initial commit of ebook 12824HEADmain

1 files changed, 5633 insertions, 0 deletions

diff --git a/12824-0.txt b/12824-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..712d0f3
--- /dev/null
+++ b/12824-0.txt
@@ -0,0 +1,5633 @@
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 12824 ***
+
+OLVIRETKI SCHLEUSINGENISSÄ; LEO JA LIINA; ALMA
+
+
+Kirj.
+
+Aleksis Kivi
+
+
+1916.
+
+
+
+
+OLVIRETKI SCHLEUSINGENISSÄ
+
+Näytelmällinen osotelma neljässä osassa
+
+
+
+HENKILÖT:
+
+PATRIK, kapteeni.
+TOMMI.
+ANTON.
+ARISTARKUS.
+TIMOTEUS.
+TITUS.
+MAKS.
+FUCHS.
+1:N, 2:N, 3:S.
+MESTARI BONIFACIUS.
+FAUSTUS.
+GILBERT.
+MIKKEL, fäntrikki.
+1:N, 2:N.
+MAURA, kapakka-eukko.
+MARIANA, palvelijansa.
+MUORI KUNIGUNDA.
+Sotamiehiä ja naisia.
+Sotamiehiä.
+Kapteenia.
+Bayerilaisia.
+Preussiläisiä.
+
+Tapaus: Schleusingenissä Saksanmaalla, kesällä 1866.
+
+
+
+
+Ensimmäinen Osa.
+
+
+(Avoin paikka Schleusingenissä: oikealla olvitoikka, Maura istuen sen
+takana; vasemmalla huone, eräs sotamieskortteeri; samalla puolella
+perempänä rahi, jossa Timoteus istuu vartijana kivääri kädessä ja
+olvituoppi vieressä; perillä ja oikealla puolella on toinen rahi, jossa
+vartijana istuu Titus kiväärinensä ja olvituoppinensa. Jokaiset, sekä
+sotamiehet että kapteeni, ovat tavattoman lihavia miehiä kovin
+punertavilla nenillä.)
+
+TIMOTEUS. Maura, mun frouvani!
+
+MAURA. Jaha, mun sankarini vieraasta maasta, mikä on toivonne?
+
+TIMOTEUS. Että nukkuis toverini tuolla.
+
+MAURA. Miksi toivotte niin?
+
+TIMOTEUS. Hm!
+
+MAURA. (Erikseen) Haa! minä jotain aavistan. No, miksi tempoellen
+sykähtelet taas, mun kurja leskisydämmeni? Aina levoton, aina juonikas
+ja kapinallinen! Mutta vaiti nyt, mää luulen, että toivon saari
+siintää.
+
+TIMOTEUS. Tuhannen peeveliä, ettei hän nuku!
+
+MAURA. Se nukkuminen tulis hänelle kalliiksi. Ai, ai! miksi tahtoisitte
+koota tuhon myrskyjä toverinne kiirehelle?
+
+TIMOTEUS. Tosi, ettei sotavartija saa nukkua, mutta ensimmäisen
+nukahduksen vahti-ajallamme, joka kestää kaksi tuntia, saamme anteeksi,
+niin on kapteenin määräys, vaihka onkin hän kiivas mies. Siis hänelle
+tuossa ei paljon harmia pienestä unesta mutta muille kenties iloa ja
+onnee.
+
+MAURA. (Eriks.) Kymmenen vasten yhtä, hän lemmestä kanssani keskustella
+tahtoo. (Korkeest) Jaa, hän valvoo eikä ole voimassanne häntä nukuttaa.
+
+TIMOTEUS. Mutta teidän voimassanne.
+
+MAURA. Miten, uljas sankarini?
+
+TIMOTEUS. Sen tuoppi oltta matkaansaattaa. Hän on jo huikeassa
+vauhdissa.
+
+TITUS. (Eriks.) Mitä haastelee hän tuolla eukon kanssa? Jonkun sanan
+kuulen, mutta yhtään en järjestyksessä. (Korkeest) Mitä livertelet
+siellä?
+
+TIMOTEUS. Vaiti, me saamme oltta, joka ei juuri vahingoita; sillä pitkä
+on vartijan aika.
+
+TITUS. Totisesti.
+
+TIMOTEUS. Hän on hyvä muori.
+
+TITUS. Verraton.
+
+MAURA. Jaa, te mukulat siinä. Kyllä minä teidän annan. Sanosinpa
+jotain, mutta olkoon nyt silläänsä. (Menee ja täyttää Tiituksen tuopin
+olvella)
+
+TITUS. Se vasta muori on.
+
+TIMOTEUS. Niitä ensimmäisiä.
+
+MAURA. Juo nyt ja istu kiltisti rahillas. (Täyttää myös Timoteuksen
+tuopin) Sinäkö myös, kanalja siinä.
+
+TIMOTEUS. Muori kuin kultanen heinäsuova! Hih!
+
+MAURA. Juo nyt ja ole vait, sanon minä. (Menee istumaan toikkansa
+taakse)
+
+TIMOTEUS. (Laulaa)
+
+    »Wenn das die Preussen vüsten,
+    Das sie morgen sterben müsten.»
+    Hurraa!
+
+MAURA. (Eriks.) Hän nukuttaa toveriansa, joka jo näyttää kovin
+uniseksi. (Mariana tulee Mauran huoneesta) Sinäkö siinä taas sinkoillen
+mun tielläni ja hyvän tilaisuuden käsistäni saattaen pois? Mutta kyllä
+sun tiedän siirtää tästä. (Korkeest) Mitä siinä pyhiittävää? Tuopit
+ovat puhtaita kyllä. Mene tiehees, lunttu. Sinua en tarvitse
+venyttelemässä täss' toikan nokalla. Mene tiehees, sanon minä; mene
+sepältä hiivaa perään. Paikalla, sinä lunttu!
+
+MARIANA. (Eriks.) Sun rutto nielköön, ämmä. (Menee)
+
+MAURA. (Ottaa salmikirjan ja lukee, huiskutellen itseänsä) Hoh hoo!
+
+TIMOTEUS. Ja jumalinen myös.
+
+MAURA. Hoh hoo, tätä mailmaa! (Aina lukien)
+
+TIMOTEUS. (Eriks.) Ah sinä noita-ämmä musta niinkuin saunan raunio ja
+kiukkuinen kuin ampiain! Ja hän on rakastunut minuun, sen tiedän
+varmaan. Ha haa, ennen naskalisäkin kanssa morsiusvuoteeseen kuin
+syleilemään tätä peikkojen patrunessaa. Mutta tahdonpa kanssas
+leikitellä ja leikitessä voida niinkuin Otaheitissä sekä ruuan että
+juoman puolesta. Niin; tyhmäpä on muotoni, mutta kas kuin löytyy toki,
+keltään luulematta, joku mitta vikkelyyttä täällä, luun ja nahaan
+välissä. (Laulaa)
+
+    »Wenn das die Preussen vüsten,
+    Das sie morgen sterben müsten.»
+
+(Titus on nukkunut)
+
+MAURA. No kas, toivos on nyt täyttynyt. Hän makaa makeasti. Mitä tahdot
+lapsikurjalle?
+
+TIMOTEUS. Mitä meitistä oikein luulette, muori?
+
+MAURA. Olettepa hyviä vihollisija.
+
+TIMOTEUS. Mutta minusta erittäin?
+
+MAURA. Paras viholliseni.
+
+TIMOTEUS. Teidän ystävänne. Onneton se, joka uskaltaa päällenne vaan
+katsoa karsasti! Hänen manaan heti veriseen taisteloon.
+
+MAURA. (Eriks.) Ihanat sanat! Mun aavistuksein visseydeksi muuttuu.
+
+TIMOTEUS. Mä tahdon teille kertoa erään tarinan.
+
+MAURA. Mä tahdon kernaasti kuultella.
+
+TIMOTEUS. Kävit kerran sotaa vastaan toinentoistaan kaksi heimolaista
+valtakuntaa. Rynkäsipä äkisti vihollinen lauma viholliseen kaupunkiin
+ja otti siinä itsellensä majan. Kaupungissa oli eräs pulski muori ja
+majailipa luonansa myös eräs pulski sotamies, ja rupesitpa viimein
+nämät kaksi keskenänsä vaihettelemaan armahimpia silmäniskuja. Mutta
+kiiti taas joukko pois kuin leimaus ja katos kaupunkilaisilta
+tietämättömiin, mutta kas, koska vihdoin jällen rauha hengitti, niin,
+peijakas vie! astuipa eräänä koreana iltana sen pulskin muorin
+huoneeseen se pulski sotapussikka. Noo, kuinka kävi sitten? kysyy nyt
+frouva. Kuinka kävi? He ovat nyt samaa lihaa ja verta, ja sankari on
+ilonen ravintolan isäntä ja muori vielä ilosempa emäntä.
+
+MAURA. Kas noita vaan.
+
+TIMOTEUS. Se on tarina vaan. Mutta tarina, eikö se todeksi muuttua
+taida, muori kultasein?
+
+MAURA. (Erikseen) No nyt hän on tehnyt lempensä ilmoituksen.
+
+TIMOTEUS. Tarina, eikö se todeksi muuttua taida?
+
+MAURA. O jaa, o jaa.
+
+TIMOTEUS. (Eriks.) No nyt minä olen saanut: jaa. Toki, enpä ole mitään
+luvannut, sentähdenpä taidan rauhallisella omatunnolla nauttia hänen
+hyvyyttänsä ja viimein kiepasta tieheeni.
+
+MAURA. (Eriks.) Toki, enpä ole mitään luvannut, sentähdenpä taidan
+hänen jättää taas, jos onni, ennen tämän liiton vahvistusta, saattais
+helmahaani sulhasen vielä uhkeamman häntä; sillä nyt on miehiä kurjan
+ympärillä kuin sääkseä.--Mutta ylistetty olkoon tämä päivä! (Korkeest)
+Miksi tämä äänettömyys? Miksi muutuimme äkisti niin miettiviksi? Hei!--
+Oltta, sankarini. (Menee ja täyttää Timoteuksen tuopin)
+
+TIMOTEUS. Miljuunit kiitokset.--Tämä päivä on riemupäivä Timoteukselle.
+
+MAURA. Hi hi! Miksi niin, mun poikani? Miksi niin, mun sotasankarini?
+
+TIMOTEUS. Hm!
+
+MAURA. (Istuu toikan taakse ja ottaa kirjansa) Mutta muistelkaamme aina
+loppuamme, rukoillen viisautta ja sydämmen puhtautta. Hoh ho! (Lukee
+huiskutellen itseänsä)
+
+TIMOTEUS. Ja jumalinen myös. Ihana asia. Aina muistan emoni sanat:
+»poika, katso, että nainen, jonka aviokses kerran valitset, on Herraa
+pelkäävä, siinä löydät ankkurikarin, joka myrskyssä kestää.»
+
+MAURA. (Eriks.) Oo! tarvitseeko mun enään epäillä?
+
+TIMOTEUS. Niin sanoi armas emoni; ja, taivas, suo mulle tänkaltain
+vaimo!
+
+MAURA. Hy hyh! (Lukee)
+
+TIMOTEUS. (Eriks.) Mutta Mariana tulee. Piki-rakas tyttöön, piki-rakas
+tyttörääsyyn olen, ja jos en erehdy, niin eipä ole hänenkän
+sydännippunsa kaukana minusta. Jos vaan saisin tilaisuuden muutaman
+sanan vaihetukseen hänen kanssaan tuon toverini maatessa. (Mariana
+tulee, panee kädestään toikalle erään potellin)
+
+MARIANA. Tässä, emäntä, hiivanne.
+
+MAURA. Käy sisään askareihis.
+
+TIMOTEUS. Mutta, frouvani: puoli mittaa oltta vielä. Sen saattakoon
+tänne tuo tyttölunttu.
+
+MAURA. Onko sinulla korvia, flikka? (Mariana vie oltta Timoteukselle)
+
+TIMOTEUS. (Kuiskavalla äänellä Marianalle) Pari sanaa kanssas,
+kaunoseni, niinkauvan kuin tuo kumppanini makaa. Mutta millä keinolla
+siirrettäisi tästä hetkeksi tuo ämmä?
+
+MARIANA. Tahdon koettaa. (Eriks.) Hyvä! Näinpä Maalarin-Hannen
+matkustavan maalle. Siis taidan sepittää pienen valheen, pelkäämättä
+heti joutuvani kiin. (Korkeest) Tietkäät, emäntä, mä taidan kertoa
+uusia.
+
+MAURA. Jaa, mene sinä kertomuksines.--Noo, mitä tiedät sitten?
+
+MARIANA. Minä kerron mitä kertoi mulle Hanne, jonka kohtasin
+lähteissänsä maalle. Mutta enpä tiedä, jos haasteli hän totta; hän oli
+niinkuin vähän päissään.
+
+MAURA. Sinä kiusan henki, mitä tiesi hän kertoa?
+
+MARIANA. Että vanha täti on tullut kotia Rothenburgista monilla
+tuhansilla uutisilla kuningaista, ruhtinoista, prinsseistä ja verisistä
+tappeloista.
+
+MAURA. (Panee korvamyssyn päähänsä) Istu tässä ja pidä tarkka räkninki
+olven menekistä. Istu tässä; ja oletpa onneton jos hetkeksikin poistut
+toikan äärestä. (Menee)
+
+TIMOTEUS. Kas sitä kanaljaa tyttöä.
+
+MARIANA. Minä tunnen eukkoni. Verrattoman utelias, niinkuin
+piikansakin. Jaa, mitä on sinulla sanottavaa?
+
+TIMOTEUS. Onpa jotain. Haa! oikeestaan ja vauhdilla tahdon rynkätä
+esiin kuin kävis tieni vasten kanuunan kitaa.--Mariana, minä pidän
+sinusta.
+
+MARIANA. Kiitoksia vaan.
+
+TIMOTEUS. Minä pidän sinusta paljon.
+
+MARIANA. Kiitoksia paljon.
+
+TIMOTEUS. No no, ole kiltti lapsi.
+
+MARIANA. Jaa, kiltit lapsethan kiittää.
+
+TIMOTEUS. Minä kurja tarhapöllö olen rakastunut sinuun auttamattomasti.
+Sentähden teen nyt tämän kysymyksen, kaikkein kysymysten kysymyksen:
+Rakastatko sinä minua?
+
+MARIANA. Ja minä teen tämän kysymyksen: Olenko minä silmissäsi
+naarastarhapöllö?
+
+TIMOTEUS. Sä olet kyhkynen, lupauksen lintu.
+
+MARIANA. Siis tahdot kurjan kyhkysen lentämään tarhapöllön kitaan,
+tämän petolinnun ruuaksi?
+
+TIMOTEUS. Tosi; sillä niin sua rakastan, että olsin valmis syömään
+sinun, pistämään kupuuni kuin voissa paistetun poimullisen
+sianmakkaran. Mariana, Mariana, mun sydämmeni loiskii, kimoilee ja
+särkee kuin likistelis sitä pienet perkeleet, mutta sinä taidat sen
+auttaa.
+
+MARIANA. En taida ulos-ajaa perkeleitä.
+
+TIMOTEUS. Sen taidat ja yhdellä ainoalla sanalla.
+
+MARIANA. Mikä on tämä sana?
+
+TIMOTEUS. Se on: jaa. Sano: pidätkö minusta?
+
+MARIANA. Yhdellä ehdolla.
+
+TIMOTEUS. Ja tämä ehto? Sano, ja minä käyn vaihka vasten pöyreätä
+karhua pieni puukko kädessä, jos niin vaadit. Sano, mikä on ehtos?
+
+MARIANA. Että otat minun vaimokses.
+
+TIMOTEUS. Kirkas tuli ja jyrinä! sehän on tarkoitukseni, sehän kultanen
+meininkini. Katsos tässä. (Suutelee häntä) Katsos. Mutta minäkö
+suutella uskallan? Minä! Sitä en olis uskonut. Mutta siinä, missä
+klasit ja olvituopit kalisee, siinä paukahtelee myös suudelmat.
+
+MARIANA. Ja siinä on myös rakkautta.
+
+TIMOTEUS. No no, piikaseni; mikä ennen on kytenyt sydämmen pohjassa,
+leimahtaa sillon voimalliseksi tuleksi.
+
+MARIANA. Sinisiksi liekeiksi.
+
+TIMOTEUS. Juuri niin; sillä sininen on rakkauden karva.--Rakkaan miehen
+saat, hyvän miehen. Elä katso hänen ulkomuotoonsa, joka, ohimennessä
+sanottu, on vähän niinkuin härkämäinen, vaan katso sydämmeensä, se on
+hyvä.--Tahdotko seurata minua Bayeriin, Marja, minun punertava
+mansikkamarjani? Tahdotko seurata sotamiestä?
+
+MARIANA. Moni tyttö ennen minua on ollut yhtä hullu ja iskenyt kouransa
+sotamiehen patruunataskuun.
+
+TIMOTEUS. Oivallista! Uljas tyttö, kelpo tyttö; mutta emäntäs, luulen,
+ei juuri kohtele sinua ansiotas mukaan.
+
+MARIANA. Saakeli ottakoon sen tattari-ämmän! Hän ei suo minulle hyvää
+sanaa, ja kaikki hänen häijyn kissansa rikkomat astiat on minun
+palkkani saanut kärsiä.
+
+TIMOTEUS. Ole suruton; minä imen häneltä kaikki takaisin kasvojen
+kanssa.--Käy nyt taasen toikkas taakse. Täytyy herättää tuon makaavan
+aasin. (Kovalla äänellä Titukselle) Titus! Hei! Karauul!
+
+TITUS. (Heräyy maristen) Mitä tahdot?
+
+TIMOTEUS. Huomaa, että olet maannut.
+
+TITUS. Tämä on ensimmäinen kerta, ja sen saan anteeksi.
+
+TIMOTEUS. Yksi kerta vielä, poikani, ja maksanpa lainan takasin: yhtä
+armottomasti pitää kersantin saarnaman sinulle kuin äsken hän jyritteli
+minun korviini.
+
+TITUS. Tuoppi oltta, tyttö, unen karkottajaksi!
+
+MARIANA. Tuossa tulee emäntäni.
+
+TIMOTEUS. Katso tukkas, se korea ja tumpurainen, Mariana piikasein.
+(Maura tulee vihaisena)
+
+MAURA. Sinä naasikka, pidätkö mun narrina, sinä ilkeä harakka, pidätkö
+mun narrina?
+
+MARIANA. Hyvä frouva, minä olen viaton; sanoin vaan mitä Maalarin-Hanne
+sanoi.
+
+MAURA. Minä sun maalaan keltaseksi ja siniseksi.
+
+TIMOTEUS. Hiljaa, naiset, hiljaa, koreat naiset!
+
+MAURA. Elä ihmettele, Timoteus, että täytyy mun näin usein riidellä
+kansaansa; sillä tiedä, hänen vertaistansa hävyttömyydessä ei löydy
+maan piirin päällä. Jumala siunakkoon! on minulla ennen ollut piikoja,
+mutta ei vielä tuommosta. Jaa-ah, sen sanon minä: onneton täällä se,
+jonka täytyy pitää palvelusväkeä, onneton se!
+
+MARIANA. Ja tuhannen kertaa onneton se, jonka palvella täytyy.
+
+MAURA. Kitas kiinni! Sinulla ei ole tässä vapaa sanavalta.
+
+TIMOTEUS. Armahimmat flikat, vähempä ääni! Minä rukoilen. (Tommi,
+Anton, Aristarkus ja muita sotamiehiä olvituopit käsissä tulee
+huoneesta vasemmalla) Tässä tulee teidän ystäviänne. Vähempä ääni.
+
+TOMMI. Bir!
+
+ANTON. Bir, eukko!
+
+ARISTARKUS. Bir, eukko, bir!
+
+MAURA. Kaada heille oltta. (Tuopit täytetään)
+
+TOMMI. Onko muori äkeä? (Taputtaa Mauraa)
+
+MAURA. Suo mun olla rauhassa; minä pyydän.
+
+TOMMI. No no; onhan se se iloinen frouva Maura.
+
+MAURA. Nyt en ole iloinen.
+
+TOMMI. Hyi! Elä rumenna sun ihanata muotoas tuonkaltaisilla rypyillä.
+
+MAURA. Mitämä sitten tässä, villittyjen kanssa? Kun ma sanonki.
+
+ANTON. Villittyjen? Mekö?
+
+ARISTARKUS. Me olemme kuninkaan miehiä ja teidän herrojanne. Yksi
+viittaus kapteenilta, ja kaupunginne on tulinen meri.
+
+TOMMI. Hiljaa, Aristarkus!
+
+MAURA. Mitä on minulla teitä vastaan? Mutta tuo vuorivuohi tuossa.--
+Minä taidan haljeta!
+
+TOMMI. Tyttökö? Hyvä flikka vaihka vähän vallaton; mutta veri virtaa
+hänen povessansa kuin nuoren jalopeuran povessa. Hän tarvitsee miestä,
+niinkuin pieni frouvammekin. (Ottaa Mauraa leuvan alta) Jaa jaa, eikö
+tosi? No hymykäät nyt vähän. Kas niin.
+
+MAURA. Mene mene!
+
+TOMMI. Niin; kirkas päivänpaiste taas. Ottakaamme tuoppimme, veljet, ja
+laulakaamme, että maa ja taivas huiskuu.
+
+MAURA. (Lukee huiskutellen itseänsä) Hoh hoo! Jumala armahtakoon tätä
+mailmaa! (Timoteus nukkuu rahille)
+
+TOMMI. »Wenn das», sankarveljeni. (Sotamiehet laulaa)
+
+    »Wenn das die Preussen vüsten,
+    Das sie morgen sterben müsten.
+          Hurra!
+    Wenn das die Preussen vüsten,
+    Das sie morgen sterben müsten.»
+          Hurra! Hurra!
+
+TITUS. Herää sinä siellä, joka makaat.
+
+TOMMI. Makaat! Ken makaa meistä? Etkö näe, että juomme kiltisti oltta?
+
+ARISTARKUS. Ja uljastamme itseämme vihaisella laululla.--Sinä onneton
+Preussiläinen!
+
+TOMMI. Huikea elämä!
+
+ARISTARKUS. Sinä onneton Preussiläinen!
+
+TITUS. Teitä ja teidän käytöstänne en moitikkaan, mutta tuota
+kiusankappaletta, joka istuu ja makaa tuolla rahilla. Hän on jo
+kolmannen kerran nukkunut tällä vahti-ajalla.
+
+ANTON. Ai ai, kolmannen kerran!
+
+MAURA. (Erikseen) Timoteus parka! Taivas suojelkoon hänen selkäänsä!
+
+MARIANA. Ja te ette herätä häntä.
+
+MAURA. Jaa, miksi ette sitä tee, te hänen kumppaninsa?
+
+ANTON. Ylös, Timoteus.
+
+ARISTARKUS. Ylös, ja elä istu siinä kuin huhkain ladonkatolla.
+
+TOMMI. Ylös ja ole iloinen; sillä kauvan elää iloinen mieli.
+
+ARISTARKUS. Herätä kantoa ennen.
+
+TITUS. Olenpa hänen tähtensä kiipaleissa. Ankaran määräyksen on
+kapteenimme tehnyt, ja kuuluu se näin. Ensimmäinen nukkuminen
+annettakoon anteeksi, toista seuratkoon kersantin nuhteet, mutta jos se
+kolmannen kerran tapahtuu, niin tulkoon raportti hänelle, nimittäin
+kapteenille. Ensimmäisen kerran on hän nukkunut, sen sai hän anteeksi,
+toisen kerran on hän nukkunut, ja äsken juuri läksi tästä kersanttimme
+hirmuisella kirouksella, pauhulla ja jyryllä; mutta nyt on mies
+nukkunut kolmannen kerran.
+
+TOMMI. Ja nyt pitää sataman, sataman rakeita jyrinän perään.
+
+TITUS. Ei auta, vaan kapteenille tieto. (Huutaen) Kapteeni! Herra
+kapteeni! Saata sana esiin, seuraava vahtimies siellä.
+
+ÄÄNI. (Ulkona) Herra kapteeni!
+
+MAURA. (Eriks.) Voi Timoteusta!
+
+ANTON. (Ravistaen Timoteusta) Nouse nyt ylös, muuton pähkinäkeppi
+paukkuu. Nouse, hyvä toveri, nouse.
+
+ARISTARKUS. Elä marise, vaan avaa sun sonnisilmäs.
+
+TOMMI. Ylös, ja eteenpäin mars, Berliniin mars! Siellä juomme ja
+makaamme, ja saammepa vielä tusinan muhkeita Preussin tyttöjä miestä
+päälle. Ylös, Timoteus.
+
+ANTON. Kuuletko, sinä riivattu?
+
+ARISTARKUS. Kapteeni tulee.
+
+ANTON. Hyvä, Timoteus, hyvä!
+
+MAURA. (Eriks.) Voi sinä onneton lapsi!
+
+MARIANA. (Eriks.) Kuinka käynee kanssansa nyt?
+
+ANTON. Hän tulee, ja onpa ukolla kiiru.
+
+TOMMI. Hän kaapasee kuin Lunkentus, hän lentää nääveliensä siivillä,
+joiden vinkuna kuuluu aina tänne asti.
+
+ARISTARKUS. Ja ympyrjäiset, suuret klasisilmänsä säteilee ja loistaa
+kuin aurinko taivaalla.
+
+TOMMI. Ja nenänsä hohtaa kuin kekäle helvetissä.
+
+ANTON. No no, hän on kapteenimme.
+
+ARISTARKUS. Kapteeni kuin mies vaan.
+
+TOMMI. Hyvä kapteeni, hyvä! (Patrik tulee oikealta. Titus kyldrää
+istuessansa rahilla. Patrik vastaa häntä, pannen kaksi sormea
+silmäkulmallensa)
+
+SOTAMIEHET. Eläköön kapteenimme, eläköön hän!
+
+ANTON. Eläköön hän kauvan, kauvan!
+
+TOMMI. Valaisten mailmaa!
+
+ARISTARKUS. Hän eläköön tuomiopäivään asti!
+
+TOMMI. Ja sitten taivaassa ijankaikkisesti!
+
+KAIKKI. Hurraa!
+
+PATRIK. Kiitoksia, pussikat, kiitoksia. Mutta mikä on kysymyksenä?
+
+ANTON. Pieni ihmisellinen heikkous, pieni komme, jonka toivomme herra
+kapteenin antavan anteiksi.
+
+PATRIK. Mutta asia?
+
+TITUS. (Aina kyldräten) Kun hän makaa tuolla.
+
+PATRIK. Ken makaa, ken?
+
+TITUS. Hä Timoteus tuolla rahilla, vahtia pitäessä.
+
+PATRIK. Haa! Kuinka monta kertaa on hän nukkunut?
+
+TITUS. Kolme.
+
+PATRIK. Haa! Saiko kersanttimme tiedon hänen nukuttuansa toisen kerran?
+
+TITUS. Hetki sitten läksi hän tästä pärmänttäämästä.
+
+PATRIK. Kuinka monta tuoppia on hän tyhjentänyt tällä vahti-ajallansa?
+
+TITUS. Viisi.
+
+PATRIK. Viisi! Koska oli hän tyhjentänyt kolmannen, saatoitko raportin
+kersantille? Sano totuus, ja kauhistu jos valehtelet.
+
+TITUS. Anteeksi, herra kapteeni, sitä en tehnyt.
+
+PATRIK. Miksi et, miksi et, sinä härkäpää? Kuinka kuuluu tuima
+määräykseni, ei ainoastaan nukkumisesta, mutta myöskin olven
+nauttimisesta vahdissa? Kuinka kuuluu se olvesta?
+
+TITUS. »Yhden tuopin oltta tyhjentäköön vahtimies vahti-ajallansa, jos
+kaksi hän tyhjentää, se annettakoon hänelle anteeksi, kolmas saattakoon
+nuhteita kersantilta, mutta jos hän neljännen kumoo, raportteerattakoon
+asia kapteenille.»
+
+PATRIK. Niin, »raportteerattakoon asia kapteenille». Tämä on sääntöni.
+Ja »lipparia», se tahtoo sanoo, oltta ja viinaa sekaisin, ei ollenkaan
+ole lupa nauttia. Mutta jos ei tarkka katsantoni erehdy, niin viittaapa
+sun silmäs vähän sitä kohden.
+
+TITUS. Ei, herra kapteeni, ei!
+
+PATRIK. Sano, etkö ole pistänyt vaksiis vähän lipparia?
+
+TITUS. Ei, ei!
+
+PATRIK. Sopiihan sitä tutkistella. (Kumartaa itsensä alas asettaen
+nenänsä lähelle Tituksen suuta). Puhalla raikkaasti. (Titus puhaltaa,
+mutta kovin heikeesti ja pitkään) Puhalla tuimemmin, sinä puukuva!--
+(Lyö jalkaansa) Tuimasti, hohauttaen! muuton laukee nyrkkini sun
+kiireelles kuin rautamoukari. (Titus puhaltaa kolmannen kerran mutta
+tuskin tuimemmin ensimmäistä) Lipparista en käy vannomaan, mutta oltta,
+oltta sangen paljon, jaa, totisesti sangen paljon. Tunnusta kuinka
+monta tuoppia.
+
+TITUS. Kolme!
+
+PATRIK. Haa!
+
+TITUS. Anteeksi korkea kapteeni; sillä asia on sitä laatua, että
+rasittaa minua itsepintainen köhä, niinkuin, sen pahempi, se nyt kuulla
+taittaan.
+
+PATRIK. Miksi saatat itselles köhää, sinä kirottu mies? Miksi pinnaat
+oltta kylmänä naamaas? Miksi et lämmitä sitä? kysyn minä. Haa! kyllä
+sun opetan. Miksi et lämmitä olttas? (Kääntyy Timoteusta kohden.) Ja
+sinä (Ravistaa Timoteusta) Nouse ylös, lapseni. (Vetää miekkansa) Haa!
+jos ei uni olis pyhä, niin, sankarkunniani nimessä! sun heti
+lähettäisin Karonin venoseen.
+
+TOMMI. Sepä olis, kantaa kehtoon lapsen torkkuvan.
+
+PATRIK. Mitä sanot?
+
+TOMMI. Sen hän olis ansainnut. Sotavartija nukkua!
+
+PATRIK. Niin. Sotavartija nukkua! (Ravistelee Timoteusta) Nouse ylös,
+lapseni. Sotavartija nukkua! Mutta nyt sun pitää saaman aika
+rapsauksen.
+
+MAURA. (Eriks.) Voi, mun sydämmeni musertuu!
+
+PATRIK. Viipymättä nyt saattakaat tänne Mestari Bonifacius. (Yksi
+sotamiehistä menee)
+
+MAURA. (Eriks.) Jumal'avita! mitä jaksan nyt tahdon pyristellä vastaan.
+
+ANTON. Kenties on tässä vielä anteeksantamuksen sijaa, herra
+kapteenimme.
+
+PATRIK. Ei yhtään, pussikkani. Tällä retkellä olen anteiksi antanut jo
+kolme kertaa Timoteukselle; ensi kerta Nürnbergissä, toinen ja kolmas
+kerta Bambergissa; Titusta olen armahtanut kaksi reisua; ensin
+Erlangenissä ja sitten Bambergissa, mutta nyt pitää heidän molempaen
+saada aika kropsun. (Ravistelee Timoteusta) Nouse ylös, lapseni. Haa,
+sotavartija nukkua! Ylös, ylös! Mun saatat muuton vimmaan, mun saatat
+vielä upottamaan kirkkaan miekkani oman maamieheni vereen. Heräy! No
+pilvien leimaus, mun sappeni jo kiehuu!
+
+TOMMI. Tuoppi oltta herättäköön hänen.
+
+PATRIK. Mitä sanot?
+
+TOMMI. Valaus tuoppi oltta miehen kiireelle hänen kyllä herättää.
+
+PATRIK. He heh! Vikkelä aije; mutta olkaamme toki pilkkaamatta
+jumalanlahjaa. Vettä käyttäkäämme olven sijassa, puhdasta vettä.--Muori
+siellä toikan takana, tuoppi vettä tänne. (Eräs sotamiehistä valaa
+tuopillisen vettä Timoteuksen päähän, joka herää pahalla marinalla,
+nousee ylös pyristellen itseänsä. Patrik nauraa sydämmellisesti ja
+kauvan pidellen vatsaansa) Jaa, sinä junkkari. (Timoteus kyldrää,
+Patrik vastaa häntä, pannen kaksi sormea silmänsä juurelle) Niin niin,
+mutta kivääri pois ja rahi esiin. (Rahi vedetään esiin)
+
+MAURA. Armollinen, korkea herra!
+
+PATRIK. Ole rauhassa, eukko, ole rauhassa. (Mestari Bonifacius,
+punapartanen ja punatukkanen mies puettuna punasiin housuin,
+samankarvaseen hännystakkiin ja hattuun, joka on tavattoman korkea ja
+sokeritopin kaavanen, tulee vitsakippu kainalossa)
+
+MAURA. Herra minun jumalani!
+
+PATRIK. Kas tässä tulee mies, joka sankarlaumani pitää Herran
+nuhteessa.--Onko sinulla hyviä vitsoja?
+
+BONIFACIUS. Ihan tuoreita Thyringenin metsästä.
+
+PATRIK. Hyvä! Nyt tulet niitä käyttämään kuin mies; sillä tässä ei ole
+leikki käsissä.
+
+BONIFACIUS. Missä on minun poikani?
+
+PATRIK. Ota takki päältäs, Timoteus, ja kumarru tänne. Sinä ensin,
+Titus sitten.
+
+TIMOTEUS. Armoo, kapteeni, armoo!
+
+PATRIK. Ei, lapseni, ei.
+
+MAURA. (Ryhtyen kapteeniin) Armollinen, korkeasti ylistettävä herra,
+teitä rukoilen heidän puolestansa.
+
+MARIANA. Hyvä kapteeni!
+
+MAURA. Kunnioitettava herra!
+
+PATRIK. No noo, muoriseni, nyt ei auta. Heidän täytyy saada; ei auta.
+
+MAURA. (Kovalla äänellä) Ei, ei! Minä rukoilen. Tänne kaikki naiset
+naapureista! Tulkaat, tulkaat! (Mariana poistuu kiireesti)
+
+PATRIK. He heh! Turha puuha, pikku frouvani.--Käykäämme käsiin,
+Bonifacius.
+
+BONIFACIUS. Takki pois ja taivu alas rahille, mies.
+
+MAURA. Kapteeni kulta, kulta kapteeni!
+
+PATRIK. Oikea mutta kova mies.
+
+BONIFACIUS. Pois, muori!--Alas rahille, mies.
+
+MAURA. Ah ei ei! (Hallitsee Timoteusta) Armahtakaat häntä ja
+kumppaniansa tuolla. (Mariana ja seurassansa joukko naisia tulee ja
+yhtyvät rukoukseen, mikä torjuvilla koikkauksilla pidellen kiinni
+Timoteuksesta, mikä tarttuen Patrikin liepeisiin. Kova ääni ja meteli)
+
+1:N ÄÄNI. Anteeksi heille, anteeksi!
+
+2:N ÄÄNI. Heitä armahtakaat, niin armahtaa teitä Jumala.
+
+3:N ÄÄNI. Elkäät tuomitkaat, ettei viimein teitä tuomittaisi.
+
+PATRIK. Kas kas.
+
+TITUS. (Erittäin naisille) Tämä on hyvä asia, että rukoilette. Jaa,
+jaa; rukoilkaat vahvasti vaan.
+
+MAURA. Korea herra!
+
+1:N ÄÄNI. Ihana herra!
+
+2:N ÄÄNI. Makea herra!
+
+TITUS. Kas niin; rukoilkaat vahvasti vaan. Tämä on hyvä asia.
+
+3:S ÄÄNI. Armon he saa, korkeasti kunnioitettava sankari? Jaa jaa, he
+armon saa!
+
+PATRIK. (Erikseen) Ha haa! Onpa tämä hetki mulle ihastuksen hetki.
+Kynnet pystyssä mun ympärilläni seisoo naisten kirjava lauma mua
+hartaasti rukoillen kuin jyskyttäjää Olympin kiireellä. Nyt olen ukko,
+ukko itse. Tuhannen taaleria tästä hetkestä!
+
+MAURA. Minkä tuomion kuulemme suloisilta huuliltanne?
+
+1:N ÄÄNI. Oi, se olkoon laupias ja rakkautta täys!
+
+PATRIK. Käykäät nyt siivosti kukin kotianne sekä eukot että tytöt. Mua
+ette järkäytä. Asia on tärkeä ja aika ankara, sodan-aika vielä
+kaupanpäälle. Ei auta, ei, vaan saakoot he nyt oivallisen saunan.--
+Derschi, mestari Bonifacius!
+
+BONIFACIUS. Pois tieltä, hameet!
+
+MARIANA. Pois itse, sinä tulipunanen saatana!
+
+BONIFACIUS. Tyttö! (Taputtaa kädellään vitsanippua)
+
+MAURA. Käy kutsumaan muori Kunigundaa. (Mariana menee, tempasten
+mennessänsä Bonifaciuksen kainalosta vitsakipun, jonka kanssa hän
+juoksee pois. Bonifacius kiitää julmistuneena hänen perässänsä; Mariana
+viskasee vitsat teaterin perille ja katoo, Bonifacius, kippu
+kainalossa, tulee takaisin hirmuisella muodolla)
+
+PATRIK. Kas sitä nenäkästä tyttöä. Hai djai!
