoja hän ei ikinä sanonut antavansa.--»Vai
+semmoiseen turhuuteen minä! ... en ensinkään ... en penniäkään ... en,
+vaikka polvillasi rukoilisit.»--»Te lehmällänne pidätte paremman kellon
+kuin pojallanne; se ei teitä liikuta, vaikka maailma häntä kuinka
+pilkkaisi.»--»Ei liikutakaan!» kivahti Liisa. »Pilkatkoot! Saavat ne
+semmoisille vetelyksille nauraakin. Lehmä on itse ansainnut kellonsa,
+mutta sinussa ei ole omain housunnappiesi hankkijaa!»
+
+Sellaisia kohtauksia tapahtui usein, ja ne päättyivät tavallisesti
+siihen, että Kalle sai kupin sikuritonta kahvia. Mutta kellon
+päällisrahoja hän ei saanut.
+
+Vaan siinä teki Liisa tyhmästi, kun vertasi Kallea lehmään ja heidän
+molempiin kelloja toisiinsa.
+
+Eräänä päivänä, kun tulin kylästä kotiin, oli koko pappila kuohuksissa.
+Kaikki talon joukot, piiat ja herrasväet, ruustinna, nuoret herrat ja
+neitoset, olivat kokoontuneet keittiöön, jossa seisoivat kehänä Liisan
+ympärillä. Liisa selitti ja puhui, nyyhkytti, pyyhki silmiään
+esiliinaansa ja alkoi taas alusta juttunsa sitä mukaa kuin uusia
+kuulijoita ilmaantui.
+
+--Lehmä on kirjoitettu ... Omena on pantu ryöstöön ... vallesmanni
+laittoi sanan, että jos ei mielisuosiollista maksua väliin tule, niin
+ensi lauantaina myydään huutokaupalla. Voi hyvänen aika tokiinsa! Voi
+minua onnetonta, kun viimeisen elämiseni vievät!
+
+--Mistä se on sitten kirjoitettu Omena? kysyin.
+
+--No, ka, kun sen Kallen kellovelasta!
+
+Ja sitten seurasi kertomus, jonka pääkohdat olivat seuraavat:
+
+Kallella on ollut monta vuotta kello, joka ei ole mikään kello, vaan
+joutava rämä, vaikka kyllä se sille on tarpeeksi hyvä ... mitä se
+semmoinen mies kellolla tekee, joka panee maata päivän laskiessa eikä
+nouse ylös, ennenkuin aurinko suuta syyhyttää--mutta se ei nyt muka
+kelvannut semmoiselle herralle. Piti saada parempi, mukamas. Jos tuon
+tiesi, mikä siitä tulee, niin olisi hänelle päällisrahat kaivanut
+vaikka silmästään.
+
+--Mitä se Liisa semmoisesta kelvottomasta pojasta ... antaisi hänen
+olla ... minä en hänestä olisi tietävinänikään, huomautti joku
+joukosta.
+
+Liisa ei suvainnut, että muut hänen poikaansa moittivat silloinkaan,
+kun itse häntä eniten sadatteli. Hän vaikeni ja käänsi puheen
+toisaalle.
+
+--Jo niitä pitää olla ilkeitä ihmisiä. Ja vielä ovat sukulaisia
+olevinaan. Sanoinhan minä jo tytölleni, kun se sen Heikin otti, että
+pahankurinen se on. Menepäs ja kirjoituta anoppimuorisi ainoa lehmä!
+
+--Sekö sen on kirjoittanut?
+
+--Sehän se on. Sehän se on viekoitellut Kallen kelloja vaihtamaan.
+Viisitoista markkaa määrää väliä, ja sitten tehdään velkavekseli.
+Viikon perästä panee jo kuvernööriin eikä tule puhumaan mitään.
+
+--Eikö Kallekaan ole puhunut?
+
+--Eikä ole puhunut ... mitenkä se siitä olisi puhunut, kun on siitä
+pitäen ollut mittarin mukana pitäjällä! Ja minkä se Kalle olisi
+tainnut, jos olisi puhunutkin. Eihän sillä raukalla ole pennin
+syrjääkään. Sama jos tyhjää haraisisi. Kuvernöörissä lyödään kuluja
+kuusitoista markkaa viidentoista markan velasta, ja nythän ne vienevät
+minulta lehmän. Itse kuuluivat uhanneen tulla huutamaan. Lehmän ne
+vievät ... voi minua poloista!
+
+--Mutta eihän Liisan lehmää mitenkä voi myydä Kallen velasta! Ettekö
+sanonut, että lehmä on teidän?
+
+--Sanoinhan minä,--mutta eihän se uskonut, kirjoitti vain. Ei kuulu
+auttavan, kun se on kaikki ollut olevinaan yhteistä. Vaan jos saisi
+todistuksen, että se on minun oma hankkimani ja että siinä ei ole
+Kallella osaa mitään, niin saattaisi peruutua. Vaan kuka sen minulle
+semmoisen todistuksen antaa? Ei kuulu kelpaavan talonpojan todistus.
+Rovasti sen kyllä tietää tämän asian, mutta kun ei sekään nyt ole
+kotona ja tän'iltana pitäisi jo paperi olla vallesmannissa.
+
+Liisa taas voivottelemaan, itkemään, me muut Kallea soimaamaan ja
+kummastelemaan, mitä varten hän sitä hoitaa luonaan, aikamiestä. Liisa
+siitä yhä enemmän itkemään:
+
+--Kun se on niin hyvä ja hellä ... eikä ole milloinkaan pahaa sanaa
+sanonut eikä kädellä kolhaissut ... ja hoitaahan tuo Omenatakin, kun
+minä olen kylällä kuppaamassa, ja tekee törkyäkin kesällä, vaikkei sitä
+ole akkain töille opetettu.
+
+--Lieköpä liioin miestenkään töille? pisti joku piioista.
+
+--Kukapa sitä olisi opettanut, kun kuoli isä, ennenkuin se syntyikään.
+Mutta oma lapsi on rakas, en minä häntä osaa soimata. Pois minä lähden
+tästä talosta, toiseen taloon itkemään--opettelen tässä kerjäläisenä
+kulkemaan.
+
+--Elkäähän menkö, Liisa, tuumitaanhan vielä. Auttaisikohan tuo, jos
+minä antaisin todistuksen, että lehmä on Liisan?
+
+--Ettäkö nuori herra ... minkä tähden ei!... kyllähän se kuvernööri
+toki teitäkin uskonee ... en tullut sitä ajatelleeksikaan, kun en ole
+osannut ajatella muita kuin rovastia.
+
+Hän oli tullut taloon vesissä silmin, surkeana ja masentuneena. Kun hän
+lähti, kädessä sinetillä varustettu paperi, jossa kirjoittaja Liisan
+pyynnöstä--sillä muuten ei olisi kuulema sitä uskottu--»hengellisellä
+valallaan vakuutti», että lehmä ei ole Kallen, vaan hänen äitinsä
+Liisan, niin naurahteli hän hyvästä mielestä, ja pieninkin ryppy hänen
+kasvoillaan hymähteli.
+
+Hän oli jo saavuttanut vanhan varmuutensa ja terhakkuutensa, joka
+kokonaan oli kadonnut, kun lehmä, josta se riippui, oli
+katoamaisillaan, ja sanoi mennessään:
+
+--Katsos mokomia, kun aikoivat viedä minulta lehmän. Mutta
+malttakoothan!
+
+--Liisan tulee muistaa, että koko syy olisi ollut Kallen ... häntä
+teidän pitäisi torua.
+
+--Torutaan, torutaan! sanoi hän mennessään.
+
+Mutta torumatta se taisi jäädä nyt, niinkuin oli jäänyt ennenkin.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Muutamien aikain kuluttua, kun taas tapasin Liisan, muistin hänen
+lehmäjuttunsa ja kysyin, millä pohjalla se nyt oli.
+
+--Hyvällä pohjalla! sanoi hän kehuen. Pois kiellettiin myönti!
+Kuvernööristä tuli epuu, ja minä kysyin vielä kulujanikin.
+
+--Saittekos?
+
+--Sainhan minä!--ja nyt se on vävypoika siitä itse lehmitönnä! lisäsi
+hän kuiskaten.
+
+
+
+
+NAIMAJUTTU.
+
+Vanhan puhemiehen kertomus.
+
+
+Olen tuota ollut monenkinmoisia naimiskauppoja välittämässä ja monet
+paidat olen siitä toimesta päälleni pukenut, mutta enpä muista ennen
+sellaista liittoa solmineeni kuin tuo viimeinen, sen tehtaan sepän ja
+Anna Liisa Tenhuttaren. On niitä joitakuita kuulutuskirjoja tehty ehkä
+ilman minunkin apuani, mutta nämä eivät olisi varmaankaan ikipäivänä
+toisiinsa yhtyneet, jos en minä olisi ruvennut yhyttäjäksi.
+
+Se seppä on aina ollut hyvin hiljainen ja liikkumaton mies ja hiukan
+vähäkuuloinen niinkuin tehtaitten sepät yleensä. Sanoi se siinä
+naulavasaran ääressä istuessaan ja kuumaa rautaa alasimella
+pyöritellessään joskus naima-asioitakin ajatelleensa, kun näki muiden
+seppäin vaimojen tuovan heille putelikahvia ja hän itse sai jäädä
+ilman, mutta ei ollut siitä tullut kenellekään puhuneeksi. Eukon se
+olisi saanut milloin tahansa, kun tiettiin hänellä olevan rahojakin
+takanaan ja muutoinkin oli siivoluontoinen mies eikä vähääkään viinaan
+menevä.
+
+--Onhan noita tainnut välistä olla niitäkin tuumia, sain hänet kerran
+tunnustamaan, kun johdatin puheen näihin asioihin.
+
+--Minkä tähden et ole sitten totta tehnyt? kysyin minä.
+
+--Eihän tuota ole tullut asiaan asti tuumatuksi.
+
+--Vaan nyt tuumataan! sanoin minä.
+
+--Saaneepahan noita tuumatakin, vaan kukapa minusta enää huolinee.
+
+--Jätätkö asian minun varaani, niin minä hommaan?
+
+--Samapahan tuo lienee, jos jätänkin.
+
+--Tuohon käteen! sanoin minä. Ei ole minulla nyt ennen mietittyä, mutta
+kun vartonet viikon, niin minä ensi pyhään mennessä mietin. Saanko
+miettiä?
+
+--Mieti häntä!
+
+Kun seuraavana sunnuntaina taas tulin tehtaalle, oli minulla jo morsian
+sepälle mietittynä.
+
+--Vai jo on, sanoi hän, mutta ei ruvennut sen enempää kyselemään.
+
+--Onhan minulla ... on se Anna Liisa Tenhutar, joka toissa vuonna oli
+valttarilla palveluksessa. Tulit kai sinä sen tuntemaan?
+
+--Lieneehän tuon joskus nähnyt kosken rannalla kävelevän.
+
+--Mitäs arvelet?
+
+--Mahtaisiko tuo huoliakaan?
+
+--Jätätkö asian minun varaani?
+
+--Saanenhan tuon jättää, sanoi seppä, ja silloin se oli asia sitä
+myöten valmis.
+
+Tämä oli kesällä heinänteon aikaan. Oli minulla sitten syksymmällä
+käyntiä toisella puolen pitäjää, missä Anna Liisalla oli asuinpaikkansa
+ja jossa oleskeli sukulaistensa luona itsemiehinään pienessä kamarissa
+kankaita kutoen ja käsitöitä tehden.
+
+Ajoin Anna Liisan asuinpaikalle, ja lieneekö siellä arvattu asiani, kun
+paikalla käskettiin kamariin ja pantiin pannu tulelle.
+
+Kun oli kahvit ryypätty ja minä pääsin jäämään kahden kesken tytön
+kanssa, niin haastoin heti, missä hommissa olin ajamassa.
+
+--Hupatahan pois! sanoi Anna Liisa eikä ollut uskovinaan.
+
+--Totta se on, minkä olen sanonut, ja nyt saat sanoa hetipaikalla
+mielesi.
+
+--Ei pidä pilkata köyhän lasta, esteli hän yhä.
+
+--No, se ei ole pilkkaa eikä tyhjää puhetta, kun minä kerran liikkeelle
+lähden. Sano vain paikalla, paljonko tahdot kihloja ... totta se on,
+sen saat uskoa empimättä.
+
+--Jokohan mahtaisi olla totta.
+
+--Sano, paljonko tahdot kihloja ... tai ota tuosta, minkä haluat.
+
+Ja minä väänsin viidensadan markan setelipakan Anna Liisan eteen pöydän
+nurkalle. Hetken vielä houkuteltuani otti Anna Liisa siitä
+viisikymmentä markkaa.
+
+--Ota koko satanen! kehoitin minä.
+
+--En ota .... on sitä tässäkin.
+
+--No, kun sillä uskonet...
+
+Ja silloin oli se asia _sitä_ myöten valmis.
+
+--Ja nyt ei muuta kuin alat laittaa vaatteitasi kuntoon, ja kun tulet
+ensi tammikuun markkinoille kaupunkiin, niin tulee seppäkin sinne, ja
+siellä pannaan kirjan päälle ja ostetaan sormukset.
+
+Anna Liisa tulikin tammikuun markkinoille kaupunkiin, mutta seppää ei
+näkynyt, ei kuulunut. Minä tein kuitenkin varalta kuulutuskirjan
+valmiiksi, houkuttelin Anna Liisalta puumerkin, ostin hänelle sormukset
+sepän nimiin, ja erotessa sovittiin niin, että jos seppä pysyy
+puheessaan, niin kuulutetaan pääsiäisen aikaan ja helluntaina vietetään
+häät.
+
+--No, minkä tähden et tullutkaan markkinoille morsiantasi näkemään?
+kysyin minä sepältä markkinoilta palattuani.
+
+--Eihän tuonne tullut lähdetyksi.
+
+--Aiotko peräytyä puheestasi?
+
+--Mitäpä tuo peräytymisestäkään parannee.
+
+--No, niinpä pane sitten sinäkin puumerkkisi tähän kirjaan,--ja minä
+vedin taskusta kuulutuskirjan hänen eteensä.
+
+--Eikö tuo välttäne sillä, jos sinä panet.
+
+--Itsesi se on pantava.
+
+Hän pani puumerkkinsä, ja minä toimitin aikanaan kuulutuskirjat
+pappilaan.
+
+Eikä se nahjus mieheksi tullut vielä kuulutuspyhänäkään omaansa
+näkemään.
+
+--Miksi et tullut? kysyin taas.
+
+--Uskonhan minä sen sillä, kun sinä olet sen nähnyt.
+
+Mutta vihille sen kuitenkin piti itsensä tulla, ja tulihan se. Ja otti
+omansa kuin kanan orrelta. Eikä ole katumoiksi ollutkaan. Häät kun
+vietettiin helluntaina, niin jo oli loppiaisen jälkeen ristiäiset, ja
+siitä pitäen on tehty seppoja yksi vuoteensa ja välistä saman
+vuosiluvun nimiin kaksikin. Mutta ilman minun apuani olisivat jääneet
+nekin tekemättä.
+
+
+
+
+KUJEELAN MATTI.
+
+
+Hän on suurimpia humoristeja laajemmaltakin alalta etsien. Puheissaan
+hän on hiljainen, tasainen ja hidas, eikä hän käytökseltäänkään eroa
+tavallisista maalaisisännistä. Mutta kuitenkin hän on pitäjänsä
+kuuluisin mies, ja hänen kujeistaan on lukemattomia juttuja liikkeellä,
+jotka hyvin pian tulevat puheeksi, niin pian kuin vain joku vieras
+sattuu niille maille, missä hän asuu.
+
+Varakkaan isän ainoana poikana hän on perinyt useampia maatiloja.
+Niistä oli hän haltijaksi päästyään antanut kaikki muut arennille
+paitsi yhden, jota hän itse asui.
+
+Mutta mitenkä hän sitä asui?
+
+Ja hänen taloudenhoitonsa on jo yksi niitä puolia hänen elämästään,
+joita naapurit eivät lakkaa ihmettelemästä.
+
+Ensiksikin on hänellä se tapa, ettei hän tee minkäänlaisia korjauksia
+huoneisiinsa. Ei hän laita kattoa, kun se alkaa vuotaa, eikä pane uutta
+siltaa, kun vanha rupee hajoamaan. Mutta kun vesi yhdessä tuvassa tulee
+ahdistamaan ylhäältä ja pakkanen pyrkii sisään alhaalta, niin muuttaa
+hän toiseen tupaan ja jättää ensimmäisen kylmilleen. Tuota tietysti on
+moni mies ihmetellyt, ja moneen kertaan on häneltä kysytty, miksi hän
+ei paikkaa kattoaan. Ja yhtä monta kertaa on hän antanut tämän vanhan
+klassillisen vastauksen:--»Mikä sinne sateella menee paikkaamaan.»--
+»Mutta onhan poutiakin?» Ja taas on hän vastannut niinkuin vanhan
+tarinan mies:--»Eihän se poudalla vuodakaan!»
+
+Katot kestävät ikänsä, mutta ei ikää kaikkea. Ja kun ei enää
+toisessakaan tuvassa ala kuivana säilyä, niin jättää hän koko talon,
+muuttaa toiseen ja alkaa sitä samalla tavalla asua.
+
+Se on tullut toisistakin syistä välttämättömäksi. Sillä samalla tavalla
+kuin häneltä tuvat loppuvat, loppuvat häneltä pellotkin. Hän ei näet
+milloinkaan ole ottanut maastaan enempää kuin minkä se mielisuosiossa
+suostuu antamaan. Kun ei pelto enää näytä rupeavan kernaasti viljaa
+kasvamaan, ei hän pane siihen pakkoa, vaan jättää sen kedoksi. Ketona
+hän niittää siitä heinää niin kauan kuin se heinää antaa. Mutta kun
+niitty alkaa ottaa metsää, sallii hän sen ottaa ja siirtää viikatteensa
+toiselle saralle. Ja kun häneltä kysytään, miksi hän metsää kasvattaa
+pellolleen, vastaa hän:--»Pitäähän sen metsänkin saada jossain kasvaa,
+kun tuo ei enää nykyaikana näy muuallakaan säilyvän.»
+
+Kaksi maata on hän jo tällä tavalla viljellyt ja muutti mennä syksynä
+kolmannelle sitä samalla tavalla viljelläkseen.
+
+Yhtä suuren vapauden kuin maalleen ja kartanolleen antaa hän muillekin.
+Aitoja hän ei ole pannut muita kuin raja-aidan, jonka hän naapurin
+vaatimuksesta oli _pakotettu_ panemaan. Sentähden saapikin karja kulkea
+valtoineen, missä se milloinkin tahtoo. Pitkin kesää näkee lehmiä,
+hevosia, sikoja ja lampaita sekaisin niityillä, pelloilla ja
+pientarilla. Ne kyntävät, leikkaavat ja tekevät heinää kilpaa muun väen
+kanssa. Jo kysytään häneltä taas, miksi hän noin:--»Onhan niiden sieltä
+itsensä yhtä hyvä ottaa kuin minunkin», vastaa hän.
+
+Sellaisella hoidolla viihtyvät elukat mainiosti. Niistä tulee siivoja
+ja lihavia, eivätkä ne, ihmeellistä kyllä, teekään niin suurta vahinkoa
+kuin luulisi. Ei ainakaan kukaan ole kuullut, että Matilla milloinkaan
+olisi ollut huonoa vuotta tai tullut puutetta karjan rehusta.
+
+Naapureilla on tietysti kaikenlaista muistuttamista Matin huushollia
+vastaan. Ne hän kuitenkin lopettaa hyvin lyhyeen. Kerran juoksee toisen
+talon akka sanaa tuomaan:--»Hyvä isä tokkii, kun siat syövät auman
+sisässä, ettei kuin saparoita vähän vilkkaa!» huutaa hän jo ovessa.
+Matti on juuri ruokalevollaan ja vastaa rauhallisesti pitkältään:--
+»Menkääpä, akat, viemään niille ryyppäämistä, ettei tarvitsisi kesken
+rupeaman tulla pihaan juomista tahtomaan!»
+
+Toisen kerran kysyy, häneltä joku, minkä tähden hän elättää yksiä
+sikoja seitsemän kahdeksanvuotisiksi. Syyksi siihen selittää Matti:--
+»Mitäpä heistä tappamaankaan, kun ne ovat siivoja sikoja ja kun niitä
+sikoja kuitenkin talossa tarvitaan.»
+
+Matti kun on yksinäinen mies eikä ole tullut vielä eukkoa otetuksi eikä
+muutakaan apumiestä, niin sattuu välistä tulemaan kolme kiirettä
+yht'aikaa.--Pitäisi mennä heinään, pitäisi mennä leikkaamaan ja olisi
+asiata kaupunkiinkin, ja kaikki menot olisivat yhtä tärkeitä. Jos
+yhteen menee, niin kärsii toinen, ja jos toiseen, niin kärsii kolmas.
+Tällaisen pulan selvittää hän aina siten, ettei yksi meno pääse
+toistaan moittimaan: hän panee maata ja makaa niin kauan, että menoaika
+menee ohi.--»Nytpä niihin ei kerkiä kuhunkaan», sanoo hän sitten
+noustuaan ja panee tyytyväisenä tupakan.
+
+Kerran hän oli ottanut jyviä lainaksi pitäjän makasiinista. Kun tuli
+maksun aika ja Matti toi velkansa takaisin, moitittiin hänen jyviään
+pahasiivoisiksi. Matti sanoi säilyttäneensä ne semmoisinaan
+kirkkokortteerinsa aitan hinkalossa, jonne hän ne otettuaan oli
+jättänyt, ja pyysi anteeksi, ettei ollut tullut vieneeksi niitä
+kotiinsa siivottaviksi.--»No, mutta minkä tähden sinä sitten otit, kun
+et tarvinnut» kysyttiin häneltä.--»Kun nuo näkyvät muutkin ottavan»,
+arveli Matti.
+
+Ei koskaan ole Matti vielä maksanut verojaan muuten kuin ryöstämällä.
+Vasta sitten, kun nimismies tulee taloon ja alkaa kirjoittaa elukoita,
+vetää hän rahat pöytään.
+
+Mutta kerran tahtoi hän jatkaa pilaa pitemmällekin ja antoi kuljettaa
+lehmänsä kaupunkiin huutokaupalla myytäväksi. Aletaan jo vasarata
+heiluttaa, kun Matti saapuu paikalle ja suorittaa velkansa.--»Mikset
+ennen tuonut?» kivahtaa vallesmanni. Vaan Matti vastaa:--»Olisihan nämä
+rahat olleet ennenkin, vaan kun tulivat hakemaan näitä lehmiä, niin
+ajattelin, että antaapa heidän kerran heidänkin käydä kaupunkia
+katsomassa, kun ei niitä kuitenkaan olisi itseltä tullut tänne asian
+alkaen tuoduksi.»
+
+Tämmöisiä kujeita on hänen elämänsä ollut täynnä, ja joka vuosi hän
+keksii jonkun uuden. Nähtävästi ei hän tule toimeen, jos ei hänestä
+puhuta.
+
+Kirkon kirjoissa on hänen nimensä Kupeelan Matti eli Matti Kupeinen,
+mutta kylän kesken on häntä jo kauan kutsuttu Kujeelan Matiksi eli
+Matti Kujeiseksi.
+
+
+
+
+»NYT NE TULEE!»
+
+Pikkukaupungin kuva.
+
+
+Pieneen kaupunkiin on jo monta päivää odotettu laivoja tuleviksi. Päivä
+on paistanut jo viikon ajan varsinkin kuumentanut katot ja seinät ja
+saanut pienimmänkin tuulen hengen huokaistessa kadut porona
+pölähtämään. Esplanadin koivuissa on aurinko vetänyt vihertävät urvut
+koteloistaan esille ja nykkinyt kulon keskestä nurmen oraita sieltä
+täältä näkyviin. Kaupungin herroilta on ensimmäinen lämmin päivä kädet
+päällysvaatteiden hihoista irroittanut, toisen päivän ovat takit
+vapaasti hartioilla heiluneet, mutta kolmantena ne ovat solahtaneet
+kokonaan pois, niin että he nyt ovat kuin perhoset koteloistaan
+lentäneitä, valmiina kukkasten kimppuun käymään. Neitosten hattuihin on
+taas muutamien päivien paisteesta kukat puhjenneet punaisina, sinisinä
+ja valkoisina hohtamaan, ja niitten ympärille pian kokoontuukin
+perhosten liihoitteleva parvi. Pitkiä kierroksia tehden ne sinne tänne
+keikuttelevat, tulevat vastaan, menevät ohitse, mutta viimein seuraan
+yhtyvät, pyytäen saada tarjota lasin limonadia »saftin» kanssa. Siinä
+he sitten istuvat vesipuodin edessä ja puhelevat kohteliaasti tämän
+kevään kuumuudesta ja siitä, että on väri.
+
+Tuo kuumuus se kaikki muutkin ajaa vesipuodille. Uutten uhkain lähtee
+sinne virastosta päästyään nauttimaan herra ja samaan aikaan ilmaantuu
+kartanonsa portille rouva, kahta pienintä lastaan käsipuolesta
+retuuttaen ja muita kolmea edellään ajaen.
+
+--Kyll' on väri, puhaltavat siinä toisilleen herrat, päästyään
+vesipuodille.
+
+--On ihan niinkuin keskellä kesää, huokaavat taas toisilleen rouvat ...
+ihan kuin keskellä kesää, vaikka vasta ollaan alkupuolella toukokuuta.
+
+--Ja kun eivät jäät vielä ole lähteneet!
+
+--Niin, eivätkä tule laivat!
+
+--Eivät tule ... vaan jos tämmöistä ilmaa vielä kestää muutamia päiviä,
+niin sulavat jäät paikoilleen.
+
+--Kun edes sulaisivat, ja kun pian tulisivat laivat!
+
+Mutta eivät sulaneet jäät eivätkä päästäneet laivoja tulemaan. Siellä
+ne vain liikkumattomina ja jäykkinä lepäsivät talvellisilla tiloillaan,
+tuumien omia tuumiaan ja tukkien tien ihmisten innolta...
+
+--Kaikilla on aikansa ja meillä on kanssa. Ei tästä ole ennenkään tähän
+aikaan lähdetty, eikä lähdetä nytkään.
+
+Niin ne arvelivat ja antoivat auringon paistaa.
+
+Ja aurinko teki parastaan, aina päivä päivältä kukon askeleen
+korkeammalle kohoten ja uuniaan yhä kuumemmaksi ahtaen. Ponnisteli se
+siinä verkkaisata ponnisteluaan ja sai kuin saikin muutaman päivän
+perästä jäät rannasta repeämään ja sulamaan virtaiset salmet. Mutta
+suuri selkä ei ollut millänsäkään. Lepäsi laveassa sängyssään selällään
+kuin suuri jättiläinen, joka ei pienten itikoiden puremista tunnekaan.
+ja kuta enemmän sitä tahdottiin herätellä, sitä rauhallisemmin se näkyi
+uneensa painuvan. Välistä kyllä näytti pitkän, helteisen päivän perästä
+käyvän vähän murheelliseksi, kadotti iloisen, vaalean värinsä ja
+musteni, kuin olisi häntä kurkusta kuristettu. Mutta yö oli kylmä, ja
+aamulla näki aurinko noustessaan yhtä puhtaan muodon kuin ennenkin. Ja
+jättiläisen voitto oli täydellinen ja auringon tappio silminnähtävä,
+kun venhe venheen perästä toiselta rannalta läheni ja yhtenä iloisena
+helinänä kävi koko rautaisen jään pinta aina rannasta toiseen.
+
+Mutta kun tämä helinä kuului ylös kaupunkiin, niin vimmastui kaupunki
+ja noitui noita kirottuja venheitä. Se olisi suonut niiden sinne
+uppoavan, sillä niin kauan kuin jäitä kuljettiin, niin kauan ne
+tietysti eivät lähteneet. Mutta eivätpä ne sinne uponneet, sillä lujaa
+oli jää, hyvästi kesti vielä kengän anturan ponnistella ja hangata
+venheen rautaisen pohjan.
+
+Ja niin kului päivä ja kului kokonainen viikkokin. Yhä helakammin
+paistoi päivä, ja kevät oli kehkeimmillään... Aivan niinkuin
+heinäkuussa lämmön suhteen, sanoivat toisilleen limonaadin juojat,
+kukat ja perhoset, herrat ja rouvat. Puhkeava lehti jo hiirenkorvalla
+lemahteli, maalin hajua levisi maalattavista seinistä ja lankuista, ja
+rannasta, jossa venheitä ja lotjia tervattiin, kuljettivat veltot
+etelätuulen huokaukset tuoreen tervan tuoksun katuja pitkin läpi koko
+kaupungin ja aukinaisten ovien kautta kaikkialle, yksin kirkkoonkin ja
+aina alttarin eteen, jossa parhaillaan juuri korjaustöitä tehtiin.
+Kirkkoa sitä muuten sitäkin maalattiin, ja suuri summaton teline oli
+tapulin seinää vasten asetettu. Mies siellä luukkuja ja ristejä
+kertamaalilla hiveli, ja joka häntä alhaalta katseli, ei muuta nähnyt
+kuin rikkinäiset kengänpohjat ja paikatut housujen takapuolet.
+
+Vaan jäät eivät lähteneet eivätkä päästäneet laivoja tulemaan.
+Sähkösanoma oli sähkösanoman perästä lennähtänyt lähinnä eteläisemmästä
+kaupungista ja ilmoittanut, että yhä uusia laivoja sinne
+talviteloiltaan saapui ja että ne tulisivat kaikki, kun vain jäiltä
+pääsisivät tulemaan. Toinen toisensa perästä olivat ne koettaneet
+väylää murtaa, mutta rauta oli joka kerta rautaa vasten kalahtanut.
+Häpeissään oli heistä kukin saanut kilpistyä takaisin ja tarjota
+sijansa muille, joille jokaiselle kävi yhtä nolosti. Ja noista
+sanomista oli kaupunki raivoissaan, sillä kaikkialta muualta jo
+sanomalehdissä luettiin, että laivakulku oli siellä alkanut ja että se
+pian oli oleva täydessä voimassaan. Herrat tälle tämmöiselle asiain
+menolle kiroilivat ja mutisivat parrassaan, että se oli liikanaista ...
+että se oli suorastaan hävytöntä...!
+
+--Mutta mikä siihen on syynä tähän? kyselivät he kiihkeästi toisiltaan.
+Mikä tähän on syynä?
+
+--Niin, mikä tähän on syynä? sai kysyjä vastaukseksi toiselta, joka oli
+yhtä liikutettu.
+
+--Siihen on tietysti se syynä, ettei tuule, tiesi kuitenkin muuan vanha
+kaupunkilainen ilmoittaa.
+
+Ja se selitys nyt yksimielisesti oikeaksi tunnustettiin. Herrat siitä
+kaikkialla puhuivat, ja rouvat käyttivät toisaalla aivan samoja
+sanoja... Ei tuule! Tietäähän sen, etteivät jäät tuulematta lähde.
+Siinähän se on, kun ei tuule. Vaan kun tuulisi! Kun oikein puhaltaisi!
+
+Ja kun nyt oli saatu se puheenaineeksi, niin ei muusta puhuttukaan.
+Puhuttiin, tarkastettiin ja punnittiin asia kaikilta kannoilta.
+Muistuteltiin ensin, miten oli ollut tuonnoisina vuosina, kun ei ollut
+tuullut eikä satanut. Siten oli silloin ollut, etteivät jäät lähteneet
+ennenkuin kesäkuussa. Sitten arveltiin, niistä päin olisi paras tuulla,
+jos tuulemaan rupeaisi. Pohjoisestako vai etelästä? Epäilemättä
+etelästä, sillä sieltä olivat laivat tulossa ja niiden edestähän piti
+tuulen puhdistaa tie. Sillä jos pohjoisesta tuulisi, niin työntäisi
+jäät suurilta seliltä ahtaisiin salmiin ja sulkisi väylän... Niin,
+niin, kyllä oli tavallaan oikea sekin mielipide, mutta toiselta puolen
+ei saanut jättää huomioon ottamatta, ettei etelätuuli siellä ahtailla
+salmivesillä saisi hetikään sitä vauhtia, minkä pohjoistuuli...
+Itätuuli tunnustettiin kuitenkin lopullisesti parhaaksi tuuleksi, sillä
+se perkkaisi heti kohta väylän, joka kulki itäisen mantereen puolta.
+
+Kaupungin sanomalehtikin, joka tahtoi tarkasti seurata yleisönsä
+mielipiteitä, otti tuulestapuhuakseen. Puhui yhtä totisesti kuin
+jostain tärkeästä, valtiollisesta asiasta. Mainitsi ensin tosiasiana
+sen seikan, ettei ole tuullut moneen päivään ja että varjossa on ollut
+20 astetta lämmintä. Mutta toisessa numerossa lausui lehti jo
+toivomuksen siitä, että hyvä olisi, jos tuulisi. Punnittuaan
+monipuolisesti eri näkökohdat tuli lehtikin itätuulen puolelle ja
+vakuutti, ettei kesä ole idän tuulematta koskaan tullut, »sillä pitää
+muistaa, mitä ikivanha suomalainen sananlasku sanoo: idän suvi, idän
+talvi, idän ilmat ilkeimmät, josta edellisen osan voimme sovittaa
+puheena olevaan tilaisuuteen, nimittäin jäiden lähtöön.»
+
+Ei vain tuuli ottanut näistä toivomuksista totellakseen. Silloin
+tällöin kyllä puhalti kuin torkuksista herännyt ja hoiperteli unissaan
+vähän aikaa paikasta toiseen, pannen pölyä liikkeelle ja siirrellen
+maalin ja tervan hajua paikasta toiseen, mutta laskeusi sitten taas
+levolle ja lepäsi pitkät hetket värähtämättä. Päivän helteisestä
+paisteesta rupesi jäiden vastarinta kuitenkin vähitellen raukeamaan. Jo
+olivat ne kadottaneet iloisen muotonsa, käyneet surullisen
+harmahtaviksi, siitä yhä tummemmiksi ja lopulta aivan sinertäviksi.
+
+--No, kohta siinä ei auta mikään!
+
+--Ei se niin vain mene ... viikon päivät kestää vähintäänkin vielä,
+ennenkuin painuvat, jos ei rupea tuulemaan.
+
+--Jokohan niin?
+
+--No se on varma. Olen minä siksi vanha mies ... minä olen jo
+viisikymmentä vuotta kirjoittanut muistiin jäiden lähdön ja laivain
+tulon ja tiedän, että kymmenen vuotta sitten oli niinikään tällaista
+tuulematonta ilmaa eivätkä laivat päässeet tulemaan, ennenkuin jäät
+tuohon märkänivät paikoilleen. Ja sen minä olen sanonut ja sanon
+vieläkin, ettei laivain tulosta vielä viikon päiviin ole puhettakaan.
+
+--Ei vielä viikon päiviin puhettakaan! Sjeh! Olkoot aikansa, tottapahan
+lähtevät.
+
+Ja kaikki menivät kotiinsa vesipuodin luota ja päättivät olla
+odottamatta. Mutta kotona olivat herrat hermostuneita rouvilleen ja
+tarkastelivat otsa rypyssä ruokapöytää. Rouvat taas riitelivät
+pienimmistäkin asioista piioilleen ja nämä taas vuorostaan lapsille,
+jotka aina olivat jaloissa. Ei huvittanut ihmisiä enää niin joka päivä
+käydä limonaadipuodillakaan, ja ne, jotka eivät muuten tahtoneet saada
+aikaansa kulumaan, makasivat pitkään aamusella, panivat levolle
+iltasilla varhain ja nukkuivat päivällisunta ainakin tuntia kauemmin
+kuin muuten oli tavallista.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Mutta eräänä päivänä, kun päivällinen juuri oli syöty ja paperossit
+hampaissa heittäytty ruokalepoa loikomaan, kun rouvat veivät
+hopealusikoita kaappiin ja kun piiat parhaillaan astioita peseksivät,--
+niin silloin yht'äkkiä kajahti kautta koko kaupungin kiihkeä huuto:
+
+--Nyt ne tulee! Nyt ne tulee!
+
+Jo oli samanlainen huuto muutamia kertoja ennenkin kuulunut, sillä
+rannassa asusti talven yli pari pienoista »pakettia», jotka siellä
+sulan tultua häärivät edestakaisin ja viheltelivät. Ja näiden huutoa
+oli ensin luultu suurten laivojen huudoksi ja alettu hypätä rantaan.
+Mutta kun erehdys huomattiin, käännyttiin puolitiestä takaisin, oltiin
+vihaisia ja päätettiin olla toista kertaa uskomatta.
+
+Mutta nyt kajahti sama huuto kadulta sellaisella vakaumuksen voimalla
+ja kuului miltei epätoivon parahdukselta, niinkuin olisi tulipaloa
+ilmoitettu, ettei ollut epäilemistäkään siitä, että suuret laivat ne
+siellä nyt tulevat ja että nyt ne siellä vihdoinkin tulevat.
+
+--Nyt ne tulee! Nyt ne tulee! hihkaistiin erään ikkunan alla.
+
+--Tornin maalari sanoi...! huusi jo sama ääni toisen ikkunan luona.
+
+--Mitä sanoi? Mitä sanoi?
+
+--Että nyt ne jo tulevat! huudettiin kolmannen talon kohdalla.
+
+--Mitkä? Mitkä?
+
+--Laivat! Laivat! Suuret laivat! Savu näkyy!
