path: root/13338-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 13338 ***

LAPSIA

Kokoelma novelleja lasten parista


Kirj.

Teuvo Pakkala


1895.



SISÄLLYS:

Häiritty jouluilo
Mahtisana
Valehtelijoita?
Mari varkaissa
Syntinen joulupuuro
Ihme ja kumma
Poikatyttö
Jumalan marjat
Vanha koti
Sairasvuoteella




HÄIRITTY JOULUILO


Pikku Jaakolle oli tulossa hauska joulu. Hänellä oli äidille joululahja.
Arvokas lahja, joka oli riemastuttava äidin.

Se oli pantu puodissa sievään paperilaatikkoon niin että jo ulkoapäin
näytti lahja arvokkaalle. Mitä oli sisaren lahjat tämän suhteen? Kaikki
yhteensäkin? Ilmanaikojaan vain!

Hän oli nähnyt kaikki heidän lahjansa, joita heillä oli vanhemmilleen ja
toisilleen. Tytöt olivat näytelleet ne moneenkin kertaan. Vaan hänen
lahjaansa eivät tytöt tienneet! Hän oli päättänyt ettei näytä eikä virka
mitään, on aivan niin kuin hänellä ei mitään lahjaa kenellekään
olisikaan, että sitten kaikki oikein hämmästyvät, kun laatikko lentää
ovesta.

Hän piirusti laatikon kanteen: ÄIDILLE. Mutta kun hän tapasi säilöistään
kirjoituksineen ja postimerkkeineen vanhan kirjekuoren, minkä joskus oli
kadulta löytänyt, hän kiinnitti sen laatikon kanteen. Mainiota! Nyt
eivät tiedä suuntiakaan keneltä lahja on.

--Jos tietäisitte! meni hän sanomaan tytöille ihastuksissaan asiansa
erinomaisesta onnistumisesta.

Tytöt koettivat arvailla, mutta eivät suuntiakaan osanneet. Niin
vähäpätöisiä arvailivat, että oikein nauratti! Jaakosta tuntui
houkuttelevalle sanoa, että näkisi heti, kun tytöt hämmästyvät.

--Olen sika, jos sanon! ehätti Jaakko vakuuttamaan, kun tytöt alkoivat
kiihkeämmin pyydellä. Kunniansanansa annettuaan oli hän varma itsestään,
ja salaisuutensa oli kuin lukon takana.

Tytöt vain kiihtyivät, mitä päättävämpi Jaakko näytti olevan. Ja
Esteri--vanhin heistä kaikista--otti Jaakon lujille, kun sattuivat
kahdenkesken. Hän pyysi niin, niin hartaasi: Jaakko rakas! rakas Jaakko!
Ja hän lupasi kaikkia, lupasi sanoa ja näyttää jo edeltäpäin, mitä
hänellä oli Jaakolle, ja olisi luvannut vaikka silmän päästään, jos
Jaakko olisi näyttänyt tai sanonutkaan lahjansa. Lopuksi Esteri suuttui
ja uhitteli: älä huoli, Jaakko! Eevalle Esteri sitten kuvaili, miten
kaunista on, kun lapset toisilleen uskoivat, mitä heillä on
vanhemmilleen, ja kiittelivät Kitelän Iivaria, joka oli näyttänyt
sisarilleen lahjansa.

Jaakko nauroi halveksivasti:

--Pahanen kalalauta, näyttipä tuonkin tai oli näyttämättä.

--Sinulla ei ole senkään veroista! sanoi Esteri.

Jaakko oli kiihtyä. Turkanen, jos hän näyttäisi, niin Esteri lentäisi
selälleen! Tytöt yhtyivät ihan haltioihinsa. He pyysivät ja rukoilivat.

--En sano! hän innostuksissaan vastasi tyttöjen pyyntöihin.--Sitten
vasta, kun laatikko ovesta lentää, huudan minä, että ne ovat _sakset_!

Jaakolle oli ihan käsittämätöntä, mitä Esteri pyrskähti nauramaan.
Eevakin rupesi nauramaan aivan kuin yht'äkkiä olisi huomannut jotakin
hassua.

--Hullujako nuo ovat!

Samassa tuli äiti sisään. Esteri äidille selittämään:

--Jaakko ei sano kenellekään, mitä hänellä on äidille joululahjaksi,
vasta sitten kun laatikko ovesta lentää, huutaa hän, että sakset ne
ovat.

Jaakko seisoi silmänräpäyksen ajan tyrmistyneenä. Sitten äkkiä singahti
kuin poukka Esterin eteen ja tämä samassa oli lattialla pitkällään.

--Jaakko! ehti äiti tuskin siihen sanoa, kun jo Esterin laatikko
piirongista oli lattialla ja tavarat huiskin haiskin ympäri huonetta,
niin että seinillä ripisi. Sen tehtyään hän yritti kamariin, missä
Esterin joululahjat olivat pienessä vasussa, sirottaakseen nekin. Mutta
äidin ohi mennessään tarttui hän äidin käteen kuin Absalom puun oksaan.
Hän temposi irti ja potkaisi kumoon joulukuusen, joka oli tuotu sisään
ja seisoi keskilattialla. Se oli kostoksi äidille! Eeva siitä suuttui
enimmän ja, kun ei muuta voinut, kiusoittavalla äänellä sanoi Jaakolle:

--Senkin saksi-Jaakko!

Se oli tulta tappuroihin. Onneksi oli Eeva esteitten takana ja tarpeeksi
kaukana. Eevan nukke sai kärsiä koston. Sen viuhautti Jaakko lentämään
yli huoneen uunin kylkeä vasten, että kaula poikki. Mutta kaikki tämä
oli Jaakosta kevyttä. Voima kuohui ja aivan kuin puski häntä tarttumaan
johonkin raskaaseen, mikä liikutellessa ryskäisi ja jymähtelisi. Hänellä
tuntui olevan voimaa ja halua kaataa pöytä ja vaikka koko tuo piironki
tuolla. Hän viskasi muutaman tuolin kumoon--ja siihen halu raukesi. Hän
syöksyi ulos ja purskahti itkemään.

Hän ei mene sisään koko iltana. Olkoot ja antakoot lahjansa. Ei heillä
kuitenkaan ole niin hauska, kuin olisi ollut! Eikä äiti saa uusia
saksia: Saa pitää ne vanhat saksikulunsa, joita aina tuskittelee ja
joilla kesällä matonkuteita leikatessaan sai niin pahan rakon
peukalohankaseen, että koko käsi turposi ja lääkärin piti leikata kättä.
Mitä sanoisivat äiti ja Esteri ja Eeva, jos äidin käsi nytkin
kipeytyisi? Eiköhän tulisi hätä niinkuin kesälläkin.

Mutta Jaakolle itselleen tuli samallainen hätä kuin kesällä, jolloin häh
alkoi kerätä rahoja ostaakseen uudet sakset.

Hän meni sisään. Joulukuusi oli pystyssä ja tuoli oli paikoillaan. Ei
ollut muita kuin Esteri huoneessa. Hän oli koonnut tavaransa eikä
näyttänyt olevan tietävinäänkään Jaakosta. Vihassa päätti Jaakko hänen
olevan. Sitten kyökistä Eevakin itkusilmin, toisessa kädessä päätön
nukke ja toisessa pää. Jaakko meni heti Eevaa lepyttämään, koettaen
selittää, miten nuken saattaa korjata. Ja hän lupasi Eevalle näyttää
lahjansa, kutsuen Eevan kamariin.

Eeva unohutti surunsa ja ihastui heti laatikkoon. Sakset olivat kauniit
hänestä, vaan varsinkin laatikko. Jaakko lupasi Eevalle laatikon, sitten
kun on äiti saanut saksensa. Jaakko näytti ja selitti, että hän oli
pannut kirjekuoren siihen, että luultaisiin laatikon ja saksien tulleen
postissa Amerikasta. Eevasta se oli erinomaista ja mukavaa.

--Kuule, Jaakko! Ei sanota kenellekään! Sanotaan Esterille, että ei
sinulla olekaan sakset, vaan muuta.

Eeva sai Jaakon innostumaan. Ja kun hän sanoi Esterille, niinkuin Eeva
oli neuvonut, että hänellä ei olekaan sakset, vaan muuta, jolloin Eeva
tekeytyi sen näköiseksi, että se muu on hyvin erinomaista, niin Jaakko
aivan uskoi, että Esteri niin luulee, varsinkin kun Esteri alkoi
Eevalta kysellä, kun tämä näytti niin hyvillään ja salaperäinen olevan.

Melkein entisellään oli Jaakon asia ja alkoi taas jännittää. Hän ei
tahtonut malttaa odottaa iltaa ja lahjojen aikaa. Heti kun joulukuusi
oli sytytetty, hän meni ulos lahja kainalossa hyvin salaa, mutta
viskattuaan sen, tuli hän heti itse jäljestä uteliaana näkemään ja
kuulemaan.

Esteri otti lahjapaketin lattiasta ihastuneena, kun oli niin sievä
laatikko. Hän luki kirjekuoresta: »Korkeasti kunnioitettava Herra
Pastori Hieronymus Räyhä----»

--Ei se ole tänne! ehti jo äiti sanoa, mutta Eeva väitti, että on se! Ja
selitti, että siinä on kannessa oikea kirjoitus: äidille, mutta
kirjekuori on vain sitä varten pantu, että sakset ovat tulleet postissa
Amerikasta.

Esteri purskahti taas nauramaan ja Jaakko pujahti kamariin pimeimpään
loukkoon. Hän häpesi niin, että itki. Vaikka kuuli äidin ihastelevan
saksia, niin ei se mieltä parantanut. Hän toivoi, että Esteri
sairastuisi ja kuolisi!

Sitä hän mielessään hautoi eikä häntä saatu koko iltana loukosta, ei
hyvällä ei pahalla. Tälle maailmalle tietämättömänä nukuksissa hänet
sieltä vihdoin kannettiin sänkyynsä.




MAHTISANA


Ei ollutkaan hauska sunnuntai, kuten tavallisesti. Isä ja äiti eivät
olleet päivälliseltä asti ainoatakaan sanaa vaihtaneet. Lapsetkin, Maija
ja Iikka, olivat olleet hiljaa. He istuivat erillään, Iikka tuolilla
sohvan päässä, mihin näki ikkunasta kuun, Maija ikkunan ääressä ja
katseli kadulle, missä liikkui lapsia suksilla ja kelkoilla. He eivät
olleet rohjenneet ääntää edes kuiskaamalla sen vertaa, että olisivat
ulospääsyä pyytäneet. Niin hiljaista oli ollut koko tämän sunnuntain
iltapuhde, että kun äiti äänsi, kehottaen lapsia ulos menemään, jokainen
melkein vavahti.

Sanaa lausumatta he lähtivät, Maija oikein hiljaa hiipien. Kartanollakin
puhui vielä kuiskaten neuvotellessaan Iikan kanssa, mihin mäkeen
lähtisivät. Ei ollut oikeastaan halua mihinkään. Mutta kun tulivat
kadulle ja joka taholta kuului lasten iloista huutoa, niin virkistyi
mieli. Maija istutti Iikan kelkkaan ja lähti juoksujalassa vetämään.
Ikävä mieliala aivan kuin lohkeili paloina ja polkeutui jalkoihin.

Muutamalla kadulla oli suuri poikalauma kadun kulmassa. Sitä päätettiin
poiketa näkemässä, mitä siellä oli tekeillä.

Oli kilpajuoksu. Topin poikien toimeenpanema. Juostiin risteyksen ympäri
ja palkintona oli maksuton ilta Topin poikien kelkkamäessä. Teliinin
Ville oli voittanut tähän asti, kaikki kolme kertaa, jotka oli juostu.
Kolme maksutonta iltaa oli hänellä Topin mäessä. Mutta niistä hän ei
välittänyt, vaan ainoastaan kunniasta! Kolmannella kerralla hän oli
voittanut Topin Kallen, joka kunnian vuoksi oli koettanut. Nyt ei ollut
ketään, joka uskalsi lähteä kilpailuun!

Ville kehui itseään ja komeili. Hän selitti Maijallekin voittonsa,
raukoitteli häviölle jääneitä kilpailijoitaan ja vielä enemmän toisia,
jotka eivät olleet uskaltaneet koettaakaan. Ja itseään ylisti. Hän oli
poikaa!

Mutta se oli hänelle liian pieni arvonimi, se oli niin tavallinen,
kerrassaan mitätön. Hän takaisi itse uuden mahtisanan:

--Minä olen stiiknafuulia!

Stiiknafuulia? Pojat hämmästyivät. Kukaan ei tiennyt mitä kieltä se oli
ja mitä se merkitsi. Mutta mahtavalta se kuului. Jos Ville olisi
sanonut, että hän oli paras koko kaupungissa, niin olisi voitu väittää
vastaan ja kumota Villen väite. Mutta mitä kykeni kukaan panemaan
tuollaista sanaa vastaan, jota ei oltu koskaan kuultu. Ville huomasi,
että jokaisella meni suu umpeen, ja entistä ylpeämpänä pyörähti hän
poikajoukossa, pää pystyssä ja rinta kohona lausui toistamiseen:

--Stiiknafuulia!

Hän lausui sen sillä äänellä, kuin olisi ollut se kaikkein korkeinta,
mitä voi ajatella ja mitä ei millään muulla sanalla voi lausua.
Semmoiselta se toisistakin tuntui.

Vaan Maija ei kuunnellut Villen kerskumisia, tuskin huomasi ollenkaan.
Hän ajatteli, että jos hänkin saisi juosta kilpaa, voittaisi ja saisi
laskea Topin mäestä! Topin mäki oli korkeampi kuin muut. Ja se oli ollut
Maijan ainainen halu ja toivo, että joskus saisi siitä laskea. Olivat
Iikan kanssa pyytäneet jonkun kerran äidiltä rahaa--5 penniä, mikä oli
maksu kahdelta illalta--vaan äiti ei ollut antanut. Ja kun Maija oli
kuullut, että Topin pojat olivat antaneet Kurolan Eetun laskea aina
ilmaiseksi, kun Eetu oli laskenut seisaallaan, niin oli Maijakin sitä
varten harjoitellut muista mäistä laskemaan seisaallaan. Vaan ei ollut
koskaan viitsinyt Topin pojilta kysyä. Ja nytkin ujostutti kysyä, saako
hänkin juosta, ujostutti se, kun hän oli tyttö. Villelle luuli hän
kestävänsä juoksussa, sillä viime kesänä oli hän kerran juossut hänen
kanssaan. Ville kun oli tullut heitä tyttöjä vastaan maantiellä ja
ilkeyksillään muutamalta kaatanut marja-astian, niin oli hän lähtenyt
Villeä ajamaan. Melkein kilometrin olivat juosseet, mutta lopultakin oli
hän saanut Villen kiinni. Turkanen, kun halutti koettaa! Ajatella, että
voittaisi ja saisi laskea Topin mäestä!

Kuin varkain tuli Maijan suusta:

--Saanko minäkin juosta kilpaa?

--Ei tammoja! oli Ville heti vastaamassa.

Mutta Topin Kalle lupasi ja toiset pojat olivat siitä mielissään.
Kaikissa paloi toivo, että Ville voitettaisiin, vaikka ei Maijaan
osattukaan luottaa.

Maija tempasi päällysvaatteen yltään, silmäsi kengänrihmojaan, olivatko
kiinni, ja asettui rohkeasti Villen kanssa rinnan. Topin Kalle luki: yks
kaks kolme!

Pojat remahtivat nauramaan. Maijan juoksu näytti niin hullunkuriselle
Villen rinnalla. Mutta kun Maija pysyi rinnalla ensimmäiseen
kadunkulmaan saakka, josta kilpailijat kääntyivät toiselle kadulle, niin
muuttui poikien nauru toivon iloksi. Uteliaina rupesivat odottamaan
kilpailijoita sillä aikaa, kun olivat näkymättömissä. Tunnustettiin,
että Maija on poikaa! Vaikka ei voittaisikaan. Ja sillä koetettiin kuin
himmentää Villen arvoa, niin että ei voisi kehua olevansa stiiknafuulia.

Kilpailijat tulivat taas näkyviin. Ensin tuli Ville, joka pyörähti
vikkelästi nurkan ympäri, vaan samassa tuli Maijakin kuin pyssyn suusta.
Hän tavoitti minkä käänteessä oli jäänyt jälkeen, niin että yhtä aikaa
tulivat perille.

Alettiin huutaa, että Ville ei ole voittanut! Ja siitä oli ilo, sillä
Ville ei voinutkaan olla nyt stiiknafuulia! Ville intti, että hän oli 5
sentimetriä edellä. Se kun synnytti jyrkän vastustuksen poikalaumassa,
niin Ville peruutti vähän ja vakuutti olleensa justiin 4 sentimetriä
Maijasta edellä. Ei millimetriäkään myöntänyt poikalauma, ja kun
muutamat alkoivat arvella, että Maija oli edellä, niin suostui Ville
siihen, että yhtä aikaa olivat. Hän rupesi heti syyttämään kenkiään,
että kun ovat uudet, niin ovat jäykät juosta. Joku tiesi, että Ville oli
saanut nuo kengät jo syksyllä.

--Syksyllä? sanoi Ville puoleksi kysyvästi, puoleksi matkivasti poikaa.

--Syksyllä! vakuutti toinen.

--Etkö muista? Nuo kengät oli ensi kertaa sinulla, kun putosit Tirilän
kaivoon. Sinä itkit, kun pelkäsit, mitä kotonasi sanotaan, kun uudet
saappaasi kastuivat, ja mentiin Pyhtiselle niitä kuivaamaan.

Ville ei voinut kumota asiaa, mutta selitti, että hän ei ole saappaita
pitänyt sittemmin muulloin kuin joulun aattoiltana ja nyt. Sitä ei
uskottu, ja kun ruvettiin miehissä tarkastamaan, niin tultiin siihen
huomioon, ettei niissä ollut enää uutuuden kankeus haittana, vaan olivat
niin taipuisat, että toisesta pääsivät varpaatkin näkyviin.

Seottaakseen koko jutun kengistä, kun pojat olivat saaneet pahasti ivan
aihetta, rupesi Ville kovalla äänellä kehumaan, että jos vain avojaloin
juostaisiin, niin hän voittaisi Maijan. Maijasta ei olisi yrittääkään,
vaan olisi sama kuin juoksisi toisaalle päin!

Mutta siihen oli Maija jo avojaloin ja tuupattuaan kengät ja sukat Topin
Kallen käteen hän seisoi vaatimassa Villeä koetukseen. Ville
jänistämään. Syyksi teki, että oli liian pakkanen avojaloin juosta.
Silloin alkoi kuulua ääniä, että Maija on stiiknafuulia, koska Ville ei
uskalla enää yrittää. Yht'äkkiä Ville alkoi riisua kiireellä kenkiään.
Hänen oli pistänyt päähän salainen tuuma, että syrjäkadulla, kun ovat
toisten näkyvistä, hän tuuppaa Maijan kumoon.

Asettuessaan Maijan viereen hän löi rintaansa ja lausui:
»Stiiknafuulia!» Ja hän sai poikien hyvän toivon Maijan voitosta
horjumaan. Se meni luihin ja ytimiin tuo sana! He katuivat, että olivat
yllyttäneet uuteen kilpailuun.

Jo näkyvissä ollessa silpasi Maija edelle. Sitä riemua, mikä syntyi
poikajoukossa! Jotkut maltittomimmat jo mainitsivat stiiknafuuliaa
Maijan kunniaksi. Ja kun kilpailijat tulivat perille, Maija melkoisesti
edellä, huusi poikalauma, että kadut kaikuivat:

--Stiiknafuulia! Stiiknafuulia!...

Villen mieltä karvasteli. Noin hyvä sana ja hänen omasta suustaan toisen
kunniaksi!

Hän rupesi hyvin toimessa selittämään pojille, että stiiknafuulia ei ole
mitään kieltä, ei venäjää eikä ameriikkaa! Ja koettaen nauraa
halveksivasti sanoi hän, että stiiknafuulia ei merkitse mitään. Mutta
hänen selityksensä ja vakuutuksensa olivat kerrassaan turhia.
Stiiknafuulian ei tarvinnut olla mitään kieltä, mutta se nyt merkitsi
jotain ja merkitsi paljon! Eikä Ville voinut itseäänkään vakuuttaa. Tuo
sana vihloi hänen korviaan ja kaiveli sydäntä, kun hän kinoksessa
äänettömänä ja allapäin kenki, poikien hokiessa stiiknafuuliaa.

Maijaa, joka istui kelkassa, kenki Topin Kalle hellin käsin ja rakkain
mielin. Kun vielä Kalle lupasi hänen ja Iikan laskea kelkkamäestä
kahtena iltana, sai Maija rohkeutta kysyäkseen, saako laskea vielä
kolmantenakin, jos laskee siitä kerran seisaallaan.

Kysymys herätti hämmästystä ja ihastusta poikajoukossa. Topin mäestä ei
uskaltanut seisaallaan laskea kuin Kurolan Eetu. Muutamissa oli herännyt
jo täysi luottamus Maijaan kaikessa ja he kehuivat etukäteen, että Maija
laskee, mutta toiset epäilivät. Kaikki halusivat nähdä yritystä. Koko
poikalauma seurasi senvuoksi Maijaa, joka Iikan kanssa oli istutettu
kelkkaan, ja poikia vetämään, minkä kilvalla ja pienellä riidallakin
kelkan jutkoon mahtui.