+
+BONIFACIUS. Saakoot ämmät ensin, herra kapteeni. Olkoon se käskynne, ja
+kohta pitää pläikymän. He ovat vankejamme; antakaat pläikyä.
+
+PATRIK. Pois se! Sankarin tulee suojella tätä heikkoa astiaa, vaan ei
+sitä särkeä. Jumal' avita! mä vannon, joka hiuskarvanki heiltä
+vääristää, hän kaatuu, puree ruohoa kuin nauta.
+
+2:N ÄÄNI. Sinä sankarten sankari.
+
+2:N ÄÄNI. Sinä korkea sielu!
+
+3:S ÄÄNI. Tuhannen kertaa korkeampi vielä, jos hän rukouksemme kuulee
+nyt.
+
+TITUS. Niin; rukoilkaat väsymättä meidän edestämme.
+
+PATRIK. Ei, armaat sisaret. Te ette käsitä sitä vastausta, joka painaa
+sotaherran hartioilla, painaa sillon semmenkin, koska pyrskien
+juoksevat Areksen hurjat varsat, koska kanuuna jyrisee, tuima miekka
+mässää ja veri vuorilta koskena virtaa, tehden alas laaksoon
+purpuraisen järven. Naiset. Huu!
+
+PATRIK. Jaa, kristisisaret, kohta punertavat Germanian tantereet kuin
+iltaruskosta hehkuva taivas. Kuolo väijyy meitä kuni kissa kurjaa
+hiirtä, tahi kuni jänistä kirkassilmänen ilves. Tällä hetkellä
+seisomme, toisella kaadumme miekkaen kilinään. Ja koska viimein taasen
+pasuunan pauhussa ylösnousemme, sillonpa mun astua täytyy näiden
+pussikkojeni kanssa sen ankaran tuomarin eteen, näin sanooden: tässä
+olen minä ja se komppani, jonka minulle annoit. Ja voi minua, jos minun
+kauttani heidän kallis verensä hukkaan menetettiin! Sillon kohta käyvät
+tuomion enkelit, kuin mustat iilimadot, mun kämmenpäistäni imemään
+takaisin kaiken tämän veren. Niin niin!--Ja vähässä paljon seisoo.
+Pieni erehdys, pieni laimiinlyöminen mailman kumota taitaa. Kerran,
+koska se suuri Caesar kävi Galliassa sotaa, tapahtui eräänä pimeänä
+yönä, että koko Gallialaisten sotajoukko lähestyi hänen leiriänsä salaa
+hiipistellen; mutta kas, eipä torkkunut sillon romalainen vahti, ei,
+vaan nostipa heti hirmuisen rähinän, ja vilauksessa seisoi jalo Julius
+valmiina vastustukseen, ja, pahoin kuranssattuina, pakenit pian
+takaisin vaskimiekkaset miehet. Mutta _posito_, että vartija sillon olis
+maannut, niinkuin Timoteus äsken tuossa rahilla, niin olispa kenties
+nyt ihan toisenlainen mailman historja. Posito, että äsken, Timoteuksen
+maatessa, Preussiläinen äkisti olisi karannut päällemme. Haa! ken menee
+takaukseen, ettei tästä hetkestä Europan kartta muodostuisi perin
+toisin? Niinpä taitaa pienimmästä kipenästä nousta hirvein tulipalo.
+Sentähden tahdon nyt teille kaikille varoitukseksi asettaa tähän
+eteenne muistuttavan esimerkin.--Timoteus, nyt takki koreasti päältäs
+ja taivu tänne rahille. Ole närisemättä, sinä itsepintaisin kaikista
+miehistäni. Alas rahille! (Muori Kunigunda, lihava, paksu eukko
+suurilla ympyrjäisillä silmäklaseilla ja ryhevä korvamyssy päässä,
+tulee ja Mariana)
+
+MAURA. Muori Kunigunda, tehkäät parastanne, tehkäät parastanne,
+kultamuori. Tämän miehen ainoa rikos on, että hän pikkaraisen vaan
+nukahti kuin kukko orrella.
+
+KUNIGUNDA. (Lankee polvillensa Patrikin eteen, pitellen hänen
+sääriänsä) Korkea, laupias herra, teitä rukoilen tässä polvillani
+armahtamaan näitä kahta kurjaa, heikkoa ihmislasta!
+
+PATRIK. Nouskaa ylös, kunnioitettava mummo; minä häpeen; nouskaat ylös.
+
+KUNIGUNDA. En nouse, tässä viivyn, vaihka sankarmiekkanne mun maahan
+naulitsis. Tässä viivyn siksi kuin suustanne kuulen sen suloisimman
+sanan tässä murheen-laaksossa, sanan, joka jumalten istuimilta kotosin
+on, sanan, joka langeneelle ihmissukukunnalle uuden, ijankaikkisen
+toivon toi, ja tämä sana on armo.
+
+PATRIK. (Lyöden kädellään vasten otsaansa) Ah!
+
+KUNIGUNDA. Minä varron, ystäväni vartovat, korkeuden sinertävä vahvuus
+vartoo, vartoo hengittämättä.
+
+PATRIK. No niin: olkoon armo! Nouskaat ylös, korkeamielinen mummo. He
+heh! (Suutelee Kunigundaa) He heh! Tällä suudelmalla vahvistan
+lupaukseni. Kas niin.--Me olemme vihollisijanne; mutta taidatteko
+sanoa, taidatteko sanoa, että käytämme itseämme teitä kohtaan kuin
+viholliset? Hi hi hi!
+
+KUNIGUNDA. Taivas, vuorita kerran hänen kiireensä kunnian loistavalla
+kruunulla! (Menee. Eukot pyhkiilevät silmiänsä)
+
+MAURA. Elä kauvan, elä onnellisna, sä armas sielu!
+
+1:N ÄÄNI. Makea sankar!
+
+2:N ÄÄNI. Nimes maine pian ympär mailmaa vieköön!
+
+PATRIK. No no no; menkäät nyt vaan, menkäät nyt vaan.
+
+3:S ÄÄNI. Sä kunnian helmalapsi, rakkauden sydämmellinen sulhanen!
+
+PATRIK. He heh! Menkäät nyt, menkäät nyt.
+
+TITUS. (Naisille, jotka katsovat sinnen tännen) Suur kiitost, eukot;
+suur kiitost, paljon kiitoksia. (Kumartelee syvään)
+
+PATRIK. Ota kivääris, Timoteus, istu sijalles ja paranna itses, samoin
+sinä, Titus; sillä muistakaat, jos tästälähin vielä kerran saman
+kompeen teette, ei löydy teille armoni valosta kaukaisinta piirtoakaan,
+vaan vihani mustat ukkospilvet teidät käärii kierroksiinsa, nielee
+teidät. Sentähden ottakaat vaari.
+
+TITUS. Kyll' kyll'.
+
+PATRIK. Te toiset myös, ottakaat vaari.
+
+SOTAMIEHET. Kyllä me sen teemme.
+
+PATRIK. Niin, ja kuulkaat lupaukseni. Jos kerran vielä olven henki mun
+leiriin jotain selkkausta saattaa, niin kuluessa kahdentoist pitkän
+tunnin ei tulkoon huulillenne tämän nesteen pisarata. Se olkoon
+tuomionne.--Mutta toivonpa teiltä kaikin tavoin oikeitten urosten
+käytöstä, niin toivon ja olen taas täydessä sovinnossa kanssanne, mun
+toverini ja veljeni sodan verisellä kentällä, ja mielin nyt tyhjentää
+seurassanne iloisen maljan, tyhjentää sen pohjaan asti. (Tuopit
+täytetään)
+
+ANTON. Herra kapteeni piti eilen oivallisen puheen.
+
+TOMMI. Vaiti vaiti!
+
+PATRIK. (Seisten olvituoppi kädessä, ja samoin sotamiehet) Jaa,
+viritetty onpi sodan tuli, sankarjoukko kuni lohikärme ylös pohjaan
+kiemartelee, tahi matelee kuin iiliskotti harjasmetsä seljässä,
+harjasmetsä kirkkaista painetiista. Berlin, Berlin, sä jalo kaupunki,
+mun ennustukseni kuule. »Uhrilammas vavisten seisoo seppel päässä ja
+uhraaja tulee.» Niin ennustan ja kuulen korkuudesta. Kostottaren
+huudon: »tule tule!» Ja hän tulee. Ylös ylös kylmään Hyperboreaan
+tiemme kulkee, ja edellämme kiitää kipenöitsevissä vaunuissansa
+hirmuinen Ares, tykkijyskeen ja trumpupärinän rakastaja.
+
+SOTAMIEHET. Eläköön Ares, eläköön Ares! Hurraa! (Heiluttavat hattujansa
+ilmassa ja Bonifacius vitsakippuansa)
+
+PATRIK. Liehuvilla hiuksilla kiitää villityillä katsannoilla hänen
+rinnallansa Eris ja Enyo, ja hänen varsojansa ohjaa Doimos se kauhea ja
+Fobos toista kauheampa vielä.
+
+SOTAMIEHET. Eläköön Fobos, eläköön Fobos, eläköön hän! Hurraa!
+
+PATRIK. Hepä liehtarimme ovat pohjaan korkeaan ja jäiseen; ja
+vietettyämme ankaran helavalkean siellä puolyön valtakunnassa, me taas
+takasin loikerramme isiemme maahan kruutipoltetuilla poskilla, ja
+sankararvet otsissamme ja rinnoissamme. Eläköön isäinmaa ja sen
+uroslauma! Heidän kunnioiksensa nyt tyhjennän tämän maljan. (Juovat
+tuoppinsa pohjaan)
+
+SOTAMIEHET. Hurraa, hurraa, hurraa! (Laulu; Patrik lyö tahtia kädellään
+laululle)
+
+    »Wenn das die Preussen vüsten,
+    Das sie morgen sterben müsten.
+          Hurra, hurra!
+    Wenn das die Preussen vüsten,
+    Das sie morgen sterben müsten.»
+          Hurra!
+
+(Sotamiehet kantavat pois Patrikin kovalla hurrauksella, Bonifacius,
+heilutellen vitsakippuansa, seuraa heitä.)
+
+MAURA. Mikä meno, mikä huuto! Hirmuinen on sodan meteli. Oo, oo!
+
+TITUS. Huomaa, Timoteus, Bonifacius saa heiltä kyydin takasin.
+
+TIMOTEUS. Oikein hänelle! Mitä tekee hän siinä, missä kunnia kaikuu?
+Mielinpä näyttää hänelle pitkän nenän; siihen on nyt kaksin kerroin
+syy.
+
+TITUS. Elä, veljeni, vaan kiittäkäämme, että asia sammui näin.
+
+TIMOTEUS. Hän tulee. Sinä punapartanen Goljati!--Sano, toverini, mikä
+on sun sydämmes salainen toivotus tuota miestä kohtaan?
+
+TITUS. Antaa hänen olla. Hän toimittaa virkaansa.
+
+MARIANA. Hänen virkansa. Hänelle tahtoisin antaa uuniluudasta, jaa,
+teenpä hänelle jonkun keposen.
+
+MAURA. Lapsi lapsi, mitä haastelet! Muista muista, että on hän
+Jumalalta pantu jäsen valtakunnassa, kuritukseksi syntisille ihmisille.
+(Bonifacius tulee)
+
+BONIFACIUS. (Eriks.) Tässä pataljoonissa ei kohdella minua ansiotani
+mukaan. Eikä siis tullut nytkään saunoitusta. Peeveli! useinpa tässä
+kyllä uhkaillaan, mutta harvoin paukkuu, ja siitäpä tuskittelee paksu
+sydämmein, vimmastelee, jaa, kasvaa, sen tunnen. Mutta nyt olkoon
+päätetty: koska kaikki on sodan melske, niin tästä pois, pois toiseen
+pataljooniin, jossa enemmin ruoskia kulutetaan. Sillä ihanata, käydä
+kohisevassa metsässä ja leikellä suoria pähkinäkeppiä koreaan kippuun
+ja sitten, sitten niitä vinkutella! Mutta tässä, peeveli vieköön! tässä
+saavat he rauhassa kuivata lipeekaloiksi. Tämä ei käy laatuun,
+Bonifacius. Pois toiseen pataljooniin, jossa sielus usein pääsee
+uiskentelemaan oikeaan elementtiinsä: ilma, jossa vitsa kiljuu. Jaa,
+tässä minua ei kohdella ansiotani mukaan, minua, joka pidätän matkan
+päässä alammaisen veitsen kuninkaan kurkusta. Haa! ilman minua ei
+voittoa sodassa, ilman minua mailma niinkuin vaska uisakkaa löis,
+vikuroitsis kuin hurjapäinen orhi. Mutta kiittämättömyys, niin kuin
+tiettään, on täällä oikean ansion palkka.--Käy komeroos, Bonifacius,
+käy komeroos katselemaan ihanata pähkinäkippuas, ja sydämmes
+lohdutukseksi nielköön kitas korttelin pirunpihka-viinaa. (Menee)
+
+
+
+
+Toinen Osa
+
+
+(Sama paikka kuin ensimmäisessä näytöksessä, ja sama kappaleen loppuun
+asti. Timoteus ja Titus istuvat vielä vahteina, Maura toikan takana
+lukien ja Mariana kutoen sukkaa.)
+
+TIMOTEUS. Ja ette anna meille oltta, ryhevä muori?
+
+MAURA. Ei ennen vahtituntinne päättymistä, ee-eh!
+
+TIMOTEUS. Muorimme on kova, Titus.
+
+TITUS. Koetetaan kärsiä, kumppanini. Eihän päivä niin pitkä, ettei yö
+perässä.
+
+TIMOTEUS. Pitkä on päivä olla eroitettuna sydämmensä parhaasta
+ystävästä.
+
+MAURA. Olvi sydämmes paras ystävä! No minun Jumalani, minun Jumalani!
+
+TIMOTEUS. Paitsi yksi toinen, jonka kätkenyt olen sydämmeni
+sisimmäiseen karsinaan.
+
+MAURA JA MARIANA. (Molemmat erikseen) Se on minä!
+
+TIMOTEUS. No, muori, päästäkäät vähän suljetusta kultahelmeilevästä
+patamasta.
+
+MAURA. Ee-eh!
+
+TIMOTEUS. Haastel hänelle parhaaksemme, Mariana.
+
+MARIANA. Sen tahdon tehdä.
+
+TIMOTEUS. No, kuinka sanot?
+
+MARIANA. Mun frouvani, heille elkäät antakaat tippaakaan; uskokaat
+minua, se on heidän parhaaksensa.
+
+MAURA. Haasteleepa tuokin kerran viisaasti.
+
+TIMOTEUS. Te kaksi olette niinkuin vähän ystäviä nyt; mutta, ah Herra!
+kuinka kauvan?
+
+MARIANA. Herran avulla aina (hiljemmällä äänellä Timoteukselle) iltaan
+asti, koska ämmä leipoo.
+
+TIMOTEUS. Jos ei perkele tule väliin.
+
+MAURA. (Huokaen) Hoh hoo! (Katsahtaa korkuuteen)
+
+MARIANA. Perkeleitä ei ole tässä.
+
+TIMOTEUS. Ei krouvitoikalla?
+
+MARIANA. Tämä on saarnastuoli, täältä puhalletaan he huokauksilla pois.
+
+MAURA. Katso etten puhalla sinua helvettiin, sinä nenäkäs penikka.
+
+MARIANA. No hyvä frouva, miksi haukkuu hän huonettamme?
+
+TIMOTEUS. Todistanpa tehneeni pahoin. Olkaat kipenöitsemättä hänen
+päällensä, muorinen, hän antoi minulle vähän nuuskakammarin katolle, ja
+ansiosta.
+
+TITUS. Ole sinä vait, Timo, minä rukoilen. Elä sekau muiden asioisiin,
+minä rukoilen.
+
+MAURA. Minä tunnen hänen, minä: koreaksi värjätty kärme myrkyllisellä
+kielellä, yksi vekama syntiä täys, ja suurin jumalansanan pilkkaaja.
+Mutta ah, sinä lunttu! kylläs kuultelisit vielä lukua ja sanaa.
+
+MARIANA. (Erikseen) Marrittele marrittele; se ohitse virtaa
+samentamatta nuoren immen raikasta mieltä. Kohta olen sinusta vapaa,
+jaa kohta.
+
+MAURA. Kuultelisitpa vielä hartaastikin vaihka seinän takana
+paukahtelevassa talvipakkasessa. Mutta ota siitä, koska tanssii
+ympärilläs perkeleitten lauma kuin laulava sääksiparvi.
+
+TIMOTEUS. Tässä tulee heitä kuin sääkseä vaan.
+
+TITUS. Tässä tulee Max ja Fuchs.
+
+TIMOTEUS. Ja heidän seurassansa koko joukko pieniä ukkoja, niinkuin he
+kutsuvat ne muilta näkymättömät herrat.--Missä ovat pojat olleet, koska
+en ole nähnyt heitä kahtena vuorokautena?
+
+TITUS. Lasareetissä. Sinä tiedät, he ovat juoneet yhdessä kolme
+kuukautta näkemättä yhtä ainoaa selvyyden päivää.
+
+MAURA. Voi hirmut, voi hirmut!
+
+TIMOTEUS. Välskärimme on aprikoinnut, että olvi, jonka ukot tällä
+ajalla ovat ryypiskelleet partaansa, tekis pienen järven, jonka
+pinnalla he molemmat vähäisellä venosella taitaisit itseänsä huvitella
+tointumiseksensa, rekolligerata itseänsä, näetkös.
+
+TITUS. Ei siis ihme, että he nyt pitävät itsensä kenraaleina ja
+killistelevät ympärillensä, löylytellen pikku-tonttuja ja peikkoja.
+
+TIMOTEUS. Myös pitävät he itsensä veljinä vaihka eri äiteistä mutta
+samasta isästä, ja toki, yksi heistä hautasi isänsä vuosi sitten ja
+toinen jätti pappansa vetelemään pikilankaa.--Kas kuinka rakkaasti he
+taluttavat toinentoistansa, ja tännenpä pyrkivät.
+
+MAURA. Oltta kohden. Oltta heille! En pisaratakaan anna.
+
+TITUS. Vähän täytyy heidän saada; sillä jyrkkä lopetus on vaarallinen,
+niin on välskärimme sanonut.
+
+MAURA. Uskaltaisinko heille antaa?
+
+TITUS. Ilman pelkoa; mutta saakoot kohtuudella.
+
+MAURA. Siis vastakaat jos pahempata seuraa.--Voi heidän muotojansa!
+
+TIMOTEUS. Kuin frouva Mauran simpulat tuolla torilla honkasella
+toikalla, niin hiivaa ja ilmaa täys.
+
+MARIANA. Ja pieni nenä kuin punertaa kuin poltettu manteli
+sokerileipojan pöydällä.
+
+TIMOTEUS. Hm!
+
+TITUS. No no, ei nenästä puhuta mitään.--Mutta tuossa kumppanimme.
+(Max ja Fuchs, paljain päin, taluttaen toinen toistansa ja tuijotellen
+eteensä, tulevat)
+
+FUCHS. Hänellä oli vaan yksi silmä.
+
+MAX. Ja senkin olisin häneltä ampunut pois ilman sinun hätäilemistäs.
+
+FUCHS. Parasta hänestä päästä niin kiireesti kuin taisimme; ja pois hän
+kiiti kuin tuulispää, jättäen jälkeensä kovan tulikivi-sauvun.
+
+MAX. Haa! vieläpä karvastelee kurkkuni. Tuoppi oltta, eukko.
+
+FUCHS. Tuoppi oltta, arvoisa mummo.
+
+MAURA. Hoh hoo, kurjaa ihmislasta sentään! Kaada heille vähän. Juokaat
+nyt lääkitykseksenne, mutta kohtuullisesti.
+
+MAX. Tietty asia. Kenraalein tulee aina käyskellä hyvillä esimerkeillä
+väkensä edellä, liionki mitä kuuluu juomiseen.
+
+MAURA. So so soo! Niinkö on laitanne, kurjat lapset? Voi raukkoja
+teitä! Ja teitäkin on kerran hellä äiti huiskutellut käsivarrellansa ja
+paljastanut teille povensa.
+
+MARIANA. Ja sanonut: tule, pieni enkelini, tule, kultapalloni, saamaan
+mammalta »eijaa».
+
+TIMOTEUS. (Eriks.) Ah, sinä lunttu! Teethän mun hulluksi päästäni.
+
+MAX. Meillä on itsellä lapsia. Minulla on yksi kohta. Kuinka monta
+taasen sinulla, veli kenraali?
+
+FUCHS. Kyllä minulla on, Jumalan kiitos, kolme.
+
+MAX. Poikia vai tyttöjä?
+
+FUCHS. Kolme poikaa.
+
+Max. Kolme kenraalin-poikaa.--Tule istumaan tänne viereeni, sinulta
+kysyn jotain syvimmässä salaisuudessa. (Istuvat laattialle
+olvituoppinensa) Nyt kieles totta sanelkoon. Miten tuomitset sen asian,
+että saatoit he meidät kenraalein arvoon ja rankiin?
+
+FUCHS. Paha merkki.
+
+MAX. Kas niin; mitä olen minä aatellut?
+
+FUCHS. Paha merkki. Jotain on heillä nahaassa, jotain hirveätä
+sepitellään meitä kohtaan, siitä olen varmaa; ja ukko itse, se
+kaviojalkanen ruhtinas, on heidän kanssansa samassa juonessa.--Ah
+kuinka kuiskutteli hän mua korvaan menneenä yönä! Arvaas mitä sanoi
+saakeli? »Nyt ei ole sulla muuta tietä tästä puristimesta kuin
+päistikkaan syöstä itses Werran laineisiin», niin sanoi hän.
+
+MAX. Ahaa!
+
+FUCHS. Niin, toverini. Eikä ilman, ettei hän mua saata vähän kamaliin
+luuloin. En miestä ole murhannut, en ryövännyt, enkä höyhentänyt
+pataljoonin kassa-arkkua, mutta tuntonipa huutaa toki toisin, mua
+tehden murheenlaakson suurimmaksi syntiseksi, jaa, suuremmaksi
+Kukkaro-Juutasta ja Paapelin porttoa, ehkei frouvani tarvitse minua
+moittia yhdestä ainoasta luvattomasta suudelmastakaan. Mutta mitä olen
+minä tehnyt, suulla tai käsillä tai jaloilla? Miksi halaa kaikki mailma
+meitä kynsiä, niellä kitaansa kuin nälkänen haukka?
+
+MAX. He tahtovat kurjaa henkeämme, mutta sitä ei heille pistetä juuri
+ilmatteeksi; vaan kilpi käsivarrella, miekka kädessä seiskäämme
+kannallamme yksimielisesti, selkä vasten selkää.
+
+FUCHS. Niin seiskäämme. Yksimielisyys antaa voimaa.--Juodaan nyt.
+(Juovat. Sotamiehet tulevat takaisin)
+
+TOMMI. Bir!
+
+ANTON. Bir!
+
+ARISTARKUS. Bir! (Jokainen ottaa tuoppinsa) Haa! hiki virtaa joka
+huokuimesta.
+
+ANTON. Sepä taakka oli. Jumala siunakkoon! Taakka verraton.
+
+ARISTARKUS. Mies painoi kuin seittemän viikkoa syötetty
+seittemänvuotinen karju.
+
+TOMMI. Ja niin hän sylissämme röhisi.
+
+ANTON. Jumala siunakkoon käsivarsiani! (Max ja Fuchs kuiskuttelevat
+vilkkaasti keskenänsä, sillon tällön ryypiskellen)
+
+ARISTARKUS. Ukko nukkui kohta makeaan uneen kuin saunasta tullut lapsi.
+
+TOMMI. Kuin hautaan kannettu vanhus makeasti nukkuu hienon santapeiton
+alle, ja me, hänen kantajansa, nukumme pian yhtä makeasti. Kas nytpä on
+tuoppi oltta niinkuin »terve, rabbi»!
+
+FUCHS. Hi hi hi! Olisko asia niin? Nyt ehkä erehdyt, veli kenraali.
+
+MAX. (Purten hammasta) Hm, hm!
+
+ARISTARKUS. Kuka siellä marisee?
+
+ANTON. Ne uskolliset toverit Max ja Fuchs, luulen minä.
+
+ARISTARKUS. Se onneton härkäpari. Katsos noita kahta tuossa, Tommi.
+Mitä sanot heistä?
+
+TOMMI. Kaksi Jumalan kuvaa, jaa totisesti, jos he Atamista ovat
+kotoisin.
+
+FUCHS. Jaa, me olemme kaksi yhdenkuvaista veljeä; kuin kaksi kaakkua,
+niin yksimuotoset veljekset, vaihka eri äitien kohduista mutta samasta
+isästä; juuri kuin kaksi kaakkua.
+
+TOMMI. Kaksi kaakkua samasta viljasta mutta eri uuneissa paistetut.
+Mutta kuinka ovat he pääsneet ulos?
+
+ANTON. Käykäät nyt koreasti hospitaaliin takaisin, muuton annamme
+teille luudasta, te viimeiset vaivaset, te ryysyt.
+
+TOMMI. Mutta antaa toki ryysyen tuultua.
+
+ANTON. Tuultua, pinnaen oltta naamaansa?
+
+TOMMI. Raikas ilma ja raikas olvi on paras lääkäri.
+
+ANTON. Tämä ei käy päisin, mummo, teillä ei ole lupa heille antaa
+houreensa kannatteeksi. Me kiellämme.
+
+MAURA. Pidä kitas, sinä roisto. Heille annan välskärin luvalla.
+
+ANTON. Välskärin luvalla?
+
+TITUS. Vähän täytyy heidän saada; sillä jyrkkä lopetus on vaarallinen,
+niin on välskärimme sanonut.
+
+TOMMI. Samoin lausun minä, lausun lakkaamatta. Lopetus tapahtukoon
+ankaran pitkällisesti, jos siitä pikaista hyötyä varromme.
+Ensimmäisellä parannuksen päivällä kymmenen tuoppia, sitten päivä
+päivältä yksi luvusta pois kunnes on jäljellä viisi, johon määrään
+pysäyt ja jossa seisot aina haudan partahalle. Toki olkoon laki toinen
+päivinä koska vieraas kunnioittaa sun huonettas tahi koska kiivaasti
+teet työtä tahi koska musta murhe tahi liekehtivä ilo sua kohtavat tahi
+jos muuton päiväs tuntuu ikäväksi, sillon, senkaltaisilla päivillä,
+olkoon laki toinen, sillon taasen virtakoon kihisevä neste.--Ja nuo
+veljekset tuossa eivät joisi oltta koska tohtoori on käskenyt! Haa!
+koska taidamme paremmalla omatunnolla oltta kitaamme kulauttaa?
+
+ANTON. Juokaat sitten mutta nätisti ja määrällä ja koettakaas käydä
+kaakertelemaan ulos kaupunkiin. Saatattepa pian pataljoonimme pahaan
+huutoon, (Max ja Fuchs juovat)
+
+TOMMI. Oikein! Istukaat siinä ja ryypiskelkäät koreasti, olkaat iloiset
+ja karkoittakaat murhe meren syvyyteen. Iloinen mieli elää kauvan, jaa,
+kauvan elää iloinen mieli. Se on Tommin päästin täällä. Eläköön ilo ja
+eläköön vahtova olvi! Kosk ystäväs sä kadotat, juo oltta, kosk tyttös
+sun pettää, juo oltta, kosk sodan jumala sun taistelotanterelta pieksee
+verisellä päällä, juo oltta kuin ennen Olvi-Göran se suuri, ukko
+Herrassa lepäävä nyt. Yhdestä suusta, toverit, laulakaamme olven
+kunniaa. Heleijaa! yhdestä suusta. (Sotamiehet, paitsi Max ja Fuchs,
+laulavat)
+
+    Terve, ruskee ohranneste,
+    Terve, jumal' kultasuu!
+    Sua ain tahdon kunnioittaa
+    Kumartuen tomuhuun,
+        Sulle annan
+        Sydämmeni,
+        Sulle kannan
+        Kiitosuhrit
+    Mä temppelissäs kontien.
+    Oi olvi ijankaikkinen!
+    Valvoissani, maatessani
+    Muistan voimaas kuohuvaa.
+
+    Terve, ruskee ohranneste,
+    Terve, voima kuohuva!
+    Kaikki menköön suren suuhun,
+    Kuin vaan olvi olla saa.
+        Mitä huolin
+        Vaihka iskis
+        Taivaan nuoli
+        Mailman halki
+    Ja polttais palleroisen maan,
+    Kuin mä ja olvi ollaan vaan?
+    Terve, ruskee ohranneste,
+    Terve, voima kuohuva!
+
+FUCHS. (Katselee olvituoppiinsa ja huutaa kovalla äänellä) Kivääriin!
+Tuolla on koko komppani Preussiläisiä! Karauul! Koko komppani! (Kova
+meno. Sotamiehet tuijottelee vastoin toinentoistansa)
+
+TIMOTEUS. Kivääriin! Pataljooni Preussiläisiä karkaa päälle!
+
+ARISTARKUS. Missä ovat he?
+
+TITUS. Kivääriin! Preussiläinen tulee, viidessä pataljoonissa!
+
+3:S VAHTIMIES. (Ulkona) Kivääriin! Preussiläinen tulee! Kymmenen
+pataljoonia!
+
+FUCHS. Koko komppani tanssivia Preussiläisiä.
+
+MAX. Missä, mun rakas veljeni, missä?
+
+FUCHS. Tuolla olvituopissa. Kas kas! Hii! Taivas varjelkoon!
+
+MAX. Pane kansi kiin. Pian pian! (Ottaa Fuchsilta tuopin ja painaa
+kannen lujasti kiinni) Kas noin, nyt ei enään yhtään hätää. Pitää aina
+kohta lyömän kannen kiin niin pian kuin jotain senlaista huomaa. Tässä
+on suuri valtakunnan petos tekeillä.
+
+TOMMI. Missä?
+
+ANTON. Olkaat meitä peläättämättä turhaan.
+
+ARISTARKUS. Missä hiiessä on teidän Preussiläisenne?
+
+FUCHS. Täällä olvituopissa.
+
+MAX. Tosi, mutta kansi on lujasti kiinni, ja he ovat kovin pieniä.
+
+FUCHS. Ja niin konstillisia.
+
+ARISTARKUS. Halkasenko pääkollos, mies?
+
+TOMMI. Tunke hän olvituoppiin pää edellä pienten pirujen ruuaksi.
+
+ARISTARKUS. Kuul, alarmi käy. Te kirotut kappaleet!
+
+ANTON. Elä elä koske häneen, hän on sairas.
+
+ARISTARKUS. Sairas, joka kuolee paikalla. (Nostaa nyrkkinsä, Anton
+pidättää häntä)
+
+ANTON. Hiljaa! Kapteeni tulee.
+
+ARISTARKUS. Exelent!
+
+TOMMI. Kontraraportti, kontraraportti! Kaikki hyvin. Anna käydä, mies.
+
+TIMOTEUS. Kaikki hyvin!
+
+TITUS. Kaikki hyvin!
+
+3:S VAHTIMIES. (Ulkona) Kaikki hyvin!
+
+ARISTARKUS. Hän tulee, äkeä ja unenpöyreä kuin keväänen karhu.
+
+TOMMI. Minä näen ainoastaan lähenevän pilvipatsaan. Vihansa ukkospilvi,
+joka niin olentonsa on vuorittanut.
+
+ANTON. Makeimmasta unestansa olemme nyt herättäneet kapteenimme.
+(Patrik tulee, vahtimiehet kyldrää, ja hän vastaa heille pikaisesti)
+
+PATRIK. Surma ja kuolema! Mikä saattoi tämän hälinän? (Vetää miekkansa)
+Haa, totuus esiin, jos hengenne on teille rakas! (Antonille) Sano
+paikalla, sinä onneton!
+
+ANTON. Herra, viaton olen minä.
+
+FUCHS. Kapakkamuori on keittänyt tämän sopan. Jos hän vielä voi pitää
+arvossa muutaman hetken armonajasta, niin ei suinkaan hän kiellä
+vetämästä samaa nuottaa Preussiläisten kanssa.
+
+MAURA. Oih hoih hoih!
+
+PATRIK. Todista sun päätökses, onneton.
+
+ANTON. Herrani, he ovat kovin...
+
+PATRIK. Kitas kiin kitas kiin! Yksi väläys ja mailma pyörii mustana
+teidän ympär. Nyt olen kuin kruutitynnöri; hiisku vielä sananen ja
+tästä pilkusta te kohta kimmahdatte sata syltää pois. (Huutaa kovin)
+Kimmahdatte tosin ja suutelette povea syntisen maan, meidän kaikkein,
+ijankaikkisuudesta ijankaikkisuuteen kukoistavan äitimme povea. Haa,
+mun sieluni silmä mustenee, aatukseni harhailee ja pyörtyy! Kitas
+kiinni vaan. (Huutaa)
+
+TOMMI. (Eriks.) Suutella kukoistavaa povea; eipä juuri huonoin
+_affair_.
+
+PATRIK. Te kaksi siinä, nouskaat ylös. (Nousevat) Ja sinä, Fuchs,
+todista sanas.
+
+FUCHS. Tietkäät, että olvituoppini tuossa on täys, ihan pisipinneillään
+pieniä Preussin katettia. Tässä on valtapetos kysymyksenä.
+
+MAX. Tosi, mutta minä, tietkäät se, kämäytin kannen kiin. Iloitkaamme!
+sillä surman suu on tukettu, suljettu on sen kiukkuisen traakin kita.
+Iloitkaamme!
+
+PATRIK. Te viheliäiset.
+
+MAX. Mitä sanotaan?
+
+PATRIK. Te viheliäiset te viheliäiset, sanon minä; sillä nytpä näen
+kuinka laitanne on.
+
+ANTON. Korkea herra, he ovat vähän niinkuin sairaita ja erinomaisessa
+houreessa näkevät he alati ympärillänsä jotain pientä kansaa,
+lintukotolaisia.
+
+FUCHS. He ovat semmosia pikkuruhtinoita, jotka tahtovat meitä nyljetä
+ja sitten viskata nahaan saunanorrelle kuivaamaan.
+
+PATRIK. Vai niin, vai saunanorrelle kuivaamaan. Voi viheliäiset
+itseänne! Ja te, te toiset heidät sallitte tässä istua ja niellä
+kuohuvaa oltta, edistäen taudin juonia ja laskein kiveä kiven niskaan
+syntitaakkahansa, ja heitä kenties vielä yllytätte kiirehtimään
+olentonsa perikatoon. Haa, te onnettomat! kuinka uskallatte?
+
+ANTON. Herra, tehkäät hyvin ja kuulkaat mitä sanoo vahtimies tuolla.
+
+PATRIK. Tahdonpa kuulla. Sano pian.
+
+TITUS. Vähän täytyy heidän saada; sillä jyrkkä lopetus on vaarallinen;
+niin on välskärimme sanonut.
+
+PATRIK. Ryypiskelkööt sitten paranteeksensa hospitaalissa ja
+olkoot käyskelemättä ulkona kaduilla ja toreilla saattaen alarmia
+pääkortteeriin.--Menkät nyt siivosti kotia.
+
+FUCHS. Se kenties on parasta, ehkä velvollisuutemme toki sanoo toista.
+
+PATRIK. Mikä velvollisuutenne, te lurifaksit, mikä velvollisuutenne?
+
+MAX. Te ette siis tiedä, että me olemme ylennetyt kenraaleiksi?
+
+PATRIK. No voi minun päiviäni! Hi hi hi hi! »Että me olemme ylennetyt
+kenraaleiksi»! Hi hi hi!
+
+MAX. Lakkaamatta tulee kenraalin ympärkiertoilla kuin kotka, vakoen
+joukkonsa tilaa ja käytöstä.
+
+FUCHS. Lakkaamatta lakkaamatta.
+
+PATRIK. Te kurjat!
+
+FUCHS. Totisesti; sillä vaikea on virkamme harjoitus.
+
+MAX. Tulkoon virka-ero. Tästä korkeasta arvosta me tahdomme astua alas,
+pyhkäisten jalkaamme; sillä tässä alla lepää joku musta koira
+haudattuna. Haa! jos tietäisin kenen konsti tämä, että meitä,
+mielessänsä kavaluus ja surmamme, nostettiin tähän korkuuteen, niin
+Jumal' avita! hänen lähettäisin heti sinnen missä pippuri kasvaa.
+
+TOMMI. Lähetä sitten pippurimaahan tuo ministeri von Birheim.
+
+PATRIK. He heh!
+
+MAX. Onko se hän?
+
+TOMMI. Totisesti.
+
+MAX. Sinä tiedät sen?
+
+TOMMI. Varmaasta lähteestä.
+
+MAX. Häntä en tunnekkaan.
+
+FUCHS. En tunne minä häntä.
+
+MAX. Mitä hyvää vartoo hän meiltä?
+
+TOMMI. Että kätkette hänen sydämmihinne, ylistätte hänen kunniaansa
+»kurkuill', trumpuill', symbaleill'», mutta mitä hän viimein teitä
+kohtaan tarkoittaa, se olkoon nyt minulta sanomatta.
+
+FUCHS. Pahinta peljätkäämme.
+
+MAX. Kuinka tulee meidän nyt itseämme käyttää häntä kohtaan?