+
+Katosi siitä kysyjäkin ikkunasta, ei joutanut sitä hakaankaan panemaan,
+jätti omine valtoineen remppasemaan.
+
+Vaan kummako ikkunain, kun ovetkin jäivät. Auki remahtivat joka talossa
+ja olivat saranoiltaan retkahtaa.
+
+--Laivat tulee! Laivat tulee! kirkaisi kimakimmalla äänellä lapsi
+isänsä korvaan, ja isä kimposi kuin kumipallo ylös sohvaltaan, johon
+juuri oli heittäytynyt ja aikonut sanoa jotakin.
+
+Vaan sanomatta jäi asia, lieneehän kuinkakin tärkeä ollut. Polttamatta
+jäi paperossikin, panematta lusikat kaappiin ja pesemättä piialta
+astiat. Hattunsa sieppasi herra, keppinsä kaappasi ja hyökkäsi ruumis
+eteenpäin kumarassa keittiön kautta suorinta tietä pihalle.
+
+--Elä jätä! huusi hänelle rouva.--Odota, minä tulen kanssa! Kuule!
+
+--Tule sinä lasten kanssa!
+
+--Ne jo menivät! August, kuule, ne jo menivät!
+
+Vaan ei ole Augustilla aikaa kuulla. Tuolla hänen takkinsa hännys jo
+portissa vilahtaa, ja sinne hän katoo. Eikä kauan viivy, ennenkuin
+rouvakin sinne hupenee, ja pian ovat piiatkin perässä ja talo autiona.
+Kanarialintu vain häkissään pyrähtelee ja on herennyt melun tähden
+laulamasta.
+
+Kaikki ne, joilla on jalat, ne nyt rantaan rientävät. Ja nekin, joilla
+niitä vain vähän vanhuuden varaksi on ja jotka niitä kaikissa muissa
+tiloissa hyvin säästäen käyttävät, nekin panevat joka nivelen
+liikkeelle ja pukkaavat kepillä vauhtia suuremmaksi, niin että
+rautainen pää kadun kivessä kipenöitsee. Eikä ole niin vanhaa herraa
+eikä niin lihavaa rouvaa, jonka arvolle ei sopisi tässä tilaisuudessa
+pientä juoksuaskelta itselleen varastaa, kadulta käytävälle
+siirtyessään ja toisen edelle ehättäessään.
+
+--Nyt ne tulee! Nyt ne tulee! Kohta ne on jo rannassa! käypi yhä
+isonevana huutona kautta koko kaupungin, ja ihmisiä pursuaa kuin
+muurahaisia pihoista ja porteista kaduille ja kaduilta kuohuvana
+koskena alas rantaan ja laivasiltaa kohti.--Elä jätä, elä jätä! Odota!
+Voi, kun jättää!... Ja katkerata itkua, joka lapsen juostessa kurkussa
+pulpattaa, kun ei vanhempi sisar odota. Ja samassa: »Ai saakeli!»
+toiselta puolen katua, jossa kisälliltä jalka katukiveen veträhtää
+suuren kengän sisässä. Ikkunasta hän on kadulle hypännyt, puhaltautunut
+pöydältä suoranaan ja heittänyt siihen ompeluksensa ja neulansa ja
+rautansa. Vaan ei ole hänellä aikaa kauan hipristelemään. Mennä pitää,
+ja tulkoon töppönen perässä! Väkijoukko tunkee päälle, ohitse rientää,
+ja ottaa voiton, jos ei ennen ennätä. Yhä se lisääntyy, yhä se kasvaa
+ja sitä mukaa aina kovemmin kohisee. Hameet humajaa, kengät katuun
+karahtaa ja yhä isommaksi käy keskenkasvuisen kansan huuto ja hälinä.
+Mutta muutamia neitosia hävettää tämä tämmöinen meno, eivätkä he tohdi
+näyttää olevansa uteliaita. Huoneistaan he kyllä hekin ovat suinpäin
+ulos hyökänneet, pihoissaan juoksivat vielä, mutta kadulla he
+kävelevät, vaikka sydän poukuttaa ja rinnassa hypittää ja hytkyttää ja
+jalkajäntereet pidätetystä innosta vapisevat. Niin neitoset, mutta
+suurin osa ei muusta välitä kuin siitä, että päästä ja nähdä ja saada
+katsella! Muutamat ajurienkin kärryihin hyppäävät, istuvat kolme neljä
+sylikkäin ja neliä alas rantaan laskevat. Sillä hätä on ennättäessä
+rantaan ennenkuin laivat.
+
+--Montako niitä sieltä tulees? Joko ne ovat missä asti? Kuule! Sano,
+tiedätkö?
+
+--En minä jouda ... enkä minä tiedäkään!
+
+--Kuusi kuuluu olevan ... jo huutavat!
+
+--Jo huutavat! Jo huutavat! Joudutaan!
+
+--Ei ole vielä kiirettä! Saaren takana ne vasta...
+
+--Pian ne sieltä saaren takaa! Pian ne sieltä ... kyllä ne sieltä...!
+
+Yhtenä läähätyksenä käypi koko katu, yhä kiihtyy menon vauhti, ja
+vinkuen, haukkuen pakenevat joukon jaloista rakkikoirat sivukatujen
+suihin ja porttikäytäviin.
+
+--Ei me ehditä! Juostaan, juostaan! Jo on koko ranta täynnä ihmisiä ...
+ei me päästä likellekään ... tuossa ne nyt jo... Herrra--!
+
+Siunaus jää juoksun pakossa päättämättä...
+
+Mutta siinä ne nyt laivatkin tulevat. Tulevat saaren takaa torvenaan
+toinen toisensa perästä: »Salama», »Impi» ja »Vellamo».
+
+Kolme niitä vain onkin, mutta sama se on, onko kolme vai kuusi, kunhan
+vain tulevat. Ja tuossahan ne nyt tulevat! Ihka elävinä! Uusina,
+komeina, puhtaina, ihan kuin uusina! Voi hyvänen aika sentään! Katso,
+kuinka päivä valaisee kylkiä ja kuinka viirit hulmuavat kokassa ja
+perässä. Savu siinä pitkänä, vaaleana suortuvana jää piipuista jälelle
+iltapäivän paisteessa. Ja katso, kuinka murtavat veden vaahdoksi
+edessään ja jakavat kahden puolen laineensa! Jo huutavat toiseen
+kertaan, ensin yksi, sitten toinen ja kohta kaikki kolme yhteen
+ääneen...
+
+--Hurraa!--Hurr...rrraa...aa!
+
+Ihmisiä oli jo laivasilta täynnä ennen toista huutoa. Ne työntelivät,
+survivat ja ahdistelivat toisiaan ja tahtoivat kaikki olla
+reunimmaisina rannalla. Pikkupojat ne kuitenkin kaikista muista voiton
+veivät. Aikaihmisten kainalojen alitse tunkivat esille, eikä kukaan
+saanut heitä estetyksi. Ne, jotka eivät muuten päässeet, sukelsivat
+reisien välitse. Sillä kaikilla heillä oli kiista pollarien luoksi
+päästä köyden nenää vastaanottamaan ja sen silmukkaa pollariin
+kiinnittämään. Kaikilla heillä oli siihen etuoikeus, ja veriin asti he
+olivat valmiit tätä oikeuttaan puolustamaan.
+
+--Mene matkaasi sinä!
+
+--Minä tässä ensiksi olin!
+
+--Elä survi! Minä otan rossin kiinni!
+
+--Mutta minäpä pistän pollarin päähän silmukan ... pääsetkö pois siitä!
+
+--Minä tässä ennen olin kuin kukaan muu!
+
+--Se ei siihen kuulu!
+
+--Elä tappele!
+
+--Siivolla pojat! huusi silloin muuan isomahainen herra, »Salaman»
+omistaja.--Pois joka kynsi siitä, vai heitänkö minä teidät järveen!
+Pois, pois joka kynsi, vai voitelenko minä kepillä!
+
+Hän tahtoi itse ottaa rossin pään ja kiinnittää silmukan pollariin.
+Laiva oli hänen, ja joka kevät oli hänellä tapana se tällä tavalla
+toivottaa tervetulleeksi.
+
+--Soh, pojat! Nyt se tulee! Pois tieltä! Elkää työntäkö sieltä takaa!
+
+Maha matalana kuin laukkaavalla hevosella oli sieltä vielä huutonsa
+jälkeen vähän aikaa tulla tohkaissut »Salama». Mutta sitten se
+yht'äkkiä vauhtiaan hiljensi, kohosi korkeammalle ja läheni
+juhlallisesti ja vakavasti laituria. Voimakkaasti se vieläkin vettä
+viilti ja näytti suurenevan jättiläisen kokoiseksi sitä mukaa kuin tuli
+likemmä. Ei kuulunut hiiskaustakaan rannalta. Tuhannet silmät vain
+tuijottivat tulijata vastaan, huomaten sen pienimmänkin liikkeen.
+Kokassa ja perässä odottivat laivamiehet, köysikääryt käsissä, valmiina
+heittämään, niin pian kuin kapteeni antaa merkin. Komentokannellaan hän
+seisoi, kapteeni, piti kiinni toisella kädellään puhumatorven suusta ja
+kohotti toisella lakkiaan.
+
+--Terve tulemaan, Fellman! Terve tulemaan! huusi silloin vähän
+vavahtavalla äänellä laivanomistaja seistessään siinä odottavassa
+asennossa, sääret tanassa, kädet ojona ja keppi hampaitten välissä. Muu
+väki päästi taas »hurraan» tulemaan, ja lakit lensivät ilmaan.
+
+--Heittäkää trossi! komensi kapteeni, ja samassa oikenivat
+köysikäppyrät suoriksi ilmassa kuin käärmeet, kiitäen kukin pollariaan
+kohti. Laivanomistaja sai niistä yhden vasten kasvojaan, ja kun
+peräytyi, läiskähti silmukan häntä hänen jalkojensa juureen laivasillan
+kiville. Pojat siitä vuorostaan taas uudelleen innostuivat ja
+hyökkäsivät rähisten ja toisiaan survien sitä tavoittamaan. Estetyksi
+saivatkin veteen putoamasta köyden pään, mutta kepillään heitä kynsille
+lyöden tempasi laivanomistaja silmukan heidän käsistään ja vei sen
+voitonriemulla pollarin päähän, kaataen köyden pohjukalla pari poikaa
+selälleen.
+
+--Bakk! komensi kapteeni, ja laiva pani tuota kiihkeätä, koneensa
+syvimpien intohimojen purkauspakkia, joka veden nostaa perän alla
+koskena kiehumaan ja tärisyttää runkoa sen pienimpiinkin liitteisiin.
+Katsojille on tämä kaikista hauskin kohtaus, sillä laivan tulinen
+tärinä panee heissä sisun yhtä mukaa tärisemään, ajaa veren poskipäille
+sihisemään ja viiltää kylmästi koko ruumista niinkuin torvella korvan
+juureen soitettaisiin.
+
+--Stopp! kuului vielä kerran kapteenin komennus, ja alhaalta veden
+rajasta tunki katsojien korviin koneenkäyttäjän vastaus.
+Silmänräpäyksessä herkesi kone ponnistelemasta, kuohu perän alla silisi
+sihisten, ja köysien avulla vetäytyi laiva hiljalleen laituriin. Siihen
+päästyään päristeli se sieraimiaan kuin tiukkaan ajettu hevonen ja
+puhalsi sen perästä rinnastaan pitkän, voimallisen huokauksen
+helpotuksesta ja itseensätyytyväisyydestä. Ja rannalla seisova
+väkijoukko seurasi silmillään sen pienimpiäkin toimia kuin elävän
+olennon ja otti täydestä sydämestään osaa hänen kaikkiin tunteisiinsa.
+
+--Se on poika se! kuului ihmettelevä ääni väkijoukosta.
+
+--Aina ensimmäinen jäitä murtamaan!
+
+--Onpas saanut naarmuja kokkaansa... Vaan tämä se ei siitä huoli!
+
+--Suhhuhhuhuu! Kuuletteko, kuinka huokuu!
+
+--Hengästyyhän sitä semmoisen matkan juostuaan! Tohise, tohise! Hyvän
+tekee! Henki se on sinussakin!
+
+Ja toiset tätä lemmikkiään kävivät taputtelemaan ja käsillään
+hyväilemään. Nousivat kannelle ja hivelivät laitoja ja koettelivat
+etusormillaan maalausta. Uusi oli maalaus, mutta tuoss' oli tuoresta
+vähän vielä lautojen liitteessä. Kuinka oli sileiksi lukot silitetty ja
+kuultaviksi hangattu vaskiset käsipuut. Nimi oli uusilla kirjaimilla
+merkittynä joka astiaan, ja perään oli »Salaman» alle tehty delfiini,
+joka pitkän vesisäikeen sieraimistaan puhalsi. Sitä kaikkea he
+katselivat ja katsellessaan mainitsivat kutakin laivan osaa nimeltään.
+Sanoivat: »kokka», ja kun sitten menivät perään, niin sanoivat: »siin'
+on perä». »Tyyripähän on siinä», virkettiin peräsimen kohdalla ja
+mainittiin erikseen: »pytsit», »luupit», »kumpassit» ja »ankkurit».
+Ovien päältä tavailtiin »salonki», »kyökki», »perämies», »hytti» j.n.e.
+Kaikkia paikkoja katseltiin ja kaikkia ihailtiin.
+
+Joka laivan luona käytiin, tarkastettiin jokainen ja oltiin kuhunkin
+tyytyväisiä. Tämä oli kuin uutta taas, ja samalla jokaiselle vanhastaan
+tuttua. Niin oli kuin olisivat hyvät ystävät ulkomaanmatkaltaan
+palanneet, uusissa vaatteissa ja ehompina entistään, mutta pääasiassa
+kuitenkin samanlaisina.
+
+Mutta laivamiehet lepäsivät reunoja vasten nojallaan ja kuuntelivat,
+tyytyväinen ja vähän itserakas hymy huulillaan, joukon puheita. Ja kun
+heitä joskus hauskuutti johonkin kysymykseen vastata, niin he
+vastasivat kukin haarallaan lyhyillä lauseilla ja aina vähäisten
+väliaikain perästä. Niinkuin olisivat lapsia puhutelleet, joiden
+uteliaisuutta täytyy tyydyttää. Ja sen tähden antoivat he kansan olla
+ja ihailla. Ja kyllä siinä ihailtiinkin ja yhä vain kyseltiin
+matkanteosta, oliko ollut jäitä paljon, ja semmoisesta.
+
+--Tämäkö se vain koko ajan jäitä murti?
+
+--Ei tämä ole vielä koskaan ketään edelleen laskenut.
+
+--Vai tämä laskisi ... eihän nyt, että tämä ketään edelleen laskisi...
+
+--Eivätkö muut masinat koettaneetkaan?
+
+--Koetti »Vellamon» kapteeni kerran, pyysi päästäkseen eturintaan, vaan
+siihen töksähti kuin seinää vasten...
+
+--Vai että niinkuin seinää vasten...
+
+--Juuri kuin kallion kylkeen...
+
+--Katso, katso!
+
+--Ja sitten te taas rynnistämään...
+
+--Sitten me taas otettiin pakkia ja kolme syltä lohkesi puskullaan...
+
+--Jo se on ollut pässin pusku... Vai niin, että peräytettiin ja sitten
+taas muksautettiin...
+
+--Niin on toki menevän näköinen tuo kokka...
+
+--Se on suikea kuin kuikan kaula...
+
+--Paras paatti tämä on näillä vesillä...
+
+--Paraspa toki tavallakin näillä vesillä ja taitaa se saada vertaistaan
+hakea muualtakin.
+
+--Kaukaapa saa hakeakin...
+
+--Ja se ei jäiden lähtöä odotakaan, vaan aukoo itse itselleen ja
+muille...
+
+--Tokko lienee vielä tämän täällä ollessa muu laiva mikään ennen tätä
+tullut rantaan?
+
+--Eikä ole tullutkaan, eikä tule...
+
+Niin siinä juteltiin ja puhuttiin samat asiat moneen kertaan, mutta eri
+sanoilla ja uusilla vivahduksilla.
+
+kun toiset ihmettelijät poistuivat, tunki toisia sijaan, ja samat
+temput tehtiin uudelleen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Mutta sill'aikaa kun alhaiso laivan ulkopuolisia osia tarkasteli,
+olivat kaupungin ylhäisemmät salonkeihin menneet kapteenia ja
+laivanomistajaa onnittelemaan. Kaikki tahtoivat olla tuttuja kapteenin
+kanssa, ja ne, jotka eivät ennestään olleet, ne antoivat esitellä
+itsensä. Kaikki onnittelivat ja tavattoman ystävällisesti hymyilivät,
+naiset varsinkin.
+
+--Terve tullut siis vihdoinkin! Terve tullut! Terve tullut!
+
+--Kiitoksia!--Kiitoksia!
+
+--Ja onnea siihen, että taas olitte ensimmäinen, niinkuin aina
+ennenkin!
+
+--Elkää minua onnitelko, vaan onnitelkaa laivanomistajaa, jonka laiva
+on. Enhän minä ilman laivaa enkä huonommalla laivalla olisi mihinkään
+päässyt.
+
+--Niin, todellakin, herra kauppaneuvos! Onnea, onnea!
+
+--Ei, ei, ei suinkaan minua, vaan kapteenia. Hänen on kunnia kaikesta,
+hänen on kaikesta kunnia!
+
+--»Salaman» se on oikeastaan kunnia... Olisitte nähneet, kuinka se
+jäätä murti ja aukaisi väylää. Suuri oli todellakin hauskuus sitä
+komentaa.
+
+--Jaa, jaa, kyllä tämä on niitä ensimmäisen luokan laivoja.
+
+--Mutta kyllä teidän kuitenkin kesti, ennenkuin pääsitte perille. Ennen
+me teitä odotimme.
+
+--Ennen oli mahdoton ... jää oli kovaa kuin kallio, ja vaikea oli siinä
+nytkin tulla. Mutta lopulta minä kyllästyin odotukseen, ja kun ei
+tuullut moneen viikkoon...
+
+--Niin, niin, sehän se on, kun ei tuullut...
+
+--Ei tuullut, ja sentähden minä suutuin ja päätin koettaa.
+
+--Ja se onnistui...
+
+--Onnistui, vaikka jo vähän pelkäsin, etten pääsisi...
+
+--Mutta kapteeni Fellman on tietysti kaikista eillimmäisin?
+
+--Tietysti kapteeni Fellman! Hänhän se aina aloittaa laivakulun ja
+saattaa meidät suuren maailman yhteyteen.
+
+--Hänellä tulee tietysti olemaan pysyvä paikka meidän kaupunkimme
+laivakulun historiassa, rupesi eräs filosofianmaisteri selittämään
+eräälle kansakoulunopettajalle, kun ei päässyt sitä kapteenille
+itselleen sanomaan.
+
+Mutta silloin koroitti äänensä laivanomistaja ja huusi yli muun puheen:
+
+--Niin, hyvä herrasväki! huusi hän.--Koska nyt siis saattaa sanoa
+laivakulun alkaneen ja kun meidät tänä päivänä ... täällä Lapin
+porstuassa ... on taas saatettu suuren maailman yhteyteen ... joka
+ei ... joka ei tapahdu kuin yksi kerta vuodessa. Ja kun tämä laiva on
+minun, niin pyytäisin minä, että arvoisat herrat ja naiset ... kuka
+vain tulee, tuttu tai tuntematon, sillä tässä ei tehdä eroa ... että
+olisivat hyvät ja jäisivät tyhjentämään maljan kapteenin ja tämän
+retken kunniaksi ... olkaa hyvät ja istukaa ja levätkää hyteissä ja
+istukaa tai kävelkää salongeissa ... onhan täällä tilaa ... olkaa
+hyvä ... minä menen...
+
+Ja tuiskuna meni hän, sukelsi kuin kärppä alas bufettiin boolia
+tilaamaan. Ja sill'aikaa kun sitä laitettiin, hajosivat kaikki tuttavat
+alas salonkeja ja hyttejä tarkastamaan.
+
+Rouvat asettuivat sohville istumaan, tavallisesti vastapäätä peiliä, ja
+puhuivat suurella innostuksella siitä, että laivakulku on alkanut ja
+että siis on päästy suuren maailman yhteyteen. Toiset, joilla oli
+kesämatka jonnekin tiedossa, kertoivat sitä toisilleen useampaan
+kertaan, että tulevat tässä laivassa matkustamaan ja että he ottavat
+sen ja sen hytin ... tai ei kuin sen ja sen. Joka soppi tarkastettiin,
+joka hyttiin pilkistettiin ja joka peiliin katsottiin. Ja muutamat
+nuoremmat naiset, joiden kesähatut istuivat hyvin, olivat erittäin
+iloisia ja hauskoja. Ottivat osaa suurella hellyydellä kaikkiin
+keskusteluihin, halailivat ehtimiseen toisiaan vyötäisistä ja
+puhuttelivat lakkaamatta toisiaan hellillä nimillä. Mutta oli siellä
+muutamia synkänkin näköisiä kasvoja. Tarkkaan nekin joka paikan
+kävivät, avasivat joka oven ja katsoivat joka peiliin. Mutta peilit
+heidän mielestään rumensivat sekä kasvot että hatun. Ja kun he näkivät
+jonkun perhosena hyppivän ja jonkun toisen lintuna laulavan, niin
+kohottivat he pilkallisesti olkapäitään, katsoivat toisiaan
+merkitsevästi silmiin eivätkä sanoneet ymmärtävänsä, mitä tässä nyt on
+niin erinomaista ihailemista.
+
+Vaan herrat tupakoivat ja porisivat ruokasalongissa ja väittelivät
+siitä, saattoiko sanoa jäitten vielä Sotkanselästä lähteneen. Se oli
+sitä varten tarpeellista, että se nyt piti tulevia aikoja varten
+muistiin pantaman.
+
+--Tottahan saattaa sanoa, koska laivat ovat jo tulleet!
+
+--Niin, niin, mutta puoli selkää on vielä jäässä, ja ellei tuule,
+niin...
+
+--Mutta sitä ei ole ennenkään otettu lukuun, aina on ymmärretty jäiden
+lähdöllä Sotkanselästä sitä, että laivat ovat tulleet...
+
+--Jaa, jaa, mutta ei saa niin mielivaltaisesti ottaa, lasku ei tule
+matemaattisesti tarkka.
+
+--Vähät sen matemaattisesta tarkkuudesta!
+
+--Tämä on kuitenkin tavallaan meteorologista observatsionia, ja siinä
+tarvitaan...
+
+--Hyvät herrat! kuului samassa laivanomistajan ääni ja kilinä maljan
+laitaan.--Hyvät herrat ja arvoisat naiset! Tässä ei tarvita, mutta
+tässä tarjotaan! Suokaa anteeksi, että keskeytin! Mutta olkaa hyvät ja
+ottakaa klasit! Juodaan malja! Juodaan sen malja, että laivakulun taas
+saattaa sanoa alkaneen ja että me täällä Lapin porstuassa ... olemme
+tulleet saatetuiksi ... saatetuiksi muun maailman ... suuren maailman
+... yhteyteen ... hm ... mikä ei tapahdu kuin yksi kerta ihmis- ... hm
+... yksi kerta vuodessa ... minä en ole mikään kaunopuhuja, mutta minä
+pyytäisin, että joisimme ... että tyhjentäisimme klasin eli maljan ...
+eläköön kapteeni Fellman ... hurraa!
+
+Maijat tyhjennettiin, kapteenin kanssa kilistettiin, ja kolminkertainen
+»hurraa» huudettiin.
+
+Kuului se hurraa alhaalta salongista ylös laivasillallekin
+ihmisjoukkoon, ja siellä sanottiin, että »hyvinpä ne nyt rupesivat
+herrat yhteen ääneen huutamaan».
+
+--Tottapa se heistä sillä lailla paraiten passaa...
+
+--Ne on ne herrat...
+
+--Niin poikia ... no jo ne on koko poikia...
+
+--Kun ottaisivat meidätkin siihen yhteen iloonsa...
+
+--Vaan ottaakos ne...
+
+--Mennään pyrkimään joukkoon, ehdotteli äskeinen kisälli.
+
+--Rahallaanhan sinne päässee.
+
+--Vaan jos ottavat ilman, niin sanotaan, että me huudetaan heidänkin
+edestään...
+
+--Ei ne herrat huutamisessa apumiestä tarvitse...
+
+--Jos kohta kaikessa muussa...
+
+--Ei pidä pilkata herroja ... herrain pitää antaa ilojaan pitää
+niinkuin muidenkin...
+
+--Taidetaan niitä pitääkin, kun kerran syönnytään ... ei ne yhteen
+yöhön jätäkään .. tämä yö menee, ja meneepä vielä toinenkin...
+
+--Tuossa menee neuvoksen konttoristi ... myöhäänpä jouduit...
+
+--Antakaa tietä...
+
+--Pois tieltä talonpoika, päästä herra helvettiin...
+
+--Suu kiinni, kollo!
+
+Ylpeimmällä tuulellaan kulki sinne neuvoksen konttoristi erään
+toverinsa kanssa, molemmat kaupungin ahkerimpia kapakkavieraita. Ja
+heidän jälestään tuli suuri joukko muitakin kaupungin nuoria miehiä,
+jotka olivat kuulleet, että salongissa boolia juotiin ja että oli heti
+kohta sen perästä tuleva toinen.
+
+--Vieläkö siellä on naisia? kyselivät he toisiltaan.
+
+Saatiin tietää, että niitä vielä siellä on, mutta että ne kohta
+varmaankin lähtevät.
+
+--No, me odotamme täällä kannella, kunnes lähtevät.
+
+Ehkä olisivat naiset siellä alhaalla enemmänkin aikaa viihtyneet, mutta
+heidän omilla herroillaankin näytti olevan halu saada heidät lähtemään.
+Hellästi ne sieltä rouvansa ulos taluttivat, hyppäsivät vikkelästi
+laivasta alas laiturille ja auttoivat rouviaan lautaa myöten tulemaan.
+Vieläpä ajurinkin huutivat, istuttivat heidät tavattomalla huolella
+rattaille ja päälle päätteeksi rahankin maksoivat.
+
+--Elähän nyt aivan kauan viivy, varoitti rouva, mielissään tästä
+hartaasta ja harvinaisesta kohteliaisuudesta.
+
+--En, en, kultaseni, nuku sinä vain rauhassa, kyllä minä pian tulen ...
+vaan ymmärräthän, että minun täytyy jäädä ottamaan osaa kauppaneuvoksen
+booliin, kun hän kerran itse...
+
+--Niin, niin, no hyvästi siksi!
+
+--Hyvästi, kultaseni, kyllä minä kohta tulen .... tuskin olet ehtinyt
+nukkuakaan, kun jo tulen.
+
+Ja helpotetuin sydämin palasivat herrat laivaan. He miltei hihkaisivat
+sydämessään, ja heistä tuntui kuin he olisivat olleet nuoria miehiä
+jälleen. Ja kun he muistivat lupauksensa tulla kotiin vielä
+valvonta-aikaan, niin he eivät voineet olla ajatuksissaan
+huudahtamatta: »hehhei! vai valvonta-aikaan! Ei ennenkuin päivä
+koittaa!» Ja yhdellä harppauksella olivat he alhaalla salongissa
+meluavan herrajoukon keskessä, jonne jo olivat yhtyneet herrat tuolta
+kanneltakin. Ja joka miehen mielessä oli vain yksi ainoa ajatus, että
+»nyt on siis laivakulku alkanut!» Josta ajatuksesta taas muodostui yksi
+ainoa johtopäätös, että »kun on siis laivakulku alkanut, niin pitää
+siis sen kunniaksi juotaman.»
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ja sill'aikaa kun salongissa juontia aloitettiin, parveili vielä muuta
+väkeä laivasillalla. Toisia jos meni, niin toisia tuli sijaan. Ja vähän
+verryteltyään jalkojaan muiden pienempäin laivain luona palasivat taas
+sinne »Salaman» luo entisetkin katsojat vielä vähän aikaa sitä
+katsomaan. Tyttöväki varsinkin ja ne, jotka eivät olleet ensi hötäkkään
+joutuneet, kiertelivät ja katselivat laivoja vielä kauan illallisajan
+ohi mentyä. Auringonlaskun ajoissa tuli sinne niitäkin, jotka eivät
+olleet tahtoneet uteliaisuuttaan näyttää. Semmoisia arvon miehiä olivat
+muun muassa piispa ja kuvernööri. He eivät edes laiturille asti
+tulleet, mutta kun tapasivat toisensa rantakadun suussa, niin
+seisahtuivat siihen katsomaan, peräänsä keppiä vasten nojaten, ja
+ilmoittivat toisilleen, että olivat vain lähteneet iltakävelylleen. Ja
+vähän aikaa siinä seistuaan tervehtivät he toisiaan hyvästiksi ja
+lähtivät eri haaroille, sanallakaan laivoja tai niiden tuloa
+mainitsematta.
+
+Mutta alas sitä samaa katua, joka rantaan saattaa ja jota myöten
+väkijoukko oli sellaisella suurella melulla hyökännyt, astui vähää
+ennen auringon laskua vielä eräs filosofianlisensiaatti. Hän oli
+tieteitä paljon lukenut, eikä hän hyväksynyt muuta kuin tieteitä. Ja
+itsensäkieltämisestä hän oli pitänyt »Suomalaisessa Seurassa»
+esitelmän, jossa varsinkin puhui pilkallisesti uteliaisuudesta pienissä
+kaupungeissa. Siitä hän oli saanut paljon vihamiehiä. Mutta niistä hän
+ei ollut milläänkään. Nyt hän kulki alas rantaan ja piti suutaan
+pilkallisessa hymyssä. Sillä hän oli ikkunassaan istunut ja kuullut
+laivain tulon ja nähnyt koko kaupungin rantaan rientävän. Jo monta
+päivää ennen laivojen tuloa hän oli päättänyt, ettei hän hyökkää
+rantaan laivoja katsomaan silloin, kun ne tulevat. Eikä hän ollut
+hyökännytkään, tuskin oli päätään kirjoistaan nostanut. Ja nyt kun hän
+käveli verkalleen rantaan, odotti hän jotain tuttavaa, joka olisi
+huohottaen juossut häntä vastaan ja kysynyt jotain laivoista. Ja sille
+hän olisi kauhean rauhallisesti, mutta samalla kauhean ivallisesti
+sanonut, että hän kyllä oli kuullut laivojen tulevan, mutta että hän,
+kun juuri oli piippunsa sytyttänyt ja heittäynyt pitkäkseen, ei
+viitsinyt nousta. Niin olisi hän sanonut jollekin tuttavalleen. Mutta
+ei ketään tuttavaa tullut vastaan. Ainoastaan tyttöjä tuli rannasta
+pyhävaatteissaan, jotka he olivat varta vasten sinne lähtiessään
+pukeneet ylleen. Ja kun hän sen näki ja muisti kisällin, jonka oli
+nähnyt vastapäätä hänen ikkunataan kadulle hyppäävän, niin kysyi hän
+itseltään, missä on tuo kehuttu suomalainen maltillisuus ja eivätkö
+ihmiset huomaa, kuinka hassuilta he näyttävät pikkumaisessa
+uteliaisuudessaan. Kysyi näin itseltään ja meni kotiinsa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Mutta ilta oli kulunut lopulleen ja päivä jo painunut kaupungin lähellä
+olevien kukkuloiden taa. Laivakin oli jo sisuksensa tyhjentänyt, ajanut
+veden ja höyryt vatsastaan ja ainoastaan pientä pihinää piti enää
+vihoviimeisen lämpimän liike koneen sisässä.
+
+Väkikin laivasillalla oli harvennut muutamaksi kymmeneksi, ja nekin
+alkoivat jo väsyä seisomiseensa. Eivät jalat enää oikein kannattaneet.
+Nivelet tuntuivat helpponevan, ja yhä tiheämmin tungeskeli leukojen
+väliin haikea haukotus.
+
+--Eikö lähdetä kotiin? Johan tämä on nähty...
+
+--Lähdetään vain...
+
+Ja he lähtivät kaksitellen kaupunkiin kohoamaan. Kulkivat verkalleen
+kukin kotiaan kohti ja tuumivat kadunkulmassa erotessaan:
+
+--Niin on, niin se on. Laivakulku on siis alkanut ... hm .... no,
+hyvästi nyt sitten!
+
+--Jumalan haltuun...
+
+Ja kotiin päästyään panivat he kukin maata. Mutta ennenkuin nukkuivat,
+ajattelivat he kaikki kuitenkin kerran vielä uudelleen saman ajatuksen,
+että »laivakulku on siis alkanut ... niin on, niin on.»
+
+Ne, jotka aivan rannalla asuivat, kuulivat kuitenkin vielä ikkunata
+sulkiessaan laivalta päin sekavaa melua. Alhaalta ruokasalongista se
+tuli joka kerta, kun sen ovi aukesi, ja kannelle ilmaantui avopäisiä ja
+paitahihasillaan olevia olentoja, sanellen sekavia sanoja. Siellä ei
+nukuttu, eikä näytty vielä kohta aiottavankaan käydä levolle.
+
+Mutta laiva jo sentään nukkui eikä näyttänyt olevan tietävinäänkään
+siitä melusta, jota sen vatsassa pidettiin. Kellotti rauhallisena
+tyynessä rannassa, kuvastuen koko korkeudessaan veden kirkkaaseen
+pintaan. Ja vähän ajan perästä lakkasi se pieni pihinäkin
+konehuoneessa. Ainoastaan tuolloin tällöin liikahteleva järven vesi
+lokkaili laivan ja laiturin välissä.
+
+
+
+
+VIIMEINEN PONNISTUS.
+
+
+Seisoimme ryhmässä lippumme ympärillä Ylioppilastalon edustalla ja
+järjestyimme riveihin Alppilaan lähteäksemme. Valkolakkeja kuohuili tuo
+pieni aukea tulvillaan, ja toisia kiiruhti kuin pulppuavia puron kuplia
+kaikilta haaroilta suureen vaahtoon yhtyäkseen. Luonto oli keväinen ja
+kaunis, katot kimmeltivät auringonpaisteessa, puut tekivät lehteä ja
+kaikkien kävelijäin rinnassa helotti tuoreita kukkasia.
+
+Me laulajat olimme kerääntyneet lippumme ympärille, odotellen vielä
+muutamia ensimmäisiä bassoja, jotka tavallisesti aina tulevat myöhemmin
+kuin muut. Siellä tuli se, tuolla tuo, tuli vanhoja miehiäkin
+ylioppilaslakeissa ja ruusut rinnoissa. Kaikki vanhatkin laulajat
+tahtoivat vappuna olla mukana, ja kaikkia tervehdittiin hyväksyvillä
+hoo!- hoo!- huudoilla ja suljettiin seuraan.
+
+Oltiin jo liikkeelle lähdössä, laulajalippu oli kierretty auki tangon
+ympäriltä ja lähtölaulusta sovittu, kun Henrikin puistosta juoksee
+kadun yli keppiään heiluttaen Antero. Hänet otettiin vastaan
+erityisellä mielihyvällä, sillä hauskempaa toveria ja iloisempaa
+laulajaveikkoa tuskin oli toista. Olisihan vappuilo ollutkin vain
+puolinainen, ellei Antero olisi ollut mukana. Ilo oli sitä suurempi,
+kun ei häntä oltu nähty moneen kuukauteen eikä tiedetty, minne hän oli
+kadonnut. Laulajana hän nyt ei juuri ollut etumaisimpia, olihan
+tuollaisia äänenkannattajia, joista ei ole väliä muualla kuin
+ulkoilmassa. Mutta seuramiehenä, pöytyeen hauskuuttajana oli hänellä
+ainainen etusijansa. Kun tuli soololaulujen aika erityisessä huoneessa,
+piti hän koko osakunnan iloa yllä iltakauden ja yötäkin kappaleen.
+Hänen mehevät, savolaiset rekilaulunsa olivat jo saavuttaneet miltei
+klassillisuuden maineen. »Tukkipoikain laulu» lienee niistä kuuluisin;
+siihen aikaan laulettiin sitä kaikissa ylioppilasiloissa ja
+laulettaneen vieläkin. Hyvin tunnettu oli Antero myöskin savolaisesta
+murteestaan, jota hän puhui välistä aivan verrattomalla huumorilla.
+
+--Katohan poikia, kun eivät meinanneet oottookkaan! Mittee työ oisia
+siellä Alappilassa iteksenne tehneet? sanoi hän tuolla hänelle
+ominaisella äänen ja kasvojen vivahduksella, joka meidän, hänen
+ystäväinsä, mielestä teki kaiken, mitä hän virkkoi, niin
+hullunkuriseksi.
+
+Nytkin hänelle tietysti naurettiin.
+
+--No, kah, mittee työ tässä ennee seisotta ... alakakee voan lähtee.
+
+Marssi kajahti, ja jono lähti liikkeelle.
+
+--Mistä se on Antero saanut noin kauniin kukan rintaansa kysyi joku
+meistä, joiden keskessä hän kulki.
+
+--Yks ryökkynä antoi.
+
+Kaikki kukkasmyyjättäret--samoin kuin bufettineidet--olivat hänelle
+»ryökkynöitä», kaikki muut neidit--mamsselleja.