Suurella melulla hänet tuotiin Topin kartanolle. Ja sitten syntyi
hiljaisuus, kun hän nousi mäelle. Arvelematta hän heittäytyi mäkeen,
seisoi tanakasti, mutta alaliepeessä kaatui ja luisti pitkän matkaa
selällään. Teliinin Ville nauraa hohotti niin suuresti että kartano
raikui. Kaikki muut olivat hiljaa. Maija oli uskaltanut, ja se jo oli
kunniakasta heistä. Sydämestään he olisivat suoneet hänen onnistuvan.
Kun Maija juoksi uudestaan mäelle ja teki toisen yrityksen, niin
seisoivat katsojat joka jäsen jännitettynä aivan kuin tukeakseen häntä
ja jokaista pelotti, että Ville saa taas nauraa. Riemulla, kiihkeällä
innostuksella huudettiin sitten:

--Stiiknafuulia! Stiiknafuulia!...

Vähän kuin häpeissään puikkelehti Maija joukon läpi, jossa jo oli
tyttöjäkin. Hän istahti ujostellen toimettomana kelkkaan, jota Iikka
piteli. Mutta iloissaan hän oli. Ja iloisemmaksi tuli, kun Topin Kalle
lupasi Maijan ja Iikan laskea milloin vain haluavat.

Iikalla oli ollut yhtämittaa suu auki kadulla ja täällä. Ja nyt se venyi
vielä enemmän ammolleen ja silmät pyöristyivät renkaiksi, kun tuollainen
lupa annettiin. Kaikki oli ollut ja oli niin ihmeellistä. Koko ilta
sitten, minkä hän sai laskea päätä huimaavasta mäestä, oli kuin satua.
Hän oli ihastuksissaan yli äyräittensä, kun hän kotia mennessä kelkassa
istuessaan ajatteli kaikkea muuta ja sitä varsinkin, että saa laskea
Topin mäestä taas huomenna ja ylihuomenna ja vielä sittenkin, milloin
vain haluaa. Se oli jotakin, mitä kannatti kertoa kotona! Ei rahaa
tarvittu, Maija oli niin laittanut. Maija hänestä ei ollut enää oikea
Maija, vaan hyvin erinomainen: stiiknafuulia. Mitä isä ja äiti sanovat,
kun saavat kuulla, että Maija on se!

Maija kulki allapäin. Mieli oli kotia päin lähtiessä painunut. Kotona
tuntui olevan niin hiljaista. Ja sen rinnalla kaikki iloinen pauhu ja
melu, mikä vielä aivan kuin korvissa soi, tuntui pahalle. Hän tuli
levottomaksi. Kotikartanolle tultua, kun näki ikkunasta valon, välähti
mieleen kuin iloista toivoa, vaan mielessään hän näki isän ja äidin
olevan äänettömiä ja vakavia, ja se painoi mielen heti alas. Hän
toimitti kelkan korjuuseen hyvin hiljaa, nousi portaita melkein
varpaillaan, hilliten likkaa, joka toimessaan kompuroi kolisten.

Kun he tulivat sisään, makaili isä sohvalla ja äiti istui kiikkutuolissa
kattolampun alla joku kirja kädessä. Äiti katsoi pitkään heitä, nousi
seisomaan, katsoi, heilutti päätään ja vihelsi.

--Tämä on Iikka, luullakseni, sanoi äiti viimein.--Mutta sinä? viittasi
hän Maijaa.

Maija seisoi ääneti ja koetti katsella itseään ikäänkuin nähdäkseen,
että mikä estää, ettei hän ole Maija.

Hän oli lumessa yltäpäältä, sukat kasassa, kengät auki rihmoista, huivi
päässä takaraivolla ja tukka hapsotti kamalasti, kun se oli hiestyessä
kastunut ja sitten käynyt jäänkuuraan. Toisessa poskessa oli pitkä
verinaarmu, ja hame oli halki.

--Kuka sinä olet?

Iikka yritti jotakin sanomaan, mutta Maija ehti vastaamaan että hän on
Maija.

--Vai Maija! Sittenpä saat, minkä olet ansainnut.

Maija ei ehtinyt vielä oikein selville päästä, kun äiti jo oli uudestaan
hänen edessään vitsakimppu kädessä.

--Äiti! huudahti Iikka niin, että äiti ällistyi häntä katsomaan. Isäkin,
joka oli partaansa nauranut Maijan näölle, unehtui uteliaana odottamaan
mitä Iikalla oli sanottavaa.

Oikein osoittaen kädellä, missä oli onnettoman näköiseksi jäätynyt
vanttu, lausui Iikka sillä äänellä kuin olisi tarkoittanut, että äiti,
äiti, elä satuta kättäsi:

--Stiiknafuulia!

--Mitä? kysyi äiti otsa rypyssä ja kummastuksen äänellä.

Selittävämmin, mutta samalla kuin ihmetellen, kun äiti ei jo kerralla
ymmärrä, vakuutti Iikka:

--Oikea stiiknafuulia!

Äiti pyörähti selin ja hänen hartiansa hytkyivät. Koetettuaan tekeytyä
vakavaksi hän kääntyi ja sanoi:

--Tosiaankin oikea stiiknafuulia! Ja sinä Iikka toinen hyvä!...

Isä, joka oli pidättänyt nauruaan, että vedet silmistä sirusi, purskahti
ääneen nauramaan. Äiti meni isän luo ja piiskoillaan muka uhaten sanoi:

--Sinä myös muuan stiiknafuulia!

--Ja sinä stiiknafuuliain stiiknafuulia! sanoi isä vetäessään äidin
piiskoineen päivineen viereensä istumaan.

Maija unohti itsensä ja katseli isää ja äitiä hymysuin. Hänestä oli nyt
niin hyvä, että oli kuin itku ja nauru tulossa. Mutta Iikka katsoi suu
auki Maijaa, tyhmistyneenä aivan kuin kaikki olisi käynyt yli
ymmärryksen. Viimein hän sanoi tosissaan isälle ja äidille:

--Ei ole kuin yksi stiiknafuulia!




VALEHTELIJOITA?


Hanna ja Lyyli olivat hyvin toimessa.

Eilen oli nimittäin heidän serkkunsa Olga käynyt näyttämässä uutta
päällystakkiaan ja oli selittänyt, että kun hän oli käynyt kaupungilla
äitinsä asialla, niin olivat kaikki ihmiset katsoneet häntä. Varsinkin
herrasväki. Hänellä kun oli kevättakki, jota ei ole kuin herrasväen ja
muutamien rikkaitten lapsilla! Olga oli mielestään vähän niinkuin
herrasväen lapsi ja niin se tuntui hänen serkuistaankin.

He ihastuksella ihmettelivät Olgaa. Olivat menneet portille katsomaan
hänen jälkeensä. Olgalla hameen helmat hemsahtelivat niin sievästi!

Voi, voi jos heilläkin olisi kevättakit! Vaan kun ei ollut kuin pitkät
nutut, niin että ei hameen helmat näkyneetkään eivätkä päässeet
heilumaan.

--Jos Jumala sallisi löytää kadulta seitsemänkymmentäviisi penniä, niin
ostettaisiin mekin kevättakit! sanoi Lyyli.

Mutta Hanna selitti, ettei niin vähällä saa, vaan pitäisi olla paljon
enemmän kuin markka.

--Jos Jumala sallisi löytää sataviisikymmenen markkaa! toivoi heti
Lyyli. Ja sisään mennessä kulki hän kumarassa ja katseli tarkkaan aivan
kuin neulaa etsien.

Maata pannessaan illalla hän oli rukoillut, että Jumala pudottaisi sen
rahan heidän portaittensa eteen, josta hän sen löytäisi aamulla. Heti
herättyään hän oli käynyt katsomassa, oli penkonut multaa ja kaivanut
kuoppiakin, ja oli vihassa, kun ei löytänyt. Olihan ennenkin semmoista
tapahtunut, että vaikka kuin oli rukoillut, niin ei ollut saanut, vaan
ei hänellä ollut mitään haluttanutkaan niin hartaasti kuin kevättakkia.
Hän melkein itki.

Mutta päivemmällä, kun äiti oli mennyt johonkin asialleen, että olivat
kahden kotona, otti Hanna äidin punaisen röijyn, jota äiti piti
kotosalla työssään, ja koetti sitä, eikö se sopisi kevättakiksi. Hän
kulki huoneessa ja heilutteli ruumistaan, että hameen helmat
hemsahtelivat.

Lyyli ihastui äärettömästi, ja alkoi pahoa kun ei hänellekin ollut
röijyä.

Hanna haki vintistä äidin mustan pyhäröijyn ja antoi punaisen Lyylille.
Ja sitten koettivat yhdessä kävellä ja olla. Lyylikin osasi heiluttaa
hyvästi hameitaan, kun Hanna vähän opetti. Heistä molemmista oli hauska,
varsinkin Lyylistä.

--Näitä kaikki luulevat oikeiksi kevättakeiksi, eikö luullakin? kysyi
Hanna.

Lyyli vakuutti. Ja hänestä ne olivatkin aivan oikeat. Hihatkin, jotka
olivat niin pitkät, että riippuivat polvissa, kun kädet olivat suorina,
ja puolitiestä retkottivat kuin tyhjät pussit, kun koukisti käsiä,
olivat Lyylin mielestä vain komeat, ja niin piti aivan oikeissa
kevättakeissa olla. Heillä oli paremmat ja kauniimmat kevättakit kuin
Olgalla!

Siitä olivat he nyt niin toimessa. Ja he lähtivät kaupungille
kävelemään.

Kaikkia ihmisiä he katsoivat, että huomaavatko. Ja kun joku heihin
katsoi, niin he olivat hyvillään ja heiluttivat hameitaan vielä enemmän.
Kun tuli joku rouva tai herrasneiti vastaan, niin he katsoivat hymyillen
heihin. Ja kun sivu mentyä päättelivät, että kyllä ne luulivat meitä
rikkaiksi. Talonpoikaisnaisten sivu menivät he sitten arvokkaina, siinä
varmassa luulossa, että ovat herrasväkeä!

Muutamalla kadulla he näkivät tätinsä menevän edellään. He kiersivät
toista katua vastaan. Lyyli arveli, että saapa nähdä, tunteeko täti! Ja
tätiä vastaan tullessa Hanna hymyili, vaan Lyyli oli vakava ja arvokas.

--Mistä te tulette? kysyi täti ihmettelevän näköisenä.

--Äidin asialta! vastata näpsäytti Lyyli, vakuutettuna, että se kuului
asiaan, kun Olgakin oli ollut äitinsä asialla.

--Mitä ryysyjä teillä on päällänne!

--Nämä ovat uudet kevättakit! vastasi Lyyli varmasti ja vähän
kiukkuisesti, kun täti oli ryysyiksi sanonut. Ja alkoi selittää:

--Me olemme juuri tänä päivänä nämä saaneet. Äiti on vaatteen ostanut
Sunilan puodista ja Juustisen Josefiina on nämä tehnyt. Ja Josefiinalla
on ollut niin hirveä kiire, kun on kaikille herrasväen lapsille tehty
uudet kevättakit. Meille Josefiina teki ennemmin kuin sotakomisariuksen
lapsille, kun Josefiina on meidän kummi.

Täti kuunteli niin ihmeissään, ettei tiennyt mitä ajatella. Olisi ihan
voinut uskoa kaikki todeksi, jos olisi ollut umpisokea, ettei olisi
nähnyt heillä olevan äitinsä röijyt! Ja niin vakavana ja vähintään
arastelematta Lyyli valehteli vasten silmiä. Ja vielä Josefiina muka
heille ennemmin kuin muille, kun oli heidän kumminsa!

--Eihän Josefiina ole teidän kummi.

--Onhan hän Olgan kummi.

--Mutta ei teidän!

--Niin, mutta Josefiina tykkää miestä aivan kuin olisi meidänkin kummi,
selitti Lyyli hämäilemättä.

--Eihän nuo ole kevättakit, äitinne röijythän teillä on!

--Eei, vakuutti Lyyli.--Näissä on vain pitkät hihat, kun se on uutta
muotia. Kaikki herrasväki on katsellut näitä, ja muuan rouva kysyi,
paljonko nämä ovat maksaneet. Nämä ovat maksaneet satakymmentäviisi
markkaa.

Täti olisi nauranut, jos ei olisi tuntunut niin kauhealta, kun
tuommoinen pieni tytön nasta koetti valehdella hyvällä halulla siinäkin,
missä taito puuttui. Hän ankarasti komensi tytöt menemään kotia ja aikoi
itse tulla selittämään äidille heidän rumista kujeistaan.

Hanna ihmetteli Lyylille, että se oli soma tuo täti, kun ei uskonut!
Mutta he eivät välittäneet tädistä eikä hänen käskystään, vaan menivät
Olgan luo näyttämään kevättakkejaan.

Sinne mennessään huomasi Hanna, että Olga--joka oli suurempi
heitä--olisi mukava rouva ja he hänen tyttäriään ja mentäisiin johonkin.

Olga heti suostui heidän esitykseensä. Hän haki veljensä olkihatun,
johon ommeltiin koreita tilkkuja ja nauhoja, paperikukkia ja mitä oli
heidän mielestään sopivia koristuksia. Hannalle ja Lyylille käärittiin
huivit hatuiksi. Ja niin he menivät uudestaan kaupungille.

Kaikki ihmiset heitä katsoivat ja hymyilivät heille, josta he olivat
mielissään. He päättelivät, mitä kaikkea ihmiset ajattelevat, ja
luulevat: ketähän nuo ovat? kukahan se on tuo rouva? jopa on sieviä!
kukahan niille on tehnyt uudenmuotoiset kevättakit?...

Niin tyytyväisinä ja niin toimessaa tulivat he takaisin! Olga ei
malttanut vielä kotia mennä, vaan tuli ensin serkkujensa luo, kun
halutti vielä puhella itsestään, sillä hän mielestään oli erinomaisin
heistä, hänellä kun oli oikea kevättakki, niin että hän oli aivan oikea
rouva?

Hannan ja Lyylin täti oli jo tullut ennen heitä heidän kotiinsa ja
selittänyt siellä äidille ja isällekin, joka nyt oli päivällisellä,
minkälaisena hän oli tavannut tytöt kadulla ja miten Lyyli oli
valehdellut. Äidistä oli tuntunut ihan uskomattomalle. Ja tätikin
vakuutti, että jos hän ei olisi omin korvin kuullut Lyylin itsensä
selittävän heidän kevättakeistaan, niin ei voisi uskoa. Täti päätti,
ettei muuten ole mahdollista, kuin että Hanna oli valeet istuttanut
Lyyliin. Kaikessa tapauksessa oli kauheaa, ja äiti päätti rangaista
ankarasti.

Kun tytöt tulivat sisään, oli äidin vaikea säilyttää ankaraa mieltään ja
muotoaan. Pyrki sulamaan kaikki nauruun. Hassumpaa maailmassa ei hän
ollut vielä nähnyt!

Olga alkoi heti hyvin tosissaan ja kuin jotakin erinomaista asiaa
selittää, että he ovat kulkeneet koko kaupungin, ja kaikki ovat luulleet
häntä rouvaksi ja Hannaa ja Lyyliä hänen tyttärikseen.

--Johan vain on luultu! arveli täti.--Tuommoisille varistenpeläteille
ovat kaikki nauraneet!

Mutta ei kukaan ollut nauranut. Kaikki olivat vain ystävällisesti
hymyilleet. Ja Lyyli selitti:

--Muuan rouva ja herra tulivat vastaan, niin nekin kysyivät toisiltaan
meistä, että kukahan se on tuo kaunis rouva, jolla on niin sievät tytöt!

Olga jo alkoi kuin vähän epäillä kumppaneitaan, ja rupesi puolustamaan
itseään, että hänellä kyllä on oikea kevättakki, Juustisen Joosefiinan
tekemä, joka tekee kaikille herrasväen lapsille...

--No mitkä nämä ovat? kysyi äiti Hannalta ja Lyyliltä röijyjä.

Ja aivan kuin puhtainta totta vastasi Lyyli varmasti:

--Uudet kevättakit. Nämä ovat samanlaista vaatetta kuin äidin röijyt,
vaan ei nämä ole. Äiti kyllä saa näitä lainata, aina kun tarvitsee...

Äiti oli kuin neuvoton. Mutta isä sanoi hänelle ja tädille, että
lapsilla ei ollut valetta, vaan vahva usko.




MARI VARKAISSA


Mari oli yksin kotona ja kahviastia oli pöydällä! Sitä oli varottu
jäämästä käsille, kun Mari oli ollut ahnas paahdetuita kahvinpapuja
syömään. Se näytti hänelle oikein himoksi käyneen, ja äiti oli häntä
siitä kivenkovaan ja rangaistuksen uhalla kieltänyt.

Häneltä oli kielletty kahvinjauhantakin ja se työ uskottu nuoremmalle
sisarelle, Susannalle. Mutta tuon uhkakiellon julistettua ei hän saanut
enää koota sirujakaan, joita jauhaissa pirskui myllystä. Kun yritti
siihen, puhtaalla aikomuksella pannakseen sirut myllyn suppiloon, niin
Susanna huusi ja pikku Jussi uskollisena kaikuna jälessä:

--Äitii! Mari jo ottaa!

Sirujen kerääminen tuli Jussin yksinomaiseksi oikeudeksi. Marin eivät
suvainneet sormellakaan edes etäältäkään osoittaa. Siitäkin äkäisellä
tavalla kielsivät. Marilla ei ollut siihen sanomista mitään. Toisilla
oli oikeus puolellaan. Koettihan vain lannistunutta mieltään kohottaa
uhkamielisellä ajatuksella, että kun hän tulee suureksi ja käy
rippikoulun, niin hän sitten jauhaa eikä anna toisten sirujakaan kerätä.
Ja hän syö niin paljon kuin haluaa, kourallisen aina kerralla pistää
suuhunsa!

Se ei kuitenkaan riittänyt lohduttamaan kuin siksi kertaa. Lyödyllä
mielellä istui hän jo toiste Susannan jauhaessa ja nieleskeli
ehtimiseen, kun kahvit myllyssä ratisivat.

Jos olisi saanut yhden pavun! Tai yhden ainoan sirun! Sitten ei olisi
eläissään tahtonut, ei isonakaan, ei juodakaan kahvia.

Aika kuitenkin oli haihduttanut vähitellen halun. Ja siitä oli jo kauan.
Oli aivan kuin uneuksiin joutunut koko asia. Mutta kun nyt hänen yksin
ollessaan kahviastia oli pöydällä, jota ei ennen koskaan ollut
tapahtunut, niin hän sen huomatessaan säpsähti. Ja heti ilahtui hän
aivan kuin jotakin hyvää olisi tapahtunut. Oli niinkuin olisi muistunut
mieleen jotakin viimekesäistä, hyvin, hyvin hauskaa. Hän tunsi suussa
miellyttävän maun ja pureskeli aivan kuin jotakin ratuuttaakseen.
Tuntui niin suloiselle ja hän oli melkein kuin huumauksissa.

--Mutta jos astia onkin tyhjä!

Pettymyksen viha sälähti mielessä. Kuin sen sysäämänä syöksähti hän
pöydän luo ja repäisemällä kiskasi kannen auki.

Astia oli täpösen täynnä mustanruskeita kahvinpapuja. Hän riemastui,
posket karahtivat kuumiksi. Hehkuvin silmin hän katseli astiaan
valikoiden mielessään parhaita.. Oli paljon oikein makeannäköisiä, ja ne
aivan kuin tarjottelivat itseään. Hän rupesi jo sormellaan muuatta
tapailemaan, mutta luopui yrityksestään, pisti kannen kiinni vikkelästi,
pani astian pöydälle ja meni kadunpuoleisesta ikkunasta katsomaan,
näkyikö äitiä tai Susannaa ja Jussia. Palatessaan pöydän luo hiipi hän
varpaillaan. Ja kannen aukaisi hän hammasta hioen ja hyvin varovasti,
aivan kuin kaikki olisi hyvin salaisesti ollut tehtävä. Hän ei joutanut
valikoimaan ollenkaan, otti summassa, kuin olisi ollut hirveä kiire.
Siinä kiireessä hän ei tahtonut saada kantta kiinni. Se aivan kuin
piteli vastaan, ja tuntui, että äiti on portilla tulossa. Hätäyksissään
tuuppasi hän astian pöydälle avonaisena ja pyörähti sohvalle istumaan,
toinen käsi kätkössä vyöliinan alla.

Sydän löi kiivaasti, oli kauhean kuuma ja läähötytti aivan kuin olisi
juossut kovasti. Hän vahti oveen tuijottaen. Aivan kuin päätä huimasi
pelko, että äiti astuu ovesta. Kun ei ovi pitkään aikaan liikkunut,
tarkisti hän korvansa ja kuunteli henkeään pidättäen. Ei vähintäkään
ääntä kuulunut porstuasta eikä portailta. Hän rauhoittui vähän ja
käväisi panemassa kannen kiinni. Tuntui helpommalle. Mutta kauhistutti
vielä, kun ajatteli, että äiti olisi sattunut tulemaan, juuri kun hän
oli kahviastialla ottamassa.

Mutta jos äiti olikin kamarissa tai Sanna ja Jussi! Se oli mahdotonta,
mutta häntä pelotti kuitenkin. Yht'äkkiä tuli mieleen, että siellä on
joku vieras ihminen, aivan tuntematon! Hän sitä säpsähti ja kylmä karsi
ruumista. Ei tahtonut uskaltaa mennä katsomaan, mutta oli kuin pakko
mennä. Parilla hyppäyksellä seisoi hän kamarin kynnyksellä, ja kun hän
tuli kamariin ja tarkasti pöydän ja sängyn alustan vielä kuin
varmuudeksi.

