initial commit of ebook 13164HEADmain

1 files changed, 6310 insertions, 0 deletions

diff --git a/13164-0.txt b/13164-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..4f330e3
--- /dev/null
+++ b/13164-0.txt
@@ -0,0 +1,6310 @@
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 13164 ***
+
+MURTOVARKAUS; ROINILAN TALOSSA
+
+Kirj.
+
+Minna Canth
+
+
+1917 (1883-1885).
+
+
+
+
+MURTOVARKAUS
+
+Näytelmä viidessä kuvauksessa
+
+
+
+HENKILÖT.
+
+UKONNIEMI,   |  talonisäntiä.
+PELTOLA,     |
+NIILO, Peltolan poika.
+LOVIISA, Ukonniemen tytär.
+AHOLAN ANTTI, torppari.
+MARIA, hänen vaimonsa.
+HELENA, heidän tyttärensä.
+HOPPULAINEN, itsellismies.
+PENTTULA, noita.
+MATTI,  |
+EERO,   |
+KALLE,  |  kylän nuorisoa.
+KIRSTI, |
+LIISA,  |
+VAPPU,  |
+ERÄS VANHA TALONPOIKA.
+PITÄJÄN VANGINKULJETTAJA.
+KYLÄLÄISIÄ.
+
+
+
+
+ENSIMMÄINEN KUVAUS.
+
+
+(Aukeahko paikka honkametsässä. Perällä näkyy järvi, jonka vasemmalla
+puolen niemi korkeine kukkuloineen pistää esiin. Juhannusaatto. Kylän
+nuoriso huvitteleiksen iloisella tanssilla. Laulu alkaa jo ennen
+esiripun nostettua.)
+
+    "Rosvo, rosvo olit sä.
+    Kun varastit mun ystävän;
+    Minä luulen,
+    Fralla laa,
+    Minä luulen,
+    Fralla laa,
+    Minä luulen,
+    Fralla lalla, fralla lalla laa!"
+
+    "Enpä tiennyt syytä siihen,
+    Miksis minun hylkäsit;
+    Minä luulen,
+    Fralla laa.
+    Minä luulen,
+    Fralla laa,
+    Minä luulen,
+    Fralla lalla, fralla lalla laa!"
+
+(Peltola ja Ukonniemi tulevat oikealta. Nuoret taukoavat tanssista.)
+
+PELTOLA. Hei vaan. Johan täällä ilo on korkeimmillaan. Hyvää iltaa ja
+hauskaa juhlaa, te nuoret! No, ovatko tyttäret jo ottaneet selkoa siitä,
+jos ennen ensi Juhannusta sulhasia saavat?
+
+KIRSTI. Hyh, johan nyt!
+
+VAPPU. Mitäpä me niistä tiedoista!
+
+MATTI. Vai mitäpä me niistä tiedoista! Kas vaan, kuinka ovat olevinaan.
+Niinkuin ei sitä muka tiedettäisi, että he joka ikinen jo ovat käyneet
+ruista sitomassa tänä iltana.
+
+LOVIISA (ylpeästi). Minä en ainakaan ole käynyt.
+
+VAPPU. Tuo Matti on senlainen ilkiö. Aina hän meitä väijyy.
+
+MATTI. Hi, hi, hi, joko pisti vihaksesi, Vappu? Muistatko, kuinka sun ja
+Kirstin kävi viime vuonna Juhannusyönä?
+
+VAPPU. Ole vaiti!
+
+POJAT. Kerro, Matti, kerro!
+
+PELTOLA (on istunut kivelle näyttämön oikealla puolen). Olisipa tuota
+hauska kuulla, he, he, he (tarjoo tupakkaa Ukonniemelle).
+
+MATTI. Ha, ha, ha, en elämässäni ole nauranut niin paljon kuin sinä
+yönä. Muistatkos, Kalle?
+
+KALLE. Kyllä muistan.
+
+POJAT. No, kerrohan jo!
+
+VAPPU. Jos vaan kerrot, Matti, en sinuun ikänäni lepy.
+
+MATTI. Mutta kas, kun nyt kerron kiusallasikin. Me olimme Kallen kanssa
+piiloutuneet pensaan taakse likellä maantien risteystä, Kuusiston
+kohdalla. Puoliyön aikaan tulevat nämä hiipien ja arkoina polkutietä ja
+vilkaisevat vähän väliä oikeaan ja vasempaan. Paidat heillä oli
+hampaissa ja pitkät varsiluudat käsissä; eikä heillä muuta ruumiin
+verhoa ollut kuin valkoiset, hirmuisen suuret lakanat, jotka olivat
+ympärilleen kietoneet.
+
+MIEHET (nauravat). Kuinka sitten kävi?
+
+VAPPU. Noita valheita viitsitte kuunnella.
+
+MATTI. Valheita? Sano, Kalle, eikö ole totta?
+
+KALLE. Totta on joka sana.
+
+VAPPU. Sinä olet juuri yhdenlainen kuin Mattikin.
+
+KALLE. No sen tiedät! Me olemme yhtä maata kuin maalarin housut.
+
+KIRSTI. Tuppurainen Tappuraisella takausmiehenä.
+
+POJAT. Kuinkas sitten kävi, Matti? Kerro sinä vaan äläkä välitä tyttöjen
+suuttumisesta.
+
+MATTI. Niin, minkäs sille taidan minä. Totuus ei pala tulessakaan.
+
+POJAT. Ei tulessakaan. No, annahan jo kuulla loppua.
+
+MATTI. He tietysti eivät meitä hoksanneet, vaan alkoivat laasta
+risteyksessä, jotta pöly sakeana tuoksui heidän ympärillään. Ja niin
+kiivaat he olivat siinä toimessa, etteivät ollenkaan kuulleet
+askeleitamme, ennenkuin olimme aivan heidän takanaan, ha, ha, ha. Voi
+armotonta, kuinka tytöt silloin parkaisivat, pudottivat samalla paidat
+hampaistaan ja luudat käsistään maantielle ja hiippasivat pakoon, minkä
+ennättivät. Ei silloin liha painanut, kun luut luistivat, ha, ha, ha.
+
+EERO. Ha, ha, ha, kai te vähän hämmästyitte, Vappu? Ha, ha, ha!
+
+VAPPU. Hyh, vielä vähän! Mitä huolimme me senlaisista kuin Matti ja
+Kalle. Eikös niin, Kirsti?
+
+KIRSTI. Niin kyllä. Kaks' me tuonlaisista--miksi sanoisin heitä?
+
+VAPPU. Sano nallikoiksi.
+
+KIRSTI. Kaks' me tuonlaisista pojan nallikoista.
+
+MATTI. Kuule pohjaa! Ei uskoisi noita tyttöjä, minkälaisia he ovat.
+Nallikan nimen nyt saimme siitä jutusta. Mitäs arvelet, Kalle?
+
+KALLE. Kärsiä täytyy.
+
+LIISA. Mutta eipä tiennyt kukaan meitä väijyä, kun Annan kanssa
+maakivellä seisoimme.
+
+TYTÖT. Kuulitteko sitte mitään?
+
+LIISA. Kuulimme hyvinkin.
+
+TYTÖT. Mitä te kuulitte? Kerro, Liisa hyvä!
+
+LIISA. Kun ensinnäkin kolmasti kolahti, juuri kuin olisi joku lyönyt
+kahta lautaa yhteen ja vähän ajan päästä alkoi metsästä kuulua kärryjen
+rätinää.
+
+POJAT. Maantieltä se mahtoi kuulua.
+
+LIISA. Eipä kuin metsästä. Eikä se liikkunut edes ei taakse, vaan pysyi
+aina samalla paikalla.
+
+EERO. Ja kauanko sitä kesti?
+
+LIISA. Kai sitä olisi kestänyt kuinka kauan hyvänsä, ellemme olisi
+säikähdyksestä siunanneet, jolloin kolina heti taukosi, ja mekös juosta
+vilistimme kotia, että olimme henkemme menettää.
+
+EERO. Voi, taivasten tekijä, mimmoisia pelkuria nuo tytöt ovat. Minä
+teidän sijassanne olisin heti lähtenyt astumaan ääntä kohden ja ottanut
+likemmin selkoa kummituksesta.
+
+(Kulissien takaa kuuluu viulunsoittoa.)
+
+KAIKKI. Kuulkaa! Hoppulainen siellä tulee viuluinensa (katsovat
+vasempaan).
+
+HOPPULAINEN (tulee laulaen, soittaen ja tanssien).
+
+    "Vanhan Loikan kirjat ovat pöydällä leviällä,
+    Eron annan vanhalle Loikalle mielellä keviällä."
+
+    "Vanha Loikka luuli minulle tiliä tekevänsä.
+    Ei hän tiennyt tilin päiviä itse näkevänsä."
+
+KAIKKI (nauraen). Hei, Hoppulainen, terve mieheen!
+
+HOPPULAINEN (taukoamatta tanssista). Olkoon menneeksi!
+
+    "Vanhan Loikan haudan kaivan tervaskannon juureen,
+    Kaivan vähän syvemmälle! löydän sieltä uuden."
+
+PELTOLA (nauraen). Sitä miestä vaan ei huolet paina. No, mitäs
+Hoppulaiselle muuta kuuluu?
+
+HOPPULAINEN (lakkaa tanssimasta). A kuin nyt Aunukses kuuluu? A kurjaa
+kuin kuuluu. A kirkki kuin paloi. Ka minkäs te jumalat joutui? Ka isoot
+jumalat kiipesit puuhun, ka pienet tallattiin loaks, ka vietiin niit
+Moskovaasenkin kymmenen hevoskuormaa.
+
+PELTOLA. Taisit olla kyydissä?
+
+HOPPULAINEN. Ka en ollut. Eihän ole Heikillä hevosta, millä kyytiä
+tekee. (Tanssii taaskin ja laulaa.)
+
+    "Vanhan Loikan, riivatun, minä tervaksissa keitän,
+    Uuden Loikan, siunatun, minä silkkitakilla peitän."
+
+(Lakkaa laulamasta ja katsoo tyttöihin, jotka hänelle nauravat.)
+Hei,--onhan täällä, näemmä, väkeä enemmän kuin helluntain epistolassa.
+Ovatko nuo tytöt kaikki tästä kylästä?
+
+EERO. Katso tarkkaan että näet.
+
+HOPPULAINEN. Mikäpä niitä poskistaan tuntee, sanoi Erkkilä sikojaan.
+Taitaa vaan olla yksi Huittisten mukula, toinen Loimaan vasikka,
+kolmas Viaporin värintyöri, neljäs Vesilahdesta kotoisin.
+
+NIILO. Mutta eiköhän olisi jo aika kokkoa laittaa?
+
+EERO. Olisipa hyvinkin. Mihinkä se vaan laitettaisiin?
+
+PELTOLA. Tuolta vuorelta se parhaiten loistaisi.
+
+KAIKKI. Varmaankin. Sinne se pitää laittaa.
+
+HOPPULAINEN. No, kommen hiit, konkkapolvet. Pelimanni käy edellä ja
+soittaa marssia, muut astuvat jäljessä, mutta hyvässä järjestyksessä,
+ettette mene sekaisin kuin Lonkan lapset.
+
+PELTOLA. Kerätkää te nuoret sinne aineet valmiiksi, kyllä mekin täältä
+tulemme siksi kuin kokko palamaan pannaan.
+
+HOPPULAINEN. Uls ja mars', sanoi Siukko poikiaan. (Soittaa marssia ja
+menee edellä vasempaan; laulaen seuraavat häntä kaikki muut paitsi
+Ukonniemi ja Peltola.)
+
+PELTOLA (hetkisen äänettömyyden jälkeen). Kyllä nyt onkin kaunis ilta.
+
+UKONNIEMI. On tottakin. Poutaa ja lämmintä on Jumala näinä aikoina
+antanut yltäkyllin. Touot vaan alkavat sadetta kaivata.
+
+PELTOLA. Ei pikkuinen sade pahaa tekisi. Minä pelkäsin tänä kevännä
+myöhästyneeni kylvön kanssa, mutta jos näin pitää päälle, ei mitään
+vaaraa ole. Vai kuinka luulee naapuri?
+
+UKONNIEMI. Ei myöhästymisestä puhettakaan tänlakena kesänä. Naapurilla
+kuuluu olevan kahdeksan tynnyriä ohraa kylvössä tänä vuonna?
+
+PELTOLA. Kahdeksan tynnyriä ohraa, kuusi tynnyriä ruista ja viisitoista
+tynnyriä kauraa. Ja sen tohdin sanoa myös, että maa on hyvässä voimassa.
+
+UKONNIEMI. Mainiot ovat peltonne. Ei se talo suotta Peltolan nimeä
+kanna.
+
+PELTOLA. Ja niityt myöskin vetävät vertoja vaikka vielä omillennekin.
+Tallissani on viisi hevosta ja navetassa ammoo kuusitoista lypsävätä
+(sytyttää piippuaan; rykii). Kun kerran minusta aika jättää, saa poikani
+siitä kunnon talon.--Onko naapurilla muuten mitään poikaani vastaan?
+
+UKONNIEMI. Ei suinkaan. Niilo on kelpo nuorukainen, sen kaikki sanovat.
+
+PELTOLA. Ja siinä he ovat oikeassa, sen voin vakuuttaa, niin isä kuin
+olenkin. Hm----Näettekös, naapuri, nyt on asianlaita, suoraan sanoen,
+niin, että siitä saakka kun vaimoni kuoli, ovat sisälliset talouden
+toimet meillä tahtoneet käydä vähän hunningolle. Piikoihin ei ole
+luottamista, emäntä talossa olla pitää. Sentähden olen vaatinut Niiloa
+menemään naimaan, mutta poika on, näette, semmoinen pelkuri, ettei hän
+rohkene panna asiaa toimeen (vaikenee, vetäisee muutamia savuja).
+
+UKONNIEMI. Turhaa ujoutta. Ei suinkaan Niilon rukkasia tarvitse peljätä,
+pyytäköön ketä tyttöä hyvänsä paikkakunnalta.
+
+PELTOLA. Niinkö luulette, naapuri? Entä jos hän pyytäisi Loviisaa?
+Antaisitteko hänelle tyttärenne?
+
+UKONNIEMI. Miks'ei,--parempaa vävyä en voisi toivoakaan.
+
+PELTOLA. Oikeinko todella? Annatte siis Loviisan Niilolle emännäksi?
+
+UKONNIEMI. Jos vaan nuoret itse haluavat yhteen mennä, niin (nousee) en
+minä puolestani ole vastaan.
+
+PELTOLA (nousee myöskin). Vielä tänä iltana täytyy meidän saada asia
+selville. Mitähän, jos lähtisimme tuonne ylös nyt, arvelen heidän jo
+kohdakkoin panevan kokon tuleen. Mutta tuossahan tuleekin Niilo, juuri
+kuin käsketty.
+
+NIILO (tulee vasemmalta). Siellä aikovat jo sytyttää kokkoa. Tahdotteko
+katsoa sitä täältä, vai tuletteko ennen sinne luokse?
+
+PELTOLA. Kai me sinne tulemme (erikseen Ukonniemelle). Menkää edellä,
+minä sillä välin puhun täällä pari sanaa Niilolle--ymmärrättehän?
+
+UKONNIEMI. Kyllä--kyllä ymmärrän.
+
+PELTOLA. Ja jos tilaisuutta olisi puhutella Loviisaa siellä erikseen,
+niin--ymmärrättehän?
+
+UKONNIEMI. Niin--kyllä--kyllä ymmärrän (menee vasempaan).
+
+PELTOLA (pidättää Niiloa, joka aikoo lähteä Ukonniemen jäljessä). Jäähän
+hetkeksi tänne, minulla on sinulle vähän puhuttavaa.--Onpa sinulla taas
+syytä minua kiittää poika.
+
+NIILO (vilkkaasti). Aina syntymähetkestäni saakka on minulla joka päivä
+ollut siihen syytä.
+
+PELTOLA. Niin, niin,--mutta arvaapas, minkä hyvän työn sinulle nyt olen
+tehnyt.
+
+NIILO. Vaikeampi olisi minun arvata, minkä hyvän työn te olette
+tekemättä jättänyt, isä.
+
+PELTOLA. En tähän saakka kumminkaan ole morsianta sinulle hankkinut,
+mutta nyt olen sen tehnyt.
+
+NIILO. Morsianta? Enhän ole pyytänyt teitä, isä, morsianta minulle
+hankkimaan.
+
+PELTOLA. He, he, he, siitä näet, että minä pyytämättäsikin tiedän
+parastasi valvoa. Mutta arvaapas, ketä olen sinulle toimittanut.
+
+NIILO. Ettehän vaan Ukonniemen Loviisaa?
+
+PELTOLA. Oikein, juuri häntä minä pyysin. Isä antoi heti suostumuksensa,
+laita nyt vaan, että tyttökin sinuun suostuu.
+
+NIILO. Sitä varten en kahta tikkua ristiin pane. Ellei suostu, niin
+olkoon suostumatta, se on minulle juuri yhden tekevä.
+
+PELTOLA. He, mitä nyt? Oletko järjilläsi poika? Loviisa on rikkain ja
+kaunein tyttö koko paikkakunnalla; mistä luulet paremman saavasi?
+
+NIILO. En välitä paremmasta enkä huonommasta. Pitäisikö minun vasten
+tahtoani naimaan mennä?
+
+PELTOLA. Sinä vaan suotta ujostelet ja olet sentähden vastahakoinen.
+Kas, tuolla jo Ukonniemi tulee tyttärineen. Ota nyt iloisempi muoto ja
+jätä asia minun huostaani.
+
+NIILO. Isä, antakaa olla tuonnemmaksi. Minä en--
+
+PELTOLA. Vaiti, vaiti! (Ukonniemi ja Loviisa tulevat )
+
+PELTOLA. No, naapuri, joko olette puhunut tyttärellenne asiasta, ja mitä
+hän siihen sanoo?
+
+UKONNIEMI. Annoinhan hänelle vähän vihiä siitä, mutta pyytäköön nyt
+Niilo itse häneltä vastausta.
+
+NIILO. Loviisa--tässä on--en tiedä kuinka selittäisin--tässä on
+tapahtunut--
+
+PELTOLA. Mitä suotta poikaa kiusaatte,--näettehän, hyvät ystävät, kuinka
+hän ujostelee.
+
+NIILO. Sanoinhan teille, isä--
+
+PELTOLA. Niin, sanoit tosin ja pyysit minua puhumaan puolestasi. Ja mitä
+pitkistä jutuista, minä kysyn suoraan ja pyydän suoraa vastausta.
+Huolitteko, Loviisa, tuosta pojastani ja tahdotteko tulla emännäksi
+Peltolaan?
+
+LOVIISA. Enpä tiedä, vaikka tulisinkin. Ei sillä, että minulla
+sulhasista puutetta on, vaikka heitä ottaisin viisi joka sormelle.
+Kymmenkunnalta makaa tälläkin haavaa kihlat kirstuni pohjalla.
+
+PELTOLA. Sitä en ollenkaan epäile. Mutta koska niitä ette kumminkaan voi
+kaikkia ottaa, vaan yhteen tyytyä täytyy, niin--päätetään, että tulette
+Niilolle ja jätätte kaikki muut.
+
+LOVIISA. No, olkoon menneeksi.
+
+PELTOLA. Ja se on niin sanalla sanottu, kuin tinalla tinattu. Tuossa,
+poika, syleile morsiantasi äläkä yhtään epäile. Toista kuraassia, totta
+vie, minulla oli ennen, kun äitivainajatasi kosin.
+
+UKONNIEMI (lyö Niiloa olkapäälle). No, onneksi olkoon!
+
+PELTOLA. Niin, samaa minäkin sanon. Ja mennään nyt sitten kokkoa
+sytyttämään, koska rakkauden tuli jo saatiin palamaan, he, he, he.
+
+(Ukonniemi ja Peltola menevät vasempaan.) (Loviisa katselee hetkisen
+Niiloa, joka ei ole häntä näkevinäänkään, keikahuttaa sitten ympäri ja
+menee myöskin vasempaan.)
+
+NIILO. Voi, taivasten tekijä, mihin pulaan se isä minun nyt saattoi.
+Siinä seisoin kuin tuomittu enkä saanut sen vertaa suunvuoroa, että
+olisin voinut hillitä ukon liikanaista kosimisintoa. Mutta ei se koira
+jänistä tuo, joka väkisin metsään viedään. Ja minuako sitten
+pakotettaisiin naimaan vastoin tahtoani ja vastoin mieltäni. Olenko minä
+mikään poikanulikka, ettei minulle senlaisissa asioissa sananvaltaa
+annettaisi. Ei tule, isä hyvä, mitään siitä tuumasta. (Istuu syrjään)
+Tosin meillä olisi emäntä tarpeen, sillä vaimoväen toimet ovat käyneet
+päin mäntyä siitä saakka kun äitini kuoli. Niin--täytynee minun vaan
+naimaan mennä saadakseni emännän taloon. Ei suinkaan siinä muukaan auta.
+Mutta ensin sietää asiaa harkita, juurta jaksain tuumailla ja punnita,
+sillä ei ole hoppu hyväksi eikä kiire kunniaksi. Ja sitten tarkastetaan
+tyttöjä ja katsotaan, kuka niistä on sopiva ja kelvollinen
+aviopuolisoksi, ystäväksi armaaksi, jonka kanssa tulee jakaa ilon
+ja murheen päivät ja johon elinkaudekseen sitoutuu, ettei muu kuin
+kuolema hänestä eroittaa voi--ei muu kuin kuolema----
+
+HELENA (tulee oikealta kantaen vakkasta kädessään). Nyt olen siis täällä
+jälleen! (Laskee vakan maahan.) Kuuden pitkän vuoden kuluttua saan nähdä
+armaan kotoni, saan nähdä nämä seudut kaikki, joissa lapsuuteni ihanat
+päivät vietin, suruttomana kuin taivaan lintunen. Terve, sinä kultainen
+järvi, joka ennen venhettäni tuudittelit; terve, sinä kukkula, joka
+annoit mun ihailla maailman avaruutta ja syntymäseutuni kauneutta, ja
+terve sinä jylhä hongikko, jonka salaista huminaa kesäilloin niin
+hurmaantuneena kuuntelin! Yhtä kauniisti vihannoitsee tuo nurmi nyt kuin
+silloinkin, yhtä suloisesti tuoksuvat metsän kukkaset ja yhtä viehättävä
+on lintujen laulu. Oi, kuinka nyt olen onnellinen, kuinka tämä hetki
+moninkertaisesti palkitsee kuusivuotisen ikävän ja orjuuden. Isä,
+äiti,--mun armaat vanhempani! Oletteko voineet aavistaa, kuinka lapsenne
+näiden pitkien vuosien vieriessä on teitä kaihoen kaivannut, kuinka hän
+joka ilta levolle mennessään, joka aamu vuoteelta noustessaan on
+halannut teitä nähdä. Sydämmeni on pakahtua ilosta ja riemusta, kun
+vihdoinkin tuo kauvan toivottu hetki lähestyy. Mitä sanonevat isä ja
+äiti, kun äkkiarvaamatta minun edessään näkevät? Lienevätkö he vaan
+tällähaavaa molemmat kotosalla. (Ottaa vakkansa.) Miksi viivyttelenkin
+vielä ja menetän aikaa, vaikka tuossa tuokiossa jo voin perille päästä.
+(Aikoo lähteä, vaan pysähtyy kokkoa nähdessään.) Mikä valkea tuolla
+leimuaa?--Niin, onhan nyt Juhannusaatto ja kylän nuoriso varmaankin
+siellä kokkoa polttaa. Malttakaa hetkinen, te lapsuuteni leikkitoverit;
+kun vanhempiani olen tavannut, käväsen, kenties, teitäkin tervehtimässä.
+Ah, kun voisin, niin syleillä nyt tahtoisin koko maailmaa!
+
+NIILO (tulee äkkiä esiin). Syleile minua, minua yksin vaan, Helena!
+
+HELENA. Mitä?--Kas, Niilohan se on.
+
+NIILO. Entinen uskollinen leikkitoverisi.
+
+HELENA (laskee jälleen vakkansa maahan). Kuinka voit, Niilo? Olethan
+kasvanut niin suureksi ja tullut niin--
+
+NIILO. Niin--? Sano pois, miksikä olen tullut mielestäsi?
+
+HELENA. No, et juuri miksikään.
+
+NIILO. Nyt viisastelet. Etkö aikonut sanoa, että minusta on tullut
+potra poika?
+
+HELENA. Semmoistako luulit tarkoittaneeni? Hui, hai, kaikkea muuta!
+
+NIILO. No, tarkoitit mitä hyvänsä, mutta syleile minua nyt niinkuin
+lupasit, Helena.
+
+HELENA. Kas, kas, mikä velikulta sinä olet, koska olisin semmoista
+luvannut?
+
+NIILO. Äsken juuri sen teit. Kuulunhan minäkin maailmaan, tiedämmä.
+
+HELENA. Luultavasti; mutta en sinua sittenkään aio syliini ottaa, älä
+luulekaan.
+
+NIILO (lähestyy Helenaa). Sallinethan kumminkin minun syleillä sinua.
+
+HELENA. Ei käy laatuun, Niilo hyvä. Emme ole enää lapsia.
+
+NIILO. Noin ylpeäksi en olisi sinua luullut, Helena.
+
+HELENA. Ylpeä en ole; mutta tiedäthän, Niilo, ettei nuoren miehen sovi
+nuorta tyttöä syleillä--muulloin--kun--
+
+NIILO. Kun?--Kun hän sitä tyttöä rakastaa, eikö niin?
+
+HELENA. No niin,--ja kun myöskin--
+
+NIILO. Ja kun myöskin tyttö häntä rakastaa?
+
+HELENA. Aivan niin, taikka ehkä oikeammin: kun he aikovat avioliittoon
+mennä.
+
+NIILO. Helena!
+
+HELENA. Niilo!
+
+NIILO. Rakastatko minua, Helena?
+
+HELENA. Sinä veitikka. Kuka olisi luullut sinusta tuollaisen
+pilkkakirveen tulevan?
+
+NIILO. Ei se ole pilkkaa, Helena, vaan täyttä totta. Rakastimmehan jo
+lapsinakin toisiamme ja olimme aina yksistä puolin, kun parvessa riita
+syntyi. Ja muistatko, Helena, kuinka tuon järven rannalla päiväkaudet
+aina leikkiä löimme?
+
+HELENA. Vallan hyvin sen muistan ja muistanpa vielä senkin, kun sinä
+minua lukemaan opetit.
+
+NIILO. Siihenkin aikaan sinä jo mielestäni olit sievin kaikista
+tytöistä. Et usko, kuinka ikävältä tuntui, kun sinun täytyi lähteä
+palvelusta hakemaan tuona kauheana nälkävuonna, kuusi ajastaikaa sitten.
+Kaiketi olet sinä saanut paljon kovaa kokea palveluksessa ollessasi?
+
+HELENA. No, aina vähin; mutta kyllä se kaikki on hyväksi ollut.
+
+NIILO. Mutta nyt juohtuu mieleeni eräs asia. Etkö muista, Helena, että
+sinä olitkin morsiameni jo ennenkuin kaupunkiin lähditkään?
+
+HELENA. Niin, miksikäs en sitä muistaisi. Aina kun talosilla olimme,
+olit sinä isäntänä ja minä emäntänä.
+
+NIILO. Helena, siitä leikistä täytyy meidän tehdä tosiasia.
+
+HELENA. Mitä joutavia hulluttelet?
+
+NIILO. Ei se ole joutavia eikä se ole hulluutta.--Helena, Jumalan
+sallimuksesta sinä juuri tänä hetkenä saavuit tälle paikalle. Minä
+rakastan sinua, Helena, rakastan koko sydämmestäni. Heti kun sinun näin,
+alkoi sydämmeni sykkiä ja minusta tuntui niin kummalliselta, niin--,
+niin juuri kuin Aadamista mahtoi tuntua, kun hän unesta heräsi ja näki
+Eevan seisovan edessään.
+
+HELENA. Ha, ha, ha, kaikkipa sinä tiedätkin. Ja miltähän sitten Eevasta
+tuntui seisoessaan Aadamin edessä?
+
+NIILO. Selitä sinä, Helena, se asia.
+
+HELENA. Noo, yhtä »kummalliselta» arvatakseni, kuin Aadamistakin Eevaa
+nähdessään.
+
+NIILO. Ja tuntuiko Helenastakin samoin Niiloa nähdessään?
+
+HELENA. Maltahan mieltäsi, Niilo hyvä. Helena ajatteli näin: Niilo on
+rikkaan talon ainoa poika, ja minä taas olen köyhän torpparin köyhä
+tytär. Ei hän siis voi olla minun Aadamini enkä minä hänen Eevansa.
+(Ottaa vakkansa ja aikoo lähteä ) Hyvästi, Niilo!
+
+NIILO. Ei, sinä et saa mennä, Helena, ennenkuin kuulet minua vähäisen.
+Jätä tuo eroitus talollisen ja torpparin lasten välillä sikseen, ei se
+ollenkaan tähän kuulu. Sano ainoastaan, että minuun suostut, Helena, ja
+minä sinulle näytän, ettei mikään maailmassa voi meitä toisistamme
+eroittaa. (Sulkee Helenan syliinsä.) Helena--tulethan omakseni, armas
+tyttö?
+
+HELENA (kokee hänestä irtautua). Laske minut, Niilo, voi, laske!
+
+NIILO. Ei, minä en laske sinua, Helena, ennenkuin vastaat.
+
+HELENA. Niilo, Niilo, sinä et tiedä, mitä teet. Anna minun mennä.
+
+LOVIISA (tulee äkkiä vasemmalta). Ooh, mitä pitää mun näkemäni.--Kas
+vaan, Aholan Helena se, näemmä, onkin. Joko kaupungissa oli miehistä
+puute, koska täytyy tulla tänne toisten sulhasia viettelemään?
+
+HELENA (erikseen). Toisten sulhasia, sanoi hän? (Ääneen.) Mitä
+tarkoitat, Loviisa?
+
+LOVIISA. Mitäkö tarkoitan? Etkö ymmärrä enää selvää puhetta. Oi, että
+maa elävänä nielisi kitaansa kaikki sinun kaltaisesi naiset!
+
+HOPPULAINEN (tulee nuorten kanssa vasemmalta). Sepä hurskas toivo!
+
+NUORET. Mitä täällä on tapahtunut?
+
+HELENA (erikseen). Toisten sulhasia?
+
+HOPPULAINEN. No, hei! Aholan Helenahan se totta maar' onkin. Terve,
+terve! Kuinka hurisee? Muistatko vielä, miss' noit' rontikoi' kasvaa,
+puuss' vai maass'?
+
+HELENA. Jättäkää minut rauhaan, Hoppulainen.
+
+HOPPULAINEN. No, no, leikki sijansa saa, sanoi akka, kun sika nenän vei.
+
+LOVIISA. Kuulitteko, kuinka hän sanoi: jättäkää minut rauhaan!--Jätä
+vaan sinä meidät rauhaan ja mene samaa tietä, jota tullutkin olet, mene
+siks' pitkää ikää, äläkä tuon koomin enää meille silmiäsi näytä. Täällä
+et kumminkaan koskaan menesty, sillä me pidämme kunniastamme emmekä
+kärsi keskuudessamme tuonlaisia kuin sinä olet.
+
+HOPPULAINEN. Kun korppi olisi tuomarina, niin harvapa meistä, herra
+nähköön, hevosella kirkkoon pääsisi.
+
+LOVIISA. Vaiti, Hoppulainen, teillä ei ole tässä sanan sijaa.
+
+NIILO. Loviisa, Jumal' armahda, sinä pahasti erehdyt Helenan suhteen.
+
+LOVIISA. Erehtymisestä ei puhettakaan, koska omin silmin näin teidän
+tässä sylekkäin seisovan. Rohkenetko väittää sitä valheeksi?--Ei, sen
+luulen! Ujostelitpa sinä äsken, Niilo, kun minua kosit etkä uskaltanut
+minua likellekään tulla. Tuota tuolla et ole moneen vuoteen nähnyt ja
+kumminkin olit heti valmis häntä syliin ottamaan. Mutta sinua en tahdo
+siitä nuhdella; tiedänhän, että siivolle naiselle miehet arvon antavat,
+mutta nuo tuonlaiset, ne voivat tasaisimmankin vietellä.
+
+HOPPULAINEN. Paha on pantavan mieli, mutta pahempi panijan kieli.
+
+HELENA. Suuri Jumala, mitä sanoisin--kuinka selvittäisin--? Voi, he
+eivät minua millään uskoisi.
+
+HOPPULAINEN. Älä sure suotta, Helena; pohjatuuli ja naisen torat, ne
+eivät merkitse mitään.
+
+LOVIISA. Hyi, toki, hyi! Minua oikein inhottaa senlaiset naiset, jotka
+suoraa päätä lentävät miesten syliin.
+
+NIILO. Loviisa, sinun katkera kielesi pakottaa minun tässä kaikkein
+kuullen selittämään seikkoja, jotka mieluisemmin olisin sinulle
+ilmoittanut kahden kesken. Se on tosi, että isä äsken minun puolestani
+sinua kosi, mutta se tapahtui vastoin tahtoani. Pahoin tein, etten
+miehen tavalla heti ilmituonut ajatuksiani, mutta eipä annettu minulle
+puheenvuoroakaan. Helena, sinua on pahoin solvaistu minun tähteni.
+Anna se minulle anteeksi, ja vastaa äskeiseen kysymykseeni: suostutko
+tulemaan vaimokseni?
+
+LOVIISA. Ha, ha, ha, tuopa vasta oli hyvä juttu, ha, ha, ha. Onko
+maailmassa mokomaa ennen kuultu, ha, ha, ha!
+
+(Peltola tulee vasemmalta.)
+
+LOVIISA. Tulette juuri parhaasen aikaan, isäntä, ha, ha, ha. Poikanne
+täällä selittää, ettei hän muka minusta huolikaan, vaan kosii
+torpparinne kaunista tytärtä, joka vaellettuaan maata ja maailmaa,
+palajaa nyt tänne teille miniäksi. Ha, ha, ha (kumartaa). Toivotan
+onnea!--Noo, mitä noin hämmästyneeltä näytätte? Eikö tyttö ole kylläksi
+sievä mielestänne? Eikö hänen siniset silmänsä, hänen punaiset poskensa
+ja tuo hempeä katse jo pane teidänkin harmaata päätänne pyörälle? Älkää
+peljätkö hänen köyhyyttään; ettehän vielä tiedä, mitä aarteita hän
+tuossa vakassa tuo kaupungista mukanaan, ha ha ha!
+
+HOPPULAINEN. Kun on nainen puhemiesnä, niin on piru konttimiesnä.
+
+PELTOLA. Onko tämä totta, Niilo?
+
+NIILO. Totta se on, isäni.
+
+PELTOLA. Oletko järkesi menettänyt, vai oletko noiduttu?
+
+USEAT. Noiduttu! Hän on noiduttu.
+
+(Ukkosen jyrinää alkaa kuulua tavan takaa.)
+
+NIILO. Helena, vastaa minulle, suostutko tulemaan vaimokseni?
+
+LOVIISA. Siinä sen nyt kuulitte, isäntä (kumartaa). Toivotan onnea!
+
+PELTOLA. Mutta minä sanon sinulle, minä, että ennen vaikka poltan
+taloni, ennenkuin sallin sinun tuoda sinne torpparin tyttölunttua
+emännäksi--
+
+HELENA. Vaiti! Ei luiskahdustakaan enää! Lieneehän toki minullakin tässä
+sananvaltaa... Niilo ... johan sen sinulle äsken sanoin, meitä ei ole
+Jumala yhteen luonut. Jätä nuo tyhjät tuumat,--en minä sinulle
+kumminkaan ikänäni tule (ottaa vakan maasta ja aikoo lähteä).
+
+NIILO. Helena, onko tuo viimeinen sanasi?
+
+HELENA. Se on viimeinen sanani.
+
+NIILO. Et minusta siis välitä ollenkaan?
+
+HELENA. En ... ollenkaan! (Menee vasempaan.)
+
+LOVIISA. Rukkaset sait, Niilo. Valitan suruasi! Varmaankin hän pitää
+kaupungin sällit sinua parempana.
+
+NIILO. Mutta minä pidän hänen teitä kaikkia parempana (menee oikeaan).
+
+PELTOLA. Kas niin, nyt hän meni tiehensä. Mutta kyllä minä sen pojan
+vielä opetan. (Menee kiivaasti Niilon jäljessä.)
+
+VAPPU. Tuulemaan rupee.
+
+KIRSTI. Nostaa pilveä. Katsokaa, kuinka mustana on taivas tuolla.
+
+LIISA. Ja ukkonen jo kuuluu. Uh, nyt tulee aika myrsky. Lähdetään pois.
+
+MATTI. Näetkös, tuolla tulee noita.
+
+EERO. Mitähän Penttula yksinään metsässä kävelee näin myöhään?
+
+KALLE. Ja rajuilman noustessa.
+
+VAPPU. Hän varmaankin on noitumistoimissa.
+
+LIISA. Hyi, juostaan pakoon.
+
+HOPPULAINEN. No hei, mennään vaan. Ja Jumala palataksemme tuulen
+kääntäköön, sanoi akka, kun vastatuuleen souti. (Menevät kaikki
+vasempaan.)
+
+PENTTULA (tulee oikealta). Niin nuo houkkiot tuolla lentävät kuin
+päättömät kanat. Pakenivatko he myrskyilmaa vaiko minua?
+
+LOVIISA (palajaa). Minä tahtoisin teitä tavata, Penttula. Missä ja
+milloin siihen olisi tilaisuutta?
+
+PENTTULA. Puoliyön aikaan, kalmiston kohdalla.
+
+LOVIISA. Kalmiston--? Minä--tulen.
+
+PENTTULA. Painakaa mieleenne: puoliyön aikaan.
+
+LOVIISA. Minä muistan,--puoliyön aikaan.
+
+PENTTULA. Kalmiston kohdalla!
+
+LOVIISA. Kalmiston kohdalla. (Menee jälleen vasempaan)
+
+
+
+
+TOINEN KUVAUS.
+
+
+(Penttulan sauna. Perällä ovi, vasemmalla lavo. Nurkassa oikealla
+viinatynnyri. Pystyssä seinää vasten ruumiin mittakeppi ja kantapihlaja,
+joka on kiinni molemmista päistä, muita keskeltä leikattu halki.
+Etunäyttämöllä pöytä, jolla on ihmisen pääkallo, kappaleita
+luurangosta, noitapussi ja »musta kirja» levällään.)
+
+(Eräs hammastautia sairastava vaimo istuu voihkaen ylhäällä lavolla;
+Penttula seisoo portailla loitsurunoja lukien; ovensuussa penkillä
+istuu muutamia henkilöitä ja ovella seisoo kylänmies pelkoa ja kauhua
+osoittaen.)
+
+PENTTULA:
+
+    "Minä mies vähäväkinen.
+    Poika hienohaltiainen.
+    Hiljan liikutan hivusta,
+    Vähän päätä värkyttelen.
+    Jos ei minuss' miestä liene,
+    Uron pojassa urosta,
+    Nouskohon merestä miehet.
+    Piikoinensa, poikinensa,
+    Kaikki kansat kuntinensa,
+    Nämät päästöt päästämähän,
+    Nämät jaksot jaksamahan.
+    Nouse luontoni lovesta,
+    Haon alta haltiani,
+    Syntyni syen seasta.
+    Tule Hiisi Hiitolasta,
+    Jumaloista juhkaselkä
+    Kanssani kavehtimahan,
+    Kerälläni keikkumahan,
+    Hiis' on hirveä metsässä,
+    Minä Hiittä hirveämpi,
+    Karhea emäke karhu,
+    Minä kahta karheampi.
+    Ei mua liioin linnat estä,
+    Aidat rautaiset aseta.
+    Kiskon mie kiviset linnat,
+    Portit auki ponkahutan,
+    Ratkon aidat rautaisetkin--"
+
+KYLÄNMIES (kaatuu maahan). Pyörryn jo! Voi poloinen päiviäni!
+
+PENTTULA. Tuo pyövelin ruoka! (Lopettaa loitsumisen ja auttaa vaimoa
+lavolta alas; vaimo menee vaikeroiden ovensuuhun ja istuu penkille.)
+
+KYLÄNMIES (kömpii ylös). Mitäs muori minua pakoittikaan tänne tulemaan.
+Enhän olisi lähtenyt, en--mutta muori vaan ajoi minua,--ajoi juuri kuin
+laiskaa hevoskonia hankeen ajetaan. Sanoi teidän voivan parhaiten
+ähkystä päästä.
+
+PENTTULA. Ähkyäkö tahtoisit minun parantamaan, vai?
+
+KYLÄNMIES. Sitä vartenhan muori minun tänne lähetti. Eikä auttanut siinä
+velikullatkaan, täytyi tulla vaan.
+
+PENTTULA (ottaa ruumiin mittakepin). Pane pitkällesi tuohon penkille!
+
+KYLÄNMIES. Niin, minäkö? Herra varjele, ettehän minulle vaan aio pahaa
+tehdä?
+
+PENTTULA. Tee niinkuin käskin.
+
+KYLÄNMIES. Mutta, hyvä--, hyvä--
+
+PENTTULA (kovemmin). Tee niinkuin käskin!
+
+KYLÄNMIES. No noh, älkää kiivastuko,--johan minä tähän rupean.
+Mutta--sallikaa minun ensin kysyä--mikä tuo keppi on?
+
+PENTTULA. Ruumiin mittakeppi se on.
+
+KYLÄNMIES. Ruumiin mittakeppi! Armahda meitä, joko minusta nyt kirstun
+mittaa otetaan?
