1 files changed, 7973 insertions, 0 deletions

diff --git a/13174-0.txt b/13174-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..674f246
--- /dev/null
+++ b/13174-0.txt
@@ -0,0 +1,7973 @@
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 13174 ***
+
+SYLVI; KOVAN ONNEN LAPSIA
+
+Kirj.
+
+Minna Canth
+
+
+1920 (1888-1893).
+
+
+
+
+SYLVI
+
+Näytelmä neljässä näytöksessä
+
+
+
+HENKILÖT:
+
+AKSEL VAHL, notario.
+SYLVI, hänen vaimonsa.
+VIKTOR HOVING, arkkitehti.
+ALMA HOVING, hänen sisarensa.
+KARIN LÖFBERG,  |
+ANNI VIDGREN,   | Sylvin entisiä koulutoveria.
+ELIN GRÖNKVIST, |
+ROUVA HAKE, naisvankien hoitaja.
+VANKILAN TIREHTÖÖRI.
+SOHLMAN, pastori.
+SANDELL, metsäherra.
+HARLIN,  |
+IDESTAM, | luutnantteja.
+TUNEBERG, lääkäri.
+BRUN, tullinhoitaja.
+MARI, palvelustyttö.
+
+
+
+
+ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
+
+
+(Suuri, hyvin sisustettu huone. Takana kaksi ovea, joista
+oikeanpuolinen, raskailla, avatuilla esiripuilla varustettu, vie
+eteiseen, ja toinen, jonka esiriput ovat alhaalla, makuuhuoneesen. Ovien
+välissä on alkoovi, jonka uutimet myöskin ovat alhaalla. Vasemmalla
+sivuseinällä ovi ruokasaliin, oikealla seinällä suuri peili. Etehisessä
+näkyy oikealla ovi, joka vie ulos porstuaan, sekä perällä ikkuna, jossa
+on valkoiset uutimet ja jonka edessä on ruukkukasveja.
+
+Etualalla on pyöreä pöytä, ympärillä tuolia sekä kiikkutuoli vasemmalla.
+Nurkassa oikeaan on suuri kirjoituspöytä. Vastaisessa nurkassa sohva ja
+pieni pyöreä pöytä.)
+
+AKSEL (istuu kirjoituspöydän ääressä ja kirjoittaa).
+
+SYLVI (pistää päänsä makuuhuoneen oviverhojen välistä).
+
+AKSEL. Kuka siellä?
+
+SYLVI. Arvaapas!
+
+AKSEL (keskeyttämättä työtään). Eihän se vaan liene minun pikku
+kissimirrini?
+
+SYLVI. Se se on.
+
+AKSEL. Katsos vaan! Mitähän kissimirri sitten tahtoisi?
+
+SYLVI. Saako tulla sisään?
+
+AKSEL. Ei millään ehdolla. Ei ole aikaa.
+
+SYLVI. Pikkuruisen vaan. Hiukan verran, Aksel. Minulla olisi vähän
+asiaa.
+
+AKSEL. Mitä asiaa? Jotakin hirveän tärkeätä, varmaan.
+
+SYLVI. Hirveän tärkeätä.
+
+AKSEL. Ihanko todella? (Kääntyy.) No, pitänee hänet nyt sitten päästää
+silmänräpäykseksi. Ei--odotapas. Lupaako pulmunen olla kiltti?
+
+SYLVI. Kyllä, hyvin, hyvin kiltti.
+
+AKSEL. Lupaako hän myöskin mennä tiehensä kahden minuutin kuluttua?
+
+SYLVI. Ihan varmaan.
+
+AKSEL. Ehkäpä hän sitten saa tulla. Ei, ei,--seis! Katsotaan ensin
+kelloa. No--jahka minä nyt luen kolmeen, sitten vasta saat juosta
+sisään. Yks'!----ei vielä----kaks'----pysy paikoillasi, kuule----no,
+no, ei askeltakaan, sanon minä----kolme!
+
+SYLVI (juoksee hänen syliinsä).
+
+AKSEL. Vai niin! Vai on minun pikku lintusellani niin tärkeätä
+sanottavaa? No, annapas kuulla! Mitähän tuo lienee?
+
+SYLVI. Sinun pitäisi luvata minulle yksi asia, Aksel.
+
+AKSEL. Yksikö vaan? Eikö mitä, se on kovin vähän. Minä lupaan sinulle
+seitsemänkymmentä ja seitsemän asiaa.
+
+SYLVI. Hyvä! Mutta pidäkin sanasi.
+
+AKSEL. Tietysti.
+
+SYLVI. Kunniasi kautta?
+
+AKSEL. Kunniani kautta.
+
+SYLVI (heiluttelee jalkojansa ja heittäytyy taaksepäin). Voi, kuinka
+ihanata--kuinka sanomattoman ihanata!
+
+AKSEL. Varo, varo, kissimirri, sinä putoat.
+
+SYLVI. Voi herra, kuinka hauskaa! Nyt sinä olet helisemässä,
+holhoja-setä.
+
+AKSEL. Joko taas--!
+
+SYLVI. Anna anteeksi--oma puoliskoni, minä tarkoitin. Nyt saan siis
+pyytää sinulta seitsemänkymmentä ja seitsemän asiata. Ajatteles--
+ennenkuin olen ne kaikki keksinyt.
+
+AKSEL. Mutta yksi ehto minun kumminkin täytyy siihen panna.
+
+SYLVI. Ei mitään ehtoja! Rakkahin Aksel, ei mitään ehtoja!
+
+AKSEL. No, totta kai! Yksi ainoa pieni ehto sinun toki pitää täyttää.
+
+SYLVI. No sanopa sitten, mikä se ehto olisi?
+
+AKSEL. Pieni, joutava vaan--
+
+SYLVI. Sano pian!
+
+AKSEL. Ei ole kiirettä kirkkoon.
+
+SYLVI. Ala joutua, holhoja-setä, taikka--minä nipistän sinua korvasta.
+
+AKSEL. Vai niin, vai rupeet sinä häijyksi, pikku pulmunen. Entäpä jos
+saatkin mennä tiehesi.
+
+SYLVI. Ei toki, eihän? Ehto? Rakas, kulta Aksel, muista, että minulla on
+vaan kaksi minuuttia.
+
+AKSEL. Niin, se on totta, se.
+
+SYLVI. Ellet sinä pitentäisi aikaa?
+
+AKSEL. Ei--kuule--
+
+SYLVI. Elä sitten edes vitkastele niin kauheasti, Aksel. No, mikä se
+ehto oli?
+
+AKSEL. Se vaan, että minä ensin saan tutkia kaikki nuo seitsemänkymmentä
+ja seitsemän asiaa, ennenkuin hyväksyn.
+
+SYLVI. Ehei, kas siihenpä minä en suostu.
+
+AKSEL. Kuule mokomaa! Vai et sinä suostu siihen?
+
+SYLVI. En.
+
+AKSEL. Onko se täyttä totta?
+
+SYLVI. Täyttä totta.
+
+AKSEL. Tjah--sitten sitä ei voi auttaa. Minun täytyy ottaa sanani
+takaisin.
+
+SYLVI. Ei, Aksel--anna nyt myöten. Minä lupaan olla kiltti. En pyydä
+mitään mahdottomia, paljaita pikku asioita vaan.
+
+AKSEL. Siinä tapauksessa minä ne kyllä hyväksyn, eikähän minun ehdostani
+silloin ole sinulle mitään haittaa.
+
+SYLVI. Niin--mutta kuitenkin, Aksel! Olisi niin paljon, niin äärettömän
+paljon hauskempaa, jos minä ihan vapaasti saisin ajatella kaikki nuo
+seitsemänkymmentä ja seitsemän asiaa, enkä tarvitseisi pelätä kieltoa.
+Rakas pikku Aksel!
+
+AKSEL. Rakas pikku Sylvi, minä pysyn sanassani.
+
+SYLVI. Niin, semmoinen sinä olet, holhoja-setä. Minä en sano sinua enää
+koskaan muuksi, sillä se sinä olet aina ollut ja siksi sinä jäät
+ikipäiviksi.
+
+AKSEL. Kas niin, nuo kaksi minuuttia ovat tuossa paikassa kuluneet.
+Annapa nyt kuulla ensimmäinen pyyntösi.
+
+SYLVI. Enkä anna. En pyydä enää mitään.
+
+AKSEL. Siinä ollaan! Nyt on pikku sirkku taas allapäin, pahoilla mielin.
+
+SYLVI. Olisit sinä nyt yhden ainoan kerran saattanut tehdä minulle
+mieliksi, Aksel.
+
+AKSEL. Kultaseni--tuohan kuuluu ihan siltä, kuin en milloinkaan ennen
+olisi sitä tehnyt.
+
+SYLVI. Et olekaan. Tahdotko, että luettelen, mitä kaikkia sinä olet
+minulta kieltänyt, vai?
+
+AKSEL. Niin, kun sinä pyydät pelkkiä mahdottomia, hyvä lapsi.
+
+SYLVI. Kuinka saatat sanoa--
+
+AKSEL. No, esimerkiksi, että minun pitäisi istua ja leikkiä sinun
+kanssasi.
+
+SYLVI. Leikkiä! Koska olen pyytänyt sinua leikkimään?
+
+AKSEL. Istua ja lellitellä sinua sitten.
+
+SYLVI. Sanotko sinä sitä leikkimiseksi?
+
+AKSEL. Melkein.
+
+SYLVI. Ja se on sinun mielestäsi mahdotonta. Niin, sitten en suinkaan
+tahdo enää vaivata. (Liukuu alas, kääntyy selin Akseliin ja hypistelee
+pöydällä olevia kapineita.)
+
+AKSEL. Ei, pikku lemmikkini, et sinä saa suuttua. Enhän minä sitä
+tarkoittanut. Sitä vaan, että kaikella pitää olla rajansa, ymmärrätkös.
+Sylvi, muruseni, tule nyt taas tänne polvelleni.
+
+SYLVI. Eivätköhän nuo kaksi minuuttia jo olekin lopussa?
+
+AKSEL. Aikoja sitten, mutta se ei tee mitään. Minä en päästä sinua,
+ennenkuin tulet hyvälle mielelle taas, sirkkuseni.
+
+SYLVI. Aksel--mitä sinulla tässä on,--tässä laatikossa, kuules?
+
+AKSEL. Ai, elä koske siihen. Se on hyvin vaarallista.
+
+SYLVI. Vaarallista? Mitä se sitten on?
+
+AKSEL. Ketunmyrkkyä. Strykniiniä. Anna tänne, et saa koskea.
+
+SYLVI. Ei, minä vaan vähän katson. Kapseleissa? Kuoleeko kettu
+tuommoisesta pienestä kapselista?
+
+AKSEL. Kuolee.
+
+SYLVI. Mutta ihmistä se ei mahtaisi tappaa?
+
+AKSEL. Tappaisi kyllä.
+
+SYLVI. Tuommoinen pieni kapseli? Sepä vasta kummaa. Jos minä nyt
+nielisin yhden--
+
+AKSEL.--Niin kuolisit kuin kärpänen.--Kas niin, nyt panemme sen pois.
+(Panee sen pöytälaatikkoon.) No, pikku kissimirri,--jos minä nyt
+kumminkin tämän yhden kerran--
+
+SYLVI. Mitä niin, Aksel?
+
+AKSEL. Suostuisin pyyntöösi, ilman että tutkin sitä edeltäpäin.
+
+SYLVI. Tee se, niin olet kiltti.
+
+AKSEL. Olkoon menneeksi.--No, anna kuulla. Mitä pikku pulmunen aikoi
+minulta pyytää?
+
+SYLVI. Niin, Aksel, se oli vaan sitä, että sinä jättäisit kaikki työsi
+yhdeksi viikoksi.
+
+AKSEL. Mutta rakkahin Sylvi!
+
+SYLVI. Yhdeksi ainoaksi viikoksi, Aksel!
+
+AKSEL. No, mutta ole toki järkevä, hyvä lapsi. Enhän minä voi
+laiminlyödä virkaani.
+
+SYLVI. Joku toinen voisi hoitaa sitä sen aikaa.
+
+AKSEL. Mitä sanot,--ei, sinä olet tosiaankin kovin lapsellinen, Sylvi
+kulta. Minun pitäisi yks' kaksi jättää kaikki tyyni ja istua kädet
+ristissä--tehdäkseni pikku vaimolleni mieliksi. Ei, se ei käy päinsä,
+lapseni.
+
+SYLVI. Menethän sinä usein metsästämään, esimerkiksi, ja viivyt siellä
+päiväkausia.
+
+AKSEL. No niin, sehän on ihan toista, tiedämmä. Enkähän minä kovin usein
+ole sielläkään ollut.
+
+SYLVI. Sinä et siis aijo pysyä sanassasi?
+
+AKSEL. Maltapas--jos sovittelisimme muulla tavalla vai mitä arvelet?
+Ensi kesänä voisin ehkä ottaa virkavapautta viikoksi tai pariksi.
+
+SYLVI (nyreissään). Kesään on niin pitkä aika.
+
+AKSEL. Mutta, rakas pikku Sylvi, minkätähden minun sitten pitäisi
+heittää työni?
+
+SYLVI. Kyllähän sinä sen tiedät. Siksi että minulla on niin ikävä olla
+yksin, kun sinä alituisesti joko olet ulkona taikka istut
+kirjoituspöytäsi ääressä.
+
+AKSEL. Entä kun me nyt keksisimme jotain oikein hauskaa pikku
+kissimirrille, suostuisitko sitten siirtämään tuon laiskuriviikon ensi
+kesään?
+
+SYLVI. Niin no--ehkäpä. Jos sinä tosiaankin keksit jotain erinomaisen
+hauskaa.
+
+AKSEL. Annapas kun ajattelen--. Kuules nyt. Minä menen kirjakauppaan ja
+etsin sinulle sieltä jonkun hyvin huvittavan kirjan.
+
+SYLVI. Ush--ei! Minä olen ihan kyllästynyt kirjoihin.
+
+AKSEL. Joitakuita uusia soittokappaleita sitten?
+
+SYLVI. En minä välitä soitostakaan.
+
+AKSEL. Nytpä minä tiedän. Sinä lähetät kutsumaan vieraita.
+
+SYLVI. Niin--mutta ketä?
+
+AKSEL. Ketä vaan itse tahdot. Anni Vidgreniä, esimerkiksi.
+
+SYLVI. Huh--häntä! Joka on ikävin olento koko tässä maailmassa.
+(Jäljittelee.) _Minä_ en hyväksy semmoista, sillä _minusta_ se ei
+ole sopivata, _minä_ teen aina omien periaatteideni mukaan.--Ei,
+kiitoksia, pysyköön Anni Vidgren täältä seitsemän peninkulman päässä.
+
+AKSEL. No, entä Elin Grönkvist, mitäs hänestä sanot?
+
+SYLVI. Hän taas on niin kauhean tyhmä. Hyväluontoinen, mutta tyhmä. Ei
+kelpaa.
+
+AKSEL. Mutta Karin Löfberg sitten?
+
+SYLVI. Hän--paras! Joka on niin koketti ja inhoittava, että häntä tuskin
+viitsii katsoa. Ei, häntä minä toki suvaitsen kaikkian vähimmän.
+
+AKSEL. No, sano sitten itse.
+
+SYLVI. Kyllä minä tiedän yhden, josta pidän enemmän kuin kestään muusta.
+Mutta se on eräs herra.
+
+AKSEL. Herra--?
+
+SYLVI. Viktor Hoving, arkkitehti. Kyllä sinä hänet tunnet.
+
+AKSEL. Enpä oikein. Hän kun vasta nykyjään on tullut paikkakunnalle.
+Mutta olen minä hänet nähnyt yhtä kaikki.
+
+SYLVI. Se kelvoton kapine ei vieläkään ole käynyt täällä. Ja me kun
+olimme niin hirveän hyviä ystäviä lapsina.
+
+AKSEL. Olettehan te hyviä ystäviä hänen sisarensa, Almankin kanssa.
+
+SYLVI. Ooja, mukiin menee. Kauhean hurskas ja siveellinen,--mutta hän on
+kumminkin Viktorin sisar, ja minä pidän hänestä aika paljon.
+
+AKSEL. No, mitäs muuta. Sinä kutsut heitä telefoonilla tänne molempia.
+
+SYLVI. Nytkö heti?
+
+AKSEL. Miten vaan tahdot.
+
+SYLVI. Mutta jos me sitten häiritsemme sinua?
+
+AKSEL. Ei hätää mitään. Kohtahan kello on yksitoista. Minun täytyy
+tuossa paikassa mennä virastoon.
+
+SYLVI. Se on totta, se! Kuinka sinä kumminkin olet kiltti,
+holhooja-setä. Nyt saat kernaasti lykätä laiskuri-viikkosi ensi kesään.
+(juoksee telefoonin luo.)
+
+AKSEL. Kiitoksia! (Kumartuu kirjoittamaan.)
+
+SYLVI (soittaa). Olkaa hyvä ja yhdistäkää Hovingin kanssa. Kiitos!
+(Soittaa taas.) Onko se Alma?--Hyvä. Arvaatko, kuka minä olen?--Vai
+niin, vai tunsit sinä heti äänestä. Kuule, Alma hyvä, onko veljesi
+kotona?--Mitäkö minä hänestä? Niin, minä aijoin pyytää teitä molempia
+tänne, kun minulla on niin ikävä.--Mitä sanot?--Kyllä, kyllä Aksel on
+kotona, mutta hän istuu ja kirjoittaa. Ei hänellä ole aikaa minun
+kanssani. Ja kohta hän menee pois. Ota työtä mukaasi, muuten sinä et
+varmaankaan malta viipyä. Mitä?----Etkö jouda vielä? Miks'et?--Vai
+niin.--Vai pitää sinun kirjoittaa kirjeitä? Entäs Viktor?--Ei,
+mutta--mitä ihmettä, nukkuu vielä! Se laiskajaakko. Aja hänet ylös heti
+paikalla ja käske tänne.
+
+AKSEL. Mutta lopeta nyt jo, rakas Sylvi. Minä en voi pitää ajatuksiani
+koossa.
+
+SYLVI. Silmänräpäys vaan, Aksel. Minä vähän kiusaan häntä ensin.--Hyvää
+huomenta, unikeko. Tiedätkös, mitä kello on? Nyt nukuit ohi aamiaisen,
+poloinen. Vai luuletko saavasi ruokaa vielä? Eikös mitä--Alma ei anna
+leivän muruakaan.----Mitä? Kaksi tuntia? Kyllä kai! Sitä ei usko kukaan
+ihminen. Vai näit unta? Mitä sitten? Kerropas.
+
+AKSEL. Minun on ihan mahdoton kirjoittaa.
+
+SYLVI. Ole vaiti, sinä siellä--!----Ei, mutta sehän oli hassua.----Entä
+sitten? Eikö mitään muuta?--Mitähän se merkitsee?----Niin, jotakin
+hyvin, hyvin kummallista, niin minäkin luulen.
+
+AKSEL. Ettekö te koskaan saa kylliksenne tuosta lörpöttelemisestä? Nyt
+olen kahdesti kirjoittanut päin honkaan teidän tähtenne.
+
+SYLVI. Ush, mikä jöröjaakko sinä olet. Kuule, Viktor, meidän täytyy
+lopettaa. Herra puoliskoni kirjoittaa päin honkaan meidän tähtemme.
+Tulethan sinä sitten tänne? Ihan tuossa tuokiossa?--Äsh, jätä sinä Alma
+sinne kirjoittamaan kirjeitään niin kauvaksi.--Ja ala joutua. Elä
+viivyttele. Hyvästi, hyvästi. (Soittaa.) Ajattelepas, Aksel, hän oli
+nähnyt unta--
+
+AKSEL. Minä vähät hänen unistaan.
+
+SYLVI (järjestelee huonetta). Hyi, kuinka sinä olet epäkohtelias. Ethän
+sinä siitä pahene, vaikka kuuntelisitkin. Hän oli nähnyt unta, että me
+leikimme yhdessä sokkosilla, hän ja minä, jota me muuten teimmekin
+alituisesti, kun olimme lapsia. Mutta että hänen juuri nyt piti uneksia
+sitä, nyt, vähää ennen kuin heräsi. Eikö se ollut omituista?
+
+AKSEL. Hyvin omituista.
+
+SYLVI. Se tulee käymään toteen hyvin pian. Jos se muuten ollenkaan käy
+toteen. Vai mitä sinä arvelet, Aksel?
+
+AKSEL (kokoo paperinsa). En osaa sanoa. En ole oikein perehtynyt niihin
+asioihin.
+
+SYLVI. Joko sinä nyt menet, Aksel?
+
+AKSEL. Täytyy.
+
+SYLVI. Sinä taidat olla vähän pahalla päällä, vai kuinka? Juuri kun minä
+rupean hiukan virkistymään.
+
+AKSEL (kietoo kätensä hänen vyötäisilleen). Ei, pikku kissimirrini, en
+minä ole pahalla päällä. Päinvastoin minä kernaasti suon sinulle hauskan
+aamupäivän.
+
+SYLVI. Niin, sitähän minä aina olen sanonut! Sinä olet sittenkin
+kaikkein paras, oivallisin holhooja-setä, mitä ajatella saattaa. Ja
+tiedätkös mitä? Nyt saat varsin hyvin viipyä poissa vaikka koko päivän,
+jos tahdot.
+
+AKSEL. Vai niin? Sinä et siis kaipaisi minua?
+
+SYLVI. En vähääkään. Minä pitäisin heidät siinä tapauksessa täällä
+päivällisillä.
+
+AKSEL. Totta tosiaan! Vai sen verran sinä minusta välitätkin? Sitäpä en
+olisi uskonut.
+
+SYLVI. Hyvä, rakas holhooja-setä, enhän minä sitä tarkoittanut. Anna
+kaikin mokomin anteeksi. Suutuitko sinä minuun, mitä?
+
+AKSEL. Ei, pikku pulmunen, ole huoleti. En minä turhista suutu.
+Hyvästi nyt niin kauvaksi. Kyllä minä kuitenkin tulen kotiin
+päivälliselle.
+
+SYLVI. Niin, tee se. Hyvästi, hyvästi!
+
+AKSEL (etehisestä). Etkö sinä tulekaan saattamaan minua portaille
+niinkuin tavallisesti?
+
+SYLVI (puuhailee ympäri huonetta). Ei, tiedätkös, nyt minä en jouda.
+Täytyy vähän siistiä ja järjestää, ne saattavat olla täällä tuossa
+paikassa.
+
+AKSEL. Hyvästi sitten! (Menee etehisestä oikealle.)
+
+SYLVI. Hyvästi, holhooja-setä! (Hyräilee, menee kirjoituspöydän luo,
+järjestää kirjoja ja paperia. Avaa pöytälaatikon. Saa käsiinsä
+strykniinilaatikon ja lakkaa äkkiä hyräilemästä. Ottaa yhden kapselin ja
+katselee sitä kauvan, vie sen suuhunsa, panee sitten nopeasti pois,
+heittää laatikon paikoilleen ja työntää pöytälaatikon kiinni. Sitten hän
+taas hyräilee, järjestää vielä jotakin pöydällä, kävelee ympäri huonetta
+ja pysähtyy viimein peilin eteen, nauraa kuvalleen, vehkeilee, kumartaa
+ja viittailee käsillään.)
+
+VIKTOR (tulee oikealta etehiseen).
+
+SYLVI (säpsähtää). Taivas, kuinka sinä säikytit minua!
+
+VIKTOR. Elä? Minähän tulin niin hiljaa.
+
+SYLVI. Siksipä juuri. Näitkö, mitä minä tein?
+
+VIKTOR. En, pahaksi onneksi.
+
+SYLVI. Sepä toki hyvä.--Käy sisään nyt, ja ole tervetullut!
+
+VIKTOR. Kiitos! Mutta saako tietää, mitä sinä sitten teit? Tulin
+uteliaaksi.
+
+SYLVI.. Ahaa,--luuletko minua niin tyhmäksi, että sanon?
+
+VIKTOR. Sano pois! Minä pyydän niin kauniisti.
+
+SYLVI. Kuinka kauniisti?
+
+VIKTOR. Pitääkö minun langeta polvilleni?
+
+SYLVI. Hyi, ei! Se ei olisi ollenkaan sinun tapaistasi. Niin et tehnyt
+ennenkään.
+
+VIKTOR. Eipä minun ennen tarvinnutkaan pyytää mitään kahta kertaa.
+
+SYLVI. Etkä tarvitse nytkään. Istuhan ensin, tuonne keinutuoliin, tai
+mihin tahdot, niin minä heti paikalla--
+
+VIKTOR (istuu). No--?
+
+SYLVI. Maltahan nyt,--pitää minunkin saada istua. (Istuu lattialle.)
+
+VIKTOR. Mitä maailmassa? Yhäkö sinulla vielä on vanhat tapasi?
+
+SYLVI. Niinkuin näet.
+
+VIKTOR. Vaikka jo olet aikaihminen?
+
+SYLVI. Aikaihminen? Kapas tätä,--kahdeksantoista vuotias vasta!
+
+VIKTOR. Mutta rouva kumminkin.
+
+SYLVI. Niin, en minä siltä ole sen vanhempi. Ja kun minua nyt kerran
+huvittaa, niin--
+
+VIKTOR. Kernaasti minun puolestani. Mutta annapas jo vihdoinkin kuulla
+tuo salaisuus.
+
+SYLVI. Salaisuus ei ollut sen suurempi, kuin että minä leikin kuvani
+kanssa peilin ääressä äsken, kun tulit sisään.
+
+VIKTOR. Vahinko, ett'en sattunut näkemään. Jos olisin sen tiennyt, niin
+olisin hiipinyt etehiseen ihan hiljaa.
+
+SYLVI (hyppää ylös). Ah, kuinka minä olen tyhmä. Tahdotko tupakkaa,
+mitä?
+
+VIKTOR. Jos suvaitset?
+
+SYLVI. Kyllä, kyllä minä suvaitsen. (Tuo papyrosseja ja tulitikkuja
+kirjoituspöydältä.) Ole niin hyvä! Ei, anna minun sytyttää. Kas noin.--
+Ja nyt pidämme oikein hauskaa. Yhtä hauskaa kuin ennen aikaan, kuusi
+vuotta takaperin. Muistatko?
+
+VIKTOR. Tottahan nyt.
+
+SYLVI. Kun leikimme sokkosilla välistä koko päivän. Jestapoo, kuinka
+meillä saattoi olla hauska!
+
+VIKTOR. Olihan niitä muitakin leikkiä. Viides pyörä vaunun alla, vedä
+verkaa, ja mitä ne kaikki lienevät olleet.
+
+SYLVI. Ja pallosilla ja muorinpataa ja piilosilla. Tuskinpa vaan muilla
+lapsilla olikaan niin hauskaa kuin meillä.
+
+VIKTOR. Varsinkin pyhinä ja lupapäivinä.
+
+SYLVI. Entäs loma-aikoina sitten?
+
+VIKTOR. Niin, loma-aikoina!
+
+SYLVI. Mutta sitten sinä matkustit pois ja kaikki sai surkean lopun.
+Mikä lieneekin pistänyt vanhempiesi päähän--mennä ja muuttaa Viipuriin
+juuri silloin!
+
+VIKTOR. Isä sai siellä paremman paikan joksikin aikaa. Ja minun taas
+täytyi mennä polyteknikoon.
+
+SYLVI. Et usko, kuinka minulla oli ikävä ensimmältä. Sinua minä
+varsinkin kaipasin; tiedätkös, minä olin pitkät ajat ihan kuin kipeä.
+
+VIKTOR. Oho,--oikeinko totta?
+
+SYLVI. Luulin jo, ett'en koskaan voisi sinua unhottaa.
+
+VIKTOR. Mutta sen kumminkin teit, Sylvi?
+
+SYLVI. Niin, sitten vihdoin ja viimein, vuosikausien perästä. Ei, en
+minä silloinkaan unhottanut sinua, mutta sitten tuli niin paljon muita
+huolia. Vanhempani kuolivat--
+
+VIKTOR. Niin, Sylvi raukka, minä muistan sen.
+
+SYLVI. Isä ja äiti kuolivat melkein yht'aikaa. Minä jäin ihan yksin
+maailmaan ja tunsin itseni niin sanomattoman turvattomaksi. Ne olivat
+surullisia aikoja, sen saat uskoa.
+
+VIKTOR. Kuinka sinä, pikkuinen, jaksoit ne kestää?
+
+SYLVI. Minä sain Akselin holhoojakseni ja hän oli minulle kovasti
+hyvä,--aivan kuin toinen isä. Hän otti minut sitten elämän ijäksi
+huostaansa.
+
+VIKTOR. Miehesi mahtaa olla sinua paljon vanhempi?
+
+SYLVI. Kahdeksantoista vuotta. Senpätähden hän onkin kauhean viisas ja
+järkevä. Mutta kuule nyt, Viktor, miks'et sinä koskaan kirjoittanut
+minulle, vaikka lupasit niin varmaan?
+
+VIKTOR. Niin, tiedätkös, eihän minulta tullut kirjoitetuksi. Kyllä minä
+aina ajattelin,--silloinkin, kun kuulin vanhempiesi kuolemasta, mutta
+siihen se vaan jäi.
+
+SYLVI. Kelvoton! Et suinkaan sinä koskaan ikävöinytkään minua?
+
+VIKTOR. Ikävöin kyllä, välistä. Mutta minä tulin outoon paikkaan,
+näetkös, sain uusia toveria ja niin pois päin--
+
+SYLVI. Etkä silloin enää huolinut muistella vanhoja. Minä raukka kuljin
+täällä sillä aikaa ja ajattelin sinua niin uskollisesti.
+
+VIKTOR. Vai teit sinä niin, Sylvi?
+
+SYLVI. Ihan totta. Sinähän olit minun paras ystäväni. Mutta sinä et
+varmaan ole koskaan pitänyt niin paljon minusta kuin minä sinusta.
+
+VIKTOR. Kyllä, tiedätkös, kyllä minä kummiakin pidin sinusta.
+
+SYLVI. Ei, elä koeta pettää minua. Sinä olit niin kylmä minua kohtaan
+viimeinkin, kun tavattiin Löfbergissä. Puhuit kokoillan vaan Karin
+Löfbergin kanssa etkä ollut minua näkevinäsikään.
+
+VIKTOR. Kuinka saatat sanoa.--Tervehdinhän minä sinua ja--
+
+SYLVI. Hädin tuskin. Hirveällä kiireellä riensit heti takaisin Karin
+kaunottaren luo.
+
+VIKTOR. Rakas Sylvi kulta, minähän olin enemmän tuttu hänen kanssaan, me
+kun tapasimme toisiamme niin usein viime aikoina Helsingissä. Mutta
+sinua en ollut nähnyt kuuteen, seitsemään vuoteen. Olihan ihan
+luonnollista, että tunsin itseni vähän vieraaksi ja että olin hiukan
+hämilläni ensi alussa. Muistin sinut pienenä tyttönä lyhyissä hameissa
+ja nyt sinä olit täysikasvuinen nainen. Naimisissa vielä kaiken lisäksi.
+
+SYLVI. Niin, se todistaa vaan kaikki, kuinka vähän sinä olet minua
+kaivannut. Kokonaisen viikon olet sitäpaitsi ollut kaupungissa, ilman
+että olet tullut minua tervehtimään. Ei, sinä et ole enää sama kuin
+ennen.
+
+VIKTOR. Ihan sama!
+
+SYLVI. Elä väitäkään. Minä _tiedän_ ettet sinä ole sama.
+
+VIKTOR. Ja minä _tiedän_, että olen juuri sama.
+
+SYLVI. Entä kun näytän sinulle heti paikalla--. Lyömmekö vetoa?
+(Ojentaa kätensä.)
+
+VIKTOR. Lyödään vaan.
+
+SYLVI. Minkä päältä?
+
+VIKTOR. Konvehti-naulan.
+
+SYLVI. Topp! (Erottaa toisella kädellään.) Nyt panen sinut koetukselle!
+(Ottaa juhlallisen asennon.) Ylös, Viktor Hoving, me rupeamme
+sokkosille.
+
+VIKTOR. Mutta--mitä sinä ajattelet?
+
+SYLVI. No?--Oletko sinä ihan sama kuin ennen, vai etkö ole?
+
+VIKTOR. Sylvi kulta, onko tuo nyt täyttä totta?
+
+SYLVI. Tietysti. Kas niin, Viktor, joudu, joudu! Elä anna minun odottaa.
+Naula konvehtia--muista!
+
+VIKTOR. Sinä olet mieletön.--Ajattele, jos joku sattuisi tulemaan.
+
+SYLVI. Mitä se tekee? Ja voimmehan vaikka lukita ovet. (Lukitsee
+vasemmanpuolisen oven sekä sen, joka vie etehisestä portaille.) Kas
+niin. Nyt voit olla huoleti siitä asiasta. (Ottaa huivin etehisestä.)
+Tule tänne nyt! Kuka meistä ensin rupeaa sokoksi? Minäkö?
+
+VIKTOR. Kernaasti minun puolestani.
+
+SYLVI. No, sido sitten huivi, ole niin hyvä!
+
+VIKTOR. Vedänkö liian kovaan?
+
+SYLVI. Eikös, vain! Luuletko, että minä näen, vai--?
+
+VIKTOR. Jahka koetetaan. Onko sormi suorassa vai väärässä?
+
+SYLVI. Suorassa.
+
+VIKTOR. Eipäs ollutkaan.--Onko sormi suorassa vai väärässä?
+
+SYLVI. Väärässä.
+
+VIKTOR. Jo riittää! Kyllä uskon jo.
+
+SYLVI. Pyöritä minua nyt niin paljon kuin tahdot.
+
+VIKTOR. Heti paikalla. No--eiköhän jo riitä?
+
+SYLVI. Kyllä, minä olen ihan pyörryksissä.
+
+VIKTOR. Elä vaan satuta itseäsi!
+
+SYLVI. Pakene, taikka olet heti kiinni.
+
+VIKTOR. Polttaa, polttaa.
+
+SYLVI. Elä pelkää.
+
+VIKTOR (hiipii hiljaa hänen taaksensa ja lyö häntä selkään).
+
+SYLVI. Ahaa, veijari! Äännäpäs!
+
+VIKTOR. Huh--huu!
+
+SYLVI. Niin ja sitten sinä heti juokset tiehesi.
+
+VIKTOR. Huh--huu!
+
+SYLVI. Maltapas, mokoma käen-poika!
+
+VIKTOR. Huh--huu!
+
+SYLVI. Sepä nyt on merkillistä. Enkö minä saa sinua kiinni? (Jatkavat
+leikkiä nauraen ja riemuiten. Innostuvat yhä enemmän, kunnes Sylvi
+viimein saa hänet kiinni.)
+
+SYLVI (pitää hänestä kiinni ja vetää huivin silmiltään, hengästyneenä).
+Sainpas--viimeinkin.--Oletpa sinä koko mestari juoksemaan. Mutta
+maltahan nyt on minun vuoroni.
+
+VIKTOR. Vieläkö jatkamme?
+
+SYLVI. Tietysti. Eikö tämä sitten ole hauskaa?
+
+VIKTOR. Kyllä--mutta--
+
+SYLVI. Ei mitään »muttaa». Kas niin, anna minun nyt sitoa huivi
+silmillesi. Taivuta vähän polviasi, että yletän. Kas noin. Näetköhän
+sinä nyt myöskin, vai--?
+
+VIKTOR. En pikkuistakaan.
+
+SYLVI. Kuulepas, veitikka, sinä näet ihan varmaan tuolta alta?
+
+VIKTOR. Minä vakuutan.
+
+SYLVI. Vedetään kuitenkin huivia alemma varmuuden vuoksi. No--ja nyt
+pyöritään vähän.
+
+VIKTOR. Tehdään niin. (Tarttuu molemmin käsin hänen vyötäisiinsä ja
+pyörii ympäri.)
+
+SYLVI. Jo riittää--ei enää--Viktor, kuuletko--päästä minut irti!
+
+VIKTOR. Ei vielä!
+
+SYLVI. Herra varjele,--Viktor, mitä sinä ajattelet?
+
+VIKTOR. Tanssitaanko polkkaa?
+
+SYLVI. Osaatko sinä viedä minua huivi silmillä?
+
+VIKTOR. Koetetaan. Laulapas vähän.
+
+SYLVI. Trall-lall-lalala, trall-lalla, trall-lall-laa--Ei, tiedätkös
+Viktor, näin hauskaa ei minulla ole ollut vielä elämässäni.--Taivas,
+nyt sinä olit vähällä kaataa pöydän nurin.--Trall-la-la-lall-lall-laa--
+
+(Etehisessä soitetaan.)
+
+SYLVI. Herra jumala!
+
+VIKTOR (tempaa huivin silmiltään). Miehesi--?
+
+SYLVI. Istu keinutuoliin--pian! (Suorii pöytäliinaa, järjestää kiireesti
+tuolia.) (Soitetaan toinen kerta.)
+
+SYLVI. Minä tulen--minä tulen!
+
+VIKTOR. Sinähän olet ihan hengästynyt.
+
+SYLVI. Entäs itse. Kas tuossa, ota tupakkaa. (Soitetaan kolmas kerta.)
+
+VIKTOR. Avaa, herran nimessä!
+
+SYLVI (juoksee etehiseen ja avaa oven). Oh, Viktor, ei mitään hätää, se
+on vaan Alma!
+
+ALMA (tulee sisään). Niin, kukas sitten?
+
+SYLVI. Luulimme sinua Akseliksi. Istu, Alma kulta. Ja ota työ
+esille.--Taivas, kuinka sydämmeni läpättää. Säikähdin niin--että--
+
+ALMA (ottaa käsityön laukustaan). Mitä sinä sitten säikähdit?
+
+SYLVI. Oh, en mitään, en kerrassaan mitään. (Nykäsee salaa Viktoria ja
+istuu tuolille häntä lähelle.) Kaunis ilma tänäin.
+
+ALMA. Päinvastoin, siellähän sataa lunta.
+
+SYLVI. Vai niin--? Sitä minä en tiennytkään.--Mutta eilen ainakin oli
+kaunis ilma.
+
+ALMA. Niin, eilen kyllä oli kaunis ilma.
+
+SYLVI. Ja huomenna on luultavasti myöskin. Baromeetteri nousee!
+
+ALMA. Nouseeko se?
+
+SYLVI. Niin, en minä tiedä, jos se nousee, minä vaan niin arvelen.
+
+ALMA. No, joko te olette uudistaneet tuttavuuttanne Viktorin kanssa?
+
+VIKTOR. Luonnollisesti, koska kerran istun täällä.
+
+ALMA. Minä tarkoitan noin--lähemmin. Vanhan ystävyyden nojalla,
+lapsuuden ajoilta.
+
+SYLVI. Arkkitehti Hoving ei näy niitä enää muistavan.
+
+ALMA. »Arkkitehti Hoving»?--Minusta sinä äsken sanoit häntä Viktoriksi.
+
+SYLVI (nauraen). Sanoinko? Siinä oli! Niin minulle aina käy, kun koetan
+teeskennellä.
+
+ALMA. Minkätähden sinä teeskentelisit, Sylvi?
+
+SYLVI. Niin, sanopa muuta! Minkätähden sitä tekisin!--Asia on, näetkös,
+semmoinen, että minusta tuntuu ihan siltä, kuin olisin taas kahdentoista
+vanha. Ja kun hän tuossa olisi kuudentoista.
+
+ALMA. Kuinka se on mahdollista?
+
+SYLVI. Niin, sitä en itsekään ymmärrä. Mutta nyt esimerkiksi en
+mitenkään voi istua hiljaa ja puhella säädyllisesti, niinkuin
+täysikäisillä on tapana tehdä. Minun oikein sormiani kutkuttaa, kun näen
+Viktorin istuvan tuossa noin joutilaana. Kuule, (vetää tuolinsa
+vastapäätä Viktorin tuolia) vieläkö sinä osaat taputusleikkiä, mitä?
+Pane kätesi noin ikään,--joudu, ja sitten: yks' kaks'--yks' kaks'--yks'
+kaks'--ei, sinähän vasta olet kömpelö.--Aletaanpa alusta, no yks'
+kaks'--yks'--
+
+ALMA. Minä en tosiaankaan käsitä, kuinka aikuiset ihmiset voivat olla
+tuommoisesta huvitetut.
+
+SYLVI. Yks' kaks' yks' kaks'--yks' kaks' yks' kaks'--yks' kaks'--yks'
+kaks'--koettaisitpa sinäkin, Alma, yks' kaks'--yks' kaks'--yks' kaks'.
+
+ALMA. Ja Viktorkin--aika mies--
+
+VIKTOR. Lopetetaan nyt jo. (Lopettaa leikin.)
+
+SYLVI. Ei hyi!--kas vaan. Alma tuntuu olevan sinun holhoojasi, niinkuin
+Aksel minun.
+
+VIKTOR. Minun holhoojani?
+
+ALMA. Jos Viktor luottaa minun arvostelukykyyni ja mielellään seuraa
+minun neuvojani, jota hänen ei vielä koskaan ole tarvinnut katua--
+
+SYLVI. Ei--kukas sitä tahtoo väittää? Sinähän aina olet niin viisas ja
+järkevä, että oikein tuntuu kamalalta.
+
+ALMA (hymyillen). Elä keskeytä minua. Jos Viktor niinkuin sanoin,
+vanhasta kokemuksesta luottaa minuun, niin pitääkö minua siltä
+sanottaman hänen holhoojakseen?
+
+SYLVI. Sama se on, sanotaanko sinua siksi tai ei, se sinä kumminkin
+olet; sillä sinä olet yksi noita täydellisiä, vanhurskaita ja siveitä
+ihmisiä, jotka eivät koskaan erehdy, eivät koskaan tee mitään
+tyhmyyksiä, ja jotka eivät milloinkaan maailmassa ole olleet lapsina--
+
+VIKTOR. No--no--
+
+SYLVI. Ei, sillä he ovat syntymästään saakka ymmärtäväisiä ja vakavia ja
+mallikelpoisia kaikessa, ja Jumala on varmaankin luonut heidät varta
+vasten holhoojiksi meille syntisparoille.
+
+ALMA. Toisin sanoen, meidän tehtävämme on vartioida teitä ja estää teitä
+tekemästä tyhmyyksiä.
+
+SYLVI. Niin, jos me vaan _annamme_ teidän alituisesti komentaa
+itseämme. Mutta minäpä sanon, että se välistä saattaa ärsyttää minua
+niin, että joudun ihan raivoon--ja olisin valmis tekemään mitä
+tahansa--kun vaan pääsisin tuosta kauheasta vartioimisesta,--vaikka
+suurimman hurjuuden, jos niiksi tulee.
+
+ALMA. Sylvi kulta, aina sinä kiivastut niin kauheasti.
+
+SYLVI. Ja sinä sinä et kiivastu koskaan!
+
+VIKTOR. No, no, ei riidellä. Puhutaan ennen jostakin muusta.--Tuletko
+sinä tanssiaisiin tänä iltana, Sylvi?
+
+SYLVI (allapäin). En suinkaan.
+
+VIKTOR. Miksi et?
+
+SYLVI. Aksel ei varmaankaan anna itselleen aikaa. Eikä häntä
+luultavasti halutakaan.
+
+VIKTOR. Mutta: voisithan sinä siltä tulla?
+
+SYLVI. Menettekö te sinne?
+
+VIKTOR. Kyllä. Me menemme molemmat, sekä Alma että minä. Tule nyt
+mukaan, minä pyydän sinut ensimmäiseen franseessiin.
+
+SYLVI. Kyllähän. se olisi kovasti hauskaa, mutta--
+
+VIKTOR. Jos sinä nimi vain tahdot tanssia kanssani.
+
+SYLVI. Oh,--kaikkein ennemmin sinun kanssasi, tietysti.
+
+VIKTOR. Ja minä kyllä saatan sinut kotiin, jos niin ettei miehesi tule.
+
+SYLVI. Ja Alma varmaankin--Alma kulta, suutuitko sinä minuun? Anna
+anteeksi, enhän minä niin pahaa tarkoittanut.
+
+ALMA (hymyillen). Mitäpä se hyödyttäisi, jos sinuun suuttuisikin? Sinä
+olet nyt kerran semmoinen--kuin olet.
+
+SYLVI. Niin, siinä olet oikeassa. Minä olen juuri semmoinen kuin olen.
+Niin ett'ei maksa vaivaa välittää pikku asioista.--No niin--(Rukoillen.)
+Ottaisithan sinäkin pitääksesi huolta minusta, Alma kulta, että Aksel
+voisi olla rauhoitettu siinä suhteessa?
+
+ALMA. Mielelläni.
+
+SYLVI. Kiitoksia, Alma rakas.--(Hyppää ylös ja puristaa häntä kaulasta.)
+Niin, sinä olet kumminkin aina hyvä ja kiltti.--Topp, Viktor? Me
+tanssimme yhdessä ensimmäisen franseessin tänä iltana?
+
+VIKTOR. Sen teemme!
+
+SYLVI. Ja muita tanssia vähän väliä. Sinun pitää hakata minua hirveästi,
+kuules!
+
+VIKTOR. Ahkeruus on ilomme, herra katteini!
+
+SYLVI. Oi, kuinka siellä tulee hauska! Niin jumalattoman hauska!--Minä
+otan morsiuspukuni--niin, tiedätkös, morsiuspukuni--se kuuluu sopivan
+minulle erinomattain.--Hyvä, rakas Viktor, näin iloinen en minä ole
+ollut sitten kun sinä viimeksi olit täällä, kuusi vuotta takaperin.
+Uskotko?
+
+VIKTOR. Enpä oikein.
+
+SYLVI. Maltapas--kyllä minä opetan sinut epäilemään.
+
+(Aksel tulee etehiseen.)
+
+SYLVI. Kas, tuolla on Aksel--sinä tulet kuin kutsuttu, holhooja-setä.
+
+AKSEL (tervehtii vieraita). Sepä hauskaa.--Mitä kuuluu, neiti?
+
+SYLVI. Niin, tiedätkös, mistä täällä on kysymys?
+
+AKSEL (hymyillen). Ei, minulla ei ole aavistustakaan.
+
+SYLVI. Että me menemme tänä iltana tanssiaisiin.
+
+AKSEL (laskee paperit kädestään pöydälle).
+
+SYLVI. Mitäs sinä siitä sanot, Aksel?
+
+AKSEL. Vai niin, vai »menemme me tanssiaisiin?» Ketkä me?
+
+SYLVI. Me kaikki tyyni. Sinä myöskin.
+
+AKSEL. Jopa jo! Mitä minä siellä tekisin! Enhän minä edes tanssi.
+
+SYLVI. Sinä katselet. Ja sitten sinä puhelet vanhempien herrojen kanssa,
+ja viet minua puhvettiin tanssien välillä.
+
+AKSEL. Hyvä ystävä--
+
+SYLVI. Aksel kulta, elä nyt kiellä! Minulla kun on niin kova halu.
+
+AKSEL. Mutta minullapa ei siihen ole halua ollenkaan, pikku kissimirri.
+Ja sitä paitsi--minä en mitenkään jouda.
+
+SYLVI. Niin, sitten en tiedä muuta neuvoa, kuin että annat minun mennä
+Alman ja Viktorin kanssa. Sillä täytyy minun kumminkin päästä sinne.
+Ajatteles, enhän ole vielä milloinkaan ollut kunnollisissa
+tanssiaisissa.
+
+AKSEL. Mitä niissä oikeastaan tehdään, noissa tilaisuuksissa? Tuskin
+muuta kuin tanssitaan, vai kuinka?
+
+ALMA. Eipä juuri.--Joskus tarjotaan vähän laulua ja soittoa.
+
+AKSEL. Jos siellä edes tapaisi tuttaviaan. Mutta arvaan, ettei sinne
+vanhempia herroja tule ketään.
+
+ALMA. Kyllä minä kumminkin olen nähnyt muutamia joka kerta. Kuuluvatpa
+pelaavan vistiäkin jossain siellä herrojen puolella.
+
+VIKTOR. Niin minäkin olen kuullut kerrottavan.
+
+AKSEL. Se on muuten yhdentekevä. Minä puolestani en juuri erittäin
+välitä korttipelistäkään. Mutta jos tuota nyt kerran kumminkin tekisi
+pikku vaimolleen mieliksi ja menisi sinne.
+
+SYLVI. Niin, tiedätkös, niin minäkin arvelen. Kerran kumminkin täytyy
+tehdä pikku vaimolleen mieliksi.
+
+AKSEL. Sillä muuten hän arvattavasti on nyrpeillään--
+
+SYLVI. Siitä saat olla varma.
+
+AKSEL. No niin, mikäpä siinä sitten auttaa. Täytyy antaa vaan kauniisti
+myöten.
+
+SYLVI. Näettekös, kuinka kiltti hän on yhtä kaikki, tuo minun rakas
+herrani ja mieheni! Aina hän ensin mutisee vastaan, mutta kun kaikki
+ympäri käy, pääsen minä kumminkin lopulta tahtoni perille.
+
+AKSEL. Elähän siinä kovin kerskaile, pikku sirkkunen. Saattaa helposti
+tapahtua, että rupean vastakynteen.
+
+SYLVI. Sen jätät kauniisti tekemättä, holhooja-setä.
+
+AKSEL. Jaa, jaa. Ei ole takeita.--Kuinkas muuten on,--antaako emäntämme
+meille kahvia tänäin?
+
+SYLVI. Kyllä--heti paikalla. Saatte oikein hyvää kahvia ja pieniä
+leivoksia senkin seitsemää lajia. (Juoksee vasemmanpuoliselle ovelle ja
+koettaa työntää sitä auki.) Ei, mutta mikäs ovella on? Ah--niin, hyvänen
+aika, sehän on lukossa. En muistanutkaan. (Katsoo Viktoriin, hymyilee ja
+pudistaa päätään.) Viktor!
+
+AKSEL. Minkätähden se oli lukossa?
+
+SYLVI. Kysy Viktorilta?
+
+VIKTOR. Minultako?
+
+SYLVI. Kuinka hän näyttää viattomalta! (Uhkaa sormellaan.) Voi, sinua
+veitikka! (Menee vasemmalle.)
+
+VIKTOR. Sylvi laskee leikkiä.
+
+AKSEL. Hän on aika hulivili toisinaan.
+
+ALMA. Semmoinen hän on ollut kaiken ikänsä. Koulussa olivat opettajat
+usein pahemmassa kuin pulassa eivätkä tienneet, mitä hänelle tekisivät.
+Ei kukaan ollut niin vallaton kuin Sylvi.
+
+VIKTOR. Eikä kukaan niin viehättävä kuin hän.
+
+ALMA. Nyt puhut itsesi pussiin, Viktor. Niin, herra Vahl--ei auta muu
+kuin tunnustaa totuus. Veljeni tässä oli siihen aikaan kovasti ihastunut
+Sylviin.
+
+AKSEL. Sen kyllä uskon.
+
+VIKTOR. Oh--mitäs niistä. Mehän olimme silloin lapsia vielä.
+
+AKSEL. No niin--.
+
+SYLVI (tulee vasemmalta). Hyvät naiset ja herrat, kahvipöytä odottaa.
+Tarjoo käsivartesi Almalle, Aksel.
+
+AKSEL. Saanko luvan, neiti? (Menevät ruokasaliin vasemmalle.)
+
+SYLVI (työntää ruokasalin oven kiinni). Viktor, oletko sinä nyt vihainen?
+
+VIKTOR (tarjoo hänelle käsivartensa). Sietäisipä melkein olla.
+
+SYLVI. Mutta et henno kumminkaan, vai mitä?
+
+VIKTOR. En--en minä henno!
+
+SYLVI. Kuinka herttaisen hyvä sinä olet! Minä pidän sinusta niin
+kovasti.
+
+VIKTOR. Pidätkö tosiaankin, Sylvi? Onko se ihan täyttä totta?
+
+SYLVI. Tietysti! Mutta sinä, paha poika, et taida välittää minusta tuon
+taivaallista?
+
+VIKTOR. Mistä sen tiedät?
+
+SYLVI. Noo--minä vaan arvaan.
+
+VIKTOR. Toisen käsityksen sinulle antaisin, jos vaan uskaltaisin.