+
+Mutta ei se ollut ainoastaan kukka rinnassa, joka meitä Anterossa
+ihmetytti. Koko hänen olentonsa oli ehompi entistään: uusi lakki, uusi
+kesäpalttoo, valkoinen kravatti, hansikkaat, kiilloitetut kengät ja
+»posliini»-housut, joiksi hän kutsui kaikkia sileitä, hyvin istuvia ja
+räätälin kädestä vasta lähteneitä housuja. Tuollaisissa tamineissa ei
+Antero ollut miesmuistiin esiintynyt, tuskin koskaan. Varsinkin viime
+aikoina oli hänen ulkoasunsa ollut hyvinkin ränstynyt, ja ränstynyt hän
+oli ollut itsekin. Liian iloinen mies, huoleton asioissa, varaton,
+velkoja koulussa ja yliopistossa,--ja tuota tavallista rinnettä hän oli
+vuosien kuluessa luisunut niin alas,--aina laitakaupungin
+pikkukapakoiden kävijäksi,--että nyt ei enää pitkään aikaan ollut
+muusta kysymys kuin panna kaikki voimansa liikkeelle estääkseen itseään
+lopullisesti suuta myöten suohon vaipumasta. Päällä hän oli sentään
+vielä pysynyt, ei kuitenkaan aivan kokonaan Ylioppilastalolta kadonnut,
+etupäässä iloisen, hilpeän ja hyväntahtoisen luontonsa avulla--ja
+toverien avulla. Mutta kun hän tuonoittain asuntoaan maksamatta katosi
+kaupungista, katsottiin sitä tuollaiseksi hyvin tavalliseksi
+pakoretkeksi ja valmistauttiin kukin kohdastaan matkalaskuja
+suorittamaan.
+
+Toverien mielihyvä oli nyt sentähden vilpitön, kun hän taas näytti
+päässeen kohentumaan. Miten se oli tapahtunut, se saatiin pian tietää,
+sillä Antero ei ollut niitä, jotka itseään millään salaperäisyyden
+verhoilla ympäröivät.
+
+--Se on nyt siistiä miestä, selitti hän vastaukseksi kysymyksiin ja
+katseisiin. On soanna seisovan lainan, maksaa huomenna kassavelat,
+tenttieroo tässä kuussa pois tieltä pahimmat lautatuurit ja ensi
+lukukauvella alakaa auskultierata.
+
+Puhe tentteeruusta ja auskultteeruusta oli nyt tietysti
+kuvaannollisesti ymmärrettävä, mutta johan siinäkin, että hän oli
+saanut asiansa sikseenkään järjestetyksi, että voi ruveta sellaisia
+_ajattelemaankin_, oli tarpeeksi ilon aihetta tovereille, jotka
+tavallisesti niin lämpimästä sydämestä suovat toisilleen hyvää ja ovat
+aina valmiit mitä parasta uskomaan ja toivomaan. Ja sehän tiedettiin,
+ettei Antero ollut niitä, jotka tutkinnoistaan ja väitöskirjoistaan
+puhumalla ja niitä kehumalla koettavat saada luottoaan pysymään.
+
+--Mistä sinä olet lainan saanut? kysyttiin.
+
+--Enpä sano. Mänisiä vielä pahhoo puhumaan.
+
+Pitkin askelin ja kasvot pyylevinä astui Antero laulajain rivissä
+lauluun yhtyen ja kepillään tahtia lyöden. Alppilaan tullessaan pisti
+hän vielä uudet rillitkin nenälleen, »että näyttäisi oikein
+herraspojalta».
+
+Päivä oli kaikille juhlapäivä, mutta Anterolle kaikista enimmän. Olisi
+voinut luulla siitä innosta päättäen, millä hän lauloi ja joka näkyi
+hänen silmistään ja hänen poskistaan kuvastui, että hän oli vasta
+vuoden vanha ylioppilas, ensi kertaa vappua viettämässä. Sydämensä
+pohjasta veteli hän, tuo niin tuttu ihanteellinen ilme kasvoillaan,
+laulua:
+
+    Jos sydän sulla puhdas on
+    ja mieli vakaa, pelvoton j.n.e.
+
+Ja kai oli hänellä, niinkuin on semmoisissa tiloissa niin monella
+muulla, se tunne, että olkoon nyt vanha vanhaa, mennyt mennyttä, nyt
+aloitetaan elämä uudestaan siitä, mihin se, oikea elämä, viimeksi jäi.
+Ja näytti hänellä olevan siihen voimaakin, ainakin aluksi. Kun
+punssibooli oli tuotu pöydälle ja maljoja täyteltiin, lauloi Anterokin
+mukana:
+
+    Maljanne, veikkoset, täytelkää,
+    kun nuoruuden aika on vielä!
+
+mutta kaasi omaan lasiinsa soodaa.
+
+--Etkö juo punssia
+
+--En maista vettä väkevämpöö.
+
+Antero vesipoika! Se oli sitä suurempi voimanosoitus, kun ei
+raittiusliike silloin vielä ollut niin edistynyt, että se olisi
+pakottanut antamaan arvoa ihmisten vakaumuksille siinä kohden. Muutamat
+pitivät Anteron raittiutta yhtenä hänen tavallisista kujeistaan ja
+kaatoivat hänelle täyden lasin boolia:
+
+--Terve mieheen, Antero, juo, kun tarjotaan!
+
+Lieneekö hän koskaan ennen ollut juomatta, kun tarjottiin. Mutta nyt
+hän kieltäytyi.
+
+--Etkö juo?
+
+--En juo. Oon ollu kaks kuukautta maistamata.
+
+Ei hän todellakaan juonut, vaikka se arasta silmäkulmain värähdyksestä
+päättäen näkyi ponnistuksia vaativan. Ehkä hänen tutkintopuheensa
+sittenkin olivat sanan mukaan ymmärrettävät...
+
+Olin häntä tähän saakka melkein yhtämittaa tarkastanut, mutta nyt hänet
+hetkeksi kadotin näkyvistäni. Laulettiin laulu laulun perästä ja
+innostus kohosi sekä laulajissa että yleisössä. Ihana lempilaulun
+tenorisoolo sai vaikenemaan mäen rinteillä parveilevan ja kaikilla
+parvekkeella istuvan yleisön, eikä sen loputtua kuulunut muuta kuin
+yksinäisen linnun liverrys ja kaukaa Malmilta päin tulevan junan
+vihellys, kunnes kaikki kädet remahtivat riemuisiin kättentaputuksiin.
+
+Hyvä-huutoja huudettiin, silmät säteilivät, maljat kohotettiin
+korkealle ja tyhjennettiin. Mutta Antero ei koskenut boolilasiinsa,
+joka yhä seisoi täynnä ja koskematonna hänen edessään.
+
+... Hän tyhjensi sen vasta sitten, kun Maamme-laulu oli laulettu ja
+isänmaallinen mieliala kohotti mielet korkeimpaan innostukseen ja
+paljasti päät ja laulun johtaja lyhyesti ja voimakkaasti esitti
+eläköön-huudon isänmaalle, eläköön-huudon Suomelle--tyhjensi yhdellä
+siemauksella, seisovilta jaloiltaan, pohjaan saakka.
+
+--Johan maistoit, Antero!
+
+--Käypkö katteekses ... eikö käy ... koa sitten lissee! vai minä tässä
+iliman ... vappuna?
+
+Se oli tietysti meidänkin ajatuksemme, ja me riensimme kilistämään
+hänen kanssaan, kaikki samanpöytäläiset.
+
+Harvoinhan vappuna vielä Alppilassa ollessa päihdytään. Isänmaallinen
+juhlatuuli sen estää, lippu on myöskin vietävä pois, ja laulajat
+menevät sen mukana. Se kuuluu perintötapoihin. Ollaan vähän niinkuin
+kuninkaalliset, joista aina sanotaan: kello 12 yöllä vetäytyivät heidän
+majesteettinsa sisäsaleihin illalliselle, ja kello 2 puhallettiin
+hovitanssiaiset päättyneiksi.
+
+Anterokin seurasi meidän muiden mukana hilpeänä ja iloisena ja ehkä
+hiukan nousuhutikassa niinkuin useimmat muutkin. Mentiin
+ylioppilastalolle, jossa oli tavanmukaiset juhlapäivälliset.
+
+Ylioppilastalon ilmassa on juhlatiloissa jotain--en tiedä, mistä se
+tulee--joka väkisinkin houkuttelee hoilaamaan ja huutamaan.
+Sepiselvätkin miehet käyttäytyvät niinkuin olisivat vähän hutikassa. Se
+kai tulee siitä, että täällä ollaan kuin kotona, isäntinä talossa, ja
+että musiikki soittaa ja sen vuoksi on vaikea huutamatta kuulla
+toisiaan.
+
+Mutta on siinä muistojakin, jotka johtuvat mieleen, muistoja niin
+monesta hurmaavasta humalasta, jolloin »silm' ei näe kuin taivaan maita
+ja sydän juo vain hekkumaa», ja joita tekee mieli uudelleen elää.
+
+Se mieliala meidätkin valtasi. Olimme anastaneet Anteron omaan
+pöytäämme, joka oli katettu erääseen sivuhuoneista. Muutkin pöytyeet
+olivat koettaneet saada häntä omakseen niinkuin aina hänen parhaimpina
+aikoinaankin, aikaisempina ylioppilasvuosinaan, jolloin aina oli
+kilpailua siitä, kuka saisi tuon hauskan miehen seuraansa. Mutta meidän
+luo hän tuli, tuoden viinakarahvin ja suuren lautasellisen
+viinapöytäpötyä tullessaan. Tuon tuostakin siinä huudahdeltiin ja
+läimäyteltiin nyrkkejäkin pöytään musiikin tahdissa, ja Antero oli
+siihen erityisesti innostunut, hihkaistenkin jo silloin tällöin. Mutta
+jos kravatti ja rinnan kukka joutuivat siitä hiukankaan
+epäjärjestykseen, minkä hän näki vastapäätä olevasta peilistä, kiiruhti
+hän niitä järjestämään ja haki yht'äkkiä kesken päivällisen valkoisen
+lakkinsa porstuasta, asettaen sen huolellisesti ja varovasti ikkunalle.
+
+--Sitä täytyy varjella, ettei ryvety... Se on niinkuin se ois se
+ens'mäinen ylioppilaslakki, sanoi hän selitykseksi ja tulkitsi sillä
+kaikkien meidän muidenkin suhteen lakkeihimme, joita emme enää
+tavallisissa oloissamme käyttäneet.
+
+--Maljasi, Antero!
+
+--En minä oluviin kanssa kippistä ... putel' viiniä!
+
+Vastusteluihimme vastasi Antero, että hän tahtoo tarjota, että suuttuu
+ja että panee pahakseen (»tykkee pahhoo»), jos ei anneta hänenkin
+tarjota. Ja pian oli hän viinaa, olutta ja viiniä sekaisin nauttien
+tullut siihen mielentilaan, että alkoi puheita pitää. Hän tahtoo
+kiittää meitä, sanoi hän ... tai oikeastaan tahtoo hän juoda toveruuden
+maljan. Me olemme aina uskoneet häneen, olemme olleet hänen parhaita
+tovereitaan ... ei pahaa sanaa miesten välillä ... toveruus on pyhä ...
+huono mieshän minä olen .... renttu semmoinen ja heikkoluontoinen.
+Mutta se minua on aina ylläpitänyt, että on niitä, jotka luottavat ...
+ja sen saatte nähdä, että kyllä minä tästä vielä ... ja hän tahtoo
+juoda toveruuden maljan, sen toveruuden, joka tukee, ylläpitää ja
+miestä kainaloista kannattaa.
+
+Malja juotiin ja maljaan vastattiin... Eläköön Antero!
+
+Antero heltyi ja innostui siitä niin, että tilasi uuden pullon viiniä.
+--Elä ole hullu! huudettiin.--Mutta tilattu oli tilattu. Ja pian oltiin
+sillä asteella, että Anteron rekivirret olivat esille otettavat.
+
+    Vielä niitä honkia humisee tuolla Sa-aavon sydänmailla--
+    eikä ne nuoret Karjalan poiat enää ole mitään vailla,
+
+lauloi Antero, ja me yhdyimme loppusäkeeseen, johon kohta yhtyi koko
+suuri salikin. Siellä oli jo päivällinen päättynyt ja booli tilattu. Ja
+erityinen lähetystö tuli esittämään, että mekin siirtyisimme sinne
+yhteiseen iloon.
+
+Ennen pitkää seisoi Antero malja kädessä tuolilla, yhteen siirrettyjen
+pöytien keskessä, koko ylioppilaskunnan säestämänä, seisoi siellä
+kunnian kukkulalla, jonne toverien suosio vain harvat valitut kohottaa,
+mutta josta se ne yhtä usein kukistaakin. Autuaallinen hymy huulilla ja
+haaleat silmät onnesta harrallaan laskeutui hän tuolilta, noustakseen
+siihen yleisestä vaatimuksesta pian taas takaisin uusia lauluja
+esittämään.
+
+Meitä alkoivat ne vähitellen kyllästyttää, ja kun elämäkin oli ruvennut
+käymään kovin meluisaksi, lähdimme me pois. Anteroa ei saatu mukaan.
+Hänen heikkoutensa oli aina ollut se, ettei voinut keskeyttää. Ja sinne
+hän nytkin jäi--niinkuin oli jäänyt muutamia vuosia takaperin entisistä
+lukuineen ja tutkintoineen ohi rientäneistä tovereistaan--vielä kerran
+elämään ensimmäisten ylioppilasvuosiensa iloisia muistoja.
+
+Kun illemmalla kävelimme Kaivopuistoon, ajoi sinne ohitsemme suuri
+seurue valkolakkeja. Ajurin rattaat olivat täynnä miehiä, toiset istuen
+kuskin vieressä, toiset astuimilla seisten. Kahden nuorukaisen sylissä
+näimme Anteron horjuvana ja tuontuostakin hihkaisten mennessään.
+
+Tapasimme hänet Kaivohuoneen verannalla ylioppilaselämänsä kolmatta
+näytöstä esittämässä. Ympärillään oli hänellä joukko nuoria, meille
+tuntemattomia ylioppilaita. On aina arveluttavaa, kun vanha civis istuu
+keltanokkain kanssa ryyppäämässä. Ja Antero oli nyt joutunut sille
+asteelle.
+
+Meillä vanhemmilla kun ei siinä seurassa ollut mitään tekemistä,
+kuljimme ohitse, niinkuin me sellaisissa tiloissa olimme usein ennenkin
+saaneet tehdä. Kun olimme tulleet vappuelämän ilveilyä katselemaan,
+istuuduimme vähän matkan päähän seurasta, joka oli ottanut muutamia
+pöytiä haltuunsa.
+
+Siinä laulettiin ja hoilattiin ja rähistiin. Antero istui keskessä
+milloin laulaen ja milloin kaskuja kertoen kiitolliselle
+kuulijakunnalleen. Samat laulut ja samat kaskut, joita olimme kymmenet
+kerrat ennen kuulleet. Mutta tapa olla ja esiintyä oli toinen kuin
+meidän seurassamme. Varmasti ja hiukan mahtavastikin puhuen koetti hän
+vaikuttaa ympäristöönsä ja joi veljenmaljoja alentuvasti kuin vanha
+setä, joka sallii veljensä poikain itseään sinutella. Ja kaikille hän
+tarjosi, leikkien pohattaa ylpeästi ja huolettoman näköisesti, kuin
+olisi ollut tuhat markkaa joutilaita rahoja taskussa. Punssipullo
+toisensa perästä tuli, oli ja meni.
+
+--Nuoriso! kuului hän heille hokevan,--nuorisoa minä rakastan ...
+nuoriso on kansa ... pitäkää te aatteen lippua yllä, niinkuin me
+aikoinamme olemme pitäneet!
+
+Mutta nuoriso oli laulutuulella, ja Anteron täytyi taas heitä johtaa.
+Laulettiin ja ryypättiin, toisia tuli ja toisia meni, mutta vähitellen
+alkoi kuulijakunta harveta.
+
+--Elekeehän vielä männä ... minnekkä teillä on semmoinen kiire ...
+aikoo tässä muutkin tenttierata! koetti hän meneviä houkutella, mutta
+nuorilla ylioppilailla oli vappuna muutakin tekemistä kuin pitää
+hänelle seuraa. Lopulta ei siihen jäänyt kuin joitakuita ahnaimpia
+tyhjentyvien pullojen pohjatähteitä puristelemaan.
+
+Kun me, tehtyämme pienen kävelyn puistoon, palasimme sieltä takaisin
+verannalle, istui Antero vielä vanhalla paikallaan, mutta uudessa
+seurassa. Valkolakit olivat poistuneet ja sijaan tullut joitain
+epämääräisiä olentoja, joista ei voinut sanoa, olivatko ne
+kauppapalvelijoita vaiko kirjaltajoita vaiko joutilaita kyyppareja
+vaiko juhlimassa olevia käsityöläisiä. He olivat olutpulloineen
+asettuneet saman pöydän nenälle, jonka ääressä Antero istui ja josta
+hän nähtävästi oli pyytämättä heidän seuraansa liittynyt. Nämä tekivät
+pilaa päihtyneestä ylioppilaasta, pitivät häntä narrinaan ja joivat
+hänen tavaroitaan, joita hän rajattomasti tilasi. Aikansa sitä tehtyään
+katosivat hekin jättäen Anteron tyhjien pullojensa seuraan.
+
+Menimme häntä houkuttelemaan pois, vaikka vanha kokemus oli tarpeeksi
+usein sen turhaksi vaivaksi osoittanut.
+
+--En lähe ... en ensinkään ... nyt sitä vasta ryypätäännii. Vippoo
+mulle viis' markkoo.
+
+--Elä huoli juoda enää ... joko sitten olet kaikki rahasi tuhlannut?
+
+--Jokoko? Jo kai oon, koskei oo kuin viiskymmentä penniä... kyyppari
+hoi, pullo olutta! Elekee työ minun rahojani surko ... välipä näillä
+... ei noita paljon ollukkaan ... männyt on männyttä eikä tule
+takaisin.
+
+Oli vivahdus katumusta siinä huokauksessa, päihtyneen katumusta,
+silloin kun häntä alkaa uuvuttaa ja hän taistelee unensa kanssa. Hän
+tuuskahti eteenpäin ja hänen valkoinen ylioppilaslakkinsa putosi
+ryvettyneelle pöydälle, lykäten muutamia laseja lattialle. Oikaistuaan
+itsensä käski hän meitä menemään hiiteen ja tarttui olutpulloonsa,
+jonka viimeisillä rahoillaan maksoi.
+
+Siihen täytyi meidän hänet jättää, ja siihen hän meistä jäi. Lakki
+liassa, hänen viimeinen valkolakkinsa, kravatti niskassa, uusi, vaalea
+palttoo ryvettyneenä ja hartioilta alas valahtamassa, ei mitään enää
+jälellä tuosta uudistustaan toivovasta miehestä, joka aamupäivällä oli
+kaikkine hyvine aikomuksineen liittynyt laulajain jonoon. Aste asteelta
+oli hän muutamien tuntien kuluessa pudonnut läpi ylioppilaselämänsä
+kaikkien kehityskerrosten, toveripiirinsä sitä mukaa vaihdellessa, ja
+nyt hän istui sen alimmassa, istui samalla sijalla, missä viime
+aikoinaan oli istunut--täydellisen rappion rajalla.
+
+Mutta siitäkin hänet vielä tänä hänen viimeisten toiveittensa
+viimeisenä vappuna karkoitettiin. Jouduttuaan myöhemmin yöllä yhteen
+tappelua hakevain merimiesten ja rantajätkäin kanssa, oli heidät ajettu
+ulos Kaivohuoneelta, ja kaikki yhdessä he olivat joutuneet poliisin
+huostaan.
+
+Eikä häntä näkynyt, ei kuulunut kassakokoukseen seuraavana päivänä.
+
+Tutkintopuuhat jäivät, velat jäivät maksamatta, eikä Antero-raukka enää
+koskaan päässyt voimiinsa viimeisen onnistumattoman ponnistuksensa
+jälkeen. Äskettäin päätti hän päivänsä tuomarin sihteerinä eräässä
+kaukaisessa maaseutupitäjässä.
+
+
+
+
+KOULUMUISTOJA.
+
+
+
+I. ENSIMMÄINEN KOULUMATKANI.
+
+Se oli viimeinen yö, minkä isän sängyssä hänen selkänsä takana makasin.
+Tunsin siinä valvoessani, kun muut jo nukkuivat sikeintä untaan, että
+olen elämäni käännekohdassa ja että huomenna alkaa minulle uusi
+ajanjakso elämässäni. Niin tietoisesti ja teoreettisesti kuin
+tuollaisia käännekohtia sittemmin olen ajatellut, en ajatellut niitä
+silloin. Tunne elämän muutoksesta oli kiinnitetty kaikenlaisiin
+pikkuseikkoihin.
+
+Ensimmäinen kouluunlähtö on aivan toisenlainen kuin toinen. Lukukauden
+koulussa oltuaan tietää jo, mitä se on, eikä siinä siis ole mitään
+uutuuden viehätystä. Ensikertalaisen mieltä sitävastoin kiehtoo ajatus
+siitä, mitä kaikkea tuon matkan perillä mahtaneekaan olla salattuna. Ei
+sentään sekään niin paljon pitänyt minua valveilla kuin seuraavat
+asiat.
+
+Ensiksikin en voinut mielessäni kyllin ihmetellä, että _minä_, tämä
+pikku ressu, olin yhdellä harppauksella kohonnut veljiäni ja sisariani
+niin ymmärtämättömän ylemmä, että omin päin olin lähdössä kouluun,
+tuonne kaukaiseen kaupunkiin, ja sinne jäämään. Nyt isän selän takana,
+pää pienellä lasten tyynyllä, huomenna kuka tiesi missä.
+
+Toiseksi pitivät mieltäni vireillä ne uudet vaatteet, jotka illalla
+olin nähnyt pantavan tuohon tuolille sängyn päähän.
+
+Jos en olisi pelännyt isän heräävän, olisin kömpinyt ylös koettelemaan,
+olivatko ne todellakin siinä. Niiden historian minä osasin ulkoa
+ensimmäisestä luvusta alkaen. Jo toissa kesänä olivat kerityt ne
+villat, joista tiettiin minulle kouluvaatteet kudottavan. Minä olin
+itse ollut mukana lamponavetassa, kun tämä toimitus tapahtui. Koko
+seuraava talvi oli niitä sitten kartattu ja mökkiläisten akoilla
+kehruutettu. Koko kevään ja kesän paukkuivat kangastuolit äidin ja
+palvelustyttöjen kamarissa. Hetki oli juhlallinen, kun sarka tuotiin
+tampista. Mutta korkeimmilleen kohosi jännitys, kun räätäli tuli
+taloon, otti mitan, otti sen äidin käskystä »kasvun varalta» ja
+istuutui pirtin pöydälle. Olin aamusta iltaan katsomassa, miten ensin
+tulivat esiin housut oikein henkselinappeineen, miten kääntökauluksinen
+takki lakkareineen, joiden luvun itse sain määrätä, ja miten lopuksi
+liivit, ensimmäiset iässäni. Siinä oli sarja unhottumattomia hetkiä,
+kun kaikkia näitä koeteltiin. Ja siihen tuli lisäksi kenkäin teko,
+alushousujen (ensimmäiset nekin!) ompelu, lakki oikein ostolipalla
+varustettu. Kaikki olivat joutuneet valmiiksi jo paria viikkoa ennen
+kouluun lähtöä, jonka jälkeen ne olivat kadonneet lukitun aitan
+orrelle, josta en saanut niitä edes pyhäksikään ylleni.
+
+Mutta nyt ne ovat tuossa tuolini selustimella ja kengät tuolin alla. Ja
+huomenna saan niihin pukeutua, ja saan pitää niitä joka päivä!
+Kouluunmeno tuntui siltä, kuin olisin johonkin juhlaan valmistautunut,
+kuin olisin päässyt »kylään».
+
+En unohda koskaan sitä tunnetta, kun aamulla heräsin siihen, että
+isälle tuotiin kahvia. Äiti joi sitä parhaillaan vuoteensa laidalla
+istuen. Huomasin, että tarjottimella oli vielä kolmaskin kuppi.
+Kenelle? Minulle, _minulle_ se oli! Eikä ollut pieni pikkuruinen lasten
+kuppi, vaan noita isoja, jotka aina olivat eri hyllyllään
+astiakaapissa, mistä niitä ei otettu esille muulloin kuin silloin, kun
+tuli hyvin harvinaisia vieraita. Minua käskettiin ottamaan kaikkia
+leipälajeja: korppua ja pehmeätä leipää, piparkakkua, hirvensarvea ja
+sokerileipää ... jos en jaksaisi syödä kaikkia yhdellä kertaa, saisin
+pistää loput taskuun matkaeväiksi. Ei olisi minua enää ihmetyttänyt,
+jos isä piippuun pistäessään olisi minuakin kehoittanut panemaan
+tupakan.
+
+Nyt seurasi pukeutuminen uusiin vaatteisiin. Ennenkuin se sentään sai
+tapahtua, pesi äiti vielä silmäni ja kampasi pääni. Oli itku herahtaa
+meiltä molemmilta, kun äiti sanoi: »Nyt se taitaa viimeisen kerran
+kammata». Vaan kyynel kuivui ainakin minulta lähteisiinsä, kun alkoi
+pukeutuminen. Kappale kappaleelta otettiin vaatteet tuolilta, missä ne
+olivat sirosti käännettyinä, tuoksuen vielä silitysrautaa. Ensin
+housut, jotka äiti pani nappiin,--ja tiukat olivat napinlävet, niinkuin
+pikilangalla ommellut. Sitten liivit, joiden taskussa ei ollut vielä
+kelloa, vaikka vitjat oli, punaisen matkakirstuni avaimen vitjat,
+kirstuni, joka on siitä päivästä tähän päivään saakka minua matkoillani
+seurannut. Lopuksi tuli nuttu, jonka olisin tahtonut auki jättää, mutta
+jonka äiti lukitsi kiinni sen suurilla luunapeilla, joita eivät
+silloiset sormivoimani kyenneet auki saamaan--oi, jospa olisivat
+vastaisten nuttujeni napit olleet yhtä tukevaa tekoa!
+
+Ja niin on nyt »lyseolainen» valmis; Hän seisoo siinä kuin ritari
+haarniskassa, melkein voisi heittäytyä kankeitten varustuksiensa
+varaan. Hihat ovat pitkät, niin että tuskin sormenpäitä näkyy, kaulus
+kankea, niin että pää vaivoin kääntyy, lakki niin syvällä, että se
+melkein korvien varassa lepää. Hän seisoo pihamaalla varhaisena,
+kylmänä elokuun aamuna, kun hieno kuura kattaa rappusia ja portaita ja
+kattoja, kun usva nousee tyyneltä järveltä ja rantaniitylle leviää, kun
+palokärki huutaa petäjikössä tuvan takana ja sillalta kuuluu varhaisen
+matkamiehen hevosen kavioiden kopse.
+
+Liiterin edessä ovat jo matkarattaat, täyteen sälytettyinä
+eväskirstuja, matkalaukkuja ja hevosen ruokaa. Renki antaa rattaille
+vielä viimeisen voitelun. Paksu, koivuinen tanko on työnnetty akselin
+alle, ja sitä kannattaa laudanpää, niin että pyörän voi ottaa irti ja
+voidella karan, jonka tehtyä se pannaan muutamia kertoja kiertämään,
+kunnes maahan laskettuna tupsahtaa pehmeään hiekkaan.
+
+Matti katsahtaa päin ja kysäisee:
+
+--Nytkö sitä viedään kouluun?
+
+--No nyt!
+
+--Miksikä sitä koulitaan?
+
+--Papiksi.
+
+--Eikö ole ikävä kotoa lähteä?
+
+--Lysti toki on.
+
+--Elähän sano, jos vielä itket.
+
+--Itse itket ennen.
+
+Ruuna tuodaan tallista, musta ruuna, kaikkien kotoisten muistojen
+valoisa keskus. Se on pyöreä kuin makkara, kauroilla täytetty, tiukka
+kuin säkki. Sitä ei »pyöräytetä» aisoihin, se kammetaan niihin
+taitavasti kuin kangella vääntäen; nostaa ensin yhden jalkansa sisään,
+sitten toisen, ja astuu ainaisen tapansa mukaan aisalle, mutta
+suoriutuu siitä kuitenkin, niinkuin on satoja kertoja suoriutunut. Sitä
+huolta, millä se valjastetaan! Isä sovittaa toista rahetta renkaaseen.
+Matti toista; minä itse pitelen riimua, joka kuitenkin otetaan minulta
+ja kiinnitetään paikoilleen silojen oikeanpuoliseen suitsirenkaaseen.
+
+Rappujen eteen ei ole ruunaa minun muistini aikaan ajettu kuin yhden
+ainoan kerran: silloin, kun piispa lähti pappilasta. Se, joka aikoo
+mukaan, tulkoon siihen, missä ruuna rattaineen seisoo kärryliiterin
+edustalla. Siitä se on tottunut lähtemään, ja siitä se osaa.
+
+Mutta ei se lähde, ennenkuin on lähdettävä, tietää tarkoin, milloin sen
+aika on tullut. Ei katso taakseen, mutta tuntee, kuinka isä ja minä
+kärryihin kiipeämme, kuinka loimi kääritään jalkojen ympärille, kuinka
+isä täyttää piippunsa ja raapaisee tulta, vetää rukkaset käteensä ja
+ottaa ohjakset. Silloin se nyhtäisee, kallistaa kärryjä sen verran,
+että rattaat solahtavat vanhaan jälkeensä--ja niin sitä lähdetään.
+
+Entäpä jäähyväiset? Ne heitetään melkein huolettomasti, ilman
+tunteellisuutta, ei siinä huudeta eikä heiluteta, veljet ja sisaret
+seisovat portilla, sanovat: »Nyt se menee!», mutta äiti seuraa vielä
+mukana, villahuivi hartioilla, silmät hiukan punaisina ja leuka vähän
+väristen, kurkottaa vielä viimeisen vehnäkakun palttoon taskuun ja jää
+kujan suuhun, missä maantie alkaa, routainen maantie, jossa ratas
+kolajaa ja posket siitä niin somasti tutisevat.
+
+Sinne jää koti, sinne äiti--ihme kyllä, ilman suurempaa surua ja
+kaipausta. Ei ymmärrä lähtevä, miksi äidin silmät vettyivät. Ei ymmärrä
+vielä, mistä lähti ja minne menee.
+
+Kohta tulevat kuitenkin äiti ja koti korvauksensa saamaan. Mutta
+selonteko siitä ei kuulu tähän kertomukseen.
+
+
+
+II. TULO KOULUKAUPUNKIIN.
+
+Siinä sitä nyt sitten ajaa kolisteltiin isän kanssa routaista tietä. En
+muista, milloin ruuna juoksemaan rupesi, mutta siitä olen varma, että
+jos se ei ensimmäisessä alamäessä olisi siihen itsestään ryhtynyt, ei
+sitä siihen käskettykään olisi. Aikaa oli otettukin taipaleelle yhtä
+paljon kuin evästä. Siihen aikaan ei ollut maailmassa puutetta
+kummastakaan--mikä ne nyt sitten myöhemmin lienee niin vähiin
+kuluttanut? Kaksi päivää oli näet varattu kymmenen penikulman matkaa
+varten.
+
+Niin kauan kuin kuljettiin tuttuja seutuja, niitä, joihin maailmani oli
+tähän saakka ulottunut, s.o. siltaan saakka, puoli penikulmaa tuolle
+puolelle kirkon, oli mielen virkineenä tuumiminen, mitä ne nyt
+ajattelevat kaikki ne, jotka näkevät minun kouluun ajavan. Vastaan
+tulevien ja tupiensa edessä seisovien tuttujen silmistä en tosin voinut
+mitään päättää, mutta siihen nähden, mitä minä itse olisin heidän
+sijassaan ajatellut, ajattelivat he aivan varmaan näin: »Tuossa sitä
+pappilan Kustia nyt viedään kouluun. Itsepähän on nyt kirkkoherra
+viemässä. Ruunallapahan ajavat. Onpahan ne häkkikärryt ja
+kakkulasilat.» Ja ennen kaikkea: »Onpas Kustilla kaksinappirivinen
+palttoo ja uusi lakki.»
+
+Samalla ei pieninkään esine tutun matkan varrella jäänyt huomaamattani
+ja mieleeni painumatta. Jokainen tien käänne, jokainen talo ja talon
+huone tiepuolessa, aidat, veräjät, miltei aidanseipäätkin syöpyvät
+muistiini. Näen vieläkin, kun tuota matkaa ajattelen, ison pappilan
+riihen savureiän ja siitä tupruavan savun; tunnen sieraimissani
+kuivavien lyhteiden hajun; näen sian, joka riihen edessä pehkuja
+tonkii;--sitten näen kirkon, jonka harjalla oleva tuuliviiri näyttää
+etelään, ja muistan ajatelleeni, että sieltähän näet eilen oli tuuli;--
+hautausmaan muutamassa koivussa alkavat lehdet jo kellastua; maantien
+varressa olevan kauppapuodin ovi on vielä kiinni ja uutimet
+ruununvoudin talon ikkunoissa, mutta itse on herra kamreeri jo noussut
+ja nuuskii aamuilmaa puutarhassaan.
+
+Noista huomioista, jotka ovat iäksi päiväksi imeytyneet veriini, herään
+ruunan jalan kopseeseen, kun se siltaa juoksee. Siitä alkaa minulle
+»uusi maailma». Olen sitä jos jonkinlaiseksi kuvitellut, mutta huomaan
+ihmeekseni, ettei maailma sillan toisella puolen ole sen kummempaa kuin
+toisellakaan,--huomio, jonka sittemmin olen tehnyt monen monta kertaa,
+jälkeenpäinkin kaikenlaisten rajain yli siirtyessäni. Se on tavallaan
+ensimmäisen mielikuvani häviö.
+
+Olin luullut siellä olevan suuria, maalattuja taloja, korkeita mäkiä,
+leveän maantien; mutta talot ovat entisten näköiset, mäet mitättömät ja
+maantie kuin maantie. Kirkas aamuvalaistuskin on poissa ja päivä mennyt
+harmaaseen pilveen. Sellaista on sitten koko päivä. Sähkölankapylväs
+toisensa perästä jää taakse, minun jaksamatta niistä kovin kauan lukua
+pitää. Minua alkaa uuvuttaa, kohta ei mieleni mihinkään teroitu, ja
+ensi kerran elämässäni minä tunnen omituisen tyhjyyden ja
+turvattomuuden tunteen, joka alkaa sormenpäistä ja varpaista, kulkee
+selän kautta hartioihin, asettuu nenänpäähän ja löytää viimein,
+niinkuin olisi sitä etsinyt, sydämen, johon tuntuu asettuvan väkisin
+kuin varpunen pääskysen lämpimään pesään. Se on aivan uusi tunne, ja se
+ottaa niin voimakkaasti valtaansa, että minulla koko matkastani oman
+pitäjäin rajalta koulukaupunkiin on vain hyvin hämärä muisto. Oltiinhan
+sitä yötä, käytiin joka kolmannen peninkulman päässä hevosta
+syöttämässä, ja tosinhan tutut eväät ja se kodin tuoksu, joka niistä
+levisi, vielä vähän lämmittivät. Mutta sitä mielen pyylevyyttä, joka
+oli aamukahvin juotua ollut kotoa lähtiessä, ne eivät saaneet hereille.
+Isäkin tuntui niin vieraalta, niin pienentyneeltä, niinkuin omasta
+itsestään haihtuneelta. Ei häntä minun mielestäni syöttöpaikoissa
+kohdeltu niin kuin olin omassa pitäjässä tottunut näkemään häntä
+kohdeltavan. Ei tulla haastattelemaan, ei tuoda pyytämättä kahvia, ei
+tarjota ruokaa, ja muutamassa ei tunnetakaan. Ja kaikesta siitä alkoi
+minulle selvitä, mitä on vieraalla maalla olo ja mitä on koti-ikävä.
+
+Se tunne juurtui jo, vaikkei vielä päässyt versomaan. Sillä kun oli
+päästy sydänmaan taipaleen poikki ja alettiin lähestyä kaupunkia,
+olivat nähtävät sentään niin uudet, että ne sen hetkeksi tukahduttivat.
+Eikähän se ihme ollutkaan, kun viimeisellä taipaleella oli kuljettava
+niin ihmeellisen paikan yli kuin on lossipaikka. Kärryt ja ruunakin
+olivat vietävät yli suuren selän. Ruuna näki tämän ihmeen ensi kerran
+elämässään niinkuin minäkin. Hän teki tenän, pisti jalkansa seipäiksi,
+oikaisi päänsä ja kaulansa ja antoi vetää. Sitä sekä vedettiin että
+työnnettiin, lopulta hosuttiinkin, mutta yhtä liikkumattomana seisoi
+ruuna laiturilla. Lossimiehillä oli kuitenkin keinonsa, heittivät
+vaatteen pään yli, ja kun ruuna luuli häntä pois vietävän ja tallin
+kynnyksen yli astutettavan, olikin hänet astutettu proomuun ja sidottu
+lujasti tuhtoon kiinni. Hän tointui pian, pörhisti kerran korvansa ja
+alkoi sitten syödä. Minä en niin pian tointunut. Minusta oli tämä
+hevosen kärryissä purjehtiminen niin satumaista, ettei sen muiston
+voiman voittanutta ole matkamuistelmissani ainoatakaan toista enkä
+luule tulevankaan. Unohdin minä senkin, että kohtahan saan nähdä
+kaupungin.
+
+En ollut koskaan ennen kaupunkia nähnyt. Kertomusten mukaan oli siitä
+oma laatimani kuva mielessäni.--Minkälainen on kaupunki? olin kysynyt.