+
+PENTTULA. Älä vaivaa aivojasi asioilla, jotka kumminkaan eivät kalloosi
+mahdu, vaan laskeu tuohon penkille niinkuin jo sanoin.
+
+KYLÄNMIES. Kyllä minä laskeun, kyllä (kädet ristissä). Mutta älkää minua
+vaan tappako, minä rukoilen teitä.
+
+PENTTULA. Houkkio!
+
+KYLÄNMIES. Älkääkä panko minuun mitään noidan nuolia eikä velhoin
+veitsirautoja, sillä minä olen kristitty ihminen. Muistakaa se, minä
+olen kristitty ihminen.
+
+PENTTULA. Mies, sinä koettelet kärsivällisyyttäni. Aijotko minua
+totella, vai--?
+
+KYLÄNMIES. Kohtsillään, kohtsillään, malttakaa vaan pikkuisen vielä.
+
+ERÄS MIES OVENSUUSTA. Älä viivyttele suotta, vaan tee niinkuin on
+käsketty.
+
+KYLÄNMIES. Oletko läsnä tässä sinä vieraan miehen puolesta?
+
+MIES. Se on tietty.
+
+KYLÄNMIES. Ja te kaikki, katsokaa tarkoin mitä tässä tapahtuu, vieraan
+miehen puolesta.
+
+VÄKI OVENSUUSTA. Sen teemme.
+
+KYLÄNMIES. No, täytynee tähän sitten ruveta. (Laskeutuu penkille
+pitkin pituuttaan.)
+
+PENTTULA (ottaa puukon vyöltään, paiskaa sen pystyyn laattiaan ja
+asettaa vasemman kantapäänsä päälle; vetää sitten miehen kädet suoriksi
+ja mittaa häntä kepillä vasemman jalan varpaista oikean käden sormiin ja
+päinvastoin oikean jalan varpaista vasemman käden sormiin, jota
+tehdessään hän lukee):
+
+    "Voi, sinä paha pakana.
+    Tiedänhän sinun sukusi.
+    Pohjan akka harvahammas,
+    Teki poikoa yheksän,
+    Tyttölapsen kymmenennen.
+    Niille etsi ristijätä,
+    Eipä saatu ristijätä,
+    Eikä löytty kastajata.
+    Itse risti rikkomansa,
+    Itse kastoi kantamansa.
+    Minkä pisti pistoksiksi,
+    Minkä luhtoi luunvaloksi,
+    Minkä hammasten kivuksi,
+    Minkä äijytti ähyksi,
+    Minkä muuksi turmioksi.
+    Sainpa kyitä kymmenkunnan,
+    Kääryn mustia matoja.
+    Kynsin kyitä käännyttelin,
+    Käsin käärmeitä pitelin,
+    Mull' on kynnet kyynveriset,
+    Käet käärmehen taliset,
+    Niillä puskun pään puserran,
+    Niillä tapan tauin nuolet
+    Hiviöstä ihmisraukan,
+    Emon tuoman ruumihista.
+    Jotta saisi sairas maata,
+    Voisi voihkaja levätä,
+    Saisi maata maatumatta.
+    Nukkua nukisematta."
+
+(Taukoaa) Nouse ylös, ähkystä olet päässyt.
+
+KYLÄNMIES (nousee). Ähkystä? Niin minäkö?
+
+PENTTULA. Sinä tietysti, kukas muu.
+
+KYLÄNMIES. No voi sun Tallukka-Matin tääpäs! Eihän minussa vielä
+ikänä ole ähkyä ollut.
+
+PENTTULA. Mitä sanot! Eikö sinussa ähkyä ollutkaan? Kenessä se sitten
+oli?
+
+KYLÄNMIES. Muorin mustaa lehmää se vaivaa, enkö sitä jo sanonut.
+
+PENTTULA. Mene tiehesi, hölmö!
+
+KYLÄNMIES. Ja minusta nyt suotta kirstun mittaa otettiin. Onko
+hullumpaa kuultu! (Ovensuusta kuuluu naurua.)
+
+PENTTULA. Olkaa nauramatta siellä, minä en kärsi naurua.--Semmoinenkin
+pässinpää!
+
+KYLÄNMIES. No, noh, ei se mitään ole. Sattuu joskus erehdys
+viisaallekin, tuhmalla se on toisessa kädessä. Ette sillä mikään
+pässinpää vielä ole.
+
+PENTTULA. Sinä pässinpää olet, oikein aika pässinpää, ymmärrätkös nyt?
+Ja mene tiehesi ennenkuin vimmastun. Parasta kun korjaatte luunne
+täältä jok'ainoa.
+
+KYLÄNMIES. Niin, mennään, mennään. Mutta (kumartaa) jos tekisitte hyvin
+ja tulisitte muorin nustasta lehmästä kirstun mittaa ottamaan.
+
+PENTTULA. Pois! (Uhkaa häntä kepillä )
+
+KYLÄNMIES. Herra jesta, hän on tosiaankin suttä hirveämpi. (Menevät.)
+
+PENTTULA. Uh, mikä pöllö minä olin. Muutamia tuonlaisia erehdyksiä
+vaan, ja ihmisten luottamus minuun on kadonnut--iäksi päiviksi kadonnut.
+Ei--tämä ei kelpaa! Minun täytyy taas jotakin suurta toimittaa, jotakin
+semmoista, joka kauhua ja pelkoa herättää, sillä niistä vaikutusvoimani
+kumminkin riippuu. Vielä olette vallassani, te typerät ihmisparat, enkä
+hevin aiokaan teitä vapaiksi päästää. Minun tahtoani te tietämättännekin
+kaikessa seuraatte, minä eksytän teitä himojen harhateille ja herätän
+teissä epäluuloa, kateutta, vihaa, lempeä--aina sen mukaan kuin
+asianhaarat vaativat. Onpa kuitenkin hauskaa olla näin koko
+paikkakunnan mahtavana hallitsijana, jolta pelvolla ja vavistuksella
+rukoillaan onnea, terveyttä, elämää! Mun rautaisen tahtoni alaiseksi
+luonnonvoimatkin antautuvat, eikä ole minulla tähän päivään saakka
+vielä tarkoitusta niin rohkeata ollut, etten sitä perille olisi vienyt,
+milloin salaisella kavaluudella, milloin yliluonnollisilla keinoilla.
+Mutta--kuuluuhan siellä taaskin askeleita--joku tulee! (Istuu
+pöydän ääreen ja on lukevinaan »mustaa kirjaa».)
+
+LOVIISA (tulee arkana sisään ja pysähtyy ovelle). Penttula! (ottaa
+muutamia pelonalaisia askeleita Penttulaa kohden; lausuu kovemmin).
+Penttula!
+
+PENTTULA. Kuka minua häiritsee?
+
+LOVIISA. Minä täällä olen. Älkää pahaksenne panko.
+
+PENTTULA. Mitä minusta tahdotte?
+
+LOVIISA. Tulen tuon entisen asian johdosta. Ettehän minuun suutu,
+Penttula? Tahtoisin vain muistuttaa teitä lupauksestanne Juhannus-yönä
+kalmiston kohdalla,--tiedättehän?
+
+PENTTULA. Luuletteko mun sen unohtaneen?
+
+LOVIISA. Ajattelin--että muilta toimiltanne kenties olisitte--voi,
+Penttula, älkää pahastuko, mutta kun en vielä ole mitään muutosta
+huomannut.
+
+PENTTULA. Ettekö ole huomannut?
+
+LOVIISA. En muutosta vähääkään. Viime sunnuntainakin hän kirkonmäellä
+vaan Helenaa tähysteli eikä välittänyt koko maailmasta niin mitään.
+Ajatelkaas,--tuohon kurjaan torpan tyttöön hänen silmänsä hehkuivat,
+vaikka minä rinnalla seisoin. Voiko semmoista käsittää?
+
+PENTTULA. Olkaa huoletta,--ei hän sitä kauan enää tee.
+
+LOVIISA. Eikö? Voi, jos tohtisin siihen luottaa. Penttula, tynnyrin
+rukiita annan teille niin pian kun Niilo Helenan hylkää.
+
+PENTTULA. Ja minä vannon teille: ennenkuin päivä seitsemän kertaa on
+kaarensa kiertänyt, on Niilo Helenan iäksi unhottanut.
+
+LOVIISA. Sen te vannotte? Mikä ihmeellinen mies te olette, Penttula.
+
+PENTTULA. Ja tynnyrin rukiita--?
+
+LOVIISA. Saatte runsaalla mitalla. (Erikseen puoliääneen.) Ennenkuin
+päivä seitsemän kertaa on kaarensa kiertänyt--(Ääneen.) Pysynettehän
+vaan sanassanne, Penttula?
+
+PENTTULA. Koskessa kivi on kovassa, vaan kovemmin pysyy Penttula
+sanassaan.
+
+LOVIISA. Luonnon haltiat nyt avukseni tulevat--
+
+PENTTULA. Minun sanani voimasta.
+
+LOVIISA. Ja Niilon mieli kääntyy Helenasta eriskummallisen,
+käsittämättömän vaikutuksen kautta.
+
+PENTTULA. Luotteheni sen matkaan saa.
+
+LOVIISA. Hän Helenan hylkää, ja sitten ... sitten... Penttula, sanokaa
+minulle suoraan, kuka mielestänne on kauniin tyttö tällä paikkakunnalla?
+
+PENTTULA. Kuka siinä teille vertoja vetäisi.
+
+LOVIISA. Ei kukaan, eikö niin? Mutta mikä sai Niilon minusta luopumaan
+juuri samassa, kun hän oli minua kosinut?
+
+PENTTULA. Katehien kirot tässä maailmassa paljon pahaa vaikuttavat.
+
+LOVIISA. Katehien kirot! Voi poloinen päiviäni, kirojen alaiseksi olen
+varmaankin joutunut, ei epäilemistä ollenkaan. Mikä tulee minulle
+neuvoksi, sanokaa, Penttula, mikä auttaa minua onnetonta niistä?
+
+PENTTULA. Sen minä teen. (Ottaa pihlajan.) Tästä pujotelkaa itsenne
+lävitse, minun lukiessani. (Asettaa pihlajan pystyyn ja Loviisa pistää
+päänsä vähitellen aina hartioihin saakka halkeamaan sillä välin kuin
+Penttula lukee.)
+
+    "Päästä Luoja, päästä luonto,
+    Päästä päällinen Jumala,
+    Päästä piika pintehestä,
+    Tytär tyhjistä sanoista,
+    Pakinoista partasuiden,
+    Jupinoista jouhisuiden.
+    Kuin on kuun kehästä päästit,
+    Päivän päästit kalliosta,
+    Niin päästä tämäkin neiti--"
+
+HOPPULAINEN (pistää päänsä ovesta sisääni). Hei lempi, heräjä lempi! Nouse
+nuorin nostamatta, tervasköysin tempomatta. Onko niin, vai mitenkä?
+
+LOVIISA. Herra siunaa, kuinka minä peljästyin! Joka paikkaan tuon
+heittiön pitää ennättämän. Mutta eipä hänellä muuta työtä lienekään,
+kuin alinomaa kuljeksia ympäri kylää. Onneton sekin äiti, joka
+tuommoisen tyhjäntoimittajan on maailmaan synnyttänyt.
+
+HOPPULAINEN (laulaa).
+
+    "Mamma se lauloi ah, voi, voi,
+    Kun liekutti lullani laitaa.
+    Mikähän maailman koijari vaan
+    Mun pojastani tulla taitaa.
+
+    Koijari olen minä ollutkin
+    Ja koijaaman minun pitää,
+    Ellen koijari oisikaan,
+    Ei oisi virkaa mitään."
+
+PENTTULA. Lempo sinun vieköön lauluinesi ja kujeinesi.
+
+HOPPULAINEN. Passipo, suurkiitos hyvästä toivotuksestasi!
+
+PENTTULA. Hittoko sinun tänne toi juuri tällä haavaa? Sekö vaan,
+vieläkin sanon.
+
+HOPPULAINEN. Oikein riivattu. Hiisi toi minun sinulle avuksi lempeä
+Loviisalle nostaessasi.
+
+LOVIISA. Mitä sanoo hän? Lempeä minulle nostaessa? Minulle? Luuletko
+kenenkään tarvitsevan minulle lempeä nostaa, sinä hävytön mies.
+
+HOPPULAINEN. Antakaa anteeksi, luulin teitä lampaaksi, vaikka lienettekin
+pappilan musta pässi. Minkätähden hän muuten on teitä hankokaulaan
+pannut, pelkäsikö aidan läpi menevänne?
+
+LOVIISA (ottaa pihlajan kaulastaan ja heittää sen Hoppulaisen eteen).
+Sitä ei tarvitse sinun tietää, mokomakin kylänkoira, enkä aio sitä
+sinulle selittää. Hyvästi, Penttula, en tahdo olla samassa huoneessa
+tuon miehen kanssa.
+
+HOPPULAINEN. Hyvästi, hyvin hyvästi portaille, mutta siitä nurin
+niskoin!
+
+PENTTULA. Mitä sinulla oli täällä tekemistä, sano!
+
+HOPPULAINEN. Heitä jo viitahan vihasi, kanervahan katkerasi ja täytä
+tuo pullo sillä nesteellä, joka tämän maailman surunlaakson muuttaa
+taivahan ilosaliksi.
+
+PENTTULA. Viinaako tarkoitat? Kuinkas on maksun laita?
+
+HOPPULAINEN. Matti on kukkarossa tälläkin haavaa. Mutta uskonethan toki
+tuonvertaisen velaksikin? Ellen maksa minä, kyllä maksaa Aholan Antti,
+ja ellei hänkään maksaisi, niin kirkonkirves ja rautalapio, ne köyhän
+velat suorittaa.
+
+PENTTULA. Aholan Antti! (Erikseen) Sattumus taaskin avukseni tulee!
+(Ääneen) No, olkoon menneeksi. Jos ensi yöksi tulet Antin kanssa tuonne
+salolle viinaa polttamaan, niin täytän heti pullosi. Minulla näet olisi
+muita toimia. Eikä teidän vallesmannia tarvitse peljätä, ei hän minun
+viinapannuuni hyppisiään pane. Noh,--mitä arvelet? Palkalla en tingi.
+Saatte markan rahaa ja kannun viinaa kumpikin.
+
+HOPPULAINEN. Soromnoo, yhdentekevä! Täytä pullo! (Antaa pullon
+Penttulalle.)
+
+PENTTULA. Ja sinä tulet Antin kanssa?
+
+HOPPULAINEN. Aivan varmaan. Laske pullo täyteen vaan.
+
+PENTTULA. Täyteen, tietysti täyteen. (Kumartuu tynnyrin eteen.)
+
+HOPPULAINEN (lähenee vähän pöytää). Tuossa on hänellä kamalat
+työkalunsa. Kuules, Penttula, opeta minullekin noita syntyjä syviä,
+asioita ainaisia, että tulisi minustakin jonkunlainen poppamies.
+
+PENTTULA. Sinulla ei ole siihen luontoa.
+
+HOPPULAINEN. Niinkö luulet? Saatatpa olla oikeassa. Laske pullo täyteen
+vaan.
+
+PENTTULA. Siihen ei pisaraakaan enempää mahdu. Kas tässä!
+
+HOPPULAINEN. Tattis, mamma, sanoi Lotan Mikko. (Ryyppää) Vott, hyvä
+on! (Lyö suullisen pulloonsa ja pistää sen taskuunsa) Matta tekisi
+minun sittenkin mieleni ruveta tietäjäksi, että saisin vähän rahoja
+kokoon, kun tästä naimaan menen.
+
+PENTTULA. Tee työtä ennemmin.
+
+HOPPULAINEN. Milloin laiska työn tekee? Talvella ei tarkene, kesällä ei
+kerkiä, syksyllä on suuret tuulet, keväällä vettä paljon.
+
+PENTTULA. Jätä sitten naiminen sikseen, sillä ei sinusta tietäjäksi
+liioin ole. Ja mene nyt toimeen äläkä unhota ottaa Anttia mukaasi.
+
+HOPPULAINEN. Ennen puoliyötä olemme viimeistäänkin salolla.
+
+PENTTULA. Siihen luotan, mutta sinun täytyy jo rientää Aholaan.
+
+HOPPULAINEN. Minä juoksen ja huudan, että korpi kajahtaa. Hih! (Menee.)
+
+PENTTULA. Juokse ja huuda sinä, että korpi kajahtaa,--minä hiljaa ja
+varoen hiivin,--niin hiljaa kuin käärme lehdikossa luikertelee, niin
+varoen, ettei risu risihda, ei heinä helise eikä pieni lintunenkaan
+puun oksalla heräjä.
+
+
+
+
+KOLMAS KUVAUS.
+
+
+(Tupa Aholan torpassa. Peräseinällä ovi ja vuode. Oikealla sivuseinällä
+ikkuna, jonka alla on pienempi pöytä kaappineen. Pöydän vieressä kirstu;
+taampana samalla seinällä on ovi, joka vie kammariin. Vasemmalla puolen
+on pitkä pöytä, jonka kummallakin puolen on penkki ja toisessa päässä
+tuoli.)
+
+HELENA (istuu ikkunaa likellä ja kehrää. Pöydällä hänen vieressään
+palaa kynttilä). Kuinka kauan se isä taaskin viipyy, vaikka lupasi jo
+puolenpäivän aikaan palata. Ellei hän vaan olisi Hoppulaisen pariin
+joutunut!... Niin--(huokaa) silloin ei ole häntä kotiin odottaminen
+ennenkuin aamu puoleen yötä. Voi, kun tuosta Hoppulaisesta kerrankin
+pääsisimme rauhaan. Soisin hänen muuttavan pois koko paikkakunnalta,
+ettei hän aina olisi täällä isää viinaan viettelemässä... Kuka olisi
+uskonut, että minun hiljainen, sävyisä ja hyväluontoinen isäni juomaan
+rupeisi, hän, joka ei ennen viinan tippaakaan maistanut. Paljon, paljon
+voi ihminen muutamassa vuodessa muuttua. Kun kesällä tulin vanhempiani
+tervehtimään ja näin isäni surkean tilan,--näin äitini murheesta
+murtuneilla voimillaan kokevan ylläpitää torppaa ja elatusta hankkia,
+silloin en voinut lähteä takaisin palvelukseen, vaan jäin tänne äitini
+turvaksi,--jäin siinä iloisessa toivossa, että piankin saisin isän
+luopumaan pahasta tavastaan. Kolme pitkää kuukautta olen nyt parastani
+koettanut, mutta isän suhteen en sen pitemmälle ole päässyt... (Katsoo
+ulos ikkunasta.) Kuinka siellä jo onkin pimeä? Eikä isää vaan kuulu
+tulevaksi. Äitiraukka tuolla lyhtyineen häärii, hän varmaankin on käynyt
+navetassa. Nyt täytyy tekeytyä iloiseksi, sillä äidin huolia ei saa
+lisätä suruisella muodolla eikä toivottomalla katseella. (Kehrää ja
+hyräilee vilkkaasti.)
+
+MARIA (tulee sisään, lyhty ja maitorainta kädessä). Aina sinä vaan
+jaksat olla iloinen, lapsi raukka. Onnellinen aika tuo nuoruuden kevät,
+jolloin huolet haihtuvat kuin tuhka tuuleen ja raittiin ilon kirkkaus
+valaisee murheen mustat varjot. (Siivilöitsee maidon ja panee sen
+kaappiin)
+
+HELENA. No niin, mitäpä minä surisin sitten kun Luoja on lahjoittanut
+mulle iloisen mielen ja terveen ruumiin. Mutta miksi taaskin menit
+lypsämään äiti, vaikka niin monasti olen pyytänyt sinua jättämään nuo
+toimet minun haltuuni. En minä pysy iloisena, äiti, ellet anna minun
+oikein raastaa nuorilla voimillani.
+
+MARIA. Voi, rakas lapsi, minua huolettaa sinun liikanainen työnintosi,
+ja varsinkin tuo yön valvominen, johon sanot kaupungissa niin
+tottuneesi.
+
+HELENA. Jopa nyt jotakin! Sekö nuorelta voimat veisi, jos vähän valvoo
+iltasilla ja hiukkaista varhaimmin nousee vuoteeltaan aamulla. Sitten
+äiti, kun minä tulen sinun iällesi ja minulla on yhtä reipas tyttö kuin
+sinulla nyt, silloin minä vuorostani lepään ja annan tyttäreni työtä
+tehdä.
+
+MARIA (ottaa sukankutimen ja istuu pöydän ääreen vasemmalle). Jumala
+sinua siunatkoon, lapseni, ja palkitkoon monin kerroin rakkautesi meitä
+kohtaan. (Erikseen.) Voi, missä viipynee taas Antti!
+
+HELENA. Älä ota enää työtä, äiti, johan nyt on myöhä. Minä panen vähän
+ruokaa pöydälle, niin syömme illallista ja sitten menet kammariisi
+levolle.
+
+MARIA. Älä minua varten ruokaa laita, lapseni, ei minun kumminkaan käy
+syöminen, kun sydänalani taas tuntuu niin kipeältä.
+
+HELENA. Ja sentään istut vielä työhön. Äitikulta, mene nyt levolle ja
+nuku oikein makeata unta, niin olet huomenaamuna terve jälleen.
+
+MARIA. En minä saa unta, kun ei isäkään vielä ole kotona.
+
+HELENA. Mene nyt vaan, äitini, kyllä hän tuossa paikassa tulee. Minä
+laitan täällä isälle ruokaa, ja sitten hän rupee tuonne minun sänkyyni
+nukkumaan, jotta sinä saat maata häiritsemättä, ja minä makaan
+penkillä. Mene nyt, äiti hyvä!
+
+MARIA. No, jos sitten menen, koska niin tahdot; työläältä tosin tämä
+istuminen tuntuukin, kun ei ihminen ole terve. (Nousee ja panee
+sukankutimen pois.) Hyvää yötä, lapseni! Jumala siunatkoon sinua! Älä
+valvo liian kauvan, vaan mene nukkumaan, ellei isä pian tule.
+
+HELENA. Ole huoletta äiti, kyllä menen levolle, kun nukuttamaan rupee.
+Hyvää yötä, äitini, makaa rauhassa! (Maria menee oikeaan.)
+
+HELENA. Äitiraukka! Saaneeko hän vaan unta. Huoli on kova päänaluinen
+ja murhe katala vierikumppani, ne väsyneeltäkin karkoittavat
+virvoittavan unen. (Menee jälleen työlleen). On toki hyvä, ettei äiti
+aavista mitään kaikista noista ilkeistä jutuista, jotka Niilon tähden
+ovat minusta paikkakunnalla levinneet. Mitä sanoisi hän, jos tietäisi
+tytärtänsä pidettävän velhona, joka taikaneuvoilla solmii miesten
+sydämmet! Oi, kuinka armottomia ihmiset kuitenkin ovat, kun turhan
+epäluulon tähden riistävät turvattomalta tyttöraukalta hänen ainoan
+rikkautensa,--kunnian ja hyvän maineen. Paljo tosin on Niilon rakkaus
+minulle kärsimystä tuottanut; (nousee ylös, astuu esiin ja innostuu)
+mutta iloni ja onneni se kuitenkin on ja vaikka vielä kuolemaan mua
+sentähden vietäisiin, en sittenkään sitä kadottaa tahtoisi... Oi, Niilo,
+kunpa tietäisit, kuinka tämän kylmän kuoren alla lämmin sydän sinulle
+sykkii; kunpa tietäisit, kuinka äärettömän rakas sinä Helenalle olet?
+Mutta sitä et sinä aavistakaan, ja jos mulle taivaan Herra voimia suo,
+et sitä tulekaan tässä elämässä aavistamaan, sillä eripuraisuutta en
+koskaan tahdo isän ja pojan väliin rakentaa. En koskaan,--Jumala
+varjelkoon minua siitä! (Kuuntelee ja lähestyy ovea.) Ulkoa kuuluu
+astuntaa, jokohan isä tulee? (Aukaisee Antille, joka astuu sisään.)
+
+HELENA. Hyvää iltaa, isä kulta! Voi, kuinka olit hyvä, kun et varsin
+myöhään viipynyt. Käy istumaan tänne pöydän luokse, minä tuon sinulle
+ruokaa, oikein herkkua, tiedätkös. (Antti istuu pöydän päähän ja Helena
+kantaa kaapista ruokaa hänen eteensä pöydälle.)
+
+HELENA. Voita, rieskaa, piimää tai nuorta maitoa, jos sitä ennen haluat,
+ja suolaista lahnaa, vieläkö parempaa pitäisi olla. Keittoa en voinut
+valmistaa, kun en oikein tiennyt, mihin aikaan kotiin tulisit.
+
+ANTTI. Keitosta minä vähät; toista, jos sinulla olisi edes ryyppy antaa.
+
+HELENA (istuu toiselle puolelle pöytää). Tiedäthän, isä kulta, ettei
+minulla koskaan väkeviä ole. Mutta, missä olet kätesi noin loukannut?
+Oikeinhan siinä on suuri haava. Pitäisi minulla oleman laastaria
+kirstussani (menee kirstulleen). Oikein, tuossapa sitä onkin, nyt vaan
+pikkuinen tilkka vielä, jolle sitä levitän. Noin, anna kätesi tänne,
+isä hyvä.
+
+ANTTI (syöden). Joutavia.
+
+HELENA. Älä estä minua sitä laittamasta; saat nähdä, se rupee
+vihoittelemaan, jos siihen kylmä pääsee. Ei pientä haavaa eikä halpaa
+sukua saa katsoa ylen, kumpaisestakin voi tulla suurta. Kas noin, nyt on
+hyvä. Pannaan vielä jotakin siteeksi, vaikkapa huivini tuosta, ettei
+laastaritilkka putoo. Noin, kyllä pysyy (istuu jälleen penkille).
+
+ANTTI. Onko Hoppulainen käynyt täällä?
+
+HELENA. Ei ole käynyt. Olisiko hänen pitänyt? (Antti vaikenee ja syö.)
+
+HELENA. Isä kulta, älä ole niin paljon tuon Hoppulaisen parissa,--ei
+hän ole mikään hyvä ihminen.
+
+ANTTI. Älä sinä yhtään Hoppulaista moiti, hän aikoo sinut naida.
+
+HELENA. Vai niin! Ja antaisitko sinä, isä, lapsesi Hoppulaiselle
+vaimoksi?
+
+ANTTI. Miksikäs ei? Kyllä Hoppulainen siinä vaimonsa elättää kuin joku
+muukin. Hän pystyy työhön mihin tahansa ja on hyväluontoinen, sen
+takaan.
+
+HELENA. Ja viinaan menevä.
+
+ANTTI. Se ei haittaa ollenkaan. Miehen voimakas luonto vaatii vähän
+väkevää virvokkeeksi, muutoin se tulee laimeaksi ja veteläksi kuin
+heikon naisen.
+
+HELENA. Oli miten oli, mutta en minä Hoppulaiselle kumminkaan mene.
+
+ANTTI. Luulet kai paremman saavasi.
+
+HELENA. Vaikka en ikänäni miestä saisi, en hänestä sittenkään huolisi.
+
+HOPPULAINEN (laulaa ulkona).
+
+    "Piiput, piiput, piiput ja rassi,
+    Tulukset ja tupakkimassi.
+    Tule tule, tule, naapuri tänne.
+    Tala; lala, tala lala,
+    Tala lala lala."
+
+ANTTI. Sielläpä hän juuri tuleekin.
+
+HELENA. Joko taas!
+
+HOPPULAINEN (pistää päänsä ovesta sisään). Päivää! Onko Paavo lavolla?
+
+ANTTI. Tääll' ollaan. Tul' sisään vaan!
+
+HOPPULAINEN (astuu sisään). Tul', tul', sanoi Tammelainen härkää. (Antaa
+Antille kättä.) No, moron, moron! Tikk neesan i poron, poron.
+
+ANTTI. Terve! Mitä kuuluu?
+
+HOPPULAINEN. Rauhaa rapiata, leipää makiata, pojat kelpaavat niinkuin
+ennenkin. Vai mitä sanoo Helena? Katsopa, Antti, tuota tytärtäsi! Hän on
+kaunis kuin keväinen nauris, paistaa ja loistaa kuin Naantalin aurinko,
+kiiltää ja välskähtelee kuin Uskelan Jussin sormus.
+
+HELENA (nauraa vastoin tahtoaan ja korjaa ruokia pöydästä kaappiin). Ja
+Hoppulaisen kieli elää kuin kello vuohen sarvessa.
+
+HOPPULAINEN. Pisto tuli, vaikk'ei pystynyt.
+
+ANTTI. Vietkö sinä ruoan pois? Entä jos Hoppulaistakin olisi maittanut?
+
+HOPPULAINEN. Ei räkkää rengille rokkaa, paljon maksaa papukappa.
+
+ANTTI. Mutta meillä on ja meillä annetaan, kun loppuu niin lainataan.
+
+HELENA (tuo ruoan takaisin pöytään). Eihän tässä juuri ole vieraalle
+tarjottavaa, mutta jos teillä nälkä on, niin ehkä kumminkin maittaa.
+
+HOPPULAINEN. No nälkä on, että näköä haittaa.
+
+HELENA. Istukaa sitten syömään; muuta ei ole.
+
+HOPPULAINEN. Söökä vaan, söökä, kyll' se hyve rooka on, sanoi Kauhan
+rouva (istuu penkille Anttia vastapäätä).
+
+HELENA (menee sivulle rukkinsa luo ja alkaa kehrätä).
+
+HOPPULAINEN (ottaa pullon taskustaan, ryyppää ja tarjoo Antille). Skool
+pruur, sanoi Svenpark hevoselleen.
+
+HELENA. Joko Hoppulainen taas tuo viinaa tänne? Ellette voi tuota
+juomistanne jättää, niin antakaa kuitenkin olla muita siihen
+viettelemättä.
+
+HOPPULAINEN (katsoo häneen olkapäänsä yli). Ole sinä vaiti, sielus' on
+kuin silkkilangan solmu, sekin on hotto keskeltä, (Tarttuu leipään ja
+leikkaa siitä palasen.) Pidä nyt puolesi, Jumalan vilja, syntinen on
+kimpussasi. (Syö ja puhuu erikseen Antille.) Penttula pyysi meitä
+tulemaan Sorsan metsään täksi yötä viinaa polttamaan; lupasi kannun
+viinaa ja markan rahaa kummallekin palkaksi.
+
+ANTTI. Eikö hän saata sitä itse tehdä?
+
+HOPPULAINEN. Sanoi olevan itsellään muita toimia.
+
+ANTTI. Mutta jos vallesmannilla olisi vihiä asiasta ja hän tulisi sinne,
+kuinkas sitten käy? (Pudistelee päätään.) En minä rupea vastakynttä
+tekemään kruunun palvelijoille.
+
+HOPPULAINEN. Luuletkos vallesmannin enää tohtivan tulla Penttulan
+viinapannuun koskemaan, sittenkun hän sitä kerran yritti viemään ja
+sormensa tarttuivat niin viinapannuun kiinni, ettei niitä vielä tänäkään
+päivänä olisi siitä irti saanut, ellei Penttula olisi häntä pulasta
+auttanut.
+
+ANTTI. Ota vaan lahnaa niin paljon kuin lystäät; kyllä Helena tuo lisää,
+jos loppuu.
+
+HOPPULAINEN (ottaa kalaa). Kunpa nyt olisi suuta korviin ja vatsaa
+polviin, sanoi kerjäläinen munarokkaa syödessään.
+
+ANTTI. Niin, kyllä Penttula on kuuluisa noita.
+
+HOPPULAINEN. Suurin Suomenniemellä, sanotaan. Tulet siis?
+
+ANTTI. Jos häntä nyt sitten tulisi.
+
+HOPPULAINEN. No, olkoon päätetty,--tuossa paikassa mennään. (Ottaa
+puukon pöydältä, ryyppää ja tarjoo Antille.) Kyll tääll' on, sanoi
+Järppi, kun pelasi.
+
+HELENA. Isä kulta, älä toki enää ota.
+
+ANTTI (vähän tuimasti). Älä sinä aina minua komenna, kyllä minä itsekin
+itseni komennan. (Ryyppää.)
+
+HOPPULAINEN. Ei lisä pahaa tee muuanne kuin selkään. (Ottaa vielä
+ryypyn.) Ahha, sanoi pappilan muori, kun hautaan laskettiin. (Nousee
+pöydästä ja siunaa.) Kost' Jumala, suuri kiitos, paljon kiitoksia!
+Jumala teitä heiluttakoon ja keikuttakoon kuin sutta vivussa! (Lyö
+suullista pulloon, laulaa:) »Pullo on nyt avattu ja ryyppy kallistettu,
+nätti tyttö naapurissa pojalle kasvatettu.»
+
+HELENA. Ei saa huutaa, Hoppulainen.
+
+HOPPULAINEN. No, tuletkos sinä siitä hullummaksi, jos Hoppulainen
+huutaa? (Menee Helenan luokse ja istuu tuolille hänen viereensä.)
+Kuulehan, Helena, tiedätkös, kuinka Tampereen kirkon kellot sanovat?
+
+HELENA. Kyllä tiedän. Ne sanovat: kerran sinullekin kirkonkellot soivat.
+
+HOPPULAINEN. Mitä hullua! Eihän ne niin sano, vaan näin: »Kuka köyhän
+nai? Kuka köyhän nai?»--Ja siihen Kyrön kellot vastaavat: »Toinen köyhä
+toisen köyhän: toinen köyhä toisen köyhän.» Näes, niin ne kirkonkellot
+juttelevat. No, sinä olet köyhä ja minä olen köyhä ... jokos nyt yskän
+ymmärrät?
+
+HELENA. Älkää joutavia puhuko.
+
+HOPPULAINEN. Anna suora vastaus vaan äläkä kierrä kysymystäni. Sano näin
+(laulaa):
+
+    "Pappani kodosta, mammani majasta
+    Olen minä eroitettu.
+    Soreata, koreata poikaa varten
+    Olen minä kasvatettu."
+
+(Puhuu.) Eikös niin, Helena?
+
+HELENA. Äiti ei saa nukkua, kun te tuonlaista elämää pidätte.
+
+ANTTI (ottaa huivin kädestään ja heittää sen penkille pöydän taakse;
+erikseen). En minä kärsi tuonlaisia riepuja kädessäni.
+
+HOPPULAINEN (yhä Helenalle puhuen). Sinä olet aina vaan totinen ja vakaa
+kuin Rengon kirkko jouluna. Mutta kaunis sinä olet ja suloinen kuin
+taivaan enkeli, vartaloltasi olet hoikka kuin kala-kaija, kasvosi ovat
+pyöreät kuin Viitasaarelaisen kalakukko ja nuo poskipääsi ne hohtavat
+kuin mansikan kylki aholla. (Näppää sormiaan ihastuksesta.)
+
+ANTTI (nousee penkiltä ja menee perälle nuttua päälleen ottamaan). Äläkä
+nyt soita siellä pääluutasi, vaan sano, tuleeko siitä lähdöstä mitään.
+
+HOPPULAINEN. Ei kiirettä kirkkoon, vasta on pappi paita päällä.
+(Katselee ihaillen Helenaa, laulaa) »Herran terttu, kullan nuppu,
+sokeritoppa teijaa, Sinua minä katselen ja laulelen heleijaa.»
+
+HELENA. Jo nyt olisi aika lopettaa niin katselemisen kuin
+laulamisenkin.
+
+ANTTI. Samaa minä myös sanon. Tule heti, jos tulet, taikka ollaan
+tykkänään menemättä.
+
+HOPPULAINEN (nousee). Prosait sitten, mun ihana hempukkani, lauvantaina
+menemme pappilaan, eikö niin? (Antille.) No, nyt olen valmis.
+
+HELENA (nousee). Isä, ethän toki enää mene hänen kanssaan?
+
+ANTTI. Enpähän siihen sinultakaan lupaa pyytäne.
+
+HELENA (menee Antin luokse ja tarttuu hänen käteensä). Voi, älä mene,
+isä, enää ulos, johan nyt on yö. Pane maata tuohon vuoteelle, hyvä,
+rakas isä, tee se, niin heräät huomenaamuna terveenä ja raittiina.
+Äidin tähden, isä, itsesi tähden, meidän kaikkein tähden, älä mene enää
+mihinkään, vaan jää kotiin, jää tähän lämpöiseen, hauskaan kotiimme,
+jossa sinun on paljon parempi olla kuin tuolla ulkona yön seljassa!
+
+ANTTI. Oles tuossa vaiti!
+
+HOPPULAINEN. Puhu pukille, sanoi Sauna-Matti papille.
+
+HELENA. Isä kulta, elämänikäni tahdon sinua palvella, tahdon panna
+viimeisetkin voimani alttiiksi sinun puolestasi, mutta kaiken hyvän
+nimessä rukoilen sinua luopumaan tuosta väkeväin nauttimisesta,
+ennenkuin se liian myöhäistä on. Ano voimaa ylähältä ja taistele pahaa
+vastaan, oi, isä armas, onhan Jumala väkevämpi kuin kiusaaja, jos vaan
+uskollisesti riiput hänessä kiinni.
+
+HOPPULAINEN. Siipoten, sanoi Mäntsälän lukkari, kun kynä putosi. Niinhän
+sinä, Helena kulta saarnaat kuin paras pappi vaan.
+
+ANTTI. Suotta sinä nyt siinä tuskaa näet, emmehän me tällä kertaa
+juomaan lähde, vaan työhön ja toimeen tuonne ulos.
+
+HELENA. Työhön ja toimeen! Mikä on se työ ja toimi, joka yöllä on
+toimitettava ulkona pimeydessä? Oi, isä, ei se ole kunniallinen työ,
+joka ei päivän valkeutta siedä. Jätä sikseen koko tuuma, isä, ja rupea
+levolle; minä siihen sijaan valvon vaikka koko yön käsityöni ääressä.
+
+HOPPULAINEN. Älä liputa, kultani, ettei leukasi putoa; vaan sano
+minulle nyt kauniit jäähyväiset; koska olet niin suurta rakkauttakin
+minulle osoittanut.
+
+ANTTI. Niin, jokos lähdemme nyt?
+
+HELENA. Isä, etkö ollenkaan ajattele äitiäkään, joka nyt nukkuu
+rauhallista yöuntaan tuolta kammarissa, aavistamatta mitään teidän
+aikomuksestanne. Kuinka monta tuskan yötä hän lienee sinun tähtesi, isä,
+valvonut, sen tietää ainoastaan kaikkivaltias Jumala tuolla taivaassa,
+jonka silmä ei konsaan uneen ummistu. Oi, isä, äiti kätkee surun
+sydämmeensä, mutta se kalvaa hänen elämänsä lankaa, kunnes tuonen
+viikate sen vihdoin katkaisee. Kenties ei olekaan se hetki enää kaukana,
+jolloin saamme hänen maanpoveen kätkeä. Silloin, isä, ei katumuksen
+kyynel häntä eloon herätä. (Itkee ja peittää kasvonsa esiliinaan.)
+
+ANTTI. Älä siinä nyt turhia itke, minä lupaan etten tänä yönä viinan
+tippaakaan maista.
+
+HOPPULAINEN. Ja minä lupaan sen myös (Panee pullon taskustaan pöydälle.)
+Tuohon paikkaan panen pullon, eikä viinan märkää pidä tänä yönä miehen
+kurkusta alas menemän. Se olkoon sanottu! Kas niin, älä sure, Helena
+kulta, saat nähdä, me olemme selviä miehiä huomenaamuna. Pyyhi
+kyyneleesi ja pane rauhassa nukkumaan, tai rupea ennemmin papin paitaa
+neulomaan; kyllä sinun viikon päästä viimeistään pappilaan vien, saatpa
+nähdä.
+
+ANTTI. No lähtään viimeinkin pois. (Menee.)
+
+HOPPULAINEN. Poies aina, poies aina, vaikkei mielikään tekisi. (Laulaa
+mennessään.)
+
+    "Ei se kahvi kuumaa ollut, kun erojaisissa juotiin,
+    Se pisara oli kuumempi, joka poskilta alas vuoti."
+
+HELENA (huutaa ovelta heidän jälkeensä). Tulethan pian takaisin, isä!
+
+ANTTI (ulkoa). Aamulla palajan.
+
+HELENA (hämmästyneenä). Aamulla vasta!--Mutta mihin sitten menettekään,
+kun niin kauan viivytte?--Ei mitään vastausta.--He eivät minua enää
+kuule. (Vetää oven kiinni.) Työhön ja toimeen tuonne ulos, sanoi isä. Ja
+aina aamuun saakka he viipyvät!--Mitä olisi heillä pimeän yön aikaan
+ulkona toimitettavaa?--Suuri Jumala--eihän se vaan liene--? Ei, mistä
+semmoinen ajatus mieleenikään tuli. (Menee kehräämään; hetken päästä hän
+pysähdyttää rukkinsa.) Niin, olihan isä melkein selvä eikä
+Hoppulainenkaan ollut erittäin liikutettu, ei siis ollenkaan tarvitse
+peljätä, että heillä mitään pahaa oli mielessä. (Kehrää taaskin vähän
+aikaa.) Mutta kuitenkin! Minkätähden tuo salaperäisyys?--Mitä olisi
+heidän tarvinnut sitä minulta peittää, jos se kerran rehellinen toimi
+oli? (Väistää rukin syrjään; nousee.) Ei, tätä levottomuutta en voi
+kestää, minun täytyy rientää heidän jäljessään. Pitkälle eivät vielä
+ole ehtineet, kenties piankin heidän saavutan. (Ottaa kirstustaan
+kaulavaatteen, jonka heittää ympärilleen, sammuttaa kynttilän ja menee
+ulos peräovesta)
+
+PENTTULA (tulee hiljaa peräovesta, ottaa taskustaan tikkulaatikon ja
+raapaisee tulta. Hän sytyttää kynttilän ja tähyslelee ympärilleen)--
+Kaikki hyvin--vuode on tyhjä--. Tyttö joko ei ole kotona taikka
+nukkuu hän tuolla kammarissa... Tynnyrin rukiita lupasi minulle Loviisa,
+jos saisin nuoren Peltolan Helenasta luopumaan. Ja sen minä teen, sen
+teen oikein halusta, sillä tuonlaisia hurskaita ja pyhiä ihmisiä minä en
+kärsi,--ne ovat minulle haitaksi ... minä heitä vihaan. (Huomaa huivin,
+jonka Antti on viskannut kädestään.) Kas, tuossa tytön huivi, ja se on
+juuri kapine, jota minä tarvitsen. Tänlaista huivia ei koko
+paikkakunnalla ole muilla kuin Aholan Helenalla, sen jokainen tietää ja
+tuntee... Nyt, tyttö, olet vallassani! (Sammuttaa kynttilän ja hiipii
+pois.)