+
+TOMMI. Jyrkästi katsoa hän ylön, ei olla hänestä tietävänään, unohtaa
+hän perin, ja hän pian tekee teistä taasen simppelit sotamiehet.
+
+PATRIK. (Tommille) Ah sinä kanalja! Oletpa minun pussikkani, koira
+vieköön, sinä olet minun pussikkani!--Olvipa miehen tekee aika
+hanheksi, mutta monelta taasen, sen olen huomannut, ei voi se sielun
+silmää himmentää, ei, vaan kuni päinvastoin kirkastaisi sen. Ja niin on
+laita Tommi-pussikkani kanssa. Totisesti!
+
+TOMMI. Mutta mitä tuumailet niin hartaasti, Max?
+
+MAX. Seuraisimmeko sun neuvoas tuota herra Birheimiä kohtaan?
+
+TOMMI. Tehkäät niin.
+
+PATRIK. Juuri niin, ja käykäät nyt koreasti kotia.
+
+MAX. Yksi rongi vielä, yksi ympärkäynti jokaiseen kortteeriin.
+
+PATRIK. Höh!
+
+FUCHS. Se tehkäämme. Astukaamme hevosen rattaisiin.
+
+Max. Vaunuisiin, vaunuisiin. Hei! Vaunut esiin jyryllä ja tärinällä!
+
+FUCHS. Ja vinkukoon Pikku-Hermannin piiska; sillä aika on tärkeä ja
+ankara.
+
+PATRIK. Kotia! sanon minä. Mars!
+
+MAX. Silentium, kapteeni Aakusti Patrik, silentium, sanon minä!
+
+PATRIK. Sinä kirottu mies, kopeiletko?
+
+ANTON. Tule nyt siivosti kanssani. So soo!
+
+MAX. Elä ryhdy minuun; sillä nytpä olen voimakas, jaa kaksinkerroin.
+
+TOMMI. Voimakas kuin kaksinkertainen olvi. Mutta mene nyt ja kiitä
+ettes saanut saparalles.
+
+PATRIK. Pois vilauksessa! (Huutaa)
+
+MAX. Tuommoinen Aakusti.
+
+FUCHS. Ole moittimatta sitä kapteenia. Hänen tunnen minä. Hän ei ole
+mikään kämäleuka, ei mikään nurkkajulli eikä mikään likahousu, sanalla
+sanoen, ei mikään lammasnahkapeitturi.
+
+PATRIK. Minä sinun peittoon. (Tukistaa Fuchsia)
+
+MAURA. Oi hirmuinen elämä!
+
+MAX. Olkaat häntä tukistamatta, herra Aakusti Patrik.
+
+PATRIK. Yksi sana vielä, Max, ja miekkani tukitsee sun kitas
+ijankaikkisesti.
+
+MAX. Olkaat häntä tukistamatta.
+
+PATRIK. Haa!
+
+FUCHS. Anna hänen tukistaa; hän syököön sen tukan, sen valkean tukan.
+(Patrik käyskelee perillä edestakaisin vinhasti ja välillä lyöden
+jalkaansa)
+
+ANTON. Käykäät pois, mun rakkaat veljeni, minä rukoilen.
+
+MAX. Sinusta olen aina pitänyt, sinusta ja Pikku-Hermannista. Olis
+minulla tyttäriä, niin teidät kohta valitsisin vävykseni.
+
+FUCHS. Olis minulla kaksi kaunista tytärtä! Saata vaunumme tänne,
+Anton.
+
+ANTON. Ei, veljeni, ei.
+
+FUCHS. Sinä sydämmeni veli. Ah! olis minulla talo ja kaksi kaunista
+tytärtä.
+
+ANTON. Ei auttais sittenkään.
+
+TOMMI. Ei vaihka lupaisit hänelle puolen taloas ja vanhimman tyttäres
+vaimoksensa, kuin kuningas itäisellä maalla.
+
+FUCHS. Ei kuningas, ei; kenraalikin piisaa, ja siinäkin on liiaksi.
+Haa, ne kavaltavat vintiöt! Kohta tekemään meitä näin suuriksi ukoiksi!
+
+TOMMI. Ja tee kohta tekemään pieniä-ukkoja, te hunsvotit! Mutta pois
+nyt, muuton usutamme päällenne kaikki teidän pienet perkeleenne.
+
+MAX. Katso itses, mies. Me olemme paastoneet kaksi vuorokautta, ja nyt
+ovat enkelit meidät piirittäneet kuin sulttaanin henkivartijat. Tässä
+seisomme kuin kaksi tulista muuria. Ken uskaltaa meitä lähestyä?
+
+FUCHS. Ei kenkään ei kenkään. Ja mitä kuuluu siihen pieneen kansaan,
+niin ovatpa meidät jo jättäneet; sen teit he tällä ijankaikkisella
+hetkellä.
+
+MAX. Minä tiedän jotain. Suotko sanasen kuiskaavani korvaas, veli
+Tommi. (Erittäin Tommille) Katso, he meiltä kiepasit teille. Ho hoo,
+mies, he jo parveilevat sun ympärilläs kuin pääskösliuta ympäri haukan.
+No peijakas! jopa yksi heistä on ottanut kortteerinsa punertavalle
+nenälleskin.
+
+TOMMI. (Erittäin Maxille) Ihanata! Pääskönen on hauska korteerimies, ja
+vedänpä tästälähin sieraimiini puhdasta terveyden ilmaa keskellä
+höyryvää krouvii. Ihana asia!
+
+PATRIK. Mitä kuiskasi mies? Mitä tietää hän? Tarkan sotaherran tulee
+kaikkiaalta kiehtoa tietoja, ja narrit ja hullut ovat usein
+ilmoittaneet tärkeimmät salaisuudet. Mitä tiesi hän kertoa?
+
+TOMMI. Nyt en kernaasti tahtois...
+
+PATRIK. Et tahtois? Sano paikalla.
+
+TOMMI. (Eriks.) Jaa, mielinpä nyt ravita sun ämmäkkään uteliaisuutes.
+(Ääneensä) Koko pikku-ukkoin liuta, niin lausui hän, on nyt ympäröinyt
+herra kapteenin, ja yhden heistä sanoo hän jo rusottelevan itseänsä
+teidän nenällännekin. Pyydän anteeksi; sillä niinpä kertoi Max.
+Nokkaviisas historja. Jaa, nyt sano, että valehtelen, toverini,
+puhuttuani ulos polttavan totuuden.
+
+MAX. Kas kas tätä ihmissukua!
+
+PATRIK. Jumalan tähden! saattakaat he silmistäni pois, muuton heidät
+tempasen kappaleiksi kuin kiukkuinen sonnikoira. Jumalan tähden, sanon
+minä.
+
+ANTON. Nyt pojat, eteenpäin! Muuton vankkaa.
+
+FUCHS. Mennään, Max, mennään.
+
+MAX. Kyllä me menemme, kyllä kyllä.
+
+FUCHS. Mennään yhdessä.
+
+MAX. Yhdessä, käsi kädessä! (Menevät; Anton seuraa heitä)
+
+PATRIK. (Toikan ääressä tyhjennettyänsä oltta) (Erikseen) Riivatut! Ei
+saada heiltä unen rauhaa; ja täyttää sydämmeni näin. (Ääneensä) Enemmin
+oltta, muija. (Erikseen, ja tyhjennettyänsä vielä yhden tuopin)
+Riivatut! (Jättää äkisti tuopin ja kääntyy kiivaasti sotamiehiä kohden)
+(Ääneensä) Muistakaat lupaukseni, te kirotut, muistakaat: jos kerran
+vielä olvi leirissäni häiriön saattaa, niin kuluessa kahdentoist
+tunnin, jaa puolen vuorokauden aikana ei kenkään teistä maistakoon tätä
+juomaa, jos hän selkäänsä tahtoo armahtaa. Sen lupauksen tein, ja
+tiedänpä nyt seistä sanassani. (Hiljainen myrinä sotamiesten joukossa)
+Ei yhtään morinaa! Kahtenatoista tuntina, tästä vilauksesta luettu, ei
+nielköön kurkkunne luskallistakaan oltta. Se on sanottu.
+
+ARISTARKUS. Olkoot toki armollinen, kapteenimme.
+
+PATRIK. Kaksitoista tuntia!--Tässä näitte, noissa kahdessa, surkeimmat
+seuraukset olven ylenpalttisesta nautinnosta. Mutta tydytänpä tämän
+ohranesteen tulvan minä, ja tahdon teitä totuttaa kaipauksen ja
+itsekiellon herrauteen, joka sankareita kasvattaa. Jaa, niinkuin ennen
+Moses santakorvessa valmisteli kansaansa valloittajaksi luvatun maan,
+niinpä sepittelin minä teitä kunnian-sankareiksi Berlinin kaupungissa.
+--Nyt alkaen, tuomitsen mä teidän kaksitoista tuntia neitseelliseen
+puhtauteen, ja se, joka tämän määräykseni rikkoo, se rikkoo selkänsä.
+(Hän tulee päihinsä) Ja kovin erehdytte, jos luulette mua taitavanne
+pettää. Haa! enpä tarvitse yhtään todistajan silmää, mun katsantoni
+huomaa kohta mitä tavaraa veressänne kiehuu, se katsanto, jonka säde
+läpitunkee ohkasemman laudanki. Ettekö usko sitä?
+
+TOMMI. Sen vahvasti uskomme, ja kohtapa hurraten saamme nähdä kuinka
+Preussiläinen kaatuu lävistettynä katsantonne sädemiekalta.
+
+PATRIK. Ai ai! Noh, olkoon menneeksi.--»Kuinka Preussiläinen kaatuu».
+Sinä kanalja pojaksi! No noh, olkoon menneeksi tämä kerta vielä.--Mutta
+minä teidät lääkitsen.
+
+TOMMI. (Erikseen) Koska sitten käy sairas parantajana jos ei nyt?
+
+PATRIK. Muistakaat tuomioni. Ja te, muori! (Paukuttaa kiivaasti
+miekkaansa toikalla) Jos yhden ainoan pisaran heille valotatte, niin
+toikkanne ja mökkinne kukistan ylösalas.
+
+MAURA. Jumala siunakkoon minua! Kernaastihan tottelen teitä, kernaasti,
+herrani. Heidän ei pidä saaman niin paljon kuin minun syntiseen
+silmääni.
+
+PATRIK. Ei tuon vertaa. (Osoittaa sormellaan miekkansa kärkeen)
+
+MAURA. Ei ei, herra kapteeni.
+
+PATRIK. Jaa-ah, se muistakaat.--Huomenaamulla me murramme matkalle ylös
+Schleusinkiä kohden. Kaikki täytyy olla kuin masiina.--Aristarkus, tule
+tänne. (Aristarkus lähenee häntä) Eilen illalla annoin minä
+helmikukkaroni leipojan piijalle. Noo, se on oma asiani. Mutta sinä
+satuit näkemään. Noo, siitä en suurtakaan huoli. Mutta sinä satuit
+näkemään. (Kiristää Aristarkusta kurkusta) Jumala sinua armahtakoon,
+jos tästä asiasta sanaakaan hiiskut vanhimmalle sisarelleni, joka,
+niinkuin tiedät, on minun emännöitsijäni.
+
+ARISTARKUS. Hellittäkäät! Herra! (Erikseen) Onko mies mieletön?
+
+PATRIK. Helmikukkaron annoin piijalle, mutta sanotaan, että se hukkui
+veriselle tappotanterelle.
+
+ARISTARKUS. Se tapahtui jo kaksi viikkoa sitten Nürnbergissä.
+
+PATRIK. Häh! Nürnbergissä? Missä ollaan nyt sitten?
+
+ARISTARKUS. Tuli ja leimaus! Schleusingenissä!
+
+PATRIK. (Tuijottelee hetken ympärillensä) Mene nyt, ja--äänettä,
+äänettä! (Aristarkus siirtyy hänestä) Niin; kaksitoista tuntia, pojat.
+Ei auta.--Nyt lähen teistä, ja jos vielä kolmannen kerran olvi tässä
+jonkun tempun tekee, niin ei tippaakaan ennenkuin ensimmäisessä
+tappelossa voitamme; sillon juodaan kuin miehet; mutta jos tappelossa
+alle käytte ja kiepasette häpeälliseen käpälämäkeen, niin ravistakaat
+sitten kättä olven kanssa ijankaikkisiksi jäähyväisiks'. Ei pidä sen
+kastaman kieltänne niinkauvan kuin minä elän ja olen päällysmiehenne.
+Ei, vaan haastelettepa kerran keskenänne entisestä olvesta kuin
+Mammut-eläimestä. (Käy poispäin, hoipertellen vähän, mutta kääntyy
+äkisti takaisin) Te uupistentit! luuletteko, että tämä on mikään
+olviretki? Ei suinkaan, vaan onpa kohta verta aina haaroja myöten.
+
+TOMMI. Verta, että viisisyltänen hirsi keveästi kääntyä taitaa.
+
+PATRIK. Mitä sanot?
+
+TOMMI. Verta, että mastohirsi siinä taitaa leiskua kuin pieni kiiski
+valtameressä.
+
+PATRIK. Niin. Siis varustelkaat itseänne miehen innolla tähän suureen
+kamppaukseen, kuin mies nyt kestäkäät tämä rangaistuksenne, ja
+tietkäät, etten vihasta rangaise, vaan olenpa taasen teille yhtä
+suosiollinen kuin ennenkin. Heh! minä olen kuin hellä äiti, joka
+lastansa tahtoisi suutella yhtaikaa koska hän sitä vitsalla pieksee.
+--Adjö! (Poistuu, vahtimiehet kyldrää, Patrik vastaa)
+
+TOMMI. (Eriks.) »Aijöö, sano ämmä.» (Ääneensä) Mutta eläköön
+kapteenimme! Hurraa!
+
+SOTAMIEHET. Hurraa, hurraa!
+
+PATRIK. Jaa, kaksitoista tuntia. Ei auta. (Katoo)
+
+MAURA. Nyt kaikki astiat ja kannut tupaan, Mariana, ja olven-ostajat
+kaupungista käykööt sisään. (Menee huoneeseensa. Mariana kantelee
+sisään olviastioita)
+
+ARISTARKUS. Kakstoista tuntia, Tommi, kakstoista tuntia!
+
+TOMMI. Oi ijankaikkisuus!
+
+ARISTARKUS. Tulimmaista tuhatta! Kapinan nostan, kaupungin hajotan!
+
+TOMMI. Ei, vaan tukeuta kapina sun ruumiissas, tai toisin sanoen,
+leikkaa pois se jäsen, joka sinua pahentaa, se tahtoo sanoa, leikkaa
+pois sun kurkkus, joka huutaa oltta, sanalla sanoen--nyt ei muuta kuin
+mieheltä kurkku poikki! Ja siinäpä _summa summarum_ (Anton tulee) Me
+olemme tuomitut, Anton.
+
+ARISTARKUS. Kahdeksitoist tunniksi.
+
+ANTON. Sen olen jo kuullut; mutta mennään maata ja koetetaan nukkua.--
+Kas kas, sitä kapteenia!
+
+ARISTARKUS. Istu ja pala!
+
+TOMMI. Aukene, musta maa!
+
+ANTON. Olkaat ärjymättä, veljeni, ja tulkaat maata. Kova on tuomiomme,
+totisesti, mutta koetetaan nukkua. (Kaikki menevät huoneeseen
+vasemmalla)
+
+
+
+
+Kolmas Osa
+
+
+(Tommi, Anton, Aristarkus, Titus ja muita sotamiehiä istuu seinien
+nojalla viheliäisinä haamuina tuijotellen eteensä. 1:n ja 2:n sotamies
+istuvat vahteina.)
+
+ARISTARKUS. Sano, vartija, mitä kello on.
+
+1:N SOTAMIES. Neljä lyönyt.
+
+ARISTARKUS. Kuinka kauvan olemme hengittäneet tätä tyhjyyttä?
+
+1:N SOTAMIES. Seittemän tuntia.
+
+ARISTARKUS. Viisi on siis jäljellä. Hyvä! Haa! Hyvä!
+
+ANTON. Viisi tuntia! Minä näännyn, kuolen!
+
+TITUS. En minä juuri kuole vielä, mutta kovin kipeä olen ja kohta
+perässäs tulen.
+
+ARISTARKUS. Sano hänelle: terve tuloo!
+
+TITUS. Mitä pahaa olisin minä hänelle tehnyt, että sois hän minun
+kuolevan?
+
+ARISTARKUS. Kerran maattuani haudassa, huolinpa vähän kuinka jaksavat
+ystäväni ja viholliseni elämässä, jota itse en enään saa nauttia.
+Vaihka kierittelisit heitä hirmumyrskyt sekamelskaksi, sopaksi vallan,
+niin kaikkea tätä katselisin kylmällä silmällä kuin karhu
+talvikonnostansa.
+
+TITUS. Mikä hirmuinen itsekkäisyys, mikä ääretön omahyöty! Muistelenpa
+mitä aina lausui minulle Koulumestari-setäni. »Mun itseni kanssa
+käyköön miten käy, mä sankarina tahdon henkeni heittää ja sieluni
+paetkoon vaihka korpiin synkeisiin, kuin vaan oikeus ja hyvyys täällä
+viimein voiton saa.» Niin sanoi setä.
+
+ARISTARKUS. Siis sanoi hän näin: »istukoon sieluni vaihka helvetin
+tulessa kaiken ijankaikkisuuden yön ja paistukoon, kuin vaan viimein
+täällä  maapallon päällä oikeus ja hyvyys voiton saa. Ihanata!» Niinpä
+siis hänen meininkinsä.
+
+TITUS. Elä tee pilkkaa helvetistä.
+
+ARISTARKUS. Ja perkeleistä. Haa! mitä sanot? Pitääkö meidän heitä
+kunnioittaman, sinä anttikristus? Pitääkö heitä kunniassa pidettämän?
+
+TITUS. Sitä en sano.
+
+ARISTARKUS. Elä sano mitään, vaan ole vaiti kuin hiiri, halkasenpa
+muuton tuon puupölkyn.
+
+TITUS. Minkä puupölkyn?
+
+ARISTARKUS. Sen, jonka sinä kutsut pääkses. Nyt olen kuin suola
+kuumassa uunissa, minä räiskyn ja kipenöitsen. Haa! Oltta oltta! Mitä
+olis Saksalainen ilman oltta! Mitä olis koko Saksanmaa ilman oltta! Mun
+puhdas, viaton vereni kuivaa, haihtuu ilmaan kuin kirkas aamukaste
+auringon hohteessa. (Viskelee vihaisesti jalkojansa) Tommi, lausu
+jotain, sinä tiedät yhtä ja toista; sillä onpa sinua kohtanut se onni,
+joka ei lankee osaksi kaikille köyhien lapsille. Sinua on, näetkös,
+äitis piesnyt kouluun muutaman kerran aamusilta, ja olitpa oikein
+niinkuin vähän puolvillanen herra ennenkuin puit itses harmaaseen,
+täysvillaseen sinelliin. Juttele meille mailmanhistorjasta jotain
+oikein sopivaa, esimerkiksi kuinka Hannibalin sankarit elelit
+Syrakuusassa, tai jotain tämänkaltaista. Tommi, Tommi!
+
+TOMMI. Anna minun olla, minä en jaksa hyvin.
+
+ARISTARKUS. Enkä minä myös. Huvita minua, veljeni, huvita mun kipeätä
+sydäntäni. Tommi!
+
+TOMMI. Miksi et suo minulle rauhaa!
+
+TITUS. Mitä hän huoli toisen vammoista?
+
+ARISTARKUS. Suus kiin, »Titus tienvieressä».--Tommi, »ilonen mieli elää
+kauvan».
+
+TOMMI. Kaikki menköön hiiteen!
+
+ARISTARKUS. Tunsinpa kerran erään miehen, jonka mielilause, elämän
+päästin oli tämä, »ilonen mieli elää kauvan, kauvan elää ilonen mieli».
+
+TOMMI. Kuinka kauvan meidän sitten pitää elämän täällä?
+
+ARISTARKUS. Oi, Tommi! pianpa sä peräyt istumaan epäilyksen tylsyyteen.
+Mutta koe toki kerran vielä jännittää sun luontos ja elä istu siinä
+vääränä kuin suutari.
+
+TOMMI. Kuin Jerusalmin suutari, niin huokaen kuoleman perään.
+
+ARISTARKUS. Vaan viisi tuntia on jälellä.
+
+TOMMI. Oi piina! Minä en kestä tätä. Ilma, jota hengitän, on vimmatun
+ohkanen ja hieno, ja mauton kuin vesi. Ja niin on koko elämä.
+
+ANTON. Minä taasen tuskin taidan hengittää. Olennossani tunnen niinkuin
+jotain varjommaista, kuin väikkyis ympärilläni ihmeellinen sumukierros.
+
+TITUS. Niin minunkin.
+
+TOMMI. Siis istutte korkuuden pilvissä kuin Jumala.
+
+ANTON. Nykyinen hetki on kuin äskönen hetki ja päinvastoin.
+
+TITUS. Niin minunki.
+
+TOMMI. Ja viisi tuntia on kuin viisi vuotta ja päinvastoin. Tuhannen
+vuotta on kuin yksi vuosi, ja, päinvastoin, yksi vuosi on kuin tuhannen
+vuotta. Niinpä aika Jumalanki edessä. Peijakas! kuin kaksi Jumalaa
+pilvistön sumukerroksessa.
+
+ARISTARKUS. Kaipaus ja itsekielto, suuret ovat ihmetyös! Nämät kaksi
+kumppania olet sä nostanut korkealle, että tuskin silmämme heitä
+erottaa. O ihme!
+
+TITUS. Jos toki voisit olla äänettä, sinä omahyötynen ja ylpeä kukko.
+
+ARISTARKUS. Ei mallannut juuri, ei ollut oikea saksan vitsi.
+
+TOMMI. Tuskin tuskin.--Kukko omahyötynen? Väärä soimaus. Katsele häntä
+kanaparven seassa tarhassa, katsele jaloa ja korkeamielistä käytöstänsä
+kansaansa kohtaan. Hän näkee onkimadon, ei hän sitä nauti itse, vaan
+kutsuu lapsensa saalinjakoon, jota ukko komjast katsahtelee. Kaikkia
+hän rakastaa, kaikkia hän suosii, niin sitä vilkasta, täyshöyhenistä
+kanaa, kuin sitä, jonka siivet rippuu; eikä hän ketään hylkää. Hän on
+kuin Isä-Jumal itse. Suo anteeksi, taivas! tämä kuva on kovin alhanen
+ja halpa, mutta todempaa en löydä sun isällisyytes huolelle. Ja
+niinkuin meidän isämme meitä suojelee perkeleen juonista, niin suojelee
+myös kukko laumaansa ahneen kotkan kynsistä.
+
+ARISTARKUS. Katso, Titus, nyt seison minä itse samassa korkuudessa kuin
+te. Kiitoksia, ettäs teit mun kukoksi, se teki mun Seus Jupiteriksi.
+Kukko ja Jupiter, se vertaus lyö naulaa kantaan.--Terve, itsekielto ja
+selvyys! te korotatte meitä pyörryttäviin tienoisiin. Ihanata! Skool!
+»Skool, sille asialle», tahdoin minä sanoa; mutta löytyykö koiran
+koijussa leipää? (Timoteus tulee Mauran huoneesta) Mitä se Timoteus
+siellä muorin luonna käyskelee niin ahkeraan?
+
+TOMMI. Luultavasti peseskelee hän muijan olviastijoita.
+
+ARISTARKUS. Tai peseskelee kurkkuunsa olviastiassa.
+
+TIMOTEUS. (Eriks.) Et ihanampaa elämätä taida aatella tämän tähtisen
+taivaan alla kuin nuorenmiehen elämä rikkaassa huoneessa, jossa sekä
+emäntä että piika sua rakastavat kuin hullut. Siinäpä on sinulle kaikki
+yltäkyllin, siinä paistetaan sinulle kilpaa vehnä-plättyjä, emäntä
+päivällä, piika yöllä, emännän nukkuessa, ja siinä lainehtii olvi. Ja
+siitäpä se suuri eroitus minun ja noiden välillä tuolla seinän
+juurella. Minä jaksan niinkuin Turkin keisari, he niinkuin ne kurjat,
+riutuvat haamut, joista ei huoli Jumala eikä piru. Kuin nyt vaan
+taitasin itseäni oikein teeskennellä. (Tekee itsensä kovin
+viheliäiseksi lähestyessänsä toisia) (Ääneensä) Aih, aih! Mikä on tämä
+mailma? Autio erämaa, jossa toivo alati eteemme kangastelee, kirkkaita
+virtoja, vihantoja niittuja ja vuoria kultasii, mutta harvoin harvoin
+kohtaamme pienen kosteikon, jossa janomme hetkeksi sammuttaa taidamme.
+Sitten kahnailemme taasen eteenpäin toivon ja epäilyksen välissä. Mitä
+täällä? Tule tule, sinä kurittu viikatemies! Tässä on sinulle valmis
+niitto.--Mitä teette te tässä?
+
+TOMMI. Me filosoferaamme; sillä me olemme Saksalaisia. Me harkitsemme
+tätä mailmaa ja sitä ihmeteltävää, järestyksellistä rakentoa, joka
+kutsutaan elämäksi.
+
+TIMOTEUS. Kuinka jaksatte, minkaltaisiksi löydätte itsenne niissä
+aatuksissa?
+
+TOMMI. Jumaliksi. Peijakas kuinka se nostattaa, ruoskia tuota
+kapinoitsevaa Vanhaa-Evaa.
+
+TIMOTEUS. Vanhaa-Atamia, tahdoit sinä sanoa?
+
+TOMMI. Vanhaa-Evaa, sanon minä, häntä, joka meitä nyt viettelee ja
+kiusaa nauttimaan kielttyä hedelmää. Mutta häntä peittoa, se korottaa.
+Seittemiin tuntia vasta olemme kaivanneet oltta, mutta enemmin kuin
+seittemän penikulmaa olemme jo ehtineet maan pinnasta ylös, joka näkyy
+allamme kuin maanmittarikartta.
+
+TIMOTEUS. Istuttepa mielestäni nyt alempana kuin ennen.
+
+TOMMI. Tomu suutelee tomua, mutta henki pyöriskelee rinkitanssissa
+sineydessä tuolla. Oi herraus! Nytpä näen miksi filosoofit ovat niin
+taipuvat köyhyyteen ja puutokseen, ryysyin ja räpäleisiin, likaan ja
+syöpäläisiin, miksi he suovat miekan alati käyskelevän läpi heidän
+sydämmensä, jaa, että revittäis tuhanneksi kappaleeksi. Nyt sen näen
+koettuani jotain samanlaista kuin muinoiset profeettaat ja viisaat. Oi
+herraus!
+
+TIMOTEUS. Kilvoitellut olen minäkin, mutta toki ehtimättä niin kauvas
+vielä. Nytpä tunnen asian olevan kuin sanotaan, sanotaanpa, että
+ylivoittaa itsensä, on täällä kamalin ja suurin voitto. Tämä on totuus.
+
+TOMMI. Mutta muotos ei juur näytä kuin olsit olentellut syvässä
+kaipauksessa. Katsokaat, veljet, hän punertaa ja hohtaa kuin täyskuu
+kesällä.
+
+TIMOTEUS. Taisteloni kova ponnistus näin soittaa kaiken vereni päähän.
+
+TOMMI. Pelkäänpä sun nostellees aivan raskasta olvikannua, Timo, ja
+siitä kenties nämät punertavat posket.
+
+ARISTARKUS. Tarvitseeko epäillä sitä. Timoteus, katso selkäs.
+
+TIMOTEUS. Selkäni? Se on jo kyllä murrettu puutaakoista ja
+vessaaveista, joita olen kannellut tuolle noita-ämmälle.
+
+ARISTARKUS. Ken käskee herran käydä palvelijansa palvelijaksi? Emmekö
+ole herroja tässä, me?
+
+TIMOTEUS. Mun noitusi hän muuton tähän seisomaan suolapatsaaksi, koska
+te toiset käytte leikkaamaan kunnian laakeria. Ei ole juuri hyvä lyödä
+leikkiä pirun-äitin kanssa, mahdatte tietää. (3:s sotamies tulee) Mutta
+tuossa tulee mies, joka taitaa jotain kertoa, sen näen.
+
+TOMMI. Tulee niinkuin enkeli armon sanomalla tuomituille sieluille
+tänne. Mutta mies, oletko uskaltanut käydä yli linjan, siirtyä tästä
+kauemmas kuin kaksikymmentä syltää?
+
+3:S SOTAMIES. Ihan selvyytemme mailman rajalla seisoin, katsellen
+kuinka eletään juopuneitten maassa.
+
+TOMMI. No, kuinka siellä kiiriskellään?
+
+3:S SOTAMIES. Olvilekkeriä sieltä kiiritetään tänne.
+
+TOMMI. Olvilekkeriä!
+
+ARISTARKUS. Mitä sanot?
+
+3:S SOTAMIES. Tulkaat katsomaan. (Kaikki nousevat ylös ja katsahtavat
+sitä kohden, jonne 3:s sotamies osottaa)
+
+ARISTARKUS. Lekkeri helmeilevää oltta! Totisesti!
+
+ANTON. Päätäni pyörryttää.
+
+TITUS. Sydäntäni hiukasee.
+
+TOMMI. Kuinka ovat he käsittäneet tämän?
+
+3:S SOTAMIES. Kuulkaat, mä tahdon kertoa. He ovat miehiä toisesta
+komppanista, lekkerin he ryöväsit kellarista, joka näkyy matkanpäässä
+tuolla, nyt he sitä kiirittävät tästä ihan ohitsemme tuonne
+kortteeriinsa, he onnelliset, ja tuhannen kertaa. Kuohuvaa oltta on
+lekkeri täys, minä tiedän sen.
+
+ARISTARKUS. Kiusaus lähestyy, kiusaus verraton.
+
+TOMMI. Vähempi voima turvaa suurempaan, samanlainen etsii samanlaista;
+rautavuori lähestyy manjettia ja neula käy levottomaksi, mun veressäni
+on jotain heimoutta tuon lekkerin sisällyksen kanssa, ja siitäpä
+sydämmeni nyt ammahtelee.
+
+TITUS. Jos se pieni tynnöri olis meillä.
+
+TOMMI. Se taitaa vielä olla meillä; sillä koska ryöväri ryöväriltä
+ryövää, sitä Jumalakin nauraa.
+
+ARISTARKUS. Sen otamme heiltä, tempasemme kuin suret pallosen porsaan.
+
+ANTON. Minä protesteeraan.
+
+TIMOTEUS. Minä samoin.
+
+ARISTARKUS. Minä myönnyn.
+
+TOMMI. Minä samoin.
+
+ANTON. Onko teillä järkeä? Hullut ja villityt! Mitä sanot, Titus?
+
+TITUS. En päin enkä vastoin, sanonpa vaan: jos se pieni tynnöri olis
+meillä.
+
+ANTON. Pidä nyt leukas siitä tynnöristä, kiiritpä muuton itse pienenä
+tynnörinä tuolla mullassa. Sinä sammakko!
+
+TITUS. Koetetaanpas! Luuletko minun paljaaksi mamman-pojaksi,
+elätettynä rieskalla ja simpuloilla. (Käy Antonia kohden)
+
+ANTON. Pysy pois minusta, minä en tahdo tapella.
+
+TITUS. Koetetaanpas!
+
+ANTON. Minä en tahdo tapella.
+
+TOMMI. Hiljaa, pojat! Nyt kaikki keskinäinen riita pois; sillä kohta
+tarvitsemme yhdistettyjä voimia. Ja sitten--sillä kylmä tuuli käy--
+majaamme iloinen pystyvalkea, jonka ympärillä tyhjennämme lekkerin.
+
+ARISTARKUS. Sanotpa jotain.
+
+TOMMI. Ottakaamme vastaan iloinen hetki, koska se tarjona on.
+
+TIMOTEUS. Mutta sitten, sitten?
+
+TOMMI. Sitten tulkoon Bonifaciuksen vuoro. Mitä huolimme? (Titus lyö
+nyrkillänsä Anttonia niskaan)
+
+TITUS. Koetetaanpas!
+
+ANTON. Kas riivattua. Ole nyt siivosti. Minä en millään muotoa tahdo
+tappelusta.
+
+TOMMI. Saakeliko astuu Titukseen, mieheen, joka ennen tuskin rupesi
+matoakaan vastaan? (Nauraa vilkkaasti) Ja Anton seisoo silmät pystyssä,
+tunteeksensa Titusta. Jaa jaa, Anton, jos oikein yhteen iskisitte, niin
+arvaas kenen polvet luulisin leikissä notkistuvan? Respekt, Titukselle!
+sanon minä. (Nauraa)
+
+TITUS. Minä lyön hänen kuoliaaksi juuri paikalla.
+
+TOMMI. Mutta onhan Titus niinkuin järkevää miestä.
+
+TITUS. Niin minä teen koska kerran vihastun.
+
+ARISTARKUS. Nyt vihastun myös minä. Alalleen, Titus!
+
+1:N SOTAMIES. Alalleen kuninkaan nimessä!
+
+2:N SOTAMIES. (Täräyttäen kivääriinsä maahan) Alalleen
+korkeakortteerissa! Kuninkaan nimessä, alalleen!
+
+TITUS. Tulkoon lekkeri saaliiksemme, pojat, vaihka olis meillä tuhannen
+selkää tarjottavana Bonifaciukselle.
+
+TOMMI. Kohta on se tässä. Olkaam valmiit!
+
+TIMOTEUS. Tässä melakassa tahdon olla osaton ja pakenen sisään, koska
+vannoa en tahdo toverieni päälle. (Menee Mauran huoneeseen)
+
+ANTON. Viaton olen minä.
+
+TOMMI. Juo kuitenkin oltta kanssamme.--He tulevat. Olkaam valmiit.
+Ensin toki vähän välipuhetta, mutta jos ei hyötyä siitä, niin
+väkivalta.
+
+1:N SOTAMIES. Taidammeko antaa tapahtua mitä tapahtuu, me, joiden tulee
+suojella yleistä rauhaa?
+
+TOMMI. Mitä tapahtuman pitää tapahtuu, eikä auta siinä ihmislapsen
+vastaanponnistus. Istukaat rauhassa vaan, niin olette viattomat kuin
+lampaat. Ja tietkäät, ettemme teitäkään jätä osattomiksi. (Muutama
+sotamies tulee, kiiritellen olvilekkeriä) Seis, kuninkaan nimessä,
+seis!
+
+TITUS. Vartokaat vähän sen lekkerin kanssa.
+
+ARISTARKUS. Seis, muuton leimahtaa, paukahtaa ja kiljahtaa!
+
+4:S SOTAMIES. Mitä tahdotte?
+
+TOMMI. Vähän vuorotella kanssanne. Ettehän jaksa kauvemmas. Jum avita!
+te ette jaksa.
+
+ARISTARKUS. Olvilekkeri tänne!
+
+4:S SOTAMIES. Mistä syystä?
+
+TOMMI. Me luulemme, että se on hyvää oltta.
+
+4:S SOTAMIES. Hyvää oltta. Onkon tämä syy?
+
+TOMMI. Hyvä syy.
+
+4:S SOTAMIES. Totisesti on se hyvää oltta ja sentähden pidämme sen.
+
+ARISTARKUS. Sentähden otamme sen.
+
+5:S SOTAMIES. Sitä emme usko.
+
+TOMMI. Te epä-uskoset, ette usko ennen kuin lyömme teitä sokeudella
+kuin ennen Damaskuussa.
+
+TITUS. Antakaat nyt olvi hyvällä tänne. Tekö vaan yksin joisitte? Vai
+niin! Kyllä sitten käskis.--Herrajesta! me olemme niin kauvan
+oljentelleet tässä sydämmen hivennyksessä.--Jaa, kyllä teidän täytyy
+antaa se meille. Luuletteko meitä pääskösen poikasiksi, tuomitut
+istumaan tässä pesässämme ilman yhtään juoma-ainetta? Kyllä sitten
+käskis.
+
+ARISTARKUS. Lekkeri tänne!
+
+4:S SOTAMIES. Te hävyttömät, millä oikeudella?
+
+ARISTARKUS. Sillä vanhimmalla oikeudella, voiman oikeudella. Sepä nyt
+vallitsee Saksanmaassa.--Millä oikeudella? Millä olette sen itse
+käsittäneet? Luuletteko, ettemme taida ryövätä yhtä hyvin kuin te?
+
+TITUS. Kyllä teidän täytyy antaa se meille.
+
+4:S SOTAMIES. Se on kunniallinen sotasaalimme, jota emme mieli jakaa
+muiden kanssa.
+
+TOMMI. Jakaus ei tule kysymykseen, tynnörin otamme tykkänään.
+
+5:S SOTAMIES. Sä rietas vintiö, pois tieltä! Me tahdomme retkeillä
+eteenpäin.
+
+ARISTARKUS. Heleijaa, pojat! (Tappelus lekkerin ympärillä)
+
+ANTON. Nähkäät, minä käteni pesen ja olen viaton tähän kahakaan.
+
+4:S SOTAMIES. Hengemme olven edestä!
+
+5:S SOTAMIES. Joka veripisara!
+
+TITUS. Kyllä sitten käskis. (Lekkeri ryövätään toisen komppanin
+miehiltä; Tommi ja 3:s sotamies käyvät kiirittämään sitä kortteeriinsa
+kohden, Aristarkus, Titus ja muita sotamiehiä tappelevat, torjuen
+lekkeriä)
+
+TOMMI. Varjelkaat trossi varjelkaat trossi! Olkaat te hevosväki ja
+suojelkaat retrettimme.