+
+SYLVI. Uskaltaisit? Minkätähden sinä et uskaltaisi?
+
+VIKTOR. Sylvi--pahoin pelkään, että--
+
+SYLVI. Että mitä--? Sinähän vasta olet soma--
+
+VIKTOR. Että olen kohta yhtä pikiintynyt sinuun, kuin ennen pikku
+poikana.
+
+SYLVI. Oho--nyt narraat.
+
+VIKTOR. Vielä pahemmin--kymmentä vertaa pahemmin.
+
+SYLVI. Narraat--ihan varmaan.--Voitko katsoa minua suoraan silmiin?
+
+VIKTOR. Voin kyllä.
+
+SYLVI (katsoo vähän aikaa häntä silmiin, peräytyy vavisten,
+punastuu,--hämillään. Kätkee kasvonsa toiseen käsivarteensa, kuiskaa).
+Viktor--minkä tähden sinä--Viktor--!
+
+VIKTOR. Mitä niin, Sylvi?
+
+SYLVI. Minkätähden sinä katsoit minuun sillä tavalla--?
+
+VIKTOR. Sylvi--vieläkö epäilet? Mitä--?
+
+SYLVI. En.
+
+VIKTOR (matalalla äänellä.) Sylvi--?
+
+SYLVI (kääntyy pois yhä käsivarsi silmillä). Ole vaiti--!
+
+VIKTOR. Sylvi--suutuitko sinä?
+
+SYLVI. En. (Ojentaa hänelle toisen kätensä.)
+
+VIKTOR (suutelee sitä). Sylvi'
+
+AKSEL (ruokasalista). Minnekä te jäitte? Kahvi jäähtyy.
+
+VIKTOR. Sylvi--taivaan nimessä--sinä olet niin tulipunainen ja
+kiihtynyt--
+
+SYLVI (läähättäen). Tuntui niin--kummalta katsoa sinua silmiin, Viktor.
+
+AKSEL (niinkuin ennen). Kuuletteko siellä?
+
+VIKTOR. Kyllä. Me tulemme tuossa paikassa.--Sylvi, joudu--!
+
+SYLVI. Mene edeltä.--Minä tulen sitten vähän ajan päästä.
+
+VIKTOR (tekeytyy tyyneksi, välinpitämättömäksi, menee sisään).
+
+SYLVI. Hän pitää minusta! Hän pitää minusta!--Oi, kuinka minä olen
+äärettömän onnellinen!
+
+VIKTOR (ruokasalin ovelta). Sylvi! Sylvi! Kahvi on jo kaadettu kuppiin.
+
+SYLVI (rientää loistavan iloisena häntä vastaan). Minä tulen,
+minä tulen!
+
+(Esirippu laskee.)
+
+
+
+
+TOINEN NÄYTÖS.
+
+
+(Tanssiaiset. Näyttämö kuvaa sivuhuonetta, jonka peräovet ovat auki
+tanssisaliin, missä parhaillaan tanssitaan franseessia. Vasemmalla ovi
+virvoitushuoneesen. Sohvia, lepotuolia, istuimia, pöytiä sekä korkeita
+kasvia huoneen sivuilla. Oikealla sisäänkäytävä etehisestä.
+
+Metsäherra Sandell sekä luutnantit Harlin ja Idestam seisovat muutamien
+muiden herrojen kanssa ja katsovat tanssia.)
+
+HARLIN. Suloinen! Viehättävä!
+
+IDESTAM. Ken on hän? En muista koskaan nähneeni häntä ennen.
+
+HARLIN. Vasta puhjennut ruusun-nuppu. Lyön veikkaa, että hän on
+ensimmäisissä tanssiaisissaan.
+
+IDESTAM. Sandell, tulepas vähän tänne.--Sinä varmaankin tunnet tuon
+naisen tuolla, vaikeassa harsopuvussa?
+
+SANDELL. Kyllä.--Mitä hänestä?
+
+IDESTAM. Toveri tässä on tulessa ja liekissä.
+
+HARLIN. Uusi tähti taivaalla, joka loistollaan voittaa kaikki muut.
+
+SANDELL. Jäähdytä mieltäsi, veli hyvä. Se tähti on liian korkealla.
+Ei sinun auta häntä tavotella.
+
+HARLIN. Saanenhan kumminkin tietää hänen nimensä?
+
+SANDELL. Saat kernaasti. Voinpa vaikka esitellä sinut hänen
+miehelleenkin, joka istuu tuolla virvoitushuoneessa, jos niin tahdot.
+
+HARLIN. Mitä sanot? Onko hän naimisissa?
+
+SANDELL. Pahaksi onneksi!
+
+IDESTAM. Ei, kuule, tuota sinä et voi meihin puijata. Mutta sinulla on
+ehkä itselläsi aikeita tytön suhteen, jos oikein arvaan.
+
+SANDELL. Johan nyt oli!--Kysykää muilta, ellette minua usko.
+
+HARLIN. Tai ehk'et tiedä, ketä me tarkoitamme--
+
+SANDELL. Tiedän kyllä, eihän siellä ole ketään muuta valkoisessa
+harsopuvussa, kuin rouva Vahl.
+
+IDESTAM. Hän, joka nyt menee tuolla oikealla!
+
+SANDELL. Juuri sama.
+
+HARLIN. Ja rouva jo! Perhana! Kuinka se on mahdollista? Hän näyttää
+vielä niin nuorelta. On aivan kuin pieni koulutyttö.
+
+SANDELL. Niin, ei hän vielä ollut lapsenkenkiään kuluttanut, kun meni
+naimisiin holhoojansa kanssa.
+
+HARLIN. Vai niin, vai holhooja se hänet kaappasi itselleen, ennenkuin
+muut vielä tiesivät hänestä mitään. Mokoma kettu.
+
+IDESTAM. Häntä sietäisi vähän rangaista, eikö totta?
+
+HARLIN. Me hakkaamme hirveästi hänen kaunista rouvaansa tänä iltana.
+Kiusallakin!
+
+SANDELL. Sh--! Hän tulee. (Tohtori Tuneberg, tullinhoitaja Brun ja Aksel
+tulevat virvoitushuoneesta.)
+
+BRUN. Olet aivan oikeassa, hyvä veli. Piru näissä iloissa kulkekoon.
+Mutta minkäs sille tekee? Isänä ja aviomiehenä täytyy vaan olla mukana,
+joko sitten tahtoo, tai on tahtomatta.
+
+TUNEBERG. Miksi mennä naimisiin? Miksei pysyä ennemmin vanhana poikana
+niinkuin minä, ja säilyttää kultainen vapautensa?
+
+AKSEL. Mutta tulethan sinäkin tanssiaisiin tuon »kultaisen vapautesi»
+kanssa, vaikka et tanssi. Vai onko sinusta niin hauska katsoa muiden
+iloa?
+
+TUNEBERG. Ei, hiisi vieköön, olekaan. Mutta jossakin sitä täytyy
+iltaansa kuluttaa.
+
+BRUN. Puhu sitten vielä »kultaisesta vapaudesta»! Sinulla on ikävä--
+et tiedä miten iltaasi kuluttaisit. Ei, toista on sittenkin olla
+perheenisänä.
+
+SANDELL. Aksel, tulepas katsomaan, kuinka nuoret herrat täällä hakkaavat
+sinun kaunista rouvaasi.
+
+AKSEL. Anna sinä heidän hakata. Ei se minua haittaa.
+
+SANDELL. Hoving varsinkin näkyy olevan pahasti pikiintynyt.
+
+AKSEL. Hupaista kuulla.
+
+SANDELL. Elä, helkkarissa? Onko se sinusta hupaista kuulla? Etkö ole
+ollenkaan mustasukkainen?
+
+AKSEL. En tunne mitään oireita.
+
+TUNEBERG. Ohoo,--sinä vaan teeskentelet. Niinkö luulet, ettei sitä
+huomata?
+
+BRUN. Tunnusta pataa, velikulta. Lääkärin terävä silmä on jo huomannut
+vaivasi.
+
+AKSEL. Olkaa löpisemättä! Mitä se minuun koskee, vaikka koko maailma
+olisi rakastunut vaimooni, kun hän vaan pysyy uskollisena.
+
+SANDELL. Mutta entäpä jos hän nyt sattuisi ihastumaan johonkuhun noista
+ihailijoistaan?
+
+AKSEL. Ei hätää mitään. Siihen hän on liian lapsellinen ja viaton.
+
+TUNEBERG. Hoh--hoo, veli hyvä! Luuletko sinä että lapsellisuus ja
+viattomuus voivat varjella ihmistä intohimoista? Suuri erehdys! Senkö
+verran sinä tunnet ihmisluontoa?
+
+AKSEL. Ainakaan ne eivät yllytä niitä.
+
+TUNEBERG. Siitä voi olla eri mieltä. Nuoruus on vaikutuksille altis, ja
+viattomuus puuttuu kokemusta, muistapas se.
+
+BRUN. Jo riittää filosofiia, hyvät herrat. Franseessi on lopussa,
+naiset tulvaavat kohta tänne vilvoittelemaan. Parasta kun korjaamme
+ajoissa luumme heidän tieltänsä.
+
+TUNEBERG. Pitänee sitten mennä takaisin tuonne tupakansavuun.
+
+BRUN. Minäpä taidan antaa hyvän päivän koko ilolle ja karata tiehen.
+
+AKSEL. Ja minä kysyn Sylviltä, eikö hän jo ole saanut tarpeekseen tästä
+huvista.
+
+SANDELL. Ei, kuule, et suinkaan sinä vielä vie rouvaasi pois? Täällä on
+kaksi nuorta luutnanttia, jotka joutuisivat epätoivoon. Ikään juuri
+pyysivät, että esittäisin heidät hänelle ensimmäisessä sopivassa
+tilaisuudessa.
+
+AKSEL. Erittäin suuri kunnia. Mutta minulla ei ole hituistakaan halua
+kiusata itseäni kuoliaaksi luutnanttien tähden.
+
+SANDELL. Kyllä rouvasikin haluaa jäädä, sen näkee. Hän huvittelee oikein
+sydämmensä pohjasta, katsopa tuonne. Olisihan sääli häiritä hänen
+iloansa.
+
+TUNEBERG. Sääli on Akseliakin. Toiset liehakoivat hänen kaunista
+rouvaansa, itse saa hän kävellä täällä nolona, miesparka--ymmärrättehän,
+ettei se voi olla kovinkaan hauskaa.
+
+AKSEL. Vähät siitä. Mutta minun täytyy nousta aikaisin ylös
+huomisaamuna. Minulla on työtä--
+
+TUNEBERG. Syytä sinä työtä.
+
+BRUN. Ole kärsivällinen, veli kulta, ja jää siivosti tänne. Minun täytyy
+tehdä samoin--kun kaikki ympäri käy. Tule, niin otamme pullon viiniä
+tuolla!
+
+(Brun, Tuneberg ja Aksel menevät vasempaan. Soitto laukoo salissa.
+Seuraavan kohtauksen aikana kulkee naisia ja herroja edestakaisin
+huoneessa.
+
+Karin Löfberg, Anni Vidgren, Elin Grönkvist ja Alma Hoving tulevat
+sisään.)
+
+ANNI. Emmekö istu tänne vähäksi aikaa?
+
+ALMA. Istutaan vaan. Täällähän on viileätä.
+
+KARIN. Uh, kuinka minusta on ikävää tänä iltana.
+
+ANNI. Ikävää? Kuinka niin? Minusta täällä päinvastoin on aika vilkasta.
+
+ELIN. Sinähän olet myötäänsä lattialla, Karin. Saat tanssia niin paljon
+kuin ikinä tahdot. Miekkonen! Olisinpa minä sinun sijassasi--!
+
+ANNI. Sylvi on tavattoman sievä valkoisessa harsossaan, eikös ole?
+
+KARIN. Sievä? Kaikkea muuta!
+
+ALMA. On kyllä, Karin. Minä en ole vielä koskaan nähnyt häntä niin
+kauniina. Tuo morsiuspuku sopii hänelle mainiosti.
+
+KARIN. Päinvastoin! Se ei sovi hänelle ollenkaan. Ja kauhean ruma on
+hänen pukunsa sitäpaitsi, se täytyy teidän myöntää.
+
+ANNI. Minusta se on erinomaisen hieno ja komea.
+
+ELIN. Karinin pukuun sitä ei kumminkaan voi verrata, ei likimainkaan.
+Eikä hän muutenkaan ole niin kaunis kuin Karin.
+
+KARIN. Ja oletteko huomanneet, kuinka hän käyttäytyy tänä iltana?
+
+ANNI. Niin, hän näkyy olevan kovasti ihastunut sinun veljeesi, Alma.
+
+KARIN. Oikein se hävettää. Kaikki ihmiset katsoivat heihin viime
+franseessissa.
+
+ANNI. Minä en ole koskaan hyväksynyt sitä tapaa, jolla Sylvi kohtelee
+nuoria herroja. Hän on liian vapaa ja tuttavallinen heidän suhteensa.
+Eikä se sovi nuorelle rouvalle. Minun mielestäni heidän varsinkin
+pitäisi olla arkoja arvostaan. Ei koskaan alentua liehakoimisiin, eikä
+antaa mielistellä itseään. Semmoisesta helposti saattaisi syntyä pahoja
+puheita.
+
+ALMA. Niin, kyllä sinä olet oikeassa, Anni. Mutta voiko nyt sanoa, että
+Sylvi--
+
+KARIN. Minä vaan ihmettelen sinun veljeäsi, Alma. Hän, joka on niin
+vakava ja järkevä--kuinka hän voi olla huvitettu semmoisen harakan
+seurasta, kuin Sylvi on? Eikö hän huomaa sitä pintapuolista ja
+turhamaista luonnetta, joka hänessä niin selvästi pistää esille? Minä
+luulin tosiaankin, että herra Hovingilla olisi enemmän arvostelukykyä.
+
+ANNI. Herrat ihastuvat aina pintapuolisiin ja turhamaisiin naisiin.
+Sehän on tunnettu asia.
+
+ALMA. Elä sano. Viktor ainakaan ei välitä semmoisista, sen tiedän. Mutta
+he ovat vanhoja lapsuudenystäviä Sylvin kanssa; pieninä jo leikkivät
+yhdessä joka päivä--
+
+ANNI. Entä sitten? Vanha lapsuudenystävä hän on minunkin kanssani.
+Mutta emme me siltä ole noin hirveän hyvää.
+
+ALMA. Niin, sinä kun pidät kaikki herrat niin kaukana luotasi kuin
+mahdollista.
+
+ANNI. Muu ei sovellu nuorelle naiselle. Semmoinen on minun ajatukseni.
+
+ALMA. En minä suinkaan tahdo puolustaa Sylviä, mutta kyllä te kumminkin
+tuomitsette häntä liian ankarasti. Hän on oikeastaan vaan lapsi vielä.
+
+KARIN. Kyllä kai! Keikailija hän on, ei muuta mitään.--Ja noin
+tuttavallinen suhde vanhan ystävyyden nojalla saattaa vielä helposti
+kehittyä joksikin muuksi. Sylvi ja herra Hoving saisivat olla
+varuillaan--
+
+ALMA. Ei, hyvä Karin! Kuinka voit tuonlaista ajatellakaan!
+
+KARIN. On sitä nähty ennenkin.
+
+ALMA. Viktor rakastuisi toisen miehen vaimoon? Ei ikinä! Luulin toki,
+että tuntisit hänet paremmin.
+
+KARIN. Oletko tarkastanut häntä tänä iltana?
+
+ELIN. Sinuunhan herra Hoving on rakastunut, Karin. Etkö muka tiedä?
+
+ANNI. Sh--! Elkää puhuko niin kovaa. (Sylvi ja Viktor tulevat käsi
+kädessä salista.)
+
+VIKTOR. Säästät siis kotiljongin minulle, Sylvi?
+
+SYLVI. Sekä sen että kaikki franseessit lisäksi, jos niin tahdot.
+(Heittäytyy nojatuoliin vasemmalle.)
+
+VIKTOR. Oi, kuinka mielelläni minä tahtoisin! Mutta pahaksi onneksi se
+ei käy päinsä.
+
+SYLVI. Minkätähden ei?
+
+VIKTOR. Sylvi kulta, ihmiset moittisivat meitä siitä.
+
+SYLVI. Ja mitä he sitten osaisivat sanoa? Että me molemmat tanssimme
+kernaimmin yhdessä? Sehän olisi vaan puhdas totuus, tiedämmä.
+
+VIKTOR. Niin, mutta sitä pidettäisiin pahana, hyvä ystävä.
+
+SYLVI. Mistä syystä?
+
+VIKTOR. Siitä syystä, että se olisi vastoin yleistä tapaa. Eihän kukaan
+tanssi koko iltaa saman henkilön kanssa.
+
+SYLVI. Ei, sillä kaikki tahtovat kernaammin vaihtaa tanssitoveria. Niin
+olen minäkin tehnyt ennen. Mutta tästä lähtein minä tahdon tanssia vaan
+sinun kanssasi--enkä kenenkään muun.
+
+VIKTOR. Sylvi, Sanonkohan sinulle nyt jotain?
+
+SYLVI. Sano!
+
+VIKTOR. Sinä olet niin viehättävän kaunis tänä iltana.
+
+SYLVI. Elä? Oikeinko totta?
+
+VIKTOR. Oikein totta.
+
+SYLVI. Mutta sinä sanot muille samaa. Karin Löfbergille esimerkiksi?
+
+VIKTOR. En, kuolemani kautta. Häntä ei voi likimainkaan verrata sinuun.
+Ei häntä eikä ketään muuta. Sinä lyöt heidät kaikki laudalta.
+
+SYLVI. Voi--sinä olet kovasti hyvä, kun pidät minusta. Minäkin pidän
+sinusta niin--niin--niin--äärettömästi. Enemmän kuin kenestäkään muusta
+ihmisestä maan päällä.
+
+VIKTOR. Sylvi,--ole varuillasi--sinä teet minut ihan hulluksi. Etkö jo
+huomaa, kuinka minun on laitani?
+
+SYLVI. Kuinka sinun on laitasi?
+
+VIKTOR. Elä leiki tulen kanssa!
+
+SYLVI. Mitä sinä tarkoitat? En totisesti ymmärrä, en luotua sanaa.
+
+VIKTOR. Etkö ymmärrä? No hyvä! En minäkään tahdo häiritä sinun rauhaasi.
+Taivas varjelkoon!
+
+SYLVI. Vai niin! Sinä aijot ruveta tässä salaperäiseksi!
+
+VIKTOR. Ei, ei,--ei se ollut mitään. Ei kerrassa mitään. Minä--minä
+tahdoin vaan tehdä sinut uteliaaksi.
+
+SYLVI. Eläpäs valhettele, kuule! Sinä ihan varmaan tarkoitit jotain.
+
+VIKTOR. Minä vakuutan--
+
+SYLVI. Tunnusta vaan pois. Ja tee se heti paikalla. Muuten en lepy
+sinuun ikinä--
+
+VIKTOR. Ei, Sylvi, minä vaikenen, niin kauvan kuin minulla vielä on
+vähänkään järkeä jäljellä.
+
+SYLVI. Vai niin! Hyvä juttu! Tiedätkös mikä siitä seuraa?
+
+VIKTOR. En--?
+
+SYLVI. Ett'en tanssi enää askeltakaan sinun kanssasi tänä iltana. Niin
+että menettele nyt sen mukaan.
+
+VIKTOR. Se ehkä olisikin parasta.--Ankarasti sinä rankaiset minua,
+Sylvi, mutta minä koetan tyytyä kohtalooni ja olla luja.
+
+SYLVI. Ei, Viktor, leikkiä se vaan oli. Päinvastoin--minä en tanssi
+kenenkään muun kanssa, kuin sinun. Niinkuin äsken jo sanoin.
+
+VIKTOR. Mutta sehän se juuri on vaarallista, Sylvi.
+
+SYLVI. Sinähän vasta olet--. Mitä vaaraa siinä olisi?
+
+VIKTOR. Elä kysy enää mitään.
+
+SYLVI. Viktor,--minkätähden sinä olet noin paha? Ennen kerroimme ihan
+kaikki toisillemme--miksi emme nyt voisi tehdä samoin?
+
+VIKTOR. Ei, ei--!
+
+SYLVI. Hyvä, rakas Viktor--!
+
+VIKTOR. Sylvi--elä katso minuun tuolla lailla. Muuten--menetän kohta
+kaiken malttini.
+
+SYLVI. Kuinka kauvan sinä kiusaat minua?
+
+VIKTOR. Oh--mikä heikko raukka minä olen. Minun pitäisi paeta tieheni
+eikä koskaan enää näyttää sinulle silmiäni.
+
+SYLVI. Kas sepä olisi kaunista!
+
+VIKTOR. Enhän minä sitä voikaan. Ei, minä en voi!--Oo Sylvi, kuinka
+hurmaavan kaunis sinä olet!
+
+SYLVI. Sinä et vastaa mitään kysymykseeni, Viktor.
+
+VIKTOR. No, olkoon menneeksi! Minä tunnustan sinulle kaikki suoraan.--
+Mutta ei nyt--toisen kerran, kun olemme kahdenkesken.
+
+SYLVI. Ei kukaan kuule. Näetkös, he puhelevat kaikki keskenään.
+
+VIKTOR. Joku voisi kumminkin tarkastaa meitä.
+
+SYLVI. Se on totta se. Alman silmät ovat juuri nyt tänne päin.
+
+ALMA. Minkätähden te istutte siellä niin kaukana? Ettekö tahdo tulla
+tänne meidän luoksemme? Kyllä täällä on sijaa.
+
+SYLVI. Ei kiitoksia, meillä on niin hyvä täällä.
+
+KARIN. Elä häiritse heitä, Alma. Näethän, että he tahtovat olla
+kahdenkesken, erillään muista.
+
+VIKTOR. Mitä sillä tarkoitatte, neiti Löfberg? Selittäkää, minä pyydän.
+
+KARIN. Ettekö ymmärrä yksinkertaisia, selviä sanoja?
+
+VIKTOR. Olin huomaavinani, että niillä oli erityinen merkitys. Mutta
+samapa se.--Sylvi, näytämmekö neiti Löfbergille, että hän erehtyy?
+
+SYLVI. Kun luulee, että me kernaimmin tahdomme olla kahdenkesken? Ei, ei
+suinkaan se mikään erehdys ole.
+
+KARIN (nauraa pakollisesti). Sylvi on toki rehellinen.
+
+ANNI. Ja sen hän sanoo kaikkien kuullen. Hyvänen aika sitä Sylviä,
+kuinka hän on hirveästi varomaton! Siitähän voi syntyä vaikka
+minkälaisia juttuja!
+
+ALMA (levottomana). Viktorissa ei ollut syytä. Hän kyllä olisi tullut
+mielellään, kuulittehan sen.
+
+KARIN. Oh, eipä hänellä näytä olevan ikävä siellä Sylvinkään luona.
+
+ELIN. Oletko sinä mustasukkainen, Karin?
+
+KARIN. Ush, kuinka sinä olet tyhmä, Elin. Minä mustasukkainen!
+
+ELIN. No, johan minä ajattelinkin!
+
+SYLVI. Kas niin, nyt soitetaan polkkaa. Emmekö tanssi taas vähän?
+
+VIKTOR. Niinkuin tahdot. (Menevät käsikädessä saliin.)
+
+KARIN. Näettekö, kuinka hempeästi he nojaantuvat toisiinsa? Aivan kuin
+joku vasta kihlattu pari.
+
+ALMA. Sinä liioittelet, Karin. Tuohan on ihan tavallinen asento, kun
+käydään käsikädessä.
+
+ANNI. Herra Vahl saattaisi juuri pitää parempaa huolta rouvastaan eikä
+jättää häntä noin omille hoteilleen, kosk'ei hän kumminkaan osaa
+käyttäytyä niinkuin pitäisi.
+
+ALMA. Hän onkin oikeastaan vasta ensi kertaa tänlaisissa tanssiaisissa.
+Muistattehan, että hän kantoi surua vanhempiensa jälkeen aina siitä
+saakka, kun tuli täysikasvuiseksi.
+
+ANNI. Se on totta se. Ja siitä syystä häntä ehkä pitäisikin varoittaa
+ja oikaista. Sinun tehtäväsi se on etupäässä, Alma, varsinkin kun asia
+koskee veljeäsi myös.
+
+ALMA. Niin, minä lupaan puhutella heitä molempia, ja Viktor malttaa
+kyllä mielensä, sen saatte nähdä.
+
+KARIN. Olisin suuresti erehtynyt hänen suhteensa, ellei hän sitä tekisi.
+
+(Useita herroja tulee sisään ja pyytävät naisia tanssiin. Näyttämö
+tyhjenee, ainoastaan salin ovelle jää muutamia herroja katsomaan tanssia.
+
+Sylvi ja Viktor tulevat sisään.)
+
+VIKTOR. Sinä tanssit kuin enkeli.
+
+SYLVI. Ja sinä viet kuin jumala.--Viktor, katso, kaikki ovat menneet
+tiehensä. Nyt saamme olla melkein kahdenkesken.--Mitä jos istuisimme
+tuonne kasvien taakse?
+
+VIKTOR. Mainiota! Täällähän olemme suojassa syrjäisten silmiltä.
+
+SYLVI. Istu sinä tähän.
+
+VIKTOR. Niin lähelle? Uskallanko?
+
+SYLVI. Uskallat, tietysti.
+
+VIKTOR (tarttuu hänen käteensä). Sinulla on niin pieni, sievä käsi.
+(Suutelee sitä.)
+
+SYLVI (tempaa sen sukkelasti pois, punastuen ja hämillään). Minkätähden
+sinä teet noin, tuolla tavalla?
+
+VIKTOR. Kun en malttanut olla sitä tekemättä.--Sylvi--oliko se sitten
+niin väärin?
+
+SYLVI. Ei--en minä tiedä.
+
+VIKTOR. Niinpä anna minun suudella sitä vielä kerran.
+
+SYLVI. Viktor--nyt sinulla taas on tuo sama katse.
+
+VIKTOR. Mikä katse, Sylvi?
+
+SYLVI. Tuo, joka on niin kummallinen. Joka polttaa kuin tuli, ja panee
+minut vapisemaan.
+
+VIKTOR. Minkätähden käännät pääsi pois? Peloittaako se sinua?
+
+SYLVI. Peloittaa, ja tekee onnelliseksi samalla.
+
+VIKTOR. Sylvi, saanko suudella sinun kättäsi? Ei kukaan näe.
+
+SYLVI. Minkätähden tahdot sitä suudella?
+
+VIKTOR. Sentähden, että minä--rakastan sinua.--Siinä nyt on tuo
+salaisuus, jota äsken tahdoit tietää. Minä rakastan sinua niin
+kiihkeästi, niin tulisesti, ett'en enää voi itseäni hillitä.--Elä
+tuomitse minua liian ankarasti, Sylvi.
+
+SYLVI. Oh--Viktor--!
+
+VIKTOR. Tiedän kyllä, että minun olisi pitänyt vaieta. Ei ilmaista
+tunteitani, vaan tukahduttaa ne väkipakolla. Mutta minä en voinut--ne
+saivat minusta vallan.--Sylvi--nyt tiedät, kuinka minun on laitani. Tee
+minulle, mitä tahdot. Määrää mikä rangaistus tahansa,--minä alistun
+kaikkeen. Tahdotko että matkustan pois--ehkä jo huomispäivänä, sano?
+
+SYLVI. Matkustat pois? Ei, Viktor, sitä et saa tehdä.--Et saa lähteä
+pois, minä surisin itseni kuoliaaksi.
+
+VIKTOR. Sylvi--! Uskallanko ajatellakaan? Sinä--?
+
+SYLVI. Nyt putoo kuin suomukset silmistäni. Olenhan minä rakastanut
+sinua aina lapsuudesta saakka, Viktor.
+
+VIKTOR. Ilman että olet sitä tiennyt?
+
+SYLVI. Ilman että koskaan olen sitä tiennyt. Ajattele, kuinka hirmuisen
+tyhmä minä olin. Itkin sinua pitkät ajat, kannoin valokuvaasi povellani,
+suutelin sitä päiväkaudet, ja kun nukuin illalla, jäi se käteeni--enkä
+sittenkään ymmärtänyt, että tuo kaikki oli rakkautta. Kylläpä olin koko
+hupakko! Totta tosiaan!
+
+VIKTOR. Jos silloin jäin tänne, olisimme nyt varmaankin naimisissa--tai
+ainakin kihloissa. Ja sinä olisit minun--minun ikiomani! Ihan huimaa
+päätäni sitä ajatellessa! Nyt siihen sijaan--kuolema ja kirous--
+
+SYLVI. Mitä nyt--?
+
+VIKTOR. Nyt toinen saa puristaa sinua syliinsä, suudella ja hyväillä
+sinua--ja omistaa sinut kokonaan, eikä minulla ole mitään oikeuksia.
+Sinä olet toisen oma--
+
+SYLVI. Ei, Viktor, tästä päivästä alkaen olen ainoastaan sinun omasi.
+
+VIKTOR. Elä laske leikkiä. Tiedänhän varsin hyvin, ettei minulla ole
+mitään toivoa.
+
+SYLVI. Minäpä tahdon olla sinun. Kuule, Viktor, kunnian kautta lupaan,
+ett'ei tästä lähtein kukaan muu saa suudella eikä hyväillä minua.
+
+VIKTOR. Rakas, pikku Sylvi--sinä olet toisen miehen vaimo.--Sinä et ole
+enää vapaa.
+
+SYLVI. Mutta minä en rakasta Akselia, minä rakastan ainoastaan sinua. En
+tiennyt mitä rakkaus oli, kun menin naimisiin hänen kanssansa. Ja sen
+ilmoitan hänelle vielä tänä päivänä, heti paikalla--
+
+VIKTOR. Ei, Sylvi, Jumalan tähden, sitä et saa tehdä. Et ainakaan
+vielä--
+
+SYLVI. Miks'en?
+
+VIKTOR. Hän erottaisi meidät ijäksi päiviksi, emme saisi enää koskaan
+tavata toisiamme.
+
+SYLVI. Emme koskaan edes tavata toisiamme? Hän estäisi--? Ei, Viktor,
+sinä erehdyt, sinä et tunne Akselia--
+
+VIKTOR. Aksel on siinä suhteessa niinkuin muutkin miehet. Hän nostaisi
+metelin, kieltäisi minun käymästä talossaan ja sulkisi sinut lukon
+taakse.
+
+SYLVI. Mitäs sitten teemme, Viktor?
+
+VIKTOR. Meidän täytyy olla varuillamme ensi aluksi. Ei antaa kenenkään
+aavistaa mitään.
+
+SYLVI. Entä sitten--?
+
+VIKTOR. Miettiä ja tuumailla. Ehkä keksimme jonkun keinon--
+
+SYLVI. Oh, tiedätkös, toivotaan parasta! Kyllä kaikki pian selviää.
+
+VIKTOR. Kenties selviää. Mutta vielä en ainakaan tiedä, millä tavalla--
+
+SYLVI. En minäkään. Mutta täytyyhän meidän jollakin lailla päästä siitä
+pulasta. Emme huoli surra suotta, ennen aikojaan.
+
+VIKTOR. Oikein puhuttu! Täksi illaksi unohdamme kaikki ikävät asiat. Ja
+nautimme vaan. Olemme onnellisia ja iloisia. Minä kuvittelen, että sinä
+olet minun morsiameni,--minun suloinen morsiameni--minun kaunis,
+loistava morsiamen.
+
+SYLVI. Oh, Viktor, kuinka elämä kumminkin on ihanaa! Luuletko, että
+enkeleillä taivaassa on niin suurta iloa kuin meillä? En usko, en
+vaikka!
+
+VIKTOR. Sinä rakastat minua? Sano se vielä kerran.
+
+SYLVI. Minä rakastan sinua! Viktor,--minä rakastan sinua!
+
+VIKTOR. Mun armas morsiameni! Oma Sylvini! Ajattele, jos tämä olisi
+meidän hääiltamme. Ja minä saisin viedä sinut kotiini--meidän uuteen,
+yhteiseen kotiimme. Ja sinne jäisimme sitten kahden--minä saisin ottaa
+sinut syliini--ja suudella noita mansikkahuuliasi, noita hempeitä
+poskiasi ja tuota hohtavan valkoista kaulaasi,--ja sinä olisit minun--
+minun ikiomani! Oi,--mikä autuus se olisi.--Sylvi--sano, seuraisitko
+minua mielelläsi?
+
+SYLVI. Sitä kysyt!--Armas, vie minut minne tahdot! Minä seuraan sinua
+heti paikalla. Oh--olenhan minä sinun--ainoastaan sinun omasi tämän
+jälkeen.
+
+VIKTOR. Kunpa ei koko maailmassa olisi muita ihmisiä, kuin sinä ja minä!
+
+SYLVI. Milloin se kaikki toteutuu, Viktor? Milloin sinä viet minut pois
+morsiamenasi? Sano!
+
+VIKTOR. Niin milloin,--milloin? Jos sen vain tietäisin!
+
+SYLVI. Eihän siihen ole pitkältä, eihän? Et usko, kuinka palavalla
+halulla sitä aikaa odotan.
+
+VIKTOR. Entäs minä sitten--? Sylvi--luuletko että minun haluni on
+vähemmän palava? Olisin valmis ryöstämään sinut tällä hetkellä--
+
+SYLVI. Tee se, Viktor, tee se!
+
+VIKTOR (tarttuu päähänsä). Ei, ei, Sylvi, se olisi sulaa hulluutta.
+Meidän tulee malttaa mieltämme vielä. Emme saa hätäillä--
+
+SYLVI. Mutta olenhan minä sinun omasi kumminkin? Eikö niin, Viktor?
+
+VIKTOR. Olet, sinä olet minun omani. Minä otan sinut väkisin, ellei
+muu auta.
+
+SYLVI. Kuinka tämä tuntuu suloiselta, Viktor. Ja kuinka äärettömän
+onnellisiksi me tulemme! Kokonaan sinun omanasi--sinun luonasi, uudessa
+yhteisessä kodissa--oh, minua ihan huimaa, kun sitä kuvittelen.
+
+VIKTOR. Mitä sitten, kun nämä kuvitukset muuttuvat todellisuudeksi,
+Sylvi?--Kestämmeköhän niin suurta onnea, sano?
+
+SYLVI. Kestämme, sen lupaan.
+
+ALMA (tulee salista). Täällähän teidät vihdoinkin löydän! Olen etsinyt
+teitä joka paikasta.
+
+VIKTOR. Mitä nyt?--Minkätähden olet meitä etsinyt?
+
+ALMA. Kuinka te pysyttelette erillänne kaikista muista koko illan? Ja
+sitten istutte vielä täällä kätkössä, ettei teitä kukaan näe.
+
+VIKTOR. Entä sitten? Meillä on luullakseni valta tehdä niinkuin
+tahdomme.
+
+ALMA. Te tanssitte vaan toistenne kanssa, ette kenenkään muun, ja
+tanssien välillä te kuiskailette ja puhelette niin tuttavallisesti, että
+kaikki ihmiset sen huomaavat. Mitä te ajattelette? Tällä tavoin tulette
+yleiseksi puheenaineeksi kaupungissa.
+
+VIKTOR. Oh--lieneekö tuo niin vaarallista sentään! Mitä he sitäpaitsi
+osaavat sanoa? Että me, vanhat lapsuuden ystävät, olemme seurustelleet
+yhdessä tämän iltaa--kun pitkästä ajasta taas kerran saimme tavata
+toisiamme. Kas tätä nyt! Onko se sinusta niin kauheata--?
+
+ALMA. Viktor, minä tahtoisin puhua sinulle pari sanaa.
+
+VIKTOR. Sen voit tehdä kotona sitten. Huomenna tai ylihuomenna.
+
+ALMA. Ei, nyt heti. Tule vähän tänne syrjään.
+
+VIKTOR. Mitä siellä? Minä sanon sinulle, Alma, että--
+
+ALMA. Että--?
+
+VIKTOR. Että minä en enää tarvitse hoitajaa. Olen nyt vihdoin ja viimein
+siksi vanha, että voin tulla omin neuvoin toimeen.
+
+ALMA (lempeästi nuhdellen). Viktor--! Noin et ole vielä koskaan
+puhutellut minua.
+
+VIKTOR. Anna anteeksi, Alma. Mutta minä pyydän, mene pois. Minkätähden
+sinä häiritset meitä, vaikka näet, että mieluummin olemme täällä kahden?
+
+ALMA. Oikein todella, Viktor, se ei käy laatuun. Kaikki sitä jo
+paheksivat, ja useat ovat pyytäneet minua varoittamaan teitä molempia.
+
+VIKTOR. Vai niin--? Vaikka mitäpä sitä ihmettelen.--Ihmiset ovat
+samanlaisia joka paikassa. Aina valmiit juoruamaan, kun vaan saavat
+vähänkään aihetta.
+
+SYLVI. Emme välitä heistä, Viktor.
+
+ALMA. Sylvi kulta, se saattaisi tulla Akselin korville. Ja hän varmaan
+siitä närkästyisi.--Enkä minä sitäpaitsi ihmisten tähden ainoastaan
+tahdo teitä eroittaa, ymmärrättehän sen--
+
+VIKTOR. Vaan minkätähden sitten?
+
+ALMA. Viktor--tule nyt tänne vähäisen.
+
+SYLVI. Enkö minä saa sitä kuulla?
+
+ALMA. Kyllä sanon sen sinullekin, Sylvi, sitten toisen kerran. Ei
+vielä--. (Vie Viktorin syrjään.) Ole varuillasi, Viktor! Hän on nuori
+ja kokematon ja pitää sinusta ehkä enemmän kuin hänelle toisen miehen
+vaimona olisi luvallista. Eikä hän ole tottunut hillitsemään tunteitaan,
+sen sinä tiedät vanhastaan. Sinun tulee olla järkevä teidän molempien
+puolesta.
+
+VIKTOR. Elä pelkää kyllä minä vastaan töistäni.
+
+ALMA. Olen koko illan ollut niin levoton teidän tähtenne. Herkiä ajoissa
+tästä, Viktor, minä pyydän sinua vielä kerran. Ennenkuin tiedät
+asiastakaan, on teidän suhteenne saattanut muodostua semmoiseksi, joksi
+et nyt voi sitä ajatellakaan. Vetäänny erillesi! Sitä et kadu. Usko
+minua.
+
+VIKTOR. Alma kulta--sinä näet aaveita keskellä kirkasta päivää.
+
+ALMA. Elä koeta kierrellä, Viktor. Huomasinhan äsken selvään, että
+teillä jo oli jotakin välillänne.
+
+VIKTOR. Loruja! Mitä se olisi ollut?
+
+ALMA. Jotakin, jota sinä tahdoit peittää. Viktor, Viktor, sinulla on
+paha omatunto--
+
+VIKTOR. Vielä vain! Mutta sinä olet aina niin turhantarkka. Teet
+kissasta karhun ja säikähdytät itsesi aivan hukkaan, tyhjänpäiten. Mitä
+nyt sitten oikeastaan on tapahtunut? Sylvi ja minä olemme puhelleet
+toistemme kanssa--siinä kaikki.
+
+ALMA. Sinä olet sanonut hänelle asioita, joista et voi vastata. Ja
+tiedät kumminkin varsin hyvin, että Sylvi on vaan kokematon lapsi.
+Sentähden sinä oletkin kaksinkertaisesti moitittava. Ja jos sinä viet
+hänet harhateille, Viktor, niin sanon minä--että sinä olet tunnoton
+mies, ilman rehellisyyttä, ilman kunniantuntoa--
+
+VIKTOR. Alma--!
+
+ALMA.--kevytmielinen hupakko, jolla ei ole järkeä rahtuisen vertaa.
+
+VIKTOR. Lopeta!
+
+ALMA. Etkö ymmärrä, että tällä tavoin syökset sekä hänet että itsesi
+turmioon! Ohimenevää, rikoksellista nautintoa sinä haluat ja panet koko
+tulevaisuutesi alttiiksi. Ja ajattele, minkä surun se tuottaisi
+vanhemmillekin ja meille kaikille--
+
+VIKTOR. Taidat olla oikeassa, Alma,--saattaisi ehkä niin käydä--
+
+ALMA. Usko minua, Viktor, helpointa on heti alussa kääntyä takaisin
+huonolta tieltä.
+
+VIKTOR. Niin, niin, sinä olet oikeassa. Oikeassa nyt niinkuin aina
+ennenkin.--Kiitos, Alma, kiitos varoituksesta, se tuli kreivin aikaan.
+
+ALMA. Kiitos itsellesi! Nyt tunnen sinut taas omaksi veljekseni. Ja nyt
+hengitän taas helpommin.
+
+VIKTOR. Lähdemmekö pois?
+
+ALMA. Voinhan luottaa sinuun? Lupaatko tehdä asiat selväksi ja saattaa
+kaikki oikealle tolalle jälleen?
+
+VIKTOR. Mutta mitä sanoo Sylvi?
+
+ALMA. Tulevaisuudessa hän sinua siitä kiittää. Ja pitää sinua
+rehellisenä ja kelpo miehenä. Hänelle on parempi tuntea muutaman
+päivän tuskaa, kuin tulla ijäti onnettomaksi.
+
+VIKTOR. Saattaa niin olla.--Alma, minä tahtoisin kernaimmin mennä täältä
+tieheni nyt.
+
+ALMA. Ei, jää tänne ihmisten tähden. Ajattele Sylvin mainetta. Heittäydy
+iloiseksi--tanssi ja huvittele. Se on välttämätöntä.
+
+VIKTOR. Niinkö arvelet? No hyvä--tahdon koettaa! Olkoon menneeksi--
+
+ALMA. Kas niin, Sylvi, nyt meillä on kaikki selvillä.
+
+SYLVI. Viimeinkin. Minä jo luulin, ettei teidän keskustelustanne
+loppua tulisikaan.
+
+ALMA. Niin, näetkös, asia oli tärkeätä laatua.
+
+SYLVI. Koskiko se minua?
+
+ALMA. Osaksi sinuakin.
+
+SYLVI. Mitä se oli, Alma? Sano minulle kaikki, sano nyt heti.
+
+ALMA. Ei, ei vielä tänä iltana. Mutta minä tulen luoksesi jonakin
+päivänä. Ehkä jo huomenna.
+
+SYLVI. Istu tänne, Viktor, entiselle paikallesi.
+
+VIKTOR. Sylvi elä pyydä.
+
+SYLVI. Sinä näytät niin masentuneelta. Viktor, mikä sinun on? Mitä Alma
+sanoi? Te salaatte jotain.
+
+VIKTOR. Ole huoletta, Sylvi, sinä saat tietää kaikki. Huomenna tulen
+luoksesi, aamusta päivin, kello yksitoista. Mutta nyt--niin, nyt emme
+uskalla enää olla yhdessä tänä iltana, koska kuuluvat pitävän meitä
+silmällä täällä.
+
+SYLVI. Emmekö uskalla?
+
+ALMA. Ette mitenkään. Te olette jo herättäneet liian suurta huomiota.
+
+SYLVI. Eihän se meitä haittaa vähääkään. Viktor, tule pois istumaan.
+Minä olen niin levoton. Almakin ihan peloittaa minua, hän näyttää niin
+vakavalta.
+
+ALMA. Peloittaa? Rakas, pikku Sylvi--. (Istuu hänen viereensä.)
+Pyysithän itse tänäin aamupäivällä, että pitäisin sinusta huolta,
+etkö muista?
+
+SYLVI. Kyllä, mutta--
+
+ALMA. Ja minä lupasin sen tehdä. Mutta sinun pitää myöskin luottaa
+minuun. Eikö totta?--Kas niin, elä ole milläsikään. Niinhän sinä olet
+allapäin, pahoilla mielin, kuin siipeen ammuttu pikku lintu.
+
+SYLVI. Viktor, sinä et virka sanaakaan?
+
+VIKTOR. En voi sille mitään, Sylvi. Meidän täytyy mukaantua.--Sielua
+kirvelee,--mutta--rohkaise mieltäsi kumminkin. Pure hammasta, niinkuin
+minä. Meidän täytyy heittäytyä iloisiksi, sanoo Alma. Kumpikin omalla
+tahollaan, tietysti.
+
+ALMA. Pyydä Karin Löfbergiä tanssiin, Viktor. Sinä et ole lähestynyt
+häntä koko iltana. Hän varmaankin tuntee itsensä hyvin loukatuksi.
+
+VIKTOR. Taivasten tekijä! Hän, kaunotar? Jonka ympärillä koko joukko
+palvelevia kavaljeeria häärii tuolla salissa. Kaipaisiko hän minua?
+
+ALMA. Niin luulen. Voithan siitä muuten itse ottaa selvää.
+
+VIKTOR. Sen tietysti teen. Heti paikalla!
+
+SYLVI. Elä mene, Viktor. Jää tänne vielä vähäksi aikaa.
+
+VIKTOR. Pure hammasta ja heittäydy iloiseksi. Koetetaan, kumpi meistä
+onnistuu paremmin.--Hei vaan--nyt huimasti riemutaan! Me olemme
+tanssiaisissa, Sylvi--
+
+ALMA. Joudu, ennenkuin soitto loppuu.
+
+VIKTOR. Ahaa! Vai niin! Sanoitko, että neiti Löfberg on kaivannut minua?
+Niinpä lähden häntä nyt oikein liehakoimaan. Sitten mahtavat ihmisetkin
+rauhoittua. (Menee saliin.)
+
+SYLVI. Viktor--!
+
+ALMA. Anna hänen mennä, Sylvi. Usko minua, se on parasta.
+
+SYLVI. Sydäntäni pakottaa niin hirmuisesti. Voi, jos saisin itkeä.
+Viskautua suulleni tuohon lattialle ja huutaa ja valittaa ja itkeä!
+
+ALMA. Rakas, pikku Sylvi, mitä se hyödyttäisi.
+
+SYLVI. Sillä tavoin tein usein isän ja äidin kuoltua. Varsinkin iltasin.
+Ja kun olin itkenyt itseni nukuksiin, tuntui minusta ikäänkuin
+helpommalta sitten seuraavana aamuna.--Mutta ehkäpä siitäkään ei olisi
+apua tässä surussa.
+
+ALMA. Mitä surua sinulla olisi, pikku Sylvi? Tänäin aamupäivällä olit
+vielä iloinen kuin taivaan lintu.
+
+SYLVI. Tänäin aamupäivällä? Ah niin--siitä ei ole sen kauvempaa. En
+tahtoisi uskoa itseäni samaksi ihmiseksi enää. Niin on kaikki
+muuttunutta.
+
+ALMA. Oh, hyvä ystävä, se on vaan paljasta kuvittelua. Huomenna, kun
+olet maannut yösi rauhassa, naurat koko jutulle. Näin myöhään illalla on
+mielikuvitus kiihtynyt ja silloin näkee usein asiat ja olot ihan
+väärässä valossa. Kaikki muuttunutta, sanot? Päinvastoin! Kaikki on
+aivan entisellään. Sinä olet naimisissa, sinulla on kunnollisin,
+oivallisin mies maailmassa, mies, joka pitää sinusta, joka sanalla
+sanoen kantaa sinua käsillään. Ei olekaan monella elämä niin hyvällä
+kannalla kuin sinulla. Ja kovin olisit kiittämätön, ellet tuntisi
+itseäsi onnelliseksi ja tyytyväiseksi.
+
+SYLVI. Aksel pitää minusta, sanot? Mutta kun jostakin ihmisestä pitää,
+niin tahtoo myöskin tehdä hänelle mieliksi. Semmoista en voi toivoakaan
+Akselin suhteen. Tiedän varmaan, että--vaikka polvillani rukoilisin
+häneltä sitä, jota nyt haluan, ei hän ikipäivinä siihen suostuisi. Oi,
+ei, hän voi olla kivikova välistä, sen olen jo tarpeeksi asti saanut
+kokea.
+
+ALMA. Niin, silloin ehkä, kun pyydät häneltä jotain järjetöntä. Ehkä se,
+jota nyt haluat, juuri on senlaatuista.
+
+SYLVI. Järjellistä tai järjetöntä--sama se, kun elämäni onni siitä
+riippuu.
+
+ALMA. Tuota minä en usko, Sylvi kulta? Mutta emme huoli väitellä niistä
+asioista. Jätämme nuo kaikki huomiseen. Tänä iltana tanssimme vaan ja
+huvittelemme. Emme välitä mistään muusta. Kas niin, tule pois nyt. Tästä
+lehtimajasta ei meitä löydä kukaan.
+
+SYLVI. Mene sinä, ei minulla ole halua.
+
+ALMA. Maltapas, tuolla tulee kumminkin joitakuita.
+
+(Luutnantti Harlin ja metsäherra Sandell tulevat salista.)
+
+ALMA. Ketä etsitte, hyvät herrat? Rouva Vahlia varmaan?--Siinä
+tapauksessa voin kaikessa hiljaisuudessa kertoa teille, että hän on
+piiloutunut tuonne kasvien taakse.
+
+HARLIN. Kiitoksia! Olen tosiaankin koko illan halunnut tilaisuutta--
+
+ALMA. Näettekö, kuinka hyvä minä olen arvaamaan asioita. (Menee.)
+
+SANDELL. Rouva Vahl--saanko kunnian esitellä teille luutnantti
+Harlinin? (Vetäytyy takaisin.)
+
+HARLIN. Erittäin hauskaa, että viimeinkin saan tutustua teihin, rouva
+Vahl. Olette aina tähän asti ollut niin kiinni, ett'en ole uskaltanut
+lähestyä. Ja saanko kysyä, miksi olette niin uskollisesti pysytellyt
+salista poissa tänä iltana? Ettehän toki ole mennyt tanssia pakoon?
+
+SYLVI. Osaksi sitäkin.
+
+HARLIN. Onko mahdollista? Te niinmuodoin ette pidä tanssista, rouva
+Vahl?
+
+SYLVI. En nyt. En tänä iltana. Muuten kyllä.
+
+HARLIN. Mutta suonettehan minulle kuitenkin edes yhden ainoan tanssin?
+Tekisitte minut sen kautta sanomattoman onnelliseksi, rouva Vahl.
+
+SYLVI. Ellette pane pahaksenne, olen kernaammin tanssimatta tänä iltana.
+
+HARLIN. Lupaatteko sitten vastedes--ensi tilaisuudessa--? Ettehän riistä
+minulta sitä toivoa?
+
+SYLVI. Niin--vastedes--ehkä.
+
+HARLIN. Siis ensi huvi-iltamassa, tai tanssiaisissa--?
+
+SYLVI. Ei, ei, en minä enää koskaan tule tanssiaisiin.
+
+HARLIN. Rouva Vahl--! Tekö ette tulisi enää koskaan tanssiaisiin? Kuinka
+voitte semmoista ajatellakaan? Siinä tekisitte suorastaan väärin.
+
+SYLVI. Väärin? Lieneehän toki vapaassa tahdossani tulla tai olla
+tulematta. (Viktor ja Karin tulevat sisään. Sylvi kuuntelee levottomana
+heidän keskusteluaan.)
+
+HARLIN. Vapaassa tahdossanne tosin, mutta kahdenkertaisesti tekisitte
+kuitenkin väärin, ellette tulisi, rouva Vahl. Väärin ensiksikin
+seuraelämää kohtaan, jota teidän läsnäolonne sulostuttaa ja kaunistaa.
+ja--väärin toiseksi teitä itseänne kohtaan, koska sen kautta tulisitte
+viettämään ikävää ja yksitoikkoista elämää.--Ja tekö hautaisitte
+nuoruutenne ja kauneutenne omien suojienne kätköön, te, joka
+suloudellanne voisitte hurmata koko maailman? Ei, teidän kutsumuksenne
+on vallan toinen ja suuresti erehtyisin, ellette sydämmessänne haluaisi
+iloa ja onnea, tekin--ellette tuntisi itsessänne halua ja voimaa täysin
+määrin nauttimaan elämästä--
+
+KARIN. Ah, kuinka te osaatte valhetella, herra Hoving! Teillä olisi
+muka ollut aikaa tarkastaa minua ja minun ihailijoitani, kun koko illan
+olette niin uskollisesti pysytellyt kiinni vallan toisella taholla--
+
+VIKTOR. Ettekö tiedä, että usein on olevinaan toisaalla kiinni vaan
+sentähden, että paremmin voisi tarkastaa sitä, johon mieli todellisesti
+hehkuu ja palaa.