+
+MARIA (tulee oikealta kynttilä kädessä). Luulin kuulleeni tuvasta
+liikettä, mutta eihän täällä ole ketään... Helenakin on poissa...
+Kummallista,--mihin on lapsi mennyt? (Aukaisee ovea ja huutaa ulos.)
+Helena--oletko siellä?--Helena!--Uuh, kuinka kolkko ja pimeä siellä on.
+Helena, Helena! Ei kuulu vastausta. Sudet vaan korvessa ulvovat ja
+huuhkain huutaa petäjikössä käheämmin kuin koskaan ennen. (Sulkee oven.)
+Ei Anttikaan vielä ole kotona. No niin,--ei siinä mitään tavatonta ole.
+Mutta Helena, mun armas lapseni, mikä sai sinun sydänyöllä lähtemään
+ulos kylmään tästä lämpöisestä tuvasta? Varjele häntä, Herra
+kaikkivaltias, väärille teille eksymästä!... Kaiken yötä olen nähnyt
+niin kauheita unia. Kun ei vaan Helenalle mitään pahaa tapahtuisi.
+(Katsoo ikkunasta ulos.) Tuuli yhä vinkuu nurkissa ja pimeä siellä on
+kuin säkissä.--Johan nyt lieneekin aamupuoli yötä, eikä Helenaa
+vieläkään kuulu tulevaksi. Mitä ajattelen tästä? Ja kuinka saan nämä
+kamalat epätiedon hetket kulumaan? Jos voisin koota ajatuksiani ja
+lukea raamattua; (ottaa kirjan pöydältä) varmaan siitä nyt niinkuin
+aina ennen vuotaisi lohdutusta ja rauhaa ahdistetulle sydämelleni.
+(Menee takaisin kammariin.)
+
+HELENA (tulee peräovesta). Huuh--kuinka siellä on kylmä! Vilusta koko
+ruumiini värisee. Enkä mistään isää löytänyt. Autiota ja pilkkoisten
+pimeää on kaikkialla, tuuli vaan puita ravistelee ja metsän pedot
+saalistaan väijyvät... Kauhean kamala on tämä yö. Varjele meitä, o
+laupias Jumala, kaikesta pahasta! (Lähestyy ikkunaa.) Mitä näen tuolla?
+Joukko miehiä monilla lyhdyillä rientää tänne pellon poikki. Mitä he
+täältä yösydännä etsivät? Ah--isälle on varmaan joku onnettomuus
+tapahtunut ja häntä tuodaan kotiin--voi minua--saanko nähdä häntä
+elävänä vai ruumiinako? (Lankeaa polvilleen kirstunsa eteen ja peittää
+kasvot käsiinsä.)
+
+(Peltola, vanginkuljettaja ja useita muita miehiä tulee lyhtyineen
+peräovesta.)
+
+PELTOLA. Oikein arvattu! Täällä saamme hänen heti kiinni. Ja pankaa
+merkille, miehet, että hän on täysissä vaatteissa ja kyyryssä kirstunsa
+edessä. Näettekö, hänellä on suuri kaulavaatekin hartioilla, ikäänkuin
+olisi hän vasta juuri ulkoa tullut.
+
+HELENA (nousee ja katsoo heihin kummastuneena).
+
+PELTOLA. Anna paikalla rahat tänne, tyttö, muutoin ei kunnian kukko
+laula.
+
+HELENA. Rahat?
+
+PELTOLA. Rahat juuri ja aivan jok'ainoa penni. Annatko ne hyvällä,
+vai--?
+
+HELENA. Mitkä rahat?
+
+VANGINKULJETTAJA. Peijakas, kun vielä kysyy, mitkä rahat.
+
+PELTOLA. Te kuulette, ettei hän tahdo niitä hyvällä antaa.
+(Helenalle) Missä on tuon kirstun avain?
+
+HELENA. Millä oikeudella te sitä minulta vaaditte?
+
+PELTOLA. Parempi oikeus meillä siihen kumminkin on kuin sinulla
+murtovarkauden tekoon.
+
+HELENA (kauhistuen). Murtovarkauden?
+
+PELTOLA. Älä tekeydy noin tietämättömäksi, ei se sinua pitkälle auta.
+Sinä se olit, joka noin puoli tuntia sitten särjit ikkunan minun
+huoneeseni ja väärillä avaimilla aukaisit kaapin, josta veit viisisataa
+markkaa setelirahaa. Sen voimme milloin hyvänsä toteen näyttää.
+
+HELENA. Jumala meitä varjelkoon--minäkö vein viisisataa markkaa?
+
+PELTOLA. Sinä juuri, sinä kelvoton sen teit. Mutta et sinä niillä kauas
+juokse, sillä minulla on setelien numerot täällä kirjassani.
+
+VANGINKULJETTAJA. Tunnusta vaan heti ja neuvo, mihin rahat olet
+kätkenyt, sillä tavoin pääset helpommalla rangaistuksella.
+
+HELENA. Niin totta kuin kaikkivaltias Jumala elää ja hallitsee tuolla
+ylhäällä, niin totta on, että minä olen viaton siihen, josta te minua
+nyt syytätte.
+
+PELTOLA. Vai vannot sinä vielä sielusi helvettiin, sinä kurja. Mutta
+katsopas tätä! (Näyttää hänelle huivia.)
+
+HELENA. Mitä?--tuo huivi?
+
+PELTOLA. Ahaa, jokos kalvenet?
+
+HELENA. Jumalan tähden, sanokaa, mitä tarkoitatte tuolla huivilla?
+
+PELTOLA. Niin, huomaatkos, sinulla ainoastaan on tänlainen huivi nähty,
+ja sinun omaksesi voi ken tahansa sen todistaa.
+
+HELENA. Enhän sitä kielläkään. Mutta missä yhteydessä se on teidän
+syytökseenne, sitä tahdon vaan tietää.
+
+PELTOLA. Saatpahan kuulla sitten.
+
+HELENA. Ei, sanokaa minulle nyt heti, mistä löysitte tämän huivin?
+
+PELTOLA. Nämä miehet todistavat sen olleen laattialla samassa huoneessa,
+josta ikkuna oli särjetty ja rahat viety.
+
+HELENA. Ei, se ei ole totta, aivan mahdotonta se on. Voi, miksi näin
+kauheasti minua tahdotaan pettää!
+
+MIEHET. Valallamme voimme asian todistaa.
+
+HELENA. Älkää olko armottomia, isäntä, te olette rehellinen, kunnon
+ihminen, ja minä olen vaan heikko, turvaton tyttöraukka, joka en
+ollenkaan ymmärrä näitä asioita enkä tiedä, kuinka minun tulisi
+menetellä. Eikö totta, tiellä tänne tullessanne tuon huivin löysitte ja
+suotta minua nyt sillä säikytätte?
+
+MIEHET. Ja mekö olisimme väärän valan tekijöitä? Varo itseäsi, tyttö.
+
+HELENA. Ei, ei;--ei väärän valan tekijöitä, enhän minä sitä
+tarkoittanut.
+
+PELTOLA. Jos minua rehelliseksi mieheksi uskot, niin älä sitten
+tuommoisia epäile.
+
+HELENA. Se olisi siis kuitenkin totta? Huivi oli siellä huoneessa--?
+
+PELTOLA.--jossa varkaus tehtiin. Johan sen sanoin.
+
+HELENA. Ja hänkö, joka huivin on pudottanut, olisi varkauteen syyllinen?
+
+PELTOLA. Onhan se järkeen menevä asia.
+
+HELENA (masentuneena polvillaan puoliääneen). Niin, onhan se, Jumala
+meitä armahtakoon!
+
+ERÄS MIEHISTÄ. Etkö vieläkään tahdo tunnustaa? Hän on itsepintainen
+kuin synti.
+
+VANGINKULJETTAJA. Parasta kun panemme tytön nuoriin ja viemme hänen
+vallesmannin käsiin.
+
+MIEHET. Niin, koetellaanpa, eikö vallesmanni ja korkea oikeus saisi
+tuota jäykkyyttä masennetuksi.
+
+PELTOLA. Malttakaa, minun käy häntä kumminkin sääli. En minä sinun
+onnettomuuttasi tahdo, tyttöparka; jos vaan laitat asian selväksi, niin
+olen valmis sovintoon.
+
+HELENA. Kiitoksia, isäntä! Jumala palkitkoon teille hyvyytenne! Minä
+teen, mitä vaan tahdotte, mutta auttakaa minua, neuvokaa minua,
+koettakaamme yhdessä saada kaikki hyväksi jälleen.
+
+PELTOLA. Tuo sitten rahat tänne, niin loppukoon koko juttu siihen.
+
+HELENA. Rahat?--Rahat! Kuinka voisin niitä tuoda, kun niitä ei minulla
+ole?
+
+VANGINKULJETTAJA. Siinä sen näette, kuinka pitkälle tuommoisten kanssa
+sääliväisyydellä pääsette.
+
+PELTOLA. Tee niinkuin sanoin,--jos sovintoa tahdot.
+
+HELENA. Mutta minä vakuutan teille--
+
+PELTOLA. Tuotko rahat tänne, vai--?
+
+HELENA. Antakaa minulle aikaa,--huomiseen tai ylihuomiseen.
+
+VANGINKULJETTAJA. Että ennättäisit karkuun, ha, ha, ha.
+
+PELTOLA. Ei, nyt kärsivällisyyteni jo loppuu. Lähtekäämme viemään häntä
+vallesmanniin.
+
+HELENA. Älkää panettako minua kiinni, isäntä, älkää, älkää sitä tehkö.
+Luottakaa minuun! Minä koetan saada teille rahat takaisin; minä teen,
+mitä suinkin voin, kun saan vapaudessa olla; mutta vankeudessa--enhän
+siellä voi mitään toimia.
+
+PELTOLA. Tyhjiä loruja! Nouse ylös ja tule mukaan nyt.
+
+MARIA (tulee kammarista). Mikä täällä on? Mitä on tapahtunut?
+
+PELTOLA. Tyttäresi tänä yönä kävi varkaissa ja vei minun kaapistani
+viisisataa markkaa.
+
+MARIA. Se on myrkyllinen valhe. Ennen maailma nurin kääntyy, ennenkuin
+Helena toisen omaan koskee. Teidän syytöksenne on väärä ja te tulette
+siitä edesvastaukseen.
+
+HELENA (erikseen). Äiti raukka! Ja isä, isä--mun onneton isäni!
+
+PELTOLA. Vai edesvastaukseen! Sepä saadaan nähdä. Miehet,--tänne
+nuoranne--tyttö pannaan kiinni.
+
+MIEHET. Tyttö sidotaan ja viedään vallesmanniin. (Lähestyvät Helenaa.)
+
+MARIA. Pois! (Asettuu Helenan eteen.)
+
+NIILO (töytää sisään peräovesta ja asettuu miesten eteen). Jumalan
+kiitos, vieläpä ehdin!
+
+HELENA. Voi, taivas, Niilokin!
+
+PELTOLA. Kuka peijakas pojan päästi irti?
+
+NIILO. Luulitteko minusta pääsevänne sillä, että minun aittaan
+telkesitte? Menkää katsomaan, lukkonne on särjetty, ovenne on
+pirstaleina, ja nyt olen tässä. Ennenkuin te hiuskarvaakaan saatte
+nykäistä Helenan päästä, täytyy teidän minulta henki ottaa. Eikä se ole
+varsin helposti tehty, sillä kovan halun nyt tunnen raivoisaan, hurjaan,
+vimmattuun taisteluun. Ole huoletta, Helena, he eivät saa sinulle mitään
+pahaa tehdä, niinkauan kuin minä elän.
+
+PELTOLA. Ooh, sinä poikajunkkari, vai rupeat sinä varkaan puolia
+pitämään.
+
+NIILO. Helena ei ole varas; hän on viaton.
+
+MARIA. Kiitos, kiitos teille, Niilo, joka turvattoman puolta pidätte!
+Rohkaise mieltäsi, lapseni, näethän, sinulla on puoltajia. Sano heille,
+että olet viaton.
+
+NIILO. Oikea syyllinen nyt vapaasti pääsee pakenemaan, sillä välin kuin
+te, isä, täällä viatonta ahdistatte.
+
+HELENA (nousee äkisti). Äiti,--oi, lohduttakoon sinua taivaan Luoja,
+minun täytyy sydämmesi murtaa. Niilo--väistykää edestäni, että he
+saavat minun sitoa. Minä--voi, Jumala auttakoon--minä tunnustan
+itseni syylliseksi.
+
+MARIA (parkaisee ja pyörtyy).
+
+NIILO. Jumalan nimessä,--se ei ole totta, Helena, sinä hourit,--sinä
+olet sekaisin säikähdyksestä.
+
+HELENA. Minä olen täydessä järjessäni.--Miehet, miksi viivyttelette?
+
+(Miehet rientävät häntä sitomaan. Niilo hoipertelee masentuneena.)
+
+
+
+
+NELJÄS KUVAUS.
+
+
+(Vankihuone; perällä ikkuna korkealla seinässä, rautakanget ikkunassa.
+Siitä oikeaan ovi. Ikkunan alla yksinkertainen vuode.)
+
+(Helena istuu vuoteella, kahleissa. Iltayö.)
+
+HELENA. Vankina,--raudoissa murtovarkaudesta! Voi häpeän suuruutta, voi
+tuskain tukaluutta, voi vaivain vaikeutta! Mistä löydän sen kolkan
+maailmassa, johon täältä päästyäni voin ihmisten näkyvistä paeta? Ei ole
+erämaata niin synkkää, ei korpea niin kolkkoa, joka häpeäni peittäisi.
+Syysyötä mustempi on tästä lähtein mun elämäni tie, tuulen tuiman
+tiettävissä mun kurjan kohtaloni. Kuusen juuret kuivettuvat, vaan ei
+kuivu kyyneleni, meret suuretkin sulavat, ei sula sydän suruinen, ei
+valu vajainen rinta. Mutta vihdoin toki, kun päiväni päättyvät ja ikäni
+iltaan kallistuu, kun on pelto peittäjänä, nurmi kaunis kattajana,
+silloin huolet huojentuvat ja murheet multaan murenevat. Voi, taukoa
+jo, sa rinnan polte, rauhoitu, sydän poloinen, onhan turva turpehessa,
+armo kirkon aidan alla, toivo tuonelan tuvissa. Lyhyt on tie, joka vie
+kautta surun laakson, iankaikkinen on autuus, joka tuolta puolen lastaan
+hohtaa... Miksi valvon vielä, vaikka jo levon aika on, miksi sieluni
+taistelee, vaikka öinen rauha kaikkialla vallitsee. (Heittäytyy
+pitkälleen) Unen helmoihin nyt uupukoon mieleni haikeus, siksi kuin
+uuden päivän koitto heräävää maailmaa tervehtii.
+
+    "Mä silmäni nyt suljen,
+    O Isä taivainen.
+    Suo noustuankin olen
+    Sun lapses armainen!"
+
+(nukkuu; hetkisen hiljaisuus, tornin kello lyö kaksitoista, jonka
+jälkeen kolaus kuuluu ikkunan takaa. Helena kavahtaa istualle ja
+katselee ympärilleen. Toinen kolaus kuuluu ja Helena nousee
+seisoalleen). Mikä on tuo kolina, joka häiritsee hiljaisuuden tässä
+eläväin haudassa? Vastahan nyt mahtanee olla keskiyön aika... No niin,
+(istuu jälleen sängyn laidalle) olipa mikä hyvänsä, ei minulla syytä
+pelkoon ole. Enhän ole elämässäni ollut näin turvallisessa paikassa,
+eikä ole ennen koskaan senlaista huolta pidetty mun säilyttämisestäni
+kuin nyt.
+
+(Kova kolaus ja ääni kuuluu ikkunan takaa.)
+
+ÄÄNI. Helena!
+
+HELENA (kavahtaa ylös). Ihmisääni se oli, joka nimeäni mainitsi.
+
+ÄÄNI. Helena, oletko siellä?
+
+HELENA. Täällä olen, vaan ken olet sinä ja mitä minusta tahdot?
+
+ÄÄNI. Ystävä olen,--aukaise ikkuna.
+
+HELENA. Ystävä hän on,--ja uskollinen ystävä hän mahtaakin olla, koska
+luopuu makeasta yöunestaan tullakseen minun luokseni.
+
+ÄÄNI. Älä viivyttele, vaan aukaise jo kiiruusti ikkuna.
+
+HELENA. Sen heti teen. (Aukaisee ikkunan; Hoppulaisen kasvot tulevat
+näkyviin.)
+
+HOPPULAINEN. Morjens! Saako tänne pistää nenänsä sisään?
+
+HELENA. Tekö se vaan olittekin, Hoppulainen!
+
+HOPPULAINEN. Minähän se vaan olin, mutta onhan sitä siinäkin.
+
+HELENA. Kuinka pääsitte sinne ylös?
+
+HOPPULAINEN. Mikäs konsti siinä,--onhan maailmassa tikapuita. (Alkaa
+sahata ikkunanrautoja.)
+
+HELENA. Mitä teette, Hoppulainen? Mikä on tarkoituksenne?
+
+HOPPULAINEN. Nämä raudat vaan tästä sahaan poikki, sitten otan
+hempukkani kainaloon ja vien hänet suden kuopasta pois. Näes, ennen
+tynnyrin kirppuja varjelee, ennenkuin kaksi yksimielistä.
+
+HELENA. Ooh,--kiitos siitä! Mutta luuletteko minun olevani valmiin
+lähtemään täältä teidän kainaloonne.
+
+HOPPULAINEN. Ellet tule kainalooni, niin tule sitten selkääni, sama se
+minulle on. Soromnoo, sanoi laukkuryssä.
+
+HELENA. Mutta minä en lähde täältä teidän kanssanne, en, vaikka mikä
+olisi.
+
+HOPPULAINEN. Kyllä sinun täytyy, jos mielit lain kovista kourista
+päästä.
+
+HELENA. Minäpä en tahdokaan niistä päästä, vaikka olisivat vielä
+kovemmat kuin ovatkaan.
+
+HOPPULAINEN. Tottako se on vai leikkiä?
+
+HELENA. Olisinko nyt sillä mielellä, että saattaisin leikkiä laskea.
+Väkisin ette voi minua pakoon viedä, ja omasta ehdostani taas en lähde.
+Lakatkaa vaan turhasta työstänne.
+
+HOPPULAINEN. Mutta kuulehan nyt, Helena, yhtäkaikki! Minulla on tuolla
+maantien varrella hevonen, ja sillä vien sinun semmoiseen paikkaan,
+ettei kruununmiehet ikinä saa sinuun kynsiään iskeä.
+
+HELENA. Vai niin. Elättäisitte kaiketi minua siellä Peltolan rahoilla.
+Mutta varokaa itseänne, Hoppulainen, jos te vaan niihin rahoihin
+koskette tai niistä rahtuakaan hävitätte.
+
+HOPPULAINEN. Herran poika,--minäkö niitä hävittäisin?
+
+HELENA. Viekää isälle terveisiä ja sanokaa hänelle, että paljon tosin
+olen saanut kärsiä, mutta nureksimatta otan kaikki vastaan, jos hän vaan
+toimittaa Peltolan rahat takaisin. Rikos on kuin raskas taakka
+tunnollani, niin kauan kuin rahat pidätetään oikealta omistajaltaan.
+
+HOPPULAINEN (erikseen). Lempo vieköön, jos minä tästä ymmärrän
+sanaakaan. Tyttö parka mahtaa olla sekaisin päästään.
+
+HELENA. Lupaatteko sen sanoa isälleni?
+
+HOPPULAINEN. Kyllä,--kyllä minä sanon.
+
+HELENA. Kuinka vanhempani muuten voivat?
+
+HOPPULAINEN. Hm--noin, niinkuin märkä palaa. Isäsi kovin suree sinun
+onnettomuuttasi ja, tiedätkös, hän teki lujan päätöksen, ettei enää
+viinan tippaakaan maista tuon koommin. Kannullisen viinaa hän viskasi
+nurkkaan, silloin kun aamulla tuli kotia ja kuuli, että olivat sinun
+panneet kiinni. Niin, nyt juohtuu mieleeni, että äitisi pani mukaani
+vähän rieskaa ja nuorta voita sinulle,--nyytti pitäisi oleman täällä
+taskussani. Kas tuossa! (antaa Helenalle! pienen nyytin).
+
+HELENA. Mun armas äitini!
+
+HOPPULAINEN. Nuori Peltola siellä käy vähän väliä vanhempaisi luona ja
+tutkii, mitä kaikkea tuona onnettomana yönä teillä tapahtui. Hän ei,
+kuulemma, saa sitä päähänsä, että sinä olisit rahat vienyt.
+
+HELENA (erikseen). Niilo! Voi Niilo! (Levottomasti Hoppulaiselle.) Ei
+hän vaan liene päässyt asian perille?
+
+HOPPULAINEN. Asian perille?--Hm--(Erikseen) Tyttöriepu ei muistakaan,
+että itse hän sen jo on tunnustanut. (Ääneen.) Ole huoletonna vaan, ei
+hän sen perille pääse. Tuletko nyt sentään mukaani? Pian minä nämä
+raudat tästä poikki saan. Näes, se käy niinkuin Mäkelän sahti ilman
+nostinta.
+
+HELENA. Sen hyvin uskon, mutta en minä täältä pakoon lähde, Hoppulainen.
+Viekää terveisiä vanhemmilleni, ja--ja--kaikille, jotka minua muistavat.
+
+HOPPULAINEN. Mutta, ajatteles,--olethan sinä täällä juuri kuin ahven
+merrassa, ja entä, jos he vielä tuomitsevat sinulle neljäkymmentä paria?
+
+HELENA. Vaikka hengen ottaisivat, en sittenkään karkeisi heidän
+käsistään. Hyvästi nyt, Hoppulainen.
+
+HOPPULAINEN. Maltahan vielä. Kas tuossa on vähän voidetta, jota sain
+Penttulalta;--sillä kun selkäänsä voitelee, niin ei tunnu mihinkään,
+vaikka sata paria saisi.
+
+HELENA. Hyi, viekää pois--
+
+HOPPULAINEN. Mieletön sinä olet, ellet ota. Penttula tekee aina hyviä
+taikoja, ja tämä rasva on--(hämillään; erikseen) ka, peijakas,--eihän
+minun sitä pitänyt sanomankaan.
+
+HELENA. Mitä se on?
+
+HOPPULAINEN. Niin--(hiljempaa) hän sanoi sen olevan ruumiin rasvaa.--
+Mutta yhdentekevä, oli mitä hyvänsä, eihän se asiaan kuulu.
+
+HELENA. No, nyt suljen jo ikkunan, enkä tahdo enää sanaakaan kuulla.
+
+HOPPULAINEN. Äläs, Helena, minä vielä kysyisin sinulta yhtä asiaa.
+
+HELENA. Tehkää se sitten pian.
+
+HOPPULAINEN. Tuletkos omakseni, kun täältä vapaaksi pääset? Kyllä
+takaan, että sinulla suu napsaa niin kauan kuin minullakin jalka kapsaa.
+
+HELENA. Ettekö sen enempää kunniastanne välitä, Hoppulainen, vaan
+ottaisitte vaimoksenne vankina olleen naisen?
+
+HOPPULAINEN. Sinut ottaisin, vaikka kymmenen kertaa olisit vankina
+ollut. Herrajesta, olethan suloinen ja kaunis kuin taivaan enkeli.
+
+HELENA. Jättäkää ne tuumat sikseen, Hoppulainen, ei niistä kumminkaan
+ikipäivinä mitään tule. Ja Jumalan haltuun nyt! (Sulkee ikkunan.)
+
+HOPPULAINEN (huutaa). Yksi sana vaan, Helena,--en minä enää elä niinkuin
+tuulta pieksäen--
+
+HELENA. Menkää jo, menkää, ennenkuin vartijat teidän huomaavat.
+(Poistuu ikkunasta) Isä on oikeassa,--hän on todellakin hyvänluontoinen,
+tuo miesparka. Olinpa jo vähällä unhottaa kaiken pahan, minkä hän on
+matkaan saattanut (istuu vuoteelle, miettien). »Isäsi kovin suree
+onnettomuuttasi», sanoi hän. Voi, jos rohkenisin toivoa, että tuo suru
+saisi hänen katumaan ja parannusta tekemään, kuinka iloisesti silloin
+kärsimyksen kuormaa kantaisin. Eikä se enää niin raskas olekaan, kun
+tiedän Niilon vielä luottavan viattomuuteeni. Mun jalo, uskollinen
+Niiloni! Paremman onnen olisi sun lämmin sydämmesi ansainnut kuin
+joutua tänlaisen köyhän ja kurjan tyttöraukan omaksi. Niin--köyhä tosin
+olen ja kurja maailman silmissä, mutta aarre minulla on, jota en
+kuninkaan valtikkaan vaihettaisi, ja se aarre on mun Niiloni rakkaus.
+Sitä ei laki eikä oikeus, eipä itse kuolemakaan multa riistämään kykene.
+(Käytävästä kuuluu kolinaa) Kuulen astuntaa käytävästä.--Varmaankin
+vanginvartija, joka tarkastaa, ovatko säilytettävänsä tallella.
+
+(Vanginvartija avaa oven ja laskee Niilon sisään.)
+
+VANGINVARTIJA (ovella). Puolen tuntia, niinkuin sanoin. (Sulkee oven.)
+
+(Niilo astuu likemmäksi, katsoo Helenaan, joka istuu pää käden nojassa
+eikä häntä huomaa.)
+
+NIILO (erikseen). Hän valvoo, vaan on vaipunut ajatuksiin. Kuinka
+suloinen hän nytkin on, vaikka kasvot ovat surusta kalvenneet. Ja
+murtovarkauden tehneelläkö olisi tuonlainen enkelin katsanto. Ei--se
+ei ole mahdollista! (Ääneen) Helena!
+
+HELENA (kavahtaa seisoalleen). Niilo!--Ah, kuinka peljästyin!--Miten
+olet tänne päässyt?
+
+NIILO. Vanginvartija minun laski. Puolen tuntia ainoastaan hän sallii
+minun täällä olla--ja minulla on sinulle paljon puhumista. Helena, sinun
+täytyy--minä pyydän ja rukoilen sinua kertomaan kaikki, mitä tiedät
+tuosta onnettomasta rahajutusta. Helena, luotathan minuun?
+
+HELENA (teeskennellen kylmyyttä). Kenen käskystä tulet tänne minua
+tutkimaan?
+
+NIILO. Kenen käskystä?--Taivaan Luoja,--hän kysyy kenen käskystä.--Minä
+rakastan sinua Helena, minä kärsin, kun sinä kärsit,--minä tuskaa
+tunnen, kun sinua vaivataan, ja sinä kysyt, kenen käskystä tänne tulen.
+Helena, minä tahdon saada viattomuutesi selville, tahdon pelastaa sinun
+vankeudesta, ja sitten--niin--sitten elän taaskin toivossa ja odotan
+kärsivällisesti sitä hetkeä, jolloin sydämmesi heltyy ja sinä suostut
+tulemaan mun armaaksi vaimokseni. Oi, Helena, armas tyttö--ainoa sana
+vaan,--elämäni onni siitä riippuu,--sano, että olet viaton, ettet ole
+tuota rikosta tehnyt.
+
+HELENA. Säästä itseäsi ja minua, Niilo. Suotta sinä potkit tutkainta
+vastaan, ei Jumala ole meitä toisillemme luonut.
+
+NIILO. Helena, minä olen rakastanut sinua puhtaana, viattomana,
+ylevämielisenä tyttönä, ja vaikka olisit mieronkulkijana ollut, olisit
+sinä kuitenkin minun silmissäni ollut herttaisin, armahin olento maan
+päällä juuri sentähden, ettei puhtaudessa eikä jaloudessa kukaan voinut
+mielestäni sinun rinnallesi nousta. Kun sinä tuona kauheana hetkenä
+sanoit itsesi syypääksi rikokseen, josta sinua ahdistettiin,--voi,
+Helena,--silloin tuntui ikäänkuin olisin taivaasta äkkiä heitetty
+pimeään syvyyteen ja epätoivossa luulin jo järkeni menettäväni. Mutta
+kun surun ensimmäinen huumaus hälventyi, nousi minuun uudestaan vakaa
+luottamus sinun viattomuuteeni. Koko kiinniolon aikasi olen pannut
+kaikki voimani liikkeelle saadakseni selkeyttä tässä suhteessa, olen
+puhutellut vanhempiasi,--olen tutkinut ja miettinyt pääni ympäri,--
+mutta kaikki on tähän saakka turhaa ollut. Helena--armahani, mikä
+sinun on? Miksi vapiset, miksi kalvenet noin?
+
+HELENA (erikseen). Vahvista minua, o taivaan Herra!
+
+NIILO. Älä käännä noita hempeitä kasvojasi pois, vaan salli mun niitä
+nähdä se hetkinen, kun minut on suotu täällä olemaan.
+
+HELENA (sortuneella äänellä). Oi, Niilo, jätä minut nyt,--voimani
+uupuvat,--olen kenties valvonut liiaksi.
+
+NIILO. Älä vaadi minulta sitä, Helena,--toista kertaa, kenties, en enää
+puheillesi pääse. Sano vaan, että olet viaton, ja minä uskon sinua enkä
+enää sinua kiusaa.
+
+HELENA (erikseen). Ah, Jumalani, tämä on liian katkerata. (Ääneen)
+Niilo, etkö minua enää rakastaisi, jos olisin sen rikoksen tehnyt?
+
+NIILO. Jos olisit sen tehnyt--Kuolisin kenties, tai joutuisin
+mielipuoleksi, mutta väkivallalla riistäisin varkaan kuvan
+sydämmestäni--Älä puhu mahdottomia, Helena, sinä et ole sitä tehnyt.
+
+HELENA. Oi, Niilo! Sinä riistäisit minulta rakkautesi, riistäisit
+minulta ainoan iloni, sen tähden, joka valaisee onnettomuuteni yön.
+Kauheata on vankeus ja kahleissa oleminen, kauheampata häpeä. Ja
+ihmisten ylenkatse,--mutta kauheinta kaikesta olisi sinun rakkautesi
+menettäminen. Ei Niilo--ei--Sitä en jaksaisi kantaa.
+
+NIILO (tarttuu hänen käsiinsä). Helena--mitä tämä on? Noin suurta arvoa
+et panisi rakkaudelleni, jos sydämmesi olisi kylmä minua kohtaan,
+niinkuin olet luuletellut.
+
+HELENA. Olen vaan sanonut niin, kun luulin velvollisuuteni sen vaativan.
+Kenties tulisi minun vieläkin peittää sinulta rakkauteni, mutta minä en
+voi. Minä rakastan sinua, Niilo!
+
+NIILO (sulkee hänen syliinsä). Onko se totta, Helena, katso minuun,--oi,
+nuo silmät eivät petä. Omani sinä olet, mun armas, herttainen tyttöni.
+Taivaan nyt syliini suljen, enkä huoli vaikka koko maailma meitä
+vastaan olisi. Minä puolustan sinua, minä etsin oikean syyllisen vaikka
+maailman äärimmäisestä kolkasta, ja hänen pitää saaman ansaittu
+palkkansa, pitää monenkertaisesti saaman tuntea ne vaivat, jotka sinä
+syyttömänä olet saanut hänen tähtensä kärsiä.
+
+HELENA (irroittuu hänestä). Minä poloinen, mitä olinkaan tehdä?
+
+NIILO. Kuolema ja kadotus,--minä tahtoisin sulloa ja survoa murskaksi
+sen ihmisen, joka sallii, että puhdas ja viaton tyttö hänen tähtensä
+vankeuteen heitetään.
+
+HELENA (erikseen). Mikä neuvoksi tulee, jos hän saa sen tietää.
+
+NIILO (tahtoo jälleen sulkea häntä syliinsä). Helena, mun armas
+morsiameni, mun ihana, suloinen kultani, sano minulle jo, mikä saattoi
+sinun ottamaan syyksesi rikosta, jota et tehnyt ole?
+
+HELENA (välttäen häntä). Niilo, anna minun olla. Voi, Luojani, armahda
+minua!
+
+NIILO. Tai sano vaan, että olet viaton, että--
+
+HELENA. Sitä en voi,--en voi, Niilo. Ooh--minä tukehdun!
+
+NIILO. Älä pelkää, armaani, miksi taaskin vapiset noin? Luota minuun,
+luota rakkauteeni, minä toimitan syyllisen kiinni ja silloin olet sinä
+vapaa.
+
+HELENA. Herkiä jo, herkiä! Sinä et voi minua auttaa, Niilo.
+
+NIILO. Senkötähden, että säikähdyksestä sanoit itsesi syylliseksi? Ole
+huoletta ja jätä asia minun huostaani, kyllä selvitän kaikki, kun vaan
+sanot tuomarille ja kaikille olevasi viaton.
+
+HELENA. Sitä en sano--(polvillaan, puristaa molemmin käsin päätään) älä
+kiduta minua enää--sitä en koskaan sano.
+
+NIILO (peräytyy). Etkö sano? Minkätähden et sano?
+
+HELENA. En voi,--en saata.--
+
+NIILO. Et voi,--et saata? Miksikä et saattaisi?
+
+HELENA. En saata, sillä--voi, Niilo, älä kohtele minua noin kylmästi.
+
+NIILO. Sano, että olet viaton.
+
+HELENA. Niilo, anna sydämmesi heltyä--rakasta minua, vaikka olen näin
+kurja ja onneton.
+
+NIILO. Olethan viaton?
+
+HELENA. Minä antaisin henkeni sinun tähtesi, Niilo,--älä hylkää minua.
+
+NIILO. Vastaa kysymykseeni?
+
+HELENA. Mitä pitää minun vastaaman--olen vallan sekaisin--mitä
+tahdoitkaan tietää?
+
+NIILO. Ethän ole varas? Helena,--sanastasi riippuu meidän molempain
+onni.
+
+HELENA. Ellen minä olisi varas, olisi joku toinen--ellen minä olisi
+vankina ja raudoissa, olisi joku toinen.
+
+NIILO. Miksi noita tyhjiä verukkeita. Helena, minä kysyn sinulta
+viimeisen kerran: oletko syyllinen vai syytön?
+
+HELENA (nousee ylös). Ja minä vastaan sinulle viimeisen kerran: minä
+olen syyllinen.
+
+NIILO (hetken vaiti oltuaan). Tahdotko sillä sanoa, että ehdollasi,
+selvällä järjellä ollessasi murtausit isäni huoneesen ja veit hänen
+kaapistaan rahat?
+
+HELENA. Niin,--aivan niin.
+
+NIILO. Ei, Helena, se on mahdotonta, sinä et ole sitä tehnyt.
+
+HELENA (on vaiti).
+
+NIILO. Älä seiso noin jäykkänä, älä tuijota noin kamalasti, näethän,
+minä vieläkin sinuun luotan. Joku toinen sen on tehnyt, eikö niin?
+
+HELENA. Ei, ei, ei! Ei kukaan muu kuin minä.
+
+NIILO. Helena, saattaisitko minulta totuuden peittää hetkenä tänlaisena,
+jolloin sydämmemme toisiinsa sulivat, jolloin sielu sieluun yhtyi ja
+pyhä liitto meidät toisiimme sitoi?
+
+HELENA. Niilo, oi, armahda!
+
+NIILO. Eikö ole sinulla mitään lisättävää?
+
+HELENA. Ei mitään.
+
+NIILO. Eikö mitään selitystä?
+
+HELENA. Ei mitään--ei mitään?
+
+NIILO. Niinpä en voi muuta kuin surkutella sinua, tyttöparka.
+
+HELENA. Niilo!
+
+NIILO. Minä katkaisen siteen, joka äsken solmittiin, minä repäisen
+kuvasi sydämmestäni, vaikka verta se vuotaisi.
+
+HELENA. Niilo!
+
+(Vanginvartija aukaisee oven.)
+
+VARTIJA. Aika on kulunut.
+
+NIILO. Jumala olkoon meille armollinen! Jää hyvästi--ainiaaksi! (Menee
+vartijan kanssa ovesta.)
+
+HELENA. Niilo! (Pyörtyy.)
+
+
+
+
+VIIDES KUVAUS.
+
+
+(Tiheä metsäinen, viertävä seutu. Sunnuntaiaamu. Kirkkoon soitetaan ja
+ihmistä kulkee perällä kirja kädessä vasemmalta oikeaan.)
+
+HOPPULAINEN (tulee laulaen vasemmalta säkki seljassa). »Enpä itkenyt
+silloinkaan, kun mammani majasta läksin, Ryyppäsin viinaa, haukkasin
+rieskaa, tein niinkuin mammani käski.» Ei,--hiiteen jo jääkööt kaikki
+laulut; ääneni on ollut sorroksissa aina siitä kuin Helena kiinni
+pantiin. Koko maailma on nyt mullin mallin, elämä edestakaisin.
+Penttulan viinapannukin on vallesmannin kynsissä ja olkoon vaan, ei se
+minua liikuta, ei laisinkaan. Minä vaan ihmettelen, kuinka hänen
+loitsutaitonsa laita silloin oli. Muuten ei asia minuun koske, ei
+rahtuakaan; sillä olenhan vakaasti päättänyt säästää jok'ainoan liian
+pennin, saadakseni vähän taloudentarpeita kokoon siksi kuin Helena
+vankeudesta pääsee. Niin sitä käy tässä matoisessa maailmassa! Kuka
+olisi luullut Helenankaan varkaisin menevän,--tyttö, joka on aivan kuin
+katekismosta otettu, niinkuin Iivari sanoo. Mutta mitäpäs siitä!
+Kompastuu hevonenkin neljältä jalalta, saati ihminen kahdelta. (Katselee
+syrjään.) Mikäs tuolla metsässä rapisee?--Penttula totta maarin siellä
+tulla kähmii.--Kas. kas, kuinka varovasti hän hiipii ja kurkistelee
+ympärilleen--Niinpä hän väijyy kuin verta himoava peto saalista--Ollaan
+hiljaa, saadaan jänis! Noidalla on vehkeitä mielessä, se on varma.
+(Kätkeytyy pensaihin oikeaan.)
+
+PENTTULA (tulee vasemmalta; toisessa kädessä lapio, toisessa pieni
+laatikko, jota kätkee nuttunsa alle). Kaikki käy hyvin, vallan hyvin! Ei
+ketään ole likitienoolla--ei yksikään silmä näe toimiani täällä metsän
+synkässä kätkössä. (Ottaa laatikon poveltaan.) Sinä olet viisas mies,
+Penttula. Mielinmäärin olet sinä noita ihmisparkoja nenästä vetänyt,
+nimesi on kuulu kautta Suomenniemen eikä ole Lapin rajojen tällä puolen
+tietäjää toista, joka sinulle vertoja vetäisi. Aarre, jota tuossa
+säilytän, se maineelleni taas siivet sivuun antaa. Kun älykkäästi sen
+kanssa menettelen--Uh--tuhat tulimmainen, kuinka peljästyin! Eikä se
+ollut muu kuin jänis, joka tuolta pensaan alta hyppäsi. Ei--mun täytyy
+kiireesti kätkeä aarteeni tänne metsään, sillä niin kauan kuin sitä
+luonani säilytän, ei minulla ole yön lepoa, ei päivän rauhaa. (Nostaa
+kiveä vasemmalla, kaivaa lapiolla sen alle kuopan, johon panee laatikon
+ja väistää sitten kiven jälleen kohdalleen.) Kas niin, nyt siitä huolesta
+on päästy. (Pyyhkii hikeä otsaltaan.) Ja nyt voin olla vakaassa
+rauhassa, sillä jos joku löytäisikin laatikon täältä metsästä, niin
+kukapa voisi ilmoittaa, että minä sen tänne kätkin. (Lintu visertää.)
+Viserrä vaan, sinä västäräkki, lauluasi eivät ihmiset ymmärrä. En pelkää
+sinua, en pelkää jänistä enkä maan matosiakaan, sillä ne eivät
+todistajiksi kelpaa. (Kirkon kellot soivat.) Kirkkoon soitetaan. Nyt on
+pyhäaamu,--sitä en ollenkaan muistanut.--Niin--aikoja on kulunut siitä,
+kun minä viimeksi kirkossa kävin. En tiedä mikä syynä lienee, mutta
+tukala on mun olla, kun sinne menen. Ihmiset väistyvät minusta niin
+loitolle kuin suinkin voivat ja pappi iskee minuun silmänsä niin
+tuimasti, että mun ehdottomasti täytyy painaa pääni alas.--No, niin!
+Kun minua ei haluta kirkkoon mennä, niin pysyn sieltä poissa. Ei siitä
+sen enempää. Olisinko minä Jumalan sanan vaivainen, minä? Ei! Tässä on
+mies, joka ei avukseen huuda taivaan eikä helvetin voimia, vaan turvaa
+omaan sukkeluuteensa ja hyvään älyynsä. Ihmiset tosin sanovat minun
+olevan liitossa paholaisen kanssa, ha, ha, ha, luulevat minun myyneeni
+hänelle sieluni, ha, ha, ha. Mutta minä heille nauran, ha, ha,
+ha!--nauran ja pistän houkkioitten rahat kukkarooni, ha, ha, ha!