+
+ANTON. Menen sisään koettamaan kääntää kaikki parhaaksi vielä. (Menee
+huoneeseen vasemmalla, jättäen oven auki)
+
+TOMMI. Sankarteos ihmeteltävä, mestarillinen retretti! (Lekkeri
+kannetaan kortteerihuoneesen, kaikki käyvät sisään ja ovi lukitaan;
+toisen komppanin miehet jäävät seisomaan ulkopuolelle)
+
+4:S SOTAMIES. Haa! minä tunnen kuinka silmäni kurtistuvat ja käyvät
+viherjiksi.
+
+5:S SOTAMIES. Tämä päästäköön irti perkeleet.
+
+4:S SOTAMIES. Sydämmeni tahtoo haljeta kuin tuliluoti. (Sisältä kuuluu
+laulu, hurraus ja ilometeli) Kuules riemupauhuansa.
+
+5:S SOTAMIES. Nyt tunnen mikä autuus kostossa. Emmekö kostais?
+
+4:S SOTAMIES. Ytimeen asti.
+
+5:S SOTAMIES. Että itse luonto itkee ja huokaa kuin kurja äiti, koska
+veli veljeänsä veristää.
+
+4:S SOTAMIES. Temmasta käsistämme saalin, jonka kunnialla viholliselta
+ryöväsimme vihollismaassa!
+
+5:S SOTAMIES. He ovat virittäneet ilovalkean majaansa ja istuvat nyt
+ympär kultasen liekin, horien kitaansa kuohuvaa juomaa.
+
+4:S SOTAMIES. Jos toki pääsisimme sisään häiritsemään kestiänsä vähän.
+(Tempoilee ovea, kierrellen avainta edestakaisin)
+
+1:N SOTAMIES. Ole kiertelemättä sitä avainta; ovi on kernas solaumaan,
+käymään takalukkoon.
+
+5:S SOTAMIES. Kiertel sitä kiukkusemmin, veljeni.
+
+4:S SOTAMIES. Vaiti, nyt on se tehty. Nähkööt edes vähän kiusaa,
+ennenkuin sieltä ulospääseevät.
+
+5:S SOTAMIES. Ja missä oltta juodaan, siinä ovetkin paukahtelee. Hyvä!
+(Ilolaulu sisällä)
+
+4:S SOTAMIES. Mutta nyt--no tuhannen saakelii!--nyt keksin keinon heitä
+kostaaksemme.
+
+5:S SOTAMIES. Sano.
+
+4:S SOTAMIES. Ho hoo! Ovi lukkoon, torvi tukkoon ja juomaleiriin sauvu
+virtakoon!
+
+5:S SOTAMIES. Kiitos, veli kultanen! Minä riennän katolle tukkemaan
+torven. Tuollapa eräs vanha niinimatto, niinkuin käsketty. (Menee)
+
+4:S SOTAMIES. Takalukossa niinkuin pitääkin; mutta visseyden tähden
+tämä tynkö vielä vasten ovea; samoin myös Muori Mauran ovelle, ja
+vartokoo hetken ennenkuin ehti heille apu. (Asettavat raskaan tukin
+sekä ovelle vasemmalla että Mauran ovelle)
+
+TOMMI. (Huoneessa) Hyvää oltta.
+
+ARISTARKUS. (Huoneessa) Peijakkaan hyvää!
+
+TOMMI. Skool! Eläköön kuningas!
+
+KAIKKI. (Huoneessa) Hurraa!
+
+TOMMI. Skool, te siellä oven takana, skool, koko mailma!
+
+KAIKKI. Hurraa! (Laulu)
+
+4:S SOTAMIES. Hyvin tehty! Tämän pitää heitä puristaman vähän, ja
+nahkansa pitää heidän jättämän, ennenkuin runsaat ruumiinsa ovat
+likistetyt ulos tästä pienestä akkunasta. (5:s sotamies tulee)
+
+5:S SOTAMIES. Sauvutorvi on tukettu kuin viinapannu, ja kohta pitää
+sieltä kuuluman toisenlainen musiiki.
+
+4:S SOTAMIES. Kaikki hyvin! (1:selle ja 2:selle sotamiehelle) Ja te,
+jos käytte askeltakaan heitä auttamaan, niin vartokaat sitä pahinta
+meiltä.
+
+5:S SOTAMIES. Ensimmäisen luotimme ensimmäisessä tappelossa
+Preussiläisten kanssa lahjoitamme teille, olkaat varmaat siitä.
+
+4:S SOTAMIES. Ja toiseksi, muistakaat, että vahtimies on sidottuna
+vahtipaikkaansa ankarimman rangaistuksen kautta. (Yskimistä kuuluu
+huoneesta) Minä luulen, että sauvu rupee vaikuttamaan ketun poikasiin.
+
+TOMMI. (Huoneessa) Pelti auki!
+
+TITUS. Onhan se auki, niinkuin näette.
+
+ARISTARKUS. Helvetistäkö se sauvu tulee?
+
+TITUS. Sitä en totisesti ymmärrä. (Kova yskiminen. He lyövät ovelle)
+
+ARISTARKUS. Ulos täältä!
+
+TITUS. Me olemme teljetyt. Laskekaat meitä ulos, me tukahdumme sauvuun.
+
+4:S SOTAMIES. Juokaat oltta vaan.
+
+5:S SOTAMIES. Se on hyvää oltta.
+
+4:S SOTAMIES. Peijakkaan hyvää.
+
+TITUS. Mitä te sanotte?
+
+4:S SOTAMIES. Eläköön kuningas!
+
+ANTON. Mutta me kuolemme. (Kova huuto ja yskiminen)
+
+TITUS. Herra varjel meitä!
+
+4:S SOTAMIES. Juokaat oltta juokaat oltta ja laulakaat ja olkaat ilosia
+poikia.
+
+TOMMI. He ovat tukkeneet sauvutorven katolla, nyt ymmärrän. Peijakkaan
+keponen!
+
+ARISTARKUS. Haa! Kuulkaat siellä: niin totta kuin vaimosta syntyneet
+olette, ette kostamatta pääse. Kuuletteko sanani?
+
+4:S SOTAMIES. Sen kuulemme ja ymmärrämme yskäs myös.
+
+ARISTARKUS. Hyvä!
+
+4:S SOTAMIES. Ja te nupisette vielä! Tässä seisomme me ihan kuivin
+suin, siellä istutte te ilovalkean ympärillä parrat vahdossa; te
+Onnettaren rintalapset.
+
+5:S SOTAMIES. Ai ai!
+
+ARISTARKUS. Hyvä! (Maura lyö ovellensa, pitäen kovaa ääntä)
+
+5:S SOTAMIES. Jo muijakin huomaitsee jotain.
+
+4:S SOTAMIES. Nyt lähtekäämme.--Jääkäät hyvästi, kamraatit, voikaat
+hyvin ja juokaat oltta, se maistuu hyvälle saunassa. (4:s, 5:s ja muut
+sotamiehet menee)
+
+MAURA. Mikä meteli siellä? Miksi on oveni tiljetty? Taivas siunakkoon
+minua! Auttakaat, auttakaat!
+
+ANTON. Auttakaat meitä myös, ovi murtakaat ulkoolta, emmepä voi sitä
+täältä.
+
+TITUS. Tulkaat nyt pian.
+
+ARISTARKUS. Tämä on helvetillistä. Akkuna säpäleiksi ja siitä ulos!
+
+ANTON. Siitä emme mahdu.
+
+TITUS. Mahdotonta!
+
+ARISTARKUS. Ulos ulos! Valkea on irti!
+
+ANTON. Palaa jo vähäsen!
+
+TITUS. Jaa, vähäsen. (Maura huutaa kovin)
+
+1:N SOTAMIES. Sinä kuulit?
+
+2:N SOTAMIES. Meidän kenties täytyy raportteerata.
+
+ANTON. Hätäkello soimaan, valkea on irti!
+
+1:N SOTAMIES. Valkea on irti!--Anna käydä.
+
+2:N SOTAMIES. Valkea on irti!
+
+ÄÄNI. (Ulkona) Valkea on irti. (Timoteus, työnästen auki Mauran oven
+tuimalla vauhdilla, tulee ja jälessänsä Maura ja Mariana. Aina kova
+meno ja yskiminen vasemmalla. Timoteus lykkää tynkön ovelta)
+
+TIMOTEUS. No tulkaat sitten ulos pesästänne, mesiäiset.
+
+MAURA. Valkea irti, valkea on irti leipomushuoneessani! Tänne ruiskut
+ja vettä!
+
+TIMOTEUS. Olkaat toki kirkumatta, muori; enpä luule vaaraa juuri
+suureksi.--Tulkaat ulos sieltä.
+
+TITUS. Ovi on takalukossa ja pitää murrettaman ulkoolta. Me emme jaksa.
+
+ANTON. Pian pian!
+
+TIMOTEUS. Ha ha haa! Mitä voin minä?
+
+MAURA. Kiirehtikäät tänne sieltä raheilta te.
+
+1:N SOTAMIES. Emme uskalla.
+
+MAURA. Mitä! Koska tuli riehuu ja ihmisten henget on vaarassa.
+
+2:N SOTAMIES. Me olemme sen jo raportteeranneet.
+
+1:N SOTAMIES. Vahtimies ei saa jättää vahtikoppiansa ennenkuin on se
+tulelta sytytetty; niin seisoo sota-arttikkelin järkähtämättömässä
+säännössä.
+
+MAURA. Mutta eihän ole teillä yhtään koppia, vaan istuttehan raheilla.
+
+2:N SOTAMIES. Siis saamme vartoa kunnes rahimme rupeaa palamaan.
+
+1:N SOTAMIES. Totta!
+
+MARIANA. Te olvipurkit, joiden killisilmistä ei paista enemmin aatoksen
+valoa kuin härään silmistä.
+
+2:N SOTAMIES. Häh?
+
+MARIANA. Häh, hah, mitä, pata-kuningas siinä, sinä olvitynnöri!
+
+1:N SOTAMIES. Elä sinä... (Huoneesta vasemmalla kuuluu aina kovempa
+yskiminen ja myrinä. Hätäkello soi)
+
+ARISTARKUS. Akkuna ulos! (Särkee akkunan, tunkee ulos päänsä, yskien)
+
+ANTON. (Huoneessa) Riennä riennä, Aristarkus, että pääsemme perässäs
+
+ARISTARKUS. Kuin mahtusin tästä ometan-aukosta.
+
+ANTON. Auta häntä, Timoteus.
+
+TIMOTEUS. Kuin jaksasin tässä pelon vavistuksessa. (Erikseen) Lystiä!
+Kestäköön kauvan tätä!
+
+ANTON. Auttakaat häntä, hyvät naiset.
+
+MAURA. Tänne, Mariana. (Maura ja Mariana rupevat kiskomaan Aristarkusta
+akkunasta ulos) Voi onnettomat! Kuka on tämän tehnyt?
+
+ARISTARKUS. Vetäkäät päälle ja elkä kyselkäät. (Patrik, kovin
+päissänsä, tulee paljastettu miekka kädessä. Vahtimiehet kyldrää, hän
+vastaa pikasesti)
+
+PATRIK. Vai näin! (Lyö Aristarkusta, jonka jalat vielä on sisällä
+huoneessa, lappealla miekalla muutaman kerran reiteen)
+
+MAURA. Kapteeni kulta! (Aristarkus vedetään ulos, Anton tunkee itseänsä
+akkunasta ulos)
+
+ANTON. Vetäkäät minua nyt koreasti. (Naiset kiskovat häntä)
+
+PATRIK. Onko valkea irti?
+
+ANTON. Ei hätää sentähden, vaihka hädän tuskissa niin luulimme.
+
+PATRIK. Hätäkello seisköön!
+
+MAURA. Voih voih! Kuka on tämän tehnyt?
+
+ANTON. Hä toisen komppanin miehet; tukkesivat sauvutorven katolla ja
+panit oven takalukkoon.
+
+PATRIK. Ettekö saa häntä sieltä ulos?
+
+ANTON. Kärsimystä, kunnioitettava kapteeni; kyllä minä täältä
+vähitellen tulen.
+
+PATRIK. Vai näin te tahtositte elää, tansmestarit! Kyllä sitten
+kelpais. Me olemme Saksalaisia, koko mailman silmät on nyt teroitetut
+meitä kohtaan, jotka olemme Europan... (Lyö miekallansa Anttonia
+reiteen)
+
+MAURA. Armahtakaat häntä, herra!
+
+PATRIK. Jotka olemme Europan sivistyneimpä kansa. Tiedättekö siitä, te
+siat? (Anton vedetään ulos)
+
+TITUS. (Pistää päänsä ikkunasta ulos) Nyt minä tulen.
+
+TIMOTEUS. (Eriks.) »Nyt tulen minä, minun Jumalani.» (Kiertelee avainta
+kuin tahtoisi hän avata ovea) (Ääneensä) Se noiduttu lukko! (Naiset
+kiskovat Titusta ulos)
+
+PATRIK. Te rahjut! käsittäkäät olevamme sitä kansaa, joka mailmalle toi
+tietojen valon, joka filosofian tulisoiton nosti korkuuteen, joka
+tutkisteli ja selitteli ihmissuvulle himpeän entisyyden kalliit
+hengenaarteet, sitä kansaa, jonka kieli kaikkialla maa-pallon kamaralla
+kaikuu, idässä, lännessä, pohjassa ja meress'. Tiedättekö, roistot,
+että olemme ihan tätä kansaa?--Ja te nyt saattaisitte saksalaiset
+häpeään? Patrikin komppani? Pois se! Ennen peittoon teidän maan
+mateleviksi. (Hakkaa miekallaan Titusta vinhasti reiteen) Kas näin minä
+teille annan, näin näin, kas näin!
+
+TITUS. Herra kapteeni!
+
+MAURA. Armoo armoo armoo!
+
+PATRIK. Kyllä sitten kelpais. (Titus vedetään ulos. Tommi, 3:s sotamies
+ja pari muuta työnäsevät oven auki kovalla vauhdilla, Timoteus
+kiirahtaa selällensä, ja rynkäävät ulos yskien. Hätäkello on vaijenut,
+muutamia kaupungin asujamista kokounut teaterin perille)
+
+MAURA JA MARIANA. (Yhtaikaa) Timoteus! (Tarttuvat Timoteukseen)
+
+MAURA. Oletko loukkaunut?
+
+MARIANA. Rintas, luulen, sai kovan tärräyksen.
+
+TIMOTEUS. Rinta ja selkä. (Pitelee rintaansa ja selkäänsä)
+
+PATRIK. Jumalan kuolema! Tämä päivä olkoon teille kauhistuksen päivä,
+armo poistukoon Uranuksen kaukaisuuteen ja välähtelköön rangaistuksen
+miekka! Jumalan kuolema! Kuinka sai asia alkunsa? (1:selle
+sotamiehelle) Kerro minulle lapsukaisen vilpittömyydellä.
+
+1:N SOTAMIES. Tuolta kiirittivät olvitynnöriä muutama toisen komppanin
+miehistä. »Antakaat se tynnöri meille», sanoit meidän miehet, »emme
+anna», vastasit toiset, »jassoo, te ette anna», sanoit taas meidän
+miehet, ja sitten nousi tuima tappelus ja käskähmä...
+
+PATRIK. Kuinka kävi tynnörin kanssa?
+
+1:N SOTAMIES. Meidän miehet otit sen heiltä ja kannoit sen tuonne
+tupaan. Toisetpa sitten vihoissansa tukkesit sauvutorven ja panit
+suuren tynkön ovelle, ja siitäpä vasta rähinä nousi.
+
+ANTON. Mutta mitäs minä tein?
+
+1:N SOTAMIES. Kielsit kumppanias tästä juonesta, pesit kätes ennakolta
+ja menit koreasti sisään.
+
+ANTON. Niin.
+
+PATRIK. Kenen neuvosta tapahtui tämä? Kuka oli siinä niinkuin
+johdattaja, päämies?
+
+1:N SOTAMIES. Tommi ja Aristarkus, jaa totisesti; jos valehtelen, niin
+niskani poikki.
+
+PATRIK. Onko tosi, Tommi?
+
+TOMMI. Tosi, herra kapteeni!
+
+PATRIK. Onko tosi, Aristarkus?
+
+ARISTARKUS. Ei sanaakaan valetta!
+
+PATRIK. Haa!--Ja sinä Tommi, niin nuori vielä, jonka nenä tuskin on
+ehtinyt punertumaan, jaa, sinä! Pidinpä sinusta paljon, mutta nyt olet
+repinnyt alas kaikki, kaikki.--Oi te pedot! Mutta nytpä tästä jotain
+nousee.--Riviin, pojat, koreasti riviin, lapsiset. (Asettaa heitä
+seisomaan riviin) Tämä ei ole vielä mitään, vedenpä vielä henkeäni.
+Oletteko huomainnut pienen lapsen käytöstä koska se itsensä oikein
+todenperään loukkaa, koska se esimerkiksi kiirahtaa portaan
+ylimmäiseltä pykälältä alas tanterelle? Ensteen kuulet kolinan, sitten
+on äänettömyys kauvan kauvan, mutta paraseepa se viimein, että luulisit
+mailman repeevän. Niin minunkin sydämmeni tila nyt, vasta olen
+kellahtanut alas, makaan vielä tanterella ja ankara kipu mojoo
+äänetönnä povessani, mutta kohta remahtaa. (Käyskelee hetken
+äänettä ja vinhasti edestakaisin, lyöden välillä tuimasti jalkaansa)
+Kas niin, tässä seiskäät ja hävetkäät kaiken kansan edessä. Käykäät
+tänne sekä nuoret että vanhat katsomaan tämänkaltaisia miehiä. Tulkaat,
+tulkaat! (Taluttaa esiin erään pojan kansan joukosta sotamiesten eteen)
+Tänne, poikaiseni, ja hävetköön sinunkin edessäs. Sano heille jotain
+pelkäämättä; sillä seisotpa minun siipieni suojassa. Sano heille pari
+sanaa, poika.
+
+POIKA. Tuommoisia miehiä; käykäät te sotaan sammakkoja vastaan.
+
+PATRIK. He heh!
+
+POIKA. Mikä loistava koristus-kivi on tuo yläpuolella teidän naamaanne?
+Voi te kiiltomadot, voi sinä heinäsirkka-parvi eteläisiltä mailta, joka
+mässäät meidän kedoilla.
+
+PATRIK. No noh!
+
+POIKA. Te sotamiehiä? Heittäkäät nyt kiväärinne nurkkaan ja käykäät
+saunaan lapsen-synnyttäjän kanssa; ei, vaan saunan taakse, sillä onpa
+muotonne kuin syymäkivi siellä, jonka päälle tuskin iljen sylkeä.
+
+PATRIK. (Katsahtaen tarkasti poikaa kohden) Kyllä vähempäkin sentähden
+piisais.
+
+TITUS. Syymäkivi? Minussa ei ole ollut syymää sitten piennä lapsena.
+Pidä suus kiin vaan, poika.
+
+POIKA. Tuommoisia miehiä! Mutta tässäkin käy toteen vanha sananlasku:
+»Millainen ampuja, sellainen koiransa.» (Juoksee kiivaasti pois, Patrik
+muutaman askeleen hänen jälessänsä)
+
+PATRIK. Sinä riivattu! Kyllä sinun opetan vielä. (Kääntyen kansan
+puoleen) Kenen poika se oli?
+
+ERÄS ÄÄNI JOUKOSTA. On se raukka erään köyhän lesken ainoa vekama,
+tekee tuskin muuta kuin koiranjuonia ja pelailee knappeja kaduilla;
+vahinko pojasta, suuri vahinko, ettei jaksa äiti parka häntä kouluttaa;
+sillä se on niin viisasta lasta.
+
+PATRIK. Vai »viisasta lasta», vai niin.--Menkäät hiiteen tästä! Mitä on
+teillä tässä kurkisteltavaa? Pois, roistokansa! (Ajaa pois heidät)
+»Viisasta lasta»! (Mauralle) Tuoppi oltta tänne, ja pian!
+
+MAURA. (Marianalle) Astu vähän pikemmin, sinä laiskiainen. (Mariana
+menee sisään)
+
+PATRIK. (Eriks.) Se kirottu nallikka! (Ääneensä) Kiireesti, eukko,
+kiireesti! (Huutaen) Sa saa!
+
+MAURA. Kohta, armollisin herra! (Mariana tuo oltta, Patrik juo)
+
+PATRIK. (Erikseen ja keskeyttäen äkisti juomistansa) Riivatut!
+(Tyhjentää tuopin ja kääntyy kiivaasti sotamiehiä kohden) Mitä pitää
+minun tekemän teille? Sanokaat, mitä pitää minun tekemän? Jaa, mitä
+teen? Tommi, astu esiin. (Tommi lähenee häntä, Patrik pitelee hänen
+knappiansa) Sano nyt, poikani, mitä pitää minun teille tekemän? Mitä
+mitä, sinä junkkari? Sanoppas; äänestä, mä mielin kuulla.
+
+TOMMI. Koska suotte minulle luvan äänestykseen, niin tahdonpa sanoa
+sydämmeni aatoksen. Minun mielestäni olis meille yleinen armo paras.
+
+PATRIK. Vai armo! Ha haa! Vai armo, vai armo! Hm! Vai armo! Käske ennen
+Helionin loimon astumaan istuimeltansa alas. Vai armoa!--Käy nyt riviis
+taas, poikaiseni, ja kuulkaat kaikki mitä lausun. Kakstoista tuntia
+teidät tuomitsin olven kaipoon, mutta rikoittepa tämän tuomion, ja
+kaikki myllersi taas olven perkel ylös alas. Sääntöni rikoitte, ehkä
+tiesitte millä uhkasin teitä siitä. Siis kuulkaat nyt miten uhkaus käy
+todeksi. Tästälähin ei kasteen helmen verta teille oltta, ennen kuin
+veressä ja voittajina palaamme ensimmäisestä tappelosta. Mutta jos
+teitä sillon miellyttäis näyttää selkätaulunne voittavalle
+viholliselle, niin totisesti ette näe koskaan enään olven vahtoo. Se on
+sanottu.
+
+ANTON. Hirmuinen tuomio!
+
+TOMMI. Verraton!
+
+PATRIK. Ja siinä ei kaikki vielä. Tiedättepä mun ei millonkaan
+jakelevan miehilleni pryyliä koska lähellä on synkeä yö, vaan pidätänpä
+aina kättäni seuraavaan aamuun. Tällä hetkellä siis pelastutte siitä,
+mutta mitä tapahtuu huomenna koitteessa ihanan päivän, sitä takaamaan
+en käy, mutta visseyden tähden parkitkaat selkänne. Aavistanpa jotain.
+Varmaan en ole vielä päättänyt, mutta minä pelkään.
+
+TOMMI. Minä uskallan sanoa: nyt on kapteenimme liian ankara.
+
+PATRIK. Vait, sinä kirottu kappale! Kaikki äänettä kuin muuri! Haa! jos
+tietäsitte kuinka sydämmeni kiertyy ja vääntyy, kuinka se kiiriskelee,
+temmeltää ja teiskaa, juuri kuin koska katselemme kirkkaassa
+vesilammikossa pientä pussia eläviä kissanpoikasia täys; se kierii ja
+se vierii, se liikkuu ja se kiikkuu, semmenkin jos on pussissa liian
+vähän kivipainoa. Haa! oletteko nähnyt tätä leikkiä, te saatanat?
+(Ravistaa Anttonia kauluksesta) Oletko nähnyt? Te kiusan henget, te
+saatatte mun riiviöön, etten enään huomaa mitä teen ja lausun.
+(Ravistaa Aristarkusta kauluksesta) Oletko nähnyt tätä leikkiä, sinä
+peikko? Oletko nähnyt tätä? (Ravistaa Tommia) Oletko nähnyt tätä? Sano
+sano, sinä onneton.
+
+TOMMI. Olen olen, ja vielä hullumpaakin, herra kapteeni, jaa monin
+kerroin hullumpaa, niinkuin koska aukenee pussin-suu ja poikaset ryömii
+rannoille. Silloinpa täydet käsissäs; sä hätäilet ja keikahtelet,
+keikahtelet etkä tiedä mihen ensin käännyt. (Patrik astuu muutaman
+askeleen takaperin hoipertellen ja katsoen vissisti Tommia kohden)
+
+PATRIK. (Eriks.) Jassoo! (Ääneensä) Tule tännen, Tommi. (Tommi lähenee
+häntä) Kukas minä olen?
+
+TOMMI. Kuninkaan kapteeni ja sankari. (Eriks.) Olinpa liian rohkea.
+
+PATRIK. Kukas sinä olet?
+
+TOMMI. Herra kapteenin mies. Käskekäät minua tuleen, minä menen; se on
+velvollisuuteni.
+
+PATRIK. Mutta katsos, jos mielit käydä liian pitkälle sukkeluuksines,
+niin voinpa minäkin sanoa jotain puolestani. Tiedätkös mitä taidan
+tehdä?
+
+TOMMI. Taidattepa asettaa minun alas maahan suoraksi kuin ranka ja
+käskeä Bonifaciuksen löylyttämään oikein sakramenskatusti.
+
+PATRIK. Jaa-ah, sen minä taidan. Käy nyt riviis taas ja kiitä onneas,
+päästyäsi näin. (Erikseen ja käyskellen edestakaisin hoipertellen)
+»Koska pussin-suu aukenee»... Hmm! »Poikaset rannoilla ryömii.» Hajdja!
+(Ääneensä) Saattakaat paikalla Mestari Bonifacius tänne. Nyt ei auta.
+
+TOMMI. Herra! tässä näette viheliäisen vikkelöitsijän, oikein saksan
+vizailijan, joka taasen hävetä saa. Niinpä käy.--Jo vuosia sitten tein
+mä päätöksen, poisheittää kaikki kokkapuheet, mutta enpä mieletön
+seisnyt siinä, ja sentähden seison nyt tässä syllän pitkällä nenällä.
+Sillä se, joka täällä itseänsä edes johonkin määrin viisaasti käyttää
+tahtoo, se olkoon aina mykkä, karmea ja kylmä kuin rautvuori, mutta voi
+sitä, joka lyö itsensä vizsailemaan, se olkoon varmaa kerran joutuvansa
+narriksi kuin Tommi nyt. Me luisahdamme niin pian yli rajan; sillä
+kiitos kiihoittaa omaa-rakkautta, joka taasen pimittää järjen
+kirkkaan loimon kuin musta sauvu päivän valon; mies rynkää esiin
+itsetyytyväisyydestä liekehtivällä katsannolla tietämättä ennenkuin on
+narrilakki päässänsä aina korvia myöden, kuin Tommin nyt, joka on perin
+lyöty, ja lyötyä miestä ette enään lyödä mahda, herra. (Eriks.) Jos ei
+tämä saarna ole pelastanut selkääni, niin tahdon muuttua koiraksi.
+
+PATRIK. (Eriks.) Jos ei tämä liikuta sydäntäni, niin tahdon muuttua
+koiraksi. (Ääneensä) Jaa, Tommi, niinpä käy. Toki, näenpä, että kytee
+vielä povessas pieni kipenä johonki parempaan. Ja muista, ettes laske
+sitä sammumaan, minä rukoilen sinua: elä laske sitä sammumaan.
+
+TOMMI. No noh.
+
+PATRIK. Seis rauhassa rivissäs, seis rauhassa. (Torven ääni kuuluu)
+Mitä merkitsee tämä torven töräys?
+
+ÄÄNIÄ. (Ulkona) Preussiläinen tulee, Preussiläinen tulee!
+
+PATRIK. Siinä on hän. Nyt katsokaatpas kuinka käytte vastaan tätä
+vierasta näin humalaisina ja silmissänne sauvun pusertamat kyyneleet.
+Oi synti ja häpeä! (6:s sotamies tulee kiireesti)
+
+6:S SOTAMIES. Sana överstiltä. Hän käskee teitä kohta käymään esiin,
+rakentaen oikean flygelin; sillä alas vuorelta, sen taidatte nähdä, jo
+astuu Preussiläinen, ja mentyää muutaman minuutin, seisomme tulessa.
+Kerkeä on aika.
+
+PATRIK. (Eriks.) Nyt tahdon olla lakoninen, sillä vastaukseni kohta
+luetaan sanomissa ympär mailmaa.--(Ääneensä) _Venio_. Tämä on ylevää
+roomalaiskieltä ja tahtoo sanoa niin paljon kuin, minä mielin tulla.
+Tämä vastaus vie överstilles: venio. (Sotamies menee) (Patrik eriks.)
+Tämä vastaus on kerran löytyvä mailmanhistorjassa ja useinkin saattava
+ruoskan monen nuorukaisen kämmenelle. (Ulkona soivat torvet ja trumput
+ja sekavia ääniä kuuluu) Niin lähestyy nyt kunnia ja kuoleman päivä
+kuin päivä tuomion jyryllä ja pauhinalla. Nyt uljas mieli, ja kaikki
+olkaat valmiit: jäntevässä kourassa tulta ja kuolemaa oksentava traaki
+kirkkaalla teräskielellänsä; polvi jäykkä niinkuin kivipylväs, käsi
+tukeva ja silmä kirkas, rinnassa sydän ja sydämmessä Jumalan-poika, ja
+sitten eteenpäin kuin hirmumyrsky, joka mereltä rynkää ylös, laineet
+kohinalla korkeuteen nostaa ja murtaa satavuotiset männyt vuorten
+harjanteilla! Uljas mieli, pojat, ja kaikki viha pois, käydessämme
+Bellonan häihin! Oi sinä Aristarkus-poikani! (Suutelee Aristarkusta) Ja
+Tommi minun pikku-varikseni! (Suutelee Tommia)--ja Titus sitten!
+(Suutelee Titusta) Jumala auta meitä! Ja minun armas Antonini myös!
+(Suutelee Antonia) Niin niin! teitä kaikkia nyt mielisin syleillä ja
+suutella, mutta aika on hirveän tärkki. Sotatorvi soikoon, ja nyt
+eteenpäin mars! Jumala auta meitä! Jessus! (Menevät, Patrik edellä,
+heilutellen miekkaa ilmassa ja hoipertellen sinnen tännen, sotamiehet
+hänen jälessänsä yksi ja toinen heistä myös hoipertellen.
+Komantohuudot, torvet ja trumput kuuluvat kaikkialta)
+
+
+
+
+Neljäs Osa
+
+
+(Oikealta kuuluu sotajyry: Maura istuu toikan takana, avattu kirja
+helmassa, kädet ristissä ja silmät teroitettuna korkeuteen; Mariana
+seisoo samalla sivulla, mutta perempänä, katsahtaen sinne, josta kuuluu
+taistelon meteli.)
+
+
+MAURA. Oi! mille näyttää taistelon tienoo nyt, Mariana tyttösein?
+
+MARIANA. Valkeita sauvupilviä pyörii lakkaamatta ylös laaksosta tuolla
+vuorien välissä ja sillon tällön kirmasee yksinäinen ratsastaja salavan
+vauhdilla yli lakeuden tuossa.
+
+MAURA. Oi kauheuksia, joita vielä silmäni näkemän pitää ja korvani
+kuuleman!--Kuinka onpi nyt, pieni Mariana?
+
+MARIANA. Siinä, jossa ensteen ilmaui sauvu, se nyt haihtuu pois, mutta
+kappale siitä se taasen monin kerroin sakeampana pyörähtää ylös ja
+jyrinä niinkuin lähenis. Mutta nytpä näen yhdet vankkurit tätäkohden
+kulkevan ja vankkureissa istuu miehiä rippuvilla päillä ja kelmeillä
+kasvoilla.
+
+MAURA. Kaiketi haavoitettuja sankareita sodan kiihkellyksest'.
+
+MARIANA. Nyt seisahtavat, ja alas astuu eräs mies, joka ontuen rupeaa
+käyskelemään tänne, mutta toisialle pyöriilee vaunut.
+
+MAURA. Ken ollee tämä mies? Ehkä Timoteus. Riennä häntä vastaan; minä
+istun tässä rukoillen ja kääntämättä kasvojani kohden hirmuista sotaa.
+(Mariana menee) Taivas, suo voitto oman maamme sotajoukolle, mutta
+pelasta toki Timoteuksen henki! (Max ja Fuchs, paljainpäin ja taluttaen
+toinentoistansa, tulevat vasemmalta)
+
+FUCHS. Mennään yhdessä.
+
+MAX. Yhdessä, veljeni, yhdessä!
+
+FUCHS. Nytpä ei olis terveellistä vaeltella yksin, sillä onpa heitä
+taas ympärillämme oikein sakealta. Mutta liikkukaamme aina yhdessä.
+
+MAX. Yhdessä, käsi kädessä vaihka surenkuoppaan.
+
+FUCHS. Menneenä yönä uneksuin surenkuopasta, jonka olin virittänyt, ja
+koska kävin sitä katsomaan, niin oli se ulvovia susia täys, jaa, olipa
+harja päällä vielä. Mitä merkitsi se muuta kuin tätä hirveätä sotaa?
+
+MAX. Kuules, mikä meteli ja ryske.
+
+FUCHS. Kuka olis luullut Berlinin niin pian tuhaksi menneen?
+
+MAX. Se paloi kuin rohdintutti, ja onpa tuskin enään kiveä kiven päällä
+siitä suuresta kaupungista. Mutta kuinka istumme tässä nyt ja missä
+istumme? Olimmehan äsken juuri tulisessa taistelossa keskellä sauvuvia
+raunioita. (Päivä hämärtyy)
+
+FUCHS. Haa! Peittäkäät meitä, tunturit ja vuoret!
+
+MAX. Miksi toivot niin?
+
+FUCHS. Oi! me olemme jo toispuolella hautaa hämäryyden maassa.
+Keihästihän meidät molemmat yhtaikaa eräs partanen kranatööri siinä
+kadun ristissä.
+
+MAX. Kaiketi olin sillon puoleksi jo kuollut haavoistani, koska en
+muista tätä. Siis käyskelemme, kurjat, nyt varjoina varjojen maassa!
+
+FUCHS. Oo, oo! Mutta mikä on tämä seutu oikeammiten?
+
+MAX. Ei rautahaarut eikä kanget helise vielä.
+
+FUCHS. Eikä palmutkaan käsissämme liehu.
+
+MAX. Me jossain keskisijassa istumme, vartoen tuomioomme.
+
+FUCHS. Oo, oo! Tuonen synkeässä maassa! Millainen on mieles, veli?
+
+MAX. Ei koskaan povessamme lannistukoon miehuuden into, vaihka kulkis
+tiemme kirottujen alhoon, vaan purren hammasta vastaanottakaamme mitä
+tuleman pitää. (Puree hammasta) Hmm!
+
+FUCHS. Oi onneton! kopeiletko tässä vielä? Ylvästeletkö, hirmu mies?
+Ken voi kätkeä povessansa kipenääkän miehuuden jäntevyyttä, koska pitää
+hänen ainiaksi muuttaman asumaan syvyyteen tulisen meren? Ken voi sitä?
+Ei kenkään maassa eikä taivaassa.
+
+MAX. Mutta toivo ei ole kaikki vielä.
+
+FUCHS. Olkoon niin!
+
+MAX. En kärmettäkään, vaihka olis se mua sadat kerrat pistänyt, en
+vihamiestäni suurimpaa mä syöksis tähän maasuuniin, niin miksi sitten
+hän tuolla pilvien päällä, jolla tiedän olevan sydämmen paljon paremman
+kuin minulla, mielisi sinne viskata minua, joka en koskaan ole häntä
+pistänyt, ehdolla en suinkaan, vaan itseänipä enemmitten pistellyt
+olen? Sen on hän tekemättä, niin uskon ja vakavana varron mitä
+annetaan, ja tähän pääni torkahtaen kallistan. (Painuu alas)
+
+FUCHS. Olkoon niin! Niin tahdon uskoa ja vakavana varron mitä annetaan,
+ja tähän pääni torkahtaen kallistan. (Painaa päänsä alas Maxin viereen)
+
+MAURA. (Erikseen) Te raukat miehet, kuinka sairas mielenne nyt
+kiitelee! Ihmislapset! yksi teistä verta vuodattaen täällä taistelee,
+toinen vehkeilee luulokuviensa kanssa, ja aina ja kaikkialla on murhe,
+sota ja surkeus. Oo! (Preussiläinen kansalaulu kuuluu oikealta)
+
+FUCHS. (Nostamatta päätänsä ylös) Enkelit laulaa.
+
+MAX. Ja perkeleet kiljuu. (Mariana ja Timoteus tulevat käsi kädessä,
+jälkimmäinen ontuu)
+
+MAURA. Timoteus! Siis elät vielä!
+
+TIMOTEUS. Vaihka yksijalkasena kuin savikukko.
+
+MAURA. Onko se pahoin haavoitettu?
+
+TIMOTEUS. Ei juuri hätää; vähän nyrjäynyt vaan, mutta pakoittipa mun
+kuitenkin jättämään kamppaustantereen.
+
+MAURA. Joka nyt hirmuisesti riehuu.
+
+TIMOTEUS. On siellä kuumaa; ja nytpä olvi kurkulleni kuin vaimo
+miehelle niin luotu sen toisen tarpeeksi.
+
+MAURA. Se on kieltty, Timoteus, se on kieltty, ja sentähden en uskalla.
