diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 3 | ||||
| -rw-r--r-- | 13682-0.txt | 7478 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 2 | ||||
| -rw-r--r-- | old/13682-8.txt | 7864 | ||||
| -rw-r--r-- | old/13682-8.zip | bin | 0 -> 139947 bytes |
6 files changed, 15358 insertions, 0 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..6833f05 --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,3 @@ +* text=auto +*.txt text +*.md text diff --git a/13682-0.txt b/13682-0.txt new file mode 100644 index 0000000..9c5308f --- /dev/null +++ b/13682-0.txt @@ -0,0 +1,7478 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 13682 *** + +ISÄNMAA + +Kirj. + +Arvid Järnefelt + + + +1893-94 + + + + + +I. + +Vuorelaksi sanottiin vanhaa taloa Honkavaaran kupeella. Ja Niemeläksi +toista--toisen mäen rinteellä olevaa. Väkevä koski puhkaisi laajan +metsäisen laakson talojen välillä. Se oli jylhä Taivalkoski, joka +kohisten laskeutui ylemmästä järvestä alempaan. + +Entisiin aikoihin nämä talot olivat kaukaisesta kyläkunnasta tänne +muuttaneet,--siirtyneet syrjemmäksi isonjaon aikaisia sukuriitoja ja +levittäytyneet näin omille aloilleen. Ja vuosien vieriessä alkoi +kaltevien mäkien kylkiin tai laaksojen sopukkoihin ilmaantua asukkaita +näitten alustalaisiksi. Mitkä olivat torppansa saaneet perintöosana, +mitkä taas syrjäsukuisina asustivat kyläkunnan jakamattomilla mailla, +jotka metsinä ympäröivät Vuorelan kantataloa. Niemelän talo oli +vähäväkisempi, keskellä jylhää hongistoa, jota sen voimat eivät +riittäneet kukistamaan. + +Kovat katovuodet kohtasivat sitten 60-luvulla näitäkin seutuja. +Niemelän talo oli menemäisillään häviöön. Suuri kurjuus levisi +kaikkialle. Ja vasta monien vuosien perästä alkoi siinä taas näkyä +elonmerkkejä. Elpynyt se ehkä olisikin, jollei muita asioita olisi +tullut väliin. + +Vuorela vaurastui pikemmin ja varmemmin. Sen väki oli seudun +voimakkainta. Salot ryskyivät sen sekametsäin kaatuessa kaskeksi, +ikuiset hongat vavahtelivat sinisen savun pyörteissä, kotipellot yhä +laajenivat talon ympärillä, ja metsän raja etenemistään eteni. Ei koko +seudussa tiedetty toista niin väkevää kättä taistelussa Tapion väkeä +vastaan kuin oli Vuorelan haltijoilla. + +Niemelä elpyi Vuorelan turvissa. + + +Niihin vaurastumisen aikoihin oli näille maille ilmestynyt outo mies, +matalaotsainen ja terävänokkainen. Kerrottiin, että hän oli tullut +seisten semmoisen tukin niskalla, joita oli paljon sinä kesänä mennyt +vesiä myöten alas ja jotka järvissä koottiin lautoiksi. Hän oli +hypännyt maihin, heilauttanut lakkia tovereilleen ja jättänyt +lauttansa. + +Hyvin siivoton hän oli ollut puheissaan, laskenut sopimatonta pilkkaa +pitäjän vanhasta kirkosta ja nauranut harmaapäistä rovastia. + +Ei kukaan ymmärtänyt, mitä hänen toimensa täällä tarkoittivat. Metsiä +hän vain kävi lueskelemassa ja oli hyvin kärkäs niitä ostamaan. Osti +käsiinsä kaikki jylhimmät hongikot. + +Hänellä oli viinapullo taskussaan, kun hän kaupat teki. Olivat +maistelleet kovasti Niemelässäkin. + +Useat olivat mieltyneet tähän mieheen. Hänellä oli aina paljon +juttelemista, ja hän tiesikin suuren maailman asioita enemmän kuin +muut. + +Vihdoin hän teki lailliset kauppakirjat Niemelän isännän kanssa ja osti +häneltä Taivalkosken 50-vuoriselle arennille. + +Ja oli sitten hiljaa kuin myyrä. Vihelteli vain itseksensä metsissään. + + * * * * * + +Jonkin ajan kuluttua tuli näille maille paljon melua ja rauhattomuutta. +Tuli herroja kaikenlaisia--vatupassit kainalossa. + +--Kenenkä on tämä koski, he kysyivät. + +Heille näytettiin mies--Niemelän uusin alustalainen, kosken vuokraaja. + +--Kenenkä ovat sitten nämä metsät? Taas sama mies. + +Ja herrain kasvot venyivät. He ymmärsivät miehen kiireestä kantapäähän. +Ja he vähensivät äänensä ja alkoivat hieroskella hiljaista kauppaa +kosken ja metsäin omistajan kanssa. Kaupat tehtiinkin. Mutta niistä +eivät sivulliset saaneet mitään vihiä. + +Talven tullen alettiin metsiä sortaa alas.--Ja paljon siihen tarvittiin +miestä, sekä hakkuuseen että rannoilleajoon. + +Kevään tultua taas usea lähti suurien tukkilauttain mukana muille +maille. Monen torpan kotipellot jäivät toukoa vaille. Ruohon pää +kurkisteli maatuneen ohransängen alta, huomasi, ettei ollut mitään +pelättävää, kutsui kiiruusti kaikki toverinsa, ja pian oli +valloitettuna luvattu maa. Kyntäjää ja kylväjää ei kuulunut. Västäräkit +ja heinäsirkat, rikkaruohot ja perhoset viettivät huoletonta kesää +sihiseväin poutain kestäessä. + +Sillä miehet rallattivat alas virtoja kelluvien pölkkyjen mukana. Ja +kun he kerran maailmalle pääsivät, niin ei heistä paljoa enää tiedetty. +Jos kuka palasi takaisin, niin hän tiesi kertoa, ettei koko maailmassa +muuta ollutkaan kuin tukkimetsiä, tukkikauppoja ja tukkilauttoja. +Rahoja oli niillä, jotka palasivat, ja vielä enemmän kuuluu olleen +niillä, jotka jäivät. + + +Mutta pelkkiin metsäkauppoihin eivät herrain toimet rajoittuneet. + +He alkoivat rakentaa sahalaitosta Taivalkosken alle. He keräsivät +ympäristöstä kaikki saatavissa olevat miespuolet työhönsä ja maksoivat +siitä toistakymmentä markkaa mieheen joka lauantai-ilta. Kallio +porattiin puhki koskentöyräältä ja teräväkärkisillä vasaroilla +naputettiin kivimöhkäleet neliskulmaisiksi. Maa tasoitettiin sileäksi +penkereeksi ja vedettiin tiiliä suuret läjät.--Semmoinen pauhina ja +räiske tuli koko seutuun, ettei ennen oltu kuultu eikä olisi uskottu +saatavan heikoilla ihmisvoimilla syntymäänkään. Ja sitten olivat kaikki +niin iloisia, nauroivat ja luikkasivat, että linnut seuduilta pakenivat +ja kuuset kummastelivat metsän reunaksi paljastuttuaan. + +Mutta kun perustuksia ruvettiin laskemaan suureen saharakennukseen, +silloin otettiin työhön vaimot ja lapset, kaikki, mitä oli saatavissa-- +vaimot savea sekoittamaan ja lapset muruja korjaamaan--kaikki. Jos kuka +hevosmiehenä tuli, hän sai palkan, jommoista ei olisi aavistanut +kellekään maksettavan. + +Hulluina olivat ihmiset siihen uuteen työhön. Se oli ennenkuulumatonta; +sen päämäärää ei oikein tiedetty. Mutta se viehätti ja veti puoleensa. + +Mitä olisikaan elämä ollut uudistalon kaskimaita karhitessa, kun oli +naapurikin viereltä väistynyt, kun koko väkinen voima kerääntyi +muurahaisparvena yhteen kokoon--jossa iloittiin ja laulettiin eikä +tiedetty huomispäivän murheista! + +Ja niinpä moni alkaneista uudistaloista hävisi pois mäen rinteiltä; +moni heinämaa metsistyi huhkaimen kotisijaksi ja ketun juostavaksi +entinen kujatie. + +Siihen aikaan meni Niemelän perintötalo kokonaan häviöön. Sen herkkä +isäntä, joka oli tuon uuden tukkilaisen parissa maistellut ensimmäiset +viinansa, oli niin tähän tavaraan mielistynyt, että herkesi tykkänään +juopoksi. Hän liikuskeli alinomaa sahan mailla. Sanottiin, että hän +kuoli humalapäissään vaimonsa viereen. Emännältä ei koskaan saanut +asiaan tarkempaa selitystä. Se vain tiedettiin, että hän samana yönä +oli synnyttänyt ennenaikaisen tyttölapsen, joka oli kumminkin jäänyt +eloon ja kasteessa saanut _Liisan_ nimekseen. + +Sitten kuoli emäntäkin, ja orpo joutui emäntävainajan sukulaisen Iskan +hoitoon, joka oli konemestarin apulaisena sahalla. + +Vuorelan talo oli niitä ainoita, jotka eivät väkeänsä kadottaneet. +Vaaran laelle se jäi entiselleen seisomaan. Se elpyi elpymistään vain +siellä mäellä. Yksinäisenä ja hiljaisena se kohosi korkealta sijaltaan +kohottaen uhitellen päätänsä vastapainoksi sahan punakylkisille +rakennuksille, jotka olivat alhaalla vesien tasalla. + +Ylpeä oli Vuorelan isäntä, ylpeä suvustaan ja maineestaan. Monet +sukupolvet olivat häntä ennen askel askeleelta edistäneet Vuorelan +viljelyksiä. Hiljaisesti vuosikausien ahkeroimisesta ja hiestä, +sitkeistä, karkeakätisistä esi-isistä kertoi Honkavaara +laihotilkkuinensa. Eikä sen nykyinen isäntä tahtonut olla edeltäjiään +huonompi. Vuorelan vanha perintötalo alkoi tulla kukoistuksiinsa hänen +aikanaan. + +Mutta sama tukkilainen, joka oli näille maille niin odottamatta tullut, +maksoi autioksi joutuneen Niemelän ruununrästit ja otti talon +haltuunsa. Häntä sanottiin nyt Uusniemeläksi. + +Ei olisi kukaan voinut uudesta tulokkaasta semmoista ennustaa. Sillä +vanha Niemelän talo oli perin rappiolla, ja sen saattaminen kuntoon +olisi kysynyt paremmankin miehen sitkeyttä. + +Nyt nähtiin, että hänellä oli suunnattomasti rahoja, jotka hän oli +saanut metsillään,--ja että lähes toinen puoli sahalaitoksesta oli +hänen;--sen hän oli vaatinut korvaukseksi vanhan Niemelän jylhästä +Taivalkoskesta. + +Tyhjästä hän oli rikkautensa luonut. + +Hän teki karjakkonsa emännäksi ja syyti suuret rahansa maahan, joka +tehtiin järjestään heinämaaksi. Talous perustettiin karjanhoidolle. +Rakennettiin uhkea kivinavetta ja tuotettiin ulkoa kuuluisaa +karjarotua. + +Missä muut olivat saaneet meurostaa otsa hiessä sukupolvesta +sukupolveen, se pantiin Uusniemelässä kuntoon parina lyhyenä vuonna,-- +vierailla, palkatuilla työvoimilla enimmäkseen. + +Siinä se seisoi nyt Uusniemelä kuin uudestaan luotuna. Ja sen haltijat +--entinen tukkilainen ja hänen karjakkonsa--olivat seudun rikkaimpia +ihmisiä. + +Heidän ympärilleen kasvoi alustalaisia, enimmäkseen vierasta, ulkoa +muuttanutta väkeä. + +Ja Uusniemelän isäntä oli herennyt siivosuiseksi, silittänyt ja +voidellut tukkansa päätä myöten, pukeutunut verkavaatteisiin ja +tärkättyyn kaulukseen. Hänelle tuli kaiken maailman sanomalehdet, ja +hänen ympärilleen liittyi koko nuori kansa, joka mielellään uskoo ja +rakastaa uutta. Uusniemelässä tiedettiin ja kerrottiin maailman asioita +laajempaakin kuin oman ahtaan kotikunnan piiristä. Uusi henki oli +tullut Uusniemelän mukana. + +Vuorelan isäntä, joka oli nähnyt paljon mullistuksia ympärillänsä, +paljon harhaan menneitä ja rikkoutuneita toiveita, paljon +maltittomuutta, saamattomuutta ja kurjuutta ja joka oli kuitenkin +vaarallansa kukistumatonna pysynyt, hän ei nytkään kadottanut +tasapainoaan, vaikka näki Uusniemelän semmoisella voimalla ponnistavan +eteenpäin hänen sivuitsensa. Ja jos hän näki nuorison suosion hänestä +itsestänsä pois kallistuvan, niin hän ei ollut asiasta millänsäkään, +sillä hän tunsi nuorison mielen ja tiesi sen vaihtelevaksi. Jonakin +päivänä, hän arveli, kun ikää karttuu, nuoret huomaavat, kuka on heidän +oikeata etuansa valvonut; huomaavat, ettei ole kaikki kultaa mikä +kiiltää. Ja olihan niitä toisia, vanhoja ja vakavia miehiä, jotka sitä +lujemmin liittyivät Vuorelaan mitä laajemmalle Uusniemelä pyrki +valtaansa levittämään. + +Vuorela ei voinut tunnustaa, että Uusniemelän asia olisi ollut oikea. +Joka oli kuin varkain tänne tullut, kuin varkain ottanut talon +haltuunsa, metsät ostanut ja jälleen myynyt! + +Ja kaikki, mitä Uusniemelä oli mukanansa tuonut, hienostelevat +herrastavat ja savukkeet ja koulupuuhat--ne olivat sentähden +vastenmielisiä vuorelaisille. + +Vuorela, joka oli hänkin metsänsä polkuhintaan myynyt, jolle nyt sekä +herrat että Uusniemelä salaa irvistelivät, hän oli vaikka näin +paljastuneena näyttävä, että rehellinen työ lopultakin perille vie ja +että on tuleva aika, jolloin Vuorelan talo seisoo jälleen ensimmäisenä +kunniansa kukkuloilla. + + * * * * * + +Eivät näkyneet uusniemeläiset perillisiä saavan. He olivat lapsettomia. + +Vuorelassa sitävastoin oli ainukainen, sinisilmä lapsi. + +Se oli _Heikki_. + +Se oli Vuorelan emännän silmäterä. Useinpa hän istuen kuistin alimmalla +portaalla tuuditteli tätä lastaan illansuussa, kun päivä oli mailleen +menossa ja surullisesti paistaen punasi navetan valkoista seinustaa. +Lauloi tuutulauluansa, surunvoittoista laulua, maailman avaruutta, +kovan onnen kolkkoutta, hyvän onnen lyhyyttä. + +He rakastivat tätä ainokaistansa koko sielustaan, niinkuin hänessä +olisi ollut heidän elämänsä merkitys. + +Ja he näkivät hänen varttuvan päivä päivältä--kasvavan heidän suuren +rakkautensa ympäröimänä, niinkuin kukka helottavassa päivänpaisteessa. + +Ja koko väki rakasti Heikkiä, sylitteli, sylkytteli. Kesken askareita +saatettiin pysähtyä kuuntelemaan, kun isä tai äiti Heikin tekemiä +haasteli. Oli kuin koko talo olisi hengittänyt ja ajatellut ja elänyt +vain Heikki mielessä. + +Mutta Heikki-lapsi katseli totisena ympärilleen suurine sinisine +silmineen, katsoi kuin olisi kummaa satua kuunnellut--haaveksien +omiansa, niinkuin olisi minne muuanne pyrkinyt,--irti rakastavasta +sylistä. + +Saharuukin hän näki ensi kerran lehmäin paimenena ollessaan. Aamun +kultainen usva oli juuri paennut vaaran ympäriltä. Kahden suuren kuusen +välissä oli kivi. Siltä kiveltä se näkyi. + +Ja lehmät unohtuivat. + +Sydän alkoi oudosti sykkiä. + +Heikki näki suuren savupiipun, näki kosken vaahtoisen putouksen, näki +outoja rakennuksia--ja ihmisiä, jotka siellä liikkuivat--paljon +ihmisiä, jotka kulkivat edestakaisin. Mitä ihmeen ihmisiä ne olivat?-- +Tiesivätkö he ollenkaan Heikin kodista? Ja olisivatkohan ottaneet +syliinsä, jos sinne heidän luokseen olisi mennyt?--Se oli heidän +kotinsa tuo--ja he saivat aina kulkea lautaläjien luona ja katsella +savupiippua ja laittaa koskeen myllyjä. Uh, kuinka se kohisi; välistä +kovemmin ja välistä hiljemmin! Näkyi navetan katon yli jotakin +ruukintapaista, mutta ei se tämmöistä ollut. Tämä oli varmaan toinen. +Sinne kun pääsisi! + +Tuuli leyhytteli pojan tukkaa, palavina tuijottivat hänen silmänsä +saharuukille päin. + + +Mutta pieni sydän sävähti äkkiä. Lehmät! + +Hän juoksi alas,--eivätkö nuo hylyt olleetkin jo apilaniityllä! Ja +Heikki koetti niitä sieltä ruoskalla. Lehmät vain kiertelivät +toisiansa. + +Hän lähti juoksemaan kotiin minkä kerkesi. Valkoinen tukka tuprusi +tuulessa, ankarasti ponnistivat ja vilistivät pienoiset töppöset +juoksussa kivisellä tiellä. + +Äiti jo kynnyksellä vastaan: + +--No mikä nyt pojalle tuli? + +Ja hengästyksissään Heikki soperteli lehmistä ja apila-niitystä. + +--No vai ei muuta! sanoi äiti nostaen Heikin tupaan.--Leena hoi, käypäs +sinä lehmät apilaniityltä! + +Äiti otti Heikin syliinsä ja rupesi pesemään hänen peukalovarvastaan, +joka juoksussa kuinka lie veriin tullut. + +--Mihinkä on pojan saappaat jääneet? äiti kysyi kääntäen kädellään +pojan päätä itseensä päin. + +--Suurelle kivelle, äiti. + +--Mitäs se poika siellä suurella kivellä? + +--Suurelta kiveltä näkyy vielä toinenkin ruukki, suuri ruukki ja +savupiippu-- + +Äiti laski Heikin sylistään. + +--Sama ruukki se on, sama katselipa sitä miltä puolelta tahansa, yhtä +ruma joka puolelta. + +Heikin silmät kääntyivät suurina ja kysyvinä äitiin. Äiti ei sitä +huomannut. + +Kun emäntä jo hämärtäessä tuli kylältä, hän kummasteli, mikä talon +katolla oli kuin mikä suuri kerä ikään, katseli, tarkasteli;--eikös +vain ollutkin Heikki katolla! + +--Mitäs Heikki, kultaseni, siellä katolla istut? + +--Ruukilla on valot ikkunoissa-- + + +Eikä Heikkiä lehmäin paimeneksi siitä pitäen pantu, sen kiven vuoksi. + +Se oli vanhan Manun totinen varoitus. + +Manu oli talon vanha isäntärenki. Hän oli nuorempana hänkin oleskellut +saharuukilla. Hän ei puhunut mielellään siitä, mikä hänet saattoi +sieltä lähtemään. Siitä kerrottiin jos jotakin. Olivat hänelle +nauraneet ja irvistelleet. Ruukkilaisilla pitää aina olla joku pilkan +esineenä. "Niillä sitä lystiä piisaa", oli sentähden Manun tapana +sanoa.--Vanhempana hän kiintyi yhä lujemmin Vuorelaan ja pääsi siellä +niin suosioon, että hänelle uskottiin isäntärengin tehtävät. Sen +tiesivät jo muutkin Vuorelan rengit, että siellä suosittiin eniten +niitä, jotka ruukkia vihasivat. Sentähden kaikki Vuorelassa vihasivat +ruukkia. Mutta vanha Manu ei kärsinyt ruukista puhuttavankaan. + +Vanha Manu sanoi, että hän oli Heikissä jo ennenkin huomannut +kummallisia mielihaluja, ja varoitti kovasti lapsen kuullen ruukkia +mainitsemasta. + +Sen sijaan hän laitteli Heikille kaikenlaisia väkkäröitä ja +myllynpyöriä ja vesirattaita, jotta huomio olisi niihin kääntynyt ja +lapsi iloisempana pysynyt. + +Ja niihin semmoisiin saivatkin Heikin kiintymään--ainoaan, sillä +kaikesta muusta, mitä kotona tehtiin, hän käänsi katseensa +hajamielisenä pois. + + * * * * * + +Pitäjän vanha rovasti kerran Vuorelassa käydessään sattui näkemään +Heikin pyöriä ja hammasrattaita. Rovasti ihmetteli. + +Hän otti pojan polvellensa, katsoi silmiin ja taputteli lapsen +kiharaista päätä. + +--Kouluun teidän pitäisi panna tämä poika, sanoi hän emännälle. + +Emäntä nauroi: + +--Johan nyt luopuisin lapsestani! + +Mutta vaikka rovasti näki, ettei emäntä ottanut asiaa kuuleviin +korviinkaan, ei hän kumminkaan herennyt siitä puhumasta. Joka kerta kun +hän tapasi, aina muisti uudistaa kehoituksensa. + +Manu murahteli pahasti itseksensä. + +Ja vihdoin emäntäkin alkoi lastansa tarkastella. + +--Mitä ne sinusta sanovat, oma Heikki-tupukkani, hän sanoi puristaen +lasta rintaansa vasten.--Onko lapsen ikävä yksiksensä? Niin niin, onhan +lapsen ikävä yksiksensä! Käykö äiti Heikillensä toverin hakemassa? +Käyhän äiti. + +Emäntä oli sitten käynyt ruukilla Iskan puheilla ja oli ottanut Manun +varoituksista välittämättä Heikki-poikansa mukaansa. Oli sanonut, että +katselkoon sitä siellä kylliksensä. + +Ja Heikki oli jäänyt yksin ulos, kun äiti kävi sisällä Iskan luona. +Paljon oli hänen ohitsensa silloin mennyt ihmisiä, ja Heikki oli vain +niitä katsellut, ei ruukkia, ei pyöriä eikä savupiippua. + +Ei yksikään ollut ottanut häntä syliinsä. + +Kun kotona sitten utelivat pyöriä ja savupiippua, ei Heikki tiennyt +niistä mitään kertoa--niinkuin ei olisi käynytkään. + + +Muutaman päivän kuluttua ruukilla-käynnin jälkeen Heikki istui +"suurella ojalla" myllyinensä, oli sinne niin syvään kyykistynyt, että +vain vähän valkoista tukkaa näkyi kukkaisan ruohon seasta. + +Silloin hän samassa kavahti pystyyn. + +Joku outo mies astuikin pitkin tietä kotia kohti. + +Se oli ruukkilaisia, sen tunsi kohta. Sillä kaikilla miehillä, jotka +sahalla palvelivat, oli omituinen käyntinsä. Notkahteli näet käydessä +vasen jalka. Sanottiin sen tavan tulleen siitä, että tehtaalla useissa +kohden on vaarallista käydä; täytyy jalalla polkaisten tunnustella, +kestääkö silta astua. Mutta Vuorelan emäntä sanoi tavan tulleen siitä, +että vanhin tehtaalaisista, Iska-mestari, käveli luonnostaan +semmoisella tavalla ja että muut häntä matkivat. Kuinka liekään ollut, +kaikki ne vain niin astuivat, pienet tehtaan pojatkin, joilla ei muuta +tointa siellä ollut kuin latoa tiilet läjiin patruunan tiilitehtaassa. +--Heikki katseli ojan reunalta miestä, joka yhä lähestyi. Vihdoin se +näkyi poikkeavan ihan suoraa tietä Vuorelaan. Ja sen takana tuli pieni +tyttö paljain jaloin sipsutellen. Tästä Heikki heti juoksi kotiin +ilmoittamaan, että olisivat siellä valmiina, kun ruukkilainen tulee. +Kuinka Heikki lie arvannut suureksi kunniaksi, että semmoinen +notkahteleva mies tulee taloihin. + +Äiti kirnusi tuvassa. + +Heikki töytäisi sisälle. + +--Äiti, äiti, ruukinmies tulee! + +--Antaapa hänen tulla. + +--Se on jo punaisen aitan luona! + +--Vai ei vielä sen lähempänä. + +Mutta Heikki ei saa rauhaa. Milloin on äitiä nykimässä, milloin +ikkunassa katsomassa. Mies tuli pihaan. Äiti vain kirnulla. + +--Se tulee, se on jo pihassa--voi, voi, äiti hoi,--pian, pian!----ja +Heikiltä pääsi itku. + +--Mikä kumma sen lapsen onkaan? sanottiin pirtissä. Mies tuli tupaan. +Äiti katsoi häneen kirnulta. Ja tunsi pian vieraan. + +--Kah, Iskako se on? No totta maar kerrankin! Ja Liisako-typykkä se on +mukanasi? + +Ja äiti antoi miehelle kättä ja käski tuvan perälle. Isä oli poissa +kunnan asioilla. Sitten äiti sanoi Leenalle, että laittaisi kahvit +tulelle ja veisi kamariin, jonne he kyllä kohta tulisivat, jahka vain +tästä kirnuamasta pääsisi. + +Iska alkoi emännän kanssa puhella kaikenlaisista asioista, joita ei +Heikki oikein ymmärtänyt. Sen hän vain kuuli, että äiti sanoi kaksi +kertaa: "Jääköön vaan tänne Heikin toveriksi". + +Se pieni tyttö, joka oli tullut mukana, kiipesi heti tultua tuvan +penkille ja alkoi katsella ikkunasta ulos. Ei ollut tietääkseenkään +tuvassa-olijoista. + +Muitten puhuessa keskenään Heikki tuli hiljaa tytön lähelle, katseli +sitä joka puolelta, erittäinkin hänen jalkojansa, jotka olivat punaisen +ruskeat, täynnä kovettuneita naarmuja. + +Tyttö katseli viistoon Heikkiä, mutta ei pitänyt sen enempää lukua. +Kyllä hän tuommoisia poikia oli ennenkin nähnyt. + +Heikki meni ulos pihalle. Siellä hän rupesi puuhailemaan jotakin tarhan +särkyneen veräjän ääressä, sitten meni pihan yli maitohuoneeseen, toi +sieltä vanhan kiulun ja kulki taas pihan yli, niinkuin talon toimissa +ainakin.--Tyttö katsoi aina vaan.--Heikki jätti kiulun talliin, mutta +otti sieltä Manun kirveen ja meni taas maitohuoneeseen, jonka ikkunasta +hän vilkaisi tuvan ikkunaan, vieläkö se tyttö katsoi. Se katsoi ja +näytti nauravan. Hän lienee nauranut jotakin, mitä sisällä sanottiin. +Heikki odotteli, että tyttö lakkaisi katsomasta, mutta kun se sitten +veti päänsä pois, olisi Heikki tahtonut, että tyttö olisi vieläkin +katsonut. Ja Heikki tuli pois maitohuoneesta ja rupesi kovasti +keinumaan niillä köysikeinuilla, jotka Manu oli laittanut tikapuihin +viidennelle poikkipuulle. Tyttö tulikin samassa ulos, seisoi vähän +aikaa katsomassa Heikin keinumista, tuli sitten lähemmäksi ja sanoi: +"Annas minunkin kiikkua!"--Heikki tahtoi astua alas, mutta tyttö +ennätti jo nousta ylös. He kiikkuivat niin kovasti, että varmaan +olisivat vanhemmat ihmiset kieltäneet. Ensin väsyi Heikki, joka oli +keinuttanut; kun toinenkin väsyi, he lopettivat. Silloin tyttö sanoi: + +--Mikä sinun nimes on? + +--Heikki on minun nimeni. Mutta mikäs sinun on?--kysyi Heikki +vuorostaan. + +--Liisa on minun nimeni. + +--Jäätkös sinä meille? + +--Enkä jää. + +--Äitipä sanoi, että jäät. + +--Enpä jääkään. Menen kotiin Iskan kanssa. + +--Missä on sinun kotis? + +Liisa tahtoi osoittaa kädellään ruukkiin päin, mutta oli ihan +tietämätön, mihinpäin se täältä käsin oli. Kun Heikki sai tietää, että +Liisan koti oli ruukilla, niin kyllä hän suunnan itse tiesi, ja kysyi +vain siitä savupiipusta. Liisa ei ymmärtänyt, mitä se Heikki oikein +siitä savupiipusta--, mutta rupesi kertomaan suurista pyöristä. + +Ja sitten tuli se Iska tuvasta ulos pihalle. Äiti tuli mukana ja Manu +ja piiat ja rengit. Iska sanoi heille kaikille hyvästit ja alkoi +lähteä. + +Silloin Liisa juoksi hänen luoksensa ja tarttui hänen käteensä +lähteäkseen mukaan. Mutta Iska kumartui hänelle jotakin sanomaan ja +pysähtyi. + +Liisa katsahti kummastuneena ja pelästyneenä ympärilleen ja tarttui +sitten vielä lujemmin Iskan käteen, niinkuin olisi sitä myöten tahtonut +hänen syliinsä kiivetä. Kun Iska väkisin irtausi, rupesi tyttö ääneensä +itkemään. + +Äiti ja ne muut ottivat hänet sitten keskeensä ja lohduttelivat ja +silittelivät. + +Mutta Iska sillä välin lähti ja katosi pian tienkäänteen taa. + +He eivät saaneet Liisaa itkemästä taukoamaan. Hän viimein huusi +itkussaan. He veivät hänet tupaan, pitivät vuorotellen sylissään ja +puhuivat kaikki yht'aikaa. + +Useina päivinä vielä jälkeenkin päin Liisa tuon tuostakin purskahti +hillittömään nyyhkytykseensä. Heikki katseli häntä arastellen, +loitompaa, suu auki ja silmät pyöreinä päässä. Vasta pitkien aikojen +kuluttua he ensi kertaa leikkivät keskenänsä, ja Heikki kysyi taas +ruukin savupiipusta. Liisa alkoi kertoa, mutta sai äkkiä itkun suuhunsa +ja jätti Heikin itsekseen. + +Silloin Heikki haki parhaimman vesimyllynsä, juoksi Liisan luo ja +näytti sitä hänelle--ja pyysi taas kertomaan ruukin pyöristä. + +Ja niin Liisa sitten kertoi, eikä hänen punaisiin silmiinsä enää vettä +tullut,--kertoi siitä suuresta vesipyörästä ja sitten höyrypyörästä, +josta leveä nahkahihna kulki permannon läpi toiseen kerrokseen. Ja he +menivät yhdessä suurelle ojalle myllyinensä ja istuivat sen pitkään +äyräsruohokkoon. Heistä tuli tästä pitäen ystävykset. Heikki kiintyi +Liisaan yhä enemmän, ja vähitellen alkoi Liisakin tottua uuteen +kotiinsa. Kaikki koettivat hyväillä Liisaa yhtä hellästi kuin +Heikkiäkin. + +Ja niinpä oli nyt Vuorelassa kaksi lapsukaista. He kasvoivat vierekkäin +kuin kaksi kukkasta, jotka tuuli on toisiinsa kietonut. Siksi jo +varhain Vuorelan väessä vakaantui se tieto, että Liisasta tulisi talon +emäntä, kun Heikki kerran isännäksi ennättäisi. + + * * * * * + +Heikki oli yhdeksän ja Liisa seitsemän ikäinen sinä syksynä, jona +Vuorelan toimekas emäntä sairastui ja nukkui kuolemaan. + +Tämä tapaus kävi kovasti Vuorelan isäntään. Se tuli ihan äkkiarvaamatta +ja aikana, jolloin olisi eniten tarvittu tarkkaa emäntää. Kilpailu +uusniemeläisten kanssa oli virinnyt täyteen voimaansa. Vuorelan +vaaralla näkyi osattavan pitää puolia Uusniemelälle, joka perusti +voimansa päiväpalkkalaisten ja löysäläisten työhön. + +Mutta emännän äkillinen kuolema oli viedä mieheltä koko ryhdin. +Vuorelassa pysähtyi kaikki. Isäntä heitti kerrassaan asiansa ja +puuhansa. Ei puhunut juuri mitään. Manu koetteli huokailla +iltapuhteilla ja lähennellä, mutta puheisiin ei päässyt. Emännätön talo +oli kuollut. + +Kun sitten lopulta alkoi aivan hullusti käydä, lähti Manu rovastin +puheille,--salaa, kenenkään tietämättä. + + +Vuorelan väkeä ei näkynyt usein pappilan eteisessä, vaikka kyllä +kirkossa. Tällä asialla oli syynsä. + +Silloin kun oli ollut kysymys kansakoulun perustamisesta tähän kuntaan, +oli Vuorelan isäntä pannut tiukasti vastaan--ja hänen mukanansa useat +muut, jotka muuten olisivat varmaan pysyneet ääneti. Tämä koulupuuha +oli saanut alkunsa Niemelästä. Mutta Vuorelan isäntä oli puolestaan +alkanut epäilevin silmin katsoa kaikkea, mikä oli tuloksena +tukkiajoilta tai muuten jossakin yhteydessä hänen seudullaan +tapahtuneiden mullistusten kanssa;--ja semmoista oli kaikki, mikä vain +Uusniemelästä lähti.--Se kuntakokous oli ollut riitainen ja meluisa. +Paha sanakiista oli syntynyt Vuorelan ja Niemelän välillä. Niemelä, +jota rovasti kannatti, koska oli innokas kansansivistyksen harrastaja, +pieksi suutaan taukoamatta. Sanoivat, että hän puhui kuin olisi hänessä +ollut Herran henki. Kiivastumatta, mutta punakkana ja kesken puhettaan +vähän väliä rovastiin vilkaisten hän lateli suuret ja leveät sanansa +Vuorelan eteen. Mistä hän ne kaikki olikaan onkinut! Hän vertasi tätä +kuntaa moniin muihin ja osoitti purevasti, kuinka paljon tämä oli +muista jäljessä; eihän täällä ollut ainoatakaan kansakoulua; täällä +oltiin kuin keskellä synkintä erämaata. Hän sanoi katkerasti viime +aikoina huomanneensa "taantumisen oireita"; oli ruvettu vastustamaan +kaikkia muitakin edistyksen pyrintöjä.--Hän tarkoitti vuorelaisia. +--Tämä pieni, mutta sitkeä joukkio oli hänen mielestään +"poisjuuritettava", sillä se oli "häpeäpilkku" tälle seurakunnalle--ja +niin edespäin. + +Semmoista ei Niemelä ennen ollut uskaltanut julkilausua. Mutta nyt hän +uskalsi, sillä hän tiesi, että rovasti kannatti häntä. Hän oli jo +aikaisin ruvennut hieromaan tuttavuutta rovastin kanssa, oli osoittanut +harrastusta rovastin toimiin, oli aina aulis häntä palvelemaan, oli +niinkuin rovastikin ruvennut puuhaamaan "kansan sivistyttämistä", +kansakouluja ja lainakirjastoja. Rovasti oli sanonut häntä "edistyksen +mieheksi". Saarnastuolista. + +Ja nyt oli Niemelä ensi kerran noussut julkisesti Vuorelaa vastaan. + +Kun muut jo alkoivat hävetä Vuorelan puolesta, katsoi tämä vain +tiukasti Niemelää silmiin, oljenkortta hyppysissään reviskellen. + +Niemelä lopetti vihdoin puheensa. Hän rykäisi, joi lasillisen vettä ja +pyyhki suunsa nenäliinalla. Ennenkuin hän rupesi rovastin viereen +istumaan, hän kysyi tältä kaikkien kuullen, eikö rovasti tuntenut +vetoa, kun ikkuna oli auki. Rovasti ei tuntenut vetoa, mutta nousi +kumminkin panemaan ikkunaa kiinni, jos näet joku muu tuntisi--ehkä +Niemelä itse... Niemelä ei voinut sallia, että rovasti ennen häntä +saisi ikkunan säpit sijoilleen, ja kiirehti sentähden hänkin niihin +käsiksi. Lähimpänä istujat nousivat seisaalleen, jokin tuoli kaatui, ja +tätä tyhjää hälinää kesti kauan. Ennenkuin Niemelä pääsi kovaäänisestä +naurunhahatuksestaan herkeämään ja ennenkuin rovastikaan oli jälleen +sijoillaan, oli Vuorelan isäntä jo sanottavansa sanonut. + +Ainoastaan muutamat harvat olivat sinnepäin korvaansa kallistaneet. + +Vuorela puri huulensa yhteen. Tapahtui ensi kertaa, ettei vanhan +Vuorelan sanoja kuultu. + +Kun ei kukaan sen enempää puhunut, äänestettiin lopuksi. Mutta +äänestyksessä oli koulun vastustajia enemmän kuin puoltajia. Ja +koulupuuha meni sillä erää Vuorelan tahdon mukaan myttyyn. + +Niemelä vietiin sen sijaan rovastin kääseissä pappilaan vierailemaan. + +Jonkin viikon kuluttua Vuorela huomasi Suomettaressa maaseutukirjeen +kotikunnastansa. Siinä kerrottiin katkerasti viimeisestä +kuntakokouksesta, mainittiin ylistellen rovastin valistuneita pyrintöjä +ja puhuttiin ivallisesti "vanhoilla-olijoista", jotka muka kyllä omaa +etuansa osaavat valvoa, mutta kiristävät kukkaronsa suun, kun on +kysymys yleisestä kunnan edusta. + +Veri nousi silloin Vuorelan isännän päähän. Hänkö oli kunnan eduille +kylmänä ollut, hän, sen ensimmäinen ja toimeliain jäsen, vuorelaisten +päämies, jotka olivat tämän kunnan kanta-asukkaita ja sen ensimmäisiä +maanmuokkaajia ennenkuin uusniemeläisten nimestä mitään tiedettiinkään +--noitten niemeläisten, jotka olivat kaarnapalasina tänne tulleet, +jätteinä suurista tukinuitoista! + +Olisiko rovasti voinut tämän itse kirjoittaa? ajatteli Vuorela. Niemelä +ei olisi toki uskaltanut, eikä sanomalehti olisi koskaan semmoisen +miehen kirjoitusta painattanut. + +Ja sen jälkeen olivat rovastin ja Vuorelan entiset hyvät välit +rikkoontuneet. + +Ei siis kumma, että vanha rovasti hämmästyi nähdessään edessään Manun-- +tuon vanhan, kiivaan vuorelaisystävän. Rovastin pitkäripsiset, +hyväntahtoiset harmaat kulmakarvat nousivat korkealle ylös pitkin +ryppyistä otsaa. + +--Vai Vuorelalta terveisiä, vai niin, vai niin--vai niin? + +Vanha rovasti, jonka pitäjäläiset--uusniemeläisistä ei silloin tietty-- +olivat yksimielisesti paimenekseen pyytäneet, oli sydämessänsä +vuorelaisiin kiintynyt. He olivat tämän seudun kantaväestöä, kasvaneet +siihen kiinni kuin turve maahan. Mutta rovastin pyrinnöt tahtoivat +viime aikoina yhä useammin mennä vuorelaisten mieltä vastoin. Rovasti +oli itsekin siitä pahoillaan ja tunnusti syyn osaksi olevankin hänen +puolellaan, sillä hänhän oli itse entisestään muuttanut paljon +katsantokantaa juuri maallisten, kunnallisten asiain hoidossa. Hänestä +oli tullut lämmin kansansivistyksen harrastaja, ja hän puuhasi kouluja +ja kaikkea maallisen tiedon viljelystä. Suuri Snellmanin herätys oli +lyönyt häneenkin leimansa, innostanut vanhan sydämen ja juottanut uutta +toimintakykyä niihin suoniin, jotka muuten jo olisivat alkaneet kuivua +ja väsähtyä hervottomuuteen. + +Ja hänen tietysti täytyi kannattaa sitä kunnan miestä, joka häntä sekä +ymmärsi että toimillansa kaikin puolin auttoi--Niemelää. + +Mutta vaikka rovastin oli näin yhä enemmän taivuttava niemeläisten +puoleen, oli hänen vanha sydämensä kumminkin vuorelaisten. + +Rovasti käski Manua istumaan. Ja he puhuivat pitkään keskenänsä, +isännästä ja pojasta. + +Lopuksi rovasti sanoi tulevansa Manun mukana Vuorelaan. Ehkä hänen +käynnistään jotakin apua lähtisi. + +Vuorelan isäntä oli hyvillään rovastin tulosta. Oli kuin olisi vanha +ystävä tullut sovinnon kättä tarjoamaan. Mutta kunnan asioista ei +Vuorela tahtonut puhua mitään. Ei myöskään tuosta maaseutukirjeestä +tullut mitään puhutuksi. He eivät kumpikaan tahtoneet kajota asiaan, +joka oli heidän ystävyytensä väliin tullut, vaan koettivat rakentaa +uutta sopua vanhan erimielisyyden päällitse. Rovasti puhui sentähden +Vuorelan perheasioista, ja Vuorelan isäntä puolestaan puhui nyt niistä +mielellään. + +--Herrassa nukkunut vaimosi, sanoi vihdoin rovasti,--oli toimeliaimpia +emäntiä mitä täällä tunnen. Hän lienee sinuakin elähyttänyt, koskapa +nyt olet näin hiljaiseksi vaiennut. + +Mutta Vuorelan isäntä ei ruvennut nytkään sinnepäin vastaamaan. + +Rovasti ei sen enempää yrittänyt, vaan tunkeutui yhä lähemmäksi toista +asiaa, joka oli nähtävästi hänen sydämellänsä. + +--Viimeiseksi puhuin vaimosi kanssa Heikki-pojastanne.--Niinkuin +tiedät, on poikasi minunkin silmäteräni.--Olihan puhe siitä, että poika +pantaisiin oikeaan lukumiesten kouluun--Helsinkiin. + +Isäntä nosti vähän naurahtaen katseensa: + +--Oliko Kreetakin myöten? + +--Niin, tiedäthän sen itsekin, vastasi rovasti rykäisten.--Hän pani +vastaan. Äidin sydän ei semmoiseen eroon taipunut. Mutta nyt tahtoisin +kysyä, mitä sinä asiasta arvelisit? + +Ja kun Vuorelan vastaus viipyi, niin rovasti jatkoi itse: + +--Et sinä tunne ajan merkkejä. Sinä luulet tekeväsi kaiken, mitä +sinulta vaaditaan, kunhan pidät maasi lannassa ja ojitat peltosi. Mutta +sinä, Vuorela, et tiedä velvollisuuksistasi kansalaisena. Ihmisen ei +ole uhrattava ajalliset voimansa yksistään oman maansa, minä tarkoitan +oman peltonsa, niittynsä, ojansa ja aitansa hoitamiseen, vaan kunnon +kansalaisen on vaalittava suurta isänmaatansa, se on, kaikkien +suomalaisten yhteistä maata. Meidän on jokaisen uhraaminen sen +sivistyksen ja edistyksen hyväksi. Meidän on lähetettävä lapsemme +korkeimpiin suomalaisiin sivistyskouluihin, joita nyt isänmaan ystäväin +toimesta on tarjolla, valmistaaksemme heistä oppineita ja viisaita +kansalaisia, jotka pystyvät kulkemaan sivistyksemme etuvartioina.-- +Olemme näet siellä Helsingissä suurilla uhrauksilla perustaneet +suomalaisen alkeisopiston, jonka oppilaat pääsevät kahdeksanvuotisen +oppijakson suoritettuaan suoraan yliopistoon. Ja sieltä sitten on tie +avoinna vaikka minne, niin hyvin papiksi kuin hallitusmieheksi tai muun +tieteen korkeimmalle huipulle.--Niin, mutta tiedäpäs, Vuorela, että +tämä kaikki on rahoja maksanut--niin, niin:--suuri on ollut Suomen +miesten uhraavaisuus. Ja Suomen naisten sitten! Niistä on moni luopunut +kultaisista koristeistaan, päästänyt renkaat korvistansa voidakseen +osaltaan edistää asiaa. Ja Herra on siunannut tätä kansansa suurta +rakkauden työtä!--Mutta niinkö on sitten käyvä, että ne, joita varten +näin paljon on uhrattu, ovat välinpitämättömiä? Pitäisikö meidän +pelätä, että vastaperustettu koulu jää oppilaita vaille? + +Vuorelan isäntä katseli ajatuksissaan eteensä. Oli niinkuin suru +emännän kuoleman tähden jälleen olisi käynyt häneen kiinni ja +satakyntisenä petona istunut hänen päänsä kimpussa. Sitten hän taas +tuli niinkuin järkiinsä ja jatkoi tyynenä keskustelua. + +--Kyllähän saattaa niin olla kuin rovasti tässä on puhunut. Ja +tarvitaanhan sitä nyt entistä enemmän sekä hengellisen että maallisen +järjestyksen valvojia, pappeja ja vallesmanneja. Mutta mekin talonpojat +tarvitsemme miehemme. Ei auta meidän luopua ainoasta lapsestamme.-- +Hukkaan menisi koko työni ja kaikki vaivani, jos kadottaisin ainoan +perilliseni. Sama on, jos hänet sitten kouluunkin lähetän. Se on +niinkuin antaisin hänet silloin pois ja lahjoittaisin Helsingille. Ei +tule vuorelaisten eikä niemeläisten osaksi se hedelmä, jonka niin +hänestä kasvatan. Kenenkä hyväksi tuleekaan. Ehkä on järkeni sitä liian +hidas ymmärtämään.--Mutta minä olen jo vanha mies,--täällä kotona minä +tahdon nähdä oman kylvökseni hedelmät. + +Rovasti istui kauan mietiskellen. Pari kertaa hän oli puhumaisillaan ja +katsahti silmäkulmainsa alta Vuorelan isäntää, mutta ei puhunut +ennenkuin Vuorela alkoi kääntää keskustelua toisaanne. + +--Minä tahdon vielä siitä samasta asiasta,--sanoi hän, rykäisi ja +työnsi tuolinsa likemmäksi Vuorelaa. + +--Miksi luulet, että Niemelä ottaa sinusta etusijan, noin +kuntakokouksissa, tarkoitan, ja muutenkin missä sananvuoroa käytetään? + +Ja rovasti näki osuneensa jo nyt oikeaan kohtaan, sillä Vuorelaa +hytkäyttivät nämä sanat niinkuin hevosta piiskan napaus. Ja rovasti +jatkoi näin: + +--Sinä olet nukkunut, Vuorela; pitkää karhun unta olet nukkunut!--Ja +herättyäsi nyt et sinä näe etkä ymmärrä, että uusi voima on sillä välin +tullut maailmaan. Se on sivistyksen voima. Ja se on maalliselta +kannalta katsoen uusi mittakaava, jonka mukaan ihmiset arvostellaan. +Kun et tahtone silmiäsi ummistaa ja päästä näkemästä Jumalan teitä, +niin sinun pitää myöskin nähdä, että Herramme on tämän mittakaavan +hyväksynyt. Se on tullut Herran omaksi mittakaavaksi. Sillä sinun pitää +näkemän, että niitten käy tässäkin maailmassa hyvin, jotka sivistykseen +ja tietoon pyrkivät--paremmin kuin niitten, jotka pimeydessä tahtovat +pysyä. + +Ja taas katsahtaen kulmiensa alta Vuorelaan rovasti sanoi painavasti: + +--Vai miksi luulet Niemeläisten käyvän hyvin? Miksi luulet ihmisten +korvain heidän puoleensa kallistuvan?--Eikö siksi, että he puhuvat +sitä, mitä ovat kuulleet sivistyneitten opettavan, sitä, mitä ihmiset +täällä eivät vielä tiedä? Ja uutta on ihmiskorva harras kuulemaan.--He +ovat heikompaa sukua kuin Vuorelan kantaväki, paljon heikompaa, ja +kumminkin he vievät voiton sinulta, kuntamme juurelta?--No? No, +Vuorela? Mitä siihen sanot? + +Ja Vuorela vaipui mietteisiin. + +Rovasti antoi hänen jonkin aikaa rauhassa mietiskellä. Sitten hän +ikäänkuin tapaillen Vuorelan sisimpiä ajatuksia sanoi: + +--Tietysti, tietysti; sinä olet liian vanha ryhtyäksesi Niemelän kanssa +kilpajuoksuun. Eihän sinusta ole sanomalehtien lukijaksi eikä +kirjoittajaksi.--Tottahan luit Niemelän maaseutukirjeen?--Hi-hi-hi-- + +--Niemeläkö se--? + +--Sehän se--! Mutta annahan olla!--Niinkuin sanoin, sinä olet liian +vanha päästäksesi niissä asioissa hänestä edelle. Mutta siksi juuri +sanon: kun olet itse liian vanha, niin onhan poikasi sitä nuorempi. +Pane poikasi kouluun, kyllä hän aina Niemelän saavuttaa.--Eikä +Niemelällä ole perillistä.--Lukekoon poika ylioppilaaksi ja palatkoon +sitten jälleen isänsä maalle täyttämään ja lopettamaan mikä sinulta on +jäänyt keskeneräiseksi. + +Vuorela nousi seisaallensa ja meni uunin luo piippuansa kopistelemaan. +Kun hän jälleen kääntyi rovastiin päin, punersi täysi piipunpesä yhtenä +hehkuna. Hänen kasvonsa alkoivat kirkastua. Jotakin eloa välähti hänen +katseensa sammuvassa valossa. + +--En voi sanoa, virkkoi hän vihdoin tyynesti,--että rovastin puhe olisi +ihan perätöntäkään. Mutta jäisiköhän se Heikki matalan kattoni alle, +jos hän kerran lukeneena herrana tänne palaisi? + +--Väärin puhut sinä Vuorela meistä lukumiehistä.--Olenhan minäkin +lukumies ja enkö ole tätä sinun kotikuntaasi rakastanut niinkuin +omaani? Koko ikäni olen täällä työskennellyt,--ja eiköhän minut tänne +haudattanekin. + +--Kyllähän rovasti--sanoi Vuorela liikuttuneena,--ja toistahan +olisikin, jos Heikistä pappi tulisi;--miksi en kuuntelisi Heikkiäni +oman kotikirkkomme saarnastuolista. Enhän parempaa voisi toivoakaan-- + +--No niinpä niin.--Jollei hän auran kurkeen tahdo tarttua, niin +katsotaan, ehkä on tilaa minun vieressäni--jos silloin vielä eletään. +Emmehän tulevaisia tiedä. + +Mutta kun rovasti nyt oli oikean säikeen päässä, ei hän enää +hellittänytkään. Hän tuli usein Vuorelaan, ja heistä kasvoi entistä +ehommat ystävykset. + +Ja kun samasta asiasta kerran tuli puhe, niin Vuorela ilmaisi +päättäneensä lähettää Heikin Helsingin kouluun. + +--Siinä teet oikein?--sanoi rovasti vain puristaen Vuorelan kättä. + +Vuorelan isäntä oli siis ymmärtänyt rovastin puheen tuosta maailman +uudesta voimasta, jota sanottiin sivistykseksi--ja hyväksynyt rovastin +ehdottaman taistelutavan niemeläisiä vastaan. + +Tuli päätetyksi niin, että Heikki laitetaan Helsingin vastaperustettuun +suomalaiseen alkeisopistoon; että hän käytyään sen läpi suorittaa +ylioppilastutkinnon, mutta sitten sen enempää lukuja jatkamatta +antautuu maanviljelykseen. + +Siitä tulisi sitten niemeläisten vallan loppu. + +Vuorelan isäntä oli tämän jälkeen kuin toinen mies. Jotakin uutta oli +tullut hänen ajatuksiinsa.--Iloisuus palasi vanhaan Vuorelan taloon, +levisi koko perheeseen, työväkeen ja kaikkeen ympäristöön. + +Ja rovasti hykerteli käsiään. Hänelle oli vain pääasia, että hän oli +saanut taas yhden oppilaan lisäksi. Kolme hän oli tätä ennen saanut +liikkeelle--naapurikunnissa; ja nyt neljännen vihdoin tästäkin, joka +muuten oli kuuluisa vanhoillisuuden pesä. + + + +II. + +Siihen aikaan kun ikuiset hongikot vielä peittivät Suomen harmaita +kallioita ja kanervaisia saloja, joissa ei ollut vielä kuin tikalla ja +palokärjellä kolistelemista, siihen aikaan myöskin Suomen pienoiset +kaupungit sisävesistöjen varsilla tai meren rantamilla, loppumattomien +taipaleitten erottamina ja kaikkea yhdyssidettä vailla, viettivät +tuskin tuntuvaa elämää kukin erikseen oman hiljaisen kirkkonsa +ympärillä. Jokapyhäisellä saarnallansa kirkkoherra tyydytti niiden +henkiset tarpeet, ja kunkin maallisia tarpeita taas punnitsivat +isällisellä tarkkuudella kaupungin kauppiaat. Ammattitaito ja hiljainen +ahkeruus oli porvariston ainoa ylpeys; ja vanhojen ruotsinaikaisten +tapojen säilyttäminen pyhänä oli säätyläisten ainoa huoli. + +Pääkaupunki kaukana merenrannalla ruotsalaisine yliopistoineen ja +kouluineen, sekin eli omaa elämäänsä, tuntematta yhteyttä sen maaperän +kanssa, jolle se vähitellen kasvoi. + +Mutta juuri kesken tätä kuollutta rauhaa oli siellä sen lukumiesten ja +hengenpalvelijain joukossa joitakuita, jotka kulkivat kuin Jumalan +kipinä sydämessä. He alkoivat puhua isänmaasta ja rakkaudesta kansaan. +Ja he hakivat sanoja ilmaistakseen muille sitä elämän väkevää voimaa, +joka alkoi pulputa heidän veressään; eivätkä mitkään sanat olleet +heille kyllin suuria ja voimakkaita. Mutta kipinä syttyi toisiinkin ja +leveni levenemistään. + +Kävi kuin heräämisen ensi värähdys ihmissieluissa. + +Se oli uusi oppi. Tuntemattomalla, suurella voimalla se puhui sydämeen: +rakasta kansaasi! + +Se oli Hegelin oppi, jolla hän on lamauttanut Napoleonin +maailman-voittaneet joukot ja perustanut Saksan; eikä se oppi ollut +muuta kuin: rakasta kansaasi! + +Opin tullessa meidän maaperällemme oli täällä vastassa pietismi--tuo +pitkien talvihämäriemme kasvattama kulttuuriliike, jäykkiä +uskonnollisuuteen vajonneita sydämiä. + +Mutta oppi löysi tiensä sen ajan nuorempaan sukupolveen. + +Heidän sielussaan eivät vanhempain hartaat pietistiset opit, jotka +olivat joskus tuntuneet kuivilta ja ainoastaan alituisesta kuulemisesta +mieleen painuneet, olleet missään ristiriidassa ajan uuden aatteen +kanssa. Päinvastoin ne vasta sen avulla saivat selityksensä ja +ajatuksensa. + +Äiti oli opettanut: noudata Jumalan tahtoa! + +Ajan hengetär opetti: rakasta kansaasi! + +Kun nuo kaksi oppia pääsivät samaan lämpimään ihmissydämeen, täytyi +niiden luonnostaankin yhtyä yhdeksi ainoaksi: Jumalan tahto on, että +rakastat kansaasi! + +Ja katso! Äidin vaivalla istuttama opetus Jumalasta ja hänen pyhästä +tahdostaan leimahti mieleen kirkkaana ja selvänä kuin pohjoisen +talviyön tuli. Se muuttui eläväksi, maailmaa hallitsevaksi voimaksi, +täynnänsä pyhää henkeä ja väkevyyttä. Se ei ilmaissut enää ainoastaan +omantunnon lakia hiljaiselle, maailman hyörinästä pois vetäytyvälle +sielunelämälle, vaan muuttui kaiken kansalaistoiminnan, kaiken julkisen +pyrkimyksen eläväksi laiksi. + +Ne miehet, joissa tämmöinen aatteen sulautuminen oli tapahtunut, +tunsivat sen suuren uudestisynnyttävän voiman itsessänsä. Se valaisi +heille elämän uudelta puolelta ja näytti uusia elämäntarkoituksia, +jotka vaativat heitä kokonaan itsellensä. Ja heidän täytyi kummastua +sitä laajaa hengen valtaa, joka oli näin tullut heidän käsiinsä. + +Sillä mihinkä he koskettivatkin, siinä heti tuntui heräämisen liike; +siinä heti sulivat jäiset siteet, jäykistyneet muodot muuttuivat +elimellisiksi ja alkoivat kehittyä. Heidän harras, hilpeä työnsä ja +alttiit, ilomielin tehdyt uhrauksensa kantoivat hedelmää pikemmin ja +tuhat kertaa runsaammin kuin he olivat voineet aavistaa. He näkivät +aamun sarastavan kaikkialla. Ennen alastomat kalliot ruohottuivat, +vaiennut laulu alkoi kajahdella. Syntyi suomalainen koulu, virisi +Suomen runotar, elpyi Suomen taide. Ja nousi suomen soinnukas kieli +uutena tulokkaana sivistyskielten rinnalle. Loppumattomalta näytti +uuden syntymyksen alkanut sarja. + +Ja he seisoivat sankareina meidän heränneen kansamme edessä. He olivat +meidän suuria miehiämme. + +Siinä koulussa, joka oli tämän herätyksen ensimmäisiä tuotteita, sai +Heikkikin kasvatuksensa. Hän tuli ylioppilaaksi silloin kun +isänmaallinen innostus yliopiston nuorisossa oli palavimmillaan. + +Vastapainoksi puhtaasti kansalliselle, suomalaiselle herätykselle +olivat muutamat maan hallitusmiehistä ja vaikuttavimmista henkilöistä +allekirjoittaneet liberaalisen eli sittemmin valeliberaaliseksi sanotun +puolueohjelman, joka julkaistiin sanomalehtien ja lentokirjojen avulla +yli koko maan. Se sisälsi kaikenlaisia hyväksyttäviä periaatteita, oli +kokoonpantu verrattoman kaunispukuiseen muotoon, mutta samalla ylevällä +virallisuudellaan ja hallitsevalla isällisyydellään koetti himmentää +ja tieltänsä tunkea sitä kansallista liikettä, joka tuoreena ja +itsenäisenä kuin keväinen ruoho pyrki kasvamaan joka paikkaan. + +Kansallisen herätyksen jo vanhentuvien miesten keskuudesta nousi +silloin vielä kerran Juhana Vilhelm Snellman, liikkeen varsinainen +aloittaja ja tunnustettu päämies. Hän julkaisi Morgonbladetissa +kuuluisan kirjoituksensa "Dagbladspartiets program" ja tappoi yhdellä +iskulla koko valeliberaalisen puolueen. + +Kun liberaalit olivat koettaneet koristella ja tulevaisuuden varalta +suunnitella hallitus- ja virkamiehistön tietä, silloin Snellmanin oppi +puhui suoraan sen nuorison sydämeen, joka tullen uusista suomalaisista +kouluista alkoi tähän aikaan täyttää yliopistoa. + +Kun liberaalit mahtailivat vanhalla perintökulttuurilla, opetti +Snellman, ettei suomalaista kulttuuria vielä ole olemassakaan, että se +on vasta luotava. Hän ohjasi nuorison noille suunnattomille työaloille, +osoitti, kuinka paljon sillä on rakkauden kohdetta, osoitti sille +uusia, suuruuteen vieviä elämäntarkoituksia. + +Ja nuo suomalaiset talonpoikaistulokkaat, nuo ujot pojat vielä +kehittymättömine kasvoineen, silmät palaen totuudenrakkautta ja koko +olemus uhkuen tuntematonta, vasta hapuilevaa kehittymisen +mahdollisuutta,--he ymmärsivät Snellmanin opin sydämensä koko +syvyydellä. Tuskin Snellman itsekään lienee osannut aavistaa sen +vaikutuksen voimallisuutta, jonka hänen oppinsa synnytti juuri noissa +yliopistoon tulleissa kansan omissa lapsissa. Snellman oli kyllä +lausunut aatteensa käytännöllisen toteutuksen olevan siinä, että +sivistyneet lähestyvät kansaa ja pyrkivät siihen sulautumaan. Mutta +tätä käsitettiin monella tavalla. Teoreetikot puhuivat mieluummin +"kansallisuudesta" ja sen "hegemoniasta"; toiset ymmärsivät "kansalla" +jotakin valtiollista kokonaisuutta.--Mutta nuoriso ei liene tehnyt +erityistä tiliä itselleen tuosta käsitteestä. Se tyytyi siihen, että +"kansan" nimeä mainitessa kotoisen seudun viehkeä, päivänpaisteinen +näky välähti mielessä ja kuvastui sen tuttu väestö auroineen, +karjoineen, laitumineen. Se oli yliopistoon tullut vain valmistuakseen +kansan palvelukseen. Sivistys oli vain kansaa varten. Kansaa ei ollut +ainoastaan lähestyttävä, vaan siihen oli kokonansa uppouduttava, +sulauduttava. Nuoriso käsitti Snellmanin opin sanasta sanaan: +suurena, mahtavana vaatimuksena luopua kaikista turhamaisuuden, +yhteiskunnallisen maineen, vallan, rikkauden ja persoonallisen onnen +pyyteistä sekä vannoutua kansan palvelukseen, pitää kansan etua kaiken +toiminnan aiheena, uhrautua kokonaan sydämineen, toiveineen, +tarkoituksineen tuolle kotoiselle kansalle, jota piti kuolemaan asti +ylitse kaiken rakastaa.---- + +Se innostus, joka ylioppilasnuorisossa oli näin leimahtanut +ilmiliekkiin, herätti koko maan huomion. Vanhemmatkin ihmiset +seurasivat tarkasti uutisia noista myrskyisistä ylioppilaskokouksista, +joissa suomenkieli ja suomenmieli tekivät ensimmäisiä ponnistuksiaan +päästäkseen ylivaltaan ruotsinkielen ja ruotsinmielen rinnalla. +Saavutettujen voittojen kunniaksi vietettiin juhlia ja pidettiin +puheita, joissa innostus kuohui yli äyräitten. Kenenkään syrjäisen +kokemukset eivät riittäneet ennustamaan mitä olisi tapahtuva huomenna +tai ylihuomenna. Sillä nuoriso kulki omaa tietänsä, jota eivät +määränneet vieraat kokemukset,--se meni eteenpäin niinkuin valon +lapset, uutuutta ja totuutta kohti--niinkuin olisi kulkenut ennen aivan +käymättömiä teitä, niinkuin olisi jo huomenna voinut näyttää maailmalle +jotakin ennen kuulumatonta, suurta, aavistamatonta. + + * * * * * + +Heikki oli ylioppilaaksi päästyään vain hätimmiten pistäytynyt kotona. +Isä olisi tahtonut häntä kohta jäämään Vuorelaan ja alkoi jo olla +tiukkana. Mutta sitten tuli sinne vanha rovasti käymään Vuorelan +valkolakkista nähdäkseen. Ja kun hän näki nuoren Heikin ja kuuli hänen +innokkaan puheensa, niin kiertyi kyynel rovastin silmään: "Niinhän sitä +mekin ennen--aivan tuolla tavalla!"--Hän puhui sitten kahden Vuorelan +kanssa, ja isä vihdoin taipuikin; arveli, että olkoon vaan sen vuoden +vielä Helsingissä. + +Ja Heikki palasi Helsinkiin. + +Ja oli sen vuoden siellä. + +Ja juuri sinä vuonna virisi ylioppilas-elämä ylimmilleen. Heikki +antautui sen pyörteeseen hehkuvin innoin, sillä johtajat pitivät +hänestä paljon ja olivat ottaneet hänet sisimpään seurapiiriinsä, missä +he pitivät tulisimmat isänmaalliset puheensa ja takoivat rohkeimmat +puoluetuumansa. + +Kun kevät alkoi lähestyä, tapahtui vihdoin suomalaisten ratkaiseva +voitto. Kaikki horjuvimmatkin saatiin innostumaan, ja suurella +enemmistöllä ylioppilaskunta päätti toimeenpanna juhlan, jossa +suomalainen henki tulisi vallitsevaksi ja ruotsinkielelle myönnettiin +vain toisarvoinen asema. Se olisi kokonaan suljettu pois, jos olisi +oltu varmat kaikista niistä, jotka nyt saatiin äänestämään suomalaisten +kanssa. Mutta niiden joukossa oli paljon semmoisia, jotka puhuivat +oikeudesta ja kohtuudesta ja olivat horjuvaisia. + +Ne olivat kukistetut jo nytkin nuo ruotsalaiset. Ne kulkivat +masentuneina ulos ylioppilastalosta, jossa olivat tähän asti vielä +olleet ylimmässä vallassa. Ja oli kuin heidän mukanansa olisivat +vaeltaneet ulos tästä talosta vanhat ruotsalaiset muistot ja +traditsionit ja tarinat.----Eteisessä yksi ja toinen vain nyykäytti +hyvästiksi päätä jollekulle tutulle jäävien voittajien joukossa, jotka +nyt virtasivat kirkkain kaasuliekein valaistuun ylioppilassaliin +voittojuhlaansa viettämään. + +Se juhla oli kohta täydessä vauhdissa. + +Mutta kesken kuuminta nousi eräs päättäväisen näköinen, pitkä +nuorukainen pöydän päässä ja kilisti lasia sanoakseen jotakin. Hän piti +innokkaan puheen saavutetun voiton kunniaksi, mutta lopetti jostakin +syystä varoittavalla huudahduksella: "Hyvät herrat, tähän asti, mutta +ei edemmäs!" + +Jotkut vastasivat hänen puheeseensa epävarmoin hyvä-huudoin, toiset +alkoivat keskustella ja väitellä. Mutta silloin nousi sijaltaan eräs +johtajista, ja sali hiljeni äänettömäksi. Hän tahtoi säälimättä +alastomaksi paljastaa sen kerrassaan raukkamaisen periaatteen, joka +piili edellisen puhujan kehoituksessa. "Mekö emme menisi eteenpäin +kertakaikkiaan valitsemallamme tiellä!? Me, jotka olemme ottaneet vasta +ensimmäisen askeleen! Me, jotka vasta alamme!--Huono on se ääni, joka +nyt huutaa seisahdusta. Eteenpäin nyt jos koskaan! Porttien ja esteiden +täytyy edessämme aueta selko selälleen, ja missä ne eivät aukea, siellä +me ne kukistamme, siellä me ne muserramme, siellä me ne maahan +ruhjomme!!!" + +--Eläköön!!! rämähti hänelle vastaukseksi kuin yhdestä suusta. + +Se oli johtaja. + +Kuinka monet olivat epäilleet ja tunteneet epävarmuutta! + +Ja kuinka monen hän noilla voimakkailla sanoillaan sai heittämään +epäilyksensä ja yhtymään "punaisten" joukkoon! + +Riemuhuutojen kaikuessa häntä kannettiin nojatuolissa ympäri valaistua +salia. + +Siihen juhla päättyi. + + * * * * * + +Heikki tuli myöhään kotiinsa, kolmannessa kerroksessa olevaan pieneen +huoneeseen. Hän oli vielä aivan haltioissaan kaikesta siitä, mitä oli +tapahtunut. + +Isänmaallinen innostus oli tänä iltana syöpynyt hänen mielialaansa, +tehnyt sen niin juhlalliseksi, että hänestä oli aivan outoa antautua +tavallisiin jokapäiväisyyksiin, riisuutua ja panna maata. + +Hän vieritti uutimen ylös ja aukaisi molemmat ikkunanpuoliskot. Kuu +valahti syvälle huoneen sisustaan, ja ilmassa oli varhaisen kevään +täyteläs henki. Heikki seisahtui ikkunan ääreen ja painoi ohimonsa sen +pieleen;--niinkuin voi tehdä vain yksin ollessaan. + +Koko Aleksanterinkatu oli kuun valossa, hiljaisena, tyynenä, rauha +kaikkialla, ei yksikään ajuri rämisyttänyt katua, hiljainen nukkuva +rauha kuun valvoessa. Mustat, kosteat kattopellit kiiltelivät siellä +täällä, mutta missä oli valkoista rapattua kivimuuria, siellä kuu +tuhlasi valoa koko terältään piirustaakseen rakennusten seinille +ylhäältä katsottuja varjokuviansa talojen piipuista ja tikapuista. Ja +kivetty katu tuolla alhaalla näkyi pienimpiä erikoisuuksiaan myöten.-- +Mutta kaikki tämä meni pieneksi vähäpätöiseksi leikiksi, kun katsahti +taivaan äärettömään tummansiniseen pimeyteen, jossa tähdet siristivät +ja kuu siirtyili hiljalleen eteenpäin yksijonoisten höyhenpilvien +lomitse. + +Heikki muisteli mielessään vielä kertaalleen kaikki tämäniltaiset +tapaukset. Moni kohta pani hänen sydämensä sykähtämään. Hänkin oli +pitänyt puheen,--ensimmäisensä. Se oli kysynyt häneltä sanomatonta +uskallusta. Mutta kerran alkuun päästyään hän oli saanut äänen +valtaansa. Hän oli itsekin innostunut ja puhui ex tempore.---- +Erittäinkin oli loppu onnistunut. Kaikki olivat seisoneet äänettöminä +ja uteliaina.--"Hyvät herrat!" oli Heikki sanonut lopuksi, "se Sampo, +jota Kalevalan urhot olivat onnensa luojaksi turhaan tavoitelleet, jota +maailman alusta alkaen on tavoiteltu ja haettu, se Sampo on nyt +löydetty! Snellman on sen löytänyt! Se ei ole vaskea eikä kuparia; se +ei ole kultaa eikä hopeaa! Se on--meidän rakkautemme kansaan!!!" + +Nämä sanat olivat herättäneet yleistä huomiota, ja jotkut vanhemmista +olivat tulleet hänen kättään puristamaan ja esittämään veljenmaljaa. +Isänmaallinen laulu oli heti jälkeen kajahtanut laululavalta. + +Ja Antti, joka oli Heikin läheisin toveri ja johtomiehiä, sanoi, että +se oli suuri ajatus. + +Heikki oli puheellaan lupautunut "punaisinten" joukkoon. Hän oli nyt +hänkin ikäänkuin tehnyt valan isänmaallensa, horjumattoman, +peräytymättömän valan. Kaikki muut tarkoitukset saivat siirtyä, +ainoastaan isänmaata oli tästedes palveleminen. + +Ja innostusta väräjävin huulin Heikki itsekseen kuutamoisen yön +hiljaisuudessa kuiskasi hänen puheensa jälkeen lauletun laulun sanat: + + "Jos sydän sulla puhdas on, + ja mieli vakaa, peloton, + niin yhdy meihin, tänne jää, + ja pyhä vanno vala tää: + Tää Suomenmaa mun toimen' saa; + sen eestä vaan + ma ainiaan + teen työtä saakka kuolemaan!" + * * * + * * * + "Siis vanno näin: + Ain' eteenpäin! + Ei oikeaan, ei vasempaan, + mutt' eteen eestä Suomen vaan!" + +Ja hän vannoi nyt mielessään toisen kerran, pyhästi, väräjävä rukous +huulilla. + +Ja vannoutuneen tunne oli autuas, se oli vapauttava; se selitti hyvin +paljon, se ratkaisi sovinnollisesti. Se antoi suorastaan loppumatonta +vakaumuksen voimaa, puhalsi jumalaista hehkua sieluun, kasvatti +mielikuvitukseen siellä ennen olemattomia kuvia, jotka uutuudellaan ja +voimallaan hurmasivat sydämen ja tainnuttivat mielen. + +Nyt oli hänellä käsissään kaiken henkisen suuruuden lunnassanat. Siinä +ne olivat, hän tiesi ne. Niistä oli nyt vain pidettävä kiinni: Rakasta +aina vain tuota suurta, tuota kokonaista! Pysy aina täällä henkesi +huipulla! Älä päästä luoksesi hajoittavaa jokapäiväisyyttä pikku +palveluksineen ja huolineen. + +Kuinka mitättömältä ja mielettömältä tuntuvat täältä ylhäältä yksilön +omaa etua tarkoittavat pyrinnöt! Kuinka kaukana on täältä itsekkyys ja +itserakkaus! Kuinka suurta on yhteishyvän takia uhrautuminen,--niin, +kuolemakin isänmaan vuoksi!--"vi sjelva mÃ¥ förgätna dö som vägen i dess +sjö!"---- + +Oi, kuinka elämä on sentään ihanaa ja suurta!-- + +Ja Heikki alkoi mielessään pitää puhetta. Hän oli seisovinaan korkealla +puhujalavalla, niinkuin tänä iltanakin. Hänen edessään oli ääretön +kuulijajoukko--ne olivat kuutamon valossa törröttäviä savupiippuja +talojen katoilla. Tuossa oli yksi, joka seisoi pää kallellaan +kuunnellen: tuossa toinen, joka katsoi miettien eteensä. Mutta kaikki +ne olivat hiljaa ja silmää värähdyttämättä kuuntelivat mitä puhuja +aikoi heille lausua. Oli se jännittävä hetki, jolloin puhujan +ensimmäistä sanaa vielä odotetaan. + +--Hyvät herrat!---- + +Ja kuulijajoukko värähtää, ottaa ikäänkuin askeleen lähemmäksi, on +yhtenä kuuntelevana korvana--. + +Puhuja alkaa ensin hiljaa, mutta paisuttaa sitten joka sanalla ääntänsä +rytmillisissä laineissa: + +------Te, jotka olette kokoontuneet tällä myöhäisellä hetkellä +neuvottelemaan siitä suuresta taistelusta, joka päivän valjetessa on +alkava, kuulkaa mitä minulla on teille sanomista! + +Ja koko kuulijaparvi hiljenee jos mahdollista vieläkin tyystimmin. + +Mutta tuolla takana oli joku muita pitempi savupiippu. Näytti niinkuin +itse Snellman olisi viitannut puhujaa luokseen ja sanonut ympärillä +seisoville: katsokaa tuonne, tuolla seisoo nuori ylioppilas +puhujalavalla, ottakaa vaari hänestä, hän on niitä valituita, kuulkaa +mitä hän sanoo! + +Ja Heikki tuli tästä niin liikuttuneeksi, että hän oli laskeutuvinaan +polvilleen tuon suuren miehen eteen ja nyyhkyttäen lausui sanat: + +--Ottakaa minut, ottakaa minut kokonaan! Minä olen teidän, minä olen +vannoutunut teille! Minä olen toteuttava ne toiveet, joita teillä on +minusta, minä olen tekevä vielä enemmän: minä annan elämäni teille! + +Joku ajuri rämisytti äkkiä hiljaista katua. + +Heikki vavahti kuin valveille. Hänen silmänsä olivat vettyneet, ja hän +kuivasi ne. + +Tuntui vähän kylmältä. + +Hän sulki ikkunan vielä viimeisen kerran katsahdettuaan kuutamoyöhön, +vieritti sitten uutimen alas ja sytytti viheriäkupuisen lamppunsa. + +Hän oli henkisesti ravittu, hän oli hyvin onnellinen. + +Kaikki, mitä oli pöydälläkin, hänen tutut, vanhat, pienet kapineensa, +paperiveitsi, mustepullo, kynät, harpin puolikas ja lakkapalanen siinä +sinisellä aluspaperilla, niitä hän nyt katseli vähän säälien, ja ne +puolestaan ikäänkuin pyrkivät hänelle onnea toivottamaan. + +Mutta merkillisimmältä näytti Heikistä hänen vanha viulunsa, jolla +hänen oli nuoresta pitäen aina ollut tapana soitella. Se tuntui aivan +kuin häpeävän olemustaan ja kiertyvän ujon kapeaksi tuolla riippuessaan +seinällä. + +Kuinka äärettömästi eri asioita olivat sentään harjoitella +viulunsoittoa ja pyhittää elämänsä suurille aatteille! + +Jos Antti--hän, joka oli johtomiehiä--olisi tullut tänne ja sattumalta +nähnyt tuon viulun, hän olisi varmaan halveksien kysynyt: "Soitteletko +sinä viulua?" Heikki olisi silloin tietysti naurahtanut ja ohimennen +sanonut, että se on vain vanha muisto isältä. + +Mutta pelkästä ajatuksesta Heikki otti viulunsa seinältä, pani sen +koteloon ja työnsi sängyn alle---- + +Vasta juuri ennen maatapanoa hän huomasi pöydällä jotain, jota siinä ei +tavallisesti ollut. Se oli kirje,--avaamaton, iltapostissa tullut. + +Heikkiä hytkäytti. Hän avasi kirjeen vähän levottomana. + + "Heikki-pojalleni! + + Nyt kirjoitan sinulle, rakas poikani, taas uudella käskyllä, että + tulet kotiin niin pian kuin asiat myöden antavat, meillä alkavat + kevätkylvöt nousevalla viikolla ja minun tahtoni on, että tulet jo + kohta kotiin, eihän sinusta muuten maanviljelijää koskaan tule, + jollet saa olla mukana talon töissä, ja minä olen jo vanha mies + enkä jaksaisi, niin myös tahdon sanoa Liisan puolesta terveisiä, + joka on emäntänä täällä vanhassa Vuorelassa, että hänkin pyytää + sinua kiiruusti tulemaan kotiin. Isäsi." + +Oli niinkuin Heikki olisi tullut jostakin korkeudesta alas. + +Oh, kuinka tämä putous tuntui katkeralta! + +Kevätkylvöt, likavesistä lirisevät purot, siat, lampaat, aidat, ojat, +lantatunkiot ja sontaiset rengit päivettyneine naamoineen, puukko +toisessa kädessä ja toisessa höyryävä peruna, ja koko väestö tapoineen +ja puheenparsineen. + +Sinnekö, sinnekö ikipäiviksi? + +Kaikki tämä tuli kuin hajoittava, raaka voima keskelle ihanaa aatteiden +maailmaa, ruhjoi alas kaiken ja levitti itsensä säälimättä sijaan. + +Oli niinkuin itku olisi tahtonut tuohon paikkaan tukahduttaa, mutta se +ei tullut edes silmiin asti. + +Heikki tunsi isänsä ja näki hänet nyt ihan kuin elävänä edessään,-- +hänen varman, tasaisen, mutta peräytymättömän luontonsa. Siinä ei +auttanut muu keino kuin totteleminen.--Tuon rauhallisen olennon edessä +meni säpäleiksi kaikki aatteellinen isänmaallisuus, niinkuin se olisi +ollut tyhjä tuulen tupa; kaikki purkautui samassa hetkessä, ja jäljellä +oli käytännöllinen todellisuus: Vuorelan saviset pellot ja isän kysyvä, +odottava katse. + +Ja tiesihän Heikki oikeastaan jo alusta asti, että hänen oli ennen +kuolemaansa maahan hautautuminen! Tiesihän hän, että ratkaisevan hetken +ennen tai myöhemmin täytyi tulla! Miksi se siis tuntui juuri nyt niin +katkeralta, niin sanomattoman masentavalta, aivan kuin olisi suu +ikuisiksi tukittu ja hengittäminen enää mahdoton! + +Niin, se tuli niin sopimattomaan aikaan, se tuli niinkuin takatalvi +kesken kesää; tuli pakkona kesken vapautta; tuli kaikkine +velvollisuuksineen ja ikävän jokapäiväisyyden ilmikuvana. + +Ah, jos saisi tuon horjumattoman, jäykän isän ymmärtämään. Hänen +silmiensä takana asui jokin salainen lempeys, jokin ääretön +mahdollisuus. Jospa jonakin hellänä hetkenä voisi tarttua kaksin käsin +hänen harmaantuvaan päähänsä ja kuiskata häiritsemättömän hiljaa hänen +korvaansa: isä, isä, annathan minun olla siellä, missä minua niin +sanomattomasti haluttaa? + +Ja isä täynnä pyhää ymmärrystä ei varmaankaan kieltäisi. + +He jäisivät sinne Vuorelaan, isä ja Liisa. Heikki kyllä heitä +muistelisi ja heille kirjoittelisi. Hän ei unohtaisi heitä koskaan, ei +edes sittenkään, jos häntä kannettaisiin kerran niinkuin tämäniltaista +johtajaa ympäri juhlasalia eläköönhuutojen kaikuessa.--Ja hän tahtoisi +silloin tällöin käydä siellä kotona. Silloin he olisivat hänestä +ylpeitä ja pitäisivät häntä hyvin hyvänä! + +Ja Heikin tuli äkkiä lämmin olla, hän hymähti sisäisesti, muisti jotain +lapsuudesta, ajatteli Liisaa. Liisa kyllä keinon tietäisi, jos olisi +täällä.--Ja taas hän myhähteli. Muisti jotain heidän välistään. + +Mitä jos isän saisi vielä ymmärtämään, suostumaan edes jonkin vuoden +ajaksi! Ja muutahan Heikki ei oikeastaan tarvitsisikaan. Vanhempana hän +kyllä tulisi maalle, sillä voihan sieltäkin isänmaan hyväksi vaikuttaa; +olihan Meurmankin elänyt suurimman osan ikäänsä maalla maata viljellen +ja kumminkin hän oli melkein kuin toinen Snellman. + +Toukokuun 12 päivänä oli ylioppilaskunta päättänyt viettää suurenmoisen +kansallisjuhlan Juhana Vilhelm Snellmanin kunniaksi. Tähän juhlaan +aiottiin kutsua ihmisiä kaikkialta ympäri koko maan, myöskin paljon +talonpoikia. Heikin ei tarvitsisi muuta kuin ilmoittaa isänsä +kutsuttavaksi---- + +Ehkä isä tänne tultuansa, nähtyään suurenmoisen kansallisjuhlan ja +kuultuaan kaikki siinä pidettävät puheet innostuisi hänkin ja tulisi +toisiin ajatuksiin Heikin tulevaisuudesta, huomaisi, että nouseva +kansansivistys olisi hukassa, jos kaikki isät hänen tavallaan +hautaisivat poikansa maanmyyriksi. + +Ja hän istui heti kirjoittamaan kirjettä isälle. + +Siitä tuli pitkä, kaunis kirje, jossa Heikki vaati isää välttämättä +tulemaan. Juhla tulisi olemaan niin suuri, ettei koskaan vielä +semmoista oltu nähty eikä kuultu. Sen tarkoituksena oli samalla saada +lähennetyksi sivistyneitä ja talonpoikia toisiinsa ja johtaa heitä +ikuiseen liittoon, yhteiseen työhön isänmaan palveluksessa.--Saisihan +isä sitten tutustua Heikin tovereihin, joihin Heikki oli ennättänyt +lujasti kiintyä, saisi kuulla itse Snellmanin puhuvan, näkisi Koskisen +ja Meurmanin ja monia muita isänmaan ensimmäisiä miehiä.--Liisa kyllä +hoitaisi taloutta sillä aikaa. + +Ja tämän kirjoitettuansa hän rauhoittui, riisui vaatteensa ja +heittäytyi vuoteelleen, vielä yhä muistellen siellä kaukana kultaisessa +kodissa olevaa isää ja Liisaa. + +Ja hän vaipui syvälle näihin kotoisiin muistoihin. Koko lapsuus kulki +hänen editsensä. Ajatus viivähti monessa muistossa ja kietoutui +lämpimästi hänen rinnallaan kasvaneen Liisan ympärille. Ja se pysähtyi +sen Liisan viereen, jonka hän oli kotona nähnyt jo täysikasvuisena +askartavan, kun hän oli siellä pikimmältään pistäytynyt ylioppilaaksi +tultuaan. + +Oli hetkiä, joina Heikki tunsi itsensä ihan kuin toiseksi ihmiseksi. +Hänen mieleensä silloin aina muistui äiti-vainaja ja Liisa ja isä ja +koko koti tapoineen ja pikku tapauksineen. Kaikki sen omituisuudet, +kömpelöt ihmiset ja pienet harrastukset, ne tuntuivat niin +ymmärrettäviltä ja rakkailta. Semmoinen lämmin, hyvä, kodikas tunne +pujahti kuin taivaista sydämeen ja pyrki kirkastamaan sen pimeimpiäkin +lokeroita.--Sitä vastoin kaikki, mikä oli niin sanottua suurta, +isänmaallista, aatteellista, innostusta, muuttui oudoksi, vähän +vieraaksi, ja pakeni kauas mustana keränä, joka muistutti sitten +olemisestaan vain pienellä painolla sydämeen. + +Mutta ennen näihin ajatuksiin nukkumista Heikki vielä kerran vavahti +valveille: koko tämäniltainen kokous välähti hänen mielessään ja +muistui kuutamossa vannottu vala. Kaikki tuo tuntui ikäänkuin +nuhtelevan häntä siitä heikkoudesta, johon hän oli langennut +antautuessaan noihin hentoihin kotohaaveiluihin. + +Oikeastaan ei tässä olisi saanut olla kysymyksessä mikään muu kuin +suoran vastauksen antaminen isälle. Heikki ei voinut tulla kotiin, +siinä kaikki. Olihan isänmaan etu toki suuriarvoisempi kuin mikään muu +yksityisen elämän kysymys. + +Tässä se juuri oli erotus suurten ja pikku sielujen välillä. Suuri +sielu ei olisi koskaan epäillyt katkaista mitä yksityistä sidettä +tahansa tuon suuren, tuon aatteellisen tähden, joka on kaikkien suurten +sielujen oikea elämänala. + +Eikä Heikkikään olisi epäillyt katkaista siteitään kotonsa kanssa. Ei +ainakaan siksi, että se olisi ollut hänen mielestään väärä teko. Se +saattoi olla päinvastoin hänen korkeampi velvollisuutensa. + +Mutta hänestä--ja sen hän tunnusti itselleen melkein häveten--hänestä +tuntui sanomattoman vaikealta alkaa asiasta puhetta isän kanssa. Kun +isä ei voinut aavistaakaan, että Heikki aikoo jättää Vuorelan! Ja kun +hän oli aina ollut siinä luulossa, että Heikki palaisi!--Se oli melkein +naisellista, kunpa vain ei suorastaan raukkamaista; mutta samalla +tuntui melkein mahdottomalta sitä voittaa. + +--Mikä omituinen kaksinaisuus on minun luonteessani! ajatteli Heikki.-- +Minun aatteeni, minun taisteluni hyvän puolesta, minun tulevaisuuteni-- +ja sitten minä itse! Jos toverini tietäisivät! Jos he tietäisivät,-- +että minä joskus, kun olen aivan, aivan yksin, ajattelen toista--huuh, +se on kauheata! He eivät suinkaan ihailisi minua! Jos he tietäisivät, +että minä oikeastaan syvimmässä itsessäni en ole muuta kuin hiljainen, +hyvänsävyisä poika, joka tahtoisi totella isää ja päästä Liisan luo, +rakastaa viulua ja kaikkea pientä, viatonta ja muiden huomiosta pois +jäänyttä----niin, niin, ja että minun oikeastaan tuli sanomattomasti +sääli ruotsinmielisiä, kun he siinä peräkkäin kulkivat ulos; että minä +saatoin toden teolla epäillä, kenen puolella oikeus oikeastaan oli!-- +Hyi, mikä minä olenkaan! Mitä vastakkaisia ajatuksia minussa voi olla! +Minussa on jotakin epäluotettavaa! + +Isänmaa, isänmaa, sinun luoksesi, sinun pyhän lippusi juurelle!--Oi, +jos he sen tietäisivät! Jumala minua siunatkoon ja varjelkoon---- + +Ja hän nukkui rukoukseensa. + +Lamppu jäi tuolille viereen palamaan, sihisi hiljaa itseksensä. Isän +kirje oli käpertyneenä sen vieressä. Saappaat olivat rinnakkain sängyn +jalkapuolella, toinen taittuneena, toinen ojona. + +Heikki mutisi jotain isänmaasta, mutta sitten nukkui sikeään uneen. + +Hänellä oli kaunis pää, kasvojen ilme ehkä vähän naisellinen, ohimot +vaalean kuultavat ja hienon suonen sinistämät. Tukka, vasta viime +aikoina vähän tummennut, kiharoitui niskassa ja korvan luona. +Ainoastaan alaleuassa oli jotakin, joka muistutti talonpoikaiskasvoja, +ja ehkä myöskin kiharat ohimoissa. + +--Maan tasalle kukistakaa! huusi Heikki ja kavahti istualleen. Hän +heräsi, sammutti lampun ja paiskautui jälleen kyljellensä. + + * * * * * + +Muutamia päiviä ennen juhlaa Heikin isä tulikin Helsinkiin. + +Heikki huomasi jo alusta pitäen, että koko retken tarkoitus oli +oikeastaan hänen kotiinviemisensä yhtä paljon kuin Snellmanin juhlan +näkeminen. Mutta siitä Heikki ei ollut millänsäkään. Kunhan juhla vain +alkaa,--se se sitten kyllä tekee vaikutuksensa. + +Eikä isä ollut mitenkään nyreissään. Päinvastoin laski leikkiä ja +naureskeli, kun he siinä astuskelivat kortteeriin rautatieasemalta. + +Isä ei ollutkaan mikään äkkinäinen täällä pääkaupungissa. Hänellä +näytti olevan aina kiireen tapaista, paljon tuttuja paikkoja käytävänä, +ja sukulaisiakin. + +--Oletko sinä sitä Vendla Friimannia täällä tavannut? sattui hän +kysymään. + +Vendla Friimannia! Voi sitä isää, mistä kaikesta se pitää huolta! Muut +elävät nyt suurissa juhlan puuhissa, ajattelevat henkisiä asioita tällä +suurella juhlan hetkellä,--ja hänellä on vain ne omansa mielessä. + +--Kuule, Heikki, tiedätkö missä se on täällä se vesihallitus,--olisi +sinne asiaa? + +Vesihallitus? ajatteli Heikki; jotakin semmoista hän tosin oli +kuullut.--Jos sillä olisi jotain yhteistä vesijohdon kanssa, niin +sitten ei se kai olisi kaukana Alppilasta. + +Toisen kerran isä puhui valtiokonttorista. + +Ei Heikki sitäkään tiennyt; ei tiennyt edes mikä se semmoinen konttori +olikaan. + +Ja niinä harvoina hetkinä, jolloin Heikki oli yhdessä isän kanssa, oli +tällä aina semmoista puhumista, josta Heikki ei ollut oikein selvillä. +Milloin hän kyseli raastuvanoikeuden istuntopäivistä, milloin puhui +Senaatin talousosastosta. + +Mutta jos isä olisi ottanut puheeksi kansallisaatteen, niin siitä +Heikki olisi tiennyt puhua. + +Isä vaan ei koskaan ottanut sitä puheeksi. Ja niin he rupesivat +juttelemaan vain Liisasta ja muista maalla olevista tuttavista,-- +niinkuin ei Heikin kanssa olisi muusta voinut puhuakaan. + +Ja isä seisoi siinä tyynenä selkäänsä uuninmuuria vasten nojaten, +piippu hampaissa; ja hänen poskensa punoittivat ja silmät kiilsivät +paljosta kahvinjuonnista tuttujen luona. Kunnes hän sitten vähitellen +taas rupesi tekemään lähtöä jonnekin ja katosi. + +Hänellä oli oma maailmansa.---- + +--Kuinka vähän se isä sentään tuntee minua! ajatteli Heikki, ja hämärä +turvattomuuden tunne käväisi sydämessä. + +Heikki katsahti kelloonsa ja kiiruhti juhlakomiteaan. + +Suuria valmistuksia tehtiinkin tätä lähestyvää juhlaa varten. +Kutsukirjeitä oli lähetetty ympäri maata. Ei ketään jätetty huomioon +ottamatta, kuuluipa hän sitten mihin yhteiskuntaluokkaan tahansa.-- +Juhlalla oli oleva semmoinen luonne, että siihen erotuksetta ottivat +osaa kaikki kansankerrokset, "koko kansa". Se oli yhdistävä +maanviljelijät ja valtiomiehet, talonpojat ja aatelismiehet, työmiehet +ja virkamiehet. Siinä piti ikäänkuin suuri sovintojuhla vietettämän ja +yhdellä yhteisellä lämpimällä kädenlyönnillä tasoitettaman mitä +vuosisadat olivat jättäneet rikkonaista eri säätyjen välille. + +Ei puuttunut niitä, jotka uskoivat tämmöisen suuren yhteisen +sovinnonteon mahdollisuuteen,--yhdellä kädenlyönnillä, yhtenä iltana, +yhden maljan huumauksessa. Miksi ei sama ääretön innostus, joka oli +koko nuorison muuttanut yhdeksi kokonaisuudeksi, voisi levitä +laajemmallekin, temmata mukaansa kaikki, koko kansan? + +Ja niin kutsuttiin suuri joukko tuntemattomia ja tunnetuita talonpoikia +eri tahoilta, kutsuttiin kaikki merkitsevimmät mahtimiehet, +vaikuttavimmat yhteiskunnan jäsenet,--kaikki yhteen joukkoon sopimaan +keskenänsä nuorison lämpimässä sylissä Snellmanin jalkain juurella. + +Vieraitten luku nousi moniin satoihin. + +Ja innokkaitten ponnistusten perästä onnistui kaikki mitä parhaiten. + +Juhlallisesti koristettuna kasveilla, köynnöksillä, kuvapatsailla ja +lipuilla oli suuri ylioppilassali, kun se illalla alkoi täyttyä väestä. +Sinne tultiin jalan, sinne tultiin vaunuilla; sinne tuli frakkiherroja +valkoisine hansikkaineen ja silinterihattuineen, baalipukuisia naisia, +jotka vaunuista astuttuaan yhtenä käärönä juoksivat ylioppilastalon +rappusia ylös. + +Ja salissa nuo komeavartaloiset naiset vaaleine, kukkasia täyteen +sirotettuine pukuineen loistivat silmiä häikäisevässä valossa. He +tunsivat olevansa juhlan juhlallistuttajia. Ja kaikki vähemmän +silmäänpistävät juhlavieraat katosivat heidän loistonsa taa. Kaasun ja +hajuvesien sekainen hurmaava henki täytti salin kirkastetut, korkeat +holvit.-- + +Kaikki oli valmiina. + +Juhlallisessa jännityksessä, hiljaisessa silkin ja haastelun sorinassa +oli koko sali; kunniavierasta vielä odotettiin. + +Jo rämähti lehteriltä juhlamarssi. + +Ovet aukenivat selälleen--ja siinä hän seisoi itse, tuo harmaapäinen +vanhus, Juhana Vilhelm Snellman. + +Hän astui vakaasti sisälle, hiljaa kumarrellen oikealle ja vasemmalle, +silmissä vilpittömän liikutuksen kyynel. + +Ja hänen editsensä aukeni tie taajassa väentungoksessa. + +Hänen olemuksensa oli teeskentelemätön. Olipahan niinkuin ainakin +vanhus, joka tuntee kohta päättävänsä raskaan päivätyön. Mutta varmuus +oli hänen esiintymisessään, joka ilmaisi selvää tuntoa siitä, että hän +oli tuon ympäröivän väkijoukon voimakas hengen johtaja. + +Hän oli tämän nuorison ehdoton ihanne, sen entusiasmin kohde, sen +jumaloitu Juhana Vilhelm Snellman. Mitä ominaisuutta hänen henkiseen +jättiläisvartaloonsa vielä olisi voitu ajatella lisäksi, joka olisi +voinut tehdä hänen kuvansa täydellisemmäksi?! + +Ja kun hän tuossa kulki vanhuuden jo vähän köyristämänä heidän riviensä +välitse, seurasivat he jokaista hänen liikettään ikäänkuin upottaakseen +mieleensä pienimmätkin erikoiskohdat tästä suuresta miehestä, jotta he +sitten tuleville sukupolville voisivat kertoa hänet nähneensä ja hänen +henkilöänsä kuvata. + +Hänelle pidetyn puheen perästä, jonka pilventakaisilla sanoilla +lausuttu, taivaita tavoittava ylistys liikutti kaikkien mielet, nousi +vanhus puhujalavalle. + +Hän kiitti kunnianosoituksesta ja kertoi sitten yksinkertaisin sanoin +elämänsä vaiheitten pääpiirteet; nuoruudestaan, miehuudestaan ja +vanhuudestaan. + +Ja nuoriso imi joka sanan syvälle itseensä. Kuulijat olivat kyllä +ottaneet tarkan selon Snellmanin elämäkerrasta, he olivat innokkaasti +lukeneet ja kuulleet puhuttavan hänen ponnistuksistaan ja +vastoinkäymisistään alkuaikoina, seuranneet ihastuneina kertomusta +hänen maineensa noususta. Mutta he eivät olleet vielä tätä kaikkea +kuulleet hänen omasta suustaan: kertomusta siitä, kuinka tullaan +suureksi mieheksi. Juuri niin kuin hän oli siksi tullut, niin hekin +tahtoivat tulla. Ei niinkuin muut, sillä keitä muita voisikaan +suuruudessa hänen rinnalleen asettaa! Mitä olivat kaikki maailman +Napoleonit häneen verraten! + +Kuinka suurta, kuinka jumalallista mahtaisi olla seisoa tuossa nyt +hänen sijassaan kaikkien ihastuksen ja jännitetyn huomion kohteena!-- +Eläköön, tuhatkertaisesti eläköön Snellman! + +Ja sitten he innostuksen temmellyksessä kantoivat sankariansa ympäri +juhlasalia kilpaillen siitä, kuka paremmin onnistuisi jumaloimistaan +osoittamaan;--he kantoivat niinkuin olisivat kantaneet oman +tulevaisuutensa ihannetta ja he huusivat kuin oman tulevaisuutensa +toiveille. + +Kun ensimmäinen huumaus oli sitten ohitse, katettiin saliin +suunnattoman pitkiä pöytiä ja syötiin uhkea illallinen. + +Lukemattomia puheita pidettiin vielä isänmaalle ennen juhlan +loppumista. Oli kuin olisi tahdottu soittaa rakkauden loppumatonta +äärettömyyttä. Ja kaikkia näitä puheita väritti omituinen liikutus, +jommoinen toisinaan valtaa ihmisen, joka on antanut almua.--Niinkuin +olisi tahdottu kertomalla kertoa: + + --Maa raukka, kuinka taisitkaan + niin rakastettu olla! + +----tuo maa, joka kaukana täältä valoisasta juhlasalista, köyhänä, +pimeän yön peittämänä ja mitään aavistamatta nukkuu untansa. + +Heikki oli kaiken aikaa pitänyt silmällä, ettei isältä vain jäisi +mitään kuulematta ja näkemättä. + +Hän itse puolestaan oli innostuksensa partaalla. Näin suurenmoiseksi +hän ei sentään olisi voinut kuvitella tämän illan vaikutusta. + +Ja tietysti se oli tehnyt yhtä syvän vaikutuksen isäänkin. + +Myöhemmin Heikki sai isän esitetyksi Antille. + +Heikki vähän pelkäsi isän puolesta, ettei tämä vain puhuisi mitään +tyhmyyksiä Antille. Antti arvosteli niin terävästi ja ankarasti +ihmisiä, erittäinkin juuri heidän järkensä puolesta. + +Ja kuinka pieneltä se isä näytti Antin rinnalla! + +Antti oli pitkä ja roteva, tumma, tuuheatukkainen, ja silmillä oli +luureunaiset lasit. + +Hän oli kaikkien naisten suosikki. Nuoremmat häneen rakastuivat ja +vanhemmat hellittelivät. + +Kaikkialla otettiin hänet vastaan ihastuksella--aivan huolimatta hänen +äärimmäisistä mielipiteistään, vaikka hän oli punaisista punaisin ja +innokkaista innokkain. Vanhoissa ylimysperheissäkin hän oli hyvä tuttu +ja liikkui siellä kuin kotonaan. Hän oli--niin sanottiin niissä +piireissä--todellinen jalokivi, vaikkakin vielä hiomaton. + +Mutta hänen sukuperäänsä ei kukaan välittänyt tiedustella. Eikä hän +itse mielellään puhunut kodistaan. Mutta Heikki oli kuullut, että +hänkin oli "kansan lapsi". Hänen vanhempansa olivat jossain kaukana, +vähäpätöisiä ihmisiä, aivan maineettomia; kukaan ei voinut olla utelias +heistä mitään tietämään. Ja siihen aikaan oli yhtä vähän tapana +kysellä, mistä kukin oli kotoisin, kuin tiedustella, kuka milläkin +varoilla eli. Kaikki nuoret elivät kansan rakkaudesta. + +Heikki jätti heidät kahden juttelemaan. + +Täynnä hurmaantunutta innostusta kulkiessaan väentungoksessa Heikki +vilaukselta näki eräässä syrjäisessä nurkkauksessa kaksi tovereistaan, +Ollin ja Eemelin. He istuivat nojaavassa lepoasennossa mitä tyynimmässä +keskustelussa keskenään, aivan kuin olisivat olleet jossakin tavallista +ikävämmässä iltamassa. He eivät kuuluneet "innostuneitten" joukkoon, ja +heidän seuransa tuntui vieraalta täällä tässä mielialassa. Heikki tunsi +sanomatonta ylenkatseen sekaista sääliä noita miesparkoja kohtaan. + +Hän oli mennä heidän sivuitsensa, mutta kun he hänelle hymyilivät ja +nyökäyttivät päätä, ei Heikki malttanut, vaan säälistäkin tuli heidän +luoksensa. + +--Mitä te täällä--? + +--Ei mitään;--arveltiin vain, että kuinka sinä meitä halveksisitkaan, +jos tietäisit, mistä juuri äsken puhelimme, sanoi Eemil. Ja he +nauroivat ystävällisesti. + +--Tiedänhän minä teidät!--No mistä? + +--Puhuimme vain siitä, kuinka alkuperäistä tuo teidän +ihmisjumaloimisenne sentään on. Se on aivan kuin kultaisen vasikan +palvelusta, näin syrjästä katsoen. Ihanhan te riehutte ja temmellätte +kuin pahimmat villit epäjumalan edessä! + +--Oh, te ette ymmärrä,--te ette ymmärrä hänen merkitystään ettekä +tiedä, mitä hän on kansallensa tehnyt! väitti Heikki kiivaasti. + +Häntä loukkasi heidän puheensa. + +Semmoista saattoivat nuo miehet puhua mukavassa rauhassa keskellä tätä +valtavaa kansallista juhlahetkeä, jolloin maailman kaikki suuret +voimat, sitä johtavat aatteet ja historian hengettäret ikäänkuin +liitelivät tässä salissa; jolloin Snellmanin oma jättiläishenki oli +vain jonkin askeleen päässä heistä! + +Heidän puheensa kuului Heikin korvaan pyhyyden saastutukselta. Hän +jätti heidät inhon tuntein. + +Virallisen osan päätyttä kokoontuivat jäljelle jääneet ravintolaan. +Siellä istuttiin pitkien pöytien ääreen vasta laitettujen boolien +ympärille. Juhlan jälkinäytelmä oli vielä jäljellä, puheet pitämättä +nuorison omille johtajille, juhlatoimikunnalle, tovereille ym. + +Kaikki nämä puheet otettiin vastaan yhä yltyvin innoin ja yhä +mieluisammin. + +Jokainen johtajista oli pitänyt puheensa, paitsi Antti, joka oli yhä +ollut keskusteluissa Heikin isän kanssa. Vihdoin he olivat eronneet, ja +Vuorela oli lähtenyt kotiinsa. + +Antti tuli muitten seuraan ja--kaikesta päättäen:--he olivat puhuneet +juuri Heikistä! + +Hän kääntyi kohta Heikin puoleen täytettyään lasinsa reunoja myöten. + +--Minä olen puhunut isäsi kanssa sinusta. No sinähän aiot jättää +yliopiston ja ruveta maanviljelijäksi?--Epäilemättä teet siinä hyvin +jalosti. Odota, saat kohta kuulla! Minä en ole vielä pitänyt puhetta. + +Ja ennenkuin Heikki ennätti mitään vastata, oli toinen jo kilistänyt +lasillansa boolimaljan reunaan. + +--Hyvät herrat!---- + +Häntä tahtoivat kaikki kuulla. + +--Meidän joukossamme on eräs toveri, joka on ehkä vielä suurelle osalle +läsnäolevista verraten vähän tuttu, mutta sitä paremmin tuttu häneen +välittömästi liittyvässä toveripiirissä.--Hyvät herrat! Se on mies, +josta hänen toverinsa ovat oikeutetut toivomaan mitä suurimpia, sanalla +sanoen, mies, joka kuuluu "siihen riveiltään yhä taajenevaan +kantajoukkoon ylioppilaskunnan nousevassa sukupolvessa, joka on kerran +paneva koko programmin toimeen"---- + +--"Eläköön K.P.T.!" ["Punaisten" seura] kuului joka taholta, ja boolin +huumaamia joukkoja tulvi kaikkialta:--"eläköön!"--Mutta kun he näkivät, +kuka piti puhetta, niin he vaikenivat, tulivat totisiksi ja asettuivat +hartaasti kuuntelemaan. + +--Hyvät herrat! Me kadotamme nyt tämän toverin riveistämme!---- + +--Mitä, mitä? Kestä on puhe? Kuka hän on?--meni yhtenä humuna kaikkien +suussa; eikä kukaan tiennyt. + +Mutta Heikki seisoi kalpeana, lasi vapisevassa kädessä. Hänen polvensa +tuskin kannattivat, ja suu värähteli suonen tykytyksestä. + +--Hyvät herrat!--Häntä kutsuu toiset tehtävät! Hän jättää meidät, +jättää aloittamansa luvut, jättää toiveet vaikuttavasta asemasta +yhteiskunnassa ja siirtyy tuonne kauas Suomen sinisille salomaille, +kauas pääkaupungin humusta antautuakseen yksinkertaisesti +maanviljelijäksi. Ja hänet on tähän päätökseen saattanut tietysti sama +aate, joka innostaa meitä kaikkia, se aate, joka käskee meitä +sulautumaan kansaan, muuttumaan yhdeksi luuksi ja vereksi sen kanssa. +Toivokaamme, että tämä nuorukainen on onnistuva maan sydämessä, noissa +kansan syvissä riveissä, levittämään sitä aatetta, jota me täällä +edustamme. Ja toivokaamme, että yhä useammat seuraavat hänen hyvää +esimerkkiänsä, niin että vihdoin koko kansa saadaan hereille, +itsetajuntaan. Suuri on oleva se voima, joka syntyy, kun nuo kaksi +elementtiä, me täällä ja kansan rivit siellä, kerran pääsevät yhtymään! + +--"Hyvä!--Hyvä!--Hyvä!--" + +--Seuratkaamme, sanon minä, kaikki puolestamme, mikäli se on meille +mahdollista, tämän nuoren, uhrautuvan toverin esimerkkiä! Koettakaamme +oppia yhä lähemmin tuntemaan tätä kansaamme; koettakaamme väsymättä +ottaa selkoa sen suruista, sen vaivoista, sen epälukuisista +kärsimyksistä; tunkeutukaamme siihen epäkohtien sekasortoiseen +joukkoon, joka vuosisatojen kuormana painaa kansamme hartioita! Mutta +ennen kaikkea, hyvät herrat, vannoutukaamme ikuisiksi ajoiksi pois +kaikesta yhteiskunnallisten asemain tavoittelemisesta näiden asemain +itsensä vuoksi; sillä, hyvät herrat, ei mikään voi meitä helpommin +viedä juuri siihen, mitä meidän tulee eniten vihata: byrokraattisiin +katsantotapoihin, virkavaltaisiin mielipiteisiin. Sanalla sanoen: +meistä ei saa tulla _virkamiehiä!!_-- + +--"Hyvä, hyvä!--Eläköön, eläköö-ö-ö-ön!!" + +--Meidän toimiamme, meidän päämääräämme ei saa olla johtamassa +yksityiset, yksilölliset pyyteet, vaan joka paikassa ja kaikkialla se +ainoa, joka on kyllin arvokas olemaan kaiken yhteiskunnallisen +toiminnan aiheena, se tähti pimeydessä, se suuri käsky, jonka nimenä on +"Kansan Pyhä Tahto!"-- + +Puhuja löi lasinsa säpäleiksi ja hänen esimerkkinsä mukaan monet +muutkin. + +Hänen sanojansa seurasi sanoin kuvaamaton, tärisyttävä, intohimoinen +eläköönhuuto. + +Sen vaiettua ja kuulijain hajaannuttua Antti kääntyi naurahtaen +Heikkiin. + +--Jaa, se on totta, minulla ei ole nyt millä kilistäisin sinun +kanssasi, mutta salli sen sijaan puristaa kättäsi.--Minä toivotan +onnea,--onnea! + +Ja hän puristi Heikin kättä. + +Monet olivat unohtaneet, kenelle puhe oli alkujaan aiottu. + +Mutta muutamat Heikin tutuista tulivat hänen luokseen. + +--Heikki, onko se mahdollista! Sinä jätät meidät? + +--Se on järkähtämätön päätökseni, sanoi Heikki liikuttuneena. + +Niitten joukossa oli erittäinkin eräs, jonka tuo asia sai intoihin. Se +oli Artturi. Hän oli tunnetun säätyläisperheen poika, kävi hienommin ja +aistikkaammin pukeutuneena kuin useimmat muut, mutta oli kumminkin +kiivaimpia "kansalliskansanvaltaisia". Hän suorastaan kadehti Heikkiä. + +Ja he istuivat saman pöydän ääreen siitä asiasta puhumaan. Siihen +kerääntyi vähitellen paljon muitakin, vähemmän tuttuja. Ja Heikin he +piirittivät keskukseensa kuin sankarin. He puristelivat Heikin kättä, +toivottelivat onnea eivätkä voineet muusta puhua. + +Päivä oli alkanut valjeta ylioppilastalon saleissa. Suuret ikkunat +pyöristettyine päätyineen jo häämöttivät esille vaatien yhä suurempaa +huomiota puoleensa, kunnes ottivat kokonaan voiton tuikkivalta kaasulta +ja muuttuivat kaikissa suhteissa pääasiaksi. Ei huomattu koska kaasu +sammuikaan. Ikkunat muodostuivat silmiä häikäiseviksi aukoiksi, joista +valoa virtasi sisälle sinistäen sakean tupakansavun. Ja savun keskeltä +pilkisteli vielä monta mustapukuista ja valkearintaista olentoa +hehkuvine poskineen ja tulehtuneine silmineen--ja kuului kovaäänistä +puhetta aineista, jotka olivat olleet juhlan sisältönä. + +Kun Heikki tuli kotiinsa, oli isä makuulla. Hän ei ollut riisuutunut, +vaan oli heittänyt sarkapalttoon peitteekseen,--ja näytti heräävän, kun +Heikki astui sisälle. + +--No isä, koska lähdemme? kysyi Heikki rohkealla, melkein iloisella +äänellä.--Minä olen valmis lähtemään milloin hyvänsä, minä melkein +maltittomasti odotan vain mitä pikimmin päästäkseni sinne maalle. + +--Kyllähän, kun tästä vain saan muutamat asiat reilaan, kyllä sitten +mennään. + +Ja Heikki alkoi isälle kertoa mitä kaikkea hänelle oli puhuttu ja mitä +kaikkea hän nyt aikoi tehdä. Ensiksi oli hänen vain opittava tuntemaan +nuo suuret epäkohdat. Tätä varten hän tahtoi hiljaisuudessa +työskennellä siinä missä muutkin talonpojat; hän tahtoi omin käsin +ottaa osaa maanviljelystöihin päästäkseen siten vähitellen tuntemaan +kansan elämää ja tarpeita. Mutta näin työskennellessään kansan riveissä +hän tahtoi myöskin alati vaikuttaa herättävästi. Hänen oli helpompi +kuin kenenkään muun saada kansan luottamusta. Häntä uskottaisiin kyllä +ja häntä seurattaisiin. Liike kasvaisi vähitellen, kansa heräisi yhä +enemmän itsetajuntaan, kunnes se vihdoin olisi kypsä sivistyskansa ja +pystyisi oman onnensa ohjiin. Ja jos ei Heikki tulisi kaikkea itse +näkemään, niin ainakin hän olisi pannut työn alkuun. Snellmanin +tehtävänä oli ollut vain aatteen herättäminen sivistyneissä. Nyt oli +toisten vuoro näyttää mahdolliseksi ja toteuttaa tämä aate.