+
+KARIN. Vai niin--? Vai semmoinen poliitikko te olette, herra Hoving?
+Kuka olisi voinut aavistaa!--Teidän pitäisi välttämättä muuttaa uraa,
+ja ruveta juristiksi, koska teillä näyttää olevan niin mainion
+valtioviisaita taipumuksia.
+
+VIKTOR. Sanonko teille vielä yhden asian?
+
+KARIN. Sanokaa kaiken mokomin.
+
+VIKTOR. Kun olen oikein ihastunut johonkin naiseen, niin sattuu usein,
+että juuri silloin hakkaan hurjasti jotakin toista--
+
+KARIN. Voi, mikä kavaltaja!--Entäpä jos nyt kielisin tuon eräälle
+nuorelle rouvalle--niin, silloinpa joutuisitte pahempaan kuin pulaan.
+
+SYLVI. Oo, kuinka hän on inhottava!
+
+HARLIN. Myöntäkää, rouva Vahl, että olen oikeassa.
+
+SYLVI. Suokaa anteeksi, minä en kuullut.
+
+HARLIN. Kysyin, ettekö kaipaa iloa ja onnea, te niinkuin muutkin, ettekö
+tunne sydämmessänne halua ja voimaa täysin määrin nauttimaan elämästä?
+Vai tahdotteko tosiaan vapaaehtoisesti uhrata nuoruutenne--ja tuomita
+itsenne ikävään ja yksitoikkoiseen elämään?
+
+SYLVI. En ikinä. Minä tahdon tulla onnelliseksi ja minä tahdon--
+
+HARLIN. Sanokaa suoraan!--Mitä te tahdotte?
+
+SYLVI. Minä tahdon rakastaa ja olla rakastettu.
+
+HARLIN. Oi, mikä herttainen avomielisyys! Te olette ensimmäinen nainen,
+jolla on uskallusta tehdä suora tunnustus. Minä ihailen teitä
+sanomattomasti. Polvillani haluaisin kiittää teitä siitä vastauksesta.
+Niin, teitä tullaan rakastamaan ja jumaloimaan enemmän kuin ketään
+muuta. Onnellinen hän, joka teidän suosionne voittaa. Tai--sallikaa
+minun kysyä--kenties ei sydämmenne enää olekaan vapaa, kenties olette jo
+valinnut--?
+
+SYLVI (tarkastaa Viktoria ja Karinia, ei kuule häntä).
+
+VIKTOR. Saatte kernaasti panna minua koetukselle. En pyydä parempaa.
+Halusta olen koko illan teidän nöyrin palvelijanne, ja pidän itseäni
+onnellisena, jos suvaitsette antaa minulle käskyjä. Mitä ruhtinattareni
+siis määrää ensi tehtäväkseni?
+
+KARIN. Että tanssitte kotiljongin minun kanssani tänä iltana.
+
+VIKTOR. Kotiljongin--?
+
+KARIN. Te epäilette? Ehkä olette jo pyytänyt toista?
+
+VIKTOR. En,--en suinkaan.
+
+SYLVI. Luutnantti Harlin--tahdotteko tehdä minulle suuren palveluksen?
+
+HARLIN. Oi, niin mielelläni! Sanokaa, mitä haluatte, rouva. Minä
+menehdyn halusta saada osoittaa teille ihailuani.
+
+SYLVI. Pyytäkää neiti Löfbergiä polkkaan, tanssittakaa häntä kauvan,--
+jääkää sitten salin toiselle puolelle ja pidättäkää häntä siellä.
+
+HARLIN. Te lähetätte minut pois?
+
+SYLVI. Minä rukoilen teitä, luutnantti Harlin. Ja lupaan olla teille
+niin erinomaisen kiitollinen.
+
+HARLIN. Jos tietäisitte, kuinka tämä on vaikeata. Mutta--minä tottelen
+teitä! (Kumartaa Karinille ja vie hänet saliin.)
+
+SYLVI. Viktor--mitä kuulen? Sinä tanssit kotiljongin hänen kanssansa?
+
+VIKTOR. Kun en saa tanssia sitä sinun kanssasi, Sylvi!
+
+SYLVI. Mutta minkätähden otat juuri hänet minun sijaani? Ota ennemmin
+joku toinen. Anni Vidgren esimerkiksi? Ja sitten sinä olet niin
+iloinen--
+
+VIKTOR. Minä iloinen?--Sylvi, meidänhän täytyy heittää heille sumua
+silmiin.
+
+SYLVI. Ei, sinä pidät hänestä, näenhän sen selvään. Ja sitten,--mitä
+kaikkea puhuitkaan hänelle. Voi, Viktor, minä kuulin joka sanan!
+
+VIKTOR. Sylvi kulta--sehän oli paljasta liehakoimista, tyhjää
+korupuhetta, joka ei merkitse yhtään mitään. Jos olisit enemmän ollut
+ulkona maailmassa, ja jos olisit vanhempi, niin kyllä tietäisit, mistä
+arvosta tuo kaikki on. Tavallista seurapuhetta, ei muuta mitään. Elä ole
+siitä milläsikään--ei maksa vaivaa olla pahoillaan mokomasta roskasta.
+
+SYLVI. Voi, minulla on niin pahoja aavistuksia. Tunnen sydämmessäni,
+että hän tahtoo sinut riistää minulta pois. Sekä hän, että Alma--ja
+kaikki muut myöskin.--Rakas Viktor--tanssi kotiljongi minun tai jonkun
+muun kanssa, mutta ei hänen.
+
+VIKTOR. Sylvi, pikkuinen, ei se käy laatuun, kun me jo sovimme siitä.
+
+SYLVI. Mutta mehän olimme sopineet siitä vielä ennemmin.
+
+VIKTOR. Ole nyt järkevä, rakas Sylvi, meidän täytyy kumminkin mukaantua
+kohtaloomme. Ei auta potkia tutkainta vastaan.
+
+SYLVI. Ei kukaan ihminen voi estää meitä tanssimasta yhdessä.
+
+VIKTOR. Se antaisi uutta aihetta juoruttelijoille.--Kärsivällisyyttä,
+pikku Sylvi! Huomenna, kello yksitoista, kun Aksel on mennyt virastoon,
+tulen minä luoksesi. Siellä saamme olla rauhassa, kahdenkesken. Minulla
+on niin paljon puhumista sinulle, meidän täytyy saada kaikki
+selväksi.--Ole iloinen ja huvittele sydämmesi pohjasta niin kauvan.
+Nämähän ovat sinun ensimmäiset tanssiaisesi. Mihin tuo äskeinen
+luutnanttisi hävisi?
+
+SYLVI. Jos vaan voisin olla varma siitä, ettet sinä rupea pitämään
+Karinista enemmän kuin minusta.
+
+VIKTOR. Sylvi--! Etkö sinä sitten tiedä, kuinka mieleni kuohuu, kun
+täytyy--Ei, ei, nyt unohdan taaskin itseni.--Ole iloinen, Sylvi, hurjan
+iloinen. Mihin tuo luutnanttisi hävisi?
+
+SYLVI. Ei,--minun täytyy päästä pois--en voi enää olla täällä. En
+katsoa, kun sinä tanssit hänen kanssansa.
+
+VIKTOR. Elä anna surulle valtaa, Sylvi. Nämähän ovat sinun ensimmäiset
+tanssiaisesi. Huvittele tänä iltana mielin määrin. Huolet kyllä tulevat
+aikanaan.
+
+SYLVI. Ei minua haluta jäädä. Minä olen väsynyt ja tahdon kotiin.
+
+VIKTOR. Oletko väsynyt?--Se on toinen asia.
+
+SYLVI. Mene sanomaan Akselille--ole niin hyvä. (Viktor menee vasemmalle.
+Karin, Alma, Anni Vidgren ja Elin Grönkvist tulevat sisään.)
+
+ANNI. Erinomaisen hauska ilta!
+
+ELIN. Taivas, kuinka tuo Sandell osaa olla miellyttävä. Hän tanssi
+ainakin viisi kertaa minun kanssani viime polkassa.
+
+ANNI. Se ei oikeastaan ole _comme il faut_. Osoittaa suurta
+hienouden puutetta.
+
+ELIN. Eikö mitä!
+
+ALMA. Sinä olet täällä yksinäsi, Sylvi!
+
+ANNI. Mihin tuo uskollinen ritari on kadonnut?
+
+KARIN. Elä sano häntä uskolliseksi, koska hän kerran on hyljännyt
+hallitsijattarensa.
+
+ELIN. Hoving, niin? Senhän saattoi arvata jo edeltäpäin. Mitäs hän
+jaksaisi koko iltaa hakata Sylviä, kun hän kumminkin on pikiintynyt
+Kariniin.
+
+SYLVI. Se on valhe! Hän ei ole »pikiintynyt» Kariniin.
+
+ALMA. Sylvi kulta, Elin laskee vaan leikkiä
+
+KARIN. Elä ilmaise itseäsi, Sylvi. Ja pidä kaikin mokomin mielessäsi,
+että olet rouva Vahl.
+
+SYLVI. Mitä tarkoitat?
+
+KARIN. Saat itse arvata.
+
+SYLVI. Jotain ilkeätä,--sen tiedän, sen näen jo silmistäsikin. Sinulla
+ei ole mikään hyvä sydän, niin kaunis ja komea kuin oletkin. Etkö luule,
+että tänäkin iltana olen huomannut, mitä sinulla on mielessä? Ja mitä
+vehkeitä sinä pidät--
+
+ALMA. Sylvi, rauhoitu, taivaan tähden--
+
+SYLVI. En virkakaan enää mitään. Kylläpähän itse tietää aikomuksena.
+Mutta sinä et onnistu, sen sanon. Ei, sinä et onnistu!
+
+ALMA. Tule minun kanssani, Sylvi. Lähdetään miehesi luokse--
+
+SYLVI. Ei, minä en tule sinun kanssasi. Et sinäkään ole minun ystäväni,
+sinä olet minua vastaan, sinä myös--ja te kaikki, te suotte minulle vaan
+pahaa.--Hyvästi--minä en kärsi nähdä teitä enää, (Menee kiivaasti
+oikealle.)
+
+ALMA. Minne nyt? Sylvi, kuule mitä sinä ajattelet--? (Rientää hänen
+jälkeensä.)
+
+KARIN. Oh, Herra siunaa ja varjele! Tämähän alkaa tulla oikein
+jännittäväksi.
+
+ANNI. Minä olen mykkänä sulasta hämmästyksestä. Onni, ettei ketään
+sattunut tulemaan. Tämähän on suorastaan häpeällistä.
+
+ELIN. Mikä hänelle tuli?
+
+KARIN. Etkö ymmärtänyt? Hänhän oikein kiehui mustasukkaisuudesta.
+
+ELIN. Eikö mitä? Hyi, nyt suotta panettelette Sylviä. (Aksel ja Viktor
+tulevat vasemmalta.)
+
+AKSEL. Missä hän sitten on?
+
+VIKTOR. En tiedä. Tänne minä hänet jätin.
+
+KARIN. Sylviäkö etsitte? Hän karkasi tiehensä.
+
+ALMA (tulee oikealta). Häntä ei voinut millään ehdolla pidättää.
+
+ANNI. Menikö hän yksinään ulos pimeään yöhön?
+
+AKSEL. Mitä sanotte? Sylvikö kotiin? Eikä odottanut minua.
+
+ALMA. Joutukaa jälkeen. Ehkä saatte hänet vielä kiinni.
+
+AKSEL. Kuinka hän on ajattelematon.--(Rientää oikealle.)
+
+(Soitetaan valssia.)
+
+ELIN. Kotiljongi alkaa. Kenen kanssa sinä tanssit, Karin?
+
+KARIN. Herra Hovingin.
+
+VIKTOR (tarjoo hänelle käsivartensa). Saanko luvan?
+
+KARIN. Te näytätte niin hämmästyneeltä, herra Hoving.
+
+VIKTOR. Minäkö? En suinkaan! (Menevät käsikädessä saliin.)
+
+(Esirippu laskee.)
+
+
+
+
+KOLMAS NÄYTÖS.
+
+
+(Sama huone kuin ensimmäisessä näytöksessä. Aksel istuu ja kirjoittaa.
+Sylvi tulee hiljaa sisään, kalpeana, arkana, hermostuneena. Kuljeskelee
+hiljaa ympäri, koettaen hillitä levottomuuttaan, seisahtuu välistä,
+heittää aran, epävarman katseen Akseliin päin ja asettuu viimein erään
+tuolin taakse, jonka karmiin hän nojautuu käsillään.)
+
+SYLVI. Aksel, minä tahtoisin kysyä sinulta jotakin.
+
+AKSEL (kääntämättä päätänsä). Tee se, pikku sirkkuseni.
+
+SYLVI (etsii turhaan sanoja).
+
+AKSEL. No, mitä koskee asia?
+
+SYLVI (epäröiden). Ottavathan naineet ihmiset välistä avioeron?
+
+AKSEL. Sattuuhan sitä semmoista. Hyvin harvoin meillä, kaikeksi onneksi.
+
+SYLVI (miettiväisenä, hetken kuluttua). Laki sallii sen siis?
+
+AKSEL (kirjoittaa yhä). Sallii joskus.--Kun asianhaarat niin vaativat.
+
+SYLVI. Esimerkiksi?
+
+AKSEL. Esimerkiksi, kun toinen puolisoista on tehnyt itsensä syylliseksi
+uskottomuuteen.
+
+SYLVI (vilkkaammin). Eikö siihen enempää tarvita?
+
+AKSEL. Ja kun viaton puoliso semmoisessa tapauksessa pyytää eroa.
+
+SYLVI (seisoo vähän aikaa äänettömänä, epäröivänä. Menee toiselle
+puolelle huonetta, tulee takaisin, seisahtuu samalle paikalle).
+Pyytäisitkö sinä eroa, jos minä olisin sinulle uskoton?
+
+AKSEL (nauraen). Mitä hullua? Sinä uskoton? Ei, kissimirri, siitä ei
+pelkoa.
+
+SYLVI. Vaan jospa minä--rakastaisin toista?
+
+AKSEL (hymyillen). Jos senlaisia juonia pistää päähäsi, niin--otan minä
+ne sieltä pois, ilman muita mutkia.--Ja sillä välin pidän huolta siitä,
+että sinä kumminkin pysyt minulle uskollisena.
+
+SYLVI. Mutta voisinhan minä yhtäkaikki--sinun poissa ollessasi--
+
+AKSEL. Olla minulle uskoton?--Sylvi, pikkuinen, kuinka voit leikilläkään
+puhua tuommoista?
+
+SYLVI. Mitä silloin tekisit?
+
+AKSEL. Mitäkö tekisin? No, jos välttämättä tahdot sen tietää,
+niin--Tjah! Mitäpä minä muuta voisin, kuin rangaista sinua oikein
+kovasti. Ja viettelijääsi vieläkin kovemmin. Ja sitten erottaisin
+teidät, tietysti.
+
+SYLVI. Mutta vapaaksi et minua päästäisi?
+
+AKSEL. En suinkaan. Päinvastoin. Silloinhan vasta sulkisinkin pikku
+sirkkuni oikein häkkiin. Kas niin, ole nyt vaiti, kissimirri, ja anna
+minun kirjoittaa.
+
+SYLVI (on vaiti, vaipuu ajatuksiinsa).
+
+AKSEL (lopettaa vähän ajan kuluttua, panee pois kynänsä, sytyttää
+papyrossin). Jaha--nyt saat kernaasti jatkaa, kun et vaan puhele
+tuonlaisia tyhmyyksiä, sillä niitä en totisesti tahdo kuunnella.
+
+SYLVI (on vaiti).
+
+AKSEL. No--? (Katselee häntä tarkemmin). Mikä sinulla on, Sylvi?
+Eilisestä illasta saakka olet ollut niin kummallinen--Avioero? Kaikkea
+sinulle pistääkin päähäsi--Mistä nämä ajatukset nyt tulivat?--Vai
+tanssiko on pannut aivosi pyörälle?--Sinä et vastaa? Totta tosiaan,
+enhän minä enää tunne sinua entiseksi Sylvikseni...
+
+Tjah! Tuommoiset tanssiaiset eivät näy olevan sinulle terveellisiä.
+Mitäs muuta--ei mennä niihin enää.
+
+Ja koska me nyt kerran puhumme oikein vakavasti, niin sanon samalla
+jotakin, joka jo kauvan on pyörinyt kielelläni...
+
+Saisit mielestäni alkaa vähitellen ryhtyä talouden toimiin. Opetella
+laittamaan ruokia, leipomaan, panemaan kaljaa ja niin poispäin. Silloin
+ei aika käy sinulle pitkäksi. Ja minun pikku kissimirristäni tulisi oiva
+emäntä. Eikös olisi hauskaa, vai mitä?...
+
+No, sirkkuseni, yhäkö sinä vaan jörötät? Elä ole milläsikään. Tämmöiset
+pienet kahakat eivät merkitse mitään. Emmehän me siltä ole pahassa
+sovussa. Enkähän minä ankara ole sinua kohtaan, vaikka välistä saattaa
+siltä näyttää. Jos ei aina käykään mieltäsi myöten, niin on se sinulle
+vaan hyväksi. Sen kyllä opit aikaa myöten ymmärtämään.
+
+Kas niin, Sylvi, elä nyt nökötä enää. Aika rientää. Tule istumaan tänne
+syliini, tule, tule, pikku pulmunen, että saan hyväillä sinua ja
+suudella pois tuon happaman näön kasvoiltasi. No? Joudupas nyt
+välehen!...
+
+Vai niin, sinä et tahdo? Eroammeko sitten näin pahassa sovussa? Sillä
+nyt minun täytyy lähteä, kello on yksitoista...
+
+No niin,--sitä ei näy voivan auttaa... Hyvästi sitten!--Mieti nyt täällä
+käytöstäsi sillä aikaa, niin huomaat, luulen, kumpi meistä on ollut
+väärässä. Ja sitten varmaankin olet kiltti ja ystävällinen taas, kun
+tulen takaisin. (Menee etehiseen.) (Soitetaan. Aksel avaa oven.
+Alma tulee.)
+
+AKSEL. Ahaa, neiti Hoving! Sehän sopi oikein hyvin. Tervetultua,
+tervetultua! (Leikillisesti.) Niin, tiedättekö, neiti, tanssi ei ollut
+ollenkaan terveellistä meidän pikku Sylvillemme. Hän on kovin pahalla
+päällä tänäin. Saatte itse nähdä. Niin, niin, neiti Hoving,--te häntä
+sinne houkuttelitte--yksissä tuumin veljenne kanssa--laittakaa nyt
+myöskin, että kaikki tulee taas entiselleen. Teille se saattaa onnistua
+paremmin. Te olette nainen ja ymmärrätte paremmin muita naisia. Ja sitä
+paitse te vielä olette niin »kauhean viisas ja järkevä», niinkuin Sylvi
+sanoo.
+
+ALMA (hymyillen). Niin, kyllähän Sylvi minua aina moittii niistä
+ominaisuuksista--syystäkö sitten tai syyttä, sitä en mene päättämään.
+
+AKSEL. Jätän nyt kumminkin täydellä luottamuksella pienen pulmuseni
+teidän huostaanne niin kauvaksi.
+
+ALMA. Kiitoksia! Lupaan koettaa parastani. (Aksel menee.)
+
+ALMA (tulee sisään). Hyvää päivää, Sylvi! Minä pidän sanani, niinkuin
+näet.
+
+SYLVI. Minne Viktor jäi? Eikö hän tulekaan?
+
+ALMA. Tulee kyllä. Vähän ajan päästä.
+
+SYLVI. Hän lupasi olla täällä heti yhdeltätoista.
+
+ALMA. Viktor pyysi, että minä ensin puhuisin kanssasi.
+
+SYLVI. Sinä? Pyysikö hän, että sinä puhuisit minun kanssani? Mistä
+asiasta?
+
+ALMA. Emmekö istu nyt ensi aluksi?--Sitten sinun täytyy malttaa
+mieltäsi, Sylvi hyvä, että voimme jutella oikein levossa ja rauhassa.
+
+SYLVI. Niin, istu sinä vaan. Tuonne sohvaan, tai mihin tahdot. Minä
+seison ennemmin.--Ja anna sitten kuulla, mitä sinulla on sanottavaa.
+
+ALMA. Koettaisit ensin vähän rauhoittua, Sylvi. Muuten emme pääse sen
+pitemmälle.
+
+SYLVI. Aloita vaan. Kyllä kuulen.
+
+ALMA. Ei pelkkä kuuleminen riitä, rakas Sylvi. Sinun täytyy myöskin
+punnita ja tarkkaan miettiä sanojani, ja siihen vaaditaan, että kokoot
+ajatuksesi.
+
+SYLVI. Sano suoraan. Ei mitään esipuheita. Mitä varten hän lähetti sinut
+tänne?
+
+ALMA (katsoo häneen pitkään ja vakavasti). Sylvi--!
+
+SYLVI. No, niin?
+
+ALMA. Minä tulin sen johdosta, mitä eilen illalla tapahtui teidän
+välillänne.
+
+SYLVI. Johan sen arvasin.--Jatka!
+
+ALMA. Niinkuin näit, vaihdoimme jo tanssiaisissa muutamia vakavia sanoja
+keskenämme, Viktor ja minä.
+
+SYLVI. Niin, näinhän minä.
+
+ALMA. Sitten kun tulimme kotiin, istuimme vielä hyvän aikaa ylhäällä ja
+puhelimme samasta asiasta. Viktor myönsi viimein, että minä olin
+oikeassa--
+
+SYLVI (ivallisesti). Tietysti! Mitäs hän muuta olisi voinut. Sinähän
+olet aina oikeassa.
+
+ALMA.--ja sitten hän pyysi, että minä tulisin ja selittäisin sinullekin
+ajatukseni.
+
+SYLVI. Aivan kernaasti! Mutta sen sanon jo edeltäpäin: Minua et taivuta
+yhtä helposti, sillä minä olen hiukan kovempaa ainesta kuin Viktor.
+Jaha, jatka nyt!
+
+ALMA. Viktor oli ajattelemattomuudessaan sanonut sinulle eilen semmoisia
+asioita, joita hänen ei koskaan olisi pitänyt päästää huuliltaan.
+
+SYLVI. Niin--hän sanoi, että hän rakastaa minua.
+
+ALMA. Siinä juuri hän teki kovin kevytmielisesti. Hän käsittää sen nyt,
+ja katuu sitä.
+
+SYLVI. Toisin sanoen: sinä olet saanut hänet siihen.
+
+ALMA. Elä keskeytä minua.--Viktor ei tanssin huumeessa muistanut
+seurauksia, vaan antoi hetken vaikutuksille vallan. Ja nyt hän pyytää,
+että sinä unohtaisit kaikki ja soisit hänelle anteeksi.
+
+SYLVI. Unohtaisin, että hän rakastaa minua! En ikinä!
+
+ALMA. Ohimenevä, haihtuva tunne. Elä pane sille kovin suurta arvoa.
+
+SYLVI. Ohimenevä, haihtuva tunne! Se ei ole totta! Se ei ole ohimenevä
+eikä haihtuva. Näinhän sen hänen katseestaankin. Hänen lämpimästä,
+hehkuvasta katseestaan--oi, se hurmaa minua vieläkin. Kun vaan ummistan
+silmäni, näen sen kohta edessäni, tunnen sen vaikutuksen koko
+olennossani.
+
+ALMA. Voi, sitä Viktoria! Sinun olisi pitänyt nuhdella häntä ankarasti,
+Sylvi. Niin, se sinun olisi pitänyt tehdä.
+
+SYLVI. Nuhdella? Siitäkö, että hän teki minut onnelliseksi? Ei, Alma, se
+ei tapahdu koskaan. Ei, vaikka koko maailma tahtoisi minua pakoittaa. Me
+rakastamme toisiamme ja tulemme vast'edes aina rakastamaan toisiamme.
+Siinä ei auta mikään, minun päätökseni pysyy lujana. Minä tahdon olla
+hänen, eilisestä asti olen ainoastaan hänen omansa, enkä kenenkään muun.
+
+ALMA. Hyvä Jumala, kuinka sinä puhut! Unohdatko sitten kokonaan, että
+olet naimisissa, että sinulla on velvollisuuksia miestäsi kohtaan?
+
+SYLVI. Viktoria olen rakastanut aina lapsesta saakka. En ole koskaan
+rakastanut Akselia, vaikka ymmärtämättömyydessäni menin hänelle
+vaimoksi. Ja siinä juuri tein väärin, näetkös,--kauheasti väärin. Mutta
+tottahan sen jollakin tavalla voi korjata. Sillä korjata se täytyy.
+
+ALMA. Ja minä sanon sinulle: sitä ei voi korjata! Avioliitto on pyhä
+liitto, joka kestää läpi koko elämän. Sitä ei saa purkaa noin vaan
+mieltä myöten. Viktor sen kyllä tietää. Hän ei rakenna mitään
+tuulentupia siinä suhteessa. Minä pyydän sinua, Sylvi,--itsesi tähden,
+ole järkevä ja jätä kaikki semmoiset ajatukset. Minä vakuutan sinulle,
+ne vievät sulaan onnettomuuteen. Ajattele miestäsikin, joka on niin
+hellä ja hyvä sinulle, voisitko niin pahasti palkita hänen rakkautensa?
+
+SYLVI. Jos hän on hyvä ja hellä minulle, niin osoittakoon sen myöskin.
+Antakoon hän minun nauttia elämästäni ja päästäköön minut vapaaksi.
+Mutta kas, sitäpä hän ei tee.
+
+ALMA. Ei, sillä se olisi suurinta hulluutta. Ja ymmärräthän, Sylvi
+kulta, ettei sitä lakikaan sallisi.
+
+SYLVI. Siinä tapauksessa sanon minä, että laki on päin mäntyyn.
+Mutta--oletko myöskin ihan varma asiasta?
+
+ALMA. Aivan varma. Kun teidät kerran on vihitty yhteen, ei voi muu kuin
+kuolema teitä eroittaa.
+
+SYLVI.. Kuolema--?
+
+ALMA. Niin, Sylvi, kuolema ainoastaan.--Miehesi oma sinä olet niin
+kauvan kuin elät, häntä sinun tulee rakastaa, ja hänelle pysyä
+uskollisena. Sinun tunteesi Viktoria kohtaan on luvaton, sinun täytyy se
+tukahuttaa. Viktor puolestaan on jo täydellisesti kylmennyt.
+
+SYLVI. Se ei ole totta. Viktor ei ole kylmennyt minua kohtaan. Sinä
+valhettelet.
+
+ALMA. Saat kuulla sen häneltä itseltään. Viktor ottaa asian järkevästi.
+Hän ei ole enää mikään lapsi. Hän tuntee elämää ja tietää, ett'ei
+tuommoisiin hetkellisiin mielialoihin ole luottamista. Ne katoovat pian
+ja jättävät jälkeensä pelkkää inhoa ja katumusta.
+
+SYLVI. Oi, kuinka sinä olet viisas!
+
+ALMA. Aviollinen yhdyselämä uskollisuudessa ja rakkaudessa on ainoa
+terve ja luonnollinen suhde miehen ja naisen välillä. Kaikki muunlaiset
+yhteydet tuottavat vaan harmia ja häpeätä. Viktor tahtoo pysyä
+rehellisenä miehenä, Sylvi, miehenä, joka suoraan ja vapaasti uskaltaa
+katsoa muita ihmisiä silmiin. Hän ei tule koskaan pitämään luvatonta
+yhteyttä toisen miehen vaimon kanssa. (Nousee.)
+
+SYLVI. Oh, jatka pois vaan. Ethän sinä vielä kaikkia sanonut.
+
+ALMA. Mitä luulet, että minulla vielä olisi lisättävää?
+
+SYLVI. Vai niin, sinä et ole sitä tietävinäsi. Pitääkö minun ehkä
+selvittää ajatuksiasi?--No hyvä, kuule sitten? Viktor ei saa rakastaa
+minua, hänen pitää rakastaa toista. Hänen pitää mennä naimisiin. Ja
+elää »aviollista yhdyselämää uskollisuudessa ja rakkaudessa»--Karin
+Löfbergin kanssa. Niinkö luulet, etten ymmärrä. Siihen sinä pyrit
+kaikessa siveydessäsi ja täydellisyydessäsi. Karin Löfberg on vapaa,
+hän on rikas, hyvästä perheestä,--erinomaisen »sopiva» aviosiippa
+nuorelle miehelle.--Oh, sinä olet niin viisas, niin järkevä ja
+erehtymätön, että voisin--vihata sinua.
+
+ALMA. Ja sinä taas olet nyt niin ärtynyt, ettet tiedä mitä sanot.
+
+SYLVI. Kyllä olitte valmiiksi tuumanneet kaikki jo eilen illalla. Karin
+Löfberg ja Anni Vidgren ja sinä. Te olette jokaikinen liitossa minua
+vastaan. Ja Viktor, Viktor--! Oi kuinka minä olen äärettömän onneton!
+(Itkee.)
+
+ALMA. Näin ensi alussa se tuntuu katkeralta. Mutta usko minua, Sylvi:
+kaikki kääntyy vielä hyväksesi. Tämä suru haihtuu pian, ja sitten kyllä
+huomaat, että koko juttu oli vaan lapsellista hulluutta. Ei muuta
+mitään.
+
+SYLVI. Ole vaiti! Minä en kärsi kuulla enää yhtä sanaa.
+
+VIKTOR (tulee etehiseen).
+
+SYLVI. Viimeinkin!--Viktor, kuinka sinä saatoit--! Minkätähden lähetit
+Alman? Miks'et tullut itse, niinkuin lupasit? Musertunut olin jo
+tarpeeksi asti ennestään ja nyt--! Oi, kuinka te kaikki olette pahoja
+minulle!
+
+VIKTOR. Sylvi kulta,--elä itke!--Alma, saanko pyytää sinua--
+
+ALMA. Jättämään teidät? Niin, sen juuri aijoin tehdäkin.--Viktor,
+voinhan luottaa sinuun!
+
+VIKTOR. Olen antanut sinulle sanani.
+
+ALMA. Niin, olet kyllä. Mutta jos--?
+
+VIKTOR. Mitä minusta ajattelet?
+
+ALMA. No niin,--minä menen sitten. Hyvästi, Sylvi! Anna anteeksi, jos
+olen pahoittanut mielesi. Sitä ei voinut välttää. Ehkä kuitenkin
+tulevaisuudessa vielä kiität minua siitä.
+
+SYLVI. En koskaan! (Alma menee.)
+
+SYLVI. Ja nyt minä katson, ett'ei kukaan meitä häiritse. (Lukitsee
+etehisen oven.)
+
+VIKTOR (seisoo ajatuksiin vaipuneena).
+
+SYLVI. Viktor, eihän se ole totta--eihän? Eihän se ole totta, Viktor,
+sano?
+
+VIKTOR. Mikä niin?
+
+SYLVI. Että sinä jo olet kylmennyt minulle? Että se vaati oli haihtuva,
+ohimenevä tunne? Sano, Viktor, eihän se ole totta? Alma koetti vaan
+uskotella minua. Olethan sinä pitänyt minusta yhtä kauvan kuin minäkin
+olen pitänyt sinusta. Etkö muista? Jo kouluajoista asti. Kuinka se
+sitten voisi mennä ohitse? Ja jättää katumusta ja inhoa jälkeensä,
+niinkuin Alma väittää. Viktor, kuule! Minkätähden sinä et vastaa?
+Viktor, mitävarten seisot siinä niin hirveän vakavana?
+
+VIKTOR. Tulin niin alakuloiseksi, kun näin sinun itkevän, Sylvi.
+
+SYLVI. Mutta enhän minä enää itkekään. Jos sinä vaan olet kiltti ja
+ystävällinen minulle niinkuin eilen, niin saat kohta nähdä minut oikein
+iloisena taas. Ja olethan sinä, Viktor, vai mitä? Tietysti sinä olet,
+kuinkas muuten--Viktor, et saa koskaan enää lähettää Almaa luokseni, hän
+oli niin kovin, kovin häijy--. Et usko, kuinka häijy hän oli.--Mutta
+jääköön se kaikki mielestä pois nyt,--en tahdo kantaa hänelle vihaa,
+sillä hän on kumminkin sinun sisaresi. Ja minä pidän sinusta niin, minä
+pidän sinusta niin äärettömän, äärettömän paljon.
+
+VIKTOR. Ole vaiti, Sylvi, ole vaiti,--elä puhu semmoisia--
+
+SYLVI. Miksi ei?
+
+VIKTOR. Kyllä selitän kohta--(Vaipua tuolille istumaan.)
+
+SYLVI. Oletko sairas, Viktor,--sinä näytät niin kalpealta.
+
+VIKTOR. Kuule, mitä sanon, Sylvi! Sinä olit ennen uljas ja rohkea pikku
+tyttö.
+
+SYLVI (istuu lattialle, häntä lähelle). Vai muistat sinä sen?
+
+VIKTOR. Kerran heitin vahingossa sinua kivellä, ja se koski kovasti,
+mutta sinä et itkenyt.
+
+SYLVI. En,--minä vaan nielin ja nielin.
+
+VIKTOR. Oletko vieläkin yhtä uljas?
+
+SYLVI. Olen kyllä! Tahdotko koettaa?
+
+VIKTOR (katselee häntä hellästi ja surullisesti). Pikku Sylvi raukka!
+
+SYLVI. No, Viktor,--aijotko heittää minua kivellä?
+
+VIKTOR. Kivellä? Ei, sitä en tee.
+
+SYLVI. Mihinkä sinä sitten vaadit minulta rohkeutta?
+
+VIKTOR. Kokonaan toiseen asiaan.
+
+SYLVI (nostaa käsivartensa hänen polvilleen). Jopa arvaan!--Sinä tahdot
+tietää, uskallanko rakastaa sinua ja tulla sinun omaksesi.
+
+VIKTOR. Ei, ei, kuinka voit semmoisia ajatellakaan? Emmehän me saa
+rakastaa toisiamme.
+
+SYLVI. Saa? Oletpa taaskin soma. Luuletko, että siihen koskaan kysytään
+lupaa?--Hyi, Viktor, kuinka saatat antaa Alman säikyttää itseäsi noin
+tyhmästi.
+
+VIKTOR. Alma ei olisi voinut mitään, ellei järki ja oikeudentunto
+puhuisi minulle samaa kieltä. Sylvi kulta, näytä nyt, että olet yhtä
+uljas ja rohkea kuin ennen. Ett'et vuodata kyyneltäkään, vaikka meidän
+täytyy erota.
+
+SYLVI. Joutavia! Ei meidän ollenkaan tarvitse erota. Se on vaan Alman
+keksintöjä. Ja mitä puhut järjestä ja oikeudentunnosta? Mokomia ikäviä
+sanoja. Ne sinä olet myöskin saanut Almalta. Anna sinä hänen pitää
+järkensä ja oikeudentuntonsa itsellään, mitä ne meihin kuuluvat. Alma ei
+käsitä tuon taivaallista meidän tunteistamme, hän kun ei milloinkaan
+maailmassa vielä ole ketään rakastanut. Hyvä hänen on puhua järjestä ja
+oikeudentunnosta ja sen semmoisesta. Viktor, elä ajattele häntä, elä
+anna hänen vaikuttaa itseesi. Hän vaan häiritsee meidän onneamme ja
+meidän rakkauttamme--
+
+VIKTOR. Sehän meidän kumminkin täytyy tukahuttaa. Unohtaa kaikki tyyni
+ja olla niinkuin ei mitään sentapaista olisi koskaan ollut välillämme.
+
+SYLVI (käy yhä levottomämmaksi.) Täytyy, täytyy! Aina sinä sanot:
+täytyy. Mitä varten täytyy?
+
+VIKTOR. Olosuhteet pakoittavat meitä. Emme voi sille mitään.
+
+SYLVI. Oh, kuinka me voimme! Luota minuun, Viktor, kyllä keksin jonkun
+neuvon. Me emme _anna_ pakoittaa itseämme, emme olojen emmekä ihmisten
+emmekä minkään voiman maailmassa. Me voitamme kaikki esteet.--Viktor,
+minä en pelkää mitään. Nyt kun sinä olet luonani, tunnen itseni
+reippaaksi taas. Niin reippaaksi, että voisin vastustaa koko maailmaa,
+jos niiksi tulee.
+
+VIKTOR. Rakas--etkö pelkää? Sinähän ihan vapiset.
+
+SYLVI. Niin, sentähden vaan, että olet noin vastahakoinen. En minkään
+muun tähden.
+
+VIKTOR. Ei, Sylvi, jätä nyt nuo ajatukset mielestäsi. Ole järkevä. Usko
+minua, se on välttämätöntä.
+
+SYLVI. Se ei ole ollenkaan välttämätöntä. Voimme tällä hetkellä olla
+onnellisia ja rakastaa toisiamme niinkuin eilen tanssiaisissa, siitä ei
+kukaan ihminen meitä estä. Viktor, etkö muista, kuinka suloista ja
+ihanaa meillä oli illalla silloin, ennenkuin Alma tuli meitä
+häiritsemään. Kun kuvittelimme, että vietettiin meidän häitämme, että
+sinä sitten myöhempään veisit minut morsiamenasi meidän yhteiseen
+kotiimme, ja--sinä ottaisit minut syliisi--
+
+VIKTOR. Vaiti, Sylvi, vaiti, taivaan nimessä!--Elä puhu enää sanaakaan
+niistä! Minä kurja--kun herätin sinussa tunteita, jotka--Sylvi, minä
+pyydän vakavasti, lopeta! Unohda kaikki. Anna minulle anteeksi, eläkä
+muistele niitä enää. Onhan tämä jo muutenkin kyllin katkeraa, elä tee
+sitä enää katkerammaksi--
+
+SYLVI.--sinä ottaisit minut syliisi ja painaisit minua rintaasi vasten
+ja suutelisit minua--ja minä olisin kokonaan sinun omasi elämän loppuun
+saakka--
+
+VIKTOR (tahtoo nousta). Jos vielä jatkat, niin lähden pois. Minä en
+kestä enää--
+
+SYLVI (tarttuu häneen). Ei, Viktor, sinä et saa mennä, sinä et saa
+jättää minua. Kuinka sinulla voi olla sydäntä työntää minua luotasi?
+Viktor, minä rakastan sinua ja minä olen sinun omasi. Mitä tulee minun
+tehdä, sano? Minä tottelen sinua kaikessa, mutta unohtaa sinua, unohtaa
+meidän rakkauttamme, sitä en voi. Viktor, etkö näe, että se on
+mahdotonta. Minä en voi elää ilman sinua. Minä tahdon olla sinun, minä
+riipun sinussa kiinni, enkä päästä sinua--minä seuraan sinua vaikka
+kadotukseen, jos niin on. Viktor, elä ole kova--rakastathan sinä minua?
+
+VIKTOR. Laske minut irti--sinä olet toisen vaimo.
+
+SYLVI. Sinun vaimosi minä olen, sinun, enkä kenenkään muun. Viktor,
+sano, rakastathan sinä minua, tahdothan sinä ottaa minut omaksesi?
+
+VIKTOR. Ajattele toki--sinä et tiedä, mitä teet. Sylvi, elä kiusaa
+minua. Minä olen pyhästi päättänyt pysyä rehellisenä miehenä. Minä en
+tahdo vietellä sinua, en houkutella sinua aviorikokseen--en tehdä sinua
+onnettomaksi.
+
+SYLVI. Viktor, minkätähden noin kylmä ja kova? Katso minuun taas samalla
+hehkuvalla, polttavalla katseella kuin eilenkin. Ja vastaa viimeinkin
+kysymykseeni. Viktor, vielä kerran: rakastatko sinä minua?
+
+VIKTOR (vaikeasti). En.
+
+SYLVI. Et--? (Päästää hänet irti, nousee seisomaan.) Et--?
+
+VIKTOR. Se oli vaan haihtuva, ohimenevä--huumaus--
+
+SYLVI. Alma oli siis oikeassa?
+
+VIKTOR. Hän oli oikeassa.
+
+SYLVI. Ah,--nyt minulle valkenee!--Sinä tanssit kotiljongin hänen--Karin
+Löfbergin kanssa--sen jälkeen kun minä olin lähtenyt. Hän heitti
+verkkonsa sinun eteesi--ja sinä tartuit ansaan. Olit heti valmis
+pettämään minut.
+
+VIKTOR. Hyvästi, Sylvi--! Minun täytyy lähteä nyt.
+
+SYLVI. Eikö sinulla ole mitään muuta minulle sanottavaa?
+
+VIKTOR. Ei. nyt. Sitten--kun kumpikin olemme levollisempia.--Ei, ei,
+sittenkään, ei niin sanaa milloinkaan tästä (Menee etehiseen.)
+
+SYLVI. Niin--sitten minäkin tiedän, mikä minulla on edessä. (Menee
+kirjoituspöydän luo, ottaa strykniinilaatikon ja aikoo panna yhden
+kapselin suuhunsa.)
+
+VIKTOR. Mitä teet, Sylvi? Mitä siinä kapselissa on?
+
+SYLVI. Strykniiniä.
+
+VIKTOR (juoksee esiin). Strykniiniä? Oletko järjeltäsi?
+
+SYLVI. Rakastatko minua, vai etkö rakasta?
+
+VIKTOR. Anna pois tuo, Sylvi! (Ottaa häneltä kapselin.) Kas noin--. Tule
+nyt tänne,--ja katso että jätät kaikki tuommoiset tuumat mielestäsi
+vastedes.
+
+SYLVI. Tällä kertaa voit minua siitä estää. Mutta ei se pitkältä auta.
+Minä kumminkin murhaan itseni--koska sinä minut hylkäät.
+
+VIKTOR. Pikku hupakko, mikä oletkin! Herra antakoon minulle anteeksi,
+mutta nyt ovat voimani lopussa. En voi enää vastustaa. Ei, minä en voi!
+(Syleilee häntä ja katsoo häneen hellästi.)
+
+SYLVI. Viktor--?
+
+VIKTOR. Tietysti minä sinua rakastan, sinä armas, ajattelematon lapsi,
+tietysti minä sinua rakastan--rakastan aina hulluuteen asti. Koetin
+vastustaa tunteitani, koetin ne tukahduttaa--mutta se ei onnistunut.
+Turha vaiva! Sinä olet voittanut, Sylvi! Minä antaannun,--ja otan
+sinut omakseni. (Suutelee häntä.)
+
+SYLVI. Näetkös, näetkös! Tiesinhän sen. Mutta mitä varten rupeat sitten
+häijyksi ja puhut semmoisia--sinä paha, paha poika!
+
+VIKTOR. Anna anteeksi! Annathan? En tee sitä koskaan enää. Tule
+syliini--istutaan tähän.--Kuinka suloinen sinä olet,--eilen vielä lapsi,
+tänäin hempeä, rakastava nainen--
+
+SYLVI. Vieläkö nyt karkaat minulta, sano?
+
+VIKTOR. En, en--! Elä pelkää! En minä karkaa--
+
+SYLVI. Mahtaisi ollakin vähän vaikeata, sillä, näes, nyt minä pidän
+sinusta kiinni ja kiedon käsivarteni niin kovaan sinun kaulaasi, ett'et
+pääse ikinä irti.
+
+VIKTOR. Tee se! Tee se, rakkaani, oma Sylvini... Mun morsiameni, mun
+suloinen, ihana morsiameni.--(Suutelee ja syleilee häntä tulisesti.)
+Minun sinä olet, minun ... tässä elämässä ja tulevaisessa... Tämmöinen
+hetki kuin tämä,--on enemmän kuin kaikki taivaan ihanuus... Oletko sinä
+nyt onnellinen, Sylvini?
+
+SYLVI. Oi, olen, olen, olen--! Sanomattoman onnellinen!
+
+VIKTOR. Rakkaani--minä olisin valmis pusertamaan ja tukahduttamaan sinut
+kuoliaaksi suuteloillani... Olethan sinä minun? Minun omani?... Eikö
+niin?
+
+SYLVI (kuiskaa). Sinun--sinun iki omasi, Viktor! (Viktor pusertaa häntä
+rintaansa vasten, suutelee häntä yhä kiihkeämmin ja kuiskaa hänelle
+puoleksi tukahdutettuja hyväilysanoja. Sylvi lepää melkein tiedotonna
+hänen sylissään, kun etehisen kello äkkiä soi.)
+
+SYLVI (vavahtaa). Mikä se oli?
+
+VIKTOR. Joku tulee.--Aksel?
+
+SYLVI. Ei,--ei se ollut hänen soittoaan.
+
+VIKTOR. Kai meidän täytyy avata?
+
+SYLVI. Eikö mitä. (Soitetaan uudestaan.)
+
+SYLVI. Antaa soittaa muutamia kertoja. Tottapahan viimein menee
+tiehensä.
+
+VIKTOR. Kukahan se lienee?
+
+SYLVI. Odota, minä katson avaimen reijästä. (Juoksee etehiseen.)
+
+VIKTOR. Varo, ett'eivät kuule askeleitasi.
+
+SYLVI (seisoo vähän aikaa ja kuuntelee). Kuule--siellä on Karin Löfberg
+ja Elin Grönkvist. Tunnen heidät äänestä. Ja nyt he aikovat tulla
+kyökin kautta. Mitä teemme? Lukitsemmeko oven sielläkin?
+
+VIKTOR. Ei millään ehdolla. Palvelusväki rupeisi epäilemään.
+
+SYLVI. Kuinkas sitten?
+
+VIKTOR. Minä menen pois ja sinä otat heidät vastaan. Keksi joku
+syy--sinä nukuit, et kuullut soittoa, tai jotain muuta sen tapaista.--
+Hyvästi, armaani! Yksi suutelo vielä! (Syleilee häntä taas ja painaa
+pitkän suutelon hänen huulilleen.)
+
+Kuule,--minä tulen takaisin tunnin päästä, koeta saada heidät tiehensä
+siksi. Onhan meillä sitten vielä aikaa, vai kuinka? Ei suinkaan hän
+tule kotiin virastosta, ennenkuin kolmelta?
+
+SYLVI. Ei ennenkuin kolmelta.--Tule takaisin, tule, rakas!
+
+VIKTOR. Sen teen. Täsmälleen tunnin päästä. Hyvästi, rakas, oma Sylvini!
+(Suutelee häntä vielä useita kertoja ja rientää pois.)
+
+SYLVI (seisoo huokuvin rinnoin ja hohtavin poskin). Hän tulee takaisin!
+Tunnin päästä on hän täällä taas. Oi, kuinka minä häntä rakastan! (Karin
+Löfberg ja Elin Grönkvist tulevat vasemmalta.)
+
+KARIN. Katsos nyt, täällä hän vaan kävelee kaikessa rauhassa.
+Minkätähden et avannut ovea äsken, kun soitimme?
+
+SYLVI. Minä--en kuullut.
+
+KARIN. Etkö kuullut? Sepä kummallista. Mehän soitimme kuin hurjat.
+
+SYLVI. Niin--mutta minä nukuin.
+
+KARIN. No--sittenpä sen voi käsittää. Olit ehkä väsyksissä eilisen
+tanssin jälkeen ja nukuit sentähden raskaasti.
+
+ELIN. En minäkään tahtonut jaksaa nousta ylös tänä aamuna. Mamman
+täytyi vähän päästä tulla minua pudistelemaan.
+
+KARIN. Ja Sylvi varmaan ei saanut unta koko yönä, vai kuinka?
+
+SYLVI. En saanutkaan. Mutta mistä sinä sen tiesit?
+
+KARIN. No--arvasin siitä, kun olit niin suuttunut sieltä lähtiessäsi.
+Juoksit ulos pimeään yöhön, etkä malttanut edes odottaa miestäsi.
+
+ELIN. Niin, kuule, siitä syntyi hirmuinen melu. Kaikki ihmiset puhuivat
+sinusta ja muutamat luulivat,--mutta elä vaan pahastu--
+
+SYLVI. Mitä ne luulivat? Vaikka samapa se! Luulkoot mitä tahansa.
+
+ELIN. Minä kyllä koetin puolustaa sinua, sillä minä en sitä uskonut.
+Hyi, minä en voisi koskaan uskoa sinusta niin pahaa.
+
+KARIN. Oikeastaan tulimmekin tänne juuri sen johdosta. Minä en, näes,
+voi ymmärtää, mistä sinä niin raivostuit minuun eilen. Mitä olin sinulle
+tehnyt? Tahdotko olla hyvä ja selittää?
+
+SYLVI. Oh, eihän se ollut mitään. Ei kerrassa mitään.
+
+KARIN. Mutta kuinka voi ilman syytä hyökätä ihmisiä vastaan sillä
+lailla? Ja käyttää vielä niin loukkaavia sanoja? Muistat kai itsekin,
+kuinka hirveästi minua sätit siellä kaikkein kuullen.
+
+SYLVI. Joutavia! En minä enää ole sinulle vihainen. En sinulle enkä
+Almalle enkä kenellekään.
+
+KARIN. Mutta minulla on oikeus vaatia selitystä. Sen mahdat toki
+ymmärtää.
+
+SYLVI. Elä vaivaa itseäsi suotta. Et sinä kumminkaan mitään selitystä
+saa. Minä en sano yhtään sanaa. Paitsi sitä--kyllähän sen itsekin
+tiedät.
+
+KARIN. No, Elin, mitäs arvelet? Nyt sen kuulet. Sylvi ei uskalla
+tunnustaa suoraan, mistä syystä hän sillä tavalla käyttääntyi.
+
+SYLVI. Uskalla? Kuka on sanonut, ett'en minä uskalla?
+
+ELIN. Tekisit sen sitten, Sylvi. Välttämättä! Muuten he saavat vettä
+myllyynsä. Sillä, näetkös, minä sanon sen kumminkin, että tiedät olla
+varuillasi--kerrotaan, että sinä olisit kovasti rakastunut arkkitehti
+Hovingiin.
+
+SYLVI. Kas, kuinka ovat tarkkanäköisiä!
+
+ELIN. Ja että sinä pelkästä mustasukkaisuudesta kiivastuit Karinia
+kohtaan.
+
+SYLVI. Rauhoittukoot, sillä nyt en ole enää vähääkään mustasukkainen.
+
+ELIN. Olitko sitä sitten eilen?
+
+SYLVI. Mahdollista kyllä.
+
+ELIN. Mitä hullua!
+
+KARIN. Jos eilen olit minulle mustasukkainen, niin olet varmaan
+tänäinkin vielä.
+
+SYLVI. Enpäs olekaan!--Sillä tänäin minä tiedän, että
+
+KARIN. Sano pois vaan! Mitä sinä tänäin tiedät?
+
+SYLVI. Sama se! Eihän minun tarvitse ilmoittaa kenellekään, mitä tiedän.
+
+KARIN. Jatkanko minä--? Sinä tiedät, ett'ei tässä mustasukkaisuus
+mihinkään auta. Sentähden käännät takkisi tuulta myöten ja tyydyt
+koreasti kohtaloosi. Ja siinä todella teetkin viisaimmin.
+
+SYLVI (hermostuneesti). Ohoh! Suuri erehdys! Ei, minä tarkoitin kokonaan
+toista. Ja koska sen niin välttämättä tahdot tietää, niin à la bonheur!
+Voinhan sen sanoakin. Minä tiedän nyt ett'ei Viktor olekaan rakastunut
+sinuun.
+
+ELIN. Voi, voi, Sylvi, olisitpa nähnyt, kuinka ihastunut hän oli
+Kariniin, sitten kuin sinä läksit. Ja tiedätkös mitä?--Saanhan kertoa
+sen Sylville, Karin?
+
+KARIN. Ei, elä viitsi!
+
+ELIN. Kyllä minä kumminkin kerron. Ei Sylvi sitä etemmäksi vie.--
+Tiedätkös, hän melkein teki rakkauden tunnustuksen Karinille, siinä
+kun he kotiljongia tanssivat.
+
+SYLVI: Loruja!
+
+ELIN. Ei, ihan totta--saat uskoa minua. Hän teki Karinille rakkauden
+tunnustuksen. Ei aivan täydellisesti vielä, mutta jotakuinkin selvään
+yhtäkaikki.