+
+TIMOTEUS. Mitä nyt? Olemmehan tapelleet kuin jalopeurat; olenhan
+puhkaisnut auki kolme preussiläistä mahaa kuin kolme säkkipilliä vaan,
+sen olen tehnyt, ja eivätpä toverinikaan ole juuri häväisneet itsiänsä,
+totisesti ei. Aristarkus kiljuu, raivoo ja tappelee, vaihka tuntuupa
+kuin tahtoisi hän tällä leiskunalla, huudolla ja käsivarsien
+väsymättömällä viskelemisellä niinkuin estellä näkymästä jotain pientä
+oravata, joka hyppelee hänen housuissansa, mutta tappeleepa hän toki
+kuin mies; Tommi on kuin kiiski, vikkelä, ja pistelee että tuntuu,
+Titus, äänetön ja huulet nipistetyt myttyyn, kulkee esiin eikä
+järkähdä, ja Anton hän huokailee ja lyö.
+
+MARIANA. Hyvin tunnet kumppanies luonnon.
+
+TIMOTEUS. Etkö luule mun haastelevan totta? Sen kuulet kohta, kuulet,
+että olemme itsemme käyttäneet kuin miehet. (Juo) Mutta vastahakoinen
+on tänäpänä onni meitä kohtaan, ja luultakseni käymme tässä kahakassa
+tappiolle, niin näytti taistelon muoto, koska sen jätin, ja
+arvattavasti joutuu Timoteus Preussiläisten vangiksi; sillä tuskinpa
+taidan paeta nyt. Mutta iloinen olen sentähden, että henkeni pelastui;
+sillä minä olen yksinkertainen ja tyhmä sotamies enkä taida itseäni
+teeskennellä. Jos olisin upseeri, niin eipä tämä juuri mallaisi, vaan
+täytyis minun antaa huulen rippua ja silmän tuijotella murheellisesti
+eteeni, vaihka sydän povessa salaisesti laulaa: »sull' kiitos», että
+pääsin kuin madammi Bergströmska. (Sotahälinä lähenee) He lähestyvät.
+Niin niin! Niinpä käy kuin ennustin. Meidän joukko pakenee ja
+Preussiläinen vainoo.
+
+MAURA. Taivaan Herra! He rynkäävät ihan tätä kohden! (Timoteus ja
+Mariana kuiskailevat keskenänsä)
+
+TIMOTEUS. Olkaat ilman pelkoa, muori, ilman yhtään pelkoa, armas
+muorisein. He kulkevat rauhallisesti ohi; minä takaan sen. (Patrik,
+ilman hattua ja miekka kädessä, juoksee yli teaterin oikealta
+vasemmalle ja hänen jälessänsä Aristarkus, Tommi, Anton, Titus ja muita
+sotamiehiä. Timoteus, ontuen, lähtee myös kirmasemaan samaa tietä,
+häntä seuraa Mariana halliten hänen patruuna-taskustansa. Maura juoksee
+muutaman askeleen heidän perässänsä huutaen kovin, mutta samassa
+amputaan muutama kiväärinampaus oikealta vasemmalle, ja Maura kaatuu
+kiljahtaen; Kasper, Gilbert ja preussiläisiä sotamiehiä tulee. Max ja
+Fuchs kuorsavat maassa)
+
+KASPER. Pojat, nyt ottaa teidät peijakas, jos olette ampuneet tämän
+vanhan vaimon.
+
+GILBERT. En usko sitä, vaan luulen, että kaatoi hänen pelko vaan ei
+luoti.
+
+KASPER. (Ottaa Mauraa kädestä) Ylös, eukkoseni!
+
+MAURA. Minä olen amputtu, kuollut, ijankaikkisesti kuollut!
+
+KASPER. Te olette eheä ja terve, sanon minä. Ylös ja olkaat iloinen;
+sillä voitto on meidän. (1:n preussiläinen sotamies tulee)
+
+1:N SOTAMIES. Herra kapteeni, minä saatan sanomata kenraalilta.
+
+KASPER. Mikä on hänen tahtonsa?
+
+1:N SOTAMIES. Että kortteeraatte tähän joukkonne ja jätätte pakenevaen
+vainoomisen, sen toimen määrää hän arierkardillemme.
+
+KASPER. Hyvä! Ja jos ei ole sulia muuta sanottavaa, niin käänny ympäri
+taas, ja ne miehistäni, jotka seuravat nyt vihollista kantapäissä,
+palatkoot takaisin jälleen, koska toiset on heidät ehtineet. (1:n
+sotamies menee) Hyvä on levätä kamppauksen vaivoista, mutta eipä toki
+ollut tämä päivä kovin raskas eikä verinen.
+
+GILBERT. Se oli mun ensimmäinen päiväni kunnian kedolla, ja, totta
+sanoen, tämän taistelon alku mun vereni saattoi niinkuin vähän
+kuumeelliseen juoksuun, mutta tasoittupa se pian taas, ja nyt lopetan
+tämän päivän kuumeella toista laijia, voittohorrouden kuumeen hohteella
+sen lopetan. Oi kuinka kernaasti nyt tyttöäni syleillä tahtoisin!
+
+KASPER. Hiiteen tämä taistelo!--Oltta, muori! (Juo)
+
+GILBERT. Siinä pamahteli toki ja luorit vinkuit.
+
+KASPER. Olipa se kahakka! Vihollisemme killistelit päällemme kuin
+keitetyt kravut, niin he katselit meitä läpitse juopumuksen sumun ja
+kaasun ja levitit ympärillensä karvaan tikuran ja sauvuhaisun, kuin
+olisit he käynneet ulos suomen-saunoista. Mutta olisit he tyhjentäneet
+muutaman kannun vähemmin vahtovaa oltta, niin luulenpa, ettemme seisois
+tässä juuri näin eheillä nahoilla; sillä, jos toki totuuden tunnustan,
+niin eipä ollut nytkän tämä leikki juuri lasten leikki, vaikka he
+humalassaan kaakertelit kuin karilla nahkahanhien lauma. Jaa, olipa se
+lystillinen kuolemanleikki. Sentähden olkaamme lystillisiä ja
+juokaamme, me myös, mutta kohtuudella. Juokaat, pojat! Te tappelitte
+uljaasti tänäpän. Mitä sanotte?
+
+SOTAMIEHET. Eläköön Preussi!
+
+KASPER. No niin! Juokaat nyt, mutta onneton se, jonka näen käyskelevän
+kylkimyyryä! Juokaat, juokaat! (Sotamiehet ottavat kukin tuoppinsa,
+asettavat itsensä taaemmaksi joukkoon ja haastelevat iloisesti
+keskenänsä) Minä luulen, eukko, että olvi on virtanut kaupungissanne
+oikein koskena.
+
+MAURA. Oi hyvä herra! uskokaat minua, senkaltaista olven molskinaa ei
+ole mailma kuullut vielä. Mikä meteli ja pauhu, mikä puheen mölinä ja
+kiroileminen yöt ja päivät! Jaa-ah, minä sanon sen ja panen sen luoksi;
+ei semmoista melakkaa ole vielä kuullut tämä syntinen mailma. Jumala
+siunakkoon!
+
+KASPER. Oi Saksanmaa, mikä etkö olis sä ilman tätä kuohuvata juomaa!
+
+GILBERT. Mikä etkö olis sä ilman kaikkija synnin himoja!
+
+KASPER. Vaiti, luutnanttini, vaiti, poika!
+
+GILBERT. Anteeksi, että voiton päivänä vilaukseksi unohdin suhteeni
+teitä kohtaan, mutta se ei tapahdu enään, vaan tahdonpa seistä
+vaiheellanne vaiti ja oikeena kuin kynttylä.
+
+KASPER. Jos sen sä teet, niin katso etten niistä sua vähän nääveliistä.
+Kuin kynttylä? Nyt hiiteen kaikki teeskellys ja turha kunnioitus ja
+vallitkoon ilon siivitetty henki, niin kauvan kuin terästykki mykkänä
+ammottaa. Nyt vapaus ja riemu! Ja anna minun perustella; sillä olenhan
+käynnyt ulos tietoviisauden ankarasta linnoituksesta ja seison kuin
+mies Hegel-pataljoonin vasemmassa flyygelissä. Eikö sano muotoni niin?
+Kas tätä tukkaa kiemuraista, tätä jäistä, kankeata katsantoa, näitä
+unipussia silmieni alla, näitä kalveita ja vähän niinkuin kohistuneita
+poskia; ja viikseistäpä sitten alkaa sotamies. Enkö ole sekä
+kirjallinen että sotaisa? Kaksi omaisuutta, joiden yhdistys on naiselle
+ihastus suurin.
+
+GILBERT. Mutta eivätpä ole vielä kaikki jäljet jokapäiväisestä
+ihmisestä la'astu pois. Niinpä esimerkiksi luulen huomaavani jotain
+prosallista lämpymyyttä katsannossa ja huulilla kovan taipumuksen
+nauruun.
+
+KASPER. Ne jäljet kyllä pian peitetään tuiskuilmoilta korkuudesta.--
+Mutta mihen lopetin filosofemini, tai kuinka alotin sen? Saksanmaa,
+mikä etkö sä olis ilman vahtovaa juomaa, joka nyt sun tahtoo upottaa!
+Mutta enpä ihmettele, ettäs mielit naukkiilla ja viettää aikas humalan
+humussa. Sä olet suurin nero kaikkein kansojen joukossa tämän Telluksen
+povella, mutta voi! sä olet rikkirevitty nero muserretulla sydämmellä,
+ja sentähdenpä pyllistelet kannua niin ahkerasti. Oi! sä kohtuisena
+hengen aikeista käyt, ja siitä tuskas, siitä runsaat rohtoryypit. Mutta
+ole lohdutettu, kaikki on nyt koetukses aika, lyönyt on pääsinpäiväs
+hetki. Täältäpä me, kuin pohjoisesta raikas liehaus, nyt sua
+parantamaan tullaan ja teemme sinusta oikean Saksan. Ole rauhassa, me
+sun lääkitsemme, puhallamme sieraimiis uuden hengen ja riemuitseepa
+kerran viel saksojen maa. Ja tämän päälle tahdon tyhjentää kannun
+oltta.--Kallistakas tuonne tuoppiin, muorisein.
+
+GILBERT. Ja tällä tavallapa, kannu kädessä, parantajana toimiilette.
+Lystillistä!
+
+KASPER. Juuri niin, sinä veitikka; sillä pahallapa paha parannetaan.
+(Juo) Mutta muori siellä toikan takana, miksi istutte niin
+murheellisna, huiskutellen itseänne ja vuodattaen kyyneleitä? Näinkö
+vietätte voiton päivää?
+
+MAURA. Taidanko minä tätä kutsua voiton päiväksi? En suinkaan, vaan
+murheen ja tappion päivä on se minulle kurjalle.
+
+KASPER. Miksi niin?
+
+MAURA. Tahtoopa sydämmeni lentää kappaleiksi. Koska pakenit tästä
+Bayerilaiset, seurasihan heitä karkurina piikani myös, se noiduttu
+naasikka.
+
+KASPER. Oh, pieni asia! Niin tapahtuu aina ja joka paikassa missä
+sotilasjoukko majailee, ja jos ei juuri niin, murtuupa kuitenkin yksi
+ja toinen sydän ikävyydestä harmaatakkien perään.--Tyttö meni, te
+otatte itsellenne toisen, asia on autettu sillä.
+
+MAURA. Ei ei! Kuulkaat, tahdonpa ilmoittaa kaikki, kaikki kaikki,
+muuton mun tukeuttaa ikuinen kiusa ja vimma. Kuulkaat. Mies, jota
+lunttu seurasi, oli mulle antanut ihanimmat lupaukset, joihin luotin
+minä mieletön ja jakelin hänelle yhtäkin parhaastani, mutta koska hetki
+tuli, kaapasi hän tieheensä ja vei mun tyttöni vielä. Timoteus on
+peikon nimi, sotamies kapteeni Patrikin komppanissa. Oi! jos saisitte
+hänen kynsiinne, niin paistinvartaassa häntä korventakaat kuin
+höyhennettyä pyytä ja samoin porttoansa myös; kolme tynnöriä oltta
+annan mennä palkinnoksi tämän työn.
+
+GILBERT. Sepä eukko, se!
+
+KASPER. (Eriks.) Peijakas ämmäksi. (Ääneensä) Te olette leski,
+muoriseni?
+
+MAURA. Leski turvaton, jota kaikki sekä tutisevat vanhat että pienet
+lapset ilman pelkoa hammastaa; sillä eihän ole mulla oikeuteni
+puolustajaa.
+
+KASPER. Sen tahtoisitte itsellenne?
+
+MAURA. Olinpa hempeä ja pidin tästä miehestä, joka mun petti nyt.
+
+KASPER. Minä tiedän komppanissani erään uljaan uroon, joka eilen teki
+kummallisen lupauksen. Sanokaat, muori, ettekö taitaisi pitää vielä
+toisesta miehestä.
+
+MAURA. Hm.
+
+KASPER. Jaa, mitä sanotte?
+
+MAURA. Siihen vastakoon sydämmeni koska silmäni on tämän toisen nähnyt.
+
+KASPER. Saattakaat Faustus tänne. (Eräs sotamiehistä menee. Max
+kuorsahtaa) Ken makaa niin makeasti ihan sodan jaloissa tässä?
+
+GILBERT. Onpa meillä tässä kaksi vankia.
+
+KASPER. Ja makavat kuorsaen! Kuinka ymmärrän tämän?
+
+MAURA. Oi! kaksi onnetonta siinä makaa, kaksi sotamiestä Max ja Fuchs,
+jotka kuluessa kolmen kuun eivät ole nähneet yhtä ainoata selvyyden
+hetkeä; mutta nyt on järki sanonut liittonsa ylös ja paennut heidän
+aivonsa kammareista, ja nytpä he alati näkevät ympärillänsä ainoastaan
+petosta ja kavaluutta ja pieniä olentoja, jotka väsymättä vaivaa heitä.
+Äsken, koska painoit he itsensä tuohon alas ja kuulit kaukaalta sodan
+jyskeen, niin luulitpa he Berlinin kaupungin jo seisovan tulessa ja
+sauvussa, ja että he itse olit kaatuneet sen rynnäkössä ja oljentelit
+nyt kuolleitten hämäräisessä maassa haudan toisella puolella. Oo oo!
+Niinpä he uskoit, onnettomat, ja siinä uskossa lyyhistit itsensä vasten
+maata kuin kaksi kurjaa jäniksenpoikasta itsensä lyyhistää ruohistoon
+kuultuansa korvesta haukan äänen.
+
+KASPER. Ha ha ha! No siinäpä kaksi kummallista veitikkaa.
+
+GILBERT. Luulenpa keksiväni heitä kohtaan sukkelan juonen, herra.
+
+KASPER. Hyvä. Mikä on tämä? Mutta vartokaamme, tuossa tulee mies.
+(Faustus tulee)
+
+FAUSTUS. Mitä tahtoo herra kapteeni?
+
+KASPER. Sano minulle kuinka kuuluu se lupaus, jonka eilen teit?
+
+FAUSTUS. Näin, herra: koska ehdin Schleusingenin kaupungin, niin otanpa
+aviosiipakseni ensimmäisen naisen, joka vaan mielii kanssani nahista,
+sen teen vaihka olis hän se viimeinen hurnakka. Niin lupasin, ja siinä
+seison.
+
+KASPER. En tiedä syytä tähän päätöksees, mutta yhtäkaikki kuin sen vaan
+täytät.--Mitä tykkäätte tästä miehestä, frouvani?
+
+MAURA. Hoo, uljas muoto, mutta näin vilauksessa en taida päättää
+mitään.
+
+FAUSTUS. Vilauksessa on se tehtävä, jaa äkisti kuin leimaus. Ei yhtään
+ylöslykkäystä, muori, vaan jos ei käy kauppa tässä, niin kiepoonpa
+kohta toisille markkinoille kuin luoti.
+
+MAURA. (Eriks.) Ui! kuinka hirmuinen ja kiivas mies! Mutta miehukas
+kuin Herkkules. Haa! mitä teen?
+
+KASPER. Tämä arveluttaa teitä kovin.
+
+MAURA. Ah!
+
+FAUSTUS. Kerran kysyn vielä: otatko minua, eukko?
+
+MAURA. Astukaamme edes sisään vähän keskustelemaan. Kunnioitettava
+herra kapteeni, tehkäät niin hyvin ja tulkaat todistajaksemme ja
+välimieheksemme tässä asiassa.
+
+KASPER. Frouvani, minä vaan esitän teille pojan käymättä toki
+puhemieheksi, hyvin tietäen vanhastaan kuinka huonon onnen siinä annan.
+Mutta sinä ja sinä, menkäät heidän kanssansa välipuheesen. (Maura,
+Faustus ja kaksi sotamiestä menevät sisään) Niin, eukkoni, saatpa nyt
+miehen, joka voi masentaa moninkerroin kiukkuisemman ämmän kuin sinä,
+hänpä sinusta pianki tekee hiljasen hiiren, siivon karitsan, vaihka
+olisit nyt itse saatana ja hänen emonsa.
+
+GILBERT. Tässä saamme kenties pian juoda pestiäisiä.
+
+KASPER. Niinpä näyttää. Mutta, poikani, mitä on mielessäs tekeillä
+noita kohtaan tuolla?
+
+GILBERT. Suotteko mun hetki olla johtajana, ja te toiset tässä vähän
+oleskella ahtööreinä?
+
+KASPER. Olkoon menneeksi, kuin vaan vikkelästi tehtäväs teet.--Mutta
+valoa tänne, yö käy pimeäksi.
+
+GILBERT. Ei, herra; tämä pimeys kuuluu asiaan; sillä nyt seisomme
+varjoen hämäräisessä mailmassa, Kimmeerien murheellisessa maassa.
+Miellyttääkö teitä, herra, asettaa itsenne seisomaan tähän? (Osoittaa
+vasemmalle sivulle Maxista ja Fuchsista)
+
+KASPER. (Tekee niin) Tässä seison.
+
+GILBERT. (2:lle ja 3:lle sotamiehelle) Te seiskäät tässä. (Asettavat
+itsensä makaavien pääpuolelle) Te toiset seiskäät tässä alakuloisina
+ympärillä; minä asetan itseni tähän heidän oikealle sivullensa, ja
+johtaja itse pelaa teidän kanssanne.--Nyt huomakaat: koska sanon,
+soikoon vaskitorvi kummeasti kuin tuomiopasuuna; he heräävät samassa
+mailmassa, jossa he nukkuissansa luulit itsensä varjoina käyskelevän,
+Kimmeerien synkeässä maassa; he heräävät, näkevät ympärillänsä meidät,
+jotka taas olemme varjoja niiden kurjien Preussiläisten, joille he itse
+annoit katkeran kuolon rynnäkönsä Berlinin portilla. Me moitimme heitä
+tästä, haastelemme entisestä elämästä maan päällä ja nykyisestä täällä,
+lähellä monen suuren miehen varjoo. Herra kapteeni ja minä olemme
+puheen kannattajat, te kaksi siinä sanotte sanan ainoastaan sillon
+tällön, koska sopii, koska katsahdan puoleenne, mutta kavahtakaamme
+puhumasta itsemme säkkiin ja sillä kurilla hävittämästä koko ilveemme.
+
+KASPER. Pannaanpa siis nyt kokeeksi kunkin aatoksen vilkkaus. No päin
+tuuleen sitten, ja auta minua, improvisationin henki!
+
+GILBERT. Nyt möräköön torves. Kummeasti, kovin kummeasti. (Toinen
+sotamies puhaltaa vaskitorvea, Max ja Fuchs herää, nostavat vitkon
+päänsä maasta ja jäävät istumaan, tuijotellen ympärillensä)
+
+FUCHS. Hoh hoo!
+
+MAX. Ketä olette te?
+
+GILBERT. Huu huu! Etkö minua tunne enään? Minä olen sen miehen varjo,
+jonka armottomasti keihästit kuoliaaksi lähellä porttia Berlinin
+kaupungin. Tähän paikkaan syöksit sinä sisään painettis, ja haava tällä
+kohdalla on kuolettavainen. Minä kaaduin ja kalisit aseeni kaatuessa.
+
+2:N SOTAMIES. Hii haa huu, oi yötä pitkää täällä! Etkö minua tunne,
+sinä Fuchs Bayerista? Olenpa sen miehen varjo, jonka pistit kuoliaaksi
+kadulla lähellä nahkuri Köhlerin taloa, siinä minun tapoit, teit
+leskeksi mun nuoren vaimoni, sen uskollisen, ihanan Konkordian, ja
+isättömäksi kurjan lapsein. Voi sinua voi!
+
+FUCHS. Paras ystäväni, minun täytyi tehdä niinkuin kapteeni käski.
+
+3:S SOTAMIES. Voi sinua voi! Tunnetko minua, mies? Minä olen sen miehen
+varjo, jonka pään sinä halkasit Berlinin palossa lähellä kasarmia,
+jossa riehuit vinkuvat liekit. Voi sinä kirotun miehen kirottu varjo
+täällä hämärän alhossa, voi!
+
+KASPER. Aih, iuh, valedikavauvau! Ei kahlekoiran talvinen yö ole niin
+surkea kuin kuolleen miehen varjon elämä täällä. Tunnetko minua?
+Olenhan sen sankarin sielu, jonka niskan sinä katkaisit kuin nauriilta
+naatin. Etpä minua armahtanut, vaihka polvillani edessäs rukoilin, näin
+sanooden: säästä henkeni, jätänpä muuton tänne suojattoman tytön, jolla
+on seittemän minun siittämääni poikaa, hänen tahdon ottaa lailliseksi
+vaimokseni, koska sodasta takaisin palaan. Niin rukoilin minä, mutta
+etpä armahtanut sinä, vaan iskit minua tähän, ja isku siihen paikkaan
+on kuolettavainen. Minä kaaduin ja kalisit kaatues aseet, ja niinkuin
+unelma poisväikkyi pakeneva sielu. Tässä seison nyt helistellen
+hampaitani, ja sinun kauttas, vertajanoova villi. Oi! kiitä ettäs olet
+nyt tyhjä sumukuva; jos olisit vielä lihaa ja luuta, niin sydämmes nyt
+povestasi kohta temmaisin, niin totta kuin olen kunniallisen sankarin
+sielu.
+
+FUCHS. Resuun, veli kulta, resuun! Oi oi! me olemme jo kyllä
+kiipaleissa. Pieniä kiusanhenkiä, kuin vihainen ampiaisparvi, tässä
+kihelöitsee ympärillämme ehtimiseen ehtimiseen.
+
+MAX. He eivät suo meille rauhaa enemmin täällä kuin teit sen siellä.
+
+FUCHS. He ovat semmoisia pieniä-ruhtinoita, kovin nälkäsiä; jos tahdon
+viedä luskallisen soppaa suuhuni, he kohta siitä sieppaavat osansa, ja
+jos en antais, imisitpä minusta veren kuin kirput ja hyttyset. Niin on
+laitamme. Sentähden katsahtakaat nyt vähän armeljaammin päällemme. Minä
+tapoin sinun, sinä olsit muuton tappanut minun, niinkuin yksi teidän
+miehistä viimein tekikin. Ja tässä istumme nyt, tapettuina kaikki.
+Mitäs tehdään, veljeni?
+
+KASPER. Jaa, tässä ollaan, kaukana heimostamme ja armaista ystävistä.
+Oi minun entinen elämäni!
+
+GILBERT. Mikä ollee tuo tähti lounaassa tuolla, jota kohden sieluni
+katsanto niin kernaasti kiitää?
+
+KASPER. Se on Maa, veljeni, se on se kurja maamme.
+
+GILBERT. Mutta se on pyrstötähti tulisella hännällä.
+
+KASPER. Oi! maamme se on ja Berlinin ankara palo, joka kestää vielä,
+sille antaa tämän tulisen hännän.
+
+GILBERT. Oi kärsimykseni ja iloeni armas mailma! Kuinka kaukana
+mahdamme sinusta olla?
+
+KASPER. Kymmenen miljuunia kymmenen tuhatta kymmenen sataa
+kymmenkymment ja kymmenen pääskösen päivänlentämää, niin kuiskasi
+minulle eräs henki-ääni.
+
+GILBERT. Onpa se kappale matkaa.
+
+FUCHS. Kauhistava matka.
+
+MAX. Haa!
+
+FUCHS. Kuinka monta penikulmaa tehneen tämä? Mitä sanoo henki-ääni?
+
+KASPER. Vaiti!--Mutta hän ei sano mitään nyt. Sen tahdon toki
+yhteenlaskea vahvistettuani varjoruumiini ruualla ja juomalla.
+
+FUCHS. Saammeko täällä kuitenkin jotain ravintoa?
+
+MAX. Mitä sorttia täällä murheen ja ikävyyden maassa?
+
+KASPER. Huhkaimen haukotuksia purtavaksi ja merituulta olveksi päälle.
+
+MAX. Haa!
+
+FUCHS. Onko tämä ruokaa ja juomaa!
+
+GILBERT. Aina varjoille, ystäväni.
+
+FUCHS. Mutta voi! missä ollaan toki? Sanokaatte, hyvät miehet; sillä
+sydämmeni käy kovin murheelliseksi. Missä ollaan? Portillako tuomittuen
+kaupungin tai taivaan-linnan esikartanossa? Sanokaat!
+
+KASPER. Vai taivaan-linnan esikartanossa! Ettäs uskallat niin
+arvellakkaan. Taivaan-linnan? Mistä syystä? Sinäkö siellä siitä, ettäs
+olet ammentanut kitaas oltta niinkuin valaskala, ja minäkö siellä
+siitä, että naisia halaillut olen väsymättä kuin Turkkilainen? Voi
+veikkosein, kuinka taidat näin aatella?
+
+FUCHS. Me olemme siis...
+
+GILBERT. Keskellä leukoja sen suuren traakin; se kohta meidät nielee
+mahaansa, täys laava-virtaa, joka kuumuudesta rymisee.
+
+MAX. Kauhistunpa.
+
+FUCHS. Minä kauhistun ja vapisen.
+
+KASPER. Tyyntykäät toki vähän, kuultuanne totuuden. Olemmepa siinä
+keskipaikassa, onnellisten ja kirottuen välillä, yhtä kaukana heistä
+molemmista. Tässä täytyy meidän oljentella kunnes tuomiomme aikojen
+lopussa ylitsemme langetetaan. Tässä seisomme seurassa monen muun,
+seurassa monen mahtavanki miehen.
+
+GILBERT. Minua miellyttää kysyä ja tutkistella.--Ken on tuo jalo haamu,
+joka seisoo mäen rinteellä tuolla?
+
+KASPER. Aleksander Magnus Macedoniasta. Katsos, mikä yhtaikaa
+peloittava ja ihastuttava sankarvoima vieläkin hänen olennostansa
+virtaa ulos.
+
+GILBERT. Minua miellyttää kysyä ja tutkistella.--Ken on tuo haamu, joka
+seisoo tuolla Okeanoksen virran partaalla? Kaksi siipeä hänen
+rautalakistansa korkealle kohoo, yksi kummallakin sivulla.
+
+KASPER. Se on Romin kauhistus, Punian ylevä sankari. Katso hänen
+olentonsa vakavaa miehuutta, joka vertaistansa ei löydä uroen joukossa.
+Siinä hän liikkumatta seisoo katsahtaen vapaalla silmällä öiseen,
+kuohuvaan kaukaisuuteen. Siinä hän seisoo, huulilla katkera hymy.
+
+GILBERT. Minua miellyttää kysyä ja tutkistella. Ken on tuolla tuo
+kolmas haamu, joka kääntää kasvonsa puoleemme nyt? Minä vapisen hänen
+katsantonsa edessä.
+
+KASPER. Jumalan vitsa, Hungarian ruhtinas, se lyhyt, palleroinen mies,
+hän, muodon viivoilla niin pienoisilla; mutta niin ei kesä-aurinkoinen
+säteile, niin peloittavasti ei kivääri leimahda vasten kuolemaan
+tuomitun rintaa, niin voimallisesti ei iske jyristäjän nuoli kuin
+katsanto tämän miehen, joka seisoo siinä, huulilla katkera hymy.
+
+GILBERT. Jaa, se on hän, mies, jonka väkevä povi on kuumempa kuin Etnan
+kohtu.--Mutta vieläpä mielin kysyä ja tutkistella. Ken on tuo
+kunnianarvoinen haamu pitkällä parralla ja silmällä niin liepeällä,
+hän, joka seisoo alla tuon suuren ja synkeän tammen?
+
+KASPER. Se suuri Kaarle, Saksojen masentaja, seisoo siinä, vyöllä
+ankara miekka. Siinä hän seisoo, huulilla katkera hymy.
+
+GILBERT. Kerranpa vielä mielin kysyä ja tutkistella. Ken on tuo haamu
+kummulla tuolla, kuin kari, niin liikkumaton? Mutta hänen tunnen nyt.
+
+KASPER. Etkö tuntis häntä, kolmen mailman-osan sankaria, Corsican
+poikaa. Siinä käsivarret ristissä rinnoilla hän seisoo kylmä ja
+äänetön, syvissä mietteissä hän seisoo kuin tahtoisi hän käsittää
+elämän arvelon. Jaa, siinä hän seisoo, huulilla katkera hymy.--Niinpä
+täällä varjoja oljentelee lukematon paljous. Katso tuonne, ja näetpä
+heitä loppumattomassa linjassa seisovan tuolla valtavirran autiolla
+rannalla. Niinpä vietetään pitkä yö täällä yöseen synkeässä,
+ihmeellisessä maassa.
+
+GILBERT. Ihmeelliseksi ihmeelliseksi kyllä taidan kutsua tämän maan.
+Eihän kasva tanner täällä ruohoa ja kukkaisia, ei, vaan nahkasiipan
+karvoja jalkani tallaa kuin astelisin plyyssimatolla.
+
+KASPER. Ja puitten murheellisesti rippuvat lehdet täällä eivät ole
+tavallisia lehtiä.
+
+GILBERT. Ei, vaan yösiikon sulkia ja höyheniä, ja itse puu on
+kamoittava peikko ja kuin kamoittavat peikot täällä kalliot ja vuoret
+päällämme longottaa. Huu! tuolla näen pimeän luolan, joka ahneesti
+ammottaa tänne.
+
+KASPER. Tartaruksen ovi, josta tie käy alas onnettomien asuntoihin. Sä
+kuulet kuinka se humisee ja kiljuu.
+
+GILBERT. Kuin myrskyssä musta aukio hirmuisen tynnörin kyljessä.--Mutta
+minkä maan, kaukaisuudessa sinertävän, näkee silmäni tuolla vuorten
+tutkaimilla? Siellä kuni vallitsisi aamu lempeä ja ikuinen, niin
+säteilevä ja niin ruusuhymyvä. Oi! tämä näky mun sydämmessäni herättää
+riutumuksen ihmeellisen ja halun kerran päästä sinne. Mikä on tämä maa?
+
+KASPER. Siellähän on maa, jonne kaikki ovat aikeissa, mutta harvatpa
+sen ehtii toki. Sä kaunis maa!
+
+GILBERT. Jos kaiken tämän ennen varmaan tiennyt olsin, niin toisinpa
+olisi elämäni muodostunut. Oi! jos lievitettäis mulle vielä elon
+langasta muutama vaaksa, niin kuinka tekisin? Kohta kaiken hekuman ja
+turhuuden karkoittaisin kauvas, pienen majan itselleni rakentaisin
+salokunnahalle viheriäiseen männistöön, jossa käyvät raikkaat tuulet,
+ja siellä paastoen ja rukoillen mä aikani viettäisin, puettuna
+lumivalkeaan liinakauhtanaan ja vyöllä itsekiellon anturanahkanen vyö,
+ja krassiruoho ja kirkas vesi ainoa nautintoni olis. Niinpä, huolimatta
+petollisesta mailmasta, elelisin siellä, vakaana aina ja totisena kuin
+tuomiokirkko; eipä sillon suuni naurahtais.
+
+KASPER. Niinpä elelisin vaipumatta naisen helmaan, joka maanpäällä
+helmasyntini oli.
+
+3:S SOTAMIES. Niinpä elelisin, enkä valehtelis ja vielä vähemmin
+varastaisin.
+
+2:N SOTAMIES. Niinpä elelisin ja jos kurkkuuni pisaranki oltta
+kallistaisin, niin kohtapa tyhjentäisin kannun palavaa pikiä, itseäni
+rangaisten.
+
+MAX. Kuinka olen minä elänyt? Haa! Vetänyt kitaani oltta kuin
+puutiainen verta. Haa!
+
+FUCHS. Voi minua! kuinka olen elänyt? Miljuunia antaisin jos vuoden
+elostani takaisin saisin. Velkakirjat, kalut kappaleet ja kaikki
+nuttuni aina viimeiseen siekaleeseen, kaikki antaisin mennä, kaikki.
+Oo, oo!
+
+MAX. Minä janoon. (Kasper ottaa toikalta kaksi olvituoppia)
+
+FUCHS. Tippa vettä janomme sammutteeksi, kallihimmat ystävät!
+
+KASPER. (Antaa heille kummallekin tuopin käteen) Tässä! Nyt
+sammuttakaat janonne niiden sankarten verellä, jotka te surmasitte
+Berlinin kaduilla. Juokaat!
+
+MAX. Haa!
+
+FUCHS. Olkaat armelijaat!
+
+KASPER. Juokaat! Onpa tässä lähellä kuoppa syllän syvä, syllän leveä ja
+pitkä ja täynnä verta, jonka olette ulosvuodattaneet meistä ja muista
+meidän onnettomista veljistämme. Juokaat!
+
+MAX. Ah!
+
+FUCHS. Voi meitä!
+
+GILBERT. Juokaat! muuton teidät paikalla viskasemme tuonne syvyyden
+pimeään kitaan.
+
+KASPER. Tahdotteko juoda!
+
+FUCHS. Me juomme, hyvät ystävät, me juomme. Oo, oo! (Vievät molemmat
+tuopit huulillensa)
+
+MAX JA FUCHS. (Yhtaikaa ja vetäen suunsa suureen ilveeseen) Das ist
+Bier! (Toiset nauraa. Faustus ja Maura, taluttaen toinentoistaan
+käsivarresta, tulevat, ja seuraa heitä ne kaksi sotamiestä, lamput
+käsissä)
+
+KASPER. Toivotamme onnea morsiuskunnalle.
+
+FAUSTUS. Kihlatut olemme.
+
+KASPER. Faustus, sun tiedän mieheksi, joka ei siirry sanastansa vaihka
+repeisi allansa maa.
+
+FAUSTUS. Antakaat mulle morsian, nuori ja kaunis kuin seraaffi ja monin
+kerroin rakkaampi kuin henkeni kultakipenä, ja jospa hänen lupaisin
+räjäyttää ilmaan tynnörillä kruutia, kuin sihisevän raketin, sen
+tekisin heti, tulenleimauksella hänen kyydittäisin pilvistöön ylös.
+(Maura vetää itsensä äkisti hänestä irsi)
+
+MAURA. Uu! Sinä kauhea mies!
+
+FAUSTUS. Peräytkö?--Yhden kerran kysyn vielä ja sitten tästä niinkuin
+vuoripässi. Peräytkö?
+
+MAURA. (Ryhtyy taasen Faustukseen) Katso sinun palvelijas.
+
+KASPER. Kas niin, sopii hyvin. Onni teille, kauvallinen onni!
+
+SOTAMIEHET. Hurraa!
+
+MAURA. Uskallanpa käskeä teitä kaikkia tyhjentämään kihlausmaljamme
+tänä-ehtoona tässä.
+
+KASPER. Siihen, frouvani, emme varro toista käskyänne. (Muutama
+Preussin sotamiehistä tulee taluttaen Timoteusta ja Marianaa vankeina)
+Ketä tuodaan tässä?
+
+MAURA. Hoo! (Käy Timoteusta ja Marianaa vastaan, niiaten syvään heidän
+eteensä) Nöyrin palvelijanne! No terve tuloa, terve tuloa! Ha ha haa!
+Kaikin nöyrin palvelijanne!
+
+KASPER. Hiljaa, muoriseni! He ovat voitettuja vihollisia ja tulee siis
+heitä katsella säälin silmällä, muistaen, että pyörä pian taitaa
+kääntyä ympär.
+
+4:S SOTAMIES. Nämät kaksi otimme vangeiksi, herra kapteeni; ja
+tuntuvatpa he kovin rakkaiksi.
+
+TIMOTEUS. Hän on minun morsiamen...
+
+MAURA. Ah sinä!
+
+TIMOTEUS. Se on hän. Minä olen invalid, siis voimaton sekä pakoon että
+taisteloon ja sentähden olen nyt vanginne. Mitä tahdotte? Minun surmata
+ja katkaista rakkautemme siteet? Se tehkäät, jos teitä miellyttää.
+
+KASPER. Miksi tekisimme sen? Preussin lähetys on nyt, ei hajottaa vaan
+kokoa ja yhteenliittää, vaihka täytyykin sen tässä toimessansa tehdä
+syviä leikkauksia ja pistoksii; mutta kaikki on hyvin jos loppu on
+hyvin.--Sano, tyttö, onko tämä mies sun sulhases?
+
+MARIANA. Sitä en häpee tunnustaa.
+
+MAURA. Sinä mailmanlintu!