+--Se on semmoinen, oli minulle vastattu, että on puotia puodin vieressä
+ja taloja talossaan kiinni, katu vain väliä.--Kuvitteluni lähtökohdaksi
+olin ottanut kirkonkylän kauppiaan ja hänen talonsa. Sellaisia puoteja
+ja taloja olin sijoittanut kahden puolen maantietä niin pitkälle kuin
+tietä riitti. Ja kun taas rattaille noustuamme ja ajamaan lähdettyämme
+vähitellen alkoi maantien varteen ilmaantua taloa talon viereen, olin
+minä varma siitä, että nyt sitä ollaan kaupungissa. Ja siellähän
+oltiinkin, siinähän se oli, kun harjun päälle oli noustu. Mutta ei se
+sentään mielikuvaani vastannut, kun sen näin. Kun näin katot katoissaan
+kiinni, piiput kuin aholla mustat kannot, oli minusta kuin eräs
+kaikkein aikaisimman lapsuuteni kuvittelumuistoista olisi tuossa
+toteutunut. Joka kerta kun ajoin kotoa pois ja tien varressa olevat
+talot vilahtivat jälelle päin, kuvittelin minä, että ne kokoontuivat
+sinne, mistä olimme lähteneet, kirkon ympärille. Kun taas palattiin
+samaa tietä, purkautuivat talot samassa järjestyksessä takaisin.
+Sentähden niitä ei sitten näkynyt kirkon ympärillä, mutta jos olisi
+varkain jotain toista tietä kiertänyt kirkolle, olisivat ne ehkä siellä
+olleet. Mutta nythän ne olivat tuossa kaiken maailman talot korkean,
+valkean kirkon ympärillä!
+
+Se nyt oli tuollainen ajatus yhtä pian haihtunut kuin syntynytkin, ja
+kohtahan tulin huomaamaan, että talot pysyivät paikoillaan. Mutta
+koulumuistojeni omituisuuksiin tämä kuvittelu kuuluu ja johtuu yhä
+vieläkin mieleeni joka kerta, kun ajan maantietä myöten kaupunkiin.
+
+Ajoimme tullista sisään ja melkein läpi kaupungin asuntoomme. Katu
+kulki korkealla, niin että huoneet olivat kuin maantienojassa. Oli
+silloin ja on vieläkin minulle arvoitus, miksi niin oli, mutta niin on
+yhäkin vielä useimmissa pikkukaupungeissa. Pihamaa, johon ajoimme, oli
+pellon tapainen, jossa kasvoi kukkia ja potaattia. Vastaan tuli meitä
+ottamaan kaksi vanhaa neitiä, joiden huostaan tiesin tulevani
+uskotuksi. Sill'aikaa kuin toinen jäi isälle tallia näyttämään, otti
+toinen minut haltuunsa ja vei huoneeseen. Kuljettiin ensin pienen
+keittiön kautta, tultiin pieneen saliin, jossa oli jonkunlainen
+lankkaus--minun tuleva asuntoni, kuulemma--ja kun siihen oli palttooni
+riisuttu, niin sitten vietiin pienempään kamariin. Siihen minä
+istahdin, töksähdin käskemättä ensimmäiselle tuolille ja olin niin
+täydellisesti typertynyt, etten saanut sanaa suustani, en ainoatakaan
+ajatusta irralleen. Olin kuin kivettynyt.
+
+En siihen tunnelmaan, jonka vallassa olin, osaa vieläkään täysin selvää
+syytä löytää. Luulen, että se kuitenkin oli seuraavista aiheista
+kokoonpantu: isä on ulkona, ja minä olen täällä ... niillä on, noilla
+molemmilla, silmälasit, joiden yli katsovat, ja pitkät laihat sormet
+... niillä ei ole huivia kaulassa eikä palmikkoa niinkuin äidillä, vaan
+kaulus niinkuin herroilla ja tukka käärössä pään päällä ... ne puhuvat
+ruotsia ja kutsuvat isää »herr pastorn» ... vaikka minä sanoin olevani
+Kusti, kutsui tuo, joka äsken oli tässä, mutta joka nyt kalistelee
+kuppia toisessa huoneessa, minua Gustafiksi ... ja tähänkö minun pitää
+jäädä asumaan, yksin heidän kanssaan, kun isä lähtee pois ... ja tämäkö
+nyt on se kaupunki, jonne olen niin halunnut?
+
+Se pengoskelee pääskyn pesässä tuo varpunen. Olen nielaissut sen
+höyhenineen päivineen, se raapii ja nokkii ja tekee kipeätä. Jos ei isä
+enää tulekaan, kun noin viipyy ... jos en enää milloinkaan täältä
+pääse, kun panivat ovenkin kiinni, ja nyt supattelevat toisessa
+huoneessa...
+
+Jos en olisi samassa kuullut isäni tulevan toiseen huoneeseen, olisin
+pullahtanut kohti kurkkuani huutamaan.
+
+Mutta sen minä olin ennättänyt päättää, että tänne minä en jää, en
+vaikka--tappaisivat.
+
+
+
+III. ERO ISÄSTÄ.
+
+Mikä se on, joka tekee nuoren koululaisen ensimmäiset koulupäivät niin
+ikäviksi ja hänen olonsa niin turvattomaksi? Eiköhän se liene sama
+tunne, joka niin raskaasti painaa asevelvollisen sotamiehen mieltä, kun
+sinelli ensi kerran hänen hartioilleen heitetään ja hänet riviin
+pistetään? Hänestä on, niinkuin hän olisi persoonallisuutensa
+menettänyt, muuttunut yksiköstä nollaksi, jolla ei itsellään ole mitään
+arvoa. Ei kukaan häntä tunne eikä tunnusta, ei tiedetä, mitä hän on ja
+mitä merkitsee.
+
+Mitäs nyt tuollainen pieni koulupoikapahanen sitten merkitsisi?
+
+Mutta on hänellä jo hänelläkin pikku persoonallisuutensa. On hän jo
+kotonaan tottunut jotain olemaan ja jotain merkitsemään, varsinkin jos
+hän on lapsista vanhin. Hän on huomannut vanhempainsa häntä
+tarkoittavat hommat, veljiensä ja sisariensa silmissä hän on nähnyt
+kasvavana, kuta enemmän kouluun lähtö läheni, ja kylän lasten
+karkeloissa hän oli aina johtaja. Pappilan Kusti on sanalla sanoen
+ollut henkilö, joka jo jossain on näkynyt.
+
+Luokalla, monen kymmenen pojan joukossa, ei hän enää ole Kusti eikä
+kukaan. Hän on joku epämääräinen Strömmi tahi Bergi, häntä mainitaan
+sukunimeltä, johon ei ole tottunut. Minä säpsähdän minulle oudon
+sukunimeni kuultuani, se on kuin tynnyri, joka kerran ehkä tulee miehen
+toimista täyttymään, niin että sen omakseen tuntee, mutta joka nyt
+vielä on tyhjä ja kumiseva.
+
+Seisomme rukoussalissa, jonne meidät on käytävistä ajettu kuin lampaat.
+Olemme kaikki uudispojat vielä vieraita toisillemme emmekä ole saaneet
+mitään rintamaa muodostetuksi noita luokalle toiseksi vuodeksi jääneitä
+vastaan, jotka heti ovat anastaneet päällikkyyden ylitsemme. Ne
+käskevät ja komentavat meitä, ja arvelematta me tottelemme. Sillä välin
+he eivät ole meitä näkevinäänkään. Olemme mielestämme kuin alempia
+olentoja. Opettajat tuolla kateederin ympärillä ovat kaikkien
+suuruussuhteiden ulkopuolella. Ne ovat osaksi hirviöitä, joista on jo
+kuullut mitä kamalimpia kertomuksia: se pieksää, tuo kuuluu lyövän
+korvalle, tämä tukistaa, mikä ärjyy, mikä antaa arestia; osaksi he ovat
+samalla kuin puolijumalia, joiden lepyttämistä, mielittelemistä,
+imartelemista pikku pää jo miettii, tuntien vaistomaisesti sen
+tarpeelliseksi. Isä, joka muutamien muiden isien kanssa seisoo tuolla
+ovensuussa, on taas kuin pienentynyt, kokoon kutistunut, on totinen ja
+vähän aran näköinen niinkuin eilenkin, kun käytiin rehtorille
+ilmoittautumassa. Olimme jo heittäneet hyvästimme koulun portilla, ja
+niin pian kuin hän oli rukouksissa ollut, sanoi hän menevänsä asuntoon
+valjastamaan ruunaa ja lähtevänsä.
+
+Rukouksen aikana ja rehtorin lausuessa tervetuliaissanoja katoo
+hetkeksi arkuus ja pelko. Ihmetyttää, että tuo ankaran näköinen,
+tuimakatseinen mies voi niin lempeästi puhua. Ensi kerran kuulen minä
+mainituksi isänmaan, jolle meidän on kunniaa tuottaminen siten, että
+ahkeroimme itsemme miehiksi ja kunnon kansalaisiksi. Vaikken sitä
+silloin käsitäkään, jää se kuitenkin mieleen, ja muistan minä aina
+vastaisuudessa, kun käsitys isänmaasta jo on selvinnyt, nuo sanat.
+
+Rukouksen loputtua, kun palataan luokalle, on isä kadonnut. Tunnen
+siitä, että nyt olen jätetty tänne oman onneni nojaan, on ainaiseksi
+yhdistynyt muistoon siitä omituisesta hajusta, joka on luokkahuoneessa,
+missä on uusia, vasta petsatuita pulpetteja. Vielä monien vuosien
+päästä, kun satun jolloinkin kouluhuoneeseen astumaan, kouristaa tuo
+muisto sydäntäni. Se on muuttunut minulle kuin vertauskuvaksi jostain
+surkeasta ja turvattomasta, jostain hyljätyn tunteesta. Paitsi isän
+katoamista näkyvistäni vaikuttaa tähän vielä se, mitä luokalla
+tapahtuu. »Vanhat pojat» ovat päässeet valtaansa käyttämään. Suurella
+melulla ja mahtavuudella ajetaan meidät »uudispojat» pulpetteihimme
+kuin parsiin. »Paikoilleen!» huutaa priimus. Joku nuorista ei heti
+tottele. Käydään käsiksi, hän saa sysäyksen selkäänsä, ja kun hän
+vastustelee, helähtää korvapuusti: vastustus on tukahdutettu
+kapalossaan. Minä ainakin istun kuin tuomittu uskaltamatta kupeelleni
+katsahtaa. Tavattoman äitelä tunne täyttää rinnan: tunne siitä, että on
+oikeudeton ylivoimaa vastaan, että milloin tahansa saattaa joutua
+noiden rotevien, voimakkaiden miesten rusikoitavaksi.
+
+Opettajat alkavat toinen toisensa perästä saapua luokalle antamaan
+läksyjä huomiseksi. He nimittävät kirjoja, jotka ovat ostettavat, mutta
+joiden nimiä en kuule. Jokaisella täytyy välttämättä olla se ja se
+kirja. Se sanotaan kuin rangaistuksen uhalla, ja sitten menee hän, ja
+sisään tulee toinen, puhuen jostain vielä oudommasta kirjasta. Muuan
+uudispoika, jonka rohkeutta en voi käsittää, uskaltaa nousta kysymään,
+mikä kirja se oli. Hän saa ankaran käskyn olla vaiti ja kuunnella vasta
+tarkemmin.
+
+Mutta eniten kaikesta säikähdyttää minua se, mitä tapahtuu
+vierustoverilleni. Hän on pieni, pyöreä palleroinen, tukka aivan
+valkoinen, posket punakat ja suu ja silmät asuvat naurussa.
+Latinanopettajan luokalta lähtiessä avaa hän pulpettinsa kannen ja
+pudottaa, onneton, sen suurella pauhinalla kiinni. Opettaja kääntyy
+takaisin ja kysyy vihaisesti, kuka siellä elämöi. Hän tulee toverini
+luo, katsoo häntä vähän aikaa ja sanoo sitten hänen pystyä tukkaansa
+kouraisten: »Tuhma pässi ... pököpää ... potattinaama.» Kaikki vanhat
+pojat rehahtavat nauramaan, ja kun opettaja, tyytyväisenä
+sukkeluuteensa, on mennyt, huudetaan pojalle: »Potattinaama,
+potattinaama!» ja tullaan häntä survimaan. Mutta minä ajattelen, että
+olisihan minullekin voinut tapahtua sama vahinko--ja kukaties jo
+huomenna tapahtuukin.
+
+Me olemme saaneet läksymme, ja koskena kuohuen karkaa poikajoukko alas
+pihalle. Ei siinä ole tilaisuutta pysähtyä eikä taakseen katsoa.
+Vastustamattomasti täytyy vain seurata mukana. Vasta kadulle päästyä
+saattaa itse määrätä kulkunsa.
+
+Mutta samassa, kun tunnen olevani vapaa, muistan minä sen, minkä
+hetkeksi olin unohtanut, muistan, että isähän on mennyt. Samassa herää
+minussa toivo, että ehkä hänet vielä asunnostani tavoitan, kun oikein
+riennän. Ei, hän on jo lähtenyt, tuoss' ovat jälet, jotka kääntyvät
+tulliportille päin. Katsahdan pihaan. Toinen tädeistä kävellä
+tuippailee siellä rappusten edustalla, toinen seisoo jotain toimien
+kukkasmaassa. Heidät nähtyäni en minä enää hetkeäkään epäile. En
+ymmärrä vieläkään, mistä minä saan sen päättäväisyyden, mutta ei
+minulla voi tällä hetkellä enempää kuin koiralla, joka on isännästään
+haihtunut, olla puhettakaan muusta kuin yhdestä ainoasta: lähteä isäni
+jälkeen. Ja siinä toivossa, että hänet lossipaikalla tavoitan, nakkaan
+minä kirjani portista pihaan ja ojennan suoraa katua pitkin ulos
+kaupungista.
+
+Juoksen, minkä jaksan, toivoen joka tien käänteessä näkeväni tutut
+kärryt. Kiinnitän kulkuani joka kerta, kun tämä toivo pettää. En pane
+merkille mitään ympäristöstä, en kiinnitä huomiotani vastaantulijoihin
+enkä mihinkään muuhun kuin tarkoitukseni saavuttamiseen. On siinä
+tienhaaroja, mutta en hetkeäkään ole epätietoinen siitä, minne minun on
+meneminen.
+
+Vasta sitten, kun olen tullut lossipaikalle, tunnen minä seudun,
+muistan nähneeni sen kerran ennen. Se kai tuli siitä, että herään
+huumauksestani nähdessäni, että olen myöhästynyt.
+
+Minä olen näet myöhästynyt. Isä on jo ehtinyt nousta lossiin, ja tuolla
+ne jo puoliselässä laskevat täysissä purjeissa toista rantaa kohden,
+valkoinen kaurasäkki paistaen kärryjen takaa, jotka kirkkaassa ilmassa
+vettä vasten korkealla komottavat.
+
+Menettelen aivan niinkuin menettelee koira tällaisessa tilaisuudessa:
+lähden juoksentelemaan rantoja pitkin ja tulen pienoiseen niemeen,
+josta näyttää olevan vähän lyhempi matka menevien luo. Ja siinä minä
+huutamaan, ulvomaan niin paljon kuin suinkin ääntä irti saan.
+
+Vaan isä ei minua kuule: airo siellä nousee ja laskee, purje seisoo
+pullollaan ja poistuu järkähtämättä, kunnes katoaa ensin saaren suojaan
+vähäksi aikaa ja sitten kokonaan niemen taa.
+
+Mutta talosta on kuultu huutoni ja nähty liikkeeni. Isäntä tulee
+kyselemään, kuka olen ja mitä parun. Sanon tahtovani mennä isän kanssa
+kotiin, vaadin häntä viemään minut yli tai antamaan venhettä.--Taidat
+olla, poika, niitä jokasyksyisiä karkulaisia, sanoo hän ja katselee
+minua vähän aikaa epäilevin silmin.
+
+Sitten hän valjastaa hevosen, nostaa minut rattaille ja ajaa
+kaupunkiin.
+
+
+
+
+UNHOLAAN.
+
+
+--Työnnä ulos, sanoi hän ja tarttui peräsimeen, samalla tiukoittaen
+peräpurjeen nuoraa, niin että venheen kokka kampeutui pois laiturista.
+--Hyvä on!--Ja jos nyt tahdot olla niin erinomaisen rakastettava, että
+kiinnität halkaisijan nuoraa... Kiitos!--Ja nyt saat tulla tänne niin
+likelle minua kuin tahdot--jos vain tahdot.
+
+--Jahka ma järjestän hapseni ensin.
+
+Ne olivat joutuneet melkein hajalleen, hänenkin puuhatessaan purjeiden
+nostossa. Kun hän ei muuten saanut palmikkoa mieleisekseen, levähytti
+hän sen kokonaan auki päänsä heitolla ja alkoi sitten sitoa sitä
+päälaelleen, pieni olkihattu hampaissaan.
+
+--Nyt on skandaali täydellinen ... vaan eipähän se liene ensi kerta.
+
+--Mutta huomenna vasta myrsky nousee, kun tulee tiedoksi, että olemme
+menneet kahden kesken merelle purjehtimaan ja sinne yöpyneet.
+
+--Mutta emmekö sentään mene liian pitkälle?
+
+--Jos sinua kaduttaa, niin voimmehan kääntyä jo tuolta salmesta
+takaisin niinkuin aina ennenkin.
+
+--Ei, ei, sinun täytyy kerrankin viedä minut ulos aavalle merelle,
+niinkuin olet luvannut.
+
+--Vaan jos tyyntyy paluumatkaksi, emmekä pääse illaksi kotiin?
+
+--Niin tyyntyköön sitten!
+
+--Et välitä enää siitä, mitä ihmiset sanovat?
+
+--En välitä! sanoi hän, ja saatuaan hiuksensa paikoilleen painoi hän
+päättävästi hatun päähänsä.--Eihän meillä oikeastaan ole heidän
+kanssaan mitään tekemistä.
+
+--Mutta heillä on sitä enemmän meidän ... minä olen varma siitä, että
+kaikki kiikarit kaupungista, kylpylaitoksesta ja huviloista ovat tällä
+hetkellä meihin tähdätyt. Ja kun olemme ulkona salmesta ja heidän
+näkyvistään, lähettävät he jonkun luotettavimmistaan pitämään meitä
+silmällä tuolta näkötornista.
+
+--Sinä laskettelet .... missä on kiikari?
+
+--Kajuutassa.
+
+He olivat poistuneet rannasta, ja purjevenhe, pieni, katettu kutteri,
+kiiti hyvää sivutuulta pois kylpylaitoksen rannasta. Kylpylaitos oli
+hiekkarantaisen niemen nenässä, ja loitompana lahden pohjassa oli
+petäjäisen harjun rinteellä pienoinen kaupunki, jonka ylitse näkyi
+suuri lippu liehumassa näkötornin huipulta.
+
+--Ei, mutta todellakin!
+
+--Näetkö mitä?
+
+--On niinkuin sanoit ... meitä kiikaroidaan. Se punaliinainen rouva
+seisoo kylpyhuoneen parvekkeella ... nyt tulee siihen se hänen aina
+sinihameinen tyttärensä ja ottaa äidiltä kiikarin ... nyt tulee siihen
+muitakin.
+
+--Minä heilutan heille hattuani!
+
+--Ei, mutta se on mainiota ... ne eivät vastaa ... ovat loukkaantuneita
+ja menevät pois ... tämä on todellakin verratonta!
+
+--Olisit kuullut, millä pisteliäällä äänellä tuo rouva virkkoi minulle
+äsken vastaantullessaan: »Vai niin, _herrasväki_ menee purjehtimaan».
+ja jos minä jäin häntä vielä hetkeksi puhuttelemaan, olisi hän syytänyt
+neuloja kielensä kärjestä silmilleni.
+
+--Minä tapasin hänen tyttärensä, tuon sinisen, joka on sinuun niin
+ihastunut ... hän enää tuskin tervehtii minua. Hän säälitti minua niin,
+että olin vähällä pyytää häntä mukaan.
+
+--Minua eivät säälitä ollenkaan ne herrat, jotka saavat turhaan odottaa
+sinua tämän illan tanssiaisiin.
+
+--Se on totta ... tänäänhän on suuret tanssiaiset kylpyhuoneella ...
+minä olin luvannut pois kaikki franseesini jo aikoja sitten. Nyt se on
+lopullisesti lopussa. Jos aiomme maineemme pelastaa, ei meidän auta nyt
+muuta kuin kaikkien rauhoittamiseksi julaista kihlauksemme aivan ensi
+tilassa.
+
+--Me julkaisemme sen jo tänään ulkona meren selällä tiiroille ja
+kalalokeille, kutsumme tuulet todistajiksi ja laineet lemmen airuiksi.
+
+--Sinulla on aina ne aatteesi! Tee, niinkuin tahdot. Mutta juuri sen
+vuoksi minä pidän sinusta niin paljon, sinä komea poika!
+
+--Istu sitten tähän ... minähän tuskin erotan sinua sieltä purjeen
+suojasta.
+
+--Minä panen mieluummin pitkäkseni tähän ja nojaan pääni polveesi...
+
+Ja hetken kuluttua:
+
+--Onko se siis aivan totta, mitä olet sanonut, että pidit minusta heti
+kohta, kun minut näit?
+
+--On, niinkuin sanoin, että pidin sinusta _jo ennenkuin_ sinut
+näinkään.
+
+--Se on minusta sentähden niin merkillistä, että minullakin on sama
+tunne.
+
+Se oli pääsävelenä kaikissa heidän keskusteluissaan, se, kuinka he
+ikäänkuin olivat aavistaneet kautta koko elämänsä, että he kiertelevät
+toistensa ympärillä, että piiri yhä pienenee, ettei tarvitse muuta kuin
+että heidän tiensä kerran maailmassa käyvät ristiin, niin he heti
+paikalla tuntevat toinen toisensa omikseen.
+
+--Ja kohta kun minä sinut näin,--sanoi hän, joka oli perässä, sille,
+joka päätään hänen polveensa nojasi--kohta maihin astuttuani ja
+tultuani kylpyhuoneen verannalle olin minä selvillä itsestäni ... ja
+minä olin vakuutettu, ettei voisi olla sitä sidettä, jota en olisi
+ollut valmis katkaisemaan ottaakseni sinut omakseni.
+
+--Sinä teitkin kaikenlaisia tuhmuuksia jo tuttavuutemme ensi päivästä
+alkaen. Aivan omin lupisi anastit sen herran paikan, joka istui
+vastapäätä minua yhteisessä ruokapöydässä. Kerran päästyäsi seuraani et
+siitä eronnut koko siksi päiväksi, etkä seuraavaksikaan. Vaikea oli
+haihduttaa sinua yöksikään luotaan. Laiminlöit kaikki sopivaisuuden
+vaatimukset, veit minut pitkille kahdenkeskisille kävelyille, vaadit
+minua purjehtimaan ja nousemaan maihin autioille saarille...
+
+--Ja sinä olit kaikkeen siihen suostuvainen, et pannut vastaan puolella
+sanalla.
+
+--Minä olin sokea ja tahdoton ... olit minut hypnotisoinut.
+
+Siihen tapaan leikkiään laskien he olivat sujuneet salmesta ulos ja
+lähteneet purjehtimaan sisäsaariston läpi ulkosaaristoa kohden.
+Sisäjärven luonto muuttui vähitellen meriluonnoksi, maat alenivat, puut
+harvenivat ja pienenivät, ja lopulta ei ollut kalliollaan kuin mänty
+siellä toinen täällä, pahasti käpristyneenä, huutaen ikäänkuin apua
+kaikilta tahoilta, koko olento kuin näännyksissä kauheista
+ponnistuksista ilman tuntemattomia vihollisia vastaan. Ylpeä,
+suoraselkäinen kuusikin oli taistelussa olemassaolonsa puolesta saanut
+muuttua maata matelevaksi katajaksi ja armoa anovana ja nöyrtyneenä
+hiipiä rinteitä ylös.
+
+Meri ja sen yhä enemmän aukenevat ulapat oli saanut heidät vaikenemaan.
+He istuivat molemmat eteensä katsoen sen omituisen surumielisyyden
+valtaamina, jonka synnyttää rauhallinen tuuli, venheen säännöllinen
+nousu ja lasku laineiden mukaan ja tuo kaukainen, yhtämittainen kohina,
+joka syntyy aallokon murtuessa ulkokareja vastaan.
+
+--Mitä mietit? kysyi hän, joka istui perässä.
+
+--Mietin sitä, että olisi ainakin jonkinmoinen lohdutus käydä kääpiöksi
+niinkuin nuo kuuset tuossa saarella, silloin kun se tapahtuu
+taistelussa suuren meren kanssa. Mutta kutistua vaivaiskoivuksi
+vetelällä suolla kahden tunturin välissä, se olisi surkeaa. Ja kuka
+tietää, emmekö mekin kerran saa niin kutistua olojen pakosta ja elämän
+huolista.
+
+--Eihän sitä tiedä, miten täytyy, ja onhan minunkin jo täytynyt muiden
+mieltä noudattaa, vakaumuksistani tinkiä ja taipua toisten mukaan ...
+enhän ole ollut oikein vapaa, oikein riippumaton koskaan ...
+päinvastoin ... ja se onkin ehkä vain siksi, että minä tänne vieraaseen
+paikkakuntaan päästyäni ja poissa entisistä oloistani olen tahtonut
+siitä nyt niin rajattomasti nauttia, olla uhalla kenestäkään
+välittämättä.
+
+--Sitä et ole ennen sanonut ... enkä minäkään, vaikka laitani on
+sama ... kenties vielä enemmän kuin sinun.
+
+--Terve, toverini, tervetuloa yhteiseen taisteluun ... me ymmärrämme
+toisemme päiväpäivältä yhä paremmin! Mutta ei meidän nyt ainakaan vielä
+ole tarvis sellaisia ajatella ... ja kauan saavat ajaa meitä takaa,
+saavat piirittää nälällä ja vilulla, ennenkuin antaudumme.
+
+Tuuli pullisti purjeita, kallisti purtta, ajoi sitä hyrskyen eteenpäin
+viimeisten ulkokarien ohitse ulos aavalle, rannattomalle ulapalle,
+missä täyteläinen, voimakas tuuli heitti heidät toisen jykevän aallon
+harjalta toiselle.
+
+--Kuinka täällä on vapaata ja suurta! Kuinka kaikki äskeiset
+epäilykseni ja aavistuksen tuntuvat tyhjiltä ja lapsellisilta!... Onhan
+aivan joutavaa, että niitä edes ajattelee ... tuntuu kuin voisi
+halveksia kaikkea, asettua yläpuolelle kaiken...
+
+--Niin se aina tuntuu täällä loitolla, mutta kun taas käännymme maihin,
+lähenemme rantoja ja tunnemme maan tuoksun, meidän selkärankamme
+ikäänkuin pehmenee, tahtoo veltostua, ja me kietoudumme kuin tuhansiin
+pieniin rihmoihin, jotka eivät salli meidän paikalta liikahtaa.
+
+He olivat tulleet jo niin kauas ulos merelle, että oli aika kääntyä. Ja
+kun hän oli ohjannut venheensä ylös tuuleen ja saanut sen käännettyään
+purjeet taas paikoilleen kiinnitetyksi, virkkoi hän:
+
+--Sen saat kokea, niin pian kuin olemme purjehtineet kaupungin salmesta
+sisään ... saat ehkä jo tänä iltana.
+
+--Vaan mikä pakko meidän on sinne palata ... ei ainakaan vielä tänään!
+
+--Tahdotko siis todellakin jäädä yöksi tänne, kahden kesken kanssani?
+
+--Tahdon...
+
+--Me laskemme tuon saaren suojaan, nousemme maihin, teemme tulen,
+laitamme illallisen ... ensimmäisen yhteisen ateriamme ... ja palaamme
+vasta huomenna.
+
+--Sen me teemme! Voi, voi, sen me teemme!
+
+Hetken kuluttua he olivat saavuttaneet saaren, korkean, kallioisen
+saaren, jossa ei kasvanut ainoatakaan puuta, mutta jonka pienessä
+satamassa oli täydellinen suoja kaikilta tuulilta. Venhe juoksi rantaan
+saakka, aivan kiinni sileäksi hiottuun, matalaan kallioon, he laskivat
+purjeensa alas, nousivat maihin ja lähtivät tarkastamaan saarta.
+
+Se oli yksi ainoa suuri raunio, joka toisin paikoin kohosi korkeiksi
+jäiden ja laineiden särkemiksi kiviröykkiöiksi, toisin paikoin silisi
+hienoksi, tasaiseksi rannaksi. He kiipesivät kivien yli, nousivat
+korkeimmille paikoille näköaloja ihailemaan, juoksivat kuin leikkivät
+lapset rantoja pitkin ja ottivat paikan haltuunsa kuin omaisuutensa,
+kuin jo ammoisista ajoista heitä varten aiotun ja heitä odottamassa
+olleen uudismaan. Suloisen väsymyksen vallassa palasivat he takaisin
+valkamaan venheensä luo, kantoivat maihin eväänsä, keräsivät veden
+tuomia puita nuotioksi, keittivät teensä ja istuivat onnellisina ja
+kaiken muun muistamattomina rannalla, jota hiljainen maininki huuhteli.
+
+Ajatus oli lähtenyt yht'aikaa liikkeelle, kulkenut ja kierrellyt samaan
+suuntaan ja puhkesi nyt ilmoille heistä molemmista saman innostuksen
+ajamana:
+
+--Jos voisimme jäädä tänne ainiaaksi!
+
+--Ja miksemme voisi?
+
+--Mutta kuinka sen voisimme?
+
+--Rakennamme tänne majan, pienen pirtin, vähäisen kesäasunnon!
+
+Kuka oli sen ensiksi ehdottanut, sitä he eivät panneet mieleensä
+eivätkä tulleet siitä koskaan selville tapausta jälkeenpäin
+muistellessaan.
+
+--Tähän me sen teemme, tälle puhtoiselle rannalle, tulemme tänne joka
+kesä kuukaudeksi tai pariksi, irtaudumme kaikesta, unohdamme kaiken...
+
+--Ja kutsumme sen--Unholaksemme!
+
+--Se on mainiota! Jo ensi kesäksi tulemme tänne, emme ota ketään
+mukaan, emme ilmaise kenellekään piilopaikkaamme ... olemme kuin
+linnut, joilla on pesänsä erämaassa, jotka silloin tällöin nähdään
+ihmistenkin asunnoilla, mutta jotka sieltä samassa katoavat kenenkään
+tietämättä minne.
+
+He puhelivat siitä yhä nousevalla ihastuksella, antoivat kukin
+vapautuneiden ajatustensa liihoitella sen ympärillä niinkuin nuo keveät
+kalatiirat, jotka lakkaamatta heidän ylitsensä lentelivät.
+
+--Oletko nyt tyytyväinen, ettemme palanneet kaupunkiin ja että
+puoliväkisinkin toin sinut tänne mukaani?
+
+--Olen, olen!
+
+       *       *       *       *       *
+
+Aurinko laski, meri oli tyyntynyt, ja hiljainen kohina kuului vain
+hämärästä merestä aaltojen murtuessa kareja vastaan.
+
+--Hyvää yötä sitten! Minä menen nyt kajuttaan nukkumaan.
+
+--Entä minä?
+
+--Sinä saat vartioida aarrettasi tässä lämpöisellä kalliolla, johon
+valmistan sinulle tilan.
+
+Ja hän meni venheeseen, katosi kannen alle ja heitti sieltä tyynyn ja
+villaiset vaipat rannalle.
+
+--Enkö minäkin saa tulla sinne? Enkö saa?
+
+--Et saa, et vielä.
+
+Hän näki hänen uudelleen katoavan kannen alle, näki hänen sytyttävän
+siellä tulen ja vetävän uutimet pienten, avattujen ikkunain eteen,
+kuuli hänen riisuutuvan, panevan levolle ja sammuttavan tulen. Ja hän
+luuli hänen jo nukkuvan, kun valkoinen, kaunis, kyynärpäähän
+paljastettu käsivarsi pisti ulos ikkunasta ja viittasi hänelle:
+
+--Hyvää yötä, armaani!
+
+Toinen painautui pitkälleen veden silittämään kallion lomaan,
+kuunnellen vielä kauan meren taukoamatonta, hiljaista kohinaa,
+katsellen taivaalla tuikkivia tähtiä ja etäisten majakkain tulia, ja
+ajatellen onneaan, jonka hänkin oli viimein voittanut, osaamatta sitä
+enää odottaakaan.
+
+
+
+
+HÄTÄ.
+
+
+    Und hüte deine Zunge wohl,
+    Bald ist ein böses Wort gesagt!
+    ------
+    ------
+    Die Stunde kommt, die Stunde kommt,
+    Wo du an Gräbern stehst und klagst.
+
+    F. FREILIGRATH.
+
+Luulinhan tätäkin ennen tietäväni, mitä hätä on ja mitä kuoleman kamala
+pelko. Olinhan ollut junassa, joka huuti hätäänsä yhteentörmäyksen
+pelossa, ja olin huutanut mukana;--olin varman häviön tunne rinnassani
+maannut laivan kannen alla, jota myrsky nakkeli kuin kaarnan kuorta
+kuohuvien karien keskessä;--olin kokoon kyyristyneenä joka hetki
+odottanut, että ukkonen iskisi minuun, niinkuin se juuri oli iskenyt
+edessäni olevaan honkaan ja pirstonnut sen;--enkä kuitenkaan
+ymmärtänyt, mitä oikea hätä on.
+
+Nyt sen tiedän. Se on kamala, hirvittävä tunne, pahempi kuin ilkein
+painajainen. Vapisen vielä joka jäsenessäni siitä äsken herättyäni.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Istuin pöytäni ääressä ja kirjoittelin. Työ oli omasta mielestäni
+hyvinkin tärkeätä, ja ainakin vaati se sillä hetkellä kaiken huomioni,
+niin että minua hermostutti kaikki, mikä minua häiritsi.
+
+Ulkona pihamaalla avonaisen ikkunan alla leikitteli ja telmi pikku
+poikani naapurin pojan kanssa. Huusin heille vähän kärsimättömästi,
+että olisivat hiljaa. He vaikenivat ja poistuivat huoneiden taa, josta
+vain silloin tällöin kuulin heidän helakat äänensä. Sieltä saakka
+vaikutti se minuun miellyttävästi, ja minä olin tyytyväinen siihen,
+että lapsi kuitenkin oli kuuluvissani. Täytinhän nyt samalla tehtäväni
+pitää pienokaista silmällä, minkä olin saanut toimeksi pois
+matkustaneelta vaimoltani. Ja minä jatkoin työtäni.
+
+Pian olivat poikaset kuitenkin unohtaneet kieltoni ja olivat siinä taas
+kahta vertaa kirkuvampina. Hypähdin ylös jotenkin vihaisesti: »Menkää
+tiehenne siitä! Mitä pitää minun tekemän, että sinä kerrankin tottelet,
+poika!»
+
+Lapset näyttivät nolatuilta, eivät osanneet paikaltaan liikahtaa, ja
+vasta kun minä olin poistunut ikkunasta, kuulin heidän vetäytyvän
+nurkan taa. En kuullut enää heidän ääntään enkä huutojaan
+loitompaakaan. Hyvä, että viimeinkin herkesivät! En kuitenkaan ollut
+niin levollinen kuin koetin olla. Työni touhussa en sitä sentään sen
+enempää mieleeni painanut. Hiljaisuus oli ympärilläni täydellinen, ei
+mikään minua enää häirinnyt.
+
+Kuinka kauan lienenkään istunut ja kirjoittanut, kun heräsin työni
+huumauksesta omituiseen, epämääräiseen tunteeseen, jonka syytä en
+osannut selittää. Panin tupakan, heittäysin selkäkenoon, sain ajatuksen
+päästä kiinni ja aloin uudelleen kirjoittaa. Lauseen läpiluettuani olin
+kuitenkin pakotettu pyyhkimään sen, mitä olin kirjoittanut. Sitä
+tehdessäni yht'äkkiä säpsähdin siitä, että kuulin kosken kohisevan. Se
+kohisi siinä aina, tuolla notkossa, mutta sen ääneen tottuneena en sitä
+pannut huomioon muulloin kuin silloin, kun se sään muutosta ennustellen
+kohisi tavallista oudommalla äänellä. Kun se nyt kerran oli huomioni
+herättänyt, en saanut sitä korvistani. Muistui mieleeni tarina, joka
+oli olemassa tästä koskesta. Kun se tavattomammin äänteli, oli tapana
+sanoa: »Nyt Pyhä taas uhriaan huutaa!» Ja useimpana vuotena se oli
+saanut, mitä huusi, tavallisesti jonkun lapsen, joka putosi myllyn
+ränniin tai lipesi rantakiviltä kuohuihin.
+
+En ollut vielä selvinnyt varmaan tietoisuuteen siitä, mitä ajattelin,
+sillä yhtä rintaa kuin kosken kohinaa kuuntelin, kaikui mielessäni
+vielä se, mitä olin kirjoittamassa.
+
+Mutta silloin muistui mieleeni poika, ja minua oudostutti, etten ollut
+pitkään aikaan hänen ääntään erottanut. Menin ikkunaan, nähdäkseni
+oliko hän pihalla. Mutta piha oli autio, ilta-aurinko valaisi
+voimakkaasti huoneen keltaista seinää, ja tuuli liikutteli
+salaperäisesti haavan lehtiä portin pielessä. Portin pieli oli niin
+punainen, että näytti oikein oudolta. Ei ketään näkynyt eikä kuulunut,
+ei ainoata västäräkkiäkään, ei pääskystäkään. Siinä oli jotain kolkkoa,
+salaperäistä, ammottavaa, miltei ahdistavaa.