Kamarissa tuntui mukavampi olla. Eihän kukaan voisi arvata hänen
ottaneen, kun hän täällä oli kaukana koko kahviastiasta! Hän istahti
sängynloukkoon, jossa hänellä oli nukkensa ja lelunsa. Oli muka siinä
leikkimässä, jos joku tulisi. Ja nyt oli hän mielestään täyden turvan
takana. Oli oikein hauska, ja hän nautti ajatuksestaan, että nyt saa
maistaa. Hän nauraa hykersi mielessään ja puristi kouraansa, jossa
kahvipavut olivat, raskimatta ruveta vielä syömään. Mutta samassa hän
muuttui vakavaksi ja kuin jollekin toiselle selittäen supatti hän hyvin
hiljaa, että ei hän vasta ota, tämän kerran vain... Tämä yksi kerta ei
haittaa... Jos veisi nyt takaisin, niin voisi äiti tulla, juuri kun hän
on panemassa takaisin, ja äiti luulisi, että hän on ottanut! Hän avasi
varovasti kouransa. Siinä oli kolme papua. Tuon verta, se ei haittaa!
Mutta hyvin epävarmasti otti hän yhden pavun ja puraisi siitä puolen.
Vähän aikaa makusteltuaan sylkäisi hän murut suustansa. Maistui pahalle,
että puistatti.

Itkumielin katseli hän kämmenelleen. Siinä nyt hänen mielestään oli
paljon. Miksi ottikin niin paljon? Miksi ei vienyt heti takaisin
kaikkia? Nyt ei voinut niitä panna astiaan, kun oli tuo puolisko, siitä
äiti heti huomaisi! Mihin hän ne nyt panee?

Hän voivotteli tuskissaan ja oli aivan neuvoton. Kun tulisi äiti, niin
sanoisi hänelle kaikki. Siitä tunsi hän lohdutusta. Mutta kun kolahti
ulkona joku, niin hän säikähti niin, että istui kuin jähmistyneenä.
Sitten tuli tuskan palava ja hirveä hätä ajatellessa, että äiti on
porstuassa tulossa. Hän sieppasi muutaman koreita papereitaan, kääräisi
kahvipavut siihen, pisti myttyrän uuniin väliin ja istahti nopsasti
entiselle paikalleen muka hyvin toimessa leikkimään.

Ei tullut ketään ja hän jäi nukke kädessään kuuntelemaan pörhöllä korvin.
Yhtäkkiä viskasi hän nuken lattiaan, ryntäsi kauhistuneena etuhuoneeseen
paiskaten lujasti oven jälkeensä kiinni.

Paperi uunin välissä oli ratissut!

Se oli kauheaa! Hän vapisi kuin haavan lehti ja kyyristyi sohvan
nurkkaan vyöliina silmillä. Mielikuvitus oli aivan irrallaan. Tuntui,
että kamarissa oli uunin tausta täynnä kahvia, ja että kahviastiassa ei
ollut kuin vähän pohjalla. Kuvasti mieleen, että hyvin pienet olennot
kantoivat kahviastiasta kamariin uunin taakse.

Hän kurkisti vyöliinan laidan alta. Näytti aivan kuin kahviastia
pöydällä olisi liikkunut! Kamarin ovi oli kiinni, mutta tuntui kuin
kamarissa olisi liikuttu ja tehty nukeille pahaa. Hän aivan odotti, että
ovi aukeaa ja siltä joku syöksyy etuhuoneeseen. Silmiään räpäyttämättä
tuijotti hän kamarin oven lukkoon odottaen milloin se rapsahtaa. Kuin
rukoillen toivoi hän äidin tulevaksi heti. Hän tunnustaa äidille kaikki.
Ei koskaan, ei koskaan hän enää ota eikä tahdo, isonakaan, juodakaan
kahvia!...

Kun kuului äidin ääni kartanolta, tuntui kuin unissa painajaisesta
päästyä. Hän viskasi vyöliinan silmiltään. Kaikki mielikuvituksen luomat
olivat kuin puhaltamalla menneet. Ei pelottanut ollenkaan.

--Mari täällä istuu kilttinä! sanoi hän äidille heti. Mutta hän oli
näkevinään äidin katseesta, että äiti ei usko, vaikka sanoikin: vai
niin. Hän punastui, kävi levottomaksi ja tapaili kätkemään käsiään
vyöliinan alle aivan kuin niistä olisi jotakin näkynyt.

Äiti kysyi Susannaa ja Jussia, missä ovat, ja alkoi toimia tavallisuuden
mukaan. Mari seurasi hänen liikkeitään tarkkaavalla katseella ja odotti
joka silmänräpäys, milloin äiti ottaa kahviastian ja avaa sen.

Äiti kun meni kamariin, oli Mari aivan varma, että äiti kuulee paperin
ratisevan. Kun äiti ei näyttänyt huomaavan täälläkään mitään, juolahti
mieleen lohduttava ajatus, että hänen ei tarvitsekaan tunnustaa, kun ei
kuitenkaan vasta ota...

Mutta pelko alkoi uudestaan vaivata, kun äiti palasi etuhuoneeseen. Se
yltyi aina, kun äiti meni pöydän luona toimimaan. Ja kun äiti siitä
poistui kahviastiaan koskematta, niin alkoi hän toivoa, että äiti
menisi ja nostaisi huomaamattaan kahviastian kaappiin. Kun ei äiti sitä
tehnyt, niin sanoi Mari yht'äkkiä mielistellen:

--Minä rupian äiti, ihan aivan kiltiksi?

Äiti vastasi siihen jotakin, että se on mieluista hänen kuulla.

--Pankaa äiti tuo kahviastia kaappiin, sanoi Mari hätäisesti ja
viekkaalla toivolla, että äiti sen tekee huomaamatta mitään.

--Minkä vuoksi? kysyi äiti.--Haluttaako sinua kahvipapuja?

--Ei haluta!--Mari purskahti itkemään.--Kuulettehan, ettei haluta!

--Kuulen, kuulen vähemmälläkin, hyvä ystävä! nauroi äiti.

Susanna ja Jussi tulivat sisään, kun Mari vielä intti ja itki, että
häntä ei haluta. Ja kun Susanna tiedusteli Marin itkun syytä, niin alkoi
Mari selittää, että hän ei ole ottanut kahvinpapuja, vaikka astia on
ollut pöydällä ja hän yksin kotona, ja ettei häntä haluta. Mutta kun
äiti samassa otti kahviastian ja avasi, säpsähti Mari ja jäi
tuijottamaan äitiä silmiin. Poskia poltteli. Teki mieli sanoa, että hän
on ottanut, mutta mitä Sanna ja Jussi? Aivan kuin joku kuvaili hänelle,
miten kaunista olisi ollut, jos hän ei olisi ottanut ja hän melkein tuli
vakuutetuksi, että hän ei ole ottanutkaan. Miten ollakaan, niin Mari kun
äiti käänsi kysyvän katseen häneen, lennätti sanoiksi:

--Minä en ole ottanut. Mutta sanottuaan hän mielessään näki paperin,
jossa oli kaksi ja puoli papua, kamarin uunin välissä ja itsensä
ottamassa kahviastialla, ja muita tapauksia sieltä täältä. Hän tuijotti
äitiä silmiin, vuoroon punastuen vuoreen vaaleten.

--Onko tästä otettu? kysyi äiti.

--On, vastasi Mari aivan kuin olisi nähnyt jonkun ottavan.

--Kuka on ottanut? Sannako?

Marista tuntui kuin jotakin toivoa, kun muilta kysyttiin. Mutta Sanna,
joka oli hyvin aikaihminen laatuaan, halveksi niin koko kysymystä, että
pyörähti selin, meni toiselle puolen huonetta, josta vasta sanoi:

--Kaikkia sitä kuulee! En ikinä ole kahvia suuni nahalle pannut!

Mari oli aivan masennuksissaan. Hän tunsi huonoksi itsensä Susannan
rinnalla.

--Jussiko? tutki äiti.

Mari odotti vastausta.

--Eipä nyt valita ottajia! vastasi Susanna Jussin puolesta ja Jussi
terhenteli samoilla sanoilla, vaikka ei ollut oikein selvillä mistä oli
kysymyskään.

Äiti katsoi Maria pitkään ja tutkivasti. Mari syöksyi yht'äkkiä
porstuaan ja huusi oven raosta itkuäänellä:

--Äiti! Tulkaapa tänne!




SYNTINEN JOULUPUURO


Oli jo myöhäinen kesä-ilta. Elsa istui ikkunan ääressä katsellen ulos.
Laskeneen auringon rusko kimalsi kirkontornin ristiin ja vaskipalloon
ristin alla. Hän katseli sitä mietteissään. Tuolta ristin huipusta luuli
näkevän hyvin, hyvin kauas merelle, ehkä sinne asti, missä isä hukkui.

Pitkän, pitkän aikaa sinne tuijotettuaan sanoi hän sitten yht'äkkiä:

--Äiti! Kun minä saan kudotuksi paljon nauhaa ja saan siitä rahaa, niin
ostetaan riisryynejä ja keitetään riisryynipuuroa. Te kerrotte sitten
isästä!

Äiti naurahti ja ihmetteli, miksi juuri riisryynipuuroa ja miksi silloin
isästä.

Elsa ei osannut selittää. Oli niin, että kun hänelle johtui mieleen
jotenkin isävainaja, niin tuli myös riisryynipuuro, ja kun näki jossakin
riisryynipuuroa, niin tuli heti mieleen isävainaja. Se oli kuin jotakin
tuttua unta, josta ei oikein selvää saanut. Mutta jotakin semmoista se
oli, että aivan kuin olisi ammennettu riisryynipuuroa ja isä ollut
jossakin. Ja se tuntui niin hauskalle.

Hän ei ollut sitä koskaan ennen tarkemmin miettinyt, mutta nyt takertui
se mieleen, niin että ajatukset kiertelivät siinä alinomaa. Ja aivan
kuin pujahtamalla tuli muistiin omituisella tavalla sekavia seikkoja,
jotakin säleselkäsohvasta, isän jalka ja pitkä parta, miehiä ja mitä
kaikkea olikaan, ja aina oli valkea riisryynipuuro kuin kaiken keskellä.

Hän muisteli ja koetti selvitellä yhtämittaa, illoin maata pannessa ja
heti herättyään aamulla. Joskus sai jotakin vähäistä yhteyttä noille
seikoille. Ja väliin tuli mieleen semmoisella riemastuksen puuskalla
jotakin uutta ja epäselvää.

»Tilu tilu talla...» Mitähän se oli? Se oli niin tuttua ja niin
hauskaa! Ja oli kuin olisi hän isän jalalla seisonut!

Sellaista johtui mieleen, kun he nyt äidin kanssa sunnuntaina istuivat
ikkunan ääressä, niinkuin usein tekivät, tällä kertaa äänettöminä, katse
milloin kadulla leikkivissä lapsissa, milloin taivaalla vaeltavissa
pilvissä ja itsensä unohtaneina ajatuksiinsa.

Heidän huomionsa sai vihdoin herätetyksi muutamalle katolle kiivenneet
pojat, jotka viittailivat merelle päin. He huusivat erään laivan nimeä.
Katolle nousi muuan vanha mieskin, joka oli paitahihasillaan seisonut
talonsa portilla katselemassa sunnuntain maailmaa. Hän vakuutti, että se
on se laiva, joksi pojat olivat sitä sanoneet. Ulos, kartanoille ja
kadulle keräytyi miehiä, vaimoja, poikia, tyttöjä, ja syntyi virkeätä
liikettä ja vilkasta puhetta. Oli tulossa, jo näkyvissä, odotettu laiva
ja sen mukana kaivattuja omaisia, ystäviä, tuttuja.

Elsa näki äitinsä silmistä vierähtävän muutamia kyyneleitä. Äidin
mieleen tuli niin selvästi aika, jolloin hänkin oli onnellinen odottaja.
Tuo näky oli niin tuttua, aivan kuin eilisenpäiväistä hänelle. Ja hän
kuin tietämättään joutui kertomaan Elsalle niistä ajoista ja isästä.

Oli kuin uusi maailma olisi auennut Elsalle. Kaikki, mikä oli ollut
hämärää, selveni. Kuvat ja tapaukset, jotka katkonaisina oli muistanut,
liittyivät toisiinsa selväpiirteisiksi tosiseikoiksi.

Kaikki esineet kamarissa olivat kuin tutumpia nyt. Isän valokuva
seinällä ei ollut enää litteä kuva, vaan näytti kuin olisi se väliin
silmiään räpäyttänyt, hymyillyt, ja väliin oli kuin olisi sanonut niin
ja niinkin.

    Tilu tilu talla,
    taivahan alla
    ei ole toista
    Elsani moista!

Isä oli niin rallatellut jalallaan hypitellessään Elsaa. Hän muisti nyt
aivan selvään. Ja aivan sillä tavalla raksutti seinällä kello, jonka isä
oli tuonut mereltä. Ihan kuin silmissään näki, kun hän tanssi isän
kanssa.

--Ja kuulkaa, äiti. Meillä oli miehiä vieraina. Ja oli suuri huone ja
siinä keskellä lattiaa isä pyöritti minua. Ja kuulkaa. Oli niinkuin
tuolla seinällä semmoinen säleselkäsohva ja siitä sohvalta minä hypin
isän syliin.

Äiti selitti sitten tarkemmin, missä silloin asuivat. Isä oli syksyllä
tullut mereltä ja jäänyt kotia talveksi. Ei ollut lähtenyt merelle,
vaikka toiset merimiehet, toverinsa, olivat käyneet myötään
houkuttelemassa. Kapteenikin oli käynyt tahtomassa vielä laivaansa. Isä
oli sanonut, että pitää se kotonakin saada yksi joulupuuro syödä.

--Minä muistan, äiti! Isä kiikutteli minua jalallaan, otti sitten
polvilleen istumaan ja parrallaan hieroi poskiani. Isällä oli suuri
musta parta. Te seisoitte hellan edessä ja ammensitte valkeaa puuroa
padasta, riisryynipuuroa!

--Se oli joulun aatto-ilta, sanoi äiti.--Ainoa jouluilta, jonka me
yhdessä saimme viettää. Seuraavana kesänä isä lähti merelle ja hukkui.

Sen jälkeen heillä ei ollut riisryynipuuroa ollut. Ei ollut varaa
laittaa.

--Jos ensi jouluun eletään, niin koetetaan kerran saada, sanoi äiti,
kun Elsa taas puhui riisryynipuuron keittämisestä.

Mutta Elsa tahtoi jo pikemmin. Ja hän heti ensi arkipäivänä lähti
kaupalle nauhaa, jota oli kutonut saadakseen rahaa. Hänen nauhaansa
olivat kaikki kiitelleet ja sillä toivoi hän saavansa paljon rahaa, niin
että riisryynipuuro oli varmassa tiedossa. Hyvässä toivossa astui hän
kiirein askelin keskikaupungille, missä luuli herrasväen ostavan.

Ensimmäisessä talossa, mihin yritti, oli suuri koira kartanolla. Se
katseli häntä kuin outoa ainakin ja näytti niin vihamieliseltä. Elsasta
tuntui, että se murisi. Hän pyörti takaisin ja koira saattoi hänet
portille saakka. Toisessa talossa ei näkynyt missään ketään eikä avainta
ollut kyökin ovella. Koko talo oli kuin autio. Kolmannen talon
kartanolla oli lapsia, jotka keräytyivät hänen ympärilleen, ja muuan
sanoi häntä mustalaistytöksi! Se hävetti, niin että itkumielin palasi
kadulle...

Jos sitten pääsikin johonkin taloon, niin ei ostettu. Ihmiset olivat
ylpeitä, eivät olleet näkevinäänkään häntä eikä nauhaa.

Kun hän muutaman taloon taas yritti ja nousi kyökin rappusia, niin
puutarhasta talon kartanolla huudettiin:

--Mitä tyttö hakee?

Hän näki puutarhassa paljon rouvia. Tuli oikein hyvä mieli ja hän meni
puutarhaan.

--Minulla olisi nauhaa myydä, sanoi hän ujosti, niiattuaan rouville.

Rouvat katselivat nauhaa ja kiittelivät sitä kauniiksi ja kysyivät
sitten, kenen tyttö hän on, ja tarkkaan kaikki. He tuntuivat niin
ystävällisiltä Elsasta ja hän oli varma, että rouvat ostavat.

--Mitä sillä rahalla sitten teet? kysyi muuan.

Elsa mietti vähän aikaa ja sanoi sitten:

--Ostan riisryynejä, että keitämme riisryynipuuroa.

Jotkut rouvat purskahtivat nauramaan, toiset tulivat hämmästyneen
näköisiksi ja kaikki alkoivat kiivaasti puhella keskenään, jota Elsa ei
ymmärtänyt, kun se oli ruotsia. Elsa luuli jotakin rumaa sanoneensa,
ehkä jotenkin erehtyneensä ja karotti punaisena.

--Onko äitisi terve? kysyi viimein muuan.

--On kiitoksia.

--No, ei hän sitten tarvitse riisryynipuuroa, etkä sinäkään. Kun on vain
tavallista ruokaa, niin se on hyvä. Ja siitä saa kiittää Jumalaa!

Ja sitten puhuttiin hänelle ylellisyydestä, että se on syntiä, yhtä
suuri synti kuin valehteleminen ja varastaminen, joista kaikista Jumala
ankarasti rankaisee! Elsa ei kaikkea oikein ymmärtänyt, mutta tuntui
kauhealle.

Joku selitti sitten että Elsa tekisi kauniisti ja Jumalalle otollisen
työn, jos antaisi ne nauhat heille pakanain hyväksi. Ja selitettiin
hänelle niistä pakanoista, josta Elsa ymmärsi vain, että ne ovat
kauheassa pimeydessä, ja että niillä on kylmä ja paha olla.

Hän ojensi nauhatukkonsa sille rouvalle, joka oli selittänyt.

--Kas niin. Sinä olet ymmärtäväinen tyttö sanoi rouva taputtaen Elsaa
poskelle, ja toinen rouva antoi piparikakun leipäkorista, joka oli
puutarhan pöydällä, missä oli kauniita kahvikuppeja ja kirkkaita
astioita, niin että kimalteli koko pöytä. Elsa niiasi kiitokseksi ja
toisen kerran hyvästiksi.

Siinä uskossa oli Elsa että hän on tehnyt hyvin kauniin ja hyvän työn,
kun rouvat olivat vakuuttaneet, mutta hän oli kuitenkin alakuloinen
kotiin tullessa. Hänellä tuntui olevan niin ikävä isää ja olisi
sittenkin haluttanut riisryynipuuroa! Hän ei sitä voinut synniksi
ymmärtää. Rupesi kaduttamaan, kun antoikin ne nauhat, oli suutuksissaan
rouville. Kun äiti hänen sisään tulleessaan kysyi, saiko hän myydyksi
nauhansa, niin melkein itkien selitti Elsa, että hän antoi nauhat niille
pakanarouville.

--Pakanarouville? kysyi äiti nauraen.

Elsa selitti minkä osasi ja äiti ymmärsikin heti. Äitikin vakuutti, että
olihan se kauniisti tehty. Mutta Elsa oli pahoillaan.

--Elä ole milläsikään, lohdutti äiti, luvaten, että jouluna varmaan
saadaan riisryynipuuroa. Ja äiti pani jo rahoistaan, mitä juuri oli
saanut kudotusta kankaasta palkkaa, puolimarkkasen paperikääryn
piirongin laatikkoon joulupuurorahaksi.

Elsa ei virkkanut mitään siitä, että rouvat olivat sanoneet
riisiryynipuuroa synniksi. Pelotti, että äiti ei laittaisikaan sitten.
Mutta sittemmin päätti hän yhä varmemmin, että se ei olekaan syntiä.
Kyllä kai äiti tietää yhtä hyvin kuin rouvatkin, mikä on syntiä!

Hän kiinnitti tiukasti toivonsa joulun tuloon, jolloin varmasti on
riisryynipuuroa. Ja sitä ajatellessa aina tuntui melkein kuin isäkin
tulisi kotia...

Katselee ensin sieltä taivaasta ja sitten enkeli hänet tuo...

       *       *       *       *       *

Joulu oli tulossa. Siitä oli kaikilla puuhaa ja lapsilla paljon
puhelemista, sitä enemmän kuta lähemmäs tuli ja sitä kiihkeämmin sitä
odotettiin.

Elsan piti jo ennen aattopäivää käydä ostamassa riisryynit, aivan kuin
olisi pelännyt, että joulu muuten ehtii mennä ohi. Sitten olikin
turvallisempi odottaa ja tuntui omituisen hauskalle. Kaikki muutkin
puuhat saivat enemmän pontta ja niihin ryhtyi suuremmalla hartaudella.

Muutaman toverinsa, Marin, kanssa oli heillä ollut jo kauan salainen
tuuma, että lähtevät aattoaamuna kaupungille avuille, joita jaettiin
köyhille rikkaista taloista. He toivoivat saavansa paljon niin että
voivat jakaa kaikille köyhille, niinkuin muuan tyttö, josta Mari oli
Elsalle kertonut.

Se tyttö oli rukoillut aaton-aattoiltana ja aatto-aamuna herätessään
Jumalaa, että saisi paljon jakaakseen kaikille köyhille. Ja kun oli
lähtenyt avuille, niin oli heti ensimmäisestä talosta saanut niin paljon
ettei jaksanut kantaa, vaan oli pitänyt hakea kelkka, jolla veti. Ja
tytöllä sitten siitä kelkasta oli riittänyt antaa kaikille. Ei ollut
loppunut vaikka kuin paljon olisi jakanut leipää, lihaa, herneitä,
kaloja ja kaikkia mitä siinä kelkassa oli, ja siinä oli ollutkin kaikkea
mitä kukin oli halunnut. Lihapalanenkaan ei ollut pienennyt, vaikka
kuin paljon olisi leikannut, ja leipiä kun oli se tyttö antanut, niin
heti oli ilmestynyt sijaan toisia. Herneitä kun oli vasusta kaatanut,
niin heti, kun oli pannut vasun kohdalleen, oli se täynnä. Maitoa kun
kannusta kaatoi, niin sekin oli parrastasana kun pystöön nosti. Tyttö
oli vain aina siunannut, kun oli antanut.