+
+LOVIISA (tulee oikealta virsikirja ja nenäliina kädessä; pysähtyy
+nähdessään Penttulaa ja tulee alas etunäyttämölle). Mitä te nauratte,
+Penttula?
+
+PENTTULA. Ilman vaan lystikseni.
+
+LOVIISA. Minä olin kirkkoon menossa, vaan kun huomasin teidän täällä
+metsässä, poikkesin puheillenne.
+
+PENTTULA. Puhukaa! Minä kuulen.
+
+LOVIISA. Tahtoisin kysyä teiltä, mitä hyötyä luulette minulla siitä
+olevan, että Niilo Helenasta luopui, kun ei hän kumminkaan minusta sen
+enempää välitä?
+
+PENTTULA. Mitä hyötyä teillä siitä on, sitä en tiedä, eikä se minuun
+koskekaan. Te lupasitte minulle tynnyrin rukiita, jos saisin Niilon
+Helenasta luopumaan. Sen tein, ja te olette maksanut. Mielestäni olemme
+nyt kuitit.
+
+LOVIISA. Mutta siihen en minä voi tyytyä, ymmärrättehän.
+
+PENTTULA. Vaan--?
+
+LOVIISA. Vaan tietysti täytyy minun myöskin tulla emännäksi Peltolaan.
+
+PENTTULA. Se on eri juttu.
+
+LOVIISA. Kaksi tynnyriä annan teille rukiita, jos saatte Niilon minuun
+taipumaan... Lupasinko liian vähän? Saatte kaksi tynnyriä lisää, sitten
+kun olen Niilon kanssa naimisessa.
+
+PENTTULA (erikseen). Neljä tynnyriä--se on palkka, jota ei saa
+ylenkatsoa. (Ääneen.) Asia ei aivan pian voi toteutua, sillä minun
+täytyy sitä varten aineita hankkia aina Lapista saakka.
+
+LOVIISA. Kyllä minä odotan, ryhtykää vaan pian toimeen. Ja tulkaa tänä
+iltana meille, niin annan teille jo yhden tynnyrin edeltäpäin, mutta
+ymmärrättehän, vasta sitten kuin isä nukkuu.
+
+PENTTULA. Niin, tietysti,--vasta sitten kuin isänne nukkuu.
+
+PELTOLA (tulee virsikirja kainalossa oikealta; pysähtyy nähdessään
+Penttulan ja Loviisan, tulee esiin). Hehei! Loviisa tilaa lemmenjuomaa
+Penttulalta, ha, ha, ha. No, hiis! Taisinpa osata oksaan, koska noin
+peljästyitte.
+
+LOVIISA. Minä--enhän minä--pyysin vaan rohtoja--taikka tuota neuvoa,
+kun olin kadottanut kultasormukseni,--juuri nyt kirkkoon. Ollessani,--
+näettehän kirjastakin, että olen sinne menossa.
+
+PELTOLA. Niin vaan, niin vaan;--sinne olin minäkin menossa, mutta
+heikkarin hyvä, kun teitä tapasin, Penttula; olin muuten aikonut käydä
+tänä iltana luonanne.
+
+LOVIISA. Ei maar',--minun täytyy rientää tästä kirkkoon, ennenkuin pappi
+saarnaan ehtii. Jääkää hyvästi, isäntä! Hyvästi, Penttula!
+
+PELTOLA. Herran haltuun!
+
+PENTTULA. Hyvästi, hyvästi!
+
+PELTOLA. Nähkääs, Penttula, asianlaita on senlainen, että--(Aikoo istua
+sille kivelle, jonka alle Penttula on laatikon kätkenyt.)
+
+PENTTULA. Älkää,--älkää sille kivelle istuko, täällä on parempi.
+
+PELTOLA. Eikös mitä; tässä on vallan hyvä. Niin, näette, asianlaita on
+senlainen, että nuo rahat, jotka tässä tuonoin minulta varastettiin,
+ovat aina vaan tiellä tietymättömällä, eikä tyttö oikeudessakaan
+tunnusta, mihin ne ovat joutuneet. Sentähden pyytäisin nyt teiltä
+neuvoa, koska kuulutte olevan varsin mainio toimittamaan varastettua
+tavaraa takaisin tulemaan.
+
+PENTTULA. Olisinko suotta tehnyt kolme pitkää matkaa aina Lapin
+raukoille rajoille, jossa maailman suurimmat turjat asuvat.
+
+PELTOLA. Matkoistanne olen kuullut kerrottavan. Mutta tullaksemme nyt
+takaisin asiaamme, niin varonpa, että tytöllä on joku rikostoveri, joka
+säilyttää rahat eikä rohkene niitä panna liikkeelle, kun tietää
+setelinumeroitten olevan minulla muistoon pantuna.
+
+PENTTULA. Pelkää kaiketi selkänahkaansa, hi, hi, hi!
+
+PELTOLA. Kaiketikin. Tuosta tulisi teidän nyt ottaa selvä, Penttula.
+
+PENTTULA. Tänä päivänä, jos niin tahdotte.
+
+PELTOLA. Ihanko todella? Voisitteko jo tänä päivänä toimittaa minulle
+rahani takaisin? Mainiota! Ja paljonko vaaditte vaivoistanne?
+
+PENTTULA. Jos heti olisitte tullut luokseni, olisin sen muutamasta
+markasta tehnyt; nyt on asia käynyt niin mutkalliseksi ja vaikeaksi,
+että mun täytyy saada puolet varastetusta.
+
+PELTOLA. Menkää hiiden kattilaan! Puolet varastetusta?
+Kaksisataaviisikymmentä markkaa? Johan te, Penttula hyvä, olette
+pohjaton kuin papin säkki.
+
+PENTTULA. Vähemmästä en voi sitä tehdä.
+
+PELTOLA. Mutta ajatelkaahan toki--
+
+PENTTULA. En minä teille apuani tarjoo. Jätetään asia sikseen.
+
+PELTOLA. Eikö siinä ollenkaan ole tinkimisen varaa?
+
+PENTTULA. Ei penniäkään. Mutta niinkuin sanoin: jätetään sikseen.
+
+PELTOLA (erikseen). Tuhannen tuhatta, mimmoinen nylkyri hän on.
+(Ääneen.) No, täytyneehän minun suostua. Parempi pyy kädessä kuin
+kymmenen oksalla.
+
+PENTTULA. Ennenkuin päivä puoleen ehtii, on teillä rahat kädessä.
+Lähtekäämme asuntooni, Siellä säilytän aineet, jotka salaiset asiat
+ilmi tuovat.
+
+PELTOLA. No, antaahan olla! Enpä ole tämmöisessä pelissä vielä ennen
+ollut. Mutta olkoon menneeksi, jos vaan rahat takaisin saan. (Nousee;
+menevät yhdessä vasempaan.)
+
+HOPPULAINEN (tulee kontaten pensaista oikealla). Menkää te Jumalan
+nimeen, lyökää nenänne ensimmäiseen kiveen. Ja nyt sukkelaa, sanoi
+Rusiini, kun sauna paloi. Katsotaan, mitä aarteita noita kiven alle
+kätki. (Nostaa kiveä ja ottaa sen alta laatikon, jonka kantta hän
+aukaisee.) Voi sinä pyhän Pirkitan pannurieska,--rahaahan täällä on!
+Yksi, kaksi, kolme, neljä--viisi sadan markan seteliä;--kaikki harmaita
+ja kauniita kuin Laukaan varikset (nostaa laatikkoa korkealle). Hei,
+hurratkaa pojat! Näin suurta rahasummaa en ennen ole nähnytkään yhtä
+aikaa, vielä vähemmän kädessäni pitänyt... Mitä tekisin? Pistänkö
+poveeni?--Ei--en tee sitä, olisihan se niinkuin puolta varkautta.
+Mutta--panisinko ne toiseen kätköön. Esimerkiksi tuon kiven alle
+tuossa? Se kelpaa (nostaa toista kiveä ja kätkee sen alle laatikon).
+Pian hän omansa sieltä saa, jos hän kerran tietäjä on. (Hyräilee.)
+Älä hiisku, hiirulainen, katti päällesi katselee. Älä hiisku
+hiirulainen--(menee oikeaan).
+
+(Peltola ja Penttula tulevat vasemmalta.)
+
+PENTTULA. Tämä sama paikka se oli, jonka näin tulikiven liekissä ja
+tuossa on kivi, jonka alta rahanne löydätte.
+
+PELTOLA. Tuonko kiven alta? No, ei uskoisi! (Nostaa kiveä.) Mutta ei
+täällä mitään ole.
+
+PENTTULA. Eikö ole?--Kuolema ja kadotus! Onko maa ne niellyt, vai itse
+paholainenko täällä on käynyt?
+
+PELTOLA. Entä, jos ei niitä ole siellä ollutkaan.
+
+PENTTULA. Siellä ne olivat vaikka hirteen minua vietäisiin.
+
+HOPPULAINEN (tulee hyräellen säkki seljässä). Mistä kukko kullat saapi,
+kana hopiat kaivaa. Mistä kukko--Päivää, isäntä! Päivää, sinä mailman
+mainio noita!
+
+PELTOLA. Päivää, päivää!
+
+HOPPULAINEN (laskee pussinsa maahan.) Ostakaa, isäntä, puutavaraa.
+Täällä on lusikoita, kauhoja, taikinan hierimiä, ja nähkääs vaan! Kehloa
+ei saa sievempää, ei jauho uurre eikä suu. Oksa on pikkuinen pohjassa,
+mutta se on vaan nuottia sen elämälle.
+
+PELTOLA. Kauppaako sinä jumalaton hierot pyhäpäivänä? Laitatko itsesi
+kirkkoon siitä.
+
+HOPPULAINEN. Mitäpä koira kirkossa tekee, ei siellä haaskaa ole.
+
+PENTTULA (erikseen). Minä epäilen tuota miestä.
+
+HOPPULAINEN (hyräilee). Mistä kukko kullat saapi, kana hopeat kaivaa?
+Mistä kukko kullat saapi--Ostakaa pois, isäntä, 25 penniä,--ei ole
+hinnalla pilattu.
+
+PENTTULA. Kuuleppas--oletko sinä jo kauankin täällä metsässä
+kuljeskellut?
+
+HOPPULAINEN. Ajan määrää en tiedä, mutta perille en kumminkaan vielä ole
+päässyt.
+
+PENTTULA (erikseen). Hän sen varmaankin on tehnyt. (Ääneen) Minne olet
+sitten menossa?
+
+HOPPULAINEN. Minne menet, pöpönkäpälä? Sinne, kunne läätsäkkö? Minne
+menet, läätsäkkö? Minne, kunne pyöräkkö. Mutta arvaas, minne pyöräkkö
+menee? (Hyräilee.) Mistä kukko kullat saapi, kana--
+
+PENTTULA. Mies, sinä olet vienyt Peltolan isännän rahat tuon kiven alta.
+
+HOPPULAINEN. Peltolan isännän rahat? No, nyt minä kummia kuulen. Ovatko
+teidän rahanne olleet tuon kiven alla, isäntä?
+
+PELTOLA. Niin Penttula sanoo.
+
+HOPPULAINEN. Enpä, lempo vieköön, olisi luullut teidän tuonlaisessa
+paikassa rahojanne säilyttävän.
+
+PELTOLA. Sinä et ymmärrä. Ne viisisataa, jotka tässä tuonoin minulta
+varastettiin--
+
+PENTTULA. Hän vaan suotta viisastelee, mutta sillä hän ei pitkälle
+pääse. Hoppulainen, kuule tarkkaan, mitä nyt sanon. Joko tuot rahat
+tänne heti, taikka minä sinun vaivaiseksi noidun, eikä pidä sinulla
+tervettä hetkeä oleman tämän päivän perästä.
+
+HOPPULAINEN. No noh,--hiljaa lapset lehterillä, taikka pappi saarnaa
+koko päivän.
+
+PENTTULA. Älä saata minua vimmaan, mies. Tuhat tulimmainen, sinun paha
+perii, jos vihani kuohumaan rupee. Tunnustatko, tunnustatko heti, että
+piileskelit tuolla pensaissa äsken, kun ne kiven alle kätkin, vai
+väitätkö--
+
+HOPPULAINEN. Oma suu tikanpojan surma. Kuulitteko, isäntä, kuinka hän
+sanoi: »äsken kun ne kiven alle kätkin».
+
+PELTOLA. Minä sen kuulin ja ihmettelen.
+
+PENTTULA (erikseen). Kiusa ja kuolema, olenko järkeni menettänyt?
+
+(Kirkkoon soitetaan. Kirkkoväkeä, Niilo, Loviisa y.m. tulee vasemmalta.
+Kaikki pysähtyvät uteliaina.)
+
+PELTOLA. Mutta sanos nyt sentään, Hoppulainen, oletko sinä todenperää
+nähnyt niitä rahoja?
+
+HOPPULAINEN. On niitä nähty, vaikkei ole syöty, sanoi hämäläinen
+silakoita.
+
+KIRKKOVÄKI. Mitä rahoja täällä kaivataan? Onko jotakin kadonnut?
+
+HOPPULAINEN (hyppää kivelle). Kuulutus! Nyt taas on Hattulan pappilasta
+kadonnut yksi mustanpruuna hevonen, täydessä raudassa, kellonrapa
+kaulassa; joka tämän sanan veisi lukkarille taikka läänin kupparille,
+hänen palkkansa pitää kunniallisesti maksettaman, annetaan tynnyri
+tyhjää rukiita, kaksi markkaa olematonta rahaa, karpio kauran kuoria.
+Navetsuu, sanon minä. (Alas kiveltä.)
+
+PENTTULA (erikseen Hoppulaiselle). Sata markkaa sinulle annan,--saat
+vaikka kaksikin, jos minulle ilmoitat, missä rahat ovat.
+
+HOPPULAINEN. »Mik' on raha, tavara. Lika, multa katoova.»
+
+PENTTULA (samoin). Viisi kannua viinaa annan vielä kaupan päälle.
+
+HOPPULAINEN. »Viina viisaan villitsee, Vallan väkevält' pois ottaa.»
+
+PENTTULA. Sinä olet mieletön. Viimeisen kerran sinua varoitan: älä
+yllytä minua vihaan.
+
+HOPPULAINEN. Mitäpä sinun vihastasi. Ei se tunnu minussa enempää kuin
+talonpojassa viina.
+
+PENTTULA (ääneen). Konna, heittiö, varas!
+
+HOPPULAINEN. Se itseens' rienaa, joka toista soimaa.
+
+PENTTULA. Hän on yksissä neuvoin Aholan Helenan kanssa varastanut
+Peltolan rahat. Ottakaa hänet kiinni, miehet!
+
+HOPPULAINEN. Oho! sanoi savolainen, kun säikähti!
+
+PENTTULA. Tutkikaa hänen pussinsa; pohjalla löydätte pienen
+puulaatikon, jossa on viisi sadan markan seteliä. Joutukaa, ennenkuin
+hän karkaa käsistämme!
+
+HOPPULAINEN (sieppaa pussin selkäänsä). Mitä se syrjäiseen kuuluu, mitä
+itsellisen pussissa on.
+
+PELTOLA. Mielestäni voisitte sen itse tehdä, Penttula.
+
+PENTTULA. Minä sen teen, ja minä sen vastaan. (Ottaa pussin
+Hoppuluiselta ja purkaa sieltä esiin lusikoita, kauhoja y.m.)
+
+HOPPULAINEN (katselee kyyrysillään toisen turhaa työtä, hyppelee ja
+hyräilee mielissään). Mistä kukko kullat saapi, kana hopeat kaivaa.
+Mistä kukko kullat saapi, kana hopeat--
+
+PELTOLA. Ei ole luulo tiedon väärtti. Kuinkas nyt Penttula näyttää
+toteen syytöksensä?
+
+PENTTULA. Kirottu konna! Sano, uskallatko kieltää ottaneesi rahat tuon
+kiven alta--?
+
+HOPPULAINEN. Johon näin sinun ne kätkevän. En,--en ole sitä aikonutkaan
+kieltää. Mutta sano nyt sinä maanmainio noita, tietäjä suurin Suomen
+niemen, ilmaise, mihin panin rahat, joita Peltolan omaksi sanot, ja
+jotka otin kätköstäsi tuon kiven alta.
+
+PENTTULA. Onneton! Tämän sinulle vielä kauheasti kostan.
+
+HOPPULAINEN. Mun kostosi kärsiä täytyy. (Peltolalle.) Isäntä--nostakaa
+vähän tuota kiveä tuossa ja katsokaa, ettekö kenties sen alta rahoja
+löytäisi.
+
+(Peltola nostaa kiveä ja löytää rahat. Penttula syöksee hänen luokseen.)
+
+HOPPULAINEN (pyörähyttää Penttulan pois). Pappilan muori käski paistia
+kääntää, vaan ei maistaa.
+
+PELTOLA. Aivan oikein! Tässäpä ovat rahani. (Ottaa taskukirjan esille.)
+Katsokaa, hyvät ystävät, samat numerot seteleissä, kuin minullakin
+täällä taskukirjassani.
+
+KIRKKOVÄKI. Ihan samat.
+
+(Penttula aikoo mennä tiehensä, mutta Niilo pidättää häntä.)
+
+NIILO. Seis mies! Mihinkä semmoinen kiire? Ennenkuin tästä menet, tulee
+sinun meille selvittää, kuinka nuo rahat ovat sinun huostaasi tulleet.
+
+PELTOLA. Varmaankin! Se hänen tulee tehdä.
+
+KIRKKOVÄKI. Se on oikeus ja kohtuus.
+
+PENTTULA. Ha, ha, ha. Te osaatte tosiaankin leikkiä laskea.
+
+NIILO. Se on täyttä totta. Leikki on tästä kaukana.
+
+PENTTULA. Olisiko se täyttä totta? Minä varoitan sinua, Niilo, älä
+saata minua vimmaan.
+
+KIRKKOVÄKI. Emme laske häntä, ennenkuin hän on asian selittänyt.
+
+PENTTULA. Olenko teille ennenkään töistäni tiliä tehnyt? Olenko koskaan
+teille edestuonut niitä salaisia voimia, joiden avulla ihmetöitä olen
+matkaansaanut?
+
+NIILO. Nyt me sitä vaadimme.
+
+PENTTULA. Pois tieltäni, te typerät hölmöt, pois ennenkuin vihani
+syttyy! Vielä minä teitä säälin, mutta varokaa itseänne, jos koston
+himo minussa liekkiin leimahtaa.
+
+NIILO. Askeltakaan et tästä astu, ennenkuin vaatimuksemme täytät.
+
+PENTTULA. Koettakaahan estää minua menemästä, te käärmeen sikiöt,
+koettakaa tehdä minulle väkivaltaa, mutta tietäkää myös, että sen
+perästä teitä kova onni vainoo, laihonne lakastuu, tuli raunioiksi
+teidän huoneenne polttaa ja liha ruumiissanne mätänee aina luita
+myöten.
+
+NIILO. Hakekaa nuoria, miehet, me panemme hänet kiinni.
+
+PENTTULA. Senkö rohkenisitte tehdä, te nokkaviisaat hölmöt, te ylpeät
+hokarit! Panna minut kiinni,--minut, joka loihtutaidossa voin Lapin
+mainioimpain noitain rinnalle astua! Tehkää se,--tehkää! Mutta minä
+sanon teille, minä, jonka sanasta haudat aukenevat ja kirkon ovet
+seljalleen lentävät,--minä valalla vannon, että sinä hetkenä teihin
+kuolema kyntensä iskee ja kadotus aukaisee eteenne ammottavan kitansa,
+johon pienet pirut teidät kiljuen potkaisevat. Te kurjat pöllöpäät!
+Rohkenetteko vielä tehdä vastarintaa sille, joka on liitossa itse
+pimeyden pääruhtinaan kanssa?
+
+HOPPULAINEN. Hyi, oikein jo selkääni karmii. (Tytöt väistyvät
+kammoksuen, miehet näyttävät epäilevän.)
+
+NIILO. Pöllöpäitä tosin olisimme, jos tuon puheen jälkeen sinut
+rankaisematta päästäisimme. Puolusta itseäsi, mies, nyt aion koetella
+voimia kanssasi. (Hän karkaa Penttulan päälle, jonka hän tuota pikaa
+heittää maahan.) Tuokaa nuoria tänne, miehet!
+
+PENTTULA. Päästä minut irti,--Jumalan tähden--päästä minut!
+
+NIILO. En! En päästä, ennenkuin tunnustat, mistä rahat sait.
+
+PENTTULA. Sinä kuristat minun,--auttakaa, hän tappaa!
+
+HOPPULAINEN. Tunnusta syntisi, Penttula, saat puolet anteeksi.
+
+NIILO. Tunnusta, niin hellitän kohta.
+
+PENTTULA. Säästä henkeäni, ole armollinen!
+
+NIILO. Tahdotko tunnustaa?
+
+PENTTULA. Kaikki, jos vaan säästät henkeäni.
+
+NIILO. Mistä sait rahat?
+
+PENTTULA. Oi, voi! Päästä ensin. Ooh, sinä kuristat minun--Minä--minä
+ne otin--isäsi kaapista.
+
+KIRKKOVÄKI. Hänkö ne onkin varastanut?
+
+LOVIISA (kääntyy pois ja hieroo tuskissaan nenäliinaansa).
+
+NIILO. Ja sinäkö myöskin jätit huoneesen Aholan Helenan huivin,
+saattaaksesi häntä epäluulon alaiseksi?
+
+PENTTULA. Hellitä jo Herran nimessä!
+
+NIILO. Vastaa, sinäkö sen teit?
+
+PENTTULA. Minä--minä sen tein.
+
+HOPPULAINEN. Voi yhtähyvin! Mutta eikö sinulle, Penttula, jo tule tunnon
+kannetta?
+
+NIILO. Joko teillä on nuoria, miehet? (Alkavat sitoa Penttulaa.)
+
+PELTOLA. Tuo hävytön konna! Viattomasti on tyttöraukka saanut kärsiä.
+
+PENTTULA. Armahtakaa minua, minä rukoilen teitä,--älkää sitoko minua,--
+Jumalan tähden--ettehän vaan aikone viedä minua kruununmiesten käsiin?
+
+NIILO. Se on tietty. Vieläkö sitä epäilet?
+
+PENTTULA (polvillaan hammasta lyöden). Armahtakaa, armahtakaa! Loviisa,
+rukoile puolestani, rukoile, tyttö, sinunhan tähtesi olen tähän tilaan
+joutunut, sinähän sait tuon onnettoman varkauden mieleeni juontumaan,
+kun pyysit minua noitumisella luovuttamaan Helenaa Niilon mielestä. Sinä
+olet syypää kaikkeen,--pelasta minut,--kuuletko, rukoile puolestani!
+Alas polvillesi, tyttö, ja rukoile! (Tytöt väistyvät Loviisasta, joka
+häveten ja tuskallisena katsoo maahan ja vääntelee nenäliinaansa.)
+
+PENTTULA. Kurja, katala nainen! Äänettömänä hän seisoo, vaikka tietää
+olevansa onnettomuuteni alku ja juuri. Voi, että tästä vielä pääsisin
+ja voisin sinulle kostaa--kauheasti kostaa.
+
+NIILO. Ylös, mies! Miksi viivyttelemme vielä tässä, kun joka hetki on
+katkeruuden lisäystä hänelle, joka syyttömästi vankeudessa istuu.
+
+PENTTULA. Ooh--minä olen hukassa.
+
+HOPPULAINEN. Miesparka! Annetaan hänen mennä karkuun.
+
+NIILO. Sinä unohdat, että Helena istuu vankeudessa, josta hän ei pääse,
+ennenkun asian oikea laita ilmi tulee.
+
+HOPPULAINEN. Onhan tässä kyllä niitä, jotka voivat asiassa todistaa.
+
+PENTTULA. Niin, onhan tässä. Päästäkää minut, tehkää niinkuin
+Hoppulainen sanoo,--minä menen Lapinmaahan enkä ikinä enää takaisin
+tule.
+
+PELTOLA. Ei käy se laatuun, että me syyllisen vapaaksi päästäisimme,
+sitten kuin viattoman ensin olemme vankeuteen toimittaneet.
+
+KAIKKI. Ei,--se olisi konnamaista. Vankeuteen hän on toimitettava,--
+vankeuteen! (Tarttuvat kiinni Penttulaan ja vievät hänet pois.)
+
+(Näyttämö hetken aikaa tyhjänä. Antti ja Maria tulevat vasemmalta.)
+
+MARIA. Jos istuisimme tänne vähäksi aikaa, koska kirkon ovet vielä ovat
+suljetut.
+
+ANTTI (istuu väsyneenä ja alakuloisena kivelle). Sanoinhan sen. Me
+läksimme liian aikaiseen liikkeelle. Iltakirkko alkaa vasta neljältä.
+
+MARIA. Voimmehan lukea sillävälin. (Istuu toiselle kivelle.) Tahdotko
+kuunnella, niin luen ääneen?
+
+ANTTI. Tee tuo.
+
+MARIA (lukee). Herra panee kuorman meidän päällemme, mutta hän myös
+auttaa meitä. Sela! (Puhuu.) Kuule, Antti! Syntiä teemme Jumalaa
+kohtaan, kun näin toivottomuuteen vaivumme, vaikka Herra itse sanassaan
+lupaa meitä auttaa.
+
+ANTTI. Eihän tässä apu ole mahdollinen, kun tyttö itse sanoo rahat
+ottaneensa.
+
+MARIA. Herralle ei mikään ole mahdotonta. Pankaamme vaan toivomme
+häneen.
+
+ANTTI. Toivomme? Vieläkö puhut toivosta tässä häpeän kurjuudessa?
+(Tuskallisesti, painaen päänsä käsiin.) Pääni menee vallan sekaisin, kun
+ajattelen, että Helena, meidän ainoa lapsemme, vankeudessa istuu,--
+kahleissa murtovarkauden tähden!
+
+MARIA (lähestyy häntä ja laskee kätensä hänen olkapäälleen). Herra panee
+kuorman meidän päällemme, mutta hän myös auttaa meitä. Sela!
+
+HELENA (tulee vasemmalta, huomaa vanhempansa ja tulee alas heidän
+luoksensa. Niilo ja Peltola tulevat hänen jäljessään).
+
+HELENA. Herra panee kuorman meidän päällemme, mutta hän myös auttaa
+meitä.
+
+MARIA. Helena!
+
+HELENA (juoksee äitinsä syliin). Pelastettu! vapaa! Isä, äiti! Sulkekaa
+minua syliinne,--tehkää se ilman epäilystä, sillä puhdas olen ja viaton
+Jumalan ja ihmisten edessä rikokseen, josta minua syytettiin.
+
+MARIA. Herra taivaassa kiitetty olkoon!
+
+ANTTI. Kuinka tämä on mahdollista?
+
+HELENA. Totuus on tullut ilmi, isä.
+
+ANTTI. Mutta, lapsikulta,--minä en ymmärrä.--Minkätähden otit syyksesi
+rikoksen, johon olit viaton?
+
+HELENA. Niin--näethän isä--tuo huivi--
+
+ANTTI. Huivi? Mikä huivi?
+
+HELENA. Joka löytyi Peltolan suojasta--
+
+ANTTI. No niin?
+
+HELENA. Olinhan sen sitonut sinun käteesi.
+
+MARIA. Ah, minä jo aavistan.
+
+ANTTI. Ja sinä luulit--?
+
+HELENA. Suo anteeksi, isä,--sinä et silloin ollut aivan selvällä päällä,
+ja sentähden luulin sinun tehneesi tuon rikoksen.
+
+MARIA. Rakas lapsi!
+
+ANTTI. Tyttö, tyttö!
+
+NIILO (lyö otsaansa). Enkö epäillyt jotakin tuonlaista!
+
+HELENA. Älä minua nyt toru, isä kulta!
+
+ANTTI. Otinhan huivin kädestäni irti ennenkuin läksin ja heitin sen
+penkille--
+
+PELTOLA. Josta Penttula sen sieppasi ja jätti huoneeseni, kääntääkseen
+epäluuloa Helenaan.
+
+HELENA. Näes, sitä en tiennyt, isä,--muistin vaan: »viina vie miehen
+mieltä vaille, naurun naiselta lopettaa».
+
+ANTTI. Kirottu viina! Tästä lähtien et mun enää näe viinaa nauttivan,
+lapseni!
+
+HELENA. Isä, onko se totta?--Siunattu olkoon sitten hetki, jolloin minua
+vankeuteen raastettiin.
+
+PELTOLA. Ah--nyt vasta asia on minulle täydellisesti selvä. Antti hyvä,
+anna minulle selkään, anna oikein miehen kädestä, ja lyödään sitten
+kättä sovinnoksi. Minä pyydän sinua--
+
+ANTTI. Minäkö antaisin teitä selkään? Ei--eihän toki! Kaukana olkoon
+minusta vihan vimma ja koston himo tänä onnen ja ilon hetkenä. Tuossa,
+isäntä, käteni! Valmis olen sovintoon ja sitten on kaikki hyvin.
+
+PELTOLA. Ei vielä kaikki.
+
+NIILO (erikseen). Ei vielä kaikki!
+
+ANTTI. Mikä meiltä vielä puuttuisi. Olemmehan saaneet takaisin
+kadonneen karitsamme--
+
+MARIA ja ANTTI (yhtaikaa). Karitsamme, joka sitä paitse on ainoamme.
+
+PELTOLA. Vielä painaa eräs asia mun sydäntäni.
+
+ANTTI. Purkakaa se sieltä, keventäkää mielenne ja sitten--ilo ja riemu
+vaan seassamme vallitkoon. Tämä on siunattu päivä, tämä on onnen hetki!
+
+PELTOLA. Helena,--mieltäni karvastelee, kun tässä tuonoin kielsin Niiloa
+kosimasta sinua. Voitko unhottaa ukon tyhmyyden?
+
+HELENA. Isäntä hyvä!
+
+PELTOLA. Silmäni ovat auenneet. Näes, nyt pitäisin sen suurena onnena,
+jos sinun saisimme emännäksi taloomme. Mitä sanot?
+
+NIILO. Helena, anna minulle anteeksi!
+
+HELENA (heittäytyy Niilon syliin). Oi, Niilo, tämä on liian paljon
+yhtähaavaa!
+
+NIILO. Sinä olet minun--minun omani!
+
+HELENA. Iäti! Ainiaan!
+
+HOPPULAINEN (tulee iloisesti juosten vasemmalta, pysähtyy äkkiä
+nähdessään Niilon syleilevän Helenaa; käy totiseksi). Taivahan
+talikynttilät!
+
+ANTTI. Iloisia uutisia, Hoppulainen. Helena on vapaa ja kihloissa Niilon
+kanssa.
+
+HOPPULAINEN. Kihloissa Niilon kanssa! Hyvä juttu, sanoi Sumeili, kun
+selkäänsä sai.
+
+PELTOLA. No, mies, mikä sinua vaivaa? Olethan totinen kuin vanha
+lapanen.
+
+HOPPULAINEN. Ensimmäinen yö pahin hirsipuussa.
+
+ANTTI. Niin,--älä pane pahaksesi, veli kulta. Kyllähän minä tytön
+sinulle lupasin, mutta itse hän on toisen valinnut.
+
+HOPPULAINEN. Ei katti kaikkea saa, mitä pyytää.
+
+HELENA (tarttuu molemmin käsin Hoppulaisen käteen). Kuinka voin teitä
+kiittää, niinkuin tahtoisin, Hoppulainen! En koskaan, koskaan unhota
+sitä hyvää, jonka minulle olette tehnyt.
+
+HOPPULAINEN. Mutta hylkäätpä minun kuitenkin, Helena,--jätät mun yksin
+kuin poltetun petäjän, tahi kuin kuivan kuusenoksan, tahi karsitun
+katajan.
+
+HELENA. Ei yksin, Hoppulainen, teillä on tästä päivästä lähtien
+uskollisia ystäviä.
+
+NIILO. Sinun pitää muuttaman meille, Hoppulainen, ja niin kauvan kuin
+talossamme leipää on, ei sitä sinultakaan pidä puuttuman.
+
+PELTOLA. Oikein, Niilo! Helena tulee sinulle kumppaniksi, Hoppulainen
+minulle.
+
+ANTTI. Nauru hyvälle, nauru pahalle, suomalainen sananlasku;--eikös
+niin, Hoppulainen?
+
+HOPPULAINEN. Juuri niin! No--ei muuta kuin kättä myllyssä ja lykka till!
+(Kättelee Niiloa ja Helenaa; laulaa:) »En mä huoli surrakaan, en kanna
+suurta huolta. Ei se taia tyttöin tähden tämä poika kuolla.»
+
+MUUT. Vielä vain! No, johan nyt!
+
+HOPPULAINEN. Mutta yksi asia vaan on varma, siitä ei pääse mihinkään.
+
+MUUT. Mikä se on, Hoppulainen?
+
+HOPPULAINEN. Tahdotteko sen tietää!
+
+MUUT. Sano, sano!
+
+HOPPULAINEN. Varma on, että tää mailma on kiperä ja kapera kuin pukin
+sarvi.
+
+[1883.]
+
+
+
+
+
+
+ROINILAN TALOSSA
+
+Näytelmä kolmessa näytöksessä
+
+
+
+JÄSENET:
+
+ROINILA, talon isäntä.
+ANNA (20-vuotias), hänen tyttärensä.
+EERO (22-vuotias), hänen poikansa.
+LEENA (keski ikäinen), |
+ELLI (18-vuotias),     |  palvelijoita Roinilassa.
+MAUNO.                 |
+SILLANKORVAN SANNA, noin 45 vuoden ijässä oleva vaimo.
+OLLI, talonpoika.
+MATTI, tukkimies.
+KYLÄLÄISIÄ.
+
+(Tapaus: Itä-Suomessa.)
+
+
+
+
+ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
+
+
+(Avara piha Roinilassa. Vasemmalla asuinhuone ja penkki, jolla on
+sanko, rainta ja muutamia maitopyttyjä kumossa. Siitä vähän matkaa
+perällepäin kiikku. Oikeaan pisteaita, johon porraslauta on asetettu.
+Sen toisella puolen karjapiha. Etempänä aitta, jonka edessä hirrenpää
+on portaana; aittaa likellä suurenlainen, tasainen kivi. Perällä
+pisteaita porttineen. Aidan toisella puolen aukeata järven rantaan
+saakka.)
+
+(Anna istuu kiikussa, Mauno seisoo vieressä, hiljaa häntä kiikuttaen.
+Leena istuu penkillä vasempaan, lukien kirjaa. Oikeaan istuvat Eero,
+Olli, Matti ja muutamia kyläläisiä, lyöden korttia aitan edessä olevalla
+kivellä.)
+
+MAUNO: [Kirj. ja sävelt. Kust. Killinen.]
+
+    "Pium, paum! kehto heilahtaa,
+    Kun lapsi viattomana nukahtaa,
+    Pium, paum! äiti laulahtaa.
+    Ja sydänkäpyänsä tuudittaa.
+
+    Pium, paum! sävel kajahtaa
+    Ja nuoret karkelohon kiiruhtaa:
+    Pium, paum! viulu vingahtaa
+    Ja joukko tanssissa jo tanhuaa.
+
+    Pium, paum! Nauti elämää
+    Sä silloin, kun se sulle hymyää!
+    Pium, paum! onni häilyää,
+    Se luopi valoa ja pimiää.
+
+    Pium, paum! kerran kajahtaa
+    Tuo kylmä kirkon kello, ilmoittaa:
+    Pois, pois henki vaeltaa
+    Ja ruumis mullan alla majan saa."
+
+OLLI (viskaa vihaisesti kortit kädestään ja nousee kävelemään).
+
+EERO. Kas niin, eikös jäänyt Olli kolmannen kerran myllymatiksi.
+(Nousee, on kantavinaan pussia seljassaan ja astuu Ollin jäljessä
+laulaen:) Voi, mun rakas myllärin', jauhapas mun pussini. Voi mun
+rakas--
+
+OLLI. Vaiti siinä. Minä en kärsi tällä hetkellä leikkiä, tiedä se.
+
+EERO. Hei, hei! Ethän puske kumminkaan. Voi, mun rakas myllärin',
+jauhapas mun pussini--
+
+OLLI. Sakramenskattu poikanulikka! Osaatko lopettaa hyvällä, taikka minä
+sun--(Uhkaa nyrkillä.)
+
+EERO. Elä heikkarissa. Vähänpä ne herrat sietävätkin: pikkuisen vaan
+tikulla nenään pistää, niin jo suuttuvat.
+
+LEENA. Johan teille nyt tuli riita. Enkös sitä sanonut. Ei hyvää seuraa,
+kun pyhäiltana ruvetaan kortinlyöntiin.
+
+EERO. Minkäpä sille, Leena hyvä, tekee, kun arkena ei aika myönnä.
+
+LEENA. Niin antaa olla koko toimen. Ei siitä vahinkoa.
+
+OLLI. Mitä mutisee Leena siellä? Jos tahdon korttia lyödä taikka olla
+lyömättä, on se, tiedämmä, oma asiani eikä liikuta ketään.
+
+EERO. Sillä minä olen mies, jonka sikakin ties', eikös niin, Olli. No,
+Leena, mitäs sanot siihen?
+
+LEENA. En mitään.
+
+OLLI. Parasta onkin, kun olet vaiti. (Katselee hetken Maunoa ja Annaa.)
+Tuo mahtaa olla sinulle mieluista työtä, Mauno?
+
+MAUNO. Siltä tuntuu. Käykö kateeksesi?
+
+ANNA. Anna kiikun olla, Mauno. Tulen tässä yksinkin toimeen. (Panee
+kiikun kovempaan liikkeesen.)
+
+MAUNO. Kyllä minä heitän korkeammalle, jos tahdot.
+
+ANNA. Pois tieltä! Itse pääsen niin ylös, kuin ikänä haluan. En tarvitse
+kenenkään apua.
+
+LEENA. Herkeä jo, Anna, muutoin pyörryt kohta.
+
+ANNA. Minäkö kiikkumisesta pyörtyisin.
+
+MAUNO. Mutta tuo ei ole terveellistä. Lähdetään ennemmin aholle
+kävelemään, Anna. Nyt on niin ihana ilta.
+
+OLLI. Kuuletteko, hyvät ihmiset, sitä rohkeutta. Köyhä palkkarenki
+pyytää rikkaan talon tytärtä kanssaan kävelemään. Elä luule, lukkari
+kulta, ettäs papiksi pääset.
+
+MAUNO. Mitä tarkoittaa Olli?
+
+OLLI. Ei muuta kuin sitä, jota sanoo. Elä luule, lukkari kulta, ettäs
+papiksi pääset.
+
+MAUNO. Jos Anna ja minä tahdomme mennä kävelemään, niin kukapa voi meitä
+siitä estää.
+
+ANNA (seisahduttaa äkkiä kiikun). Mutta minäpä en tahdo. En ole
+ennenkään miesten kanssa ahoja kierrellyt, se sinun pitäisi tietää,
+Mauno. Ja ajattele vähän, ennenkuin tuonlaisia ehdotuksia teet.
+(Kiikkuu jälleen.)
+
+OLLI. Se oli oikein. Anna vaan tuota pohjalaista aika tavalla nenälle,
+kyllä hän sen sietää.
+
+MAUNO. Koetelkoonpas! Minun nenälleni ei vielä tähän hetkeen saakka
+kukaan ole uskaltanut hyppiä.
+
+ANNA. Pelko ei ole esteenä ollut.
+
+OLLI. Heikkarin suureksi herraksi se Mauno on paisunutkin. Jo häntä
+luulisi miksi hyvänsä, vaan ei toisen käskyläiseksi, palkkarengiksi
+pahaksi, niinkuin hän on.
+
+MAUNO. On, mitä on, se ei kuulu tähän.
+
+EERO. Eipä ole Maunoa tässä talossa juuri tavallisen palkkarengin
+arvossa pidetty, vaan on hän paremmin ollut niinkuin talon väkeen
+kuuluvana.
+
+OLLI. Ja siitä syystä hän nyt rehentelee ja keikailee talon tyttären
+ympärillä. Luulee kai Annan olevan kuin hyllyllä hänen otettavanaan.
+Mutta niin se on: kuta enemmän kissaa silittelee, sitä korkeammalle
+häntä nousee. Olisin vaan minä Roinilan sijassa, niin kerrassa tulisi
+Maunolle tie eteen, keppi käteen.
+
+MAUNO. Tahdotko sillä sanoa, että minä tässä talossa armoleipää syön?
+Näetkös, Olli, näitä käsivarsia? Niiden avulla elän vaikka kuivalla
+kalliolla, jos siksi tulee. Ei tarvitse tämän miehen almuja rukoilla.
+
+OLLI. Ei suuret sanat suuta halkaise
+
+EERO (koettaa katsoa Ollia suuhun).
+
+OLLI. Mitä sinä taas siinä vehkeilet, Eero?
+
+EERO. Aukaisepa hiukan suutasi vielä, että saan nähdä.
+
+OLLI. Suutani? Mitäs siitä tahdot?
+
+EERO. Katsoisinpahan vaan, onko sinulla kuinka terävä hammas tuolla
+kielen kantimessa, koska sanasi tulevat niin pistäviksi.
+
+OLLI. Parempi kuin katsoisit, ettei tuonlaiset köyhät rotat saisi
+sisartasi liiaksi likennellä.
+
+ANNA. Se lienee oma asiani. Olkaa te vaan rauhassa!