+
+SYLVI. Karin on ymmärtänyt hänet kokonaan väärin. Se oli tietysti
+pelkkää liehakoimista, tyhjää korupuhetta, jolla ei ole minkäänlaista
+merkitystä. Tavallista seurakeskustelua, ei mitään muuta. Suuressa
+maailmassa pidetään semmoista ihan luonnollisena. Ihmettä, ett'et sinä
+sitä tiedä, Karin?
+
+KARIN. Saanko luvan kysyä: kuka sinulle nuo tiedot on antanut?
+
+SYLVI. Viktor itse.--Eilen illalla jo.
+
+KARIN. Suo anteeksi! Sinä menit pois ennen kotiljongia.
+
+SYLVI. Niin, mutta tänäin hän taas puhui samaan suuntaan.
+
+ELIN. Joko sinä olet tavannut häntä tänäin?
+
+SYLVI (epäröi ensin vähän). Jo.
+
+ELIN. Onko hän sitten ollut täällä?
+
+SYLVI. Onpa saattanut olla.
+
+ELIN. Koska sitten?
+
+SYLVI. Sitä en sano.
+
+KARIN. Vai niin--? Vai et sano? Sitten kai saa itse arvata lopun.--Hän
+oli täällä äsken, kun me soitimme, eikö niin? Vai aijotko kieltää?
+
+SYLVI. Entä sitten? Mitä se tekee, jos olikin? Ja mitä se teitä
+liikuttaa?
+
+KARIN. Jos sinä, naimisissa oleva nainen, salaa seurustelet nuorten
+miesten kanssa? Ei, luonnollisesti ei se asia meitä liikuta. Sillä
+minkäpä sille voi, että on ollut koulutoveri--kaikenlaisten ihmisten
+kanssa. Mutta nyt, Elin, saammekin laittaa itsemme täältä pois, mitä
+pikimmin. Meidän ei sovi käydä semmoisten rouvien luona, jotka
+ihailevat muita miehiä. No Elin--?
+
+ELIN. Kyllä, odota, minä tulen heti. Ei, mutta kuinka voi tätä ymmärtää?
+Kun hän kumminkin oli niin silmiä ja korvia myöten rakastunut Kariniin!
+
+KARIN (etehisestä). Eihän se estä Sylviä olemasta silmiä ja korvia
+myöten rakastunut häneen. Joudu nyt, Elin!
+
+ELIN. Hyvästi, Sylvi! Tämä oli hirmuisen ikävää. (Menee etehiseen.)
+
+KARIN (avaa etehisen oven oikealla). Näetkös--nyt se ei ole lukossa.
+
+ELIN. Eipä tosiaan.--Voi, voi, kuka olisi voinut uskoa! (Menevät
+molemmat.)
+
+SYLVI. Rakastunut Kariniin?--Te valhettelette! Niin, kautta taivaan,
+te valhettelette! (Menee toiselle puolelle huonetta.) »Silmiä ja korvia
+myöten rakastunut Kariniin»? Ei, ei miksi pelkään suotta...
+
+AKSEL (tulee etehiseen).
+
+SYLVI (vavahtaa ilosta, rientää vilkkaasti yli lattian etehiseen päin).
+Jumalan kiitos! Johan sinä tulit takaisin?
+
+AKSEL. Jo tulin, pikku kissimirri! (Tulee sisään sanomalehtiä kädessä.)
+No, mitä sinulle nyt kuuluu? Joko olet hyvällä tuulella taas?
+
+SYLVI. Sinä? Sinäkö se olet?
+
+AKSEL. Tietysti. Kukas minä sitten olisin?
+
+SYLVI. Kuinka sinä tulit näin aikaiseen?
+
+AKSEL. Olin niin väsyksissä ja pujahdin sieltä tieheni.--Ei tuo yön
+valvominen sovi sille, jonka pitää tehdä työtä. (Heittäytyy sohvan
+nurkkaan.) Sitten on päivällä niin uninen ja väsynyt, ettei kelpaa
+mihinkään. (Haukoittelee, levittää sanomalehden ja silmäilee sitä.)
+Pikku sirkku, sinä olet niin hiljainen. Mikä sinua vaivaa? Tulepas vähän
+likemmäksi, niin saan sinua katsella. No--?
+
+SYLVI (epäröi, ottaa pari askelta, pysähtyy).
+
+AKSEL. Joudu, joudu! Onko sirkkunen kadottanut siipensä?
+
+SYLVI. Mitä tahdot?
+
+AKSEL. Mitäkö tahdon? Hyväillä sinua vähän. En muuta mitään. Enhän ole
+saanut sinulta yhtä ainoata suukkosta koko päivänä. Ajatteles, en yhtä
+ainoata! Enkä eilen illallakaan. Sinä olit niin läpi väsynyt, etten
+raskinut sinua häiritä. Mutta tänäinpä minä vaadinkin vahingon
+korvausta. (Katsoo häneen.) Oma pikku vaimoni! Tiedätkös,--sinä olit
+niin ihmeen suloinen eilen tanssiaisissa. Eipä kumma, että herrat
+tulivat vähän päästä pyörälle. Tuneberg ja Brun koettivat saada minua
+mustasukkaiseksi, mutta kas, siinäpä he eivät onnistuneet--ei vähän
+vähääkään. Antaa heidän liehakoida, arvelin minä, mitäs se minua
+liikuttaa. Ihailkoot vaan minun pikku sirkkustani niin paljon kuin
+tahtovat, minun hän on kumminkin ja minun omanani hän pysyy kaikissa
+tapauksissa.
+
+Mutta on se yhtäkaikki vähän hauskaa, tiedätkös, kun on saanut
+tuommoisen suloisen pikku vaimon, josta muutkin pitävät. Ja jota nuoret
+herrat kadehtivat, kun eivät saa omakseen. Tuo tieto juuri, että sinä
+kuulut ainoastaan minulle, ettei kellään muulla ole vähintäkään oikeutta
+sinuun, huokailkoot sitten vaikka kuinka--niin kissa vieköön--se se
+juuri tekee ihmisen ylpeäksi ja tyytyväiseksi... Pikku Sylvi! Suloinen
+sinä olet, sen tiedän vaan. Helkkarin suloinen! Kas niin, kissimirri,
+hyppää nyt tänne polvelleni, niin saan sinua hieman puristaa. Sitten
+menen vielä vähäisen nukkumaan ennen päivällistä. No--?
+
+SYLVI (vetäytyy takaisin). En tule.
+
+AKSEL. Mitä ihmettä? Et tule? Kuinka se on selitettävä? Minkätähden et
+tule?
+
+SYLVI. Sentähden että--että ... minä en tule.
+
+AKSEL. Ihanko todella?--Sinä et tule?
+
+SYLVI. En.
+
+AKSEL. Ahaa--minä jo ymmärrän. Sirkkunen ei ole vielä unohtanut meidän
+aamullista pientä kiistaamme. Sinä taidat olla äkeissäsi yhä, vai
+kuinka? Oikein suuttunut, ehkä? Niin, niin--kyllä huomaan nyt--
+
+Enköstä siis peri perältäkään saa suukkosta, vai--?
+
+SYLVI. Et!
+
+AKSEL. Suloinen pikku hallitsijattareni, ole armollinen, anna vihasi
+lauhtua. Yksi ainoa pieni suukkonen! Minä pyydän niin kauniisti. Yksi
+ainoa vaan. Ethän sinä toki voi olla niin kova, että hennot sen minulta
+kieltää?
+
+Kas niin, pikku sirkku. Elä oikkuile enää suotta. Kärsivällisyyteni
+kohtsillään loppuu. Tule nyt kauniisti suutelemaan minua,--no, pian,
+pian--en jaksa odottaa enää. Juokse tänne, juokse!
+
+SYLVI. Anna minun olla. Minä en kumminkaan suutele sinua enää koskaan.
+
+AKSEL. Et koskaan? Kuulinko oikein? Vai uhkaatko sinä tosiaankin, ett'et
+enää koskaan suutele minua?
+
+Tästähän näyttää tulevan pahempi jupakka kuin luulinkaan.
+
+No, Sylvi pikkuinen, nyt tämä leikki jo alkaa riittää. Tuletko sinä, vai
+etkö tule?
+
+SYLVI. En tule, en! Johan sen kuulit. Kuinka monta kertaa sinulle pitää
+sanoa samaa asiaa? Minä en suutele sinua enää koskaan. Saat olla varma
+siitä. En koskaan.
+
+AKSEL. Vai niin,--vai on sinulla niin jäykkä luonto? Sitä en olisi
+uskonut. No,--mitäs muuta,--se täytyy taivuttaa ajoissa. Kova kovaa
+vastaan, jos niiksi tulee. Muistatko, pikku ystävä, kuinka äkäpussi
+kesytetään? Varo itseäsi--! Minä ehkä tulen käyttämään samaa keinoa,
+ellei muu auta...
+
+Ei ei, elä pelästy, sirkkuseni. Niinhän sinä seisot siinä, kuin
+säikytetty pikku kyyhkynen. En minä niin äkkiä ankaraksi rupea, vaikka
+suotta peloittelen. Minä päinvastoin olen heti valmis sovintoon, kun
+vaan teet niinkuin pyydän. Näytä nyt, että osaat olla kiltti.
+
+SYLVI. Elä kiusaa minua. Minä pysyn siinä, mitä olen sanonut.
+
+AKSEL. Vai niin?--Mutta kuule sitten myöskin, mitä minä sanon. Ellet
+sinä hyvällä anna minulle suukkosta, niin otan sen väkisen. Ja silloin
+en tyydykään yhteen enkä kahteen, vaan suutelen sinua siksi, että tulet
+lauhkeaksi kuin lammas.
+
+SYLVI (vetäytyy taakse päin). Uskallapas vaan--
+
+AKSEL. Kyllä--olenpa tosiaankin niin rohkea, että uskallan suudella
+vaimoani ... ja teen sen ilman muita mutkia... Kas niin, Sylvi, herkiä
+pois nyt kiusaamasta minua--eihän se auta, minä suutelen sinua
+kumminkin. (Syleilee ja suutelee häntä useita kertoja.)
+
+SYLVI. Aksel pois--minä en tahdo. Kuuletko--minä en tahdo!
+
+AKSEL. Elä huuda--Mari kuulee kyökkiin ja luulee vielä, että minä
+toden teolla teen sinulle pahaa--(Suutelee häntä yhä.)
+
+SYLVI. Se on hävytöntä--
+
+AKSEL. Hävytöntä? Sekö, että suutelen vaimoani? Että pidän hänestä?
+
+SYLVI (tempautuu irti, vavisten vihasta). Mutta kun minä en tahdo,
+kuuletko. Minä en ole sinun vaimosi enää, minä en rakasta sinua, enkä
+ole koskaan rakastanut.
+
+AKSEL. No, mutta Sylvi, oletko sinä hullu? Kuinka voit käyttäytyä tuolla
+lailla?
+
+SYLVI. Minä en tahdo olla sinun vaimosi, minä rakastan Viktoria enkä
+sinua, ja hänen omansa minä olen--
+
+AKSEL. Nyt riittää! Ei sanaakaan enää! Onneton--! Aivanhan sinä olet
+järkesi menettänyt! Varo itseäsi, jos vielä kerran puhut tuommoisia
+typeryyksiä. Se tulee sinulle kalliiksi, kuuletko. Sillä nyt on
+kärsivällisyyteni tykkänään lopussa. Minä varoitan sinua ajoissa. Elä
+ärsytä minua enää. Siitä saattaa olla pahempia seurauksia, kuin voit
+aavistaakaan. Vai niin--! Se junkkari kulkee täällä ja panee mokomia
+hullutuksia sinun päähäsi. Kyllä minä hänet opetan--! Hän tulee
+tietämään, mitä hänen rauhaansa sopii, sen lupaan.
+
+Kuule, Sylvi! Arkkitehti Hoving ei avaa enää meidän oviamme. Etkä sinä
+liioin käy heidän luonaan. Se seurustelu on nyt lopussa. Minä tulen
+sen ilmoittamaan heille. Ja sinä sillä välin noudatat minun tahtoani
+tarkalleen kaikessa. Pane se mieleesi.
+
+SYLVI. Mutta minä en suostu. Minä tahdon eroa, minä--
+
+AKSEL. Vait'!--Sinun täytyy. Ja sillä hyvä. (Kävelee muutamia kertoja
+edestakaisin huoneessa.)
+
+Huh, kuinka ihminen saattaa hermostua!... Mutta eihän tuo kumma olekaan.
+Ensin yön valvominen, ja sitten--tämä juttu. Vähemmästäkin jo voi
+tuskastua... (Menee vasemmanpuoliselle ovelle.) Mari! Onko Mari siellä?
+
+MARI (ruokasalista). Täällä on.
+
+AKSEL. Olkaa hyvä ja tuokaa juomavettä... Ja sitten menen tunniksi maata
+tuonne alkooviin. Siksi sinä toivoakseni olet tullut järkeesi taas. Minä
+puolestani koetan myöskin rauhoittua. (Menee alkooviin.)
+
+(Sylvi on mielenliikutuksesta puoleksi tajuttomana; silmät harhailevat
+ympäri ja pysähtyvät viimein strykniinilaatikkoon. Vaistomaisesti
+tarttuu hän siihen.
+
+Mari tuo juomavettä, panee tarjottimen kirjoituspöydälle ja menee. Sylvi
+pusertaa kaksi kapselia lasiin ja täyttää sen sitten vedellä.)
+
+AKSEL. Toiko hän vettä? (Tulee alkoovista.)
+
+SYLVI (ojentaa hänelle lasin).
+
+AKSEL (tyhjentää sen). Kiitos! Herätätkö minut noin puolen tunnin
+päästä?
+
+SYLVI. Herätän.
+
+AKSEL. Sitten teemme kaikki hyväksi jälleen. Jos sinä olet yhtä mieltä
+minun kanssani, niin emme puhu enää sanaakaan koko jutusta, vaan
+unohdamme pois kaikki tyyni, ijäksi päiviksi. Ja nyt hyvästi niin
+kauvaksi!
+
+SYLVI (seuraa häntä jäykästi silmillään. Jää tuijottamaan hänen
+jälkeensä). Hyvästi!
+
+(Aksel menee takaisin alkooviin. Vähän aikaa on kaikki hiljaa. Sitten
+kuuluu hiljainen valitus, joka vähitellen kovenee. Eroitetaan sanat:
+Sylvi--auta--. Sylvi pakenee huoneen etäisimpään osaan, painautuu
+seinään, katse kauhusta jähmettyneenä kiintyy alkooviin. Valitushuudot
+lakkaavat. Viktor tulee etehisen kautta, pysähtyy, katsoo ympärilleen ja
+huomaa Sylvin.)
+
+VIKTOR. Sylvi--! Mikä sinulla on? Mitä sinä siellä makaat?
+
+SYLVI. Sh--!... Ole hiljaa!...
+
+VIKTOR. Nouse ylös ja sano, mitä on tapahtunut?
+
+SYLVI. Hän--hyvä jumala----Aksel----Viktor, auta!
+
+VIKTOR. Oletko sairas? (Aikoo nostaa hänet ylös.)
+
+SYLVI. Ei, ei--! Kuule--! (Tuijottaa alkooviin arkana, pelästyneenä,
+vavisten.) Kuulitko--?
+
+VIKTOR. Onko siellä joku alkoovissa?
+
+SYLVI. On--
+
+VIKTOR (hiljaa). Kuka sitten? Sinä olet niin pelästynyt. Kuka siellä on?
+
+SYLVI. Hän--Aksel--Jumala, Jumala, anna minun kuolla--minun myöskin.
+
+VIKTOR. Aksel?... Minä en ymmärrä yhtään mitään.
+
+SYLVI. Hän on kuollut!
+
+VIKTOR. Kuollut--? Aksel--? Sinä hourit. (Menee alkoovin luo,
+nostaa verhoa.)
+
+(Aksel makaa hengettömänä, kasvot vääntyneinä sohvalla.)
+
+SYLVI (laahaa itseään polvillaan eteenpäin, kunnes näkee Akselin,
+jolloin hän puoleksi tukahdetulla huudolla vaipuu alas).
+
+VIKTOR. Ei--eihän se voi olla mahdollista? (Syöksee sisään, tulee
+takaisin.) Sylvi, nouse ylös! Rauhoitu! Minä juoksen hakemaan lääkäriä.
+
+SYLVI. Elä jätä minua ... minä niin pelkään ... Jumalan tähden,--elä
+jätä minua.
+
+VIKTOR. Niin äkkiä! Kuinka se tapahtui? Selitä!
+
+SYLVI. Elä kysy... (Valittaa hiljaa.) Ei, elä kysy...
+
+VIKTOR. Sielläkö hän sairastui? Virastossa?
+
+SYLVI. Ei, ei...
+
+VIKTOR. Täällä kotona siis?
+
+SYLVI. Minä ... annoin hänelle ... voi Jumala!
+
+VIKTOR. Sano, sano!
+
+SYLVI. Minä en voi... Ei, ei, minä en voi...
+
+VIKTOR. Sano pois, Sylvi. Mitä sinä annoit hänelle?
+
+SYLVI. Strykniiniä.
+
+VIKTOR. Myrkkyä!? Herra armahtakoon myrkkyä!? (Syöksee pöydän luo,
+tarttuu strykniinilaatikkoon.) Onneton mitä olet sinä tehnyt?
+
+SYLVI. Viktor vie minut pois täältä!
+
+VIKTOR. Herra taivaassa!--mitä olet sinä tehnyt?
+
+SYLVI. Armahda! Vie minut pois!
+
+VIKTOR. Jos voisi hänet vielä pelastaa--! (Pistää laatikon povitaskuunsa
+ja rientää ulos etehiseen.) Minä haen lääkäriä. (Menee ulos.)
+
+SYLVI. Viktor--elä jätä minua yksin Viktor! (Vaipuu lattialle.)
+
+(Esirippu laskee.)
+
+
+
+
+NELJÄS NÄYTÖS.
+
+
+(Tilava seurusteluhuone vankilassa. Takana iso ristikko-ovi, jonka läpi
+näkyy porraskäytävä. Oikeanpuolisella seinällä yksinkertainen
+puusohva, vasemmalla suuri ikkuna, jonka alla on pöytä. Muutamia tuolia
+siellä täällä.
+
+Sylvi tulee sisään. Hän on vangin puvussa ja hyvin väsynyt. Rouva Hake
+tukee häntä ja vie hänet tuolin luo, jolle hän vaipuu puoleksi makaavaan
+asentoon.)
+
+ROUVA HAKE. Kas niin, nyt on kaikki ohitse. Ei hätäpäivää enää. Saatte
+olla ihan rauhassa, Tutkinto on päättynyt, eikä teitä enää milloinkaan
+viedä oikeuteen.
+
+SYLVI. Poltetaan roviolla? He sanoivat, että minut poltetaan roviolla?
+
+ROUVA HAKE. Eihän toki. Ei tule kysymykseenkään. Sataan vuoteen ei tässä
+maassa ole poltettu yhtään ihmistä roviolla. Tuomitsevathan ne useinkin
+milloin poltettavaksi, milloin mestattavaksi, mutta ei siitä ole lukua
+ensinkään. Molemmat muutetaan heti kohta elinkautiseksi vankeudeksi.
+Niin ett'ei teidän ollenkaan tarvitse pelätä, ei välittää hölyn pölyä
+koko tuomiosta. Eikä tiedä, tuleeko siitä elinkautista vankeuttakaan.
+Hovissa ja senaatissa tavallisesti lievennetään koko lailla näitten
+alempien oikeuksien määräämiä rangaistuksia. Mutta emme nyt huoli
+ajatella ensinkään niitä asioita, emme hiisi vieköön huolikaan, koska
+meillä kerran on parempiakin tuumittavana. Niinkuin esimerkiksi tämä
+koppi. Sanokaas, eikö tämä ole hauska ja mukava, vai mitä? Sitten kun
+jaksatte, niin tulette tänne ikkunaan katsomaan näköalaa. Ihmettä,
+kuinka kauvaksi tästä näkeekin jäälle! Ei sille ole mittaa eikä määrää!
+--Oli se tirehtööri kuitenkin hyväluontoinen, kun antoi teidän muuttaa
+tänne päiviksi, eikös ollut sitten? Ja näettekös vielä--kääntäkääpä
+silmiänne tännekin päin. Näettekös--oven läpi voitte milloin tahansa
+kurkkia tuonne käytävään, jossa myötäänsä liikkuu ihmisiä. Vahti ainakin
+seisoo alituisesti jossain lähellä. Niin ett'ei teidän enää tarvitse
+pelätä näkyjä eikä muuta semmoista joutavan. Ei totisesti! Huutakaa vaan
+paikalla apua, jos ne heittiöt vielä uskaltavat tulla hätyyttämään.
+
+SYLVI. Hän oli siellä--hänkin.
+
+ROUVA HAKE. Kuka niin?
+
+SYLVI. Hän--Viktor.
+
+ROUVA HAKE. Jaa, niin--oikeudessa, näet. Herra Hoving oli siellä
+vieraanamiehenä.
+
+SYLVI. Hän käänsi aina päänsä pois. Ei katsonut minuun, ei kertaakaan.
+
+ROUVA HAKE. Eikö katsonut!
+
+SYLVI. Ei kertaakaan koko aikana. Ei yhtä ainoata kertaa.
+
+ROUVA HAKE. Ei voinut, arvaamma. Teidän onnettomuutenne on mahtanut
+pahasti koskea häneen.
+
+SYLVI. Olisin niin mielelläni tahtonut katsoa häntä silmiin. Noihin
+herttaisiin silmiin!... Ja sitten luulin, että hän odottaisi minua
+kadulla... Mutta ei hän tehnyt sitäkään--
+
+ROUVA HAKE. Ei--ei häntä näkynyt. Mutta kyllä minä kumminkin uskon, että
+hän on kovasti kärsinyt teidän tähtenne näinä aikoina.
+
+SYLVI. Miksi hän ei sitten tule luokseni?
+
+ROUVA HAKE. Niin, nähkääs, sitä nyt on vaikea sanoa, kun ei tiedä.
+
+SYLVI. Jos vain saisin tavata häntä jonakin päivänä... Voi, rouva Hake,
+jos hän kumminkin tulisi kohta.
+
+ROUVA HAKE. Kyllä kai hän tuleekin.
+
+SYLVI. Luuletteko?--Luuletteko, että hän tulee jo tänäin? Luuletteko
+ihan varmaan?
+
+ROUVA HAKE. Ehkäpä jo tänäinkin. Toivotaan häntä.
+
+SYLVI. Silloin minä unohtaisin kaikki, kaikki pahat. Sekä oikeudet
+että--muut kauheat asiat.
+
+ROUVA HAKE. Ettäkö tosiaan unohtaisitte?
+
+SYLVI. Unohtaisin, tietysti! En välittäisi enää mistään. Kaikki
+muuttuisi hyväksi, kun vaan saisin häntä nähdä.
+
+ROUVA HAKE. No, totisesti, me toimitamme hänet tänne. Tavalla tai
+toisella. Antakaahan olla, jahka tästä vaan joudun, niin tuumaillaanpa
+asiaa.
+
+SYLVI. Minkätähden hän ei ole vastannut mitään kirjeisiini? Ei
+kirjoittanut yhtä riviä, ei lähettänyt edes terveisiä: Ja minkätähden
+hän äsken niin vältti katsoa minua silmiin!
+
+ROUVA HAKE. Eihän sitä tiedä. Hänellä mahtaa olla omat syynsä.
+
+SYLVI. Entä kun hän ei ole niitä saanutkaan! Kirjeitä, tarkoitan?
+
+ROUVA HAKE. Tietysti hän ne on saanut. Kuinkas muuten.
+
+SYLVI. Jospa viejä on ne hävittänyt? Tai jättänyt vääriin käsiin? Niin,
+voi, ajatelkaapas tosiaan! Jos viejä on jättänyt ne vääriin käsiin?
+
+ROUVA HAKE. Ei, en minä sitä luulisi.
+
+SYLVI. Mutta voisihan se kumminkin olla mahdollista. Oh--minä uskon ihan
+varmaan, ett'ei hän ole saanut ainoatakaan kirjettä. Sillä muuten hän
+olisi heti, siinä paikassa rientänyt tänne.
+
+ROUVA HAKE. Ikävöittekö te häntä niin kauheasti?
+
+SYLVI. Hyvä rouva Hake--vieläkö epäilette? Enhän voi muuta ajatellakaan.
+Hän on alituisesti mielessäni, yöllä ja päivällä. Hän, ja--niin
+tiedättehän tuo hirveä kummitus. Ja minä kerron teille jotain, rouva
+Hake, minä kerron teille...
+
+ROUVA HAKE. Mitä sitten, hyvä ystävä? Nyt olette taas niin levoton.
+(Silittää hänen päätänsä.) Levätkää te vaan rauhassa. Melkeinpä
+tahtoisin tuoda teille oman nojatuolini, jos tarkastaja vaan sallii--
+
+SYLVI. Minä kerron teille jotain, rouva Hake--
+
+ROUVA HAKE. No, kertokaa sitten, kertokaa,--niin saamme kuulla, eikö tuo
+taaskin ole pelkkää hourailua.
+
+SYLVI. Ell'ei Viktor tule--ell'ei hän enää koskaan tule luokseni,--
+silloin vie kummitus minut mukanaan.
+
+ROUVA HAKE. Kaikkia vielä! Pelkkää hourailua, johan sen näin
+silmistännekin. Ei, lapsi kulta, siitä saatte olla ihan huoleti. Ei
+teitä anneta kummituksille eikä muille. Ei, kissa vie, annetakaan. Kas
+niin, olkaa nyt rauhassa, elkää ajatelko enää koko moskaa.
+
+SYLVI. Kyllä hän vie. Saattepa nähdä. Ei, minä en kestä tätä enää. En
+jaksa ponnistella vastaan--minun täytyy antautua sen valtaan--voimani
+ovat lopussa.
+
+ROUVA HAKE. Luuletteko sitten, että olisi helpoitukseksi teille, jos
+saisitte tavata herra Hovingia? Eiköhän se vaan tuntuisi kahta
+vaikeammalta sitten jäljestä päin, kun hän taas on mennyt pois?
+
+SYLVI. Ei, ei--minä elän sitten siitä, siksi kuin hän tulee takaisin. Ja
+kirjeitä hän saa lähettää minulle, niin lohduttelen itseäni niilläkin
+sen aikaa kuin hän on poissa.
+
+ROUVA HAKE. Ajattelin tässä--mutta en oikein tiedä, kävisikö tuo
+laatuun--
+
+SYLVI. Mitä ajattelitte? Hyvä rouva Hake, sanokaa, mitä ajattelitte?
+
+ROUVA HAKE. Ajattelin vaan, että jos menisin itse häntä puhuttelemaan--
+
+SYLVI. Voi, jos sen tekisitte? Hyvä, rakas rouva Hake, minä kiittäisin
+teitä polvillani. Voi, jos sen tekisitte!
+
+ROUVA HAKE. No, totta maar! Minä menen ihan varmaan.
+
+SYLVI. Kuinka hyvä te olette! Ja kuinka minä pidän teistä! Kiitoksia,
+rakas, rakas rouva Hake! (Suutelee hänen käsiään.) Kiitoksia, tuhansia
+kiitoksia!
+
+ROUVA HAKE. Ei, herra siunaa, mitä te nyt--? Minun karkeita, ryppyisiä
+käsiäni--no, eipä totta vie, tuota ihmettä ole minulle vielä elämässäni
+tapahtunut.
+
+SYLVI. Menettekö nyt heti, sanokaa? Ja tuotteko hänet jo mukananne,
+mitä?
+
+ROUVA HAKE. Eikö olisi parasta, että lepäisitte ensin pikkuisen aikaa?
+Voisin mennä sitten illalla tai ehkä paremmin huomenna heti aamiaisen
+jälkeen--
+
+SYLVI. Ei, hyvä, rakas rouva Hake, menkää nyt jo. Minä en voi nukkua
+hetkeäkään sitä ennen. Menkää nyt--!
+
+ROUVA HAKE. Odottakaa--ääniä kuuluu tuolta alhaalta--. Ehkä siellä on
+joku, joka aikoo tänne?
+
+SYLVI. Viktor--?
+
+ROUVA HAKE. Ei--tarkastaja ja kaksi naista--en voi vielä nähdä heidän
+kasvojaan. Nousevat parast'aikaa portaita ylös. Nyt kääntyvät tänne
+päin. Oikein! Samat naiset, jotka oikeussalissa istuivat vastapäätä
+teitä, kuulijain joukossa. (Vetäytyy ovelta pois.)
+
+(Tarkastaja avaa oven Almalle ja Karinille.)
+
+TARKASTAJA. Jaha--rouva Hake näkyy olevan täällä. Sitten saan ehkä
+jättää herrasväen ja vetäytyä takaisin.
+
+ALMA. Suokaa anteeksi, että olemme vaivanneet teitä.
+
+TARKASTAJA. Ei se mitään. (Kumartaa jäähyväisiksi ja menee.)
+
+ALMA. Hyvää päivää, Sylvi. Tulimme sinua tervehtimään, kun kuulimme,
+että olet kaivannut vanhoja tuttavia.
+
+SYLVI. Minäkö?--Ei, se on erehdys. En minä ole kaivannut vanhoja
+tuttavia. Viktoria vaan--en ketään muuta, en niin kertaakaan ketään
+muuta.
+
+KARIN. Sallithan meidän kumminkin tulla luoksesi, vai--täytyykö lähteä
+pois heti?
+
+SYLVI. Ei, kyllä saatte olla vähän aikaa, jos tahdotte minun puolestani.
+
+ALMA. Me, näetkös, ajattelimme, että se ehkä vähäisen virkistäisi sinua.
+
+SYLVI. Niinkö ajattelitte? Ja senkötähden--? Voi, sittenhän te olettekin
+oikein ystävällisiä. Ja sinä myös, Karin? Senkötähden sinäkin tulit?
+
+KARIN. Niin. Ja oli minulla vielä toinenkin asia.--Tulin lausuneeksi
+sinulle kovia sanoja viimein. Voisitko antaa ne anteeksi, ja unohtaa
+pois kaikki?
+
+SYLVI. Oi, niin mielelläni! Niin kovin mielelläni. En niitä ole
+muistanutkaan sen koomin. Minullahan nykyään on ollut niin paljon muuta
+ajateltavaa.
+
+ALMA. Sylvi raukka, sinä olet niin laihtunut näinä aikoina.
+
+SYLVI. Olenko?--En ole kaukaan aikaan katsonut peiliin. En tiedä
+ollenkaan, minkä näköinen nyt olen.
+
+ALMA. Kuinka olet muuten voinut? Oletko ollut tervennä?
+
+SYLVI. Kiitos, kyllä olen.--Kuule, miksi ei Viktor ole käynyt minua
+katsomassa?--Eikö hän ole saanut kirjeitäni?
+
+ALMA. Kyllä,--kyllä hän on ne saanut. Mutta näetkös,--me arvelimme
+siellä kaikki, ett'ei hänen pitäisi tulla,--ett'ei se olisi hyvä
+sinullekaan.
+
+SYLVI. Minulle? Oi, kuinka te erehdytte!
+
+ALMA. Ei, Sylvi kulta, emme me erehdy. Se vaikuttaisi sinussa
+mielenliikutusta, ja semmoista sinulla on muutenkin ollut tarpeeksi
+asti. Ja sitä paitsi--on siihen vielä muitakin syitä. Voinet kai arvata
+että kaupungilla on liikkunut kaikenlaisia huhuja--ne tietysti sen
+kautta saisivat uutta yllykettä ja Viktor menettäisi helposti koko
+tulevaisuutensa. Sitä et soisi sinäkään, siitä olen varma.
+
+SYLVI. Mutta tietäväthän kaikki, että hän on viaton--ett'ei hänellä
+ollut aavistustakaan--
+
+ALMA. Tietävät kyllä. Mutta häntä on kumminkin tahdottu sekoittaa tähän
+juttuun toisella tavalla. Ei, Sylvi,--kaikin puolin on parasta,
+ett'ette tapaa toisianne vielä pitkiin aikoihin. Sitten vast'edes
+joskus--
+
+SYLVI. Minä en voi elää, ellen saa häntä tavata. Usko minua, Alma, minä
+en voi elää.--Rakas Alma, toimita niin, että Viktor tulee. Se riippuu
+kokonaan sinusta, hän kyllä tulee, jos sinä vaan häntä kehoitat siihen.
+Minä tiedän sen, hän seuraa sinun neuvojasi kaikessa,--varsinkin nyt.
+Alma, elä ole kova minulle, anna hänen tulla. Minä rukoilemalla rukoilee
+sinua: anna hänen tulla!
+
+ALMA. Sylvi kulta ... sinä et olisi noin itsepäinen, jos tietäisit--
+
+SYLVI. Tietäisin--mitä?
+
+ALMA.--tarkoitan--jos sinulla olisi teidän molempien asema selvillä. Ei,
+silloin et olisi itsepäinen, vaan kiittäisit ennemmin Jumalaa, ett'et
+tarvitse häntä tavata.
+
+SYLVI. Sinä et ymmärrä minun tuskiani sinä, sillä sinä et koskaan ole
+rakastanut. Et tiedä, kuinka olen menehtymäisilläni pelkästä ikävästä ja
+kaihosta--sen vuoksi hennot olla noin kova. Alma,--minä ehkä pian kuolen
+tai sorrun muulla tavalla--silloin sinun on myöhäistä katua, ettet
+suonut minulle ajoissa lohdutusta. Tee minulle mieliksi, Alma, tämä
+ainoa kerta. Pyydä häntä tulemaan, salli minulle se ilo--olenhan saanut
+kärsiä niin paljon näinä aikoina. Alma kulta, anna sydämmesi heltyä!
+
+ALMA. Sinä et aavista, kuinka vaikeata tämä on. Lohdutusta ja iloa
+sinulle kyllä soisin kaikesta sydämmestäni, mutta--. Ei, minä en voi
+ottaa sitä omalletunnolleni.--Usko minua, Sylvi, sinä tulisit taaskin
+petetyksi toiveissasi. Surua sinulle tuottaisi Viktorin tapaaminen--ei
+iloa.
+
+SYLVI. Ellet tahdo kehoittaa häntä, niin lupaa sitten ainakin, ett'et
+estä, kun rouva Hake tulee häntä hakemaan.
+
+ALMA. Rouva Hake? Aikooko rouva Hake tulla hakemaan veljeäni tänne?
+
+ROUVA RAKE. Niin--nähkääs, minun täytyi viimein myöntyä, kun hän
+alituisesti niin ahdisteli. Ja--pahemmaksi ei missään tapauksessa voi
+asiat kääntyä, kuin mitä ne ovat olleet. (Syrjään Almalle.) Tiedättekö,
+neiti, täällä jo pelättiin, että hän menettäisi järkensä, niin huonosti
+hänen oli laitansa. Sen tähden hänet muutettiinkin tähän valoisaan ja
+hauskaan koppiin joksikin aikaa. Semmoiset vangit, jotka tulevat
+synkkämielisiksi, saavat välistä olla täällä päivillä, sillä, nähkääs,
+he eivät muuten kestäisi.
+
+ALMA. Minä ymmärrän. Niin,--sitten en enää tiedä, mitä sanoa. Kuinka
+arvelet, Karin? Uskaltaisimmeko--?
+
+KARIN. Viktor voisi mielestäni tehdä niinkuin hän itse parhaaksi näkee.
+
+SYLVI. Niin minustakin. Lupaa vaan, ettet sano yhtään sanaa, et myötä
+etkä vastaan. Lupaatko sen Alma?
+
+ALMA. No niin, sen voin luvata. Vaikka minua kovin peloittaa.
+
+SYLVI. Kiitoksia, Alma kulta. Nyt olen rauhassa, sillä nyt tiedän, että
+hän tulee.
+
+ALMA. Ei hän kumminkaan saa viipyä kovin kauvan--
+
+SYLVI. Ei, enhän minä sitä vaadikaan. Minä tyydyn niin vähään. Kunhan
+vaan saan nähdä häntä ja puhua hänen kanssaan hetken verran--oi, en
+pyydä sen enempää. Kuinka kovasti hyviä te olette minulle. Sinäkin,
+Karin. Kiitos siitä, kiitos, kiitos! Ette voi uskoa, kuinka pelkkä toivo
+jo tekee minut onnelliseksi.
+
+ALMA. Lepää nyt vähän aikaa, sinä näytät niin väsyneeltä.
+
+ROUVA HAKE. Hän on, raukka, käynyt niin kalpeaksi ja laihaksi, kun ei
+hänellä ole yhtään ruokahalua, eikä hän juuri saa untakaan öisin--
+
+SYLVI. Niin--se on kaikki ollut kovin surkeata. Mutta jahka saan tavata
+Viktoria,--niin sitten, kyllä voin sekä syödä että nukkua, ja sitten
+varmaan tulee taas punaakin poskilleni. Oi, silloin kaikki muuttuu
+hyväksi jälleen.
+
+KARIN. Voisimmeko muuten tehdä jotain sinun hyväksesi, Sylvi? Jos
+lähettäisimme sinulle kirjoja?
+
+SYLVI. Ei, kiitos, en niitä jaksa lukea kumminkaan.--Sinulla on niin
+ihmeen kaunis puku, Karin. Ja, mitä näen--? Onhan sinulla sormuskin?
+
+KARIN. No kaikki sinä huomaat.
+
+SYLVI. Ja sitten sinä olet niin terveen ja pulskan näköinen. Kauniimpi
+kuin koskaan ennen. Enköhän minä siihen sijaan ole rumennut, sanokaapas?
+Ja tämä vanginpuku,--niin, sekin minut varmaan tekee epämiellyttäväksi,
+eikö totta? Ehkä olikin sentähden, kun Viktor käänsi silmänsä pois
+minusta siellä oikeudessa.
+
+ALMA. Vielä vain. Sentähden hän sitä ei tehnyt.--elä luulekaan. Toiset
+syyt hänellä oli. Mutta--eiköhän meidän jo pidä lähteä, Karin? Sylvi
+tarvitsee hiljaisuutta arvatenkin--
+
+KARIN. Niin, jätetään hänet nyt rauhaan. Hyvästi, Sylvi! Tahdotko, että
+tulemme toisenkin kerran sinua tervehtimään?
+
+SYLVI. Tulkaa vaan.
+
+ALMA. Hyvästi! Jumala antakoon sinulle terveyttä ja voimia.
+
+SYLVI. Hyvästi, hyvästi! Ja kiitos siitä, että olitte niin ystävällisiä.
+--Minä olen usein ollut ilkeä teille. Sinulle varsinkin, Karin. Mutta
+elä siitä välitä. Unohdetaan pois kaikki pahat! Alma,--sinä pidät
+lupauksesi--eikö niin? (Alma ja Karin menevät.)
+
+SYLVI. Kunhan minä en vaan olisi ruma ja vastenmielinen--?
+
+ROUVA HAKE. Eikö mitä! Vai ruma ja vastenmielinen! Johan nyt. Olkaa sen
+puolesta ihan rauhassa.
+
+SYLVI. Mutta tämä vanginpuku? Eikö se ole kauhea?
+
+ROUVA HAKE. Ei ainakaan minun mielestäni.
+
+SYLVI. Karin oli niin hieno ja kaunis.--Näettekös, rouva Hake, enhän
+siitä, tietysti, muuten välittäisi, mutta peloittaa, että Viktor ehkä
+kylmenee minulle, kun olen ruma.
+
+ROUVA HAKE. Elkää nyt hätäilkö suotta. Ei hän toki voi olla niin
+sydämmetön.
+
+SYLVI. Niinkö luulette?--Ei, en minäkään usko, että hän voi olla niin
+sydämmetön. Turhia vaan pelkään. Jos hän istuisi vankina ja olisi kalpea
+ja laihtunut--oi, minä rakastaisin häntä vaan sitä innokkaammin. Rakas
+rouva Hake--milloin te menette?
+
+ROUVA HAKE. Vaikka paikalla. Mutta lupaatteko myöskin olla oikein kiltti
+sillä aikaa? Istukaa tuonne ikkunan ääreen katselemaan näköalaa. En minä
+kauvan viivy.
+
+SYLVI. Tuottehan hänet sitten varmaan mukananne? (Istuu ikkunan ääreen.)
+
+ROUVA HAKE. Ihan varmaan. Hyvästi nyt siksi! (Menee, mutta tulee heti
+takaisin.) Sepä sattui hyvästi. Pastori on täällä ja pyytää päästä
+puheillenne. Teidän ei tarvitsekaan jäädä tänne yksinänne.
+
+SYLVI. Pastori? Olihan hän täällä aivan hiljan. Minkätähden hän nyt taas
+tulee?
+
+ROUVA HAKE. Pastori tahtoo teitä lohduttaa ja rauhoittaa. Hän pitää
+teistä aina niin hyvää huolta. Saanhan päästää hänet sisään, vai kuinka?
+
+SYLVI. Mutta meneekö hän sitten pois, ennenkuin Viktor tulee?
+
+ROUVA HAKE. Sh--herran nimessä! Hän seisoo tuolla ja kuulee.--Antakaa
+hänen tulla sisään kaiken mokomin--hän kun on teille niin ystävällinen.
+
+SYLVI. Niin, tiedän kyllä, että hän on ystävällinen ja suo minulle
+hyvää. Mutta nyt en tahtoisi häntä tänne--en tällä hetkellä--
+
+ROUVA HAKE. Sitä ei voi estää millään tavalla--kun hän kerran on tullut.
+
+SYLVI. No niin, käskekää hänet sitten sisään.
+
+ROUVA HAKE. Pastori on niin hyvä! (Menee.)
+
+PASTORI (ojentaa Sylville kättä). Teillä on ollut vaikea päivä tänäin,
+lapsi parka. Kuinka voitte nyt?
+
+SYLVI. Kiitoksia, hyvin.--Minä toivon, että kaikki kohta muuttuu
+parempaan päin.
+
+PASTORI. Todellakin? Sepä hauskaa. Erinomaisen hauskaa. Huomaatteko jo
+itsekin, että Herra kyllä auttaa aikanaan. Hän ei ijankaikkisesti vihaa.
+Herran rankaiseva käsi on teitä ankarasti ruoskinut, mutta hän on sillä
+tarkoittanut ainoastaan teidän todellista hyväänne.
+
+SYLVI. Tahtoisin niin mielelläni uskoa teitä, vaikka on niin vaikea sitä
+käsittää.--Nuo kamalat näyt, esimerkiksi--mitä ne hyödyttävät--mitä
+todellista hyvää minulla niistä on?!
+
+PASTORI. Yhäkö ne teitä vaivaavat, lapsikulta?
+
+SYLVI. Voi, pastori Sohlman, ette voi aavistaa, kuinka kauheita öitä
+minulla taas on ollut. Joudun vielä päivilläkin aivan suunniltani pois,
+kun niitä ajattelen.
+
+PASTORI. Ei puhuta niistä sitten ollenkaan.
+
+SYLVI. Minne vaan silmäni käänsin, oli hän--tiedätte kai ketä tarkoitan?
+niin, hän oli aina edessäni semmoisena, kuin hän silloin makasi
+sohvalla--kasvot kamalasti vääntyneinä. Oh--kuinka minä kärsin, kuinka
+minä huusin tuskissani ja viskelin itseäni! Pakenin välistä sänkyynkin,
+tyynyn ja matrassin alle mutta silloin tunsin, kuinka hän koko
+painollaan heittäytyi ylitseni. Oh--Herra Jumala taivaassa--että voin
+vielä olla hengissä kaiken sen jälkeen, mitä olen saanut kokea.
+
+PASTORI. Ettekö kääntynyt vapahtajanne Herran Jesuksen puoleen, ja
+rukoillut häntä avuksenne?
+
+SYLVI. En rukoillut. Sillä luulin varmasti, että hän oli minut hyljännyt
+--hän, niinkuin kaikki muutkin. Ja paitsi sitä eihän minulla ollut
+ainoata selvää ajatusta niinä öinä.
+
+PASTORI. Lapsi raukka! Kovat koetukset on teidän täytynyt kestää näinä
+aikoina.
+
+SYLVI. En voi mitenkään ymmärtää, että Jumala semmoisilla
+hirmuisuuksilla tarkoittaisi minun todellista hyvääni, niinkuin te
+sanotte, pastori Sohlman.
+
+PASTORI. Ja sen hän kumminkin tekee, ystäväni, olkaa varma siitä. Hän
+näyttää teille niiden kautta, kuinka kauhistava teidän rikoksenne oli--
+
+SYLVI. Mutta senhän jo käsitin itsekin, heti kohta kun olin sen tehnyt.
+
+PASTORI.--kuinka kauhistava teidän rikoksenne oli, saattaakseen teitä
+katumukseen ja synnin suruun. Kun sitten nöyränä ja murtuneena vaivutte
+hänen jalkojensa juureen, avaa hän teille isänsylin ja antaa armonsa
+auringon jälleen paistaa.
+
+SYLVI. Nöyränä ja murtuneena? Enkö ole jo ollut kylläksi nöyrä ja
+murtunut? Voiko enää olla enemmän? Ja--hänen jalkojensa juuressa olen
+myöskin maannut. Monta monituista kertaa olen langennut polvilleni
+tuolla kopissa ja kerjännyt häneltä armoa.
+
+PASTORI. Vahvasti uskoen, että hän sekä voi että tahtoo auttaa teitä?
+
+SYLVI. Pastori Sohlman--olettehan sanonut, että Jumala kuulee
+rukouksemme ja antaa kaikkea, mitä häneltä pyydämme, kun vaan uskomme
+ja luotamme häneen?
+
+PASTORI. »Mitä ikänä te anotte isältä minun nimeeni, sen hän antaa
+teille», seisoo raamatussa.
+
+SYLVI. Se se juuri on herättänyt minussa niin hyvää toivoa.
+Kertoisinkohan teille jotain, pastori Sohlman?
+
+PASTORI. Kertokaa vaan, jos haluatte.
+
+SYLVI. Tiedätte kai, että minä koko ajan täällä vankeudessa olen niin
+sanomattomasti kaivannut Viktor Hovingia?
+
+PASTORI. Niin, olettehan usein puhunut siitä.
+
+SYLVI. Ja että minä tuon tuostakin olen lähettänyt hänelle kirjeitä, ja
+pyytänyt häntä luokseni, mutta kaikki turhaan.
+
+PASTORI. Senkin olette sanonut.
+
+SYLVI. Eikä kumminkaan juohtunut minulle mieleen, että Jumala ehkä voisi
+auttaa minua, ennenkuin vasta tänä aamuna. Ajatelkaa, vasta tänä aamuna!
+Vaikka te niin usein olette kehoittanut minua huutamaan häntä avukseni
+kaikessa.
+
+PASTORI. Rakas ystäväni, en tarkoittanut tämmöisiä asioita--
+
+SYLVI. »Heittäkää kaikki huolenne Herran päälle», ne olivat sananne. Ja
+sitä neuvoa nyt viimeinkin seurasin. Miksi en sitä tehnyt aikoja ennen!
+
+PASTORI. Lapsi raukka, te olette joutunut suureen erehdykseen.
+Semmoisilla rukouksilla ei teidän koskaan pidä lähestyä Kaikkivaltiasta.
+
+SYLVI. Minäpä sen jo tein.--Ja tahdotteko kuulla? Hän tulee luokseni--
+tuossa paikassa. Rouva Hake on parast'aikaa häntä hakemassa. Siitä
+syystähän minä olen niin iloinen ja onnellinen tällä hetkellä. Ja niin
+täynnä toivoa--sillä eihän minulla nyt enää ole mitään hätää, kun näen,
+että Jumala minua auttaa.
+
+PASTORI. Ei, rakas ystävä, elkää antako virvatulien houkutella
+itseänne. Ne pian katoovat ja silloin harhailette taas yhtä pimeässä
+kuin ennenkin.
+
+SYLVI. Mitä tarkoitatte, pastori Sohlman? Te säikytätte minua.
+
+PASTORI. Ei, minä vaan varoitan. Sillä se on juuri tuo onneton
+mieltymyksenne Hovingiin, joka sulkee sydämmenne Herralta ja pitää
+teidät kaukana hänestä. Teidän täytyy päästä siitä, temmata se pois
+juurineen.
+
+SYLVI. Rakkauteni Viktoriin?--Mahdotonta!
+
+PASTORI. Se pois--jos tahdotte saada armoa Herran edessä.
+
+SYLVI. Ja sentähden minun täytyisi luopua Viktorista? Ei--pastori
+Sohlman--sitä en ikinä tee. Ennemmin luovun armosta--
+
+PASTORI. Herra varjelkoon, teidän syntistä puhettanne! Nyt näen yhä
+selvemmin, että teidän mielenne vielä kokonaan riippuu kiinni
+maallisissa asioissa. Te polvistutte Kaikkivaltiaan eteen ainoastaan
+senvuoksi, että toivotte hänen kauttaan saavanne maalliset halunne
+tyydytetyiksi.
+
+SYLVI. Elkää olko ankara, pastori Sohlman, te saatte minut taaskin
+pelkäämään ja vapisemaan.
+
+PASTORI. Minun täytyy ilmoittaa teille totuus. Ei Jumala anna itseään
+pilkata. Hän on järkähtämätön vanhurskaudessaan ja yhä edelleen hän on
+tyhjentävä vihansa maljat ylitsenne, sillä ei teidän mielenne ole vielä
+läheskään parannukseen valmistunut.
+
+SYLVI. Millä tavalla voisin sen sitten valmistaa? Pastori Sohlman,
+sanokaa. Mitä tulee minun tehdä, että mieleni valmistuisi parannukselle?
+Neuvokaa minua.
+
+PASTORI. Teidän tulee ensiksikin tukahduttaa syntiset tunteenne
+arkkitehti Hovingiin.
+
+SYLVI. Minä en voi. Se on vallan mahdotonta.
+
+PASTORI. Sanokaa ennemmin: te ette tahdo.
+
+SYLVI. Ei, en minä tahdokaan. Sillä silloin ei minulle jäisi mitään.--
+Ei niin mitään koko avarassa maailmassa!--Ja minkätähden minun yksin
+pitäisi luopua kaikesta? Enkö minä saisi nauttia hiukan onnea, minä,
+niinkuin muutkin? Eihän ole synti, että muut ihmiset rakastavat ja että
+heitä rakastetaan,--minkätähden se sitten tulisi synniksi minulle? Ja
+minä kun kumminkin tyydyn niin vähään,--niin tuiki vähään. Kun vaan
+jonkun kerran saan nähdä ja puhutella häntä, enempää en pyydäkään. Eihän
+se toki liene liikaa. Vankeudessa täytyy minun istua koko elämänikäni,
+ilman kotia ja ilman ystäviä, eikä sittenkään minulle suotaisi sitä
+ainoata lohdutusta, jota kerjään ja rukoilen.
+
+PASTORI. Minä sanon vaan: jos tahdotte tulla pelastetuksi, niin täytyy
+teidän ehdottomasti irroittaa sydämmenne maallisista asioista,
+voidaksenne antautua kokonaan Herran omaksi.
+
+SYLVI. Mutta kun minä en voi enkä tahdo--?! Kun minä en tee sitä, en
+millään ehdolla!
+
+PASTORI. Niinpä on Herra kurittava teitä vielä kovemmin, siksi kuin tuo
+vastahakoinen mielenne vihdoinkin taipuu.
+
+SYLVI. Jumala on paha ja ilkeä--ei hän ole lempeä, eikä rakkautta
+täynnä--ei mikään armahtavainen isä minua kohtaan vaikka te niin
+väitätte--
+
+PASTORI. Lopettakaa! Minä lähden nyt. En tahdo enää kuunnella teidän
+herjaavia sanojanne.
+
+SYLVI. Pastori Sohlman--oletteko minulle vihainen?
+
+PASTORI. En vihainen, syvästi vaan surettaa ja huolettaa minua teidän
+paatunut tilanne. (Menee.)
+
+SYLVI (seisoo vähän aikaa liikkumattomana, ajatuksiinsa vaipuneena.)