Kun he nyt siitä puhelivat, niin innostui Elsa aina enemmän. Jos vain
saisivat niin kuin se tyttö! Mari vakuutti, että he saavat, kun vain
rukoilevat, ja Elsakin uskoi täydellisesti.

Mistähän saisivat suuren kelkan siksi aikaa lainaan?

Sitä kävivät tiedustelemassa, ja kun saivat, niin olivat iloissaan kuin
olisi se jo ollut täynnä lihaa, leipää, herneitä ja kaikkea muuta hyvää.

Mitähän ihmiset sanovat, kun he tulevat kaupungilta ja vetävät kelkalla
tavaraa ja sitten jakavat eikä lopu? Luulevat heitä enkeleiksi!

Varhain aatonaatto-iltana pani Elsa maata ja rukoili. Hän rukoili niin
hartaasti ja tuntui aivan, että Jumala kuulee. Ja kun aaton aamu vähän
sarasti ikkunan takana, siksi että kuumotti, niin tuntui kuin kaikki
mitä oli odottanut, päivän ihme ja illan hauskuus, jolloin oli
riisryynipuuroa, olisi nyt hyvin lähellä, aivan kuin tulossa tuolla
ulkona, tuolla kadulla, josta kuului kulkusten helinää, jotka helisivät
erilailla kuin ennen. Oli kuin joulu olisi laskeutunut kartanolle
valkenevan päivän kanssa ja pyrkimässä sisään.

Levottomana odotti hän Maria, kun pelotti, että jos ei Mari ole
muistanutkaan rukoilla, josta heti kysyi Marilta.

--Tietysti minä olen rukoillut! vakuutti Mari.

Kiireellä lähtivät he avuille, että ehtivät pian takaisin, niin ettei
tarvitse muitten sitten mennäkään.

Keskikaupungilla oli liikettä niin, että hämmästytti. Hevosilla
ajettiin, yhtenä kulkusten rämäkkänä oli ilma. Ja suurissa laumoissa
kulkivat köyhät apuja hakemassa. Kadulta kadulle vyöryi laumat, talosta
taloon vaelsivat yhtenä röykkiönä ja kuin kilvan.

Tytöt menivät muutaman talon kartanolle joukon jäljessä. Makasiinin
eteen ryntäsivät kaikki. Käsiä oli ojennettuna kymmeniä, ja melu oli
suuri. Tytöt eivät päässeet lähellekään.

Ja niin kävi joka talossa. He menivät vihdoin muutamaan taloon, jonka
Mari tiesi rikkaaksi. Portilla tuli joku vastaan, avuillakävijä akka, ja
sanoi, että sieltä on jo jaettu eikä saa enää mitään. Tytöistä se oli
vain sitä parempi! Kun siellä ei ollut enää ketään, niin pääsevät he
kahden pyytämään. He olivat varmat, että nyt tästä talosta he saavat.

Kun he tulivat kartanolle, karjasi renki ja kirosi heille, tarttui
pitkään korentoon ja näytti lähtevän ajamaan. Tytöt eivät tienneet tälle
maailmalle ennen kuin pitkän matkan juostua pysähtyivät kadulla. Mari
purskahti itkemään, kun häneltä säikähtäessään oli jäänyt kelkkakin
sinne kartanolle. He näkivät sitten kelkan tulevan portista tulista
vauhtia keskikadulle, mistä pelokkaina kävivät sen ottamassa.

Kun he astuivat kotia päin, itkivät he molemmat katkeralla mielellä.

Olivatkohan he jotakin syntiä tehneet? arveli Elsa.

Mari intti, ettei hän ole tehnyt. Hän oli aivan varma siitä. Ja Elsa
luuli, että hän se sitten varmaan on tehnyt ja hänen syynsä siis oli.

Mutta mitähän syntiä hän on tehnyt?

--Et ole varmaan uskonut rukoillessasi?

--Uskon minä.

--Olet ollut tottelematon äidillesi?

--En ole nyt ollut. Joskus ennen olen ollut, mutta olen aina pyytänyt
anteeksi äidiltä ja Jumalalta.

Marikaan ei voinut käsittää, mitä syntiä Elsa oli tehnyt, mutta jotakin
hän oli tehnyt, se oli varma ja sen uskoi Elsakin.

Marista erottua asteli hän hiljalleen kotia päin, mieli maan tasalla ja
pelotti. Kukaties on hän tehnyt hyvin suuren synnin!

Äiti Elsan tullessa keitti jo riisryynipuuroa. Sen haju tuntui
huoneessa, ja padassa puuro, äidin liikutellessa, niin mukavasti
puhahteli.

Mutta? Riisryynipuurohan se onkin syntiä! Ne pakanarouvathan olivat
sanoneet kesällä, juolahti äkkiä Elsan mieleen. Riisryynipuuro on yhtä
suuri synti kuin valehteleminen ja varastaminen!

Hän aivan kuin jähmistyi.

Sen vuoksi eivät he olleetkaan saaneet apuja! Ja sen vuoksi varmaankin,
kun silloin kerran oli ollut riisryynipuuroa jouluksi, isäkin oli sitten
hukkunut? Eikä ehkä ole isä päässyt taivaaseenkaan!...

Voi kauheaa!




IHME JA KUMMA


Kun Vappu pantiin asialle mille hyvänsä, niin unehutti hän sen. Se oli
tietysti sulaa huolimattomuutta. Ja kun ei ankarat nuhteet eikä
tukistelemiset auttaneet, niin sai Vapun äiti neuvoja ja kehotuksia
kurittamaan ankarasti Vappua. Paha istuu toisissa lapsissa syvemmällä ja
sitkeämmässä kuin toisissa, mutta se oli säälimättä kitkettävä pois.
Säälimättä! Sillä joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa.

Vappu kävi asioilla ja sai piiskoja. Sen tiesi äiti ja Vappu etukäteen.
Niin tapaus juoksi kuin vanhaa latuaan.

Vappu pantiin naapurilta, toiselta puolen katua lainaamaan kerinpuita.
Hän lähti, viipyi hetken aikaa, palasi ja jäi seisomaan äidin eteen,
katsoen häneen suurilla sinisillä silmillään.

--Tietysti unehutit! sanoi äiti ja piiskat annettuaan kysyi:--Muistatko
nyt?

--Muistan. Kurolasta kerinlaudat: Äiti lähetti pyytämään, että Kurolan
täti olisi hyvä ja lainaisi kerinpuut äidille.

--Siitäpä näkee, että piiskat selvittävät muistiasi.

Mutta äidin sydäntä särki: Hyvä Jumala, jos lapsi raukka ei olekaan
haluton, vaan on jotenkin puutteellinen? Kuka tietää, kuka ymmärtää,
missä on vika?

Äiti koetti helpotuksekseen itse toimittaa asioita niin paljon kuin
suinkin. Mutta eihän hän kiireiltään aina joutanut. Ja toisekseen olihan
se lapsen opettamista laiskuuteen, huolimattomuuteen.

--Vappu, mene ostamaan kymmenellä pennillä siirappia Työväenkaupasta.

Huone vilisi Vapun silmissä.

Äiti pani rahan Vapun käteen, jonka sitten puristi nyrkiksi, ripusti
mukin kahvasta toisen käden koukkusormeen.

--Elä nyt vain pudota rahaa eläkä säre mukia.

Vappu kouristausi kokoon ja liikutteli jalkojaan kuin olisi lattia
poltellut.

--Ei ole kiirettä! sanoi äiti.--Mutta muista asia. Jollet muista, niin
tuo palatessasi itse vitsat.

Äiti avasi ikkunan ja huusi vielä kadulle:--Kymmenellä pennillä
siirappia!

Vappu äänen kuultuaan pysähtyi kuin köydellä kiskasten. Enempää kun ei
enää kuulunut, lähti hän taas liikkeelle hokien: kymmenellä pennillä
siirappia, kymmenellä pennillä siirappia.

Kädet olivat jäykkinä, kun toisessa puristi rahaa lujasti nyrkissä ja
toista piti koholla varoen mukia. Koko ruumis oli omituisesti väärässä.
Ja tajuttomasti katseli hän jalkoihinsa, joita nosteli kuin peläten
pieneen kivimuruunkin lankeavansa. Varotukset pudottamasta rahaa,
särkemästä mukia, uhka muistamaan asia, ja kaikki kiellot ja käskyt
olivat kuin tunkeutuneet jäntereihin.

Yhtäkkiä pysähtyi hän ja hyvin varoen ja yläti astui kuin olisi ollut
korkeampikin ja vaarallisempi este kuin kaksi pientä jalkaa, yhtä pienet
kuin omansakin. Hän ei niitä jaloiksi tajunnut eikä huomannut miksikään
Nikolan Fannia, joka istui katuvierellä. Vasta kun Fanni äänsi, heräsi
Vappu kuin unesta. Hän pysähtyi.

Fanni istui siinä sylissään nukke, jota rupesi näyttelemään Vapulle. Se
oli nukke semmoinen ettei ennen nähty. Se äänsi ja se painoi silmänsä
umpeen. Se oli ihan kuin oikea, elävä pikku ihminen!

--Saat joskus, kun tulet meille, pitää tätä sylissäsi. Vappu liikutti
jalkojaan ja hoki: kymmenellä pennillä siirappia.

--Saat sinä nyt hetikin, sanoi Fanni. Ja hän tarjosi oikein kiihkeästi
Vapulle nukkea syliin aivan kuin luullen, että Vappu ei muuten oikein
ymmärrä ihailla sitä, jos ei saa sylissään pitää. Ja itseäänkin halutti
nähdä, miltä nukkensa toisen sylissä näyttää.

Hän asetti Vapun kädet niin, että saattoi panna nuken lepäämään
käsivarsille, ja sitten syrjästä katseli iloisena ja onnellisena siitä,
että tuo nukke, jota Vappu piti sylissään, oli hänen omansa.

Vapusta oli melkein kuin unta. Siinä käsivarsillaan nukkuvaa nukkea
katseli hän suu leveässä hymyssä, silmät kirkkaina, liikutteli jalkojaan
kuin olisi seisonut tulisilla hiilillä. Pää kallellaan hän hellällä
tuudittavaalla äänellä, vähän kuin laulun tapaan hoki:

--Kymmenellä pennillä siirappia, kymmenellä pennillä siirappia,
kymmenellä pennillä...

Kun Fanni otti nukkensa ja kutsui häntä tulemaan asialla käytyä heille
leikkimään nukeilla, lähti Vappu juoksemaan hiljalleeen. Kädet ja ruumis
olivat yhä enemmän jännitettyinä ja äänekkäämmin hän hoki asiaansa.

Muutamasta portista syöksyi hänen jälkeensä tyttöjä, jotka takerruttivat
hänet keskelleen ja kaikki yhtä aikaa kertoivat hänelle, että he olivat
lähdössä Isolan niitylle, jonne oli kolme kilometriä kaupungista. He
pääsivät sinne hevosella ja ovat iltaan asti, jolloin taas pääsevät
hevosella takaisin. Heillä on eväätkin. Ja siellä on hyvin hauska!

--Tule sinäkin Vappu!

Vappu pudisti päätään:

--Kymmenellä pennillä siirappi...

--Ole tuossa hiljaa siirapistasi, kyllähän me sinulle sitten
muistutamme!

Ja tytöt alkoivat houkutella Vappua sinne, selittäen, että hän ehtii
mukaan, kun käy hyvin joutuin ja muistaa asiansa kerralla.

--Kymmenestä pennistä, joka sinulla on kourassa, muistat että sen
edestä, neuvoi muuan.--Ja siirapin muistat--

--Siirapin muistat, jatkoi toinen, kun ajattelet mikä on kaikkein
makeinta. Tahi muista siirappikaramelliä!

Vappu kun oli jo kaukana menossa, huudettiin hänelle vielä:

--Kymmenellä pennillä siirappia! Juokse kiireesti!

Vappu juoksi, että paljaat pohkionsa vilisivät vain. Mutta yht'äkkiä
hiljensi hän kulkunsa. Hän säikähti muistaessaan äidin sanoneen, että ei
ole kiirettä! Pelotti oikein, että jos kiireesti juostessa olisi
langennut, särkenyt mukin, pudottanut rahan ja unohuttanut asian.
Kauheaa!

Hänestä tuntui kuin kaikki äidin varoitukset olisivat olleet vähän aikaa
uneuksissa. Kädet ja ruumis vetäytyivät taas täyteen jännitykseen.
Henkeä vetäessäkin hän hoki: Kymmenellä pennillä siirappia...

Ja yhä kiihkoisemmin hoki hän sitä tullessaan puistoon, jonka läpi oli
mentävä. Hän oli aikonut mennä toista tietä, mutta tämä aikomus oli
juuri tuossa uudestaan jännittyessä unehtunut. Huomasi vasta puistoon
tullessaan. Hän painoi alas päänsä mennessään muutaman tuuhean koivun
sivu, jossa oli suuri tuulenpesä. Siihen oli joskus asiansa unehtunut
katsellessaan sitä. Hän vain kerran vilkasi sinne, että onko se vielä
siellä, jossa hänestä olisi niin mukava asua... Puiston läpi juoksevan
puron siltaa meni hän ummessa silmin. Sillalta oli hänen usein pitänyt
kääntyä takaisin pysähtyessään siihen vain hetkeksi aikaa katsomaan
pientä kuohuvaa putousta, jossa oli niin kauniita paikkoja, ja jossa
aivan kuin olisi eletty ja leikitty... Hän kuunteli vain, kuuluiko
kohinaa. Ja kiireesti juoksi loppumatkan puistoa, missä sileä nurmikko,
joka oli kuin viheriää samettia puiden välissä, oli niin houkuttelevan
näköinen kuvailemaan mielessä kaunista metsää, jossa Peukalo-Liisa asui
kukissa ja perhosten selässä matkusti kukasta kukkaan. Hän vilkasi vain
vähän syrjäsilmällä sivuilleen.

Kadulle tultua näkyi jo Työväenkaupan kyltti, joka kimalteli auringon
paisteessa.

--Kymmenellä pennillä siirappia...

Hän hoki matalammalla äänellä, ja vaikka ruumis oli entisessä
jännityksessä vielä, niin oli hänellä kuitenkin kuin helpompi ja
turvallisempi olla. Ja hän uskalsi vähän katsella sivuilleenkin ja
ulommaksi eteensä, mutta teki sitä kuin varkain.

Hän huomasi yhtäkkiä edessään korean höyhenen, joka liipotteli ilmassa,
juuri hänen silmäinsä tasalla. Se väikkyi siinä yhdessä kohden ja
väreili niin kauniisti. Kun se sitten kulkeutui lähemmäksi seinää, niin
nousi se samassa hiljalleen seinäviertä räystään tasalle, siitä syöstyi
keskemmäksi katua ja laskeutui, vaan alkoi sitten taas kohota.

Hän seisoi ja kiintyi katsomaan, ruumis jännityksissä ja hokien
siirappiansa, mutta ajatukset jo karkutiellä, omissa valloissaan.

Höyhen kohosi, se nousi yhä ylemmäksi kulkeutuen samalla poispäin yli
kaupungin. Korkealla ja kaukana siellä pilkotti sitä pikkuisen, niin
niin vähän, ja sitten katosi viimein.

Minnekähän se menee?

Vappu lähti kävelemään kädet lauenneina jännityksestään, ruumis suorana
ja katse taivaalla siellä, minne höyhen oli lentänyt.

Kuinkahan kauas se lentää?

Lentää varmaan ulkomaille asti...

Jos hän olisi hyvin pieni, vielä pienempi kuin Fannin nukke, ja istuisi
suurelle höyhenelle...! Se lentäisi johonkin hyvin kauas... Valtamerelle
johonkin saareen, jossa olisi pieniä ihmisiä. Ja siellä olisi
kristallilinna, joka paistaisi monivärisenä... Ja kaunis puutarha...
Kaikki eläimet olisivat kesyjä... Sieltä tulisi hän sitten aina käymään
täällä, höyhenellä lentäisi... Höyhen laskeutuisi kotikartanolle...

Hän säpsähti aivan kuin muistaen äkkiä jotakin, katsahti kuin jotakin
etsien. Ja säikähti uudelleen niin, että vavahti.

Hänestä tuntui kuin olisi hän joutunut johonkin kuin eksyksiin ja
niinkuin ei tietäisi mihin siitä mennä. Hän kuunteli, sanoiko hänen
suunsa mitään. Ei sanonut. Kaikki ajatukset olivat ihan pysähdyksissä ja
päätä huimasi.

Kuin henkimeneissä juoksi hän tietämättä mitään, ennen kuin oli
kotipihalla. Hän meni liiteriin, kiskoi varsiluudasta kourallisen
vitsoja, riensi sisälle, ja suuret siniset silmät luotuina avonaisesti
äitiin hän ojensi vitsakimpun äidille ja lausui:

--Kymmenellä pennillä siirappia.

Äiti katsoi pitkistään Vappua. Sitten hänen silmänsä vettyivät.

Hänen entinen ankaruutensa tuntui julmuudelta.

Olihan Vappu nöyrä. Valmis lähtemään aina, ilman vähintäkään
haluttomuuden merkkiäkään. Kesken leikkiensäkin... Ei, mitta oli täysi.
Hän ei vitsaan tartu enää ei kuuna päivänä!

Äiti samassa otti vitsakimpun.

Vapun ruumista kylmä karsi ja kaikki jäsenet pinnistyivät jännityksiin.
Hän valmiina odotti äidin viimeistä käskyä. Poskia poltteli ja korvat
humisivat. Tuntui niin ahdistavalle, että ei saattanut ajatella mitään.

Äiti taittoi vitsat ja viskasi uuniin.

Vappu oli ihmeissään. Hän ei ehtinyt selvään ajatella, eikä tehdä mitään
päättelyitä, mutta hän tunsi ja uskoi, että äiti ei enää koskaan
piiskaa! Samalla kertaa pyrki esiin itku ja nauru, hän syöksyi äidin
kaulaan.

--Kyllä minä äiti muistan nyt aina!

--Yhdentekevä, lapsi rakas, muistatko vai et.

Ihme ja kumma! Vappu muisti aina.




POIKATYTTÖ


Eilinen päivä ei ollut mikään siunattu päivä Liisalle. Kaikki hänen
ilkeytensä, olemattomatkin, kantautuivat äidin korville.

Niistä oli käynyt valittamassa taas Korkalan emäntä, joka oli saanut
aihetta siitä, että pojat roirosilla juostessaan olivat kilmuilleet
heidänkin katoilla ja villipeurat särkeneet tikapuut! Ja kaikki se oli
Liisan syy, sillä hän se oli aina etunenässä kaikessa ilkeydessä ja
villitsemässä poikia. Liisa oli hurjempi ja ilkeämpi kuin hurjin ja
ilkein poika! Siihen todistukseksi oli Korkalan emäntä kertonut, että
Liisa oli tuota silmäpuoli suutariraukkaakin, Plataania, joka oli
Kallisella suutaroimassa, pistänyt naskalilla silmään!

--Se on teidän omia valheita! oli Liisa sanonut ja saanut siitäkin
piiskoja, kun vanhalle ihmiselle sillä tavoin sanoi.

Hän ei ollut koskaan Plataania kiusannut, vaikka pojat kiusasivat.
Eivätkä pojatkaan olleet silmään pistäneet, vaan käteen. Muuan poika oli
pitänyt naskalia ulohtaalla, niin että Plataani ommelta vetäessä oli
iskenyt kätensä naskaliin. Ja kun poika oli pyörähtänyt Plataanin selän
taa, johon ei nähnyt häntä sokealla silmällään, niin luuli Plataani
ensin, että hän se oli joka pisti, kun istui siinä penkillä.

Vaikka vain, vaan Liisa sittenkin oli ilkein kaikista! Palon Kalleakin
oli pallikepillä lyönyt otsaan niin, että suurella mustalla kuhlolla on.
Hyvä, ettei pyörtynyt tai kerrassaan kuollut koko poika!

Ja niin oli Korkalan emännällä ollut toista toisen jälkeen, jota äiti
kauhistuksissaan oli saanut kuunnella ja itkeä Liisan ilkeyttä.

--Mikä siinä onkin, että sinä et tyttöin kanssa ole, vaan reuhastat
poikain parissa? Tyttöhän sinä olet etkä poika! sanoi äiti.

Liisa päättikin, että nyt hän ei mene enää koskaan poikien pariin, vaan
on aina ja ikänsä tyttöjen kanssa! Huomenna jo lähtevät leikkimään
metsässä ulkona kaupungista! Ei voi sitten kukaan haukkua eikä mistään
tulla kantelemaan ja pauhaamaan äidille! Ja hänestä tuntui niin
äärettömän hauskalle olla siellä rauhassa tyttöjen kanssa.

Hän lähti jo illalla valmiiksi puhumaan tytöille, että lähdettäisiin
leikkimään hautajaisia.

Niitä hän aina leikki tyttöjen kanssa, kun niissä sai hommata. Ja tytöt
eivät juuri muulloin leikkineetkään hautajaisia, sillä kukaan muu ei
osannut niin lystiä hautajaisia hommata kuin Liisa. Ja aina kun Liisa
oli tyttöjen kanssa, niin leikittiin niitä monta päivää perätysten.