--Mutta +kuinka monet niistä, jotka tahtoivat seurata suurta Snellmania, +erehtyivät eivätkä voineet löytää hänen suuruutensa tietä. Ei +Snellmanin työtä voi kahdesti tehdä. Eteenpäin täytyy mennä! + +--Niin, isä, lopetti Heikki vihdoin, minä olen nyt siis löytänyt +elämäni tien! + +Mutta kun Heikki sitten vaikeni, kuuli hän vain nukkuneen hiljaista +sihinätä isän vuoteesta päin. + + + +III. + +Niinä vuosina, joina Vuorelan ainoata perillistä oli koulutettu kaukana +kotoa vieraissa oloissa, oli talossa tehty kaiken aikaa työtä entistä +suuremmalla voimalla ja innolla. Vanhoissa tavoissa ennen niin +sitkeästi pysynyt Vuorelan isäntä oli nyt itse ruvennut puuhailemaan +kaikenlaisia uudistuksia, ostellut maanviljelyskoneita, ojittanut +peltonsa uuden mallin mukaan, pannut suurella alalla toimeen +säännöllisen monijakoisen vuoroviljelyksen eikä missään säästänyt +tointa, puuhaa ja vaivaa. Mutta vaivalloisin työ, mikä tehdyksi +saatiin, oli ollut suurenpuoleisen suon ojitus ja kuivatus. Suo kuului +suureen maapalstaan, jonka Vuorelan isäntä oli pakolla lunastanut +sukulaisnaapureiltaan. Tämä naapuri oli jo ennen tehnyt kaupat +uusniemeläisten kanssa. Ja Niemelä olikin jo varma omistuksestaan;-- +oli jo alkanut tähystellä ja mittailla suon pintaa ja aloittanut +keskus-ojan. Mutta Vuorela oli haastanut hänet käräjiin, joilla +Niemelän oli saatava viimeinen kuulutus omistukseensa. + +Niemeläiset olivat luulleet hänen jo jäävän käräjiltä pois, kun oli +kauan viipynyt. Mutta hän oli tullut viime hetkellä; oli täyttä vauhtia +ajanut käräjämäkeä alas kulkusten helistessä ja karhuntaljaisten +vällyjen lunta viistäessä. Hän oli tullut ja laskenut rahansa +käräjätuvan pitkälle pöydälle. + +Maapalsta oli tuomittu Niemelältä pois. + +Ja siitä päivästä pitäen oli Vuorelan ylpeä maine alkanut himmentää +niemeläisten nimeä. + +Suo oli nyt suurelta alalta kuivattu ja viljelyskuntoon saatettu. + +Sinä keväänä, jona Heikkiä odotettiin lopullisesti kotiin tulevaksi, +höyrysi sen vasta kuokittu multa sulavan lumen alta. + +Kaikki tämä odotti Vuorelan ainoata perillistä; häntä odotti talon +nuori, emännöitsevä kasvattityttö, sirosuinen Liisa, ja koko väestö, +joka oli seurannut talon kuulumatonta vaurastumista ja tiesi, ketä +varten kaikki näin oli valmistettu. + +Oli niinkuin Vuorelan isäntä olisi viettänyt voittojuhlaansa saatuaan +Heikin kotiin. Olihan nyt monivuotiset kylvökset kuin tuleentumassa. +Eikä rauhaton pelko niitten häviämisestä kalvanut sydäntä. + +Ja koko seutu puhui talon nuoresta isännästä, hänen opistaan ja vanhan +Vuorelan kunniasta. Ihmiset tulivat Heikkiä katsomaan kuin mitäkin +taloon tuotua ihmettä. + +Vuorelan iäkkään Manun koko olemus loisti. Ensiksikin oli niemeläisten +herrasmaine saanut kovan kolauksen. Ja toiseksi hän tunsi itsensä niin +ylpeäksi saadessaan noin puoleksi totella ja puoleksi opastaa +tottumatonta Heikkiä. + +Uutta eloa oli tullut kaikkeen Vuorelan väkeen. + +Ja nuori Liisa puikkelehti tuvasta aittaan ja navettaan ja +maitohuoneeseen kahta toimekkaampana emäntänä. + +Heikki oli tullut maalle hyvin reippaana ja iloisena. Hän puhui alussa +kovaäänisesti ja varmasti, kulki paljon ovissa niinkuin puuhaillessa +ainakin. + +Matkalla tänne ja alkupäivinä täällä ollessaan oli Heikki vielä +täynnänsä Helsingistä tuotua henkeä. Hänen tulevaisuudentoiveensa +olivat valoisimmillaan. Mitä enemmän hän tottui siihen uuteen tapaan +ajatella tulevaisuutta, joka oli niin äkkiä muodostunut ja niin +kokonansa entisestä eroava, sitä enemmän hän oli siihen mielistynyt. +Hän tahtoi vähitellen saada kansan ymmärtämään sitä suurta +historiallista tehtävää, joka oli sen hartioille pantu. Hänen intonsa, +vaikka tyyntyneenä, ei suinkaan ollut voimastaan mitään kadottanut; se +oli vain saanut tyynemmän muodon. Hän oli siinä asiassa hyvin +varuillaan ja tutki itseään usein.--Hänen silmiensä eteen oli ruvennut +aukeamaan kauniin, tasaisen ja voimakkaan elämän selvät piirteet,--joka +elämä ei olisi epäsäännöllinen, intohimoisen tavoittelun hedelmä, vaan +rauhallisen, tarkoin suunnatun työn tulos. Ne tulkitsivat varmaan +väärin Hegeliä, jotka sanoivat, että Hegel oli ylistänyt yksistään sitä +elämää, josta hän, Heikki, oli matkustanut pois. Kun Hegel sanoi: +"Ilman intohimoa ei synny mitään suurta", niin varmaan hän tiesi, että +on olemassa toinenkin intohimo, rauhallinen intohimo. Ja kuitenkin on +tämäkin voima niin suuri, että se voi värittää jokaisen askeleen +ihmiselämässä.--Juuri tämä intohimo voi synnyttää suurta.-- + +Heikin tulevaisuudenkuva oli muuttunut vain muodoltaan. Sen sinisessä +etäisyydessä, siellä, missä silmän näköpiiri keskittyy, häämötti sama +päämäärä, joka paloi sydämessä Snellmania kannettaessa hurmaantuneen +väkijoukon läpi. Siellä etäisyydessä seisoi voimakkaan vartalon kaunis +hahmo. Sen pää oli pystyssä ja käsi ojentihe kansan taajojen rivien +yli, jotka olivat valmiit seuraamaan hänen pienintäkin viittaustaan. + +Näiden elonvoimaisten tunteiden vallassa Heikki astui isänsä maalle. + +Ja kun hänen tulonsa oli kaikessa ympäristössä herättänyt semmoista +ihastusta, kulki Heikki täällä kotona niinkuin olisi joka päivä ollut +hänen nimipäivänsä. + +Hän tahtoi olla väen kanssa aivan kuin vertaistensa parissa. Hän tahtoi +käyttää jokaista tilaisuutta siihen vaikuttaakseen. Hän tahtoi olla +virkeä ja väsymätön. Ja hän oli jo varma siitä, että se oli oikealla +tiellä häntä ymmärtääkseen. Hän alkoi sille vähitellen selitellä +kansallisuuskysymystä. Ja ennenkuin hän itse aavistikaan, huomasi hän +olevansa asian ytimessä, huomasi innostuneensa aivan kuin +ylioppilaitten kesken, tunsi poskiensa punoittavan ja äänensä väsyvän +paljosta puhumisesta. + +Ja hänen puhuessaan olivat kaikki aina ääneti, hiljaisessa hartaudessa, +kiitolliset joka sanasta, jonka hän lausui. Ei kukaan puhutellut häntä +silloin, kaikki vain tuntuivat kuin odottavan, mitä uutta Heikki vielä +panisikaan toimeen. Ja keskenäänkin he enimmäkseen puhuivat +kuiskimalla. + +Se melkein vaivasi Heikkiä. Sattui usein, että he hilpeästi +naureskelivat työssä ollessaan, että Jaska tapansa mukaan kiusoitteli +Leenaa ja Leena häntä vallattomasti torjui tai että heillä muuten oli +keskinäisiä puheitaan. Kun Heikki sattui silloin kävelyretkellään +heidän työpaikalleen, vaikenivat he samassa äänettömiksi ja totisuus +kuvautui heidän kasvoillensa; korkeintaan tiuskaisi Leena Jaskalle +viimeisen kerran: "Soh, hiljaa"; miehet korjasivat lakkinsa ja tytöt +liinansa; ja kaikki oli kuin valmista.--Ja hänen lähdettyään he aivan +kuin olisivat vapautuneet pakollisesta totisuudestaan, taas alkoivat +naureskella ja puhua omiansa. + +Sentähden Heikki alkoi pyrkiä tuttavallisemmalle kannalle heidän +kanssansa. Hän otti joskus osaa heidän töihinsä, pyysi kihvelin tai +tadikon käteensä ja oli kaivelevinaan. + +Ja se herättikin suurta iloa väessä. Työhön tottuneet opastelivat häntä +vuorostaan niinkuin lasta, neuvoivat, kuinka kävi kaivaminen +tahraamatta vaatteita, ja seuratessaan hänen edistystään kerääntyivät +kaikki hänen ympärilleen katsomaan,--tytötkin; minkä vuoksi Heikkiä +hävetti suunnattomasti, vaikka hän sitä koettikin peittää +sukkeluuksiin. Häntä melkein harmitti. Ja sitten epäilytti vähän, että +ehkä ne vielä naurahtavat selän takana. + +Sentähden hän itse koetti eniten nauraa omaa työtänsä. He käsittivät +puolestaan sen niin, että Heikki itsekin piti sitä leikkinä, ja +alkoivat hekin laskea pilapuheita hänen yrityksistään. Ja siksi ei koko +asiasta tahtonut koskaan tulla totta. + +Sillä Heikistä tuntui vaikealta alistua siihen, että he hänelle +nauraisivat silloinkin, kun hän sattuisi olemaan tosissaan. + +Ja tuo pelko vaikutti vieroittavasti Heikkiin. + +Eräänä päivänä päivällistä syödessä Heikki kummaksensa huomasi, ettei +hänellä ollut mitään puhumista; aivan kuin hän olisi jo kaikki +sanottavansa sanonut. Toiset näyttivät erisin odottavan, mutta kun +Heikki yhä oli ääneti, kääntyi puhe talon asioihin,--olipa jotakin +neuvottelemista suuren niityn ladosta. + +Ensi kerran sattui, että Heikin läsnäollessa näin puhuttiin hänen +sivuitsensa talon jokapäiväisistä asioista.--Se teki omituisen +vaikutuksen Heikkiin. Hän sanoi ikäänkuin leikillä jotakin joukkoon, +mutta kukaan ei sitä huomannut. Hän koetti tarkemmin kuulostella, mistä +oli puhe, ja sanoi vihdoin ajatuksensa. Mutta sitäkään ei kukaan +ottanut huomioonsa. + +Oli niinkuin olisi nyt tullut Heikin vuoro olla ääneti. + +Sama tapahtui seuraavana ja sitten seuraavana päivänä. + +Hän tunsi, että oli lopullisesti kaiken sanottavansa sanonut ja että +koko hänen vaikutuksensa oli samalla loppunut. + +Hän ikäänkuin vasta nyt alkoi huomata ympäristöänsä.--Siinä ne istuivat +pöydän ympärillä nuo karkeakätiset rengit, söivät perunoita käsistään +ja leikkasivat leipää puukolla. Kaikki he keskenään ymmärsivät +toisiansa jo puolesta sanasta, ei kuin hymisivät vain vähän toisilleen. +Isää he kaikki sisällisesti kunnioittivat. Hän istui aina ääneti +aterioidessaan. Ja enimmäkseen muutkin. + +Heikki katseli oudostellen ympärillensä. Tämäkö oli hänen kotinsa--tämä +vieras, hänelle tuntematon maailma! + +Oliko todellakin niin, että hänen täytyisi, pysyvän vaikutusvallan +heihin saadakseen, oppia kaikki nuo pikkuseikat, jotka kuuluivat heidän +elämäänsä--kaikki nuo peltojen, aitojen, tallin ja navetan pikkuseikat? +Ja oppia ne niin, että hän pystyisi heitä neuvomaan, olisi heitä +etevämpi? + +Ei, ei koskaan! Se olisi mahdotonta. Heikki hukkuisi tämän elämän +yksitoikkoisuuteen, hävittäisi ikuisiksi ajoiksi oman aatteellisen +maailmansa. + +Mutta miten hän oikeastaan olikaan ajatellut vaikutustansa täällä?-- +Oliko hän tehnyt siitä itselleen täyttä selkoa.--Herättää kansa? Se on: +vaikuttaa persoonallisesti miehestä mieheen?--Mutta siihen ei riittäisi +kenenkään ikä.----Hakea ja löytää epäkohtia? Mutta kun hän oli +löytävinään jonkin ja puhui kansakoulunopettajan kanssa sen korjaamisen +välttämättömyydestä, oli tällä aina syitä ja esteitä vaa'an toiseenkin +päähän:--jaa, jaa, kyllähän--mutta--. Kansan sivistyksestä olivat he jo +muka pitäneet huolta minkä heidän pienet voimansa riittivät. Kun Heikki +innostui keksinnöstään, että pitäisi perustaa semmoinen kirjasto, johon +koottaisiin paras kirjallisuus ja kansa saisi sitä käyttää hyväkseen, +sanoi kansakoulunopettaja, että lainakirjaston alku heillä jo oli ja +että Niemelän isäntä oli siihen uhrannut koko lailla rahoja. Niemelän +isäntä oli kaikkien edistyspuuhien etunenässä,--isän vastustaja, jonka +nimeä ei Vuorelassa edes koskaan kuultu. + +Ettäkö Heikki pyrkisi vaikutukseen kunnallisissa asioissa? Seköhän +olisi ollut Antinkin ajatus? Saavuttaisi vähitellen luottamusta kunnan +asiain hoidossa ja tulisi kunnan johtavaksi mieheksi?--Ja sitten +valittaisiin valtiopäiville ja niin edespäin? + +Mutta siihen ei Heikki pystynyt; siihen tarvittiin etupäässä +käytännöllisyyttä--ja sitä semmoista yhteiskunnallisuutta, joka oli +vastenmielistäkin Heikille. Ei, mikään tuollainen ei saanut olla +tarkoitusperänä, se saattoi olla vain luonnollisena seurauksena hengen +suuruudesta. Suuri henki löytää aina vaikutusalansa; mutta se, jonka +tarkoitusperänä on vaikutusalan löytäminen, ei ole suuri henki. + + * * * * * + +Kotona tehtiin heinää. Väki oli iloisella mielellä, lauleli ja luikkasi +niityllä. + +Mutta Heikkiä painoi outo alakuloisuus. + +Eräänä poutaisena päivänä, kun hän istui ylhäällä ullakkokamarissaan, +joka oli erityisesti häntä varten järjestykseen pantu,--koputettiin +ovelle hiljaa, ja Liisa astui sisälle. + +Hän toi tapansa mukaan kahvia tänne ylös,--ja oli tällä kertaa vähän +hämillään, kun oli tullut työpuvussaan, paitahihasillaan, liina +niskassa ja tukka vähän epäjärjestyksessä. Hänen mukanansa levisi +huoneeseen väkevä heinän tuoksu. Hän oli tullut suoraan niityltä. + +Kahvin tarjottuaan hän sanoi punehtuen ovensuussa: + +--Kuule Heikki, sinä ehkä kaipaat jotakin;--tai ehkä on tämä huonekin +pieni? Minä olen tämän näin omin päin järjestänyt; mutta voisihan +alhaallakin-- + +--Ei, ei hyvä Liisa!--Sinä olet huomannut, että olen usein +ajatuksissani?--Minulla on täällä, näetkös, niin paljon +toimeenpantavaa, josta ette aavistakaan. Te elätte täällä aivan +tietämättä siitä, mitä suuressa maailmassa on tekeillä-- + +--Niin, Heikki, sanoi Liisa ujosti,--meillä on paljon sinulta +oppimista. Olemmekin niin ikävöineet sinua kotiin.--Hän punehtui taas +ja lähti tarjoittimineen. + +Mistä kummasta Heikki olikaan saanut nuo sanat suuhunsa! Ne inhottivat +häntä suunnattomasti. Eikä ainoastaan itse sanat, vaan se ääni, jolla +hän ne lausui, hänen liikkeensä ja katsahduksensa Liisaan,--kaikki! + +Se oli samaa kuin sanoa: te ette vielä ymmärrä antaa minulle kyllin +paljon arvoa, te lähestytte liiaksi minua, te ette ole kylläksi ääneti +minun seurassani. + +Ja mitä oppimista Liisalla voisi olla Heikiltä!--Liisalla, jonka silmä +niin rauhallisesti ja viisaasti katsoi pitkien silmäripsien välistä +maailmaan ja jonka ulkonainen ujous pani aavistamaan semmoista pyhää +hengen siveyttä---- + +Ja kuka täällä oikeastaan tarvitseekaan häntä? Kaikki he ovat terveitä +ja iloisia. Heillä on oma maailmansa ja omat pyrintönsä, jotka ovat +vieraat Heikille ja hänen maailmallensa. + +Tämä vierauden tunne oli katkera. Se alkoi aina säälinä omaa elämää +kohtaan--ikäänkuin ei kukaan olisi välittänyt, kuin kaikki olisivat +hylänneet ja jättäneet yksinäisyyteen. Ja se loppui loukattuun +ylpeydentuntoon: no niin, onhan minullakin maailmani! + +Tuossa on Hegel levollisena levällään. Sinne hänen syvien ajatustensa +joukkoon! Noitten äänettömien, suurten ajatusten maailmassa on kuin +jumalien maailmassa. "Minun aikani ei ole vielä tullut." + +Ja Heikki otti taas Hegelin eteensä ja tahtoi vajoutua siihen. + +Mutta hän oli unohtanut, että hänellähän oli ollut edessänsä sama +paikka jo monet ajat. Se oli vaikea ajatus, johon Heikki oli aina +pysähtynyt kuin elämänsä tienhaaraan. Siinä sanottiin: "Filosofinen +etsivä tutkimus näyttää, että järki äärettömänä voimana on substanssi, +kaiken luonnollisen ja henkisen elämän loppumaton alkuaine, samalla +kuin se äärettömänä muotona on tämän sisällyksensä toteutus."--Ja +sitten tuli paljon samanlaista, mitä Heikki ei ymmärtänyt.-- + +Antti olisi hänen sijassaan vain pyyhkäissyt sormellaan pitkin tuota +sivua ja parilla yleisellä sanalla päässyt koko vaikeudesta.--Mutta +Heikki ei voinut täällä maalla niinkuin Helsingissä.----Kaikki ne +paikat, jotka siellä olivat herättäneet suurinta innon hurmausta, +joutuivat täällä kuivan järjen kohteiksi. Milloin niitä oli mahdoton +käsittää, milloin niitä tahtoi arvostella ja verrata ja hylätä--ja +joskus pyrki kylmä iva juuri siinä esille, missä filosofi oli +korkeimmilleen innostunut. Täällä maalla Heikki arvosteli Hegeliä aivan +niinkuin ne "innottomat" siellä Helsingissä. + +Ja vähitellen, aivan huomaamatta, alkaa sydämeen hiipiä epäluottamus +omaan kykyyn ymmärtää ja ajatella-- + +Ja sitä epäilystä kasvattaa kaikki--kaikki mikä on edessä, ympärillä ja +takana. Se muuttuu kuin muuriksi, joka tuossa tuokiossa sortaa allensa +niin, ettei jää mitään jäljelle. + +Voimaa, voimaa--! + +Mutta voimaa ei ole. + +Sen voiman, jota Heikki tarvitsisi, pitäisi olla suurta, itsenäistä +voimaa; sen pitäisi olla niin elävää, että se täällä maalla, +yksinäisyydessä, riippumatta tovereista, voisi sielussa ylläpitää tuota +intohimoa, joka yksin voi suurta synnyttää.---- + +Mutta semmoista voimaa ei täällä ole. Se jäi sinne toverien keskelle +ylioppilassalin pilaristoon. + +Täällä on vain hiljaisuutta--ääretöntä hiljaisuutta! Se hiljaisuus +saattoi toisinaan Heikin aivan kuin suunnilta pois. Hän ei voinut +ryhtyä mihinkään; istui vain eteensä tuijottaen. Ajatus ei pysynyt +koossa. Toinen tuli, toinen meni, valtoinaan, omin päin. Toinen ivasi +entisyyttä, toinen nauroi tulevaisuutta, häilyvinä, ristiriitaisina. +Ja usein ne kiihottuivat kummalliseen sisälliseen taisteluun, joka +loppui niinkuin ilman puutteeseen; siitä heräsi niinkuin ainajaisesta. +--Ja hiljaisuus hienon hienosti sihisi korvaan, yhä vain uudestaan +nukuttaen---- + +Ah, jos olisi heittää kaikki, kaikki!--Jos olisi heittää kaikki aatteet +ja tulevaisuudet!--Jos olisi mennä isän ja Liisan luo ja sanoa: Ottakaa +minut mitättömyyksineni! Älkää ajatelko minusta enempää kuin mitä olen. +Minä olen vähäpätöisin, pienin pienistä!---- + +Silloin olisi kaikki ratkaistu, kaikki selvää ja iloista. Silloin olisi +päässyt voitolle tuo tuttu, kaikkea pientä rakastava, tuo naisellisuus, +jota ei kukaan tovereista aavistanut olevan Heikin sydämessä.--Ja +hyvästi silloin kaikki aatteet! Ne eivät enää koskaan liikahtaisi. + +Voimaa, voimaa--! + + * * * * * + +Päivän helle oli hiipinyt korkeimmilleen ja taivaan rantoja kiertelivät +ukkospilvet. Avatun ikkunan pielessä surisi hämähäkinverkkoon +sotkeutunut kärpänen. Mutta muuten ei kuulunut mitään,--eikä tuntunut +tuulen henkäystäkään ilmassa. + +Kaukaa se kuului ensin, ukkosen kumahtava jyminä. + +Ja sen jälkeen vaikeni kaikki niin hiljaiseksi, että Heikki säpsähti.-- +Oli kuin hän olisi ollut kahden kesken jonkun tuntemattoman voiman +kanssa---- + +Mikä noita uhkaavia pilviä kiidättikään tännepäin semmoista vauhtia?-- +Ne nousivat yhtenä suunnattomana vuorena, hajoilivat siellä kaukana ja +vuoroin taas yhtyivät. Koko taivas nousi tännepäin. Ja seudut sen alla +pimenivät. + +Tuolla sentään vielä ruislaiho iloisena paistaa päivän valossa; toinen +puoli järveä tuntuu vielä näkevän yllänsä sinistä taivasta. + +Mutta nyt jo nekin synkistyvät. Musta vihuri syöksyy järven pinnalle, +ja ruislaiho alkaa sotkuisesti lainehtia. Kaukainen sohina lähenee; se +lähenee joka haaralta. Sen ääni kasvaa kasvamistaan.--Tuolla pimenee +niityn yksinäinen kuusi; tuossa jo sammuu vihanta koivu ojan reunalla. +--Ja sohina vain lähenee. Se tulee niin lähelle, että tuntuu kuin +täytyisi sen tieltä peräytyä, se on ihan tuossa----salama leimahtaa, +välkähtävä, repäisevä salama,--maata tärähyttää ankara jymäys--ja se +jyrinä kiiriskelee kauas pitkin maita, entää joka vuorenloukkoon, joka +soppeen, tuhansin kerroin kaiuttaen kaiken seudun. + +Heikki sulki ikkunan, joka oli päästä säpeistään, kun tuuliaispää +siihen ennätti. + +Hän juoksi alas voidakseen tuvan ikkunasta muun väen mukana katsella +rajuilman tuloa. + +Mutta siellä ei ollut ketään, ei elävää sielua, vaikka oli +päivällisaika. + +Heikki pysähtyi keskelle tuvan lattiaa. + +Syönti näkyi väeltä jääneen kesken. Tuossa pitkän ruokapöydän päässä +oli jonkun piikatytön liina, niinkuin juostessa siihen jätetty. +Piimäpyttyyn oli lusikka jäänyt ja toisia kiireessä viskattu mikä +minnekin pitkin pöytää.--Ja ovi ulos selko selällään. + +Mitähän tämä merkitsikään? + +Ja Heikille selvisi samassa kaikki. Väki oli juossut niityille heiniä +kokoamaan ennenkuin sade tulisi. + +Ja hän, Heikki, seisoi tässä toimettomana, uneliaana, epäselvissä +haaveiluissa, vietettyään koko päivän tyhjää toimittaen!-- + +--Minähän itse--ajatteli Heikki--olen asettanut niin, ettei täällä +kukaan minua tarvitse! He eivät edes ole sanoneet minulle mitään +heinistä. + +Hän sulki tuvan oven ja juoksi niitylle ukkonen kintereillä. + +Sade viipyi vielä pilvissä. + +Kaikki väki olikin niityillä. Kilvan siellä koottiin ja nosteltiin +heiniä. + +Päästyään perille Heikki otti joutilaan haravan ladon kupeelta ja +riensi väen luo. Siellä oltiin niin kovassa työn touhussa, etteivät +muut huomanneetkaan Heikin tuloa kuin Liisa. + +--Nosta minun kanssani tämä ruko, Heikki, sanoi hän Heikin ohi +mennessään. Ja Heikki jäi siihen Liisaa auttamaan. + +--Joudu, joudu, Heikki! huusi Liisa nauraen, ja vinha tuuli lennätteli +hänen palmikkonsa ilmaan, irroitti päästä liinan ja nosti sen korkealle +pyörteeseen. Jaska sai sen haravansa päähän ja sanoi siihen kompasanan, +jota Heikki ei ymmärtänyt, ja kaikki rupesivat kohti kurkkua nauramaan. +Se oli jotakin heidän välisiään. Liisa punehtui vähän ja löi leikillään +haravan varrella Jaskaa takaa. Sitten hän taas tuli Heikin viereen +haravoimaan. + +Omituiselta tuntui Heikistä nyt ensi kerran ponnistella työssä kotiväen +kanssa. Siinähän liikkui vakavana isäkin, omin käsivoimin nostellen +suunnattomia sylillisiä heiniä. + +Heikki auttoi häntäkin. + +Oli niin outoa lisätä omat voimat isän voimiin. Heikki ei ollut koskaan +tuntenut olevansa niin lähellä isää. Hän tunsi isää kohtaan lämpimämpiä +tunteita tällä hetkellä kuin monena pitkänä vuonna. Näillä, juuri +näillä omilla voimakkailla käsillään oli isä siis vienyt Heikkiä askel +askeleelta eteenpäin, kouluttanut häntä ja hankkinut hänelle kaiken sen +sivistyksen, josta Heikki oli niin ylpeä ja jonka hän asetti niin +korkealle. Kuinka paljon yli oman tarpeen isä olikaan siis työtä +tehnyt!--Ja siksi nyt hänen kanssaan heinärukoa nostaessa ei olisi +mikään ponnistus tuntunut liian suurelta.-- + +--Olikohan isällä yhä vielä enemmän voimia kuin Heikillä? + +Ja ensi kertaa Heikki tunsi Liisaakin lähestyneensä, vaikka tässä ei +ennättänyt sanaakaan vaihtamaan. Mutta työskentely siinä vierekkäin toi +heidätkin parissa hetkessä lähemmäksi toisiaan kuin he milloinkaan +ennen olivat olleet. + +Kaikki turha häveliäisyys oli paennut ja väli työväenkin kanssa kuin +taiasta selvinnyt. Heikki saattoi olla muille apuna. Ja sentähden hän +saattoi nauraa luonnollisesti ja heittää sanan sinne, sanan tänne +vapaasti, yhtään ujostelematta.--Sanomattoman onnelliset olivat nämä +hetket. Ne ennättivät vierittää kuin uuden elämän hänen eteensä.-- + +Kun vain nyt osaisi pitää kiinni tästä kaikesta, onnellisesta +suhteesta! + +Aatteet ja tulevaisuus--ne ikäänkuin katosivat tämän rinnalla!--Tämä +oli totuus ja elämä! + +Mutta samassa tuli sade; se tuli rankasti, taivaita tärisyttävän +ukkosenjyrinän seuraamana. Työ oli keskeytettävä. Enin osa heiniä oli +saatu latoon. + +Väki meni ladon suojaan. Se palasi vasta sateen loputtua kotiin, jossa +nauraen ja leikkiä laskien rupesi jatkamaan kesken jäänyttä piimän +syöntiä. + +Mutta päivä paistoi taas hajoavien pilvien lomasta. Ja virkoavan +luonnon tuore henki täytti ilman. + + * * * * * + +Tämän jälkeen Heikki usein otti osaa väen töihin. Nyt oli niinkuin +selvinnyt kaikki tyynni: piti vain osata tehdä itsensä tarpeelliseksi; +piti tähystellä ja tarkastella, missä saattoi olla hyödyksi. Siellä +missä miehiä oli kylläksi, siellä ei tarvinnut työhön tunkeutua,-- +siellä vain, missä tarvittiin ja kaivattiin. Heikki oli erehtynyt +siinä, että oli tahtonut antaa heille kysymättä heiltä, mitä he +tarvitsivat: Hän oli tahtonut antaa heille vain sitä, mitä itse luuli +heille tarpeelliseksi. + +Tästedes hän tahtoi olla puhumatta heille kansallisuusaatteista. Hän +tahtoi kuulostella mitä he tarvitsivat ja antaa vain mitä he pyytävät. +Hän tahtoi olla pienin pienistä,--ja jos ylpeys pyrkisi taas vallalle, +olisi sitä vastaan sodittava kaikin voimin. + +Tämä oli nyt oleva hänen tiensä ja hänen elämänsä. + +Ja vähitellen Heikki huomasi, että hän alkoi eläytyä jokapäiväisiin +kotiaskareihin, jotka tyynesti ja rauhallisesti seurasivat toisiansa +jättämättä koskaan työttömäksi ja aina neuvoen eteenpäin toisesta +toiseen. Yhä harvemmin entiset repivät muistot tulivat mieleen. Ne +alkoivat ruohottua kuin vanha hauta, jonka yllä keväinen elämä tekee +parastaan saattaakseen kaiken entisyyden unohduksiin. Se oli semmoista +viheriätä, sitkeätä luontoa; semmoista nykyhetkistä, keskipäivän +valaisemaa todellisuutta. Tämän kaiken keskeltä oli joskus vaikeakin +päästä entisiin muistoihin. Piti ummistaa silmät ja ajatelia kaasuvaloa +ja ylioppilassalin pilareita. Silloin se tuli kaikki takaisin: +Snellman, isänmaa, toverit, tulevaisuus. Mutta tuli vain erillisenä +kuvana, jonka saattoi kuin kouraansa ottaa. Koko entinen olemus +aatteineen päivineen, se liikkui ja oli sijoiltaan irti. + +Mutta se uusi, vihreä, kotoinen maailma--se oli laajempi ja syvempi +kuin Heikki olisi voinut aavistaa. Tämä maailma viittasi tietä ihan +uudelle suunnalle; siitä alkoi elämä ihan toisaanne; siitä näytti +pääsevän vaikka kuinka pitkälle. + +Se alkoi aueta tältä puolelta siitä pitäen kuin Heikki talven tultua +sai pienen, ruskean, mustasilmäisen hevosen omiin hoteisiinsa. +Omituinen, sydämellinen suhde syntyi heti heidän välillensä. Heikki +alkoi sitä ohjastella, mutta pysyi kumminkin enemmän oppilaan kannalla +ja seurasi tyystin sen tapoja ja tahtia. Kun hän tahtoi jotakin omin +päin, katsahti hevonen taaksensa, ja he katsoivat syvästi toisiansa +silmiin. Vasta pitkien aikojen perästä, kun Heikki paremmin perehtyi +talon ajoihin, oppi niitten kiireet ja kiireettömyydet, tunnusti +hevonen mestarinsa ja antautui käskettäväksi. + +Se työ, jota hevosen hoito alituisesti vaati, kiinnitti Heikkiä yhä +enemmän tähän elukkaan. Sen mustissa silmissä avautui sen syvä, puhuva +sielu, jota ei voinut olla ymmärtämättä ja rakastamatta ja jossa oli +aina uutta näkemistä. + +Mutta päästyään näin oman hevosensa olemuksen perille hän samassa oppi +tuntemaan kaikki muut hevoset. Kuinka ne olivat erilaisia kaikki, +erilaisia luonteeltaan ja tavoiltaan! Heidän eri nimensä peittivät +taaksensa kukin oman omituisen suhteen ympäristöön, oman maailman, jota +ei voinut sanoin selittää,--vain tuntea.--Ja niin tuo suuri +lehmäkarjakin, jota Heikki oli tähän asti vain ajatellut yhdellä +yhteisellä "karjan" nimellä, se näin lähempää tarkastettuna jakaantui +lajeihinsa ja erosi vihdoin eri olennoiksi, joilla kullakin oli oma +sisällinen luonteensa, siitä johtuvat tapansa ja oma elämäkertansa. +Leena-karjakko ne tiesi kaikki, heidän ikänsä ja sukunsa ja syntynsä, +ja puhutteli eri nimillä ja taputteli eri tavalla,--ja jos häneltä +kyseli, niin hän kertoi lakkaamatta niin iloisena ja tyytyväisenä +lehmistään, että kyynel tahtoi puhuessa hänen silmäänsä kiertyä... + +Eniten Heikki sentään kummastui sitä maailmaa, joka hänelle avautui +hänen tutustuessaan kotiväkeen. Hän oli ennen ajatellut vain yhteisesti +myöskin "renkejä",--mutta se käsite katosi, kun hän ensi kertaa lähti +heidän mukanansa pitkälle ajolle metsiin. Sieltä tultua oli hänellä +vain Kalle, Jaska, Rönni, Iisakki ja vanha Manu, jota kaikki muut +kunnioittivat,--mutta ei mitään "renkejä". Ja siitä asti hänen oli nyt +heidänkin kanssaan mentävä sitä samaa tietä, joka oli hänet +tutustuttanut hevoseen. Hän heitti kaiken mestaroimisen ja seurasi +heitä oppilaana. Ja hän katsoi heitäkin silmiin ja näki heidän +sielunsa. Ne olivat ihmisiä, semmoisia kuin Heikkikin. Ne olivat kaikki +häntä vanhempia, ja hän tahtoi heille antaa vanhemmuuden +kunnioituksenkin. Kuinka väärässä olivatkaan ne, jotka sanoivat, että +tieto oikeuttaa herruuteen! Ne eivät varmaan olleet koskaan katsoneet +silmiin niitä, joiden herroja he luulivat olevansa. + +Loimottavan valkean ääressä Heikkikin tahtoi askarrella puhdetöitä väen +kanssa. + +Ja eräänä iltana hän toi viulunsa alas ja alkoi heille soitella. + +Ja Heikki itsekin taas innostui rakkaaseen viuluunsa, jonka hän jo oli +ollut hylätä. + +Sen ääni kuului omituisen heleältä avarassa pirtissä, ja niin +kummallisesti hajosivat sen kieliin muualta maailmasta kiintyneet +muistot tähän niille outoon ympäristöön. + +Eikä kukaan koskaan ollut niin tarkkaan hänen soittoansa kuunnellut. +Kun Heikki katsahti ympärilleen, näki hän loimottavassa valossa +hartaita kasvoja kaikkialla. Kaikki kuuntelivat niinkuin olisivat +olleet jossakin pyhässä toimituksessa, suut auki äänettömässä +kuuntelussa. Veistos oli jäänyt kesken ja kirves pysähtynyt. + +Ja kun he kerran olivat kuulleet, ei Heikki saanut enää rauhaa heidän +pyynnöiltänsä. Yhä uudestaan ja yhä uudestaan oli hänen soitettava. +Niitä tuli sitten kuulijoita muualtakin. Sanoma Vuorelan maisterin +soitosta levisi herättävänä ihmeenä miehestä mieheen, ja pyhäisin oli +joskus suurin osa Vuorelan alustalaisia koossa. + +Viulu oli semmoinen harvinainen kapine heille, jota vain vanhemmat +ihmiset olivat kuulleet. Nuoremmalta kansalta se oli hävinnyt +kuulumattomiin ruukin ajoista saakka. He olivat kuulleet vain +käsiharmonikkaa. + +Sentähden Heikin soittaessa kaikki heltyivät vanhan viulun sävelistä. +Ja kun hän taukosi, alkoivat vanhemmat muistella, ilonkyynel silmässä, +--ja nuoremmat pyysivät käsiinsä ja katselivat ja olisivat tahtoneet +itse oppia sillä soittelemaan. + +Ja niinpä tämän talven kuluessa Heikki selvästi tunsi tulevansa +ympäristölleen yhä tarpeellisemmaksi. Mitä vähäpätöisemmäksi hän pyrki, +sitä varmemmin keräännyttiin hänen ympärilleen ja sitä enemmän oli +häneltä kyselemistä ja oppimista. Häntä kuunneltiin ja hänen +tapojansakin seurattiin pienimpiin asti. + +Kerran sanoivat isä ja Liisa, että väki oli ihan toiseksi muuttunut, +että se oli kuin uudestaan luotua. + +Pyhäinen rauha ja siveä hiljaisuus vallitsi Vuorelassa, joka uinui +tutuissa piirteissään talven valkoisten luminietosten keskellä.-- +Mutta tässä äänettömyydessä oli syvää henkeä, ja suuri elämä sykki +sen alla... + + * * * * * + +Kaksi vuotta oli Heikki ollut maalla kotona, ennenkuin hän isän kanssa +ensi kertaa kävi Niemelässä. + +Kun siellä vietettiin veljentyttären häitä, kutsuttiin vuorelaisetkin +pitoihin. + +Silloin oli elonkorjuun aika ja kesä uhkuvassa täydellisyydessään. + +Vuorelan isäntä oli kuitenkin ollut omassa työssään. Hän oli ruvennut +uutta kaivoa valmistamaan,--kun kesäinen kuivuus oli uhannut kaikki +vedet hävittää,--ja salvosteli itse arkkua sill'aikaa kuin kaksi muuta +miestä nosti kaivoksesta soraa.--Paikan oli katsonut tunnettu +kaivonkatsoja, repaleinen maantienkulkija. Heikki olisi kyllä tahtonut +jonkin matkaa syrjemmälle, mutta katsoja ei ollut siihen myöntynyt; +sanoi, että siinä vesi on paljon syvemmällä. Ei kuitenkaan hänenkään +kaivoksestaan vettä vielä kuulunut, vaikka oltiin jo viidettä syltä +syvällä. Siitä oli naurua ja puhetta piisannut koko talonväelle, kun +illansuussa palattiin leikkuutöistä; jokainen toi esiin kokemuksensa ja +tietonsa entisiltä ajoilta. Mutta vettä ei kuulunut. + +Heikki oli par'aikaa työssään, kun Niemelästä tuli kutsut. + +Se teki niin oudostuttavan, vieraan vaikutuksen. Oli niinkuin olisi +hänen käsivartensa lyöty lamauksiin. Kirves vaipui hänen kädestään.-- +Nytkö hänen siis tuli esiintyä Vuorelan nuorena isäntänä, esiintyä +ulkomaailmalle ja sen arvosteltavaksi! + + +Niemelään oli paljon väkeä käsketty, läheltä ja kaukaa. Seudun kaikki +varakkaimmat ja kuuluisimmat tilalliset olivat järjestään kutsutut. +Eikä siksi Vuorelankaan väkeä oltu unohdettu. Heikki ajoi sinne isän +kanssa talon vanhoissa hyväistuimisissa kääsyissä. + +Ei niin suuria häitä oltu näillä seuduin ennen nähtykään. Eikä sen +tapaisia. Sillä Niemelän häät olivat uuden kuosin mukaan laitetut, +herrashäät. Vihittiin päivällisen aikaan, joka kohta syötiin. Eikä +syödessä istuttu, vaan seistiin--niinkuin herrasväessä on tapana.-- +Kertoivat, että ruukin patruunalla oli ollut samanlaiset häät, kun +sieltä tytär pois naitettiin.--Eivät saaneet tulla sisälle muut kuin +kutsuvieraat, jotka tiesivät ihmistapoja. Pappilan väki oli +kunniasijalla, ja mustaan silkkiin pukeutunut Niemelän emäntä--talon +entinen karjakko--piti heille seuraa sorminiveliään naksutellen. Muut +vieraat seisoskelivat enimmäkseen seinämillä ja kävivät vuorotellen +ruokaa suurelta pöydältä. + +Niemelässä oli jo useita aikoja ollut palveluksessa kaksi kaupungista +tuotettua piikaa. Ne ne olivat sinne nämä uudet tavat tuoneet. +Sanottiin, että he olivat häätkin järjestäneet näin oudoiksi. Ja +siinäpä ne hääräsivätkin itsevaltiaina keittiön ja ruokahuoneen +välillä. Isäntäväen ei tarvinnut paikaltaan liikahtaa, vaan sai sekä +isäntä että emäntä niinkuin vieraatkin noudattaa piikain ohjeita. + +Muu Niemelän palvelusväki ei saanut sisällekään tulla. Ovesta vain +tirkisteli, kun morsian tuli valkoisissaan sisälle viheriäinen kruunu +päässä. + +Niemelän piiat ja rengit olivat sekalaista väkeä. Isäntä tuskitteli ja +kuritteli, mutta ei vain tahtonut kunnollista väkeä saada. Hän teki +heidän hyväkseen paljonkin; piti säästökassaa ja vakuutti tapaturmalta, +hankki sanomalehtiä ja muuta lukemista. Eikä sittenkään tahtonut mitään +tulla. Ruukilla ne vain juoksivat, joivat ja hoilasivat, leikkivät sen +kalpeakasvoisten, väsyneitten tyttöjen kanssa ja levittivät sairautta +Niemeläänkin;--eikä niitä mikään olisi saanut kiintymään talon +asioihin. Hyvä kun kuritus ja pelko varkaudesta esti. + +"Raakuus ja sivistymättömyys eivät ole vielä kansastamme paenneet", +lohdutteli sekä rovasti että patruuna. Rovasti neuvoi postillaa joka +pyhä lukemaan, mutta patruuna vakuutti, että ankara kuri on ainoa +apukeino. + +Niemelä puolestansa huokasi ja arveli, että sekä postilla että kuri +voidaan vallan hyvin yhdistää, käyttää niin hyvin toista kuin +toistakin,--ja niin hän oli tehnytkin;--mutta itseksensä hän ajatteli +tuolla toisella vaaralla olevaa vanhaa perintötaloa. Siellä ei isäntä +väellensä postillaa lukenut, eikä siellä kuristakaan mitään tietty. +Siellä eivät uuden ajan sivistystavat olleet päässeet pesiytymään eikä +muuttamaan elämäntapoja niinkuin Niemelässä. Siellä elettiin vanhan +kansan elämää, isäntä ja rengit söivät saman puurokupin äärestä ja +veljeksinä kulkivat ulkotöissä.--Ja kumminkin oli siellä säilynyt +kotoinen pyhä rauha. Rengit kammoivat ruukkia ja omalla kotimäellään +heittivät pyhäisin kiekkoa. + +Olisiko Vuorelan lukenut poika sittenkin vaikuttanut tuon kaiken! +Niemelä oli luullut aluksi, ettei tuosta pojasta lähtisi Vuorelalle +mitään kunniaa, kun se kuului olleen niin ujo ja hiljainen eikä +tahtonut kunnan riitoihin ollenkaan sekaantua. Mutta Vuorela oli +itsekin vetäytynyt kunnan asioista syrjään, ja kumminkin tunsi Niemelä +nyt enemmän kuin koskaan, että Vuorela oli hänestä vienyt voiton. + +Heikki oli Niemelään tultuansa hämmästynyt tämän talon ulkonaista asua. +Kaikki oli järjestetty aivan herrasväen malliin. Salissa oli piano ja +kukkia ylt'ympärinsä, sohvat, pöydät, valokuva-albumit ja matot. +Snellmanin ja Yrjö Koskisen kipsiset rintakuvat tervehtivät häntä +tuttuine kasvoineen. Hän ei ollut heitä koskaan tässä ympäristössä +nähnyt; ja kumminkin he tuntuivat aivan hyvin täällä viihtyvän: +olivatpa ihan kuin kotiutuneetkin korkeille jalustimilleen tuohon +kukkien keskeen. + +Heikki melkein säpsähti sitä vaikutusta, minkä Snellmanin kasvot häneen +tekivät. Oli kuin tuo kipsikuva olisi ihan kuuluvasti sanonut hänelle: +nuorukainen, aseta tarkoitusperäsi korkealle! + +Ja Heikki oli tyytynyt kaivonarkkua salvostamaan! + +Ei, ei, pois tuo ajatus! Se voisi myllertää jälleen kaikki +rauhoittuneet tunteet--niin, koko ilon ja onnen! + +Vastenmielistä oli Heikistä olo täällä.--Miksi hän tunsi itsensä niin +sanomattoman epävarmaksi ja ujoksi! Hän ei olisi millään tahtonut +kulkea salin poikki muitten katsoessa, ja hän melkein punastui, kun +rovasti tuli häntä puhuttelemaan. Hän joutui hämilleen noiden +puolisivistyneiden talonpoikaispohattain keskuudessa. + +Heikki huomasi, ettei hän täällä suinkaan käyttäytynyt niinkuin häneltä +odotettiin. Hän oli aluksi kaikkien huomion alaisena, ja monet +kuiskutukset tarkoittivat selvästi häntä. Mutta vieraat tulivat +vähitellen iloisemmiksi ja puhuivat kovaäänisemmin. Niemelän leveä +hohotus kajahteli huoneissa, ja muutakin naurua kuului kaikkialta. Ja +Heikki jäi istumaan itseksensä nurkkaan, ja hän tunsi kuinka hän +vähitellen unohtui pois kaikkien mielestä. + +Jospa hän olisi voinut jättää tämän kaiken heti ja lähteä pois. +Hillitön koti-ikävä valloitti hänen mielensä. Siellä tuntui niin +lämpimältä.----Siellä lähestyi aurinko jo Honkavaaraa; siellä par'aikaa +Liisa kulki pihan yli käsivarret vastakkain rinnalla--ja lampaat +tarhassa määkivät yhteen suuhun häneltä ruokaa, nousten toinen toistaan +ylemmäksi aitaa vasten.---- + +Niemelä kulki samassa Heikin ohitse ja pysähtyi hänen eteensä täysi +viinilasi kädessä. + +--No, eikö meidän maisterille viini maistukaan, ha-ha-haa? + +Kaikki katsoivat sinnepäin ja hiljenivät. + +Heikki nousi ylös kilistämään ja punehtui. Ja näki sivumennen isänsä, +jonka silmät kiinteästi tähystivät häntä ja seurasivat hänen +käytöstään, ikäänkuin tahtoen sanoa: "Nyt, Heikki, nyt anna tulla!"-- +Mutta Heikki vain hämmentyi yhä enemmän. + +--No miltä maanviljelys tuntuu, ha-ha-ha-ha, nauroi Niemelä kädet +puuskassa hänen edessään.--Nuorella isännällä on paljon oppimista, +arvaan minä--ha-ha-ha? Tekisi ehkä mieli sentään Helsinkiin? Vai mitä? +--Jaa, jaa, pappa on kova, pappa on kova, ha-ha-ha--. + +Ja kun ei puheesta tullut sen enempää, hän kääntyi selin Heikkiin +muiden vieraittensa puoleen ja rupesi puhumaan Helsingin asioista, yhä +samalla lailla rehennellen; kertoi keväisistä ylioppilaskokouksista ja +kansallismielisten voitoista, aivan kuin olisi itse ollut läsnä. Ja +vieraat kuuntelivat häntä, piirittivät hänet keskuuteensa ja utelivat +pieniä yksityiskohtiakin--ja unohtivat Vuorelan maisterin kokonaan. + +Heikin sydämessä tuntui niinkuin joku vainaja haudassaan olisi +raskaasti kääntynyt toiselle kyljelleen. + +Snellmanin katse tuossa kipsikuvassa oli aivan sama kuin sinä yönä +silloin ylioppilastalossa.--Se toi niin elävästi mieleen kaiken.---- +Mutta tänne ei tuo kuva voinut kuulua! Tämäkö olisi ollut Snellmanin +aate kansansivistyksestä! + +Ei, ei koskaan! Mitä Heikki ajattelikaan! Eivätkö nuo kasvot +päinvastoin ilmaisseetkin kärsimystä, sanomatonta häpeää siitä, että +olivat täällä! Niistä puhui harras rukous Heikille: heitä minut alas, +riko vaikka säpäleiksi; en kuulu heidän joukkoonsa; en ole koskaan +rakastanut puolisivistystä, en koskaan ole tarkoittanut +talonpoikaisylimystöä; minun aatteeni on tasa-arvoisuuden aate; minä +olen niitten, jotka tuolla ovien takana kurkistelevat; nämä tässä eivät +ole minun!--- + + +Kun he illansuussa ajoivat kotiin isän vanhoissa, syväistuimisissa +kääseissä, painoi Heikkiä ikäänkuin häpeän ja kärsityn tappion tuska.-- +Mitähän isäkin ajatteli hänestä! + +Ja sentähden hän sekä kummastui että sanomattomasti ilostui, kun +huomasi, ettei isä ollut millänsäkään, vaan päinvastoin alkoi +ystävällisesti puhua kotiväestä, vähänväliä lämpimästi hymähtäen +milloin mistäkin kertoessa. + +Suorastaan rajaton hellyys isää kohtaan syttyi Heikkiin. Hän olisi +tahtonut syleillä vanhusta. Ja kuinka miellyttävät olivat ukon +ruskettuneet, ryppyiset kädet hänen siinä ohjastaessaan, kuinka +hellästi musta sarkatakki sulki sisäänsä hänen vanhuudesta jo vähän +köyristyneen vartalonsa ja kuinka leppeästi tuuli ajaessa läpätti +ruskeata hiussuortuvaa, joka korvan kohdalla pistäytyi esille hänen +vilttihattunsa alta! + +Heikki ymmärsi nyt hyvin isän ja Niemelän välit ja koko heidän +keskinäisen sitkeän taistelunsa. Juuri sama henki on Vuorelassa aina +pysyvä, mikä siinä nyt vallitsee. Sen tunsi Heikki nyt selvemmin kuin +koskaan. + +Kunhan saisi kaiken muistonkin hävitetyksi tästä Niemelässäkäynnistä! +Se oli mielessä semmoisena pahana sykkyränä, joka ei päästänyt sinne +entistä iloa. Se oli repinyt auki umpeenkasvaneet haavat, puhaltanut, +vaikka hetkeksikin, ilmituleen vanhan tulevaisuushaaveen sammuneen +hiilloksen.-- + +Mutta varmaan kotoinen ympäristö jälleen tuudittaisi mielen +entiselleen. Kohta se jo näkyy, tuon kuusikkometsän takaa;--sen +ruokakellonkatos ja navetta ja vanhan kaivon vipu.----Sinne sen elämään +takaisin! Nämä verkavaatteet ja kaulukset hän panee pois. Vielä tänä +iltana hän ottaa taas piilukirveensä ja taas kuulee tuota tuttua +kumausta, kun sen tyvellä satuttaa kuivan pölkyn kupeeseen, näkee +lastun piilutessa kiertyvän irti levittäen pihkan hajua ja paljastaen +männyn valkeaa, verestä puunsisustaa----. + +Sillä elämällä ei ollut tulevaisuutta. Se oli vain jakso rauhallisia, +toisiansa seuraavia nykyhetkiä. + +Sen korkein huippu oli ajatus,--että hän ja Liisa kerran vihittäisiin +mieheksi ja vaimoksi. Ja miksi se olisi niin kaukana tulevaisuudessa! +Olihan hän nyt saavuttanut oikean suhteensa kotiin--eikä mitään juopaa +ollut enää hänen ja Liisan välillä. Tai jos vielä olikin, niin hän +tahtoi siitä päästä. Sen täytyisi hävitä, kun hän vain saisi itsensä +pakotetuksi puhumaan Liisalle.----Ja ajatus sykähdytti sydäntä ja +valaisi koko maailman pyhäisen kirkkaaksi.---- + +Tuossa on jo kuusikkometsä--! Pieni ylämäki vielä--! + +--Isä antaa ohjakset minulle, sanoi Heikki. + +Ja oltuaan kauan puhumatta isä heräsi ajatuksistaan: + +--No, kah, tuossa on, sanoi hän iloisesti. Ja rupesi vetämään +piippunysää taskustansa. + +Kun he ajoivat kotiveräjästä, kulki Liisa pihan yli--ja lampaat +seisoivat määkien tarhan aidan takana. + + +--Sinulle, Heikki, on tullut kirje--tuolla se on tuvan pöydällä, sanoi +Liisa. + +Ja Heikki kiirehti sisälle kirjettä avaamaan. + + + +IV. + +Kirje oli ylioppilastovereilta, jotka olivat panneet toimeksi +huvimatkan ja nyt ilmoittivat tulevansa tännekin, vain hetkeksi, ohi +matkustaessaan. + +Niitä oli kolme, ja kaksi heistä oli Heikin ylioppilastovereita, Lulle +ja Bruuno. Kolmas, Artturi, oli kyllä ylioppilasaikana Heikin kanssa +seurustellut, mutta hänen asemansa korkeasukuisen herrasperheen +jäsenenä oli estänyt heitä ihan välittömästi toisiansa lähestymästä. +Hän oli ottanut sisarensa, neiti Fannyn, mukaansa. Tätä neitiä Heikki +ei ollut ennen nähnytkään. + +Kaikki he olivat iloisia poikia, innokkaita tulevaisuuden miehiä. Lulle +luki luonnontieteitä, geologiaa, ja Bruuno oli filosofi. Mutta +Artturista ei oikein vielä tiedetty, mille suunnalle hänen tiensä +tulisi kulkemaan. Hän oli ennen kaikkea vapaa taiteilija, niinkuin koko +se suku, jonka jäsen hän oli. + +Kun Heikki oli lukenut heidän iloisen kirjeensä, johon jokainen oli +jotakin omakätisesti kirjoittanut, tunsi hän omituista rauhattomuutta. +Kirjeen kuori tuoksahti jollekin tutulle hajuvedelle, se oli varmaan +sisaren.--Tuo hieno, levottomuutta herättävä tuoksu--kuinka kauas se jo +oli ennättänyt unohtua Heikin mielestä! Muistui jokin iltama--ja +tanssi--ja kaasuvalot.----Ja kirjeen sisältö täynnä vallatonta +hurjistelua, täynnä keveää suruttomuutta, joka ei tiennyt mistään +vaikeuksista eikä sydämen sisäisistä taisteluista! Se liikkui kuin +vilpoisemmissä ilmakerroksissa. Elämän iloa henki joka rivi. Kuinka +paljon muistoja sai lyhyessä hetkessä kohennetuksi tämä kirje, Heikin +sitä seisten lukiessa tuvan pitkän pöydän päässä! Vapisivathan hänen +kätensä ihan tuntuvasti, ja sydän--kuinka se sykki! Hän olisi ollut +valmis matkustamaan vaikka kuinka pitkät matkat heidän luoksensa, +kunhan he vain eivät nyt olisi tänne tulleet! Ei, ei, se oli +mahdotonta! Hän olisi tahtonut heiltä ikuisiksi piiloutua, jäniksen +tavalla pistää päänsä pensaikkoon ja mykistyä siihen liikkumattomaksi +harmaaksi kiveksi, jota ohikulkeva ei aavistakaan eläväksi olennoksi.-- +Mitä he ajattelevat, kun he hänet nyt näkevät; kun he näkevät, kuinka +hän on muuttunut! Eihän hän enää muistaisikaan noita rohkeita +käänteitä, sanoja, joilla silloisia ajatuksia ilmaistiin.--He tahtoivat +nyt varmaan saada nähdä, mitä hän oli saanut aikaan. He tietysti +luulivat, että hän oli saanut aikaan suuren herätyksen täällä maan +sydämessä! + +Ja he saisivat nähdä, ettei mistään semmoisesta ole ollut +kysymystäkään. + +--Mitä sinä sitten olet tehnyt?--he varmaan kysyisivät. + +--Olen viimeksi kaivanut tuota kaivoa! pitäisi Heikin vastata. Ja koko +hänen muuttunut olemuksensa aukeaisi heille selko selälleen. + +Ei. Kyllä hän tietäisi mitä hän vastaisi. Hän ei ollenkaan antautuisi +heidän arvosteltavakseen. Ja jos heistä joku mainitsisi jotakin siitä +Snellmanin juhlan jälkeisestä yöstä, hänen päätöksestään ja Antin +puheesta, niin selittäisi Heikki kyllä heille. He eivät tunne kansaa +eivätkä ymmärrä talonpoikia. He luulevat, että talonpojat ovat kaikki +ihan yhdenlaisia olentoja, ettei niitä voi ajatella muuta kuin +joukkona; he eivät ymmärrä, että talonpojatkin voivat olla nuoria ja +vanhoja, toiset ovat innokkaita, toiset innottomia, toiset taipuvia +henkisiin harrastuksiin, toiset taas tavoittavat rikkautta. He eivät +tiedä, että "kansa" on vain käsite; että kun sen keskuuteen tulee, niin +ei sitä olekaan,--on vain eri ihmisiä niinkuin joka paikassa +muuallakin. + +Heikki tahtoi näyttäytyä toverien seurassa niinkuin hän olisi +vakaantunut entisestään. Sopivassa tilaisuudessa hän sanoisi nauraen, +mutta painavasti: "Ei,--talonpoikien luottamus on ensin saavutettava! +Ennen sitä ei voi mikään tulla kysymykseen! Täytyy tulla itse +talonpojaksi!" + +He ajattelisivat silloin: "Vielä elää Heikissä vanha aate", ja +ihmettelisivät hänen sitkeyttänsä ja hänen tahtonsa lujuutta. + +Ja niin Heikki voitti levottomuutensa. Hän melkein nauroi +säikähdystään. Koko juttu ei tulisi olemaan muuta kuin terveellinen koe +hänelle. Ja miksi ei hänkin voisi kerran jälleen pistäytyä noissa +vilpoisemmissa ilmakerroksissa!---- + +Heikki tuli iloiseksi. Jonkin verran entistä ryhtiä ja varmuutta oli +hänen puheessaan, kun hän isälle ja Liisalle kertoi asiasta ja kuvasi +tovereitaan. + + * * * * * + +Määräpäivänä vieraat tulivatkin. + +Ensin ajoivat pihaan Bruuno ja Lulle tomuttuneina, mutta iloisina ja +meluavina. Nähtyään Heikin he rupesivat huutamaan ja hohottamaan, +hyppäsivät rattailta, riuhtoivat Heikkiä käsistä ja piirittivät hänet +semmoisella kysymysten määrällä, ettei Heikki saanut yhteenkään +vastatuksi. He ottivat kerrassaan voiton hänestä, kaikki edeltäpäin +suunniteltu menettely oli hänen puoleltaan mahdoton, ja hänen täytyi +antautua heidän seurassaan näin alusta pitäen hetken vaikutusten +ajeltavaksi. + +--No mitäs sinä velikulta täällä? + +--Kas, kas, olethan ihan kuin vanha maanviljelijä! + +--Näytäpäs kätesi--ihan karheat, koeta, Lulle! + +--Mutta kuule, Heikki,--sinä viihdyt hyvin? + +--Olet aikalailla muuttunut. Sinua ei tuntisi samaksi. Ja kuinka +hiljaiseksi olet käynyt! + +He olivat matkustaneet ympäri koko Suomen,--olivat olleet iloisia +kaiken matkaa, ja heitä oli joka paikassa kohdeltu kuin ruhtinaita. +Artturi oli piirustellut vihkoonsa kaikki kauneimmat paikat. + +Tuolla he jo ajoivatkin pihaan, Artturi ja Fanny. + +Heikki aivan hämmentyi nähdessään jälleen kaupunkilaista naisväkeä. + +Neiti Fanny oli iloinen ja vallaton. + +--Tekö nyt olette se Heikki? Nämä ovat teistä puhuneet minulle niin +paljon, että olen teihin henkisesti aivan kyllästynyt!-- + +Hän nauroi ja ojensi Heikille valkoista kättään, josta oli juuri +vetänyt pois hansikkaan. + +Heikki ajatteli kuluneita verkavaatteitaan ja punehtui. Artturi sanoi +tervehtiessään: + +--En ole nähnyt koko matkalla vielä niin kaunista kuin teillä täällä. +Tämä on suurta, tämä on hurmaavaa!--Me kaikki ihailemme hirveästi juuri +tämmöisiä vuoria.--Kuule, Heikki, nyt kun annat meille vain vähän +pesuvettä ja toimitat jonkin huoneen sisarelleni,--suo anteeksi, että +heti näin vaivaamme! + +--Liisa! huusi Heikki hätääntyen ja puoleksi kuiskaamalla eteiseen. +Liisa tuli esille.--Saata neiti kamariin! + +Herrat katsahtivat toisiinsa, kun Liisa ja Fanny olivat menneet. + +--Se on minun kasvattisisareni, selitti Heikki. Ja he menivät kaikki +sisälle. + + +Ovessa sanoi Lulle Heikin korvaan: + +--Heikki, tunnusta!--niinhyvin kuin kihlattu morsiamesi? + +Heikki hämmästyi ja nauroi sitten luonnottomasti, minkä piti tehdä +vastaus tarpeettomaksi. Lulle ei tiedustellut sen koommin. + +Siellä sisällä Artturi huomasi Heikin viulun seinällä. Hän otti sen +alas, viritti ja soitti hyvin taitavasti nopeita juoksutuksia ja +niitten välillä aina jonkin surullisesti värähtävän sävelen. + +Viulu aivan kuin elpyi, sen kielet iloitsivat, sen kaula kurottui +jänteväksi, sen koko runko solakoitui. Se tunsi varmaan parfyymiä +ympärillään ja muisti unohtuneen taidemaailman,--kotonsa, jossa sitä +oli ymmärretty. Ja se meni selvästi heidän puolellensa sanoakseen +siellä selän takana jotakin äärettömän halveksivaa siitä ympäristöstä, +johon se oli ollut pakosta sysätty. + +--Oh kuinka tämmöinen yksi kesä voi tehdä paljon haittaa, sanoi Artturi +ripustaen sen jälleen seinälle.--Minun sormeni ovat aivan +kangistuneet.-- + + +Isä oli hyvin kaikkien vieraitten mieleen. Bruuno muisti hänet vielä +Snellmanin juhlasta. He ihmettelivät vanhan Vuorelan tietoja, kun hän +jutteli havaintojaan Helsingistä. Erittäin näkyivät isän jutut +huvittavan neiti Fannyä. Hän laittautuikin pian ukon ystäväksi ja +kieppui mielellään hänen ympärillään. + +Mutta sitten tuli totisempaa puhetta. Herrat rupesivat väittelemään +keskenään maanviljelyksestä, tieteistä, kansallisuuksista ja monista +muista asioista, joita he kaikkia käsittelivät kuin jokapäiväistä +ajatuksen ruokaa. + +Fanny pitkästyi. + +Hän tuli Heikin luo. + +--Herra Vuorela, tahtoisitteko minulle näyttää talon ympäristöt,-- +sill'aikaa kuin nuo muut lörpöttelevät. Ettehän vain pahastune? + +Heidän mennessään pihaveräjän läpi, jota he molemmat aukaisivat, sanoi +Fanny: + +--Minä kuulin, että te aiotte jäädä tänne maalle, luopua kokonaan +kaupungin elämästä,--onko se mahdollista? + +Heikki ei ollut odottanut, että olisi näin suoraan asiaan tultu. Se oli +samaa kuin hypätä arvelematta hänen sydämensä sisimpään keskustaan. Hän +hämmentyi kokonaan eikä vähään aikaan puhunut mitään. + +Neiti Fanny katseli häntä olkihattunsa alta, rupesi äkkiä nauramaan ja +pyysi anteeksi kysymystänsä. + +--He ovat varmaankin minua narranneet, sanoi hän. Ja lisäsi sitten +totisena: Kuinka saatoinkaan luulla, että te jäisitte tänne! Te, joka +olitte niin innokas aatteen mies! + +Hän alkoi taas naureskella. Kaikista asioista oli hänellä kyselemistä +ja muistuttamista. Ei sitä työkalua, ei sitä esinettä, jota hän ei +olisi huomannut. Hän katseli kaikkea puoleksi uteliaisuudesta ja +puoleksi naurun halusta. Hän puhui näistä maanviljelyskapineista ja +-laitoksista niinkuin kaikki olisi hänelle ollut leikkikaluja, jotka +olivat hyvin kaukana kaikesta järjellisestä ja totisesta elämästä. + +Ja hänen mielialansa tarttui Heikkiin. Hänkin alkoi puoli-ivallisesti +puhua maanviljelyksestä. He menivät Honkavaaralle päin. + +Heikki ei kumminkaan voinut päästä äskeisestä mielenliikutuksestaan. +Hän nauroi ja vastaili Fannyn puheeseen ajatellen vain tuota +ensimmäistä kysymystä. + +Ja kun he tulivat Honkavaaran rinteelle, oli siinä Heikin laittama +penkki. Siitä näkyi laajalle selkien yli vuorista seutua. + +--Tämän olette te laittanut. Tämä on teidän lempipaikkanne. Enkö +arvannut?--Ja hän istuutui siihen. + +--On--sanoi Heikki. + +Ja kun Fanny katsellessaan suurta, tyyntä näköalaa oli jonkin aikaa +sekä nauramatta että puhumatta, sanoi Heikki vähän vavahtavalla +äänellä: + +--Neiti, miksi luulette etten minä voisi koskaan tänne jäädä? + +--Olisiko siis todella mahdollista? + +--Minä olen niin päättänyt. + +--Ah, herra Vuorela, sitten teillä on varmaan jokin suuri aate +takananne! Teillä on jokin suuri elämäntarkoitus, joka teitä +innostuttaa. No niin, siinä tapauksessa voin ehkä ymmärtää teitä. Mutta +herra Vuorela, selittäkää minulle, mikä se aate on, joka on niin +voimakas, että voitte sen vuoksi niin paljon uhrata? + +Heikkiin tämä kysymys teki syvän vaikutuksen. Hän tiesi, että hänen +vastauksensa tulisi sisältämään veristä valhetta. Mutta eihän hän +voinut muuta kuin valehdella. Ja vastaus kumahti hänen korvissaan kuin +haudasta. + +Sama aate, joka innosti Snellmania---- + +--Ah, herra Vuorela, sitten te olette suuri ihminen minun silmissäni, +sanoi Fanny. Sen jälkeen hän pani molemmat kätensä penkin selkäpuulle, +nojausi poskellaan niitä vasten ja katsoi kauas etäisyyteen. + +----Niin, niin, lausui hän runollisen viehkeällä äänellä.--Ehkä--! +Miksei--! Minä vain ajattelen, että kun te olette vielä niin nuori. +Ymmärrän kyllä, että vanhempana voi kokonaan uhrata itsensä muille. +Mutta nuorena tahtoo elää--hengittää--! En tiedä sentään,--ainakin minä +olen semmoinen.----Kuulkaa, sanoi hän sitten iloisemmin,--uskotteko +sielujen yhteiselämää?--Tietysti uskotte.--Ehkäpä sentään onkin +yhdentekevää missä kukin olemme ja elämme, kunhan olemme vain saman +maapallon pinnalla. Usein,--usein kun ajattelen ystäviäni, jotka ovat +kaukana maailmassa, tuntuu minusta kuin niiden sielut olisivat juuri +tässä minun luonani.--Ehkä tekin voitte näin ajatella ystäviänne. Ja +miksi ette silloin jäisi vaikka tännekin. Onhan täällä niin ihanaa. +Mitä te silloin välitätte siitä, että olette täällä niin yksin, ettei +teillä ole ympärillänne ainoatakaan ihmissielua, joka teitä +ymmärtäisi.--Niin, niin, herra Vuorela, miksi ette silloin jäisi +tänne!--Oh, kuinka täällä on kaunista! + +Ja hän nousi äkkiä istumasta pyyhkäisten kädellään otsaansa ikäänkuin +karkottaakseen liiallista tunteellisuutta. + +Heikki nousi myöskin syvästi liikutettuna. Hänestä tuntui niinkuin hän +olisi ollut jo kauan tuttu Fannyn kanssa. + +He astuivat kotiin asti sanaakaan vaihtamatta. + +Kun he olivat tulleet kotiveräjälle ja kulkeneet pihan yli, ojensi +Fanny Heikille kättä. + +--Kiitos tästä kävelyretkestä!--sanoi hän sisälle mentäessä. + +Siellä hän oli taas kuin toinen ihminen. Nauroi ja liverteli ylinnä +muita.--Niinkuin äskeisen ja nykyisen hetken välillä olisi ollut +ääretön juopa. + +He istuivat nyt kaikki siinä kamarissa, joka oli tuvan vieressä. + +Pitkä keskustelu oli syntynyt herrain kesken. Oli kysymys tieteistä ja +taiteista ja niitten merkityksestä ihmiskunnan kehityksessä. + +Lulle, geologi, oli sitä mieltä, että tieteillä ja taiteilla on +ainoastaan välillinen tarkoitus: palvella ihmiskuntaa sen eri aikoina +ilmestyvien tarpeiden mukaan--erittäinkin keksintöjen avulla, siten +laajentaen yleisen toimeentulon mahdollisuutta. + +Bruuno taas puolusti kiivaasti aivan toista kantaa. Tieteellä ja +taiteella oli hänen mielestään oma itsenäinen tarkoituksensa, joka oli +ylempänä kaikkia muita. Ihmiskunnan pyrinnöt eivät voineet rajoittua +sen aineellisen hyvinvoinnin tavoittamiseen; niitten tuli tarkoittaa +jonkin aatteellisen päämäärän saavuttamista. Tiede ja taide edustivat +juuri tämän aatteellisen pyrkimyksen kärkeä. Se, joka on antautunut +tieteitten tai taiteiden palvelukseen, on inhimillisten pyrintöjen +etunenässä. Ja sentähden ovat kaikki suuret miehet samalla olleet +suuria taide- ja tiedemiehiä. Emme voi ajatella suurta miestä, ellemme +ajattele häntä ensimmäiseksi tieteessä tai taiteessa. Mutta ihmisiä on +kahta lajia, sanoi hän. On suuria sieluja ja on pikkusieluja. +Pikkusielut tyytyvät siihen tarkoitukseen, että saavat jokapäiväisen +leipänsä ja näkevät ympärillänsä hyvinvointia ja tyyntä rauhaa. +Semmoisille on kaikki muu, tieteet ja taiteet, vain välikappaleita. +Mutta suuret sielut eivät ole koskaan tyytyneet tuommoisen. Heidän +näkönsä ulottuu ylitse lähimmän ympäristön. Suureen henkiseen +pyrkimykseen ovat he luodut, aatteiden palvelukseen, lepäämättömään +hakemiseen, totuuden tavoitteluun! Semmoisille on tiede elämän ydin ja +taide sen koko salaisuus. + +--Sinä puhut kuin enkeli, sanoi Artturi lyöden kiinni +piirustusvihkonsa, jonne hän oli piirustanut näköalan avatusta +ikkunasta.--Olen aivan yhtä mieltä. Oikea taiteilija ei kysy koskaan, +mitä hyötyä hänen teoksensa tulee tuottamaan. Hän tekee työtä +yksinomaan taiteen vuoksi, taiteellisen totuuden vuoksi; siksi, että +hänen pitää niin tehdä; siksi, että hänellä ei ole mitään yksityistä +hyödynkäsitettä silmiensä edessä, vaan että hänellä on sisäinen +kutsumus, sisäinen tarve. + +Bruuno jatkoi Artturin ajatusta: + +--Sanalla sanoen,--siksi että hän on suurempien aatteiden +palveluksessa. Suuret miehet tarkoittavat koko kansan hyötyä eivätkä +voi tyytyä, kuten pikkusielut, vain lähimpään ympäristöönsä. Heidän +palkintonaan täytyykin sentähden olla koko kansan rakkaus. + +--Niin, niin, aivan oikein, sanoi Artturi; suuret ja pienet sielut +eroavat toisistaan siinä, mihin ne tyytyvät. + +Ja Heikki unohti koko maailman kuullessaan heidän voimakkaita sanojaan. +Nukkuneet tunteet liikahtelivat sydämessä,--kauan haudassa olleet +tunteet. + +Mutta kesken kaikkea kuului kiireistä juoksun kopinaa porstuasta. + +Ovi aukeni rämähtäen, ja Liisa oli täyttä vauhtia tulemassa sisälle. +Hän pysähtyi kuin ammuttuna oven kynnykselle. Iloinen nauru jähmistyi, +ja hän punehtui korvia myöten. Hän ei ollut tiennyt, että vieraat +istuivat täällä. + +--Nej men--! sanoi ruotsiksi Lulle levittäen kätensä, kasvonsa ja koko +olentonsa selkoselälleen;--en sÃ¥dan skönhet! [Hänpä on vasta kaunis!] + +Neiti Fanny pani lasit silmilleen ja katseli tyystin Liisaa. + +--Tycker du--? [Oletko todellakin sitä mieltä?] sanoi hän silmiänsä +sipristäen. + +--Tig för guds skull, de' ä' ju den blivande värdinnan! [Vaiti, herran +tähden, sehän on talon tuleva emäntä!] kuiskasi Artturi silmillään +viitaten Heikkiin päin. + +--Oo! tuntui Fanny siihen sanovan. Ja katsahti Heikkiin. + +Heikki kuuli kaikki, vaikk'eivät he luulleet. + +Hän oli käynyt tulipunaiseksi ja katsoi maahan silmäkulmat +hermostuneessa liikkeessä. Kun neiti Fanny sanoi noin pitkään: "Oo--", +oli hänen äänessään selvä ajatus: Tuossako nyt siis oli se sinun suuri +aatteesi! + +Kaikkea malttia menettämättä tuli Liisa kuitenkin sisälle. + +--Mikäs on? kysyi isäntä hiljaa häneltä. + +--Vettä tulee! Jaska nostettiin ylös vyötäisiä myöten märkänä.-- + +--Ähä, hyvä on, sanoi isäntä. Ja Liisa meni samaa tietä. + +Bruuno oli vähän hermostunut tämän keskeytyksen johdosta. Hän alkoi +kumminkin jälleen pohtia samaa ainetta ja puhui pitkään, mutta +kuivasti. + +Ja Liisakin tirkisteli taas ovesta ikäänkuin sanoakseen: "Etkö jo +tule?" + +Isäntä nyykäytti hänelle vihdoin päätänsä ja lähti. + +Mutta kun he Heikiltä kuulivat, mikä asia oli, lähtivät he kaikki +kaivolle. + +Siellä kaivonkatsoja seisoi hiekkaläjällä ylpeänä kuin ruhtinas. Hän +antoi alas määräyksiänsä kaivon arkun sovittamisesta. He vaihtoivat +isännän kanssa vain silmäyksen; ei sanaakaan muuten. + +Työmiehet nostettiin vuorotellen kaivosta. + +Lulle katsahti alas asiantuntijan silmin: Aivan oikein, maakerrokset +olivat siinä järjestyksessä päällekkäin kuin pitikin. + +Fanny pudisti häntä hihasta: "Kuules sinä, insinööri! Osaatko sinäkin +kaivoja katsoa? Sinunhan pitäisi osata, kun olet tutkinut maakerroksia +ja vesisuonia!" + +Lulle hermostui; eihän hän nyt heti tässä paikassa voinut selittää mitä +hänen tieteensä asiasta tiesi. + +Kaivonkatsojalla kuului olleen elohopeapullo ja jokin messinkikone +kourassa, kun hän kaivonpaikkaa haki. Mikä kone se oli, sitä hän ei +sanonut kenellekään. + +Ja geologi väitti, että se on hullutusta kaikki tyynni. Vettä on aina +jonkin matkan päässä maanpinnasta. Mutta Fanny nauroi niin +sydämellisesti, että muutkin rupesivat nauramaan. Hän juoksi isännän +luo, pujotti kätensä kiltin lapsen tavoin hänen käsivartensa ympäri ja +sanoi: "Eikö niin, isäntä, nuo tiedemiehet eivät kelpaa mihinkään, he +kun eivät tiedä kerrassaan mitään." + +--Pitävät tietonsa salassa, sanoi isäntä leikillään,--niinkuin tämä +kaivomestarikin tässä. + +Fanny jäi toiselle puolelle kaivoa, kun muut jo tekivät lähtöä. + +--Ah!--hän huusi--minun ritarini, minun ritarini! Kenen minä teistä +valitsen? + +Lulle ja Bruuno hypähtivät esille. + +--Ei, ei,--sanoi neiti Fanny,--teistä ei kelpaa yksikään! Saanko +pyytää--teitä, nuori herra Vuorela? Antakaa kätenne, minä aion hypätä +yli. + +Muut kauhistuivat. + +--Mitä te ajattelette, neiti Fanny! Maa voi lohjeta jalkainne alta, ja +silloin olette syvyydessä! + +Mutta kun he aikoivat mennä toiselle puolelle häntä estämään, hän +kielsi ja uhkasi toden teolla hypätä. + +Silloin Heikistä äkkiä pakeni kaikki ujous. Hän viskasi laudan +ammottavan kaivon yli, seisahtui tukevasti sen keskikohdalle jalat +hajalleen, otti voimakkaasti neiti Fannyn vyötäryksistä ja heitti hänet +kevyesti yli. + +Neiti Fanny ehti kiljahtaa vasta yli päästyään. Hän putosi maahan +melkein istualleen, mutta hyppäsi sukkelasti jälleen ylös. + +--Se oli hyvin tehty!--Herra Vuorela, jos minulla olisi laakeriseppele, +kruunaisin minä sillä päänne. + +Hän näki sitten kivimöhkäleen aivan kaivon reunalla. Tuli sen luo ja +koetti liikuttaa. + +--Saanko? + +--Tehkää niin hyvin, sanoi Heikki nauraen. + +Ja kivi putosi mulskahtaen syvän kaivon veteen Fannyn suureksi +ihastukseksi. + + * * * * * + +Kauan eivät vieraat viipyneet näillä mailla. + +Tovereista ei ollut yksikään puhunut siitä illasta. + +He olivat kuin unohtaneet koko asian. Kun he olivat keskustelleet, niin +he eivät koskaan olleet kääntyneet Heikin puoleen. Mitäpä Heikki olisi +voinut sanoa niistä heidän suurmaailmankysymyksistään! + +Oh, jospa he olisivat tienneet, kuinka Heikin sydämessä riehui heidän +puhuessaan! + + +Heidän lähdettyään hiljeni Vuorelassa taas maalaiseksi rauhaksi se +suurmaailman humu, jonka he olivat lyhyeksi ajaksi tuoneet mukanaan. + +Toverit olivat hyvästelleet Heikin puoleksi säälien:--"Kyllä taitaa +sinun sentään tulla ikävä täällä--ainakin ennenkuin eukolliseksi +pääset? Lähde pois Helsinkiin!--" + +Ja niin Fannykin: + +--Jos teidät kova ikävä joskus valtaisi, niin tervetuloa Helsinkiin! + +Ja kun hevonen jo nykäisi rattaat liikkeelle, hän vielä oli katsahtanut +taakseen ja nyykäyttänyt merkitsevästi päätänsä hymy huulilla. + +Mutta veräjän tuolla puolen tien käänteessä hän taas nauroi eloisasti +ja jo eli toista elämää siellä rattailla, jotka nyt vierivät kohti +Helsinkiä pois Vuorelan hiljaisuudesta. + +Heikki jäi tähän yksinäisyyteen tyhjäksi ja sydämettömäksi. + +Syksy oli jo tulossa. + +Muutamassa viikossa oli näky Honkavaaralta kokonaan muuttunut, kun +Heikki erään hallaisen syysyön jälkeen tuli sinne. + +Siellä täällä oli lehti jo kellastunut niemen nenään tai saaren +kupeelle. Pilvet olivat paenneet taivaan ylimmälle laelle varjottomiksi +hattaroiksi; tyyni järvenpinta viiruili koleasti ja sorsat lentelivät +rauhattomissa parvissa korkealla ilmassa. Ohi mennessään yksi ja toinen +laskeutui kaislikon reunaan, sitä pikemmin jälleen lähteäkseen. + +Mutta tuonne etäiseen etelään aurinko näytti paistavan vielä suurella +voimalla. Sinnepäin maailma ikäänkuin lämpeni; ja päilyen ja kimmeltäen +auringon hopeisessa heijastuksessa sinne vaelsivat vedet milloin +avarina selkinä, milloin jyrkkäreunaisien rantatöyräitten välissä. +Kauas tuonne siintävää etäisyyttä kohden ne virtailevat, ja heidän +matkallansa maat käyvät yhä rikkaammiksi, yhä taajemmin asutuiksi +muuttuvat seudut, yhä vilkkaammat ovat ihmiset, kunnes meren rannikolla +vihdoin kaupungit nousevat, komeakupuiset kirkot välähtelevät auringon +ihanassa loistossa. + +Hattara tuli auringon eteen. Läheiset seudut himmenivät; mutta sitä +kirkkaammin heijastivat ilmanrannassa kaukaisten vesien selät, ja +tuhannet pienet laineet siellä hyppivät kuin kiimastellen kiireisessä +leikissä.----Kaikki ne kiiruhtivat, kaikki ne riensivät, iloisina, +onnellisina siellä kaukana. + +Tuuli lehahti pitkässä kuusessa. Se lehahti sitten kauempana koivussa. +Sitten vielä kauempana.--Se lensi sinnepäin:-- + +Lintu lensi kuusen oksalle--pri, pry-pry, pri-pri--se katsoi +ympärilleen, säikähtyi--hrrrr--lensi pois: sinnepäin! + +Kaikki ne sinnepäin! + +Täällä vain, missä hän istui--Honkavaaran rinteellä, penkillä--oli +yksinäistä ja kuollutta, elottomuutta. + + +Fanny oli säälinyt Heikin yksinäisyyttä,--"ei ainoatakaan sielua +ympärillä, joka teitä ymmärtäisi",--oli hän sanonut. + +Mutta sitten oli tullut tuo kauhea kohtaus, kun Fanny sai tietää, että +Liisa oli Vuorelan tuleva emäntä, siis Heikille aiottu vaimo. + +Heikki ei voinut olla punastumatta itsekseenkin tapausta ajatellessaan. + +Fanny kuvitteli, että Heikki oli päättänyt iäksi jäädä maalle +palvellakseen siten suurta isänmaallista aatetta, että se oli hänelle +uhraus--mutta nyt oli Fannylle selvinnyt, että Heikki siis aikoi-- +naimisiin. Kuinka epärunolliselta se mahtoi hänestä tuntua!--Heikki +antautuisi siis varsinaiseksi talonpojaksi, vieläpä käyttäisi hyväkseen +täällä maalla tarjoutuvia elämän sulostuttamiskeinoja: menisi +naimisiin! + +Fanny mahtoi sydämessään halveksia Heikkiä. + +Mutta lähtiessään hän oli taas ystävällinen, aivan kuin olisi jokin +side vielä jäänyt heidän välilleen katkeamatta. Se oli varmaankin +viimeinen kädenojennus: tule pois, Heikki! Pelasta itsesi +tulevaisuudesta, johon aiot iäksi sitoutua! Katso minne me ajamme! +Katso kuinka me iloiten ja hymyillen kuin kukkassateessa riennämme +tuota tuntematonta, mutta siksi juuri hurmaavaa tulevaisuutta kohti! +Sinä olet nuori, sinun täytyy rakastaa sitä, mitä mekin rakastamme. +Sinä et voi rakastaa sitä tulevaisuutta, jonka jokainen askel on +edeltäpäin määrätty, jonka tie on pienimpiä käänteitään myöten +valmiiksi viitoitettu. Kerran me vain elämme; miksi emme siis kokisi +elämää sen kaikilta puolin? Miksi hajoittaisimme sen kokonaisen, +viehättävän kuvan näkymättömäksi, tasoittaisimme sen palasiksi +jokapäiväisyyden yksitoikkoiseen jonoon. + +Bruuno ja Artturi eivät olleet saaneet tuossa keskustelussaan ajatusta +oikein selväksi. + +Heikki sen tiesi aivan perin pohjin. + +Heidän olisi pitänyt sanoa: on pikkusieluja, jotka itsekseen jätettyinä +vajoavat omaan pienuuteensa, jotka voivat jotakin olla ainoastaan +silloin, kun alituisesti näkevät edessään ja ympärillään pyrkiviä +ihmisiä. + +Kuinka Heikki olikaan saattanut niin kokonaan luopua kaikesta +"henkisestä pyrkimyksestä", niinkuin Bruuno sanoi. + +"Pikkusielut tunnetaan siitä, mihin he tyytyvät",--oli Artturi sanonut. + +Mitä Heikki sai siitä, että nämä täällä häntä rakastivat? Nämä muutamat +ihmiset! + +Eikö hän siis koskaan janonnutkaan suurempaa? Eikö hänen näkönsä +ulottunutkaan yli lähimmän ympäristön? + + +Ja Heikki huomasi kauhukseen, ettei hän miettinytkään muuta kuin +keinoa, kuinka hän pääsisi kotoa. + +Itse kysymys tuntui kuin jo ratkaistulta. + +Se on: jos keino olisi ollut helppo, hän ei olisi ollut hetkeäkään +kahden vaiheilla;--jollei olisi ollut välttämätöntä sanoa isälle: "Minä +lähden", niin hän olisi jo poissa täältä. Mutta se tuntui +mahdottomalta, ja vain sentähden oli koko ajatuskin mahdoton. + + * * * * * + +Niin kauan kuin syksyn taivas vielä oli kirkas, Heikki kävi usein +Honkavaaran kupeella. + +Hänen silmiensä eteen oli vetäytynyt omituinen suruharso. Kaikki, mihin +hän täällä kotona katsoi, oli kuin kauempana hänestä ja entistään +himmeämpää. + +Ja kotona oli jo huomattu hänen mielensä muutos, kaikki katsahtelivat +kysyvästi toisiinsa kysymättä mitään. + + +Eräänä päivänä Heikin istuessa penkillään sinne tuli Liisa hiljaa +kävellen. Heikki hämmästyi huomattuaan Liisan lähestyvän. Hän häpesi +ajatuksiansa. + +Siinä seisoi hänen edessään Liisa--puhtauden ja siveyden elävänä +kuvana. + +Mutta hänkin punehtui heidän yhtymistänsä Honkavaaran yksinäisellä +penkillä--ja katsoi alas, esiliinaansa hyppysissä oikoen. He puhuivat +niin harvoin keskenänsä, ettei nyt kumpikaan tiennyt mitä toiselleen +sanoisi. + +Heikkiin tuli jälleen omituinen halu langeta polvilleen hänen eteensä, +painaa pää hänen syliinsä ja tunnustaa koko mitättömyytensä. Niinkuin +hän oli kerran ennenkin tahtanut tehdä:--sanoa suoraan, että hän ei +ollut mikään suuruus, jota olisi pitänyt kunnioittavasti katsoa ja +puhutella, että hän päinvastoin oli pienistä pienin.----Hän tunsi sen +kummalliseksi, pakottavaksi välttämättömyydeksi. Nyt selvemmin kuin +koskaan. Ja vaikka hän oli koettanut kaikella muulla tavoin lähestyä +Liisaa, koettanut hävittää itsestään tunnon siitä, että Liisa oli +"sivistymätön" ja hän "sivistynyt", oli siitä tietenkin jotakin +jäljellä,--ikäänkuin hän ei olisi vielä voittanut kaikkea itsessään. +Hänen täytyi tehdä tuo tunnustuksensa, täytyi jostakin syystä ikäänkuin +pyytää anteeksi,--_täytyi_. + +Sehän se juuri oli häntä viivyttänyt yhtymästä Liisan kanssa--se, että +niin täytyi.-- + +--Sinä, Heikki, olet tullut taas niin pahalle mielelle, sai Liisa +vihdoin sanotuksi. + +--Niin, niin, se on sisäistä tuskaa, vaikeata sieluntaistelua, jota +minun täytyy kestää. + +Nyt oli Heikille vihdoin tullut ratkaiseva hetki. Hän tunsi sen. Kaikki +riippui siitä, mitä hän vielä sanoisi. + +Hän oli kahden vaiheella viimeiseen asti ennenkuin rupesi puhumaan. +Ajatusaika tuntui supistuvan hirvittävän lyhyeksi. Ja juuri ennen +ensimmäistä sanaa taisteli kaksi vastakkaista ajatusta hänessä mitä +tulisimmin. Kun hän vihdoin alkoi puhua, tunsi hän selvästi, ettei hän +ollut valinnut sitä ajatusta, joka hänen sydämessään juuri oli vienyt +toisesta voiton. Jumala ties kuka vihdoin puhalsi häneen ne sanat, +jotka hän Liisalle lausui. Mutta hänen sielussaan vaikeni kaikki +silmänräpäyksessä. + +Ensimmäinen sana oli vain saatava sanotuksi: + +--Liisa,--minä--olen kärsinyt hirveästi! Kaikki muu tuli helposti. Mitä +pitemmälle Heikki sai puhutuksi, sitä enemmän hänen omat sanansa +tuntuivat ikäänkuin vapauttavan häntä. + +--Minä olen huomannut, etten ole luotu täällä maalla elämään. Minä en +saa aikaan mitään. Kaikki ne suuret pyrinnöt, jotka toin mukanani, ne +ovat menemässä aivan hukkaan.--Katso, minä en ole luotu elämään +tämmöisessä hiljaisuudessa, kaukana suuren maailman liikkeestä. Minä +tarvitsen suuren maailman ilmaa hengittääkseni.--Luulin itsekin alussa, +että voisin täällä toteuttaa ainakin osan niistä tarkoitusperistä, +joita ajoin. Mutta minä olen huomannut, etten sitäkään voi. Minulla ei +ole täällä mitään vaikutusvaltaa, täällä ei ole mitään intoa, mitään +henkisiä pyrintöjä. Täällä on kaikki kuollutta minulle. Minä en viihdy +tässä ummehtuneessa elämässä, jossa en näe mitään korkeampia henkisiä +pyrintöjä. Täällä maalla on kaikki eteenpäinmeno mahdoton; minä jään +vähitellen kaikesta jäljelle ja muutun hedelmättömäksi olennoksi, josta +ei ole kellekään mitään hyötyä. + +Ja kesken puhettaan hän ensi kerran täällä maalla muisti vannoneensa +kerran ikuisen uskollisuuden aatteillensa,--se antoi nyt hänelle +odottamattoman sisäisen vakaumuksen siitä, että kaikki se, mikä oli +Liisalle sanottu, oli todellakin totta. Nyt hän vasta olisikin voinut +puhua oikein pitkälti ja kauniisti. + +Mutta Liisa oli käynyt niin totiseksi, ettei Heikki saanut jatketuksi +samaan suuntaan. + +Tiesihän Liisa, että Heikillä oli suuria ajatuksia ja että hänen työnsä +tulisi tarkoittamaan jotakin, jota he eivät kotona ymmärtäneet. Ja +olihan siitä ennenkin ollut puhetta heidän keskensä. Mutta Liisa oli +tähän asti luullut, että kaikki se tulisi toimeenpantavaksi täällä +kotona. Hän oli uneksinut, että silloin olisi Heikki, hänen +kasvinkumppaninsa, kunniansa kukkuloilla, silloin ihmiset tulisivat +Vuorelaan ihmetelläkseen sen nuorta isäntää---- + +Nyt sanoi Heikki, että hänen täytyi lähteä muualle, suureen maailmaan, +kaikkea tuota tekemään--pois Vuorelasta--pois vanhasta kodista.----Ja +Liisa, miksi hän oli tällä hetkellä tullut Honkavaaran yksinäiselle +polulle, jossa tiesi Heikin olevan? Hän painoi päänsä syvälle rintaansa +vasten eikä nostanut enää katsettaan-- + +--Sitten minä tahtoisin pyytää sinulta jotakin, Liisa, sanoi Heikki.-- +Sinä tiedät, että isä ei soisi minun lähtevän. Minä olen ajatellut +kyllä itse hänelle sanoa, mutta se on minulle sanomattoman vaikeata.-- +Tahtoisitko sinä häntä valmistaa siihen? + +Liisa ei saanut mitään vastatuksi. Heikki aavisti siihen syyn. + +--Et suinkaan ole minua käsittänyt väärin? sanoi hän--Aikomukseni ei +ole jättää teitä ikipäiviksi. Päinvastoin; olen ajatellut kyllä palata +tänne takaisin--sitten.--Nyt minua kutsuu suuremmat elämäntehtävät! +Minun on pakko--se on velvollisuuteni!--Sano Liisa, tahdotko puhua +asiasta isän kanssa? + +--Kyllä puhun, sanoi Liisa hiljaa. Hän kääntyi mennäkseen, ja he +lähtivät kotiin päin molemmat. + +Tiellä koetti Heikki kääntää mielialan iloisemmaksi ja päästää Liisan +hänen totisuudestansa. + +Olihan Heikki saanut tämän kaiken kuin limaiseksi.--Ensimmäinen askel, +jota Heikki oli pitänyt niin mahdottomana ja jota hän ei olisi koskaan +luullut voivansa ottaa, oli nyt kumminkin otettu. Koko kysymys näytti +olevan vain siinä, ettei hyvä alku liukuisi käsistä. + +Sydän sykähti valtavasti, kun siinä nyt syntyi ensimmäinen ajatus +Helsinkiin-muuton mahdollisuudesta. + +Heidän kulkiessaan pitkin tuttua tietä Heikki tunsi kuin hän taas olisi +ollut vapautumaisillaan kaikesta pienestä ja harmaasta, tuosta +ikuisesta velvollisuuksien erittelemisestä ja omantunnon erikoiskohtiin +vajoutumisesta, johon hän oli ennättänyt niin perehtyä täällä maalla. +Sitä juuri mahtoi Snellman tarkoittaa, kun hän sanoi: niitä on ihmisiä, +jotka tyytyvät kysymykseen, kasvaako tämä tai tuo kukka tunkiolla vai +tunkion vieressä, ja jotka ovat valmiit unohtamaan aatteiden korkean +taivaanlaen.--Semmoinen pikkusielu oli juuri Heikki.--Mutta hän tahtoi +näyttää, että hän vielä voi vapautua tuosta pikkumaisuudesta. Hengen +suuruutta oli kyllä hänessäkin! Se ei ollut vielä aivan sammuksissa-- +Jumalan kiitos! Kotipellon aita oli eräästä kohtaa kumollaan. + +--Kas tuota, se pitäisi saada paikoilleen--sanoi Heikki +välinpitämättömästi haihduttaakseen totisuuden ja pysähtyi muka aitaa +nostelemaan. + +Mutta Liisa kulki seisahtumatta eteenpäin.--Heikki katsahti hänen +jälkeensä.--Mitä kummia hän olikaan tehnyt?--Itkikö Liisa?--Ei +suinkaan!--Hän piti kai muuten vain päätänsä noin alhaalla. + +Mutta Heikki oli kuitenkin kuin korkeudesta pudonnut. + +Jokin tunne siitä, että pitäisi vielä kaikki peräyttää, riehahti hänen +sydämessään, nosti kuuman punan hänen poskiinsa. + +Mutta sekin oli myöhäistä. Kaikki oli äkkiä hänen edessään särjettynä, +säpäleinä. + +Ja pikemmin kuin hän olisi aavistanut hän tämän perästä kohtasi isän +totisen katseen. Isä ei sanonut ensin mitään. Mutta Heikki ymmärsi +hänen ajatuksensa eikä voinut hänen silmiinsä katsoa. + +--Minä puhun asiastasi rovastin kanssa, sanoi isä sitten kuivasti.--Jos +sinä lukumieheksi rupeat, niin on minun tahtoni, että sinusta tehdään +pappi. + +Hän sanoi sen niin varmasti ja painavasti, ettei siinä tuntunut olevan +sijaa hievahtamaankaan,--niinkuin olisi sanonut jotakin, jota oli +miettinyt vuosikausia ja josta nyt vihdoin oli päätöksensä tehnyt. + +Heikkiin vaikuttivatkin isän sanat niinkuin hän olisi kuullut +ehdottoman, peräytymättömän käskyn: papiksi! Niinkuin tuomionsa hän +kuuli nuo sanat. + +Vasta itsekseen ollessaan hän kummastui sitä vaikutusta, minkä ne +olivat häneen tehneet. Hän oli vastaanottanut ne niinkuin tottelevainen +lapsi, jonka kohtaloa määrättäessä ei kysytä, mitä hän itse ajattelee. +Tämä lapsellisuushan se myöskin oli juuri niitä Heikin ominaisuuksia, +jotka tekivät hänet ihan mahdottomaksi mihinkään itsenäiseen suurtyöhön +elämässä. Oikein nauratti, kun ajatteli, että Snellman olisi suunnannut +suuren elämänsä askeleita sen mukaan, mitä hänen isänsä tai kotipitäjän +rovasti katsoivat hänelle tarpeelliseksi. + +Eihän hän oikeastaan pannut paljon huomiota isän tuumiin tässä asiassa. +Pappia ei hänestä missään tapauksessa tulisi. Se oli mahdottomuus. Se +soti kaikkia Heikin aikeita vastaan.-- + +Mutta kun isä sitten tosiaankin lähti rovastiin, Heikki melkein vavahti +levottomuudesta. + +Mitä jos isä todellakin aikoi kiven kovaan vaatia papiksi rupeamaan? +Isän aikeet olivat aina niin horjumattoman varmat. Ja hänen käytöksensä +viime aikoina oli ollut niin jäykkä ja hänen kasvonsa niin totiset.-- + +Jospa he nyt siellä, rovasti ja isä, päättävät Heikin koko +tulevaisuuden, pakottavat hänet ja saavat aikaan mitä tahtovat----! + + * * * * * + +Ei ainoastaan Vuorelan isäntä, vaan koko muukin väki oli vaiennut äkkiä +hiljaiseksi ja totiseksi. Kaikki ymmärsivät isännän mielentilan. Sillä +hän oli tuvassa jo sanonut väelle, että nyt Heikki lasketaan takaisin +papinkouluun. + +Ja vanha Manu arvasi kohta isännän ajatuksen: + +--Niin, niin, sanoi hän huoahtaen, ehkä aikaa myöten--jos Jumala +sallii--tämä sama Heikki omassa kirkossamme saarnailee vanhoille +korvillemme. + +Ja se olikin Vuorelan isännän ajatus. Jos Heikki pyrkii jatkamaan +aloittamiaan lukuja ja jollei hänestä ole maanviljelijäksi, niin +jatkakoon,--ja varttukoon vain sillä tiellä.--On niitä toisiakin +keinoja sitoa hänet kotoiseen maaperään--jollei niin lujalle kuin olisi +sitonut isänmaan viljelys, niin kumminkin tarpeeksi lujalle, että +kotiseutu hänestä hyötynsä saisi. + +Rovasti kyllä olisi valmis tässä asiassa auttamaan. Hän ottaisi Heikin +apulaisekseen, kunnes Heikistä varttuisi pystyvä mies. Ja sitten +saattaisi Heikki kyllä kappalaiseksi tänne päästä, jos voimaa ja hyvää +tahtoa riittäisi. + +Melkein tyytyväinen oli Vuorela tähän uuteen tuumaansa. Hän oli varma +siitä, että rovasti sen kokonaan hyväksyisi. Olihan rovasti itse +saattanut Heikin lukukouluun ja vakuuttanut, ettei Heikki Vuorelalta +silti hukkaan menisi.--Vastatkoonpa nyt rovasti sanoistaan.--Ja miksi +ei rovasti vastaisikin! Hän oli itse tähän seurakuntaansa lujasti +kiintynyt; hän kyllä ymmärtäisi panna arvoa Vuorelan puuhiin saada +ainoa perillisensä säilytetyksi tälle kotiseudulle ja tekisi asian +hyväksi omasta puolestaan minkä suinkin voisi. + +Sentähden ajoi Vuorela varmalla mielellä vanhaan pappilaan. + +Hänen sinne tullessaan oli rovasti parhaillaan puutarhatyössä. +Päälaella oli hänellä musta ympyriäinen myssy. Sen alta hänen harmaat, +lempeät hapsensa putosivat suorissa suortuvissa olkapäitten tasalle. + +Hän oli ahkerassa puuhassa: kesän kukoistaneitten, nyt jo lakastuvien +ruusukasvien juuret oli talveksi saatava ylös. Ukko penkoi itse myyränä +mullassa, ja koko hänen huomionsa näytti olevan kiintynyt siihen. + +Vuorelan huomattuansa rovasti katsahti häneen ystävällisesti, ja hänen +tuuheat harmaat silmäkulmansa nousivat keskelle otsaa. + +--Vai Vuorelan isäntäkö se on?--ja ne laskeutuivat taas, kun hän käydä +hynkkäsi lähemmäksi. + +--No vai Vuorela,--terve tulemastas, vanha ystävä! Onhan sinulla +asioitakin--he-he,--et ilman sitä olisi liikkeelle lähtenyt vanhaa +rovastia tervehtimään,--kyllä, kyllä sinun tiedän.--Jaa, jaa, käypä +sisään, käypä sisään. Tässä kukkia olen nostellut, että on selkärankani +katketa, niin, niin,--käy sisään vaan!--Ja hän saattoi Vuorelan +sisälle, istutti hänet keskelle kanslian suurta puusohvaa ja rupesi +piippuja valikoimaan. + +Ja Vuorelan mieli lämpeni rovastin ystävyydestä. Ehkä hän olikin +liiaksi surrut kaikkea sitä, mitä oli viime aikoina tapahtunut. Tämä +vanha kunnon rovasti, olihan hänkin sentään ikuisilla siteillä tänne +kiintynyt, vaikka hänen viljavainionsa oli henkinen. Miksi ei Heikki +voisi hänen jälkiään kunnialla seurata ja samalla lailla kiintyä? + +--No Heikki se pyrkii jälleen Helsinkiin, aloitti Vuorela, sitten kuin +he olivat ensin vähän muusta jutelleet. + +--Vai Helsinkiin, sanoi rovasti,--no niin, niin, sen saatoin +arvatakin.--Ja sinä, Vuorela, mitä sinä siihen sanot? + +--En rupea häntä väkisin täällä pitämään; olen ajatellut, että lukekoon +papiksi!-- + +--Hm, pani rovasti;--papiksi.--Ja onko pojalla juuri papiksi halua? + +Rovasti oli siis unohtanut, että kerran oli itse samaa puhunut. + +Sitä kysymystä ei Vuorelan isäntä ymmärtänyt. Sentähden rovasti selitti +paremmin: + +--Katsopas, Vuorela--suuri hengellinen kutsumus on tarpeen sille, joka +meidän päivinämme tahtoo papiksi ruveta,--semmoinen sisällinen halu, +joka yksin voi antaa voimaa sielunpaimenen vaikean viran täyttämiseen. +En sano mitään pojastasi. Voi olla, että hän on hyvinkin sopiva.--Voi +olla; miksei!--Minä vain kysyn, onko se poikasi oman vapaan tahdon +vaali? + +--Mitäpä pojalla vastaankaan olisi, sanoi vain Vuorela. Hän ei +sittenkään käsittänyt rovastin puhetta kutsumuksesta ja halusta. Kellä +ei olisi halua siunausta tuottavaan toimeen, semmoiseen, jossa rovasti +oli harmaantunut! Kuka ei ylpeillen tuntisi kutsumusta tämmöiseen +virkaan!--Ja jos ei tuntisi, niin milläpä varoilla Heikki olisi ostanut +itsensä vapaaksi siitä työstä, jonka Vuorela katsoi hänen tehtäväkseen! + +Rovasti ja Vuorela eivät ymmärtäneet toisiansa tässä asiassa. + +Sen vain rovasti selvään vainusi, että isän ja pojan tahto oli mennyt +vastakkain. + +--Ja olen ajatellut, sanoi Vuorela vähän arastellen,--että Heikkini +saisi papintutkinnon suoritettuaan jäädä tänne rovastin apulaiseksi. + +Mutta ennenkuin rovasti ennätti vastata, tuli ruustinna ovesta +sisälle.--Hän puhui huonoa suomea, mutta teki kuitenkin parastaan. +Nähtyään Vuorelan hän ojensi iloisesti kättä tervehdykseksi. + +--No Vuorela, nyt me kohta pite sano kaikki hyvesti, hän sanoi:-- +rovasti on nyt hakenut ittens toiseen paikkaan, kaukana teelte.-- + +Vuorela katsahti kysyvästi rovastiin.--Ei voinut ruustinna totta puhua. + +Ja rovasti näytti vähän hämmentyvän. Hän tunsi koko olemuksessaan +Vuorelan kysymyksen raskaan painon. + +Vasta ruustinnan mentyä hän rupesi selittelemään: + +--Niin, niin, katsos Vuorela,--en olisi koskaan omasta puolestani +muuanne halunnut. Mutta ei auta. En ole yksinäinen. Olen perheellinen +mies, ja minulla on paljon lapsia. Tuloni suurenevat uudessa paikassa +lähes tuhannella vuosittain. Ymmärräthän, että minun täytyy katsoa +myöskin perheeni etua; en voi ajatella ainoastaan seurakuntaani. Vaimo +ja lapset ennen kaikkea!--Jaa, jaa, se on tietty: suurella kaipauksella +tulen aina muistelemaan tätä pappilaa, joka on minulle kuin kotoni--ja +teitä kaikkia seurakuntalaisiani--sinua, Vuorela! + +Ja kyynel kiertyi vanhan rovastin silmään. + +Mutta Vuorela nousi nopeasti, sanoi jäähyväiset ja lähti. + +Kotimatkalla hän yhdytti jalkamiehen. Se oli ankara vanhan kansan +körttiläinen ja Vuorelan hyvä ystävä--entisiltä ajoilta; sillä viime +aikoina heidän tiensä olivat kulkeneet kauempana toisistaan. + +--Nouse tänne rattailleni, Kustaa. Onhan meillä sama matka, sanoi +Vuorela kuivasti. + +Ja körttiläinen nousi rattaille Vuorelan viereen. + +Hän puhutteli Vuorelaa vieraanlaisesti kauan aikaa. Mutta sitten käänsi +puheensa ihan äkkiä kohti sitä asiaa, joka oli heidät muinoin +toisistaan erottanut. Hän oli kuullut, että Heikki jättää Vuorelan. + +--Etkö ole tyytyväinen poikaasi? Onhan hän ylioppilas, lukenut herra!-- + +--Jaa, jaa, niin on, huokaisi Vuorela. + +Mutta körttiläinen katsoi häntä nyt pitkään ja entistä ystävällisemmin. + +--Minunkin on jo poikani täysi-ikäinen, sanoi hän.--Semmoinen maamoukka +se vain on, kun olen pitänyt häntä erillään kaikista maailman +kouluista; eikä ole syytä moittia, sillä hyvästi näkyy jatkavan +mitä vähiä olen täällä aloitellut. Et uskonut sinä vanhaa +körttiläis-Kustaata, kun laitoit lapsesi maailmalle! + +--Tiedäthän, että rovastimme oli minut siihen saanut, sanoi Vuorela.-- +Hänen luotansa juuri tulenkin. + +--Ja mitä sanoo rovasti nyt? + +--Sanoo itsekin muuttavansa täältä pois.-- + +--Soo, vai muuttaa rovastimme! + +Ja körttiläinen jatkoi kauan vaiti oltuaan: + +--Siinä sen nyt taas näet. Aina olet sinä eläessäsi luottanut +maallisiin mahteihin, jyvämakasiineihin ja täkäläisiin sielunpaimeniin. +Yksi on vain sielunpaimen, joka ei koskaan laumaansa jätä, ja yksi +tavara, jota ei koi syö eikä ruoste raiskaa. Mutta fariseukset ovat +sinulle puhuneet kauniita sanoja, ja sinä olet heitä uskonut. +Löysäläisten puheita se on se uusi oppi isänmaasta--yksiä tukkiaikain +villityksiä. Mutta teoistansa heidän oppinsa tunnetaan. Sinne meni +kansakoulunopettajamme, ja sinne menee nyt rovastimmekin, ja niin ne +lähtevät omatkin miehemme, kun vain oppia saavat, mikä minnekin uuteen +maailmaan kultaa hakemaan. + +Siihen jäi heidän puheensa hetkeksi. Mutta sitten körttiläinen sanoi: + +--Yksinkö jäät nyt kasvattityttösi Liisan kanssa? Ja lisäsi jonkin ajan +kuluttua: + +--Minun poikani, Juho, on voimakas maamyyrä,--ja hänen luontonsa on +hiljainen ja siveä. + +Ja sitten oli körttiläisen erottava omille teilleen. He puristivat +ystävällisesti toistensa kättä. Vanhoja ystävyksiä olivat molemmat, ja +vuorelaisten sukuja oli körttiläis-Kustaa. + + * * * * * + +Sitten tuli syksy, tuulinen ja lokainen. Muutamassa päivässä oli myrsky +repinyt melkein kaikki kellastuneet lehdet puista. Ne, jotka vielä +pysyivät kiinni, läpättivät hirveästi. Mutta vihdoin nekin väsyivät, +kuivuivat ja putosivat. Siellä alhaalla oli viimeinen epätoivoinen +kamppaus käynnissä. Kaikki entiset kesäajan toverit olivat koossa, +suuressa rauhattomassa joukossa. Kahisten ja kohisten ne töytäisivät +eteenpäin joukossa. Kahisten ja kolokaista tietä,--jotkut hajosivat +pyöriskellen sinne tänne. Tuuli ulisi ja vinkui puitten alastomissa +oksissa. + +Vuorelan vanha isäntä oli puhunut kauan Heikin kanssa. Lopuksi hän oli +vain sanonut:--Välimme on nyt selvä; sinä olet täysikäinen, tee miten +tahdot! + +Heikki ei ollut malttanut kuunnellakaan isän selvityksiä +taloudellisista asioista. Hän oli tyytyväinen siihen mitä isä sanoi +voivansa hänelle antaa.-- + +Kaikki muu, mistä isä puhui--perintö-oikeus ja syytingille-myynti--se +ei kuulunut Heikkiin. Kun isä oli lopettanut, tarttui Heikki +kiitollisena hänen käteensä. + +Mutta Vuorela katsoi poikaansa kolkosti silmiin eikä sanonut sanaakaan. + +Ja niin Heikki sitten lähti. + +Ja se lähtöpäivä oli taas tyyni ja pilvetön kesken näitä syysmyrskyjä. +Hiljaa ja sanaa sanomatta toimitettiin sen päivän ilta-askareet. Liisa +niinkuin ennenkin tarkasteli piikain toimia navetassa. Niinkuin ennen +hän kulki pihan yli, kädet vyötärysten kohdalla päällekkäin, niinkuin +ennen lampaat hänelle määkivät tarhan aidan takaa ja niinkuin ennen +paistoi iltaan kallistuva päivä, kultaan pyyhkäisten pihaisen +kämärikön, kuistin penkille ja siitä eteisen suureen, punertavaan +oveen, jota ei koskaan suljettu. + +Se ovi oli kesäisin aina auki, öin päivin. Ja aina oli sen edessä ollut +talonväen istuinpaikka. Siinä sen tienoilla olivat Heikkikin ja Liisa +lapsuutensa päivinä kieppuneet ja leikkineet. Ei sitä milloinkaan +suljettu. + +Mutta tänä iltana, kun Liisa iltatöitten päätyttyä kulki siitä, hän +pysähtyi ja tuli ajatelleeksi, että jos hyvinkin sulkisi. + +Hän liikutti sitä. + +Ovi narahti kummasti eikä tahtonut siirtyä. Sen täytyi. Omituinen varjo +juoksi kuistin sillalla, joka ei semmoista ties kuinka pitkään ollut +tuntenut,--ja ovi vinkui surullisesti, kunnes sen sävel sulkeutuessa +kohosi korkeaksi ja loppui kimakasti kiljahtaen. + +Silloin painui ensi kerran Liisan pää, ja hillitön itku kuului kulkevan +eteisestä tupaan. + +Kun piiat illemmalla tulivat pihan yli, he pysähtyivät yht'aikaa--mutta +alkoivat kohta taas astua, sillä eihän mitään ollut muuta tapahtunut +kuin että ovi oli kiinni. + +Manu tuli viimeiseksi pihan yli. Silloin oli jo pimeä. Hän ei huomannut +ovea, ennenkuin oli lyömässä siihen otsansa. Ja siitä hän säikähtyi +niin, että hänen täytyi painaa kädellään sydänalaan. + + + +V. + +Heikin silmät olivat vettyneet, kun hän hyvästeli Liisaa. + +Miksi he ottivat niin juhlalliselta kannalta Heikin lähdön, kotolaiset? + +Koettihan Heikki monta kertaa puhua iloisesti ja kevyesti, kääntää +kaikki leikiksi, mutta isä ja Liisa seisoivat mykkinä hänen edessään ja +totisina, aivan kuin olisi ollut kysymys ikuisesta erosta. He eivät +ottaneet korviinsa mitä Heikki heille jo useasti oli sanonut, ettei +hänen tarkoituksensa suinkaan ollut iäksi lähteä. + +Mutta ihan lähtiessä oli Heikkikin tuntenut jotakin repeytyvän tämän +eron takia. + +Erittäinkin herätti Liisa hänessä sääliä. Oli jotakin niin tottumatonta +ja kömpelöä Liisan tavassa hillitä suruansa ja estää itkunpurskahdusta. +Ei Heikki ollut koskaan häntä semmoisena nähnyt. + +Ja nyt kotoisista seuduista vieraammille maille päästyään hän näki +itsensäkin aivan toisenlaisena. Hänen oma olentonsa näkyi hänelle aivan +kuin ulkoapäin. Ja hänelle selvisi samassa koko hänen suhteensa +kotiin;--selvisi, miksi häntä niin välttämättä oli tahdottu jäämään;-- +selvisi, mitä kaikkea hän oli siellä vaikuttanut, miten hän oli +sivistänyt ympäristöänsä, herättänyt muissa halun ajattelemiseen ja +henkiseen pyrkimiseen. Ilman mitään ponnistuksia,--vain olemalla heidän +keskuudessaan ja heidän vertaisenaan. Ja selvisi vielä, että isän +sijassa hän olisi jyrkästi kieltänyt poikaansa lähtemästä kotoa ja +sanonut: + +Sinä olet meidän, sinä olet kasvanut kiinni kotopihan turpeeseen, sinä +et saa lähteä, sinun käy onnettomasti, jos lähdet, sillä salainen +kirous tulee sinua seuraamaan kaikkialla!-- + +Mutta kaikki oli näin vain heidän kannaltansa, heidän pienen maailmansa +kannalta. Kohta alkaa se suuri vieras maailma, joka ei tunne Vuorelan +taloa eikä ymmärrä sen kotoisuutta. Siellä näyttää kaikki toiselta. + +Mitähän ne sanoisivatkaan kotona, jos Heikki vieläkin palaisi takaisin! +Sillä olihan hän oikeastaan lähtenyt asiaa perille asti ajattelematta. +--Jos hän nyt käännyttäisi tuon eteenpäin lönkkäävän tiedottoman +hevoskaakin tässä paikassa tai tuolla noitten pehkojen luona,--ja +antaisi juosta kotiin päin! Kyllä he ilostuisivat kaikki, isä ja Liisa +--hän varmaankin itkisi ilosta,--ja Heikki itse kulkisi pitkät ajat ilo +sydämessä, kävisi ikäänkuin uudelleen tervehtimässä kaikkia paikkoja, +sitäkin koivua siellä kotiniityn ojan reunalla.