+Olenko minä sitten niin huono?--Hyvä Jumala taivaassa olenko minä sitten
+niin kauhean huono?... (Viktor ja Rouva Hake näkyvät ristikon takana
+perällä. Rouva Hake avaa oven Viktorille, jonka jälkeen hän katoo.)
+
+SYLVI (aikoo juosta hänen syliinsä). Viktor!
+
+VIKTOR. Ei niin, Sylvi--ei niin.
+
+SYLVI. Tulitpa sentään vihdoin ja viimein! Et voi uskoa, kuinka kipeästi
+olen sinua kaivannut. Miksi et tullut ennen, sinä paha, ilkiö, ei sinä
+ijäti rakastettu, miksi et tullut ennen? Tiedätkös, minä olin jo vähällä
+kuolla suruun ja ikävään. Kuinka sinulla oli sydäntä viipyä niin kauvan
+poissa, sano!
+
+VIKTOR. Kysy ennemmin, kuinka minulla oli voimaa tulla nyt jo.--Tämä on
+ollut kauhea aika meille molemmille, Sylvi.
+
+SYLVI. Sinullekin, Viktor?
+
+VIKTOR. Minulle myöskin. Siitä hetkestä saakka en ole saanut lepoa enkä
+rauhaa. Ilman Almaa en tiedä kuinka olisi käynyt.
+
+SYLVI. Ja se on kaikki minun syyni!
+
+VIKTOR. No niin--olethan saanut itsekin kärsiä--kauheasti vallan. Ja kun
+ajattelen, että sinun kaiken lisäksi täytyy istua vankina koko
+elämänikäsi. Se se juuri saattaa minut aivan epätoivoon.
+
+SYLVI. Elä sure minun tähteni, Viktor. Tiedätkös, minä kyllä siihen
+totun. Nyt kun sinä olet luonani, ei se minusta tunnu enää miltään.
+
+VIKTOR. Elä sano! Koko pitkä ikä ilman vapautta, kuolettavassa
+yksitoikkoisuudessa--oh, voiko enää ajatella tuskallisempaa! Kuinka
+voit, pikku raukka, sitä kestää?
+
+SYLVI. Ei se peloita minua ollenkaan, kun vaan tiedän, että sinä olet
+minulle hyvä. Ja olethan sinä, Viktor? Ethän minua unohda, vaikka
+istunkin täällä vankeudessa?
+
+VIKTOR. En minä sinua ikänäni unohda--en sinua enkä sinun kovaa
+kohtaloasi. Se tulee tästä lähtein aina painamaan minua. Enkä luule,
+että koskaan tulen tuntemaan itseäni onnelliseksi minäkään, muodostukoon
+sitten tulevaisuus kuinka edulliseksi tahansa. Niin syvästi on tämä
+minuun käynyt.
+
+SYLVI. Rakas, armas Viktor sinä pidät minusta vielä? Voitko aavistaa,
+kuinka tuo on suloista kuulla. Sain täällä jo kaikenlaisia kummia
+ajatuksia. Ei, miksi seisomme suotta? Tule istumaan tuohon tuolille.
+Kas noin ja minä rupean tähän lattialle, sinun jalkojesi juureen.
+
+VIKTOR. Ei, Sylvi hyvä--ei siihen. Istu oikein tuolille sinäkin.
+
+SYLVI. Minkätähden? Ei meitä kukaan tarkasta. Voimme huoleti luottaa
+rouva Hakeen.
+
+VIKTOR. Mutta kumminkin.
+
+SYLVI. Anna minun olla näin vähän aikaa edes. Se niin muistuttaa
+menneitä aikoja.
+
+VIKTOR. No niin no, jospahan sitten istuisit hetken verran. Mutta ei
+kauvan--
+
+SYLVI. Sinä olet semmoinen pelkuri, Viktor. Semmoinen suuri pelkuri.
+Minkätähden tahdot pakoittaa minua istumaan jäykkänä ja suorana
+tuolilla, kun minulla on paljon parempi tässä?--Nyt olen niin tyyni ja
+rauhallinen, ja niin sanomattoman onnellinen. Oi, jos saisin istua näin
+koko ikäni--ja katsella sinua,--ei muuta kuin katsella sinua, ja painaa
+välistä pääni tuohon polvellesi--noinikään!
+
+VIKTOR. Sylvi, kuule--tämä ei totisesti käy päinsä.
+
+SYLVI. Joutavia! Luuletko, että kukaan tulee meitä kieltämään?
+
+VIKTOR (levottomana). Nouse ylös--nouse tuolille istumaan, niin puhumme
+järkevästi.
+
+SYLVI. Rakas--puhu sinä, minä kuuntelen. Annan äänesi hyväillä
+korviani,--mutta en takaa, että ymmärrän ainoatakaan sanaa.
+
+VIKTOR. Tee niinkuin pyydän, Sylvi,--nouse ylös.
+
+SYLVI. Enpäs.
+
+VIKTOR. Minä pyydän.--Sylvi, ei meidän nyt sovi leikitellä.
+
+SYLVI. Tahdotko, että kapuan syliisi, vai? Siihen olen heti valmis.
+
+VIKTOR. Ei, Sylvi, ei!--Taivaan nimessä, mitä sinä ajattelet?
+
+SYLVI. Viktor--! Ethän sinä ole suudellut minua vielä kertaakaan--? Etkä
+hyväillyt etkä puristanut minua syliisi. Mikä sinua vaivaa, sano? Vai
+pelkäätkö tuota ristikko-ovea tuolla? Saat olla ihan rauhassa. Ei meitä
+kukaan näe. Ja jos joku tuleekin tännepäin, niin sen kyllä kuulemme.
+No--sinä jääpalikka--mitä arvelet?
+
+VIKTOR. Lopeta, Sylvi. Minä pyydän sinua vielä kerran--ja oikein
+vakavasti.
+
+SYLVI (rukoillen). Viktor--kuinka hennot olla noin kylmä ja
+välinpitämätön--?
+
+VIKTOR. Sinä et tiedä, Sylvi, kuinka tämä minua kiusaa...
+
+SYLVI. Kiusaa?--Armas, mikä sinua kiusaa?
+
+VIKTOR. Etkö sitten ymmärrä, että me nyt--ja vast'edes aina olemme
+kauvempana toisistamme kuin koskaan ennen?
+
+SYLVI. Ei, sitä en tosiaankaan ymmärrä.--Enhän ole enää toisen vaimo--en
+edes nimeksi.
+
+VIKTOR. Ja kumminkin on meidän mahdoton yhtyä tästä lähtein vaikka
+pääsisit vapaaksikin muutamien vuosien kuluttua--.
+
+SYLVI. Mahdoton yhtyä--? Avioliitossa tarkoitat? No niin, antaa olla.
+Meitä ei vihitä--mutta minä olen sinun omasi kumminkin. Me rakastamme
+toisiamme, sinä rakastat minua ja minä sinua, ja sinä käyt minun luonani
+täällä vankilassa.
+
+VIKTOR. Ei, Sylvi, ei! Semmoista suhdetta ei voi--ei saa olla meidän
+välillämme. Jokainoa sana rakkaudesta kutsuisi Akselin haamun esiin--
+
+SYLVI. Sh!--Elä puhu siitä! Elä mainitse sitä nimeä milloinkaan.--Sinä
+et tiedä, Viktor, kuinka se on minua vainonnut--
+
+Ei, se ei ole totta! Niin kauvan kuin sinä olet luonani, ei se uskalla
+tulla esiin. Ja kun lähdet pois--
+
+Viktor, minä tiedän! Anna minulle joku esine, sormus tai mikä tahansa,
+jonka voin ripustaa kaulaani ja kantaa povellani taikakaluna--
+
+VIKTOR. Mitä sillä tekisit, Sylvi hyvä?
+
+SYLVI. Se jättää minut sitten rauhaan silloinkin, kun sinä olet poissa.
+Sinun antamasi muisto varmaankin auttaisi minua kaikesta pahasta.
+Kummitukset pysyisivät etäällä, eivät uskaltaisi tulla.
+
+VIKTOR. Ei, ei! Sinulla ei saa olla mitään, joka muistuttaa minusta.
+Sinun täytyy unohtaa minut, Sylvi, taikka ajatella minua kuin vierasta
+ainakin.
+
+SYLVI. Unohtaa? Sinä tahdot, että unohtaisin sinut--ajattelisin sinua
+kuin vierasta? Ei, tuo ei voi olla täyttä totta, Viktor.
+
+VIKTOR. On. Sylvi, täyttä totta se on. Unohda minut, unohda rakkautesi,
+--onhan se jo tuottanut sinulle yltäkyllin onnettomuutta.
+
+SYLVI. Armas--eihän meidän rakkautemme ollut syynä onnettomuuteen--
+kuinka voit semmoista sanoa? Päinvastoin. Rakkaus sinuun auttaa minua
+juuri kantamaan kaikki kärsimykset, se on ainoa lohdutukseni--ainoa
+iloni--elä luule, että siitä koskaan luovun. Innokkaammaksi se vaan on
+käynyt näinä aikoina.
+
+VIKTOR. Minuun on tämä kaikki vaikuttanut vallan toisella tavalla.
+
+SYLVI. Kuinka sitten? Selitä!
+
+VIKTOR. Onko se niin välttämätöntä, Sylvi? Emmekö ennemmin jättäisi nämä
+asiat sikseen?
+
+SYLVI. Ei, minä tahdon tietää kaikki. Sinä et saa salata mitään. Mitä on
+tämä kaikki sinuun vaikuttanut? Sano?
+
+VIKTOR. Se on niin vaikeata.--Minä tulen loukkaamaan sinua.
+
+SYLVI. Elä huoli siitä. Viktor--mitä olet sinä tuntenut?
+
+VIKTOR.--En minä voi.--Sylvi, anna minun mennä!
+
+SYLVI (nousee, nojautuu tuolin selkään). Ei, ennenkuin olet sen minulle
+selittänyt.
+
+VIKTOR. Sinä vaadit?
+
+SYLVI. Vaadin.
+
+VIKTOR. Jos sinä edes voisit minua ymmärtää, Sylvi. Jos voisit asettua
+minun sijaani--
+
+SYLVI. Minä koetan.--Ala nyt.
+
+VIKTOR. Niin--sitä ei voine välttää.
+
+SYLVI. Ei, sitä ei voi välttää. Tahdon tietää kaikki.
+
+VIKTOR. Näetkös--tämä onneton tapaus vaikutti minuun kuin ukkosen
+isku. Tunteissani tapahtui täydellinen muutos--
+
+SYLVI. Jatka.
+
+VIKTOR. Ehkä ihmisten puheetkin tekivät tehtävänsä--ja Alman
+paheksuminen--
+
+SYLVI (hengittää vaikeasti). Niin, jatka vaan.
+
+VIKTOR. Mutta enin siihen kumminkin vaikutti omat, ankarat tunnonvaivat.
+Minusta tuntui melkein siltä, kuin olisin yksin ollut syynä
+onnettomuuteen.--
+
+SYLVI. No niin--?
+
+VIKTOR. Niin--meidän suhteemme tuntui minusta siitä hetkestä alkain
+inhottavalta. Intohimoni oli kokonaan sammunut, tuskin saatoin sitä
+ajatella enää. Halusin päästä vapaaksi kaikesta--niin pian kuin
+mahdollista--ja sitten--
+
+SYLVI. Sitten--?
+
+VIKTOR. Sitten tein nopean päätöksen ja--(hiljaa ja vakavasti) Niin,
+Sylvi, minä menin kihloihin Karinin kanssa.
+
+SYLVI (huokuu raskaasti, ojentaa itsensä suoraksi ja menee vastaiselle
+puolelle huonetta. Pysähtyy ja seisoo liikkumattomana).
+
+VIKTOR. Elä ota sitä noin vaikeasti, Sylvi... Täytyihän niin käydä--
+ennemmin tai myöhemmin--sen itsekin huomaat--Meidän välillämme oli
+kaikki lopussa--muu ei ollut mahdollista. Akselin ruumiin ylitse
+emme koskaan olisi voineet ojentaa kättä toisillemme--
+
+SYLVI (on vaiti; väristys käy läpi hänen ruumiinsa).
+
+VIKTOR. Kyllähän minä vieläkin pidän sinusta..., vaikka en sillä
+tavalla. Mutta ystävyyttäni ja osanottoani ei tarvitse sinun koskaan
+epäillä... Jos voisin jollain lailla helpoittaa sinun kärsimyksiäsi,
+niin olisin valmis mihin uhrauksiin hyvänsä... Sylvi, sano jotain...
+Minkätähden seisot siinä noin mykkänä--? Sääli minua,--tämä on niin
+kauhean vaikeata--. Sylvi, elä rankaise minua näin kovasti... (Menee
+hänen luoksensa.) Sylvi, anna minulle anteeksi!
+
+SYLVI. Pois!
+
+VIKTOR. Sylvi--elä ole leppymätön!.. Sylvi, minä en voi mennä, ennenkuin
+olet antanut minulle anteeksi.
+
+SYLVI. Pois!
+
+VIKTOR. Tämä on kenties viimeinen kerta... Anna minulle edes kättä
+jäähyväisiksi... Vai pitääkö meidän erota näin?
+
+SYLVI. Pois!
+
+VIKTOR. No--koska niin tahdot--(Menee ovelle, pysähtyy, katsoo
+taakseen.) Sylvi--?
+
+SYLVI (hiljaa, kiiltävin, tuijottavin silmin). Odota, Aksel--minä se
+olen--pikku kissimirri, etkö tunne...
+
+ROUVA HAKE (tulee sisään, ottaa muutamia askeleita Sylviä kohti,
+pysähtyy hämmästyneenä.)
+
+VIKTOR (nojautuu masentuneena oveen).
+
+SYLVI (kovemmalla äänellä). Holhooja-setä--ota pikku sirkkunen
+syliin. Ja varo,--varo, varo, ettei hän putoo! (Kiihkeämmin.) Aksel,
+holhooja-setä, etkö kuule--minä se olen, pikku kissimirri--Aksel,
+ota sirkkunen syliin! (Putoo tiedottomana maahan.)
+
+(Esirippu laskee.)
+
+[1893.]
+
+
+
+
+
+
+KOVAN ONNEN LAPSIA
+
+Näytelmä kolmessa näytöksessä
+
+
+
+HENKILÖT:
+
+ANTTI VAARANEN, työmies.
+SILJA, hänen vaimonsa.
+MAIJU,   |  heidän lapsiaan.
+VILLE,   |
+MATLENA MEHTOLA, nuori nainen.
+MIKKO MEHTOLA, hänen veljensä, työmies.
+TOPRA-HEIKKI, työmies Pohjanmaalta.
+KUNNARI,   |  työmiehiä.
+JAARA,     |
+OTTO, noin 14-vuotias poika.
+HEIKURA,     |  poliiseja.
+TIRKKONEN,   |
+VALLESMANNI.
+SILTAVOUTI.
+JAHTIVOUTI.
+KAKSI RENKIÄ.
+
+
+
+
+ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
+
+
+(Vaarasen tupa. Perällä ovi; siitä oikeaan uuni. Toisella seinällä
+ikkuna, jonka alla penkki ja hiukan etempänä pöytä. Suuren, kauvas
+lattialle ulottuvan uunin kupeella vuode, sivulla penkki ja
+etunäyttämöllä vasempaan kätkyt.)
+
+(Silja tuudittaa lasta; Maiju istuu kyyrysillään uunin luona, Ville
+voihkaa sängyssä.)
+
+SILJA (hyräelee). Hs-ss-ss-ss. Aa-aa-aa-aa, hs-aa-aa-aa.--Käypä Maiju
+katsomassa, eikö isää jo näy.--Hs-ss-ss-ss, hss-ss-ss-ss. »Nuku, nuku,
+nurmilintu, Väsy, väsy, västäräkki, Tee pellolle pesäsi, Kalliolle
+kartanosi.»
+
+MAIJU (käytyään ulkona). Eihän siellä näy mitään, kun on pilkkoisten
+pimeä.
+
+SILJA. Olisit huutanut.--Hs-ss-ss-ss. Hs-ss-ss-ss.--Koskeeko sinuun,
+Ville?
+
+VILLE. Koskee.--Oi, oi, oi--
+
+SILJA. Voi, raukkani. Hs-ss-ss-ss.
+
+MAIJU (ulkona). Isä hooi! I-sää!
+
+SILJA. »Nuku, nuku, nurmilintu, Väsy, väsy, västäräkki--»
+
+MAIJU (palajaa). Ei kuulu vastausta.
+
+SILJA. Hyvä Jumala, missähän se viipyy näin kauvan? Ja tuo Ville raukka,
+kun taas on semmoisessa tuskassa. Tulepa sinä soudattamaan, että pääsen
+sitä hieromaan edes. Heiluta vaan tasaisesti, noinikään, kyllä se nukkuu
+siihen.--Näytäpäs, lapseni, mistä sinua nyt ottaa? Tuostako sydänalasta?
+
+VILLE. Eikä, kun päästä.
+
+SILJA. Kuinka se on tulinen! Ihan kättä polttaa. Käänny vähän enemmän
+kyljellesi, minä koetteeksi hieron noita valtasuonia. Ehkä siitä olisi
+apua.
+
+VILLE. Elkää kovasti.
+
+SILJA. Ei kovasti. Hiljaa vaan, ettei tee kipeätä. Näin, tällä tavalla.
+Tuntuuko hyvältä?
+
+VILLE. Tuntuu.
+
+MAIJU. Äiti, minä näin Villestä unta äsken, kun nukuin tuolla penkillä.
+
+SILJA. Vai näit sinä. Minkälaista sitten?
+
+MAIJU. Niin somaa. Kun se oli olevinaan enkelinä kirkon alttaritaulussa,
+ja minä huutamaan, että; »Ville, mitä sinä siellä, tule pois
+kotiin».--Mutta tämä vaan nauraa eikä ole millänsäkään.--Eikös ollut
+kummallinen uni, äiti?
+
+SILJA. Oli tosiaankin.
+
+MAIJU. Mitä tuo tietänee?
+
+SILJA. Eihän unista ole taikaa.
+
+MAIJU. Miks'ei ole? Useinpa käyvät toteen teidänkin unet.
+
+SILJA. Sattuu nyt joskus.
+
+MAIJU. Hyväksiköhän se olisi vai pahaksi? Sanokaas, äiti.
+
+SILJA. Kukapa tuon arvannee. Kirkko on lohdutukseksi minun unissani.
+
+MAIJU. Äiti! Ville ehkä paranee!
+
+SILJA. Suokoon Jumala!--Mikä sinun on, lapseni?
+
+VILLE. Janottaa.
+
+SILJA. Janottaako taas? Eikä ole edes maitopisaraa antaa. Ei muuta kuin
+tuota ikuista raakaa vettä, joka ihan turmelee sen poloisen sisukset.
+Voi, yhtäkaikki tätä elämää.--Juohan nyt sitten, mutta vähän vaan, siksi
+että suusi kastuu.
+
+VILLE (vaipuu juotuaan takaisin vuoteelle). Kun isä tulisi!
+
+SILJA. Mitä sinä tahtoisit isästä, lapseni?
+
+VILLE. Rohtoja eikös sen pitänyt tuoda?
+
+SILJA. Niin, lupasihan isä tuoda sinulle rohtoja. Ja kyllä se niitä
+tuokin. Tuo varmaan. Sitten meidän poikamme paranee taas. Pääsee
+juoksemaan tuonne ulos, ja lukemaan, ja tekemään jos mitä. Eikös ole
+hauskaa?
+
+VILLE. On.
+
+SILJA. Vieläkö kivistää päätä?
+
+VILLE. Vielä.
+
+SILJA. Ihme kumma, ettei jo herkiä, vaikka minä niin uskoa hieron.
+
+VILLE. Ja muutenkin on niin vaikeata.
+
+SILJA. Koeta nukkua. Paina silmät kiinni.
+
+MAIJU. Nyt kuuluu askeleita ulkoa.
+
+SILJA. Onko Antti? Ei, Matlena. Näin myöhään?
+
+MATLENA. Sanos muuta! (Pudistelee vaatteitaan.) Sitä Jumalan ilmaa,
+kun siellä on. Tuulee ja sataa. Hyvää iltaa, mitäs tänne kuuluu?
+
+SILJA. Vanhaa huonoutta vaan. Hyvää iltaa.
+
+MATLENA. Eikö Ville ole yhtään parempi?
+
+SILJA. Ei se parempi ole.
+
+MATLENA. Poika parka, kun saa kärsiä niin kauvan.
+
+SILJA. Käy istumaan!
+
+MATLENA. Jahka ensin kuivaan vaatteitani täällä uunin edessä. Tokko
+Antti vielä onkaan kotona?
+
+SILJA. Eihän sitä ole kuulunut, kumma kyllä.
+
+MATLENA. Olisin kysynyt, jos hän tietää mitään Mikosta.--Uh, uh, kun
+kastuin aivan läpimäräksi!
+
+SILJA. Odota vähän aikaa. Kai hän tulee pian.
+
+MATLENA. Kunpa tulisi. Kunpa, kunpa tulisi.
+
+SILJA. Onko jotain tapahtunut?
+
+MATLENA. Rautatiellä sanotaan olleen kovia kahakoita työmiesten ja
+herrain välillä.
+
+SILJA. Nyt taas. Voi sentään, etteivät koeta malttaa mieltänsä nekään
+miehet. Mitä niistä lähtee, noista alituisista vihanpurkauksista.
+
+MATLENA. Mitäs muuta kuin ikävyyttä. Ei suinkaan iloa eikä hyötyä, se on
+varma. Mutta sitäkö ne kysyvät.
+
+SILJA. Kunhan ei Antti vaan olisi mukana.
+
+MATLENA. Antti! Joka on niin tasaluontoinen ja rauhallinen aina.--Ei
+hän semmoisiin sekaannu.
+
+SILJA. Elä sano. Tyyneessä vedessä kalat kutevat. Antti kun pääsee
+suuttumaan, niin herra varjele! Silloin on leikki kaukana.
+
+MATLENA. Oikeinko totta? Sitä nyt ei kukaan uskoisi.
+
+SILJA. Eikä hän anna perään, vaikka kuolisi siihen paikkaan. Jäyhempää
+ihmistä en tiedä toista.
+
+MATLENA. Sitten ovat ehkä kaikki yhdessä myllyssä.
+
+SILJA. Pahaa pelkään.
+
+MATLENA. Topra-Heikki tietysti etupäässä. Kuinkas muuten. Ja Mikko taas
+seuraa häntä vaikka tuleen.
+
+SILJA. Sinä Mikon sijassa tekisit juuri samoin.
+
+MATLENA (naurahtaen). Niinkö luulet? Mahdollista kyllä.
+
+MAIJU. Äiti.
+
+SILJA. Mikä on? Tuudi, tuudi!
+
+MAIJU. Se jo nukkuu.
+
+SILJA. Mutta herää ehkä, kun tässä puhutaan.
+
+MAIJU. Äiti, minua niin pelottaa.
+
+SILJA. Mikä sinua pelottaa?
+
+MAIJU. Että jos ne ovat tappaneet isän.
+
+SILJA. Herra siunaa, mistä sinä semmoisia päähäsi saat?
+
+MATLENA. Elä hupsuttele joutavia.
+
+MAIJU. Koskapa ovat olleet kahakassa.
+
+SILJA. Ketkä?
+
+MAIJU. Rautatiellä. Kertoihan Matlena.
+
+MATLENA. Kerroin minä tyhjää. Noiden kuullen ei pitäisi suutansa avata.
+
+SILJA. Eihän Matlena isästä mitään puhunut.
+
+MAIJU. Mutta missä isä sitten viipyy?
+
+SILJA. Missä hyvänsä. Sattuuhan esteitä.
+
+MATLENA. Eikä siinä henkeä sentään niin pian oteta, kun herrain kanssa
+riita syntyy. Ennemmin sitten--
+
+MAIJU. Mitä ennemmin?
+
+MATLENA. Ei mitään.
+
+SILJA. Mene sinä maata, eläkä utele kaikkia.
+
+MATLENA. Niin, mene maata, laps'raukka, kyllä minä liikutan kätkyttä.
+Oletko jo syönyt illallisen?
+
+SILJA. Elä, hyvä ihminen, edes muistuta. Meillä ei tällä haavaa ole
+leivänmuruakaan kotona.
+
+MATLENA. Oho? Tuon kun olisin tiennyt lähteissäni.
+
+SILJA. Antin piti tuoman meille evästä tänä iltana tullessaan. Mutta
+taitaapa saada odottaa. Niin, rupea vaan sinne penkille, Maiju,
+pitkällesi, ehkäpä se nälkä haihtuu, kun ei ajattele.
+
+MAIJU. Herätättekös sitten, kun isä tulee?
+
+MATLENA. Kyllä herätämme, makaa huoletta.
+
+SILJA. Niin--mitä sinä ajattelit sanoa äsken? Että ennemmin--?
+
+MATLENA. Että ennemmin joutuu linnaan.
+
+SILJA. Taikka pannaan ainakii työstä pois. Hyvä isä, sentään! Sitten
+vasta tietäisi elävänsä.
+
+MATLENA. Topra-Heikki ja Mikko, ne ne vielä istuvat raudoissa jonakin
+kauniina päivänä, saadaanpas nähdä.
+
+SILJA. Elä, Matlena kulta, semmoisia ennustele. Minulle jo oikein tekee
+pahaa. No, mikä nyt?
+
+MATLENA. Hss--!
+
+SILJA. Kuuluuko jotain?
+
+MATLENA. Hätähuutoa. Aivan selvään.
+
+SILJA. Kumma, kun ei minun korviini ota.
+
+MATLENA. Hss-hss!
+
+SILJA. Yhäkö sitä jatkuu?
+
+MATLENA. Nyt lakkasi. Herra ihme, kuinka rupesi sydäntäni takomaan.--
+Mikähän se oli?
+
+SILJA. Kun hirviäisi mennä katsomaan.
+
+MATLENA. Ei mennä, ei mennä.
+
+SILJA. Mutta jos siellä on joku vaarassa?
+
+MATLENA. Mitä vielä! Ei nuo ihmisääniä olleet. Aaveet näin myöhällä
+liikkuvat, kun jotain pahaa on tulossa. Hyi, kuinka kamottaa.
+
+SILJA. Hirveä on tämä yö; mutta turvataan Jumalaan, eikä hätäillä ennen
+aikojaan.
+
+MATLENA. Ehkä oli Villen kuolemaksi tuo huuto.--Kovin hän onkin käynyt
+huonon-näköiseksi siitä, kun viimeksi täällä kävin, vaikka ei ole monta
+päivää kulunut. Nyt sen vasta huomaan.
+
+SILJA. Sairaat ovat aina iltasilla heikompia.
+
+MATLENA. Mutta hän on laihtunut ja käynyt niin kalmankarvaiseksi. Kuule,
+ei tuo poika enää elämään virkoa.
+
+SILJA. Niinkö luulet? Voi, en minä antaisi hänen kuolla. En millään
+ehdolla. Ville, joka on ollut meidän silmäterämme. Josta olemme
+toivoneet vanhanpäivän varaa, ja tukea meille kaikille. Ei Jumala voi
+olla niin kova, että ottaisi meiltä pois ainoan ilomme.
+
+MATLENA. No, elähän sure vielä. Ehk'ei otakaan. Ehkä ennustivat aaveet
+vaan muuta onnettomuutta. Eihän sitä tiedä.
+
+MAIJU. Äiti, en minä saa unta.
+
+SILJA. Koeta kumminkin. Pane kädet ristiin ja siunaa.
+
+MAIJU. Olen jo moneen kertaan lukenut »Isä-meidän» ja »Herra siunaa
+meit' ja auta».
+
+SILJA. Vedä sitten peite korviesi yli ja makaa hiljaa, niin uni kyllä
+tulee. Näes, kun Villekin jo nukkuu.
+
+MAIJU. Enkö minä mahtuisi sinne Villen sänkyyn? Jalkopäähän?
+
+SILJA. Ethän sinä, hyvä lapsi, tähän mitenkään mahdu. Herättäisit vielä
+tuon kipeän raukan.
+
+MAIJU. Sinne karsinapenkille sitten; että olisin teitä lähempänä.
+
+MATLENA. Ja kuuntelisit meidän puheitamme. Sittenhän sinä et nukkuisi
+semminkään.
+
+SILJA. Pysy siellä vaan, eläkä puhele enää. Muuten et pääse uneen koko
+yönä.
+
+MATLENA. Nyt talee joku. No, luojan lykky, tuossahan se Antti viimeinkin
+on.
+
+MAIJU (juoksee ylös ja tarttuu isään kiinni). Isä, isä! Hyvää iltaa,
+isä. Voi, kuinka viivyitte kauvan.
+
+ANTTI (panee lakkinsa naulaan). Iltaa, iltaa!
+
+SILJA. Me kun olemme sinua odottaneet täällä. Aivan kuin auringon
+nousua.
+
+MAIJU. Ja ikävöineet, isä! Niin hirveästi!
+
+ANTTI. Kyllä sen arvaan. Mutta päästäpäs irti nyt.
+
+MATLENA. Mihin toiset jäivät?
+
+ANTTI. Niinkö Mikko ja Topra-Heikki? Ne tuossa paikassa tulevat.
+
+MATLENA. Poikkesivat vissiinkin Mäki-Mattiin?
+
+ANTTI (antaa nyytin Siljalle). Siinä on.
+
+SILJA. Leipää, Jumalan kiitos. Maiju, tule saamaan.
+
+ANTTI. Niin, Mäki-Mattiin ne poikkesivat Kunnarin ja Jaaran kanssa.
+Mutta pikipäin vaan. Heti kohta ne jo ovat täällä.
+
+MATLENA. Mitä uutta muuten rautatielle? Onhan siellä ollut kovia
+riitoja herrojen ja työmiesten välillä?
+
+ANTTI. Kuinka te sen jo tiedätte?
+
+MATLENA. Ainahan niitä kuulee. Herroissa kaiketi syy taaskin? Eikös
+niin?
+
+ANTTI. Mitenkä on Villen laita?
+
+SILJA. Nukkuu tuo nyt, kun olen tässä hiljaa hieroellut päätä.--Kävitkö
+sinä lääkärissä?
+
+ANTTI. Kävin.
+
+SILJA. Nooh--? Ja hän sanoi--?
+
+ANTTI. Tuossa on resetti. Markka siitä meni.
+
+SILJA (katselee reseptiä). Mutta--? Rohtojahan tällä olisi pitänyt
+ottaa.
+
+ANTTI. Milläs niitä otti. Kun olisivat maksaneet kuudetta markkaa.
+
+SILJA. Sinä kysyit apteikissa?
+
+ANTTI. Kysyin.
+
+SILJA (katselee reseptiä yhä). Hyvänen aika, vai kuudetta markkaa. Eihän
+niitä sitten mikään jaksa lunastaa.
+
+ANTTI. Jos tuo nyt paranisi ilmankin. Kuinka luulet?
+
+SILJA. En ymmärrä.--Ville raukka, kun niin toivoi saavansa rohtoja. Mitä
+se nyt sanookaan aamulla, jahka herää!
+
+ANTTI. On tietysti pahoillaan. Saakeli sentään, ettei sekään tohtori
+voinut huokeampia kirjoittaa. Milloinka työmiehen kukkarossa on viittä,
+kuutta markkaa yhtaikaa; olisi hänen tuo pitänyt tietää.
+
+MATLENA. Kertokaas nyt, Antti. Ketkä ne alkoivat riidan, työmiehet vai
+herrat?
+
+ANTTI. Kuinka tahtoo selittää. Yhden mielestä työmiehet, toisen mielestä
+herrat.
+
+MATLENA. Ja millä tavalla se päättyi?
+
+ANTTI. Lieneekö tuo vielä lopullisesti päättynytkään.
+
+SILJA. Antti, sinulle on käynyt pahasti. Näen sen päältäsi.
+
+ANTTI. Ei pahemmin kuin muillekaan. Kaikkia meitä kohtasi sama isku.
+
+SILJA. Mikä isku? Sano pois, täytyy sen tulla ilmi kuitenkin.
+
+ANTTI. Työt lakkautettiin ja miehet jäivät joutilaiksi.
+
+SILJA (painaa kätensä ristiin). Herra siunaa!
+
+MATLENA. Lakkautettiin. Ihanko tykkänään?
+
+ANTTI. Talven ajaksi kumminkin.
+
+MATLENA. Mutta, hyvä Jumala, millä ihmiset elävät talven yli? Nälkäänhän
+ne kuolevat.
+
+ANTTI. Kukas siitä välittää. Syntyypä toisia sijaan.
+
+MATLENA. Ja minkätähden näin äkkiä? Juuri syksyllä myöhään, ettei enää
+saa työtä maallakaan. Silja, sinä et virka mitään?
+
+SILJA. Minulla ei tällä haavaa ole selvää ajatusta. Pääni menee vallan
+ympäri ja maailma mustenee silmissä.
+
+MATLENA. Vähemmästäkin. Tuossa se nyt oli! Tuota ne aaveet ennustivat.
+Herra ihme yhtäkaikki. Ei kumma, että miehet suuttuivat. Olisivat
+nostaneet semmoisen kahakan, että kyllä.
+
+ANTTI. Nostivathan ne. Vimmassa olivat jok'ikinen ja Topra-Heikki
+varsinkin. Otti insinyöriä niskasta ja paiskasi lattiaan, että jymähti.
+
+MATLENA. Ähä, kutti! Se oli paraiksi.
+
+ANTTI. Mutta siinä yritti käymään hullusti.
+
+MATLENA. Noo? Antaapas kuulla!
+
+ANTTI. Poliisit, peevelit, tulivat hätään, ja kaappasivat Topra-Heikin
+kiinni!
+
+MATLENA. Jumaliste! Entä sitten?
+
+ANTTI. Olihan siinä miehiä, ei kahta poliisia pahasti säikähdetty.
+Siepattiin vaan Topra kynsistä pois, ja lähdettiin karkuun.
+
+MATLENA. Kas, niin vaan! Mutta entä kun nyt ajavat teitä jäljestä?
+
+ANTTI. Tokkohan sentään? Tänne asti eivät ainakaan löydä.
+
+MATLENA. Vaanpa Mäki-Mattiin? Jossa ruununmiehet tuon tuostakin käyvät
+nuuskimassa. Voi, että menivätkään sinne--Kun uskaltaisi lähteä
+hakemaan.
+
+ANTTI. Tämmöisellä ilmalla? Kylläpä käskisi. Tulevat ne sieltä
+muutenkin.--Silja!--Mitä sinä mietit?
+
+SILJA (herää, pyyhkii hiukset otsalta ylös). En mitään.
+
+ANTTI. Sano nyt! Jotain sinä kumminkin mielessäsi haudot.
+
+SILJA. Puhumisestako se paranee?
+
+MATLENA. Paranee, tai ei, mutta anna kuulla nyt! Ja paikalla.
+
+SILJA. En minä osaa muuta ajatella, kuin että Jumala on mahtanut meidät
+hyljätä tykkänään.
+
+MATLENA. Jumalako hyljännyt? Vielä vain. Herrat ne meitä hylkivät ja
+ahdistelevat, ei Jumala.
+
+SILJA. Sepä tapahtuu hänen tahdostaan. Ei putoisi hiuskarvaa päästämme,
+ellei hän sallisi.
+
+MATLENA. Elä joutavia! Mitä varten Jumala meitä vihaisi enemmän kuin
+muitakaan. Ollaanko me suurimpia syntisiä, ollaanko vaan?
+
+MAIJU. Kuulkaapas, äiti!
+
+SILJA. Leipääkö tahdot?
+
+MAIJU. Ei, mutta kuulkaahan, kun sanon.--Jos ottaisivat minut
+käskyläistytöksi Yrjölään ja antaisivat pestiä ensin ja sitten palkkaa
+ja juomarahaa aina väliin, kun oikein vikkelästi toimitan asioita.
+
+SILJA. Ole vaiti, Maiju rukka, ei ne sinusta kumminkaan huoli.
+
+MAIJU. Elleivät huoli, niin tiedänpä minä vielä toisenkin keinon.
+Kuljettaisin kaupunkiin kataita ja havuja. Sitten toisin joka ilta
+kotiin pussillisen leipää ja makuluuta, että syntyy meidän vain elää.
+
+SILJA. Mene sinä maata, lapseni, ja anna meidän tuumailla. Rupea vaikka
+karsina-penkille tuohon, jos siinä mielestäsi on parempi.
+
+MAIJU (laskeutuu pitkälleen). Jopa minua alkaa nukuttaakin.
+
+MATLENA. Ei, kyllä minä lähden tästä Mäki-Mattiin, muuten en saa rauhaa.
+
+ANTTI. Yksinäsikö pimeässä? Ja sinne saakka.
+
+MATLENA. Eihän tuolla sudet kumminkaan syöne.
+
+ANTTI. Odota nyt edes vähän aikaa vielä.
+
+MATLENA (istuu takaisin ja huokaa). Käy niin pitkäksi tämä odottaminen.
+Kuka tietää, kuinka kauvan siellä viivyttelevät.
+
+MAIJU (nousee istumaan). Matlena, muistatteko sitä satua, kun tyttö
+kävelee metsässä, niin kaikki tähdet putoavat alas taivaalta ja sitten
+ne taas kohoavat ylös, ja kun tyttö katselee ympärilleen, on koko metsä
+täynnä hopea- ja kultarahoja.--Muistatteko?
+
+MATLENA. Semmoista tapahtuu vaan saduissa.
+
+MAIJU. Niin, vaan minäpä olen lukenut sen oikein kirjasta.
+
+MATLENA. Tosiako ne sitten kaikki ovat, mitä kirjoissa luetaan.--Eikä
+kuulu niitä miehiä. Hyvä Jumala, kuinka tämä alkaa jo harmittaa. Tuskin
+ne tulevatkaan.
+
+ANTTI. Tulevat, tulevat, ihan varmaan. Ja ellen pety, niin ovat jo
+porstuassa (aukaisee ovea). Aivan oikein.
+
+MATLENA. No viimeinkin.
+
+TOPRA-HEIKKI (laulaa). Kluhman jelu, jelu, Kluhman, jelu, jelu, Pulieli
+luk, luk, hosmak lui. Kluhman, jelu, jelu, Kluhman jelu, jelu, Pulieli
+luk, luk, hosmak lui!
+
+MATLENA. Hiljaa, herran tähden, ettei lapset herää.
+
+TOPRA-HEIKKI. Hospodipomiloi! Täällähän se on hempukkakin.
+
+MATLENA. Taas on teidän tähtenne saanut istua sydän kurkussa.
+
+MIKKO. Kuka käski?
+
+MATLENA. Niin, kuka käski. Kysy vielä. Kuka käskee teitä aina
+tappelemaan.
+
+MIKKO. Sen verran! Siitä ei kannata puhua. Vai kuinka, Topra?
+
+TOPRA-HEIKKI. Vasta se oli alku tanssiin. Mutta semmoiseksi hyvä. Oletko
+jo kuullut tarkemmin?
+
+MATLENA. Eihän tuota Antti vielä oikein kertonut.
+
+TOPRA-HEIKKI. No, minä sen teen, ja heti paikalla. Vai--heitetäänkö
+tuonnemmaksi?
+
+MATLENA. Ei, ei! Kerro nyt jo.
+
+TOPRA-HEIKKI. Kuulkaahan sitten! Kun alkaa miesten kesken tänaamuna
+levitä huhu, että parin viikon päästä työt lakkautetaan. »Mitä hullua»,
+minä sanoin, »lähtäänpäs konttuorille». Mestari riitelemään, että ei saa
+keskeyttää työtä.
+
+MIKKO. »Sakkoa saatte ja työstä pois», huusi mestari.
+
+TOPRA-HEIKKI. »Suus kiinni, taikka korvalle tulee», ärjäsin minä, eikä
+auttanut mestarin mitään. Ja sitten me lähdettiin. Noin parikymmentä
+potraa poikaa liittyi matkaan.
+
+MIKKO. Minä etupäässä ja Kunnari. Antti se arveli ensin ja kynsi
+korvallistaan.
+
+SILJA. Mutta seurasi yhtäkaikki?
+
+MIKKO. Tiettyä se! Kun minä sieppasin nutunliepeestä ja vedin vähän
+matkaa perässäni.
+
+MATLENA. Entä sitten?
+
+TOPRA-HEIKKI. Niin, sitten tultiin konttuorille. Ovi paiskattiin auki ja
+sisään mentiin, eikä lupaa kysytty.
+
+MIKKO. Kies' avita sitä hetkeä. Insinyöri vaaleni kuin palttina. Arvasi
+kait, että nyt ei ole hyvä merrassa.
+
+TOPRA-HEIKKI. »Onko totta, että työt lakkautetaan?» minä kysyin. »Vasta
+kahden viikon päästä», vastasi insinyöri. »Milläs me sitten elämme?»
+minä taas kysyin. »Keväällä ne taas alkavat», hän soperteli. »Ja
+hirteenkö menemme siksi aikaa? Tekö meihin hengen puhallatte, sitten kun
+meitä taas tarvitsette?»
+
+MATLENA. Ähä, se oli oikein. Mitäs osasi insinyöri siihen sanoa?
+
+TOPRA-HEIKKI. Rupesi viekastelemaan. »Hyvä ystävä, emmehän me siihen
+mitä voi. Ymmärräthän sen itsekin, rahat ovat loppuneet, täytyy
+odottaa siksi kuin saadaan.»--»Vai niin», minä taas vastaan, »eikös
+herroillekaan nyt talven-aikana sitten palkkoja makseta?»
+
+MATLENA. Jumaliste, tuota Topraa, mutta äijän se uskaltaakin.
+
+MIKKO. Ei tämä vielä mitään. Odotahan, saat kuulla!
+
+MATLENA. Noo, Topra! Jatka, jatka!
+
+TOPRA-HEIKKI. Insinyöri koettaa olla mahtava. »Pois paikalla, koska
+olette noin hävyttömiä», hän ärjyy. »Ei mennä», vastaan minä ja astun
+lähemmäksi. Insinyöri hyppää piironkinsa luokse. »Täytyykö minun ottaa
+revolveri?» hän kysyy ja avaa laatikkoa »Sopiihan koettaa», tuumailen
+minä.
+
+MIKKO. Mutta silloin ne jo pakenivat pellolle muut. Kunnari ja Antti ja
+minä vaan jäimme.
+
+MATLENA. Elä keskeytä, anna Topran kertoa.
+
+TOPRA-HEIKKI. Insinyöri työntää laatikkonsa kiinni taas. »Nooh?» ilkuin
+minä, »eipäs siellä tainnut revolveria ollakaan».
+
+MIKKO. Ja me kaikki nauramaan siellä takana, täyttä suuta.
+
+TOPRA-HEIKKI. Mutta sitten, se peeveli, viskasi ikkunan auki ja alkoi
+huutaa kadulle: »Poliis, poliis!»--»Nyt herkiä hyvällä», minä varoitin.
+Vaan ei pahuus totellut. Silloin minä sieppaan miestä niskasta, ja
+kerrassa se meni permannolle, että jymähti. Vasara sattui olemaan
+kädessäni, eikä siinä olisi arveltu, ennenkuin olisi kuoliaaksi
+paiskattu. Mutta nämä toki ajoissa tarttuivat minuun kiinni.
+
+MIKKO. Kyllä olit julman-näköinen sillä hetkellä. Muistatkos, Antti?
+Silmät punaiset ja hiukset pystyssä. Jo minua kamotti.
+
+MATLENA. Kuinkas sitten kävi?
+
+TOPRA-HEIKKI. No, minä hänet heitin irti. Mutta kovasti miehen housut
+tutisivat vielä jälkeenkin päin, kun oli kömpinyt siitä ylös.
+
+MIKKO. Sitten poliisit ryntäsivät kimppuun ja olivat ne vähällä viedä
+Topran putkaan.
+
+TOPRA-HEIKKI. Oho! Ei toki milloinkaan.
+
+MIKKO. Pääsit erillesi, kun me tulimme avuksi.
+
+TOPRA-HEIKKI. Minä niistä olisin suoriutunut yksinkin. Vaikka hyvähän
+tuo oli että pysyitte luona, ettekä heittäneet minua yksin. Siitä teitä
+kiitän.
+
+MATLENA. Entäs nyt, Topra?
+
+TOPRA-HEIKKI. Niin nytkö?--Nyt ollaan työstä pois. Paria viikkoa ennen
+tai jälkeen, sama se.
+
+MATLENA. Mutta mikä teille tulee eteen, kun ei ole työtä, eikä ruokaa?
+
+MIKKO. Siinäpä se on. Kyllähän me yksinäiset aina jonkun neuvon
+keksimme, vaan joukollisten on hankalampi. Anttia minun varsinkin käy
+sääli.
+
+MATLENA. Sanos muuta! Tuossa makaa Ville sairaana, Silja istuu resetti
+kädessä, eikä rahaa sen verran että saisi sillä apteikista rohtoja. Ja
+sitten vielä nuo toiset raukat ympärillä nälkäänsä valittamassa. Jo se
+on kauheata.
+
+SILJA (itkien). Ei suinkaan meillä ole tässä muu kuin kuolema edessä,
+joka-ikisellä.
+
+TOPRA-HEIKKI. Elkäähän itkekö, Silja, elkää itkekö! Kuuletteko: ei saa
+itkeä eikä herjetä epätoivoon. Herran tähden, onhan meitä tässä miehiä,
+terveitä ja jykeviä. Ei suinkaan voimia puutu, vaikka pantakoon vuoria
+lohkomaan. Ja mekö antaisimme teidän puutetta nähdä? Tämmöiset
+käsivarret kun meillä on! Ei kuuna päivänä!
+
+ANTTI. Mutta mitä taivaan nimessä me näillä käsivarsilla teemme? Sano!
+Työtä ei saa, vaikka polvillaan rukoilisi.
+
+TOPRA-HEIKKI. Kuule sinä, Antti! Nämä miehet eivät polviaan ryvetä
+kenenkään edessä, ei, Jumal'aut'! Käy kuinka hyvänsä, mutta polvea ei
+notkisteta, eikä päätä kumarreta, muista se!
+
+ANTTI. Kun vaan olisi muuta neuvoa.
+
+TOPRA-HEIKKI. Olkoon tai ei, mutta sitä keinoa emme käytä, vaikka
+henki menköön. Sillä tavoin ne juuri ovat oppineet, herrat,
+menettelemään köyhän kanssa aivan kuin itse tahtovat. Vaan nytpäs
+näytetään, ettei se enää käy. Sanotaan: topp! entinen leikki on lopussa
+ja toinen leikki alkaa!--Antaahan olla, ajan kulua! Tässä ehkä viimeiset
+tulevat ensimmäisiksi ja ensimmäiset viimeisiksi. Niin on käynyt
+maailmassa ennenkin.
+
+MIKKO. Sitä on Topra! Nyt kuulet, Matlena, olenko minä suotta kehunut
+miestä.
+
+MATLENA. Enhän minä veikkonen sitä väitäkään.
+
+TOPRA-HEIKKI. Mitä varten tekivät meille semmoista vääryyttä! Kaiken
+kesää tuolla pusersimme hikeä maata harratessa, kiveä kolkuttaessa. Ja
+kun tuli syksy, niin työstä pois. Eikä armoa ollenkaan, vaikka nälkään
+nääntyisi joka kynsi. Onko se oikeata tekoa, semmoinen? Minä kysyn, että
+onko se oikeata tekoa, semmoinen.
+
+ANTTI. Ei olekaan. Mutta sanopas se heille, niin kummat tulee. Äskenhän
+juuri näimme.
+
+TOPRA-HEIKKI. Emme sitä vielä säikähdä. Ei se ollut muuta kuin tulta
+tappuroihin. Kauvan olemme kestäneet, nyt emme hellitäkään, ennenkuin
+herrojen pää on tuolla meidän polviemme tasalla. Saavat ne kohta
+huhailla toisiaan ja kysyä, että onko meitä monta.
+
+SILJA. Ei vihaa eikä vainoa, Topra! Siitä ei hyvä seuraa!
+
+TOPRA-HEIKKI. Mikä on vihaa ja vainoa? Sekö, että pidämme puoliamme?
+Ettemme anna pakottaa itseämme hirteen? Että tahdomme elää? Eikö se ole
+joka ihmisen oikeus? Ja emmekö me ole ihmisiä? Mitä?
+
+SILJA. Tottakai. Kukas sen kieltää. Mutta väkivallalla ei mitään
+voiteta. Joka miekkaan rupee, se miekkaan sortuu.
+
+TOPRA-HEIKKI. Kun sortuu, niin sortukoon. Parempi kuolema kuin kituva
+elämä. »Emme mitään voita», päättää Silja? Olkoon! Yks' hävinneen kaikki.
+Jos menetämme, niin sanokaapa, mitä menetämme.
+
+ANTTI. Vapautemme, hyvästä lykystä. Ei paljon tarvita ennenkuin pannaan
+rautoihin ja paiskataan linnaan.
+
+TOPRA-HEIKKI. Niin, se on totta! Sen ne pakanat vielä voivat tehdä.
+Eipähän niitä lemmon sikiöitä omatunto haittaa.--Mutta pankoot! Viis'
+siitä! Kunhan saamme heitä kurittaa hiukan, muusta en välitä. Sillä
+loppu tästä kurjuudesta tuleman pitää, tavalla tai toisella, niin totta
+kuin nimeni on Topra-Heikki.
+
+MATLENA. Ethän kumminkaan nouse lakia ja yleistä järjestystä vastaan,
+Topra?
+
+TOPRA-HEIKKI. Semmoinen laki ja semmoinen järjestys! Rikkaita nostetaan,
+köyhiä poljetaan, laitetaan pauloja eteen joka haaralle. Rikkaita laki
+suojelee, mutta meitä se vainoo. Ja meidän pitäisi vaan olla nöyriä ja
+totella. Ei, aikansa sitä kestää, mutta viimein mieli kumminkin myrtyy.
+
+ANTTI. Kyllä se niin on kuin Topra sanoo.
+
+SILJA. Mutta, hyvät ystävät, ettekö te Jumalaan enää ollenkaan luota?
+Niin kauvan kun häneen uskomme ja turvaamme, ei meidän tarvitse peljätä
+kuolemaa eikä mitään vaaraa, vaan jos hänestä luovumme, mistä silloin
+avun löydämme? Omin voimin emme pitkälle pääse.
+
+TOPRA-HEIKKI. Jos ristissä käsin istumme, niin Jumala ei leipäpalaa
+suuhun pistä, se on varma. Eikä hän liioin tuota paperilappua kädessänne
+rohdoiksi muuta, rukoilla saatte, vaikka yötä päivää.
+
+SILJA. Jumala välistä peittää kasvonsa, koetellakseen uskoamme. Mutta
+meidän tulee kärsivällisinä odottaa, kunnes armo jälleen palajaa, eikä
+langeta epätoivoon, niinkuin minä äsken, ensi hetken heikkoudesta tein.
+
+TOPRA-HEIKKI. Entä kun armo viipyy? Entä kun kurki kuolee, ennenkuin suo
+sulaa?
+
+SILJA. Se on silloin niin sallittu. Minä tyydyn Jumalan tahtoon, ja otan
+kiitollisuudella vastaan hänen kädestään niin surun kuin ilonkin.
+
+TOPRA-HEIKKI. Mutta ehkä nyt onkin Jumalan tahto, että köyhä väki nousee
+rikkaita vastaan? Ehkä heidän mittansa on täysi ja rangaistuksen hetki
+tullut? Ehkä Jumala aikoo jo lopettaa heidän hekumallisen elämänsä ja
+kostaa heille kaikki vääryydet. Mitä siihen sanotte, Silja?
+
+SILJA. Voi näitä aikoja, näitä aikoja!
+
+ANTTI. Sinulta ei puutu älyä, eikä rohkeutta Topra.
+
+MIKKO. Senhän tiedämme entuudeltakin.
+
+TOPRA-HEIKKI. No, Matlena! Mikä sinut niin totiseksi teki?--Sano jotakin!
+Sano, sano, eläkä arvele.
+
+MATLENA. Minua pelottaa.
+
+TOPRA-HEIKKI (laskee kätensä hänen kaulalleen). Pelottaa? Vaikka minä
+olen tässä?