Suuret hautajaiset, suuremmat kuin koskaan ennen, hommasi nyt Liisa.
Jokainen tyttö pyytää kotoaan sokuripalan tai kaksi. Hän käy vielä tänä
iltana hakemassa variksenmarjoja, joista puserretaan mehua viiniksi. Ja
hän kävi tilaamassa jo pastorinkin, jona heillä aina oli muuan
kerjäläispoika Aappo, leipäpalkalla ja väliin paljaasta
asianharrastuksesta.

Jo aamulla varhain oli Liisa sitten puuhassa ja touhussa. Äitinsä oli
hänelle antanut runsaalla kädellä kaikkea hyvyyttä iloissaan, että Liisa
tyttöjen kanssa meni leikkimään.

Metsän laidassa katajapensaikkoisella tasangolla oli heidän
leikkipaikkansa. Sinne järjestettiin kaikki niinkuin olla piti.

Lampan Eedla, jolla oli nukke, oli muka lanssihteerska. Häneltä oli muka
kuollut tytär Amanda, ja oli haudattava. Se lepäsi arkussaan havumajassa
suruhuoneen vieressä. Kaikki vieraat olivat jo pukunsa järjestäneet,
hameet oli kurtattu niinkuin herrasväellä ja huivit kääritty hatuiksi.
Aapon puki sitten Liisa papiksi: kaksi paperipalasta, jotka hän aina
varusti mukaansa asiaa varten, hän kiinnitti neuloilla Aapon
paidankaulukseen ja vyöliinansa sitoi riippumaan hänen selkäänsä, ja
niin oli pappi valmis, avojalkainen pappi ja karvalakissa.

Hautajaiset olivat hauskimmillaan, kun äkkiä syöksyi poikalauma metsän
peitosta häiritsemään kaikki puuhat huutaen ja kirkuen. Muuan heistä
hyppäsi suoraa päätä suruhuoneeseen, tyhjensi poskeensa muutaman
viiniastian ja pisteli makeaan suuhunsa sokuri- ja nisupaloja, joille
herkuille heti toisiakin tuli. Panivat kaikki puhtaaksi! Ja aivan kuin
viini olisi päähän mennyt riehuivat he. Muuan keksi Amanda-vainajan ja
viiletti sen ilmaan lentämään. Se sekaantui läheisen petäjän oksiin ja
jäi sinne.

Tytöt olivat huutaen lähteneet hyppyyn. Vaan Liisa, joka poikien
tullessa oli sattunut olemaan ulompana, lähestyi paikalle ja pojat
jouduttautuivat pakoon. Pari heistä, Terilän Heikki ja Lapin Mikko, jäi
seisomaan nyrkit puristuksissa uhaten:

--Tulehan, litulatu!

Mutta hekin lähtivät hiljalleen menemään, kun Liisa meni heitä kohti.

Hän katseli hävityksen jälkeä ja kuin raivostunut syöksyi sitten Heikin
ja Mikon jälkeen.

Hän tapasi Mikon, tuuppasi hänet siimalleen hietikkoon ja leipoi siihen
miestä, joka rääkyi pahasti.

--Teetkö vasta ilkeyttä? uteli Liisa ja vannotti moneen kertaan poikaa,
joka vannoi, mitä vain Liisa vannotti.--No sillä puhein pääset, vaan
varo vasta tekemästä!

Itkeä nyhertäen lähti Mikko kävelemään. Mutta Heikin luo ja mielestään
tarpeeksi etäälle päästyään hän kääntyi ja huusi:

--Karhumaija! Poikatyttö! Litulatu!... Ja molemmat alkoivat viskellä
kivillä.

Liisa sydäntyi ja kuin vihuri hän kiiti poikien jälkeen kadoten heidän
mukanaan metsään.

Muut tytöt olivat jo kerääntyneet hävityspaikalle, kun Liisa palaili.
Silloin uskalsi tulla siihen Aappokin, joka poikien tullessa oli
piiloutunut pensaikkoon ja siellä raastanut itseltään papilliset
merkkinsä. Itkua ja valitusta kuului tyttöjoukossa.

Lampan Eedla varsinkin itki, kun hänen nukkensa oli puussa. Se lepäsi
siellä vatsallaan puun lehvällä, tirkistellen puun juurella surevaa
joukkoa, ja oli yhtä punaposkinen, silmät suurena ja suu hymyssä kuin
aina viimeiseen lepokammioonkin saatettaissa. Mutta tyttöjen oli sääli
raukkaa, että havut siihen pistävät.

Liisa, jonka nenä juoksi verta, kun pojat metsässä olivat lyöneet siihen
jollakin, seisoi vähän aikaa nenä kourassa katsellen puuhun ja kapusi
sitten sieltä nukkea hakemaan.

Hänen mielikseen esitti Lampan Eedla, että pidettäisiin vielä
hautajaiset, talonpoikaishautajaiset, kun ei ollut enää viiniä eikä
muitakaan tarpeita herrashautajaisiksi.

Mutta Aappo ei välittänyt enää. Ja kun Lampan Eedla tahtoi velvottaa
Aappoa, muistuttamalla, että Aappo ei ollut kertaakaan ollut pappina sen
jälkeen, kun he antoivat hänelle hyvin paljon leipää, niin riitaantui
Aappo lopuksi tyttöjen kanssa,--mikä oli aina tavallista. Hän sätti
tyttöjä, ja nuken, jonka viimeisen lepokammion oli monasti juhlallisesti
siunannut, viskasi hän lähellä olevaan vesikuoppaan ja lähti juoksemaan.

Liisa oli heti jäljessä. Ja Aappo tiesi olevansa helisemässä. Hän päästi
rämäkän huudon jo ajoissa. Sen verran siitä oli hyötyä, että Liisa ei
muuta kuin tukkapäästä vähän pöyryytti ja sanoi:

--Vai tämä pastori!

Hautajaishommat olivat menneet ihan myttyyn. Ei ollut mitään tarpeita,
ei pappia eikä enää haluakaan, kun suurten hommain oli niin käynyt
huonosti. Oltiin kuin käsille lyötyjä. Ja Liisa oli kaikista
alakuloisin.

--Saatko sinä taas piiskoja? kysyivät tytöt.

--Jos käyvät kantelemassa äidille, niin saan. Mutta eivätkö olleetkin
pojat ilkeitä?

Toiset myönsivät, sillä äänellä, että Liisan syytä ei ollut ollenkaan.
Vakuuttivat vielä, että Liisa olisi saanut antaa oikein selkään Mikolle,
joka oli aina pahin tyttöjen kiusaaja!

Liisa oli hyvillään. Tuntui että kun hän selittää, mitä toiset tytötkin
ovat sanoneet, niin äiti ei itke eikä välitä, jos tulevatkin kantelemaan...

Viitattuaan tytöille korkeata hiekkatöyrästä, joka oli lähellä, hän
lähti sinne juoksemaan kuin tuuliaispää olisi kiskaissut. Hän kiipesi
rintuukselle ja sitten puulausi alas pää edellä, niin että kuperkeikkaa
vyöryi kuin kerä alas.

Toisetkin innostuivat heti siihen. Ja se oli oikein, oikein hauskaa!
Hekin saivat hurjastella kerran. Ja aivan kuin ummessa silmin he
antautuivat siihen. Jokainen puulausi pää edellä alas huimaavaa
kuperkeikkaa tulemaan, jossa tuntui että jalat, kädet ja kaikki jäsenet
aivan kuin pyrkivät lentämään erilleen toisistaan. Suu ja sieraimet
olivat täynnä hiekkaa aina alas tultua.

He järjestyivät rinnakkain lähtemään töyräältä, yhtä aikaa puulausivat
alas, huiskahtelivat sikin sokin, vyöryivät päälletysten ja kasaantuivat
yhteen kokoon rintuuksen alle, jossa melulla ja naurulla selvittelivät
itsensä irralleen toisistaan.

Tämä oli melkein hauskempaa kuin hautajaiset!

       *       *       *       *       *

--Jopa sinä tulet sieltä! sanoi äiti ankarasti heti kun Liisa astui
sisään.--Joudu nyt kiireellä pyytämään anteeksi Lapin emännältä ja
Mikolta.

--Sietää se saada piiskojakin! pauhasi Lapin emäntä.--Mokoma villimys,
joka pian silmät puhkoo kaikilta!

--Piiskoja tietysti, mutta ensin anteeksi pyytää, selitti Liisan äiti.

Liisa seisoi pystyssä ja uhkaavana, katsoen silmää räpäyttämättä Mikkoa.

Äiti yhä komensi anteeksi pyytämään ja työnsi Liisa lähemmäksi Mikkoa,
jolloin Lapin emäntäkin toimitti Mikon lähemmäksi, niin että seisoivat
vastatusten.

--Sinä olet lyönyt Mikkoa, sanoi äiti, ja Lapin emäntä lisäsi:

--Syyttömästi lyönyt! Eihän Mikko tehnyt mitään sinulle.--Ethän Mikko
tehnyt?

--En.

Liisa tyrkkäsi Mikkoa niin, että tämä hoipertui äitinsä syliin, ja
uhkasi siihenkin häntä, kädet nyrkissä.

Lapin emäntä siunaili päätään heiluttaen. Liisan äiti etsi piiskat. Ja
Liisa näki jo äidin muodosta sekä muutenkin tiesi, että piiskasauna nyt
oli varma.

Hän oli aivan masentunut, hävetti niin, että kuumiksi posket karahtivat.
Hän pyörähti ja tarttui äidin kaulaan ja kuiskaten pyysi, että äiti
piiskaisi porstuassa. Mutta äiti ei siihen suostunut. Niiden edessä oli
rangaistava, joille oli pahaakin tehnyt!

--Äiti, rakas äiti ... porstuassa!...

Äiti irrotti Liisan kädet kaulastaan ja taivutti hänet alas. Mutta kun
äiti rupesi paljastamaan, pyörähti Liisa käsistä ja kiljaisi:

--Ei saa!

--Mutta kun saa!

--No, ei saa! karjui Liisa kahta lujemmin ja poikasi jalkaa.

Äiti tarttui häneen lujalla kädellä ja piiskasi. Mutta heti kun Liisa
pääsi irti, hän pyörähti Lapin emäntään päin ja poikasi hänelle jalkaa
ja kirosi!

--Voi kauhistusta! päivitteli Lapin emäntä ja Liisa sai heti uudet
piiskat.

Sittenkin seisoi hän uhkaavana ja jäykkänä. Oli sama kuin olisi seinälle
puhuttu!

Äiti itki. Liisan ilkeyksistä hän sai kuulla joka päivä! Hän on
koettanut kurittaa, mutta ei apua.

Lapin emäntä puhui jotakin, että Liisassa on paha henki saanut niin
suuren vallan, ja että ei hyvä seuraa Liisaa.

Liisa seisoi allapäin ja katseli syrjäsilmällä heitä. Mutta kun sitten
rupesivat puhelemaan, miten onnellinen on se, jolla on siivoja lapsia,
mainitsivat jonkun tytön, joka oli niin siivo, että ankaraa sanaa ei
tarvinnut, niin Liisakin alkoi kehua muuatta toista tyttöä.

--Niin, ota sinäkin siitä esimerkkiä. Koettaisit olla yhtä kiltti!
sanottiin hänelle.

Liisa häpesi, painoi päänsä alas. Ja häntä halutti pyytää anteeksi, vaan
ei viitsinyt. Kun käskettiin siihen, niin painoi päänsä ihan rintaan ja
suu oli omituisessa virnussa, kun halutti ja ujostutti.

Kehotettiin ja kehotettiin. Mutta Liisa ei päässyt liikkeelle.

--Ei ole saanut vielä kuritusta tarpeeksi! sanoi Lapin emäntä, ja
äitikin alkoi heti uhkailla.

Liisa kohotti päänsä ja oli uhkaavan näköinen.

Hän sai piiskat.

Turhaan kehotettiin senkin jäljestä anteeksi pyytämään. Äiti vei hänet
Mikon eteen ja pani Liisan kädet Mikon kaulalle, mutta Liisa riuhtaisi
irti ja sanoi halveksivasti:

--Nenän alustakin märkänä turjakkeella!

Äiti oli purskahtaa nauruun, mutta sai pidätetyksi, kun Lapin emäntä
suuttuneen äänellä rupesi Liisalle pauhaamaan, pyyhkiessään Mikon nenää
vyöliinaansa.

--En minä saa häntä taipumaan, sanoi äiti.--Olkoon iltaan asti, kun isä
tulee kotia. Ja rangaistukseksi siihen asti hän pani Liisan vintin
porstuaan.

--Saat siellä miettiä, miten pahanilkinen olet ollut.

Liisan oli paha olla, mielensä kuohui. Mutta sitten hän tyyntyi vähän,
istahti vintin rappusille ja alkoi itkeä.

Lapin emäntä oli sanonut, että hänessä on pahahenki ja Häntä ei hyvä
seuraa. Ei ole pahahenki! Hän rukoilee Jumalalta anteeksi, vaan ei
Mikolta eikä Lapin emännältä.

Hän tunsi kuin vihaa äitiäkin kohtaan. Ja kuin kostoksi hän ajatteli,
että hän menee metsään ja eksyy sinne ja kuolee, niin saa äiti itkeä...

Itkiessä siinä mieli sulautui. Hän nousi vintille, kulki perimmäiseen
sopukkaan ja pani maata seinävierelle. Siinä hän nukkuu vaikka kuin
kauan, niin kauan että nälkään kuolee... Ja ajatellessa, että isä ja
äiti tulevat hakemaan ja näkevät hänet kuolleena, purkautui hän itkemään
sitä surua. Hän itse suri itseään!

Hän tunsi olevansa niin yksin koko maailmassa, kaikki olivat häntä
vastaan. Kaikki muut paitsi Tepon Iikka. Mutta hänkään ei huoli
kenestäkään muista! Jos tulisi sairaaksi, niin hän rukoilisi Jumalaa,
että kuolisi ja pääsisi taivaaseen. Siellä olisi hänen hauska olla.

Hän katseli sinistä taivasta, mikä näkyi vintin ikkunasta hänen siinä
maatessaan. Tuolla sinisessä taivaassa olisi yksinään ja hyppisi noille
pilville...

Hän siihen nukahti ja herättyä tuntui pahalle ja ikävälle. Ulkoa kuului
iloista melua ja hän siirtyi ikkunasta katselemaan.

Muutamalla kartanolla näki pieniä tyttöjä leikkimässä, toisaalla poikia
pallolla. Näytti niin hauskalle ja kirkkaalle ulkona, täällä vintissä
oli niin ikävä ja paha.

Hän seurasi poikien pallonlyöntiä. Sepä näyttikin somalle täältä
ylhäältä ja etäältä. Kuuli selvään mitä jokainen sanoi ja saattoi
seurata jokaisen liikkeitä.

Muuan teki vääryyttä, löi väärällä vuorolla.

Liisa huusi, vaan eivät kuulleet! Seekatti kun olisin siellä!

Sinne tuli nyt Tepon Iikkakin. Ja Liisan piti nyt päästä, vaikka mikä
olisi ollut. Helpostihan hän pääsikin. Oli ennenkin mennyt vintistä
ikkunan kautta.

Hän työntyi takaperin ulos ikkunasta, varpain seinänvarauksiin nojasi ja
kun oli niin kokonaan ulos päässyt, nousi ikkunan pielestä pidellen,
kurkotti ja sai päätylaudasta kiinni käsin. Ikkunan lautahirrelle nosti
jalkansa ja pinnisti niin, että pääsi katolle. Hyppäsi solan yli
naapurin puuliiterinkatolle ja sieltä naapurin kartanolle ja lähti
juoksemaan pallonlyöntipaikalle hyräillen:

    Rimmin nalla reen
    evers perran pee,
    litvik likka vee,
    vuotok rassa see
    unter riivantee.

Oli jo ilta tulossa, kun lopettivat pallonlyönnin ja rupesivat
roirosille. Liisa ei ruvennut sille, vaikka pojat kärttivät. Iikkakin
tahtoi, vaan ei hän ruvennut sittenkään. Iikka ei tiennyt, mitä oli tänä
päivänä tapahtunut!

Tuntui niin syntiselle koko päivä. Mitähän äiti sanoo, kun ei löydäkään
häntä vintistä? Sitä ei ollut pallolla ollessa tullut ajatelleeksi.

Ja vaikka hän ei mitään syytä tiennyt, mistä olisivat nyt voineet käydä
kantelemassa, tuntui kuitenkin kuin olisi käynyt paljon akkoja äidille
pauhaamassa ja lapsineen valittamassa. Oli ihan kuin olisi tapahtunut
tällä aikaa, kun hän oli pallolla, jotakin hyvin paljon ja hyvin
pelottavaa.

Hän mietti, miten pääsisi vinttiin sitä tietä, jota oli tullutkin. Mutta
se oli mahdotonta. Miksikä tulikin sieltä? Tuntui nyt, että ei ollut
pallolla ollut hauska ollenkaan, vaikka Iikkakin oli. Häneltä oli ihan
itku tulossa.

Ei ollut kerrassaan mitään neuvoa. Kun ajatteli huomiseksi hautajaisia
tyttöjen kanssa, aivan kuin sillä äitiä lohduttaakseen, niin tuntui
sekin mahdottomalta, kun Aappo oli vihassa eikä ollut miten sovittaa
Aappo.

Hän riemastui, kun Viitasen isäntä pyysi viemään hevosta laitumelle.
Sillä emäntä oli siitä hyvästä antanut hänelle aina nisuleipää, jonka
Liisa sitten vuorostaan antoi Aapolle papin palkkaa. Ja kun hän oli
hevosen vienyt ja suitset paluuttaessaan Viitaselle sai kaksi suurta
nisuleivän kämpälettä, niin hänen suunsa meni leveään nauruun. Mieli oli
keveä aivan kuin olisi ollut maailmasta kaikki paha poissa, jota hänen
syykseen sanottiin.

Riemastuneena meni hän jo muutamien tyttöjen luona käymään ja
ilmoittamaan, että huomenna pidetään hautajaiset. Mutta se oli paha,
että hän ei tavannut Aappoa eikä saanut hänelle leipiään. Kotona
arvaavat, että hän on taas ollut hevosta viemässä, josta äiti ei
pitänyt.

Hänestä tuntui lohduttavalle, kun arveli, että isä on jo työstä tullut
kotia. Ja isä istuikin jo syömässä.

Näyttivät molemmat olevan hyvällä tuulella, äitikin, josta Liisa heti
päätti, että ei ole käyty kantelemassa. Jos nyt tulisivatkin, niin isä
sanoisi, että antaa lasten sopia keskenään. Niin hän aina sanoi.

Mutta äitiä häveten, kun oli ollut hevosta viemässä, Liisa jäi seisomaan
ovensuuhun nisuleipäkämpäleet kainalossa ja ujosti katsellen heitä.

--Jopa olet taas ollut hevosiakin ajamassa!

Äiti ei sanonut ankarasti, mutta juuri sen vuoksi Liisaa hävetti oikein!
Hän olisi paiskannut leipäpalat johonkin, mutta kun olivat
jumalanviljaa. Hänestä oli ennen ollut hauska ratsastaa, mutta nyt hän
ei halua milloinkaan! Eikä hän ollut oikeastaan välittänyt leivistä eikä
Aaposta, vaan säälinyt muka Viitasen isäntää.

--Viitasen isäntä pyysi hartaasti ja emäntäkin kiitteli sitten, kun
vein, ettei isännän itsensä tarvinnut lähteä. Semmoinen vanha miehen
kanttura kulkemaan semmoista matkaa... Häneltä olisi mennyt puoliyöhön!

--Mihin asti sinä veit? kysyi isä.

--Orihakaan, vastasi Liisa häpeillen sitäkin, että sinne asti.

--Tohditko sinä ajaa juosten? kysyi isä.

--Voi veikkonen! vastasi Liisa aivan kuin samalla kertaa muistaen kaikki
retket, joilla oli ollut hevosta viemässä ja laskettanut mitä kavioista
oli lähtenyt.--En minä nyt tällä kertaa enää olisi ajanut kovasti, vaan
Kuivalan Janne tapasi minut matkalla. Hän vei Heikkilän tammaa ja rupesi
sitä kehumaan.

--Hyvä se onkin Heikkilän tamma! sanoi isä.

--Ei, veikkonen, se kestä Viitasen mustalle! Ei siitä ollut yrittääkään.
Kun me lähdimme koettamaan ja minä räpsäytin suitsiperillä muutamia
kertoja kahta puolta, niin seekatti kun se meni vihaisesti! Vedet
silmiin tulivat minulla. Sitten ei tarvinnut kuin aina vähän kiljasi,
niin musta painoi korvansa luimuun ja paransi menoaan!

Liisa oli ihan innostunut ja alkoi kertoa muitakin tapauksia, jolloin
Viitasen musta oli kunnostanut itseään, mutta isä ehti kysyä, että
palkakseenko Liisa leivät sai.

--Niin.

--Noin paljon?

--Niin.

--Äiti, sanoi isä.--Käy sinä puhumassa Viitaselle, eikö hän ottaisi
Liisaa rengiksi.

Liisa katsoi pitkistään isää ja syöksyi sitten äkkiä ulos. Hän juoksi
vinttiin, missä heittäytyi maata ja rupesi itkemään.

Hän ei rupea rengiksi!