+
+EERO. Mutta minkätähden se Ollia niin harmittaa. Etköhän itse tuumaile
+päästä langokseni.
+
+OLLI. Ja mikä sitten, jos tuumailisinkin? Ettenkö kelpaisi?
+
+EERO. Kysy Annalta!
+
+ANNA. Parasta on olla kysymättä. Minulta saattaisi löytyä pian valmiit
+rukkaset.
+
+OLLI. Ohoh,--etköhän nyt puhu ulkopuolelta hampaiden.
+
+ANNA. Jos kosimaan tulet, niin rukkaset saat, sen lupaan. Eikä ole minua
+vielä sanani syöjänä tavattu.
+
+OLLI. Ehkä menet sitten ennemmin tuon kopean renkisi retelihin?
+Sanotaan hänen olevan tän kylän naisien mielitietto.
+
+ANNA. Kuka on uskaltanut semmoisia huhuja levitellä? Ethän vaan itsekin,
+Mauno, liene siinä luulossa?
+
+MAUNO. No, kuinkas muuten.
+
+ANNA. Sinun pitäisi kumminkin muistaman--
+
+MAUNO. Mitä niin?
+
+ANNA. Että köyhän on sahti sammakolta, oravalta ohrajuomat, ei niitä
+mahtane kovin mieli tehdä.
+
+MAUNO. Tuommoisille poltto viholaisille niitä ei hyvin tarjotakaan.
+
+ELLI (huutaa kulissien takana lehmiä). Ptrui piikani, ptrui kotiin,
+ptrui syömään, ptrui juomaan, ptruptruuuuui!
+
+EERO. Elli siellä jo huutaa lehmiä kotiin.
+
+OLLI. Elli?
+
+EERO. Niin, setävainajasi kasvatti, joka nyt on meillä palveluksessa.
+
+OLLI. Vai on hän otettu tänne. Mitähän hyötyä tuostakin lienee?
+
+ELLI (niinkuin ennen). Ptrui Mansikki, ptrui Mustikki, ptrui piikani,
+ptruptruuuuui!
+
+(Kellon kalsketta kuuluu tuon tuostakin eiäämpää.)
+
+EERO. Mitäkö hyötyä, sanoit? Hän tekee työnsä niin hyvin kuin joku
+muukin.
+
+ERÄS KYLÄLÄINEN. En minä vaan Ollin sijassa olisi hennonnut olla niin
+kova tuommoista nättiä tyttöä kohtaan kuin Elli on.
+
+MAUNO. En minä liioin. Ojala vainaja oli pienestä asti pitänyt Elliä
+kuin omaa lastaan ikään ja heti hänen kuoltuaan ajoi Olli tytön
+tiehensä.
+
+EERO. Ja otti perinnön.
+
+OLLI. Niin teki, eikä kysynyt siihen lupaa keltään. Mikä pakko minun
+oli ruveta häntä elättämään.
+
+MAUNO. Ei mikään, varsinkaan kun ei löytynyt testamenttia, jonka
+kumminkin joka ihminen näillä seuduilla tietää olevan olemassa.
+
+MATTI (lyö korttia ja laulaa). Hynttäntyy ja purjetuuli, hynttäntyy ja
+purjetuuli--
+
+OLLI. Tuokoot sen sitten esille myöskin!
+
+EERO. Kävisi sinun vähän nolosti, Olli, jos vielä se ihme tapahtuisi,
+että testamentti löydettäisiin.
+
+MATTI (yhä korttia lyöden). Hynttäntyy ja purjetuuli, hynttäntyy ja
+purjetuuli--
+
+ERÄS KYLÄLÄINEN. Niin, kuuluvathan Mäki-Matti ja Alatalon Kustaa, jotka
+olivat testamentin allekirjoittaneet, vakuuttavan, että siinä oli kaikki
+sekä kiinteä että irtaimisto määrätty Ellille.
+
+OLLI. Olkoon; mutta testamentti oli kirjoitettu kaksi vuotta sitten ja
+varmaankin oli ukko sen jälkeen tullut toiselle päälle ja hävittänyt
+koko kirjan.
+
+MAUNO. Tuota et itsekään usko. Juuri vähää ennen kuolemaansa Ojala vielä
+oli kertonut testamentanneensa Ellille koko omaisuutensa.
+
+EERO. Mihin hiivattiin se ukko lienee paperin kätkenyt?
+
+MATTI. Hynttäntyy ja purjetuuli, hynttäntyy ja purjetuuli--
+
+EERO. Jos hän olisikin vienyt sen johonkin muuanne--
+
+OLLI. Mitä siinä suotta pääluutasi soitat, ei sinulla kumminkaan ole
+sen asian kanssa mitään tekemistä.
+
+ELLI (niinkuin ennen). Ptrui piikani, ptrui kotiin, ptrui syömään,
+ptrui juomaan, ptruuuuui!
+
+EERO. Kuinka heleä ja kaunis ääni hänellä on.
+
+ERÄS KYLÄLÄINEN. Eikä näytä tyttö surevan menetettyä perintöään.
+Iloinen hän on vaan ja huoleton kuin taivaan lintu.
+
+OLLI. Ja terve myöskin. Kyllä jaksaa työtä tehdä, jos vaan muuten siihen
+pystyy.
+
+LEENA (laskee kirjan kädestään penkille). Ei maar! Täytyy mennä kotaan
+katsomaan onko lehmänpata jo tulella. (Sivumennen kortinlyöjille.) Ette
+te vaan malta lopettaa tuota syntistä työtänne. (Menee pisteaidan yli
+oikeaan.)
+
+MATTI. Synti pannaan pyttyyn ja pytty painetaan myttyyn. (Paiskaa
+kortin kivelle.) Tuossa, nosta valttirouva, tuossa kuningas ja tuossa
+ässä. Kas niin, minä pelin voitin.
+
+KÖÖRILAULU (kuuluu etäämpää). [Kansanlaulu]
+
+    Meri oli tyyni, kun rannalta läksin,
+    Ja huh, hah, hei, kun rannalta läksin,
+    Vaan selällä nousi tuuli.
+    Ja selällä nousi tuuli.
+
+    Oman kullan silmistä vedet tippui,
+    Ja huh, hah, hei ja vedet tippui,
+    Hukkuvan mun luuli.
+    Ja hukkuvan mun luuli.
+
+EERO. Nyt on Kurkelan nuori väki maantien risteyksessä.
+
+MAUNO. Ne ne vissiinkin ovat.
+
+KÖÖRILAULUA (kuuluu jo vähän likempää).
+
+    Eikä tällä pojalla suruja ollut,
+    Ja hub, hah, hei, ja suruja ollut
+    Tähän päivään asti.
+    Ja tähän päivään asti.
+
+    Mutt' nyt niitä tuntuvi tulevan,
+    Että huh, hah, hei ja tulevan,
+    Jo monta laivan lastii,
+    Jo monta laivan lastii.
+
+EERO. Sillalle ne menevät, koska tulevat tänne päin.
+
+MAUNO. Mitä sanotte? Emmekö mene joukkoon?
+
+ERÄS KYLÄLÄINEN. Mikäs estää? Kortit kasaan vaan ja tielle joka sorkka!
+
+(Muut nousevat paitsi Matti.)
+
+MATTI. Jos panisimme yhden mylly matin vielä.
+
+MUUT. Emme viitsi enään.
+
+MAUNO. Uskaltaako vaatia talon tytärtä mukaan?
+
+ANNA. Joka ei uskalla, hän olkoon vaatimatta.
+
+MAUNO. Tule jos tahdot, ellet tahdo, niin pysy poissa.
+
+(Muut paitsi Anna, Olli ja Matti yhtyvät lauluun, joka kuuluu jo aivan
+läheltä, ja astuvat vasempaan.)
+
+KÖÖRILAULU.
+
+    Laivat ne seilasi kolmelta kantilta,
+    Huh, hah, hei, ja kolmelta kantilta,
+    Kultani rantaan uupui,
+    Ja kultani rantaan uupui.
+
+    Tän kylän ämmät ne sanovat,
+    Että huh, hah, hei ja sanovat,
+    Että kutti sun kultasi jätti,
+    Ja kutti sun kultasi jätti.
+
+OLLI. Ethän sinä mene, Anna?
+
+ANNA. Kuinka niin?
+
+OLLI. Minulla olisi sinulle vähän puhuttavaa näin kahden kesken.
+
+ANNA. Puhua saat, mutta kuuntelemaan en jää minä. (Hyppää alas kiikusta
+ja menee toisten jälkeen.)
+
+OLLI. Ylpeä kuin pakana. Mutta vielä sinä minua kerran kuunteletkin.
+
+KÖÖRILAULU (etenee).
+
+    Minä sitä olen se laulajapoika,
+    Ja huh, hah, hei ja laulajapoika.
+    Ja laulaahan minun pitää,
+    Ja laulaahan minun pitää.
+
+MATTI (pistää kortit taskuunsa ja aikoo lähteä).
+
+OLLI. Malta, Matti,--pari sanaa, ennenkuin menet. Onko se nyt ihan
+varma, että tuo testamentti on hävitetty?
+
+MATTI. Kuinka usein sinä kyselet samaa asiaa?
+
+OLLI. Kuulehan, elä mene vielä. Pietiläkö antoi sen sinulle, toden
+totta, ja sinä poltit sen?
+
+MATTI. No, niin.
+
+OLLI. Mutta minkätähden et sitä tuonut omaan käteeni, niinkuin puhe oli.
+
+MATTI. Senkin olen jo monta monituista kertaa sanonut. Pidättäväthän
+tukkitoimet minua silloin kaupungissa, eikä ollut siellä mitään
+säilytyspaikkaa paperille.
+
+OLLI. Ja onko sekin varma, ettei Pietiläinen tullut tietämään paperia
+testamentiksi, vaan luuli sitä vanhaksi kuoletetuksi velkakirjaksi?
+
+MATTI. Niinhän minä sitä pöllöä uskottelin, kun toivoin saavani sinulta
+suuret hyväntekijäiset.
+
+OLLI. Kiskuri! Kaksikymmentä markkaa sinulle annoin niin pienestä
+vaivasta etkä sentään ole tyytyväinen.
+
+MATTI. Se tuotti sinulle kaksikymmentä tuhatta.
+
+OLLI. Hss, hiljaa! Joku tulee. Riennä pois, etteivät huomaa meitä
+puheissa! (Menee vasempaan.)
+
+MATTI. Hynttäntyy ja purjetuuli, hynttäntyy ja purjetuuli. (Menee
+perälle päin.) Kas, Eero, pianpa sinä palasit.
+
+EERO. Eihän minua haluttanut sinne jäädä.
+
+MATTI. Hynttäntyy ja purjetuuli, hynttäntyy ja purjetuuli. (Menee
+oikeaan.)
+
+EERO. Niin, mene tiehesi sinäkin, minä jään tänne odottamaan Elliä.
+Olisihan synti antaa tytön olla täällä yksinään ikävöimässä, kun kaikki
+muut nuoret ovat iloitsemassa. Ahaa, tuollapa hän jo tuleekin
+lehmineen. Jestapoo, kuinka sievä ja soma hän on. Ventta! menen tuonne
+puun taakse piiloon ja teen hänelle pienet kepposet.
+
+ELLI (laulaa kulissien takana). [Kirj. ja sävelt Kust. Killinen.]
+
+    Metsän puita tuuli tuudittaa,
+    Joka lehti liikkuu,
+    Oksat keinuu, kiikkuu,
+    Karjan kellot kilvan kalkattaa
+    Ja linnut livertävät la, la, la, la, lallaa!
+      Niinpä neidon mieli nuorell' iällä
+        Lentää kuni lehti ilman tiellä.
+          Näin iloiten
+          Vain ma laulelen:
+     La la la la, la la la la, la la la la.
+     Karjan kellot kilvan kalkattaa
+     Ja linnut livertävät la, la, la, la, lallaa!
+
+(Tulee iloisesti esiin oikealta, kädessä koivun vitsoja.)
+
+    Sunnuntaina taasen kiikuttaa
+      Poiat iloissansa
+      Kukin neitoansa,
+    Korkealle keinu heilahtaa
+    Ja tytöt laulelevat la, la, la, la, lallaa!
+      Niinpä neidon mieli nuorell' iällä
+        Heiluu kuni keinu ilman tiellä
+          Näin iloiten
+          Vain ma laulelen
+    La la la la, la la la la, la la la la.
+      Korkealle keinu heilahtaa
+    Ja tytöt laulelevat la, la, la, la, lallaa!
+
+(Istuu kivelle, kasvot karjapihaan päin; puhuu:)
+
+Siellä ne muut nyt kisailevat sillalla ja minä--. Enköhän jätä lehmiä
+vähäksi aikaa ja juokse joukkoon. Mikä sitten, jos lypsän vähän
+myöhempään, enemmän heruvat. (Lehmä mörisee.) Niin, Omena piikani, niin!
+Sanotko minua hupakoksi? Sano vaan. Täysi hupakko olenkin. Mutta enhän
+sinua jätä kumminkaan, enhän toki! Ilman vaan narrasin. (Lehmä mörisee
+taaskin.) Niin, niin, vartoo hetkinen vielä, tuossa paikassa tulen sinua
+lypsämään. No, Mustikki siellä, hyss, siivolla! Vai, jo sinä taaskin
+pusket Kultaruusua. Varo, ettet saa maistaa vitsaani. Semmoinen
+pahanilkinen! Sinut lypsän ihan vihon viimeiseksi, koska olet noin
+kelvoton. Hyi, sinua!
+
+(Eero hiipii Ellin taakse ja laskee kätensä hänen silmilleen.)
+
+ELLI. No,--kuka se on?
+
+EERO. Arvaapas!
+
+ELLI. Päästä irti!
+
+EERO. Arvaa ensin.
+
+ELLI. Etkö luule minun tietävän? Noin tuhma ei ole kukaan muu kuin
+Mökin-Liisa.
+
+EERO. Erehdys, ja (suutelee Elliä poskelle) rangaistus.
+
+ELLI (nauraen). Ahaa, lämpöisistä huulistasi sinun jo tunsin, Kuuselan
+Katri.
+
+EERO. Erehdys taas, ja (suutelee kahdesti) kaksinkertainen rangaistus.
+
+ELLI (koettelee hänen käsiään). Tuommoiset kädet--maltahan--ne ovat
+jotenkin suuret ja kovat--(äkkiä) Suuren-Lotan kädet ne ovat.
+
+EERO. Erehdys, suuri erehdys, ja--
+
+ELLI (riistäytyy irti ja hyppää ylös). Hyi, Eero, sinäkö se olitkin,
+sinä häijy, ilkeä poika! (Kääntyy nyreänä selin Eeroon.)
+
+EERO. Ethän suutu sentään, Elli kulta?
+
+ELLI. Suutun kyllä, ja suutun ijäksi päivää.--Aika mies suutelee
+täysikasvuista tyttöä. Onko tuo enää laitaa! (Pureskelee vitsoja
+kädessään ja on yhä selin Eeroon.)
+
+EERO. Elli, armas Elli, leikkiähän se vaan oli.
+
+ELLI (pyyhkii silmiään). Vaivaista leikkiä. Pilkan tekoa.
+
+EERO. No, Elli, kuka nyt tyhjänpäiväistä asiaa noin pahakseen panee.
+Näytä jo kasvojasi vähäisen.
+
+(Lähenee Elliä takaa.)
+
+ELLI (yhä selin). Elä tule minua likelle, taikka lyön sinua näillä
+vitsoilla.
+
+EERO (ottaa Elliä olkapäistä ja koettaa katsoa häntä silmiin
+vasemmalta). Katso minuun edes toisella silmällä.
+
+ELLI (tavoittaa häntä vitsalla). Menetkös siitä!
+
+EERO (väistyy äkkiä ja koettaa katsoa häneen toisen olkapään yli).
+Tui-tui!
+
+ELLI (samoin kuin ennen). Etkö mene,--etkö--etkö?
+
+EERO (vuoron vasemmalta, vuoron oikealta puolen). Tui-tui! Tui-tui!
+Tui-tui!
+
+ELLI. Etkö sinä jo pakene? (Osuu lyömään häntä poskelle.)
+
+EERO (hieroo poskeaan). Ai, ai, ai, ai!
+
+ELLI (kääntyy päin, nauraen). Siinä sen sait. Vieläkö mielesi tekee
+toisen kerran minua kiusottelemaan?
+
+EERO. Jokos nyt lepyt, Elli kulta?
+
+ELLI. Lupaatkos, ettet minua koskaan enää suutele?
+
+EERO. Sitä on vähän vaikea luvata.
+
+ELLI. Sittenpä en lepy. (Kääntää jälleen selkänsä.)
+
+EERO. No noh, Elli, elähän nyt taas. Minä lupaan.
+
+ELLI (kääntyy päin).
+
+EERO--etten ilman luvattasi sinua suutele.
+
+ELLI. Luuletko minun koskaan lupaa antavan semmoiseen tyhmyyteen?
+
+EERO. Sitä vähän arvelen.
+
+ELLI. Saat odottaa. (Lehmän mörinää kuuluu.) Voi, Omena parka, tuon
+vallattoman Eeron tähden olin sinun tykkänään unhottaa. (Ottaa penkiltä
+rainnan ja sangon) No, Eero! Pois tieltä, ulos jaloista, tie auki,
+herrasväkeä tulee!
+
+EERO. Oho, sanoi outo olutta. (Kädet puuskassa) Minä herra, sinä herra,
+kumpi meistä syrjään poikkee?
+
+ELLI. Sinäkö herra? Silloin tietäisit naiselle tietä antaa. (Aikoo
+juosten sivuuttaa häntä.)
+
+EERO (ottaa häntä kiinni). Seisahdu, armollinen herrasväki, ja kuule
+mitä halvalla talonpojalla on sinulle sanottavaa! (Laulaa.)
+
+[Kirj. ja sävelt. Kust. Killinen.]
+
+    Armas Elli, sinut nähden
+    Maan ja taivaan unhotan ma,
+    Ja sun suloutes tähden
+    Tulta tuonen rinnassain.
+
+ELLI.
+
+    Hah, hah, haa! Hah, hah, haa!
+    Kalavettäkö muistat vaan
+    Kun taivaan, maan sa unhotat
+    Ja hattusikin pudotat.
+
+(Heittää lakin Eeron päästä.)
+
+EERO.
+
+    Armas Elli, sydämmeni
+    Luokses aina ikävöipi,
+    Iloton on elämäni
+    Jos et sille sijaa suo.
+
+ELLI.
+
+    Niinkös vain? Niinkös vain?
+    No anna tänne sydämmes,
+    Ma taskuhuni pistän sen
+    Ja kaunihisti kantelen.
+
+EERO.
+
+    Kuules, armas Elli kulta,
+    Pilkallasi pistävällä
+    Rinta raukan murrat multa,
+    Tuonen tielle työnnät mun.
+
+ELLI.
+
+    Vuotas vain! Vuotas vain!
+    Maitotilkan sulle tuon,
+    Se rinnan rohto oiva on
+    Ja pelastaa sun elohon.
+
+(Hyppää aidan yli oikeaan.)
+
+EERO (nojautuu molemmilla käsillään aitaan). Sinä panet kaikki leikiksi,
+vaikka näet, että minulla on täysi tosi. Minä rakastan sinua, Elli,
+rakastan oikein silmittömästi ja sydämmeni kohta halkeaa tuskasta,
+saat uskoa sen.
+
+ELLI (karjapihasta). Herran tähden, meneekö se ihan kahdeksi
+kappaleeksi? Semmoista ihmettä tuskin vielä on tapahtunutkaan tässä
+matoisessa maailmassa. Näes, lehmäkin sinua pelkää, kun näytät niin
+surkealta.
+
+EERO. Ehkä tulen sitä kylvettämään, että saat rauhassa lypsää?
+
+ELLI. Mitä vielä. Ei se tarpeellista ole.
+
+EERO. Mutta se potkii. Saattaa vielä lyödä sinulta silmät päästä taikka
+kaataa maitonsa.
+
+ELLI. Elä pelkää. Sitä ei Omena koskaan tee.
+
+EERO. Ei ole takeita. Hyvinpä se nostelee jalkaansa, kun kärpäset sitä
+purevat. Kas noin! Tulen kuin tulenkin minä sitä kylvettämään.
+
+ELLI. No, koska niin mielesi tekee--
+
+EERO (hyppää aidan yli oikeaan).
+
+ANNA (tulee vasemmalta, kimppu ruiskukkia kädessä). Laulelkoot he
+siellä ja telmikööt, minua se ei huvita. (Istuu kivelle ja alkaa sitoa
+kiehkuraa kukista) Ja parempi onkin kun pysyn erilläni ihmisten
+seurasta, koska kerran olen tänlainen--polttoviholainen! Olipa se
+sentään liikaa! Mauno on tosiaankin käynyt ylpeäksi. Mutta tästä
+lähtein tahdon opettaa häntä pitämään minua paremmassa arvossa. Näytän,
+onko hän naisten mielitietto--sen teen--ja sitten saa hän myöskin pysyä
+minusta loitompana.--Kuinka innokkaasti hän tänään puolusti Elliä! Ehkä
+hän on rakastunut tyttöön ja toivoo häntä omakseen. Niin (tempoo kukkia
+ja viskelee niitä maahan), mitäpä se minua liikuttaa. Ottakoon vaan
+Ellin, hyvin sopivatkin yhteen. Oih, miten rumia nuo kukatkin ovat, ei
+niistä ole mihinkään. (Viskaa viimeisetkin pois, nousee, pudistaa
+esiliinansa ja menee kiikkuun.)
+
+ELLI (laulaa karjapihassa). [Kansanlaulu.]
+
+    Minä olen pikkuinen flikka,
+    Pikkuinen kuin lyyra,
+    Ja herrastaa sen pojan pitää,
+    Joka minun tyyrää;
+
+ANNA. Mitä tuosta alituisesta huutamisesta hyötyä on. Sinä saat jättää
+sen tavan, Elli, korvat tässä muuten ihmisiltä halkeavat.
+
+ELLI (karjapihasta). Vai on se Annalle niin vastenmielistä. No, voinhan
+sitä välttääkin.
+
+EERO (tulee aidan luokse leheviä varpuja kädessä). Minkätähden ei Elli
+laulaa saa, jos mielensä tekee?
+
+ANNA. Kun on toisen palveluksessa, niin ei sovi kaikkia mielitekojaan
+noudattaa.
+
+EERO. Sisar kulta on mahtanut tänä päivänä nousta väärällä jalalla
+vuoteeltaan. (Poistuu aidan luota.)
+
+ANNA. Kas ihmettä, kun velimieskin on ruvennut karjapiiaksi.
+
+EERO. Pistele sinä vaan, ei hyttysen noukka aikamiehen ihoon pysty.
+
+ANNA (hetken kiikuttuaan). Tuopa minulle vähän maitoa juodakseni, Elli!
+
+ELLI. Minä tuon heti, kun olen vaan Mustikin loppuun asti lypsänyt.
+
+EERO. Saattaisit sinä tulla tännekin juomaan.
+
+ANNA. Ei ole tarvis vaivata itseään, ellei tahdo, koska on vara piikaa
+pitää.
+
+ELLI (tuo korttelilla maitoa ja antaa Annalle).
+
+ANNA. Odota, saat viedä astian pois samalla. (Juotuaan.) Minä sanon
+sinulle sanan aikanaan, Elli. Elä anna Eeron herättää itsessäsi mitään
+turhia toiveita. Eero, näes, on vielä nuori, hänen mielensä voi monta
+kertaa muuttua,--ja--niitä saattaa sitä paitse olla muitakin, jotka
+sinua ajattelevat,--Mauno esimerkiksi--.
+
+ELLI (vähän hämillään, juoksee nauraen pois). Mitä joutavia! Sinä teet
+minusta pilkkaa, Anna.
+
+ANNA (laskeutuu kiikusta, seisoo hetken ajatuksissa). Niin, nyt
+panin Maunon asian hyvälle alulle, luulemma, vaikka olenkin vaan--
+polttoviholainen.
+
+MAUNO (tulee reippaasti vasemmalta). No, arvasinpas. Tänne sinä
+karkasit.
+
+ANNA (poimii kukkia maasta; on vaiti).
+
+MAUNO. Minkätähden meistä erosit, Anna?
+
+ANNA. Ilman vaan.
+
+MAUNO. Tule takaisin; sinne kerääntyy yhä enemmän nuorta väkeä.
+
+ANNA. Ei minua haluta.
+
+MAUNO. Arvelimme lähteä Sorsakosken aholle leikkimään. Siellä iloa ja
+riemua syntyy tänä iltana. Voi, Helsinki! Tule pois joukkoon, Anna.
+
+ANNA (kääntyy pois välinpitämättömänä, hyräilee ja poimii kukkia).
+
+MAUNO (lähenee ja katsoo häntä silmiin). Mitä? Ollaanko me vielä hiukan
+nurpeissamme tuosta äskeisestä kiistasta?
+
+ANNA. Kiistasta?
+
+MAUNO. Niin,--sanoinhan sinua polttoviholaiseksi.
+
+ANNA (keikahuttaen päätään). Hyh! Siitäkö minä välittäisin. Sanoitpa
+sinä minua miksi hyvänsä, se on juuri yhdentekevä.
+
+MAUNO (heittäytyy kivelle). No, sitähän minäkin. Ethän sinä niin
+lapsellinen ole, että siitä itseesi otat, varsinkin kun tiedät, ettei se
+niin täyttä totta minulta ollut!
+
+ANNA (istuu kiikkuun, hyräilee ja järjestelee kukkia).
+
+MAUNO. Eikös niin, Anna? Tiesithän sinä että kieleni silloin toista
+puhui, mieleni toista ajatteli.
+
+ANNA. Liikuttaako minua sinun kielesi ja mielesi? Luulet varmaan minun
+hyvinkin suurta arvoa panevan sinun ajatuksillesi, koska niistä niin
+suurta lukua pidät. Kaiken näköisiä! Juuri kuin ei tuommoisia miehiä
+olisi maailmassa sadottain ja tuhansittain, vieläpä hiukan parempiakin.
+
+MAUNO. Hei, hei, sitä kopeutta! Puheistasi päättäen luulisi tytöistä
+olevan täällä suuren puutteen. Ja kumminkin kuuluu maailmassa olevan
+paljon enemmän naisia kuin miehiä.
+
+ANNA. Muuten saattaisit juuri mennäkin tuonne Ellin luokse. Se sopisi
+paljon paremmin.
+
+MAUNO (hyppää ylös). Vai niin? Saako luvan kysyä, minkätähden se
+paremmin sopisi?
+
+ANNA (kiikkuu, hyräilee).
+
+MAUNO (lähemmäksi). Minä kysyin, minkätähden se paremmin sopisi?
+
+ANNA (hyräilee, eikä ole kuulevinaan).
+
+MAUNO. Senkötähden, että sinä olet talontytär, Elli palvelija, niinkuin
+minäkin?
+
+ANNA. Oikein arvattu. Sentähden juuri.
+
+MAUNO. Olen siis kovin halpa ja huono mielestäsi, niinkö?
+
+ANNA (kiikkuu).
+
+MAUNO. Eikö sinulta enää saa vastaustakaan? Kun kehtaat olla noin tuhman
+ylpeä.
+
+ANNA (hyppää alas kiikusta). Mitä sinä uskallat sanoa? Tuhman ylpeä?
+Silläkö, että pidän itseni parempana mokomata pahanpäiväistä
+palkkarenkiä. Sinä olet niin ylpeä, ettet anna mitään arvoa enää muille
+ihmisille. Solvaiset vaan minuakin tavan takaa. Mutta minä en sitä
+kärsi enää kauvemmin, en. Laittakoon isä tuommoisen palvelijan tiehensä
+ja ottakoon nöyremmän sijaan.
+
+MAUNO. Siihenkö virtesi jo päättyi? Anna tulla vaan enemmän, enemmän
+samaa lajia! Ahaa,--nyt vuodatetaan kyyneliä--kiukun kyyneliä! Totta
+totisesti! Ja tuota tuommoista kapinettako minä niin uskollisesti olen
+rakastanut ja milt'ei taivaan enkelin kalttaisena pitänyt. Täytyy
+nauraa! Sokea todella olin, kun luulin minulle äärettömän onnen
+koittavan, jos joskus se ihme tapahtuisi, että sinun omakseni saisin.
+Hyvä, että silmäni viimein kumminkin aukenivat näkemään sinua oikeassa
+luonnossasi. Se kerrassa päästi minun hulluudestani. Pois nyt
+Sorsakosken aholle! Parempi, jos olisinkin pysynyt siellä ja ollut
+tänne tulematta. Onpa siellä tyttöjä, joiden kelpaa renkiäkin puhutella.
+Pahuus häntä suri, jos yksi meni, kun sadottain toisia jäljellä on.
+(Menee laulaen vasempaan.)
+
+ANNA (ottaa muutaman askeleen Maunon jälkeen). Mauno--! (Malttaa
+mielensä ja kääntyy takaisin.) Ei--! Menköön hän vaan, minä en
+jäljessään juokse. Oho! Mitä varten sen tekisin? Mitä huolin minä siitä,
+ettei hän minusta enää välitä? Nythän pääsen hänestä rauhaan, niinkuin
+olen toivonutkin. Se minua vaan harmittaa, (itkee) että hän sen sanoi
+niin solvaisevalla tavalla--juuri kuin olisi hän tehnyt minulle suuren
+kiusan sillä, ettei minua rakasta. Se se sydäntäni kaivelee. (Hetken
+ääneti, pyyhkii silmiään; hiljempaa ja tyyneemmin.) Pääsi
+hulluudestaan, kun näki minun oikeassa luonnossani, sanoi hän. Luulee
+minua pahaksi ja ilkeäksi. Mutta se ei ole totta. Hän saa pian nähdä
+erehdyksensä, sen lupaan.
+
+ELLI (kiipee aidan yli oikealta, täysinäinen maitosanko kädessä). Kas
+niin, Eero, tule nyt tänne, niin saat lämmintä maitoa juodaksesi, ehkä
+se päästää sinun sydämmen vaivasta.
+
+EERO (kiipee jäljessä, puukko ja pajun oksa kädessä). Hui, hai, ei
+siitä taudista niin vähällä päästä. (Seisahtuu likelle aitaa ja alkaa
+veistellä pajupilliä.)
+
+ELLI (menee näyttämön poikki vasemmalle puolen ja laskee sangon
+kädestään penkille).
+
+ANNA. Kai sinäkin, Elli, mielelläsi menisit Sorsakosken aholle, jossa
+muitakin nuoria on?
+
+ELLI. Tietysti. Mutta eihän sitä auta ajatella.
+
+ANNA. Miksikäs ei?
+
+ELLI. Kukas työt silloin tekisi?
+
+ANNA. Kyllä minä niistä huolen pidän, jos mennä tahdot.
+
+ELLI (katselee epäillen Annaa).
+
+ANNA. Niin oikein totta, etkös tahdo mennä?
+
+ELLI. Pääsenkö minä? Voi, herra, kuinka hauskaa. Mutta--
+
+ANNA. Mitä nyt?
+
+ELLI. Sinä itse, Anna? Etkö sinäkin olisi ennemmin--?
+
+ANNA (siiviloitsee jo maitoa). Ei minun tee mieleni; eikä siellä kukaan
+minua kaipaa.
+
+ELLI. No, mitä siihen tulee, vähemmin kai siellä minua kaivataan kuin
+Annaa.
+
+ANNA. Elä sano. Sinä olet aina iloinen ja ystävällinen, minä tänlainen
+pahaluontoinen, ylpeä--
+
+ELLI. Ei, Anna, et sinä ylpeä ole, suotta ne sinua siitä moittivat.
+
+EERO (puhaltaa pajupilliin). Toisin täällä tuulee, toisin ämmät luulee.
+(Veistää vielä.)
+
+ANNA. Mene nyt, Elli, ettet vallan myöhästy.
+
+ELLI. Ja kuinka kauvan saan olla?
+
+ANNA. Ole niin kauvan kuin tahdot vaan.
+
+ELLI. Niin kauvan kuin tahdon vaan! Kiitoksia, tuhansia kiitoksia! Ensi
+viikon teen työtä kahden edestä, sen saatte nähdä. (Rientää perälle.)
+
+EERO. No, no, Elli, väntas nu, elä minua jätä.
+
+ELLI. Ota kiinni, jos saat! (Juoksee vasempaan.)
+
+EERO (pistää puukon tuppeen). Sittenpä mahdan Matti olla, ellen sinua
+kiinni saa. Hei! (Karkaisee Ellin jäljessä.)
+
+ANNA (siiviloitsee). Pahaluontoinen en ole, sanokoon Mauno mitä
+hyvänsä. (Säpsähtää ja kuuntelee) Siellä risahti metsässä--varmaan
+Mauno on katunut ja tulee takaisin. (Siiviloitsee.) En ole häntä
+näkevinänikään, pyytäköön vaan ensin nöyrästi anteeksi. (Hyräilee ja
+siiviloitsee; vilkaisee tuon tuostakin salavihkaa olkapäänsä yli)
+Missä hän viivyttelee? Vai eikö se olisikaan ollut--? (Menee
+varpaillaan aidan luokse ja kurottaa katsomaan metsään) Ei siellä näy
+eikä kuulu koko miestä. (Tulee takaisin siivilöimään) Niin, mitä hän
+malttaisikaan tulla sieltä ilosta ja riemusta. Ja hyvä onkin niin.
+Olenhan saanut välimme selväksi, nyt tulee vaan pysyä lujana, ja sen
+teenkin. (Vie maitopytyn asuinhuoneuksen ovesta.)
+
+MAUNO (tulee vasemmalta). Jopa se kiukkupussi on mennyt täältä. Hyvä,
+ettei tarvitse minun häntä nähdä. (Menee aittaan.)
+
+ANNA (tulee tuvasta). Pysyköön vaan poissa, en välitä vaikkei hän ikinä
+palajaisi. (Ottaa toisen pytyn, jota aikoo viedä pois.)
+
+MAUNO (tulee aitasta, airopari kädessä; laulaa). Mitä minä huolin,
+veitikka nuori--
+
+ANNA (hätääntyy; pudottaa maitopytyn kädestään).
+
+MAUNO. Minuako noin peljästyit?
+
+ANNA. Yhtenään sinä olet kiusaksi ja vastukseksi. Etkö malta pysyä
+siunaaman hetkeä täältä poissa. Ja mitä teet noilla airoilla? Eihän
+niitä, tiedämmä, Sorsakosken aholla tarvita.
+
+MAUNO. Ellei siellä, niin totta muualla.
+
+ANNA. Ongelleko menet, vai?
+
+MAUNO. Ei, tänä iltana saavat ahvenet olla minulta rauhassa.
+
+ANNA. Mutta itseltäsi mahtaa rauha puuttua, koska et nuortenkaan
+seurassa viihtynyt, vaikka niin halusta sinne menit.
+
+MAUNO. Kuka sen on sanonut, etten minä siellä viihtynyt?
+
+ANNA. Arvaanhan sen siitä, kun näin pian takaisin tulit.
+
+MAUNO. Niinkö, että sinua siellä kaipasin?
+
+ANNA. Minua? Mitä olisi sinulla minun kanssani tekemistä? Ethän vaan
+uskaltanekaan--
+
+MAUNO. Sinuako toivoa? Ha, ha, ha! Olisinpa silloin mieltä vailla.
+
+ANNA. Sitähän minäkin. Välimme on siis selvä.
+
+MAUNO. Selvä kuin päivä ja musta kuin yö. Ei muuta kuin lippu liinaa ja
+lappu lautaa ja alloo! niiden kanssa hautaan. (Aikoo lähteä.)
+
+ANNA. Herra varjele, Mauno, kuinka sinä noin puhut?
+
+MAUNO. No, eikö ole totta? Mitä ihminen täällä muuta tekee kuin syöttää
+suuta elääksensä, elää kerran kuollaksensa. Eikä sure kukaan köyhän
+kuolemata. Parempi vaan, kuta pikemmin hän tästä kurjuudesta pääsee.
+
+ANNA. Mitä aiot tehdä, Mauno? Minkätähden lähdet järvelle nyt,--yksinäsi
+ja tuommoisessa mielentilassa? Vie airot pois, sinä et saa tänä iltana
+enää mihinkään mennä. Kuuletko, anna tänne airot.
+
+MAUNO. Enkö saa mennä? Sittenpähän kumma lienee. On työjuhdallakin
+sunnuntaina vapautensa, tiedämmä. Ja minä haluan nyt laskea koskea
+alas, että hurisee.
+
+ANNA. Koskea alas! Mauno, sinä varsin menet henkeäsi kaupalle.
+
+MAUNO. Mikä sitten!
+
+ANNA (ottaa Maunoa käsivarresta). Hyvä Mauno, elä mene; elä mene tänä
+iltana enää mihinkään! Jää tänne, illallinenkin on jo kohta valmis. Jää
+nyt!
+
+ROINILA ja OLLI (tulevat vasemmalta ja pysähtyvät perälle. Olli puhuu
+hiljaa Roinilalle, osoittaen sormellaan Annaa ja Maunoa.)
+
+MAUNO. Sinunko kanssasi kiistelemään? Ei kannata! Vaan tuolla tulee
+isäsi ja Olli,--niin, vedä vaan pois kätesi, etteivät näe sinun tätä
+köyhää rottaa silittelevän. Ha, ha. (Menee oikeaan.)
+
+ANNA. Semmoinen visapää! Ja minä hullu vielä menin häntä rukoilemaan.
+Eikö lienekin vaan suotta aikojaan minua säikytellyt. Nauraa ehkä siellä
+nyt pelvolleni. Ja saattaa luulla minun kumminkin--! Mutta antaahan
+olla. Minä näytän hänelle, että häntä oikein vihaan! (Ottaa maitopytyn
+ja vie sen huoneesen.)
+
+ROINILA ja OLLI (tulevat esiin).
+
+OLLI. No, mitäs nyt sanotte, Roinila?
+
+ROINILA (sytyttää piippuansa). Hm--saatat olla oikeassa.
+
+OLLI. Hän riippui kahden käden Maunossa kiinni.
+
+ROINILA. Niin teki.
+
+OLLI. Ja peljästyi, kun huomasi meidät.
+
+ROINILA (puhaltaa savua). Siltä se näytti.
+
+OLLI. Paha merkki. Teidän sijassanne en päivääkään enää kärsisi Maunoa
+talossani, en hiisi vie kärsisikään.
+
+ROINILA (puhaltaa taas savua). Jokohan tuo nyt tosiaankin luulee
+minulle vävyksi pääsevänsä?
+
+OLLI. Siitä voitte olla varma. Ne tuumat hänellä jo kauvan ovat olleet.
+
+ROINILA. Eipä uskoisi. Montako vuotta siitä on, kun hän mieron
+kulkijana Pohjanmaalta tänne tuli. Tuskin kymmentäkään.
+
+OLLI. Kun konna pääsee korrelle, niin hän pyrkii orrelle, ettekö sitä
+tiedä.
+
+ROINILA. Varokoon vaan, ettei keikahda korreltakin alas ylemmäksi
+kurotellessaan.
+
+OLLI. Entä jos hän onnistuisi? Rohkea rokan särpii, sanotaan. Mutta
+olisipa se yhtäkaikki vähän somaa, jos renkinne sieppaisi teiltä
+tyttären.
+
+ROINILA. Olisi tuo vähän.
+
+OLLI. Ja mitä ihmiset enää sanoisivatkaan! Kyllä siitä melua syntyisi
+ja puhuttaisiinpa asiasta muuallakin, ei vaan omassa kylässä.
+
+ROINILA. No, kuinkas muuten. Kaiketi siitä hirmuinen hälinä nousisi,
+se on tietty. Ja akkaväki juoruaisi ja nauraisi kitkattaisi,--ei--
+semmoista häpeätä täytyy ajoissa välttää.
+
+OLLI. Ellei ole jo liian myöhäistä?
+
+ROINILA. Myöhäistä? Kuinka niin?
+
+OLLI. Jos Mauno, niinkuin näyttää, on saanut Annan puolelleen, niin--
+
+ROINILA. Niin, mikäs sitten tulee eteen? Mutta en minä usko kuitenkaan.
+
+OLLI. Ei tiedä. Rakkaus on kuuro ja sokea. Olkaa vaan varoillanne ja
+tehkää niinkuin äsken jo sanoin.
+
+ROINILA. Ettäkö laitan Maunon meiltä pois?
+
+OLLI. Niin; ja naitatte sitten tyttärenne toiselle.
+
+ROINILA. Hm. (Puhaltaa savua.) Ei taitaisi olla hullumpaa.
+Mutta kenelle?
+
+OLLI. Vaikka minulle.
+
+ROINILA. Sinulle? Ole nyt.
+
+OLLI. Ei maar',--oikein totta. En ole aivan tyhjä mies minäkään. Sainhan
+sedältäni periä hyvän talon, niinkuin tiedätte. Kelpaisi siinä emäntänä
+heilua, vai mitä arvelette?
+
+ROINILA. Niin; kai, kai!
+
+OLLI. Tavaraa on yltäkyllin, kiinteätä, irtainta, joka lajia. Kyllä
+takaan, ettei se tyttö päiviään moiti, joka sinne joutuu.
+
+ROINILA. Ei suinkaan.
+
+OLLI. Eikä nälkää liioin näe. Lihoo vaan niinkuin ainakin hyvän leivän
+ääressä ja käy muhkeaksi kuin ruustinna.
+
+ROINILA. Onhan sinulla vahva talo, kyllä se tosi on. Eikä mahda löytyä
+mitään testamenttia Ellin hyväksi, vaikka sanottiin Ojala vainajan
+semmoisen tehneen.
+
+OLLI. Ja mitä vielä. Juttuja kaikki tyyni.
+
+ROINILA. Niin saattoi olla.