+
+MATLENA (nousee). Elä, Topra! Ei minua haluta leikki tällä hetkellä.
+
+TOPRA-HEIKKI. Miks' ei haluta?
+
+MATLENA (väistyy). Kun olen niin levoton. Sinä syökset itsesi
+onnettomuuteen, Topra, ja viet nuo toiset mukanasi--
+
+TOPRA-HEIKKI. Sitäkö sinä hätäilet? Ooh, mitä vielä! Ei tässä vaaraa
+ole, tuskin tuleekaan. Pakenetko sinä minua? Kuule, tyttö! Jos sinä
+kauvan vehkeilet, niin sieppaan sinut syliini.
+
+MATLENA. Mene pois! Kuinka voit ruveta ilveilemään heti samassa kuin
+puhut niin tärkeistä asioista. Mene, ja anna minun olla.
+
+TOPRA-HEIKKI. Eikös tämä sitten ole tärkeätä? Aivan yhtä tärkeätä, ei,
+luojan nimessä, vielä tärkeämpääkin. Tärkeintä kaikesta, mitä maailmassa
+on.--Jumaliste, kuinka kaunis sinä olet, Matlena. Niin kaunis, että
+oikein päätä huimaa.
+
+MATLENA. Kaikki tytöthän sinun mielestäsi kauniita ovat.
+
+TOPRA-HEIKKI. Ei ne kaikki sentään, ei likimainkaan kaikki. Eikä kukaan
+niinkuin sinä.
+
+MATLENA. No, ei vaan. Olet hulluna aina siihen, jonka viimeksi näet.--
+No, Topra, suonutko tiehesi. Topra, lapset heräävät, hyi, sinua, Topra!
+
+TOPRA-HEIKKI (nostaa ja pitää häntä käsiensä varassa korkealla). Hoikka
+ja kevyt kuin linnun poika (laulaa). Kluhman jelu, jelu, Kluhman jelu,
+jelu, Pulieli luk, luk, hosmak lui. Kluhman jelu, jelu...
+
+MATLENA. Laske alas, Topra, taikka minä suutun.
+
+TOPRA-HEIKKI. Kluhman jelu, jelu, Kluhman jelu, jelu, Pulieli luk, luk,
+hosmak lui. Etpäs suutu! Etpäs, etpäs.
+
+MATLENA. Suutun, totta. Saat nähdä että suutun. Enkä lepy ikänä.
+
+TOPRA-HEIKKI. Jos suutut, niin pidän sinut sylissäni koko yön. Ja
+halailen aamuun saakka.
+
+MATLENA. Mikko, tule avuksi!
+
+MIKKO. En sekaannu! Kahden asia, kolmannen korvapuusti.
+
+OTTO (juoksee sisään). Poliisit, poliisit!
+
+MIKKO. Missä?
+
+ANTTI. Tulevatko tänne?
+
+TOPRA-HEIKKI (laskee Matlenan alas). Perhana!
+
+OTTO. Ajoivat kartanolle jo. Nyt olette helisemässä.
+
+TOPRA-HEIKKI. Porstuaan vastaan! Paiskataan maahan.
+
+OTTO. Niillä on revolverit mukana ja sapelit.
+
+TOPRA-HEIKKI. Ja meillä vaan puukot. Saakuri!
+
+ANTTI. Mitä tehdään? Sano pian.
+
+MATLENA. Uunille nouskaa. Uunille, heti!
+
+TOPRA-HEIKKI. Se on paras neuvo.
+
+OTTO. Topraa ne vaan kysyivät ja Mikkoa.
+
+ANTTI. Eikö minua?
+
+OTTO. Eivät kuulu teistä välittävän.
+
+TOPRA-HEIKKI. No, hyvä! Sitten jäät sinä Antti heitä puhuttelemaan.
+Vedä, peijakkaita, nenästä, minkä kerkiät (kiipee uunille).
+
+ANTTI. Koetan parastani.
+
+MIKKO (Topran jäljessä). Kun nuo naiset vaan osaisivat pitää suunsa.
+Etteivät tuhmuudessaan antaisi meitä ilmi.
+
+MATLENA. Ole huoletta!
+
+ANTTI. Punnitse sanojasi, Silja.
+
+SILJA. Valehtelemaan en rupea.
+
+ANTTI. Ei tarvitsekaan. Kunhan olet vaiti.
+
+OTTO (katsoo oven raosta). Tulevat! Voi, taivasten tekijä (sulkee oven
+ja pitelee siitä kiinni). Avuksi tänne. Ei päästetä sisään.
+
+ANTTI. Joko olette valmiina siellä ylhäällä?
+
+MIKKO (vetää tikapuut jäljessään ylös). Jo!
+
+ANTTI. Pois, Otto, ovesta! (Tirkkonen ja Heikura tulevat sisään.)
+
+TIRKKONEN. Hyv' iltaa.
+
+ANTTI. Iltaa, iltaa, vaikka yö tuo piammastaan lieneekin. Mitäs vieraat
+näin myöhään hakevat?
+
+TIRKKONEN. Kahta roistoa ajamme takaa.--Olisiko noita näkynyt täällä?
+
+ANTTI. Vai roistoja ajatte takaa. Oho! Näin yösydännä sateessa ja
+tuulessa. Ei mahda olla hauskaa.
+
+HEIKURA. Sano vaan lyhyesti, missä ovat. Ei tässä auta mutkisteleminen.
+
+ANTTI. Niin, että missäkö ovat? Jospa sen tietäisin, niin sanoisin
+heti.--Ja saisin varmaan tupakat palkakseni, ehkä juomarahaa vielä
+lisäksi, vai kuinka?
+
+TIRKKONEN. Kuule, toveri, elä sinä kovin viisastele. Muistatko, mikä
+edesvastaus siitä on, jos pahantekijöitä hyysäät? Tunnet kaiketi lakia
+sen verran?
+
+ANTTI. Kyllä, herra poliisi.
+
+TIRKKONEN. Niinpä anna ilmi, eläkä laita itseäsi suotta välikäteen.
+Täällä ne kumminkin ovat nurkissasi, tiedetäänhän me.
+
+ANTTI. Tiedättekö? Vai niin! No, tehkää sitten hyvin ja etsikää, herra
+poliisi.
+
+OTTO. Sängyn alta, esimerkiksi, ja sitten tuolta uunin päältä.
+Eivätköhän, paholaiset, vaan olekin kiivenneet sinne?
+
+HEIKURA. Tuon pojan minä varmaan näin äsken Mäki-Matissa.
+
+OTTO. Minut? Taisipa tulla nyt pieni erehdys. Mäki-Matissa en ole käynyt
+moneen päivään. Olenkos sitten, sanokaa muutkin.
+
+MATLENA. Kukapa sinun retkiäsi aina tietää, hunsvotti. Missä milloinkin
+kuljeksit.
+
+HEIKURA. Ulkoa sinä kumminkin hiljan olet tullut, koska vaatteesi ovat
+märät.
+
+OTTO. Ka, hiidessä, märät ne tosiaankin ovat.
+
+HEIKURA. Tunnusta pois hyvällä: sinä olit Mäki-Matissa äsken?
+
+OTTO. No, olinhan minä, olin, olin. Koska välttämättä niin tahdotte.
+Yhtaikaa läksimme pihasta, ettekö sitä nähnyt? Mutta huono teillä on
+hevonen, kun minä jalkapatikassa pääsin ennemmin perille.
+
+HEIKURA. Tänne on vissiinkin oikotie sieltä?--Eikös ole?
+
+ANTTI. En suinkaan tiedä.
+
+TIRKKONEN. Et tiedä, et tiedä! Sinä et tiedä mitään. Mutta jospa
+me sinua opetamme tietämään, lurjus. Annan sinulle kohta tästä
+sapelistani--
+
+MAIJU (puhuu ja kävelee unissaan). Putosivat alas ... putosivat ... nyt
+kohosivat ... ja rahoja, kultarahoja, hopearahoja ... voi, kuinka paljon
+... kun ... pääsisin luokse...
+
+SILJA. Maiju, Maiju, mihin menet? Pois maata!
+
+MAIJU. En yhytä kiinni ... ne pakenevat ... auttakaa ... ne pakenevat...
+
+MATLENA. Mitkä pakenevat?
+
+MAIJU. Rahat, rahat ... voi, voi ... ne ovat niin kaukana jo...
+
+MATLENA. Se näkee unta, raukka, äskeisestä sadustaan (ottaa häntä
+kädestä ja vie takaisin penkille). Anna rahojen olla, lapsi, ja nuku
+rauhassa.
+
+MAIJU (pyrkii vielä ylös). Äidille ... rahoja...
+
+MATLENA. Ei, elä nouse. Niistä rahoista ei äitisi kumminkaan kostu.
+
+HEIKURA. Mistä se on tuo tyttö?
+
+MATLENA. Minäkö?
+
+HEIKURA. Niin, ettehän te, tiedämmä, tähän joukkoon kuulu?
+
+MATLENA. Ei, tuolta minä olen Muonan mökiltä, Kehvon sahalle päin.
+
+HEIKURA. Näytätte niin rehelliseltä. Teiltä varmaan saa oikeita
+vastauksia kysymyksiinsä. Tunnetteko erästä miestä, jota sanotaan
+Topra-Heikiksi, ja toista, jonka nimi on Mehtola, Mikko Mehtola?
+
+MATLENA. Tunnen molemmat, vallan hyviä.
+
+HEIKURA. Ette ole niitä nähnyt tän'iltana?
+
+MATLENA. Kaksi miestä kulki minun ohitseni äsken, kun tulin tänne.
+Olisivatko hyvinkin olleet niitä, en osaa sanoa. Kukapa heitä pimeässä
+tunsi. Pelkäsin ja poikkesin tienviereen, etteivät minua älyäisi. Ja
+humalassa nuo lienevät olleetkin, koska pitivät niin suurta ääntä.
+
+HEIKURA. Kuulitteko, mitä he puhuivat?
+
+MATLENA. Toinen kehui, että oli ottanut jotakuta kauluksesta kiinni ja
+paiskannut lattiaan.
+
+TIRKKONEN. Ne ne olivat.
+
+HEIKURA. Mihinkä suuntaan menivät?
+
+MATLENA. Sinne Kehvon sahalle päin, jossa ne enimmiten aina
+oleskelevatkin, tuommoiset ihmiset.
+
+HEIKURA. Nyt hyvää kyytiä jäljessä.
+
+TIRKKONEN. Odotahan, yhtäkaikki.
+
+HEIKURA. Mitä varten? Hullua, että teimmekään tämän kierroksen.
+
+TIRKKONEN. Elähän vielä hätäile. Saisimmekos tuota lyhtyä vähän
+lainaksi?
+
+ANTTI. Kyllä.
+
+HEIKURA. Sinä aiot--?
+
+TIRKKONEN. Syynätä paikkoja, ennenkuin tästä lähden. Varmuuden vuoksi.
+
+OTTO. Niin, tehkää se kaikin mokomin. Tuo uunin päällystä varsinkin.
+Mutta varokaa, Jumalan nimessä, ettei hyppää sieltä mörkö silmillenne.
+
+TIRKKONEN. Suus' kiinni, nulikka!
+
+OTTO (nostaa kaksi sormea lakilleen). Käskynne mukaan, herra poliis!
+
+TIRKKONEN. Onhan teillä navetta tuolla pihanpäässä?
+
+ANTTI. Navetta siellä on vanhoista ajoista, vaikka me sitä olemme
+käyttäneet liiterin tapaisena, meillä kun, näet, ei ole lehmää eikä
+muuta elukkata.
+
+TIRKKONEN. Ja sen takana on sauna?
+
+ANTTI. Aivan oikein. Mutta suotta te kulutatte aikaanne.--
+
+TIRKKONEN. Huoli siitä. Tule Heikura!
+
+OTTO. Jos minä saisin luvan kulkea edellä lyhdyn kanssa ja näyttää
+herroille tietä.
+
+TIRKKONEN. Ei tarvitse. (Menevät.)
+
+OTTO. No, sitten juoksen jäljessä, sillä mukana minun olla pitää.
+Missäs harakka ellei sian tappajaisissa (kääntyy ovessa). Ajöös nu,
+ajöös nu, solänge. Kuuletteko, te möröt, siellä uunilla! Ajöös, ajöös!
+
+ANTTI. Poika sinä, nyt ala lipata.
+
+OTTO. Kommer straks. (Menee, kurkistaa vielä oven raosta.) Hyvää yötä,
+möröt! Makeata unta!
+
+MATLENA. Entäs nyt? Mitä tehdä?
+
+ANTTI. Ei mitään, ymmärtääkseni.
+
+MATLENA. Nepä tulevat ja syynäävät uuninpäällystän.
+
+(Mikko ja Topra-Heikki tulevat alas.)
+
+TOPRA-HEIKKI. Sukkelaan, sanoi Rusiini, kun sauna paloi.
+
+ANTTI. Mitä, mitä? Oletteko hulluna? Palaavathan ne takaisin tuossa
+paikassa.
+
+MATLENA. Pysykää, herran tähden, siellä.
+
+TOPRA-HEIKKI. Heitäkö odottamassa? Kylläpä käskisi. Me sieppaamme sillä
+välin hevosen ja lähdemme lietsuun.
+
+MATLENA. Siunaa ja varjele! Heidän hevosensa?
+
+ANTTI. Liiaksi uskallettua.
+
+MIKKO. Kun huomaisi Otto pönkittää heidät saunaan.
+
+TOPRA-HEIKKI. Kiitos, Matlena, sinä puhuit kuin enkeli.
+
+ANTTI. Jos lähteä aiotte, niin elkää viivytelkö.
+
+MIKKO (katsoo ikkunasta). Topra, hemmetissä, ne jo palaavat saunasta.
+
+TOPRA-HEIKKI. Matlena, lähde mukaan!
+
+MATLENA. Mihinkä?
+
+TOPRA-HEIKKI. Maa suur' ja avara. Totta siellä jonkun kolkan löydämme.
+
+MATLENA. Ja poliisein hevosella. En, en vaikka!
+
+TOPRA-HEIKKI. Hyvästi sitten!
+
+MATLENA. Topra! Mikko, veljeni! Missä ja milloin teitä ensi kertan näen.
+
+MIKKO. Se on tietymätöntä. Ehkä hirsipuussa.
+
+TOPRA-HEIKKI. Mitä höpiset? Hirsipuussa? Kissa siellä keikkukoon, ei
+mies.--Hyvästi, Silja! Jumalan haltuun! Villelle toimitan rohtoja,
+vaikka pääni menköön. Hyvästi! (Ryntäävät ulos.)
+
+SILJA. Voi, hyvä Topra, jos sen tekisitte! Kiittäisin ikäni ja aikani.
+
+MATLENA. Mutta mikä siitä seuraa, kun he vievät poliisein hevosen? Herra
+Jumala! (Juoksee ovelle.) Mikko, Topra, elkää menkö! Tulkaa takaisin!
+
+ANTTI. Hiljaa, Matlena, hiiden kattilassa. Paikoillesi pian, niinkuin ei
+mitään olisi tapahtunut.
+
+MATLENA (polvilleen Siljan eteen). Silja kulta, Silja kulta! He joutuvat
+kiinni. He tulevat onnettomiksi.
+
+ANTTI (ikkunassa). Eivät aavista vielä mitään. Hiljakseen vaan astuvat
+ylös saunalta. Mutta nyt? Ka, ka, jopa tuli kiire. Juoksevat jäljestä.
+Kyllähän niitä tavoitatte enää. Peijakkaat, kuinka huutavat. Ehkä täytyy
+tästä minunkin lähteä katsomaan, mikä siellä on hätänä.
+
+OTTO (hyppää sisään, nauraa, huhtoo käsillään). No, nyt se vasta hyvin
+kävi, ha, ha, ha! Ei tässä maailmassa! Saivat ne kerran pitkän nenän.
+
+ANTTI. Hs, poika, elä naura ennen aikojaan (Menee ulos, huutaa.) Mikä
+tuli? Karkasiko hevonen?
+
+Esirippu alas.
+
+
+
+
+TOINEN NÄYTÖS.
+
+
+(Metsäinen seutu. Oikeaan kallio; perällä, puiden takana, järvi. Mikko
+ja Kunnari lyövät korttia valkean ääressä. Jaara venyy pitkällään
+syrjässä.)
+
+KUNNARI (laulaa).
+
+    »Mamma se läksi maanantaina, maanantaina, maanantaina.
+    Koko viikon reisulle,
+    Riti rati, riti rati rallallalalilai,
+    Riti rati, riti rati rallallalalilai,
+    Rallallalalilali rallallaa.
+
+    Varoitteli tyttöänsä, tyttöänsä, tyttöänsä,
+    Ettei ne koijarit narrata saa.
+    Riti rati, riti rati, rallallalalilai,
+    Riti rati, riti rati, rallallalalilai,
+    Rallallalalilai rallallaa.»
+
+Pata valttia ja tuossa sotamies!
+
+MIKKO. Sen kuningas kaataa.
+
+KUNNARI. Perhana, kun en muistanut koko kuningasta. Luulin sen jo
+menneeksi.
+
+MIKKO. Vielähän tässä on risti-akkakin.
+
+KUNNARI. Pieni kuin potatti.
+
+MIKKO. Mutta veipä sinulta ässän.
+
+KUNNARI. Soromnoo! (Laulaa.)
+
+    »Tiistaiaamuna kello kuus', kello kuus' ja kello kuus'.
+    Tiistaiaamuna kello kuus',
+    Olin minä ovensa takana.
+    Riti rati, riti rati, rallallalilai,
+    Riti rati, riti rati, rallallalilai,
+    Rallallalilali, rallallaa.
+
+    Se oli Annille vallan uus', vallan uus' ja vallan uus',
+    Se oli oli Annille vallan uus',
+    Rakkauden sattuma.
+    Riti rati, riti rati, rallallalilai,
+    Riti rati, riti rati rallallalilai,
+    Rallallalilali, rallallaa.»
+
+MIKKO. Myrkky!
+
+KUNNARI. Tappasitko taas? Hva saaja? Ethän sinä minua voita.
+
+MIKKO. Kun tulee niin huonot kortit aina.
+
+KUNNARI. Sep'senon. Pannaanpas uudestaan.
+
+MIKKO. Eikä panna. Kylmä on ja nälkä.
+
+KUNNARI. Niinpä otetaan ryyppy, totta lämpenee (sieppaa pullon
+takaansa). Hoo, se on vielä puolillaan (ryyppää ja tarjoo Mikolle).
+Ska de vara? Anna Jaaralle myös. Mitä se mies siellä mököttää taas
+itsekseen?
+
+MIKKO. Unia näkee.
+
+KUNNARI. Eikä ole kuulevinaan, vaikka hänestä puhutaan.--Jaara!
+
+JAARA. Mitä te minusta? Antakaa mun olla rauhassa.
+
+KUNNARI. Ota ryyppy!
+
+JAARA. En huoli.
+
+KUNNARI. Mikä sinua vaivaa mies? Sano meillekin. Puhu suusi puhtaaksi.
+
+JAARA. Te vaan nauratte ja pilkkaatte, jos puhun.
+
+KUNNARI. Paljon mahdollista, mutta elä siitä välitä. Puhu sentään. Noo,
+joutuun, joutuun!
+
+JAARA (nousee istualleen). Tämä meidän elämämme alkaa minua niin
+arveluttaa.
+
+KUNNARI. Mitä varten? Eikö tämä ole iloista ja hauskaa? Emmekö ole
+vapaita kuin taivaan linnut? Saamme tulla ja mennä milloin tahdomme,
+mihin tahdomme. Maata kun nukuttaa, valvoa kun haluttaa. Lyödä korttia,
+ryypätä viinaa, hei vaan näitä metsäpoikain päiviä! Kuningas
+kultalinnassaan ei ole onnellisempi.--Nälkä tosin välistä kiusaa ja
+välistä vilu,--mutta kaks' niistä, ei ne haittaa. Jos tinka tulee,
+menemme kyliin, soitamme; laulamme, tanssimme ja juttelemme kaskuja.
+Mielellään antavat meille silloin ruokaa ja suojaa; evästävät ja
+saunoittavat että kyllä kestämme taas joitakuita aikoja. Eikös niin,
+Mikko, toista tämä, kuin työjuhtain elämä.
+
+MIKKO. Rautatiellä kun olimme, niin kärsimmehän silloinkin vilua ja
+nälkää. Rasitusta sitten vielä lisäksi.
+
+JAARA. Mutta elimme ja olimme kumminkin muitten ihmisten tapaan.
+
+KUNNARI. Vaan nyt elämme omalla tavallamme, siinä koko ero. Pahempia
+emme siltä ole lainkaan. Juomme kun sattuu, mutta sen tekevät kaikki.
+Tänne pullo. Tänne omaan käteeni! Kas noin. Noin! Noin minä kastelen
+kaulaa, että voin teille taasenkin laulaa.--Kuulkaahan:
+
+    »Jos tahdot iloa nauttia, niin juo!
+    Jos tahdot välttää tautia, niin juo!
+    Sill' viinapa iloiseks' tekee sun mieles,
+    Niin kauvan kun liikkuu suussa sun kieles,
+    Niin juo ja laula, ja juo ja laula, niin juo ja laula ja juo!
+
+    Jos olet isältäs talon saanut, niin juo!
+    Jos naapurit ovat sen taanneet, niin juo,
+    Sill' viinan vilja kun pellosta kasvaa.
+    Niin viinasta ei tarvitse rahoja maksaa,
+    Vaan juo ja laula, ja juo ja laula, niin juo ja laula ja juo!
+
+    Sill' pappi se uskosta saarnaa ja juo.
+    Saaliins' hän pitäjältä kokoo ja juo.
+    Juustot ja pellavat rouvalleen kantaa,
+    Sielun autuuden sairaille antaa
+    Niin juo ja laula, ja juo ja laula, niin juo ja laula ja juo!
+
+    Vallesmann' rästiä kantaa ja juo.
+    Lehmäin korvia leikkaa ja juo.
+    Välistä antaa hän viikon aikaa,
+    Sitten hän laittaa ett' vasarat paukkaa.
+    Niin juo ja laula, ja juo ja laula, niin juo ja laula ja juo!»
+
+JAARA. Elä tuossa edes loilottele alituiseen, eläkä huuda.
+
+KUNNARI. Kuka estää? Maailmassa tuolla saa ääntää vaan veroäyrin mukaan,
+mutta täällä sopii huutaa niin paljon kuin jaksaa. Ei kiellä laki eikä
+asetus.
+
+MIKKO. Missä hiidessä se Topra viipyy? Evästä sanoi lähtevänsä
+hankkimaan, mutta jo tuota nyt olisi ennättänyt tuoda sen seitsemän
+lertaa.
+
+KUNNARI. Tottapa hän tulee kun joutuu. Odotetaan, ei hätäillä. Ties mitä
+hyvää se sieltä tuo mukanaan.
+
+JAARA (nousee taas istualleen). Lähtään pois.
+
+KUNNARI. Mihinkä pois?
+
+JAARA. Mihin tahansa. Kun vaan pääsemme pois täältä metsästä.
+
+MIKKO. Pelottaako sinua?
+
+JAARA. Pelottaa. Pelottaa niin kamalasti.
+
+KUNNARI. Ha, ha, ha! Ole nyt. Pelottaa,--aika miestä? Ota, velikulta,
+ryyppy.
+
+JAARA. Elä naura. Minä viime yönä näin semmoisen näyn, että pöyristää
+teitäkin, jos vaan kerron.
+
+MIKKO. No, miksi et ole sitä jo tehnyt?
+
+JAARA. Kun koetin unohtaa. Saada mielestäni tykkänään karkoitetuksi
+koko asian. Mutta se ei lähde. Ei vaikka kummia tekisi. Piintyy vaan
+ja kasvaa ja menee syvemmälle. Olen aivan onneton.
+
+KUNNARI. Kuule, peikkojako sinä näit?
+
+JAARA. Ei, ei! Ne olivat ihan ilmeisiä piruja. Tuosta tulivat kallion
+juuresta, hyppivät ja keikkuivat meidän ympärillämme ja ilkkuivat
+toisilleen, että, »ähä, nuo ne ovat meidän poikia». Hyi! Kuka sen
+tietää, vaikka tällä hetkellä meitä kietoilisivat pauloihinsa.
+Kuolevaiset silmämme eivät vaan kykene niitä näkemään. Lienee ollut
+erinomainen Jumalan varoitus minulle viime yönä, että hän hetkeksi ne
+avasi, ja antoi nähdä semmoista, jota muut eivät näe.
+
+MIKKO. Nyt sinä herkiä, Jaara! Iltahämärässä, yötä vasten ei noita
+puheita mikään kuuntele. Aamulla olisit kertonut, taikka jättänyt
+järkiään kertomatta, mokomat näyt. Mitä niistä kostuu? Saat meidät vaan
+kaikki pahalle päälle.--Voi, kun Topra jo tulisi.
+
+JAARA. Varoitus se oli minulle. Että kääntyisin pahalta tieltä, niin
+kauvan kuin vielä armon aika on.
+
+KUNNARI. Kuka osaa sanoa, onko susi suorassa vaiko karhu väärässä. Jos
+me vaellamme sitä leveätä tietä, joka kadotukseen vie, niin samaa
+vaeltavat muutkin. Rikkaat, esimerkiksi, jotka elävät hekumassa ja
+nautinnoissa, luuletkos heidän olevan kaitaisemmalla polulla?
+
+MIKKO. Niin kyllä! Ja olemmeko sitä paitsi omasta vapaasta tahdostamme
+tähän tämmöiseen virkaan ruvenneet? Eikö meitä suorastaan pakoitettu
+laiskoiksi ja maankulkijoiksi, kun ei annettu työtä? Herrojen syy.
+Saavat vastata meidän synneistämme.
+
+KUNNARI. Jos tulee tehdyksi, niin! Mutta ei näitä vielä ole niskoillemme
+pahasti karttunutkaan. Suotta ne pirut vaan Jaaraa säikyttelevät.
+
+JAARA. Ei ne suotta eikä ilman aikojaan. Sanokaa mitä sanotte.
+
+MIKKO. Laula, Kunnari, taas jotain iloista ja kaunista, että saamme
+kaikki synkät ajatukset mielestä pois.
+
+KUNNARI. Mitäs nyt laulaisin? Ehkä Orpopojasta?
+
+MIKKO. No, vaikkapa siitä.
+
+KUNNARI (laulaa).
+
+    Voi minua poika parkaa, kuin olen turvaton,
+    Ikäänkuin taivaan lintu, mi lentoon luotu on.
+
+    Lepääpä lintunenkin omalla oksallaan,
+    Vaan mull' ei maailmassa oo turvaa missäkään--
+
+    Emänsä linnun poikaa siivillään suojelee,
+    Lumillaan talven tuisku vaan minua peittelee.
+
+MIKKO. Tuossapa Topra tulee, Jumalan kiitos.
+
+TOPRA-HEIKKI. Te huudatte täällä niin että kuuluu kuinka ja kauvas.
+
+KUNNARI. Onko sinulla meille ruokaa?--On! On! Nyt ei hätää enää. Ja
+vieläpä pannurieskaa! No, ei vaan! Mistä sinä tätä olet hankkinut?
+
+TOPRA-HEIKKI. Syökäähän pois, sitte kerron.
+
+KUNNARI. Tuossa on sinullekin, Jaara. Maistapas, kuinka hyvää! Olla
+vaan joka päivä tämmöistä herkkua! Syntyisi silloin elää.
+
+MIKKO. Näin makeata pannurieskaa en vielä ikänäni ole syönyt. Kuka
+lieneekään paistanut?
+
+KUNNARI. Minä arvaan, minä arvaan! Joku rikas talontyttö sen on tehnyt.
+Topra, veitikka, tunnusta heti. Sinä sait taas yhden hempukan mieltymään
+itseesi. Kummako se! Tuommoinen komea poika kuin hän on. Sieppaa kenen
+hyvänsä. Miekkonen! Olisinpas minä sinun sijassasi, kyllä tietäisin,
+mitä tekisin. (Laulaa.)
+
+    »Riiasin rikkaita, riiasin köyhiä, riiasin molempia.
+    Ja tuosta ma tulin tuntemaan, että rikkaat on rakkaampia.»
+
+TOPRA-HEIKKI. Ole vai, semmoisiinko minä olisin joutunut. Eikö meillä
+ole tässä tosi edessä, taikka saamme panna hampaat naulaan.
+
+KUNNARI. No, heikkari, elähän suutu. Minä olen jo totinen kuin
+vastarannan kiiski.
+
+TOPRA-HEIKKI. Joko olette ensimmäisen nälkänne sammuttaneet?
+
+MIKKO. Sen verran ainakin, että kuunnella saatamme.
+
+TOPRA-HEIKKI. Niinpä minä teille nyt sanon, ettei tämä vetelehtiminen
+enää kelpaa. Meidän tulee ryhtyä toimeen, jos mieli jotakin aikaan
+saada.
+
+KUNNARI. Hyvä juttu! Minä olen mukana vaikka paikalla.
+
+MIKKO. Minä myös. Kun vaan ilmoitat mitä on tehtävä.
+
+TOPRA-HEIKKI. Joka haaralla rikkaat ahdistavat köyhiä. Ja köyhät
+seisovat vaan ristissä käsin ja pusertavat itkua. Ei kukaan auta, eikä
+neuvo. Onko tämä laitaa?--Meitäkin tässä neljä tukevaa miestä, luulisi
+meidän johonkin pystyvän. Mutta eläs vielä! Hyppisiä nuolemme, metsiä
+kierrämme ja päivät menevät hukkaan.
+
+MIKKO. Tuota samaa olen minä ajatellut.
+
+KUNNARI. Mutta kenenkäs on syy? Sinustahan se parhaiten riippuu, Topra,
+sillä olethan sinä niinkuin päällikkönä tässä komppaniiassa.
+
+MIKKO. Niin, sinusta se riippuu.
+
+TOPRA-HEIKKI. Tulen nyt viimeksi tuolta Santalan mökistä, joka kuuluu
+rikkaan Ruohomäen alle.
+
+KUNNARI. Siellä Ruohomäessä ei ole tyttäriä eikä poikia. Ei nuorta väkeä
+ollenkaan.
+
+MIKKO. Mutta isäntä eikös ole tunnettu oikein ahneudestaan ja
+ilkeydestään?
+
+TOPRA-HEIKKI. Vanha pakana, koron-kiskuri, mikä lienee. Nyt hän on
+sanonut ylös Santalaiset mökistään. Ei armoa eikä sääliä, vaikka
+poloisilla on viisi lasta, kuudes kohta tulossa. Jaakko parka! Kyllä
+tietää elävänsä, kun semmoisen joukon kanssa saa lähteä mieron tietä
+vaeltamaan.
+
+KUNNARI. Kyllä tosiaankin. Syysilmoissa vielä lisäksi.
+
+TOPRA-HEIKKI. Ja varsinkin kun hän itse on tupansa rakentanut, itse
+pellot kaivanut kylmään korpeen, mustaan metsään. Kymmenen vuotta on
+mies työtä tehnyt ja petäjän kuorta järsinyt, saadakseen mökkiään
+kuntoon. Nyt kun tuo alkaisi häntä palkita, sanoo isäntä: »kontrahti on
+lopussa, mökki on minun, lähde tiehesi!» Eikä ole Jaakolla muuta neuvoa,
+kuin pussi selkään, keppi käteen ja pois.
+
+MIKKO. Jo se on kovaa, tuo. Kymmenen vuoden hiet ja vaivat! Voi, yhtä
+hyvin. Mutta semmoista minä olen kuullut Ruohomäen pohatasta ennenkin.
+
+KUNNARI. Miksi antaa omansa käsistään? Veisi käräjiin, mokoman.
+
+TOPRA-HEIKKI. Isännällä on laki puolellaan. Kontrahdin aika on mennyt,
+hän saa tehdä niinkuin tahtoo. Semmoiset ne ovat asetukset meillä.
+Varallisten omaisuutta kyllä suojelevat, köyhän työtä ne eivät suojele.
+
+MIKKO. Sietäisi kerran rangaista sitä Ruohomäen haltijaa. Rangaista niin
+että muistaisi vaan ahdistaneensa köyhää ja onnetonta.
+
+KUNNARI. Viskataan ruojaa kivellä päähän.
+
+TOPRA-HEIKKI. Mitäs hyötyä siitä?--Paremman neuvon minä tiedän.
+
+MIKKO. No, sanopas!
+
+TOPRA-HEIKKI. Otetaan häneltä liiat varat pois ja annetaan niille, jotka
+tarvitsevat.
+
+MIKKO. Mutta kuinkas se käy?
+
+TOPRA-HEIKKI. Minä jo äsken mietin asian valmiiksi.
+
+KUNNARI. Annahan kuulla.
+
+TOPRA-HEIKKI. Kuka teistä on käynyt Ruohomäessä.
+
+KUNNARI. En minä suinkaan.
+
+MIKKO. Enkä minä. Mutta Jaara, joka on tänpuolen miehiä?
+
+JAARA. Olen käynyt.
+
+TOPRA-HEIKKI. Tunnet väen ja paikat?
+
+JAARA. Kyllä.
+
+TOPRA-HEIKKI. Vierashuoneet erikseen oikeanpuolisessa rakennuksessa,
+jossa asuu vaan isäntä ja emäntä?
+
+JAARA. Niin on. Mutta mitä aiot?
+
+TOPRA-HEIKKI. Kamarissa salin takana ikkuna järvelle päin?
+
+JAARA. Topra, muista kuolematonta sieluasi! Muista ijankaikkista
+kadotusta!
+
+TOPRA-HEIKKI. Joutavia. Kun vaan ihmisille pidämme ajassa puoliamme,
+kyllä sitten helvetissä pirutkin voitamme.
+
+JAARA. Voi, kauhistusta! Tuossa sen nyt näette. Eikö käy uneni toteen?
+Topra, Topra, pahat henget sinua kahleihinsa kietovat.
+
+TOPRA-HEIKKI. Elä minua pelkää. Itse olet katkismuksen kahleissa.
+Paiskaa se kiinni ja pistä housusi taskuun, että pääset vapaaksi.
+
+JAARA. Kriste armahda sen puheita.
+
+KUNNARI. Niin, mitä sinä oikeastaan ajattelit ehdotella, Topra?
+
+MIKKO. Ettei sinulla vaan olisi jotain kummaa mielessä.
+
+TOPRA-HEIKKI. Vaarallinen yritys, sen myönnän. Mutta rohkea rokan
+särpii, nahjukset nuolevat hyppisiään. Eikö totta?
+
+KUNNARI. No niin?
+
+TOPRA-HEIKKI. Sanoithan, Kunnari, että minä olen niinkuin päällikkönä
+tässä kompaniiassa?
+
+KUNNARI. Sanoin.
+
+TOPRA-HEIKKI. Hyvä. Minulla on silloin valta määrätä ja käskeä. Niinpä
+kuulkaa. Sinä, Kunnari, menet ja pistät riihen tuleen, lahdenpohjassa
+tuolla. Sitten juokset ylös taloon ja huudat: »valkea on irti!» Mutta
+varo, etteivät sinua näe. Piilottelet metsässä jossain likellä siksi
+kuin me muut joudumme paikalle.
+
+KUNNARI. Ettäkö--?
+
+TOPRA-HEIKKI. Sillä välin kun joukko on riihtä sammuttamassa, teemme
+tyhjää talossa. Me Mikon kanssa menemme sisään, Jaara ja sinä jäätte
+ulos vahtimaan.
+
+KUNNARI. Mutta tuohan on--murhapolttoa ja varkautta.
+
+TOPRA-HEIKKI. Sano sitä millä nimellä hyvänsä. Itsessään ei se ole muuta
+kuin hyvin ansaittua kuritusta Ruohomäen pohatalle.
+
+MIKKO. Elä hiidessä, Topra! Murhapolttoa ja varkautta--ei tok' ruveta
+semmoiseen. Ei ruveta, ei.
+
+JAARA. Arveluttaako teitäkin viimein?
+
+TOPRA-HEIKKI. Te olette hassuja suorastaan. Lopen hassuja. Ei teillä ole
+ymmärrystä vähääkään. Eikä rohkeutta. Onnettomia nahjuksia, pölkkypäitä.
+Kuolkaa nälkään, mokomat, ette te parempaa ansaitsekaan. Tai ottakaa
+pussi selkäänne ja menkää kerjäämään, muuhun te ruojat ette kumminkaan
+kelpaa. Minä kyllä löydän parempiakin toveria, tai jos en löydä, niin
+menen yksin. En heitä hyvin kaipaakaan. Ja sen teen vaikka paikalla.
+Jääkää te rahjukset tänne. Maatkaa kyljellänne, maatkaa ja kuorsnatkaa
+ja venytelkää luitanne. Ja odottakaa, milloin paistetut varpuset
+suuhunne lentäisivät. Odottakaa, elkää pitkästykö.
+
+MIKKO. Topra, hupsu, elä mene! Sitä on tuittupää. Tule takaisin,
+puhutaan järkevästi asiasta. Oli sinulla muka syytä, noin silmittömästi
+suuttua. Emmehän vielä edes jyrkästi kieltäneetkään.
+
+KUNNARI. Semmoisen elämän kuin mies nostaa. Haukkuu suut, silmät, korvat
+täyteen, että oikein tuota jo säikähtää.
+
+TOPRA-HEIKKI. Mitäs te sitten jankkaatte joutavia.
+
+KUNNARI. Kun sinä ehdottelet niin kamalia. Ajatteleppas, Topra--
+
+TOPRA-HEIKKI. Se ei enää ajattelemisista parane. Eikä pitkistä tuumista.
+Päivän selvä asia. Rikkaat meitä ahdistavat, me ahdistamme heitä
+vastaan. Syntyy vaan tavallinen sota, ja sotaa ovat ihmiset ennenkin
+käyneet, maailman alusta saakka. Tämä ei ole sen kummempaa. Sodassa
+ryövätään, poltetaan, murhataan--suuremmassa määrässä kuin me vähillä
+voimillamme vielä kykenemmekään. Luvallista kaikki. Voitteko kieltää?
+
+JAARA. Sinä onneton et ymmärrä enää mitään. Paha henki sekoittaa
+järkesi. Sinä Jumalan hylkäsit, nyt Jumala hylkää sinut ja jättää sinut
+perkeleen valtaan. Rukoile, rukoile poloinen!
+
+TOPRA-HEIKKI. Rukoile itse! Mutta rukoile aseillemme siunausta ja että
+sotavoimamme kasvaisi sekä maalla että merellä.
+
+JAARA. Lopeta. Sinä Jumalaa pilkkaat.
+
+TOPRA-HEIKKI. Saisimme vaan köyhän väen kokoon, ei enempää tarvittaisi.
+Se olisi silloin jo valmis. Viha niissä kytee kaikissa. Kipinän kun
+heittää, niin tuli syttyy, leimahtaa ja leviää kuin kulovalkea joka
+haaralle yhtaikaa.--No niin, kuinkas käy? Suostutteko tuumaan, vai
+menenkö yksin? Päättäkää sukkelaan!
+
+KUNNARI. Mitä sanot sinä, Mikko?
+
+MIKKO. Minä--minä suostun.
+
+KUNNARI. Minä myös. Oli menneeksi, syteen taikka saveen!
+
+JAARA. Siinä ollaan! Ensin maankiertäjiä, sitten murhapolttajia ja
+rosvoja. Antaa pahalle sormen, pian se valtaa kädenkin ja viimein koko
+ruumiin.
+
+TOPRA-HEIKKI. Suus' kiinni, elä mökötä turhia. Me kumminkin panemme
+asian alkuun, siinä ei auta mikään. Ja tämä ensimmäinen yritys kun
+onnistuu, sitten jatkamme yhä suuremmalla voimalla. Mutta nyt toimeen,
+Kunnari!
+
+KUNNARI (säpsähtäen). Niin minäkö? Entäs te muut?
+
+TOPRA-HEIKKI. Me tulemme sitten perässä, kun sinä olet sytyttänyt. Riihi
+tuolla kaukana, siinä ei mitään vaaraa. Sivumennen pistäännyt kuitenkin
+kartanolla ensin katsomassa, jos nukkuvat kaikki.
+
+KUNNARI. Lähdettiin, sanoi poika-Jussi. Mutta ryyppy ensin ja se
+kunnollinen. (Ryyppää ja menee.)
+
+TOPRA-HEIKKI. Otetaas mekin, ei tee pahaa (Ryyppää ja antaa Mikolle.)
+No, mikäs Jaaraa vaivaa, kun on pudonnut noin läjään.
+
+MIKKO (laskee pullon pois). Se rukoilee.
+
+TOPRA-HEIKKI. Ryyppy, Jaara, ja pystyyn sitten. Ole mies!
+
+JAARA. Jättäkää minut tänne, kun menette.--Taikka ei tänne, ei tänne.
+Tuossahan ne juuri asuvat, tuossa kalliossa. Voi, minua onnetonta, kun
+jouduin teidän pariinne.
+
+TOPRA-HEIKKI. Houritko sinä, vai--? Ketkä asuvat tuossa kalliossa?
+
+JAARA. Ne, ne--en uskalla sanoa.
+
+MIKKO. Ne pirut, joista hän viime yönä näki unta ja joita hän sitten
+kaiken päivää on hautonut mielessään.
+
+TOPRA-HEIKKI. Heitä hiiteen, elä ole lapsellinen. Aika mies!
+
+JAARA. Minä käännyn pois, teen parannusta, armahda laupias Jumala, sinä
+ristiinnaulittu. Päästäkää minua, päästäkää! Päästäkää Kristuksen
+tähden.
+
+TOPRA-HEIKKI. Niin mekö? Mene herran nimeen. Emmehän me sinusta kiinni
+pidä.
+
+JAARA. »Ah, kunne kulkenen,
+       Kosk' tuskaa tuntenen,
+       Mun syntein suurten tähden?
+       Ah, kusta avun löydän?
+       Ei taida kaikki maailma
+       Mult' huojentaa tät' vaivaa.»
+
+TOPRA-HEIKKI. Niinpä sinä rohkaiset itseäsi ja seuraat meitä. Etkä
+rasita mieltäsi turhilla. Niistä ei kumminkaan mitään hyötyä ole.
+Päinvastoin pikemmin. (Pudistelee Jaaraa.) No, Jaara, kuuletko sinä.
+Ylös nyt!
+
+JAARA. Minä nousen, minä nousen. Mutta antakaa mun mennä omia teitäni.
+
+TOPRA-HEIKKI. Minnekä?
+
+JAARA. Kirkon ovelle menen polvilleni. Jos sieltä vielä armon löytäisin.
+Löytäisin, löytäisin! Voi, kurjaa minua, voi!
+
+TOPRA-HEIKKI. Tuhat tulimmainen! Tuo se kärsimystä koettelee. Mene
+sitten, sen vietävä. Mene, mene! Mene paikalla. Ja kiiruusti nyt, että
+pääsen sinua näkemästä.
+
+JAARA. »Ah, kunne kulkenen,
+       Kosk' tuskan tuntenen
+       Mun syntein suurten tähden.
+       Ah, kusta avun löydän»----(menee).
+
+TOPRA-HEIKKI. Jos se pakana menee ja hukuttaa itsensä? Seis Jaara! Tule
+takaisin, kuuletkos. Tule, minä puhun sinulle. Mihinkä se joutui?
+
+MIKKO. Tuoltapäin kuuluu ääni.
+
+JAARA (ulkopuolella). »Jos joukko saatanan on mua vastahan.»
+
+MIKKO. Anna mokoman mennä, että pääsemme hänestä.
+
+TOPRA-HEIKKI. Mutta hän on päästään vialla, miesparka. En minä laske
+häntä yksin vaeltamaan.
+
+MIKKO. Topra, kuulitko vihellystä?
+
+TOPRA-HEIKKI. Kunnari! Palaako hän takaisin? Mitä hittoa!
+
+MIKKO. Ja ketä hän siellä tuo mukanaan? Matlena ja Antti. No, totta
+tosiaan. (Kunnari, Antti ja Matlena tulevat.)
+
+KUNNARI. Nämä tapasin maantiellä, täytyi lähteä heitä tuomaan teidän
+luoksenne.
+
+TOPRA-HEIKKI. Mutta nyt samaa päätä sinne, johon oli puhe.
+
+KUNNARI. Eikö jätetä vielä toiseen kertaan?
+
+TOPRA-HEIKKI. Ei missään tapauksessa.
+
+KUNNARI. No noh, minä menen (lähtee). Tänne, tänne, tokko te sieltä
+pääsettekään.
+
+MATLENA. Tullaanhan me, jahka joudutaan. Mutta kun on risuja ja kiviä
+niin paljon. Hyvä isä siunaa! Tämäpä vasta metsää. Repii kasvot ja kädet
+ihan veriin. Luojan lykky! Tuossa ne nyt arvon ovat.
+
+MIKKO. Meitäkö te etsitte?
+
+ANTTI. No, teitä. Matlena ei antanut pahaakaan rauhaa, ennenkuin sai
+minut mukaansa. Olemme kulkeneet paikasta paikkaan ylt'ympäri, eikä
+pienintäkään jälkeä. Luulimme teidän jo tykkänään paenneen näiltä
+mailta.
+
+MATLENA. Yhytimme sitten viimein Kunnarin juur'ikään tuolla tiellä ja
+rupesimme häneltä kuulustelemaan. Ette usko, missä tuskassa olen ollut
+teidän tähtenne, kelvottomat.
+
+TOPRA-HEIKKI. Tuskassa meidän tähtemme? Sinä, Matlena? Ja miksi et
+tullut sitten mukaan kun pyysin? Miksi, sanopas. Kummallisia, nuo tytöt.
+Vai tuskassa meidän tähtemme. No, käykäähän istumaan tänne valkean
+luokse, niin saamme rauhassa jutella vähän aikaa. Kas noin! Kertokaapa
+nyt, mitä teille kuuluu? Kuinka Silja jaksaa ja lapset? Onko Ville
+parantunut?
+
+ANTTI. Eikä ole, huonompi vaan yhä.
+
+TOPRA-HEIKKI. Ohho! Sepä ikävää.
+
+MATLENA. On se niin ikävää ja surkeata, ettei sanoa voi. Kesästä saakka
+kun raukka on kitunut vuoteen omana. Ja on niin laiha, niin laiha, ettei
+siinä enää ole muuta kuin luut ja nahka. Suuret silmät sitten, jotka
+palavat päässä kuin tulikekäleet. Entä Silja parka! Häntä käy vielä
+enemmän sääli. Ville tuskin enää niin paljon vaivojaan tuntee, mutta
+äidin sydämelle se käy kipeästi, kun näkee lapsensa tuossa edessään
+hiutuvan ja huononevan eikä voi auttaa. Ei millään mahdilla.
+
+MIKKO. Etkö sinä ole kääntynyt vaivaishoitoon, Antti?
+
+ANTTI. Koetin minä jo sitäkin.
+
+TOPRA-HEIKKI. No, ja mitä he?
+
+ANTTI. Haukkuivat ja ajoivat pois. »Vanhemmat parhaassa ijässä»,
+sanoivat, »eikä kuin kolme lasta. Tehkööt työtä.»
+
+TOPRA-HEIKKI. Pöllöt! Olisit ärjässyt heille, että »antakaa työtä!»
+
+ANTTI. Enhän minä. Kiukuissaan nuo olivat ilmankin.
+
+TOPRA-HEIKKI. Tietäähän niiden, möhömahojen. Tyhmiä, että pää kolisee.
+
+MATLENA. Mitä työtä Silja sitten voisi tehdä, jos saisikin. Toinen
+lapsi kätkyessä, toinen sairaana. Itse huojuu siinä niiden väliä kuin
+varjo. Nääntymäisillään valvomisesta ja nälästä.
+
+TOPRA-HEIKKI. Ja minä kun niin lupasin toimittaa apua. Rahaa sekä
+rohtoon että ruokaan. Eikö Silja sanonut, että: »sen verran oli
+siihenkin luottamista».
+
+ANTTI. Voi veikkonen! Ymmärtäähän Silja, ettei sinulla ole, mistä
+laitat.
+
+TOPRA-HEIKKI. Minäpä toimitan; minä hankin vaikka kiven kolosta.
+Odotahan siunaama hetki vaan. Ville saa rohtoja, ja leipää saatte
+kaikki. Sinulle, Matlena, ostan uuden, kauniin huivin. Silkkisen
+semmoisen, pitkillä ranssuilla. Kuinka sanoitkaan äsken? Että olit
+tuskassa meidän tähtemme? Minunkin, niinkö? Ei Mikon ainoastaan?
+
+MATLENA. Molempain, tietysti, koska olitte yhdessä matkassa.
+
+TOPRA-HEIKKI. Surettaisiko sinua, Matlena, jos minulle pahoin kävisi?
+Vastaapas oikein rehellisesti.
+
+MATLENA. Surettaisi kyllä. Hyvinkin.
+
+TOPRA-HEIKKI. Sinä pidät minusta sitten? Pidäthän? Kuule, pidäthän
+pikkuisen edes?
+
+MATLENA. Kaikkia sinä tahdot tietää.
+
+TOPRA-HEIKKI. Tämän vaan. En enempää. En mitään sen enempää. Pidätkö
+sinä minusta?
+
+MATLENA. No, pidän, pidän, pidän! Tyydytkös nyt?
+
+TOPRA-HEIKKI. Tyydyn! Tyydyn!--Mutta sano se vielä kerran!
+
+MATLENA. Kuurolle ei kahta saarnaa saarnata.
+
+TOPRA-HEIKKI. »Pidän, pidän, pidän!» Niinhän se oli? »Pidän, pidän,
+pidän!» Voi, kuinka se tuntuu hyvältä. Annan palttua koko maailmalle.
+Matlena, tule istumaan tänne polvelleni. Tule, että on lämpöisempi.
+
+MATLENA. Johan tuli. Lämmin minulla sitä pait on liiaksikin.
+
+ANTTI. Ei se ole Matlena tuntenut vilua eikä nälkää tällä matkalla.
+
+MATLENA. Kun en ole nukkunutkaan yhtä ainoata yötä siitä saakka, kuin
+nämä karkuun läksivät.
+
+TOPRA-HEIKKI. Kuuletkos, Mikko, hän ei ole nukkunut yhtä ainoata yötä
+meidän tähtemme. Etkö sinä ole onnellinen, mies? Lurjus, kun pidetään
+sinusta niin suurta huolta. Sinusta ja minusta näes. Mitäs enempää vielä
+pyydät?
+
+MIKKO. Hm--
+
+TOPRA-HEIKKI. Hm--hm! Mitä hm?
+
+MIKKO. Arvelen, ettei sillä elä.
+
+MATLENA (naurahtaen). Siinä olet oikeassa, Mikko.
+
+TOPRA-HEIKKI. Sillä elää! Minä sanon, että sillä elää! Annan palttua
+koko maailmalle enkä välitä mistään muusta kuin sinusta, Matlena.
+»Pidän, pidän pidän!»--Niin, sanopas se vielä kerran, Matlena. Yhden
+ainoan kerran vaan. Kuiskase tuohon korvaan.
+
+MATLENA. Sinä olet hassu. Ihan vissiin sinä olet hassu.
+
+TOPRA-HEIKKI. Olenko minä? Niin, ehkä olen, ehkä tosiaankin olen. Mutta
+mitäs pahaa siinä? Kun sinä minusta vaan pidät, Matlena, vähät
+muusta.--Anna, että panen pääni tuohon polvellesi, tuohon noin.
+Annathan, hyvä, rakas tyttöseni, annathan sinä? Pikkuruikkuseksi ajaksi
+edes. Enhän minä kauvaksi pyydäkään. No, Matlena, elä väisty pois.
+Raskitko kieltää? Sen verran tuota voinet minulle mieliksi tehdä, minä
+kun sinun tähtesi menisin vaikka tuleen. No niin, no niin! Sillä lailla!
+Voi, sinä korkea kuningasten kuningas! Lieköhän taivaassa autuaitten
+sieluilla niin suurta onnea, kuin minulla, syntisellä tässä nyt. Arvaas,
+kuinka paljon minä sinua rakastan, Matlena? Arvaas.