+
+En nyt ymmärrä, mistä minussa syntyi tuo tunne, että hänelle oli jotain
+tapahtunut; kenties se oli seuraus siitä omantunnon pistoksesta, jonka
+tunsin muistaessani, että olin ajanut hänet pois hänen tavalliselta
+leikkipaikaltaan. Siitä hetkestä alkoi minussa vain kyteä pelko, että
+hän ehkä on jossain vaarassa.
+
+Koetin sitä tyynnytellä oman mielikuvitukseni synnyttämänä, sanoin
+itselleni, että jos nyt lähden liikkeelle häntä huutelemaan, niin
+tapahtuu se vain hermojeni vuoksi. Samaa olin aina sanonut
+vaimollenikin, kun hän oli samalla tavalla levoton kuin minä nyt. Mutta
+yhtä vähän kuin vaimoni sitä selitystä totteli, tottelin sitä minäkään.
+Tunsin, että jos en nyt heti paikalla saa tietää, missä poika on, ei
+työstäni tule mitään. Pelko alkaa palaa, kuta enemmän siihen puhaltaa,
+ja tuossa tuokiossa olin minä ulkona.
+
+Rappusilla, raittiissa ilmassa ja päiväpaisteessa, tapahtui kuitenkin
+hetkellinen selventyminen. Huomasin olevani avopäin ja
+paitahihasillani. Ja niin suuri on tottumuksen voima, että vaikka jo
+aloin olla vakuutettu siitä, että pojalle oli jotain tapahtunut,
+pukeuduin kuitenkin kävelytakkiini, hain hatun päähäni ja otin mukaani
+kepin lähtiessäni häntä etsimään.
+
+Mutta mitä olisi hänelle voinut tapahtua?
+
+Seisoin siinä vähän ymmällä. Rantaan oli häntä kielletty menemästä, ja
+tähän saakka hän oli kieltoa totellut. Muita vaaroja täällä ei ollut,
+paitsi naapurin hiukan äkäinen härkä, mutta sekin oli tietääkseni
+aituuksessa maantien takana. Ja olihan häntä siitäkin vaarasta
+varoitettu.
+
+Mutta niin pian kuin koetin rauhoittaa itseäni sillä, ettei hän ollut
+voinut joutua kumpaankaan näistä vaaroista, olin minä selvillä siitä,
+että jompaankumpaan niistä hänen oli täytynyt joutua. Ja yhä kasvava
+kouristus kurkussa kiiruhdan kosken rantaan.
+
+Tie kulki peltojen välitse ja siinä minä korkean rukiin suojassa jo
+juoksua tein. Mutta kun tulin avonaisemmalle paikalle, täytyi minun
+väkisinkin hiljentää kulkuani tavalliseen kävelyyn. Olin saanut sen
+päähänpiston, ettei kukaan saa aavistaa, missä asioissa kuljen. Jos hän
+juuri nyt kurkottaa sillalta veteen ja sieltä kepillään jotain onkii,
+saattaa hän pelkoni vaikutuksesta pudota, jos liiaksi kiirehdin enkä
+hillitse itseäni. Saattoi siinä myöskin olla jotain ujostelua ja
+jonkinlaista häpeän pelkoa, että minä aikamies nähtäisiin hätäilemässä
+kuin mieletön nainen pelon vuoksi, joka ehkä vain oli omaa
+mielikuvitustani. Oli miten oli, mutta tuskaani vain lisäsi se, etten
+osannut liikkua niin pian kuin olisi pitänyt.
+
+Tultuani rantapuiston läpi aukinaiselle rantalakeudelle näin myllyn
+putouksen kuohun ja sen alapuolella kosken, joka moniksi pieniksi
+koskiksi haarautuen virtasi syvinä uomina koivuja ja muita lehtipuita
+kasvavien pikku saarien lomitse, jotka olivat kaitaisilla silloilla
+toisiinsa yhdistetyt. Samassa näin miehen tulevan myllyn ovesta ja
+juoksevan alas sen jyrkkää ajosiltaa. Tuoko hän sanaa tapaturmasta?
+Sentähdenkö hän juoksee, että pikku Yrjö on hukkunut? Ei hän enää
+juoksekaan. Kävelee verkalleen. En näe mitään erikoisempaa ilmettä
+hänen kasvoissaan. Mutta hän on valkoinen ja kalpea kuin aave? Nyt hän
+huomaa minut ja tervehtii, mutta kääntyy samassa toiselle polulle, joka
+vie hänen asuntoonsa.
+
+Helpotuksen huokaus pääsee rinnastani--samassa kuitenkin kadotakseen.
+Entäpä ei poika olekaan mennyt myllylle asti, vaan on pudonnut sen
+alapuolella?
+
+Huutaisinko mylläriä luokseni? Kysyisinkö, onko hän nähnyt Yrjöä
+rannassa? En saa sitä tehdyksi. En uskalla hankkia tuota varmuutta,
+vaikka samalla sitä kiihkeästi haluan, ja ennenkuin olen päättänyt mitä
+tehdä, on hän jo kadonnut porstuaansa.
+
+Menen kosken rantaan, kuljen siltojen yli, etsin häntä pienistä
+saarista ja niiden rannoilta. En näe häntä missään, vaikka joka hetki
+luulen keksiväni hänen kätensä kuohujen keskessä ja hänen pienen
+avopäisen ruumiinsa koskea alas vierimässä. Vesi virtailee mustana,
+pyörittelee ilkeitä häränsilmiä, kerii vaahtovyyhtiä kivien
+suvannoissa,--en koskaan ole luontoa sillä silmällä katsellut eikä
+sekään minua. Koski on minusta kamala peto, tuhat jäseninen,
+pitkäselkäinen, mulkoileva kummitus kuohut nauravat tuskaani
+valkoisessa vaahtoparrassaan, rantapuut koukistelevat oudosti oksiaan,
+--ne tietävät kyllä, mitä on tapahtunut, mutta salaavat sen, ne ovat
+ottaneet hänet, mutta kätkevät hänet minulta tahallaan.
+
+Ei hetkeksikään johdu mieleeni, että poika ehkä ei ole ollutkaan
+täällä. Mutta kun sillat ja saaret juostuani taas tulen sillalle, joka
+rannimmaisesta saaresta vie mantereelle, näen myllärin tulemassa
+takaisin myllylleen. Menen häntä vastaan.--»Kaunis ilma», sanoo hän.--
+»Oletteko nähnyt Yrjöä täällä missään?» kysyn nyt, koettaen hillitä
+hengästystäni.--»En ole täällä nähnyt, mutta tuonne ne äsken näkyivät
+juoksevan maantielle päin.»
+
+Olen jo niin paneutunut siihen uskoon, että pojan _täytyy_ olla
+vaarassa, ettei minulta nyt pääse edes helpotuksen huokaustakaan, vaan
+minä päätän seuraavassa silmänräpäyksessä, että _koska_ hän ei ole
+hukkunut, niin on hänet _siis_ härkä puskenut kuoliaaksi--ja minä alan
+täyttä karkua juosta pihaan päin takaisin. En enää ajattelekaan, että
+se voi näyttää hullulta. Ylös pihaan, ohi kartanon ja siitä kujatietä
+lehmitarhalle, jonne saavun aivan hengästyksissäni.
+
+Piiat siellä parhaillaan savutulta virittävät ja huhuavat metsään,
+josta maantien takaa kuuluu kellojen kalketta ja vastailevien lehmien
+ammuntaa.
+
+--Oletteko nähneet Yrjöä?
+
+--Yrjöäkö? Jos ei vain liene ollut tuolla riihen takana muiden poikain
+joukossa?
+
+--Minnekä päin ne sieltä menivät?
+
+--Kunhan eivät vain menneet vasikoita hakaniitystä päästämään?
+
+Sinne hän on mennyt! Ei ole enää epäilystäkään siitä!
+
+Sieltäpäin kuuluukin härän mylvinää, se on ehkä juuri seivästänyt hänet
+sarviinsa ja iskee häntä nyt parhaillaan kantoon--siihen suureen
+tervaskantoon, jonka juureen se on syvän kuopan kaivanut.
+
+Itku kurkussa, vaikeroiden kuin kuoleva, riennän minä läpi metsän, yli
+kivien ja kantojen, puhki näreikköjen ja katajapensaiden ääntä kohti.
+Tietä en jouda seuraamaan, ennenkuin se muutamassa käänteessään on
+edessäni, ja sitä myöten tulee vastaani mylvivä sonni. Olen varma
+näkeväni verta ja vaatteiden repaleita hänen sarvissaan, ja hämmästyä
+vähän, kun en sitä näekään. Härkä mörähtää minulle, viittaa ohi
+mennessään minua toisella sarvellaan, sen silmät leimahtavat ilkeästi
+ja salavihaisesti, ja minä olen taas varma siitä, että hän on lapseni
+tuhonnut ja jättänyt uhrinsa hengetönnä metsään. Luulen kuulevani
+uikutusta ja hiljaista vaikeroimista ja kiiruhdan sitä kohti. Nyt ei
+kuulu enää mitään. Nyt on siis henki lähtenyt. En tiedä enää, minne
+menen, ja olen hetken päästä auttamattomasti eksynyt. En löydä kantoa,
+jota etsin, en tunne tietä, en aitoja enkä ahoja.
+
+Ja epätoivoissani minä alan huutaa hänen nimeään. Samalla syöksevät
+kaikki syntini niskaani, näen itseni kaikkine vikoineni ja paheineni,
+kaikki pienimmätkin pahatteot tulevat minua syyttelemään tässä
+soisessa, mättäisessä petäjikössä, niinkuin niiden sanotaan
+tuomiopäivänä tekevän. Mutta kaikkia muita suurimpana seisoo edessäni
+se kovuus, jolla äsken olin Yrjöä kohdellut. Hänen kuolemansa on jo
+omallatunnollani. Ellen olisi häntä niin tylysti ajanut pihamaalta
+leikkimästä, olisi hän siellä vielä nytkin ja kaikki olisi
+tapahtumatta. Ja kun minä huudan »Yrjöä!» eloon, huudan samalla kuin
+omaa pelastustani.
+
+--Kuka se on, joka siellä huutaa! kuulen yht'äkkiä kimakan lapsenäänen
+huutavan aivan lähellä.
+
+Toinnun vähän, saavun taas jollekin tielle, siinä on aita ja veräjä, ja
+sitä sulkemassa seisoo sama naapurin poika, joka oli Yrjön kanssa
+pihamaalla leikkinyt.
+
+Saan häneltä soperrellen kysytyksi, missä Yrjö on.
+
+--Kotonaan tuo lienee, koska sinne jäi, sanoo hän ja katselee minua
+suurilla, hiukan kummastuneilla silmillään.
+
+--Eikö hän ole ... eikö hänelle ole mitään ... eikö härkä ole häntä
+puskenut?
+
+--Härkäkö puskenut? Mikä härkä?
+
+--Se teidän äkäinen härkä.
+
+--Mitenkä se olisi puskenut, kun vasta pääsi aituuksesta ja Yrjö jäi
+kotiinsa.
+
+--Minnekä jäi?
+
+--Puutarhaan jäi sinne seinäviereen nukkumaan.
+
+Pelkolumoukseni on rikottu, painajainen on poissa. Kun tulen kotiin ja
+menen puutarhaan, nukkuu Yrjö todellakin siellä, nukkuu päiväpaisteessa
+huoneen seinämällä ruohistossa, keppihevonen vieressään ja sukanvarret
+nilkkoihin valuneina. Hän nukkuu niin sikeästi, ettei herää, vaikka
+nostan hänet syliini ja kannan sisään vuoteelleen untansa jatkamaan.
+
+Mutta kantaessani ja hänen vuoteensa ääressä seistessäni ei minua olisi
+mikään mahti maailmassa saanut uskotelluksi, ettei hän olisi ollut mitä
+suurimmassa hengenvaarassa. Tapasin itseni aivan itsetiedottomasti
+kiittämästä taivasta siitä, että hän oli kuin ihmeen kautta pelastunut.
+
+Telmiköön hän tästä lähin ikkunani alla niin paljon kuin häntä
+haluttaa, hyppiköön vaikka kirjoituspöydälläni, en minä ainakaan toista
+kertaa tahdo antaa hänelle tilaisuutta koskeen juosta tai joutua
+vihaisten härkäin puskettavaksi.
+
+Sillä tämmöistä hätää ei minussa ole miestä enää toista kertaa
+kestämään.
+
+
+
+
+KIELLETTY HEDELMÄ.
+
+
+Rakas Anna!
+
+Olen saanut kirjeesi ja kiiruhdan siihen vastaamaan. Teen sen sitä
+suuremmalla ilolla, kun itse olen kokenut samaa ja luulen voivani
+epätoivoiseen kysymykseesi: Mitä on minun tekeminen? vastata: Tee
+niinkuin minäkin! Eihän tapaus tosin ole minua kaikin puolin
+rauhoittanut, varma kun en ole, ettei mieheni uudelleen ole joutuva
+entisille poluilleen. On siitä myöskin mieleeni jäänyt jotain, joka
+tekee, että minua välistä haluttaa nauraa koko tälle maailmalle ja sen
+menolle. Vaan kun en parempaakaan keinoa tiedä, kerron sinulle siis
+neuvoksi--ja huviksi!--omat kokemukseni. Kauan siitä jo onkin, kun
+olemme salaisuuksia vaihtaneet. Mutta eivät ne viime aikoina
+todellakaan ole olleet sitä laatua, että olisi kannattanut niistä
+kertoa.
+
+Tiedät, millaista avioelämämme viime vuosina on ollut. En ole aivan
+varma siitä, milloin mieheni tuli minulle uskottomaksi, mutta
+luultavasti tapahtui se noin kolme neljä vuotta sen jälkeen, kun olimme
+menneet naimisiin. Kun hänen oli toimiensa vuoksi usein pakko olla
+matkoilla viikkokausia ja kun hän tuon tuostakin pistäysi Pietarissa ja
+Tukholmassa, en sitä alussa huomannut. Nimettömät ja nimelliset ystävät
+pitivät kuitenkin huolta, että sain siitä jonkun ajan kuluttua tietää.
+Milloin oli hän jonkun salaperäisen kaunottaren kanssa matkustanut
+Pietarista Viipuriin ensimmäisessä luokassa, milloin oli hänet nähty
+Hangon laivasillalla heittämässä hyvin helliä hyvästejä
+tukholmalaiselle tuttavalleen, joka saattoi häntä meren yli ja sitten
+palasi takaisin. Tein jotenkin pikaisen lopun näistä tuttavuuksista.
+Luulen, ettei mieheni yhtä vähän kuin nuo kaunottaretkaan aivan
+helposti unohda sitä ripitystä, minkä saivat toisen kerran Viipurin
+asemalla, toisen kerran Hangon voidrittelipinon suojassa, jonne
+laillinen vaimo oli kuin pilvistä pudonnut laillisia oikeuksiaan
+puolustamaan.
+
+Erehdyin kuitenkin suuresti luullessani, että olin jotain saavuttanut
+nöyryyttäessäni miestäni hänen lemmittyjensä edessä. Yhtä vähän
+auttoivat nekään uhkaus-, itku- ja pyörtymiskohtaukset, joita kotona
+panin toimeen. Sain hänet kyllä katumaan; tunnustamaan ja parannusta
+lupaamaan, sillä vaikka hän on niin komea ja uljaan näköinen, on hän
+kuitenkin pohjaltaan heikko raukka, niinkuin yleensä kaikki miehet,
+jotka vaimojaan pettävät. Mutta ei kestänyt kovinkaan kauan, ennenkuin
+hän taas, niinkuin huonosti kasvatettu koira isäntänsä silmän
+välttäessä, kavalsi itselleen kielletyn palasen ja livisti sen kanssa
+tiehensä.
+
+Olisin säästänyt itseltäni monta mieliharmia, jos olisin alunpitäen
+tiennyt, miten sellaisten suhteen on meneteltävä. Pääsin tuon kuitenkin
+kerran tietämään ja tulen nyt siihen, mitä oikeastaan tahdon sinulle
+kertoa.
+
+Viime kesänä oli mieheni saanut minut suostumaan siihen, että
+muutamaksi kuukaudeksi menisimme Hankoon kylpemään. Hän vuokrasi sieltä
+minulle komeimman huvilan asuttavakseni ja piti kaikin puolin huolta
+mukavuuksistani. Siinä suhteessa, eli mitä tulee ulkonaiseen
+huolenpitoon minusta, ei hän koskaan ole minua laiminlyönyt. Se kuuluu
+muuten olevan yhteistä kaikille uskottomille miehille. Kai on se
+jonkinlaista hyvityksen halua, jonkinlaista pahan omantunnon
+rauhoittamista. Minä olin kuitenkin jo siksi kokenut, että tiesin hänen
+olevan uusiin suhteisiin antautumaisillaan joka kerta, kun hän alkoi
+osoittaa minulle tuollaista erikoisempaa hellyyttä. Enkä nytkään
+epäilyksissäni erehtynyt.
+
+Ei kestänyt kauankaan, ennenkuin huomasin, mitä oli tekeillä. Huomioni
+koski minuun sitä kipeämmin, kun uusi suhde ei ollut noita tavallisia--
+kuinka sanoisin--bufettineitisuhteita, joita vastaan voimme taistella
+ylenkatseen aseilla ja joita me korkealta, kirkon siunaamalta
+asemaltamme voimme halveksimalla kohdella. Mieheni uusi valittu oli
+erään upseerin rouva (sanon häntä rouva Y:ksi), jonka mies oli leirillä
+Tsarskojessa. Kaiken päällisiksi oli hän ei ainoastaan vanha
+tyttökoulutoverini, vaan myöskin lähimpään seurapiiriimme kuuluva.
+Yhdessä olimme puuhanneet lähtöämme Helsingistä, saapuneet tänne
+samassa junassa ja huvilamme olivat vieretysten. Söimme samassa
+pöydässä kylpyhuoneen ravintolassa, olimme samoilla huviretkillä,
+kuuluimme sanalla sanoen samaan »klikkiin». Mieheni oli yhtä paljon
+hänen suojelijansa kuin minun. Täytyihän olla kohtelias yksinäiselle,
+turvattomalle »leskelle».
+
+Huomaat siis, kuinka viisaasti he olivat asemansa miettineet. Olihan
+niin luonnollista ja niin viatonta pitää seuraa »vaimonsa ystävälle»,
+tanssia hänen kanssaan, mennä hänen kanssaan purjehdus- ja huviretkille
+silloinkin, kun vaimo ei voinut tulla mukaan, juosta yht'äkkiä merta
+katsomaan kuutamossa tai merta katsomaan myrskyssä--ja kadota
+kallioiden taakse.
+
+Eikä minulla ollut mitään keinoja puolustautua. Ystävättäreni johti
+asiat niin taitavasti kuin kokenut ainakin--sillä ei tämä seikkailu
+suinkaan ollut hänen ensimmäisiään--että olisin joutunut
+naurunalaiseksi hänen edessään, jos olisin hänelle jotain osoittanut.
+Miestänikään en voinut samasta syystä ottaa avoinaisesti kurittaakseni.
+Hänen olisi ollut helppo ainakin näennäisesti syyttömyyttään puolustaa,
+ja minä en tahtonut sanasodassakaan jäädä tappiolle.
+
+Kuljin pää pilvessä aamusta iltaan nähdessäni, kuinka kilpailijani
+loisti voitonriemusta. En tiedä, missä määrin hän oli mieheeni
+rakastunut, mutta epäilen, että häntä johti yhtä paljon turhamaisuus ja
+kiusanteon halu kuin totinen tunne. Sillä me olimme olleet
+koulupenkiltä alkaen kilpailijoita ja olimme vuorotellen olleet
+voitolla yhteisistä kavaljeereistakin, kunnes minä vihdoin lopullisesti
+voitin ja hän vasta myöhemmin löysi luutnanttinsa, johon sai paremman
+puutteessa tyytyä. Mieheni sitävastoin näytti olevan aivan tosissaan.
+Siitä hermostuneesta tilasta päättäen, missä hän oli yötä päivää, ja
+päättäen siitä onnettomasta naamasta, joka hänellä usein oli, piti
+rouva Y. häntä nähtävästi kuitenkin tarpeellisen välimatkan päässä.
+Omituista kyllä kiukustutti se minua sekin, sillä minusta tuntui kuin
+olisi nöyryytykseni siitä käynyt entistään vielä suuremmaksi.
+
+Kun ei sellainen raju luonne kuin minä pääse puhkaisemaan vihaansa,
+tulee hän alakuloiseksi, senttimenttaaliksi. En viihtynyt enää
+seuroissa, hain yksinäisyyttä, istuin itsekseni meren rannalla ja olin
+kyllästynyt koko maailmaan. Mutta maailma ei näkynyt olevan kyllästynyt
+minuun. Säälien seurasivat minua rouvat silmillään, tarjosivat minulle
+yhtämittaa seuraansa, ja epähienoimmat luulivat hyvittävänsä minua
+sillä, että panettelivat minulle rouva Y:tä ja puhuivat hänestä minulle
+kaikkea pahaa, mitä tiesivät. Kaikki he minua kiusoittivat ja
+inhoittivat.
+
+Mutta oli siellä kuitenkin muuan, joka saavutti mielisuosioni heti
+kohta hänet nähtyäni. Hän oli yksinäinen, hienon ja ystävällisen
+näköinen venäläinen leskirouva. Tapasin hänet tuon tuostakin tielläni
+yksinäisillä metsäpoluilla ja rantakallioilla. Hän tervehti minua,
+mutta ei koskaan pysähtynyt puhuttelemaan. Hänen katseessaan oli
+kuitenkin hellyyttä, joka meni suoraan sydämeeni, ja välistä näytti
+siltä, kuin olisi hänellä ollut sanottavana minulle jotain, jota ei
+kuitenkaan rohjennut sanoa. Jäykkiä kun olemme aina silloin, kun meillä
+on vereksiä suruja haudottavanamme, en tullut antaneeksi hänelle
+minkäänlaista kehoitusta lähestymiseen.
+
+Erään kerran, kun istuin yksikseni puiston yksinäisimmällä penkillä ja
+itkin--häpeän sitä tunnustaa--ilmaantui hän kuitenkin yht'äkkiä
+luokseni ja kysyi kohteliaasti, saisiko hän tehdä minulle seuraa.
+
+--Olkaa hyvä, vastasin minä.
+
+--Luulin teidänkin menneen tuolle suurelle huviretkelle majakkamaalle,
+sanoi hän.
+
+--En siedä merenkäyntiä, sanoin minä--en puhunut totta, sillä syy
+poisjäämiseeni oli tietysti toinen.
+
+Hän nähtävästi arvasi sen, sillä hetken aikaa minua omituisesti
+katseltuaan tarttui hän käteeni ja virkkoi äänellä, jonka hellä sointu
+minut kerralla voitti:
+
+--Te ette ole onnellinen, rouva.
+
+Purskahdin hermostuneeseen itkuun, hän samoin, me heittäysimme toinen
+toisemme syliin, ja ennenkuin tiesinkään, olin tunnustanut hänelle
+kaikki ja kertonut syyn onnettomuuteeni. Pian oli hänkin heltyneenä
+puhunut minulle omat kokemuksensa, jotka olivat melkein samat kuin
+minun.
+
+Eivät kuitenkaan aivan samat, sillä hän oli ollut paljoa suurempi
+psykologi kuin minä ja tunsi ihmissydämen salaisuudet ja ihmisluonteen
+heikkoudet perinpohjin.
+
+--En tosin oikein ymmärrä, sanoi hän, että voitte vielä rakastaa
+miestänne, niinkuin näytte tekevän. Minä teidän sijassanne, ollen noin
+nuori ja kaunis, hakisin huvini minäkin toisaalta. Mutta onhan se
+teidän asianne. Ja jos tahdotte voittaa hänet takaisin ja voitte antaa
+hänelle anteeksi hänen heikkoutensa, en tiedä, mikä teitä estäisi sitä
+tekemästä.
+
+--Luulen jo kaikki keinot koettaneeni, sanoin minä ja kerroin hänelle
+lyhyesti, millä tavalla milloinkin olin koettanut oikeuksiani
+puolustaa.
+
+--Ette ole kaikkia koettanut. Tai te kyllä olette kaikkia niitä keinoja
+koettanut, joita tällaisissa tiloissa tavallisesti koetetaan, paitsi
+sitä yhtä, joka auttaa.
+
+--Mikä se sitten olisi?
+
+Olet varmaankin, Anna hyvä, hämmästyvä yhtä paljon kuin minäkin hänen
+»keinonsa» kuultuasi.
+
+--Antakaa hänelle vapaat kädet, sanokaa hänelle, että se teitä
+ilahduttaa ja ettette tahdo häntä siitä enää koskaan soimata.
+
+Hyppäät varmaankin yhtä pikaisesti pystyyn kuin minäkin hyppäsin ... ja
+huudahdat niinkuin minäkin:
+
+--Mutta mitä ajattelette, rouva? Minäkö antaisin hänelle vapaat kädet--
+pettää itseäni!
+
+Vaan tuo omituinen neuvonantaja pysyi rauhallisena ja virkkoi
+hymyillen:
+
+--Mutta jos kerran annatte hänelle luvan pettää teitä, niin eihän hän
+silloin enää petä teitä.
+
+--Eihän se muuta asiaa ollenkaan. Se tosiasia, että hän on toisen eikä
+minun, pysyy kuitenkin samana.
+
+--Vaan ehkei se pysykään samana?...
+
+--Ei, ei, en minä voi.
+
+--Te tietysti teette, niinkuin tahdotte.
+
+--Mutta mitä hyötyä siitä voisi olla?
+
+--Voittehan koettaa, niin näette ... ainakaan ei teillä voi olla mitään
+kadotettavana, jos se ei onnistukaan.
+
+Totta kyllä se, ja luultavasti juuri se vaikutti, että rupesin asiata
+miettimään ja lopulta päätin--jo samana iltana--saatua neuvoa
+noudattaa.
+
+Suhteeni mieheeni oli viime aikoina ollut n.s. sanaton. Emme virkkaneet
+toisillemme mitään muuta kuin mikä oli välttämättömintä. Näytti hän sen
+tähden jotenkin oudostuneelta, kun huviretkeltä palatessaan tapasi
+minut odottamassa häntä katetun teepöydän ääressä. Mutta vielä
+suuremmiksi repesivät hänen silmänsä, kun tiedustelin, kuinka huviretki
+oli onnistunut, oliko hänellä ollut hauskaa rouva Y:n kanssa ja miksei
+hän ollut tuonut häntä tänne teetä juomaan.
+
+Näin salaisen ilon leimahduksen hänen silmissään. Hän luuli nähtävästi,
+että heidän suhteensa oli minulle tuntematon. Ja hän oli kylläksi tyhmä
+heti paikalla kysyäkseen:
+
+--Jos tahdot, voinhan mennä häntä noutamaan?
+
+--Kenties jätät sen tällä kertaa ... ehkä hän on väsynyt .... mutta
+kyllä hän vast'edes milloin tahansa on tervetullut. Minä tiedän, että
+olet häneen rakastunut, enkä tahdo estää...
+
+Hän koetti keskeyttää, tietysti vakuuttaakseen niinkuin aina
+muulloinkin, että olin väärässä, ettei hän koskaan ollut rakastanut
+ketään muuta _niin_ kuin minua j.n.e., mutta minä en antanut hänelle
+suunvuoroa:
+
+--... se on minun totinen aikomukseni ... minä annan sinulle vapaat
+kädet .... en tahdo siitä sinua enää koskaan soimata ... se päinvastoin
+ilahduttaa minua...
+
+Jos hän olisi nerokkaampi mies, yhtä nerokas kuin on kaunis ja
+kevytmielinen, olisi hän varmaankin huomannut, missä mielentilassa
+olin. Mutta joko hän oli siihen määrin intohimonsa sokaisema, ettei
+voinut punnita keinoja sen tyydyttämiseksi, tai oli pahan omantunnon
+vaivoista pääseminen hänelle niin suuri helpotus, että hän arvelematta
+tarttui ensimmäiseen oljenkorteen--tosiasia vain on, että hän näytti
+aikovan _kiittää_ minua saamastaan lahjasta. Estääkseni tuota
+hullunkurisuutta toteutumasta minä nousin ja poistuin.
+
+Päästyäni huoneeseeni kaduin jo tekoani, sillä ei tapahtunutkaan sitä,
+mitä salaisesti olin toivonut. Hän ei tullutkaan kolkuttamaan ovelleni,
+ei tullutkaan tavallista katumustaan tekemään eikä antamaan
+vakuutustaan uskollisuudestaan.
+
+Päinvastoin oli minulla ilo kuulla, että hän niinkuin vapautunut
+koulupoika oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja jo seuraavana aamuna
+varhain mennyt purjehdusretkelle rouva Y:n kanssa.
+
+Siinä se nyt oli koko se mainio keksintö! Nyt ei häntä tietysti enää
+mikään pidätä! Ehkä ovat luvan saatuaan nousseet johonkin laivaan ja
+laskettelevat nyt parhaillaan ulkomaille?
+
+Menin kuitenkin varmuuden vuoksi, kiikari kainalossani, rannalle
+katsomaan, vieläkö karkurien laivaa ulapalta erottaisi.
+
+(Nyt se tuntuu tuo kaikki niin naurettavalta, mutta voit sen kuvitella,
+ettei mieleni sillä kertaa medelle maistunut.)
+
+Heti kohta kun olin petäjämetsän laidasta kiikarini merelle päin
+ojentanut, näin siellä vähän matkan päässä purjevenheen, jonka tunsin
+mieheni purjevenheeksi, täyttä myötätuulta kiitävän kylpylaitoksen
+laituria kohti. Näin siinä heidät molemmat, rouva Y:n kokassa, selin
+mieheeni, joka oli perässä. He eivät näkyneet vaihtavan sanaakaan
+keskenään. Venheen laskettua laituriin lähti rouva Y. taakseen
+katsomatta nousemaan maihin. Mieheni ojensi kätensä hänen jälkeensä ja
+näytti sanovan jotain, mutta toinen ei ollut tietävinäänkään.
+
+Söimme sinä päivänä päivällisemme kahden kesken mieheni kanssa. Rouva
+Y. oli pannut tavaransa kokoon ja minulle hyvästiä heittämättä
+matkustanut »Döbelnissä» Tukholmaan.
+
+Turhaan koetin arvata syytä tuohon yht'äkkiseen muutokseen. Mutta se
+minulle kuitenkin oli heti kohta selvillä, että olin voittanut.
+
+Mieheni oli muutamia päiviä alakuloinen ja hajamielinen eikä tietysti
+antanut mitään selvitystä siitä, mitä heidän välillään oli tapahtunut.
+Enkä minäkään mitään kysynyt. Olin tyytyväinen nähdessäni, että hän
+käyttäytyi niinkuin olisi hän tahtonut lakaista umpeen jälkensä. Hän
+oli minulle tavallista kohteliaampi, jopa helläkin, ei jättänyt minua
+seuroissa yksin, veipä minut kerran purjehtimaankin. Mutta Hangossa ei
+hän enää näyttänyt viihtyvän, ja kun minä jonkun viikon kuluttua
+ehdotin, että matkustaisimme pois, suostui hän siihen mielellään.
+
+Arvaan, että olet yhtä utelias kuin minäkin olin tietämään, mitä tuolla
+purjehdusretkellä oli tapahtunut.
+
+Vaikka en saanutkaan siitä oikein rehellisellä tavalla selkoa, täytynee
+minun kuitenkin täydellisyyden vuoksi siitäkin kertoa.
+
+Arvoituksen selvitti minulle kirje--jonka salaa luin. Se oli vastaus
+rouva Y:ltä johonkin mieheni kirjeeseen, saapui hänen matkoilla
+ollessaan ja oli siinä näin kuuluva paikka: »Ja te luulette todellakin,
+että minä päivääkään enää olisin voinut viipyä luonanne sen jälkeen,
+mitä olitte kertonut! Minäkö vaimonne suostumuksella ... hänen
+armostaan? Keneksi te minua oikeastaan luulette?»
+
+Tunsin tämän luettuani, että jos minä olisin ollut rouva Y:n asemassa,
+olisin varmaankin tehnyt samalla tavalla kuin hän. Sillä jos
+löytyneekin miehiä, jotka vaimonsa suostumuksella ovat hänelle
+uskottomia, en luule kuitenkaan olevan naista, joka rakastajansa
+vaimolta vastaanottaisi »lupakirjan». Ymmärsin hänet niin hyvin, että
+melkein tunsin myötätuntoa häntä kohtaan.
+
+Syvälle oli venäläinen neuvonantajani katsonut naissielun
+salaisuuksiin. Varmempaa keinoa miestensä lemmikeistä pääsemiseen ei
+ole. Sillä tiedä se, että salaperäisyys se on sellaisten suhteiden
+suurin viehätys ja että me naiset kaikista hedelmistä rakastamme eniten
+niitä, jotka ovat kielletyt. Jos Herra taivaassa olisi ollut psykologi,
+ei hän varmaankaan olisi kieltänyt syömästä omenaa, vaan siihen,
+kehoittanut. Ja jos luvaton rakkaus julistettaisiin luvalliseksi, ei se
+enää ketään viehättäisi. Ei sitä iloa kuitenkaan niinkään pian
+ihmiskunnalta riistettäne.
+
+Mutta, niinkuin jo sanoin, ota sinä oppia tästä, mitä nyt olen sinulle
+kertonut, ja kirjoita kohta, kuinka olet onnistunut.
+
+                                       Ystäväsi
+                                         Olga.
+
+
+
+
+ILKITYÖ.
+
+
+Louhuisen vuoren laella, korkean kiven päällä, josta on laaja näköala
+alavaan korpeen ja sen ympärillä olevain kukkulain ahoisille rinteille,
+makaa vanha Repolainen päivällisuntaan syyskuun auringon lämpimästi
+paistaessa. Päivä helottaa tyyneltä taivaalta lämmittäen selkää, päätä
+ja kuonoa, joka on käpälien väliin pistettynä. Repo makaa
+liikkumatonna, eteensä tuijottaen ja kuunnellen vaistomaisesti kaikkia
+epäilyttäviä ääniä, mutta hänen ajatuksensa kulkevat toisia teitä.
+
+Vanha Repolainen on katkeralla mielellä tänä päivänä. Hänelle on
+tapahtunut vääryys, jota hän ei voi unohtaa, ja hänen hellimpiä
+tunteitaan on loukattu. Hänellä on ollut kotiriita, ja hän on rikkonut
+kaikki välinsä perheensä kanssa. Vaan syy ei ollut hänen, vaan se oli
+eukon.
+
+Oli se silloin ollut hyvänä ja hevelänä, kun kevättalvella hankiaisten
+aikana lempiviikkoja vietettiin ja noita vesakkoahoja tuolla mäkien
+rinteillä laukkailtiin; oli kelvannut vielä keväälläkin, kun tarvitsi
+apua luolan laajentamiseen. Sinne oli saanut häntä penikkoineen kaiken
+kesää ruokkia, kantaa yötä päivää kalaa, lintua, jänistä, hiirtä ja
+itse luita järsiä. Eikä sillä hyvä--kuinka monta kertaa lieneekään
+saanut panna henkensä alttiiksi kananpaistia niille hankkiessa. Ja mikä
+palkaksi kaikesta? Härisi ja riiteli ja yllytti penikoita isäänsä
+vastaan ja viimein rupesi vihaamaan ja tappelua tekemään, kun penikat
+alkoivat kyetä itse ruokaansa hankkimaan. Tuskinpa olisi enää suvainnut
+samassa luolassakaan asumaan, pois olisi kai pitänyt koko seudulta
+kaikota.
+
+Eilen ne olivat yhteisestä tuumasta viimeisen vihansa purkaneet. Vanha
+Repo oli joutunut koirain ajettavaksi ja hätäpäissään ollut pakotettu
+luolaan turvautumaan, kun muuten olisi mäen rinteessä ollut kuoleman
+oma. Vaan sen sijaan, että Revotar olisi toisen pelastuksesta iloinnut
+ja ollut hyvillään, että metsästäjät ja koirat jäliltä haihtuivat ja
+poistuivat, oli käynyt päälle semmoisella vimmalla, etteivät koiratkaan
+moisella. Pennutkin oli yllyttänyt isäänsä repimään. Takkiinsa olisivat
+kyllä saaneet sekä akka että kakarat, jos olisi tahtonut, mutta kukapa
+heidän kanssaan härskäämään, ei siitä elämästä kuitenkaan enää olisi
+mihinkään. Pois hän oli sentähden mielisuosiolla lähtenyt ja tehnyt
+lopullisen pesäeron--on niitä metsiä muuallakin ja kevään tullen uusia
+ystäviä tarjolla, kun vain kerran aholla ulvahtaa.
+
+Kirvelihän se kuitenkin mieltä, varsinkin se, että omat lapset, nuo,
+joiden kanssa oli kesäkauden paisteisella rinteellä hiekkakuopassa
+telminyt, niskasta kanneksinut...