---- + +Pehkojen luona Heikki pysäyttikin hevosen. + +Renkipoika katsoi häneen kysyvästi. + +Ja Heikki pyyhkäisi kädellään otsaansa ja silmiänsä poistaakseen +kasvoihin nousseen voimakkaan punan, antoi ohjakset renkipojalle ja +käski ajamaan eteenpäin. + +Niemelän talon ohitse ajettaessa seisoi Niemeläinen keskellä pihamaata. +Hän tunsi Heikin kaukaa, näytti nostavan lakkiansa ja heiluttavan sitä +hyvästiksi, suu naurussa. + +Nyt vasta oli Heikille selvää, ettei mistään paluusta voinut enää olla +kysymystäkään. + +Mutta ympäristö alkoi tuntua sitä kolkommalta. + +Kun sitten oma hevonen oli vaihdettava kyytihevoseen ja kun oma hevonen +lähti hynttäisemään tutulle kotimatkalle ja renkipoika viimeisen kerran +katsahti taaksensa, silloin Heikistä tuntui niin yksinäiseltä ja +surulliselta, että hän olisi ollut valmis itkuun purskahtamaan-- +niinkuin lapsi. + +Miten kummallisia nämä tunteet olivatkaan! Vain pari vuotta sitten hän +oli samaa tietä matkustanut,--ei silloin ollut näin oudolta tuntunut, +näin vierailta kaikki seudut ja näin kylmiltä kaikki ihmiset, joita +matkalla tapasi. Oliko hän jo ennättänyt kotonaan niin muuttua, niin +vieroittua kaikesta, mikä oli kodon ulkopuolella, niin hennostua? Missä +oli se uhkamielisyys, se itsetietoinen arvostelu, jolla hän ennen oli +tottunut jokaista vastaantulijaa kohtaamaan? + +Miksi hän rautatieasemalla, johon hänen pitkä hevosmatkansa vihdoin +päättyi, tunsi omituista loukkaantumista siitä, että kaikki siellä +kulkivat kylmästi, tervehtimättä ohitse, että he eivät olleet ikäänkuin +huomaavinaankaan häntä, että hän ei näyttänyt merkitsevän heidän +silmissään mitään? + +Miksi tuon kylmän virallisuuden keskellä, joksi sekä ihmiset että olot +täällä olivat muodostuneet, hän, Heikki, suruineen tuntui niin +sanomattoman mitättömältä. Hänestä näytti melkein naurettavalta, että +hän oli ollenkaan huolehtinut omista asioistaan, että hän oli ollenkaan +asettanut itselleen kysymystä siitä, tekikö hän siinä tai tuossa +asiassa oikein vai väärin. Mitä merkitsi hänen vaivansa ja surunsa +tässä liikkeen maailmassa, jossa veturit viheltäen suhkaisivat +edestakaisin, jossa rautatie kiskoineen katosi, ikäänkuin selitystä +salaten, tuntemattomaan kaukaisuuteen,--eikä ainoastaan Heikki, vaan +isä, Liisa ja koko koto ruokakelloineen ja kaivonvipuineen.---- + +Ja miksi vihdoin täällä kaikki tuntuu menevän niinkuin sekaisin? Mikä +oli kotona jo valmiiksi ajateltua, se täällä esiintyy uudestaan +kysymyksenä. Mitä piti kotona tärkeänä, mihin oli pannut paljon huolta +ja minkä vihdoin sai vaivoin kootuksi, se kadottaa tärkeytensä ja +merkityksensä ja tulee kuin irti temmatuksi maasta, jossa se on +kasvanut. Kaikki kotoinen tyyni selvyys särkyy levottomaan hälinään. + +Ei ole aikaa mitään hienoa sydämenasiaa ajatella, ei ole aikaa päästä +mistään täysin selville. Täällä on kaikkialla tointa ja kiirettä,-- +täytyy vain katsoa, että seuraa mukana. + +Ja Heikistä tuntuu kuin jotakin aloitettua olisi jäänyt +keskeneräiseksi,--kuin olisi pakko jättää jotain tärkeätä lopettamatta +ja ryhtyä uuteen, josta ei vielä tiennyt mitä se olikaan. + +Epätoivoinen neuvottomuus hiipii sydämeen. + +Kunpa nyt olisi jossakin yksinäisessä paikassa, kaukana täältä +tuntemattomien, virallisten ihmisten keskuudesta--jollakin kotoisella, +päivänpaisteisella penkereellä, josta kuulisi lampaankellon kalinaa ja +jossa tuulenhenki viileästi liikuttaisi lepänoksaa!---- + +Mutta samassa matkustajajuna vauhtiaan hiljentäen jo lähenee. Herra +Jumala, onko se jo tuossa!--Nytkö! + +Lämmittäjä vääntää pysähdyspyörää ja veturinkuljettaja, katsahtaen +tunteettomasti koneittensa keskeltä ulos, päästää sohisevan ja +sihisevän höyrytulvan veturin alle, joka nyt uiden höyryissänsä vyöryy +asemasillan eteen. + +Kello rämähtää asemahuoneen seinällä. + +Se ihan repäisee sydäntä. + +Vilvoittelemaan tulleet matkustajat hyökkäävät jälleen vaunuihinsa, ja +kaikki on taas valmiina matkan jatkamiseen. + +Mutta kun juna viheltää ja lähtee liikkeelle, vavahtaa Heikissä outo +tunne: nyt on siis kaikki ratkaistu ja päätetty. Ilman että Heikin oli +tarvinnut tuntea viimeisen kamppauksen katkeruutta. Ei ole mitään +mahdollisuutta enää käännyttää tätä hepoa takaisin kesken taipaletta, +kun se jo jyskyttäen pyöriänsä kiitää hihkaisten eteenpäin. Se vie +mennessään kuin luonnon välttämättömyyttä mukanansa. Se se on +ratkaissut kaiken, koko Heikin kohtalon, ei Heikki itse mitään. Sillä +kun hän osti lippua, tunki joku toinen siellä takana häntä eteenpäin: +hänen piti ostaa lippu mitä pikimmin, eikä hän ennättänyt muuta +ajatellakaan kuin että saisi rahat pian luetuksi. Ja kun hän nousi +asemasillalta junavaunuun, niin hänen piti kiiruhtaa, ettei jäisi,-- +niinkuin kaikki muutkin kiirehtivät. Eikä hän noussut vaunuun suinkaan +sen vuoksi, että olisi varmasti päättänyt lähteä. + +Juna päätti hänen puolestansa. + +Oh, kuinka sydän saattoi sykähtää! + +Oli jotakin peloittavaa tuossa sykähdyksessä,--niinkuin olisi syössyt +suinpäin alas joltakin turvalliselta paikalta pimeään, tiedottomaan +syvyyteen. + +Ja Heikki koetti olla ajattelematta, jottei sydän enää noin sykähtäisi. +Hän kietoutui jälleen kotoisiin muistoihin, piti ne väkisin luonaan, ja +hän iloitsi, kun sai ne viihtymään.--Siinä oli hänen edessään jälleen +kotoinen kämärikkö ja Liisa tulemassa pihan yli--ja niityn koivu +sammuvan päivänsäteen keltaisessa paisteessa. + +Mistä tämä epätoivoinen alakuloisuus juuri silloin, kun on +pääsemäisillään toiveiden perille,--alakuloisuus, joka jäytää sydäntä +ja tahtoo pusertaa silmiin aiheetonta itkua? + + * * * * * + +Pääradan asemalla tuli junaan ylioppilaita. Lukukausi oli alkanut. + +Joukossa oli useita Heikin tuttavia--vaikk'ei yhtään aivan läheistä. + +Mutta kuinka sanomattomasti he kaikki olivat Heikin silmissä +muuttuneet! + +Ja Heikki kun oli luullut, että ainoastaan hän oli ollut muutoksen +alaisena ja uskoton Snellmanin aatteelle--vähitellen sen jättänyt ja +vajonnut jokapäiväisyyteen! + +Hän oli odottanut kuulevansa ihan toisia ajatuksia ja puheita kuin mitä +nyt kuuli. + +Tosin he vielä taisivat puhua Snellmanista yhtä suurella +innostuksella,--mutta eivät ruvenneet puhumaan omin ehdoin,--vasta +sitten, kun Heikki oli puheen sinnepäin kääntänyt.--Ja mieluummin he +sittenkin puhuivat vain niistä tappioista, joita vastustajat olivat +kärsineet,--siitä, miten he olivat kukistaneet ja musertaneet nuo +poloiset, jotka nyt vain valitustaan ruikuttivat Suomen rannikon +kuivilla kallionkielekkeillä. Snellmanin aate ei enää värittänyt +kaikkia heidän ajatuksiaan, kuten ennen. Useista asioista he saattoivat +puhua niinkuin Snellmania ei olisi koskaan olemassakaan ollut--aivan +toiselta, kevyemmältä kannalta. Ja kun Heikki heille muistutti, he +kävivät miettiväisiksi tai koettivat sitä epäonnistuneesti sovittaa +ennen sanottuun. Useat heistä saattoivat juoda punssia,--noin vain +juodakseen, ei ollenkaan itsensä innostuttamiseksi, ja aivan +ulkopuolella kaikkea Snellmanin aatetta. Ja ilotuulelle päästyään he +antautuivat puhumaan puutaheinää tai saattoivat nauraa naamansa +punaiseksi ja hajalle joillekin puoleksi sopimattomille pilapuheille.-- + +Kunpa olisi tavannut jonkun paremman, läheisemmän tutun! + +Vihdoin eräältä asemalta hyppäsi junaan Eemil, joka oli hyvin läheinen +tuttu. Hän matkusti tällä kertaa kuitenkin vain yhden välin eteenpäin; +myöhemmin hän vasta aikoi Helsinkiin. + +Hän tervehti melkein syleillen ja oli kysymyksineen paikalla keskellä +toisen sisäisintä maailmaa. Hän oli jo naimisissa ja hänen pieni +vaimolyllerönsä oli yhtä iloinen kuin hänkin. Hänellä oli--tai +paremmin:--heillä oli pieni asioimisto jossakin Helsingin laidassa. +Toimeentulo oli niukka, juuri hengissä pysyivät, mutta iloa ja +ystävyyttä reunojen yli ja kaikkialle. + +Hän puhui naurunsekaisesti, kovalla äänellä, ja siirtyi pian toisesta +asiasta toiseen, viipyen kussakin vain sen verran, että sai parilla +sanalla käväistyksi, niinkuin merkin pannakseen, että tuosta ja tuosta +olen jo puhunut. Ja sanoessaan jotakin hän jo näytti ajattelevan mitä +sitten sanoisi. + +Mutta nyt hän keskeytti äkkiä puhetulvansa, katsahti pitkään Heikkiä-- +ihan silmiin: "Kuulehan Heikki, et sinä ole oikein hyvilläsi!"-- + +Mutta Heikki ei tuntenut halua tehdä hänelle tiliä suruistansa. Sillä +vaikka Eemil saattoikin muuttaa kasvonsa aivan totisiksi, rypistää +hienostaan silmäkulmansa ja näyttää huolestuneelta, oli hänen äänessään +ja koko olemuksessaan hienon hienoa epäkunnioitusta toisen suruja +kohtaan, niinkuin hän ei olisi ottanut uskoakseen valittajan tilan +auttamattomuutta tai voinut edes perin pohjin käsittää hänen +kärsimyksiänsä. + +Juuri tämä Eemil oli yksi niistä, jotka Snellmanin juhlassa olivat +istuneet nurkassa ja pilkanneet muiden innostusta. + +Ja Heikkiin oli siitä asti jäänyt häntä vastaan pieni hama sydämeen. + +Tahallaan Heikki käänsi puheen silloiseen aineeseen,--nähdäkseen, +vieläkö Eemil oli samaa mieltä. Mutta kun hän vain mainitsi Snellmanin, +sanoi Eemil heti: + +--Oh, vieläkö sinä niissä elät! + +Eikä aavistanut kuinka Heikissä kiehahti. Heikki viivytti vähän +vastaustaan. + +--Hänen oppinsa on painunut minuun niin syvälle, että tulen ikäni siinä +elämään. Hän on yhäkin ihanteeni; hän oli suurempi kuin yksikään +suomalainen. Hänen kengännauhojansa ei ole vielä kukaan kelvollinen +päästämään! + +--Hm, pani Eemil.--Ihailenhan minäkin Snellmanin herätystä enkä kiellä +hänen vaikutuksensa laajuutta. Mutta häntä itseänsä en pidä muuna kuin +tavallisena rehellisenä työmiehenä meidän muiden rinnalla. + +Eemil ei siis ainoastaan ollut samaa mieltä, vaan oli vielä +kehittynytkin kannassaan. + +--Sinä tarkoitat, sanoi Heikki ivallisesti, että olemme kaikki +yhdenarvoiset "Herramme ja Jumalamme" edessä. + +--Juuri niin, kiirehti Eemil myöntämään.--Meidän pitäisi vain +keskenämmekin pitää toisiamme yhdenarvoisina eikä vain "Herramme ja +Jumalamme" edessä. + +Heikkiä melkein raivostutti tämä Eemilin puhe. Mistä hän oli semmoisia +oppinut? Olihan Heikki niin pitkän ajattelemisen, niin monen +epäselvyyden ja kärsimyksen perästä tullut aivan samaan päätökseen. +Sanoihan Eemil juuri sen, mitä Heikki oli tällä omalla sydämellään +tuntenut katsoessaan renkiä silmiin siellä maalla. Kun Heikki oli juuri +päättänyt ruveta toisin ajattelemaan, niin nyt Eemil olisi taas +sinnepäin.-- + +--Ethän voi kieltää erotusta ihmisten välillä mitä tulee heidän +kykyynsä, heidän sisälliseen voimaansa, hengen lahjoihin! sanoi Heikki +taas yhtä ivallisesti. + +--Kyllä kiellän, pani Eemil varmasti. Kyvyt saattavat olla erilaiset. +Mutta se erilaisuus ei meitä vielä erottaisi. Meitä erottaa muiden +ulkoapäin tuleva arvonanto. Maailma hurraa kullanlöytäjälle siksi, että +kulta kiiltää, mutta unohtaa mustan metallin kaivajan.--Minä en voi +pitää itseäni ja suurinta osaa lähimmäisistäni vähempikykyisenä +laumana, jonka yläpuolella seisoisivat jotkin suurempikykyiset olennot. +Minun täytyy pitää kaikkia ihmisiä juuri henkisesti yhdenarvoisina +voidakseni harrastaa yhteiskunnallista yhdenarvoisuutta. Me emme voi +olla sosialisteja ainoastaan aineellisesti. Sitä paitsi, kuten itse +sanoit, se on vanhimpia jumalallisia käskyjä ihmisille. + +--Mutta ethän voi asettaa Snellmania, Suomen suurta nostajaa, +esimerkiksi jonkun nurkkakirjurin arvoiseksi! + +--Katsos, sinä unohdat, sanoi Eemil, että jos Snellman nosti Suomen, +niin Suomi oli kumminkin se, joka nousi. Meitä pettää se, että työn +tulokset ovat useimmiten niin erilaiset. Mutta tulokset muodostuvat +usein riippumatta työntekijästä. Niihin yhtyy aina ja ihan huomaamatta +hiljaisuudessa tehty edeltäjäin työ, josta aikalaiset eivät mitään +tiedä. He nostavat hänet pilviin niinkuin hänestä yksin olisi kaikki +alkunsa saanut. Mutta hänen persoonallinen työnsä ei sittenkään ole sen +suurempi kuin tavallisen rehellisen työmiehen. + +Heikki ei enää jatkanut kysymyksiänsä, ja Eemil rupesi puhumaan muista +asioista. Kertoi siitä uudesta keksinnöstä, jota sanottiin telefoniksi +ja joka oli jo otettu käytäntöön Helsingissäkin siellä täällä. + +Hän oli hyvin innoissaan siitä ja antoi sille niin suuren merkityksen, +että luuli sen mullistavan koko maailman. + +--On sentään omituista, sanoi hän, ajatella tätä puhelinkonetta +tulevaisuudessa niin laajalle levinneenä, että esimerkiksi +yksityisetkin voivat sitä käyttää keskenänsä. Ajatteles, että se tulisi +käytäntöön kaikkialla, ei ainoastaan virallisena laitoksena, niinkuin +telegrafi, vaan välittäjänä kaikessa yksityisessä liikemaailmassa, +tunkeutuisi yksityisiin koteihin, joka miehen käytettäväksi, +vähimmänkin ajatuksen perille viejäksi,--ja että sitä voisi käyttää +pitemmilläkin välimatkoilla! Siten pääsisivät nuo lukemattomat +ihmisajatukset, jotka nyt ovat hajalle lyödyt ja kaikkea yhteyttä +vailla, vähitellen yhtymään, ikäänkuin sulautumaan toisiinsa. Etkö +luule, että se veisi ihmiskuntaa eteenpäin,--kohti sen eheytymistä ja +kokonaisuutta? Kaikki erimielisyydet ja eripuraisuudet vähitellen +häviäisivät. Sillä aivan huomaamatta yhtyisi ajatus ajatukseen, ne +yhtyisivät kolmanteen, neljänteen,--ihmisten välille rakentuisi +kodikkaan tuttavuuden side, joka tekisi mahdottomaksi kaiken vierovan +suvaitsemattomuuden ja vihan heidän välillänsä.----Ja Eemil keskeytti +puheensa, katsahti Heikkiin ja nauroi. + +Hänen oli lähdettävä junasta, joka juuri tuli asemalle. + +Ei sanaakaan Heikin maallaolosta ja nykyisestä matkasta! Oliko Eemilkin +unohtanut. + +Kuinka tyytyväiseltä ja onnelliselta Eemil näytti tavatessaan vaimonsa +asemasillalla. Mutta kuinka kuvaavaa hänelle samalla oli, että hän jo +näin nuorena oli naimisissa, ettei hän ollut pelännyt avioliiton +proosaa. + +Hän ei varmaankaan tiennyt mistään suruharsoista, joitten läpi piti +kaikki nähdä. + +Ja hänen teoriansa sitten! Olihan aivan selvä mitä hän oikeastaan +ajatteli: olkaamme kaikki vain näin iloisia ja tyytyväisiä kuin +minäkin, kaikki tehdä napostelkaamme pikku töitämme,--kyllä yhteiset +asiamme vihdoin eduksemme kääntyvät. Edisonin uudet keksinnöt sen +tekevät. Ne yhdistävät meidät maailmankokonaisuudeksi--ilman mitään +deklamatsioneja meidän puoleltamme! + +Mutta Eemil oli varmaan pikkusielu! + +Pikkusielut tunnetaan siitä, mihin ne tyytyvät. + +Hän ei voi ymmärtää, että noin luotu maailmankokonaisuus ei voi koskaan +ihmissydäntä tyydyttää. + +Ihmissydän tahtoo itse toteuttaa aatteensa, sen täytyy tietää, että +toteutuva aate on seuraus sen omasta työstä, sen oman veren sykinnästä. + +Hän ei ymmärrä, että on ihmissieluja, jotka eivät tyydy +pieniin maailmoihin, pieniin hyviintöihin ja jokapäiväisiin +ystävyydentunteisiin,--jotka janoavat suuria töitä ja suurta rakkautta, +--kansan rakkautta, koko maailman rakkautta!-- + +Semmoinen suuri sielu oli Snellman, ja se juuri erottaa hänet niin +paljon korkeammalle kaikkia muita. + +Eemil ei ole koskaan ymmärtänyt Snellmania eikä innostusta. Hän kuului +ihan toisiin piireihin. + +Heikki odotti vain sitä hetkeä, jolloin hän saisi tavata jonkun niistä +valituista, johtavista. Ne olivat varmaan pysyneet lujina. + + +Ja eräällä asemalla, jossa kaksi suurta rautatienhaaraa yhtyy ja jossa +juna pysähtyy pitkäksi aikaa, hän aivan odottamattaan tapasi Antin. +Heikki huomasi hänet ensiksi ravintolahuoneen perällä--viinapöydän +ääressä syömässä, palttoo auki hartioilla. Antti oli nähtävästi myöskin +matkalla Helsinkiin, pohjoisesta päin tulossa.-- + +Hän söi, niinkuin ainakin, kiireisesti ahmimalla, ja paineli tavan +takaa toisella kädellään luureunaisia silmälasejaan, jotka eivät +tahtoneet nenällä pysyä. Hänen italialainen ryövärihattunsa valtavine +liereineen, tumma, tuuhea tukkansa ja muuten kookas vartalonsa, hiukan +huolimaton ja hyvin leveäliikkeinen käytöksensä lienee vaikuttanut sen, +että hän sai syödä aivan rauhassa; muut matkustajat, jotka aiheuttivat +kyllä tungosta ja ahtautta, jättivät hänelle väljän sijan liikkua ja +mieluummin kiersivät kuin kurottivat kättään hänen editsensä. + +Heikkikin, joka muuten palavasti halusi pian saada puhutella Anttia, +katsoi parhaaksi antaa hänen ensin syödä syötävänsä ennenkuin meni +tapaamaan. + +--Terve mieheen! Kah, Heikkikö se on!--sanoi hän nielaistuaan viimeisen +palan, viskasi rahat myymäpöydälle ja jätti kaikki semmoisekseen: +veitsen voihin, olutlasin lautaselle ja lautasliinan rutistettuna +yhdeksi mykkyräksi pöydälle ruokien keskelle. + +Heikki odotti jännityksellä, milloin Antti kysyisi hänen maallaolostaan +ja matkoistaan. Hän oli jo päättänyt, miten vastaisi. Hän sanoisi, +ettei hän suinkaan ole jättänyt maaseutua kokonaan, vaan että hän vain +tahtoo täydentää tietojansa. + +Mutta Antti ei kysynyt mitään sinnepäinkään. Ihan kuin olisi unohtanut +koko asian. Hän puhui päinvastoin Heikin kanssa aivan niinkuin Heikki +olisi ollut täydellisesti oikeutettu matkustamaan Helsinkiin. + +He alkoivat kävellä edestakaisin väkijoukossa. + +Sitten Antti ehdotteli lasin punssia, ja he joivat. + +Keskellä jäykkää ravintolahuonetta, jossa Heikki äsken vielä oli hukkua +ujouteensa, keskellä näitä vieraita, kylmiä ihmisiä, keskellä tätä +välinpitämätöntä, outoa hälinää rupesi Heikistä samassa tuntumaan +kodikkaalta. Antti kulki noiden kaikkien ohitse niin ylen varmasti, +puhui kovemmin kuin kukaan, nauroi ääneensä, vaikka sattui olemaan +hiljaisuus, ja katsoi vasten silmiä kaikkia, jotka häntä tarkastelivat. + +Antin kanssa ollessa kaikki nuo tuntemattomat korkeat herrat, jotka +osaavat niin varmasti liikkua ja niin selvin ylemmyyden tiedoin katsoa +muita ihmisiä silmiin--nekin ikäänkuin kadottavat ylhäisen asemansa, +muuttuvat tavallisiksi ihmisiksi, joilla saattaa olla virheensä ja +naurettavat puolensa, joita voi vallan hyvin arvostella,--toisinaan +hiukan ivatenkin. + +Ja Heikkikin ojentautui koko olennoltaan. + +Niin oli kuin ensimmäisestä kädenpuristuksesta hän olisi saanut yleisen +luottamuksensa takaisin,--maailman luottamuksen häneen ja oman +luottamuksensa maailmaan. + +Hän halveksi Eemiliä ja tämän porvarionnea. + +He menivät asemasillalle. + +Siellä Antti pysäytti Heikin, peräytyi hänestä pari askelta ja sanoi: + +--No, Heikki?! + +Mutta Heikin vastausta odottamatta hän jatkoi sitten matkaansa +junavaunuun. He istuutuivat ikkunan ääreen. + +Antti rupesi aluksi vain ohikulkevia naisia tarkastamaan ja +arvostelemaan. + +Kuinka hyvin Heikki ymmärsi tämänkin puolen Antissa! Hän saattoi noin +vain--tavattuaan parhaan toverinsa, ikäänkuin he olisivat olleet jo +kauan yhdessä! + +--Katsopas, kun on hattu ihan kuin vene kumollaan--tuolla, ei--ei, +katso tuonnemmas,--tuo tuolla! sanoi Antti pakottaen Heikin päätä +vaununlasista ulos. + +Ja sitten siellä oli toinen, jolla oli hyvin muhkea vartalo. Antti +kuvasi koko hänen olentonsa parilla sanalla ja lisäsi jotakin, jolle he +nauroivat ihan katketakseen. + +Aina Antin mieliala tarttui Heikkiinkin. Antin vieressä Heikki pääsi +hengittämään siihen ilmakerrokseen, jostapäin Antti ympäristöään +katseli ja hallitsi, josta Antti aina suunnattoman keveästi lajitteli +ihmisiä ja nakkeli niitä omatekoisessa luokkajärjestelmässään. + +Kylläpä oli pitkiä aikoja kulunut siitä kun Heikki viimeksi oli +nauranut. + +Sitten juna vihelsi ja teki lähtöä. + +Heikki heittäytyi istumaan Anttia vastapäätä ja tunsi, että tuo hänen +liikkeensä oli huoleton ja vapaa. + +--Jaa-a Antti! Tässä minä nyt olen ja tämmöiseksi minä olen käynyt. +Mutta sinun pitää huomata, että maalla olen ollut puolitoista vuotta,-- +ajatteles: puolitoista vuotta yksinäisyydessä! + +Näin sanoessaan Heikki tunsi hämärästi joka sanalla haavoittavansa +kaukaista kotitaloa siellä muistojen maailmassa. Hän puhui Antille, ja +kotoinen kuva piti samalla häntä luonaan. Sanojensa välillä hän ennätti +olla siellä, kuulla isän jotakin puhuvan ja nähdä hänen panevan lakin +päähänsä ulos mennäkseen. Mutta niin oli aina Antin kanssa puhuessa, +ettei Heikki osannut sanoa aivan juuri sitä, mitä ajatteli ja tunsi, +vaan piti sovittaa sanat sen maailman henkeen, jossa Antti eli. + +Antti katsahti häneen niinkuin olisi nyt vasta tullut muistaneeksi. + +--Niin, niin, tosiaankin, sinähän olet ollut kotonasi.--No jaa, kyllä +se saattaa hyväksikin olla. Sitä suuremmalla voimalla ryhdyt nyt +jälleen asiaan. + +Tietysti. Asiaan! Siihen yhteiseen suureen asiaan! + +Antti oli siis todellakin unohtanut! Koko puhe oli siis ollut hetken +innostusta, jonka Heikki yksin oli ottanut täytenä totena. Antinkin +mielestä siis tosiasiaan voi ryhtyä vain Helsingissä. + +Ja koko pitkä maallaolon aika rupesi samassa Heikistäkin näyttämään +vain joltakin väliajalta,--joltakin lomahetkeltä suuren elämäntyön +keskellä. Tuo Antti tuossa yhdisti ensi kädenpuristuksessa Heikin +entisyyden ja nykyisen hetken toisiinsa, solmi ne jälleen +yhtäjaksoiseksi ketjuksi. Ehkä oli järkeä sentään Heikinkin elämässä, +kokonaisuutta keskellä sitä suurta hajaannusta, jossa hän oli tuntenut +olevansa! Ja Antti se tämän kaiken rakensi--yhdessä hetkessä--yhdellä +sanalla! + +Antti oli muuten sama kuin ennenkin, mutta hän vain toisinaan näytti +vaipuvan mietteisiinsä. Ja oli kummallisen harvapuheinen, hajamielinen. +Eikä tahtonut ollenkaan päästä niihin suuriin kysymyksiin. + +--Jaa, jaa, nuo siunatut tädit! sanoi hän vihdoin ikäänkuin heräten +ajatuksistaan.--Tiedätkös, Heikki, mitä tässä on?--hän näytti suurta +matkalaukkuaan.--Neljä pulloa punssia, veikkoseni--käytettäväksi +virkistykseksi lomahetkinä, työn väliajoilla. Omakätisesti ovat tädit +sovittaneet ne tyystin kirjojen väliin. Neljä pulloa! Ja sitä paitsi +vielä evästykseksi varoitus: "Älä nyt sentään liiaksi juo!"--ha-ha-ha! + +Ja Antti rupesi päästelemään matkalaukkunsa hihnoja. + +--Näin matkalle ne ehkä riittänevät, hän sanoi vetäen sieltä esille +pullon hyvännäköistä ruotsalaista punssia. + +--Ja meidän on tyytyminen tämmöiseen lasiin! + +Hän oli varovasti nostanut irti tinapaperisen tötterön pullon suusta. + +--Maljasi, Heikki! + +He nauroivat yhdessä keksintöänsä ja joivat ja lähenivät toisiansa. Oli +niinkuin entinen toveruus olisi jälleen vironnut heidän suoniinsa. + +Kuinka toinen, kuinka paljoa sydämellisempi oli Antin ääni, kun hän +kädellään pudistaen Heikkiä polvesta sanoi: + +--No, Heikki, mitä sinulle nyt siis oikein kuuluu? Ja sitten Heikin +puhuessa pani tavan takaa: hm--hm--. Ja alkoi sitten itse puhua. + +Antti puolestaan oli varma ja lujasti vakuuttunut kaikesta siitä mitä +puhui ja mitä tahtoi tehdä. Ja kaikki hänen aikeensa liikkuivat niin +selvissä, niin suurissa piirteissä, ettei mikään epäilyksen kuolettava +kysymys näyttänyt koskaan likellekään päässeen. + +Nyt vasta oli Antti entisellään. + +Niin suuri elämänhalu oli hänessä, niin voimakkaat olivat hänen +sanansa, että Heikki samassa tunsi itsensä aivan pieneksi hänen +rinnallaan, joksikin kummalliseksi olennoksi, jonka aina oli kuljettava +hienon hienojen surulankojen ympäröimänä, jotka hän yksin saattoi +huomata. + +Oh, kun saisi kerran väkisin riistää hajalle tuon suruharson, joka esti +häntä selvästi eteensä näkemästä, kuten Antti näki! + +Nyt hän tahtoi sen tehdä. + +--Maljasi, Antti! + +Ja se oli jo haihtumassa. + +Se oli niin hienoa kudosta, että se tuntui hälvenevän yksin siitä +ajatuksesta, että siihen koskettaisiin. + +Kaikki samassa muutti muotonsa ja värinsä. Mieli kohosi ennen +tuntemattomille aloille: näin hän ei ollut ties kuinka pitkiin aikoihin +asioita katsonut eikä nähnyt--eikä tuntenut, että maailmaa oli aivan +äärettömän pitkältä. + +Mitä hän oikeastaan olikaan surrut? Hän oli kietoutunut jokapäiväisiin +pikkuseikkoihin, punninnut niitä ja selvitellyt, ja oli menehtyä +niitten paljouteen. Vuosikausia hän oli ollut niitten orjana. + +Ja ne olivat hänestä tehneet merkitsemättömän; ujon luonteen, jota +jokainen saattoi ylenkatsoa tai ainakin olla huomaamatta. + +Mutta Antin vieressä hän nyt tunsi aivan toista. Tunsi, että hänkin voi +elämästänsä jotain tehdä oman makunsa ja mielensä mukaista. Kerran vain +elämme! Miksi emme siis eläisi suurta, ihanaa, voimakasta elämää! + +Pois nuo lukemattomat laskut ja punnitsemiset! Hengähdä, sydän, +hengähdä syvästi ja vapaudu pikkumaisuuksista! + + +Heikki alkoi kertoa Antille Eemilistä ja hänen teorioistaan. Antti ei +ottanut niitä edes totiselta kannalta, vaan nauroi joka sanalle. + +--Saatpa nähdä, sanoi hän, kun tulet Helsinkiin, että niitä on paljon +Eemilejä. Niitä on vesonut viime aikoina joka taholla.--Ja monet meidän +parhaimmat miehemme ovat jättäneet entisen kantansa, laimistuneet ja +veltostuneet. + +Antti mainitsi useampia. + +--Mutta onhan se surkeata!--sanoi Heikki. Mitä ovat silloin merkinneet +kaikki heidän sanansa, heidän lupauksensa ja heidän valansa. + +--Ttjah, sanoi Antti kohauttaen olkapäitään;--se ei todista muuta kuin +ettemme kaikki ole Snellmaneja. Onhan se muuten maailman meno. Niitä on +niin paljon semmoisia raukkoja, joille pitäisi aina pitää +kiitospuheita. Jos he joutuvat itsekseen, vie heidät ensimmäinen +tuulahdus mukanaan, he unohtavat kaikki. + +Heikki tunsi niinkuin pistosta näistä Antin sanoista. Mutta hän +iloitsi, että se koski jo menneisyyttä. Hän ei enää koskaan tekisi +itseänsä syypääksi semmoiseen. Nyt hän oli jälleen Antin ja toverien ja +maailman. Hän kuunteli innokkaasti joka sanaa, minkä Antti sanoi. Ja +Anttikin alkoi elpyä, ja hänen silmänsä loistivat niinkuin ennen +puhujalavalla. + +--Turhaa on paheksia, ettei saa kaikkia aatteita yhdellä kertaa +upotetuksi tuohon suureen massaan. Joka paikassa kulkee edistyksen tie +siten, että massaa vievät eteenpäin jotkut harvat, niin sanotut +kansallissankarit. Massa pysyy aina kehityksessä näitä alempana. +Oikeastaan kaikki se, mitä me suurimman innostuksen aikana haaveksimme +toimeenpanevamme huomenna tai ylihuomenna, se kaikki voi olla +ainoastaan meidän tulevaisuutemme asia. Ei meidän tähtemme,--kyllähän +me olisimme valmiit,--vaan noitten tähden, jotka kulkevat perässä, +joitten silmät ensin ovat avattavat ennenkuin he näkevät.--Snellman on +vaikuttanut meihin. Ei ole varmaa, että hän on samaten vaikuttanut +muihin. Mutta hänen vaikutuksensa on ulotettava koko kansaan. Koko +kansa on saatava hereille, sivistykseen. Siinä on meidän elämämme työ. +Siinä on vielä monen Snellmanin elämäntyö. + +Antti oli aivan innoissaan. Hän hengitti silloin aina kuuluvasti ja +vähän nenäänsä. + +Kuinka oikeassa hän oli! Mitä hyötyä olisi siitä ollut, että Heikki +olisi jäänyt maalle vaikuttamaan kotoväkeen ja lähimpään ympäristöönsä. +Entäs koko muu Suomi! Ja Heikiltä oli voinut haihtua näin suuret +aatteet! + +Näitä puhuessa kului pian se taival, joka vielä oli jäljellä +Helsinkiin. + +Helsinkiin-tulon aika lähestyi. Palvelusmiehet sytyttelivät lamppuja +vaunuissa ja kulkunopeus tuntui yhä kiihtyvän.---- + +Mutta ennen tuloa Antti tunnusti Heikille olevansa--kihloissa. Tyttö +oli Heikille tuntematon. + +Omituinen tyytyväisyyden hymy levisi Antin kasvoihin hänen tätä +sanoessaan. + +Ja he joivat tytön maljan, kun Heikki oli liikuttuneena toivottanut +onnea. + +Anttikin ajatteli avioliittoa! + +Mutta kaikki, mitä Antti teki, oli kaunista ja suurta. + +Heikki ei itsekään ymmärtänyt, miksi hän niin ilostui Antin uutisesta. +Se lohdutti häntä niin kummallisesti ja herätti ajatuksia, joita hän +tuskin olisi uskaltanut itselleenkään tunnustaa. + + +Juna hihkaisi pitkän vihellyksen, ja niin jo tuikkivat tuolla lyhdyt +Töölönlahden yli. + +Heikki, joka nyt astui Helsingin asemasillalle, oli uusi Heikki. + +Punehtuneena punssista, ojentuneena koko olennoltaan hän tapasi Ollin, +joka oli tullut häntä vastaan. + +Antti erosi ja meni menojansa. + +Ollikin oli iloisella tuulella, nauroi kohti kurkkua ja syleili +vallattomasti Heikkiä väentungoksesta huolimatta. + +Hänen seurassaan oli monta muuta Heikin tuttua. + +Siinä oli tervehdyksiä ja kysymyksiä ja iloa ja ystävyyttä ja +kädenpuristuksia. Kaikki vierastus katosi, ja lämpimältä tuntui +pääkaupungin avara syli,--lupaavalta sen rauhaton räminä ja ihmisäänten +sotkuinen melu. + + + +VI. + +Jonkin kuukauden Helsingissä oltuaan Heikki alkoi huomata, että kaikki +täällä oli entisestään paljon muuttunut. Suomalaisen puolueen +johtavissa piireissä, ylioppilaitten kesken, kaduilla ja kokoussaleissa +elettiin entistä rauhallisemmin,--niinkuin tuosta kansaan +sulautumisesta ja lähestymisestä ei olisi koskaan mitään puhettakaan +ollut. Ihmisille näytti sillä välin ilmestyneen muita huolia ja puuhia. +Puhuttiin vain kunnallisista ja valtiollisista vaaleista ja +niitten tuloksista. Kansallisuuskysymyksen kärki oli poistunut +ylioppilaspiireistä, jossa sen merkkinä oli ollut sininen laulajalippu +ja heränneestä kansanrakkaudesta hurmaantunut mieli. Se oli siirtynyt +kunnallisen ja valtiollisen elämän aloille. Ja siellä se viritti aivan +uusia tulia. Siellä voitto tai tappio liikutti ihmisten aineellisen +edun kysymyksiä. Ja siellä jo hymyiltiin isällisesti kaikelle +poikamaiselle innostukselle ja aatteille. Sillä kysymys siellä ei ollut +semmoinen, että se olisi kaivannut innostusta tai aatteita. Se koski +ainoastaan tapaa, millä parhaiten saisi vastustajan kumotuksi ja +itsensä hänen sijalleen. + +Ja ylioppilaat puolestaan näyttivät kyllästyneen kokouksiin, +yllyttelyihin ja puheisiin. He alkoivat ajatella velkojansa ja pyrkivät +sentähden pois luentosaleista leipäänsä ansaitsemaan mikä missäkin. +Hekin jo nauroivat innostusta ja aatteita:--kansan rakkaus--olihan se +kaunis aate,--mutta ei se elätä! + +Oli vain muutamia siellä täällä, jotka jatkoivat vielä samaan henkeen, +pitivät innostuneita puheita ja joivat isänmaanmaljoja. He uskoivat, +että into vielä uudestaan viriää, ettei kaikki ole vielä sammunut. Ja +siinä toivossa he valvoivat öitä kuunnellen toisiansa ja ottaen +aamuauringon vastaan joka kerta niinkuin se olisi ensi kertaa noussut +heitä tervehtimään.---- + +Sitten oli semmoisia, jotka olivat ottaneet kaikki asiat ihan uudelta +kannalta. He eivät olleet niitä entisiä, jotka lauloivat innostuneina: +"Vi själva mÃ¥ förgätna dö som vagen i dess sjö!" He eivät olleet niitä, +jotka viis välittivät kaikesta yksilön sielunelämästä, kunhan yhteinen +asia vain meni eteenpäin. He tahtoivat löytää totuuden juuri sieluista. +Eivätkä he uskoneet, että sitä siellä ollenkaan on, jolleivät saaneet +sitä esille käsin tunnusteltavaksi. Ja sentähden he eivät säästäneet +yhtäkään tunnetta ihmisessä, vaan mielellään tunkeutuivat äärimmäisiin +inhimillisiin vaikuttimiin. Seuloivat näitä vaikuttimia ja sanoivat +itseään pessimisteiksi, kun eivät löytäneet mieleisiään. Sanoivat, että +kaikki näyttävät perustuvan egoismiin, itsekkyyteen. He olisivat +tahtoneet semmoisia, jotka olisivat perustuneet altruismiin. Eivätkä +sanoneet löytävänsä. + +Ja yhteisestä asiasta he olivat vähän eri mieltä. Mutta rohkeimmat +tunnustivat suoraan olevansa kosmopoliitteja. He ottivat vähintäkään +arvelematta isänmaanrakkaudenkin epäilevän arvostelunsa alaiseksi. +Selittivät, että sekin on oikeastaan vain egoismia. Viittailivat +tällöin erityisiin valtiollisen ja kunnallisen elämän henkilöihin, +joitten toiminta osoitti, että isänmaan nimi on vain kaunistuksena +heidän vallanhimoisille pyrinnöilleen, maineen ja rikkauden +tavoittelulle. + + * * * * * + +Olli, jonka kanssa Heikki joutui asumaan, oli tämmöisiä. Hänkin oli +niitä, jotka silloin Snellmanin juhlassa olivat syrjästä ivanneet +muiden innostusta.--Mutta hän oli kehittynyt toiseen suuntaan kuin +Eemil. Olli ei tahtonut kuulla puhuttavankaan mistään aatteista. Hän ei +uskonut mitään, ei aatteita eikä jumalia. Hän luki lääketiedettä ja +seurusteli toveriensa kanssa ravintoloissa. Joskus hän ei Heikkiä +nähnyt pitkiin aikoihin--kun oli joutunut pitemmille juomaretkille. + +Mutta kummallisesti Heikki häneen kiintyi ensi hetkestä. + +Eivät he, Heikki ja hän, missään kysymyksessä olleet yhtä mieltä +milloin Heikin onnistui saada hänet vähäksi aikaa kuuntelemaan. Ei +Heikki tahtonut saada hänelle mitään selitetyksi. Olli keskeytti aina +jo puoleen lauseeseen alituisella: kyllä, kyllä ymmärrän. Hän otti +liian kevyeltä kannalta kaiken, mitä Heikki sanoi. + +Kun Heikki keskusteli Antin kanssa, sulivat he kokonaan toisiinsa. He +ottivat ja antoivat ajatuksia. Antti käsitti ja osasi omaksua ne +aatteet, jotka Heikki sai esille. Mutta samat aatteet, jotka näin +Anttiinkin vaikuttivat, otti Olli vastaan aivan jokapäiväisellä +arvostelun myminällä, katsahtamattakaan Heikkiin, ikäänkuin hänellä +olisi ollut heti käsillä kaikenlaisia painoja vaa'an toiseenkin päähän. + +Ja siksi Heikiltä aina hänen seurassaan aivan kuin katkesi kesken +elokas ajatuksen lanka. Korkeista aatteiden ilmakerroksista hän putosi +keskelle käytännöllisen järjen selviä, mutta monimutkaisia polkuja. Hän +oli aivan vieras täällä. Ei voinut sanoa sitä eikä tätä. Ei tiennyt +mitään. Jokainen poikanulikka olisi voinut nolata hänet ja solmia hänen +omiin sanoihinsa. Hänen siipensä olivat kuin katkaistut. Hän ei voinut +kohota enää. Ja sanomaton tyhjyys levisi samassa ympärille. + +Milloin Olli oli kotona, oli hänen tapana lukea maaten selällään +vuoteessansa--jalat ojona sängyn selustalla. Ja muutenkin hän +enimmäkseen virui vuoteellaan tappaakseen kalvavaa ikävää, josta hän +näytti aina kärsivän. + +Semmoisena hän oli ivallisin. Hän laski usein kirjan alas mahallensa, +otti lasit nenältään, hieroi intohimoisesti silmiään ja kääntäen +päätänsä Heikkiin päin, joka luki pöydän ääressä ikkunan luona, sanoi +jotakin, jota oli kauan hautonut, jotakin ilkeätä, myrkyllistä, joka +karmi Heikin sydäntä. + +Hegeliä ei Olli voinut ollenkaan kärsiä. Filosofeista hän voi suvaita +vain Schopenhaueria ja historioitsijoista vain Bucklea. Muuten hän +tunnusti oikeastaan vain luonnontieteilijät, oli darvinisti kiireestä +kantapäähän, luki Häckeliä ja Büchneriä. Ja Heikki oli varma siitä, +että Olli oli mennyt johtopäätöksissään pitemmälle kuin nämä. Sillä +Ollille ei riittänyt se, että ihminen on kehittynyt apinantapaisesta +olennosta, vaan hän väitti, ettei ihminen edes ole sanottavasti apinaa +kehittyneempi. Kaikki inhimilliset tunteet, hienoimmat ja jaloimmatkin, +hän selitti kummallisen aineellisesti, riippuviksi erinäisistä +fysiologisista edellytyksistä. + +Heikin olisi tehnyt mieli sanoa, että isänmaallista tunnetta ei toki +apinoilla ole.--Mutta hän suorastaan pelkäsi Ollia siinä kohden. Olli +olisi ehkä nauranut hänelle vasten silmiä. Olli oli ennenkin pilkannut +isänmaallista innostusta. Ihmiset ovat kaikki samanlaiset; miksi +rakastaisi toisia enemmän kuin toisia? Hän sanoi, että se kaikki vie +kansalliseen itserakkauteen ja luo ihmisiin inhottavaa bismarckilaista +henkeä, semmoisiinkin pikkuherroihin kuin kansakoulunopettajat ovat. Ei +mitään hän inhonnut niinkuin virallista isänmaallisuutta. Ei edes +oikein voinut sulattaa isänmaallisia lauluja. Sanoi, että ne häneen +vaikuttavat niinkuin jonkinlainen urhoollisuuden kerskaus. Suurimmat +pelkurit ovat aina urhoollisia vain ajatuksissaan ja innostuvat vain +ajatuksistaan. + +Kerran hän kuvasi Anttiakin suureksi pelkuriksi; pelkurimaisuus oli +Antin luonteen pääominaisuus, sanoi hän. + +Heikki ei voinut kyllin ihmetellä tätä luonnekuvausta. Antti pelkuri! +Antti, joka katsoi kaikkien yli, joka oli rohkeus itse! + +Mutta Olli selitti, että kaikki tuo ulkonainen menettely on vain tapa +peittää sisällistä pelkuruutta. Se on teeskentelyä alusta loppuun,--sen +tarkoituksena on häikäistä vähemmin tarkkasilmäisiä ihmisiä. + +Mikä kumma vaikutus Ollilla olikaan Heikkiin! Hänen puheensa tuntui +sisältävän huutavaa vääryyttä Anttia kohtaan. Ja kumminkin Heikki tunsi +selvästi, että hänen oli mahdoton nostaa Anttia omissa silmissään +entiselle sijalle. Oli niinkuin jokin olisi takaa lyönyt Anttia polven +alle. Hänen miehekäs olentonsa lutistui ja notkahti alas. Ja +auttamattoman naurettavilta tuntuivat samassa kaikki hänen +korkealentoiset puheensa, hänen eteenpäin viittaava kätensä ja hänen +katseensa, joka oli silmäilevinään laajan isänmaan yli niinkuin olisi +pitänyt hallussaan koko sen tulevaisuuden ja onnen. + +Antti, joka oli tehnyt koko Heikin elämän siksi, mikä se oli! + +Oh, kuinka tunteettomasti, ilkeästi Olli tuossa kaikessa menettelee! + +--Kun sinä noin arvostelet Anttia, sanoi Heikki,--olisipa hupaista +tietää mitä minusta sanot. + +Olli katsoi kummastuen Heikkiin. Hän ihmetteli, että tuo oli voinut +Heikkiä loukata. Ja sentähden hän nauroi vastatessaan: + +--Sinun olisi pitänyt syntyä naiseksi, Heikki. + +Hän nousi, ojentihe, vihelteli jonkin aikaa ja lähti sitten ulos +kävelylle. + + +Naiseksi; niin juuri! + +Jospa Olli tietäisi, kuinka paikalleen hän oli osunut! + +Heikissä ei ollut edes sen verran miestä, että hän olisi osannut olla +yksin, irtautua Ollista. + +Ollin mentyä alkoi tässä huoneessa kaikki tuntua vieraalta ja kylmältä. +Uh, jos täällä sairastuisi ja joutuisi vuoteen omaksi! Silloin Olli +tietysti muuttaisi pois.--Ollin mielestä on luonnollista, että kukin +hoitakoon itsensä ja vastatkoon omasta puolestaan. Hän on aina elänyt +itsekseen eikä hän voinut osoittaa tunteellisuutta. Hänessä näytti +olevan vain järkeä ja arvostelua.--Eikö olisi ainoatakaan semmoista +ystävää, joka ottaisi itseään vaivatakseen?--Mikä hirvittävä +irtonaisuuden tunne! Täytyy olla ystäviä! Pois tästä yksinäisyydestä! + +Ja Heikki riensi ulos. + +Alakuloisena hän kulki monta katua edestakaisin. Aleksanterinkadulla +hänen ohitsensa meni useita tuttuja ylioppilaita. He tulivat luennoilta +ja kiirehtivät iloisina mikä minnekin. Heikille he nyykäyttivät päätään +tuskin ennättäen vilkaistakaan. Mitä he hänestä! Heillä oli kaikilla +omat ajatuksensa ja hommansa. + +Kun olisi sittenkin tavannut Ollin! Olihan Olli kumminkin juuri ennen +lähtöään nauranut ystävällisemmin. Ja ulos mennessään viivähtänyt oven +suussa niinkuin sanoakseen: pyytäisinköhän sinutkin mukaan? Ehkä +hänessä sentään oli jotakin ystävyyttä Heikkiä kohtaan. Ehkä hän +silloin tällöin ajattelikin Heikkiä työskennellessään anatomiasalissa, +aasiksella, taikka istuessaan kovaäänisten toveriensa keskellä +olutkuopassa. + +Kun Olli ei tahtonut Heikkiä mukaansa, niin näytti se olevan siksi, +että hän ikäänkuin ei hennonut loukata Heikin viattomuutta. Heikki +tunsi sen selvästi. Olli nauroi joskus hänelle aivan kuin lapselle. + +Ja siinä se oli oikeastaan koko se kirous, joka seurasi Heikkiä. Se +ujous, se naisellisuus, joka oli esteettömästi siellä maalla päässyt +kehittymään, se se juuri tekikin Heikin luonteen niin toisenlaiseksi +kuin suurten henkilöiden luonne oli. Olisiko näille koskaan, +niinkuin Heikille, kodista eroaminen voinut muuttua miksikään +elämänkysymykseksi! Tai olisivatko he koskaan panneet semmoista +merkitystä läheisimpään ympäristöönsä, surreet ystäviä ja kaivanneet +lämpimyyttä tovereilta! + +Sama kaksinaisuus asui vieläkin Heikin sydämen pohjalla. + +Miksi suurten tulevaisuudentoiveiden ohella hänelle pitää olla +välttämätöntä, että Olli häntä rakastaa; että nuo, jotka kulkevat +ohitse häntä huomaamatta, rakastavat häntä! Suuren isänmaankin rakkaus +on vain tyhjyyttä, kun Olli ja nuo muut eivät hänestä välitä. Tuntuu +taas täälläkin niinkuin olisi jäljellä vain yksi tie: tekeytyä tieten +tahtoen pieneksi ja vähäpätöiseksi niinkuin siellä maalla. Se +rauhoittaisi omaatuntoa ja sovittaisi paljon! + +Mutta samalla se olisi äärettömän järjetöntä: miksi Heikki sitten olisi +tullut pois kotoa! + +Ei!--Siinä kohden oli hänen elämänsä ratkaistu. Oli yksi tie ja se oli +selvä: hänen täytyi voittaa pikkumaisuutensa, täytyi taas oppia +ajattelemaan ja tuntemaan rohkeammin piirtein, oppia olemaan yksin, +kylmänä,--lakata tavoittamasta yksityisten rakkautta! + + +Samassa ajoivat hänen ohitsensa avonaiset vaunut. + +Niissä istui Fanny veljensä Artturin kanssa. + +He eivät huomanneet Heikkiä. + +Fanny oli mustissa vaatteissa. Toisennäköinen kuin siellä maalla. +Hänen kalpeutensa pisti nyt paremmin näkyviin. Se sopi hänelle +sanomattomasti. + +Sattumako lie ohjannut nuo vaunut hänen ohitsensa juuri nyt! + +Mutta se ratkaisi paljon. Sen merkitys tuntui ihan tuossa sydämessä. + +Sillä Fannyhän oli juuri se ihminen, jonka puoleen Heikin oli +käännyttävä tässä yksinäisyydessään. + +Heikki muisti Fannyn lämpimän käden hänen käynnistään maalla. + +Yhtä lämmin oli koko hänen olemuksensa. + +Kaikki hänessä oli niinkuin luotu toista rakastamaan. + +Hän oli sittenkin ainoa, joka oli osoittanut jonkinmoista huomiota +Heikin sisimpään sielunelämään--siellä maalla. + +Mitä hän sanookaan nyt tavattaessa? + +Fanny ymmärtää hänet hyvin--Fanny, joka oli ajatellut sielujen +näkymätöntä yhteiselämää ja sanoi uskovansa siihen. Fanny ehkä nyt +sanoisi: "No, enkö arvannut oikein, eikö teidän ole parempi olla siinä +paikassa, missä teitä ymmärretään?" + +Silloin Heikki vastaisi naurahtaen: "Neiti, semmoista paikkaa ei ole +kuin yksi ainoa!"--"Mikä sitten?"--"Teidän vieressänne." + +Taikka jotakin semmoista. + + * * * * * + +Heikki tapasi sitten Fannyn suurissa ylioppilashuveissa. + +Heikki oli ollut kuin toinen ihminen siitä saakka kun hän näki Fannyn +ajavan ohitse. + +Jotakin varmuutta oli tullut hänen olemukseensa. + +Ja nyt seistessään väentungoksessa ylioppilassalissa,--seistessään +jälleen noitten pilarien juurella häikäisevässä kaasuvalossa,--oli +niinkuin kajahdus entisten innostusten ajoilta jälleen olisi mielessä +liikahtanut. + +Hänessä oli ehkä vain ollut liian vähän luottamusta itseensä. + +Taikka hän oli tahtonut kaikkea yhdellä kertaa. Hän oli tahtonut +tyydytystä nykyhetkessä. + +Kas noita muita, kuinka he kaikki valmistelevat elämäänsä! He eivät +välitä siitä, että nyt ovat pieniä ja huomaamattomia. He ajattelevat +tulevaisuutta. Vaikka he näyttävät vähäpätöisiltä, on heidän jokaisen +sydämessä salainen suuruudentoivon itu. + +Kuinka hyvin Heikki tunsi joka pienimmänkin ajatuksen, joka heitä +askarrutti, kun he kiiruusti vetivät hansikkaita kömpelöihin käsiinsä +ja toisiltaan neuvoa kysellen laittelivat kauluksiaan ja kaulahuivejaan +ja nykivät frakkejansa tiukemmalle. "Minä olen tosin vielä kömpelö, en +osaa kumartaa, en sulavasti kätellä enkä taitavasti tanssia; mutta +tulevaisuus on minun, minä opin vähitellen tuon kaiken ja kerran olen +minäkin liikkuva vapaasti tuolla väljemmällä puolen salia; minäkin +tahdon olla noiden ylhäisten piireissä tunnettu, tahdon merkitä jotain +heidän seuroissaan!" + +Mutta Heikki menisi toista tietä. Hän alkaisi uransa julkisella +esiintymisellä. Hän valloittaisi yleisönsä ylhäältäpäin eikä alhaalta, +niinkuin nuo. Eihän kysymys ollut oikeastaan muusta kuin tuon ujouden +voittamisesta, aivan niinkuin silloin siellä ylioppilasjuhlassa, jossa +Heikki oli ensimmäisen puheensa pitänyt. Kuinka paljon hänellä nyt +olisi sanomista näille ihmisille! Hän perustaisi sanoin +selittämättömän, syvän ymmärryksen heidän ja itsensä välille. He +tuntisivat hänet, koko hänen sydämensä;--sillä hän olisi pannut sen +heidän eteensä, tuonut heidän nähtäväkseen sisimmän ytimensä. Hän olisi +kuin vannoutunut yleisön lempilapseksi, hän tuntisi sen toiveiden, sen +lämpimän rakkauden kietoutuvan ympärilleen. Mikä teko silloin olisi +liian vaivalloinen, kunhan sillä voi tätä yleisöä palvella! Kuinka +ihana olisi itse kuolemakin, jota tämä yleisö itkisi! Kuolema yleisön +lämpimään syliin! + +--Aseta tarkoitusperäsi korkealle! kajahti Heikissä taas selvänä +Snellmanin lause. + +Niin juuri, se oli oikea elämä, se oli elämä tulevaisuudessa! + +Valmistua, valmistua vain täydellisesti! + +Fanny ja rakkaus häneen--se kaikki oli sittenkin vasta toinen asia. + +Ja nuo ihmiset tuossa, jotka tunkeilevat edestakaisin, jotka nyt ovat +valmiit mennessään työntäisemään vähäpätöisen Heikin syrjään, jotka +eivät häneen katsahdakaan,--ne ovat kerran kaikki kääntävät kasvonsa +häneen, heidän täytyy kuulla mitä hän sanoo, seurata joka lauseen +käännettä, hyväksyä, innostua.---- + + +Sieltä ovesta tuli yhä uusia ihmisiä, vaikka esitelmä oli jo pidetty. + +Nyt vasta tuli Fannykin. Taas veljensä seurassa. + +Kaikki ovensuussa-olijat huomasivat heti heidät. Fanny oli hyvin +huomiotaherättävä kalpeutensa vuoksi, tummine silmineen. + +Ja kun he menivät, tunkeutuivat muut heidän jälkeensä niin että +sulkivat tien ja jättivät Heikin taaksensa.-- + +Siinä oli noussut paljon kihinätä ja puuhaa Fannyn tähden, aivan kuin +vesipyreitä suuren kalan jälkeen. Heikki hänet kumminkin tunsi, ja +noista tuskin kukaan! + +Fanny oli näyttänyt vähän hermostuneelta, niinkuin hän ei olisi oikein +sietänyt tätä osaa salista. He pyrkivät sinne perälle, missä oli +väljempää, mistä kaikki mitättömämmät pysyivät poissa, missä ihmiset +tunsivat toisensa, hymyilivät ja jo kaukaa osasivat nyykäyttää päätä +tervehdykseksi, missä ei kömpelyyttä näkynyt eikä kukaan toista silmiin +tirkistänyt tai syrjään sysännyt. Siellä olivat ne suuret ja ne +tottuneet, jotka eivät joutuneet hämille, jos sattuivat vahingossa +sylinterinsä maahan pudottamaan. + +Jos sinne menisi Heikki, heille outo ja vähän kömpelö olento, he +katsoisivat hänet maan alle. Jotta siellä voisi, turvallisena liikkua, +pitäisi olla silmiä joka taholla. Ja tottumuksella saavutettu +pettämätön varmuus joka jäntereessä! + +Taas sama ujous! + +Se nousee vastaan joka askeleella ikäänkuin sulkeakseen kaikki tiet ja +osoittaakseen kuinka mahdoton hän on kaikkeen,--kaikkeen! + +Mutta samassa soitettiin lehteriltä tanssin alkua. Musta, ovensuussa +viihtyvä frakkijoukko rupesi hitaasti vyörymään salin perälle päin. Ne +olivat kaikki nuoria, vasta-alkajia tanssipermannolla. Niinkuin +aristunut lammaslauma ne puristuivat siellä kokoon.--Kokoelma ujoja +maalaispoikia, joitten rakenteen kömpelyyden frakki ja hansikkaat +vaivoin saivat peitetyksi. + +Heikki rohkaisi mielensä. Hän ei tahtonut kuulua noitten joukkoon. Jos +hän oli jättänyt maaseudun, niin ei hän ainakaan noitten kanssa +tahtonut yhteyttä tuntea. Hän oli jättänyt sen toisesta syystä kuin +nuo. Jotakin alentavaa oli siinä asemassa, johon heidän ujoutensa +heidät saattoi. Aivan kuin he olisivat tunnustaneet talonpoikaisen +alemmuutensa ja madelleet sen ylemmyyden edessä, johon he kaikin voimin +pyrkivät! + +Ja Heikki erottautui sisäisen inhon tuntein siitä jonosta, joka oli +hänet tuonut mukanansa. + +Hän ei ollut enää ujo. + +Varmoin askelin hän lähestyi sitä paikkaa, jossa Fanny oli. Se ei ollut +kaukana puhujalavasta, ovenpielessä vasemmalla. Siinä Fanny seisoi +puhellen pitkän mustaviiksisen herrasmiehen kanssa, joka juuri teki +lähtöä pois. Fanny piti häntä kädestä ja pudisteli iloisesti +puhuessaan, niin että herra sai lykätä lähtönsä yhä tuonnemmaksi eikä +hänen kumarruksillaan ollut mitään seurauksia. + +Heikistä oli tässä heidän tavassaan jotakin kaunista. Hän tahtoi heti +tervehtiä Fannyä, kun he vain olisivat eronneet. Hän tahtoi samalla +tavalla.-- + +Mutta Fanny vastasi Heikin tervehdykseen aivan toisella katseella kuin +äsken puhuessaan tuon herran kanssa. Hymy oli samassa kokonaan +siliytynyt hänen kasvoistaan. Hän sipristi hienostaan silmänsä ja +kumarsi vain tuskin tuntuvasti päällään. + +Heikki oli kumminkin tullut niin lähelle, ettei hänen sopinut peräytyä +sanomatta jotakin. + +Fanny ilmeisesti ei tuntenut häntä. + +Heikki hämmentyi ja sopersi nimensä.-- + +--Ah, aivan niin, sanoi Fanny niinkuin olisi muistanut jotakin +vuosikausia sitten tapahtunutta;--se oli silloin huvimatkalla. Ja hän +pani kätensä Heikin olalle valmistuakseen tanssiin. + +Hän oli niin käsittänyt Heikin kumarruksen. + +Heikki ei ollut varma valssista. Ja tällä kertaa hänen jalkansa eivät +tahtoneet mitenkään virkaansa tehdä. Oli niinkuin ne olisivat +sotkeutuneet nuoriin. + +Fanny kiitti ensimmäisen kierroksen tehtyään ja herkesi tanssimasta. +Hän joutui heti toisten, taitavampien käsiin. + +Suuri, varmaliikkeinen ritari otti hänet Heikiltä ja otti niinkuin +lyseolaiselta, joka oli liian aikaisin tunkeutunut aikaihmisten +aloille. + +Ei silmäystäkään Fannyn puolelta, kun hän Heikin jätti. Päinvastoin hän +teki sen eräänlaisella hermostumisella ja peitti sen siihen hymyyn, +jolla vastasi uuden ritarinsa kumarrukseen. + +Heikki oli masennuksissa. Epätoivoinen häpeä nosti veren hänen +päähänsä. + +Mitä hän olikaan kuvitellut!--Että Fanny olisi muistanut häntä,--että +olisi muistanut, mihin silloinen keskustelu oli pysähtynyt, keskustelu +siellä Honkavaaran pihkaisella penkillä! + +Ja ratkaiseva hetki oli tullut. + +Joko paeta tätä häpeää, ryöstäytyä ulos tästä salista, juosta--juosta +kunnes sortuisi hengästykseen ja mykistyisi kuolleeksi kiveksi. + +Taikka--? Masentaa häpeä, kukistaa ylpeys ja koettaa vielä! + +Voittaa hetken katkeruus ja ajatella, että tässäkin asiassa on +tulevaisuutensa! + +Jollei nyt, niin kerran Fanny vielä huomaa hänet. + +Ei koskaan eikä mistään asiasta ollut Heikki ollut niin varma kuin nyt +siitä, että juuri Fannyn täytyisi kerran häntä rakastaa. + +Tai ainakin siitä, että kaikki muu oli hänelle itsellensä ihan +arvotonta. Niin--isänmaa ja kaikki ne ajatukset sinnepäin, niitä ei +enää ole olemassa. + +Ei ole elämää ilman Fannyn rakkautta! + +Ja siksi ei ole nöyryytystä eikä häpeää. + +Heikin täytyi vielä tavata Fannyä,--vielä tänä iltana! + +Ja Fannyn täytyi muistaa, elää uudestaan se Honkavaaran hetki ja +uteliaasti tiedustella Heikin aikeita.-- + +Jollei nyt, niin kerran! + + +Samana iltana Heikki vielä tapasikin Fannyn. + +Se tapahtui pukueteisessä. + +--Ah, herra Vuorela, sanoi Fanny hänet huomattuaan.--Tahdotteko sanoa +veljelleni, että olemme poislähdössä. + +Heikki toimitti pian asian. + +Artturi istui siellä tovereineen eikä ollut tietääkseenkään mistään +poislähdöstä, pyysi vain Heikkiä ilmoittamaan, että hän tahtoi jäädä. + +Fanny rypisti hienosti silmäkulmiaan, mutta naurahti sitten Heikille +kiitokseksi. + +--Te olette jättänyt maaseudun? hän kysyi sitoessaan vaippaa päänsä +ympärille. + +--Niin, olenhan minä, vastasi Heikki vain. + +Ja Fanny nyykäytti päätänsä iloisessa naurussa hänelle hyvästiksi ja +lähti saattajinensa. + +Hän siis muisti kumminkin silloisen keskustelun. Hän oli ehkä vain +tanssisalissa tahtonut välttää pitempää keskustelua. + +Kuinka kaunis Fanny oli! + +Ja sitten hänellä oli jotain hermostunutta ja kärsivää silmissä, jotka +vähän levottomina katsoivat ympärilleen. Ne sisälsivät sanomattoman +kyvyn toisen käsittämiseen. Ne paloivat niinkuin olisivat vain siksi +palaneet, että olisivat aina valmiit edeltäpäin arvaamaan toisen +sisimmän ajatuksenjuoksun. Tuo saattoi hänessä olla aivan tiedotonta ja +ehkä juuri sen vuoksi, ettei siihen ollut kukaan osannut panna täyttä +arvoa. Ei kukaan ollut tähän asti kaivannut hänen rakkauttaan. + +Eikö Heikissä ollut kylläksi ainetta Fannyn rakkaudelle? + +Oo, jospa Fanny tietäisi mitä sisällistä elämää Heikki eli! + +Eikä muuta tarvittukaan kuin että Fanny vain saisi sen tietää. Hänen +täytyisi silloin rakastaa Heikkiä,--juuri sitä, mikä oli Heikille +ominaista, mikä oli sisäisintä Heikkiä, mikä oli Heikin syvintä +olemusta.--Juuri Heikkiä hänen täytyisi rakastaa. Mahdotonta oli, +etteivät juuri he kaksi olisi luodut toisiansa varten. + +Ja kun Fanny kerran tuntisi Heikin ja rakastuisi häneen! + +Mikä suuri ihana maailma sieltä vyöryi kuin loihtimalla esille--uusi, +ennen aavistamaton, vienoine, mutta äärettömän ihanine väreineen!--Ja +sen auetessa oli kuin tuhannet viulut olisivat korkeimmasta diskantista +aloittaneet hiljaisen väräjävän sävelvirran. Se oli kuin uuden aamun +koitto,--ilman suruharsoa.---- + + +Heikin tultua kotiin oli Olli vielä poissa. Missä lieneekään taas +ollut, ei ainakaan iltahuveissa häntä ollut näkynyt. + +Hänen vuoteensa oli laitettu, uutukaiset lakanat olivat ihkasen +sileinä. Ja kello oli jo kaksi aamulla. + +Oli jotakin naurettavaa tuossa sängyssä, joka odotteli Ollia. + +Kuinka monta kertaa oli Heikki ennen nähnyt näin yöllä tuon sängyn +samalla lailla tyhjänä; ja odotellut Ollia ja ajatellut häntä +ikävöiden, surrut sitä, ettei Olli viitsinyt hänen kanssaan liikkua, +vaan piti parempana muitten toveriensa seuraa! + +Mutta nyt Heikkiä melkein nauratti. Kaikki tuo oli nyt äärettömän +vähäpätöistä. Miksi Heikki oikeastaan olikaan pitänyt suhdettansa +Olliin niin tärkeänä? Aivan kuin Ollin kaltaisia ihmisiä ei olisi kuin +yksi ainoa, Olli itse; vain tuo Olli pitkulaisine kasvoineen, jotka +punersivat tiheistä täplistään, ruskeine silmineen, joitten ympärykset +kuumottivat alituisesta hieronnasta. + +Fannyn nimi huulilla Heikki vihdoin nukkui. + + +Mutta aamun jo sarastaessa Olli kopisteli sisälle. + +Heikki heräsi puolivalveille ja näki, että hän oli kovasti juovuksissa. + +Heikki kääntyi hermostuneesti toiselle kyljelleen päästäkseen Ollia +näkemästä. + +Mutta Olli oli huomannut Heikin inhon. + +--Niin, niin, sinä Heikki, sanoi hän riisumatta päällystakkiaan ja +pitäen käsiään syvällä sen taskuissa,--mutta vaihetaanpa, Heikki, +vaihetaanpa! Ota sinä minun elämäni ja anna minulle omasi! Minulla ei +ole kotia, anna se minulle; saat kaikki minulta, tuon saappaan ja +rillit ja kaikki mitä tahdot--minulla ei ole kotia, vaihetaan! +Kuuletko? In vino veritas! + +Ja hurjasti pudisteltuaan päätänsä hän retkahti istualleen vuoteellensa +ja heltyi itkemään. + +Tämä tämmöinen tapahtui Ollille oikeastaan jo toisen kerran. Ensi +kerralla oli Heikki ottanut asian hyvin totiselta kannalta. He olivat +yhdessä istuneet kaulatuksin aamuun asti, ja Heikkikin oli kuunnellut +kaikkea, mitä Ollilla oli sanottavaa. + +Mutta seuraavana päivänä oli Olli hirmuisesti hävennyt heltymistänsä. +Ei ollut voinut Heikkiä silmiin katsoa ja näytti kärsivän vain tästä +häpeästänsä eikä ollenkaan yöllisestä kodittomuudestaan. + +Heikkiä nyt melkein inhotti, kun Olli aloitti jutun uudelleen. + +Ja sitäpaitsi vaikutti Ollin esiintyminen häiritsevästi Heikin +nykyiseen mielialaan! + +Hän ei vastannut Ollille sanaakaan. + +Olli nukkui vähitellen nyyhkytyksiinsä, vaatteet yllä. + +Heikki sammutti lampun, huoahti keventyen ja uppoutui oman vuoteensa +lämpimäin lakanain väliin. + + * * * * * + +Tämä merkillinen ilta ja näin valvottu yö ratkaisi paljon Heikin +elämässä. + +Se ei loppunut auringon nousuun, vaan se ikäänkuin levittäytyi ajassa +paljoa ulommas ja väritti koko seuraavan pitkän jakson Heikin elämässä. + +Samat surulangat näyttivät kumminkin pian jälleen kietoutuvan ympärille +kuin ennenkin. + +Ne olivat niin samat luonteeltaan, ettei niissä ollut mitään, mikä +olisi ne entisistä erottanut. Tuntui alituisesti sama kaipuu, sama +saavuttamattomuus. Ja kumminkin oli sen aiheena nyt kokonaan toiset +syyt. + +Fanny ei näyttänyt taipuvaiselta mihinkään lähestymiseen eikä +osoittanut halua tutustua Heikkiin sen syvemmältä. + +Mutta se vain yllytti Heikkiä ja sytytti hänen olennossaan kaiken, mikä +siinä oli palavaa. Ja niin se alkoi. + + +Hän tuli orjaksi. Häneen syntyi ominaisuuksia, joita hän inhosi, jotka +olivat vastoin hänen luonnettaan. + +Fannyn läheisyyteen päästäkseen hän tahallisesti lähestyi Artturia ja +tekeytyi hänen ystäväkseen. + +Ja onnistui siinä, niinkuin kaikessa, mitä täydellä voimalla tahtoo. + +Artturi kiintyi Heikkiin hyvin pian. Hän toi Heikin kotiperheeseensä +niinkuin minkäkin löydön. Heidän kotonaan kävivät vain jotkut valitut, +semmoiset, jotka osasivat esiintyä seuroissa ja ylhäisön saleissa. +Artturin isä oli korkea virkamies, vanhaa aatelissukua ja niitä +harvoja, jotka säädystään huolimatta olivat ankaroita suomenmielisiä ja +sanoivat itseänsä "kansanvaltaisiksi". Aatteessa hän salli mentävän +vaikka kuinka pitkälle. Mutta käytännössä hän ei kärsinyt +kasanvaltaisuutta silloin, kun näki sitä todellisuudessa silmäinsä +edessä,--kun näki kaikenlaisten käsityöläisten ja aliupseerien pyrkivän +"suomalaiseen seuraan". Sitä väkeä oli joka tapauksessa pidettävä +määrätyn välimatkan päässä, koska sillä muuten oli taipumus aina pyrkiä +liian lähelle. Ja mikä oli iljettävämpää kuin pomaadalla voideltu +aliupseeri taikka frakkiin pukeutunut käsityöläinen! + +Nuorempi väki Artturin kotona puhui henkisestä ylimystöstä, johon +kuuluivat kaikki henkisesti hienot ihmiset. Talonpoikakin saattoi olla +semmoinen. Varmaan oli talonpoikienkin joukossa todellisia hengen +ylimyksiä. Mutta kaikki nuo, jotka "pyrkivät", jotka koettivat näytellä +sivistyneitä,--ne olivat "plebsiä". + +Kun nämä tuttavat puhuivat, että talonpoikienkin joukossa saattaa olla +oikeita, tunsi Heikki, että he tahtoivat samalla saada sanotuksi, että +hänkin oli henkisesti ylimys. Ja Heikki yhtyi heidän puheeseensa ja +luetteli koko joukon ihmisiä, joista toiset muka olivat ylimyksiä, +toiset plebsiä, ja he ihmettelivät ja sanoivat, että Heikki löysi hyvin +sattuvia esimerkkejä. Selvää oli, mitä he ajattelivat Heikistä +itsestään. + +Se oli ihan uutta maailmaa Heikille tuo hienojen tapojen ja +taiteellisen hengen taltuttama ympäristö. + +Siellä esiintyivät kaikki täysin tietoisina siitä, että he juuri +edustivat sitä ihmisten piiriä, joka oli kaiken muun huipulla, johon +muut pyrkivät, johon pääseminen ja jossa eläminen oli ainoa elämän +järjellinen tarkoitus. Ja siksi he, jotka olivat siellä, katsoivat +alaspäin kaikkiin muihin. + +Ja eikö hienostuminen ja jalostuminen olekin elämän tarkoitus! + +Mutta vaikka he olivat hyvin suosiollisesti ottaneet Heikin vastaan, +vaikka he vapaasti ja välittömästi antautuivat hänen tuttavuuteensa, +tunsi Heikki kumminkin alituista arkuutta heidän seurassaan, ikäänkuin +pelkoa, etteivät he vain katsoisi hänen pyrkivän liian lähelle heitä. +Oli niinkuin tuo hänen henkinen ylimyksellisyytensä perimmältään olisi +riippunut juuri siitä, että hän osasi olla arka ja varovainen +suhteessaan heihin. Hänen asiansa oli vain ymmärtää heitä, osata +erottaa heidän hienot ajatuksensa, kuunnella heidän tunteittensa +leikkiä, osoittaa nopeaa käsityskykyä ja valmista myötätuntoisuutta. +Mutta jos hän olisi sanallakaan tuonut tähän piiriin omaa itseänsä, +valittamalla puhunut sisällisestä surustaan tai kertonut jotakin omasta +elämästään, niin hän olisi varmaan menetellyt taitamattomasti, olisi +tunkeutunut liian lähelle heitä. + +Kerran sanoi Fanny kaikkien seurassa: + +--Herra Heikki, opettakaa minua rakastamaan kansaa. Tunnustaakseni minä +en ymmärrä edes mitä sillä tarkoitetaan. Jos pitää rakastaa +talonpoikia, niin en oikein tiedä miltä kannalta sen ottaisin; minulla +ei ole mitään tunteita heihin; he ovat minulle aivan kuin joitakin eri +olentoja. + +Heikki oli mennyt tulipunaiseksi heti ensi sanoista. + +Fanny oli vetänyt hänet ja hänen talonpoikaisen maailmansa ihan +odottamatta esille. + +Ja ainoastaan vaiti olemalla ja sitten hienosti kääntämällä puheen +toisiin asioihin Heikki pelastui. + +Fanny rupesi kerran Heikin kanssa kahdenkesken ollessaan puhumaan +samasta asiasta. + +Hän ei aavistanut minkä syvän ironian hänen pyyntönsä sisälsi Heikille +ja että se haavoitti ihan sydämeen asti. Fanny ei tiennyt mitä pyysi. +Ei tiennyt, että se oli sitä toista elämää, sitä, joka on ulkoapäin +näkymätön, mutta itsessään sisältää loppumatonta valoa ja muuttaa +satunnaisen ihmiselämän ikuisuudeksi. Eikä tiennyt, että Heikki juuri +oli tämän elämän jättänyt ja mateli nyt hänen edessään, hänen +rakkauttaan tavoitellen! + +Mutta eniten Heikki varoi ilmaisemasta, mitä tunteita hänellä oli +Fannyä kohtaan. Ei kukaan saanut aavistaakaan mitään sellaista. + +Ainoastaan Fanny itse oli nähtävästi huomannut kaikki tyynni. Mutta +ikäänkuin jostakin säälistä Heikkiä kohtaan piti hänkin tyystin salassa +tämän heidän välillänsä vallitsevan tietämyksen. Silloin vain, kun +Heikki yksin oli näkijänä, osoitti hän selvää kylmyyttä. Muulloin hän +saattoi olla ystävällinen, jopa helläkin. + +Siinä se juuri oli Heikille koko vaikeus: ymmärtää, milloin Fanny +tarkoitti, niinkuin olisi ollut vain kahden kesken Heikin kanssa, ja +milloin hän vain siksi oli iloinen ja ystävällinen, että muita oli +samassa seurassa.--Toisinaan tuntui kuin olisi Fanny ihan selvään +osoittanut hellyyttä, ihan kuin vain sen heidän salaisen ymmärryksensä +perustuksella, vain heidän keskensä. Mutta kun Heikki päästäkseen +varmuuteen koetti saada vieläkin selvempää osoitusta, kohtasi hän +Fannyn puolelta melkein loukkaavaa kylmyyttä. + + +Kesän tultua Heikki pyydettiin kotiopettajaksi heidän luokseen maalle +perheen nuorimpia lapsia avustamaan. + +Ja siellä maalla oli Fanny hyvin altis ystävyyteen. Häntä ei olisi +voinut tuntea samaksi ihmiseksi. Hän oli melkein rajattoman avoin ja +luottavainen. + +Mutta kun tuon ihanan kesän jälkeen jälleeen muutettiin kaupunkiin, oli +kaikki kuin pois puhallettu. Fanny osoitti täällä melkein selvää +hermostumista Heikin seurassa,--aivan kuin olisi kärsinyt siitä, +etteivät Heikin tunteet rajoittuneet tavalliseen ystävyyteen, jota +vastaan hänellä ei kyllä mitään olisi ollut. Kun tämä oli Heikille +mahdotonta, teki Fanny kokokäänteen, alkoi karttaa hänen seuraansa ja +erittäinkin tapaamista kahden kesken. + +Eläessään vielä omissa entisissä tulevaisuudentuumissaan Heikki oli +monesti nauranut niitä aikamiehiä, jotka rakastuneina saattoivat jättää +kaikki totisemmat harrastuksensa, myydä ikäänkuin koko entisyytensä +jonkun tyttöletukan tähden. + +Nyt hän oli itse kaikissa suhteissa noiden järjettömien kaltainen. + +Kaikki haaveet suurista töistä, joitten palkintona sitten olisi koko +kansan rakkaus, mitä ne enää olivat hänelle! Jos hänen työnsä vielä +kaikkea tuota tarkoittikin, niin vain Fannyn rakkauden ansaitsemiseksi. +Kansaa, isänmaata,--niitä ei hänellä enää ollut. + +Elämällä ei voinut olla mitään muuta tarkoitusta enää. Jollei Fannyn +rakkautta, niin ei mitään.-- + +Ei yksin Fannyn, vaan koko sen ympäristön, jossa hän hengitti. Sillä +sen tunnustus oli välttämätön, jotta Fanny koskaan voisi tunnustaa. +Heidän täytyisi kerran tunnustaa hänet itsenäiseksi jäseneksi heidän +piirissään,--että hänkin kulki siellä elämän huipulla ja ettei hänen +tarvinnut katsoa heihin alhaaltapäin---- + +Eikä hän nähnyt edessään mitään muuta tarkoitusperää. + +Näissä tulevaisuuden unelmissa vieri vuosi, toinen. Vieri vuosia ilman +ainoatakaan nykyhetkeä. Ensin oli se tulevaisuus, joka väritti kaiken +työn, joka oli kaiken työn järki ja ajatus, vaikka se olikin kaukana +ulkopuolella tämän työn luonnetta, eikä sillä ollut sen kanssa mitään +sisällistä yhteyttä;--sitten se tulevaisuus, joka haaveena liikkui +mielessä työn lomahetkinä, joka etäisyydellään teki mielen +alakuloiseksi; ja vihdoin se tulevaisuus, joka oli lähin, joka poltti +mieltä ja saattoi sen kuumeeseen. Se oli kesän odotus. + +Mutta kun toinen kesä sitten vihdoin tuli, kohtasi häntä se +onnettomuus, että Fanny oli melkein kaiken aikaa ulkomailla ja hän +yksin lasten opettajana maalla. + +Sitten tuli pitkän talven perästä kolmas kesä. + +Nyt oli jo sekin lopussa. + + +Tänä kolmantena kesänä olivat Fannyn ja Heikin välit olleet taas +entistä ystävällisemmät. He eivät olleet puhuneet paljoa keskenään ja +vähimmin mistään tunteellisista asioista. Mutta kumminkin oli heidän +välilleen perustunut vanha ystävyyden ja keskinäisen ymmärryksen side. +Ja Heikki tiesi, että se olisi voinut katketa vähänkin varomattomasta +kosketuksesta; sentähden hän mieluummin pysyi kauempana. + +Kunpa vain saisi iäksi jäädä tänne maalle eikä koskaan lähestyä +rauhatonta pääkaupunkia! Heikki voisi iäksi tyytyä siihen suhteeseen, +joka oli perustunut tänä kesänä. Se oli sanomattoman hienoa sopusointua +joka tapauksessa. Se antoi aavistaa edes jotakin mahdollisuutta +jossakin tulevaisuudessa--ja juuri sentähden, että se oli niin pyhän +koskematon! + +Mutta nyt oli kesä päättynyt. Huomenna olisivat nämä hiljaiset seudut +jo jätetyt ja puhaltamassa levoton kaupunkilaistuuli. Syyspuvut, hatut, +hansikkaat, esplanadi kappeleineen ja sähkövaloineen----! Siellä ei +pysy muistossa hieno kesähattarain ja rantakaislikkojen kutoma sydänten +side-- + +Muistuttamatta! + +Oh! Alkaisiko taas sama hirveä talvi! Pitäisikö Heikin taas näytellä +syrjäytetyn ja unohdetun osaa, alituisesti vahtia sopivaa tilaisuutta, +milloin muistuttaa Fannylle olemassaolostaan, hakea hänen suosiotansa +ja asettua hänen silmäystensä eteen, mihin hän katselleekin, milloin +iloita myhähdyksestä, jonka hän on ohimennen suonut, milloin taas +katkeroitua vieraille suodusta huomiosta--ja alituisesti, alituisesti +tavoitella vain tuota saavuttamatonta, alentua, nöyrtyä tuhat kertaa ja +sittenkin vain tavoitella! + +He istuivat kaupunkiinlähdön edellisenä iltana kaikki kokoontuneina +suurelle verannalle, jonne näkyi tyyni, ruskoisia pilviä kuvastava +järvenpinta ja jonne puutarhan ruusut tuoksahtelivat pienimmänkin +henkäyksen käydessä. + +He kuuntelivat pianonsoittoa, joka kuului eteishuoneesta verannalle. + +Aurinko oli jo aikoja sitten laskenut, taivas rusotti, työväki oli +vaiennut ja kadonnut. Hiljaiset yöperhoset vain silloin tällöin +lentelivät lentojaan. + +He istuivat hiljaa, puhumatta sanaakaan keskenänsä, kukin omalla +mielisijallaan eri paikoissa suurta verantaa. Fanny istui kaukana +verannan päässä molemmat kyynäspäät nojaten kaidepuihin ja kädet +korvain takana. + +Soittamassa oli Fannyn täti, vanhanpuoleinen, pitkäkasvuinen neiti. +Hänellä oli tapana näin iltaisin soittaa heille kaikille. Hän saattoi +istua tuntikausia pianon ääressä kadottamatta hetkeksikään +kuulijoittensa huomiota. Pitkillä, laihoilla ylimyssormillaan hän +soitteli, ilman nuotteja ja ilman valoa, silmät enimmäkseen kiinni ja +ruumistansa rytmin mukaan tuuditellen. Hän oli Fannyn näköinen, +vanhanaikainen väritys koko olennossaan, jo harmahtavat hiukset +nostettuna päälaelle, ilman mitään otsatukkaa, hän oli sanomattoman +kaunis soittaesaan. Silloin vain hän oikein elikin. + +Hän rakasti erikoisesti vanhaa musiikkia. Jumaloi Beethovenia ja soitti +yhtä täydellä hartaudella Chopinia ja Schumannia, joihin sai valetuksi +ylimyksellistä väritystään. Uutta musiikkia Wagnereineen hän ei voinut +sulattaa. Hänellä oli tapana sanoa, että tuo uusi suunta oli tuonut +sanoja musiikkiin. Hänen mielestään ne eivät olleet missään niin +vieraat kuin musiikissa, joka oli sanattomuuden maailma. Sanat +vaikuttivat siinä niinkuin taulussa alastomuus, joka vieraita aisteja +herättämällä hämmentää taiteellista puhtautta. Ja uusin musiikki oli +hänestä pahin kaikista: se oli alentunut alttiiksi vain semmoisille +tunteille, joita oli kiihotettu esiin sanalla, palveli vieraita +jumalia. + +Perheen nuoremmat jäsenet antoivat hänelle anteeksi nämä hänen +ominaisuutensa. Silloin tällöin he vain yltyivät hänen kanssaan +kiistelemään ja masensivat hänet silloin enemmistöllään.--Kauan he +kaikki aina valvoivat, kun täti alkoi soittaa, ja soiton päätyttyäkin +kesti vielä puhetta ja muistelua pitkälle yöhön. + +Heikki oli heidän seurassaan saanut kuulla vähitellen kaikki mitä +musiikissa oli kauneinta. Musiikki oli vaikuttanut syvästi hänen +surunsekaiseen tunne-elämäänsä; milloin se tyynnytti sydäntä, milloin +taas repi sen auki: milloin synkistäen, milloin puhaltaen uutta toivoa. +Ja joskus!--mihin taivaisiin se saattoikaan nostaa mielikuvituksen, +mitä aavistamattomia uusia maailmoita se saattoi avata,--joita ei +mikään sana, ei mikään näkö, ei mikään tieto koskaan olisi voinut +loihtia esiin! + +Heikki ei ollut vielä kertaakaan lausunut mielipidettään mistään +soitantoa koskevasta asiasta. Hän ei edes aina ymmärtänyt, mitä muut +sanoivat; ei voinut aina seurata, kun he alkoivat arvostella ja puhua +viittauksin, kun he vertailivat ja pyysivät uudestaan soittamaan ja +kuuntelivat ja keskeyttivät ja äkkiä alkoivat kaikki yhtaikaa puhua +jostakin, mistä eivät olleet yhtä mieltä. + +He saattoivat niin antautua taiteeseensa, että näytti kuin ei mikään +muu maailmassa olisi voinut heidän harrastustansa herättää. He +ikäänkuin elivät näitä iltoja varten. + +Sillä päivä helteisine aurinkoineen ja häikäisevine hattaroineen heissä +vaikutti vain veltostusta ja hermostusta. + +Keskipäivällä he eivät voineet mihinkään ryhtyä eikä mitään täydellä +todella ajatella. Vasta hämärtäessä alkoivat he elpyä ja vähitellen +savukkeitansa sytytellen kerääntyä verannalle. Vähitellen alkoi +sananvaihto, punousi ajatus ajatuksesta, kehittyi jotakin määrättyä +suuntaa kohden ja vihdoin jätti jälkeensä kuin kokonaisen rakennuksen. +Kuinka he saattoivat innostua puheistansa! Se oli kuin sisällistä +tarvetta heille. He ikäänkuin tyyntyivät vasta saatuaan tuon +jokailtaisen rakennuksensa pystyyn; ikäänkuin sillä olisivat +sovittaneet päivän toimettomuuden. + +Ja niin tuli sitten musiikki, tuo taivainen, joka viehkeästi, +tainnuttavasti kajahteli hämärään ulkoilmaan ja suli syyskesäyön +heikosti siristävään tähteen.---- + +Se oli heidän aikansa tuo;--ylimyksellinen aika, jolloin kaikki päivän +lapset, kaikki kyntäjät ja ojankaivajat ja paimenet ja lypsäjät olivat +vaienneet ja vaipuneet unen maailmaan tuolla alapihan matalammissa +rakennuksissa. Ne olivat niitä eri olentoja. + +Ja alettuaan soittonsa he tavallisesti unohtivat Heikin kokonaan. + +Niin nytkin tänä iltana,--viimeisenä iltana ennen muuttoa. + +Heikki istui muista erillään eräässä verannan sopukassa, jonne soitto +kuului hyvin. Jokin levoton aavistus hänellä oli siitä, että vielä tänä +iltana kaikki ratkaistaan. + +Mutta tänä iltana sointui soitto entistäänkin ihanammin. Ja he olivat +äärettömän kaukana kaikesta muusta. + +Sitten alkoi Artturi soittaa viulua pianon säestyksellä. + +Kappale oli Wagnerin "Träume". + +Hän soitti erinomaisesti. Viulun väräjävä ääni kajahti vuolaisevasti +ulos öiseen viileään ilmaan, puiston hiljaisten haapain lomitse, ja +hävisi jonnekin pimeään, jossa aloitteleva laulurastas sen vaihtoi +omiinsa.-- + +Kuinka oli ihanaa tuo viulun sävel, sen surullinen värähdys siellä +kaiken hienouden, kaiken elämän huipulla! + +Mutta sydämen hurmautuessa sitä samalla kouristaa jokin salainen +ahdistus. Niinkuin hän, Heikki, nauttisi täällä jotakin kiellettyä, +johon hänellä ei ole rehellistä oikeutta. + +Hänen takanaan oli olevinaan suunnaton joukko kuuntelevia olentoja, +niitä, jotka eivät vielä ymmärtäneet,--korvat höröllään, suu puoleksi +avoinna. Silmissä heillä paloi outo liekki ja kasvoissa paloi ääretön +totisuus. Hän tunsi useita heistä. Ne olivat hänen maalaistuttujaan-- +myöskin Liisa ja isä. Jotkut heistä olivat käsittäneet tämän hetken +rukoushetkeksi ja olivat tulleet virsikirja kädessä. Kaikki he +seisoivat liikkumattomina, syvimmässä hartaudessa.----Ne raukat, raukat +siellä maalla! + +Mutta sitten joku alkoi puhua, ja Heikki ihan säpsähti heidän +puolestansa. Hän ajoi mielikuvituksen heti hajalle; hän tahtoi heidät +pois mitä pikimmin, jottei kukaan täällä saisi heitä nähdä. + +Ja kuinka turha oli kumminkin hänen säpsähdyksensä ja pelkonsa! + +Ei täällä kukaan hänen haaveitansa aavistanut. Hänet he olivat ihan +kokonaan unohtaneet,--niinkuin häntä ei olisi koskaan heidän +maailmassaan ollutkaan. Hän melkein pelkäsi liikahtaa nurkassansa, +jottei olisi heidän kummastustaan herättänyt ja siten ehkä häirinnyt. +--Niin yksin, niin yksin oli Heikki heidän keskuudessaan.--He +kerääntyivät mielikuvituksessa ihmisryhmäksi, jonka jäsenet osasivat +vain toisiansa ymmärtää,--niin, ehkä rakastaakin vain toisiaan! +Ihankuin he olisivat olleet jotakin eri olentoja.--Ja Heikki samassa +vajosi niitten joukkoon, jotka olivat tulleet virsikirjoinensa.---- + +Oh, he eivät tuntuneet ainoastaan vierailta, se tunne oli vihaa, +sammumatonta vihaa, jota piti ihan väkisin estää kehittymästä +rajattomaksi!---- + +Mutta kaikessa kiihkossaan se viha oli kumminkin vain ohimenevä tunne. +Miksi ei olisi antanut noille ylhäisille anteeksi? He olivat kasvaneet +semmoisiin katsantotapoihin. Ja heissä saattoi olla mahdollisuutta +enemmän kuin muissa. Jospa vain saisi kerran heidän tunteensa +liikkeelle, värähdyttäneeksi heidän hellyyttänsä. + +Olihan Fanny kerran itse pyytänyt, että Heikki opettaisi häntä +rakastamaan kansaa. Se ei voinut olla mitään leikkiä hänen puoleltaan. +Hänellä täytyi olla jokin tiedoton, sisäinen tarve siihen,--tarve +vapautua elämästä, joka ei ollut muuta kuin nautintoa,--tarve palvella +ja hyödyttää. + +Ja kyllä Heikki opettaisikin koko sielustaan ja sydämestään. Sitten kun +Fanny ensin on hänen! + + +Ja mistä hän lieneekään saanut voimaa ja rohkeutta, mutta ensimmäisessä +sopivassa tilaisuudessa hän lähestyi Fannyä ja sanoi onnistuneen +välinpitämättömästi: + +--Fanny, minä tahtoisin puhua sinun kanssasi. Tuletko puutarhaan +kävelemään? + +Fanny katsahti vähän kummastuen, mutta naurahti sitten: + +--Ohhoh, kylläpä tuo kuuluu juhlalliselta! + +Hän nouti kumminkin paksun olkavaippansa, kääriytyi siihen +huolellisesti ja virkkoi rappusilla: + +--Mennään!--Paino oli viimeisellä tavulla. + +Ja heidän mennessään hän mymisi äskeisiä säveleitä. Hän eli aivan vielä +niissä. + +Vasta puutarhassa, kun Heikki seisahtui ja pyysi häntä penkille +istumaan, hän vaikeni. + +--Niin, niin, sanoi Heikki keskeyttäen aloittamansa lauseen,--minä +arvasin, että sinusta tämä on hyvin odottamatonta. Enkä minä olisi +milloinkaan ruvennut puhumaan, jos se olisi minulle ollut mahdollista. +Mutta minä tahdon vain lyhyen vastauksen--voithan itse tehdä tämän +hetken niin lyhyeksi kuin tahdot. + +Mutta Fanny oli vaiti. + +--Minä jos kukaan, sanoi taas Heikki, tahtoisin säästää sinua tästä +sinulle vastenmielisestä hetkestä.--Minua se vaivaa itseänikin. Sinä +autat siis minuakin, jollet viivyttele,--ainoastaan ihan lyhyesti: niin +taikka ei-- + +--Enhän ole itsekään selvillä, Heikki, sanoi Fanny vihdoin. Hänen +äänessään oli hienoa hermostusta.--Minä en oikein tiedä, mitä sinä +tarkoitat,--ja katsoi poispäin. + +Heikki vavahti. Hän ojentautui, nosti otsansa ja sanoi päättävästi: + +--Mitä tarkoitan, on helposti sanottu. Minä tahdon sinulta kysyä, +rakastatko sinä-- + +Fanny aristui. Hän ei ollut nähnyt Heikkiä tuommoisena. Ensi kertaa hän +tunsi Heikin vaikutusta häneen.--Ja hän aloitti melkein anteeksi +anovalla äänellä: + +--Sinä erehdyt Heikki, jos luulet, etten sinusta pidä. Ei ole ketään, +josta niin pitäisin. Minusta tuntuu usein kuin en koskaan olisi ollut +kenenkään kanssa niin todellinen ystävä kuin sinun. Eikä kukaan ole +minulle ollut niin hyvä kuin sinä; ei kukaan ole minua ymmärtänyt +niinkuin sinä;--mutta-- + +--Sinä et sittenkään voi minua rakastaa? + +--Rakkautta siinä merkityksessä minä en ole tuntenut. Niin, Heikki, en +sinuakaan kohtaan. + +--Ja sinä olet varma siitä, ettet sitä tule koskaan tuntemaan minua +kohtaan? + +--Niin, minä--minä vain tiedän--olemme ehkä kasvaneet eri piireissä ja +eri oloissa,--mutta on jotakin, joka tekee minun puoleltani sen +rakkauden mahdottomaksi. Ah, Heikki, älä loukkaannu minuun, mutta +sinähän olet itse pyytänyt suoraa vastausta,--minä en voi!------ + + +Näin he erosivat. + +Fanny ei siis rakastanut! + +Heikiltä jäi vain yksi asia hänelle sanomatta, ja se jäi sitä +painavammin hänen omalle sydämelleen. + +Muuten se olikin semmoista, joka ei sanoja kaivannut. Sillä se oli +teko,--semmoinen teko, joka kyllä puhuu puolestansa--ikuisen totista +kieltä! + +Ja se on Fannyllekin puhuva,--se on aukaiseva hänen sydämensä! Silloin, +ainakin sinä hetkenä hän ajattelisi Heikkiä koko sydämestään--ei mitään +muuta kuin Heikkiä, kokonaan! Olkoon se hetki kuinka lyhyt tahansa, +kunhan semmoinen hetki vain on! Mutta mahdollisesti se jättää ikuiset +jäljet Fannyyn--niin, se on luultavaakin. Fanny jää ainiaaksi +ajattelemaan Heikkiä! + +Kaikki tuo ei ole kuin ajan kysymys. Jos ei tänään eikä huomenna, niin +ylihuomenna.-- + +Ja toinen kysymys: Kuinka? + +Mutta sekin oli melkein itsestään selvä. Tietysti--ampumalla.-- + + + +VII. + +Mutta kun ei siitä kohta tullut mitään, niin koko tuuma vaihtui +toiseen. + +Heikin täytyi nyt paeta pois ihmisiä ja maailmaa. Hautautua +tietymättömäksi jonnekin korven yksinäisyyteen. + +Ja samassa herää outo ajatus, joka nostaa veret päähän, joka on melkein +uhkamielinen, joka sisältää yht'aikaa pelastuksen hänelle itselleen ja +koston kaikille muille:--Kotiin! + +Hetken risteilivät mielessä syyt ja vastasyyt veren sykinnän mukana, +voimakkaina kuin olisivat elämän alkuainekset liikkeellä. + +Mutta juuri kun syyt ovat voittamassa, tulee sieltä vastaan kylmä, +kieltävä päänpudistus ja kuuluu outo ääni: "Ei, Heikki, tänne älä tule, +on jo myöhäistä!" + +Ja kauhistuneena hän huomaa ensi kerran toden teolla ajattelevansa +kotia.-- + +Hän ei ole koko aikana saanut sieltä ainoatakaan kirjettä. Hän oli ensi +vuonna vain vastaanottanut "osan kauppasummasta" isältä, kun tämä oli +ruvennut syytingille ja antanut talon Juhon, körttiläis-Kustaan pojan +käsiin. + +Eikä hän itse ole sanaakaan heille kirjoittanut. Hänen kysymyksensä +olisivat vain olleet elävänä todistuksena heille, kuinka vähän hän +heistä tiesi ja välitti. + +Ei. Kotiin on mahdotonta! Koko ajatus on liian repivä. Hän tulisi sinne +vieraana,--ehkä ei odotettunakaan! + +Ja taas syntyy hänen mieleensä äärettömän yksinäisyyden tunto. Se +kasvaa yhä, katkeroituu, on muuttumassa epätoivoksi. + +Hänen täytyy löytää joku, joka ei työnnä häntä kylmästi luotaan, joka +ei pudista hänelle päätä, joka ei ajattele hänen vääryyksiään tai +rikoksiaan------ + + +Silloin nousee muistojen maailmasta ihan odottamatta hänen mieleensä +Ollin unohtunut hahmo.------ + + * * * * * + +Helsinkiin tultuaan syksyllä Heikki ensi työkseen lähti hakemaan Ollia. +Ei hän ollut Ollin kanssa enempää kuin muidenkaan toverien kanssa +seurustellut kahteen viime vuoteen paljon ollenkaan. + +Mutta mitä kauemmas tuo Fannyä koskeva tapaus alkoi jäädä, sitä +selvemmin oli vanha Olli taas tullut mieleen. Vuosien perästä muistui +ihan eheästi se kesken jäänyt suhde heidän välillänsä, aivan kuin se +olisi keskeytynyt eilen tai toissapäivänä. Kaikki oli vielä muistissa +semmoisena kuin Heikki oli sen jättänyt. Näin se oli jäänyt: Olli piti +Heikkiä hyvin kehittymättömänä, puhui monista asioista niinkuin Heikki +ei olisi niitä sinnepäinkään ymmärtänyt, joskus nauroi omissa +ajatuksissaan, kun jotain sanoi,--eikä seurustellut Heikin kanssa muuta +kuin kotona ollessa. Mutta myöhemmin hän oli kumminkin yhä enemmän +alkanut huomata Heikkiä. Heikki oli tuntenut välistä, että Olli +ikäänkuin koetti häntä tarkastaa ja oppia jotakin häneltä. Oli alkanut +osoittaa joskus sisällistä kiintymystäkin Heikkiin.--Sitten oli Fanny +tullut ja keskeyttänyt kaikki tyynni,--niin pitkäksi ajaksi, että +Heikki vasta nyt ensi kerran tuli Ollia ajatelleeksi. Mutta nyt sitä +elävämmin. Ja se kesken jäänyt suhde muistui nyt mieleen aivan kuin +jokin erityisen tärkeä elämänasia. Ja heräsi omituinen halu jatkaa ja +muodostaa sitä suhdetta. Niin, se oli nyt Fannyn vastauksen jälkeen +melkein tarve, se oli välttämättömyys. + + +Ei kukaan oikein tiennyt, missä Olli asui. Hän kuului pitävän sitä +salassa. Hän tahtoi vihdoinkin saada tutkintonsa suoritetuksi ja oli +siksi mieluummin yksin kotonaan, milloin siellä oli. Muuten näkyi hän +käyvän yhtä usein kapakoissa kuin ennenkin. Heikki vain ei ollut nyt +sattunut tapaamaan. + +Kumminkin Heikin onnistui saada Ollin asunnosta selvä vielä samana +tulopäivänään. + +Oli tuulinen ja sateinen syys-ilta, kun Heikki koputti Ollin ovelle +suuren kivimuurin neljänteen kerrokseen. + +Olli aukaisi melkein samassa kun Heikki oli koputtanut, sillä hän itse +oli juuri ulos lähtemässä. + +--Heikkikö sinä olet? sanoi Olli peräytyen kummastuksesta pari askelta. + +--Niinkuin näet. Asutko yksin? + +--Tulehan sisälle--no, terve mieheen, Heikki! Mistä sinä kapsäkkinesi? + +--Maalta, kotiopettajan toimesta.--Otatko minut täksi yöksi? + +--Tuohonko sohvalle? Taikka kyllähän minäkin siinä;--saat sinä +sängynkin, jos niikseen tulee. + +Hän riisui päällystakkinsa ja auttoi Heikkiä järjestämään kamssujansa. +Yhtä ja toista otettiin kapsäkistä ja ripustettiin nauloihin. + +He herkesivät molemmat puhumattomiksi kuin sopimuksesta. Olli kuitenkin +yhä tarkasteli Heikkiä ja sanoi vihdoin: + +--Kuule sinä, Heikki,--ethän liene sairas?--ja tavoitteli valtasuonta. + +--Terve minä olen, ei minua mikään vaivaa. Ja taas he olivat ääneti. + +Ei koskaan Olli ollut niin kunnioittavasti Heikkiä kohdellut. Hän +aavisti jotain suurta surua piilevän Heikin takana ja kulki melkein +varpaillaan hänen ympärillään. + +--Sinähän taisit olla ulos lähtemässä? Älä anna itseäsi häiritä.--Niin, +Olli, huomaathan sinä missä tilassa minä olen--minä en voi nyt puhua! + +Ja hän näki, että Olli aivan hätääntyi. Merkillisiksi olivat käyneet +hänen silmänympäryksensä, ja suu vetäytyi kummallisesti kokoon. + +--Sinä lienet väsyksissä, Heikki? Minä lähetän tytön tänne vuodettasi +laittamaan,--pääsethän sitten levolle. + +--Oh, vastasi Heikki, saatanhan laittaa vuoteeni itsekin. Sano +mieluummin tytölle, ettei hän tänne ollenkaan tule koko iltana. Minä +tahtoisin olla yksin--sinä ymmärrät, Olli!-- + +Olli viivytteli lähtöänsä. Levottomana hän katseli ympärilleen, +tarkasteli uudestaan Heikin kapsäkin ja kulki sitten muutaman kerran +vaanien edestakaisin. + +Heikki seisoi ikkunan luona kääntyneenä ulos pimeyteen päin--niinkuin +olisi vain odottanut Ollin lähtevän. + +Silloin tuli Olli ihan lähelle Heikkiä, otti häntä kädestä ja aikoi +jotain sanoa.-- + +Mutta hän oli ilmeisesti niin hämillään tästä sydämellisyyttä +ilmaisevasta liikkeestään, ettei saanut sanaakaan suustansa. +Heikki huomasi, että Ollin vaalenneet huulet liikahtelivat +suonenvedontapaisesti ja koko olennossa asui auttamaton neuvottomuus. +--Tämmöistä sattui hänelle varmaan ensi kerran hänen elämässään. + +Vihdoin sieltä tuli vavahtelevalla äänellä: + +--Heikki,--lupaa ainoastaan, ettei se tapahdu nyt! Vastaukseksi Heikki +vain puristi hänen kättänsä. + +Ja Olli irtausi ja riensi ulos. + +Aivan kuin olisi mennyt pakoon jotain, jota häpesi. + +Ja Heikki hengähti syvään. Hänen kasvoistaan lieveni synkkyys ja suun +ympärille ilmaantui melkein mielihyvän hymy. + +Oliko tuo Olli? Olli liikuttuneena!--Olli, joka muuten oli aina valmis +arvostelemaan ja joka ei missään koskaan kadottanut kylmää malttiansa? + +Kerrankin! + +Ollin osanotto! Mikä voisi Heikkiä enemmän lohduttaa? Ja jos Heikki +kaikki kertoisi, kuvaisi suuren elämänsurunsa hänelle; mitä, jos Olli +silloin purskahtaisi itkuun! + +Totta kyllä,--olihan Heikki ennenkin nähnyt hänen itkevän. Mutta, sehän +oli ollut aivan toista. Olli oli silloin päissään,--ja lieneekö silloin +ollutkaan mitään itkemisen syytä. + + +Kun Olli tuli kotiin, makasi Heikki vuoteessansa. Lamppu paloi tuolilla +ja valaisi häntä kirkkaasti. + +Kauhistus ilmestyi hetkeksi Olliin. Hän hiipi Heikin vuoteen ääreen ja +kuunteli. + +Heikki hengitti tasaisesti ja tyynesti. Nukkui. + +Ollin kasvot kirkastuivat. Hän heittäysi hiljaa keinutuoliinsa, +venytteli kaikkia jäseniänsä ja jäi pitkäksi aikaa sinne istumaan. + +Siitä oli nyt jo lähes kolme vuotta, kun he olivat eronneet. Olli tiesi +vain, että Heikki oli ollut kaiken aikaa ahkerassa lukutyössä. Mitä hän +luki, sitä ei Olli tarkalleen tiennyt. Lienee ollut niitä Heikin +filosofioja. Ja sitten arvasi Olli, että Heikki oli rakastunut. + +Ulkonaisissa oloissa ei kyllä ollut mitään muuttunut. Kaikki oli +entisellään. Niin makasi tuo Heikki tuossa kuin olisi eilen hänet +viimeksi nähnyt. Ja Olli istui keinutuolissa aivan niinkuin ennenkin +palattuaan yöllä kotiin. Lamppu sihisi tuolilla--ja sekin oli Heikin +ainainen tapa: hän ei sitä koskaan jättänyt pöydälle palamaan. + +Heikin kasvoissa näytti kuitenkin jokin omituinen muutos tapahtuneen. +Niihin oli tullut jotakin hienostunutta. Nenä oli kuin laihtunut ja +silmäluut selvenneet. Niinkuin pitkät kärsimykset olisivat hänen +kasvojansa muodostelleet. Olli oli lukevinaan paljon, paljon siitä +Heikin silmien luota--semmoista, mikä oli tullut häneen heidän +erilläänolonsa aikana sisästäpäin, sieluelämän vaikutuksesta. + +Mutta ulkonaisesti olivat Heikin kasvotkin samat--pienimpiin +yksityiskohtiin asti. Erittäin kummasteli Olli hänen tukkansa +ominaisuutta. Se oli aina sama samoine kiharoineen. Siellä oli kihara +niskassa, joka oli oudostuttavan itsepintaisesti pysyttänyt muotonsa ja +asemansa. + +Se putosi muita alemmaksi kiehkuraksi niskassa ja ulottui tavallisesti +Heikin ahtaan alaskäänteisen kauluksen valkealle pohjalle. Tämä tukka +se antoi hänen kasvoillensa niitten ulkonaisen luonteen ja ehkä samalla +keveän viittauksen hänen talonpoikaiseen syntyperäänsä. + +Olli huomasi nyt ensi kerran, että sen todellakin vaikutti tuo kihara. +--Hän katseli siksi Heikkiä verrattoman tarkkaavasti,--nousi +keinutuolistaan ja tarkasteli joka taholta. + +Tuolin selkäpuolella riippui Heikin harmaa takki--iänikuinen, jonka +Olli muisti vähintään kolme vuotta sitten Heikillä olleen. Sitä +sanottiin juhlatakiksi ja se otettiin esille harvoin. Mutta nyt se +osoitti jo kulumisen oireita. Kiilteli vähän kyynärpäiden kohdalta ja +tarjosi siellä täällä nähtäväksi poimuja, joita vuodet olivat siihen +kasvattaneet. Se poloinen oli nähtävästi saanut viime kesänä +jokapäiväisen takin viran palvellessaan rakastunutta herraansa. + +Olli naurahti itseksensä, otti takin tuolin karmilta ja katseli sen +kaulusta. Tuon kauluksen vähän virheellinen leikkaus, se juuri antoi +takille sen omituisuuden ja jätti sen muistoon. Se kiersi liian alas +niskassa, niin että joskus näytti paidan kauluksen alareunaa; mutta +edessä se otti tappionsa takaisin pyrkien vähän liiaksi kohoamaan. +Heikki ei olisi ollut Heikki, jollei tuo kaulus olisi ollut juuri +semmoinen. Niin pitkälle kuin Olli häntä muisti, oli hänellä aina ollut +tuo virhe vaatetuksessa,--mikä tuli siitä, että hän käytti halpaa +räätäliä ja aina samaa. + +Olli meni vaatekaapilleen, avasi sen ovet ja otti esille +uuden-uutukaisen, lakanaan käärityn, kiiltävän musta-verkaisen +vierailutakkinsa. Hän tarkasteli sitä tuntijan katseella ja mietti +itseksensä; mutta alkoi sitten sitä mittailla Heikin takin kanssa, +leveyden olan päästä olan päähän ja niskaluusta selkäristeykseen. + +Oli sentään omituista kuinka he olivat samanmittaisia, Olli ja Heikki. +Voisi vannoa, että tuo Ollin takki sopisi Heikille aivan yhtä hyvin +kuin se sopi hänelle.---- + +Ja Olli kääri sen huolellisesti jälleen valkoiseen lakanaan; ei vienyt +sitä takaisin kaappiin, vaan jätti sen pöydälle. + +Sitten hän riisuutui, ripusti Heikin takin paikoilleen, sammutti lampun +ja sukelsi vuoteeseensa. + +Kun Heikki seuraavana aamuna heräsi, oli ulkona ilma muuttunut ja +aurinko paistoi iloisesti sisälle. + +Olli oli puolipukeissa sänkynsä laidalla ja tirkisteli häntä. + +Hän rykäisi ja nousi seisaalleen, kun Heikki havahtui. + +Ja Heikin pukeutuessa he eivät puhuneet sanaakaan toisilleen. Oli ihan +mahdotonta aloittaa Ollin kanssa mitään sydämellisempää puhetta,--vain +senvuoksi, että tiesi, että hän olisi kärsinyt ja hävennyt +sanomattomasti. + +Tuntui selvästi, että Olli oli arvannut kaikki tyynni. Ja että hän oli +ihan säälimättä antanut tapaukselle sen nimen mikä sille tulikin. +Heikistä se oli sentään jotakin muuta kuin miksi Olli sitä ajatteli. Se +oli tapaus, jolla oli vuosikausia takanaan, jolla oli syvät syynsä, +suuri merkityksensä, jota ei voinut selittää yhtenä eikä kahtena +iltana. Mutta Olli olisi varmaan keskeyttänyt kaikki selitykset ja +sanonut: sanalla sanoen, sinä olet saanut rukkaset! + +Vaitiolo rupesi sentään Ollistakin tuntumaan tukalalta, koskapa hän +alkoi viritellä puhetta. + +--Kylläpä on tuo takkiskin jo kulunut. Minä sen muistan vielä +entuudesta. + +Mutta kun ei siihen saanut mitään vastausta, sanoi hän taas jonkin ajan +kuluttua: + +--Voisit minulle tehdä suuren palveluksen. Osta minulta tämä takkini. +Se ei sovi minulle ollenkaan. + +Ja hän veti esille lakanaan käärityn vierailutakkinsa. Hän ilmeisesti +tahtoi asettua sille kannalle, ettei Heikin asiasta mitään sen pitempiä +puheita saisi tullakaan. + +--Jos sillä teen palveluksen, niin miksei. Mutta rahaa et minulta saa +hyvään aikaan, sanoi Heikki. + +--En tarvitsekaan tällä haavaa. Mutta koetahan sitä. + +Ollin pitkä musta takki oli kuin tilattu Heikille. Se sopi mainiosti. +Ei ainoatakaan liikaa poimua! + +Mutta Heikki ei ymmärtänyt niitä asioita. Sillä katsahdettuaan peiliin +hän aivan kauhistui. + +--Ei--ei, Olli, ei tämä minulle käy. Sehän on kuin satula lehmän +selässä. + +Olli ei ottanut kuullakseenkaan. Käänteli vain Heikkiä vasemmalle ja +oikealle ja sitten poistuen jonkin askeleen taaksepäin huusi +innostuneena: Mainiota! Minä arvasin oikein! Sinusta tulee toinen +mies!--Pidäs vähän päätäs pystympänä--niinkuin katselisit olkani yli!