+
+OLLI. No, Roinila, mitäs sanotte tuumaani?
+
+ROINILA. Jaah! En minä vastaan ole.
+
+OLLI. Sovimmeko asiasta siis?
+
+ROINILA. Kyllä minun puolestani. Tuossa on käteni.
+
+OLLI. Sanasta miestä, sarvesta härkää.
+
+ROINILA. Aivan niin. Sanasta miestä, sarvesta härkää.
+
+OLLI. Mutta kuinkas käy, jos Anna panee vastaan?
+
+ROINILA. Tuskin hän sen tekee. Anna on järkevä tyttö.
+
+OLLI. Vaan jos hän kuitenkin panisi?
+
+ROINILA. Niin näytän minä, kuka on isäntä talossa. Koetanpa, saanko
+lapsiani tottelemaan, vai enkö.
+
+OLLI. Kun vaan pysyisitte sanassanne. Pelkään Annan panevan teitä
+koetukselle.
+
+MAUNO (tulee hyräillen oikealta ja vie airot aittaan).
+
+OLLI. Hän tulee juuri kuin käsketty. Pankaa asia alkuun heti, että
+pääsemme selville!
+
+ROINILA. Taitaa olla parasta. (Rykäsee.) Tulepas tänne, Mauno, minulla
+olisi vähän puhuttavaa.
+
+MAUNO (aitasta). Tullaan! (Esille.) Mitä teillä on sanottavaa, isäntä?
+
+ROINILA. Oletko kuullut, kuinka sille käy, joka kuuseen kurottaa?
+
+MAUNO. Se katajaan kapsahtaa. Mutta mitä sillä tarkoitatte? (Erikseen.)
+Peijakas! Eiköhän Anna jo ole ennättänyt--
+
+ROINILA. Ja mitä on tehtävä sille palvelijalle, jonka halu on talon
+parhaimpaan omaisuuteen?
+
+MAUNO (erikseen). Arvasinhan sen. Hän on kuin onkin kannellut. Kirkas
+tuli ja salaman leimaus!
+
+ROINILA. Kysyn, mitä on tehtävä sille palvelijalle.
+
+MAUNO. Koukkupuheisin en mitään vastaa.
+
+ROINILA. Vai et vastaa koukkupuheisin! Oletko itse käynyt suoria teitä,
+junkkari, sanopas?
+
+MAUNO. Aiotteko väittää, että olen vääriä teitä kulkenut? Jumal'avita,
+joka sen sanoo, hän valehtelee.
+
+ROINILA. Selkäni takana olet tytärtäni mielistellyt, vaikka hyvin
+tiedät, etten häntä koskaan rengille antaisi.
+
+MAUNO. Silmäinne edessä olen tehnyt sitä yhtä paljon kuin selkänne
+takanakin. Ja jos päähäni pistää, teen sitä vastedes kahta enemmän. Vai
+ei häntä muka rengille annettaisi! Eikö renki ole yhtä hyvä kuin joku
+muukin?
+
+OLLI. Renki ei ole ihminen, vuohi ei ole eläin, tamma ei ole hevonen,
+kiiski ei ole kala, rovet ei ole astia, pata ei ole kattila.
+
+MAUNO. Tuki aikanaan suusi, sinä pulloposkilaiskuri, sinä puolikuollut
+etana, sinä pässinpää, sinä--
+
+ROINILA. Hiljaa, Mauno, oletkos järjeltäsi.
+
+MAUNO. Sanokoonpas vielä kerran, etten minä ihminen ole, minä, joka
+kymmenen kertaa olen työni tehnyt siihen kun hän kääntää vetelää
+ruumistaan. Ja kymmentä vertaa suurempi rikkaus on minulla
+käsivarsissani kuin tuolla mullisaukolla ilman saaduissa tavaroissaan,
+se on totinen tosi.
+
+OLLI. Mutta rengin suuhun on reikä tehty, johon palkkansa paneepi,
+ansionsa ammentaapi.
+
+MAUNO. Varo vaan, ettei mene perintösi ennen pitkää samanlaiseen
+reikään.
+
+ROINILA. Mitä tyhjästä riidasta ja pitkistä puheista. Parempi kun
+aikanasi eroat meistä, Mauno, ja haet itsellesi toisen palveluspaikan.
+Sinä olet käynyt kopeaksi siitä syystä, että olet ollut liian kauvan
+talossa.
+
+MAUNO. Mitä? Ettehän vaan aiokaan minua kesken vuotta talosta ajaa?
+
+ROINILA. Ja miks'ei? Parempi hyvä ero kuin paha yhteys.
+
+MAUNO. Täyttä totta siis? Mutta entä jos en tahdokaan lähteä minä? Onpa
+maassa laki ja oikeus, koetellaan, saako palvelijan erottaa niin juuri
+kuin itse tahtoo. Koetellaan, sanon minä.
+
+OLLI. Eikö syytä siinä kylliksi, ettet anna talon tyttärelle rauhaa.
+
+MAUNO. Kuka sen on sanonut, etten minä Annalle rauhaa anna?
+
+OLLI. Se, joka asian tietää.
+
+MAUNO. Niinkö Anna itse? Hyvä! Vai on hän sitä valittanut? No, olkoon!
+Nyt saatte minun puolestani panna hänet vaikka lasikaappiin.
+
+OLLI. Morsiantani en anna lasienkaan takaa joka rengin ihailla.
+
+MAUNO. Morsiantasi? Kuka sinun morsiamesi on?
+
+OLLI. Anna se on, jos tietää tahdot.
+
+MAUNO. Annako sinun morsiamesi? Sen toki valehtelet.
+
+OLLI. Sanokaa, isäntä, onko valhetta.
+
+ROINILA. Ei totuutta kieltää saa.
+
+MAUNO. Anna Ollin morsian. Jo nyt on maailma nurin!
+
+OLLI. Ja sinun tuulentupasi kellellään. Mutta kuka käski niitä niin
+korkeita rakentamaan, kuka käski. Ylpeys tämän teki, sanoi sittapörrö,
+kun päänsä lankkuun lensi.
+
+MAUNO. Tänä päivänä ovat kiusan henget valloillaan. (Ottaa kiven ja
+paiskaa sen kaikella voimaila maahan.) Tuhannen tuhatta!
+
+ROINILA. No noh! Hillitse luontoasi, mies.
+
+MAUNO. Mitä tuo äskeinen puheenne olikaan? Käskittehän minua pois, vai
+kuinka? Hyvä juttu. Minä menen--menen tällä hetkellä juuri. Jätän ijäksi
+päiväksi mokoman talon. Sen teen. Hulluhan olisin, ellen vapauttani
+nauttisi, silloin kuin sitä minulle tarjotaan. (Menee aittaan ja jättää
+oven auki).
+
+ROINILA. Elähän nyt sentään tuommoista kiirettä pidä, Mauno!
+
+OLLI. Antakaa ruojan mennä vaan! Kuta pikemmin hänestä pääsemme, sitä
+parempi.
+
+MAUNO (aitassa). Tästäpä vasta elämä syntyy. Lennä ja pala! Nyt saan
+olla omana herranani. En palvele ketään, en kumarra ketään, enkä pelkää
+ketään. Mutta järvet ne rämähtää ja vuoret ne rämähtää, kun tämä poika
+liikkuu. Ja naiset väistykööt syrjään, sillä niitä tästä lähtein vihaan
+ja inhoon pahemmin kuin käärmeitä.
+
+OLLI (menee aitan ovelle). Elä vaan unhota mitään kamsuistasi jälkeesi,
+vähissä naiset ottaisi ne takavarikkoon.
+
+MAUNO (ryntää ulos aitasta ja töyttää Ollin kumoon). Pois tieltä,
+talonpoika!
+
+ROINILA. Siunaa ja varjele tuota miestä!
+
+OLLI. Ai, aih! voi, voih! Tämän sinulle vielä kostan kerran.
+
+MAUNO (pysähtyy portilla). Tahdotko tapella? No hyvä. Se minulle
+mieleen. Tule! Nyt olenkin juuri sillä päällä. Tule pian!
+
+OLLI (kömpii ylös). Saatpa aika löylytyksen, jahka tästä paranen, sen
+lupaan ja vannon.
+
+MAUNO. Sittenkö vasta! Ei, tule nyt jo,--nyt juuri! Tulkaa molemmat.
+Kirkas tuli ja salaman leimaus! Nyt tahtoisin taistella koko maailmaa
+vastaan. No mitä kuhnailette siinä? Ettekö tohdi tulla kaksi yhtä
+vastaan?
+
+ROINILA. Mene tiehesi siitä, hullu. En ole vielä ikänäni tapellut.
+
+MAUNO. Te ette tohdi, te kurjat pelkurit, ette tohdi, kun tiedätte, että
+yhdeksän teidän vertaistanne minä kumoon löisin. (Kääntyy menemään.)
+
+OLLI. Niin, tietäähän sen. Kyllä pohjalainen puukkoineen tappelussa aina
+sankari on. Mutta malta; minä otan miehiä avuksi, ja sitten annamme
+sinulle semmoisen löylytyksen, että sen ikäsi muistat.
+
+MAUNO. Tulkoon vaikka sata miestä, en pelkää sittenkään. (Menee
+vasempaan.)
+
+ROINILA. Onpa hänestä totta tosiaankin paisunut aika pöppö.
+
+ANNA (tulee sisältä). Mitä täällä riidellään?
+
+OLLI. Tuo Mauno, pakana, oli minun vähällä tappaa. (Hieroo
+käsivarttaan.) Kun semmoista renkiä pidetäänkin talossa.
+
+ANNA. Mitä sinä joutavia. Mauno nyt olisi ruvennut sinua tappamaan.
+
+OLLI. Syöksi kuin raivokas koira ensin päälleni ja sitten tuonne
+metsään. Voi, armoton, kuinka käsivarttani pakoittaa! Eikö liene
+sijoiltaan.
+
+ROINILA. Selkäsaunan ja hyvän hän olisi ansainnut, se on varma. Ja
+tulkoon vaan takaisin, niin enpä takaa, kuinka käy, jos tästä pahalle
+päälle rupean. Onko tämä laitaa! Niin hän riehui juuri kuin tuuliaispää.
+
+ANNA. Eihän ihminen sille mitään voi, jos on kiivasluontoinen. Ja
+varmaan oli Mauno jostakin suuttunut.
+
+ROINILA. Ole puolustamatta häntä sinä, taikka minä näytän. Vai luulette
+tässä saavanne olla ja elää niinkuin itse tahdotte!
+
+ANNA. No, johan te nyt vallan, isä. En enää ymmärräkään--
+
+ROINILA. Sinun ei tarvitse mitään ymmärtää. Ei mitään muuta, kuin että
+saat valmistaa itseäsi miehelään. Siinä kaikki, mitä tuommoisella
+tyttöhuitukalla on harkittavaa.
+
+ANNA. Miehelään? Se lienee omassa vallassani, tahdonko vai en.
+
+ROINILA. Kun minä kerran olen luvannut sinun Ollille vaimoksi, niin sinä
+myöskin menet. Siinä ei auta Antin armo eikä Tuomaan tulukset.
+
+ANNA. Olet luvannut tai et, mutta se päivä ei ikinä valkene, jolloin
+siitä asiasta tosi tulee.
+
+ROINILA. Eikö valkene? Sepä nähdään. Varo itseäsi, tyttö, nyt ei ole
+hyvä minun kanssani leikkiä laskea.
+
+ANNA. Ei minua koskaan, isä, väkisin vihille viedä, ole varma siitä.
+
+ROINILA. Nyt minä jo vimmastun kohta.
+
+ANNA. Mitä riitelemme, isä, suotta. Jätä ennen koko tuuma. Naiminen on
+kahden asia ja kolmannen korvapuusti, tiedäthän sen itsestäsikin.
+
+ROINILA. Tiedänkö minä? Niin, tiedän kyllä, mikä se on, joka estää
+sinua Ollille menemästä. Mutta siitä asiasta vaan ei mitään tule,
+kuuletkos, ei mitään. Joko menet sinä hyvällä Ollille, taikka annan
+sinulle samanlaisen lähtöpassin kuin Maunolle äsken. Pane se mieleesi!
+Kyllä minä näytän, kuka on isäntä talossa.
+
+ANNA. Lähtöpassin? Maunolle? Onko--? Ei, mahdotonta se on. Eihän Mauno
+ole meiltä pois mennyt?
+
+ROINILA. On kuin onkin. Eikä hän takaisin tule niin kauvan kuin minulla
+on sananvaltaa talossa.
+
+ANNA. Mauno meiltä pois? Ja näin äkkipikaa. Mistä syystä? Mitä pahaa hän
+oli tehnyt, isä, kun sinä häntä pois käskit?
+
+ROINILA. Huoli sinä siitä. Itse minä töistäni vastaan.
+
+OLLI. Nähkääs, hän kalvenee kuin hyvästäkin asiasta. Pyörtyy, totta
+maarin.
+
+ANNA. Pois, ei minua mikään vaivaa. Vähän häkää päässäni, siinä
+kaikki.--Mihinkä hän sitten meni, isä?
+
+ROINILA. Ties Jumala, mihin hän lie mennyt. Onko pääsi kovastikin kipeä?
+
+ANNA. Onhan se. Eikö hän luvannut jäähyväisillekään tulla?
+
+OLLI. Vai jäähyväisille! Vielä maarin mitä. Semmoisella menolla hän
+täältä lähtikin.
+
+ANNA (pitelee päätään). Ei suinkaan hän keveällä mielellä meiltä
+eronnut. Sitä hän ei voinut tehdä.
+
+OLLI. Erosi vallan riemulla. »Tästäpä vasta elämä syntyy», sanoi hän.
+Eikö ole totta, Roinila?
+
+ROINILA. Niinhän se junkkari taisi sanoa.
+
+ANNA. Kuinka se oli? Kerropa vieläkin, Olli.
+
+OLLI. »Tästäpä vasta elämä syntyy. Lennä ja pala. Hyvä on olla omana
+herranaan. En palvele ketään, en kumarra ketään enkä pelkää ketään.»
+Sillä tavalla hän tiuski tuolla aitassa.
+
+ANNA. Noin uhkamielisenäkö hän täältä lähti? Noo,--kai mekin tulemme
+hänettä toimeen, vai mitä, isä?
+
+ROINILA. Vallan hyvin. (Ollille.) Tuossa sen nyt näet.
+
+OLLI. Hm.
+
+ANNA. Vaikka itse tekisin rengin työt.
+
+ROINILA. Sinäkö? Eihän nyt kumminkaan. Otamme toisen ja paremman kohta
+Maunon sijaan.
+
+ANNA. Niin,--otamme toisen ja--(painaa molemmin käsin päätään). Voi
+kuinka tuskallista tämä elämä on. (Menee aittaan.)
+
+ROINILA. Kuinka äkkiä se tautikin ihmiseen karkaa. Kun hän vaan,
+poloinen, ei liene peljästynyt kiivauttani äsken. He ovat maailman
+heikkoja astioita nuo naisparat.
+
+OLLI. Hm, kyllä minä yskän ymmärrän, vaikk'en taudin tapoja tunne.
+
+EERO (tulee äkkiä vasemmalta). Onko se totta, että olet ajanut Maunon
+meiltä pois, isä?
+
+ROINILA. On kyllä se totta.
+
+EERO. Ja minkätähden sen teit? Millä Mauno oli semmoista kohtelua
+ansainnut? Ja mistä luulet, isä, meidän toista niin kunnollista
+palvelijaa saavamme, kuin Mauno oli? Enkä tiedä, voimmeko saada miestä
+minkäänlaista näin kesän aikana.
+
+OLLI. Kyllä rahalla renkiä aina saa.
+
+EERO. Ahaa, vai olet sinäkin täällä. No, missäs harakka, ellei sian
+tappajaisissa. Kun et vaan olisikaan sinä tätä sekasotkua keittänyt.
+Enkös arvannut? Sinun työtäsi tämä kaikki on, kosk'et rohkene minua
+silmiinikään katsoa. Mutta malta sinä, Olli, kyllä se Jumala vielä
+Tiituksen löytää, jolla kostaa sinulle pahat työt.
+
+ROINILA. Eero, ettet vähän ajattele. Kuka tuolla tavalla ihmisiä
+soimaa.
+
+OLLI. Mitä välitän minä tuonlaisten nokkaviisaitten poikanulikkain
+suunpieksämisestä.
+
+EERO. Aina olet sinä karsain silmin Maunoa katsellut, ja kadehtinut ja
+vihannut häntä siitä syystä, että hän on reipas ja komea poika eikä
+tuommoinen tallukka kuin sinä. Mutta minä en ole Roinilan Eero, ellen
+tällä kertaa hankkeitasi kumoon saa. Nyt haen, isä, Maunon käsiini ja
+yhdessä palajamme, taikka--(menee kiireesti vasempaan).
+
+OLLI. Huutakaa häntä takaisin, huutakaa pian!
+
+ROINILA. Eero! Eero! Tule pois! Ei hän kuule enää.
+
+OLLI. Eero! Isäsi kutsuu sinua. Pahuus.
+
+ROINILA. Minkä sille hunsvotille tekee. Hyvästä lykystä Mauno vielä
+purkaa häneen vihansa ja rupee tappelemaan.
+
+OLLI. Ja puukottaa hänen. Sen hän pian tekee.
+
+ROINILA. Syyttäköön Eero silloin itseään, jos niin käy. Mahtoi totella
+minua.
+
+OLLI. Ei, kotiin täytyy mennä, nyt on jo myöhä. Hyvästi jääkää!
+
+ROINILA. Herran haltuun! Ja kuule, ole vaan huoletonna Annan suhteen,
+kyllä minä tytön taipumaan saan. (Menee tupaan.)
+
+OLLI. Hyvä! Pysykää sanassanne!
+
+MATTI (tulee oikealta). Hynttäntyy ja purjetuuli, merimiehiä ollaan.
+Kultaa ei ole kummallaan, vaan toimeenhan tuota tullaan. (Haukottelee.)
+
+OLLI. Minne matka?
+
+MATTI. Tallin vinttiin menen kyljelleni.
+
+OLLI. Ei, elä vielä maata mene. Kesäinen yö, jaksaa sen valvoakin.
+Kuules mitä minä sanon. (Ottaa kukkaron housuinsa taskusta.)
+
+MATTI. Nooh? Mitäs nyt?
+
+OLLI. Lyöttäy sinä Maunon ja Eeron pariin. Tuossa on rahaa, osta viinaa
+ja juota heitä humalaan. Ja nosta sitten riita ja antakaa Eerolle aika
+lailla selkään.
+
+MATTI. Mitä varten?
+
+OLLI. Huoli sinä siitä. Tuossa on vielä enemmän rahaa. Juokaa ja juokaa
+oikein.
+
+MATTI. Siihen ei monta käskyä tarvita.
+
+OLLI. Ja sitten tapelkaa.
+
+MATTI. Syntyy se sekin.
+
+OLLI. Se on, näet, juuri pääasia. No, tule nyt.
+
+MATTI. Tullaan. (Menevät vasempaan.)
+
+ANNA (tulee hetken kuluttua aitasta). Siellä on niin tukahduttavan
+painava ja raskas olla. Ja päätäni niin kivistää. Tuskin saan unta koko
+yönä.--Missä asti lienee jo Mauno! Päivä tulee, toinen menee, kaikki jää
+entiselleen, Mauno vaan on ja pysyy poissa. Kuinka hän sentään saattoi
+mennä jäähyväisiä edes ottamatta! (Taukoaa kuuntelemaan laulua, joka
+etäämpää lähenee.)
+
+KÖÖRILAULU. [Kansanlaulu.]
+
+    Käki kukkuu kuusikossa.
+    Pienet linnut laulaa.
+    Minä lennän liehautan
+    Kullalleni kaulaan.
+
+ANNA. Nuoret laulaen palajavat Sorsakosken aholta. Hauskan illan
+jälkeen on mieli raitis ja virkeä. (Laulu kuuluu likempää.)
+
+    Tuossa kasvaa nuori poika
+    Niinkuin kesän heinä,
+    Minä otan oman kullan
+    Vaikka läpi seinän.
+
+ANNA. Niin on onni onnellisten, kuin keväisen päivän nousu; niin on onni
+onnettomain, kuin syksyinen yö pimeä.
+
+(Laulu taaskin etenee.)
+
+    Elä kultani kaivoon mene,
+    Elä herran tähden.
+    Olenhan minä rakastanut
+   Isän, äidin nähden.
+
+MAUNO (vielä kulissien takana). Tänne poikkeemme, miehet, tänne.
+
+ANNA. Jumala! Se on Maunon ääni. Hän tulee kuitenkin!
+
+MAUNO. Menemme Roinilan sivutse ja huudamme ja pauhaamme, että seinät
+tärisee. Hih vaan, hih! (Tulee muutamain miesten kanssa esiin.
+Räyhäävät ja pauhaavat, Maunon ääni ylinnä.) Kuusen latvat ne kumartaa
+ja järven rannat ne räjähtää, kun nämä vallat vaeltaa. Ryyppää veljeni,
+ryyppää! Vielä on tilkka viinaa pullon pohjassa, kallista poskeesi.
+Noin! Loiskis! Niin se meni kuin Mänttälän kaivoon.--No, hiis! Kuka
+seisoo tuolla? Aaveko olet vai ihminen? Vastaa, jos kieli suussasi
+kääntyy.
+
+ANNA. Te kelvottomat! Kuinka julkeatte tuommoista menoa pitää ja
+häiritä ihmisten yörauhaa?
+
+MIEHET. Lähtään pois, lähtään, lähtään!
+
+MAUNO (seisoo portilla). Ei askeltakaan tästä, sanon minä, ennen kuin
+olen tuolle korskealle tytölle lausunut vielä kaksi sanaa vanhaa virttä
+ja sitten hyryä kolmanneksi.
+
+ANNA. Pois täältä, pois! Humalaisten rähinätä ei kärsitä tässä talossa.
+
+MAUNO. Luotu on lintu laulamahan, humalainen huutamahan, viinainen
+viheltämähän. Kurjalla ei ole kotoa, ei katalalla kartanoa, mutta se
+huoli, sanoi sepän muori, kun vasikka kuoli. Paistaa Jumalan päivä
+muuallakin maailmassa, ei tämän talon ikkunalle, Roinilan veräjän
+suulle, eikös niin pojat?
+
+MIEHET. Jatketaan matkaa!
+
+MAUNO. Ei vielä. Yhden virren olen vasta veisannut; nyt seuraa toinen.
+Matala olin minä Annalle, ylen pieni piikaselle, mutta luuletko minun
+sentähden murheesen murenevan? Heleijaa! Nyt vasta onkin mieleni kuin
+vesi kaukalossa, se läikkyy ulos molemmin puolin. Joko huomaat, ettei
+tämä poika tuommoista tytön henttua sure,--vai tahdotko vielä varmempaa
+todistusta, niin sano, ja saapas pitää.
+
+ANNA (vavisten vihasta). Menetkö, menetkö tiehes täältä, sinä häijy
+herjaaja--sinä ilkeä--
+
+MIEHET. Jo nyt riittää. Tule pois, muuten saamme Annalta ikuiset vihat.
+
+MAUNO. Kohta, kun panen pikkuisen hyryä vaan lisäksi. Katsopas tätä,
+Anna! (Hyppää ja keikkuu laulaen.)
+
+    Viisitoista nättiä likkaa.
+    Nättiä likkaa, nättiä likkaa,
+    Viisitoista nättiä likkaa,
+    On näin pulskalla pojalla.
+
+    Kuusitoista kuolemani jälkeen.
+    Kuolemani jälkeen, kuolemani jälkeen,
+    Kuusitoista kuolemani jälkeen
+    Itkevi hautani partaana.
+
+ANNA. Se ei ole totta, sinä valehtelet, sinä--
+
+MAUNO (jatkaa edelleen).
+
+    Onkos lystiä, kun minä laulan,
+    Kun minä laulan, kun minä laulan,
+    Onkos lystiä, kun minä laulan.
+    Ja mieleni on näin iloinen.
+
+Hih! (Juoksee miesten jäljessä oikeaan.)
+
+ANNA. Hävytön kerskailija, kelvoton,--voi Jumalani! (Puhkee itkuun.)
+
+(Esirippu alas.)
+
+
+
+
+TOINEN NÄYTÖS.
+
+
+(Sama paikka. Anna istuu alakuloisena kivellä oikeaan, nojaten päätänsä
+käteen. Neulomatyö on pudonnut hänen viereensä. Leena pesee puuastioita
+vasemmalla. Elli seisoo portin pieleen nojaten ja kutoo sukkaa.)
+
+ELLI. [Kansanlaulu.]
+
+    Koko yön minä valvoin hukkaan,
+    Monta kertaa suutuin ma sukkaan.
+    Eikä kultaa kuulunutkaan.
+
+    Tulevan yön minä odotan vielä.
+    Jos ois kulta eksynyt tiellä.
+
+    Kolmatta yötä en odota enään.
+    Enkä sure kultani perään.
+
+    Neljännen yön minä hyppään ja häärään,
+    Jos ois' kultani eksynyt väärään.
+
+LEENA. Kovinpa sinä nyt surullisia laulelet, Elli.
+
+ELLI. Mistäpä niitä iloisiakaan aina riittää.
+
+LEENA. Viskaa jo järveen tuo sukankudin ja tule ennemmin auttamaan minua
+näitten astioitten pesemisessä.
+
+ELLI (panee työn taskuunsa ja menee Leenaa auttamaan).
+
+(Hetkisen äänettömyys.)
+
+ELLI. Voi sentään sitä Eeroa, kuinka kauvan viipyy kotoa poissa.
+
+LEENA. Sanos muuta!
+
+(Taas äänettömyys.)
+
+ELLI. Mihin luulette hänen joutuneen?
+
+LEENA. En ollenkaan voi arvata.
+
+ELLI. Tapasin Ollin tuolla järvellä, mutta ei hänkään mitään tiennyt.
+
+LEENA. Outoa tuo tosiaankin on. Ei ihme, että isäntä on niin harmissaan.
+
+ELLI. Varmaan Eero saa häneltä kovia nuhteita, jahka vaan kotia tulee.
+
+LEENA. Luultavasti hän niitä ansaitseekin.
+
+ELLI (kiivaammin). Mistä sen tiedätte? Onhan voinut jotakin tapahtua--
+
+LEENA. Jaa onnettomuuttako? Niin, ei sekään mahdotonta ole.
+
+ELLI. Armollinen taivas! (Herkeää työstään.)
+
+ANNA. Miksi juuri pahinta ajattelisimme?
+
+ELLI. Mutta jos todellakin joku onnettomuus on häntä kohdanut.
+Leena--mitä luulette?
+
+LEENA. Eihän sitä voi varmasti päättää, mutta niin vaan arvelen.
+Semmoista elämää täällä pidettiinkin viime pyhänä kaiken päivää,
+korttia lyötiin, tanssittiin, rallatettiin. Ei Jumala semmoista
+rankaisematta jätä, ei kuuna päivänä.
+
+ELLI. Voi, jos olisimme tienneet sen niin suureksi synniksi!
+
+LEENA. Enkö minä varoittanut monta kertaa, mutta eipä oltu puhettani
+kuulevinaankaan.
+
+ELLI. Niin varoitittehan, se on tosi.
+
+LEENA. Ja ottiko yksikään sanoistani vaaria? Eläs vielä. Oletteko
+kuulleet, kuinka kauheasti nuoret miehet olivat juoneet sinä yönä?
+
+ELLI. En minä ole mitään kuullut.
+
+ANNA (nousee levottomana kävelemään). Mitä niistä kaikista jutuista!
+Ovatko ne tosiakaan, eihän sitä tiedä.
+
+LEENA. Syrjälän Anna-Sohvi minulle niistä kertoi. Hän oli samana yönä
+sattunut olemaan nuotalla Aapelin kanssa ja kauvas järvelle oli niitten
+jumalaton meno kuulunut tuolta niemeltä.
+
+ELLI. Voi, hyvä Jumala, kuitenkin, minkälaisia ne miehet ovat!
+
+LEENA. Ja sielläkös oli riidelty ja tapeltu niin armottomasti, että nämä
+jo pelkäsivät miestappoa tai muuta tuhoa tapahtuvan ja soutivat kesken
+nuotan vetoa kiireimmiten rantaan.
+
+ELLI. Herran tähden, olikohan Eero mukana? Entä jos ovatkin hänen--?
+
+ANNA. Johan sinä nyt vallan, Elli. Kuinka tuommoisia mieleesi juohtuu?
+Menivätkö hätään, Anna-Sohvi ja Aapeli, totta vissiin!
+
+LEENA. Vielä vain, eihän ne arvon niin hulluja olleet, että menivät
+sinne sekaantumaan. Kiittivät, kun pääsivät pois. Anna-Sohvi sanoi,
+ettei hän saanut uneen kiinni sinä yönä, ennenkuin oli kymmeneen
+kertaan lukenut »Isä meidän».
+
+ELLI. Leena kulta, mitä meidän tulee tehdä? Ettekö tiedä neuvoa?
+
+LEENA. Vastaika neuvoja kysellä. Mikä on tehty, se on tehty ja olipa
+mieli sitten musta tai valkia, ei tehtyä tekemättömäksi saa. Ja
+Maunohan se kuului olleen, joka miehet semmoiseen villiin sai sinä yönä.
+Tarvitsee niitä pohjalaisia puukkojunkkaria ottaakin palvelukseen! Jo
+minä noin itsekseni aina ajattelin, että antaahan olla, kuinka kauvan
+tuo Maunokin jaksaa luontoaan hillitä. Mutta en huolinut puhua mitään,
+kun häntä kaikki niin suosittelivat.
+
+ANNA. Mitä pahaa hän nyt sitten on tehnyt? Ettehän tiedä oikeastaan
+mitään, ja kuitenkin olette valmiit kohta tuomitsemaan.
+
+LEENA. Vai ei tiedetä! Perästä kuuluu, sanoi torven tekijä.
+
+ROINILA (tulee oikealta). Ei Eeroa vaan ole kuulunut?
+
+LEENA. Ei ole.
+
+ROINILA. Siunaa ja varjele sitä poikaa, missä oleskelee hän? (Ottaa
+lakin päästään ja pyyhkii paidan hialla otsaansa.) Ei silmiään ole hän
+näyttänyt, sittenkuin lähti Maunoa etsimään, niinkuin sanoi. Se oli
+sunnuntai-iltana ja nyt on jo torstai. En ymmärrä, mitä tästä on
+ajatteleminen. (Kävelee edestakaisin.)
+
+ANNA (ottaa neulomatyönsä ja istuu kivelle).
+
+ROINILA. Ellei vaan Mauno, riiviö, ole vietellyt häntä juomaan.
+
+ANNA (säpsähtää, viskaa työnsä ja peittää kädellä silmiään).
+
+ROINILA. Pahaa pelkään. Varmaan ovat he yhdessä menneet kaupunkiin ja
+taivas tiesi, mitä elämää he siellä pitävätkään. Juovat, mellastavat,
+tappelevat--(istuu penkille lähellä porttia.) Perhana, kuinka minua
+harmittaa! Olisivat nyt tässä, niin pieksäisin heidät mäsäksi, se on
+totinen tosi.
+
+ELLI (epäillen). Mutta ei Mauno mikään juomari ollut,--eikä Eero liioin.
+
+ROINILA. Mistä sinä tiedät, huitukka, mitä he olivat tai mitä he eivät
+olleet?
+
+ELLI (painaa päänsä alas; on vaiti).
+
+ROINILA. Luulet heitä jo hyvinkin tuntevasi, kun muutaman viikon olet
+talossa ollut. Mitä sinä heistä tiedät, sano!
+
+ELLI (hiljaa). En mitään.
+
+ROINILA. No, elä sitten puhu!--Enkähän juuri väitäkään, että ennen ovat
+juoneet, mutta kuka tietää, mikä heidän päähänsä on voinut pistää.
+Monta on mutkaa matkassa, monta Mattia maantiellä, varsinkin nuorilla
+miehillä. (Pyyhkii otsaansa ja nousee kävelemään.) Siellä olen nyt
+kyntänyt kaiken päivää ja kuumuuteen olen ollut nääntyä. Työtä olisi
+enemmän kuin papilla joulun pyhinä ja miehet ovat huutheikkarissa. Ei,
+päin mäntyyn käy tässä kaikki. (Katsoo Annaan.) Nooh--eikö tahdo tuo
+häkä lähteä päästäsi, vai?
+
+ANNA (ottaa työnsä ja alkaa neuloa).
+
+ROINILA. Oletko tullut mykäksi, tai mikä sinua riivaa, kun et saa
+sanaakaan suustasi?
+
+ANNA. Ei ole minulla mitään puhuttavaa.
+
+ROINILA. Eikö ole sinulla mitään puhuttavaa, eikö mitään? Mutta kun
+minä tahdon sinua puhumaan, niin sinun täytyy puhua, kuuletkos, sinun
+täytyy. Mielinpä näyttää, saanko lapsiani tottelemaan, vai enkö.
+
+ANNA. Isä kulta, elä lisää tätä ikävyyttä tuommoisella
+tyhjänpäiväisellä riidalla!
+
+ROINILA. Lisäänkö minä, sanoit? Tyhjänpäiväisellä riidalla? Kyllä
+tästä annan kohta tyhjänpäiväisiä. (Istuu.) Menetkös laskemaan kaljaa
+siitä!
+
+ANNA (menee tupaan).
+
+ROINILA. Aivan tästä tahtoo ihminen harmiinsa haljeta. (Pyyhkii
+otsaansa). Kun tuossa akkaväessä sitten olisi edes sen verran kuntoa,
+että kyntämään kykeneisi. Mutta mitä vielä.
+
+LEENA. Miehillepä Jumala sen työn on määrännytkin. Niinkuin luemme
+raamatussa: surulla pitää sinun elättämän itses maasta kaiken elinaikas.
+
+ANNA (tuo kaljaa puutuopilla).
+
+ROINILA (juo kauvan ja nielee pitkään). Ahha! (Pyyhkii suutaan.)
+Hapanta sekin oli.
+
+ANNA (vie tuopin takaisin tupaan).
+
+LEENA. Kaljako hapanta? Ei maar olekaan. Eilen sen vasta teinkin, millä
+ajalla se jo sitten olisi ennättänyt hapata? Elkää moittiko minun
+kaljaani, sillä minä tiedän, ettei kukaan tässä maailmassa tee parempaa
+kaljaa kuin minä, tuskinpa niinkään hyvää. Jaaah, tuskinpa niinkään
+hyvää. Se on vissi, kuin amen kirkossa.
+
+ROINILA. Sanot, mitä sanot, mutta hapanta se vaan on.
+
+LEENA. Hyvät ihmiset, kuulkaas nyt tuota. Mutta minäpä otan kaikki
+kyläläiset maistamaan kaljaani, niin saatte kuulla, onko se hapanta.
+Minun tekemääni kaljaa ei vielä ikinä ole moitittu, sillä se on aina
+ollut niin hyvää kuin kalja olla voi, sen ovat kaikki sanoneet. Kysykää
+Kuokkalan Maija-Liisalta ja Tanikkalan emännältä, joita ennen olen
+palvellut, ellette minua usko.
+
+ROINILA. Kyllähän akoilla juttuja riittää, vaivainen niitä kaikkia
+kuunteli.
+
+LEENA. Akka voitte itse olla, mutta minä en ole mikään akka.
+
+ROINILA. Mikäs sitten? Vanha piikako?
+
+LEENA. Minä olen se, mikä minä olen, eikä tarvitse kenenkään minua
+haukkua. (Itkee.) Pois menen koko tästä talosta, koska tässä tänlaista
+elämää ruvetaan pitämään.
+
+ROINILA (jamaten). Niin, voi, voi! Kas tätä nyt. Jo on muka syytä itkeä.
+Mutta tietäähän sen, akka ei lakkaa torumasta, ennenkuin itkee, eikä itä
+tuulemasta, ennenkuin sataa.
+
+LEENA. Kuka tässä lienee toran alkanut, tekö vai minä, sanokaapas! Vaan
+töitäni en anna moittia, koska tiedän, ettei ole syytä, ei vähääkään.
+Tai voitteko sanoa, että kertaakaan on ollut sanan sijaa? No, antakaa
+kuulla, puhukaa suunne puhtaaksi!
+
+ROINILA. En mä viitsi. Akkojen kanssa riidellä ja vasikkain kanssa
+kilpaa juosta, se on juuri yhtä.
+
+LEENA. Vai niin, vai yhtä se on. No noh, ehkäpä tästä pahasta piankin
+pääsette. Eipä ole pitkältä köyriin, eipä ole.
+
+ELLI. Leena hyvä, eikö Jumalan sanassa käsketä meitä olemaan
+kärsivällisiä?
+
+LEENA (itkien). Niin, käsketään kyllä,--mutta ... hoi oi--ihminen on
+heikko, herra paratkoon--hoi oi--ja tuo paha sydän--niin, herra
+paratkoon--hoi oi--se on niin paha.
+
+ANNA (tulee tuvasta). No, mikä Leenaa vaivaa?
+
+ROINILA. Omaa pahuuttaan hän itkevän kuuluu.
+
+LEENA (tyyntyen ja silmiään pyyhkien). Niin, kaiketi! Vaikka isäntä
+meille kaikille vihaansa purkaa siitä, kun Eero on tiehensä mennyt.
+Juuri kuin se meidän syymme olisi. Mutta semmoisia ne miehet ovat joka
+ikinen. Ei ole yks' toistaan parempi. Kun ei vaan kaikki käy mielen
+mukaan, niin kyllä vaimoparat saavat kotona sen tuta. Niin, niin! Siitä
+on hyvä ylitse mennä, missä aita matalin on.
+
+ANNA. Elä huoli olla milläsikään, Leena. Tiedäthän, ettei isä koskaan
+niin paha ole, kuin puusta katsoen luulisi.
+
+ROINILA. Mistä sinä sen päätät, mamseli?
+
+ANNA (hymyilee). Tunnenhan minä isäni.
+
+ROINILA. Niin--tunnet!--Ole vai!
+
+OLLI (tulee vasemmalta). Minä olen jo saanut tietoja Eerosta.
+
+ANNA. Eerosta.
+
+ELLI. No, Jumalan kiitos.
+
+ROINILA. Vai niin! No, missä se junkkari oleskelee?
+
+OLLI. Sanna sen oikeastaan tietää. Hän on täällä mukanani, mutta Kaisa
+muori tuli maantiellä vastaamme ja Sanna jäi suustaan kiinni, niinkuin
+vaimoväen tapa on.
+
+ROINILA. Niinkö Sillankorvan Sanna?
+
+OLLI. Sama juuri. Ja saattepa nähdä, toteen käy vaan, mitä koko ajan
+olen aavistanut, vaikk'en tahtonut siitä mitään hiiskua, ennenkuin
+sain varmoja tietoja.
+
+ROINILA. Kyllä sen minäkin olen arvannut. Hän on mennyt Maunon mukana
+kaupunkiin.
+
+OLLI. Ei sinne päinkään. Oletteko muuten Maunosta mitään kuulleet?
+
+ROINILA. Emme mitään.
+
+ANNA. Onko häntä nähty näillä tienoilla?
+
+OLLI. Eipä tietääkseni. Enkä luule hänen kesken tohtivan tänne
+tullakaan sen jälkeen, mitä tapahtunut on.
+
+ROINILA. Mitä nyt on sitten tapahtunut? Ja Eero, missä oleskelee hän?
+
+ELLI. Niin, mitä tiedätte Eerosta?
+
+ROINILA. Kyllä sen pojan korvat kuumennan, jahka hänet vaan käsiini
+saan.
+
+OLLI. Tuskin sitä teette sentään. Teillä ei tunnu olevan vähääkään
+aavistusta hänen kohtalostaan, näemmä.
+
+ROINILA. Hänen kohta--hänen kohtalostaan, sanoit?
+
+OLLI (teeskennellen). Niin, herra nähköön, se on vallan surkea.
+
+ELLI. Taivaan nimessä! Mitä hänelle on tapahtunut?
+
+ROINILA. Hän on varmaan juonut ja humalapäissään tehnyt tuhmuuksia.
+
+OLLI. Mitäs tuo niin vaarallista olisikaan? Ei, Se on pahempaa, paljon
+pahempaa.
+
+ROINILA. Kiusa ja kuolema! Etkö sitä jo saa suustasi sitten?
+
+OLLI (katsoo vasempaan). Mihin hiivattiin se Sanna jäi näin kauvaksi?
+
+ROINILA. Sannasta minä viis. Sinulta tahdon tietää, ja sen tällä
+hetkellä juuri, mikä Eerolle on tullut. Sanotko hyvällä, vai?
+
+OLLI. No, no, elkää kiivastuko, saatte sen vähemmälläkin tietää. Niin,
+näettekö, asian laita on nyt semmoinen, että tuo Mauno heittiö--
+
+ANNA (nousee säikähtäen). Mauno?
+
+OLLI. Hän oli sunnuntai-iltana juonut ja mässännyt ja tapellut ja ollut
+aivan kuin hurja. Pohjalainen kun on humalassa, niin tiedätte, että
+siinä on leikki kaukana.
+
+ROINILA. No, niin, niin. Entäs sitten?
+
+OLLI. Hän oli teihin vihastunut ja tahtoi kostaa. Semmoinen tulinen ja
+kiivas luonto--
+
+ROINILA. No, mitä maailman päivinä, mitä hän on tehnyt? Sano se jo
+kerrankin.
+
+OLLI. Kamalan ja hirmuisen työn. Hän on murhannut poikanne.
+
+ELLI (putoo alas). Taivaan vallat!
+
+LEENA. Herra hyvästi siunaa!