+
+KASPER. Frouvani, vihanne sammuttakaat ja tytykäät onneenne. Saittehan
+miehen, jalon kuin salon partanen kuusi; sama onni suokaat tälle
+tytölle myös. Ja sen teette, minä tiedän sen, vaihka mielenne nyt
+kipenöitsee hieman.--No, käsi kädessä nyt seiskäät molemmat
+kihlausparit. Soma on lemmen toimi keskellä sodan ryminää; ihanata,
+katsella sireenilehtoa ja kukkastarhaa kolkossa linnassa, jonka
+muureilta kanuunat irvistelee; siinä sekä taistelo että sovinto. Oi
+että veljet toinentoistaan raatelevat! Mutta sovintoon he käyvät kerran
+vielä, sovintoon niin rakkaaseen kuin nyt tämä Preussin impi ja tämä
+uljas poika Bayerista. Pois riita ja vaino Germanian velisarjasta!
+(Maxille ja Fuchsille) Te kaksi sankaria siinä, tunnetteko jo maailman
+ympärillänne?
+
+MAX. Minun täytyy itkeä.
+
+FUCHS. Samoin minun.
+
+KASPER. Miksi niin?
+
+FUCHS. Olemmehan vielä elävien joukossa, vaihka äsken jo luulimme
+itsemme varjoina nääntyvän kuolon maassa.
+
+KASPER. Olkaat lohdutetut. Kaikki on kohta hyvin taas; ja sen
+tuumakansan, ne pienet-ruhtinat me teistä siirrämme kauvas kuin
+pohjoinen myrsky jyvistä akanat sinkoilee. Kaikki on kohta hyvin, koska
+päällämme lepää sovinnon ja rauhan taivas ja Germanian tähti kirkkaana
+loistaa taas.
+
+MAX. Mua kuolon valtakunnan kamottava muoto on herättänyt unestani ja
+kaikki käsitän nyt. Oi mennettä elämääni! Nyt se kauvas poistukoon!
+Minä häpeen. (Peittää kasvonsa)
+
+FUCHS. Se poistukoon kauvas, kauvas! Minä häpeen. (Peittää kasvonsa, ja
+istuvat niin loppuun asti)
+
+GILBERT. Olenpa kuullut, että niinkuin peloitus saattaa viisaan
+hulluksi, niin taitaa se myös tehdä viisaaksi hullun. Sen näemme nyt.
+
+KASPER. Hyötyä siis matkaansaattoi ilveemme.--Jaa, kaikki hyvin! No,
+emäntämme, mielimmepä kaikki nyt tyhjentää onneksenne maljan.
+
+MAURA. Kaikki kaikki! (Oltta annetaan ympär. Maura täyttää myös
+Marianalle ja itsellensä pikarillisen oltta)
+
+KASPER. Juokamme! Ja soikoon vaskitorvet kihlausjuhlan kunnioiksi!
+(Juovat torvien pauhinassa.)
+
+
+
+
+
+
+LEO JA LIINA
+
+Näytelmä yhdessä näytökessä
+
+
+
+HENKILÖT:
+
+LIINA, kartanon-omistaja.
+LEO, kasvate kartanossa.
+ANTON, Liinan eno, vanha jääkärimestari.
+ANNA, kartanon emännöitsijä.
+ELIAS, palvelija kartanossa.
+
+(Tapaus on Suomessa lähellä Helsingin-Hämeenlinnan rautatietä.)
+
+
+
+(Tuuhea puisto, tuolla täällä viheriäinen rahi kummallakin puolella,
+rahien takana tuuheita kuusia, perillä peltoja ja vuoria. Liina, Anna
+ja Leo tulevat vasemmalta.)
+
+
+LIINA. Leo, ennustakoon tämä korea aamu sinulle onnellista matkaa!
+
+LEO. Minä kiitän teitä! Ja eihän milloinkaan mene muistostani tämä
+aamu, jona astelin kotoni pihoilla viimeisen kerran. Kohta olen teistä
+kaukana ja kaukana synnyinmaasta.
+
+LIINA. Mutta metsähaltiamme viipyy, tuo arvokas enoni.
+
+LEO. Ja tahtoisinpa puristaa kerran vielä hänen kättänsä, koska heitän
+nämät metsät ja vuoret; siellähän ennen, veljinä kamppaellen, ajelimme
+Tapiolan karjaa.
+
+LIINA. Oi, hän tulee kyllä, mutta kaiketi vasta lähtöhetkelläs. Sillä
+tämänkaltaisissa kohtauksissa ei ole hän koskaan paljouden tekijä.
+Pitkät ja kyyneleiset jäähyväiset eivät juuri miellytä häntä. Ja
+siinähän soinnummekin yhteen. (Haastelee Annan kanssa.)
+
+LEO. (Erikseen) Sinä korskea nainen, ole huoleton. Minä en väsytä sinua
+lähtövirsillä, en kyyneleillä, vaan katsahdan aina yhtä kylmästi
+puolees kuin sinäkin tänne. Niin teen, vaikka riehuisikin povessani
+ikuisesti liekehtivä tuli!--Pois kauas tästä! Tule, aava valtameri, ja
+viileytä sydämmeni kuume! Ole unohdukseni virta!
+
+LIINA. Mutta katso, hän seisoo kuin uneksuva. Leo!
+
+LEO. Katselenhan kalliota tuolla. Ennen usein tähtäilin sen kiireeltä
+alas kohden kotokartanoa, peltoja, niittuja ja polveilevaa jokea. Oi,
+mielisinpä sieltä kerran vielä katsahtaa ympärille. Mutta aikani on
+lyhyt.
+
+LIINA. Ehdithän kyllä siihen käyntiin. Kaikkihan on jo varustettu
+valmiiksi matkalles. Riennä vaan!
+
+LEO. Minä riennän! (Menee oikealle.)
+
+LIINA. Onpa hän vihdoin kuin hieman levoton. Mutta näyttääpä kuitenkin,
+että mielii hän meistä pois.
+
+ANNA. Kuin piltti kaupunkiin ensimäisen kerran. Mutta enhän ihmettele.
+
+LIINA. Et ihmettele?
+
+ANNA. Jotain kuiskataan.
+
+LIINA. Mitä kuiskataan?
+
+ANNA. Tuossa kirjeessä, kirjeessä Leolle hänen sedältänsä Amerikasta,
+löytyi eräs korea kuva, oikein hehkuvan, pulskean Mulatti-epelin, ha
+ha!
+
+LIINA. Hoo!
+
+ANNA. Setä kasvatti vauvan ja viimein päätti hänen--ah!--kultakanaseksi
+Leollensa.
+
+LIINA. Romantikas aate, ihan Leon kaltainen; hän juuri voi lemmistyä
+kuviin ja varjoihin, tuo haaveksija. Lystillistä! Melkein uskon, mitä
+kerroit.
+
+ANNA. Niin; ja tämähän kuva nyt tähtenä lännessä viittaa nuorta
+sankariansa luokseen.
+
+LIINA. Ehkä tuhatkihara nainen on anastanut hänen katalan sydämmensä,
+joka nyt liekehtii pääsön himosta. No, hän menköön ja saavuttakoon
+onnensa.
+
+ANNA. Ah, parhaan onnensa on hän nauttinut juuri tässä teidän kätenne
+alla!--Hän lähtee meistä ja jää ehkä iäksi. No, hän jääköön; mutta
+ainahan kolkompaan yksinäisyyteen me itse jäämme tänne, kurjat.
+
+LIINA. Tottumus tasoittaa kaikki.
+
+ANNA. Aina kuolemaksi. Hiljaisuus on kuoleman heimoa; mutta hälinä ja
+meno, siinähän elämä ja ilo.--Tehkäät häitä, fröökinäni!
+
+LIINA. Häitä! Minä?
+
+ANNA. Niin pyydän vaan häitten tähden, häitten tähden, ah niiden
+hyörinän ja pyörinän tähden! (Nauraen) Tehkäät häitä!
+
+LIINA. Pieni voitto yhden päivän liehunnasta, oi sinä hälläkkä!
+
+ANNA. Laskekaa vielä lisäksi kaikki vartomuksen ja muiston armaat
+päivät.--Mutta sallitteko pientä kysymystä?
+
+LIINA. Minä sallin.
+
+ANNA. Onko vänrikkimme, tuo öljyviiksinen, tuo kilisevä, helisevä
+herra, nöyrästi kumartanut teille?
+
+LIINA. Hänen taipuva selkänsä kumartuu usein.
+
+ANNA. Salskea sankari pyysi teidän sydäntänne, mutta sai kiellon.
+
+LIINA. Miksi kantelee hän koulusta ja omalle niskallensa, narri?
+
+ANNA. Ehkä vimmoissansa parhaille ystävilleen.
+
+LIINA. Lasin ääressä kosteasilmäisenä narrina.--Mutta enintään pidinkin
+hänen kumarruksensa leikkinä vaan.
+
+ANNA. Ei! hän teki vakuuden kysymyksen. Minä tiedän sen.
+
+LIINA. Ja sai siis oikean vastauksen.
+
+ANNA. Ja niin äveriäs mies.
+
+LIINA. Minun käteni ja sydämmeni! Mikä rohkea hävyttömyys!
+
+ANNA. Vänrikiltä?
+
+LIINA. Kaikilta!
+
+ANNA. No Jumalani! (Nauraen) Siis mielisitte kumota meiltä ihanimman
+tavan ja asetuksen. Voi teitä! Sen tahtoisitteko täällä tytön työksi?
+
+LIINA. Pois, hupsu! Minun työkseni? (Polkien jalkaansa) Pois!
+
+ANNA. Mutta minä muistelen--
+
+LIINA. Mitä muistelet?
+
+ANNA. Elämän ankaraa lakia!
+
+LIINA. Mitä huolin siitä?--Nämät miehet, jaa, kas nämät! Minä lahjoitan
+heille jalon hylkäykseni.
+
+ANNA. Samasta syystä siis sai myös tuo mustatukkainen maisterimme
+teiltä kiellon?
+
+LIINA. Mikä hulluus! Katso, eräs teikari astuu eteeni, eräs maisteri
+täynnä itserakkautta, eräs vänrikki täynnä peilirakkautta; ja minäkö
+nyt, niinkuin hän pyytäen vaatii, hänelle heittäisin alttiiksi kaikki,
+elämäni, onneni, minä iäisyyden tytär? Minäkö hänen tavarakseen? Mikä
+julkeus! Sydämmeni paisuu!
+
+ANNA. No kuinka sitten lähtis matkaan kelpo uros, joka, ansaiten
+sydämmemme, on teihin äärettömästi rakastunut?
+
+LIINA. Hän olkoon vaiti kuin hauta ja vähimmin kaikista huokailkoon
+hän, hikoilkoon hän, kurja mies. Jota enemmin lemmistynyt, sitä
+vähemmin antakoon hän tuskansa ilmi. Kaikki hän kätkeköön ja silloin
+ehkä syttyisi sydämmeni myös, kiihtyisi valta-loimoon. Mutta mitä
+aattelen ja puhun minä mieletön, hullu tyttö! Minäkö lemmistyisin
+noihin miehiin, minä? Vale!
+
+ANNA. Ja jos niin tekisimme kaikki, mihin joutuisimme viimein?
+Siipoiksi Kyöpeliin!
+
+LIINA. Mitä huolin siitä?--Mene! Murkinan hetki on lähellä.
+
+ANNA. Minä riennän, fröökinäni, minä juoksen! (Poistuu vasemmalle.)
+
+LIINA. (Yksin) Menköön hän etsimään onneansa; niin toivon, ja toivon
+kuitenkin toisin. Kasvattajanko huolta ja kaipausta? Puhkeisiko eroon
+rakkaus murheenkukkaseksi nyt jäähyväisten pahteisessa ilmassa? Toki,
+hänessä vaan aina ja levotonna aatokseni väikkyy, ehkä näyttääkin
+toista katsantoni komea rauha. Hän ei ansaitse helleyttä, jota lapsikas
+sieluni hengittää häntä kohtaan; kylmä on hänen sydämmensä. Ja mikä tuo
+kunnioituksen naamari hänen kasvoillansa? Ah, tynsän teeskelyksen muoto
+velvollisuuden vaatimuksesta vaan! Mene, kiittämätön poika; riennä,
+riennä meistä kauas mulatti-neitojesi karkeloihin uusien maailmain
+aurinkojen alle.--Niin riehuu, telmää povessani tuonne tänne taistelo
+kuin maan järistessä merenrannan kuuma laine. Oi, en ymmärrä! Jos
+ystävältä kysyisin, miksi sydämmeni riehuu levotonna, niin hän kenties
+haastelis immen lemmestä. Hullutusta! Immen lempi? Mene jo, aatos
+nurja, mieletön ja halpa, mene kauas, kätke itses vuorten alle! Ja hän
+... hän poistukoon minusta kauas, kiusaamasta sieluani. (Katsoo
+oikealle.) Tuolla kallion kiireellä hän seisoo, hoikka nuorukainen, ja
+hänen hiuksensa uiskentelevat aamun kultaisella pilvellä. (Katoo
+väikkyen pois oikealle.--Anton tulee vasemmalta)
+
+ANTON. (Yksin) Hän matkustaa meistä pois, hän muuttaa perin maapallomme
+selkäkilvelle, asumaan ikänsä meidän antipodinamme, kurja. Kiusallinen
+kohtalo! Sonnipäiset könit täällä samoilkoot ympäri, vaan älkööt
+tuollaiset kainot lapset. Minunhan esimerkiksi, minun, jolla on sydän
+kuin karhunpenikka, olisi pitänyt maailmoja marssiman ja keihäitä
+murskaileman täällä. Mutta Leoni lähetän vallan vastakynsin ulos
+hurjille retkille. Tunnenpa hänen ja pidän hänestä kuin omasta
+pojastani. Mistä saan enään metsätoverin niin hauskan, tarkkamielisen
+ja urhean kuin hän? Kirottu kohtalo, mi saattaa kaksi uhkeaa ystävää
+täällä seisomaan antura vasten anturaa! Väärin tehty, jyrkästi väärin.
+--Mutta asialla on toki painonsa. Mikä perusta on pojalla tässä?
+Ainoastaan tuo kurja hyvä sydämmensä, joka ei koskaan ollutkaan täällä
+rikkauden kone, vaan pikemmin päinvastoin köyhyyden. Ja mitä perisi hän
+viimein minulta, metsähuhkaimelta? Muutaman ruosteisen tuliputken,
+viisi tappelevaa koirasmetsoa ja yhden naaraksen. Aika perintö, ha ha
+ha!--Ei! pakene kauas tyhjästä, Leo, ja ota vastaan maa-äitimme povesta
+hedelmällinen viilu. (Elias tulee vasemmalta.)
+
+ELIAS. Herra!
+
+ANTON. Mitä tahdot, mies? Mitä käyskelet ja kyräilet sinä, itsepäinen
+oinas?
+
+ELIAS. Eihän ihme, että vähän käyn ja kyräilenkin tällä hetkellä.
+Herra, oletteko jo kuullut tulivaunujen ensimäistä vihellystä?
+
+ANTON. Hiiteen kaikki vaunut ja heidän pillisuorat tiensä! Minä en
+kärsi heitä.
+
+ELIAS. En juuri minäkään tänään. Ah, viehän rautainen tie meidän
+kalliin ystävämme kauas pois!--Herra, teitä on jo varrottu täällä
+kovin.
+
+ANTON. Askartelin metsokukkojeni kanssa.
+
+ELIAS. Kas se! Kuinka jaksavat he nyt?
+
+ANTON. Hmmh? Heitä on viisi kappaletta.
+
+ELIAS. Kas se! Paljaita kukkoja?
+
+ANTON. Yksi naaras, tappeluksen kannattajaksi, yksi vaan. Hänpä antaa
+vauhtia leikkiin.
+
+ELIAS. Niin, niin!
+
+ANTON. He tappelevat kuin kotkain kuninkaat.
+
+ELIAS. Kas se!
+
+ANTON. Kauhistuisitpa nähdessäs.--Miksi varrotaan minua tässä?
+
+ELIAS. Mitä! Tiedättehän nuoren Leon tänäpänä lähtevän iäksi
+Amerikkaan, sinne kutsuttuna vanhan setänsä turhan maatilan
+perilliseksi.
+
+ANTON. Huomaa: pieni, mutta oma turve! Millä naamalla näkyy hän
+lähtevän?
+
+ELIAS. Melkein ilon naamalla, joka minua ei juuri miellytä.--Hänellä on
+piljetti höyrylaivaan, joka lähtee tänä iltana Helsingistä Englantiin,
+siitä Amerikkaan; ja hetken päästä siirtyy meistä tuo hyvä ja korea
+Leomme, poistuu käärittynä savuun. Katoo pihoiltamme oiva nuorukainen,
+joka joutui meille kerran piennä orpona, mutta kohosi tässä pian
+koreaksi pojaksi. Kuitenkin, nyt hän poistuu; ja sureehan sydämmemme
+tuosta, herra.
+
+ANTON. Mitä sanoo Liina?
+
+ELIAS. Aina jalo ja tyyni. Ja kuitenkin piti hän Leostamme ennen oikein
+armastelevan hoidon. Mutta ellen eksy, niin on emäntä hieman kuni
+kylmentynyt häneen näinä viimeisinä aikoina. Miksi? Tuota en ymmärrä.
+Mutta minähän toista toivoin. Heistä olis pitänyt tuleman oivallinen
+pari.
+
+ANTON. Mitä sanot?
+
+ELIAS. Eikö olis tuo käynyt päisin?
+
+ANTON. Sinä kölli, onhan poika hänen kasvatteensa.
+
+ELIAS. Sitä enemmin heillä syytä kuherrukseen. Tosin on nyt tyttö
+hieman aikavampi, mutta se ei mitään meriteeraa. Kahdeksan ja
+kaksikymmentä on hän, vaikka viittaakin muoto huikean matkan nuoruuteen
+alas. Mutta poika pilttari on juuri näinä päivinä täysi-ikäinen mies.
+Kuinka nuo vuodet kuluu! Kymmenvuotiaana nallikkana tuli hän taloon ja,
+muistanhan vielä, seisahti pieni piikkinen elotuvan ovinurkkaan,
+pahanen. Mutta eipä hän siinä kauan seisonut; tulihan rouva itse ja
+otti hänestä kyllä äidillisen huolen. Toki, vuosi oli tuskin mennyt, ja
+haudassa lepäsi leskirouva, Leon kelpo elatus-äiti. Mutta kuinka kävi
+kuitenkin? Mutta kas, kuinka kävi! Astuihan silloin tytär nummeroon, ja
+kasvatti ja koulutti pojasta miehen.
+
+ANTON. Niin teki hän. Ja naisko hän nyt koulupoikansa, hän,
+korskeudessa verraton?
+
+ELIAS. Ja heistä tulis kuitenkin kelvollinen pari.
+
+ANTON. Haa! tämä nainen kantaa päätänsä korkealla, katsahtaen
+tämänaikaisiin miehiin kuin apinoihin. Ja hänkö täällä kantamaan vaimon
+taakkoja? Ja löytyisikö hänen ylpeässä povessansa edes kipenääkään
+kohden poika-tellukkoja täällä?
+
+ELIAS. Ei yhtään, mutta poika itse on kovissa kiipaleissa tuon pöyhkeän
+prinsessan tähden.
+
+ANTON. Mitä, mitä jaarittelet sinä?
+
+ELIAS. Tapausta, jonka todistavat omat silmäni.
+
+ANTON. Häh? Sinä tiedät jo siis retkiäkin. No sanoppas, mitä olet
+nähnyt, ja sano pian, sillä huomaas tätä sauvaa, poika.
+
+ELIAS. Juuri teillepä sen sanon, vaan en kellenkään toiselle.
+Katsokaat, laita on niin, että minäkin krokailen vähän kirjoittaa.
+
+ANTON. Haarulla? Höh!
+
+ELIAS. Hanhenkynällä.
+
+ANTON. Jolla painelet oikein hanhenjalkoja paperis täyteen, höhöh!
+
+ELIAS. Sanoja, herra, ja kiivaitakin, jos niin tarvitaan.
+
+ANTON. Hyvä, hyvä, mutta tule asiaan!
+
+ELIAS. Tulen kohta. Mutta kiitos olkoon pojalle siitäkin, että
+kirjoittaa osaan.
+
+ANTON. Tule asiaan, sanon minä!
+
+ELIAS. Nytpä tuon sen esiin, ja kuulkaat. Tuolla istui hän kerran, Leo
+nimittäin, lystihuoneen portailla, kirja kädessä ja lyijyspännä, minun
+kaivellessani noin hiljakseen peltomurulla siinä läsnä. Mutta nyt hän
+katosi, jätti kirjat, paperit ja kynät portahille, tomppeli. Sieltähän
+nyt viskasi tuulonen melkein syliini erään paperilapun, jonka
+viipymättä saatoin paikkaansa takaisin. Mutta pidellessäni sitä,
+kurkkasin, kurkkasin häneen noin pikaisesti vaan. Ja mitä näin minä? No
+peijakas! nimi »Liina, Liina, Liina» seisoi siinä monet kymmenet
+kerrat, ja koukistelipa jok'ainoan »Liinan» ympärillä joko armahin
+kukkasseppele tai tuommoinen korea piikkikiehkura. Niin, sen näin; ja
+mitä tuosta aattelette?
+
+ANTON. (Erikseen) Rupeanpa jotain aattelemaan. (Ääneensä) Pojan
+velvollisuus on kunnioittaa äitiänsä.
+
+ELIAS. Tässä on jotain enemmin tekeillä. Huomasinhan paperilla vielä
+värsyjäkin, joissa mielestäni valitti onneton rakkaus.--Mutta pian tuli
+hän taas, poltti peijakas paperin ja muutti vielä karrenkin tuhaksi.
+Niin, tämän olen nähnyt.
+
+ANTON. Nähnyt mätäkuun houreessa! Mutta äänettä asioista, jotka eivät
+koske sinuun, ja mene toimiis!
+
+ELIAS. Olin juuri aikeissa lähtemään.
+
+ANTON. Ja kerran vielä muistutan: pidä kieles hammasrivin takana noista
+hulluista luuloistas.
+
+ELIAS. Ja heistä tulis kuitenkin oivallinen pari.
+
+ANTON. Pois! (Uhaten sauvallansa.)
+
+ELIAS. Poishan minun täytyy, saattamaan esiin kartanon vaunut. (Menee
+vasemmalle.)
+
+ANTON. (Yksin) Suuri konna se mies, kiusallinen kuin paholainen. Mutta
+kyllä hänen masennan vielä.--Lähestyyhän tuolta Leoni; ja nyt, koska
+muistelen tuon jukuripään kertomuksia, niin arvelen, että Lempo on
+riivannut sinun, poika. Mutta jos niin on laita, niin hyvin olet
+kätkenyt kaikki, koska ei kotka-silmäni ole vainunnut vaaraa. Mutta nyt
+minä huomaan, että juuri niin täällä katsahtaa suloisesti, onnettomasti
+rakastava mies. Mutta ettäs halaat nyt täältä pois? Vai tämäkö juuri
+sinun karkoittaa vieraille maille? Kiirehditkö, armas Leo, hakemaan
+unohduksen lääkettä haavoillesi? Poika, tämä saattaa mieleni
+levottomaksi ja haavoittaa minunkin karvaista, pörröistä sydäntäni!
+(Leo tulee oikealta.) Jumalan rauha, Leo! Sinä matkustat pois.
+
+LEO. Auringot ja tähdet, kuinka joutuu aika!
+
+ANTON. Kohta seitsemän. Mutta millä sydämmellä siirryt?
+
+LEO. Tahdon ja en tahdo, kiirehdin ja viivyttelen, oi!
+
+ANTON. Tahdot ja et tahdo heittää tuota kultaista leiloasi. Hahaa! mitä
+katsot minua? Luuletko, ett'en tiedä, mihin huokaukses lentää?
+
+LEO. Oi sanokaat!
+
+ANTON. Hämeenlinnaan!
+
+LEO. (Erikseen) Hän vainuu siis vääriä jälkiä. Hyvä!
+
+ANTON. Tiedänpä oikein!
+
+LEO. Niinköhän?
+
+ANTON. Sinä huokaat.
+
+LEO. Ja tämä on kehno työ. Mutta heitetään pois nuo huokaukset,
+heitetään ne pois _tetrao urogallus_'ten nimessä! Kuinka jaksavat he?
+
+ANTON. Metsotko?
+
+LEO. Metsot, metsot, jöröt linnut, tulipunaiset kaaret silmien ympäri!
+(Erikseen ja paimen kädellään otsaansa) Oi, oi!
+
+ANTON. Hehee! Viisi tetrao urogallus'ta! Urogallus, urogallus! Uhkea,
+verraton _nomen_ tuolle kanalintujen taajalle taatalle. Urogallus! Ja
+he tappelevat kuin sankarit.--Mutta miksi luikersit nyt metsoisiin?
+Kurja poika, parastashan koetat unohtaakses kaunoistasi.
+
+LEO. Mutta en taida.
+
+ANTON. Sillä hän on korea, pulski, marjaposkinen heiskale. Ja hänen
+nimensä...? (Muistelevalla muodolla)
+
+LEO. Oi sanokaat tuntemattoman kaunoiseni nimi!
+
+ANTON. Se on juuri kieleni kärjellä. Mutta istukoon hän siinä; minulla
+on samalla kielellä vielä toinen kysymys sinulle. Leo, vastaa minulle
+totuudella jaa tai ei, koska heitän sinulle kysymyksen, jonka
+tähtäimessä hää-ilta loistaa. Lupaatko sinä?
+
+LEO. Minä lupaan pyhästi. Kysykäät.
+
+ANTON. Mutta kysyttyäni, älä seiso mykkänä edessäni, vaan anna mun
+kuulla sanoista toinen.
+
+LEO. Kysykäät. Minä jo tiedän, mitä vastaan.
+
+ANTON. Lemmitkö hieman tuota meidän ylpeää impeä, kuin nuorukainen
+impeä lempii?
+
+LEO. Ketä?
+
+ANTON. Liinaa. (Hetki äänettömyyttä.) Jaa vai ei?
+
+LEO. Mihin unohditte marjaposken kaupungissa?
+
+ANTON. Hoo, hän oli vaan se punainen marjaharkki, jolla viettelin
+nuoren terrikukkoni koreasti paulaan, ha ha ha! Mutta mitä vastaat?
+
+LEO. Mitä kysytte?
+
+ANTON. Mitä kuulen suustas, jaa vai ei?
+
+LEO. Minä lemmin ja kunnioitan jaloa kasvatusäitiäni. Ja hyvin, jos
+kohtalo, mun kerran tultuani uuteen kotoon, antais mulle vaimoksi juuri
+hänen vertaisensa askareissa ja toimissa; ulkomuotoon paljonkaan en
+katsois. Ah! johan uneksun minä monestakin siellä, kreoli-neidoista,
+mulatti- ja mestiisi-immistä, joilla on hohtavat värit ja koristeet. Ja
+siellä, oi siellä olkoon ensimäinen askeleeni naida näistä lännen
+ruusuista yksi, mi leipäni leipoo ja lakaisee mun laattiani. Tetrao
+urogallus, sehän olkoon ensimäiseni!
+
+ANTON. Mikä kanalja! Ha ha ha!--Noo, minä tiedän, että löytyy sinussa,
+vaikkas kuleksitkin usein tuolla ylhäällä sinisalvoksissa, usein
+peevelissä tuolla iltaruskos »tulisissa tauloissa»,--niin tiedän, että
+löytyy sinussa jotain peijakasta, jotain, kuinka ma sanoisin,
+sakramenskattua, ja sentähden pidän sinusta. Sillä ilman näitä lahjoja
+olisit kyynelherkkä, imelähuulinen fröökinä. Niin juuri!--Mutta täyteen
+toteen taas, mun poikani. Minä tahdon sinulta vastauksen kunnias
+nimessä.
+
+LEO. Senhän jo annoin. Mutta mikä tuulen kierros on tuonut teille
+tällaisia arveloja? Hän on mun kasvattajani vakaa!
+
+ANTON. Voi myös olla kultaseskin.
+
+LEO. Mikä on hän vielä? Hoo, vaakunoita, kilpiä, keihäitä ja
+miekkojahan kiiltää ja kalisee hänen polviluvussansa. Mutta mikä olen
+minä?
+
+ANTON. Hiiteen kaikki miekat, kilvet ja vaakunat! Tosin on hän korskea,
+ei sietäis hän suinkaan miesivaltaa, ja miehen, taipuvan naisen
+tohvelin alle, hylkäis hän perin. Sentähden ei ole toivoa hänestä
+kellään uroolla, vaan ylpeästi katsahtelee hän Kyöpeliin.--Mutta nyt
+jokin vaikutus sinusta tai sisällinen aave minussa tahtoo mulle
+kuiskata sydämmesi tuskasta, tuskasta tämän naisen tähden. Kas, minä
+myös olen ollut nuori ja mielin nyt puhua pienen hiukan koristettakin,
+vakaassa hengessä. Kaukarannalla, kaukana toivottomasta kullastamme,
+salattu lempi yhdeltä meistä sammuu vähitellen unennäkönä rinnastamme;
+mutta toisessa se taasen muuttuu sielun synkeäksi paloksi ja usein
+hänen elämänsä turmelee tai kuolettaa. Tässä, Leo, ehkä olet sinä tuo
+toinen mies. Mutta huomaa asia. Ennen eroamme aukaise minulle povesi
+täällä, ja keveämmin kannat lempes murhe-taakan siellä, tietäen, että
+on sinulla kuitenkin yksi painon-jakaja.--Enhän, Leo, kummastelisi
+sydämmes ahdinkoa. Sillä tämä nainen, vaikka ylpeä ja kiivas, on jo
+ennenkin lumonnut monen miehen mielen. Hän on ylevä, väikkyy vapaana
+korkeudessa.
+
+LEO. Heti poistun hänestä iäksi; ja hyvin kaikki. Eikä ole kuitenkaan
+nyt kaikki hyvin!
+
+ANTON. Näenpä sun vimmas. Mutta päästä jo osa tuskastasi tänne, ystäväs
+syliin. Ja täällä (lyö vasten rintaansa), sinä tiedät sen, lepää
+kalliin salaisuutes kuin haudattuna valtameren syliin, jonka ylitse
+purjehdit lännen manterelle.--Noo, sano, poika, sisimmäinen aatokses
+tuosta meidän emännästä. Leo. Paljon hyvää on hän osoittanut minulle ja
+siitä kiitän häntä, toivoen hänelle kaiken elomme onnen ja ilon.
+
+ANTON. (Polkien jalkaansa) Poika, miksi juonittelet? Kohta eroomme; ja
+Jumal' avita, eihän kaukana, ett'ei hurja silmäni puserra vettä!
+Hetkessähän lähdet.
+
+LEO. Hetkessä lähden, heittäen Edenini ihanan yrttitarhan, jossa kerran
+näin autuuteni. Olinhan onnellinen, mutta juuri onneni lähteestä
+kumpuili tuhoni ylös. Voi kielletty hedelmä, johon on kielletty
+katsomastakin! Mutta minä tein sen ja ihastuen katsahdin häneen,
+onneton, ja tämä oli syntini, jonka rangaistus nyt mun kauas
+karkoittaa. Ja minä riennän, lähden hänestä ainiaaksi--ja tänä päivänä!
+Ihmeellinen päivä, jona silmäni on kadottava sieluni valon, päivä
+tumma, murheinen ja armas toki, juhlapäivä pilvinen! Oi! vietänpä
+sydämmeni kuolinjuhlaa, ankaran vallitsijani kolkossa temppelissä
+seisoen seppelöittynä uhrina sen alttarilla. Mä kerran katsahdan ylös,
+mutta hänen silmiensä taivahista kylmä leimaus iskee alas minuun. Mutta
+kirkas, heijaisevan kirkas toki tuo leimaus! Katso--välkkeen peittyessä
+taas, väikkyy hämärtynynnä pylvässali. Haa! nyt taivaan valkeus ja
+Pandemoniumin yö käyvät kiertoellen ympäri mun sielussani kuin ennen
+langetessaan enkelin. Hyvästi! Avaruuteen tyhjään poistun, eikä kiillä
+siellä yksikään toivon tähti.
+
+ANTON. Siinä helähti jänne, jota kohden tähtäsin, ja minä surkuttelen
+mielesi mullerrusta. Haa! voihan tämä, Herran tieten, kumota uroon
+kaiken olennon, ellei rynnistele hän, rynnistele ja miehukkaasti unohda
+kaikkia.
+
+LEO. Mitä tehdä sitten? Kuitata kaikki viikatemiehen kanssa, tai
+upottaa vimma »lohduttavaan maljaan»...?
+
+ANTON. Ei niin, ei niin! Oi kuule, Leo...
+
+LEO. Maan ja taivaan nimessä, älköön kuultako Leosta niin! Kamppailkoon
+hän vieläkin elomme onnen tähden; mutta ilman elon kalliinta lahjaa
+menköön hän hautaansa.
+
+ANTON. No, noo, mun poikani, elon tie on vaihteleva.
+
+LEO. Mutta minun tästälähin samankarvainen aina, samankarvainen!
+
+ANTON. Kuinka hyvänsä, mutta minä tunnen sinun ja näen nytkin sinun
+kelpo mieheksi. Ja tästä kiitän sinua, Leoni, ravistaen kättäs kuin oma
+isäs. (Ravistaa häntä kädestä.)
+
+LEO. Mutta oi kuolema!
+
+ANTON. Miksi kuolema kuitenkin?
+
+LEO. Muistellessani vimman kohtaa.
+
+ANTON. Mitä?
+
+LEO. Oi, hiipisi nyt pieninkin kuiskaus asiasta hänen, hänen korvaansa
+--haa!
+
+ANTON. No mitä?
+
+LEO. Minä murhaisin itseni!
+
+ANTON. Vaiti, Leo! Ja täällä on salaisuutes tallessa, sen tiedät. Mutta
+kuinkahan olet itse kätkenyt salaisen liekkis neitos huomiosta,
+veitikka?
+
+LEO. Keltä?--Mitä tiedän minä?--Keltä neidolta?
+
+ANTON. Liinalta.
+
+LEO. Iske alas, sinä taivaan nuoli, ja polta jo maapallomme karreksi,
+ett'ei enään kauemmin täällä luetella hulluuksia hulluin ihmislasten!
+Kaikki olkoon tuhka ja tomu!
+
+ANTON. _Silentium!_
+
+LEO. Kätkenyt häneltä sydämmeni salaista liekkiä! No keitä sitten?
+Mutta kas, jota kiivaammin se leimui, sitä kylmemmäksi muuttui vakaa
+muotoni, katseeni melkein jäätyi kohden kaunista, ankaraa naista.
+
+ANTON. Sinä olet kamppaillut kuin mies.
+
+LEO. Katkeran kamppauksen. Huomatkaa: yhä kylmettää mun tultani
+tammikylmäksi vastaan toisen piinaavaa kylmyyttä!
+
+ANTON. Sinä katala!
+
+LEO. Valituksenne pois! Soisinko ma toiseksi, kuin on? Hänessähän näki
+rakastava silmäni hengen niin korkean ja puhtaan kuin tämän vahvuuden
+lae, koska se on kirkas; ja minähän nyt ylevämmin kuin ennen, vaikka
+usein riutuenkin, katsahtelen maailmaa.--Mutta nyt ei enään sanaakaan
+asiasta, ei sanaakaan, te mun vanha, kunnioitettava ystäväni.
+
+ANTON. Oikein! Ei sanaakaan!--Sinä matkustat meistä kauas ja kauanhan
+kaipaan sinua. Mutta lausunpa kuitenkin uljaasti: matkusta, poika,
+matkusta ja tartu tuumailematta onnen tarjottuun kouraan.
+(Höyryvaunujen vihellys kuuluu.) Siinä on juhtamme!
+
+LEO. Joka temmaa mun hänestä, oi hänestä, ja kohoaa taasen mun sieluni
+myrsky!
+
+ANTON. Seiso kannallas kuin mies, puristaen reippaasti hänen kättänsä
+jäähyväisiksi. Tuollahan näen hänen, tuolla keinumäellä, ja menenpä
+saattamaan häntä koruisille hyvästille, poika. Mutta riennä sinä kerta
+vielä ylös kamariis, ja katso, että kaikki on rakennettu matkaan,
+niinkuin pitää. (Menee oikealle.)
+
+LEO. Mutta te, te rientäkäät myös! (Poistuu kiivaasti ja levottomalla
+muodolla vasemmalle perille.--Liina tulee oikealta periltä.)
+
+LIINA. (Yksin) Jo kuulin kileän äänen, mi ainiaaks' huusi meiltä Leon
+kauas. Oi eron hetki, sinä kalveakasvoinen, jota lähemmäs joudut, sitä
+vallattomammaksi nousee povessani levottomuus. Se kiihtyy, kasvaa
+myrskyksi, ja mi ennen siellä tummasti paloi, se nyt puhalletaan
+riehuvaan leimuun. Ja miksi? Oi näinkö toivoton lempi tuskittelee
+uniensa tyhjässä valtakunnassa ja hyljättynä janoissansa huohottaa,
+kurja! Kiukkuinen kohtalo, miksi mykkä lempeni, kuin salaisesti
+koittava aamu, kohden häntä aina kätköstänsä hymyilee, kohden häntä,
+kylmää, kiittämätöntä, koska moni toinen, kaunis kuin Adonis, katsoo
+puoleheni turhaan säteilevällä silmällänsä?--Mutta miksi ymmärrän
+sydämmeni väärin ja kuvailen hulluuksia, minä mieletön? Oi, hempeän
+elatus-äidinhän murhetta on tämä, koska ennen pieni kasvatteensa äkisti
+siirtyy hänestä pois, ja siitähän syntyi vimma.--(Mietiskelee hetken
+äänetönnä, ottaen jalon, ylevän muodon.) Ja vaikkapa toisialtakin
+kuohuisi kaikki, mitä huolisin siitä, mitä heikon sydämmeni kapinasta,
+niin kauan kuin seisovat vielä valtiaina povessani järki ja tahto? Ja
+mitä tahtoisin nuorukaiselta? Älköön nuorukaisen lemmen huokauksia
+liehtoko tänne, ellei mieli hän virittää mun oikeutettua vihaani. Ei,
+vaan kiitollisuuden viattomasti loistavalla katseella kohdelkoon hän
+minua; ja asettuispa tämä ärjy. (Anton tulee oikealta, mutta
+huomattuaan Liinan, jää seisomaan, jotenkin metsän peitossa.)