-- +Noin, noin, juuri noin! Suurenmoista! + +--Sinä olet hullu, Olli! + +--Pane tämä pystykaulus kaulaasi! + +Mutta kun Heikki oli saanut Ollin pystykauluksen paikoilleen, purskahti +Olli nauruun. + +--Katso peiliin itse! Tiesinhän minä, että ne olivat nuo sinun +kiharasi! + +Heikki alkoi ottaa kaulusta pois. + +--Ei, ei, anna sen olla paikoillaan. Nuo kiharat on poistettava! Sinun +täytyy erota pyhimysvanteestasi, rakas sielu! + +Heikin teki niin hyvää heittäytyä onnettomuuksineen lapsen tavoin Ollin +käsiin. + +Sillä selvää oli, että Olli koetti olla näin iloinen ja ystävällinen +vain lievittääkseen Heikin surua. + +Eivätkä surut silloin tuntuneetkaan, ne olivat kuin haihtuneet.---- + +Kun he sitten menivät päivällisille suuren ravintolan yksinäiseen +huoneeseen ja kun Olli päivällisen jälkeen alkoi juoda likööriä, tuli +kaikki tyynni ihan itsestään puheeksi. Ja Ollillakin näytti olevan +paljon puhumista Heikin asioista. Hän tahtoi kerrankin puhua suunsa +puhtaaksi. Kaikkeen oli Heikki itse ollut syypäänä, sanoi hän. Heikki +katsoi elämää liian lapselliselta--liian aralta kannalta. Hänessä ei +ollut kylliksi miestä.--Ja se taas tuli epäluonnollisesta +elämäntavasta. Olli näytti aivan riemuitsevan, kun hän pääsi tähän +aineeseen. Se oli syvintä voitonriemua hänessä. Hän innostui eikä +malttanut lauseitansa lopettaa. Hän ei voinut olla mistään niin +vakuuttunut kuin nyt tästä.--Miehuus riippuu siitä, sanoi hän, että +elää niinkuin mies. Eikä hän voinut lääkärinäkään muuta neuvoa. +Epäilemättä riippuu psyykillinenkin kypsyys hyvin paljon tästä asiasta. +Ja senvuoksi Heikki juuri olikin, sanoi hän, aina osoittanut +eräänlaista luonteen kypsymättömyyttä, lapsellisuutta, joka teki hänet +niin huomaamattomaksi, ettei hän voinut herättää edes toverien +mielenkiintoa. + +Olli tahtoi, että hän olisi tehnyt kerrassaan lopun ujoudestaan,-- +yhdellä iskulla tappanut kaikki epäilykset siinä suhteessa.--Se oli +Ollin mielestä ihan välttämätöntä Heikille, jos mieli hänen tulla +mieheksi. Se oli kaiken järjellisen elämän, kaiken kulttuurielämän +ensimmäisiä vaatimuksia, se, että oli voittanut lapsellisen +häveliäisyytensä, joka esti pääsemästä itsetietoisuuteen ja kuulumasta +muiden silmissä miesten joukkoon. + +Tämä nyt oli sitä samaa, mitä Olli oikeastaan aina oli hautonut +itsessään. Ja Heikki oli sen tiennyt hänen sanomattaankin. + +Mutta näin suorana vaatimuksena ei Olli ennen ollut esittänyt +mielipidettään. + +Hän odotti ilmeisesti selvää vastausta Heikiltä. + +Ja Heikin piti nyt ainakin näyttää myöntyväiseltä. Hän olisi muuten +kerrassaan vetäytynyt pois siitä ystävällisestä suhteesta, joka oli +heidän välilleen niin äkkiarvaamatta syntynyt ja joka korvasi hänelle +melkein kaiken. He olisivat taas eronneet ja olleet kylmiä toisilleen-- +ehkä ainiaaksi. Mutta nyt olisi Heikki vähimmin tahtonut luopua +Ollista. + +--Menemmekö parturiin, kysyi Olli. + +--Mennään nyt sitten, sanoi Heikki ja tunsi selvästi, kuinka Olli sen +käsitti myöntäväksi vastaukseksi myöskin muihin vaatimuksiinsa.---- + +He menivät hienoimpaan parturiin. + +Täällä Olli määräsi kaikki. + +Parturi tunkeutui konesaksineen keskelle Heikin tukkaa. + +Se leikattiin niin lyhyeksi kuin suinkin voitiin saada, niin että +pääkallo siinti esille. + +Ja siinä ne nyt viruivat parkettipermannolla Heikin tutut kiharat +toinen toisensa vieressä--vieraassa ympäristössä. Lakaisijapoika työnsi +ne armottomasti uunin eteen, muitten, outojen, tummempien ja +vaaleampien joukkoon.---- + +Heikin ulkonäkö oli niin muuttunut, että hän hämmästyi peiliin +katsahtaessaan. Pääkallon muodot tulivat selvinä näkyviin--nenä, suu, +silmät saivat aivan erilaisen näön--ja Ollin korkea pystykaulus, joka +pakotti Heikin pään luonnottomasti jäykkään asentoon, teki +yleisvaikutuksen vielä kummallisemmaksi: oli kuin korvat olisivat +syyttä tulleet hallitsevaan asemaan; ne olivat kuin kasvaneet +suuremmiksi ja lerpattivat ulospäin;--kaikki muu oli kuin silinnyt ja +kadottanut merkityksensä. + +Mahdotonta oli Heikin ajatella ulosmenoa. Hän olisi mieluummin pistänyt +onnettoman päänsä säkkiin ja vajonnut maan alle. + +Hänen suureksi lohdutuksekseen tuli ulkoa kaksi herraa, joilla oli +samalla lailla siintävä pääkallo ja korvat ja pystykaulukset. He olivat +pääkaupungin leijonia.--Se oli ihan viimeisin muoti. Monet +vähäpätöisemmätkin leikkuuttivat samalla lailla, mutta nämä olivat +niitä, jotka ovat aina näkösällä.--Eräs heistä töytäisi vahingossa +Heikkiä tullessaan peilin ääreen, mutta pyysi samassa niin kohteliaasti +anteeksi, että Heikki meni aivan punaiseksi hämmennyksestä-- + +Lähtiessä Olli otti tahallaan Heikin vilttihatun päähänsä ja jätti +hänelle oman sylinterinsä Heikin estelystä huolimatta. Hän tuli aivan +kovaääniseksi, ja Heikin piti kuin pitikin myöntyä. + +Kun he olivat kadulla, juoksi kaunissilmäinen piika heidän ohitseen. +Hän katsoi Heikkiin. Ja kun Heikki kääntyi taakseen häntä vielä +nähdäkseen, katsahti hänkin ja nauroi silmää iskien. + +Ennen olivat vastaantulijat aina katsoneet Ollia. Nyt ne katsoivat +Heikkiä. + +Kevyt syysilta hyväili Helsinkiä. Kaasut syttyivät, ja Esplanadin +sähkölamput pian voittivat ja hävittivät taivaalta tulevan +kellankuultavan iltahohteen. Hiljaa kävellen pitkissä jonoissa, +iloisena sorinana liikkuivat pääkaduilla ihmisjoukot--ja pehmeästi +jymisi korvaan taantuva kaupungin melu. + +Olli ehdotteli Kappelia, ja he menivät sinne. + +Siellä soitti musiikki ja väkeä olivat sijat täynnänsä sekä sisällä +että ulkona--huoletonta, nauravaa, ystävällistä, sähkön valaisemaa +yleisöä lämpimän syysillan hyvänhajuisessa tuoksussa.---- + +He tulivat keskikäytävää ylös ja poikkesivat oikealle puolelle. Heikki +voitti kaikki ujostelut. Ja se oli nyt entistä helpompaa, kun tuo Ollin +korkea kaulus jäykisti niskaa ja pakotti pään pystyyn. Monet ihmisistä +aivan kääntyivät katsomaan, ja noissa katseissa oli ikäänkuin +uteliaisuuden sekaista kunnioitusta. Varmaan sen vaikutti sylinteri ja +kaulus ja musta verkatakki, joka näkyi avatun, kevyen palttoon alta.-- + +Kappelin kylkimajan luona, jonne Olli ja Heikki ensin tulivat, istuivat +kaikki hänen viimekesäiset tuttavansa. + +Mutta Heikki ei pysähtynyt kättelemään. Nosti vain sylinteriä. Eikä +vilkaissutkaan Fannyyn. + +Ylhäällä pääoven edustalla, missä oli valoisinta ja näkyvintä, istui +suuri joukko Ollin tuttuja. Heikille ne olivat semmoisia tuttuja, joita +tervehditään lakkia nostamalla. Ne olivat anastaneet siinä monta pöytää +ja hallitsivat kokonaan sitä seutua. + +Ne olivat kaikki sylinteripäisiä. + +Yhdellä vain oli tavallinen huopahattu. Ja se olikin Heikin läheisempi +tuttu. Se oli Eemil. Heikin nähtyään hän hyppäsi paikaltaan.--Kas vain! +Heikki! Terve mieheen!--Ja kuinka pääkaupunkilaiseksi sinä olet käynyt! +Enhän tahtonut sinua tuntea! + +Ja hän nyki ja reuhtoi lähentelevään tapaansa, niin että Heikin tuli +vaikea olla noitten muiden vuoksi, jotka eivät olleet hänelle niin +tuttuja. Eemil puhua mellasti aina niinkuin kaikki olisivat olleet +saman perheen jäseniä. Hän oli kuin sokea kaikelle mikä maailmassa on +ulkonaista arvokkuutta, tahallista kylmyyttä käytöksessä. Hän ei +ymmärtänyt sitä ja laskeutui koko olennollaan niitten väliin, jotka +olivat toisilleen vieraampia tai säilyttivät keskenään arvonsa mukaista +suhdetta; laskeutui ja heti sekoitti kaikki suhteet, nimitti asioita +kotoisilla nimillään ja ehdotteli liian aikaisin sinunmaljoja. + +Mutta Eemil ei onneksi istunut kauan. Hän nyykäytti seuralle hyvästiksi +päätä ja katosi jotakin paperilippua liivintaskustaan hakien. + +Muut ottivat Heikin vastaan aivan toisella tavalla. Nousivat +paikoiltaan tervehtiessä ja kuuntelivat huomaavaisesti mitä hänellä oli +sanomista. Oli jotakin kohteliasta ja kunnioittavaa heidän +käytöksessään. Ja samalla he näyttivät olevan hyvin uteliaita Heikin +olennosta selkoa saamaan. Aivan kuin olisivat nyt vasta ensi kerran +hänet nähneet. + +Heikki tunsi, että he oikeastaan saivat perin pohjin väärän käsityksen +hänen henkilöstään;--semmoisen kuin hän olisi ollut elämän +vastoinkäymisiä kokenut mies, joka tahtoo kaikella, mitä hän sanoo, +laskea hienoa ivaa maailmasta ja ihmisistä ja niiden pyrinnöistä. Mutta +samalla he juuri sen tähden näyttivät niin mielellään kuuntelevan +häntä. + +Ja miksi Heikki olisikaan ilmaissut heille oikean itsensä? Saakoot vain +väärän kuvan. Semmoisen, joka soveltuu hänen muuttuneeseen +ulkomuotoonsa. + +Kun he siinä istuivat ja urkkivat hänen olentoansa, selvisi hänelle +itselleen yhä enemmän mimmoisena hän nyt hetki hetkeltä painui heidän +mieleensä. Ja samalla hänessä heräsi halu itse luoda ja muodostella +tuota kuvaa;--pienimmistä erikoisuuksista suurimpiin ja tärkeimpiin +luonteenpiirteisiin saakka: siitä, kuinka hän nosti lasin huulillensa +tai käänsi päätänsä tai naurahti--siihen, mitä hän ajatteli +yhteiskunnallisista kysymyksistä, mitä hän itse harrasti ja aikoi. + +Ja mallina tätä kuvaa luodessa olivat heidän ihanteensa,--ne, joihin he +pyrkivät kaikilla liikkeillään ja ajatuksillaan. + +Heikki otti tarjotun sikarin vastaan. Hän sytytti sen miellyttävimmällä +niistä tavoista, joilla oli nähnyt sikaria sytytettävän, eikä puhuessa +aina ottanut suusta, vaan piteli paremmin siinä lähitienoilla. + +Ja mitä ajatuksiin tuli, niin piti etupäässä antaa vaikutus niinkuin ne +olisivat jo vakaantuneet. Siksi piti puhua hillitysti, ei suinkaan vain +innostua mistään. Ja ennen kaikkea oli vältettävä poikamaisuutta, joka +niin helposti saattoi pujahtaa, jos ei muuhun niin johonkin +lauseenkäänteeseen kesken vakavintakin keskustelua.--Omista pyrinnöistä +ei juuri sopinut puhua. Mutta samassa piti kumminkin antaa selvästi +tuntea, että takana oli varmaa yhteiskunnallisuutta. Ei kenenkään +tarvinnut tietää, mikä oli se yhteiskunnallinen asema, johon tähtäili; +mutta piti olla ihan tuntuvaa, että tähtäili.--Aatteissa eläminen ja +isänmaasta puhuminen olisi tehnyt miehen ihan mahdottomaksi heidän +silmissään. Piti päinvastoin asettua sille kannalle, että semmoinen +saattoi tulla ainoastaan lyseon konventissa kysymykseen,--ja nauraa +yläpuolelta, kun tuli puheeksi henkilöt, jotka vielä olivat niin +lapsekkaita. + +Hän itsekin kiintyi omaan kuvaansa. Hänen mielessään oli niin selvänä, +kuinka hän siinä istui sylinteri päässä sikarin savua luotaan +puhallellen. Ja hän kiintyi erittäin siihen tapaan, millä hänen kuvansa +lausui ajatuksensa, se on, mitä se ajatteli ja puhui. Peiliä ei ollut, +mutta heidän silmistään näkyvä uteliaisuus sen hänelle kuvasti. + +Ja omituinen keveys ja ilo tuntuu sydämessä. + +Uusi, ennen olematon tulevaisuudenkuva väikyttelee muotojansa--paljoa +lähempi ja helpommin saavutettava kuin kaikki entiset. + +Entä jos elämä ei olekaan jakso kärsimyksiä! Mikä pakko hänen onkaan +sitä aina semmoiseksi ajatella! + +Ja Heikki kohautti hattuansa ja mitä sydämellisin hymy huulilla vastasi +pöydän toisesta päästä esitettyyn maljaan. + +He näyttivät kiintyvän häneen yhä enemmän. + +Piiloon vain koko sisäinen maailma lapsekkaine haaveineen ja +ihanteineen. + +Olli oli oikeassa! + + +Fanny seurueineen lähti ja tuli kulkeneeksi ihan heidän pöytänsä +ohitse. + +Heikki nousi vain paikaltaan ja nosti hattuansa. + +Fanny pysähtyi epävarmasti, niinkuin olisi tahtonut antaa hänelle +tilaisuuden ojentaa kättä hyvästiksi. + +Ja lensi tulipunaiseksi, kun ei Heikki ojentanut. + +Mutta heidän mentyänsä selvisi Heikille samassa, ettei hän noiden +rukkasten vuoksi suinkaan vielä ollut Fannyä kadottanut. + + + +VIII. + +Kahden vuoden kuluttua tämän jälkeen oli Heikki saanut tutkintonsa +suoritetuksi ja valmisteli jo väitöskirjaansa. + +Hän oli kokonaan muuttunut entisestään. Ujous oli voitettu, ja Heikki +oli toinen olento, toisen näköinen ja toisen luontoinen. + +Ja näin oli se viimeinen voitto tapahtunut: + +Joitakuita aikoja tuon kappeliretken jälkeen oli Eemil tullut Heikkiä +tapaamaan,--oli tullut ihan hengästyneenä tapansa mukaan. + +--Kuulehan, Heikki, sanoi hän,--piäppä puhe ensi juhla-iltamassa! Ovat +käskeneet minua toimittamaan puhujan--torstaista viikko--isänmaalle! + +Heikki tietysti säpsähti ja veri nousi hänen päähänsä. Mutta hänen +onnistui salata se Eemeliltä. + +Eemil oli niitä harvoja, joiden Heikki aavisti tuntevan häntä ja hänen +haaveitaan. Miksi Eemil nytkin olisi kääntynyt juuri hänen puoleensa, +ellei tavallaan auttaakseen häntä. Se oli selvästi tuota Eemilin +lähentelevää ystävyyttä, joka aina harmitti häntä. Eemil tietysti +ajatteli, että koska pyrit suureksi mieheksi, niin tässä nyt tarjoan +sinulle tilaisuuden kerrankin urasi aloittamiseen; ota pitääksesi puhe +isänmaalle äläkä siinä turhia ujostele! + +Ja jos Heikki vain olisi antanut itsensä ilmi, olisi Eemil todella +ruvennut selittämään hänelle, kuinka turhaa se ujous on, kuinka +helposti se on voitettavissa ja niin edespäin. Hän näytti olevan siihen +jo edeltäpäin aivan valmistunut. + +Mutta Heikki ei antanutkaan itseänsä ilmi, vaan vastasi Eemilille +tyynesti, että jollei heillä ole ketään sopivampaa tiedossa, niin kyllä +hän puolestaan mielellään tahtoo auttaa hyvää asiaa. + +Eemil oli katsahtanut häneen hyvin kummastuneena.--Oliko tuo Heikki! +Heikkikö vastaansanomatta suostui esiintymään julkisesti suuressa +iltamatilaisuudessa! + +Ja niin oli nyt Eemilkin harhateillä hänen suhteensa,--luuli, että +Heikki oli sisäisesti yhtä paljon muuttunut kuin oli ulkonaisesti, ja +sentähden muutti hänkin käytöksensä Heikkiä kohtaan, kohteli entistä +kunnioittavammin häntä ja kyseli hänen mielipidettään kaikenlaisissa +asioissa,--mitä ei ennen olisi koskaan tullut tehneeksi. + +Heikki säilytti tyynen rauhallisuutensa ja vastasi kaikkeen venytellen +lauseitaan ja teeskennellen miettiväisyyttä. + +Mutta Eemilin lähdettyä oli häneen tullut masentava tuska. Hän olisi +ollut valmis juoksemaan Eemilin jäljestä peruuttamaan lupauksensa. Hän +oli luvannut mahdottomuuden. Ja kumminkin hän oli kuin naulattuna +lattiaan, kun hänen piti lähteä. + +Joka hetki vei hänet yhä kauemmas peruuttamisen mahdollisuudesta, ja +vihdoin se jäikin mahdottomuudeksi. Ei juuri voinutkaan enää peräytyä. + +Silloin vasta hän tuli ajatelleeksi, mistä hänen oikeastaan oli +puhuttava. Ja kuta enemmän hän ajatteli, mitä hän tulisi sanomaan, sitä +enemmän hänen mielensä musteni. + +Isänmaa oli kauan sitten unohtunut käsite Heikin maailmassa. Ei,--siinä +oli vielä paljon muutakin kuin unohtuminen. Se käsite ei ollut saanut +muistua, se oli tahallisesti mielestä vieroitettu. Sillä muistuessa se +oli aina tuottanut eräänlaista kipua sydämeen. Vaikka Heikki olikin jo +kauan sitten oppinut tässä asiassa asettumaan Ollin kannalle,--oli +oppinut pitämään naurettavina isänmaallisia deklamatsioneja ja +teko-urhoollisuutta ja myöntänyt itselleen, että kosmopolitismi on +ainoa luonnollinen ja järjen kanssa sopusoinnussa oleva kanta,--nousi +sittenkin mieleen joskus väikkyvä viheriäinen maa lehtoineen, +laitumineen, karjoineen,--nousi kotoisten muistojen mukana ja herätti +oman omituisen lämpönsä sydämeen ja sillä lämmöllään muistutti, että +Heikin ympärillä nyt oli kylmä,--ja sulkeutui taas näkymättömäksi, +jätettyään mieleen tuskaisen kaihon. + +Ja tällekö isänmaalle, jonka hän oli tahallaan unohtanut, hänen nyt oli +julkisesti puhuttava! + +Se olisi ollut veristä valhetta hänen puoleltaan,--jokainen lause, joka +sana! + + +Mutta nyt taikka ei koskaan! Hän tunsi tämän kauhean tiehaaran. Hänen +täytyi kerran voittaa itsensä. Sen piti tapahtua! Tietysti nytkin +täytyi vain valehdella. + +Kaikki hajonneet muistot entisiltä ajoilta piti koota, kaikki +rohkeimmat ajatukset, kaikki voimakkaimmat lauseet, jotka kehoittivat +uhraukseen ja alistumiseen. Niitä oli muistossa vielä paljon. Ne olivat +nyt vain kaikki sanoja, kun taas ne silloin vuotivat kuin elävästä +hengen lähteestä. Piti valehdella, että ne tulevat sydämestä. + +Ja kun puhe sitten oli valmis, tiesi hän jo, että hän oli voittanut +pahimman vastuksen. + +Mutta juhlapäivän iltana hän joi Ollin kanssa punssia. Ja kun +puheenpidon aika tuli, nousi hän kylmänä ja rauhallisena puhujalavalle. +Ujous oli aivan paennut. Jonkin lauseen perästä oli ääni vakaantunut. +Hänen liikkeisiinsä oli tullut jotakin outoa vapautta. Niissä oli kuin +jotakin Artturilta otettua. Hän tunsi, että häntä kuunnellaan. Ja hän +nosti äänenpainonsa luonnottomiin. Viimeisiä sanoja sanoessaan vapisi +hän innostuksesta. Korkealle kohottaen lasinsa hän vihdoin huusi +eläköötä Isänmaalle. Ja siihen yhtyi juhlaväki kuin yhdestä suusta. Kun +hän sitten astui alas puhujalavalta ja kulki väkijoukon läpi, tunsi hän +kuinka ihmiset häntä katsoivat ja kyselivät toisiltaan hänen nimeänsä. + +Sisähuoneen ovensuussa oli Fanny. Hän pysäytti Heikin puhutellakseen +häntä. Heikki puhutteli Fannyä niinkuin olisi jo vuosikausia vierinyt +siitä heidän keskeisestään tapauksesta,--niinkuin hän puolestaan olisi +sen joko unohtanut tai antanut anteeksi.--Fanny punastui usein +puhuessaan. Ja kun hän punastui, niin ihojauhe näytti kuin irtautuvan +hänen ihostaan.---- + +Heikki oli hänet kokonaan voittanut,--ihan kuin olisi voinut kietoa +sormensa ympäri---- + +Olli, joka seisoi lähellä ja huomasi heidän keskustelunsa, otti Heikkiä +kädestä, kun Heikki jätti Fannyn. + +--Hän on sinun! sanoi Olli varmalla voitonriemulla, ja hänen silmänsä +kiilsivät ilosta ja punssista, jota oli juonut enemmän kuin kylläksi. +Ja saatuaan Heikin ravintolan puolelle istutetuksi viereensä hän +toivotti ihan totisena onnea. Hän kehui puhetta ja riemuitsi suuresta +menestyksestä. + +Aivan kuin hän olisi unohtanut kaikki pilkkansa ja entiset +ilkkumisensa, jolla aina leimasi isänmaallisen innostuksen. + +Mutta varmaan hän nytkin välitti viis kaikista isänmaista. Hän iloitsi +vain siitä, että Heikki oli edullisesti esiintynyt. Ja jos isänmaa +saattoi tämmöistä etua tuottaa, niin silloin siitä kyllä voi puhua ja +eläköötä huutaa ja innostua. + +Ja siellä oli sitten paljon muita, jotka tahtoivat tutustua Heikkiin, +ja entisiä tuttuja, jotka kaikki kokoontuivat samaan pöytään ja +istuivat juomaan. Heikkiä heidän kaikki maljansa tarkoittivat ja heidän +katseensa ja puheensa. + +Mutta vastatessaan heidän maljoihinsa, iloisena juodessaan, Heikki +tunsi kuinka hän joi sydämeltään katkeran painon. Tunsi, kuinka hän +vähitellen vapautui siitä tuskallisesta häpeän painosta, jonka tuo puhe +oli hänelle tuottanut. Ja tunsi, kuinka hän omisti sen ajatuksen, että +tuo puhe voisi päinvastoin tuottaa hänelle jotain hyötyä. + +Sen jälkeen oli Heikiltä kaikki alkanut mennä helposti. Kahdessa +lyhyessä vuodessa hän sai toimeen sen, mihin ennen olisi paljon +pitempiä aikoja kuluttanut. + +Ne vaikeudet, jotka olivat Heikkiä alussa peloittaneet, ne olivat vain +harhakuvia, niitä ei ollut olemassa. Piti vain kerta kaikkiaan päästä +siihen tietoon, että vaikeudet filosofiassa syntyivät filosofin omien +ajatusten epäselvyydestä. Filosofia piti kohdella niinkuin lasta; +nauraa hänelle, kun hän voimiansa ponnistellen pyristeli sotkeutuneessa +ajatusten verkossa, joskus pudistaa hänelle päätä, mutta joskus +hyväksyvästi nyökäyttääkin, kun hän sai esille jonkin selvemmän +ajatuksen. + +Mutta ei ollut ainoastaan filosofian vaikeuksien laita tämmöinen. Koko +elämän laita oli sama. Aivan niinkuin filosofi koetteli vaikeitten +tieteellisten sanojen taakse peittää omaa epäselvyyttänsä ja +hataruuttaan ja siten peloittaa arvostelusta liian nuorta järkeä, aivan +samalla tavalla oli peloittanut Heikkiä koko muukin elämä, kaikki sen +yhteiskunnalliset laitokset, vallanpitäjät, virkamiehet, niin että hän +oli aina tuntenut kuuluvansa hallittujen joukkoon. + +Nyt hän oli kokonaan muuttunut. Hän oli alkanut ymmärtää, että kaikki +tyynni oli hienoa petosta, harhanäkyä. Viranomaisuus, se oli vain +käsite. Virkatakin sisässä istui tavallinen heikko ihminen, joka oli +hyvin harjaantunut heikkouksiansa peittämään, joka oli kehittänyt +luottamusta itseensä ja oppinut käskemään. Miksi ei hänkin, Heikki, +ottaisi täyttä askelta ja siirtyisi "hallitsevain" riveihin. + +Antissa hän oli kerran läheltä nähnyt ja ihaillut tuota voimaa, joka +empimättä asettui kaiken yläpuolelle ja joka oli kaiken viranomaisuuden +perustus. + +Nyt hän tunsi sitä itsessänsä! + +Monet hänen tovereistaan olivat tosin häntä ennen tähän kehityskauteen +päässeet. Heikkiä oli myöhästyttänyt hänen lapselliset puuhansa maalla. + +Mutta se ei tehnyt mitään: hän saattoi nyt vanhempana ja kokeneempana +sitä varmemmin valloittaa vasta avautuneet alat. + +Koko asia oli vain ajan kysymys. Ja sivuasia oli myöskin, mitä tietä se +kaikki kävisi. Miksei niinkin, että hän pyrkisi ensin aineelliseen +varakkuuteen! + +Lyhyempi oli kuitenkin toinen tie, ja sillä hän oli jo koko pitkälle +päässyt. Se oli maineen. Sen tavoittamisessa hän oli mennyt eteenpäin +verrattoman nopeasti ja niin loistavasti, että oli herättänyt yleistä +kummastusta ja ihailua. + +Ja se oli kumminkin hänen pahin vihollisensa. Sillä se oli ainoa +ajatus, joka häiritsi hänen lukujansa. Rivien välistä se pyrki esille, +tunkeutui keskelle tieteen syvimpiä sokkeloita, keskeytti ajatusjuoksun +tai pysäytti kynän, kasvoi, sytytti mielen outoon liekkiin, kunnes sai +sydämen sykkimään. + +Mitään muuta hän ei koko aikana ollut ennättänyt ajatella--tässä +kiireisessä kuumeentapaisessa työssä ja pyrkimyksessä. + + * * * * * + +Eräänä iltana istuessaan työpöytänsä ääressä paksun tupakansavun +ympäröimänä, vajoutuneena milloin lukemiseen, milloin haaveisiin, hän +äkkiä kuuli kuin risahduksen ikkunansa takaa. Hän nousi istualtaan, +painoi päänsä kiinni lasiin ja käsillään varjostaen silmiänsä katsoi +ulos. + +Siellä kulki kovassa pakkasessa joku naisolento ohitse. + +Heikki rypisti tyytymättömänä silmäkulmiansa, sammutti lampun ja lähti +ulos. + +Mutta hän oli kai erehtynyt tuon risahduksen suhteen. Jonkin matkaa +kuljettuaan hän tapasi saman turkiksiin kääriytyneen naisolennon, josta +hän ei voinut epäillä mitään sellaista. + +Sillä neiti Fannyn tuttu ääni tervehti häntä turkin sisästä: + +--Ah, herra Vuorela, oli hyvä että teidät tapasin. Minä olen kauan +hakenut tilaisuutta puhua teidän kanssanne!-- + +Hänen äänensä vapisi selvästi, vaikka hän oli puhuvinaan rauhallisesti +ja melkein huolimattomasti. + +--Niin, sanoi Heikki hyvin ystävällisesti,--me emme ole tavanneet +pitkään aikaan toisiamme--kohta tulee kaksi vuotta luullakseni? + +Sitten he kulkivat sanaakaan vaihtamatta kokonaisen katuvälin. + +--No miten teidän kotonanne jaksetaan, kysyi Fanny epävarmasti, jotain +sanoakseen. + +--En ole siellä käynyt siitä asti kun Helsinkiin muutin. En tiedä +mitään heistä. Te muistatte vielä Vuorelan? + +--Muistan,--oikein hyvin. + +Ja he kulkivat taas pitkän matkan ääneti. Heikki odotti sitä asiaa. +Mutta Fanny käveli levottomasti ja yhä kiireisemmin. + +Vihdoin hän pysähtyi kadunkulmaan ja sai katkonaisesti sanotuksi: + +--Tässä minun on erottava. Niin, minä tahdoin teille sanoa, että minä +olen usein ajatellut,--minua on usein vaivannut se mitä tapahtui meidän +puistossamme-- + +--No mitäpä siitä--onhan se jo kauan sitten ollut ja mennyt, vastasi +Heikki vähän kylmästi. + +Fanny seisoi hetken vielä puhumatta mitään, mutta ojensi sitten +hansikattoman, hiukan palelevan kätensä Heikille: + +--Niin no, hyvästi sitten, Heikki. + +--Hyvästi. + +Ja hän lähti kiireisesti omalle suunnallensa. + +Heikki ymmärsi hyvin Fannyn tarkoituksen. Nyt oli siis tullut Fannyn +vuoro! + +Ja Heikki itsekin oudoksui omaa kylmyyttänsä. Järki sanoi, että +tämmöisessä tapauksessa olisi pitänyt tuntea osanottoa. Mutta sydämessä +käväisi vain ohimenevä säälintunne, kun hän seurasi Fannyä katseellaan. + + +Kotiin Heikki ei enää viitsinyt mennä. Ravintolaanko taas? Ja siellä +uudistaa jälleen tuhansia kertoja sanotut sanat ja ajatukset! Ja puhua +ja näyttää innostuneelta ja nauraa tyhmyyksille! + +Heikki meni konserttiin. Häntä ei huvittanut seura tänä iltana. Hän +tahtoi kuunnella musiikkia ja hetkeksi levähtää tavallisista +ajatuksistaan ja haaveistaan. + +Konsertissa ei ollut ainoatakaan hänen tuttavaansa, vaikka väkeä oli +niin paljon kuin yliopiston juhlasaliin suinkin mahtui. Kuinka toinen +oli tämä yleisö kuin se, joka Heikin tunsi! Hän meni täällä +aivan huomaamatta läpi koko salin. Ei kukaan kääntynyt häntä +katsahtamaankaan. + +Esiintyi eräs nuori viulunsoittaja, melkein poika. Hän oli niin sievä +ulkonäöltään, ja niin hauskasti kömpelö kumarruksissaan, että yleisö +otti hänet heti vastaan sydämellisesti ihastuneena. Kävi tyytyväisyyden +humaus läpi koko salin. + +Hän soitti vain liikuttavaa, surullista musiikkia, ja menestyksestä, +hurjista taputuksista huolimatta jatkoi vain samaan henkeen. Kaikki se +itsetietoinen tyytyväisyys, jonka suosio sai hänen kasvoihinsa +ilmaantumaan, katosi heti, kun hän aloitti jälleen soittonsa. + +Ja viimeisessä kappaleessa lauloi hänen viulunsa kieli alakuloisimmin; +se värisi niinkuin hylätty, rakkautta turhaan janoava ihmissielu. + +Mistä hän oli saanut nuo tunteensa? Mahdotonta oli, että tuo poika +olisi itse jo ennättänyt kokea semmoista syvää kaihoa! Hänen viulunsa +kautta puhui kuin jokin etäinen entisyys. Niinkuin hänen esi-isänsä, +kaikki vainajat, joitten nuori jälkeläinen hän oli, olisivat hänen +kauttansa tuoneet esille valituksen turhaan menneistä pyrinnöistään, +sammuneista toiveistaan,--niinkuin häneen olisivat kerääntyneet kaikki +entisyyden ja kuolleet surut, vaienneet rukoukset---- + +Hän on onnellinen, sillä hän tuntee yhteyttä ihmiskärsimysten kanssa. +Hän on niitten valittu tulkki. Hänellä on mitä varten elää ja +hengittää. Hänessä ei ole, niinkuin Heikissä, tuota maaperästä +irtitemmatun tunnetta, joka elättää sydämessä häviämisen pelkoa. Kunpa +olisi elämässä, niinkuin hänellä, jotakin, jonka suruja voisi +maailmalle valittaa, laulaa sydämensä hienoimmalla sävelellä,--jotakin, +joka olisi varmana pohjana takana,--jonka tulkiksi olisi luotu!---- + +Hänen soittonsa tunkeutui kuulijan sydämen sopukkoihin ja löysi sieltä +mitä oli tahtonut: se herätti sieltä syvän, voimakkaan säälintunteen-- +johonkin tuntemattomaan, epämääräiseen. + +Kuinka kauan oli siitä, kun Heikki viimeksi oli näin tuntenut! Mutta +hän ei löytänyt nyt mitään, mitä olisi voinut kietoa tähän valmiiseen +lämpimään sääliinsä. Se ei tahtonut tietää Fannyn kuvasta. Eikä se +sopinut vanhempien muistojen ympärille. + +Soiton vaiettua puhkesi yleisö myrskyisiin suosionosoituksiin; se ei +löytänyt kyllin kuuluvaa keinoa tunteittensa ilmaisemiseksi; +käsienpaukutuksen ohella se huusi, polki jalkojaan lattiaan, melkein +raivosi.-- + +Olivatko nuo kaikki siis tunteneet samaa kuin Heikkikin! Oliko nuori +viuluniekka samalla lailla löytänyt tien tuhansiin ihmissieluihin kuin +oli löytänyt tien Heikin sydämeen! Nuori poika, joka ei edes ymmärtänyt +peittää itsetyytyväisyyden hymyä huuliltaan! Joka ei ollut mitään +ajatellut, ei mitään kokenut, ei mitään kärsinyt!--Ja he rakastivat +häntä kaikki, he olisivat tahtoneet hänet syliinsä, puristaa hänet +kuoliaaksi! Naiset erittäinkin hehkuvine poskineen,--ja ylimykset, +joita vain musiikki sai liikkeelle hiljaisista kodeistaan. + +He rakastivat--ja Heikki kadehti sielunsa koko mustuudella. + +Oh, kuinka häntä joskus inhotti se piiri, jossa hän oli kuuluisa ja +rakastettu! + +Mutta liian myöhäistä oli hänen vaihtaa yleisöä. Hänen sormensa eivät +enää olisi voineet viulunsoittoon taipua! + + * * * * * + +Keväällä oli Heikki vihdoin saavuttanut kaikki tarkoituksensa +yliopistossa. + +Hänen väitöskirjallaan oli ollut loistava menestys. + +Toverien piireissä hän oli esiintynyt entistä iloisempana ja +alttiimpana. Ei muusta paljon tiedetty eikä puhuttu kuin Heikistä.-- +Arveltiin hänen tulevan menemään "pitkälle". + +Mutta ne, jotka tunsivat lähemmin, ihailivat häntä aivan toisesta +syystä. He ihailivat hänen luonnettansa, jota sanoivat harvinaisen +miehekkääksi ja lujaksi. Missä Heikki vain esiintyi, siellä hän aina +vallitsi kokonaan mielialaa; heti sisään astuttuaan hän valloitti muut +kuuntelijoikseen. Ei hänen koskaan kuultu sanallakaan mainitsevan +asioita, jotka kuuluivat hänen yksityiseen elämäänsä, ja kaikki utelut, +kaikki lähestymiset siinä kohden hän työnsi ystävällisesti, mutta +varmasti luotaan. Ei hänellä ollut ainoatakaan semmoista ystävää, jolle +hän olisi uskonut itsensä kokonaan, ja useat sentähden kilpailivat +Heikin lähimmän ystävän nimestä. Sanottiin kyllä, että Olli tunsi +Heikkiä paremmin kuin muut, mutta ei Ollista saanut mitään selkoa. Olli +oli joutunut kokonaan rappiolle, juopoksi; teki vähän väliä +raittiuslupauksia ja lankesi säännöllisesti. + +Jotkut sanoivat kiitoksensa ohella Heikkiä kuitenkin vähän kylmäksi, +mutta toiset vastustivat kiivaasti tämmöistä arvostelua ja väittivät, +että se johtui vaillinaisesta tuntemisesta. + + +Kevät oli varhainen. Jäät viipyivät vielä, vaikka jo mustina, uppoavina +Helsingin satamassa, jossa talvehtineita laivoja korjailtiin ja +varusteltiin lähestyväksi purjehduskaudeksi, puuhailtiin ja naputeltiin +kiireisessä, iloisessa työssä. + +Ulompana merellä siniset laineet jo laputtivat rantaan päin, ja pian +näkyi majakan takaa paksua savua taivaanrannassa.--Tuli suuri +ulkomaanlaiva, puhkaisi jäähän väylän ja asettui sataman kylkeen.--Sen +mörähtävä vihellys oli pannut koko kaupungin liikkeelle. Ja kun laiva +oli vastaanotettu, jäi väkijoukko vielä pitkäksi aikaa rantakadulle +kävelemään. Esplanadi oli mustanaan ihmisiä, jotka eivät malttaneet +mennä kotiin, kun päivä juuri meni mailleen, kun sen säteet vielä +väikkyivät punertavina kivimuurien ylimmissä ikkunoissa, kun kevään +henki viehkeänä, täyteläisenä liikkui tuskin tuntuvassa tuulessa--ja +kun silloin tällöin kuului kesää muistuttava ajurinrattaiden räminä +pyörien sattuessa sulalle kivikadulle. + +Mutta erittäinkin nuorison oli keväinen tunne saanut liikkeelle. Nuoret +kävelivät parvittain nauraen, rupattaen, vallattomasti toisiansa +töykkien.--Iloa oli jokaisessa heidän sanassaan, riemua heidän +katseissaan ja liikkeissään; eikä missään näkynyt jälkeäkään surusta +tai huolesta. + +Yksin kulki Heikki tämän väkijoukon keskellä. Hänen ohitsensa virtasi +koko tuo ilon ja riemun tulva, hänen korviinsa kuuluivat alituisesti +vaihtuvat, naurun pyöristämät, merkityksettömät, katkonaiset sanat-- +sanotut enemmän livertämisen aikomuksessa kuin puhumisen.-- + +Se oli nuoruutta! Ja se oli ulkopuolella Heikkiä! + +Mikä katkera pettymyksen tunne! Mikä jäytävä kateus!--Aivan niinkuin +nuo olisivat häneltä sen varastaneet. Eivätkä nyt olleet +tietääkseenkään hänestä. Eivät katsahtaneetkaan häneen. Hän oli heille +liian vanha. He eivät välitä mistään kuuluisista--heille pitää olla +vain nuoruutta.---- + + +Siellä kulki sitten suurehko joukko herroja, hänen tuttujansa. Hekin +olivat iloisella, keväisellä tuulella. He olivat hetkeksi vapautuneet +salkuistansa ja heittäytyneet huolimattomasti alas yhteiskunnalliselta +jalustalta, jossa heidän muuten aina oli seisottava luonnottoman +jäykässä ja väsyttävässä asennossa. He olivat asemaansa ja sinne +pyrkimiseen niin tottuneet, että he pitivät sitä elämänä ja sen +tarkoituksena. Mutta kun he näin hetkeksi irtautuivat ja rupesivat +vallattomiksi--lykkäsihän tuossa toinen toista leikillään katuojaan-- +niin se oli heistä ihan satunnaista, sulkumerkkien välissä olevaa +poikamaista iloa, joka saattoi olla anteeksiannettavaa silloin, kun +ensimmäinen laiva tuli satamaan. He nauroivat kovaäänisesti ja +katsoivat ohikulkevia silmiin ikäänkuin sanoakseen: te ymmärrätte, +tämähän on aivan satunnaista! + +Ja kun Heikki kulki heidän ohitsensa, eivät he pysähtyneet häntä +puhuttelemaan. Terve--terve, ja päästivät ohitsensa. Heikin kanssa +olisi pitänyt ruveta "yleisistä asioista" puhumaan, eikä heillä nyt +ollut siihen halua. + +Heikki oli heille vain "tunnettu henkilö", jonka kanssa he mielellään +olivat tuttuja. Mutta kun he jostakin näin iloitsivat ja heittäytyivät +jokapäiväisiksi, eivät he silloin Heikkiä ajatelleet. Hän oli aivan +ulkopuolella heidän elämäänsä. + +Ei kukaan heistä aavistanut, että hänen sydämensä pohjalla oli +naisellinen, hellyyteen valmis lapsenmieli, joka pyysi heidän +rakkauttansa ja joka ohjasi kaikkea hänen toimintaansa, vaikka tämä +ulkoapäin näyttikin täysikäisen järjen suuntaamalta. + +Eikä ainoastaan hänen sydämessään, vaan kaikkien noiden, jotka +leikkivät täysi-ikäisiä, arvokkaita, vakaantuneita, yhteiskunnallisia. + +--Sama lapsi elää heidänkin sydämensä pohjalla. Hän tunsi heidät nyt +elävästi.-- + + +Rikkaudestaan tunnettu, harmaapäinen kauppaneuvos ajoi komeissa +avovaunuissaan kaksivaljakolla pitkin Esplanadikatua. Hän tervehti +tuttuja joka taholle. Häntä kaikki ihmiset kääntyivät katsomaan, +ihailivat hänen tulisia hevosiaan ja keveitä vaunujaan. Ja kaikkien +huulilla oli hänen tuttu nimensä. + +Siinä oli elämänura, jolle ei ollut koskaan liian myöhäistä siirtyä! +Tulla rikkaaksi--se oli kaikkein helpointa; sille, joka rohkeni tehdä +sen ainoaksi tarkoituksekseen! + +Mutta miksi ei Heikki ollut valinnut tätä tietä! + +Missään tapauksessa ei se vielä ollut liian myöhäistä. Sen voi, jos +tahtoo! + +Kuinka hyvin hän ymmärsi kauppaneuvoksen koko olemuksen, kaikki hänen +liikkeensä, hänen hymynsä, hänen tervehdystapansa! Hän hymyilee ja hän +tervehtii teitä, jotka siinä jalkaisin maleksitte, niinkuin armosta, +mutta todellisuudessa hän on teidän orjanne. Hän kutsuu teidät +ympärilleen komeihin valoisiin saleihinsa, hän sirottaa kukkia ja +kultaa teidän nähtäväksenne ja hän alentuu armollisesti teidän +keskellenne ja suvaitsee huvittaa teitä sukkeluuksillansa. Te nauratte +ja samalla ujostelette hänen ylhäistä seuraansa. Sillä te ette aavista, +että hänen vanha sydämensä oikeastaan liehakoi teitä, olisi valmis +ryömimään teidän jalkainne juuressa, että hän syöttää ja juottaa teitä +siinä toivossa, että te ulkopuolellakin hänen kotoansa edes hetken +häntä ajattelisitte.--Kaikki ruhtinaat rikkauksillaan, kaikki maailman +mainiot ovat vain tavoittaneet pääsemistä teidän vähäpätöisten +ajatustenne kohteeksi. Mutta valloittaessaan yhä uusia ihmisryhmiä +ympärilleen heidän on pitänyt heittää kaikki toivo teidän rakkautenne +heräämisestä; he tyytyvät vain kaukaiseen kunnioitukseen teidän +puoleltanne. Niin,--tyrannikin, joka heristää veristä miekkaa ihmisten +silmien edessä, hänkin hakee samaa. Hän, poloinen, ei enää voi toivoa +kunnioitustakaan; hän turvautuu peloitukseen. Mutta varmaan piilee +hänenkin sydämensä pohjalla salainen ujous, sama naisellisuus ja +sammumaton pyrkimys! Kuinka hyvin Heikki ymmärsi hänet, hänen raivoisan +uhkauksensa: kun ette voi rakastaa, niin pelätkää! + + +Vanha tuttava tapasi samassa Heikin siinä yksin kulkemassa. Se oli +Heikin aikaisimpia ylioppilastovereita, Pekka,--niitä entisiä +innostuksen miehiä, joita vielä näki siellä täällä niinkuin +ränsistyneitä ristejä vanhalla hautausmaalla. + +Heikkiä inhotti ja melkein hävetti hänen seuransa. Ei mies edes +ymmärtänyt käydä vähän siistimmässä päällystakissa! + +Jollakin toisella kadulla olisi Heikkiä ehkä säälittänytkin hänen +epäilyttävien kaulusten keskeltä kurottuva päänsä,--mutta ei täällä. + +He kääntyivät kohta Kluuvikadulle. + +--Tuota noin, sanoi Pekka--arvelimmepa tulla sinun luoksesi tänä iltana +vistiä pelaamaan?-- + +--Ketkä muut? + +--Kalle ja Jussi-Mikko--ja puhui se Lassikin tulevansa. + +Kaunis valikoima henkisiä raajarikkoja! ajatteli Heikki itsekseen. + +--Kummallista, sanoi hän,--minä juuri tässä itsekseni pääsin +ajattelemasta, että kunpa nyt tapaisin jonkun vanhan juurevan toti +toverin!-- + +Pekka nauraa tihuutti ja naurusta vettyneillä silmillään katseli niin +uskollisesti Heikkiin, että Heikin tuli häntä sääli, ja hän otti Pekkaa +käsipuolesta. + +--Sitten pitää meidän hankkia Olli mukaan, sanoi Heikki. + +--Mutta Olli kun on raitis? + +--No sitä suuremmalla nautinnolla hän saa taas juoda. + +Pekka nauroi ihan katketakseen. He päättivät niin, että Pekka hakisi +Ollin käsiinsä. He tahtoivat kaikki "vanhat" kerrankin olla koossa ja +muistella entisiä aikoja. + +Mutta jälleen yksin jäätyään Heikki käveli kauan edestakaisin pitkin +katuja. Vasta myöhään illalla hän muisti vieraansa ja kiiruhti kotiin. + +He olivat jo kaikki siellä, kun hän astui sisälle iloisen näköisenä, +sytytti lamput, vihelteli ja lauloi, niinkuin olisi ollut mitä +parhaimmalla tuulella. Ja aukaisi heti kaikki pullot. + +--Minä en juo, sanoi Olli jo etukäteen. + +--Eläköön vapaus. Mutta te muut toivoakseni ette halveksi näitä ensi +luokan juomia. + +Eivätkä he vitkastelleet. + +Ennenkuin he istuivat korttipöydän ääreen Heikki huomasi iltapostissa +tulleen kirjeen pöydällänsä. + +Kun he sitten istuivat, luki Heikki kirjeensä kortteja jaettaessa.--Ja +luettuaan hän asetti sen säännölliseen taitteeseen, pisti povitaskuunsa +ja aloitti korttipelin. + +Hän kehoitti heitä ahkerasti maistelemaan saadakseen heidät pian +hyvälle alulle. + +Oikealla puolella hänen vieressään istui Kalle, vielä aivan mykkänä. +Hänkin oli aivan samanlainen kuin hänen luopumaton toverinsa Pekka. Hän +oli ennen aikaan ollut innokkaimpia, oli ottanut osaa kaikkiin +kokouksiin ja juhliin, pitänyt puheita, kehoittanut ympäristöänsä +isänmaanrakkauteen, uhraavaisuuteen, intoon. Mutta kaikki tuo oli jo +aikoja sitten hänessä vaiennut. Hän oli vähitellen pahasti velkaantunut +eikä sitten ollut muuhun joutanut kuin asioilla juoksemaan. Pekka oli +häntä auttanut. Sitten hän oli auttanut Pekkaa.--Sitten he olivat +molemmat suurten ponnistusten perästä, jakaen ajan lukujen ja +rahapuuhien kesken, vihdoin suorittaneet kandidaattitutkintonsa. Ja +olivat nyt tyytyväisiä voidessaan kirjoittaa itsenäisiä +pankkivekseleitä. Ja kyhäilivät niitä, kunnes niihin sotkeutuivat +niinkuin kärpäset hämähäkinverkkoon. Ei ollut heistä enää toistensa +auttajaa. He erkanivat loitommalle kukin muka omille apajavesilleen.-- +Jussi-Mikko oli jo ennen heidän toveruudestaan erkaantunut. Hänellä oli +omat auttajansa, eikä hänen suhteensa vielä ollutkaan kaikki toivo +mennyt.--Huonoimmin olivat Lassin asiat. Hän oli jo kerran "istunut" +niitten tähden. Mutta hän eli sittenkin aina toivossa. Ja hänellä oli +aina paha omatunto, sillä hän tähtäili aina uusia vekselinhyväksyjiä, +joista ei uskaltanut hiiskuakaan muille. He olisivat tulleet kuin +korpit hänen haaskansa ympärille. Ja sentähden hänenkin täytyi kulkea +omaa tietänsä, erillään entisistä asuintovereista. + +Mutta joskus sisällinen tarve saattoi heidät näin hetkeksi yhtymään. +Silloin ei puhuttu raha-asioista sanaakaan. Koko nykyinen elämä oli +heille silloin olematonta,--ei oikeata elämää. Oikea alkoi heille +vähitellen väkijuomien mukana nousta näkyviin,--se oikea, joka +raha-asioista huolimatta jälleen yhdisti heidät yhdeksi sieluksi +niinkuin ennen muinoin! Korttipeli heiltä sitä mukaa jäi syrjäasiaksi. + +Kalle alkoi aina ensin. Hän aluksi vain hienostaan haukuskeli +nykyisyyttä. Ei sitä ennen muka niin--! Nyt ne heti yliopistoon +tultuaan alkavat ajatella, miksikä tulla--lukevat, raukat, +virkatutkintoja varten! + +--Mutta oletteko kuulleet viimeistä skandaalia? säesti Pekka.--Heidän +keskuudessaan on herätetty ehdotus, että ylioppilaat pyytäisivät oman +vapautensa rajoittamista, että opettajat järjestäisivät heidän lukunsa +ja valvoisivat heidän edistystään--niinkuin kilttien lapsukaisten, +jotka liehakoivat saadakseen opettajalta kympin. + +--Semmoinen ehdotus ei mene läpi niin kauan kuin ylioppilaslakki on +suomalaisessa päässä! + +--Mutta se on saanut suurta kannatusta.--Sinä saat nähdä, että he sen +tekevät! Se on tämän ajan henki.--Se on se virkatakin ja kiiltonappien +pyydystys!--Äh! Katala henki! + +He ilmaisivat jokainen inhonsa ja kilpailivat siitä, kuka saisi sen +tehdyksi tuntuvimmin. + +--Qvalis rex talis grex, sanoi Kalle päättävästi. Nythän kaikki meidän +johtajamme pyrkivät hallitukseen. He ovat opettaneet, että kenellä ei +ole yhteiskunnallista asemaa, hän ei ole mitään. Esimerkki vaikuttaa. +Näkyviä ihanteita jokaisen ajan lapset seuraavat. + +--Mutta miksi, kysytään, miksi he oikeastaan pyrkivät hallitukseen, ne +meidän johtajamme? arveli Lassi. + +Jussi-Mikko, joka oli istunut ääneti, rupesi nauramaan tätä kysymystä: + +--Vai vielä miksi! Siksi, että se kannattaa, luonnollisesti! + +--Vääryyttä sinä heille teet, kun niin sanot, puolusteli Pekka.-- +Ajattele sentään, mitä ne miehet ovat olleet! + +Mutta Kalle otti pitkän siemauksen väkevästä totilasistaan. Hän alkoi +olla nousuhumalassa. Ja muut vaikenivat häntä kuuntelemaan, sillä he +tiesivät, että hänestä juuri silloin lähti parasta, mitä siellä vielä +oli. + +--Kuulkaas nyt, sanoi hän,--minä sen tiedän. Minäkin olen ennen heitä +soimannut, mutta nyt minä ymmärrän heidät. Minä olen kokenut koko asian +tässä omassa sydämessäni. Tiedän, kuinka kaikki käy; tiedän, miksi +ihminen vähitellen rupeaa pyrkimään hallitukseen. Suurin kirous on +ihmiselle, kun hänelle jotain onnistuu tässä maailmassa.--Niin, niin, +mutta se asia sikseen; minä en tässä nyt tahdo puhua itsestäni, vaan +heistä. + +Kalle siemaisi taas lasistansa. + +--Kun he ensin aloittivat työnsä, niin eivät suinkaan he silloin +ajatelleetkaan hallitukseen tulemista. Ei; semmoiset tulevat myöhemmin! +He vain rakastivat kansaa, alhaista suomalaista kansaa, ja tekivät jos +mitä sen hyväksi; uhrasivat työnsä ja varansa ja koko elämänsä. +Esimerkki vaikuttaa, kuten sanoin. Kaikki on siltä ajalta syntyisin. +Koko Suomi on silloin luotu. Ihmeitä tapahtui luomisen historiassa +silloin. Oli kuin jumalat olisivat tulleet taivaista ottamaan osaa +ihmistyöhön. Mutta katsokaas, nyt tulee se, josta sanoin, että minä +olen sen kokenut tässä omassa sydämessäni. Minä olen kaiken sen +kokenut!--Jos meidän vaatimaton työmme--ajattelivat he--on vaikuttanut +näin suuria, mitä silloin tehneekään järjestynyt sotarintama, jota +saamme johtaa, mitä valtioviisaus ja mitä osanottomme kansan +hallitukseen! Se vanha Aatami kuiskasi näet heille: te olette kaikki +tehneet, mitä tehty on! Ja he ovat unohtaneet, että heidän rakkautensa +oli tehnyt kaiken.--Minä olen sen kaiken itse kokenut. Pekka tuntee +minut.--Siinä sodassa ja valtioviisaudessa he ovat oppineet vain +vihaamaan. Ei ole ollut aikaa muuta kuin vihata ja etsiä keinoja +vastustajien kukistamiseksi. Ja kaikki entinen rakkaus on käynyt +vanhaksi,--korulauseeksi, jota ei kukaan todenperään usko. Nykyinen +sukupolvi ei edes sitä ymmärräkään. Vaikk'ei viikset vielä ole +kasvaneet, niin jo tulevia eläkkeitä miettivät. Kansanrakkaus! Tjah! +Onhan se muka sangen kaunista se; ja sulautukoot ja lähestykööt ne, +joilla on aikaa. Nuoret miehet ovat vähitellen oppineet nauramaan +aatteille ja innostukselle. Kylmä harkinta on muka parempi kuin aatteet +ja politiikka hyödyllisempi kuin mikään innostus. Noh,--ajattelivat +jumalat,--kun ette tyydy meidän hallitukseemme, niin hallitkaa itse, ja +vetäytyivät pois tapansa mukaan--kuten olen kokenut tässä omassa +sielussani.--Siitä saakka on kaikki ollut pysähdyksissä ja kuolleena. + +--Turhaan vanhat pyrkivät hallitukseen ja turhaan nuoret +yhteiskunnalliseen vaikutukseen! + +--On siinä tuossa Kallessa vielä puhujaa, nauroi Lassi vapauttaakseen +seuran vähän tukalasta juhlallisuudesta. + +--Oo vait, se ei ole mitään puhetta. Johan sanoin, että olen itse +kokenut-- + +Lassi pelkäsi, että Kalle vielä yltyisi jatkamaan. + +--Kukas on sepittänyt tämän laulun--sanoi hän--että + + "omanpa henkeni kieltä ne puhuu + honkain humina ja luonto muu-- + itse en sydäntä hillitä taida, + riemusta soikohon raikas suu--" + +Eivätkä he voineet hillitä sydäntään, vaan lauloivat kaikki yhteen +ääneen: + + hoi laari laari laa, hoi laari laari laa + kaikuu mun suloinen Suomeni maa-- + +--Niin juuri, sanoi Kalle.--Mutta olettekos todenperästä kuulostaneet +kuinka se hongikko humisee? Puhtainta suomen kieltä--hienointa, +utuista, lämmintä kotikieltä! Ikisuomalaista, oman hengen kieltä! + +--Suomea se käkikin kukkuu hongan latvassa, sanoi Pekka. + +Kevätkäki! + +Ja Lassi muisti sen paikan Kalevalasta: + + "Elköhön emo poloinen + Kauan kuunnelko käkeä: + Kun käki kukahtelevi, + Niin syän sykähtelevi, + Itku silmähän tulevi, + Veet poskille valuvi, + Kyynärän ikä kuluvi, + Vaaksan varsi vanhenevi, + Koko ruumis runnahtavi + Kuultua kevätkäkösen!" + +--Se on hienoa! Se on suurta! sanoi Kalle lyöden molemmilla käsillään +otsaansa. + +He eivät enää lopulla pysyneet istumassa, vaan liikkuivat edestakaisin +huoneessa. He puhuivat viittauksin ja ymmärsivät toisiaan parista +sanasta, kun kerran olivat saaneet itsessään hereille tuon vanhan, joka +juomingissa uudistuvan mielialan. Näin siirryttiin vähitellen +entisyydestä tulevaisuuteen. Kaikki he vielä jotakin aikoivat, jotakin +suurta, voimakasta, kunhan tästä nykyisestä vain olisi päässyt. + +Ja niin Pekkakin tuli lempiaineeseensa. Hänen aatteensa oli, että +naimisiin oli mentävä talonpoikaisen tytön kanssa.--Hän oli vielä +kerran niin tekeväkin. + +Aina, kun hänen silmänsä alkoivat juomisesta kiilua, toi hän tämän +aatteen esille. + +--Juo, Olli! sanoi hän. Mitäs siinä istua kyykötät tuppisuuna! Ethän +ole koko iltana virkkanut sanaakaan! + +--En juo, sanoi Olli. + +Hän ei osannut mitään puhua selvänä ollessaan. Oli vain siinä aivan +ala-arvoisen ja mitättömän näköisenä nurkassaan. + +--Juo sinä vain, sanoi Heikki.--Mitä sinä joutavia! + +--No niin, tiedättehän, että kun Heikki käskee, en voi olla juomatta. +Terveydeksenne olkoon! + +Ja muitten nauraessa hän tyhjensi yhdellä siemauksella kolmanneksen +juomalasia puhdasta konjakkia--ja oli kohta aivan valmis. + +--Kun Heikki käskee, se on, kun Heikki sanoo: "Juo!", niin silloin Olli +juo, alkoi hän jauhaa. En minä paljon tarvitse.--Minä rakastan tätä +Heikkiä, tätä samaista Heikkiä tässä, rakastan niinkuin koira, +tiedättehän sen! + +Ja eräänlaista naurun ja itkun sekaista nyyhkytystä kuului hänen +suustansa. + +--Mutta mitä sinä Pekka äsken sanoit? alkoi hän sitten uudestaan. +Sanoitko, että naimisiin talonpoikaistytön kanssa? Sittenkö kelpaisi +sinulle talonpoikaistyttö, kun olet ensin juonut rahasi ja maineesi? +Mutta ei yksikään, sanon minä, ei yksikään talonpoikaistyttö huolisi +sinusta. Pekka-rukka. Eikä meistä. Me olemme hylkyjä, vihoviimeisiä--! +Sanonko, millaiset tytöt meistä huolii, sanonko? + +Olli rupesi aina mahdottomaksi tässä tilassaan. Tosin hän ei kauan +kestänyt, vaan typertyi pian tajuttomaksi vuoteelle. Mutta mielialan +hän oli kumminkin ennättänyt saada alakuloiseksi. Ei virinnyt entinen +hehku. He eivät päässeet enää entisyyteen eikä tulevaisuuteen. Ja +vaikka he joivat paljon, ei siitä enää tullut muuta kuin hälinää. He +alkoivat tulla pisteliäiksi toisilleen, ja yksi ja toinen heidän kurjan +nykyelämänsä asioista vedettiin puheen alaiseksi.--Ja Heikkikin, joka +ei ollut juonut juuri mitään ja oli tähän asti saanut olla ihan +rauhassa, alkoi vähitellen tulla heidän arvostelunsa kohteeksi. Heillä +oli kaikenlaista muistuttamista Heikkiä vastaan, tämä kun muka vetäytyi +heidän seurastaan. Heikki oli vieraantunut heistä. Heikki oli pyrkinyt +pois heidän joukostaan "yhteiskunnallisten" piireihin--ja muuta +sellaista he panivat hänen syykseen. + +Se jakso heidän juomingistaan oli Heikistä aina vaikein. Olivathan he +oikeassa! Hän ei voinut katsoa heitä silmiin. Kaikki hänen tutkintonsa, +hänen pyrintönsä, koko hänen elämänsä näytti samassa yhdeltä ainoalta +heitä vastaan tehdyltä rikokselta. Hän seisoi ikäänkuin valapattona +heidän edessään. Hän selvänä ja he juovuksissa kiiluvine silmineen ja +tulehtuneine poskineen. + +Mutta tällä kertaa oli Heikillä käytettävänään valtti, jota he eivät +aavistaneetkaan. + +Hän pyysi heitä täyttämään lasinsa, täytti omansa ja nousi seisaalleen. + +--Hyvät herrat, minun täytyy tässä juoda erään vainajan malja. En ole +tahtonut sitä ennen tehdä, koska olisin siten ehkä häirinnyt iloista +mielialaa,--koska asetan toveruuden korkeammalle kaikkea muuta. Kun nyt +on niin myöhä, että kohta kumminkin eroaisimme, en voi enää salata sitä +sanomaa, jonka sain meidän istuessamme korttipöydän ääreen,--sanomaa +siitä, että isäni on haudassa.----Hänen maljansa, hyvät herrat. + +He selvisivät ällistyessään Heikin sanoja. He jäivät seisomaan kuin +kivettyneinä hänen ympärilleen. Mutta Kalle kävi lasiinsa ja huusi: + +--Vielä elää vanha Heikki!--Suo anteeksi, että sanon sinulle pari sanaa +ennenkuin lähdemme. Hyvät herrat! Hän on pelannut korttia ja nauranut +meidän kanssamme----vaikka on tiennyt----Heikki, sinä olet _mies_!-- +sinä olet _mies_!---- + +Kalle olisi vielä jatkanut. + +--Vait, Kalle,--keskeytti hänet Pekka--älä jatka enää! Sinä et voi +sanoa paremmin kuin olet sanonut: Heikki, sinä olet _mies_! Ssh--ssh! +Vait kaikki! Poistukaamme----Ssh--ssh!---- + +He joivat kaikki pohjaan lasinsa, puristivat sitten äänettöminä +vuorotellen Heikin kättä, vetivät varovasti Ollin vuoteesta ja puoleksi +taluttamalla, puoleksi kantamalla häntä kolistivat sanaakaan +haiskahtamatta tiehensä. + + +Heikki seurasi tylysti heitä katseellaan. + +Sitten hän alkoi siivota heidän jätteitään. Kokosi hajalle heitetyt +sikarinpätkät ja pahimmat tuhkaläjät. Nosteli lasisirpaleet lattialta, +järjesti tuolit paikoilleen ja korjasi pullot pöydältä. + +Hän teki tuon kaiken vain voidakseen vielä olla ajattelematta sitä, +mitä hänen kohta piti ruveta ajattelemaan. + +Mutta vihdoin' hän pysähtyi, ja ajatus pääsi valloilleen. + +Heikin olisi tehnyt mieli viskautua maahan ja itkeä hurjasti.-- + +Mutta hän oli käynyt niin kömpelöksi itkussa. Kun hän istui ja peitti +pään käsiinsä, vavahti hänen äänensä vain oudosti pari kertaa--eikä hän +tuntenut sitä omakseen.--Ei,--hän ei voinut, ei osannut enää itkeä! + +Heikki otti kirjeen jälleen esille ja istui lukemaan sitä toiseen +kertaan. + +Siinä ei ollut ainoastaan isän kuolemasta ja hautauksesta. Sen +kirjoittaja oli Juho Kustaanpoika, joka sanoi itseänsä Vuorelan uudeksi +isännäksi. Kömpelöllä käsialallaan, tuskin ymmärrettävästi hän siinä +koetti kertoa isäntä-vainajan ja hänen välisestä kaupasta, joka tehtiin +Heikki-maisterin lähdettyä. Vainaja oli myynyt perintötalon hänelle +semmoisilla ehdoilla, että saisi nauttia elinkautista syytinkiä talosta +ja että määrätty kauppasumma suoritettaisiin hänen pojalleen Heikille. + +Sitten oli kirjeessä pitkä luettelo jo maksetuista rahoista ja sen +summan suuruus, joka Heikin vielä olisi ollut saatava.--Mutta kun nyt +vanha Vuorela on kuollut, on paljon asioita ja laskuja, jotka +kaipaisivat selvitystä. Eikä niitä muuten selville saisikaan, paitsi +jos Heikki-maisteri itse tahtoisi käydä Vuorelassa. + +Kaikki tämä oli Heikistä enemmän tai vähemmän yhdentekevää. Mutta +sitten oli kirjeen lopussa kohta, jonka hän vasta nyt huomasi ja joka +saattoi merkitä Heikille kaikkea kaikessa: samalla kömpelöllä Juhon +käsialalla seisoi siinä terveiset--Liisalta. + +Mitä on Liisa Juholle? lämähti Heikkiin ajatus. + +Ja vastaus oli selvää selvempi. Liisa on Juhon vaimo! + +Muulla tavalla ei voinut ollakaan. Kuinka isä olisi muuten voinutkaan +Liisan tulevaisuuden turvata ja mihin käsiin hän olisi voinut paremmin +uskoa Vuorelan vanhan perintötalon kuin Juhon ja Liisan! Se oli kaikki +viisaasti ajateltu ja tehty! + +Ja Heikki oli kuin lamautunut. + +Mitenkä Liisa taisi!-- + +Selvästi muisti Heikki Liisan koko olemuksen--semmoisena kuin tämä +seisoi Honkavaaran polulla esiliinaansa oikoen. Mikä hienous, mikä pyhä +siveys huokui hänestä! Silloin Heikki ei ollut ymmärtänyt jumaloida +hänen olemustansa. Kuinka hyvin hän nyt olisi ymmärtänyt! Se oli nyt +melkein käsittämätöntä korkeutta tuo Liisa tummine silmineen, +alituisesti liikkeellä hiljaisissa kotiaskareissa, ei koskaan +tyytymätönnä, kohdellen omituisen tyynesti kaikkia, aina itsekseen +miettimässä--ja vain silloin tällöin jollakin sanalla tiedottomasti +ilmaisten, kuinka hänen ajatuspiirinsä yhä lavenee. + +Häntähän Heikki oikeastaan rakasti ja oli koko elämänsä rakastanut. +Eikö Liisa sitä tiennyt, koska sanallakaan hänelle ilmoittamatta oli +mennyt Juholle! Ei, hän ei tiennyt sitä. Hän oli käsittänyt, että +Heikki oli hylännyt hänet luotaan silloin Honkavaaralla. Ne siellä +maalla eivät usko sanoja eikä tunteita. Ne uskovat vain tekoja. + +Mutta ehkä isä on hänet pakottanut Juholle. Niinhän tekevät useimmiten +talonpojat, joilla ei ole poika-perillistä: tytär kotivävylle ja itse +syytingille! Eikä Liisa ole voinut vastustaa vanhan kasvatti-isänsä +tahtoa---- + +Hän on ehkä sydämessään kärsinyt? + +Kaikki on särkynyt kotona. Isä on sieltä poissa--hautuumaalla. Vanha +Vuorelan perintötalo--ruokakelloineen ja kaivonvipuineen--niin, ja +yksinäinen koivu siellä niityn ojan reunalla--se ei ollut enää Heikin +koto. Siellä liikkuu hiljaisissa askareissa nuori emäntä--se on +vain Heikin nuoruuden ystävä, heillä on yhteistä vain muutamat +lapsuudenmuistot, ei mitään muuta! + +Mutta kenellä sitten on enää mitään yhteistä Heikin kanssa! + +Heikille oli nyt selvää, ettei hän ollut mitään elämässään saavuttanut +--ei yhtäkään niistä tarkoitusperistä, joita oli tavoittanut. Maineen +hän oli saavuttanut, mutta ei sitä, mitä oli maineen saavuttamisella +tarkoittanut. Ei yksikään niistä, jotka panivat arvoa Heikin luvuille +ja edistymiselle ja jotka hänen nimeänsä usein mainitsivat,--ei +yksikään niistä rakastanut häntä. Ei yksikään ihminen tuntenut häntä! +Yhä kauemmas hän oli tullut ihmisistä. + +Mutta mikä sitten on ollut hänen elämänsä tarkoitus? Miksi hän oli aina +ollut valmis arvottomana heittämään luotansa sen osan, jonka oli +luullut jo saavuttaneensa? Miksi oli hänessä syttynyt silloin entistä +valtavammat liekit, jotka loimottivat aina yhä uusia aloja kohden? +Olisiko Jumala tahallaan sytyttänyt semmoisen tulen ihmissydämeen vain +saadakseen hänet alituiseen kuumeentapaiseen ponnisteluun? + +Mutta jos ihmistyö on Jumalalle niin tarpeellinen, miksi oli Heikin +elämä näin muodostunut? Miksi Antti oli silloin ylioppilastalon +ravintolassa pitänyt tuon puheen, joka syöksi hänet maalle vasten hänen +kaikkia toivojansa? Miksi toverit tulivat sitten sinne maan sydämeen, +johon hän jo oli luullut ikuisiksi hautautuneensa,--tulivat ja +vastustamattomalla voimalla veivät hänet taas sieltä? Järjetön +sattumako olisi yläpuolella Jumalan tarkoituksia? Silloin ei Jumalaa +olisi. Ei. Jos Jumala on olemassa, niin ei ole hänelle tarpeen +ihmistyö, vaan ihminen. Sentähden hän on antanut ihmiselle vapauden. + +Mutta juuri tämä vapaus saattoi tuntua kolkoimmalta. Oli kuin Jumala +olisi luopuen viereltä sanonut: saat tehdä tekosi yksin ja yksin saat +niitten seurauksista vastata! + +Miksi juuri nyt, kun Heikki ehkä olisi ollut valmis jättämään kaikki +kunnianhimoiset pyyteensä, kaikki turhat tavoittelunsa,--kun hän +olisi ollut valmis tyytymään taas tuohon kaikkeen pienimpään, +vähäpätöisimpään rakkauteen, siihen, jota yksinäinen koti siellä +hiljaisuudessa saattoi tarjota,--miksi juuri nyt sulkeutui hänen +edestänsä tämäkin tie? Miksi hänellä nyt oli käsissään tämä kirje, joka +kertoi hänelle, että hän oli isätön ja että Liisa ei voinut enää +koskaan tulla hänen omakseen? Miksi hän juuri nyt sai niin katkerasti +tuntea, ettei ollut ainoatakaan ihmistä koko maailmassa, joka olisi +häntä ymmärtänyt ja tahtonut syliinsä sulkea, että hän oli yksin, +sanomattoman yksin! + +Ei, ei, niin yksin ei Heikki voinut olla. Se oli ammottavan tyhjä, +peloittava yksinäisyys! + +Hänen täytyi vielä saada nähdä Liisa. Liisa oli ainoa ihmissielu, joka +tunsi hänet. Liisan läheisyydessä ei ollut yksinäistä.--Ettäkö Liisa on +naimisissa! Mitä se merkitsee sielujen keskinäisessä elämässä! + +Mutta kun Heikki vihdoin kavahti ajatuksistaan, vuotivat kyyneleet +virtanaan hänen silmistänsä, vapaasti, niinkuin ennen lapsuudensurujen +kohdatessa--keventäen ja lohduttaen.---- + + + +IX. + +Lumet olivat sulaneet ja kesä täydessä voimassaan, kun Heikki oli +matkalla vanhaan kotitaloonsa. + +Hän oli jo melkein suorittanut pitkän hevosmatkansa. Oli vielä yksi +kievaritalo, sitten Niemelän talo ja sitten se tuttu tie Niemelästä +kotiin. + +Kievariin tultuansa hän tapasi Niemelän isännän jonkun muun seurassa +matkalla poispäin. He eivät tunteneet häntä ensin, vaan katselivat +pitkään ja urkkivasti. + +--Täkäläisiä minä olen, sanoi Heikki,--olen Vuorela-vainajan poika. + +Niemelä ällistyi. + +--Vai Heikki-maisteri olette--minä juuri tässä tunnustelin--no, +vanhaako kotitaloa nyt tulette katsomaan? Jaa, jaa, niin ne ajat +muuttuvat, varttokaas nyt, johan siitä on--kuinka kauan onkaan, kun +täältä läksitte? Niin, niin, Vuorela haudattiin tässä pääsiäisen +aikaan--vai kuinka se oli, herra opettaja? kysyi hän tuntemattomalta +herralta.--Jassoo, suokaa anteeksi, enhän ole esittänytkään: herra +maisteri Vuorela--herra kansakoulunopettaja Kiiski--meidän uusi +kansakoulunopettajamme. + +--Herra maisteri matkustaa asioissa? kysyi opettaja. + +--Niin, on muutamia tilejä vastaanotettava, sanoi Heikki, ja häntä +inhotti hänen oma äänensä.--Te olette vasta muuttanut tänne? + +--Aivan vast'ikään, tällä lukuvuodella. Mutta sen verran kuin näin ensi +silmäyksellä voin päättää, miellyttää minua tämä väestö täällä. Ne ovat +kaikki sitkeitä vanhoillaan-olijoita, mutta aikaa lisäten saadaan +kankeinkin puu taipumaan. Sanalla sanoen: luulen, että tästä kyllä +saadaan kalu ja hyvä kalu. Meidän pahin vihollisemme ei ole enää +vanhoillisuus. Ei. Se on Amerikka. + +--Kuinka, ovatko jo täälläkin ruvenneet sinne lähtemään? + +--Suuressa määrin. Kun vain vähänkin oppivat lukemaan ja kirjoittamaan, +ei silloin enää kotikontu kelpaa. Ja joka ei Amerikkaan lähde, niin +lähtee muuten kotoa, kaupunkeihin, työansioille tai muuten +herrastelemaan.--Siksihän ne vanhat niin vihaavat kansakouluja! + +--Mutta pahinta kaikesta, jatkoi opettaja,--on se, että papisto alkaa +yhä enemmän kallistua heidän puolellensa. Minulla oli kunnia +keskustella v.t. rovastimme kanssa. Kysymys oli kansanopistopuuhista. +Hän sanoi peittelemättä, ettei hän ole sen asian ystävä. "Heistä tulee +puoliherroja", sanoi hän. Mutta kun ne saavat semmoisen tuen, niin ei +sitten mene mikään asia. Ne ovat sitkeitä, sanon minä, sitkeitä +valistuksen vastustajia täällä, sitkeämpiä en ole missään nähnyt! + +Muissakin kohdin oli opettaja hyvin ankara tätä kuntaa kohtaan. Ihmiset +olivat täällä taikauskoisia ja valmiita luottamaan sokeaan kohtaloon. +Eivät välittäneet yleisestä terveydenhoidosta, ja suorastaan sitä +vastustivatkin, jos se vain kustannuksia kysyi. Niinpä he vastustivat +kiven kovaan kunnan lääkärin asettamista tänne, vaikka kaikki tiesivät, +että saastainen tauti oli päässyt arveluttavassa määrässä leviämään ja +teki tuhojansa parhaimman nuorison keskuudessa. + +--Mutta kaikki tämä se vielä pannaan oikealle tolalle. Lääkäri on tänne +hankittava ja uusia kansakouluja perustettava, niin--ja kansanopisto +myös! sanoi opettaja räpyttäen tarmokkaita harmaita silmiänsä ja +nykäisten kaljua päätänsä. Hän näytti olevan varma kuin pikku Bismarck +siitä, että kerran kävisi kaikki tässä maassa kuin komennon mukaan, +koko kansa olisi terveydenhoidon ja sivistyksen ryhdikkäitä pikku +sotilaita. + +Vanha Niemeläkin hymyili hänen innostustaan, samalla ikäänkuin +pyytääkseen anteeksi opettajan puolesta, joka ei ollut vielä kaikista +täkäläisistä asioista perillä eikä siis tiennyt ketä hänen moitteensa +koskivat. + +Niemelällä oli kiire. Hän istui yksi-istuimisiin kääseihinsä ja +kansakoulunopettaja nousi takaistuimelle. Kievarin isäntä hyöri +mahtavan isännän ympärillä sovitellen nahkamanttelia hänen jalkojensa +ylle. + +Heikki oli tahtonut tietää, miten talo vaurastui nyt Juhon käsissä. + +--Jaa, jaa, nauroi Niemelä kääseistä.--Se oli itsepäinen mies, luvalla +sanoen, se vanha Vuorela-vainaa. Olisihan hän saanut talolleen +rahakkaan ostajan, joka olisi vaikka puhtaan summan hänen käsiinsä +jättänyt. Mutta eivät semmoiset kelvanneet. Otti isännäksi köyhän +körttiläis-Kustaan pojan, joka oli vuorelaisten sukua. Oli vain +sanonut, että "talo vasikkansa juottakoon", meinaten teitä, luvalla +sanoen--ha-ha-ha. No, en tahdo sanoa mitään, onhan Juho kova raatamaan. +Mutta meinaan, että se on maasta nostettava summakin suuri. Voivat +kesken väsyä, kun näetten vanhan isännän toivon mukaan eivät saisi +taloa velasta kiinnittää. Olihan se Juho kuulemma jo kysellyt lainaa +isännän kuoltua. + +Ja hyvästit jätettyään he ajoivat pois. + +--Siitä tulee meidän valtiopäivämies, tietääkös majisteri. Niissä +asioissa taitaa ajellakin!--kuiskasi kievarinisäntä heidän mennessään +sisälle. + +Mutta Heikki ei kuullut häntä. + +Miksi Heikki ei ollut uskaltanut kysyä mitään Liisasta! + +Kysyisikö nyt tältä kievarilta? + +Mutta kieli ei kääntynyt suussa. Hän ei voinut keksiä mitään sopivaa +muotoa kysymykselle. + +Ja niin hän lähti ajamaan viimeistä taivalta. Kyytipoika ei tuntenut +häntä. Mutta kysyä oli häneltäkin mahdotonta. + +He ajoivat Niemelän talon ohitse ilman että siellä kukaan huomasi +heitä. + +Sitten oli vähän matkaa näreikköä. Tie kääntyy siitä metsään, ja kun se +jälleen pääsee aukealle, tulee se kuusikkomäki, jolta näkyy Vuorela, +kaukaa vielä, mutta ihan selvästi. + +Tuossa on se kuusikkomäki! + +Kerran oli Heikki ottanut ohjakset isän kädestä ja kiiruhtanut valakkaa +kotiin. Isällä oli silloin ollut musta sarkatakki yllään ja +vilttihattu. Silloin oli ilta niinkuin nytkin. Ja kun he sitten olivat +ajaneet kotiveräjästä, oli Liisa kulkenut pihan yli ja lampaat olivat +nousseet toinen toistaan ylemmäksi tarhan aitaa vasten häneltä ruokaa +määkien. + +Heikki otti ohjakset kyytipojalta ajaakseen juosten mäkeä ylös. + +--Mikä se onkaan Vuorelan emännän nimi? kysyi hän välinpitämättömästi +pojalta. + +--Enpä siitä nimestä niin tiedä, mutta senhän se Juho on nainut sen +Vuorela-vainaan kasvattityttären. + +He olivat samassa mäen päällä. Siinä se näkyi kultainen kotitalo-- +Vuorela,--sen ruokakellonkatos ja kaivon vipu! + +Heikki antoi ohjakset pois. + +Se ei ollut Heikin koto. Mitä tekemistä hänellä siellä olikaan! Se +tuntui vieraammalta kuin ne lukemattomat vieraat talot, joitten ohi +Heikki oli matkallansa ajanut. Sen muodot vain olivat kotoiset, sen +sisällys oli vieras. Oh, kuinka kolkolta se näyttikään--melkein +viholliselta-- + +Nämä olivat jo Vuorelan maita. Siinä alkaa vanha kotipelto. + +Mutta miksi se näyttää niin laihalta ja nääntyneeltä? Miksi sen ojat +ovat saaneet pahasti umpeentua ja aidat rappeutua? + +Niin, olihan Niemelä sen jo selittänyt. Juhon ei kannattanut panna +mitään maan korjuun ja kunnossapidon hyväksi. Hänen täytyi vain nylkeä +tätä maata, nylkeä viimeisiin asti. Sillä se kauppasumma oli isän +tahdon mukaan tyhjästä luotava. Ja kun kauppasumma vihdoin oli Heikille +maksettu, silloin oli Heikki kuin iäksi pois pyyhitty näiltä mailta,-- +häntä ei ollut enää olemassa Vuorelalle.-- + +Siksi se juuri oli niin sanomattoman vieras! Niinkuin se olisi tahtonut +sanoa: kohta olen sinusta iäksi vapaa! Kotiveräjä oli ihan uusi. Mutta +se vanha, punainen, oli vielä jäänyt kumolleen aitaa vasten. + +Pihamaan vaahterasta olivat tuulet kaataneet suuren haaran, joka oli +ennen kallistunut tarhan aidan toiselle puolelle. + +Ja sitten oli tuvan ja kuistin välinen ovi kiinni. Sekin oli kaikki +outoa. + +Heikki hyppäsi alas kääsyistä ja maksoi kyydin. Ei ketään ollut pihalla +kuin pieni poika, joka ei osannut puhua, katsoi vain ällistyneenä +Heikkiä suurilla sinisillä silmillään. + +Heikki tarttui tuvan oven tuttuun kahvaan. Sama vanha ovi, melkein sama +ääni sen narahduksessa! Ja tupa oli sama. + +Joku vaimo-ihminen oli leipiä uunista ottamassa. + +--Herranen aika! Heikki-maisteriko siinä on? + +Se oli Liisa. Hän oli aivan kuin kasvanut siitä, kun Heikki oli hänet +viimeksi nähnyt, kasvanut ja varttunut. Hänen kasvonsa olivat +leipomisesta tulipunaiset. Mutta nopeasti hän pyyhkäisi kätensä +jauhosta, päästi siteen päänsä ympäriltä ja heitti esiliinan luotaan. + +Hänen katseessaan ilmausi vilpitön ilo, kun hän tuli Heikkiä +kättelemään. + +Heikki tunsi itsensä kuin lapseksi tarttuessaan Liisan vahvaan käteen. +Hän oli odottanut saavansa nähdä entisen ujon, kaikista pikku asioista +punastuvan Liisan, nyt ehkä vielä kärsivänä jotakin sydämen tuskaa. +Ja hän näki hyvinvoivan, suoraan hänen silmiinsä katsovan +talonpoikaisemännän, jonka kädet olivat raskaan työn karhentamat, +jänteet vahvistuneet, koko ruumis tullut rotevaksi ja täytelääksi. + +Terve hän näytti olevan ja kaukana kaikista suruharsoista---- + +Ei mitään jäljellä entisestä Liisasta! Hänkin aivan vieras! + +Heikki ei voinut keksiä sopivia kysymyksiä, joilla olisi keskustelua +ylläpitänyt. + +--Että se Juho sattui olemaan poissa! sanoi Liisa.--Äsken se juuri +tässä.--Käynmähän katsomassa näkyisikö tanhualla,--ja hän juoksi ulos. +Aivan kuin hänkään ei olisi tiennyt mitä puhua kahden kesken Heikin +kanssa. + +Ja he tulivat molemmat hetken kuluttua sisälle, Juho vähän hämillään, +ujostellen. + +Juho oli suunnattoman suuri ja roteva siinä työvaatteissaan. Päätänsä +hänen piti kumartaa ovesta sisälle tullakseen. + +--Tämmöinenhän tämä on mun Juhoni, sanoi Liisa nauraen ja lykäten +esille Juhoa, joka vain sitä enemmän hämmentyi. + +Mutta kun Heikki sai hänet vihdoin puheillensa, suli hänen +kömpelyytensä vähitellen ja hän alkoi naurahdella ja jutella vapaasti. + +Heikki kiintyi heti hänen suuriin kasvoihinsa. Silmien sinisessä +syvyydessä asui puoleensavetävä, sanomaton hyväntahtoisuus, ja koko +kasvoista henki luonnon leppeys, vapaa, pettämätön rauhallisuus, joka +antoi värinsä koko hänen olemukselleen, niin että olo hänen vieressään +tuntui turvalliselta. + +Hän meni Heikin kanssa sitten kotipeltoja katselemaan. Ja he puhuivat +kulkiessaan niistä asioista. Juho piti Heikin asettamia kauppasumman +suorittamisen ehtoja itsellensä edullisina. Hän tuntui saavan +ikäänkuin uutta voimaa ja uskallusta ja sanoi ehkä voivansa siten +velkaantumistakin välttää. + +Juho valitteli vain väkeänsä. Paljon olivat asiat muuttuneet siitä, kun +maisteri täältä lähti. Ja niin kauan kuin talossa vielä oli ollut +maisterin aikaisia, ei ollutkaan mitään valittamista. Mutta sitten oli +Manu kuollut, Iisakki muuttanut naineena miehenä omaan mökkiinsä ja +muut siirtyneet mikä minnekin. Uutta väkeä ei tahtonut kelvollista +saada. Jos kauempaa saikin jonkun paremman, niin pian oli hänkin +samanlainen. Sillä täällä turmeli ruukki kaikki. Ja ruukkia vain +suurenneltiin ja miehiä sinne vain lisäiltiin. Olivat laittaneet +paperitehtaan, joka kohta pantaisiin käyntiin. + +--Mutta Rönni ja Kalle, missä he ovat? kysyi Heikki. + +Molemmat ovat ruukin palveluksessa. He olivat ruvenneet ensin +maistelemaan, sitten olivat alkaneet ikävöidä ja sortuivat vihdoin +sinne ruukin iloihin. + +--Entäs Jaska?--kysyi Heikki arastellen. Sillä Jaska oli ollut hänen +lempiystävänsä. + +Juho viivytteli vastaustaan. + +Jaska oli sairaana eikä paljon työhön pystynyt. Häntä oli pidetty viime +vuodesta saakka kunnan vaivaisena. + +Kun he palasivat viljelyksiä katsomasta, oli Liisa siistinyt tuvan ja +ripotellut katajia permannolle. Itse hän vielä nosteli viimeiset leivät +uunista. + +Se pieni sinisilmä poika, joka oli ollut pihalla, oli nyt sisällä. Se +oli heidän lapsensa. Sillä oli Juhon lempeät kasvot. + +--No mikäs sinun nimes on? kysyi Heikki ottaen lapsen polvelleen ja +silittäen sen valkoista kiharaista päätä. + +--Sano nyt nimes, sano pois! kehoittivat Juho ja Liisa. + +--Heitti,--virkkoi lapsi. + +--Sano: Heikki--Heikki Vuorelainen, sano niin! + +--He-itti Vuorelainen. + +Heikki punastui ja koetti turhaan sitä peittää. Oli niinkuin hän ja +Liisa olisivat tämän tapauksen kautta katsahtaneet toisiansa silmästä +silmään ja sydämestä sydämeen. + +Ja niinkuin myöntääkseen Liisalle kaikki yhdellä kertaa ja yhdellä +sanalla Heikki sanoi: + +--No tätä lasta ette ainakaan kouluun lähetä! Mutta Liisa naurahti. + +--Kuinka niin? Kyllä se kouluun lähetetään. + +Ja tuli ja otti lapsen syliinsä ja alkoi puhua sille sen huulia +sormillaan nipistellen: + +--Pannaanhan lapsi kouluun,--sinnehän se lähetetään Helsinkiin +lukukouluun,--mitä se lapsi sanoo, pannaanko, lähetetäänkö?--Voi sinua, +Heikki hepukkani, sinä tupukkani, sinä typykkäni... + +Kutkutteli, nauratteli vähän ja laski menemään. + +Heikki ei voinut uskoa muuta kuin että Liisa puhui leikillään niin. + +Mutta sitten sanoi Juho samaa. Hän sanoi vielä, että niin oli ollut +vanhan Vuorelankin tahto. + +--Ja eikös se Manu-vainaakin ennen kuolemaansa neuvonut, että "siihen +justiin samaan Helsingin kouluun", sanoi Liisa leipomauunin luota. + +Eikä Heikki voinut kylläksi kummastella.-- + + +Vasta hänen päästyään yksikseen tämä asia hänelle vähitellen selvisi. + +He olivat laittaneet yösijan Heikille hänen ullakkokamariinsa. Kun hän +illalla tuli sinne, oli lattia pesty ja katajia sinnekin ripoteltu. +Hänen vanha pöytänsä oli vielä paikoillaan ja seinähylly ja +vaatekaappi. Mutta ei mitään ollut kaapissa, ei hyllyllä eikä pöydällä. +Pöytälaatikossa oli muutamia kirjoitettuja paperiarkkeja ja joitakin +käytettyjä imupaperipaloja, kaikki koottu järjestykseen. Niissä näytti +olevan hänen käsialaansa, joka oli silloin vielä kehittymätön, ja +imupaperitkin hän muisti omikseen. He olivat luulleet kaiken tuon +tarpeelliseksi ja säilyttäneet vuosikausia, vaikka Heikki oli ne juuri +tarpeettomina jättänyt. + +Yhdessä noista paperiarkeista oli lause, jonka Heikki erityisesti +muisti. Hän oli sen kirjoittanut tärkeänä elämänkokemuksena; oli kauan +hakenut sopivaa muotoa sille ja vihdoin saanut suurella vaivalla kokoon +kömpelön, melkein lapsekkaan lauseen: + +--Elämä on sitä, että pitää tehdä itsensä tarpeelliseksi, ja onni on +tieto siitä, että on tarpeellinen-- + +Semmoinen oli ollut hänen elämänkokemuksensa silloin, se kokemus, joka +oli ollut riippumaton kaikesta ulkovaikutuksesta, syntynyt omassa +sydämessä, täällä maalla äärettömässä hiljaisuudessa. + +Hän itse oli tuon lauseen kirjoittanut ja kumminkin tuntui kuin olisi +hänen korvaansa sen nyt kuiskannut joku ihan toinen olento,--lapsekas, +mutta paljoa lähempänä totuutta oleva kuin hän itse. + +Mikä syvä merkitys oli tuolla ajatuksella hänen elämässään! + +Oliko hän ollut onnellinen koskaan muulloin kuin täällä maalla? + +Tehdä itsensä tarpeelliseksi!--Semmoisella mielellä hän ei ollut +koskaan tehnyt työtä muulloin kuin juuri täällä maalla. Sillä siellä +suuressa maailmassa, jossa ei ollut nykyhetkeä, siellä oli kaikkea +toimintaa johtanut tulevaisuuden kuvan kangastus. + +Ja oliko hän täällä maalla ollut tarpeellinen? + +Miksi he muuten olisivat kaikki yhä vielä muistelleet "Heikki-maisterin +aikoja" jonkinmoisena pyhäisen rauhan ja siunauksen aikana! + +Ja miksi he muuten sanoisivat lähettävänsä toisen Heikin "justiin +siihen samaan Helsingin kouluun". + +Ne raukat toivovat, että ainakin toinen Heikki palajaa. + +Ja siinä toivossa ne uskaltavat vaikka mitä. + +--Se sinisilmä lapsi, ainukainen,--valkoisine kiharoineen! + + +Oli niinkuin Heikki olisi nähnyt itsensä tuona lapsena, uudestaan +pienenä pyörivän kuistin penkkien luona ja kaivelevan pihamaan +mullassa.-- + +Ja sitten nähnyt itsensä jo kasvaneena, milloin työssä kotipellon vaon +päässä, milloin täällä ylhäällä ullakkokamarissa, ponnistellen +ajatusvoimaansa, suurella vaivalla vihdoin saadakseen kokoon kömpelön +lauseen elämästä ja onnesta.---- + +Siksi Heikiksi takaisin! Takaisin ujoksi lapseksi, takaisin pieneksi, +vähäpätöiseksi niinkuin silloin! + +Kunpa saisi nyt nukkua tänne ylös niinkuin ei olisikaan koskaan ollut +täältä poissa, rauhallisesti, tietäen, että siellä ulkona on piha ja +talli ja ruokakello,--että ne ovat ihan tuossa seinän takana--ja että +ne eivät ole vieraat, vaan tuntevat hänet, eivätkä kummastele, kun hän +aamulla tuke ulos-- + +Mutta se kaikki on mennyttä. Ne eivät tunne häntä. + +Hänen täytyy lähteä täältä, ja kohta hän on taas siellä kolkossa, +kylmässä maailmassa, yksin, ihan yksin. + + * * * * * + +Kun Heikki aamulla heräsi, paistoi päivä iloisesti hänen huoneensa +seinälle--aivan niinkuin ennenkin. + +Hän nousi nopeasti ylös, sillä hän aikoi lähteä niin pian kuin +mahdollista. + +Kun hän avasi ikkunan, tuulahti sieltä sisälle miellyttävän raikas +ilma. Ja se kaikki muistutti ihan sanomattomasti entisestä. Ja säpitkin +olivat ihan samalla tavalla pantavat auringonpaisteesta lämminneiden +ikkunanpielien hakasiin. + +Se kaikki tahtoi väkisin herättää entisen kotirakkauden. Sitä piti +väkisin vastustaa. Sillä valtaan päässeenä se olisi tuntunut äärettömän +katkeralta, sillä eihän se ollut enää mitään kotia, mitä täällä oli. + +Mutta aurinko paistoi iloisesti, ihan kuin olisi tahtonut sittenkin +antaa uutta uskallusta ja elämäntoivoa. Ja vaikk'ei enää ollut oikeutta +tätä kotia rakastaa, niin se tuntui kumminkin näyttävän luotansa +ikäänkuin tietä eteenpäin. Olihan Heikillä muka muutakin rakastettavaa. +Mitä?--Esimerkiksi ne Helsingin toverit, joihin hänellä oli sellainen +vaikutusvalta. Pekka uskollisine silmineen ja Kalle aatteineen. Ja +Olli-raukka raittiuslupauksineen!--Ja sitten Fannykin, jonka hän oli +tylysti työntänyt luotaan. + +Rakastaa Fannyä?--Oli niinkuin tämä olisi ollut ihan uusi kysymys, joka +ei ollut koskaan ennen hänen päässään liikahtanutkaan. Ja Fannykin näin +ajateltuna näytti ihan uudelta ihmiseltä. Hän oli eläessään tavoitellut +Fannyn rakkautta, mutta hän ei ollut itse rakastanut. Hän tuskin tunsi +Fannyä, tuota hyvää, avomielisyyteen valmista Fannyä! + +Ja oliko hän rakastanut mitään muutakaan maailmassa? Oliko hän tehnyt +yhtäkään vapaaehtoista tekoa toisten hyväksi siitä syystä että rakasti? +Oliko hän tehnyt kaikki tekonsa vain siksi, että muut rakastaisivat +häntä? + +Oliko hän rakastanut tätä kotiakaan, joka oli saanut panna viimeiset +voimansa häntä ylläpitääkseen? + + +Ja ennen lähtöänsä Heikki nouti mustepullon ja kynän ja otti esille +Juhon antamat talonpaperit kirjoittaakseen niihin kuitit pienemmästä +osasta kauppasummaa, jonka hän oli jo saanut. + +Ne kirjoitettuansa hän sitten kirjoitti tyhjälle paikalle niitten alle: + +Juho Kustaanpojan ja hänen vaimonsa Liisan hyväksi luovun minä täten +siitä kauppasummasta, joka minulle ylläolevan kauppakirjan mukaan vielä +olisi tuleva, samoin kuin kaikista muista oikeuksistani Vuorelan +perintötaloon. + +Hän lisäsi päivämäärän ja nimensä. + +Ja niin ei hänellä enää ollut omaisuutta. + +Hän kääräisi paperit jälleen kokoon ja sitoi nauhan niitten ympärille +niinkuin niissä oli ollutkin. + +Juholle ja Liisalle hän ei sanoisi mitään lahjoituksestaan. He +aukaisevat nuo paperit ehkä vasta pitkän ajan perästä siitä kun hän on +lähtenyt. Ja heidän ilonsa on oleva suuri, kun he näkevät, että he +väsymättömällä työllään ovatkin koonneet itsellensä ja että heidän on +mahdollista lähettää Heikkinsä opin teille. + + +Mutta mistä on se syvä riemu, joka juuri nyt kaikkialta virtaa hänen +omaan sydämeensä? + +Taas niinkuin tuhannet viulut alkaisivat korkeimmasta diskantista-- + +Yhdistymätön kaksinaisuus katoaa sydämestä, ja siellä syntyy uusi yksi. + +Hänhän tässä taas on, hän itse, semmoisena, miksi Jumala oli hänet +alkujaan ajatellut. + +Ja vuosikausia näköä haitannut sumuharso siirtyy hiljalleen silmien +edestä. + +Kadoksissa ollut nykyisyys aukeaa jälleen näkyviin, uhkuvaa eloa +tuoden. + +Kaikki selvenee--kaikki esineet kirkastuvat, tuo permanto tuttuine +rakoineen ja Liisan katajat tuossa--koko huone, koko ympäristö! Se on +taas niinkuin ennenkin hänen kotonsa, tämä kaikki! Se antaa hänelle +taas oikeuden. Se tuntee hänet entiseksi Heikikseen. + +Ja ulkona tuntee piha ja vanha talli ja ruokakello. Niinkuin hän ei +olisikaan koskaan ollut erossa niistä. Ne ovat antaneet anteeksi ja +unohtaneet pitkän väliajan. Ne riemuitsevat vain hänen paluustaan! + +Ja kun hän sitten ojentaa Liisalle kättä hyvästiksi, kun hän antaa +suljetun paperikäärön takaisin Juholle ja salaten kyyneleitään kumartuu +suutelemaan pientä Heikkiä,--silloin hänen sydämessään tuntuu kuin hän +olisi alkanut täyttää jotakin taivaisiin antamaansa pyhää lupausta. + +Sillä mäellä, josta viimeisen kerran näkyy kotoinen Vuorela, pysähtyy +hevonen hengähtääkseen. + +Viimeisen kerran Heikki sieltä katsahtaa kotitaloa, ja taas muistuu +hänen mieleensä elävänä se sinisilmä lapsi. + +Kunpa voisi muuttua hengeksi, joka aina valvoisi hänen pienen päänsä +ääressä, seuraisi hänen kasvamistaan, pysyisi luopumatta hänen +vieressään, kun hän lähtee pois maailmalle! Ettei hänestä mikään +pääsisi tempaamaan irti tietoa ja tuntoa siitä, mistä hän on kotoisin! +Että hän ottaisi maailmalta korkeimman hienouden, minkä se voi tarjota, +ja veisi sen niille, jotka ovat hänet lähettäneet! Ja oppisi +ymmärtämään, kuinka syvästi he kaipaavat häntä, kuinka he tarvitsevat +häntä, kuinka hartaasti he uskovat valoon ja sivistykseen semmoisena +kuin hänen hienostunut henkensä sen voi heille antaa! Ja alusta alkaen +rakastaisi heitä niinkuin Heikin sydän nyt heitä rakastaa! + + +Niin jää vihdoin koti näkyvistä. + +Seudut muuttuvat oudommiksi, tuttuisuus niistä katoaa vähitellen +kokonaan. + +Ja muistonako vain seuraa sydämessä kotoinen tunne? + +Ei, ei! + +Se näyttää taas luotansa tietä eteenpäin, nyt selvemmin ja +voimakkaammin kuin ennen. + +Mutta itse se tahtoo olla vain tien alkuna. Sen kieli on kotoisen +leppeä, kun se hiljaa neuvoen tuntuu puhuvan sydämeen: Minun luonani +sinä teit ensimmäisen tekosi siitä, että rakastit. Ja minulta sinä sait +takaisin riemun sydämeesi. Katso ympärillesi. Ymmärrä ja rakasta +kaikkea tuota, mikä näyttää sinusta vieraalta, niinkuin ymmärsit ja +rakastit minua! Tuolla vilkuttaa jokin talo punaista kylkeänsä, tuolla +toinen,--kolmas vielä kauempana; ja eikö tuossa ole talo, jolla on ihan +samanlainen ruokakellonkatos ja kaivonvipu, ja tuossa aivan kuin +kotipelto, ja samahan kiurukin sieltä nousee liverrellen korkeuksiin. +Tee sama tekosi uudestaan! Uhraa se mitä sinulla vielä on uhrattavaa! +Sinulla on sitä paljon: on nuoruutesi, on työsi, on voimasi, on koko +elämäsi! + +Ja todellakin! Kotoinen tunne leviää leviämistään. Ennen vierailta +näyttäneet talot se nyt kietoo lämpöönsä; tuntemattomat ihmiset, jotka +pelloillansa työskentelevät, muuttuvat omaisiksi. Tuossa on kuin isä +kyntäisi suoraa vakoansa piipunnystyrä hampaissa ja vakaana, +vastoinkäymisistä huolimatta valmiina odottamaan vaikka tuhat vuotta +ajattelisi itsekseen: vielä se minun Heikkini kerran palajaa! + +Ja palajaahan Heikki! Hän on valmis taas työhön,--työhön niille, jotka +häntä tarvitsevat, valmis antamaan kaiken, mitä hänessä on parasta, +mitä hänessä on hienointa, mitä hänessä on syvintä omaa,--tälle +armaalle kotikansalle, tälle kotoiselle isänmaalle. + +Ja riemu täyttää sydämen. Kiuruna kohoaa mieli ylistystä purkamaan. +Ylistystä siitä, että on äärettömän paljon rakkauden kohdetta. +Ylistystä Jumalalle, joka nähtyään, etteivät meidän ahtaat sielumme +ulotu koko hänen ihanaa maailmaansa käsittämään, on siitä erottanut +osan isänmaaksemme ja antanut sille oman kotikielen ja sen honkiin +puhaltanut oman henkemme humun. + + + + + + +End of the Project Gutenberg EBook of Isänmaa, by Arvid Järnefelt + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 13682 *** diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6312041 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This eBook, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..50577b8 --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1,2 @@ +Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for +eBook #13682 (https://www.gutenberg.org/ebooks/13682) diff --git a/old/13682-8.txt b/old/13682-8.txt new file mode 100644 index 0000000..a6b3b6c --- /dev/null +++ b/old/13682-8.txt @@ -0,0 +1,7864 @@ +The Project Gutenberg EBook of Isänmaa, by Arvid Järnefelt + +This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with +almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or +re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included +with this eBook or online at www.gutenberg.org + + +Title: Isänmaa + +Author: Arvid Järnefelt + +Release Date: October 10, 2004 [EBook #13682] + +Language: Finnish + +Character set encoding: ISO-8859-1 + +*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK ISÄNMAA *** + + + + +Produced by Riikka Talonpoika and Tapio Riikonen + + + + + + +ISÄNMAA + +Kirj. + +Arvid Järnefelt + + + +1893-94 + + + + + +I. + +Vuorelaksi sanottiin vanhaa taloa Honkavaaran kupeella. Ja Niemeläksi +toista--toisen mäen rinteellä olevaa. Väkevä koski puhkaisi laajan +metsäisen laakson talojen välillä. Se oli jylhä Taivalkoski, joka +kohisten laskeutui ylemmästä järvestä alempaan. + +Entisiin aikoihin nämä talot olivat kaukaisesta kyläkunnasta tänne +muuttaneet,--siirtyneet syrjemmäksi isonjaon aikaisia sukuriitoja ja +levittäytyneet näin omille aloilleen. Ja vuosien vieriessä alkoi +kaltevien mäkien kylkiin tai laaksojen sopukkoihin ilmaantua asukkaita +näitten alustalaisiksi. Mitkä olivat torppansa saaneet perintöosana, +mitkä taas syrjäsukuisina asustivat kyläkunnan jakamattomilla mailla, +jotka metsinä ympäröivät Vuorelan kantataloa. Niemelän talo oli +vähäväkisempi, keskellä jylhää hongistoa, jota sen voimat eivät +riittäneet kukistamaan. + +Kovat katovuodet kohtasivat sitten 60-luvulla näitäkin seutuja. +Niemelän talo oli menemäisillään häviöön. Suuri kurjuus levisi +kaikkialle. Ja vasta monien vuosien perästä alkoi siinä taas näkyä +elonmerkkejä. Elpynyt se ehkä olisikin, jollei muita asioita olisi +tullut väliin. + +Vuorela vaurastui pikemmin ja varmemmin. Sen väki oli seudun +voimakkainta. Salot ryskyivät sen sekametsäin kaatuessa kaskeksi, +ikuiset hongat vavahtelivat sinisen savun pyörteissä, kotipellot yhä +laajenivat talon ympärillä, ja metsän raja etenemistään eteni. Ei koko +seudussa tiedetty toista niin väkevää kättä taistelussa Tapion väkeä +vastaan kuin oli Vuorelan haltijoilla. + +Niemelä elpyi Vuorelan turvissa. + + +Niihin vaurastumisen aikoihin oli näille maille ilmestynyt outo mies, +matalaotsainen ja terävänokkainen. Kerrottiin, että hän oli tullut +seisten semmoisen tukin niskalla, joita oli paljon sinä kesänä mennyt +vesiä myöten alas ja jotka järvissä koottiin lautoiksi. Hän oli +hypännyt maihin, heilauttanut lakkia tovereilleen ja jättänyt +lauttansa. + +Hyvin siivoton hän oli ollut puheissaan, laskenut sopimatonta pilkkaa +pitäjän vanhasta kirkosta ja nauranut harmaapäistä rovastia. + +Ei kukaan ymmärtänyt, mitä hänen toimensa täällä tarkoittivat. Metsiä +hän vain kävi lueskelemassa ja oli hyvin kärkäs niitä ostamaan. Osti +käsiinsä kaikki jylhimmät hongikot. + +Hänellä oli viinapullo taskussaan, kun hän kaupat teki. Olivat +maistelleet kovasti Niemelässäkin. + +Useat olivat mieltyneet tähän mieheen. Hänellä oli aina paljon +juttelemista, ja hän tiesikin suuren maailman asioita enemmän kuin +muut. + +Vihdoin hän teki lailliset kauppakirjat Niemelän isännän kanssa ja osti +häneltä Taivalkosken 50-vuoriselle arennille. + +Ja oli sitten hiljaa kuin myyrä. Vihelteli vain itseksensä metsissään. + + * * * * * + +Jonkin ajan kuluttua tuli näille maille paljon melua ja rauhattomuutta. +Tuli herroja kaikenlaisia--vatupassit kainalossa. + +--Kenenkä on tämä koski, he kysyivät. + +Heille näytettiin mies--Niemelän uusin alustalainen, kosken vuokraaja. + +--Kenenkä ovat sitten nämä metsät? Taas sama mies. + +Ja herrain kasvot venyivät. He ymmärsivät miehen kiireestä kantapäähän. +Ja he vähensivät äänensä ja alkoivat hieroskella hiljaista kauppaa +kosken ja metsäin omistajan kanssa. Kaupat tehtiinkin. Mutta niistä +eivät sivulliset saaneet mitään vihiä. + +Talven tullen alettiin metsiä sortaa alas.--Ja paljon siihen tarvittiin +miestä, sekä hakkuuseen että rannoilleajoon. + +Kevään tultua taas usea lähti suurien tukkilauttain mukana muille +maille. Monen torpan kotipellot jäivät toukoa vaille. Ruohon pää +kurkisteli maatuneen ohransängen alta, huomasi, ettei ollut mitään +pelättävää, kutsui kiiruusti kaikki toverinsa, ja pian oli +valloitettuna luvattu maa. Kyntäjää ja kylväjää ei kuulunut. Västäräkit +ja heinäsirkat, rikkaruohot ja perhoset viettivät huoletonta kesää +sihiseväin poutain kestäessä. + +Sillä miehet rallattivat alas virtoja kelluvien pölkkyjen mukana. Ja +kun he kerran maailmalle pääsivät, niin ei heistä paljoa enää tiedetty. +Jos kuka palasi takaisin, niin hän tiesi kertoa, ettei koko maailmassa +muuta ollutkaan kuin tukkimetsiä, tukkikauppoja ja tukkilauttoja. +Rahoja oli niillä, jotka palasivat, ja vielä enemmän kuuluu olleen +niillä, jotka jäivät. + + +Mutta pelkkiin metsäkauppoihin eivät herrain toimet rajoittuneet. + +He alkoivat rakentaa sahalaitosta Taivalkosken alle. He keräsivät +ympäristöstä kaikki saatavissa olevat miespuolet työhönsä ja maksoivat +siitä toistakymmentä markkaa mieheen joka lauantai-ilta. Kallio +porattiin puhki koskentöyräältä ja teräväkärkisillä vasaroilla +naputettiin kivimöhkäleet neliskulmaisiksi. Maa tasoitettiin sileäksi +penkereeksi ja vedettiin tiiliä suuret läjät.