+
+ROINILA. On murhannut poikani--Eeron--
+
+ANNA. Maunoko murhannut--? Ei! Sinä valehtelet, katala, ilkeä ihminen,
+sinä valehtelet--minä sanon sen--sinä valehtelet... Elkää häntä
+uskoko,--isä, elä toki ota korviisikaan mitään tuommoista!
+
+OLLI (ottaa lakin povestaan). Tunnettekos tätä lakkia?
+
+ROINILA. Se on Eeron.
+
+LEENA (lähestyen). Ja aivan märkä.
+
+ROINILA. Puhu!
+
+OLLI. Tuoltapa se Sannakin viimein tulee. Puhukoon hän nyt vuorostaan.
+
+SANNA (elävä liikunnoiltaan, liukaskielinen. Hänen tuuhea, pörröinen
+tukkansa valuu tuon tuostakin alas otsalle ja molemmin käsin työntää
+hän sitä takaisin huivin alle ja korjailee huivin solmua.) Niin, hyvää
+iltaa taloon ensin, hyv'iltaa teille kaikille! En muista aikaakaan,
+koska olen teitä viimeksi nähnyt, Roinila, enemmän kuin Annaakaan.
+Herran terttu, kuinka kauniiksi ja soreaksi hän onkin tullut. Niin, mitä
+olen aina sanonut, minä! Roinilan Annan vertaista ei vaan ole koko
+kylässä, ja onneaan kiittää, ken hänen saa.
+
+ROINILA. Jättäkää jo tuo, eihän se tähän kuulu!
+
+SANNA. Antakaa ma puhun, koska kerran suun vuoro on annettu. Olli
+vakuuttikin kaiken aikaa tiellä tullessamme: muista nyt, että kerrot
+kaikki tyyni, ettet unohda etkä jätä mitään pois. Niin, eikö ole totta?
+Elä yhtään irvistele, sen sinä sanoit, ja lupasit vielä--
+
+OLLI. Perhana olkoon, ellet tuki suutasi nyt, tai puhu mitä tiedät
+sunnuntai-illan tapauksista, niin minä sun--
+
+SANNA. Sunnuntai-illan? Sano yön, sillä sen mukaan kuin otava näytti,
+oli puoliyö jo mennyt. Ja kuu paistoi niin heleästi, ja vesi välkkyi
+kuin hopea ikään. Mutta koski se kohisi, se kohisi niin että oli kamala
+olla, ja minä sanoin Antille ja koko edellisen päivän olin jo samaa
+hokenut: pane mieleesi, minä sanoin, tuo kohina ei ikipäivinä hyvää
+tiedä, minä sanoin; ja sano minua valehtelijaksi, ellei koski kohta
+veroa vie, minä sanoin. Mutta Antti--hän on nyt aina tuommoinen
+mörökölli, niinkuin tiedätte,--hän vaan sanoi: ole rupattamatta, hän
+sanoi. Niin, vaan nytpä nähdään, olenko minä suotta tähän elettyyn
+ikääni Sillankorvassa asunut, etten minä kosken tapoja tietäisi. Ja
+entä varikset sitten! Kuinka ne rääkkyivät kaiken sunnuntaita,--voi sun
+pahanen päivä! En ikinä vielä ole mokomata kuullut. Ja minä sanoin:
+outoja kuuluu, jos eletään, minä sanoin, ja eikös pitänyt tuon noin
+toteen käymän!
+
+LEENA. Niin, olen minäkin sen monesti pannut merkille, ettei variksen
+rääkkyminen hyvää tiedä.
+
+ROINILA. Asiaan, herran nimessä, asiaan! Elkää kiusatko minua enää.
+
+SANNA (jamaten). Asiaan, asiaan! Missä nyt luulette oltavan sitten,
+ellei asiassa? Kaikkihan ne asiaan kuuluvat, niin variksen rääkkyminen
+kuin koskenkin kohina. Ilman kosken kohinaa en varmaan olisi
+herännytkään, enkä tietäisi tällä hetkellä koko tapauksesta mitään.
+Kauvan aikaa makasin ensin hiljaa ja kuuntelin. Sitten nykäisin Anttia
+kylkeen ja sanoin: kuules, minä sanoin, kuules tuota koskea. Mutta
+hän,--kun viimeinkin sain häneen vähän henkeä--örisi vaan: mene
+helvettiin ja anna minun maata! Niin totta tosiaankin tuo pakana sanoi
+ja kääntyi sitten toiselle kyljelleen ja kuorsnasi niin, että seinät
+tärisi, enkä voinut siltä enää kosken kohinaakaan kuulla. No, ei muuta,
+minä kapuan ylös vuoteelta ja menen akkunaan, ja silloin näen samassa
+jotakin liikettä sillalla. Minä sieppaan hameen korviini, ryntään ulos
+ovesta ja alas rantaan ja mitä luulettekaan minun näkeväni. Kaksi
+miestä seisoo nojautuneena sillan aitaan ja katselivat alas koskeen, ja
+uskotteko sen, heti paikalla minä osasin päättää, ettei ne oikeita
+ihmisiä olleet.
+
+ROINILA. Entäs sitten?
+
+SANNA. Niin sittenkö? Niin no, sitten sanoo heistä toinen: »sinne se
+meni, eikä takaisin tule», johon toinen vastaa: »kyllä siitä pahasta nyt
+pääsit», ja sen jälkeen he hyppäävät rattaille ja ajavat täyttä laukkaa
+pois. Niin tekivät, ja asia pitää oleman tosi, vaikka tuossa paikassa
+minun valalle veisitte.
+
+LEENA. Ohhoo sentään tätä maailmaa!
+
+ROINILA. Jatka, jatka!
+
+SANNA. Toisen miehen heti tunsin, se oli Matti, tuo vanha roisto, mutta
+toista en voinut keneksikään päättää, ennenkuin Ollilta kuulin Maunon
+äkäpäissään lähteneen talostaan; silloin minulle kohta valkeni että
+Mauno se juuri olikin toinen heistä eikä kukaan muu.
+
+ANNA. Mutta ehkä se olikin joku toinen?
+
+OLLI. Kylläpä kuulet. On niitä tässä kylässä miehiä, jotka tietävät
+kertoa, minkälaisessa raivossa Mauno oli ollut sinä yönä.
+
+ROINILA. Entä lakki?
+
+LEENA. Niin, lakki? Mistä sen löysit?
+
+SANNA. No noh, malttakaahan nyt, kyllä siihen vielä tullaan. Joku
+toinen, sanoi Anna? Ei maar minua niin petetä. Näinhän miehet omilla
+silmilläni, Ja Maunon olen tuntenut aina siitä, kun hän Pohjanmaalta
+näille tienoille tuli.
+
+ROINILA. Asiaan!
+
+SANNA. No niin! Kun nuo konnat olivat ajaneet pois, nousin minä pensaan
+takaa, johon olin kyyristynyt, ja juoksin kosken rantaa alas, ja vaikka
+kuu samassa meni pilven taa, näin kuitenkin niin selvään kuin teidät
+tässä nyt ihmisen ruumiin nousevan veden pinnalle, mutta virta vei sitä
+mukanaan kauvemmaksi, ja sitten se taas näytti vajoavan alas.
+
+ELLI. Taivahan vallat!
+
+SANNA. Minä oikein värisin pelosta ja vihasta, kun, näette, olin aivan
+pahasillani, ei kuin hame vaan korvissa, ja kun ulkonakaan ei enää ollut
+mitään nähtävää, riensin aika hamppua takaisin tupaan. Mutta sielläkös
+vasta sain repiä Anttia, ennenkuin sain häntä sikeästä unestaan
+toipumaan, voi sun Taavetti kuitenkin! Hän kun kuuli asian, ymmärsi
+kohta hirmuisen rikoksen tapahtuneen, ja kielsi minua kiven kovaan
+kenellekään mitään puhumasta, uhkasipa, ruoja, antaa vielä aika
+selkäsaunan, jos vaan sanaakaan hiiskuisin koko jutusta. Hän, näette,
+pelkäsi vietävän meitä vieraiksi miehiksi ja sen semmoista. Ja ellei
+vaan Olli olisi antanut hänelle vähän juomarahaa, niin totta vie, en
+minä olisi tohtinut suutani avata, vaan huomenna tänäpänä olisi asia
+salassa pysynyt.
+
+OLLI. Niin, minä kun Sannan puheista ymmärsin, että he jotakin
+tiesivät, niin päätin ottaa siitä selvää, lailla millä hyvänsä.
+
+ROINILA. Mutta lakki, lakki?
+
+SANNA. Niin, lakki! Sen löysin seuraavana aamuna kahden kiven välistä
+kosken rannalta. Onhan se Eeron? Niin, siinä näette nyt, olenko oikeassa
+vai en. Kyllä ne minua aina juoruttelijaksi haukkuvat--ja sanovat minun
+kaikkia urkkivan ja tietävän enemmän kuin kukaan muu. Mutta olisikohan
+vaan joku unikeko ollut niin kepperä nousemaan lämpöseltä vuoteeltaan ja
+alasti juoksemaan yökylmään. Eikä ilman minutta olisi ikipäivinä asiasta
+selvää saatu, vaan se olisi painunut ihan kuin kaivoon, uskokaa, jos
+tahdotte.
+
+LEENA. Hoh, hoi! Sen verran ihminen tietää. Ja niinkuin sitä Maunoa
+pidettiin hyvänä tässä talossa. Siinä nyt maksoi palkan.
+
+OLLI. Kyllä minä tiesin, että hän oli suuri koira, vaikka hän taisi sen
+niin hyvin peittää.
+
+ANNA. Itse voit olla koira.
+
+OLLI. Suuri lurjus, hunsvotti--
+
+SANNA. Tuopa oli juuri kuin minun suustani.
+
+ROINILA (nousee). En ymmärrä, mitä tästä pitää ajatella.
+
+SANNA. Minä jo sanoin silloin, kun Mauno tähän taloon tuli: no kaikkia
+hulttioita ja maan kulkijoita se Roinilakin taloonsa vetää. Niin, kyllä
+sen Anttikin muistaa, että minä niin sanoin. Ja niin ylpeäksi oli se
+mies paisunut, ettei hän hyvää päivää minulle tehnyt, kun tiellä vastaan
+tuli.
+
+ANNA. Voi, elkää, elkää puhuko enää! Otetaan asiasta edes selvä ensin,
+ja tuomitaan sitten vasta.
+
+ROINILA. Niin, eihän se puhumisesta parane.
+
+LEENA. Hyvät ihmiset, kuka olisi voinut tätä tämmöistä ajatellakaan?
+Mutta semmoista se viina tekee.
+
+SANNA. Niin, sanos muuta, semmoista se viina tekee. Ja pohjalaiset kun
+ovat päissään, niin ne ne vasta kamalia ovat. Ei muut mitään niihin
+verraten. Ilman minutta--
+
+ROINILA. Elli, tuo pyhänuttuni aitasta!
+
+SANNA. Menette kai pappilaan ilmoittamaan poikanne kuolemaa?
+
+ROINILA. Vallesmanniin menen, ja sinä saat tulla sinne myöskin.
+
+SANNA. Vallesmanniinko? Vai niin, vai vallesmanniin. (Istuu.) Ohho,
+täytyy sitä vähän huoatakin. (Erikseen.) Eivätköhän nuo aio edes
+kahvikuppia tarjota minulle kaikista vaivoistani. (Rykii; ääneen.)
+Kylläpä nyt olenkin väsyksissä. Arvaa sen, tämmöisen matkan kun saa
+kävellä. Ja Ollilla semmoinen kiire, ettei malttanut antaa minun
+kahviakaan keittää, vaikka juuri olin pannua tulelle panemassa, kun
+hän sisään astui. (Kädet ristissä sylissä, keikuttelee ruumistaan eteen
+ja taakse.)
+
+ROINILA. Etkö sinä kuullut, Elli? Nuttuani minä pyysin.
+
+ELLI (on kuin houreissa). Nuttua?
+
+ROINILA. Niin, niin; joka hiljan tehtiin.
+
+ELLI. Enhän minä muista.
+
+ROINILA. Sinähän sen juuri veit aittaan. Mene hakemaan sieltä, johon
+panit.
+
+ELLI. Olenko minä sen vienyt aittaan? (Menee horjuvin askelin aittaan.)
+
+LEENA (on asettanut pestyt astiat kumoon penkille ja menee tupaan).
+
+SANNA (erikseen). Hän meni kahvia keittämään. Ymmärsipä viittaukseni.
+
+OLLI. Saat kiittää onneasi, Anna, ettet yhtynyt Maunoon. Taisipa se jo
+vähällä olla.
+
+SANNA. Herra jesta poonaa, eihän nyt kumminkaan! Aioitko sinä
+tosiaankin hänen ottaa, Anna? En minä ole tuota tiennytkään.
+
+ROINILA. Mitä te joutavia. No, Elli, eikö nuttua löydy?
+
+ELLI (tuo nutun aitasta ja antaa sen Roinilalle).
+
+ROINILA (panee nutun päälleen). Niinpä lähdemme sitten. Tule sinäkin
+mukaan, Olli!
+
+OLLI. Mennään vaan.--Sanna!
+
+SANNA (katsoo toisaalle eikä ole kuulevinaankaan).
+
+OLLI. Sanna!
+
+SANNA. Mikä on?
+
+OLLI. Vallesmanniin. Noh, kiiruusti nyt!
+
+SANNA (istuu vaan levollisena). Mitäpä siellä minulla juuri tehdään?
+
+ROINILA. Totta sinun tulla pitää. Kuinkas muuten.
+
+SANNA (vilkkuu tuvan oveen). Menkää edellä, tulemmahan sitten jäljessä,
+kun olen tässä ensin vähän aikaa levännyt.
+
+OLLI. Eihän sinne pitkä matka ole. Lähde nyt vaan ja huokaa siellä
+sitten!
+
+SANNA. Tuopa vasta kiusan kappale on. (Menee tuvan ovelle ja katsoo
+sisään; imelästi.) Mitäs se Leena siellä toimittaa?
+
+LEENA (tuvasta). Yhtä ja toista. Ainahan talossa toimia riittää.
+
+SANNA (nurpeasti paiskaa oven kiinni). Vai niin! (Erikseen.) Ei valkeata
+piisissä eikä pannua näkyvissäkään. Kehtaavatko tosiaankin antaa mun
+mennä, kahvipisaraa suuhuni saamatta. (Ääneen.) Täytynee tästä sitten
+lähteä, että joutuu kotiakin kahvia juomaan. (Katsoo Annaan, joka häntä
+ei huomaa, ja jatkaa kovemmalla äänellä.) Täytynee tästä sitten lähteä,
+että joutuu kotiakin kahvia juomaan.
+
+ANNA. Niin, ehkä on parasta.
+
+SANNA (erikseen). Ehkä on parasta, ehkä on parasta! ehkä on parasta!
+Sen nyt sain palkakseni. Kyllä minä tässä kauvemmin--! En mokomia ole
+ennen nähnyt. Toinen heidän sijassaan olisi jo vähemmästäkin kestittänyt
+ja kahvittanut, mutta nämä--! Antaahan olla. (Ääneen.) Hyvästi jääkää!
+Jos poikkeette joskus Sillankorvaan, niin eipä mahda Sanna niin köyhä
+olla, ettei hänellä olisi teille mitään suuhun annettavaa. Tarjoisin
+Hokmannin roppia kumminkin, ellette joutuisi kahvia odottamaan. (Katsoo
+hetken ikään kuin odottaen.) Hyväst' hyväst'! (Mutisee mennessään.)
+Olkoot! Minä en heidän kahvikuppinsa vaivanen ole. (Vasempaan.)
+
+ELLI. Anna, eiköhän tämä olekin jotain kauheata unta vaan.
+
+ANNA. Jospa olisikin unta! Mutta ei, mitä kuvittelemme turhia, unta se
+ei ole.
+
+ELLI. Sunnuntaina vielä niin raikas ja iloinen, ja nyt kankeana, kylmänä
+järven pohjassa. Voi, kuinka on Jumalakin niin armoton, että sallii
+tuommoista tapahtua! (Itkee.)
+
+ANNA. Elä, Elli, elä, eihän tässä itkeminen auta! Ja kuka tietää, onko
+tuossa kaikessa sittenkään perää?
+
+ELLI. Miks'ei siinä ole? Semmoinen tulinen luonto kuin Maunon, voi siitä
+ajatella mitä tahansa. Hyvä oli, että sinä Anna aina kohtelit häntä noin
+kovuudella. Sen hän ansaitsikin. Ei ollut yhtään liikaa.
+
+ANNA. Mene pois ja jätä minut rauhaan!
+
+ELLI (erikseen). Kuinka kovaluontoinen hän on! Ei vedenpisaraa hänen
+silmistään vuoda veljen tähden. (Menee tupaan.)
+
+ANNA. Minä se olin, joka kiihoitin häntä! Minä, minä kurja se olin,
+joka sain hänen noin sokeaan vimmaan. (Hetken ääneti.) Mutta ehkä on
+kaikki vaan erehdystä--kauheata erehdystä. Taivaan suuri luoja, salli
+sen niin olevan! Voi, kuinka on tuskallista olla tänlaisessa
+epätiedossa! Mistä saisin varmuutta, varmuutta ennen kaikkia?--Mauno
+murhaaja! Ei, olenko minä järjeltäni? Kiivas, hurja, raivokas, mutta
+murhaaja ei. Ei ikipäivinä, ei!--Hiljaa, siellä tulee joku. Tuodaanko
+jo uusia tietoja--uusia todistuksia? (Puristaa molemmin käsin
+rintaansa.)
+
+MAUNO (tulee reippaasti vasemmalta). Anna! Kiitos luojan, että sain
+sinua vielä tavata.
+
+ANNA. Mauno--sinäkö se olet. No, nythän kaikki selvenee. Jumalan kiitos!
+En tahdo vielä uskoa silmiäni, mutta olethan siinä kumminkin.
+
+MAUNO. Olenhan minä tässä,--minä tyhmä, kunnoton, kelvoton ihminen,--
+pakana, turkkilainen--niin--en tiedä enkä tunne niin pahaa sanaa, joka
+minulle olisi tarpeeksi huono. Mutta kirottu olkoon tuo linnun piimä,
+tuo helvetin tulijuoma, joka järjen mieheltä vei ja teki hänen pedoksi,
+oikein ulvovaksi sudeksi,--niin, kirottu olkoon se liemi, iän ikuisiksi
+ajoiksi, sanon minä.
+
+ANNA. Totta siis kaikki!
+
+MAUNO. Totta--totta! Totta, että minä olen suurin heittiö maailmassa.
+Että ansaitsisin tulla hirtetyksi. Niin juuri, hirtetyksi. Mutta
+olkoon--enhän siitä oikeastaan tullut sinulle puhumaan. Ne viat selvitän
+kahden kesken oman itseni kanssa, näes, Anna, minä en voinut lähteä
+täältä, ennenkuin sain sinua vielä kerran nähdä, ja kuulla, että annat
+minulle anteeksi, ettet minua vihaa, vaikka sinulla tosin olisi siihen
+syytä. Tiedätkös, kun kaksi vuorokautta samoilin metsiä tuolla
+rauhattomana, niin päätinpä vihdoin lähteä täältä pois, lähteä kauvas
+merille, kuulumattomiin. Anna minulle ystävällinen sana, yksi ainoa
+vaan, sitten lähden. Täällä en voi hetkeäkään olla enää, maa polttaa
+jalkaini alla.
+
+ANNA. Mitä minusta tahdot? Anna mun olla!
+
+MAUNO. Mitäkö tahdon? Enkö sitä jo sanonut? Jäähyväisiä tulin sinulta
+ottamaan, ikuisiksi ajoiksi. Anna, tämä on eron hetki. Ja nyt sen
+tiedän, liian korkealle minä tavoitin, kun sinua rakastin--
+
+ANNA. Vaiti, onneton! Rohkenetko ja julkeatko vielä rakkaudesta puhua?
+
+MAUNO. Niin, se on totta, semmoisia sanoja en saa sinulle enää lausua,
+nyt vielä vähemmän kuin ennen. Anna minulle kätesi sovinnon merkiksi,
+Anna, ennenkuin lähden.
+
+ANNA. Pois minusta, pois!
+
+MAUNO. Niinkö kova sinä olet? Vaikka tiedät, ettemme enää koskaan
+toisiamme tapaa. Anna, Anna, elä tuomitse, elä ole liian ankara! Sinä et
+tunne miehen luontoa, etkä tiedä kuinka kovaa tuo taistelu on intohimoa
+vastaan. Ei ole niin kumma, jos jonkun kerran tappiolle joutuu, kukapa
+on vahingon veräjälle päässyt. Mutta katumusta ja parannusta kun
+tekee, niin voihan siitä ihminen vielä nousta. Suo minulle anteeksi,
+Anna, sitä vaan pyydän.
+
+ANNA. Anteeksi! Juuri kuin sillä kaikki hyväksi muuttuisi! Ei, mene
+pois, minä vihaan ja inhoon sinua.
+
+MAUNO. Sekö viimeinen sanasi?
+
+ANNA. Parempaa et ole ansainnut.
+
+MAUNO (hetken ääneti). Sanoinko sinulle, etten palaja koskaan, kun
+täältä nyt lähden?
+
+ANNA. Kuulin tuon jo.
+
+MAUNO. Koko elämässä emme enää toisiamme näe.
+
+ANNA. Oi, josko se ei olisikaan ikinä tapahtunut.
+
+MAUNO (taas hetken ääneti). No niin, minä teen niinkuin tahdot. Jää
+hyvästi, Anna!
+
+ANNA. Jumalan haltuun!
+
+OLLI (viheltää loitompana). Tänne miehet, ohoi!
+
+ÄÄNIÄ. Tääll' ollaan. Ohoi!
+
+OLLI (niinkuin ennen). Näettekö, tuo on Maunon puukko, minä sen tunnen,
+ja vereksiä jälkiä, hän ei ole täältä kaukana.
+
+ANNA. Taivaan tähden--he tulevat. Onneton, kuuletko, he tulevat.
+
+MAUNO. Niin, kuulenhan sen. Ne etsivät minua, Olli on kostonhimoinen.
+No, antaapa heidän tulla. Tässä syntyy tuima ottelu.
+
+ANNA. Pakene, Mauno, pakene, eiväthän ole sinua vielä nähneet. Voi,
+pakene pian!
+
+OLLI (niinkuin ennen). Katsokaa tarkkaan pensaat ja puut!
+
+ÄÄNET. Kyllä. Kiinni hän nyt joutuu, ei auta mikään.
+
+MAUNO. Hyvästi, Anna! Minä lähden heitä vastaan.
+
+ANNA. Ei, ei, elä, Jumalan tähden, mene! Hukassa olet, jos joudut
+heidän käsiinsä.
+
+MAUNO. Minäkö! Ei hätää. Vielä on voimaa käsivarsissani. Tulkoon vaikka
+itse paholainen kimppuuni, en pelkää.
+
+OLLI. Jäljet vievät taloon päin. Joutukaa, miehet!
+
+ÄÄNET. Ei hän hullunakaan taloon kumminkaan liene mennyt.
+
+ANNA (tarttuu Maunon käteen). Mauno, tuolta aitasta he eivät tiedä sinua
+etsiä.
+
+MAUNO. Minäkö piiloon noita? Olenko minä jänis?
+
+ANNA. Tule, tule, Mauno, joudu! He ovat täällä,--voi, silmänräpäyksessä
+he ovat täällä ja näkevät sinun. Elä inttaile, Mauno, vaan tottele
+minua!
+
+MAUNO. Ei, elä pyydäkään! Sen verran minussa kumminkin ylpeyttä on,
+etten tuommoisia nahjuksia pakoon lähde.
+
+OLLI (niinkuin ennen). Hän on mennyt joko niemeen tuonne taikka taloon.
+
+ANNA. Nyt he jo ovat täällä. Voi, Mauno, sinä et minua rakasta, et
+vähääkään--
+
+MAUNO. Enkö minä sinua rakasta, Anna?
+
+ANNA. Et, sitä et tee, koska tuskaani et sääli.
+
+MAUNO. Tuolla sanalla saat minun vaikka hirteen. (Menee pätevästi
+aittaan.)
+
+ANNA (sulkee oven,--panee avaimen taskuun). Jumalan kiitos!
+
+(Olli ja useita miehiä tulee vasemmalta.)
+
+OLLI. Onko häntä nähty? Sano pian!
+
+ANNA. Ketä onko nähty?
+
+OLLI. Maunoa, tietysti, ketäs muuta.
+
+ANNA. Niinkö Maunoa?
+
+OLLI. Niin, niin, häntä juuri, veljesi murhaajaa, tuota konnaa.
+Vallesmanni käski ottamaan häntä kiinni, jos vaan käsiin saadaan, ja
+hetki sitten on hänen nähty kiertävän metsää tässä lähellä.
+
+ANNA. Vai niin!
+
+OLLI. Oletko kaiken aikaa oleskellut täällä kartanolla?
+
+ANNA. Olen.
+
+OLLI. Etkö ole huomannut hänen kulkevan tuosta ohitse niemeen päin? Etkö
+kuullut askeleitakaan?
+
+ANNA. En.
+
+OLLI (katsoo häneen epäillen). Sepä merkillistä.
+
+ANNA. Merkillistä? Kuinka niin?
+
+OLLI. Hän on siitä kumminkin kulkenut, taikka--
+
+(Roinila tulee vasemmalta.)
+
+ERÄS MIES. Siinähän jo Roinilakin tulee. Mihin te meistä eksyitte?
+
+ROINILA. Toimitin miehiä ruumista haromaan.
+
+OLLI. Parempi kun olisitte antanut heidän ensin auttaa meitä murhaajan
+kiinni ottamisessa.
+
+ROINILA. Turhaa työtä. Ei suinkaan hän enää näillä meillä ole.
+
+OLLI. On kuin onkin. Ellei maa ole häntä niellyt, luikertelee hän joko
+niemellä tuolla, taikka--
+
+ROINILA. Taikka--?
+
+OLLI. En tiedä, onko luvallista sanoa kaikkea, mitä ajattelee.
+
+ROINILA. Sano sinä pois vaan!
+
+OLLI. Epäilen vähän tätä taloa.
+
+ROINILA. Mitä?
+
+OLLI. Jos hän olisi täällä jossakin kätkettynä.
+
+ROINILA. Oletkos hullu?
+
+ERÄS MIES. No, Olli, jopa sinä nyt peräti.
+
+ROINILA. Vanha Mustiko häntä täällä suojelisi? Sekö vaan!
+
+OLLI. Maunolla on ystävä tässä talossa. Sen tiedätte kyllä yhtä hyvin
+kuin minäkin.
+
+ROINILA. Ystävä? Tässä talossa? Hänellä, murhaajalla? Mies, ajattele
+vähän, ennenkuin puhut. Tuo on hävytöntä.
+
+OLLI. Mitä siitä noin kiivastutte! Itse minun pakoititte ilmoittamaan
+ajatukseni.
+
+ROINILA. Tiesinkö sinulle tuonlaisia päähän pälkähtävän? Tiesinkö,
+sanon minä, sinun tuolla tavalla tahtovan solvaista kunniallista
+taloani, jossa ei vielä ikänä ole murhaajia eikä muita pahantekijöitä
+suosittu?
+
+ENSIMMÄINEN MIES. No, sanokaas muuta. Ei muitakaan pahantekijöitä,
+saatikka sitten semmoista, joka talon oman pojan on hengiltä ottanut.
+
+TOINEN MIES. Ei noille Ollin tuumille voi muuta kuin nauraa.
+
+KOLMAS MIES. Järjettömiä hän puhuu.
+
+ENSIMMÄINEN MIES. Mutta kuinka kauvan tässä viivyttelemme aikaa?
+
+TOINEN MIES. Niin, emmekö jo lähde tarkastamaan niemeä tuolla?
+
+ROINILA. Parasta on. Menkää edellä, minäkin tulen, kun olen nuttua
+muuttanut. (Menee tupaan.) (Miehet menevät oikeaan.)
+
+OLLI (erikseen). En ole kuitti epäluulostani sittenkään. Melkeinpä
+jäisin ennemmin tänne katsastamaan. (Astuu viivytellen miesten
+jälkeen, tuon tuostakin vilkaisten taakseen Annaan.)
+
+ANNA. Mitä olen tehnyt? Mitä olen minä kurja tehnyt? Veljeni murhaaja
+hän on, ja minä häntä suojelen oikeuden kädeltä.
+
+OLLI (väijyy oikealta). Minä pidän häntä silmällä kumminkin.
+
+ROINILA (tulee samalla tuvasta). Sielläkö sinä vielä olet, Olli?
+
+OLLI. Niin, jäin teitä odottamaan.
+
+ROINILA. No, tule sitten tänne, että saamme välimme selväksi, ennenkuin
+menemme toisten pariin.
+
+OLLI. Olemmeko epäsovussa?
+
+ROINILA. Vieläkö sinä kysyt! Merkillinen mies. Viskaa mitä ilkeimmän
+syytöksen taloa kohtaan, eikä ole sitten asiasta tietävinäänkään. Etkö
+sitäkään minään pidä, että koetat alentaa sen mainetta, jota vaimoksesi
+tahdot.
+
+OLLI. En tullut tuota ajatelleeksi. Anna näytti niin hätäiseltä, että
+minussa heräsi epäluuloa.
+
+ROINILA. Minäpä tunnen ja takaan lapseni. Hän ei ole missään yhteydessä
+epäiltäväin ihmisten kanssa.
+
+ANNA (hiljaa). Voi, minua onnetonta!
+
+OLLI. Enkä minä olisi Annaa ruvennut ahdistamaan, jos hän vaan puolella
+sanallakaan olisi luvannut minulle tulla. Mutta sitä hän ei ole tehnyt;
+päinvastoin kieltänyt.
+
+ROINILA. Luuletko tuommoisilla keinoilla saavasi häntä suostumaan?
+
+OLLI. En suinkaan häntä siihen millään saa. Anna ei kohtele ketään niin
+tylysti kuin minua. Onko ihme, jos toiseltakin viimein kärsivällisyys
+loppuu? Mitä siihen sanot. Anna?
+
+ANNA. Anteeksi, isä, anteeksi! Minä koetan olla toisenlainen. Kun vaan
+tietäisin, millä voisin kaikki sovittaa. Anna anteeksi, isä!--kuule,
+annathan?
+
+ROINILA. No, no, elähän nyt suotta noin peljästy! Kas tuota! Oikeinhan
+se vapisee. Rauhoitu, rauhoitu laps'kulta! Eihän tässä mitään hätää
+ole.
+
+ANNA. Lupaatkos antaa minulle kaikki anteeksi, isä? Minä teen, mitä
+ikänä tahdot, niin kovaa ei ole, jota vastaan nyt nurkuisin. Olen valmis
+menemään vaikka mihin--
+
+ROINILA. Vaikka vihille?
+
+ANNA (hämmästyen). Niin vihillekö?
+
+ROINILA Nooh?
+
+ANNA. Vihille tai hautaan, yhdentekevä.
+
+ROINILA. Siinä nyt näet, Olli. Mutta lähtään jo katsomaan, mitä ne
+miehet toimittavat tuolla niemellä. Taikka jos sinä menet niemelle,
+niin menen minä tarkastamaan, kuinka miehet harovat. (Mutisee
+mennessään.) En tiedä, miten lienee, mutta minua vieläkin epäilyttää
+koko tämä juttu.
+
+OLLI. Tuletko sinä jo lauvantaina pappilaan, Anna?
+
+ANNA. Kuinka isä tahtoo.
+
+OLLI. Kyllä hän aina tahtoo, tietäähän sen.--No, ja sinä olet nyt sitten
+morsiameni, vai kuinka? Jeeperi, pianpa se kävikin. Kai sinä vaan totta
+puhut, ettet pilkkaa.
+
+ANNA. Luuletko minun tällä hetkellä olevan niin leikkisellä tuulella?
+
+OLLI. Et siltä ainakaan näytä.--Mutta tokkohan minä maltankaan lähteä
+tästä niemelle, kun olisi paljon hauskempi jäädä tänne kaunista
+morsiantaan hyväilemään. Mitä sanot, Anna? Eikös se sinustakin olisi?
+Tules tänne likemmäksi.
+
+ANNA. En--en ikinä.
+
+OLLI. Noo,--mitä sinä suotta ujostelet? Tule nyt vaan!
+
+ANNA. Mene niemelle, Olli!
+
+OLLI. Enpäs menekään, ennenkuin saan sinua vähän likistellä.
+
+ANNA. Mutta he päästävät Maunon karkuun käsistään.
+
+OLLI. Peijakas, sinä olet oikeassa. Sen he saattavat tehdä. Olin jo
+vallan unhottaa. (Katsoo Annaan.) Kun täytyy jättää juuri hauskimmalla
+hetkellä. Mutta kostoa ensin tuolle roistolle, onpa päiviä sittenkin
+vielä. (Menee oikeaan.)
+
+ANNA. Mene,--mene iäksi! Tuhatta vertaa ennemmin hautaan kuin sinun
+omaksesi. Kuinka minä häntä inhoon!
+
+MAUNO (koputtaa ovea). Kuinka kauvan minua kiusataan täällä?
+
+ANNA (kavahtaen). Nyt hän voisi päästä heidän näkemättänsä. (Aukaisee
+oven.)
+
+MAUNO. Joko he ovat menneet?
+
+ANNA. He ovat niemellä tuolla. Jos kiiruhdat, niin voit heitä välttää.
+
+MAUNO. Sinä pidät minua siis paljon väkevämpänä Ollia, koska niin
+pelkäät meidän yhteen joutumista.
+
+ANNA. Elä menetä aikaa turhilla puheilla! He saattavat palata milloin
+hyvänsä.
+
+MAUNO. Yhä vaan noin kärkkäästi tahdot minusta päästä. Ja minulle ero on
+niin vaikea--niin äärettömän vaikea.
+
+ANNA. Voi miksi viivyttelet? Tuolta luulen jo kuulevani ääniä.
+
+MAUNO. Ethän ole minulle enää vihainen, Anna? Sano, ethän ole! Näes, se
+antaisi minulle kumminkin vähäisen lohdutusta tänlaisena hetkenä,
+jolloin jätän kaikki, kotomaani, sukuni, ystäväni, tuttuni,--kaikki,
+kaikki, mitä tähän saakka olen rakkaana pitänyt.
+
+ANNA. Mauno,--vie minut mukanasi! Vie minut pois täältä, kauvas, kauvas
+pois! Tee se, nyt heti, tällä hetkellä aivan! Elä viivyttele, lähtään
+pian, pian ennenkuin he palajavat tuolta niemeltä!
+
+MAUNO. Mitä on tuo puhe?
+
+ANNA (tointuen). Ooh niin, olenko järkeni menettänyt, vai paha henkikö
+minua yhä syvemmälle vajottaa?
+
+MAUNO. Pilkkaako sinä minusta teet, vai--?
+
+ANNA. Niin, tietysti, etkö sitä kohta ymmärtänyt. Olen niin leikkisellä
+tuulella. Todeksiko sen otit?
+
+MAUNO. Ei, niin hullu en kumminkaan ollut, vaikka typeryydessäni olen
+toivonut sinun kylmässä sydämmessäsi löytäväni pienen pientä hellemmän
+tunteen oiretta. Nyt viimeinkin huomaan sen turhaksi. Jos sinulla
+sydäntä on lainkaan, on se kovempi kuin kivi tuossa. Ja nyt jätän sinun
+rauhaan. Jää hyvästi--ainaaksi! (Menee kiivaasti vasempaan.)
+
+ANNA (vaipuu kivelle). Hän on poissa--poissa! Mennyt on nuoruus, elämä,
+toivo, rakkaus. Mennyt on kaikki, kaikki!
+
+(Esirippu alas.)
+
+
+
+
+KOLMAS NÄYTÖS.
+
+
+(Sama paikka. Roinila vestää jotakin tarvekalua; Anna seisoo vaaleana
+hänen vieressään.)
+
+ROINILA. Mitä kujeita sinulla taas on? Johan olet antanut Ollille
+lupauksesi, et siitä enää mihinkään pääse.--Inhoot häntä, sanot?
+Joutavia! Kyllä se kaikki katoo, kun naimiseen tulet.
+
+ANNA. Ei, ei! Se ei koskaan katoo, vaan kiihtyy kiihtymistään.
+Isä--vaadi minulta kaikkea muuta,--vaadi, mitä ikänä tahdot, mutta elä
+pakoita minua naimiseen vastoin tahtoani!
+
+ROINILA. Entä lupauksesi?
+
+ANNA. Niin, lupaukseni! En ollut silloin täydellä järjellä, kun sen
+annoin. En totisesti ollutkaan.
+
+ROINILA. Luulen pikemmin, että olit järkesi menettänyt jo sitä ennen.
+
+ANNA. Mitä tarkoitat, isä?
+
+ROINILA. Arvelen vaan, että kun nuori tyttö noin kammoo miehelle
+menemistä, tapahtuu se siitä syystä, että hän on mieltynyt johonkuhun
+toiseen.
+
+ANNA. Ja jos niin olisikin? Jos kovan onnen sallimuksesta hän rakastaisi
+erästä, joka iäksi on kadonnut ja jättänyt jälkeensä vaan kolkon
+muiston? Eikö siinä jo surua hänelle enemmän kuin kantaa voi? Miksi
+sitten kahta kauheampaa kuormaa hänelle sälytetään?
+
+ROINILA. Siinä se nyt oli. Tuota juuri odotinkin. Sinä onneton
+rakastat veljesi murhaajaa.
+
+ANNA. En voi muuta. Omatunto soimaa, rintaa polttaa ja kirveltää kuin
+tulessa,--enkä sittenkään voi muuta.
+
+ROINILA. Ohhoo sentään, mitä surua täällä annetaankin ihmisen
+lapsistaan nähdä! Eikö siinä jo kylliksi, että Eero järven pohjassa
+makaa, vieläko sinunkin tähtesi on minulla murheen päiviä odotettavana?
+
+ANNA. Iloksi tahtoisin olla sinulle, isä; mutta elämäni on kuin pimeä
+pilven ranta, se varjoja vaan luo kaikkialle.
+
+ROINILA. Ei totta totisesti, tämä ei kelpaa. Muutos tässä tulla pitää,
+lailla millä hyvänsä. Ei käy muuten laatuun.
+
+ANNA. Josko saisit mun multaan peittää, isä, parempaa muutosta emme
+toivoa voi.
+
+ROINILA. Elä puhu noin! Mikä minulle, miesparalle eteen tulisi, jos
+viimeisenkin lapseni kadottaisin? Ole, Herran nimessä, ennen naimatonna
+vaikka kaiken ikäsi, en välitä muusta, kun vaan tulisit terveeksi taas
+ja virkeäksi.
+
+ANNA. Sinun tähtesi tahdon koettaa, isä.
+
+LEENA (tulee tuvasta) Mikä ihme sille Ellille on tullut, kun ei koko
+päivänä palaja kaupungista? Johan tällä ajalla olisi ennättänyt sen
+seitsemän kertaa siellä käydä.
+
+ROINILA. Tosiaankin! Hän viipyy merkillisen kauvan. Mutta ehkei hän ole
+saanut maitoa pikemmin kaupaksi menemään.
+
+LEENA. Semmoista erää! Olisi hänellä ollut edes kuormallinen, mutta
+kaksi pientä putinaa vaan.
+
+ROINILA. Maltas, tuoltapa jo luulen kuulevanikin hänen äänensä.
+
+ELLI (kulissien takana). Ptruu! Kas niin. Kiitoksia nyt vaan, Paavo.
+Teitpä oikein hyvän työn kun otit minua kärryihisi. Mitä sanot? Eikö
+kestä kiittää? Kestääpä hyvinkin, sillä vähintään tuntia ennemmin pääsin
+sillä tavalla kotiini. Ptruu! Pidä, herran tähden, ohjaksista, Paavo,
+meneehän hevosesi maantien yli. Enemmän vielä oikealle! Noin. Hyvästi,
+hyvästi! (Tulee esiin, kantaen molemmissa käsissään maitohinkkuja.)
+
+LEENA. Hevosessa pääsit ja sittenkin olet näin kauvan viipynyt.
+
+ELLI. Elkää riidelkö, Leena, minulla on hyviä uutisia.
+
+ROINILA. Onko Mauno saatu kiinni?
+
+ELLI. Maunosta ei puhettakaan. Mutta tiedättekö mitä! Eero elää. Niin
+totta kuin tässä seison: Eero elää.
+
+ROINILA. Mitä sanot?
+
+ANNA. Tapahtuuko ihmeitä!
+
+LEENA. Eero elää! No, ei tässä maailmassa!
+
+ELLI. Niin, voitteko ajatella kummempaa! Minä seison torilla ja mittaan
+parastaikaa maitoa eräälle vaimolle, kun sattumalta luon silmäni torin
+toiseen päähän ja näen Eeron juuri samassa pujahtavan kulmasta eräälle
+kadulle. Totta totisesti, hinkku oli kerrassa pudota käsistäni, niin
+minä sekä hämmästyin että ihastuin yhtä haavaa. Olisin heti juossut
+hänen jäljessään, mutta täytyihän mun ottaa rahat maidosta ensin; ja
+suurimmaksi kiusakseni oli vaimon kukkaronnauha päälle päätteeksi
+mennyt umpisolmuun. Kun sitten vihdoin ja viimein pääsin rientämään
+sinne päin, johon Eeron näin menneen, oli hän jo kadonnut,--ei missään
+merkkiäkään enää koko miehestä, vaikka kuinka olisin tähystellyt.
+
+ANNA. Mutta olikohan se Eero! Voi--ellet vaan erehtynyt.
+
+ELLI. Erehtynyt? Enkö minä Eeroa tuntisi, vaikka virstan päässä! Kasvoja
+en tosin nähnyt, mutta vartalo, pituus, käynti ja koko ryhti oli juuri
+kuin Eeron, ja hän se oli, siitä ei mihinkään pääse.