+
+Silloin kuului jotain, joka keskeytti kaikki hänen tuumansa ja sai
+hänet pystyyn kavahtamaan--kuului metsästystorven toitahdus. Mutta yhtä
+nopeasti hän painautui takaisin. Silmää liikauttamatta, karvaa
+rävähdyttämättä kivettyi hän kuulostamaan ja tuli pian vakuutetuksi
+siitä, ettei vaara vielä ollut uhkaava. Oli kuulunut toitahdus tuolta
+korven sisästä, eikä se tie, jota metsästäjät nähtävästi seurasivat,
+tuonut tännepäin. Välillä oli suota ja pahaa korpea ja tämä
+kivikkomäki, tänne ne tuskin tulisivat. Niin olikin, sinne ne yhä
+loittonivat, sen hän kuuli toisesta toitahduksesta, joka jo oli paljon
+kauempana, ja kun torvi kolmannen kerran törähti, tuli ääni jo toisen
+kukkulan juurelta, jonka rinteessä luola oli.
+
+Hännänpää liikahti salamyhkäisesti ... entäpä jos nyt löytävät luolan
+ja penikat?
+
+Torvesta päättäen ne ovat niitä eilisiä metsämiehiä, ja niiden koirien
+edessä ei repoakka, joka viime talvena oli jalkansa rautaan loukannut,
+pitkältäkään pakoon pääse. Olisipa se kepponen!
+
+Mutta vaikka hän näki metsästäjän koirineen rinteellä kävelevän ja
+luolan seutuakin nuuskivan, ei haukkua kuulunut, ja hetken kuluttua
+katosivat koirat ja miehet metsään. Luolassa ne ovat, ainakin penikat,
+eivät uskalla vielä päivän aikaan ulkona maata, vaikkeivät yöllä
+nähtävästi ole olleet liikkeessä. Se on viisas ja varova, repomuori ...
+ja pieni pettymyksen tunne tunki vanhan Repolaisen mieleen. Eihän hän
+nyt juuri olisi sukuaan koirainkaan kitaan toivonut, mutta ei olisi
+sentään pieni pöläytys ollut haitaksi.
+
+Yht'äkkiä säpsähti hän ajatusta, joka samassa välähti hänen mieleensä.
+Hän muisti omat jälkensä, ne toivat luolan suulta suoraan tänne, eikä
+eilisessä kiireessä ollut tullut niitä sotketuksikaan. Kosteassa
+metsässä ne varmaankin vielä tuntuvat, joskin ehkä ovat jo kankaalla ja
+kivisen mäen rinteessä haihtuneet.
+
+Hän teroitti kuuloaan, vainusi pitkään ja huolellisesti, mutta ei
+saanut selkoa siitä, minnepäin metsästäjät ja koirat olivat kadottuaan
+kääntyneet.
+
+Silloin rämähti räikeä torvi aivan lähellä mäen alla. Salaman
+nopeudella nakkasihe hän alas kiveltä ja kyyristyi muutamiksi
+silmänräpäyksiksi sen kupeelle, keskittäen kaikki hermonsa korviin ja
+kuonoon... Siellä ne ovat, sieltä tulevat ... ja pitkiä laukkoja
+tehden, häntä pystynä seisten, loikkasi hän aukean yli näreikön
+suojaan. Vielä kerran hän pysähtyi tietäen vanhastaan, että vaara on
+sitä suurempi, kuta pidemmän jälen hän jättää. Mutta päästää koirat
+taas liian likelle...
+
+Kuului uikahdus, kuului toinen ... ei ollut aikaa enää enempään
+miettimiseen, ja hurjaa vauhtia syöksyi hän alas mäen rinnettä koirain
+kintereillä kiljuessa.
+
+Sen ehti hän kuitenkin pakoon lähtiessään ratkaista, ettei hän lähde
+entisille jälilleen, mistä koirat olivat tulleet ja minne metsämiehet
+varmaankin ovat asettuneet väijymään. Ja toinen tuuma seurasi toista.
+Saatuaan pienen välimatkan koirien ja itsensä väliin teki hän nopean
+käänteen ja pyyhälti takaisin kukkulalle. Koirat haihtuivat mutkassa,
+oikaisivat pitkän matkaa alas korpeen ja vaikenivat. Pian sai heistä
+kuitenkin toinen jäljen päästä kiinni, molemmat hyökkäsivät takaisin
+kukkulalle ja helisten alkoi nyt haukku vieriskellä vuoren rinteitä
+pitkin.
+
+Eihän Repo vielä isosti osannut hätäillä, eikä hän huolinut liioin
+vielä voimiaankaan ponnistaa. Haukusta hän kuuli, että koirat jäivät
+yhä enemmän jälelle. Kierroksiaan tehden palasi hän pari kertaa
+makuupaikoilleen ja sai suuren kiven ympärillä jälkensä sekaisin
+punotuksi, vyyhtesi edes takaisin samoilla sijoillaan, kiipesi kivelle,
+otti siitä pitkän laukan toiselle kivelle ja kiiti minkä kerkesi
+rinnettä alas. Kolmatta kertaa hänen sitä yrittäessään tupsahti
+yht'äkkiä närepensas tuleen, ja ilma vingahti hänen korvissaan. Koirat
+jättivät ajonsa ja laukkasivat laukausta kohti, josta heti pääsivät
+vereksille jälille.
+
+Vanhaa Repoa alkoi jo arveluttaa, välistä kuului takana ei vain koirien
+haukunta, vaan niiden läähätyskin. Ponnistaen kaikki voimansa pääsi hän
+kuitenkin siksi paljon edelle, että tehtyään polvekkeen toiselle
+puolelle mäkeä voi siitä ojentaa minkä käpälistä lähti suoraa päätä
+vereksille maille.
+
+Ne olivat pahoja maita koirille: tiheitä näreikköjä, vetisiä soita,
+karjan porkkaamia savisia teitä,--ja yhä heikommin kuului haukunta.
+Mutta varma pelastuksen paikka oli hänellä tiedossa korven laidassa
+oleva kolmas mäki, jossa oli vasta hakattu kaski ja sen ympärillä
+palometsä, missä poroisella maalla ei mikään vainu voinut jälkeä
+haistaa. Päästyään sinne harppasi hän kaskeen, pujottelihe runkojen ja
+rytöjen alitse ja kiipesi viimein puoleksi kaatuneen kuusen maltoon.
+Jos koirat häntä kasken sisään seuraisivat, voisi hän salateitä, jotka
+oli jäniksien makuuksia nuuskiessaan oppinut tuntemaan, helposti
+livistää tiehensä.
+
+Läähätettyään pois pahimman kuumuuden keuhkoistaan alkoi hän kuunnella
+koiria. Kaukana ne vielä olivat, mutta tasaisesti ja voitonvarmasti
+haukkuen ne yhä lähenivät. Vimmainen viha täytti hänen mielensä sitä
+kuunnellessa. Kauan hän ei enää jaksane, vanhat jalat jo tuntuvat
+raukeilta ja jäykkenevät. Jäytävä, voimaton kiukku kirvelee rinnassa.
+Kaikki tämä on sen ilkiön ja hänen sikiöittensä syy, jotka nyt kaikessa
+rauhassa luolassaan piilevät ja ilkkuen siellä koirain haukuntaa
+kuuntelevat, tietysti riemuiten häntä uhkaavasta vaarasta. Jos eivät
+olisi pakottaneet luolasta lähtemään, ei olisi tullut jälkiäkään
+tehdyksi, eivätkä koirat olisi saaneet vihiä. Mutta jos minä tästä
+hengissä pääsen ... ja hekkumalla hän ajatteli, kuinka hän silloin sitä
+kurkkuun karkaa eikä hellitä, ennenkuin on hampaansa yhteen purrut.
+
+Siinä olivat taas koirat, mutta haihtuivat palaneella metsällä,
+niinkuin Repo oli laskenut, ja kiertelivät turhaan kaskea vainuun
+pääsemättä. Hetken päästä saapuivat kuitenkin metsästäjät ja koirain
+liikkeitä vähän aikaa seurattuaan piirittivät he kasken kolmelta
+taholta ja neljäs kiipesi kasken sisään koiria mukaansa huutaen. Töin
+tuskin ennätti Repolainen ulos piilostaan sileälle maalle, kun koirat
+vielä kerran olivat jälessä ja ajo alkoi entistä hurjempana. Ei ollut
+aikaa katsoa, minne meni, ei tilaisuutta suojattuja paikkoja etsiä,
+täytyi turvautua tiehen pikemmin päästäkseen. Mutta siinä oli
+koirainkin hyvä kaikki voimansa ponnistaa; ne näkivät saaliinsa, eivät
+enää haukkuneet, vaan huutivat, kohti kurkkuaan ulisivat. Lika roiski,
+vesi sinkoili tieltä kauas metsään, ja Repo luuli jo viimeisen tuhonsa
+tulleen.
+
+Koirat olivat jo kiinni saamaisillaan, kun hän viimeiseen temppuunsa
+turvautuen yht'äkkiä painautui keskelle tietä koirain eteen, jolloin
+nämä, saamatta laukkaansa hiljennetyksi, puhalsivat päällitse
+ennättämättä purra, ja kun kääntyivät takaisin, vilahti vainottavan
+hännänpää jo katajikossa.
+
+Pitkäksi aikaa ei ajo päässyt keskeytymään, mutta sen verran oli Repo
+sentään saanut hengähtää, että pääsi metsän peittoon, sakeaan
+näreikköön, joka oli täynnä mutkittelevia karjan uria ja jossa hänen
+oli helpompi paeta kuin koirien seurata, niiden kun taas oli täytynyt
+ottaa vainu avukseen, ja se viivytti.
+
+Mutta uupunut hän oli, kuolluksiinsa asti hengästynyt, kieli suusta
+kankaalle roikkuen, eikä ollut enää pelastumisesta paljoakaan toivoa.
+
+Silloin hän huomasi olevansa tutuilla mailla, luolan läheisyydessä. Maa
+kohosi, metsä harveni, siinäpähän oli jo pesän suu ja ruskeaa multaa
+heitettynä aholle suuren kannon kupeeseen.
+
+Koirat ovat vielä kerran haihtuneet ja vaienneet. Jos hän nyt pujahtaa
+pesän suusta sisään ja kohta ulos toisesta, joka on vähän tuonnempana,
+hänen oma tekemänsä varareikä, jota eivät muut tunne, törmäävät koirat
+jälestä, luulevat hänen luolaan piiloutuneen, jäävät siihen kaivamaan,
+ja silloin hän...
+
+Mutta eukko ja penikat?
+
+Vaan ehkeivät olekaan enää siellä, luultavasti ovat jo muille maille
+loitonneet ... mutta jos ovat, niin olkoot...
+
+Vanhan Repolaisen silmä välähti ja hännänpää heilahti kuin kissan. Hän
+oli tehnyt päätöksensä. Kohottaen vähän toista takajalkaansa painoi hän
+merkin luolan suulle hyvästiksi ja ohjaukseksi koirille ja solahti
+sisään.
+
+Kun hän hetken päästä kurkotti kuonoaan salareiästä toisella puolella
+ahon, lähellä metsän rantaa, näki hän koirien vimmatusti pesän aukkoa
+penkovan. Ja käyttäen tilaisuutta hyväkseen, kun molemmat koirat
+seisoivat päällään kaivamassaan kuopassa, luiskahti hän ulos
+piilostaan, hiipi maha matalana metsään ja lähti sen suojaan päästyään
+piirtämään kukkulaa kohden, josta koirat olivat hänet ensiksi
+tavanneet, mutta jonne ne nyt eivät enää tule häntä seuraamaan. Sillä
+luolan läpi juostessaan oli hän saanut selville, ettei repoakka
+sikiöineen ollutkaan sitä jättänyt.
+
+Korkean kivensä päältä hän voi nähdä ja kuulla kaikki, mitä pesän luona
+tapahtui. Kun metsästäjät olivat saapuneet paikalle ja vähän aikaa
+siinä häärineet pesää palavilla seipäillä sorkkien, karkasi repoakka
+pesän suusta ulos ja kellistyi selälleen koirien alle. Yksi
+metsästäjistä tarttui sitä takajalkoihin ja olkansa yli heilauttaen
+paiskasi pään kantoon, nakaten sen sitten hervotonna luotaan. Vanhaa
+Repolaista puistatti sitä nähdessä ... noinhan olisi voinut hänenkin
+käydä. Koirat härisivät yhä pesän aukossa, ja vähän päästä vedettiin
+sieltä ulos yksi penikoista ja lyhyt rääkäisy ilmaisi isälle hänen
+henkensä lähdön. Isä syytti mielessään emoa, joka ei ollut sikiöilleen
+sen varmempaa suojaa hankkinut. Toisen ja kolmannen penikan kävi
+samalla lailla, ja rinnakkain asetettiin ne riviin aholle. Vanha Repo
+makasi jäykkänä kivellään saamatta silmiään aholta ja voimatta enää
+olla itseään ilkityöstä syyttämättä. Eihän se noin, jos hän ei pesään
+mennyt... Heikosti hän koetti puolustautua sillä, että jos eivät olisi
+riitaa rakentaneet ... olihan se siis heidän oma syynsä...
+
+Neljäs ja viimeinen penikka sorkittiin esille. Se pääsi irti, lähti
+pakoon, oli jo vähällä pelastua, kun toinen koirista saavutti hänet,
+iski niskaan ja heitti selkänsä yli korkealle ilmaan, josta pudottuaan
+ei lapsi enää jäsentä liikauttanut. Mutta ennen kuolemaansa ehti se
+päästää huuliltaan niin surkean parkaisun, että Repolaisesta oli,
+niinkuin olisi koko avara metsä siitä vavahtanut.
+
+Silloin irtautui vanhan Revon rinnasta pitkä, valittava, katuva
+ulvahdus tyyneen syysilmaan. Mutta samassa hän säikähti omaa ääntään,
+ja varomattomuuttaan pelästyen loikkasi hän alas kiveltään ja katosi
+metsään häntäänsä koipien välissä viistättäen. Eikä ole vanhaa
+Repolaista sen koommin niillä mailla näkynyt.
+
+
+
+
+HULA.
+
+
+Hänen isästään ei tiedetty varmuudella mitään, mutta tavallinen
+maatiaiskoira se ei ollut. Arveltiin kuitenkin, että hän polveutui
+muutaman kaupunginherran jäniskoirasta, joka kevättalvella oli nähty
+talon ympärillä roihuamassa. Äiti oli puhdasrotuinen, hyväksi tunnettu
+orava- ja lintukoira.
+
+Hän oli sepelkaula ja kannusjalka ja kiipeili heti synnyttyään
+päällimmäisenä pentuvasussa. Siitä huolimatta aiottiin hänetkin
+hukuttaa yhdessä muiden kanssa, jotka muutamana sunnuntaiaamuna
+heitettiin hiekkasäkissä liejulammen pohjaan. Mutta taloon sattui
+silloin työhön kylän räätäli, jolla oli yksipiippuinen, suusta pantava
+haulipyssy ja joka sanoi tahtovansa kasvattaa hänestä jäniskoiran
+itselleen.
+
+--Tulleeko tuosta äpärästä? arveli isäntä.
+
+--Sill' on hyvät merkit ... hyvät merkit! kehuskeli räätäli.
+
+--Millään siinä on sen elättäjätä ... hyvä kun itsensä ruokkisi!
+kantelivat akat selän takana.
+
+Ja huonolta se näyttikin, sillä räätäli oli harvoin itse ruokkimassa.
+Maitoa se ei saanut nähdäkään muuta kuin minkä talon lapset joskus
+antoivat omasta osastaan ja minkä hän itse sai kissanpoikain kupista
+varastetuksi. Mutta niin pian kuin hän vähänkään kykeni marrimaan, oli
+hän näiden molempain, lasten ja kissanpoikain, kiusattavana ja
+kasvatettavana. Lapset retuuttivat häntä hoikan mahan alta, kiskoivat
+hännästä ja uittivat huvikseen lammessa; kissanpojat yhdessä äitinsä
+kanssa läimäyttelivät korville ja syljeksivät silmille. Muu talonväki
+häntä potkiskeli ja sadatteli, kun hän alinomaa ja varsinkin juuri yön
+aikaan pyrki vähän väliä pihalle, ja kun sinne pääsi, niin vikisi ja
+kiljui kohta taas oven takana takaisin pirttiin. Ainoastaan silloin oli
+hänen hyvä olla, kun räätäli itse sattui kotiin. Silloin sai hän
+leipäpurua ja lämmintä maitoa minkä jaksoi latkia, ja makuusijansa oli
+hänellä kamarissa räätälin jalkopohjissa. Mutta siitä oppi hän sille
+pahalle tavalle, että kylässä käydessään juoksi suoraa päätä sängylle
+kaikkine likajalkoineen. Sillä kertaa sai hän kyllä selkäänsä, niin
+että ulina kuului ympäri kylää, mutta huomenna oli rangaistus jo
+unohtunut, kun kurittajakin oli poissa.
+
+Hänen isäntänsä olisi kutsunut häntä pappilan koiran mukaan Kastoriksi,
+mutta muu maailma risti hänet Hulaksi, ja sille nimelle tottui hän
+parhaiten häntäänsä heiluttamaan. Se hänelle parhaiten sopikin. Sillä
+hän oli hoikkaruumiinen, pitkäkoipinen ja velttoselkäinen roikale. Se
+ynnä ruskea väri, kannukset, turpa ja sileä karva siinä muistuttivat
+isän näköä. Äidin perintöä olivat taas pienet silmät, pystykorvat ja
+tuuheavillainen häntä.
+
+Vuosikkaana ei hänen lahjoistaan vielä muuta tiedetty, kuin että hän
+haukkui erottelematta kaikkea, mitä eteen sattui. Varikset, harakat,
+pikkulinnut, siat, vasikat--kaikki hänelle kelpasivat. Järven rannalla
+hän ui pitkin kaislikkoja vesilinnun poikueiden jälessä ja saattoi taas
+maihin noustuaan lähteä rantasipin perässä laukkaamaan, niin että lika
+roiskui metsään.
+
+--Se on kaikkiruokainen tuo sinun koirasi, sanottiin räätälille ivaten.
+
+--Elkäähän hätäilkö, vielä se kerran ihmeessä näyttää. Sille kunhan isä
+jumala ikää lisää, niin saattaa sillä kulkea metsällä sekä lintua että
+jänistä.
+
+Ja räätälillä olikin vähän aihetta iloonsa, sillä jo samana syksynä
+kuultiin Hulan joskus jäniksen jälillä uikuttavan, ja hänet oli tavattu
+muiden koirain toverina oravaakin haukkumasta. Kylän puheina kerrottiin
+räätälille, että se oli muka kirkolla käydessään pappilan kanojakin
+häätyytellyt ja että oman kylän takamailta oli löydetty lampaanvuonan
+raato, johon Hulaa epäiltiin syylliseksi. Mutta räätäli kysyi: »Onko
+sen ollut näkijätä?»--ja kun ei sitä ollut, niin sanoi hän tiukasti,
+että »ei pidä sitten puhua!» Siltä varalta, että sen luonnossa
+kuitenkin olisi vähin lampomuksen vikaa, katsoi hän sentään jo ajoissa
+tarpeelliseksi ryhtyä varokeinoihin. Hula otettiin kiinni, kytkettiin
+lampokarsinan kynnykseen, ja koko katras ajettiin sitten siitä hänen
+ylitsensä. Ja varmemmaksi vakuudeksi pusketettiin häntä vielä
+pässilläkin.
+
+--Kun olisi kutsua nuo variksetkin nokkimaan, niin herkeäisi se ehkä
+niitäkin ajamasta, ivasivat pahanilkiset.
+
+--Antaa sen iloikseen ajaa, vaan ensi kesänä se nähdään! vastasi
+räätäli varmana elätistään.
+
+Kun metsästysaika seuraavana kesänä oli käsissä, lähti räätäli
+koiraansa koettamaan. Löytyihän sieltä joku jänis, ja johan räätäli
+jonkun kerran laukaisikin sen jälkeen. Mutta muutaman puoli kierrosta
+ajettuaan haihtui Hula jäliltä ja alkoi haukkua lintua, joka oli
+lentänyt sen edestä puuhun.
+
+--Se ei vielä oikein älyä, eikä jäniskoira opikaan, ennenkuin on saanut
+olla muiden koirain mukana.
+
+Siihen ilmaantuikin hyvä tilaisuus, kun kaupungin herroja tuli
+jäniksenammuntaan, ja räätäli hankki sekä itselleen että koiralleen
+luvan tulla mukaan.
+
+Näytti se vähän epäilyttävältä, mutta kun hänen isäntänsä sitä osasi
+oikein kehua, niin arvelivat herrat, että saattaahan tuo olla lisänä
+etsimässä.
+
+Ja jo varhain aamulla laukata houhotti Hula metsään päin peltoja
+pitkin. Aidat ruski hänen yli hypätessään, ja vesakko lakoili siellä,
+missä hän mennä hulakehteli. Iloissaan suuresta seurasta hän
+haukahtelikin ilman aikojaan.--»Ei sitä tiedä tuota», arvelivat
+metsämiehet.
+
+Ja pian sen tavat tulivatkin näkyviin. Kun koirat saivat jäniksen
+eteensä näreiköstä ja alkoivat täyttä kurkkua huutaen ajaa sitä,
+pelästyi Hula niin, että pakeni häntä koipien välissä ensimmäisen
+miehen turviin. Mies kiroili ja hätisteli luotaan ja pui nyrkkiään, ja
+kun Hula hädissään turvautui hänen jalkoihinsa, potkaisi hän häntä
+anturan kärjellä kinttuun. Hula kiljaisi surkeasti ja haki turvaa
+toisen miehen luona, joka toisessa päässä ahoa juuri oli asettautunut
+ampuma-asentoon. Koirat kintereillään tuli jänis täyttä karkua metsän
+reunasta esille. Hula keksi sen samassa kuin metsämieskin, ja nyt
+ymmärsi hänkin, mistä tässä oli kysymys. Suurella ulinalla puhaltautui
+hän vastuuseen, mutta samassa oli otuskin jo matkainsa päässä ja sille
+tielleen kadonnut. Sitä ei saatu enää ammutuksi, ja se luettiin kaikki
+Hulan ansioksi.
+
+Syitä ilmaantui päivän kuluessa muitakin. Sillä kerran alkuun päästyään
+pauhasi räätälin koira eillimmäisenä ajamassa muiden löytämiä jäniksiä,
+laukkaili ristiin, oikaisi suoraa tietä sinne, missä _luuli_ jäniksen
+kulkevan, haukkui takajälkiä ja sotki ajon, niin pian kuin toiset
+olivat saaneet sen selville. Lopuksi se vielä sai haavoitetun jäniksen
+kiinni ja oli pistänyt siitä parhaat paikat poskeensa, ennenkuin hänet
+sen äärestä löydettiin. Selkäänsä hän sai, ja herrat haukkuivat sekä
+hänet että hänen isäntänsä pahanpäiväisiksi ja lähettivät heidät
+molemmat kesken päivän pihaan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Tästä lähtien ovat Hulan elämänvaiheet lyhyesti kerrotut. Häpeissään
+hylkäsi räätäli koiransa ja lähti kohta sen jälestä ulkopitäjiin
+työhön. Ennen oli Hula tavallisesti saanut ruokansa siellä, missä
+räätäli milloinkin oli ompelemassa. Nyt häntä ei kukaan huolinut
+huoneeseensa, ja kun koirat näkivät ihmisten häntä kivittävän ulos
+pihasta, niin kyyditsivät he vuorostaan maantielle. Jonkun aikaa
+luikuili Hula kotikylänsä takapihoilla, mutta kun ei kohtelu ottanut
+parantuakseen, täytyi hänen lähteä muualta elatustaan hakemaan, ja niin
+tuli hänestä juoksukoira.
+
+Millä lailla hän sitten lienee talvikauden henkeään elättänyt, mutta
+kevään tultua hän ilmaantui kaupunkiin, samaten kuin kaikki muutkin
+irtolaiset.
+
+Siellä näytti ensin siltä, kuin olisi onni hänellekin hymyillyt.
+Kauppatorilla hän sai kalantähteitä, luita lihakauppiailta ja välistä
+lihaakin. Muuan vanha neito, jota hän kerran oli seurannut torilta
+kotiin, antoi hänelle keittoakin ja alkoi pitää häntä kuin ottopoikaa.
+Hula viihtyi hyvin, ja häntä, joka ei moneen aikaan ollut uskaltanut
+ylöspäin kivertyä, alkoi heilahdella niinkuin oikeillakin, kirjoissa
+olevilla koirilla. Ei ollut enää pelkoa toisistakaan koirista, sillä
+vaikka ne pahasti muristen täyttivät päälle, eivät ne mitään tainneet.
+Oli näet ilmaantunut koiraraivo johonkin maanpaikkaan ja kuvernööri
+julkaissut asetuksen, että kaikki koirat tässä kaupungissakin ovat
+kuonokopalla varustettavat, tai muuten ne tapetaan.
+
+Sentähden Hula liikkui nyt kuin herrana heidän joukossaan eikä
+puutteesta ollut puhetta mitään. Kaikki näyttivät olevan hänelle
+ystävällisiä, vieläpä pyrkivän hänen suosioonsakin. Niitä oli varsinkin
+muuan, joka monta kertaa oli houkutellut häntä luokseen. Jopa se
+muutamana päivänä vilkutti leipäpalastakin repaleisesta nuttunsa
+hihasta. Hula palkitsi ystävyyden ystävyydellä ja tuli häntäänsä
+heiluttaen luo. Mies silitti ja syötti. Mutta yht'äkkiä iski se niskaan
+kiinni, sitaisi samassa nuoran kaulaan ja alkoi laahata perässään.
+
+Se oli kaupungin koirantappaja, ja Hula alkoi aavistaa pahaa. Hän
+koetti tehdä vastarintaa, iski peränsä katuun ja karusti etukäpälillään
+kovasti vastaan. Mutta hänen täytyi seurata mukana, jos ei mieli
+kuristua siihen paikkaan. Häntä koipien välissä tuli hän väkinäisesti
+kaikkien kaupungin koirien saattamana ahtaille syrjäkaduille ja
+ulkopuolelle kaupunkia. Erään suuren, leveän ojan kohdalla yritti hän
+vielä viimeisen kerran tehdä vastarintaa eikä ruvennut hyppäämään yli.
+Mutta mies ärjyi, potki häntä ja heitti hänet niskasta toiselle
+puolelle.
+
+Hula katsahti taakseen. Kaikki saattajat olivat kadonneet, ja hetken
+päästä riippui hän hautuumaan takana kuivan petäjän oksassa hengetönnä.
+
+Ja kuoltuaan oli Hulasta enemmän hyötyä ja iloa kuin koskaan eläessään,
+sillä koirantappaja kantoi hänestä markan tapporahaa ja tyhjensi työnsä
+päälle anniskelussa maljan hänen muistokseen.
+
+
+
+
+HEKTOR II.
+
+
+Ei ole hän syntynyt--niinkuin oli syntynyt Hulavainaja--tietymättömistä
+vanhemmista ja luvattomasta rakkaudesta. Hänen isänsä ja äitinsä olivat
+vanhaa, kunniakasta Ruotsin aatelia, ja Suomen Kennelklubin sukukirjaan
+ovat heidän nimensä merkityt maansa arvokkaimpien ja ansiokkaimpien
+joukkoon.
+
+Ei tarvinnut hänen myöskään syntyä metsään eikä tallin sillan alle,
+jonne on saanut syntyä niin moni muu halvempirotuinen penikka. Omassa
+sukukartanossaan, jossa olivat eläneet ja kasvaneet hänen äitinsä ja
+isoäitinsä, olisi hän saanut nähdä päivän valon, jos olisi ollut
+hänellä silmät syntyessään, ja omassa erityisessä puutarhassaan, jota
+koirapihaksi kutsuttiin, hän sai astua ensi askeleensa kunniakkaan
+elämänsä tiellä.
+
+Sanon »kunniakkaan», sillä kunniakkaaksi se oli aiottu, ja siksihän se
+tulikin. Sillä jo pienestä pitäen oli hän määrätty suuriin tehtäviin,
+jatkamaan esi-isäinsä mainioita töitä.
+
+Kolme neljä sukupolvea takaperin oli elänyt tämän sukuhaaran kantaisä
+Hektor I. Hän oli kuulu kautta laajojen metsästysmaiden. Lukemattomat
+olivat ne jänikset, jotka hän oli varmaan kuolemaan ajanut, lukuisat ne
+ketut, jotka hän oli hengiltä purrut. Hän oli ollut naimisissa
+englantilaisen prinsessan kanssa, ja suku oli heiltä molemmilta perinyt
+tuon solakan ja pitkän pään, tuon rauhallisen ja ylevän katsannon,
+suoran ja leveän nenän, tukevat jalat ja karvan, joka välkkyi ja
+kiilteli kuin hienoin verka. Näistä oli rotu yhä hienostunut ja vainu
+tullut melkein sairaalloisen tarkaksi, mutta hienostuessaan oli se
+samalla hiukan heikontunut, kadottanut kestävyyttään, joskaan ei
+tulisuuttaan, ja käynyt herkkähaukkuiseksi. Olipa perheen viimeisissä
+jäsenissä huomattu vanhemmiten taipumuksia haukkua takajälkiäkin ja
+etsiä vihollista sieltä, missä sitä ei ollut. Viimeksi syntyneen suvun
+päämiehen isä oli sen vuoksi saanut puolisokseen rauhallisen
+anglosveitsittären, ja tästä aviosta syntyi nyt hän, jolle annettiin
+nimeksi Hektor II, Hektor II sitä varten, että hänen toivottiin taas
+mainion esivanhempansa jälkiä virheettömästi juoksevan.
+
+Hektor II pantiin siis hänen nimekseen, ja siitä ilmoitettiin
+erityisellä kirjeellä Kennelklubin johtokunnalle, joka merkitsi sen
+luetteloonsa.
+
+Ja piankin tuotti hän tälle nimelleen kunniaa.
+
+Ei ollut hän vielä kahden kuukauden vanha, kun hänet vietiin suureen
+koiranäyttelyyn Helsinkiin. Kaartin maneesi oli tilaisuutta varten
+koristettu lipuilla ja köynnöksillä, ja aamusta iltaan soitti siellä
+musiikki. Kaikkein hienoin koiramaailma oli siellä edustettuna. Siellä
+oli setterikoiria, pointtereita, villa- ja mäyräkoiria, oli kettu-,
+kartano- ja lintukoiria. Mutta suurimmaksi osaksi oli siellä
+pääkaupungin aatelisia esplanadikoiria. Olihan joukossa joku
+maatiaiskoirakin, oravanhaukkuja tai kartanonvahti, niinkuin niitä aina
+pitää olla joitain talonpoikiakin herrain isänmaallisissa juhlissa.
+
+Siellä oli myöskin Hektor II vanhempineen omassa karsinassaan. Tuo
+puhdasrotuinen perhe herätti yleistä huomiota, ja sen ympärille
+kokoontui aina uteliaita katsojia. Se oli etupäässä Hektorin ansio,
+sillä hän telmi niin viehättävästi, haukuskeli niin hauskasti, katseli
+niin viisaasti, että oli ilo sitä nähdä, ja oli niin hyvin hoidetun ja
+tyytyväisen näköinen kuin voi olla ainoastaan rikkaan lapsi, ja
+rikkaiden lapsiahan niitä aina hellitellään enemmän kuin köyhäin.
+(Muistakaamme vain, miten Hulavainajaa maailma murjoi; mutta Hula ei
+ollutkaan aatelinen rotukoira). Palkintotuomarit tutkivat häntä
+tarkalla tuntijan silmällä, nostivat hänet lattialle, antoivat hänen
+tehdä kömpelöitä askeliaan vapaudessa, mittailivat hänen muotojaan,
+vertailivat häntä toisiin penikkoihin ja tulivat kaikesta tuosta siihen
+päätökseen, että hänellä oli kaikki edellytykset tulla mainioksi maansa
+palveluksessa. Yksimielisesti hän saikin ensimmäisen penikkapalkinnon,
+punainen nauha sidottiin hänen kaulaansa, hänen nimensä tuli
+sanomalehtiin, ja suurissa juhlapäivällisissä esitettiin hänen
+isäntänsä malja seuraavin sanoin: »Kaikki Suomen koiranystävät ovat
+vakuutetut siitä, että te, herra parooni, jolla on niin suuret ansiot
+Suomen koirarodun parantamisessa, tulette näitä ansioitanne
+kartuttamaan kasvattamalla nyt palkinnon saaneesta canis-suvun
+nuorukaisesta miehen, joka on tuottava kunniaa maallemme ja hoitava
+emämaasta saamaansa kalleinta perintöään: ruotsalaista koirarotua.
+Siinä toivossa tyhjentävät Suomen koiranomistajat ja -ystävät maljan
+teidän kunniaksenne.»
+
+Samana yönä, jolloin hänen kunniakseen eläköönhuutoja huudettiin,
+nukkui Hektor rauhallista untaan isänsä ja emänsä vieressä isäntänsä
+kaupunkiasunnossa. Hän nukkui ja uneksi, ja kuuli unissaan torvien
+soittoa ja toverien ulvontaa ja usahti välistä itsekin lyhyeen
+haukuntaan. Aamulla hän heräsi ja hänet vietiin rautatieasemalle,
+erityiseen vaunuun, jonka hallitus oli suonut hänelle ja hänen
+vertaisilleen käytettäväksi tätä huviretkeä varten. Se oli riemukulkua
+Hektorille ja hänen vanhemmilleen. Joka asemalla kävi uteliaita ihmisiä
+katselemassa sitä, joka oli saanut ensimmäisen penikkapalkinnon
+(ensimmäisen Suomessa!), ja kotiasemalta hän ajoi herransa vaunuissa--
+ja katosi hetkeksi julkisuuden näyttämöltä.
+
+Alkoi ankara kasvatuksen aika. Se on paljoa ankarampi aateliskoirilla
+kuin muilla. Ei hänen sallittu juosta maita ja mantereita ja temmeltää
+kaikkialla maailman markkinoilla. Ei hän saanut hulmuta keittiöissä
+eikä ruokapöytäin ympärillä. Oman erityisen kasvattajansa hän sai, ja
+se oli ankara herra. Siltä hän sai kyllä ruokaa niin paljon kuin
+tarvitsi, mutta sai myöskin ruoskaa, jota useinkin tarvitsi. Juuri
+silloin, kun luuli olevansa vapaa ja aikoi lähteä maantielle
+laukkaamaan kylän koirien perässä, huusi se takaisin, ja jos ei heti
+tullut, antoi selkään. Jos ilman aikojaankin pölähytti kanat lentoon
+pihamaalta tai antoi lampaille vähän kyytiä navetan edessä, heti
+paikalla oli se kintereillä, löi niin, että oli henki lähteä, ja sulki
+koirankoppiin moneksi päiväksi. Ja kun se sattui pahalle päälle, niin
+heitti puukalikan pitkän matkan päähän ja käski tuomaan sen takaisin ja
+paneutumaan pitkäkseen sen eteen kymmeniä kertoja peräkkäin.
+
+Ne olivat vaikeita päiviä, mutta palkintona niistä olivat toiset
+päivät, jolloin Hektor vietiin metsään. Kuinka hän laukkasi ja peuhasi,
+porhalteli poikki aitojen, yli pensaiden ja kaatuneiden puiden! Mutta
+silloin rasahti jotain pensaikossa, ja harmaa kerä lähti vierimään
+maata pitkin. Häneltä pääsi iloinen ulvahdus, ensin yksi, sitten
+toinen, ja ennenkuin hän tiesikään, laukkasi hän, kohti kurkkuaan
+huutaen, eteenpäin. Kerä katosi, piilottautui pensaisiin, oli kuin maan
+alle hävinnyt. Mutta sieraimissa tuntui merkillinen haju, tuoksu, jota
+hän ei ollut ennen tuntenut, mutta joka kiihoitti ja veti puoleensa. Se
+haihtui, se tuntui uudelleen, hän seurasi sitä. Yht'äkkiä pamahti hänen
+takanaan. Häntä huudetaan sinne, hän laukkaa, minkä kerkiää, kaatuu
+vesilätäkköön turvalleen, nousee ylös ja laukkaa taas, ja kun hän
+saapuu isäntänsä luo, lepää siinä se kerä hänen jalkojensa juuressa. Se
+on jänis, joka on ammuttu--Hektorin ensimmäinen jänis. Isäntä taputtaa
+häntä, antaa hänen haistella ja purra.
+
+Tämä on juhlapäivä sekä Hektorille että hänen isännälleen.
+Nuorukaiselle selviää hänen kutsumuksensa ja hänen tulevaisuutensa
+tehtävät, ja hänen hännässään kasvaa suloisia toiveita vastaisista
+metsästysretkistä. Päivää vietetään pienellä perhejuhlalla. Hektor saa
+kaikkien läsnäollessa jäniksen sisälmykset, hänen urotyöstään kerrotaan
+moneen kertaan, hänen kaulaansa pannaan panta, ja hän saa hienosta
+rautariimusta tehdyn talutushihnan, merkiksi siitä, että hänet on
+siirretty täysikäisten kirjoihin, mutta samalla myöskin sidottu
+velvollisuuksiinsa yhteiskuntaa palvelemaan. Hän tuntee sen itsekin
+selässään, jaloissaan, hännässään ja koko olennossaan, hän näkee sen
+siitä kunnioituksesta, jota kaikki hänelle osoittavat, ja kuulee sen
+siitä äänenpainosta, millä häntä puhutellaan. Ja hän päättää, että hän
+on heidän luottamuksensa ansaitseva ja tuottava kunniaa sekä suvulleen
+että itselleen ja isännälleen.