--Semmoinen pauhina ja +räiske tuli koko seutuun, ettei ennen oltu kuultu eikä olisi uskottu +saatavan heikoilla ihmisvoimilla syntymäänkään. Ja sitten olivat kaikki +niin iloisia, nauroivat ja luikkasivat, että linnut seuduilta pakenivat +ja kuuset kummastelivat metsän reunaksi paljastuttuaan. + +Mutta kun perustuksia ruvettiin laskemaan suureen saharakennukseen, +silloin otettiin työhön vaimot ja lapset, kaikki, mitä oli saatavissa-- +vaimot savea sekoittamaan ja lapset muruja korjaamaan--kaikki. Jos kuka +hevosmiehenä tuli, hän sai palkan, jommoista ei olisi aavistanut +kellekään maksettavan. + +Hulluina olivat ihmiset siihen uuteen työhön. Se oli ennenkuulumatonta; +sen päämäärää ei oikein tiedetty. Mutta se viehätti ja veti puoleensa. + +Mitä olisikaan elämä ollut uudistalon kaskimaita karhitessa, kun oli +naapurikin viereltä väistynyt, kun koko väkinen voima kerääntyi +muurahaisparvena yhteen kokoon--jossa iloittiin ja laulettiin eikä +tiedetty huomispäivän murheista! + +Ja niinpä moni alkaneista uudistaloista hävisi pois mäen rinteiltä; +moni heinämaa metsistyi huhkaimen kotisijaksi ja ketun juostavaksi +entinen kujatie. + +Siihen aikaan meni Niemelän perintötalo kokonaan häviöön. Sen herkkä +isäntä, joka oli tuon uuden tukkilaisen parissa maistellut ensimmäiset +viinansa, oli niin tähän tavaraan mielistynyt, että herkesi tykkänään +juopoksi. Hän liikuskeli alinomaa sahan mailla. Sanottiin, että hän +kuoli humalapäissään vaimonsa viereen. Emännältä ei koskaan saanut +asiaan tarkempaa selitystä. Se vain tiedettiin, että hän samana yönä +oli synnyttänyt ennenaikaisen tyttölapsen, joka oli kumminkin jäänyt +eloon ja kasteessa saanut _Liisan_ nimekseen. + +Sitten kuoli emäntäkin, ja orpo joutui emäntävainajan sukulaisen Iskan +hoitoon, joka oli konemestarin apulaisena sahalla. + +Vuorelan talo oli niitä ainoita, jotka eivät väkeänsä kadottaneet. +Vaaran laelle se jäi entiselleen seisomaan. Se elpyi elpymistään vain +siellä mäellä. Yksinäisenä ja hiljaisena se kohosi korkealta sijaltaan +kohottaen uhitellen päätänsä vastapainoksi sahan punakylkisille +rakennuksille, jotka olivat alhaalla vesien tasalla. + +Ylpeä oli Vuorelan isäntä, ylpeä suvustaan ja maineestaan. Monet +sukupolvet olivat häntä ennen askel askeleelta edistäneet Vuorelan +viljelyksiä. Hiljaisesti vuosikausien ahkeroimisesta ja hiestä, +sitkeistä, karkeakätisistä esi-isistä kertoi Honkavaara +laihotilkkuinensa. Eikä sen nykyinen isäntä tahtonut olla edeltäjiään +huonompi. Vuorelan vanha perintötalo alkoi tulla kukoistuksiinsa hänen +aikanaan. + +Mutta sama tukkilainen, joka oli näille maille niin odottamatta tullut, +maksoi autioksi joutuneen Niemelän ruununrästit ja otti talon +haltuunsa. Häntä sanottiin nyt Uusniemeläksi. + +Ei olisi kukaan voinut uudesta tulokkaasta semmoista ennustaa. Sillä +vanha Niemelän talo oli perin rappiolla, ja sen saattaminen kuntoon +olisi kysynyt paremmankin miehen sitkeyttä. + +Nyt nähtiin, että hänellä oli suunnattomasti rahoja, jotka hän oli +saanut metsillään,--ja että lähes toinen puoli sahalaitoksesta oli +hänen;--sen hän oli vaatinut korvaukseksi vanhan Niemelän jylhästä +Taivalkoskesta. + +Tyhjästä hän oli rikkautensa luonut. + +Hän teki karjakkonsa emännäksi ja syyti suuret rahansa maahan, joka +tehtiin järjestään heinämaaksi. Talous perustettiin karjanhoidolle. +Rakennettiin uhkea kivinavetta ja tuotettiin ulkoa kuuluisaa +karjarotua. + +Missä muut olivat saaneet meurostaa otsa hiessä sukupolvesta +sukupolveen, se pantiin Uusniemelässä kuntoon parina lyhyenä vuonna,-- +vierailla, palkatuilla työvoimilla enimmäkseen. + +Siinä se seisoi nyt Uusniemelä kuin uudestaan luotuna. Ja sen haltijat +--entinen tukkilainen ja hänen karjakkonsa--olivat seudun rikkaimpia +ihmisiä. + +Heidän ympärilleen kasvoi alustalaisia, enimmäkseen vierasta, ulkoa +muuttanutta väkeä. + +Ja Uusniemelän isäntä oli herennyt siivosuiseksi, silittänyt ja +voidellut tukkansa päätä myöten, pukeutunut verkavaatteisiin ja +tärkättyyn kaulukseen. Hänelle tuli kaiken maailman sanomalehdet, ja +hänen ympärilleen liittyi koko nuori kansa, joka mielellään uskoo ja +rakastaa uutta. Uusniemelässä tiedettiin ja kerrottiin maailman asioita +laajempaakin kuin oman ahtaan kotikunnan piiristä. Uusi henki oli +tullut Uusniemelän mukana. + +Vuorelan isäntä, joka oli nähnyt paljon mullistuksia ympärillänsä, +paljon harhaan menneitä ja rikkoutuneita toiveita, paljon +maltittomuutta, saamattomuutta ja kurjuutta ja joka oli kuitenkin +vaarallansa kukistumatonna pysynyt, hän ei nytkään kadottanut +tasapainoaan, vaikka näki Uusniemelän semmoisella voimalla ponnistavan +eteenpäin hänen sivuitsensa. Ja jos hän näki nuorison suosion hänestä +itsestänsä pois kallistuvan, niin hän ei ollut asiasta millänsäkään, +sillä hän tunsi nuorison mielen ja tiesi sen vaihtelevaksi. Jonakin +päivänä, hän arveli, kun ikää karttuu, nuoret huomaavat, kuka on heidän +oikeata etuansa valvonut; huomaavat, ettei ole kaikki kultaa mikä +kiiltää. Ja olihan niitä toisia, vanhoja ja vakavia miehiä, jotka sitä +lujemmin liittyivät Vuorelaan mitä laajemmalle Uusniemelä pyrki +valtaansa levittämään. + +Vuorela ei voinut tunnustaa, että Uusniemelän asia olisi ollut oikea. +Joka oli kuin varkain tänne tullut, kuin varkain ottanut talon +haltuunsa, metsät ostanut ja jälleen myynyt! + +Ja kaikki, mitä Uusniemelä oli mukanansa tuonut, hienostelevat +herrastavat ja savukkeet ja koulupuuhat--ne olivat sentähden +vastenmielisiä vuorelaisille. + +Vuorela, joka oli hänkin metsänsä polkuhintaan myynyt, jolle nyt sekä +herrat että Uusniemelä salaa irvistelivät, hän oli vaikka näin +paljastuneena näyttävä, että rehellinen työ lopultakin perille vie ja +että on tuleva aika, jolloin Vuorelan talo seisoo jälleen ensimmäisenä +kunniansa kukkuloilla. + + * * * * * + +Eivät näkyneet uusniemeläiset perillisiä saavan. He olivat lapsettomia. + +Vuorelassa sitävastoin oli ainukainen, sinisilmä lapsi. + +Se oli _Heikki_. + +Se oli Vuorelan emännän silmäterä. Useinpa hän istuen kuistin alimmalla +portaalla tuuditteli tätä lastaan illansuussa, kun päivä oli mailleen +menossa ja surullisesti paistaen punasi navetan valkoista seinustaa. +Lauloi tuutulauluansa, surunvoittoista laulua, maailman avaruutta, +kovan onnen kolkkoutta, hyvän onnen lyhyyttä. + +He rakastivat tätä ainokaistansa koko sielustaan, niinkuin hänessä +olisi ollut heidän elämänsä merkitys. + +Ja he näkivät hänen varttuvan päivä päivältä--kasvavan heidän suuren +rakkautensa ympäröimänä, niinkuin kukka helottavassa päivänpaisteessa. + +Ja koko väki rakasti Heikkiä, sylitteli, sylkytteli. Kesken askareita +saatettiin pysähtyä kuuntelemaan, kun isä tai äiti Heikin tekemiä +haasteli. Oli kuin koko talo olisi hengittänyt ja ajatellut ja elänyt +vain Heikki mielessä. + +Mutta Heikki-lapsi katseli totisena ympärilleen suurine sinisine +silmineen, katsoi kuin olisi kummaa satua kuunnellut--haaveksien +omiansa, niinkuin olisi minne muuanne pyrkinyt,--irti rakastavasta +sylistä. + +Saharuukin hän näki ensi kerran lehmäin paimenena ollessaan. Aamun +kultainen usva oli juuri paennut vaaran ympäriltä. Kahden suuren kuusen +välissä oli kivi. Siltä kiveltä se näkyi. + +Ja lehmät unohtuivat. + +Sydän alkoi oudosti sykkiä. + +Heikki näki suuren savupiipun, näki kosken vaahtoisen putouksen, näki +outoja rakennuksia--ja ihmisiä, jotka siellä liikkuivat--paljon +ihmisiä, jotka kulkivat edestakaisin. Mitä ihmeen ihmisiä ne olivat?-- +Tiesivätkö he ollenkaan Heikin kodista? Ja olisivatkohan ottaneet +syliinsä, jos sinne heidän luokseen olisi mennyt?--Se oli heidän +kotinsa tuo--ja he saivat aina kulkea lautaläjien luona ja katsella +savupiippua ja laittaa koskeen myllyjä. Uh, kuinka se kohisi; välistä +kovemmin ja välistä hiljemmin! Näkyi navetan katon yli jotakin +ruukintapaista, mutta ei se tämmöistä ollut. Tämä oli varmaan toinen. +Sinne kun pääsisi! + +Tuuli leyhytteli pojan tukkaa, palavina tuijottivat hänen silmänsä +saharuukille päin. + + +Mutta pieni sydän sävähti äkkiä. Lehmät! + +Hän juoksi alas,--eivätkö nuo hylyt olleetkin jo apilaniityllä! Ja +Heikki koetti niitä sieltä ruoskalla. Lehmät vain kiertelivät +toisiansa. + +Hän lähti juoksemaan kotiin minkä kerkesi. Valkoinen tukka tuprusi +tuulessa, ankarasti ponnistivat ja vilistivät pienoiset töppöset +juoksussa kivisellä tiellä. + +Äiti jo kynnyksellä vastaan: + +--No mikä nyt pojalle tuli? + +Ja hengästyksissään Heikki soperteli lehmistä ja apila-niitystä. + +--No vai ei muuta! sanoi äiti nostaen Heikin tupaan.--Leena hoi, käypäs +sinä lehmät apilaniityltä! + +Äiti otti Heikin syliinsä ja rupesi pesemään hänen peukalovarvastaan, +joka juoksussa kuinka lie veriin tullut. + +--Mihinkä on pojan saappaat jääneet? äiti kysyi kääntäen kädellään +pojan päätä itseensä päin. + +--Suurelle kivelle, äiti. + +--Mitäs se poika siellä suurella kivellä? + +--Suurelta kiveltä näkyy vielä toinenkin ruukki, suuri ruukki ja +savupiippu-- + +Äiti laski Heikin sylistään. + +--Sama ruukki se on, sama katselipa sitä miltä puolelta tahansa, yhtä +ruma joka puolelta. + +Heikin silmät kääntyivät suurina ja kysyvinä äitiin. Äiti ei sitä +huomannut. + +Kun emäntä jo hämärtäessä tuli kylältä, hän kummasteli, mikä talon +katolla oli kuin mikä suuri kerä ikään, katseli, tarkasteli;--eikös +vain ollutkin Heikki katolla! + +--Mitäs Heikki, kultaseni, siellä katolla istut? + +--Ruukilla on valot ikkunoissa-- + + +Eikä Heikkiä lehmäin paimeneksi siitä pitäen pantu, sen kiven vuoksi. + +Se oli vanhan Manun totinen varoitus. + +Manu oli talon vanha isäntärenki. Hän oli nuorempana hänkin oleskellut +saharuukilla. Hän ei puhunut mielellään siitä, mikä hänet saattoi +sieltä lähtemään. Siitä kerrottiin jos jotakin. Olivat hänelle +nauraneet ja irvistelleet. Ruukkilaisilla pitää aina olla joku pilkan +esineenä. "Niillä sitä lystiä piisaa", oli sentähden Manun tapana +sanoa.--Vanhempana hän kiintyi yhä lujemmin Vuorelaan ja pääsi siellä +niin suosioon, että hänelle uskottiin isäntärengin tehtävät. Sen +tiesivät jo muutkin Vuorelan rengit, että siellä suosittiin eniten +niitä, jotka ruukkia vihasivat. Sentähden kaikki Vuorelassa vihasivat +ruukkia. Mutta vanha Manu ei kärsinyt ruukista puhuttavankaan. + +Vanha Manu sanoi, että hän oli Heikissä jo ennenkin huomannut +kummallisia mielihaluja, ja varoitti kovasti lapsen kuullen ruukkia +mainitsemasta. + +Sen sijaan hän laitteli Heikille kaikenlaisia väkkäröitä ja +myllynpyöriä ja vesirattaita, jotta huomio olisi niihin kääntynyt ja +lapsi iloisempana pysynyt. + +Ja niihin semmoisiin saivatkin Heikin kiintymään--ainoaan, sillä +kaikesta muusta, mitä kotona tehtiin, hän käänsi katseensa +hajamielisenä pois. + + * * * * * + +Pitäjän vanha rovasti kerran Vuorelassa käydessään sattui näkemään +Heikin pyöriä ja hammasrattaita. Rovasti ihmetteli. + +Hän otti pojan polvellensa, katsoi silmiin ja taputteli lapsen +kiharaista päätä. + +--Kouluun teidän pitäisi panna tämä poika, sanoi hän emännälle. + +Emäntä nauroi: + +--Johan nyt luopuisin lapsestani! + +Mutta vaikka rovasti näki, ettei emäntä ottanut asiaa kuuleviin +korviinkaan, ei hän kumminkaan herennyt siitä puhumasta. Joka kerta kun +hän tapasi, aina muisti uudistaa kehoituksensa. + +Manu murahteli pahasti itseksensä. + +Ja vihdoin emäntäkin alkoi lastansa tarkastella. + +--Mitä ne sinusta sanovat, oma Heikki-tupukkani, hän sanoi puristaen +lasta rintaansa vasten.--Onko lapsen ikävä yksiksensä? Niin niin, onhan +lapsen ikävä yksiksensä! Käykö äiti Heikillensä toverin hakemassa? +Käyhän äiti. + +Emäntä oli sitten käynyt ruukilla Iskan puheilla ja oli ottanut Manun +varoituksista välittämättä Heikki-poikansa mukaansa. Oli sanonut, että +katselkoon sitä siellä kylliksensä. + +Ja Heikki oli jäänyt yksin ulos, kun äiti kävi sisällä Iskan luona. +Paljon oli hänen ohitsensa silloin mennyt ihmisiä, ja Heikki oli vain +niitä katsellut, ei ruukkia, ei pyöriä eikä savupiippua. + +Ei yksikään ollut ottanut häntä syliinsä. + +Kun kotona sitten utelivat pyöriä ja savupiippua, ei Heikki tiennyt +niistä mitään kertoa--niinkuin ei olisi käynytkään. + + +Muutaman päivän kuluttua ruukilla-käynnin jälkeen Heikki istui +"suurella ojalla" myllyinensä, oli sinne niin syvään kyykistynyt, että +vain vähän valkoista tukkaa näkyi kukkaisan ruohon seasta. + +Silloin hän samassa kavahti pystyyn. + +Joku outo mies astuikin pitkin tietä kotia kohti. + +Se oli ruukkilaisia, sen tunsi kohta. Sillä kaikilla miehillä, jotka +sahalla palvelivat, oli omituinen käyntinsä. Notkahteli näet käydessä +vasen jalka. Sanottiin sen tavan tulleen siitä, että tehtaalla useissa +kohden on vaarallista käydä; täytyy jalalla polkaisten tunnustella, +kestääkö silta astua. Mutta Vuorelan emäntä sanoi tavan tulleen siitä, +että vanhin tehtaalaisista, Iska-mestari, käveli luonnostaan +semmoisella tavalla ja että muut häntä matkivat. Kuinka liekään ollut, +kaikki ne vain niin astuivat, pienet tehtaan pojatkin, joilla ei muuta +tointa siellä ollut kuin latoa tiilet läjiin patruunan tiilitehtaassa. +--Heikki katseli ojan reunalta miestä, joka yhä lähestyi. Vihdoin se +näkyi poikkeavan ihan suoraa tietä Vuorelaan. Ja sen takana tuli pieni +tyttö paljain jaloin sipsutellen. Tästä Heikki heti juoksi kotiin +ilmoittamaan, että olisivat siellä valmiina, kun ruukkilainen tulee. +Kuinka Heikki lie arvannut suureksi kunniaksi, että semmoinen +notkahteleva mies tulee taloihin. + +Äiti kirnusi tuvassa. + +Heikki töytäisi sisälle. + +--Äiti, äiti, ruukinmies tulee! + +--Antaapa hänen tulla. + +--Se on jo punaisen aitan luona! + +--Vai ei vielä sen lähempänä. + +Mutta Heikki ei saa rauhaa. Milloin on äitiä nykimässä, milloin +ikkunassa katsomassa. Mies tuli pihaan. Äiti vain kirnulla. + +--Se tulee, se on jo pihassa--voi, voi, äiti hoi,--pian, pian!----ja +Heikiltä pääsi itku. + +--Mikä kumma sen lapsen onkaan? sanottiin pirtissä. Mies tuli tupaan. +Äiti katsoi häneen kirnulta. Ja tunsi pian vieraan. + +--Kah, Iskako se on? No totta maar kerrankin! Ja Liisako-typykkä se on +mukanasi? + +Ja äiti antoi miehelle kättä ja käski tuvan perälle. Isä oli poissa +kunnan asioilla. Sitten äiti sanoi Leenalle, että laittaisi kahvit +tulelle ja veisi kamariin, jonne he kyllä kohta tulisivat, jahka vain +tästä kirnuamasta pääsisi. + +Iska alkoi emännän kanssa puhella kaikenlaisista asioista, joita ei +Heikki oikein ymmärtänyt. Sen hän vain kuuli, että äiti sanoi kaksi +kertaa: "Jääköön vaan tänne Heikin toveriksi". + +Se pieni tyttö, joka oli tullut mukana, kiipesi heti tultua tuvan +penkille ja alkoi katsella ikkunasta ulos. Ei ollut tietääkseenkään +tuvassa-olijoista. + +Muitten puhuessa keskenään Heikki tuli hiljaa tytön lähelle, katseli +sitä joka puolelta, erittäinkin hänen jalkojansa, jotka olivat punaisen +ruskeat, täynnä kovettuneita naarmuja. + +Tyttö katseli viistoon Heikkiä, mutta ei pitänyt sen enempää lukua. +Kyllä hän tuommoisia poikia oli ennenkin nähnyt. + +Heikki meni ulos pihalle. Siellä hän rupesi puuhailemaan jotakin tarhan +särkyneen veräjän ääressä, sitten meni pihan yli maitohuoneeseen, toi +sieltä vanhan kiulun ja kulki taas pihan yli, niinkuin talon toimissa +ainakin.--Tyttö katsoi aina vaan.--Heikki jätti kiulun talliin, mutta +otti sieltä Manun kirveen ja meni taas maitohuoneeseen, jonka ikkunasta +hän vilkaisi tuvan ikkunaan, vieläkö se tyttö katsoi. Se katsoi ja +näytti nauravan. Hän lienee nauranut jotakin, mitä sisällä sanottiin. +Heikki odotteli, että tyttö lakkaisi katsomasta, mutta kun se sitten +veti päänsä pois, olisi Heikki tahtonut, että tyttö olisi vieläkin +katsonut. Ja Heikki tuli pois maitohuoneesta ja rupesi kovasti +keinumaan niillä köysikeinuilla, jotka Manu oli laittanut tikapuihin +viidennelle poikkipuulle. Tyttö tulikin samassa ulos, seisoi vähän +aikaa katsomassa Heikin keinumista, tuli sitten lähemmäksi ja sanoi: +"Annas minunkin kiikkua!"--Heikki tahtoi astua alas, mutta tyttö +ennätti jo nousta ylös. He kiikkuivat niin kovasti, että varmaan +olisivat vanhemmat ihmiset kieltäneet. Ensin väsyi Heikki, joka oli +keinuttanut; kun toinenkin väsyi, he lopettivat. Silloin tyttö sanoi: + +--Mikä sinun nimes on? + +--Heikki on minun nimeni. Mutta mikäs sinun on?--kysyi Heikki +vuorostaan. + +--Liisa on minun nimeni. + +--Jäätkös sinä meille? + +--Enkä jää. + +--Äitipä sanoi, että jäät. + +--Enpä jääkään. Menen kotiin Iskan kanssa. + +--Missä on sinun kotis? + +Liisa tahtoi osoittaa kädellään ruukkiin päin, mutta oli ihan +tietämätön, mihinpäin se täältä käsin oli. Kun Heikki sai tietää, että +Liisan koti oli ruukilla, niin kyllä hän suunnan itse tiesi, ja kysyi +vain siitä savupiipusta. Liisa ei ymmärtänyt, mitä se Heikki oikein +siitä savupiipusta--, mutta rupesi kertomaan suurista pyöristä. + +Ja sitten tuli se Iska tuvasta ulos pihalle. Äiti tuli mukana ja Manu +ja piiat ja rengit. Iska sanoi heille kaikille hyvästit ja alkoi +lähteä. + +Silloin Liisa juoksi hänen luoksensa ja tarttui hänen käteensä +lähteäkseen mukaan. Mutta Iska kumartui hänelle jotakin sanomaan ja +pysähtyi. + +Liisa katsahti kummastuneena ja pelästyneenä ympärilleen ja tarttui +sitten vielä lujemmin Iskan käteen, niinkuin olisi sitä myöten tahtonut +hänen syliinsä kiivetä. Kun Iska väkisin irtausi, rupesi tyttö ääneensä +itkemään. + +Äiti ja ne muut ottivat hänet sitten keskeensä ja lohduttelivat ja +silittelivät. + +Mutta Iska sillä välin lähti ja katosi pian tienkäänteen taa. + +He eivät saaneet Liisaa itkemästä taukoamaan. Hän viimein huusi +itkussaan. He veivät hänet tupaan, pitivät vuorotellen sylissään ja +puhuivat kaikki yht'aikaa. + +Useina päivinä vielä jälkeenkin päin Liisa tuon tuostakin purskahti +hillittömään nyyhkytykseensä. Heikki katseli häntä arastellen, +loitompaa, suu auki ja silmät pyöreinä päässä. Vasta pitkien aikojen +kuluttua he ensi kertaa leikkivät keskenänsä, ja Heikki kysyi taas +ruukin savupiipusta. Liisa alkoi kertoa, mutta sai äkkiä itkun suuhunsa +ja jätti Heikin itsekseen. + +Silloin Heikki haki parhaimman vesimyllynsä, juoksi Liisan luo ja +näytti sitä hänelle--ja pyysi taas kertomaan ruukin pyöristä. + +Ja niin Liisa sitten kertoi, eikä hänen punaisiin silmiinsä enää vettä +tullut,--kertoi siitä suuresta vesipyörästä ja sitten höyrypyörästä, +josta leveä nahkahihna kulki permannon läpi toiseen kerrokseen. Ja he +menivät yhdessä suurelle ojalle myllyinensä ja istuivat sen pitkään +äyräsruohokkoon. Heistä tuli tästä pitäen ystävykset. Heikki kiintyi +Liisaan yhä enemmän, ja vähitellen alkoi Liisakin tottua uuteen +kotiinsa. Kaikki koettivat hyväillä Liisaa yhtä hellästi kuin +Heikkiäkin. + +Ja niinpä oli nyt Vuorelassa kaksi lapsukaista. He kasvoivat vierekkäin +kuin kaksi kukkasta, jotka tuuli on toisiinsa kietonut. Siksi jo +varhain Vuorelan väessä vakaantui se tieto, että Liisasta tulisi talon +emäntä, kun Heikki kerran isännäksi ennättäisi. + + * * * * * + +Heikki oli yhdeksän ja Liisa seitsemän ikäinen sinä syksynä, jona +Vuorelan toimekas emäntä sairastui ja nukkui kuolemaan. + +Tämä tapaus kävi kovasti Vuorelan isäntään. Se tuli ihan äkkiarvaamatta +ja aikana, jolloin olisi eniten tarvittu tarkkaa emäntää. Kilpailu +uusniemeläisten kanssa oli virinnyt täyteen voimaansa. Vuorelan +vaaralla näkyi osattavan pitää puolia Uusniemelälle, joka perusti +voimansa päiväpalkkalaisten ja löysäläisten työhön. + +Mutta emännän äkillinen kuolema oli viedä mieheltä koko ryhdin. +Vuorelassa pysähtyi kaikki. Isäntä heitti kerrassaan asiansa ja +puuhansa. Ei puhunut juuri mitään. Manu koetteli huokailla +iltapuhteilla ja lähennellä, mutta puheisiin ei päässyt. Emännätön talo +oli kuollut. + +Kun sitten lopulta alkoi aivan hullusti käydä, lähti Manu rovastin +puheille,--salaa, kenenkään tietämättä. + + +Vuorelan väkeä ei näkynyt usein pappilan eteisessä, vaikka kyllä +kirkossa. Tällä asialla oli syynsä. + +Silloin kun oli ollut kysymys kansakoulun perustamisesta tähän kuntaan, +oli Vuorelan isäntä pannut tiukasti vastaan--ja hänen mukanansa useat +muut, jotka muuten olisivat varmaan pysyneet ääneti. Tämä koulupuuha +oli saanut alkunsa Niemelästä. Mutta Vuorelan isäntä oli puolestaan +alkanut epäilevin silmin katsoa kaikkea, mikä oli tuloksena +tukkiajoilta tai muuten jossakin yhteydessä hänen seudullaan +tapahtuneiden mullistusten kanssa;--ja semmoista oli kaikki, mikä vain +Uusniemelästä lähti.--Se kuntakokous oli ollut riitainen ja meluisa. +Paha sanakiista oli syntynyt Vuorelan ja Niemelän välillä. Niemelä, +jota rovasti kannatti, koska oli innokas kansansivistyksen harrastaja, +pieksi suutaan taukoamatta. Sanoivat, että hän puhui kuin olisi hänessä +ollut Herran henki. Kiivastumatta, mutta punakkana ja kesken puhettaan +vähän väliä rovastiin vilkaisten hän lateli suuret ja leveät sanansa +Vuorelan eteen. Mistä hän ne kaikki olikaan onkinut! Hän vertasi tätä +kuntaa moniin muihin ja osoitti purevasti, kuinka paljon tämä oli +muista jäljessä; eihän täällä ollut ainoatakaan kansakoulua; täällä +oltiin kuin keskellä synkintä erämaata. Hän sanoi katkerasti viime +aikoina huomanneensa "taantumisen oireita"; oli ruvettu vastustamaan +kaikkia muitakin edistyksen pyrintöjä.--Hän tarkoitti vuorelaisia. +--Tämä pieni, mutta sitkeä joukkio oli hänen mielestään +"poisjuuritettava", sillä se oli "häpeäpilkku" tälle seurakunnalle--ja +niin edespäin. + +Semmoista ei Niemelä ennen ollut uskaltanut julkilausua. Mutta nyt hän +uskalsi, sillä hän tiesi, että rovasti kannatti häntä. Hän oli jo +aikaisin ruvennut hieromaan tuttavuutta rovastin kanssa, oli osoittanut +harrastusta rovastin toimiin, oli aina aulis häntä palvelemaan, oli +niinkuin rovastikin ruvennut puuhaamaan "kansan sivistyttämistä", +kansakouluja ja lainakirjastoja. Rovasti oli sanonut häntä "edistyksen +mieheksi". Saarnastuolista. + +Ja nyt oli Niemelä ensi kerran noussut julkisesti Vuorelaa vastaan. + +Kun muut jo alkoivat hävetä Vuorelan puolesta, katsoi tämä vain +tiukasti Niemelää silmiin, oljenkortta hyppysissään reviskellen. + +Niemelä lopetti vihdoin puheensa. Hän rykäisi, joi lasillisen vettä ja +pyyhki suunsa nenäliinalla. Ennenkuin hän rupesi rovastin viereen +istumaan, hän kysyi tältä kaikkien kuullen, eikö rovasti tuntenut +vetoa, kun ikkuna oli auki. Rovasti ei tuntenut vetoa, mutta nousi +kumminkin panemaan ikkunaa kiinni, jos näet joku muu tuntisi--ehkä +Niemelä itse... Niemelä ei voinut sallia, että rovasti ennen häntä +saisi ikkunan säpit sijoilleen, ja kiirehti sentähden hänkin niihin +käsiksi. Lähimpänä istujat nousivat seisaalleen, jokin tuoli kaatui, ja +tätä tyhjää hälinää kesti kauan. Ennenkuin Niemelä pääsi kovaäänisestä +naurunhahatuksestaan herkeämään ja ennenkuin rovastikaan oli jälleen +sijoillaan, oli Vuorelan isäntä jo sanottavansa sanonut. + +Ainoastaan muutamat harvat olivat sinnepäin korvaansa kallistaneet. + +Vuorela puri huulensa yhteen. Tapahtui ensi kertaa, ettei vanhan +Vuorelan sanoja kuultu. + +Kun ei kukaan sen enempää puhunut, äänestettiin lopuksi. Mutta +äänestyksessä oli koulun vastustajia enemmän kuin puoltajia. Ja +koulupuuha meni sillä erää Vuorelan tahdon mukaan myttyyn. + +Niemelä vietiin sen sijaan rovastin kääseissä pappilaan vierailemaan. + +Jonkin viikon kuluttua Vuorela huomasi Suomettaressa maaseutukirjeen +kotikunnastansa. Siinä kerrottiin katkerasti viimeisestä +kuntakokouksesta, mainittiin ylistellen rovastin valistuneita pyrintöjä +ja puhuttiin ivallisesti "vanhoilla-olijoista", jotka muka kyllä omaa +etuansa osaavat valvoa, mutta kiristävät kukkaronsa suun, kun on +kysymys yleisestä kunnan edusta. + +Veri nousi silloin Vuorelan isännän päähän. Hänkö oli kunnan eduille +kylmänä ollut, hän, sen ensimmäinen ja toimeliain jäsen, vuorelaisten +päämies, jotka olivat tämän kunnan kanta-asukkaita ja sen ensimmäisiä +maanmuokkaajia ennenkuin uusniemeläisten nimestä mitään tiedettiinkään +--noitten niemeläisten, jotka olivat kaarnapalasina tänne tulleet, +jätteinä suurista tukinuitoista! + +Olisiko rovasti voinut tämän itse kirjoittaa? ajatteli Vuorela. Niemelä +ei olisi toki uskaltanut, eikä sanomalehti olisi koskaan semmoisen +miehen kirjoitusta painattanut. + +Ja sen jälkeen olivat rovastin ja Vuorelan entiset hyvät välit +rikkoontuneet. + +Ei siis kumma, että vanha rovasti hämmästyi nähdessään edessään Manun-- +tuon vanhan, kiivaan vuorelaisystävän. Rovastin pitkäripsiset, +hyväntahtoiset harmaat kulmakarvat nousivat korkealle ylös pitkin +ryppyistä otsaa. + +--Vai Vuorelalta terveisiä, vai niin, vai niin--vai niin? + +Vanha rovasti, jonka pitäjäläiset--uusniemeläisistä ei silloin tietty-- +olivat yksimielisesti paimenekseen pyytäneet, oli sydämessänsä +vuorelaisiin kiintynyt. He olivat tämän seudun kantaväestöä, kasvaneet +siihen kiinni kuin turve maahan. Mutta rovastin pyrinnöt tahtoivat +viime aikoina yhä useammin mennä vuorelaisten mieltä vastoin. Rovasti +oli itsekin siitä pahoillaan ja tunnusti syyn osaksi olevankin hänen +puolellaan, sillä hänhän oli itse entisestään muuttanut paljon +katsantokantaa juuri maallisten, kunnallisten asiain hoidossa. Hänestä +oli tullut lämmin kansansivistyksen harrastaja, ja hän puuhasi kouluja +ja kaikkea maallisen tiedon viljelystä. Suuri Snellmanin herätys oli +lyönyt häneenkin leimansa, innostanut vanhan sydämen ja juottanut uutta +toimintakykyä niihin suoniin, jotka muuten jo olisivat alkaneet kuivua +ja väsähtyä hervottomuuteen. + +Ja hänen tietysti täytyi kannattaa sitä kunnan miestä, joka häntä sekä +ymmärsi että toimillansa kaikin puolin auttoi--Niemelää. + +Mutta vaikka rovastin oli näin yhä enemmän taivuttava niemeläisten +puoleen, oli hänen vanha sydämensä kumminkin vuorelaisten. + +Rovasti käski Manua istumaan. Ja he puhuivat pitkään keskenänsä, +isännästä ja pojasta. + +Lopuksi rovasti sanoi tulevansa Manun mukana Vuorelaan. Ehkä hänen +käynnistään jotakin apua lähtisi. + +Vuorelan isäntä oli hyvillään rovastin tulosta. Oli kuin olisi vanha +ystävä tullut sovinnon kättä tarjoamaan. Mutta kunnan asioista ei +Vuorela tahtonut puhua mitään. Ei myöskään tuosta maaseutukirjeestä +tullut mitään puhutuksi. He eivät kumpikaan tahtoneet kajota asiaan, +joka oli heidän ystävyytensä väliin tullut, vaan koettivat rakentaa +uutta sopua vanhan erimielisyyden päällitse. Rovasti puhui sentähden +Vuorelan perheasioista, ja Vuorelan isäntä puolestaan puhui nyt niistä +mielellään. + +--Herrassa nukkunut vaimosi, sanoi vihdoin rovasti,--oli toimeliaimpia +emäntiä mitä täällä tunnen. Hän lienee sinuakin elähyttänyt, koskapa +nyt olet näin hiljaiseksi vaiennut. + +Mutta Vuorelan isäntä ei ruvennut nytkään sinnepäin vastaamaan. + +Rovasti ei sen enempää yrittänyt, vaan tunkeutui yhä lähemmäksi toista +asiaa, joka oli nähtävästi hänen sydämellänsä. + +--Viimeiseksi puhuin vaimosi kanssa Heikki-pojastanne.--Niinkuin +tiedät, on poikasi minunkin silmäteräni.--Olihan puhe siitä, että poika +pantaisiin oikeaan lukumiesten kouluun--Helsinkiin. + +Isäntä nosti vähän naurahtaen katseensa: + +--Oliko Kreetakin myöten? + +--Niin, tiedäthän sen itsekin, vastasi rovasti rykäisten.--Hän pani +vastaan. Äidin sydän ei semmoiseen eroon taipunut. Mutta nyt tahtoisin +kysyä, mitä sinä asiasta arvelisit? + +Ja kun Vuorelan vastaus viipyi, niin rovasti jatkoi itse: + +--Et sinä tunne ajan merkkejä. Sinä luulet tekeväsi kaiken, mitä +sinulta vaaditaan, kunhan pidät maasi lannassa ja ojitat peltosi. Mutta +sinä, Vuorela, et tiedä velvollisuuksistasi kansalaisena. Ihmisen ei +ole uhrattava ajalliset voimansa yksistään oman maansa, minä tarkoitan +oman peltonsa, niittynsä, ojansa ja aitansa hoitamiseen, vaan kunnon +kansalaisen on vaalittava suurta isänmaatansa, se on, kaikkien +suomalaisten yhteistä maata. Meidän on jokaisen uhraaminen sen +sivistyksen ja edistyksen hyväksi. Meidän on lähetettävä lapsemme +korkeimpiin suomalaisiin sivistyskouluihin, joita nyt isänmaan ystäväin +toimesta on tarjolla, valmistaaksemme heistä oppineita ja viisaita +kansalaisia, jotka pystyvät kulkemaan sivistyksemme etuvartioina.-- +Olemme näet siellä Helsingissä suurilla uhrauksilla perustaneet +suomalaisen alkeisopiston, jonka oppilaat pääsevät kahdeksanvuotisen +oppijakson suoritettuaan suoraan yliopistoon. Ja sieltä sitten on tie +avoinna vaikka minne, niin hyvin papiksi kuin hallitusmieheksi tai muun +tieteen korkeimmalle huipulle.--Niin, mutta tiedäpäs, Vuorela, että +tämä kaikki on rahoja maksanut--niin, niin:--suuri on ollut Suomen +miesten uhraavaisuus. Ja Suomen naisten sitten! Niistä on moni luopunut +kultaisista koristeistaan, päästänyt renkaat korvistansa voidakseen +osaltaan edistää asiaa. Ja Herra on siunannut tätä kansansa suurta +rakkauden työtä!--Mutta niinkö on sitten käyvä, että ne, joita varten +näin paljon on uhrattu, ovat välinpitämättömiä? Pitäisikö meidän +pelätä, että vastaperustettu koulu jää oppilaita vaille? + +Vuorelan isäntä katseli ajatuksissaan eteensä. Oli niinkuin suru +emännän kuoleman tähden jälleen olisi käynyt häneen kiinni ja +satakyntisenä petona istunut hänen päänsä kimpussa. Sitten hän taas +tuli niinkuin järkiinsä ja jatkoi tyynenä keskustelua. + +--Kyllähän saattaa niin olla kuin rovasti tässä on puhunut. Ja +tarvitaanhan sitä nyt entistä enemmän sekä hengellisen että maallisen +järjestyksen valvojia, pappeja ja vallesmanneja. Mutta mekin talonpojat +tarvitsemme miehemme. Ei auta meidän luopua ainoasta lapsestamme.-- +Hukkaan menisi koko työni ja kaikki vaivani, jos kadottaisin ainoan +perilliseni. Sama on, jos hänet sitten kouluunkin lähetän. Se on +niinkuin antaisin hänet silloin pois ja lahjoittaisin Helsingille. Ei +tule vuorelaisten eikä niemeläisten osaksi se hedelmä, jonka niin +hänestä kasvatan. Kenenkä hyväksi tuleekaan. Ehkä on järkeni sitä liian +hidas ymmärtämään.--Mutta minä olen jo vanha mies,--täällä kotona minä +tahdon nähdä oman kylvökseni hedelmät. + +Rovasti istui kauan mietiskellen. Pari kertaa hän oli puhumaisillaan ja +katsahti silmäkulmainsa alta Vuorelan isäntää, mutta ei puhunut +ennenkuin Vuorela alkoi kääntää keskustelua toisaanne. + +--Minä tahdon vielä siitä samasta asiasta,--sanoi hän, rykäisi ja +työnsi tuolinsa likemmäksi Vuorelaa. + +--Miksi luulet, että Niemelä ottaa sinusta etusijan, noin +kuntakokouksissa, tarkoitan, ja muutenkin missä sananvuoroa käytetään? + +Ja rovasti näki osuneensa jo nyt oikeaan kohtaan, sillä Vuorelaa +hytkäyttivät nämä sanat niinkuin hevosta piiskan napaus. Ja rovasti +jatkoi näin: + +--Sinä olet nukkunut, Vuorela; pitkää karhun unta olet nukkunut!--Ja +herättyäsi nyt et sinä näe etkä ymmärrä, että uusi voima on sillä välin +tullut maailmaan. Se on sivistyksen voima. Ja se on maalliselta +kannalta katsoen uusi mittakaava, jonka mukaan ihmiset arvostellaan. +Kun et tahtone silmiäsi ummistaa ja päästä näkemästä Jumalan teitä, +niin sinun pitää myöskin nähdä, että Herramme on tämän mittakaavan +hyväksynyt. Se on tullut Herran omaksi mittakaavaksi. Sillä sinun pitää +näkemän, että niitten käy tässäkin maailmassa hyvin, jotka sivistykseen +ja tietoon pyrkivät--paremmin kuin niitten, jotka pimeydessä tahtovat +pysyä. + +Ja taas katsahtaen kulmiensa alta Vuorelaan rovasti sanoi painavasti: + +--Vai miksi luulet Niemeläisten käyvän hyvin? Miksi luulet ihmisten +korvain heidän puoleensa kallistuvan?--Eikö siksi, että he puhuvat +sitä, mitä ovat kuulleet sivistyneitten opettavan, sitä, mitä ihmiset +täällä eivät vielä tiedä? Ja uutta on ihmiskorva harras kuulemaan.--He +ovat heikompaa sukua kuin Vuorelan kantaväki, paljon heikompaa, ja +kumminkin he vievät voiton sinulta, kuntamme juurelta?--No? No, +Vuorela? Mitä siihen sanot? + +Ja Vuorela vaipui mietteisiin. + +Rovasti antoi hänen jonkin aikaa rauhassa mietiskellä. Sitten hän +ikäänkuin tapaillen Vuorelan sisimpiä ajatuksia sanoi: + +--Tietysti, tietysti; sinä olet liian vanha ryhtyäksesi Niemelän kanssa +kilpajuoksuun. Eihän sinusta ole sanomalehtien lukijaksi eikä +kirjoittajaksi.--Tottahan luit Niemelän maaseutukirjeen?--Hi-hi-hi-- + +--Niemeläkö se--? + +--Sehän se--! Mutta annahan olla!--Niinkuin sanoin, sinä olet liian +vanha päästäksesi niissä asioissa hänestä edelle. Mutta siksi juuri +sanon: kun olet itse liian vanha, niin onhan poikasi sitä nuorempi. +Pane poikasi kouluun, kyllä hän aina Niemelän saavuttaa.--Eikä +Niemelällä ole perillistä.--Lukekoon poika ylioppilaaksi ja palatkoon +sitten jälleen isänsä maalle täyttämään ja lopettamaan mikä sinulta on +jäänyt keskeneräiseksi. + +Vuorela nousi seisaallensa ja meni uunin luo piippuansa kopistelemaan. +Kun hän jälleen kääntyi rovastiin päin, punersi täysi piipunpesä yhtenä +hehkuna. Hänen kasvonsa alkoivat kirkastua. Jotakin eloa välähti hänen +katseensa sammuvassa valossa. + +--En voi sanoa, virkkoi hän vihdoin tyynesti,--että rovastin puhe olisi +ihan perätöntäkään. Mutta jäisiköhän se Heikki matalan kattoni alle, +jos hän kerran lukeneena herrana tänne palaisi? + +--Väärin puhut sinä Vuorela meistä lukumiehistä.--Olenhan minäkin +lukumies ja enkö ole tätä sinun kotikuntaasi rakastanut niinkuin +omaani? Koko ikäni olen täällä työskennellyt,--ja eiköhän minut tänne +haudattanekin. + +--Kyllähän rovasti--sanoi Vuorela liikuttuneena,--ja toistahan +olisikin, jos Heikistä pappi tulisi;--miksi en kuuntelisi Heikkiäni +oman kotikirkkomme saarnastuolista. Enhän parempaa voisi toivoakaan-- + +--No niinpä niin.--Jollei hän auran kurkeen tahdo tarttua, niin +katsotaan, ehkä on tilaa minun vieressäni--jos silloin vielä eletään. +Emmehän tulevaisia tiedä. + +Mutta kun rovasti nyt oli oikean säikeen päässä, ei hän enää +hellittänytkään. Hän tuli usein Vuorelaan, ja heistä kasvoi entistä +ehommat ystävykset. + +Ja kun samasta asiasta kerran tuli puhe, niin Vuorela ilmaisi +päättäneensä lähettää Heikin Helsingin kouluun. + +--Siinä teet oikein?--sanoi rovasti vain puristaen Vuorelan kättä. + +Vuorelan isäntä oli siis ymmärtänyt rovastin puheen tuosta maailman +uudesta voimasta, jota sanottiin sivistykseksi--ja hyväksynyt rovastin +ehdottaman taistelutavan niemeläisiä vastaan. + +Tuli päätetyksi niin, että Heikki laitetaan Helsingin vastaperustettuun +suomalaiseen alkeisopistoon; että hän käytyään sen läpi suorittaa +ylioppilastutkinnon, mutta sitten sen enempää lukuja jatkamatta +antautuu maanviljelykseen. + +Siitä tulisi sitten niemeläisten vallan loppu. + +Vuorelan isäntä oli tämän jälkeen kuin toinen mies. Jotakin uutta oli +tullut hänen ajatuksiinsa.--Iloisuus palasi vanhaan Vuorelan taloon, +levisi koko perheeseen, työväkeen ja kaikkeen ympäristöön. + +Ja rovasti hykerteli käsiään. Hänelle oli vain pääasia, että hän oli +saanut taas yhden oppilaan lisäksi. Kolme hän oli tätä ennen saanut +liikkeelle--naapurikunnissa; ja nyt neljännen vihdoin tästäkin, joka +muuten oli kuuluisa vanhoillisuuden pesä. + + + +II. + +Siihen aikaan kun ikuiset hongikot vielä peittivät Suomen harmaita +kallioita ja kanervaisia saloja, joissa ei ollut vielä kuin tikalla ja +palokärjellä kolistelemista, siihen aikaan myöskin Suomen pienoiset +kaupungit sisävesistöjen varsilla tai meren rantamilla, loppumattomien +taipaleitten erottamina ja kaikkea yhdyssidettä vailla, viettivät +tuskin tuntuvaa elämää kukin erikseen oman hiljaisen kirkkonsa +ympärillä. Jokapyhäisellä saarnallansa kirkkoherra tyydytti niiden +henkiset tarpeet, ja kunkin maallisia tarpeita taas punnitsivat +isällisellä tarkkuudella kaupungin kauppiaat. Ammattitaito ja hiljainen +ahkeruus oli porvariston ainoa ylpeys; ja vanhojen ruotsinaikaisten +tapojen säilyttäminen pyhänä oli säätyläisten ainoa huoli. + +Pääkaupunki kaukana merenrannalla ruotsalaisine yliopistoineen ja +kouluineen, sekin eli omaa elämäänsä, tuntematta yhteyttä sen maaperän +kanssa, jolle se vähitellen kasvoi. + +Mutta juuri kesken tätä kuollutta rauhaa oli siellä sen lukumiesten ja +hengenpalvelijain joukossa joitakuita, jotka kulkivat kuin Jumalan +kipinä sydämessä. He alkoivat puhua isänmaasta ja rakkaudesta kansaan. +Ja he hakivat sanoja ilmaistakseen muille sitä elämän väkevää voimaa, +joka alkoi pulputa heidän veressään; eivätkä mitkään sanat olleet +heille kyllin suuria ja voimakkaita. Mutta kipinä syttyi toisiinkin ja +leveni levenemistään. + +Kävi kuin heräämisen ensi värähdys ihmissieluissa. + +Se oli uusi oppi. Tuntemattomalla, suurella voimalla se puhui sydämeen: +rakasta kansaasi! + +Se oli Hegelin oppi, jolla hän on lamauttanut Napoleonin +maailman-voittaneet joukot ja perustanut Saksan; eikä se oppi ollut +muuta kuin: rakasta kansaasi! + +Opin tullessa meidän maaperällemme oli täällä vastassa pietismi--tuo +pitkien talvihämäriemme kasvattama kulttuuriliike, jäykkiä +uskonnollisuuteen vajonneita sydämiä. + +Mutta oppi löysi tiensä sen ajan nuorempaan sukupolveen. + +Heidän sielussaan eivät vanhempain hartaat pietistiset opit, jotka +olivat joskus tuntuneet kuivilta ja ainoastaan alituisesta kuulemisesta +mieleen painuneet, olleet missään ristiriidassa ajan uuden aatteen +kanssa. Päinvastoin ne vasta sen avulla saivat selityksensä ja +ajatuksensa. + +Äiti oli opettanut: noudata Jumalan tahtoa! + +Ajan hengetär opetti: rakasta kansaasi! + +Kun nuo kaksi oppia pääsivät samaan lämpimään ihmissydämeen, täytyi +niiden luonnostaankin yhtyä yhdeksi ainoaksi: Jumalan tahto on, että +rakastat kansaasi! + +Ja katso! Äidin vaivalla istuttama opetus Jumalasta ja hänen pyhästä +tahdostaan leimahti mieleen kirkkaana ja selvänä kuin pohjoisen +talviyön tuli. Se muuttui eläväksi, maailmaa hallitsevaksi voimaksi, +täynnänsä pyhää henkeä ja väkevyyttä. Se ei ilmaissut enää ainoastaan +omantunnon lakia hiljaiselle, maailman hyörinästä pois vetäytyvälle +sielunelämälle, vaan muuttui kaiken kansalaistoiminnan, kaiken julkisen +pyrkimyksen eläväksi laiksi. + +Ne miehet, joissa tämmöinen aatteen sulautuminen oli tapahtunut, +tunsivat sen suuren uudestisynnyttävän voiman itsessänsä. Se valaisi +heille elämän uudelta puolelta ja näytti uusia elämäntarkoituksia, +jotka vaativat heitä kokonaan itsellensä. Ja heidän täytyi kummastua +sitä laajaa hengen valtaa, joka oli näin tullut heidän käsiinsä. + +Sillä mihinkä he koskettivatkin, siinä heti tuntui heräämisen liike; +siinä heti sulivat jäiset siteet, jäykistyneet muodot muuttuivat +elimellisiksi ja alkoivat kehittyä. Heidän harras, hilpeä työnsä ja +alttiit, ilomielin tehdyt uhrauksensa kantoivat hedelmää pikemmin ja +tuhat kertaa runsaammin kuin he olivat voineet aavistaa. He näkivät +aamun sarastavan kaikkialla. Ennen alastomat kalliot ruohottuivat, +vaiennut laulu alkoi kajahdella. Syntyi suomalainen koulu, virisi +Suomen runotar, elpyi Suomen taide. Ja nousi suomen soinnukas kieli +uutena tulokkaana sivistyskielten rinnalle. Loppumattomalta näytti +uuden syntymyksen alkanut sarja. + +Ja he seisoivat sankareina meidän heränneen kansamme edessä. He olivat +meidän suuria miehiämme. + +Siinä koulussa, joka oli tämän herätyksen ensimmäisiä tuotteita, sai +Heikkikin kasvatuksensa. Hän tuli ylioppilaaksi silloin kun +isänmaallinen innostus yliopiston nuorisossa oli palavimmillaan. + +Vastapainoksi puhtaasti kansalliselle, suomalaiselle herätykselle +olivat muutamat maan hallitusmiehistä ja vaikuttavimmista henkilöistä +allekirjoittaneet liberaalisen eli sittemmin valeliberaaliseksi sanotun +puolueohjelman, joka julkaistiin sanomalehtien ja lentokirjojen avulla +yli koko maan. Se sisälsi kaikenlaisia hyväksyttäviä periaatteita, oli +kokoonpantu verrattoman kaunispukuiseen muotoon, mutta samalla ylevällä +virallisuudellaan ja hallitsevalla isällisyydellään koetti himmentää +ja tieltänsä tunkea sitä kansallista liikettä, joka tuoreena ja +itsenäisenä kuin keväinen ruoho pyrki kasvamaan joka paikkaan. + +Kansallisen herätyksen jo vanhentuvien miesten keskuudesta nousi +silloin vielä kerran Juhana Vilhelm Snellman, liikkeen varsinainen +aloittaja ja tunnustettu päämies. Hän julkaisi Morgonbladetissa +kuuluisan kirjoituksensa "Dagbladspartiets program" ja tappoi yhdellä +iskulla koko valeliberaalisen puolueen. + +Kun liberaalit olivat koettaneet koristella ja tulevaisuuden varalta +suunnitella hallitus- ja virkamiehistön tietä, silloin Snellmanin oppi +puhui suoraan sen nuorison sydämeen, joka tullen uusista suomalaisista +kouluista alkoi tähän aikaan täyttää yliopistoa. + +Kun liberaalit mahtailivat vanhalla perintökulttuurilla, opetti +Snellman, ettei suomalaista kulttuuria vielä ole olemassakaan, että se +on vasta luotava. Hän ohjasi nuorison noille suunnattomille työaloille, +osoitti, kuinka paljon sillä on rakkauden kohdetta, osoitti sille +uusia, suuruuteen vieviä elämäntarkoituksia. + +Ja nuo suomalaiset talonpoikaistulokkaat, nuo ujot pojat vielä +kehittymättömine kasvoineen, silmät palaen totuudenrakkautta ja koko +olemus uhkuen tuntematonta, vasta hapuilevaa kehittymisen +mahdollisuutta,--he ymmärsivät Snellmanin opin sydämensä koko +syvyydellä. Tuskin Snellman itsekään lienee osannut aavistaa sen +vaikutuksen voimallisuutta, jonka hänen oppinsa synnytti juuri noissa +yliopistoon tulleissa kansan omissa lapsissa. Snellman oli kyllä +lausunut aatteensa käytännöllisen toteutuksen olevan siinä, että +sivistyneet lähestyvät kansaa ja pyrkivät siihen sulautumaan. Mutta +tätä käsitettiin monella tavalla. Teoreetikot puhuivat mieluummin +"kansallisuudesta" ja sen "hegemoniasta"; toiset ymmärsivät "kansalla" +jotakin valtiollista kokonaisuutta.--Mutta nuoriso ei liene tehnyt +erityistä tiliä itselleen tuosta käsitteestä. Se tyytyi siihen, että +"kansan" nimeä mainitessa kotoisen seudun viehkeä, päivänpaisteinen +näky välähti mielessä ja kuvastui sen tuttu väestö auroineen, +karjoineen, laitumineen. Se oli yliopistoon tullut vain valmistuakseen +kansan palvelukseen. Sivistys oli vain kansaa varten. Kansaa ei ollut +ainoastaan lähestyttävä, vaan siihen oli kokonansa uppouduttava, +sulauduttava. Nuoriso käsitti Snellmanin opin sanasta sanaan: +suurena, mahtavana vaatimuksena luopua kaikista turhamaisuuden, +yhteiskunnallisen maineen, vallan, rikkauden ja persoonallisen onnen +pyyteistä sekä vannoutua kansan palvelukseen, pitää kansan etua kaiken +toiminnan aiheena, uhrautua kokonaan sydämineen, toiveineen, +tarkoituksineen tuolle kotoiselle kansalle, jota piti kuolemaan asti +ylitse kaiken rakastaa.---- + +Se innostus, joka ylioppilasnuorisossa oli näin leimahtanut +ilmiliekkiin, herätti koko maan huomion. Vanhemmatkin ihmiset +seurasivat tarkasti uutisia noista myrskyisistä ylioppilaskokouksista, +joissa suomenkieli ja suomenmieli tekivät ensimmäisiä ponnistuksiaan +päästäkseen ylivaltaan ruotsinkielen ja ruotsinmielen rinnalla. +Saavutettujen voittojen kunniaksi vietettiin juhlia ja pidettiin +puheita, joissa innostus kuohui yli äyräitten. Kenenkään syrjäisen +kokemukset eivät riittäneet ennustamaan mitä olisi tapahtuva huomenna +tai ylihuomenna. Sillä nuoriso kulki omaa tietänsä, jota eivät +määränneet vieraat kokemukset,--se meni eteenpäin niinkuin valon +lapset, uutuutta ja totuutta kohti--niinkuin olisi kulkenut ennen aivan +käymättömiä teitä, niinkuin olisi jo huomenna voinut näyttää maailmalle +jotakin ennen kuulumatonta, suurta, aavistamatonta. + + * * * * * + +Heikki oli ylioppilaaksi päästyään vain hätimmiten pistäytynyt kotona. +Isä olisi tahtonut häntä kohta jäämään Vuorelaan ja alkoi jo olla +tiukkana. Mutta sitten tuli sinne vanha rovasti käymään Vuorelan +valkolakkista nähdäkseen. Ja kun hän näki nuoren Heikin ja kuuli hänen +innokkaan puheensa, niin kiertyi kyynel rovastin silmään: "Niinhän sitä +mekin ennen--aivan tuolla tavalla!"--Hän puhui sitten kahden Vuorelan +kanssa, ja isä vihdoin taipuikin; arveli, että olkoon vaan sen vuoden +vielä Helsingissä. + +Ja Heikki palasi Helsinkiin. + +Ja oli sen vuoden siellä. + +Ja juuri sinä vuonna virisi ylioppilas-elämä ylimmilleen. Heikki +antautui sen pyörteeseen hehkuvin innoin, sillä johtajat pitivät +hänestä paljon ja olivat ottaneet hänet sisimpään seurapiiriinsä, missä +he pitivät tulisimmat isänmaalliset puheensa ja takoivat rohkeimmat +puoluetuumansa. + +Kun kevät alkoi lähestyä, tapahtui vihdoin suomalaisten ratkaiseva +voitto. Kaikki horjuvimmatkin saatiin innostumaan, ja suurella +enemmistöllä ylioppilaskunta päätti toimeenpanna juhlan, jossa +suomalainen henki tulisi vallitsevaksi ja ruotsinkielelle myönnettiin +vain toisarvoinen asema. Se olisi kokonaan suljettu pois, jos olisi +oltu varmat kaikista niistä, jotka nyt saatiin äänestämään suomalaisten +kanssa. Mutta niiden joukossa oli paljon semmoisia, jotka puhuivat +oikeudesta ja kohtuudesta ja olivat horjuvaisia. + +Ne olivat kukistetut jo nytkin nuo ruotsalaiset. Ne kulkivat +masentuneina ulos ylioppilastalosta, jossa olivat tähän asti vielä +olleet ylimmässä vallassa. Ja oli kuin heidän mukanansa olisivat +vaeltaneet ulos tästä talosta vanhat ruotsalaiset muistot ja +traditsionit ja tarinat.----Eteisessä yksi ja toinen vain nyykäytti +hyvästiksi päätä jollekulle tutulle jäävien voittajien joukossa, jotka +nyt virtasivat kirkkain kaasuliekein valaistuun ylioppilassaliin +voittojuhlaansa viettämään. + +Se juhla oli kohta täydessä vauhdissa. + +Mutta kesken kuuminta nousi eräs päättäväisen näköinen, pitkä +nuorukainen pöydän päässä ja kilisti lasia sanoakseen jotakin. Hän piti +innokkaan puheen saavutetun voiton kunniaksi, mutta lopetti jostakin +syystä varoittavalla huudahduksella: "Hyvät herrat, tähän asti, mutta +ei edemmäs!" + +Jotkut vastasivat hänen puheeseensa epävarmoin hyvä-huudoin, toiset +alkoivat keskustella ja väitellä. Mutta silloin nousi sijaltaan eräs +johtajista, ja sali hiljeni äänettömäksi. Hän tahtoi säälimättä +alastomaksi paljastaa sen kerrassaan raukkamaisen periaatteen, joka +piili edellisen puhujan kehoituksessa. "Mekö emme menisi eteenpäin +kertakaikkiaan valitsemallamme tiellä!? Me, jotka olemme ottaneet vasta +ensimmäisen askeleen! Me, jotka vasta alamme!--Huono on se ääni, joka +nyt huutaa seisahdusta. Eteenpäin nyt jos koskaan! Porttien ja esteiden +täytyy edessämme aueta selko selälleen, ja missä ne eivät aukea, siellä +me ne kukistamme, siellä me ne muserramme, siellä me ne maahan +ruhjomme!!!" + +--Eläköön!!! rämähti hänelle vastaukseksi kuin yhdestä suusta. + +Se oli johtaja. + +Kuinka monet olivat epäilleet ja tunteneet epävarmuutta! + +Ja kuinka monen hän noilla voimakkailla sanoillaan sai heittämään +epäilyksensä ja yhtymään "punaisten" joukkoon! + +Riemuhuutojen kaikuessa häntä kannettiin nojatuolissa ympäri valaistua +salia. + +Siihen juhla päättyi. + + * * * * * + +Heikki tuli myöhään kotiinsa, kolmannessa kerroksessa olevaan pieneen +huoneeseen. Hän oli vielä aivan haltioissaan kaikesta siitä, mitä oli +tapahtunut. + +Isänmaallinen innostus oli tänä iltana syöpynyt hänen mielialaansa, +tehnyt sen niin juhlalliseksi, että hänestä oli aivan outoa antautua +tavallisiin jokapäiväisyyksiin, riisuutua ja panna maata. + +Hän vieritti uutimen ylös ja aukaisi molemmat ikkunanpuoliskot. Kuu +valahti syvälle huoneen sisustaan, ja ilmassa oli varhaisen kevään +täyteläs henki. Heikki seisahtui ikkunan ääreen ja painoi ohimonsa sen +pieleen;--niinkuin voi tehdä vain yksin ollessaan. + +Koko Aleksanterinkatu oli kuun valossa, hiljaisena, tyynenä, rauha +kaikkialla, ei yksikään ajuri rämisyttänyt katua, hiljainen nukkuva +rauha kuun valvoessa. Mustat, kosteat kattopellit kiiltelivät siellä +täällä, mutta missä oli valkoista rapattua kivimuuria, siellä kuu +tuhlasi valoa koko terältään piirustaakseen rakennusten seinille +ylhäältä katsottuja varjokuviansa talojen piipuista ja tikapuista. Ja +kivetty katu tuolla alhaalla näkyi pienimpiä erikoisuuksiaan myöten.-- +Mutta kaikki tämä meni pieneksi vähäpätöiseksi leikiksi, kun katsahti +taivaan äärettömään tummansiniseen pimeyteen, jossa tähdet siristivät +ja kuu siirtyili hiljalleen eteenpäin yksijonoisten höyhenpilvien +lomitse. + +Heikki muisteli mielessään vielä kertaalleen kaikki tämäniltaiset +tapaukset. Moni kohta pani hänen sydämensä sykähtämään. Hänkin oli +pitänyt puheen,--ensimmäisensä. Se oli kysynyt häneltä sanomatonta +uskallusta. Mutta kerran alkuun päästyään hän oli saanut äänen +valtaansa. Hän oli itsekin innostunut ja puhui ex tempore.---- +Erittäinkin oli loppu onnistunut. Kaikki olivat seisoneet äänettöminä +ja uteliaina.--"Hyvät herrat!" oli Heikki sanonut lopuksi, "se Sampo, +jota Kalevalan urhot olivat onnensa luojaksi turhaan tavoitelleet, jota +maailman alusta alkaen on tavoiteltu ja haettu, se Sampo on nyt +löydetty! Snellman on sen löytänyt! Se ei ole vaskea eikä kuparia; se +ei ole kultaa eikä hopeaa! Se on--meidän rakkautemme kansaan!!!" + +Nämä sanat olivat herättäneet yleistä huomiota, ja jotkut vanhemmista +olivat tulleet hänen kättään puristamaan ja esittämään veljenmaljaa. +Isänmaallinen laulu oli heti jälkeen kajahtanut laululavalta. + +Ja Antti, joka oli Heikin läheisin toveri ja johtomiehiä, sanoi, että +se oli suuri ajatus. + +Heikki oli puheellaan lupautunut "punaisinten" joukkoon. Hän oli nyt +hänkin ikäänkuin tehnyt valan isänmaallensa, horjumattoman, +peräytymättömän valan. Kaikki muut tarkoitukset saivat siirtyä, +ainoastaan isänmaata oli tästedes palveleminen. + +Ja innostusta väräjävin huulin Heikki itsekseen kuutamoisen yön +hiljaisuudessa kuiskasi hänen puheensa jälkeen lauletun laulun sanat: + + "Jos sydän sulla puhdas on, + ja mieli vakaa, peloton, + niin yhdy meihin, tänne jää, + ja pyhä vanno vala tää: + Tää Suomenmaa mun toimen' saa; + sen eestä vaan + ma ainiaan + teen työtä saakka kuolemaan!" + * * * + * * * + "Siis vanno näin: + Ain' eteenpäin! + Ei oikeaan, ei vasempaan, + mutt' eteen eestä Suomen vaan!" + +Ja hän vannoi nyt mielessään toisen kerran, pyhästi, väräjävä rukous +huulilla. + +Ja vannoutuneen tunne oli autuas, se oli vapauttava; se selitti hyvin +paljon, se ratkaisi sovinnollisesti. Se antoi suorastaan loppumatonta +vakaumuksen voimaa, puhalsi jumalaista hehkua sieluun, kasvatti +mielikuvitukseen siellä ennen olemattomia kuvia, jotka uutuudellaan ja +voimallaan hurmasivat sydämen ja tainnuttivat mielen. + +Nyt oli hänellä käsissään kaiken henkisen suuruuden lunnassanat. Siinä +ne olivat, hän tiesi ne. Niistä oli nyt vain pidettävä kiinni: Rakasta +aina vain tuota suurta, tuota kokonaista! Pysy aina täällä henkesi +huipulla! Älä päästä luoksesi hajoittavaa jokapäiväisyyttä pikku +palveluksineen ja huolineen. + +Kuinka mitättömältä ja mielettömältä tuntuvat täältä ylhäältä yksilön +omaa etua tarkoittavat pyrinnöt! Kuinka kaukana on täältä itsekkyys ja +itserakkaus! Kuinka suurta on yhteishyvän takia uhrautuminen,--niin, +kuolemakin isänmaan vuoksi!--"vi sjelva må förgätna dö som vägen i dess +sjö!"---- + +Oi, kuinka elämä on sentään ihanaa ja suurta!-- + +Ja Heikki alkoi mielessään pitää puhetta. Hän oli seisovinaan korkealla +puhujalavalla, niinkuin tänä iltanakin. Hänen edessään oli ääretön +kuulijajoukko--ne olivat kuutamon valossa törröttäviä savupiippuja +talojen katoilla. Tuossa oli yksi, joka seisoi pää kallellaan +kuunnellen: tuossa toinen, joka katsoi miettien eteensä. Mutta kaikki +ne olivat hiljaa ja silmää värähdyttämättä kuuntelivat mitä puhuja +aikoi heille lausua. Oli se jännittävä hetki, jolloin puhujan +ensimmäistä sanaa vielä odotetaan. + +--Hyvät herrat!---- + +Ja kuulijajoukko värähtää, ottaa ikäänkuin askeleen lähemmäksi, on +yhtenä kuuntelevana korvana--. + +Puhuja alkaa ensin hiljaa, mutta paisuttaa sitten joka sanalla ääntänsä +rytmillisissä laineissa: + +------Te, jotka olette kokoontuneet tällä myöhäisellä hetkellä +neuvottelemaan siitä suuresta taistelusta, joka päivän valjetessa on +alkava, kuulkaa mitä minulla on teille sanomista! + +Ja koko kuulijaparvi hiljenee jos mahdollista vieläkin tyystimmin. + +Mutta tuolla takana oli joku muita pitempi savupiippu. Näytti niinkuin +itse Snellman olisi viitannut puhujaa luokseen ja sanonut ympärillä +seisoville: katsokaa tuonne, tuolla seisoo nuori ylioppilas +puhujalavalla, ottakaa vaari hänestä, hän on niitä valituita, kuulkaa +mitä hän sanoo! + +Ja Heikki tuli tästä niin liikuttuneeksi, että hän oli laskeutuvinaan +polvilleen tuon suuren miehen eteen ja nyyhkyttäen lausui sanat: + +--Ottakaa minut, ottakaa minut kokonaan! Minä olen teidän, minä olen +vannoutunut teille! Minä olen toteuttava ne toiveet, joita teillä on +minusta, minä olen tekevä vielä enemmän: minä annan elämäni teille! + +Joku ajuri rämisytti äkkiä hiljaista katua. + +Heikki vavahti kuin valveille. Hänen silmänsä olivat vettyneet, ja hän +kuivasi ne. + +Tuntui vähän kylmältä. + +Hän sulki ikkunan vielä viimeisen kerran katsahdettuaan kuutamoyöhön, +vieritti sitten uutimen alas ja sytytti viheriäkupuisen lamppunsa. + +Hän oli henkisesti ravittu, hän oli hyvin onnellinen. + +Kaikki, mitä oli pöydälläkin, hänen tutut, vanhat, pienet kapineensa, +paperiveitsi, mustepullo, kynät, harpin puolikas ja lakkapalanen siinä +sinisellä aluspaperilla, niitä hän nyt katseli vähän säälien, ja ne +puolestaan ikäänkuin pyrkivät hänelle onnea toivottamaan. + +Mutta merkillisimmältä näytti Heikistä hänen vanha viulunsa, jolla +hänen oli nuoresta pitäen aina ollut tapana soitella. Se tuntui aivan +kuin häpeävän olemustaan ja kiertyvän ujon kapeaksi tuolla riippuessaan +seinällä. + +Kuinka äärettömästi eri asioita olivat sentään harjoitella +viulunsoittoa ja pyhittää elämänsä suurille aatteille! + +Jos Antti--hän, joka oli johtomiehiä--olisi tullut tänne ja sattumalta +nähnyt tuon viulun, hän olisi varmaan halveksien kysynyt: "Soitteletko +sinä viulua?" Heikki olisi silloin tietysti naurahtanut ja ohimennen +sanonut, että se on vain vanha muisto isältä. + +Mutta pelkästä ajatuksesta Heikki otti viulunsa seinältä, pani sen +koteloon ja työnsi sängyn alle---- + +Vasta juuri ennen maatapanoa hän huomasi pöydällä jotain, jota siinä ei +tavallisesti ollut. Se oli kirje,--avaamaton, iltapostissa tullut. + +Heikkiä hytkäytti. Hän avasi kirjeen vähän levottomana. + + "Heikki-pojalleni! + + Nyt kirjoitan sinulle, rakas poikani, taas uudella käskyllä, että + tulet kotiin niin pian kuin asiat myöden antavat, meillä alkavat + kevätkylvöt nousevalla viikolla ja minun tahtoni on, että tulet jo + kohta kotiin, eihän sinusta muuten maanviljelijää koskaan tule, + jollet saa olla mukana talon töissä, ja minä olen jo vanha mies + enkä jaksaisi, niin myös tahdon sanoa Liisan puolesta terveisiä, + joka on emäntänä täällä vanhassa Vuorelassa, että hänkin pyytää + sinua kiiruusti tulemaan kotiin. Isäsi." + +Oli niinkuin Heikki olisi tullut jostakin korkeudesta alas. + +Oh, kuinka tämä putous tuntui katkeralta! + +Kevätkylvöt, likavesistä lirisevät purot, siat, lampaat, aidat, ojat, +lantatunkiot ja sontaiset rengit päivettyneine naamoineen, puukko +toisessa kädessä ja toisessa höyryävä peruna, ja koko väestö tapoineen +ja puheenparsineen. + +Sinnekö, sinnekö ikipäiviksi? + +Kaikki tämä tuli kuin hajoittava, raaka voima keskelle ihanaa aatteiden +maailmaa, ruhjoi alas kaiken ja levitti itsensä säälimättä sijaan. + +Oli niinkuin itku olisi tahtonut tuohon paikkaan tukahduttaa, mutta se +ei tullut edes silmiin asti. + +Heikki tunsi isänsä ja näki hänet nyt ihan kuin elävänä edessään,-- +hänen varman, tasaisen, mutta peräytymättömän luontonsa. Siinä ei +auttanut muu keino kuin totteleminen.--Tuon rauhallisen olennon edessä +meni säpäleiksi kaikki aatteellinen isänmaallisuus, niinkuin se olisi +ollut tyhjä tuulen tupa; kaikki purkautui samassa hetkessä, ja jäljellä +oli käytännöllinen todellisuus: Vuorelan saviset pellot ja isän kysyvä, +odottava katse. + +Ja tiesihän Heikki oikeastaan jo alusta asti, että hänen oli ennen +kuolemaansa maahan hautautuminen! Tiesihän hän, että ratkaisevan hetken +ennen tai myöhemmin täytyi tulla! Miksi se siis tuntui juuri nyt niin +katkeralta, niin sanomattoman masentavalta, aivan kuin olisi suu +ikuisiksi tukittu ja hengittäminen enää mahdoton! + +Niin, se tuli niin sopimattomaan aikaan, se tuli niinkuin takatalvi +kesken kesää; tuli pakkona kesken vapautta; tuli kaikkine +velvollisuuksineen ja ikävän jokapäiväisyyden ilmikuvana. + +Ah, jos saisi tuon horjumattoman, jäykän isän ymmärtämään. Hänen +silmiensä takana asui jokin salainen lempeys, jokin ääretön +mahdollisuus. Jospa jonakin hellänä hetkenä voisi tarttua kaksin käsin +hänen harmaantuvaan päähänsä ja kuiskata häiritsemättömän hiljaa hänen +korvaansa: isä, isä, annathan minun olla siellä, missä minua niin +sanomattomasti haluttaa? + +Ja isä täynnä pyhää ymmärrystä ei varmaankaan kieltäisi. + +He jäisivät sinne Vuorelaan, isä ja Liisa. Heikki kyllä heitä +muistelisi ja heille kirjoittelisi. Hän ei unohtaisi heitä koskaan, ei +edes sittenkään, jos häntä kannettaisiin kerran niinkuin tämäniltaista +johtajaa ympäri juhlasalia eläköönhuutojen kaikuessa.--Ja hän tahtoisi +silloin tällöin käydä siellä kotona. Silloin he olisivat hänestä +ylpeitä ja pitäisivät häntä hyvin hyvänä! + +Ja Heikin tuli äkkiä lämmin olla, hän hymähti sisäisesti, muisti jotain +lapsuudesta, ajatteli Liisaa. Liisa kyllä keinon tietäisi, jos olisi +täällä.--Ja taas hän myhähteli. Muisti jotain heidän välistään. + +Mitä jos isän saisi vielä ymmärtämään, suostumaan edes jonkin vuoden +ajaksi! Ja muutahan Heikki ei oikeastaan tarvitsisikaan. Vanhempana hän +kyllä tulisi maalle, sillä voihan sieltäkin isänmaan hyväksi vaikuttaa; +olihan Meurmankin elänyt suurimman osan ikäänsä maalla maata viljellen +ja kumminkin hän oli melkein kuin toinen Snellman. + +Toukokuun 12 päivänä oli ylioppilaskunta päättänyt viettää suurenmoisen +kansallisjuhlan Juhana Vilhelm Snellmanin kunniaksi. Tähän juhlaan +aiottiin kutsua ihmisiä kaikkialta ympäri koko maan, myöskin paljon +talonpoikia. Heikin ei tarvitsisi muuta kuin ilmoittaa isänsä +kutsuttavaksi---- + +Ehkä isä tänne tultuansa, nähtyään suurenmoisen kansallisjuhlan ja +kuultuaan kaikki siinä pidettävät puheet innostuisi hänkin ja tulisi +toisiin ajatuksiin Heikin tulevaisuudesta, huomaisi, että nouseva +kansansivistys olisi hukassa, jos kaikki isät hänen tavallaan +hautaisivat poikansa maanmyyriksi. + +Ja hän istui heti kirjoittamaan kirjettä isälle. + +Siitä tuli pitkä, kaunis kirje, jossa Heikki vaati isää välttämättä +tulemaan. Juhla tulisi olemaan niin suuri, ettei koskaan vielä +semmoista oltu nähty eikä kuultu. Sen tarkoituksena oli samalla saada +lähennetyksi sivistyneitä ja talonpoikia toisiinsa ja johtaa heitä +ikuiseen liittoon, yhteiseen työhön isänmaan palveluksessa.--Saisihan +isä sitten tutustua Heikin tovereihin, joihin Heikki oli ennättänyt +lujasti kiintyä, saisi kuulla itse Snellmanin puhuvan, näkisi Koskisen +ja Meurmanin ja monia muita isänmaan ensimmäisiä miehiä.--Liisa kyllä +hoitaisi taloutta sillä aikaa. + +Ja tämän kirjoitettuansa hän rauhoittui, riisui vaatteensa ja +heittäytyi vuoteelleen, vielä yhä muistellen siellä kaukana kultaisessa +kodissa olevaa isää ja Liisaa. + +Ja hän vaipui syvälle näihin kotoisiin muistoihin. Koko lapsuus kulki +hänen editsensä. Ajatus viivähti monessa muistossa ja kietoutui +lämpimästi hänen rinnallaan kasvaneen Liisan ympärille. Ja se pysähtyi +sen Liisan viereen, jonka hän oli kotona nähnyt jo täysikasvuisena +askartavan, kun hän oli siellä pikimmältään pistäytynyt ylioppilaaksi +tultuaan. + +Oli hetkiä, joina Heikki tunsi itsensä ihan kuin toiseksi ihmiseksi. +Hänen mieleensä silloin aina muistui äiti-vainaja ja Liisa ja isä ja +koko koti tapoineen ja pikku tapauksineen. Kaikki sen omituisuudet, +kömpelöt ihmiset ja pienet harrastukset, ne tuntuivat niin +ymmärrettäviltä ja rakkailta. Semmoinen lämmin, hyvä, kodikas tunne +pujahti kuin taivaista sydämeen ja pyrki kirkastamaan sen pimeimpiäkin +lokeroita.--Sitä vastoin kaikki, mikä oli niin sanottua suurta, +isänmaallista, aatteellista, innostusta, muuttui oudoksi, vähän +vieraaksi, ja pakeni kauas mustana keränä, joka muistutti sitten +olemisestaan vain pienellä painolla sydämeen. + +Mutta ennen näihin ajatuksiin nukkumista Heikki vielä kerran vavahti +valveille: koko tämäniltainen kokous välähti hänen mielessään ja +muistui kuutamossa vannottu vala. Kaikki tuo tuntui ikäänkuin +nuhtelevan häntä siitä heikkoudesta, johon hän oli langennut +antautuessaan noihin hentoihin kotohaaveiluihin. + +Oikeastaan ei tässä olisi saanut olla kysymyksessä mikään muu kuin +suoran vastauksen antaminen isälle. Heikki ei voinut tulla kotiin, +siinä kaikki. Olihan isänmaan etu toki suuriarvoisempi kuin mikään muu +yksityisen elämän kysymys. + +Tässä se juuri oli erotus suurten ja pikku sielujen välillä. Suuri +sielu ei olisi koskaan epäillyt katkaista mitä yksityistä sidettä +tahansa tuon suuren, tuon aatteellisen tähden, joka on kaikkien suurten +sielujen oikea elämänala. + +Eikä Heikkikään olisi epäillyt katkaista siteitään kotonsa kanssa. Ei +ainakaan siksi, että se olisi ollut hänen mielestään väärä teko. Se +saattoi olla päinvastoin hänen korkeampi velvollisuutensa. + +Mutta hänestä--ja sen hän tunnusti itselleen melkein häveten--hänestä +tuntui sanomattoman vaikealta alkaa asiasta puhetta isän kanssa. Kun +isä ei voinut aavistaakaan, että Heikki aikoo jättää Vuorelan! Ja kun +hän oli aina ollut siinä luulossa, että Heikki palaisi!--Se oli melkein +naisellista, kunpa vain ei suorastaan raukkamaista; mutta samalla +tuntui melkein mahdottomalta sitä voittaa. + +--Mikä omituinen kaksinaisuus on minun luonteessani! ajatteli Heikki.-- +Minun aatteeni, minun taisteluni hyvän puolesta, minun tulevaisuuteni-- +ja sitten minä itse! Jos toverini tietäisivät! Jos he tietäisivät,-- +että minä joskus, kun olen aivan, aivan yksin, ajattelen toista--huuh, +se on kauheata! He eivät suinkaan ihailisi minua! Jos he tietäisivät, +että minä oikeastaan syvimmässä itsessäni en ole muuta kuin hiljainen, +hyvänsävyisä poika, joka tahtoisi totella isää ja päästä Liisan luo, +rakastaa viulua ja kaikkea pientä, viatonta ja muiden huomiosta pois +jäänyttä----niin, niin, ja että minun oikeastaan tuli sanomattomasti +sääli ruotsinmielisiä, kun he siinä peräkkäin kulkivat ulos; että minä +saatoin toden teolla epäillä, kenen puolella oikeus oikeastaan oli!-- +Hyi, mikä minä olenkaan! Mitä vastakkaisia ajatuksia minussa voi olla! +Minussa on jotakin epäluotettavaa! + +Isänmaa, isänmaa, sinun luoksesi, sinun pyhän lippusi juurelle!--Oi, +jos he sen tietäisivät! Jumala minua siunatkoon ja varjelkoon---- + +Ja hän nukkui rukoukseensa. + +Lamppu jäi tuolille viereen palamaan, sihisi hiljaa itseksensä. Isän +kirje oli käpertyneenä sen vieressä. Saappaat olivat rinnakkain sängyn +jalkapuolella, toinen taittuneena, toinen ojona. + +Heikki mutisi jotain isänmaasta, mutta sitten nukkui sikeään uneen. + +Hänellä oli kaunis pää, kasvojen ilme ehkä vähän naisellinen, ohimot +vaalean kuultavat ja hienon suonen sinistämät. Tukka, vasta viime +aikoina vähän tummennut, kiharoitui niskassa ja korvan luona. +Ainoastaan alaleuassa oli jotakin, joka muistutti talonpoikaiskasvoja, +ja ehkä myöskin kiharat ohimoissa. + +--Maan tasalle kukistakaa! huusi Heikki ja kavahti istualleen. Hän +heräsi, sammutti lampun ja paiskautui jälleen kyljellensä. + + * * * * * + +Muutamia päiviä ennen juhlaa Heikin isä tulikin Helsinkiin. + +Heikki huomasi jo alusta pitäen, että koko retken tarkoitus oli +oikeastaan hänen kotiinviemisensä yhtä paljon kuin Snellmanin juhlan +näkeminen. Mutta siitä Heikki ei ollut millänsäkään. Kunhan juhla vain +alkaa,--se se sitten kyllä tekee vaikutuksensa. + +Eikä isä ollut mitenkään nyreissään. Päinvastoin laski leikkiä ja +naureskeli, kun he siinä astuskelivat kortteeriin rautatieasemalta. + +Isä ei ollutkaan mikään äkkinäinen täällä pääkaupungissa. Hänellä +näytti olevan aina kiireen tapaista, paljon tuttuja paikkoja käytävänä, +ja sukulaisiakin. + +--Oletko sinä sitä Vendla Friimannia täällä tavannut? sattui hän +kysymään. + +Vendla Friimannia! Voi sitä isää, mistä kaikesta se pitää huolta! Muut +elävät nyt suurissa juhlan puuhissa, ajattelevat henkisiä asioita tällä +suurella juhlan hetkellä,--ja hänellä on vain ne omansa mielessä. + +--Kuule, Heikki, tiedätkö missä se on täällä se vesihallitus,--olisi +sinne asiaa? + +Vesihallitus? ajatteli Heikki; jotakin semmoista hän tosin oli +kuullut.--Jos sillä olisi jotain yhteistä vesijohdon kanssa, niin +sitten ei se kai olisi kaukana Alppilasta. + +Toisen kerran isä puhui valtiokonttorista. + +Ei Heikki sitäkään tiennyt; ei tiennyt edes mikä se semmoinen konttori +olikaan. + +Ja niinä harvoina hetkinä, jolloin Heikki oli yhdessä isän kanssa, oli +tällä aina semmoista puhumista, josta Heikki ei ollut oikein selvillä. +Milloin hän kyseli raastuvanoikeuden istuntopäivistä, milloin puhui +Senaatin talousosastosta. + +Mutta jos isä olisi ottanut puheeksi kansallisaatteen, niin siitä +Heikki olisi tiennyt puhua. + +Isä vaan ei koskaan ottanut sitä puheeksi. Ja niin he rupesivat +juttelemaan vain Liisasta ja muista maalla olevista tuttavista,-- +niinkuin ei Heikin kanssa olisi muusta voinut puhuakaan. + +Ja isä seisoi siinä tyynenä selkäänsä uuninmuuria vasten nojaten, +piippu hampaissa; ja hänen poskensa punoittivat ja silmät kiilsivät +paljosta kahvinjuonnista tuttujen luona. Kunnes hän sitten vähitellen +taas rupesi tekemään lähtöä jonnekin ja katosi. + +Hänellä oli oma maailmansa.---- + +--Kuinka vähän se isä sentään tuntee minua! ajatteli Heikki, ja hämärä +turvattomuuden tunne käväisi sydämessä. + +Heikki katsahti kelloonsa ja kiiruhti juhlakomiteaan. + +Suuria valmistuksia tehtiinkin tätä lähestyvää juhlaa varten. +Kutsukirjeitä oli lähetetty ympäri maata. Ei ketään jätetty huomioon +ottamatta, kuuluipa hän sitten mihin yhteiskuntaluokkaan tahansa.-- +Juhlalla oli oleva semmoinen luonne, että siihen erotuksetta ottivat +osaa kaikki kansankerrokset, "koko kansa". Se oli yhdistävä +maanviljelijät ja valtiomiehet, talonpojat ja aatelismiehet, työmiehet +ja virkamiehet. Siinä piti ikäänkuin suuri sovintojuhla vietettämän ja +yhdellä yhteisellä lämpimällä kädenlyönnillä tasoitettaman mitä +vuosisadat olivat jättäneet rikkonaista eri säätyjen välille. + +Ei puuttunut niitä, jotka uskoivat tämmöisen suuren yhteisen +sovinnonteon mahdollisuuteen,--yhdellä kädenlyönnillä, yhtenä iltana, +yhden maljan huumauksessa. Miksi ei sama ääretön innostus, joka oli +koko nuorison muuttanut yhdeksi kokonaisuudeksi, voisi levitä +laajemmallekin, temmata mukaansa kaikki, koko kansan? + +Ja niin kutsuttiin suuri joukko tuntemattomia ja tunnetuita talonpoikia +eri tahoilta, kutsuttiin kaikki merkitsevimmät mahtimiehet, +vaikuttavimmat yhteiskunnan jäsenet,--kaikki yhteen joukkoon sopimaan +keskenänsä nuorison lämpimässä sylissä Snellmanin jalkain juurella. + +Vieraitten luku nousi moniin satoihin. + +Ja innokkaitten ponnistusten perästä onnistui kaikki mitä parhaiten. + +Juhlallisesti koristettuna kasveilla, köynnöksillä, kuvapatsailla ja +lipuilla oli suuri ylioppilassali, kun se illalla alkoi täyttyä väestä. +Sinne tultiin jalan, sinne tultiin vaunuilla; sinne tuli frakkiherroja +valkoisine hansikkaineen ja silinterihattuineen, baalipukuisia naisia, +jotka vaunuista astuttuaan yhtenä käärönä juoksivat ylioppilastalon +rappusia ylös. + +Ja salissa nuo komeavartaloiset naiset vaaleine, kukkasia täyteen +sirotettuine pukuineen loistivat silmiä häikäisevässä valossa. He +tunsivat olevansa juhlan juhlallistuttajia. Ja kaikki vähemmän +silmäänpistävät juhlavieraat katosivat heidän loistonsa taa. Kaasun ja +hajuvesien sekainen hurmaava henki täytti salin kirkastetut, korkeat +holvit.-- + +Kaikki oli valmiina. + +Juhlallisessa jännityksessä, hiljaisessa silkin ja haastelun sorinassa +oli koko sali; kunniavierasta vielä odotettiin. + +Jo rämähti lehteriltä juhlamarssi. + +Ovet aukenivat selälleen--ja siinä hän seisoi itse, tuo harmaapäinen +vanhus, Juhana Vilhelm Snellman. + +Hän astui vakaasti sisälle, hiljaa kumarrellen oikealle ja vasemmalle, +silmissä vilpittömän liikutuksen kyynel. + +Ja hänen editsensä aukeni tie taajassa väentungoksessa. + +Hänen olemuksensa oli teeskentelemätön. Olipahan niinkuin ainakin +vanhus, joka tuntee kohta päättävänsä raskaan päivätyön. Mutta varmuus +oli hänen esiintymisessään, joka ilmaisi selvää tuntoa siitä, että hän +oli tuon ympäröivän väkijoukon voimakas hengen johtaja. + +Hän oli tämän nuorison ehdoton ihanne, sen entusiasmin kohde, sen +jumaloitu Juhana Vilhelm Snellman. Mitä ominaisuutta hänen henkiseen +jättiläisvartaloonsa vielä olisi voitu ajatella lisäksi, joka olisi +voinut tehdä hänen kuvansa täydellisemmäksi?! + +Ja kun hän tuossa kulki vanhuuden jo vähän köyristämänä heidän riviensä +välitse, seurasivat he jokaista hänen liikettään ikäänkuin upottaakseen +mieleensä pienimmätkin erikoiskohdat tästä suuresta miehestä, jotta he +sitten tuleville sukupolville voisivat kertoa hänet nähneensä ja hänen +henkilöänsä kuvata. + +Hänelle pidetyn puheen perästä, jonka pilventakaisilla sanoilla +lausuttu, taivaita tavoittava ylistys liikutti kaikkien mielet, nousi +vanhus puhujalavalle. + +Hän kiitti kunnianosoituksesta ja kertoi sitten yksinkertaisin sanoin +elämänsä vaiheitten pääpiirteet; nuoruudestaan, miehuudestaan ja +vanhuudestaan. + +Ja nuoriso imi joka sanan syvälle itseensä. Kuulijat olivat kyllä +ottaneet tarkan selon Snellmanin elämäkerrasta, he olivat innokkaasti +lukeneet ja kuulleet puhuttavan hänen ponnistuksistaan ja +vastoinkäymisistään alkuaikoina, seuranneet ihastuneina kertomusta +hänen maineensa noususta. Mutta he eivät olleet vielä tätä kaikkea +kuulleet hänen omasta suustaan: kertomusta siitä, kuinka tullaan +suureksi mieheksi. Juuri niin kuin hän oli siksi tullut, niin hekin +tahtoivat tulla. Ei niinkuin muut, sillä keitä muita voisikaan +suuruudessa hänen rinnalleen asettaa! Mitä olivat kaikki maailman +Napoleonit häneen verraten! + +Kuinka suurta, kuinka jumalallista mahtaisi olla seisoa tuossa nyt +hänen sijassaan kaikkien ihastuksen ja jännitetyn huomion kohteena!-- +Eläköön, tuhatkertaisesti eläköön Snellman! + +Ja sitten he innostuksen temmellyksessä kantoivat sankariansa ympäri +juhlasalia kilpaillen siitä, kuka paremmin onnistuisi jumaloimistaan +osoittamaan;--he kantoivat niinkuin olisivat kantaneet oman +tulevaisuutensa ihannetta ja he huusivat kuin oman tulevaisuutensa +toiveille. + +Kun ensimmäinen huumaus oli sitten ohitse, katettiin saliin +suunnattoman pitkiä pöytiä ja syötiin uhkea illallinen. + +Lukemattomia puheita pidettiin vielä isänmaalle ennen juhlan +loppumista. Oli kuin olisi tahdottu soittaa rakkauden loppumatonta +äärettömyyttä. Ja kaikkia näitä puheita väritti omituinen liikutus, +jommoinen toisinaan valtaa ihmisen, joka on antanut almua.--Niinkuin +olisi tahdottu kertomalla kertoa: + + --Maa raukka, kuinka taisitkaan + niin rakastettu olla! + +----tuo maa, joka kaukana täältä valoisasta juhlasalista, köyhänä, +pimeän yön peittämänä ja mitään aavistamatta nukkuu untansa. + +Heikki oli kaiken aikaa pitänyt silmällä, ettei isältä vain jäisi +mitään kuulematta ja näkemättä. + +Hän itse puolestaan oli innostuksensa partaalla. Näin suurenmoiseksi +hän ei sentään olisi voinut kuvitella tämän illan vaikutusta. + +Ja tietysti se oli tehnyt yhtä syvän vaikutuksen isäänkin. + +Myöhemmin Heikki sai isän esitetyksi Antille. + +Heikki vähän pelkäsi isän puolesta, ettei tämä vain puhuisi mitään +tyhmyyksiä Antille. Antti arvosteli niin terävästi ja ankarasti +ihmisiä, erittäinkin juuri heidän järkensä puolesta. + +Ja kuinka pieneltä se isä näytti Antin rinnalla! + +Antti oli pitkä ja roteva, tumma, tuuheatukkainen, ja silmillä oli +luureunaiset lasit. + +Hän oli kaikkien naisten suosikki. Nuoremmat häneen rakastuivat ja +vanhemmat hellittelivät. + +Kaikkialla otettiin hänet vastaan ihastuksella--aivan huolimatta hänen +äärimmäisistä mielipiteistään, vaikka hän oli punaisista punaisin ja +innokkaista innokkain. Vanhoissa ylimysperheissäkin hän oli hyvä tuttu +ja liikkui siellä kuin kotonaan. Hän oli--niin sanottiin niissä +piireissä--todellinen jalokivi, vaikkakin vielä hiomaton. + +Mutta hänen sukuperäänsä ei kukaan välittänyt tiedustella. Eikä hän +itse mielellään puhunut kodistaan. Mutta Heikki oli kuullut, että +hänkin oli "kansan lapsi". Hänen vanhempansa olivat jossain kaukana, +vähäpätöisiä ihmisiä, aivan maineettomia; kukaan ei voinut olla utelias +heistä mitään tietämään. Ja siihen aikaan oli yhtä vähän tapana +kysellä, mistä kukin oli kotoisin, kuin tiedustella, kuka milläkin +varoilla eli. Kaikki nuoret elivät kansan rakkaudesta. + +Heikki jätti heidät kahden juttelemaan. + +Täynnä hurmaantunutta innostusta kulkiessaan väentungoksessa Heikki +vilaukselta näki eräässä syrjäisessä nurkkauksessa kaksi tovereistaan, +Ollin ja Eemelin. He istuivat nojaavassa lepoasennossa mitä tyynimmässä +keskustelussa keskenään, aivan kuin olisivat olleet jossakin tavallista +ikävämmässä iltamassa. He eivät kuuluneet "innostuneitten" joukkoon, ja +heidän seuransa tuntui vieraalta täällä tässä mielialassa. Heikki tunsi +sanomatonta ylenkatseen sekaista sääliä noita miesparkoja kohtaan. + +Hän oli mennä heidän sivuitsensa, mutta kun he hänelle hymyilivät ja +nyökäyttivät päätä, ei Heikki malttanut, vaan säälistäkin tuli heidän +luoksensa. + +--Mitä te täällä--? + +--Ei mitään;--arveltiin vain, että kuinka sinä meitä halveksisitkaan, +jos tietäisit, mistä juuri äsken puhelimme, sanoi Eemil. Ja he +nauroivat ystävällisesti. + +--Tiedänhän minä teidät!--No mistä? + +--Puhuimme vain siitä, kuinka alkuperäistä tuo teidän +ihmisjumaloimisenne sentään on. Se on aivan kuin kultaisen vasikan +palvelusta, näin syrjästä katsoen. Ihanhan te riehutte ja temmellätte +kuin pahimmat villit epäjumalan edessä! + +--Oh, te ette ymmärrä,--te ette ymmärrä hänen merkitystään ettekä +tiedä, mitä hän on kansallensa tehnyt! väitti Heikki kiivaasti. + +Häntä loukkasi heidän puheensa. + +Semmoista saattoivat nuo miehet puhua mukavassa rauhassa keskellä tätä +valtavaa kansallista juhlahetkeä, jolloin maailman kaikki suuret +voimat, sitä johtavat aatteet ja historian hengettäret ikäänkuin +liitelivät tässä salissa; jolloin Snellmanin oma jättiläishenki oli +vain jonkin askeleen päässä heistä! + +Heidän puheensa kuului Heikin korvaan pyhyyden saastutukselta. Hän +jätti heidät inhon tuntein. + +Virallisen osan päätyttä kokoontuivat jäljelle jääneet ravintolaan. +Siellä istuttiin pitkien pöytien ääreen vasta laitettujen boolien +ympärille. Juhlan jälkinäytelmä oli vielä jäljellä, puheet pitämättä +nuorison omille johtajille, juhlatoimikunnalle, tovereille ym. + +Kaikki nämä puheet otettiin vastaan yhä yltyvin innoin ja yhä +mieluisammin. + +Jokainen johtajista oli pitänyt puheensa, paitsi Antti, joka oli yhä +ollut keskusteluissa Heikin isän kanssa. Vihdoin he olivat eronneet, ja +Vuorela oli lähtenyt kotiinsa. + +Antti tuli muitten seuraan ja--kaikesta päättäen:--he olivat puhuneet +juuri Heikistä! + +Hän kääntyi kohta Heikin puoleen täytettyään lasinsa reunoja myöten. + +--Minä olen puhunut isäsi kanssa sinusta. No sinähän aiot jättää +yliopiston ja ruveta maanviljelijäksi?--Epäilemättä teet siinä hyvin +jalosti. Odota, saat kohta kuulla! Minä en ole vielä pitänyt puhetta. + +Ja ennenkuin Heikki ennätti mitään vastata, oli toinen jo kilistänyt +lasillansa boolimaljan reunaan. + +--Hyvät herrat!---- + +Häntä tahtoivat kaikki kuulla. + +--Meidän joukossamme on eräs toveri, joka on ehkä vielä suurelle osalle +läsnäolevista verraten vähän tuttu, mutta sitä paremmin tuttu häneen +välittömästi liittyvässä toveripiirissä.--Hyvät herrat! Se on mies, +josta hänen toverinsa ovat oikeutetut toivomaan mitä suurimpia, sanalla +sanoen, mies, joka kuuluu "siihen riveiltään yhä taajenevaan +kantajoukkoon ylioppilaskunnan nousevassa sukupolvessa, joka on kerran +paneva koko programmin toimeen"---- + +--"Eläköön K.P.T.!" ["Punaisten" seura] kuului joka taholta, ja boolin +huumaamia joukkoja tulvi kaikkialta:--"eläköön!"--Mutta kun he näkivät, +kuka piti puhetta, niin he vaikenivat, tulivat totisiksi ja asettuivat +hartaasti kuuntelemaan. + +--Hyvät herrat! Me kadotamme nyt tämän toverin riveistämme!---- + +--Mitä, mitä? Kestä on puhe? Kuka hän on?--meni yhtenä humuna kaikkien +suussa; eikä kukaan tiennyt. + +Mutta Heikki seisoi kalpeana, lasi vapisevassa kädessä. Hänen polvensa +tuskin kannattivat, ja suu värähteli suonen tykytyksestä. + +--Hyvät herrat!--Häntä kutsuu toiset tehtävät! Hän jättää meidät, +jättää aloittamansa luvut, jättää toiveet vaikuttavasta asemasta +yhteiskunnassa ja siirtyy tuonne kauas Suomen sinisille salomaille, +kauas pääkaupungin humusta antautuakseen yksinkertaisesti +maanviljelijäksi. Ja hänet on tähän päätökseen saattanut tietysti sama +aate, joka innostaa meitä kaikkia, se aate, joka käskee meitä +sulautumaan kansaan, muuttumaan yhdeksi luuksi ja vereksi sen kanssa. +Toivokaamme, että tämä nuorukainen on onnistuva maan sydämessä, noissa +kansan syvissä riveissä, levittämään sitä aatetta, jota me täällä +edustamme. Ja toivokaamme, että yhä useammat seuraavat hänen hyvää +esimerkkiänsä, niin että vihdoin koko kansa saadaan hereille, +itsetajuntaan. Suuri on oleva se voima, joka syntyy, kun nuo kaksi +elementtiä, me täällä ja kansan rivit siellä, kerran pääsevät yhtymään! + +--"Hyvä!--Hyvä!--Hyvä!--" + +--Seuratkaamme, sanon minä, kaikki puolestamme, mikäli se on meille +mahdollista, tämän nuoren, uhrautuvan toverin esimerkkiä! Koettakaamme +oppia yhä lähemmin tuntemaan tätä kansaamme; koettakaamme väsymättä +ottaa selkoa sen suruista, sen vaivoista, sen epälukuisista +kärsimyksistä; tunkeutukaamme siihen epäkohtien sekasortoiseen +joukkoon, joka vuosisatojen kuormana painaa kansamme hartioita! Mutta +ennen kaikkea, hyvät herrat, vannoutukaamme ikuisiksi ajoiksi pois +kaikesta yhteiskunnallisten asemain tavoittelemisesta näiden asemain +itsensä vuoksi; sillä, hyvät herrat, ei mikään voi meitä helpommin +viedä juuri siihen, mitä meidän tulee eniten vihata: byrokraattisiin +katsantotapoihin, virkavaltaisiin mielipiteisiin. Sanalla sanoen: +meistä ei saa tulla _virkamiehiä!!_-- + +--"Hyvä, hyvä!--Eläköön, eläköö-ö-ö-ön!!" + +--Meidän toimiamme, meidän päämääräämme ei saa olla johtamassa +yksityiset, yksilölliset pyyteet, vaan joka paikassa ja kaikkialla se +ainoa, joka on kyllin arvokas olemaan kaiken yhteiskunnallisen +toiminnan aiheena, se tähti pimeydessä, se suuri käsky, jonka nimenä on +"Kansan Pyhä Tahto!"-- + +Puhuja löi lasinsa säpäleiksi ja hänen esimerkkinsä mukaan monet +muutkin. + +Hänen sanojansa seurasi sanoin kuvaamaton, tärisyttävä, intohimoinen +eläköönhuuto. + +Sen vaiettua ja kuulijain hajaannuttua Antti kääntyi naurahtaen +Heikkiin. + +--Jaa, se on totta, minulla ei ole nyt millä kilistäisin sinun +kanssasi, mutta salli sen sijaan puristaa kättäsi.--Minä toivotan +onnea,--onnea! + +Ja hän puristi Heikin kättä. + +Monet olivat unohtaneet, kenelle puhe oli alkujaan aiottu. + +Mutta muutamat Heikin tutuista tulivat hänen luokseen. + +--Heikki, onko se mahdollista! Sinä jätät meidät? + +--Se on järkähtämätön päätökseni, sanoi Heikki liikuttuneena. + +Niitten joukossa oli erittäinkin eräs, jonka tuo asia sai intoihin. Se +oli Artturi. Hän oli tunnetun säätyläisperheen poika, kävi hienommin ja +aistikkaammin pukeutuneena kuin useimmat muut, mutta oli kumminkin +kiivaimpia "kansalliskansanvaltaisia". Hän suorastaan kadehti Heikkiä. + +Ja he istuivat saman pöydän ääreen siitä asiasta puhumaan. Siihen +kerääntyi vähitellen paljon muitakin, vähemmän tuttuja. Ja Heikin he +piirittivät keskukseensa kuin sankarin. He puristelivat Heikin kättä, +toivottelivat onnea eivätkä voineet muusta puhua. + +Päivä oli alkanut valjeta ylioppilastalon saleissa. Suuret ikkunat +pyöristettyine päätyineen jo häämöttivät esille vaatien yhä suurempaa +huomiota puoleensa, kunnes ottivat kokonaan voiton tuikkivalta kaasulta +ja muuttuivat kaikissa suhteissa pääasiaksi. Ei huomattu koska kaasu +sammuikaan. Ikkunat muodostuivat silmiä häikäiseviksi aukoiksi, joista +valoa virtasi sisälle sinistäen sakean tupakansavun. Ja savun keskeltä +pilkisteli vielä monta mustapukuista ja valkearintaista olentoa +hehkuvine poskineen ja tulehtuneine silmineen--ja kuului kovaäänistä +puhetta aineista, jotka olivat olleet juhlan sisältönä. + +Kun Heikki tuli kotiinsa, oli isä makuulla. Hän ei ollut riisuutunut, +vaan oli heittänyt sarkapalttoon peitteekseen,--ja näytti heräävän, kun +Heikki astui sisälle. + +--No isä, koska lähdemme? kysyi Heikki rohkealla, melkein iloisella +äänellä.--Minä olen valmis lähtemään milloin hyvänsä, minä melkein +maltittomasti odotan vain mitä pikimmin päästäkseni sinne maalle. + +--Kyllähän, kun tästä vain saan muutamat asiat reilaan, kyllä sitten +mennään. + +Ja Heikki alkoi isälle kertoa mitä kaikkea hänelle oli puhuttu ja mitä +kaikkea hän nyt aikoi tehdä. Ensiksi oli hänen vain opittava tuntemaan +nuo suuret epäkohdat. Tätä varten hän tahtoi hiljaisuudessa +työskennellä siinä missä muutkin talonpojat; hän tahtoi omin käsin +ottaa osaa maanviljelystöihin päästäkseen siten vähitellen tuntemaan +kansan elämää ja tarpeita. Mutta näin työskennellessään kansan riveissä +hän tahtoi myöskin alati vaikuttaa herättävästi. Hänen oli helpompi +kuin kenenkään muun saada kansan luottamusta. Häntä uskottaisiin kyllä +ja häntä seurattaisiin. Liike kasvaisi vähitellen, kansa heräisi yhä +enemmän itsetajuntaan, kunnes se vihdoin olisi kypsä sivistyskansa ja +pystyisi oman onnensa ohjiin. Ja jos ei Heikki tulisi kaikkea itse +näkemään, niin ainakin hän olisi pannut työn alkuun. Snellmanin +tehtävänä oli ollut vain aatteen herättäminen sivistyneissä. Nyt oli +toisten vuoro näyttää mahdolliseksi ja toteuttaa tämä aate.--Mutta +kuinka monet niistä, jotka tahtoivat seurata suurta Snellmania, +erehtyivät eivätkä voineet löytää hänen suuruutensa tietä. Ei +Snellmanin työtä voi kahdesti tehdä. Eteenpäin täytyy mennä! + +--Niin, isä, lopetti Heikki vihdoin, minä olen nyt siis löytänyt +elämäni tien! + +Mutta kun Heikki sitten vaikeni, kuuli hän vain nukkuneen hiljaista +sihinätä isän vuoteesta päin. + + + +III. + +Niinä vuosina, joina Vuorelan ainoata perillistä oli koulutettu kaukana +kotoa vieraissa oloissa, oli talossa tehty kaiken aikaa työtä entistä +suuremmalla voimalla ja innolla. Vanhoissa tavoissa ennen niin +sitkeästi pysynyt Vuorelan isäntä oli nyt itse ruvennut puuhailemaan +kaikenlaisia uudistuksia, ostellut maanviljelyskoneita, ojittanut +peltonsa uuden mallin mukaan, pannut suurella alalla toimeen +säännöllisen monijakoisen vuoroviljelyksen eikä missään säästänyt +tointa, puuhaa ja vaivaa. Mutta vaivalloisin työ, mikä tehdyksi +saatiin, oli ollut suurenpuoleisen suon ojitus ja kuivatus. Suo kuului +suureen maapalstaan, jonka Vuorelan isäntä oli pakolla lunastanut +sukulaisnaapureiltaan. Tämä naapuri oli jo ennen tehnyt kaupat +uusniemeläisten kanssa. Ja Niemelä olikin jo varma omistuksestaan;-- +oli jo alkanut tähystellä ja mittailla suon pintaa ja aloittanut +keskus-ojan. Mutta Vuorela oli haastanut hänet käräjiin, joilla +Niemelän oli saatava viimeinen kuulutus omistukseensa. + +Niemeläiset olivat luulleet hänen jo jäävän käräjiltä pois, kun oli +kauan viipynyt. Mutta hän oli tullut viime hetkellä; oli täyttä vauhtia +ajanut käräjämäkeä alas kulkusten helistessä ja karhuntaljaisten +vällyjen lunta viistäessä. Hän oli tullut ja laskenut rahansa +käräjätuvan pitkälle pöydälle. + +Maapalsta oli tuomittu Niemelältä pois. + +Ja siitä päivästä pitäen oli Vuorelan ylpeä maine alkanut himmentää +niemeläisten nimeä. + +Suo oli nyt suurelta alalta kuivattu ja viljelyskuntoon saatettu. + +Sinä keväänä, jona Heikkiä odotettiin lopullisesti kotiin tulevaksi, +höyrysi sen vasta kuokittu multa sulavan lumen alta. + +Kaikki tämä odotti Vuorelan ainoata perillistä; häntä odotti talon +nuori, emännöitsevä kasvattityttö, sirosuinen Liisa, ja koko väestö, +joka oli seurannut talon kuulumatonta vaurastumista ja tiesi, ketä +varten kaikki näin oli valmistettu. + +Oli niinkuin Vuorelan isäntä olisi viettänyt voittojuhlaansa saatuaan +Heikin kotiin. Olihan nyt monivuotiset kylvökset kuin tuleentumassa. +Eikä rauhaton pelko niitten häviämisestä kalvanut sydäntä. + +Ja koko seutu puhui talon nuoresta isännästä, hänen opistaan ja vanhan +Vuorelan kunniasta. Ihmiset tulivat Heikkiä katsomaan kuin mitäkin +taloon tuotua ihmettä. + +Vuorelan iäkkään Manun koko olemus loisti. Ensiksikin oli niemeläisten +herrasmaine saanut kovan kolauksen. Ja toiseksi hän tunsi itsensä niin +ylpeäksi saadessaan noin puoleksi totella ja puoleksi opastaa +tottumatonta Heikkiä. + +Uutta eloa oli tullut kaikkeen Vuorelan väkeen. + +Ja nuori Liisa puikkelehti tuvasta aittaan ja navettaan ja +maitohuoneeseen kahta toimekkaampana emäntänä. + +Heikki oli tullut maalle hyvin reippaana ja iloisena. Hän puhui alussa +kovaäänisesti ja varmasti, kulki paljon ovissa niinkuin puuhaillessa +ainakin. + +Matkalla tänne ja alkupäivinä täällä ollessaan oli Heikki vielä +täynnänsä Helsingistä tuotua henkeä. Hänen tulevaisuudentoiveensa +olivat valoisimmillaan. Mitä enemmän hän tottui siihen uuteen tapaan +ajatella tulevaisuutta, joka oli niin äkkiä muodostunut ja niin +kokonansa entisestä eroava, sitä enemmän hän oli siihen mielistynyt. +Hän tahtoi vähitellen saada kansan ymmärtämään sitä suurta +historiallista tehtävää, joka oli sen hartioille pantu. Hänen intonsa, +vaikka tyyntyneenä, ei suinkaan ollut voimastaan mitään kadottanut; se +oli vain saanut tyynemmän muodon. Hän oli siinä asiassa hyvin +varuillaan ja tutki itseään usein.--Hänen silmiensä eteen oli ruvennut +aukeamaan kauniin, tasaisen ja voimakkaan elämän selvät piirteet,--joka +elämä ei olisi epäsäännöllinen, intohimoisen tavoittelun hedelmä, vaan +rauhallisen, tarkoin suunnatun työn tulos. Ne tulkitsivat varmaan +väärin Hegeliä, jotka sanoivat, että Hegel oli ylistänyt yksistään sitä +elämää, josta hän, Heikki, oli matkustanut pois. Kun Hegel sanoi: +"Ilman intohimoa ei synny mitään suurta", niin varmaan hän tiesi, että +on olemassa toinenkin intohimo, rauhallinen intohimo. Ja kuitenkin on +tämäkin voima niin suuri, että se voi värittää jokaisen askeleen +ihmiselämässä.--Juuri tämä intohimo voi synnyttää suurta.-- + +Heikin tulevaisuudenkuva oli muuttunut vain muodoltaan. Sen sinisessä +etäisyydessä, siellä, missä silmän näköpiiri keskittyy, häämötti sama +päämäärä, joka paloi sydämessä Snellmania kannettaessa hurmaantuneen +väkijoukon läpi. Siellä etäisyydessä seisoi voimakkaan vartalon kaunis +hahmo. Sen pää oli pystyssä ja käsi ojentihe kansan taajojen rivien +yli, jotka olivat valmiit seuraamaan hänen pienintäkin viittaustaan. + +Näiden elonvoimaisten tunteiden vallassa Heikki astui isänsä maalle. + +Ja kun hänen tulonsa oli kaikessa ympäristössä herättänyt semmoista +ihastusta, kulki Heikki täällä kotona niinkuin olisi joka päivä ollut +hänen nimipäivänsä. + +Hän tahtoi olla väen kanssa aivan kuin vertaistensa parissa. Hän tahtoi +käyttää jokaista tilaisuutta siihen vaikuttaakseen. Hän tahtoi olla +virkeä ja väsymätön. Ja hän oli jo varma siitä, että se oli oikealla +tiellä häntä ymmärtääkseen. Hän alkoi sille vähitellen selitellä +kansallisuuskysymystä. Ja ennenkuin hän itse aavistikaan, huomasi hän +olevansa asian ytimessä, huomasi innostuneensa aivan kuin +ylioppilaitten kesken, tunsi poskiensa punoittavan ja äänensä väsyvän +paljosta puhumisesta. + +Ja hänen puhuessaan olivat kaikki aina ääneti, hiljaisessa hartaudessa, +kiitolliset joka sanasta, jonka hän lausui. Ei kukaan puhutellut häntä +silloin, kaikki vain tuntuivat kuin odottavan, mitä uutta Heikki vielä +panisikaan toimeen. Ja keskenäänkin he enimmäkseen puhuivat +kuiskimalla. + +Se melkein vaivasi Heikkiä. Sattui usein, että he hilpeästi +naureskelivat työssä ollessaan, että Jaska tapansa mukaan kiusoitteli +Leenaa ja Leena häntä vallattomasti torjui tai että heillä muuten oli +keskinäisiä puheitaan. Kun Heikki sattui silloin kävelyretkellään +heidän työpaikalleen, vaikenivat he samassa äänettömiksi ja totisuus +kuvautui heidän kasvoillensa; korkeintaan tiuskaisi Leena Jaskalle +viimeisen kerran: "Soh, hiljaa"; miehet korjasivat lakkinsa ja tytöt +liinansa; ja kaikki oli kuin valmista.--Ja hänen lähdettyään he aivan +kuin olisivat vapautuneet pakollisesta totisuudestaan, taas alkoivat +naureskella ja puhua omiansa. + +Sentähden Heikki alkoi pyrkiä tuttavallisemmalle kannalle heidän +kanssansa. Hän otti joskus osaa heidän töihinsä, pyysi kihvelin tai +tadikon käteensä ja oli kaivelevinaan. + +Ja se herättikin suurta iloa väessä. Työhön tottuneet opastelivat häntä +vuorostaan niinkuin lasta, neuvoivat, kuinka kävi kaivaminen +tahraamatta vaatteita, ja seuratessaan hänen edistystään kerääntyivät +kaikki hänen ympärilleen katsomaan,--tytötkin; minkä vuoksi Heikkiä +hävetti suunnattomasti, vaikka hän sitä koettikin peittää +sukkeluuksiin. Häntä melkein harmitti. Ja sitten epäilytti vähän, että +ehkä ne vielä naurahtavat selän takana. + +Sentähden hän itse koetti eniten nauraa omaa työtänsä. He käsittivät +puolestaan sen niin, että Heikki itsekin piti sitä leikkinä, ja +alkoivat hekin laskea pilapuheita hänen yrityksistään. Ja siksi ei koko +asiasta tahtonut koskaan tulla totta. + +Sillä Heikistä tuntui vaikealta alistua siihen, että he hänelle +nauraisivat silloinkin, kun hän sattuisi olemaan tosissaan. + +Ja tuo pelko vaikutti vieroittavasti Heikkiin. + +Eräänä päivänä päivällistä syödessä Heikki kummaksensa huomasi, ettei +hänellä ollut mitään puhumista; aivan kuin hän olisi jo kaikki +sanottavansa sanonut. Toiset näyttivät erisin odottavan, mutta kun +Heikki yhä oli ääneti, kääntyi puhe talon asioihin,--olipa jotakin +neuvottelemista suuren niityn ladosta. + +Ensi kerran sattui, että Heikin läsnäollessa näin puhuttiin hänen +sivuitsensa talon jokapäiväisistä asioista.--Se teki omituisen +vaikutuksen Heikkiin. Hän sanoi ikäänkuin leikillä jotakin joukkoon, +mutta kukaan ei sitä huomannut. Hän koetti tarkemmin kuulostella, mistä +oli puhe, ja sanoi vihdoin ajatuksensa. Mutta sitäkään ei kukaan +ottanut huomioonsa. + +Oli niinkuin olisi nyt tullut Heikin vuoro olla ääneti. + +Sama tapahtui seuraavana ja sitten seuraavana päivänä. + +Hän tunsi, että oli lopullisesti kaiken sanottavansa sanonut ja että +koko hänen vaikutuksensa oli samalla loppunut. + +Hän ikäänkuin vasta nyt alkoi huomata ympäristöänsä.--Siinä ne istuivat +pöydän ympärillä nuo karkeakätiset rengit, söivät perunoita käsistään +ja leikkasivat leipää puukolla. Kaikki he keskenään ymmärsivät +toisiansa jo puolesta sanasta, ei kuin hymisivät vain vähän toisilleen. +Isää he kaikki sisällisesti kunnioittivat. Hän istui aina ääneti +aterioidessaan. Ja enimmäkseen muutkin. + +Heikki katseli oudostellen ympärillensä. Tämäkö oli hänen kotinsa--tämä +vieras, hänelle tuntematon maailma! + +Oliko todellakin niin, että hänen täytyisi, pysyvän vaikutusvallan +heihin saadakseen, oppia kaikki nuo pikkuseikat, jotka kuuluivat heidän +elämäänsä--kaikki nuo peltojen, aitojen, tallin ja navetan pikkuseikat? +Ja oppia ne niin, että hän pystyisi heitä neuvomaan, olisi heitä +etevämpi? + +Ei, ei koskaan! Se olisi mahdotonta. Heikki hukkuisi tämän elämän +yksitoikkoisuuteen, hävittäisi ikuisiksi ajoiksi oman aatteellisen +maailmansa. + +Mutta miten hän oikeastaan olikaan ajatellut vaikutustansa täällä?-- +Oliko hän tehnyt siitä itselleen täyttä selkoa.--Herättää kansa? Se on: +vaikuttaa persoonallisesti miehestä mieheen?--Mutta siihen ei riittäisi +kenenkään ikä.