Mutta kun ajatteli, että oli niin monasti ajanut hevosella, ja että
kaikki sanoivat häntä poikatytöksi niin tuntui kuin pitäisi hänen ruveta
rengiksi. Sitä se merkitsi Lapin emännän puhe, että pahahenki on hänet
valtoihinsa saanut, ja että hyvä ei seuraa! Ja hän näki itsensä lakki
päässä, housut jalassa ja piippu hampaissa! Tuntui melkein siltä, että
joku tulee hänet täältä vintistä ottamaan ja viemään rengiksi heti.

Kun kuului askeleita portailla, niin hän ajatteli mennä ikkunan kautta
ulos, juosta Tepolle ja sanoa Iikalle, että hänet pannaan rengiksi.
Mutta hän ei olisi ehtinyt päästä pakoon, ja hän sieppasi käteensä
korennon, jota vaatteita kuivatessa käytettiin nuoran kannattimena.
Sillä hän uhkasi lyödä tulijaa. Hän lyö pään halki! Sieltä tulikin vain
isä. Mutta hän oli vihassa isällekin. Ja kun ei viitsinyt uhata isää,
niin hän ajatteli, että hyppää ikkunasta alas vaikka pää murskaksi
menisi!

Isä vakuutti, että hän sanoi leikillään sitä, että Liisa rengiksi, ja
houkutteli hänet sisälle.

Liisa vielä epäili, että isä tarkoitti sittenkin, että hänet pannaan
rengiksi. Ja hän sanoi päättävästi, aivan kuin koko maailmaa vastaan,
ettei hän tässä maailmassa rengiksi rupea eikä tahdo, vaan muuksi.

--No miksi muuksi?

--Merimiehen akaksi. Tepon Iikka rupeaa merimieheksi ja on aikonut
sitten minut naida!

Isä ja äiti nauroivat.

--Ja likankin kanssa toissa päivänä tappelit! sanoi äiti.

--Kuka sitä on sanonut!

--Itse kerroit.

--Niin, no sen verran, se ei haittaa! Iikka on se poika, joka ei välitä
pikku asioista.

--Liisa raukka! sanoi äiti.

--Mikä raukka Liisa on? sanoi isä muka hyvin totisen näköisenä, ja Liisa
sanoi kuin jatkoksi siihen:

--On niitä raukempiakin!

Liisa oli mielestään kuin turvan takana. Mutta illalla, maata pannessa
vielä pelotti, että jos panevat sittenkin rengiksi ennen kuin Iikka
ehtii merimieheksi. Ja sen vuoksi hän päätti, että vasta hän ei ratsasta
hevosella, ei tappele eikä ole poikien kanssa. Eikä sitä tapahtunutkaan
huomenna, mutta jo ylihuomenna hän vähän tapella jutisti.




JUMALAN MARJAT


Ulla oli hyvin mahtava. Miksi ei olisi ollut, kun kaikki aina kilvan
pyrkivät hänen mukaansa marjaan!

Se oli yleinen, juurtunut ja vahva usko, että Ulla tietää ja löytää aina
parhaat marikot. Siinä oli aivan kuin jotakin salaperäistä, jonka vuoksi
tytöt ihan palvelivat Ullaa marjaretkillä. Ja pojatkin varoivat, että
eivät suututtaisi häntä.

Mutta Raution Kalle hänet suututti!

Kerran kun tulivat marjasta, niin Kalle ei uhrannutkaan jumalanmarjoja.

Niitä näet, pirautettiin johonkin määrättyyn paikkaan, ja tavallisin
paikka oli muuan korkea kivi heti kaupungin tullin takana maantieltä
poikeavan metsätien varressa. Sanoivatkin sitä Jumalankiveksi. Sen
laella oli suurehko kuoppa, johon marjat pantiin.

Kalle oli saanut päähänsä, että Jumalalle ei tarvitse marjoja antaa.
Mitä Jumala niillä tekee? Parempiahan ovat omenat, joita ulkomailla
kasvaa puut täynnä!

--Ja viikunat ja rusinat! arveli joku poika, joka oli Kallen uskoon
taipuva.

Tytöt katselivat Ullaa kysyvästi. He olivat vahvasti uskoneet tähän
asti, että Jumala syö marjoja. Mutta onhan ulkomailla omenia niin paljon
kuin haluttaa, ja Jumalahan saa ottaa mitä tahtoo! Mutta heissä herännyt
epäilys poistui heti, kun Ulla selitti, että marjat ovat jumalanviljaa
niinkuin omenat, viikunat, rusinat ja kaikki. Ja jos ei anna marjoja,
niin Jumala ottaa pois kaikki marjat.

Ulla uhkasi, että hän ei ota Kallea mukanaan marjaan. Semmoista pakanaa!

--Otapa kun tahasi. Semmoisia marikoita kuin sinä, löydän minä ummessa
silmin!

Kaikki hämmästyivät. Tyttöjä melkein kauhistutti, ja ne pojat, jotka
eivät olleet jumalanmarjoja panneet, juoksivat takaisin ja ripsauttivat
kivelle kourallisen. Kun seuraavana päivänä olivat menossa marjaan,
tiedustelivat kaikki Ullalta, että miten Kallen käy, kun ei antanut
jumalanmarjoja.

Ulla selitti, että Kalle ei löydä koskaan marikkoa. Ja jos kuin hyvään
marjapaikkaan tuleekin niin muuttuu se kanervikoksi!

Pojat säälivät Kallea, mutta tytöt sanoivat, että niin saa Jumala
semmoista rangaistakin! Ulla vakuutti, että saisi ankaramminkin
rangaista mokomaa!

--Sanoi niin hyviä marikoita kuin minä löytävänsä ummessa silmin!
mitähän sanoisi, jos Jumala laittaisi niin, että pitäisi hänen olla aina
ummessa silmin?

Toiset jo uskoivat, että Kallesta tulee sokea, kun hän niin sanoi
Ullalle.

Kun he menivät Jumalankiven ohi, niin juolahti muutamalle pojalle
mieleen käydä katsomassa, onko marjoja syöty. Sitä eivät olleet ennen
koskaan tulleet merkille panneeksi.

--Ei ole syötykään!

Kaikki syöksyivät omin silmin näkemään, ja olivat ihmeissään.

Jumala ei siis välitäkään marjoista?

Kaikki katsoivat kysyvästi Ullaan, ja olivat aivan kuin iloisina Kallen
puolesta. Ulla oli vähän aikaa epäröivän näköinen. Mutta sitten hän
sanoi:

--Kalle varmaankin on käynyt ja pilannut marjat.

Voi kauhistus! Mikä Kallen perii?

Ulla selitti, että Kalle marjaan mennessään eksyy, joutuu synkkään
korpeen, josta ei ilmo-ikinä pääse pois. Siellä saa asua metsänpeikon
kanssa, joka poimituttaa Kallella marjoja. Aina kun Kalle saa astiansa
täyteen, niin se tyhjenee yht'äkkiä. Aina vain pitää hänen poimia!

Tuntui kauhealle kaikista. Ja marjasta palatessaan he panivat jokainen
kourallisen, muutamat kaksikin kourallista jumalanmarjoja kivenkuoppaan,
jonka ensin tyhjensivät entisistä ja tarkoin havuilla puhdistivat.

Se on varma, että nyt syödään. Huomenaamulla on kuoppa tyhjä. Ja he
toivoivat huomenna löytävänsä oikein hyvän marikon, kun olivat antaneet
niin paljon ja hyviä marjoja.

Ulla vakuutti, että he löytävät semmoisen marikon, että eivät koskaan
ole semmoista nähneet--hän löytää! Mutta iltapäivällä tulivat jotkut
Ullalle kertomaan, että Kallekin oli ollut marjassa ja saanut enemmän
kuin he! Ja oikein kauniita marjoja.

Ulla joutui hämilleen.

Miksi ei Kalle ollutkaan eksynyt? Miksikä ei Jumala Kallea rangaissut?
Ehkä ei tarvinnutkaan Jumalalle antaa marjoja. Ehkä Kalle oli sittenkin
oikeassa.

Illan suussa Ulla lähti katsomaan, onko Jumala syönyt marjojaan. Hän
hiipi yksinään metsätielle ja kiipesi kiihkoisena kivelle.

Ei ollut syöty! Marjat olivat aivan niin kuin oli pantu. Niin kauniita
ja niin paljon niitä! Ullakin oli nyt varma, että ei Jumala välitä
marjoista. Mitä hän niistä söisi, kun on omenia ja kaikkea muuta, joka
on makeampaa! Ja jos Jumala haluaa, niin saahan hän metsästä vaikka kuin
paljon!

Hänkin oli pannut kaksi kourallista marjoja kuoppaan.

--Minä otan ne pois!

Ulla ammensi kaksi vankkaa kourallista helmaansa ja sieppasi lisäksi
puoli kourallista. Sittenkin teki vielä mieli ottaa.

Kun ei Jumala kuitenkaan niitä syö...

Hän otti taas kourallisen. Mutta siihen jäi vielä niin paljon hyviä
marjoja ja kauniita marjoja!

Mitä niitä siihen jättää? Pilautumaan!...

Ulla lappoi kaikki helmaansa. Mikä joukko niitä oli! Oikein tuntui
raskaalle helmassa. Ja hänen marja-astiansa kotona tuli kukkurilleen, ja
vielä toinen astia puolilleen.

Mutta mitä sanoisivat toiset, jos tietäisivät, että hän on ottanut
jumalanmarjat? Eipä toki kukaan tiennyt, että hän on ne ottanut.

Mutta näkeväthän tytöt, että kuoppa on ihan tyhjä! Hän sanoo, että Kalle
on ne käynyt ottamassa, Kalle on ne--varastanut!

Seuraavana aamuna marjaan mennessä Ulla kulki kiireesti kiven ohi ja
koetti sanoa toisille, että katsotaan palatessa. Mutta kaikki muut
halusivat nähdä, oliko jumalanmarjat ennallaan. Kilvan juoksivat
kivelle Ullan rientäessä edelleen.

--Ulla, Ulla! huudettiin joukolla.

Ulla ihan vavahti.

--Jumala on syönyt marjat!

Oikein helpottavalle tuntui Ullasta. Oli turhaa pelännyt! Miten ei ollut
huomannut sitä, että tytöt luulevatkin Jumalan syöneen!

Toiset tytöt olivat iloissaan ja hyväilivät Ullaa, joka oli heistä kuin
Jumalan enkeli! Ja Ulla oli mahtava puolestaan.

Marjasta palatessa toiset panivat jumalanmarjoja runsaasti, runsaammin
kuin ennen. Niin teki Ullakin.

Mutta iltamyöhäsellä Ulla meni kivelle ja ammensi helmaansa kaikki.

       *       *       *       *       *

Joku toinen poika oli tehnyt ensiksi julkisen tenän, että hän ei rupea
Jumalalle enää niin paljon marjoja panemaan.

Eipähän Kallekaan ole eksynyt ja löytää ja saa marjoja, oli poika
sanonut. Ja oli luopunut Ullasta ja aikonut mennä Kallen kanssa, vaikka
Ulla oli pelotellut, että nekin, jotka Kallen kanssa menevät, eksyvät.

--Metsänpeikko houkuttelee sillä tavalla, että antaa Kallen löytää hyviä
marikoita, mutta sitten viimein, kun saa hänet kauas, vie eksyksiin.

Siitä pelosta huolimatta houkuttausi muitakin poikia Kallen tovereiksi,
kun Kalle oli löytänyt niin mainion hyviä marikoita, että kaikki, jotka
olivat olleet Kallen kanssa, olivat saaneet enemmän kuin he.

Viimein alkoivat tytötkin nurista, kun piti jumalanmarjoja antaa
mitallisittain. Ja joka kerta enemmän. Koko joukko kerran niskotteli
jäykästi vastaan, eivät ruvenneet antamaan niin paljoa kuin Ulla vaati.
Ulla itse pani nyt mitallisittain, enemmän kuin kukaan oli koskaan
antanut. Ja, hänen, Ullan ei olisi tarvinnut antaa ollenkaan--»hänen
kautta kun Jumala näytti marikot»! Ja Ulla kaasi marjat kivenkuoppaan
itseensä tyytyväisenä ja mahtavana kuin olisi kumassut suoraan Jumalan
kouraan!

Seuraavalla kerralla, kun mentiin joukolla marjaan, niin --eksyivät.

--Mitäs minä sanoin? Minä sanoin, että hyvä ei seuraa! ilkamoi Ulla.

Ja toisille tuli hirveä hätä. Tytöt itkivät ja lupasivat, että he
antaisivat vaikka kaikki marjansa, jos vain vielä pääsisivät kotia.
Pojat, joita Ullan joukossa oli vielä muutamia pieniä, olivat yhtä
nöyriä. Ja kaikki aivan kuin rukoilivat Ullaa, jolle heidän mielestään
Jumala ei voinut olla vihassa, kun hän oli viime kerralla uhrannut,
vaikka ei olisi hänen tarvinnutkaan.

Ulla oli tyyni ja rauhoitti heitä. Kyllä he löytävät tielle ja
pelastuvat kotia, kun hän vähän hommaa!

Hän sylkäisi kämmenelleen ja sopotti jotakin niin kiiruusti, ettei
kukaan selvää saanut.

Ihmeteltiin ja jännityksellä seurattiin hänen toimiaan, luottavalla
odotuksella katsottiin joka liikettä.

Sopotettuaan jonkun aikaa löi Ulla etusormellaan sylkeä kämmenellä,
jolloin sylki pirskahti kahtaalle päin. Ulla lähti päättävästi
liikkeelle.

Kulettiin, kulettiin joku matka, niin jo muuana tunsi paikat. Ulla
sylkäisi kämmenelleen, uudisti koko konstinsa.

--Joo, kohta ollaan tiellä!

Niin oltiinkin.

Kyllä se oli tuo Ulla erinomainen! Ja kaikki marjansa he jakoivat
Jumalalle ja Ullalle, jolle antoivat päältä osan ja loput kumasivat
kivenkuoppaan roskineen päivineen.

Oli sääli vähän, kun kotia ei jäänyt ollenkaan. Mutta saavathan he
huomenna. Ja paljon toivoivat he saavansa. Ulla vakuutti.

Pienehkön saavillisen vei Ulla jo sinä päivänä marjakauppiaalle. Ja
vanhempansa ja naapurin akat ihmettelivät ja kehuivat Ullaa.

Mutta illempana hän tapasi Kallen, joka muitten poikien kanssa tuli
marjasta. Niillä jokaisella oli suuri vasullinen ja niin komeita
puolukoita, ihan kypsiä ja suuria kuin karpalot!

--Me olemme löytäneet hyvän marikon! sanoi Kalle, johon toiset pojat
heti liittivät selitykseksi, että Kalle sen on löytänyt.

Kalle käski Ullankin tulla huomenna heidän kanssaan, että näkee kerran
oikean marikon! On semmoinen pitkä kankaan harju, jonka rinne ihan
punaisenaan. Sen rinteen alla on suoperäinen alanko ja siinä ovat
mättäät täynnä, että kihisee, ja niin suuria! Ja Kalle selitti tarkoin
marikon, missä se on.

--Tulepa varsin! yllytteli Kalle Ullaa.

Ulla sanoi välinpitämättömästi, että hän menee omaan marikkoonsa, jonka
hän tietää semmoisen, että parempaa ei voi olla. Mutta hän päätti
itsekseen, että he menevät sinne Kallen marikkoon hyvin varhain aamulla,
että ehtivät poimia astiansa täyteen siihen, kun Kalle tulee. Ottavat
hyvin suuret astiat, ettei jää Kallelle ja toisille pojille mitään!

--Minä tiedän nyt hyvän marikon! kehui hän kumppaneilleen, joita meni
huomiseksi haalimaan marjaretkelle. Ja toiset tulivat intoihinsa, kun
Ulla selitti, että siellä on kuin punaista verkaa ja peukalon pään
kokoisia marjoja! Pitää olla suuret astiat ja lähteä jo varhain, kun
marikko on kaukana.

Toiset toivoivat, että ehkä hekin saavat myödä asti. Ja sen vuoksi
pyysivät he Ullalta, ettei heidän tarvitsisi jumalanmarjoja panna nyt
kovin paljon, kun he eilenkin panivat niin runsaasti. Ullalle he
lupasivat kukin yhden mitallisen.

--Riittäähän jumalanmarjoiksi kaksi mitallista!

Ulla sanoi riittävän hyvinkin ja ehdotti, että antaisivat hänelle kaksi
ja jumalanmarjoiksi yhden. Se hyväksyttiin. Samahan se oli!

Mutta kun aamulla menivät marjaan ja olivat toimessa ja kuin toivoaan
lähempänä, että saavat suuret astiansa täyteen, niinkuin Ulla vakuutti,
niin arvelivat, että raskivat he antaa enemmän jumalanmarjojakin.

Kuoppa kukkurilleen! se oli yhteinen päätös.

Olivat kulkeneet pitkältä ja jokainen oli ehtinyt kysyä monastikin, eikö
marikko jo tule. Kaikille oli tien varrella seudut outoja, Ullallekin,
kun eivät vielä koskaan olleet täällä asti käyneet. Tuntui matka sen
vuoksi pitkälle, varsinkin kun kiihkeästi odottivat marikkoa.

Ulla katseli ja tarkasteli muistellen, miten Kalle oli selittänyt. Tulee
vasemmalla puolen tietä keto, jonka nurkkauksessa on koivikkometsää ja
ladon edessä lakkapää petäjä. Sen kohdalta kun kääntyy oikeaan käteen ja
kulkee suorastaan poikittain tieltä, niin tulee vähän matkan päässä se
kangas.

Tuli muuan keto, jonka päässä oli metsää. Mutta siinä ei ollut petäjää
ladon edessä. Ulla kulki vielä edelleen. Tie teki polven ja lähti ihan
toiseen suuntaan eikä näyttänyt ollenkaan siltä, että enää tulisi
ketoja. Ja tuntui siltä, että edempänä ei voinut se marikko olla, kun
olivat jo niin pitkältä kulkeneet. Hän palasi takaisin kedon luo, jota
vielä katseli. Siinä olikin pieni mänty muutamalla laidalla, vaikka se
ei ollutkaan aivan ladon edessä, vaan vähän ulompana.

Se on se keto. Ja tuolla oikealla näyttää metsä kohoavankin kankaaksi.

Hän poikkesi tieltä metsään.

Tytöt tulivat virkeiksi, hyppivät ja iloitsivat. Kaikki alkoivat
katsella, milloin alkaa punaisena paistaa. Marjanvarsia jo oli ja joku
marjakin aina siellä täällä.

Mutta marikkoa ei tullut, vaikka olivat kahloneet metsää jo kuinka
kauan. Ei näkynyt marjanvarsiakaan. Paljasta kanervikkoa oli vain!

Ulla kulki kiireesti etumaisena ja kiihtyi yhä kulussaan, niin että
toisilla oli vaiva pysyä jälessä.

He tulivat viimein muutamalle kanervikkokankaalle ja siitä laskeutuessa
kopiksi suohon, joka oli silmänkantaman aava, ja jossa ei ollut puuta ei
ainoata pensastakaan.

Ulla lähti rohkeasti taas liikkeelle palatakseen tielle, jossa vielä
tarkastaa, ovatko oikeasta paikasta kääntyneet. Mutta ennen kuin vielä
odottikaan tietä, olivat he taas kanervikkoisella kankaalla ja siitä
laskeutuivat suon laitaan samaan paikkaan kuin äsken.

Ulla säikähti. Hänellä tuli mieleen, että tämä ehkä on se oikea marikko,
mutta on muuttunut kanervikkokankaaksi ja suoksi!

Toiset kyllästyivät jo ihan tykkänään ja alkoivat tahtoa, että palataan
tielle, ja mennään entisille marikoille!

Ulla taipui siihen heti ja lähti uudestaan tietä tavoittamaan. Mutta
pitkän aikaa kuljettuaan tulivat taas kanervikkokankaalle, siitä suon
reunaan, aivan samoille jalkainsa sijoille.

Ulla seisoi ja vapisi. Hän oli varma, että tämä oli se hyvä marikko,
mutta muuttunut tällaiseksi, kun hän oli ottanut jumalanmarjat. Ehkä hän
jää tänne ijäksi!

--Eikö kukaan osaa tielle? kysyi hän rukoilevasti toisilta.

--Olemmeko eksyneet?

--Olemme...

--No, tee se sylkikonsti! sanoi joku sillä äänellä, että hätäkö oli, kun
on semmoinen konsti. Ja siihen luottivat toisetkin.

Ulla epäröi. Mikäs oli sen avulla löytää silloin, kun hän tiesi tien.
Mutta kuitenkin hän vähän kuin toivoi nytkin ja koetti.

Sylki pirskahti kahtaalle, yhtä suuri osa kummallekin päin. Hän katsoi
toisiin aivan kuin kysyen, minne päin oli lähdettävä. Mutta he odottivat
juuri hänen päätöstään ja olivat valmiit lähtemään minnepäin tahansa,
varmoina että Ulla osaa sen konstinsa avulla.

Ulla lähtikin taas, mutta lyhyen ajan kuluttua oltiin siinä, mistä oli
lähdettykin.

--Sinähän et sopottanut ennen pärskäyttämistäsi! sanoi joku, joka oli
silloin viimeksi ihmetellyt, sitä sopottamista ja pitänyt sitä juuri
pääasiana, sillä muun osasi hän itsekin.

Mutta Ulla itse oli aivan ryhditön ja ihan kuin turvaili muihin. Hän
taipui tekemään konstin uudelleen, mutta kuin tajuamatta mitään ja oli
aivan kykenemätön. Hänellä ei ollut sylkeäkään suussa. Toiset
toimittivat sitä hänen kämmenelleen niin, että riitti kai!

Mutta hän ei osannut sopottaa! Hän kysyi, lukisiko hän isämeidän. Toiset
arvelivat, että se sopotus on parempi, mutta toiset taas päättelivät,
että ehkä isämeitä on kaikista paras.