+
+Ja hän täytti ne toiveet, jotka olivat häneen asetetut, täytti ne niin,
+että hän seuraavana syksynä oli valmis koira, joka sai olla mukana
+kaikilla metsästysretkillä ja joka aina laskettiin irti, silloin kun
+muut koirat pettivät. Sillä hän kelpasi, olipa ilma millainen tahansa
+ja maat miten hankalat hyvänsä. Eikä ollut ainoastaan hyvä ajamaan,
+vaan myöskin sukkela löytämään. Haukku oli syvä ja voimakas, ajo
+tasaista ja tyyntä, ja jos hän sai jäniksen kiinni, ei hän sitä
+jättänyt eikä syönyt, vaan paneutui viereen maata ja odotti
+metsästäjää. Linnuista hän ei välittänyt. Ei ollut tietävinäänkään
+toisten koirain haukunnasta, vaan haki kyllä otuksen käsiinsä, kun nämä
+sen kadottivat. Kaikki tämä oli opittu kuin leikkiä lyöden. Kotona hän
+oli siisti ja tottelevainen ja sai kunnian muuttaa koirakamarista
+isäntänsä pöydän alle nukkumaan. Häntä hoidettiin kuin silmäterää,
+hänellä oli eri ruokansa, hänet kutsuttiin vieraita tervehtimään,
+herrat silittivät hänen selkäänsä, ja naiset suutelivat hänen korviaan.
+
+Mutta ei ollut Hektorin maine pysähtyvä hänen kotiseutunsa ahtaaseen
+piiriin. Ei ollut hän, tämä suurilahjainen aateliskoira, tyytyvä siihen
+paikalliseen vaikutukseen, johon hänen esi-isänsä maaseutuaatelit
+olivat saaneet tyytyä. Edistynyt aika oli jo avaava laajempia aloja
+aatelisillekin kyvyille. Hän oli saava johtavan, tunnustetun aseman
+maansa mainioiden koirain joukossa.
+
+Koirarotumme kaikinpuolista kehittymistä harrastavat henkilöt olivat
+panneet toimeen ajokoirakilpailun eräällä maatilalla lähellä
+pääkaupunkia. Sinne oli kokoontunut kaikki, mitä oli parasta maamme
+koiria ja maamme koiranomistajia.
+
+Kun oli syöty aamiainen mitä hienoimpine viineineen ja lausuttu vieraat
+tervetulleiksi, lähdettiin metsään torvien soidessa ja iloisten
+huutojen kaikuessa. Päivä oli tyyni ja kylmä syksyinen päivä.
+Kilpailevat koppelit olivat määrätyt arvalla ulos laskettaviksi.
+Palkintotuomarit olivat sekundometreillä varustetut. Useat koirat
+olivat jo voimiaan jäniksenajossa koetelleet. En kerro niistä, vaan
+annan sanomalehtien, joilla oli omat kirjeenvaihtajansa tilaisuudessa
+saapuvilla, todistaa siitä, miten Hektor teki tehtävänsä. Eräs
+ruotsalainen lehti kertoi siitä:
+
+»Kello oli 4 iltapäivällä, kun kilpailun eniten odotettu ja mieltä
+jännittävin osa oli alkava. Hektor II päästettiin nyt irti. Edellisten
+koirain esitykset (prestationer) olivat alkaneet väsyttää, kun heidän
+haukkunsa oli hatarata ja katkonaista ja keskeytyi useinkin pitkäksi
+aikaa. Ensimmäisen palkinnon saamiseksi säädettyä 90 minuuttia ei
+heistä kukaan ajanut. Oli sentähden suorastaan virkistävää, kun Hektor
+II, tuo maamme metsämiesten kesken jo suurta mainetta nauttiva nuori
+koira, tuotiin palkintotuomarien eteen. Irti päästettynä hän ei
+puhaltanutkaan suinpäin metsään niinkuin hänen edelläkävijänsä. Katsoen
+isäntäänsä silmiin ja heiluttaen hänelle voimakasta häntäänsä näytti
+hän odottavan määräystä. Jokainen voi nähdä, että siinä ei ollut
+suomalaisiin piskeihin sekoitettu puolivilli ajokoira, joita meillä on
+jo miltei joka miehellä ja jotka, saatuaan kaiken ikänsä kurittomina
+laukkailla kuin elukat laitumella, tekevät sekä kotonaan että metsässä
+mitä tahtovat ja määräävät metsästäjän matkansuunnan, kun pitäisi olla
+päinvastoin. Ei! siinä oli nähtävästi hyvin opetettu ja hyviä
+ominaisuuksia perinyt puhtahin rotukoira. Saatuaan odottamansa
+kädenviittauksen isännältään otti se pitkän laukan tiepuoleen, hyppäsi
+aidan yli ruishalmeeseen, teki siellä muutamia kierroksia--mikä
+nautinto nähdä hänen varmoja liikkeitään ja yhä innokkaammaksi käyvää
+häntää!--katosi metsään ja päästi samassa haukunnan! Ei hätäilevää,
+härisevää, vaan tuollaisen helakan, syvän, rintaäänisen, haukunnan,
+joka soi kuin malmikello keskeytymättä--90 minuuttia. Kierroksen
+kierroksensa perästä se seurasi otustaan, ajoi sitä mäkien poikki,
+niittyjen yli, mitä tiheimmissä vesakoissa, ei kadottanut sitä
+aidoissa, ei teiden risteyksissä, seuraten sen jälkiä kuin
+viivoittimella vetäen. Kun nuo puolitoista tuntia olivat loppuun
+kuluneet, soitettiin ampumalupa niille, joilla oli pyssyt mukanaan, ja
+tuskin oli laukaus pamahtanut, kun hän oli ammutun jäniksen ääressä, ja
+puraisi sitä pari kertaa, paneutuen sitten tyynesti sen viereen
+pitkäkseen.»
+
+Siitä päivästä saakka oli Hektor maansa kuuluisin ajokoira. Hänen
+kuvansa tuli »Sporteniin», hänestä puhuttiin aina hyvän ja hienon
+rotukoiran esikuvana, ja satumaisia olivat ne summat, joita hänestä
+tarjottiin. Mutta häntä ei myöty hinnasta mistään. Hän oli kuin jäsen
+isäntänsä perheessä, ja häntä hoidettiin kuin parasta hevosta.
+
+Monet olivat ne metsämiehet, jotka kosivat häntä naaraidensa puolesta.
+Mutta hänen isännällään paroonilla oli se periaate, että Hektor II:n
+suku ei saa sekoittua. Hän haki hänelle emämaasta avioksi neidin
+Ruotsin ruhtinaallista sukua, ja tästä liitosta on syntynyt se
+aatelinen koirarotu, jota kutsutaan »hektorilliseksi roduksi» eli
+ruotsiksi »den hektorska racen». Se on nyt Suomen paras ajokoirarotu,
+ja kaikki sen perheen jäsenet ovat maansa korkeimmissa koiraseuroissa,
+s.o. niiden metsästäjäin palveluksessa, joilla on varsinaiset
+koiratarhat ja suuret, erityisesti vuokratut metsästysmaat.
+
+Hektor II on jo kuollut. Ensin hän tuli kuuroksi ja sitten sokeaksi.
+Mutta ei hänen sittenkään tarvinnut kuolla tavallisen koiran
+kuolemalla. Ei häntä hirtetty eikä myöskään kloroformilla nukutettu
+ikuiseen uneen. Eräänä yönä tavattiin hänet hengetönnä vuoteellaan,
+joka oli paroonin huoneessa sillä seinällä, mitä koristivat kauneimmat
+niiden kettujen ja jänisten nahoista, joiden kuolemaan hän oli
+myötävaikuttanut. Hänet haudattiin niinkuin kaikki herrain koirat
+haudataan: kaivettiin hauta puutarhan kauneimpaan nurkkaan suuren
+tammen alle, ja haudalle pystytettiin kivi, johon oli kirjoitettu:
+
+_Hektor II:lle.--Jalolle, Uskolliselle, Lahjakkaalle Rotukoiralle Hänen
+Sureva Isäntänsä_.
+
+
+
+
+MULLIKKA.
+
+
+Hänet oli jo monena iltana peräkkäin suljettu lehmitarhasta, koska hän
+muka tinki puskusille itseään vanhemman ison härän kanssa ja koska
+siitä syntyi alituista häiriötä rauhallisessa karjassa. Kerran oli
+kaatunut maitohinkkikin täysineen maahan, ja se pantiin kaikki mullikan
+syyksi. Mutta hänen mielestään oli syy yhtä paljon sonnissakin, joka
+tahtoi pitää koko karjan, vanhat ja nuoret, omissa nimissään. Ei saanut
+mullikka yritellä laitimmaisiakaan hyväilemään, kun sonni, se
+virallinen karjan kaitsija, jo rynttäsi aitaa vasten ja olisi ehkä
+siihen paikkaan musertanut, jos eivät karjapiiat olisi tulleet
+korentoineen erottamaan ja pistäneet veräjäpuita väliin.
+
+Mullikka seisoi nyt tarha-aidan takana, jäykkänä ja liikkumatonna. Jos
+ei olisi ollut niin sydämikkö, olisi ehkä itkenytkin, itkenyt kaikkia
+niitä vääryyksiä, joita hän tänä kesänä oli saanut kärsiä. Viime talven
+oli hän vielä ollut lasten kirjoissa vasikkanavetassa. Mutta kun kevät
+tuli ja karja laskettiin laitumelle, koroitettiin hänet täysikäisten
+arvoon ja siirrettiin heidän kanssaan ulkometsään. Alussa hän olikin
+iloissaan tästä ylennyksestä ja luuli voivansa liikkua laitumella yhtä
+vapaasti kuin vasikkahaassakin. Mutta sitten tulivat kuitenkin kohta
+nämä vastoinkäymiset ja kärsimykset, ja kun lisäksi vielä sai koluta
+kivikkoisia kankaita ja rämpiä ruokansa vetelien soiden ja rämeiden
+takaa...
+
+Ei se kuitenkaan olisi mihinkään kuulunut, eikä hän olisi ehkä
+kivuistaankaan välittänyt vaikka sarvia pakotti ja kylki oli hellänä,
+jos ei nöyryytys olisi tapahtunut kaikkien nähden, hiehojenkin, joiden
+herrana hän vielä viime kesänä oli ollut. Nekään eivät, ne kurjat
+pelkurit, enää tahtoneet tunnustaa vertaisekseen, vaan hakivat suuren
+sonnin suosiota. Mullikka lähti tarhaa kiertämään, koetellen vielä
+viimeisen kerran herättää huomiota. Hän koetteli houkuttelevasti ynyä
+lähinnä veräjää makaavalle lehmälle. Kun se vain märehti eikä ollut
+tietävinäänkään, hotaisi hän aitaa sarvillaan, noilla lyhyillä,
+tukevilla jänttyröillään, ja lonkutteli veräjäpuita, sonnia
+härnätäkseen, mutta se ei päätään kääntänyt, ei silmänluonnillakaan
+osoittanut häntä huomaavansa, näkyi halveksivan häntä täydellisesti ja
+suovan hänelle äänettömän ylenkatseensa. Ja muu karja teki samalla
+tavalla.
+
+Silloin ymmärsi mullikka, että se tapahtui yhteisestä tuumasta ja että
+hänet lopullisesti oli päätetty asettaa ulkopuolelle aikuisten
+yhteiskunnan. Liikahtamatta tuijotti hän vähän aikaa eteensä maahan, ja
+niin siinä seistessään hän päätti kostaa ylenkatseen ylenkatseella. Hän
+päätti jättää koko tämän karjan, koko tämän seudun ja nämä ahtaat olot
+ja hakea uusia ystäviä, uuden isänmaan ja laajemman vaikutusalan. Ehkä
+koittaa kerran aika, jolloin häntäkin vielä tarvitaan, ja on niitä
+hiehoja muuallakin. Ja hyvästiä heittämättä käänsi hän selkänsä ja
+lähti. Vanha härkä, joka syrjäsilmällä kuitenkin oli seurannut hänen
+liikkeitään, näki hänen mennä jurrittavan karjakujaa myöten ja katoavan
+lepikkoon ja ajatteli, että niinhän hänkin oli saanut tehdä nuorna
+miesnä ollessaan.
+
+Mullikka kulki hiljakseen jutuutellen aitovartta pitkin ja saapui kujan
+läpi pihaportille, johon pysähtyi. Portti oli uusi ja valkea, telkitty
+kuin uhalla hänen eteensä. Sarvia syyhytti, olisi tehnyt mieli nostaa
+ylös koko tuo rakennus ja heittää se selkänsä yli kujaan. Mutta jos
+tulevat sieltä taas seipäineen, usuttavat koiran kintuille ja
+nakkelevat kivellä kylkeen. Parasta on halveksia heitäkin, parasta
+kostaa sillä, että tekee muualla pahojaan, niin saavat tulla jälestä
+noutamaan.
+
+Mutta olla sen koiran tässä yksinään, tuumi hän mennessään, tulla sen
+nyt tässä tiellä terhentelemään, tuohon hän naulaisi sen riihen
+seinään, niin ettei karva rävähtäisi. Hän tekisi sen, tekisi sen
+varoitukseksi kaikille, jotka häntä vainoovat. Ei siinä tullut koiraa
+vastaan, mutta oli riihen kupeella vanha silppuvasu kumollaan. Sille
+hän mörähti, seivästi sen sarviinsa, kohotti korkealle ilmaan ja
+rusahutti kaksinkerroin ruumenuksen nurkkaan.
+
+Siitä hän sai luottamusta itseensä ja omiin voimiinsa, eikä olisi enää
+päätä painanut, vaikka olisi ollut iso härkäkin edessä. Joko hän
+kääntyy takaisin? Joko odottaa taas yön tarhaveräjällä ja alkaa kinan
+uudelleen? Mutta olkoonhan nyt tällä kertaa sillään, vielähän sen
+huomenna tavoittaa.
+
+Hän alkoi mörähdellä mennessään, tahtoi koetella äänivarojaan, jotka
+päivä päivältä kasvoivat yhä suuremmiksi. Kun kaiku vastasi järven
+takaa, niin olisi saattanut itsekin luulla sitä oikein ison härän
+mörinäksi. Kyllähän hän jo _sen_ puolesta olisi kyennyt ottelemaan. Ja
+kyllä niskavoimainsakin puolesta. Ne olisivat aina kestäneet, niiden
+jännitys ei olisi milloinkaan lauennut, kun vain jalat olisivat
+pitäneet. Mutta vielä ne kerran nekin lakkaavat lyykistymästä, vielä ne
+seisovat kuin seipäät uudessa pisteaidassa. Ja silloin sitä painetaan!
+
+Hän kyömisti niskaansa, tunsi suonien pullistuvan ja jänteiden
+jäykkenevän kuin yhdeksi luuksi sarvista säkeen. Tulla nyt vastaan joku
+kiusantekijä, tulla nyt kylän tytöt härnäämään, tulla nyt poikaset
+heristämään...
+
+Mutta ei ketään kuulunut tulevaksi, tie oli auki niin pitkälle kuin
+sitä näkyi, yö oli hiljainen, kaikki nukkuivat ympärillä, eikä kuulunut
+muuta kuin omain kynsien napse savikolla korpitiellä, synkkäin kuusien
+keskessä.
+
+Tuossa oli aita, raja-aita, ja sen takaa oli kuuluvinaan jotain. Mikä
+se risahteli ja mikä se vilahteli sieltä? Joku seisahtui ja hän
+seisahtui kanssa kuulostamaan. Se oli naapurin mullikka, joka
+nähtävästi kulki samoilla asioilla kuin hän itsekin. Ne lähenivät
+molemmat aitaa, katsoa maurottivat vähän aikaa toisiaan, eivät ääntä
+päästäneet kumpainenkaan, mutta ymmärsivät toisensa täydellisesti.
+
+Hän alkoi taas kulkea ja möristä kulkiessaan. Ei hän ollut vielä
+selvillä, minne menisi, mutta arveli, että tottahan jonnekin tulen, kun
+tätä tietä myöten kulen. Ja kohta alkoikin kuumottaa peltoja puiden
+välitse. Kaksi lehmää makasi mökin pellolla, ja nyt hän tunsi ne. Hän
+oli niiden kanssa joskus kuljeksinutkin, niillä ei ollut omituista
+härkää, vaan näyttivät aina olevan hyvillään hänen seurastaan. Nytkin
+ne hänet metsän rinnasta keksittyään ynähtelivät ystävällisesti ja
+houkutellen. Mutta mullikka ei heistä välittänyt, ne olivat kaksi
+vanhaa tätiä, joiden kanssa pian tuli ikävä olla. Ja pysähtymättä hän
+meni edelleen.
+
+Ei, tapella pitää hänen saada, olla puskusilla, voittamalla voittaa
+itselleen ystävä, ottaa uhalla joku toisen oma, valloittaa se oman
+niskansa väellä!
+
+Ja hän käveli ja mörisi ja ammahtikin jo silloin tällöin lyhyesti ja
+päättävästi. Ei malttanut tietä pitkin kulkea, oikaisi lepikkolehdon
+läpi toiselta polulta toiselle ja tuli aukealle aholle, jossa jänis
+kahdelle jalalle kapsahtaen häntä katseli. Hän viittasi sinne toisella
+sarvellaan, mörähti vähän, ja jänis katosi katajikkoon.
+
+Täällä asti hän ei ollut koskaan ennen käynyt, mutta kaikista merkeistä
+hän näki, että siellä oli isokarjainen talo edessäpäin. Hän nuuski
+maata, nuuski ilmaa ja pisti myötämäessä pieneksi hölkäksikin.
+
+Mutta kun hän oli vähän aikaa hölkännyt, pisti hän täydeksi juoksuksi
+ja laski suoraa päätä tarhalle, joka oli suuren talon takana pellolla
+ja jossa makasi lehmikarja kuin hänen tuloaan odotellen. Ja
+ajattelematta sen enemmän seurauksia hyökkäsi hän avonaisesta veräjästä
+ensimmäisen lähinnä seisovan kimppuun.
+
+Se kääntyi päin, koetti puolustautua, mutta pelästyi ja pakeni toisten
+luo. Mullikka juoksi perästä, oma härkä tuli hätään, mullikka sysäsi
+hänet syrjään, toinen siitä kiivastui, he joutuivat polkemaan
+kellokasta, joka makasi savulla, astuivat savuun, josta poro pölähti
+ilmaan, karja pelästyi, alkoi ammua, ja talossa vielä valvottiin.
+
+--Vieras härkä puskee Punikkia ja tappelee! huudettiin siellä, ja koko
+talon väki ja kaksi isoa koiraa juoksi huutaen ja räyhäten
+häiriöntekijää pois hätyyttämään.
+
+Mullikkaa lyötiin sekä selkään että mahaan. Kun toinen koira turvan
+edessä terhenteli, tinki toinen kinttuja tavoittelemaan. Härkä puski,
+ja lehmät puskivat. Hän aikoi äkäytyä tarhan nurkkaan, mutta silloin
+hän sai sekä seipäistä että vitsaksista semmoisen voitelun, että täytyi
+lähteä pakoon, mistä parhaiten pääsi, aidan yli, kun ei ollut aikaa
+veräjätä katsella, ja laskea täyttä laukkaa tiehensä, kivien ja
+kalikoiden suhahdellessa ympärillä.
+
+Kun hän tointui, tapasi hän itsensä petäjikön laidasta
+kanervikkokankaalta. Ei ollut täällä vieraalla maaliakaan paremmat olot
+kuin kotonakaan. Täälläkin oli koiria ja korennoita niinkuin sielläkin.
+
+Mutta minä en kukistu, mörähti hän. Kyllä minä vielä opetan, mörähti
+hän vielä toisen kerran. Ei ole vielä nahkani parkkiin pantu eikä
+panna. Vielä seisovat sarveni juurillaan. Ja hän mörähti kolmannen
+kerran, neljännen ja viidennenkin, joka kerta yhä pitemmin ja
+äkäisemmin. Mutta kuudennella kerralla se katkesi keskeltä ja muuttui
+tuimaksi, huutavaksi, kiukkuiseksi ammunnaksi, joka intohimoisena
+uhkauksena lähti laaksoja ja kukkuloita vierimään, joka kulki järvien
+ja soiden poikki kaukaisiin kyliin ja ilmoitti kaikelle maailmalle
+mullikan hillittömän, leppymättömän vihan ... ja saattoi kaikki
+syylliset vapisemaan.
+
+Niin ainakin otaksui mullikka itse, ja kun hän näki suuren, mustan
+kannon edessään, joka nähtävästi tökötti siinä vain hänen kiusallaan,
+niin kyömisti hän niskansa ja hyökkäsi kaikkien kostotuumainsa painolla
+sen kimppuun. Se keikahti kumoon, multa pölähti korkealle ilmaan, ja
+juuret sinkoilivat kauas ympärille. Ja vielä toisen kerran karkasi
+mullikka eteenpäin, iski sarvensa, nuo lyhyet, tukevat jänttyränsä,
+syvälle mäkeen ja nakkasi kokonaisen mättään ylös ilmaan, nakkasi
+yhden, nakkasi toisen ja kolmannenkin, niin että maa pölisi pilvenä
+hänen kupeillaan.
+
+Mutta sitten hän rauhoittui, ei viitsinyt enää, oli vakuutettu siitä,
+että oli voittanut ja kiusansa kostanut ... uuvuttikin vähän ... hän
+siirtyi vähän syrjään, pudisti mullan selästään ja paneutui pehmoiselle
+mättäälle märehtimään.
+
+
+
+
+VERIKASTE.
+
+
+Kun metsästäjä otti hänet vuosikkaana penikkana haltuunsa, oli Leila
+vielä niin puhtoisen ja viattoman näköinen, että olisi tehnyt mieli
+syliinsä kaapata ja suudella sitä kuin lasta. Karva oli niin sileä ja
+hieno kuin untuva, turpa, tuo pieni, suippea turpa kuin samettiverkaa
+ja sieraimet pienellä sulavalla kaarella kuin mitä viehättävimmällä
+neitosella. Korvat olivat hempeät kuin silkkivanttuut ja silmänluonti
+kummastelevan viaton ja ystävällinen kuin hyvällä ihmisellä. Hampaat
+kun tavoittelivat purrakseen, niin unohtuivat hyväilemään. Häntä ei
+tiennyt vielä tehtävistään, ei osannut ilmaista eri mielialoja,
+niinkuin se täysikäisellä koiralla tekee, milloin pystyyn nousten,
+milloin heiluen ja milloin koipien väliin kivertyen, vaan häilähteli
+aiheettomasti sinne tänne. Petoeläimen vaistot olivat piilossaan, jos
+niitä vielä olikaan. Kun se kanoja ajoi ja haukahti, oli se
+leikinlyöntiä eikä vainonhalua; kun lammas kääntyi päin ja polki
+jalkaa, pysähtyi hän kummastellen sitä katsomaan ja lakkasi telmimästä,
+koska ei toinenkaan enää näkynyt olevan siitä huvitettu. Ja kun
+metsästäjä otti hänet mukaansa metsään, laukkasi hän vain
+laukkailemisen halusta, näytti nauttivan luonnosta ja raittiista
+ilmasta, harjoittaen jäsentensä voimistelua ja iloiten omasta
+olemisestaan.
+
+Ne olivat lapsen tapoja ja maitoruokain ja naisten antaman kasvatuksen
+hedelmiä. Sillä kun emo jätti, ottivat hänet talon naiset haltuunsa,
+veivät karjakartanolle lihomaan ja lempeitä päiviä viettämään,
+makuuttivat yöt oman vuoteensa jalkopohjissa, antoivat päivillä
+temmeltää lammasten ja vasikkain kanssa ja hellällä kädellä hoitelivat,
+juottaen lämmintä maitoa niin paljon kuin halutti. Ei ollut siellä
+vanhempia koiria pahoille tavoille opettamassa, ei kissoja tappeluun
+kiihoittamassa, ja sentähden pysyi Leila viattomuutensa tilassa lähes
+vuoden vanhaksi, jonka ikäisinä monet muut koirat jo kauan sitten ovat
+hampaitaan hioneet. Sille tuskin kelpasi muu ruoka kuin maito, ja lihaa
+hän ylenkatsoi.
+
+--Tokko tuosta metsäkoiraa tuulleekaan, sylikoiran luonto, arveli
+metsästäjä.
+
+--Kunpa ei tulisikaan, toivottelivat talon naiset.
+
+
+Mutta metsästäjä luotti kuitenkin vielä rotuun, joka oli vanhaa ja
+puhdasta ajokoiran rotua, ja hän päätti todenteolla ottaa Leilan
+kehittämisen omaan huostaansa. Hän sitoi talutushihnan hänen kaulaansa,
+otti mukaansa vanhemman koiran, heitti pyssyn olalleen, ja niin vietiin
+Leila metsään, missä tiedettiin jäniksiä olevan. Jo nuuskii vanhempi
+koira aamullisia jälkiä aholla, Leila lasketaan irti, osoitetaan
+jälille, usutetaan etsimään. Kerran, pari pistää se turpansa maahan,
+häntä pyörähtää, mutta kohta palaa se metsästäjän luo ja alkaa hyppiä
+häntä vastaan. Toinen koira on kadonnut. Hetken kuluttua kuuluu kimakka
+haukunta, Leila pörhistää korviaan ja haukahtaa vastaan, mutta ei
+ymmärrä, mitä se on. Jänis kiitää ahon poikki, metsästäjä ampuu, otus
+kaatuu, mutta laukausta pelästyen hiipii Leila häntä koipien välissä
+pakoon. Metsästäjä ottaa ammutun jäniksen ja heittää sen Leilan eteen.
+Leila säikähtää, ulvahtaa hätäyksissään ja kiitää kuin nuoli kotiin,
+jossa metsästäjä tapaa hänet sänkynsä alta vapisemasta. Metsästäjä on
+vihainen, Leila saa vähän selkäänsä, ja ylenkatsoen silmäilee häntä
+vanhempi koira.
+
+Leila saa jäädä kotiin, kun metsästäjä seuraavalla kerralla lähtee
+ulos. Naisten on kielletty häntä hyväilemästä, ei kukaan muu kuin
+metsästäjä saa hänen kanssaan seurustella. Ei kukaan tiedä, mitä hän
+miettii. Hän juoksentelee ympäri pihamaan, kuulostelee portilla, pistää
+turpansa maahan ja puhallaikse vähän matkaa eteenpäin. Pysähtyy, palaa
+takaisin ja kuulostaa taas. Mäen rinteellä peltojen takana törähtää
+torvi, haukku käy, laukauksia kuuluu. Yhä enemmän hän hermostuu,
+näyttää ymmärtävän jotain, mutta taas sekaantuvan. Mutta kun hän näkee
+metsästäjän tulevan metsänrinnasta esiin, laukkaa hän häntä kohden,
+kavahtaa vastaan, pelästyy, tekee kierroksen ja uskaltaa, häntä
+salaperäisesti heilahtaen, nyhtäistä takakäpälästä jänistä, joka
+metsästäjän olalla rippuu. Sitten hän alkaa, niinkuin olisi jostain
+päässyt selville, maha matalana pyyhkiä niittyä pitkin, niinkuin on
+koirain tapa tehdä, kun ovat jostain erityisesti mielissään.
+
+
+Kun metsämies taas jonkun päivän perästä lähtee metsälle, odottaa Leila
+jo portilla. Ja ennenkuin hän on metsään ehtinyt, on Leila jo kadonnut
+sinne toisen koiran kanssa.
+
+Metsämies seuraa koiriaan, näkee Leilan nenä maassa vyyhteävän
+edestakaisin aholla.--»Taitaahan sinulla sentään hiukan lahjoja olla.»
+--Leila hyppelee kuin vimmattu näreikössä, yht'äkkiä ulvahtaa hän kuin
+olisi häntä kalikalla jalkaan nakattu, jänis karkaa ulos pensaasta,
+Leila jälestä, pyssy pamahtaa, ja kuperkeikan heittää jänis korkealla
+ilmassa pudoten nurin niskoin Leilan eteen. Vanha koira on rientänyt
+luo, tarrautunut jänikseen kiinni, puree sitä, että luut rutisevat ja
+karvat pölisevät. Mutta Leila on hänkin iskenyt hampaansa jäniksen
+takajalkaan ja riuhtoo sitä kuin raivostunut, häntä jousella,
+selkäkarvat pystyssä, ja murajaa.
+
+Mutta metsästäjä erottaa koirat saaliistaan, hänen rintansa kuohuu,
+silmänsä säihkyvät--Leilasta tulee siis sittenkin metsäkoira! Hän
+asettaa lämpimän ja vielä vavahtelevan jäniksen selälleen maahan,
+polvistuu sen takajalkain päälle, vetää välkkyvän metsästyspuukon
+tupestaan, avaa vatsan, vetää ulos sisälmykset, maksan ja sydämen ja
+heittää ne Leilalle, joka odotellen on ympärillä häärinyt. Leila
+vapisee, silmät kiiluvat, kita aukeaa ja sinne, vereytyneeseen
+kurkkuun, katoaa yhdellä nielaisulla höyryävä herkkupala.--»Seh, tänne,
+Leila, seh, verta juomaan!»--ja metsästäjän kuperasta kourasta särpää
+Leila nyt kuumaa leppää, työntäytyy lähemmä, tahtoo enemmän, saa painaa
+turpansa vatsan onteloon ... lakkii, laksuttaa ... veripisarat
+pärskyvät sen puhtoisille poskille, silmille ... kuono, turpa, viikset
+ovat veressä, ja pitkä veripunainen kieli nuoleksii hekkumallisesti
+huulia, joilla tähän saakka ainoastaan maito on helmeillyt.
+
+Leila on saanut verikasteensa, hän on päässyt täysikasvuisten koirain
+kirjoihin, ryhti on kuin uusi, silmissä on uusi itsetietoinen loisto,
+häntä tietää tehtävänsä ja kivertyy kaarelle kuin käyrä miekka.
+
+
+Leilan ensimmäinen otus ... siinä on!
+
+Mutta talon naisten mielestä on Leilan silmiin tullut jotain outoa ja
+epämiellyttävää, petomaista, raakaa, ja he hätistävät hänet pois, kun
+hän hyppää heitä vastaan.
+
+
+
+
+VÄINÄMÖISEN KANTELE.
+
+
+Kun Väinämöinen pois purjehtimaan lähtiessään nakkasi kanteleen
+kädestään, parahti se surkeasti kolkoille rantakiville pudotessaan.
+Silloin oli syksy, ja kylmä pohjatuuli puhalteli lämpimän kesän
+jälkeen, jolloin kantele oli soittajansa sormien alla soinut joka
+salolla, laulellut joka lehdossa. Se oli ollut vanhan soiton viimeistä
+kilpailua uuden kanssa, joka kaukaisista maista merien yli tunki
+sotatorven soittona ja kirkonkellon kuminana Suomen laulun entisille
+elonmaille. Ne uudet äänet olivat suuremmat ja voimakkaammat, ja
+ihmiskunta unohti metsäpuron lirinän, silloin kun koski kohisi ja meren
+ranta pauhasi.
+
+Turhaan soitteli Väinämöinen ja koetti säveliensä viehätyksellä voittaa
+vieraalta vallan. Mutta kun ei kukaan häntä enää kuunnellut ja kun
+lapsetkin lattialta häntä pilkkasivat, niin jätti hän kiittämättömän
+kansansa, astui haahteensa, viritti purjeet ja purjehti pois.
+
+Siihen jäi kantelo syystuulien soiteltavaksi, ja joskus sattui joku
+kariseva lehtikin sen kieliä helähyttämään, kunnes talvi satoi lumensa
+ja se vihdoinkin hangen alla kokonaan vaikeni niinkuin sirkka, joka
+ensi kylmien tultua lakkaa laulamasta ja kohmettuu vain kolohonsa.
+Jänikset tekivät nyt teitään sen katolle, ja metsäkana juosta
+piiperteli ristiin rastiin hankea myöten, joka kätki alleen purot,
+kukkaset, nurmikot ja jäätyneen Suomen soiton, minkä virittäjä itse
+harhaili maanpakolaisena idän vierailla mailla.
+
+Talvi oli vuosien pituinen, ja kauan nukkui kantele jäistä untaan
+nietoksien peitossa.
+
+Mutta viimein tuli kevätkin, ja lumet sulivat ja vuotivat järviin.
+Järvet paisuivat yli reunojensa, ja tulvaveden aalto kohotti kanteleen
+harjalleen ja heitti sen kauas rantalehdon suojaan, jossa koivahainen
+jo parhaillaan laittoi lehteä ja ensimmäiset kesälinnut lauloivat.
+
+Sieltä löysivät sen sitten mökin lapset marjaretkillään ja alkoivat
+uteliaina sen kieliä kosketella. Mutta soittaa he eivät sillä osanneet
+eivätkä saaneet siitä säveltä syntymään. Vaan kun he kotiin kulkiessaan
+sormillaan suotta sen kieliä näppäilivät, oli heistä iloista nähdä,
+kuinka peipposet pyrähtelivät lähemmä, orava kurahti alimmalle oksalle
+ja ahon reunaan ilmaantui jänis korvat pystyssä kuuntelemaan niinkuin
+vanhaa tuttuaan.
+
+Toivat he sen tupaan, ja siellä oli uunilla vanha vaari, joka tunsi
+puisen kopan Väinön vanhaksi kanteleeksi. Hän muisti vielä muinaiset
+laulut, asetti kanteleen polvelleen ja soitteli sillä iltojen kuluksi,
+lapsilauman kuunnellessa ympärillä.
+
+Ja tytöt oppivat ensiksi ja sitten oppivat pojatkin, ja he veivät sen
+kaikkialle karkeloihinsa ja keinumäelle ja tyynille ulapoille lempeinä
+kesäiltoina. Riemusaatossa he sitä edellään kuljettivat läpi korpien,
+poikki vuorten, kukkulain ja metsäjärvien ihmisten ilmoille asuttuihin
+seutuihin. Matkan varrella humisivat kuuset sen sisään omaa huminataan,
+haavan lehdet loivat sen kieliin lipatuksensa, purot lirityksensä, ja
+aalto loiski siihen loiskinataan. Monenlaisia lauluja sillä soitettiin,
+sekä vanhoja että uusia. Mitkä iloitsivat ilojansa, mitkä surujaan
+säestelivät. Mutta pohjasävel pysyi aina samana suruvoittoisena
+kanteleen soittona, kaikuna etäisiltä saloilta ja muistona
+hankienalaisilta ajoilta.
+
+Mutta nyt on kaikki soitto Suomessa vähitellen kanteleen mukaan
+viritetty, sen kanssa kumajavat kirkonkellot samassa äänilajissa, ja
+sen sointua on uuden ajan sotatorven soitossakin.
+
+
+
+
+SOVINTOJUHLA.
+
+Aleksanteri II:n kuvapatsasta paljastettaessa.
+
+
+Kova oli ottelu kivien ja kantojen kanssa, kun Suomen suuret miehet
+rakensivat pirttiään ja perkkailivat peltojaan synkkään korpeen, suon
+rannalle, louhujen ja juurikkain keskeen. Sillä paremmat maat olivat
+valtojen hallussa, sekä kukkulat että järvien rannat.
+
+Usein kilpistyi kynsi kalliosta, monesti upposi jalka hyllyvään
+hetteeseen ja uupui hirttä vetävä hevonen. Monet kyllästyivät kesken ja
+lähtivät sinne, missä multa oli muhajavampaa ja missä palkka oli
+varmassa tiedossa.
+
+Mutta korven ukot raatoivat, minkä jaksoivat;--eivät kiirettä pitäneet,
+mutta työ edistyi kuitenkin.
+
+--Mitä siellä korvessa pauketaan? kysyivät vallat.
+
+--Uuden pirttinsä perustusta panee suomalainen, vastattiin.
+
+--Turha työ, liika vaiva, palkka pieni...
+
+Vaan eivät ne ne senaikuiset palkan tähden tehneetkään työtä, tekivät
+työtä yhteiseksi hyväksi.
+
+Vuosi meni perustuksen panemiseen, toinen nurkkain nostamiseen, kolmas
+katon kaartamiseen. Mutta neljäntenä lämpisi jo uusi uuni, lämpisi
+sisään, lämmitti seinät, mutta savu kohosi korkeana, paksuna patsaana,
+ylös ilmojakin kohti.
+
+--Mikä nousee sauhu tuolta salon sisästä? kysyivät taas vallat.
+
+--Suomalaisen uusi tupa siellä lämpiää, vastattiin.
+
+Ottivatpa oppaan ja kävivät katsomaan.
+
+Kauas paistoi sieltä valkea rakennus kivisen kannokon keskestä. Ja
+rakentajat viettivät sen vihkimisjuhlaa, viettivät sitä viulujen
+soidessa ja nuorten tanssiessa, sill'aikaa kun vanhat istuivat
+hymyhuulin honkaisen pöydän päässä vaivoistaan leväten koivuisten
+koristusten alla.
+
+--Teimme pirtin, sanoivat itsetietoisesti ja kohottivat haarikkansa.
+
+--Me teemme toisen ja yhtä komean, kun entinen ahtaaksi käynee!
+vastasivat nuoret, toivo silmissä välähtäen.
+
+--Ja me sen lehvillä koristamme niinkuin tämänkin, lisäsivät naiset.
+
+Mutta pitkään aikaan ei käynyt pirtti ahtaaksi. Metsä poistui pihan
+ympäriltä, vainiot laajenivat, kaskia kaadettiin, soita kuivattiin, ja
+joka vuosi vietettiin yhteinen elojuhla helteisten päivien perästä.