+
+ANTON. (Erikseen) Ahaa, siinähän seisot! Mutta mikä muoto! Yht'aikaa
+ylpeän nais-sankarin ja pilvissä surevan seraafin.
+
+LIINA. Mutta kuin kaksi tähteä etäällä kylmässä pohjassa, ovat mulle
+silmäs, ja äänes kuin talven tuulen ääni.
+
+ANTON. (Erikseen) Sinä haastelet kuusille, piikaseni!--Mutta enemmin.
+
+LIINA. Niin olkoon, Leo. Kylmänä tuulena tahdon minäkin vielä juuri
+eronhetkenäkin hengittää sinua vastaan ja poistaa kaikki vienot
+tunteet.
+
+ANTON. (Erikseen) Enemmin! Minä kuultelen kuin pitkäkorvainen jänis.
+
+LIINA. Ota helmahas, ota helmahas, oi aamun taivas, tämä lempeni
+huokaus, jonka viimeisen kerran henkään hänen tähtensä rinnastani ulos!
+(Huoaten) Oi Leo, Leo, miksi heität armaan kotos ja hänen, joka aina
+sinua suojeli kukoistukses aikana täällä, aina tähän päivään asti?
+Useinpa hän äidin liepeällä kädellä viskasi kirkkahalta lapsiotsaltasi
+himmentävän hiuksen pois, ja asetteli, ojenteli olkapäilläsi tuota
+valkeaa kaulustasi! Hmm, miksi muistelen noita, minä itse lapsekas
+tyttö? Mutta mitä huolin? Sillä paljon tein minä, paljon; tein kaikki,
+tein kaikki, mitä äidin helleys voi! Tein tuhannet kerrat ja sain
+sinulta palkinnoksi, Leo, tämän tuonentoukan, joka polttaa mun
+sydäntäni; se mun sydäntäni polttaa, oi laupias taivas!--Mutta
+kaikesta, vaikka halkeisi poveni, ällös, Leo, saako tietoa kipenänkään
+vertaa. Vaan johan avaruuden sylihin mä puhalsinkin ulos hohteeni ja
+sijahan astukoon viileys ja rauha; ja voimallisesti tahdon katsahtaa
+taas, käydessäni jouduttamaan hänen lähtöänsä. (Poistuu kiivaasti
+vasemmalle. Anton astuu esiin.)
+
+ANTON. (Yksin) Onko ukkosen vasama iskenyt alas mun päähäni? Tai onko
+noidannuoli, sinkoellen sinne tänne, hurmannut pilan piian mielen? Ei,
+vaan rakkauden nuoli on tehnyt tässä työnsä, hahaa! Hän lempii sinua,
+poika, ja sinä lemmit häntä! Hyvä! Mutta ken olis sitä uskonut sinusta,
+hälläkkä? Seisoithan edessäni, mitä koskee täällä miehiin, kuin
+pyörryttävä taivaanvuori,--ja nyt riutuu sydämmesi tuon köyhän
+nuorukaisen tähden, palaa tuskan tulessa! Mutta kuitenkin tiedän
+sinussa löytyvän ylpeätä lujuutta, joka ei juuri leikin lannistu, koska
+se kerran on määrätty seisomaan. Ja sen tiedän, ettäs nytkin antaisit
+laskea ainiaaksi tämän aurinkos, näyttämättä silmän-iskullakaan sen
+kalleutta sydämmelles'. Sen tekisit, ellei nyt tuo metsän partainen
+uros astuis eteesi armollisena kohtalonas, haa! Ensiksihän nyt
+seisautan pojan lähdön ja panen takavarikkoon hänen matkasäkkinsä, joka
+tulee tuossa. (Elias tulee vasemmalta, kantaen matkasäkkiä.) Mihin
+säkkiä?
+
+ELIAS. Tuostahan lystihuoneesta tien vierestä astutaan vaunuihin, jotka
+tulevat kujan kautta. Matti, peeveli, tappeli itsensä kyytiin! No, no!
+
+ANTON. Jääköön säkki tähän.
+
+ELIAS. Kannan sen lystihuoneesen käskyn mukaan. Ehkä pannaan sinne
+vielä jokin kylänkaakku. Mitä minä tiedän?
+
+ANTON. Laske se paikalla maahan, muutoin paukahtaa sakarasauva!
+
+ELIAS. Kannan sen lystihuoneesen.
+
+ANTON. Elias!
+
+ELIAS. Minun täytyy, ei auta.
+
+ANTON. (Korkealla äänellä) Pyydänpä koreasti: laske se maahan! Minä
+vastaan sen edestä. (Kovin vihaisena) Heitä se säkki, se nahkasäkki,
+haa!
+
+ELIAS. Olkoon sitten niin korealle rukoukselle; kun ma sanonkin. Tuohon
+hänen heitän. Mutta mitähän sille teette, mitä vaankin? Pistätte mar
+sinne jonkin salalahjan muistoksi, hähhäh!
+
+ANTON. Sinä musta peikko!
+
+ELIAS. Minäkö?
+
+ANTON. Sinä killisilmä pakana!
+
+ELIAS. Minäkö?
+
+ANTON. Rukoilla sinua! Mutta ellei toimeni tällä hetkellä vaatisi
+minulta tasaista humöriä, niin paikalla sinun vetäisin alas tuohon
+nahkasäkille ja kurikoitsisin tuon kirotun selkäs simpulaksi! Niin minä
+sinun plakaisin!
+
+ELIAS. Kun antaisin.
+
+ANTON. Sinä sonnipää!
+
+ELIAS. Kun antaisin.
+
+ANTON. Sinä härkäpää!
+
+ELIAS. Kun antaisin ... plakata.
+
+ANTON. Käy tiehes! Sano Leolle ja emännälles, että varron heitä
+jäähyväisille tässä, juuri tässä. Mene!
+
+ELIAS. Minä teen sen. (Menee vasemmalle.)
+
+ANTON. (Yksin) Verraton konna, verraton konna! Saattoipa hän silmäni
+mustenemaan.--Mutta voihan köntti olla vaiti kuin muuri. Peijakas!
+hänpä juuri parahin mies kätkemään asian, joka paikalla on tekevä
+ihmeitä. Saihan se kyteä vuosia rauhassa heidän povessaan, kyteä
+kypsäksi äänettömyyden mujussa ja lemahtaa nyt ylös selkeään ilmaan,
+koska hetki on tullut. Haa, ilmaisitpa sen parhaiksi juuri, Elias!--
+Tuoltahan tulevat nuo kaksi nuorta. Ahaa! onpa tytön poski hieman
+vaalennut; jaa, jaa, Liina, tahdon uskoa, ett'ei se olekkaan juuri
+keveätä. Mutta Leo? Hoo, hän astelee kuin mies, kuin sellainen mies,
+joka tuskittelee tuhon meitä lähetessä, mutta koska on se tullut,
+sylkee häntä vasten partaa.--Tulkaat, te kaksi; minä tahdon tehdä
+teidät yhdeksi; ja tunnenpa jo ihanan esima'un toimestani; ja
+rieppaasti se tapahtukoon. Mutta kuinkahan käyttäis tämän tempun jokin
+toinen, kuinka teikari, kuinka pastoorillinen mies? Ah, kuin ämmä, kuin
+ämmä! Mutta Anton? Suoraan ja pyrstöt pystyssä kuin ahvena! (Leo ja
+Liina tulevat vasemmalta periltä.)
+
+LIINA. Tuossahan eno!
+
+ANTON. Vartoen teitä. No nythän tulitte, ja minä tervehdin teitä: niin,
+ole tervehditty, sinä sorea pari!
+
+LIINA. (Erikseen) Kiusallinen taas.
+
+ANTON. Oivallista!
+
+LIINA. Eno, miksi näin sopimaton, tyhmä ilve juuri jäähyväishetkellä?
+
+ANTON. Ah, anteeksi! Minä luulin tuon toisen henkilön vänrikiksi.
+
+LIINA. Tahdotteko seurata poikaa rautatielle?
+
+ANTON. Ketä poikaa?
+
+LIINA. Leoa.
+
+ANTON. Tuota kurjaa lastas, jonka saatat nyt tyköäsi maankulkeuteen
+pois?
+
+LIINA. Tahdotteko seurata häntä?
+
+ANTON. No no, ilman vihastumista! Minä seuraan häntä kuin sureva isä.--
+Kas niin, lapsemme, ota hyvästi hellästä mammastas, halaten häntä
+koruisesti. Täyttäkäät pian tämä viimeinen velvollisuutenne; sillä
+aikaa joutuu. Rientäkäät! Minä käyn syrjään. (Poistuu heistä hieman
+taemmas, käyskelee vinhasti edes takaisin, hieroen käsiänsä.)
+
+LIINA. Hyvästi, Leo! Muista aina Luojaas, pidä hänen käskynsä ja hän
+siunaa sinun päiväs.
+
+LEO. Minä kiitän teitä, kiitän kaikesta, kaikesta, ja toivon teille
+ikuisen onnen ja rauhan! Oi, enemmin en jaksa nyt lausua, mitä
+kiitollinen sydämmeni kuiskaa!
+
+LIINA. Olkoon jo kylliksi. Kas tässä mun käteni. (Leo suutelee kättä.)
+Jää hyvästi, ja elämäsi matkalla ole aina mies! Hyvästi!
+
+LEO. Ikuisesti hyvästi, ylistettävä nainen! (Lähtee kiivaasti poispäin,
+lausuen Antonille) Tulkaat!
+
+ANTON. Varro, mies! (Vetää häntä takaisin kohden Liinaa.)
+
+LEO. Mitä aiotte?
+
+ANTON. Älä rynnistele vastaan. (Halliten Leoa ryhtyy hän myös Liinaan
+ja vetää häntä kohden Leoa.) Poika lempii tyttöä ja tyttö lempii
+poikaa, hei!
+
+LIINA. (Tempoilee) Siivosti, eno!
+
+LEO. (Tempoilee) Hellittäkäät!
+
+ANTON. Ystäväni, turhaan pyristelette vastaan, sillä nyt on itse
+»metsän halliparta» naittajanne.
+
+LEO. Te mieletön!
+
+LIINA. Te hullu! Päästäkäät minua!
+
+ANTON. Hahaa, kuinka temmoilevatkin nuo Amorin kiiskit hänen
+nuotassansa; sillä poika lempii tyttöä ja tyttö lempii poikaa.
+
+LIINA. Suuri Jumala, mitä on tämä! Eno, eno!
+
+LEO. Ovatko metsän peikot hänen panneet raivoon?
+
+LIINA. Minun saattaa hän hulluksi! (Kovalla äänellä) Eno!
+
+ANTON. Käsi käteen vaan!
+
+LIINA. Pois! (Lyö hatun hänen päästään ja Anton hellittää äkisti
+molemmat. Hetki äänettömyyttä; he tuijottelevat toinen toiseensa, Liina
+painaen kättä vasten sydäntänsä ja huohottaen kovin.)
+
+ANTON. (Ottaen ylös hattunsa) Kaunista kyllä, lyödä hattua päästäni.
+Mitä aattelen sinusta? Voinhan tuskin uskoa sinua sisareni Maijan
+tyttäreksi, itse hyvyyden ja laupeuden lapseksi; mutta tämä on heitto
+isältä, heitto isältä, näen minä. (Erikseen ja riemuiten) Minä
+onnistun, onnistunpa! Ah, tämä mursi hänen korskeutensa rautapaidan!
+(Ääneensä) Iskeä hattu päästäni! Ja juuri armaan lemmittynsä edessä!
+Leo, huomaa se merkki.
+
+LIINA. Mitä hävytöntä ilvettä on tämä?
+
+ANTON. Se oli vähän rakkauden pöllytystä.
+
+LEO. (Antonille) Kirous! Te olette minun pettänyt, ilkeästi pettänyt!
+
+ANTON. Jumal' avita, minä kuulin ja näin! Hän tunnusti juuri tässä
+taivaan korkeudelle rakkautensa sinuun, mutta hän sen manasi
+rinnastansa ulos tuulien haltuun, tuomiten sinun kylmyyttäs; sillä
+kylmyyden naamarin alla te kätkitte yhä suloisen helteenne molemmat.
+Mutta niin hän manasi, ja minä, seisoen tuolla sireenipensaalla, minä
+ilahduin kovin, tietäen sinunkin tuskas, ja kävin mielestäni
+viattomaan, onnelliseen petokseen; mutta erehdyinpä onnestas huomaten,
+mikä epeli hän on: se epeli, josta päästen on paras. Lyödä hattuni alas
+maahan! Näithän sinä?
+
+LEO. Mitä näin, mitä kuulin minä? Oi hämmensihän tämä teidän raaka,
+hullu leikkinne meidän näkömme, kaiken meidän mielemme!
+
+ANTON. Mitä? Sinä puolustat häntä vielä ja ehkä lemmitkin häntä vielä
+tuikeammin? Ha ha ha! Ei yhtään närkkiä miestä siinä, ei yhtään. Ja
+minä kun luulin tuon salaisen pihinän jo rykäyneen tuhkaan ja pöllyyn.
+(Erikseen) Mutta nythän otti se, tiedän minä, oikein pyörryttävän
+vauhdin. (Ääneensä) Toki temppu on tehty ja nyt heitän teidät
+katselemaan silmuksia ja nokittelemaan. Hyvästi, poika! Matti
+löylyttäköön sinun höyrytarhaan. (Erikseen) Mutta piankin tullessani
+takaisin taas, enköhän näe tässä hieman lauhkeampaa leikkiä? Hmmh!
+(Menee vasemmalle perille. Äänettömyyttä. Leo ja Liina seisovat
+hämmästyneinä, tuskallisina.)
+
+LEO. (Erikseen) Tule, kuolema ja pimeys!
+
+LIINA. (Erikseen) Ah, missä olen? Mikä myrskyn vihainen kierros toi
+minun tänne?
+
+LEO. (Erikseen) Ukko, oletko sä pettäjä vai houriiko jo vanha aivos?
+Lausuithan tuosta naisesta mahdottomuuden asian, mahdottomuuden.
+
+LIINA. (Kiivaudella) Te herjät, mitä pilkkaa, mitä hävytöntä ilvettä,
+teidän molempain mua kohtaan kutomaa? Oi sinä kiittämätön villi, joka
+juuri eron hetkellä kumoat ylös-alaisin kaikki, kuin tahtoisit täältä
+myötäsi matkalle kirouksen painon sen siunaukseni sijaan, jonka jo
+sinulle annoin, sinulle, hurja henki!
+
+LEO. Jalo neiti, kuulkaat sana, vilpitön tunnustus. Mun täytyy se
+tehdä, seisoisinpa muutoin teidän muistossanne kummallisena peikkona,
+jos niin te uskoisitte minusta, kuin lausuitte; ja aatokseni tästä
+teidän uskostanne olisi jo matkallani mulle kuolon taakka. Ja mitä nyt
+teille tunnustan, sen sai hän, arvoisa enonne, äsken ulos mun surevasta
+sydämmestäni, ja salaisuutena sen annoin hänelle; mutta ah! sen ehdon
+unohti hän. En tiedä muusta. Minä vannon. Mutta kaikki tahdon
+tunnustaa.
+
+LIINA. (Erikseen) Mitä mielii hän tunnustaa? (Istuu penkille.)
+
+LEO. Oi, tämä hurja kohtaus, jolla hän oli jo meitä villitä, on,
+kummakseni kyllä, poistanut kaiken entisen kainouteni ja pukenut
+olentoni teräkseen tässä teidän edessänne. Ja viskaisen ulos povestani
+tulen, kuin pahteensa ukkospilvi; hän kerran leimahtaa, jylisee ja
+huojennettuna näin jatkaa tiensä pois maailmojen ääriin. Niin minäkin
+nyt, ja kuulkaat sana. Oi ylevä impi, minä lemmin teitä, lemmin
+nuorukaisen puhtaalla, mutta voimallisella hohteella. Minä kiroon
+suloisen-katkeraa mielialaani; mutta sydämmeni ei huoli huulteni
+tuomiosta, vaan alati se liekehtii, oi, liekehtii vaan! Tämän
+salaisuuteni ukko sai, koska vainuten tuskaani hän ystävällisellä
+vikkelyydellä sen vietteli mun suustani ulos ja minun petti. Siis
+tietäkää: kaun olen teitä lempinyt ja lemmin vielä; mutta, ihanin
+neito, älkää vihastuko; nythän lähden teistä iäksi pois. Minä lemmin;
+ja mitä taidan tehdä? (Äänettömyys.)
+
+LIINA. (Nousee kiivaasti ylös.) Mitä taidat, sen huomaan nyt. Sinä
+uskallat tehdä tämän tunnustuksen!
+
+LEO. Siihen saattoi minun herra Anton, korkea impi.--Mutta sanoohan
+toki tarina, että kerran laakson kaino kukkanen täällä lemmistyi
+korkeuden tähteen.
+
+LIINA. Haa, mitä korkeutta tarkoitan minä? Muista, että olen sinun
+kasvattanut.
+
+LEO. Mutta ettehän...
+
+LIINA. Vaiti!--Ja muistele vielä vuosia välillämme ja anna iälle
+kunniansa.
+
+LEO. Oi te armas! Siitähän käy lempeni aina juhlaisessa,
+hämärän-kauniissa puvussa, koska pelko ja kunnioitus on sen
+kaksois-sisar.
+
+LIINA. (Hetken äänetönnä.) Mitä haastelet sinä? Pois!
+
+LEO. Kohta poistun. (Erikseen) Oi kuinka kaunis hän on tässä
+vihassansa!
+
+LIINA. (Erikseen) Mun otsallani mi kuumeen hohde!
+
+LEO. (Erikseen) Mun mieleni eksyy!
+
+LIINA. (Kuin havaten) No'o, sinä viivyt vielä?
+
+LEO. Mihin on siis mentäväni? Mutta ah, nyt muistelen, kuin olisi mun
+hetken päästä lähdettävä.
+
+LIINA. Ja viivyt kuitenkin.
+
+LEO. Vartoen teidän silmästänne liepeämpää eron katsantoa.
+
+LIINA. Silmässähän sydämmen aatos.
+
+LEO. Oi kylmä lähtölause! (Höyryvaunujen vihellys.) Jo varoittaa minua
+toinen vihellys. (Lähtee käymään.)
+
+LIINA. Kuule vielä kolmas.
+
+LEO. Mahdotonta! Silloin en ehtisi enään!
+
+LIINA. Kuule sitten vielä yksi sananen.
+
+LEO. Sanokaa.
+
+LIINA. Me eroomme siis?
+
+LEO. Iankaikkiseksi!
+
+LIINA. No hyvästi iankaikkiseksi, armas Leo!
+
+LEO. Ah! tästä kiitän teitä iankaikkisesti ja niin poistun sydämmen
+riemulla. Hyvästi, soma nainen, sinä taivaallinen Liina! (Rientää
+poispäin.)
+
+LIINA. (Huutaen häntä) Viivy hetki vielä! (Kiljahtavalla äänellä) Oi
+viivy, Leo, viivy!
+
+LEO. Ei! mun täytyy rientää, kohta lähtevät vaunut.
+
+LIINA. Ne lähtekööt, vierikööt vaikka Onnelan satamaan, mutta sinua en
+milloinkaan päästä! Taivaan nimessä, minä lemmin sinua! (Peittää
+kasvonsa ja katoo kiiruusti vasemmalle.)
+
+LEO. (Yksin) Ah! minkä äänen kuulin, mihin katosi enkelihaamu? Tule,
+ilo ja riemu; sillä muuttihan tämä hetki leimahtaen pimeän, tyhjän
+aavikon ympärilläni, muutti sen aamun kultaiseksi lehdoksi! Oi hetki,
+mi, juuri tullessa kuoleman yön, äkkiin temmasi peloittavan enkelin
+huulilta tuomiotorven pois ja lausui: »olkoon vaikeus uusi!» Niin
+lausui autuuteni hetki ja valkeuteni astui ylös ihanaksi päiväkseni,
+eilen uneksuen houri minä, kurja. Vimman aatos!--Mutta enhän koskaan
+unissani epäillyt untani tyhjäksi kuvaksi; mutta nyt pelkään, ett'en
+pettyis, ja tiedän siis nähneeni oikean onneni kuvan, ja itse kuva on
+tämä onni, jonka taasen silmäni näkee, tuolla, tuolla puettuna hameesen
+kuin yösen huntu, ja kiharansa liehuvat alla valkean paimenhatun. Niin
+hän väikkyy tuolla jalona, keveänä haamuna ja, sireenikukkanen kädessä,
+nyt hän kääntyy ympäri ja palajaa. (Rientäen kohden Liinaa, joka tulee
+esiin) Oi, Liina, Liina!
+
+LIINA. Alallas, Leo, alallas ja hiljaa! Älä askeltakaan likene minua
+nyt, vaan seiso ja kuultele järjen sanaa.
+
+LEO. (Erikseen) Nyt tahtoo hän luonnistaa asian.
+
+LIINA. (Nyppii yhä kukkasta nostamatta ylös silmiänsä.) Hm! Kauan olen
+tutkistellut, kysellyt itseltäni sydämmeni tunteita kohden sinua.
+Ovatko he unohtaneet kasvinlapseni ja saattaneet poveni sun tähtesi
+tuimempaan tuleen? Mitä tiedän minä? Ja mitä tiedän, kuinka loisin nyt
+katsantoni sinuun? Kuinka? Morsiamenako? Sinuun? Hohoo! Ja mitä
+morsiuskruunulla minä, kruunulla ja seppeleellä mun kulmillani? No me
+katsomme toinen toiseemme tyyneydellä aina kuin ennenkin; ja samoin
+olkoon tässä myös asuntos ja toimes ajan tuonnemmas. Ja muista:
+sanaakaan ei kihlauksesta ja vielä vähemmin häistä. Häistä! Hm, siinäpä
+saamme vartoa, luulen minä. Ja ensin kaikista muista: olkoon kaukana
+meidän vaiheiltamme nuo kiemailukset, silmän-iskut ja syleilykset, se
+muista.
+
+LEO. Ken voi estää minua, ken minua vastustaa?
+
+LIINA. Pois! Mitä tahdot?
+
+LEO. Syleillä sinua tahdon! (Syleilee häntä.)
+
+LIINA. (Temmoilee, kääntäen hänen kasvonsa.) Me onnettomat, mitä olemme
+tehneet! Minä kuolen häiriöstä, häpeästä, menen upottamaan itseni alas
+pyörteen syvyyteen tuolla, minä lapsi katala!
+
+LEO. Upotat itses!
+
+LIINA. Sinun helmas syvyyteen. (Kääntyen äkkiin hänen puoleensa ja
+painaen otsansa vasten hänen rintaansa.)
+
+LEO. Ah! syleilenkö morsiamenani komeata Liinaa? Onko tämä hänen ihana
+päänsä, joka autuaasti painaa mun poveani?--Elämämme on Elysium!--Oi
+Liina!
+
+LIINA. (Nostamatta päätänsä) Mitä tahdot?
+
+LEO. Tahdot! Mitä tahdon enään, koska taivastani syleilen? (Liina
+vetäytyy vähitellen pois hänen rinnoiltansa, peittäen silmänsä.) Pois
+tämä hämminki ja raukeus kasvoiltas, ja tule, tässä on meille istuin.
+(Istuvat penkille oikealla.)
+
+LIINA. Tässähän levätkäämme, armahin Leoni, heittäen kaualliset,
+salatut tuskamme pois! Ooh!
+
+LEO. Tässä levätkäämme kuusiston tummassa yössä.
+
+LIINA. Oi, vielähän äsken katselin minä levotonna luontoa.
+
+LEO. Mutta nyt, nyt olkaat tervehdityt, te partaiset, kohisevat kuuset;
+sillä nyt on meillä rauha teidän kanssanne!
+
+LIINA. Ja ole tervehditty, sinä kirkas aamu! Nyt on meillä kanssasi
+rauha.
+
+LEO. Ja sinä vahvuuden pilvetön kumo, aina tyyni ja valtias!
+
+LIINA. Tyyni, valtias ja puhdas kuin Jumalan aatos itse. Ah mun
+ystäväni! minä hengitän vapaasti; sillä pudotinhan valtikkani alas ja
+rauhan tein minä, rauhan, rauhan, rauhan! Voi, tuskallinen, kuluttava
+uhka oli mun valtani, oli aina taistelo sydämmeni portailla. Mutta nyt
+pois tuo sotaisa muoto; pois myrskyn jännitys mun elämäni laivan
+purjeesta. Miksi en valitsisi oikeaa satamaani?
+
+LEO. (Vetää häntä povellensa.) Ja tässähän oikea satamas.
+
+LIINA. Haa! Oletko varma siitä?
+
+LEO. Sun satamas, sun temppelis, ja sinä olet mun epäjumalani.
+
+LIINA. Ja »sinä» sä sanoit, »sinä», ah voi!
+
+LEO. Niin sanoin, emmehän teitittele jumalaamme.
+
+LIINA. Mutta ah, ei korkeuden väljyydessä, vaan tomuisen maamme
+pahteessa häpee ja hohtaa sun jumalattares tässä. (Kääntäen kasvonsa
+Leosta) Minä mieletön, mitä olen minä tehnyt, mitä olen tehnyt?
+
+LEO. Ihanaisin Liina!
+
+LIINA. Vaiti, poika, vaiti!
+
+LEO. Sinä ihanaisin taivaan alla!
+
+LIINA. Minä narri!
+
+LEO. Kaukana, Uranon piirissä, on sinusta kehno narri.
+
+LIINA. Narri, narri, narri, narri ja hullu!
+
+LEO. Jalo ja viisas!
+
+LIINA. Narrien narri!
+
+LEO. Ja minä olen sinun uljas sulhases.
+
+LIINA. Vaiti sinä! Mikä olit sinä silmissäni äsken? Poika, poika vaan!
+Ja miksi mä kutsuisin sinua nyt? Sulhasekseni? Oi kohtalo, mikä
+nöyrytys, mikä nöyrytys! (Katsahtaen tarkasti Leoon) Sulhaseni sinä?
+Sinä? Hahaa! (Kätkien kasvonsa Leon rinnoille.)
+
+LEO. Kätkehän itses, lintuseni, koska lähestyy jääkärimme, itse
+jääkärimestarimme, ja vihaisena, vihaisena!
+
+LIINA. (Kohottaen päätänsä ja katsoen vasemmalle) Ja jääkäriä seuraa
+korven karhu, tuo meidän arvoisa Elias. (Naurahtaa.) Ah, kaksin, kolmin
+kerroinhan vuotaa nyt päällemme autuutemme sarvi!
+
+LEO. Mutta voi minua kurjaa poikaa, nyt punehdun kovin; istua tässä
+rinnallas heidän lähetessään! Minä riennän heitä vastaan. (Aikoen
+mennä, mutta Liina estää hänen.)
+
+LIINA. (Kiivaudella) Istu paikallas! Mitä huolimme? Tässä istumme kuin
+ruhtinaspari kunniassaan; sillä ansaitseehan arvon lemmenliitto.--Mutta
+kas tuota metsäkyöpeliä, Leo! (Anton tulee.)
+
+LEO. Hirveänä lähestyy hän, kulmakarvat painettuina oikein äkeästi
+alas.
+
+LIINA. Ja mikä pörrötetty parta sitten, jonka peitossa kuitenkin hänen
+huulosensa myhäilevät niin makeasti, niin makeasti.
+
+ANTON. (Eliaalle) Kas tuossa! Ota säkki selkääs ja saata se vaunuihin
+ja siitä tuonne höyryvään kartanoon sekä säkki että mies. Pian! (Elias,
+säkkineen, lähtee oikealle perille.)
+
+LIINA. Ei, Elias! vaan kotia takaisin, kotia takaisin saatettakoon
+säkki! (Elias kääntyy vasemmalle.)
+
+ANTON. (Vasta havaitsevanaan Liinan ja Leon) Mitä! Jäähyväistenkö
+halailuksessa vielä? (Eliaalle, paukuttaen sauvallansa maahan) Mihin
+kömpit, sinä tonttu? Höyrytaloon pussit ja passit, muutoin kallos
+halkee nyt paikalla! (Elias lähtee taasen käymään oikealle.)
+
+LIINA. Ei, vaan takaisin kultaiseen kotihin--oi taivaan riemu!--se
+saatettakoon takaisin taas.
+
+ELIAS. (Viskaisee säkin vihaisesti maahan.) Menköön peeveliin koko
+säkki! Luuletteko, hyvä herrasväkeni, tässä karhua tanssittavanne?
+
+ANTON. (Leolle ja Liinalle) Mitä hulluutta!
+
+LIINA. Pois jo teeskelys ja ilve. (Lähenee häntä nöyrällä muodolla.)
+Sille perustalle, jonka te itse juuri äsken laskitte meille etehemme,
+tahdomme nyt rakentaa. Sentähden siunatkaa liittomme ja unohtakaa, oi
+unohtakaa se kiivauteni työ, jonka osoitin teitä kohtaan tässä
+vimmoissani, minä vallaton! Ah, vimmoissanihan tein sen, armas enoni!
+
+ANTON. Niin, niin, sinä hattara, löithän päästäni hatun ja annoit
+minulle melkein laillisen puustin.
+
+LIINA. (Lankee polvillensa.) Antakaa se anteeksi, anteeksi!
+
+LEO. (Polvillaan myös) Minä liityn samaan rukoukseen. Anteeksi, ja
+suokaa meille siunauksenne!
+
+ELIAS. (Erikseen) Hmmh! Mitä riivattuja?
+
+ANTON. Ylös, lapset, ylös! Muutoin vuotavat mun silmäni vesihelmet ja
+juuri teidän tähtenne. (Nostaa heidät ylös ja syleilee.) No iskekäät,
+iskekäät päänne yhteen ja olkaat onnelliset!
+
+ELIAS. (Ääneensä) Mitä?
+
+ANTON. Onnelliset aina!
+
+LIINA. Teitä, eno, onnestamme kiitämme!
+
+LEO. Teitähän kiitämme!
+
+ANTON. Eliasta myös. Totisesti! Ja sentähden nyt hurraa, Elias, hurraa!
+
+ELIAS. No hurratkaamme sitten, hurratkaamme huikeasti huutaen: hurraa!
+(Kuuluu vihellystä ja tavallinen kolina ja huohotus höyryvaunujen
+lähteissä.) Ja mene, mene tiehes, sinä musta sonni! Jäljellähän seisoo
+mies ja omanamme aina. Ah, hän unohti, poikanen, koreasti lähtöhetken,
+syleillessään meidän nuorta emäntäämme. No siihen hurratkaamme,
+hurratkaamme! Hih! (Viskelee lakkiansa ilmaan.)
+
+[1867]
+
+
+
+
+
+
+ALMA
+
+
+
+HENKILÖT:
+
+ELINA.
+ALMA, hänen tyttärensä.
+MAURA.
+KASPER, Alman isoisä.
+CONON.
+
+
+
+Avara sali vanhanaikasilla huonekaluilla; ovi perillä ja kummallakin
+sivulla. Vasemman oven kynnyksellä seisoo Elina, katsahdellen kohden
+avonaista ovea perillä, josta Alma, käsi otsalla ja kovin aattelevana,
+astuu sisään.
+
+
+ELINA. (Erikseen) Tuossa astelee hän, toki toisialla
+Hänen aatoksensa haaveksien käyvät.
+(Ääneensä) Alma, missä loukos olet aikaellut
+Tämän ehtopäivän seurastani kaukan?
+
+ALMA. Tuolla partahalla polveilevan virran
+Olen illan kuluessa viipynyt.
+
+ELINA. Onpa tosin kaunis tämä ilta.
+
+ALMA. Kirkkahaana kiirii aurinkoinen länteen.
+
+ELINA. Kirkkahaana mieles kuitenkan ei paista.
+Miks noin synkeästi katsahtelee silmäs?
+
+ALMA. (Kohottaen rintaansa ja ottaen päällensä uljaamman muodon)
+Katsantomme usein hetkes vaihettelee;
+Mutta raittiina ja vapaana mä seison:
+Sointuenpa veri suonissani virtaa
+Kuni lehdistössä tämän illan tuuli.
+
+ELINA. Kuitenkin: oi, oletko sä onnellinen?
+
+ALMA. Äitini, mä olen onnellinen.
+
+ELINA. Toki tarkoin katsoo aina äitin silmä;
+Erhety ei nytkän, vaihk' noin korskeasti
+Yhä kohottelet poveasi kurjaa,
+Niinpä koetellet siellä peittää tulta,
+Tulta synkeätä, sydämmesi polttoo.
+Turhaan. Minä kaikki huomaan.--Tyttäreni,
+Eiko ole ollut, eiko ole aina
+Himonani, onnes luoda, katsahdella
+Olennossas immen puhtahimpaa kuvaa?
+Himo taivaallinen! Soma, armas toimi,
+Tulithan sä elämäni aatteheeksi,
+Tuoden uutta elaketta sielulleni
+Murheen päiväl, kuolon niittäessä tässä.
+Mut nyt onni kova ehkä toisin tahtoo,
+Pyhän pyrkimisein tyhjäks tehdä tahtoo.
+
+ALMA. Minä tiedän sydämmenne murheen syyn.
+
+ELINA. Sinun sydämmesi ikävöitsemys,
+Salasuudes olentoas polttava.
+
+ALMA. Olkaat rauhas, äiti! Voinpa tämän liekin
+Viimein sammuttaa, sen tiedän, puhallanpa
+Hänen aina meren syvyyteheen alas,
+Vaikka sallinkin viel hänen aikaella
+Tuolla muiston tummal, riutuvalla niemel.
+
+ELINA. Kuinka lapsekkaasti lausut! Miksi enään
+Viivytellä? Mutta sinun sielus pohjaan
+Turmijokses juurtunut on miehen kuva,
+Joka lempeäsi palkitse ei koskaan.
+
+ALMA. Olkoon niin, ja mahdottomuus välillämme
+Olkoon mahdottomuutta viel korkeampa,
+Kuitenkan ei tämä pimittäköön
+Näkömerkkiäni tuolla, jota kohden
+Aina viittasitte, tarkotusta pyhää,
+Joka sydämmeni rautapaitaan pukee
+Kamppailemaan täällä. Minä melkein huudan:
+Tulkaat vastukset ja myrskyt tuikeammat
+Menneitä, ja minä tahdon teille näyttää,
+Kasvattajani, minkaltahinen he'elmä,
+Mikä tuote teidän kädestänne olen.
+Enkohan ma toivois niin? Ja tämän toivon
+Lähde ylpeys ei ole. Niinpä toivon,
+Koska taasen puhtauden jalo aate
+Jumalallinen mua korkeuteen nostaa.
+
+ELINA. Ole ilman huolta, tyttö; sillä tiedä:
+Missä täällä voima, siinä aina myöskin
+Löytyy lähellä sen koetuksen-kivi.
+Onpa meille kylliks kovan onnen päivii
+Voimiemme koetteeksi. Toki luotan
+Sielus vahvuuteheen aina. Pois siis varjo,
+Ikävyyden iltavarjo silmästäs.
+
+ALMA. Oi mun äitiin! sehän murheen mulle saattaa,
+Koska onnetonta veljeäni muistan.
+Kaksi vuotta, kaksi pitkää on jo mennyt
+Laivan lähtiessä kotimaamme rannalt,
+Mutta vielä viipyvät niin hän kuin laiva
+Ilman sanomata lintusenkan pienen.
+
+ELINA. Siinä taasen ilosinta aavistan,
+Ennustanpa, että kohta on hän meidän.
+
+ALMA. Suokoon taivas teidän ennustavan totta!--
+Mutta nythän muistan hurskaan sairaan tuolla
+Matalassa majassansa, vaimon vanhan.
+Kuinka ollee hänen laitans?
+
+ELINA.                      Kohta on hän
+Tuonen vieras. Hänen luonnans kävin,
+Ottain hänest kyynelhaikeet jäähyväiset.
+
+ALMA. Oi! miks viivyn minä näkemästä vielä
+Elon aurinkoa hänen silmissänsä?
+
+ELINA. Sentähden jo riennä häntä katsomaan
+Ennen päivän laskuu.
+
+       *       *       *       *       *
+[Käsikirjoituksesta leikattu pois puoli lehteä.]
+
+[ALMA.] Taivaallinen kuva! Tuossa hänen näen,
+Selvemmästi kuni millonkana ennen,
+Tuossa, tuossa ihan kuvattuna ilmaan,
+Lempeyttä täys; ja niin hän katoo taasen.
+Kilian, sun kauneuttas ihmettelen!