+
+LEENA. Kun et sentään kuulustellut paremmin.
+
+ELLI. Enkö sitä tehnyt sitten! Juoksinhan kuin mieletön kadulta toiselle
+ja kyselin kyselemistäni ihmisiltä, jotka vastaani tulivat. Yksi luuli
+nähneensä ihka semmoisen miehen siellä, toinen täällä, ja minä lensin
+paikasta paikkaan, mutta aina vaan turhaan. Viimein olin jo
+nääntymäisilläni ja tuskin olisinkaan kotvalle aikaa jaksanut kotia
+tulla, ellei Paavo onneksi olisi minua hevoseensa ottanut. Niin--tässä
+on rahat maidosta, isäntä, neljäkymmentä penniä kannulta,--en saanut
+enempää, vaikka olisin itkenyt.
+
+ROINILA (panee rahat liivinsä taskuun). Ja sinä olet varma siitä, että
+se oli Eero, jonka näit kadun kulmassa?
+
+ELLI. No aivan. Ei siinä epäilemistä ollenkaan. Eero se oli, saatte
+luottaa siihen. (Ottaa kinkut, jotka on laskenut maahan, ja vie ne
+penkille tuvan luokse.) Näissä ei enää ole pesemistä; kaupungissa ne jo
+huuhdoin hyväksi.
+
+LEENA (kaataa niihin ämpäristä kylmää vettä). Pannaan sentään kylmää
+vettä niihin, etteivät tule happamiksi.
+
+ELLI. Mitä hyvää saisimmekaan päivällisiksi, Anna? Ehkä on hän jo kohta
+täällä. Laitetaan nyt mitä parasta.
+
+LEENA. Voipuurosta hän eniten pitää. Jokohan menen panemaan tulelle,
+Anna?
+
+ANNA. Elkäämme hätäilkö! En luule kiirettä olevan.
+
+ROINILA (panee kirveensä ja työnsä pois). Mutta minä en saa rauhaa,
+ennenkuin lähden tästä kaupunkiin. Eihän mahda niin hullusti olla,
+etten siellä pojasta selkoa saa.
+
+ANNA. Elä rupea, isä, turhia toivomaan! Pelkään Ellin pettyneen.
+
+LEENA. Niin,--että jos hyvinkin on kaikki erehdystä vaan. Eihän sitä
+tiedä. Minuakin asia vähän arveluttaa. Kuinka olisi Eero koskesta
+elävänä kaupunkiin päässyt!
+
+ROINILA. Mutta jos hän ei ole koskessa ollutkaan. Minusta on koko ajan
+tuo murhajuttu tuntunut niin eriskummalliselta ja nyt rupean sitä
+tykkänään epäilemään. Entä kun onkin kaikki vaan akkaväen loruja.
+Hullu, kun ollenkaan otin sitä korviini. (Puuhailee edes takaisin, panee
+liivinsä nappiin, hakee nuttunsa aitasta.)
+
+LEENA. Akkaväen loruja? Eikö tässä jutussa miehet liene yhtä paljon
+suutansa pieksäneet kuin akatkin. Mutta tapahtukoon mitä hyvänsä, aina
+siitä vaimoväkeä syytetään.
+
+ROINILA. Akka se kumminkin oli, joka tään huhun alkuun pani, sitä ei
+kukaan voi kieltää.
+
+ANNA. Voi, isä kulta, elä päätä sitä ennen aikojaan tyhjäksi huhuksi
+vaan!
+
+ROINILA. Ja mitä syytä sinulla on epäillä Ellin puhetta?
+
+ANNA. Kun Mauno itse minulle tunnusti asian, kovissa tunnon vaivoissa
+kuin oli.
+
+ELLI. Mauno itse? Mitä hän puhuu?
+
+LEENA. Milloin olisit häntä sen jälkeen tavannut?
+
+ROINILA. Hän hourii.
+
+ANNA. Niin, te ette tiedäkään. Silloin kuin miehet tältä tienoolta
+etsivät Maunoa, tuli hän luokseni ja minä--niin, en tiedä, mikä minun
+oli, mutta minun täytyi koettaa pelastaa häntä heidän käsistään.
+Puoliväkisen sain hänen menemään tuonne aittaan ja vasta sitten kuin
+miehet olivat niemelle päin lähteneet, päästin hänet sieltä pois.
+
+LEENA. Herra hyvästi siunaa! Suojeliko hän veljensä murhaajaa?
+
+ROINILA (jamaten). Niin, suojeliko! Kaikki sen Leenankin päähän menee.
+Etkö näe, että tyttö on sekaisin vallan? Ja ihmekö se on? Kuinka hänen
+heikko verensä voisi tätä kaikkea kestää? Lämmittäkää sauna ja
+kylvettäkää ja hierokaa häntä, minä lähden nyt. (Menee kiirein askelin
+vasempaan, mutta töyttää Sannaan, joka juoksujalkaa tulee samalta
+suunnalta) Herran poika!
+
+SANNA (läähättäen). Hän tulee! Hän tulee!
+
+ROINILA. Joko? Missä? Sano pian!
+
+SANNA. Tuolla, tuolla! Voi pahanen päivä, kuinka olen hengästynyt!
+(Puhaltelee ja pitelee sivuistaan.)
+
+ROINILA. Näitkö häntä?
+
+SANNA. Totta kai, mistä sen muuten tietäisin. Puuh--puuh--puuh!
+
+ROINILA. Maantietäkö hän tulee, vai oikotietäkö?
+
+SANNA. Maantietä, maantietä. Tuossa paikassa hän on täällä. Minä juoksin
+edeltäpäin teille sanaa tuomaan.
+
+ROINILA. Hän on jo sitten varsin likellä. Kaupungista päin hän,
+tiedämmä, tulee?
+
+SANNA. Eikä,--ei! Tuolta ne tuovat häntä järveltä päin.
+
+ROINILA. Ne tuovat? Järveltä? Eeroa? Mitä sinä horajat?
+
+SANNA. Eeroa? Herra siunaa, kuka tässä vainaasta puhuu? Ei--Maunoa
+siellä tuodaan, Maunoa--entistä renkiänne, murhaajaa,--ymmärrättekö
+nyt? Pystyykö päähänne?
+
+ROINILA. Kyllä, kyllä.--Soo--vai hän siellä tuleekin. No, se on toinen
+asia.
+
+ANNA. Tuovatko he Maunoa? Hän on siis kuitenkin joutunut kiinni?
+
+SANNA. On kuin onkin, se koijari. Takaan minä Ollin. Hän minkä
+päähänsä panee, sen myöskin perille vie. Ilman häntä nyt Mauno
+kauniisti seilailisi vapaana miehenä tuolla merellä.
+
+ROINILA. Kas poikaa. Sinnekö hän aikoi?
+
+SANNA. No, sinne vaan. Ei hänellä pienet tuumat olleetkaan. Mutta Olli
+arvasi kaikki. Viisas mies, mahdottoman viisas mies, tuo Olli. Sanotaan
+hänen täällä Annaa friiastelevan. Kuinka sen asian laita lienee? Niin,
+niin, tyttö! Elä yhtään ujostele! On niitä naitu rumempiakin, saati
+tuommoista ruusun kukkaa. Jesta varjele! Kyllä sen arvaan, kuinka
+miesten mieli sinuun palaa.
+
+ROINILA. Mitä joutavia! Tyhjää puhetta kaikki tyyni. Ei siinä jutussa
+perää ole.
+
+SANNA. No, en minä tiedä, mutta niin kuulin vaan kerrottavan tuolla
+kylällä. Eikähän sitä minulle tarvitsekaan tunnustaa, ei suinkaan.
+Vaikka--ei sillä--kyllä se minulla salassa pysyisi, jos tietäisinkin,
+siitä ei epäilemistä. Vai kuinka? Luuletteko, että rummuttaisin sitä
+ympäri kylää?
+
+ROINILA. Eihän toki, mistä meille semmoinen epäluulo mieleen johtuisi?
+
+SANNA. Sitähän minäkin.
+
+LEENA. No, ja Olli se sitten sieppasi Maunon kiinni?
+
+SANNA. Niin, Ollihan sen teki. Kovasti oli mies riehunut ja tehnyt
+vastarintaa, mutta mitä auttoi hänen, aseettoman, viittä, kuutta
+aseellista vastaan,--ei ikinäs mitään. Paiskattiin maahan vaan, että
+kellahti.
+
+ELLI. Ja Mauno? Tunnustaako hän tehneensä tuon rikoksen?
+
+SANNA. Tunnustaa? Johan nyt. Kaikkia sinä kysytkin. Koska ennen on
+rikoksen tekijä rikostaan tunnustanut? Ei, häntä pitää ensin
+peloitettaman, houkuteltaman, kyseltämän ristiin, rastiin ja
+piinattaman. Kyllä minä tietäisin--kuulkaas, nyt ne tulevat. (Töminää
+kuuluu.)
+
+LEENA. Huuh,--oikein kylmät väreet käyvät läpi ruumiini.
+
+ANNA (vavisten). Auta taivas!
+
+OLLI. Ole päristelemättä siinä! Et sinä meidän kynsistämme pääse,
+vaikka mikä olisi.
+
+ERÄS MIES. Näin koreasti me vaan miestä viemme, näin.
+
+(Mauno, Olli ja muutamia miehiä tulee esiin.)
+
+OLLI. No, Roinila, mitäs sanotte? Eikös tuo peto ole meillä kiinni nyt?
+
+MAUNO. Peto sinä olet itse ja petoja olette kaikki, jotka salassa
+väijytte ja karkaatte monissa miehin yhden kimppuun.
+
+OLLI. Niin, kyllä sen uskon. Sinun mielestäsi olisi, tiedämmä, ollut
+parempi, jos murhaajan olisimme antaneet rauhassa karkuun päästä. Näes,
+Anna, kuinka ohraisesti tuon veijarin kävi. Et taida kauppojasi katua,
+vai mitä? Kyllä saisit nyt aika lailla itkua pusertaa, jos olisit hänen
+kanssaan komplottiin ruvennut.
+
+MAUNO. Kiusa ja kuolema! Ilkutko vielä? Katso, etten vimmastu!
+
+OLLI. Ja sinun vimmaasiko me pelkäisimme. Ha, ha, ha, oikein naurattaa.
+Mutta arvatkaas, hyvä väki, kuinka vallesmanninkin silmät pystyyn
+käyvät, kun näkee, että peri perältäkin saimme tuon roiston kiinni. Ei
+hän sitä enää ollenkaan toivonut.
+
+MAUNO. Luulet nyt suurenkin urotyön tehneesi. Varjele meitä! Ehkä saat
+tästä vielä kunniamerkin rintaasi.
+
+ROINILA. Mauno, ilmoita meille totuus? Oletko tehnyt sen työn, josta
+sinua syytetään?
+
+MAUNO. Ettekö sitä tiedä te, jotka minun kiinni panette ja revitte minua
+pahemmin kuin koiraa?
+
+OLLI. Miks'emme sitä tietäisi?
+
+SANNA. Samaa minäkin sanon, miks'emme sitä tietäisi.
+
+MAUNO. No, mitäs sitten kysytte?
+
+LEENA. Siinä sen nyt kuulit, Elli.
+
+SANNA. Ja minä olen valmis vaikka tällä hetkellä panemaan kaksi sormea
+kirjalle--
+
+MAUNO. Pane kaikki kymmenen yksin tein.
+
+SANNA. No, vaikka kaksikymmentä, jos niin vaaditaan ja jos Luoja olisi
+minulle niin monta antanut.
+
+MAUNO. Käytä varpaitasi lisänä, sillä siitä pulasta pääset.
+
+SANNA. Hyi, jumalaton sinua! Ettet vähän häpeä! Varpaitaniko minä
+kirjalle panisin! Kuulkaa päälle te kaikki, vieraitten miesten puolesta!
+Hän herjaa lakia ja korkeaa oikeutta. Käskee minua vannomaan
+varpaillani. Mutta malta sinä, sen vietävä! Kun tämä rotakollaan
+pannaan, niin muistat sinä ne sanat sanoneesi, niin, muistat vaan.
+Nauratko siinä vielä? Totta totisesti, hän sietäisi saada vähän
+selkäänsä.
+
+OLLI. Ehkä annamme hänelle pienen löylytyksen hyväksi aluksi.
+
+ANNA. Katala!
+
+ROINILA. Se on vastoin lakia ja oikeutta!
+
+OLLI. Ei ole ketään vierasta miestä, jos jokainen lyö. Ja minä aloitan.
+Tuokaa ruoska tänne, sormieni päitä jo kutiaa.
+
+SANNA. Kas, se minulle mieleen. Kyllä minä--(Aikoo lähteä ruoskaa
+hakemaan.)
+
+ROINILA. Ei yhtään ruoskaa, sanon minä. Sinä et tiedä. Olli, että Elli
+tässä väittää kaupungissa nähneensä Eeron ihka elävänä.
+
+OLLI (peljästyy). Eeronko? Loruja!
+
+MIEHET. Kuinkahan tuon on? (Hellittävät kätensä Maunosta.)
+
+OLLI. Elkää helsingissä! Minkätähden hellitätte? Hän karkaa käsistämme.
+
+MIEHET. Mutta jos Eero elää?
+
+OLLI. Vielä vain. Eihän se ole mahdollista. Tyttö on pettynyt ja luulee
+jotakin toista Eeroksi.
+
+SANNA. Niin, taikka on vainaja kummitellut hänen silmissään. Kerrankos
+semmoista tapahtuu, että kuolleet näyttäytyvät jälkeen jääneille,
+varsinkin, jos tavattomalla kuolemalla ovat täältä erinneet. Muistan
+vielä kuin eilisen päivän, miten Maija vainaja, jonka härkä puski,
+käveli jäljessäni metsäpolkua ja seuloi seulomistaan--näin--näin, tällä
+lailla--tällä lailla, ja ihan oikealla seulalla, tiedättekö, hän seuloi.
+Minä pelkäsin, että polveni vapisivat ja koetin rientää eteenpäin,
+taakseni katsomatta. Mutta silloinkos vainaja alkoi huokaella, jotta
+metsässä semmoinen outo humina kuului: uuh, uuh, uuh--kyllä on sielun
+seulomista ruumiin rumissa töissä. Hyi, selkääni vieläkin pöyristelee,
+kun sitä ajattelen.
+
+LEENA. Vai sillä tavalla hän sanoi. »Kyllä on sielun seulomista ruumiin
+rumissa töissä.» Niin, niin, kai se niin on--on kai. Hyvä Jumala
+sentään, meitä syntisparkoja!
+
+ELLI. Mutta se ei ollut mikään kummitus, jonka minä näin,--vaan Eero
+itse, elävänä ihmisenä, uskokaa tai ei.
+
+SANNA. Herra siunaa,--niin, eläviksi ihmisiksi heitä ihan voisi luulla,
+--sen minä parhaiten tiedän. Ellen omilla silmilläni olisi nähnyt
+Maijaa ruumiina laudoilla, olisin totta maarin vannonut hänen--. Mutta
+kuules! Katsoitko jalkoja? Niissä on aina paras merkki. Kummituksella
+on toinen jalka kumminkin kaviona, ellei molemmat.
+
+ROINILA. Olkaa jo vaiti! En viitsi kuunnella enempää. Kaupunginko
+kaduilla, keskellä päivää, kummitukset liikkuisivat? Jopa nyt jotakin.
+
+SANNA. No, kas! Etteikö semmoista ihmettä ennen ole tapahtunut. Voi,
+voi, paljon suurempiakin voisin teille kertoa, jos niiksi tulee. Kun
+kerrankin--
+
+OLLI. Olkoon kuinka hyvänsä, mutta siitä vaan panen pääni pantiksi,
+ettei Elli kaupungissa Eeroa nähnyt. Mitä hän siellä tekisi, jos
+olisikin elossa vielä?
+
+ROINILA (kynsäisee korvallistaan). Sepä se juuri on, jota en minäkään
+ymmärrä.
+
+ENSIMMÄINEN MIES. Eikös jo jatketa matkaa vallesmanniin? Kuullaan, mitä
+hän asiasta arvelee.
+
+TOINEN MIES. Olli lupasi meille ryypyt, jos tähän taloon poikkeisimme.
+
+ROINILA. Vai niin. No, käykää sitten tupaan kaikki, kyllä minä Maunosta
+huolen pidän sill'aikaa. Anna, mene sinne antamaan heille ryypyt!
+
+ANNA (tekee vastenmielisen liikkeen).
+
+LEENA. Antakaa, minä sen teen. Ja tule pois, Elli, sinäkin jo työhön,
+ettei koko päivä tässä hukkaan mene.
+
+(Leena, Elli ja miehet menevät tupaan.)
+
+SANNA (erikseen). Eikös minua käsketäkään? (Rykii ääneen.) Äh--äh--kieli
+oikein kuivaa suulakeen näin kuumalla ilmalla;--äh--äh--ja kurkkukin on
+niin karhea, että kirpelehtelee, äh, äh!
+
+ROINILA. Mene sinäkin, Olli, saamaan vähän virvoitusta!
+
+OLLI. Enpä vaan jätäkään teitä tänne yksin tuon veijarin kanssa. Kun
+semmoisella vaivalla hänen kiinni sain, niin totta myöskin katson, ettei
+hän samalla irti pääse. Ehkä olisikin viisaampaa, jos panisimme hänen
+köysiin. Tiesi, mitä hänellä lie mielessä.
+
+ROINILA. Suotta se on. Kyllähän kaksi miestä aina voi yhden hallita.
+
+SANNA (hiipielee aitan luo). Minä täällä katselen ja katselen, mutta
+hakee menneenvuotista lunta. Ei mahda olla köyttä koko talossa? Kas
+tuossa kumminkin löysin. Eiköhän tämä kestäisi?
+
+MAUNO. Se on oivallinen. Pitäisipä muorin nyt saada edes ryyppy kaikista
+vaivoistaan.
+
+SANNA. Niin, hi, hi, hi, ei maar' pieni ryyppy pahaa tekisi, hi, hi,
+hi,--aina se vähän priskaa kun sydäntä hiukaisee, vaikka en minä juuri
+muuten viinaan menevä ole.
+
+ROINILA. Kyllä Leena antaa, jos menette tupaan.
+
+SANNA. Suuri kiitos, hi, hi, hi, paljon kiitoksia! (Erikseen.) Ei tuolla
+Mauno pahalla hullumpi sydän sentään olisi. (Menee tupaan.)
+
+OLLI (on koetellut köyden vahvuutta). Jos sitten köyttäisimme miestä.
+
+ANNA. Antakaa hänen olla! Miksi noin menettelette hänen kanssaan?
+
+MAUNO. Köyttäkää päälle vaan, ja pankaa vaikka rautoihin, jos mielenne
+tekee. Ei haittaa yhtään.
+
+OLLI. Ei haittaakaan. (Sitoo.)
+
+ANNA. Isä, elä salli! Muista kuinka monta vuotta Mauno sinua
+uskollisesti palveli!
+
+ROINILA. Niin, Olli, onkohan tuo tarpeellista?
+
+OLLI. Mitä se Anna puhuu? Uskollisesti? Vaivaista uskollisuutta. Kun ei
+saanut tytärtä itselleen viekoitelluksi, niin ottaa pojan hengiltä.
+Kannattaa sitten vielä uskollisuudesta puhua.
+
+MAUNO. Sanos muuta. Sido kovempaan!
+
+ROINILA. Mutta yhtäkaikki--elä, elä pane, Olli!
+
+OLLI. Mitä tyhjää. Parempi kuin auttaisitte minua.
+
+ANNA. Sitokaa sitten minut myöskin! On minussa yhtä paljon syytä Eeron
+kuolemaan kuin Maunollakin.
+
+OLLI. Sinullako? Ole, herran nimessä, hiljaa, etteivät kuule tuonne
+tupaan semmoista puhetta!
+
+ROINILA. Hän on sairas ja hourii. Minä pöllö, kun en antanut Ellin tuoda
+rohtoja kaupungista. Eivätkä naisetkaan pitäneet hänestä huolta, vaikka
+pyysin. (Huutaa) Elli! Leena!
+
+ANNA. Kuulkaa ensin, mitä sanon. Minä se olin, joka oikuillani ja
+ylpeydelläni Maunoa kiihoitin ja sain häntä semmoiseen mielenvimmaan,
+ettei hän tiennyt mitä teki. Olen siis alku ja juuri koko
+onnettomuuteen, eikä häntä yksin saa rangaista, vaan minua silloin
+myöskin.
+
+OLLI. Senkö verran sinulla syytä olikin? Ha, ha, ha, en voi sinulle
+muuta kuin nauraa. Ole huoletta, tyttöseni. Vaikka olisit vielä kahta
+vertaa ylpeämpi ollut hänelle, ei sinua laki siitä nuhtele, enkä minä
+liioin.
+
+MAUNO. Sen uskon.
+
+ANNA. Eikö sitä miksikään lueta? No, hyvä! Ehk'ette välitä siitäkään,
+että taiten ja tahallani kätkin Maunon tuonne aittaan ja säilytin häntä
+siellä, sillä välin kuin te turhaan etsitte häntä tältä niemeltä.
+
+MAUNO. Ah--siitäkö syystä siis! Nyt silmäni aukenevat.
+
+OLLI. Tuhannen tuhatta! Valehteletko sinä, vai oletko järkesi
+menettänyt? Taikka Jumal'avita--olisiko aavistukseni kumminkin ollut
+oikea!
+
+ROINILA. Elä nyt tyhjästä tuommoista meteliä nosta! Tyttö on vallan
+sekaisin, onhan se selvää.
+
+ANNA. Mauno voi todistaa puheeni.
+
+OLLI. Ja mitä siihen sanot, sinä?
+
+MAUNO. Hm.--Totta on alku ja loppu, mutta keskiväliä en takaa.
+
+OLLI. Puhu selvemmin.
+
+MAUNO. Totta on, että Anna minua kiihoitti, totta myöskin, että hän
+kätki minut aittaan.
+
+OLLI. Ja suojeli sinua minulta. Tulimmainen helvetti! Mitä ajattelit
+silloin, Anna? Hyvästä lykystä suosit häntä vieläkin ja olet minua vaan
+narrinasi pitänyt. Haa--silloin sinun paha perii, tyttö,--ei armoa
+yhtään. Sano totuus! Tunnusta kohta kaikki,--taikka--herra
+varjele--tästä ei hyvä seuraa. Taidat rakastaa häntä, vai?
+
+ANNA. Niin on,--minä rakastan häntä.
+
+MAUNO. Pettivätkö korvani? (Irroittaa itsensä ja hyppää Annan rinnalle.)
+Anna--ethän voi, ethän vaan pilkkaa taaskin?
+
+ANNA. Kuinka voisin pilkata tänlaisena hetkenä?
+
+MAUNO. Ja sinä siis rakastat minua totisesti? Anna, sano vielä kerran
+nuo sanat.
+
+ANNA. Sinua rakastan, Mauno,--kaikesta huolimatta rakastan sinua
+kuitenkin. Niin, kuta onnettomampi olet, sitä enemmän sinua rakastan.
+Näes, turhasta ylpeydestä sinua ennen karkoitin luotani, kun häpesin
+tunnustaa rakkauttani köyhään renkimieheen. Mutta nyt julistan vaikka
+koko maailmalle; tätä vainottua vankia minä rakastan, hänen kanssaan
+tahdon jakaa häpeän ja kärsimiset, hänen omansa tahdon olla, häntä
+seurata mihin ikinä tiensä vieneekin,--olkoonpa vaikka Siperian
+äärimmäisiin kolkkiin. Eikö totta, Mauno, yhdessä kestämme kaikki kovan
+onnen iskut, eikä mikään valta maailmassa saa meitä toisistamme
+eroittaa.
+
+MAUNO. Suuri Jumala, onko tämä kaikki totta? Anna--rakas tyttö--sano,
+etten ole järjeltäni, ettei tämä ole unta eikä mielenhourausta, vaan
+että sinä, sinä itse nyt lepäät rintaani vasten? Ooh, kuinka silmiäni
+huikaisee, onpa toden totta, kuin olisi taivas äkkiä auvennut eteeni.
+
+OLLI. Kyllä sen pian hornaksi muutan.
+
+ROINILA. Mikä, herran nimessä, tästä lopuksi tulee?
+
+MAUNO. No, mikäs muu kuin onnellinen avioliitto, jos siihen suostutte,
+isäntä. Uskokaa minua, ei mikään rikos tahraa nimeäni eikä rasita
+omaatuntoani, vaan puhdas on käsi, jolla Annan nyt syliini suljen.
+
+ANNA. Mitä sanot, Mauno? Etkö olisikaan Eeroa--
+
+MAUNO. Eeron suhteen olen viaton, luota siihen tyttöseni.
+
+ANNA. Kuinka? Miksi sitten toisin sanoit?
+
+MAUNO. Erehdystä kaikki. Luulin sinun tarkoittaneesi vallan toista.
+Tiedäthän--tuota rajua elämääni sunnuntai-iltana, ja Ollin taas arvelin
+silloin tappelemisen tähden minua hakevan.
+
+ANNA. Jumalan kiitos! Nythän siis on kaikki hyvin. Isä, kuulitko, Mauno
+on viaton.
+
+ROINILA. Ja Eero elossa, olenhan sen jo aikaa sanonut.
+
+OLLI. Se ei ole totta, ei ikipäivinä. Saadaan vielä nähdä--(Aukaisee
+tuvan ovea.) Miehet, hoi! Ettekö ole jo kulahuttaneet ryyppyä
+kurkkuunne siellä?
+
+SANNA. Jo ollaan, jo! (Tulee juosten, voileipä kädessä, jota syödä
+ahmii.) Mikä täällä on hätänä?
+
+OLLI. Nuo kaksi ovat vietävät vallesmanniin. He ovat liitossa keskenään
+ja saadakseen talon haltuunsa ovat he yksissä neuvoin ottaneet Eeron
+hengiltä.
+
+ROINILA. Mikä hävytön syytös.
+
+SANNA. Elä heikkarissa! Nuoko molemmat? Anna ja Mauno? Nytpä minä vasta
+kummia kuulen. (Pistää viimeisen palan suuhunsa, nuolee sormiaan ja
+hieroo niitä pyyhkien kupeihinsa.) No, ei kiitetä. Vai semmoisia
+peijuoneja te olettekin!
+
+OLLI (tarttuu Annan käsivarteen). Matkalle pian!
+
+MAUNO. Minua yksinäni viekää; antakaa Annan olla!
+
+OLLI. Molemmat, sanon minä. Mitä ne miehet siellä kuhnivat,
+kun eivät tule?
+
+SANNA. Tupakoimaan jäivät. Eiväthän ne pahukset kesken henno piipusta
+erota, kun sen vaan hampaihinsa saavat.
+
+MAUNO. Ei tässä miehiä tarvitakaan. Vapaaehtoisesti lähden kanssanne
+vallesmanniin, jos Annan vaan rauhaan jätätte.
+
+OLLI. Hänen sinne kumminkin vien, jos en ketään muuta.
+
+ROINILA. Minun lastaniko sinä julma viet herrojen säikytettäväksi?
+
+OLLI. Ei auta, vaikka hän olisi itse pääenkelin lapsi.
+
+ANNA. Mauno, lähtekäämme! Tehkäämme niinkuin hän tahtoo! Elä ole
+milläsikään, isä, kyllä asia pian selvenee.
+
+ROINILA. Ja tuolle konnalle minä aioin tyttäreni antaa.
+
+OLLI. Kyllä minä näytän, ketä tässä pilkkana pidetään. Mars, tielle nyt!
+
+SANNA. Ja minä lähden mukaan.
+
+EERO (laulaa kulissien takana). [Kansanlaulu.]
+
+    "Nuoren miehen elämä, se on niin moness' vaarass',
+    Niinkuin ihana omenapuu on valtamaantien haarass'."
+
+ELLI (tulee kiireesti tuvasta). Eero tulee! Eero tulee! Minä näin hänen
+jo kammarin ikkunasta.
+
+LEENA (tulee myöskin). Mutta olkaapas vaiti! Kyllä se minunkin
+silmissäni oli aivan kuin Eero.
+
+ELLI. Minä juoksen häntä vastaan.
+
+ROINILA. Pysy alallasi! Pian se nähdään, onko Eero vai joku muu.
+
+EERO (niinkuin ennen). [Kansanlaulu.]
+
+    "Nuoren miehen elämä on häilyväinen täällä,
+    Niinkuin veden pisarainen haavan lehden päällä."
+
+EERO (tulee iloisesti esiin; huutaa aidan takana). Heleijaa! Terve
+taloon!
+
+(Matti tulee Eeron jäljessä).
+
+ELLI (riemulla). Eero!
+
+OLLI. Kirottu!
+
+LEENA. Hyvä Jumala, tuossa hän nyt on ihka elävänä! Kiireesti vaan
+voipuuro tulelle! (Rientää tupaan.)
+
+SANNA (avosuin Eeroa kohden, joka vielä on aidan takana. Ottaa sitten
+kauhistuen monta askelta taapäin). Kummitus. Herra siunatkoon ja
+varjelkoon, kummitus se on, ettekö näe. Pappia! Tuokaa pappia häntä
+manaamaan! Pappia, pappia, pappia!
+
+EERO (pysähtyy). Mikä eukkoa vaivaa? (Äkkiä totisena nostaa kätensä
+pystyyn, ottaa hitaita askelia Sannaa kohden ja lausuu kumealla
+äänellä.) Hoh--hoo! Hoh--hoo! Vaikea on maata maan alla ja odottaa
+tuomiopäivää.
+
+SANNA (poistuu takaperin, silmät pyöreänä pelvosta). Auttakaa, hyvät
+ihmiset, auttakaa, hän tappaa minut!
+
+MAUNO. Koeta manausta!
+
+SANNA. Thyi kolmasti, thyi, thyi! Seis, ja mene tiehes, sinä manalan
+asukas! Mitä meistä tahdot, me olemme kristityitä ihmisiä. Pakene täältä
+ja mene takaisin koskeen, josta tullutkin olet, siksi kuin naaromisella
+sinun ylös saavat! Thyi, thyi, ei se mene, thyi, thyi, thyi! Tulkaa
+avuksi; minulta uupuu voimat. Sydän pamputtaa kuin vasaralla ja polveni
+vapisevat,--en jaksa enää.
+
+ROINILA. Eero, mitä vehkeilet siinä, junkkari! Oletkos siivolla, taikka
+minä sinun opetan.
+
+EERO (kääntyy nauraen Sannasta ja lausuu luonnollisella äänellään).
+Terveisiä kaupungista, isä!
+
+ROINILA. Sinä hulivili, kun olet meille semmoista surua ja harmia
+saattanut. Pitäisipä sinua nyt torua aika lailla, sietäisit sen.
+
+EERO. Elä puhu mitään, isä, ennenkuin kuulet asian laidan.
+
+SANNA (hiipielee varovasti Eeroa kohden). Totta toisen kerran--eihän
+sillä, näemmä, kavioita olekaan, vaan oikeat, ihan oikeat ihmisen jalat
+ja tavalliset miehen saappaat.
+
+ROINILA. Onpa aivan kuin sadan leiviskän paino olisi hartioilta
+nostettu.
+
+ELLI. Ja meitä kerrassa olisi viskattu maailman huolista taivaan iloon.
+
+EERO. Ja enkelitten pariin. Juuri niin minustakin tuntui, kun näin
+sinut, Elli. Oliko sinulla edes ikävä minua, tyttö?
+
+ELLI. Vielä vain. Ei vähääkään.
+
+EERO. Onkohan tuo totta? Näytäpä silmiäsi vähäisen! No, arvasinhan sen,
+--ne puhuvat ihan toista.
+
+ELLI. Vähät niistä. Mutta kuka käski sinua tuolla tavalla lähtemään
+kotoa ja monta päivää maata maailmaa vaeltamaan, selitäpäs se!
+
+EERO. Mies on luotu liikkuvaksi, vaimo pirtin vartijaksi, etkö sitä
+tiedä, Elli?
+
+ELLI. Ja oletko sinäkin jo muka mies olevinasi?
+
+EERO. Katsopa minua vähäisen, tyttö--enköstä jo mieheltä näytä?
+
+ELLI. Miehen mitta, miehen määrä, mutta ei vielä miehen mieltä päässä.
+
+EERO. Mistä sen tiedät?
+
+ELLI. Siitä kun et ollenkaan meidän huoliamme ajatellut matkalle
+lähteissäsi.
+
+EERO. Turhaa huolta. Jumala suojelee kaikkia matkamiehiä, paitsi viinan
+vetäjiä.
+
+ROINILA. Mutta leikkipuhe sikseen ja tee meille tiliä töistäsi, poika.
+Mitä oli sinulla kaupungissa tekemistä?
+
+EERO. No, kas! Ojala vainajan testamentin kävin sieltä hakemassa.
+Tuossa se on.
+
+ROINILA. Mitäs sanot!
+
+MAUNO. Onko testamentti löydetty?
+
+OLLI. Valhetta, petosta! Tänne tuo paperi!
+
+ROINILA (panee testamentin taskuunsa). Ei, kyllä se minun huostassani
+nyt pysyy.
+
+OLLI. Tuhat tulimmaista! Mitä on teillä sen asian kanssa tekemistä?
+
+ROINILA. Ellin isäntänä tulee minun hänen etuansa valvoa. Kuinka sait
+tämän käsiisi, Eero?
+
+EERO. Mattia meidän tulee siitä kiittää oikeastaan.
+
+OLLI. Enkö sitä arvannut! Sinä olet minun pettänyt, sinä--sinä--sinä
+hiiden sikiö.
+
+MATTI. Hynttäntyy ja purjetuuli, merimiehiä ollaan. Ei ole kultaa
+kummallaan, vaan toimeenhan me tullaan.
+
+OLLI. Sanoit sen polttaneesi?
+
+MATTI. Ei se ollut ensimmäinen vale, eikä viimeinenkään.
+
+OLLI. Hunsvotti!
+
+MATTI. Olisin minä sen polttanutkin, jos vaan olisit paremmin maksanut.
+
+OLLI. Kaksikymmentä markkaa sinulle annoin--
+
+MATTI. Liian vähän. Hynttäntyy ja purjetuuli--Hynttäntyy ja purjetuuli--
+
+SANNA (on uteliaana kuunnellut keskustelua). Kuulitteko--kuulitteko,
+hyvät ihmiset! Hän oli palkinnut Mattia hävittämään testamenttia--
+
+OLLI (Matille). Lurjus, heittiö! Minä sinut tapan.
+
+MATTI. Olehan vait, ja kuule ensin, mitä sanon. Itse annoit minulle
+rahaa viinaan ja sitä kun join, tulin humalaan. Ehk'en selvällä päällä
+olisi siitä Eerolle kertonutkaan, mutta silloin sen tein. Oikeastaan
+onkin vaan oma syysi, että kaikki joutui ilmi. Hynttäntyy ja purjetuuli,
+hynttän tynttän--
+
+OLLI. Oletkos huutamatta siinä, taikka minä sinun opetan--!
+
+SANNA. Herra ihme, nyt minun silmäni aukenevat. Mutta lakki, Eero,
+lakki, kuinka se koskeen joutui?
+
+EERO. Tuuli sen sinne puhalsi, kun Matin kanssa sillan yli ajoimme.
+
+ROINILA. Ja sinne sen jätit?
+
+EERO. Minkäs sille tein. Riensimmehän sillan reunalle katsomaan sen
+jälkeen, mutta ei sitä enää kuulunut, ei näkynyt.
+
+SANNA. Ja sinäkö sanoit: »sinne se meni eikä takaisin tule», johon Matti
+vastasi: »kyllä siitä pahasta nyt pääsit».
+
+EERO. Aivan oikein. Niinhän me muistaakseni juttelimme.
+
+MATTI. Niin se oli. Juuri niin.
+
+SANNA. Näette nyt, olenko minä valehdellut.
+
+ROINILA. Et yhtään. Et tippaakaan. Ha, ha, ha.
+
+SANNA. Ihan sanasta sanaan muistin heidän puheensa.
+
+OLLI. Niin, sanasta sanaan! Tekisipä nyt mieleni lämähyttää sinua
+vasten suuta, niin että tuntuisi. (Matille.) Ja sinua myös!
+
+SANNA. Minuako? Minuako suuta vasten lämähyttäisit, sinä mullisaukko?
+Uskaltaisitpas vaan sen tehdä.
+
+MATTI. Niin, uskaltaisitpas vaan minunkin kimppuuni tulla.
+
+SANNA (astuu Ollia kohden, joka takaperin väistyy perälle päin). Vai
+suuta vasten sinä minulle antaisit, vai suuta vasten sinä kelvoton!
+Mutta entä kun saitkin nyt itse lämähdyksen, joka tuntuu. Maistuuko
+hyvälle, sanopas! Ähä kutti, se oli sinulle parahiksi! Ähä kutti! Piti,
+piti, pitkää nenää, noin pitkää, noin pitkää! Piti, piti, piti, piti!
+
+OLLI (yhä väistyen). Kitasi kiinni, sinä hurja akka!
+
+MATTI. Kutti, kutti, kutti, kutti, katsopas tätäkin nenää!
+
+SANNA. Olenko minä hurja? Sanopas, olenko minä hurja? Kies avita, minä
+revin sinulta silmät päästä.
+
+MATTI. Ja minä autan. Varos nyt, mies, silmäkultiasi.
+
+OLLI. Elkäähän päälleni tulko, te riiviöt!
+
+SANNA. Olenko minä riiviö, sano, olenko minä riiviö? Päästä vielä kerran
+se sana suustasi, jos uskallat, sinä jolppi, hylky, lurjus,--sinä--
+
+OLLI. Pelastakaa! He ovat kuin raatelevat sudet kimpussani. (Pakenee
+vasempaan.)
+
+SANNA (jäljessä). Muistat sinä, ketä olet lyödä uhannut, sen lupaan.
+Vielä minä haukun sinua kirkonmäelläkin, mokoma, mokoma--
+
+MATTI (samoin kuin Sanna). Entä minä sitten, entä minä. Haukun vielä
+kahta hullummin. Muistat sinä, Olli, muistat. (Hänkin vasempaan.)
+
+EERO. Ha, ha, ha. Olli parka joutui pahempaan kuin pulaan. Mutta, Elli,
+kuulehan! Nyt vaadin sinulta palkintoa hyvästä työstäni.
+
+ELLI. No, elähän mitään. Vai vaadit sinä palkintoa siitä?
+
+EERO. Se on tietty. Palkinnon ja hyvän. Mitäs annat?
+
+ELLI. Odotas kun mietin. Niin, oikein, nyt sen jo tiedän. Sinä saat--
+sinä saat--sanonkohan?
+
+EERO. Sano, Sano! Kuiskaa tuohon korvaan!
+
+ELLI (huutaa hänen korvaansa). Saat tyhjää kouran täydeltä.
+
+EERO. Eipä ole paljon. Mutta jos tekisin toisen kysymyksen,--
+antaisitkohan siihen paremman vastauksen?
+
+ELLI. Kysy, niin saat kuulla!
+
+EERO. [Kansanlaulu.]
+
+    Lausupa mulle kerran totta, lausu Elli kulta,
+    Ootko koskaan tuntenut sa rakkauden tulta.
+
+    Onkohan poian silmäykset vielä eläissäsi
+    Koskaan saaneet lämpimäksi nuorta sydäntäsi?
+
+ELLI.
+
+    Yhden mä tiedän sorjan ja sievän, josta ma hiukan tykkään.
+    Saisko tuota rakastaa, en ole kysynytkään.
+
+    Ei ole tullut isännältä tuota kysytyksi,
+    Saisko ottaa ystävää, vai täytyykö olla yksin.
+
+EERO. Ja kuka se on, jonka ystäväksesi otat, jos isä luvan antaa?
+
+ELLI. Sen sanon sitten vasta huomenna tai ylihuomenna, tai jonakuna
+muuna päivänä. Ei kaikkea hyvää saa yhtä aikaa tietää.
+
+ROINILA (on tarkastanut testamenttia). Niin, Ellille tässä näkyy olevan
+kaikki määrätty, sekä kiinteä että irtain, aivan niinkuin Mäki-Matti ja
+Alatalon Kustaa ovat sen todistaneet. Hm--sinä olet nyt rikas tyttö,
+Elli.
+
+ELLI. Paras rikkaus on kuitenkin, jos saan tulla teille tyttäreksi.
+
+ANNA. Ja sinä, Mauno,--sinä annat anteeksi, että olen ollut niin paha.
+
+MAUNO. Elä puhu turhia, Anna. Sinä et ole koskaan ollut paha, et
+koskaan. Mutta minä sitä vastaan olin semmoinen tuittupää, että
+totisesti olisin ansainnut sinulta ikuiset vihat. Ja kuitenkin sinä
+osoitat minulle vaan rakkautta, joka yli ymmärryksen käy. Sinä olet
+enkeli, Anna, ja minä, syntisparka, olen kohta hurjana ilosta, kun
+sinut omakseni saan.--Kuinka on, isäntä, eihän ole liittomme teille
+vastenmielinen? Ettehän kiellä minulta tytärtänne?
+
+ROINILA. Ota hänet, herran nimessä, elköönkä kuuna kullan valkeana
+tuonlaiset juonet ja erehdykset enää väliänne rikkoko.
+
+MAUNO. Niitä emme enää laske likellekään.
+
+ANNA. Ja jos äkkiarvaamatta eteemme tulevat, niin sovitamme ne
+rakkauden ja luottamuksen aseilla.
+
+(Esirippu alas.)
+
+[1885.]
+
+
+
+
+
+
+
+End of Project Gutenberg's Murtovarkaus; Roinilan talossa, by Minna Canth
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 13164 ***