----Hakea ja löytää epäkohtia? Mutta kun hän oli +löytävinään jonkin ja puhui kansakoulunopettajan kanssa sen korjaamisen +välttämättömyydestä, oli tällä aina syitä ja esteitä vaa'an toiseenkin +päähän:--jaa, jaa, kyllähän--mutta--. Kansan sivistyksestä olivat he jo +muka pitäneet huolta minkä heidän pienet voimansa riittivät. Kun Heikki +innostui keksinnöstään, että pitäisi perustaa semmoinen kirjasto, johon +koottaisiin paras kirjallisuus ja kansa saisi sitä käyttää hyväkseen, +sanoi kansakoulunopettaja, että lainakirjaston alku heillä jo oli ja +että Niemelän isäntä oli siihen uhrannut koko lailla rahoja. Niemelän +isäntä oli kaikkien edistyspuuhien etunenässä,--isän vastustaja, jonka +nimeä ei Vuorelassa edes koskaan kuultu. + +Ettäkö Heikki pyrkisi vaikutukseen kunnallisissa asioissa? Seköhän +olisi ollut Antinkin ajatus? Saavuttaisi vähitellen luottamusta kunnan +asiain hoidossa ja tulisi kunnan johtavaksi mieheksi?--Ja sitten +valittaisiin valtiopäiville ja niin edespäin? + +Mutta siihen ei Heikki pystynyt; siihen tarvittiin etupäässä +käytännöllisyyttä--ja sitä semmoista yhteiskunnallisuutta, joka oli +vastenmielistäkin Heikille. Ei, mikään tuollainen ei saanut olla +tarkoitusperänä, se saattoi olla vain luonnollisena seurauksena hengen +suuruudesta. Suuri henki löytää aina vaikutusalansa; mutta se, jonka +tarkoitusperänä on vaikutusalan löytäminen, ei ole suuri henki. + + * * * * * + +Kotona tehtiin heinää. Väki oli iloisella mielellä, lauleli ja luikkasi +niityllä. + +Mutta Heikkiä painoi outo alakuloisuus. + +Eräänä poutaisena päivänä, kun hän istui ylhäällä ullakkokamarissaan, +joka oli erityisesti häntä varten järjestykseen pantu,--koputettiin +ovelle hiljaa, ja Liisa astui sisälle. + +Hän toi tapansa mukaan kahvia tänne ylös,--ja oli tällä kertaa vähän +hämillään, kun oli tullut työpuvussaan, paitahihasillaan, liina +niskassa ja tukka vähän epäjärjestyksessä. Hänen mukanansa levisi +huoneeseen väkevä heinän tuoksu. Hän oli tullut suoraan niityltä. + +Kahvin tarjottuaan hän sanoi punehtuen ovensuussa: + +--Kuule Heikki, sinä ehkä kaipaat jotakin;--tai ehkä on tämä huonekin +pieni? Minä olen tämän näin omin päin järjestänyt; mutta voisihan +alhaallakin-- + +--Ei, ei hyvä Liisa!--Sinä olet huomannut, että olen usein +ajatuksissani?--Minulla on täällä, näetkös, niin paljon +toimeenpantavaa, josta ette aavistakaan. Te elätte täällä aivan +tietämättä siitä, mitä suuressa maailmassa on tekeillä-- + +--Niin, Heikki, sanoi Liisa ujosti,--meillä on paljon sinulta +oppimista. Olemmekin niin ikävöineet sinua kotiin.--Hän punehtui taas +ja lähti tarjoittimineen. + +Mistä kummasta Heikki olikaan saanut nuo sanat suuhunsa! Ne inhottivat +häntä suunnattomasti. Eikä ainoastaan itse sanat, vaan se ääni, jolla +hän ne lausui, hänen liikkeensä ja katsahduksensa Liisaan,--kaikki! + +Se oli samaa kuin sanoa: te ette vielä ymmärrä antaa minulle kyllin +paljon arvoa, te lähestytte liiaksi minua, te ette ole kylläksi ääneti +minun seurassani. + +Ja mitä oppimista Liisalla voisi olla Heikiltä!--Liisalla, jonka silmä +niin rauhallisesti ja viisaasti katsoi pitkien silmäripsien välistä +maailmaan ja jonka ulkonainen ujous pani aavistamaan semmoista pyhää +hengen siveyttä---- + +Ja kuka täällä oikeastaan tarvitseekaan häntä? Kaikki he ovat terveitä +ja iloisia. Heillä on oma maailmansa ja omat pyrintönsä, jotka ovat +vieraat Heikille ja hänen maailmallensa. + +Tämä vierauden tunne oli katkera. Se alkoi aina säälinä omaa elämää +kohtaan--ikäänkuin ei kukaan olisi välittänyt, kuin kaikki olisivat +hylänneet ja jättäneet yksinäisyyteen. Ja se loppui loukattuun +ylpeydentuntoon: no niin, onhan minullakin maailmani! + +Tuossa on Hegel levollisena levällään. Sinne hänen syvien ajatustensa +joukkoon! Noitten äänettömien, suurten ajatusten maailmassa on kuin +jumalien maailmassa. "Minun aikani ei ole vielä tullut." + +Ja Heikki otti taas Hegelin eteensä ja tahtoi vajoutua siihen. + +Mutta hän oli unohtanut, että hänellähän oli ollut edessänsä sama +paikka jo monet ajat. Se oli vaikea ajatus, johon Heikki oli aina +pysähtynyt kuin elämänsä tienhaaraan. Siinä sanottiin: "Filosofinen +etsivä tutkimus näyttää, että järki äärettömänä voimana on substanssi, +kaiken luonnollisen ja henkisen elämän loppumaton alkuaine, samalla +kuin se äärettömänä muotona on tämän sisällyksensä toteutus."--Ja +sitten tuli paljon samanlaista, mitä Heikki ei ymmärtänyt.-- + +Antti olisi hänen sijassaan vain pyyhkäissyt sormellaan pitkin tuota +sivua ja parilla yleisellä sanalla päässyt koko vaikeudesta.--Mutta +Heikki ei voinut täällä maalla niinkuin Helsingissä.----Kaikki ne +paikat, jotka siellä olivat herättäneet suurinta innon hurmausta, +joutuivat täällä kuivan järjen kohteiksi. Milloin niitä oli mahdoton +käsittää, milloin niitä tahtoi arvostella ja verrata ja hylätä--ja +joskus pyrki kylmä iva juuri siinä esille, missä filosofi oli +korkeimmilleen innostunut. Täällä maalla Heikki arvosteli Hegeliä aivan +niinkuin ne "innottomat" siellä Helsingissä. + +Ja vähitellen, aivan huomaamatta, alkaa sydämeen hiipiä epäluottamus +omaan kykyyn ymmärtää ja ajatella-- + +Ja sitä epäilystä kasvattaa kaikki--kaikki mikä on edessä, ympärillä ja +takana. Se muuttuu kuin muuriksi, joka tuossa tuokiossa sortaa allensa +niin, ettei jää mitään jäljelle. + +Voimaa, voimaa--! + +Mutta voimaa ei ole. + +Sen voiman, jota Heikki tarvitsisi, pitäisi olla suurta, itsenäistä +voimaa; sen pitäisi olla niin elävää, että se täällä maalla, +yksinäisyydessä, riippumatta tovereista, voisi sielussa ylläpitää tuota +intohimoa, joka yksin voi suurta synnyttää.---- + +Mutta semmoista voimaa ei täällä ole. Se jäi sinne toverien keskelle +ylioppilassalin pilaristoon. + +Täällä on vain hiljaisuutta--ääretöntä hiljaisuutta! Se hiljaisuus +saattoi toisinaan Heikin aivan kuin suunnilta pois. Hän ei voinut +ryhtyä mihinkään; istui vain eteensä tuijottaen. Ajatus ei pysynyt +koossa. Toinen tuli, toinen meni, valtoinaan, omin päin. Toinen ivasi +entisyyttä, toinen nauroi tulevaisuutta, häilyvinä, ristiriitaisina. +Ja usein ne kiihottuivat kummalliseen sisälliseen taisteluun, joka +loppui niinkuin ilman puutteeseen; siitä heräsi niinkuin ainajaisesta. +--Ja hiljaisuus hienon hienosti sihisi korvaan, yhä vain uudestaan +nukuttaen---- + +Ah, jos olisi heittää kaikki, kaikki!--Jos olisi heittää kaikki aatteet +ja tulevaisuudet!--Jos olisi mennä isän ja Liisan luo ja sanoa: Ottakaa +minut mitättömyyksineni! Älkää ajatelko minusta enempää kuin mitä olen. +Minä olen vähäpätöisin, pienin pienistä!---- + +Silloin olisi kaikki ratkaistu, kaikki selvää ja iloista. Silloin olisi +päässyt voitolle tuo tuttu, kaikkea pientä rakastava, tuo naisellisuus, +jota ei kukaan tovereista aavistanut olevan Heikin sydämessä.--Ja +hyvästi silloin kaikki aatteet! Ne eivät enää koskaan liikahtaisi. + +Voimaa, voimaa--! + + * * * * * + +Päivän helle oli hiipinyt korkeimmilleen ja taivaan rantoja kiertelivät +ukkospilvet. Avatun ikkunan pielessä surisi hämähäkinverkkoon +sotkeutunut kärpänen. Mutta muuten ei kuulunut mitään,--eikä tuntunut +tuulen henkäystäkään ilmassa. + +Kaukaa se kuului ensin, ukkosen kumahtava jyminä. + +Ja sen jälkeen vaikeni kaikki niin hiljaiseksi, että Heikki säpsähti.-- +Oli kuin hän olisi ollut kahden kesken jonkun tuntemattoman voiman +kanssa---- + +Mikä noita uhkaavia pilviä kiidättikään tännepäin semmoista vauhtia?-- +Ne nousivat yhtenä suunnattomana vuorena, hajoilivat siellä kaukana ja +vuoroin taas yhtyivät. Koko taivas nousi tännepäin. Ja seudut sen alla +pimenivät. + +Tuolla sentään vielä ruislaiho iloisena paistaa päivän valossa; toinen +puoli järveä tuntuu vielä näkevän yllänsä sinistä taivasta. + +Mutta nyt jo nekin synkistyvät. Musta vihuri syöksyy järven pinnalle, +ja ruislaiho alkaa sotkuisesti lainehtia. Kaukainen sohina lähenee; se +lähenee joka haaralta. Sen ääni kasvaa kasvamistaan.--Tuolla pimenee +niityn yksinäinen kuusi; tuossa jo sammuu vihanta koivu ojan reunalla. +--Ja sohina vain lähenee. Se tulee niin lähelle, että tuntuu kuin +täytyisi sen tieltä peräytyä, se on ihan tuossa----salama leimahtaa, +välkähtävä, repäisevä salama,--maata tärähyttää ankara jymäys--ja se +jyrinä kiiriskelee kauas pitkin maita, entää joka vuorenloukkoon, joka +soppeen, tuhansin kerroin kaiuttaen kaiken seudun. + +Heikki sulki ikkunan, joka oli päästä säpeistään, kun tuuliaispää +siihen ennätti. + +Hän juoksi alas voidakseen tuvan ikkunasta muun väen mukana katsella +rajuilman tuloa. + +Mutta siellä ei ollut ketään, ei elävää sielua, vaikka oli +päivällisaika. + +Heikki pysähtyi keskelle tuvan lattiaa. + +Syönti näkyi väeltä jääneen kesken. Tuossa pitkän ruokapöydän päässä +oli jonkun piikatytön liina, niinkuin juostessa siihen jätetty. +Piimäpyttyyn oli lusikka jäänyt ja toisia kiireessä viskattu mikä +minnekin pitkin pöytää.--Ja ovi ulos selko selällään. + +Mitähän tämä merkitsikään? + +Ja Heikille selvisi samassa kaikki. Väki oli juossut niityille heiniä +kokoamaan ennenkuin sade tulisi. + +Ja hän, Heikki, seisoi tässä toimettomana, uneliaana, epäselvissä +haaveiluissa, vietettyään koko päivän tyhjää toimittaen!-- + +--Minähän itse--ajatteli Heikki--olen asettanut niin, ettei täällä +kukaan minua tarvitse! He eivät edes ole sanoneet minulle mitään +heinistä. + +Hän sulki tuvan oven ja juoksi niitylle ukkonen kintereillä. + +Sade viipyi vielä pilvissä. + +Kaikki väki olikin niityillä. Kilvan siellä koottiin ja nosteltiin +heiniä. + +Päästyään perille Heikki otti joutilaan haravan ladon kupeelta ja +riensi väen luo. Siellä oltiin niin kovassa työn touhussa, etteivät +muut huomanneetkaan Heikin tuloa kuin Liisa. + +--Nosta minun kanssani tämä ruko, Heikki, sanoi hän Heikin ohi +mennessään. Ja Heikki jäi siihen Liisaa auttamaan. + +--Joudu, joudu, Heikki! huusi Liisa nauraen, ja vinha tuuli lennätteli +hänen palmikkonsa ilmaan, irroitti päästä liinan ja nosti sen korkealle +pyörteeseen. Jaska sai sen haravansa päähän ja sanoi siihen kompasanan, +jota Heikki ei ymmärtänyt, ja kaikki rupesivat kohti kurkkua nauramaan. +Se oli jotakin heidän välisiään. Liisa punehtui vähän ja löi leikillään +haravan varrella Jaskaa takaa. Sitten hän taas tuli Heikin viereen +haravoimaan. + +Omituiselta tuntui Heikistä nyt ensi kerran ponnistella työssä kotiväen +kanssa. Siinähän liikkui vakavana isäkin, omin käsivoimin nostellen +suunnattomia sylillisiä heiniä. + +Heikki auttoi häntäkin. + +Oli niin outoa lisätä omat voimat isän voimiin. Heikki ei ollut koskaan +tuntenut olevansa niin lähellä isää. Hän tunsi isää kohtaan lämpimämpiä +tunteita tällä hetkellä kuin monena pitkänä vuonna. Näillä, juuri +näillä omilla voimakkailla käsillään oli isä siis vienyt Heikkiä askel +askeleelta eteenpäin, kouluttanut häntä ja hankkinut hänelle kaiken sen +sivistyksen, josta Heikki oli niin ylpeä ja jonka hän asetti niin +korkealle. Kuinka paljon yli oman tarpeen isä olikaan siis työtä +tehnyt!--Ja siksi nyt hänen kanssaan heinärukoa nostaessa ei olisi +mikään ponnistus tuntunut liian suurelta.-- + +--Olikohan isällä yhä vielä enemmän voimia kuin Heikillä? + +Ja ensi kertaa Heikki tunsi Liisaakin lähestyneensä, vaikka tässä ei +ennättänyt sanaakaan vaihtamaan. Mutta työskentely siinä vierekkäin toi +heidätkin parissa hetkessä lähemmäksi toisiaan kuin he milloinkaan +ennen olivat olleet. + +Kaikki turha häveliäisyys oli paennut ja väli työväenkin kanssa kuin +taiasta selvinnyt. Heikki saattoi olla muille apuna. Ja sentähden hän +saattoi nauraa luonnollisesti ja heittää sanan sinne, sanan tänne +vapaasti, yhtään ujostelematta.--Sanomattoman onnelliset olivat nämä +hetket. Ne ennättivät vierittää kuin uuden elämän hänen eteensä.-- + +Kun vain nyt osaisi pitää kiinni tästä kaikesta, onnellisesta +suhteesta! + +Aatteet ja tulevaisuus--ne ikäänkuin katosivat tämän rinnalla!--Tämä +oli totuus ja elämä! + +Mutta samassa tuli sade; se tuli rankasti, taivaita tärisyttävän +ukkosenjyrinän seuraamana. Työ oli keskeytettävä. Enin osa heiniä oli +saatu latoon. + +Väki meni ladon suojaan. Se palasi vasta sateen loputtua kotiin, jossa +nauraen ja leikkiä laskien rupesi jatkamaan kesken jäänyttä piimän +syöntiä. + +Mutta päivä paistoi taas hajoavien pilvien lomasta. Ja virkoavan +luonnon tuore henki täytti ilman. + + * * * * * + +Tämän jälkeen Heikki usein otti osaa väen töihin. Nyt oli niinkuin +selvinnyt kaikki tyynni: piti vain osata tehdä itsensä tarpeelliseksi; +piti tähystellä ja tarkastella, missä saattoi olla hyödyksi. Siellä +missä miehiä oli kylläksi, siellä ei tarvinnut työhön tunkeutua,-- +siellä vain, missä tarvittiin ja kaivattiin. Heikki oli erehtynyt +siinä, että oli tahtonut antaa heille kysymättä heiltä, mitä he +tarvitsivat: Hän oli tahtonut antaa heille vain sitä, mitä itse luuli +heille tarpeelliseksi. + +Tästedes hän tahtoi olla puhumatta heille kansallisuusaatteista. Hän +tahtoi kuulostella mitä he tarvitsivat ja antaa vain mitä he pyytävät. +Hän tahtoi olla pienin pienistä,--ja jos ylpeys pyrkisi taas vallalle, +olisi sitä vastaan sodittava kaikin voimin. + +Tämä oli nyt oleva hänen tiensä ja hänen elämänsä. + +Ja vähitellen Heikki huomasi, että hän alkoi eläytyä jokapäiväisiin +kotiaskareihin, jotka tyynesti ja rauhallisesti seurasivat toisiansa +jättämättä koskaan työttömäksi ja aina neuvoen eteenpäin toisesta +toiseen. Yhä harvemmin entiset repivät muistot tulivat mieleen. Ne +alkoivat ruohottua kuin vanha hauta, jonka yllä keväinen elämä tekee +parastaan saattaakseen kaiken entisyyden unohduksiin. Se oli semmoista +viheriätä, sitkeätä luontoa; semmoista nykyhetkistä, keskipäivän +valaisemaa todellisuutta. Tämän kaiken keskeltä oli joskus vaikeakin +päästä entisiin muistoihin. Piti ummistaa silmät ja ajatelia kaasuvaloa +ja ylioppilassalin pilareita. Silloin se tuli kaikki takaisin: +Snellman, isänmaa, toverit, tulevaisuus. Mutta tuli vain erillisenä +kuvana, jonka saattoi kuin kouraansa ottaa. Koko entinen olemus +aatteineen päivineen, se liikkui ja oli sijoiltaan irti. + +Mutta se uusi, vihreä, kotoinen maailma--se oli laajempi ja syvempi +kuin Heikki olisi voinut aavistaa. Tämä maailma viittasi tietä ihan +uudelle suunnalle; siitä alkoi elämä ihan toisaanne; siitä näytti +pääsevän vaikka kuinka pitkälle. + +Se alkoi aueta tältä puolelta siitä pitäen kuin Heikki talven tultua +sai pienen, ruskean, mustasilmäisen hevosen omiin hoteisiinsa. +Omituinen, sydämellinen suhde syntyi heti heidän välillensä. Heikki +alkoi sitä ohjastella, mutta pysyi kumminkin enemmän oppilaan kannalla +ja seurasi tyystin sen tapoja ja tahtia. Kun hän tahtoi jotakin omin +päin, katsahti hevonen taaksensa, ja he katsoivat syvästi toisiansa +silmiin. Vasta pitkien aikojen perästä, kun Heikki paremmin perehtyi +talon ajoihin, oppi niitten kiireet ja kiireettömyydet, tunnusti +hevonen mestarinsa ja antautui käskettäväksi. + +Se työ, jota hevosen hoito alituisesti vaati, kiinnitti Heikkiä yhä +enemmän tähän elukkaan. Sen mustissa silmissä avautui sen syvä, puhuva +sielu, jota ei voinut olla ymmärtämättä ja rakastamatta ja jossa oli +aina uutta näkemistä. + +Mutta päästyään näin oman hevosensa olemuksen perille hän samassa oppi +tuntemaan kaikki muut hevoset. Kuinka ne olivat erilaisia kaikki, +erilaisia luonteeltaan ja tavoiltaan! Heidän eri nimensä peittivät +taaksensa kukin oman omituisen suhteen ympäristöön, oman maailman, jota +ei voinut sanoin selittää,--vain tuntea.--Ja niin tuo suuri +lehmäkarjakin, jota Heikki oli tähän asti vain ajatellut yhdellä +yhteisellä "karjan" nimellä, se näin lähempää tarkastettuna jakaantui +lajeihinsa ja erosi vihdoin eri olennoiksi, joilla kullakin oli oma +sisällinen luonteensa, siitä johtuvat tapansa ja oma elämäkertansa. +Leena-karjakko ne tiesi kaikki, heidän ikänsä ja sukunsa ja syntynsä, +ja puhutteli eri nimillä ja taputteli eri tavalla,--ja jos häneltä +kyseli, niin hän kertoi lakkaamatta niin iloisena ja tyytyväisenä +lehmistään, että kyynel tahtoi puhuessa hänen silmäänsä kiertyä... + +Eniten Heikki sentään kummastui sitä maailmaa, joka hänelle avautui +hänen tutustuessaan kotiväkeen. Hän oli ennen ajatellut vain yhteisesti +myöskin "renkejä",--mutta se käsite katosi, kun hän ensi kertaa lähti +heidän mukanansa pitkälle ajolle metsiin. Sieltä tultua oli hänellä +vain Kalle, Jaska, Rönni, Iisakki ja vanha Manu, jota kaikki muut +kunnioittivat,--mutta ei mitään "renkejä". Ja siitä asti hänen oli nyt +heidänkin kanssaan mentävä sitä samaa tietä, joka oli hänet +tutustuttanut hevoseen. Hän heitti kaiken mestaroimisen ja seurasi +heitä oppilaana. Ja hän katsoi heitäkin silmiin ja näki heidän +sielunsa. Ne olivat ihmisiä, semmoisia kuin Heikkikin. Ne olivat kaikki +häntä vanhempia, ja hän tahtoi heille antaa vanhemmuuden +kunnioituksenkin. Kuinka väärässä olivatkaan ne, jotka sanoivat, että +tieto oikeuttaa herruuteen! Ne eivät varmaan olleet koskaan katsoneet +silmiin niitä, joiden herroja he luulivat olevansa. + +Loimottavan valkean ääressä Heikkikin tahtoi askarrella puhdetöitä väen +kanssa. + +Ja eräänä iltana hän toi viulunsa alas ja alkoi heille soitella. + +Ja Heikki itsekin taas innostui rakkaaseen viuluunsa, jonka hän jo oli +ollut hylätä. + +Sen ääni kuului omituisen heleältä avarassa pirtissä, ja niin +kummallisesti hajosivat sen kieliin muualta maailmasta kiintyneet +muistot tähän niille outoon ympäristöön. + +Eikä kukaan koskaan ollut niin tarkkaan hänen soittoansa kuunnellut. +Kun Heikki katsahti ympärilleen, näki hän loimottavassa valossa +hartaita kasvoja kaikkialla. Kaikki kuuntelivat niinkuin olisivat +olleet jossakin pyhässä toimituksessa, suut auki äänettömässä +kuuntelussa. Veistos oli jäänyt kesken ja kirves pysähtynyt. + +Ja kun he kerran olivat kuulleet, ei Heikki saanut enää rauhaa heidän +pyynnöiltänsä. Yhä uudestaan ja yhä uudestaan oli hänen soitettava. +Niitä tuli sitten kuulijoita muualtakin. Sanoma Vuorelan maisterin +soitosta levisi herättävänä ihmeenä miehestä mieheen, ja pyhäisin oli +joskus suurin osa Vuorelan alustalaisia koossa. + +Viulu oli semmoinen harvinainen kapine heille, jota vain vanhemmat +ihmiset olivat kuulleet. Nuoremmalta kansalta se oli hävinnyt +kuulumattomiin ruukin ajoista saakka. He olivat kuulleet vain +käsiharmonikkaa. + +Sentähden Heikin soittaessa kaikki heltyivät vanhan viulun sävelistä. +Ja kun hän taukosi, alkoivat vanhemmat muistella, ilonkyynel silmässä, +--ja nuoremmat pyysivät käsiinsä ja katselivat ja olisivat tahtoneet +itse oppia sillä soittelemaan. + +Ja niinpä tämän talven kuluessa Heikki selvästi tunsi tulevansa +ympäristölleen yhä tarpeellisemmaksi. Mitä vähäpätöisemmäksi hän pyrki, +sitä varmemmin keräännyttiin hänen ympärilleen ja sitä enemmän oli +häneltä kyselemistä ja oppimista. Häntä kuunneltiin ja hänen +tapojansakin seurattiin pienimpiin asti. + +Kerran sanoivat isä ja Liisa, että väki oli ihan toiseksi muuttunut, +että se oli kuin uudestaan luotua. + +Pyhäinen rauha ja siveä hiljaisuus vallitsi Vuorelassa, joka uinui +tutuissa piirteissään talven valkoisten luminietosten keskellä.-- +Mutta tässä äänettömyydessä oli syvää henkeä, ja suuri elämä sykki +sen alla... + + * * * * * + +Kaksi vuotta oli Heikki ollut maalla kotona, ennenkuin hän isän kanssa +ensi kertaa kävi Niemelässä. + +Kun siellä vietettiin veljentyttären häitä, kutsuttiin vuorelaisetkin +pitoihin. + +Silloin oli elonkorjuun aika ja kesä uhkuvassa täydellisyydessään. + +Vuorelan isäntä oli kuitenkin ollut omassa työssään. Hän oli ruvennut +uutta kaivoa valmistamaan,--kun kesäinen kuivuus oli uhannut kaikki +vedet hävittää,--ja salvosteli itse arkkua sill'aikaa kuin kaksi muuta +miestä nosti kaivoksesta soraa.--Paikan oli katsonut tunnettu +kaivonkatsoja, repaleinen maantienkulkija. Heikki olisi kyllä tahtonut +jonkin matkaa syrjemmälle, mutta katsoja ei ollut siihen myöntynyt; +sanoi, että siinä vesi on paljon syvemmällä. Ei kuitenkaan hänenkään +kaivoksestaan vettä vielä kuulunut, vaikka oltiin jo viidettä syltä +syvällä. Siitä oli naurua ja puhetta piisannut koko talonväelle, kun +illansuussa palattiin leikkuutöistä; jokainen toi esiin kokemuksensa ja +tietonsa entisiltä ajoilta. Mutta vettä ei kuulunut. + +Heikki oli par'aikaa työssään, kun Niemelästä tuli kutsut. + +Se teki niin oudostuttavan, vieraan vaikutuksen. Oli niinkuin olisi +hänen käsivartensa lyöty lamauksiin. Kirves vaipui hänen kädestään.-- +Nytkö hänen siis tuli esiintyä Vuorelan nuorena isäntänä, esiintyä +ulkomaailmalle ja sen arvosteltavaksi! + + +Niemelään oli paljon väkeä käsketty, läheltä ja kaukaa. Seudun kaikki +varakkaimmat ja kuuluisimmat tilalliset olivat järjestään kutsutut. +Eikä siksi Vuorelankaan väkeä oltu unohdettu. Heikki ajoi sinne isän +kanssa talon vanhoissa hyväistuimisissa kääsyissä. + +Ei niin suuria häitä oltu näillä seuduin ennen nähtykään. Eikä sen +tapaisia. Sillä Niemelän häät olivat uuden kuosin mukaan laitetut, +herrashäät. Vihittiin päivällisen aikaan, joka kohta syötiin. Eikä +syödessä istuttu, vaan seistiin--niinkuin herrasväessä on tapana.-- +Kertoivat, että ruukin patruunalla oli ollut samanlaiset häät, kun +sieltä tytär pois naitettiin.--Eivät saaneet tulla sisälle muut kuin +kutsuvieraat, jotka tiesivät ihmistapoja. Pappilan väki oli +kunniasijalla, ja mustaan silkkiin pukeutunut Niemelän emäntä--talon +entinen karjakko--piti heille seuraa sorminiveliään naksutellen. Muut +vieraat seisoskelivat enimmäkseen seinämillä ja kävivät vuorotellen +ruokaa suurelta pöydältä. + +Niemelässä oli jo useita aikoja ollut palveluksessa kaksi kaupungista +tuotettua piikaa. Ne ne olivat sinne nämä uudet tavat tuoneet. +Sanottiin, että he olivat häätkin järjestäneet näin oudoiksi. Ja +siinäpä ne hääräsivätkin itsevaltiaina keittiön ja ruokahuoneen +välillä. Isäntäväen ei tarvinnut paikaltaan liikahtaa, vaan sai sekä +isäntä että emäntä niinkuin vieraatkin noudattaa piikain ohjeita. + +Muu Niemelän palvelusväki ei saanut sisällekään tulla. Ovesta vain +tirkisteli, kun morsian tuli valkoisissaan sisälle viheriäinen kruunu +päässä. + +Niemelän piiat ja rengit olivat sekalaista väkeä. Isäntä tuskitteli ja +kuritteli, mutta ei vain tahtonut kunnollista väkeä saada. Hän teki +heidän hyväkseen paljonkin; piti säästökassaa ja vakuutti tapaturmalta, +hankki sanomalehtiä ja muuta lukemista. Eikä sittenkään tahtonut mitään +tulla. Ruukilla ne vain juoksivat, joivat ja hoilasivat, leikkivät sen +kalpeakasvoisten, väsyneitten tyttöjen kanssa ja levittivät sairautta +Niemeläänkin;--eikä niitä mikään olisi saanut kiintymään talon +asioihin. Hyvä kun kuritus ja pelko varkaudesta esti. + +"Raakuus ja sivistymättömyys eivät ole vielä kansastamme paenneet", +lohdutteli sekä rovasti että patruuna. Rovasti neuvoi postillaa joka +pyhä lukemaan, mutta patruuna vakuutti, että ankara kuri on ainoa +apukeino. + +Niemelä puolestansa huokasi ja arveli, että sekä postilla että kuri +voidaan vallan hyvin yhdistää, käyttää niin hyvin toista kuin +toistakin,--ja niin hän oli tehnytkin;--mutta itseksensä hän ajatteli +tuolla toisella vaaralla olevaa vanhaa perintötaloa. Siellä ei isäntä +väellensä postillaa lukenut, eikä siellä kuristakaan mitään tietty. +Siellä eivät uuden ajan sivistystavat olleet päässeet pesiytymään eikä +muuttamaan elämäntapoja niinkuin Niemelässä. Siellä elettiin vanhan +kansan elämää, isäntä ja rengit söivät saman puurokupin äärestä ja +veljeksinä kulkivat ulkotöissä.--Ja kumminkin oli siellä säilynyt +kotoinen pyhä rauha. Rengit kammoivat ruukkia ja omalla kotimäellään +heittivät pyhäisin kiekkoa. + +Olisiko Vuorelan lukenut poika sittenkin vaikuttanut tuon kaiken! +Niemelä oli luullut aluksi, ettei tuosta pojasta lähtisi Vuorelalle +mitään kunniaa, kun se kuului olleen niin ujo ja hiljainen eikä +tahtonut kunnan riitoihin ollenkaan sekaantua. Mutta Vuorela oli +itsekin vetäytynyt kunnan asioista syrjään, ja kumminkin tunsi Niemelä +nyt enemmän kuin koskaan, että Vuorela oli hänestä vienyt voiton. + +Heikki oli Niemelään tultuansa hämmästynyt tämän talon ulkonaista asua. +Kaikki oli järjestetty aivan herrasväen malliin. Salissa oli piano ja +kukkia ylt'ympärinsä, sohvat, pöydät, valokuva-albumit ja matot. +Snellmanin ja Yrjö Koskisen kipsiset rintakuvat tervehtivät häntä +tuttuine kasvoineen. Hän ei ollut heitä koskaan tässä ympäristössä +nähnyt; ja kumminkin he tuntuivat aivan hyvin täällä viihtyvän: +olivatpa ihan kuin kotiutuneetkin korkeille jalustimilleen tuohon +kukkien keskeen. + +Heikki melkein säpsähti sitä vaikutusta, minkä Snellmanin kasvot häneen +tekivät. Oli kuin tuo kipsikuva olisi ihan kuuluvasti sanonut hänelle: +nuorukainen, aseta tarkoitusperäsi korkealle! + +Ja Heikki oli tyytynyt kaivonarkkua salvostamaan! + +Ei, ei, pois tuo ajatus! Se voisi myllertää jälleen kaikki +rauhoittuneet tunteet--niin, koko ilon ja onnen! + +Vastenmielistä oli Heikistä olo täällä.--Miksi hän tunsi itsensä niin +sanomattoman epävarmaksi ja ujoksi! Hän ei olisi millään tahtonut +kulkea salin poikki muitten katsoessa, ja hän melkein punastui, kun +rovasti tuli häntä puhuttelemaan. Hän joutui hämilleen noiden +puolisivistyneiden talonpoikaispohattain keskuudessa. + +Heikki huomasi, ettei hän täällä suinkaan käyttäytynyt niinkuin häneltä +odotettiin. Hän oli aluksi kaikkien huomion alaisena, ja monet +kuiskutukset tarkoittivat selvästi häntä. Mutta vieraat tulivat +vähitellen iloisemmiksi ja puhuivat kovaäänisemmin. Niemelän leveä +hohotus kajahteli huoneissa, ja muutakin naurua kuului kaikkialta. Ja +Heikki jäi istumaan itseksensä nurkkaan, ja hän tunsi kuinka hän +vähitellen unohtui pois kaikkien mielestä. + +Jospa hän olisi voinut jättää tämän kaiken heti ja lähteä pois. +Hillitön koti-ikävä valloitti hänen mielensä. Siellä tuntui niin +lämpimältä.----Siellä lähestyi aurinko jo Honkavaaraa; siellä par'aikaa +Liisa kulki pihan yli käsivarret vastakkain rinnalla--ja lampaat +tarhassa määkivät yhteen suuhun häneltä ruokaa, nousten toinen toistaan +ylemmäksi aitaa vasten.---- + +Niemelä kulki samassa Heikin ohitse ja pysähtyi hänen eteensä täysi +viinilasi kädessä. + +--No, eikö meidän maisterille viini maistukaan, ha-ha-haa? + +Kaikki katsoivat sinnepäin ja hiljenivät. + +Heikki nousi ylös kilistämään ja punehtui. Ja näki sivumennen isänsä, +jonka silmät kiinteästi tähystivät häntä ja seurasivat hänen +käytöstään, ikäänkuin tahtoen sanoa: "Nyt, Heikki, nyt anna tulla!"-- +Mutta Heikki vain hämmentyi yhä enemmän. + +--No miltä maanviljelys tuntuu, ha-ha-ha-ha, nauroi Niemelä kädet +puuskassa hänen edessään.--Nuorella isännällä on paljon oppimista, +arvaan minä--ha-ha-ha? Tekisi ehkä mieli sentään Helsinkiin? Vai mitä? +--Jaa, jaa, pappa on kova, pappa on kova, ha-ha-ha--. + +Ja kun ei puheesta tullut sen enempää, hän kääntyi selin Heikkiin +muiden vieraittensa puoleen ja rupesi puhumaan Helsingin asioista, yhä +samalla lailla rehennellen; kertoi keväisistä ylioppilaskokouksista ja +kansallismielisten voitoista, aivan kuin olisi itse ollut läsnä. Ja +vieraat kuuntelivat häntä, piirittivät hänet keskuuteensa ja utelivat +pieniä yksityiskohtiakin--ja unohtivat Vuorelan maisterin kokonaan. + +Heikin sydämessä tuntui niinkuin joku vainaja haudassaan olisi +raskaasti kääntynyt toiselle kyljelleen. + +Snellmanin katse tuossa kipsikuvassa oli aivan sama kuin sinä yönä +silloin ylioppilastalossa.--Se toi niin elävästi mieleen kaiken.---- +Mutta tänne ei tuo kuva voinut kuulua! Tämäkö olisi ollut Snellmanin +aate kansansivistyksestä! + +Ei, ei koskaan! Mitä Heikki ajattelikaan! Eivätkö nuo kasvot +päinvastoin ilmaisseetkin kärsimystä, sanomatonta häpeää siitä, että +olivat täällä! Niistä puhui harras rukous Heikille: heitä minut alas, +riko vaikka säpäleiksi; en kuulu heidän joukkoonsa; en ole koskaan +rakastanut puolisivistystä, en koskaan ole tarkoittanut +talonpoikaisylimystöä; minun aatteeni on tasa-arvoisuuden aate; minä +olen niitten, jotka tuolla ovien takana kurkistelevat; nämä tässä eivät +ole minun!--- + + +Kun he illansuussa ajoivat kotiin isän vanhoissa, syväistuimisissa +kääseissä, painoi Heikkiä ikäänkuin häpeän ja kärsityn tappion tuska.-- +Mitähän isäkin ajatteli hänestä! + +Ja sentähden hän sekä kummastui että sanomattomasti ilostui, kun +huomasi, ettei isä ollut millänsäkään, vaan päinvastoin alkoi +ystävällisesti puhua kotiväestä, vähänväliä lämpimästi hymähtäen +milloin mistäkin kertoessa. + +Suorastaan rajaton hellyys isää kohtaan syttyi Heikkiin. Hän olisi +tahtonut syleillä vanhusta. Ja kuinka miellyttävät olivat ukon +ruskettuneet, ryppyiset kädet hänen siinä ohjastaessaan, kuinka +hellästi musta sarkatakki sulki sisäänsä hänen vanhuudesta jo vähän +köyristyneen vartalonsa ja kuinka leppeästi tuuli ajaessa läpätti +ruskeata hiussuortuvaa, joka korvan kohdalla pistäytyi esille hänen +vilttihattunsa alta! + +Heikki ymmärsi nyt hyvin isän ja Niemelän välit ja koko heidän +keskinäisen sitkeän taistelunsa. Juuri sama henki on Vuorelassa aina +pysyvä, mikä siinä nyt vallitsee. Sen tunsi Heikki nyt selvemmin kuin +koskaan. + +Kunhan saisi kaiken muistonkin hävitetyksi tästä Niemelässäkäynnistä! +Se oli mielessä semmoisena pahana sykkyränä, joka ei päästänyt sinne +entistä iloa. Se oli repinyt auki umpeenkasvaneet haavat, puhaltanut, +vaikka hetkeksikin, ilmituleen vanhan tulevaisuushaaveen sammuneen +hiilloksen.-- + +Mutta varmaan kotoinen ympäristö jälleen tuudittaisi mielen +entiselleen. Kohta se jo näkyy, tuon kuusikkometsän takaa;--sen +ruokakellonkatos ja navetta ja vanhan kaivon vipu.----Sinne sen elämään +takaisin! Nämä verkavaatteet ja kaulukset hän panee pois. Vielä tänä +iltana hän ottaa taas piilukirveensä ja taas kuulee tuota tuttua +kumausta, kun sen tyvellä satuttaa kuivan pölkyn kupeeseen, näkee +lastun piilutessa kiertyvän irti levittäen pihkan hajua ja paljastaen +männyn valkeaa, verestä puunsisustaa----. + +Sillä elämällä ei ollut tulevaisuutta. Se oli vain jakso rauhallisia, +toisiansa seuraavia nykyhetkiä. + +Sen korkein huippu oli ajatus,--että hän ja Liisa kerran vihittäisiin +mieheksi ja vaimoksi. Ja miksi se olisi niin kaukana tulevaisuudessa! +Olihan hän nyt saavuttanut oikean suhteensa kotiin--eikä mitään juopaa +ollut enää hänen ja Liisan välillä. Tai jos vielä olikin, niin hän +tahtoi siitä päästä. Sen täytyisi hävitä, kun hän vain saisi itsensä +pakotetuksi puhumaan Liisalle.----Ja ajatus sykähdytti sydäntä ja +valaisi koko maailman pyhäisen kirkkaaksi.---- + +Tuossa on jo kuusikkometsä--! Pieni ylämäki vielä--! + +--Isä antaa ohjakset minulle, sanoi Heikki. + +Ja oltuaan kauan puhumatta isä heräsi ajatuksistaan: + +--No, kah, tuossa on, sanoi hän iloisesti. Ja rupesi vetämään +piippunysää taskustansa. + +Kun he ajoivat kotiveräjästä, kulki Liisa pihan yli--ja lampaat +seisoivat määkien tarhan aidan takana. + + +--Sinulle, Heikki, on tullut kirje--tuolla se on tuvan pöydällä, sanoi +Liisa. + +Ja Heikki kiirehti sisälle kirjettä avaamaan. + + + +IV. + +Kirje oli ylioppilastovereilta, jotka olivat panneet toimeksi +huvimatkan ja nyt ilmoittivat tulevansa tännekin, vain hetkeksi, ohi +matkustaessaan. + +Niitä oli kolme, ja kaksi heistä oli Heikin ylioppilastovereita, Lulle +ja Bruuno. Kolmas, Artturi, oli kyllä ylioppilasaikana Heikin kanssa +seurustellut, mutta hänen asemansa korkeasukuisen herrasperheen +jäsenenä oli estänyt heitä ihan välittömästi toisiansa lähestymästä. +Hän oli ottanut sisarensa, neiti Fannyn, mukaansa. Tätä neitiä Heikki +ei ollut ennen nähnytkään. + +Kaikki he olivat iloisia poikia, innokkaita tulevaisuuden miehiä. Lulle +luki luonnontieteitä, geologiaa, ja Bruuno oli filosofi. Mutta +Artturista ei oikein vielä tiedetty, mille suunnalle hänen tiensä +tulisi kulkemaan. Hän oli ennen kaikkea vapaa taiteilija, niinkuin koko +se suku, jonka jäsen hän oli. + +Kun Heikki oli lukenut heidän iloisen kirjeensä, johon jokainen oli +jotakin omakätisesti kirjoittanut, tunsi hän omituista rauhattomuutta. +Kirjeen kuori tuoksahti jollekin tutulle hajuvedelle, se oli varmaan +sisaren.--Tuo hieno, levottomuutta herättävä tuoksu--kuinka kauas se jo +oli ennättänyt unohtua Heikin mielestä! Muistui jokin iltama--ja +tanssi--ja kaasuvalot.----Ja kirjeen sisältö täynnä vallatonta +hurjistelua, täynnä keveää suruttomuutta, joka ei tiennyt mistään +vaikeuksista eikä sydämen sisäisistä taisteluista! Se liikkui kuin +vilpoisemmissä ilmakerroksissa. Elämän iloa henki joka rivi. Kuinka +paljon muistoja sai lyhyessä hetkessä kohennetuksi tämä kirje, Heikin +sitä seisten lukiessa tuvan pitkän pöydän päässä! Vapisivathan hänen +kätensä ihan tuntuvasti, ja sydän--kuinka se sykki! Hän olisi ollut +valmis matkustamaan vaikka kuinka pitkät matkat heidän luoksensa, +kunhan he vain eivät nyt olisi tänne tulleet! Ei, ei, se oli +mahdotonta! Hän olisi tahtonut heiltä ikuisiksi piiloutua, jäniksen +tavalla pistää päänsä pensaikkoon ja mykistyä siihen liikkumattomaksi +harmaaksi kiveksi, jota ohikulkeva ei aavistakaan eläväksi olennoksi.-- +Mitä he ajattelevat, kun he hänet nyt näkevät; kun he näkevät, kuinka +hän on muuttunut! Eihän hän enää muistaisikaan noita rohkeita +käänteitä, sanoja, joilla silloisia ajatuksia ilmaistiin.--He tahtoivat +nyt varmaan saada nähdä, mitä hän oli saanut aikaan. He tietysti +luulivat, että hän oli saanut aikaan suuren herätyksen täällä maan +sydämessä! + +Ja he saisivat nähdä, ettei mistään semmoisesta ole ollut +kysymystäkään. + +--Mitä sinä sitten olet tehnyt?--he varmaan kysyisivät. + +--Olen viimeksi kaivanut tuota kaivoa! pitäisi Heikin vastata. Ja koko +hänen muuttunut olemuksensa aukeaisi heille selko selälleen. + +Ei. Kyllä hän tietäisi mitä hän vastaisi. Hän ei ollenkaan antautuisi +heidän arvosteltavakseen. Ja jos heistä joku mainitsisi jotakin siitä +Snellmanin juhlan jälkeisestä yöstä, hänen päätöksestään ja Antin +puheesta, niin selittäisi Heikki kyllä heille. He eivät tunne kansaa +eivätkä ymmärrä talonpoikia. He luulevat, että talonpojat ovat kaikki +ihan yhdenlaisia olentoja, ettei niitä voi ajatella muuta kuin +joukkona; he eivät ymmärrä, että talonpojatkin voivat olla nuoria ja +vanhoja, toiset ovat innokkaita, toiset innottomia, toiset taipuvia +henkisiin harrastuksiin, toiset taas tavoittavat rikkautta. He eivät +tiedä, että "kansa" on vain käsite; että kun sen keskuuteen tulee, niin +ei sitä olekaan,--on vain eri ihmisiä niinkuin joka paikassa +muuallakin. + +Heikki tahtoi näyttäytyä toverien seurassa niinkuin hän olisi +vakaantunut entisestään. Sopivassa tilaisuudessa hän sanoisi nauraen, +mutta painavasti: "Ei,--talonpoikien luottamus on ensin saavutettava! +Ennen sitä ei voi mikään tulla kysymykseen! Täytyy tulla itse +talonpojaksi!" + +He ajattelisivat silloin: "Vielä elää Heikissä vanha aate", ja +ihmettelisivät hänen sitkeyttänsä ja hänen tahtonsa lujuutta. + +Ja niin Heikki voitti levottomuutensa. Hän melkein nauroi +säikähdystään. Koko juttu ei tulisi olemaan muuta kuin terveellinen koe +hänelle. Ja miksi ei hänkin voisi kerran jälleen pistäytyä noissa +vilpoisemmissa ilmakerroksissa!---- + +Heikki tuli iloiseksi. Jonkin verran entistä ryhtiä ja varmuutta oli +hänen puheessaan, kun hän isälle ja Liisalle kertoi asiasta ja kuvasi +tovereitaan. + + * * * * * + +Määräpäivänä vieraat tulivatkin. + +Ensin ajoivat pihaan Bruuno ja Lulle tomuttuneina, mutta iloisina ja +meluavina. Nähtyään Heikin he rupesivat huutamaan ja hohottamaan, +hyppäsivät rattailta, riuhtoivat Heikkiä käsistä ja piirittivät hänet +semmoisella kysymysten määrällä, ettei Heikki saanut yhteenkään +vastatuksi. He ottivat kerrassaan voiton hänestä, kaikki edeltäpäin +suunniteltu menettely oli hänen puoleltaan mahdoton, ja hänen täytyi +antautua heidän seurassaan näin alusta pitäen hetken vaikutusten +ajeltavaksi. + +--No mitäs sinä velikulta täällä? + +--Kas, kas, olethan ihan kuin vanha maanviljelijä! + +--Näytäpäs kätesi--ihan karheat, koeta, Lulle! + +--Mutta kuule, Heikki,--sinä viihdyt hyvin? + +--Olet aikalailla muuttunut. Sinua ei tuntisi samaksi. Ja kuinka +hiljaiseksi olet käynyt! + +He olivat matkustaneet ympäri koko Suomen,--olivat olleet iloisia +kaiken matkaa, ja heitä oli joka paikassa kohdeltu kuin ruhtinaita. +Artturi oli piirustellut vihkoonsa kaikki kauneimmat paikat. + +Tuolla he jo ajoivatkin pihaan, Artturi ja Fanny. + +Heikki aivan hämmentyi nähdessään jälleen kaupunkilaista naisväkeä. + +Neiti Fanny oli iloinen ja vallaton. + +--Tekö nyt olette se Heikki? Nämä ovat teistä puhuneet minulle niin +paljon, että olen teihin henkisesti aivan kyllästynyt!-- + +Hän nauroi ja ojensi Heikille valkoista kättään, josta oli juuri +vetänyt pois hansikkaan. + +Heikki ajatteli kuluneita verkavaatteitaan ja punehtui. Artturi sanoi +tervehtiessään: + +--En ole nähnyt koko matkalla vielä niin kaunista kuin teillä täällä. +Tämä on suurta, tämä on hurmaavaa!--Me kaikki ihailemme hirveästi juuri +tämmöisiä vuoria.--Kuule, Heikki, nyt kun annat meille vain vähän +pesuvettä ja toimitat jonkin huoneen sisarelleni,--suo anteeksi, että +heti näin vaivaamme! + +--Liisa! huusi Heikki hätääntyen ja puoleksi kuiskaamalla eteiseen. +Liisa tuli esille.--Saata neiti kamariin! + +Herrat katsahtivat toisiinsa, kun Liisa ja Fanny olivat menneet. + +--Se on minun kasvattisisareni, selitti Heikki. Ja he menivät kaikki +sisälle. + + +Ovessa sanoi Lulle Heikin korvaan: + +--Heikki, tunnusta!--niinhyvin kuin kihlattu morsiamesi? + +Heikki hämmästyi ja nauroi sitten luonnottomasti, minkä piti tehdä +vastaus tarpeettomaksi. Lulle ei tiedustellut sen koommin. + +Siellä sisällä Artturi huomasi Heikin viulun seinällä. Hän otti sen +alas, viritti ja soitti hyvin taitavasti nopeita juoksutuksia ja +niitten välillä aina jonkin surullisesti värähtävän sävelen. + +Viulu aivan kuin elpyi, sen kielet iloitsivat, sen kaula kurottui +jänteväksi, sen koko runko solakoitui. Se tunsi varmaan parfyymiä +ympärillään ja muisti unohtuneen taidemaailman,--kotonsa, jossa sitä +oli ymmärretty. Ja se meni selvästi heidän puolellensa sanoakseen +siellä selän takana jotakin äärettömän halveksivaa siitä ympäristöstä, +johon se oli ollut pakosta sysätty. + +--Oh kuinka tämmöinen yksi kesä voi tehdä paljon haittaa, sanoi Artturi +ripustaen sen jälleen seinälle.--Minun sormeni ovat aivan +kangistuneet.-- + + +Isä oli hyvin kaikkien vieraitten mieleen. Bruuno muisti hänet vielä +Snellmanin juhlasta. He ihmettelivät vanhan Vuorelan tietoja, kun hän +jutteli havaintojaan Helsingistä. Erittäin näkyivät isän jutut +huvittavan neiti Fannyä. Hän laittautuikin pian ukon ystäväksi ja +kieppui mielellään hänen ympärillään. + +Mutta sitten tuli totisempaa puhetta. Herrat rupesivat väittelemään +keskenään maanviljelyksestä, tieteistä, kansallisuuksista ja monista +muista asioista, joita he kaikkia käsittelivät kuin jokapäiväistä +ajatuksen ruokaa. + +Fanny pitkästyi. + +Hän tuli Heikin luo. + +--Herra Vuorela, tahtoisitteko minulle näyttää talon ympäristöt,-- +sill'aikaa kuin nuo muut lörpöttelevät. Ettehän vain pahastune? + +Heidän mennessään pihaveräjän läpi, jota he molemmat aukaisivat, sanoi +Fanny: + +--Minä kuulin, että te aiotte jäädä tänne maalle, luopua kokonaan +kaupungin elämästä,--onko se mahdollista? + +Heikki ei ollut odottanut, että olisi näin suoraan asiaan tultu. Se oli +samaa kuin hypätä arvelematta hänen sydämensä sisimpään keskustaan. Hän +hämmentyi kokonaan eikä vähään aikaan puhunut mitään. + +Neiti Fanny katseli häntä olkihattunsa alta, rupesi äkkiä nauramaan ja +pyysi anteeksi kysymystänsä. + +--He ovat varmaankin minua narranneet, sanoi hän. Ja lisäsi sitten +totisena: Kuinka saatoinkaan luulla, että te jäisitte tänne! Te, joka +olitte niin innokas aatteen mies! + +Hän alkoi taas naureskella. Kaikista asioista oli hänellä kyselemistä +ja muistuttamista. Ei sitä työkalua, ei sitä esinettä, jota hän ei +olisi huomannut. Hän katseli kaikkea puoleksi uteliaisuudesta ja +puoleksi naurun halusta. Hän puhui näistä maanviljelyskapineista ja +-laitoksista niinkuin kaikki olisi hänelle ollut leikkikaluja, jotka +olivat hyvin kaukana kaikesta järjellisestä ja totisesta elämästä. + +Ja hänen mielialansa tarttui Heikkiin. Hänkin alkoi puoli-ivallisesti +puhua maanviljelyksestä. He menivät Honkavaaralle päin. + +Heikki ei kumminkaan voinut päästä äskeisestä mielenliikutuksestaan. +Hän nauroi ja vastaili Fannyn puheeseen ajatellen vain tuota +ensimmäistä kysymystä. + +Ja kun he tulivat Honkavaaran rinteelle, oli siinä Heikin laittama +penkki. Siitä näkyi laajalle selkien yli vuorista seutua. + +--Tämän olette te laittanut. Tämä on teidän lempipaikkanne. Enkö +arvannut?--Ja hän istuutui siihen. + +--On--sanoi Heikki. + +Ja kun Fanny katsellessaan suurta, tyyntä näköalaa oli jonkin aikaa +sekä nauramatta että puhumatta, sanoi Heikki vähän vavahtavalla +äänellä: + +--Neiti, miksi luulette etten minä voisi koskaan tänne jäädä? + +--Olisiko siis todella mahdollista? + +--Minä olen niin päättänyt. + +--Ah, herra Vuorela, sitten teillä on varmaan jokin suuri aate +takananne! Teillä on jokin suuri elämäntarkoitus, joka teitä +innostuttaa. No niin, siinä tapauksessa voin ehkä ymmärtää teitä. Mutta +herra Vuorela, selittäkää minulle, mikä se aate on, joka on niin +voimakas, että voitte sen vuoksi niin paljon uhrata? + +Heikkiin tämä kysymys teki syvän vaikutuksen. Hän tiesi, että hänen +vastauksensa tulisi sisältämään veristä valhetta. Mutta eihän hän +voinut muuta kuin valehdella. Ja vastaus kumahti hänen korvissaan kuin +haudasta. + +Sama aate, joka innosti Snellmania---- + +--Ah, herra Vuorela, sitten te olette suuri ihminen minun silmissäni, +sanoi Fanny. Sen jälkeen hän pani molemmat kätensä penkin selkäpuulle, +nojausi poskellaan niitä vasten ja katsoi kauas etäisyyteen. + +----Niin, niin, lausui hän runollisen viehkeällä äänellä.--Ehkä--! +Miksei--! Minä vain ajattelen, että kun te olette vielä niin nuori. +Ymmärrän kyllä, että vanhempana voi kokonaan uhrata itsensä muille. +Mutta nuorena tahtoo elää--hengittää--! En tiedä sentään,--ainakin minä +olen semmoinen.----Kuulkaa, sanoi hän sitten iloisemmin,--uskotteko +sielujen yhteiselämää?--Tietysti uskotte.--Ehkäpä sentään onkin +yhdentekevää missä kukin olemme ja elämme, kunhan olemme vain saman +maapallon pinnalla. Usein,--usein kun ajattelen ystäviäni, jotka ovat +kaukana maailmassa, tuntuu minusta kuin niiden sielut olisivat juuri +tässä minun luonani.--Ehkä tekin voitte näin ajatella ystäviänne. Ja +miksi ette silloin jäisi vaikka tännekin. Onhan täällä niin ihanaa. +Mitä te silloin välitätte siitä, että olette täällä niin yksin, ettei +teillä ole ympärillänne ainoatakaan ihmissielua, joka teitä +ymmärtäisi.--Niin, niin, herra Vuorela, miksi ette silloin jäisi +tänne!--Oh, kuinka täällä on kaunista! + +Ja hän nousi äkkiä istumasta pyyhkäisten kädellään otsaansa ikäänkuin +karkottaakseen liiallista tunteellisuutta. + +Heikki nousi myöskin syvästi liikutettuna. Hänestä tuntui niinkuin hän +olisi ollut jo kauan tuttu Fannyn kanssa. + +He astuivat kotiin asti sanaakaan vaihtamatta. + +Kun he olivat tulleet kotiveräjälle ja kulkeneet pihan yli, ojensi +Fanny Heikille kättä. + +--Kiitos tästä kävelyretkestä!--sanoi hän sisälle mentäessä. + +Siellä hän oli taas kuin toinen ihminen. Nauroi ja liverteli ylinnä +muita.--Niinkuin äskeisen ja nykyisen hetken välillä olisi ollut +ääretön juopa. + +He istuivat nyt kaikki siinä kamarissa, joka oli tuvan vieressä. + +Pitkä keskustelu oli syntynyt herrain kesken. Oli kysymys tieteistä ja +taiteista ja niitten merkityksestä ihmiskunnan kehityksessä. + +Lulle, geologi, oli sitä mieltä, että tieteillä ja taiteilla on +ainoastaan välillinen tarkoitus: palvella ihmiskuntaa sen eri aikoina +ilmestyvien tarpeiden mukaan--erittäinkin keksintöjen avulla, siten +laajentaen yleisen toimeentulon mahdollisuutta. + +Bruuno taas puolusti kiivaasti aivan toista kantaa. Tieteellä ja +taiteella oli hänen mielestään oma itsenäinen tarkoituksensa, joka oli +ylempänä kaikkia muita. Ihmiskunnan pyrinnöt eivät voineet rajoittua +sen aineellisen hyvinvoinnin tavoittamiseen; niitten tuli tarkoittaa +jonkin aatteellisen päämäärän saavuttamista. Tiede ja taide edustivat +juuri tämän aatteellisen pyrkimyksen kärkeä. Se, joka on antautunut +tieteitten tai taiteiden palvelukseen, on inhimillisten pyrintöjen +etunenässä. Ja sentähden ovat kaikki suuret miehet samalla olleet +suuria taide- ja tiedemiehiä. Emme voi ajatella suurta miestä, ellemme +ajattele häntä ensimmäiseksi tieteessä tai taiteessa. Mutta ihmisiä on +kahta lajia, sanoi hän. On suuria sieluja ja on pikkusieluja. +Pikkusielut tyytyvät siihen tarkoitukseen, että saavat jokapäiväisen +leipänsä ja näkevät ympärillänsä hyvinvointia ja tyyntä rauhaa. +Semmoisille on kaikki muu, tieteet ja taiteet, vain välikappaleita. +Mutta suuret sielut eivät ole koskaan tyytyneet tuommoisen. Heidän +näkönsä ulottuu ylitse lähimmän ympäristön. Suureen henkiseen +pyrkimykseen ovat he luodut, aatteiden palvelukseen, lepäämättömään +hakemiseen, totuuden tavoitteluun! Semmoisille on tiede elämän ydin ja +taide sen koko salaisuus. + +--Sinä puhut kuin enkeli, sanoi Artturi lyöden kiinni +piirustusvihkonsa, jonne hän oli piirustanut näköalan avatusta +ikkunasta.--Olen aivan yhtä mieltä. Oikea taiteilija ei kysy koskaan, +mitä hyötyä hänen teoksensa tulee tuottamaan. Hän tekee työtä +yksinomaan taiteen vuoksi, taiteellisen totuuden vuoksi; siksi, että +hänen pitää niin tehdä; siksi, että hänellä ei ole mitään yksityistä +hyödynkäsitettä silmiensä edessä, vaan että hänellä on sisäinen +kutsumus, sisäinen tarve. + +Bruuno jatkoi Artturin ajatusta: + +--Sanalla sanoen,--siksi että hän on suurempien aatteiden +palveluksessa. Suuret miehet tarkoittavat koko kansan hyötyä eivätkä +voi tyytyä, kuten pikkusielut, vain lähimpään ympäristöönsä. Heidän +palkintonaan täytyykin sentähden olla koko kansan rakkaus. + +--Niin, niin, aivan oikein, sanoi Artturi; suuret ja pienet sielut +eroavat toisistaan siinä, mihin ne tyytyvät. + +Ja Heikki unohti koko maailman kuullessaan heidän voimakkaita sanojaan. +Nukkuneet tunteet liikahtelivat sydämessä,--kauan haudassa olleet +tunteet. + +Mutta kesken kaikkea kuului kiireistä juoksun kopinaa porstuasta. + +Ovi aukeni rämähtäen, ja Liisa oli täyttä vauhtia tulemassa sisälle. +Hän pysähtyi kuin ammuttuna oven kynnykselle. Iloinen nauru jähmistyi, +ja hän punehtui korvia myöten. Hän ei ollut tiennyt, että vieraat +istuivat täällä. + +--Nej men--! sanoi ruotsiksi Lulle levittäen kätensä, kasvonsa ja koko +olentonsa selkoselälleen;--en sådan skönhet! [Hänpä on vasta kaunis!] + +Neiti Fanny pani lasit silmilleen ja katseli tyystin Liisaa. + +--Tycker du--? [Oletko todellakin sitä mieltä?] sanoi hän silmiänsä +sipristäen. + +--Tig för guds skull, de' ä' ju den blivande värdinnan! [Vaiti, herran +tähden, sehän on talon tuleva emäntä!] kuiskasi Artturi silmillään +viitaten Heikkiin päin. + +--Oo! tuntui Fanny siihen sanovan. Ja katsahti Heikkiin. + +Heikki kuuli kaikki, vaikk'eivät he luulleet. + +Hän oli käynyt tulipunaiseksi ja katsoi maahan silmäkulmat +hermostuneessa liikkeessä. Kun neiti Fanny sanoi noin pitkään: "Oo--", +oli hänen äänessään selvä ajatus: Tuossako nyt siis oli se sinun suuri +aatteesi! + +Kaikkea malttia menettämättä tuli Liisa kuitenkin sisälle. + +--Mikäs on? kysyi isäntä hiljaa häneltä. + +--Vettä tulee! Jaska nostettiin ylös vyötäisiä myöten märkänä.-- + +--Ähä, hyvä on, sanoi isäntä. Ja Liisa meni samaa tietä. + +Bruuno oli vähän hermostunut tämän keskeytyksen johdosta. Hän alkoi +kumminkin jälleen pohtia samaa ainetta ja puhui pitkään, mutta +kuivasti. + +Ja Liisakin tirkisteli taas ovesta ikäänkuin sanoakseen: "Etkö jo +tule?" + +Isäntä nyykäytti hänelle vihdoin päätänsä ja lähti. + +Mutta kun he Heikiltä kuulivat, mikä asia oli, lähtivät he kaikki +kaivolle. + +Siellä kaivonkatsoja seisoi hiekkaläjällä ylpeänä kuin ruhtinas. Hän +antoi alas määräyksiänsä kaivon arkun sovittamisesta. He vaihtoivat +isännän kanssa vain silmäyksen; ei sanaakaan muuten. + +Työmiehet nostettiin vuorotellen kaivosta. + +Lulle katsahti alas asiantuntijan silmin: Aivan oikein, maakerrokset +olivat siinä järjestyksessä päällekkäin kuin pitikin. + +Fanny pudisti häntä hihasta: "Kuules sinä, insinööri! Osaatko sinäkin +kaivoja katsoa? Sinunhan pitäisi osata, kun olet tutkinut maakerroksia +ja vesisuonia!" + +Lulle hermostui; eihän hän nyt heti tässä paikassa voinut selittää mitä +hänen tieteensä asiasta tiesi. + +Kaivonkatsojalla kuului olleen elohopeapullo ja jokin messinkikone +kourassa, kun hän kaivonpaikkaa haki. Mikä kone se oli, sitä hän ei +sanonut kenellekään. + +Ja geologi väitti, että se on hullutusta kaikki tyynni. Vettä on aina +jonkin matkan päässä maanpinnasta. Mutta Fanny nauroi niin +sydämellisesti, että muutkin rupesivat nauramaan. Hän juoksi isännän +luo, pujotti kätensä kiltin lapsen tavoin hänen käsivartensa ympäri ja +sanoi: "Eikö niin, isäntä, nuo tiedemiehet eivät kelpaa mihinkään, he +kun eivät tiedä kerrassaan mitään." + +--Pitävät tietonsa salassa, sanoi isäntä leikillään,--niinkuin tämä +kaivomestarikin tässä. + +Fanny jäi toiselle puolelle kaivoa, kun muut jo tekivät lähtöä. + +--Ah!--hän huusi--minun ritarini, minun ritarini! Kenen minä teistä +valitsen? + +Lulle ja Bruuno hypähtivät esille. + +--Ei, ei,--sanoi neiti Fanny,--teistä ei kelpaa yksikään! Saanko +pyytää--teitä, nuori herra Vuorela? Antakaa kätenne, minä aion hypätä +yli. + +Muut kauhistuivat. + +--Mitä te ajattelette, neiti Fanny! Maa voi lohjeta jalkainne alta, ja +silloin olette syvyydessä! + +Mutta kun he aikoivat mennä toiselle puolelle häntä estämään, hän +kielsi ja uhkasi toden teolla hypätä. + +Silloin Heikistä äkkiä pakeni kaikki ujous. Hän viskasi laudan +ammottavan kaivon yli, seisahtui tukevasti sen keskikohdalle jalat +hajalleen, otti voimakkaasti neiti Fannyn vyötäryksistä ja heitti hänet +kevyesti yli. + +Neiti Fanny ehti kiljahtaa vasta yli päästyään. Hän putosi maahan +melkein istualleen, mutta hyppäsi sukkelasti jälleen ylös. + +--Se oli hyvin tehty!--Herra Vuorela, jos minulla olisi laakeriseppele, +kruunaisin minä sillä päänne. + +Hän näki sitten kivimöhkäleen aivan kaivon reunalla. Tuli sen luo ja +koetti liikuttaa. + +--Saanko? + +--Tehkää niin hyvin, sanoi Heikki nauraen. + +Ja kivi putosi mulskahtaen syvän kaivon veteen Fannyn suureksi +ihastukseksi. + + * * * * * + +Kauan eivät vieraat viipyneet näillä mailla. + +Tovereista ei ollut yksikään puhunut siitä illasta. + +He olivat kuin unohtaneet koko asian. Kun he olivat keskustelleet, niin +he eivät koskaan olleet kääntyneet Heikin puoleen. Mitäpä Heikki olisi +voinut sanoa niistä heidän suurmaailmankysymyksistään! + +Oh, jospa he olisivat tienneet, kuinka Heikin sydämessä riehui heidän +puhuessaan! + + +Heidän lähdettyään hiljeni Vuorelassa taas maalaiseksi rauhaksi se +suurmaailman humu, jonka he olivat lyhyeksi ajaksi tuoneet mukanaan. + +Toverit olivat hyvästelleet Heikin puoleksi säälien:--"Kyllä taitaa +sinun sentään tulla ikävä täällä--ainakin ennenkuin eukolliseksi +pääset? Lähde pois Helsinkiin!--" + +Ja niin Fannykin: + +--Jos teidät kova ikävä joskus valtaisi, niin tervetuloa Helsinkiin! + +Ja kun hevonen jo nykäisi rattaat liikkeelle, hän vielä oli katsahtanut +taakseen ja nyykäyttänyt merkitsevästi päätänsä hymy huulilla. + +Mutta veräjän tuolla puolen tien käänteessä hän taas nauroi eloisasti +ja jo eli toista elämää siellä rattailla, jotka nyt vierivät kohti +Helsinkiä pois Vuorelan hiljaisuudesta. + +Heikki jäi tähän yksinäisyyteen tyhjäksi ja sydämettömäksi. + +Syksy oli jo tulossa. + +Muutamassa viikossa oli näky Honkavaaralta kokonaan muuttunut, kun +Heikki erään hallaisen syysyön jälkeen tuli sinne. + +Siellä täällä oli lehti jo kellastunut niemen nenään tai saaren +kupeelle. Pilvet olivat paenneet taivaan ylimmälle laelle varjottomiksi +hattaroiksi; tyyni järvenpinta viiruili koleasti ja sorsat lentelivät +rauhattomissa parvissa korkealla ilmassa. Ohi mennessään yksi ja toinen +laskeutui kaislikon reunaan, sitä pikemmin jälleen lähteäkseen. + +Mutta tuonne etäiseen etelään aurinko näytti paistavan vielä suurella +voimalla. Sinnepäin maailma ikäänkuin lämpeni; ja päilyen ja kimmeltäen +auringon hopeisessa heijastuksessa sinne vaelsivat vedet milloin +avarina selkinä, milloin jyrkkäreunaisien rantatöyräitten välissä. +Kauas tuonne siintävää etäisyyttä kohden ne virtailevat, ja heidän +matkallansa maat käyvät yhä rikkaammiksi, yhä taajemmin asutuiksi +muuttuvat seudut, yhä vilkkaammat ovat ihmiset, kunnes meren rannikolla +vihdoin kaupungit nousevat, komeakupuiset kirkot välähtelevät auringon +ihanassa loistossa. + +Hattara tuli auringon eteen. Läheiset seudut himmenivät; mutta sitä +kirkkaammin heijastivat ilmanrannassa kaukaisten vesien selät, ja +tuhannet pienet laineet siellä hyppivät kuin kiimastellen kiireisessä +leikissä.----Kaikki ne kiiruhtivat, kaikki ne riensivät, iloisina, +onnellisina siellä kaukana. + +Tuuli lehahti pitkässä kuusessa. Se lehahti sitten kauempana koivussa. +Sitten vielä kauempana.--Se lensi sinnepäin:-- + +Lintu lensi kuusen oksalle--pri, pry-pry, pri-pri--se katsoi +ympärilleen, säikähtyi--hrrrr--lensi pois: sinnepäin! + +Kaikki ne sinnepäin! + +Täällä vain, missä hän istui--Honkavaaran rinteellä, penkillä--oli +yksinäistä ja kuollutta, elottomuutta. + + +Fanny oli säälinyt Heikin yksinäisyyttä,--"ei ainoatakaan sielua +ympärillä, joka teitä ymmärtäisi",--oli hän sanonut. + +Mutta sitten oli tullut tuo kauhea kohtaus, kun Fanny sai tietää, että +Liisa oli Vuorelan tuleva emäntä, siis Heikille aiottu vaimo. + +Heikki ei voinut olla punastumatta itsekseenkin tapausta ajatellessaan. + +Fanny kuvitteli, että Heikki oli päättänyt iäksi jäädä maalle +palvellakseen siten suurta isänmaallista aatetta, että se oli hänelle +uhraus--mutta nyt oli Fannylle selvinnyt, että Heikki siis aikoi-- +naimisiin. Kuinka epärunolliselta se mahtoi hänestä tuntua!--Heikki +antautuisi siis varsinaiseksi talonpojaksi, vieläpä käyttäisi hyväkseen +täällä maalla tarjoutuvia elämän sulostuttamiskeinoja: menisi +naimisiin! + +Fanny mahtoi sydämessään halveksia Heikkiä. + +Mutta lähtiessään hän oli taas ystävällinen, aivan kuin olisi jokin +side vielä jäänyt heidän välilleen katkeamatta. Se oli varmaankin +viimeinen kädenojennus: tule pois, Heikki! Pelasta itsesi +tulevaisuudesta, johon aiot iäksi sitoutua! Katso minne me ajamme! +Katso kuinka me iloiten ja hymyillen kuin kukkassateessa riennämme +tuota tuntematonta, mutta siksi juuri hurmaavaa tulevaisuutta kohti! +Sinä olet nuori, sinun täytyy rakastaa sitä, mitä mekin rakastamme. +Sinä et voi rakastaa sitä tulevaisuutta, jonka jokainen askel on +edeltäpäin määrätty, jonka tie on pienimpiä käänteitään myöten +valmiiksi viitoitettu. Kerran me vain elämme; miksi emme siis kokisi +elämää sen kaikilta puolin? Miksi hajoittaisimme sen kokonaisen, +viehättävän kuvan näkymättömäksi, tasoittaisimme sen palasiksi +jokapäiväisyyden yksitoikkoiseen jonoon. + +Bruuno ja Artturi eivät olleet saaneet tuossa keskustelussaan ajatusta +oikein selväksi. + +Heikki sen tiesi aivan perin pohjin. + +Heidän olisi pitänyt sanoa: on pikkusieluja, jotka itsekseen jätettyinä +vajoavat omaan pienuuteensa, jotka voivat jotakin olla ainoastaan +silloin, kun alituisesti näkevät edessään ja ympärillään pyrkiviä +ihmisiä. + +Kuinka Heikki olikaan saattanut niin kokonaan luopua kaikesta +"henkisestä pyrkimyksestä", niinkuin Bruuno sanoi. + +"Pikkusielut tunnetaan siitä, mihin he tyytyvät",--oli Artturi sanonut. + +Mitä Heikki sai siitä, että nämä täällä häntä rakastivat? Nämä muutamat +ihmiset! + +Eikö hän siis koskaan janonnutkaan suurempaa? Eikö hänen näkönsä +ulottunutkaan yli lähimmän ympäristön? + + +Ja Heikki huomasi kauhukseen, ettei hän miettinytkään muuta kuin +keinoa, kuinka hän pääsisi kotoa. + +Itse kysymys tuntui kuin jo ratkaistulta. + +Se on: jos keino olisi ollut helppo, hän ei olisi ollut hetkeäkään +kahden vaiheilla;--jollei olisi ollut välttämätöntä sanoa isälle: "Minä +lähden", niin hän olisi jo poissa täältä. Mutta se tuntui +mahdottomalta, ja vain sentähden oli koko ajatuskin mahdoton. + + * * * * * + +Niin kauan kuin syksyn taivas vielä oli kirkas, Heikki kävi usein +Honkavaaran kupeella. + +Hänen silmiensä eteen oli vetäytynyt omituinen suruharso. Kaikki, mihin +hän täällä kotona katsoi, oli kuin kauempana hänestä ja entistään +himmeämpää. + +Ja kotona oli jo huomattu hänen mielensä muutos, kaikki katsahtelivat +kysyvästi toisiinsa kysymättä mitään. + + +Eräänä päivänä Heikin istuessa penkillään sinne tuli Liisa hiljaa +kävellen. Heikki hämmästyi huomattuaan Liisan lähestyvän. Hän häpesi +ajatuksiansa. + +Siinä seisoi hänen edessään Liisa--puhtauden ja siveyden elävänä +kuvana. + +Mutta hänkin punehtui heidän yhtymistänsä Honkavaaran yksinäisellä +penkillä--ja katsoi alas, esiliinaansa hyppysissä oikoen. He puhuivat +niin harvoin keskenänsä, ettei nyt kumpikaan tiennyt mitä toiselleen +sanoisi. + +Heikkiin tuli jälleen omituinen halu langeta polvilleen hänen eteensä, +painaa pää hänen syliinsä ja tunnustaa koko mitättömyytensä. Niinkuin +hän oli kerran ennenkin tahtanut tehdä:--sanoa suoraan, että hän ei +ollut mikään suuruus, jota olisi pitänyt kunnioittavasti katsoa ja +puhutella, että hän päinvastoin oli pienistä pienin.----Hän tunsi sen +kummalliseksi, pakottavaksi välttämättömyydeksi. Nyt selvemmin kuin +koskaan. Ja vaikka hän oli koettanut kaikella muulla tavoin lähestyä +Liisaa, koettanut hävittää itsestään tunnon siitä, että Liisa oli +"sivistymätön" ja hän "sivistynyt", oli siitä tietenkin jotakin +jäljellä,--ikäänkuin hän ei olisi vielä voittanut kaikkea itsessään. +Hänen täytyi tehdä tuo tunnustuksensa, täytyi jostakin syystä ikäänkuin +pyytää anteeksi,--_täytyi_. + +Sehän se juuri oli häntä viivyttänyt yhtymästä Liisan kanssa--se, että +niin täytyi.-- + +--Sinä, Heikki, olet tullut taas niin pahalle mielelle, sai Liisa +vihdoin sanotuksi. + +--Niin, niin, se on sisäistä tuskaa, vaikeata sieluntaistelua, jota +minun täytyy kestää. + +Nyt oli Heikille vihdoin tullut ratkaiseva hetki. Hän tunsi sen. Kaikki +riippui siitä, mitä hän vielä sanoisi. + +Hän oli kahden vaiheella viimeiseen asti ennenkuin rupesi puhumaan. +Ajatusaika tuntui supistuvan hirvittävän lyhyeksi. Ja juuri ennen +ensimmäistä sanaa taisteli kaksi vastakkaista ajatusta hänessä mitä +tulisimmin. Kun hän vihdoin alkoi puhua, tunsi hän selvästi, ettei hän +ollut valinnut sitä ajatusta, joka hänen sydämessään juuri oli vienyt +toisesta voiton. Jumala ties kuka vihdoin puhalsi häneen ne sanat, +jotka hän Liisalle lausui. Mutta hänen sielussaan vaikeni kaikki +silmänräpäyksessä. + +Ensimmäinen sana oli vain saatava sanotuksi: + +--Liisa,--minä--olen kärsinyt hirveästi! Kaikki muu tuli helposti. Mitä +pitemmälle Heikki sai puhutuksi, sitä enemmän hänen omat sanansa +tuntuivat ikäänkuin vapauttavan häntä. + +--Minä olen huomannut, etten ole luotu täällä maalla elämään. Minä en +saa aikaan mitään. Kaikki ne suuret pyrinnöt, jotka toin mukanani, ne +ovat menemässä aivan hukkaan.--Katso, minä en ole luotu elämään +tämmöisessä hiljaisuudessa, kaukana suuren maailman liikkeestä. Minä +tarvitsen suuren maailman ilmaa hengittääkseni.--Luulin itsekin alussa, +että voisin täällä toteuttaa ainakin osan niistä tarkoitusperistä, +joita ajoin. Mutta minä olen huomannut, etten sitäkään voi. Minulla ei +ole täällä mitään vaikutusvaltaa, täällä ei ole mitään intoa, mitään +henkisiä pyrintöjä. Täällä on kaikki kuollutta minulle. Minä en viihdy +tässä ummehtuneessa elämässä, jossa en näe mitään korkeampia henkisiä +pyrintöjä. Täällä maalla on kaikki eteenpäinmeno mahdoton; minä jään +vähitellen kaikesta jäljelle ja muutun hedelmättömäksi olennoksi, josta +ei ole kellekään mitään hyötyä. + +Ja kesken puhettaan hän ensi kerran täällä maalla muisti vannoneensa +kerran ikuisen uskollisuuden aatteillensa,--se antoi nyt hänelle +odottamattoman sisäisen vakaumuksen siitä, että kaikki se, mikä oli +Liisalle sanottu, oli todellakin totta. Nyt hän vasta olisikin voinut +puhua oikein pitkälti ja kauniisti. + +Mutta Liisa oli käynyt niin totiseksi, ettei Heikki saanut jatketuksi +samaan suuntaan. + +Tiesihän Liisa, että Heikillä oli suuria ajatuksia ja että hänen työnsä +tulisi tarkoittamaan jotakin, jota he eivät kotona ymmärtäneet. Ja +olihan siitä ennenkin ollut puhetta heidän keskensä. Mutta Liisa oli +tähän asti luullut, että kaikki se tulisi toimeenpantavaksi täällä +kotona. Hän oli uneksinut, että silloin olisi Heikki, hänen +kasvinkumppaninsa, kunniansa kukkuloilla, silloin ihmiset tulisivat +Vuorelaan ihmetelläkseen sen nuorta isäntää---- + +Nyt sanoi Heikki, että hänen täytyi lähteä muualle, suureen maailmaan, +kaikkea tuota tekemään--pois Vuorelasta--pois vanhasta kodista.----Ja +Liisa, miksi hän oli tällä hetkellä tullut Honkavaaran yksinäiselle +polulle, jossa tiesi Heikin olevan? Hän painoi päänsä syvälle rintaansa +vasten eikä nostanut enää katsettaan-- + +--Sitten minä tahtoisin pyytää sinulta jotakin, Liisa, sanoi Heikki.-- +Sinä tiedät, että isä ei soisi minun lähtevän. Minä olen ajatellut +kyllä itse hänelle sanoa, mutta se on minulle sanomattoman vaikeata.-- +Tahtoisitko sinä häntä valmistaa siihen? + +Liisa ei saanut mitään vastatuksi. Heikki aavisti siihen syyn. + +--Et suinkaan ole minua käsittänyt väärin? sanoi hän--Aikomukseni ei +ole jättää teitä ikipäiviksi. Päinvastoin; olen ajatellut kyllä palata +tänne takaisin--sitten.--Nyt minua kutsuu suuremmat elämäntehtävät! +Minun on pakko--se on velvollisuuteni!--Sano Liisa, tahdotko puhua +asiasta isän kanssa? + +--Kyllä puhun, sanoi Liisa hiljaa. Hän kääntyi mennäkseen, ja he +lähtivät kotiin päin molemmat. + +Tiellä koetti Heikki kääntää mielialan iloisemmaksi ja päästää Liisan +hänen totisuudestansa. + +Olihan Heikki saanut tämän kaiken kuin limaiseksi.--Ensimmäinen askel, +jota Heikki oli pitänyt niin mahdottomana ja jota hän ei olisi koskaan +luullut voivansa ottaa, oli nyt kumminkin otettu. Koko kysymys näytti +olevan vain siinä, ettei hyvä alku liukuisi käsistä. + +Sydän sykähti valtavasti, kun siinä nyt syntyi ensimmäinen ajatus +Helsinkiin-muuton mahdollisuudesta. + +Heidän kulkiessaan pitkin tuttua tietä Heikki tunsi kuin hän taas olisi +ollut vapautumaisillaan kaikesta pienestä ja harmaasta, tuosta +ikuisesta velvollisuuksien erittelemisestä ja omantunnon erikoiskohtiin +vajoutumisesta, johon hän oli ennättänyt niin perehtyä täällä maalla. +Sitä juuri mahtoi Snellman tarkoittaa, kun hän sanoi: niitä on ihmisiä, +jotka tyytyvät kysymykseen, kasvaako tämä tai tuo kukka tunkiolla vai +tunkion vieressä, ja jotka ovat valmiit unohtamaan aatteiden korkean +taivaanlaen.--Semmoinen pikkusielu oli juuri Heikki.--Mutta hän tahtoi +näyttää, että hän vielä voi vapautua tuosta pikkumaisuudesta. Hengen +suuruutta oli kyllä hänessäkin! Se ei ollut vielä aivan sammuksissa-- +Jumalan kiitos! Kotipellon aita oli eräästä kohtaa kumollaan. + +--Kas tuota, se pitäisi saada paikoilleen--sanoi Heikki +välinpitämättömästi haihduttaakseen totisuuden ja pysähtyi muka aitaa +nostelemaan. + +Mutta Liisa kulki seisahtumatta eteenpäin.--Heikki katsahti hänen +jälkeensä.--Mitä kummia hän olikaan tehnyt?--Itkikö Liisa?--Ei +suinkaan!--Hän piti kai muuten vain päätänsä noin alhaalla. + +Mutta Heikki oli kuitenkin kuin korkeudesta pudonnut. + +Jokin tunne siitä, että pitäisi vielä kaikki peräyttää, riehahti hänen +sydämessään, nosti kuuman punan hänen poskiinsa. + +Mutta sekin oli myöhäistä. Kaikki oli äkkiä hänen edessään särjettynä, +säpäleinä. + +Ja pikemmin kuin hän olisi aavistanut hän tämän perästä kohtasi isän +totisen katseen. Isä ei sanonut ensin mitään. Mutta Heikki ymmärsi +hänen ajatuksensa eikä voinut hänen silmiinsä katsoa. + +--Minä puhun asiastasi rovastin kanssa, sanoi isä sitten kuivasti.--Jos +sinä lukumieheksi rupeat, niin on minun tahtoni, että sinusta tehdään +pappi. + +Hän sanoi sen niin varmasti ja painavasti, ettei siinä tuntunut olevan +sijaa hievahtamaankaan,--niinkuin olisi sanonut jotakin, jota oli +miettinyt vuosikausia ja josta nyt vihdoin oli päätöksensä tehnyt. + +Heikkiin vaikuttivatkin isän sanat niinkuin hän olisi kuullut +ehdottoman, peräytymättömän käskyn: papiksi! Niinkuin tuomionsa hän +kuuli nuo sanat. + +Vasta itsekseen ollessaan hän kummastui sitä vaikutusta, minkä ne +olivat häneen tehneet. Hän oli vastaanottanut ne niinkuin tottelevainen +lapsi, jonka kohtaloa määrättäessä ei kysytä, mitä hän itse ajattelee. +Tämä lapsellisuushan se myöskin oli juuri niitä Heikin ominaisuuksia, +jotka tekivät hänet ihan mahdottomaksi mihinkään itsenäiseen suurtyöhön +elämässä. Oikein nauratti, kun ajatteli, että Snellman olisi suunnannut +suuren elämänsä askeleita sen mukaan, mitä hänen isänsä tai kotipitäjän +rovasti katsoivat hänelle tarpeelliseksi. + +Eihän hän oikeastaan pannut paljon huomiota isän tuumiin tässä asiassa. +Pappia ei hänestä missään tapauksessa tulisi. Se oli mahdottomuus. Se +soti kaikkia Heikin aikeita vastaan.-- + +Mutta kun isä sitten tosiaankin lähti rovastiin, Heikki melkein vavahti +levottomuudesta. + +Mitä jos isä todellakin aikoi kiven kovaan vaatia papiksi rupeamaan? +Isän aikeet olivat aina niin horjumattoman varmat. Ja hänen käytöksensä +viime aikoina oli ollut niin jäykkä ja hänen kasvonsa niin totiset.-- + +Jospa he nyt siellä, rovasti ja isä, päättävät Heikin koko +tulevaisuuden, pakottavat hänet ja saavat aikaan mitä tahtovat----! + + * * * * * + +Ei ainoastaan Vuorelan isäntä, vaan koko muukin väki oli vaiennut äkkiä +hiljaiseksi ja totiseksi. Kaikki ymmärsivät isännän mielentilan. Sillä +hän oli tuvassa jo sanonut väelle, että nyt Heikki lasketaan takaisin +papinkouluun. + +Ja vanha Manu arvasi kohta isännän ajatuksen: + +--Niin, niin, sanoi hän huoahtaen, ehkä aikaa myöten--jos Jumala +sallii--tämä sama Heikki omassa kirkossamme saarnailee vanhoille +korvillemme. + +Ja se olikin Vuorelan isännän ajatus. Jos Heikki pyrkii jatkamaan +aloittamiaan lukuja ja jollei hänestä ole maanviljelijäksi, niin +jatkakoon,--ja varttukoon vain sillä tiellä.--On niitä toisiakin +keinoja sitoa hänet kotoiseen maaperään--jollei niin lujalle kuin olisi +sitonut isänmaan viljelys, niin kumminkin tarpeeksi lujalle, että +kotiseutu hänestä hyötynsä saisi. + +Rovasti kyllä olisi valmis tässä asiassa auttamaan. Hän ottaisi Heikin +apulaisekseen, kunnes Heikistä varttuisi pystyvä mies. Ja sitten +saattaisi Heikki kyllä kappalaiseksi tänne päästä, jos voimaa ja hyvää +tahtoa riittäisi. + +Melkein tyytyväinen oli Vuorela tähän uuteen tuumaansa. Hän oli varma +siitä, että rovasti sen kokonaan hyväksyisi. Olihan rovasti itse +saattanut Heikin lukukouluun ja vakuuttanut, ettei Heikki Vuorelalta +silti hukkaan menisi.--Vastatkoonpa nyt rovasti sanoistaan.--Ja miksi +ei rovasti vastaisikin! Hän oli itse tähän seurakuntaansa lujasti +kiintynyt; hän kyllä ymmärtäisi panna arvoa Vuorelan puuhiin saada +ainoa perillisensä säilytetyksi tälle kotiseudulle ja tekisi asian +hyväksi omasta puolestaan minkä suinkin voisi. + +Sentähden ajoi Vuorela varmalla mielellä vanhaan pappilaan. + +Hänen sinne tullessaan oli rovasti parhaillaan puutarhatyössä. +Päälaella oli hänellä musta ympyriäinen myssy. Sen alta hänen harmaat, +lempeät hapsensa putosivat suorissa suortuvissa olkapäitten tasalle. + +Hän oli ahkerassa puuhassa: kesän kukoistaneitten, nyt jo lakastuvien +ruusukasvien juuret oli talveksi saatava ylös. Ukko penkoi itse myyränä +mullassa, ja koko hänen huomionsa näytti olevan kiintynyt siihen. + +Vuorelan huomattuansa rovasti katsahti häneen ystävällisesti, ja hänen +tuuheat harmaat silmäkulmansa nousivat keskelle otsaa. + +--Vai Vuorelan isäntäkö se on?--ja ne laskeutuivat taas, kun hän käydä +hynkkäsi lähemmäksi. + +--No vai Vuorela,--terve tulemastas, vanha ystävä! Onhan sinulla +asioitakin--he-he,--et ilman sitä olisi liikkeelle lähtenyt vanhaa +rovastia tervehtimään,--kyllä, kyllä sinun tiedän.--Jaa, jaa, käypä +sisään, käypä sisään. Tässä kukkia olen nostellut, että on selkärankani +katketa, niin, niin,--käy sisään vaan!--Ja hän saattoi Vuorelan +sisälle, istutti hänet keskelle kanslian suurta puusohvaa ja rupesi +piippuja valikoimaan. + +Ja Vuorelan mieli lämpeni rovastin ystävyydestä. Ehkä hän olikin +liiaksi surrut kaikkea sitä, mitä oli viime aikoina tapahtunut. Tämä +vanha kunnon rovasti, olihan hänkin sentään ikuisilla siteillä tänne +kiintynyt, vaikka hänen viljavainionsa oli henkinen. Miksi ei Heikki +voisi hänen jälkiään kunnialla seurata ja samalla lailla kiintyä? + +--No Heikki se pyrkii jälleen Helsinkiin, aloitti Vuorela, sitten kuin +he olivat ensin vähän muusta jutelleet. + +--Vai Helsinkiin, sanoi rovasti,--no niin, niin, sen saatoin +arvatakin.--Ja sinä, Vuorela, mitä sinä siihen sanot? + +--En rupea häntä väkisin täällä pitämään; olen ajatellut, että lukekoon +papiksi!-- + +--Hm, pani rovasti;--papiksi.--Ja onko pojalla juuri papiksi halua? + +Rovasti oli siis unohtanut, että kerran oli itse samaa puhunut. + +Sitä kysymystä ei Vuorelan isäntä ymmärtänyt. Sentähden rovasti selitti +paremmin: + +--Katsopas, Vuorela--suuri hengellinen kutsumus on tarpeen sille, joka +meidän päivinämme tahtoo papiksi ruveta,--semmoinen sisällinen halu, +joka yksin voi antaa voimaa sielunpaimenen vaikean viran täyttämiseen. +En sano mitään pojastasi. Voi olla, että hän on hyvinkin sopiva.--Voi +olla; miksei!--Minä vain kysyn, onko se poikasi oman vapaan tahdon +vaali? + +--Mitäpä pojalla vastaankaan olisi, sanoi vain Vuorela. Hän ei +sittenkään käsittänyt rovastin puhetta kutsumuksesta ja halusta. Kellä +ei olisi halua siunausta tuottavaan toimeen, semmoiseen, jossa rovasti +oli harmaantunut! Kuka ei ylpeillen tuntisi kutsumusta tämmöiseen +virkaan!--Ja jos ei tuntisi, niin milläpä varoilla Heikki olisi ostanut +itsensä vapaaksi siitä työstä, jonka Vuorela katsoi hänen tehtäväkseen! + +Rovasti ja Vuorela eivät ymmärtäneet toisiansa tässä asiassa. + +Sen vain rovasti selvään vainusi, että isän ja pojan tahto oli mennyt +vastakkain. + +--Ja olen ajatellut, sanoi Vuorela vähän arastellen,--että Heikkini +saisi papintutkinnon suoritettuaan jäädä tänne rovastin apulaiseksi. + +Mutta ennenkuin rovasti ennätti vastata, tuli ruustinna ovesta +sisälle.--Hän puhui huonoa suomea, mutta teki kuitenkin parastaan. +Nähtyään Vuorelan hän ojensi iloisesti kättä tervehdykseksi. + +--No Vuorela, nyt me kohta pite sano kaikki hyvesti, hän sanoi:-- +rovasti on nyt hakenut ittens toiseen paikkaan, kaukana teelte.-- + +Vuorela katsahti kysyvästi rovastiin.--Ei voinut ruustinna totta puhua. + +Ja rovasti näytti vähän hämmentyvän. Hän tunsi koko olemuksessaan +Vuorelan kysymyksen raskaan painon. + +Vasta ruustinnan mentyä hän rupesi selittelemään: + +--Niin, niin, katsos Vuorela,--en olisi koskaan omasta puolestani +muuanne halunnut. Mutta ei auta. En ole yksinäinen. Olen perheellinen +mies, ja minulla on paljon lapsia. Tuloni suurenevat uudessa paikassa +lähes tuhannella vuosittain. Ymmärräthän, että minun täytyy katsoa +myöskin perheeni etua; en voi ajatella ainoastaan seurakuntaani. Vaimo +ja lapset ennen kaikkea!--Jaa, jaa, se on tietty: suurella kaipauksella +tulen aina muistelemaan tätä pappilaa, joka on minulle kuin kotoni--ja +teitä kaikkia seurakuntalaisiani--sinua, Vuorela! + +Ja kyynel kiertyi vanhan rovastin silmään. + +Mutta Vuorela nousi nopeasti, sanoi jäähyväiset ja lähti. + +Kotimatkalla hän yhdytti jalkamiehen. Se oli ankara vanhan kansan +körttiläinen ja Vuorelan hyvä ystävä--entisiltä ajoilta; sillä viime +aikoina heidän tiensä olivat kulkeneet kauempana toisistaan. + +--Nouse tänne rattailleni, Kustaa. Onhan meillä sama matka, sanoi +Vuorela kuivasti. + +Ja körttiläinen nousi rattaille Vuorelan viereen. + +Hän puhutteli Vuorelaa vieraanlaisesti kauan aikaa. Mutta sitten käänsi +puheensa ihan äkkiä kohti sitä asiaa, joka oli heidät muinoin +toisistaan erottanut. Hän oli kuullut, että Heikki jättää Vuorelan. + +--Etkö ole tyytyväinen poikaasi? Onhan hän ylioppilas, lukenut herra!-- + +--Jaa, jaa, niin on, huokaisi Vuorela. + +Mutta körttiläinen katsoi häntä nyt pitkään ja entistä ystävällisemmin. + +--Minunkin on jo poikani täysi-ikäinen, sanoi hän.--Semmoinen maamoukka +se vain on, kun olen pitänyt häntä erillään kaikista maailman +kouluista; eikä ole syytä moittia, sillä hyvästi näkyy jatkavan +mitä vähiä olen täällä aloitellut. Et uskonut sinä vanhaa +körttiläis-Kustaata, kun laitoit lapsesi maailmalle! + +--Tiedäthän, että rovastimme oli minut siihen saanut, sanoi Vuorela.-- +Hänen luotansa juuri tulenkin. + +--Ja mitä sanoo rovasti nyt? + +--Sanoo itsekin muuttavansa täältä pois.-- + +--Soo, vai muuttaa rovastimme! + +Ja körttiläinen jatkoi kauan vaiti oltuaan: + +--Siinä sen nyt taas näet. Aina olet sinä eläessäsi luottanut +maallisiin mahteihin, jyvämakasiineihin ja täkäläisiin sielunpaimeniin. +Yksi on vain sielunpaimen, joka ei koskaan laumaansa jätä, ja yksi +tavara, jota ei koi syö eikä ruoste raiskaa. Mutta fariseukset ovat +sinulle puhuneet kauniita sanoja, ja sinä olet heitä uskonut. +Löysäläisten puheita se on se uusi oppi isänmaasta--yksiä tukkiaikain +villityksiä. Mutta teoistansa heidän oppinsa tunnetaan. Sinne meni +kansakoulunopettajamme, ja sinne menee nyt rovastimmekin, ja niin ne +lähtevät omatkin miehemme, kun vain oppia saavat, mikä minnekin uuteen +maailmaan kultaa hakemaan. + +Siihen jäi heidän puheensa hetkeksi. Mutta sitten körttiläinen sanoi: + +--Yksinkö jäät nyt kasvattityttösi Liisan kanssa? Ja lisäsi jonkin ajan +kuluttua: + +--Minun poikani, Juho, on voimakas maamyyrä,--ja hänen luontonsa on +hiljainen ja siveä. + +Ja sitten oli körttiläisen erottava omille teilleen. He puristivat +ystävällisesti toistensa kättä. Vanhoja ystävyksiä olivat molemmat, ja +vuorelaisten sukuja oli körttiläis-Kustaa. + + * * * * * + +Sitten tuli syksy, tuulinen ja lokainen. Muutamassa päivässä oli myrsky +repinyt melkein kaikki kellastuneet lehdet puista. Ne, jotka vielä +pysyivät kiinni, läpättivät hirveästi. Mutta vihdoin nekin väsyivät, +kuivuivat ja putosivat. Siellä alhaalla oli viimeinen epätoivoinen +kamppaus käynnissä. Kaikki entiset kesäajan toverit olivat koossa, +suuressa rauhattomassa joukossa. Kahisten ja kohisten ne töytäisivät +eteenpäin joukossa. Kahisten ja kolokaista tietä,--jotkut hajosivat +pyöriskellen sinne tänne. Tuuli ulisi ja vinkui puitten alastomissa +oksissa. + +Vuorelan vanha isäntä oli puhunut kauan Heikin kanssa. Lopuksi hän oli +vain sanonut:--Välimme on nyt selvä; sinä olet täysikäinen, tee miten +tahdot! + +Heikki ei ollut malttanut kuunnellakaan isän selvityksiä +taloudellisista asioista. Hän oli tyytyväinen siihen mitä isä sanoi +voivansa hänelle antaa.-- + +Kaikki muu, mistä isä puhui--perintö-oikeus ja syytingille-myynti--se +ei kuulunut Heikkiin. Kun isä oli lopettanut, tarttui Heikki +kiitollisena hänen käteensä. + +Mutta Vuorela katsoi poikaansa kolkosti silmiin eikä sanonut sanaakaan. + +Ja niin Heikki sitten lähti. + +Ja se lähtöpäivä oli taas tyyni ja pilvetön kesken näitä syysmyrskyjä. +Hiljaa ja sanaa sanomatta toimitettiin sen päivän ilta-askareet. Liisa +niinkuin ennenkin tarkasteli piikain toimia navetassa. Niinkuin ennen +hän kulki pihan yli, kädet vyötärysten kohdalla päällekkäin, niinkuin +ennen lampaat hänelle määkivät tarhan aidan takaa ja niinkuin ennen +paistoi iltaan kallistuva päivä, kultaan pyyhkäisten pihaisen +kämärikön, kuistin penkille ja siitä eteisen suureen, punertavaan +oveen, jota ei koskaan suljettu. + +Se ovi oli kesäisin aina auki, öin päivin. Ja aina oli sen edessä ollut +talonväen istuinpaikka. Siinä sen tienoilla olivat Heikkikin ja Liisa +lapsuutensa päivinä kieppuneet ja leikkineet. Ei sitä milloinkaan +suljettu. + +Mutta tänä iltana, kun Liisa iltatöitten päätyttyä kulki siitä, hän +pysähtyi ja tuli ajatelleeksi, että jos hyvinkin sulkisi. + +Hän liikutti sitä. + +Ovi narahti kummasti eikä tahtonut siirtyä. Sen täytyi. Omituinen varjo +juoksi kuistin sillalla, joka ei semmoista ties kuinka pitkään ollut +tuntenut,--ja ovi vinkui surullisesti, kunnes sen sävel sulkeutuessa +kohosi korkeaksi ja loppui kimakasti kiljahtaen. + +Silloin painui ensi kerran Liisan pää, ja hillitön itku kuului kulkevan +eteisestä tupaan. + +Kun piiat illemmalla tulivat pihan yli, he pysähtyivät yht'aikaa--mutta +alkoivat kohta taas astua, sillä eihän mitään ollut muuta tapahtunut +kuin että ovi oli kiinni. + +Manu tuli viimeiseksi pihan yli. Silloin oli jo pimeä. Hän ei huomannut +ovea, ennenkuin oli lyömässä siihen otsansa. Ja siitä hän säikähtyi +niin, että hänen täytyi painaa kädellään sydänalaan. + + + +V. + +Heikin silmät olivat vettyneet, kun hän hyvästeli Liisaa. + +Miksi he ottivat niin juhlalliselta kannalta Heikin lähdön, kotolaiset? + +Koettihan Heikki monta kertaa puhua iloisesti ja kevyesti, kääntää +kaikki leikiksi, mutta isä ja Liisa seisoivat mykkinä hänen edessään ja +totisina, aivan kuin olisi ollut kysymys ikuisesta erosta. He eivät +ottaneet korviinsa mitä Heikki heille jo useasti oli sanonut, ettei +hänen tarkoituksensa suinkaan ollut iäksi lähteä. + +Mutta ihan lähtiessä oli Heikkikin tuntenut jotakin repeytyvän tämän +eron takia. + +Erittäinkin herätti Liisa hänessä sääliä. Oli jotakin niin tottumatonta +ja kömpelöä Liisan tavassa hillitä suruansa ja estää itkunpurskahdusta. +Ei Heikki ollut koskaan häntä semmoisena nähnyt. + +Ja nyt kotoisista seuduista vieraammille maille päästyään hän näki +itsensäkin aivan toisenlaisena. Hänen oma olentonsa näkyi hänelle aivan +kuin ulkoapäin. Ja hänelle selvisi samassa koko hänen suhteensa +kotiin;--selvisi, miksi häntä niin välttämättä oli tahdottu jäämään;-- +selvisi, mitä kaikkea hän oli siellä vaikuttanut, miten hän oli +sivistänyt ympäristöänsä, herättänyt muissa halun ajattelemiseen ja +henkiseen pyrkimiseen. Ilman mitään ponnistuksia,--vain olemalla heidän +keskuudessaan ja heidän vertaisenaan. Ja selvisi vielä, että isän +sijassa hän olisi jyrkästi kieltänyt poikaansa lähtemästä kotoa ja +sanonut: + +Sinä olet meidän, sinä olet kasvanut kiinni kotopihan turpeeseen, sinä +et saa lähteä, sinun käy onnettomasti, jos lähdet, sillä salainen +kirous tulee sinua seuraamaan kaikkialla!-- + +Mutta kaikki oli näin vain heidän kannaltansa, heidän pienen maailmansa +kannalta. Kohta alkaa se suuri vieras maailma, joka ei tunne Vuorelan +taloa eikä ymmärrä sen kotoisuutta. Siellä näyttää kaikki toiselta. + +Mitähän ne sanoisivatkaan kotona, jos Heikki vieläkin palaisi takaisin! +Sillä olihan hän oikeastaan lähtenyt asiaa perille asti ajattelematta. +--Jos hän nyt käännyttäisi tuon eteenpäin lönkkäävän tiedottoman +hevoskaakin tässä paikassa tai tuolla noitten pehkojen luona,--ja +antaisi juosta kotiin päin! Kyllä he ilostuisivat kaikki, isä ja Liisa +--hän varmaankin itkisi ilosta,--ja Heikki itse kulkisi pitkät ajat ilo +sydämessä, kävisi ikäänkuin uudelleen tervehtimässä kaikkia paikkoja, +sitäkin koivua siellä kotiniityn ojan reunalla.---- + +Pehkojen luona Heikki pysäyttikin hevosen. + +Renkipoika katsoi häneen kysyvästi. + +Ja Heikki pyyhkäisi kädellään otsaansa ja silmiänsä poistaakseen +kasvoihin nousseen voimakkaan punan, antoi ohjakset renkipojalle ja +käski ajamaan eteenpäin. + +Niemelän talon ohitse ajettaessa seisoi Niemeläinen keskellä pihamaata. +Hän tunsi Heikin kaukaa, näytti nostavan lakkiansa ja heiluttavan sitä +hyvästiksi, suu naurussa. + +Nyt vasta oli Heikille selvää, ettei mistään paluusta voinut enää olla +kysymystäkään. + +Mutta ympäristö alkoi tuntua sitä kolkommalta. + +Kun sitten oma hevonen oli vaihdettava kyytihevoseen ja kun oma hevonen +lähti hynttäisemään tutulle kotimatkalle ja renkipoika viimeisen kerran +katsahti taaksensa, silloin Heikistä tuntui niin yksinäiseltä ja +surulliselta, että hän olisi ollut valmis itkuun purskahtamaan-- +niinkuin lapsi. + +Miten kummallisia nämä tunteet olivatkaan! Vain pari vuotta sitten hän +oli samaa tietä matkustanut,--ei silloin ollut näin oudolta tuntunut, +näin vierailta kaikki seudut ja näin kylmiltä kaikki ihmiset, joita +matkalla tapasi. Oliko hän jo ennättänyt kotonaan niin muuttua, niin +vieroittua kaikesta, mikä oli kodon ulkopuolella, niin hennostua? Missä +oli se uhkamielisyys, se itsetietoinen arvostelu, jolla hän ennen oli +tottunut jokaista vastaantulijaa kohtaamaan? + +Miksi hän rautatieasemalla, johon hänen pitkä hevosmatkansa vihdoin +päättyi, tunsi omituista loukkaantumista siitä, että kaikki siellä +kulkivat kylmästi, tervehtimättä ohitse, että he eivät olleet ikäänkuin +huomaavinaankaan häntä, että hän ei näyttänyt merkitsevän heidän +silmissään mitään? + +Miksi tuon kylmän virallisuuden keskellä, joksi sekä ihmiset että olot +täällä olivat muodostuneet, hän, Heikki, suruineen tuntui niin +sanomattoman mitättömältä. Hänestä näytti melkein naurettavalta, että +hän oli ollenkaan huolehtinut omista asioistaan, että hän oli ollenkaan +asettanut itselleen kysymystä siitä, tekikö hän siinä tai tuossa +asiassa oikein vai väärin. Mitä merkitsi hänen vaivansa ja surunsa +tässä liikkeen maailmassa, jossa veturit viheltäen suhkaisivat +edestakaisin, jossa rautatie kiskoineen katosi, ikäänkuin selitystä +salaten, tuntemattomaan kaukaisuuteen,--eikä ainoastaan Heikki, vaan +isä, Liisa ja koko koto ruokakelloineen ja kaivonvipuineen.---- + +Ja miksi vihdoin täällä kaikki tuntuu menevän niinkuin sekaisin? Mikä +oli kotona jo valmiiksi ajateltua, se täällä esiintyy uudestaan +kysymyksenä. Mitä piti kotona tärkeänä, mihin oli pannut paljon huolta +ja minkä vihdoin sai vaivoin kootuksi, se kadottaa tärkeytensä ja +merkityksensä ja tulee kuin irti temmatuksi maasta, jossa se on +kasvanut. Kaikki kotoinen tyyni selvyys särkyy levottomaan hälinään. + +Ei ole aikaa mitään hienoa sydämenasiaa ajatella, ei ole aikaa päästä +mistään täysin selville. Täällä on kaikkialla tointa ja kiirettä,-- +täytyy vain katsoa, että seuraa mukana. + +Ja Heikistä tuntuu kuin jotakin aloitettua olisi jäänyt +keskeneräiseksi,--kuin olisi pakko jättää jotain tärkeätä lopettamatta +ja ryhtyä uuteen, josta ei vielä tiennyt mitä se olikaan. + +Epätoivoinen neuvottomuus hiipii sydämeen. + +Kunpa nyt olisi jossakin yksinäisessä paikassa, kaukana täältä +tuntemattomien, virallisten ihmisten keskuudesta--jollakin kotoisella, +päivänpaisteisella penkereellä, josta kuulisi lampaankellon kalinaa ja +jossa tuulenhenki viileästi liikuttaisi lepänoksaa!---- + +Mutta samassa matkustajajuna vauhtiaan hiljentäen jo lähenee. Herra +Jumala, onko se jo tuossa!--Nytkö! + +Lämmittäjä vääntää pysähdyspyörää ja veturinkuljettaja, katsahtaen +tunteettomasti koneittensa keskeltä ulos, päästää sohisevan ja +sihisevän höyrytulvan veturin alle, joka nyt uiden höyryissänsä vyöryy +asemasillan eteen. + +Kello rämähtää asemahuoneen seinällä. + +Se ihan repäisee sydäntä. + +Vilvoittelemaan tulleet matkustajat hyökkäävät jälleen vaunuihinsa, ja +kaikki on taas valmiina matkan jatkamiseen. + +Mutta kun juna viheltää ja lähtee liikkeelle, vavahtaa Heikissä outo +tunne: nyt on siis kaikki ratkaistu ja päätetty. Ilman että Heikin oli +tarvinnut tuntea viimeisen kamppauksen katkeruutta. Ei ole mitään +mahdollisuutta enää käännyttää tätä hepoa takaisin kesken taipaletta, +kun se jo jyskyttäen pyöriänsä kiitää hihkaisten eteenpäin. Se vie +mennessään kuin luonnon välttämättömyyttä mukanansa. Se se on +ratkaissut kaiken, koko Heikin kohtalon, ei Heikki itse mitään. Sillä +kun hän osti lippua, tunki joku toinen siellä takana häntä eteenpäin: +hänen piti ostaa lippu mitä pikimmin, eikä hän ennättänyt muuta +ajatellakaan kuin että saisi rahat pian luetuksi. Ja kun hän nousi +asemasillalta junavaunuun, niin hänen piti kiiruhtaa, ettei jäisi,-- +niinkuin kaikki muutkin kiirehtivät. Eikä hän noussut vaunuun suinkaan +sen vuoksi, että olisi varmasti päättänyt lähteä. + +Juna päätti hänen puolestansa. + +Oh, kuinka sydän saattoi sykähtää! + +Oli jotakin peloittavaa tuossa sykähdyksessä,--niinkuin olisi syössyt +suinpäin alas joltakin turvalliselta paikalta pimeään, tiedottomaan +syvyyteen. + +Ja Heikki koetti olla ajattelematta, jottei sydän enää noin sykähtäisi. +Hän kietoutui jälleen kotoisiin muistoihin, piti ne väkisin luonaan, ja +hän iloitsi, kun sai ne viihtymään.--Siinä oli hänen edessään jälleen +kotoinen kämärikkö ja Liisa tulemassa pihan yli--ja niityn koivu +sammuvan päivänsäteen keltaisessa paisteessa. + +Mistä tämä epätoivoinen alakuloisuus juuri silloin, kun on +pääsemäisillään toiveiden perille,--alakuloisuus, joka jäytää sydäntä +ja tahtoo pusertaa silmiin aiheetonta itkua? + + * * * * * + +Pääradan asemalla tuli junaan ylioppilaita. Lukukausi oli alkanut. + +Joukossa oli useita Heikin tuttavia--vaikk'ei yhtään aivan läheistä. + +Mutta kuinka sanomattomasti he kaikki olivat Heikin silmissä +muuttuneet! + +Ja Heikki kun oli luullut, että ainoastaan hän oli ollut muutoksen +alaisena ja uskoton Snellmanin aatteelle--vähitellen sen jättänyt ja +vajonnut jokapäiväisyyteen! + +Hän oli odottanut kuulevansa ihan toisia ajatuksia ja puheita kuin mitä +nyt kuuli. + +Tosin he vielä taisivat puhua Snellmanista yhtä suurella +innostuksella,--mutta eivät ruvenneet puhumaan omin ehdoin,--vasta +sitten, kun Heikki oli puheen sinnepäin kääntänyt.--Ja mieluummin he +sittenkin puhuivat vain niistä tappioista, joita vastustajat olivat +kärsineet,--siitä, miten he olivat kukistaneet ja musertaneet nuo +poloiset, jotka nyt vain valitustaan ruikuttivat Suomen rannikon +kuivilla kallionkielekkeillä. Snellmanin aate ei enää värittänyt +kaikkia heidän ajatuksiaan, kuten ennen. Useista asioista he saattoivat +puhua niinkuin Snellmania ei olisi koskaan olemassakaan ollut--aivan +toiselta, kevyemmältä kannalta. Ja kun Heikki heille muistutti, he +kävivät miettiväisiksi tai koettivat sitä epäonnistuneesti sovittaa +ennen sanottuun. Useat heistä saattoivat juoda punssia,--noin vain +juodakseen, ei ollenkaan itsensä innostuttamiseksi, ja aivan +ulkopuolella kaikkea Snellmanin aatetta. Ja ilotuulelle päästyään he +antautuivat puhumaan puutaheinää tai saattoivat nauraa naamansa +punaiseksi ja hajalle joillekin puoleksi sopimattomille pilapuheille.-- + +Kunpa olisi tavannut jonkun paremman, läheisemmän tutun! + +Vihdoin eräältä asemalta hyppäsi junaan Eemil, joka oli hyvin läheinen +tuttu. Hän matkusti tällä kertaa kuitenkin vain yhden välin eteenpäin; +myöhemmin hän vasta aikoi Helsinkiin. + +Hän tervehti melkein syleillen ja oli kysymyksineen paikalla keskellä +toisen sisäisintä maailmaa. Hän oli jo naimisissa ja hänen pieni +vaimolyllerönsä oli yhtä iloinen kuin hänkin. Hänellä oli--tai +paremmin:--heillä oli pieni asioimisto jossakin Helsingin laidassa. +Toimeentulo oli niukka, juuri hengissä pysyivät, mutta iloa ja +ystävyyttä reunojen yli ja kaikkialle. + +Hän puhui naurunsekaisesti, kovalla äänellä, ja siirtyi pian toisesta +asiasta toiseen, viipyen kussakin vain sen verran, että sai parilla +sanalla käväistyksi, niinkuin merkin pannakseen, että tuosta ja tuosta +olen jo puhunut. Ja sanoessaan jotakin hän jo näytti ajattelevan mitä +sitten sanoisi. + +Mutta nyt hän keskeytti äkkiä puhetulvansa, katsahti pitkään Heikkiä-- +ihan silmiin: "Kuulehan Heikki, et sinä ole oikein hyvilläsi!"-- + +Mutta Heikki ei tuntenut halua tehdä hänelle tiliä suruistansa. Sillä +vaikka Eemil saattoikin muuttaa kasvonsa aivan totisiksi, rypistää +hienostaan silmäkulmansa ja näyttää huolestuneelta, oli hänen äänessään +ja koko olemuksessaan hienon hienoa epäkunnioitusta toisen suruja +kohtaan, niinkuin hän ei olisi ottanut uskoakseen valittajan tilan +auttamattomuutta tai voinut edes perin pohjin käsittää hänen +kärsimyksiänsä. + +Juuri tämä Eemil oli yksi niistä, jotka Snellmanin juhlassa olivat +istuneet nurkassa ja pilkanneet muiden innostusta. + +Ja Heikkiin oli siitä asti jäänyt häntä vastaan pieni hama sydämeen. + +Tahallaan Heikki käänsi puheen silloiseen aineeseen,--nähdäkseen, +vieläkö Eemil oli samaa mieltä. Mutta kun hän vain mainitsi Snellmanin, +sanoi Eemil heti: + +--Oh, vieläkö sinä niissä elät! + +Eikä aavistanut kuinka Heikissä kiehahti. Heikki viivytti vähän +vastaustaan. + +--Hänen oppinsa on painunut minuun niin syvälle, että tulen ikäni siinä +elämään. Hän on yhäkin ihanteeni; hän oli suurempi kuin yksikään +suomalainen. Hänen kengännauhojansa ei ole vielä kukaan kelvollinen +päästämään! + +--Hm, pani Eemil.