Ulla aloitti isämeitää, mutta sekosi jo paljon ennen jokapäiväistä
leipää. Hän käski jonkun toisen lukea sen hänen edestään.

Se tehtiin ja Ulla löi sormellaan suureen sylkilammikkoon kämmenellään.
Sylki säteili joka suunnalle ja pirskui kaikkien silmille.

--En minä tiedä! sanoi Ulla tuskan äänellä, heittäytyi toimettomaksi ja
rupesi itkemään.

Häntä pelotti ja hän oli siitä varma, että muut osaavat kotia, mutta hän
jää tänne yksin. Eksyy jotenkin toisista. Toisetkin, jotka olivat
väsyneet kiireellisestä kulusta, istahtivat kanervikolle ja muutamat
tytöt rupesivat itkemään.

He eivät osaa mihinkään, vaan jäävät tänne ikipäiviksi!

Ulla tunsi siitä jonkunlaista lohdutusta, kun toisetkin pelkäsivät.
Mieluummin hän kuoleekin tänne muitten kanssa kuin jää yksin... Ja hän
aivan kuin säikähti, kun joku sanoi nyt muistavansa varman keinon, miten
osaavat kotia.

Oli käänneettävä vaatteet nurin!

Ullalla tuli kiire kääntämään vaatteensa, ettei jäisi muista. Ei ollut
kuin siunaama hetki, kun hän oli apposten alasti. Hän kiskaisi paitansa
hätäisesti nurin, niin että se repesi siinä kiireessä. Ja hänellä oli
taas vaatteet yllään, kaikki nurin, siihen kun toiset olivat päässeet
vasta parahiksi riisumisen alkuun. Kenkäinsä ruojusetkin käänsi hän niin
alas kuin menivät, jota varten päästeli ne irti nauhoista.

--Kuulitteko? kysyi pari heistä yhtä aikaa ilahtuneina ja niin kovasti,
että Ulla säpsähti, luullen jonkun hänen takanaan karjaisseen.

Kaikki rupesivat kuuntelemaan. Mutta ei kuulunut muuta kuin variksen
raakuntaa kaukaa. Se tuntui Ullasta pahalle, tuo variksen raakunta.
Pelotti, että varikset hakevat sitä, joka jumalanmarjat on ottanut!

Hetken perästä varis raakkui juuri heidän päällään. Heti tuli toisiakin
siihen lentelemään ja raakkumaan.

Ne ilmoittivat, että täällä se on!...

Ulla tunkeutui toisten keskelle, heidän turviinsa. Mutta sittenkin
pelotti, että jostakin päin tulee joku, joka hänet sieppaa ja kantaa
kynsissään syvään korpeen, josta hän ei pääse koskaan pois, vaan saa
ijankaikkisesti poimia marjoja... ja aina kun astia on täynnä, niin se
yht'äkkiä tyhjenee ...

--Kuulkaa! huudahtivat kaikki yhtä aikaa.

Kuului laulua, Raution Kallen ääni!

Kaikki riemastuivat. He pukivat jo vaatteensa, mitä olivat riisuneet.
Ulla vai kytrötti liikkumatta. Ja kun toiset ehdottivat, että
huudettaisiin oikein kovasti yhteen ääneen, jotta Kalle kuulisi, niin
rukoili Ulla, ettei huudettaisi. Pelotti häntä, että jos huudetaan, niin
tulee _se_!

Toiset jäivätkin ääneti ja rupesivat taas kuuntelemaan. Kuului vain
silloin tällöin himmeitä äänen katkelmia ja sitten lakkasi kuulumasta
kerrassaan.

Tytöt rupesivat itkemään. Tuntui, että nyt he eivät enää pääse koskaan
täältä. Koti tuntui olevan niin äärettömän kaukana, että eivät yhdessä
päivässä sinne ehtisikään, jos osaisivatkin.

He syyttivät Ullaa, kun hän ei antanut huutaa!

--Ja senvuoksi me eksyimmekin, kun Ulla tahtoi itselleen kaksi
mitallista marjoja, ja Jumalalle vain yhden. Vaikka parempihan Jumala on
kuin Ulla! sanoi joku tyttö syyttävästi, ja siihen yhtyivät toisetkin
tytöt, joilla nyt oli selvänä eksymisensä syy.

--Voi, voi Ulla sinua!

Ulla ihan luhistui kokoon aivan kuin toisten syytössanat olisivat hänet
kolhineet siihen lysmyyn.

--Mutta mehän lupasimme panna kivenkolon kukkurilleen! sanoi joku sitä
tarkoittaen, että heidän syytään ei ole eikä tarvitse siis heidän jäädä
eksyksiin, vaan ainoastaan Ullan.

Ja Ullasta tuntui kuin vajoaisi hän maan sisään.

--Voi, älkää jättäkö minua!...

Ihan heidän läheltään kuului nyt puhetta. Siellä meni Kalle ja muita
poikia, joitten äänen myöskin tunsivat!

--Kalle! Kalle! Kalle! huusivat kaikki ja hyppivät ääntä kohden kuin
hurjistuneet. Muuan kymmenkunta askelta, niin he olivat tiellä.

Kalle tovereineen marjaan menossa. He katselivat kummissaan heidän luo
syöksynyttä joukkoa, jossa kaikki olivat hurjan iloisia, hyppivät ja
hyväilivät heitä, selittäessään, että he ovat olleet eksyksissä. Mutta
Ulla heistä oli kummallisimman näköinen ja seisoi kuin tuomittu yhdessä
kohden.

--Mikä tuolla Ullalla on?

Toiset selittivät, että Ullalla on vaatteet nurin, jotta osattaisiin
kotia.

--Se on koko noitaämmä! nauroivat pojat.

Hän noitaämmä! Jos tosiaan muuttuukin noitaämmäksi, semmoiseksi, joka
pääsiäisyönä lentää kylpyvasta pyrstönä!

Kallen kävi sääliksi Ullaa, joka rupesi itkemään. Hän katsoi poikiin
nuhtelevasti ja sanoi kuin pyytäen:

--Ei saa kiusata Ullaa.

Hän meni Ullan luo ja lohdutti häntä, ettei hän ole noitaämmä.

--Tule nyt meidän kanssa marjaan. Ja tulkaa kaikki. Siellä on hyvä
marikko, että saa vaikka sata saavia! Se on tässä lähellä, tuon tien
polvekkeen takana.

--Mutta jos eksytään? sanoivat tytöt pelokkaasti, joilla aivan kuin
mielessä kajasti, mitä Ulla oli Kallesta sanonut: että metsänpeikko
houkuttelee hänet aina edemmäksi ja sitten vie.

Mutta Kalle vakuutti, ettei eksytä, sillä he ovat jo ennenkin käyneet
samassa marikossa. Ja toiset selittivät käyneensä paljo edempänäkin.
Joku huomautti sitäkin, että eivät ole eksyneet, vaikka eivät ole
jumalanmarjoja antaneet hyppysellistäkään.

Se oli kummallista tytöistä! Ja he huomauttivat Kallelle, että Jumala
syöpi marjoja vaikka Kalle oli sanonut, ettei syö. Aina oli kuoppa
tyhjä vaikka olivat jos kuin paljon panneet!

Sitä oli Kallekin ihmetellyt, kun pojat olivat kertoneet hänelle. Mutta
hän oli äidiltään kysynyt ja äitinsä oli sanonut, että varmaan varikset
käyvät syömässä tai joku pojan ilkimys käy aina ottamassa.

--Mutta eihän sitä tiedä, arveli joku poika, jos käypikin ne syömässä
se, jolla on pitkä häntä ja toisessa jalassa kavio!

Ullasta tuntui aivan kuin hän pakahtuisi. Hän seisoi kuin onneton
vaivainen ja rupesi taas itkemään. Toinen jalka jo tuntui niin
omituiselle. Hän ei uskaltanut katsoakaan sitä.

Kalle uteli ja tiedusteli, mitä hän itkee. Ulla sai sanotuksi
ainoastaan: jalka.

--Sinulla ei ole toisessa jalassa kenkää, sanoi Kalle.--Missä se on?

Sitä ruvettiin joukolla etsimään ja löydettiinkin metsästä, johon se
Ulla juostessa oli kirvonnut jalasta. Kalle toimitti kengän jalkaan
Ullalle, joka itse oli aivan saamaton.

--Käännetään tuo leninkikin oikein! sanoi Kalle, riisui sen Ullalta,
käänsi ja puki taas päälle. Hän auttoi ja vaali Ullaa kuin pientä
sisarta. Ja kaikki muutkin olivat niin ystävällisiä.

Mutta Ullan oli omituisen paha olo. Aivan kuin kyllästytti marjain
poiminta, vaikka oli niin hyvä marikko, ettei hän koskaan ollut
sellaista nähnyt, ja toiset myötäänsä iloissaan huusivat ja ihastelivat
marjojen paljoutta.

--Poimitaan sitten, Ulla, pienemmille, sanoi Kalle.--Se on niin komeaa,
kun kaikilla on astiat täynnä!

Ulla alkoi riipiä tulisella kiireellä kaksin käsin kyyköttäen saman
marjamättään ääressä kuin Kalle uskaltamatta erota hänestä muuta kuin
minkä kiireellä juoksutti marjansa jonkun vasuun, aina kun oli saanut
mitan täyteen. Hän poimi kaksi mitallista siihen kuin Kalle yhden.
Kaikki huomasivat suurten astiainsa täyttyvän kuin itsestään, ja riemu
oli yleinen.

Kun marja-astiat kukkuroillaan suuria kauniita puolukoita puuhattiin
kotia lähtöä, huomattiin Ullan iso vasu typötyhjäksi. Nyt kaikki
vuorostaan Ullalle poimimaan ja joukko taas hajalleen metsään. Mutta
Ulla heittäytyi Kallen marjamättään ääreen toimettomana istumaan ja
rupesi katkerasti itkemään. Kallen udellessa sai Ulla itkunsa seasta
vaivalla selitetyksi, että hän oli ottanut jumalanmarjat kuopasta.

Kalle antoi Ullalle täydellisen synninpäästön, niinkuin ainoastaan
lapset voivat antaa toisilleen. Ja Ullakin nyt näki, miten metsässä
päivä paistoi kirkkaasti.

Iloiten ja laulellen palasi joukko kotia.

       *       *       *       *       *

Kotona ihmeteltiin Ullaa.

Hän on ennen näyttänyt tietävänsä, että hän oli etevämpi muita. Oli
ollut aina johtajana, määrääjänä ja käskijänä, jota toiset tottelivat
nöyrästi kuin orjat. Mutta nyt hän oli muuttunut toiseksi.

Hän oli nyt aina siivo, ystävällinen, avulias, nöyrä ja palveleva
toisille lapsille. Sellainen oli kotona ja kaikkialla. Oudompikin
huomasi heti ensi silmäyksellä hänen palvelevaisuutensa.

Se oli omituista hänen vanhemmistaan, jotka siitä paljon puhelivat
keskenään. Ja tuli siitä melkein aina puhetta vieraittenkin kanssa,
jotka ihailivat Ullaa ja sanoivat monasti olleen oikein liikuttavaa
nähdä Ullan käytöstä toisia lapsia kohtaan ja sitä mieltymystä, jolla
toiset häneen ovat kiintyneet.

--Lapsissa tapahtuu joskus äkkiä muutos, arvelivat jotkut.

Omituista se oli heistä kaikista ja vähän niinkuin yliluonnollista.




VANHA KOTI


Aappo oli lapsista vanhin ja hänen toimenaan oli kerjuulla käynti
kaupungilla. Sillä he olivat köyhiä. Niin köyhiä, että täytyi asua missä
sattui. Täksi kesäksi olivat saaneet asunnon muutaman talon tallissa,
joka olikin varsin mukava asunto.

Ahkerasti täytyi Aapon olla liikkeellä, anelemassa.

Monta itkua hän oli itkenyt, paljon kovaa kärsinyt. Talvella oli usein
tuntunut kamalle lähtö, kun ulkona ryski pakkanen tai vonkui pyryilma,
joka tahtoi kontetuttaa kadulle. Hän olikin sen vuoksi toivonut, että
kesä kestäisi kauan. Kesällä oli keveämpää, kun isän ansiot olivat
paremmat. Vaikka nälkä, melkein alituinen nälkä, oli kesälläkin.

Mutta nyt hän, Aappo, sai uuden kodin. Muuan rouva otti hänet pojakseen,
kasvattaakseen ja kouluttaakseen hänet ihan kuin oman poikansa. Ja siitä
oli Aappo ylen iloinen!

Saa syödä nisua ja lihaa niin paljon kuin jaksaa. Saa aina olla
kauniissa vaatteissa ja kirjat kainalossa kulkea katuja. Ei tarvitse
muuta kuin lukea ja leikkiä toisten koulupoikain kanssa.

Ja miten komea uusi koti oli, kun hän sinne tuli. Lattiat liukkaat, että
tahtoi langeta, huoneita niin paljon, että niihin eksyi. Muutamassa
huoneessa oli kuvastin niin suuri, että oli lattiasta kattoon asti, ja
siinä näki koko kuvansa, jota oikein säikähti. Kaikkialla kiilsi ja
välkkyi. Uunitkin olivat kirkkaat ja valkoiset kuin sokeri, että olisi
tehnyt mieli kielellä maistaa.

Hänelle oli muuan kamari. Oma kamari! Siinä oma sänky, rautainen ja
kultakoristeinen. Ja niin kaunis peitekin. Kamarissa oma kirjahylly, oma
pöytä. Täällä sai lukea läksynsä ja täällä nukkua.

Mutta hän itki illalla maata pantuaan!

Jo illallista syödessä oli itku kurkussa, niin että makeat palat eivät
alas painuneet, ja oli kauhea nälkä, kun nousi syömästä.

Kotona hänen lähtiessään oli jauhopuuropata ollut lattialla ja
piimäsinukkakannu nurkassa.

Kun hän meni lumivalkoisten lakanoitten väliin, pehmoiselle vuoteelle,
kauniin peitteen alle, niin syöksähti itku. Oli niin outoa kaikki.
Lakanatkin haisivat niin oudolle --valkoiselle ja koko vuode niin
vieraalle.

Hänellä oli niin ikävä.

Niillä siellä kotona, tallissa, oli niin hauska. Lapset makaavat
lattialla ja äiti on heidät peitellyt... Aamulla telmivät toistensa
kanssa ja nauravat... Hänen pitää vain itkeä.

Hyvä Jumala, kuinka hän itki!

Hänellä oli niin ikävä heitä kaikkia, isää, äitiä ja siskoja.

Hän ei voi olla täällä! Kuka niille raukoille kotona talvellakin ruokaa
hakee?...

Ja Aappo näki silmissään veljensä ja sisarensa, silmät kirkkaina ja
iloisina äidin ympärillä, kun äiti jakoi heille korista, mitä hän,
Aappo, oli kaupungilta tuonut...

Hän näki kaikki kerjäläispojat, joita aina tapasi kaupungilla. Niillä
oli hauska ja hyvä olla.

Täältä hän ei koskaan pääse kerjuulle!

Mutta aamulla hän menee kotia, lähtee etteivät tiedäkään. Jos osaisi
aukaista tuon ikkunan, niin hyppäisi siitä kartanolle.

... Mutta jos on portti kiinni? Pääseehän aidan yli. Olihan kartanolla
päivällä pienet tikapuut. Ne nostaa aitaa vasten...

Aaposta tuntui jo hauskalle, kun ajatteli tulevansa kotikartanolle. Ja
koputtaa tallin ovelle...

Tai hän ei koputakaan. Kiipeää ylisen oven kautta sisään, niin etteivät
tiedäkään, ja menee hiljaa maata toisten viereen... Aamulla kun isä ja
äiti heräävät, niin näkevät hänet siinä!

Hän nousi vuoteeltaan ja meni ikkunaan katsomaan. Mutta kartanolla
liikkui vielä palvelijoita.

Hän menee yöllä, kun ovat kaikki nukkuneet...

Hän nukahti itsekin. Ja aamulla kun heräsi, ei hän tahtonut päästä
selville, missä hän on.

Tuntui aivan kuin poliisit olisivat hänet kuljettaneet johonkin. Hän
oli hampaistaan riippunut tallin räystäässä putoamassa ja poliisit
olivat alla. Isä oli sanonut, että nouse Aappo tallinkatolle ja juokse
karkuun, mutta hän ei päässyt, kun ei saanut käsillään mistään kiinni.
Hän oli pudonnut poliisien syliin.

Vähitellen hän pääsi oikein tajuntaansa ja selvisi hänelle, missä hän
oli. Tunsi olonsa paremmalle kuin tuo uni, mutta mieli oli arka aivan
kuin hän olisi jotakin pahaa tehnyt.

Hän pelkäsi, kun täti tuli. Mutta täti oli hyvin ystävällinen ja toi
uudet vaatteet hänelle.

Aaposta ei tuntunut enää niin pahalle kuin illalla. Mutta kun hän oli
pukeutunut uusiin, niin hän häpesi itseään. Kengät olivat samanlaiset
kuin tytöillä, korkearuojuiset. Ja tuntuivat kengiksi liian keveiltä,
kun oli aina ollut raskaat saappaat hänellä, joskus aikamiehen
saapaatkin. Housut eivät oleet kuin polviin asti. Takki tuntui olevan
niin lähellä ruumista. Mutta siinä oli kiiltonapit. Ja sukat olivat
kauniit.

Täti vei hänet saliin kuvastimen eteen, jossa Aappo katseli kuvaansa
aivan kuin vierasta poikaa. Hän ei voinut käsittää täysin, että hän oli
tuollainen. Ja kun hän jäi hetkeksi aikaa yksin, niin puheli sille ja
viittoi. Tuntui kummalliselle kun se ei ääntänyt, vaikka aukaisi
suutaan, nyökäytti päätään, liikutti käsiään ja kulki niinkuin hänkin.

Se oli herraspoika siellä kuvastimessa ja hänestä sievä. Sievät sillä
kengätkin ja lyhyet housut, sievä sen takki. Mutta itsellään hän niitä
häpeili.

Mutta kun hän meni kotiaan, jonne täti oli hänen luvannut mennä käymään
ja näyttämään uutta pukuaan, niin hän mieltyi itseensä ja aivan kuin
pelkäsi, että kaunis puku ei pysy semmoisena, vaan muuttuu. Tuntui kuin
kiiltonapit putoaisivat, niin että piti katsella niitä myötäänsä. Ja
katsellessa itseään tuntui, että hän ei ole hän itse, vaan se kuva. Hän
oli vähän jo olevinaan.

Se on varma, että äiti ei häntä tunne.

--Aappo! huudahti äiti iloisena, kun Aappo ilmestyi tallin ovelle.
Hänellä oli ollut ikävä Aappoa.

--Jopa sinä olet sievä, aivan kuin herraspoika! sanoi sitten äiti.

Mutta lapset eivät tunteneet, suu auki töllistelivät pysäytettyään
leikkinsä.

--Eipään oo Aappo! intti Ville, joka Aapon jälkeen oli vanhin joukosta,
vaan melkein lyhin, kun hän oli kyssäselkä. Aapon, hänen niinkuin
muidenkin mielestä, olisi pitänyt olla aivan toisenlainen. Avojaloin,
rikkinäiset housut, suuri takki, jossa hihat oli käärittynä, karvalakki
päässä ja käsivarrella vasu, josta äiti olisi heille jokaiselle jakanut
paloja. Se oli vain joku muu poika, tuo!

Kun äiti vakuutti, että Aappo se on, niin Ville purskahti itkuun ja
huusi, ettei se ole Aappo! Toisetkin siihen yhtyivät, itkivät sitä, kun
heillä kaikilla oli niin ikävä Aappoa.

Eivätkä he uskoneet sittenkään, kun isäkin tuli kotia ja sanoi Aapoksi
tuota poikaa. Ja kun hän oli pois lähdössä, niin eivät siitä
välittäneet, heistä oli vain parempi että menisi.

Kun äiti rupesi itkemään, niin pillahtivat hekin toinen toisensa jälkeen
itkemään sitä, että äiti itki, ja samoilla vesillä sitä, ettei oikea
Aappo tullut.

Aapoltakin pääsi itku. Hän meni tallin oven taakse seisomaan, missä itki
ääneensä.

Hän olisi tahtonut ne entiset vaatteensa, jotka uudessa kodissa oli
viskattu menemään. Oli niitä nyt niin sääli. Ne olivat sittenkin
paremmat. Hän ei tahdo olla sellainen kuva, vaan oikea Aappo. Hän jää
tänne, käy heti kerjäämässä itselleen toiset, oikeat vaatteet ja vie
nämät pois!

Isä karjaisi ja käski kaikkien olla hiljaa, sekä komensi Aapon lähtemään
taloonsa.

Hän lähti itkien, niinkuin usein ennen oli lähtenyt kerjuulle isän
komentaessa. Hän itki paljon katkerammin. Kyyneleet lähtivät syvemmältä
ja kuumempina vierivät poskia pitkin. Eikä itku tahtonut salpautuakaan.

Hän pysähtyi portin pieleen kivijalkaa vasten. Hän ei olisi tahtonut
mennä edemmäksi. Tuntui, että siellä kartanon perällä tallissa oli
kaikkein hauskin koko maailmassa. Muualla ei päiväkään paista niin
kirkkaasti...

Isä työhön mennessään komensi hänet äkäisesti menemään uuteen kotiin,
jota käskyä Aappo ei uskaltanut olla noudattamatta. Ja nyt hän tiesi,
että hänen pitää mennä ja olla siellä eikä saa tulla kotiaan.