+
+MATLENA. Ehkä niin paljon, että tekisit minut onnettomaksi. Sehän se
+tavallista. Poikain rakkaus johtaa tytöille Hämeenlinnaan tien.
+
+TOPRA-HEIKKI. Oho! Kautta taivaan ja maan!--
+
+MATLENA. Mutta olepas, hyvä Topra, jo hiljaa. Minullakin olisi
+puhumista, mutta sinä et anna suunvuoroa etkä malta kuunnella.
+
+TOPRA-HEIKKI. Puhu, armas! Nyt kuuntelen vaikka tuomiopäivään asti.
+
+MATLENA. No, saadaanpas nähdä. Mikko, kuuntele sinäkin, eläkä vilkuile
+sinne taaksesi alinomaa. Asia koskee sinua yhtä paljon.
+
+MIKKO. Minua? Tulenpa sitten likemmäksi. Kas niin! Ala jutella, minä
+olen valmis.
+
+MATLENA. Sitä ajattelin vaan sanoa, että mitä hyvää teille lähtee tästä
+kuljeksimisesta. Asettuisitte yhteen kohti, eläisitte ihmisiksi ja
+herkiäisitte pois maita, metsiä kiertelemästä.
+
+TOPRA-HEIKKI (laulaa).
+
+    »Kirjeen mä kirjoitin kullalleni ja toisen tuomarille,
+    Kirjeen mä kirjoitin kullalleni ja toisen tuomarille.
+    Että tahdotkos sa neiti tulla tälle juomarille.»
+
+MATLENA. Tuossa oli! Etpäs voinutkaan talttua kuuntelemaan.
+
+TOPRA-HEIKKI. Siunaa ja varjele! En muistanut. Mutta nyt! Nyt vaikenen
+kuin muuri.
+
+MATLENA. Niin, herkiätte pois maita, metsiä kiertelemästä ja tulette
+meidän mukanamme sinne, omalle puolelle. Antin tuvassa on kyllä sijaa
+teille molemmille.
+
+MIKKO. Ja mitä me siellä tekisimme? Istuisimme nurkassa, kädet ristissä
+ja kiristäisimme suolivyötä, niinkö? Kiitoksia paljon!
+
+MATLENA. Ei teille siellä pahemmin nälkä tulisi kuin täällä
+metsässäkään. Ja olisihan lämmintä ja suojaa yhtäkaikki.
+
+MIKKO. Mutta avarassa maailmassa jotain hommaa. Ellei yksi neuvo auta,
+niin totta toinen.
+
+ANTTI. Sitä minä jo Matlenalle sanoin. Kuka nuoren miehen sijasta
+viitsii yhteen kohti asettua ilman työtä ja ruokaa. Joukollisen on eri
+asia.
+
+MATLENA. Vaan paleltuvathan ne, kun tulee talvipakkaset ja tuiskut.
+
+TOPRA-HEIKKI. »Pidän, pidän, pidän!» Ei, minä en osaa sanoa sitä niin
+suloisesti kuin Matlena. En vaikka. »Pidän, pidän, pidän--!»
+
+MATLENA. Varsinko sinä tahallasi teet kiusaa, Topra? Tuon kun olisin
+arvannut, niin--
+
+TOPRA-HEIKKI. Mitä niin--?
+
+MATLENA. Niin en sitä sanaa olisi suustani päästänytkään.
+
+TOPRA-HEIKKI. En virka enää mitäkään. En tuon koomin. Pane kätesi
+huulilleni, että pysyvät varmemmin kiinni. Missä sinun kätesi on? Tänne,
+laps' kulta. Herran terttu, kuinka se on kylmä. Anna kun lämmitän.
+
+MATLENA. Mitä sinä, Topra, arvelet? Eikö ole parasta seurata minun
+neuvoani?
+
+TOPRA-HEIKKI. Parasta, tietysti, parasta. Vaikka en minä, totta puhuen,
+kuunnellut äsken niin tarkkaan, että oikein tietäisin--
+
+MATLENA. Tuommoinen sinä olet. Et välitä pyynnöstäni ollenkaan.
+
+TOPRA-HEIKKI. Enhän minä voinut, kun olin niin onnellinen tässä
+polvellasi. Sitä vaan ajattelen, että kuinka paljon sinä minusta pidät,
+Matlena. Pidätkö yhtä paljon kuin veljestäsi, Mikosta? Vai pidätkö
+enemmän?
+
+MIKKO. Topra! Ylös! Pian!
+
+TOPRA-HEIKKI (kavahtaa istualleen). Hei, mikä hätänä? (huomaa valkean).
+Ah--!
+
+MATLENA. Tulipalo!
+
+ANTTI. Mikähän siellä palaa?
+
+MATLENA. Kuinka se kiihtyy! Tuota, tuota! Näettekö noita tulikieliä,
+kuinka korkealle ne nousevat? Ja semmoista paksua savua! Tuntuu niin
+kamalalta, että oikein vapisuttaa. Topra, tule katsomaan!
+
+TOPRA-HEIKKI. Mitäs siinä katsomista. Riihi se vaan on.
+
+ANTTI. Vahinkoa parhaiksi. Varsinkin jos sattuu olemaan eloa sisässä.
+
+MIKKO. No, Topra--?
+
+TOPRA-HEIKKI. Odota! Vielähän tässä on aikaa.
+
+MIKKO. Ei niinkään. Kuule, ei niinkään.
+
+ANTTI. Ettäkö mentäisi sammuttamaan? Mahtaisi siellä apu olla tarpeen.
+
+MIKKO. Mies hoi, mitä sinä ajattelet?
+
+TOPRA-HEIKKI. Suus' kiinni! Ja anna minun olla rauhassa.
+
+MIKKO. Jopa sinä olet kummallinen ihminen... Jätetäänkö sitten kaikki
+sikseen? Niinkö tahdot?
+
+MATLENA. Mikä sinua vaivaa, Topra? Oletko kipeä?
+
+TOPRA-HEIKKI. On niin kurjaa tämä elämä. Niin kurjan kurjaa! Ja me
+ihmiset olemme kuin petoja. Raatelevia, verenhimoisia petoja. Susia,
+tiikeriä, lohikäärmeitä, hyi! Toinen väijyy toistaan, ryövää ja ryöstää.
+Ei aikaa, eikä armoa, vaikka henki menköön. Semmoisia me olemme. Ja
+semmoista on elämä. Mitä varten tänne lienemme syntyneetkään? Mitä
+varten olen minä maailmaan tullut? Onko hyötyä minusta yhdellekään
+ihmiselle? Ja kaipaisiko kukaan jos pois olisin jäänyt?
+
+MIKKO. Nyt siellä jo on joukkoa, koska kuuluu huutoa tänne saakka.
+
+TOPRA-HEIKKI. Niin, sanokaapa se. Kuka kaipaisi? Kenellekä olen
+hyödyksi? Nimittäkää yksi ainoa ihminen, jolle olisin jotain hyvää
+tehnyt.
+
+MATLENA. Mistä nuo ajatukset juuri tällä hetkellä?
+
+ANTTI. Eihän, velikulta, ole sinun syysi. Halua sinulla kumminkin olisi
+auttaa, jos kellä. Sen tiedän.
+
+TOPRA-HEIKKI. Onko minulla edes sitäkään?
+
+MIKKO. Ei nyt enää. Ennen kyllä.
+
+TOPRA-HEIKKI (hyppää ylös). Ettäkö olisi mennyttä? Valehtelet, ruoja!
+Minä näytän, että on jäljellä sekä halua että kykyä. Siljan pelastan ja
+lapset. Ei kuole Ville, jos rohdoista apu lienee. Eikä Santalan joukko
+maantielle jää, vaikka ajettaisiinkin heidät mökistään. Saavat toisen
+sijaan ja paremman. Nyt tule, Mikko, jos tulet. Ellet tule, niin jää
+tänne.
+
+MIKKO. Minäkö en tulisi. Kun aikoja sitten tahdoin sinua lähtemään.
+Emmekö tuota lienekin jo myöhästyneet.
+
+ANTTI. Sammuttamaanko menette? Jos lähtisin minä mukaan? Kai siellä
+miehiä kysytään?
+
+TOPRA-HEIKKI. Ei,--ole Antti täällä Matlenalla toverina. Me emme kauvan
+viivy. Tuota pikaa tulemme takaisin.
+
+MATLENA. Niin minulla toverina, kaiken mokomin. Enhän minä toki hirviä
+täällä yksin olla, pimeässä metsässä.
+
+ANTTI. No, yhden tekevä. Olen sitten pitkälläni sen aikaa! Ahhah! Hyvää
+se tekeekin. Väsyttää minua nyt oikein kovasti.
+
+TOPRA-HEIKKI. Hyvästi, Matlena, anna minulle kättä!
+
+MATLENA. Hyvästi.
+
+MIKKO (kulissien takana). Ala joutua, Topra!
+
+TOPRA-HEIKKI (puristaa Matlenan käsiä). Sinun tähtesi. Ja Siljan ja
+Villen tähden. Heidän tähtensä, siellä Santalassa. Kaikkien kärsivien
+tähden.
+
+MATLENA. Mitä puhut?
+
+TOPRA-HEIKKI. En mitään. Hyvästi! (Menee Mikon jäljessä.)
+
+MATLENA. Aina se on niin kummallinen. »Sinun tähtesi. Ja Siljan ja Villen
+tähden. Heidän tähtensä, siellä Santalassa. Kaikkien kärsivien tähden!»
+Hm. Ota siitä selvä.--Ei, mutta tulkaapas katsomaan, Antti, kuinka
+hirveästi se nyt leimuaa. Koko taivas on punaisena. Tulkaa nyt tänne!
+
+ANTTI (pitkollaan). Johan minä äsken näin.
+
+MATLENA. Äsken se ei vielä likimainkaan ollut tuollaisessa voimassa.
+Kuuletteko sitä huminaa ja paukkinaa? Ja ihmiset kun riehuvat aivan
+tulen keskessä. Niillä on hätä, raukoilla. Jos olisimme sentään menneet
+apuun mekin. Mitä, Antti! Vielähän ennättäisimme.
+
+ANTTI. Pysytään paikoillamme, kun kerran jäimme. Pelastaa siellä ei
+kumminkaan enää voi, eikä se liioin sammu, ennenkuin on palanut poroksi.
+
+MATLENA. Minuapa alkaa niin pelottaa.
+
+ANTTI. Mikä sitten? Tuoko tulipalo?
+
+MATLENA. Ei, vaan kun olemme näin kahden täällä synkässä metsässä.
+
+ANTTI. Entäs tätä. Olet kai sinä usein ollut metsässä yksinäsikin,
+saatikka sitten toisen kanssa.
+
+MATLENA. Niin, kotipuolella, jossa tuntee joka kiven ja kannon. Mutta
+nyt! Vieraassa paikassa, pilkkoisten pimeässä. Onko kumma, jos kamottaa.
+
+ANTTI. Rupea maata, niinkuin minä. Luulisihan sinuakin jo raukaisevan.
+(Haukottelee ja vetää hattunsa kasvoilleen.)
+
+MATLENA. Hyvänen aika! Minäkö tällä haavaa malttaisin olla pitkälläni ja
+ummistaa silmiäni (menee perälle). Se vaan suurenee yhä. Voi, kauheata!
+Kipinöitä lentää kauvas tuonne, järven toiselle puolelle. (Kääntyy ja
+tulee takaisin.) Sanoivatko ne, Antti, kenenkä tuo riihi on?--Antti!--
+Kas niin, hän nukkuu... Ei tiedä enää maailmasta mitään... Ei enemmän
+kuin pölkky tuossa... Nyt olen aivan yksin... Ja yö lähestyy ...
+sydän-yö... Täällä alhaalla pimenee pimenemistään, vaikka taivaalla
+kajastaa tuli... Pelottaa ... pelottaa niin kamalasti ... voi, kun
+tulisivat takaisin, Mikko ja Topra.--Ei, mitä hätäilen suotta. Eihän
+tämä ole sen kummempaa. Mikko ja Topra tulipaloa sammuttamassa, me Antin
+kanssa sill'aikaa metsässä likellä. Vähän ajan päästä päivä valkenee,
+siksi tulipalokin sammuu ja he tulevat takaisin... Ei tässä ole hätää
+minkäänlaista. Hupsu, kun pelkään suotta... Ei hätää minkäänlaista...
+Kun en vaan kuuntele enkä katsele... Parasta tosiaankin, että seuraan
+Antin neuvoa ja koetan levähtää...
+
+JAARA (tulee juosten; sieppaa palavan kekäleen ja katselee ympärilleen).
+Onko siellä ketään?
+
+MATLENA (parkaisee). Kuka se on?
+
+JAARA. Matlena, tekö täällä? Missä Topra ja Mikko ja Kunnari?
+
+MATLENA. Herra ihme, kuinka te minua säikytitte, Jaara. Mutta hyvä, että
+tulitte. Minua niin pelotti, kun Antti nukkui, eikä ristittyä ihmistä
+ollut koko metsässä paitsi minua. Käykää tänne istumaan niin kauvaksi.
+Kai ne kohta palaavat.
+
+JAARA. Se polttaa tuo kekäle. Polttaa, polttaa.
+
+MATLENA. Pankaa pois. Mitä pitelette sitä kädessänne?
+
+JAARA. Helvetissä polttaa kauheammin. Paljon kauheammin. Ja ikuisesti.
+Ei sammu tuli koskaan. Siellä ritisee ja ratisee, ja poukat lentelevät,
+kun piru sieluparkoja sinne viskelee. Ooh sitä itkua ja valitusta, sitä
+hammasten kiristystä.--Matlena, koetelkaas tuota paikkaa sormellanne.
+Tuota noin!
+
+MATLENA. Koetelkaa itse. En minä halua sormeani kärventää.
+
+JAARA. Polttaa, polttaa! Ooh!
+
+MATLENA. Mutta johan te olette hullu. Patahullu suorastaan. Heittäkää
+menemään se kekäle. Taikka antakaa tänne. Noh, nyt ei polta enää.
+
+JAARA. Nepä vetävät meitä köysillä, kiskovat ja repivät. Ja vievät
+sinne, ikuiseen tuleen.
+
+MATLENA. Ketä vetävät? Ja ketkä vetävät?
+
+JAARA. Pahat henget vetävät. Ei teitä. Mutta Mikkoa ja Topraa ja
+Kunnaria ja minua. Minua varsinkin. Eivät jättäneet kirkon
+portaillakaan rauhaan, vaikka polvillani rukoilin, itkin ja luin
+virsiä.
+
+MATLENA. Heretkää! Mitä puhetta tuo on? Rupean jo pelkäämään teitä.
+
+JAARA. Papin luokse olisin mennyt, mutta hän asuu kaukana, järvien
+takana. Eikä ole venettä.
+
+MATLENA. Hyvä Jaara, te olette varmaankin sairas. Te houritte.
+
+JAARA. Mutta vallesmanniin?--Miksi en sitä ennen älynnyt?
+
+MATLENA. Sielullenneko luulette vallesmannin rauhaa antavan?
+
+JAARA. Kun kiusattaisiin ajassa. Ruoskittaisiin. Pidettäisiin vedellä ja
+leivällä. Vankina, rautakahleissa. Eikö sillä syntivelkaansa maksaisi
+että saisi sitten armoa haudan tuolla puolen? Matlena, sanokaa? Kun
+kituisi, kärsisi aina kuolemaan saakka, eikö viimein jo lauhtuisi
+kaikkivaltiaan viha?
+
+MATLENA. Menkää johonkin taloon, Jaara. Pyytäkää yösijaa ja ruvetkaa
+levolle. Onko likellä semmoista sopivaa?
+
+JAARA. Ettei kadotukseen joutuisi, vaan saisi armon...
+
+MATLENA. Ruumiinne vapisee. Te olette kovin kipeä. Menkää, hyvä Jaara,
+jos suinkin vielä jaksatte. Menkää!
+
+JAARA. Minä menen, minä menen. Annan ilmi kaikki ja pyydän rangaistusta.
+Niin minä teen. Hyvästi!
+
+MATLENA. Ei hänen laitansa ollut oikein. Saattaa häntä ehkä pitäisi.
+Antti, nouskaa ylös. Antti, kuuletteko, Antti! Suuri luoja, eikö hänessä
+enää ole henkeä (pudistaa ja kiskoo häntä). Antti, hoi, Antti!
+
+ANTTI. Ota pois lapset, Silja. Ne jäivät sinne tuleen. Juokse, juokse!
+
+MATLENA. Herätkää, Antti!
+
+ANTTI. Tupa ilmivalkeassa ja lapset sisässä, kaikki kolme.
+
+MATLENA. Antti, Antti! Voi, että hänen pitää nukkua noin sikeässä.
+
+ANTTI. Silja makaa kuin kuollut. Eikä nouse auttamaan. Ooh, tuo hirsi
+painaa ... en pääse ylös... Mitä nyt? Mitä, mitä?
+
+MATLENA. Joko nyt viimeinkin selviätte unestanne?
+
+ANTTI. Ku-ku-kuka se on?
+
+MATLENA. Minä,--Matlena. Ettekö enää tunne?
+
+ANTTI. Jaha! Jaa, Matlena. Niin, niin, jo minä. Mehän olemme matkalla.
+
+MATLENA. Oletteko nyt ihan valveilla? Ymmärrättekö, mitä puhun?
+
+ANTTI. Kyllä. Puhukaa vaan.
+
+MATLENA. Jaara hoippuroitteli tässä äsken niin sairaana, että hourasi.
+Käskin häntä yösijaa hakemaan jostain talosta. Mutta nythän te nukutte
+taas,--ettekä kuule mitään. Antti!
+
+ANTTI (torkkuen). Kyllä, kyllä... Yösijaa talosta... Niin ... hyvähän se
+oli...
+
+MATLENA. Meidän pitäisi mennä viemään häntä, jos saisimme hänet kiinni,
+hän oli niin huono. Mitä arvelette? Antti, vastatkaa!
+
+ANTTI. Mitäkö arvelen? En mitään. En yhtikäs mitään.
+
+MATLENA. Niin, te ette tiedä, mistä on kysymyskään. Sama jos puhuisin
+kalliolle tuossa.
+
+ANTTI. Sanokaas uudestaan.
+
+MATLENA. Olkoon. Ennenkuin teitä saisin liikkeelle, on hän ehtinyt niin
+kauvas, ettemme häntä enää löytäisi kumminkaan.
+
+ANTTI. Eikös ole tulipalo jo vähenemään päin, vai kuinka?
+
+MATLENA. On, luulemma, kosk'ei kajasta taivas niinkuin äsken. Lähtäänkö
+rannalle päin katsomaan?
+
+ANTTI. Ei häntä viitsitä.--Surma, kuinka minua yhä nukuttaa (pitkälleen).
+
+MATLENA. Elkää ruvetko maata. Valvotaan yhdessä ja odotetaan... Siellä
+risahtelee, kuuletteko?... Topra!... Hyvä, että tulit. Nyt en pelkää
+enää.
+
+TOPRA-HEIKKI (tulee kiireesti). Missä Antti?
+
+ANTTI. Täällä.
+
+TOPRA-HEIKKI. Joutuun kotiapäin. Tässä lompakko. Osta rohtoja, ruokaa
+niin paljon kuin tahdot. Ei--rahat vaan sinulle, lompakko pois (heittää
+sen metsään). Tuonne menköön! Nyt pistät povitaskuusi nämä.
+
+ANTTI. Rahoja--? Noin paljon? Kuule, minä en ymmärrä--
+
+TOPRA-HEIKKI (kiukkuisesti). Pistä povitaskuusi, minä sanon. Tuhannen
+tuhatta, mitä sinun pitäisi ymmärtää sitten?
+
+ANTTI. No noh! Herra siunaa, saanhan ne sinne vähemmälläkin.
+
+TOPRA-HEIKKI (tyyneemmin). Ja nyt luista tielle. Niinkuin olisit jo.
+
+ANTTI. Entä Matlena? Ja Mikko ja sinä?
+
+TOPRA-HEIKKI. Me tulemme sinne myöskin, päivän päästä tai parin. Mene
+suoraan kotia, elä poikkea mihinkään.
+
+ANTTI. En, en. Mutta olisin minä yhtäkaikki halunnut tietää...
+
+TOPRA-HEIKKI (tekee kärsimättömän liikkeen).
+
+ANTTI. No, sama se. Olkoon, siksi kuin tapaamme. Hyvästi, niin kauvaksi.
+
+TOPRA-HEIKKI (jää katsomaan hänen jälkeensä).
+
+MATLENA (tukehtuneella äänellä). Topra!
+
+TOPRA-HEIKKI (ei kuule).
+
+MATLENA (kovemmin, tuskallisesti). Topra!
+
+TOPRA-HEIKKI (kääntyy äkkiä). Matlena!... Niin, olethan sinä täällä...
+Sinä olit levoton meidän tähtemme ... et saanut unta, läksit hakemaan...
+Istutaan tänne, Matlena, elä pelkää, en minä tee sinulle mitään pahaa.
+En tule varsin likellekään: täällä kauvempana istun täällä näin...
+Katselen sinua ja lepään ja unohdan koko maailman ... jätän mielestäni
+pois kaikki... Matlena, uskotko että Ville nyt paranee, kun saa rohtoja?
+Ja uskotko että Silja tulee iloiseksi?... Eikö se pikku Maijukin ole
+kipeä? Laiha hän ainakin on ja nälkiintynyt, raukka, mutta nyt hän saa
+ruokaa, saa syödä vatsansa täyteen ... ehkä ensi kerran elämässä. Eikö se
+ole onnellista, Matlena? Etkö sinäkin ole siitä iloinen? Sinä et vastaa
+mitään. Mikä sinun on, kun sinä et vastaa mitään?
+
+MATLENA. En tiedä. Tulin äkkiä niin kauhean levottomaksi... Tämä pimeys
+ja tämä yksinäisyys täällä metsässä... Emmekö lähde pois?... Etsitään
+ylös ihmisiä ja taloja, mistä vaan löydämme.
+
+TOPRA-HEIKKI. Ihmisiä, taloja? Vai niihin sinun mielesi palaa. No, mene
+sitten. Mene, mene. Mene sukkelasti, juokse! Mitä sinä viivyttelet?
+
+MATLENA. Topra, kuinka voit äyskiä noin? Enhän minä sinua jätä.
+
+TOPRA-HEIKKI. Ooh, jätät kyllä. Vallan halusta. Noin siivo ja sävyisä
+tyttö, mitä se välittää tämmöisestä rutjusta, maankulkijasta, roistosta.
+Pois hän haluaa, oikeitten ihmisten luokse. Elää ja olla niinkuin
+muutkin lämpöisessä kammarissa... Rehellisellä tavalla hankkia
+elatuksensa. Esimerkiksi sillä tavalla, että koettaa päästä rikkaasen
+naimiseen. Panee sitten köyhän tekemään työtä, mutta itselleen ottaa
+ansion ja sylkee työntekijää vasten silmiä. Niin tekee siivo ja
+rehellinen ihminen. Mutta tämmöiselle miehelle kuin minä, hän nyrpistää
+nenäänsä ja sanoo: pois tieltä. No niin, hyvä fröökinä, mitä te
+odotatte? Enhän minä ole tiellänne, nouskaa vaan ylös ja menkää suoraan
+tuohon suuntaan, niin maantielle pääsette vallan pikaa. Tulisin
+saattamaan, mutta ettehän te tämmöisen kanssa ilkiä pimeässäkään
+kulkea...
+
+MATLENA. Mitä varten minua noin kiusaat, Topra?--Ehkä sinut todenperään
+jätänkin, koska noin häijyksi rupeat.
+
+TOPRA-HEIKKI. Siitäkö syystä muka jätät, että olen häijy? E-ei! Elä
+uskottele semmoisia. Sinä tahdot vaan päästä minusta, siinä koko asia.
+Mutta vika, tietysti, kumminkin on minussa. Ymmärrän, ymmärrän! Sinä
+olet itse viattomuus, eikö niin? Noh, mitä siinä viivyttelet vielä?
+Pelkäätkö, että tulee minulle ikävä? E-ooho! Ei ikävä, ei pikkuistakaan.
+Tuommoisia tyttöjä on maailmassa yltäkyllin minun varaltani, riittää
+vielä toisillekin antaa... Matlena ... itketkö sinä?... Kuule,
+Matlena... Niinkö olen pahoittanut sinun mielesi?
+
+MATLENA (hiljaa). Mitäpä sinä siitä välität.
+
+TOPRA-HEIKKI. Voi, mikä kelvoton ihminen minä olen. Ilkeä, pahasisuinen,
+semmoinen. Anna anteeksi, Matlena, anna anteeksi. Minä teen, mitä
+tahdot, saatan sinut taloon, muiden ihmisten luokse, käännyn sitten
+takaisin.
+
+MATLENA. Ei, ollaan täällä. En minä sinne mene, ilman sinua, sanoinhan
+sen jo.
+
+TOPRA-HEIKKI. Miks'et menisi, Matlena? Parempi on sinulle, kun eroat
+minusta ajoissa. Jätät minut oman onneni nojaan. Sanon sen suoraan.
+Näes, minä olen tuommoinen rauhaton tuittupää. Voi, jospa olisi siinä
+kaikki. Mutta minä olen ehkä vaarallinen ihminen, pahantekijä, jota
+jahdataan korvesta korpeen kuin sutta ikään. Minä vetäisin sinutkin
+onnettomuuteen, Matlena. Ei, ennemmin kärsin yksin--tulkoon mitä tuli!
+Lähde nyt, minä vien sinut lähimpään taloon.
+
+MATLENA. En lähde, en jätä sinua, sanon sen vielä kolmannen kerran. Jos
+olet onneton, silloin juuri ystävää tarvitsetkin. Minä seuraan sinua,
+Topra, minne menet, eipähän minua mikä sido. Se on päätetty! Nyt en
+sinusta erkane, paitsi jos väkisin ajat minut luotasi.
+
+TOPRA-HEIKKI. Matlena, sinä et tiedä, mitä puhut. Seuraat minua, sanot!
+Et erkane minusta? Ja se on luja päätöksesi? Ei, minä vallan hämmennyn.
+Missä minä olen? Ja mikä minä olen? Sanoitko sinä, Matlena, että
+rakastat minua? Että tahdot tulla minulle? Minulle? Ikuiseksi toveriksi?
+
+MATLENA. Niin, jos huolit.
+
+TOPRA-HEIKKI. Jos huolin? Siitäkö se vaan riippuu?--Ei muusta? Sinä
+tulisit minulle, vaikka olen niin köyhä, ettei ole muuta kuin kaksi
+tyhjää kättä? Ja vaikka olen tämmöisenä hylkynä, tarpeettomana miehenä
+maailmassa?
+
+MATLENA. Mitä minä siitä välitän. Eihän se ole sinun syysi.
+
+TOPRA-HEIKKI. Ei tosin olekaan. Tiedäthän sinä että olin kova
+työntekijä. Etten säästänyt voimiani, enkä laiskotellut.
+
+MATLENA. Ja että kykenit mihin toimeen hyvänsä. Sen sanoivat kaikki
+yhdestä suusta. Enkö sitä tietäisi! Ennenkuin tunsinkaan ja ennenkuin
+meidän paikkakunnalle tulitkaan, kuulin sinua jo mainittavan
+parhaimmaksi työmieheksi koko maassa.
+
+TOPRA-HEIKKI. Eikä suotta, sen uskallan sanoa. Näillä käsillä on tehty
+työtä. Ja ne vielä työhön pystyvät. Ellei niitä Suomessa tarvita, niin
+tarvitaan ehkä muualla. Matlena, tiedätkös mitä? Me lähdemme Amerikkaan.
+Sen teemme. Kuinka tyhmä olen ollut, kun en sitä ennen tullut
+ajatelleeksi. Niin, Amerikkaan me lähdemme. Siellä ei puutu työtä, eikä
+siellä tekevä käsi tyhjäksi jää. Matlena, kevättalvella me jo lähdemme.
+Kärsitäänhän sinne asti. Eikö niin? Kevättalvella me lähdemme?
+
+MATLENA. Amerikkaan? Vieraalle maalle? Kauvas pois ystävistä ja
+tutuista. Voi, Topra, mistä nyt tuo pisti päähäsi?
+
+TOPRA-HEIKKI. Mitä pahempi se on vieras maa kuin kotoinenkaan? Paistaa
+siellä Jumalan päivä ehkä lämpöisemmin kuin täällä. Ja siellä pääsemme
+elämään, ajattele sitä. Minä sinulle vielä näytän, että onko minussa
+kuntoa, vai ei. Ja onko minussa miestä vaimoani elättämään. Totta vie!
+Nälkää hänen ei pidä näkemän, niinkauvan kuin noissa käsivarsissa voimaa
+lienee. Mutta pois täältä! Pois maasta, jossa työntekijä on kuin
+koira,--ei, mitä sanon, pahempi kuin koira, sillä koirallekin jo
+annetaan enemmän arvoa. Koetellaan, minkälainen on muualla maailma.
+
+MATLENA. Mutta matkarahaa? Mistä sitä saisit?
+
+TOPRA-HEIKKI. Niin, matkarahaa?... Minulla jo on.
+
+MATLENA (vetäantyy vähän kauvemmaksi). Sinulla jo on?... Kuinka?
+
+TOPRA-HEIKKI. Niistä, joita Antille annoin, riittää hyvin meillekin.
+
+MATLENA (hiljaa, tuhahdetulla tuskalla). Oliko niitä niin paljon?
+
+TOPRA-HEIKKI. Oli.
+
+MATLENA. Ja ne... Elä suutu, Topra, minä tiedän, että sinä olet
+rehellinen mies... Mutta ... olivatko ne oikeita rahoja?--Tarkoitan,
+olivatko ne ... oikealla tavalla ansaittuja?
+
+TOPRA-HEIKKI. Tiliäkö vaadit?
+
+MATLENA. Ei, en minä vaadi mitään... Minä vaan kysyn. Ellet tahdo sanoa,
+tyydyn siihen. Tiedänhän, että sinä olet rehellinen mies ... että sinulla
+on oikeuden tunto selvempi ja varmempi kuin kellään...
+
+TOPRA-HEIKKI. Ole vaiti, sinä kiusaat minua. Mikä on oikeata, mikä
+väärää? Mikä rehellistä, mikä epärehellistä? Sano se, jos voit.
+
+MATLENA. Eikös Jumalan sanassa--?
+
+TOPRA-HEIKKI. Sotaa ei kielletä Jumalan sanassa. Ja sodassa on
+luvallista, mikä muuten katsotaan vääräksi.
+
+MATLENA. Nytpä ei ole sota.
+
+TOPRA-HEIKKI. Eikö ole sota rikkaitten ja köyhäin välillä? Eikö siinä
+meikäläinen taistele henkensä edestä?
+
+MATLENA. Topra ... mitä tällä kaikella tarkoitat?
+
+TOPRA-HEIKKI. Minä selitän sinulle ... tulee sinun se tietää
+kumminkin... Mutta ole järkevä, Matlena. Ota asia siltä kannalta kuin
+se on otettava.
+
+MATLENA. Minä koetan.
+
+TOPRA-HEIKKI. Äskeinen tulipalo...
+
+MATLENA. Jota olitte sammuttamassa--
+
+TOPRA-HEIKKI. Jota emme olleet sammuttamassa. Mutta se ei kuulu tähän.
+Sitä tahdoin vaan sanoa, että se oli sytytetty.
+
+MATLENA. Sytytetty--?
+
+TOPRA-HEIKKI. Tahallaan sytytetty. Se oli murhapoltto, niinkuin
+sanotaan. Ja tiedätkö, ketkä sen tekivät?
+
+MATLENA. En--?
+
+TOPRA-HEIKKI. Me kolme: Kunnari, Mikko ja minä.--Minä siihen oikeastaan
+olen alkuna ja juurena.
+
+MATLENA. Herra Jumala!... Mitä varten? Herra Jumala, mitä varten?
+
+TOPRA-HEIKKI. Saadaksemme asuinhuoneesta siepata rahoja, sillä välin
+kuin väki oli sammuttamassa.
+
+MATLENA. Ooh, teitä onnettomia! Ja noin tyyneesti sitä kerrot ...
+ikäänkuin ei se mikään ... rikos ... olisikaan.
+
+TOPRA-HEIKKI. Rikos--? Että ottaa yhdeltä liikoja varoja pois ja antaa
+hätääntyneelle?... Se ei ole mikään rikos.
+
+MATLENA. Hyvä Jumala, onhan se kumminkin rikos... Elä kiellä, se on
+rikos. Rikos sitä kohtaan, jolta otitte.
+
+TOPRA-HEIKKI. Ole huoletta. Hänellä on vielä paljon omaisuutta jäljellä.
+Ei hän nälkään kuole.
+
+MATLENA. Taivaan nimessä, kuinka tämä kaikki on mahdollista!--Semmoisen
+työn he tekevät eivätkä pidä sitä pahana. Ja te olette kuitenkin
+rehellisiä, hyviä ihmisiä. Mutta hyvätkin erehtyvät joskus. Me erehdymme
+kaikki, kun järkemme on pimitetty. Armollinen Jumala, anna heille
+anteeksi. Auta heitä oikealle tielle jälleen!
+
+TOPRA-HEIKKI. Sinä olet herttainen tyttö, Matlena. Rakastan sinua
+enemmän kuin omaa henkeäni.
+
+MATLENA. Mitäs teemme nyt, Topra? Ne ottavat teidät kiinni, ja panevat
+teidät vankeuteen. Moneksi vuotta, ehkä ijäksi?
+
+TOPRA-HEIKKI. Vankeuteen?... Linnaan muurien sisään ja vahvojen
+lukkojen taakse?... Ei! Siihen kiusaukseen minä en lähde. Pannaan kova
+kovaa vastaan, viekkaus viekkautta vastaan. Vai linnaan! Kivisten
+muurien, rautakiskojen ja lukkojen sulkuun? Minua?... Ei ikinä!
+
+MATLENA. Niin, eihän tehtyä sillä tekemättömäksi saa. Mutta kuinka
+voimme sitä välttää?... Amerikkaan? Paetaan Amerikkaan, nyt heti. Miksi
+kevättalvella vasta? Mennään heti! Mennään kaikki kolme, Mikko, sinä ja
+minä--
+
+TOPRA-HEIKKI. Ja Kunnari.
+
+MATLENA. Hän myöskin. Mennään kaikki. Ja siellä alamme uutta elämää.
+Heitämme mielestä pois nämä asiat. Emme puhu niistä, emmekä muistele.
+Teemme vaan kovasti työtä...
+
+TOPRA-HEIKKI. Kuule!... Tänne tulee joku. Piiloon, puiden taakse!
+Sukkelaan!
+
+MATLENA. Elä hätäile. Se on Jaara. (Jaara tulee.)
+
+TOPRA-HEIKKI. Tuhat tulimmainen! Hittoako sinä siellä kuhnustelet ja
+säikyttelet ihmisiä suotta? Sen vietävä!
+
+JAARA. Tule, Topra! Parin tunnin kuluttua pääsemme vallesmannin
+puheille.
+
+TOPRA-HEIKKI. Vouhka! Mitä tekemistä siellä? Sinä pässi!
+
+JAARA. Tunnustamaan ja saamaan rangaistusta.--Ottakaamme ristin kuorma
+päällemme ja vaeltakaamme sitä kaitaista tietä, joka ijankaikkiseen
+elämään vie. Tule, Topra! Päivän valetessa hän nousee, sanoivat rengit.
+
+MATLENA. Voi, sitäkö se olikin. Nyt minä vasta käsitän.
+
+TOPRA-HEIKKI. Hän on hullu! Ja hän tekee meidät onnettomiksi. Millä
+tavalla voimme sen estää? Matlena, sano, neuvo.--Kuule, Jaara, toveri,
+käytä järkeäsi. Meidät pannaan kiinni, vankeuteen, jos menet puhumaan
+sanaakaan. Etkö sitä ymmärrä?
+
+JAARA. Vankeuteen? Niin, vankeuteen! Kahleisin! »Niin kurit' tääll',
+Vaan säästä siell'--»
+
+TOPRA-HEIKKI. Kiusa ja kuolema! Minä olen hukassa hänen kanssaan
+(pudistelee häntä). Pöllö, rahjus, kutale, sinä! Ijänikuinen hölmö!
+Koetapas mennä meistä jaarittelemaan. Koetapas! Minä sinut tapan. Totta
+totisesti, minä ammun sinut kuoliaaksi--
+
+MATLENA. Topra--!
+
+TOPRA-HEIKKI. Niinkö luulet, etten saa sinua tottelemaan? Sinua? Matoa,
+tomuläjää--
+
+JAARA (hiljaa veisaillen).
+
+    »En pelkää vaikka piirittäis'
+    Monta sataa tuhatta miestä--»
+
+TOPRA-HEIKKI. Tuki suusi, minä sanon. Tuki suusi! Tee se ajoissa!
+Muuten käy hullusti.
+
+JAARA. »Ja verkkons' kaikki virittäis',
+       Sillä herra päästää heistä--»
+
+TOPRA-HEIKKI. Saatana, kyllä minä opetan sinua--! (Ottaa revolverin
+taskustaan ja ampuu.)
+
+MATLENA. Topra! Onneton, mitä teit? Herra, taivaan' luoja, hän on
+kuollut!--Topra, Topra! Hän on kuollut!
+
+TOPRA-HEIKKI (viskaa revolverin kädestään).
+
+MATLENA. Topra, mihin joudumme nyt, poloiset?... Miksi et virka mitään?
+Puhu edes. Topra, kuule, sano jotain. Sinä tuijotat niin pahasti. Voi,
+armaani, elä anna järkesi hämmentyä. Katso minuun. Kuuletko, Topra--
+
+TOPRA-HEIKKI. Missä olet, Matlena?
+
+MATLENA. Tässä, luonasi aivan. Sinussa kiinni. Etkös näe minua, ystäväni.
+
+TOPRA-HEIKKI. Elä minua jätä.
+
+MATLENA En jätä, en. Ole huoletta, en jätä. Voi, omani, kuinka olet
+onneton. Kuinka kauheasti onneton!... En jätä, elä pelkää. Mutta pois
+täältä, Topra. Täällä on niin jylhää. Puut ja kivet meitä syyttävät.
+Pois pian. Rakas, onneton toverini--minä seuraan sinua vaikka kuolemaan,
+elä sure! (Vie häntä pois.)
+
+
+
+
+KOLMAS NÄYTÖS.
+
+
+(Entinen tupa. Ville makaa vuoteella. Silja laulaa virsikirjasta. Maiju
+tuudittaa hiljaa lasta.)
+
+SILJA (laulaa).
+
+    »Pois makia maailma jää.
+    Mun sielun päänänsä
+    Täält' pyrkii ylös vielä.
+    Kanss' mielen etsii siellä
+    Ain' ijäist' menoo taivaass'
+    Juur' Herran pyhäin seurass'!»
+
+    »Taivaass' on kunnia
+    Mull' valmis korkia,
+    Sin' kirjaan elävitten
+    On nimen pantu, tiedän,
+    Siell' iloss' parhaass' pauhaan
+    Ja Herrall' kiitost' laulan.»
+
+VILLE. Äiti, minä näen Jesuksen.
+
+SILJA (painaa kätensä ristiin ja katsoo hartaasti samaan suuntaan kuin
+Villekin). Rakas lapseni!
+
+VILLE. Hän tulee minua noutamaan... Pyytää syliin... Elä itke, äiti...
+Taivaassa on hyvä olla.
+
+SILJA. Tiedän sen.
+
+VILLE. Tulen, tulen... Auta Jesu, en pääse ... en jaksa ... voi äiti,
+äiti, äiti, hän katosi ... en näe enää mitään.
+
+SILJA. Hän palajaa jälleen. Odota vähän aika vielä. Ei hän kauvan viivy.
+
+VILLE. Äiti, äiti!... Mihinkä äiti meni?
+
+SILJA. Tässähän minä olen, lapsi. Mitä tahtoisit?
+
+VILLE. Pitele kiinni, äiti.
+
+SILJA. Joko tuskat alkavat taas?
+
+VILLE (valittaa ja huhtoo käsillään).
+
+SILJA. Lapsi raukkani, kun täytyy kärsiä noin paljon. Rakas, laupias
+isä, huojenna kipua, anna loppua pikemmin... Maiju, tuo vettä, että saan
+kostuttaa huulia edes... Voi, raukkani! Näin kovia vaivoja ei hänellä
+ole vielä ollutkaan... Koeta panna lusikalla suuhun, minun täytyy
+pidellä käsiä, muuten hän hakkaa niitä sängynlaitaan...
+
+MAIJU. Ei niele; se jää kurkkuun korisemaan.
+
+SILJA. Eikö niele?... Silloin on loppu lähellä.
+
+MAIJU. Äiti, elkää antako Villen kuolla. Elkää äiti. Minulle tulee niin
+ikävä.
+
+SILJA. Hyvä lapsi, onko se minun vallassani.
+
+MAIJU. Minä juoksen Mäki-Mattiin hakemaan apua. Ehkä saisimme sieltä
+rohtoja.
+
+SILJA. Ei hän enää rohtoja tarvitse. Aikaisemmin olisivat ehkä avun
+tehneet.
+
+MAIJU. Olipahan yksikin sairas parantunut, vaikka ihan jo kuoletettiin.
+Ettekös muista äiti, kun Matlena siitä kertoi.
+
+SILJA. Mene, Maiju kulta, heiluttamaan kätkyttä, ettei Anna edes herää.
+
+VILLE. Ajakaa pois, ne tekevät minulle pahaa.
+
+SILJA. Elä pelkää, lapseni, ei tässä ole kuin äiti vaan... Oma, rakas
+Ville poikani... Kun voisi sinua auttaa. Sydänvereni antaisin...
+
+MAIJU (polvillaan, rukoilee ensin hiljaa, sitten ääneen). Hyvä, rakas
+Jumala taivaassa. Että Ville eläisi ja tulisi terveeksi. Että hän
+jaksaisi kävellä ja leikkiä niinkuin ennenkin...
+
+SILJA. Sillä lailla ei saa rukoilla lapseni... Herran tahto tapahtukoon.
+
+MAIJU. Tapahtukoon sinun tahtosi niin maassa kuin taivaassa. Mutta elä
+ota häntä pois, minä niin itken jos Ville kuolee ja äitikin itkee eikä
+meillä sitten enää ole yhtään iloa...
+
+SILJA. Hiljaa, Maiju, hän menee uneen. Jumalan kiitos, että viimein
+kumminkin helpoitti.--Tules katsomaan, kuinka hiljaa ja rauhallisesti
+hän nyt makaa.
+
+MAIJU. Hän ihan varmaan rupeaa paranemaan, äiti, Jumala kuuli minun
+rukoukseni. Siinä näette, äiti, osasinpas rukoilla oikein.
+
+SILJA. Kun hymyileekin unissaan.
+
+MAIJU (tarttuu molemmin käsin äidin kaulaan). Äiti kulta, hän paranee,
+hän paranee. Ja meille tulee taas niin hauska.--Äiti, kuulkaa, ei Villen
+koskaan tarvitse hoitaa Annaa, ei koskaan kantaa puita, eikä lattiaa
+lakaista, kyllä minä teen kaikki. Ja annan leipäosastani hänelle aina
+puolet, enemmänkin kuin puolet, että pääsee, raukka, voimiinsa, eikös
+niin, äiti? Mutta mistä saisimme hänelle vehnästä, edes jonkun kerran,
+mistä äiti? Sanokaa!
+
+SILJA. Elä, hyvä lapsi, kurista minua. Menisit nyt tuutimaan pikku
+Annaa, niinkuin äsken jo pyysin.
+
+MAIJU. Kyllä, kyllä, jahka vähäisen vielä katson Villeä. No, nyt! Minä
+tuudin oikein kahden käden, ettei herää. Näinikään. Näettekö, äiti,
+näinikään.
+
+SILJA. Hyvä, hyvä. Ei, elä laula, että Ville saa nukkua.--Ohho, nytpä
+hän jo aukaiseekin silmänsä taas.
+
+VILLE. Äiti!
+
+SILJA. Mikä on, lapseni?
+
+VILLE. Ei koske enää mihinkään.
+
+SILJA. Eikö koske? Rakas, oma poikani, olisiko se mahdollista. Jumala
+ehkä auttaa sinua terveeksi vielä... Voisitkohan syödä vähäisen? Että
+vahvistuisit.
+
+MAIJU. Minulla on sokeripala taskussa. Ville, tahdotko?
+
+SILJA. Kuuletko, lapsi, mitä Maiju sinulle antaa? Semmoista makeata kun
+hän on säästänyt Ville pojalle.
+
+MAIJU. Ja siitä asti, kun viimeksi kävin Mäki-Matissa. Edes kaksi
+viikkoa, taikka enemmänkin. Iitan kanssa leikittiin silloin
+vieraisilla... Siinä on, ota, Ville!
+
+SILJA. Annapas olla, mitä hän katsoo taas noin kummasti? Mene, mene,
+lapseni, vie pois sokurisi, näethän sinä, ettei se meistä enää tiedä
+laisinkaan. Ville, rakas poikani, osaatko puhua vielä? Tunnetko äitiä?
+
+VILLE. Siellä on ... niin kirkasta ... ja kaunista...
+
+SILJA. Missä, armaani?
+
+VILLE. Taivaassa... Enkelit laulavat ... palmut kädessä...
+Ja urut ... soivat...
+
+MAIJU (vavisten). Äiti!
+
+SILJA. Hiljaa, hiljaa.
+
+MAIJU (kuiskaa). Kuoleeko hän, äiti?
+
+SILJA. Kuolee.
+
+VILLE. Tulen ... äiti ... auta... Jeesu... (Hengittää harvaan ja
+raskaasti. Kuolee.)
+
+SILJA (nousee). Hän on päättänyt. Herra antoi, Herra otti, Herran nimi
+kiitetty olkoon. (Painaa kuolleen silmät kiinni ja kädet ristiin
+rinnalle.)
+
+MAIJU (heittäytyy itkien lattiaan).
+
+SILJA (kääntyy häneen vitkalleen). Elä itke, Maiju. Emme saa kadehtia
+hänen onneaan. Nouse ylös, lapseni, ja tule katsomaan. Niin kauniina ja
+hiljaisena hän nyt lepää tuossa... Päässyt on, Ville, maailman vaivoista
+ijäiseen iloon taivaassa... Ei tunne kipua eikä tuskaa enää... Hänen
+tähtensä ei surra tarvitse...
+
+MAIJU. Mutta kun hän viedään pois ... kirkon multaan ... sitähän minä
+itken ... kun ei milloinkaan enää saa häntä nähdä ... ei milloinkaan
+... vaikka eläisi kuinka kauvan...
+
+SILJA. Elä itke, elä itke!
+
+MAIJU. Miks' pannaan hautaan, äiti?... Kylmään, pimeään hautaan ...
+jossa paleltaa ja pelottaa...
+
+SILJA. Hyvä lapsi, ruumis sinne vaan pannaan. Ville on itse
+taivaassa... kirkastetulla ruumiilla. Jos tulet Jumalan lapseksi,
+niin tapaatte kerran toisianne Jesuksen luona.
+
+MAIJU (pyyhkii silmiään ja katsoo äitiin). Minä koetan, äiti. Luen
+rukouksia joka aamu ja ilta, enkä ole koskaan tottelematon. Ottaako
+Jumala minua sitten samaan taivaasen, johon Villenkin? Ottaako, äiti?
+
+SILJA. Ottaa, lapseni, ottaa, ottaa...
+
+MAIJU. Ihanko heti sitten kun kuolen?
+
+SILJA. Ihan heti.
+
+MAIJU. Ja antaako semmoisen kirkastetun ruumiin?
+
+SILJA. Antaa.
+
+MAIJU. Mutta eipäs antanut Villellekään. Enpäs minä nähnyt. Näittekö te,
+äiti?
+
+SILJA. Eihän sitä kuolevaiset silmät--Ole nyt rupattamatta, hyvä lapsi,
+en minä jaksa kuunnella... Juoksisit ennemmin Mäki-Mattiin sanomaan,
+että Ville on kuollut. Ja kysy, jos emäntä voisi tulla minua vähän
+auttamaan. Pitäisi käydä ilmoittamassa papille ja toimittaa hautaan.
+Enkä minä pääse täältä mihinkään, kun ei isä ole kotona.
+
+MAIJU. Sanonko minä, että Villeltä terveisiä?
+
+SILJA. Sano vaan. Mutta elä viivy, muista tulla takaisin samaa päätä.
+
+MAIJU. Kyllä, kyllä. (Menee, kääntyy porstuasta takaisin.) Äiti, minua
+pelottaa.
+
+SILJA. Mikä sinua pelottaa, lapsi?
+
+MAIJU. Että jos siellä kummittelee, metsässä.
+
+SILJA. Ole nyt joutavia. Keskellä päivää.
+
+MAIJU. Mutta kuolleet eivätkös näyttäänny välistä?
+
+SILJA. Eivätkä näyttäänny. Ja Villekö sinulle sitten pahaa tekisi?
+
+MAIJU. Jos panisin katkismuksen povelleni. Mitä, äiti?
+
+SILJA. Pane, pane. Voi, kuinka olet lapsellinen.
+
+MAIJU (pistää kirjan poveensa). Nyt varmaankaan ei pysty mikään (menee).
+
+SILJA (nojautuu sängyn laitaan, katselee ruumista). Ei tuskaa ... ei
+kipua ... ei synti eikä vaiva nyt rauhaasi häiritse... Tallella olet ...
+rakas poikani ... sydänkäpyni ... en sinua takaisin pyydä ... taivaassa
+sinulla on loppumaton ilo ... en pyydä takaisin, vaikka itken ... kun
+jäi niin tyhjäksi ja kolkoksi tupa ... (peittää ruumiin valkoisella
+vaatteella). Lepää rauhassa, armas lapseni, lepää rauhassa. Jeesus
+Kristus sinut viimeisenä päivänä jälleen herättää ... silloin, jos
+Jumala suo, näemme toisemme ... silmästä silmään. (Istuu jonkun maikan
+päähän karttaamaan villoja, laulaa.)
+
+    »Pois makia maailma jää!
+    Mun sielun päänänsä
+    Täält' pyrkii ylös vielä,
+    Kanss' mielen etsii siellä
+    Ain' ijäist' menoo taivaass'
+    Juur' Herran pyhäin seurass'.»
+
+(Antti ja Mikko tulevat.)
+
+ANTTI. Hyvää päivää, tässä sitä ollaan taas. Terveisiä matkalta.
+
+MIKKO. Ja nyt, Silja, ei meillä enää ole mitään hätää. Päästään elämään
+uudelleen ja toisella lailla kuin ennen milloinkaan. Niin, niin, totta
+se on, elkää yhtään katselko. Ha, ha, ha, Siljan silmät kun repesivät
+suuriksi. Ei se usko minua. Antti, sano sinä, onko valhetta.
+
+ANTTI. Siinä ei sanoja tarvita, kun lyödään rahat pöytään. Noin!
+Tulepas, eukko, tänne nyt! Joudu, mitä sinä kuhnustelet? Tokkohan lienet
+vielä elämässäsi nähnyt näin paljon rahaa yhtaikaa.
+
+MIKKO. Siinä on jos jonkinlaisia seteliä. Harmaalaitasia, sinilaitasia,
+punalaitasia.--Kelpaa meidän, miekkoisten! Ei pakkoa työhön eikä
+mihinkään. Syödä vaan ja maata kellotella pitkin päivää, jos niin
+tahtoo.
+
+ANTTI. Ja kuinka se rohkaisee mielen, tuo raha. Ei uskoisi. Mutta vallan
+minä olen toinen ihminen siitä saakka, kuin nuo sain povelleni. Tunteepa
+melkein, että nyt sitä on maailman herra.
+
+MIKKO. Eikös ole sitten? Pieniä kapineita nuo ja ohkaisia, mutta paljon
+painavat yhtäkaikki. Panepas niitä vaakaan vaan, niin hetikohta on
+toisessa vaa'asa maita ja tiluksia, ääntövaltaa, arvoa ja mitä hyvää
+ikinä ajatella voi.
+
+ANTTI. On se somaa. No, Silja, sinä vaan töllistelet. Luulet varmaan
+näkeväsi unta. Et usko omia silmiäsi, niinkö? Otapas käteesi tuosta
+harmaalaitanen ja koettele.