--Ihailenhan minäkin Snellmanin herätystä enkä kiellä +hänen vaikutuksensa laajuutta. Mutta häntä itseänsä en pidä muuna kuin +tavallisena rehellisenä työmiehenä meidän muiden rinnalla. + +Eemil ei siis ainoastaan ollut samaa mieltä, vaan oli vielä +kehittynytkin kannassaan. + +--Sinä tarkoitat, sanoi Heikki ivallisesti, että olemme kaikki +yhdenarvoiset "Herramme ja Jumalamme" edessä. + +--Juuri niin, kiirehti Eemil myöntämään.--Meidän pitäisi vain +keskenämmekin pitää toisiamme yhdenarvoisina eikä vain "Herramme ja +Jumalamme" edessä. + +Heikkiä melkein raivostutti tämä Eemilin puhe. Mistä hän oli semmoisia +oppinut? Olihan Heikki niin pitkän ajattelemisen, niin monen +epäselvyyden ja kärsimyksen perästä tullut aivan samaan päätökseen. +Sanoihan Eemil juuri sen, mitä Heikki oli tällä omalla sydämellään +tuntenut katsoessaan renkiä silmiin siellä maalla. Kun Heikki oli juuri +päättänyt ruveta toisin ajattelemaan, niin nyt Eemil olisi taas +sinnepäin.-- + +--Ethän voi kieltää erotusta ihmisten välillä mitä tulee heidän +kykyynsä, heidän sisälliseen voimaansa, hengen lahjoihin! sanoi Heikki +taas yhtä ivallisesti. + +--Kyllä kiellän, pani Eemil varmasti. Kyvyt saattavat olla erilaiset. +Mutta se erilaisuus ei meitä vielä erottaisi. Meitä erottaa muiden +ulkoapäin tuleva arvonanto. Maailma hurraa kullanlöytäjälle siksi, että +kulta kiiltää, mutta unohtaa mustan metallin kaivajan.--Minä en voi +pitää itseäni ja suurinta osaa lähimmäisistäni vähempikykyisenä +laumana, jonka yläpuolella seisoisivat jotkin suurempikykyiset olennot. +Minun täytyy pitää kaikkia ihmisiä juuri henkisesti yhdenarvoisina +voidakseni harrastaa yhteiskunnallista yhdenarvoisuutta. Me emme voi +olla sosialisteja ainoastaan aineellisesti. Sitä paitsi, kuten itse +sanoit, se on vanhimpia jumalallisia käskyjä ihmisille. + +--Mutta ethän voi asettaa Snellmania, Suomen suurta nostajaa, +esimerkiksi jonkun nurkkakirjurin arvoiseksi! + +--Katsos, sinä unohdat, sanoi Eemil, että jos Snellman nosti Suomen, +niin Suomi oli kumminkin se, joka nousi. Meitä pettää se, että työn +tulokset ovat useimmiten niin erilaiset. Mutta tulokset muodostuvat +usein riippumatta työntekijästä. Niihin yhtyy aina ja ihan huomaamatta +hiljaisuudessa tehty edeltäjäin työ, josta aikalaiset eivät mitään +tiedä. He nostavat hänet pilviin niinkuin hänestä yksin olisi kaikki +alkunsa saanut. Mutta hänen persoonallinen työnsä ei sittenkään ole sen +suurempi kuin tavallisen rehellisen työmiehen. + +Heikki ei enää jatkanut kysymyksiänsä, ja Eemil rupesi puhumaan muista +asioista. Kertoi siitä uudesta keksinnöstä, jota sanottiin telefoniksi +ja joka oli jo otettu käytäntöön Helsingissäkin siellä täällä. + +Hän oli hyvin innoissaan siitä ja antoi sille niin suuren merkityksen, +että luuli sen mullistavan koko maailman. + +--On sentään omituista, sanoi hän, ajatella tätä puhelinkonetta +tulevaisuudessa niin laajalle levinneenä, että esimerkiksi +yksityisetkin voivat sitä käyttää keskenänsä. Ajatteles, että se tulisi +käytäntöön kaikkialla, ei ainoastaan virallisena laitoksena, niinkuin +telegrafi, vaan välittäjänä kaikessa yksityisessä liikemaailmassa, +tunkeutuisi yksityisiin koteihin, joka miehen käytettäväksi, +vähimmänkin ajatuksen perille viejäksi,--ja että sitä voisi käyttää +pitemmilläkin välimatkoilla! Siten pääsisivät nuo lukemattomat +ihmisajatukset, jotka nyt ovat hajalle lyödyt ja kaikkea yhteyttä +vailla, vähitellen yhtymään, ikäänkuin sulautumaan toisiinsa. Etkö +luule, että se veisi ihmiskuntaa eteenpäin,--kohti sen eheytymistä ja +kokonaisuutta? Kaikki erimielisyydet ja eripuraisuudet vähitellen +häviäisivät. Sillä aivan huomaamatta yhtyisi ajatus ajatukseen, ne +yhtyisivät kolmanteen, neljänteen,--ihmisten välille rakentuisi +kodikkaan tuttavuuden side, joka tekisi mahdottomaksi kaiken vierovan +suvaitsemattomuuden ja vihan heidän välillänsä.----Ja Eemil keskeytti +puheensa, katsahti Heikkiin ja nauroi. + +Hänen oli lähdettävä junasta, joka juuri tuli asemalle. + +Ei sanaakaan Heikin maallaolosta ja nykyisestä matkasta! Oliko Eemilkin +unohtanut. + +Kuinka tyytyväiseltä ja onnelliselta Eemil näytti tavatessaan vaimonsa +asemasillalla. Mutta kuinka kuvaavaa hänelle samalla oli, että hän jo +näin nuorena oli naimisissa, ettei hän ollut pelännyt avioliiton +proosaa. + +Hän ei varmaankaan tiennyt mistään suruharsoista, joitten läpi piti +kaikki nähdä. + +Ja hänen teoriansa sitten! Olihan aivan selvä mitä hän oikeastaan +ajatteli: olkaamme kaikki vain näin iloisia ja tyytyväisiä kuin +minäkin, kaikki tehdä napostelkaamme pikku töitämme,--kyllä yhteiset +asiamme vihdoin eduksemme kääntyvät. Edisonin uudet keksinnöt sen +tekevät. Ne yhdistävät meidät maailmankokonaisuudeksi--ilman mitään +deklamatsioneja meidän puoleltamme! + +Mutta Eemil oli varmaan pikkusielu! + +Pikkusielut tunnetaan siitä, mihin ne tyytyvät. + +Hän ei voi ymmärtää, että noin luotu maailmankokonaisuus ei voi koskaan +ihmissydäntä tyydyttää. + +Ihmissydän tahtoo itse toteuttaa aatteensa, sen täytyy tietää, että +toteutuva aate on seuraus sen omasta työstä, sen oman veren sykinnästä. + +Hän ei ymmärrä, että on ihmissieluja, jotka eivät tyydy +pieniin maailmoihin, pieniin hyviintöihin ja jokapäiväisiin +ystävyydentunteisiin,--jotka janoavat suuria töitä ja suurta rakkautta, +--kansan rakkautta, koko maailman rakkautta!-- + +Semmoinen suuri sielu oli Snellman, ja se juuri erottaa hänet niin +paljon korkeammalle kaikkia muita. + +Eemil ei ole koskaan ymmärtänyt Snellmania eikä innostusta. Hän kuului +ihan toisiin piireihin. + +Heikki odotti vain sitä hetkeä, jolloin hän saisi tavata jonkun niistä +valituista, johtavista. Ne olivat varmaan pysyneet lujina. + + +Ja eräällä asemalla, jossa kaksi suurta rautatienhaaraa yhtyy ja jossa +juna pysähtyy pitkäksi aikaa, hän aivan odottamattaan tapasi Antin. +Heikki huomasi hänet ensiksi ravintolahuoneen perällä--viinapöydän +ääressä syömässä, palttoo auki hartioilla. Antti oli nähtävästi myöskin +matkalla Helsinkiin, pohjoisesta päin tulossa.-- + +Hän söi, niinkuin ainakin, kiireisesti ahmimalla, ja paineli tavan +takaa toisella kädellään luureunaisia silmälasejaan, jotka eivät +tahtoneet nenällä pysyä. Hänen italialainen ryövärihattunsa valtavine +liereineen, tumma, tuuhea tukkansa ja muuten kookas vartalonsa, hiukan +huolimaton ja hyvin leveäliikkeinen käytöksensä lienee vaikuttanut sen, +että hän sai syödä aivan rauhassa; muut matkustajat, jotka aiheuttivat +kyllä tungosta ja ahtautta, jättivät hänelle väljän sijan liikkua ja +mieluummin kiersivät kuin kurottivat kättään hänen editsensä. + +Heikkikin, joka muuten palavasti halusi pian saada puhutella Anttia, +katsoi parhaaksi antaa hänen ensin syödä syötävänsä ennenkuin meni +tapaamaan. + +--Terve mieheen! Kah, Heikkikö se on!--sanoi hän nielaistuaan viimeisen +palan, viskasi rahat myymäpöydälle ja jätti kaikki semmoisekseen: +veitsen voihin, olutlasin lautaselle ja lautasliinan rutistettuna +yhdeksi mykkyräksi pöydälle ruokien keskelle. + +Heikki odotti jännityksellä, milloin Antti kysyisi hänen maallaolostaan +ja matkoistaan. Hän oli jo päättänyt, miten vastaisi. Hän sanoisi, +ettei hän suinkaan ole jättänyt maaseutua kokonaan, vaan että hän vain +tahtoo täydentää tietojansa. + +Mutta Antti ei kysynyt mitään sinnepäinkään. Ihan kuin olisi unohtanut +koko asian. Hän puhui päinvastoin Heikin kanssa aivan niinkuin Heikki +olisi ollut täydellisesti oikeutettu matkustamaan Helsinkiin. + +He alkoivat kävellä edestakaisin väkijoukossa. + +Sitten Antti ehdotteli lasin punssia, ja he joivat. + +Keskellä jäykkää ravintolahuonetta, jossa Heikki äsken vielä oli hukkua +ujouteensa, keskellä näitä vieraita, kylmiä ihmisiä, keskellä tätä +välinpitämätöntä, outoa hälinää rupesi Heikistä samassa tuntumaan +kodikkaalta. Antti kulki noiden kaikkien ohitse niin ylen varmasti, +puhui kovemmin kuin kukaan, nauroi ääneensä, vaikka sattui olemaan +hiljaisuus, ja katsoi vasten silmiä kaikkia, jotka häntä tarkastelivat. + +Antin kanssa ollessa kaikki nuo tuntemattomat korkeat herrat, jotka +osaavat niin varmasti liikkua ja niin selvin ylemmyyden tiedoin katsoa +muita ihmisiä silmiin--nekin ikäänkuin kadottavat ylhäisen asemansa, +muuttuvat tavallisiksi ihmisiksi, joilla saattaa olla virheensä ja +naurettavat puolensa, joita voi vallan hyvin arvostella,--toisinaan +hiukan ivatenkin. + +Ja Heikkikin ojentautui koko olennoltaan. + +Niin oli kuin ensimmäisestä kädenpuristuksesta hän olisi saanut yleisen +luottamuksensa takaisin,--maailman luottamuksen häneen ja oman +luottamuksensa maailmaan. + +Hän halveksi Eemiliä ja tämän porvarionnea. + +He menivät asemasillalle. + +Siellä Antti pysäytti Heikin, peräytyi hänestä pari askelta ja sanoi: + +--No, Heikki?! + +Mutta Heikin vastausta odottamatta hän jatkoi sitten matkaansa +junavaunuun. He istuutuivat ikkunan ääreen. + +Antti rupesi aluksi vain ohikulkevia naisia tarkastamaan ja +arvostelemaan. + +Kuinka hyvin Heikki ymmärsi tämänkin puolen Antissa! Hän saattoi noin +vain--tavattuaan parhaan toverinsa, ikäänkuin he olisivat olleet jo +kauan yhdessä! + +--Katsopas, kun on hattu ihan kuin vene kumollaan--tuolla, ei--ei, +katso tuonnemmas,--tuo tuolla! sanoi Antti pakottaen Heikin päätä +vaununlasista ulos. + +Ja sitten siellä oli toinen, jolla oli hyvin muhkea vartalo. Antti +kuvasi koko hänen olentonsa parilla sanalla ja lisäsi jotakin, jolle he +nauroivat ihan katketakseen. + +Aina Antin mieliala tarttui Heikkiinkin. Antin vieressä Heikki pääsi +hengittämään siihen ilmakerrokseen, jostapäin Antti ympäristöään +katseli ja hallitsi, josta Antti aina suunnattoman keveästi lajitteli +ihmisiä ja nakkeli niitä omatekoisessa luokkajärjestelmässään. + +Kylläpä oli pitkiä aikoja kulunut siitä kun Heikki viimeksi oli +nauranut. + +Sitten juna vihelsi ja teki lähtöä. + +Heikki heittäytyi istumaan Anttia vastapäätä ja tunsi, että tuo hänen +liikkeensä oli huoleton ja vapaa. + +--Jaa-a Antti! Tässä minä nyt olen ja tämmöiseksi minä olen käynyt. +Mutta sinun pitää huomata, että maalla olen ollut puolitoista vuotta,-- +ajatteles: puolitoista vuotta yksinäisyydessä! + +Näin sanoessaan Heikki tunsi hämärästi joka sanalla haavoittavansa +kaukaista kotitaloa siellä muistojen maailmassa. Hän puhui Antille, ja +kotoinen kuva piti samalla häntä luonaan. Sanojensa välillä hän ennätti +olla siellä, kuulla isän jotakin puhuvan ja nähdä hänen panevan lakin +päähänsä ulos mennäkseen. Mutta niin oli aina Antin kanssa puhuessa, +ettei Heikki osannut sanoa aivan juuri sitä, mitä ajatteli ja tunsi, +vaan piti sovittaa sanat sen maailman henkeen, jossa Antti eli. + +Antti katsahti häneen niinkuin olisi nyt vasta tullut muistaneeksi. + +--Niin, niin, tosiaankin, sinähän olet ollut kotonasi.--No jaa, kyllä +se saattaa hyväksikin olla. Sitä suuremmalla voimalla ryhdyt nyt +jälleen asiaan. + +Tietysti. Asiaan! Siihen yhteiseen suureen asiaan! + +Antti oli siis todellakin unohtanut! Koko puhe oli siis ollut hetken +innostusta, jonka Heikki yksin oli ottanut täytenä totena. Antinkin +mielestä siis tosiasiaan voi ryhtyä vain Helsingissä. + +Ja koko pitkä maallaolon aika rupesi samassa Heikistäkin näyttämään +vain joltakin väliajalta,--joltakin lomahetkeltä suuren elämäntyön +keskellä. Tuo Antti tuossa yhdisti ensi kädenpuristuksessa Heikin +entisyyden ja nykyisen hetken toisiinsa, solmi ne jälleen +yhtäjaksoiseksi ketjuksi. Ehkä oli järkeä sentään Heikinkin elämässä, +kokonaisuutta keskellä sitä suurta hajaannusta, jossa hän oli tuntenut +olevansa! Ja Antti se tämän kaiken rakensi--yhdessä hetkessä--yhdellä +sanalla! + +Antti oli muuten sama kuin ennenkin, mutta hän vain toisinaan näytti +vaipuvan mietteisiinsä. Ja oli kummallisen harvapuheinen, hajamielinen. +Eikä tahtonut ollenkaan päästä niihin suuriin kysymyksiin. + +--Jaa, jaa, nuo siunatut tädit! sanoi hän vihdoin ikäänkuin heräten +ajatuksistaan.--Tiedätkös, Heikki, mitä tässä on?--hän näytti suurta +matkalaukkuaan.--Neljä pulloa punssia, veikkoseni--käytettäväksi +virkistykseksi lomahetkinä, työn väliajoilla. Omakätisesti ovat tädit +sovittaneet ne tyystin kirjojen väliin. Neljä pulloa! Ja sitä paitsi +vielä evästykseksi varoitus: "Älä nyt sentään liiaksi juo!"--ha-ha-ha! + +Ja Antti rupesi päästelemään matkalaukkunsa hihnoja. + +--Näin matkalle ne ehkä riittänevät, hän sanoi vetäen sieltä esille +pullon hyvännäköistä ruotsalaista punssia. + +--Ja meidän on tyytyminen tämmöiseen lasiin! + +Hän oli varovasti nostanut irti tinapaperisen tötterön pullon suusta. + +--Maljasi, Heikki! + +He nauroivat yhdessä keksintöänsä ja joivat ja lähenivät toisiansa. Oli +niinkuin entinen toveruus olisi jälleen vironnut heidän suoniinsa. + +Kuinka toinen, kuinka paljoa sydämellisempi oli Antin ääni, kun hän +kädellään pudistaen Heikkiä polvesta sanoi: + +--No, Heikki, mitä sinulle nyt siis oikein kuuluu? Ja sitten Heikin +puhuessa pani tavan takaa: hm--hm--. Ja alkoi sitten itse puhua. + +Antti puolestaan oli varma ja lujasti vakuuttunut kaikesta siitä mitä +puhui ja mitä tahtoi tehdä. Ja kaikki hänen aikeensa liikkuivat niin +selvissä, niin suurissa piirteissä, ettei mikään epäilyksen kuolettava +kysymys näyttänyt koskaan likellekään päässeen. + +Nyt vasta oli Antti entisellään. + +Niin suuri elämänhalu oli hänessä, niin voimakkaat olivat hänen +sanansa, että Heikki samassa tunsi itsensä aivan pieneksi hänen +rinnallaan, joksikin kummalliseksi olennoksi, jonka aina oli kuljettava +hienon hienojen surulankojen ympäröimänä, jotka hän yksin saattoi +huomata. + +Oh, kun saisi kerran väkisin riistää hajalle tuon suruharson, joka esti +häntä selvästi eteensä näkemästä, kuten Antti näki! + +Nyt hän tahtoi sen tehdä. + +--Maljasi, Antti! + +Ja se oli jo haihtumassa. + +Se oli niin hienoa kudosta, että se tuntui hälvenevän yksin siitä +ajatuksesta, että siihen koskettaisiin. + +Kaikki samassa muutti muotonsa ja värinsä. Mieli kohosi ennen +tuntemattomille aloille: näin hän ei ollut ties kuinka pitkiin aikoihin +asioita katsonut eikä nähnyt--eikä tuntenut, että maailmaa oli aivan +äärettömän pitkältä. + +Mitä hän oikeastaan olikaan surrut? Hän oli kietoutunut jokapäiväisiin +pikkuseikkoihin, punninnut niitä ja selvitellyt, ja oli menehtyä +niitten paljouteen. Vuosikausia hän oli ollut niitten orjana. + +Ja ne olivat hänestä tehneet merkitsemättömän; ujon luonteen, jota +jokainen saattoi ylenkatsoa tai ainakin olla huomaamatta. + +Mutta Antin vieressä hän nyt tunsi aivan toista. Tunsi, että hänkin voi +elämästänsä jotain tehdä oman makunsa ja mielensä mukaista. Kerran vain +elämme! Miksi emme siis eläisi suurta, ihanaa, voimakasta elämää! + +Pois nuo lukemattomat laskut ja punnitsemiset! Hengähdä, sydän, +hengähdä syvästi ja vapaudu pikkumaisuuksista! + + +Heikki alkoi kertoa Antille Eemilistä ja hänen teorioistaan. Antti ei +ottanut niitä edes totiselta kannalta, vaan nauroi joka sanalle. + +--Saatpa nähdä, sanoi hän, kun tulet Helsinkiin, että niitä on paljon +Eemilejä. Niitä on vesonut viime aikoina joka taholla.--Ja monet meidän +parhaimmat miehemme ovat jättäneet entisen kantansa, laimistuneet ja +veltostuneet. + +Antti mainitsi useampia. + +--Mutta onhan se surkeata!--sanoi Heikki. Mitä ovat silloin merkinneet +kaikki heidän sanansa, heidän lupauksensa ja heidän valansa. + +--Ttjah, sanoi Antti kohauttaen olkapäitään;--se ei todista muuta kuin +ettemme kaikki ole Snellmaneja. Onhan se muuten maailman meno. Niitä on +niin paljon semmoisia raukkoja, joille pitäisi aina pitää +kiitospuheita. Jos he joutuvat itsekseen, vie heidät ensimmäinen +tuulahdus mukanaan, he unohtavat kaikki. + +Heikki tunsi niinkuin pistosta näistä Antin sanoista. Mutta hän +iloitsi, että se koski jo menneisyyttä. Hän ei enää koskaan tekisi +itseänsä syypääksi semmoiseen. Nyt hän oli jälleen Antin ja toverien ja +maailman. Hän kuunteli innokkaasti joka sanaa, minkä Antti sanoi. Ja +Anttikin alkoi elpyä, ja hänen silmänsä loistivat niinkuin ennen +puhujalavalla. + +--Turhaa on paheksia, ettei saa kaikkia aatteita yhdellä kertaa +upotetuksi tuohon suureen massaan. Joka paikassa kulkee edistyksen tie +siten, että massaa vievät eteenpäin jotkut harvat, niin sanotut +kansallissankarit. Massa pysyy aina kehityksessä näitä alempana. +Oikeastaan kaikki se, mitä me suurimman innostuksen aikana haaveksimme +toimeenpanevamme huomenna tai ylihuomenna, se kaikki voi olla +ainoastaan meidän tulevaisuutemme asia. Ei meidän tähtemme,--kyllähän +me olisimme valmiit,--vaan noitten tähden, jotka kulkevat perässä, +joitten silmät ensin ovat avattavat ennenkuin he näkevät.--Snellman on +vaikuttanut meihin. Ei ole varmaa, että hän on samaten vaikuttanut +muihin. Mutta hänen vaikutuksensa on ulotettava koko kansaan. Koko +kansa on saatava hereille, sivistykseen. Siinä on meidän elämämme työ. +Siinä on vielä monen Snellmanin elämäntyö. + +Antti oli aivan innoissaan. Hän hengitti silloin aina kuuluvasti ja +vähän nenäänsä. + +Kuinka oikeassa hän oli! Mitä hyötyä olisi siitä ollut, että Heikki +olisi jäänyt maalle vaikuttamaan kotoväkeen ja lähimpään ympäristöönsä. +Entäs koko muu Suomi! Ja Heikiltä oli voinut haihtua näin suuret +aatteet! + +Näitä puhuessa kului pian se taival, joka vielä oli jäljellä +Helsinkiin. + +Helsinkiin-tulon aika lähestyi. Palvelusmiehet sytyttelivät lamppuja +vaunuissa ja kulkunopeus tuntui yhä kiihtyvän.---- + +Mutta ennen tuloa Antti tunnusti Heikille olevansa--kihloissa. Tyttö +oli Heikille tuntematon. + +Omituinen tyytyväisyyden hymy levisi Antin kasvoihin hänen tätä +sanoessaan. + +Ja he joivat tytön maljan, kun Heikki oli liikuttuneena toivottanut +onnea. + +Anttikin ajatteli avioliittoa! + +Mutta kaikki, mitä Antti teki, oli kaunista ja suurta. + +Heikki ei itsekään ymmärtänyt, miksi hän niin ilostui Antin uutisesta. +Se lohdutti häntä niin kummallisesti ja herätti ajatuksia, joita hän +tuskin olisi uskaltanut itselleenkään tunnustaa. + + +Juna hihkaisi pitkän vihellyksen, ja niin jo tuikkivat tuolla lyhdyt +Töölönlahden yli. + +Heikki, joka nyt astui Helsingin asemasillalle, oli uusi Heikki. + +Punehtuneena punssista, ojentuneena koko olennoltaan hän tapasi Ollin, +joka oli tullut häntä vastaan. + +Antti erosi ja meni menojansa. + +Ollikin oli iloisella tuulella, nauroi kohti kurkkua ja syleili +vallattomasti Heikkiä väentungoksesta huolimatta. + +Hänen seurassaan oli monta muuta Heikin tuttua. + +Siinä oli tervehdyksiä ja kysymyksiä ja iloa ja ystävyyttä ja +kädenpuristuksia. Kaikki vierastus katosi, ja lämpimältä tuntui +pääkaupungin avara syli,--lupaavalta sen rauhaton räminä ja ihmisäänten +sotkuinen melu. + + + +VI. + +Jonkin kuukauden Helsingissä oltuaan Heikki alkoi huomata, että kaikki +täällä oli entisestään paljon muuttunut. Suomalaisen puolueen +johtavissa piireissä, ylioppilaitten kesken, kaduilla ja kokoussaleissa +elettiin entistä rauhallisemmin,--niinkuin tuosta kansaan +sulautumisesta ja lähestymisestä ei olisi koskaan mitään puhettakaan +ollut. Ihmisille näytti sillä välin ilmestyneen muita huolia ja puuhia. +Puhuttiin vain kunnallisista ja valtiollisista vaaleista ja +niitten tuloksista. Kansallisuuskysymyksen kärki oli poistunut +ylioppilaspiireistä, jossa sen merkkinä oli ollut sininen laulajalippu +ja heränneestä kansanrakkaudesta hurmaantunut mieli. Se oli siirtynyt +kunnallisen ja valtiollisen elämän aloille. Ja siellä se viritti aivan +uusia tulia. Siellä voitto tai tappio liikutti ihmisten aineellisen +edun kysymyksiä. Ja siellä jo hymyiltiin isällisesti kaikelle +poikamaiselle innostukselle ja aatteille. Sillä kysymys siellä ei ollut +semmoinen, että se olisi kaivannut innostusta tai aatteita. Se koski +ainoastaan tapaa, millä parhaiten saisi vastustajan kumotuksi ja +itsensä hänen sijalleen. + +Ja ylioppilaat puolestaan näyttivät kyllästyneen kokouksiin, +yllyttelyihin ja puheisiin. He alkoivat ajatella velkojansa ja pyrkivät +sentähden pois luentosaleista leipäänsä ansaitsemaan mikä missäkin. +Hekin jo nauroivat innostusta ja aatteita:--kansan rakkaus--olihan se +kaunis aate,--mutta ei se elätä! + +Oli vain muutamia siellä täällä, jotka jatkoivat vielä samaan henkeen, +pitivät innostuneita puheita ja joivat isänmaanmaljoja. He uskoivat, +että into vielä uudestaan viriää, ettei kaikki ole vielä sammunut. Ja +siinä toivossa he valvoivat öitä kuunnellen toisiansa ja ottaen +aamuauringon vastaan joka kerta niinkuin se olisi ensi kertaa noussut +heitä tervehtimään.---- + +Sitten oli semmoisia, jotka olivat ottaneet kaikki asiat ihan uudelta +kannalta. He eivät olleet niitä entisiä, jotka lauloivat innostuneina: +"Vi själva må förgätna dö som vagen i dess sjö!" He eivät olleet niitä, +jotka viis välittivät kaikesta yksilön sielunelämästä, kunhan yhteinen +asia vain meni eteenpäin. He tahtoivat löytää totuuden juuri sieluista. +Eivätkä he uskoneet, että sitä siellä ollenkaan on, jolleivät saaneet +sitä esille käsin tunnusteltavaksi. Ja sentähden he eivät säästäneet +yhtäkään tunnetta ihmisessä, vaan mielellään tunkeutuivat äärimmäisiin +inhimillisiin vaikuttimiin. Seuloivat näitä vaikuttimia ja sanoivat +itseään pessimisteiksi, kun eivät löytäneet mieleisiään. Sanoivat, että +kaikki näyttävät perustuvan egoismiin, itsekkyyteen. He olisivat +tahtoneet semmoisia, jotka olisivat perustuneet altruismiin. Eivätkä +sanoneet löytävänsä. + +Ja yhteisestä asiasta he olivat vähän eri mieltä. Mutta rohkeimmat +tunnustivat suoraan olevansa kosmopoliitteja. He ottivat vähintäkään +arvelematta isänmaanrakkaudenkin epäilevän arvostelunsa alaiseksi. +Selittivät, että sekin on oikeastaan vain egoismia. Viittailivat +tällöin erityisiin valtiollisen ja kunnallisen elämän henkilöihin, +joitten toiminta osoitti, että isänmaan nimi on vain kaunistuksena +heidän vallanhimoisille pyrinnöilleen, maineen ja rikkauden +tavoittelulle. + + * * * * * + +Olli, jonka kanssa Heikki joutui asumaan, oli tämmöisiä. Hänkin oli +niitä, jotka silloin Snellmanin juhlassa olivat syrjästä ivanneet +muiden innostusta.--Mutta hän oli kehittynyt toiseen suuntaan kuin +Eemil. Olli ei tahtonut kuulla puhuttavankaan mistään aatteista. Hän ei +uskonut mitään, ei aatteita eikä jumalia. Hän luki lääketiedettä ja +seurusteli toveriensa kanssa ravintoloissa. Joskus hän ei Heikkiä +nähnyt pitkiin aikoihin--kun oli joutunut pitemmille juomaretkille. + +Mutta kummallisesti Heikki häneen kiintyi ensi hetkestä. + +Eivät he, Heikki ja hän, missään kysymyksessä olleet yhtä mieltä +milloin Heikin onnistui saada hänet vähäksi aikaa kuuntelemaan. Ei +Heikki tahtonut saada hänelle mitään selitetyksi. Olli keskeytti aina +jo puoleen lauseeseen alituisella: kyllä, kyllä ymmärrän. Hän otti +liian kevyeltä kannalta kaiken, mitä Heikki sanoi. + +Kun Heikki keskusteli Antin kanssa, sulivat he kokonaan toisiinsa. He +ottivat ja antoivat ajatuksia. Antti käsitti ja osasi omaksua ne +aatteet, jotka Heikki sai esille. Mutta samat aatteet, jotka näin +Anttiinkin vaikuttivat, otti Olli vastaan aivan jokapäiväisellä +arvostelun myminällä, katsahtamattakaan Heikkiin, ikäänkuin hänellä +olisi ollut heti käsillä kaikenlaisia painoja vaa'an toiseenkin päähän. + +Ja siksi Heikiltä aina hänen seurassaan aivan kuin katkesi kesken +elokas ajatuksen lanka. Korkeista aatteiden ilmakerroksista hän putosi +keskelle käytännöllisen järjen selviä, mutta monimutkaisia polkuja. Hän +oli aivan vieras täällä. Ei voinut sanoa sitä eikä tätä. Ei tiennyt +mitään. Jokainen poikanulikka olisi voinut nolata hänet ja solmia hänen +omiin sanoihinsa. Hänen siipensä olivat kuin katkaistut. Hän ei voinut +kohota enää. Ja sanomaton tyhjyys levisi samassa ympärille. + +Milloin Olli oli kotona, oli hänen tapana lukea maaten selällään +vuoteessansa--jalat ojona sängyn selustalla. Ja muutenkin hän +enimmäkseen virui vuoteellaan tappaakseen kalvavaa ikävää, josta hän +näytti aina kärsivän. + +Semmoisena hän oli ivallisin. Hän laski usein kirjan alas mahallensa, +otti lasit nenältään, hieroi intohimoisesti silmiään ja kääntäen +päätänsä Heikkiin päin, joka luki pöydän ääressä ikkunan luona, sanoi +jotakin, jota oli kauan hautonut, jotakin ilkeätä, myrkyllistä, joka +karmi Heikin sydäntä. + +Hegeliä ei Olli voinut ollenkaan kärsiä. Filosofeista hän voi suvaita +vain Schopenhaueria ja historioitsijoista vain Bucklea. Muuten hän +tunnusti oikeastaan vain luonnontieteilijät, oli darvinisti kiireestä +kantapäähän, luki Häckeliä ja Büchneriä. Ja Heikki oli varma siitä, +että Olli oli mennyt johtopäätöksissään pitemmälle kuin nämä. Sillä +Ollille ei riittänyt se, että ihminen on kehittynyt apinantapaisesta +olennosta, vaan hän väitti, ettei ihminen edes ole sanottavasti apinaa +kehittyneempi. Kaikki inhimilliset tunteet, hienoimmat ja jaloimmatkin, +hän selitti kummallisen aineellisesti, riippuviksi erinäisistä +fysiologisista edellytyksistä. + +Heikin olisi tehnyt mieli sanoa, että isänmaallista tunnetta ei toki +apinoilla ole.--Mutta hän suorastaan pelkäsi Ollia siinä kohden. Olli +olisi ehkä nauranut hänelle vasten silmiä. Olli oli ennenkin pilkannut +isänmaallista innostusta. Ihmiset ovat kaikki samanlaiset; miksi +rakastaisi toisia enemmän kuin toisia? Hän sanoi, että se kaikki vie +kansalliseen itserakkauteen ja luo ihmisiin inhottavaa bismarckilaista +henkeä, semmoisiinkin pikkuherroihin kuin kansakoulunopettajat ovat. Ei +mitään hän inhonnut niinkuin virallista isänmaallisuutta. Ei edes +oikein voinut sulattaa isänmaallisia lauluja. Sanoi, että ne häneen +vaikuttavat niinkuin jonkinlainen urhoollisuuden kerskaus. Suurimmat +pelkurit ovat aina urhoollisia vain ajatuksissaan ja innostuvat vain +ajatuksistaan. + +Kerran hän kuvasi Anttiakin suureksi pelkuriksi; pelkurimaisuus oli +Antin luonteen pääominaisuus, sanoi hän. + +Heikki ei voinut kyllin ihmetellä tätä luonnekuvausta. Antti pelkuri! +Antti, joka katsoi kaikkien yli, joka oli rohkeus itse! + +Mutta Olli selitti, että kaikki tuo ulkonainen menettely on vain tapa +peittää sisällistä pelkuruutta. Se on teeskentelyä alusta loppuun,--sen +tarkoituksena on häikäistä vähemmin tarkkasilmäisiä ihmisiä. + +Mikä kumma vaikutus Ollilla olikaan Heikkiin! Hänen puheensa tuntui +sisältävän huutavaa vääryyttä Anttia kohtaan. Ja kumminkin Heikki tunsi +selvästi, että hänen oli mahdoton nostaa Anttia omissa silmissään +entiselle sijalle. Oli niinkuin jokin olisi takaa lyönyt Anttia polven +alle. Hänen miehekäs olentonsa lutistui ja notkahti alas. Ja +auttamattoman naurettavilta tuntuivat samassa kaikki hänen +korkealentoiset puheensa, hänen eteenpäin viittaava kätensä ja hänen +katseensa, joka oli silmäilevinään laajan isänmaan yli niinkuin olisi +pitänyt hallussaan koko sen tulevaisuuden ja onnen. + +Antti, joka oli tehnyt koko Heikin elämän siksi, mikä se oli! + +Oh, kuinka tunteettomasti, ilkeästi Olli tuossa kaikessa menettelee! + +--Kun sinä noin arvostelet Anttia, sanoi Heikki,--olisipa hupaista +tietää mitä minusta sanot. + +Olli katsoi kummastuen Heikkiin. Hän ihmetteli, että tuo oli voinut +Heikkiä loukata. Ja sentähden hän nauroi vastatessaan: + +--Sinun olisi pitänyt syntyä naiseksi, Heikki. + +Hän nousi, ojentihe, vihelteli jonkin aikaa ja lähti sitten ulos +kävelylle. + + +Naiseksi; niin juuri! + +Jospa Olli tietäisi, kuinka paikalleen hän oli osunut! + +Heikissä ei ollut edes sen verran miestä, että hän olisi osannut olla +yksin, irtautua Ollista. + +Ollin mentyä alkoi tässä huoneessa kaikki tuntua vieraalta ja kylmältä. +Uh, jos täällä sairastuisi ja joutuisi vuoteen omaksi! Silloin Olli +tietysti muuttaisi pois.--Ollin mielestä on luonnollista, että kukin +hoitakoon itsensä ja vastatkoon omasta puolestaan. Hän on aina elänyt +itsekseen eikä hän voinut osoittaa tunteellisuutta. Hänessä näytti +olevan vain järkeä ja arvostelua.--Eikö olisi ainoatakaan semmoista +ystävää, joka ottaisi itseään vaivatakseen?--Mikä hirvittävä +irtonaisuuden tunne! Täytyy olla ystäviä! Pois tästä yksinäisyydestä! + +Ja Heikki riensi ulos. + +Alakuloisena hän kulki monta katua edestakaisin. Aleksanterinkadulla +hänen ohitsensa meni useita tuttuja ylioppilaita. He tulivat luennoilta +ja kiirehtivät iloisina mikä minnekin. Heikille he nyykäyttivät päätään +tuskin ennättäen vilkaistakaan. Mitä he hänestä! Heillä oli kaikilla +omat ajatuksensa ja hommansa. + +Kun olisi sittenkin tavannut Ollin! Olihan Olli kumminkin juuri ennen +lähtöään nauranut ystävällisemmin. Ja ulos mennessään viivähtänyt oven +suussa niinkuin sanoakseen: pyytäisinköhän sinutkin mukaan? Ehkä +hänessä sentään oli jotakin ystävyyttä Heikkiä kohtaan. Ehkä hän +silloin tällöin ajattelikin Heikkiä työskennellessään anatomiasalissa, +aasiksella, taikka istuessaan kovaäänisten toveriensa keskellä +olutkuopassa. + +Kun Olli ei tahtonut Heikkiä mukaansa, niin näytti se olevan siksi, +että hän ikäänkuin ei hennonut loukata Heikin viattomuutta. Heikki +tunsi sen selvästi. Olli nauroi joskus hänelle aivan kuin lapselle. + +Ja siinä se oli oikeastaan koko se kirous, joka seurasi Heikkiä. Se +ujous, se naisellisuus, joka oli esteettömästi siellä maalla päässyt +kehittymään, se se juuri tekikin Heikin luonteen niin toisenlaiseksi +kuin suurten henkilöiden luonne oli. Olisiko näille koskaan, +niinkuin Heikille, kodista eroaminen voinut muuttua miksikään +elämänkysymykseksi! Tai olisivatko he koskaan panneet semmoista +merkitystä läheisimpään ympäristöönsä, surreet ystäviä ja kaivanneet +lämpimyyttä tovereilta! + +Sama kaksinaisuus asui vieläkin Heikin sydämen pohjalla. + +Miksi suurten tulevaisuudentoiveiden ohella hänelle pitää olla +välttämätöntä, että Olli häntä rakastaa; että nuo, jotka kulkevat +ohitse häntä huomaamatta, rakastavat häntä! Suuren isänmaankin rakkaus +on vain tyhjyyttä, kun Olli ja nuo muut eivät hänestä välitä. Tuntuu +taas täälläkin niinkuin olisi jäljellä vain yksi tie: tekeytyä tieten +tahtoen pieneksi ja vähäpätöiseksi niinkuin siellä maalla. Se +rauhoittaisi omaatuntoa ja sovittaisi paljon! + +Mutta samalla se olisi äärettömän järjetöntä: miksi Heikki sitten olisi +tullut pois kotoa! + +Ei!--Siinä kohden oli hänen elämänsä ratkaistu. Oli yksi tie ja se oli +selvä: hänen täytyi voittaa pikkumaisuutensa, täytyi taas oppia +ajattelemaan ja tuntemaan rohkeammin piirtein, oppia olemaan yksin, +kylmänä,--lakata tavoittamasta yksityisten rakkautta! + + +Samassa ajoivat hänen ohitsensa avonaiset vaunut. + +Niissä istui Fanny veljensä Artturin kanssa. + +He eivät huomanneet Heikkiä. + +Fanny oli mustissa vaatteissa. Toisennäköinen kuin siellä maalla. +Hänen kalpeutensa pisti nyt paremmin näkyviin. Se sopi hänelle +sanomattomasti. + +Sattumako lie ohjannut nuo vaunut hänen ohitsensa juuri nyt! + +Mutta se ratkaisi paljon. Sen merkitys tuntui ihan tuossa sydämessä. + +Sillä Fannyhän oli juuri se ihminen, jonka puoleen Heikin oli +käännyttävä tässä yksinäisyydessään. + +Heikki muisti Fannyn lämpimän käden hänen käynnistään maalla. + +Yhtä lämmin oli koko hänen olemuksensa. + +Kaikki hänessä oli niinkuin luotu toista rakastamaan. + +Hän oli sittenkin ainoa, joka oli osoittanut jonkinmoista huomiota +Heikin sisimpään sielunelämään--siellä maalla. + +Mitä hän sanookaan nyt tavattaessa? + +Fanny ymmärtää hänet hyvin--Fanny, joka oli ajatellut sielujen +näkymätöntä yhteiselämää ja sanoi uskovansa siihen. Fanny ehkä nyt +sanoisi: "No, enkö arvannut oikein, eikö teidän ole parempi olla siinä +paikassa, missä teitä ymmärretään?" + +Silloin Heikki vastaisi naurahtaen: "Neiti, semmoista paikkaa ei ole +kuin yksi ainoa!"--"Mikä sitten?"--"Teidän vieressänne." + +Taikka jotakin semmoista. + + * * * * * + +Heikki tapasi sitten Fannyn suurissa ylioppilashuveissa. + +Heikki oli ollut kuin toinen ihminen siitä saakka kun hän näki Fannyn +ajavan ohitse. + +Jotakin varmuutta oli tullut hänen olemukseensa. + +Ja nyt seistessään väentungoksessa ylioppilassalissa,--seistessään +jälleen noitten pilarien juurella häikäisevässä kaasuvalossa,--oli +niinkuin kajahdus entisten innostusten ajoilta jälleen olisi mielessä +liikahtanut. + +Hänessä oli ehkä vain ollut liian vähän luottamusta itseensä. + +Taikka hän oli tahtonut kaikkea yhdellä kertaa. Hän oli tahtonut +tyydytystä nykyhetkessä. + +Kas noita muita, kuinka he kaikki valmistelevat elämäänsä! He eivät +välitä siitä, että nyt ovat pieniä ja huomaamattomia. He ajattelevat +tulevaisuutta. Vaikka he näyttävät vähäpätöisiltä, on heidän jokaisen +sydämessä salainen suuruudentoivon itu. + +Kuinka hyvin Heikki tunsi joka pienimmänkin ajatuksen, joka heitä +askarrutti, kun he kiiruusti vetivät hansikkaita kömpelöihin käsiinsä +ja toisiltaan neuvoa kysellen laittelivat kauluksiaan ja kaulahuivejaan +ja nykivät frakkejansa tiukemmalle. "Minä olen tosin vielä kömpelö, en +osaa kumartaa, en sulavasti kätellä enkä taitavasti tanssia; mutta +tulevaisuus on minun, minä opin vähitellen tuon kaiken ja kerran olen +minäkin liikkuva vapaasti tuolla väljemmällä puolen salia; minäkin +tahdon olla noiden ylhäisten piireissä tunnettu, tahdon merkitä jotain +heidän seuroissaan!" + +Mutta Heikki menisi toista tietä. Hän alkaisi uransa julkisella +esiintymisellä. Hän valloittaisi yleisönsä ylhäältäpäin eikä alhaalta, +niinkuin nuo. Eihän kysymys ollut oikeastaan muusta kuin tuon ujouden +voittamisesta, aivan niinkuin silloin siellä ylioppilasjuhlassa, jossa +Heikki oli ensimmäisen puheensa pitänyt. Kuinka paljon hänellä nyt +olisi sanomista näille ihmisille! Hän perustaisi sanoin +selittämättömän, syvän ymmärryksen heidän ja itsensä välille. He +tuntisivat hänet, koko hänen sydämensä;--sillä hän olisi pannut sen +heidän eteensä, tuonut heidän nähtäväkseen sisimmän ytimensä. Hän olisi +kuin vannoutunut yleisön lempilapseksi, hän tuntisi sen toiveiden, sen +lämpimän rakkauden kietoutuvan ympärilleen. Mikä teko silloin olisi +liian vaivalloinen, kunhan sillä voi tätä yleisöä palvella! Kuinka +ihana olisi itse kuolemakin, jota tämä yleisö itkisi! Kuolema yleisön +lämpimään syliin! + +--Aseta tarkoitusperäsi korkealle! kajahti Heikissä taas selvänä +Snellmanin lause. + +Niin juuri, se oli oikea elämä, se oli elämä tulevaisuudessa! + +Valmistua, valmistua vain täydellisesti! + +Fanny ja rakkaus häneen--se kaikki oli sittenkin vasta toinen asia. + +Ja nuo ihmiset tuossa, jotka tunkeilevat edestakaisin, jotka nyt ovat +valmiit mennessään työntäisemään vähäpätöisen Heikin syrjään, jotka +eivät häneen katsahdakaan,--ne ovat kerran kaikki kääntävät kasvonsa +häneen, heidän täytyy kuulla mitä hän sanoo, seurata joka lauseen +käännettä, hyväksyä, innostua.---- + + +Sieltä ovesta tuli yhä uusia ihmisiä, vaikka esitelmä oli jo pidetty. + +Nyt vasta tuli Fannykin. Taas veljensä seurassa. + +Kaikki ovensuussa-olijat huomasivat heti heidät. Fanny oli hyvin +huomiotaherättävä kalpeutensa vuoksi, tummine silmineen. + +Ja kun he menivät, tunkeutuivat muut heidän jälkeensä niin että +sulkivat tien ja jättivät Heikin taaksensa.-- + +Siinä oli noussut paljon kihinätä ja puuhaa Fannyn tähden, aivan kuin +vesipyreitä suuren kalan jälkeen. Heikki hänet kumminkin tunsi, ja +noista tuskin kukaan! + +Fanny oli näyttänyt vähän hermostuneelta, niinkuin hän ei olisi oikein +sietänyt tätä osaa salista. He pyrkivät sinne perälle, missä oli +väljempää, mistä kaikki mitättömämmät pysyivät poissa, missä ihmiset +tunsivat toisensa, hymyilivät ja jo kaukaa osasivat nyykäyttää päätä +tervehdykseksi, missä ei kömpelyyttä näkynyt eikä kukaan toista silmiin +tirkistänyt tai syrjään sysännyt. Siellä olivat ne suuret ja ne +tottuneet, jotka eivät joutuneet hämille, jos sattuivat vahingossa +sylinterinsä maahan pudottamaan. + +Jos sinne menisi Heikki, heille outo ja vähän kömpelö olento, he +katsoisivat hänet maan alle. Jotta siellä voisi, turvallisena liikkua, +pitäisi olla silmiä joka taholla. Ja tottumuksella saavutettu +pettämätön varmuus joka jäntereessä! + +Taas sama ujous! + +Se nousee vastaan joka askeleella ikäänkuin sulkeakseen kaikki tiet ja +osoittaakseen kuinka mahdoton hän on kaikkeen,--kaikkeen! + +Mutta samassa soitettiin lehteriltä tanssin alkua. Musta, ovensuussa +viihtyvä frakkijoukko rupesi hitaasti vyörymään salin perälle päin. Ne +olivat kaikki nuoria, vasta-alkajia tanssipermannolla. Niinkuin +aristunut lammaslauma ne puristuivat siellä kokoon.--Kokoelma ujoja +maalaispoikia, joitten rakenteen kömpelyyden frakki ja hansikkaat +vaivoin saivat peitetyksi. + +Heikki rohkaisi mielensä. Hän ei tahtonut kuulua noitten joukkoon. Jos +hän oli jättänyt maaseudun, niin ei hän ainakaan noitten kanssa +tahtonut yhteyttä tuntea. Hän oli jättänyt sen toisesta syystä kuin +nuo. Jotakin alentavaa oli siinä asemassa, johon heidän ujoutensa +heidät saattoi. Aivan kuin he olisivat tunnustaneet talonpoikaisen +alemmuutensa ja madelleet sen ylemmyyden edessä, johon he kaikin voimin +pyrkivät! + +Ja Heikki erottautui sisäisen inhon tuntein siitä jonosta, joka oli +hänet tuonut mukanansa. + +Hän ei ollut enää ujo. + +Varmoin askelin hän lähestyi sitä paikkaa, jossa Fanny oli. Se ei ollut +kaukana puhujalavasta, ovenpielessä vasemmalla. Siinä Fanny seisoi +puhellen pitkän mustaviiksisen herrasmiehen kanssa, joka juuri teki +lähtöä pois. Fanny piti häntä kädestä ja pudisteli iloisesti +puhuessaan, niin että herra sai lykätä lähtönsä yhä tuonnemmaksi eikä +hänen kumarruksillaan ollut mitään seurauksia. + +Heikistä oli tässä heidän tavassaan jotakin kaunista. Hän tahtoi heti +tervehtiä Fannyä, kun he vain olisivat eronneet. Hän tahtoi samalla +tavalla.-- + +Mutta Fanny vastasi Heikin tervehdykseen aivan toisella katseella kuin +äsken puhuessaan tuon herran kanssa. Hymy oli samassa kokonaan +siliytynyt hänen kasvoistaan. Hän sipristi hienostaan silmänsä ja +kumarsi vain tuskin tuntuvasti päällään. + +Heikki oli kumminkin tullut niin lähelle, ettei hänen sopinut peräytyä +sanomatta jotakin. + +Fanny ilmeisesti ei tuntenut häntä. + +Heikki hämmentyi ja sopersi nimensä.-- + +--Ah, aivan niin, sanoi Fanny niinkuin olisi muistanut jotakin +vuosikausia sitten tapahtunutta;--se oli silloin huvimatkalla. Ja hän +pani kätensä Heikin olalle valmistuakseen tanssiin. + +Hän oli niin käsittänyt Heikin kumarruksen. + +Heikki ei ollut varma valssista. Ja tällä kertaa hänen jalkansa eivät +tahtoneet mitenkään virkaansa tehdä. Oli niinkuin ne olisivat +sotkeutuneet nuoriin. + +Fanny kiitti ensimmäisen kierroksen tehtyään ja herkesi tanssimasta. +Hän joutui heti toisten, taitavampien käsiin. + +Suuri, varmaliikkeinen ritari otti hänet Heikiltä ja otti niinkuin +lyseolaiselta, joka oli liian aikaisin tunkeutunut aikaihmisten +aloille. + +Ei silmäystäkään Fannyn puolelta, kun hän Heikin jätti. Päinvastoin hän +teki sen eräänlaisella hermostumisella ja peitti sen siihen hymyyn, +jolla vastasi uuden ritarinsa kumarrukseen. + +Heikki oli masennuksissa. Epätoivoinen häpeä nosti veren hänen +päähänsä. + +Mitä hän olikaan kuvitellut!--Että Fanny olisi muistanut häntä,--että +olisi muistanut, mihin silloinen keskustelu oli pysähtynyt, keskustelu +siellä Honkavaaran pihkaisella penkillä! + +Ja ratkaiseva hetki oli tullut. + +Joko paeta tätä häpeää, ryöstäytyä ulos tästä salista, juosta--juosta +kunnes sortuisi hengästykseen ja mykistyisi kuolleeksi kiveksi. + +Taikka--? Masentaa häpeä, kukistaa ylpeys ja koettaa vielä! + +Voittaa hetken katkeruus ja ajatella, että tässäkin asiassa on +tulevaisuutensa! + +Jollei nyt, niin kerran Fanny vielä huomaa hänet. + +Ei koskaan eikä mistään asiasta ollut Heikki ollut niin varma kuin nyt +siitä, että juuri Fannyn täytyisi kerran häntä rakastaa. + +Tai ainakin siitä, että kaikki muu oli hänelle itsellensä ihan +arvotonta. Niin--isänmaa ja kaikki ne ajatukset sinnepäin, niitä ei +enää ole olemassa. + +Ei ole elämää ilman Fannyn rakkautta! + +Ja siksi ei ole nöyryytystä eikä häpeää. + +Heikin täytyi vielä tavata Fannyä,--vielä tänä iltana! + +Ja Fannyn täytyi muistaa, elää uudestaan se Honkavaaran hetki ja +uteliaasti tiedustella Heikin aikeita.-- + +Jollei nyt, niin kerran! + + +Samana iltana Heikki vielä tapasikin Fannyn. + +Se tapahtui pukueteisessä. + +--Ah, herra Vuorela, sanoi Fanny hänet huomattuaan.--Tahdotteko sanoa +veljelleni, että olemme poislähdössä. + +Heikki toimitti pian asian. + +Artturi istui siellä tovereineen eikä ollut tietääkseenkään mistään +poislähdöstä, pyysi vain Heikkiä ilmoittamaan, että hän tahtoi jäädä. + +Fanny rypisti hienosti silmäkulmiaan, mutta naurahti sitten Heikille +kiitokseksi. + +--Te olette jättänyt maaseudun? hän kysyi sitoessaan vaippaa päänsä +ympärille. + +--Niin, olenhan minä, vastasi Heikki vain. + +Ja Fanny nyykäytti päätänsä iloisessa naurussa hänelle hyvästiksi ja +lähti saattajinensa. + +Hän siis muisti kumminkin silloisen keskustelun. Hän oli ehkä vain +tanssisalissa tahtonut välttää pitempää keskustelua. + +Kuinka kaunis Fanny oli! + +Ja sitten hänellä oli jotain hermostunutta ja kärsivää silmissä, jotka +vähän levottomina katsoivat ympärilleen. Ne sisälsivät sanomattoman +kyvyn toisen käsittämiseen. Ne paloivat niinkuin olisivat vain siksi +palaneet, että olisivat aina valmiit edeltäpäin arvaamaan toisen +sisimmän ajatuksenjuoksun. Tuo saattoi hänessä olla aivan tiedotonta ja +ehkä juuri sen vuoksi, ettei siihen ollut kukaan osannut panna täyttä +arvoa. Ei kukaan ollut tähän asti kaivannut hänen rakkauttaan. + +Eikö Heikissä ollut kylläksi ainetta Fannyn rakkaudelle? + +Oo, jospa Fanny tietäisi mitä sisällistä elämää Heikki eli! + +Eikä muuta tarvittukaan kuin että Fanny vain saisi sen tietää. Hänen +täytyisi silloin rakastaa Heikkiä,--juuri sitä, mikä oli Heikille +ominaista, mikä oli sisäisintä Heikkiä, mikä oli Heikin syvintä +olemusta.--Juuri Heikkiä hänen täytyisi rakastaa. Mahdotonta oli, +etteivät juuri he kaksi olisi luodut toisiansa varten. + +Ja kun Fanny kerran tuntisi Heikin ja rakastuisi häneen! + +Mikä suuri ihana maailma sieltä vyöryi kuin loihtimalla esille--uusi, +ennen aavistamaton, vienoine, mutta äärettömän ihanine väreineen!--Ja +sen auetessa oli kuin tuhannet viulut olisivat korkeimmasta diskantista +aloittaneet hiljaisen väräjävän sävelvirran. Se oli kuin uuden aamun +koitto,--ilman suruharsoa.---- + + +Heikin tultua kotiin oli Olli vielä poissa. Missä lieneekään taas +ollut, ei ainakaan iltahuveissa häntä ollut näkynyt. + +Hänen vuoteensa oli laitettu, uutukaiset lakanat olivat ihkasen +sileinä. Ja kello oli jo kaksi aamulla. + +Oli jotakin naurettavaa tuossa sängyssä, joka odotteli Ollia. + +Kuinka monta kertaa oli Heikki ennen nähnyt näin yöllä tuon sängyn +samalla lailla tyhjänä; ja odotellut Ollia ja ajatellut häntä +ikävöiden, surrut sitä, ettei Olli viitsinyt hänen kanssaan liikkua, +vaan piti parempana muitten toveriensa seuraa! + +Mutta nyt Heikkiä melkein nauratti. Kaikki tuo oli nyt äärettömän +vähäpätöistä. Miksi Heikki oikeastaan olikaan pitänyt suhdettansa +Olliin niin tärkeänä? Aivan kuin Ollin kaltaisia ihmisiä ei olisi kuin +yksi ainoa, Olli itse; vain tuo Olli pitkulaisine kasvoineen, jotka +punersivat tiheistä täplistään, ruskeine silmineen, joitten ympärykset +kuumottivat alituisesta hieronnasta. + +Fannyn nimi huulilla Heikki vihdoin nukkui. + + +Mutta aamun jo sarastaessa Olli kopisteli sisälle. + +Heikki heräsi puolivalveille ja näki, että hän oli kovasti juovuksissa. + +Heikki kääntyi hermostuneesti toiselle kyljelleen päästäkseen Ollia +näkemästä. + +Mutta Olli oli huomannut Heikin inhon. + +--Niin, niin, sinä Heikki, sanoi hän riisumatta päällystakkiaan ja +pitäen käsiään syvällä sen taskuissa,--mutta vaihetaanpa, Heikki, +vaihetaanpa! Ota sinä minun elämäni ja anna minulle omasi! Minulla ei +ole kotia, anna se minulle; saat kaikki minulta, tuon saappaan ja +rillit ja kaikki mitä tahdot--minulla ei ole kotia, vaihetaan! +Kuuletko? In vino veritas! + +Ja hurjasti pudisteltuaan päätänsä hän retkahti istualleen vuoteellensa +ja heltyi itkemään. + +Tämä tämmöinen tapahtui Ollille oikeastaan jo toisen kerran. Ensi +kerralla oli Heikki ottanut asian hyvin totiselta kannalta. He olivat +yhdessä istuneet kaulatuksin aamuun asti, ja Heikkikin oli kuunnellut +kaikkea, mitä Ollilla oli sanottavaa. + +Mutta seuraavana päivänä oli Olli hirmuisesti hävennyt heltymistänsä. +Ei ollut voinut Heikkiä silmiin katsoa ja näytti kärsivän vain tästä +häpeästänsä eikä ollenkaan yöllisestä kodittomuudestaan. + +Heikkiä nyt melkein inhotti, kun Olli aloitti jutun uudelleen. + +Ja sitäpaitsi vaikutti Ollin esiintyminen häiritsevästi Heikin +nykyiseen mielialaan! + +Hän ei vastannut Ollille sanaakaan. + +Olli nukkui vähitellen nyyhkytyksiinsä, vaatteet yllä. + +Heikki sammutti lampun, huoahti keventyen ja uppoutui oman vuoteensa +lämpimäin lakanain väliin. + + * * * * * + +Tämä merkillinen ilta ja näin valvottu yö ratkaisi paljon Heikin +elämässä. + +Se ei loppunut auringon nousuun, vaan se ikäänkuin levittäytyi ajassa +paljoa ulommas ja väritti koko seuraavan pitkän jakson Heikin elämässä. + +Samat surulangat näyttivät kumminkin pian jälleen kietoutuvan ympärille +kuin ennenkin. + +Ne olivat niin samat luonteeltaan, ettei niissä ollut mitään, mikä +olisi ne entisistä erottanut. Tuntui alituisesti sama kaipuu, sama +saavuttamattomuus. Ja kumminkin oli sen aiheena nyt kokonaan toiset +syyt. + +Fanny ei näyttänyt taipuvaiselta mihinkään lähestymiseen eikä +osoittanut halua tutustua Heikkiin sen syvemmältä. + +Mutta se vain yllytti Heikkiä ja sytytti hänen olennossaan kaiken, mikä +siinä oli palavaa. Ja niin se alkoi. + + +Hän tuli orjaksi. Häneen syntyi ominaisuuksia, joita hän inhosi, jotka +olivat vastoin hänen luonnettaan. + +Fannyn läheisyyteen päästäkseen hän tahallisesti lähestyi Artturia ja +tekeytyi hänen ystäväkseen. + +Ja onnistui siinä, niinkuin kaikessa, mitä täydellä voimalla tahtoo. + +Artturi kiintyi Heikkiin hyvin pian. Hän toi Heikin kotiperheeseensä +niinkuin minkäkin löydön. Heidän kotonaan kävivät vain jotkut valitut, +semmoiset, jotka osasivat esiintyä seuroissa ja ylhäisön saleissa. +Artturin isä oli korkea virkamies, vanhaa aatelissukua ja niitä +harvoja, jotka säädystään huolimatta olivat ankaroita suomenmielisiä ja +sanoivat itseänsä "kansanvaltaisiksi". Aatteessa hän salli mentävän +vaikka kuinka pitkälle. Mutta käytännössä hän ei kärsinyt +kasanvaltaisuutta silloin, kun näki sitä todellisuudessa silmäinsä +edessä,--kun näki kaikenlaisten käsityöläisten ja aliupseerien pyrkivän +"suomalaiseen seuraan". Sitä väkeä oli joka tapauksessa pidettävä +määrätyn välimatkan päässä, koska sillä muuten oli taipumus aina pyrkiä +liian lähelle. Ja mikä oli iljettävämpää kuin pomaadalla voideltu +aliupseeri taikka frakkiin pukeutunut käsityöläinen! + +Nuorempi väki Artturin kotona puhui henkisestä ylimystöstä, johon +kuuluivat kaikki henkisesti hienot ihmiset. Talonpoikakin saattoi olla +semmoinen. Varmaan oli talonpoikienkin joukossa todellisia hengen +ylimyksiä. Mutta kaikki nuo, jotka "pyrkivät", jotka koettivat näytellä +sivistyneitä,--ne olivat "plebsiä". + +Kun nämä tuttavat puhuivat, että talonpoikienkin joukossa saattaa olla +oikeita, tunsi Heikki, että he tahtoivat samalla saada sanotuksi, että +hänkin oli henkisesti ylimys. Ja Heikki yhtyi heidän puheeseensa ja +luetteli koko joukon ihmisiä, joista toiset muka olivat ylimyksiä, +toiset plebsiä, ja he ihmettelivät ja sanoivat, että Heikki löysi hyvin +sattuvia esimerkkejä. Selvää oli, mitä he ajattelivat Heikistä +itsestään. + +Se oli ihan uutta maailmaa Heikille tuo hienojen tapojen ja +taiteellisen hengen taltuttama ympäristö. + +Siellä esiintyivät kaikki täysin tietoisina siitä, että he juuri +edustivat sitä ihmisten piiriä, joka oli kaiken muun huipulla, johon +muut pyrkivät, johon pääseminen ja jossa eläminen oli ainoa elämän +järjellinen tarkoitus. Ja siksi he, jotka olivat siellä, katsoivat +alaspäin kaikkiin muihin. + +Ja eikö hienostuminen ja jalostuminen olekin elämän tarkoitus! + +Mutta vaikka he olivat hyvin suosiollisesti ottaneet Heikin vastaan, +vaikka he vapaasti ja välittömästi antautuivat hänen tuttavuuteensa, +tunsi Heikki kumminkin alituista arkuutta heidän seurassaan, ikäänkuin +pelkoa, etteivät he vain katsoisi hänen pyrkivän liian lähelle heitä. +Oli niinkuin tuo hänen henkinen ylimyksellisyytensä perimmältään olisi +riippunut juuri siitä, että hän osasi olla arka ja varovainen +suhteessaan heihin. Hänen asiansa oli vain ymmärtää heitä, osata +erottaa heidän hienot ajatuksensa, kuunnella heidän tunteittensa +leikkiä, osoittaa nopeaa käsityskykyä ja valmista myötätuntoisuutta. +Mutta jos hän olisi sanallakaan tuonut tähän piiriin omaa itseänsä, +valittamalla puhunut sisällisestä surustaan tai kertonut jotakin omasta +elämästään, niin hän olisi varmaan menetellyt taitamattomasti, olisi +tunkeutunut liian lähelle heitä. + +Kerran sanoi Fanny kaikkien seurassa: + +--Herra Heikki, opettakaa minua rakastamaan kansaa. Tunnustaakseni minä +en ymmärrä edes mitä sillä tarkoitetaan. Jos pitää rakastaa +talonpoikia, niin en oikein tiedä miltä kannalta sen ottaisin; minulla +ei ole mitään tunteita heihin; he ovat minulle aivan kuin joitakin eri +olentoja. + +Heikki oli mennyt tulipunaiseksi heti ensi sanoista. + +Fanny oli vetänyt hänet ja hänen talonpoikaisen maailmansa ihan +odottamatta esille. + +Ja ainoastaan vaiti olemalla ja sitten hienosti kääntämällä puheen +toisiin asioihin Heikki pelastui. + +Fanny rupesi kerran Heikin kanssa kahdenkesken ollessaan puhumaan +samasta asiasta. + +Hän ei aavistanut minkä syvän ironian hänen pyyntönsä sisälsi Heikille +ja että se haavoitti ihan sydämeen asti. Fanny ei tiennyt mitä pyysi. +Ei tiennyt, että se oli sitä toista elämää, sitä, joka on ulkoapäin +näkymätön, mutta itsessään sisältää loppumatonta valoa ja muuttaa +satunnaisen ihmiselämän ikuisuudeksi. Eikä tiennyt, että Heikki juuri +oli tämän elämän jättänyt ja mateli nyt hänen edessään, hänen +rakkauttaan tavoitellen! + +Mutta eniten Heikki varoi ilmaisemasta, mitä tunteita hänellä oli +Fannyä kohtaan. Ei kukaan saanut aavistaakaan mitään sellaista. + +Ainoastaan Fanny itse oli nähtävästi huomannut kaikki tyynni. Mutta +ikäänkuin jostakin säälistä Heikkiä kohtaan piti hänkin tyystin salassa +tämän heidän välillänsä vallitsevan tietämyksen. Silloin vain, kun +Heikki yksin oli näkijänä, osoitti hän selvää kylmyyttä. Muulloin hän +saattoi olla ystävällinen, jopa helläkin. + +Siinä se juuri oli Heikille koko vaikeus: ymmärtää, milloin Fanny +tarkoitti, niinkuin olisi ollut vain kahden kesken Heikin kanssa, ja +milloin hän vain siksi oli iloinen ja ystävällinen, että muita oli +samassa seurassa.--Toisinaan tuntui kuin olisi Fanny ihan selvään +osoittanut hellyyttä, ihan kuin vain sen heidän salaisen ymmärryksensä +perustuksella, vain heidän keskensä. Mutta kun Heikki päästäkseen +varmuuteen koetti saada vieläkin selvempää osoitusta, kohtasi hän +Fannyn puolelta melkein loukkaavaa kylmyyttä. + + +Kesän tultua Heikki pyydettiin kotiopettajaksi heidän luokseen maalle +perheen nuorimpia lapsia avustamaan. + +Ja siellä maalla oli Fanny hyvin altis ystävyyteen. Häntä ei olisi +voinut tuntea samaksi ihmiseksi. Hän oli melkein rajattoman avoin ja +luottavainen. + +Mutta kun tuon ihanan kesän jälkeen jälleeen muutettiin kaupunkiin, oli +kaikki kuin pois puhallettu. Fanny osoitti täällä melkein selvää +hermostumista Heikin seurassa,--aivan kuin olisi kärsinyt siitä, +etteivät Heikin tunteet rajoittuneet tavalliseen ystävyyteen, jota +vastaan hänellä ei kyllä mitään olisi ollut. Kun tämä oli Heikille +mahdotonta, teki Fanny kokokäänteen, alkoi karttaa hänen seuraansa ja +erittäinkin tapaamista kahden kesken. + +Eläessään vielä omissa entisissä tulevaisuudentuumissaan Heikki oli +monesti nauranut niitä aikamiehiä, jotka rakastuneina saattoivat jättää +kaikki totisemmat harrastuksensa, myydä ikäänkuin koko entisyytensä +jonkun tyttöletukan tähden. + +Nyt hän oli itse kaikissa suhteissa noiden järjettömien kaltainen. + +Kaikki haaveet suurista töistä, joitten palkintona sitten olisi koko +kansan rakkaus, mitä ne enää olivat hänelle! Jos hänen työnsä vielä +kaikkea tuota tarkoittikin, niin vain Fannyn rakkauden ansaitsemiseksi. +Kansaa, isänmaata,--niitä ei hänellä enää ollut. + +Elämällä ei voinut olla mitään muuta tarkoitusta enää. Jollei Fannyn +rakkautta, niin ei mitään.-- + +Ei yksin Fannyn, vaan koko sen ympäristön, jossa hän hengitti. Sillä +sen tunnustus oli välttämätön, jotta Fanny koskaan voisi tunnustaa. +Heidän täytyisi kerran tunnustaa hänet itsenäiseksi jäseneksi heidän +piirissään,--että hänkin kulki siellä elämän huipulla ja ettei hänen +tarvinnut katsoa heihin alhaaltapäin---- + +Eikä hän nähnyt edessään mitään muuta tarkoitusperää. + +Näissä tulevaisuuden unelmissa vieri vuosi, toinen. Vieri vuosia ilman +ainoatakaan nykyhetkeä. Ensin oli se tulevaisuus, joka väritti kaiken +työn, joka oli kaiken työn järki ja ajatus, vaikka se olikin kaukana +ulkopuolella tämän työn luonnetta, eikä sillä ollut sen kanssa mitään +sisällistä yhteyttä;--sitten se tulevaisuus, joka haaveena liikkui +mielessä työn lomahetkinä, joka etäisyydellään teki mielen +alakuloiseksi; ja vihdoin se tulevaisuus, joka oli lähin, joka poltti +mieltä ja saattoi sen kuumeeseen. Se oli kesän odotus. + +Mutta kun toinen kesä sitten vihdoin tuli, kohtasi häntä se +onnettomuus, että Fanny oli melkein kaiken aikaa ulkomailla ja hän +yksin lasten opettajana maalla. + +Sitten tuli pitkän talven perästä kolmas kesä. + +Nyt oli jo sekin lopussa. + + +Tänä kolmantena kesänä olivat Fannyn ja Heikin välit olleet taas +entistä ystävällisemmät. He eivät olleet puhuneet paljoa keskenään ja +vähimmin mistään tunteellisista asioista. Mutta kumminkin oli heidän +välilleen perustunut vanha ystävyyden ja keskinäisen ymmärryksen side. +Ja Heikki tiesi, että se olisi voinut katketa vähänkin varomattomasta +kosketuksesta; sentähden hän mieluummin pysyi kauempana. + +Kunpa vain saisi iäksi jäädä tänne maalle eikä koskaan lähestyä +rauhatonta pääkaupunkia! Heikki voisi iäksi tyytyä siihen suhteeseen, +joka oli perustunut tänä kesänä. Se oli sanomattoman hienoa sopusointua +joka tapauksessa. Se antoi aavistaa edes jotakin mahdollisuutta +jossakin tulevaisuudessa--ja juuri sentähden, että se oli niin pyhän +koskematon! + +Mutta nyt oli kesä päättynyt. Huomenna olisivat nämä hiljaiset seudut +jo jätetyt ja puhaltamassa levoton kaupunkilaistuuli. Syyspuvut, hatut, +hansikkaat, esplanadi kappeleineen ja sähkövaloineen----! Siellä ei +pysy muistossa hieno kesähattarain ja rantakaislikkojen kutoma sydänten +side-- + +Muistuttamatta! + +Oh! Alkaisiko taas sama hirveä talvi! Pitäisikö Heikin taas näytellä +syrjäytetyn ja unohdetun osaa, alituisesti vahtia sopivaa tilaisuutta, +milloin muistuttaa Fannylle olemassaolostaan, hakea hänen suosiotansa +ja asettua hänen silmäystensä eteen, mihin hän katselleekin, milloin +iloita myhähdyksestä, jonka hän on ohimennen suonut, milloin taas +katkeroitua vieraille suodusta huomiosta--ja alituisesti, alituisesti +tavoitella vain tuota saavuttamatonta, alentua, nöyrtyä tuhat kertaa ja +sittenkin vain tavoitella! + +He istuivat kaupunkiinlähdön edellisenä iltana kaikki kokoontuneina +suurelle verannalle, jonne näkyi tyyni, ruskoisia pilviä kuvastava +järvenpinta ja jonne puutarhan ruusut tuoksahtelivat pienimmänkin +henkäyksen käydessä. + +He kuuntelivat pianonsoittoa, joka kuului eteishuoneesta verannalle. + +Aurinko oli jo aikoja sitten laskenut, taivas rusotti, työväki oli +vaiennut ja kadonnut. Hiljaiset yöperhoset vain silloin tällöin +lentelivät lentojaan. + +He istuivat hiljaa, puhumatta sanaakaan keskenänsä, kukin omalla +mielisijallaan eri paikoissa suurta verantaa. Fanny istui kaukana +verannan päässä molemmat kyynäspäät nojaten kaidepuihin ja kädet +korvain takana. + +Soittamassa oli Fannyn täti, vanhanpuoleinen, pitkäkasvuinen neiti. +Hänellä oli tapana näin iltaisin soittaa heille kaikille. Hän saattoi +istua tuntikausia pianon ääressä kadottamatta hetkeksikään +kuulijoittensa huomiota. Pitkillä, laihoilla ylimyssormillaan hän +soitteli, ilman nuotteja ja ilman valoa, silmät enimmäkseen kiinni ja +ruumistansa rytmin mukaan tuuditellen. Hän oli Fannyn näköinen, +vanhanaikainen väritys koko olennossaan, jo harmahtavat hiukset +nostettuna päälaelle, ilman mitään otsatukkaa, hän oli sanomattoman +kaunis soittaesaan. Silloin vain hän oikein elikin. + +Hän rakasti erikoisesti vanhaa musiikkia. Jumaloi Beethovenia ja soitti +yhtä täydellä hartaudella Chopinia ja Schumannia, joihin sai valetuksi +ylimyksellistä väritystään. Uutta musiikkia Wagnereineen hän ei voinut +sulattaa. Hänellä oli tapana sanoa, että tuo uusi suunta oli tuonut +sanoja musiikkiin. Hänen mielestään ne eivät olleet missään niin +vieraat kuin musiikissa, joka oli sanattomuuden maailma. Sanat +vaikuttivat siinä niinkuin taulussa alastomuus, joka vieraita aisteja +herättämällä hämmentää taiteellista puhtautta. Ja uusin musiikki oli +hänestä pahin kaikista: se oli alentunut alttiiksi vain semmoisille +tunteille, joita oli kiihotettu esiin sanalla, palveli vieraita +jumalia. + +Perheen nuoremmat jäsenet antoivat hänelle anteeksi nämä hänen +ominaisuutensa. Silloin tällöin he vain yltyivät hänen kanssaan +kiistelemään ja masensivat hänet silloin enemmistöllään.--Kauan he +kaikki aina valvoivat, kun täti alkoi soittaa, ja soiton päätyttyäkin +kesti vielä puhetta ja muistelua pitkälle yöhön. + +Heikki oli heidän seurassaan saanut kuulla vähitellen kaikki mitä +musiikissa oli kauneinta. Musiikki oli vaikuttanut syvästi hänen +surunsekaiseen tunne-elämäänsä; milloin se tyynnytti sydäntä, milloin +taas repi sen auki: milloin synkistäen, milloin puhaltaen uutta toivoa. +Ja joskus!--mihin taivaisiin se saattoikaan nostaa mielikuvituksen, +mitä aavistamattomia uusia maailmoita se saattoi avata,--joita ei +mikään sana, ei mikään näkö, ei mikään tieto koskaan olisi voinut +loihtia esiin! + +Heikki ei ollut vielä kertaakaan lausunut mielipidettään mistään +soitantoa koskevasta asiasta. Hän ei edes aina ymmärtänyt, mitä muut +sanoivat; ei voinut aina seurata, kun he alkoivat arvostella ja puhua +viittauksin, kun he vertailivat ja pyysivät uudestaan soittamaan ja +kuuntelivat ja keskeyttivät ja äkkiä alkoivat kaikki yhtaikaa puhua +jostakin, mistä eivät olleet yhtä mieltä. + +He saattoivat niin antautua taiteeseensa, että näytti kuin ei mikään +muu maailmassa olisi voinut heidän harrastustansa herättää. He +ikäänkuin elivät näitä iltoja varten. + +Sillä päivä helteisine aurinkoineen ja häikäisevine hattaroineen heissä +vaikutti vain veltostusta ja hermostusta. + +Keskipäivällä he eivät voineet mihinkään ryhtyä eikä mitään täydellä +todella ajatella. Vasta hämärtäessä alkoivat he elpyä ja vähitellen +savukkeitansa sytytellen kerääntyä verannalle. Vähitellen alkoi +sananvaihto, punousi ajatus ajatuksesta, kehittyi jotakin määrättyä +suuntaa kohden ja vihdoin jätti jälkeensä kuin kokonaisen rakennuksen. +Kuinka he saattoivat innostua puheistansa! Se oli kuin sisällistä +tarvetta heille. He ikäänkuin tyyntyivät vasta saatuaan tuon +jokailtaisen rakennuksensa pystyyn; ikäänkuin sillä olisivat +sovittaneet päivän toimettomuuden. + +Ja niin tuli sitten musiikki, tuo taivainen, joka viehkeästi, +tainnuttavasti kajahteli hämärään ulkoilmaan ja suli syyskesäyön +heikosti siristävään tähteen.---- + +Se oli heidän aikansa tuo;--ylimyksellinen aika, jolloin kaikki päivän +lapset, kaikki kyntäjät ja ojankaivajat ja paimenet ja lypsäjät olivat +vaienneet ja vaipuneet unen maailmaan tuolla alapihan matalammissa +rakennuksissa. Ne olivat niitä eri olentoja. + +Ja alettuaan soittonsa he tavallisesti unohtivat Heikin kokonaan. + +Niin nytkin tänä iltana,--viimeisenä iltana ennen muuttoa. + +Heikki istui muista erillään eräässä verannan sopukassa, jonne soitto +kuului hyvin. Jokin levoton aavistus hänellä oli siitä, että vielä tänä +iltana kaikki ratkaistaan. + +Mutta tänä iltana sointui soitto entistäänkin ihanammin. Ja he olivat +äärettömän kaukana kaikesta muusta. + +Sitten alkoi Artturi soittaa viulua pianon säestyksellä. + +Kappale oli Wagnerin "Träume". + +Hän soitti erinomaisesti. Viulun väräjävä ääni kajahti vuolaisevasti +ulos öiseen viileään ilmaan, puiston hiljaisten haapain lomitse, ja +hävisi jonnekin pimeään, jossa aloitteleva laulurastas sen vaihtoi +omiinsa.-- + +Kuinka oli ihanaa tuo viulun sävel, sen surullinen värähdys siellä +kaiken hienouden, kaiken elämän huipulla! + +Mutta sydämen hurmautuessa sitä samalla kouristaa jokin salainen +ahdistus. Niinkuin hän, Heikki, nauttisi täällä jotakin kiellettyä, +johon hänellä ei ole rehellistä oikeutta. + +Hänen takanaan oli olevinaan suunnaton joukko kuuntelevia olentoja, +niitä, jotka eivät vielä ymmärtäneet,--korvat höröllään, suu puoleksi +avoinna. Silmissä heillä paloi outo liekki ja kasvoissa paloi ääretön +totisuus. Hän tunsi useita heistä. Ne olivat hänen maalaistuttujaan-- +myöskin Liisa ja isä. Jotkut heistä olivat käsittäneet tämän hetken +rukoushetkeksi ja olivat tulleet virsikirja kädessä. Kaikki he +seisoivat liikkumattomina, syvimmässä hartaudessa.----Ne raukat, raukat +siellä maalla! + +Mutta sitten joku alkoi puhua, ja Heikki ihan säpsähti heidän +puolestansa. Hän ajoi mielikuvituksen heti hajalle; hän tahtoi heidät +pois mitä pikimmin, jottei kukaan täällä saisi heitä nähdä. + +Ja kuinka turha oli kumminkin hänen säpsähdyksensä ja pelkonsa! + +Ei täällä kukaan hänen haaveitansa aavistanut. Hänet he olivat ihan +kokonaan unohtaneet,--niinkuin häntä ei olisi koskaan heidän +maailmassaan ollutkaan. Hän melkein pelkäsi liikahtaa nurkassansa, +jottei olisi heidän kummastustaan herättänyt ja siten ehkä häirinnyt. +--Niin yksin, niin yksin oli Heikki heidän keskuudessaan.--He +kerääntyivät mielikuvituksessa ihmisryhmäksi, jonka jäsenet osasivat +vain toisiansa ymmärtää,--niin, ehkä rakastaakin vain toisiaan! +Ihankuin he olisivat olleet jotakin eri olentoja.--Ja Heikki samassa +vajosi niitten joukkoon, jotka olivat tulleet virsikirjoinensa.---- + +Oh, he eivät tuntuneet ainoastaan vierailta, se tunne oli vihaa, +sammumatonta vihaa, jota piti ihan väkisin estää kehittymästä +rajattomaksi!---- + +Mutta kaikessa kiihkossaan se viha oli kumminkin vain ohimenevä tunne. +Miksi ei olisi antanut noille ylhäisille anteeksi? He olivat kasvaneet +semmoisiin katsantotapoihin. Ja heissä saattoi olla mahdollisuutta +enemmän kuin muissa. Jospa vain saisi kerran heidän tunteensa +liikkeelle, värähdyttäneeksi heidän hellyyttänsä. + +Olihan Fanny kerran itse pyytänyt, että Heikki opettaisi häntä +rakastamaan kansaa. Se ei voinut olla mitään leikkiä hänen puoleltaan. +Hänellä täytyi olla jokin tiedoton, sisäinen tarve siihen,--tarve +vapautua elämästä, joka ei ollut muuta kuin nautintoa,--tarve palvella +ja hyödyttää. + +Ja kyllä Heikki opettaisikin koko sielustaan ja sydämestään. Sitten kun +Fanny ensin on hänen! + + +Ja mistä hän lieneekään saanut voimaa ja rohkeutta, mutta ensimmäisessä +sopivassa tilaisuudessa hän lähestyi Fannyä ja sanoi onnistuneen +välinpitämättömästi: + +--Fanny, minä tahtoisin puhua sinun kanssasi. Tuletko puutarhaan +kävelemään? + +Fanny katsahti vähän kummastuen, mutta naurahti sitten: + +--Ohhoh, kylläpä tuo kuuluu juhlalliselta! + +Hän nouti kumminkin paksun olkavaippansa, kääriytyi siihen +huolellisesti ja virkkoi rappusilla: + +--Mennään!--Paino oli viimeisellä tavulla. + +Ja heidän mennessään hän mymisi äskeisiä säveleitä. Hän eli aivan vielä +niissä. + +Vasta puutarhassa, kun Heikki seisahtui ja pyysi häntä penkille +istumaan, hän vaikeni. + +--Niin, niin, sanoi Heikki keskeyttäen aloittamansa lauseen,--minä +arvasin, että sinusta tämä on hyvin odottamatonta. Enkä minä olisi +milloinkaan ruvennut puhumaan, jos se olisi minulle ollut mahdollista. +Mutta minä tahdon vain lyhyen vastauksen--voithan itse tehdä tämän +hetken niin lyhyeksi kuin tahdot. + +Mutta Fanny oli vaiti. + +--Minä jos kukaan, sanoi taas Heikki, tahtoisin säästää sinua tästä +sinulle vastenmielisestä hetkestä.--Minua se vaivaa itseänikin. Sinä +autat siis minuakin, jollet viivyttele,--ainoastaan ihan lyhyesti: niin +taikka ei-- + +--Enhän ole itsekään selvillä, Heikki, sanoi Fanny vihdoin. Hänen +äänessään oli hienoa hermostusta.--Minä en oikein tiedä, mitä sinä +tarkoitat,--ja katsoi poispäin. + +Heikki vavahti. Hän ojentautui, nosti otsansa ja sanoi päättävästi: + +--Mitä tarkoitan, on helposti sanottu. Minä tahdon sinulta kysyä, +rakastatko sinä-- + +Fanny aristui. Hän ei ollut nähnyt Heikkiä tuommoisena. Ensi kertaa hän +tunsi Heikin vaikutusta häneen.--Ja hän aloitti melkein anteeksi +anovalla äänellä: + +--Sinä erehdyt Heikki, jos luulet, etten sinusta pidä. Ei ole ketään, +josta niin pitäisin. Minusta tuntuu usein kuin en koskaan olisi ollut +kenenkään kanssa niin todellinen ystävä kuin sinun. Eikä kukaan ole +minulle ollut niin hyvä kuin sinä; ei kukaan ole minua ymmärtänyt +niinkuin sinä;--mutta-- + +--Sinä et sittenkään voi minua rakastaa? + +--Rakkautta siinä merkityksessä minä en ole tuntenut. Niin, Heikki, en +sinuakaan kohtaan. + +--Ja sinä olet varma siitä, ettet sitä tule koskaan tuntemaan minua +kohtaan? + +--Niin, minä--minä vain tiedän--olemme ehkä kasvaneet eri piireissä ja +eri oloissa,--mutta on jotakin, joka tekee minun puoleltani sen +rakkauden mahdottomaksi. Ah, Heikki, älä loukkaannu minuun, mutta +sinähän olet itse pyytänyt suoraa vastausta,--minä en voi!------ + + +Näin he erosivat. + +Fanny ei siis rakastanut! + +Heikiltä jäi vain yksi asia hänelle sanomatta, ja se jäi sitä +painavammin hänen omalle sydämelleen. + +Muuten se olikin semmoista, joka ei sanoja kaivannut. Sillä se oli +teko,--semmoinen teko, joka kyllä puhuu puolestansa--ikuisen totista +kieltä! + +Ja se on Fannyllekin puhuva,--se on aukaiseva hänen sydämensä! Silloin, +ainakin sinä hetkenä hän ajattelisi Heikkiä koko sydämestään--ei mitään +muuta kuin Heikkiä, kokonaan! Olkoon se hetki kuinka lyhyt tahansa, +kunhan semmoinen hetki vain on! Mutta mahdollisesti se jättää ikuiset +jäljet Fannyyn--niin, se on luultavaakin. Fanny jää ainiaaksi +ajattelemaan Heikkiä! + +Kaikki tuo ei ole kuin ajan kysymys. Jos ei tänään eikä huomenna, niin +ylihuomenna.-- + +Ja toinen kysymys: Kuinka? + +Mutta sekin oli melkein itsestään selvä. Tietysti--ampumalla.-- + + + +VII. + +Mutta kun ei siitä kohta tullut mitään, niin koko tuuma vaihtui +toiseen. + +Heikin täytyi nyt paeta pois ihmisiä ja maailmaa. Hautautua +tietymättömäksi jonnekin korven yksinäisyyteen. + +Ja samassa herää outo ajatus, joka nostaa veret päähän, joka on melkein +uhkamielinen, joka sisältää yht'aikaa pelastuksen hänelle itselleen ja +koston kaikille muille:--Kotiin! + +Hetken risteilivät mielessä syyt ja vastasyyt veren sykinnän mukana, +voimakkaina kuin olisivat elämän alkuainekset liikkeellä. + +Mutta juuri kun syyt ovat voittamassa, tulee sieltä vastaan kylmä, +kieltävä päänpudistus ja kuuluu outo ääni: "Ei, Heikki, tänne älä tule, +on jo myöhäistä!" + +Ja kauhistuneena hän huomaa ensi kerran toden teolla ajattelevansa +kotia.-- + +Hän ei ole koko aikana saanut sieltä ainoatakaan kirjettä. Hän oli ensi +vuonna vain vastaanottanut "osan kauppasummasta" isältä, kun tämä oli +ruvennut syytingille ja antanut talon Juhon, körttiläis-Kustaan pojan +käsiin. + +Eikä hän itse ole sanaakaan heille kirjoittanut. Hänen kysymyksensä +olisivat vain olleet elävänä todistuksena heille, kuinka vähän hän +heistä tiesi ja välitti. + +Ei. Kotiin on mahdotonta! Koko ajatus on liian repivä. Hän tulisi sinne +vieraana,--ehkä ei odotettunakaan! + +Ja taas syntyy hänen mieleensä äärettömän yksinäisyyden tunto. Se +kasvaa yhä, katkeroituu, on muuttumassa epätoivoksi. + +Hänen täytyy löytää joku, joka ei työnnä häntä kylmästi luotaan, joka +ei pudista hänelle päätä, joka ei ajattele hänen vääryyksiään tai +rikoksiaan------ + + +Silloin nousee muistojen maailmasta ihan odottamatta hänen mieleensä +Ollin unohtunut hahmo.------ + + * * * * * + +Helsinkiin tultuaan syksyllä Heikki ensi työkseen lähti hakemaan Ollia. +Ei hän ollut Ollin kanssa enempää kuin muidenkaan toverien kanssa +seurustellut kahteen viime vuoteen paljon ollenkaan. + +Mutta mitä kauemmas tuo Fannyä koskeva tapaus alkoi jäädä, sitä +selvemmin oli vanha Olli taas tullut mieleen. Vuosien perästä muistui +ihan eheästi se kesken jäänyt suhde heidän välillänsä, aivan kuin se +olisi keskeytynyt eilen tai toissapäivänä. Kaikki oli vielä muistissa +semmoisena kuin Heikki oli sen jättänyt. Näin se oli jäänyt: Olli piti +Heikkiä hyvin kehittymättömänä, puhui monista asioista niinkuin Heikki +ei olisi niitä sinnepäinkään ymmärtänyt, joskus nauroi omissa +ajatuksissaan, kun jotain sanoi,--eikä seurustellut Heikin kanssa muuta +kuin kotona ollessa. Mutta myöhemmin hän oli kumminkin yhä enemmän +alkanut huomata Heikkiä. Heikki oli tuntenut välistä, että Olli +ikäänkuin koetti häntä tarkastaa ja oppia jotakin häneltä. Oli alkanut +osoittaa joskus sisällistä kiintymystäkin Heikkiin.--Sitten oli Fanny +tullut ja keskeyttänyt kaikki tyynni,--niin pitkäksi ajaksi, että +Heikki vasta nyt ensi kerran tuli Ollia ajatelleeksi. Mutta nyt sitä +elävämmin. Ja se kesken jäänyt suhde muistui nyt mieleen aivan kuin +jokin erityisen tärkeä elämänasia. Ja heräsi omituinen halu jatkaa ja +muodostaa sitä suhdetta. Niin, se oli nyt Fannyn vastauksen jälkeen +melkein tarve, se oli välttämättömyys. + + +Ei kukaan oikein tiennyt, missä Olli asui. Hän kuului pitävän sitä +salassa. Hän tahtoi vihdoinkin saada tutkintonsa suoritetuksi ja oli +siksi mieluummin yksin kotonaan, milloin siellä oli. Muuten näkyi hän +käyvän yhtä usein kapakoissa kuin ennenkin. Heikki vain ei ollut nyt +sattunut tapaamaan. + +Kumminkin Heikin onnistui saada Ollin asunnosta selvä vielä samana +tulopäivänään. + +Oli tuulinen ja sateinen syys-ilta, kun Heikki koputti Ollin ovelle +suuren kivimuurin neljänteen kerrokseen. + +Olli aukaisi melkein samassa kun Heikki oli koputtanut, sillä hän itse +oli juuri ulos lähtemässä. + +--Heikkikö sinä olet? sanoi Olli peräytyen kummastuksesta pari askelta. + +--Niinkuin näet. Asutko yksin? + +--Tulehan sisälle--no, terve mieheen, Heikki! Mistä sinä kapsäkkinesi? + +--Maalta, kotiopettajan toimesta.--Otatko minut täksi yöksi? + +--Tuohonko sohvalle? Taikka kyllähän minäkin siinä;--saat sinä +sängynkin, jos niikseen tulee. + +Hän riisui päällystakkinsa ja auttoi Heikkiä järjestämään kamssujansa. +Yhtä ja toista otettiin kapsäkistä ja ripustettiin nauloihin. + +He herkesivät molemmat puhumattomiksi kuin sopimuksesta. Olli kuitenkin +yhä tarkasteli Heikkiä ja sanoi vihdoin: + +--Kuule sinä, Heikki,--ethän liene sairas?--ja tavoitteli valtasuonta. + +--Terve minä olen, ei minua mikään vaivaa. Ja taas he olivat ääneti. + +Ei koskaan Olli ollut niin kunnioittavasti Heikkiä kohdellut. Hän +aavisti jotain suurta surua piilevän Heikin takana ja kulki melkein +varpaillaan hänen ympärillään. + +--Sinähän taisit olla ulos lähtemässä? Älä anna itseäsi häiritä.--Niin, +Olli, huomaathan sinä missä tilassa minä olen--minä en voi nyt puhua! + +Ja hän näki, että Olli aivan hätääntyi. Merkillisiksi olivat käyneet +hänen silmänympäryksensä, ja suu vetäytyi kummallisesti kokoon. + +--Sinä lienet väsyksissä, Heikki? Minä lähetän tytön tänne vuodettasi +laittamaan,--pääsethän sitten levolle. + +--Oh, vastasi Heikki, saatanhan laittaa vuoteeni itsekin. Sano +mieluummin tytölle, ettei hän tänne ollenkaan tule koko iltana. Minä +tahtoisin olla yksin--sinä ymmärrät, Olli!-- + +Olli viivytteli lähtöänsä. Levottomana hän katseli ympärilleen, +tarkasteli uudestaan Heikin kapsäkin ja kulki sitten muutaman kerran +vaanien edestakaisin. + +Heikki seisoi ikkunan luona kääntyneenä ulos pimeyteen päin--niinkuin +olisi vain odottanut Ollin lähtevän. + +Silloin tuli Olli ihan lähelle Heikkiä, otti häntä kädestä ja aikoi +jotain sanoa.-- + +Mutta hän oli ilmeisesti niin hämillään tästä sydämellisyyttä +ilmaisevasta liikkeestään, ettei saanut sanaakaan suustansa. +Heikki huomasi, että Ollin vaalenneet huulet liikahtelivat +suonenvedontapaisesti ja koko olennossa asui auttamaton neuvottomuus. +--Tämmöistä sattui hänelle varmaan ensi kerran hänen elämässään. + +Vihdoin sieltä tuli vavahtelevalla äänellä: + +--Heikki,--lupaa ainoastaan, ettei se tapahdu nyt! Vastaukseksi Heikki +vain puristi hänen kättänsä. + +Ja Olli irtausi ja riensi ulos. + +Aivan kuin olisi mennyt pakoon jotain, jota häpesi. + +Ja Heikki hengähti syvään. Hänen kasvoistaan lieveni synkkyys ja suun +ympärille ilmaantui melkein mielihyvän hymy. + +Oliko tuo Olli? Olli liikuttuneena!--Olli, joka muuten oli aina valmis +arvostelemaan ja joka ei missään koskaan kadottanut kylmää malttiansa? + +Kerrankin! + +Ollin osanotto! Mikä voisi Heikkiä enemmän lohduttaa? Ja jos Heikki +kaikki kertoisi, kuvaisi suuren elämänsurunsa hänelle; mitä, jos Olli +silloin purskahtaisi itkuun! + +Totta kyllä,--olihan Heikki ennenkin nähnyt hänen itkevän. Mutta, sehän +oli ollut aivan toista. Olli oli silloin päissään,--ja lieneekö silloin +ollutkaan mitään itkemisen syytä. + + +Kun Olli tuli kotiin, makasi Heikki vuoteessansa. Lamppu paloi tuolilla +ja valaisi häntä kirkkaasti. + +Kauhistus ilmestyi hetkeksi Olliin. Hän hiipi Heikin vuoteen ääreen ja +kuunteli. + +Heikki hengitti tasaisesti ja tyynesti. Nukkui. + +Ollin kasvot kirkastuivat. Hän heittäysi hiljaa keinutuoliinsa, +venytteli kaikkia jäseniänsä ja jäi pitkäksi aikaa sinne istumaan. + +Siitä oli nyt jo lähes kolme vuotta, kun he olivat eronneet. Olli tiesi +vain, että Heikki oli ollut kaiken aikaa ahkerassa lukutyössä. Mitä hän +luki, sitä ei Olli tarkalleen tiennyt. Lienee ollut niitä Heikin +filosofioja. Ja sitten arvasi Olli, että Heikki oli rakastunut. + +Ulkonaisissa oloissa ei kyllä ollut mitään muuttunut. Kaikki oli +entisellään. Niin makasi tuo Heikki tuossa kuin olisi eilen hänet +viimeksi nähnyt. Ja Olli istui keinutuolissa aivan niinkuin ennenkin +palattuaan yöllä kotiin. Lamppu sihisi tuolilla--ja sekin oli Heikin +ainainen tapa: hän ei sitä koskaan jättänyt pöydälle palamaan. + +Heikin kasvoissa näytti kuitenkin jokin omituinen muutos tapahtuneen. +Niihin oli tullut jotakin hienostunutta. Nenä oli kuin laihtunut ja +silmäluut selvenneet. Niinkuin pitkät kärsimykset olisivat hänen +kasvojansa muodostelleet. Olli oli lukevinaan paljon, paljon siitä +Heikin silmien luota--semmoista, mikä oli tullut häneen heidän +erilläänolonsa aikana sisästäpäin, sieluelämän vaikutuksesta. + +Mutta ulkonaisesti olivat Heikin kasvotkin samat--pienimpiin +yksityiskohtiin asti. Erittäin kummasteli Olli hänen tukkansa +ominaisuutta. Se oli aina sama samoine kiharoineen. Siellä oli kihara +niskassa, joka oli oudostuttavan itsepintaisesti pysyttänyt muotonsa ja +asemansa. + +Se putosi muita alemmaksi kiehkuraksi niskassa ja ulottui tavallisesti +Heikin ahtaan alaskäänteisen kauluksen valkealle pohjalle. Tämä tukka +se antoi hänen kasvoillensa niitten ulkonaisen luonteen ja ehkä samalla +keveän viittauksen hänen talonpoikaiseen syntyperäänsä. + +Olli huomasi nyt ensi kerran, että sen todellakin vaikutti tuo kihara. +--Hän katseli siksi Heikkiä verrattoman tarkkaavasti,--nousi +keinutuolistaan ja tarkasteli joka taholta. + +Tuolin selkäpuolella riippui Heikin harmaa takki--iänikuinen, jonka +Olli muisti vähintään kolme vuotta sitten Heikillä olleen. Sitä +sanottiin juhlatakiksi ja se otettiin esille harvoin. Mutta nyt se +osoitti jo kulumisen oireita. Kiilteli vähän kyynärpäiden kohdalta ja +tarjosi siellä täällä nähtäväksi poimuja, joita vuodet olivat siihen +kasvattaneet. Se poloinen oli nähtävästi saanut viime kesänä +jokapäiväisen takin viran palvellessaan rakastunutta herraansa. + +Olli naurahti itseksensä, otti takin tuolin karmilta ja katseli sen +kaulusta. Tuon kauluksen vähän virheellinen leikkaus, se juuri antoi +takille sen omituisuuden ja jätti sen muistoon. Se kiersi liian alas +niskassa, niin että joskus näytti paidan kauluksen alareunaa; mutta +edessä se otti tappionsa takaisin pyrkien vähän liiaksi kohoamaan. +Heikki ei olisi ollut Heikki, jollei tuo kaulus olisi ollut juuri +semmoinen. Niin pitkälle kuin Olli häntä muisti, oli hänellä aina ollut +tuo virhe vaatetuksessa,--mikä tuli siitä, että hän käytti halpaa +räätäliä ja aina samaa. + +Olli meni vaatekaapilleen, avasi sen ovet ja otti esille +uuden-uutukaisen, lakanaan käärityn, kiiltävän musta-verkaisen +vierailutakkinsa. Hän tarkasteli sitä tuntijan katseella ja mietti +itseksensä; mutta alkoi sitten sitä mittailla Heikin takin kanssa, +leveyden olan päästä olan päähän ja niskaluusta selkäristeykseen. + +Oli sentään omituista kuinka he olivat samanmittaisia, Olli ja Heikki. +Voisi vannoa, että tuo Ollin takki sopisi Heikille aivan yhtä hyvin +kuin se sopi hänelle.---- + +Ja Olli kääri sen huolellisesti jälleen valkoiseen lakanaan; ei vienyt +sitä takaisin kaappiin, vaan jätti sen pöydälle. + +Sitten hän riisuutui, ripusti Heikin takin paikoilleen, sammutti lampun +ja sukelsi vuoteeseensa. + +Kun Heikki seuraavana aamuna heräsi, oli ulkona ilma muuttunut ja +aurinko paistoi iloisesti sisälle. + +Olli oli puolipukeissa sänkynsä laidalla ja tirkisteli häntä. + +Hän rykäisi ja nousi seisaalleen, kun Heikki havahtui. + +Ja Heikin pukeutuessa he eivät puhuneet sanaakaan toisilleen. Oli ihan +mahdotonta aloittaa Ollin kanssa mitään sydämellisempää puhetta,--vain +senvuoksi, että tiesi, että hän olisi kärsinyt ja hävennyt +sanomattomasti. + +Tuntui selvästi, että Olli oli arvannut kaikki tyynni. Ja että hän oli +ihan säälimättä antanut tapaukselle sen nimen mikä sille tulikin. +Heikistä se oli sentään jotakin muuta kuin miksi Olli sitä ajatteli. Se +oli tapaus, jolla oli vuosikausia takanaan, jolla oli syvät syynsä, +suuri merkityksensä, jota ei voinut selittää yhtenä eikä kahtena +iltana. Mutta Olli olisi varmaan keskeyttänyt kaikki selitykset ja +sanonut: sanalla sanoen, sinä olet saanut rukkaset! + +Vaitiolo rupesi sentään Ollistakin tuntumaan tukalalta, koskapa hän +alkoi viritellä puhetta. + +--Kylläpä on tuo takkiskin jo kulunut. Minä sen muistan vielä +entuudesta. + +Mutta kun ei siihen saanut mitään vastausta, sanoi hän taas jonkin ajan +kuluttua: + +--Voisit minulle tehdä suuren palveluksen. Osta minulta tämä takkini. +Se ei sovi minulle ollenkaan. + +Ja hän veti esille lakanaan käärityn vierailutakkinsa. Hän ilmeisesti +tahtoi asettua sille kannalle, ettei Heikin asiasta mitään sen pitempiä +puheita saisi tullakaan. + +--Jos sillä teen palveluksen, niin miksei. Mutta rahaa et minulta saa +hyvään aikaan, sanoi Heikki. + +--En tarvitsekaan tällä haavaa. Mutta koetahan sitä. + +Ollin pitkä musta takki oli kuin tilattu Heikille. Se sopi mainiosti. +Ei ainoatakaan liikaa poimua! + +Mutta Heikki ei ymmärtänyt niitä asioita. Sillä katsahdettuaan peiliin +hän aivan kauhistui. + +--Ei--ei, Olli, ei tämä minulle käy. Sehän on kuin satula lehmän +selässä. + +Olli ei ottanut kuullakseenkaan. Käänteli vain Heikkiä vasemmalle ja +oikealle ja sitten poistuen jonkin askeleen taaksepäin huusi +innostuneena: Mainiota! Minä arvasin oikein! Sinusta tulee toinen +mies!--Pidäs vähän päätäs pystympänä--niinkuin katselisit olkani yli!-- +Noin, noin, juuri noin! Suurenmoista! + +--Sinä olet hullu, Olli! + +--Pane tämä pystykaulus kaulaasi! + +Mutta kun Heikki oli saanut Ollin pystykauluksen paikoilleen, purskahti +Olli nauruun. + +--Katso peiliin itse! Tiesinhän minä, että ne olivat nuo sinun +kiharasi! + +Heikki alkoi ottaa kaulusta pois. + +--Ei, ei, anna sen olla paikoillaan. Nuo kiharat on poistettava! Sinun +täytyy erota pyhimysvanteestasi, rakas sielu! + +Heikin teki niin hyvää heittäytyä onnettomuuksineen lapsen tavoin Ollin +käsiin. + +Sillä selvää oli, että Olli koetti olla näin iloinen ja ystävällinen +vain lievittääkseen Heikin surua. + +Eivätkä surut silloin tuntuneetkaan, ne olivat kuin haihtuneet.---- + +Kun he sitten menivät päivällisille suuren ravintolan yksinäiseen +huoneeseen ja kun Olli päivällisen jälkeen alkoi juoda likööriä, tuli +kaikki tyynni ihan itsestään puheeksi. Ja Ollillakin näytti olevan +paljon puhumista Heikin asioista. Hän tahtoi kerrankin puhua suunsa +puhtaaksi. Kaikkeen oli Heikki itse ollut syypäänä, sanoi hän. Heikki +katsoi elämää liian lapselliselta--liian aralta kannalta. Hänessä ei +ollut kylliksi miestä.--Ja se taas tuli epäluonnollisesta +elämäntavasta. Olli näytti aivan riemuitsevan, kun hän pääsi tähän +aineeseen. Se oli syvintä voitonriemua hänessä. Hän innostui eikä +malttanut lauseitansa lopettaa. Hän ei voinut olla mistään niin +vakuuttunut kuin nyt tästä.--Miehuus riippuu siitä, sanoi hän, että +elää niinkuin mies. Eikä hän voinut lääkärinäkään muuta neuvoa. +Epäilemättä riippuu psyykillinenkin kypsyys hyvin paljon tästä asiasta. +Ja senvuoksi Heikki juuri olikin, sanoi hän, aina osoittanut +eräänlaista luonteen kypsymättömyyttä, lapsellisuutta, joka teki hänet +niin huomaamattomaksi, ettei hän voinut herättää edes toverien +mielenkiintoa. + +Olli tahtoi, että hän olisi tehnyt kerrassaan lopun ujoudestaan,-- +yhdellä iskulla tappanut kaikki epäilykset siinä suhteessa.--Se oli +Ollin mielestä ihan välttämätöntä Heikille, jos mieli hänen tulla +mieheksi. Se oli kaiken järjellisen elämän, kaiken kulttuurielämän +ensimmäisiä vaatimuksia, se, että oli voittanut lapsellisen +häveliäisyytensä, joka esti pääsemästä itsetietoisuuteen ja kuulumasta +muiden silmissä miesten joukkoon. + +Tämä nyt oli sitä samaa, mitä Olli oikeastaan aina oli hautonut +itsessään. Ja Heikki oli sen tiennyt hänen sanomattaankin. + +Mutta näin suorana vaatimuksena ei Olli ennen ollut esittänyt +mielipidettään. + +Hän odotti ilmeisesti selvää vastausta Heikiltä. + +Ja Heikin piti nyt ainakin näyttää myöntyväiseltä. Hän olisi muuten +kerrassaan vetäytynyt pois siitä ystävällisestä suhteesta, joka oli +heidän välilleen niin äkkiarvaamatta syntynyt ja joka korvasi hänelle +melkein kaiken. He olisivat taas eronneet ja olleet kylmiä toisilleen-- +ehkä ainiaaksi. Mutta nyt olisi Heikki vähimmin tahtonut luopua +Ollista. + +--Menemmekö parturiin, kysyi Olli. + +--Mennään nyt sitten, sanoi Heikki ja tunsi selvästi, kuinka Olli sen +käsitti myöntäväksi vastaukseksi myöskin muihin vaatimuksiinsa.---- + +He menivät hienoimpaan parturiin. + +Täällä Olli määräsi kaikki. + +Parturi tunkeutui konesaksineen keskelle Heikin tukkaa. + +Se leikattiin niin lyhyeksi kuin suinkin voitiin saada, niin että +pääkallo siinti esille. + +Ja siinä ne nyt viruivat parkettipermannolla Heikin tutut kiharat +toinen toisensa vieressä--vieraassa ympäristössä. Lakaisijapoika työnsi +ne armottomasti uunin eteen, muitten, outojen, tummempien ja +vaaleampien joukkoon.---- + +Heikin ulkonäkö oli niin muuttunut, että hän hämmästyi peiliin +katsahtaessaan. Pääkallon muodot tulivat selvinä näkyviin--nenä, suu, +silmät saivat aivan erilaisen näön--ja Ollin korkea pystykaulus, joka +pakotti Heikin pään luonnottomasti jäykkään asentoon, teki +yleisvaikutuksen vielä kummallisemmaksi: oli kuin korvat olisivat +syyttä tulleet hallitsevaan asemaan; ne olivat kuin kasvaneet +suuremmiksi ja lerpattivat ulospäin;--kaikki muu oli kuin silinnyt ja +kadottanut merkityksensä. + +Mahdotonta oli Heikin ajatella ulosmenoa. Hän olisi mieluummin pistänyt +onnettoman päänsä säkkiin ja vajonnut maan alle. + +Hänen suureksi lohdutuksekseen tuli ulkoa kaksi herraa, joilla oli +samalla lailla siintävä pääkallo ja korvat ja pystykaulukset. He olivat +pääkaupungin leijonia.--Se oli ihan viimeisin muoti. Monet +vähäpätöisemmätkin leikkuuttivat samalla lailla, mutta nämä olivat +niitä, jotka ovat aina näkösällä.--Eräs heistä töytäisi vahingossa +Heikkiä tullessaan peilin ääreen, mutta pyysi samassa niin kohteliaasti +anteeksi, että Heikki meni aivan punaiseksi hämmennyksestä-- + +Lähtiessä Olli otti tahallaan Heikin vilttihatun päähänsä ja jätti +hänelle oman sylinterinsä Heikin estelystä huolimatta. Hän tuli aivan +kovaääniseksi, ja Heikin piti kuin pitikin myöntyä. + +Kun he olivat kadulla, juoksi kaunissilmäinen piika heidän ohitseen. +Hän katsoi Heikkiin. Ja kun Heikki kääntyi taakseen häntä vielä +nähdäkseen, katsahti hänkin ja nauroi silmää iskien. + +Ennen olivat vastaantulijat aina katsoneet Ollia. Nyt ne katsoivat +Heikkiä. + +Kevyt syysilta hyväili Helsinkiä. Kaasut syttyivät, ja Esplanadin +sähkölamput pian voittivat ja hävittivät taivaalta tulevan +kellankuultavan iltahohteen. Hiljaa kävellen pitkissä jonoissa, +iloisena sorinana liikkuivat pääkaduilla ihmisjoukot--ja pehmeästi +jymisi korvaan taantuva kaupungin melu. + +Olli ehdotteli Kappelia, ja he menivät sinne. + +Siellä soitti musiikki ja väkeä olivat sijat täynnänsä sekä sisällä +että ulkona--huoletonta, nauravaa, ystävällistä, sähkön valaisemaa +yleisöä lämpimän syysillan hyvänhajuisessa tuoksussa.---- + +He tulivat keskikäytävää ylös ja poikkesivat oikealle puolelle. Heikki +voitti kaikki ujostelut. Ja se oli nyt entistä helpompaa, kun tuo Ollin +korkea kaulus jäykisti niskaa ja pakotti pään pystyyn. Monet ihmisistä +aivan kääntyivät katsomaan, ja noissa katseissa oli ikäänkuin +uteliaisuuden sekaista kunnioitusta. Varmaan sen vaikutti sylinteri ja +kaulus ja musta verkatakki, joka näkyi avatun, kevyen palttoon alta.-- + +Kappelin kylkimajan luona, jonne Olli ja Heikki ensin tulivat, istuivat +kaikki hänen viimekesäiset tuttavansa. + +Mutta Heikki ei pysähtynyt kättelemään. Nosti vain sylinteriä. Eikä +vilkaissutkaan Fannyyn. + +Ylhäällä pääoven edustalla, missä oli valoisinta ja näkyvintä, istui +suuri joukko Ollin tuttuja. Heikille ne olivat semmoisia tuttuja, joita +tervehditään lakkia nostamalla. Ne olivat anastaneet siinä monta pöytää +ja hallitsivat kokonaan sitä seutua. + +Ne olivat kaikki sylinteripäisiä. + +Yhdellä vain oli tavallinen huopahattu. Ja se olikin Heikin läheisempi +tuttu. Se oli Eemil. Heikin nähtyään hän hyppäsi paikaltaan.--Kas vain! +Heikki! Terve mieheen!--Ja kuinka pääkaupunkilaiseksi sinä olet käynyt! +Enhän tahtonut sinua tuntea! + +Ja hän nyki ja reuhtoi lähentelevään tapaansa, niin että Heikin tuli +vaikea olla noitten muiden vuoksi, jotka eivät olleet hänelle niin +tuttuja. Eemil puhua mellasti aina niinkuin kaikki olisivat olleet +saman perheen jäseniä. Hän oli kuin sokea kaikelle mikä maailmassa on +ulkonaista arvokkuutta, tahallista kylmyyttä käytöksessä. Hän ei +ymmärtänyt sitä ja laskeutui koko olennollaan niitten väliin, jotka +olivat toisilleen vieraampia tai säilyttivät keskenään arvonsa mukaista +suhdetta; laskeutui ja heti sekoitti kaikki suhteet, nimitti asioita +kotoisilla nimillään ja ehdotteli liian aikaisin sinunmaljoja. + +Mutta Eemil ei onneksi istunut kauan. Hän nyykäytti seuralle hyvästiksi +päätä ja katosi jotakin paperilippua liivintaskustaan hakien. + +Muut ottivat Heikin vastaan aivan toisella tavalla. Nousivat +paikoiltaan tervehtiessä ja kuuntelivat huomaavaisesti mitä hänellä oli +sanomista. Oli jotakin kohteliasta ja kunnioittavaa heidän +käytöksessään. Ja samalla he näyttivät olevan hyvin uteliaita Heikin +olennosta selkoa saamaan. Aivan kuin olisivat nyt vasta ensi kerran +hänet nähneet. + +Heikki tunsi, että he oikeastaan saivat perin pohjin väärän käsityksen +hänen henkilöstään;--semmoisen kuin hän olisi ollut elämän +vastoinkäymisiä kokenut mies, joka tahtoo kaikella, mitä hän sanoo, +laskea hienoa ivaa maailmasta ja ihmisistä ja niiden pyrinnöistä. Mutta +samalla he juuri sen tähden näyttivät niin mielellään kuuntelevan +häntä. + +Ja miksi Heikki olisikaan ilmaissut heille oikean itsensä? Saakoot vain +väärän kuvan. Semmoisen, joka soveltuu hänen muuttuneeseen +ulkomuotoonsa. + +Kun he siinä istuivat ja urkkivat hänen olentoansa, selvisi hänelle +itselleen yhä enemmän mimmoisena hän nyt hetki hetkeltä painui heidän +mieleensä. Ja samalla hänessä heräsi halu itse luoda ja muodostella +tuota kuvaa;--pienimmistä erikoisuuksista suurimpiin ja tärkeimpiin +luonteenpiirteisiin saakka: siitä, kuinka hän nosti lasin huulillensa +tai käänsi päätänsä tai naurahti--siihen, mitä hän ajatteli +yhteiskunnallisista kysymyksistä, mitä hän itse harrasti ja aikoi. + +Ja mallina tätä kuvaa luodessa olivat heidän ihanteensa,--ne, joihin he +pyrkivät kaikilla liikkeillään ja ajatuksillaan. + +Heikki otti tarjotun sikarin vastaan. Hän sytytti sen miellyttävimmällä +niistä tavoista, joilla oli nähnyt sikaria sytytettävän, eikä puhuessa +aina ottanut suusta, vaan piteli paremmin siinä lähitienoilla. + +Ja mitä ajatuksiin tuli, niin piti etupäässä antaa vaikutus niinkuin ne +olisivat jo vakaantuneet. Siksi piti puhua hillitysti, ei suinkaan vain +innostua mistään. Ja ennen kaikkea oli vältettävä poikamaisuutta, joka +niin helposti saattoi pujahtaa, jos ei muuhun niin johonkin +lauseenkäänteeseen kesken vakavintakin keskustelua.