+
+ELINA. (Eriks.) Mitä! Miksi seisot tirkistellen tuossa?
+Miksi haparoitsee sormes huivin niemis?
+
+[Käsikirjoituksesta leikattu pois puoli lehteä.]--tä otsaa painaa?
+
+       *       *       *       *       *
+ [Käsikirjoituksesta leikattu pois lehti.]
+
+[MAURA.] Sielun kevät, ja niin taivaan voiman kautta
+Tiellä hurskasten me vaelsimme.--
+Mutta kohta meistä yksi lopettaavi
+Elinkautensa ja heittää tomun kahleet,
+Samoin kohta minäkin ja samoin kerran
+Sinä myös, sä vaimoist ylevin. Mut kauvas
+Olkoon toki kuolonkellos kolkahdukseen,
+Nähköön silmäs vielä monta armast aikaa,
+Liekehtien lemmen ihanissa töissä;
+Mutta koska viimein kutsutaan sua täältä
+Palkintoas saamaan, sillon paistavimmas
+Korkeudes loistakoon sun istuimesi!
+
+ELINA. Vaimo, mitä haastelet sä palkinnosta
+Enään suuremmast kuin onpi mulle onni
+Tämä, jota kuulen teidän majastanne?
+
+MAURA. Korkeimmalla kerran hymyköön sun sielus,
+Kaupungissa kunnian!--Mut jää nyt hyväst!
+Kuoleva mua odottaa, ja rientää täytyy.
+
+ELINA. Hyvästi! ja muista, koska taasen tulet,
+Tule kertomahaan kuinka läksi täältä
+Onnellisna matkamies.
+
+MAURA.                Mä pian tulen.
+
+(Poistuvat, Maura perä-oven kautta, Elina vasemmalle.--
+Kasper ja Conon tulevat periltä)
+
+KASPER. Haa! mä tuskin tahdon uskoo mitä kerrot.
+Leonard on tullut?
+
+CONON. Hän on huoneessani,
+Ilonen ja raitis, sama kuni ennen,
+Mutta ilosempa toki hetkel tällä.
+
+KASPER. Sen mä luulen, sen mä luulen, Leonard,
+Päästyäsi monest kiljuvasta myrskyst
+Yli monen ammottavan kuolon kidan.
+Haa, sä poika! Mille tuntui mailman kierros?--
+Conon, Conon, urhee sotaveljeni!
+Sinun lähetti hän edellensä tänne
+Meitä laittelemaan mahtaviksi käymään
+Vastaan tuota ilon ankarata puuskaa;
+Mutta sinä tiedät, ettei olla täällä
+Juuri vesikelloja, sen tiedät sinä.
+Miks et tuonut häntä kanssas? Mieltäin polttaa! (Huutaa vasemmalle)
+Mutta kuulkas tänne, naiset!
+
+CONON. (Hilliten häntä) Malta hieman!
+Olkoon asja vielä salattuna hetken
+Naisiltasi.
+
+KASPERr.    Miksi?
+
+CONON. Kuule mitä sanon.
+Kohta on hän tässä, uljas nuorukainen
+Mereltä, ja Kilian häll' kumppanina
+Mut he eivät tule ennen kuni palaan
+Täältä taasen heitä vastaan sanomalla
+Kuinka luonnistui tääl eräs toinen asja.
+Jos se onnistui, niin ilosina tullaan,
+Tullaan niinkuin voittoriemuitsijaa kolme;
+Mutta jos tääl toimeni käy kumoon, sillon
+Kaksi vaan me tullaan, Leonard ja minä;
+Murheisena siirtyy meistä Kilian.
+
+KASPER. Mitä sommaelet, miesi? Rynkää esiin,
+Esiin oikapäätä sotilasten taval!
+
+CONON. Kuulkoot sitten korvas mielusasti. Huomaa:
+Kilian, mun vainaan ystäväni poika,
+Oiva miesi, puhtahimmal mainiolla...
+
+KASPER. Kyhkynen! niin puhdas, äänetön ja kaino,
+Ilman yhtään miehen karmeata roimaa
+Naamalla ja leukaperil; niinpä on hän,
+Mutta niin hän olkoon; imehdinpä häntä,
+Hänen tyyneyttänsä ja vakuuttansa,
+Kuulet sinä. Mutta mitä tahdot hänest?
+
+CONON. Hän sun Almaas lempii.--Miksi hämmästyt?
+
+KASPER. Alma jalona kuin aurinkoinen loistaa!
+Sano: kenpä uskaltaisi yritellä
+Temmasemaan huoneestani taivaan-loimoo?--
+Toki yksi uskaltakoon sankartyöhön,
+Yksi ainokainen vaan maan pallerolla.
+Terve, sinä oivallinen Kilian!
+
+CONON. Sinä myönnyt siis?
+
+KASPER.                   Ahaa, vai niin, sä poika!
+Mutta mitä sanoo hän, tuo peijakas,
+Joka ryöstäis meiltä hyvän enkelimme?
+
+CONON. Kovinpa hän lempii; mutta saattaa asja
+Omilt huuliltansa kaunokaisen korviin,
+Semä mahdotonta. Tänäpänä toki
+Loimahtelee villi päättävyyden tuli
+Miehen poves, ja nyt kitkeä hän tahtoo
+Syämmens tuon epätiedon hämärästä.
+Mutta mahdotonta hänen itse käydä
+Tässä toimintoon. Sentähden tulen minä.
+
+KASPER. Ja nyt tulkoon loppu epätiedollensa.
+Astutaanpas! Joko sitten kourissamme
+Kantaa tahi katkee nuoren miehen toivo.
+Astutaanpas likan luoksi.
+
+CONON.                    Varro toki.
+Viipykäämme vielä kysymyksinemme
+Neidolta, ja ensin tutkistele äiti,
+Joka hänen parhain tuntee. Antakoon hän
+Meille tiedoksi,--jos itse hän sen tietää--
+Olisko jo ihanaisen lempilapsens
+Sydän himostunut täällä toiseen mieheen.
+
+KASPER. Himostunut toiseen mieheen? Kirkas tuli!
+Pitääkö siis hänen sydämmensä käymän
+Väkivalloin meistä pois ja vierauman?
+He mun kalleutein veisit? Kilianko
+Häntä kiemailisi hänen sydämmensä
+Hempuna ja kateheena valtijaana?
+Mene hiiteen maalinkeines, töhertäjä!
+
+CONON. Mitä hulluttelet, sinä ukko?
+
+KASPER. Vaiti sinä!--Mutta kas jos häntä lemmit,
+Tyttäreni, ja hän tehdä voi sun onnes,
+Niin ei mailman aarteet käykööt siinä tielles.
+Ota hän sun kullaksesi, jalo miesi,
+Mutta maalaa tuohon seinään yksi kuva,
+Kesä-illan kukkasniitulle sä maalaa
+Eräs impi aatoksissaan, jonka muoto,
+Juhlallinen, kunnioitustamme vaatii,
+Mutta jonka silmän lempee riutumus
+Lausuu, että viimein toki perintömme
+Onpi ilon ilta rauhan satamassa.
+Maalaa tämä, mutta samaan tauluun kohta
+Immen taivallinen kasvattaja maalaa,
+Vaimo, kasvot kirkkaan kelmeyden loistees.
+Tarkasti ja vakavasti katsahtaa hän,
+Kuitenk' huomaa ihanilla huulillansa
+Myhäilys tuo salanen ja laupeas
+Ja tuo kasvohilla puhdas gloria.
+Haa, mun veljein! katso tuossa mikä taulu
+Verraton, ha haa! Mut ettes naura mulle?
+
+CONON. Enpä juuri vaihka viehkeileekin mieles
+Kuni hiljan rakastuneen nuorukaisen.
+
+KASPER. Nuori olen uudestaan. Nuo kaksi tähtee,
+Tähtee kultahista täällä naisten joukos
+Ovat kirkastaneet vanhuuteni päivät.
+Onnellinen sinä, joka immen lemmen
+Saavutat ja elos valkeudeks viet!
+Mutta ken on miesi? Lieko Kilian?
+Jumal' avita! sen soisin ennen kaikist.
+Toki tulkoonpa jo siitä vissi tieto;
+Varro hieman, äitin luoksi tahdon käydä.--
+Totta kaiketi myös hälle ilmi-annan
+Heti yksin tein tuon sanomasi armaan,
+Että meri meille takasin taas antoi
+Leonardin ilosen?
+
+CONON. Tee se, mutta kätke asja neitoselta
+Vielä hetki tuonnemmaksi.
+
+KASPER.                   Niinkuin tahdot.
+Mutta iloitseepa sanomasta äiti;
+Onhan sydämmensä lemmen-aarniosta
+Virtanut myös poikaiselle täällä runsin,
+Vaihkei piehtaroinnut nalliainen koskaan
+Hänen helmalapsenansa. Pentuksipa
+Isäns emoselle hellälle hän joutui
+Koska Tuoni ensimmäisen miniäni
+Äiti-poven paadutti, ja kaksi pientä
+Kuikuttelit, kantajaansa kaivatessa.
+Mutta ilmestyipä sillon äiti toinen
+Heille armastelijaksi, äiti vieras,
+Jonka moista päivän tähti ei viel nähnyt.
+Niin, mun toverini.--Mutta riemu nousee
+Huoneesemme tänä iltan! Varro hetki,
+Käynpä hieman tirkistämään Kilianis
+Esi-ajan kurkistimeen. (Menee vasemmalle)
+
+CONON. (Yksin) Kilian,
+Onni suosiva nyt tehköön parastansa;
+Sillä tietystihän nostais jyrkkä kielto
+Neitoselta, temmellystä poveheesi.
+Enkä tuota ihmettelis. Kuitenkin,
+Mitä luontoasi tunnen, luulen minä,
+Ettes olekkan tuo viheljäinen narri,
+Joka, halveksien elämämme lahjaa,
+Kohta viskaseevi yli partaan kaikki
+Yhden naisen tähden, eikä huomaa
+Kuinka löyhä, kuinka yhä petollinen
+Onpi onni, joka himoistamme syntyy,
+Imettäjät monen tuhon. Mutta katso:
+Viisaan tyyneydel aina täyttää velvons
+Päivät täällä, siinä onni ainoa. (Kasper tulee, nauraen, hieroen käsiänsä)
+
+KASPER. Ha ha ha, sä Conon, peeveli on irki!
+
+CONON. Sano.
+
+KASPER.      Peeveli on irti, sanon minä!
+
+CONON. Mitä päätän tämänkaltasesta lauseest?
+
+KASPER. Mitä tahdot. Mutta riennä, Elinani!--
+Älä, veljein, toki ylvästele liion.
+Mikä konsti, mikä kunnia on siinä,
+Käydä esiin valmiiksi tallotulla tiellä? (Elina tulee)
+Mutta sano hälle vasten partaa, vaimo!
+
+ELINA. Conon, iloitsenpa kovin sanomasta,
+Että saapunut on uljas Leonard;
+Siitä kiitän sinua ja annan sulle
+Vasta-lahjaksi nyt lupauksen sanan,
+Sanan, joka vielä ihanemmin kaikuu
+Kilianin korvas. Tiedä, Conon:
+Tämän miehen kuva kaunis on jo ammon
+Nuoren immen sydämmessä kapinoinnut,
+Kuluttaen hohteheena synkeänä;
+Sillä eihän Kilianin ulkohaamu,
+Eihän sana huuliltans, ei silmän isku
+Ole tähänasti juuri osoittanut
+Povessansa lemmen armotonta valtaa.
+
+CONON. Niin on miehen mieli; kovin suljettuna
+Muilta. Mutta että vallitsevat siellä
+Hyvät henget, sehän sydämmeni ijäks
+Onpi häneen kahlehtinut.
+
+KASPER.                  Oiva miesi!
+
+CONON. Hänen ulkohaamuns? Mutta katsoisitte
+Tällä hetkellä nyt hänen sisustaansa,
+Siellä huomaisitte myrskyn. Levotonna
+Astelee nyt poika vartoessaan täältä
+Tuomioonsa. Mutta onnen tuomion
+Kohta kuulee hän, ja mailmans kirkastuu.
+
+KASPER. Onnen myyri on hän. Taivas, mikä tyttö!
+Enkeli maan päällä, Herran enkeli,
+Sanon mä, ja vannon: joka toisin sanoo,
+Hänpä tulee tekemisiin minun kanssain.--
+Mutta mitä? Seraaffi on rakastellut
+Poikanallia! Haijaj! Ja iso-isäs
+Arvoisa ei ole saanut tuosta
+Vallattomuudestasi tiedon-tipparaa!
+
+ELINA. Tuota ällös ihmettelkö. Vaivoin vallan
+Saipa tästä äitinsäkin tiedon. Vihdoin
+Koska moni karkulainen huokaus,
+Monen yöseen valvominen tuskaa täys,
+Enin toki katsantonsa synkee liekki
+Mulle kantelivat kuinka hänen mielens
+Ympärviehkeili, ja sillon häntä päädyin
+Kysymyksilläni ahdistelemahaan,
+Rukouksillani, mutta kauvan turhaan.
+Kerran toki povelleni kallistui hän,
+Tyttö, uiskennellen kyyneleitten virras,
+Ja nyt korvahaani salasuuden kuiskas.
+
+KASPER. Sinä lemmenkukka iltakasteen alla,
+Missä viivyt kuulemasta onnes arpaa?
+
+ELINA. Majasessa tuolla ahon liepehellä
+Luona vaimon, käypä Tuonelaan, hän viipyy;
+Hetken päästä, tiedän, takaisin hän joutuu.
+
+KASPER. Annas hänen tulla, annas hänen kuulla
+Uutisemme valtaset, ja emmekohan
+Näe tässä kilttii kiikahdusta hieman?
+Voisitkohan, likka, ensileimahtaissa
+Seistä, vaipumatta tämän onnes alle?
+
+ELINA. Hänkö olisi niin heikko? Mitä voisin
+Kerskata mä enään? Toki uskon toista,
+Ehkä pahemminkin sanomamme kaikuis,
+Vaihka hänen korvahaansa viskaisimme
+Sanat, että ainoo veljens Leonard
+Käy luurankana nyt meren kolkos helmas
+Hirmukasten joukos, että Kilian
+Onpi kihlaunut komeahaan neitoon
+Kartanossa komeassa tuolla.
+
+KASPER. Kamalia sanomia!
+
+ELINA.                   Mutta vielä:
+Että iso-isäns, likan silmäterä,
+Lupauksen täyttääksensä, pyhän valan,
+Lähtee keral kumppaninsa Conon'in
+Taistelemaan Kreikalaisten sankarina
+Vastoin Turkkilaista rumaa, joka taasen--
+Kuni kertoisimme--vihasena karkaa,
+Vertajanoovana kohden Hellaksen maata.
+
+KASPER. Perin armottomat, hirveen kovat sanat!
+
+ELINA. Ne hän toki ensin huuliltamme kuulkoon.
+
+KASPER. Rohkeutes tunnen. Mutta kuitenkin,
+Tuotako me uskaltaisim?
+
+ELINA.                  Niinpä teemme.
+Ensin nämät murheelliset kertoelmat,
+Jotka hältä syämmen rakkahimmat riistää,
+Kuulkoon hän, mut samas hetkes kaikki riemu
+Takasin taas virtakoon, ja kalliimpana
+Kuni ennen. Sulhasena lähestyköön
+Kilian kuin toivon saari, ennen nähty
+Ainoastaan äärettömäs kaukaisuudes.
+Niinpä hänen ensin tässä piiritämme
+Kuolon koljol sumul, mutta pian taasen
+Sumun synkeen poistamme, ja Alma
+Seisoo onnellisimpana lemmittynä.
+Siinä vimman pimeys ja taivaan valo,
+Siinä korkeus ja syvyys yhteenkarkaa.
+
+KASPER. Mahdotonta, Elinani, mahdotonta!
+
+CONON. Vaimo, vaarallinen leikki, vaarallinen.
+
+ELINA. Siinä olkoon hälle koetuksen myrsky;
+Senpä kaltahista hän nyt melkein tahtois,
+Niin hän, tulisesti innostuen, lausui
+Hetki sitten. Nyt hän ottakoon sen vastaan.
+
+KASPER. Mitä! Voiko Alman sydämmestä käydä
+Toivotus niin mieletön ja julkea?
+
+ELINA. Ei; vaan sielun korkeassa ihastukses
+Lensi tämä lause hänen huuliltansa.
+
+KASPER. Mutta huomaa: ellei hän nyt voisi kantaa
+Tuota koetuksen myrskyy?
+
+Conon.                   Huomaa tämä.
+
+KASPER. Vaan me hänen sydämmensä musertaisim?
+
+ELINA. Ilman huolta! Minä tunnen hänen sydämmensä.
+Nytkö vaipuisi hän alas, tullessansa
+Kammiosta hurskaan, joka tällä hetkel
+Täältä lähtee perimähään kruunuansa?
+Hänkö vaipuis alas, vaihka pyörteliskin
+Tuhon tuulispäät nyt hänen ympärillään?
+Ei; vaan ilo vakaa, korkea ja tyyni
+Hänessä nyt vallitsee, ja kantaa voi hän
+Kovan onnen painon maahan kaatumatta,
+Kaatumatta alle verrattoman riemun.
+Ylivoitettuna taasen tämä myrsky
+Lahjoittavi hänen sielullensa mahdin,
+Korottehen ankaran, ja ihastuen
+Muistelee hän aina lemmen leikkilöitä.
+Vielä elon syksysiltä vainioilta,
+Koska uneksuen takasin hän katsoo
+Samotulle tielle kohden entisyyttä,
+Aina tämä ihanainen ilta
+Hymyvänä helavalkeana loistaa
+Hälle muiston riutuvasta kesä-yöstä.
+Oi mi hetki toki! Kuvailkaatte
+Etehenne juhlallista näytelmää:
+Vilaukseksi vaan peittää hänen murhe,
+Mutta halki mustan, uhkailevan pilven
+Liepeästi leimahtaen aukaseevi
+Ilon taivas kultahelottavan helmans
+Helinäl, ja impi seisoo morsianna.
+
+KASPER. Verratonta, verratonta vallan! Ah!
+Iske tulta, kiiriköhöön maa ja taivas,
+Jalonahan seisoo aina Alma, kaunis,
+Kuni pyhäin kuva tulen välkkynässä!
+Olkoon menneeksi ja tulkoon tuosta melske.
+Conon, Conon!
+
+ELINA.        Cononille ilmestyköön
+Alma hänen ylevyytens ankarimmas
+Pukimessa, Alma, Kilianin onni.
+
+CONON. Teiltä parhain tunnettu on immen luonto;
+Rakentakaat leikki, mä en estää tahdo.
+
+KASPER. Oiva leikki, koska lempi takoo juonii
+Lemmen korotteeksi ilon iltana,
+Leikki jumalten, »Divina comedia»!
+
+ELINA. Hänen näen minä. Tuolta lähestyy hän
+Pitkin pellonpientaretta astellen.
+
+KASPER. Olkam valmiit. Elinani, kuinka määräät
+Meidän kohtamme täs leikkinäytelmässä?
+
+ELINA. Minä tiedoks hälle annan haaksirikon,
+Jossa meri kohtuuns Leonardin temmas;
+Te, mun appeni, te hälle ilmoitatte
+Sotaretkenne pois etäisille maille,
+Jonne, ennen nousuu kolmen auringon,
+On jo teidän lähdettävä.
+
+KASPER.                  Hyvä hyvä!
+Sitten Conon tuossa. Huomaa, poika, läksys.
+
+ELINA. Conon luokseen meitä kutsuu viettämähään
+Lähtöjuhlaa, viettämähään samoin retkin
+Kilianin kihlausta.
+
+CONON.              Tiedän siis nyt
+Kohtani, ja miten voin sen tahdon täyttää.
+
+KASPER. Siinähän on meillä ensimmäinen näytös,
+Tulee sitten toinen riemun remunalla;
+Ja nyt myöskin tämän juoni-asemasta
+Suoppas ahtööreilles pieni viittaus.
+
+ELINA. Samas järjestykses toimintomme juoskoon:
+Minä veljens hälle kuolemasta annan,
+Tepä sodan hirveästä pauhinasta
+Oman itsenne taas ilosena tuotte
+Hälle päiviensä huviks, mutta Conon
+Hältä armahaasti kysyy jos hän tahtois
+Tulla kauniin Kilianin avioksi;
+Sitten nouskoon tämä ilovalkeamme
+Vallatonna korkeuteen pilvien.
+
+KASPER. Perin oivallista! Kaikki liittyy lukkoon
+Ilman yhtään räminätä koneissamme.
+Mutta jymiseehän porras! Olkam valmiit
+Tuikeahaan ilveesen. Nyt koetellaan
+Keinol koval, myrskyl vallan kiivahalla
+Nuoren tyttäreni ryhtiä. No noo,
+Onhan suonissasi ukko Kasperin verta. (Alma tulee)
+
+ELINA. Almani, sun katsantosi meille lausuu,
+Ettäs kuvauksen korkeen nähnyt olet.
+
+ALMA. Minkä ihanuuden täällä nähdä saamme
+Hänen kasvoillansa, joka autuaana kuolee,
+Koska sielu, itseänsä peilaellen
+Valkeuden lähteen paistees hymysuin,
+Odottavi kelmeältä enkeliltä
+Suutelmaa, mi kovan solmun helläst päästää!
+Minkä pyhän rauhan, minkä viisauden
+Korkean, kuin kirkastuisit elämämme
+Himmeydet kaikki, sinä sillon näet
+Hänen otsallansa! Näet kuni koitteen,
+Koitteen heljän ijankaikkisuuden päiväst.
+Niinpä vaimo kuolon kaunoisena
+Lepäsi mun edessäni, tyyven tyyven!
+
+ELINA. Ja nyt on hän elämänsä päättänyt?
+
+ALMA. Vielä ei; vaan hänen hengittämään heitin
+Koska hänest läksin, läksin käskystänsä;
+Sillä äkisti hän katsoi puoleheeni,
+Lausui kuni ennustaen: »hyvästi,
+Hyvästi nyt, armas neito! Jätä huone
+Kuolevan ja kohden kotoasi riennä,
+Jossa hetki ankara sua odottaavi»,
+Niin hän lausui ihanasti myhäellen.
+
+ELINA. Ja sä tulit. Mutta katsahtihan tarkoin
+Vaimo pian sammuvalla silmällänsä.
+
+ALMA. Mitä on siis teillä tiedokseni antaa?
+Tosiaankin tärkeätä, huomaan minä.
+Toki murheen pimeyttä enemmin
+Kuni iloa mä muodoistanne varron.
+
+ELINA. Muistele siis näkyäsi taivaallista
+Ja nyt seiso lujana, mun tyttäreni,
+Koska kuulet syvän murheen sanoman.--
+Leonard jo heittänyt on päivän valon
+Ainiaaksi; meren povessa hän lepää
+Peittämänä sammalhienon kääreen,
+Unohtaen kaikki.
+
+KASPER. (Eriks.) Sydäntäni louhii;
+Mutta en sua tahdo pettää, Elinain.
+
+ALMA. Kuollut olet siis, mun veljein, saanut hautas
+Meren syvyyteheen kauhistavaan, kylmään.
+Korkeuden Herra, ole armollinen
+Hänen sielullensa! Mitä tiesi hän,
+Nuoruutensa hourees aina ilon lapsi?
+Kauvan häntä murehdin ja itken, itken!
+Leonard, oi Leonard, mun veljeni kurja!
+
+ELINA. Onnellinen on hän, ota lohdutusta.
+
+ALMA. Oikeutensa myös ottaa kuolon murhe!
+
+KASPER. Lapsein, kuule vielä toinen murheen sana,
+Joka, tiedän minä, lisää taakkas painoo;
+Mutta olkoonpa nyt ilmoitettu kaikki.--
+Sinä tiedät meidät, Cononin ja minun,
+Vannoneeksi kerran nuorna pyhän valan.
+Katso, nyt on tullut meille vissi tieto,
+Että villi, partaposki Turkkilainen
+Maata Hellaksen taas tahtoo valtahaansa
+Temmata, ja niin on käsissämme hetki,
+Jona lupauksemme on täytettävä,
+Vala: käydä puolustamaan Kreikalaista.
+Siis aloo! Me ylihuomenna jo mennään.
+
+ALMA. Armas iso-isäni, te, harmaapäinen
+Kahden vihollisen valtakunnan ryskees
+Murhatanterella! Mitä aattelette?
+
+KASPER. Että pyhä lupaus on täytettävä.
+Mahdotonta Kasperin on toisin tehdä,
+Mahdotonta! Älä vaivaa itsees turhaan.
+
+ALMA. Mikä vimman vihuri! Oi Leonard!
+Sinä kuollut olet, isäni mun heittää;
+Haaksi vanhettunut, heikko, mi jo kauvan
+Lepäs tyynees satamassa, odotellen
+Loppuansa hiljaista, nyt rynkää ulos,
+Rynkää hurjapäisnä mailman kaikkein tuulten
+Valtahaan, ja vaipuu ensimmäises myrskys.
+Oi! mä nauttisinko enään yöseen unta
+Tahi päivän iloo, aina muistellessain
+Teidän kiharia hopeehohtavia
+Vainon verisellä pellol? Sydän kätkee!
+Conon, teihin minä vetoon. Aatelkaatte!
+
+CONON. Neitonen, mun aatoksein ja askeleeni
+Kasperia seuraavat nyt samaa tietä;
+Se on kunniamme vaade; ei siis tilaa
+Tinkimiseen, vaan on edessämme retki.
+Mutta juhla komja toki vietettäköön
+Ennen lähtöämme Suomesta. Ja meillä,
+Minun huoneessani tapahtukoon tämä.
+Ystäväni, huomenna siis tulkaat kaikki
+Vieraiksemme. Teitä Kilian myös käskee;
+Sillä eihän ole ainoastaan juhla
+Vakaa lähtöjuhla, vaan myös riemun päivä,
+Koska kaksi onnellista nuorta lempens
+Kihlauksen sinetillä vahvistavat.
+Niinpä Kilian teit iloitsemaan käskee
+Kanssansa ja kauniin lemmittynsä kanssa.
+
+ELINA. Conon, mitä kuulen?
+
+CONON.                     Nuorten kihlausta.
+
+KASPER. (Eriks.) Haa! miks lumivalkeaksi käy sun poskes,
+Likkasein?
+
+ALMA. Hän kihlaa itsens; kehen sitten?
+
+CONON. Tämä olkoon salaisuus viel huomiseksi.
+
+ALMA. Mutta kehen kihlauu hän?
+
+CONON.                         Minä pyydän,
+Olkoon tämä kätkös juhlahetkeen asti.
+
+ALMA. Olkoon niin. Mut tietkäät, teidän sanomanne
+Kaikuu korvissani kuolon tuomiona
+Sielulleni.
+
+KASPER. Tyttäreni, mitä sanot?
+
+ALMA. Totuudenpa sanon.
+
+CONON.                  Suokaat mulle anteeks,
+Jos mä saatoin syämmellenne jonkun iskun.
+
+ALMA. Uskotteko, että rakastan mä häntä?
+
+CONON. Enpä toki.
+
+ALMA.             Uskottepa väärin, väärin!
+
+CONON. Enhän usko, että häntä rakastatte.
+
+ALMA. Erhetytte. Minä häntä rakastan.
+
+KASPER. Alma, Alma, sinä saatat meidän kaikkein
+Silmät vaipumahaan alas.
+
+ALMA. Kätkisinko tämän, ja niin teeskennellen,
+Kehnomielisesti valehdellen tässä
+Teidän edessänne, vierittäisin tuskan,
+Katkerimman kaikist, Leonardin kuoloon,
+Iso-isäin poistumiseen surman kitaan,
+Tuskan, jonka lähde toisialla kuohuu?
+Ei! vaan hetkes ulosliehtoa mun täytyy
+Sydämmeni ahdistuksen.--Kilian!
+Unohtaa sun tahdon, ja niin kaiken riemun
+Täällä elämämme kannikalla kaidal!--
+Miehet, uskottepa, että olen hullu
+Teille avatessain sydämmeni näin.
+Mutta näiden kierrostuulten kiljuessa!
+
+KASPER. Minä seison ihan kierrostuulen keskel.
+
+ALMA. (Eriks.) Tahtoisinpa itseäni tyyventää.
+
+KASPER. Tyttäreni, nosta pääsi korkealle!
+
+ALMA. Miehet, uskotteko, että olen hullu?
+
+ELINA. Ei; he kyllä käsittävät toivottoman
+Lemmen hurjat, huohottavat karkelot.
+
+ALMA. Käsittäkööt he ja tietäkööt he kaikki,
+Kaikki myös he salakoot, ja nähkööt tässä
+Kuinka heitän pois nyt turhan toivon,
+Toivon päiviemme onni-autuudesta.
+Mikä on se? Virvatuli elon suolla,
+Houkutellen meitä petolliseen pyyntiin.
+Tuonne tänne sinkoilee se, tuonne tänne
+Sitä vainoten me turhaan ajelemme,
+Kunnes hetteen musta loka meidät nielee.--
+Rakenna siis ikikalliolle
+Toivos linna, jota myrskyt eivät kaada,
+Mutta perintönäs ikuisena seisoo
+Vartoen sua morsianna. Rakenna!
+Koska sulle etu kallis tämä suotiin,
+Koska saimme toki osan ankarimman.
+Katso: kennen onni ihmislapsen voittaa,
+Kennen miekkoisen? Hän taistelkoon tääl hetken,
+Ristiin rastiin leimahtelkoon jyrinällä
+Hänen ympärillään kamppauksen tiellä;
+Sillä--huomaa huomaa!--iltaväsyneenä
+Vaipua hän saapi Isän armaan helmaan.--
+Miksi vaikertelsin? Tiedä: vielä kantaa
+Mulle elon päiväkin tääl kohdussansa
+Voittoo monta vaihka kadot suuret tein.
+Tuossahan mun emoseni armas vielä
+Aina omanani, omanani aina
+Etäisihin aikoin! Oi mi onni, onni! (Halailee häntä)
+
+ELINA. En sua koskaan heitä, kaunis tyttärein.
+
+ALMA. En sua koskaan heitä, kallis kallis äiti!
+Yhdessä me suremme ja iloitsemme,
+Yhdessä me elämämme kiirastamme
+Pyhäin kaltaseksi alla rauhan viirin.
+Ja niin viimein, koska tyyni ilta onpi,
+Kuolon enkel' kolkuttakoon ovellemme,
+Meitä kutsuen, ja seuraammepa häntä
+Hymyhuulin, kuni vaimo hurskas tuolla,
+Valkeuteen ihmeelliseen käärittyinä.
+
+KASPER. Oi mun Elinain, jo käännä lehti, käännä!
+
+ELINA. Minä teen sen, sillä sydämmeni tahtoo
+Kauvas pois jo heittää teeskellyksen peiton.--
+Tyttäreni, anna anteeks tämä ilve;
+Yksi aate lemmen helleydest oil se,
+Yksi aate, joka ilon kirkasteeksi
+Murheen teki, läpikäytäväksi laaksoks
+Pyhän vuoren kiirehelle päivän loistoon.
+Oilpa syy viel tärkeämpi kiihotteena
+Leikkiin: koetella tämän myrskyn kautta
+Miltä voimas näyttivät; ja niinpä toivos,
+Joinkin rohkean, nyt saavuttanut olet.
+Kuitenkin viel karkaa päälles myrsky toinen,
+Toki lentäenpä uljaal vinkunalla
+Toivon kulta-kyhkysparvena se rientää,
+Mutta ehkä tuimempana ensimmäistä;
+Sillä ääretön on kimmeltävä parvi.
+
+ALMA. Mitä, äiti?--Kuinka ymmärtäisin tämän?
+Pian! Päästäkäät mua tästä häiriöstä!
+
+ELINA. Mitä äsken tuhona me kertoilimme,
+Tämä kaikki myötäkäymiseksi muuttuu,
+Koska totuus leikitsevän valheen siirtää.
+Kuule siis ja usko mitä ilmoitamme:
+Leonard viel elää; kohta hänen näet,
+Tulleheena lainehitten karkeloista.
+
+KASPER. Kaikkialla rauha mailman tantereilla;
+Turkki makaa kuorsaten ja Hellas nousee.
+
+CONON. Minä rakkauden lähettiläs olen,
+Minä vanha; mutta kaino on tuo nuori.
+Auta, Amor, huuliltani tämä sana:
+Ihanaista Almaa lempii Kilian.
+
+ALMA. Hurjat miehet, hurjat vaimot! mitä juonta,
+Mitä mieletöntä narritusta teiltä,
+Armottomat, kohtaan Almaa katalaa?
+
+ELINA. Totuus kaikki!
+
+KASPER.               Totuus kirkas!
+
+ALMA. Pyörtyvänä vuoren jyrkällä mä seison,
+Ja mun joko nielee hirvittävä hauta,
+Tahi ottavat mua helmaans enkelit!
+Laupeutta, ystäväni, laupeutta!
+
+ELINA. Sinä todeks pelkäät uskoo mitä kuulit,
+Eikä ihme, koskenahan onnes vuotaa.
+Toki mietiskele, ja sä huomat kohta,
+Että autuutes on vissi. Eihän taida
+Ystävyyden pilaleikki murheel päättää
+Mitä ilolla hän alkoi, mahdotonta;
+Vaan päinvastoin varjost valkeuteen käy hän,
+Eikä ystäväänsä haavotuksi heitä.
+Älä aattele niin hirveätä meistä!
+Sillä jos nyt valheeks muuttaisimme tämän
+Mitä ihaninta sulle lupasimme,
+Pyöveleitäs oltas me, ei ystäviäs.
+Alma, usko mitä ilmoitamme!
+
+ALMA. Jumal'! mitä uskoisin ja aattelisin?
+
+ELINA. Mitä sulle sanomme ja vakuutamme.
+
+ALMA. Mitä mulle sanotte ja vakuutatte?
+Sankaat, sankaat sanomanne uudestaan!
+
+ELINA. Mereltä on Leonard, sun veljes, tullut.
+
+KASPER. Rauhassahan rakentelee Kreikalainen
+Näkemättä haamettakan Turkin parrast.
+
+ALMA. Mitä lausui Conon? Sanan, joka tuntui
+Kaiken taivaan kohtuhuunsa sulkenneeks!
+
+CONON. Kilian nyt Alman kullaksensa tahtoo.
+
+ALMA. Mitä tahdon minä?
+
+CONON.                  Lupauksen sai hän
+Varhain kyllä, onnellinen Kilian.
+
+ALMA. Mikä päivä tämä? Oi! mun ympärilläin
+Mikä hämärän ja valkeuden valhe!
+Nytpä: millon taasen silmä kauvas kantaa
+Halki avaruuden äärettömän helman,
+Jossa kultapallot hymiseväs pauhus
+Ympärsinkoilevat, ylistäen luojaans;
+Mutta katso: taasenpa nyt hämäräinen
+Pyhä peittää mun, ja vaipua sen kohtuun
+Tahtoisin mä uneksumaan ainiaaksi
+Ijankaikkisuuden autuasta unta.--
+Mutta pois jo kauvas tämä houre
+Vallaton ja jalosti nyt iloitkamme,
+Sillä ankarahan toki tämä hetki.
+Ystävät, nyt iloitkamme, iloitkamme!
+
+KASPER. Iloitkamme kaikki ilon iltana!
+
+ALMA. Armahin mun isäni, mun äitini! (Ottaa heitä molempia kädestä)
+
+ELINA. Alma, sinua mä kiitän.
+
+KASPER.                       Seppel tänne!
+Seppel koristeeksi hänen kulmillensa!
+Alma, sydämmeni ihastus ja aarre,
+Kalliona seisoit koetuksen myrskys.
+
+ELINA. Alma, kaikki palkinnut on tämä ilta
+Nähdyt vaivani; jos niitä nähnyt olen
+Tähtes sinun, joka sieväst ylenit.
+
+KASPER. Niin hän kasvoi, hyöstyi, tässä hän nyt seisoo
+Edessämme valmihiina miehelään.
+Conon, eikö ole tässä emännäksi
+Uroollesi? Mitä! Sinä seisot tuossa
+Kuni vanha, tietoviisas tarhapöllö
+Aatoksissas, miesi.
+
+CONON.              Tiedä, tämä hetki
+Ihanasti hengittää mun sieluhuuni.--
+Korkeaksi katson Kilianin onnen.
+
+KASPER. Siis jo saata huoneesemme sankaris,
+Sekä ylkä että meren uljas peikko.
+
+CONON. Käynpä täyttämiseen tämän illan riemun.
+
+KASPER. Riennä, että lyömme kerran naulaa kantaan!
+
+CONON. Minä menen. (Menee)
+
+KASPER.            Riennä!
+
+ALMA. Toki viipykäätte!
+
+KASPER. Miksi viipyisi hän enään poikinensa,
+Miksi, likkaseni? (Ottaa häntä kädestä)
+
+ALMA. (Laskien toisen kätensä Elinan olalle) Oi mun äitini,
+Anna mulle jalo tyyneytes, anna!
+
+KASPER. Ole rauhas, tyttö, näiden kahden tynkön
+Nojalla kuin kahden vuoren.
+
+ALMA.                       Ei! He tulkoot.
+Minä jalona ja uneksuen seison.
+
+(1869-70)
+
+
+
+
+
+End of the Project Gutenberg EBook of Olviretki Schleusingenissä; Leo ja
+Liina; Alma, by Aleksis Kivi
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 12824 ***