+
+SILJA (työntää hänen kättään pois). Mistä sinulla on nuo rahat, Antti?
+
+ANTTI. Huoli siitä. Pääasia vaan, että on. Noo? Otatko, vai--?
+
+SILJA. En ota, ennenkuin saan kuulla, mistä ne ovat tulleet.
+
+ANTTI. Mistä ovat tulleet, mistä ovat tulleet, Ulkoa maailmasta,
+tietysti, meille niinkuin muille. Ei suinkaan niitä taivaasta
+kenellekään sada.
+
+SILJA. Antti, Antti, mitä olet sinä tehnyt? Voitko vastata Jumalan ja
+omantuntosi edessä?
+
+ANTTI. Ole vaiti. Minä nyt sanon, että Topra nämä antoi ja lähetti
+sinulle vielä paljon terveisiä, että ostaisit rohtoja Villelle ja ruokaa
+koko joukolle.
+
+SILJA. Mutta millä tavalla oli Topra ne saanut?
+
+ANTTI. Sitä en tiedä, eikä se minua liikuta.
+
+MIKKO. Tavalla millä hyvään. Itse hän siitä vastaa. Olkaa te vaan
+huoletta.
+
+SILJA. Laske pois kädestäsi, Antti, rahat kaikki. Siunaa itsesi, mies,
+ja pakene noita kuin saastaisia henkiä.
+
+ANTTI. Oletkos hassu? Toinen hyvästä tahdostaan antaa ja minä
+kieltäytyisin ottamasta. Jopa olisin tyhmä. Hölmö kerrassaan.
+
+MIKKO. Ja mitä Topra sanoisi? Joka parhaasta päästä juuri Villeä ja
+Siljaa varten ne hankkikin.
+
+SILJA. Ville ei niitä enää tarvitse enkä minä liioin. Varjele suuri
+luoja syömästä noilla rahoilla ansaittua leipää. Vaikka nääntyisimme
+nälkään ennemmin.
+
+ANTTI. Mikä niitä rahoja vaivaa sitten, jos saan luvan kysyä?
+
+SILJA. Sen tiedät kyllä, jos tahdot olla rehellinen. Oman käden
+oikeudella ne Topra on ottanut. Ei mitenkään muuten.
+
+MIKKO. Oman käden oikeutta täällä, Silja hyvä, harjoittaa itsekukin.
+Eroitus on vaan siinä, että toisia laki suojelee, toisia se vainoo.
+
+SILJA. Elä kuuntele, Antti, elä kuuntele tuommoista puhetta. Mene
+omaantuntoosi ja ajattele tarkkaan, ennenkuin kosketat väärin saatuja
+rahoja.
+
+ANTTI. Ajattele, ajattele! Minä en ajattele mitään. Ostan ruokaa ja syön
+mahani täyteen. Katsele sinä päältä ja ime sormiasi, jos niin lystäät.
+Sama se.
+
+SILJA. Ostat leipää noilla? Vaikka olisivat--varastettuja?
+
+ANTTI. Vaikkapa olisivat. Mitä se minuun kuuluu. Minä en kumminkaan ole
+niitä varastanut.
+
+MIKKO. Te olette liian arka, Silja. Maailmassa pitää elää maailman
+mukaan.
+
+SILJA. Tähän asti olemme eläneet rauhassa ja sovinnossa. Mutta nyt--
+
+ANTTI. Syytön olen minä, sillä minä en riitaa rakenna.
+
+SILJA. Minulla ei sitten ole muuta neuvoa, kuin ilmoittaa asia
+vallesmannille.
+
+ANTTI. Koetapas semmoista tehdä. Koetapas, sanon minä! Tuhat tulimmaista!
+Silloin ei kunnian kukko laula.
+
+SILJA. Itsehän minua pakoitat. Kun et muuten luovu aikeistasi.
+
+ANTTI. Mutta sinä et hiisku näistä rahoista sanaakaan. Muista se! Sinä
+et suutasi aukaise.
+
+SILJA. Tulee kuulla enemmän Jumalaa kuin ihmisiä.
+
+ANTTI. Enkö minä saa sinua tottelemaan? Sepä kumma. Sinäkö tässä olet
+haltijana, vai minä? (Puristaa häntä käsivarresta.)
+
+SILJA. Lyötkö sinä minua siitä syystä, etten anna sinun sielullesi
+vahinkoa tehdä? Että varoitan ja huudan takaisin, kun näen sinun
+kääntyvän pahalle tielle.
+
+ANTTI. Nyt vaikene ajoissa.
+
+SILJA. En vaikene silloin kuin tiedän olevani oikean asian puolella.
+
+ANTTI. Kuule, minä lyön.
+
+MIKKO. Elä huoli, Antti. Lähdetään matkaamme ennen. Antti!
+
+ANTTI. Kuritan häntä ensin.
+
+SILJA. No, lyö vaan! Lyö tässä lapsemme ruumiin ääressä. (Heittää
+peitteen Villen kasvoilta pois.)
+
+ANTTI (jäykistyy). Ville kuollut!
+
+SILJA. Kuollut. Päässyt pois synnistä ja murheesta. Sieltä hän nyt
+autuudestaan katselee meitä, jotka riehumme täällä ja intoilemme emmekä
+anna hänen tomulleenkaan rauhaa.
+
+ANTTI (vaipuu penkille). Meidän ainoa poikamme!
+
+SILJA. Noin hiljainen ja tyven on kuolema. Elämässä surraan ja
+murehditaan. Mitä varten? Turhaa kaikki. Tänne kuin ehtii, niin lepoon
+asettuu sekä ilot että tuskat.
+
+MIKKO. Ville parka! Olispa hän yhtähyvin saattanut vielä elääkin.
+
+SILJA. Mitäpä onnea hänelle täällä oli tarjottavana. Parempi, että Herra
+hänet korjasi, ennenkuin ehti kovettua ja paatua.
+
+ANTTI. Hän oli niin terävä ja vilkas... Erinomaisen kaunis poika, siksi
+kuin rupesi sairastelemaan.
+
+MIKKO. Niin oli, minäkin muistan. Oikein täytyi ihmetellä hänen
+järkeään.
+
+ANTTI. Ja semmoinen pää kun sillä oli oppimaan kaikkea. Luki jo kuin
+vettä mitä kirjaa tahansa. Olisi hänestä tullut vaikka pappi, kun olisi
+meillä ollut varoja häntä kouluttaa.
+
+SILJA. Herra antoi, Herra otti, Herran nimi kiitetty olkoon! (Peittää
+ruumiin jälleen.)
+
+ANTTI. Mikä varjo siellä liikkuu?
+
+SILJA. Joku on ikkunan takana.
+
+MIKKO. Kuka perhana--? Antti, joudu! Pian pois nämä (viskaa lakkinsa
+rahojen päälle ja painaa käsillään). Jokohan ennätti nähdä?
+
+ANTTI. Odotas--se taitaa olla Matlena.
+
+MIKKO. Niin onkin.--Hyi, kuinka säikähdin.--Mitähän siellä
+kurkistelee... Kuunnellaanpas ... hän puhuu jotain (menee ikkunaan).
+Ei! Ei ketään. Käy sisään vaan.
+
+ANTTI. Mitä hän kysyy?
+
+MIKKO. Jos täällä on vierasta tuvassa.
+
+MATLENA (aukaisee oven ja katselee ympärilleen). Ei muita paitsi te?
+Eikö uunilla liioin?
+
+SILJA. Ei siellä ole yhtäkään ihmistä.
+
+MATLENA (puhuu ulos). Tule, Topra.
+
+MIKKO. Ahaa! Onko Topra matkassa?
+
+(Matlena ja Topra tulevat sisään.)
+
+MIKKO. Nythän olemme taas vähitellen koossa kaikki. Kunnari kun vaan
+saapuisi vielä.
+
+TOPRA-HEIKKI. Ovatko liikkuneet täälläpäin?
+
+MIKKO. Ketkä?
+
+TOPRA-HEIKKI. Kruununmiehet.
+
+MIKKO. Ei, minun tietääkseni.--Ettäkö ajaisivat meitä takaa?--Ole
+hiidessä--!
+
+TOPRA-HEIKKI. Ehk'eivät ole jäljillä vielä. Mutta varoa saamme.
+
+ANTTI. Kuinka niin?
+
+MATLENA. Ei ne ole jäljillä, eikä meillä ole mitään vaaraa. Heitä vaan
+mielestäsi pois kaikki ja istu tänne lepäämään. Tänne pöydän päähän,
+näin. Ja sitten panen minä eteesi ruokaa, että saat syödä. Enkä anna
+sinulle rauhaa, ellet syö oikein vahvasti. Tulkaa toisetkin, jos teitä
+maittaa. Poikkesin Mäki-Mattiin sivumennen ja ostin mitä sain. Tulkaa,
+tulkaa!
+
+ANTTI. Minua ei nyt maita.
+
+MATLENA. Tuossa leikkaan sinulle hyvän palasen palvattua lihaa, Topra.
+Pistä suuhusi ja pure. Eläkä ajattele mitään, kuuletkos, elä yhtään
+mitään. Syö ja ole ihan huoleton. Sitten rupeat levolle, etkä muistele
+kruununmiehiä ollenkaan. Minä vaikka olen vahdissa tuolla ulkona sen
+aikaa kuin nukut. Eikös niin?
+
+TOPRA-HEIKKI. Mitä sinä väkisen työnnät minulle ruokaa, kun minua ei
+kumminkaan maita. Olenhan sen sanonut jo tuhannen kertaa.
+
+MATLENA. Ei ihminen elä syömättä. Ota, hyvä Topra, niele väkisen. Usko
+minua, sinä sairastut muuten.
+
+TOPRA-HEIKKI. Se on mahdotonta. Minä en saa menemään alas. Veisit pois.
+Tekee pahaa sitä katsellakin.
+
+MATLENA. Rupeatkos maata sitten?
+
+TOPRA-HEIKKI. Ei nukuta.
+
+MIKKO. Anna sinä Topran olla. Mitä hiivattia--
+
+MATLENA. Elä puhu, kun et tiedä kumminkaan. Topra ei ole syönyt eikä
+nukkunut, ollut vaan yhtämittaisessa tuskassa ja hädässä. Sitä ei
+ihminen kestä, tulee viimein höperöksi.
+
+MIKKO. Ole vaiti. Tuommoisesta alituisesta hopotuksesta luulet hänen
+sitten paranevan. Heitä hiiteen. Minulla on keino, joka tepsii (ottaa
+lakin rahojen päältä). Katsopas tänne, Topra! Tokko muuttuu iloiseksi
+mielesi?
+
+TOPRA-HEIKKI. Tuossako te niitä pidätte? Päättömät kollot! Eikö teillä
+ole järkeä sen verran että hakisitte niille piilopaikan. Millä hetkellä
+hyvänsä tulee vallesmanni sisään ja saa ne silmiinsä. Silloin olemme
+kiinni joka kynsi.
+
+MIKKO. Niin, tosiaankin. Kyllä nämä täytyy kätkeä. Mutta mihinkä? Sano
+sinä, Antti, joka paremmin tunnet paikat.
+
+ANTTI. Miettikäähän nyt te. En minä kykene tällä haavaa.
+
+MIKKO. Uunille.
+
+TOPRA-HEIKKI. Josta ensimmäinen kerjäläinen ne kaappasee.
+
+MIKKO. Porstuan-nurkkaan sitten? Taikka navettaan.
+
+TOPRA-HEIKKI. Porstuan ne syynäävät ja navetan, jos kerran tulevat.
+
+MIKKO. No, neuvo sinä. En minä enää tiedä.
+
+TOPRA-HEIKKI. Pannaan kätkyeen--ei, pannaan Villen sänkyyn, vaatteitten
+alle. Niin, sinne juuri, Villen sänkyyn! Villen hyvä haltija ne ottakoon
+huostaansa.
+
+SILJA. Ei tänne!
+
+TOPRA-HEIKKI. Minkätähden ei? Villen omat ne ovat. Ei kenenkään muun.
+Tulkoonpas kukaan niitä ryöstämään häneltä.
+
+ANTTI. Sinä et vielä tiedä, Topra, mitä täällä on tapahtunut.--Ville on
+eronnut meistä.
+
+TOPRA-HEIKKI. Eronnut--?
+
+ANTTI. Ville on kuollut. Kylmä ruumis tuossa vaan on jäljellä.
+
+MATLENA. Kaikki surut yhtaikaa!
+
+TOPRA-HEIKKI. Kylmä ruumisko vuoteella, tuossa?
+
+MATLENA. Niin, Villen ruumis.
+
+TOPRA-HEIKKI (hiljaa itsekseen). Toinen metsässä.
+
+ANTTI. Tahdotteko katsoa? (Nostaa peitettä.)
+
+SILJA (hiljaisella äänellä). Elkää peljätkö. Ei hän tee pahaa
+kenellekään.
+
+MATLENA. Autuas hän on, jos ken.
+
+TOPRA-HEIKKI. Peittäkää pois!--Mitä siinä on katsottavaa.--Ja mitä
+varten pidetään kuollutta täällä sisässä? Viekää ulos. Elävät elävien
+kanssa, kuolleet erilleen. Antti ja Mikko, toimittakaa ruumis muualle.
+Niin kauvas kuin suinkin. Joutuun nyt.
+
+SILJA. Ei vielä. Antakaa olla aamuun. Hän hiljan vasta kuoli; on tuskin
+ehtinyt kylmetä.
+
+TOPRA-HEIKKI. No, niin! Minun puolestani olkoon siinä, vaikka
+tuomiopäivään asti. Luuletteko että pelkään ruumiita? Oho! Mies olen.
+Enkä kalpene, vaikka tulisi se kävellen vastaani. Ruumiita ei pelkää
+muut kuin lapset ja naiset. Hupakot! Kun säikkyvät turhia. Ruumis on
+kuin lakastunut ruoho, taikka kuin tuo halko tuolla nurkassa. Ei tiedä
+eikä tunne sen enempää. Ei liiku, eikä kävele, ei hievahda paikastaan.
+Ja vähitellen se mätänee, madot syövät ja kaikki katoo, niin ettei
+jälkeä jää--Semmoista on elämä ja semmoinen on maailman meno. Ei kannata
+surra eikä huolia. Tänne tulkaa, Antti jo! Mikko, tänne pöydän luokse.
+Me juttelemme ja pieksemme suuta. Annamme palttua koko maailmalle.
+Oletteko hankkineet edes viinaa meille?
+
+MIKKO. Kuinkas sitten! Täällä on pullo taskussa.
+
+TOPRA-HEIKKI. Hyvä! Tuo tänne. Ja pikari myös tai muu sen tapainen, että
+juomme kerran oikein ihmisiksi.
+
+MATLENA. Luojan lykky. Nyt hän taas on entisellään (istuu Siljan
+viereen).
+
+ANTTI (tuo pikarin). Sietääpä tosiaankin saada vähän virkistystä
+nyt.--Kovin minuun koski tuo pojan kuolema.
+
+TOPRA-HEIKKI. Viina huhtokoon mielestämme pois kaikki pahat. Siinä!
+Ryypätkää miehet! Mitä te pelkäätte ja vapisette? Ruumistako? Vai noita
+rahoja tuossa? Pistä ne poveesi takaisin, Antti, siksi kuin mietimme
+niille hyvän piilopaikan. Pohjaan saakka, Mikko! Pohjaan saakka. Elä
+kihnustele, aika mies. Ja rohkaise mieltäsi. Luulenpa että housusi
+tärisevät.
+
+MIKKO. Se on pitkä valhe. Minä en tähän saakka ole tiennyt pelvosta
+mitään. Olenkosta, Antti?
+
+TOPRA-HEIKKI. Alku, näetkös, on aina vaikeinta. Tottumusta puuttuu,
+siinä se vaan on. Mielemme horjuu samoin kuin lapsen jalat ensimmäisiä
+askeleita ottaessa. Rautaa me tarvitsemme suoniin. Terästä ja rautaa,
+että pysyy veri alallaan. Se muuten hakkaa kuin vasaralla ja huumaa
+pään. Noo, ei se mitään! Pysytään me pystyssä siltä. Eikä silmää
+räpäytetä itse paholaisenkaan edessä. Otetaanpas toinen ryyppy. Terve!
+
+ANTTI. Niin, otetaan vaan. Turhaa on surra. Ei herää Ville eloon, vaikka
+huolisin niin, että sydän halkiaisi.
+
+TOPRA-HEIKKI. Apu tuli liian myöhään. Ennemmin olisi meidän pitänyt
+ryhtyä toimeen. Nyt olisimme päässeet jo paljon pitemmälle. Emme enää
+kärsisi näitä vasta-alkavan tuskia. Ville olisi jäänyt eloon,
+voimistunut ja kasvanut. Kuka tietää minkälainen mies hänestä olisi
+maailmaan varttunut. Meillä siitä olisi ollut ilo. Epäilykset olisivat
+haihtuneet häntä katsellessa. Mutta nyt--Eih! Mihin sotkeentuvat
+aatokseni taas? Kolmas ryyppy! Juodaan, miehet, niin kauvan kuin
+pullossa riittää.
+
+MIKKO. En ole tuntenut epäilystä minkäänlaista, enkä tuskaa liioin.
+Sinua ne vaan vaivaavat, Topra.--Kunnari kun tulisi pitämään meille
+iloa. Äkin ne hälvenisivät.
+
+TOPRA-HEIKKI. Minullako epäilyksiä? Ettäkö minä olisin teitä arempi?
+Häpiä vähän! Olisiko teissä ollut kuntoa ryhtyä koko toimeen ilman
+minua?
+
+MIKKO. No, enhän minä sitä väitäkään. Mitä sinä nyt taas semmoisia?
+Nostat riitaa aivan suotta.
+
+TOPRA-HEIKKI. Ja mitä varten minulla tunnonvaivoja olisi? Mitä varten,
+minä kysyn?
+
+MIKKO. Herra Jumala, eihän tässä ole tunnonvaivoista puhuttukaan.
+Onkosta, Antti?
+
+TOPRA-HEIKKI. Minä kysyn teiltä, mitä varten minulla olisi
+tunnonvaivoja? Mitä pahaa olen tehnyt, jota pitäisi minun katua? Vai
+sekö, mielestänne, olisi niin suuri synti, että tahdoin auttaa köyhiä ja
+kurjia? Niitä, jotka kärsivät vääryyttä, joita maan mahtavat ahdistavat
+ja polkevat. Oliko se synti, minä kysyn? Vastatkaa!
+
+ANTTI. Ei suinkaan sitä voitane synniksi lukea. Ei millään tavalla.
+
+TOPRA-HEIKKI. Meillä on sota, ymmärrättekö? Oikea rehellinen sota,
+niinkuin sen olen teille tuhannen kertaa selittänyt. Niin kauvan ei
+vielä sotaa ole kuin yhdeltä puolen vaan tapellaan, mutta kun toiset
+rupeavat puolustamaan itseänsä ja lyövät takaisin, silloin on sota
+syttynyt. Vaan ne ensimmäiset sodan alkoivat, eikä jälkimmäiset,
+ymmärrättekös nyt?
+
+MIKKO. Niin, ensimmäiset, tietysti. Rikkaat ja mahtavat.
+
+TOPRA-HEIKKI. Mitä syytä meillä sitten olis tunnonvaivoihin, hölmöt?
+Huomaatteko jo, kuinka lapsellisia te vielä olette? Ei uskoisi,
+aikamiehistä. Oikein naurattaa.--Ja maistetaanpas sen päälle.
+
+MIKKO. Vieläkö sieltä tulee?
+
+TOPRA-HEIKKI. Kun meiltä riistetään hikemme ja vaivamme hedelmät, niin
+otamme ne koreasti takaisin. Se on oikeus ja kohtuus. Kun meitä lyödään,
+niin lyömme takaisin. Ja kun vaara uhkaa, niin annamme tulta.--
+
+SILJA. Toisin neuvotaan Jumalan sanassa. »Rakastakaa vihollisianne,
+siunatkaa niitä, jotka teitä sadattavat, tehkäät niille hyvää, jotka
+teitä vihaavat. Ja rukoilkaat niiden edestä, jotka teitä vainoovat ja
+vahingoittavat.»
+
+TOPRA-HEIKKI. Tuo ei kuulu tähän. Ei ensinkään. Mutta toisen kohdan minä
+tiedän raamatusta joka meille sopii: »Silmä silmästä, hammas hampaasta,
+veri verestä!»
+
+ÄÄNI. »Silmä silmästä, hammas hampaasta, veri verestä!»
+
+ANTTI. Mikä sinua vaivaa, Topra?
+
+TOPRA-HEIKKI. Se oli Jaaran ääni.
+
+MIKKO. En kuullut minä.
+
+MATLENA. Korvasi pettivät, suotta säikyt.
+
+TOPRA-HEIKKI. Jaaran ääni, niin totta kuin tässä istun. Jaaran ääni.
+Kolkkona ja kumeana kuin haudan syvyydestä, mutta Jaaran ääni.
+
+MATLENA. Ja minä sinulle vakuutan, että korvasi pettivät. Elä tarkkaa
+noin, mielesi siitä alkaa harhaella.
+
+MIKKO. Mutta jos hän hyvinkin on tuolla ulkona? Minä menen katsomaan--
+
+MATLENA. Voi, elä mene. Ei siellä ole mitään. Puhellaan muista asioista,
+että unohtuu pois.
+
+ÄÄNI. »Silmä silmästä, hammas hampaasta, veri verestä!»
+
+TOPRA-HEIKKI. Hiljaa! Vaiti!--Ovatko helvetin portit jääneet auki, kun
+kuolleet pääsevät meitä kiusaamaan?
+
+SILJA. Kriste armahda!
+
+ÄÄNI. »Silmä silmästä, hammas hampaasta, veri verestä!»
+
+TOPRA-HEIKKI. Pysy siellä, jossa olet, jätä elävät rauhaan! Mitä sinä
+meistä? Eikö siinä kylläksi, että maailma meitä ahdistaa? Vieläkö
+kuolleetkin nousevat yhteen liittoon?
+
+ANTTI. Viina on mennyt hänen päähänsä.
+
+MATLENA. Topra, rakas ystäväni, rauhoitu. Usko minua, tuo on vaan
+sairautta, tyhjää hourausta. Ei kuulu mitään ääniä, turhaa luuloa se
+vaan on. Näes, me olemme kaikki täällä, Mikko, Antti, Silja, minä.
+Tunnethan sinä meidät?
+
+TOPRA-HEIKKI. Tunnen. Mutta ettekös te kuulleet mitään?
+
+MATLENA. Emme yhtikäs mitään. Kun rauhoitut, niin ne katoovat sinunkin
+korvistasi.
+
+MIKKO. Otit niin monta ryyppyä syömättömään ruumiisen, siitä se tuli.
+
+MATLENA. Ja valvomisesta. Kun ei ole nukkunut moneen yöhön.
+
+ÄÄNI. »Silmä silmästä, hammas hampaasta ja veri verestä!»
+
+TOPRA-HEIKKI. Taas se kuuluu, taas!
+
+ÄÄNI. »Veri verestä, henki hengestä!»
+
+TOPRA-HEIKKI. Tule esiin sitten. Asetta, kirves tänne! En pelkää,
+tappelen vaikka viimeiseen veripisaraan asti. Ota avuksesi hornan pedot
+ja itse pääperkeleet lisäksi. En pelkää sittenkään. Kirves, kirves
+tänne!
+
+MATLENA. Voi, taivaan vallat! Topra!
+
+TOPRA-HEIKKI. Odotas! Se säikähtikö nyt ja läksi pakoon?
+
+MATLENA. Läksi. Pakoon läksi. Ei ole mitään enää. Nyt pääsit rauhaan.
+Tule levolle. Tänne penkille. Silja antaa tyynyn. Tule! Ei ole mitään
+enää. Se pakeni pois.
+
+TOPRA-HEIKKI. Lieneekö ollutkaan. Mielenhouretta vaan. Henget eivät
+puhu. Eivätkä ne täällä meidän keskellämme liiku. Ei ole mitään
+luonnotonta, vaikka jotkut niin luulevat. Taika-uskoa se vaan on. Taikka
+mielenhouretta niinkuin minulla. Ei henget meitä vihaa eikä härnää.
+Toisessa maailmassa ne ovat.--Juopa syvä välillä. Ei voi tulla sieltä
+tänne.
+
+MIKKO. Nyt hän puhuu järkevästi. Jumalan kiitos, että meni ohitse.
+Rupesi tekemään jo pahaa minullekin.
+
+ANTTI. Ehkä on parasta että seuraat Matlenan neuvoa ja menet levolle
+
+MATLENA. Kas tässä sinun kelpaa maata. Nuttuni panin alle, että on
+pehmoisempi. Tule nyt Topra!
+
+TOPRA-HEIKKI. Istutko sinä luonani, Matlena? (Laskeutuu pitkälleen.)
+
+MATLENA. Istun toki (asettuu jakkaralle). Tässä näin, ihan likellä, Enkä
+paikaltani hievahda. Ole vaan rauhassa,
+
+TOPRA-HEIKKI. Laske kätesi tänne korvalleni. Noin, nyt on hyvä. Nyt ei
+kuulu mitään.--Kumma että löi niin heikoksi miehen. Että kuulee
+olemattomia ääniä. Ei se muuta ollut kuin heikkoutta, luonnon
+heikkoutta.
+
+ANTTI. Niin, eihän sitä ihmetellä sovi. Mieskin on ihminen, vaikka
+olkoon kuinka väkevä.
+
+TOPRA-HEIKKI. Tähän saakka en vielä ole säikkynyt enkä pelkoa tuntenut.
+Mutta jopa nousivat ihokarvat yksin pystyyn ja kylmä hiki vieläkin valuu
+pitkin ruumista... Oli niin outoa ja luonnotonta, sehän sen teki.
+
+MATLENA. Niin, sehän sen teki.
+
+ANTTI. Elä puhele enää, vaan koeta nukkua.--Ollaan kaikki hiljaa, että
+hän saa unta (muuttaa Siljan luokse).
+
+MIKKO. Parasta kun rupehimme maata jokaikinen.
+
+TOPRA-HEIKKI. Siitä minulla vaan on paha mieli, että ennätti Ville
+kuolla. Se meni nyt niinkuin turhaan kaikki. Vaikka onhan niitä muita
+jäljellä. Paljonkin muita.
+
+MATLENA. Nuku nyt, nuku! Heitä pois mielestäsi nuo asiat. Meillä on
+aikaa miettiä niitä sittenkin taas, kun heräät.
+
+TOPRA-HEIKKI. Sinä, Matlena! Oma tyttöni!--Kultanuppuni!--Pidätkö sinä
+minusta nytkin vielä? Vaikka olen tänlainen--pahantekijä.
+
+MATLENA. Minun silmissäni olet kuitenkin hyvä, parhain kaikista. Mutta
+nyt et saa virkkaa enää mitään. Et ainoata sanaa.
+
+TOPRA-HEIKKI. En, en.--Minä tottelen sinua ja nukun.
+
+SILJA (puoliääneen Antille). Eiväthän kaikki voi olla rikkaita, toisten
+täytyy olla köyhiä, sen on Jumala viisaudessaan niin määrännyt... Ja
+itsekunkin tulee kantaa ristinsä kärsivällisyydellä, eikä soimata Herran
+töitä, jos kohta niitä ei ymmärräkään. Ollaan uskolliset kuolemaan
+saakka, kyllä ne sitten aikanaan kaikki selviävät.
+
+ANTTI (samoin puoliääneen). Ei köyhyys taivaasen auta. Sen ainakin
+kokemus näyttää.
+
+SILJA. Sitä et tiedä. Muista vertausta rikkaasta miehestä ja
+Latsaruksesta.
+
+ANTTI. Se nyt oli se yksi tapaus. Sopineeko sama vertaus kaikille.
+
+SILJA. Kyllä, kun vaan iloisella ja nöyrällä mielellä taipuu kärsimisen
+alle. Luulen että silloin jo täälläkin annetaan joskus tuntea taivaan
+esimakua.
+
+MIKKO (Matlenalle puoliääneen). Matlena, kuulehan?
+
+MATLENA. Mitä sitten? Puhu hiljaa.
+
+MIKKO. Kuinka oli Topra saanut päähänsä, että ... että Jaara on kuollut?
+
+MATLENA. Elä kysele.
+
+MIKKO. Mielenhourettako kaikki?
+
+MATLENA. Ole vaiti, ettei hän herää... Kylläpähän sitten kuulet--
+
+MIKKO. Voisit tuota kumminkin sanoa. Minulle tahtoo nousta niin pahoja
+aavistuksia...
+
+MATLENA. Hiljaa--! Siellä tulee joku.
+
+MAIJU (tulee juosten sisään). Äiti, äiti! Kiiltonappisia herroja!
+Kahdella hevosella. Ajavat täyttä laukkaa tänne... Kas, johan ne ovat
+kaikki täällä...
+
+MIKKO. Kiiltonappisia herroja? Vie sinun perhana!
+
+ANTTI. Pakoon! Kiiruusti!
+
+MATLENA. Voi, Jumala!... Ennätämmekö?
+
+TOPRA-HEIKKI. Mikä on?
+
+MATLENA. Elä säikähdä. Meidän täytyy joutua pois metsään. Nouse pian
+ylös.
+
+MIKKO. Kruununmiehet meitä ajavat takaa. Helkkuna, nyt ne ovat jo
+pihassa.
+
+ANTTI. Porstuan ovi kiinni! Säppiin!
+
+TOPRA-HEIKKI. Ei! Antaa heidän tulla.
+
+MATLENA. Mitä aiot? Topra--?
+
+TOPRA-HEIKKI. Levollisia kaikki! Ei mitään hätää. Jättäkää minun
+huostaani. Suut kiinni, te muut. Mikko, muista! (Vallesmanni,
+siltavouti, jahtivouti ja kaksi renkiä tulevat. Rengit pysähtyvät
+ovelle.)
+
+MAIJU. Isä, tekevätkö ne meille pahaa, nuo?
+
+ANTTI. Elä pelkää. Mene äidin luokse.
+
+VALLESMANNI. Hyvää iltaa!
+
+TOPRA-HEIKKI. Jumal'antakoon hyvää iltaa, Herrat kun ovat lähteneet
+oikein miehissä liikkeelle. Susiako ajetaan, koska jahtivouti on
+matkassa?... Istukaa, hyvät herrat, istukaa! Sohvat tässä talossa ovat
+vähän kovia, ei ole pantu resooria, mutta ehkä nuilla passaa pikkuisen
+levähtää yhtä kaikki... Ellette pelkää, että tarttuu täitä vaatteihinne?
+
+VALLESMANNI. Tekö olette haltijana tässä?
+
+TOPRA-HEIKKI. Haltijana? Minä? Kas, kuinka herra vallesmanni on
+leikkisä. Tuommoiset kauniit, kiiltävät napit nutussa ja kysyy sentään,
+jos minä olen hänen haltijansa... Vai liekö minua tosiaan niin ylennetty
+virassa? Mitä?... Ei tuo suotta olisi. Kyllä reuhkasin valtion työssä
+kaiken kevättä ja kesää, että kannattaisi vainen. Vaatteenikin kulutin,
+ettei ole kuin ryysyt jäljellä. Nähkääs tätä! Siinä riekale riekaletta
+korville lyö... On se vähän kummallista sittekin. Saman isännän
+palveluksessa toisen nuttu noin kaunistuu, toisen käy tämmöiseksi...
+Kuka osaa selittää syyn? Minun järkeni ei pysty.
+
+SILTAVOUTI. Osaatkos selittää, miksi toiset nousevat mäkeä ylös, toiset
+taas laskevat mäkeä alas että hurajaa?
+
+VALLESMANNI. Emme ole tulleet tänne suuta pieksämään, vaan viran
+puolesta, niinkuin tiedätte. Siltavouti ottaa paperit esille ja pitää
+protokollaa. Toimitus alkaa. Muistutan kaikkia läsnä-olevia vastaamaan
+kysymyksiini suoraan ja kiertelemättä. Ilveilyt jättäkää sikseen, ne
+eivät teitä pitkälle auta.
+
+TOPRA-HEIKKI. Siis kysyttiin meiltä jo aluksi, kuka tässä on haltijana.
+Vastaus: köyhän majassa on haltijana ensimmäinen paras herra, joka
+sisään astuu. Pöydän luokse hän marssii kohta suoraa päätä ja on sitten
+kuin isäntä ainakin. Mutta köyhä kun tulee herrastaloon, niin huutia
+tietäköön. Alimmalle portaalle saa pysähtyä, taikka huoneesen jos
+lasketaan, niin tuonne kynnyksen eteen--
+
+JAHTIVOUTI. Suus' kiinni nyt!
+
+VALLESMANNI. Ketkä teistä asuvat tässä tuvassa?
+
+SILJA (hiljaa.) Vastaa, Antti.
+
+ANTTI. Minähän tämän olen hyyrännyt.
+
+VALLESMANNI. Nimi?
+
+ANTTI. Vaaranen, Antti Vaaranen, työmies.
+
+TOPRA-HEIKKI. Ilman työtä ja ruokaa.
+
+VALLESMANNI. Vaimonne?
+
+SILJA. Silja Korpela.
+
+VALLESMANNI. Ja nämä muut?
+
+MATLENA. Matlena minä olen. Mehtolan Matlena, Savion kylästä, Kuopion
+pitäjää. Tuo, joka uunin luona seisoo, on veljeni, Mikko. Ja tämä tässä
+on Topra-Heikki, Pohjanmaalta. Tuli viime talvena tänne rautatientyöhön
+ja on kerrassa mies semmoinen, ettei hänen vertaistaan monta olekaan.
+Antaisi toiselle vaikka silmän päästään. Kysykää keneltä hyvänsä, niin
+saatte kuulla.
+
+SILTAVOUTI. Omansa kunkin hyvä, sammakonkin nuijapää.
+
+VALLESMANNI. Vaiti!--Missä olette--
+
+MATLENA. Työhönkin pystyy, jos mihin. Eikä surkeile voimiaan, on aina
+ensimmäinen ja viimeinen. Siinä häntä mainitaan vallan ihmeenä, ja sen
+vuoksi kait' hänelle on annettukin nimi Topra-Heikki, ei hän Topra ole,
+papinkirjassa--
+
+VALLESMANNI. Missä olette viettäneet nämä viimeiset päivät? Vastatkaa
+ensin te, Vaaranen.
+
+SILJA (hiljaa). Tunnusta kaikki rehellisesti. Elä salaa mitään.
+
+ANTTI. Keskiviikkona läksimme Matlenan kanssa näitä hakemaan, Mikkoa ja
+Topraa. Lauvantai-iltana ne löysimme Suonenjoelta.
+
+VALLESMANNI. Metsästä jonkun matkaa Ruohomäen talosta?
+
+TOPRA-HEIKKI. Kotkakallion juurelta, valkean äärestä. Vieläkö pitää
+tarkemmin selittää?
+
+ANTTI. Lienee ollut likellä Ruohomäen taloa, en tunne niitä paikkoja.
+
+VALLESMANNI. Olitteko metsässä koko sen yön?
+
+TOPRA-HEIKKI. Yhtä varmaan kuin te haudoitte itseänne lämpimässä
+sängyssä höyhentyynyillä.
+
+JAHTIVOUTI. Ole ääneti, kun ei sinulta kysytä.
+
+TOPRA-HEIKKI. Lupa puhua, koska minulla on yhtä hyvä suu kuin
+sinullakin.
+
+MATLENA (puoliääneen). Topra, malta mieltäsi, onneton!
+
+TOPRA-HEIKKI. Saako tietää, mitä tämä tutkiminen oikeastaan merkitsee?
+Mistä meitä epäillään? Mistä syytetään? Sanoo hänet kerrassaan suoraan,
+ilman verukkeita ja kiertelemisiä.
+
+VALLESMANNI. Teitä epäillään syyllisiksi murhapolttoon, varkauteen ja
+murhaan.
+
+SILJA. Voi armollinen Jumala!
+
+MIKKO. Murhaan--!
+
+TOPRA-HEIKKI. Todistuksia! Todistuksia vaaditaan, ennenkuin miestä
+vangitaan. Tunnetaan mekin tapojanne sen verran. Noh, joutuun, te
+lainvalvojat ja hyvän järjestyksen ylläpitäjät! Millä näytätte toteen,
+että olemme tehneet kaiken tuon?
+
+VALLESMANNI. Mies, joka löydettiin murhattuna, kävi yöllä minua
+tavoittamassa. Rengit, tomppelit eivät tulleet minulle ilmoittamaan,
+mutta--.
+
+TOPRA-HEIKKI. Antoivat teidän nukkua rauhassa peittojen alla. Siinä
+tekivät pahasti. Nyt jäi koko asia peittoon.
+
+VALLESMANNI. Eipähän jäänyt. Elä ilku vielä! Hän oli puhunut tuvassa
+siksi paljon, että sinut otamme kiinni kaikessa tapauksessa.
+Ymmärrätkös? Vai pitääkö yhä selvemmästi puhua?
+
+MATLENA. Armoa, herra vallesmanni, elkää tehkö häntä onnettomaksi.
+Antakaa hänen olla vapaana, me lähdemme Amerikkaan yhdessä, ijäksi
+päiviksi pois koko maasta, ei tarvise peljätä, meistä ei ole haittaa
+kenellekään. Kuulkaa minua, hyvät herrat! Mitä hyötyä siitä on, jos
+panette hänet linnaan, ei hän muuta kuin paatuu siellä ja kovettuu, ja
+sitten kun pääsee vapaaksi, hän ehkä todenperästä on paha, jota hän ei
+nyt ole, jos häntä oikein tuntisitte--
+
+VALLESMANNI. Jo riittää--
+
+MATLENA. Vaikka hän kyllä on rajuluontoinen ja kiivas, varsinkin nyt,
+kun rautatiellä työt lopetettiin ja miehet jäivät leivättömiksi eikä
+minkäänlaista ansion toivoa koko talvena. Onko kumma, jos silloin
+meneekin sekaisin pää, ettei enää voi hillitä luontoansa. Menkää
+itseenne, hyvä herra, jos teiltä äkkiä otettaisiin virka pois ja te
+joutuisitte mieron tielle, eiköhän kävisi mieli karvaaksi. Tulee silloin
+sanoneeksi ja tehneeksi, jota ei ajattelekaan ja jota jäljestäpäin kyllä
+katuu--
+
+SILTAVOUTI. Sen kieli kun laulaa.
+
+MATLENA. Täytyyhän ihmisten antaa anteeksi toisilleen, antaa Jumalakin
+anteeksi ja armahtaa ja auttaa, ei pane kuormaa kuorman päälle eikä
+paina yhä alemmaksi. Mitä suurempi syntinen, sitä enemmän Jumala
+rakastaa ja holhoo ja hoitaa, tehkää samoin, hyvä herra, sen Jumala
+teille palkitsee viimeisenä tuomiopäivänä, ellei ennen--
+
+VALLESMANNI. Jo riittää, jo riittää, minä sanon! Ihme, kumma, ettei pidä
+saaman tottelemaan.
+
+TOPRA-HEIKKI. Puhu seinälle tuossa! Siitä ehkä ennemmin löydät sydäntä,
+kuin tuommoisen virkanutun alta.
+
+VALLESMANNI. Tämän lompakon löysimme metsästä. Mihinkä on joutunut
+sisältö?
+
+TOPRA-HEIKKI. Mitä se sisälsi? Sanokaapa sekin.
+
+VALLESMANNI. Ruohomäen isännän rahat.
+
+TOPRA-HEIKKI. Erehdys. Se ei sisältänyt Ruohomäen isännän rahoja.
+
+VALLESMANNI. Vaan mitäs sitten? Ilmoita, koska tiedät paremmin.
+
+TOPRA-HEIKKI. Köyhän väen hikipisarat siinä oli kultamarkoiksi
+muutettuina.
+
+VALLESMANNI. Reuhaa nyt oikein uhalla. Kyllä tukitaan suusi pian.
+
+JAHTIVOUTI. Emmeköhän saisi noita käsiä edes pysymään alallaan?
+
+VALLESMANNI. Panee heidät rautoihin.
+
+TOPRA-HEIKKI. Tehkää hyvin! Tässä molemmat ketarani. Asettakaa
+vihkisormukset paikoilleen. Missä pappi, että lukisi siunauksen.
+
+SILTAVOUTI. Kyllä me sinut papittelemme.--Mutta sitä on huikari,
+yhtäkaikki. En mokomaa ole ennen tavannut.
+
+MATLENA. Minut kiinni myös! Raudat käsiin niinkuin hänellekin.
+Kuuletteko! Minä tahdon seurata häntä. Viekää meidät molemmat. Hän on
+mieheni, Jumalan edessä. Jotka Jumala on yhteen luonut, ei niitä pidä
+ihmisten eroittaa. Onhan teillä rautoja vielä? Tuokaa! Tuokaa pian!
+
+VALLESMANNI. Tunnustatteko itsenne syylliseksi samoihin rikoksiin?
+Murhaan, murhapolttoon, varkauteen?
+
+TOPRA-HEIKKI. Häpiä! Sun musta sielusi niitä tekee, ei hän.
+
+VALLESMANNI. Muuten en voi teitä vangita.
+
+MATLENA. Miks'ette voi? Yhtä hyvin kuin hänenkin. Sanoinhan teille jo,
+että olen hänen vaimonsa, samaa sielua, samaa ruumista. Ettekö tiedä,
+meidän tulee jakaa kaikki, surut ja murheet, vaivat ja vastukset--
+
+TOPRA-HEIKKI. Elä heitä rukoile, turhaa se on. Tule tänne, että saamme
+puhella vielä viimeisen kerran,--istumme tähän--kirjoitelkaa sitä
+rotokollaanne siellä sen aikaa.
+
+VALLESMANNI. Ilmoittaako Vaaranen, mihinkä Ruohomäen rahat ovat
+joutuneet?
+
+SILJA (hiljaa). Pysy totuudessa, Antti, käyköön kuinka hyvänsä!
+
+VALLESMANNI. Antakaa suora vastaus. Kieltäminen ei teitä hyödytä,
+asiasta otetaan selvä kumminkin.
+
+MIKKO. Elä hämmenny, ajattele ennenkuin vastaat.
+
+VALLESMANNI. Vaiti siksi kuin teiltä kysytään.--Antti Vaaranen, missä
+ovat Ruohomäen isännän rahat?
+
+ANTTI. Tässä.
+
+VALLESMANNI. Ovatko siinä kaikki?
+
+ANTTI. Niin luulen.
+
+VALLESMANNI. Tekö ne otitte?
+
+ANTTI. En.
+
+VALLESMANNI. Mukana olitte kumminkin?
+
+ANTTI. En.
+
+VALLESMANNI. Kuka teistä sen teki?
+
+ANTTI. Sitä en tiedä.
+
+VALLESMANNI. Miettikää tarkkaan.
+
+ANTTI. En tiedä.
+
+VALLESMANNI. Mutta sen tiesitte, että varastettuja ne olivat?
+
+MIKKO. Kuuntele, Topra!
+
+TOPRA-HEIKKI. Mitä, mitä?--Josko Antti tiesi? Miks'et vastaa, pöllö?
+Eihän sinulla ollut aavistustakaan. Minä ne pistin hänen taskuunsa, enkä
+tehnyt selkoa, ajoin hänet tiehensä, kun rupesi ällistelemään ja
+utelemaan. Sinä olit läsnä, Matlena. Eikö ole asia niinkuin kerroin?
+
+MATLENA. Aivan niin, Antti on syytön. Metsässä olimme yhdessä koko ajan,
+ja luulimme näiden olevan tulipaloa sammuttamassa. Eikä hän olisi
+lähtenyt koko matkalle ilman minun houkutuksiani.
+
+VALLESMANNI. Mitä sanoo Vaaranen itse?
+
+SILJA (hiljaa). Mutta arvasit sinä sen kumminkin. Puhu totuutta, elä
+kiertele.
+
+ANTTI. Silloinpa viedään minut linnaan.
+
+SILJA. Kärsitään mitä olemme ansainneet.
+
+ANTTI. Kuinka käy sinun ja noiden lasten?
+
+SILJA. Se on Jumalan tahdossa.
+
+TOPRA-HEIKKI. Mitä ne siellä supattavat. Eihän siinä ole arvelemista.
+Selvä asia.
+
+ANTTI. Kyllä minä tiesin, että ne olivat varastettuja.
+
+TOPRA-HEIKKI. Sen valehtelet, ruoja. Oletko sekaisin päästäsi, vai mikä
+sinut huilaa? Kun tapotahallaan menee tekemään itsensä onnettomaksi. Ja
+vallan suotta. Mieletön sinä olet, järkiään. En osaa muuta sanoa. Pöllö!
+Ethän sinä tiennyt mitään. Et, saakeli vie, tiennytkään. Mitä höpöttelet
+turhia? Mokoma vehnänen!
+
+MIKKO. Siljan työtä tuo.
+
+TOPRA-HEIKKI. Onko totta? Te häntä kehoititte siihen? Herra tule ja
+puserra! Sielullenneko luulitte sillä autuuden voittavanne?
+
+MATLENA. Voi Silja, minkä teitte. Parhain keino saada häntä todenperästä
+pahantekijäksi.
+
+TOPRA-HEIKKI. Ettekö ymmärrä sen vertaa? Minä kysyn, ettekö ymmärrä,
+missä tilassa hän on, kun sieltä palajaa. Kuka huolii vankina ollutta
+työhönsä semminkään? Kuka ottaa häntä huoneihinsa asumaan? Kuka pitää
+häntä enää ihmisenä? Kuka uskaltaa tulla likelle? Ettekö ymmärrä tätä
+kaikkea, ettekö--
+
+ANTTI. Elä Siljalle intoile, itsehän minä tunnustin.
+
+TOPRA-HEIKKI. Ota sanasi takaisin. Kiellä! Sinä olit säikähdyksestä
+sekaisin--
+
+ANTTI. En ollut.--Minä tiesin, että rahat olivat varastetut.
+
+TOPRA-HEIKKI. Ja minä tiedän että sinä olet pöllö.
+
+VALLESMANNI (katseltuaan protokollaa). Hyvä on!--Ja nyt olemme sitten
+valmiit. Lähtekääpä matkaan kaikki kolme.
+
+MIKKO. Kuka kolmas?
+
+SILTAVOUTI. Vielä häntä kysyy.--Sinä tietysti, kukas muu.
+
+MIKKO. Eipä minua ole tutkittukaan.
+
+VALLESMANNI. Sinun ansioitasi tunnetaan sen verran ilman tutkimattakin.
+Samoin kuin tämänkin miehen.
+
+TOPRA-HEIKKI. Minun tähteni he vangitaan. Minä, kurja, olen heidät
+onnettomiksi tehnyt. Voi, ettei maa minua niellyt sitä ennen! Ettei
+salama iskenyt kuoliaaksi! Etten sitä aavistanut! Kovimman kosken
+olisin hakenut ja sinne hypännyt. Voi, kurjaa matoa, mikä olen!
+
+MATLENA. Topra, rakas ystävä--
+
+TOPRA-HEIKKI. Mene pois! Elä tule likelle kirottua miestä! Pois, ettei
+onnettomuus sinuakin tapaa--
+
+MATLENA. Syöksetkö minut luotasi nyt, viimeisellä hetkellä?--Semmoisetko
+jäähyväiset sinulta saan--?
+
+TOPRA-HEIKKI. Mitäs välität minusta, jonka taivaskin on hyljännyt?--
+Lähtekää, elkää viivytelkö enää!
+
+MATLENA. Jumalan haltuun, Topra! Vielä yhdymme kerran. Ellei täällä,
+niin toisessa elämässä. Siellä ei eroiteta. Jumalan haltuun, Topra! Voi
+hyvin! Jumalan haltuun!
+
+MIKKO. Hyvästi, Matlena!
+
+MATLENA. Hyvästi, veljeni! Lohduta Topraa. Pysykää yhdessä (vaipuu
+penkille).
+
+(Menevät; Jahtivouti ja Topra edellä, Mikko ja rengit jäljessä.)
+
+VALLESMANNI. Nouskaapa ylös, Vaaranen! Ne meidät jättävät muuten.
+
+MAIJU. Vievätkö ne isän meiltä pois, äiti?
+
+SILJA. Pääsetköhän sinä milloin vapaaksi?
+
+ANTTI. Kukapa sen edeltäpäin osaa sanoa. Ehkä vallesmanni voisi tietää?
+
+VALLESMANNI. Miksi oikeus hänet katsoo. Aikaa ei voi niin määrätä, mutta
+vankeutta siitä teille tulee, ja Mehtolalle samoin. Topra-Heikki
+luultavasti tulee saamaan kuolemanrangaistuksen.
+
+MATLENA. Taivaan vallat!--Kuolemanrangaistuksen!
+
+ANTTI. Hyvästi, Silja! Eipähän tässä auttane muu kuin lähteminen.
+
+SILJA. Eläs vielä. Minua niin pyörryttää. Ajatukset hämmentyvät. Eläs
+mene, Antti.
+
+ANTTI. Täytyyhän mun.
+
+MAIJU. Elkää jättäkö meitä, isä, meille tulee niin kovasti ikävä.
+Kuuletteko, elkää jättäkö!
+
+ANTTI. Ehkä hyvät ihmiset auttavat, että saat tuon ruumiin maahan.
+
+SILJA. Unta? Pahaa unta taikka hourausta?... Minä kun valvoin niin
+paljon Villen kanssa. Enkä ole syönyt moneen aikaan ... niin kummako,
+jos heikkoudesta menee sekaisin... Kun pääsisin selviämään taas... On
+niin vaikeata tämä. Niin kovin vaikeata.
+
+ANTTI. Se tuli liian äkkiä. Et saa sitä vielä tajuntaasi.
+
+SILJA. Ettäkö sinua viedään linnaan? Vangiksi?
+
+MAIJU. Isääkö linnaan? Äiti, isääkö linnaan? (Itkee.) En minä anna, en,
+en!... Voi, en minä anna... Nuoko herrat ne vievät?... Mitä varten?...
+Viekää muita, elkää isää. Hyvä, rakas herra, elkää viekö isää... Minä
+poimin teille marjoja ensi kesänä (polvilleen). Rakas Jumala taivaassa!
+Sano heille, etteivät saa viedä isää linnaan! Lähetä enkelit meitä
+suojelemaan. Rakas Jumala taivaassa, opeta minua rukoilemaan, että
+kuulisit ääntäni, etteivät veisi isää linnaan...
+
+VALLESMANNI. Oletko valmis?
+
+ANTTI. Olen.
+
+VALLESMANNI. Sitten lähdemme.
+
+MATLENA. Kuolemanrangaistuksen? Niinkö sanoitte?
+
+VALLESMANNI. Sehän se tulee tahallisesta murhasta. Muita suuria rikoksia
+kun vielä on lisäksi.
+
+MATLENA. Nuori hän on, parhaassa voimassaan ja nyt jo päivät lopetetaan.
+Ei ole ihmisillä enää sääliä eikä Jumalalla armoa.
+
+VALLESMANNI. Tulettekos, Vaaranen?
+
+ANTTI. Hyvästi jääkää!
+
+MAIJU (tarttuu häneen kiinni). Minä en laske teitä, isä, en laske--
+
+ANTTI. Päästä irti, lapseni, ei se siitä parane kuitenkaan (irroittaa
+itsensä ja menee vallesmannin ia siltavoudin seurassa).
+
+MAIJU (juoksee jonkun askeleen ovea kohti). Isä! Isä--! (Ovi paiskataan
+kiinni. Maiju saa vetotaudin ja kaatuu lattiaan.)
+
+SILJA. Taivaallinen isä! Maiju, lapseni, mikä sinun on? (Kumartuu hänen
+ylitsensä.) Matlena, avuksi, hän kuolee.
+
+MATLENA. Vieläkö täytyy teidän tätäkin kestää?
+
+SILJA. Herra, Herra, Herra! Minä uskon, auta epäuskoani!
+
+(Esirippu laskee.)
+
+[1888.]
+
+
+
+
+
+End of Project Gutenberg's Sylvi; Kovan onnen lapsia, by Minna Canth
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 13174 ***