--Omista pyrinnöistä +ei juuri sopinut puhua. Mutta samassa piti kumminkin antaa selvästi +tuntea, että takana oli varmaa yhteiskunnallisuutta. Ei kenenkään +tarvinnut tietää, mikä oli se yhteiskunnallinen asema, johon tähtäili; +mutta piti olla ihan tuntuvaa, että tähtäili.--Aatteissa eläminen ja +isänmaasta puhuminen olisi tehnyt miehen ihan mahdottomaksi heidän +silmissään. Piti päinvastoin asettua sille kannalle, että semmoinen +saattoi tulla ainoastaan lyseon konventissa kysymykseen,--ja nauraa +yläpuolelta, kun tuli puheeksi henkilöt, jotka vielä olivat niin +lapsekkaita. + +Hän itsekin kiintyi omaan kuvaansa. Hänen mielessään oli niin selvänä, +kuinka hän siinä istui sylinteri päässä sikarin savua luotaan +puhallellen. Ja hän kiintyi erittäin siihen tapaan, millä hänen kuvansa +lausui ajatuksensa, se on, mitä se ajatteli ja puhui. Peiliä ei ollut, +mutta heidän silmistään näkyvä uteliaisuus sen hänelle kuvasti. + +Ja omituinen keveys ja ilo tuntuu sydämessä. + +Uusi, ennen olematon tulevaisuudenkuva väikyttelee muotojansa--paljoa +lähempi ja helpommin saavutettava kuin kaikki entiset. + +Entä jos elämä ei olekaan jakso kärsimyksiä! Mikä pakko hänen onkaan +sitä aina semmoiseksi ajatella! + +Ja Heikki kohautti hattuansa ja mitä sydämellisin hymy huulilla vastasi +pöydän toisesta päästä esitettyyn maljaan. + +He näyttivät kiintyvän häneen yhä enemmän. + +Piiloon vain koko sisäinen maailma lapsekkaine haaveineen ja +ihanteineen. + +Olli oli oikeassa! + + +Fanny seurueineen lähti ja tuli kulkeneeksi ihan heidän pöytänsä +ohitse. + +Heikki nousi vain paikaltaan ja nosti hattuansa. + +Fanny pysähtyi epävarmasti, niinkuin olisi tahtonut antaa hänelle +tilaisuuden ojentaa kättä hyvästiksi. + +Ja lensi tulipunaiseksi, kun ei Heikki ojentanut. + +Mutta heidän mentyänsä selvisi Heikille samassa, ettei hän noiden +rukkasten vuoksi suinkaan vielä ollut Fannyä kadottanut. + + + +VIII. + +Kahden vuoden kuluttua tämän jälkeen oli Heikki saanut tutkintonsa +suoritetuksi ja valmisteli jo väitöskirjaansa. + +Hän oli kokonaan muuttunut entisestään. Ujous oli voitettu, ja Heikki +oli toinen olento, toisen näköinen ja toisen luontoinen. + +Ja näin oli se viimeinen voitto tapahtunut: + +Joitakuita aikoja tuon kappeliretken jälkeen oli Eemil tullut Heikkiä +tapaamaan,--oli tullut ihan hengästyneenä tapansa mukaan. + +--Kuulehan, Heikki, sanoi hän,--piäppä puhe ensi juhla-iltamassa! Ovat +käskeneet minua toimittamaan puhujan--torstaista viikko--isänmaalle! + +Heikki tietysti säpsähti ja veri nousi hänen päähänsä. Mutta hänen +onnistui salata se Eemeliltä. + +Eemil oli niitä harvoja, joiden Heikki aavisti tuntevan häntä ja hänen +haaveitaan. Miksi Eemil nytkin olisi kääntynyt juuri hänen puoleensa, +ellei tavallaan auttaakseen häntä. Se oli selvästi tuota Eemilin +lähentelevää ystävyyttä, joka aina harmitti häntä. Eemil tietysti +ajatteli, että koska pyrit suureksi mieheksi, niin tässä nyt tarjoan +sinulle tilaisuuden kerrankin urasi aloittamiseen; ota pitääksesi puhe +isänmaalle äläkä siinä turhia ujostele! + +Ja jos Heikki vain olisi antanut itsensä ilmi, olisi Eemil todella +ruvennut selittämään hänelle, kuinka turhaa se ujous on, kuinka +helposti se on voitettavissa ja niin edespäin. Hän näytti olevan siihen +jo edeltäpäin aivan valmistunut. + +Mutta Heikki ei antanutkaan itseänsä ilmi, vaan vastasi Eemilille +tyynesti, että jollei heillä ole ketään sopivampaa tiedossa, niin kyllä +hän puolestaan mielellään tahtoo auttaa hyvää asiaa. + +Eemil oli katsahtanut häneen hyvin kummastuneena.--Oliko tuo Heikki! +Heikkikö vastaansanomatta suostui esiintymään julkisesti suuressa +iltamatilaisuudessa! + +Ja niin oli nyt Eemilkin harhateillä hänen suhteensa,--luuli, että +Heikki oli sisäisesti yhtä paljon muuttunut kuin oli ulkonaisesti, ja +sentähden muutti hänkin käytöksensä Heikkiä kohtaan, kohteli entistä +kunnioittavammin häntä ja kyseli hänen mielipidettään kaikenlaisissa +asioissa,--mitä ei ennen olisi koskaan tullut tehneeksi. + +Heikki säilytti tyynen rauhallisuutensa ja vastasi kaikkeen venytellen +lauseitaan ja teeskennellen miettiväisyyttä. + +Mutta Eemilin lähdettyä oli häneen tullut masentava tuska. Hän olisi +ollut valmis juoksemaan Eemilin jäljestä peruuttamaan lupauksensa. Hän +oli luvannut mahdottomuuden. Ja kumminkin hän oli kuin naulattuna +lattiaan, kun hänen piti lähteä. + +Joka hetki vei hänet yhä kauemmas peruuttamisen mahdollisuudesta, ja +vihdoin se jäikin mahdottomuudeksi. Ei juuri voinutkaan enää peräytyä. + +Silloin vasta hän tuli ajatelleeksi, mistä hänen oikeastaan oli +puhuttava. Ja kuta enemmän hän ajatteli, mitä hän tulisi sanomaan, sitä +enemmän hänen mielensä musteni. + +Isänmaa oli kauan sitten unohtunut käsite Heikin maailmassa. Ei,--siinä +oli vielä paljon muutakin kuin unohtuminen. Se käsite ei ollut saanut +muistua, se oli tahallisesti mielestä vieroitettu. Sillä muistuessa se +oli aina tuottanut eräänlaista kipua sydämeen. Vaikka Heikki olikin jo +kauan sitten oppinut tässä asiassa asettumaan Ollin kannalle,--oli +oppinut pitämään naurettavina isänmaallisia deklamatsioneja ja +teko-urhoollisuutta ja myöntänyt itselleen, että kosmopolitismi on +ainoa luonnollinen ja järjen kanssa sopusoinnussa oleva kanta,--nousi +sittenkin mieleen joskus väikkyvä viheriäinen maa lehtoineen, +laitumineen, karjoineen,--nousi kotoisten muistojen mukana ja herätti +oman omituisen lämpönsä sydämeen ja sillä lämmöllään muistutti, että +Heikin ympärillä nyt oli kylmä,--ja sulkeutui taas näkymättömäksi, +jätettyään mieleen tuskaisen kaihon. + +Ja tällekö isänmaalle, jonka hän oli tahallaan unohtanut, hänen nyt oli +julkisesti puhuttava! + +Se olisi ollut veristä valhetta hänen puoleltaan,--jokainen lause, joka +sana! + + +Mutta nyt taikka ei koskaan! Hän tunsi tämän kauhean tiehaaran. Hänen +täytyi kerran voittaa itsensä. Sen piti tapahtua! Tietysti nytkin +täytyi vain valehdella. + +Kaikki hajonneet muistot entisiltä ajoilta piti koota, kaikki +rohkeimmat ajatukset, kaikki voimakkaimmat lauseet, jotka kehoittivat +uhraukseen ja alistumiseen. Niitä oli muistossa vielä paljon. Ne olivat +nyt vain kaikki sanoja, kun taas ne silloin vuotivat kuin elävästä +hengen lähteestä. Piti valehdella, että ne tulevat sydämestä. + +Ja kun puhe sitten oli valmis, tiesi hän jo, että hän oli voittanut +pahimman vastuksen. + +Mutta juhlapäivän iltana hän joi Ollin kanssa punssia. Ja kun +puheenpidon aika tuli, nousi hän kylmänä ja rauhallisena puhujalavalle. +Ujous oli aivan paennut. Jonkin lauseen perästä oli ääni vakaantunut. +Hänen liikkeisiinsä oli tullut jotakin outoa vapautta. Niissä oli kuin +jotakin Artturilta otettua. Hän tunsi, että häntä kuunnellaan. Ja hän +nosti äänenpainonsa luonnottomiin. Viimeisiä sanoja sanoessaan vapisi +hän innostuksesta. Korkealle kohottaen lasinsa hän vihdoin huusi +eläköötä Isänmaalle. Ja siihen yhtyi juhlaväki kuin yhdestä suusta. Kun +hän sitten astui alas puhujalavalta ja kulki väkijoukon läpi, tunsi hän +kuinka ihmiset häntä katsoivat ja kyselivät toisiltaan hänen nimeänsä. + +Sisähuoneen ovensuussa oli Fanny. Hän pysäytti Heikin puhutellakseen +häntä. Heikki puhutteli Fannyä niinkuin olisi jo vuosikausia vierinyt +siitä heidän keskeisestään tapauksesta,--niinkuin hän puolestaan olisi +sen joko unohtanut tai antanut anteeksi.--Fanny punastui usein +puhuessaan. Ja kun hän punastui, niin ihojauhe näytti kuin irtautuvan +hänen ihostaan.---- + +Heikki oli hänet kokonaan voittanut,--ihan kuin olisi voinut kietoa +sormensa ympäri---- + +Olli, joka seisoi lähellä ja huomasi heidän keskustelunsa, otti Heikkiä +kädestä, kun Heikki jätti Fannyn. + +--Hän on sinun! sanoi Olli varmalla voitonriemulla, ja hänen silmänsä +kiilsivät ilosta ja punssista, jota oli juonut enemmän kuin kylläksi. +Ja saatuaan Heikin ravintolan puolelle istutetuksi viereensä hän +toivotti ihan totisena onnea. Hän kehui puhetta ja riemuitsi suuresta +menestyksestä. + +Aivan kuin hän olisi unohtanut kaikki pilkkansa ja entiset +ilkkumisensa, jolla aina leimasi isänmaallisen innostuksen. + +Mutta varmaan hän nytkin välitti viis kaikista isänmaista. Hän iloitsi +vain siitä, että Heikki oli edullisesti esiintynyt. Ja jos isänmaa +saattoi tämmöistä etua tuottaa, niin silloin siitä kyllä voi puhua ja +eläköötä huutaa ja innostua. + +Ja siellä oli sitten paljon muita, jotka tahtoivat tutustua Heikkiin, +ja entisiä tuttuja, jotka kaikki kokoontuivat samaan pöytään ja +istuivat juomaan. Heikkiä heidän kaikki maljansa tarkoittivat ja heidän +katseensa ja puheensa. + +Mutta vastatessaan heidän maljoihinsa, iloisena juodessaan, Heikki +tunsi kuinka hän joi sydämeltään katkeran painon. Tunsi, kuinka hän +vähitellen vapautui siitä tuskallisesta häpeän painosta, jonka tuo puhe +oli hänelle tuottanut. Ja tunsi, kuinka hän omisti sen ajatuksen, että +tuo puhe voisi päinvastoin tuottaa hänelle jotain hyötyä. + +Sen jälkeen oli Heikiltä kaikki alkanut mennä helposti. Kahdessa +lyhyessä vuodessa hän sai toimeen sen, mihin ennen olisi paljon +pitempiä aikoja kuluttanut. + +Ne vaikeudet, jotka olivat Heikkiä alussa peloittaneet, ne olivat vain +harhakuvia, niitä ei ollut olemassa. Piti vain kerta kaikkiaan päästä +siihen tietoon, että vaikeudet filosofiassa syntyivät filosofin omien +ajatusten epäselvyydestä. Filosofia piti kohdella niinkuin lasta; +nauraa hänelle, kun hän voimiansa ponnistellen pyristeli sotkeutuneessa +ajatusten verkossa, joskus pudistaa hänelle päätä, mutta joskus +hyväksyvästi nyökäyttääkin, kun hän sai esille jonkin selvemmän +ajatuksen. + +Mutta ei ollut ainoastaan filosofian vaikeuksien laita tämmöinen. Koko +elämän laita oli sama. Aivan niinkuin filosofi koetteli vaikeitten +tieteellisten sanojen taakse peittää omaa epäselvyyttänsä ja +hataruuttaan ja siten peloittaa arvostelusta liian nuorta järkeä, aivan +samalla tavalla oli peloittanut Heikkiä koko muukin elämä, kaikki sen +yhteiskunnalliset laitokset, vallanpitäjät, virkamiehet, niin että hän +oli aina tuntenut kuuluvansa hallittujen joukkoon. + +Nyt hän oli kokonaan muuttunut. Hän oli alkanut ymmärtää, että kaikki +tyynni oli hienoa petosta, harhanäkyä. Viranomaisuus, se oli vain +käsite. Virkatakin sisässä istui tavallinen heikko ihminen, joka oli +hyvin harjaantunut heikkouksiansa peittämään, joka oli kehittänyt +luottamusta itseensä ja oppinut käskemään. Miksi ei hänkin, Heikki, +ottaisi täyttä askelta ja siirtyisi "hallitsevain" riveihin. + +Antissa hän oli kerran läheltä nähnyt ja ihaillut tuota voimaa, joka +empimättä asettui kaiken yläpuolelle ja joka oli kaiken viranomaisuuden +perustus. + +Nyt hän tunsi sitä itsessänsä! + +Monet hänen tovereistaan olivat tosin häntä ennen tähän kehityskauteen +päässeet. Heikkiä oli myöhästyttänyt hänen lapselliset puuhansa maalla. + +Mutta se ei tehnyt mitään: hän saattoi nyt vanhempana ja kokeneempana +sitä varmemmin valloittaa vasta avautuneet alat. + +Koko asia oli vain ajan kysymys. Ja sivuasia oli myöskin, mitä tietä se +kaikki kävisi. Miksei niinkin, että hän pyrkisi ensin aineelliseen +varakkuuteen! + +Lyhyempi oli kuitenkin toinen tie, ja sillä hän oli jo koko pitkälle +päässyt. Se oli maineen. Sen tavoittamisessa hän oli mennyt eteenpäin +verrattoman nopeasti ja niin loistavasti, että oli herättänyt yleistä +kummastusta ja ihailua. + +Ja se oli kumminkin hänen pahin vihollisensa. Sillä se oli ainoa +ajatus, joka häiritsi hänen lukujansa. Rivien välistä se pyrki esille, +tunkeutui keskelle tieteen syvimpiä sokkeloita, keskeytti ajatusjuoksun +tai pysäytti kynän, kasvoi, sytytti mielen outoon liekkiin, kunnes sai +sydämen sykkimään. + +Mitään muuta hän ei koko aikana ollut ennättänyt ajatella--tässä +kiireisessä kuumeentapaisessa työssä ja pyrkimyksessä. + + * * * * * + +Eräänä iltana istuessaan työpöytänsä ääressä paksun tupakansavun +ympäröimänä, vajoutuneena milloin lukemiseen, milloin haaveisiin, hän +äkkiä kuuli kuin risahduksen ikkunansa takaa. Hän nousi istualtaan, +painoi päänsä kiinni lasiin ja käsillään varjostaen silmiänsä katsoi +ulos. + +Siellä kulki kovassa pakkasessa joku naisolento ohitse. + +Heikki rypisti tyytymättömänä silmäkulmiansa, sammutti lampun ja lähti +ulos. + +Mutta hän oli kai erehtynyt tuon risahduksen suhteen. Jonkin matkaa +kuljettuaan hän tapasi saman turkiksiin kääriytyneen naisolennon, josta +hän ei voinut epäillä mitään sellaista. + +Sillä neiti Fannyn tuttu ääni tervehti häntä turkin sisästä: + +--Ah, herra Vuorela, oli hyvä että teidät tapasin. Minä olen kauan +hakenut tilaisuutta puhua teidän kanssanne!-- + +Hänen äänensä vapisi selvästi, vaikka hän oli puhuvinaan rauhallisesti +ja melkein huolimattomasti. + +--Niin, sanoi Heikki hyvin ystävällisesti,--me emme ole tavanneet +pitkään aikaan toisiamme--kohta tulee kaksi vuotta luullakseni? + +Sitten he kulkivat sanaakaan vaihtamatta kokonaisen katuvälin. + +--No miten teidän kotonanne jaksetaan, kysyi Fanny epävarmasti, jotain +sanoakseen. + +--En ole siellä käynyt siitä asti kun Helsinkiin muutin. En tiedä +mitään heistä. Te muistatte vielä Vuorelan? + +--Muistan,--oikein hyvin. + +Ja he kulkivat taas pitkän matkan ääneti. Heikki odotti sitä asiaa. +Mutta Fanny käveli levottomasti ja yhä kiireisemmin. + +Vihdoin hän pysähtyi kadunkulmaan ja sai katkonaisesti sanotuksi: + +--Tässä minun on erottava. Niin, minä tahdoin teille sanoa, että minä +olen usein ajatellut,--minua on usein vaivannut se mitä tapahtui meidän +puistossamme-- + +--No mitäpä siitä--onhan se jo kauan sitten ollut ja mennyt, vastasi +Heikki vähän kylmästi. + +Fanny seisoi hetken vielä puhumatta mitään, mutta ojensi sitten +hansikattoman, hiukan palelevan kätensä Heikille: + +--Niin no, hyvästi sitten, Heikki. + +--Hyvästi. + +Ja hän lähti kiireisesti omalle suunnallensa. + +Heikki ymmärsi hyvin Fannyn tarkoituksen. Nyt oli siis tullut Fannyn +vuoro! + +Ja Heikki itsekin oudoksui omaa kylmyyttänsä. Järki sanoi, että +tämmöisessä tapauksessa olisi pitänyt tuntea osanottoa. Mutta sydämessä +käväisi vain ohimenevä säälintunne, kun hän seurasi Fannyä katseellaan. + + +Kotiin Heikki ei enää viitsinyt mennä. Ravintolaanko taas? Ja siellä +uudistaa jälleen tuhansia kertoja sanotut sanat ja ajatukset! Ja puhua +ja näyttää innostuneelta ja nauraa tyhmyyksille! + +Heikki meni konserttiin. Häntä ei huvittanut seura tänä iltana. Hän +tahtoi kuunnella musiikkia ja hetkeksi levähtää tavallisista +ajatuksistaan ja haaveistaan. + +Konsertissa ei ollut ainoatakaan hänen tuttavaansa, vaikka väkeä oli +niin paljon kuin yliopiston juhlasaliin suinkin mahtui. Kuinka toinen +oli tämä yleisö kuin se, joka Heikin tunsi! Hän meni täällä +aivan huomaamatta läpi koko salin. Ei kukaan kääntynyt häntä +katsahtamaankaan. + +Esiintyi eräs nuori viulunsoittaja, melkein poika. Hän oli niin sievä +ulkonäöltään, ja niin hauskasti kömpelö kumarruksissaan, että yleisö +otti hänet heti vastaan sydämellisesti ihastuneena. Kävi tyytyväisyyden +humaus läpi koko salin. + +Hän soitti vain liikuttavaa, surullista musiikkia, ja menestyksestä, +hurjista taputuksista huolimatta jatkoi vain samaan henkeen. Kaikki se +itsetietoinen tyytyväisyys, jonka suosio sai hänen kasvoihinsa +ilmaantumaan, katosi heti, kun hän aloitti jälleen soittonsa. + +Ja viimeisessä kappaleessa lauloi hänen viulunsa kieli alakuloisimmin; +se värisi niinkuin hylätty, rakkautta turhaan janoava ihmissielu. + +Mistä hän oli saanut nuo tunteensa? Mahdotonta oli, että tuo poika +olisi itse jo ennättänyt kokea semmoista syvää kaihoa! Hänen viulunsa +kautta puhui kuin jokin etäinen entisyys. Niinkuin hänen esi-isänsä, +kaikki vainajat, joitten nuori jälkeläinen hän oli, olisivat hänen +kauttansa tuoneet esille valituksen turhaan menneistä pyrinnöistään, +sammuneista toiveistaan,--niinkuin häneen olisivat kerääntyneet kaikki +entisyyden ja kuolleet surut, vaienneet rukoukset---- + +Hän on onnellinen, sillä hän tuntee yhteyttä ihmiskärsimysten kanssa. +Hän on niitten valittu tulkki. Hänellä on mitä varten elää ja +hengittää. Hänessä ei ole, niinkuin Heikissä, tuota maaperästä +irtitemmatun tunnetta, joka elättää sydämessä häviämisen pelkoa. Kunpa +olisi elämässä, niinkuin hänellä, jotakin, jonka suruja voisi +maailmalle valittaa, laulaa sydämensä hienoimmalla sävelellä,--jotakin, +joka olisi varmana pohjana takana,--jonka tulkiksi olisi luotu!---- + +Hänen soittonsa tunkeutui kuulijan sydämen sopukkoihin ja löysi sieltä +mitä oli tahtonut: se herätti sieltä syvän, voimakkaan säälintunteen-- +johonkin tuntemattomaan, epämääräiseen. + +Kuinka kauan oli siitä, kun Heikki viimeksi oli näin tuntenut! Mutta +hän ei löytänyt nyt mitään, mitä olisi voinut kietoa tähän valmiiseen +lämpimään sääliinsä. Se ei tahtonut tietää Fannyn kuvasta. Eikä se +sopinut vanhempien muistojen ympärille. + +Soiton vaiettua puhkesi yleisö myrskyisiin suosionosoituksiin; se ei +löytänyt kyllin kuuluvaa keinoa tunteittensa ilmaisemiseksi; +käsienpaukutuksen ohella se huusi, polki jalkojaan lattiaan, melkein +raivosi.-- + +Olivatko nuo kaikki siis tunteneet samaa kuin Heikkikin! Oliko nuori +viuluniekka samalla lailla löytänyt tien tuhansiin ihmissieluihin kuin +oli löytänyt tien Heikin sydämeen! Nuori poika, joka ei edes ymmärtänyt +peittää itsetyytyväisyyden hymyä huuliltaan! Joka ei ollut mitään +ajatellut, ei mitään kokenut, ei mitään kärsinyt!--Ja he rakastivat +häntä kaikki, he olisivat tahtoneet hänet syliinsä, puristaa hänet +kuoliaaksi! Naiset erittäinkin hehkuvine poskineen,--ja ylimykset, +joita vain musiikki sai liikkeelle hiljaisista kodeistaan. + +He rakastivat--ja Heikki kadehti sielunsa koko mustuudella. + +Oh, kuinka häntä joskus inhotti se piiri, jossa hän oli kuuluisa ja +rakastettu! + +Mutta liian myöhäistä oli hänen vaihtaa yleisöä. Hänen sormensa eivät +enää olisi voineet viulunsoittoon taipua! + + * * * * * + +Keväällä oli Heikki vihdoin saavuttanut kaikki tarkoituksensa +yliopistossa. + +Hänen väitöskirjallaan oli ollut loistava menestys. + +Toverien piireissä hän oli esiintynyt entistä iloisempana ja +alttiimpana. Ei muusta paljon tiedetty eikä puhuttu kuin Heikistä.-- +Arveltiin hänen tulevan menemään "pitkälle". + +Mutta ne, jotka tunsivat lähemmin, ihailivat häntä aivan toisesta +syystä. He ihailivat hänen luonnettansa, jota sanoivat harvinaisen +miehekkääksi ja lujaksi. Missä Heikki vain esiintyi, siellä hän aina +vallitsi kokonaan mielialaa; heti sisään astuttuaan hän valloitti muut +kuuntelijoikseen. Ei hänen koskaan kuultu sanallakaan mainitsevan +asioita, jotka kuuluivat hänen yksityiseen elämäänsä, ja kaikki utelut, +kaikki lähestymiset siinä kohden hän työnsi ystävällisesti, mutta +varmasti luotaan. Ei hänellä ollut ainoatakaan semmoista ystävää, jolle +hän olisi uskonut itsensä kokonaan, ja useat sentähden kilpailivat +Heikin lähimmän ystävän nimestä. Sanottiin kyllä, että Olli tunsi +Heikkiä paremmin kuin muut, mutta ei Ollista saanut mitään selkoa. Olli +oli joutunut kokonaan rappiolle, juopoksi; teki vähän väliä +raittiuslupauksia ja lankesi säännöllisesti. + +Jotkut sanoivat kiitoksensa ohella Heikkiä kuitenkin vähän kylmäksi, +mutta toiset vastustivat kiivaasti tämmöistä arvostelua ja väittivät, +että se johtui vaillinaisesta tuntemisesta. + + +Kevät oli varhainen. Jäät viipyivät vielä, vaikka jo mustina, uppoavina +Helsingin satamassa, jossa talvehtineita laivoja korjailtiin ja +varusteltiin lähestyväksi purjehduskaudeksi, puuhailtiin ja naputeltiin +kiireisessä, iloisessa työssä. + +Ulompana merellä siniset laineet jo laputtivat rantaan päin, ja pian +näkyi majakan takaa paksua savua taivaanrannassa.--Tuli suuri +ulkomaanlaiva, puhkaisi jäähän väylän ja asettui sataman kylkeen.--Sen +mörähtävä vihellys oli pannut koko kaupungin liikkeelle. Ja kun laiva +oli vastaanotettu, jäi väkijoukko vielä pitkäksi aikaa rantakadulle +kävelemään. Esplanadi oli mustanaan ihmisiä, jotka eivät malttaneet +mennä kotiin, kun päivä juuri meni mailleen, kun sen säteet vielä +väikkyivät punertavina kivimuurien ylimmissä ikkunoissa, kun kevään +henki viehkeänä, täyteläisenä liikkui tuskin tuntuvassa tuulessa--ja +kun silloin tällöin kuului kesää muistuttava ajurinrattaiden räminä +pyörien sattuessa sulalle kivikadulle. + +Mutta erittäinkin nuorison oli keväinen tunne saanut liikkeelle. Nuoret +kävelivät parvittain nauraen, rupattaen, vallattomasti toisiansa +töykkien.--Iloa oli jokaisessa heidän sanassaan, riemua heidän +katseissaan ja liikkeissään; eikä missään näkynyt jälkeäkään surusta +tai huolesta. + +Yksin kulki Heikki tämän väkijoukon keskellä. Hänen ohitsensa virtasi +koko tuo ilon ja riemun tulva, hänen korviinsa kuuluivat alituisesti +vaihtuvat, naurun pyöristämät, merkityksettömät, katkonaiset sanat-- +sanotut enemmän livertämisen aikomuksessa kuin puhumisen.-- + +Se oli nuoruutta! Ja se oli ulkopuolella Heikkiä! + +Mikä katkera pettymyksen tunne! Mikä jäytävä kateus!--Aivan niinkuin +nuo olisivat häneltä sen varastaneet. Eivätkä nyt olleet +tietääkseenkään hänestä. Eivät katsahtaneetkaan häneen. Hän oli heille +liian vanha. He eivät välitä mistään kuuluisista--heille pitää olla +vain nuoruutta.---- + + +Siellä kulki sitten suurehko joukko herroja, hänen tuttujansa. Hekin +olivat iloisella, keväisellä tuulella. He olivat hetkeksi vapautuneet +salkuistansa ja heittäytyneet huolimattomasti alas yhteiskunnalliselta +jalustalta, jossa heidän muuten aina oli seisottava luonnottoman +jäykässä ja väsyttävässä asennossa. He olivat asemaansa ja sinne +pyrkimiseen niin tottuneet, että he pitivät sitä elämänä ja sen +tarkoituksena. Mutta kun he näin hetkeksi irtautuivat ja rupesivat +vallattomiksi--lykkäsihän tuossa toinen toista leikillään katuojaan-- +niin se oli heistä ihan satunnaista, sulkumerkkien välissä olevaa +poikamaista iloa, joka saattoi olla anteeksiannettavaa silloin, kun +ensimmäinen laiva tuli satamaan. He nauroivat kovaäänisesti ja +katsoivat ohikulkevia silmiin ikäänkuin sanoakseen: te ymmärrätte, +tämähän on aivan satunnaista! + +Ja kun Heikki kulki heidän ohitsensa, eivät he pysähtyneet häntä +puhuttelemaan. Terve--terve, ja päästivät ohitsensa. Heikin kanssa +olisi pitänyt ruveta "yleisistä asioista" puhumaan, eikä heillä nyt +ollut siihen halua. + +Heikki oli heille vain "tunnettu henkilö", jonka kanssa he mielellään +olivat tuttuja. Mutta kun he jostakin näin iloitsivat ja heittäytyivät +jokapäiväisiksi, eivät he silloin Heikkiä ajatelleet. Hän oli aivan +ulkopuolella heidän elämäänsä. + +Ei kukaan heistä aavistanut, että hänen sydämensä pohjalla oli +naisellinen, hellyyteen valmis lapsenmieli, joka pyysi heidän +rakkauttansa ja joka ohjasi kaikkea hänen toimintaansa, vaikka tämä +ulkoapäin näyttikin täysikäisen järjen suuntaamalta. + +Eikä ainoastaan hänen sydämessään, vaan kaikkien noiden, jotka +leikkivät täysi-ikäisiä, arvokkaita, vakaantuneita, yhteiskunnallisia. + +--Sama lapsi elää heidänkin sydämensä pohjalla. Hän tunsi heidät nyt +elävästi.-- + + +Rikkaudestaan tunnettu, harmaapäinen kauppaneuvos ajoi komeissa +avovaunuissaan kaksivaljakolla pitkin Esplanadikatua. Hän tervehti +tuttuja joka taholle. Häntä kaikki ihmiset kääntyivät katsomaan, +ihailivat hänen tulisia hevosiaan ja keveitä vaunujaan. Ja kaikkien +huulilla oli hänen tuttu nimensä. + +Siinä oli elämänura, jolle ei ollut koskaan liian myöhäistä siirtyä! +Tulla rikkaaksi--se oli kaikkein helpointa; sille, joka rohkeni tehdä +sen ainoaksi tarkoituksekseen! + +Mutta miksi ei Heikki ollut valinnut tätä tietä! + +Missään tapauksessa ei se vielä ollut liian myöhäistä. Sen voi, jos +tahtoo! + +Kuinka hyvin hän ymmärsi kauppaneuvoksen koko olemuksen, kaikki hänen +liikkeensä, hänen hymynsä, hänen tervehdystapansa! Hän hymyilee ja hän +tervehtii teitä, jotka siinä jalkaisin maleksitte, niinkuin armosta, +mutta todellisuudessa hän on teidän orjanne. Hän kutsuu teidät +ympärilleen komeihin valoisiin saleihinsa, hän sirottaa kukkia ja +kultaa teidän nähtäväksenne ja hän alentuu armollisesti teidän +keskellenne ja suvaitsee huvittaa teitä sukkeluuksillansa. Te nauratte +ja samalla ujostelette hänen ylhäistä seuraansa. Sillä te ette aavista, +että hänen vanha sydämensä oikeastaan liehakoi teitä, olisi valmis +ryömimään teidän jalkainne juuressa, että hän syöttää ja juottaa teitä +siinä toivossa, että te ulkopuolellakin hänen kotoansa edes hetken +häntä ajattelisitte.--Kaikki ruhtinaat rikkauksillaan, kaikki maailman +mainiot ovat vain tavoittaneet pääsemistä teidän vähäpätöisten +ajatustenne kohteeksi. Mutta valloittaessaan yhä uusia ihmisryhmiä +ympärilleen heidän on pitänyt heittää kaikki toivo teidän rakkautenne +heräämisestä; he tyytyvät vain kaukaiseen kunnioitukseen teidän +puoleltanne. Niin,--tyrannikin, joka heristää veristä miekkaa ihmisten +silmien edessä, hänkin hakee samaa. Hän, poloinen, ei enää voi toivoa +kunnioitustakaan; hän turvautuu peloitukseen. Mutta varmaan piilee +hänenkin sydämensä pohjalla salainen ujous, sama naisellisuus ja +sammumaton pyrkimys! Kuinka hyvin Heikki ymmärsi hänet, hänen raivoisan +uhkauksensa: kun ette voi rakastaa, niin pelätkää! + + +Vanha tuttava tapasi samassa Heikin siinä yksin kulkemassa. Se oli +Heikin aikaisimpia ylioppilastovereita, Pekka,--niitä entisiä +innostuksen miehiä, joita vielä näki siellä täällä niinkuin +ränsistyneitä ristejä vanhalla hautausmaalla. + +Heikkiä inhotti ja melkein hävetti hänen seuransa. Ei mies edes +ymmärtänyt käydä vähän siistimmässä päällystakissa! + +Jollakin toisella kadulla olisi Heikkiä ehkä säälittänytkin hänen +epäilyttävien kaulusten keskeltä kurottuva päänsä,--mutta ei täällä. + +He kääntyivät kohta Kluuvikadulle. + +--Tuota noin, sanoi Pekka--arvelimmepa tulla sinun luoksesi tänä iltana +vistiä pelaamaan?-- + +--Ketkä muut? + +--Kalle ja Jussi-Mikko--ja puhui se Lassikin tulevansa. + +Kaunis valikoima henkisiä raajarikkoja! ajatteli Heikki itsekseen. + +--Kummallista, sanoi hän,--minä juuri tässä itsekseni pääsin +ajattelemasta, että kunpa nyt tapaisin jonkun vanhan juurevan toti +toverin!-- + +Pekka nauraa tihuutti ja naurusta vettyneillä silmillään katseli niin +uskollisesti Heikkiin, että Heikin tuli häntä sääli, ja hän otti Pekkaa +käsipuolesta. + +--Sitten pitää meidän hankkia Olli mukaan, sanoi Heikki. + +--Mutta Olli kun on raitis? + +--No sitä suuremmalla nautinnolla hän saa taas juoda. + +Pekka nauroi ihan katketakseen. He päättivät niin, että Pekka hakisi +Ollin käsiinsä. He tahtoivat kaikki "vanhat" kerrankin olla koossa ja +muistella entisiä aikoja. + +Mutta jälleen yksin jäätyään Heikki käveli kauan edestakaisin pitkin +katuja. Vasta myöhään illalla hän muisti vieraansa ja kiiruhti kotiin. + +He olivat jo kaikki siellä, kun hän astui sisälle iloisen näköisenä, +sytytti lamput, vihelteli ja lauloi, niinkuin olisi ollut mitä +parhaimmalla tuulella. Ja aukaisi heti kaikki pullot. + +--Minä en juo, sanoi Olli jo etukäteen. + +--Eläköön vapaus. Mutta te muut toivoakseni ette halveksi näitä ensi +luokan juomia. + +Eivätkä he vitkastelleet. + +Ennenkuin he istuivat korttipöydän ääreen Heikki huomasi iltapostissa +tulleen kirjeen pöydällänsä. + +Kun he sitten istuivat, luki Heikki kirjeensä kortteja jaettaessa.--Ja +luettuaan hän asetti sen säännölliseen taitteeseen, pisti povitaskuunsa +ja aloitti korttipelin. + +Hän kehoitti heitä ahkerasti maistelemaan saadakseen heidät pian +hyvälle alulle. + +Oikealla puolella hänen vieressään istui Kalle, vielä aivan mykkänä. +Hänkin oli aivan samanlainen kuin hänen luopumaton toverinsa Pekka. Hän +oli ennen aikaan ollut innokkaimpia, oli ottanut osaa kaikkiin +kokouksiin ja juhliin, pitänyt puheita, kehoittanut ympäristöänsä +isänmaanrakkauteen, uhraavaisuuteen, intoon. Mutta kaikki tuo oli jo +aikoja sitten hänessä vaiennut. Hän oli vähitellen pahasti velkaantunut +eikä sitten ollut muuhun joutanut kuin asioilla juoksemaan. Pekka oli +häntä auttanut. Sitten hän oli auttanut Pekkaa.--Sitten he olivat +molemmat suurten ponnistusten perästä, jakaen ajan lukujen ja +rahapuuhien kesken, vihdoin suorittaneet kandidaattitutkintonsa. Ja +olivat nyt tyytyväisiä voidessaan kirjoittaa itsenäisiä +pankkivekseleitä. Ja kyhäilivät niitä, kunnes niihin sotkeutuivat +niinkuin kärpäset hämähäkinverkkoon. Ei ollut heistä enää toistensa +auttajaa. He erkanivat loitommalle kukin muka omille apajavesilleen.-- +Jussi-Mikko oli jo ennen heidän toveruudestaan erkaantunut. Hänellä oli +omat auttajansa, eikä hänen suhteensa vielä ollutkaan kaikki toivo +mennyt.--Huonoimmin olivat Lassin asiat. Hän oli jo kerran "istunut" +niitten tähden. Mutta hän eli sittenkin aina toivossa. Ja hänellä oli +aina paha omatunto, sillä hän tähtäili aina uusia vekselinhyväksyjiä, +joista ei uskaltanut hiiskuakaan muille. He olisivat tulleet kuin +korpit hänen haaskansa ympärille. Ja sentähden hänenkin täytyi kulkea +omaa tietänsä, erillään entisistä asuintovereista. + +Mutta joskus sisällinen tarve saattoi heidät näin hetkeksi yhtymään. +Silloin ei puhuttu raha-asioista sanaakaan. Koko nykyinen elämä oli +heille silloin olematonta,--ei oikeata elämää. Oikea alkoi heille +vähitellen väkijuomien mukana nousta näkyviin,--se oikea, joka +raha-asioista huolimatta jälleen yhdisti heidät yhdeksi sieluksi +niinkuin ennen muinoin! Korttipeli heiltä sitä mukaa jäi syrjäasiaksi. + +Kalle alkoi aina ensin. Hän aluksi vain hienostaan haukuskeli +nykyisyyttä. Ei sitä ennen muka niin--! Nyt ne heti yliopistoon +tultuaan alkavat ajatella, miksikä tulla--lukevat, raukat, +virkatutkintoja varten! + +--Mutta oletteko kuulleet viimeistä skandaalia? säesti Pekka.--Heidän +keskuudessaan on herätetty ehdotus, että ylioppilaat pyytäisivät oman +vapautensa rajoittamista, että opettajat järjestäisivät heidän lukunsa +ja valvoisivat heidän edistystään--niinkuin kilttien lapsukaisten, +jotka liehakoivat saadakseen opettajalta kympin. + +--Semmoinen ehdotus ei mene läpi niin kauan kuin ylioppilaslakki on +suomalaisessa päässä! + +--Mutta se on saanut suurta kannatusta.--Sinä saat nähdä, että he sen +tekevät! Se on tämän ajan henki.--Se on se virkatakin ja kiiltonappien +pyydystys!--Äh! Katala henki! + +He ilmaisivat jokainen inhonsa ja kilpailivat siitä, kuka saisi sen +tehdyksi tuntuvimmin. + +--Qvalis rex talis grex, sanoi Kalle päättävästi. Nythän kaikki meidän +johtajamme pyrkivät hallitukseen. He ovat opettaneet, että kenellä ei +ole yhteiskunnallista asemaa, hän ei ole mitään. Esimerkki vaikuttaa. +Näkyviä ihanteita jokaisen ajan lapset seuraavat. + +--Mutta miksi, kysytään, miksi he oikeastaan pyrkivät hallitukseen, ne +meidän johtajamme? arveli Lassi. + +Jussi-Mikko, joka oli istunut ääneti, rupesi nauramaan tätä kysymystä: + +--Vai vielä miksi! Siksi, että se kannattaa, luonnollisesti! + +--Vääryyttä sinä heille teet, kun niin sanot, puolusteli Pekka.-- +Ajattele sentään, mitä ne miehet ovat olleet! + +Mutta Kalle otti pitkän siemauksen väkevästä totilasistaan. Hän alkoi +olla nousuhumalassa. Ja muut vaikenivat häntä kuuntelemaan, sillä he +tiesivät, että hänestä juuri silloin lähti parasta, mitä siellä vielä +oli. + +--Kuulkaas nyt, sanoi hän,--minä sen tiedän. Minäkin olen ennen heitä +soimannut, mutta nyt minä ymmärrän heidät. Minä olen kokenut koko asian +tässä omassa sydämessäni. Tiedän, kuinka kaikki käy; tiedän, miksi +ihminen vähitellen rupeaa pyrkimään hallitukseen. Suurin kirous on +ihmiselle, kun hänelle jotain onnistuu tässä maailmassa.--Niin, niin, +mutta se asia sikseen; minä en tässä nyt tahdo puhua itsestäni, vaan +heistä. + +Kalle siemaisi taas lasistansa. + +--Kun he ensin aloittivat työnsä, niin eivät suinkaan he silloin +ajatelleetkaan hallitukseen tulemista. Ei; semmoiset tulevat myöhemmin! +He vain rakastivat kansaa, alhaista suomalaista kansaa, ja tekivät jos +mitä sen hyväksi; uhrasivat työnsä ja varansa ja koko elämänsä. +Esimerkki vaikuttaa, kuten sanoin. Kaikki on siltä ajalta syntyisin. +Koko Suomi on silloin luotu. Ihmeitä tapahtui luomisen historiassa +silloin. Oli kuin jumalat olisivat tulleet taivaista ottamaan osaa +ihmistyöhön. Mutta katsokaas, nyt tulee se, josta sanoin, että minä +olen sen kokenut tässä omassa sydämessäni. Minä olen kaiken sen +kokenut!--Jos meidän vaatimaton työmme--ajattelivat he--on vaikuttanut +näin suuria, mitä silloin tehneekään järjestynyt sotarintama, jota +saamme johtaa, mitä valtioviisaus ja mitä osanottomme kansan +hallitukseen! Se vanha Aatami kuiskasi näet heille: te olette kaikki +tehneet, mitä tehty on! Ja he ovat unohtaneet, että heidän rakkautensa +oli tehnyt kaiken.--Minä olen sen kaiken itse kokenut. Pekka tuntee +minut.--Siinä sodassa ja valtioviisaudessa he ovat oppineet vain +vihaamaan. Ei ole ollut aikaa muuta kuin vihata ja etsiä keinoja +vastustajien kukistamiseksi. Ja kaikki entinen rakkaus on käynyt +vanhaksi,--korulauseeksi, jota ei kukaan todenperään usko. Nykyinen +sukupolvi ei edes sitä ymmärräkään. Vaikk'ei viikset vielä ole +kasvaneet, niin jo tulevia eläkkeitä miettivät. Kansanrakkaus! Tjah! +Onhan se muka sangen kaunista se; ja sulautukoot ja lähestykööt ne, +joilla on aikaa. Nuoret miehet ovat vähitellen oppineet nauramaan +aatteille ja innostukselle. Kylmä harkinta on muka parempi kuin aatteet +ja politiikka hyödyllisempi kuin mikään innostus. Noh,--ajattelivat +jumalat,--kun ette tyydy meidän hallitukseemme, niin hallitkaa itse, ja +vetäytyivät pois tapansa mukaan--kuten olen kokenut tässä omassa +sielussani.--Siitä saakka on kaikki ollut pysähdyksissä ja kuolleena. + +--Turhaan vanhat pyrkivät hallitukseen ja turhaan nuoret +yhteiskunnalliseen vaikutukseen! + +--On siinä tuossa Kallessa vielä puhujaa, nauroi Lassi vapauttaakseen +seuran vähän tukalasta juhlallisuudesta. + +--Oo vait, se ei ole mitään puhetta. Johan sanoin, että olen itse +kokenut-- + +Lassi pelkäsi, että Kalle vielä yltyisi jatkamaan. + +--Kukas on sepittänyt tämän laulun--sanoi hän--että + + "omanpa henkeni kieltä ne puhuu + honkain humina ja luonto muu-- + itse en sydäntä hillitä taida, + riemusta soikohon raikas suu--" + +Eivätkä he voineet hillitä sydäntään, vaan lauloivat kaikki yhteen +ääneen: + + hoi laari laari laa, hoi laari laari laa + kaikuu mun suloinen Suomeni maa-- + +--Niin juuri, sanoi Kalle.--Mutta olettekos todenperästä kuulostaneet +kuinka se hongikko humisee? Puhtainta suomen kieltä--hienointa, +utuista, lämmintä kotikieltä! Ikisuomalaista, oman hengen kieltä! + +--Suomea se käkikin kukkuu hongan latvassa, sanoi Pekka. + +Kevätkäki! + +Ja Lassi muisti sen paikan Kalevalasta: + + "Elköhön emo poloinen + Kauan kuunnelko käkeä: + Kun käki kukahtelevi, + Niin syän sykähtelevi, + Itku silmähän tulevi, + Veet poskille valuvi, + Kyynärän ikä kuluvi, + Vaaksan varsi vanhenevi, + Koko ruumis runnahtavi + Kuultua kevätkäkösen!" + +--Se on hienoa! Se on suurta! sanoi Kalle lyöden molemmilla käsillään +otsaansa. + +He eivät enää lopulla pysyneet istumassa, vaan liikkuivat edestakaisin +huoneessa. He puhuivat viittauksin ja ymmärsivät toisiaan parista +sanasta, kun kerran olivat saaneet itsessään hereille tuon vanhan, joka +juomingissa uudistuvan mielialan. Näin siirryttiin vähitellen +entisyydestä tulevaisuuteen. Kaikki he vielä jotakin aikoivat, jotakin +suurta, voimakasta, kunhan tästä nykyisestä vain olisi päässyt. + +Ja niin Pekkakin tuli lempiaineeseensa. Hänen aatteensa oli, että +naimisiin oli mentävä talonpoikaisen tytön kanssa.--Hän oli vielä +kerran niin tekeväkin. + +Aina, kun hänen silmänsä alkoivat juomisesta kiilua, toi hän tämän +aatteen esille. + +--Juo, Olli! sanoi hän. Mitäs siinä istua kyykötät tuppisuuna! Ethän +ole koko iltana virkkanut sanaakaan! + +--En juo, sanoi Olli. + +Hän ei osannut mitään puhua selvänä ollessaan. Oli vain siinä aivan +ala-arvoisen ja mitättömän näköisenä nurkassaan. + +--Juo sinä vain, sanoi Heikki.--Mitä sinä joutavia! + +--No niin, tiedättehän, että kun Heikki käskee, en voi olla juomatta. +Terveydeksenne olkoon! + +Ja muitten nauraessa hän tyhjensi yhdellä siemauksella kolmanneksen +juomalasia puhdasta konjakkia--ja oli kohta aivan valmis. + +--Kun Heikki käskee, se on, kun Heikki sanoo: "Juo!", niin silloin Olli +juo, alkoi hän jauhaa. En minä paljon tarvitse.--Minä rakastan tätä +Heikkiä, tätä samaista Heikkiä tässä, rakastan niinkuin koira, +tiedättehän sen! + +Ja eräänlaista naurun ja itkun sekaista nyyhkytystä kuului hänen +suustansa. + +--Mutta mitä sinä Pekka äsken sanoit? alkoi hän sitten uudestaan. +Sanoitko, että naimisiin talonpoikaistytön kanssa? Sittenkö kelpaisi +sinulle talonpoikaistyttö, kun olet ensin juonut rahasi ja maineesi? +Mutta ei yksikään, sanon minä, ei yksikään talonpoikaistyttö huolisi +sinusta. Pekka-rukka. Eikä meistä. Me olemme hylkyjä, vihoviimeisiä--! +Sanonko, millaiset tytöt meistä huolii, sanonko? + +Olli rupesi aina mahdottomaksi tässä tilassaan. Tosin hän ei kauan +kestänyt, vaan typertyi pian tajuttomaksi vuoteelle. Mutta mielialan +hän oli kumminkin ennättänyt saada alakuloiseksi. Ei virinnyt entinen +hehku. He eivät päässeet enää entisyyteen eikä tulevaisuuteen. Ja +vaikka he joivat paljon, ei siitä enää tullut muuta kuin hälinää. He +alkoivat tulla pisteliäiksi toisilleen, ja yksi ja toinen heidän kurjan +nykyelämänsä asioista vedettiin puheen alaiseksi.--Ja Heikkikin, joka +ei ollut juonut juuri mitään ja oli tähän asti saanut olla ihan +rauhassa, alkoi vähitellen tulla heidän arvostelunsa kohteeksi. Heillä +oli kaikenlaista muistuttamista Heikkiä vastaan, tämä kun muka vetäytyi +heidän seurastaan. Heikki oli vieraantunut heistä. Heikki oli pyrkinyt +pois heidän joukostaan "yhteiskunnallisten" piireihin--ja muuta +sellaista he panivat hänen syykseen. + +Se jakso heidän juomingistaan oli Heikistä aina vaikein. Olivathan he +oikeassa! Hän ei voinut katsoa heitä silmiin. Kaikki hänen tutkintonsa, +hänen pyrintönsä, koko hänen elämänsä näytti samassa yhdeltä ainoalta +heitä vastaan tehdyltä rikokselta. Hän seisoi ikäänkuin valapattona +heidän edessään. Hän selvänä ja he juovuksissa kiiluvine silmineen ja +tulehtuneine poskineen. + +Mutta tällä kertaa oli Heikillä käytettävänään valtti, jota he eivät +aavistaneetkaan. + +Hän pyysi heitä täyttämään lasinsa, täytti omansa ja nousi seisaalleen. + +--Hyvät herrat, minun täytyy tässä juoda erään vainajan malja. En ole +tahtonut sitä ennen tehdä, koska olisin siten ehkä häirinnyt iloista +mielialaa,--koska asetan toveruuden korkeammalle kaikkea muuta. Kun nyt +on niin myöhä, että kohta kumminkin eroaisimme, en voi enää salata sitä +sanomaa, jonka sain meidän istuessamme korttipöydän ääreen,--sanomaa +siitä, että isäni on haudassa.----Hänen maljansa, hyvät herrat. + +He selvisivät ällistyessään Heikin sanoja. He jäivät seisomaan kuin +kivettyneinä hänen ympärilleen. Mutta Kalle kävi lasiinsa ja huusi: + +--Vielä elää vanha Heikki!--Suo anteeksi, että sanon sinulle pari sanaa +ennenkuin lähdemme. Hyvät herrat! Hän on pelannut korttia ja nauranut +meidän kanssamme----vaikka on tiennyt----Heikki, sinä olet _mies_!-- +sinä olet _mies_!---- + +Kalle olisi vielä jatkanut. + +--Vait, Kalle,--keskeytti hänet Pekka--älä jatka enää! Sinä et voi +sanoa paremmin kuin olet sanonut: Heikki, sinä olet _mies_! Ssh--ssh! +Vait kaikki! Poistukaamme----Ssh--ssh!---- + +He joivat kaikki pohjaan lasinsa, puristivat sitten äänettöminä +vuorotellen Heikin kättä, vetivät varovasti Ollin vuoteesta ja puoleksi +taluttamalla, puoleksi kantamalla häntä kolistivat sanaakaan +haiskahtamatta tiehensä. + + +Heikki seurasi tylysti heitä katseellaan. + +Sitten hän alkoi siivota heidän jätteitään. Kokosi hajalle heitetyt +sikarinpätkät ja pahimmat tuhkaläjät. Nosteli lasisirpaleet lattialta, +järjesti tuolit paikoilleen ja korjasi pullot pöydältä. + +Hän teki tuon kaiken vain voidakseen vielä olla ajattelematta sitä, +mitä hänen kohta piti ruveta ajattelemaan. + +Mutta vihdoin' hän pysähtyi, ja ajatus pääsi valloilleen. + +Heikin olisi tehnyt mieli viskautua maahan ja itkeä hurjasti.-- + +Mutta hän oli käynyt niin kömpelöksi itkussa. Kun hän istui ja peitti +pään käsiinsä, vavahti hänen äänensä vain oudosti pari kertaa--eikä hän +tuntenut sitä omakseen.--Ei,--hän ei voinut, ei osannut enää itkeä! + +Heikki otti kirjeen jälleen esille ja istui lukemaan sitä toiseen +kertaan. + +Siinä ei ollut ainoastaan isän kuolemasta ja hautauksesta. Sen +kirjoittaja oli Juho Kustaanpoika, joka sanoi itseänsä Vuorelan uudeksi +isännäksi. Kömpelöllä käsialallaan, tuskin ymmärrettävästi hän siinä +koetti kertoa isäntä-vainajan ja hänen välisestä kaupasta, joka tehtiin +Heikki-maisterin lähdettyä. Vainaja oli myynyt perintötalon hänelle +semmoisilla ehdoilla, että saisi nauttia elinkautista syytinkiä talosta +ja että määrätty kauppasumma suoritettaisiin hänen pojalleen Heikille. + +Sitten oli kirjeessä pitkä luettelo jo maksetuista rahoista ja sen +summan suuruus, joka Heikin vielä olisi ollut saatava.--Mutta kun nyt +vanha Vuorela on kuollut, on paljon asioita ja laskuja, jotka +kaipaisivat selvitystä. Eikä niitä muuten selville saisikaan, paitsi +jos Heikki-maisteri itse tahtoisi käydä Vuorelassa. + +Kaikki tämä oli Heikistä enemmän tai vähemmän yhdentekevää. Mutta +sitten oli kirjeen lopussa kohta, jonka hän vasta nyt huomasi ja joka +saattoi merkitä Heikille kaikkea kaikessa: samalla kömpelöllä Juhon +käsialalla seisoi siinä terveiset--Liisalta. + +Mitä on Liisa Juholle? lämähti Heikkiin ajatus. + +Ja vastaus oli selvää selvempi. Liisa on Juhon vaimo! + +Muulla tavalla ei voinut ollakaan. Kuinka isä olisi muuten voinutkaan +Liisan tulevaisuuden turvata ja mihin käsiin hän olisi voinut paremmin +uskoa Vuorelan vanhan perintötalon kuin Juhon ja Liisan! Se oli kaikki +viisaasti ajateltu ja tehty! + +Ja Heikki oli kuin lamautunut. + +Mitenkä Liisa taisi!-- + +Selvästi muisti Heikki Liisan koko olemuksen--semmoisena kuin tämä +seisoi Honkavaaran polulla esiliinaansa oikoen. Mikä hienous, mikä pyhä +siveys huokui hänestä! Silloin Heikki ei ollut ymmärtänyt jumaloida +hänen olemustansa. Kuinka hyvin hän nyt olisi ymmärtänyt! Se oli nyt +melkein käsittämätöntä korkeutta tuo Liisa tummine silmineen, +alituisesti liikkeellä hiljaisissa kotiaskareissa, ei koskaan +tyytymätönnä, kohdellen omituisen tyynesti kaikkia, aina itsekseen +miettimässä--ja vain silloin tällöin jollakin sanalla tiedottomasti +ilmaisten, kuinka hänen ajatuspiirinsä yhä lavenee. + +Häntähän Heikki oikeastaan rakasti ja oli koko elämänsä rakastanut. +Eikö Liisa sitä tiennyt, koska sanallakaan hänelle ilmoittamatta oli +mennyt Juholle! Ei, hän ei tiennyt sitä. Hän oli käsittänyt, että +Heikki oli hylännyt hänet luotaan silloin Honkavaaralla. Ne siellä +maalla eivät usko sanoja eikä tunteita. Ne uskovat vain tekoja. + +Mutta ehkä isä on hänet pakottanut Juholle. Niinhän tekevät useimmiten +talonpojat, joilla ei ole poika-perillistä: tytär kotivävylle ja itse +syytingille! Eikä Liisa ole voinut vastustaa vanhan kasvatti-isänsä +tahtoa---- + +Hän on ehkä sydämessään kärsinyt? + +Kaikki on särkynyt kotona. Isä on sieltä poissa--hautuumaalla. Vanha +Vuorelan perintötalo--ruokakelloineen ja kaivonvipuineen--niin, ja +yksinäinen koivu siellä niityn ojan reunalla--se ei ollut enää Heikin +koto. Siellä liikkuu hiljaisissa askareissa nuori emäntä--se on +vain Heikin nuoruuden ystävä, heillä on yhteistä vain muutamat +lapsuudenmuistot, ei mitään muuta! + +Mutta kenellä sitten on enää mitään yhteistä Heikin kanssa! + +Heikille oli nyt selvää, ettei hän ollut mitään elämässään saavuttanut +--ei yhtäkään niistä tarkoitusperistä, joita oli tavoittanut. Maineen +hän oli saavuttanut, mutta ei sitä, mitä oli maineen saavuttamisella +tarkoittanut. Ei yksikään niistä, jotka panivat arvoa Heikin luvuille +ja edistymiselle ja jotka hänen nimeänsä usein mainitsivat,--ei +yksikään niistä rakastanut häntä. Ei yksikään ihminen tuntenut häntä! +Yhä kauemmas hän oli tullut ihmisistä. + +Mutta mikä sitten on ollut hänen elämänsä tarkoitus? Miksi hän oli aina +ollut valmis arvottomana heittämään luotansa sen osan, jonka oli +luullut jo saavuttaneensa? Miksi oli hänessä syttynyt silloin entistä +valtavammat liekit, jotka loimottivat aina yhä uusia aloja kohden? +Olisiko Jumala tahallaan sytyttänyt semmoisen tulen ihmissydämeen vain +saadakseen hänet alituiseen kuumeentapaiseen ponnisteluun? + +Mutta jos ihmistyö on Jumalalle niin tarpeellinen, miksi oli Heikin +elämä näin muodostunut? Miksi Antti oli silloin ylioppilastalon +ravintolassa pitänyt tuon puheen, joka syöksi hänet maalle vasten hänen +kaikkia toivojansa? Miksi toverit tulivat sitten sinne maan sydämeen, +johon hän jo oli luullut ikuisiksi hautautuneensa,--tulivat ja +vastustamattomalla voimalla veivät hänet taas sieltä? Järjetön +sattumako olisi yläpuolella Jumalan tarkoituksia? Silloin ei Jumalaa +olisi. Ei. Jos Jumala on olemassa, niin ei ole hänelle tarpeen +ihmistyö, vaan ihminen. Sentähden hän on antanut ihmiselle vapauden. + +Mutta juuri tämä vapaus saattoi tuntua kolkoimmalta. Oli kuin Jumala +olisi luopuen viereltä sanonut: saat tehdä tekosi yksin ja yksin saat +niitten seurauksista vastata! + +Miksi juuri nyt, kun Heikki ehkä olisi ollut valmis jättämään kaikki +kunnianhimoiset pyyteensä, kaikki turhat tavoittelunsa,--kun hän +olisi ollut valmis tyytymään taas tuohon kaikkeen pienimpään, +vähäpätöisimpään rakkauteen, siihen, jota yksinäinen koti siellä +hiljaisuudessa saattoi tarjota,--miksi juuri nyt sulkeutui hänen +edestänsä tämäkin tie? Miksi hänellä nyt oli käsissään tämä kirje, joka +kertoi hänelle, että hän oli isätön ja että Liisa ei voinut enää +koskaan tulla hänen omakseen? Miksi hän juuri nyt sai niin katkerasti +tuntea, ettei ollut ainoatakaan ihmistä koko maailmassa, joka olisi +häntä ymmärtänyt ja tahtonut syliinsä sulkea, että hän oli yksin, +sanomattoman yksin! + +Ei, ei, niin yksin ei Heikki voinut olla. Se oli ammottavan tyhjä, +peloittava yksinäisyys! + +Hänen täytyi vielä saada nähdä Liisa. Liisa oli ainoa ihmissielu, joka +tunsi hänet. Liisan läheisyydessä ei ollut yksinäistä.--Ettäkö Liisa on +naimisissa! Mitä se merkitsee sielujen keskinäisessä elämässä! + +Mutta kun Heikki vihdoin kavahti ajatuksistaan, vuotivat kyyneleet +virtanaan hänen silmistänsä, vapaasti, niinkuin ennen lapsuudensurujen +kohdatessa--keventäen ja lohduttaen.---- + + + +IX. + +Lumet olivat sulaneet ja kesä täydessä voimassaan, kun Heikki oli +matkalla vanhaan kotitaloonsa. + +Hän oli jo melkein suorittanut pitkän hevosmatkansa. Oli vielä yksi +kievaritalo, sitten Niemelän talo ja sitten se tuttu tie Niemelästä +kotiin. + +Kievariin tultuansa hän tapasi Niemelän isännän jonkun muun seurassa +matkalla poispäin. He eivät tunteneet häntä ensin, vaan katselivat +pitkään ja urkkivasti. + +--Täkäläisiä minä olen, sanoi Heikki,--olen Vuorela-vainajan poika. + +Niemelä ällistyi. + +--Vai Heikki-maisteri olette--minä juuri tässä tunnustelin--no, +vanhaako kotitaloa nyt tulette katsomaan? Jaa, jaa, niin ne ajat +muuttuvat, varttokaas nyt, johan siitä on--kuinka kauan onkaan, kun +täältä läksitte? Niin, niin, Vuorela haudattiin tässä pääsiäisen +aikaan--vai kuinka se oli, herra opettaja? kysyi hän tuntemattomalta +herralta.--Jassoo, suokaa anteeksi, enhän ole esittänytkään: herra +maisteri Vuorela--herra kansakoulunopettaja Kiiski--meidän uusi +kansakoulunopettajamme. + +--Herra maisteri matkustaa asioissa? kysyi opettaja. + +--Niin, on muutamia tilejä vastaanotettava, sanoi Heikki, ja häntä +inhotti hänen oma äänensä.--Te olette vasta muuttanut tänne? + +--Aivan vast'ikään, tällä lukuvuodella. Mutta sen verran kuin näin ensi +silmäyksellä voin päättää, miellyttää minua tämä väestö täällä. Ne ovat +kaikki sitkeitä vanhoillaan-olijoita, mutta aikaa lisäten saadaan +kankeinkin puu taipumaan. Sanalla sanoen: luulen, että tästä kyllä +saadaan kalu ja hyvä kalu. Meidän pahin vihollisemme ei ole enää +vanhoillisuus. Ei. Se on Amerikka. + +--Kuinka, ovatko jo täälläkin ruvenneet sinne lähtemään? + +--Suuressa määrin. Kun vain vähänkin oppivat lukemaan ja kirjoittamaan, +ei silloin enää kotikontu kelpaa. Ja joka ei Amerikkaan lähde, niin +lähtee muuten kotoa, kaupunkeihin, työansioille tai muuten +herrastelemaan.--Siksihän ne vanhat niin vihaavat kansakouluja! + +--Mutta pahinta kaikesta, jatkoi opettaja,--on se, että papisto alkaa +yhä enemmän kallistua heidän puolellensa. Minulla oli kunnia +keskustella v.t. rovastimme kanssa. Kysymys oli kansanopistopuuhista. +Hän sanoi peittelemättä, ettei hän ole sen asian ystävä. "Heistä tulee +puoliherroja", sanoi hän. Mutta kun ne saavat semmoisen tuen, niin ei +sitten mene mikään asia. Ne ovat sitkeitä, sanon minä, sitkeitä +valistuksen vastustajia täällä, sitkeämpiä en ole missään nähnyt! + +Muissakin kohdin oli opettaja hyvin ankara tätä kuntaa kohtaan. Ihmiset +olivat täällä taikauskoisia ja valmiita luottamaan sokeaan kohtaloon. +Eivät välittäneet yleisestä terveydenhoidosta, ja suorastaan sitä +vastustivatkin, jos se vain kustannuksia kysyi. Niinpä he vastustivat +kiven kovaan kunnan lääkärin asettamista tänne, vaikka kaikki tiesivät, +että saastainen tauti oli päässyt arveluttavassa määrässä leviämään ja +teki tuhojansa parhaimman nuorison keskuudessa. + +--Mutta kaikki tämä se vielä pannaan oikealle tolalle. Lääkäri on tänne +hankittava ja uusia kansakouluja perustettava, niin--ja kansanopisto +myös! sanoi opettaja räpyttäen tarmokkaita harmaita silmiänsä ja +nykäisten kaljua päätänsä. Hän näytti olevan varma kuin pikku Bismarck +siitä, että kerran kävisi kaikki tässä maassa kuin komennon mukaan, +koko kansa olisi terveydenhoidon ja sivistyksen ryhdikkäitä pikku +sotilaita. + +Vanha Niemeläkin hymyili hänen innostustaan, samalla ikäänkuin +pyytääkseen anteeksi opettajan puolesta, joka ei ollut vielä kaikista +täkäläisistä asioista perillä eikä siis tiennyt ketä hänen moitteensa +koskivat. + +Niemelällä oli kiire. Hän istui yksi-istuimisiin kääseihinsä ja +kansakoulunopettaja nousi takaistuimelle. Kievarin isäntä hyöri +mahtavan isännän ympärillä sovitellen nahkamanttelia hänen jalkojensa +ylle. + +Heikki oli tahtonut tietää, miten talo vaurastui nyt Juhon käsissä. + +--Jaa, jaa, nauroi Niemelä kääseistä.--Se oli itsepäinen mies, luvalla +sanoen, se vanha Vuorela-vainaa. Olisihan hän saanut talolleen +rahakkaan ostajan, joka olisi vaikka puhtaan summan hänen käsiinsä +jättänyt. Mutta eivät semmoiset kelvanneet. Otti isännäksi köyhän +körttiläis-Kustaan pojan, joka oli vuorelaisten sukua. Oli vain +sanonut, että "talo vasikkansa juottakoon", meinaten teitä, luvalla +sanoen--ha-ha-ha. No, en tahdo sanoa mitään, onhan Juho kova raatamaan. +Mutta meinaan, että se on maasta nostettava summakin suuri. Voivat +kesken väsyä, kun näetten vanhan isännän toivon mukaan eivät saisi +taloa velasta kiinnittää. Olihan se Juho kuulemma jo kysellyt lainaa +isännän kuoltua. + +Ja hyvästit jätettyään he ajoivat pois. + +--Siitä tulee meidän valtiopäivämies, tietääkös majisteri. Niissä +asioissa taitaa ajellakin!--kuiskasi kievarinisäntä heidän mennessään +sisälle. + +Mutta Heikki ei kuullut häntä. + +Miksi Heikki ei ollut uskaltanut kysyä mitään Liisasta! + +Kysyisikö nyt tältä kievarilta? + +Mutta kieli ei kääntynyt suussa. Hän ei voinut keksiä mitään sopivaa +muotoa kysymykselle. + +Ja niin hän lähti ajamaan viimeistä taivalta. Kyytipoika ei tuntenut +häntä. Mutta kysyä oli häneltäkin mahdotonta. + +He ajoivat Niemelän talon ohitse ilman että siellä kukaan huomasi +heitä. + +Sitten oli vähän matkaa näreikköä. Tie kääntyy siitä metsään, ja kun se +jälleen pääsee aukealle, tulee se kuusikkomäki, jolta näkyy Vuorela, +kaukaa vielä, mutta ihan selvästi. + +Tuossa on se kuusikkomäki! + +Kerran oli Heikki ottanut ohjakset isän kädestä ja kiiruhtanut valakkaa +kotiin. Isällä oli silloin ollut musta sarkatakki yllään ja +vilttihattu. Silloin oli ilta niinkuin nytkin. Ja kun he sitten olivat +ajaneet kotiveräjästä, oli Liisa kulkenut pihan yli ja lampaat olivat +nousseet toinen toistaan ylemmäksi tarhan aitaa vasten häneltä ruokaa +määkien. + +Heikki otti ohjakset kyytipojalta ajaakseen juosten mäkeä ylös. + +--Mikä se onkaan Vuorelan emännän nimi? kysyi hän välinpitämättömästi +pojalta. + +--Enpä siitä nimestä niin tiedä, mutta senhän se Juho on nainut sen +Vuorela-vainaan kasvattityttären. + +He olivat samassa mäen päällä. Siinä se näkyi kultainen kotitalo-- +Vuorela,--sen ruokakellonkatos ja kaivon vipu! + +Heikki antoi ohjakset pois. + +Se ei ollut Heikin koto. Mitä tekemistä hänellä siellä olikaan! Se +tuntui vieraammalta kuin ne lukemattomat vieraat talot, joitten ohi +Heikki oli matkallansa ajanut. Sen muodot vain olivat kotoiset, sen +sisällys oli vieras. Oh, kuinka kolkolta se näyttikään--melkein +viholliselta-- + +Nämä olivat jo Vuorelan maita. Siinä alkaa vanha kotipelto. + +Mutta miksi se näyttää niin laihalta ja nääntyneeltä? Miksi sen ojat +ovat saaneet pahasti umpeentua ja aidat rappeutua? + +Niin, olihan Niemelä sen jo selittänyt. Juhon ei kannattanut panna +mitään maan korjuun ja kunnossapidon hyväksi. Hänen täytyi vain nylkeä +tätä maata, nylkeä viimeisiin asti. Sillä se kauppasumma oli isän +tahdon mukaan tyhjästä luotava. Ja kun kauppasumma vihdoin oli Heikille +maksettu, silloin oli Heikki kuin iäksi pois pyyhitty näiltä mailta,-- +häntä ei ollut enää olemassa Vuorelalle.-- + +Siksi se juuri oli niin sanomattoman vieras! Niinkuin se olisi tahtonut +sanoa: kohta olen sinusta iäksi vapaa! Kotiveräjä oli ihan uusi. Mutta +se vanha, punainen, oli vielä jäänyt kumolleen aitaa vasten. + +Pihamaan vaahterasta olivat tuulet kaataneet suuren haaran, joka oli +ennen kallistunut tarhan aidan toiselle puolelle. + +Ja sitten oli tuvan ja kuistin välinen ovi kiinni. Sekin oli kaikki +outoa. + +Heikki hyppäsi alas kääsyistä ja maksoi kyydin. Ei ketään ollut pihalla +kuin pieni poika, joka ei osannut puhua, katsoi vain ällistyneenä +Heikkiä suurilla sinisillä silmillään. + +Heikki tarttui tuvan oven tuttuun kahvaan. Sama vanha ovi, melkein sama +ääni sen narahduksessa! Ja tupa oli sama. + +Joku vaimo-ihminen oli leipiä uunista ottamassa. + +--Herranen aika! Heikki-maisteriko siinä on? + +Se oli Liisa. Hän oli aivan kuin kasvanut siitä, kun Heikki oli hänet +viimeksi nähnyt, kasvanut ja varttunut. Hänen kasvonsa olivat +leipomisesta tulipunaiset. Mutta nopeasti hän pyyhkäisi kätensä +jauhosta, päästi siteen päänsä ympäriltä ja heitti esiliinan luotaan. + +Hänen katseessaan ilmausi vilpitön ilo, kun hän tuli Heikkiä +kättelemään. + +Heikki tunsi itsensä kuin lapseksi tarttuessaan Liisan vahvaan käteen. +Hän oli odottanut saavansa nähdä entisen ujon, kaikista pikku asioista +punastuvan Liisan, nyt ehkä vielä kärsivänä jotakin sydämen tuskaa. +Ja hän näki hyvinvoivan, suoraan hänen silmiinsä katsovan +talonpoikaisemännän, jonka kädet olivat raskaan työn karhentamat, +jänteet vahvistuneet, koko ruumis tullut rotevaksi ja täytelääksi. + +Terve hän näytti olevan ja kaukana kaikista suruharsoista---- + +Ei mitään jäljellä entisestä Liisasta! Hänkin aivan vieras! + +Heikki ei voinut keksiä sopivia kysymyksiä, joilla olisi keskustelua +ylläpitänyt. + +--Että se Juho sattui olemaan poissa! sanoi Liisa.--Äsken se juuri +tässä.--Käynmähän katsomassa näkyisikö tanhualla,--ja hän juoksi ulos. +Aivan kuin hänkään ei olisi tiennyt mitä puhua kahden kesken Heikin +kanssa. + +Ja he tulivat molemmat hetken kuluttua sisälle, Juho vähän hämillään, +ujostellen. + +Juho oli suunnattoman suuri ja roteva siinä työvaatteissaan. Päätänsä +hänen piti kumartaa ovesta sisälle tullakseen. + +--Tämmöinenhän tämä on mun Juhoni, sanoi Liisa nauraen ja lykäten +esille Juhoa, joka vain sitä enemmän hämmentyi. + +Mutta kun Heikki sai hänet vihdoin puheillensa, suli hänen +kömpelyytensä vähitellen ja hän alkoi naurahdella ja jutella vapaasti. + +Heikki kiintyi heti hänen suuriin kasvoihinsa. Silmien sinisessä +syvyydessä asui puoleensavetävä, sanomaton hyväntahtoisuus, ja koko +kasvoista henki luonnon leppeys, vapaa, pettämätön rauhallisuus, joka +antoi värinsä koko hänen olemukselleen, niin että olo hänen vieressään +tuntui turvalliselta. + +Hän meni Heikin kanssa sitten kotipeltoja katselemaan. Ja he puhuivat +kulkiessaan niistä asioista. Juho piti Heikin asettamia kauppasumman +suorittamisen ehtoja itsellensä edullisina. Hän tuntui saavan +ikäänkuin uutta voimaa ja uskallusta ja sanoi ehkä voivansa siten +velkaantumistakin välttää. + +Juho valitteli vain väkeänsä. Paljon olivat asiat muuttuneet siitä, kun +maisteri täältä lähti. Ja niin kauan kuin talossa vielä oli ollut +maisterin aikaisia, ei ollutkaan mitään valittamista. Mutta sitten oli +Manu kuollut, Iisakki muuttanut naineena miehenä omaan mökkiinsä ja +muut siirtyneet mikä minnekin. Uutta väkeä ei tahtonut kelvollista +saada. Jos kauempaa saikin jonkun paremman, niin pian oli hänkin +samanlainen. Sillä täällä turmeli ruukki kaikki. Ja ruukkia vain +suurenneltiin ja miehiä sinne vain lisäiltiin. Olivat laittaneet +paperitehtaan, joka kohta pantaisiin käyntiin. + +--Mutta Rönni ja Kalle, missä he ovat? kysyi Heikki. + +Molemmat ovat ruukin palveluksessa. He olivat ruvenneet ensin +maistelemaan, sitten olivat alkaneet ikävöidä ja sortuivat vihdoin +sinne ruukin iloihin. + +--Entäs Jaska?--kysyi Heikki arastellen. Sillä Jaska oli ollut hänen +lempiystävänsä. + +Juho viivytteli vastaustaan. + +Jaska oli sairaana eikä paljon työhön pystynyt. Häntä oli pidetty viime +vuodesta saakka kunnan vaivaisena. + +Kun he palasivat viljelyksiä katsomasta, oli Liisa siistinyt tuvan ja +ripotellut katajia permannolle. Itse hän vielä nosteli viimeiset leivät +uunista. + +Se pieni sinisilmä poika, joka oli ollut pihalla, oli nyt sisällä. Se +oli heidän lapsensa. Sillä oli Juhon lempeät kasvot. + +--No mikäs sinun nimes on? kysyi Heikki ottaen lapsen polvelleen ja +silittäen sen valkoista kiharaista päätä. + +--Sano nyt nimes, sano pois! kehoittivat Juho ja Liisa. + +--Heitti,--virkkoi lapsi. + +--Sano: Heikki--Heikki Vuorelainen, sano niin! + +--He-itti Vuorelainen. + +Heikki punastui ja koetti turhaan sitä peittää. Oli niinkuin hän ja +Liisa olisivat tämän tapauksen kautta katsahtaneet toisiansa silmästä +silmään ja sydämestä sydämeen. + +Ja niinkuin myöntääkseen Liisalle kaikki yhdellä kertaa ja yhdellä +sanalla Heikki sanoi: + +--No tätä lasta ette ainakaan kouluun lähetä! Mutta Liisa naurahti. + +--Kuinka niin? Kyllä se kouluun lähetetään. + +Ja tuli ja otti lapsen syliinsä ja alkoi puhua sille sen huulia +sormillaan nipistellen: + +--Pannaanhan lapsi kouluun,--sinnehän se lähetetään Helsinkiin +lukukouluun,--mitä se lapsi sanoo, pannaanko, lähetetäänkö?--Voi sinua, +Heikki hepukkani, sinä tupukkani, sinä typykkäni... + +Kutkutteli, nauratteli vähän ja laski menemään. + +Heikki ei voinut uskoa muuta kuin että Liisa puhui leikillään niin. + +Mutta sitten sanoi Juho samaa. Hän sanoi vielä, että niin oli ollut +vanhan Vuorelankin tahto. + +--Ja eikös se Manu-vainaakin ennen kuolemaansa neuvonut, että "siihen +justiin samaan Helsingin kouluun", sanoi Liisa leipomauunin luota. + +Eikä Heikki voinut kylläksi kummastella.-- + + +Vasta hänen päästyään yksikseen tämä asia hänelle vähitellen selvisi. + +He olivat laittaneet yösijan Heikille hänen ullakkokamariinsa. Kun hän +illalla tuli sinne, oli lattia pesty ja katajia sinnekin ripoteltu. +Hänen vanha pöytänsä oli vielä paikoillaan ja seinähylly ja +vaatekaappi. Mutta ei mitään ollut kaapissa, ei hyllyllä eikä pöydällä. +Pöytälaatikossa oli muutamia kirjoitettuja paperiarkkeja ja joitakin +käytettyjä imupaperipaloja, kaikki koottu järjestykseen. Niissä näytti +olevan hänen käsialaansa, joka oli silloin vielä kehittymätön, ja +imupaperitkin hän muisti omikseen. He olivat luulleet kaiken tuon +tarpeelliseksi ja säilyttäneet vuosikausia, vaikka Heikki oli ne juuri +tarpeettomina jättänyt. + +Yhdessä noista paperiarkeista oli lause, jonka Heikki erityisesti +muisti. Hän oli sen kirjoittanut tärkeänä elämänkokemuksena; oli kauan +hakenut sopivaa muotoa sille ja vihdoin saanut suurella vaivalla kokoon +kömpelön, melkein lapsekkaan lauseen: + +--Elämä on sitä, että pitää tehdä itsensä tarpeelliseksi, ja onni on +tieto siitä, että on tarpeellinen-- + +Semmoinen oli ollut hänen elämänkokemuksensa silloin, se kokemus, joka +oli ollut riippumaton kaikesta ulkovaikutuksesta, syntynyt omassa +sydämessä, täällä maalla äärettömässä hiljaisuudessa. + +Hän itse oli tuon lauseen kirjoittanut ja kumminkin tuntui kuin olisi +hänen korvaansa sen nyt kuiskannut joku ihan toinen olento,--lapsekas, +mutta paljoa lähempänä totuutta oleva kuin hän itse. + +Mikä syvä merkitys oli tuolla ajatuksella hänen elämässään! + +Oliko hän ollut onnellinen koskaan muulloin kuin täällä maalla? + +Tehdä itsensä tarpeelliseksi!--Semmoisella mielellä hän ei ollut +koskaan tehnyt työtä muulloin kuin juuri täällä maalla. Sillä siellä +suuressa maailmassa, jossa ei ollut nykyhetkeä, siellä oli kaikkea +toimintaa johtanut tulevaisuuden kuvan kangastus. + +Ja oliko hän täällä maalla ollut tarpeellinen? + +Miksi he muuten olisivat kaikki yhä vielä muistelleet "Heikki-maisterin +aikoja" jonkinmoisena pyhäisen rauhan ja siunauksen aikana! + +Ja miksi he muuten sanoisivat lähettävänsä toisen Heikin "justiin +siihen samaan Helsingin kouluun". + +Ne raukat toivovat, että ainakin toinen Heikki palajaa. + +Ja siinä toivossa ne uskaltavat vaikka mitä. + +--Se sinisilmä lapsi, ainukainen,--valkoisine kiharoineen! + + +Oli niinkuin Heikki olisi nähnyt itsensä tuona lapsena, uudestaan +pienenä pyörivän kuistin penkkien luona ja kaivelevan pihamaan +mullassa.-- + +Ja sitten nähnyt itsensä jo kasvaneena, milloin työssä kotipellon vaon +päässä, milloin täällä ylhäällä ullakkokamarissa, ponnistellen +ajatusvoimaansa, suurella vaivalla vihdoin saadakseen kokoon kömpelön +lauseen elämästä ja onnesta.---- + +Siksi Heikiksi takaisin! Takaisin ujoksi lapseksi, takaisin pieneksi, +vähäpätöiseksi niinkuin silloin! + +Kunpa saisi nyt nukkua tänne ylös niinkuin ei olisikaan koskaan ollut +täältä poissa, rauhallisesti, tietäen, että siellä ulkona on piha ja +talli ja ruokakello,--että ne ovat ihan tuossa seinän takana--ja että +ne eivät ole vieraat, vaan tuntevat hänet, eivätkä kummastele, kun hän +aamulla tuke ulos-- + +Mutta se kaikki on mennyttä. Ne eivät tunne häntä. + +Hänen täytyy lähteä täältä, ja kohta hän on taas siellä kolkossa, +kylmässä maailmassa, yksin, ihan yksin. + + * * * * * + +Kun Heikki aamulla heräsi, paistoi päivä iloisesti hänen huoneensa +seinälle--aivan niinkuin ennenkin. + +Hän nousi nopeasti ylös, sillä hän aikoi lähteä niin pian kuin +mahdollista. + +Kun hän avasi ikkunan, tuulahti sieltä sisälle miellyttävän raikas +ilma. Ja se kaikki muistutti ihan sanomattomasti entisestä. Ja säpitkin +olivat ihan samalla tavalla pantavat auringonpaisteesta lämminneiden +ikkunanpielien hakasiin. + +Se kaikki tahtoi väkisin herättää entisen kotirakkauden. Sitä piti +väkisin vastustaa. Sillä valtaan päässeenä se olisi tuntunut äärettömän +katkeralta, sillä eihän se ollut enää mitään kotia, mitä täällä oli. + +Mutta aurinko paistoi iloisesti, ihan kuin olisi tahtonut sittenkin +antaa uutta uskallusta ja elämäntoivoa. Ja vaikk'ei enää ollut oikeutta +tätä kotia rakastaa, niin se tuntui kumminkin näyttävän luotansa +ikäänkuin tietä eteenpäin. Olihan Heikillä muka muutakin rakastettavaa. +Mitä?--Esimerkiksi ne Helsingin toverit, joihin hänellä oli sellainen +vaikutusvalta. Pekka uskollisine silmineen ja Kalle aatteineen. Ja +Olli-raukka raittiuslupauksineen!--Ja sitten Fannykin, jonka hän oli +tylysti työntänyt luotaan. + +Rakastaa Fannyä?--Oli niinkuin tämä olisi ollut ihan uusi kysymys, joka +ei ollut koskaan ennen hänen päässään liikahtanutkaan. Ja Fannykin näin +ajateltuna näytti ihan uudelta ihmiseltä. Hän oli eläessään tavoitellut +Fannyn rakkautta, mutta hän ei ollut itse rakastanut. Hän tuskin tunsi +Fannyä, tuota hyvää, avomielisyyteen valmista Fannyä! + +Ja oliko hän rakastanut mitään muutakaan maailmassa? Oliko hän tehnyt +yhtäkään vapaaehtoista tekoa toisten hyväksi siitä syystä että rakasti? +Oliko hän tehnyt kaikki tekonsa vain siksi, että muut rakastaisivat +häntä? + +Oliko hän rakastanut tätä kotiakaan, joka oli saanut panna viimeiset +voimansa häntä ylläpitääkseen? + + +Ja ennen lähtöänsä Heikki nouti mustepullon ja kynän ja otti esille +Juhon antamat talonpaperit kirjoittaakseen niihin kuitit pienemmästä +osasta kauppasummaa, jonka hän oli jo saanut. + +Ne kirjoitettuansa hän sitten kirjoitti tyhjälle paikalle niitten alle: + +Juho Kustaanpojan ja hänen vaimonsa Liisan hyväksi luovun minä täten +siitä kauppasummasta, joka minulle ylläolevan kauppakirjan mukaan vielä +olisi tuleva, samoin kuin kaikista muista oikeuksistani Vuorelan +perintötaloon. + +Hän lisäsi päivämäärän ja nimensä. + +Ja niin ei hänellä enää ollut omaisuutta. + +Hän kääräisi paperit jälleen kokoon ja sitoi nauhan niitten ympärille +niinkuin niissä oli ollutkin. + +Juholle ja Liisalle hän ei sanoisi mitään lahjoituksestaan. He +aukaisevat nuo paperit ehkä vasta pitkän ajan perästä siitä kun hän on +lähtenyt. Ja heidän ilonsa on oleva suuri, kun he näkevät, että he +väsymättömällä työllään ovatkin koonneet itsellensä ja että heidän on +mahdollista lähettää Heikkinsä opin teille. + + +Mutta mistä on se syvä riemu, joka juuri nyt kaikkialta virtaa hänen +omaan sydämeensä? + +Taas niinkuin tuhannet viulut alkaisivat korkeimmasta diskantista-- + +Yhdistymätön kaksinaisuus katoaa sydämestä, ja siellä syntyy uusi yksi. + +Hänhän tässä taas on, hän itse, semmoisena, miksi Jumala oli hänet +alkujaan ajatellut. + +Ja vuosikausia näköä haitannut sumuharso siirtyy hiljalleen silmien +edestä. + +Kadoksissa ollut nykyisyys aukeaa jälleen näkyviin, uhkuvaa eloa +tuoden. + +Kaikki selvenee--kaikki esineet kirkastuvat, tuo permanto tuttuine +rakoineen ja Liisan katajat tuossa--koko huone, koko ympäristö! Se on +taas niinkuin ennenkin hänen kotonsa, tämä kaikki! Se antaa hänelle +taas oikeuden. Se tuntee hänet entiseksi Heikikseen. + +Ja ulkona tuntee piha ja vanha talli ja ruokakello. Niinkuin hän ei +olisikaan koskaan ollut erossa niistä. Ne ovat antaneet anteeksi ja +unohtaneet pitkän väliajan. Ne riemuitsevat vain hänen paluustaan! + +Ja kun hän sitten ojentaa Liisalle kättä hyvästiksi, kun hän antaa +suljetun paperikäärön takaisin Juholle ja salaten kyyneleitään kumartuu +suutelemaan pientä Heikkiä,--silloin hänen sydämessään tuntuu kuin hän +olisi alkanut täyttää jotakin taivaisiin antamaansa pyhää lupausta. + +Sillä mäellä, josta viimeisen kerran näkyy kotoinen Vuorela, pysähtyy +hevonen hengähtääkseen. + +Viimeisen kerran Heikki sieltä katsahtaa kotitaloa, ja taas muistuu +hänen mieleensä elävänä se sinisilmä lapsi. + +Kunpa voisi muuttua hengeksi, joka aina valvoisi hänen pienen päänsä +ääressä, seuraisi hänen kasvamistaan, pysyisi luopumatta hänen +vieressään, kun hän lähtee pois maailmalle! Ettei hänestä mikään +pääsisi tempaamaan irti tietoa ja tuntoa siitä, mistä hän on kotoisin! +Että hän ottaisi maailmalta korkeimman hienouden, minkä se voi tarjota, +ja veisi sen niille, jotka ovat hänet lähettäneet! Ja oppisi +ymmärtämään, kuinka syvästi he kaipaavat häntä, kuinka he tarvitsevat +häntä, kuinka hartaasti he uskovat valoon ja sivistykseen semmoisena +kuin hänen hienostunut henkensä sen voi heille antaa! Ja alusta alkaen +rakastaisi heitä niinkuin Heikin sydän nyt heitä rakastaa! + + +Niin jää vihdoin koti näkyvistä. + +Seudut muuttuvat oudommiksi, tuttuisuus niistä katoaa vähitellen +kokonaan. + +Ja muistonako vain seuraa sydämessä kotoinen tunne? + +Ei, ei! + +Se näyttää taas luotansa tietä eteenpäin, nyt selvemmin ja +voimakkaammin kuin ennen. + +Mutta itse se tahtoo olla vain tien alkuna. Sen kieli on kotoisen +leppeä, kun se hiljaa neuvoen tuntuu puhuvan sydämeen: Minun luonani +sinä teit ensimmäisen tekosi siitä, että rakastit. Ja minulta sinä sait +takaisin riemun sydämeesi. Katso ympärillesi. Ymmärrä ja rakasta +kaikkea tuota, mikä näyttää sinusta vieraalta, niinkuin ymmärsit ja +rakastit minua! Tuolla vilkuttaa jokin talo punaista kylkeänsä, tuolla +toinen,--kolmas vielä kauempana; ja eikö tuossa ole talo, jolla on ihan +samanlainen ruokakellonkatos ja kaivonvipu, ja tuossa aivan kuin +kotipelto, ja samahan kiurukin sieltä nousee liverrellen korkeuksiin. +Tee sama tekosi uudestaan! Uhraa se mitä sinulla vielä on uhrattavaa! +Sinulla on sitä paljon: on nuoruutesi, on työsi, on voimasi, on koko +elämäsi! + +Ja todellakin! Kotoinen tunne leviää leviämistään. Ennen vierailta +näyttäneet talot se nyt kietoo lämpöönsä; tuntemattomat ihmiset, jotka +pelloillansa työskentelevät, muuttuvat omaisiksi. Tuossa on kuin isä +kyntäisi suoraa vakoansa piipunnystyrä hampaissa ja vakaana, +vastoinkäymisistä huolimatta valmiina odottamaan vaikka tuhat vuotta +ajattelisi itsekseen: vielä se minun Heikkini kerran palajaa! + +Ja palajaahan Heikki! Hän on valmis taas työhön,--työhön niille, jotka +häntä tarvitsevat, valmis antamaan kaiken, mitä hänessä on parasta, +mitä hänessä on hienointa, mitä hänessä on syvintä omaa,--tälle +armaalle kotikansalle, tälle kotoiselle isänmaalle. + +Ja riemu täyttää sydämen. Kiuruna kohoaa mieli ylistystä purkamaan. +Ylistystä siitä, että on äärettömän paljon rakkauden kohdetta. +Ylistystä Jumalalle, joka nähtyään, etteivät meidän ahtaat sielumme +ulotu koko hänen ihanaa maailmaansa käsittämään, on siitä erottanut +osan isänmaaksemme ja antanut sille oman kotikielen ja sen honkiin +puhaltanut oman henkemme humun. + + + + + + +End of the Project Gutenberg EBook of Isänmaa, by Arvid Järnefelt + +*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK ISÄNMAA *** + +***** This file should be named 13682-8.txt or 13682-8.zip ***** +This and all associated files of various formats will be found in: + https://www.gutenberg.org/1/3/6/8/13682/ + +Produced by Riikka Talonpoika and Tapio Riikonen + +Updated editions will replace the previous one--the old editions +will be renamed. + +Creating the works from public domain print editions means that no +one owns a United States copyright in these works, so the Foundation +(and you!) can copy and distribute it in the United States without +permission and without paying copyright royalties. Special rules, +set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to +copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to +protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project +Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you +charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you +do not charge anything for copies of this eBook, complying with the +rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose +such as creation of derivative works, reports, performances and +research. They may be modified and printed and given away--you may do +practically ANYTHING with public domain eBooks. Redistribution is +subject to the trademark license, especially commercial +redistribution. + + + +*** START: FULL LICENSE *** + +THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE +PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK + +To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free +distribution of electronic works, by using or distributing this work +(or any other work associated in any way with the phrase "Project +Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project +Gutenberg-tm License (available with this file or online at +https://gutenberg.org/license). + + +Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm +electronic works + +1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm +electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to +and accept all the terms of this license and intellectual property +(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all +the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy +all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. +If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project +Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the +terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or +entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. + +1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be +used on or associated in any way with an electronic work by people who +agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few +things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works +even without complying with the full terms of this agreement. See +paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project +Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement +and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic +works. See paragraph 1.E below. + +1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation" +or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project +Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the +collection are in the public domain in the United States. If an +individual work is in the public domain in the United States and you are +located in the United States, we do not claim a right to prevent you from +copying, distributing, performing, displaying or creating derivative +works based on the work as long as all references to Project Gutenberg +are removed. Of course, we hope that you will support the Project +Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by +freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of +this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with +the work. You can easily comply with the terms of this agreement by +keeping this work in the same format with its attached full Project +Gutenberg-tm License when you share it without charge with others. + +1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern +what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in +a constant state of change. If you are outside the United States, check +the laws of your country in addition to the terms of this agreement +before downloading, copying, displaying, performing, distributing or +creating derivative works based on this work or any other Project +Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning +the copyright status of any work in any country outside the United +States. + +1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: + +1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate +access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently +whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the +phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project +Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, +copied or distributed: + +This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with +almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or +re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included +with this eBook or online at www.gutenberg.org + +1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived +from the public domain (does not contain a notice indicating that it is +posted with permission of the copyright holder), the work can be copied +and distributed to anyone in the United States without paying any fees +or charges. If you are redistributing or providing access to a work +with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the +work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 +through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the +Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or +1.E.9. + +1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted +with the permission of the copyright holder, your use and distribution +must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional +terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked +to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the +permission of the copyright holder found at the beginning of this work. + +1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm +License terms from this work, or any files containing a part of this +work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. + +1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this +electronic work, or any part of this electronic work, without +prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with +active links or immediate access to the full terms of the Project +Gutenberg-tm License. + +1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, +compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any +word processing or hypertext form. However, if you provide access to or +distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than +"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version +posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org), +you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a +copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon +request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other +form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm +License as specified in paragraph 1.E.1. + +1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, +performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works +unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. + +1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing +access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided +that + +- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from + the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method + you already use to calculate your applicable taxes. The fee is + owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he + has agreed to donate royalties under this paragraph to the + Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments + must be paid within 60 days following each date on which you + prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax + returns. Royalty payments should be clearly marked as such and + sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the + address specified in Section 4, "Information about donations to + the Project Gutenberg Literary Archive Foundation." + +- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies + you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he + does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm + License. You must require such a user to return or + destroy all copies of the works possessed in a physical medium + and discontinue all use of and all access to other copies of + Project Gutenberg-tm works. + +- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any + money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the + electronic work is discovered and reported to you within 90 days + of receipt of the work. + +- You comply with all other terms of this agreement for free + distribution of Project Gutenberg-tm works. + +1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm +electronic work or group of works on different terms than are set +forth in this agreement, you must obtain permission in writing from +both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael +Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the +Foundation as set forth in Section 3 below. + +1.F. + +1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable +effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread +public domain works in creating the Project Gutenberg-tm +collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic +works, and the medium on which they may be stored, may contain +"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or +corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual +property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a +computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by +your equipment. + +1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right +of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project +Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project +Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project +Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all +liability to you for damages, costs and expenses, including legal +fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT +LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE +PROVIDED IN PARAGRAPH F3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE +TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE +LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR +INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH +DAMAGE. + +1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a +defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can +receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a +written explanation to the person you received the work from. If you +received the work on a physical medium, you must return the medium with +your written explanation. The person or entity that provided you with +the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a +refund. If you received the work electronically, the person or entity +providing it to you may choose to give you a second opportunity to +receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy +is also defective, you may demand a refund in writing without further +opportunities to fix the problem. + +1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth +in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO OTHER +WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO +WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. + +1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied +warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. +If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the +law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be +interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by +the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any +provision of this agreement shall not void the remaining provisions. + +1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the +trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone +providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance +with this agreement, and any volunteers associated with the production, +promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works, +harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, +that arise directly or indirectly from any of the following which you do +or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm +work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any +Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause. + + +Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm + +Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of +electronic works in formats readable by the widest variety of computers +including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists +because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from +people in all walks of life. + +Volunteers and financial support to provide volunteers with the +assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's +goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will +remain freely available for generations to come. In 2001, the Project +Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure +and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. +To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation +and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 +and the Foundation web page at https://www.pglaf.org. + + +Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive +Foundation + +The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit +501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the +state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal +Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification +number is 64-6221541. Its 501(c)(3) letter is posted at +https://pglaf.org/fundraising. Contributions to the Project Gutenberg +Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent +permitted by U.S. federal laws and your state's laws. + +The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S. +Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered +throughout numerous locations. Its business office is located at +809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email +business@pglaf.org. Email contact links and up to date contact +information can be found at the Foundation's web site and official +page at https://pglaf.org + +For additional contact information: + Dr. Gregory B. Newby + Chief Executive and Director + gbnewby@pglaf.org + +Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg +Literary Archive Foundation + +Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide +spread public support and donations to carry out its mission of +increasing the number of public domain and licensed works that can be +freely distributed in machine readable form accessible by the widest +array of equipment including outdated equipment. Many small donations +($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt +status with the IRS. + +The Foundation is committed to complying with the laws regulating +charities and charitable donations in all 50 states of the United +States. Compliance requirements are not uniform and it takes a +considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up +with these requirements. We do not solicit donations in locations +where we have not received written confirmation of compliance. To +SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any +particular state visit https://pglaf.org + +While we cannot and do not solicit contributions from states where we +have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition +against accepting unsolicited donations from donors in such states who +approach us with offers to donate. + +International donations are gratefully accepted, but we cannot make +any statements concerning tax treatment of donations received from +outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. + +Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation +methods and addresses. Donations are accepted in a number of other +ways including including checks, online payments and credit card +donations. To donate, please visit: https://pglaf.org/donate + + +Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic +works. + +Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm +concept of a library of electronic works that could be freely shared +with anyone. For thirty years, he produced and distributed Project +Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support. + +Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed +editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S. +unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily +keep eBooks in compliance with any particular paper edition. + +Most people start at our Web site which has the main PG search facility: + + https://www.gutenberg.org + +This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, +including how to make donations to the Project Gutenberg Literary +Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to +subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks. + +*** END: FULL LICENSE *** + diff --git a/old/13682-8.zip b/old/13682-8.zip Binary files differnew file mode 100644 index 0000000..df1d821 --- /dev/null +++ b/old/13682-8.zip |