Ajaisivat hänet pois kotoa, jos hän sinne karkaisi. Ja se tuntui
lohduttomalle...

Hänet tapasi muuan tyttö, entisiä leikkitovereitaan, joka huusi:

--Voi, Aappo!

Ja tyttö ihmetteli ja ihasteli ihastelemasta päästyäänkin Aappoa ja
lähti kuljettamaan häntä ja näyttelemään muillekin.

Aapon mieliala kirkastui siitä ja hän oli hyvin olevinaan ja niinkuin jo
mahtava entisten toveriensa joukossa, jotka ihmeissään katselivat häntä
käsistään ja sormella koetellen. Hän tunsi taas olevansa se kuvastimen
kuva.

Hän näytti kaiken vähänkin oppinsa, jota oli jo saanut niin että hän
myötäänsä otti nenäliinan taskustaan ja niisti nenäänsä, vaikka se
kävikin hyvin hankalasti. Ja heidän joukostaan lähtiessään hän nosti
lakkia ja oli muka kumartavinaan. Hyvin pystörintaisena lähti hän sitten
ja katseli myötäänsä taakseen, niistäen nenäänsä.

Mutta mitä lähemmäksi hän tuli uutta kotia, sitä enemmän löi halu
vastaan. Ja vanha koti kuvautui taas silmiin sitä selvempänä ja
miellyttävämpänä.

Siellä näki hän muutamassa pilttuussa Kristiinan kauppapuodin.
Teutorilla ja Assarilla oli luudantynkiä ja kiviä hevosina ja lehminä.
Alarikki, jolla oli isän ikäloppusaappaat jalassa, takki päällä ja
punavuorinen lakki nurin kääneettynä päässä, oli sotaherra ja ajoi
tallilapiolla. Ville seisoi paljain säärin, ja oli ripustanut housunsa
jonkun seipään nenään laivan purjeiksi, ja purjehti Amerikkaan...

Sitte pieni Rafael ja vielä pienempi Benjami, pienet raukat!... Kaikilla
niillä oli niin äärettömän hauskaa siellä tallissa, johon oven täydeltä
aurinko paistoi.

Hänellä ei ollut mitään, ei kerrassaan mitään!

Siellä tallissa, kotona, olisi hänelläkin niin hauska ollut. Hän olisi
hyvä heille kaikille. Vuolisi Alarikille hevosia. Villelle laivoja,
Teutorille ja Assarille rakentaisi lehmiä, Rafaelia ja Benjamia
kantelisi ulkona ja leikkisi heidän kanssaan... Ja hän kerjäisi niin
ahkerasti, että olisi ruokaa aina... Ei välittäisi talvella
pakkasistakaan...

Äiti raukkakin, joka itki!

Aapolla oli pulpahtaa heti itku, siinä kadulla. Vaivoin sai pidätetyksi.

Mutta kun hän tuli uuteen kotiinsa ja täti torui kun hän oli ollut niin
kauan ja silmänsä liannut, sai hän laukaistuksi kireälle pingoittuneen
mielensä. Hän itki oikein reutomalla, että tätikin pelästyi ja heltyi.

Mitä enemmän täti lohdutteli Aappoa ja pyyteli herkeämään itkemästä,
sitä rajummin Aappo itki.

Hän tyyntyi vasta pitkän ajan kuluttua. Mutta maata pantua oli taas kuin
jotakin kurkussa ja mieli raskas...

Äitiä hänellä oli ikävä, niin niin ikävä!

Hän kuuli korvissaan aivan äidin äänen:

»Koeta lapseni, olla siivo, että sinusta kunnon mies tulisi. Muista aina
vanhempiasi ja siskojasi, jos ovatkin köyhiä ja halpoja. Ja kiitä
Jumalaa, joka on sinulle tämän hyvän antanut.»

Mutta tämä ei ollut Aaposta hyvä. Täällä hän ihan varmaan kuolee!

Minkä vuoksi hänen pitää täällä olla? Miksi ei saa olla kotona? Hän ei
tahdo olla kenenkään muun poika kuin äidin!...

Hän käypi joka päivä kotona. Ja täällä on hän vain niin kauan, että käy
koulun. Sitten hän menee kotiin, on siellä ikänsä äidin luona ja kulkee
sitten heille hyvin ahkerasti kerjäämässä.

Sillä hän lohdutti itseään, Aappo raukka! Ei aavistanut, että siihen,
kun koulun käy, unehtuu jo--vanha koti.




SAIRASVUOTEELLA


Nanna tuli sairaaksi.

Hänellä oli väliin hyvin hauska. Tuntui kaikki niin somalle. Usein sai
nauraa oikein, kun varpaat ja sormet puhelivat keskenään, juoksivat ja
leikkivät.

Toisinaan oli taas paha. Silloin useinkin oli paha, kun Kaisu liikkui.
Se, että Kaisu liikkui, oli semmoista että pieni pyöreä musta rupesi
kiertämään hyvin sukkelasti ja pani uuu uuu uuu. Ja se musta kiersi yhä
kiireemmin ja suureni suurenemistaan, tuli aivan huoneen kokoiseksi,
niin ettei mitään nähnyt eikä kuullut muuta kuin uuuuuuuuuuuu...

Mutta kaikkein pahimmalle tuntui, kun tuli Tuppelan kummitäti.

Hän kysyi aina, tahtooko Nanna kuolla? Hän ei tahtonut kuolla, mutta
piti sanoa, että tahtoo, sillä jos olisi sanonut, ettei tahdo, niin
olisi se ollut synti, eikä olisi päässyt taivaaseen, jos olisi kuollut.
Mutta kun sanoi, että tahtoo, niin piti kai kuolla...

Ja Tuppelan täti kävi usein katsomassa Nannaa. Nanna oli niin kaunis.
Silmät loistivat omituisella väikkeellä ja koko lapsi aivan kuin
säteili.

Mahdotonta oli tädin mielestä ihmislapsen olla niin kaunis. Ja hän
melkein uskoi, että Nanna, hänen ristityttärensä, muuttuu tuossa
enkeliksi ja semmoisena eroaa heistä liitelemään kirkkauden asunnoihin.
Kuolema ei ollut hänelle muuta kuin katoaminen tuonne siniseen
kirkkauteen.

Ja hänestä oli niin riemuisaa kuulla Nannan haluavan kuolla, hän itki
aina sitä iloa. Maltittomana oli hän sitä odottanut ja oli jo nähnyt
monasti sielun tekevän riemulla ja autuaallisella hymyllä eroa pienestä
ruumiista.

Mutta Nanna yhä viipyi täällä ja viipyessään muuttui, niin että oli kuin
maan alta kaivettu. Niin kuihtunut oli, ettei hänessä ollut kuin luut ja
nahka. Posket olivat painuneet kuopalle ja olivat sinikuultavat, otsa
kellertävä, huulet mustat kuin karrelle palaneet, kädet pitkinä sormina
ja jänteinä, ja olivat kuoleutuneen väriset.

Kun hän nukkui, olisi luullut hänet kuolleeksi, jollei pieni rinta
olisi hiljaa kohoillut merkiksi, että hengen kipinä oli vielä kytemässä.

Siihen luultiin hänen nyt rauhallisesti sammuvan...

Niin luuli, tai oikeastaan oli varma siitä, äitikin. Hän odotti sitä
kuin joka hetki nytkin, kun yksinään istui sairaan luona.

Vähän väliä kävi hän silmäämässä ja istahti sitten syrjään, pään
pohjukkaan, ettei alituisella katselemisella häiritsisi kuolevaa
sairasta.

Keväisen päivän kirkas ja lämmin paiste kuulti lasketun uutimen läpi ja
pilkisti sisään pienimmästäkin raosta. Kevään henki oli talvisen unen
horroksista herättänyt muutaman kärpäsen, joka lenteli huoneessa sinne
tänne. Se oli vielä hidas liikkeissään eivätkä siivetkään lentäessä
surisseet, mutta se liikehti lakkaamatta iloisena virkistymisestään.

Äidin silmiin vierähti kyyneliä. Ne työnnälti omituinen tunne, joka
yht'äkkiä pulpahti ja aivan kuin hytkähytti mieltä. Se oli kuin toivoa
ja kaipuuta...

Hän oli koettanut vakuuttaa itselleen, että parempi olisi Nannan kuolla,
ja uskoa, että tallella on lapsi taivaassa, mutta aina palautui toivo ja
halu saada pitää hänet luonaan täällä. Ja vaikka kuinka oli koettanut
totuttaa itseään siihen ajatukseen, että Nannaa ei olisi täällä, niin
ammotti tyhjänä hänen jättämänsä sija.

Toivoi sittenkin hänen vielä palautuvan...

Nanna oli nukkunut pitkään, ja kun hän heräsi niin tuntui hänestä
hyvälle ja miellyttävälle, niinkuin olisi jotakin hauskaa tapahtunut.
Oli iloisen näköistä huoneessa, minne vain katsoi. Sängyn kohdalla
seinällä oli kapea päiväpaisteinen juova, jonka valossa seinäpaperin
kuviot näyttivät niin kauniilta. Tuntui kuin niillä siinä olisi ollut
hyvin hauska. Ja häntä aivan kuin halutti tuohon. Hän oli olevinaan
hyvin pieni ja kulki muuatta rantua pitkin. Kun se loppui, siirtyi hän
toiselle, sitä myöten joutui lähelle kukanlehteä. Hän etsi tien, jota
pääsi lehdelle ja istui sitten sille. Mutta sivulla vähän syrjässä,
puoleksi varjossa toiseksi paisteessa, oli suuri avonainen ruusu. Sen
sisällä näytti olevan hauska olla. Hän hyppäsi siihen. Sieltä näkyi vain
kainaloista myöten...

Äiti tuli katsomaan ja kun näki sairaan olevan hereillä, niin painoi
uutimen lähemmäksi ikkunan pieltä paisteen estämiseksi, ettei siitä kilo
kävisi sairaan silmiin.

Nannan mieli kävi pahaksi, kun kukka seinällä tummeni. Hän oli kuin
suutuksissaan äidille. Mutta hän huomasi samassa kärpäsen, joka lensi
uutimeen ja jäi siinä sivelemään jalkojaan ja päätään sekä juoksi jonkun
matkaa ja pyrähti lentoon.

Hän ilahtui siitä ja ihastuksissaan äänsi. Kun äiti katsahti häneen
kysyvästi, sanoi hän hiljaisella, väsyneellä äänellä, mutta riemastus
katseessa: kärpänen lensi!

Äiti nyökäytti päätään. Hänestäkin oli tuntunut kärpäsen ilmestyminen
kuin ilahduttavalle. Ja kun hän taas istahti paikalleen, niin hän
katseli kärpäsen liikkeitä kuin lohdutuksekseen ja huvikseen.

Nannasta tuntui, että nyt on kesä, kun oli kärpänen. Ja aurinkokin
paistoi uutimen takana ihan kuin kesällä.

Silloin oli talvi, kun hän oli ulkona, ja oli soma ajatella, että nyt
oli ulkona kesä. Kadut sulana ja lapsia leikkimässä kaduilla! Tuntui
niin hauskalle. Ja tuli ikävä tyttöjä ja kaikkia.

Siitä oli niin kauan, hyvin hyvin kauan, tuntui ihan, että monta vuotta
oli siitä, kun hän oli heitä ketään nähnyt.

Mitähän ne ovat tehneet sillä aikaa?

Hän ei osannut ajatella, mitä tytöt sillä aikaa olisivat tehneet. Mutta
jos hän olisi heidän kanssaan, niin menisivät metsään... Sarkkisen
kartanolla huvimajassa leikkisivät nukeilla. Ja kartanolla hyppivät
nuoralla ja hyppylaudalla, juoksisivat piilosilla... Olisi niin hauska,
ettei koskaan ennen ole ollut.

Milloinkahan hän parantuu? Mutta jos hänen pitääkin kuolla, kun hän on
sanonut tahtovansa? Mutta hän ei tahtoisi... Kun tulisi Sarkkisen täti,
niin hänelle sanoisi, että hän ei tahdo kuolla...

Sarkkisen täti on siksi hyvä, että hänkään ei tahdo...

Hän pitää lapsista, aina antaa heille mitä vain haluavat
leikkeihinsä... Niin hyvää tätiä ei ole koko maailmassa...

Nanna kuuli jonkun tulevan ovesta ja kysyvän kuiskaamalla:

--Joko on loppunut?

Hän tunsi äänestä, että se oli Tuppelan täti.

Hän heittäytyi nukuksiin, mutta kuuli äidin sanovan tädille, että hän on
valveilla.

Hän rupesi toivomaan, että pääsisi hourioon niinkuin ennekin.
Kiihkoisella kiireellä hän koetti saada varpaita ja sormia puhelemaan
keskenään. Mutta ne eivät ruvenneet, vaikka ennen rupesivat itsestään.
Ei yksikään hiiskahtanutkaan eikä vähintäkään tuntunut siltä, että
rupeavat.

Kun näki sen mahdottomaksi, rupesi hän toivomaan, että Kaisu liikkuisi.

Kaisu ... Kaisu ... Kaisu...

Nanna aivan kuin houkutteli ja kutsui. Mutta hän ei saanut silmiinsä
tuota pientä mustaa. Hän jännitti itseään ja koetti aivan kuin puristaa
sitä näkyviin.

Kun Tuppelan täti ilmestyi sängyn viereen, tunsi hän tuskallista
kuumuutta ja yhä koetti Kaisua liikkumaan. Mutta ei näkynyt sitä mustaa,
ainoastaan jotakin hämärää, suurta. Sekin haihtui pois, mutta kun hän
koetti sitä nähdä, niin ilmestyi se taas.

Hän ei laskenut sitä menemään enää. Siihen keskelle ilmestyi aivan kuin
joku kurkistamaan. Kun hän kiihotti ja kiihotti sitä ja aivan kuin
lähemmäksi veti, niin rupesi näkymään selvemmin, ja se suureni ja
liikkui.

Se huojui joka taholle ja rupesi sitten laskeutumaan. Laskeutui,
laskeutui hyvin syvälle meni ja sitten rupesi nousemaan. Se yleni, yleni
hyvin ylös, pysähtyi ja rupesi hyvin kiireesti laskeutumaan hänen
päälleen hirveää vauhtia, niin että alkoi ahdistaa ja tuntui kuin hän
lutistuisi sen alle.

Hän säikähtyi, kohosi ylös, sieppasi tuolilta sängyn vierestä maitolasin
ja sillä viskasi tuota...

Se pieneni samassa ja muuttui toisenmuotoiseksi: oli semmoinen kuin
hyvin pitkä mies, pitempi kuin tavallinen, ja sillä oli peukalon
pituiset jalat. Se paetessaan juoksi ja huusi niin hullunkurisesti, että
Nannaa nauratti.

Hän tunsi jonkun koskevan itseensä ja kuuli kuin äidin äänen. Kun hän
katsoi ympärilleen, niin huomasi hän olevansa istuallaan sängyssä, äiti
piti kiinni häntä ja Tuppelan täti seisoi loukossa pidellen päätään ja
oli maidossa yltäyleensä. Kun äiti laski hänet makuulleen, rupesi Kaisu
liikkumaan kauhean kiireesti ja huusi kovasti uuuuuuu...

Sormet ja varpaat puhelivat vilkkaasti. Niillä oli niin paljon
puheltavaa ja ne pitivät semmoista elämää!... Isot varpaat rupesivat
painimaan. Toinen oli Iivari ja toinen Risto. Iivari voitti ja Risto
rupesi juoksemaan kaivon ympäri hyvin kiireesti ja toiset varpaat
jäljessä Sormet nauroivat...

Nanna tunsi käden otsallaan. Hän katsoi ja näki Sarkkisen tädin. Nanna
käski sormien olla hiljaa ja varpaitten siivolla, että kuulee, mitä täti
sanoo. Mutta eivät tahtoneet asettua. Viimein sormet istuivat yhteen
kohti niinkuin tytöt koulussa, ja rupesivat sipisemään. Varpaat
rupesivat hevosille ja ajoivat maantielle ja sieltä metsään, josta
kuului vain vähän hälinää...

Hän nukkui siihen. Ja nukkui taas pitkään. Kun hän heräsi, hän rupesi
kuuntelemaan, mitä varpailla ja sormilla oli puhelemista. Hän muistikin,
että varpaat olivat menneetkin metsään ja sormet istuivat koulussa.
Mutta kun hän näkikin sormet paikoillaan ja tunsi varpaatkin, nauratti
häntä ja tuntui, että on nähnyt unta.

Huoneessa ei hänen näkyvissään ollut ketään. Ulkoa kuului hilpeitä ääniä
ja uudin oli vedetty vähän ylös, niin että näki korkeita, valkoisia
pilven seinämiä, joita jäi huvitettuna katselemaan.

Ne olivat hänestä korkeita lumikinoksia. Hän kiipeili niiden rintuuksia.
Pieniltä nyppylöiltä hyppi hän ja huprahti syvälle pehmeään lumeen. Taas
kiipeili ylemmäksi ja ylemmäksi kahloen lumessa. Se oli hauskaa niinkuin
talvella oli kinoksissa pehnata varsinkin lumituiskulla!

Hän koetti katsoa tuiskuiko siellä nyt. Mutta hän ei erottanut. Kun
olisi äiti tullut, niin olisi kysynyt. Mutta sitten hän toivoi, että
äiti ei tulisikaan, sillä äiti panisi uutimen alas. Ja hän oli
hyvillään, että sai olla yksin ja katsella kauniita pilviä.

Ovi kävi ja hän vavahti. Kun kuuli kuiskailtavan, niin alkoi häntä
pelottaa. Hän ummisti silmänsä. Kun tunsi, että tultiin lähelle
katsomaan häntä, oli hän nukkuvinaan. Mutta kuultuaan Sarkkisen tädin
äänen hän avasi heti silmänsä ja katsoi häneen hymyillen.

Tuntui hänestä niin hyvälle, ja aivan kuin halutti jotakin, mitä ei
oikein tiennyt, vaan mikä oli mieluista ja ilahduttavaa. Ja täti oli
hänestä nyt niin hyvä ja rakas, että olisi haluttanut tehdä jotakin
tädin mieliksi. Kun ei muuta voinut, niin lupasi Sarkkisen Annan pitää
lainassa hänen kelkkaansa, minkä lupasi senkin vuoksi, kun oli ikävä
Annaa.

Täti selitti, ettei enää kelkkaa tarvita, on melkein täysi kesä:

Perhoset lentävät, linnut laulavat ja tytöt ovat jo leikkimajassa heidän
kartanolla leikkineet.

Nanna tuli iloiseksi. Mutta hän rupesi kuin jotakin muistelemaan ja
kysyi vihdoin, eikö jo kesä ole ollut.

--Ei ole ollut.

Mutta niin hänestä tuntui. Oli kuin hän olisi nähnyt jotakin kesästä tai
kuullut siitä kauan sitten. Aivan kuin hän olisi nähnyt tyttöjen
leikkivän Sarkkisen kartanolla ja nähnyt perhosia, kukkia ja metsiä...

--Äiti. Olihan se kärpänen? kysyi hän yht'äkkiä.

Äiti sai kauan miettiä, mitä Nanna tarkoitti, mutta muisti sitten sen
kärpäsen, joka Nannaa oli ilahduttanut ja josta hän itsekin oli
ilahtunut. Hän selitti, että se oli viime viikolla.

Nanna jäi muistelemaan ja vähitellen selvisi hänelle se kirkas päivä.
Eikä siitä niin kauan tuntunut olevankaan. Ja hän näki taas kesän
ulkona, kadut paljaina, kedot kaupungin ulkopuolella vihantina.
Sarkkisen kartanolla leikkimajan ja tytöt siellä. Näki kaikki heidät
erikseen. Ja äänet, joita kuului kadulta, olivat kuin kaukaista iloa ja
riemua, jota olisi halunnut kuulla lähempää ja nähdä.

Hän katseli Sarkkisen tätiä kysyvästi ja täti tulikin lähelle, kumartuen
kuuntelemaan. Hyvin hiljaa, aivan kuin varoen muita kuulemasta, sanoi
Nanna:

--En minä tahdo kuolla.

Täti siveli Nannan poskia ja sanoi:

--Ei pieni ystäväni kuolekaan.

Nanna oli kuin irti päästetty. Hänestä oli niin äärettömän hauska. Oli
aivan kuin hän jo olisi ulkona tuolla, tuon sinisen taivaan alla, ulkona
kirkkaassa ilmassa, jossa toiset juoksentelivat iloisina, ja jossa oli
niin hauska!...

Mitähän tytöt sanovat, kun hän parantuu?

Sormet huusivat:

--Tytöt, tytöt! Nanna tulee!

Ja tytöt Sarkkisen kartanolla juoksivat leikkimajasta ja kaikki
hyppelivät hänen ympärillään iloisina ja syleilivät häntä...

Sormet taputtivat käsiään, mutta varpaat karjuivat niinkuin pojat
sormille:

--Olkaa tytöt hiljaa, että Nanna saa nukkua!

Nannasta tuntui hyvälle, kun sai nukkua. Hän silmäsi äitiä ja Sarkkisen
tätiä, jotka istuivat tuolilla sängyn vieressä, ja painoi sitten
silmänsä umpeen, ja varpaat ja sormet lauloivat hyvin kauniisti ja
hiljaa, että se kuului kuin hyvin kaukaa...

Nanna heräsi aamuyöllä, ja kun äiti tuli hänen luokseen, pyysi hän:

--Äiti, antakaa jotakin ruokaa. Ja nukke, se Rimsu-Maija!





End of the Project Gutenberg EBook of Lapsia, by Teuvo Pakkala

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 13338 ***