+
+Vanhat vanhenivat, kuolivat pois ja saatettiin yhteisellä surulla
+hautaan. Mutta toisia syntyi sijaan, veljesten lauma kasvoi ja kasvoi
+veljesten lasten.
+
+Vaan kun kuoli se vanhimmista vanhin, kun uupui ikuiseen uneensa
+suomalaisista suurin, joka oli uudistalolle kiinnekirjat hankkinut ja
+nostanut korpilaaksot kukkuloiden arvoon, niin sanoi hautajaisten
+jälkeen nuorin veljeksistä sille, joka oli veljeksistä vanhin:
+
+--Teen oman tupani ja otan osan korvesta omaan viljelykseen.
+
+--Rakennat riitaa, käyt erimielisyyttä kylvämään.
+
+--Teen omia töitäni, mutta kokoon yhteiseen riiheen.
+
+--Vaan aitan ovat avaimet minun.
+
+--Pankaamme miehiä myöten...
+
+--Isän kuoltua on vanhin poika isäntä.
+
+Ja he riitaantuivat, eivät panneet miehiä myöten eivätkä koonneet
+yhteiseen riiheen. Tekivät omaa kassaansa kukin, jakoivat riidalla
+maansa, hakivat pesäeron, tulivat toistupaisiksi.
+
+Ei ollut kuin kaitainen pihamaa pirttien välillä, mutta eivät yhden
+talon miehet koskaan toisiaan tavanneet, panivat aitoja sarkojensa
+väliin, eivät viettäneet yhteisiä elojuhlia, eivät tanssineet samalla
+tanhualla, vaan heittelivät toisilleen syytteleviä sanoja kirkkotiellä:
+
+--Ette tunnusta nuorien rientoja!
+
+--Ette anna vanhoille heidän kunniaansa!
+
+--Antakaa meillekin osa perinnöstämme!
+
+--Ei ole teissä sen hoitajia!
+
+Ja he alkoivat kiistellä kannikoista ja tavaroista. Vanha sopu oli
+hävinnyt eikä uutta sijaan syntynyt.
+
+Eikä ollut sitä syrjäistä, joka olisi virkkanut sanan sovinnoksi ja
+rakentanut vanhan rauhan.
+
+Ja jos joskus olikin, ei ollut sen sanan kuulijoita. Ja jo näytti, kuin
+ei olisi olevakaan, ennenkuin halla saapuu sovintojuhlaa pitämään, kun
+vallat tulevat viljan jakoon ja vieras ottaa aittojen avaimet.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Mutta mikä on se juhla, jota tänään vietetään?
+
+Mitä ovat nuo joukot, joita teiltä ja poluilta tulvii vanhan pirtin
+pihamaalle?
+
+Kuka on tuo jaloryhtinen mies, joka totisena seisoo heidän kaikkien
+keskessään?
+
+Ja mikä on se käärö, joka on hänellä kädessään? Juhla on sittenkin
+sovintojuhla.
+
+Joukossa on vanhoja ja joukossa on nuoria, ja vallatkin ajavat siihen
+vaunuillaan.
+
+Ja tuo jaloryhtinen mies, joka kivisen patsaan päässä seisoo heidän
+keskellään, se on hän, joka antoi heille heidän kiinnekirjansa...
+
+
+Pois kina ja kauna veljesten väliltä! Vanhat viulut raikumaan, vanhat
+lehvät lemuamaan! Alas aidat, ovet auki, sydämet selkoselälleen!
+
+
+
+
+SYDÄNMAANKYLÄN KANSAKOULU.
+
+
+Millä lailla saatiin Sydänmaankylään kansakoulu ja millä lailla niitä
+on saatu satamäärin muitakin sekä ennen tätä että tämän jälkeen?
+
+Kirkonkylässä on se ollut jo useampia vuosia vaikuttamassa. Se on ollut
+muun ohessa myöskin keskipisteenä paikkakunnan valistuneimpien miesten
+henkisille harrastuksille. Lainakirjasto ja lukusali ovat vetäneet
+heitä puoleensa, ja opettajan ovi on aina ollut auki niille, joiden on
+tehnyt mieli keskustella maailman menosta ja oman paikkakunnan
+pyrinnöistä.
+
+
+Siellä se on pantu siemen itämään Sydänmaankylän kansakoulunkin
+perustamiseksi. Ensin se on tipahtanut muutamain älykkäimpien isäntien
+mieleen. Ne ovat vieneet aatteen omalle kylälleen ja alkaneet sitä
+varovaisesti ensin tupakkapuheina, sitten kylänkokouksissa istutella
+laajemmalle. Se on juurtunut ja tehnyt tainta, eikä aikaakaan, niin on
+tullut joka tilaisuudessa pohdittavaksi kysymykseksi kysymys oman
+koulun perustamisesta tuonne etäiseen kylään, joka suurten selkäin ja
+hankalain matkain takana on niin kaukana muusta maailmasta.
+
+Ja talven ja kevään kuluessa on asia ehtinyt niin pitkälle, että eräänä
+kesäkuun sunnuntaina on kirkkokuulutuksella kutsuttu kokous kyläkunnan
+suurimpaan savupirttiin, jossa aiotaan lopullisesti päättää koulun
+perustamisesta ja Sydänmaan perukan erottamisesta omaksi koulupiiriksi.
+
+Pahainkin taipalien takaa on sinne tullut väkeä kuin lukusille. Miehet
+istuvat etupuolella tupaa, naiset karsinassa. Väkeä on porstuassa,
+seinämillä ja aitovarsillakin. Hiljainen hyrinä kuuluu kaikkialta, ja
+pikkupojat ovat ruvenneet pirtin takana kesantopellolla palloa lyömään.
+Kirkonkylän opettaja on kutsuttu kokousta avaamaan ja puhetta
+johtamaan. Hän tulee porstuanpohjakamarista, menee väkijoukon keskitse
+ja asettuu pitkän pöydän päähän istumaan.
+
+Hän pitää puheen sivistyksestä ja sen tarpeellisuudesta, esittää niitä
+etuja, joita kansakoulu voi tuottaa, selittää, mitä varten nyt ollaan
+koolla, ja kysyy lopuksi, ollaanko yksimielisiä siitä, että kansakoulu
+on Sydänmaankylään perustettava.
+
+--Sitähän tässä on tuumattu ja sinnepäinhän ne mielet tuntuvat olevan
+käännyksissä, virkkaa johtavista miehistä muuan.
+
+--Milläs varoilla ne huoneet rakennetaan ja opettaja palkataan? kuului
+ääni miesjoukosta.
+
+--Valtio antaa palkanapua, ja loput pitäisi saada kyläkunnasta kokoon,
+vastasi puheenjohtaja.
+
+--Minä annan huoneeni, sanoo koulupuuhan varsinainen alkuunpanija.
+Tulkoot aluksi tähän minun pirttiini lukemaan. Ja on tässä tilaa
+opettajankin asua, kun muut panette osaltanne palkan apua.
+
+Siinä syntyi pieni kilpailu kuin huutokaupassa, jossa miehet toinen
+toistaan kiihoittelevat:
+
+--Minä annan häkin heiniä, kun itse hankkinee lehmän!
+
+--Minulta saa kesälaitumen.
+
+--Kun se hänelle kelvannee, niin hakatkoon meidän maalle kasken!
+
+--Eiköhän suostuttaisi siihenkin, että saisi kantaa kapan talosta ja
+kaksi parhaasta?
+
+--Ja mökkiläisiltä puolen kappaa kultakin ... vai mitä ne miehet
+arvelevat?
+
+--Jaksaneehan tuon puolen kappaa!
+
+--Mistäs pannaan peltomaata? kysyy puheenjohtaja. Pitäisihän olla
+sitäkin.
+
+--Onhan niitä kenttiä kuokkia!
+
+--Kyllä kai tuo nyt miehissä yksi pelto kuokittaneen!
+
+Ja kun pieni rahasumma sitten vielä on luvattu jokaiselta itseään
+elättävältä hengeltä, niin ovat palkkaehdot sillä lailla päätetyt.
+Opettaja kirjoittaa kunkin lupaukset muistiin, ja nyt ei puutu muuta
+kuin nimet alle.
+
+Miehet astuvat yksitellen esille panemaan puumerkkinsä yhteiseen
+sitoumukseen. Harvat osaavat nimeänsä kirjoittaa, kaikki eivät taida
+piirtää puumerkkiäänkään, mutta sen sijaan he panevat »kaksi sormea
+kirjan päälle» kuin valaa tehdessään tuomarin pöydän ääressä ja pitävät
+niitä siinä sen aikaa, kun opettaja heidän puolestaan kirjoittaa. Se on
+juhlallinen toimitus, eikä kuulu hiiskaustakaan syrjäisten suusta
+sill'aikaa kun sitä kestää.
+
+Ja ennenkuin he oikein itsekään tiesivät, olivat Sydänmaan kyläläiset
+saaneet koulun ja opettajan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Syksyllä alkaa koulu jo vaikutuksensa. Opetusta annetaan tuossa
+suuressa savupirtissä. Opettaja asuu porstuanpohjakamarissa ja
+talonväki toisessa tuvassa, jonne pitkin päivää kuuluu opettajan ääni
+ja lasten luku. Ne ovat tulleet sinne, mitkä isän suurissa saappaissa,
+mitkä äidin takissa, mitkä taas uusissa kouluvaatteissaan, ja
+välitunneilla, kun ne pullahtavat porstuan ovesta ulos, kuuluu sieltä
+ympäri kylää iloinen mellakka ja kimeiden äänien kirkuna.
+
+Mutta ollaan toisaallakin toimessa. Eräänä kirkkaana maaliskuun aamuna
+kuuluu kylän yhteiseltä takamaalta tavatonta jyskettä ja paukkinaa.
+Suuret, lumiset hongat tutajavat, horjuvat ja kaatuvat rytisten maahan.
+Ne karsitaan, nostetaan rekiin, ja pitkä jono hirsikuormia ajaa kylää
+kohti. Siinä on tasainen kenttä, joka jo syksyllä puhdistettiin puista,
+ja siihen kaadetaan hirsikuormat. Joka talo vetää pölkkynsä,
+varakkaimmat tuovat niitä kahdella, kolmella hevosella. Ja jo ennen
+iltaa on uuden kansakoulurakennuksen hirret saatu kokoon.
+
+Piirustukset ovat jo aikoja sitten vahvistetut, kohta ryhdytään
+rakennustyöhön, kevätkausi kalkutetaan neljällä nurkalla, ja koulusalin
+seinät nousevat nousemistaan, kunnes ne ennen sulan ja sateiden tuloa
+ovat vesikatto päällä. Sunnuntai-iltoina vaeltaa tänne lähiseudun
+isäntiä, ja piippujaan imien istuskelee heitä seinämillä ja kynnyksillä
+tarkastelemassa saumoja ja salvaimia ja lausumassa niistä arvostelunsa.
+Ja hartaimmat pistäytyvät arkinakin katsomaan nikkarin työtä, kun hän
+hiessä päin höylää ikkunanpieliä ja valmistaa sisustusta.
+
+Sillä syyslukukauden alussa olisi jo määrä saada lapset omaan
+huoneeseen, ja juhannukseen mennessä pitäisi salin ja porstuan olla
+siinä kunnossa, että täällä saattaisi pitää kansanjuhlan ja arpajaiset
+sisuskalujen ja koulutarpeiden hankkimista varten.
+
+Paikkakunnan lehdessä on jo kauan kulkenut pitkä ilmoitus niistä, jotka
+»hyväntahtoisesti ovat suostuneet voittoja vastaanottamaan». Nimien
+joukossa ovat kaikki pitäjän herrasnaiset ja arvokkaimmat emännät
+omalta kylältä.
+
+Jo talvella he ovat pitäneet ompeluseuroja ja valmistaneet voittoja.
+Niitä on pidetty pappilassa, kirkonkylän kansakoululla, ja kerran oli
+herrasväkeä pölähtänyt Sydänmaallekin monella hevosella suureen
+ompelutalkooseen.
+
+Ja juhannuksena ovat sitten arpajaiset. Suuri kirkkovenhe on laitettu
+herroja noutamaan, ja tyynenä, kauniina kesäpäivänä he soutelevat
+laulaen ja nauraen suurten selkien yli Sydänmaankylää kohti.
+Venhevalkamassa seisoo koko kylän väki vastassa, ja uteliaan
+katsojajoukon välitse nousee sieltä pihaan valkopäitä ylioppilaita ja
+hattupäitä neitosia. Ovat he tuoneet mukanaan pelimanninkin, joka astuu
+edellä »Porilaisten marssia» soitellen.
+
+Koulupihan portilla tungeskelee väkeä lippuja ostellen. Kaikilla ei ole
+varaa mennä sisään, mutta he seisovat aidan takana ja katselevat
+sieltä. Pitkä riuku on pihan keskellä, puhujalava on koristettu
+havuilla ja lippuja liehuu siellä täällä. Rakennuksen seinämällä on
+pöytä täynnä kahvikuppeja, ja kylän naiset kantavat suuria pannuja
+toisen toisensa perästä. Pöydän ympärillä on alituinen tungos kahvin ja
+limonaadin nauttijoista.
+
+Koulusali, suuri ja valoisa, korkeakattoinen huone, jonka kaltaista ei
+näillä perukoilla ole ennen nähty, on väkeä tungokseen täynnä.
+Peräseinällä ovat siinä voitot. Isäntä on kantanut sinne ruissäkin
+selässään, emäntä tuonut vihon pellavia, oppilaat ovat talven kuluessa
+valmistaneet kukin voittonsa, muuan seppä takonut kirveen, eräs vanha
+mies kutonut verkon, ja valkealle lakanapohjalle on ripustettu
+kaikenlaista ostokalua.
+
+Väki huljuu huoneista pihalle ja pihalta huoneisiin. Myydään arpoja. Ne
+menevät kuin kuumille kiville. Köyhimmätkin panevat roponsa likoon.
+Vasta perustettu lauluseura yhdessä pitäjän herrasväen kanssa laulelee
+lavalta, ja väki seisoo ympärillä silmät ja suu selällään.
+
+Mutta juhlapuhe on vielä pitämättä. Lavalle astuu kirkkoherran poika,
+nuori ylioppilas, ja kun kaikki väki on kokoontunut hänen ympärilleen,
+niin hän alkaa:
+
+»Arvoisat kansalaiset!»--sanoo hän.--»Kun minua tässä tilaisuudessa on
+pyydetty lausumaan muutamia sanoja siitä tarkoituksesta, jota varten
+olemme tänne kokoontuneet tätä pientä juhlallisuutta viettämään, niin
+en tiedä miten kuvaisin sen paremmin kuin sanoessani, että olemme
+tulleet tänne valon juhlaa viettämään. Ja valon juhlaa kahdenlaisessa
+tarkoituksessa. Kesä on nyt kauneimmillaan, päivä paistaa
+korkeimmillaan päämme päällä, linnut laulavat ympärillämme, ja kukat
+tuoksuvat lyhytaikaista tuoksuaan. Se on iloinen aika meille pohjolan
+asukkaille. Sillä se on se, joka toukomme kypsyttää, joka tuo meille
+talvenvaramme. Ei ole sentähden turhan tähden mielemme iloinen ja
+hilpeä ja toivoa täynnä. Ja sentähden me ikäänkuin sen auringon
+kunniaksi, jonka varaan olemme jättäneet äsken kylvämämme siemenen,
+sytytämme kokot palamaan joka kukkulalle ja joka kalliolle.»
+
+»Mutta on tällä tilaisuudella, tällä juhlallamme toinenkin tarkoitus.
+Sillä valoakin on toisenlaista, samoin kuin on toisenlaista viljaa,
+jota se kypsyttää. Se valo on tiedon valoa. Ja kun se ei tule itsestään
+meitä valaisemaan eikä lämmittämään, niin täytyy meidän se hankkimalla
+hankkia, tekemällä tehdä. Ja siinä tarkoituksessa me olemme nyt
+tännekin tulleet.»
+
+Hän puhuu kansanvalistuksesta, puhuu sen tarkoituksesta, ja sanoo, että
+tämäkin huone on sen valon jakamista varten rakennettu, ja jatkaa:
+
+»Ennen vanhaan, hyvin kaukaisina aikoina, oli esi-isillämme tapana
+rakentaa talonsa niinkuin linna tarkasti suljettuun neliöön. Nyt niitä
+ei sellaisia varustuksia enää tarvita, sillä rauha on tullut maahan.
+Mutta jos meillä ei enää ole tällaisia vihollisia, niin on meillä
+kuitenkin toisia, joita vastaan meidän tarvitsee yhä taistella ja joita
+vastaan olemme taistelumme tässäkin vasta alkaneet. Ne viholliset ovat
+tietämättömyys, raakuus, opinpuute ja pimeys. Kauan ovat ne meitä
+rasittaneet, kauan on kestänyt se »isonvihan aika», joksi tätä aikaa
+tekisi mieleni nimittää.»
+
+»Mutta nyt _on_ alettu senkin vihollisen karkoittamiseksi linnoja
+rakentaa ja niistä linnoista sitä vastaan sotia. Kaupungeista ja
+kirkonkylistä on pommitus jo kauan kuulunut. Mutta korvet, kaukaiset
+sydänmaitten kylät ja takamaat ovat kuitenkin vielä olleet turvattomia.
+Mutta nyt alkavat niidenkin asukkaat varustautua taisteluun. Ne
+nousevat toinen toistaan innokkaampina linnainsa perustuksia laskemaan,
+luomaan maasta vallituksiaan. Melkein kilvalla he käyvät työhön
+käsiksi. Salon ukko kaataa hirren hongikostaan, toinen lohkaisee kiven
+kalliostaan, kolmas nyhtää sammalen, ja kaikki he tulevat kuormainsa
+päällä ajaen sovitulle paikalle, jossa pian lapio heiluu, kirves
+vilkkuu ja vasarat nakuttavat. Eikä aikaakaan, niin seisovat seinät
+suorina, harja pystyssä, ja kouluhuone on valmis.»
+
+»Sillä tavalla on tämäkin linnoitus saatu kohoamaan tälle kovalle
+katajaiselle kankaalle. Tämä sama mäki, jota ennen pidettiin
+hedelmättömänä hiekkakumpuna, on nyt muuttunut laajan seudun
+sivistyksen keskipisteeksi, kansanvalistuksen kukkulaksi.»
+
+»Nyt ympäröi sitä kesän heleä valo. Mutta muutamain viikkojen kuluttua
+pimenevät päivät ja yöt synkkenevät. Silloin tämä talo seisoo tässä
+kuin majakka, josta tuikkaa valonsäde niin kauas kuin silmä kantaa. Ja
+silloin tämä ei enää ole sydänmaa eikä kaukainen syrjäinen seutu. Tämä
+on laajan paikkakunnan henkisten harrastusten ahjo, jossa taotaan ja
+josta ammutaan teräviä nuolia Pimentolan väen voittamiseksi.--Eläkööt
+sentähden ne, jotka ovat olleet osallisina tämän talon tekemisessä, ja
+eläkööt ennen kaikkea Sydänmaankylän henkiset harrastukset ja sen
+kansakoulu.»
+
+Siinä on monta, jotka eivät koskaan ennen ole eläköönhuutoa huutaneet.
+Nyt he sen huutavat vereksestä, voimakkaasta rinnasta, niin että ilma
+tärähtää. Se tulee tahditonna, epäsäännöllisenä ja moninkertaisena,
+uudistuu vielä tauottuaankin, ja kun kentällä ovat lopettaneet, alkavat
+aidan takana seisovat, ja viimeksi kuuluu kimeitä lasten ääniä
+kyläntieltä, jossa he ovat temmeltäneet omia aikojaan, mutta tahtovat
+hekin olla mukana yhteisessä innostuksessa.
+
+Ja sillä lailla saatiin Sydänmaankylään oma kansakoulu, ja sillä lailla
+on niitä satamäärin saatu muitakin sekä ennen tätä että tämän jälkeen.
+
+
+
+
+JUHANNUS.
+
+
+Juhannus!--
+
+Mikä salaperäinen sointu, mikä suloinen, puhdas, viattoman vaalea
+väritys tuossa sanassa, mikä merkillinen hartaus siinä mielialassa,
+jonka se herättää! Kuinka sitä on ylistetty ja laulettu, niin että se
+melkein on muodostunut vain aatteeksi, käsitteeksi...
+
+Ja kuitenkin on se todellisuudessa useinkin vain virvakuva, johon ei
+näytä olevan luottamista, joka harvoin pitää, mitä lupaa, eikä täytä
+niitä toiveita, joita siihen asetamme. Uhrimme se ottaa vastaan, saa
+joka vuosi suitsutuksemme, mutta oikullisena haltijana se niitä
+useammin halveksii kuin ottaa niistä ihastuakseen.
+
+En ainakaan minä muista, milloin juhannus olisi ollut se ihana kesän
+juhla, miksi sitä kaikki runoelmamme rakastavat kuvata, se herttainen
+kukka, jonka tuoksua emme ole voineet kylliksi ylistää.
+
+Sillä niin pitkälle kuin muistan, on se aina ollut meillä kylmä,
+epäystävällinen, sateinen ja ruma. Kuinka monet valkoiset
+palttinapaidat se on kastellut, kuinka monet kokkotulet sammuttanut,
+kuinka monelta keinumäeltä ajanut pois nuorison, joka aikoi ilon
+viettoon ja tahtoi nähdä pilvettömän päivännousun! Silloin kun ei sitä
+satanut, puki länsituuli taivaan harmaaseen sarkaan, ja silloin kun
+pohjoinen vuoden ihanimmaksi aiottuna yönä ei ajanut palelluttavia
+viimoja edellään, liihoitteli vaaniva halla taivaalta alas ja kuristi
+kehtoonsa ne heikot idut, jotka herkkäuskoinen maaemo äsken oli roudan
+kanssa taistellen synnyttänyt.
+
+Se kylmä, sydämetön, järkevä juhannus ... mistä on se saanut sen
+maineensa? Miksi siihen sittenkin niin luotamme, sitä ihailemme ja
+ylistämme, riennämme taas tänä vuonna sitä palvelemaan ja unohdamme
+aina sen, mitä se ei viime vuonna pitänyt?
+
+Siksi kai, että me kaikesta huolimatta, kaiken sen uhalla, mitä saamme
+nähdä ja kokea--uskomme ihanteisiimme!
+
+Me uskomme valoon ja uskomme vapauteemme. Ja vaikkemme pitkiin aikoihin
+näkisikään sitä, mitä haemme, vaikkei päivämme pyörä meille korkeinta
+kunniaansa paljastaisikaan, vaikka se verhojen takana taas alkaisikin
+vyöryä piiloonsa päin, niin me tiedämme kuitenkin, että se _on
+olemassa_, että on niitä, jotka ovat sen nähneet kasvoista kasvoihin ja
+meille siitä näkemästään kertoneet. Ja me toivomme, että se ehkä kerran
+vielä meillekin uutimensa aukaisee, se valo, joka ainoastaan sinä
+päivänä esiintyy oikeassa valossaan.
+
+Ja sentähden me, vaikkemme sitä viime vuonna olisi nähneetkään,
+toivomme näkevämme sen tänä vuonna. Ja vaikkemme tänäkään vuonna saisi
+toivettamme toteutumaan, emme uuvu ensi vuotta odottamasta. Meidän _on
+nähtävä_ ihanteemme, aurinkomme, suurena, liikkumatonna, lämmittävänä
+seisomassa edessämme.
+
+Nekin, jotka ehkä enää eivät mitään toivo ja joille juhannusyön aurinko
+on kuin ainaiseksi kadonnut ihanne, ne kuitenkin nekin nousevat
+vuorilleen muistelemaan _niitä_ ihania aikoja, jolloin länsi oli maata
+lämmittänyt, etelätuuli leyhytellyt auerta ilmaan, haaveileva metsä
+kuvastunut tyyneen, leppoisaan laineeseen ja vuoden ihanin yö näyttänyt
+heille vuoden ihanimman aamuauringon.
+
+
+
+
+TUULIEN KÄÄNTEISSÄ.
+
+
+Hän istui majassaan meren saaressa ja katseli ulos ulapalle, katseli`
+päiviä, viikkoja ja kuukausia. Päivä valkeni ja itä tuuli, ilta pimeni
+ja itä tuuli ja sama itä tuuli yölläkin harmaalta, kostealta taivaalta.
+Laine kohosi ja vaipui kalliota vasten hänen majansa edustalla, aina
+yhtä korkeana, aina sama vaahto harjallaan, aina sama kohina
+seurassaan. Tuhuttaen satoi vettä, ei koskaan rakeita, ei koskaan
+suuria pisaroita.
+
+Hän ikävystyi, hänen aatoksiaan uuvutti, hänen rintaansa raukaisi, ja
+hän huokasi hiljaisen toivomuksen, että tuuli kääntyisi länteen, että
+sade lakkaisi ja että taivas ja meri muuttaisivat muotonsa.
+
+Luonto kuuli hänen huokauksensa, tuuli totteli hänen toivomustaan, ja
+tuli tyven ja ihana aamu. Päivä hajoitti pilvet, karit kiiltelivät sen
+paisteessa, saaret suorivat selkänsä ja kasvoivat kuin korkeammiksi.
+Puut näyttivät hienommilta, rantaset herttaisemmilta, ja yksitoikkoisen
+ranta-aallon kohina heikkeni heikkenemistään. Taivaalla ei enää
+ajelehtinut noita hätäisiä, aina samanmuotoisia pilvilaumoja, vaan
+siellä seisoskeli ja parveili kuin uusia haaveellisia olentoja, joilla
+näytti olevan salaperäiset tuumansa ja jotka kulkivat kuin omia
+kulkujaan välittämättä tuulesta, joka oli poissa. Merikin oli
+vapautettu ja kohotteli rintaansa tyynenä maininkina, mikä tuolla
+kaukana ulapalla kohahteli omia kohinoitaan, ja nosti kangastuksena
+korkeuteen etäisiä maita ja kaukaisia kukkuloita ja kirkkojen torneja.
+
+Hän, joka istui majassaan meren saaressa, aavisteli jotain uutta olevan
+tulossa, jotain outoa olevan tekeillä, ja hän meni illalla levolle
+varmana siitä, että maailma on muuttuva ja että hän huomenna näkee joko
+myrskyn raivoavan tai uusien ihanain ilmojen alkavan.
+
+Mutta kun hän aamulla herättyään astui ulos, ei siellä myrskynnyt eikä
+ilma ollut ihanakaan. Länsi tuuli tänään niinkuin itä ennen, ei
+satanut, mutta ei paistanut päiväkään. Laine loiski kivisellä rannalla,
+nousi ja laski aina samalla tavalla kohisten, pilvet pakenivat
+tahdottomina taivaalla, ja maisema ja meri olivat arkiasussaan. Mutta
+kun hän ajatteli syyn olevan siinä, että tuuli oli kääntynyt länteen,
+lausui hän hiljaisen huokauksen, että se vielä kerran kääntyisi, että
+länsi lakkaisi ja ilma alkaisi etelästä virrata.
+
+Hänen tahtonsa tapahtuu. Suuria, mustia pilviä alkaa kokoontua auringon
+alle. Meri milloin mustenee, milloin lentää maisema kullan kiiltäväksi,
+ja uusia ilmiöitä ennustava kohina kuuluu taas kaukaa ulapalta. Samassa
+soi outoja ääniä, kaukana salamoi, ja silloin tällöin pamahtaa,
+niinkuin kävisi sota tuolla taivaanrannan takana. Pilvet joutuvat
+päällekkäin, painiskelevat korkeudessa ja putoavat alas mereen. Aurinko
+laskee illalla veriseen ruskoon, laivat hakevat satamaa, ja
+myrskylinnut lentävät huutaen ulapalla. Ihastuneena istuu hän saaressa
+eteläisimmän niemen kärjessä ja on varma siitä, että se odotettu ja
+uusi on yöllä ilmestyvä.
+
+Mutta pilvet kiertelevät kauaitse, ja ukkonen haihtuu ilmaan. Ja
+aamulla on kirkas pouta ja vieno eteläinen tuuli, taivas on
+yksitoikkoisen sininen ja meri samoin, ja kaikki on entisellään, on
+päiviä, viikkoja ja kuukausia.
+
+Mutta kun tuuli on uupunut etelässä, siirtyy se itään, ja kun itä ei
+enää jaksa, vaihtuu se länteen ja kiertää ja kulkee, lakkaamatta,
+uupumatta, ilman muutosta ja vaihtelua. Tuulet ovat aina samat ja laine
+sama, ja maisema ja meri seuraavat niiden mukana.
+
+Hän lakkaa uudistuksia anomasta. Ainoastaan lyhyet hetket, pitkäin
+väliaikain perästä, niinä päivinä, jolloin tuuli kääntyy ja uutta ja
+outoa näyttää tekeillä olevan, hän toivoo samat toiveensa, sillä ilma
+näyttää olevan ennustuksia täynnä, ja taivas ja maa elävät kuin
+aavistuksissa. Mutta ennustukset eivät toteudu, ja aavistukset
+valhettelevat. Vaan yhtäkaikki ovat ne päivät hänestä ihanat, ja
+yhtäkaikki rakastaa hän virittää rinnassaan toiveiden tulen tuikkamaan.
+Sillä siinä on hänen elämänsä, ja siinä on hänelle sen sisältö.
+
+
+
+
+MITEN TAHTOISIN ELÄÄ JA MITEN KUOLLA.
+
+
+Tahtoisin elää, niinkuin elää keväinen talvipäivä, auringon verkalleen
+vaeltaessa huurteisen metsän takaa yli kalpean, tyvenen taivaan: kylmä
+olisi elämäni ja kirkas, rauhallinen rintani ja raitis, niinkuin
+kimmeltävien hankien heijastus.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Pilviin peittymättä elämäni aurinko korkeimmilleen kohoaisi ja
+synkinkin soppi sydämessäni valkenisi ja mieleni mustinkin varjo
+vaihtuisi vaalean sinertäväksi, niinkuin talvisen poutapäivän lumen
+varjo, joka sinensä taivaalta lainaa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Tahtoisin kuolla, niinkuin kuolee keväinen talvipäivä auringon loivaa
+latuansa illan maille painaessa: seuraisin mukana siitä surua
+tuntematta, eikä kuolema minua kammottaisi, sillä minä näkisin kuun
+taivaan kannella kirkastuvan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Näkisin kuun takanani kirkastuvan sitä mukaa kuin aurinko edessäni
+tummuu, ja toisen valon toiseksi vaihtuvan, enkä tietäisi, milloin
+eloni tuli sammui ja milloin kuoloni kytönsä sytytti.
+
+En tietäisi--mutta sen minä tietäisin, että yhtä ihana kuin oli minulle
+elämäni päivyen kultainen kimmellys, yhtä ihana olisi minulle kuoloni
+kuutamon hopeainen hohto.
+
+
+
+
+
+
+
+
+End of the Project Gutenberg EBook of Lastuja I-III, by Juhani Aho
+
+*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK LASTUJA I-III ***
+
+***** This file should be named 13691-8.txt or 13691-8.zip *****
+This and all associated files of various formats will be found in:
+        https://www.gutenberg.org/1/3/6/9/13691/
+
+Produced by Tapio Riikonen
+
+Updated editions will replace the previous one--the old editions
+will be renamed.
+
+Creating the works from public domain print editions means that no
+one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
+(and you!) can copy and distribute it in the United States without
+permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
+set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
+copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
+protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
+Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
+charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
+do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
+rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
+such as creation of derivative works, reports, performances and
+research.  They may be modified and printed and given away--you may do
+practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
+subject to the trademark license, especially commercial
+redistribution.
+
+
+
+*** START: FULL LICENSE ***
+
+THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
+PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
+
+To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
+distribution of electronic works, by using or distributing this work
+(or any other work associated in any way with the phrase "Project
+Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
+Gutenberg-tm License (available with this file or online at
+https://gutenberg.org/license).
+
+
+Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
+electronic works
+
+1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
+electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
+and accept all the terms of this license and intellectual property
+(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
+the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
+all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
+If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
+Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
+terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
+entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
+
+1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
+used on or associated in any way with an electronic work by people who
+agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
+things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
+even without complying with the full terms of this agreement.  See
+paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
+Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
+and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
+works.  See paragraph 1.E below.
+
+1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
+or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
+Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
+collection are in the public domain in the United States.  If an
+individual work is in the public domain in the United States and you are
+located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
+copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
+works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
+are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
+Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
+freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
+this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
+the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
+keeping this work in the same format with its attached full Project
+Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.
+
+1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
+what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
+a constant state of change.  If you are outside the United States, check
+the laws of your country in addition to the terms of this agreement
+before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
+creating derivative works based on this work or any other Project
+Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
+the copyright status of any work in any country outside the United
+States.
+
+1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
+
+1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
+access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
+whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
+phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
+Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
+copied or distributed:
+
+This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
+almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
+re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
+with this eBook or online at www.gutenberg.org
+
+1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
+from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
+posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
+and distributed to anyone in the United States without paying any fees
+or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
+with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
+work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
+through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
+Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
+1.E.9.
+
+1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
+with the permission of the copyright holder, your use and distribution
+must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
+terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
+to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
+permission of the copyright holder found at the beginning of this work.
+
+1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
+License terms from this work, or any files containing a part of this
+work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.
+
+1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
+electronic work, or any part of this electronic work, without
+prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
+active links or immediate access to the full terms of the Project
+Gutenberg-tm License.
+
+1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
+compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
+word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
+distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
+"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
+posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
+you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
+copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
+request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
+form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
+License as specified in paragraph 1.E.1.
+
+1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
+performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
+unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
+
+1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
+access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
+that
+
+- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
+     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
+     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
+     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
+     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
+     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
+     must be paid within 60 days following each date on which you
+     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
+     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
+     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
+     address specified in Section 4, "Information about donations to
+     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."
+
+- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
+     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
+     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
+     License.  You must require such a user to return or
+     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
+     and discontinue all use of and all access to other copies of
+     Project Gutenberg-tm works.
+
+- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
+     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
+     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
+     of receipt of the work.
+
+- You comply with all other terms of this agreement for free
+     distribution of Project Gutenberg-tm works.
+
+1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
+electronic work or group of works on different terms than are set
+forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
+both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
+Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
+Foundation as set forth in Section 3 below.
+
+1.F.
+
+1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
+effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
+public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
+collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
+works, and the medium on which they may be stored, may contain
+"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
+corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
+property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
+computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
+your equipment.
+
+1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
+of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
+Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
+Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
+Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
+liability to you for damages, costs and expenses, including legal
+fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
+LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
+PROVIDED IN PARAGRAPH F3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
+TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
+LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
+INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
+DAMAGE.
+
+1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
+defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
+receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
+written explanation to the person you received the work from.  If you
+received the work on a physical medium, you must return the medium with
+your written explanation.  The person or entity that provided you with
+the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
+refund.  If you received the work electronically, the person or entity
+providing it to you may choose to give you a second opportunity to
+receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
+is also defective, you may demand a refund in writing without further
+opportunities to fix the problem.
+
+1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
+in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO OTHER
+WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
+WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
+
+1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
+warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
+If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
+law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
+interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
+the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
+provision of this agreement shall not void the remaining provisions.
+
+1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
+trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
+providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
+with this agreement, and any volunteers associated with the production,
+promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
+harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
+that arise directly or indirectly from any of the following which you do
+or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
+work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
+Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.
+
+
+Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm
+
+Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
+electronic works in formats readable by the widest variety of computers
+including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
+because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
+people in all walks of life.
+
+Volunteers and financial support to provide volunteers with the
+assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's
+goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
+remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
+Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
+and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
+To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
+and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
+and the Foundation web page at https://www.pglaf.org.
+
+
+Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
+Foundation
+
+The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
+501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
+state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
+Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
+number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
+https://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
+Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
+permitted by U.S. federal laws and your state's laws.
+
+The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
+Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
+throughout numerous locations.  Its business office is located at
+809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
+business@pglaf.org.  Email contact links and up to date contact
+information can be found at the Foundation's web site and official
+page at https://pglaf.org
+
+For additional contact information:
+     Dr. Gregory B. Newby
+     Chief Executive and Director
+     gbnewby@pglaf.org
+
+Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
+Literary Archive Foundation
+
+Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
+spread public support and donations to carry out its mission of
+increasing the number of public domain and licensed works that can be
+freely distributed in machine readable form accessible by the widest
+array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
+($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
+status with the IRS.
+
+The Foundation is committed to complying with the laws regulating
+charities and charitable donations in all 50 states of the United
+States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
+considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
+with these requirements.  We do not solicit donations in locations
+where we have not received written confirmation of compliance.  To
+SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
+particular state visit https://pglaf.org
+
+While we cannot and do not solicit contributions from states where we
+have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
+against accepting unsolicited donations from donors in such states who
+approach us with offers to donate.
+
+International donations are gratefully accepted, but we cannot make
+any statements concerning tax treatment of donations received from
+outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.
+
+Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
+methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
+ways including including checks, online payments and credit card
+donations.  To donate, please visit: https://pglaf.org/donate
+
+
+Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
+works.
+
+Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm
+concept of a library of electronic works that could be freely shared
+with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
+Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.
+
+Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
+editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
+unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
+keep eBooks in compliance with any particular paper edition.
+
+Most people start at our Web site which has the main PG search facility:
+
+     https://www.gutenberg.org
+
+This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
+including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
+Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
+subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
+
+*** END: FULL LICENSE ***
+
diff --git a/old/13691-8.zip b/old/13691-8.zip
new file mode 100644
index 0000000..c78acdc
--- /dev/null
+++ b/old/13691-8.zip